[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGnsjSBu0e0jZ-cxuYQMBNyo-_dnQAEgdSrFwbj4gQhs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1796,"Punainen leski","Riverton, Stein (oik. Sven Elvestad)",1884,1934,"1796-riverton-stein-punainen-leski","1796__Riverton_Stein__Punainen_leski",null,"romaani",[],[],"fi",1910,1915,38801,241980,false,57351,[23,24,25],"Detective and mystery stories","Krag, Asbjørn (Fictitious character) -- Fiction","Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[27],"Novels","\"Punainen leski: Romaani\" by Sven Elvestad is a novel likely written in the early 20th century. The story centers on Einar Falkenberg, a consul and businessman, navigating the tensions in his relationships with his brother Charlie and a mysterious woman named Valentine Kempel, marking a world of intrigue and emotional turmoil. This novel explores themes of jealousy, betrayal, and the complexity of familial bonds.  The opening of the novel introduces Einar Falkenberg, who is preparing for an important social event while expressing impatience over his brother's tardiness. As the narrative unfolds, Einar showcases a mix of concern and irritation toward Charlie's carefree lifestyle, especially as they both prepare for dinner with a notable Danish businessman. The tension escalates with hints of possessive jealousy concerning Valentine, a young widow who shares a close connection with Charlie. Their interactions set an ominous tone as underlying secrets, romantic entanglements, and forthcoming tragedy are introduced, foreshadowing the dramatic events to come. The initial chapters intricately weave character dynamics and establish a suspenseful backdrop, paving the way for unfolding mysteries and emotional confrontations. (This is an automatically generated summary.)",[],241,"Salapoliisiromaani seuraa etsivä Asbjørn Kragin tutkimuksia 1900-luvun alun Kristianiassa. Tapahtumat alkavat tukkukauppias Falkenbergin saamasta salaperäisestä kirjeestä ja johtavat vaaralliseen peliin, jossa Krag kohtaa salaperäisen naishahmon.","Stein Rivertonin 'Punainen leski' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1796. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PUNAINEN LESKI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nSTEIN RIVERTON [Sven Elvestad]\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Falkenberg.\n    II. Laukaus.\n   III. Rakas veli, minä olen viaton.\n    IV. Salapoliisi.\n     V. Ilta Pursiklubissa.\n    VI. Kirjainarvoitus.\n   VII. Seuraava päivä.\n  VIII. \"Hän on kostanut.\"\n    IX. Naisen ryöstö.\n     X. Kuollut talo.\n    XI. Valaistu huone.\n   XII. J.R.\n  XIII. Uusi tulokas.\n   XIV. Viimeinen keino.\n    XV. Punaiset liekit.\n   XVI. Kirje.\n  XVII. Peili.\n XVIII. Kuoleman edessä.\n   XIX. Hurja leikki.\n    XX. Automobiili.\n   XXI. Valentinen uusi autonkuljettaja.\n  XXII. Loppu.\n\n\n\n\nI.\n\nFalkenberg.\n\n\nEinar Falkenberg, tukkukauppias, Sandwich-saarten konsuli,\nkolmekymmentäkaksivuotias, huvilanomistaja, astui salonkiinsa.\n\nHän veti taskustaan umpinaisen kultakellon, napsautti kuoren auki,\nmurahti tyytymättömästi ja meni peilin ääreen tarkastelemaan asuansa.\n\nKello oli jo kymmenen minuuttia yli seitsemän.\n\nKonsuli oli juhlapuvussa. Katseltuaan parisen minuuttia muhkeata\nmuotoaan peilin vihreässä syvyydessä, keksimättä mitään muistutettavaa\nvartalossaan, viiksissään tai puvussaan, hän pisti tyytyväisenä kätensä\ntaskuun, veti esille hopeisen paperossikotelon ja sytytti hyvänhajuisen\negyptiläisen savukkeen.\n\nHän asteli hitaasti ympäri salia, katseli hajamielisesti tauluja, otti\npöydältä joitakuita käyntikortteja, heitti ne jälleen takaisin.\n\nSitten hän pysähtyi äkkiä. Jotain oli juolahtanut hänen mieleensä. Hän\nsiirsi työntöovet syrjään, astui parin kamarin läpi ja saapui\ntyöhuoneeseensa.\n\nTämäkin huone oli varsin ylellisesti sisustettu.\n\nPehmeä matto verhosi koko lattiaa, seinät olivat suorastaan peitetyt\ntauluilla, mutta näiden kehykset olivat tummanväriset. Joukossa oli\nuseita melkein sysimustia eebenholtsikehyksiä. Huone teki siten\nkokonaisuudessaan raskaan ja synkänpuoleisen vaikutuksen. Suuri\nkirjoituspöytä oli jotain harvinaista ulkomaista sinertävää puulajia,\nrunsaasti koristeltu leikkauksilla. Pöydällä oli joku Rodinin\npystykuvanen; sen yläpuolella riippui komeissa leveissä kehyksissä\nEnglannin amiraalikunnan toimittama Sandwich-saarten kartta. Paperikori\noli pikku mestariteos, lähtöisin sen saariryhmän alkuasukkaiden\nkäsistä, jota tukkukauppias Einar Falkenbergilla oli kunnia edustaa\nNorjan pääkaupungissa.\n\nKonsuli meni kirjoituskaapille; tämän vanhan, arvokkaan huonekalun hän\noli perinyt isoisältään, joka oli sen ostanut huutokaupasta, missä\nmyytiin jonkun ranskalaisen kreivi-vainaan irtaimistoa. Hän avasi erään\nlaatikon ja otti esiin ihka uudenaikaisen teräksisen rahalippaan.\nSitten hän tarkasteli kirjainlukkoa, kopautti pari kertaa kanteen, pani\nlippaan takaisin paikalleen ja sulki kaapin mutisten puoliääneen:\n\n-- Ei, tiesinhän minä. En ollut unohtanut lukita lipasta.\n\nSitten hän taas äkkiä katsoo kelloaan. Hänen ajatuksensa ovat saaneet\nuuden suunnan. Hän on käynyt maltittomaksi.\n\n-- Mitä lempoa hän viivyttelee? sanoo hän. -- Tämäpä merkillistä\nhitautta.\n\nHän soittaa kelloa. Kuluu hetki, ja vanha palvelija astuu sisään.\nKonsuli osoittaa kysyvästi sormellaan kattoa.\n\n-- On, vastaa ukko, joka on niin vanha, että puhuu miltei kuiskaamalla.\n-- Herra maalari on pian valmis. Vastikään kuulin hänen siellä\nkiroilevan, ettei löydä hansikkaitaan.\n\n-- Hyvä. Onko vaunu esillä?\n\n-- On, herra konsuli. Hevoset ovat valjaissa.\n\n-- Mitä sanot? Emmekö saa automobiilia?\n\nVanha palvelija meni ilmeisesti hyvin hämilleen. Hän änkytti joitakin\nkäsittämättömiä sanoja, jotka saivat Falkenbergin kivahtamaan tiukasti:\n\n-- Mitä!\n\n-- Niin, koska herra konsuli tahtoo sen tietää, sanoi palvelija, niin\npelkään, että automobiili on nyt kokonaan kadonnut.\n\n-- Mitä hittoa! kiivastui Falkenberg. -- Onko veljeni automobiili\npoissa?\n\n-- Konsulin veli, herra taiteilija, ajoi viimeksi automobiililla neljä\npäivää sitten, kun konsuli oli Kööpenhaminassa.\n\n-- No sitten hän kai tietää minne se on joutunut. Ehkä se on\nkorjattavana?\n\nPalvelija kakisteli kurkkuaan. Falkenberg kävi yhä tarkkaavaisemmaksi.\n\n-- Sanoppa minulle, kysyi hän katsoen palvelijaan, -- yksinkö veljeni\noli lähtiessään automobiililla?\n\n-- Ei, hänen seurassaan oli eräs nainen.\n\nKonsuli nyökkäsi ja virkkoi nopeasti:\n\n-- Hyvä. Sano veljelleni että odotan.\n\nVanha palvelija oli jo aukaissut oven lähteäkseen, mutta isäntä, joka\noli käynyt epävarmaksi ja kuumeisen levottomaksi, pysäytti hänet\nkysymällä:\n\n-- Tunsitko naisen?\n\nPalvelija jäi seisomaan paikalleen.\n\n-- Tunsin, vastasi hän.\n\n-- Sulje ovi!\n\nPalvelija sulki oven.\n\n-- Oliko se hän? kysyi Falkenberg.\n\n-- Oli, vastasi vanhus.\n\n-- Hyvä on. Käy sanomassa veljelleni, että ellei hän tuossa paikassa\ntule, niin lähden yksin.\n\nPalvelija meni.\n\nMutta nyt Falkenbergin hyvä tuuli oli tiessään. Sen sijalle oli häneen\ntullut jotain ärtyisää ja kiihtynyttä. Hän kiroili hiljakseen.\n\nHetken kuluttua hän avasi oven ja ärjäisi:\n\n-- Takkini!\n\nJoku palvelija lennätti juoksujalassa päällystakin, jonka tukkukauppias\nkiireesti vetäisi ylleen.\n\nHän oli jo lähtemäisillään vaunuihin, kun hänet pysäytti reipas ääni:\n\n-- Hohoi! Mihin semmoinen hoppu?\n\n-- Vai niin, siinä sinä olet, vastasi konsuli jurosti. -- Hävyttömän\nkauan olen saanut odottaa.\n\nHänen nuorempi veljensä oli astunut huoneeseen. Nuori maalari Carl\nFalkenberg, \"Charlie\", kuten häntä tavallisesti nimitettiin, tunnettu\nkoko Kristianiassa -- ei niin paljon maalaustensa vuoksi kuin hurjan\nelämänsä ja lemmenseikkailujensa takia. Hänessä oli jotain taiteellisen\nhuolimatonta, joka pisti silmään veljen moitteettoman ulkoasun\nrinnalla.\n\nCharlie koki näyttää katuvaiselta ja sanoi:\n\n-- Mutta kellohan on vasta puoli kahdeksan, hyvä konsuli, ja sinä olet\nnimenomaan määrännyt päivälliset kello kahdeksaksi.\n\n-- Et saa unohtaa, että minä olen isäntänä. Näyttäisikö mielestäsi\nkauniilta, jos minä saapuisin kutsuihin myöhemmin kuin kunniavieras,\ntanskalainen ystäväni.\n\n-- Oo, luuletko, että pari minuuttia sinne tai tänne merkitsee\npaljonkaan tuolle tanskalaiselle kauppasaksalle.\n\nEinar Falkenberg löi kätensä pöytään, niin että eräs kukkalasi kaatui.\n\n-- Minä en salli, että sinä käytät tuota typerää jätkänkieltä, kun\npuhut minun liiketuttavistani. Käytä sitä silloin, kun olet kahvila- ja\natelieerituttujesi parissa.\n\n-- No no...\n\n-- Minne olet muuten pannut automobiilin?\n\n-- Kuulehan, veli hyvä, se oli minun automobiilini.\n\n-- Oli, oli, kenties kaikki mitä sinulla enää oli jäljellä.\n\n-- Perinnöstänikö, tarkoitat?\n\n-- Perinnöstäsi, niinpä niin. Sillaikaa kuin minä olen järkevillä\nyrityksillä ja työllä lisännyt osani kaksinkertaiseksi, olet sinä\npannut menemään melkein kaiken.\n\n-- Nyt on kai minun vuoroni muistuttaa sinua ajan kulumisesta, sanoi\ntoinen kuivasti.\n\n-- Olet siis myynyt automobiilin.\n\n-- Kukaties.\n\n-- Tai antanut sen tuolle... tuolle --\n\nHän vaikeni äkisti nähtyään veljensä kasvoissa ilmeen, joka sai hänet\nhätkähtämään. Kaikista nuoremman veljen hullutuksista huolimatta\nkonsuli kuitenkin piti hänestä paljon.\n\n-- Ja miltä sinä näytätkään, jatkoi hän. -- Silmänalustat\nharmaankalpeat, kuumeinen puna ohimoilla. Teetkö kovasti työtä?\n\n-- En, en pahasti, vastasi Charlie tullen iloiseksi nähdessään myrskyn\nvihdoin menneen ohi. -- Mutta minä olen niin onnellinen, olen\nrakastunut.\n\nKonsuli katseli jälleen veljeään ja mutisi:\n\n-- Onnellinen! Hm. Vaikka näytät siltä, kuin eläisit ainaisen\nmielipahan maailmassa.\n\nToisen kasvot synkistyivät jälleen.\n\n-- Tietysti en ole niin rikas kuin sinä, sanoi hän.\n\n-- Tule pois, mennään nyt, vastasi vanhempi nopeasti.\n\nVeljekset astuivat vaunuihin ja lähtivät ajamaan huvilasta\nDrammenin-tietä myöten. Oli kaunis, valoisa ilta, paljon väkeä\nliikkeellä. Hienot vaunut, uljaat hevoset ja loistavat valjaat\nherättivät huomiota.\n\nCharlie, joka kaikin mokomin tahtoi estää keskustelua saamasta mitään\nikävää käännettä, kysyi:\n\n-- Et ole vielä kertonut mitään tanskalaisesta ystävästäsi, hyvä veli.\nMikä hänen nimensä on?\n\n-- Stiegel. Hän on kelpo mies. Loistava liikemies. Olemme äskettäin\nyksissä tuumin tehneet hyvän kaupan.\n\n-- Ja siksikö annat päivälliset?\n\n-- Siksi.\n\n-- Mitä se kauppa koski?\n\n-- Kahvia.\n\n-- Vai niin. Entä paljonko tuli sinun voitoksesi?\n\n-- Useita tuhansia. Tanskalaisen ystäväni voitto-osuuden maksan hänelle\nhuomisaamuna. Hän tulee luokseni kello puoli yksitoista.\n\n-- Sinulla on siis rahat kotona? kysyi Charlie aivan\nvälinpitämättömästi. Kaikki liikeasiat ikävystyttivät häntä aina\nsuuresti.\n\n-- Tietysti, vastasi tukkukauppias. -- Ne ovat valmiina\nkirjainlukkoisessa lippaassa.\n\n-- Paljonko siellä on?\n\n-- Kaksikymmentäviisi tuhatta.\n\nCharlie säpsähti.\n\nHän kääntyi veljeensä päin ja kysyi kiihtyneenä:\n\n-- Mitä sinä sanot? Kaksikymmentäviisi tuhatta?\n\n-- Niin, vastasi veli hieman ihmeissään. -- Onko se sinusta niin\nhirveän paljon?\n\n-- Ei.\n\n-- Mitä sitten noin hämmästyit?\n\n-- Se muistuttaa minulle jotain... Summa... itse luku. Mutta sitä sinä\net ymmärrä, Einar. Ihan joutavaa. Puhukaamme muusta.\n\nEinar Falkenberg silmäili veljeään tarkemmin. Hän alkoi tuntea\nomituista levottomuutta. Mikä veljeä vaivasi? Charlie näytti todellakin\nkalpealta ja onnettomalta. Samassa hän tervehti.\n\n-- Ketä sinä tervehdit? kysyi tukkukauppias.\n\n-- Tarkoitatko sitä herrasmiestä, jolla oli kellertävä kevättakki ja\njoka käveli nopeasti Drammenin-tietä ylöspäin? Veikkonen, etkö sinä\nhäntä tunne?\n\n-- Hän oli näöltään kuin englantilainen nyrkkeilijä. Charlie nauroi.\n\n-- Niin, älä mielikään joutua hänen nyrkkiensä väliin. Hän on vahva\nkuin tiikeri. Hän on Asbjörn Krag, salapoliisi.\n\n-- Hoo, vai poliisimies, sanoi tukkukauppias haukotellen.\n\nVaunut pysähtyivät Rosenkrantzin-kadulla Grand Hotelin edustalle.\nOvenvartia tuli ilmoittamaan, että muutamia herroja oli jo saapunut.\n\nKonsuli riensi hotelliin. Pukuhuoneessa hän tapasi tanskalaisen\nliikemiehen, herra Stiegelin, jonka esitteli veljelleen. Vieras oli\npieni, tumma herra, jolla oli ripeät, hermostuneet liikkeet.\n\nCharlie alkoi jutella hänen kanssaan. He puhuivat tavallisista\nasioista, urheilusta, teatterista, tanssista. -- Konsulilla oli\nsillaikaa täysi työ vastaanottaessaan muita vieraita, joita saapui\nehtimiseen.\n\nVihdoin nuo kolme herraa pääsivät lähtemään seurusteluhuoneisiin\ntoiseen kerrokseen.\n\nHeidän noustessaan mattojen peittämiä portaita rokokosaliin tapahtui\njotain omituista.\n\nTanskalainen herra kulki keskimäisenä. Hänen oikealla puolellaan oli\nkonsuli, vasemmalla tämän veli.\n\nSamassa eräs pari astuu portaita alas muutamasta yläkerroksen\nseurusteluhuoneesta.\n\nVastaantulijat ovat nuori nainen ja sotilaspukuinen herrasmies,\nratsumestari.\n\nNainen on hyvin hienosti puettu. Ja hän on kaunis. Hurmaava hymy\nhuulilla ja valkoinen, pilvenkaltainen kaulapuuhka löyhästi hartioille\nheitettynä.\n\nKonsuli tuntee hänet oitis.\n\nLeikillisellä äänellä hän virkkaa:\n\n-- Charlie, siinä hän on.\n\nVeli nostaa silmänsä ja hätkähtää.\n\nPieni tanskalainen liikemies huomaa hänkin parin. Samassa kuin se\ntervehtien sivuuttaa heidät portaiden keskikohdalla, hän päästää\nhiljaisen kirouksen ja tarttuu lujasti konsulia käsivarteen.\n\nNainen ja ratsumestari katoavat peilisaliin. He nauravat molemmat ja\novat kiintyneet keskusteluunsa. Naisen silkkipuku sihajaa hänen\nastuessaan kynnyksen yli.\n\nNuo kolme herraa ovat tahtomattaankin pysähtyneet.\n\nCharlie on kalvennut. Hän kuiskaa joitakin sanoja, lauseen, jota\nkumpikaan toisista ei käsitä. Se kuuluu kiroukselta. Herra Stiegel\nkatsoo kummeksien toisesta toiseen.\n\n-- Eteenpäin, hyvät herrat! huutaa konsuli naurahtaen väkinäisesti.\n\nJa herrat nousevat edelleen portaita.\n\nRokokosalin viereisissä kolmessa seurusteluhuoneessa vilisee\nfrakkipukuisia herroja.\n\nKonsuli Falkenberg on tällä kertaa pannut toimeen hienot herrakutsut.\nHän on ilmeisestikin tahtonut tehdä suurenmoisen vaikutuksen\ntanskalaiseen liikemieheen. Hän on kutsunut kaikki tuttavapiirinsä\n\"nimet\". Komeita arvonimiä vilisee. Siellä täällä välkähtää\nritarimerkki. Muutamalla nopealla silmäyksellä konsuli selvittää\nitsellensä tilanteen. Leikkisä, humoristinen kamariherra Toten on\nistuva kunniavieraan, tanskalaisen liikemiehen vieressä.\n\nTukkukauppias Einar Falkenberg, Sandwich-saarten konsuli, pistäytyy\nvarmuuden vuoksi rokokosalissa, missä pöytä on katettuna. Se upeilee\nkeskellä salia, raskaana ja värikylläisenä, kukilla ja pienillä\nsähkölampuilla koristettuna. Lasit välkkyvät, taidokkaasti poimutetut\nvalkeat lautasliinat hohtavat. Palvelijat viimeistelevät kättensä\ntyötä. Falkenberg on tyytyväinen. Hän jakelee viimeisiä määräyksiään\nsamppanjasta. On tärkeätä, että itsekukin saa mieleistänsä.\n\nSitten hän palaa vieraittensa luo. Maurilaisessa kammiossa hän huomaa\nkunniavieraan, herra Stiegelin, ja astuu hänen luoksensa.\n\nTanskalainen liikemies sanoo:\n\n-- Vai niin, siinä te olette. Hyvä on, olen etsinyt teitä. Kuulkaas,\ntunnetteko sen naisen?\n\n-- Minkä naisen? kysyy Falkenberg. Hän oli jo melkein unohtanut\nportaissa sattuneen kohtauksen. -- Ahaa, tarkoitatte ratsumestarin\nnaista.\n\n-- Niin, häntä jonka tapasimme.\n\n-- Minä tuskin tunnen häntä. Tiedän, että hän on nimeltään rouva\nKempel. Hän on nuori leski.\n\n-- Aivan oikein, vastasi tanskalainen. -- Hänen nimensä on Valentine\nKempel.\n\n-- Tekin siis tunnette hänet?\n\n-- Tunnen. Ettekö nähnyt, miten ällistyin tavatessani hänet portaissa?\n\n-- Huomasin sen. Mutta minä tunnen häntä, kuten sanottu, perin vähän.\nIhmiset pitävät hänestä, hän on vilkas ja ottaa paljon osaa\nseuraelämään.\n\n-- Mikäli ymmärrän, sanoi herra Stiegel yhtäkkiä totisesti, -- on\nveljenne joutunut hänen pauloihinsa.\n\nKonsuli tuijotti ällistyneenä häneen. Ei, mies puhui tosissaan. Hän oli\nhyvin vakava.\n\n-- No no, sanoi Falkenberg, älkäämme puhuko siitä. Veljenihän on jo\naikoja sitten saavuttanut täysi-ikäisyyden.\n\n-- Jos tuntisin hänet paremmin, jatkoi toinen, niin varoittaisin häntä.\nKaksi vuotta sitten olin Hampurissa. Silloin Valentine asui siellä ja\noli hyvin juhlittu ja suosittu. Mutta sitten alettiin kuiskailla hänen\nympärillään. Häntä mainittiin eräällä nimellä -- hiljaa tietysti.\n\n-- Ja mikä se nimitys oli? kysyi konsuli.\n\n-- \"Petohämähäkki\", vastasi herra Stiegel. -- Missä muuten veljenne on?\nlisäsi hän.\n\nFalkenberg tähysteli hilpeätä seuraa, mutta Charlieta ei näkynyt\nmissään.\n\nAavistus valtasi hänet. Hän meni nopeasti huoneiden läpi ja saapui\nportaille.\n\nEnsi kerroksen ruokasalin ovessa hän näki veljensä seisovan kalpeana ja\nmiltei horjuen.\n\nValkopuuhkainen nainen, Valentine, pyyhkäisee samassa hänen ohitseen.\n\nNaisella on kiire. Ratsumestarin univormu häämöttää lähettyvillä.\n\nJa sitten hän virkkaa nopeasti ja hillitysti, mutta äänellä, jonka\nsointu ennustaa vaaraa:\n\n-- Charlie, pelastatko minut?\n\nVastausta hän ei varro. Sanat tulivat salaman nopeudella, ohimennen. Ne\nkuulostivat kuiskatulta hätähuudolta.\n\nKun Einar Falkenberg näki veljensä kasvot, tunsi hän pistoksen\nrinnassaan.\n\nHän ei muistanut milloinkaan nähneensä Charlieta niin masentuneena.\nMutta nyt Charlie tuli portaita ylös, ja konsulin täytyi kiiruhtaa\ntakaisin, jottei veli huomaisi häntä.\n\nHän etsi herra Stiegelin, kunniavieraan, ja tarttui häntä käsipuolesta.\n\nJa sitten avattiin loistavan salin ovet.\n\n\n\n\nII.\n\nLaukaus.\n\n\nKonsuli Einar Falkenberg oli koko päivällisten ajan levoton veljensä\ntakia.\n\n\"Charlie, pelastatko minut?\" oli Valentine sanonut. Äänen kuumeinen\nsointu kaikui vielä hänen korvissaan. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä\njysähtänyt, että jotain vakavaa oli tapahtumassa. Charlie ei ollut\nvastannut, hän oli vain luonut naiseen kauhuisen katseen. Ja sitten\nnainen oli kadonnut peilisaliin ratsumestarin rinnalla.\n\nKonsuli silmäsi pöydän yli veljeensä, joka istui kamariherra Totenin\nvieressä. Hän oli tahallaan sijoittanut nämä kaksi vierekkäin. Hän\ntiesi, että kamariherra mielellään puheli Charlien kanssa, tällä kun\noli loppumaton varasto juttuja, etenkin lemmenseikkailuja koskevia,\nKristianian iloisesta hienostomaailmasta.\n\nMutta nyt tuntui siltä, kuin Charlie olisi kokonaan kadottanut\njuttelukykynsä. Alussa hän istui synkkänä, miettiväisenä ja\nhajamielisenä, sysäsipä kumoon jonkun lasinkin, niin hermostunut hän\noli. Hän söi vähän, mutta joi sitä enemmän, ja päivällisten\nloppupuolella hänet valtasi eräänlainen pinnistetty iloisuus, joka oli\nomituisen räikeänä vastakohtana hänen aikaisemmalle vaiteliaalle\ntotisuudelleen. Mutta kamariherra Toten riemastui muutoksesta. Charlie\npääsi vauhtiin ja kertoi joukon juttuja, ja kamariherra nauroi, niin\nettä ritarimerkit hyppivät rinnalla.\n\nAteria loppui vihdoin, ja vieraat hajaantuivat seurusteluhuoneisiin,\njoissa tarjoiltiin kahvia. Sillä aikaa Charlie katosi hetkeksi, mutta\nkun hän tuli takaisin mandoliini kainalossa, päästi iloinen seura\nriemuisan remakan. Hänet nostettiin pöydälle, ja hän alkoi laulaa\npreerioista ja bambu-puista, pikku neekeritytöistä, laajoista\nviljelysmaista, New Orleansin kaduista -- noita kauniita amerikkalaisia\nsävelmiä, joissa helkkyy viehkeä, salainen kaihomielisyys. Hänellä oli\nmiellyttävä, pehmeä ääni, ja laulut otettiin ihastuksella vastaan.\nMutta konsuli tuli pakostakin liikutetuksi. Hän tunsi, miten veljen\nsalainen murhe värisi mandoliininkielten hennoissa sävelissä ja\nlaulujen omituisessa alakuloisuudessa.\n\nEräänä väliaikana tanskalainen liikemies, herra Stiegel, meni Charlien\nluo kiittämään kohteliaasti. Samalla hän kysyi:\n\n-- Mitenkä työ sujuu, herra Falkenberg? Oletteko saanut mitään uutta\ntaulua valmiiksi?\n\n-- En mitään uutta, vastasi Charlie nappaillen vallattoman hilpeästi\nsoittimensa kieliä, -- mutta minulla on koko joukko aloitettuja.\nKerrassaan loistavia ideoja, vakuutan teille. Mutta kun minusta on\nikävää nähdä noita puolivalmiita töitä, olen kääntänyt atelieerissani\nkaikki kankaat nurin, niin että kävijät saavat nähdä vain takapuolet.\n\n-- Ettekö ole aikonut lähteä ulkomaille saamaan uusia vaikutteita?\n\n-- Olen kyllä.\n\n-- Eikö lähdetä yhdessä Pariisiin? Minun pitää matkustaa sinne\nliikeasioitteni takia.\n\n-- Jospa se vain kävisi laatuun, sanoi Charlie miettiväisesti. --\nMilloinka lähdette?\n\n-- Huomenna.\n\n-- Huomenna! Ei, ei käy päinsä.\n\nCharlie aloitti uuden laulun, ja tanskalainen herra poistui mutisten\nitsekseen:\n\n-- Hän on kiinni. Hän on kiinni, poika parka.\n\nJuhla jatkui vielä tuntikauden. Saatettuaan vaunuihin viimeiset\nvieraansa -- paitsi herra Stiegeliä -- konsuli etsi veljeään, mutta\nCharlie oli silloin jo kadonnut.\n\n-- Herra konsulin veli lähti puoli tuntia sitten, tiesi hovimestari.\n\n-- Niinkö -- menikö hän kotiin? kysyi Falkenberg.\n\n-- Hän on ainakin lähtenyt hotellista.\n\nFalkenberg ymmärsi, että kun hotellin hovimestari käyttää tällaista,\nkieltä, niin siinä piilee jotain.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi hän.\n\n-- Herra konsuli, mitäpä minä tarkoittaisin. Herra konsulin veli lähti\nhotellista neljännestunti sitten.\n\n-- Mutta äskenhän juuri puhuitte puolesta tunnista.\n\n-- Niin, puoli tuntia sitten hän poistui seurasta.\n\n-- Vai niin se olikin! Mutta hän ei sentään lähtenyt heti?\n\n-- Ei, hän käväisi peilisalissa.\n\n-- Hyvä. Ajaenko hän lähti hotellista?\n\n-- Niin, he ajoivat.\n\n-- Heitä oli siis kaksi?\n\n-- Heitä oli kolme, herra konsuli.\n\nFalkenberg katsoi terävästi hovimestariin.\n\n-- Ratsumestariko myös? kysyi hän.\n\n-- Niin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonsuli ja hänen tanskalainen liiketuttavansa päättivät ajella hetkisen\nvirkistyäkseen monien ja erilaisten pöytänautintojen jälkeen.\n\nHe ajoivat aina Nordstrandille saakka.\n\nOli ihmeellinen, leuto ja valoisa yö. Molemmat herrat olivat hieman\nhilpeällä tuulella. He tekivät uusia tulevaisuudensuunnitelmia ja\nsopivat uusista liikeyrityksistä.\n\nVasta kolmen tienoissa he palasivat kaupunkiin. Konsuli kyyditsi\nStiegelin hänen hotelliinsa, ja erotessa hän sanoi:\n\n-- Odotan teitä kello puoli yksitoista aamupäivällä.\n\n-- Puoli yksitoista. Tulen täsmälleen.\n\n-- Minulla on rahat käteisinä, kaksikymmentäviisi tuhatta.\n\n-- Hyvä on.\n\nHe erosivat sydämellisesti hyvästellen. Einar Falkenberg lähti yksin\najamaan Drammenin-tielle päin. Hän istui selkäkenossa vaunuissaan ja\ntupakoi.\n\nHän koetti ajatella liikeasioita, mutta se ei ottanut onnistuakseen.\n\nMyötäänsä hänen ajatuksensa palasivat veljeen. Mitenkä hänen laitansa\nmahtoi olla?\n\nYksi seikka oli hänelle selvänä. Veli oli varmasti hyvin onneton.\n\nNuo kummalliset sanat soivat vielä hänen korvissaan, ja hän toisteli\nniitä lakkaamatta itsekseen: \"Charlie, pelastatko minut?\" Oskarinkadun\nkulmassa hän huomasi tutunnäköisen herrasmiehen ajavan tavallisissa\najurinrattaissa. Se oli kamariherra Toten. Hän ei ollut yksin.\nFalkenberg hymähti.\n\nKauempana, Skillebaekin lähellä, hänet herätti mietteistään\nautomobiilin törähdys. Hän tunsi äänen, sen suhteen ei voinut erehtyä.\n\nKuski nykäisi vaistomaisesti suitsista ja kääntyi isäntäänsä päin.\n\n-- Kuulitteko _sitä_, herra konsuli? sanoi hän. -- Se on varmasti\nmeidän automobiili.\n\n-- Niin, sen voisin vannoa, vastasi Falkenberg tähystellen eteenpäin.\n-- Sen äänen tuntisin satojen joukosta. Olenhan itse ostanut torven\nLontoosta. Ehkäpä nyt saamme tietää, mitä veljeni kadonneesta\nautomobiilista on tullut.\n\nHänen mieleensä vilahti tuokioksi ajatus: kenties Charlie ajaa siinä.\n\nKiiltävä auto lähestyi nyt suurilla kumipyörillään. Oli melkein\nvaloisaa, joten se näkyi selvästi.\n\n-- Ei, tämä auto on vihreä, sanoi kuski. -- Niin että ei se voi olla\nmeidän.\n\n-- Eipä tietenkään, vastasi konsuli. -- Veljeni automobiili on\npunainen.\n\n-- Sitäpaitsi lyhdynpitimet ovat toisenlaiset.\n\nAutomobiili porhalsi ohi.\n\nSiinä istui kaksi miestä. Toinen oli mustapintainen, lähinnä\nmuistuttaen espanjalaista. Falkenberg kiintyi erityisesti näihin\nkasvoihin.\n\n-- Aika roisto naamasta päättäen, mutisi kuski.\n\n-- Aja eteenpäin, sanoi konsuli heittäytyen selkäkenoon. Hän oli jo\nunohtanut automobiilin. Ja hän tunsi itsensä väsyneeksi.\n\nFalkenberg iloitsi päästessään vihdoin taas kotia huvilaansa. Hän meni\ntyöhuoneeseensa ja avasi kaikki ikkunat, niin että ihana aamuilma, joka\ntoi muassaan puutarhasta puiden ja kukkien tuoksua, sai täyttää koko\nhuoneen ja virkistää häntä.\n\nHän istuutui suuren, leikkauskoristeisen kirjoituspöytänsä ääreen,\nhuokasi raskaasti ja mutisi:\n\n-- Vihdoinkin on siitä päästy ja saan mennä levolle.\n\nPöydällä oli muutamia kirjeitä, joita hän silmäili. Joukossa oli muun\nmuassa kamariherra Totenin lähettämä painettu illalliskutsu. Sen\nalareunaan kamariherra oli omakätisesti kirjoittanut: \"Saatte tehdä\nmielenkiintoisen tuttavuuden.\"\n\nFalkenberg pani kirjeet välinpitämättömästi syrjään. Mutta alimaisena\npinkassa tuli vastaan pieni neliskulmainen kuori, jonka hän sieppasi\nhalukkaasti. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat kirjoitetut sirolla\nnaisen käsialalla.\n\nHän avasi kirjeen ja luki sen kahteen kertaan. Sitten hän hymyili\nonnellisen näköisenä ja suuteli pientä paperia.\n\nMutta hänen täytyi koettaa nukkua hiukan. Hänellä oli vielä ruusu\nnapinreiässä illan juhlasta. Se alkoi lakastua ja hajota. Hän irroitti\nsen ja heitti pois. Ja ruusu putosi matolle jääden siihen pienen\nvalkoisen paperipalan viereen.\n\nPaperipala. Konsuli Falkenberg nosti sen lattialta. Hän ei sietänyt\nepäjärjestystä työhuoneessaan. Mikä se semmoinen paperi oli, joka oli\npudonnut lattialle? Hän silmäili sitä -- ja kavahti yhtäkkiä pystyyn.\n\n-- No mutta -- mitä ihmettä!\n\nHän oli säikähtänyt ankarasti, katsoi jälleen paperiin ja alkoi\nvavista.\n\nTämä paperi, jota hän piteli kädessään, oli tavattoman tärkeä. Hän ei\nolisi tahtonut hukata sitä suurestakaan rahasummasta.\n\nMutta mitenkä se oli joutunut lattialle?\n\nFalkenberg siveli kädellä otsaansa ja koki hillitä levottomuuttaan.\n\nHänhän oli itse pannut tämän paperin teräslippaaseen iltapäivällä. Hän\nmuisti sen aivan selvästi. Ja miten se siis oli saattanut --\n\nHän tunsi kiihtyvänsä yhä enemmän. Hän sieppasi avainkimpun, se kalisi\nhänen vapisevassa kädessään.\n\n-- Mahdotonta! hän huudahti, ikäänkuin ääneen jatkaen ajatusjuoksuaan.\n-- Se ei voi olla mahdollista.\n\nYhtäkkiä jotakin juolahti hänen mieleensä.\n\nHänhän oli eilisiltana itse avannut teräslippaan kahdesti. Ensi kerran\npannessaan siihen rahat ja tämän paperin. Toisen kerran tarkastaessaan\nselittämättömän levottomuuden valtaamana, oliko lukinnut lippaan.\n\nTietysti paperi oli pudonnut silloin, kun hän viimeksi käsitteli\nlipasta. Niin oli varmasti asianlaita.\n\n-- Niin, tietysti, mutisi hän lohdutellen itseään, samalla kuin avasi\nkaapin ja otti esille teräslippaan.\n\nHän katseli sitä ensin tarkkaan joka puolelta ja nyökkäsi tyytyväisenä.\nEi kukaan ollut koskettanut lipasta. Ja avata sen saattoi ainoastaan\nhän itse, sillä hän yksin tiesi sanan, jolla sai kirjainlukon\naukeamaan.\n\nHän muodosti kirjaimista sanan ja painoi ponninta.\n\nLukko napsahti. Aivan kuin pitikin. Siinä se nyt oli lipas auki.\n\nFalkenbergia nauratti oma pelkonsa; hän oli nähnyt aaveita keskellä\npäivää. Hän, kylmäverinen liikemies, oli alkanut käydä hermostuneeksi\nja taikauskoiseksi. Ei, oli tosiaan jo aika mennä levolle.\n\nHän kohotti nopeasti kantta.\n\nSamassa hän jähmettyi hämmästyksestä ja kauhusta.\n\n_Rahat olivat poissa_.\n\nKahdestakymmenestäviidestä tuhannesta ei ollut äyriäkään jäljellä.\n\nHetken aikaan hänen oli mahdoton käsittää mitään. Kuin mielipuoli hän\npenkoi lippaan sisällystä, sai kouransa täyteen papereita ja hajoitti\nne ympärilleen, mutta ne olivat pelkkiä papereita. Ei ainoatakaan\npankinseteliä ollut niiden joukossa.\n\nRahat oli siis varastettu häneltä. Mutta miten, miten --?\n\nHän tutki lukon uudelleen. Se oli kunnossa. Ja lippaan sai avatuksi\nsillä ainoalla sanalla, jonka hän yksin tiesi. Tuolla ainoalla pikku\nsanalla, jota hän ei ollut lausunut kellekään elävälle olennolle ja\njota ei kukaan voinut arvata.\n\nHäntä ei niin paljoa järkyttänyt tappion suuruus kuin tämän varkauden\ntäydellinen arvoituksellisuus.\n\nYhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, kamala ajatus, joka teki\nhänet jääkylmäksi.\n\nKaksikymmentäviisi tuhatta! Hän muisti, miten levottomaksi Charlie oli\nkäynyt, kun hän oli vaunuissa maininnut tuon summan. Hän muisteli\nValentinen sanoja: \"Charlie, pelastatko minut?\" Ja hän muisti, mitä\nherra Stiegel oli tiennyt kertoa \"petohämähäkistä\". Sitäpaitsi veljen\nkäytös oli viime päivinä ollut eriskummainen. Olisiko Charlie --?\nSaattoiko semmoista ajatella?\n\nFalkenberg oli taas entinen tyyni, varma liikemies. Hän keräsi paperit\nja pani ne lippaaseen. Sitten hän soitti palvelijaa.\n\n-- Onko joku käynyt täällä? kysyi hän.\n\n-- Ei, vastasi palvelija, täällä ei ole käynyt ketään.\n\n-- Onko veljeni tullut kotia?\n\n-- On.\n\n-- Milloin hän tuli?\n\n-- Tunti sitten.\n\n-- Yksinkö?\n\n-- Niin, hän tuli ajurilla.\n\n-- Menikö hän heti omalle puolelleen?\n\n-- Meni, hän oli täällä vain parisen minuuttia. Sitten hän tuli taas\nalas kynttilä kädessä.\n\n-- Minne hän silloin meni?\n\n-- Herra konsulin huoneisiin.\n\n-- Seurasitko sinä häntä?\n\n-- En, näin hänet huoneeni ikkunasta.\n\n-- Oliko hän kauan täällä?\n\n-- Puolisen tuntia.\n\n-- Kuulitko täältä mitään ääntä sillä aikaa?\n\n-- En, minähän jo sanoin, että hän oli yksin. Kun hän tuli ulos, oli\nhänellä silloinkin kynttilä kädessä. Minä menin häntä vastaan portaille\nkysyäkseni, halusiko hän jotakin.\n\n-- Miltä hän näytti?\n\n-- Hän oli kalpea kuin kuolema.\n\nFalkenbergia värisytti.\n\n-- Sanoiko hän mitään?\n\n-- Hän sanoi vain: \"Hyvää yötä, Johannes.\" Mutta hän oli niin\nkummallinen. Minä luulen, että hän on sairas. Herra konsulin pitäisi\nkäydä katsomassa häntä.\n\n-- Saat mennä, sanoi Falkenberg.\n\nVanhus poistui.\n\nFalkenberg jäi seisomaan huoneeseen ikäänkuin lamautuneena. Eihän ollut\nenää epäilystäkään --\n\nYhtäkkiä hän havahtaa mietteistään kuullessaan laukauksen,\nrevolverinlaukauksen.\n\nHän säikähtää ankarasti ja kiljaisee:\n\n-- Charlie!\n\nSitten hän karkaa ovesta ulos ja portaita ylös. Kuin mieletön hän\nryntää veljensä asuntoon. Jo kaukaa hän huutaa:\n\n-- Charlie! Charlie!\n\nMutta hän ei saa vastausta.\n\nSaapuessaan Charlien atelieeriin, missä nurinkäännetyt taulukankaat\nirvistävät, hän näkee veljensä istuvan tuolilla kasvot päivänvaloon\npäin. Oikeassa ohimossa on kuulanreikä, josta paksu verivirta on\njuossut hänen poskensa yli ja tahrannut hänen kauluksensa ja liivinsä.\n\nFalkenberg heittäytyy hänen päällensä.\n\nCharlie on kuollut. Hän pitää vielä kouristuksentapaisesti revolveria\nkädessään. Sanomaton suru valtaa veljen. Noita kahtakymmentäviittä\ntuhatta hän ei ajattele. Hän ajattelee vain veljeään, poikavuosiensa\nleikkitoveria, hän muistaa vilahduksena Charlien rakkauden ja lämpimän\nystävällisyyden, hänen mandoliininsa, hänen surunvoittoiset laulunsa.\n\n-- Pöydällä on jokin paperi, mutisee Falkenberg hajamielisesti\nitsekseen.\n\nHän ottaa sen ja lukee:\n\n\"Rakas veli\", on siihen kirjoitettu, \"minä olen viaton\".\n\nKonsuli sivelee vainajan hiuksia ja sulkee hänen sammuneet silmänsä.\n\n\n\n\nIII.\n\nRakas veli, minä olen viaton.\n\n\nAlussa Falkenberg oli kuin huumaantunut. Noiden viheliäisten rahojenko\ntakia -- ei, se ei ole mahdollista, ajatteli hän. Ja hän huusi ääneen\nveljensä nimeä: Charlie, Charlie!\n\nHän otti uudelleen käteensä paperilipun, jonka veli oli kirjoittanut,\nennenkuin teki kauhean tekonsa. \"Rakas veli, minä olen viaton.\" Muuta\nsiinä ei ollut. Mitä tämä merkitsi? Saattoiko siis joku muu kuin hän\nolla ottanut rahat? Hänhän oli käynyt alhaalla veljensä asunnossa tänä\nyönä. Hän ainakin tiesi varkaudesta, ja siksi hän ehkä olikin ampunut\nitsensä. Ampunut itsensä! Falkenberg katseli uudelleen vainajaa. Ja tuo\nmuuten niin kylmäverinen mies joutui mitä raastavimman surun valtaan;\nhän hoiperteli pitkin huonetta nurinkäännettyjen taulujen keskellä ja\nvaikeroi ääneen.\n\nMutta yhtäkkiä hän tyyntyi kuullessaan varovaisia askelia viereisestä\nhuoneesta. Siellä tuli vanha palvelija.\n\nKonsuli meni häntä vastaan.\n\n-- Mitä haet? kysyi hän.\n\n-- Kuulin laukauksen, änkytti vanhus, ja näin konsulin juoksevan\nportaita ylös.\n\n-- Veljeni on kuollut.\n\nVanha palvelija peitti kasvonsa käsillään. Hän oli niin liikutettu,\nettei pitkään aikaan saanut sanaa suustaan.\n\n-- Rauhoitu, sanoi Falkenberg, asia ei ole muutettavissa. Auta minua\njärjestämään tuolla sisällä hiukan.\n\nHe menivät atelieeriin -- ja jälleen näytti siltä, kuin liikutus olisi\nkäynyt heille ylivoimaiseksi.\n\nSitten he pesivät Charlien kasvot ja asettivat ruumiin eräälle\nsohvalle.\n\nKonsuli pyysi vanhusta hommaamaan lääkärin, joka kirjoittaisi\nkuolemantodistuksen. Itse hän läksi työhuoneeseensa, missä istuutui\nsuuren kirjoituspöydän ääreen miettimään.\n\nHän palautui yhä uudelleen tuohon kohtaukseen, jonka oli nähnyt Grand\nHotelissa, kun Valentine oli kuiskannut hänen veljelleen: \"Charlie,\npelastatko minut?\" Ja hän tuli yhä vakuutetummaksi, että jotain\nyhteyttä oli olemassa tämän lauseen ja viimeöisten surullisten\ntapahtumain välillä.\n\nHän tarkasteli uudelleen teräslipasta ja huomasi sen täysin\nvahingoittumattomaksi. Siinä ei ollut pienintä naarmuakaan.\nKirjainlukon avaajan täytyi olla joku, joka tiesi sanan. Mutta senhän\ntiesi hän yksin. Eikä hän ollut sitä maininnut ainoallekaan ihmiselle.\nJa mahdotonta oli kenenkään sitä arvata. Kaikki näytti hänestä\neriskummaiselta, järjettömän mahdottomalta. Hänen edessään oli\narvoitus, jossa hän ei havainnut pienintäkään selityksen\nmahdollisuutta.\n\nKonsuli ei nyt enää ajatellutkaan makuullemenoa. Oli jo aamu, ja ulkona\nalkoi syntyä liikettä. Falkenberg huomasi istuvansa edelleenkin\njuhlapuvussa. Hän kylpi ja puki ylleen toiset vaatteet. Tultuaan sitten\nesiin, kylvyn virkistämänä ja arkipuvussa, hän oli täydelleen\ntyyntynyt. Tohtori tuli hänen luokseen ja lausui joitakin ystävällisiä\nja osaaottavia sanoja.\n\n-- Voin ainakin lohduttaa teitä sillä, sanoi hän, että veljenne kuoli\nheti paikalla. Toista laukausta ei tarvittu.\n\nTohtorilla oli revolveri kädessään.\n\n-- Mitä minä tällä teen? kysyi hän.\n\n-- Antakaa se minulle, vastasi konsuli.\n\nAse oli veljen hienoimpia revolvereja. Sen hopeahelaiseen perään oli\nkaiverrettu hänen nimikirjaimensa C.F.\n\nFalkenberg tarkasteli makasiinia.\n\n-- Yksi panos jäljellä, sanoi hän.\n\nHän oli ottamaisillaan patruunan pois, mutta muutti mielensä.\n\n-- Olkoon, ajatteli hän. -- Ehkä se tulee minulle joskus tarpeeseen.\n\nHän pisti revolverin taskuunsa.\n\nKello puoli yksitoista saapui tanskalainen liikemies, herra Stiegel.\nHän oli hyvin totinen ja puristi lämpimästi ystävänsä kättä.\n\n-- Kuulen että veljenne on kuollut, sanoi hän.\n\n-- Vai niin. Joko se on päässyt kaupunkiin. Mitä siellä kerrotaan?\n\n-- Että hän kuoli hyvin äkkiä.\n\n-- Niin. Hän kuoli äkkiä.\n\n-- Mies parka. Minä arvasin, että niin oli käyvä. \"Petohämähäkin\" tien\nohessa on monta ihmiskohtaloa.\n\n-- Veljeni kuoli sydänhalvaukseen, sanoi konsuli.\n\nHerra Stiegel vilkaisi nopeasti häneen.\n\n-- Niinpä tietenkin, vastasi hän. -- Puhukaamme nyt liikeasioista.\n\n-- Minulle on tässä aamupäivällä sattunut eräitä maksuja, niin etten\nnyt voikaan suorittaa niitä kahtakymmentäviittä tuhatta käteisellä,\nselitti Falkenberg. -- Teidän täytyy senvuoksi vaivautua nostamaan\nrahat tällä pankkiosoituksella.\n\n-- Yhdentekevä. Minun pitää muutenkin käydä pankissa.\n\n-- Tänäänkö lähdette pois?\n\n-- Matkustan pikajunassa etelään.\n\n-- Onnea matkalle. Hyvästi.\n\n-- Näkemiin. Hyvästi.\n\nHerra Stiegel lähti.\n\nPäivän mittaan kävi useita tuttuja herroja konsulin luona ilmaisemassa\nosanottoaan. Mutta hän vaiensi heidät yhtä lyhyesti kuin herra\nStiegelin. Hän sanoi kaikille: \"Veljeni kuoli halvaukseen.\" -- Hänestä\noli taas tullut entinen kylmä, järkevä liikemies.\n\nTällä tavoin hänen onnistui osittain ehkäistä huhuja veljen\nitsemurhasta, mutta vain osittain. Juoru oli liikkeellä, ihmiset\nkuiskailivat ja supattelivat.\n\nFalkenbergilla oli paljon työtä järjestellessään yhtä ja toista\nkuolemantapauksen johdosta. Hän pysyi sentähden kotosalla ja hoiti\nkonttoriasiansa puhelimitse.\n\nVasta kuuden aikaan iltapäivällä hän lähti ulos. Vanha palvelija kysyi,\neikö hevosia valjasteta, mutta hän vastasi kieltävästi. Hän tahtoi\nkulkea jalkaisin arvellen siten herättävänsä vähimmän huomiota.\n\nKaupunkiin saavuttuaan hän käveli aivan verkkaan. Hän oli hieman\nkalpeampi tavallistaan, mutta kukaan ei saattanut hänestä huomata, että\ntapaus olisi häntä erityisemmin järkyttänyt. Ne, jotka eivät häntä\nsanottavasti tunteneet, tuumivat: \"Hän on kylmä ihminen. Kas miten\ntyynenä hän tuossa kävelee poltellen iltapäiväsikariaan, ikäänkuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\" Mutta ne, jotka tunsivat hänet paremmin,\nsanoivat: \"Hän hillitsee itsensä mestarillisesti, hän rakasti\nveljeään.\"\n\nEinar Falkenbergia raukaisi hieman, hän kun ei ollut lainkaan nukkunut.\nHän meni sentähden Teatterikahvilaan ja joi lasin absinttia. Muulloin\nhänen näyttäytyessään kahvilassa tuli tavallisesti aina heti joku häntä\ntervehtimään, usein kaksi tai kolmekin, mutta nyt hänen annettiin istua\nrauhassa. Hän pyysi iltalehtiä, etupäässä peittääkseen kasvonsa, mutta\nkun hänen silmiinsä sattui uutinen veljen kuolemasta, niin hän maksoi\nnopeasti ja lähti.\n\nEnsin hän kuljeskeli kauan päämäärättä. Suru oli saada hänet kokonaan\nvaltoihinsa joka kerta, kun tapaus muistui hänen mieleensä. Mutta hänen\ntäytyi olla maltillinen ja luja. Vihdoin hän tunsi itsensä kyllin\ntyyneksi, viittasi luokseen ajurin ja sanoi osoitteen: Oskarinkatu 84.\nHän tiesi Valentinen asuvan siellä. Veli oli kerran ohimennen maininnut\nhänelle osoitteen. Hän luki joka kerroksen ovikilvet. Viimein hän löysi\netsimänsä nimen: Rouva Valentine Kempel.\n\nHän soitti.\n\nPalvelustyttö tuli avaamaan ja vastasi hänen kysymykseensä, oliko rouva\ntavattavissa:\n\n-- Ei, rouva ei ota vastaan tänään.\n\nFalkenberg veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti sen takasivulle:\n\n\"Minun täytyy saada puhutella Teitä.\"\n\n-- Antakaa rouvalle tämä kortti, sanoi hän.