Nelistävän kullan saari
Edgar Wallace (1875–1932)
Seikkailuromaani kertoo kekseliäästä kapteeni Tathamista, joka perustaa kultakaivosyhtiön kaukaiselle saarelle. Eri todistajien lausuntojen kautta etenevä tarina kuvaa yrityshankkeeseen liittyvää vehkeilyä, ihmiskohtaloita ja hevosurheilun maailmaa.
Edgar Wallacen 'Nelistävän kullan saari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1797. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
NELISTÄVÄN KULLAN SAARI
Kirj.
Edgar Wallace
Englanninkielestä suomentanut
Alpo Kupiainen
Alkuperäinen nimi: The Island of Galloping Gold
Matkaromaaneja 2.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1923.
SISÄLLYS:
Alkuhistoria
I. Ensimmäinen todistaja esiintyy:
Kapteeni Walter Ford,, laivastosta
II. Toinen todistaja esiintyy: Ernest George Stuckey
III. Kolmas todistaja esiintyy: William C. Hackitt
IV. Kolmas todistaja esiintyy: William C. Hackitt (jatkoa)
V. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus
VI. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)
VII. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)
VIII. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)
IX. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)
X. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)
XI. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)
XII. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)
XIII. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)
XIV. Viides todistaja esiintyy: Sir George Calliper
XV. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)ALKUHISTORIA
Edward G. Tatham syntyi Virginian valtiossa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Koko maailma tietää sen nyt. Springvillessä, Va., on ihmisiä, jotka väittävät muistavansa hänet, kun hän lapsena istui Crubbs-vanhuksen myymälän edustalla ja pyöritteli paljaita varpaitaan tomussa. He kuvaavat hänet pellavatukkaiseksi pojaksi, jolla oli pitkät, totiset kasvot ja jonka siniset silmät katsoivat toista ihmistä perin tutkivasti, ikäänkuin tämä olisi ollut joku uudenlaatuinen hyönteinen. Hän kuuluu myöskin olleen puhelias jo niinä varhaisina aikoina, hänellä oli ollut ihmeellisen tarkka pää muistamaan yksityiskohtia, ja hänet oli muiden kanssa tasa-arvoisena jäsenenä hyväksytty keskusteluseuraan, joka oli joka päivä koolla Crubbsin luona.
Tämän kertoi minulle vanhempi herra Crubbs itse, mutta minä varoitin hallitusta uskomasta hänen juttujaan liian vakavasti, koska Crubbs, mikäli olen saanut tietää, on piintynyt muistelija ja olisi pikku hyvityksestä valmis tarinoimaan henkilökohtaisia muistelmia Abraham Lincolnista tai Yrjö Washingtonista.
Springvillestä saatujen niukkojen tietojen mukaan Edward Garfield Tatham syntyi huhtikuun 1 päivänä 1873; hänen isänsä oli Clark Thomas Tatham ja äitinsä tyttönimi Georgina Mary Daly. Vanhemmat olivat saapuneet itävaltioista – Tatham vanhempi oli hevoskauppias – ja viipyivät Springvillessä kylliksi kauan, että tämä kaupunki sai kunnian tulla syntymäpaikaksi lapselle, josta myöhemmin oli tuleva eurooppalaisen sodan aihe (vähällä), mutta palasivat sitten itään.
Isä kuoli Baltimoressa vuonna '81, äiti Troyssa, N.Y., vuonna '84, ja Edward G. Tathamia, sikäli kuin olen voinut todeta, kasvatti Michael Joseph Daly, jolla oli pelihuone itäisessä etukaupungissa. Dalysta tuli maistraatin jäsen, ja hän oli otaksuttavasti hyvä mies, sillä hän kuoli verrattain nuorena. Kuinka kävi hänen sisarenpojalleen (sillä sellainen sukulainen oli Edward Tatham), se on enemmän arvailua kuin historiallisesti varmaa kertomusta.
Kahdentoista ikäisenä hän matkusti Atlantin poikki, majoittuen eräiden huonomaineisten sukulaisten luokse, joiden hellään hoivaan Mikko-eno oli kuolinvuoteellaan hänet määrännyt, ja asui erään kadun varrella hyvin likellä Dublinin Rotunda-aukiota.
Olen saanut selville, että hänet tuomittiin kahden shillingin kuuden pennyn sakkoihin sanomalehtien myynnistä kadulla. Sehän ei ole mikään rikkomus, mutta häntä syytettiin siitä, "että hän oli lokakuun 8 päivänä tahallisesti sulkenut kuningattaren valtatien, nimittäin Sackville-kadun ja että hän, kun konstaapeli Patrick O'Leary oli häntä varoittanut, oli käyttänyt loukkaavaa ja herjaavaa puhetapaa aikomuksessa rikkoa Hänen Majesteettinsa rauhan, ja että hän vielä oli ahdistanut ja pahoinpidellyt erästä nelitoistavuotiasta kiertävää sanomalehtikauppiasta Patrick Moriartya lyömällä häntä kasvoihin."
Eräästä senaikuisesta sanomalehtinidoksesta olen lukenut selostuksen siitä häiriöstä, joka aiheutui nuoren Tathamin ensi kertaa joutuessa ristiriitaan toiselle kuuluvan edun kanssa – sillä Patrick Moriartyllä oli yksinoikeus myydä Freemans Journalia mainitussa piirissä, ja hän pahastui tungettelijan ilmestymisestä.
Sanomalehtien myyminen Dublinissa ei ollut nuoren Tathamin vahva puoli; kolmea kuukautta myöhemmin hän oli Lontoossa. Hän oli rikkonut välinsä sukulaistensa kanssa – mahdollisesti, oikeastaan otaksuttavasti, olivat viimemainitut tehneet aloitteen.
Hänen poika-aikaisesta elämästään Lontoossa tiedetään vain vähän. Työtä hän teki, se on varmaa. Mutta samassa toimessa hän ei koskaan pysynyt kauempaa kuin kaksi tai kolme kuukautta. Tiedän hänen toimineen kirjapainossa, suutarintöissä ja maidonmyyjänä. Häntä nähtävästi kalvoi rauhattomuuden henki, joka teki kaiken yksitoikkoisen työskentelyn tuskalliseksi. "Aina hän hylkäsi entisen ja koetti jotakin uutta puuhaa", sanoi eräs luotettava todistaja. Joka tapauksessa hän kävi iltakoulua. Siellä hän, suorittamalla viikoittain muutamia kuparikolikoita, sai täydellisen alkusivistyksen. Hänelle annettiin käytännöllisen kemian palkinto, jonka arvo oli paljoa suurempi kuin hänen vuotuinen koulumaksunsa. Eräs hänen historiallinen ainekirjoituksensa julkaistiin koulun kuukausilehdessä. Hän oli nopeaoppinen, tavattoman vilkas, "ja", kertoi eräs opettaja, joka muisti hänet, "hänellä oli kerrassaan harvinainen mielikuvitus."
"Aina hän janosi tietoa", selitti opettaja. "Hän ahmi oppia kuten karhu hunajakakkuja. Hän nielaisi heti jokaisen palasen, joka hänelle heitettiin. Ja jos ravintoa annettiin liian hitaasti, niin hän ojensi käpälän, jonka kynnet olivat kysymysmerkkejä."
Vuonna '89 Tatham katosi. En ole voinut löytää pienintäkään jälkeä, en saada vähäisintäkään vihiä hänen matkoistaan. Oma luuloni on, että hän liittyi Englannin armeijaan, mutta sille arvelulle en ole saanut ollenkaan tukea. Tatham itse ei puhu siitä mitään, ja koska tämä ajanjakso ei mielestäni ole erikoisen tärkeä kertomukseni kokonaisuuteen nähden, en ole kovinkaan innokkaasti toimittanut siitä tiedusteluja.
Niiden tapahtumien jälkeen, joiden johdosta laivastomme koottiin Atlantin eteläosaan ja Edward G. Tathamin nimi oli jokaisen miehen, naisen ja lapsen huulilla koko sivistyneessä maailmassa, kutsuttiin minut Washingtoniin presidentin puheille.
Minut opastettiin hänen yksityiseen työhuoneeseensa, ja hän puristi kättäni lämpimästi.
"Olipa hyvä, että tulitte." Presidentin kasvoilla oli hänen tavallinen leveä hymynsä. "Halusin tavata teitä osittain virallisista, osittain tunnesyistä."
Hän asteli edestakaisin huoneessa kädet työnnettyinä syvälle housuntaskuihin.
"Tunnette Etelä-Atlantin tapahtumat", jatkoi hän. "Tiedätte, että siellä on presidentti Tathamin tähden ollut selkkaus, joka nyt on onnellisesti sivuutettu, ja lienette selvillä joistakuista sen syistä."
Minä nyökkäsin. Asia oli yleisesti tunnettu.
"Englannin hallituksella on ollut salainen valiokunta", jatkoi presidentti; "se on istunut kolme viikkoa penkomassa selkkauksen syitä ja syntyjä, eikä tuloksia ikinä julkaista."
Nyökkäsin taaskin. "Asiassa on hyvin vähän selvitettävää", sanoin; "tiedämme, että Tatham –"
"Te ette tiedä mitään", keskeytti hän. "Tunnetteko Evangeline Smithin? Tunnetteko sanomalehti-kirjeenvaihtaja Calluksen? Tunnetteko insinööri Hackittin?" Hän naputti edessään olevaa pöytää ja puhui punniten sanojaan. "Tunnetteko Partiolaisen?"
Olin ymmällä. "Partiolaisen, herra presidentti?"
"Se on kilpahevonen", selitti hän, nauttien hämmingistäni, "ja tämä kilpahevonen on koko pulman ydin – vaikka harvat ovat sitä tienneet ja harvat tietävät nytkään."
Hän aukaisi kirjoituspöytänsä laatikon, otti sieltä ison kuoren ja veti siitä esille joukon paperiarkkeja.
"Tässä on jutun luuranko", hän sanoi. "Olen hankkinut nämä tiedot – hm – diplomaattisia teitä. Nyt pyytäisin teitä matkustamaan Eurooppaan ja muovaamaan näiden luiden ympärille ruumiin. Saatte luettelon henkilöistä, jotka antavat teille tietoja. – Englannin hallitus ei pane tiellenne esteitä, kun sillä taholla vain tiedetään, että tunnette todistajat. Tatham oli tämän maan kansalainen – olisi vieläkin, jollei hän olisi itse ryhtynyt säätämään lakeja – hän joutui ristiriitaan Euroopan kanssa ja voitti. Menkää tiedustamaan ja kertokaa meille, kuinka hän menetteli – hyvästi ja hauskaa matkaa!"
Siinä syy, minkävuoksi tulin kirjoittaneeksi kummallisimman kirjan, mitä koskaan on kirjoitettu. Siinä kirjassa olisi ainehistoa hyvään romaaniin, jos joku minua lahjakkaampi viitsisi ottaa sen käsiteltäväkseen. Ja tämän kertomuksen sirpaleet, joka nyt ensi kertaa esitetään Englannin ja Amerikan yleisölle, on koottu kummallisista paikoista.
Sillä minun saapuessani Englantiin olivat useat tämän draaman päähenkilöistä hajallaan siellä täällä. Stuckeyta haastattelin Wormwood Scrubsin vankilassa, sotakirjeenvaihtajan sain nuuskituksi käsiini pienestä Cadizin kahvilasta Etelä-Espanjassa, sir James Calliperin löysin Skotlannista, ja onneksi oli hänellä matkassaan sinikirjat, jotka olivat tarpeelliset valaisemaan hänen kertomaansa osaa. Kohdatakseni kapteeni Fordin matkustin Siperian halki – hänen laivansa oli Kiinan asemavesillä – ja Hackittin tapasin kaikkein viimeiseksi Rio de Janeirossa.
Kaikki nämä todistajat olivat välttämättömiä. Heiltä saamani, toisistaan riippumattomat kertomukset muodostavat yhdessä täydellisen selostuksen ihmeellisimmästä seikkailusta, mihin kukaan ihminen milloinkaan on ryhtynyt.
Kongon hallituksen antamaa esitystä tapahtumista en ole julkaissut. Se on ilmeisesti puolueellinen. Brysselissä pidettiin Tathamia tavallisena varkaana, vaikka hän antoi runsaan korvauksen.
Sommitellessani kertomusta kokoon en esitä todistajien lausuntoja siinä järjestyksessä, jossa ne sain, vaan sellaisessa, että kertomus jatkuu katkeamatta.
I.
Ensimmäinen todistaja esiintyy: Kapteeni Walter Ford,, laivastosta
Kapteeni Walter Ford, kuninkaallisesta laivastosta, Pyhän Mikaelin
ja Pyhän Yrjön ritari, joka komensi ensimmäisen luokan risteilijää
Ontariota, ottanut vastaan laivassaan Hongkongin edustalla ja
oli hieman jäykkä sekä vastahakoinen antamaan minulle haluamiani
tietoja. Onneksi kirje, jonka Lontoossa oleva lähettiläämme hankki
minulle Englannin amiraalikunnalta, poisti häneltä kaiken pelon,
että hän mahdollisesti rikkoisi virallisten salaisuuksien asetusta,
ja hän kertoi minulle kaikki, mitä hänellä oli kertomista,
ytimekkäästi ja suppeasti."Olin joitakuita vuosia tutkimuslaiva Charterin komentajana", aloitti kapteeni Ford, "ja tunnen hyvin sen saaren, josta nyt käytetään nimeä Tatham-saari. Sikäli kuin muistan on sen tarkka asema 20° 5' 5" eteläistä leveyttä ja 37° 15' 4" läntistä pituutta. Viimeksi kävin siellä lokakuussa 1897 suorittamassa syvyysmittauksia saaren pohjoispuolella. Mereltä katsottuna saari näyttää asumattomalta, oikeastaan pelkältä tavattoman isolta, karulta kalliolta, joka kohoaa vedestä äkkijyrkkänä. Sen muoto muistutti minusta summatonta jäävuorta. Saari oli niin jylhän näköinen, että vasta pitkien suostuttelujen jälkeen ja sitkeästi vastusteltuani taivuin ylimmän upseerini ehdotuksesta siihen, että koetettaisiin laskea maihin ja tutkia saaren sisäosia.
Saari on kuudentoista kilometrin pituinen ja leveimmältä kohdaltaan lähes kolmentoista kilometrin levyinen.
Lopullinen sysäys, joka sai minut suorittamaan täydellisen ja tarkan tutkimuksen, oli alusta ohjaavan upseerin, luutnantti A.S.W. Sandersin huomio. Se osoitti, että oli olemassa maanalainen joki, joka nähtävästi laski saaren länsirantaan Merkkiylänteeksi nimittämämme kallion juurelle. Niillä tutkimusretkeilijöillä, joita silloin tällöin oli saapunut saaren läheisyyteen, ei ollut ollut aavistustakaan siitä, että raikasta vettä oli saatavissa, ja juuri sen vuoksi ei Ison-Britannian yliherruus-vaatimuksille oltu koskaan hankittu tunnustusta.
Vielä noin kaksi vuotta sitten ei tämän saaren kansallisuutta oltu määrätty, ja sen omistusoikeus oli hämärä. Iso-Britannia väitti sitä omakseen Tsai-Langin sopimuksen nojalla, Portugali jonkunlaisena 'valtauksena' ja lisäksi Hollanti. Kaikilla saksalaisilla kartoilla se on merkitty Saksan alusmaaksi.
Senjälkeen kun maanalainen joki oli löydetty, päätin tehdä tutkimusretken saaren sisäosiin ja lokakuun 28 päivänä 1897 lähetin sen mukaisesti luutnantti Grangerin höyrypurrellamme kiertämään saaren ympäri ja ottamaan selvää mahdollisista maihinnousupaikoista.
Palattuaan hän ilmoitti, ettei hän mitä tarkimmasta etsinnästä huolimatta ollut löytänyt edes jalansijaa rantaan saakka ulottuvista äkkijyrkistä kallioista. Vain yhdessä paikassa oli hän voinut laskea maihin; saaren koilliskupeella oli nimittäin rantakaistale, joka korkean veden aikana oli kokonaan näkymättömissä, mutta matalan veden aikana näkyi viidentoista metrin pituisena ja viiden metrin levyisenä (luettuna vedenrajasta kallion juurelle), ja siinä hän oli päässyt rannalle.
Mutta tällä kohdalla kuten kaikkialla, sikäli kuin hän oli saattanut nähdä, kohosi kallioseinä katkeamattomana ja sadanviidenkymmenen metrin korkuisena ilman ainoatakaan rakoa tai halkeamaa, jota myöten olisi voinut kiivetä. Tämä oli niin harvinaista, että tarkoin tutustuttuani luutnantti Grangerin selostukseen lähdin itse henkilökohtaisesti tarkastamaan saarta, mutta minulla ei ollut sen parempi onni kuin upseerillanikaan. Olisin palannut jatkamatta hyödyttömältä näyttävää puuhaa, jollei herra Granger olisi huomauttanut, että voisimme leijan avulla saada saaren sisäosista valokuvan.
Niinpä pantiin leija kuntoon, ja laivanlääkäri Doyle kyhäsi tuotapikaa näppärän vehkeen, joka oli valokuvan ottamista varten välttämätön. Jo ensimmäiset yrityksemme luonnistuivat: valokuvauskone toimi tyydyttävästi. Ennenkuin levy kehitettiin, laskin leijan uudelleen ilmaan, mutta pahaksi onneksi painoi tuulenpuuska sen syrjään.
Kolmas ja neljäs kerta onnistuivat hyvin, ja olimme erittäin tyytyväisiä valokuviimme. Mikäli voimme nähdä, oli saaren sisäosassa laaja, vihreä laakso, jossa oli runsaasti puita ja vettä; joukko pieniä jokia laski yhteen kohtaan saaren etäiselle 'muurille'. Ihmisasutuksesta ei näkynyt merkkiäkään, mutta kun valokuvia suurennettiin, saattoi niistä päätellä, että riistaa ja eläimiä oli siellä yllinkyllin – minun nähdäkseni laumoittain Etelä-Afrikan kvagga-hevosta muistuttavia eläimiä.
Käytimme isokromaattisia levyjä, joten voin tutkia geologisia muodostumia. Erikoisesti kiintyi huomioni läntisen muurin sisäpuolta reunustavaan kukkulajonoon. Siitä lausuin raportissani:
'Näyttää olevan erittäin mineraalirikas.'
Syvyysmittaukseni lopetin joulukuussa ja samoihin aikoihin jätin raporttini amiraalikunnan päällikölle.
Silloin ei minulla ollut aavistustakaan kapteeni Tathamin olemassaolosta. Saaren nimi oli Ile de Desolation eli Woortz-saari. Kapteeni Tathamista kuulin puhuttavan vasta sitten, kun kaikki muutkin ihmiset kuulivat hänestä – aivan sattumalta.
Amiraalikunnalle jättämäni raportti oli salaisen asiakirjan luontoinen. Siitä, onko kapteeni Tathamilla ollut tilaisuus nähdä se, en osaa sanoa mitään."
II
Toinen todistaja esiintyy: Ernest George Stuckey.
Oikeuden puhutella Ernest George Stuckeyta myönsi minulle
sisäasiain ministeri. Haastattelu tapahtui Lontoon Wormwood
Scrubs-nimisen esikaupungin tilavassa vankilassa. Kahden vartijan
kuullen kertoi Stuckey siellä minulle oman osansa kertomuksesta.
Hän oli kookas, miellyttävä, kauhean rumasta vanginpuvustaan
huolimatta pirteännäköinen mies, joka näytti siltä, mitä hän
olikin – entiseltä sotilaalta."Olin aikanani amiraalikunnan kuriirina, mutta nyt olen suorittamassa vuoden pituista kuritushuonetuomiota virallisten salaisuuksien asetuksen rikkomisesta. Ennen kuin tulin amiraalikunnan palvelukseen", kertoi Stuckey, "olin korpraalina tykistössä. Tunnen vanhan amiraalikunnan rakennuksen arkistohuoneen, ja jonkun aikaa olin sen valvojana. Siellä oli useita esittelyä varten nidottuja asiakirjoja, joita minä pääsin selailemaan. Ne olivat salaisia asiakirjoja, mutta 'salainen' on vain sanontatapa, mikäli erinäiset armeijan ja laivaston asiakirjat ovat kysymyksessä, ja se sana lisätään usein kaavakkeeseen tai kirjeeseen vain säädöksien vuoksi, kun sisällöllä ei ole erikoisen tärkeätä merkitystä lähettäjälle eikä vastaanottajalle.
Olen usein huvikseni silmäillyt joitakuita nidoksia, mutta harvoin olen löytänyt mitään tarkastamisen arvoista. Selitykseksi minun on mainittava, että olen sen tehnyt yksinomaan joutilaan ihmisen uteliaisuudesta ja ajankuluksi.
Muistan, kun luin kapteeni Fordin selostuksen Tathamin saaresta. Se oli numeroitu merkillä 'Ch. 7743, 1897'. Luullakseni 'Ch.' merkitsee 'Charter', joka oli kapteenin komentaman laivan nimi. Tämä selostus huvitti minua hyvin kovasti, sillä mielenlaatuni on luonnostaan haaveileva ja romanttinen, ja olen viettänyt tuntikausia sommittelemalla kaikenlaisia mahdottomia juttuja mainitusta saaresta. Osasin ja osaan vieläkin kapteeni Fordin selostuksen ulkoa, ja voisinpa melkein silmät sidottuina piirtää saaresta karttaluonnoksen. Sen kartan näin ensi kerran 1899, ja se kiinnitti mieltäni. Saman vuoden lopulla puhkesi Etelä-Afrikan sota, minut mobilisoitiin reserviin ja lähetettiin sotanäyttämölle.
Suurimman osan sota-ajasta olimme kenraali Frenchin komennuksessa, mutta kun asema Kap-siirtolassa kävi loppupuolella uhkaavaksi, lähetettiin kuninkaallisesta ratsutykistöstä puoli patteria, johon minä kuuluin, kapteeni Powellin johdolla Hennikerin armeijan avuksi.
Silloin saimme hikoilla, sillä Henniker marssitti meitä yötä päivää. Hänellä oli puoli rykmenttiä äskettäin värvättyjä epäsäännöllisiä sotilaita, Kitchenerin partiotaistelijoita, niin itsepintaista joukkoa kuin suinkin voi kuvitella, mutta mainioita taistelijoita. Heidän keskuudessaan näin ensimmäisen kerran kapteeni Tathamin.
Hän oli kookas mies, aina valmis nauramaan, ja hänen silmänsä tuntuivat näkevän toisen lävitse, mutta niiden katse oli uteliaan huvitettu, ikäänkuin toinen olisi ollut oudonlajinen kovakuoriainen. Taistelussa hän oli miesten mies. Tuntui aina siltä, ettei hänellä ollut aavistustakaan pelosta.
Luullakseni hän oli ollut Rhodesian alkuperäisiä ensi-asuttajia. Pidin hänen ulkomuodostaan heti ensi näkemältä; vaikka hän olikin upseeri ja minä halpa sotamies, tuli meistä pian hyvät toverukset.
Se saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta on muistettava, että rintamalla kuri tai se, mitä haluaisin nimittää juhlakuriksi, höltyy; ja toiseksi ei epäsäännöllisen joukon upseeri ole niin ankara miehistölle kuin vakinaisen armeijan upseeri.
Puhellessamme eräänä iltana mainitsin hänelle Fordin selostuksesta, ja se huvitti häntä hyvin suuresti. Hän kerrotti sen minulla viisi, kuusi kertaa; sitten piirsin hänelle saaren kartan ja kuvailin hänelle pääpiirteet leijalla otetuista valokuvista.
Se raportin kohta, jossa puhuttiin mineraalirikkaudesta, innostutti häntä enimmin, ja seuraavana iltana hän kirjoitti kenttä-taskukirjaansa kapteeni Fordin lausunnosta kaikki, mitä muistin.
Murteesta päättäen pidin häntä amerikkalaisena.
Hän kertoi olleensa kultaa etsimässä hyvin paljon ja osasi muka 'haistaa kullan'. Muistaakseni hän komensi partiolaisten toista eskadroonaa, ja hänen miehensä olivat hartaasti kiintyneet häneen. Ne olivat kaikki hänen omia miehiään, hän oli yhdessä heidän kanssaan samoillut, kaivanut kultaa ja metsästänyt, ja hänellä oli tapana käyttää heistä ristimänimiä; he puolestaan nimittivät häntä useimmiten 'Nediksi'.
Ihmeellisintä hänessä mielestäni oli hänen tavaton keskittymiskykynsä. Hän saattoi istua leiritulensa ääressä tuntikausia yhteen mittaan, tuijottaen liekkeihin, kasvoillaan samanlainen ilme, jollaisen olen nähnyt buddhalaisten pappien kasvoilla Burmassa.
Kun hän herkesi ajattelemasta, oli hänellä koko pohtimansa suunnitelma kaikin puolin selvillä, ei pieninkään yksityiskohta ollut jäänyt huomioonottamatta; ja olipa sitten kysymyksessä saalistusretki jollekin farmille tai vakoilu tai säännöllinen taistelu, oli hän punninnut kaikki mahdolliset asianhaarat, kaikki mahdolliset sattumat.
Se minua hänessä hämmästytti. Olimme samassa prikaatissa, kunnes hänet noin kuusi kuukautta ennen sodan loppua lähetettiin rykmentteineen Pietersburgin piiriin, joka on Pretorian pohjoispuolella. Sitten en nähnyt häntä ennenkuin sodan päätyttyä.
Eräiltä hänen miehiltään, jotka tapasin Wynbergin hospitaalissa – haavoituin taistelussa De Wetiä vastaan – kuulin huhupuheena, että hän oli riitaantunut hallituksen kanssa saalistetusta karjasta.
Erimielisyys tuntui syntyneen hänen palkkio-osuudestaan. Käsittääkseni ei hän niin paljoa välittänyt omasta henkilökohtaisesta osuudestaan, mutta häntä harmitti ajatus, että hänen miehiään ei kohdeltu oikeudenmukaisesti. Lopputulos oli, että hallitus menetteli aika pahasti, ja hän oli jutusta selviytyessään tuntuvasti köyhempi kuin sitä ennen.
Kesäkuussa 1902 kohtasin hänet uudelleen. Olin ottanut eron sotaväestä ja siirtynyt jälleen amiraalikunnan palvelukseen, kun sain häneltä kirjeen, jossa hän pyysi minua tapaamaan itseänsä Fregilonin ravintolassa.
Hän oli yhä sama huoleton veitikka, mutta näytti oudolta ja luonnottomalta siviilipukimissaan. Hän on sellainen mies, jota ei voi kuvitella muuten kuin ratsastussaappaissa ja lerppahatussa. Panin merkille, että hän näytti hyvin köyhältä. Hänen kenkänsä olivat paikatut, kauluksen reuna oli kulunut ja hänen pukunsa ilmeisesti valmiina ostettu. Nautimme vaatimattoman päivällisen, jonka hän maksoi, antaen tarjoilijalle sievoiset juomarahat. Hän kertoi saapuneensa erään miehensä kanssa Lontooseen haalimaan rahaa jotakin 'retkikuntaa' varten.
Hänen eskadroonansa tähteet olivat Kap-kaupungissa odottamassa häneltä tietoja. Tiedustin häneltä, kuinka paljon hän tarvitsi, ja hän vastasi huolettomasti: 'Noin viisikymmentätuhatta dollaria.'
Nähtävästi hän ei tuntenut Lontoossa ainoatakaan sielua, eikä hän siihen mennessä ollut tavannut sellaista kapitalistia, joka olisi ollut taipuvainen lainaamaan hänelle tuota tarvittavaa rahaerää tai ylimalkaan rahaa laisinkaan.
Hän myöskin mainitsi minulle, että eräs espanjalaisamerikkalainen liike Cityssä oli tarjonnut hänelle omituista tointa. Sen tarkemmin hän ei selittänyt tarjousta eikä sen erikoisluonnetta. Hän oli mennyt liikkeeseen, toivoen saavansa sieltä rahat, mutta siellä oli nähtävästi esitetty hänelle jotakin toista seikkailua.
Sen verran käsitin hänen lausumistaan katkelmista. Hän oli nähtävästi keskustellut esityksen johdosta ja melkein hyväksynyt sen, sillä hän oli syventynyt asiaan perinpohjin, ja kun hän peräytyi, oli tapahtunut kiivas kohtaus, minkä jälkeen oli mitä juhlallisimmin vaihdettu vaitiolon lupauksia. Se kaikki kuulosti hyvin salaperäiseltä, ja yhteen aikaan ajattelin kapteeni Tathamin panevan omiaan.
Hän mainitsi lähtevänsä takaisin Kap-kaupunkiin viikon kuluessa, mutta sitä ennen hänen oli suoritettava pari asiaa. Sanoin hänelle, että minulla oli säästössä vähän rahaa, kaikkiaan parikymmentä puntaa, ja että mielelläni lainaisin ne hänelle. Hämmästyksekseni hän otti tarjoukseni empimättä vastaan. 'Pienestäkin erästä on meille nyt apua', hän selitti. Seuraavana päivänä lähetin rahat hänen ilmoittamallaan osoitteella ja sain sitten häneltä kuitin ja kahdenkymmenen punnan velkakirjan.
Toistamiseen en häntä tavannut. Kaksi päivää senjälkeen näin iltalehdissä uutisen, jonka otsakkeena oli: 'Merkillinen varkaus'. Siinä kerrottiin, että eräs Thomas Stence and Co:n ilmapallo-liikkeen palveluksessa oleva ajomies oli lähetetty viemään pientä palloa Hurlinghamiin tunnetulle ilmailijalle kreivi Castinille.
Sillä aikaa kun ajomies joi teetä eräässä kahvilassa Brentfordin High Streetin varrella, oli kaksi miestä ottanut rattailta laatikon, johon pieni pallo oli sullottu, ja poistunut, vieden sen mukanaan.
Kun toisella miehistä oli edessään kuorma-ajurin nahkainen esiliina, eivät näkijät epäilleet mitään, ja varkaat saivat häiritsemättä luikkia tiehensä. Lehdissä julkaistiin miehistä täydellinen kuvaus, eikä minun ollut laisinkaan vaikea tuntea 'kuorma-ajuria, jolla oli nahkainen esiliina' kapteeni Tathamiksi.
Viikkoa myöhemmin hän astui laivaan, ja minä sain häneltä Southamptonissa leimatun kirjeen, jossa hän ilmoitti, että 'ylivoimaisista esteistä huolimatta saamme kuitenkin vähitellen hankituksi retkikunnan menestyksellistä järjestämistä varten tarvittavat varustukset'. Siihen aikaan olin hieman ymmällä, mutta varsin pian aloin oivaltaa, mikä hänen varkautensa tarkoitus oli. Senjälkeen en tavannut kapteeni Tathamia. En ole kohdannut häntä myöhemminkään.
Lokakuun 28 päivänä 1906, muutamia päiviä 'Partiolaisen' huomiotaherättäneen voiton jälkeen Cesarevitch-kilpailussa, toi postinkantaja minulle Chancery Lanen haarakonttorista lähetetyn postipaketin. Sen sisällä oli toinen vahapaperiin kiedottu paketti. Kääreeseen oli kiinnitetty paperiliuska, johon oli kirjoitettu sanat: 'Se palautetaan Teille satakertaisena – Ned Tatham'.
Kun aukaisin sisemmän paketin, löysin sieltä sata kappaletta kahdenkymmenen punnan setelejä. Ne oli sidottu kahteen nippuun, joissa kummassakin oli viisikymmentä seteliä. Viime vuoden joulukuussa pidettiin amiraalikunnan palvelushenkilöiden keskuudessa tutkimus Tatham-saaren tapahtumien johdosta. Sen tuloksena oli, että minut pantiin syytteeseen virallisten salaisuuksien asetuksen kolmannen pykälän c-kohdan nojalla, joka kuuluu:
'Jonka haltuun on uskottu asiakirjoja tai tietoja, jotka... koskevat Hänen Majesteettinsa armeijaa tai laivastoa, ja joka tahallaan ja rikkoen sellaisen luottamuksen ilmaisee hänelle uskotut tiedot toisille, kun valtion etujen kannalta niitä ei saisi ilmaista.'
Juttuni oli esillä New Baileyn tuomioistuimessa, ja minut tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen.
Senjälkeen en ole saanut minkäänlaisia tietoja presidentti Tathamista enkä ole koskaan kuullut puhuttavan herra Hackittista enkä Evangeline Smithistä.
Kapteeni Tathamin lähettämät rahat ovat tililläni pankissa, koska oikeus katsoi, että olin ne saanut Tathamille lainaamieni rahojen maksuksi enkä korvaukseksi hänelle antamistani tiedoista."
III.
Kolmas todistaja esiintyy; William C. Hackitt.
William C. Hackitt oli vanttera, pyylevä viisikymmenvuotias mies.
Häntä tuntui onnistaneen hyvin, ja nähtävästi hänellä oli
tukuittain rahaa sijoitettuna kiinteistöihin Riossa. Hän oli
mielenkiintoinen esimerkki amerikkalaisesta merimiehestä –
paremmin kasvatettu kuin useimmat niistä, jotka viettävät
elämänsä merillä, puheissaan varovainen ja sanoissaan
täsmällinen. Esitän seuraavassa vain osan hänen kertomuksestaan,
koska sen jälkimäinen puoli on aivan samanlainen kuin
sanomalehtikirjeenvaihtaja Callusin – paitsi että viimemainitun
lausunto on huomattavasti yksityiskohtaisempi."Olen syntyisin Seattlesta, Washingtonista, ja ammatiltani olen merimies. Ensi kerran lähdin merille 1872 Star of the Wesst-purjelaivassa, 'Friscosta Bostoniin.
Palvelin merimiehenä kymmenen vuotta, ennenkuin sain todistuksen, joka oikeutti minut toimimaan perämiehenä englantilaisissa laivoissa. Päälliköntodistuksen sain 1889 ja kolmea vuotta myöhemmin astuin Afrikan rannikkolinjan palvelukseen toisena perämiehenä höyrylaivassa O'sango, joka kulki Liverpoolin ja Cabindan väliä.
Vuonna '95 yhtiö laajensi toimintaansa, ryhtyen kuljettamaan rahtia Kap-maahan ja Nataliin kilpaa Castle- ja Bucknall-linjain kanssa. Minut korotettiin O'lakin ensimmäiseksi perämieheksi 1901 ja sain palkkaa neljäkymmentä dollaria kuukaudessa. Työni oli raskasta, meillä oli liian vähän päällystöä, ja kaiken muun lisäksi havaitsin varsin pian, että O'lakin kapteeni oli juoppolalli.
Lähdimme paluumatkalle Durbaniin, Nataliin, tammikuussa 1902.
Eräänä päivänä sairastui toinen perämies, mikä merkitsi sitä, että purjehtiminen ja laivan hoito jäi kokonaan minun ja kolmannen perämiehen hartioille. Meidän oli pistäydyttävä Port Elizabethissa, ja laskimme poukamaan rajussa kaakkoismyrskyssä.
Minua epäilytti kovasti, oliko viisasta ankkuroida, etenkin kun myrsky näytti yhä kiihtyvän ja ilmapuntari laski jatkuvasti. Puhuin asiasta laivurille, joka makaili hytissään parantelemassa pohmeloaan.
Hän ärähti minulle, että ankkuri oli laskettava. Tein niin, pysäyttäen laivan mielestäni turvallisen välimatkan päähän rannasta. Tuuli kävi yhä rajummaksi, ja puolineljä antoi satamakapteeni merkin: 'Poistukaa merelle kaikella kiireellä!'
Ilmoitin siitä laivurille, joka kuitenkin käski minun olla välittämättä merkistä. Minua pelotti aika lailla, mutta nostin rannalta annettuun merkkiin vastauksen: 'Olemme päättäneet jäädä paikoillemme'. Varovaisuuden vuoksi käskin toista perämiestä pudottamaan myrskyankkurin. Kello viisi katkesi ankkuriköytemme, ja minä laskin hätävarppeen, mutta laivamme ajautumista oli mahdoton estää, joten vedin mastoon avunpyyntölipun.
Törmäsimme rantaan kello kuusi iltapäivällä, ja miehistön pelasti Port Elizabethin hengenpelastusvene. Laiva oli täydellinen hylky. Merenkulku-oikeustoon jättämässään selityksessä kapteeni väitti, ettei satamakapteenin varoitusta oltu ilmoitettu hänelle, että hän oli silloin sairaana hytissään ja että minä yksin olin ohjaamassa laivaa, joten koko vastuu siitä, oliko merkkiä toteltu vai ei, oli minun.
Tämän valheen johdosta katsoi oikeus, että minä olin tehnyt itseni syypääksi merimiehelle sopimattomaan käyttäytymiseen, ja valtuuskirjani lakkautettiin väliaikaisesti.
Yhtiön asiamiehet maksoivat minulle palkkani ja ilmoittivat saaneensa sähköteitse sanan, ettei yhtiö enää tarvitse palveluksiani. Niin ollen olin joutunut maihin Port Elizabethiin, taskussani pari sataa dollaria, ilman minkäänlaisia tulevaisuudentoiveita.
Kaikeksi onneksi oli satamassa höyrylaiva Inkonka, Rennie-yhtiön alus, jonka komentaja, vanhan kansan mallinen merimies, kapteeni Moore, tarjosi minulle tilaisuuden päästä kotiin hänen laivallaan ja maksaa kyytini toimimalla puosuna. Siitä kuitenkin kieltäydyin. Merimieselämä kyllästytti minua, ja kaipasin lepoa.
Sovin siitä, että pääsin matkustajaksi laivalle, ja lähdin Kap-kaupunkiin, viikkoa oikeuden päätöksen jälkeen. Vaikka Inkonka nimellisesti oli rahtilaiva, oli siinä erinomaiset mukavuudet myöskin matkustajia varten, ja minulla oli hyvät oltavat, sillä ruoka oli mainiota ja päällystö oli sopuisia miehiä.
Matkustajia ei ollut muita kuin minä, ja kapteenin arvelun mukaan ei ollut laisinkaan todennäköistä, että laivaan tulisi ketään Kap-kaupungista. Mutta kun saavuimme tämän kaupungin satamaan, ilmoittivat yhtiön asiamiehet ällistykseksemme, että eräs viisikymmenmiehinen seurue oli tilannut matkustuspaikat Loandaan – nimittäin St. Paul de Loandaan – ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme.
Kapteeni Moorea hieman hämmästytti tämä tavaton matkustajamäärä, ja hän huomautti, kuinka vaikeata oli sovittaa laivaan niin suurta seuruetta, mutta asiamies selitti, että seurue oli valmis tulemaan toimeen puutteellisissa oloissa ja että maksu oli määrätty sen mukaisesti. Edelleen hän kertoi, että matkustajat olivat kullanetsijöitä, jotka aikoivat samoilla Portugalin alueen halki Katangaan etsimään kivennäisiä.
Seurue saapui laivaan saman päivän iltapuolella. En ole milloinkaan kohdannut karskimman näköistä joukkoa; he olivat kaikki nähtävästi olleet mukana äskeisessä sodassa, ja jokaisella heistä oli mauser-kivääri ja ammusvyö, jotka kuuluivat olevat boereilta saatua sotasaalista.
Sen lisäksi oli heidän varusteinaan kuokka, lapio ja karkeatekoinen seula, jollaisia olen nähnyt kullankaivajien käyttävän Australian lietekentillä. Mutta karusta ulkonäöstään huolimatta he olivat rauhallista, järjestystä noudattavaa väkeä, eikä ainoallakaan koko joukkueesta näkynyt olevan tippaakaan wiskyä. Heidän johtajansa oli erikoisen huomiotaherättävä mies; häntä puhuteltiin milloin kapteeni Tathamiksi, milloin 'Nediksi' ja hänen käskyvaltansa oli nähtävästi ehdoton.
Kapteeni Tatham oli mitä miellyttävin seuratoveri. Hän tuntui jonkun verran tuntevan maailman jokaista maata, ja hänellä oli koko lailla tyydyttävät tiedot myöskin purjehduksesta, sillä hän oli poikavuosinaan ollut merimiehenä. [Tämä kenties selittää sen, että Tatham katosi Lontoosta ja että hänen nuoruusaikaisesta elämästään oli niin vaikea saada selkoa.]
Oli varsin luonnollista, että minä, jonka mieli oli murheen vallassa, kerroin hänelle O'lakin haaksirikosta, ja hän ei ainoastaan ollut myötätuntoinen minua kohtaan, vaan osoitti myöskin harvinaista mielenkiintoa. Hän tiedusti minulta, olinko naimisissa, minkälaiset tulevaisuudentoiveet minulla oli, millä aioin ansaita elatukseni palattuani Amerikkaan. Selitin, että olin naimaton, että minulla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ja että minun luultavasti täytyisi joko kärsiä nälkää tai lähteä uudelleen purjehtimaan merimiehenä.
Hän kysäisi minulta aivan vakavasti, miltä minusta tuntuisi olla merirosvona, ja minä vastasin, että sellaisella elämällä oli omat viehättävät puolensa.