\n\nTytön mennessä sitä viemään konsuli astui muitta mutkitta eteiseen ja\nsulki oven perässään. Hän oli päättänyt tunkeutua sisään vaikkapa rouva\nKempelin luvattakin.\n\nHetken päästä tyttö palasi ilmoittaen:\n\n-- Olkaa hyvä, rouva ottikin sentään vastaan.\n\nTyttö saattoi hänet muutamien hienosti sisustettujen huoneiden läpi\nsuureen budoaariin.\n\nIkkunain ulkokaihtimet oli laskettu alas, ja sisäpuolella oli paksut,\nkeltaiset silkkiverhot vedetty eteen. Huone oli puolipimeä. Uutimien\nhiljaisesta häilynnästä Falkenberg ymmärsi, että ikkunat olivat auki.\n\nHän oli yksin budoaarissa. Se oli todella aistikkaasti sisustettu.\nHuone ei ollut yhtenäinen, vaan sen muodosti joukko pikkuosastoja,\njoita sohvanselustat ja joutsenkuvaiset japanilaiset silkkivarjostimet\nerottivat toisistaan. Matto oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi\nkävellyt hiekassa. Silkin paljous sai huoneen tuntumaan viileältä. Ilma\noli täynnä mietoa, omituista hajuveden tuoksua.\n\nYhtäkkiä vedettiin oviverho ripeästi syrjään.\n\nValentine seisoi hänen edessään. \"Petohämähäkki\" oli mustissa, mutta\ntuo komea musta puku vain kohotti hänen tavatonta kauneuttaan. Konsuli\nkumarsi, mutta ei ehtinyt virkkaa mitään, ennenkuin Valentine tarttui\nhänen käteensä.\n\n-- Kuinka kauniisti tehty, että tulitte minua katsomaan, enpä olisi\nuskonut, sanoi hän ja loi Falkenbergiin suuret, tummat silmänsä, jotka\nloistivat kyynelten kostuttamina.\n\nKonsuli vapisi nähdessään nämä kasvot, joita hän ei ollut koskaan ennen\noikein katsellut. Valentine oli todellakin hyvin kaunis. Hän veti\nkätensä pois.\n\n-- Rouva Kempel, aloitti hän.\n\nMutta Valentine keskeytti hänet ja työnsi hänet istumaan tyyny- ja\nsilkkimattokasalle.\n\n-- Istukaa, sanoi hän. -- Istukaa, niin saamme puhella. Minä luulin\nteitä vihollisekseni, mutta nyt näen, että olettekin ystäväni.\n\nKonsuli katsoi ällistyneenä häneen.\n\nValentine nojautui taaksepäin leposohvalla, joka oli aivan Falkenbergin\nvieressä. Tuolla tavoin leposohvalla lojuessa hänen kauneutensa pääsi\ntäysiin oikeuksiinsa. Uutimien välisestä raosta tunkeutui valkea\nilta-auringon viiru sisään, valahti huonekaluille ja leikki hänen\nkaulallaan. Falkenberg katseli tuota kaulaa, silmäsi sitten kasvoja ja\nvavahti jälleen.\n\nValentine taivuttautui häntä kohden ja tuki päätänsä käsillään. Puvun\nhiha valui alas ja paljasti käsivarren.\n\n-- Me rakastimme toisiamme, kuiskasi hän.\n\nFalkenberg oli vähällä hypähtää pystyyn, mutta hillitsi itsensä.\n\n-- Hän ainakin rakasti teitä, sanoi hän.\n\nValentine ei ollut huomaavinaan noiden sanojen salaista kärkeä. Hän\nvaipui muistoihinsa, ja hänen silmänsä saivat uneksivan ilmeen.\n\n-- Se tuli niin äkkiä, sanoi hän. -- Kuka olisi voinut aavistaa tätä?\nOi, mikä suuri kärsimys lieneekään painanut häntä! Mitä te arvelette\nsyyksi?\n\n-- Olen tullut kysymään teiltä juuri samaa. Syytä.\n\n-- Kuinka minä sen tietäisin? Hän oli aina niin huoleton ja\nrakastettava, kun puhuin hänen kanssaan. En aavistanut vähintäkään.\n\n-- Mutta te kuitenkin puhuitte hänen kanssaan viimeksi meistä kahdesta,\nrouva Kempel.\n\nHän huomasi Valentinen silmien sekunniksi vaihtavan ilmettä. Sitten ne\njälleen olivat samat uneksivat, haaveelliset.\n\n-- Aivan oikein, sanoi hän surumielisesti hymyillen. -- Hän oli niin\nherttainen eilen illalla. Hän auttoi minut pienestä pulasta.\n\n-- Niinkö. Pulasta?\n\nValentine kohosi istualleen ja nojautui Falkenbergiin päin. Hän tuli\nniin lähelle, että olkapäänsä miltei hipaisi toisen käsivartta. Konsuli\ntunsi hänen hiustensa tuoksun.\n\n-- Niin, siellä Grandilla, sanoi hän. -- Minähän kohtasin teidät\nmolemmat vestibylissä, kun olin menossa peilisaliin. Sittemmin tapasin\nCharlien yksin ja tulin kuiskanneeksi hänelle: \"Charlie, pelasta minut\nratsumestarista.\"\n\nFalkenberg sävähti.\n\nValentine heittäytyi nauraen takaisin leposohvalle, niin että valkea\nauringonsäde kulki suoraan hänen punaisen suunsa yli.\n\n-- Niin, sillä hän on ihan suunnattoman ikävystyttävä, ratsumestari\nnimittäin, liverteli hän, -- puhuu myötäänsä vain hevosistaan. Charlie\noli niin rakastettava, että saattoi minut ovelleni asti. Olin hänelle\nsanomattoman kiitollinen. Ratsumestari oli kai juonut paljon\nsamppanjaa, ja silloin häntä on mahdoton sietää. Niin, Charlie oli\ntodellakin herttainen... Sanokaa, kuiskasi hän, eihän vain lie niin,\nettä raha-asiat... vekselit...\n\nFalkenberg katsoi häneen.\n\n-- Ehkä nekin, vastasi hän.\n\n-- Hyvä jumala! huudahti Valentine. -- Jos jotain on hullusti, niin\nmeidän täytyy tehdä kaikkemme hänen maineensa pelastamiseksi.\n\nHän nousi ja meni konsulin ohitse niin läheltä, että silkkihame hipaisi\nhänen polveaan.\n\nHän meni erääseen nurkkaan, helisteli joitakin pieniä avaimia ja\naukaisi erään laatikon.\n\nFalkenberg istui neuvotonna ja mykkänä paikallaan. Hän tunsi, miten\nhajuvedentuoksu, Valentinen puvun kahina, hänen kauneutensa ja silmänsä\nvähitellen suorastaan huumasivat hänet. Mistä hän aikoikaan vaatia\nValentinen tilille? Hän siveli hämmentyneenä otsaansa.\n\nValentine palasi. Hänellä oli jotain kädessään.\n\n-- Jos joku asia on nyt heti viipymättä järjestettävä, sanoi hän, niin\ntämä on käytettävissä.\n\nKonsuli nousi kauhun kangistamana. Valentine laski joukon seteleitä\npöydälle.\n\n-- Voin hankkia lisää myöhemmin, sanoi hän, minulla on paljon ystäviä.\nSitäpaitsi te hänen veljenään kai --\n\n-- Rouva Kempel! huudahti Falkenberg. -- Te tiedätte hyvin, että nyt\nloukkaatte minua.\n\nPöydällä oli kaksikymmentä tuhannen kruunun seteliä.\n\n-- Minä huomautan teille, jatkoi konsuli, että veljeni rahalliset\nsitoumukset ovat minun omiani. Ja tunnissa minä voin hankkia viisi\nkertaa niin paljon kuin tuossa on.\n\n-- Viisi kertaa niin paljon! huusi Valentine syöksähtäen hänen\nluokseen. -- Kuinka jalo mies te olette... viisi kertaa niin paljon...\nsata tuhatta -- se on Charlien veljen kaltaista.\n\nFalkenberg työnsi hänet luotaan. Viimeinen kohtaus, puolilikaisten\nsetelien näkeminen, joita Valentine pani hänen eteensä, oli palauttanut\nhänen tasapainonsa.\n\n-- Olen oikeastaan tullut vaatimaan teiltä tiliä, sanoi hän.\n\n-- Tiliä? Mistä?\n\n-- Charlien hengestä.\n\n-- Te olette mainio. Oletteko hullu! Mitä minulla on tekemistä veljenne\nitsemurhan kanssa?\n\nHän vilkutti epäluuloisesti silmiään.\n\n-- Asunnossani on yöllä tehty varkaus, sanoi Falkenberg.\n\n-- Niinkö? -- Ja mitä on varastettu?\n\n-- Kaksikymmentäviisi tuhatta kruunua.\n\nFalkenberg puri hammasta.\n\n-- Te ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan, sanoi hän. -- Suoranainen syy\nveljeni itsemurhaan on tämä varkaus. Mutta hän on viaton.\n\n-- Kuka sitten on syyllinen?\n\n-- Sen sai veljeni tietää, ennenkuin ampui itsensä. Se tieto\nluullakseni pani aseen hänen käteensä. Tunnen muuten erään toisenkin,\njoka tietää kuka syyllinen on, ja se olette _te_.\n\nValentinen silmät salamoivat.\n\n-- Näyttäkää se toteen! huusi hän.\n\n-- Todisteitako, rouva Kempel! Eikö siinä kyllin, että tunnen teidät.\nMinä en välitä noista kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta. Ne tulevat\nkai hyvään tarpeeseen siellä missä ovat, toivottavasti. Mutta tahdon\npakottaa teidät selvittämään tämän asian alusta loppuun. Luulen että\njuuri _te_ olette imenyt veljeni tyhjiin, että teillä on ollut sormenne\nmukana viimeöisessä varkaudessa, ja että tieto siitä on ajanut veljeni\ntekemään itsemurhan. Minä lupaan teille, rouva Kempel, etten lepää\nennen kuin olen kostanut veljeni puolesta ja tuonut ilmoille totuuden,\nniin suuresti minä häntä rakastin.\n\nValentine nauraa hohotti.\n\n-- Herra jumala, miten lapsellinen te olette! sanoi hän. -- Menkää\npoliisikamariin.\n\n-- Te ymmärrätte kyllä, että se on mahdotonta, kun veljeni on tällä\ntavoin takertunut juttuun.\n\n-- Mitä sitten aiotte?\n\nFalkenberg katsoi häneen.\n\n-- Aion taistella teitä vastaan, sanoi hän.\n\n-- Minua vastaan! huusi Valentine. -- Silloin ette tiedä mitä teette.\nMuuten tunnen jo alkavani vihata teitä. Varokaa itseänne! On kysymys\nomaisuudestanne.\n\nKonsuli hymyili.\n\n-- On kysymys hengestänne. Vielä ei kukaan ole voittanut minua, jatkoi\nValentine.\n\nHän alkoi kävellä kiihkeästi edestakaisin.\n\n-- Minä saatan olla paholainen, jos tahdon, sanoi hän.\n\nFalkenberg seurasi häntä silmillään.\n\n-- Tiikeri, jolla on lapsenkasvot, sanoi hän.\n\nYhtäkkiä hän astui Valentinen luo ja kuiskasi ihan vasten hänen\nkasvojaan:\n\n-- Petohämähäkki --\n\nValentine peräytyi kirkaisten ja haparoi kädellään rintaansa.\n\n\n\n\nIV.\n\nSalapoliisi.\n\n\nFalkenberg veti nopeasti revolverin taskustaan.\n\nValentine lähestyi häntä käärmemäisin liikkein. Hänen silmänsä\nleimusivat raivosta, ja hehkuva puna peitti hänen poskensa.\n\n-- Se Tanskan juutalainen tietysti on kertonut teille tuosta nimestä,\nkähisi hän. -- Mutta hän saa sen maksaa. Minä voin saavuttaa hänet\nvieläkin. Olen mahtavampi kuin kukaan luuleekaan.\n\n-- Älkää tulko lähemmä! huusi Falkenberg terävästi, ojentaen samassa\nrevolverin.\n\nValentine seisahtui revolverin suun eteen. Aseen läheisyys ei näyttänyt\nvähääkään säikyttävän häntä. Hän ei ensi kertaa seissyt ojennetun\nrevolverin edessä.\n\n-- Siinä on yksi panos jäljellä, sanoi konsuli vakavasti. -- Se on\nveljeni revolveri, se on vielä hänen verensä tahraama. Jos astutte\naskelenkaan lähemmäksi, olette kuoleman oma.\n\nValentine katseli hänen tyyniä kasvojaan. Konsulin kylmät silmät olivat\nhyvin totiset.\n\n-- Soittakaa palvelustyttöä, käski Falkenberg.\n\nValentine ei liikahtanut.\n\nKonsuli painoi sähkösoittokellon nappia.\n\n-- Minun on siis pakko muistuttaa teitä emännänvelvollisuuksistanne,\nsanoi hän. -- Nyt tyttö tulee, jätän teidän harkittavaksenne, onko\npalvelusväkennekin oltava tämän kiusallisen kohtauksen todistajina.\n\nValentine ei liikahtanut.\n\nMutta palvelustytön tullessa hänen käytöksensä muuttui yhtäkkiä. Hän\noli jälleen hempeä ja rakastettava.\n\nSellainen näyttelijä! ajatteli Falkenberg väristen.\n\n-- Ole hyvä ja anna herra Falkenbergille hänen takkinsa, sanoi\nValentine.\n\nLähemmä astuen hän jatkoi sydämellisesti:\n\n-- Vielä kerran kiitän teitä, että tulitte luokseni lohduttamaan minua\nsuuressa surussani; tuhannet, tuhannet kiitokset! Tulkaa oikein pian\ntaas.\n\n-- Olkaa varma siitä, vastasi konsuli synkkänä. -- Minä tulen\ntoistekin.\n\n-- Kiitos.\n\nHän ojensi kätensä, mutta Falkenberg ei ollut huomaavinaan sitä.\n\nValentine hytkähti kovasti, ja Falkenberg saattoi nähdä hänen vapisevan\nraivosta.\n\nPalvelijattaren mennessä aukaisemaan ovea Valentine käytti tilaisuutta\nja kuiskasi:\n\n-- Te olette loukannut minua. Minä pystyn kostamaan teille. Minä tiedän\nhyvin, miten voin teille kostaa.\n\nHän pui uhkaavasti pientä, vapisevaa nyrkkiään.\n\nFalkenberg sai välähdyksen hänen kiukkuisista silmistään eikä voinut\nolla tuntematta mielenahdistusta. -- Hyvästi, rouva Kempel, sanoi hän\ntyynesti ja meni takaperin ovesta ulos. Eteiseen päästyään hän kuuli\n\"petohämähäkin\" ivanaurun budoaarista. Se kävi luihin ja ytimiin.\n\nAjuri odotti ulkona.\n\nKonsuli pysähtyi puutarhaportille, ennenkuin astui rattaihin. Minne hän\najaisi? Takaisin huvilaansako? Oli liian aikaista vielä. Sitäpaitsi\nhänen täytyi ryhtyä toimenpiteisiin ehkäistäkseen Valentinen\nkostotuumia. Sillä hän ei hetkeäkään epäillyt, että tämä nainen aikoi\npanna uhkauksensa täytäntöön. Hän ymmärsi nyt, että Valentine oli häijy\nkuin paholainen ja että hänellä oli paljon apukeinoja käytettävinään.\nHänellä oli kaupunki täynnä ystäviä, jotka ihailivat häntä hurjasti ja\nmielihyvällä tekisivät mitä tahansa hänen käskystään. \"Minä tiedän,\nmiten voin teille kostaa\", oli hän sanonut. Omituinen tunne valtasi\nFalkenbergin. Mitenkä Valentine kostanee? Tuliko hänen pelätä tuota\nnaista? Valentine taistelee asemansa puolesta, ajatteli hän. Minä olen\nuhannut häntä perikadolla ja kunniattomuudella. Hän on epätoivoissaan,\nja epätoivoinen nainen pystyy mihin tahansa.\n\nFalkenberg ei voinut kieltää käyneensä levottomaksi. Hän tunsi itsensä\nhieman avuttomaksi, hän oli aivan yksin.\n\nYhtäkkiä juolahti hänen mieleensä pieni kohtaus, joka oli sattunut\neilen illalla hänen ajaessaan veljensä kanssa pitkin Drammenin-tietä.\nHän oli silloin nähnyt jalkakäytävällä miehen, joka oli herättänyt\nhänen huomiotaan, pitkän, jäntevän olennon, jota hän muisti piloillaan\nverranneensa englantilaiseen nyrkkeilijään. Ja Charlie oli kertonut\nhänelle kuka tuo mies oli: Asbjörn Krag, salapoliisi.\n\nFalkenberg hypähti nopeasti odottaviin ajoneuvoihin.\n\n-- Kuulkaa, sanoi hän ajurille. -- Tunnetteko Asbjörn Kragin?\n\nHymy levisi ajurin kasvoille.\n\n-- Kukas meistä ajureista ei häntä tuntisi, vastasi mies. -- Minäkin\nolen monta kertaa kyydinnyt häntä.\n\n-- Tiedättekö missä hän asuu?\n\nAjuri vastasi empimättä:\n\n-- Josefinenkatu 16.\n\n-- Hyvä. Ajakaa sinne.\n\n-- Pitääkö ajaa kovasti?\n\n-- Sitä parempi. Kuinka niin muuten? Nähkääs, _hän_ tahtoo aina ajaa\nniin vietävästi.\n\n-- Hän itsekö?\n\n-- Niin, Asbjörn Krag. Minä saan melkein aina sakkoa hurjasta ajosta,\nkun Asbjörn Krag on ollut rattaillani.\n\n-- Vai niin. No, antakaa mennä.\n\nAjuri läjäytti ruoskallaan, koni porhalsi juoksuun, ja parin minuutin\npäästä rattaat pysähtyivät Josefinenkadun 16:n edustalle.\n\n-- Kunpa hän nyt vain olisi kotona, tuumi konsuli astuessaan rattailta.\n\n-- Niin, ja jos hän on kotona, on hän jo nähnyt meidät, vastasi ajuri\nhymyillen.\n\n-- Luuletteko?\n\n-- Luulen. Ja sitten hän myös tietää kuka herra on ja mistä herra\ntulee.\n\n-- Mistä minä tulen, miten vanha olen ja milloin isoäitini kuoli,\ntäydensi Falkenberg ivallisesti. -- Näytte ihailevan tätä poliisimiestä\nrajattomasti.\n\n-- Ehdottomasti, vastasi ajuri vakuuttavasti. -- Pitääkö minun odottaa?\n\n-- Ei, saatte mennä.\n\nAsbjörn Krag oli kuin olikin kotona. Palvelija opasti konsulin\nsalapoliisin työhuoneeseen, sanoen Kragin kohta tulevan.\n\nFalkenberg tarkasteli uteliaasti huonetta. Hän ihmetteli melkoisesti\nniitä monilukuisia aseita, joita riippui seinillä. Kirjoituspöydällä\nhän huomasi suuren valokuvan, joka esitti erästä tunnettua saksalaista\nvaltiomiestä. Kuvan alle oli piirretty \"Bergen, kesällä 1904\" sekä\nasianomaisen omakätinen omistuskirjoitus.\n\nHän istui miettien millä tavoin oikeastaan esittäisi asiansa. Juttuhan\ntuntui hänestä perin kiusalliselta. Hän kuvitteli mielessään, että\nkenties salapoliisi kummastelee ja pitää omituisena, että hänen\npuoleensa käännytään tällaisilla asioilla. Sitäpaitsi kaikki mikä\nhaiskahti poliisilta oli Falkenbergille ylen vastenmielistä. Ja nyt\nhänen täytyi kohdata oikein täysiverinen poliisimies, sikäli kuin oli\nkuullut.\n\nSamassa Asbjörn Krag astui huoneeseen.\n\nFalkenberg nousi ja kumarsi hieman. Hän aikoi ruveta esittämään\nasiaansa, mutta salapoliisi esti sen astumalla hänen luokseen,\npuristamalla hänen kättään ja sanomalla:\n\n-- Vihdoinkin.\n\nKonsuli hämmästyi sanattomaksi.\n\n-- Oletteko... oletteko odottanut minua? kysyi hän.\n\n-- Olen toki, konsuli Falkenberg, tietysti olen teitä odottanut,\nvastasi Krag. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja katseli vierasta\ntarkkaavaisesti. -- Odotin teitä jo aamupäivällä, olisitte tullut\nsilloin. Nyt olemme valitettavasti hukanneet monta tuntia.\n\n-- Mutta tiedättekö sitten miksi käännyn puoleenne? kysyi konsuli yhä\nkummastuneempana.\n\n-- Luonnollisesti. Veljenne kuoleman johdosta.\n\n-- Veljeni ampui itsensä viime yönä puoli neljän tienoissa, sanoi\nFalkenberg totisesti.\n\nSalapoliisi nousi ja astui miettiväisenä ikkunan luo.\n\n-- Minä olen johtunut samaan tulokseen, sanoi hän.\n\nKonsulinkin täytyi nousta.\n\nHän tuijotti uudelleen poliisimieheen mitä suurimman ihmettelyn\nvallassa.\n\n-- Mitä sanotte? kysyi hän. -- Mitä te sillä tarkoitatte?\n\n-- Olen päivän kuluessa ajatellut tätä asiaa hyvin paljon, vastasi\nsalapoliisi, ja tehnyt sen johtopäätöksen, että veljenne on varmaan\nitse päättänyt päivänsä. Häntä ei siis ole murhattu --\n\n-- Murhattu?\n\n-- Niin sanoin. Olisihan sekin voinut tapahtua.\n\n-- Te tunnette varmaan tämän asian yhtä hyvin kuin minä, vainajan oma\nveli, huomautti Falkenberg. Äänessä oli pieni ivan väre.\n\n-- Paremmin, herra konsuli, minä tunnen sen paremmin. Oletteko käynyt\nValentinen luona? kysyi hän äkisti.\n\n-- Olen, tulen sieltä juuri. Hän on kauhea nainen.\n\n-- Hän on viisas ja paha, vastasi salapoliisi totisesti, -- ja hän on\nmahtava. Tahdotteko kertoa minulle käynnistänne?\n\nFalkenberg puhui mitä oli nähnyt ja kuullut \"petohämähäkin\" luona.\n\nHän johtui siinä kertomaan myös noiden kahdenkymmenenviiden tuhannen\nkruunun katoamisesta, ja Asbjörn Krag sai kuulla teräslipasjutun\nkokonaisuudessaan.\n\n-- En voi vielä käsittää, sanoi konsuli, mitenkä varas on päässyt\nrahalippaaseen. Sen hän on voinut tehdä ainoastaan avaamalla\nkirjainlukon.\n\n-- Niinpä tietenkin.\n\n-- Mutta kirjainlukkoa ei voi avata kukaan, joka ei tunne sanaa --\nlukon avainta.\n\n-- Asianomainen on kai tietänyt tuon sanan.\n\n-- Mutta sehän on mahdotonta. En ole ilmaissut sitä ainoallekaan\nelävälle olennolle.\n\n-- Ette edes veljellenne?\n\n-- En. Aivan varmasti en hänellekään.\n\n-- Eikä sana kai ollut itsessään niin yksinkertainen, että varas olisi\najatuskykyään käyttämällä saattanut arvata sen?\n\n-- Ehdottomasti ei. Se oli -- Krag ojensi torjuvasti kätensä.\n\n-- Älkää sanoko! huudahti hän.\n\n-- Mitä ihmettä, eikö minun pidä sanoa sitä? Ei teillekään. Miksi ei?\n\n-- Siksi että tahdon itse keksiä sen. Niin pian kuin olen löytänyt\nsanan, olen todennäköisesti löytänyt varkaankin.\n\nFalkenberg kysyi:\n\n-- Oletteko muodostanut itsellenne mielipiteen asiasta?\n\n-- Olen.\n\n-- Sekin vielä! Minusta tuntuu ylipäänsä, että te olette jonkun aikaa\ntutkinut asiaa.\n\n-- Olen jo toista kuukautta pitänyt silmällä Valentinea, sanoi Krag. --\nHän pelaa korkeata peliä kaupungissamme, tuo kaunotar, mutta tähän asti\nhän on tehnyt tyhjäksi kaikki ponnistuksemme.\n\n-- Mistä te häntä epäilette?\n\n-- Hän on ihan varmasti vaarallinen pahantekijä, sanoi Asbjörn Krag\nvakavasti, -- ja minä lyön vetoa siitä, että hänellä on monta rumaa\nkolttosta tunnollaan. Meidän on ollut mahdoton päästä häneen käsiksi.\nHän kantaa maailman nähtävissä mitä puhtainta kilpeä, ja hän on kaiken\naikaa osannut luikertaa kynsistämme helposti ja liukkaasti kuin\nankerias.\n\n-- Luuletteko tosiaankin hänen olevan jollakin lailla tekemisissä\nvarkauden ja veljeni kuoleman kanssa?\n\n-- Aivan varmaan. Siitä tunnen olevani vakuutettu. _Mutta varkauden\ntapahtuessa hän oli kotonaan Oskarinkadun varrella_.\n\n-- Silloin sen on tehnyt joku tai jotkut hänen ystävänsä.\n\n-- Se on selvää.\n\n-- Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut? kysyi Falkenberg aivan\nneuvottomana.\n\n-- Minä saatan kuvitella, että veljenne on yllättänyt varkaan tai\nvarkaat. Hän on tuntenut asianomaiset, ymmärtänyt, että koko puuha on\nValentinen työtä, ja sitten epätoivoissaan siitä sekä jostakin muusta,\n_jota me emme vielä tiedä_, päättänyt päivänsä.\n\n-- Niin täytyy olla, mutisi Falkenberg, niin täytyy olla. Luuletteko,\nettä veljelläni oli ennakolta aavistusta siitä, mikä tapahtuva oli?\n\n-- En luule, olen päinvastoin melkein vakuutettu, ettei hänellä ollut\nsiitä mitään vihiä. Yhdessä ratsumestarin kanssa hän saattoi Valentinen\nGrandilta kotiin ajurilla. Ratsumestari erosi heistä matkan varrella.\nValentinen asunnolta veljenne ajoi suoraa päätä kotiansa huvilaan. Hän\noli silloin verrattain hyvällä tuulella, vieläpä juttelikin ajurin\nkanssa. Hän ihaili kaunista ilmaa ja puhui matkustushalustaan.\n\"Tahtoisin maalata suuren taulun\", sanoi hän. \"Maalaisin taulun, jolle\nantaisin nimen 'Kesä' -- aamulla ryhdyn työhön.\" Astuessaan vaunuilta\nhän nyökkäsi ystävällisesti hyvästiksi ajurille ja meni tyynesti\nhuvilaan. Mutta hän oli niin uninen, että haukotteli ääneen monta\nkertaa. Hän puhui myös jotain siihen suuntaan, että oli hyvä päästä\nnukkumaan. Herra konsuli, mies, joka käyttäytyy sillä tavoin, ei haudo\nitsemurha-aikeita.\n\n-- Olette oikeassa, vastasi konsuli. -- Minua vain ihmetyttää, mistä te\nolette saanut kaikki nämä tietonne.\n\n-- Oo, se teidän olisi pitänyt heti ymmärtää, vastasi Krag. -- Ajuri,\njolle veljenne niin herttaisesti haasteli, olin minä.\n\n-- Ei mahda olla miellyttävää joutua teidän vainottavaksenne.\n\nKrag otti esiin muutamia papereita ja tutki niitä hyvin tarkoin.\n\n-- Lisäksi olen saanut tietää, että veljenne on viime aikoina\nkuluttanut noin 40,000 kruunua Valentinen takia, josta summasta\nmelkoinen osa on mennyt lahjoihin. Sitäpaitsi hän on antanut hänelle\npunaisen automobiilin --\n\nFalkenberg kavahti pystyyn. Krag jatkoi aivan tyynesti:\n\n-- ... jotta, kuten oli puhe, Valentine saisi myydä sen ja siten\npääsisi selviämään eräästä pulasta. Automobiilin on Valentine kuitenkin\npitänyt itse. Hän on vain maalauttanut sen vihreäksi ja teettänyt\nsiihen eräitä muita pikku muutoksia, jottei Charlie sitä tuntisi.\n\n-- Maalauttanut vihreäksi! huudahti konsuli kiihkeästi. -- Se siis oli\nsittenkin Charlien automobiili.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi salapoliisi.\n\n-- Vastaani tuli vihreä automobiili viime yönä, kun olin matkalla\nasuntooni.\n\n-- Missä?\n\n-- Skillebaekin tienoilla. Sekä kuskini John että minä olimme\ntuntevinamme sen -- se oli etäämpää ihan Charlien auton kaltainen.\nMutta kun se tuli lähelle, näimmekin sen olevan vihreän.\n\n-- S:n muotoiset lyhdynpitimet? kysyi salapoliisi.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Entä keitä siinä oli?\n\n-- Toinen oli espanjalaisen näköinen, vastasi Falkenberg, -- en\nmuistanut nähneeni häntä ennen. Toisen kasvoja en voinut oikein\nerottaa, kun automobiili kulki niin kovaa vauhtia.\n\n-- Ja se kulki kaupunkiin päin, teidän ajaessanne poispäin?\n\n-- Niin.\n\n-- Tiedättekö mistä automobiili tuli? kysyi Krag.\n\n-- En.\n\n-- Sitten minä sanon sen teille. Se tuli teidän huvilastanne.\n\n-- Minun huvilastani!\n\n-- Niin, ja samassa automobiilissa olivat nuo varastetut\nkaksikymmentäviisi tuhatta kruunua.\n\n-- Te arvelette siis --\n\n-- Minä arvelen, että ne kaksi miestä, jotka istuivat automobiilissa,\novat varastaneet rahat, sanoi salapoliisi, ja että ne ovat juuri samat\nmiehet, jotka Charlie parka on viime yönä tavannut asunnossanne.\n\n\n\n\nV.\n\nIlta Pursiklubissa.\n\n\n-- Nyt meidän on niinmuodoin saatava käsiimme automobiili, sanoi\nFalkenberg.\n\n-- Jos se vielä on Kristianiassa, niin se on löydettynä ennen\nhuomis-iltaa, vastasi Asbjörn Krag.\n\nKonsuli Falkenberg nousi.\n\n-- Mitä neuvotte minua nyt aluksi tekemään? kysyi hän.\n\n-- Oletteko vapaa tänä iltana?\n\nFalkenberg epäröi hieman.\n\n-- Jos se on ehdottomasti tarpeen, voin tietysti... mutta --\n\n-- Ehdottomasti tarpeen se ei ole, vastasi Krag, joka oli\nmielenkiinnolla pannut merkille toisen hämmingin. -- Sanokaamme\nesimerkiksi kello puoli kahdestatoista lähtien.\n\nKonsuli katsoi kelloaan.\n\n-- Nyt se on puoli yhdeksän, sanoi hän. -- Hyvä, olen käytettävänänne\nkello puoli kaksitoista.\n\n-- Oletteko Pursiklubin jäsen?\n\n-- Olen.\n\n-- Käyttekö usein klubihuoneistossa?\n\n-- Olen tavannut pistäytyä siellä silloin tällöin iltasilla.\n\n-- Teidän pitää mennä sinne tänä iltana, sanoi Krag.\n\n-- Tänä iltana, mutisi Falkenberg. -- Eikö se näytä vähän\nkummalliselta, näin heti veljeni kuoleman jälkeen?\n\n-- Se on tarpeen.\n\n-- Olkoon menneeksi, minä tulen sitten. Sinnekö minun ehkä on\nsaavuttava kello puoli kaksitoista?\n\n-- Niin, mahdollisesti tapaamme toisemme siellä.\n\n-- Tapaamme? kysyi konsuli tahtomattaan hätkähtäen. -- Oletteko te\nPursiklubin jäsen?\n\nAsbjörn Krag hymyili -- ja se hymy sai oitis Falkenbergin katumaan\nharkitsematonta huomautustaan.\n\n-- Minä en tiennyt... arvelin --\n\n-- Hyvä on, keskeytti Asbjörn Krag. -- Tulette siis täsmälleen puoli\nkaksitoista.\n\n-- Mitä minä oikeastaan teen siellä?\n\n-- Ette mitään erityistä. Eikä saakaan näyttää siltä, kuin tulisitte\nsinne minkään asian vuoksi. Pelaatteko?\n\n-- Hiukan.\n\n-- Niin, olisi toivottavaa, että voisitte hommata siellä jotain, pelata\nesimerkiksi. Tarinoikaa ystävienne kanssa, juokaa lasi. Ylipäänsä,\nolkaa niinkuin tavallisesti.\n\n-- Sen teen, vastasi Falkenberg. -- Minä vain en ymmärrä\ntarkoitustanne. Mutta nyt minun täytyy mennä, ja sitten kai tavataan\nPursiklubissa.\n\n-- Mahdollisesti. Minun ei tarvinne sanoa, ettei teidän pidä tuntea\nminua, jos sattuisin tulemaan.\n\n-- Ymmärrän, sanoi konsuli aikoen vetäytyä pois.\n\nKrag pidätti häntä.\n\n-- Vielä eräs seikka, sanoi hän. -- En tahdo suinkaan olla\ntunkeilevainen, mutta käykö laatuun saada tietää, mitä aiotte toimittaa\ntällä aikaa ennen puoli kahtatoista?\n\nFalkenberg mietti.\n\n-- Ei, sanoi hän, en mielelläni sano sitä. Se on aivan yksityistä\nlaatua.\n\n-- Eikö sillä ole mitään tekemistä puheenaolevan asian kanssa?\n\n-- Ei kerrassaan mitään.\n\n-- No sitten ei siitä sen enempää, sanoi Krag.\n\nHän meni kirjoituspöytänsä luo ja painoi nappia. Ulommista huoneista\nkuului kellon soitto.\n\n-- Mitä te nyt teette? kysyi Falkenberg seisten ovessa.\n\n-- Minä soitan, vastasi Krag myhäillen.\n\n-- Miksi niin? Tahdotteko kutsua tänne jonkun?\n\n-- En, se on aivan yksityistä laatua, sanoi Krag myhäillen vielä\nenemmän.\n\n-- Vai niin. Anteeksi. Näkemiin.\n\nFalkenberg kumarsi ja poistui.\n\nMennessään portaita alas hän otti taskustaan pienen siron kirjelipun,\njonka oli viime yönä saanut. Hän luki sen uudelleen ja suuteli sitä. Ja\nonnekas hymy kirkasti hänen kasvonsa. Mutta hän hillitsi itsensä heti,\nja kadulle päästyään hän oli jälleen tavallinen kylmä liikemies.\n\nHeti konsulin lähdettyä Asbjörn Krag riensi ikkunaan. Monien taitavasti\nasetettujen heijastuspeilien avulla hän saattoi nähdä kaiken, mitä\nkadulla tapahtui, tarvitsematta kumartua katsomaan ikkunasta.\n\nHän näki Falkenbergin astuvan ulos ja lähtevän nopeasti kävelemään\nkatua alas.\n\n-- No, mutisi salapoliisi, eikö häntä kuulukaan? -- Vihdoin hän\nnyökkäsi tyytyväisesti. -- Jo tulee, virkkoi hän itsekseen. -- Hyvä on.\n\nHän oli huomannut olennon, joka lähti seuraamaan konsulia. Se oli\nsalapoliisin palvelija, Jens.\n\n-- Hän on tosiaan jo aika näppärä, tuumi Asbjörn Krag. -- Hän seuraa\nkonsulia askel askeleelta niin välinpitämättömän näköisenä ja huomiota\nherättämättä kuin opetettu vainukoira. Toden totta, ei ole tarvis\nkatua, että ongin tuon pojan vankilasta. Hänestä saattaa tulla\nhyödyllinen.\n\nAsbjörn Krag nousi nopeasti ikkunan äärestä ja meni pukuhuoneeseensa.\n\nSillaikaa Falkenberg käveli ripeästi lähimmälle raitiotiepysäkille.\nSiinä hän odotti, kunnes saapui vaunu, jonka kilvessä oli nimi \"Oslo\".\nHän astui etusillalle. Samalla salapoliisin vakooja nousi takasillalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta puoli yhdentoista ajoissa Pursiklubin huoneisto alkoi herätä\neloon.\n\nTeattereissa loppuivat näytännöt, ja niistä tuli useita herroja. Isossa\nruokasalissa syötiin illallista, ja jälkeenpäin herrat kokoontuivat\nhäliseviksi, rupattaviksi ryhmiksi tupakkahuoneisiin.\n\nPäivän suuret ja pienet tapaukset olivat puheenaineena.\n\n-- Sepä oli ikävä tuo Charlien juttu, sanoo arkkitehti Bissen\npääkonsuli Tönnebylle. -- Ja niin omituista, että sen piti sattuman\nheti veljen juhlan jälkeen.\n\n-- Loistavat päivälliset, röhisi pääkonsuli. -- Falkenberg ihan\nkerrassaan vei voiton itsestään. Mutta kyllä hän olikin tehnyt mainiot\nkaupat herra Stiegelin kanssa. Kertovat hänen voittaneen kolmekymmentä\ntuhatta.\n\n-- Toiset sanovat neljäkymmentä, tiesi arkkitehti.\n\nMutta pian oli pääkonsuli taas keskellä alkuperäistä puheenainetta.\n\n-- Niin, se Charlie, se Charlie, mutisi hän.\n\n-- Ja se rakkaus, kuiskasi arkkitehti.\n\n-- Hoo. Luuletko siinä olleen rakkautta?\n\n-- Ei epäilystäkään, vanha veikko. Hän oli kuolettavasti rakastunut\nValentineen, kauniiseen leskeen.\n\n-- Ja leskikö ei huolinut hänestä?\n\n-- Ei kai pitänyt kauppaa kyllin edullisena. Mutta antoi sentään\nCharlien tuhlata muutamia tuhansia. Eikä niin vallan muutamiakaan.\n\nPari uutta herraa saapui.\n\n-- Hän taitaa olla rahanahne, arveli toinen.\n\n-- Sitä ei kukaan tiedä, vastasi arkkitehti nopeasti. -- Hän tahtoo\nhuvitella, hän seurustelee mielellään ihmisten kanssa, jotka eivät niin\ntarkoin laske seteleitään. Ja kukapa maailmannainen ei sitä tahtoisi?\n\n-- Kaunis hän ainakin on, ah, maiskautti pääkonsuli.\n\n-- Ihastuttava! kaikui kuorossa.\n\n-- Sellainen ryhti! huudahti arkkitehti. -- Kun hän tulee liidellen, on\nkuin näkisi ruhtinattaren edessään.\n\n-- Entä millaiset silmät hänellä on, sillä pikku saatanalla!\n\n-- Niin, silmät!\n\n-- Mutta mikä hän oikeastaan on? kuului äskeinen kuiva ääni.\n\n-- Hän on kenraali Carstenin tytär, ilmoitti arkkitehti. -- Hänen\nmiehensä oli saksalainen, ja itse hän on monta vuotta asunut Saksassa.\nKerrotaan, että mies jätti hänelle sievoisen omaisuuden.\n\n-- On hänellä ainakin monasti omaisuuksia kaulassaan ja ranteissaan.\nNäin hänet tässä hiljattain juhlanäytännössä, ja hän herätti huomiota\nkoko teatterissa. Missä hän väliajoilla liikkui, siellä oli mustanaan\nfrakkeja.\n\n-- Miksi hän oikeastaan on tullut tänne?\n\n-- Sitä ei kukaan tiedä. Ehkä katsomaan vanhaa isänmaataan?\nKoti-ikävä? Kuka tietää. Ehkä häntä haluttaa loistella Kristianian\npikkukaupungissa.\n\nHerrojen huomio kiintyi samassa uuteen asiaan.\n\n-- Kuka ihmeessä tuo on, jota sihteeri kuljettaa tänne?\n\n-- En tunne, en ole häntä ennen nähnyt.\n\nSihteeri tuli heidän luokseen.\n\n-- Saanko esitellä vieraan, sanoi hän, -- kaivosinsinööri Kvam\nRuijasta.\n\nVastatullut kumarsi muille herroille, sitä mukaa kuin heidän nimensä\nmainittiin.\n\nHän oli keski-ikäinen, mustapartainen mies, moitteettomasti puettu,\npuhui pitkäveteisen tyynesti ja liikkui verkkaan ja tasaisesti.\n\n-- Hän näyttää jotenkin vakavalta, kuiskasi arkkitehti kilistäessään\npääkonsulin kanssa.\n\n-- Olen sihteerin hyvä ystävä, sanoi herra Kvam, -- hän se minut tänne\nsai. Muuten minua ilahuttaa, että saan tehdä herrojen tuttavuutta,\nkoska itse olen purjehdusurheilija, vieläpä oikein innokaskin.\n\nKaivosinsinöörin sanat olivat johdantona pitkään keskusteluun, joka\nkoski purjehdusta yleensä ja viimeistä kilpapurjehdusta erittäin. Eri\nmielipiteet törmäsivät vastakkain, ja väittely muodostui varsin\nkiivaaksi.\n\nMutta kenenkään huomaamatta herra Kvam vetäytyi erilleen keskustelusta.\nLopuksi hän seisoi aivan yksin puhellen arkkitehti Bissenin kanssa,\nsillävälin kuin hänen alkuunpanemansa keskustelu jatkui perin vilkkaana\nympäri huonetta.\n\nTaas tuli uusi vieras, joka otettiin yleisellä mielihyvällä vastaan.\nHän oli punakka, pyöreä ja pyylevä herra.\n\n-- Tunnetteko häntä? kysyi arkkitehti.\n\n-- En, mutta näen, että hän on ruotsalainen. Hänellä on kolme S:ää\ntakinhihassa, vastasi kaivosinsinööri.\n\n-- Aivan oikein, hän on Tukholman Purjehdusseuran jäsen. Hän on\nnimeltänsä Lidström, varatuomari. Kelpo mies.\n\n-- Vai niin. Onko hän kauankin oleskellut täällä Kristianiassa?\n\n-- Ei, vain pari kolme kuukautta. Mutta hän on jo saanut paljon\nystäviä. Hän kuuluu myös _hänen_ ihailijapiiriinsä.\n\n-- _Hänen_?\n\n-- Niin. Ai mutta sehän on totta. Te olette vieras paikkakunnalla\nettekä siis luultavasti tiedä kuka Valentine on, kaunis Valentine\nKempel.\n\n-- En, häntä en tunne, vastasi insinööri.\n\n-- Silloin teidän pitää välttämättä tutustua häneen mitä pikimmin. Minä\ntunnen hänet hyvin, sanoi arkkitehti itsetietoisesti, -- minä esitän\nteidät sopivassa tilaisuudessa.\n\nMelu taukosi äkkiä hetkeksi, ja kaikkien silmät kääntyivät oveen päin,\njosta muuan herrasmies juuri astui sisään.\n\nArkkitehti mutisi ihmeissään:\n\n-- Hänkö! Sitäpä en olisi uskonut.\n\n-- Kuka tuo herra on, joka nyt tuli? kysyi insinööri.\n\n-- Konsuli Einar Falkenberg, vastasi arkkitehti. -- Hänen veljensä on\njuuri kuollut viime yönä -- ampunut itsensä, kerrotaan. Rakkaudesta\nValentineen.\n\n-- Todellakin, huudahti herra Kvam. -- Sepä mielenkiintoista.\n\nKeskustelu ei enää ottanut sujuakseen yhtä vilkkaasti. Oli kuin\nFalkenbergin äkillinen ilmestyminen olisi hieman hillinnyt yleistä\nrattoisuutta.\n\nFalkenbergista itsestään tuntui, kuin nuo kaikki toiset olisivat\nkummastelleet, että hän katsoi voivansa mennä klubiin tällaisenakin\npäivänä. Hän ei itsekään ymmärtänyt miksi se oli ollut tarpeen.\n\nHän sai viskynsä ja asettui pöydän ääreen, jossa jo ennestään istui\nkolme-neljä herraa. Näiden joukossa oli myös ruotsalainen varatuomari.\nVähän sen jälkeen hänet esiteltiin uudelle vieraalle, ruijalaiselle\nkaivosinsinöörille.\n\nFalkenberg oli väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Hän olisi halunnut\nlähteä kotiin. Aika kului. Kello oli jo yli kahdentoista, mutta Asbjörn\nKragia ei kuulunut. Hänet herätti mietteistään Lidströmin ääni, joka\nkysyi:\n\n-- Herra Falkenberg, ettekö haluaisi pelata hiukan?\n\nFalkenberg suostui heti. Sillä tavoin sai edes ajan kulumaan.\nSitäpaitsi Asbjörn Krag oli nimenomaan kehottanut häntä pelaamaan.\n\nKun herrat istuutuivat pelipöytään, nousi kysymys mitä pelattaisiin.\n\n-- Pokeria, ehdotti Falkenberg. -- Se on helpointa ja jännittävintä.\n\n-- Olkoon menneeksi, vastattiin. -- Onpa hauska saada kerran taas\npelata oikein vanhaan hyvään tapaan.\n\nJa sitten herrat pelasivat pokeria. Ensin pikku summista. Onni\nvaihteli. Sitten varatuomari ehdotti panoksen korottamista, ja melkein\noitis tuli pöytään suurehko summa. Falkenberg innostui vähitellen\npeliin. Alussa onni oli vaihteleva, mutta kun oli tuntikausi pelattu,\nkääntyi se Falkenbergille satumaisen myötäiseksi. Seteleitä kasaantui\nhänen eteensä. Yhä useampia uteliaita kokoontui pelipöydän ympärille,\nja kaikki lausuivat ihmettelynsä Falkenbergin äkillisestä ja\nennenkuulumattomasta onnesta. Se teki hallaa etenkin varatuomarille,\nmutta hilpeä ruotsalainen ei näyttänyt olevan millänsäkään häviöistään.\n\nErään robbertin jälkeen ruotsalainen sanoi kääntyen Falkenbergiin ja\nkohottaen tyhjää lasiansa:\n\n-- Tulkaa, hyvä veli, mennään laittamaan uusi grogi. Me kaksi, jotka\nedustamme voittoa ja tappiota.\n\nFalkenberg ja Lidström menivät erään läheisen pöydän ääreen täyttämään\nlasejaan. Heidän siinä seisoessaan visky- ja soodavesipulloja\nkäsitellen tuntui Falkenbergista, että ruotsalainen kävi huomattavan\nhilpeäksi ja puheliaaksi. Merkillisen paljon aikaa häneltä myös meni\ngrogin valmistukseen. Mutta se oli vain silmänräpäyksen huomio, jonka\nFalkenberg heti jälkeenpäin unohti. Sitten he jälleen istuutuivat\npelipöytään.\n\nTaas Falkenberg voitti -- voitti paljon. Ja varatuomari hävisi\nhäviämistään.\n\nKun he olivat pelanneet kaksi tuntia, sattui jotain, mikä herätti\ntavatonta mielenkuohua, jotain klubin historiassa aivan\nennenkuulumatonta.\n\nVaratuomari heitti yhtäkkiä korttinsa pöytään ja nousi kiivaasti.\n\n-- Minä en pelaa enää, sanoi hän.\n\n-- Mutta miksi? huudettiin hänelle. -- Mikä nyt, ettekö tahdo jatkaa,\nkunnes voitatte?\n\nHerra Lidström osoitti vavisten Falkenbergia ja sanoi;\n\n-- Minä en ainakaan pelaa enää tuon herran kanssa. Tuo herra pelaa\nväärin.\n\nNaurunremahdus kajahti huoneessa. Sitten syntyi haudanhiljaisuus.\n\nFalkenberg nousi hitaasti pöydästä. Ensin hänen silmänsä harhailivat\nkäsittämättöminä toisesta toiseen, mutta kun ruotsalainen uudisti\nsyytöksensä, niin hän sävähti kalmankalpeaksi raivosta. Ja hän silmäili\nympärilleen etsien jotakin, jonka voisi lennättää varatuomarin päähän.\n\nYmpärillä-seisojat älysivät hänen aikeensa ja asettuivat väliin.\n\nKuului sekavia huutoja:\n\n-- Tyhmyyksiä! Ruotsalainen on hullu! Heittäkää hänet ulos! Falkenberg\npelipetturi -- mies on mielenvikainen.\n\nMutta Lidström ei antanut myöten, vaan uudisti syytöksensä. Syntyi\nsanoin kuvaamaton meteli. Vihdoin saatiin aikaan sen verran\nhiljaisuutta, että sihteerin sanat pääsivät kuuluviin.\n\n-- Minä vaadin varatuomari Lidströmiltä heti paikalla selitystä, sanoi\nhän.\n\n-- Herra Falkenberg pelaa väärin, vastasi Lidström, sanon sen vieläkin\nkerran. Hän on pistänyt kaksi ässää taskuunsa. Sen olen omin silmin\nnähnyt.\n\n-- Mihin taskuun? kysyi joku ääni joukosta. Ei kukaan tiennyt oikein\nmistä se tuli.\n\nMuut herrat seisoivat suurena, tiheänä piirinä heidän ympärillään. Kun\nFalkenberg pisti kätensä taskuun, oli tilava huone aivan valoisa.\n\nHän käänsi taskun nurin. Siinä ei ollut mitään, ei korttia enemmän kuin\nmuutakaan.\n\nLidström horjahti muutaman askelen taaksepäin. Jos myrkyllinen käärme\nolisi yhtäkkiä noussut pystyyn hänen edessään, ei hän olisi enemmän\nhämmästynyt ja kauhistunut.\n\nFalkenberg käänsi toisenkin taskun. Siinäkään ei ollut kortteja.\n\nNyt nousi paheksumisen myrsky ruotsalaista vastaan, ja yleisesti\nvaadittiin, että hänet oli heitettävä ovesta ulos.\n\nSilloin kaivosinsinööri Kvam astui pöydän luo, tyynenä ja vakavana, ja\npyysi hiljaisuutta.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän. -- Saattaa näyttää tungettelulta, että\nminä, joka olen aivan outo ja tuntematon klubissa, sekaannun tähän\nasiaan. Mutta haluaisin tehdä ehdotuksen, joka mielestäni on varsin\njärkevä. Laskekaamme kortit.\n\n-- Niin, huudettiin joka taholta, laskekaa kortit!\n\nTavattoman jännityksen vallitessa kaivosinsinööri laski herrojen äsken\nkäyttämät kortit. Joukon mutinasta saattoi kuulla, että kaikki laskivat\nmukana.\n\n-- Viisikymmentä! huudahtivat kaikki samalla kertaa.\n\n-- Aivan oikein, sanoi kaivosinsinööri, tässä on ainoastaan\nviisikymmentä korttia. Kaksi puuttuu siis. Katsotaanpas näin ollen\nmitkä kortit ovat poissa.\n\nHän levitti kaikki kortit pöydälle ja tarkasteli niitä.\n\n-- Kaksi ässää puuttuu, sanoi hän. -- Risti- ja ruutuässä. Sitä ei käy\nkieltäminen.\n\n-- Merkillistä! Salaperäistä! huudeltiin hänen ympärillään, ja\nruotsalainen kirkui vimmoissaan:\n\n-- Siinä näette, hyvät herrat! Siinä näette!\n\nInsinööri Kvam pyysi uudelleen hiljaisuutta.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän. -- Sattumalta olen pelin aikana hieman\nkäyttänyt silmiäni. En ole ainoastaan katsellut pelin kulkua. Minä\nymmärrän mitä tässä on tapahtunut. Koska nyt herra Falkenberg on\nauliisti näyttänyt meille taskunsa, on varsin kohtuullista, että herra\nvaratuomari tekee samoin.\n\n-- Minäkö! huudahti varatuomari päästäen raikuvan naurun. -- No ihan\nmielihyvällä, sanoi hän, jos se herroja huvittaa.\n\nHän pisti kätensä oikeaan takintaskuunsa -- mutta lakkasi yhtäkkiä\nnauramasta ja meni kalpeaksi kuin ruumis.\n\nHän veti kaksi korttia taskustaan.\n\nNe olivat risti- ja ruutuässä.\n\nKonsuli Falkenberg oli alkanut katsella terävästi insinööriä, joka niin\nrohkeasti oli puuttunut asioiden menoon.