Saavuimme Lobito-lahteen kuusipäiväisen hauskan matkan jälkeen, purimme maihin jonkun verran rautatietarpeita ja jatkoimme matkaamme pitkin rannikkoa. Loandaan saapumisemme edellisenä iltana kapteeni Tatham lausui minulle ehdotuksensa. Hän tarjosi minulle Pealon päällikkyyttä.
Olin nähnyt Pealon varsin usein. Se oli yhdeksänsadan tonnin vetoinen höyryalus, ja Kongon vapaavaltion hallitus käytti sitä kuljettamaan postia ja sähkösanomia Loandan ja Boman välillä.
Tässä yhteydessä on mainittava, että Kongon vapaavaltiolla ei ollut suoraa kaapeliyhteyttä ulkomaailman kanssa, vaan että sähkösanomat lähetettiin joko Brazzavillen kautta runsaasti puolitoistatuhatta kilometriä pitkää maajohtoa myöten erääseen ranskalaiseen Länsi-Afrikan satamaan tahi laivalla Loandaan sieltä edelleen toimitettaviksi.
Viimeksimainittuun menettelytapaan turvauduttiin tavallisimmin.
Tähän tarkoitukseen käytettiin Pealoa. Tällä pienellä aluksella oli oma merkillinen historiansa. Se oli kärsinyt haaksirikon, ajautuen Matadin lähistön monilukuisiin kallioihin, ja ollut hylkynä kokonaisen vuoden. Sitten oli eräs vaeltava insinööri pelastanut sen ensin ostettuaan hylyn muistaakseni kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. Poistamalla aluksen rungon lävistäneet kivet ja tiivistämällä sen väliaikaisesti sementillä hän sai tuoduksi laivan rannalle ja pani sen kuntoon.
Sanoin kapteeni Tathamille, että tunsin aluksen tarinan, mutta en käsittänyt hänen tarjoustaan, jollei hän ollut joku Kongon hallituksen korkea virkamies, jolla oli oikeus määrätä laivan päällikkö. Hän vastasi:
'Teidän tulee tietää, herra Hackitt, että olen hyvin vaikeassa asemassa, ja vaikka en voikaan uskoa suunnitelmiani teille, niin voin kuitenkin valaista teille tilannetta esittämällä teille seuraavat olennaisesti tärkeät seikat:
1. Olen ryhtynyt järjestämään retkikuntaa, joka, jos se varustettaisiin
asianmukaisesti ottamalla huomioon kaikki mahdolliset tarpeet, maksaisi noin viisitoistatuhatta puntaa.
2. Tähän mennessä ovat kuluni olleet seitsemänkymmentäviisi puntaa
kuusitoista shillingiä neljä pennyä. Se on riittänyt kaikkiin valmistuskustannuksiin paitsi retkikunnan kyytimaksuun, jonka retkikunta on suorittanut itse. Muut välttämättömät kustannukset olen arvioinut seuraavasti:
Höyrylaivan ostaminen retkikuntaa varten,
dollareissa ....................................... 35.000
Aluksen muonitus ja hiilet ........................... 9,000
Palkat ............................................... 4,250
Tieteellinen kalusto ................................. 14,000
Kenttävarustukset ja -tamineet ....................... 1,000
Sekalaisia menoja .................................... 6,750
Yhteensä, dollareissa ................................ 70,0003. Näitä menoja vastaamaan tiedän retkikunnallamme olevan pääomaa
kaiken kaikkiaan noin viisikymmentä dollaria.'
Kysyin häneltä, kuinka hän asiain niin ollen oli voinut tarjota minulle Pealon päällikkyyttä. Huomautin hänelle, ettei Pealo, joka oli valtion laiva, missään tapauksessa ollut myytävänä. Hänen vastauksensa oli yksinkertainen.
'Meidän on se lainattava', selitti hän aivan vakavasti; 'toisin sanoen, meidän täytyy se anastaa'.
Hän ilmaisi minulle tämän merkillisen aikeensa vaatimatta minulta etukäteen minkäänlaista vaitiolonlupausta, mutta hän oli, kuten myöhemmin sain nähdä, erittäin tarkka ihmistuntija, enkä ollenkaan epäile, että hän oli hyvin oivaltanut, minkälainen mies olin.
'On valitettavaa, että tällainen menettely on välttämätön, mutta pahaksi onneksi on entinen seikkailuhenki, joka Elizabethin aikana sai Lontoon kauppamiehet rahoittamaan Länsi-Intian vesien kaapparialuksia, tyyten ja lopullisesti sammunut, ja retken onnistumista varten on höyrylaiva meille tarpeellinen. Olen valinnut Pealon, koska sen omistaja on huonossa huudossa oleva hallitus, joka oikeastaan ei olekaan mikään hallitus. Ei yksikään tuomioistuin, jolla on huumorin tajuntaa, ryhtyisi käsittelemään Kongon vapaavaltion nostamaa kannetta merirosvouksesta – pelkkä sellainen ajatuskin on niin luonnottoman koomillinen, että sille oikeussalissa vain naurettaisiin. Mitä sitten teihin tulee', jatkoi hän, 'te olette murtunut mies. Teillä ei ole mitään menetettävää, mutta kaikki voitettavana, ja jos meitä luonnistaa huonosti, niin annan kunniasanani siitä, että todistan teidät viattomaksi.'
Sitten hän selosti minulle huolekkaasti valmistettuja yksityiskohtia retkestä. Rehellisesti en voi väittää punninneeni kapteeni Tathamin tarjousta kovinkaan kauan. Taisinpa totisesti hyväksyä sen heti paikalla.
Seuraavana päivänä saavuimme Loandaan, ja kapteeni Tatham meni maihin. Pealo, joka oli tullut edellisenä iltana, oli ankkuripaikallaan. Tarkastelin sitä lähemmin, sillä mielenkiintoni oli herännyt. Se oli soma, vankalta näyttävä pikku alus.
Sen tangossa liehui Kongon valtion lippu, viisisakarainen kultainen tähti kuninkaallisella sinipohjalla. Tathamin lähtiessä jäivät hänen kaikki miehensä laivaan. Hän mainitsi aikovansa järjestää niin, että miehet voitaisiin siirtää suorastaan laivasta toiseen, sillä portugalilaisten tiukat määräykset kielsivät tuomasta tuliaseita maihin.
Inkonkan piti lähteä kello kahdeksan, mutta kapteeni Tatham palasi vasta seitsemän aikana. Hän kertoi sopineensa kyydistä ja selittäneensä, että hänen seurueensa oli italialaisia työmiehiä, jotka aikoivat Stanley Fallsin uudelle rautatierakennukselle. Hän oli muka luvannut suorittaa kyytimaksun miesten saavuttua laivaan. Myöskin oli hän tilannut tavattomia määriä ruokatarpeita, jotka oli lähetettävä Pealolle, ja melkein tyhjentänyt Loandan kauppiaiden varastot.
Myöskin niistä hän oli järjestänyt maksun suoritettavaksi sitten, kun tavarat tuodaan. Jostakin syystä tämä suunnitelma ei tuntunut minusta niin hyväksyttävältä kuin suurempi ja vakavampi laivan anastaminen, ja rohkenin lausua mielipiteeni kapteeni Tathamille.
Hän kuunteli minua hyvin kärsivällisesti, ja sikäli kuin olen nähnyt, on hän aina ilman pienintäkään vastahakoisuuden merkkiä ollut valmis kuulemaan ja harkitsemaan arvostelua.
'Teiltä on jäänyt huomaamatta eräs seikka', sanoi hän, kun minä olin lopettanut puheeni. 'Menettelyni ei ole varkautta, vaan yksinkertaisesti väkisin otettua luottoa. Kaikki ne tavarat, jotka Loandasta otan, maksan viimeistä penniä myöten ennemmin tai myöhemmin. Myöskin korvaan kuningas Leopoldin hallitukselle sen epämukavuuden, joka sille koituu sen laivaston väliaikaisesta vähentymisestä.'
Olen itseoppinut mies enkä halua arvostella kapteeni Tathamin moraalin puutteellisuuksia, mutta silloin ainakin olin täysin tyytyväinen siihen, että hänen moraalissaan oli vika, ja yhtä tyytyväisesti hyväksyin hänen selityksensä.
Nousimme Pealoon kolmannen vahtivuoron kuudella kellonlyömällä, soudettuamme Inkonkalta kahdella mainitun laivan venheellä.
Pealon portailla otti meidät vastaan toinen perämies. Portaat olivat vain himmeästi valaistut, joten seurueen aseita, jotka oli mahdollisimman tarkoin piilotettu, ei huomattu. Tavaramme oli ladottu röykkiöihin aluksen kannelle, ja pari, kolme eurooppalaista konttoristia oli odottamassa meitä päättääkseen kaupat.
Tathamilla oli lyhyt keskustelu konttoristien kanssa. Pikemminkin arvasin kuin kuulin, että hän pyysi heitä tulemaan uudelleen seuraavana päivänä; jonkun verran emmittyään he suostuivat siihen. Hän huomautti heille, että Pealon oli määrä lähteä vasta seuraavana iltapäivänä, ja viittasi myös 'rahaan' ja 'sähkösanomamääräykseen'. Heidän soudettuaan pois laivalta tapahtui Pealon toisen perämiehen – erään monsieur Jacobus van Heldin – ja kapteeni Tathamin välillä seuraava keskustelu:
Van Held: 'Tehdään nyt selvää seurueenne kyytimaksuista, monsieur Tatham.'
Tatham: 'Eikö sitä sovi tehdä huomenna?'
Van Held: 'Minusta olisi parempi, että asia järjestettäisiin tänä iltana. Loandasta Bomaan on kyytimaksu sata frangia.'
Tatham: 'Yhteensä siis viisituhatta sata frangia. Eikö suuresta seurueesta anneta alennusta?'
Van Held: 'Ei millään ehdolla.'
Tatham: 'Haluaisin tavata kapteenia.'
Van Held: 'Hän on maissa. Olen ainoa päällystöön kuuluva laivalla.'
Tatham: 'Luullakseni tunnen koneosaston insinöörin. Saanko vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan?'
Van Held: 'Myöskin hän on maissa. Laivalla ei ole keitään muita kuin minä, palvelusvuorolla oleva koneenkäyttäjä ja muonamestari.'
Tatham: 'Mitä varten koneenkäyttäjä on täällä?'
Van Held: 'Koska meidän on pidettävä höyryä pannussa – meillä on sellaiset ohjeet. Mutta mieluummin puhelisin kyytimaksuista.'
Sitten seurasi pitkä väittely osittain flaaminkielellä, osittain ranskaksi, joita molempia kieliä ymmärrän vain epätäydellisestä ja koneenkäyttäjä kutsuttiin alhaalta perämiehen avuksi. Lopputuloksena oli, että perämies ja koneenkäyttäjä poistuivat yhdessä laivasta noutamaan kapteenia, lausuen uhkaavan viittauksen, että heillä palatessaan olisi muassaan portugalilaisen lain edustajia.
Amerikkalaisen merimiehen kannalta katsoen on suorastaan hullua jättää laiva yksin, ilman pätevän henkilön valvontaa, mutta belgialaisilla laivoilla tehdään kummallisia temppuja. Heidän veneensä irtautuessa aluksen kyljestä näin kolmen Tathamin miehen pujahtavan rautaportaita myöten konehuoneeseen, ja noin minuutin kuluttua huusi heistä yksi: 'Kaikki selvää!'
Hämmästyin nähdessäni erään toisen miehen menevän keulapuolelle reippaasti kuin ainakin tottunut merimies. Tatham ja minä nousimme komentosillalle. 'Teillä on johto', virkkoi Tatham.
Niinpä annoin merkin: 'Hitaasti eteenpäin!' höllentääkseni ankkuriköyttä. Kuulin, kuinka kiinnikevaarna lyötiin irti ja köysi pudota läiskähti mereen, ja tunsin, että alus keinui valloillaan. Tatham kääntyi ja komensi kaikki valot sammuksiin, ja minä ilmoitin soittomerkillä: 'Puolivauhtia eteenpäin' määräten suunnaksi piirron verran pohjoiseen läntisestä. 'Ohjatkaa suoraan merelle!' käski vierelläni seisova Tatham. 'Huomenna ilmoitan teille matkamme suunnan.'"
IV.
Kolmas todistaja esiintyy: William C. Hackitt (jatkoa).
Hackittin lausunnon sain kahdessa haastattelussa. Hän puhui
niinkuin kirjasta, siinä mielessä että hänellä oli perin hyvät
muistiinpanot ja päiväkirja, joihin hän nojautui. Toisessa
haastattelussa hän, haluten antaa mahdollisimman täsmälliset
tiedot, teki useita oikaisuja edelläolevaan kertomukseen,
mutta yksikään niistä ei ole merkityksellinen. Ne koskivat
pääasiallisesti mitättömiä ristiriitaisuuksia aikamääräyksissä."Seuraavana aamuna tuli kapteeni Tatham luokseni, hymyillen huvitetun näköisenä.
'Olemme tulleet ryöstäneeksi mukaamme erään sanomalehtikirjeenvaihtajan', hän alkoi, kertoen sitten löytäneensä eräästä laivan kajuutasta täydessä unessa nukkuvan ja laivalla tapahtunutta muutosta aavistamattoman herra Callusin, sanomalehti-kirjeenvaihtajan, joka oli ollut tutkimassa Angolan oloja ja hallitusta vastaan tähdättyjä, orjakauppaa koskevia syytöksiä.
Muutamia minuutteja myöhemmin tuli Callus kannelle.
Hän oli noin kolmikymmenvuotias, keskikokoinen mies. Hän astui Tathamin luokse ja vaati selitystä, jonka kapteeni hyvin alttiisti hänelle antoikin, hämmästyksekseni esittäen hänelle sekä suunnitelmansa että edellisen yön tapahtumat.
Callus kuunteli vaieten, mutta saatoin nähdä, että hän reportterina, joka oli etsimässä yllättäviä uutisia, ei ollut lainkaan pahoillaan jouduttuaan meidän seuraamme.
'Käsitätte luonnollisesti, kapteeni Tatham', sanoi hän, 'etten sekaannu tähän puuhaanne. Otaksuttavasti joudun oikeudessa todistamaan teitä vastaan ja katsomaan, kuinka teidät hirtetään, mutta halukkaasti tarkkailen asiain kulkua. Kirjoitan teille muodollisen vastalauseen sen johdosta, että minut on tuotu merelle vastoin tahtoani, ja odotan teidän pitävän minua sotavankina.'
Kapteeni Tatham suostui siihen, ja he menivät yhdessä kannen alle murkinoimaan. Eilisessä selostuksessani unohdin mainita, että retkikunnan omina matkatavaroina oli yksi ainoa tavattoman iso, huolellisesti sullottu ja huolellisesti nuoritettu käärö, jota käsiteltiin erittäin varovasti. Luullakseni se painoi lähes neljäkymmentä kiloa. Aamiaisen jälkeen kapteeni Tatham ilmoitti minulle kulkusuunnan. Olimme silloin noin sata meripenikulmaa länteen Loandasta. Käänsin heti laivan länsilounaaseen.
Tunsin nykyisen Tatham-saaren maineeltaan. Se on noin kymmenen astetta luoteiseen Tristan da Cunhasta ja noin yhdeksänsadan viidenkymmenen meripenikulman päässä Riosta.
Yleispiirteissään oli matka hupaisa. Oltuamme kolme päivää merellä saimme vihuria ja laitaista aallokkoa, joka heilutteli Pealoa, mutta siinä ilmassa olimme vain puoli päivää. Matkan kestäessä minua ihmetytti se seikka, että kapteeni Tathamin miehet kykenivät huomiota-ansaitsevan hyvin merimiehen askareihin, ja olen taipuvainen uskomaan, että tämän sekavan seurueen jäsenistä oli melkoinen prosentti joskus eläissään ollut merillä ammatikseen.
Näiden miesten merimieskunto ja heidän harvinainen oppivaisuutensa poistivat minulta yhden niistä huolista, jotka olivat painaneet mieltäni tavattoman retkemme alusta alkaen.
Mutta toista huoltani ei ollut yhtä helppo poistaa. Heti satamasta lähdettyämme olin tarkastanut hiilivarastomme ja tyydytyksekseni nähnyt, että laivaan oli otettu hiiliä – otaksuttavasti samana päivänä, jona me saavuimme. Herra Callus vahvisti tämän olettamuksen oikeaksi. Mutta niinkin ollen oli minusta selvää, ettei meillä ollut riittävästi polttoaineita lähes kolmentuhannen meripenikulman matkaa varten, ja mainitsin siitä kapteeni Tathamille.
Jos kulkisimme mahdollisimman hiljaa, voisimme saada hiilivaramme kestämään kahdelletuhannelle tai kolmelletuhannelle meripenikulmalle, mutta vaikka pääsisimmekin saarelle, olisimme siellä kaikin puolin avuttomina, jollei meillä olisi tarpeeksi polttoaineita paluumatkaa varten. Kapteeni Tatham oli tähän kuten kaikkiin muihinkin seikkoihin nähden merkillisen toivehikas.
'Olen ajatellut sitä', hän selitti, 'ja tilannut Pernambucosta hiililaivan meitä vastaan'.
Epäilin hieman tämän ilmoituksen paikkansapitävyyttä, mutta kun hän mainitsi sen paikan täsmällisen leveys- ja pituusasteen (muistaakseni se oli 10° eteläistä leveyttä ja 16° läntistä pituutta), jossa meidän oli kohdattava hiilialus, niin tajusin, että olin tekemisissä harvinaisen neuvokkaan miehen kanssa.
Kun sää pysyi kauniina, huomautti kapteeni Tatham, että nyt oli oiva tilaisuus muuttaa laivan ulkonäköä, ja minä olin yhtä mieltä hänen kanssaan. Laivan varastoissa oli melkoinen määrä väriä, ja löysimme myöskin joukon väriastioita, jotka oli osoitettu Matheson and Dealin kauppahuoneelle Bomaan.
Niinpä panin miehet työhön, eräät heistä kiipesivät laidan yli muuttamaan Pealon valkoista runkoa likaisen saven väriseksi, melkein samanlaiseksi kuin sotalaivastossa käytetty väri on. Savupiippua käsiteltiin samalla tavalla, ja myöskin koko taklaus maalattiin. Nimi Pealo oli laadittu tykkimalmista valmistetuilla kirjaimilla. Ne irroitettiin ja upotettiin meren, ja niiden sijalle maalattiin nimi 'Scoutina'. Kysäisin kapteeni Tathamilta, kuinka tämä nimi oli johtunut hänen mieleensä, ja hän selitti, että se vastasi naispartiolaista (kun laivoista yleensä puhutaan naispuolisina), ja hän oli valinnut sen muistuttamaan miehistölle yhteyttään Kitchenerin partiolaisten kanssa sodan aikana.
Kun maalaaminen oli suoritettu loppuun, alkoi kapteeni Tatham miehineen laitella kummallisia kojeita purjekankaasta ja liikanaisista hinausvehkeistä. Tiedustin hänen tarkoitustaan herra Callusilta, joka hymyillen selitti, että kapteeni Tatham valmisteli kepposta – Scoutinan oli näyteltävä aasia leijonan taljassa. En udellut Tathamilta hänen suunnitelmiaan, sillä tiesin, että hän ajan tullen kyllä puhuisi minulle niistä. Oltuamme seitsemän päivää merellä ja tultuamme jotakuinkin sadan meripeninkulman päähän St. Helenasta, näkyi suoraan edessämme höyrylaiva. Olin tehnyt päässäni laskelmia, ja kun kapteeni Tatham lausui, että sen täytyi olla Canker – hiililaivamme – rohkenin tuoda ilmi ihmettelyni sen johdosta, että se oli voinut ennättää näin kauas – sillä Pernambuco oli kahden kymmenenyhden päivämatkan päässä kohtauspaikasta.
Hän kertoi minulle silloin, että Lontoossa oli hänelle tarjottu hyvin edullista tehtävää. Sen enempää hän ei selittänyt, jättäen minut yhtä ymmälle kuin ennenkin, sillä en jaksanut käsittää mitä yhteyttä hänelle Lontoossa tarjotulla tehtävällä ja keskellä valtamerta kohtaamallamme hiilialuksella oli. Kun olimme tulleet niin lähelle, että voimme antaa merkkejä, käski kapteeni Tatham minun nostaa Belgian lipun ja merkin: 'P.T.X.O.' Tein niin, ja laiva vastasi: 'L.B.'
Katsoessani merkinantokirjastani näin, ettei näillä voinut liikemaailmassa yleisesti käytettyjen merkkien mukaisesti olla mitään ymmärrettävää selitystä, mistä päättelin, että merkeistä oli sovittu etukäteen. Hidastutimme vauhtiamme, kunnes olimme kahden kaapelinmitan päässä toisistamme.
Meri oli aivan tyyni, kävi vain heikko maininki, mutta minusta ei ollut järkevää mennä sitä lähemmäksi. Hiilialuksesta laskettiin vesille vene, ja laivaamme tuli Cankerin kippari – vanhahko merimies, jolle kapteeni Tatham esitteli itsensä.
Lyhyen keskustelun jälkeen, joka näytti täydelleen tyydyttävän kapteeni Gilesiä (Cankerin kipparia), alkoi hiilien lastaaminen alukseemme.
Se oli luonnollisestikin raskasta ja vaivaloista puuhaa, mutta kapteeni Tatham suunnitteli perin älykkäästi köysisillan molempien laivojen välille, joten työ muuttui jonkun verran keveämmäksi, mutta yö oli jo käsillä, kun viimeinen hiilimitta saatiin laivaamme.
Hiilialuksen kapteeni oli lausunut ihmettelynsä laivamme pienuuden johdosta; tuomansa hiilimäärän nojalla hän oli odottanut tapaavansa laivan, jonka kantavuus olisi neljä- tai viisituhatta tonnia, mutta parilla liukkaalla lauseella oli kapteeni Tatham rauhoittanut kaikki epäilyt, joita kipparin mieleen lienee kohonnut.
Olimme aikaisemmin tyhjentäneet kaikki säiliömme hiilien ottamista varten, ja kun hiilien siirtäminen oli suoritettu loppuun ja Tatham oli kipparin kanssa nauttinut erojaisryypyt, kävin alhaalla tarkastamassa ja huomasin, että meillä oli hiiliä kylliksi, vaikka kulkisimme kahdeksan viikkoa yhteen menoon.
Nostimme jäähyväismerkin ja lähdimme; Canker suuntautui luoteiseen, ja me jatkoimme matkaamme piirron verran etelään lännestä, kunnes hiilialus häipyi pois näkyvistä.
Sitten kapteeni Tatham antoi minulle määräyksen muuttaa suuntaa; pyörsimme itään, senjälkeen pohjoiseen, sitten taaskin etelään ja seuraavan aamun valjetessa olimme jotakuinkin samalla paikalla, jossa edellisenä päivänä olimme ottaneet hiiliä.
Päivän koittaessa hääri koko miehistö siivoamassa kiivaasti hiilien jälkiä ja laittelemassa kuntoon purjekankaisia vehkeitä, joista äsken mainitsin. Herra Callus istui kanssani komentosillalla, poltellen sikaaria ja silmäillen hyvin tarkkaavasti kaikkia puuhia. Varovaisuuden vuoksi oli hänet hiilien ottamisen ajaksi lukittu hyttiinsä. Sillä aikaa kun 'miehistö' kapteeni Tathamin ohjeiden mukaan kiinnitteli purjekangaskaistaleita ja puomeja, sinkautteli Callus purevia arvostelujaan, ja niistä aloin tajuta, että tarkoituksena oli naamioida Scoutina tykkiveneeksi.
Puisia tykkejä sijoitettiin keulaan ja perään, etumastoon sovitettiin purjekankaasta vähäinen taistelutorni, ja kaksi pientä ventilaattoria, jotka pistivät näkyviin reunan ylitse, kävivät pikatykeistä.
Kokonainen päivä kului odotukseen, mutta seuraavan iltapäivän vahtivuoron kahdeksalla kellonlyömällä kohosi näköpiiriin höyrylaiva.
Se suuntautui suoraan meitä kohti.
Emme näyttäneet minkäänlaisia merkkejä, ennenkuin se nosti mastoon Englannin kauppalipun. Tathamin määräyksestä minä silloin kohotin valkoisen viirin.
Mieltäni ahdisti, kun sen tein, sillä on vakava asia näytellä brittiläistä sotalaivaa, mutta Tatham ei tuntunut vähääkään häikäilevän tekoaan.
Alus oli vajaan puolen meripenikulman päässä meistä, kun nostimme lippumme, mutta se vaikutti kuin sähköisku. Laiva kääntyi heti ja lähti kaartamaan laajassa ympyrässä, ikäänkuin se olisi äkkiä muistanut, että sillä oli asiaa pohjoiseen päin, ja kiireisesti rientänyt sinne.
Lippumme olivat kaikki valmiina. Tatham oli kuluttanut koko aamun järjestellessään ja laitellessaan niitä kuntoon, ja annoimme merkin: 'Kääntäkää tuuleen, aion tulla laivallenne!'
Aluksesta ei vastattu, ja Tatham liputti:
'Kääntäkää tuuleen tai upotan teidät.'
Siihen tuli vastaus: 'Emme ymmärrä.'
Yhtä kaikki laiva hidastutti kulkuaan, ja Tatham tiedusti: 'Mikä alus laivanne on?'
Saimme vastauksen: 'Greenwich Hove. Lontoosta Filippineille. Sekalastia.'
Tatham järjesti lippunsa uudelleen: 'Tulen katsomaan papereitanne. Avatkaa ruuma numero 3 tarkastusta varten!'
Se oli salaperäisimpiä sanomia, mitä koskaan olin lähettänyt, ja veti vertoja hänen hämmästyttäville, hiilialusta koskeville tiedoilleen.
Laivasta ei vähään aikaan vastattu mitään; sitten tuli:
'Meillä on tarttuvia tauteja laivalla.'
Tatham purskahti remanauruun, kun selitimme hänelle tämän sanoman.
'Lähetän lääkärin. Pysäyttäkää koneet, tai teen aluksenne hylyksi!'
Silloin laiva seisahtui, ja me laskimme sen rinnalle.
Aurinko oli nyt laskemaisillaan, ja Tathamin käskystä ohjasin aluksemme verkkaista vauhtia höyrylaivan länsipuolelle.
Luullakseni hän tahtoi päästä auringonvalon ja Greenwich Hoven väliin, ettei viimemainitusta huomattaisi valevarustuksiemme todellista laatua. Jäimme noin kahdeksan kaapelinmitan päähän höyrylaivasta, ja yksi puisista tykeistämme suunnattiin mielenosoituksellisesti sitä kohti.
Vene laskettiin vesille, ja Tatham hyppäsi siihen, ottaen kuusi miestä mukaansa.
Miesten tamineet olivat jokseenkin samanlaisia – heillä oli siniset mekot ja kaikki he olivat paljain päin – satunnainen tarkkailija olisi voinut helposti pettyä. Myöskin soutaminen kävi heiltä kauniisti. Mutta minä taisin sittenkin parhaiten koko seurueesta näyttää meriväkeen kuuluvalta, koska olin sileäksi ajeltu ja ylläni oli 'yhtiön' takki ja Afrikan rannikkolinjan päällystömerkit olivat samantapaisia kuin kuninkaallisen laivaston upseerimerkit.
Meille laskettiin portaat, ja Tatham meni kannelle, minä hänen perässään.
Portaiden yläpäässä oli ryhmä päällystöä, katsellen siviilipuvussa olevaa Tathamia epäluuloisesti ja minua hyvin ynseästi.
Tatham esitteli itsensä.
'Olen Englannin varakonsuli Benguelasta, ja St. Paul de Loandan konsuli on valtuuttanut minut tarkastamaan laivaanne.'
'Onko teillä valtakirja?' kysyi aluksen päällikkö.
Vastaukseksi Tatham viittasi kädellään 'sotalaivaan' päin.
'Tuolla on valtakirjani', hän kehaisi.
'Mitä te etsitte?' tiedusti kapteeni.
'Sotakontrabandia', ilmoitti Tatham kylmästi. 'Te kuljetatte aseita Filippineille puljanein tarpeiksi. Sen tehtävän olette saaneet senor de Costalta, de Costa Riez and Co:n liikkeestä, Little Saville Streetin varrella, East Chapelin kaupunginosassa Lontoossa. Ohjeittenne mukaan teidän tuli kohdata täällä eräs hiililaiva ja jatkaa sitten matkaanne.'
'Näytte tuntevan asian tarkoin', sanoi kippari. 'Meillä on neljätoista Filippineille osoitettua laatikkoa, jotka rahtikirjojen mukaan sisältävät metallitavaroita. Mitään sen enempää en niistä tiedä.'
Tatham kumarsi.
'Tahtonette olla hyvä ja laskea veneenne vesille viemään nämä laatikot tykkiveneen kupeelle. Sitten saatte mennä edelleen ja ilmoittaa asiasta Englannin konsulille ensimmäisessä satamassa, johon poikkeatte.'
'Entä jos kieltäydyn?' kysyi kapteeni.
Tatham otti vakavan ilmeen.
'Siinä tapauksessa', hän virkkoi, 'ei minulla ole muuta neuvoa kuin käskeä laivanpäällikkö Smithiä' (hän nyökkäsi minuun päin) 'pidättämään teidät ja saattamaan aluksenne lähimpään satamaan'.
Kapteeni empi hetkisen, mutta antoi sitten apulaiselleen määräyksen laskea veneet vesille.
Oli jo pimeä, kun ensimmäinen venelasti saapui laivamme viereen.
Emme päästäneet ketään kannelle, vaan hinasimme nostovivulla aseet alukseemme, laatikon toisensa jälkeen. Sitä mukaa kuin niitä saatiin ylös, avautti Tatham ne. Lähetyksessä oli sata winchester-kivääriä ja kaksikymmentätuhatta panoskoteloa, mutta eniten näytti Tathamia miellyttävän maximtykki jalustoineen ja varaosineen.
Kun nostimme kannelle viimeistä taakkaa, kuului alhaalta kipparin huuto.
'Mitä tahdotte?' kysyi Tatham.
'Haluan tulla laivaanne', vastasi kippari.
Tatham mietti vähän, mutta antoi sitten määräyksen heittää nuoratikkaat alas, ja kippari kapusi alukseemme.
Kannelta oli kaikki valot sammutettu; aseita vastaan otettaessa käytetyn ison lampun kannatin oli käännetty laidan ylitse, niin että se valaisi lastiveneitä silti paljastamatta kannellamme vallitsevan sekasotkun omituisuuksia.
Mutta vanhus oli ovela puolestaan. Valomme hohde heijastui vedestä, ja pikainen silmäys 'tykkeihin' ja petollisiin 'kasematteihin' ilmaisi hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi tietää. Hän pyörähti Tathamiin päin, joka hypisteli revolveriaan.
'Mitä tämä merkitsee?' kivahti kippari.
'Merirosvousta', vastasi Tatham järkkymättömän rauhallisesti, 'joka on vain yhtä astetta kunniakkaampaa kuin aseiden vieminen puoliverisille salamurhaajille'.
Juuri niin hän sanoi, ja kipparivanhus näytti tyrmistyvän.
Saatuaan takaisin puhelahjansa hän äänsi:
'Te saatte vastata tästä, ystäväni.'
'En suinkaan', torjui Tatham, 'sen enempää kuin tekään'. Ja sitten hän alkoi puhua kuten olen usein kuullut hänen tekevän. Hänellä oli omituinen esiintymistapa. Hän puhui, kuten eräs toinen mies, josta olen lukenut, yhdelle ihmiselle ikäänkuin kansankokoukselle. Muistan hyvin sellaiset seikat, ja se on painunut mieleeni melkein sananmukaisesti, jollen voikaan vannoa esittäväni jokaista sanaa aivan täsmällisesti. Hän alkoi näin: 'On vaikea määritellä, missä määrin oppilauselma, jota väärin on pidetty jesuiittain lausumana, nimittäin että tarkoitus pyhittää keinot, on käytännössä oikeutettu. Tässä meillä on pulma, joka kelpaa esimerkkinä osoittamaan tämän lauselman oikeaksi. A on rikollisiin puuhiin ryhtynyt liike, B on laivanomistaja, joka edistää A:n epäsiveellisiä aikeita, C on henkilö, jonka hommat ovat arvelluttavia ja joka edistääkseen ensi silmäyksellä epäilyttäviltä näyttäviä suunnitelmiaan käyttää hyväkseen A:n rikollisuutta ja B:n sekaantumista syyllisyyteen. Niin menetellessään hän suorittaa laittoman teon, joka estää A:n tekemästä vielä paljoa pahemman –'
'En halua kuulla puhetta enkä mitään penteleen verrantosummaa', keskeytti laivuri karkeasti. 'Tahdon tietää nimenne ja tämän aluksen nimen.'
Tatham ei virkkanut mitään. Minusta on joskus tuntunut, että hän on erittäin turhamainen mies, sillä hän saattoi helposti loukkautua jokaisesta huomautuksesta, joka kohdistui hänen muka erikoiseen henkilökohtaiseen kykyynsä. Ja minulla on syytä uskoa, että hän ylpeili suuresti kahdesta ominaisuudestaan, puhetaidostaan ja julistusten kirjoittamiskyvystään. Hän astui laivan laidalle, jossa nuoratikkaat riippuivat, ja osoitti niitä.
'Kas tuosta menee tienne, kapteeni. Sallikaa minun neuvoa teitä poistumaan, ennenkuin teille käy huonosti.'
Kapteeni totteli: Tathamin äänessä oli perin pahaenteinen sävy. Katselimme, kun veneet etenivät takaisin Greenwich Hoven kupeelle, ja lähdimme sitten itse kaikki valot sammuksissa mennä porhaltamaan etelää kohti.
Jos muistan oikein, olen jo maininnut, että kapteeni Tatham oli uskonut suunnitelmansa herra Callusille, sanomalehti-kirjeenvaihtajalle. Herra Callus tiesi saaresta yhtä ja toista. Hän muistutti mieleemme Queen of Platan haaksirikon vuonna 1872. Se oli siihen aikaan herättänyt Englannissa erittäin suurta huomiota. Mainitun vuoden heinäkuussa oli Middle Parkin hevossiittola myyty, ja joukko Argentinan karjayhtiön laskuun ostettuja rotuhevosia oli lähetetty Queen of Platassa Etelä-Amerikkaan. Ankarat myrskyt olivat ajaneet laivan syrjään kulkusuunnastaan, sen potkurinakseli oli katkennut, eikä siitä oltu kuultu mitään, ennenkuin oli löydetty merestä pullo, jossa oli lyhyesti kerrottu, että laiva oli miehistöineen päivineen uponnut Ile de Desolationin luona.
Se herätti Tathamin mielenkiintoa, ja hän tiedusti, oliko laivassa ollut kovaa rahaa, mille kohdalle saarenrantaa se oli ajautunut ja oliko milloinkaan koetettu pelastaa mitään siitä. Tästä yksinkertaisesta kyselystä voi päättää, ettei kapteeni Tatham suinkaan halveksinut pienempiäkään verkkoonsa osuvia kaloja, vaikka hän olikin pyydystämässä suurta saalista.
Viiden päivän kuluttua saimme saaren näkyviimme.
Ensi näkemällä se muistuttaa Kap-maan Pöytävuorta, paitsi ettei se, kuten Pöytävuori mereltä katsottuna näyttää tekevän, laskeudu asteittain molemmin puolin, vaan että sen seinämät ovat jyrkät. Kuta lähemmäksi tulimme, sitä enemmän muurintapaisiksi kävivät sen rannat. Lähestyin saarta varovasti; sillä kapteeni Fordin karttaan merkityistä mittauksista huolimatta en ollut lainkaan varma siitä, ettemme voisi osua vedenalaiselle riutalle, johon Queen of Platan arvellaan uponneen.
Komensin miehiä ankkurikettinkeihin mittaamaan syvyyttä ja hiljensin vauhdin neljäsosaksi. Kahdenkymmenen sylen syvyydestä emme tavanneet pohjaa ja vähitellen laskimme likemmäksi kalliota. Sitten turvauduin syvän meren mittaluotiin.
Vettä oli kuusikymmentä syltä, ja me pudotimme ankkurin.
Sää oli pysynyt hyvänä ja aallokko hiljaisena, mutta saaren suojassa oli vedenpinta kuin peili.
Sinä iltana oli liian myöhäistä ryhtyä mihinkään; nostimme vain kannelle kapteeni Tathamin tavarat – sen kääryn, josta olen jo puhunut. Kun se aukaistiin, osoittautui se sisältävän pienen ilmapallon.
Silloin vasta oikein oivalsin, missä tarkoituksessa kapteeni Tatham oli tehnyt eräät 'ostoksensa' Loandassa. Yksi niistä, joka oli pannut minut ymmälle, oli palmikkosuojukseen suljettu pullo jotakin happoa ja joukko jotakin raskasta ainetta sisältäviä säkkejä, jotka oli sullottu ruumaan.
Minulla on perin alkeelliset tiedot käytännöllisestä kemiasta, mutta sen verran on minulla siitä vihiä, että nyt arvasin säkeissä olevan sinkkilastuja; kapteeni Tatham aikoi valmistaa vetyä täyttääkseen sillä silkkipallon.
Pallon täyttämiseen kului suuri osa seuraavasta päivästä. Kaikeksi onneksi pysyi ilma melkein tai aivan tyynenä.
Seuraava yö oli meille kuitenkin hankala, kun nousi yksi niitä rajuja vihureja, joista nämä vedet ovat kuuluisia, ja pallo oli vähällä riistäytyä irti. Kello yhden seuduissa aamulla pidimme neuvottelun ja päätimme laskea pallon tyhjäksi, vaikka meillä ei ollutkaan riittävästi kemikalioita valmistaaksemme kylliksi kaasua uudelleen. Mutta Tatham oli toivehikas. Hänellä oli aikomus kehittää hiilikaasua – hän oli yöllä pohtinut sitä – ja minusta tuntuu, että hän oli tosissaan tyytymätön, kun tuuli vaimentui yhtä äkkiä kuin oli noussutkin ja pallon tyhjentäminen kävi tarpeettomaksi.
En vielä ole perinpohjaisesti kuvannut saaren ulkonäköä, mutta minua hämmästytti sen tavaton sileys, nimittäin kallioiden kiilloitetulta näyttävä pinta. Olisi melkein saattanut luulla, että niitä oli hangattu hiekkapaperilla ja nahalla, kunnes ne olivat hohtavan kiiltävät. Saaren pohjoisella rannalla jatkui 'muuri' katkeamatta, mutta itäsivulla oli melkein pystysuora halkeama – tavattoman iso rako, joka halkaisi kallion harjalta juureen saakka. Maihinlaskupaikkaa ei näkynyt missään.
Maanalaisen joen löysimme helposti; sen tunnelin yläreuna, jota myöten joki purkautui, oli matalan veden aikana selvästi näkyvissä. Silloin arvelin, että kapteeni Ford oli tarpeettomasti tahtonut salata tämän joen olemassaoloa, mutta myöhemmin oli minulla syytä muuttaa mieltäni. Seuraava aamu oli kirkas ja kesäinen. Olimme ankkuroineet saaren pohjoispuolelle, ja sikäli kuin tuulta oli, se puhalsi piirron verran länteen pohjoisluoteisesta. Se oli edullista suunnitelmillemme, ja kello kaksitoista pujottautuivat kapteeni Tatham ja eräs hänen miehistään palloon kiinnitettyyn silmukkaan, ja me löysäsimme nuoraa.
Ilmapallo nousi kohtisuoraan, mutta päästyään lähes sadan metrin korkeuteen se painautui pohjoiseen – siis poispäin saaresta, ja arvasin sen joutuneen etelästä suuntautuvaan ilmavirtaan.
Megafonilla Tatham käski minun siirtää laivan saaren toiselle puolelle. Nostin niin ollen ankkurin, ohjasin aluksen merelle välttääkseni riuttaa ja suuntasin sen sitten länsipuolelle, jossa päättelin ilmavirran olevan suotuisan maihinpääsylle. Hellitimme pallon kiinnitysnuoraa vielä kolmisenkymmentä metriä, jolloin Tatham nähtävästi pääsi näkemään saaren lintuperspektiivinä. Arvasin hänen olevan tyytyväisen näkemäänsä, sillä tuontuostakin hän kajautteli hajanaisia huomautuksia kuten: 'Loistava!' 'Suurenmoista!' 'Oivaa!'
Minun tuskin tarvinnee sanoa, etten ollenkaan luottanut kapteeni Tathamin maihinnoususuunnitelmiin. Odotin siitä kehkeytyvän vaivaloisen ja aikaakysyvän puuhan. Kerta kaikkiaan oli mahdotonta viedä alustamme siksi likelle rantaa, että pallossaolijat olisivat voineet heittää maahan nuoran, vaikka heillä olisikin ollut ankkuroimisvälineitä. Kaikki riippui ilmavirroista ja aluksi näytti siltä, että ne ehdottomasti tekisivät aikeemme tyhjiksi.
Saaren pohjoispuolella ne suuntautuivat etelästä, länsipuolella ne puhalsivat yhtä mittaa kaakosta, ja eteläreunalla ne painoivat palloa aivan päinvastaiseen suuntaan kuin kapteeni toivoi. Vasta sitten, kun olimme palanneet alkuperäiselle ankkuripaikallemme, kääntyi onni; kaasupalloon tarttui tuulahdus, joka työnsi sitä saaren kohdalle.
Uskalsin yrittää ja käänsin laivan rantaan päin, päästäen nuoraa vielä viisitoista metriä.
Hetkisen näytti siltä, ettei meitä onnistaisi, sillä pallo-vintiö heilahti taaksepäin. Mutta sitten osui siihen voimakas vihuri, ja se kantautui kallion reunan ylitse pois näkyvistämme. Odotimme jännittyneinä kymmenen minuuttia. Tathamilla oli pallon kiinnittämiseen tarvittavat vehkeet; kaikki riippui siitä, kestäisikö tuulta. Nähtävästi sitä kesti kyllin kauan, sillä mainitun ajan kuluttua ilmestyi kapteeni jälleen ja huuteli megafonilla toisistaan erillisiä lauseita.
Hän oli ottanut mukaansa ohutta köyttä ja väkipyörän, ja ennen yön tuloa, joka oli hyvin äkillinen, olimme ehtineet hinata ylös vuodehuopia ja ruokaa, pari kivääriä ja viisikymmentä panoskoteloa. Seuraavana aamuna kiskoimme pallon alas, ja kaksi uutta miestä lähetettiin ylös. Tatham kutsui erikoisesti Callusia, mutta reportteri kieltäytyi jyrkästi uskomasta henkeään niin heikon kojeen varaan.
Toinen nousu ei luonnistunut, ja Tatham antoi määräyksen, että oli laskettava maihin saaren koillispuolella olevalle kapealle rantakaistaleelle.
Vaikka välineemme olivatkin melkoisen vähäiset, senjohdosta että Scoutinalla oli vähän varatarpeita, saimme kuitenkin liittämällä köysiä yhteen ja käyttämällä vintturikonetta hinatuksi ylös pari kevyttä raakaa ja muita taklausvehkeitä, ja kolmantena päivänä oli Tatham sommitellut käyttökelpoisen vipulaitteen, joka kesti kaikkien hänen tarvitsemiensa tavarain painon.
Pitkin aikaa lähetettiin lisää miehiä kapteenin luokse, ja uurastettuamme ankarasti viikon päivät olivat hinausvehkeet mainiossa kunnossa. Raskain työ oli vintturikoneen siirtäminen maalle. Ymmärsin hyvin, että se oli välttämätöntä, sillä vanhan menetelmän aikana oli meidän pakko turvautua kaikkiin mahdollisiin köyden- ja kaapelinpätkiin, sillä tarvitsimme nuoraa tavattoman pitkälti. Vintturikone oli hajoitettava kappaleiksi ja lähetettävä ylös osina – ja silloin oli hinaaminen tehtävä käsin.
Toisena sunnuntaina saapumisemme jälkeen lähdin ensimmäiselle vierailulleni saarelle herra Callusin seurassa. Meidät hinattiin kallion harjalle, jossa kapteeni Tatham oli meitä vastassa."
V.
Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus.
Richard Callus on siksi hyvin tunnettu sanomalehtimiehenä,
matkailijana ja kirjailijana, että menettelisin
sopimattomasti, jos puhuisin hänen luotettavuudestaan.
Hän on kolmekymmentäseitsemänvuotias mies; hienolla vaistollaan
hän aavistaa hyvän kertomuksen ja hänellä on kertojalahjoja.
Minua onnisti, kun tapasin hänet, sillä tulin Cadiziin, kun
Tangerista saapunut laiva, jossa hän matkusti (hän oli lehtensä
puolesta käynyt Casablancassa), oli jo tyhjentynyt. Löysin hänet
Neljän kansallisuuden kahvilasta Calleo de Recolletosin varrelta;
sinne minut neuvoi hänen maurilainen palvelijansa, joka oli
seurannut häntä tähän espanjalaiseen kaupunkiin saakka. Callusin
esitys on saamistani kertomuksista mielenkiintoisin."Tatham", lausui Callus, "näytti olevan erittäin tyytyväinen itseensä, ja siihen hänellä saavutuksiinsa nähden olikin todella oikeus. Puhtaasti teknilliseltä kannalta katsoen hän oli tehnyt suorastaan ihmeitä järjestäessään yhteyden laivan ja kotkanpesänsä välille.
Hämmästyksekseni ei ollut paljoakaan nähtävää siltä paikalta, missä nostovipu oli. Maaperä kohosi edelleen, peittäen saaren sisäosan taakseen, ja minä lähdin astelemaan rinnettä ylöspäin tyydyttääkseni uteliaisuuteni, mutta Tatham pysähdytti minut. Oli niin ilmeistä, että hän tahtoi esiintyä juhlamenojen ohjaajana, että minä taivuin hillitsemään uteliaisuuttani.
Hänellä oli keveä aamiainen valmiina meitä odottamassa, samppanjapullo avattiin, ja Tatham-saaren menestykseksi juotiin malja mitä juhlallisimmin.
Sitten piti Tatham välttämättömän puheen.
'Me olemme', hän alkoi, 'käänteentekevän löydön kynnyksellä. Tämä maa, johon olemme päässeet, ei ole yksin meitä, vaan myöskin jälkeläisiämme varten. Lastenlapsemme, vielä syntymättömät polvet kunnioittavat niiden karaistujen uranuurtajien nimiä, jotka pystyttivät vapauden lipun villiin maahan, jotka ovat vallanneet uuden alueen sivistyksen valtakunnalle ja lisänneet uuden lehden kunniakkaaseen historiaamme.'
Hän jatkoi, käsitellen kysymyksiä, joilla ei ollut kaukaisintakaan yhteyttä meidän hankkeemme kanssa, puhuen kansanvalistuksesta, Euroopan laivasto-ohjelmasta, aasialaisten rotujen tulevaisuudesta ja Panaman kanavasta.
Puheen jälkeen vihittiin minut osalliseksi saaren salaisuuksista. Suuremman tehon aikaansaamiseksi sidottiin silmilleni side ja minut talutettiin saaren sisäosaa peittävän harjanteen laelle.
'Nyt saatte katsoa!' huudahti Tatham ja repäisi siteen pois.
Näky oli todellakin ihmeen kaunis.
Jalkojeni juurelta laskeutui kalliorinne asteittain vihantaan laaksoon, jonka läpi kiemurteli pieni joki. Edessäni kohosivat eteläisen 'muurin' puiden peittämät rinteet. Vasemmalle ja oikealle levisi aaltoileva tasanko, joka näytti olevan kukkasmaton peittämä.
Puuryhmiä, upeita puistomaisia läikkiä, joissa kasvoi puita ja kukkia, kymmenkunta lisäpuroa, jotka laskivat jokeen, vihreitä niittysuikaleita – jotka muistuttivat metsän siimeksessä juoksevia smaragdin värisiä jokia – siinä ensi vaikutelmani Tatham-saaresta.
'Tuolla on kultaa, ja tuolla, ja tuolla', osoitteli Tatham innoissaan. 'Tuon pikku puron rannalta löysin granaatteja, ja missä on granaatteja, siellä on myöskin timantteja. Ja katsokaas! Näettekö, minne joki katoaa? Siellä oleva luola... siitä olen varma... on määrättyinä vuodeaikoina yhteydessä meren kanssa. Entä eläimistö – nuo ovat fasaaneja, ja aamulla näin onyksin...
Syytä hänellä olikin innostua. Geologiset tietoni ovat perin heikot, mutta täällä oli maaperä epäilemättä kultapitoista. Jalkojemme juuressa oli merkkejä kerrostumista. Jos oletettaisiinkin, että helposti syttyvä Tatham liioitteli toiset puolet, niin sittenkin tämän saaren pitäisi osoittautua Eldoradoksi.
Hän oli laittanut kallion rinteelle karkeatekoisen suojuksen ja valmistanut minulle mukavan yösijan. Omien sanojensa mukaan hänellä ei vielä ollut aikaa saaren tutkimiseen, vaan hän oli löytänyt merkkejä kullasta ilman kovinkaan suurta etsimistä.
Kun olin vetäytynyt tilalleni, tuli hän luokseni, istuutui viereeni ja kehitteli mitä suurenmoisimpia tulevaisuudensuunnitelmia. Jos kullan saanti kävisi hänen odotustensa mukaan, niin hän kansoittaisi saaren oman valintansa mukaisilla miehillä ja naisilla. Saarelle ei tuotaisi lainkaan päihdyttäviä juomia muuta kuin lääketieteellisiä tarkoituksia varten. Hän hankkisi sinne southdownilaisia lampaita ja skotlantilaisia lehmiä. Pohjoisen kallion suojaiselle rinteelle rakennettaisiin kaupunki, jossa olisi sähkövalo ja sähköllä käyvät voimalaitteet.
Rahaa ei olisi, vaan sen sijasta maksuosoitus-järjestelmä – keskuspankki, josta kukin kansalainen saisi luottoa määrättyyn, kuntonsa sekä työnsä paljouden ja tärkeyden nojalla laskettuun summaan saakka. Kaikki talot, tiet, sähkö- ja vesilaitteet olisivat yhdyskunnan yhteistä omaisuutta, ja kullekin asunnontarvitsijalle järjestettäisiin huoneiston suuruus tarkoin hänen todellisten tarpeittensa mukaisesti. Kukkuloille rakennettaisiin hyvin harkittu linnoitusjärjestelmä... Ikävä kyllä en kuullut kaikkia hänen puheitaan, sillä vaivuin uneen kesken hänen esitystään.
Heräsin äkkiä tavattomaan meluun. Aluksi luulin sitä ukkoseksi; sitten pidin sitä hädissäni maanjäristyksenä, sillä tunsin maan tärisevän. Tatham, joka nukkui suojuksen toisessa päässä, oli heti pystyssä.
Hän vastasi lausumattomaan kysymykseeni.
'Se oli nelistävä karjalauma', hän selitti, ja minäkin tunsin paikalla äänen.
'Se on omituista', virkkoi Tatham kummeksuvalla äänellä. 'En ole nähnyt jälkeäkään suuresta laumasta – mitähän se lienee?'
Kun en kyennyt vastaamaan, pysyin vaiti.
'Nytpä tiedän', sanoi Tatham äkkiä. 'Kapteeni Ford viittaa seebralaumaan – ne ovat varmaan seebroja.'
Seuraavana aamuna tapaamiemme jälkien nojalla oli ilmeistä, että Tathamin päätelmä oli oikea. Minusta kuitenkin tuntui, että eläimillä oli kvaggaksi liian laajat kaviot. Jälkiä tarkastaessani tein oudon huomion. Lauman kupeella oli nähtävästi ollut yksi eläin erillään muista.
Kavionjäljet olivat hyvin selvät, erittäinkin kallioiden alemmilla rinteillä, jossa oli omituinen kerrostuma tiukkaa, mustaa hiekkaa ja jossa ne näkyivät mainiosti. Onneksi oli yksinäinen eläin kulkenut suoraan tämän kohdan halki (se ei ollut kovinkaan laaja), mutta hämmästyksekseni oli siihen painunut jälki vain kolmesta kaviosta. Huomautin siitä Tathamille.
'Kolmijalkainen seebra on hirviö, jollainen ei saa rumentaa aluettamme', lausui Tatham. Muistaakseni käytti Tatham tällöin ensi kerran kuninkaallisen perheen jäsenille ja sanomalehtien pääartikkelien kirjoittajille ominaista sanontatapaa.
Seuraavina kolmena päivänä olimme kaikki ahkerasti työssä, rakentaen asumuksia. Kenties kapteeni Hackitt kiinnitti huomiota siihen, että kaikki laivasta saatavat tarpeet oli hinattava ylös pitkin kallion kuvetta väliaikaisella vipulaitteella. Pitkän aikaa tuotti hinausnuora meille vaikeuksia, ja kun mainitsen, että toimintamme alkuaikoina tarvitsimme tuhatkunnan metriä nuoraa, niin on helppo ymmärtää, minkälainen puuha meillä oli hankkiessamme sitä kylliksi pitkältä.
Mutta kun vintturikone saatiin saarelle ja kallion laelle järjestettiin moottorilaite, kävi hinaaminen yksinkertaisemmaksi ja työ sujui kuin rasvattu.
Tämän työn kestäessä teki Tatham kierroksen tutkiakseen saarta tai oikeammin etsiäkseen kultaa. Erään Gillett-nimisen vanhuksen seurassa hän tarkasteli eri kerrostumia. Hänen tuomistaan kivinäytteistä päättäen ei mielestäni ollut paljoakaan toiveita siitä, että hän löytäisi kultaa tuntuvia määriä, mutta Tatham vihelsi epäilyksilleni. Hän piti oppineita esitelmiä kullan omituisista ilmenemistavoista.
Hän kertoi minulle kullasta sellaisia seikkoja, joita en ollut ennen tietänyt; kullasta, joka oli kerrostunut niin hienona pölynä, että se pysyi vedenpinnalla; kullasta, jota oli löydetty niin ihmeen kauniina lehtinä, että kokoilijat maksoivat niistä kaksi kertaa saman painon harkkokultaa; kuivuneiden jokien kullasta; meristä, jotka huuhtelivat rannoilleen kultapitoista hiekkaa meren syvyyksiin kätketyiltä kultakentiltä.
Hän toivoi löytävänsä laajoja lietesaostumia ja 'hietataskuja', sillä hänen oli saatava rahaa nopeasti.
'Ihanteellisinta olisi', hän selitti, 'löytää runsaspitoisia lietesuonia, joista kullan saanti olisi helppoa; ne tuottaisivat minulle pääomaa, jolla hankittaisiin kerrostumassa löytyvän kullan huuhtomiseen tarvittavat koneet'.
Hän piti kerrostuman olemassaoloa varmana, eikä hän pettynytkään, sillä kahdeksantena päivänä hän sai pettämättömän todistuksen siitä, että kultaa löytyi.
Eräästä kallion kupeeseen kaivetusta ojasta hän otti kvartsinäytteen, joka sisälsi kultaa kolmekymmentä grammaa tonnia kohti. Oletetun kerrostuman suuntaan hän kaivoi toisen ojan noin sadan viidenkymmenen metrin päähän ja otti siitä näytteen, jonka kultapitoisuus oli kolmekymmentäyksi ja puoli grammaa tonnia kohti. Kerrostuma oli luonteeltaan hyvin samanlainen kuin Witwatersrandissa, ja Tathamin miehet riemuitsivat. Löydön kunniaksi pidimme leirivalkean ääressä konsertin, ja Tatham puhui varallisuuden vastuista; puhetta kesti tunti kymmenen minuuttia, ja hänen seuralaisensa kuuntelivat sitä perin tarkkaavasti.
Nämä miehet olivat harvinaista joukkoa. Mainitsitte herra Hackittin kertoneen, että he olivat kiintyneet Tathamiin, mutta se sana tuskin riittää kuvaamaan heidän sokeaa luottamustaan häntä kohtaan. He eivät olleet tietämätöntä väkeä, kaukana siitä. Pari, kolme heistä oli Rhodesiaan kulkeutuneita yliopistomiehiä, jotka olivat katkoneet sivistyksen kahleet ja painautuneet erämaahan, romanttisia kulkureita, joiden varustuksina olivat kivääri ja kullanhuuhtojan astia.
Tatham kertoi minulle kerran, että hänellä oli miehiä Yalen, Princetonin, Oxfordin, Harvardin ja Cambridgen opistoista. Murtuneita miehiä? En luule, että he olivat murtuneita. He olivat saaneet särön johonkin kohtaan, siinä kaikki.
Useat heistä olivat viettäneet vuosikausia yksin erämaassa, metsästellen vähän, kaivaen kultaa vähän ja tapellen vähän. He olivat tunkeutuneet ennenkulkemattomille aavikoille ja uineet Tanganjikassa, ennenkuin rautatiestä uneksittiinkaan, taivaltaneet Kalaharin hietikkojen halki, etsineet kultaa Katangan piiristä ja epävirallisesti taistelleet portugalilaisia vastaan Angolassa.
Minuun teki voimakkaan vaikutuksen heidän vaiteliaisuutensa – erämaa oli sen heille opettanut. Myöskin oli heillä eräitä ominaisia fyysillisiä piirteitä – kaukokatse, joka tulee pitkiä matkoja tarkkailemaan tottuneen miehen silmiin, päivän paahtamien kasvojen tiilenpunainen väri, rypyt silmien ja suun ympärillä. En käy selittämään näiden piirteiden merkitystä, sillä en ole harrastanut kasvotiedettä. Tuon yksinkertaisesti esiin sen tosiseikan, että he olivat erikoista, selvästi muista ihmisistä eroavaa väkeä. Yhdellä sanalla sanoen, he olivat 'totisia'.
Hyvin vähän näin heidän keskuudessaan kevytmielisen hilpeyden purkauksia, vaikka Tatham useinkin lausui järjettömiä ehdotuksia. Elämä oli heistä vakava kysymys, ja saattoi huomata, ettei heillä ollut vähääkään halua pitää sitä muunlaisena.
Sitä, että retkikunnassa oli humoristinen puoli, ei ole epäilemistäkään; olihan koko puuha eräältä kannalta katsottuna hullunkurisen koomillinen. Tathamin kujeet olivat ilveilymäisiä; laivan anastaminen ja kapteeni Tathamin naivi puolustautuminen olivat omiaan herättämään naurua.
Mutta miehistöstä se kaikki oli varsin napoleonimaista ja suurta, ja he olisivat mieluummin valinneet pilansa esineeksi raamatun kuin Tathamin retkikunnan. Onnistuneiden kerrostumakokeiden jälkeen alettiin etsiä lietesuonia, joista saataisiin rahaa nopeasti, ja kun kultatasku Knox's Kloofissa löydettiin, joutui koko hommamme käännekohtaan."
VI.
Neljäs todistaja, esiintyy: Richard Callus (jatkoa).
Haastattelun kuluessa sain Callusilta useita yksityiskohtaisia
tietoja, joita en ole ottanut kertomukseeni, koska ne eivät vie
juonta eteenpäin eivätkä ole tarpeellisia tämänluontoisessa
teoksessa.
Olen hankkinut varmennuksen Queen of Platan haaksirikkoa
koskeville tiedoille ja Bloodstockin toimisto Englannissa antoi
minulle laajan laivauskirjan, jonka nojalla olisin voinut tehdä
tämän kappaleen mielenkiintoisemmaksi kilpa-ajojen harrastajasta,
mutta olen jättänyt pois kaikki teknillistä luonnetta olevat ja
kaikki muut seikat, jotka ovat omiaan hämmentämään teknilliseen
puoleen perehtymätöntä lukijaa."En ole vielä maininnut, että Tathamin ensimmäisiä tehtäviä maallenousun jälkeen oli antaa nimet saaren eri kohdille. Niinpä meillä oli Taft-kukkula, Knox's Kloof, Kuningas Edwardin joki ja (punastun lausuessani) Callus-ylänteet, Itäinen muuri sai nimekseen Roosevelt-selänne, läntinen Victoria-vuoret, eteläinen Wilhemsberg, pohjoinen Fallier-alpit. Tatham selitti aivan tosissaan, että kansainvälisen kateuden herääminen saataisiin siten estetyksi. Jonkun verran myöhemmin, kun saimme australialaisen jäsenen, risti Tatham kallion merenpuolisen reunan, jota myöten tavaramme hinattiin ylös, Kap Sydneyksi, ja huomattuaan ihastuksekseen, että saarella oli ulkopoliittista yhtä hyvin kuin sisäpoliittistakin merkitystä, hän teki Hackitt-huipun, Nicholas-kärjen, Alfonso-lahden, ja kun hallitsijain nimet loppuivat hänen varastostaan, turvautui hän kirjallisuuden merkkimiehiin. Niinpä saimme James-salmen, Kipling-poukaman ja Shakespeare-töyryn.
Knox's Kloof oli pieni notko hyvin lähellä Kuningas Edwardin joen vedenalaista suuta, ja sieltä Tatham löysi runsaasti kultaa sisältävän hietakerroksen, joka nosti hänet riemusta seitsemänteen taivaaseen. Siitä saatu kulta oli melkein puhdasta, ja kolmena päivänä huuhdottiin lähes kolmekymmentäkahdeksan kiloa – sitten kulta loppui kuin taika-iskusta.
Tuntui siltä kuin olisi jättiläiskäsi lapioinut kallisarvoista metallia laajaan kuoppaan, peittänyt kätkön keveästi irtonaisilla kivillä ja maalla, taputtanut pinnan tasaiseksi, jättäen aarteen jonkun inhimillisen kaivajan löydettäväksi. Se oli kaukana syrjässä kaikista kultapitoisista kerrostumista eikä ollut yhteydessä minkään lietesuonien kanssa; sen oli luonnon salaperäinen järjestäjä sijoittanut aavistamattomaan paikkaan; sen löytyminen oli yksi kaikkiviisaan kaitselmuksen ihmisille valmistamia yllätyksiä.
Kuumeisen tarmokkaasti Tatham kaivoi, tutki näytteitä ja tarkasteli maaperää. Onkalotasku oli ammennettu tyhjäksi. Myöhään yöhön etsimme tulen valolla ja heti päivän koittaessa ryhdyimme jälleen työhön, mutta ilman menestystä. Tathamin sisu ei kuitenkaan lannistunut. Hän väitti, että kun kerran olimme sattumalta osuneet yhdelle taskulle, niitä täytyi olla tusinoittain, kenties sadoittain, ja ne kyllä löytyisivät etsimällä.
Hänen päätelmänsä tuntui järkevältä, mutta sattumassa ei ole johdonmukaisuutta. Edessämme oli luonnon selittämätön oikku, sillä etsimmepä kuinka hyvänsä kaikista mahdollisista ja mahdottomista kohdista, ei kultaa sittenkään löytynyt.
Kultaa oli tietystikin kivissä, mutta niistä ei rahaa saanut nopeasti, kuten Tatham halusi.
Minulle kävi yhä selvemmäksi, että koko retkikunnan tulevaisuus oli runsaan kerrostuman löytymisen varassa. Kaivoskoneet ovat kalliita ja lisäksi oli otettava huomioon muutamia seikkoja, seurueen muonittaminen ja sellaisten varustuksien hankkiminen, että Tathamin haave-valtakunta saataisiin terveelle pohjalle.
Omalta kannaltani en ymmärtänyt, miksi hän ei miehineen olisi voinut parin vuoden aikana tehdä kovaa työtä, huuhdellen kultaa kerrostumasta alkeellisilla välineillä ja sopeutuen tiukempiin oloihin. Mitä ruokavaroihin tulee, niin saarella oli yllin kyllin riistaa, ja viljat sekä juurikasvit, joita hän oli tuonut Loandasta, näkyivät viihtyvän hyvin. Mutta se ei kelvannut Tathamille.
Hän puheli, selittäen tarpeettomasti kylläkin, että hän oli suuri mies, että hänellä oli suuria aatteita ja että hän tahtoi kaikki tai ei mitään. Niin ollen jatkettiin olemattoman taskun haeskelua.
Eräällä retkellä, jolle olimme tässä tarkoituksessa, tosiasiallisesti viimeisen kerran, lähteneet, kohtasi meitä yllätys.
Väliaikainen majapaikkamme oli Roosevelt-selänteen rinteellä, ja olimme suunnanneet tutkimuksemme pääasiallisesti näiden kukkuloiden juurille ja länteen päin (Wilhelmsbergin ohitse Knox's Kloofia kohti). Niin ollen emme olleet kulkeneet joen poikki, joka Knox's Kloofissa on noin viidentoista metrin levyinen. Tatham päätti jatkaa kullan etsimistä pitkin Victoria-vuorten metsäisiä rinteitä aina Taft-kukkulalle saakka, ja senmukaisesti me sinä aamuna käännyimme saaren sisäosia kohti, aikoen mennä joen poikki ja seurata sitä sen suulle asti sekä järjestelmällisesti edetä pohjoiseen. Se oli vaikeampi tehtävä kuin olimme olettaneet, sillä jokeen laskee useita vuolaita syrjäpuroja, joiden kaikkien ylitse meidän oli päästävä, ja kahlaamon etsiminen pääjoesta vei meiltä suurimman osan aamupäivästä. Kunnia sen löytämisestä tulee minulle, sillä sattumalta osuin jo aikaisemmin mainitsemieni seebramaisten otusten jäljille, jotka johtivat vedenrajaan erikoisen, sopimattomalta näyttävälle kohdalle.
Vesi juoksi tasaisesti ilman ainoatakaan värettä, josta olisi saattanut päättää, että joessa oli vedenalaisia kiviä tai matala kohta, mutta hämmästykseksemme ei kahlaaminen ollut ollenkaan vaikeata, paitsi että tasapaino oli säilytettävä vuolasta virtaa vastaan.
Joki tuntui tässä paikassa virtaavan laajan, koko sen uoman täyttävän kallion yli. Aikakausia kestäneestä hankauksesta oli kallion pinta käynyt sileäksi kuin piikivi, ja meidän oli jokseenkin mukava kahlata. Olin ottanut mukaani kiväärin, toivoen saavani ampua riistaa, jota tiesimme joen äyräillä olevan, ja mielihyvikseni onnistui minun kaataa antilooppi, joka hyvin paljon muistutti Etelä-Afrikan bles-bokia. Panimme paikan merkille, että voisimme ottaa saaliin mukaamme paluumatkalla, ja marssimme eteenpäin.
Käveltyämme noin kolme kilometriä saavuimme kauniille, tasaiselle ruohikolle, joka ulottui länteen päin aina Taft-kukkulan juurelle saakka. Senjälkeen Tatham päätti poistua joen rannalta ja oikaista suoraan kukkulalle. Olen jo kertonut saaren puistomaisesta kauneudesta.
Vuorelta katsottuna siitä kylläkin saa käsityksen, mutta vasta läheltä tulee yhtäläisyys ilmeiseksi. Siellä täällä oli viehättäviä puuryhmiä. Jotkut puista olivat puolitroopillisia; siellä kasvoi puksipuita, erästä puuta, jota olen tavannut Keski-Afrikassa (ingolaksi sitä taidettiin nimittää), erästä mäntylajia (copalia), tammia, kumipuita ja tavallisia kuusia.
Emme päässeet eteenpäin niin nopeasti kuin olimme aikoneet, sillä huomiomme kiintyi yhtenään maiseman kauneuteen.
Tatham näki erään linnun, joka viiletti ruohikossa suojaiseen viidakkoon, ja väitti kivenkovaan, että se oli riikinkukko. Lähdimme sen vuoksi hiipimään sen jälessä. Seurasimme sitä vilpoisan varjoisaan pieneen pensastoon. Minä luulin sen kätkeytyneen maata peittävän tiheän kasvullisuuden sekaan, mutta en muista sitä selvästi, sillä äkkiä Tatham pysähtyi ja jäi tuijottamaan maahan.
Olin Hackittin seurassa vähän matkan päässä edellä hänestä.
'Tulkaa tänne!' kehoitti Tatham nopeasti. Riensin juoksujalkaa takaisin hänen luokseen, arvellen, että kenties oli kauan toivottu 'tasku' löytynyt. Tapasin Tathamin tarkastamassa luurankoa. Se oli jonkun eläimen jäte.
'Jos tuo on seebra', sanoi Tatham, 'niin olemme kohdanneet isoimman seebralajin, mitä milloinkaan on nähty'.
Hän seisoi silmäillen vaalenneita luita tarkkaavasti, sitten hän virkkoi:
'Jollemme olisi Tatham-saarella, niin sanoisin, että olemme löytäneet hevosen luurangon.'
Hackitt kumartui ja nosti maasta kavion, ja Tathamilta meni suu auki.
'Kengitetty!' hän huudahti, ja niin se todella olikin.
Vilkaisimme toiseen.
'Kengitetty!' toisti Tatham hitaasti. 'Katsokaa kenkää!'
Tein niin.
'Katsokaa sen mallia!' kehoitti Tatham.
Minun täytyy myöntää, että kengitetyn hevosen jätteiden löytyminen tällä saarella oli minusta merkillisempää kuin kenkien laatu.
Lukuun ottamatta sitä seikkaa, että teräsliuska näytti liian heikolta kuluttavaa käyttöä varten, en nähnyt kengässä mitään erikoista. Sanoin sen Tathamille, ja hän hymyili salaperäisesti.
'Minun on mietittävä', arveli hän ja istahti maahan, painaen päänsä käsien väliin.
Hän istui sillä tavoin lähemmä puoli tuntia, kunnes minä maltittomuudessani ehdotin, että lähdettäisiin liikkeelle.
'Tämä osoittaa', lausuin, 'ainoastaan sitä, että täällä on ollut toisia ennen meitä; mutta vain taivas tietää, miten he ovat saaneet hevosen maihin'.
Tatham nousi verkkaisesti, pudistaen päätään.
'Mennään katsomaan niitä seebroja', hän sanoi.
'Ette kai luule, että nekin ovat hevosia? virkahdin ällistyneenä.
'Luulen', vakuutti Tatham; 'oikeastaan olen siitä varma'.
Oli merkillistä, että eläimiä ei ollut näkynyt eikä kuulunut sen yön jälkeen, jolloin olimme heränneet niiden kavioiden töminään. Olin aikaisemmin huomauttanut Tathamille tästä seikasta, mutta hän selitti, että sellaisien eläinten, jollaisiksi me niitä luulimme, oli varsin helppo pysytellä piilossa.
Löydettyämme hevosen jätteet luovuimme kullan etsinnästä ja keskitimme huomiomme laumaan. Sen jäljet tapasimme helposti. Ne veivät Taft-kukkulan oikealle puolelle, 'alppien' juurella olevan tiheän metsän lävitse (metsässä oli selväksi tallattu polku) etumaisten kumpujen väliselle pienelle aukeamalle. Kohtasimme ne aivan äkkiä. Kaikkiaan niitä oli luullakseni sritsemäänkymmeneen, ja uljaita eläimiä ne olivat.
Näimme ne tiheikön lävitse ja etenimme varovasti niitä kohti.
'Seebroja', kuiskasi Tatham pilkallisesti.
Ja saipa hän todella olla pilkallinen, sillä en ikinä ole nähnyt niin kaunista kokoelmaa täysin villejä hevosia.
Eläimiä oli kaikenikäisiä: iso, vankka ori, kookkaita tammoja varsoineen, yksivuotisia sälköjä, joiden karva oli karhea ja rakenne kömpelö, nuoria hevosia, joiden pinta kiilsi kuin silkki.
'Herrainen aika!' supatti Tatham ihastuksen vallassa.
'Katsokaapa tuota otusta! Katsokaa sen lapoja ja rintaa! Oletteko milloinkaan nähnyt sellaista hepoa? Katsokaa tuota nuorta tammaa –'
Niin hän rajusti kuiskaili korvaani, kunnes eräs laumasta kohotti päätään ja hirnahti. Kuin salaman välähdys kiiti koko parvi tömisten ohitsemme ja katosi metsään.
Kaikki muut paitsi yksi. Iso, vankka ori. Se jäi korvat hörössä seisomaan meihin päin, ja Tatham astui esiin piilopaikastaan, mennen käsi ojossa sitä kohti. Hän oli syntynyt hevosmieheksi, ja vanha ori tuli empimättä hänen luokseen ja nuuhki hänen kättään.
Tatham silitteli sen kaulaa ja mutisi käsittämättömiä rohkaisuääniä, joita lempieläimille käytetään.
Kun me lähestyimme, katsoi hän meitä voitonriemuisena.
'Oletteko koskaan kuulleet, että villi hevonen tekee näin?' hän kysyi ja jatkoi odottamatta vastausta: 'Tämä eläin on ennenkin ollut tekemisissä ihmisten kanssa, mutta se on epäiltävää, ovatko toiset olleet.'
Hän kumartui ja nosti hevosen etujalkaa.
'Se onkin ollut kengitetty', hän virkkoi, jatkaen sitten minuun päin kääntyneenä: 'Kuinka vanhaksi luulette tätä eläintä?'
Arvasin umpimähkään: 'Kaksikymmentä vuotta.'
Tatham hymyili.
'Luullakseni voin sanoa sen erehtymättä vuottakaan. Se on kolmekymmentäneljävuotias.'
Hän oli kiskonut löytämämme luurangon kaviosta kengän ja veti sen nyt taskustaan.
'Katsokaas!' hän kehoitti, osoittaen rautaan taottuja kirjaimia. Ne olivat kuluneet melkein näkymättömiksi, mutta erotin kuitenkin, että siinä oli 'M' ja 'S'. Keskimäisestä kirjaimesta en saanut selvää. Se olisi saattanut olla 'R' tai 'B.'
'Se on "P"', sanoi Tatham rauhallisesti, 'ja kirjaimet ovat "M.P.S."'. Hän pysähtyi odottaen, että me keksisimme niiden selityksen, mutta ainakaan minä en sitä aavistanut.
'No, mitä ne kirjaimet merkitsevät?' kysäisin.
'Middle Parkin siittola', vastasi Tatham. 'Saaren rannalla haaksirikkoutui –'
'Queen of Plata!' huudahdin. 'Laivalla oli rotuhevosia, mutta –'
'Ei ole mitään muttaa', keskeytti Tatham. 'Nämä ovat aivan varmasti puhdasverisiä – kilpailuhevosia.'
Hän näytti taaskin ruostunutta kenkää.
'Tämä on kilpailukenkä; tunsin sen heti.'
'Mutta sehän on mahdotonta', väitin minä vastaan. 'Miten ne olisivat päässeet maihin? Saarelle ei ole mitään muuta tietä kuin kallioiden yli.'
'Siitä en ole niin varma', sanoi Tatham; 'itse asiassa näiden hevosten täälläolo todistaa, että asianlaita on päinvastoin. En puhu pelkän luulon varassa, kun sanon, että joki sen selittää, että määrättyinä vuodenaikoina pääsee mereltä tänne avonaista tunnelia myöten.'
Hän taputti vanha oriita, ja me käännyimme takaisinpäin.
'Otamme kiinni muutamia näistä eläimistä', tuumi Tatham; 'niistä on meille paljon hyötyä'.
Hevosten kiinniottaminen, josta Tatham puhui niin keveästi, oli vaivaloinen homma. Vaikka monet hänen miehistään olivatkin tottuneita lassonkäyttäjiä, niin otukset puolestaan olivat arkoja eivätkä laskeneet pyydystäjiä lähelle. Tatham valitsi vangittaviksi kuusi nuorempaa hevosta ja yhden vanhemman, ihastuttavan sopusuhtaisen otuksen. Viimemainittu saatiin kiinni ensimmäiseksi, ja koko tämän puuhan ajaksi keskeytettiin kaivostyöt.
Kolme viimeistä joutui kiinni vasta sitten, kun oli rakennettu karkeatekoinen sadin, johon pelästyneet eläimet ajettiin. Niiden kesyttäminen uskottiin seurueen kahdelle jäsenelle Summersille ja pitkälle, jäntevälle miehelle, jota nimitettiin 'Prinssiksi'; mistä tämä liikanimi johtui, sitä en ole saanut selville. Tatham oli valinnut miehet hyvin, sillä tavattoman lyhyessä ajassa olivat eläimet tottelevaisia ja säyseitä. Ensimmäisen merkin harjoituksen onnistumisesta näin, kun 'Prinssi' lasketti satulattomalla hevosella täyttä laukkaa pitkin ruohikkoa ja Tatham seisoi syrjässä arvostelevana katselijana sekuntikello kädessään.
Käytimme vielä kaksi viikkoa tuloksettomaan ja hyödyttömään kullan etsintään. Kun Tatham sitten ilmoitti minulle aikovansa kutsua miehet koolle pohtimaan tilannetta, arvasin, että hän oli tehnyt jonkun muutoksen suunnitelmiinsa.
'Ohimennen sanoen', kysyi hän, 'muistatteko kolmijalkaista seebraamme?'
Minä naurahdin.
'Kyllä – emme ole tavanneet sitä hevosta, joka teki ne jäljet.'
Hän nyökkäsi.
'Olemmepa – ainakin minä luulen niin, se on tuo rusko.'
Hän tarkoitti vanhempaa kiinniotettua hevosta.
'Mutta sehän on täysin terve', huomautin.
'Se on täysin terve', myönsi Tatham tyynesti, 'mutta se ne jäljet teki'.
'Mutta kuinka sen selitätte?' utelin.
'Se saa selityksensä tämän hevosen juoksusta. Sillä on tavattoman pitkät askeleet. Mittasin tänään niistä joitakuita. Nelistytimme sitä tänään joen rannalla olevalla hietikolla, ja sen kavioista sattui vain kolme polulle.'
Minusta tuntui luonnollisestikin mielenkiintoiselta kuulla ratkaisu 'kolmijalkaisen seebran' arvoitukseen, mutta muutoin eivät nämä Tathamin sanat olleet minusta millään tavoin erikoisia, ja pian unohdin koko jutun. Miesten oli käsketty kokoontua illallisen jälkeen, ja Tatham piti heille puheen, seisoen selin roihuavaa nuotiota vasten.
Se oli joka suhteessa presidenttipuhe.
Lausumatta kovinkaan paljoa ja käyttämättä liikoja sanoja Tatham mainitsi, että ulkomaiset suhteemme olivat mitä ystävällisimmät ja toiveemme kirkkaammat kuin keskipäivän aurinko. Hän käsitteli edellisen kuukauden tapahtumia, puhui siitä, 'kuinka olimme hankkineet välttämättömän merenkulkuvälineen' ja kuinka 'melkein voittamattomista vaikeuksista huolimatta olimme kyenneet pääsemään maihin näille siunatuille rannoille'.
Se oli merkillinen sekoitus presidentin eduskunta-tervehdyksestä, kuninkaan valtaistuinpuheesta ja johtokunnan vuosikertomuksesta.
'Pidämme velvollisuutenamme', jatkoi Tatham hillitysti, 'esittää teille tarkan selostuksen asemastamme, erittäinkin sen rahallisesta puolesta'. Sitten seurasi pääpiirteittäinen arvio niistä rahamääristä, joita suunnitelmien toteuttaminen vaati.
'Olemme arvioineet satakaksikymmentäviisituhatta dollaria tarvittavan koneistoon, kuusikymmentätuhatta siirrettäviin asuntoihin, neljäkymmentätuhatta aseisiin, kaksikymmentäviisituhatta laivastomme, Scoutinan, hoitoon ja varustamiseen, viisikymmentätuhatta varastoihin ja muonaan; yhteensä siis kolmesataatuhatta dollaria.'
Sitten hän ilmaisi meille salaisuuden.
'Kultaa etsiessämme olemme Taft-kukkulan pohjoisrinteillä havainneet merkkejä, joista voi päättää siellä olevan kivihiiltä, mikä on arvaamattoman suurimerkityksinen löytö.
'Olemme kaivaneet kultaa seitsemäntoistatuhannen viidensadan dollarin arvosta, ja siinä ovatkin toistaiseksi kaikki rahavaramme. Mutta', jatkoi hän, ja panin merkille, että hänen äänensä värähteli omituisesti, 'uramme ratkaisevalla kohdalla olemme löytäneet arvokkaan aarteen'.
Hän pysähtyi dramaattisesti, ja kuuntelijoiden hengityksen saattoi selvästi erottaa.
'Olemme löytäneet', aloitti hän jälleen, 'hevosen, joka kykenee nelistämään puolitoista Englannin penikulmaa kahdessa minuutissa kolmessakymmenessäviidessä sekunnissa'.
Ihmettelyn hyminä tervehti tätä ilmoitusta.
'Kun mainitsemme', puhui Tatham ponnekkaasti, 'että Flying Foxilta meni siihen kaksi minuuttia neljäkymmentäkaksi sekuntia, Persimmonilta sama aika ja valtavalta Ormondelta kolme sekuntia enemmän, kun tiedätte, että Derbyn voitto vaati Shotoverilta kaksi minuuttia neljäkymmentäviisi sekuntia ja Bend Orilta kaksi minuuttia neljäkymmenkuusi sekuntia, niin käsitätte, kuinka järkyttävä, kuinka käänteentekevä tämä meidän löytömme on.
'Meidän tuskin tarvinnee sanoa, että aiomme käyttää hyväksemme tätä löytöämme.' Sydämen pohjasta lähtenyt riemuhuuto kajahti tämän lauseen jälkeen, estäen Tathamin äänen vähäksi aikaa kuulumasta.
'Kilpailukausi on Englannissa ylimmillään', lisäsi hän. 'Englantiin me lähdemme. Otamme mukaan kaikki rahamme viimeistä penniä myöten; otamme mukaamme Partiotaistelijan, sillä sen nimen olemme antaneet hevosellemme. Saatte olla varmoja siitä, ettemme palaa tyhjin käsin.'
Hänen lopetettuaan nousi täydellinen riemumyrsky.
Minun täytyy tunnustaa, että yleinen innostus tarttui minuunkin, vaikka tämä Tathamin viimeinen ja oikullisin suunnitelma sai hengitykseni salpautumaan.