\n\nJa samassa kuin ruotsalainen ällistyksen kangistamana heitti molemmat\nkortit pöydälle, konsuli tunsi miehen, joka sanoi itseään\nkaivosinsinööri Kvamiksi.\n\nHän tunsi hänet sekä äänestä että silmistä.\n\nMies oli Asbjörn Krag.\n\n\n\n\nVI.\n\nKirjainarvoitus.\n\n\nHerrojen kummastus kävi sanoin kuvaamattomaksi, kun näyttäytyi, että\npuuttuvat kortit olivat varatuomarin omassa taskussa. Joka taholta\nhuudettiin, että ruotsalainen oli viskattava ulos.\n\nVaratuomari itse oli aluksi aivan mykkänä hämmästyksestä ja kauhusta.\nVihdoin hän tointui sen verran, että sai jonkun sanan suustaan.\nHän sanoi, että kaikki johtui varmaan jostakin häpeällisestä\nsalahankkeesta, jostakin hirveästä väärinkäsityksestä. Kaikki hänen\nmahtipontiset vakuuttelunsa otettiin ivanaurulla vastaan, eikä\nruotsalaisella vihdoin ollut muuta neuvoa kuin lähteä klubista.\nLäsnäolevat johtokunnan jäsenet päättivät, että hänet oli heti\nerotettava. Edelleen päätettiin tehdä Tukholman Purjehdusseuralle\nilmoitus asiasta. Mutta muuten itsekukin läsnäolija lupautui\nnoudattamaan ankaraa vaitioloa tapahtuman suhteen. Hienon klubin maine\nolisi helposti voinut tahraantua, jos kaupungille olisi päässyt huhu,\nettä pelipetturi oli tavattu itse teosta klubin illanvietossa.\n\nSihteeri astui Einar Falkenbergin luo ja pyysi häneltä anteeksi\ntapausta -- syyllinen oli saapa rangaistuksensa. Konsuli vastasi\ntyynesti ja sanoi olevansa tietysti yläpuolella sentapaisia syytöksiä,\njoita varatuomari oli viskannut häntä vastaan, mutta myönsi kuitenkin\njoutuneensa hetkeksi hieman ymmälle toisen suunnattoman julkeuden\ntakia.\n\nSitten kiitettiin kaivosinsinööri Kvamia hänen osoittamastaan\nmaltikkuudesta, mutta insinööri vastasi vaatimattomasti olevansa ylen\nmielissään siitä, että oli saanut kunnian tehdä arvoisalle klubille\npienen palveluksen.\n\nSamassa lennähti ovi auki ja varatuomari näyttäytyi jälleen. Hän tuli\nsisään hattu päässä ja ohut espanjanruokokeppi kädessä. Hän oli\nkalmankalpea.\n\n-- Ennenkuin lähden täältä, huusi hän raivoissaan, tahdon vielä sanoa\nsanan sille hävyttömälle miehelle, joka on uskaltanut loukata minua.\nMissä hän on? kiljui hän. -- Jahka saan hänet käsiini, annan hänelle\nselkään.\n\nHänen tulonsa oli niin äkkiarvaamaton ja esiintymisensä niin raju, että\nherrat vaistomaisesti peräytyivät hänen tieltään.\n\nHän äkkäsi kaivosinsinöörin ja meni suoraan häntä kohti heiluttaen\narveluttavasti keppiään. Päästyään hänen eteensä hän menetti malttinsa\nkokonaan ja sinutteli häntä.\n\n-- Siinäkö sinä olet, hävytön saatana! Sinä olet velkaa minulle\nhyvityksen julkeudestasi, minä tahdon tapella kanssasi!\n\nInsinööri Kvam jäi seisomaan aivan levollisena kädet selän takana ja\nkatseli hurjistunutta miestä silmiin.\n\n-- Minä tahdon tapella kanssasi! huusi ruotsalainen toistamiseen. --\nSinä olet kurja pelkuri, ellet tahdo tapella kanssani. Minulla on\npistoolit kotona -- ne saadaan tänne tuossa tuokiossa.\n\n-- Minulla on pistoolit itselläni, vastasi insinööri, mutta minä en\ntaistele kansaanne.\n\n-- Ette siis tahdo? kysyi ruotsalainen hammasta purren ja kohottaen\nkeppiään. -- Viimeisen kerran: tahdotteko?\n\n-- En, vastasi insinööri järkähtämättömän levollisesti.\n\nKeppi suhahti ilmassa ja olisi osunut insinöörin päähän, ellei hän\nsalaman nopeudella olisi väistänyt. Samassa hän ripeällä liikkeellä\niski nyrkkinsä altapäin ruotsalaisen leukaluuhun. Varatuomari hoippui\npari askelta takaperin ja olisi kaatunut, elleivät muutamat paikalle\nrientäneet herrat olisi tukeneet häntä. Mutta nyt oli läsnäolijain\nällistys vaihtunut katkeraksi suuttumukseksi raakaa rauhanhäiritsijää\nkohtaan. Melulla ja rähinällä hänet suorastaan kannettiin ovesta ulos\nja portaita alas. Ajuri noudettiin ja hänet viskattiin rattaille. Pois\najaessaan hän istui huojuen sinne tänne kuin täysihumalassa.\nKaivosinsinöörin antama isku oli ollut ankara.\n\nKun herrat palasivat klubihuoneistoon, olivat Einar Falkenberg ja\ninsinööri Kvam poislähdössä. Viimemainitun ripeyttä ja voimaa\nylisteltiin äänekkäästi.\n\n-- Näytti siltä, kuin mies olisi mennyt tainnoksiin iskusta, sanottiin.\n\n-- Ei ihan, vastasi insinööri, mutta pökertyi hän kyllä. Olisin\n_voinut_ iskeä hänet lattiaankin, mutta siitä hänen kaikesta päättäen\ntarpeeton täällä-olonsa vain olisi pitentynyt hetkisellä.\n\nKvam ja Falkenberg lähtivät. Jälkimäinen oli tavattoman totinen.\nPortaille päästyä hän sanoi kaivosinsinöörille:\n\n-- Asbjörn Krag, en tiedä itsekään, kuinka paljosta minun on teitä\nkiittäminen.\n\nSalapoliisi -- toisin sanoen insinööri Kvam -- kohautti olkapäitään.\n\n-- Olitte perin tukalassa asemassa, herra konsuli, sanoi hän.\n\n-- Se alkaa selvitä minulle.\n\n-- Ne kaksi korttia _olivat teidän taskussanne_.\n\nKonsuli pyyhkäisi otsaansa ja mutisi:\n\n-- Herra jumala, sehän on kauheata.\n\n-- Minä aavistin, jatkoi salapoliisi, että ruotsalaisella oli\nkonnanjuoni mielessä. Hän on \"petohämähäkin\" orja hänkin.\n\n-- Hänen ihailijoitaan, huomautti Falkenberg.\n\n-- Hänen orjiaan, toisti Krag. -- Hän on kokonaan Valentinen vallassa.\nEn epäile hetkeäkään, että mies juuri hänen neuvostaan koetti häväistä\nteidät tänä yönä.\n\n-- Hänkö siis pani kortit taskuuni?\n\n-- Tietysti. Minä vartioin koko ajan hänen jokaista liikettään. Panin\nmerkille sen silmäänpistävän mielenkiinnon, jota hän osoitti teidän\nsaapuessanne klubiin, ja kun hän ehdotti korttipeliä, ymmärsin heti,\nettä se oli tapahtuva pelipöydässä. Mutta kun aika kului eikä mitään\ntapahtunut, aloin hermostua. Kun hän sitten alkoi hävitä, sain\naavistuksen siitä, mitä tapahtuva oli, ja terotin huomiotani\nkaksinkertaisesti. Hän hävisi tahallaan.\n\nEinar Falkenberg katsoi kummastellen häneen. He olivat saapuneet\nDrammenin-tielle ja kävelivät nyt valoisana kesäyönä Skillebaekiä\nkohden.\n\n-- Hävisikö hän tahallaan? kysyi konsuli. -- Kuinka se on selitettävä?\n\n-- Asia on hyvin yksinkertainen, vastasi Krag. -- Hän oli tullut\nklubiin nimenomaan sitä varten, että viskaisi teitä vastaan syytöksen\npelipetoksesta. Siksi oli tarpeen, että te voititte. Minä näin monta\nkertaa, että ruotsalainen heitti pois mitä mainioimmat kortit, mutta\nsitävastoin pelasi silloin, kun hänellä ei ollut kerrassaan mitään\ntoivoa. Koe tuli luultavasti maksamaan hänelle tuhatkunnan kruunua\nlyhyessä ajassa.\n\n-- Minä olen voittanut tuhatkaksisataa kruunua, sanoi Falkenberg.\n\n-- Niinpä saattaa olla. Ja siitä on tuhat kruunua ruotsalaisen\nmenettämiä.\n\nSalapoliisi naurahti.\n\n-- No hyvä, jatkoi hän. -- Kun herra varatuomari nousi ja vei teidät\nmuassaan viskypöydän luo, niin minä älysin, että nyt se oli tapahtuva,\nmitä koko illan olin odottanut. Ja aivan oikein. Sillaikaa kuin\nkaikkien muiden huomio oli kiintynyt peliä koskevaan keskusteluun,\nkäytti hän tilaisuutta hyväkseen ja pisti kaksi korttia oikeanpuoliseen\ntakintaskuunne. Kukaan muu ei sitä nähnyt kuin minä, hän oli todellakin\nrivakka ja näppärä, tuo kunnon ruotsalainen.\n\n-- Minusta tuntui kyllä, sanoi Falkenberg, että hän viivytteli kauan\nsiellä grogipöydän ääressä. Mutta kuinka te saitte kortit pois\ntaskustani ja hänen taskuunsa?\n\n-- Se kävi hyvin helposti, vastasi poliisimies nauraen. -- Minä olen\nnäet taitavin taskuvaras Skandinaavian kolmessa valtakunnassa.\n\n-- _Sitäkin_ te salapoliisit osaatte, huomautti konsuli.\n\n-- _Minä_ osaan, vastasi Krag.\n\nHe kävelivät hetkisen ääneti rinnakkain. Sitten Falkenberg sanoi:\n\n-- Ajattelen sitä mahdollisuutta, että kortit olisivat löytyneet\ntaskustani. Se olisi ollut hirveätä.\n\n-- Ihmiset ovat kerta kaikkiaan omituisia, vastasi salapoliisi. --\nHuolimatta varallisuudestanne ja tähänastisesta nuhteettomasta\nelämästänne, huolimatta siitä, että aina olette esiintynyt gentlemannin\ntavoin, olisi teihin joka tapauksessa takertunut pieni epäluulo.\nIhmiset olisivat sanoneet itsekseen: \"Miten lienee oikeastaan niiden\nkorttien laita? Hänellähän oli ihan satumainen onni, ja pöydällä oli\nsuuria summia.\" Teidän vakuutuksenne, että skandaalin syynä oli\nhäpeällinen salahanke, olisi otettu vastaan kohteliaasti hymyillen:\n\"luonnollisesti, herra konsuli!\" Mutta kuitenkin he kaikki olisivat\nsiitä yöstä lähtien katselleet teitä epäluuloisin silmin, saatte olla\nvarma. Ihmiset ovat kerta kaikkiaan semmoisia kuin ovat, ja ulkonaiset\nseikat olisivat näennäisesti todistaneet teitä vastaan.\n\n-- Kauheata, mutisi konsuli väristen. -- Sillä tavoin Valentine siis\nkostaa.\n\n-- Sillä tavoin tämä nainen aina kostaa, vastasi salapoliisi. -- Jo\ntällä hetkellä hän varmaan on saanut tietää, miten ensi hyökkäyksen on\nkäynyt.\n\n-- Ja sitten hän ehkä alistuu välttämättömyyteen ja luopuu kostostaan,\nsanoi Falkenberg katsoen tutkivasti salapoliisiin.\n\n-- Ei, vastasi Asbjörn Krag totisesti, -- nyt hän tuo kaikki\nsotavoimansa taisteluun, nyt hän panee liikkeelle maat ja taivaat\nvahingoittaakseen teitä, tuhotakseen, häväistäkseen, musertaakseen\nteidät. Tästä hetkestä lähtien te olette hänen verivihollisensa, Hän on\nkekseliäs ja ovela, hän on julma. Eikä hän hellitä, ennenkuin on\nvoittanut. Tai hävinnyt.\n\nFalkenberg pysähtyi.\n\n-- Te puhutte vakavasti, sanoi hän. -- Omituinen tunne on vallannut\nminut. Olisiko se pelkoa?\n\nSalapoliisi vastasi:\n\n-- Minä vakuutan, herra konsuli, ettei teillä vielä ikinä ole ollut\nniin päteviä syitä pelkoon kuin nyt.\n\n-- Lähtiessäni hänen luotaan, kertoi Falkenberg, hän huusi jälkeeni\nsanoen tietävänsä, miten saattoi kostaa minulle.\n\n-- Käsitättekö mitä hän sillä tarkoitti? kysyi Asbjörn Krag.\n\n-- En, ellei hän tarkoittanut tätä, tätä korttijuttua.\n\n-- Tuskinpa.\n\n-- Sitten en tiedä mitä se lienee.\n\n-- Siitä tulee teille kauhea hetki, vastasi salapoliisi, jahka kerran\nsaatte tietää mitä hän tarkoitti.\n\nHerrat olivat saapuneet konsulin huvilalle. Ensi kerroksen työhuoneessa\npaloi tuli.\n\n-- Vanha palvelijani valvoo ja odottaa minua, sanoi Falkenberg. --\nEttekö tekin käy sisään?\n\n-- Kiitos, minun tekee mieleni nähdä lipasta. Olen tänään paljon\najatellut kirjainlukkoa ja tahdon koettaa, enkö voisi keksiä selitystä\ntähän omituiseen arvoitukseen.\n\nKun he olivat saapuneet konsulin työhuoneeseen ja palvelija oli\nlähetetty pois, avasi Falkenberg kaapin ja otti esille rahalippaan.\n\n-- Tässä se on, sanoi hän. -- Kuten näette, ei sille ole tehty\nminkäänlaista väkivaltaa.\n\nSalapoliisi tutki lipasta tarkoin joka puolelta, naputti lukkoa ja\nkopeloi koneistoa.\n\n-- Kaikki on kunnossa, sanoi hän. -- Tämän lippaan voi avata ainoastaan\nse, joka tietää avainsanan.\n\n-- Sanaa ei tiedä kukaan muu kuin minä itse, sanoi Falkenberg.\n\nSalapoliisi kysyi:\n\n-- Onko sana nyt sama kuin viime yönä?\n\n-- On, lipas sattuu olemaan lukittu samalla sanalla.\n\n-- Tahtoisin mielelläni kokeilla hiukan, sanoi Krag. -- Saanko olla\nyksin täällä huoneessanne kolme minuuttia?\n\nFalkenberg hieman kummasteli pyyntöä, mutta opittuaan sokeasti\nluottamaan Kragiin hän vastasi nopeasti:\n\n-- Tietysti. Riittääkö että menen viereiseen huoneeseen?\n\n-- Aivan hyvin. Minä kutsun teitä, kun olen valmis.\n\nKonsuli lähti huoneesta ja sulki oven perässään. Heti hänen\npoistuttuaan Krag ensin tutki huonetta.\n\nHän veti paksut uutimet syrjään, jotta sisään pääsi enemmän valoa.\nSenjälkeen hän avasi ikkunan ja katseli tarkkaavasti puutarhaa ja\nhiekkakäytäviä, mittasi sitten silmillään ikkunan ja kaapin välimatkan.\nSen tehtyään hän aivan tyynesti meni ottamaan teräslippaan hyllyltä ja\nasetti sen pöydälle. Hetkeäkään empimättä hän sovitti lukon kirjaimet\njärjestykseen, painoi ponninta ja -- avasi lippaan.\n\n-- Saatte tulla! huusi hän.\n\nFalkenberg astui sisään viereisestä huoneesta. Jo kynnyksellä hän näki,\nettä lipas oli avoinna. Hän pysähtyi ja tuijotti ällistyneenä ensin\nlippaaseen ja sitten salapoliisiin.\n\n-- Tämä ei ole mahdollista! huudahti hän. -- Sehän on kuin satua.\n\nAsbjörn Krag vastasi tyynesti ja hiljaa kuten tavallista:\n\n-- Sanoin teille illalla, että niin pian kuin olen keksinyt sanan, joka\navaa lippaan, olen myös löytänyt varkaan tai varkaat.\n\n-- Niin, sanoi Falkenberg, ja nyt olette avannut lippaan.\n\nSalapoliisi sulki lippaan jälleen, niin että lukko paukahti, ja jatkoi:\n\n-- Minun täytyy tunnustaa erehtyneeni. Olen löytänyt sanan, se on\ntotta, mutta --\n\n-- Mutta! kysyi konsuli, -- mitä niin?\n\n-- Ei mitään muuta, vastasi salapoliisi, kuin että olen tällä hetkellä\nyhtä kaukana varkaista kuin ennenkin.\n\nHänen äänessään kuului harmin ja väsymyksen väre, joka vaikutti\nFalkenbergiin.\n\n-- Ettekö tahdo sanoa, kysyi konsuli, miten olette keksinyt sanan?\n\nKrag viittasi torjuvasti kädellään mutisten:\n\n-- Toiste, toiste.\n\nHän katsoi kelloaan.\n\n-- Kello on jo puoli viisi, en ehdi enää kaupunkiin tänä yönä. Saanko\nmaata täällä luonanne?\n\n-. Tietysti. Mielihyvällä. Soitanko palvelijaa?\n\n-- Ei millään muotoa, kielsi Krag, antaa vanhuksen nukkua rauhassa.\nEnkö voi maata yläkerroksessa veljenne asunnossa?\n\nFalkenberg viivytti vastaustaan.\n\n-- Miksei, mutisi hän, mutta --\n\n-- Onhan ruumis viety pois?\n\n-- On, se vietiin jo iltapäivällä.\n\n-- No sitten ei mikään estä.\n\n-- Minä saatan teidät sinne.\n\n-- Kiitos, mutta älkää ottako nähdäksenne mitään vaivaa. Minä makaan\nmieluimmin jollakin sohvalla.\n\n-- Miten vaan tahdotte.\n\nHerrat astuivat verkalleen Charlien asuntoon vieviä portaita ylös.\n\nKaikki oli siellä koskematta entisellään. Huonekalut, matot ja\ntaideteokset olivat hajallaan taiteellisessa epäjärjestyksessä, josta\nCharlie niin paljon piti.\n\nAtelieerissa nurinkäännetyt taulut irvistivät heitä vastaan.\n\nSalapoliisi osoitti muuatta siellä olevaa leveätä divaania.\n\n-- Tuossa minä tahdon nukkua, sanoi hän.\n\n-- Tässäkö huoneessa? kysyi Falkenberg.\n\n-- Niin, miksikäs ei tässä?\n\n-- Sillä juuri tässä huoneessa... tässä huoneessa hän --\n\n-- Niinkö, sanoi salapoliisi totisesti ja mielenkiinnolla, katsellen\nympärilleen. -- Mutta _sehän_ ei estä minua nukkumasta täällä.\n\nHän meni ja veti uutimet suurten ikkunain eteen, niin että huone kävi\npuolipimeäksi. Konsuli jäi seisomaan oveen. Veljeään muistellessaan hän\noli jälleen vähällä joutua tunteittensa valtaan.\n\nAsbjörn Krag pysähtyi keskimäisen ikkunan luo ja laski kätensä\nkorkeaselkäiselle, kirjaillulle nojatuolille, joka oli ikkunan edessä.\n\n-- Tälläkö tuolilla ehkä? kysyi hän.\n\n-- Niin, vastasi konsuli hiljaa, sillä tuolilla se tapahtui. Veli\nparkani oli asettunut ikkunan ääreen kuollakseen uuden, koittavan\npäivän säteissä.\n\n-- Taiteilija viimeiseen asti, mutisi poliisimies. Huomatessaan\nFalkenbergin mielenliikutuksen hän astui nopeasti hänen luokseen ja vei\nhänet lempeällä väkivallalla huoneesta pois.\n\n-- Koettakaa levätä hieman, hyvä ystävä, sanoi hän. -- Meillä on\nhuomenna edessämme rasittava päivätyö. Minä itse aion nukkua kaksi\ntuntia. Se on enemmän kuin tarpeeksi minulle, silloin kun olen työssä.\nKäväisen sitten luonanne, ennenkuin lähden kaupunkiin.\n\nFalkenberg rohkaisi mielensä, ja jottei uudelleen osoittaisi\nheikkoutta, sanoi hän lyhyesti hyvää yötä ja lähti.\n\nAsbjörn Krag kääntyi mennäkseen takaisin atelieeriin.\n\nHän oli sanonut konsulille hyvästit jonkinlaisessa etuhuoneessa tai\nkabinetissa.\n\nJuuri ollessaan vetämäisillään syrjään raskaat oviverhot, jotka\nerottivat tämän huoneen atelieerista, hän pysähtyi ja kuulosti.\n\nSitten hän tempasi äkisti verhot syrjään ja astui sisään.\n\nKeskimäisen ikkunan luona tuolilla -- samalla tuolilla missä Charlie\noli ampunut itsensä ja mikä hetki sitten oli ollut tyhjänä -- istui nyt\nihminen.\n\n\n\n\nVII.\n\nSeuraava päivä.\n\n\nTuolilla istui ihminen. Ja tuoli oli sen ainoan ikkunan ääressä, jonka\nuutimet oli vedetty syrjään, niin että nousevan auringon valo virtasi\nhuoneeseen luoden olentoon valkoisen hohteen.\n\nAsbjörn Krag seisoi hetkisen hiljaa oviaukossa katsellen uteliaasti\nhahmoa. Sitten hän virkkoi nauraen:\n\n-- Sinä alat kunnostautua. Sinulla on jo vaikuttavaisuuden tajuntaa.\n\nSilloin olento nousi seisomaan.\n\nSe oli Asbjörn Kragin palvelija ja apulainen, kahdeksantoistavuotias\nJens.\n\n-- Teitä ei sitten mikään voi säikyttää, sanoi Jens katsoen ihailevasti\nisäntäänsä.\n\nSalapoliisi ei vastannut. Hän meni ikkunoiden luo ja veti kaikki verhot\nsyrjään, niin että päivänvalo pääsi vapaasti täyttämään suuren huoneen.\n\n-- Tämä hämärä tekee minut uniseksi, sanoi hän. -- Kas niin, hyvä on.\nMitenkä sinä keksit tulla tänne?\n\n-- Olen seurannut määräyksiänne.\n\n-- Minun määräyksiäni?\n\n-- Niin, tehän sanoitte eilen illalla, etten saanut menettää konsuli\nFalkenbergia näkyvistäni, ja sitä en olekaan tehnyt.\n\n-- Se on oikein. Sinä olet kunnon mies. Mutta miten pääsit tänne sisään\nkenenkään huomaamatta?\n\n-- Oletteko unohtanut, miten hyvästi osasin kiivetä ennen muinoin?\nkysyi Jens nauraen niin, että Asbjörn Kragin täytyi hillitä häntä.\n\n-- Tiedättehän, että minä kiipeän kuin apina. Muistatteko, miten minun\nkerran piti ryöstää Bendixenin kultasepänmyymälä? Olin kavunnut\nvesiränniä ylös kolmanteen kerrokseen asti, kun te, herra Krag,\nyhtäkkiä seisoitte alhaalla kadulla.\n\n-- Niin, kyllä muistan, vastasi salapoliisi. -- Mitä minä silloin\nsanoin?\n\n-- Te sanoitte, että jollen heti laittau alas, niin te ammutte sormeni\nmäsäksi. Minä riipuin paraikaa sormillani katonräystäässä.\n\n-- Aivan niin. Oikein. No ammuinkos? kysyi Krag hymyillen.\n\n-- Ette, sillä minusta oli viisainta tulla alas ja antautua. Tiesin,\nettei maksanut vaivaa yrittää muuta. Minähän tunsin teidät siitä\nkerrasta, jolloin --\n\n-- Hyvä on, keskeytti Krag. -- Sinä siis olet ryöminyt ikkunasta tänne?\n\n-- Niin.\n\n-- Olitko täällä silloin, kun konsuli ja minä tulimme sisään äskettäin?\n\n-- Olin. Istuin noiden lintujen takana.\n\nJens osoitti eriskummaista japanilaista varjostinta. Asbjörn Krag\nistuutui tyynesti itsemurhaajan tuolille.\n\n-- Minä ymmärrän, että saan ruveta käyttämään sinua yhä enemmän, sanoi\nhän. -- Olet jo pystyvämpi kuin kukaan poliisilaitoksen etsivistä.\nMutta älkäämme kuluttako aikaa turhilla loruilla. Anna kuulua mitä\ntiedät. Sen pikku ilmoituksen jälkeen, minkä lähetit minulle kirjeessä,\nolen todellakin utelias kuulemaan mitä kaikkea olet pannut merkille.\n\nSalapoliisi nojautui selkäkenoon ja ummisti puoleksi silmänsä. Se oli\nhänen mieliasentonsa, johon hän asettui aina, kun tahtoi olla oikein\ntarkkaavainen ja samalla lepuuttaa ruumistaan.\n\nJens istuutui tuolille hänen eteensä. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat\nintoa ja neuvokkuutta. Hän oli aito kristianialainen, oikea kaupunkinsa\nlapsi. Viisaat, pelottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen ilmeisen\nälykkyyden leiman. Krag ei ollut tehnyt lainkaan huonoa kaappausta\npelastaessaan tämän ripeän ja valppaan nuorukaisen turmiosta ja\ntehdessään hänet apulaisekseen. Jens puolestaan ihaili ja kunnioitti\nAsbjörn Kragia rajattomasti.\n\n-- Siis, sanoi Krag, kun annoin sinulle sovitun merkin soittokellolla,\nniin sinä läksit kadulle?\n\n-- Aivan niin, keskeytti Jens innoissaan päästäkseen kertomaan. -- Heti\nsenjälkeen näin konsulin ja seurasin häntä raitiotiepysäkille. Hän\nodotti, kunnes Osloon menevä vaunu saapui. Hän astui etusillalle, minä\ntakasillalle. Kun vaunu pysähtyi --\n\n-- Missä se pysähtyi? kysyi Krag.\n\nJensin silmät välähtivät hilpeästi hänen vastatessaan:\n\n-- Vankilan kohdalla.\n\n-- Jatka.\n\n-- Niin, konsuli astui vaunusta, minä samoin. Poikkesimme\nHalvardinkadulle ja kuljimme ohi muutamien sievien pikkutalojen, joiden\nedustoilla oli puutarhat.\n\nKadun loppupäässä konsuli pysähtyi pienen yhdenperheenasunnon kohdalle.\nSe ei ollut mikään huvila oikeastaan, muttei mikään roskatalokaan.\nEnnenkuin astui sisään, hän kääntyi katsomaan taakseen. Samassa minä\nseisoin muina miehinä lukien erästä seinäplakaattia ja viheltelin.\nKonsuli meni taloon, ja ykskaks olin minäkin portilla. Sain nähdä sen\nverran, että joku vanhanpuoleinen naishenkilö avasi oven ja laski\nkonsulin sisään, ja minä kuulin hänen sanovan: \"Ada on odottanut\nteitä... Hän on...\" Loppua en erottanut. Odotin viisi minuuttia. Sitten\nminäkin soitin ovikelloa.\n\n-- Pääkäytävänkö? kysyi Krag.\n\n-- Siellä ei ollut kuin yksi käytävä. Sama nainen, joka oli päästänyt\nkonsulin sisään, tuli avaamaan minullekin. Astuin eteiseen, aivan\npieneen eteiseen, josta näki keittiöön. Se oli suuri, puhdas keittiö,\nja siellä oli kerrassaan suloinen kahvin tuoksu. Nainen oli hyvin\nkiltti ja ystävällinen ja kysyi mitä minulla oli asiaa. Minä vastasin\nkysymällä, että tännekö oli tilattu sitä lohta.\n\nAsbjörn Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.\n\n-- Virhe, virhe, sanoi hän. -- Ethän sinä semmoisella verukkeella pääse\neteistä pitemmälle. Sinun olisi pitänyt keksiä jotain muuta,\nesimerkiksi että olit lähetetty mittaamaan vedenpainetta.\nYhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta tuo vedenpaine-loru\nmenee rouviin ihan täydestä.\n\n-- Mutta tämä oli todella erittäin järkevä nainen, huomautti Jens. --\nHän katsoi minuun tutkivasta ja terävästi. Ja se sai minut hieman\nnoloksi. No, sitten hän vastasi minulle, ettei täällä kukaan ollut\ntilannut lohta, ja niin sain mennä.\n\n-- Numero ja nimilevy? kysyi Krag.\n\n-- Halvardinkatu 63, vastasi Jens. -- Ovikilpeen oli kaiverrettu nimi:\n_Leskirouva Elise Kjönig_. Viereen oli kiinnitetty käyntikortti. Tässä\nse on.\n\nJens ojensi kortin salapoliisille, ja tämä luki: _Ada Kjönig_.\n\n-- Hyvä on, sanoi Krag nyökäten. -- Leskirouva Kjönig tyttärineen siis.\n\n-- Niin. Kyseltyäni läheisestä maitopuodista sain tietää, että nuo\nkaksi naista olivat talon ainoat asukkaat. Senjälkeen lähetin teille\nkirjeen.\n\n-- Tämän kirjeen, mutisi salapoliisi ottaen taskustaan pienen,\nlikaisen, valkean kirjekuoren, jonka sisällä oli sirkus-ilmoituksesta\nrepäisty paperipalanen. Sen takasivulle oli kirjoitettu:\n\n\"Konsuli on mennyt Halvardinkadun 63:een tapaamaan erästä Ada Kjönig\nnimistä naista, joka asuu äitinsä, leskirouva Elise Kjönigin kanssa.\"\n\n-- Lähetin erään poikasen viemään kirjettä, sanoi Jens. -- Ajattelin,\nettä asialla ehkä oli kiire. Ja minunhan piti jäädä paikoilleni\nodottamaan konsulia.\n\n-- Ilmoitus tuli minulle hyvään tarpeeseen, sanoi Krag. -- Sain sen\njoka tapauksessa siksi ajoissa, että sen avulla saatoin avata\nkirjainlukon.\n\n-- Kirjainlukon? kysyi Jens uteliaasti. -- Mikä se semmoinen on?\n\n-- Se on jotain joka ei kuulu sinuun, vastasi salapoliisi, --\ntoistaiseksi, lisäsi hän.\n\nJens kiiruhti jatkamaan keskeytynyttä kertomustaan.\n\n-- Sattui niin onnellisesti, että tunsin erään lähellä asuvan ihmisen.\nHäneltä sain tietää yhtä ja toista leskirouva Kjönigistä ja hänen\ntyttärestään.\n\n-- Ihmisen? kysyi Krag.\n\n-- Niin, vastasi Jens, erään nuoren tytön, silittäjän.\n\n-- Ahaa, vai niin.\n\n-- Sain tietää, että rouva Kjönig on erään kolme vuotta sitten kuolleen\nkauppiaan leski. He elävät jonkun lahjoituksen koroilla ja niillä\nvähillä rahoilla, jotka tytär ansaitsee opettamalla pianonsoittoa. Ovat\noikein kunnon ihmisiä ja viettävät hyvin hiljaista elämää. Ada neiti on\nhyvin kaunis. Naapurit sanovat, että konsuli Einar Falkenberg on toista\nvuotta ollut salakihloissa hänen kanssaan. Mutta konsulin isän eläessä\nei voinut tulla puhettakaan naimisiinmenosta. Nyt, kun ukko on kuollut,\nkuuluu kihlaus kuitenkin pian julkaistavan. Konsuli Falkenberg oli\nKjönigin perheen luona toista tuntia. Heti kun hän tuli ulos, olin minä\ntaas hänen kintereillään. Konsuli ajoi raitiovaunussa takaisin\nkaupunkiin ja meni Pursiklubiin. Minä odotin ulkopuolella.\n\n-- Eikö aika käynyt pitkäksi? kysyi Krag hymyillen.\n\n-- Ei, vastasi Jens. -- Istuin penkillä raitiotiepysäkin luona ja\nkatselin huvikseni kaikkia yökulkijoita, jotka palasivat Grandilta ja\nTeatterikahvilasta. Aamuyöstä tuli eräs lystikkään näköinen otus\nklubista ulos, suuri, paksu, kiukkuinen ruotsalainen, joka kiroili ja\nvannoi niin vietävästi. Lopuksi tuli konsuli erään vieraan herran\nseurassa.\n\n-- Et siis tuntenut minua? kysyi Krag.\n\nJens pudisti päätänsä.\n\n-- En. Kukapa tuntisi herra Asbjörn Kragia, kun hän tahtoo esiintyä\ntuntemattomana.\n\n-- Miten saatoit seurata meitä joutumatta ilmi?\n\n-- Herrat kulkivat niin hitaasti ja puhelivat keskenään, että minä\nsaatoin istua eräillä kadunlakaisijan rattailla ja silti pysyä\nlähettyvillä, vastasi Jens. -- Ja Skillebaekille saavuttua se ei ollut\nlainkaan vaikeata, sillä minä piileksin puiden varjossa ja hiivin\naitojen taitse. Kun herrat menivät taloon, kiipesin minä toiseen\nkerrokseen, missä eräs ikkuna näkyi olevan auki. Vasta kun kuulin\nvieraan herran äänen, ymmärsin, että hän oli Asbjörn Krag.\n\nSalapoliisi nousi.\n\n-- Väki alkaa pian heräillä täällä, sanoi hän. -- Sinun pitää\nlaittautua pois niin pian kuin suinkin. Eteisenovet ovat lukossa, joten\nsinun täytyy mennä samaa tietä kuin tulitkin.\n\nJens kavahti pystyyn.\n\n-- Minä katoan hiljaa kuin kissa. Onko teillä mitä uutta minulle?\n\nAsbjörn Krag mietti.\n\n-- Pidä silmällä muuatta suurta viheriäistä automobiilia, sanoi hän,\n25-hevosvoimaista automobiilia, jossa on S:n muotoiset lyhdynpitimet.\n\n-- Sen teen.\n\n-- Kun olet keksinyt sen, toimita minulle sana tahi soita tai kirjoita\nkirje. Tiedäthän miten saat minut käsiisi.\n\n-- Totta kai.\n\n-- No mene sitten.\n\nJens oli jo ikkunassa. Samassa hän heilautti itsensä ulkopuolelle, sai\nkiinni markiisitelineestä ja liukui maahan. Krag seisoi seuraten häntä\nsilmillään, kunnes hän oli päässyt tielle.\n\nSitten salapoliisi veti jälleen verhot ikkunan eteen, heittäytyi\ndivaanille ja nukkui oitis.\n\nHän nukkui kaksi tuntia. Kun hän herättyään pukeutui uudelleen, tuli\nhänestä taas salapoliisi Asbjörn Krag, eikä mustapartaisesta\nkaivosinsinööristä näkynyt merkkiäkään.\n\nHän meni portaita alas Einar Falkenbergin asuntoon. Konsuli ei ollut\nvielä pukeutunut, mutta tuli kohta, ilmoitti vanha palvelija.\n\nAamiaispöytä oli katettu kahdelle.\n\nKonsulin työhuoneessa olivat aamulehdet. Asbjörn Krag tutki ne hyvin\ntarkoin, mutta ei löytänyt mitään mielenkiintoista.\n\n-- Hyvää huomenta, Krag, oletteko nukkunut hyvin?\n\nKonsuli seisoi ovessa.\n\n-- Kuten sanoin teille, kaksi tuntia, vastasi Krag, mutta teillä on\nnäemmä ollut rauhaton yö.\n\n-- Kauhea. Olen tuskin silmääni ummistanut.\n\nHerrat istuivat aamiaispöytään.\n\nFalkenberg käski tuoda samppanjaa virkistyäkseen. Asbjörn Kragkin joi\nlasillisen. Konsuli sanoi:\n\n-- Menkäämme oikopäätä asiaan... Te siis tunnette suhteeni Ada\nKjönigiin.\n\nSalapoliisi nosti kummastuneena katseensa.\n\n-- Tunnen, vastasi hän tuokion mietittyään. -- Sain siitä tiedon eilen,\nmutta sillähän ei oikeastaan ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.\n\n-- Ei, ei muuta kuin että olen käyttänyt morsiameni nimeä kirjainlukon\navaimena.\n\nAsbjörn Krag nyökkäsi.\n\n-- Saatuani kuulla teidän olevan salakihloissa Ada Kjönig nimisen\nneidin kanssa ajattelin oitis: hänen nimeään on kai käytetty\nkirjainlukossa. Niinhän rakastuneet aina tekevät. Se oli arvaus, mutta\nteidän on myöntäminen, että se oli varsin todennäköinen arvaus.\n\n-- Niinpä kyllä.\n\n-- Ja sitten näyttäytyikin, että olin arvannut oikein. Nyt teidän pitää\nvaihtaa kirjainlukon sanaa, herra konsuli.\n\nEinar Falkenberg istui hetkisen ääneti. Hän maistoi lasistaan. Sitten\nhän sanoi:\n\n-- Koska siis tiedätte missä suhteessa minä olen tähän naiseen, pitää\nminun hänen takiansa huomauttaa teille, että suhteemme on mitä puhtain.\nMinä rakastan häntä, aion mennä naimisiin hänen kanssaan --\n\nKrag teki kädellänsä torjuvan liikkeen.\n\n-- Kaikki tuo ei kuulu minuun, sanoi hän. -- Sitävastoin on teidän\nkiinnitettävä huomiota siihen, että eräs toinenkin tietää asianlaidan\nja on tiennyt sen kauemmin kuin minä.\n\n-- Ketä tarkoitatte?\n\n-- Valentinea.\n\n-- Petohämähäkkiä! huudahti Falkenberg. -- Olette oikeassa.\n\n-- Sen ei tarvitse merkitä mitään, jatkoi salapoliisi rauhoittavasti,\nonhan mahdollista, että hän on jo unohtanut sen. Mutta, niinkuin\nsanottu, teidän pitää kiinnittää huomiota siihen.\n\nHerrat lopettivat ateriansa, ja Krag ehdotti, että he lähtisivät heti\nkaupunkiin.\n\nKonsuli suostui. Hänellä oli monenlaista toimitettavaa konttorissaan.\n\n-- Menemmekö jalkaisin? kysyi hän.\n\n-- Minä ehdotan että ajaisimme, vastasi salapoliisi. Onko teillä oikein\nhienot vaunut?\n\n-- Hienot vaunut? toisti Falkenberg ihmeissään. -- On kyllä, ihka\nuudet, hienot nelipyöräiset ajoneuvot.\n\n-- Otetaan ne. Ja sitten molemmat pulskat sysimustat hevosenne ja\nuusimmat ja loistavimmat valjaat.\n\n-- Mutta minua ei lainkaan haluta herättää huomiota, vastusteli\nkonsuli. -- Näyttäisihän kieltämättä kummalliselta, jos ajaisin\nvarhaisena arkiaamuna kaupunkiin semmoisella komeudella.\n\n-- Tehkää se sittenkin. Minulla on omat tarkoitukseni.\n\n-- Hyvä. Olkoon menneeksi.\n\nHän antoi valjastamiskäskyn.\n\n-- Minua ihmetyttää sitäpaitsi, sanoi konsuli heidän astuessaan\nvaunuihin, -- että olette heittänyt mainion naamioituksenne ja olette\njälleen Asbjörn Krag.\n\n-- Sen olen tehnyt teidän takianne, vastasi salapoliisi.\n\n-- Minun takiani?\n\n-- Niin. Pelastaakseni teidät \"petohämähäkin\" kynsistä. Kun me yhdessä\najamme kaupunkiin näissä huomiota herättävissä vaunuissa, niin kaikki\nihmiset näkevät meidät ja sanovat: \"Kas tuossa ajaa konsuli Falkenberg\nja salapoliisi Krag.\" Puolen tunnin kuluttua Valentine saa tiedon\nsiitä, ja hän on kyllin nopsa-ajatuksinen käsittämään, että te olette\nhänen tähtensä kääntynyt minun puoleeni.\n\nFalkenberg kuunteli jännittyneenä Asbjörn Kragin selitystä.\n\n-- Hän ymmärtää heti, jatkoi salapoliisi, saaneensa minusta\ntasavertaisen ja vaarallisen vastustajan. Hän on sentähden kohdistava\nhyökkäyksensä minuun eikä teihin. Teidät hän pian olisi tuhonnut ja\nhäväissyt mitä pirullisimmin tavoin. Kuten näette, minä kokoan hänen\nkyntensä itseäni vastaan ja annan hänen ilkeydelleen täyden vallan.\nMutta jottei hän olisi hetkeäkään epätietoinen aikomusteni\nvakavuudesta, aion ilmoittaa hänelle mitä minulla on mielessäni.\n\n-- Mitä teillä sitten on mielessänne? kysyi Falkenberg.\n\n-- Tällä hetkellä tuo vaarallinen nainen on turvassa kaikilta\nhyökkäyksiltä, sanoi salapoliisi. -- Ottaapa hän osaa seuraelämäänkin\nja vierailee niinkin hienoissa paikoissa kuin kamariherra Totenillä.\nKaikki ihailevat hänen kauneuttaan, sukkeluuttaan ja jalouttaan, ei\nkukaan epäile häntä, mutta minä ilmoitan hänelle tietäväni, että hän on\nkurja pahantekijä, häijy, julma nainen. Ja hänen on tiedettävä, etten\nminä aio levätä, ennenkuin olen koonnut todistuksia häntä vastaan ja\npaljastanut hänet.\n\n-- Ja miten hän saa tietää tämän kaiken? kysyi konsuli.\n\n-- Minä sanon sen hänelle itse, vastasi Krag. -- Avoimesti ja suoraan,\nennenkuin ryhdyn taisteluun.\n\nSalapoliisi katsoi kelloaan.\n\n-- Kello yhdeltä aion käydä \"petohämähäkin\" luona, sanoi hän.\n\nKahden mustan hevosen vetämät hienot vaunut ajoivat valoisana\nkesäaamuna hyvää vauhtia pitkin Drammenin-tietä.\n\nFalkenberg oli synkkä ja totinen.\n\nMutta Asbjörn Kragin huolettomista kasvoista ei kukaan voinut nähdä,\nettä hän tällä ajelulla oli ryhtynyt taisteluun vaarallisinta\nrikoksentekijää vastaan, mikä milloinkaan oli harjoittanut toimintaansa\nNorjan pääkaupungissa.\n\nJa monet ihmiset panivat merkille, että tuossa ajoi konsuli Falkenberg\nja kuuluisa salapoliisi Asbjörn Krag.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\"Hän on kostanut\"\n\n\nKonsuli Einar Falkenberg ja salapoliisi Asbjörn Krag ajoivat konsulin\nkonttorin edustalle. Siellä he erosivat. Asbjörn Krag jatkoi matkaansa\ntavallisilla ajurinrattailla poliisikamariin ryhtyäkseen päivän\nvaatimiin toimenpiteisiin.\n\nHän viipyi poliisilaitoksen talossa tuntikauden, jolla aikaa hän\nkeskusteli kauan poliisipäällikön kanssa. Vaikkei Asbjörn Krag enää\nollut poliisilaitoksen palveluksessa, antoi päällikkö hänelle kuitenkin\nvaltakirjan, joka oikeutti hänet toimimaan niinkuin poliisimies\nainakin.\n\nKello oli tällä välin tullut kaksitoista, ja Krag oli yhdeltä päättänyt\nmennä Valentine Kempelin luo. Hänen täytyi siis kiiruhtaa, koska hänen\nvielä sitä ennen piti toimittaa muutamia pikku asioita. Ollessaan juuri\nlähdössä poliisiasemalta hän kohtasi miehen, joka tuli henki kurkussa\njuosten kirje kädessä.\n\nKrag kävi häneen käsiksi ja kysyi:\n\n-- Minne matka?\n\n-- Kirje Asbjörn Kragille, sanoi mies. -- Se on tärkeä.\n\nSalapoliisi otti \"kirjeen\", sanomalehdestä repäistyn paperipalasen,\njolle Jens, hänen nuori apulaisensa, oli kirjoittanut:\n\n\"Nyt automobiili menee Karl Johanin kadulla.\" Samassa Krag oli kadulla,\nmissä hänen heti onnistui saada ajuri.\n\n-- Tunnetteko minut? kysyi salapoliisi.\n\n-- Tunnen toki, vastasi ajuri hymyillen.\n\nKrag istuutui rattaille.\n\n-- Te tiedätte, etten minä kärsi vastaväitteitä ajaessani näillä\nvietävän rämisevillä rattaillanne.\n\n-- Tiedän.\n\n-- Mutta tiedätte myös, että minä maksan hyvin. Ei mitään kitsastelua.\n\n-- Emme kyyditsekään ketään mieluummin kuin herra Kragia.\n\n-- Hyvä. Ajakaa hitaasti Karl Johania alaspäin ja kuulkaa tarkoin mitä\nsanon.\n\nViiden minuutin kuluttua rattaat kiersivät postitalon nurkan ja\nkulkivat hiljaista hölkkää pitkin \"Karl Johania\". Oli ihana poutapäivä,\nja kadulla vilisi väkeä ja ajoneuvoja.\n\nGrand Hotelin edustalla odotti suuri, vihreä automobiili. Asbjörn Krag\ntunsi sen heti etsimäkseen automobiiliksi. Siinä oli S:n muotoiset\nlyhdynpitimet.\n\nHän käski ajurin pysäyttää ja meni erääseen myymälään, mistä saattoi\npitää silmällä hotellia ja katua.\n\nAutomobiilin läheisyyteen oli muuan punapuseroinen kengänkiillottaja\nasettunut kadulle. Asbjörn Kragin täytyi hymyillä nähdessään\nkengänkiillottajan, joka ei ollut kukaan muu kuin Jens.\n\nVihdoin tuli hotellista kaksi herraa, jotka nousivat automobiiliin.\n\nSamassa tuokiossa Krag oli ulkona ja rattaiden luona.\n\n-- Näettekö tuota vihreätä automobiilia, joka tulee hiljalleen meitä\nvastaan? kysyi hän.\n\nAjuri nyökkäsi.\n\n-- Teidän täytyy ajaa niin, että tapahtuu pieni yhteentörmäys meidän ja\nsen välillä, sanoi Krag istuutuen tyynesti rattaille.\n\n-- Yhteentörmäys! huudahti ajuri ällistyneenä.\n\n-- Tehkää niinkuin sanon. Meillä ei ole aikaa hukata.\n\n-- Mutta rattaat eivät ole minun, koki ajuri selittää.\n\nNähdessään, ettei vastaväitteistä ollut apua, hän sitten kuitenkin\nläksi ajamaan lähenevää automobiilia kohti. Tämä kulki nyt jo melkoisen\nkovaa vauhtia, niin ettei yhteentörmäys suinkaan ollut vaaraton\nhengelle ja jäsenille. Mutta Asbjörn Krag ei piitannut vähääkään\nseikkailun vaarallisuudesta. Hän istui sanomalehti kädessä tutkien\nviimeisiä uutisia. Kun automobiili oli muutaman metrin päässä\nrattaista, niin kuski tempasi äkkiä ohjaksista, niin että hevonen\nkääntyi sivuttain. Samassa automobiili törmäsi rattaiden toista\ntakapyörää vasten. Kuului rysähdys, pyörä pirstautui, rattaat menivät\nnurin, ja Asbjörn Krag vierähti kadulle. Joukko väkeä kerääntyi\npaikalle, ja automobiilin täytyi pysähtyä. Ei kukaan ollut huomannut,\nmiten yhteentörmäys oikeastaan oli tapahtunut, mutta kaikki väittivät,\nettä syy oli automobiilin. Kävi ilmi, että automobiilissa istuvat kaksi\nherraa puhuivat hyvin murteellista norjankieltä. Mutta kykynsä\nmukaan he kuitenkin purkivat raivoaan ajurille, jota syyttivät\nkelvottomuudesta ja kömpelyydestä. Heidän piti juuri nousta\nautomobiiliin lähteäkseen ajamaan eteenpäin, kun eräs punapuseroinen\nkengänkiillottajapoika ilmestyi paikalle ja vannoi, että auto oli\ntehnyt kummallisen käännähdyksen juuri sivuuttaessaan ajurinrattaat.\nYhä kasvava väkijoukko asettui nyt suorastaan ajurin puolelle. Asbjörn\nKrag oli aluksi olevinaan pyörryksissä, mutta virkosi sitten äkisti ja\nnäytti noille kahdelle automobiiliherralle poliisimerkkiään.\n\nTämä ilmeisesti huolestutti heitä kovin, ja he ojensivat vastineeksi\nAsbjörn Kragille korttinsa. Toiseen oli painettu: _Paroni von Kühnel_,\nja toiseen: _José Ysayo, Senaattori_. Edellisellä oli vaalea parta ja\npaksu niska, jälkimäinen oli aivan tavattoman laiha ja tummaverinen.\nHerrat nyökkäsivät ystävällisesti poliisimiehelle ja ilmoittivat\nosoitteensa: Grand Hotel. He lupautuivat nimenomaan korvaamaan\ntuottamansa vahingon.\n\nMutta Asbjörn Krag viittasi luokseen kaksi konstaapelia ja käski heidän\nviedä sekä herrat että automobiilin poliisikonttoriin. Molemmat\nulkomaalaiset nostivat siitä hirveän melun ja puhuivat äänekkäästi\ntörkeästä vääryydestä ja häpeemättömyydestä. Asbjörn Krag oli\njärkähtämätön, mutta suostui lopulta kuitenkin lähettämään\nkonstaapelit pois, jos herrat vapaaehtoisesti seurasivat häntä\npoliisivartiokonttoriin. Salapoliisi sijoittui automobiiliin,\nväkijoukko hajaantui, ja auto läksi verkalleen ajamaan katua alas.\n\nAsbjörn Krag istui etuistuimella mustatukkaisen espanjalaisen vieressä,\nsaksalainen paroni oli yksin takaistuimella. Auton kulkiessa Suurtorin\npoikki Krag huomasi miehen, joka yhtäkkiä pysähtyi automobiilin\nmennessä ohitse ja oli lentää selälleen ihmetyksestä. Mies oli Einar\nFalkenberg. Asbjörn Krag nyökkäsi hänelle ja ymmärsi konsulin\nkauhistuneesta ilmeestä, että tämä oli espanjalaisessa tuntenut saman\nmustapintaisen miehen, jonka oli tavannut sinä yönä, jolloin Charlie\nampui itsensä.\n\nKun nuo kolme herrasmiestä saapuivat poliisivartiokonttoriin, ei\nAsbjörn Krag ollut tietääkseenkään, vaikka ulkomaalaiset valittivat,\nettä heillä oli kiire ja että heidän aikansa oli kallis. He\ntarjoutuivat kerran toisensa perästä suorittamaan kaksin- ja\nkolminkertaisen korvauksen, mutta salapoliisi ei menettänyt malttiaan.\nEnsin hän tarkasti huolellisesti automobiilin. Hän näki heti, että\nmolemmat lyhdynpitimet olivat uudet, samoin kuin senkin, että vaunu oli\näskettäin lakeerattu vihreäksi ja että alkuperäinen väri oli ollut\npunainen. Ei siis ollut epäilemistäkään, vaunu oli Charlien\nautomobiili. Salapoliisin huomio kiintyi senjälkeen kuraan, jota oli\ntarttunut suuriin kumipyöriin, ja hän mainitsi havainnostaan.\n\n-- Huomaan, että herrat ovat ajaneet pitkän matkan viime yönä, sanoi\nhän.\n\nEspanjalainen vilkaisi nopeasti Asbjörn Kragiin, ennenkuin vastasi:\n\n-- Todellakin, mistä sen näette?\n\n-- Renkaisiin tarttuneesta kurasta, vastasi Krag. -- Tuollaista\npunertavaa maata ei ole Kristianian lähimmässä ympäristössä.\n\nHän raaputti välinpitämättömästi kourallisen kuivunutta kuraa\nrenkaista. Osan siitä hän heitti maahan, mutta osan piti kädessään,\nkummankaan ulkomaalaisen sitä huomaamatta.\n\nSitten hän pyysi herroja astumaan poliisikamariin ja alkoi heidän\nepätoivoisista vastaväitteistään huolimatta kuulustella heitä siellä.