'Tulette kohtaamaan tavattoman suuria vaikeuksia', huomautin, niin pian kun pääsin likelle häntä.
'Sen tiedän', vastasi hän, 'ja olen kaikin puolin valmistautunut niiden varalta'.
'Tunnetteko ollenkaan Englannin kilparatsastus-sääntöjä?' kysyin.
Hän veti taskustaan kuluneen urheilukirjan. Muistaakseni se oli 'Kilparatsastus nykyään', Sporting Chronicle-lehden julkaisema Manchesterissa.
'Vain tämä pykälä koskee minua', sanoi hän ja luki ääneen:
69. Yhdistyneen kuningaskunnan ulkopuolella syntynyt hevonen
ei ole oikeutettu ottamaan osaa mihinkään kilpailuihin, ennenkuin
rekisteröimistoimistoon on esitetty (1) allamainitunlaatuinen
ulkomainen todistus ja (2) allamainitunlaatuinen ikätodistus
sekä suoritettu kummastakin todistuksesta viiden shillingin maksu.
Ulkomaisessa todistuksessa on mainittava hevosen ikä, sukupuoli,
syntyperä ja väri sekä kaikki sille erikoiset tuntomerkit;
todistuksen allekirjoittajana tulee olla jonkun sen maan
laillistetun kilpa-ajokerhon sihteerin, jossa hevonen on
syntynyt, tahi jonkun saman maan virkamiehen, pormestarin tai
julkisen toimitsijan... ikätodistuksen allekirjoittajana tulee
olla eläinlääkärin.'Tatham-saaren ylimpänä virkamiehenä', selitti Tatham kylmästi, 'minä tietystikin annan tarvittavan todistuksen. Mitä taas tulee eläinlääkäriin – hm, puolitusinaa miehistämme on suorittanut sen tutkinnon.'
Kun Tatham kerran jotakin suunnitteli, merkitsi se sitä, että se pantiin samalla toimeen, ja seuraavana päivänä alettiin panna laivaa matkakuntoon.
Kuvaavaa sille seikalle, kuinka hyvin hän tunsi miehensä, oli se, ettei hän tiedustanut sellaisia vapaaehtoisia, jotka olivat valmiit uskaltautumaan Englannin-matkalle, vaan sellaisia, jotka suostuivat jäämään pois ja huolehtimaan saaresta.
Vapaaehtoisia ilmoittautui kymmenen, useimmat heistä vanhanpuoleisia miehiä, ja heidän johtajalleen Tatham jätti työohjelman, jonka mukaan oli toimittava hänen poissa ollessaan. Vaikka hänen aikansa olikin hyvin tiukalla, oli sommittelemamme toimintaohjelma silti hyvin huolellisesti ja yksityiskohtaisesti valmistettu.
Toukokuun 10 päivänä astuimme onnellisesti laivaan. Hevosta laskettaessa alas käytettiin erikoisesti sitä tarkoitusta varten laitettua kanninta.
Hevosen pää peitettiin huolellisesti, ja se saatiin vaurioitta Scoutinan kannelle. Laskemisen aikana näin Tathamin kasvoilla ensimmäisen ja ainoan kerran pelokkaan ja huolestuneen ilmeen. Hän seisoi komentosillalla, antaen kahdella pienellä merkkilipulla ohjeita kallion laella olevalle koneenkäyttäjälle. Ja kun hevonen oli hiljalleen laskettu alas asti – mikä viimeisten kymmenen metrin matkalla tapahtui melkein vain sentimetri kerrallaan – hän huokasi syvään kuin henkilö, jonka mielestä oli huojennettu koko maailman huolet.
Kun Partiotaistelija oli saatu onnellisesti komeroonsa, kohotimme merkin 'näkemiin' saarelle ja miehille – he näyttivät kääpiömäisiltä olennoilta seisoessaan kallion reunalla – ja suuntasimme aluksemme pohjoiseen Englantia kohti."
VII.
Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).
Tukemassa tätä herra Callusin todistuksen kolmatta osaa on
minulla selostus, jonka sain eräältä luotetulta henkilöltä
Villa Nova de Milfontesista (Portugalista), lausunto, jonka
Sporting Chroniclen julkaisija hyväntahtoisesti minulle antoi,
sekä Hilsomen Konevienti-Osakeyhtiöltä, Elswickin Tykkitehtaalta
ja eräiltä muilta arvossapidetyiltä liikkeiltä saamieni
hinnoittelujen ja tavaraluettelojen jäljennöksiä. Koska nämä
todistuskappaleet vain vahvistavat herra Callusin kertomuksen
oikeaksi, on niiden yksityiskohtainen esittäminen tarpeetonta."Saaressa kestettyjen rasitusten jälkeen oli minusta hauska päästä takaisin Scoutinaan ja miellyttävään hyttiini, etenkin kun toisena iltana ennen lähtöämme sattui rankka sadekuuro, joka kasteli minut läpimäräksi ja kostuttipa lisäksi koko vaatevarastoni. Olinkin niin ollen valmis uhittelemaan nälän vaaroja saadessani mukavan vuoteen.
Puhuessani nälästä tarkoitan, että meillä oli niukalti ruokavaroja. Tatham oli aivan oikein vaatinut, että muonaa oli hyvin runsaasti varattava saarelle jätetyille miehille, ja senvuoksi oli meillä ihan matkan alusta alkaen vain kahden kolmasosan annokset. Jos tätä seikkaa ei olisi meille ilmaistu eikä joka aterialla juhlallisesti teroitettu, emme kenties olisi sitä huomanneetkaan.
Mutta kun tiesimme, että ruokaa oli vähän, kasvoi ruokahalumme päinvastaisessa suhteessa annoksiin verrattuna. Muonituksessa oli paljon toivomisen varaa, ja vain yhden matkustajamme voitiin todenperään sanoa iltaisin paneutuvan levolle vatsassaan miellyttävä kylläisyyden tuntu – ja se oli Partiotaistelija.
Sitä ruokittiin runsaasti ja säännöllisesti.
Tatham, joka sai päähänsä ryhtyä miettimään, mikä olisi paras ruokajärjestys kilpahevosia varten, olisi suorittanut hevosella kaikenlaisia kokeita, mutta sitä vastusti jyrkästi 'Prinssi', joka oli aarteemme kaitsija.
'Ei, Ned', hän sanoi vakavasti, kun Tatham kajosi tähän asiaan. 'Minä en usko lainkaan, että tiivistettyä maitoa sopii antaa minkäänlaisille hevosille – mutta jos kysymyksessä on kilparatsu, niin silloin panen mitä päättävimmin ja pontevimmin vastaan.'
Kapteeni Tatham kehitti jonkunlaisen harjoitusjärjestelmän kilpahevosia varten, ja hieman vastahakoisesti suostui 'Prinssi' koettamaan sitä. Ratsumme ei voinut kovinkaan paljoa jaloitella, vain vähäisellä välikannella se pääsi kävelemään edestakaisin. Tathamin hevosenvoimisteluttaja oli tynnyreistä ja lankuista valmistettu älykäs laite, liikkuva lava, jonka liikkeellepanevana voimana oli hevonen. Se ei vedellyt.
Toukokuun 25 päivänä saimme näkyviimme sokeritoppaa muistuttavan Teneriffan kartion ja kiersimme sen kaukaa. Hackitt arvioi hiiliemme riittävän aina Lontooseen saakka, jos laskisimme kuningaskunnan rantaan Thamesin kautta. Tietystikin oli Tatham valinnut maihinnousupaikaksi Lontoon, sillä siinä satamassa oli ilmitulon vaara pienin.
En ollenkaan epäillyt, että tieto laivan anastamisesta oli aivan yleisesti tunnettu ja että satamien viranomaiset koettaisivat napata meidät kiinni. Tiesin myöskin, että ajatus tästä vaarasta väikkyi yhtenään Tathamin mielessä. Lisäksi tuottaisi laivapaperien hankkiminen hänelle vaikeuksia, enkä voinut käsittää, miten hän niistä selviytyisi. Mutta en ollut ottanut huomioon tämän miehen erinomaista neuvokkuutta.
Kun mainitsin hänelle tästä seikasta, vastasi hän, että hänellä oli erehtymätön sääntö, jonka hän oli muodostanut kuuluessaan Angolan kolmea rajaa vartioivaan poliisikuntaan: 'Epätietoisessa tilanteessa lyöttäydy portugalilaiseksi.' En sen vuoksi ihmetellyt, kun laivamme kolmen päivänmatkan päässä Kanarian saarilta suunnattiin Portugalin rannikkoa kohti.
Ankkuroimme Villa Nova de Milfontesin kohdalle kohta iltalaukauksen pamahdettua. Koska päivä oli laskenut, ei laivaamme saapunut tullimiehiä eikä satamaviranomaisia, emmekä niin ollen saaneet mennä maihin.
Mutta satamamääräykset eivät kyenneet estämään Tathamia, ja heti pimeän tultua hän lasketti veneen vesille ja soudatti itsensä rantaan.
Omasta puolestani en voi aavistaakaan, millä syillä kapteeni Tatham sai viranomaiset taivutetuiksi sallimaan hänen nousta maihin. Hän puhui sujuvasti portugalinkieltä, mutta se tuskin oli riittävä passi.
Mutta sen tiedän varmasti, että hän meni sinne, viipyi siellä kello kolmeen saakka seuraavaan aamuun, palasi hyvin miettivän näköisenä ja antoi Hackittille määräyksen lähteä merelle.
Seuraavana päivänä Scoutinasta tuli San Maria de Sines, ja sivuuttaessamme englantilaisen sotalaivan, nostimme mastoon Portugalin lipun.
Kesäkuun 3 päivänä kaarsimme Noren majakkalaivan ympäri ja käännyimme Thamesille. Arvasin etukäteen, minkälainen kohtaus syntyisi tarkastusviranomaisten astuttua laivaamme.
Kapteeni Tatham tekeytyi laivuriksi, esitti paperinsa, lausui joitakuita turhanpäiväisiä kohteliaisuuksia huonolla englanninkielellä, kiroili suulaasti peränpitäjälle sujuvalla portugalinkielellä ja sanottuaan hymyillen jäähyväiset satamaviranomaisille kuljetti laivaansa hitaasti Thamesia ylöspäin mitään aavistamattoman luotsin koettaessa keskustella Hackittin kanssa kehnolla portugalinkielellään, mikä sai tämän herrasmiehen pahasti hämilleen.
Hytissään Tatham ilmoitti meille, että aluksemme oli San Maria de Sines Cercalista painolastissa, ja sennimisenä me ankkuroimme Poolissa.
Tähän asti oli kaikki käynyt mainiosti, oikeastaan melkein liian mainiosti, sillä olen sitä mieltä, että sallimuksella on jotakin erikoisen epämiellyttävää varattuna sellaiselle miehelle, joka kahdesti peräkkäin vetää korttipakasta sarjan.
Jos minä olisin ollut Tathamin sijassa, niin onnistumisen helppous olisi saattanut minut huolestumaan, mutta Tatham oli senlaatuinen mies, jota ei mikään saanut hätäilemään. Hänen luvallaan menin heti maihin, sillä yksityiset asiani kaipasivat silloin hieman hoitoa. En uskonut kenenkään olevan sanottavasti levoton poissaoloni tähden, sillä minun luultiin olevan Kongossa (ei Angolassa, kuten herra Hackitt sanoi) eikä minulta senvuoksi odotettukaan mitään tietoja.
Sanomalehteni julkaisija oli vähän mielissään nähdessään minun palanneen, hiukan huvitettu tutkimusteni tuloksista ja suostui mielellään myöntämään minulle lisää aikaa, kun mainitsin, että minulla oli mitä suurenmoisin juttu käsillä.
Nautin sinä iltana päivällistä Lambin kerhossa, pelasin kierroksen tai pari bridgeä ja lähdin sitten Strandille saadakseni ilon nähdä, kuulla ja tuntea elämää yhdessä niistä koko maailman harvoista kaupungeista, joissa elämä on elämisen arvoista.
Varhain seuraavana aamuna menin Pooliin, jossa huomasin, että Tatham oli hankkinut alukselleen paikan Sigleyn laiturissa.
Minun saapuessani laivalle oli Partiotaistelija rannalla. Sille oli saatu paikka Brittiläisen Leijonan laiturin kohdalla olevan majatalon tallissa.
'Prinssille', jonka tuli huolehtia hevosesta, oli varattu huone, ja seuraavana päivänä päätettiin etsiä sopiva harjoituspaikka Tatham-saaren toivolle.
Ennenkuin voimme ryhtyä mihinkään muuhun, oli meidän myytävä saaresta tuomamme kulta. Vuokrattuamme – pienien vaikeuksien jälkeen – nelipyöräiset rattaat ajoimme Englannin Pankkiin ja löydettyämme asianomaisen virkailijan jätimme kullan hänelle punnittavaksi ja hinnoiteltavaksi. Vasta silloin sain tietää, että Englannin Pankin on pakko ostaa kaikki kulta, joka sille tarjotaan.
Tatham sai kuitin kultamäärästä ja sopi siitä, että hän tulisi seuraavana päivänä nostamaan rahat. Sitten menimme minun pankkiini Fleet Streetille (minusta on hyödyllistä pitää tiliä Euroopassa), jossa ensi kerran rahattoman urani aikana havaitsin, että minulla oli melkoinen säästö. Voin rahoittaa Tathamia sadallaviidelläkymmenellä punnalla. Tässä yhteydessä sopinee mainita, että Tathamilla oli käteisiä varoja noin viisitoista dollaria, tähteet niistä neljästäkymmenestä dollarista, jotka, kuten hän oli Hackittille maininnut, muodostivat hänen pääomansa.
Pankista lähdimme Weatherbyn toimistoon Old Bond Streetille. Sieltä saimme kappaleen Kilparatsastuskalenteria ja luettelon järjestettävinä olevista kilpailuista. Myöskin saimme puhutella erästä tämän liikkeen edustajaa, joka oli perin kohtelias mies ja antoi meille suuren joukon varsin hyödyllisiä tietoja.
Tatham kertoi olevansa 'eversti', jonka kotipaikka oli Hope-saarella, ja ilmoitti haluavansa rekisteröidä hevosen. Hänen kuvauksensa mukaan hevonen oli ruskea ori, nelivuotias päistärikkö. Molemmat vanhemmat olivat muka tuntemattomat; hevonen oli löydetty kuljeksimasta valloillaan; hän oli ottanut sen kiinni ja huomattuaan, että se 'kipitti sivaan' (käytän Tathamin omia sanoja), hän oli harjoittanut sitä.
'En vähääkään välitä', puheli hän, 'jos tasoituksen määrääjät panevat sen ensimmäiseen luokkaan – sillä luullakseni se on sen arvoinen'.
Sitten hän esitti tarpeelliset todistukset, jotka oli asianmukaisesti rekisteröity, ja ilmoitti Partiotaistelijan puoleentusinaan vielä järjestettävään kilpailuun, muun muassa myyntikilpailuun Windsorissa, Cesarevitch-kilpailuun, Portland-tasoituskilpailuun Doncasterissa, Englannin penikulman myyntikilpailuun Kempton Parkissa ja tuhannen yardin lentoon Lingfieldissä.
Virkailija hymyili lukiessaan merkintöjä.
'Luotatte koko paljon hevosenne monipuolisuuteen, herra Deane' (se oli Tathamin ottama nimi).
'Kuinka niin?' kysyi Tatham.
'Olettehan', vastasi mies hymyillen, 'ilmoittanut sen tuhannen, tuhannen kahdensadan ja tuhannenneljänsadan yardin lentoihin sekä penikulman, puolentoista penikulman ja kahden ja yhden neljäsosan penikulman kilpailuihin!'
'Se on erinomainen hevonen', virkkoi Tatham tosissaan.
'Sen kyllä uskon', myönsi virkailija kohteliaasti.
Astellessamme Bond Streetillä syventyi Tatham puhumaan kilpailumoraalista.
'Koska kilpailen väärällä nimellä, on minun otaksuttavasti pakko menetellä väärin monessa kohdin', arveli hän. 'Kerroin väärin senkin, miten hevonen joutui käsiini; mutta siitä huolimatta haluan kilpailla rehellisesti; lausuin omat ajatukseni hevosen hyvistä puolista, ja sen juoksu vahvistaa ne oikeiksi.'
'Luultavasti tiedätte', huomautin minä, 'että panemalla hevosen myyntikilpailuihin voitte hyvin helposti menettää sen'.
'Jos toteutan sen aikeen', oikaisi Tatham, 'mutta en pelkällä ilmoittautumisella. Vastaisuudessa saamme nähdä, millaiseksi sotasuunnitelmamme muodostuu. Sillä välin on minun suoritettava muita tärkeitä ja kiireellisiä asioita. Tärkein niistä on kilpailuvärien määrääminen.'
Viimein hän valitsi 'smaragdinvihreän valkotäpläisen puvun, hattu ja hihansuut kirsikanpunaisia'.
Seuraavana päivänä tapasin Tathamin vasta kello kolme iltapäivällä, jolloin sopimuksen mukaan kohtasimme toisemme minun kerhossani.
Kullan kauppa oli käynyt tyydyttävästi, kertoi hän, ja hän oli saanut kolmetuhatta kahdeksansataaseitsemänkymmentäkahdeksan puntaa kaksitoista shillingiä neljä pennyä, noin yhdeksäntoistatuhatta dollaria. Hän maksoi minulle takaisin hänelle lainaamani summan ja mainitsi hankkineensa Partiotaistelijaa varten erinomaisen harjoituspaikan Epsomissa.
Siellä oli nähtävästi kerrassaan ensiluokkainen harjoittaja, jolla sillä hetkellä oli joukko tyhjiä pilttuita. Harjoittajan nimi oli Holton. Tatham kehui hyvin innokkaasti hänen kyvykkyyttään ja taitoaan samoin kuin hänen vaiteliaisuuttaan.
Myöskin sain tietää, että harjoittaja oli hankkinut majapaikan 'Prinssille', ja että jos valmistusajot menisivät tyydyttävästi ja Partiotaistelijan harjoitus edistyisi hyvin, niin se saisi juosta Windsorin Park-tasoituskilpailun penikulman matkalla.
Kuten olin jo Tathamille huomauttanut, on koko lailla uskallettua antaa hyvän hevosen juosta myyntikilpailussa. Tällaisen kilpailun ehdot on pian selitetty. Tavallisesti on 'kilpailu viidestäsadasta dollarista, ja voittaja myydään viidestäsadasta dollarista'. Se merkitsee, että voittajahevonen myydään huutokaupalla kilpailupaikalla ja omistaja saa sen itse ostaa, jos niin haluaa.
Voittaminen ei ole niin vaarallista kuin häviäminen, sillä niiden hevosten omistajat, jotka pääsevät perille ennen häviäjää, saavat 'vaatia' viimemainitun omakseen. Se on, sijoittamalla kilpailusumman, viidestäsadasta tuhanteen dollariin, ja ilmoitetun myyntihinnan, viisisataa dollaria, voivat he ottaa hävinneen hevosen, tahtoipa sen omistaja tai ei.
Tatham nauroi sellaiselle ajatuksellekin, että Partiotaistelija voisi joutua häviölle, vaikka minä kuiskuttelin hänen korvaansa kertomuksia hevosista, joita oli pidetty voittamattomina, mutta joille oli käynyt huonosti myyntikilpailuissa.
Hänen luonnolleen oli vierasta, selitti hän, ajatella vahinkoa. Sain tilaisuuden tiedustaa herra Holtonilta, mitä hän arveli Partiotaistelijasta.
'Se on ihmeellisin hevonen, mitä ikinä olen nähnyt', vastasi hän koruttomasti. 'En sano sitä tehdäkseni teille mieliksi, vaan sentähden, etten menettelisi oikein hevosta kohtaan, jos sanoisin vähemmän. Vein sen nummelle sen tulon jälkeisenä aamuna ja annoin sen nelistää Careless Ladyn kanssa – sehän voitti Victoria-palkinnon – ja teidän hevosenne yksinkertaisesti jätti sen. Näin juoksun ja toruin tamman ohjaajaa siitä, ettei hän ollut ajanut kylliksi nopeasti, mutta hän väitti, että Lady oli ponnistanut kaikki voimansa.'
'Eikö ole erehdys, jos Partiolainen pannaan juoksemaan myyntikilpailuissa?' kysyin. Mutta diplomaattinen harjoittaja kohautti olkapäitään.
'Olen nähnyt tehtävän suurempiakin erehdyksiä', hän selitti. 'Minun käsittääkseni tahtoo herra Deane' (olin hetkeksi unohtanut Tathamin kilpailunimen) 'pelata, ja minun on tunnustettava tavanneeni harvoja parempia uhkapelin välineitä.'
Tällä välin oli laiva luovutettu 'laivanisännän' haltuun, ja Tathamin miehet olivat yhteisestä sopimuksesta siirtyneet Epsomiin.
En muista nähneeni mitään vaikuttavampaa näkyä kuin Partiolaisen aamujuoksu. Se oli tavallisesti määrätty kello seitsemäksi, ja jo tuntia aikaisemmin saattoi nähdä miehiä pienissä ryhmissä, kaksittain, kolmittain ja yksittäin, saapuvan auringonpaisteista nummea myöten määräpaikalle.
He sijoittuivat ohueksi viivaksi pitkin radan pituutta ja odottivat juhlallisen äänettöminä, kunnes kookas, loimitettu ori tuli näkyviin.
Se oli tavallaan liikuttavaa, ei, se oli traagillista, sillä tuon pitkäaskelisen hevosen ponnistuksista riippui ihana tulevaisuus. Ja kun vielä muistetaan, että nämä miehet olivat tyytyneet elämään noin kolmella dollarilla viikon, säästääkseen pääomansa viimeistä penniä myöten Partiolaisen tukemiseksi kilparadalla, ja että Tatham samasta syystä kieltäytyi kaikesta ylellisyydestä, asuen halvassa majapaikassa Waterloo-tien takana, niin ymmärtänette jossakin määrin, kuinka kiihkeän vakavia ja jyrkän päättäviä nämä miehet olivat.
Uteliaana silmäilin, mitä sanomalehdet – nimittäin urheilulehdet – lausuivat Partiolaisesta. Minun mielestäni samoin kuin harjoittajankin mielestä oli sitä parempi, kuta vähemmän siitä puhuttiin. Mutta kun Tatham luki 'Harjoittelutiedoista', että 'Holton oli tänä aamuna harjoittamassa uutta tulokasta, joka nelisti kuin vuokrakoni', harmistui hän niin kovasti, että saimme vaivoin hänet estetyksi lähettämästä haukkumakirjettä lehden julkaisijalle.
Kirjoituksessa lausuttiin:
'Holtonin harjoitus kävi säyseästi. Partiolainen nelisti huonosti, eikä se ilmeisesti ole mikään lentäjä.'
Ja:
'Careless Lady juoksi Partiolaisen edellä runsaan penikulman lyhyttä, puolinopeata laukkaa. Careless Lady huonontuu, sillä koko sen puhti ehtyy sen näyttäessä tietä sellaiselle toisluokkaiselle hevoselle kuin Partiolainen on.'
Ja kilpailujen edellisenä päivänä:
'Meidän valintamme penikulman Park-myyntiin on Johnberry. Partiotaistelija on myöskin mukana, mutta se voitaneen huoletta sivuuttaa.'
'Erinomaista', riemuitsi harjoittaja, hieroen käsiään vastakkain ja hymyillen Tathamin huolestuneelle ilmeelle. 'Parempaa lausuntoa emme olisi voineet saada.'
'En ole varsin varma siitä', virkkoi Tatham, 'etten voi vetää noita ihmisiä oikeuteen parjaamisesta. He ovat halventaneet hevoseni arvoa.'
Harjoittaja nauroi.
'Hyvin monet hevostenomistajat olisivat sellaisesta halventamisesta mielissään', hän sanoi kuivasti.
Matkalla Windsoriin hän antoi meille hauskan kuvauksen kilpailusalaisuuksista.
'Kilpailuyleisö', hän puhui, 'on samalla kertaa mailman herkkäuskoisinta ja epäluuloisinta väkeä. Se uskoo vähän siitä, mitä sille sanotaan, ja vielä vähemmän siitä, mitä se näkee. Heidän silmiensä edessä suoritetusta julkisesta hevoskokeesta he eivät välitä mitään, mutta jos joku repaleinen poikanen kuiskuttaa heille huhun keskiyöllä tapahtuneesta kokeesta, niin he ovat valmiit polkemaan toisensa kuoliaiksi pyrkiessään kiihkeästi lyömään vetoa salaperäisen kokeen voittajan puolesta.'
Saavuimme Windsoriin tuntia ennen kilpailujen alkua ja söimme puolista eräässä aseman lähellä olevassa hotellissa. Tatham oli ottanut mukaansa tuhat puntaa seteleinä ja antoi summasta puolet 'Prinssille', käskien hänen jakaa rahat miesten kesken. Hän arveli, että ne olisi helpompi sijoittaa pieninä erinä kuin yhdessä köntässä.
Tatham, joka piti järjestelytyöstä, oli valmistanut koko suunnitelman. Hänen annettuaan merkin tulisi kymmenen miehen yhtäaikaisesti lähestyä kymmentä suurinta vedonvälittäjää toimistokojuissa ja kunkin hankkia parhaat vedot viidelläkymmenellä punnalla. Hän itse koettaisi saada edullisesti sijoitetuksi 'marakatin' – viisisataa puntaa yhdessä erässä.
Kilpailupäivää ei olisi voitu valita järkevämmin, sillä se oli Ascotin kilpailun jälkeinen lauantai, omistajat ja harjoittajat olivat tulleet saamaan häviöitään takaisin – Ascotin kilpailu oli ollut vedonlyöjille tuhoisa – rahaa olisi viljalti ja panokset suuria.
Holton ilmoitti, että Partiolaisen kilpailussa oli hänen tietääkseen kuusi hevosta, joiden puolesta lyötäisiin suuria vetoja. Se tuntui lupaavalta. Meidän oli vielä hankittava ratsastaja, ja kun hevosia oli mahdollisesti paljon, näytti siltä, että meidän kenties kävisi hieman vaikeaksi saada ensiluokkaista miestä. Varovaisuuden vuoksi oli Holton tuonut muassaan yhden oppipojistaan.
'Useimmat amerikkalaiset pojat ovat mukana', hän sanoi, osoittaen sormellaan kilpailuluetteloaan. 'Biggs ratsastaa tuolla, Maher tuolla, Halsey ohjaa tuota Huntin otusta, Madden tuota, Trigg tuota – kaikki Hallickin pojat ovat radalla – meidän täyty koettaa onneamme.'
Tulimme radalle juuri ennen ensimmäisten hevosten lähtöä, ja Holton meni etsimään ratsastajaa. Me astelimme tarhaan nähdäksemme vilahduksen Partiotaistelijasta. Se käveli tyynesti radalla 'Prinssin' ja' erään tallirengin hoidossa. En usko, että koko ratsastuskilpailujen pitkän ja romanttisen historian aikana on koskaan ollut 'menijää', jonka vastuunalaisuus olisi ollut niin suuri ja jonka onnistumisella tai häviöllä olisi ollut niin tärkeät seuraukset.
Näin Holtonin tulevan reippaasti luoksemme, puhellen vierellään astelevalle pienelle miehelle.
'Tässä on herra Plant, herra Deane', alkoi Holton perin tyytyväisen näköisenä. 'Plant on vapaana kilpailun aikana, ja olen sen vuoksi ottanut hänet ratsastamaan Partiolaista.'
Katsahdin tämän kuuluisan keveän ratsastajan leikkisiin kasvoihin ja toivoin, että voisimme luottavasti kertoa hänelle kaiken sen, mitä hänen ponnistuksistaan riippui. Hän oli herttainen pikku mies, tanakka- ja lujarakenteinen, todellinen 'Tasku-Herkules' – se oli muistaakseni hänen liikanimensä.
Hän astui Partiolaisen luokse ja tarkasti sitä huolellisesti.
'Osaako se mennä?' hän kysyi, ja harjoittaja nyökkäsi.
'Tuolla luullaan' – Plant heilautti kättään mittaushuoneeseen päin – 'että Applescrap on varma voittaja'.
'Sitä parempi', virkkoi Holton.
Tatham sekaantui nyt puheeseen.
'Tahtoisin antaa teille eräitä vihjauksia tällä hevosella ratsastamisesta', hän sanoi, selvitellen sitten kilparatsastuksen sääntöjä ja tehden joitakuita huomautuksia amerikkalaisten ajotavasta ja askelien arvioimisesta.
Plantin kunniaksi on mainittava, että hän kuunteli perin tarkkaavan näköisenä. Kerran tai pari havaitsin hänen tukahduttavan haukotuksensa, mutta Tatham oli niin innostunut esitykseensä, että ne jäivät häneltä huomaamatta. Vihdoin Plant poistui punnittavaksi kolmatta ajoa varten. Me jäimme tarhaan. Kolmasti kuulimme hevoskavioiden töminää ja radalla kaikuvia huutoja. Kolmasti tuotiin tarhaan hikinen, vaahdosta valkea hevonen. Kolmasti mylvi jättiläismäinen ääni: 'Kaikki – val-mi-it!'
Sitten saapui Plant, jolla oli loistava 'smaragdinvihreä, valkopilkkuinen puku, kirsikanpunainen hattu ja hihansuut', ja loimi kiskaistiin Partiotaistelijan selästä. Jalustinhihnat tarkistettiin ja pikku mies nostettiin satulaan; hänen polvensa kohosivat ratsun lapojen yläpuolelle, ja hän kokosi suitsenperät käsiinsä.
Laittauduimme takaisin radalle odottamaan, että kentällinen nelistäisi ohitsemme.
Minusta oli Partiolaisen juoksu virheellistä; se näytti laukkaavan hieman lyhyin askelin, mutta Tatham ei tuntunut olevan siitä sanottavasti huolissaan.
Applescrap sai osakseen täydellisen suosion myrskyn. Tasavetoa tarjottiin paikoitellen, mutta yleensä esiintyivät juoksijat vähäisiksi arvioiduin voittomahdollisuuksin. Huutona oli: 'Kuusi yhtä vastaan paitsi yhdestä muusta'; toinen suosikki oli Grey Legin harmaa tamma Malina.
Tatham viivytteli merkin antamista, kunnes asema oli vakaantunut – sitten hän sen antoi. 'Ottakaa mitä mahdollisuuksia saatte', käski hän hätäisesti, astuen sitten kehään.
Minä painauduin tungoksen reunalle ja otin kaksisataa neljäätoista vastaan kahdesti.
Vähän myöhemmin näin 'Prinssin' ottavan kaksitoista 'ponia' kahdesti (kolmetuhatta dollaria kahtasataaviittäkymmentä dollaria vastaan).
Tathamilla oli, kuten perästäpäin sain tietää, ollut erikoisen hyvä onni; hän oli saanut sijoitetuksi kaksituhatta viisisataa dollaria yhdessä erässä.
Lähtö viivästyi kauan, joten saimme aikaa verrata huomioitamme. Jostakin selittämättömästä syystä oli Tatham harmissaan siitä, ettei Partiolainen ollut hänen panoksiensa nojalla päässyt suosikiksi. Tosinhan se kyllä oli saanut nopeasti nousevan kurssin, alkaen sadasta kuutta vastaan ja loppuen heilahtelematta seitsemään yhtä vastaan. Niin avointa oli tarjonta, että jos meillä olisi ollut rahaa muassamme, olisimme saaneet sijoitetuksi vielä toiset kaksituhatta puntaa suhteen tuntuvasti muuttumatta. Pohdimme parhaillaan sitä mahdollisuutta, kun kuului huuto: 'Ne ovat liikkeellä.'
Ratsastajat tulivat näkyviin mutkan takaa, ja minä hain katseellani kirsikanpunaista lakkia, mutta turhaan.
Kuulin Tathamin jupisevan kirouksen, ja harjoittaja sadatteli hiljaa vierelläni.
'Hyvä Jumala! Se on jäänyt jälkeen!' mutisi hän.
Katselin tarkkaan silmälasieni lävitse, mutta kirsikanpunaista lakkia ei ollut, ja rohkeuteni lamaantui.
"Applescrap on johdossa', sanoi harjoittaja; 'toisena on joku tummalakkinen, joka lentää kuin pahahenki.'
Kilpailijat pyyhälsivät radan suoraa sivua pitkin sekavana joukkona välkkyviä, kirkasvärisiä silkkitäpliä.
'Suosikkimme on häviöllä!' virkkoi harjoittaja.
Minä vilkaisin taaksepäin, ei vieläkään näkynyt edes merkkiä Partiolaisesta.
'Sitä pahusta', kirosin.
Mutta samassa kuulin erään tyynen kilpailureportterin sanelevan kirjoittavalle virkaveljelleen: 'Lopputaipaleella Applescrap joutui häviölle, ja vihreä valkotäpläinen ratsastaja – hänen lakkinsa on lentänyt tiehensä – meni edelle –'
'Partiolainen voittaa!' kiljaisi Tatham, ja vihreä nuttu vilahti salamana päätenarun alitse.
Luulen, että Tatham olisi innoissaan puhunut ympärillään oleville ihmisille, mutta me hoputimme häntä joutumaan huutokauppakehään. Sinne päästessämme laskeutui Plant parhaillaan satulasta.
'Tahtoisinpa tuntea sen miehen, joka keksi minulla olleen lakin', ärisi hän kiukuissaan. 'Siinä oli ponsi tai jotakin sen tapaista, sillä kun puomi nousi, lensi myöskin lakki.'
Tatham yski; hän oli hiukan hämillään.
'Se oli minun keksintöäni', hän selitti. 'Päähäni pälkähti, että lakin mallia voitaisiin parantaa lisäämällä siihen ponsi, joka painaisi sen lujasti päähän.'
Plant hymyili pilkallisesti ja vei satulansa punnitushuoneeseen.
Huuto 'Kaikki valmiit!' herätti minut tajuamaan, että olimme voittaneet.
'Olkoon onneksi, Tatham!' huudahdin sydämeni pohjasta, 'ensi ottelu –'
Huutokaupanpitäjän ääni keskeytti onnitteluni.
'Tässä on Partiotaistelija, voittaja', lausui hän, 'vanhemmat tuntemattomat, mutta silti kelpo ratsu. Kuka panee alkuun sadalla?'
Tarjoukset aloitettiin heti, ja joitakuita minuutteja niitä yhä lisättiin.
'On tarjottu kaksisataa guineaa' – 'ja viisikymmentä'.
'On tarjottu kaksisataa viisikymmentä guineaa.'
'Kolmesataa.'
'Kolmesataa tästä uhkeasta puhdasverisestä' – 'ja viisikymmentä'.
Lopuksi Tatham 'osti sisään' Partiolaisen neljästäsadasta guineasta.
'Se meidän kannatti varsin hyvin tehdä', hän tuumi, 'vaikka ottaisimmekin asian vain kaupalliselta näkökannalta. Olin valmis kohottamaan tarjoukseni koko voittojeni määrään.'
Minua hymyilytti, kun tiesin, että hän oli voittanut tuntuvasti yli viidenkymmenentuhannen dollarin. En ollenkaan epäile, että hän olisi ollut valmis toteuttamaan päätöksensä, mutta hänen lausumansa ajatus, että joku nostaisi myyntivoittajan hinnan viiteenkymmeneentuhanteen dollariin, oli minusta kovin huvittava.
Vähää ennen viimeistä ajoa sain tilaisuuden puhella Plantin kanssa.
'Kuinka ratsu meni?' kysäisin.
'En oikein tiedä, miten sitä kuvaisin', vastasi pikku mies. 'Se syöksähti lähtönauhalta, ikäänkuin olisi tottunut kilpailemaan koko ikänsä. Se kulki kuin paloruisku, mutta minä pidättelin sitä vain johtojoukossa. Suoralla sivulla vilkaisi suosikilla ratsastava Maher taakseen, ja minä arvasin, ettei Dannylla ollut kovinkaan mukavaa. Pian sen jälkeen hän heilautti raippaansa ja silloin minä päästin Partiolaisen hänen jälkeensä. Sekö meni! Tuntui aivan siltä kuin olisi auto pantu nopeimpaan vauhtiinsa! Sivuutimme Maherin kuin – kuin –' hän ei keksinyt sopivaa vertausta. Sitten hän kysyi:
'Mistä olette sen saanut käsiinne?'
En voinut tyydyttää hänen uteliaisuuttaan. Tiesin muiden ihmisten kyselevän samaa, ja kun kaksi viikkoa myöhemmin veimme Partiolaisen juoksemaan Metropolitan-palkinnosta Alexandra-puistossa, niin Tathamin asiamies teki siitä suuren yleisön suosikin.
Tällä välin oli Tatham neuvotellut eräiden suurien alkuarvio-asiamiesten kanssa, ja yksi heistä, moitteettoman rehellinen mies, oli suostunut järjestämään kaikki A.A.-vedot.
Niiden lukijain varalta, jotka eivät tunne kilpailuissa noudatettuja tapoja, on minun selitettävä, että ympäri koko Englannin, Skotlannin ja Irlannin on tuhansittain asiamiehiä, jotka ovat valmiit avaamaan tilin kelle urheilumiehelle hyvänsä, jos tämä vain voi esittää jonkun pankkiirin suosituksen. Heidän kauttaan voidaan vetoja lyödä tilittämällä ne viikoittain.
Ylipäänsä ovat vedonlyönnin aika ja vetosumma jollakin tavoin rajoitetut. Niinpä eivät muutamat asiamiehet hyväksy kymmentä dollaria suurempaa vetoa, jollei siitä sähkötetä neljännestuntia ennen ilmoitettua kilpailuaikaa, eivätkä kahdenkymmenenviiden dollarin vetoa, jollei siitä sähkötetä puoli tuntia ennen kilpailua. Avaamalla tilin useampien tällaisten asiamiesten kanssa, voi kuka tahansa sijoittaa varsin huomattavan summan jonkun hevosen puolesta vielä aivan viimeisellä hetkelläkin. Meidän asiamiehemme otti suorittaakseen puolestamme tämän vaivaloisen puuhan.
Alexandra-puiston kilpailuista ei ole paljoa kertomista; niistä puuttui kokonaan kiihoittavat piirteet, joita Windsorissa oli. Ratsastajana oli jälleen Plant, ja lähtö tapahtui katsojalavojen kohdalla olevalta puomilta. Partiolainen syöksähti toisten edelle, mutta ennenkuin kentällinen oli kadonnut käänteen taakse, oli Plant hillinnyt sitä, pakottaen sen jäämään neljänneksi. Kun kentällinen tuli toisen kerran radan ympäri, pysytteli hän edelleen samalla paikalla. Paluusivulle tultua Plant joudutti Partiolaisen johdossa olevan ratsun rinnalle ja lopputaipaleella hoputti sen edelle, voittaen kilpailun kahdella hevosen pituudella.
Senjälkeen Partiolainen jätti sikseen Kempton-kilpailunsa.
Se oli merkitty osanottajaksi Portland-tasoituskilpailuun, ja valmistukseksi siihen annettiin sen juosta tuhannen yardin lento Lingfieldissä. Muita kilpailijoita oli vähän, mutta ne olivat tunnustettuja lyhyen matkan juoksijoita, kun taas Partiolainen oli kunnostautunut kestävyysjuoksijana. Sentähden (ja koska Tatham ei sijoittanut panoksiaan radalla, vaan A.A.-toimistojen välityksellä) sai se edulliset vedot, sata kahdeksaa vastaan, ja voitti helposti kaulan pituudella.
'Nyt säästämme Partiolaista Doncasteria varten', sanoi Holton. 'Nyt saattaisitte ajatella, että yleisö kaiken näkemänsä jälkeen pitää sitä erikoisena suosikkinaan Portland-tasoituskilpailussa. Mutta ihmiset päättelevät, ettei se ole saavuttanut mitään erikoista, että se on ollut vain keskinkertainen hevonen huonossa kentällisessä. Vilpittömästi toivon, että tasoittajat omaksuisivat saman hyväntahtoisen kannan.'
Mutta tasoittajilla oli suuremmat käsitykset Partiolaisen kyvyistä, ja kun mittaukset julkaistiin, näimme, että sille oli määrätty lisäpainoksi satakaksikymmentäkaksi naulaa, virallinen arvio, jolle monella taholla naurettiin.
Tatham ei odottanut kilpailukauden loppua tehdäkseen ostoksensa. Rouhimakoneisto oli jo tilattu, siirrettäviä asuntoja valmistettiin parhaillaan, ja Lingfieldissä saaduilla voitoillamme hän osti kaksi nelituumaista pikatykkiä, jotka oli tehty erään eteläamerikkalaisen tasavallan tilauksesta, mutta jätetty tehtaalle.
Hän osti myöskin runsaasti hinauslaitteita, muun muassa pari viidentoista merin mittaista nostovipua ja käämikoneen. Ne olivat valmiit heti luovutettaviksi, ja Hackitt vei laivan Newcastleen ottaakseen ne vastaan.
Menestyksemme kasvaessa kävivät Tathamin suunnitelmat yhä suurenmoisemmiksi, ja pian hänen päässään heräsi uusi aie. Se oli seuraava. Scoutinan oli elokuussa lähdettävä saarelle ja vietävä sinne nostovivut ja käämilaitteet sekä muonavaroja ja hiiliä. Sitä kuljettamaan pestattiin miehistö.
Lokakuussa vuokrasi Tatham toisen laivan ja seurasi perässä, tuoden muassaan miehensä ja loput varustuksista, niiden joukossa tykit, ja lisää hiiliä. (Tässä suhteessa tehtiin myöhemmin muutos ja vuokrattiin hiililaiva kuljettamaan hiiliä Tatham-saarelle.) Vuokratun höyryn saavuttua siirrettäisiin Scoutinan miehistö ja päällystö siihen, heille maksettaisiin palkka ja lähetettäisiin heidät kotiinsa.
'Sittemmin', selitti Tatham, 'ostamme nopeakulkuisen lähettialuksen viemään kultaamme Rioon, mutta tunnuslauseeni on ja pysyy: festina lente.'
En tarkalleen tiedä, kuinka paljon Tatham voitti selostamissani kolmessa kilpailussa. Windsorissa hän voitti yli viidenkymmenentuhannen ja Alexandra-puistossa yli viidentoistatuhannen, mutta Lingfieldissä saaduista voitoista en ole selvillä. Minulla on kuitenkin täysi syy uskoa, että niiden yhteinen summa oli tavaton. Kirjoittaessaan kilpailusta lausuu The Sportsman:
'Vaikka Partiotaistelija aloitti polkutarjonnalla, niin ei ole epäilemistäkään siitä, että sen puolesta lyötiin suuria vetoja, sillä tuskin oli ratsastaja punnittu, kun kaikista osista maata saapui kehään sähkösanomia, joilla lähetettiin katerahaa, ja yksi ainoa huomattava merkitsijä sai (onnekseen liian myöhään) määräyksiä ottaa Taistelupartiolaisen puolesta 3000 dollaria.'
Arveluani, että Lingfieldin tulokset olivat niin erinomaiset, tukee Tathamin esiintymisessä heti senjälkeen tapahtunut muutos. Hän luopui halvasta asunnostaan ja sijoittui palatsimaiseen huoneistoon Cecil-hotellissa, ja vielä silmäänpistävämpää oli, että hänen miehensä seurasivat mukana ja sopeutuivat vaihdokseen nähtävästi aivan tyytyväisinä. Tatham myöskin kertoi minulle, että seurueen elantokustannukset olivat nyt tuhat dollaria viikossa, joten siis Tatham katsoi voivansa menettää kymmenentuhatta dollaria puhtaasti henkilökohtaiseen mukavuuteen.
Oli niin hänen tapaistaan tilata Partiotaistelijalle kaksi lointa, toinen harjoituksia, toinen aitausnäytäntöjä varten. Viimemainittu oli silkkinen ja sen reunukset olivat kullalla kirjaillut; se oli byzantilaismallinen, ja sen oli täytynyt maksaa lähemmäksi kaksisataa dollaria. Vielä oli kolmas vihreä ja hopeakudoksinen loimi – mutta minä kehoitin häntä pitämään sen piilossa.
'Se on ainoa keino, jolla voin osoittaa kiitollisuuttani täällä', hän virkkoi. 'Kun pääsen takaisin saarelleni, niin rakennutan valkeasta marmorista tallin, jossa pitää olla kullattu kupukatto ja jonka seinät lasketaan sisäpuolelta lasurikivi-levyillä. Oven kamanaan kiinnitän kultakirjaimisen otsakkeen:
Amicus humani generis
ja sunnuntai-iltapäivisin vie väkeni sinne kukka- ja viljauhreja.'
Hän ei ollut luopunut kehittämästä suunnitelmiaan ihannekaupunkiaan varten. Lingfieldiin mennessämme hän puheli laveasti tämän sommitelmansa vastaisista piirteistä. Siellä olisi tilava kylpylä, stadion, valtionlukio ja esikuvallinen kirkko. Viimeksimainitusta hän haasteli hyvin tosissaan.
'Kirkko ei saa olla velvollisuus; sen pitää olla huvi, jota odotamme yhtä innokkaasti kuin kansanhuveissakäyntiä. Siellä ei saa olla kovia penkkejä eikä kylmää rakennustaidetta. Väkeni palvokoon Jumalaa kaivattuna jokapäiväisenä tuttuna eikä rikkaana sukulaisena, johon suhtaudumme kuten yhtiötoveriin ja jota pelkäämme ja kunnioitamme, ettei hän jättäisi meitä mainitsematta jälkisäädöksessään.
Siellä tulee olla nojatuoleja seurakuntaa varten ja jakkaroita naisten tarpeiksi. Niille miehille, jotka haluavat tupakoida, varataan erikoinen parveke, ja jos joku saarnan aikana tarvitsee virvokkeita, niin hän saa niitä. Kirkossakävijöitä kutsutaan pienillä sähkökelloilla. Papin on puhuttava tavallisella äänellä eikä saarnanuotilla, eikä abstraktista teologiaa sallita.
Meillä on siellä urut, joilla virret soitetaan, ja ne, jotka haluavat laulaa, laulakoot, ja ne, jotka eivät osaa, istukoot hiljaa ja kuunnelkoot.'
Tathamin mielestä ei jumalanpalveluksen pitäisi milloinkaan kestää puolta tuntia kauempaa, mutta, kuten hän naivisti huomautti, oikein pahoille ihmisille järjestettäisiin rukoilukoppeja, joihin he voisivat vetäytyä rukoilemaan vakavasti ja kenenkään häiritsemättä.
Usein olen myöhemmin mielessäni ihmetellyt, millaiseksi Tatham olisi laittanut saarensa ja pienen yhteiskuntansa, jos hän olisi saanut toteuttaa tahtonsa. En epäile lainkaan, että hän olisi luonut maailmanhistoriassa ainutlaatuisen valtion, että hän ilman ulkoista apua ja ohjausta, jota hän sittemmin sai, olisi saavuttanut merkittäviä tuloksia.
Siitä olisi saattanut kehkeytyä hänen monipuolisen lahjakkuutensa huikaisevan loistava voitto; mutta toisaalta olisi siitä – juuri hänen ominaisuuksiensa suurenmoisuuden tähden – saattanut olla seurauksena traagillinen, tuhoisa romahdus. Itse en jaksa uskoa, että niin olisi käynyt, mutta sanon, että hyvin helposti olisi niin voinut käydä. On turhaa pohtia, mitä todennäköisiä seurauksia olisi siitä tai siitä saattanut olla, sillä samalla kun Tatham mietti suunnitelmiensa yksityiskohtia, johti kohtalo häntä hitaasti, mutta varmasti sellaiseen suuntaan, jota hän ei aavistanutkaan, ja muovasi hänen uransa sellaiseksi, josta hän ei uneksinut.
Viikkoa Lingfieldin kilpailujen jälkeen kohtasimme Evangeline Smithin."
VIII.
Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).
Tähän saakka ei Tatham-saaren kertomuksessa ole esiintynyt
ainoatakaan naista, mikä on merkillinen seikka. Herra Callus on
mielestäni harvinaisen huvittava kertoja, ja minun on kiitettävä
häntä siitä, että hän tästä osasta lähtien antoi minulle
kirjoitetut muistelmat tapahtumista – mikä on arvaamattoman
suuri etu, kun muistamme, että nyt on kertojana mies, joka
käyttelee tuttuja työvälineitään; hänen sanontatavassaan on
erehtymättä oikeat vivahdukset, jotka pikakirjoittajan alastomasta
esityksestä niin helposti unohtuvat. Tästä lähtien olen jättänyt
pois lainausmerkit, jotka ovat ilmaisseet Callusin suullisesti
esittämiä tapausjaksoja.Toivoakseni on minun onnistunut selvittää teille, minkälainen mies Tatham oli ja on.
Jos olen herättänyt mielessänne jonkun muunlaisen käsityksen kuin sen, että hän oli ylevämielinen, ritarillinen, urhea ja neuvokas, niin kuvaukseni hänestä ei ole ollut osuva.
Vielä yksi kuvaava piirre oli hänen tietosanakirjamainen tietoutensa kaikista asioista, joista hän jotkut tunsi erittäin perinpohjaisesti. Sivuutan hänen ymmärtämyksensä sellaisista seikoista kuin kullasta ja sen kemiasta, kaivostyöstä ja geologiasta.
Siirryn toiseen äärimmäisyyteen ja jätän mainitsematta hänen perehtymisensä kilpa-ajojen koukkuihin. Esimerkiksi esihistoriallisesta elämästä hän oli suorastaan tietoaitta, ja muistan hyvin erään illan, kun hän laivalla kuvaili minulle megatheriumia niin elävästi, että tuskin sain koko yönä unta silmiini. Toisissa suhteissa hän oli melkein lapsellisen yksinkertainen. Hän saattoi olla suorapuheinen mitä arkaluontoisimmista kysymyksistä, ja siitä syystä minä voin täydellisesti ja, kuten luulen, tarkoin ja täsmällisesti kertoa Evangeline Smithin jutun.
Omasta puolestani en olisi ryhtynyt esittämään kertomustani kirjallisesti, jollette olisi sitä pyytänyt. Tatham-saaren tarina on minusta vähemmän sanomalehti-novelli kuin muisto.
Oli lauantai-ilta. Olimme viettäneet aamupäivän Cecilissä suunnitellen saaren linnoittamista. Tathamin unelmana oli kuusitykkinen patteri Nicholas-huipulla, josta voitaisiin vallita joen vedenalaista suuta. Vielä oli järjestettävä patteri Kap Sydneylle, toinen hallitsemaan Kipling-poukamaa ja kolmas Fallier-alpeille, Callus-ylänteistä länteen. Tällä hetkellä hän muka tyytyisi yhteen tykkiin saaren kummassakin päässä, joista toinen olisi saaren nimettömässä itäkärjessä ja toinen Nicholas-huipulla. Näillä kahdella voitaisiin jotakuinkin suojata saarta kaikilta puolilta ja valvoa sen rantaan laskevia laivoja.
Puolisen jälkeen lähdimme kävelemään Strandille ja vietimme iltapäivän eräässä matineassa. Kello seitsemän söimme päivällistä, jonka jälkeen Tatham ehdotti, että menisimme puistoon.
Tällä hetkellä on minun vaikea muistaa, mitä seikkoja saamme kiittää siitä, että tulimme esitellyiksi Smithin perheelle.
Kenties ja todennäköisesti joutui rouva Smith tuttavapiiriimme siitä syystä, että Tatham niihin aikoihin parhaillaan solmieli lyhytaikaisia ja mielenkiintoisia ystävyyssuhteitaan asiamiesten ja tehtailijain kanssa. Minulla on hämärä aavistus, että Tatham varmaankin kohtasi hänet eräällä tuollaisella tehdaskäynnillä, jolloin neljää-, viittäkymmentä ikävystynyttä vierasta opastetaan kilometrinpituisissa tehtaissa, samalla kun joku johtajista kielevästi, mutta tyyten kärsimättömästi selittelee koneiston eri osien toimintaa.
Juuri tällaisessa tilaisuudessa Tatham kaiken todennäköisyyden mukaan tapasi lempeän rouva Smithin. Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, emme olleet päässeet etäälle puistoa kohti, kun hän pysähtyi hämmentyneenä ja katsahti minuun tuikeasti.
"Callus", sanoi hän, "yksi niistä velvollisuuksista, joita sivistys lapsilleen määrää, on seuraelämän sopivaisuussääntöjen noudattaminen."
Tämän esipuheen jälkeen hän suvaitsi selittää, että hän oli omasta ja myöskin minun puolestani hyväksynyt kutsun erääseen, kuten hän nimitti, "iltaseuraan."
Ehätin anteeksi pyydellen kieltäytymään.
"Teidän täytyy tulla", intti Tatham vakavasti. "Kenties ylitin sopimuksemme minulle myöntämiä valtuuksia, kun hyväksyin teidän puolestanne kutsun tiedustamatta teidän mieltänne. Mutta luullakseni on teillä siellä hauskaa. Rouva Smith on erittäin viehättävä nainen, ja hänellä on lahja, joka on perin harvoilla naisilla, ja myöskin harvoilla miehillä: hän osaa antaa tieteellisille harrastuksille niille tulevan arvon."
Siitä arvasin, että mainittu rouva oli koettanut saada Tathamin ymmärtämään, kuinka mainio mies hän oli.
Minä epäröin. Tiesin, että ikävystyisin nuutuneeksi, mutta minun on myönnettävä, että olin hyvin utelias tarkalleen näkemään, miten Tatham käyttäytyisi "seurapiiriksi" nimitetyllä utuisella alueella.
Rouva Smithillä oli pieni talo Bayswaterissa.
Tämä nainen, kuten myöhemmin sain huomata, oli intohimoinen kutsujen järjestäjä.
Rouva Smithin kodin kantavieraat tunsivat talon emännän kylliksi hyvin vetäytyäkseen kaikenlaisiin nurkkiin ja alkooveihin, mutta sekä Tatham että minä havaitsimme joutuneemme puristuksiin ahtaassa eteissalissa, jossa kuusi miestä samalla kertaa koetti löytää nauloja päällystakkejaan varten.
Seurusteluhuone oli ensimmäisessä asuinkerroksessa, ja vaikka sinne vievät portaat olivatkin kapeanpuoleiset, sai rouva Smith kuitenkin aikaan samanlaisen vaikutelman kuin ulkoasiainministeriön kutsuissa ottamalla vieraansa vastaan seisoen ylimmällä astuimella selin kylpyhuoneen oveen päin ja jättämällä heidät, heidän ahtauduttuaan hänen sivuitseen, huonotamineisen hovimestarin huostaan, joka opasti heidät kolmen, neljän askelen mittaisen välin portaiden päästä seurusteluhuoneen ovelle.
Pienessä seurusteluhuoneessa oli painostava tungos.
Tungeksiessani ahdingossa ihmettelin itsekseni, millä tavattomilla keinoilla rouva Smith kykeni pidättämään luonaan ja vetämään puoleensa näin lukuisaa ja edustavaa joukkoa miellyttäviä nuoria miehiä.
Mieleeni hiipi väkisinkin epäluulo, että heitä salaa karkasi ikkunasta, sitä mukaa kuin heitä työntyi huoneeseen ovesta.
Tungos oli sankin seurusteluhuoneen toisessa päässä, ja sinne mekin suuntauduimme, noudattaen vaistoa, joka ehdottomasti vetää ihmisiä toistensa luokse, sillä ihmiset pitävät ihmisjoukoista.
"Mikähän vetovoima siellä on?" murahti Tatham. "Eikö ole surkeata", jatkoi hän odottamatta vastausta, "että vaikka luonto on valmistanut runsaasti riemastuttavia antimia ja tarjoo niitä lapsilleen, on kuitenkin ihmisiä, joista seurusteluhuoneen kuuma ummehtunut ilma ja keinotekoisen ilon kiihoitus on parempi kuin taivaan etuhuone, ulko-ilma? Eikö sen mitättömyys, sen turhuus hämmästytä teitä? Ajatelkaapa, kuinka turhaa on ponnistella –"
Niin pitkälle hän ehti ja alkoi lämmetä aineestaan, kun pieni ihmissikermä, joka oli meidän ja keskipisteen välissä, ohentui kuten meriusva länsituulen puhaltaessa, ja me näimme Evangeline Smithin ensi kertaa eläissämme.
Hän seisoi tulisijan luona, kuunnellen vierellään seisovan lyhyen nuorukaisen puhelua hieman ikävystyneen näköisenä.
Minun on vaikea kiteyttää hänestä saamaani ensi vaikutelmaa.
Useita kertoja olen jokseenkin sujuvasti kirjoittanut kuvauksen Evangeline Smithistä sellaisena kuin hän silloin minusta näytti. Ollessani toisella tuulella olen lukenut kuvaukseni, ja ne ovat tuntuneet perinpohjin virheellisiltä.
Hänen piirteensä ja värinsä olivat epämääräisiä, mutta sittenkin täysin selviä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat eivätkä näyttäneet minusta säännöllisen soikeilta, runoilijan ja maalarin vaatimuksia tyydyttäviltä.
Hänen loistavat silmänsä olivat tummansiniset ja pelottavan eloisat. Suu oli voimakkaan, mutta ei silmäänpistävän leveä. Huulien muoto oli mallikelpoisen hieno, ja kulmakarvat olivat kuin siveltimellä vedetyt.
Hänen erinomaisesti kammattu, tuuhea tukkansa oli kullanruskea. Sen ympärillä hänellä oli kapea vanne himmeätä kultaa.
Näistä ensimmäisistä vaikutelmista, joita joskus panen paperille, on yksi hyvin pysyvä ja voimakas. Hän muistutti kruunattua kuningatarta; niin ylväs ja suora oli hänen ryhtinsä, pää oli hieman eteenpäin taivutettu, ja hänen silmissään oli hienonhieno alentumisen ilme, kun hän puhutteli nöyrää, kielevää nuorukaista, joka tarkkaavasti kuunteli hänen sanojaan.
Hänen pukunsa, jonka kaulus oli varsin avoin, oli perin yksinkertainen. Muistaakseni se oli mustaa samettia ja ruumiinmukainen.
Hänen käsivartensa, jotka olivat kyynärpäitä myöten paljaat, olivat valkeat ja kaunismuotoiset; kädet olivat isommat kuin olisi odottanut, mutta sirot. Ranteessaan hänellä oli sileä kultarengas, ainoa koriste mitä hänellä oli.
Vilkaisin Tathamiin. Hän tuijotti neitoon – huulet avoinna, silmät selkosen selällään, pää hieman etunojossa.
Milloin muulloin hyvänsä olisi hän huvittanut minua; mutta minä olin jo ennenkin nähnyt hänen kasvoillaan saman ilmeen, omituisen totisuuden ja kiihkeyden, jonka elämänkysymykset hänessä herättivät.
Pelkäsin, että muut ihmiset huomaisivat hänet ja pitäisivät häntä moukkana. Olin käynyt hyvin araksi Tathamin arvosta ja nykäisin häntä kovasti. Yhtä hyvin olisin saanut siroitella konfetteja hänen päällystakilleen.
Hän jatkoi tuijotustaan, ja tyttö varmaankin alitajuisesti havaitsi häneen kiintyneen hievahtamattoman katseen, sillä hän kääntyi silmäilemään Tathamia.
Hetkisen he seisoivat siten, katsellen toisiaan; Evangelinen poskille kohosi heikko puna, ja minä tartuin Tathamin käsivarteen.
"Menkää esittelemään itsenne", kuiskutin, "ja pyytämään anteeksi sopimatonta käytöstänne!"
Totellen pikemmin omaa sisäistä ääntään kuin minun kehoitustani hän astui käsi ojossa neitoa kohti.
"Olen kapteeni Ta–" hän aloitti.
Ehätin hänen avukseen.
"Tunnette kai herra Deanen, neiti Smith?" kysyin.
En tiennyt silloin, että hän oli neiti Smith. Yhtä hyvin hän olisi minun nähdäkseni voinut olla joku perheen sukulainen, mutta minun oli uskallettava arvata ja pelastettava Tatham pulasta. Hän oli tunnustamaisillaan olevansa tunnettu kapteeni Tatham ja lisäksi puolenkymmenen henkilön kuullen, jotka huvitettuina tarkkailivat kohtausta.
Evangeline varmaankin arveli, että minä tunsin hänet kylliksi hyvin toimiakseni esittelijänä. Sittemmin hän kertoi pitäneensä minua eräänä Wilcoxina.
Hän ojensi avoimesti ja vapaasti kätensä Tathamille, joka tarttui siihen, pitäen sitä, niin minusta tuntui, sopimattoman kauan, mutta minähän olinkin hiukan liiaksi kiihtynyt.
"Olen kuullut puhuttavan teistä, herra Deane", virkkoi neito, hymyillen lumoavasti, niin että hänen helmenvalkoiset hammasrivinsä paljastuivat. "Emme monesti saa niin huomattavia vieraita."
Hänen äänessään oli hienoinen kujeileva sävy, mutta Tatham otti sanat, kuten tavallista, vakavasti.
"Ette saa pitää minua huomattavana", vastasi hän tosissaan. "Minä toivon, että meistä, neiti Smith, tulee hyvät ystävykset. En halua, että minkäänlaiset keinotekoiset muurit saisivat erottaa kahta ihmistä, jotka mielellään tutustuvat toisiinsa."
Tyttö näytti joutuvan hämilleen. Hän oli lausunut ensimmäiseksi päähänsä pälkähtäneen sovinnaisen kohteliaisuuden. Olen varma siitä, ettei hän missään nimessä ollut pitänyt Tathamia huomattavana, eipä edes tärkeänä.
Hän muisti Tathamin miehenä, josta hänen äitinsä oli puhunut käytännöllisen arvostelunsa mukaan.
Rouva Smithin alituisena puuhana oli puuttuvan kaaren etsiminen. Tarvittiin vain lyhyt kaari, liittämään hänen ympyränkehänsä molemmat päät yhteen. Hän keinotteli vaatimattomasti arvopaperipörssissä ja uneksi kohtaavansa hyväntahtoisen miehen, jonka antaisi hänelle hänen elämänsä "vihjauksen."
Sitten hän ostaisi osakkeita. Markkinoilla sattuisi joku tavaton mullistus, ja vähemmän onnekkaat ihmiset haluaisivat ostaa kuudella dollarilla samoja osakkeita, joista hän oli maksanut viisi. Silloin hän myisi ne ja voittaisi täsmälleen dollarin osakkeelta.
Ja jos hänellä olisi ollut viisituhatta osaketta, niin silloinhan hän olisi saanut viisituhatta dollaria.
Se oli perin yksinkertaista.
Rouva Smith oli lyhyesti maininnut tyttärelleen erään hienon herra Deanen neuvosta. Niin paljon muisti tyttö heidän keskustelustaan. Jokainen henkilö, joka kykeni ohjaamaan hänen äitiään raha-asiain hoitamisen vaikeassa taidossa, ansaitsi etuliitteen "huomattava."
Älkää tuomitko väärin minua älkääkä häntä. Mikäli olen nähnyt, on hän aina ollut vilpitön. Mutta eräissä asioissa hän omaksui äitinsä mielipiteen mieluummin kuin omansa.
Onneksi ei Tatham sitä tiennyt eikä aavistanut. Hän otti suopeasti vastaan hänestä lausutut arvostelut kirjaimellisesti ja empimättä.
Mutta tyttö oli eittämättä hämillään. "Se olisi minulle suuri ilo", hän mutisi miellyttävästi.
Evangeline muutti asentoaan, naputellen hermostuneesti jalallaan, mikä pettämättömästi osoitti, että hän oli vaivautunut. Hän siirsi katseensa Tathamista vierellään seisovaan tummaan nuorukaiseen.
Tämän rakenne oli sellainen, jota karkeasti nimitetään "pätkämäiseksi." Hän oli samalla kertaa ruskea ja verevä. Tuntui siltä kuin olisi mahonkiväri sivelty rehevän nuoruuden punaisille poskille. Hänen silmänsä olivat sysimustat, ja hänellä oli taipumusta lihavuuteen.
Kasvojensa karkeatekoisuutta hän koetti korvata tamineittensa upeudella. Hänen pukunsa oli niin hyvin tehty, että tuntui siltä kuin hänet olisi sulatettu ja valettu siihen.
Hänen paitansa rinnuksessa välkkyi melkein pähkinänkokoinen timantti. Ja kun hän kohotti kätensä silittääkseen vähäisiä viiksiään, säihkyi hänen kalvosimistaan valoa.
"Tunnetteko herra de Costan?" kysyi tyttö.
Tatham kumarsi nuorukaiselle, ja tämä kumarsi hänelle.
"Muistaakseni olen tavannut teidät ennen, herra Deane", virkkoi nuori mies.
"Luullakseni emme ole tavanneet", väitti Tatham.
"Meidän konttorissamme?" arveli de Costa.
"Emme ole koskaan käyneet konttorissanne", torjui Tatham.
"Olen aivan varma siitä, että olen nähnyt teidät siellä", intti toinen.
Hän puhui englanninkieltä ilman pienintäkään vierasmaalaista murtamista, mutta Xavier de Costa oli yhtä puhdasverinen brasilialainen kuin kukaan voi olla.
Jos hän oli odottanut, että Tatham tyytyisi vaihtamaan tytön kanssa typeriä kohteliaisuuksia poistuakseen sitten, niin hän pettyi. Jos hän kuvitteli voivansa saada Tathamin väittelemään niin turhasta kysymyksestä kuin siitä, oliko hän jonakin elämänsä varhaisena kautena pistäytynyt jossakin konttorissa, niin hän oli hullu.
Tathamilla oli mielessään tärkeämpää. Se ajatus, että hän olisi voinut olla täällä liikaa, ei johtunut hänen päähänsäkään, ja jos minä olisin huomauttanut, että hänen epäsovinnainen menettelynsä, kun hän koetti herättää muissa ihmisissä mielenkiintoa elämäänsä ja pyrkimyksiään kohtaan, oli mieluummin omiaan ikävystyttämään heitä kuin kiihoittamaan heidän mielikuvitustaan, niin hän olisi hymyillyt säälivästi.
Kun Evangeline oli puolittain huvitettu, puolittain hämillään, niin Tatham arveli sen johtuvan siitä, että tyttö oli äkkiä joutunut vastakkain hänen kaltaisensa miehen kanssa, jolla oli sellaiset saavutukset. Hän unohti sen seikan, ettei häntä täällä tunnettu Tathamina, vaan että häntä arvioidessa käytettiin mittana kokonaan toista henkilöä, jota tyttö yleisen arvostelun mukaan piti ikävänä – jos hän yleensä oli kuullut hänen puuhistaan mitään.
Omituisen järkihämmingin nojalla, joka oli Tathamille ominainen, hän uskoi, että tyttö osasi antaa oikean arvon hänen lahjakkuudelleen, aavisti jollakin tavoin, kuka hän oli, eikä hyväksi onneksi tietänyt mitään hänen seikkailujensa luvattomasta luonteesta.
"On enemmän kuin hauskaa, että olen tavannut teidät, neiti Smith", alkoi Tatham juhlalliseen puhetapaansa. "Ihmiselämässä on tapahtumia, merkkikohtia, jotka kohoavat ikuisuuden tasangolla kiemurtelevalta, yksitoikkoiselta polulta, jotka –"
Hän jatkoi puhettaan henkeä vetämättä, niin sanoakseni. Tyttö seisoi, katsellen häntä hieman ihmetellen, vähän peläten, hitusen – hyvin pikkusen – huvitettuna ja vähän enemmän kuin vähän – ikävystyneenä.
Xavier de Costa puolestaan seisoi tukevana syrjässä, ottamatta osaa keskusteluun, kierrellen viiksiään päättäväisen ja loukkautuneen näköisenä.
Pelkästä inhimillisyydestä päätin valmistaa tytölle tilaisuuden pujahtaa pois, mutta silloin sain, kuten olin edeltäpäin arvannut, Tathamin kohdistamaan minuun raskaan tykistönsä. Hän kohteli minua säälimättä.
Onneksi tuli rouva Smith ja pelasti minut. Hän oli, kuten seuraelämä-selostuksissa lausutaan, liikkunut vieraiden parissa. Hän oli toisin sanoen hitaasti astellut täyteen ahdetussa pienessä huoneessa, nyökkäillen ja hymyillen.
Hän huomasi Tathamin eli herra Deanen, jona maailma tämän tunsi, ja siitä tavasta, jolla hän syöksähti Tathamin luokse ja vei hänet pois, arvasin, että hän oli saavuttanut etsintänsä tarkoituksen. Hän oli lintumainen nainen ja toi vastustamattomasti mieleeni rouva Leo Hunterin, joka niin omituisesti valtasi herra Pickwickin. Hän oli, kuten sain tietää, Evangeline Smithin äitipuoli, aikoja sitten esi-isäinsä luokse siirtyneen uljaan everstin toinen vaimo.
En nähnyt Tathamia uudelleen lähes kokonaiseen tuntiin. Emäntä oli nähtävästi osoittanut hänelle tavattomasti suosiotaan viemällä hänet puhelemaan kanssaan kahden kesken.
Hän oli yksi niitä naisia, joiden kammio on puolittain työhuone amerikkalaisine pulpetteineen ja koru-kirjoitustarpeineen. Ylvästellen hän kehui olevansa liike-elämää tarkoin tunteva nainen (kaiken tämän sain tietää Tathamilta), jolla oli hyvä numeropää; se merkitsi, että hän säännöllisten väliaikojen kuluttua aina väitteli kaupanvälittäjänsä kanssa, mistä aiheutui röykkiöittäin murheellista kirjeenvaihtoa hänen ja hänen pankkinsa välillä, ja se oli suurelta osalta selityksenä niille kotoisille mullistuksille, joita hänen taloudessaan niin usein sattui.
Tähän kammioon hän vei Tathamin, ja sen tunnin aikana, jonka tämä vietti siellä hänen kanssaan, oppi hän, Tatham, tuntemaan emännän oman tarinan ja hänen rahallisen asemansa yhtä hyvin kuin hän itsekin.
Tatham palasi ja pelasti minut, kun olin purskahtamaisillani itkuun ikävästä. Hän oli hyvin tärkeä ja hyvin salaperäinen. Hän sukelsi uudelleen tungokseen etsimään Evangeline Smithiä. Tämä kai näki hänen lähestyvän, sillä hän vilkaisi avuttomana ympärilleen, kääntyen sitten Tathamiin päin pelokas ilme silmissään.
Tatham tunsi oikeutettua harmia nähdessään, että pikku brasilialainen yhäti oli neiti Smithin seurassa. Arvasin, että häntä suututtaisi, heti kun näin mustan kiharapään, ja mieleni keventyi tavattomasti, kun heidän luoksensa joutuessani kuulin tytön silminnähtävästi ilostuneena sanovan:
"Täytyykö teidän todellakin mennä, herra Deane?"
Tatham vastasi, että hänen tosiaan oli pakko poistua. Matkalla hotelliin hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin Evangelinen ihania silmiä, hänen hienoa olemustaan, hänen kaunista ääntään ja niin poispäin.
Evangeline oli, kertoi Tatham sitten, erään armeijassa palvelleen upseerin tytär; isä oli kuollut äkkiä muutamia vuosia sitten, jättäen toiselle vaimolleen ja tyttärelleen perin niukat tulot. Sikäli kuin olen myöhemmin voinut saada selville, oli Evangelinen isä jalkaväeneversti, joka oli viettänyt parikymmentä vuotta eri osissa maapalloa, pääsemättä sotarintamalle koko elämänsä aikana ja päättäen uransa sotatarvevaraston komentajana.
Rouva Smith, sanoi Tatham vakuuttavasti, oli "ihmeellinen nainen, loistava nainen, liike-elämään perehtynyt nainen."
"En voi toivoa muuta kuin että Evangeline perisi hänen oivat ominaisuutensa."
Vastahuomautukseeni, että tytöt eivät yleensä peri äitipuoliensa ominaisuuksia, hän ei pannut mitään merkkiä. Kun Tatham järjesti maailmansa oman mielensä mukaiseksi, saattoi hän varsin hyvin korjailla periytymislakeja. Rouva Smith oli kysynyt häneltä neuvoa rahojen sijoittamisesta. Tatham oli tarttunut ansaan.
Tätä hienoa imartelemistapaa käyttävät lesket, jotka eivät itsetuntoaan loukkaamatta voi vedota keski-ikäisten ja kaljupäisten ihailijainsa ruumiilliseen viehätykseen, vaan saavat käyttökelpoisen sijaisvälineen tällä tavoin kiertoteitse suitsuttamalla heidän liikemieskyvyilleen.
Mutta Tatham ei ollut keski-ikäinen, ja imartelun myrkky oli syöpynyt syvemmälle hänen olemukseensa.
"Aion siirtää hänelle viisituhatta osaketta Saaren Toivo Kultakaivos-yhtymässä", virkkoi hän.
"Saaren Toivo –?" kertasin epäilevästi.
"Saaren Toivo Kultakaivos-yhtymässä", toisti Tatham lujasti.
"Mutta eihän teillä ole yhtiötä", tokaisin.
Hän katsahti minuun hieman suruisasti.
"Se on yksi seikka, joka minulta on jäänyt huomaamatta. Yksi yhteiskunnallisen elämämme olennaisia puolia. Se ei, myönnän sen, johtunut mieleeni, ennenkuin tuo harvinainen nainen alkoi keskustella osakkeista ja obligatioista. Silloin valkeni minulle kuin salaman välähdyksestä, että minun oli mahdoton auttaa häntä, koska minun nimissäni ei ollut ainoatakaan osaketta. Eikö", hän jatkoi ponnekkaasti, "historian suuret tapahtumat, jotka ovat mullistaneet maailmaa, ole saaneet alkuaan hetkellisestä innoituksesta? Juuri silloin minun istuessani tuossa erinomaisesti järjestetyssä työhuoneessa syntyi Saaren Toivo Kultakaivos-yhtymä."
"Toisin sanoen", murahdin minä jonkun verran happamesti, "loitte kaivoksen antaaksenne hänelle osakkeita."
IX
Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).
Arvostellessani kapteeni Tathamin luonnetta on minulla ollut
kelpo lailla apua siitä seikasta, että olen saanut nojautua
herra Callusin perin etevään huomiokykyyn ja esitystaitoon.
Ottaen huomioon Tathamin ja Evangeline Smithin nimien välillä
nykyisin vallitsevan yhteyden, on tavattoman tärkeätä, että
heidän tuttavuutensa kehitystä pidetään tarkoin silmällä, ja
minun on ollut mahdollista saada näiden tapahtumien langoista
selvää vain sen seikan nojalla, että harjautunut sanomalehtimies
otti niin tehokkaasti osaa tämän harvinaisen kertomuksen
muovaamiseen.Tavallinen mies olisi odottanut päivän tai kaksi, ennenkuin olisi koettanut uudistaa tuttavuutta naisen kanssa, jonka viehätysvoima oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen. Mutta Tatham ei ollut tavallinen mies. Hän meni vierailulle seuraavana päivänä.
Suopea kohtalo oli kuitenkin järjestänyt niin, että rouva Smith ja hänen tyttärensä olivat saaneet loisteliaan mielijohteen ja lähteneet siksi päiväksi ostoksille, ja Tatham palasi alakuloisena ja istua jörötteli puolispöydässä, katsellen minun syöntiäni.
Vähään aikaan hän ei suostunut maistamaan mitään, mutta sitten voitti hänen terve ruokahalunsa hänen aikomuksensa tappaa itsensä nälkään, ja niin sain minä vuorostani istua pöydässä kolme neljännestuntia, katsellen hänen syömistään, mikä seikka harmitti minua pahasti.
"Mitä arvelette, jos menisin tänään iltapäivällä –?" kysäisi hän.
"Siitä on pelkkää vaivaa. Ja lisäksi", jatkoin, kun päähäni välähti kirkas ajatus, "rouva Smith varsin luonnollisesti arvelee, että te auliilla osakelahjallanne koetatte ostaa itsellenne oikeuden tulla hänen taloonsa vaikka kuinka sopimattomaan aikaan tahansa, yöllä tai päivällä."
Hänen ilmeensä masentui heti, eikä hän yrittänytkään toteuttaa vierailu-uhkaustaan. Ja lähipäivinä oli hänellä siksi paljon puuhaa muissa hommissaan, että toivoin hänen hurmaantumisensa kuolleen luonnollisen kuoleman.
Mutta neljäntenä päivänä hän lähti. Itsekseni olin mielissäni siitä, että hän oli ottanut varteen sanani. Kello neljän aikana hän ilmestyi huoneestaan puettuna täyteen loistoonsa kuten nykyaikainen Salomon.
Puolentoista tunnin kuluttua hän palasi tuntuvasti kiihtyneenä.
"Tulkaa huoneeseeni!" pyysi hän lyhyesti; ja miettien, mitä ihmettä nyt oli tapahtunut, seurasin häntä hänen huoneistonsa arkihuoneeseen. Odotin joitakuita minuutteja, sillä aikaa kun hän, käyttääkseni hänen sanojaan, "repi päältään nuo kirotut vehkeet", ja kun hän tuli takaisin arkipuvussaan, olivat hänen kasvonsa kalpeahkot.
Ja kun Tatham kalpenee, on hän totisesti kiukuissaan. Minulta meni sydän kurkkuun, sillä en voinut ajatella muuta kuin yhtä asiaa, joka olisi kyennyt siinä määrin myllertämään hänen tyynimielisyytensä, ja se oli, että hän oli kosinut Evangeline Smithiä ja saanut rukkaset.
Niin olikin asianlaita, vaikka hän ei sanonutkaan sitä minulle sillä hetkellä. Pikemminkin hän kohdisti vihansa salamat kahteen herrasmieheen, joilla oli ollut niin erikoisen huono maku, että olivat olleet saapuvilla, kun Tatham oli vierailulla.
Tathamia oli haluttanut lähettää heidät pois, mutta he olivat nähtävästi tulleet viemään tyttöä "five o'clock" teelle.
"Minun oli mahdoton puhua sitä, mitä halusin", kertoi hän alla päin, "ja senvuoksi keksin juonen."
"Minkälaisen juonen?" tiedustin uteliaana, mutta jatkaminen näytti hänestä vastenmieliseltä.
"Rakkaudessa kuten sodassakin", aloitti hän vihdoin, "ovat kaikki keinot oikeutettuja. Muistaen asian vakavuuden, muistaen sen äärettömän merkityksen, joka jompaankumpaan suuntaan käyvällä ratkaisulla olisi tulevaisuuteen nähden, ja muistaen myöskin, että rakkaudessa ja sodassa, kuten jo sanoin, kohtaamme alkuperäiset intohimot, jotka ovat voimakkaammat kuin nykyaikaisen elämän joutavanpäiväiset sovinnaisuussäännöt –"
Odotin ja ihmettelin.
"Oli noille kahdelle nuorukaiselle – toinen, kuten jo mainitsin, oli de Costa, toinen eräs herra William Dixon, asuu Claremont Gardensin neljässäkymmenessäkolmessa, lounaiskulmalla", lisäsi hän vaikuttavan merkitsevästi, "oli heille tekemäni esitys, sen vannon, hyvin anteeksiannettava ja kaikin puolin sotalakien mukainen. Se kuului, että minulla oli ystävä, joka kiihtymyksen hetkellä oli lyönyt poliisia."
Minä töllistelin suu auki.
"Tämän lainrikkomuksen johdosta oli ystäväni pidätetty ja viety Bow Streetin poliisiasemalle. Itse olin muukalainen tässä maassa; minulla ei ollut riittävästi vaikutusvaltaa saadakseni häntä vapaaksi. Pyysin noita herrasmiehiä hyvyydessään ajamaan Bow Streetille ja takaamaan, että kovaonninen ystäväni oli kunnon mies."
Kaiken sen hän kertoi empien, mutta hätäisesti; lauseiden välillä oli aina pitkiä pysähdyksiä. Tathamin oli ilmeisesti paha olla.
"Entä kuka", kysyin hitaasti, "sai olla tämä kovaonninen ystävänne?"
"Jos millään tavoin", vastasi hän, "olen ylittänyt –"
"En suinkaan minä!" huudahdin kauhuissani. "Ettehän toki sanonut, että se olin minä?"
Tatham nyökkäsi virkkamatta mitään.
"Puolustuksekseni tuon esiin vain sen", selitti hän sitten kasvoillaan vakava ilme, joka antoi hänen kaikille teoilleen niin kouraantuntuvan luonnollisen leiman, "että erikoisen tarkasti vakuutin heille teidän olleen aivan selvän."
Lysähdin tarmottomana tuoliini.
"No niin", tiedustin vihdoin, pakotettuani itseni sopeutumaan siihen, että olin menettänyt viimeisetkin rippeet siveellisestä arvostani, "mitä nämä kaksi nuorukaista tekivät?"
"Minun on myönnettävä", vastasi Tatham, "että he olivat perin säädyllisiä. He lähtivät heti paikalla, ottivat auton ja ajoivat suoraan poliisiasemalle. Kun he eivät löytäneet teitä sieltä ja olivat puhelimitse ottaneet selkoa siitä, ettette ollut Upper Mayfair Streetin asunnossa, he palasivat. Sillä välin minä olin antautunut Evangelinen armoille."
"Nimitittekö häntä Evangelineksi?" kysäisin.
"Nimitin häntä Evangelineksi", selitti Tatham tosissaan, "koska se on hänen nimensä. Ilmaisin hänelle toiveistani niin paljon kuin katsoin voivani paljastaa. Esitin hänelle katsauksen näkökohtiini rakkaudesta ja avioliitosta sekä niistä velvollisuuksista, joita meillä on tulevaisuuteen nähden. Sanoin hänelle, että rakastan häntä ja että tahdon elinikäni kestävällä palvelulla ja antaumuksella, joka olisi ainoalaatuinen maailmanhistoriassa, tehdä hänen elämänsä yhäti lisääntyväksi riemuksi ja nautinnoksi."