\n\nHän sai tietää, että espanjalainen oli 46-vuotias ja entinen\nsenaattori. Hän oli tullut Kristianiaan kaksi kuukautta sitten,\ntekemään eräitä suuria kapakala- ja viinikauppoja. Hän oli käynyt\nkaikkien suurimpien tuonti- ja vientiliikkeenharjoittajien puheilla ja\nsiten päässyt kaupungin ylempiin seurapiireihin, tehnyt monta\ntuttavuutta ja päättänyt jo useita kauppoja. Paroni von Kühnel oli vain\nmatkailija ja koroillaeläjä. Hän oli ollut Kristianiassa kuukauden ja\naikoi lähteä sieltä taas jonkun päivän päästä. Asbjörn Krag merkitsi\nkaiken tarkasti suureen pöytäkirjaan, myötäänsä pyydellen anteeksi,\nettä vaivasi herroja, mutta sanoen sen välttämättömäksi, koska muka\nNorjan laki kerta kaikkiaan oli sellainen; hän teki ainoastaan\nvelvollisuutensa. Saksalaisen kasvoista näkyi, että tämä herra piti\ntoimitusta sanomattoman ikävänä, mutta Asbjörn Krag pani merkille, että\nespanjalainen silloin tällöin katseli häntä salavihkaa ja tutkivasti.\nTuntui kuin senaattori olisi kummastellut, että tämä hieno, tarmokkaan\nnäköinen poliisimies viitsi kiinnittää niin suurta huomiota tuollaiseen\npikkuseikkaan kuin viattomaan automobiiliyhteentörmäykseen. Ja kun\nAsbjörn Krag alkoi kysellä itse automobiilista, tuli espanjalainen\ntodenteolla epäluuloiseksi.\n\n-- Oletteko tuoneet automobiilin muassanne ulkomailta? kysyi Krag.\n\n-- Emme, vastasi senaattori. -- Se on ostettu täällä Kristianiassa.\n\n-- Vai niin. Keneltä? kysyi Krag, istuen kynä kädessä, valmiina\nkirjoittamaan.\n\n-- Onko sitten ihan välttämätöntä tehdä siitäkin selkoa?\n\n-- Hyvät herrat, vastasi Asbjörn Krag moittivasti, -- ellei se olisi\nmuodollisuuden vuoksi välttämätöntä, en tietenkään vaivaisi herroja\nmoisilla kysymyksillä.\n\n-- Niinkö, no... se on ostettu eräältä mieheltä täällä Kristianiassa.\nMutta en todellakaan muista hänen nimeään.\n\nKääntyen saksalaisen puoleen, joka istui torkkuen penkillä, hän jatkoi:\n\n-- Muistatko mikä hän oli nimeltään, se hullu, jolta minä ostin\nautomobiilin?\n\nSaksalainen katsoi häneen käsittämättä kysymystä.\n\n-- Se mies, joka aina syyti rahoja ympärilleen ja joka oli aina\nrahapulassa. Mikä hänen nimensä oli?\n\n-- Tiedätte kai hänen osoitteensa? kysyi Krag.\n\nHän puhui niin tyynesti ja välinpitämättömästi kuin suinkin.\n\nSenaattori vastasi:\n\n-- En tiedä missä hän asuu. Mutta nyt muuten muistankin hänen nimensä,\nlisäsi hän. -- Se oli Falkenberg, Charlie Falkenberg.\n\n-- Paljonko maksoitte automobiilista?\n\n-- Kymmenentuhatta kruunua.\n\nSenaattori otti esiin lompakkonsa ja näytti salapoliisille muuatta\npaperia. Siinä Charlie Falkenberg tunnusti vastaanottaneensa\nkymmenentuhatta kruunua automobiilista.\n\nSalapoliisi kiitti ja ojensi senaattorille paperin takaisin.\n\n-- Niin, tiedätte kai, että tämä Charlie Falkenberg on kuollut.\n\n-- Todellako, siitä emme ole tienneet mitään.\n\n-- Hän on ampunut itsensä.\n\n-- Niinkö.\n\n-- Kerrotaan sen tapahtuneen erään naisen tähden, erään Valentine\nKempel nimisen naisen tähden. Häntä sanotaan \"petohämähäkiksi\", jatkoi\nAsbjörn Krag, ja se on kyllä varsin sattuva nimi.\n\nNyt saksalainenkin alkoi tarkata tätä omituista keskustelua.\n\nSenaattori tarttui hattuunsa.\n\n-- Minulla on kunnia tuntea puheenaoleva nainen, sanoi hän, enkä voi\nmillään muotoa sietää, että te puhutte hänestä tuolla tavoin.\nAinoastaan se seikka, että olette poliisimies, estää minua vastaamasta\nteille sopivammalla tavalla.\n\nAsbjörn Krag oli mielissään toisen yltyvästä raivosta. Senaattori ei\nenää voinut hillitä itseään.\n\nSalapoliisi paiskasi suuren pöytäkirjan kiinni.\n\n-- Vieläkö muuta haluatte tietää? kysyi senaattori terävästi.\n\n-- Vielä, vastasi salapoliisi hymyillen. -- Haluaisin tehdä teille\nvielä kaksi kysymystä, mutta pelkään, ettette tahdo vastata niihin.\n\n-- Voittehan koettaa.\n\n-- Kysyn siis ensiksi: missä olitte automobiileinenne viime yönä?\n\n-- Sekö oli ensimäinen kysymys. Entä toinen?\n\n-- Tahtoisin mielelläni tietää teidän oikeat nimenne.\n\nEspanjalainen menetti hetkeksi malttinsa. Mutta sitten hän remahti\näänekkääseen nauruun, pudisti päätään ja meni nauraen ovesta ulos.\n\nAsbjörn Krag saattoi heitä ulos asti. Hänkin hymyili. Kun molemmat\nulkomaalaiset istuivat vaunussa ja olivat lähtemäisillään tiehensä,\nkumartui senaattori Kragin puoleen ja kuiskasi:\n\n-- Teilläpä on tavaton halu sekaantua minun yksityisasioihini. Sitä\nteidän ei pitäisi tehdä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Se voi käydä teille kalliiksi, vastasi mustatukkainen espanjalainen.\n\nOdottamatta mitä Asbjörn Kragilla olisi ollut siihen sanottavaa, hän\nväänsi ohjausratasta ja pani automobiilin liikkeelle.\n\nAsbjörn Krag palasi konttoriin. Siellä hän kokosi tarkoin automobiilin\nkumirenkaista raaputtamansa kuran. Hän hienonsi sen hyppysissään ja\ntarkasteli sitä mikroskoopilla. Kun tutkimus ei näyttänyt tyydyttävän\nhäntä, nouti hän tulenkestävästä holvista suuren, pitkulaisen laatikon.\nSen hän avasi. Laatikko oli jaettu moniin pikku lokeroihin, kussakin\nlaskulevy ja lasi päällä. Useimmat lokerot olivat täynnä soraa, hiekkaa\nja savea. Laseihin oli liimattu erilaisia nimilippuja, kuten \"Gretsen\",\n\"Holmenkollen\", \"Sagene\" j.n.e. Ei mikään näyte muistuttanut Asbjörn\nKragin äskeistä löytöä. Hän kaatoi senvuoksi tämän uuden maanäytteen\nerääseen tyhjään lokeroon ja kirjoitti paperilipulle, jonka liisteröi\nlasilevylle: Senaattorin automobiilinpyörä. Sen tehtyään hän pani\nlaatikon takaisin tulenkestävään holviin.\n\nSitten hän sytytti piippunsa ja istuutui syvään tuoliinsa tuumimaan\nasiaa vielä kertaalleen. Hän oli nyttemmin varma siitä, että senaattori\noli Valentinen kätyri. Hän ei pelännyt tuota laihaa, jäntevää\netelämaalaista, jolla oli pienet häijyt silmät, mutta hän ymmärsi, että\nsiinä oli vastustaja, jonka suhteen tuli olla varuillaan. Nyt oli kai\n\"petohämähäkki\" selvillä siitä, että hän, Asbjörn Krag, ahdisti häntä,\neikä konsuli Falkenberg. Siten oli Krag luultavasti torjunut hänen\nhyökkäyksensä tuota suojatonta miestä vastaan, mutta samalla\npaljastanut itseään varsin huomattavasti. Mutta se oli ollut\nvälttämätöntä.\n\nYhtäkkiä Asbjörn Krag tuli muistaneeksi eilisiltaisia\nPursiklubi-tuttavuuksiaan. Eräs niistä oli arkkitehti. Tämä ihaili\nValentinea ja oli luvannut esitellä uuden tuttavansa hänelle. Saattoi\nehkä olla järkevintä tutustua \"petohämähäkkiin\" tätä tavallista tietä.\nMutta siinä tapauksessa hänen täytyi uudelleen ruveta kaivosinsinööri\nKvamiksi.\n\nAsbjörn Krag lähti kiireesti poliisikamarista ja meni\nyksityisasuntoonsa. Puolen tunnin kuluttua salapoliisi oli kadonnut, ja\ntotinen, keski-ikäinen kaivosinsinööri oli hänen sijastaan huoneessa.\nAsbjörn Krag oli mestari naamioimistaidossa, ja hän osasi\nvalepuvuissaan mainiosti jäljitellä mitä erilaisimpia luonteita.\n\nEnnen lähtöään hän sanoi emännöitsijälleen olevansa Pursiklubissa\ntavattavana, jos joku häntä kysyisi. Hän tiesi arkkitehdillä olevan\ntapana syödä päivällistä siellä ja toivoi kohtaavansa hänet.\n\nTämä toivomus täyttyikin, sillä tuskin oli salapoliisi kaivosinsinööri\nKvamin hahmossa astunut klubin ovesta sisään, kun alati hymyilevä ja\nherttainen arkkitehti jo riensi häntä vastaan.\n\n-- Taivasten tekijä, miten olen etsinyt teitä tänään! sanoi hän. --\nMissä te asutte, hyvä ihminen?\n\n-- Continentalissa, vastasi Krag silmää räpäyttämättä.\n\n-- Olen puhunut Valentinen kanssa --\n\n-- Kauniin lesken. Vai niin --\n\n-- Hän on kääntynyt puoleeni eilisiltaisen jupakan johdosta. Hän tahtoi\nkuulla sen yksityiskohtia myöten.\n\n-- Mitenkä sellaiset klubijutut voivat kiinnittää naisen mieltä?\n\n-- Ettekö käsitä? kysyi arkkitehti. -- Enkö maininnut teille, että\nruotsalainen varatuomari on hänen innokkaimpia ihailijoitansa?\n\n-- Sitten hän on kai pahoillaan, kun miehen kävi niin nolosti eilen?\n\n-- Ei lainkaan, se ei ole hänen tapaistaan. Hän kertoi minulle, että\nruotsalaisen tungettelevaisuus jo pitkän aikaa oli häntä kiusannut ja\nettä hän nyt vihdoin oli saanut pätevän syyn näyttää miehelle ovea.\n\n-- Ulos heti paikalla siis, tuumi Krag.\n\n-- Aivan. Mutta nyt hän kaikin mokomin tahtoo tutustua _teihin_.\n\n-- Eihän toki, vastasi Krag ollen hämmästyvinään.\n\n-- Mitenkä minä olisin ansainnut, että...\n\nArkkitehti taputti häntä ylen ystävällisesti olalle.\n\n-- Eilinen esiintymisenne, herra insinööri, on tehnyt häneen kerrassaan\nsuurenmoisen vaikutuksen. Hän sanoi moneen kertaan ihailevansa\nneuvokkuuttanne ja viisauttanne. Minä lupasin pitää hänelle pienet\nhienot päivälliset ja kutsua teidät mukaan. Tulee kaikkiaan neljä\nhenkeä: hän ja ratsumestari, hänen ystävänsä, te ja minä. Grand on jo\nsaanut määräyksen, ja valmistukset ovat alkaneet. Sopiiko teille\nhuomenna kello seitsemän?\n\n-- Erinomaisesti, tuhannet kiitokset, vastasi Krag.\n\n-- Mainitsitte jostakin ratsumestarista. Onko se sama mies, joka niin\nuseasti nähdään hänen seurassaan?\n\n-- Sama juuri. Kunnon mies. Vanhaa hienoa sukua, muttei yhtään ylpeä.\nUpporikas. Te siis tulette?\n\n-- Tulen, tulen.\n\nKeskustelu siirtyi johonkin toiseen asiaan, ja puolen tunnin kuluttua\n\"kaivosinsinööri Kvam\" lähti klubihuoneistosta. Arkkitehti jäi\npäivälliselle.\n\nAsbjörn Krag astui syvissä mietteissä leveitä portaita alas. Yhtäkkiä\njoku mies tuli juosten kiireesti portaita ylös. Hän töytäsi ankarasti\nKragia, mutta aikoi rientää ohitse pyytämättä edes anteeksi.\n\nKrag suuttui tästä hävyttömyydestä ja tarttui miestä käsivarteen.\n\n-- Hohoi! huusi hän. -- Mitä tämä merkitsee?\n\nSamassa hän näki miehen kasvot ja säpsähti. Falkenberg!\n\nMutta minkä näköisenä!\n\nHän oli kalpea kuin ruumis, ja otsa oli märkänä hiestä.\n\n-- Jumalan kiitos, että tapasin teidät, änkytti konsuli hengästyneenä.\n-- Olen juossut kuin hullu ja hakenut teitä.\n\nAsbjörn Krag ymmärsi, että jotain hyvin vakavaa oli tapahtunut.\n\nHän pisti tyynesti kätensä Falkenbergin kainaloon, avasi erään oven ja\nastui muutamaan pieneen sivuhuoneeseen, jossa he saattoivat olla\nkahden.\n\nKonsuli vaipui heti nojatuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Tuo\nmuulloin niin voimakas mies oli nyt aivan masentunut.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi salapoliisi.\n\nFalkenberg vastasi näillä sanoilla, jotka saivat Asbjörn Kraginkin\nkauhistumaan:\n\n-- _Hän on kostanut!_ sanoi hän.\n\n\n\n\nIX.\n\nNaisen ryöstö.\n\n\nAsbjörn Krag odotti, kunnes konsuli oli jonkun verran rauhoittunut.\nSitten hän astui hänen luokseen ja kysyi uudelleen:\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\n-- Hän on kostanut, vastasi Falkenberg. -- Siinä kaikki.\n\n-- Liikeasioissa?\n\n-- Ei.\n\n-- Onko hän häväissyt teidät?\n\n-- Ei.\n\n-- Mitä sitten?\n\nFalkenberg kohotti päätään ja lausui:\n\n-- Ada on poissa.\n\nAsbjörn Krag tarttui kiihkeästi ja kauhistuneena hänen käsivarteensa.\n\n-- Mitä te sanotte, mies! huudahti hän. -- Onko hän tappanut hänet?\n\n-- Ei.\n\n-- Hän on siis kadonnut? -- Niin.\n\n-- Milloin?\n\n-- Eilen illalla.\n\n-- Sitten ei ole aikaa hukata. Koettakaa tyyntyä, hyvä ystävä, muuten\nsaatte heittää kaiken toivon.\n\n-- Mitä tahansa muuta olisin ehkä jaksanut kestää, sanoi Falkenberg,\nmutta tätä en.\n\nHän katsoi salapoliisiin.\n\n-- Voitteko pelastaa hänet? kysyi hän. -- Voitteko antaa hänet minulle\ntakaisin?\n\n-- Voin, vastasi Krag, kunhan vain tyynnytte. Jokainen silmänräpäys on\nnyt kallis.\n\nHän soitti kelloa ja pyysi sisäänastuvaa palvelijaa hankkimaan ajurin.\n\n-- Milloin se tapahtui? kysyi salapoliisi.\n\n-- Eilen illalla.\n\n-- Mutta eilen illallahan te olitte hänen luonaan?\n\n-- Se tapahtui heti sen jälkeen kuin olin lähtenyt hänen luotaan. Hänen\näitinsä luo tuli lähetti ilmoittaen, että minä odotin eräässä\nlikeisessä kahvilassa ja tahdoin välttämättömästi puhua Adan kanssa.\nHän heitti iltavaipan ylleen ja riensi ulos. Sen koommin ei häntä ole\nnähty.\n\n-- Mutta sehän on hirveätä, mutisi salapoliisi.\n\nHän alkoi kävellä levottomasti edestakaisin lattialla. Kylmäverinen\npoliisimieskin tunsi nyt aseman käyvän uhkaavaksi.\n\nAjuri saapui. Molemmat herrat nousivat rattaille ja lähtivät ajamaan\nOsloon päin.\n\nAstuessaan leskirouvan pieneen, mutta aistikkaasti kalustettuun\nasuntoon he tapasivat äidin itkemästä.\n\nFalkenberg, joka Asbjörn Kragin oli onnistunut matkan varrella saada\nrauhoittumaan, lohdutti rouvaa minkä voi.\n\nAsbjörn Krag pyysi häntä ilmoittamaan täsmälleen, milloin tytär oli\nlähtenyt ulos.\n\n-- Olin sattumalta juuri katsonut kelloa, vastasi rouva Kjönig. Otaksun\nettä se oli täsmälleen viisi minuuttia yli puoli yhdentoista, kun\novelle koputettiin ja kahvilan tyttö tästä naapurikulmasta tuli sisään.\nHän toi sanan herra Falkenbergilta, että Ada olisi kiltti ja tulisi\nheti sinne kahvilaan. Tiedättehän millaisia rakastuneet ihmiset ovat,\njatkoi hän, heillä on usein pikku salaisuuksia, joista he tahtovat\npuhella kahdenkesken, niin että minä siis empimättä annoin Adan mennä.\nHän oli huoleton ja iloinen ottaessaan kapan ylleen ja lähtiessään. Kun\npuoli tuntia oli kulunut eikä hän vielä ollut palannut, aloin käydä\nlevottomaksi. Odotin vielä neljännestunnin ja menin sitten itse\nkahvilaan. Siellä olivat juuri sulkemassa ovia. He tulivat kovin\nihmeisiinsä, kun kysyin Adaa. \"Hän ajoi pois jo aikoja sitten\", sanoi\nse nuori tyttö, joka oli ollut sanantuojana. Minä kysyin, minne hän oli\najanut ja kenen kanssa, ja sain vastaukseksi, että hän oli lähtenyt\nherra Falkenbergin seurassa, mutta ei tietty minnepäin. Palasin kotiin\nhuolestuneena ja vietin unettoman yön. Aamupäivällä lähetin\nnuhdekirjeen herra Falkenbergille ja pyysin saada tyttäreni takaisin.\nSilloin hän ryntäsi luokseni vielä kauhistuneempana kuin minä ja sanoi,\nettei hän suinkaan ollut lähettänyt hakemaan Adaa, vielä vähemmin\najanut hänen kanssaan minnekään. Olen itkenyt koko päivän, ja minusta\ntuntuu niin kauhealta. Tahdoin heti mennä poliisikamariin, mutta\nFalkenberg pyysi minua odottamaan, kunnes oli puhunut teidän kanssanne.\n\nAsbjörn Krag nyökkäsi.\n\n-- Siinä herra Falkenberg teki aivan oikein, sanoi hän. -- Ellen _minä_\nvoi hankkia tytärtänne takaisin, ei sitä kukaan muukaan voi.\n\n-- Luuletteko hänen olevan elossa vielä? kysyi äiti vesissä silmin.\n\n-- Luulen kyllä.\n\n-- Mutta sitten hän on kai saanut kärsiä kauheita tuskia, nyyhkytti\npoloinen äiti.\n\n-- Minä _toivon_, että häntä on kohdeltu hyvin, vastasi salapoliisi.\n\nEinar Falkenberg kavahti pystyyn ja katsoi äkisti kalveten\npoliisimieheen. Tämä jatkoi:\n\n-- Epäilemättä Valentine on tämän jutun takana, mutta yhtä varmasti hän\non tiennyt suojata itsensä niin, ettei maksa vaivaa antaa ilmi tai\npanettaa kiinni häntä. Siitä ei koituisi muuta kuin häpeää ja vahinkoa.\n\n-- Te arvelette siis, ettei poliisia pidä sekoittaa asiaan?\n\n-- Poliisin tulee julkisesti puuttua asiaan vain sikäli, kuin minä näen\ntarkoituksenmukaiseksi.\n\n-- Mutta mitä me siis teemme? kysyi Falkenberg epätoivoisena.\n\n-- Me löydämme Adan, vastasi Asbjörn Krag.\n\n-- Te vain ehkä toivotte sitä, huomautti konsuli.\n\n-- En ainoastaan toivo, vastasi Krag, vaan olen varma siitä, että\nlöydämme hänet.\n\n-- Mutta onhan täällä Kristianiassa tuhansittain kätköpaikkoja; hänet\nvoidaan nukuttaa, teljetä lukkojen taakse --\n\n-- Hän ei ole Kristianiassa, sanoi salapoliisi.\n\n-- Eikö Kristianiassa? Krag istui syvissä mietteissä.\n\n-- Olen tänään, mutisi hän, raaputtanut vähäisen kuraa eräästä\nautomobiilinpyörästä.\n\nKonsuli näytti ikäänkuin muistavan jotain.\n\n-- Näin teidän ajavan automobiilissa torilla, sanoi hän.\n\n-- Niin, veljenne automobiilissa. Siinä automobiilissa Ada on viety\npois.\n\nFalkenberg nousi ja tuijotti hölmistyneenä Asbjörn Kragiin.\n\n-- Mutta koska tiedätte tämän kaiken, huudahti hän, miks'ette sitten\nvangitse automobiilin nykyistä omistajaa?\n\nSalapoliisi kohautti olkapäitään.\n\n-- Siksi ettei meillä ole kerrassa mitään todisteita, vastasi hän. --\nJos panettaisin kiinni automobiilin omistajan, espanjalaisen\nsenaattorin, niin siitä seuraisi ainoastaan, että meidän täytyisi\njälleen laskea hänet vapaaksi puolen tunnin kuluttua. Niin kauan kuin\nolemme voimattomia, on meillä vain yksi tehtävä: koettaa omin päin\nlöytää Adan olopaikka ja vapauttaa hänet. Minä tiedän, että automobiili\non viime yönä ollut verrattain kaukana Kristianiasta, ja oletan, ettei\nminulle käy vaikeaksi keksiä missä se on ollut.\n\nAsbjörn Kragin varma esiintyminen antoi äidille toivoa, ja hän kysyi:\n\n-- Kauanko luulette kestävän, ennenkuin saan nähdä tyttäreni?\n\n-- Viimeistään huomenna kello yksi yöllä toivon tyttärenne olevan\ntäällä luonanne jälleen, vastasi Krag nopeasti. -- Jos yritys\nepäonnistuisi, jatkoi hän, jos etsintä jäisi tuloksettomaksi, on\nminulla viimeinen keino, joka ei petä.\n\n-- Viimeinen keino?\n\nPoliisimies nyökkäsi.\n\n-- Minusta näyttää, huomautti Falkenberg, että teillä on jo suunnitelma\ntäysin valmiina.\n\n-- Täysin.\n\nSalapoliisi tarttui hattuunsa.\n\n-- Käväisen tuolla kahvilassa, sanoi hän konsuliin päin kääntyneenä. --\nPalattuani tapaan kai teidät täällä.\n\nKonsuli Falkenberg odotti äiti-paran luona. Asbjörn Kragin poissa\nollessa hän kertoi rouva Kjönigille Valentinesta, tämän\nhäikäilemättömästä menettelystä Charlieta kohtaan ja taistelusta häntä\nitseänsä vastaan. Hän mainitsi myös klubissa sattuneesta jupakasta ja\nkertoi Asbjörn Kragin ripeästä teosta. Einar Falkenberg luotti nyt\ntäydellisesti ja lujasti salapoliisiin, ja hänen kertomuksensa synnytti\nrouva Kjönigissäkin samanlaista luottamusta tuohon merkilliseen\npoliisimieheen.\n\nAsbjörn Krag viipyi poissa lähes tunnin, paljon kauemmin kuin konsuli\noli odottanut.\n\n-- Olitteko kahvilassa näin kauan? kysyi Falkenberg.\n\n-- En, vastasi Krag. -- Kävin myös kaupungin kemistin luona.\n\n-- Mitä hänestä?\n\n-- Unohdatte automobiilinpyörän ja mitä siitä löysin. Nyt olen\ntutkituttanut sen etevimmällä ammattimiehellämme.\n\n-- Alan ymmärtää, vastasi Falkenberg. -- Nyt te kai tiedätte missä\nautomobiili on ollut viime yönä.\n\n-- Niin, tiedän mitä tietä se on kulkenut. Tuo kumirenkaissa tapaamani\nomituinen punertava hiekka kertoo meille, että automobiili on viime\nyönä ollut aina Ski'n tienoilla asti. Se on ainoa paikka kymmenen\npeninkulman alalla, missä on sellaista hiekkaa. Tällä on muuten se\nominaisuus, sanoi kaupunginkemisti, että se sateella käy tahmeaksi ja\npuuromaiseksi, mikä selittää sen, että sitä oli niin runsaasti\ntarttunut automobiilinrenkaisiin. Viime yönä satoi yhden ja kahden\nvälillä. Aika sopii hyvin.\n\n-- Mitä saitte tietää kahvilassa? kysyi konsuli.\n\n-- En mitään erikoista. Tyttö kuvasi \"herra Falkenbergin\"\nkeski-ikäiseksi parrakkaaksi mieheksi. Sen puolesta se on hyvinkin\nsaattanut olla tuo mustapintainen senaattori. Miehellä oli ollut\nleveälierinen hattu silmille painettuna. Heti kun tyttö oli eilen\nillalla palannut asialtaan ja sanonut Adan kohta tulevan, oli mies\nmennyt ulos virkkaen: \"Tahdon mieluummin tavata hänet kadulla.\" Noin\nviittä minuuttia myöhemmin tyttö näki Adan astuvan odottaviin\numpivaunuihin ja ajavan pois. Koko juttu on käynyt, kuten näette, aivan\ntavallisesti. Ada on nähtävästi nukutettu vaunuissa, ja\nkaupunginrajalla hänet on siirretty automobiiliin ja siinä kuljetettu\nedelleen.\n\n-- Mutta vaunut! huudahti Falkenberg. -- Eihän liene mahdotonta saada\nselville kuka on ollut kyytimiehenä. Oletteko tiedustellut ajureilta?\n\nAsbjörn Krag vati tyynesti sanomalehden taskustaan ja avasi sen.\n\n-- Minun täytyy myöntää, sanoi, hän, että hetkisen ajattelin samaa.\nMutta meidän on tässä omituisessa pelissä otettava lukuun\nvastapelaajani erinomainen oveluus. Nyt saatte selityksen tästä\npienestä sanomalehtiuutisesta.\n\nSalapoliisi luki:\n\n\"_Omituinen varkaus_.\n\n\"Viime yönä tapahtui kaupungissamme varsin merkillinen varkaus. Kello\nkymmenen tienoissa eilen illalla sai vahdissaolija ajuriasemalla\npuhelimitse määräyksen lähettää kumipyöräiset umpivaunut Thorwald\nMeyerin kadun 133:een. Kello puoli yksitoista vaunut pysähtyivät\nmainitun talon edustalle. Kun ajaja oli odottanut muutamia minuutteja,\navautui jokin ikkuna talon neljännessä kerroksessa ja ääni huusi\nhänelle: 'Sitokaa hevonen ja tulkaa hetkeksi ylös.' Siinä pimeässä\najuri ei erottanut huutajan ulkonäköä. Mutta hänestä tuntui, että\nhenkilö oli parrakas mies. Ajuri luuli tarvittavan apua matkalaukkujen\nkantamiseen ja nousi portaita neljänteen kerrokseen, missä soitti\novikelloa. Hänen soitettuaan viisi tai kuusi kertaa tuli vihdoin eräs\nmieshenkilö kiukusta puhisten avaamaan ja kysyi mitä hänellä oli asiaa.\nKoko kerroksessa ei ollut ainoaakaan elävää sielua, joka olisi tilannut\nvaunut. Ajuri riensi kiireesti takaisin kadulle ja sai kauhukseen\nnähdä, että vaunut ja hevonen olivat kadonneet jäljettömiin. Harvoista\nkadulla-liikkujista ei yksikään voinut antaa mitään tietoja hevosen\nviejästä. Taloa lähemmin tarkastettaessa kävi ilmi, että ovela varas\noli seisonut porraskäytävän ikkunassa ja siitä huutanut. Samalla kuin\najuri meni taloon, poistui varas sieltä. Ajuri muistaa selvästi jonkun\ntulleen portaissa häntä vastaan. Sillaikaa kuin ajuri seisoi\nneljännessä kerroksessa soitellen ovikelloa, ajoi varas tiehensä pitkin\nkatua, joka tähän aikaan vuorokaudesta oli jotenkin tyhjänä.\n\n\"Jo tämä sinänsä on varsin mielenkiintoista -- jatkoi lehti -- mutta\nnyt seuraa jotain, mikä tekee jutun aivan erikoisen salaperäiseksi.\nKello kahden tienoissa yöllä, sen jälkeen kuin varkaus oli ilmoitettu\npoliisikamariin, eräs vahdissa kulkeva konstaapeli tapasi Piispansillan\nkohdalla hevosen, joka oli valjastettu kuomivaunujen eteen. Hevonen\nasteli hiljalleen ilman ajajaa. Konstaapeli pysäytti sen, ja kun\nei vaunuissakaan ollut ketään, vei hän hevosen ja ajoneuvot\npoliisiasemalle. Sieltä lähetettiin kiireesti sana ajurille, joka heti\ntunsi hevosen ja vaunut omikseen. Hevonen oli täydessä kunnossa, eikä\nvaunuille ollut tapahtunut pienintäkään vahinkoa. Vaunujen sisässä\noli istuimella kirjekuori ja siinä kaksikymmentäviisi kruunua --\nmaksu vaunujen käyttämisestä. Koko juttu on poliisista täysin\narvoituksellinen, mutta useat kallistuvat siihen mielipiteeseen, että\njotkut rohkeat kujeilijat ovat taas harjoittaneet vallattomuutta.\"\n\nAsbjörn Krag taittoi lehden kokoon.\n\n-- Vastustajamme tietävät täsmälleen mitä tekevät, sanoi hän. --\nHarvoin olen tavannut näin perinpohjaista varovaisuutta. Mutta se\nseikka, että he samalla panevat niin paljon peliin, osoittaa, että he\nkatsovat hankkeensa erittäin tärkeiksi.\n\nKonsuli Falkenberg oli jännittyneenä kuunnellut kertomusta omituisesta\nvarkaudesta. Asbjörn Kragin lopetettua hän löi kätensä yhteen\nihmetyksestä.\n\n-- Totta totisesti, huudahti hän, tämä on yhtä ovelasti suunniteltu\nkuin varatuomarin korttitemput klubissa.\n\n-- Ne ovat samoista aivoista lähtöisin, molemmat suunnitelmat, vastasi\nAsbjörn Krag, -- \"petohämähäkin\" aivoista. Ensimäinen suunnitelma\nmeidän onnistui tehdä tyhjäksi, ja toisestakin kyllä selviydymme.\n\n-- En voi käsittää, virkkoi Falkenberg, kuinka Valentine panee niin\npaljon alttiiksi vain tyydyttääkseen kostonhimoaan.\n\n-- Ei hän kai tee sitä ainoastaan siksi, vastasi salapoliisi. -- Teidän\ntulee muistaa, että \"petohämähäkillä\" on monta rautaa tulessa. Kaikki\nihmiset tässä kaupungissa uskovat hänestä hyvää. Me olemme ainoat,\njotka olemme vakuutetut hänen rikoksellisuudestaan. Vain meitä hänellä\non syytä pelätä. Eräät seikat tuntuvat viittaavan siihen, että hän\naikoo läheisessä tulevaisuudessa poistua Kristianiasta, mutta ennen\nlähtöään hän varmaan tuumii panna toimeen jonkun suurkaappauksen. Sen\nhän voi tehdä turvallisemmin, jos on riistänyt aseet ainoilta ja\nvaarallisilta vastustajiltaan. Ada on hänellä panttivankina. Hän luulee\nkenties täten voivansa pakottaa meidät pysymään alallamme. Mutta se ei\nhänelle onnistu, jatkoi salapoliisi. -- Hätätilassa käytän viimeistä\nkeinoani. Lähdetään nyt.\n\nHetkisen kuluttua molemmat herrat poistuivat leskirouva Kjönigin\npienestä hauskasta asunnosta.\n\nAsbjörn Krag määräsi, että he lähtevät ensi junassa Ski'hin. Heillä oli\nsuunnilleen puolitoista tuntia matkavalmistuksia varten.\n\nSalapoliisi meni ensi työkseen poliisikamariin ja riisui valepukunsa,\nniin että hänestä jälleen tuli Asbjörn Krag. Einar Falkenberg meni\nkonttoriinsa järjestämään eräitä kauppakirjeitä.\n\nHe tapasivat toisensa suurkäräjätalon edustalla neljännestuntia ennen\njunan lähtöä.\n\nKarl Johanin katu heloitti iltapäiväauringossa, täydessä kesäisessä\nloistossaan. Suuri ihmislauma oli jalkeilla täyttäen kadun hälinällä ja\npuheensorinalla. Tuontuostakin ajoi automobiili tai kiiltävä landoo\nohitse. Asbjörn Krag tarttui Falkenbergin käsivarteen ja osoitti katua\nalaspäin.\n\n-- Näettekö noita pieniä wieniläisvaunuja, joitten edessä on virma\nhevonen?\n\n-- Näen. Ne tuntuvat herättävän huomiota.\n\n-- Katsokaa tarkkaan, kun ne ajavat ohi.\n\nPienet, hienot wieniläisvaunut lähenivät. Jalankulkijain kasvot\nkääntyivät ajoneuvoihin päin. Monet tervehtivät. Vaunuissa istui\nsinipukuinen nainen.\n\nFalkenberg näki, että nainen oli Valentine, ja tunsi alkavansa vavista.\n\nSinipukuinen nainen oli huomannut hänet.\n\nHän taivutti kauniita päätään, nyökkäsi ja hymyili Falkenbergille kuin\nhyvälle ystävälle.\n\n\n\n\nX.\n\nKuollut talo.\n\n\nMolemmat herrat riensivät itäiselle asemalle ja astuivat junaan.\n\nMatkalla Asbjörn Krag virkkoi ottaen taskustaan kirjeen:\n\n-- Emme olisi oikeastaan tarvinneet koko noita kuratutkimuksia, mutta\nkukapa olisikaan aavistanut, että löytäisimme ystävän itse vihollisen\nleiristä. Tämän kirjeen olen tänään saanut.\n\nHän ojensi kirjeen Falkenbergille, joka luki mielenliikutuksen\nvallassa:\n\n    \"Herra Salapoliisi Asbjörn Krag.\n\n    Rouva Valentine Kempeliltä olen kuullut Teidän aikovan taistella\n    häntä vastaan. Ymmärrän, että Te varmaan olette viisas ja uskalias\n    mies, mutta saatte olla vakuutettu, että hän on Teitä etevämpi.\n    Hän voittaa kaikki miehet ja tekee heidät orjikseen. Aioin\n    senvuoksi ensin varoittaa Teitä hänestä. Mutta sen jälkeen mitä\n    nyttemmin on tapahtunut, täytyy minun pyytämällä pyytää Teitä\n    jatkamaan. Nuoren tytön kunnia ja henki on vaarassa. Valentine\n    kykenee tosin tekemään miehet orjikseen ja rikostovereikseen,\n    mutta aika voi tulla, jolloin omatunto voittaa orjanmielen.\n    Olen nähnyt ja puhutellut tyttöä, jonka nimi on Ada, ja hyvä\n    sydämeni, joka pirullisen vaikutusvallan alaisena on kauan\n    nukkunut, on jälleen alkanut sykkiä. Lupaan Teille, ettei\n    Adalle tapahdu mitään, niin kauan kuin minä voin sen estää.\n    Mutta hänet on pelastettava. Minun täytyy puhutella Teitä,\n    lähetän Teille uuden kirjeen niin pian kuin suinkin. Vielä\n    en tohdi ryhtyä mihinkään. Tietäisittepä vain mikä kohtalo\n    odottaa 'petohämähäkin' pettäjää!\n\n    Toistaiseksi, kunnes saatte kuulla minusta enemmän, sallikaa\n    minun merkitä\n\n                                             kunnioittaen\n                                                J.R.\"\n\nFalkenbergin lukiessa Asbjörn Krag tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä.\n\n-- Kuinka rakastunut te olettekaan! sanoi Krag. -- Kasvoistanne saatan\nlukea kuin avoimesta kirjasta. Te ette ole ainoastaan kauhuissanne Adan\nkohtalosta. Olette myös mustasukkainen tuolle tuntemattomalle miehelle.\n\n-- Mitä arvelette tästä kirjeestä? kysyi Falkenberg tuskaisesti. --\nEhkä se on uusi ansa.\n\n-- Mahdollisesti, vastasi Krag, mutta kirjeen sekavassa tyylissä on\njotain, joka saa minut taipuvaiseksi uskomaan, että sen on kirjoittanut\nsyvästi järkytetty ja epätoivoinen mies. No niin, saamme nähdä. Jos\nsaan häneltä enemmän tietoja, osaan kyllä noudattaa varovaisuutta. Minä\nen niinkään helposti mene satimeen. Mutta olisi huvittavaa saada tietää\nkuka piilee tuon J.R:n takana.\n\nSitten ei asiasta puhuttu enempää. Molemmat herrat istuivat enimmäkseen\nvaiti. Kumpikin oli omissa mietteissään.\n\nFalkenberg ajatteli ainoastaan Adaa. Toivo ja toivottomuus vaihtelivat\nhänessä lakkaamatta.\n\nViime päivien tapahtumat tuntuivat hänestä ihmeelliseltä sadulta.\nOnnistuisiko salapoliisin löytää Ada? Eivätkö he nyt itse asiassa\nmatkustaneet aivan umpimähkään? Kenties Ada oli viety ihan toisaalle?\nKenties hän oli häväisty, ehkä jo kuollutkin?\n\nFalkenberg katseli tutkivasti salapoliisia, ja tämän tyyni rauha sai\nhänet levollisemmaksi. Kaikki näytti olevan leikkiä tälle vaiteliaalle\nmiehelle, joka oli aina yhtä kylmäverinen.\n\n-- Ski! Ski!\n\nKonduktöörin huuto herätti konsulin mietteistään. Salapoliisi nousi ja\ntarttui pieneen käsilaukkuun, jonka oli ottanut mukaansa.\n\n-- Tänne me jäämme, sanoi hän. -- Nyt on pidettävä kiirettä. Aurinko on\njo laskemaisillaan, ja me tarvitsemme valoa tutkimuksiimme -- ainakin\naluksi.\n\nHerrat menivät ensiksi läheiseen majataloon.\n\nSiellä Asbjörn Krag tekaisi jutun ja kertoi saapuneensa tänne ottamaan\nselkoa, voitaisiinko panna toimeen pieni automobiilikilpailu\nmaantiellä. Lähtöpaikkana olisi Kristiania. Siitä tulisi Norjan\nensimäinen automobiilikilpailu -- aivan vaatimaton tietysti.\n\nMajatalon isäntä ihastui heti asiaan ja tarjoutui avustamaan herroja\nparhaansa mukaan.\n\n-- Nämä ovat vasta ihan alustavia tutkimuksia, sanoi Krag suunnattoman\ntotisena. -- Meidän pitää katsoa, ovatko tiet hyvässä kunnossa, sillä\nautomobiilithan eivät siedä huonoja teitä.\n\nIsäntä, jolla ei ollut aavistustakaan mistä oli kysymys, vastasi, että\ntiet olivat kerrassaan mainiot ja että niillä useasti kulki\nautomobiileja. Tämä antoi Asbjörn Kragille aiheen mainita, että hänellä\noli serkku, joka väliin tapasi ajella automobiilillaan täälläpäin.\nOliko isäntä sattunut näkemään? Hänellä oli suuri, kaunis, vihreä\nautomobiili.\n\nIsäntä koki muistella ja arveli, että ehkä hyvinkin oli nähnyt.\nTarkemmin asiata mietittyään hän luuli nähneensä sen monestikin.\n\n-- Serkkuni ajelee mieluimmin iltasilla, vieläpä toisinaan yölläkin,\nsanoi Krag. -- Hänestä ei näet ole hauska kohdata vauhkoja hevosia\nmaanteillä.\n\nSen isäntä hyvin ymmärsi.\n\nHän olikin monta kertaa öisin kuullut automobiileja kulkevan ohi.\n\nKrag kääntyi nyt konsuli Falkenbergin puoleen.\n\n-- Miten olikaan, sanoi hän, eikö Carsten eilen iltapäivällä puhunut\nlähtevänsä yöllä pitkälle ajelulle? Jos hän on tullut tätä tietä, niin\nhän luultavasti on ajanut Mossiin asti, ja silloin voi sattua niin\nonnellisesti, että pääsemme hänen kanssaan Kristianiaan, kun hän ajaa\ntästä ohi. Ettekö ole nähnyt hänen vihreätä automobiiliaan?\n\n-- En, vastasi isäntä. -- Jos hän lähti Kristianiasta kello kaksitoista\nyöllä, ei hän voinut olla täällä ennen kuin yhden tienoissa, ja silloin\nminä jo olin täydessä unessa.\n\n-- No niin, tuumi Krag välinpitämättömästi, -- tuskinpa siitä voi saada\ntietoa. Kaikki ihmiset täällä arvatenkin nukkuivat siihen aikaan.\n\n-- Voinhan minä kysellä, sanoi isäntä innokkaana.\n\n-- Mitä turhia, kielteli Krag, sehän on aivan yhdentekevää. Me saatamme\nyhtä hyvin palata junassa. Haluaisitteko lähteä kanssamme maanteitä\nkatselemaan? kysyi hän sitten isännältä.\n\nTämä oli heti valmis.\n\nHerrat lähtivät. Konsuli Falkenberg pani merkille, että Asbjörn\nKragilla oli pieni käsilaukkunsa muassaan. He astelivat ensin pitkin\nKristianiaan vievää valtamaantietä. Salapoliisi tarkasteli\nmielenkiinnolla tien rakennetta ja lausui moneen kertaan, että tämähän\noli oivallista ja leveätä tietä, joka erinomaisesti soveltui\nkilparadaksi. Tässähän saattoi kolme automobiilia mukavasti ajaa\nrinnatusten tarvitsematta pelätä ojaansuistumista. Luontevalla,\npuolittain välinpitämättömällä tavalla hän sitten taas johti puheen\nserkkunsa automobiiliin, ja Falkenberg huomasi, että isäntä yhä enemmän\nvilkastui ja halusi saada käsiinsä jonkun, joka olisi nähnyt\nvilahduksen automobiilista. Hän pyrki ilmeisesti Asbjörn Kragin\nsuosioon, erittäinkin kun tämä mainitsi, että automobiiliklubi\nmahdollisesti saattoi järjestää paikalle pienet aamiaiset\nkilpailupäivänä.\n\n-- Täällä on satanut yöllä, huomautti salapoliisi.\n\n-- Niin on, vastasi majatalonisäntä. -- Tulihan sitä vettä aika\nrankasti.\n\nYhtäkkiä Asbjörn Krag kumartui ja otti tieltä hiekkaa käteensä.\n\n-- Tepä käytätte omituista hiekkaa täälläpäin, sanoi hän. -- Tuollaista\nkauniin punertavaa. Tiedättekö, että tämä hiekka on sangen harvinaista.\n\n-- Niin olen kuullut sanottavan, vastasi isäntä ylpeästi. -- Sitä\notetaan tuosta kuopasta, jonka näette tuolla. Mutta sitä onkin\nainoastaan minun hotellini ja tuon ratavahtituvan välisellä tieosalla.\nMe käytämme sitä siksi, että sitä on niin helppo ajaa tielle.\n\n-- Vai ratavahtituvan, virkkoi Asbjörn Krag -- jonka jälkeen hän\nFalkenbergin suureksi ihmeeksi alkoi kysellä isännältä ratavahdista.\n\nHän sai tietää, että ratavahteja oli oikeastaan kaksi, toinen oli\nvirantoimituksessa yöllä, toinen päivällä. Silloin Falkenberg käsitti\nsalapoliisin tarkoituksen; yövahdista mainitessaan majatalon isäntä\nsamassa jälleen muisti serkun automobiilin.\n\n-- Minäpä kysyn yövahdilta, sanoi hän.\n\n-- Mitä aiotte kysyä? oli salapoliisi ihmettelevinään.\n\n-- Serkkunne automobiilia, sitä viheriäistä.\n\n-- Niinkö. No, jos tahdotte olla niin ystävällinen.\n\nMajatalonisäntä käveli ratavahtituvalle. Asbjörn Krag ja Falkenberg\njäivät tielle odottamaan.\n\n-- Teillä on ihmeellinen puhetapa, kuiskasi Falkenberg. -- Tehän saatte\nihan joutavalla pakinalla ihmiset tekemään mitä tahdotte.\n\nAsbjörn Krag hymyili.\n\n-- Tahdoin saada hänet kysymään, sanoi hän. -- Mutta vaikkei ratavahti\nolisikaan nähnyt automobiilia tahi tietäisi siitä mitään, olen\nkuitenkin jo saanut varsin arvokkaita tietoja siitä. Meidän ei tarvitse\nmennä tämän pitemmälle tännepäin. Automobiili on ajanut tästä ohi.\n\n-- Mistä sen tiedätte?\n\n-- Siitä omituisesta punaisesta kurasta, jota näin automobiilinpyöräin\nkumirenkaissa. Kuulittehan isännän sanovan, ettei sitä ole tiellä\nmuualla kuin tällä kohtaa. Tiedämme siis, että automobiili on ajanut\ntämän paikan kautta. Se on jo jotain. -- Hs!\n\nHerrojen huomiota herätti ratavahdin ja majatalonisännän verrattain\näänekäs keskustelu. Jälkimäinen seisoi rataveräjän takana ja sai\nsenvuoksi huutaa melko lujasti, jotta ratavahti kuulisi.\n\n-- Olitteko vahdissa viime yönä, Kristiansen? kysyi majatalonisäntä.\n\nRatavahti viivytti vastausta hetkisen, ikäänkuin olisi kummastellut\nkysymystä.\n\n-- Olin, vastasi hän sitten.\n\n-- Huomasitteko, ajoiko joku automobiili ohitse yhden tienoissa?\n\nFalkenberg ja salapoliisi heristivät jännittyneinä korviaan.\n\n-- Huomasin kyllä, vastasi ratavahti, -- sekä näin että kuulin. Se\nolikin aikamoinen venkale.\n\n-- Minkä värinen se oli? kysyi majatalonisäntä edelleen.\n\n-- Vihreä.\n\n-- Oliko siinä monta ihmistä?\n\n-- Sitä en nähnyt.\n\n-- Oliko niin pimeä?\n\n-- Ei, mutta automobiilissa oli sadekatos tai sitten se oli umpinainen.\nJa sitäpaitsi se meni niin hiivatin kovaa kyytiä.\n\nAsbjörn Krag kuiskasi Falkenbergille:\n\n-- Siinä oli Ada.\n\nMajatalonisäntä kysyi jälleen:\n\n-- Minnepäin se meni?\n\nRatavahti osoitti kädellään.\n\n-- Etelään, vastasi hän.\n\n-- Oletteko sittemmin nähnyt sitä?\n\n-- En.\n\nIsäntä kääntyi Kragiin päin.\n\n-- Kuulitteko, herra? kysyi hän.\n\nKrag nyökkäsi.\n\n-- Saamme siis odottaa sitä illemmalla.\n\nHerrat lähtivät sitten takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin.\nKrag tarkasteli edelleen innokkaasti maata, ja Falkenberg ymmärsi hänen\netsivän automobiilin jälkiä. Se oli kuitenkin miltei toivotonta työtä,\nsillä tietä oli päivän mittaan ajettu hyvin paljon.\n\nAsbjörn Krag ei tyytynyt ainoastaan päätien katselmukseen. Hän loi\ntutkivia silmäyksiä syrjäteillekin.\n\nIsäntää halutti jo palata kotiin. Hän alkoi käydä maltittomaksi. Mutta\nFalkenberg ja salapoliisi jatkoivat tarkasteluaan yhä.\n\nEräässä tienhaarassa Asbjörn Krag yhtäkkiä poikkesi syrjään ja\nheittäytyi pientarelle istumaan.\n\n-- Minua rupeaa väsyttämään, sanoi hän. -- Levähdän tässä pari\nminuuttia.\n\nFalkenberg istuutui hänen viereensä. Majatalonisäntä jäi seisomaan.\n\n-- Minna tuo tie vie? kysyi Asbjörn Krag osoittaen muuatta kaitaista\nsyrjätietä, joka erkani päätiestä.\n\n-- Sekö, vastasi isäntä, se on melkein käyttämätön.\n\n-- Siltä näyttää, vastasi Krag. -- Se on vahvasti nurmettunut.\n\n-- Se vie muutamiin pikku torppiin, joiden takana on Övren kartanoon\nkuuluva tilanhoitajan asunto.\n\n-- Övren kartanoon?\n\n-- Niin, siihen suureen vanhaan herraskartanoon, joka nyt on ollut\njoitakuita vuosia asumattomana, sen jälkeen kuin vanha tukkukauppias\nÖvre kuoli. Se taitaa olla myyty sittemmin.\n\n-- Vai niin. Mutta tilanhoitaja asuu siis kartanossa?\n\n-- Ei, hänellä on oma asuntonsa jonkun matkaa siitä. Mutta nyt minun\npitää kiiruhtaa, jatkoi hän suojaten kädellä silmiään ja tähystellen\nmajataloa, jonka ikkunaruudut paloivat ilta-auringossa.\n\n-- Kiitos että teitte meille seuraa, sanoi Krag. -- Tunnin päästä\ntavataan.\n\nMajatalonisäntä nosti hattuaan ja lähti.\n\nAsbjörn Krag jäi tyynesti istumaan ja katseli hänen jälkeensä, kunnes\nhän oli kadonnut taloon.\n\nSitten hän nousi äkisti, ja Falkenberg saattoi nähdä hänestä, ettei hän\nollut hiukkaakaan väsynyt.\n\nSalapoliisi poikkesi nurmettuneelle tielle, ja Falkenberg seurasi\nhäntä.\n\n-- Miksi menette tänne? kysyi konsuli.\n\nSalapoliisi ei vastannut. Hän vain viittasi kädellään tiehen.\n\nFalkenbergilta pääsi ihmetyksen ja ilon huudahdus.\n\n-- Vihreä automobiili, luuletteko? kysyi hän jännityksen vallassa.\n\n-- Muu se ei voi olla, vastasi Krag. -- Jäljet ovat ihan verekset.\n\nSalapoliisi joudutti askeliaan ja kulki lopulta niin nopeasti, että\nFalkenberg vaivoin pysyi mukana.\n\nAlkoi jo hämärtää. Varsinkin metsässä oli synkkää ja pimeätä.\n\nSiitä tuli pitkä vaellus. Automobiilinjäljistä ei näyttänyt loppua\ntulevankaan. Tie kulki aaltoilevien peltojen ja niittyjen keskitse ja\nmonien metsikköjen halki. Ja vihdoin tuli niin pimeä, etteivät he\nvoineet enää nähdä jälkiä. Silloin Asbjörn Krag avasi pienen\nkäsilaukkunsa.\n\nHän otti esiin mustankiiltävän sähkölyhdyn, jonka valaisuvoima oli\nsangen suuri. Kun hän suuntasi sen valkoisen sädekimpun tielle, kävi\ntämä niin valoisaksi, että he saattoivat erottaa jokaisen ruohonkorren\nja kaikki pyöränjälkien yksityiskohdat.\n\nLyhdynvalo edellään he astuivat vielä puolisen tuntia äänettöminä tietä\npitkin.\n\nYhtäkkiä oli heidän edessään ruostunut rautaveräjä, joka sulki tien.\nKrag koetti avata sitä, mutta kun se ei onnistunut, kiipesi hän sen\nyli. Falkenberg teki samoin.\n\nHe joutuivat lehtikujaan. Puiden latvat olivat niin suuret, että\nmuodostivat läpinäkymättömän katoksen.\n\n-- Eteenpäin, mutisi Krag. -- Automobiili on ajanut tänne. Me\nlähestymme salaisuuden ilmituloa.