Puhuessaan hän käveli koko ajan edestakaisin. Nyt hän pysähtyi ikkunan ääreen ja tuijotti ulos.
"Hän ei voinut vastata myöntävästi", hän virkkoi. "Hän oli hämmästynyt; aluksi luulin, että hän oli vihainen; mutta kenties tuomitsen häntä väärin."
"Entä nuorukaiset?"
"He palasivat, kun minä olin poistumaisillani", vastasi Tatham.
Hän pyörähti minuun päin.
"Minulla on heidän nimikorttinsa ja osoitteensa – sentähden halusin tavata teitä. Menettehän huomenna heidän puheilleen ja järjestätte kohtauksen?"
En saanut sanaakaan suustani. Nousin vain suu auki seisomaan.
"Järjestämään kohtauksen?" änkytin.
"Järjestämään kohtauksen. He käyttivät minua puhutellessaan kieltä, jota en suvaitse keltään. Ja lisäksi sanottiin se kaikki tulevan vaimoni kuullen."
"Mutta hänhän hylkäsi kosintanne!"
"Tulevan vaimoni kuullen", toisti Tatham, äänessään niin päättävä sävy, että tunsin väittelemisen turhaksi.
"Mutta mitä tarkoitatte kohtauksella – ette kai toki kuvittele mielessänne, että nämä henkilöt suostuvat kaksintaisteluun?"
"Sen saamme nähdä", tuumi Tatham. "Minusta on Hyde-puisto varhaisina aamuhetkinä ihanteellinen kohtauspaikka. Antakaa heidän valita aseet!"
Hän käsitteli kaksintaistelu-muodollisuuksia yksityiskohtaisesti. Ei kannattanut kiistellä hänen kanssaan. Luonnollisestikin oli minun käytävä nuorukaisten luona selittämässä omalta kohdaltani oikea asianlaita, vaikka sitä en olisi tehnyt, jos Tathamilla olisi ollut mitään sitä vastaan.
Pistäydyin heitä tapaamassa seuraavana aamuna.
Ensiksi menin Dixonin luokse. Hän oli hilpeä, hauskannäköinen nuorukainen, ja minulla on ilo todeta, että hänellä oli hyvä huumorintajunta. Kun esitin hänelle Tathamin ehdotuksen, purskahti hän raikuvaan nauruun.
"Minä lähden itse kelpo Deanen puheille", hän sanoi. "Olin koko lailla karkea, sen myönnän, mutta ihminen ei mielellään salli itseään nolattavan naisen nähden. Minä selvitän kyllä asian hänen kanssaan. Menkää te puhuttelemaan neekeriä!"
Hänen viimeisestä sanastaan arvasin, ettei hän ollut kovinkaan ystävällisissä väleissä nuoren de Costan kanssa.
"Mikä peijooni ystävänne onkaan!" jatkoi Dixon ihaillen. "Miekoin ja pistoolein Hyde-puistoon – sehän on kerrassaan repäisevä ajatus. Milloin tapaan hänet kotona? Menen ja pyydän häneltä anteeksi kaikki, mitä hän tahtoo."
Poistuin hänen luotaan, siunaten hänen herkkätuntoista, hyvin kammattua päätään.
De Costan asunto oli Jermyn-kadulla. Kun minut ilmoitettiin, oli hän pukeutumassa ja antoi minun odottaa jonkun aikaa, mikä ei tehnyt tunteitani ystävällisemmiksi häntä kohtaan. Kun hän vihdoin tuli, tervehti hän minua happamesti. Muutamilla sanoilla selitin sen itsetiedottoman osan, joka minulla oli ollut tässä jutussa. Sitten siirryin käyntini vakavaan puoleen.
"Herra Deane lähetti minut", ilmoitin, "sen johdosta, että te olitte hänelle eilen jollakin tavoin epäkohtelias."
Olin näkevinäni, että hänen kasvoillaan välähti levoton ilme.
"Herra Deanen mielestä oli epäkohteliaisuutenne kokonaan aiheeton, ja hän pyysi minua vaatimaan teiltä sellaista hyvitystä, jollaisen herrasmies tavallisesti on valmis antamaan toiselle. Haastettuna puolena", jatkoin varovasti, "on teillä tietysti oikeus valita aseet."
Hänen kasvonsa kävivät vihreänkalpeiksi.
"Mitä!" änkytti hän. "Aikooko hän vaatia minut kaksintaisteluun?"
Kumarsin hieman.
"Mutta – mutta!" hän äänteli. "Eihän kaksintaistelu ole luvallista; se on lainvastaista! Teillä ei ole oikeutta vaatia minua kaksintaisteluun Englannissa. Minä valitan poliisille. Se on luullakseni häpeällinen juttu. Te joudutte ikäviin selkkauksiin!" hän puheli epäjohdonmukaisesti. "Tiedättekö, olen tutkinut lakia – ja pidän velvollisuutenani varoittaa teitä. Sehän on hirveätä! Minä en suostu taistelemaan herra Deanen kanssa. Jos hän arvelee, että olen jostakin syystä velvollinen pyytämään häneltä anteeksi –"
"Sitä mieltä hän on", vakuutin minä.
"Entä jos pyytäisin anteeksi", tiedusti nuori brasilialainen, "olisiko silloin koko juttu sivuutettu?"
Nyökkäsin taaskin. Hänen kasvonsa saivat huojennuksen ilmeen; hän värisi kuin vilutautinen.
"Minulle ei ole koskaan ennen tapahtunut tällaista", hän jatkoi melkein liikuttavasti. "Olen varma siitä, että jos ilmoittaisin siitä poliisilaitokseen, niin kehittyisi siitä kauhea selkkaus. Vain siitä syystä, etten tahdo sekoittaa juttuun erään naisen nimeä, joka oli saapuvilla ja jonka toivon" – hän ponnisti heikosti, koettaen hymyillä – "vastaisuudessa olevan kanssani lähemmissä suhteissa kuin hän nykyään on, annan tämän asian painua. Voitte sanoa herra Deanelle, että minä kirjoitan hänelle."
Palasin hotelliin viheltäen ja tapasin siellä Tathamin ja Dixonin jo elinkautisina ystävyksinä. He keskustelivat Tathamin arkihuoneessa pöydän ääressä, jolla oli iso pullo Perrier Jouetia.
Taisinpa saapua juuri parhaiksi estämään Tathamin uskomasta kaikkia suunnitelmiaan Dixonille. Tatham oli pyytänyt rouva Smithiä hotelliin teelle iltapäivällä; hänellä oli heikko toive, että rouva toisi Evangelinen mukanaan, mutta siinä hän pettyi. Rouva Smith selitti, että hänen tyttärensä päätä särki.
Teepöydässä ei ollut hupaista; seuranpito jäi pääasiallisesti minun huolekseni. Tatham oli jörö ja vaitelias. Hän oli äreämpänä kuin koskaan muistan hänet nähneeni. Rouva Smith tahtoi ilmeisen kernaasti keskustella niistä osakkeista, jotka Tatham virheellisen anteliaasti oli hänelle luvannut.
Hämmästyksekseni veti Tatham povitaskustaan tavallisenmuotoisen ja -mallisen osakekirjan, ojentaen sen rouvalle. Ehdin panna merkille, ettei sen painos ollut vielä ehtinyt kunnolleen kuivua, että se oli numeroitu Englannin yhtiölain mukaisesti ja että siinä oli loistelias otsake: "Saaren Toivo Kultakaivos-yhtymä."
Rouva kiitteli perin kielevästi, mutta nainen kun oli, hän ei ollut tyytyväinen saamaansa ulkoiseen ja näkyvään merkkiin siitä, että hän oli yrityksen osakas, vaan aloitti ristikuulustelun, koettaen urkkia Tathamilta ja minulta näiden rahojen lähiaikaisia korkotoiveita.
Minut hän pani pulaan, mutta ei Tathamia, jolla oli koko yhtymän järjestely valmiina. Hän kertoi rouvalle, kuinka laaja kaivos oli ja kuinka paljon kultaa oli näkyvissä, ja puheli oppineesti hinaamiseen, vesivoiman hankintaan ja rouhimiseen liittyvistä vaikeuksista.
Minusta tuntui, että rouva Smith oli meidän luotamme poistuessaan saanut sen miellyttävän vaikutelman, että jos kaivos ei sillä hetkellä tuottanut niinkuin sen olisi pitänyt, niin se johtui yksinomaan siitä, ettei Tatham ollut siellä ohjaamassa työskentelyä.
X.
Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).
Olisin toivonut voivani ottaa tähän kertomukseen lausunnon don
Alfonso de Costalta, mutta ei hän eikä hänen poikansa suostunut
antamaan minulle haluamiani tietoja. Vanhemman herra de Costan
asianajajalta sain ilmoituksen, että kaikista hänen toiminimeensä
kajoavista viittauksista tulisin saamaan haasteen herjauksesta,
mutta olen saanut tietää, että kongressin hyväksymän, virallisia
julkaisuja koskevan lain mukaan minun mainintani ovat
etuoikeutetussa asemassa.Koko ajan puuhasi Tatham edelleen. Hän piti miestensä kanssa lukemattomia neuvotteluja. Pahaksi onneksi oli minulla elo- ja syyskuussa kiireellisiä töitä. Olin Etelä-Espanjassa viisi päivää ennen Portland-palkinnon kilpailua, mutta sain käsiteltävänäni olevan jutun selvitetyksi ja nousin pohjoiseen lähtevään pikajunaan. Madridissa sain Tathamilta sähkösanoman, jossa hän hartaasti pyysi minua kiiruhtamaan kotiin. Siinä mainittiin, että Partiotaistelija ottaisi osaa Doncasterin kilpailuun. Seuraavan päivän illalla saavuin Pariisiin ja sitä seuraavana iltapäivänä olin Lontoossa.
Sain nähdä, että Tathamin luonne oli hieman uljaampi kuin olin arvellut. Olin odottanut, että hänen viettämänsä ylellinen elämä tekisi hänet vähän vastahakoiseksi alistumaan niihin välttämättömiin puutteisiin ja kieltäymyksiin, jotka odottivat häntä Tatham-saarella. Mutta hän uhkui palaamisintoa. Hän kertoi tavanneensa Evangeline Smithin useita kertoja; tyttö oli puhellut hänen kanssaan hyvin vakavasti ja suostunut unohtamaan kaikki mitä oli tapahtunut.
Nähtävästi hän oli uudelleen riitaantunut nuoren de Costan kanssa, jonka "anteeksiantamaton kosiskelu" (lainaan Tathamin omat sanat) oli herättänyt Tathamissa mitä katkerinta suuttumusta.
Vietimme illan keskustellen asioista ja Partiotaistelijan mahdollisuuksista. Kello yksitoista illalla nousin, aikoen mennä huoneeseeni, sillä olin väsynyt; olin kulkenut pitkän ja erittäin väsyttävän matkan ja ajattelin vuodetta sisäisesti nauttien, kun tarjoilija astui sisään, tuoden käyntikortin. Hän ojensi sen minulle, ja minä vilkaisin siihen hieman hämmästyneenä. Siinä oli nimet:
Mr. Xavier de Costa
ja
Mr. Alphonso de Costa.Viimemainittu oli kirjoitettu kynällä. Näytin kortin Tathamille.
"Mitähän he tahtovat?" kummastelin. "Tämä on omituinen vierailuaika."
Tathamin kasvot kirkastuivat.
"Näinköhän –" alkoi hän, mutta ei lopettanut lausettaan.
Kaikki hänen epäilynsä hälvenivät muutaman minuutin kuluttua, kun nyrpeä brasilialaisnuorukainen, joka näytti pyylevämmältä ja vastenmielisemmältä kuin milloinkaan ennen, tuli sisään ja esitteli isänsä.
Viimeksimainittu ei ollut yhtään pitempi poikaansa, mutta hän oli laiha ja sitkeälaatuinen. Hänen kuivat ja pingoittuneet kasvonsa olivat sileiksiajellut, lukuunottamatta mustia viiksiä, joissa oli runsaasti harmaita karvoja. Pää oli kiiltävänkalju kuin muna; vain takaraivolla oli pieni hiusreunus. Hän oli tummempi kuin poikansa, ja hänen englanninkielensä oli kehnoa. Hän kumarsi juhlallisesti meille molemmille.
"Tässä on isäni", esitteli nuori de Costa.
Vaistomaisesti katsahdin Tathamiin päin. Hänen huulillaan väikkyi hyvin heikko hymy, ikäänkuin hän olisi muistanut jotakin huvittavaa.
"Luullakseni tunnette isäni", sanoi nuori de Costa.
"Minulla ei ole sitä kunniaa", vastasi Tatham.
Vanhempi mies soi Tathamille pienen, pahanilkisen virnistyksen.
"Minun muistaakseni olemme olleet asioissa keskenämme, herra – hm –"
"Deane", täydensi Tatham.
"Deaneko?" kysäisi toinen viattomasti. "Minä muistelin, että nimi oli toinen. Saanko istua?"
Tatham pyysi anteeksi epäkohteliaisuuttaan. Hän työnsi esille kaksi tuolia, ja vieraat istuutuivat.
"Saanen johdattaa muistiinne, herra – Deane" – nimen edellä oli pieni, loukkaava pysähdys – "että minä työskentelen laivausalalla. Silloin tällöin lähetän lasteja Etelä-Amerikkaan."
"Sehän on mielenkiintoista", virkkoi Tatham. "Minun mielestäni on laivaus liike-elämän viehättävimpiä haaroja."
"On hauska, että ajattelette niin", jatkoi de Costa. "Joskus on minun pestattava lastinhoitaja suorittamaan arkaluontoisia ja vaikeita neuvotteluja, joita laivattujen tavarain luovuttamiseen toisinaan liittyy."
Tatham nyökkäsi.
"Olen täysin selvillä lastinhoitajan tehtävistä."
"Muutamia vuosia sitten", jatkoi vanhus muistelevaan tapaan, "oli minun lähetettävä jokseenkin tärkeä lasti eräälle Tyynenmeren länsiosan saarelle." Hän kohautti olkapäitään ja heilautti kättään yhdellä liikkeellä. "En muista täsmälleen, minne lasti oli vietävä tai mitä se oli, mutta muistissani on hyvin selvä kuva eräästä herrasmiehestä, joka eräässä tilaisuudessa kävi puheillani konttorissani Little Saville Streetin varrella. Ja myöskin muistan pestanneeni hänet suorittamaan eräitä tehtäviä. Samalla oli minun välttämätöntä luottaa häneen. Jossakin määrin –" Hän hymyili. "Minun oli esimerkiksi selitettävä hänelle, että hän kohtaisi hiililaivan määrätyssä paikassa merellä ja että hänen oli purettava rautatavara-laatikoita hyvin vaikeissa oloissa."
"Filippineillä", tokaisi Tatham ilakoiden, "eivätkä ne olleet rautatavaroita, vaan kiväärejä, jos muistan oikein."
"Sitä seikkaa", ehätti toinen, "en muista tarkoin. Joka tapauksessa sattui vahinko; hiileni anastettiin; hiilialuksen, jonka olin erikoisesti vuokrannut menemään laivaani vastaan, tapasi eräs toinen. Hiilet anastettiin, toistan vielä. Sittemmin pidätti tekaistu sota-alus laivani ja otti kauppatavarani vastoin kapteenin tahtoa. Se, herra – hm – Deane, oli merirosvousta."
"Se oli merirosvousta", myönsi Tatham huvitetun näköisenä, "suurenmoinen merirosvoustemppu, epäilemättä."
"Olen iloinen siitä, että olette samaa mieltä", sanoi de Costa.
"Miksi nimittäisitte kiellettyjen sotatarpeiden toimittelua sekarotuisille filippiniläisille?" kysyi Tatham.
Vanhus punastui. Häntä ei harmittanut syytös, vaan kamala sana "sekarotuinen."
"Se ei ole merirosvousta", jatkoi Tatham kuivasti. "Se olisi kaikkien sivistysmaiden lakien vastainen teko. Niin, minä olen Tatham. En salaile sitä teiltä. Otin hiilenne; otin kiväärinne, jotka aioitte lähettää neekereille, että he voisivat ampua niillä valkoihoisia."
"Herra Tatham!" huudahti vanhus, hypähtäen seisomaan.
"Kiväärit, jotka aioitte lähettää neekereille, toistan", kertasi Tatham, "että he voisivat napata Yhdysvaltain armeijan yksinäisiä etuvartijoita – että he voisivat murhata ja pitää kauhun vallassa turvattomia ja aseettomia saarelaisia. Te ette ole hullu, te tunnette puljanein rodun. Olettehan itse yksi heistä."
Hävyttömänä ollessaan oli Tatham loukkaavapuheisin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut. Sellaisella tuulella olen nähnyt hänet vain kahdesti koko sinä aikana, jona olen hänet tuntenut.
Oli omituista, kuinka vanhus painui kokoon Tathamin purevista sanoista. Näytti siltä kuin hän olisi sillä hetkellä tietämättään osoittanut kunnioitustaan hallitsevalle rodulle. Tavattomasta rikkaudestaan ja eittämättömästä vaikutusvallastaan huolimatta hän oli alkuasukas, joka oli joutunut vastakkain valkoisen miehen kanssa.
Hän kyyristeli Tathamin ylivoiman lumoissa. Niin ei poika. Hän oli yhtä sukupolvea lähempänä valkoisia. Päästäen kamalan äänen, joka oli puolittain parkaisu, puolittain tukahdutettu kiukun purkaus, hän syöksähti Tathamia kohti.
Tatham käännähti. Hänen kätensä ojentui jäykkänä. Minusta näytti, ettei nuori brasilialainen pysähtynyt, vaan että hänen syöksynsä pikemminkin jatkui; hän piirsi käyrän Tathamin ympäri, paiskautuen vastaiseen seinään ja vaipuen sitten yhteen sykkyrään lattialle.
Minua inhoittaa, kun näen varttuneiden miesten itkevän, mutta sellaisen vastenmielisen näyn tarjosi nuori de Costa kömpiessään hitaasti pystyyn.
Ne olivat kiukun ja nöyryytyksen kyyneliä, mutta kyyneliä ne olivat silti. Hän nyyhkytti rajusti voimattomassa vimmassaan.
"Minä panetan teidät kiinni, Tatham!" hän kiljui. "Tämän saatte vielä maksaa. Toimitan poliisit jäljillenne."
"Antakaa heille kaikki ne tiedot, mitä haluatte", vastasi Tatham tyynesti. "Samalla kertaa saatte lisätä mielenkiintoisen kappaleen isänne elämäkertaan."
Nuorukainen oli puolihulluna raivosta. Hän olisi yrittänyt hyökätä vielä kerran, mutta vanhus otti häntä vyötäisiltä kiinni ja pidätti häntä.
Vanhusta minä pelkäsin. Hän oli rauhallinen, mutta hänen silmänsä hehkuivat pelottavasti.
"Te saatte vielä kuulla minusta, herra Tatham."
"Sitä en usko", virkkoi Tatham, avaten oven vierailleen.
Huoneeseen palatessaan hän oli perin hyvällä tuulella. Käynti oli vaikuttanut häneen kuin virkistyslääke.
"Nyt saamme pitää varamme", tuumi hän. "De Costa-vanhus ryhtyy mitä jyrkimpiin toimenpiteisiin saadakseen minut tuhotuksi."
"Mutta hän ei rohkene ilmoittaa asiaa poliisilaitokselle", huomautin minä.
Tatham naurahti. "On muitakin keinoja", sanoi hän salaperäisesti. Hän oli menossa huoneeseensa, mutta pyörähti ympäri.
"Luuletteko voivanne riistää muutamia tunteja unestanne auttaaksenne minua?" hän kysyi. "Aion käydä käsiksi suunnitelmiin, ja voima-asema tuottaa minulle kiusaa."
Olin tosin ollut väsyksissä, mutta minäkin olin saanut osani kiihoituksen aiheuttamasta virkistyksestä, ja me istuimme yhdessä kolme tuntia, pohtien voima-aseman tuskastuttavaa pulmaa.
Se muistutti hullunkurisesti pahvipalojen kokoonpanotehtävää, jossa yhtä kappaletta ei saa millään muotoa sopimaan – tai jos sen sovittaa, niin joku toinen tärkeä osa on välttämättä jätettävä pois. Puheenaoleva kiusallinen osa oli voima-asema. Vaikka kuinka olisimme koettaneet, emme saaneet sitä soveltumaan suunnitelmiimme silloisten varojemme nojalla.
Vihdoin Tatham huokasi ja myönsi, että se oli mahdotonta.
"Pelkäänpä, että meidän täytyy luopua siitä", hän valitti, "jollemme" (tällöin hän piristyi) "jollemme voita hyvästi Doncasterissa."
Pudistin epäillen päätäni.
Minä en pidä Doncasterista uhkapelin tulolähteenä, vaikka siellä lyödäänkin suuremmat vedot kuin muissa vuotuisissa kilpailuissa, eikä totisesti Portlandin palkinto milloinkaan ole mielestäni ollut himoittava keinotteluväline.
Tatham katsahti kelloaan. Se oli puoli viisi.
"On liian myöhäistä paneutua levolle. Minä keitän kahvia."
Hän oli hankkinut huoneeseensa sähkökattilan; hänessä oli hiukan kokkia. Kahvi oli maukasta, ja me tarvitsimme sitä kipeästi. Hän istui ikkunan ääressä ja silmäili harmaantuvaa itäistä taivasta, ryyppien mietteissään kahviaan. Äkkiä hän käännähti minuun päin.
"Pukeudutaan ja ajellaan parta", hän ehdotti. "Sain suurenmoisen ajatuksen."
Katsoin häntä epäluuloisesti. En pidä Tathamin suurista ajatuksista. Mutta siitä huolimatta tunsin, että kävelyretki, johon esitys viittasi, tekisi meille molemmille hyvää.
Kirkonkellot löivät viisi, kun me käännyimme tyhjälle Strandille. Katuelämästä ei näkynyt juuri muita merkkejä kuin yhdet tai kahdet hedelmäkauppiaanrattaat, jotka olivat eksyneet Covent-tarhasta tänne ja sijoittuneet keskelle Strandia. Tatham kääntyi länteenpäin.
"Jos saamme ajurin, niin sitä parempi", hän virkkoi.
"Sen tapaatte otaksuttavasti Charing Crossilta. Onko kova kiire?"
"Kiire on", vastasi hän.
Niin ollen oli kai onni, että kohtasimme odottavan auton.
En kuullut osoitetta, jonka Tatham mainitsi ohjaajalle. Luulin retkemme olevan jossakin yhteydessä Partiotaistelijan kanssa.
Tosiasia on, ettemme pyörtäneet etelään, vaan jatkoimme matkaamme länttä ja pohjoista kohti.
"Minne olemme menossa?" kysäisin äkkiä.
"Menemme käymään Smithillä", vastasi Tatham.
Vilkaisin ällistyneenä häneen päin.
"Käymään Smithillä?" sanoin epäilevästi. "Näin varhain aamulla? Oletteko hupsu?"
Ilmeisesti hän ei ollut hupsu – ainakaan hän ei sitä itse uskonut.
Auto jätti meidät äänettömälle kadulle, ja me astelimme edelleen, kunnes tulimme talon kohdalle. Tatham aprikoi hetkisen, koputtaisiko vai soittaisiko hän, ja päätti koputtaa.
Hän oli koputtanut puolikymmentä kertaa, ennenkuin pehmeäkenkäisten jalkojen tassutus osoitti meille, että ponnistuksemme olivat menestyneet. Uninen palvelijatar päästi meidät sisään, vaikka vastahakoisesti. Hän pyysi meitä jäämään eteissaliin, mennen itse herättämään emäntäänsä.
"Muistakaa", varoitti Tatham juhlallisesti, "että tahdomme tavata vain neiti Evangelinea!"
Palvelijatar palasi alas vaippaansa kääriytyneenä ja vei meidät vierashuoneeseen.
Viiden minuutin kuluttua tuli tyttö sisään. Hän oli puettu pitkään, tummansiniseen kimonoon, joka oli reunustettu venäläisillä koruompeluksilla, ja upean tukkansa hän oli verhonnut yömyssyllä.
Hän näytti erikoisen kauniilta.
Myöskin oli hän huolestunut ja tuskastunut. Hän ei voinut luonnollisestikaan käsittää, mitä tämä odottamaton vierailu merkitsi.
"Olen tullut puhumaan teille, neiti Smith", alkoi Tatham vakavasti, "hyvin tärkeästä asiasta, ja tiedän, että suotte minulle anteeksi, kun puhun puhuttavani ystäväni kuullen."
Vartosin hänen sanojaan peloissani. Minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, että Tatham hautoi niin tavatonta tekoa kuin hänen mielessään oli.
"Eilen illalla tai oikeammin tänä aamuna pikku tunneilla olin puheissa herra de Costan kanssa", jatkoi Tatham.
Sitten hän esitti yksityiskohtaisen kuvauksen keskustelun kulusta. Hänen puhuessaan tarkkasin koko ajan tytön kasvoja. Niistä loisti uusi valo. Ilmeisesti oli Tatham käyttänyt aikaansa hyvin, ja omituinen ystävyys, joka oli alkanut vasten Evangelinen tahtoa ja hänen järjestämistään karkoitusyrityksistä huolimatta, oli tasaisesti kehittynyt oikeaan suuntaan.
Neito näkyi kuuntelevan harvinaisen hartaasti, aivan kuin hän olisi kiihkeästi halunnut tietää kaikki, mitä Tathamilla oli hänelle kertomista. Hänen silmissään oli myötätuntoinen ilme. Hän istui tuollaisella kovalla, suoraselkäisellä tuolilla, jollaisia on lontoolaisissa vierashuoneissa ja jotka on keksitty liian hitaasti lähtevien vieraiden pelottamiseksi. Kädet kierrettyinä ristissä olevien polvien ympärille hän seurasi Tathamia, kun tämä askel askeleelta, salaamatta mitään, liioittelematta ja lisäämättä mitään, jättämättä mainitsematta mitään – jollei kenties omaa kaukonäköisyyttään ja neuvokkuuttaan – vei hänet Kap-kaupungista St. Paul de Loandan kautta Tatham-saarelle ja sieltä takaisin.
Silloin tällöin hän vetosi varmennukseksi minuun, mutta enimmäkseen hän ei siirtänyt katsettaan tytön kasvoista. Kun hän lopetti, syntyi hetkisen kestävä vaitiolo. Sitten virkkoi neito vienosti:
"Minä ymmärrän, kapteeni Tatham, ja pidän arvossa luottamustanne. Olen hyvilläni siitä, että kerroitte minulle kaikki, koska herra de Costa kertoi minulle tapahtumista sellaisen toisinnon, joka ei ollut teille niin imarteleva kuin oma esittämänne."
Häntä hymyilytti hiukan lausumansa takaperoinen kohteliaisuus.
"Mutta mitä varten", hän tiedusti, "olette tullut?"
"Teillä on oikeus saada tietää se", vastasi Tatham. "Minun on joudutettava kaikkia puuhiani ja palattava saarelle. Mutta en voi palata, ennenkuin tiedän yhden seikan. En voi odottaa päivääkään", hän intoili, "jos se ei ole minulle selvillä. Neiti Smith –"
Hän kumartui eteenpäin, kädet tiukasti yhdessä, kasvot jännittyneinä; hän oli uusi Tatham, jota en ollut ennen nähnyt; miehen voimakas, puhdas sielu kuvastui hänen kasvoistaan.
"Minä tarvitsen liiketoveria; tarvitsen – teitä!"
Viimeisen sanan hän ikäänkuin viskasi. Hän ei tehnyt rakkaudentunnustusta, ja minä olisinkin vaipunut maan alle häveliäisyydestä, jos hän olisi niin tehnyt; mutta epäilemättä käsitti tyttö hänen kasvojensa mykän, kiihkeän hartaan ilmeen, kuten minäkin sen tajusin.
"Olen kovin pahoillani, kapteeni Tatham", sanoi Evangeline hiljaa, "mutta en voi suostua, vaikka tunnenkin, kuinka suuren kunnian olette minulle osoittanut."
Tatham nousi; hän näytti pudistavan itseänsä ja veti syvään henkeään. "Te ette voi suostua?" hän kertasi.
Tyttö ei uskaltanut virkkaa mitään. Hän pudisti vain hitaasti päätään.
Seurasi äänettömyys, yksi noita loppumattomilta tuntuvia hiljaisia hetkiä, jotka käyvät hermoille niin ankarasti. Kumpikaan heistä ei puhunut. Tatham tuijotti lattiaan; Evangelinen sääliä, mutta vähän muutakin kuvastavat silmät olivat tähdätyt häneen. Tällä tavoin tuntui kuluvan viisi minuuttia, vaikka sitä todellisuudessa ei kestänyt minuuttiakaan.
Sitten Tatham äänsi: "Oh!"
Siinä oli kaikki. Se ei ollut tuskaisa "Oh" eikä hämmästyksen "Oh" eikä välinpitämättömyyden "Oh." Se oli vain "Oh!"
XI.
Neljäs todistaja esiintyy: Richard. Callus (jatkoa).
Vieläkin korostan herra Callusin harvinaista perinpohjaisuutta
hänen hankkiessaan aineistoa tätä yhdettätoista osaa varten –
vaikka hän silloin ei aavistanutkaan, mihin tarkoitukseen hänen
tiedustelujaan käytettäisiin. Hän kertoi, että tämä osa pohjautuu
hänen ja Evangeline Smithin väliseen varsin avomieliseen
kirjevaihtoon sekä Martha Annin hänelle antamiin tietoihin. Tässä
yhteydessä sopinee mainita, että kun Martha Ann useita kuukausia
tässä kuvattujen tapausten jälkeen meni naimisiin erään
maidonmyyjän kanssa, joka sittemmin kavalsi rahaa isännältään,
niin sai juuri herra Callus vaikutusvaltansa nojalla syytöksen
peruutetuksi ja uuden toimipaikan hankituksi hairahtuneelle
miehelle. Otaksuttavasti on tämän sekaantumisen herättämän
kiitollisuuden ansioksi laskettava se seikka, että herra Callus
niin täydellisesti tuntee kaikki, mitä tapahtui numerossa
seitsemänkymmentäyhdeksän Upper Mayfair Streetin varrella.Sanomalehtimies eroaa kaikista muista kirjoittajista siinä, että hänellä on vastustamattoman kiihkeä halu etsiä ja esittää tosiseikkoja. Annan teille anteeksi, jos hymyilette tälle väitteelleni, tai jos olette joku noista "muista kirjoittajista" ja närkästytte kovasti. Mutta sanomalehtimiehenä minulla on vähän harhaluuloja. Minä tiedän, että oppineet tieteelliset kirjoittajat, jotka valmistavat pitkiä, huoliteltuja ja suuritöisiä esitelmiä tiedeseurojen mielenylennykseksi, saavat useammin oikaista teorioitaan tosiolojen mukaan kuin pikku pätkien mies, joka laskee tulonsa riveinä.
Olen nähnyt maineikkaidenkin ja korkeassa asemassa olevien matkailijoiden esittävän oloistaan vierailla mailla, metsästysseikkailuistaan ja vaivoistaan kuvauksia, joissa kielenkäyttö on enemmän kuvarikasta kuin täsmällistä.
Sanomalehtimiehellä on "selvilleottamisen" tottumus. Hän ei tyydy siihen, mitä hänelle sanotaan, ja aivan varmasti hän epäilee sitä, mitä hän lukee. Hän yleensä rientää varhaisina aamuhetkinä kiskomaan vuoteistaan arvokkaita, kiukustuneita kansalaisia, saadakseen heiltä vahvistuksen tai kumoavan lausunnon sellaisista uutisista, joita tavallinen kirjoittaja pitäisi varmoina ja jotka hän muovaisi työnsä vaatimusten mukaisesti.
Kaiken sen, mitä Smithin perheen kotioloista tiedän, olen saanut kyselemällä.
Arkailu, jonka tähden ihmiset tavallisesti kaihtavat ryhtymästä naapurin palvelijan kanssa keskustelemaan naapurin asioista, ei enää kuulu minun ominaisuuksiini.
Sen hienotuntoisuuden tukahdutti minussa jo urani alkuaikoina eräs säälimättömän ankara pääkaupunkilaislehden julkaisija, joka minulle osoitti ovelle kirjoitetun sanan "Yksityinen" aina merkitsevän sitä, että jotakin kieroa oli käynnissä oven toisella puolen ja että minun velvollisuuteni oli ottaa siitä selko sanomalehteni eduksi.
Niin ollen voidaan kaikkea sitä, mitä voin Smithien kotioiloista kertoa, pitää alkulähteistä saatuna. Sillä se, mitä Evangeline itse ei ole ilmaissut tai mitä rouva Smith ei ole minulle eri tilaisuuksissa uskonut, on minulle toimitettu itsetiedottoman tietotoimiston välityksellä, jonka johtajana oli mainitun perheen rappeutunut hovimestari.
Kun me tuona muistettavana aamuna poistuimme talosta palataksemme hotelliin merkilliseltä ja myttyynmenneeltä asialtamme, istui Evangeline varsin pitkän ajan pienessä vierashuoneessa.
Sillä hetkellä hän oli hyvillään siitä, että hänen äitinsä nukkui yleensä raskaasti eikä ollut herännyt, kun häntä käytiin kutsumassa.
Evangeline Smith toivoi olevansa velvollisuudentuntoinen tytär. Mutta joskus hän joutui hyvin vaaralliseen kiusaukseen iloita siitä, ettei hän sellainen ollut. Tämä oli sellainen hetki; jos hänen äitinsä olisi ollut saapuvilla, olisi hänen ollut mentävä huoneeseensa.
Tuntui niin hyvältä olla täällä yksin varhaisen aamuhetken hiljaisuudessa ja miellyttävässä valaistuksessa ja pohtia tätä pulmaa – sillä Tathamista oli tullut pulma.
Kuukausi sitten hän olisi hylännyt Tathamin esityksen ja purskahtanut nauruun; hän olisi tuntenut huojennusta nähdessään miehen katoavan.
Mutta nyt oli tämä kookas, ruskettunut, ilmeisen vilpitön mies pitkine puheineen ja vakavine, mahtipontisuutta lähentelevine olemuksineen vallannut sijan hänen mielessään.
Hän täytti siellä komeron, jossa ei ollut ketään muuta miestä ollut eikä, puhuaksemme rehellisesti ja oikein Tathamia kohtaan, voinutkaan olla, sillä luonto ei luo Tathamin kaltaisia kaksoiskappaleita.
Missä tämä komero oikeastaan oli? Tämä ajatus pani hänet ymmälle. Jos hän pitkän miettimisen ja itse-erittelyn jälkeen voisi vastata tähän kysymykseen, niin koko pulma ei enää olisikaan pulma.
Missä oli Tathamin paikka? Niihin aikoihin ei Evangeline tuntenut rakkautta siinä mielessä kuin nuoret sen käsittävät; hänen sydämensä ei alkanut tykyttää rajummin Tathamin lähestyessä, hänen sielussaan ei päivä pimentynyt hänen poistuessaan, eikä hänen sydämessään ollut ammottavaa aukkoa, jos Tatham oli kauan poissa.
Hän ei tosiaankaan tuntenut mitään tavanmukaisia oireita, ja hänelle on anteeksiannettavaa, jos hän uskoikin, ettei hänen ja Tathamin välillä ollut olemassa mitään siteitä, sikäli kuin rakkaus on kysymyksessä.
Mutta kuitenkin –
Hän meni ikkunaovelle, aukaisi sen, astui pienelle kiviselle parvekkeelle ja katseli kadulle kahden puolen.
Itsetiedottomasti hän huomasi silmäilevänsä pitkään ja hieman kaihoisasti siihen suuntaan, johon hän tiesi Tathamin varmastikin menneen. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, ja hän tunsi auttavasti lähitienoot, enkä vähääkään epäile, että hän ajatuksissaan seurasi Tathamia ja tämän hämillään olevaa ystävää koko paluumatkan hotelliin saakka.
Mutta Tatham oli hänelle enemmän kuin ystävä, vaikka hän ei ollut edes ystävä hyväksytyssä mielessä. Luottavaisuus, joka merkitsee ystävyyden alkua, oli ollut yksipuolinen. Salaisuuksien uskojana oli aina ollut Tatham, siitä saatte olla varma. Evangeline oli ollut erinomainen kuuntelija. Jos olisin kyynillinen, niin sanoisin, että juuri se seikka oli Tathamin rakkauden perusta.
Silloin olisin kuitenkin väärässä. Tathamin tunne oli innoittumista, hetkellisestä silmäyksestä syntynyt, rakkautta ensi näkemältä, vaikka minä vihaankin sitä sanontatapaa.
Ihanteellisten vaatimusten mukaan olisi näiden kahden sielun pitänyt yhtyä ja syttyä palamaan, kuten kaksi kemiallista alkuainetta erillään ollessaan ovat lepotilassa, mutta yhteenjoutuneina menettävät riippumattomat ominaisuutensa ja yhtyvät rajusti, muodostaen uuden aineen.
Mutta lähentyminen oli jäänyt kokonaan Tathamin asiaksi; tyttö oli pysynyt täysin passiivisena; hän oli ollut vain varjostin, josta toisen hohde heijastui. Juuri sitä vertausta etsin: Tatham oli huikaiseva valonheittäjä, joka kohdistui Evangeline Smithiin. Tämä puolestaan ei pienimmässäkään määrin lisännyt valaistuksen voimakkuutta.
On järjetöntä väittää, että Evangeline Smith oli kylmä. Kaikki naiset ovat kylmiä, aivan kuin kaikki miehet ovat valehtelijoita. Pimeässä huoneessa ei timanttia voi erottaa tiilenmurusesta. Sellaiset ihmiset, jotka sokean tietämättöminä turhaan hapuilivat, etsien ahjoa, jonka, sen he tunsivat, täytyi palaa Evangeline Smithin sydämessä, satuttivat varsin usein hyppysensä hänen jäähdytyslaitokseensa ja vetäisivät säpsähtäen kätensä takaisin, sepitellen sitten pieniä, ilkeämielisiä kompasäkeistöjä.
Hän seisoi kauan parvekkeella ja palasi sitten sisälle.
Palvelijatar, joka oli herättänyt hänet, odotti yhä kunnioittavasti. Hänen nimensä oli Martha Ann, ja sikäli kuin sain selville, ei hänen värittömässä luonteessaan ollut jälkeäkään romanttisuudesta. Hänen nousuaikansa oli kello seitsemän, ja hän oli noussut kello viisi; siinä oli kaikki.
"Tarvitsetteko minua, neiti?" kysyi hän loukkaavan kärsivällisesti.
Evangeline pudisti päätään, ja tyttö poistui.
En tiedä, menikö Evangeline Smith uudelleen nukkumaan tänä muistettavana aamuna, mutta kun Martha Ann tuli alas tavalliseen aikaan, tapasi hän nuoren emäntänsä täysissä pukimissa, lisäksi kävelypuvussa.
"Menen Covent-tarhaan ostamaan kukkia, Martha", ilmoitti Evangeline.
"On talo tämäkin!" ihmetteli Martha.
Oli ihana aamu. Ilma oli herttaisen puhdas. Asfaltilla laskettu kova katukin tuntui joustavalta, ja Evangeline Smith lauloi hiljaa itsekseen astellessaan eteenpäin.
Covent-tarhan tori oli kivenheiton päässä siitä hotellista, jossa Tatham asusti. Tunnin kuluttua seisoi Evangeline Strandilla, syli täynnä kasteesta kimaltelevia kukkia, katsellen miettivästi mahtavaa rakennusryhmää, jossa Tathamin seurue majaili.
En voi kertoa, mitä Evangelinen mielessä liikkui, mutta sen tiedän, että hän, seisottuaan muutamia minuutteja aatoksissaan, kääntyi ympäri ja asteli reippaasti Trafalgar-aukiolle päin ja meni lyhyintä tietä takaisin kotiin.
Aamiainen oli Upper Mayfair Streetillä harvoin hauska ateria. Rouva Smithin hienostunutta olentoa, sulavuutta ja ulkoministeriö-sävyä ei niin varhaisella tunnilla vielä saatu nähdä.
Kun rouva Smith tuli aamiaiselle, oli hänen lautasensa vieressä kokonainen kasa kirjeitä. Evangeline oli jo aloittanut aterioimisen, ja vanhempi nainen näpäytti häntä keveästi poskelle, silmän ja yläleuanluun väliin, mikä osoitti, että hänen rakkautensa automaattisesti jatkui.
Hän vaipui tuoliinsa, levitti ruokaliinansa, vilkaisi kirjeisiinsä ja arvosteli silavaa, tehden sen kaiken yhtäaikaisesti.
Evangeline silmäili häntä välinpitämättömästi. Vaistomaisesti hän oli visusti sulkenut kaikki sydämensä ovet äitipuoleltaan.
"Laskuja", valitti rouva Smith synkästi. "Meidän täytyy pian vetää sisään tuntosarvemme."
"Tuo kiusoittava pörssinvälittäjäni", jatkoi rouva Smith, tarkastaen pitkää tiliotetta. "Sanoin hänelle nimenomaan, ettei hän saisi myydä Long Islandin kaasuosakkeita, ennenkuin ne kohoaisivat kahdeksaankymmeneenneljään, ja nyt hän on myynyt ne kahdeksastakymmenestäyhdestä!"