\n\nFalkenberg kulki hirveässä jännityksessä, ja salapoliisin täytyi\npidätellä häntä, ettei hän lähtisi edeltä juoksemaan pitkin lehtikujaa.\n\nYhtäkkiä he olivat suuren, synkän rakennuksen edessä. Molemmat\nkäsittivät heti, että tämän täytyi olla Övren herraskartano.\n\nAsbjörn Krag sammutti salalyhtynsä voidakseen paremmin katsella\nympäristöä.\n\nHe tulivat pihalle, joka kasvoi lähes polvenkorkuista ruohoa.\n\nAsbjörn Krag astui edeltä vanhoja puuportaita ylös, jotka narisivat\nharmittavasti hänen jalkainsa alla. Hän tarttui ruostuneeseen\nkädensijaan ja koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Hän jyskytti\npari kertaa ovea ja kuunteli tulisiko ketään. Mutta ketään ei tullut.\nSitten hän astui portaita alas, kääntyi oikealle ja meni erään ikkunan\nluo.\n\nFalkenberg näki hänen tunnustelevan kädellään ikkunakehyksiä ja sitten\nhän ihmeekseen kuuli salapoliisin alkavan viheltää.\n\n-- Yksi ruutu on leikattu pois, sanoi Krag. -- Täällä on ollut ihmisiä\nennen meitä.\n\nHän pisti kätensä aukosta sisään ja irroitti ha'an. Ikkuna aukesi\nitsestään. Krag valmistautui kapuamaan sisään, kun Falkenberg samassa\ntarttui hänen olkapäähänsä.\n\n-- Olin kuulevinani äänen, kuiskasi konsuli. -- Se oli varmaankin\nhuuto, ihmisen huuto jostakin läheltä.\n\nAsbjörn Krag pysähtyi hetkeksi, ja molemmat seisoivat hiljaa useita\nminuutteja kuunnellen yön pimeydessä, mutta eivät erottaneet muuta kuin\noman sydämensä tykinnän ja yötuulen suhinan puiden latvoissa.\n\n-- Huuto kuului alhaalta tieltä, sanoi Krag, tai ehkä tilanhoitajan\nasunnolta. Täällä ei ole mitään vaaraa. Tämä on autio kartano, kuollut\ntalo.\n\nSamassa Asbjörn Krag oli kavunnut ikkunasta huoneeseen. Hän ojensi\nkätensä ulos ja auttoi Falkenbergin samaa tietä sisään.\n\nHeidän ympärillään oli pilkkopimeää, mutta he käsittivät olevansa\nvarsin suuressa huoneessa.\n\nSalapoliisi astui ääneti pari askelta eteenpäin, ja Falkenberg seurasi\nhäntä.\n\n-- Tässä tuntuu olevan pöytä, kuiskasi poliisimies.\n\nFalkenberg hapuili käsillään eteensä ja sai kiinni pöydästä.\n\n-- Siinä on liina, sanoi hän. Yhtäkkiä hän vavahti. -- Pöytäliina on\nmärkä, jatkoi konsuli. -- Joku on ollut täällä ja läikyttänyt vettä.\n\nHän kuuli Asbjörn Kragin salalyhdyn naksahtavan, ja samassa leveä\nvaloviiru osui pöytään.\n\nSalapoliisi siveli ikäänkuin hyväillen pöytäliinaa ja nosti sitten\nkätensä valoon. Sormet olivat punaiset.\n\n-- Siinä on verta, sanoi hän aivan tyynesti, mutta äänellä, joka sai\nFalkenbergin värisemään. -- Pöytäliina on verinen.\n\n\n\n\nXI.\n\nValaistu huone.\n\n\n-- Verta, kuiskasi konsuli. -- Mitä sanotte, onko tämä verta?\n\nHän pyyhkäisi itse kädellään pöytäliinaa ja näki, miten sormet tulivat\npunaisiksi ja kosteiksi.\n\nSalapoliisi ei vastannut. Hän suuntasi lyhtynsä valon pöydän alle.\nSiellä näkyi pieni verilätäkkö. Näytti siltä, kuin verta olisi\nkokoontunut pöydälle ja siitä tippunut jostakin raosta lattialle.\n\n-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi Falkenberg kauhun lamauttamana. --\nOnko joku murhattu täällä?\n\n-- En tiedä, vastasi Krag.\n\nSalapoliisi oli jo täydessä toimessa huonetta tutkimassa. Konsuli\nseisoi vavisten ja katseli häntä.\n\nHuone oli jotenkin suuri. Alkuaan se oli ollut hienosti sisustettu,\nmutta tapetit olivat nyttemmin haalistuneet ja kipsi rapissut\nlattialle.\n\nSeinissä oli suuria neliskulmaisia kuvioita, poistettujen taulujen\njälkiä.\n\nEräässä nurkassa oli mahonkinen piironki. Krag koetteli sen laatikoita.\nKaikki olivat lukitut.\n\nPiirongilla oli vanhanaikuinen kello pölyisen lasikuvun alla. Kello ei\nkäynyt enää. Se oli pysähtynyt puoli kaksitoista.\n\nNe harvat tuolit, joita oli huoneessa, olivat sangen raihnaisessa\nkunnossa; mikä oli jalkaa vailla, mistä taas jouhitäyte pisti esiin.\n\nPöydän ääressä oli ollut kaksi tuolia. Toinen oli työnnetty vähän\netäämmälle, toinen oli kumossa keskellä lattiaa.\n\nKrag tutki tarkoin näitä kahta tuolia ja katseli senjälkeen muita.\n\nKonsuli Falkenberg huomasi hänen käyvän yhä miettiväisemmäksi ja\ntotisemmaksi.\n\nKoko tämä huone tuntui Falkenbergista kamalalta. Näytti kuin siinä ei\nolisi asuttu vuosikausiin. Ja kuitenkaan ei veri pöytäliinassa ja\nlattialla ollut voinut olla siellä kauaakaan -- enintään muutamia\ntunteja.\n\nAsbjörn Krag keskeytti yhtäkkiä tutkimuksensa.\n\n-- Täällä on ollut ihmisiä viimeksikuluneen vuorokauden aikana,\nkuiskasi hän.\n\nHän pyyhkäisi uudelleen pöytäliinaa sormillaan ja jatkoi:\n\n-- Tämä on ihmisverta.\n\nFalkenberg vavahti, ja jäätävä kylmyys karsi hänen ruumistaan.\n\nTäydellinen, hautova hiljaisuus painoi tätä omituisen kuollutta taloa.\n\nEi kuulunut muuta kuin poliisimiehen kuiva, yksitoikkoinen ääni.\n\nAsbjörn Krag osoitti kumollaan olevaa tuolia.\n\n-- Tuossa istui toinen, sanoi hän.\n\n-- Toinen?\n\n-- Niin, tässä huoneessa on äskettäin ollut kaksi ihmistä. Toinen istui\ntuossa.\n\nHän osoitti tuolia, joka oli työnnetty hieman erilleen pöydästä.\n\n-- Muilla tuoleilla on paksu tomukerros, jatkoi hän. -- Siitä näen,\nettä näitä kahta tuolia on äskettäin käytetty. Täällä on tapahtunut\nmerkillisiä asioita tänä tai viime yönä. Sulkekaa ikkuna, Falkenberg,\nmutta hiljaa. Liikkukaa meluttomasti älkääkä puhuko ääneen; täällä on\nmahdollisesti ihmisiä ympärillämme.\n\nFalkenberg sulki ikkunan niin hiljaa kuin taisi.\n\n-- Mennään nyt eteenpäin, kuiskasi salapoliisi tyynesti kuten\ntavallista.\n\nHiljainen naksahdus herätti Falkenbergin huomiota.\n\n-- Mitä nyt? kysyi hän. -- Kuulitteko, Krag?\n\nPoliisimies piti kiiltävää esinettä hänen nähtävissään salalyhdyn\nvalossa.\n\nSe oli revolveri. Falkenberg ymmärsi naksahduksen johtuneen siitä, että\nsalapoliisi oli virittänyt revolverinsa. Hän katui, ettei itse ollut\nvarannut asetta mukaansa.\n\nAsbjörn Krag meni ovelle ja avasi sen hitaasti. Einar Falkenberg seisoi\nkaksi askelta hänen takanaan vavisten jännityksestä.\n\nOvi vei viereiseen huoneeseen, joka oli pilkkopimeä.\n\nMolemmat herrat astuivat ripeästi sisään, ja Asbjörn Krag valaisi\nhuonetta salalyhdyllään. Hän piti lyhtyä vasemmassa kädessään; oikeassa\nhänellä oli revolveri valmiina.\n\n-- Tyhjä, kuiskasi Falkenberg ihmeissään. -- Typö tyhjä.\n\nSiellä ei todellakaan ollut ainoatakaan huonekalua. Se oli hiukan\npienempi edellistä, ja siinä oli kaksi ikkunaa, joiden edessä riippui\npaksut, läpinäkymättömät uutimet.\n\nPelon ja kammon tunne, joka oli vallannut Falkenbergin, yltyi hänen\nastuessaan tähän autioon, tyhjään huoneeseen. Se teki perin surullisen\nvaikutuksen. Tapetit riippuivat riekaleina, ja nurkat olivat vihreinä\nhomeesta, sienistä ja mätänevästä puuaineesta.\n\nAsbjörn Krag tarkasteli monta minuuttia huolellisesti lattian tomua ja\nsanoi sitten:\n\n-- Eteenpäin.\n\nHe tulivat uuteen huoneeseen, joka oli äskeisen kokoinen. Sekin oli\ntyhjä, ja ikkunoissa oli samanlaiset paksut, läpinäkymättömät uutimet.\n\n-- Suuri jumala, kuiskasi Falkenberg, mikä kamala tunnelma! Minä alan\naavistaa jotain kauheata.\n\nPoliisimies vastasi ainoastaan osoittaen seuraavaa ovea:\n\n-- Olenhan sanonut teille, että olemme autiossa talossa. Mennään\neteenpäin.\n\nHe astuivat lattian poikki, joka hieman narisi heidän jalkainsa alla.\n\nSitten he molemmat pysähtyivät yhtäkkiä ja tuijottivat silmät selällään\noveen.\n\nHe olivat kuulleet ääntä. Oli mahdoton erehtyä. Ääni tuli itse\nrakennuksesta, mutta ikäänkuin hyvin etäältä. Se saattoi olla ihmisen\nhuuto, linnunkirku, koiran ulvahdus. Oli mahdotonta varmuudella sanoa\nmitä se oli, mutta molemmat olivat kuulleet sen yhtaikaa.\n\n-- Siinä se taas on, kuiskasi Falkenberg kauhistuneena, kuulitteko?\n\nKrag nyökkäsi ja lähestyi ovea varpaillaan.\n\n-- Se oli sama ääni, minkä kuulin ulkona, jatkoi konsuli. -- Minusta se\ntuntui kirkaisulta.\n\nAsbjörn Krag vaiensi hänet kädenliikkeellä ja aukaisi oven.\n\nFalkenberg uskoi varmasti, että tämä huone oli yhtä autio ja tyhjä kuin\nmolemmat edellisetkin.\n\nHänen hämmästyksensä oli sentähden rajaton, kun Kragin salalyhdyn\nvalossa näkyi hyvin kalustettu ja hauska huone.\n\nSe oli puolittain ruokailuhuone, puolittain sali, ja huonekalut siellä\nolivat uudenaikaisia.\n\nPöytä oli katettu viidelle hengelle. Ruuat olivat enimmäkseen\nsäilykkeitä. Suuri maljakko oli täynnä hedelmiä. Korissa oli\nviinipullo. Se oli avattu, mutta siitä ei ollut kaadettu tippaakaan.\n\nNäytti siltä, kuin ateria olisi keskeytynyt heti alussa. Eräällä\nlautasella oli kotletti, josta oli leikattu palanen. Toisella oli\nhummerinkynsi. Muut kolme lautasta olivat aivan puhtaat ja\nkäyttämättömät.\n\nSikäli kuin Falkenberg saattoi ymmärtää, oli viisihenkisestä seurueesta\nkaksi juuri istuutunut pöytään, kun ateria oli keskeytynyt. Näytti kuin\nnämä kaksi olisivat hetki sitten kavahtaneet pystyyn, ikäänkuin talon\nulkopuolella olisi tapahtunut jotain merkillistä, jota heidän\nvälttämättä täytyi nähdä. Kaikki tuntui Falkenbergista yhä\narvoituksellisemmalta. Hän koetti kuiskaamalla tiedustella salapoliisin\nmielipidettä, mutta Asbjörn Krag vain pudisti miettiväisenä päätään.\nHän ei voinut tai ei tahtonut antaa mitään selitystä. Hän sanoi vain:\n\"Eteenpäin!\" ja osoitti seuraavaa ovea.\n\nTämäkin huone oli uudenaikaisesti kalustettu. Ikkunan edessä oli pieni\ntamminen kirjoituspöytä. Asbjörn Krag meni heti sen luo löytääkseen\nmahdollisesti joitakin papereita, mutta ei löytänyt kerrassaan mitään.\nLaatikot olivat lukitut.\n\nPöytää tutkiessaan hän kuuli Falkenbergin huudahtavan.\n\nHän kääntyi äkisti.\n\nFalkenberg seisoi vähän matkan päässä kalmankalpeana.\n\nHän piti vaatetilkkua käsissään.\n\n-- Mikä on? kysyi Krag.\n\nKonsuli vastasi äänellä, joka oli omituisen käheä pidätetystä itkusta:\n\n-- Tyttö raukka... Pikku Ada parkani.\n\nAsbjörn Krag tarttui nopeasti hänen käsivarteensa.\n\n-- Tyyntykää! Mikä teidän on?\n\nFalkenberg näytti vaatetilkkua. Se oli valkoisesta shaalista repeytynyt\npäärme.\n\n-- Onko se kappale Adan shaalia? kysyi salapoliisi.\n\n-- On.\n\n-- Oletteko varma siitä?\n\n-- Ihan varma. Taivaan jumala, alan aavistaa, että hänelle on\ntapahtunut jotain hirveätä.\n\n-- Tyyntykää, tyyntykää, kuiskasi salapoliisi. -- Mistä löysitte sen?\n\nFalkenberg osoitti ovenripaa.\n\n-- Se oli kiertynyt tuohon, sanoi hän.\n\nAsbjörn Krag tarkasti vaatetilkkua muutaman sekunnin ja katsoi sitten\noveen.\n\n-- Aivan niin, mutisi hän, juuri niin.\n\nYhtäkkiä hän näytti huomanneen jotakin.\n\nHän kohotti varoittavasti kätensä Falkenbergia kohti ja kuiskasi:\n\n-- Hiljaa, jumalan tähden, aivan hiljaa.\n\nSitten hän yhtäkkiä sammutti salalyhtynsä.\n\nHuone tuli pilkkopimeäksi.\n\nFalkenberg kääntyi tahtomattaankin oveen päin josta oli löytänyt Adan\nshaalin palasen.\n\nSanomattomaksi hämmästyksekseen hän näki, että avaimenreiästä hohti\nhimmeä valo. Siinä se, minkä Asbjörn Krag oli keksinyt.\n\nViereisessä huoneessa oli siis valoa.\n\nMolemmat miehet seisoivat monta minuuttia hievahtamatta.\n\nEinar Falkenberg saattoi kuulla oman sydämensä kiihkeän tykinnän.\n\nSisähuoneesta ei kuulunut hiiskaustakaan.\n\nKun he olivat kymmenen minuuttia odottaneet, virkkoi Asbjörn Krag:\n\n-- No niin, nyt meidän täytyy mennä sinne. Pysykää kolmen askelen\npäässä takanani.\n\nHän astui ovelle ja kolkutti rystyillään kovasti sen tammilautoja.\n\nEi kukaan vastannut.\n\n-- Onko siellä ketään? kysyi Krag lujalla äänellä.\n\nEi vieläkään vastausta.\n\n-- Jos siellä on joku, jatkoi Krag vielä kovemmalla äänellä, -- niin\ntahdon huomauttaa, että me olemme aseellisia ja ammumme heti paikalla\njokaisen, joka käy kimppuumme.\n\nSitten hän tempasi oven auki.\n\nHän viivähti hetkisen, mutta kun ei huomannut mitään liikettä\nhuoneessa, astui hän nopeasti revolveri ojona kynnyksen yli. Falkenberg\nseurasi häntä.\n\nHe olivat hämärässä huoneessa, jossa oli vastenmielinen haju.\n\nPöydällä paloi pieni öljylamppu käryten. Huone oli melko suuri ja\nsisustettu raskailla, leveillä huonekaluilla. Lattiata peitti paksu\nmatto.\n\n-- Täällähän ei ole ketään, kuiskasi Falkenberg.\n\nSamassa hän näki salapoliisin hätkähtävän. Tuon muuten niin\nkylmäverisen miehen kasvoille levisi tuhkanharmaa kalpeus.\n\nFalkenberg seurasi hänen katseensa suuntaa.\n\nPeremmällä oli suuri nojatuoli, selkä pöytää vasten.\n\nTuolin tummaa nahkapäällystä vasten erottui jotain valkoista. Einar\nFalkenberg käsitti heti mitä se oli.\n\nSe oli kaljupäisen miehen päälaki.\n\nFalkenberg saattoi myös erottaa miehen vasemman käden, joka riippui\nhervottomana, kalvosin ranteen alapuolelle valahtaneena.\n\nAsbjörn Krag hyökkäsi nojatuolin luo.\n\nHän viittasi Falkenbergille, ja tämän tultua hän valaisi salalyhdyllään\nmiehen kasvoja.\n\nFalkenbergilta pääsi huuto.\n\nMiehen korvasta, kaulaa pitkin, kauluksen ja takin yli, kulki paksu\nviiru hyytynyttä verta.\n\n\n\n\nXII.\n\nJ.R.\n\n\nNojatuolissa istuva mies oli seurapuvussa. Hän oli melkein kokonaan\nkaljupäinen, hänellä oli hienot, hyvin hoidetut kasvot ja pienet\nvaaleat viikset.\n\n-- Tunnetteko häntä? kysyi Falkenberg.\n\n-- En, vastasi salapoliisi. -- En ole koskaan ennen nähnyt noita\nkasvoja. Hän ei voi olla Kristianian asukkaita.\n\nYhtäkkiä molemmat huomasivat, että vainajan oikea käsi, joka oli\npuolittain piilossa nojatuolissa, piteli revolveria.\n\nAsbjörn Krag koetti irroittaa asetta, mikä lopulta onnistuikin, vaikka\nsuurella vaivalla, sillä mies puristi sitä lujasti.\n\nSalapoliisi tarkasti patruunarumpua.\n\n-- Viisi panosta jäljellä, sanoi hän. -- On siis ammuttu vain yksi\nlaukaus.\n\n-- Mutta se onkin ollut riittävä, huomautti konsuli osoittaen\nveritahraista päätä.\n\n-- Luuletteko hänen ampuneen itsensä? sanoi Krag nopeasti.\n\nFalkenberg katsahti salapoliisiin.\n\n-- Voiko siitä olla epäilystäkään? kysyi hän.\n\nAsbjörn Krag kumartui vainajan päätä kohden ja tutki haavaa mitä\nhuolellisimmin.\n\nSitä tehdessään hän puheli puolittain itsekseen.\n\n-- Tässä on ruudinporoa haavanreunain ympärillä, mutisi hän, kuten\nkaikissa itsemurhalaukausten haavoissa. Kuula on mennyt sisään ihan\nkorvan takaa. Mutta siitä se on tunkeutunut vasenta ohimoa kohti, jossa\nsininen kuhmu osoittaa kuulan paikkaa. Siis, päätti Krag nyökäten\ntotisesti konsulille, -- tässä on tapahtunut murha eikä itsemurha.\n\nFalkenberg hätkähti ja tuijotti ihmeissään poliisimieheen.\n\n-- Sääntö on se, jatkoi Asbjörn Krag, että kaikilla itsemurhaajilla,\njotka ampumalla päättävät päivänsä, kuula menee takaraivon puolelle.\nTässä se menee korvasta pään etuosaa kohti. On siis kyseessä murha.\n\n-- Kauanko luulette miehen viruneen tuossa noin? kysyi Falkenberg.\n\n-- Laukaus ei luultavasti ole heti kuolettanut, koska verenvuoto\non ollut runsas. Otaksun, että mies on ollut kuolleena noin\nkahdeksantoista tuntia. Hänet ammuttiin viime yönä aamupuolella. Hän on\nistunut tässä tuolissa, kun murhaaja on hiipinyt luokse ja ampunut\nhänet.\n\n-- Mutta voitteko sitten selittää ensimäisessä huoneessa olevan verisen\npöytäliinan? kysyi Falkenberg.\n\n-- En, vastasi Asbjörn Krag, en vielä, mutta kaikki selviää kyllä ennen\npitkää. On aivan ilmeistä, että näissä huoneissa on viime yönä ollut\nkokonainen seurue koolla. Yhtäkkiä jokin tapaus on yllättänyt heidät ja\nhe ovat hyökänneet ulos. Sitä osoittavat kaatuneet tuolit ja kesken\nheitetty aamiaispöytä.\n\nFalkenberg oli kaikista näkemistään ja kuulemistaan aivan kauhuissaan.\nHän ei tiennyt mitä ajatella, vaan vaipui eräälle tuolille ja peitti\nkasvonsa käsillään.\n\n-- Ja Ada, Ada, voihki hän.\n\nAsbjörn Krag koetti tyynnyttää häntä.\n\n-- Minähän jo sanoin, puheli hän, että hankin teille Adan takaisin.\nEllen löydä häntä päivän kuluessa, niin minulla on vielä viimeinen\nkeino jäljellä.\n\n-- Mitä teemme ruumiille? kysyi konsuli epätoivoissaan.\n\n-- Emme mitään. Annamme sen istua tuossa, vastasi Asbjörn Krag niin\nkylmäverisen välinpitämättömästi, että toista värisytti.\n\nSalapoliisi sammutti käryävän öljylampun, astui ikkunan luo ja veti\nraskaat verhot syrjään.\n\nHarmaja aamusarastus tunkeutui sisään. Sumeassa päivänvalossa huone\ntuntui Falkenbergista yhä kamalammalta. Hän ei enää kestänyt murhatun\nvahankalpeiden kasvojen näkemistä.\n\nAsbjörn Krag sitävastoin ei tuntunut olevan millänsäkään.\n\nHän alkoi ihan tyynesti tutkia kuolleen taskuja.\n\nLiivintaskusta hän löysi umpikuorisen kultakellon.\n\nHän avasi sen.\n\n-- J.R.! huudahti hän.\n\nFalkenberg kohotti katseensa.\n\nJ.R. -- Kirjaimet tuntuivat jostakin syystä tutuilta. Ei vain johtunut\noikein mieleen --\n\n-- Mitä siinä on? kysyi hän.\n\n-- Vainajan kellossa on monogrammi, sanoi Asbjörn Krag, kas tässä, nuo\nkaksi kirjainta J.R. sirosti yhteen sommiteltuina. Sama nimimerkki kuin\nkirjeessä. Tämä mies on siis kuulunut \"petohämähäkin\" joukkueeseen.\n\n-- Hänkö, joka tahtoi auttaa meitä? kysyi konsuli.\n\n-- Niin, vastasi Krag. -- Ajattelen mitä hän kirjoitti, jatkoi\nsalapoliisi hiukan väristen, -- mikä hirveä kohtalo odotti\n\"petohämähäkin\" pettäjää. Kenties tämä on kosto, kenties rangaistus,\nkenties jotain muuta. Ehkä Valentine on saanut vihiä hänen\nlähettämästään kirjeestä. Tai ehkä tämä mies on koettanut auttaa Adaa.\nMiten lienee, myöhemmin saamme nähdä.\n\nHän jatkoi vainajan taskujen penkomista. Toisesta liivintaskusta löytyi\nkäyttämätön ensiluokan rautatiepiletti, Kristiania-Göötepori\nedestakaisin. Lisäksi hän löysi kultavartisen mutta nimimerkittörnän\nlyijykynän ja hopeisen, rubiineilla koristetun paperossikotelon, jossa\noli vielä muutamia paperosseja sisällä.\n\nKrag otti käteensä yhden paperossin, katseli tehtaanmerkkiä ja pani\nsitten paperossin ja kotelon paikoilleen. Takin povitasku oli tyhjä.\nHousuntaskuissa oli avainkimppu, muutamia erikoisia avaimia, niiden\njoukossa eräs kassakaappiin kuuluva, -- eikä mitään muuta. Salapoliisi\naukaisi vainajan liivin napit ja tarkasti hänen alusvaatteitaan. Niissä\noli samat kirjaimet kuin kellossa, J.R. Mutta salapoliisi ei löytänyt\nainoatakaan paperia, josta vainajan olisi voinut tuntea tai joka muuten\nolisi ilmaissut jotakin, eikä hän näyttänyt sitä lainkaan kummeksivan.\n\n-- Murhaajat, virkkoi hän puoliääneen, ovat hävittäneet kaikki jäljet.\n\nFalkenberg heristi korviaan ja kysyi:\n\n-- Murhaajat -- arveletteko siis, että niitä on ollut useampia?\n\nKrag nyökkäsi.\n\n-- Epäilemättä, sanoi hän.\n\nKonsuli istui hetkisen hiljaa. Sitten hän nousi äkisti ja huudahti:\n\n-- Entä muut huoneet! Emmekö tarkasta koko taloa? Ehkä Ada on jättänyt\nmuutakin jälkeensä kukaties.\n\n-- En usko, että löydämme täältä enää mitään, vastasi salapoliisi,\nmutta voimmehan silti katsoa.\n\nHe kulkivat useiden huoneiden läpi. Yksi niistä oli aivan tyhjä, muut\nolivat täynnä vanhoja tomuisia huonekaluja. He vaelsivat edelleen\npitkän käytävän halki, kohtasivat portaat ja nousivat toiseen\nkerrokseen. Siellä kaikki huoneet olivat kalustamattomia ja yleensä\nvielä huonommassa kunnossa kuin alakerroksessa.\n\nEi missään näkynyt merkkiäkään siitä, että huoneet olisivat äskettäin\nolleet asuttuina.\n\nPäivä valkeni valkenemistaan. Kello saattoi jo olla puoli viiden\ntienoissa. Asbjörn Krag vei Falkenbergin muassaan ikkunaan ja osoitti\nhänelle kaunista talonpoikaistaloa, joka pilkisti läheisestä\nmetsiköstä.\n\n-- Mikäli ymmärrän, sanoi Asbjörn Krag, on tuolla tilanhoitajan asunto.\nMenkää heti sinne, herättäkää tilanhoitaja ja toimittakaa hänet tänne.\n\n-- Kerronko hänelle murhasta?\n\n-- Ei, älkää sanoko mitään älkääkä kysykö häneltä mitään. Tuokaa hänet\nvain tänne niin pian kuin suinkin.\n\n-- Entä te?\n\n-- Minä jään tänne.\n\nEinar Falkenberg pääsi hapuilemalla ulko-ovelle, ja hetken päästä\nAsbjörn Krag näki hänen juoksevan tilanhoitajan asuntoa kohden.\n\nSalapoliisi astui tyynesti alakerrokseen ja meni siihen huoneeseen,\nmissä verinen pöytäliina oli tavattu.\n\nHän tarkasti uudelleen huolellisesti kaiken ja kulki sitten\ntoistamiseen saman huonerivin läpi kuin aikaisemmin yöllä konsulin\nkanssa.\n\nHän viipyi kuolleen huoneessa neljännestunnin verran, palasi sitten\nsamaa tietä takaisin ja meni pihamaalle. Siellä hän tutki tarkasti\nsorateillä näkyviä jälkiä. Ei kestänyt kahta minuuttiakaan, ennenkuin\nhän löysi mitä etsi.\n\nPalatessaan rakennuksen luo hän näki Falkenbergin seisovan portailla ja\npuhelevan vieraan mieshenkilön kanssa.\n\nAsbjörn Krag arvasi, että mies oli tilanhoitaja.\n\nFalkenberg esitteli hänet tilanhoitaja Eklundina, ja poliisimies sanoi\nheti nimensä ja ammattinsa.\n\nEklund näytti kummastuvan suuresti kuullessaan poliisimiehen nimen.\n\n-- Te tulette luoksemme sangen merkilliseen aikaan vuorokautta, sanoi\nhän. -- Luulisi melkein, että täällä on tehty jokin rikos.\n\nHän nauroi ääneen -- niin sukkelalta tämä ajatus hänestä tuntui. Hänhän\nei aavistanut mitään.\n\n-- Kuka omistaa kartanon? kysyi Krag.\n\nTilanhoitaja näytti kummastuneelta.\n\n-- Övren kartanon! huudahti hän. -- Ettekö todellakaan tiedä kuka sen\nnykyinen omistaja on?\n\n-- Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasi Krag.\n\nTilanhoitaja kääntyi Falkenbergin puoleen.\n\n-- Olen varma, että te tunnette hänet, sanoi hän. -- Kartanon omistaa\nkamariherra Toten.\n\nKonsuli säpsähti.\n\n-- Parhaita ystäviäni. Sehän ei ole mahdollista.\n\nTilanhoitaja nauroi.\n\n-- Onpa niinkin, kyllä se on mahdollista, sanoi hän. -- Tiedättehän,\nettä kamariherra Toten on Norjan rikkaimpia miehiä. Hänellä on kai\nmonta muuta kartanoa kuin Övre, vaikka tämän hän on kovasti\nlaiminlyönyt. Nimittäin rakennuksen -- ei maita, lopetti hän osoittaen\nylväästi kädellään reheviä peltoja.\n\n-- Kamariherra ei siis koskaan oleskele täällä? kysyi salapoliisi.\n\n-- Kyllä, mutta hyvin harvoin. Hän on panettanut kuntoon pari huonetta,\njoita käyttää silloin tällöin -- tahtoessaan olla häiritsemättä, lisäsi\ntilanhoitaja hyvin merkitsevästi hymyillen.\n\n-- Sattuuko sellaista, että joku kamariherran ystävistä ajaa tänne\njoskus viettämään yön tai pari?\n\n-- Ei koskaan. Kamariherralla on kai muita paikkoja, missä hän voi\ntarjota ystävilleen enemmän mukavuutta, luulemma.\n\n-- Kauanko siitä on, kun kamariherra viimeksi kävi täällä?\n\nTilanhoitaja pani suunsa suppuun.\n\n-- Minua on ankarasti kielletty puhumasta mitään kamariherran\nkäynneistä, vastasi hän jurosti.\n\n-- Kamariherra tapaa kai yleensä tulla automobiililla? kysyi Krag\nedelleen.\n\n-- Useimmiten.\n\n-- Ehkä luulette, että kamariherra oli täällä viime yönä? sanoi\nsalapoliisi katsoen terävästi tilanhoitajaan.\n\nEklund tuijotti kummastuneena poliisimieheen. Tuntui kuin hän olisi\nalkanut aavistaa, että jotain merkillistä oli tekeillä.\n\n-- Minä olin jo makuulla, vastasi hän, kun kuulin automobiilin ajavan\nasuntoni ohi.\n\nSalapoliisi viittasi kädellään.\n\n-- Tuo tuolla on siis asuntonne. Mihin aikaan kuulitte automobiilin\najavan ohi?\n\n-- Sitä en tiedä ihan tarkkaan. Viime yönä istuin kauan valveilla\nkartanon tilikirjojen ääressä, niin että otaksun kellon olleen lähes\nkaksi. Olin juuri uneen menossa, kun havahdin automobiilin surinaan.\n\n-- Eikö juolahtanut mieleenne katsoa keitä automobiilissa oli?\n\n-- Ei lainkaan. Arvelin, ettei se voinut olla kukaan muu kuin\nkamariherra.\n\n-- Mutta minä vakuutan teille, että hän se ei ollut, sanoi Asbjörn\nKrag.\n\n-- Eikö! huudahti Eklund. -- Sitten se kai oli vain joku automobiili,\njoka tahtoi oikaista tästä kartanon kautta.\n\n-- Ei, vastasi Krag. -- Automobiilissa istui viisi henkeä, ja nämä\nviisi ihmistä ovat, kamariherran tietämättä, vierailleet viime yönä\nvanhassa kartanossa.\n\n-- Todellakin, sanoi Eklund epäileväisesti. -- Mistä te sen niin\nvarmaan tiedätte?\n\n-- Tiedänpähän vaan, vastasi Krag terävästi. -- Yksi noista viidestä on\nvieläkin talossa.\n\nTilanhoitaja avasi heti oven.\n\n-- Senpä tahdon nähdä, huudahti hän. -- Kyllä minä opetan häntä\ntunkeutumaan isäntäni huoneisiin keskellä yötä. Missä hän on?\n\n-- Siinä huoneessa, missä on tumma nahkakalusto.\n\n-- Niinkö, kamariherran huoneessa. Sepä on kuulumatonta julkeutta. Mitä\nhän siellä tekee?\n\nTilanhoitaja puheli herkeämättä avatessaan oven toisensa perästä ja yhä\nlähestyessään kamalaa huonetta.\n\n-- Hän istuu siellä ihan hiljaa, vastasi Krag.\n\n-- Istuu ihan hiljaa! Sepä merkillistä.\n\nHe olivat vihdoin saapuneet vainajan huoneeseen.\n\n-- Missä hän on? kysyi tilanhoitaja.\n\nVastaamatta salapoliisi osoitti kädellään vainajan valkoista, kaljua\npäälakea, joka edelleenkin paistoi tumman tuolinselkämyksen\nyläpuolella.\n\n-- Ohoo, hän näyttää istuvan nukkumassa, huudahti tilanhoitaja. -- Onpa\ntämä omituista käytöstä.\n\n-- Koettakaapa herättää hänet, sanoi Krag.\n\nTilanhoitaja meni vainajan luo ja katsoi häntä kasvoihin.\n\nSamassa hän horjahti taaksepäin kuin iskun saaneena.\n\n\n\n\nXIII.\n\nUusi tulokas.\n\n\nTilanhoitajan hämmästys ja kauhu hänen nähdessään ruumiin olivat\nkuvaamattomat. Hän selitti ehtimiseen, ettei hän tuntenut vainajaa --\nei ollut koskaan nähnyt häntä, ei täällä kartanossa eikä Kristianiassa.\n\nHuomatessaan revolverin hän sanoi, arvellen ettei salapoliisi ollut\nvielä nähnyt sitä:\n\n-- Näettekö asetta? Se on vielä hänen kädessään. Hän on ampunut\nitsensä.\n\nFalkenberg aikoi sanoa jotain, mutta salapoliisi tarttui lujasti hänen\nkäsivarteensa.\n\n-- Olette oikeassa, sanoi Krag tilanhoitajalle, mies parka on ampunut\nitsensä.\n\n-- Ettekö tekään tunne häntä? kysyi Eklund.\n\n-- Emme, emme mekään tunne häntä.\n\n-- Tämä on merkillisintä, mihin olen koskaan joutunut, jatkoi\ntilanhoitaja hämmentyneenä puristaen käsillään otsaansa. -- Mitä herran\nnimessä minun nyt on tehtävä?\n\n-- Teillä on vain yksi tehtävä, huomautti salapoliisi.\n\nTilanhoitaja katsoi häneen kysyvästi.\n\n-- Ilmoittaa asia lähimmälle poliisiviranomaiselle.\n\n-- Se on sitten kai vanha nimismies Hansen. Minä soitan hänelle heti\npaikalla.\n\nHän lähti kiireesti ovea kohden, mutta pysähtyi äkisti.\n\n-- Ettekö tekin ole poliisimies? kysyi hän Asbjörn: Kragilta.\n\n-- Olen kyllä, vastasi tämä. -- Mutta asia on vielä toistaiseksi minun\ntoimivaltani ulkopuolella. Hankkikaa käsiinne nimismies.\n\nTilanhoitaja lähti.\n\n-- Mitä arvelette? kysyi Falkenberg, kun mies oli poistunut huoneesta.\n\n-- Koko juttu on vielä suuri, sotkuinen vyyhti, vastasi Asbjörn Krag,\nkatsellen vainajaa tarkoin. -- On mahdollista, että kun löydämme Adan,\nemme silti vielä löydä selitystä siihen arvoitukseen, mikä piilee tämän\nmiehen kuolemassa. Mutta voi käydä niinkin...\n\nKonsuli astui poliisimiestä vastaan.\n\n-- ... ettemme löydä Adaa, vaikka ratkaisisimmekin tämän arvoituksen,\ntäydensi hän osoittaen ruumista.\n\nAsbjörn Krag nyökkäsi myöntävästi.\n\n-- Tämä hurja seikkailu alkaa käydä yhä traagillisemmaksi, sanoi hän\ntotisesti. -- Olen taipuvainen uskomaan, että tuo mies, joka tuossa\nistuu, on ollut sellainen, joka on _katunut_. Siinä tapauksessa hänen\nminulle kirjoittamansa kirje oli vilpitön. Ja Valentine on nainen, joka\nei tarvitse katuvaisia miehiä. Niistä hän mieluimmin tahtoo päästä...\nMuuten, olenhan sanonut teille, että minulla on viimeinen keinoni.\n\n-- Mutta jos sekin menee myttyyn?\n\nSalapoliisi kohautti olkapäitään.\n\n-- Siinä tapauksessa voin vakuuttaa teille, sanoi hän, että _tuo tuossa\nei jää ainoaksi vainajaksi_.\n\nKonsulia kammotti.\n\n-- Mitä tilanhoitajaan tulee, jatkoi Asbjörn Krag, joka nähtävästi ei\nmielellään keskustellut Adasta Falkenbergin kanssa, -- uskon varmasti,\nettei hänellä ole kerrassaan mitään tekemistä tämän näytelmän kanssa\ntäällä. Hänen kummastuksensa ja kauhunsa osoittivat sen kaikella\nmahdollisella selvyydellä.\n\n-- Entä kamariherra?\n\n-- Tilanhoitajahan oli tottunut siihen, että kamariherra toisinaan käy\nöisin automobiililla kartanossa.\n\n-- Niin olen kuullut, sanoi Falkenberg. -- Ja kamariherra Toten on\nminun parhaita ystäviäni.\n\n-- Hän on myös \"petohämähäkin\" hyvä ystävä.\n\nKonsulin silmät lensivät suuriksi.\n\n-- Ettehän toki aio väittää, että kamariherra on missään suhteissa\nnoihin roistoihin, jotka ovat ryöstäneet Adan?\n\n-- Kunnes olen kuullut kamariherran oman selityksen, otan lukuun kaikki\nmahdollisuudet, vastasi Asbjörn Krag.\n\nHän oli puhuessaan koko ajan katsellut kuollutta.\n\n-- Katsokaa tarkkaan vainajan kasvoja, sanoi hän.\n\nFalkenberg asettui ruumiin eteen ja katseli sitä tarkemmin.\n\n-- Ne eivät oikeastaan ole mitkään roistonkasvot, sanoi Krag. --\nSäännölliset, hienot piirteet ilmaisevat päättäväisyyttä ja luonnetta.\nVainajan puku on moitteeton. Hän on tullut suoraan hienoista kutsuista.\nKatsokaa hänen käsiään, kuinka hyvin hoidetut ne ovat. Muissa maissa\nsanottaisiin heti, että tuollaiset kädet on vain aatelismiehellä. Mutta\nmitä tämä on?\n\nAsbjörn Krag kumartui vainajan yli ja tarttui hänen vasempaan käteensä,\njota katseli hyvin tarkoin.\n\nHän osoitti Falkenbergille nimetöntä sormea.\n\n-- Näettekö, että tuossa on ihan äskettäin ollut sormus?\n\nFalkenberg nyökkäsi.\n\n-- Näen. Siinä on vaalea juova ihossa, sanoi hän.\n\n-- Se näyttää olleen leveä kultasormus, jossa on ollut suuri, soikea\nkivi, -- todennäköisesti hyvin kallisarvoinen sormus.\n\n-- Mutta eihän tämä ole mitenkään voinut olla ryöstömurha, huomautti\nFalkenberg.\n\n-- Eipä juuri, vastasi Krag. -- Mikseivät he sitten olisi samalla\nvieneet kelloakin. Miehen kultakello on varmasti seitsemän- tai\nkahdeksansadan kruunun arvoinen.\n\nAsbjörn Krag seisoi hetkisen miettien.\n\n-- Kun ajattelen, sanoi hän, ettei vainajalla ole ainoatakaan pikku\nesinettä, ei paperia, ei neulaa, ei medaljongia, ei mitään, mistä hänet\nvoisi tuntea, niin tämä sormusjuttu käy oikeastaan varsin helposti\nselitettäväksi. Siinä on tietysti ollut jokin kirjoitus, esimerkiksi\nnimi.\n\nFalkenberg hämmästyi todistelua.\n\n-- Sehän on selvää, sanoi hän. -- Tietysti siinä on ollut nimi.\n\n-- Ja sen ovat murhaajat tienneet, jatkoi Krag. -- Surmattuaan hänet he\novat ottaneet sormuksen pois, jottei kukaan saisi tietää kuka vainaja\non. Murhattu on niinmuodoin ollut murhaajain hyvä ystävä, sillä\nmuutenhan nämä eivät olisi voineet tietää sellaista intiimiä\npikkuseikkaa kuin hänen sormuksessaan olevaa kirjoitusta.\n\n-- Mutta miksi he oikeastaan ovat ampuneet hänet? huudahti Falkenberg.\n-- Minusta tuntuu, kuin arvoitus kävisi yhä sekavammaksi.\n\n-- Niin, miksi... miksi, mutisi salapoliisi. -- Eiköhän kysymystä\nvoitane asettaa hänen pohjaltaan rehellisten ja lujapiirteisten\nkasvojensa yhteyteen? Ajatelkaa kirjettä, jonka hän lähetti minulle.\nAlan tulla yhä vakuutetummaksi, että tämä mies on sen kirjoittanut. Ja\nolettakaa nyt, että hän on koettanut estää jotakin, että hän ei ole\ntahtonut enää ottaa osaa johonkin suunniteltuun rikokseen, joka on\nalkanut tympäistä häntä, -- ja että roistot sitten ovat muitta mutkitta\ntehneet hänestä lopun.\n\n-- Rikokseen, mutisi Falkenberg kalveten uudelleen tuhkanharmaaksi\nkasvoiltaan. -- Arveletteko, että vielä joku muukin rikos on tehty\ntässä inhottavassa talossa?\n\n-- Kuka tietää.\n\n-- Minä luulen, että tulen hulluksi kauhusta! huudahti Falkenberg. --\nJa noiden roistojen vallassa on morsiameni ollut -- ja on vieläkin.\nViaton pikku Ada parkani!\n\nMutta Falkenbergin pelon ja epätoivon purkaus ei tehnyt pienintäkään\nvaikutusta salapoliisiin.\n\n-- Muistakaa, sanoi Krag astuen ovea kohti, -- että vain me kaksi\nsaamme ymmärtää, ettei tässä ole tapahtunut itsemurhaa, vaan murha.\n\nSamassa hän katosi, jättäen Falkenbergin yksikseen vainajan seuraan.\n\nKonsuli tunsi hetkisen suunnatonta, ylivoimaista uupumusta ja oli jo\naivan luhistua kokoon, kun samassa kavahti pystyyn kuullessaan ääniä ja\nkolinaa ulommista huoneista.\n\nTilanhoitaja siellä tuli nimismiehen seurassa.\n\nNimismies-vanhus oli ihan ymmällään salaperäisestä ja kammottavasta\nasiasta, jonka kanssa oli yhtäkkiä joutunut tekemisiin.\n\nNähtyään ruumiin, revolveri kädessä ja kuulanhaava päässä, hän oli heti\nvalmis päättämään tapahtuman itsemurhaksi.\n\nHän surkutteli ääneen mies-paran kohtaloa ja laverteli pitkälti\ntällaisten tekojen syistä, jotka hänen sanainsa mukaan olivat \"peli ja\njuopottelu, ehkä naiset\".\n\nKonsuli Falkenberg selitti hänelle -- jättäen mainitsematta erinäisiä\nseikkoja -- miten he olivat löytäneet ruumiin.\n\nHän ja hänen ystävänsä olivat majatalosta käsin lähteneet\nkävelyretkelle kartanoon, toivoen mahdollisesti tapaavansa kamariherra\nTotenin. Ja sitten he olivat sattumalta tehneet tämän kaamean löydön.\n\nFalkenbergin paraikaa selittäessä Asbjörn Krag astui sisään.\n\nVanha nimismies tunsi ennestään kristianialaisen salapoliisin ja pyysi\nheti häntä neuvomaan mitä ruumiille oli tehtävä.\n\nAsbjörn Krag neuvoi nimismiestä laatimaan väliaikaisen pöytäkirjan\nruumiinlöydöstä ja muuten antamaan itsemurhaajan olla missä oli, kunnes\nhänen lähimmät omaisensa ilmoittautuisivat, mikä ei kai saattanut\nkestää monta tuntia. Ei ainakaan ollut mitään sopimatonta siinä, että\nruumiin annettaisiin maata koskemattomana seuraavaan päivään.\n\nSalapoliisi korosti erityisesti _itsemurhaaja_-sanaa. Vanha nimismies\noli heti valmis noudattamaan hänen neuvoansa. Se näytti hänestä\nhelpoimmaltakin ja toistaiseksi kaikin puolin mukavimmalta.\n\nAsbjörn Krag tarttui Falkenbergia käsipuolesta, nyökkäsi nimismiehelle\nja tilanhoitajalle ja käveli tiehensä huoneiden ja käytävän kautta.\n\nSalapoliisi katsoi kelloaan.\n\n-- Kello on jo puoli kymmenen, sanoi hän, ja vastustajamme pääsevät yhä\nenemmän edelle meistä. Nyt emme toistaiseksi voi enää toimittaa mitään\ntäällä kartanossa, vaan meidän on kiireimmän kautta riennettävä\nasemalle.\n\nKävin äsken soittamassa Kristianian poliisille itsemurhasta.\nIltalehtiin tulee ensimäinen uutinen ruumiinlöydöstä ja tarkka kuvaus\nvainajasta. Samalla olen pannut kolme-neljä konstaapelia liikkeelle\nsaadakseni mahdollisesti selville kuka vainaja on. He käyvät siis\nkaikissa hotelleissa tiedustelemassa, kaivataanko siellä jotakin\nmatkustajaa, jonka nimen alkukirjaimet ovat J.R. Tästä hetkestä asti\nseuraa \"petohämähäkin\" jokaista askelta yksityinen apulaiseni Jens. Hän\non hyvin pystyvä ja tarmokas ja heittäisi mieluummin henkensä kuin\npäästäisi Valentinen hetkeksikään näkyvistään.\n\nMolemmat miehet olivat saapuneet ulos päivänpaisteeseen suurelle,\nruohoa kasvavalle pihamaalle. Falkenberg hengitti täysin keuhkoin\nsuloista kesäilmaa.\n\n-- Nyt ymmärrän miksi rintaani tuolla sisällä painosti niin kovin,\nsanoi hän. -- Vanha tomu ja verenhaju alkoi kuvottaa minua. En voi\nmitenkään enää mennä sinne. Tahdon palata kaupunkiin.\n\nSalapoliisi pidätti häntä tarttuen lujasti käsivarteen.\n\n-- Vartokaahan hetkinen, sanoi hän. -- Minä näytän teille jotakin.\n\nHän viittasi tielle päin, joka vei asemalle ja jota he yöllä olivat\nkulkeneet.\n\n-- Tätä tietä automobiili tuli, sanoi Krag, mutta se ei ajanut samaa\ntietä takaisin.\n\n-- Todellakin. Mitä tietä sitten?\n\n-- Se kaarsi pihamaan poikki ja meni rakennuksen eteläpuolitse vievää\ntietä, joka näkyy tuolla ruskeana juovana. Olen nyttemmin saanut\ntietää, että tämäkin tie vie asemalle, vaikka on hieman pitempi. Se\nyhtyy valtamaantiehen noin puolen kilometrin päässä täältä.\n\n-- Mutta palatkaamme vanhaa tietä, sanoi Falkenberg väsyneesti. -- Se\non edes varjoisa ja vilpoinen, ja päivä näyttää tulevan kauhean\nhelteiseksi.\n\nSalapoliisi oli juuri vastaamaisillaan, kun läheltä kuuluva humu\nkiinnitti hänen huomiotansa.\n\n-- Kuuletteko? kysyi hän.\n\nFalkenberg heristi korviaan, kaikki hermot jännityksessä. Todella, nyt\nhänkin kuuli.\n\nHän alkoi vavista mielenliikutuksesta.\n\n-- Se on automobiili, sanoi hän.\n\nAsbjörn Krag seisoi kuunnellen, kasvot uutta tietä kohden käännettyinä.\n\n-- Aivan oikein, vastasi hän, se on automobiili. Otaksun, että se on\nnyt alhaalla valtamaantiellä. Mutta se pyrkii ylöspäin. Sen kuulen\näänestä.\n\nFalkenberg yritti lähteä juoksemaan vastaan, mutta Krag pidätti häntä.\n\n-- Se lähestyy, sanoi hän tyynesti. -- Se tulee tänne, lisäsi hän kohta\nsenjälkeen.\n\nAutomobiilin tohina kuului nyt jo aivan läheltä. Molemmat tuijottivat\njännityksen vallassa ruskeata tien juovaa, jolle vaunu kohta oli\nilmestyvä.\n\nSekä Falkenberg että Krag ajattelivat ilmeisesti samaa asiaa, sillä\nheti, kun automobiili tuli näkyviin, he huudahtivat molemmat yhtaikaa:\n\n-- Keltainen! Se on keltainen! Se ei siis ollut _se_ automobiili.\n\n-- Siinä istuu vain yksi henkilö, huomautti Falkenberg. -- Luulen\nmuuten tuntevani automobiilin.\n\nHetkistä myöhemmin hieno vaunu tehtyään siron kaarroksen pysähtyi\nkartanon pääoven eteen, tuskin kymmenen askelen päähän salapoliisista\nja Falkenbergista.\n\nMatkustaja, joka tähän saakka oli istunut puolittain piilossa\nauringonsuojustimen alla, astui nyt ripeästi vaunusta.\n\nHän oli keski-ikäinen, ylimyksen näköinen herrasmies.\n\nKonsuli Falkenberg sävähti nähdessään hänet, mutta malttoi heti\nmielensä ja astui tulijaa vastaan.\n\nTämä ei näyttänyt lainkaan kummastuvan tavatessaan Falkenbergin täällä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nViimeinen keino.\n\n\nVastatullut puristi ystävällisesti Falkenbergin ojennettua kättä ja\nkumarsi suopeasti hymyillen. Konsuli vei hänet salapoliisin luo ja\nesitteli:\n\n-- Asbjörn Krag, kamariherra Toten.\n\nPoliisimies oli jo heti ymmärtänyt kuka vastatullut oli. Hän pani\nmerkille, että kamariherran kasvoille oli levinnyt hieno kalpeus. Toten\noli seurapuvussa.\n\n-- Olin juuri makuulle menossa, kun sain tiedon, kertoi hän.\n\n-- Tiedon? kysyivät Falkenberg ja salapoliisi yhtaikaa.\n\nKamariherra oli vastaamaisillaan, kun samassa pääovi aukesi ja\ntilanhoitaja vanhan nimismiehen seuraamana astui kuistille.\n\n-- No siinähän kamariherra jo onkin, huudahti tilanhoitaja.\n\nSalapoliisi käsitti nyt, että tilanhoitaja oli varmaan telefonoinut\nTotenille ja ilmoittanut hänelle tapauksesta.\n\nKamariherra oli oikea velttoutunut elostelija. Hän sammalsi hiukan.\n\n-- Minusta on äärettömän mielenkiintoista näinikään tavata asunnossaan\nruumis, sanoi hän, mutta täytyyhän minun surkutella onnettomuutta.\n\nTilanhoitaja seurasi häntä sisään. Vajaan viiden minuutin kuluttua\nkamariherra jo taas palasi.\n\n-- Vai niin, te jäitte ulkopuolelle, sanoi hän nyökäten konsulille. --\nSiinä teitte oikein. Näky ei ollut erityisen mieltäylentävä.\n\n-- Minä olen jo useita kertoja ollut siellä, vastasi Falkenberg. -- En\nvoi enää sietää noiden vanhojen huoneiden ilmaa, se miltei tukahuttaa.\n\n-- Luulin tapaavani siellä jonkun ystäväni, puheli kamariherra, mutta\nminun täytyy sanoa, etten ole nähnyt miestä koskaan ennen. Hän näytti\nmuuten varsin hienolta. Ja sitten hän oli järjestänyt asiansa\nkiitettävällä, ripeällä tavalla. Revolveri, yksi ainoa laukaus, kuula\npuhki aivojen. Niin se aina on tehtävä, kun se kerran tulee tehtäväksi.\n\nSalapoliisi kuunteli vastenmielisesti toisen lavertelua, jossa oli\nmelkoinen määrä teennäisyyttä.\n\nKamariherra Toten kääntyi sitten suorastaan Falkenbergin puoleen --\nnäytti kuin hän olisi kokonaan unohtanut salapoliisin.\n\n-- Minä olen ihan näännyksissä, herra konsuli, sanoi hän. -- Enkö\nnäytäkin sangen kalpealta?\n\n-- Sitä ei voi kieltää. Te olette silminnähtävästi jonkun verran\nrasittuneen näköinen.\n\n-- Olen ollut Pursiklubilla koko yön, jatkoi kamariherra hellittämättä.\n-- Siellä aletaan nyttemmin todenteolla hieman eurooppalaistua, mitä\npelitapaan tulee. Minun täytyy sanoa, että viimeöinen peli oli oikein\nmielenkiintoinen.\n\n-- Hävisittekö?\n\n-- Hiukan. Vähäisen vain. Mitättömän summan. Parituhatta kruunua\nluullakseni. A propos, hyvä konsuli, sepä oli vastenmielinen tapaus\nsiellä klubilla toissa iltana.\n\n-- Tarkoitatte varatuomarin juttua?\n\n-- Sitä juuri. Siinä olisitte toden totta ollut kauniisti kiikissä,\nellei kelpo ystävänne, kaivosinsinööri, olisi joutunut apuun.\n\nOmituinen hymy väikkyi Asbjörn Kragin huulilla, kun kamariherra\nmainitsi kaivosinsinööristä.\n\n-- Minne hän muuten on joutunut, tuo insinööri? kysyi Toten. -- Eikö\nhänen nimensä ole Kvam?\n\n-- On, vastasi Falkenberg. -- Hän on luultavasti kovin kiinni\nliikeasioissaan. Hänellä taitaa olla jotain tekeillä.\n\nNyt Asbjörn Krag puuttui puheeseen.\n\n-- Toivottavasti, sanoi hän, kamariherra on ystävällinen ja tarjoo\nmeille paikan automobiilissaan. Meidän pitäisi välttämättä pian päästä\nKristianiaan.\n\n-- Tietysti, vastasi kamariherra, sitä juuri ajattelinkin. Minusta\nolisi oikein hauskaa, jos herrat tahtoisivat tehdä seuraa.\n\nAsbjörn Krag ja konsuli kiittivät, ja sanottuaan hyvästit\ntilanhoitajalle ja vanhalle nimismiehelle herrat ajoivat pois.\n\nMatkalla kamariherra jutteli melkein koko ajan. Falkenberg tuskin\nkuunteli häntä, niin syvälle hän oli vaipunut omiin synkkiin\najatuksiinsa. Salapoliisi kiintyi tuolloin tällöin huvitettuna johonkin\nkamariherran huomautukseen. Tämä puheli melkein yksinomaan pelistä,\nnaisista ja seuraelämästä. Sivumennen hän mainitsi Valentine\nKempelinkin nimen, ja Asbjörn Krag ehätti kysymään, mitä hän piti siitä\nnaisesta.\n\n-- Tuhat tulimaista, vastasi kamariherra, hän on erinomainen nainen!\nHieno ja ymmärtäväinen, ylhäinen ja samalla vaatimaton sekä hyvin\nälykäs. Olen esitellyt hänet vaimolleni, ja _madame_ on kerrassaan\nihastunut häneen.\n\nVajaassa tunnissa oli automobiili saapunut Kristianiaan. Kamariherra\najoi kotiinsa nukkumaan, ja Falkenberg ja salapoliisi menivät erääseen\nkahvilaan.\n\nSanomalehdet olivat ilmestyneet ja kertoneet yleisölle kaameasta\nruumiinlöydöstä.\n\n\"Tuntuu sangen omituiselta\", kirjoitti eräs lehti, \"että itsemurhaaja\noli lähtenyt kamariherra Totenin asumattomaan huvilaan. Mikäli olemme\nkuulleet kerrottavan, ei kukaan paikkakuntalainen tunne poloista.\nKamariherran tilanhoitaja ei ole häntä koskaan ennen nähnyt. Hän oli\nsaapunut kartanoon automobiilissa, jossa arvatenkin oli ollut useampia\nhenkilöitä. Asia käy aivan salaperäiseksi, kun poliisikamariin ei ole\nsaapunut minkäänlaista ilmoitusta sennäköisen herrasmiehen\nkatoamisesta.\n\n\"Olemme puhelimitse kääntyneet kamariherra Totenin puoleen, mutta hän\nei voi antaa pienintäkään selitystä. Hän ei paljonkaan kummastellut\nsitä, että automobiililla ajeleva seurue oli käynyt kartanossa, sillä\nhänen väitteensä mukaan Övren kautta kulkeva tie on varsin yleisesti\nkäytetty oikotie.\"\n\nSalapoliisi ja konsuli Falkenberg suostuivat tapaamaan toisensa kahden\ntunnin kuluttua edellisen asunnossa.\n\nIltapäivällä Asbjörn Krag otti vastaan raportit niiltä kolmelta\npoliisikonstaapelilta, jotka oli lähetetty hotelleihin tiedustelemaan.\nKävi selville, ettei missään kaivattu herraa, jonka nimen alkukirjaimet\nolivat J.R.\n\nSalapoliisi lähetti sitten sanan Jensille. Tämä uuttera nuori mies oli\nvahtinut \"petohämähäkin\" asunnon ulkopuolella ja seurannut häntä hänen\nkäynneillään useissa muotiliikkeissä. Hän ei ollut keksinyt kerrassaan\nmitään epäilyttävää. \"Petohämähäkki\" oli matkalla tervehtinyt\njoitakuita tuttuja. Vieraita ei hänen luonaan ollut käynyt. Hänen\nhymyilevistä kasvoistaan ei saattanut huomata mitään olevan tekeillä.\n\nTullessaan Kragin luokse konsuli oli entistä alakuloisempi. Adan äiti\noli käynyt hänen luonaan. Vanha rouva oli ollut melkein lohduton.\n\n-- Ellei tähän salaperäisyyteen pian saada valoa, sanoi Falkenberg,\nniin minä tulen hulluksi jännityksestä ja pelosta.\n\nAsbjörn Krag oli käynyt hyvin totiseksi.\n\n-- Tunnen nyt itseni vakuutetuksi, vastasi hän, ettei Adan ryöstäminen\nole pelkkä kostotyö. Siinä piilee jokin tarkoitus. Täällä on rikoksia\nilmassa. Tuo pikku paholainen aikoo nähtävästi tehdä jotain suurta,\nennenkuin hänen on pakko pudistaa Kristianian tomut jaloistaan.\n\n-- Mutta Ada, Ada -- --\n\nPoliisimies katsoi kelloaan.\n\n-- Nyt kello on puoli kuusi, sanoi hän. -- Puoli seitsemältä minun on\noltava päivällisillä.\n\n-- Aiotteko todellakin juhlia kesken tätä kaikkea?! kysyi Falkenberg.\n\n-- Minä en juhli koskaan, paitsi milloin saatan samalla työskennellä,\nvastasi salapoliisi. -- Nyt minulla on suunnitelmani valmiina.\n\n-- Suunnitelmanne?\n\n-- Niin, olen vihdoinkin päättänyt uskaltaa ryhtyä viimeiseen keinoon.\nSaattaisi kyllä olla toisia ja parempiakin menettelytapoja, mutta Ada\non ennen kaikkea pelastettava.\n\n-- Tokko hän on elossa edes?\n\n-- On, _vielä_ hän on elossa, vastasi Krag.\n\n-- _Vielä?_\n\nSuuria hikikarpaloita kihoili Falkenbergin otsalle.\n\n-- Odottakaa minua täällä, sanoi salapoliisi, minä käyn pukeutumassa.\nPalattuani saatte tarkemmin kuulla, miten teidän on meneteltävä.\n\nFalkenberg jäi istumaan poliisimiehen salonkiin, hermostuneesti\nselaillen joitakin aikakauslehtiä. Ne olivat enimmäkseen ulkomaiden\npoliisivirastojen ammatillisia julkaisuja. Minuutit tuntuivat hänestä\ntunneilta, niin hitaasti ne kuluivat.\n\nVihdoin, puolen tunnin kuluttua, ovi aukesi.\n\nAsbjörn Kragin asemesta, jota Falkenberg oli odottanut, astui\nhuoneeseen kaivosinsinööri Kvam, juhlapuvussa, ritarimerkki\nnapinreiässä.\n\n-- Pankaa nyt sanani tarkoin mieleenne, sanoi Krag. Päivälliset tuskin\nkestävät kauemmin kuin yhteentoista asti -- ainakin koetan pitää huolta\nsiitä, etteivät ne kestä kauempaa. Tunti riittää minulle, siis teidän\ntulee olla paikalla kello kaksitoista.\n\n-- Olen käskettävänänne.\n\n-- On parasta, että jo neljännestä vailla kaksitoista olette\numpivaunuissa poliisiaseman edustalla. Huomatkaa: _umpivaunuissa!_\nVoitte jättää vaunut odottamaan ja itse mennä etsivän osaston\npäällikönhuoneeseen, missä viivytte, kunnes saatte minulta tarkempia\nmääräyksiä. Otaksun, että voitte odottaa jotain elonmerkkiä minusta jo\nneljänneksen yli kahdentoista, ehkä aikaisemminkin. Mutta teidän ei\npidä tulla levottomaksi, ellette vielä yhteenkään mennessä ole kuullut\nminusta mitään.\n\n-- Levottomaksi! mutisi Falkenberg katkerasti.\n\nKrag heilautti torjuvasti kättänsä.\n\n-- Teidän tulee ainakin olla niin tyyni kuin suinkin, sanoi hän. -- Te\notatte osaa uskaliaaseen ja vaaralliseen peliin. Mutta ellette vielä\nkello kaksi ole kuullut minusta mitään, jatkoi Asbjörn Krag, silloin\n-- -- niin, sitten en tiedä, milloin saatte nähdä morsiamenne.\n\n-- Mitä on silloin tapahtunut? kysyi Falkenberg väristen.\n\nPoliisimies ei vastannut mitään. Hän vain pudisti päätänsä hiukan,\nseisoessaan siinä aivan tyynenä ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Sitten\nhän astui kirjoituspöytänsä luo, avasi pienen, hopeahelaisen kotelon,\nveti esille revolverin, tarkasti makasiinia, nyökkäsi tyytyväisesti ja\npisti aseen taskuunsa.\n\nYhtäkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan.\n\nHän kuuli kolinaa ulkopuolelta. Vaunut tuntuivat pysähtyvän portaiden\neteen.\n\nSalapoliisi loi silmäyksen kekseliäästi järjestettyyn\nheijastuspeiliinsä, joka näytti hänelle kaiken mitä kadulla tapahtui,\nja kummeksiva ilme vilahti hänen kasvoillaan.\n\n-- Siellä on kamariherra, sanoi hän. -- Mitä ihmettä hän minusta\ntahtoo?\n\nFalkenberg kavahti pystyyn.\n\n-- Kamariherra Toten! huudahti hän. -- Nyt on tapahtunut jotain.\n\n-- Mahdollisesti, mutisi salapoliisi hiljalleen työntäen Falkenbergia\nsivuhuoneeseen. -- Menkää. On tarpeetonta, että te kaksi kohtaatte\ntoisenne täällä. Menkää takatietä ulos ja muistakaa määräykseni.\n\nHän oli tuskin ehtinyt sulkea oven Falkenbergin jälkeen, kun ovikelloa\nsoitettiin kiivaasti. Hän meni itse avaamaan.\n\n-- Olkaa hyvä, herra kamariherra, sanoi hän.\n\nKamariherra kiitti ja astui salonkiin.\n\n-- Te kuulutte tuntevan minut, aloitti Toten.\n\n-- Hyväinen aika, vastasi Krag, mehän tulimme tutuiksi aamupäivällä.\n\nKamariherra katsoi hölmistyneenä häneen ja tapaili sanoja:\n\n-- Haluaisin puhutella salapoliisi Kragia.\n\n-- Minä olen Krag.\n\n-- Te?\n\n-- Niin, olen vain muuttanut muotoani hiukkasen. Millä voin teitä\npalvella?\n\nKamariherra nauroi.\n\n-- Tohdinko kysyä ketä te esitätte?\n\n-- Nimeni on Kvam, kaivosinsinööri Kvam, vastasi Krag kumartaen\nkohteliaasti.\n\nKamariherra naksautti näppiään.\n\n-- Tuhat tulimaista, vastasi hän, tekö olette se mies! No sitten\nymmärrän kaiken, ja samalla minun täytyy sanoa, että te olette juuri\nse, jota minä tarvitsen.\n\n-- Ette ole nukkunut, huomautti Krag vetäessään päällysnuttua ylleen.\n\n-- En, vastasi kamariherra, sillä heti kun olin päässyt kotiin,\ntapahtui minulle jotain eriskummaista, jotain aivan käsittämätöntä.\nMitään sentapaista ei minulle vielä koskaan ole sattunut.\n\n-- Ja sen johdosta tulitte minun luokseni?\n\n-- Niin. Tahdotteko auttaa minua?\n\n-- Tietysti, vastasi Krag. Hän katseli kamariherraa tarkoin. Tämän\nvelttoutunut käytöstapa oli poissa, ja sijalla oli jotain epävarmaa ja\nhämmentynyttä. -- Falkenberg on oikeassa, ajatteli poliisimies. --\nJotain on tapahtunut.\n\nÄäneen hän lausui:\n\n-- Mutta minun on sanottava teille, herra kamariherra, että olen juuri\nmenossa tavattoman hauskoille päivällisille, joista en millään muotoa\ntahdo jäädä pois. Olipa onni, että teillä on vaunut, niin ettei minun\ntarvitse hukata aikaa niiden haettamiseen ja että voitte matkalla\nkertoa minulle huolenne.\n\nJa samassa hän tarttui kamariherraa käsipuolesta ja astui hänen\nkanssaan portaita alas.\n\nPäältä nähden Asbjörn Krag oli mitä loistavimmalla tuulella.\n\nMuutamat sanat, jotka hän oli hetkistä aikaisemmin lausunut\nFalkenbergille, johtuivat uudelleen hänen mieleensä. Hän toisti ne\npuolittain tahdottomasti itsekseen:\n\n-- Täällä on rikoksia ilmassa.\n\n\n\n\nXV.\n\nPunaiset liekit\n\n\n-- Mitä ne eriskummaiset tapaukset ovat sitten, jotka ovat tehneet\nteidät levottomaksi? kysyi Krag istuuduttuaan kamariherra Totenin\nrinnalle vaunuihin.\n\n-- Ehkei koko asia ole mitään, kaikki saattaa olla ihan tilapäistä,\naloitti kamariherra. Mutta tahdoin kuitenkin kääntyä puoleenne. Olen\nkerran ennen eläissäni sattunut yöllä tekemisiin murtovarkaiden kanssa,\nja silloin henkeni pelastui kuin ihmeen kautta. Minulla ei ole halua\ntoistamiseen joutua semmoiseen asemaan.\n\n-- On siis kysymys murtovarkaudesta? kysyi Krag hieman maltittomasti.\n\n-- En tiedä sitä vielä. Nyt saatte kuulla, mitä minulle on tapahtunut,\nja sitten voitte itse tehdä johtopäätöksenne. Toissa yönä heräsin\nomituiseen meluun. Alussa tuntui, kuin rotta olisi nakertanut seinää,\nmutta kun ääni toistui säännöllisesti ja kävi yhä voimakkaammaksi,\naloin epäillä sitä. Istuin hetkisen pystyssä vuoteellani ja kuuntelin\ntätä rapinaa, ja pian minulle selvisikin, että se kuului viereisestä\nhuoneesta. Muutamista pikku naksahduksista huomasin, että joku kopeloi\novea. Silloin minä kiireesti soittamaan palvelusväkeä. Pari palvelijaa\ntuli juoksujalkaa, ja heti tuo omituinen ääni taukosi. Menimme sitten\nhuoneeseen. Siellä oli kaikki kunnossa ja koskematta. Teimme tulen ja\ntarkastimme ikkunat. Kaksi niistä oli auki, tuulisäpit paikoillaan.\nToinen palvelijoista kertoi itse avanneensa ikkunat illalla\npäästääkseen raitista ilmaa makuuhuoneeseeni.\n\n-- Missä kerroksessa tämä tapahtui? kysyi Krag.\n\n-- Kolmannessa, vastasi kamariherra. -- Makuuhuoneeni on kolmannessa\nkerroksessa.\n\n-- Silloin varmaan kuitenkin olitte kuullut rotan nakerrusta, huomautti\nsalapoliisi katsoen kelloaan.\n\n-- Ei, enpä suinkaan, sillä kun tarkemmin tutkimme ikkunoita,\nhuomasimme, että kahta saranaa oli käsitelty väkivaltaisesti.\n\n-- Niinkö --\n\n-- Toinen oli jo irti, ja toinenkin oli nähtävästi ollut irroitettuna,\nmutta oli jälleen kiinnitetty uusilla ruuveilla.\n\n-- Uusilla ruuveilla?\n\n-- Niin, ja tämä on varsin salaperäistä, se teidän on myönnettävä. Jos\nvaras on ollut liikkeellä, olisi hänen tietenkin ollut helpompi ryömiä\navoimesta ikkunasta sisään kuin ruveta suljettua ikkunaa aukomaan.\n\n-- Tietysti. Mutta mitenkä mies on päässyt kolmannen kerroksen\nikkunoihin käsiksi?\n\n-- Ihan vieritse kulkee vesiränni. Me löysimmekin sitten selviä miehen\njalanjälkiä puutarhan mullasta.\n\n-- Toivottavasti jälkiä ei ole hävitetty, sanoi Krag nopeasti.\n\n-- Ei, vastasi kamariherra. -- Olen ankarasti kieltänyt ketään\nmenemästä sinne jälkiä sotkemaan.\n\n-- Hyvä on. Tämä siis tapahtui toissa yönä. Mutta se mikä tänään\niltapäivällä tapahtui, on tietenkin vielä merkillisempää.\n\n-- Iltapäivällä! Te siis tiedätte --\n\n-- Täytyyhän minun ymmärtää, vastasi Krag, että teille on tapahtunut\njotain sen jälkeen kuin erosimme automobiilissa. Muuten tietysti\nolisitte kertonut asian meille heti silloin, kun tapasitte meidät\nmaatilallanne.\n\n-- Niinpä kyllä. Olette oikeassa. Niin, se mikä tänään iltapäivällä\ntapahtui, on todella vaikuttanut minuun hieman kolkosti. Kuten jo\nsiellä maalla kerroin, en ole lainkaan nukkunut viime yönä. Olen ollut\nPursiklubilla pelaamassa. Olin senvuoksi hyvin väsynyt tullessani kotia\nvähän jälkeen puolenpäivän. Ennen riisuutumistani panin tapani mukaan\navainkimppuni erääseen pieneen kirjoituspöydän laatikkoon.\n\n-- Lukittuun?\n\n-- Ei, lukitsemattomaan. Nukuin kaksi tuntia, ja kun aioin ottaa\navainkimppuni, oli se poissa. Kutsuin heti koolle koko talon väen, ja\nsitten etsittiin miehissä kaikkialta, mutta avainkimppua ei löydetty\nmistään.\n\n-- Mutta lopulta se kai sentään löytyi? kysyi Krag.\n\n-- Niin, kun oli kulunut toista tuntia. Se löydettiin yöpöydältäni.\n\n-- Ja on siis aivan varmaa, ettette itse ollut pannut sitä sinne?\n\n-- Aivan varmaa.\n\n-- Mutta tehän olitte tavattoman väsynyt, ja silloin helposti unohtaa.\n\n-- Minä sanon teille, kiivastui kamariherra, että panin avainkimpun\nlaatikkoon.\n\n-- Niin, niin. Oliko sitten mitään arvoesineitä varastettu?\n\n-- Ei, ja sepä juuri onkin merkillistä. -- Tarkastin heti kaikki\npaikat, sillä minähän kohta ajattelin varkautta, mutta ei mitään\npuuttunut.\n\n-- Ei edes mitään mielenkiintoisia papereita, kirjeitä esimerkiksi?\n\n-- Ei, kaikki oli paikallaan. Eikö tämä ole teistä arvoituksellista?\n\nAsbjörn Krag kysyi:\n\n-- Onko teillä paljon rahoja tai ylipäänsä kalliita arvoesineitä\nkotonanne?\n\n-- Ei, ei sanottavasti nyt.\n\n-- Nyt?\n\n-- Tiedätte ehkä, selitti kamariherra, että madame, nuori kaunis\nvaimoni, on tätä nykyä Emsissä kylpemässä.\n\n-- Ei, sitä en tiennyt.\n\n-- No niin, siellä hän on. Mutta jonkun päivän päästä hän saapuu\nkotiin, ja silloin minulla on aikomus panna toimeen pienet juhlat.\nSiinä tilaisuudessa aion lahjoittaa hänelle kallisarvoisen korun,\ndiadeemin, joka maksaa 18,000 kruunua.\n\n-- Arvelette kenties, että joku aikoo varastaa tämän koristeen?\n\n-- En tiedä mitä arvelisin, vastasi kamariherra neuvottomana. -- Olen\njoltisenkin epätoivoisessa asemassa ja siksi olen kääntynyt puoleenne.\n\n-- Kiitän luottamuksesta, vastasi Krag antaen ajajalle\npysähtymismerkin, -- ja ryhdyn ilolla asiaanne. Joko olette lähettänyt\nkutsut juhlaan, jonka aiotte panna toimeen rouvanne kotiinpaluun\njohdosta?\n\n-- Osittain.\n\n-- Älkää sitten unohtako kahta kutsukirjettä: toisen saakoon\nkaivosinsinööri Kvam, toisen Valentine Kempel.\n\n-- Sitä en unohda. Mutta ettekö tahdo ajaa kotiani katsomaan\ntapahtumapaikkaa?\n\n-- Ei ole aikaa, vastasi Krag. -- Päivälliset alkavat viiden minuutin\npäästä. Näkemiin.\n\nHän nyökkäsi kamariherralle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Asbjörn Krag astui Grand Hotelin vestibyliin, riensi häntä vastaan\narkkitehti, josta tuona myrskyisenä Pursiklubin yönä oli tullut hänen\nystävänsä.\n\n-- Sepä hauskaa että tulitte, sanoi arkkitehti tarttuen\nkaivosinsinööriä eli Asbjörn Kragia käsipuolesta. -- Rouva Kempel\nsaapunee tuossa tuokiossa.\n\nHe astuivat yhdessä erääseen seurusteluhuoneeseen.\n\n-- Tekö siis olette isäntänä näissä kesteissä? kysyi Krag.\n\n-- Niin, mutta minäpä kerron teille, että se tapahtuu Valentinen\npyynnöstä. Hän on niin ihastunut tuosta silloisesta esiintymisestänne\nklubissa, että haluaa tutustua teihin. Niinpä hän sanoi minulle:\n\"Kuulkaas, herra arkkitehti, nyt saatte luvan antaa minulle ne pienet\npäivälliset, joihin olette niin kauan pyytänyt suostumustani, ja\nkutsukaa vieraaksi myöskin tuo merkillinen ruijalainen kaivosmies. Minä\ntahdon tutustua häneen.\"\n\n-- Sepä omituista mielenkiintoa, mutisi Krag. -- Hän ei luultavasti ole\nkoskaan nähnyt minua.\n\n-- Ei koskaan. Sen hän on itse sanonut. Mutta minä olen todellakin\nkiitollinen teille, jatkoi arkkitehti puristaen Kragin kättä. -- Ellei\nteitä olisi ollut, niin tuskinpa olisin saanut tilaisuutta pitää tätä\njuhlaa Valentinelle.\n\nKragin täytyi hymyillä toisen innolle. Hän saattoi selvästi nähdä, että\narkkitehti oli kovin rakastunut.\n\nItse asiassa Asbjörn Krag käsitti hyvinkin, miksi \"petohämähäkki\" niin\nvälttämättä tahtoi tutustua \"kaivosinsinööri Kvamiin\". Valentine\naavisti, että tuon kaivosinsinöörin takana piili vaarallinen\nvihollinen; ehkä hän arveli sitäkin, että kaivosinsinööri Kvam ja\nAsbjörn Krag olivat sama henkilö. Ja hän tahtoi päästä tuon henkilön\nlähelle riisuakseen häneltä aseet. Tämä oli ilmeisesti hänen\npolitiikkansa.\n\nArkkitehti avasi rokokosaliin vievät ovet ja pyysi Kragia silmäilemään\njuhlavarustuksia. Oliko hänellä mitään muistuttamista?\n\nSalapoliisi aluksi todellakin hämmästyi. Rakastunut arkkitehti ei\nnähtävästi ollut säästänyt mitään saadakseen kaiken niin suurenmoiseksi\nkuin suinkin.\n\nSali oli muodostettu suorastaan palmupuistoksi. Varsinkin muutamat\ntavattoman suuret viuhkapalmut tarjosivat komean näyn. Palmujen ympäri\noli kiedottu joukko harvinaisia krysantemum-lajeja.\n\nErääseen salin nurkkaukseen oli järjestetty viehättävä lepohuone, joka\noli palmujen ja suurten, leveälehtisten ruukkukasvien peitossa.\nErilaisten soittimien kaukaisista äännähdyksistä Krag saattoi päättää,\nettä orkesteri oli sijoitettu soittolavalle, mutta aivan näkymättömiin,\npyramiidinmuotoisen myrtti- ja palmuryhmän taakse.\n\nKeskellä lattiata oli ylen uhkea pöytä. Se oli katettu neljälle.\nHovimestari oli paraillaan viimeistelemässä kättensä työtä, ja\narkkitehti riensi hänen luoksensa kuiskatakseen hänelle vielä joitakin\nuusia määräyksiä, jotka hovimestari hymyillen ja kumartaen otti\nvastaan. Nämä valmistelut olivat ilmeisesti tuottaneet iloa miehelle,\njoka oli taiteilija alallaan.\n\nValkoisella pöytäliinalla kiemurteli taidokkaasti poimuteltujen\nsalvettien ja moniväristen lasien välitse \"la France\"-ruusuista ja\nkieloista sidottuja köynnöksiä. Keskellä pöytää oli korkea, merivihreä\nvaasi, josta kumpusi esiin oikea kukkastulva. Jokaisen kuvertin\nvieressä hehkui pöydällä kukkavihkoon pistetty sähkölamppu. Ruokalista\noli punaiselle silkille painettu. Tätä erikoista tilaisuutta varten oli\nGrand Hotelin kuuluisa vanha hopeakalusto pantu esiin. Kauempaa katsoen\ntämä komea pöytä näytti kukitetulta, säihkyvältä jalokivikokoelmalta.\n\nMutta oli jo aika palata vastaanottohuoneeseen. Arkkitehti tarttui\nKragia käsipuolesta ja käveli hänen kanssaan edestakaisin lattialla.\n\nVihdoin Valentine saapui.\n\n-- Ratsumestarin kanssa, kuiskasi arkkitehti.\n\nAlhaalta portailta kuuluivat heidän äänensä ja ratsumestarin sapelin\nkalina.\n\nValentinen näyttäytyessä Asbjörn Krag jäi ääneti seisomaan ja\ntarkasteli häntä. Hän ei ollut koskaan nähnyt \"petohämähäkkiä\" näin\nkauniina. Valentine olikin todellinen kauneuden ilmestys, kun hän nyt\nviinipunaisessa silkkipuvussa, mustista timanteista tehty koriste\nkaulassa, astui Asbjörn Kragia kohti.\n\nEsittely tapahtui.\n\n-- Olen kuullut puhuttavan teistä, sanoi \"petohämähäkki\" hymyillen\nAsbjörn Kragille. -- Hauska saada tutustua.\n\nSalapoliisi kumarsi mutisten jonkun kohteliaisuuden.\n\n-- Te taidatte olla vaarallinen mies, kylmäverinen ja varma, jatkoi\nValentine.\n\n-- Ihmisillä, jotka mielivät pahaa minulle ja ystävilleni, on syytä\npelätä minua, sanoi Asbjörn Krag katsoen kaunista naista kiinteästi\nsilmiin.\n\n-- Koetan muistaa sen, vastasi Valentine nauraen ja ojensi hänelle\nkätensä. -- Minä saatan kai sentään lukeutua ystäviinne?\n\n-- Toistaiseksi, vastasi Krag, hänkin nauraen.\n\n-- Hän on kuin tulenliekki, sipisi ratsumestari tirkistellen\nihastuksissaan Valentinen punaista silkkipukua.\n\nValentine kääntyi arkkitehdin puoleen ja tarttui hänen käsivarteensa\nluoden syrjäsilmäyksen ratsumestariin ja vastaten:\n\n-- Niin, varokaa tulta, herra ratsumestari, se on vaarallista.\n\n-- Hähä, voi polttaa näppinsä, niinkö?\n\n-- _Aina_, vastasi \"petohämähäkki\".\n\nSamassa ovet aukesivat ja sali kaikessa loistossaan levisi heidän\neteensä.\n\nAsbjörn Krag oli huomannut Valentinessa eräänlaisen levottomuuden,\npienen kalpeuden vivahduksen, joka vain kaunisti häntä, hermostuneen\nvärähtelyn silmäin seuduissa. Aavistiko hän taistelua, joka oli\nlähellä?\n\nTuokiossa kulkivat salapoliisin sisäisen silmän ohi kaikki\npahantekijähahmot, joita hän poliisimies-urallaan oli kohdannut. Mutta\nei hän vielä milloinkaan ollut taistellut tämän naisen kaltaista\nrikoksellista vastaan.\n\nMiten kaunis hän on, mutta millainen pahuuden saatana kuitenkin,\najatteli Krag, nähdessään hänen verkalleen liitävän pitkin\npeilikirkasta lattiata arkkitehdin käsivarteen nojaten.\n\nMyrttien ja palmujen takana orkesteri aloitti sointuvan, outosävyisen\nmarssin.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKirje.\n\n\nSeurue istuutui ylellisesti varustettuun pöytään, ja liveripukuiset\npalvelijat ryhtyivät toimeensa hovimestarin ylivalvonnan alaisina.\nValentine lausui ihastuksensa näistä erinomaisen onnistuneista, kaikin\npuolin eurooppalaisista laitteista ja kiitti arkkitehtiä hymyillen.\n\nRakastunut arkkitehti kohosi nähtävästi heti seitsemänteen taivaaseen.\nRatsumestari varisteli lornettiaan hyväksyvästi ja sipisi jonkun\nkohteliaisuuden.\n\nPäivälliset alkoivat ostereilla ja samppanjalla.\n\nAsbjörn Krag pani merkille, että sekä ratsumestari että arkkitehti,\nmutta varsinkin edellinen, jo alussa joivat sangen vahvasti, ja\nluodessaan silmäyksen pitkään ruokalistaan hän ajatteli kauhistuen:\nmiten tämä päättynee?\n\nHän oli vain hiukkasen maistellut lasistaan.\n\n\"Petohämähäkki\" kohotti samppanjalasiaan ja nyökkäsi hymyillen hänelle\npöydän yli.\n\n-- Ajatelkaas, jos te siellä pohjolassa autioilla kaivosseuduillanne\nvoisitte panna toimeen tällaisia päivällisiä, sanoi hän.\n\n-- Epäilen tokko siitä elämä siellä kävisi miellyttävämmäksi, vastasi\ninsinööri, eli Asbjörn Krag.\n\n-- Mutta se kävisi ainakin vaihtelevammaksi.\n\n-- Edellyttäen että meillä siellä olisi yhtä kauniita\npöytäkumppaneitakin kuin täällä etelässä, vastasi Krag ryypäten jälleen\nlasistaan.\n\nPalvelija täytti myötäänsä hänen lasinsa samppanjalla.\n\nKeskustelu alkoi vähitellen vilkastua.\n\nAsbjörn Kragilta kysyttiin muun muassa, kauanko hän aikoi viipyä\nKristianiassa. Ennenkuin vastasi, hän silmäsi salavihkaa pöydän yli\n\"petohämähäkkiin\" ja huomasi, että kauniin naisen kasvoissa oli\njännittynyt ilme.\n\n-- Niin pian kuin olen tehnyt tehtäväni, vastasi kaivosinsinööri,\nkatoan jälleen.\n\n-- Se taitaa olla tärkeä tehtävä? kysyi \"petohämähäkki\".\n\n-- Hyvin tärkeä.\n\n-- Onko suuria summia kysymyksessä?\n\n-- On kyllä suuria summiakin. Mutta tähän tehtävään kuuluu sitäpaitsi,\nettä minun on pelastettava eräitä ihmispoloisia perikadosta!\n\n-- Te olette siis jonkinlainen laupeuden enkeli?\n\n-- Sanokaa mieluummin oikeuden apumies, vastasi kaivosinsinööri\nhymyillen.\n\nValentinen lasi kilahti heikosti.\n\n-- Sepä oli kammottava nimitys, sanoi hän.\n\n-- Se tuo mieleen poliisikonstaapelin, sipisi ratsumestari upottaen\nlusikkansa liemeen, oikeaan kilpikonnaliemeen.\n\nPiilossa oleva orkesteri soitteli taukoamatta koko aterian ajan. Mutta\nsävelet kuuluivat etäisiltä, ikäänkuin olisivat tulleet suljetusta\nluolasta tai haudasta.\n\n-- Tämä kampela, sanoi arkkitehti, kun seuraava ruokalaji tuli pöytään,\n-- on laitettu Venäjän lähettilään kokin antamien neuvojen mukaan. Sen\nvalmistaminen tuotti paljon vaivaa keittiömestarille.\n\nKampelan kera tarjottiin kastiketta \"à la Pyrenées\" -- ihan uutta\nsommitelmaa, joka oli keksitty Pietarin keisarillisessa keittiössä. Sen\nväri muistutti lummekukan kuvun pohjaväriä, ja maku oli outo, omituisen\nkirpeä.\n\nAsbjörn Krag kävi jotenkin vaiteliaaksi ja totiseksi, mitä pitemmälle\nylellinen ateria kului. Toisten vilkastuessa vilkastumistaan hän pysyi\nkoko ajan tyynenä ja hillittynä. Valentine haasteli kernaasti hänen\nkanssaan ja johti halukkaasti keskustelun vakaviin asioihin, jotka\nolivat omituisena vastakohtana ratsumestarin ja arkkitehdin\npötypuheille. Näiden molempien herrain naamat alkoivat yhä enemmän\npunoittaa, ja he ahdistelivat kumpikin taholtaan Valentinea pienillä,\nmiltei huomaamattomilla kaksimielisyyksillä -- mikä ilmaisi Asbjörn\nKragille, että \"petohämähäkin\" parissa sopi kernaasti käyttää hieman\nrohkeampaa puhetapaa kuin muuten naisseurassa.\n\nValentine palasi kerran toisensa perästä kaivosinsinöörin \"tehtävään\"\n-- asia tuntui kovasti kiinnittävän hänen mieltään.\n\n-- Mitä ihmisiä teidän oikeastaan on pelastettava? kysyi hän.\n\n-- Ystäviä, vastasi Krag.\n\n-- Niin, te olette varmaan aina kunnon mies ystäviänne kohtaan, sanoi\nValentine. -- Minun täytyy ihailla sitä mielenmalttia, jota osoititte\nklubissa, kun pelastitte erään ystävänne rumasta jutusta. Hänhän oli\ntuo... tuo...\n\nValentine katsahti kysyvästi arkkitehtiin.\n\n-- Stoltenberg, ehätti Asbjörn Krag auttamaan.\n\nSekä arkkitehti että Valentine katsoivat häneen ällistyneinä.\n\n-- Stoltenberg! huudahti arkkitehti ja laski kätensä kohotettuine\nlaseineen pöydälle. -- Herra jumala, hänen nimensähän on Falkenberg.\n\n-- Ettekö tiedä hänen nimeänsäkään? kysyi Valentine.\n\n-- Tiedän kyllä, vastasi salapoliisi viekkaasti hymyillen.\n\n-- Eipä juuri siltä näyttänyt. Tehän sanoitte häntä Stoltenbergiksi.\n\n-- Tunnen nimen yhtä hyvin kuin tekin, rouva Keppel, vastasi\nsalapoliisi yhä hymyillen.\n\nNuoren lesken silmät välähtivät omituisesti.\n\n-- Toivotan teille kaikkea mahdollista onnea jatkuviin pyrintöihin\nystävienne hyväksi, sanoi hän, mutta milloin vaaralliset asiat ovat\nkysymyksessä, ei teidän pidä soutaa liian kauas.\n\n-- Miksikä ei, hyvä rouva?\n\n-- Saattaa käydä niin, että hukutte -- sekä te että ystävänne.\n\nAsbjörn Krag kohotti kulmakarvojaan.\n\n-- Siihen vaaraan käyn mielihyvällä, vastasi hän. -- Minä rakastan\nvaaraa.\n\n-- Uhkarohkeuttako myös?\n\n-- Niin, sitä myös.\n\nHän kohotti lasiaan ja kilisti Valentinen kanssa. Tämä katseli häntä\npitkään ja tutkivasti.\n\nTällä välin jatkettiin yhä työlästä taivallusta ruokalistan läpi.\n\nKun vihdoin viimein oli päästy juustoon asti, tuotiin Kragille kirje.\n\n-- Hyvin tärkeä, kuiskasi hovimestari.\n\nAsbjörn Krag aukaisi heti kirjeen. Siinä ei ollut allekirjoitusta,\nmutta hän ymmärsi kohta, että se oli konsuli Falkenbergilta. Kirje\nkuului:\n\n    \"Minun täytyy heti puhutella teitä. Odotan kabinetissa\n    peilisalin oikealla puolella.\"\n\nArkkitehti ja ratsumestari eivät kiinnittäneet vähintäkään huomiota\npöytätoverinsa saamaan kirjeeseen. He vain hoitelivat lasejaan ja\nlatelivat \"petohämähäkille\" leikillisiä imarteluja.\n\nMutta Asbjörn Krag tunsi, miten Valentinen silmät seurasivat häntä ja\nmiten kiihkeästi hän halusi tietää mitä kirje sisälsi.\n\nSalapoliisi käsitti, että jotain vakavaa oli tapahtunut, mutta ei\nainoakaan väre hänen kasvoissaan ilmaissut tätä ajatusta.\n\nHän taittoi kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa nousten pöydästä ja\npyytäen kohteliaasti anteeksi.\n\nHänen täytyi poistua pariksi minuutiksi, selitti hän. Eräs liiketuttava\nodotti häntä. Oli saapunut tärkeä sähkösanoma.\n\nVaikka hän hyvin tiesi missä mainittu kabinetti sijaitsi, pyysi hän\nkuitenkin hovimestaria oppaakseen. Kun he olivat ehtineet salista ulos\nja olivat kahden, niin Asbjörn Krag pysähtyi, tarttui hovimestaria\nkäsivarteen ja kysyi:\n\n-- Tunnetteko minua?\n\nHovimestari tuijotti häneen kummissaan.\n\n-- Herra kaivosinsinööri -- -- -- sopersi hän.\n\nAsbjörn Krag keskeytti hänet tiukasti:\n\n-- Katsokaa minua tarkoin. Minä en ole mikään kaivosinsinööri.\n\nHovimestari tuijotti häneen vielä enemmän ihmeissään.\n\n-- Ettekö tunne ääntäni? Kuunnelkaa tarkoin, jatkoi Krag.\n\nYhtäkkiä hovimestari alkoi ymmärtää.\n\n-- Ettehän vain mahda olla --\n\n-- Olen, se minä juuri olen, salapoliisi Krag, vastasi poliisimies, kun\nhovimestari oli hänet tuntenut.\n\n-- Mutta jopa teillä on mainio naamioitus! huudahti hovimestari.\n\n-- Kun nyt siis tunnette minut, niin tiedätte myös, että määräyksiäni\non toteltava, jatkoi salapoliisi.\n\n-- Te olette kerran tehnyt meille suuren palveluksen, sanoi hovimestari\ntotisesti. -- Olemme valmiit tekemään mitä ikinä haluatte.\n\n-- Minä en vaadi paljoa. Kuulkaa nyt mitä tahdon teitä tekemään. Se\njoka tuolla alhaalla istuu odottamassa minua, on siis konsuli\nFalkenberg?\n\n-- Niin.\n\n-- Onko hän kiihtyneessä mielentilassa?\n\n-- On, jonkun verran. Minusta hän on hyvin kalpea.\n\n-- No hyvä... Kun minä nyt menen puhumaan hänen kanssaan, niin te\npalaatte herrasväen luo. Siellä luultavasti joku kysyy teiltä kuka\nminua odotti.\n\nHovimestari nyökkäsi. Hän tunsi hyvinkin senlaatuisen uteliaisuuden.\n\n-- Ja sitten te vastaatte, ettette tunne puheenaolevaa henkilöä -- ette\nole koskaan nähnyt häntä. Voitte kuvata hänet pitkäksi, lihavahkoksi,\nparrattomaksi herraksi.\n\n-- Hyvä on.\n\n-- Mutta saadakseni tietää, onko tätä teiltä kysytty, pitää teidän\nantaa minulle merkki, kun tulen takaisin.\n\n-- Millainen merkki, herra Krag?\n\n-- Jos teiltä on urkittu tietoja, niin poistukaa salista heti kun olen\ntullut sisään. Ellei mitään ole teiltä kysytty, voitte pysyä ihan\ntyynesti paikoillanne.\n\n-- Kyllä muistan.\n\n-- Hyvä. Menkää nyt takaisin.\n\nHetkisen kuluttua Asbjörn Krag astui kabinettiin, missä konsuli istui\nodottamassa häntä.\n\nFalkenberg oli kovin kalpea ja hermostunut.\n\n-- On siis tapahtunut jotain? kysyi salapoliisi.\n\n-- Niin, olen saanut kirjeen, nimettömän kirjeen.\n\nSalapoliisi ojensi kätensä, ja Falkenberg antoi kirjeen hänelle.\n\nKrag luki sen nopeasti ja lopetettuaan hän nyökkäsi ja mutisi:\n\n-- Sitä ajattelin. Sitä ajattelin.\n\n-- Olemmehan jo ottaneet lukuun sen mahdollisuuden, sanoi Falkenberg.\n\n-- No nyt kai olette lohdutettu? kysyi salapoliisi.\n\n-- Lohdutettu?\n\n-- Niin, kun tiedätte hänen olevan elossa.\n\n-- Mutta tiedänhän samalla, että hän on noiden ihmisten vallassa,\nvastasi Falkenberg ja nojasi väsyneenä päätänsä pöydänsyrjään.\n\nSalapoliisi luki kirjeen uudelleen ja tarkoin.\n\nSe oli kirjoitettu kulmikkailla, kovilla kirjaimilla, eikä asianomainen\nkirjoittaja nähtävästi ollut koettanutkaan muuttaa käsialaansa.\n\n\"Morsiamenne Ada\" -- sanottiin kirjeessä -- \"elää vielä. Menettelymme\njohtuu yksistään siitä, että tahdomme työskennellä rauhassa vielä\nviikon päivät. Kun meillä oli todisteita, että Te aioitte asettaa\nesteitä tiellemme, katsoimme tarpeen vaatimaksi ottaa panttivangin.\nAdan kohtalo, vieläpä hänen henkensäkin riippuu nyt Teidän ja\nystäväinne käytöksestä. Jos palaatte tavallisiin toimiinne ettekä yritä\nmillään tavoin sekaantua meidän asioihimme, niin morsiamenne on jälleen\noleva luonanne jonkun päivän päästä. Saatte itse kantaa seuraukset, jos\nmieluummin valitsette toisen menettelytavan.\"\n\n-- No, minkä valitsette? kysyi Asbjörn Krag.\n\nFalkenberg ei vastannut. Hän näytti salapoliisille sormusta, jota piti\nvapisevassa kädessään.\n\n-- Tämä, sanoi hän, tämä oli kirjeen sisällä. Se on kihlasormus, jonka\nolen antanut Adalle.\n\n-- Sittenhän asia on päivänselvä. Ada on noiden ihmisten luona.\n\n-- Ja niinmuodoin _minäkin_ olen noiden petojen vallassa.\n\n-- Ette ehkä luota enää minuun?\n\n-- Luotan kyllä teihin, mutta mitä minun pitää tekemän?\n\n-- Teidän pitää _ainoastaan_ luottaa minuun, vastasi salapoliisi. --\nKuka teille toi kirjeen?\n\n-- En tuntenut häntä. Joku nuori tyttö se oli. Hän tuli vastaani\npimeässä, kun kävelin kadulla, ja pisti kirjeen käteeni. Ja kun katsoin\nympärilleni, oli hän kadonnut ihmisvilinään. Luettuani kirjeen läksin\nheti tänne.\n\nAsbjörn Krag katsoi kelloaan.\n\n-- Vieläkö muistatte suunnitelmamme? kysyi hän.\n\n-- Muistan, mutta eikö meidän nyt ole luovuttava siitä?\n\n-- Ei.\n\n-- Onko _hän_ -- -- -- onko hän vielä siellä? kysyi Falkenberg\nosoittaen päällään ylöspäin.\n\n-- \"Petohämähäkki\", tarkoitatte?\n\n-- Niin.\n\n-- On. Me syömme yhdessä päivällistä, kuten tiedätte.\n\n-- Minun tekisi mieleni kuristaa hänet! huudahti Falkenberg nyrkkiä\npuiden.\n\n-- Sitä ette saa tehdä, sanoi poliisimies hymyillen. -- Ette ainakaan\nennen kuin minä olen juonut viimeisen lasin samppanjaa hänen kanssaan.\n\n\n\n\nXVII.\n\nPeili.\n\n\nKonsuli Falkenberg katsoi ihailevasti ystäväänsä ja suojelijaansa.\n\n-- Miten tyyni te olette! virkkoi hän. -- Ja minä istun tässä joka\nhermo väristen levottomuudesta.\n\n-- Minä olen tyyni sentähden, että tiedän mitä tahdon.\n\n-- Minun on siis tavattava teidät vaunujen kera, niinkuin sovittiin?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Ja te aiotte vapauttaa Adan tänä yönä?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta tiedättekö sitten missä hän on?\n\n-- En.\n\n-- Kuinka saatte sen tietää?\n\n-- Minä saan sen tietää \"petohämähäkiltä\", vastasi salapoliisi.\n\n-- Hän ei sitä ikinä ilmaise teille.\n\n-- Minulla on keino, millä pakotan hänet sen tekemään.\n\n-- Onko se niinsanottu viimeinen keinonne?\n\n-- On. Mutta nyt teidän täytyy lähteä. Laittautukaa täältä pois niin,\nettei kukaan huomaa kuka te olette.\n\n-- Kyllä koetan. Hyvästi näkemiin.\n\n-- Hyvästi yöhön asti.\n\nSalapoliisi astui tyynesti peilisalin läpi, jonne hieno premiääriyleisö\nalkoi kokoontua.\n\nKun hän jälleen saapui rokokosaliin, ottivat ratsumestari ja arkkitehti\nhänet jotenkin äänekkäästi vastaan. Jälkimäinen selitteli hänelle\nherttaisen hauskasti, että hän oli viipynyt kauan poissa ja että häntä\noli kaivattu.\n\n-- Niin, vastasi poliisimies istuutuen jälleen pöytään, -- minä\nmyönnän, että kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana.\n\nSamassa hän huomasi, että hovimestari oli kadonnut. On siis koetettu\nurkkia, ajatteli hän. Mutta ei ainoakaan ilme hänen kasvoissaan\nosoittanut jännitystä.\n\nValentine, joka oli vain hiukkasen maistellut laseistaan, kävi\ntarkkaavaiseksi kuullessaan hänen sanansa.\n\n-- Miksi kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana? kysyi hän\nhymyillen mielistelevästi.\n\n-- Teidän seurassanne, hyvä rouva Kempel, on jokainen minuutti\nkallisarvoinen.\n\nRatsumestari murahti hyväksyvästi hänen kohteliaisuudelleen, mutta\n\"petohämähäkki\" kävi miettiväisen näköiseksi. Näytti siltä, kuin hän\nolisi pannut syvemmän merkityksen Asbjörn Kragin sanoihin.\n\nSalapoliisin suureksi helpotukseksi oli vihdoin päästy kutakuinkin\nselviämään ruokalajeista. Pöytään oli tuotu hedelmiä, leivoksia ja\nvanhaa viiniä.\n\nSilloin seurue nousi pöydästä. Arkkitehti ja ratsumestari punoittivat\nkovasti, ja Valentinenkin poskille oli ilmestynyt hieno punerrus, joka\nyhä kohotti hänen harvinaista, vierasmaalaista kauneuttaan.\n\nHän pyysi Asbjörn Kragia tarjoamaan hänelle käsivartensa, ja\nsalapoliisi vei hänet ihanaan, palmujen verhoamaan lehtimajaan, jonne\nparaikaa katettiin kahvipöytää.\n\nMolemmat toiset herrat harhailivat ympäri huonetta reuhaten ja leikkiä\nlaskien.\n\nSamassa orkesteri alkoi soittaa Chopinin surumarssia, ja arkkitehti\niloissaan nauraa hihitti tälle omituiselle päähänpistolleen.\n\nEnsimäiset aavemaiset soinnut kuullessaan Valentine tahtomattaankin\näännähti: \"Huh!\" ja vavahti.\n\n-- Tämähän on kuin hautajaisissa, kuiskasi hän Asbjörn Kragille.\n\n-- Kuka tietää, vastasi poliisimies hirvittävän totisena, -- saattaa\nolla kuolema lähellä.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi Valentine pysähtyen.\n\n-- Minä otan laskelmissani aina lukuun kuoleman, vastasi Krag.\n\n-- Pelkäättekö kuolemaa?\n\n-- En, en vähintäkään. Kun aika tulee, alistun siihen mielelläni. Mutta\nniin kauan kuin olen elossa, käytän sitä hyväkseni.\n\n-- Mitä arvoituksellisia sanoja! ihmetteli Valentine. -- Voitteko\nkäyttää kuolemaa hyväksenne?\n\n-- Voin. Kun kaikki muu pettää, on kuolema viimeinen keinoni.\n\nValentine katsoi häneen tutkivasti, epävarmana.\n\n-- Se on musiikin syytä, sanoi hän. -- Tämä omituinen surusoitto tekee\nteidät alakuloiseksi.\n\nHän aikoi lähteä toisten herrain luo, jotka paraikaa olivat sikareja\nvalikoimassa, mutta Asbjörn Krag pysäytti hänet lempeästi.\n\n-- Odottakaa hetkinen, sanoi hän. -- Tahtoisin kysyä teiltä erästä\nasiaa.\n\n-- Kysykää pois.\n\n-- Tehän se pyysitte arkkitehtiä panemaan toimeen nämä päivälliset.\nMiksi halusitte niin mielellänne tutustua minuun?\n\nKaunis leski rypisti otsaansa ja loi harmistuneen katseen arkkitehtiin,\nikäänkuin olisi ollut vihoissaan salaisuutensa ilmi tulemisesta.\n\n-- Minusta on hauskaa, kun saan laajentaa tuttavapiiriäni, vastasi hän.\n-- Sitäpaitsi olen kuullut, miten rohkeasti te esiinnyitte klubissa.\nSanalla sanoen, minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että tapaisin\nteidät.\n\n-- Odotitteko minun tulevan?\n\n-- Miksi sitä kysytte?\n\n-- Olen vakuutettu, että luulitte minun jäävän tulematta.\n\n-- No niin, koska kysytte noin suoraan, saatan mielelläni tunnustaa\nluulleeni niinkuin sanoitte.\n\n-- Minä olisinkin hyljännyt kutsun, ellei eräs erityinen, hyvin tärkeä\nsyy olisi saanut minua tulemaan.\n\n-- Todellakin? Mikä se syy oli?\n\n-- Minun täytyi tavata teidät, puhutella teitä.\n\n-- Täytyi?\n\n-- Niin, minun täytyi. Ja nyt pyydän kahdenkeskistä puhelua kanssanne.\n\n-- Tällä hetkellä se on mahdotonta.\n\n-- Sen kyllä näen. Mutta juhlan loputtua?\n\n-- Yöllinen keskustelu siis. Tohdinko kysyä missä?\n\n-- Mieluimmin teidän kotonanne.\n\nValentine nauroi.\n\n-- Siihen en voi mitenkään suostua, sanoi hän.\n\n-- Aiotteko jonnekin muualle?