"Nyt ne ovat seitsemässäkymmenessäkuudessa", huomautti Evangeline kuivasti. "Jos olisit odottanut kahdeksaakymmentäneljääsi, niin olisit menettänyt paljon enemmän!"
Rouva Smith avasi toisen kirjeen. Se oli hyvin lyhyt ja nähtävästi ikävä.
"Hyvä Jumala!" ähkäisi hän.
Hänen kielenkäyttönsä aamiaisella oli yleensä kiivasta. Se oli eräässä mielessä uskollisuuden merkki, koska se oli tarttunut hänen soturi-puolisostaan.
"Mikä hätänä? Pankista kai", arveli Evangeline.
Rouva Smith käytti säännöllisesti pankista puhuessaan voimakkaimpia vahvistussanojaan.
"Hän väittää, että olen ylittänyt tiliäni kahdeksankymmentä puntaa – minäpä oikaisen sen heti paikalla!"
Hän katsoa muljautti viatonta tytärtään.
"Se on järjetöntä!" hän kiivaili. "Naurettavaa! Kahdeksankymmenen punnan ylitys! Sellaista en ole eläissäni kuullut!"
Evangelinea hymyilytti. Hän ainakin oli ennenkin tehnyt sellaisen havainnon.
"Minäpä tiedän, mitä se merkitsee", päätteli rouva Smith, käyden äkkiä tarmokkaaksi. "He ovat saaneet pankkiin jonkun tuollaisen ratsastuskilpailu-konttoristin, joka varastaa pankin varoja. Hän näpistelee minun tililtäni, koska hän tietää minut niin huolettomaksi. Olen epäillyt sitä koko ajan."
"Viime kerralla, äiti", virkkoi Evangeline rauhallisesti, "luulit Marthan käyttävän sinun maksuosoituksiasi. Jos täyttäisit vastakirjasi kannat, niin tietäisit, kuinka paljon rahaa sinulla on."
Rouva Smith ei vastannut mitään. Hän jatkoi nopeasti aamupostinsa tarkastelua löytämättä tyydytystä. Viimeiseksi hän jätti kaksi kirjettä, jotka ilmeisesti olivat yksityisluontoisia. Ne hän luki hyvin huolellisesti. Sitten hän taittoi ne kokoon, pisti ne takaisin kuoriinsa ja sujautti ne vyöllään riippuvaan taskuun.
Hän silmäili Evangelinea pitkään ja hyväksyvästi. "Rakas", hän sanoi vihdoin, "sinä pääset hyvään avioliittoon."
"Niinkö?" vastasi tyttö kylmästi. "Minä luulin, että hyviä avioliittoja solmitaan vain romaaneissa. Mitä sinä oikeastaan tarkoitat hyvällä avioliitolla?"
"No, älä ole hermostuttava, Evangeline!" torui rouva Smith. "Olen ollut sinulle hyvä äiti. Olen parhaani mukaan koettanut vetää ympärillesi Lontoon oivallisimpia ja soveliaimpia miehiä. Olen tuhlannut rahaa kuin vettä, ja minulla on mielestäni oikeus vaatia jotakin takaisinkin. Ei niin", hän ehätti selittämään, "että odotan minkäänlaista rahallista korvausta uhrauksistani –"
Evangeline oli kuullut kaiken tämän jo ennen. Muodossa tai toisessa oli tämä keskustelu melkein jokapäiväisenä piirteenä hänen elämässään.
"Pakosta johtuu mieleeni", puheli rouva Smith, "aivan pakostakin johtuu mieleeni, ettet sinä ole aina antanut oikeata arvoa ponnistuksilleni. Esimerkiksi se uusi puku, jonka ostin kesämarkkinoilta; et ole pitänyt sitä kertaakaan."
"Se ei sovi minulle ensinkään", vastasi Evangeline. "Muistelen maininneeni sinulle siitä. Se ei ole sellainen puku, jollaisessa tahtoisin näyttäytyä ulkosalla. Haluaisin aina mieluummin valita oman makuni mukaan."
"Tuo on vihoittelua", nureksi äiti. "Tuo on pahankurista vihoittelua."
Evangeline ei virkkanut mitään.
"Ja tuonnoittain sitten, sinä iltana, jolloin herra de Costa oli täällä", jatkoi rouva Smith, "tulit vieraiden luokse ilman ainoatakaan jalokiveä. Ja kuitenkin on sinun huoneessasi, sinun omalla pöydälläsi, minun helmeni, minun solkeni ja renkaani sinun käytettäviksesi."
Evangeline hymyili herttaisesti.
"Äiti-kulta, minä en tahdo pitää helmijäljennöksiä – en edes sinun mieliksesi, ja se on varmaa, etten pidä minkäänlaisia jalokiviä, jotka jokainen usein meillä käynyt vieras on ainakin kymmenen kertaa nähnyt sinun kaulassasi. Ymmärräthän, että niistä ei hevin voi erehtyä", selitti hän varovasti. "Jos ne olisivat oikeita, niin niiden täytyisi maksaa ainakin viisikymmentätuhatta puntaa."
"Siinä asiassa on pieni mutka", tuumi rouva Smith epävarmana, mutta jätti sen puheenaiheen sikseen.
Vasta sitten kun hän itse oli melkein lopettanut syömisen, aloitti hän uudelleen hyökkäyksensä.
"Mitä arvelet nuoresta de Costasta?" hän kysäisi.
"Mitä hänestä?"
"Onko hän kosinut sinua?"
"Olen todella unohtanut", vastasi Evangeline huolettomasti. "Nämä ihmiset kosivat niin omituisesti, melkein koneellisesti. Onko hän se näppynaamainen, tumma, pieni mies?"
Rouva Smith rypisti otsaansa.
"Kuvailet häntä kovin töykeästi", hän nuhteli ankarana. "Hänen isänsä on rajattoman rikas. Hän olisi hyvä aviokumppani. Entä herra Deane –", hän jatkoi.
Evangeline nousi pöydästä.
"Pyydän, ettemme keskustele näistä asioista aamiaispöydässä, äiti", hän virkkoi. "Sehän riistää niiltä kaiken runollisuuden. Se alentaa rakkauden ja avioliiton jäähtyneen silavan tasolle."
"Mutta onko hän?" tiukkasi rouva Smith.
"Mitä niin?" kartteli tyttö.
"Onko hän kosinut sinua, lapsi-kulta? Salli minun teroittaa mieleesi, että herra Deane on kauhean rikas ja tavattoman ylevämielinen, ja toivon sinun pitävän mielessäsi, että hän on ollut kovin hyväntahtoinen minua kohtaan. Hän on luvannut minulle –"
"Hän on kosinut", keskeytti tyttö, "jos sitä tarkoitat. Hän kävi täällä tänä aamuna kello viisi kosimassa."
Rouva Smithiltä meni suu auki.
"Kosimassa tänä aamuna!" hän kertasi uskomatta korviaan. "Kello viisi!"
"Hän koputti meidät jalkeille viiden aikana tänä aamuna", vakuutti tyttö, "kuten Martha Ann todistaa, jollet muuten usko."
"Miksi ei minua herätetty?" tiedusti rouva Smith.
"Koska hän ei ollut kosimassa sinua", vastasi tyttö tyynesti. "Se oli yksinomaan minun asiani."
Rouva Smith nousi pöydästä hieman loukkaantuneena.
"Minun mielestäni, Evangeline", hän virkkoi niin sanoakseni näyttelijämäisen lempeästi, "sopisi sinun muistaa huoliani ja uhrauksiani."
"En ole niitä unohtanut", torjui Evangeline, "mutta pahaksi onneksi eivät sinun uhrauksesi ole suunnatut niin paljon edistämään minun menestystäni kuin sinun omia asioitasi. Se on hieman tylyä, eikö olekin?" jatkoi tyttö. "Mutta olenhan sen sanonut jo ennenkin, äiti. Toivoisin, että me ollessamme kahdenkesken luopuisimme tästä ilveilystä. Puhukaamme toisillemme suoraan ja katselkaamme asioita ujostelematta!"
Rouva Smith nyrpisti nenäänsä. Eihän Evangeline ollut sellainen tyttö, jonka voisi kyynelillä saada heltymään. Sitä seikkaa ei enää tarvinnut hänelle tehostaa. Evangeline oli kova.
Evangelinen naimiskysymys, kuten Evangeline oli todenmukaisesti lausunut, oli ollut heillä yhäti uudistuvana väittelyaiheena, mutta nykyhetkellä oli rouva Smithille onnettomuudeksi käynyt tuiki välttämättömäksi tietää, millainen asema oli.
Hän oli siitä viittaillut aikaisemmin, oikeastaan oli hän sen jo sanonutkin, mutta nyt hän saattoi sanoa sen täydellä todella. Long Islandin kaasun perin omituinen käyttäytyminen ei ollut kerrassaan mitään verrattuna erään etelävenäläisen öljylähteen kauheaan temppuiluun.
Melkoinen määrä rouva Smithin rahoja oli kulunut reiän poraamiseen sellaiseen kohtaan, jota johtajat aina ja huolellisesti mainitsevat "alueena."
Rouva Smithin saamissa kirjeissä käyttivät he itsestään nimitystä "Teidän johtokuntanne." Se herätti tässä kelpo naisessa sellaisen hivelevän tunteen, että he olivat kaukaisia sukulaisia.
"Teidän johtokuntanne", joka oli aloittanut uransa hilpeällä mielellä ja toivehikkaana, esittäen varovaisia laskelmia vastaisista voitto-osuuksista, joita ei unissakaan olisi voinut pitää itarina, oli viime aikoina muuttunut synkäksi. "Teidän johtokuntanne" oli kaivellut maan uumenia saamatta itse siitä juuri minkäänlaista hyötyä ja nähtävästi tuottamatta maalle kovinkaan suurta haittaa. Vaaniva, hiipivä öljy tuntui saaneen vihiä "Teidän johtokuntanne" aikeista ja hiipineen viereiselle öljykentälle.
Mutta "Teidän johtokuntaanne" – jonka jäsenet olivat teräviä ja ovelia poikia – ei saatukaan eksytetyksi. He ostivat viereisen öljykentän ja ilmoittivat yksityiskirjeessä rouva Smithille, että toiveet olivat mainiot ja uskoivat pian voivansa antaa lopullisen lausunnon.
Kuuden kuukauden perästä he antoivat lopullisen lausunnon – mutta toiveet eivät enää olleetkaan mainiot. Öljy oli säikähtänyt ja paennut noin kolmenkymnenen virstan päähän.
"Teidän johtokuntanne" punnitsi asemaa. Rouva Smithiin vaikutti "Teidän johtokuntanne" harras huolenpito hänen eduistaan, ja tuon siunatun "virsta"-sanan käyttäminen sai hänet riemastumaan.
Hänen kaivokseen sijoittamansa rahamäärä oli verrattain pieni, mutta kun hän sai avomielisen kirjeen, joka oli lähetetty (vaikka hän ei sitä tietänyt) noin neljällekymmenelletuhannelle muulle osakkaalle, tuntui hänestä siltä, ettei hän olisi oikeamielinen herttaisia johtajia kohtaan, jollei hän käyttäisi tietoaan omaksi hyödykseen.
Niinpä hän antoikin pörssinvälittäjälleen määräyksen ostaa huomattavan määrän näitä osakkeita perusmaksua vastaan, ja sen hänen toimenpiteensä välittäjä hyväksyi intomielin. Viimemainitun nimi oli Douglas Kenneth Gresham Macdougal. Hän oli kaljupäinen – puhui sammaltaen – ja kiihtyessään huitoi käsillään. Hänen vakuutuskirjaansa – samoin kuin siihen asiakirjaan, jolla hänen omaisuutensa oli siirretty hänen vaimolleen – oli merkitty nimi Henrik Salomon Eckstein.
Hänessä oli vähän kirjailijanvikaa; hän oli kirjoittanut ja julkaissut erään pikku kirjasen nimeltä "Rahain sijoittamisen taito." Sillä oli aliotsakkeena: "Miljoonan ansaitseminen – ja kuinka se käy."
Olisi saattanut luulla, että hän olisi velkonut palkkion holhoomistyöstään – että kirja olisi julkaistu sidottuna kullasta taottuihin kansiin ja hinta määrätty miljoonamiesten ostokyvyn mukaiseksi.
Mutta ei! Hän antoi ihmeellisen kirjansa jokaiselle, joka sen tilasi. Tarvitsi vain kirjoittaa hänelle ja pyytää hänen mestariteostaan liittämällä kirjeeseen kahden sentin postimerkin, ja hän lähetti sen paluupostissa.
Jos joku sattumalta työnsi hänen pikku teoksensa syrjään, koettaen unohtaa sen, niin hän kirjoitti asianomaiselle liikuttavia kirjeitä sujauttaen tavallisesti samaan kuoreen kartonkilapun tai pari siitä tai siitä kultakaivos-yhtiön aloitteesta, siitä tai siitä kupariyhtymästä tahi siitä tai siitä lupaavasta öljykentästä.
Tavalla tai toisella, runollisten kartonkilappujen sekä herra Macdougalin ja muiden sivullisten välittäjien – joiden nimet muistuttivat vanhaa testamenttia – antamien neuvojen tuloksena oli, että rouva Smith oli menettänyt noin kahdeksansataa puntaa.
Evangelinella ei ollut aavistustakaan äitinsä hullutuksista; muuten hän olisi ollut paljoa enemmän huolissaan kuin rouva Smith. Oikeastaan tämä rakastettava nainen ei ollut paha tuskailemaan. Hän oli saanut päähänsä sen mielijohteen, että hän oli synnynnäinen finanssikyky. Hän pani asiat kuntoon. Hän oli oppinut rahansaalistajain tempun – joka on, ettei pidä lainata Pekalta maksaakseen Paavolle, vaan on lainattava Pekalta, maksettava toinen puoli Paavon saatavista ja käytettävä toinen puoli jotakuinkin varmojen osakkeiden perusmaksuihin.
Tällä tavoin voidaan kenties suorittaa velka sekä Pekalle että Paavolle, kun vain on hiukan onnea, ja joka tapauksessa on Paavo saanut jotakin saatavansa maksuksi.
Rouva Smith oli päättänyt käyttää tämän päivän tiliensä tarkastamiseen. Hän meni siinä mielessä kammioonsa. Kenties tietämättään hän oli odottanut, että hänen tiliotteensa omin neuvoin selvittäytyisivät jokaisessa laatikossa vallitsevasta sekamelskasta ja järjestäytyisivät pieniin, somiin läjiin hänen kirjoituspöydälleen. Hän oli lievästi hämmästynyt ja hiukkasen harmissaan huomatessaan, että hänen itsensä oli ne eroteltava.
Niinpä hän, kuten moni muu korkeammassakin asemassa oleva henkilö on tehnyt, luopui yrittämästäkin ja jätti sikseen raha-asiainsa tilan perinpohjaisen selvittämisen, antautuen haaveksimaan, mitä hän tekisi, jos hänellä olisi miljoona.
Tässä puuhassa hän vietti hyödyllisen ja huvittavan aamupäivän ja kulki koko iltapäivän ostoksilla rahaa säästämättä.
Evangeline jäi hyvin paljon omiin hoiviinsa. Hänellä oli vähän huveja, ja niihin hän ei lukenut kirjeenvaihtoa. Kuitenkin hän oli kuluttanut suurimman osan iltapäivää kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli vakuuttanut itselleen, ei kerran, vaan parikymmentä kertaa, että Tathamille kirjoittaminen oli tarpeetonta, että hän oli sanonut kaikki, mitä hänen voitiin odottaa sanovan, ja että jos hän puolestaan uudelleen puuttuisi asiaan, johtuisi siitä välttämättä uusia kohtauksia ja se rohkaisisi häntä toivomaan, vaikka sillä, hän vieläkin vakuutti itselleen, ei ollut minkäänlaista perustusta hänen tunteissaan Tathamia kohtaan.
Mutta hänen oli pakko kirjoittaa. En ole psykologi enkä koetakaan selittää Evangeline Smithin sieluntilaa. On olemassa kouraantuntuva selitys, ja sen täytyy olla yhtä selvä lukijasta kuin se on minusta; se on se, että Evangeline Smith, Victoria-kuningattaren keskikauden romaanien hentomielisen sankarittaren tavoin, varmastikin tunsi, ettei Tatham ollut hänestä aivan yhdentekevä.
Oli varsin luonnollista, että hän tänä päivänä ajatteli Tathamia hyvin paljon enemmän kuin muulloin, että Tathamin kasvot tunkeutuivat hänen ajatuksiinsa ja että hänen kookas, suora ja solakka vartalonsa yhtä mittaa väikkyi hänen mielikuvituksessaan.
Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi kaipaavansa jotakuta ja jotakin.
Aikaisemmin hän kyllä oli kokenut aineellisten esineiden tarvetta; hän oli halunnut uutta leninkiä, kaivannut ilmanmuutosta, tahtonut jotakin vaihtelua aamiaisen iänikuisiin muniin ja kinkkuun; mutta nyt hän tunsi suurta kaipausta, ja sen voima kasvoi joka tunti.
Hän halusi tavata Tathamia, vain saadakseen vähän puhella. Hän tiesi, että Tatham rauhoittaisi hänen levottoman mielensä. Siitä seikasta, miksi hänen mielensä oli levoton, hän ei suostunut tekemään selkoa itselleen. Hän ei ollenkaan tahtonut pitää Tathamia rakastajana; tätä itsestään selvää seikkaa hän teroitti itselleen yhä uudestaan. Hänen tunteensa Tathamia kohtaan olivat perin "järkevät." Tatham oli niin voimakas, avulias ja rohkaiseva; mutta hän ei rakastanut Tathamia – oli järjetöntä sellaista kuvitellakaan – niin hän päätteli.
Mutta juuri nyt hän olisi mielellään nähnyt Tathamin luonaan, ollut hänen kanssaan hyvissä toveruusväleissä, keskustellut niistä suunnitelmista, joista hän oli niin kärkäs viittailemaan salaperäiseen tapaansa.
Hän oli usein katkaissut lyhyeen nämä luottamuksen ilmaisut. Useita kertoja oli Tatham ollut paljastamaisillaan hänelle suuret suunnitelmansa, joita hän sinä aamuna oli vain hahmoitellut. Aina oli Evangeline hämillään kääntänyt keskustelun vähemmän henkilökohtaiseen aiheeseen.
Häntä kadutti, että hän oli menettänyt niin monta tilaisuutta.
Sen hän tunnusti itselleen. Häntä kadutti, ettei hän ollut suostunut kuulemaan enempää Tathamin elämästä.
Hän tahtoi kirjoittaa ja ilmoittaa sen, mutta sehän oli tietystikin mahdotonta. Minkälainen kirje hyvänsä oli mahdoton. Hän repi rikki sen, jota hän parhaillaan kyhäili, vain ottaakseen melkein koneellisesti uuden arkin paperikotelostaan ja alkaakseen uudelleen:
"Paras herra Tatham.
Minä tunnen, että –"Siinä juuri oli vaikeus. Mitä sellaista hän tunsi, jonka hän olisi voinut lausua niin, ettei Tatham ymmärtäisi häntä väärin?
Paperikori, jossa oli rutistettuja arkkeja, oli kaunopuheinen todistus hänen tunteittensa sekavuudesta.
Hän nousi pienen davenportilaisensa äärestä ja kierteli tarkoituksettomasti ympäri huoneistoa. Hän oli tyytymätön itseensä. Hän oli aikonut mennä ulos, ja hän ihmetteli itsekseen, miksi hän ei mennyt.
Nytkään hän ei yrittänyt selittää itselleen, minkätähden hän oli muuttanut suunnitelmiaan. Selitys saattoi olla ja todennäköisesti oli se, ettei hän tahtonut olla ulkosalla, jos Tatham – tuo itsepintainen mies – tulisi jälleen.
Hän halusi olla Tathamin hyvä ystävä. Hän tunsi, että tämä oli sellainen mies, jota kohtaan piti olla hyvä ystävä.
Siinähän oli riittävästi selitystä kirjeelle. Hän aloitti kahdeksannen arkkinsa:
"Paras herra Tatham.
Minä tunnen, että –"Mutta kenties Tatham käsittäisi häntä väärin. Hän oli hyvin toiveikas mies. Ja toisaalta, pitäisikö hän häntä kiemailijana, joka tahtoisi valtaa ilman vastuuta? Oliko se oikein Tathamia kohtaan? Jos hän liittäisi Tathamin seuraansa, niin eikö hän turmelisi häneltä oikean naisen löytämismahdollisuuksia?
Nyt hän taaskin joutui kahdelle päälle. Hän ei voinut kuvitella mielessään sellaista naista, joka sopisi Tathamin kaltaiselle miehelle. Hän ajatteli ankarasti; hän arvosteli mielessään kaikkia tuntemiaan tyttöjä, toista toisensa jälkeen, mutta hän hylkäsi heidät kaikki sopimattomina sellaisten syiden nojalla, jotka tyydyttivät häntä itseään.
Missään tapauksessa ei Tatham ollut sellainen mies (niin hän tuumi). Hän ei ollut kevytmielinen rakastaja; siitä Evangeline oli varma. Hän oli senlaatuinen mies, jossa rakkaus syttyy vain kerran elämässä, ja jos se osuu harhaan tai jos hänen valitsemansa nainen hylkää tämän kallisarvoisen lahjan, niin korvauksen saaminen ei tule kysymykseen.
Siinä ainakin oli selväpiirteinen ajatus, varma arvio Tathamin luonteesta, jota epäily ei voinut horjuttaa eikä muuttaa.
Evangeline Smith kuvitteli häntä tulevaisuudessa yksinäisenä, vaiteliaana miehenä, johon naisten juonet eivät pystyisi, joka järkkymättä torjuisi pienen jumalan hyökkäykset, puuhaisi arkisissa askareissaan ja hellisi yhtä ainoata lämmintä muistoa.
En tiedä, ajatteliko Evangeline juuri samoin sanoin, mutta varmasti uskon, että hän piirrettyään tämän sankarillisen kuvan tunsi mielihyvää taidokkaasta suunnitelmastaan.
Niin, Tathamille ei koituisi heidän ystävyydestään mitään vahinkoa, vaan päinvastoin hän saisi siitä voimia. Hän aloitti kymmenennen kirjeensä:
"Paras herra Tatham.
Minä tunnen että –"Rouva Smithin vähäinen paperivarasto olisi helposti voinut tyhjentyä, mutta juuri silloin, kun Evangeline oli melkein saanut ratkaistuksi, minkälainen kirjeen pitäisi olla, ilmoitti Martha Ann herra de Costan.
Tyttö piilotti hätäisesti kirjeen, jota hän oli kirjoittanut, työnsi paperikorin varpaillaan pikku pöydän alle ja kääntyi pahastuneena katsomaan hymyilevää nuorukaista, joka oli hiipinyt huoneeseen.
Tosiasia on, ja sekä Evangeline että Martha Ann todistavat sen oikeaksi, ettei nuoren herra de Costan vastaanotto ollut koskaan ennen ollut niin juhlallinen. Tähän asti hän oli ollut talon vieras. Tosin hän oli osoittanut kiintymystään Evangelinelle, sikäli kuin hänen suppeat kykynsä myönsivät. Äiti oli pitänyt häntä mahdollisena kosijana; mutta nyt hän oli työntynyt esiin taustalta ja esiintyi yksilönä. Hän oli olento, joka halusi samaa kuin Tatham, ja Evangelinessa oli herännyt mielettömään kohtuudenkäsitykseen pohjautuva päätös, ettei de Costa saisi nauttia mitään sellaista etua, jonka hän vapaaehtoisesti oli evännyt häntä rakastavalta mieheltä.
Hän pelästyi huomatessaan, että vaikka hänen suhtautumisensa de Costaa kohtaan olikin kohteliaisuuden sekaista välinpitämättömyyttä, oli tämä puolestaan ennättänyt likeisiä suhteita lähentelevän ystävyyden tasolle.
De Costa hymyili, ojentaen hyvinhoidetun kätensä, ja jos hänen sävynsä ei ollut suorastaan isännän, niin siitä ainakin tuoksahti tulevan omistajan tuntu.
"Kuinka voitte tänään?" tervehti hän.
Hän ojensi hattunsa odottavalle Martha Annille vilkaisemattakaan häneen päin: perin viaton teko, joka Evangelinen mielestä kuitenkin kuvasi hänen katsantokantaansa. Hän oli aivan kuin kotonaan. Olihan hän melkein jokapäiväinen vieras.
De Costa meni ikkunan ääreen, työnsi kädet taskuihinsa ja katseli ulos. Hän näkyi tosiaan olevan hirveän kotiutunut tänne. Evangeline ei olisi hämmästynyt, jos hän olisi istahtanut tuolille ja nostanut jalkansa toiselle.
"Tahtoisin puhutella äitiänne", sanoi de Costa Evangelinelle.
Tyttö astui lattian poikki ja soitti kelloa.
"Niin, olen varma, että äiti on iloissaan tavatessaan teidät."
Martha Ann ilmestyi jotakuinkin pian soiton jälkeen. Jollei hän olisi voinut aina tehdä niin, olisin minä jäänyt vaille useita hyvin arvokkaita tietoja.
"Herra de Costa haluaa tavata rouva Smithiä", virkkoi Evangeline herttaisesti. "Oletteko hyvä ja käytte katsomassa, onko hän vapaana? Kysykää häneltä, ottaako hän vastaan herra de Costan?"
Hän nyökkäsi palvelijattarelle, että tämä sai mennä.
De Costa ei voinut olla hyvillään; hän oli epäilemättä ällistynyt, ja Martha Annin palatessa hän seistä jörötti äkeissään, tuijotellen lattiamaton kuluneihin malleihin. Oli ilmeistä, ettei hän ollut käyttänyt väliaikaa edukseen.
"Mutta haluan puhutella myöskin teitä", virkkoi hän, valmistautuessaan vastahakoisesti seuraamaan palvelijatarta. "Minulla on hyvin tärkeää asiaa teille."
"Oh, se voi jäädä toistaiseksi, siitä olen varma!" torjui Evangeline. "Minä olen lähdössä kaupungille."
"Mutta minun täytyy saada puhua kanssanne", tiukkasi nuorukainen kiivaasti. "Asia on erittäin tärkeä. Isäni saapuu tänne puolen tunnin kuluessa. Mielestämme voisitte te auttaa meitä tuntuvasti ja auttaa myöskin äitiänne."
Hän hymyili salaperäisesti.
"Isäukkoni pitää äidistänne hirmuisesti", hän jatkoi, "ja voi tehdä hänelle todella hyvän palveluksen." Hän oli aivan tosissaan.
"Äiti olisi siitä mielissään", vastasi Evangeline, hymyillen hieman.
"Kuulkaapas!" pyysi nuori de Costa.
Hän vilkaisi ovella vartoavaan palvelijattareen ja sitten Evangelineen, mutta tämä ei ollut huomaavinaan viittausta.
"Jos saamme tehdyksi tuolle Tathamin veitikalle mitä aiomme, niin äidistänne tulee varakas nainen", kuiskasi brasilialainen hiljaa.
Hän astahti taaksepäin nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet, ja oli tyytyväinen, sillä Evangelinen kasvot olivat käyneet hyvin tarkkaavan näköisiksi.
"Tuolle Tathamin veitikalle?" kertasi tyttö.
"Niin – niin!" Mies nyökäytti päätään. "Se on salaisuus. Te tiedätte, ketä tarkoitan. Kookasta miestä, joka käy täällä – hän käyttää nimeä Deane, mutta hänen oikea nimensä on Tatham. Voisin kertoa hänestä sellaisia seikkoja, jotka saisivat teidän –"
Hän oli sanomaisillaan "tukkanne nousemaan pystyyn", mutta malttoi mielensä.
"Jotka hämmästyttäisivät teitä", hän lopetti, keksittyään kovin heikon sijaisvahvikkeen. "Hän on kauhea veijari. Isäukko voi hankkia määräyksen hänen vangitsemisestaan. Se on yksi niistä asioista, joiden tähden hän tahtoo tavata teitä."
Hänen henkensä salpautui tärkeydentunnosta. Evangeline katsahti ilmeettömään Martha Anniin päin.
"Odottakaa hetkinen oven ulkopuolella!" hän käski.
Martha Ann poistui.
"Mitä ihmeessä tämä oikeastaan merkitsee?" kysyi Evangeline. "Istukaa tuohon, herra de Costa!"
De Costa riemuitsi heittämänsä pommin vaikutuksesta.
"Niin, kaikenlaista. Voisin kertoa teille sellaisia seikkoja Tathamista –", hän alkoi uudelleen.
"No, älkää lupailko, vaan kertokaa!" keskeytti Evangeline hänet kärsimättömästi. "Mitä hän on tehnyt? Murhanko?"
Nuorukainen katseli häntä ovelannäköisenä.
"Olen jokseenkin varma, että tiedätte siitä koko joukon. Mieshän on ihan hulluna teihin. Voisin kertoa teille seikkoja, jotka saisivat –"
Hän loi avuttomana katseensa maahan, etsien vertausta.
"No niin, kertokaahan sitten jotakin!" kehoitti Evangeline tuimasti. "Toivoisin, että olisitte selväpuheisempi."
"Voin kertoa teille hänestä tämän", sanoi de Costa. "Hän käytti halpamielisesti hyödykseen eräitä isältäni saamiaan tietoja ja suoritti merellä merirosvon teon. Olemme aivan varmat, että hän on sama mies; oikeastaan on hän itse sen myöntänyt isäukolle ja minulle.
"Mutta jos saamme kolmannen henkilön vahvistamaan väitteemme todeksi, niin silloin hän on käsissämme. Eikä asia jää yksistään siihen", jatkoi hän innokkaasti. "Tatham on löytänyt erään saaren – emme tarkoin tunne sen asemaa, mutta mikäli isäukko on saanut selville, on siellä varmasti kultaa. Ja –"
Hän istui kumartuneena Evangelineen päin ja löi aina epäsäännöllisten väliaikojen kuluttua tanakkatekoista sormeaan toiseen kämmeneensä antaakseen pontta puheelleen.
"Sillä saarella on kultaa kylliksi tekemään meistä kaikista miljonäärejä. Tatham tietää sen ja pitää saarta englantilaisena; mutta jos se on sama saari kuin me luulemme, niin se ei olekaan Englannin, vaan Portugalin aluetta!"
Hänen viimeinen lauseensa oli voitonriemuinen.
"Heti kun saamme siitä varmuuden, lähtee isäukkoni suoraa päätä Lissaboniin ja hankkii hallitukselta valtausluvan sen saaren kultakenttiin. Tathamin puuhat ovat silloin arvottomia. Teistä tulee –"
Samassa avautui ovi ja rouva Smith purjehti sisään.
"Herra de Costa", hän nuhteli, "minä olen odottanut teitä."
"Olen siitä hyvin pahoillani, rouva Smith", puolustihe brasilialainen, "mutta olen juuri kertonut neiti Evangelinelle –"
"Neiti Smithille", oikaisi tyttö.
"Neiti Smithille", ehätti nuorukainen oikaisemaan, sillä Evangelinen sävy herätti hänessä eräänlaista pelkoa. "Olen juuri kertonut hänelle Tathamista."
Rouva Smith taivutti päätään ja istuutui,
"Se on hyvin mielenkiintoista, eikö olekin?" hän virkkoi. "Minusta se muistuttaa niitä seikkailuja, joista tyttönä ollessa luettiin."
"Mutta mistä tiedätte, että hän on löytänyt kultaa?" kysyi Evangeline.
"Niin, siitä emme olleet varmoja", vastasi de Costa, "ja olisimmekin jääneet siitä epätietoisiksi ilman herttaista rouva Smithiä."
Hän ja rouva Smith hymyilivät toisilleen ystävällisesti.
"Ja Tatham oli siksi typerä, että ilmaisi pelinsä –"
"Saaren Toivo Kultakaivos-yhtymä", jupisi rouva Smith mielissään.
Evangeline käännähti posket hehkuvina, silmät harmista liekehtivinä äitiinsä päin.
"Oletko sinä kertonut?" hän kysäisi kiivaasti.
"Tietysti olen", sanoi rouva Smith tyynesti. "Aina kysyn ystävältäni herra de Costalta neuvoa tämänlaatuisissa liikeasioissa. Oikeastaan", hän jatkoi, "halusin tietää, voiko näitä osakkeita myydä. Kulungit ovat olleet perin rasittavia, ja minusta tuntui, että minun oli muutettava jonkun verran arvopapereitani rahaksi. Kun mainitsin herra de Costalle Saaren Toivosta, niin hän säikähdytti minua hirveästi. Sellaista kaivosta ei ole olemassa!"
"En luonnollisestikaan", lisäsi hän varovasti, "väitä herra Deanea petturiksi. Saattaahan olla niin, ettei osakkeita ole vielä laskettu kauppaan, ettei yhtiötä ole rekisteröity, mutta sittenkin se tuntuu omituiselta."
"Näette siis", jatkoi de Costa, "että meillä on perin helppo tehtävä. Hänen tekaistu yhtiönsä –"
"Älkää sanoko niin", kielsi Evangeline kylmästi. "Jokainen, joka on selvillä siitä, kuinka ylevämielinen mies kapteeni Tatham on, käsittää myöskin, että vaikka yhtiöstä ei Englannissa näy jälkeäkään, se voi silti varsin hyvin olla olemassa Tatham-saarella."
"Tatham-saarella!" huudahti nuori de Costa, hypähtäen seisoalleen. "Missä on Tatham-saari?"
Evangeline oli vaiti. Hän olisi voinut purra kielensä poikki varomattomuutensa tähden.
"Hän on puhunut siitä teille!"
Hän osoitti Evangelinea syyttävästi lyhyellä, paksulla sormellaan, ja tyttö käsitti erehdyksensä koko laajuuden.
"Minä arvasin, että Evangeline kyllä tietää", ihasteli rouva Smith.
"Hän on myöskin sanonut teille nimensä", kiiruhti de Costa jatkamaan. "Tietystikin – kapteeni Tatham – herra Tatham – kas sitä! Tatham-saari! Nyt on kaikki selvää."
"Mitä odotatte minun tekevän?" kysyi tyttö rauhallisesti.
Nuoren miehen kasvoille tuli hämmästyksen ilme.
"Nähkääs, niiden tietojen nojalla, jotka meillä on ja jotka te voitte meille antaa, voimme käydä käsiksi työhön."
"Ja luuletteko minun pettävän kapteeni Tathamin luottamuksen?"
Hänen äänensä mairea sävy petti de Costan.
"Niin, tuskinpa vain", vastasi hän hymyillen. "Emme tahdo teidän pettävän kenenkään luottamusta, mutta kysymyksessä oleva veitikka on mahdollisesti saanut käsiinsä valtavan omaisuuden, johon hänellä ei ole oikeutta – hän on varas –"
"Minun mielestäni on jatkaminen tarpeetonta", keskeytti hänet Evangeline silminnähtävän ylenkatseellisesti. "Riittää se, että yksi perheemme jäsen toimii teidän asiamiehenänne petollisesti urkkimassa sellaisen miehen asioita, jonka kengännauhoja te ette ole kelvollinen päästämään!"
De Costa mykistyi ällistyksestä ja harmista. Rouva Smith puolestaan arveli tilanteen vaativan häneltä enemmän kuin tavallisia paheksumisen osoituksia.
"Evangeline", hän sanoi, "sinä loukkaat minua."
"Te siis keskenänne tuumitte", puhui Evangeline välittämättä äidistään vähääkään, "voivanne taivuttaa minut mitä halpamielisimpään petokseen, kavaltamaan sellaisia salaisuuksia, jotka olin saanut tietää minulle imartelevissa oloissa, ikäänkuin olisin joku oven takana kuunteleva palvelija."
(Tunsiko Martha Ann, joka kyykötti korva painettuna avaimen reikään pistoksen omassatunnossaan, ja muuttuiko väri hänen kasvoillaan? Minä epäilen sitä!)
"Ja lisäksi se, mitä te vaaditte minua kavaltamaan, ei ole mikään tavallinen salaisuus", jatkoi tyttö suuttumuksen yltyessä. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, puna oli haihtunut hänen kasvoiltaan, hän oli käynyt tavattoman kalpeaksi, ja hänen kaikki jäsenensä vapisivat. "Te pyydätte minua kavaltamaan sellaisia salaisuuksia, jotka tuhoisivat hänen elämänsä, tekisivät tyhjäksi sekä hänen että hänen miestensä innokkaat ponnistukset ja kieltäymykset. Ettekö käsitä", hän kysyi, korottaen ääntään, "millaisia puutteita he ovat kestäneet – kuinka he ovat kärsineet – miten he oman yritteliäisyytensä avulla ovat päässeet pieneen kuningaskuntaansa? Ja minusta te tahdotte tehdä välikappaleen pyyhkäistäksenne olemattomiin kaiken tämän uurastuksen, kaikki nämä ponnistukset! Ja te rohkenette luulla", – hän polki jalkaa – "että minä alentuisin avustamaan teitä niin saastaisessa suunnitelmassa!"
Pikku de Costa kutistui kokoon hänen polttavasta katseestaan.
"Minä ajattelin –", hän änkytti.
"Te ajattelitte!" katkaisi Evangeline pilkallisesti hänen sanansa. "Te mitätön rotta!"
Tytön halveksiminen nostatti kaiken brasilialaisen luonnossa piilevän ilkeyden. Hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi, ja hänen otsasuonensa paisuivat.
"Minä voin saada teidät puhumaan." Hän melkein kihisi raivosta. "Äitinne ja minä tiedämme, mikä on parasta. Me tunnemme maailman paremmin kuin te – nyt tulin pyytämään teitä vaimokseni – jakamaan kanssani kenties miljoonia. Minä rakastan teitä", hän huusi. "Mieluummin kuolisin kuin loukkaisin teitä siten, kuin tuo Tatham-vintiö on tehnyt. Jos tietäisitte –"
"Kertokaa toki!" kehoitti tyttö välinpitämättömästi. "Minua kyllästyttää uhkailunne salaperäisten seikkojen paljastamisesta."
Mies oli hetkisen vaiti.
"Minä kerron", sanoi hän sitten. "Kolme päivää sitten Tatham hankki erityisen lupakirjan!"
"Naimaluvan?" kysäisi tyttö.
Hänen sydäntään kouristi. Hänestä tuntui kuin olisivat elämän perustukset huojuneet hänen allaan. De Costa näki Evangelinen silmäluomien ummistuvan, samalla kun tyttö itse suonenvedontapaisesti kouraisi lähintä tuolia, ja hän oli tyytyväinen sanojensa tehoon.
"Varsin julkeasti hän hankki naimaluvan", jatkoi hän.
Evangeline Smith loi häneen hätäisen katseen.
"Julkeasti?" hän kummasteli. "Kuka oli nainen?"
"Siihen oli merkitty teidän nimenne", vastasi de Costa.
Tyttö vuoroin punastui, vuoroin kalpeni.
"Mitäs siihen sanotte?" härnäsi de Costa.
Evangeline Smith ei virkkanut mitään, mutta hänen sydämensä lauloi riemuhymniä, jonka sävel oli uusi ja raju ja ihmeellinen ja, niin hän vakuutti itselleen, kokonaan epäneitseellinen.
XII.
Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).
Liittäessäni, kuten olen tehnyt ja edelleenkin teen, eri
todistajien lausuntoja toisiinsa, on mieleeni syöpynyt eräs
tosiasia, nimittäin se, ettei itsevaltius menesty, jollei se
tunnusta toisten valtaa, että riippumattomuus, sekä yksilön,
että valtion, on varmin, kun se nojautuu toiseen. Venäjän
mielipuolisella Pietarilla oli paljon älyä; hän osoitti sen
järjestämällä pilahovin ja esiintymällä itse anojana valetsaarin
edessä, jonka hän oli määrännyt käskijäkseen. Napoleon menetteli
viisaasti ottaessaan vastaan neuvoja, ja Euroopan mahtavin
hallitsija on Englannin kuningas, joka ei julkisesti ota osaa
maansa hallitsemiseen. Niin osoittautui myöskin, että Tatham
pääsi pisimmälle koettaessaan käydä yhtä jalkaa Evangeline Smithin
kanssa, joka asteli hitaammin. Herra Callus on teroittanut tätä
totuutta mieleeni, ja puolueeton todistus vahvistaa tämän
näkökannan oikeaksi. Sillä Evangeline Smith oli luja ja miellyttävä
luonne, täysin Tathamin rakkauden arvoinen, kuten kertoja osoittaa.Tatham ja minä saavuimme Doncasteriin Portland-palkinnon kilpailupäivän edellisenä aamuna.
Iltapäivän käytimme huomispäivän toimintaohjelman valmistamiseen; suunnitelmamme oli tietystikin Tathamin, ja minä toin tuontuostakin esiin hyväksymiseni, tai tehtiin siihen joku parannus minun ehdotuksestani.