\n\n-- En, ajan suoraa päätä kotiin.\n\n-- Hyvä. Sitten voimme ajaa yhdessä. Vai pelkäättekö minua ehkä?\n\n-- Luuletteko minua pelkuriksi? Silloin ette tunne minua. Minä en\npelkää ketään enkä mitään.\n\n-- Sovittu siis?\n\nValentine mietti hetkisen.\n\n-- Teidän tarmokkaat kasvonne herättävät minussa kunnioitusta, sanoi\nhän. -- No niin, olkoon menneeksi. Sitten saan ainakin olla varma,\nettette murtaudu asuntooni, lisäsi hän hymyillen. -- Ja sitäpaitsi\nluulen kyllä voivani luottaa teihin.\n\nKrag ja Valentine siirtyivät sitten toiselle puolen salia arkkitehdin\nja ratsumestarin luo, jotka siellä haastelivat mitä kauheinta pötyä.\n\nAsbjörn Kragin täytyi itsekseen ihailla Valentinen mielenmalttia.\nTodennäköisesti hän käsitti, että kaivosinsinööri oli joku muu kuin\nmikä uskotteli olevansa, ja että oli tulossa vakava kohtaus, mutta hän\nsalasi täydellisesti jännityksensä ja mielenliikutuksensa.\n\nKello alkoi vähitellen lähestyä kahtatoista. Valentine sanoi haluavansa\nlähteä.\n\nSekä ratsumestari että arkkitehti riensivät oitis tarjoamaan vaununsa\nhänen käytettävikseen, mutta Valentine teki kädellänsä torjuvan\nliikkeen.\n\n-- Insinööri Kvam on ollut ystävällinen ja tarjonnut minulle paikan\nvaunuissaan, sanoi hän. -- Me asumme samalla taholla.\n\nKun Valentine ja Krag ajoivat pois, seisoivat molemmat muut kavaljeerit\nhieman nuivilla nenin.\n\nArkkitehti huomautti:\n\n-- Insinöörin vaunuistako hän puhui? Ymmärrätkö sinä sitä,\nratsumestari? Tuossa hän jumaliste ajaa omissa wieniläisvaunuissaan.\n\nRatsumestari yritti turhaan asettaa lornettia silmälleen.\n\nEi, se oli hänestäkin käsittämätöntä. Hän oli aivan ymmällä.\n\nHe keksivät lopulta lähteä peilisaliin lohduttautumaan vielä\nviimeisellä, vihoviimeisellä lasilla.\n\nSillaikaa \"petohämähäkki\" ja Asbjörn Krag ajoivat Valentinen asuntoon\nOskarinkadun varrelle.\n\nValentine itse avasi portin ja lähetti vaunut pois.\n\nKrag katseli ympärilleen.\n\nKoko talo oli pimeä.\n\nAsuntoon saavuttua Valentine sytytti sähkövalon. Hän pyysi Kragia\nistuutumaan salonkiin luvaten tulla kohta takaisin.\n\nHeti hänen poistuttuaan Krag tutki pikaisesti huoneen. Se oli hyvin\nhieno salonki, täynnä kallisarvoisia taljoja ja silkkipäällyksisiä\nhuonekaluja.\n\nHän pani erityisesti merkille komean venetsialaisen peilin, joka\nriippui seinällä poimukkaiden verhostimien välissä. Peilipöydällä oli\nantiikkinen uurna.\n\nIkkunain edessä oli paksut uutimet. Krag kävi niitä tarkastamaan,\nvetäisi syrjään toisen verhon ja katsoi alas. Hän avasi ikkunan.\nAlhaalla oli kuohkeamultainen puutarhakaistale.\n\nHätätilassa, ajatteli hän, voin siis hypätä tästä ulos, jos vastoin\nodotustani joutuisin yllätetyksi.\n\nHän jätti ikkunan auki ja pani tuulisäpin kiinni, mutta veti uutimet\njälleen eteen.\n\nKun ilma oli tyyni ja lämmin, ei huoneessa lainkaan huomannut ikkunan\naukioloa.\n\nTuskin oli Asbjörn Krag ehtinyt toimittaa tarkastuksensa, ennenkuin\nValentine kiireesti astui salonkiin. Hänellä oli edelleenkin punainen\nsilkkipukunsa yllään, mutta mustan timanttikoristeen hän oli jättänyt\npois.\n\nKrag näki heti, että hän oli nyt melkoista totisempi kuin muutama\nminuutti sitten -- Grand Hotelin valaistussa juhlasalissa. Häneen oli\ntullut jotain hermostunutta ja levotonta.\n\n-- Minua väsyttää kovin, puheli hän, ja siksi pyytäisin teitä sanomaan\nsanottavanne mahdollisimman lyhyesti. On jo myöhä.\n\n-- Minullakin on hyvin vähän aikaa, vastasi Asbjörn Krag. -- Ennen\npuoli kahta tänä yönä minun on pelastettava eräs ihmishenki. Olemmeko\nkahden?\n\nValentine nyökkäsi.\n\n-- Eikö viereisessä huoneessakaan ole ketään kuuntelijaa.\n\n-- Ei.\n\nAsbjörn Krag meni nopeasti suuren peilin luo ja otti käteensä\nantiikkisen uurnan.\n\n-- Kaunis esine, sanoi hän ihastellen, -- erittäin kaunis esine. Ja\nluultavasti hyvin kallisarvoinen.\n\n-- Onko uurnalla mitään tekemistä meidän keskustelumme kanssa? kysyi\nValentine kummastellen.\n\n-- Ja tämä peili, jatkoi Krag aivan tyynesti, -- on hyvin kaunis peili.\n\nKun hänen piti asettaa uurna takaisin peilipöydälle, liikahti hän\njotenkuten kömpelösti, niin että tulikin sysänneeksi uurnalla peilin\nlasia.\n\nPeili särkyi, ja sirpaleet putosivat helisten lattialle.\n\n-- Pyydän anteeksi, sanoi Krag ihan onnettoman näköisenä, -- pyydän\ntuhannesti anteeksi. Mielihyvällä otan korvatakseni peilin.\n\nValentine seisoi sanattomana hämmästyksestä nähdessään hänen\nilmitahallisen hävitystyönsä.\n\nMutta Krag pisti tyynesti kätensä suureen aukkoon, jonka oli lyönyt\npeiliin. Vastassa oli villainen kangas, joka antoi myöten hänen\npainaessaan.\n\n-- Sitä arvelinkin, mutisi hän ja työnsi koko peilin syrjään. --\nMinusta ihan tuntui, että tämä kaunis peili kätki taaksensa aukon.\n\nPeilin takana oli vain tumma oviverho. Krag tempasi sen syrjään ja\nkuuli samassa oven paukahtavan kiinni viereisessä huoneessa. Hän\nhyppäsi sinne, sai hapuilemalla käsiinsä sähkönappulan ja väänsi valon.\n\nHän seisoi ruokasalin tapaisessa. Luotuaan nopean silmäyksen\nympärilleen hän näki, ettei huoneessa ollut ketään ihmistä. Mutta\nselvää oli, että sieltä oli joku juuri lähtenyt, urkkija, joka oli\naikonut peilin takana kuunnella keskustelua.\n\nKrag meni ovelle ja pani sen salpaan.\n\nSitten hän kääntyi ja palasi rikkinäisen peilin ohitse takaisin hienoon\nsalonkiin, missä Valentine aivan tyynenä odotti häntä.\n\nHän salpasi salonginovenkin.\n\nSitten hän kääntyi \"petohämähäkkiin\" päin.\n\n-- Minä ihailen teitä, sanoi hän. -- Hiljainen tyyneytenne herättää\nminussa todella kunnioitusta.\n\n-- Ja minä olen aivan sanattomana teidän julkeutenne takia, vastasi\nValentine.\n\n-- Kadutteko että päästitte minut sisään?\n\n-- En, vastasi \"petohämähäkki\", ja hänen silmänsä välähtivät\nvoitonriemuisesti. Sitten hän lisäsi:\n\n-- Minusta tuntuu siltä, että olette mennyt satimeen, herra\nsalapoliisi.\n\nAsbjörn Krag kohautti olkapäitään.\n\n-- Puhukaamme nyt vakavasti keskenämme, sanoi hän. -- Väylä on selvä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKuoleman edessä.\n\n\nValentine oli käynyt hyvin kalpeaksi. Nähdessään Asbjörn Kragin\nuhkaavan käytöksen hän astui soittokelloa kohden kutsuakseen apua.\n\nSalapoliisi oivalsi silmänräpäyksessä hänen liikkeittensä tarkoituksen.\nSamassa tuokiossa hän kiskaisi sähköjohdon poikki.\n\n-- Älkää yrittäkö huutaa, sanoi hän, se kävisi teille kalliiksi.\n\nValentine seisoi nyt hievahtamatta paikallaan nojaten erään tuolin\nselkämykseen. Hän oli silminnähtävästi tavattoman kiihtynyt. Hänen\nrintansa kohoili nopeasti, ja hänen suuret, tummat silmänsä ihan\nsäkenöivät raivosta.\n\n-- Aiotteko murhata minut? kysyi hän.\n\n-- Mahdollisesti, vastasi Krag.\n\nHän osoitti erästä nojatuolia.\n\n-- Istukaa, sanoi hän. -- Minulla on ainakin sitä ennen hieman\npuhuttavaa teille.\n\n-- Sitä ennen?\n\nSalapoliisi katsoi Valentineen.\n\n-- Te olette ihan kalpea, jatkoi hän. -- Te tuotatte minulle\npettymyksen, rouva Kempel.\n\n-- Pettymyksen?\n\n-- Niin, sillä minä olen aina tuntenut olevani siinä uskossa, että\nteitä on mahdoton saada pelkäämään.\n\nValentine teki kieltävän liikkeen kädellään ja aikoi vastata, mutta ei\nsaanut sanaa suustaan.\n\n-- Ja minä voinkin vakuuttaa teille, sanoi Asbjörn Krag totisesti ja\nkovemmalla äänellä, -- ettette vielä milloinkaan ole ollut\nvaarallisemmassa asemassa kuin nyt.\n\n-- Todellakin? Täälläkö omassa asunnossani, omassa\nyksityissalongissani?\n\n-- Niin.\n\n-- Kuinka teille voi juolahtaa mieleenkään, että minä muka pelkään?\n\n-- Sehän näkyy aivan selvään. Koko käytöksenne sen todistaa. Katsokaa\nmiten kätenne vapisee.\n\nValentine veti kätensä vaistomaisesti pois.\n\n-- Te siis tunnette minut, jatkoi Asbjörn Krag. -- Minä en ole\nkaivosinsinööri Kvam.\n\n-- Sitä olen koko ajan aavistanut.\n\n-- Olen salapoliisi Asbjörn Krag.\n\n-- Tokkohan.\n\n-- Keneksi sitten luulette minua?\n\n-- Joksikin pahantekijäksi. Ehkä murtovarkaaksi tai murhaajaksi.\nPoliisimies ei tällä tavoin tunkeudu yksityiseen asuntoon.\n\n-- Tuo on pelkkä puheenparsi, sanoi Krag. -- Te ymmärrätte erittäin\nhyvin kuka minä olen ja tiedätte asianikin.\n\nValentine ei vastannut.\n\n-- Eiköhän istuta? kysyi Krag. -- Minulla olisi teille puhumista.\n\n-- Ennenkuin murhaatte minut?\n\nKrag kohautti olkapäitään.\n\n-- Riippuu siitä, millaiseksi keskustelumme muodostuu, sanoi hän.\n\n-- Mutta ellen minä nyt tahdo puhua kanssanne?\n\n-- Hätätilassa minä pakotan teidät siihen.\n\n-- Minä haen apua. Avaan ikkunan ja huudan apua.\n\nHän lähestyi ikkunaa.\n\nAsbjörn Krag veti taskustaan revolverin ja tähtäsi häntä.\n\n-- Silloin joudutte heti ammutuksi, sanoi hän painokkaasti.\n\nValentine katsahti Kragin uhkaaviin kasvoihin ja seisahtui.\n\n-- Näytte viivyttelevän, sanoi salapoliisi. -- Olette luultavasti\nennenkin seisonut revolverin suun edessä. Te ymmärrätte milloin tosi on\nkysymyksessä, milloin pelkkä leikinteko. Olkaa ihan vakuutettu, rouva\nKempel, minä en vielä milloinkaan ole ollut niin totinen kuin nyt olen.\n\nValentine astui askelen ikkunaa kohti, mutta pysähtyi jälleen. Sitten\nhän tuli yhtäkkiä aivan tyyneksi. Hän astui suoraan Asbjörn Kragin\nkiiltävän revolverin eteen ja sanoi äänellä, joka ei ilmaissut\nvähintäkään mielenliikutusta:\n\n-- Herra poliisimies, tahdon kuulla teitä. Istukaa.\n\nValentine istahti pöydän ääreen ja katsoi kysyvästi Asbjörn Kragiin,\njoka istuutui häntä vastapäätä. Salapoliisi laski revolverin pöydälle.\n\n-- Minua väsyttää, sanoi Valentine. -- Teillä ei mahda olla kovin\npaljon minulle puhuttavaa. Annan teille kaksikymmentä minuuttia.\n\nAsbjörn Krag katsoi kelloaan.\n\n-- Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, sanoi hän. -- Kymmenessä minuutissa\nminun pitää suoriutua teistä. Kello puoli kahdelta Falkenberg odottaa\nminua vaunuineen. Siis, mennäkseni suoraan asiaan, _missä Ada on?_\n\nValentine hytkähti väkisinkin, eikä tämä liikahdus jäänyt Kragin\nvalppaalta silmältä huomaamatta.\n\n-- Ada? vastasi Valentine. -- Mistä minä tietäisin? En tunne ketään sen\nnimistä.\n\n-- Te olette jo ilmaissut itsenne, sanoi Krag. -- Suotta kulutatte\naikaa moisilla verukkeilla.\n\n-- Ettekö tahdo selittää tarkemmin? kysyi Valentine hymyillen\nivallisesti.\n\n-- Mielihyvällä, vastasi Krag. -- Olen poliisimiehenä, jo aikoja ennen\nkuin konsuli Falkenberg kävi luonani, suurella mielenkiinnolla tutkinut\nteitä ja toimianne. Minulle selvisi heti, että kaunis Valentine, joka\nniin pian oli osannut valloittaa koko kaupungin, oli rikoksentekijä.\nTeidän tietänne, hyvä rouva, on viimeisten viiden vuoden aikana\nosoittanut sarja salaperäisiä kuolemantapauksia, etupäässä itsemurhia.\nOstenden ja Monte Carlon salaisilta poliiseilta olen saanut tietoja,\njoiden suhteen ei voi erehtyä. Te puuhailette rosvojoukon etunenässä,\njoka viime aikoina on kulkenut Euroopan halki ryöstäen. Minä ihailen\noveluuttanne. Tuontuostakin on joku apureistanne sortunut, joutunut\npoliisin ansoihin tai kuollut. Mutta te olette aina osannut selviytyä\nkiinni joutumatta. Tarvitseeko minun luetella mitä kaikkea te olette\ntässä kaupungissa pannut toimeen? Te olette ryöstänyt Falkenbergin\nkassakaapin. Tiesitte minkä nimisen naisen kanssa hän on salakihloissa\nja arvasitte hänen käyttäneen tätä nimeä kirjainlukkonsa avaimena. Te\nolette kyninyt puhtaaksi hänen veljensä ja tehnyt hänet onnettomaksi,\nniin että hän vihdoin päätti päivänsä omin käsin. Älkää yhtään hymyilkö\nnoin ylimielisesti, rouva Kempel, hän oli kunnon poika, mutta siinä\nkohden olen yhtä mieltä kanssanne, että hän oli heikko ihminen.\nSittemmin olette koettanut antaa Einar Falkenbergille tuhoisan iskun\npanemalla erään kätyrinne syyttämään häntä pelipetoksesta. Hanke meni\nmyttyyn, koska minä, kuten kyllä olette ymmärtänyt, älysin juonen ja\ntein sen tyhjäksi viime hetkessä. Eikä teistä voine olla muuta kuin\nkohtuullista, että käytin tilaisuutta kääntääkseni skandaalin teidän\nkätyriänne vastaan. Lopuksi olette koettanut kostaa ja turvata horjuvaa\nasemaanne ryöstämällä panttivangiksenne viattoman nuoren tytön, Adan.\nMinä ymmärrän, hyvä rouva Kempel, että teillä on suuret suunnitelmat\ntäällä Kristianiassa, missä on siksi runsaasti varakkaita nuoria miehiä\nja missä on niin helppo rosvota, täällä kun ei olla totuttu moisiin\nsuurisuuntaisiin yrityksiin. On siis varsin helposti ymmärrettävissä,\nettä olette koettanut torjua vastustajanne hyökkäykset ryöstämällä tuon\nnuoren tytön. Olen lukenut kirjeen, jonka olette lähettänyt\nFalkenbergille, ja ihailen älyänne ja rohkeuttanne, mutta teidän täytyy\nmyöntää, että olette hävinnyt pelissä. Olette pelannut paljosta, mutta\nolette hävinnyt. Älkää toki olko noin ikävystyneen ja välinpitämättömän\nnäköinen, lopetti Krag. -- Minä sanon toistamiseen, että henkenne on\nsuuressa vaarassa.\n\nValentine mietti hetkisen, ennenkuin vastasi. Sitten hän sanoi:\n\n-- Entä todisteet?\n\n-- Minulla on takeena se, jatkoi Krag aivan tyynesti, -- että pidän\nteitä tässä revolverini suun edessä, kunnes väkeni on löytänyt nuoren\ntyttö poloisen. Tuolla ulkopuolella on mies, joka odottaa merkkiä\nminulta. Huudan hänelle välttämättömimmät käskyt. Kun Ada on löydetty,\nniin mies palaa tänne ilmoittamaan sen minulle.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten minä kumarran teille kohteliaasti ja lähden tieheni, mutta\nhuomispäivänä kello yksi saatan teidät rautatieasemalle ja pidän\nhuolen, että joudutte junaan, joka vie teidät ulkomaille. Jäähyväisiksi\nlupaan teille kukkavihon.\n\n-- Mutta jos kieltäydyn lähtemästä kaupungista.\n\n-- Silloin teidän käy huonosti. Syntyy uusi taistelu, ja siinä\ntaistelussa minä voitan.\n\n-- Oletteko varma siitä?\n\n-- Aivan varma.\n\nValentine mietti hetkisen.\n\n-- Asia on niinkuin kerroitte, sanoi hän. -- Koska ei ole todistajia\nläsnä, voin kernaasti tunnustaa pelanneeni semmoista peliä, mistä minua\nsyytätte.\n\n-- Aivan tarpeeton tunnustus, huomautti Krag.\n\n-- Hyvin mielelläni suostuisin pyyntöönne, jatkoi Valentine\nvälittämättä salapoliisin huomautuksesta, -- mutta en voi.\n\n-- Toisin sanoen ette tahdo, vastasi Krag ottaen pöydältä aseensa.\n\n-- Ei, tahtoisin kyllä, mutta en voi.\n\nPoliisimies punnitsi miettiväisesti revolveria kädessään.\n\n-- Miksi ette? kysyi hän.\n\n-- Siksi etten tiedä missä Adaa säilytetään.\n\n-- Valehtelette.\n\n-- Enkä valehtele, sen vannon kautta elävän Jumalan.\n\nAsbjörn Krag pani kellonsa pöydälle eteensä ja kohotti revolveria.\n\n-- Siinä tapauksessa minun täytyy todella surkutella teitä, sanoi hän.\n-- Olette mennyttä.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Minun on näin ollen sittenkin pakko ampua teidät, vastasi Krag.\n\nValentine tuijotti rohkeasti revolverin suuhun.\n\n-- Teillä on kolme minuuttia elämisen aikaa, jatkoi Krag tyynesti kuten\naina.\n\nYhtäkkiä Valentine näytti muistavan jotakin, ja hänen kasvoillaan\nvilahti iloinen ilme.\n\n-- Kolme minuuttia, mutisi hän. -- Se ei ole paljon. Voisinhan\ntunnustaakin.\n\n-- Ahaa.\n\n-- Minä tiedän missä Ada on.\n\n-- Ja tahdotte sanoa sen minulle!\n\n-- En.\n\nAsbjörn Krag ei vastannut. Hän vilkaisi kelloon, joka tikitti hänen\nedessään pöydällä.\n\n-- Kaksi minuuttia, virkkoi hän.\n\nValentine katsahti salapoliisiin ja alkoi vapista.\n\n-- Suuri Jumala! kuiskasi hän.\n\n-- Mikä on?\n\n-- Oletteko joskus katsellut kuolemaa silmiin, herra salapoliisi?\n\n-- Monestikin.\n\n-- Oletteko silloin tuntenut mielenliikutusta, oletteko pelännyt?\nOletteko kalvennut?\n\n-- En koskaan. Olen varma kylmäverisyydestäni.\n\n-- Nyt ymmärrän, että teillä on tosi mielessä, kuiskasi Valentine,\nsillä _nyt te olette kalpea kuin ruumis_.\n\n-- Selitän siis teille asianlaidan, sanoi Krag nousten seisomaan. --\nTotta on, ettei meillä ole minkäänlaisia todisteita teitä vastaan. Te\nolette siinä suhteessa ollut ovelampi kuin kukaan muu pahantekijä,\njonka olen tavannut. Vaikka te nyt tällä hetkellä tunnustaisitte\nminulle kaiken ja minä laatisin siitä raportin oikeudelle, niin\nsittenkin voisitte myöhemmin kieltämällä säilyttää asemanne. Pahimmassa\ntapauksessa voitaisiin joitakin \"pieniä säännöttömyyksiä\" lukea\nmustasukkaisuuden, hyljeksityn rakkauden tai muun semmoisen syyksi. Ja\nsitäpaitsi tiedätte itse, että oikeudenkäynti vain häpäisisi Charlie\nFalkenbergin muistoa ja kenties vielä enemmän useita elossaolevia\nhenkilöitä, muiden muassa kamariherra Totenia. Olen täydelleen samaa\nmieltä kuin tekin siinä suhteessa, että saatatte olla kutakuinkin\nhuoleton. Siksi olenkin ryhtynyt asiaan tällä tapaa. No niin, jatkoi\nsalapoliisi totisesti, tähdäten revolverillaan, -- tahdotteko sanoa\nminulle missä Ada on?\n\n-- Jos nyt vastaan kieltävästi?\n\n-- Silloin ammun teidät.\n\nValentine katsoi häneen tutkivasti.\n\n-- Te olette merkillinen mies, sanoi hän. -- Aivan epäröimättä voisitte\nruveta murhaajaksi!\n\n-- Erehdytte, vastasi Krag. -- Minua ei kukaan epäile vähimmässäkään\nmäärässä, tunnettua, koeteltua salapoliisia. Olettakaamme, että nyt\nammun teidät -- ja sen minä teen, ellette kerro minne Ada on kätketty\n--, niin pahimmassa tapauksessa tänne juoksee ihmisiä, eikö totta?\n\n-- Se on hyvin luultavaa. Ainakin omat palvelijani rientävät tänne,\nennenkuin ehditte kadota.\n\n-- Erehdytte taaskin, sanoi salapoliisi. -- Minä en aio kadota. Aion\njäädä tänne ja ottaa vastaan ketä mahdollisesti saapuu. Mitä itseeni\ntulee, voin sanoa teille sen verran, että olen maailman parhaita\nrevolverinkäyttäjiä. Osaan teihin miten ikinä tahdon, esimerkiksi\noikeaan ohimoon, niin että kuula tulee vasemmasta korvasta ulos. Te\nkuolette siihen paikkaan, minä taivutan sormenne revolverini ympäri, ja\nitsemurha on valmis.\n\n-- Silläkö tavalla poliisi esiintyy tässä maassa?\n\n-- Tällä hetkellä en esiinny poliisimiehenä, vaan ihmisenä. Jossakin\npaikassa pidetään nuorta viatonta tyttöä telkien takana. Olen koettanut\nkaikki lailliset keinot pelastaakseni hänet, mutta ymmärrän, ettei\nniistä ole apua. Olen aivan varma, että te milloin tahansa\ntoimittaisitte hänet hengiltä, jos sillä voisitte parantaa asiaanne.\nNuori tyttö löydetään joesta hukkuneena ilman ulkonaisia väkivallan\nmerkkejä. Täällä meillä ei olla murhiin tottuneita eikä osata erottaa\nmurhaa tapaturmasta, joten semmoinen löytö ei niinmuodoin herättäisi\nmitään huomiota. Ada on siis hengenvaarassa, ellei hän jo ole kuollut,\nja minä olen vannonut pelastavani hänet tänä yönä.\n\n-- Koetan seurata ajatuksenjuoksuanne, vastasi Valentine, joka\nilmeisesti puhui vain aikaa voittaakseen. -- Jos nyt kieltäydyn\nantamasta vaatimianne tietoja, mitä sitten tapahtuu? Aiotteko tappaa\nminut?\n\n-- Aion, sen vannon.\n\n-- Mutta ettehän te sillä pääse askeltakaan lähemmäksi Adaa.\n\n-- Erehdytte. Silloin _te_ olette leikistä poissa, eikä apulaisillanne\nole enää mitään aihetta pitää tyttöä vangittuna. Sitäpaitsi meille on\noleva pikkuseikka saada ilmi hänen kätköpaikkansa, sitten kun te olette\npelistä poissa ettekä enää voi rohkeudellanne ja nerokkaalla\noveluudellanne asettaa tiellemme esteitä. Näette siis, ettei minulla\nole muuta neuvoa, jos tahdon vapauttaa Adan tänä yönä. Te joko\nilmaisette minulle hänen olinpaikkansa tahi ette ilmaise. Jälkimäisessä\ntapauksessa teen teidät vaarattomaksi.\n\n-- Mutta minä jatkan vielä vähäisen, sanoi Valentine, joka jo puhui\naivan tyynesti. -- Edellyttäkää nyt, että suostun esitykseenne ja\nmainitsen teille jonkun paikan, missä Adaa pidetään piilossa. Mitä\ntakeita teillä on siitä, etten valehtele?\n\n-- Minä odotan, kunnes saan väeltäni sanan, vastasi Krag.\n\n\n\n\nXIX.\n\nHurja leikki.\n\n\nValentinen ilmeestä näkyi, että hän tiesi Asbjörn Kragin tarkoittavan\ntotta uhkauksillaan. Ja totta hän tarkoittikin, sillä hän oli lujasti\npäättänyt tällä hetkellä väkisinkin ottaa asiasta selvän. Pahimmassa\ntapauksessa hän oli valmis ampumaan tuon vaarallisen naisen, ja hän\ntiesi sisimmässään, ettei sellainen teko milloinkaan tuottaisi hänelle\ntunnonvaivoja, sillä siten hänen olisi onnistunut hävittää paha ja\nrikoksellinen olento maan päältä. \"Petohämähäkki\" oli alkanut käydä\nhuomattavan levottomaksi. Hän ei enää tuijottanut kylmäverisesti\nrevolverin suuhun. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, ja hän\nkuulosteli jännittyneenä, ikäänkuin odottaen apua jostakin.\n\n-- Yksi minuutti, sanoi Krag.\n\nSalapoliisi oli todella käynyt tavattoman kalpeaksi. Hänen ohuet\nhuulensa olivat miltei valkoiset. Hän tuijotti varmalla katseellaan\nValentinea ja tähtäsi revolverilla hänen oikeaan ohimoonsa. Ja samalla\nhänen mielenmalttinsa oli niin suuri, ettei ase vähääkään vapissut\nhänen kädessään. Hän tiesi osaavansa varmasti maaliin. -- Puoli\nminuuttia.\n\nValentine nousi yhtäkkiä vapisten. Hän oli peloissaan ja kiihtynyt.\n\n-- Seis! huudahti hän.\n\n-- Te siis antaudutte?\n\n-- Niin, minä annan myöten. Saatte tietää missä Ada on.\n\nKrag laski aseensa.\n\n-- Elääkö hän?\n\n-- Elää.\n\n-- Mutta miksi hän sitten ei ole voinut antaa mitään elonmerkkiä\nitsestään?\n\n-- Siksi että hänet on pantu telkien taa mielenvikaisena.\n\n-- Onko hän... onko hän saanut kärsiä paljon?\n\nValentine ei vastannut.\n\n-- Jos hän on saanut kärsiä, jatkoi Krag, niin ei teistä kukaan vältä\nminun kostoani.\n\n-- Minä pelkään teitä, vastasi Valentine. -- Minä ihailen\nkylmäverisyyttänne ja rohkeuttanne.\n\nKrag seisoi aivan hänen edessään. Kiihtymys ja mielenliikutus oli\nlevittänyt hienoa punaa Valentinen kaulalle ja tehnyt hänet entistä\nkauniimmaksi.\n\nValentine ymmärsi mitä Krag ajatteli katsellessaan häntä, ja hymy\nvilahti hänen huulillaan.\n\nHän oli saanut osan tavallista varmuuttansa takaisin. Hän puhui\ntyynesti ja päättäväisesti, eikä ääni vapissut.\n\nAsbjörn Kragilla oli edelleenkin revolveri kädessä, mutta hän piti sen\nmaata kohti suunnattuna.\n\n-- Säästäkää kohteliaisuutenne, sanoi hän. -- Tehkäämme nopeasti loppu\ntästä kiusallisesta kohtauksesta.\n\n-- Kun minä nyt siis ilmaisen teille mistä Ada on löydettävissä, jatkoi\nValentine tyynesti, täytyy minulla kai olla jokin varmuus siitä, että\nte pidätte mitä olette minulle luvannut.\n\n-- Ulkomaanjuna lähtee huomenna kello yksi päivällä, vastasi Asbjörn\nKrag. -- Ei kukaan ole estävä teitä lähtemästä siinä junassa.\n\n-- Entä jos en lähde?\n\n-- Olen jo sanonut teille, että siinä tapauksessa saatte vastata\nseurauksista. Mitä vakavimmin tahdon kehottaa teitä lähtemään. Ellette\nolisi ollut siksi varovainen, että hankitte suojaksenne Adan\npanttivangiksi, olisitte jo aikoja sitten istunut lukkojen ja salpain\ntakana. Ennen kello yhtä huomenna ei kukaan koske teihin. Mutta ellette\nlähde matkoihinne, niin teidät heti vangitaan joukkueinenne. Minä teen\ntämän myönnytyksen ainoastaan pelastaakseni viattoman nuoren tytön,\njolle tietysti jokainen minuutti voi olla kallis. -- Jätän sikseen myös\nkostotyönne, jonka uhriksi joutui eräs tovereistanne kamariherran\nmaatilalla. Te tapoitte hänet, koska hän alkoi käydä vaivalloiseksi ja\ntahtoi ilmaista Adan olinpaikan. Hän sai varmaan tekojensa mukaisen\nlopun. Mutta siitä kaappauksesta, jonka olette aikonut panna toimeen\nkamariherran talossa, saatte kuin saattekin koreasti luopua, sen minä\ntakaan.\n\n-- Ettekö siis anna mitään muuta varmuutta lupauksenne vakuudeksi?\nkysyi Valentine kuiskaamalla.\n\n-- En. Muuta vakuutta kuin kunniasanani ette voi saada, rouva Kempel,\nmutta siinä onkin enemmän kuin tarpeeksi. Jos te puolestanne täytätte\nosanne välipuheesta, niin tahtoisinpa nähdä mikä minut estäisi\ntäyttämästä omaa osaani..\n\nValentine katsoi häneen kauan ääneti.\n\n-- Minä uskon teitä, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä.\n\nAsbjörn Krag nyökkäsi, mutta ei hievahtanutkaan tarttuakseen\nojennettuun käteen.\n\nValentine vavahti. Hän oli ilmeisesti loukkaantunut syvästi, mutta hän\nhymyili sanoessaan:\n\n-- Moni mies olisi pitänyt itseään onnellisena, jos olisi saanut\nsuudella kättäni.\n\nKrag ei vastannut.\n\n-- Mutta koska nyt kerran olette voittanut minut, jatkoi Valentine,\nsallitte ehkä minun antaa teille pienen muiston tästä omituisesta\nyhdessäolostamme.\n\n-- Muiston?\n\n-- Niin, tämän pienen kukkavihon, vastasi Valentine mielistelevästi.\n\nJa nyt tapahtui jotain, joka puolta tuntia myöhemmin vaikutti\nratkaisevasti vakavassa tilanteessa.\n\nTällä hetkellä se osoitti ainoastaan, että tuo vaarallinen nainen yhä\nedelleen taisteli pelastaakseen asemansa; se osoitti, ettei hän\nkammonnut mitään keinoa, vaan että hän jännittämällä jokaisen hermonsa\nkoetti voittaa pientä pelastuksen mahdollisuutta, pienen pientä\nmahdollisuutta vapautua tuosta voimakkaasta, tyynestä, kalpeasta\nmiehestä, joka uhkaavana piteli revolveria kädessään.\n\nTapahtuma oli tällainen:\n\n-- Tämän pienen kukkavihon, sanoi Valentine ottaen pöydältä kimpun\nvaaleanpunaisia ruusuja.\n\nJa hänen äänessään oli sillä hetkellä tosiaankin liikuttava\navuttomuuden ja toivottomuuden sointu. Hänhän oli vain nainen, ja\ntahtoihan Asbjörn Krag toki ottaa vastaan kukkavihon, jottei loukkaisi\nhäntä vielä enemmän ja jotta keskustelusta vihdoin tulisi loppu.\n\n-- Minä rakastan rohkeutta ja päättäväisyyttä, ilmenipä se missä\ntahansa, kuiskasi Valentine astuen ruusukimppu oikeassa kädessään\nlähemmäksi poliisimiestä. Hänessä oli jälleen jotain kissamaista,\nhiipivää, jotain tiikerimäistä sulavuutta, joka värisytti Asbjörn\nKragia. Ja yhtäkkiä salapoliisi pysäytti hänet äänekkäällä, tuimalla\nkäskyllä.\n\n-- Ei askeltakaan edemmäksi, sanoi hän. -- Jos tulette lähemmä, niin\nammun.\n\nValentine pysähtyi kauhistuneena.\n\n-- Pankaa kukat kädestänne pöydälle, käski Krag.\n\nValentine viivytteli.\n\n-- Totelkaa silmänräpäyksessä!\n\nHän laski kukkavihon hiljaa pöydälle.\n\nAsbjörn Krag otti sen varovasti käteensä ja pudisti sitä. _Pitkä,\nterävä tikari_ oli kätketty vaaleanpunaisten ruusujen keskelle. Nyt se\nputosi lattialle ja kierähti matonreunan alle.\n\n-- Koska niin tahdotte, sanoi Krag haistellen ruusuvihkoa, -- mutta\nantakaa se minulle ilman piikkejä.\n\n-- Siinä meni viimeinen keino, mutisi Valentine.\n\nHän oli nyt todella peloissaan. Hän vapisi kauhusta ja kulki\nedestakaisin huoneessa kädet rukoilevasti koholla ja katse tähdättynä\nrevolveriin, joka nyt jälleen oli ojennettuna hänen päätänsä kohti.\n\n-- Viimeinen keino, mutisi hän uudelleen.\n\n-- Teiltä on siis mahdoton saada mitään tietoja, sanoi Krag.\n\n-- Ei, ei, vastasi hän nopeasti. -- Saatte tietää kaiken, minä en salaa\nenää mitään.\n\nHänen viimeinen keinonsa, murhayritys, oli paljastunut niin\nnöyryyttävällä tavalla, että epätoivo sen johdosta oli ilmeisesti\nkokonaan murtanut hänet. Nyt hän oli semmoisessa tuskassa ja\nsielullisessa hajaannustilassa, että saattoi olla valmis puhumaan mitä\nhyvänsä, antamaan ilmi liittolaisensa, paljastamaan kaikki salaisuudet.\n\nAsbjörn Krag ymmärsi tämän. Hän oli tutustunut asianlaitaan\noikeussaleissa, nähnyt miten rikoksentekijät, kun kaikki tiet ovat\nummessa, heittäytyvät suin-päin täydelliseen ja suoraan tunnustukseen,\nikäänkuin siitä löytäen vapautuksen.\n\nJa nyt hänen ei tarvinnut enää kysyä.\n\n-- Ada on täällä Kristianiassa, muka mielenvikaisena, sanoi Valentine.\n-- Hän asuu erään vanhan, kiltin naisen luona, joka on aivan syytön\nkaikkeen.\n\n-- Osoite?\n\nValentine ilmoitti osoitteenkin, erään Töienhavenin lähellä sijaitsevan\ntalon, ja mainitsi kerroksen sekä emännän nimen. Hän puhui hyvin\nnopeasti, melkein huohottaen, ja sekoitti tunnustukseensa kaikenlaisia\nvakuutteluja, että hänen oli ollut pakko näin menetellä, että hän\nluotti Asbjörn Kragin lupaukseen, mitä vapaaseen lähtöön tuli, j.n.e.\nPoliisimies oli täydelleen masentanut hänet.\n\nAsbjörn Krag kirjoitti tiedonannot pienelle paperipalaselle, jonka\nympäri hän sitten kääri nenäliinansa.\n\nValentine seurasi hänen valmistelujaan mielenkiintoisesti ja näytti\ntyyntyvän jonkun verran.\n\nKrag astui avoimen ikkunan ääreen, mutta ei silti irroittanut silmiään\nhetkeksikään Valentinesta.\n\nHän antoi vihellysmerkin, ja heti kuului kadulta vastaukseksi\nsamanlainen. Siellä oli Jens, hänen tarmokas apulaisensa, odottamassa\nhänen määräyksiään.\n\nKrag heitti nenäliinan hänelle ja lausui vain nämä kaksi sanaa:\n\n-- Seuraa ohjeita.\n\nSitten hän sulki ikkunan ja kääntyi jälleen Valentineen päin.\n\n-- Meillä on vielä puoli tuntia aikaa olla toistemme seurassa, sanoi\nhän. -- Nyt olen lähettänyt väkeni taloon, jonka mainitsitte, ja\nvähemmässä kuin puolessa tunnissa voin tuskin odottaa heiltä mitään\ntietoja. Toivon, ettette ole keksinyt taas jotain uutta kepposta minun\nvaralleni.\n\n-- En ole, saatte olla huoleti tällä kertaa, vastasi Valentine. -- Olen\nmenettänyt kaiken.\n\n-- Hyvä. Sittenpä mielisin kysyä teiltä erästä asiaa. Miksi tuo\nmies-parka siellä Övren kartanossa murhattiin?\n\n-- Minä sain asiasta tiedon vasta sitten, kun se jo oli tapahtunut,\nvastasi Valentine. -- Hän oli roisto, hän tahtoi kavaltaa meidät. Olin\ntosin jo kauan epäillyt häntä ja käskenyt väkeäni olemaan varuillaan\nhänen suhteensa, mutta mitään suoranaista osaa minulla ei ole\nrankaisemisessa. Tietäkää, herra poliisimies, että meidän\nkirjoittamattomat lakimme ovat paljon ankarammat kuin yhteiskunnan\nkirjoitetut. Hän sai muuten ansionsa mukaan. Hän on eläissään tehnyt\nniin monta rikosta, että kuolemanrangaistus oli enemmän kuin\noikeutettu. Mitä minun siihen tulee, että hän oli saanut tunnonvaivoja\nja tuumi ruveta paremmaksi ihmiseksi. Hän uhkasi lopulta suorastaan\nantaa meidät ilmi, ja siksi hänet oli raivattava tieltä pois.\n\n-- Minä näin hänen olkapäässään erään merkin, sanoi Krag istuen yhä\nrevolveri kädessä.\n\n-- Se oli muisto kaleerivankeudesta, mutisi Valentine. -- Hän rupesi\nmeidän mieheksi, kun autoimme häntä karkaamaan sieltä. Hän osoitti mitä\nmustinta kiittämättömyyttä tahtoessaan sittemmin kavaltaa meidät. Minä\nen häntä enää muistele.\n\nSalapoliisi katsoi kelloaan.\n\n-- Sinä aikana, mikä meillä on tässä vielä jäljellä, ennenkuin väkeni\nilmoittaa minulle, että Ada on löydetty, aloitti hän, voisimme\nsopivasti ajan kuluksi järjestää muut välimme.\n\nValentine tuijotti häneen käsittämättä mitään.\n\n-- Tarkoitukseni ei ole, jatkoi Krag, lähettää teitä huomenna\nulkomaille aivan rahattomana, mutta teidän on kuitenkin muistaminen,\nettä olen tässä jutussa tavallani konsuli Falkenbergin asianajaja. Hän\nkääntyi puoleeni saadakseen selkoa kirjainlukon salaisuudesta ja noiden\nkahdenkymmenenviiden tuhannen kruunun katoamisesta. Te tarjositte\nkerran Einar Falkenbergille kaksikymmentä tuhatta kruunua hänen\nveljensä velkojen suoritus-avuksi. Tarjous oli teidän puoleltanne\ntarkoitettu osittain silmänlumeeksi, osittain solvaukseksi. Falkenberg\nkäsitti sen yksinomaan solvaukseksi. Minä sitävastoin en näe mitään\nalentavaa siinä, että minä hankin hänelle rahat, mitkä te todenperästä\nolette varastanut häneltä. Tapoihini kuuluu, että toimitan tehtäväni\nmahdollisimman perinpohjaisesti, ja ilman noita kahtakymmentäviittä\ntuhatta ei tämän jutun ratkaisu olisi aivan täydellinen. Toisin sanoen,\ntahdotteko olla hyvä ja panna nuo varastetut rahat tähän pöydälle?\n\nAsbjörn Krag, joka tunsi \"petohämähäkin\" ahneuden, odotti nyt\njonkinlaista sisunpurkausta tämän pyynnön johdosta.\n\nValentine rypistikin otsaansa, mutta rypyt silisivät kohta jälleen ja\nhän kysyi kummastellen:\n\n-- Vaaditteko todellakin sitä?\n\n-- Ehdottomasti.\n\n-- Mutta minulla ei ole rahojani eikä arvoesineitä tässä huoneessa,\nvastasi Valentine. -- Saatte siis antaa minun mennä noutamaan niitä.\n\nHän oli jo menossa viereisiin huoneihin, kun revolverin uhkaava liike\npysäytti hänet.\n\n-- Seis! huusi Krag. -- Ei askeltakaan.\n\nValentine kääntyi takaisin, ja salapoliisi pani merkille hänen\nkasvojensa jännittyneen ilmeen. Kragista tuntui, että tuo nainen\njälleen punoi jotain juonta, ja se hermostutti häntä hiukan.\n\n-- Minä en ole niin tyhmä, sanoi hän, että päästäisin teidät muihin\nhuoneisiin.\n\n-- Ajattelin vain noutaa ne kaksikymmentäviisi tuhatta --\n\n-- Niinpä tietenkin. Ja samalla hälyyttää ystäviänne.\n\n-- Ystäväni eivät ole täällä.\n\n-- Sitä en usko. Ja sitäpaitsi olen jo huomannut minne olette kätkenyt\nrahanne.\n\n-- Todellakin?\n\n-- Vetäkää syrjään tuo vasemmalla oleva verho, juuri se keltainen\nsiinä. Te viivyttelette, näemmä. Minusta tuntuu siltä, kuin te\nryhtyisitte vanhaan hurjaan leikkiinne taas, rouva Kempel. Minä en ole\nyhtä kärsivällinen enää. Nyt kohotan revolverin uudelleen ja pyydän\nvielä kerran teitä vetämään syrjään nuo keltaiset silkkiverhot.\n\nValentine repäisi äkisti verhot syrjään. Asbjörn Kragin täytyi hymyillä\nnähdessään mitä niiden takana piili: seinään upotettu rautaovi ja siinä\nteräksinen kädensija.\n\n-- Tahdotteko nyt olla ystävällinen ja avata kaapin, hyvä rouva. En\npyydä enempää kuin ne kaksikymmentäviisi tuhatta, mutta ne minä\ntahdonkin saada, sillä ne ovat varastetut päämieheltäni.\n\nTällä kertaa Valentine ei empinyt sekuntiakaan, mikä ihmetytti Asbjörn\nKragia, joka nyt oli oppinut tuntemaan hänen vastahakoisuutensa ja\ntottunut uhkauksilla karkoittamaan hänet asemasta toiseen.\n\nTuokion kuluttua kaapinovi oli auki, ja salapoliisi näki vilahdukselta\nkiiltävän teräsholvin. Seinän täytyi niinmuodoin olla hyvin paksu.\n\nAsbjörn Krag kuuli Valentinen helistelevän avaimia mutisten:\n\n-- Teidän pitää saaman tahtonne perille, Asbjörn Krag, kun kerran tällä\ntavoin ilkeätte alentua ryöstämään minut paljaaksi. Kaksikymmentäviisi\ntuhattako niitä piti olla?\n\n-- Niin, kiitos.\n\nValentine seisoi selin huoneeseen, ja salapoliisi kuuli setelien\nkahisevan hänen käsissään. Mutta hän ei saattanut nähdä hänen puuhiaan,\nsillä kaapinovi oli painunut hieman kiinnemmäksi ja peittänyt hänet\npuoleksi.\n\nYhtäkkiä Kragista tuntui, kuin kello olisi soinut jossakin.\n\nHän säpsähti.\n\n-- Kello soi, sanoi hän.\n\n-- Niin kuului, jossain toisessa huoneistossa, vastasi Valentine\nvälinpitämättömästi kassaholvin sisästä, -- mutta jos tahdotte mennä\neteiseen katsomaan, niin olkaa hyvä.\n\n-- Ei kiitos, kyllä minä mieluummin istun tässä ja tähtäilen teitä\nrevolverilla oikeaan korvaan. Minä muistutan teitä erinomaisesta\nampumataidostani.\n\n-- Hyvä on, Asbjörn Krag, ja tuskin uskotte, miten ihastuttavaa on\ntietää, että _te istutte vihreässä nojatuolissa ja tähtäätte\nrevolverilla suoraan minun päähäni_.\n\nHän puhui huomattavan äänekkäästi.\n\n-- Miksi puhutte niin kovalla äänellä? kysyi Krag.\n\n-- Täytyyhän minun puhua ääneen, kun seison selin teihin... Kymmenen\ntuhatta, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista tuhatta...\n\nSetelit kahisivat edelleen hänen käsissään. Asbjörn Krag hermostui yhä\nenemmän.\n\n-- Jopa tähän taloon nyt on yhtäkkiä tullut eloa, sanoi hän. -- Eivätkö\nnuo ole askelia, joita kuulen? Lähestyviä askelia?\n\n-- En tiedä. Palvelustyttö ehkä siellä liikkuu. Seitsemäntoista,\nkahdeksantoista tuhatta --\n\nAsbjörn Krag istui ja mietti:\n\nHänellä on revolveri kassakaapissa. Siksi hän niin auliisti avasi oven.\nNyt hän kohta kääntyy tännepäin ja laukaisee.\n\nSalapoliisi terotti katsettaan, lujasti päättäen ensimäisen\nepäilyttävän liikkeen huomatessaan tehdä Valentinen vaarattomaksi.\n\nMutta samassa yhtäkkiä jääkylmä väre kävi hänen ruumiinsa läpi, sillä\nnyt hän kuuli aivan selvästi ääntä takaapäin, huoneesta. Joku oviverho\nvetäistiin kiireesti syrjään.\n\nAsbjörn Krag nousi salamannopeasti kääntyen uutta vaaraa vastaan. Mutta\nse oli jo myöhäistä.\n\nHuumaava isku jysähti hänen päähänsä, ja hän vaipui lattialle kuin\nkuollut.\n\nIkäänkuin sumun läpi hän näki kahdet kasvot, paroni von Kühnelin ja\nsenaattori José Ysayon.\n\nJa jostakin hyvin kaukaa hän kuuli Valentinen pilkkanaurun.\n\nSitten hän meni tainnoksiin.\n\n\n\n\nXX.\n\nAutomobiili.\n\n\nKaksi \"petohämähäkin\" liittolaista oli siis odottamattomalla tavalla\nsekaantunut asiaan. Tuo kavala, rikoksellinen nainen oli tehnyt\nsalapoliisille vaarallisen kepposen. Heitettyään aluksi kaiken\npelastumisen toivon hän oli sitten käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja\nerään huoneessa olevan omituisen laitteen avulla -- jonka Krag liian\nmyöhään keksi -- kutsunut paikalle senaattori José Ysayon ja paroni von\nKühnelin, nuo kaksi täydellistä pahantekijätyyppiä, jotka olivat hänen\nuskollisia kätyreitään.\n\nMutta miten tämä tapahtui ja kuinka Asbjörn Krag taisteli viimeisen\nepätoivoisen taistelun \"petohämähäkkiä\" vastaan tuossa salaperäisessä\nhuoneessa, siitä kerrottakoon vasta sitten, kun olemme kuulleet, miten\nKragin apulaisen Jensin kävi.\n\nDraaman viimeiset kohtaukset näyteltiin näet samoihin aikoihin kahdella\ntaholla kaupunkia: \"petohämähäkin\" asunnossa ja erään kadun varrella\nTöienhavenin lähellä, jonne Asbjörn Krag oli lähettänyt Jensin ja muut\npoliisimiehet.\n\nJätämme sentähden toistaiseksi Asbjörn Kragin, joka saatuaan\nhirvittävän iskun takaraivoonsa suistuu tajuttomana lattiaan, ja\nseuraamme hänen apulaistaan. Sillä näytelmä päättyy siten, että\nkehityksen molemmat haarat jälleen yhtyvät ja että Jens peräti\nvaarallisessa seikkailussa kohtaa jälleen isäntänsä. Tapaukset\nkehittyvät vimmatulla nopeudella. Kuluu tuskin kahta tuntia siitä\nhetkestä, jolloin isku kohtaa Asbjörn Kragin, ennenkuin koko juttu saa\nratkaisunsa. Mutta katsokaamme mitä tapahtui.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Petohämähäkin\" oli siis ollut pakko ilmoittaa Asbjörn Kragille missä\npaikassa Adaa pidettiin vankina. Tämän osoitteen sekä muutamia\nmenettelyohjeita Asbjörn Krag oli sitten lähettänyt ikkunasta Jensille,\njoka oli odottanut ulkopuolella yli puolen tuntia. Tämä entinen\nrangaistusvanki, joka nyt niin suurella innolla palveli kelpo\npoliisimiestä, oli heti kadonnut kaupungin pimeille kaduille.\n\nSillä välin Einar Falkenberg odotteli vaunuissa poliisiaseman\nulkopuolella. Hän oli saapunut määrätyllä kellonlyönnillä.\n\nAsbjörn Krag ei ollut sanallakaan ilmaissut Falkenbergille mitä oli\ntapahtuva tai mitä hän aikoi tehdä lähdettyään Grand Hotelin juhlasta\nValentinen seurassa. Falkenbergilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin\nodottaa; hän ei voinut ryhtyä kerrassaan mihinkään. Ja juuri tämä\nehdoton toimettomuus vaikutti, että hänen epätoivonsa ja jännityksensä\nyhä kasvoi.\n\nHän istui umpinaisissa vaunuissa katsellen ikkunasta poliisimiehiä,\njoita tuli ja meni hänestä mitään välittämättä. Kaikki alkoi tuntua\nhänestä yhä käsittämättömämmältä ja arvoituksellisemmalta. Mutta että\njotain tavatonta oli tekeillä, sen hän saattoi päättää siitä vilkkaasta\nelämästä, mikä vallitsi tuossa muulloin niin rauhallisessa\npoliisikamarirakennuksessa. Kaikki ikkunat olivat valaistut. Ja\npoliisilaitos olikin todella kovassa puuhassa tämän jutun takia.\nEtsivän osaston päällikkö istui konttorissaan turhaan koettaen saada\njotain johtoa asiaan telefonoimalla ja lennättämällä sähkösanomia ja\npikalähettejä ympäri kaupunkia. Ja missä Asbjörn Krag oli? Miksei hän\nnäyttäytynyt? Levottomuus etsivässä osastossa tänä yöllisenä hetkenä\nmuistutti sotajoukon yleisesikunnan vilkasta hyörinää juuri ennen\ntaistelun alkua, kun ratkaiseva hyökkäys on suunnattava vihollista\nvastaan.\n\nFalkenberg istui ulkona vaunuissa ja katsoi vähintään sadasti kelloaan.\nMääräaika oli juuri loppuun kulumaisillaan ja hänen toivonsa peräti\nkatoamaisillaan, kun Jens pisti nokkelat kasvonsa vaununikkunasta\nsisään ja kysyi:\n\n-- Konsuli Falkenberg?\n\n-- Niin.\n\n-- Minä tulen Asbjörn Kragin luota.\n\nFalkenberg aikoi hypätä vaunuista, mutta Jens pidätti häntä.\n\n-- Istukaa rauhassa, sanoi hän, minä tulen pian takaisin.\n\nJa sitten hän katosi.\n\nKonsuli odotti taas lähes viisi minuuttia. Sitten vaununovi aukesi ja\nkolme siviilipukuista poliisikonstaapelia astui sisään. Jens kapusi\nkuskipenkille ajurin viereen ja osoitti tälle minne hänen oli ajettava.\nVaunut vierivät Plöensbakkea alas, pitkin Suurkatua ja saapuivat pian\nTrondhjemin-tielle. Konsuli kuuli, että perässä ajoivat toiset vaunut.\nNekin olivat täynnä poliiseja. Matkalla ei puhuttu mitään, ja kun\nFalkenberg koetti kysellä vieressään istuvalta konstaapelilta, niin\ntämä vastasi:\n\n-- Hs, ei saa puhua.\n\nVihdoin vaunut pysähtyivät jollekin autiolle kadulle. Kun vaununovi\navattiin, saattoi konsuli erottaa Töienhavenin mustat puunlatvat, jotka\nhäämöttivät yöllistä taivasta vasten.\n\nPoliisimiehet hyppäsivät nopeasti maahan molemmista ajoneuvoista, ja\nkuskit saivat käskyn ajaa eteenpäin. Oli kuutamo, ja talorivien\nmahtavat varjot peittivät kohta poliisimiehet. Nämä seisoivat suuren\nnelikerroksisen kivitalon edustalla, jonka kaikki ikkunat olivat\npimeinä.\n\nJens oli koko ajan ollut johtajana; hän toimi Asbjörn Kragin nimessä ja\nhänen ohjeittensa mukaan. Hän otti avaimen taskustaan ja päästi itsensä\nja kaikki muut talon ovesta sisään sekä lähti sitten etumaisena\nnousemaan portaita. Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja soitti\novikelloa erikoisella tavalla.\n\nKun Falkenberg tällöin kuiskasi kysymyksen, missä oltiin, niin muuan\npoliisi vastasi:\n\n-- Eräässä Asbjörn Kragin asunnossa.\n\nHeti senjälkeen kuului sisäpuolelta askelia, ja vanha, puolipukeissa\noleva harmaapartainen mies avasi hiljaa eteisen oven. Poliisimiehet\nastuivat sisään.\n\nKonsuli Falkenberg kummastui suuresti nähdessään, että asunto, johon\nkuului kaksi pientä huonetta, oli kirkkaasti valaistu. Mutta ikkunoissa\noli niin paksut uutimet, ettei pienintäkään valonsädettä päässyt ulos.\n\n-- Kävipä somasti, kuiskasi Jens, kun sattui Asbjörn Kragilla olemaan\nasunto täälläkin, ihan vastapäätä sitä taloa, jossa meidän on käytävä.\n\nHuoneet olivat köyhänlaisesti kalustetut, mutta seinillä riippui joukko\naseita.\n\nJens otti erään kiväärin ja tarkasti sen makasiinia. Ladattu oli. Hän\nantoi kiväärin eräälle poliisikonstaapelille ja sanoi:\n\n-- Te joka ammutte niin hyvin -- voitteko osata kadulla juoksevaa\nmiestä jalkoihin -- siis haavoittamatta häntä hengenvaarallisesti?\n\nPoliisimies hymyili.\n\n-- Osaan toki vaikka ohimoon, sanoi hän, niin varma olen taidostani.\n\n-- Hyvä on, mutta teidän on osattava häntä jalkoihin. Asettukaa tähän\nikkunaan. Ja sillaikaa me menemme kadun poikki vastapäiseen taloon,\n_jossa on_...\n\nFalkenberg tarttui häntä käsivarteen.\n\n-- Ada? kysyi hän.\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta menkäämme sinne heti paikalla. Mitä te odottelette?\n\nJens katsoi hyvin paheksuvasti häneen.\n\n-- Ette nähtävästi tiedäkään mitä on kysymyksessä, sanoi hän vetäen\ntaskustaan paperipalasen ja näyttäen sitä Falkenbergille.\n\nPaperi sisälsi Asbjörn Kragin tiedonannon. Ja siihen oli salapoliisi\nkirjoittanut:\n\n    \"Menetelkää äärettömän varovaisesti. Ei vähintäkään melua.\n    Voi käydä niin, että Ada saa surmansa, jos hänen vartiansa\n    huomaavat vapauttajain olevan läheisyydessä.\"\n\n-- Ymmärrättekö nyt? kysyi Jens.\n\nFalkenberg ymmärsi ja vaikeni.\n\nSitten sammutettiin tulet huoneessa, paksut uutimet vedettiin hiljaa\nsyrjään, ja poliisimiehet kokoontuivat ikkunaan. Oltiin toisessa\nkerroksessa. Katu oli autio ja pimeä, eikä vastapäisen talon ikkunoista\nyksikään ollut valaistu.\n\n-- Tuossa on n:o 32, sanoi Jens osoittaen kädellään. -- Meidän on\ntunkeuduttava kolmanteen kerrokseen ja käännyttävä vasemmalle, kun\nnousemme portaita ylös. Mutta ei saa kuulua ääntä, ei askeltakaan.\nSitten rikomme eteisen oven. Oikealla olevassa huoneessa nukkuu neiti\nAda. Särjettyämme eteisen oven tulee meidän parissa silmänräpäyksessä\nolla hänen huoneessaan. Jos sekunninkaan myöhästymme, voi tapahtua\njotain hirveätä?\n\nSitten nuori salapoliisi kääntyi kiväärillä varustetun poliisimiehen\npuoleen ja jatkoi:\n\n-- Te jäätte tänne pitämään vahtia tässä ikkunassa. Asbjörn Krag\nkirjoittaa, että niitä roistoja piilee tuossa talossa ainakin pari\nkappaletta. Ja se kai merkitsee, etteivät ne saa päästä karkuun.\n\nJens tarkasteli vastapäistä taloa arvostelevasti.\n\n-- Vesiränni, mutisi hän.\n\nEräs poliisimies huomautti:\n\n-- Mitä joutavia. Mahdotontahan ihmisen on päästä ulos kolmannesta\nkerroksesta pitkin sileätä seinää, vaikka siinä olisikin vesiränni.\n\nMutta entinen vanki vastasi, muinaisia tekojansa muistellen:\n\n-- Minä olen sen kuitenkin tehnyt.\n\nSitten eräs ikkuna aukaistiin, ja kiväärillä varustettu poliisimies\nasettui siihen.\n\n-- Entä minä? kysyi Falkenberg. -- Mitä minun on tehtävä?\n\n-- Te jäätte tänne, vastasi Jens. -- Te vain turmelisitte koko työmme,\njos olisitte mukana tuolla.\n\nKonsulilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella käskyä. Poliisimiesten\nlähtiessä huoneistosta hän seisoi ikkunassa katsellen vastapäistä\ntaloa, jossa pikku Ada oli vangittuna. Hän oli menehtymäisillään\njännityksestä. Hän ei ollut nukkunut pitkään aikaan, ja hänen kaikki\nhermonsa vapisivat. Mutta nyt hän kai saa kohta nähdä morsiamensa?\nElääkö Ada vielä, onko hänen olonsa tukala? Toivo ja pelko vaihtelivat\nodottajan mielessä. Toivo saada pian sulkea Ada syliinsä. Pelko että\nkonnat ovat tehneet hänelle pahaa, kenties tappaneet hänet, sillä hän\ntiesi, että \"petohämähäkiltä\" ja hänen joukkueeltaan saattoi odottaa\nmitä tahansa. Mutta sietämättömintä hänestä oli seisoa näin lähellä\nAdaa ja kuitenkin olla pakotettuna ehdottomaan toimettomuuteen.\n\nToistaiseksi hän ei voinut tehdä muuta kuin jännittyneellä\nmielenkiinnolla seurata muiden liikkeitä.\n\nKas, tuolla alhaalla livahti tumma varjo kadun poikki. Se oli kai Jens.\nHäntä seurasivat muut poliisimiehet, jotka yksitellen äänettömästi\nhiipivät kadun poikki.\n\nHän näki heidän kokoontuvan portille, kuuli hiljaista ääntä, ikäänkuin\nsaranain kitinää, ja ymmärsi siitä, että portti oli avattu. Ja sitten\nmeni lähes viisi minuuttia täydellisen hiljaisuuden vallitessa.\nVastapäinen talo oli kuollut ja pimeä, eikä kadultakaan kuulunut\naskelia mistään. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi tässäkin huoneessa,\nmissä hän nyt oli. Poliisimies seisoi hievahtamatta kivääri käsissä.\nAinoa liike, minkä Falkenberg tunsi, oli hänen oman sydämensä kiihkeä\njyskytys. Mutta hän tiesi, että tuokion päästä valtava meteli, jyske ja\npauke, ammunta ja kirkuna on katkaiseva hiljaisuuden tuossa suuressa,\näänettömässä talossa kadun toisella puolen.\n\nJa nyt se alkoi.\n\nTalon sisästä hän kuuli ryminän, joka ilmaisi, että nyt eteisen ovi\nmurrettiin auki. Särkyvä lasi helisi, ja pirstaleet narskuivat jalkojen\nalla vihlovasti. Heti senjälkeen kuului mahtava jymähdys, ikäänkuin\nraskas lyijypaino olisi viskattu seinään, ja sitten hänen korvansa\nerotti kaukaisia ihmisääniä.\n\nJa samassa välähti punertava valo eräässä ikkunassa. Se näytti alkavan\ntulipalon leimahdukselta, mutta se oli vain salalyhdyn valojuova, joka\nsivuutti ikkunan. Se katosi heti ja ilmestyi jälleen seuraavaan\nikkunaan. Ja sitten äänet erottuivat selvemmin, kajahti huutoja, kuului\nnopeita, äänekkäitä käskyjä. Liehuva, punertava valo ja pirstatun lasin\nräminä antoi kaamean leiman sille, mitä talon sisäpuolella tapahtui.\n\nSitten kuului kirkaisu, yksi ainoa vihlova naisen kirkaisu. Ja kohta\nsenjälkeen pamahti revolverinlaukaus. Ja sitten toinen. Eräs ruutu\nsärkyi, lasipalasia putosi helisten katukäytävälle ja hurja meteli\nkuului yhtäkkiä kovana ja selvänä ikkuna-aukosta. Falkenberg kuuli\nmiehenäänen karjuvan: \"Iske häntä päähän!\" Mutta sitten melu, äänet ja\nrähinä sulivat yhdeksi ainoaksi sekamelskaksi.\n\nFalkenberg hyökkäsi ovelle.\n\n-- Minä en kestä enää! huusi hän aivan suunniltaan jännityksestä ja\ntuskasta. -- Minun täytyy päästä tuonne. Hellittäkää minusta!\n\nMutta konstaapeli piteli häntä kovakouraisesti käsivarresta ja heitti\nhänet takaisin.\n\n-- Te ette pääse ulos, sanoi poliisimies tuimasti, niin kauan kuin minä\nolen täällä.\n\nSamassa hän vilkaisi vastapäistä taloa, astui kiireesti ikkunaan ja\nvalmistautui ampumaan. Falkenberg seurasi hänen katseensa suuntaa -- ja\nnäki olennon, joka kapusi seinää myöten alas pitkin vesiränniä.\n\n-- Se nuori mies oli oikeassa, mutisi konstaapeli. -- Ketterä ihminen\nvoi kuin voikin liikkua vesirännin avulla pitkin sileätä kiviseinää.\nMutta tuo ei pääse karkuun.\n\n-- Ammutteko hänet? kysyi Falkenberg tuskan vallassa.\n\n-- Ammun häntä koipeen, vastasi toinen kylmäverisesti ja seurasi\nolentoa kiväärinpiipulla.\n\nKun kiipijä oli päässyt katukäytävälle ja lähti juoksemaan pakoon ja\ntalossa ikkuna toisensa jälkeen aukesi ja sadatuksia ja uhkauksia\nsateli miehen perään, silloin konstaapeli laukaisi.\n\nPakenija lysähti kokoon kuin riepu.\n\n-- Oikeaan polveen, mutisi konstaapeli laskien pyssyn kädestään.\n\nFalkenberg kurottautui ikkunasta ulos katsellakseen haavoittunutta\ntarkemmin. Mies-parka kiemurteli ähkyen ajotiellä, koetti kerran\ntoisensa perästä nousta pystyyn, mutta suistui aina takaisin maahan.\n\nYhtäkkiä Falkenberg kuuli omituista surinaa, joka tuli jostain kaukaa\nja kasvoi nopeasti yhä voimakkaammaksi.\n\nHän kurottautui kauemmaksi ikkunasta ulos ja katsoi pitkää katua\nalaspäin, mistä tulla tohisi tulisilmäinen hirviö. Se oli automobiili,\njoka läheni vimmatulla nopeudella.\n\nSe päästi torvestaan pitkän törähdyksen, joka yön hiljaisuudessa kuului\nvillipedon karjunnalta.\n\nFalkenberg peräytyi ikkunasta huoneeseen. Hänen silmänsä etsivät ovea.\nHänen äänensä oli kauhusta käheä, kun hän kuiskasi:\n\n-- Se on Valentinen automobiili.\n\n\n\n\nXXI.\n\nValentinen uusi autonkuljettaja.\n\n\nNiin äkkiä oli siis tilanne muuttunut Valentinen huoneessa.\n\nAsbjörn Krag luuli jo seisovansa voitonpalmu kädessä, hän vain odotti\nilmoitusta apulaiseltaan, jonka oli lähettänyt työhön, kun vaarallinen\nnainen odottamattomalla kepposella tekikin hänet yhtäkkiä ihan\nvoimattomaksi.\n\nHän oli hetkeksi unohtanut olevansa suuren ja ovelan rikoksentekijän\nasunnossa.\n\nNiin varovainen nainen kuin Valentine Kempel, joka oli toiminut\nsuuremmissa oloissa ja viisastunut kokemuksistaan, oli tietysti myös\njärjestänyt asuntonsa oman päänsä mukaan.\n\nHän oli ottanut lukuun äkkiyllätyksen mahdollisuuden, ja hänen\nviisihuoneinen asuntonsa oli vähitellen muodostunut jonkinlaiseksi\nmäyränluolaksi, jossa oli monta salaista käytävää.\n\nHän oli aina liittolaistensa ympäröimänä.\n\nAsbjörn Krag olikin alusta pitäen ollut selvillä siitä, että joku tai\njoitakuita hänen ystävistään oli lähitienoilla.\n\nMutta pitämällä Valentinea vankina revolverin suun edessä oli\nsalapoliisia onnistunut estää häntä kutsumasta apua.\n\nLopuksi \"petohämähäkki\" vihdoin oli taipunut ja ilmoittanut Kragille\nAdan olinpaikan.\n\nHän oli ollut näköjään täysin voitettu ja luvannut suostua, kun Asbjörn\nKrag vaati häntä poistumaan maasta. Mutta viime hetkessä oli hänen\nmieleensä juolahtanut epätoivoinen ajatus.\n\nHänen onnistui kutsua apua.\n\nJuuri kun salapoliisi luuli voittaneensa koko pelin, ilmestyi\nhuoneistoon kaksi Valentinen liittolaista, espanjalainen José Ysayo ja\nsaksalainen von Kühnel.\n\nKrag sai ankaran iskun takaraivoonsa ja suistui tajuttomana lattialle.\n\nRoistot köyttivät hänen kätensä ja jalkansa ja jättivät hänet\navuttomana makaamaan lattialle. Valentine selitti muutamin sanoin mitä\noli tapahtunut ja että hänen oli ollut pakko ilmaista Adan olinpaikka.\n\n-- Mutta vielä ehdimme mahdollisesti estämään Adan vapauttamisen.\nAutomobiili --\n\nNiin, espanjalaisella oli automobiili ulkopuolella valmiina.\n\nPian matkaan siis.\n\nEnnenkuin he poistuivat Valentinen asunnosta, laskeutui saksalainen\npolvilleen tutkiakseen, vieläkö Asbjörn Krag oli tajuttomana.\n\nHän ravisti sidottua poliisimiestä ja kuunteli korva hänen rintaansa\nvasten.\n\nNoustessaan jälleen pystyyn hän virkkoi: -- Luulisi miehen nukkuvan\nikuista unta. Valentine säikähti ja tuijotti Asbjörn Kragia kasvoihin,\njotka olivat veriset ja kalpeat.\n\n-- Kuollut? kuiskasi hän.\n\n-- Ei vielä, vastasi saksalainen. -- Saatan kuulla hänen sydämensä\nsykkivän hiukkasen. Ja kun miehellä on tuollainen ruumiinrakenne (tässä\nhän kevyesti potkaisi poliisimiestä), ei kestäne kauaakaan, ennenkuin\nhän on ihan terve ja jaksaa uudelleen ryhtyä taisteluun Valentinea\nvastaan.\n\nRauhoituttuaan Asbjörn Kragin tilan suhteen Valentine alkoi kiirehtiä\nlähtöä.\n\nJokainen sekuntihan oli hänelle kallis. Hän laski, että Asbjörn Kragin\napulainen oli ajanut hevosella Adan kätköpaikalle. Nyt hän oli varmaan\njo perillä, niin että oli pakko rientää perään heti paikalla, jos mieli\nehtiä jotakin aikaansaada.\n\nEspanjalainen meni hakemaan viereisestä huoneesta yllensä ohjaajaviitan\nja -lakin.\n\nValentine ja saksalainen lähtivät ulos automobiiliin ja asettuivat\ntakaistuimelle.\n\nOli jotenkin pimeä. Espanjalaisen viipyessä saksalainen sytytti\nautomobiilinlyhdyt, kaksi räikeänkirkasta tulisilmää, jotka syöksivät\nleveän valojuovan kauas eteensä.\n\nKukaan heistä ei enää piitannut mitään Asbjörn Kragista. Hänhän oli\naivan avuttomassa tilassa. Ensinnäkin tajuttomana, verissään ja pahoin\nlyötynä, toiseksi sidottuna käsistään ja jaloistaan. Mitäpä enää\nkannatti pitää lukua hänestä, ajatteli Valentine istuessaan\nautomobiilissa odotellen espanjalaista ohjaajaansa. Krag oli\nnujerrettu, nyt oli vain kysymyksessä ottaa takaisin mikä oli\nmenetetty, säilyttää panttivanki, estää Adan vapauttaminen.\n\nMutta hänen ei olisi pitänyt olla niin täysin varma Asbjörn Kragin\navuttomuudesta.\n\nSillä samana hetkenä, kun nuo kolme ihmistä lähtivät huoneesta, Krag\navasi silmänsä. Nuo silmät olivat verestävät ja turvonneet, mutta\nniissä hehkui sittenkin kiihkeä tarmo ja taisteluhalu.\n\nAsbjörn Kragin tajuttomuus oli kestänyt vain muutamia harvoja\nminuutteja. Hän oli vironnut heti, kun kätensä ja jalkansa olivat\nköytetyt.\n\nKun saksalainen kumartui hänen puoleensa, pidätti hän hengitystään,\nettei ilmaisisi itseään, ja ääntä päästämättä hän oli ottanut vastaan\nparonin ystävällisen potkun.\n\nMutta heti yksin jäätyään hän avasi silmänsä.\n\nJa sitten tapahtumat vilahtivat hänen aivojensa läpi: Äkillinen\nodottamaton hyökkäys, isku takaraivoon. Millä ihmeellä roistot olivat\nsaaneet sanan?\n\nHän katseli ympärilleen.\n\nTuosta oikealla olevasta ovesta he olivat tulleet. Valentine oli\nseisonut avoimen kassakaapin edessä ja puhunut hänelle.\n\nJa hänen oli täytynyt lakkaamatta katsoa Valentinea ja seurata hänen\nliikkeitään, koska oli alkanut epäillä, ettei tuon kassakaapin laita\nollut oikein, vaan että siinä piili jokin salaisuus.\n\nMutta nyt hän käsitti, miten kaikki oli tapahtunut, mitenkä tuon\nkavalan naisen oli onnistunut kutsua apua. Valentine oli unohtanut\nsulkea kassakaapin lähtiessään huoneesta. Asbjörn Krag saattoi\npaikaltaan, missä makasi, nähdä terässeinäisen kaapin sisään.\n\nSe ei itse asiassa tietysti ollutkaan mikään kaappi, vaan viereiseen\nhuoneeseen johtava kanava. Ja siksi Valentine olikin puhunut hänelle\nniin kovaäänisesti seistessään kumartuneena \"kassakaappiin\".\n\nHän oli puhunut tähän tapaan:\n\n\"Niin, hyvä Asbjörn Krag, minä ymmärrän hyvin, että te nyt olette\nvoittanut. Mitäpä voisin tehdä, kun te istutte takanani tähdäten minua\nrevolverilla?\"\n\nMutta sitä hän tietysti ei sanonut imarrellakseen Kragia ja saadakseen\nhänet entistä vakuutetummaksi voitostaan.\n\nHän sanoi sen ystävilleen ja apureilleen, jotka varmaan olivat seinän\ntakaisessa huoneessa. Hän ilmoitti heille tilanteen: että salapoliisi\noli hänen lähellänsä revolveri ojona.\n\nSe oli samaa kuin käskeä heitä murtautumaan huoneeseen vastakkaiselta\npuolelta ja hyökkäämään salapoliisin kimppuun.\n\nJa hänellä oli täysin perehtyneitä pahantekijöitä palveluksessaan. He\nolivat totelleet käskyä.\n\nKaikki tämä kiiti salapoliisin aivojen läpi. Hänellä oli tavaton kyky\nkoota kaikki huomiot ja yhdistää ne yhdeksi ainoaksi kuvaksi. Ja se\nkävi nopeasti. Heti _nähdessään_ kassakaapin hän muisti \"petohämähäkin\"\näänekkään puheen, ja silloin koko asia selvisi hänelle.\n\nHänen johtopäätöstään tuki se seikka, että hän nyt kuuli espanjalaisen\nliikuskelevan viereisessä huoneessa ja että tämä melu kantautui hänen\nkorviinsa kuin suppilon kautta, avoimesta \"kassakaapista\".\n\nMutta mitä hänen nyt oli tekeminen? Hänen, joka vastikään oli ollut\nniin lähellä maaliaan. Nyt hän ymmärsi hyvin, että \"petohämähäkki\"\napulaisineen on tuokion kuluttua matkalla Adan luo.\n\nTuolle ovelalle seurueelle on mitätön pikkuasia voittaa kokematon Jens\nja tanakat, mutta hieman yksinkertaiset konstaapelit sekä puolittain\nsekapäinen Falkenberg.\n\nOliko siis kaikki hukassa?\n\nJospa hän olisi tällä hetkellä päässyt irti! Mutta miten? Hänen päänsä\noli vielä raskas iskusta, ja inhoten hän tunsi veren hyytyvän\nposkillaan ja niskassaan. Olihan hän sitäpaitsi köysissä, kädet ja\njalat sidottuina, niin että tuskin saattoi liikahtaa. Jonkinlaisen\nsurumielisen alistumisen tuntein Krag myönsi itselleen, että kaiken nyt\ntäytyi olla hukassa. Sillaikaakuin hän virui täällä, saattoi Valentine\ntehdä mitä hurjimpia tihutöitä, riistää Adan Jensin ja poliisien\nkäsistä ja tällä panttivangilla kiristää mitä tahansa Einar\nFalkenbergilta, joka oli tuskasta, jännityksestä ja rakkaudesta\npuolihulluna.\n\nHän katseli pitkin lattiata. Pöydänjalan vieressä kiilsi jotakin.\n\nHänen revolverinsa.\n\nJa oli kuin tämän rakkaan esineen näkeminen olisi antanut hänelle uutta\ntoivoa ja uutta rohkeutta. Kunpa hän saisi sen käsiinsä! Tai kunpa\nespanjalainen tuolla sisällä lopettaisi peuhaamisensa, niin hän\nkoettaisi vierittäytyä revolverinsa luo.\n\nAsbjörn Krag makasi selällään brysselinmaton kulman päällä. Hän tunsi\nankaranpuoleista kipua ihan ristiluittensa kohdalla, sillä hänen\nallensa oli sattunut jokin kova ja kulmikas esine, joka suorastaan\nkaivautui hänen lihaansa.\n\nSalapoliisi ymmärsi, että se saattoi olla jokin esine, joka oli\npudonnut pöydältä ja joutunut matonreunan alle.\n\nMutta yhtäkkiä hänelle selvisi mikä se todellisuudessa oli, ja samassa\nhän oivalsi, ettei hänellä ainakaan vielä ollut syytä heittää kaikkea\npelastuksen toivoa. Se oli Valentinen tikari, sama jonka hän oli\nkätkenyt ruusuvihkoon ja jonka Asbjörn Krag oli karistanut lattialle\nsanoessaan: \"Antakaa se minulle ilman piikkejä.\"\n\nTikari oli vierähtänyt matonreunan alle, ja Valentine oli unohtanut\nsen.\n\nOmituinen ilontunne virtasi Asbjörn Kragin läpi, jännitys valtasi hänet\nuudestaan, ja nyt hän toivoi, merkillistä kyllä, että espanjalainen\nviereisessä huoneessa saisi vielä hetkisen haeskella tamineitaan.\n\nAsbjörn Krag alkoi heti hivuttautua matonreunalta lattialle.\n\nSe onnistui pian.\n\nTaakseköytetyillä käsillään hän sitten haparoi altansa tikaria. Vihdein\nhän sai siitä kiinni.\n\nHän ymmärsi, että tikari varmaan oli hyvin terävä, sillä hän tunsi\nkäsiensä tahmaantuvan verestä.\n\nAsbjörn Kragissa oli hiukan taitovoimistelijaa. Mikä muille olisi\nmonessa suhteessa ollut mahdotonta, kävi hänelle mahdolliseksi.\n\nHän katkoi tikarilla nuorat käsistään. Se tosin maksoi hänelle monta\nveristä naarmua.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän oli katkaissut jaloistaankin nuorat. Ja\nsitten hän vihdoin seisoi lattialla, pystyssä ja vapaana, mutta\npahoinpideltynä, kädet ja pää veressä.\n\nHän kumartui ottamaan revolverin.\n\nAutomobiili torven kärsimätön törähdys ilmaisi hänelle, ettei Valentine\nollut vielä lähtenyt. He siellä odottivat espanjalaista. Ja\nespanjalainen don José Ysayo peuhasi edelleenkin huoneessa etsien\ntamineitaan.\n\nHän kirosi kuullessaan torventörähdyksen.\n\nOli ilmeistä, että hän etsi jotakin, mutta löytämättä.\n\nAsbjörn Kragilla oli suunnitelma valmiina.\n\nHän päätti rohkeasti panna kaikki yhden kortin varaan ja ripeällä\nkaappauksella valloittaa takaisin mitä oli menettänyt.\n\nHän tirkisti avoimeen kassakaappiin. Aivan oikein. Täydelleen niinkuin\nhän oli ajatellut: kassakaapissa ei ollut peräseinää ollenkaan, vaan se\njohti suoranaisena kanavana viereiseen huoneeseen.\n\nValentinen tikari hampaissa ja oma revolverinsa oikeassa kädessään\nAsbjörn Krag ryömi kanavaan.\n\nToisessa huoneessa hän näki espanjalaisen makaavan suullaan lattialla\nja kaivelevan jotakin sohvan alta, hiljakseen kiroillen ja harmitellen,\nkun ei löytänyt mitä etsi. Yhdellä hyppäyksellä salapoliisi oli hänen\nniskassaan. Don José ei ehtinyt edes kirkaista. Salapoliisin hyökkäys\noli äänetön kuin tiikerin hyppäys. Jäntevillä käsillään hän painoi\ntoisen lattiaan.\n\nKun espanjalainen sai nähdä kuka hänen kimpussaan oli, tuli hänen\nkasvoilleen sanomattoman kauhun ilme. Krag kuiskasi hänelle painaen\nsamassa revolverin suun hänen korvaansa:\n\n-- Jos päästätte äänenkään -- -- --\n\nMutta hänen ei tarvinnut jatkaa uhkausta, sillä espanjalainen oli liian\nkauhuissaan kyetäkseen ylipäänsä mihinkään. Hänhän oli vastikään nähnyt\ntämän saman miehen, joka nyt puristi häntä rautaisilla käsillään,\nmakaavan viereisessä huoneessa köytettynä, verissään ja tajuttomana.\n\nAsbjörn Krag oli saanut lujan otteen espanjalaisen kurkusta.\n\nMutta silloin hän kuuli toistamiseen automobiilitorven äänen, kaksi\nterävää, kärsimätöntä törähdystä. Asbjörn Krag ymmärsi, että hänen\ntäytyi kiiruhtaa, jos mieli pelastaa tilanteen.\n\nEikä hän epäröinyt hetkeäkään. Valitsemisen varaa ei ollut.\n\nPidellen vasemmalla kädellään tukevasti espanjalaisen päätä hän iski\noikeassa kädessään olevan revolverin perällä häntä pari kertaa jotenkin\nrajusti leukaluun alle. Yksi ainoa luja nyrkinisku tuohon paikkaan\nriittää muuten saattamaan vankimmankin miehen pyörryksiin. Sitä\nvoimakkaammin tietysti vaikutti kova, raskas revolverinperä.\n\nEspanjalainen roisto meni liituvalkeaksi kasvoiltaan, ja hänen silmänsä\npainuivat umpeen.\n\nAsbjörn Krag hellitti kohta otteensa hänen kurkustaan.\n\n-- Olemme siis vaihtaneet osia, hyvä ystävä, mutisi hän. -- Tästä tulee\nsinulle ainakin pari tuntia kestävä uni, ja sillä aikaa voi tapahtua\nihmeitä.\n\nTemmatessaan espanjalaiselta automobiiliviitan hän lisäsi:\n\n-- Mutta koska nyt kerran olemme vaihtaneet osia, niin on parasta, että\nteemme sen perusteellisesti.\n\nHän veti viitan yllensä. Se sopi hänelle mainiosti, sillä hän ja\nespanjalainen olivat jotakuinkin samankokoiset.\n\nViitta napitettuna, kaulus pystyssä ja lakki silmille painettuna\nAsbjörn Krag saattoi hyvästi käydä don José Ysayosta.\n\nKovalla kolinalla hän riensi portaita alas.\n\nAutomobiili odotti porttikäytävässä.\n\nValentine oli hyvin kärsimätön.\n\n-- No vihdoin viimein sinä tulet, sanoi hän. -- Vitkastelusi käy yhä\nharmillisemmaksi, don José.\n\nMutta don José vain nyökkäsi ja mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja.\n\nHän hyppäsi ohjaajanpaikalle ja väänsi ratasta.\n\nJa automobiili lähti liikkeelle.\n\nKello oli tällä välin tullut puoli kolme.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin automobiili oli Adan olinpaikan\nedustalla, ja Asbjörn Krag kuuli talosta melua ja taistelua.\n\nTuntui kuin Falkenberg olisi hurjistuneena syöksynyt tähystyspaikaltaan\nhuutaen:\n\n-- Se on Valentinen automobiili!\n\nHänhän ei voinut tietää, että \"petohämähäkin\" automobiilia tällä kertaa\nohjasi salapoliisi Asbjörn Krag.\n\n\n\n\nXXII.\n\nLoppu.\n\n\n-- Se on Valentinen automobiili! huusi Falkenberg, ja silloin\nkonstaapeli ei enää voinut pidättää häntä pimeässä huoneessa, varsinkin\nkun kohtaus hämmästytti häntä itseäänkin.\n\nMistä tämä automobiili saapui? Hälvenevässä hämärässä poliisimies\nsaattoi nähdä, että siinä istui kolme henkeä: nainen, jolla oli liehuva\nautomobiilihuntu, eräs herra hänen vieressään ja sitten ohjaaja, jolla\noli automobiiliviitta yllä ja lakki silmille painettuna.\n\nAutomobiili oli äkisti pysähtynyt törähtäen ja ankarasti jarruttaen ja\nsujahtanut ihan jalkakäytävän reunaan. Nyt moottori käydä jyskytti\nniin, että koko vaunu tärisi ja tutisi. Kadulla huudettiin jotakin,\nuusia ikkunaruutuja pirstautui vastapäisessä talossa... Poliisimies\nryntäsi tavoittamaan Falkenbergia.\n\nMutta Falkenberg oli jo ehtinyt kadulle. Viime päivien suunnaton\njännitys oli kokonaan hävittänyt hänen mielensä tasapainon. Nähdessään\njälleen Valentinen apulaisineen hän luuli, että kaikki oli hukassa.\nSillä nyt oli varmaan Asbjörn Krag voitettu, kenties surmattu. Hän ei\noikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt, mutta jokin ylivoimainen tunne\nkäski häntä kostamaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta, mutta\nsitä hän ei ajatellut hetkeäkään; hän ei tahtonut enää olla\ntoimettomana, ei jaksanut. Hän riensi automobiilia kohti. Mutta juuri\naikoessaan hypätä siihen ja karata \"petohämähäkin\" kimppuun hän kuuli\näänen, huudon, joka sai hänet pysähtymään.\n\nSe oli Jensin ääni.\n\nNuori mies ryntäsi portaita alas ja potkaisi ulko-oven auki niin\nrajusti, että lasisirpaleet sinkoilivat.\n\n-- Ada neiti on pelastettu! huusi hän.\n\nSilloin \"petohämähäkki\" nousi seisomaan automobiilissa ja vastasi:\n\n-- Eipä ole.\n\nSe mikä sitten tapahtui, kesti vain muutaman sekunnin.\n\nJens, jolla oli poliisipamppu kädessä, näki Valentinen ja saksalaisen\nparonin, joka oli astumassa automobiilista maahan.\n\n-- Vai niin, huusi Jens, sinä olet päässyt karkuun, senkin piru.\n\nHän alkoi heilutella pamppuaan antaakseen \"petohämähäkille\" musertavan\niskun. Valentine huusi ohjaajalle:\n\n-- Iske maahan tuo mies, pian, José!\n\nJa Asbjörn Krag -- sillä hänhän se oli ohjaaja -- hyppäsi\nkatukäytävälle mennäkseen tyynnyttämään Jensiä.\n\nMutta silloin Falkenberg puuttui asiaan. Nyt hän oivalsi hetken\ntulleen, jolloin hänenkin nyrkkejänsä kerran tarvittiin. Hän ei\ntietysti tuntenut Asbjörn Kragia autonkuljettajan puvussa, eihän häntä\nkukaan muukaan läsnäolevista tuntenut. Mutta hän ymmärsi, että Jens\nseisoi tällä hetkellä yksinään Valentinea ja hänen apulaisiansa\nvastassa -- vialleammuttu mieskin lähestyi ryömimällä taistelupaikkaa.\nJa Falkenberg iski siihen, missä hänen mielestään paraiten tarvittiin,\nsanalla sanoen hyökkäsi ohjaajan, Asbjörn Kragin kimppuun. Salapoliisi\ntunsi yhtäkkiä kurkussaan kaksi kovaa kouraa, ja ennenkuin arvasikaan,\noli hän kumossa katukäytävällä.\n\nHän koetti tempautua irti, mutta hurjistuneen, riehuvan Falkenbergin\nkäsivarsissa asui tällä hetkellä vaarallinen voima. Yhtäkkiä Krag tunsi\nkonsulin, ja silloin koko erehdys selvisi hänelle. Hän koetti saada\npuhutuksi, mutta Falkenbergin kourat puristivat kovasti. Vasta kun\nautomobiililakki putosi salapoliisin päästä, Falkenberg sai nähdä,\nkenen kimppuun oli karannut, ja hellitti hölmistyneenä rajun otteensa,\njoka olisi saattanut tehdä kerrassaan lopun Asbjörn Kragista.\n\nJa samassa kajahti Valentinen hämmästynyt ääni: -- Donnerwetter, meidät\non petetty! Tuohan on poliisikoira. Pankaa kone käymään, paroni.\n\nMutta paroni ei pystynyt enää siihen. Jensin pamppu oli sattunut hänen\noikeaan olkapäähänsä. Saksalainen lysähti vaunun nurkkaan.\n\nSilloin \"petohämähäkki\" jälleen osoitti käsittävänsä tilanteen.\n\nYkskaks hän oli etuistuimella, moottorihan oli vielä käynnissä, niin\nettä hänen tarvitsi vain vääntää ratasta.\n\nAutomobiili ponnahti heti keskikadulle kuin irtipäästetty tiikeri.\n\nNäytti tosiaankin siltä, kuin se olisi hypähtänyt monta metriä, niin\nraju ja nopea oli lähtö. Sekunnin kuluttua se oli jo kaukana kadulla,\nja sitten se mylvähtäen katosi kulman taakse. Valentinen valkoinen\nhuntu liehui kuin lippu sen yläpuolella. Jens oli koettanut tarrautua\nkiinni automobiiliin, mutta se lennätti hänet erästä lyhtypatsasta\nvasten, niin että hän jäi hetkeksi makaamaan tajuttomana.\n\nTällä tavoin \"petohämähäkki\" pääsi taistelukentältä.\n\nAsbjörn Krag seisoi keskellä katua seuraten katseellaan automobiilin\npoistumista. Hän ei ruvennut kuuntelemaan konsuli Falkenbergin\nvalituksia.\n\n-- Tapahtunut mikä tapahtunut, sanoi hän. -- Minähän varoitin teitä\nsekaantumasta asioihin. Missä Ada neiti on, Jens?\n\nJens kömpi pystyyn katuojasta ja hoiperteli kuin humalainen.\nLyhtypatsas oli antanut hänelle ankaran tärähdyksen.\n\n-- Ylhäällä muijan luona, änkytti hän.\n\n-- Muijan?\n\n-- Niin, kolmannessa kerroksessa.\n\nJens meni edeltä portaita ylös, hänen perässään Asbjörn Krag ja\nviimeisenä Falkenberg, joka ei enää virkkanut sanaakaan, mutta ei\nliioin rohjennut oikein uskoa, että pian saisi jälleen nähdä Adan.\n\nSaavuttuaan kolmanteen kerrokseen he näkivät heti poliisin\nväkivaltaisen sisäänmurtaumisen jälkiä. Ovi oli särjetty ja riippui nyt\nalimman saranansa varassa. Oviaukossa seisoi vanhanpuoleinen\nnaishenkilö itkien.\n\nKrag työnsi hänet syrjään ja riensi sisään.\n\nEnsimäisessä huoneessa makasi mustapintainen mies köytettynä lattialla.\nVieressä seisoi konstaapeli vahdissa. Asbjörn Kragin näyttäytyessä\nkonstaapeli teki jäykkänä kunniaa.\n\n-- Missä? kysyi salapoliisi.\n\nKonstaapeli osoitti seuraavaa huonetta, ja Krag meni sinne.\n\nSohvalla makasi nuori tyttö kalpeana ja silmät puoliummessa. Paitsi\nhäntä oli huoneessa pari siviilipukuista etsivää poliisia. Toinen istui\navoimessa ikkunassa, vielä aivan ymmällä siitä, mitä äsken oli\ntapahtunut alhaalla kadulla ja mitä hän ei lainkaan ymmärtänyt.\n\nKun Asbjörn Krag astui huoneeseen, niin Ada aukaisi silmänsä ja\nkuiskasi:\n\n-- Vihdoinkin.\n\nHän oli liian väsynyt kyetäkseen puhumaan.\n\nMutta silloin Falkenberg riensi Kragin ohi, heittäytyi sohvan ääreen ja\nsulki morsiamensa riemuiten syliinsä. Nuori tyttö hymyili valoisaa\nhymyä. Hän oli viime aikoina saanut kärsiä paljon, mutta nyt hän oli\ntaas onnellinen.\n\nAsbjörn Krag viittasi poliiseille. He poistuivat kaikki huoneesta, ja\nkihlatut jäivät kahden.\n\nViereisessä huoneessa Asbjörn Krag sai selityksen tapahtumain kulusta.\n\nItse huoneistossa näkyi selviä jälkiä taistelusta, jota oli käyty ennen\nAdan vapauttamista. Siitä hänen ei siis tarvinnut kysellä.\n\n-- Mutta jos tahdotte, herra Krag, saada tietää, millä tavoin Ada neiti\non voitu pitää kätkettynä, sanoi Jens, niin on parasta kysyä siltä\nitkevältä vaimoihmiseltä, joka on tuolla ulkona.\n\nNainen tuotiin sisään, ja hän oli vähällä langeta polvilleen Asbjörn\nKragin eteen katumuksesta ja mielipahasta.\n\n-- Minä en todellakaan voi sille mitään, vaikeroi hän. -- Luulin häntä\nhulluksi, mutta nyt ymmärrän, että onkin tapahtunut katala rikos ja\nettä ne toiset ovat olleet ilkeitä.\n\n-- Hulluksi? kysyi Krag. -- Mitä sillä tarkoitatte?\n\nNainen meni erään pöydän luo ja etsi sanomalehtikasasta parin viikon\nvanhan sanomalehden.\n\n-- Kas tässä, sanoi hän, katsokaa tuota ilmoitusta. Se se on syynä\nkaikkeen.\n\nAsbjörn Krag luki ilmoituksen ja ymmärsi heti, että Valentine jo aikoja\nsiten oli suunnitellut tämän musertavan yrityksensä Einar Falkenbergia\nvastaan.\n\nIlmoitus kuului näin:\n\n\"Asuntoa kuukauden ajaksi Kristianiassa haetaan onnettomalle\nmielenvikaiselle tytölle, joka on matkalla hoitolaan. Mieluimmin\nyksityisperheessä hyvästä maksusta. Tytön mukana on hänen veljensä.\nVastaus merkille 'Vaitiolo' tämän lehden konttoriin.\"\n\n-- Tähän ilmoitukseen minä lähetin vastauksen, jatkoi nainen\nkertomustaan. -- Teki mieleni ansaita hiukan rahoja, kun olen vähissä\nvaroissa. Ja minä ajattelin, että kun veli on mukana, niin eihän siinä\nole mitään vaaraakaan.\n\n-- Vanha juttu siis, mutisi Krag. -- Ryöstetty selitetään\nmielenvikaiseksi. Milloin hän tänne tuli?\n\n-- Muutama päivä sitten. Ensin tuli eräs nainen, hyvin kaunis rouva,\nhänen sisarensa, ja kyseli huoneista ja muusta semmoisesta.\n\n-- Valentine, mutisi Krag.\n\n-- Ei, Olga, vastasi nainen. -- Hänen nimensä oli Olga, sanoi hän, ja\nhän kertoi sisarensa sairastavan vainoomishulluutta ja olevan\naika-ajoin ihan raivona, jonka vuoksi oli välttämätöntä, että veli oli\naina hänen lähettyvillään. Hän oli valitettavasti parantumaton\nmielenvikainen eikä tuntenut edes omaa veljeään. Minä kysyin, mitenkä\nhän sitten oli tullut sairaaksi, ja Olga vastasi pyyhkien silmiään\nnenäliinalla: \"Se on se vanha tarina, hyvä rouva, onneton rakkaus.\"\nTämän minä ymmärsin hyvinkin, sillä semmoisestahan kerrotaan melkein\nkaikissa romaaneissa, ja sitten me itkimme yhdessä hetkisen. Minusta\nhän oli oikein kiltti rouva ja piti liikuttavaa huolta sisarestaan.\nErittäinkin oli hänestä tärkeätä, ettei kukaan saisi tietää sisaren\nsurullisesta tilasta, ja sentähden hän nimenomaan pyysi, etten\npäästäisi tänne ketään vieraita ihmisiä sen kuukauden aikana, minkä\nmielisairas oli asuva luonani.\n\n-- Eikö hän sitten puhunut enempää tytön onnettomasta rakkaudesta?\n\n-- Puhui kyllä. Lähtiessään hän mainitsi siitä jotain. Sanoi miehen\nnimenkin. Se oli joku konsuli Falkenberg, ja tämä oli hyljännyt tytön.\n\n-- Hyljännyt?\n\n-- Niin hän sanoi. Ja sentähden tyttö oli tullut mielenvikaiseksi.\nEräänä yönä he sitten toivat hänet tänne automobiililla. Tyttö oli ihan\nvalkoinen kasvoiltaan ja tajuttomana. Tohtori oli mukana sekä veli, tuo\njoka tuossa makaa.\n\nVaimo osoitti sidottua miestä, ja roisto käänsi kasvonsa poispäin.\n\n-- Tohtori selitti, että sairaalla oli juuri ollut kohtaus ja että oli\nparasta panna hänet heti sänkyyn. Sisar oli silloinkin mukana ja itki\nkovasti.\n\n-- Se katala! kähisi Jens.\n\nAsbjörn Krag viittasi häntä vaikenemaan.\n\n-- Jatkakaa, sanoi hän vaimolle.\n\n-- Niin, ja sitten tohtori ja sisko läksivät, ja nuori tyttö ja veli\njäivät tänne. Veljellä oli tämä huone, ja tyttö makasi tuolla.\nSeuraavana aamuna hän sai taas kohtauksen.\n\n-- Miltä se näytti?\n\n-- Hän tuli ihan raivoihin ja tahtoi hypätä ikkunasta ulos. Hän väitti\njoutuneensa murhamiesten pariin. Maalla huvilassa on murhattu mies,\nsanoi hän, ja minut nähtyään hän huusi: \"Kuulutteko tekin\nmurhajoukkioon?\" Silloin hänen veljensä ajoi minut ulos. \"Sisareni ei\nsaa nähdä vieraita ihmisiä\", sanoi hän, \"sillä siitä hän vain kiihtyy\nyhä enemmän\". Monta kertaa kuulin hänen huutavan sulhastaan ja\nmoittivan häntä siitä, että hän oli hyljännyt hänet. Kun kohtaus yltyi\npahimmilleen, niin veli piti sientä hänen nenänsä alla, ja siitä hän\nkohta rauhoittui.\n\n-- Toisin sanoen meni tajuttomaksi.\n\n-- Niin, en minä tiedä. En ainakaan kuullut hänen huutavan sitten enää\npitkään aikaan. Tohtori kävi hänen luonaan silloin tällöin, mutta\nsisarta en nähnyt sen koommin. Viime päivinä oli paljon puhetta, että\nhänet vietäisiin johonkin laitokseen.\n\nVaimo kertoi sitten vielä joukon yksityiskohtia \"mielenvikaisen\"\noleskelusta hänen luonaan, ja Asbjörn Kragille selvisi täydellisesti,\nmiten ovelasti ja kylmäverisesti rikosjoukkue oli menetellyt. Jos he\nolisivat ehtineet toimittaa Adan pois kaupungista jonnekin autioon\nseutuun maalle, niin he olisivat olleet kaikkivaltiaita. Onneksi se\nsuunnitelma oli mennyt myttyyn, joskin vasta viime tingassa.\n\nVaimo oli aivan onnettomana, ja Krag ymmärsi selvään kaikesta, että hän\noli viaton ja oli toiminut hyvässä uskossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaja aamuhämärä levisi Kristianian yli. Kello oli tullut viisi. Yö\noli ollut seikkailuista rikas. Niinä harvoina tunteina, jotka olivat\nkuluneet sitten kello yhdentoista, oli tapahtunut jos jotakin. Juhla\nGrandilla, Valentinen ja Asbjörn Kragin jännittävä kohtaus\n\"petohämähäkin\" asunnossa, Kragin voitto, taistelu Adan huoneessa.\nSitten seurasi välikohtaus: Krag joutui vähäksi aikaa voimattomaksi, ja\nnäytti siitä, kuin \"petohämähäkki\" olisi jälleen saanut pelin johdon\nkäsiinsä. Mutta vielä kerran vaihtuivat kuvat: Kragin odottamaton\nkepponen automobiilin ohjaajalle ja hänen esiintymisensä näyttämöllä\nsinä hetkenä, jolloin Valentine jo luuli riistäneensä voiton hedelmät\npoliisin käsistä.\n\nJa sitten lopuksi Valentinen pako. --\n\nKello puoli kuusi aamulla vierivät kolmet vaunut keskikaupunkia kohden.\n\nEnsimäisissä istuivat Ada, Falkenberg ja Asbjörn Krag. Toisissa ajoivat\npoliisikonstaapelit. Ja viimeisissä makasi \"veli\", mustapintainen\nroisto, kädet ja jalat köytettyinä, sekä polveen ammuttu \"tohtori\".\n\nNäiden viimeisten vaunujen kuskipenkillä istui Jens, entinen vankikopin\nasukas, Kragin apulainen.\n\nNuori mies oli tyytyväinen yöhönsä. Tosin oli \"petohämähäkki\" yhä vielä\nvapaalla jalalla, mutta hän oli joutunut tappiolle joka taholla ja\nmenettänyt saalinsa.\n\nHänen oli ollut pakko paeta Kristianiasta.\n\nJa lennätinkoneet nakuttivat paraikaa pitkin kaikkia teitä.\n\n\"Pysäyttäkää vihreä automobiili! Pysäyttäkää vihreä automobiili!...\"\n\nAamusumu hälveni, aurinko paistoi Kristianiaan ja pani talojen katot\njuhlallisesti välkkymään. Päivästä lupasi tulla kaunis.\n\nJa kuskipenkillä istui Jens, aito kristianialaispoika, heilutellen\njalkojaan ja viheltäen \"Hiawathaa\". Hän ei ollut nukkunut kolmeen\nvuorokauteen, mutta himosi jo uusia seikkailuja Asbjörn Kragin kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo seuraavana päivänä alkoi suuri oikeudenkäynti vangittuja\n\"petohämähäkin\" joukkuelaisia vastaan. Poliisi keräsi suuren joukon\ntodisteita heitä vastaan, ja tuomio oli jo etukäteen varma: he saavat\nmonta vuotta kuritushuonetta ja senjälkeen heidät lähetetään Saksaan,\nmissä monet selvittämättömät asiat ovat heitä odottamassa.\n\nKävi ilmi, ettei \"petohämähäkki\" ollut enää uskaltanut ensinkään palata\nasuntoonsa sen jälkeen kuin oli paennut automobiililla. Halki\nSmaalenenen kävi hurja kulku, ja kun pienet lennätinasemat aamulla\navattiin, oli Valentine jo aikoja sitten ajanut ohi.\n\nMossin asemalla hän saavutti yöjunan, mutta ei tohtinut ajaa siinä\npitemmälle kuin Gööteporiin, missä hän uskollisen seuralaisensa kera\ntöytäsi erääseen Hampurinlaivaan, joka osui olemaan lähtövalmiina.\n\nMyöhemmillä etsiskelyillään Asbjörn Krag saattoi seurata hänen\njälkiänsä Berliiniin asti.\n\nSinne katosi Valentine Kempel.\n\n\n\n"]