Tatham ei ollut kovinkaan innostunut tulevaan kilpailuun. Hänen entinen repäisevä reippautensa oli jonkun verran lamassa.
Doncasterissa oli hyvin paljon väkeä, sillä niinä vuosina olivat sikäläiset kilpailut kuninkaan suojeluksessa.
Kävellessämme sinä iltana kaupungilla olimme nähneet hänen majesteettinsa, joka ajoi ohitsemme, ja tämän suositun hallitsijan näkeminen oli jossakin määrin virkistänyt Tathamin intoa.
Kun harjoittelija päivällisen jälkeen saapui, kävimme käsiksi maailmallisiin kilpailuasioihin.
Holton ehdotti, että Tathamin pitäisi tehdä sijoituksensa vasta sitten, kun "arvonta" oli tiedossa. Kuten tunnettua, vetää ratsastaja lähtöpaikalle mennessään arpaa siitä, millä kohdalla hänen on oltava ajon alkaessa – hyvin tärkeä asianhaara, koska sellaisilla radoilla kuin Doncasterin on arpaonnella hyvin suuri vaikutus kilpailun tuloksiin. Paras paikka on kaiteiden reunustamalla keskiradalla.
Eniten minua pelotti, ettei Tatham silloisella tuulellaan välittäisi mitään sellaisista pikku seikoista, jotka kilparatsastus-miehestä ovat perin tärkeitä. Tiesin, että hänen mielialansa oli vaarallinen, mutta kun seuraavana päivänä olimme kävelyllä radalle päin, vakuutti hän minulle järjestäneensä koko tarvittavan koneiston; jäljellä oli muka vain pari vähäpätöistä seikkaa, jotka olivat riippuvaisia senpäiväisen kilpailun tuloksista.
Tuloksiin nähden olin minä hyvin synkkä, kun arpa vedettiin, sillä Partiotaistelija oli saanut numeron 17 oikeanpuolisella laidalla, mikä, kuten arvelin, olisi riittänyt tuhoamaan parhaankin harjoitellun hevosen voittomahdollisuudet.
Harjoittaja pudisti päätään eikä sanonut voivansa neuvoa meitä lyömään vetoa Partiolaisen puolesta. Mutta kaksi ihmistä luotti menestykseen; toinen oli Tatham itse ja toinen Plant, ratsastaja.
"Vaikka Partiolainen joutuisi aloittamaan kaiteiden ulkopuolelta", kehui hän, "niin se hyppäisi niiden yli, jäisi jälkeen kymmenkunnan pituutta ja voittaisi sittenkin."
Minä en ollut yhtä toiveikas kuin ratsastaja. Ensinnäkin oli vastassamme useita oikein hyviä hevosia, jotka tällaisissa tilaisuuksissa ehdottomasti olivat luokkansa parhaita. Lisäksi oli pelottavana vaarana käänne, jossa ulkoreunan hevoset joutuvat ahdinkoon ja menettävät lopullisesti maineensa.
Holton oli varsin järkevästi samalla kannalla ja suositteli pieniä sijoituksia, mutta Tatham oli odottanut Doncasteria, jossa koko vuoden suurimmat kilpailuvedot lyödään, ja hän oli päättänyt koettaa oleellisesti lisätä rahavarojaan panematta silti suunnitelmiaan vaaraan.
Olin kehässä, kun tarjonta alkoi. Aluksi oli "kahdeksan yhtä vastaan kaikista", sitten lyötiin innokkaasti vetoja yhden tai kahden hevosen puolesta; parilta taholta esitetyt suuret vedot muuttivat suhteen "kymmeneksi yhtä vastaan paitsi kahta." Partiolainen oli tasaisesti sadassa kuutta vastaan. Minäkin löin vetoa sen puolesta, ottaen Thompsonilta viisisataa kolmekymmentä vastaan ja kolmesataa kahdeksaatoista vastaan.
Kehässä vallitsi hornamainen melu, ja minä menin aitaukseen ja istahdin. En nähnyt Partiolaista, mutta aitauksen toisessa päässä vilahti vihreä nuttu, ja aioin juuri lähteä sinne, kun kehästä saapui ripeästi eräs mies ja tarttui muutaman toisen napinläpeen.
"Partiotaistelija on suosikki", kuulin hänen sanovan ja arvasin, että Tatham oli noudattanut mielijohdettaan, lyöden hevosensa puolesta suuria vetoja. Jätän niiden pääteltäväksi, jotka ovat perehtyneet tällaisiin asioihin, kuinka paljon rahaa Tathamin oli täytynyt sijoittaa nostaakseen etusijalle hevosen sadasta kuutta vastaan sellaisissa kilpailuissa, kuin Portland-tasoituskilpailu on, jossa vedot ovat niin korkeita.
Kun tunnen useita sanomalehtimiehiä, kutsuttiin minut katsomaan kilpailua sanomalehtimiesten lavalta.
Jouduin sinne parhaiksi nähdäkseni valkean lipun laskeutuvan. Lähtö oli mallikelpoinen; kentällinen syöksähti eteenpäin yhtenä viivana kuin ratsurykmentti – mutta viiva säilyi vain pari sekuntia, sillä heti alkoi kilpailu paikasta. Kun kilpailijat ennättivät käänteen ympäri suoralle kohdalle, näin Partiolaisen kirsikanpunaisen hatun harhaantuvan sivulle, ja se oli mielestäni jäänyt pois kilpailusta. Neljä kaiteen lähellä yhdessä rykelmässä olevaa hevosta pinnistäytyi loppujuoksuun. Se oli suurenmoinen ottelu; ne kiitivät eteenpäin päät rinnakkain, ja nauha oli vain kymmenkunnan metrin päässä; mutta äkkiä niitä olikin neljän sijasta viisi!
Viides oli Partiolainen, joka aivan aavistamatta näytti saapuneen kilpailemaan etusijasta. Kahdella harppauksella se sai päänsä ensimmäiseksi – se oli voittanut neljännen kerran perätysten.
"Tämä", iloitsi Tatham, kun kohtasin hänet kilpailun jälkeen, "ratkaisee kysymyksen voima-asemasta."
Olimme menossa takaisin kehään, kun Holton tuli luoksemme kädessään sähkösanoma.
"Tämä on odottanut teitä aitauksen pöydällä", hän ilmoitti.
Tatham avasi sen. Hän vilkaisi sanomaan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat; virkkamatta sanaakaan hän ojensi paperiliuskan minulle. Se kuului:
"Tulkaa heti takaisin Lontooseen. Minun täytyy
tavata teitä. Hyvin tärkeää.
Evangeline Smith.""Mitä aiotte tehdä?" kysyin.
"Lähdetään!" kuului vastaus.
Hän ei vitkastellut. Poistuimme päälavalta juoksujalkaa. Odottamassa oli autoja rivittäin, ja Tatham huusi luokseen ensimmäisen.
"Asemalle", hän määräsi, "niin nopeasti kuin pääsette!"
Ajaessamme ehdin silmäillä aikataulua. Ensimmäinen juna lähtisi vasta tunnin päästä, ja sekin oli jotakuinkin hidas.
"Oletteko siitä varma?" kysäisi Tatham huolestuneena.
Hän otti minulta paikallisjuna-luettelon ja tarkasteli sitä.
"Me otamme ylimääräisen junan", hän päätti.
Mutta samassa hänen kasvonsa synkkenivät.
"Onko teillä rahaa?" tiedusti hän.
En ollut todellakaan tullut nostaneeksi vedonvälittäjiltä voittojani. Tiesinhän luonnollisesti, että rahat minulle lähetettäisiin, mutta sillä hetkellä olin melkein pennitön.
"Minä olen aivan samassa tilassa", valitti Tatham.
Hänellä oli tietystikin punta tai pari, mutta rautatieyhtiöt eivät pane ylimääräisiä junia liikkeelle velkakirjamaksusta.
Ajoimme siksi nopeasti, että saavutimme kuninkaan saattueen. Hänen majesteettinsa astui autostaan hänelle varatulla paikalla aseman toisella kupeella, samalla kun me laskeuduimme maahan toisella.
Tathamin silmät soukkenivat, ja hänen suupielessään väikkyi hetkisen vähäinen hymy.
"Tulkaa mukaan!" kehoitti hän.
Hän asteli rohkeasti sinne, missä hänen majesteettinsa parhaillaan hyvästeli paljain päin seisovia virkamiehiä.
Häntä ei puhutellut kukaan. Eräs poliisikomisarjus silmäili häntä epäluuloisesti, mutta Tatham soi hänelle niin lumoavan ystävällisen hymyilyn, että ennenkuin hän ennätti päästä selville omista ajatuksistaan, olimme jo sivuuttaneet puomin ja liittyneet junaan menevän kuninkaan seurueen taakse.
Kuninkaallinen erikoisjuna seisoi punaisilla matoilla peitetyn sillan ääressä.
Eräs rautatievirkailija huomasi meidät ja pysäytti Tathamin.
"Tämä on kuninkaallinen erikoisjuna, sir", hän sanoi jyrkästi.
"Kyllä tiedän", vastasi Tatham, hymyillen tosiaankin tietävän näköisenä.
"Suokaa anteeksi", virkkoi mies ja poistui. Tatham avasi tyhjän tupakkavaunun ja meni sisään. Minä seurasin häntä sydämeni sykkiessä hieman tavallista kiivaammin oman ajattelemattomuuteni johdosta.
"Teidän ei tarvitse tehdä muuta", selitti Tatham kuiskaten, "kuin istua hiljaa paikallanne. Mutta ensiksi olkaa laittelevinanne päällystakkianne ja hattuanne telineelle. Niin kauan kuin seisotte siten, ettei kukaan innokas etsivä näe kasvojanne, on kaikki hyvin."
Ja niin osoittautuikin olevan. Saimme henkeä pidätellen odottaa neljä minuuttia (ne tuntuivat neljältä tunnilta), ja sitten lähti juna hitaasti liikkeelle, jättäen asemasillan muutamassa sekunnissa taakseen.
"Tapahtukoon nyt mitä tahansa", arveli Tatham, "niin meitä ei voida heittää junasta."
Emme olleet istuneet pitkää aikaa, ennenkuin käytävää myöten tuli kiiruusti mies, silmäillen vaunuihin.
Kun hän näki Tathamin ja minut, pysähtyi hän. Hän oli iso, voimakkaan näköinen mies, epäilemättä Scotland Yardin etsivältä osastolta.
"Haloo, hyvät herrat!" hän huudahti. "Luullakseni olette väärässä junassa."
"Luullakseni olemme", myönsi Tatham. "Ettekö suvaitsisi istua. Haluaisin selittää syyn."
Hän ojensi kuninkaan etsivälle sähkösanoman, jonka toinen luki yhdellä silmäyksellä.
"Niinkö? Te siis olette herra Deane", virkkoi hän hymyillen. "Kun nyt kerran olette täällä, niin on parasta, että pysytte. Toivottavasti voititte hyvin."
Hän pakisi jonkun aikaa kilpailuista ja nousi sitten lähteäkseen. Astuttuaan toisella jalalla käytävään hän pysähtyi empien.
"Vielä eräs asia", hän sanoi kääntyen Tathamiin päin, "tiedätte kai, että teitä vastaan on pyydetty vangitsemismääräystä?"
"Minua vastaan?" ihmetteli Tatham, säikähtäen todenteolla.
Etsivä nyökkäsi.
"Niin, teitä syytettiin merirosvouksesta ja joistakin muista rikoksista. Todistukset eivät olleet kylliksi sitovia, eikä pidätyskäskyä annettu."
Minua ihmetytti, kuinka tämä mies, jonka ainoana tehtävänä oli hallitsijan suojaaminen, oli tutustunut Scotland Yardin sisäisen piirin jokapäiväisiin puheenaiheisiin. Hänen seuraavat sanansa selittivät sen.
"Nähkääs", jatkoi hän, "olemme pitäneet teitä silmällä kolme päivää. Tiedämme teistä yhtä ja toista, kapteeni Tatham."
Hän nosti sormensa pilailevan vakavasti.
"Pelkäsimme, että te saattaisitte olla Englannin valtaistuimen tavoittelija."
Tosiseikka on, että Englannin poliisilaitoksessa ollaan hyvin varovaisia, kun sinne tullaan esittämään tavattomia syytöksiä. Senor Don Alphonso ei ollut hetkeäkään epäillyt, että hänen tarvitsi vain marssia Scotland Yardiin ja jättää sinne huolekkaasti kyhätty ilmianto merirosvouksesta, saadakseen heti määräyksen, joka hyvin tehokkaasti toimittaisi Tathamin pois toimintakentältä.
Mutta Scotland Yardissa oli häntä aluksi kohdeltu, ikäänkuin hän olisi ollut lievästi heikkopäinen, ja sitten pantu hänet asianmukaiseen ristikuulusteluun, että saataisiin tietää ne tosiseikat, joihin hän perusti syytöksensä.
De Costa oli toivonut, että pidätysmääräys annettaisiin muitta mutkitta, ja kaikki tuomitsemista varten tarvittavat todistukset saataisiin Tathamilta tutkintovankeudessa. Mutta poliisit ovat perin käytännöllistä, kovapäistä joukkoa, ja hänelle huomautettiin heti aluksi, ettei siitä merirosvouksesta, josta arvoisa brasilialainen valitti, ollut koskaan tehty ilmoitusta Ison Britannian poliisilaitokselle eikä muiden maiden virastoille.
Tatham tunnettiin maineeltaan, vaikkei minkäänlaista esitystä hänestä ollut Kongon vapaavaltion taholta tehty Englannin hallitukselle.
Vangitsemismääräyksiä ei voida myöntää huhupuheiden nojalla, ja vaikka Scotland Yardissa katsottiinkin tarpeelliseksi ilmoittaa asiasta Kongon hallitukselle Brysseliin, niin ei sinne kuitenkaan vielä ollut saapunut kyselyjä eikä ohjeita, ja oli hyvin mahdollista, että oli syntynyt selkkaus rikollisen luovuttamisesta, eikä Scotland Yardissa lainkaan haluttu ryhtyä sitä seikkaa selvittelemään.
De Costa vanhempi kohtasi poikansa sopimuksen mukaan eräässä pienessä kahvilassa Wardour Streetin varrella.
Kello oli neljä iltapäivällä, kun auto, joka kuljetti de Costa-perheen päätä, pysähtyi kahvilan edustalle ja vanhus laskeutui maahan.
Hän maksoi ohjaajalle, tämän harmiksi, täsmälleen taksan mukaan ja riensi nopein askelin sisälle.
"Kas, siinähän olet!" huudahti hän nähdessään poikansa, joka istui nurkassa.
Hän istahti vastaiselle tuolille, tilasi konjakkia ja ojensi tarjoilijan poistuttua sanomalehden pöydän yli.
Nuorukainen silmäili viimeisten tietojen sareketta ja ojensi sitten lehden takaisin lausumatta sanaakaan.
"Hänen hevosensa on taaskin voittanut", virkkoi isä; "sillä miehellä on pahuksen onni."
"Mutta hänen onnensa ei ole pysyvä", jatkoi hän; "hän on mennyt liian pitkälle."
Vanhuksen ääni oli voitonriemuinen, ja hänen poikansa katsahti häneen hieman kummastuneena.
"Minä luulin, ettei Scotland Yard lähtisi liikkeelle."
"Minä näpäytän sormiani Scotland Yardille", kehaisi vanhus. "Konsessiota minä tarkoitan. Sain juuri sähkösanoman Lissabonissa olevalta asiamieheltämme, että hallitus suostuu myöntämään konsession heti paikalla. Mutta siinä on yksi vaikeus."
Hän hiljensi ääntään.
"Niillä vesillä, joilla tiedän Tathamin saaren olevan, on puolikymmentä pientä, alastonta kalliosaarta, joista jokainen saattaa olla Tathamin. Meidän on tiedettävä, mikä niistä on juuri se, seuraavasta syystä. Konsession hankkiminen maksaa minulle kokonaisen omaisuuden, enkä minä halua köyhdyttää itseäni ja rikastuttaa lissabonilaisia ministerisyöttiläitä saadakseni oikeuden sellaiseen kalliosaareen, jossa ei ole kultaa. Yksi tai kaksi näistä saarista on epäilemättä Englannin aluetta. Minä luulen, että Tathamin löytämä on Ile du Diable, mutta siitä en ole varma ja mieluimmin sähköttäisin asiamiehelleni vastauksen vasta sitten, kun olen saanut täyden varmuuden siitä, etten erehdy."
"Se on Ile du Diable", murahti nuorukainen.
"Oletko siitä varma?"
"En ole", vastasi toinen empien, "mutta jotakuinkin."
"Se ei riitä", kivahti hänen isänsä kärsimättömästi. "Etkö jaksa ymmärtää asemaamme? Tämä konsessiojahti maksaa rahaa. Se merkitsee, että minun on huomenna suoritettava rahasumma ministeriölle, joka myöntää minulle mineraalien käyttöoikeuden, ja jos olen erehtynyt valitsemaan väärän saaren, on minun aloitettava koko puuha alusta, hankittava uusi konsessio toista saarta varten ja otaksuttavasti maksettava kaksi kertaa niin paljon. Meidän täytyy olla varmoja."
Hän jyräytti nyrkkinsä pöytälautaan.
"Ja siitä on sinun otettava selvä."
"Mutta miten?"
Vanhus ei vastannut vähään aikaan. Hän otti taskustaan pitkän hopeisen savukekotelon ja valitsi sieltä ruskeilla sormillaan havannalaisen savukkeen.
"Sinun on saatava se selville", virkkoi hän sitten, "sillä olet kertonut ja minä tiedän itsekin, että Smithin tyttö tuntee saaren aseman."
Xavier de Costa pudisti päätään.
"En ole varsin varma siitä, ja vaikka hän sen tuntisikin, niin missään nimessä hän ei sitä ilmaise."
"Entäpä jos järjestäisin niin, että Tatham pidätettäisiin tekaistun syyn nojalla", esitti vanhus, "ja sitten haastaisin tytön todistajaksi?"
Xavierin kasvoista kuvastui peittämätön vastenmielisyys.
"Minä en tahdo, että hänet viedään oikeuteen", kivahti hän; "eikä sitäpaitsi ole lainkaan tarpeellista syyttää Tathamia. Minulla on toisenlainen suunnitelma."
He keskustelivat keskenään kokonaista kaksi tuntia. Vanhus oli kohdannut Evangelinen samana aamuna, eikä tyttö senvuoksi ollenkaan hämmästynyt, kun puuhakas Martha Ann ilmoitti vieraita saapuneen.
Ei ollut se aika, jolloin vieraita tavallisesti kävi, jollei heitä oltu kutsuttu päivälliselle, ja sinä iltana oli päivällinen, kuten Martha Ann voi todistaa, erikoisen vaatimaton.
Martha Ann opasti vieraat saliin ja kiiti sitten etsimään rouva Smithiä varoittaakseen häntä, sillä kolme kyljystä ja puoli litraa keittoa oli kovin niukka määrä päivällisseuruetta varten, jos herra de Costa poikineen tulisi mukaan.
Evangeline oli pukeutumassa, mutta tuli saliin muutamia minuutteja vieraiden saapumisen jälkeen. Molemmat miehet nousivat seisomaan ja kunnioittivat häntä kumarruksella.
Hän katsahti vanhempaan mieheen, haluten saada tietää käynnin syyn, vaikka se ei paljoa selitystä kaivannut.
"Olen tullut tiedustamaan vastaustanne, neiti Smith", sanoi vanha de Costa.
Hänen poikansa vilkaisi häneen. Nuorukainen ei ollut sitä ennen tietänyt, että hänen isänsä oli jo aikaisemmin pistäytynyt Upper Mayfair Streetillä, ja hän pohti mielessään, minkä ehdotuksen vanhus oli tehnyt ja millaisessa yhteydessä se oli hänen omien lähimpien suunnitelmiensa kanssa.
"Minulla ei ole teille annettavana mitään vastausta, jota en olisi ollut valmis antamaan kuusi tuntia sitten", virkkoi tyttö tyynesti. "En voisi, vaikka tuntisinkin haluamanne seikat, ilmaista niitä teille."
De Costa kohautti olkapäitään.
"Miksi ette ilmoita niitä isälleni, neiti Smith?" vetosi nuorukainen. "Se merkitsee niin paljon meille, teille ja äidillenne. Varmastikin hän kehoittaisi teitä –"
"Äitini ei voi taivuttaa minua tekemään mitään, mitä pidän kunniattomana ja arvottomana", keskeytti neito hänet.
"Te tiedätte seuraukset?" sanoi vanhus.
Evangeline Smith oli hyvin kalpea. Nuori Xavier huomasi sen vasta nyt. Tytön silmien ympärillä oli viiruja, ikäänkuin hän olisi ollut kauan nukkumatta. Myöskin värähteli hänen suunsa ympäristö, mikä oli merkkinä sielullisesta tuskasta.
"Tiedän, mitä uhkaatte", myönsi tyttö horjumatta; "uhkaatte vangituttaa kapteeni Tathamin ja haastattaa minut todistajaksi pakottaaksenne minut kavaltamaan saaren aseman."
"Mutta, isä –" änkytti nuori mies.
Vanha de Costa käännähti murahtaen häneen päin.
"Ole sinä hiljaa!" hän ärähti. "Tämä on minun asiani. Jätä se minun huolekseni!
"Niin", hän jatkoi Evangelinelle, "se on aikomukseni. Voitte säästää ystävältänne paljon huolta ja minulta paljon vaivaa kertomalla kaikki, mitä tiedätte."
"Sinähän lupasit jättää tuon sanomatta", vastusti nuori Xavier isäänsä. "Sinä lupasit."
"Oletko hiljaa?" kivahti toinen.
"Keinolla millä hyvänsä tahdon saada tietää kaikki, mitä neiti Smithillä on kerrottavana", puhui vanha de Costa hurjistuneena. "Se mies on tehnyt minulle katkeraa vääryyttä, ja minä aion hankkia korvauksen kaikesta siitä pahasta, mitä hän on minulle aiheuttanut, ja kaikista niistä rahoista, jotka olen hänen petoksensa tähden menettänyt."
Vaikka Evangeline olikin tuskastunut, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta sääliä nuorukaista kohtaan. Tämä katsoi vetoavasti häntä silmiin, ikäänkuin sanattomasti rukoillen, ettei hän lukisi isän tekoja pojan viaksi.
"Englannissa ei ole sellaista oikeusistuinta, joka pakottaisi minut lausumaan mitä en tahdo."
De Costa kohautti olkapäitään.
"Jos kieltäydytte vastaamasta, katsotaan teidän vastanneen raskauttavasti pidätettyä vastaan. Jos valehtelette, niin tuomarit ja valamiehistö tietävät sen."
"Älkää pelätkö", torjui Evangeline ylpeästi, "että sanon mitään sellaista, mikä ei ole totta!"
Juuri tällä kireällä hetkellä astui rouva Smith sisään. Hän kerskaili kykenevänsä yhdellä silmäyksellä käsittämään tilanteen. Nyt hän arveli sopivaksi osoittaa, että tässä kerskailussa oli perää.
"Kas!" huudahti hän iloisesti, hymyillen sydämellisesti isälle ja pojalle. "Huomaan, että teidän on onnistunut taivuttaa itsepäinen tyttäreni."
"Ei vielä, rouva", vastasi de Costa, ottaen kasvoilleen kohteliaan ilmeen keveästi kuin tottumuksen harjaannuttama mies ainakin. "Epäilemättä se lopulta meille onnistuu", hän jatkoi hymyillen. "Minun on ollut pakko ryhtyä hyvin vakaviin toimiin neiti Smithiin nähden ja tiedän, että te tuette siinä minua."
"Saatte olla varma siitä, herra de Costa", vakuutti rouva innokkaasti, "että mitä lienettekin tehnyt, saa se minun hyväksymiseni, sillä en ole ainoastaan hellä ja hemmoitteleva äiti, vaan samalla kylliksi paljon maailmannainen käsittääkseni, että te ette aja takaa omaa etuanne."
Sitten hän puhutteli Evangelinea.
"Evangeline", – hänen äänessään oli tilaisuuteen sopiva surullinen sointu – "en ole milloinkaan käyttänyt sitä arvovaltaa, johon asemani ja ikäni sekä tuon miekkoineen jo kauan haudassa levänneen sankarin minua kohtaan tuntema arvonanto" (hänen silmänsä kostuivat automaattisesti) "minut oikeuttavat. Mutta minä tunnen", hän puhui päättävästi, oikaisten vartalonsa kuninkaallisen äidin tapaan, "että minun tällä hetkellä täytyy vaatia sinulta määrätynlaista käytöstä, sellaista käytöstä, joka on hyödyksi meille kaikille ja joka tuottaa luottoa ja arvoa kantamallesi nimelle. Herra de Costa on kunnioittanut minua luottamuksellaan."
De Costa ja rouva Smith kumarsivat hiukan toisilleen.
"Hän on maininnut minulle, mihin toimenpiteisiin hän aikoo eräissä tapauksissa ryhtyä. Perheemme kunnian nimessä!" Hän laski draamallisen vaikuttavasti kätensä Evangelinen olalle.
Evangeline veti syvään henkeään, tarttuen äitiään kädestä. Hänen tarkoituksensa ei ollut niin suuresti osoittaa kiintymystään kuin vähentää tilanteen sietämättömän teatterimaista tunnelmaa.
"Ei maksa vaivaa puhua minulle tuolla tavoin, äiti", vastasi hän tyynesti. "Sinä et auta minua etkä herra de Costaa. Perheemme kunniaa, siitä saat olla varma, en minä tahraa", vakuutti hän, nostaen ylpeästi pientä leukaansa. "Siitä huolehdin totisesti paremmin kuin sinä."
"Mutta ajattele oikeussalia, ajattele sanomalehtiä!" uikutti rouva Smith. "Ajattele häväistysjuttua!"
"Olen ajatellut kaikkea sitä", virkkoi Evangeline, hymyillen heikosti. "Minä en pidä sellaisista mahdollisuuksista sen enempää kuin sinäkään. Jos herra de Costa tekee sen hävyttömyyden", – hän kohautti olkapäitään – "niin mitäpä voin muuta tehdä kuin kestää? Missään tapauksessa" – hän katsoi vanhusta suoraan silmiin – "en kerro teille mitään siitä, mitä tiedän Tatham-saaresta."
Vastustus oli lietsonut vanhan brasilialaisen raivon valkohehkuiseksi vimmaksi. Hänen otsasuonensa olivat paisuneet, ja hänen äänensä vavahteli, kun hän puhkesi puhumaan.
"Minä tahdon sen tietää! Minä tahdon tietää, missä se saari on! Jollette te suostu sitä ilmoittamaan, niin minä keksin keinon."
Hän pysähtyi äkkiä, jääden suu auki, silmät jäykkinä tuijottamaan tytön olan ylitse ovelle. Tatham oli työntäytynyt kiihtyneen Martha Annin ohitse ja seisonut ilmoittautumatta paikallaan kokonaisen minuutin.
XIII.
Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).
Tämä lyhyt kappale perustuu Evangelinen omaan, herra Callusille
annettuun lausuntoon ja Martha Ann Hugginsin itsenäiseen
todistukseen. Kuten lukija huomaa, olen jättänyt tyyten
huomioonottamatta jonkun verran sentimentaalisen ja kaikin
puolin epätarkan "seuraelämä-romaanin", jonka rouva Smith on
katsonut sopivaksi omalla kustannuksellaan julkaista. "Ylevä
seikkailija eli Totisen rakkauden puolustus" perustuu muka
Tathamin kosinta-ajalla tapahtuneisiin tosiseikkoihin, mutta
tämä pieni ja imelä kirjallinen suupala on täysin arvoton
ohjeeksi.Tyttö seurasi vanhuksen katsetta ja vilkaisi taakseen. Hänen kasvonsa ensin punehtuivat, sitten kalpenivat, ja hänen kätensä vuoroin puristuivat nyrkkiin rutistuneen nenäliinan ympärille, vuoroin taas avautuivat. Sillä hetkellä minä tiesin sellaista, mitä Tatham ei tiennyt, mitä hän ei olisi uskaltanut toivoa.
Tatham astui huoneeseen, hartiat hieman kumarassa, vilkuillen oikealle ja vasemmalle, kuten hänen tapansa oli, kun häntä uhkasi vaara, jonka suuruutta hän ei tuntenut.
"Olin kuulevinani, että minun nimeäni mainittiin", sanoi hän hillitysti.
Mitä vikoja de Costa-vanhuksella olikaan, pelkuruus ei ollut niitä.
"Minä lausuin nimenne", ilmoitti hän äänekkäästi, "ja sanon nyt teille, kapteeni Tatham, saman, mitä äsken sanoin tälle nuorelle neidille. Jos ilmoitatte minulle, missä saarenne sijaitsee, olen valmis luopumaan kaikista enemmistä toimenpiteistä teitä vastaan, mutta muussa tapauksessa pyydän, että teidät vangitaan."
"Todellakin!"
Tatham oli suunnattoman kohtelias. Evangelinen katse oli kiintynyt häneen. Neidon piirteet olivat huolestuneen näköiset. Tatham hymyili hänelle rohkaisevasti ja ymmärtävästi.
"Meillä oli se käsitys", hän puhui kuninkaalliseen tapaan, "että te olette jo pyytänyt pidätyskäskyä, mutta että viranomaiset ovat evänneet teiltä Meidän häätämiseksemme tarvittavat välineet. Mitä tulee Tatham-saaren asemaan", – hän hymyili taaskin – "olemme me valmiit tällä hetkellä tarkalleen ilmaisemaan teille sen paikan leveys- ja pituusasteen, josta sen löydätte. Se on –"
"Seis!"
Puhuja oli Evangeline Smith. Kiihtymyksessään hän tarttui Tathamin käsivarteen ja pudisti sitä.
"Tiedättekö, mitä varten he sitä utelevat?" hän kysyi kiivaasti. "Jollette, niin minä ilmoitan sen teille; he tahtovat tietää sen siksi, että he voivat riistää saaren teiltä."
"Riistää saaren minulta?"
Tatham purskahti nauramaan.
"Sitä en usko", hän vakuutti ponnekkaasti. "Sitä en usko!"
Syntyi painostava hiljaisuus. Brasilialaiset liikahtelivat lähteäkseen.
"Te saatte vielä kuulla minusta, kapteeni Tatham", sähähti de Costa. "Myönnän kyllä, että pidätysmääräyksen anomukseen ei suostuttu, mutta päivän tai parin kuluessa saapuvat tarpeelliset valtuudet Lissabonista."
Taaskin panin merkille Evangeline Smithin kasvojen pelokkaan ilmeen. Oli melkein säälittävää nähdä hänen tuskaansa.
"Me olemme valmiit vastaamaan kaikkiin syytöksiin, joita te kenties Meitä vastaan esitätte", lausui Tatham, "ja tahtoisimme huomauttaa, ettei Meitä millään tavoin haluta välttää julkisen oikeudenkäynnin kiirastulta. Me uskomme ehdottomasti asiamme oikeuteen emmekä väistä vertaistemme tuomiota."
Ei de Costasta eikä hänen pojastaan ollut tärkeätä kuulla hänen puheensa päättymistä. Arvasin sen siitä, että he poistuivat huoneesta, ennenkuin Tatham oli ennättänyt loppulauseeseen saakka.
Tyttö kuunteli kärsivällisesti, mistä häntä ei voi kylliksi kehua, sillä hänen mielensä ja sydämensä olivat kuohuksissa, ja jokaisen hetken viivytys merkitsi hänelle kidutusta.
Mitä tulee rouva Smithiin, tuohon ihmeellisen sopeutuvaan naiseen, hän jäi Tathamin koko kuulijakunnaksi. Hänen suustaan lähti hyväksymisen murina, hän kannatti Tathamin olettamuksia ja johtopäätöksiä, vaikka minä olenkin ehdottoman varma siitä, ettei hän ymmärtänyt niistä rahtuakaan. Hän istui hymyillen ylpeästi ja riemuitsevasti kuten koeteltu ystävä, jonka uskollisuus oli tullut todistetuksi.
Tathamin puhe valtiollisista oikeudenkäynneistä päättyi sentään vihdoin.
"Haluaisin puhutella teitä kahden kesken", pyysi Evangeline.
Tathamin viimeisten sanojen ja hänen pyyntönsä väliin jäi tuskin ollenkaan aukkoa, niin kerkeä oli hän käyttämään hyväkseen hiljaisuutta.
"Minun on selitettävä, miksi sähkötin", hän lisäsi.
Rouva Smith vei minut alakertaan kammioonsa. Hän sai minusta hieman hajamielisen kuuntelijan, mutta yhtä kaikki hänen onnistui tehdä minut uskotukseen.
Hän oli aina luottanut Tathamiin, hän piti tätä erinomaisena miehenä. Hän tunsi, että Tathamia oli pahasti parjattu.
Minä puolestani tein kuten tarinan irlantilainen, kuuntelin toisella korvalla ja ajattelin toisella. Mietiskelin, mitähän yläkerrassa tapahtui, ja milloin saisin siitä tiedon.
Kului kuukausia, ennenkuin kuulin siitä Evangeline Smithiltä yksityiskohtaisen kuvauksen.
Kun ovi oli sulkeutunut meidän jälkeemme, oli Evangeline jäänyt seisomaan sanattomana. Hän ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, mikä aina on epämukavaa sukkelaälyisimmällekin, mutta oli nyt kaksin kerroin raskaampaa Evangeline Smithille, jonka mieli oli turtunut hänen tehtävänsä suunnattomista mahdollisuuksista ja vaaroista.
"Sähkötin teille", sai hän vihdoin sanotuksi, "koska tahdoin tavata teitä."
Tatham nyökkäsi.
"Eiväthän nuo ihmiset kiusanneet teitä, eiväthän?" hän kysyi. "Teidän ei tarvitse –"
"Tiedän", ehätti tyttö keskeyttämään. "Tiedän! Mutta minua peloittaa se, mitä he aikovat tehdä, että he aikovat pakottaa minut todistajaksi teitä vastaan; mutta minä en puhu mitään, en koskaan!"
Tatham katseli häntä hämmentyneenä. Hänen edessään oli uusi Evangeline Smith, sellainen, josta hän ei ollut uneksinutkaan. Se salpasi häneltä hengityksen; hän vapisi kiireestä kantapäähän ja kiroili sitä sillä hetkellä: hän näet luuli sitä malariakuumeen uusintakohtaukseksi. Mutta silloin ei Tathamin veressä ollut malariabasilleja. Tytössä oli jotakin, mikä vaikutti häneen, joku värähdysaaltoina saapuva tieto, joka tärisytti hänen olemuksensa elinhermoja.
Ensimmäisen kerran elämässään oli Tatham sanaton. Hän ei osannut puhua mitään; hänen kielensä ei totellut, ja Evangeline Smithin tila ei ollut yhtään parempi.
"Kapteeni Tatham", änkytti tyttö, "minun on kerrottava teille jotakin – syy, jonka tähden kutsuin teitä. Sanottavani on hyvin, hyvin tavatonta. Jos teidät pidätetään –"
Tatham pudisti päätään. Ei edes se mahdollisuus antanut hänelle takaisin puhelahjaa.
"Jos teidät vangitaan", jatkoi Evangeline uuteen, huohottavaan tapaansa, "jos minua vaaditaan menemään todistaja-aitioon ja todistamaan teitä vastaan... Englannissa on voimassa laki, tiedättehän... ettei –"
Taaskin hän pysähtyi; sitä oli niin vaikea, niin mahdoton saada sanotuksi.
"Englannissa on voimassa laki", hän alkoi uudelleen, "että vaimo ei voi todistaa miestänsä vastaan."
Viimeiset sanat tulivat kuiskauksena.
Heidän katseensa osuivat vastakkain; Tatham katsoi hänen silmiinsä huoahduksen ajan.
He lähettivät kutsumaan meitä tuntia myöhemmin.
Menin ylös aivan varmana siitä, että Tatham oli saanut omansa. Minun tarvitsi vain vilkaista noihin kahteen, jotka seisoivat keskellä kirjavankoreata salia, nähdäkseni, että oletukseni oli oikea.
Tatham ei pitänyt puhetta: se oli erinomainen tilaisuus, mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen.
Rouva Smith itki ja pudisti päätään, suuteli Evangelinea ja melkeinpä Tathamiakin, oli vuoroin murheellinen, vuoroin riemuitseva, milloin nuhteleva, milloin kujeileva ja toi ilmi ehdollisen suostumuksensa aivan samoin sanoin ja aivan samoin tuntein, kuin hän olisi tehnyt, jos tuleva sulhanen olisi ollut nuori de Costa.
"Entä milloin", tiedustin etuoikeutetun ystävän leppeään tapaan, "tämä onnellinen tapahtuma vahvistetaan?"
"Huomenna", vastasi Evangeline Smith.
Rouva Smith istuutui hyvin kiireisesti. Hän ei pyörtynyt; sinä iltana tuhlattiin tilaisuuksia.
Heidät vihittiin seuraavana päivänä Mayfairin Kolminaisuudenkirkossa. Erikoislupa, joka minun tietämättäni oli koko ajan ollut valmiina Tathamin lompakossa, täytti ihailtavasti tehtävänsä.
Olin mukana hääaamiaisella, jonka Whiteleyn hotelli oli kustannuksia säästämättä kiireellisesti järjestänyt ja varustanut.
Kesken aamiaisen, vieläpä kesken Tathamin puheen sain puhelimitse määräyksen laittautua Charing Crossin asemalta 2.20:n mannermaa-junaan ja ilmoittautua Belgradissa kirjeenvaihtaja-tehtäviini Itävallan selkkauksen johdosta. Tathamia ja Evangelinea en tavannut uudelleen kokonaiseen vuoteen. Silloin kun minä olin saapunut Serbiaan, olivat he lähteneet Englannista, ja sen vuokralaivan ruumassa, jolla he matkustivat, oli täydellinen talouskalusta, jonka Tatham oli tilannut kaksi kuukautta aikaisemmin – sillä miehellä oli merkillinen usko.
XIV.
Viides todistaja esiintyy: Sir George Calliper.
Toistaiseksi jätän herra Callusin ja sijoitan väliin sir George
Calliperin lausunnon. Siitä näemme kuin himmeästä kuvastimesta
oivan don Alphonso de Costan juonittelut. Vaikka haastattelinkin
sir George Calliperia, valtioneuvoston ja Housunauhan ritarikunnan
jäsentä, kuukautta ennen kuin sain herra Callusin käsiini, olen
säästänyt hänen lausuntonsa tälle kohdalle. Muistaakseni olen
maininnut teille, että keskustelin sir Georgen kanssa Skotlannissa.
Hän oli kookas, joustava, hieman kumarahartiainen mies; hänellä
oli teräksenharmaat viikset ja hymyilevät siniset silmät, jotka
katselivat maailmaa kultasankaisten silmälasien takaa, ja hän oli
erittäin kohtelias. Hän antoi minulle sinikirjan, joka sisälsi eri
valtakuntien välisen, tätä asiaa koskevan kirjeenvaihdon; siitä
olin kiitollinen, sillä se oli minulle suureksi avuksi ryhtyessäni
järjestämään muistiinpanojani."Olen ulkoasiain ministeriön pysyväinen ali-valtiosihteeri, jota tehtävää olen hoitanut lokakuun 11 päivästä v. 1896 alkaen. Tunsin kapteeni Tathamin nimeltä, mutta lähempiä tietoja hänestä sain pääasiallisesti silloin, kun Kongon vapaavaltion sisäministeri Hollings teki virastoomme esityksiä senjohdosta, että eräs Kongon valtion omistama höyryalus oli kadonnut. Myöskin tunnen Tatham-saaren, vaikka sillä nimellä vasta vähän aikaa. Sitä on aina pidetty brittiläisenä alusmaana, vaikka sen omistusoikeus on ollut kansainvälinen kiperä kysymys.
Ison-Britannian hallinto-oikeus tähän saareen tuntuu olevan hyvin selvästi määritelty Tsai-Langin sopimuksessa samoin kuin myöskin Buenos Airesin sopimuksessa, ja kun tätä oikeuttamme ei koskaan ole pantu kyseenalaiseksi, ei sitä myöskään ole tehostettu, mikä johtuu siitä, että saarelle on vaikea päästä, sillä sen rannoilla ei ole maihinnousupaikkaa.
Mutta maaliskuussa 1906 saimme don Pedro da Silvalta kirjelmän, jossa ehdotettiin yhteistä neuvottelukokousta kahden pienen, mutta kiusallisen aluekysymyksen ratkaisemiseksi. Kirjelmä päättyi merkitykselliseen pykälään, jonka voitte itse lukea.
'Hallitukseni tarkoitus ei ole', kuului se, 'käsitellä mitään
muita asioita kuin niitä, jotka olen hahmotellut Teidän
Ylhäisyydellenne. Erikoisesti haluan viitata Portugalin
kiistämättömiin oikeuksiin Ile de Desolationiin nähden, jotka
on tälle maalle taattu Leipzigin sopimuksessa.'Vastasin heti, kosketellen kirjeen pääsisältöä ja käsitellen sen loppupykälää, josta lausuin (teidän olisi parasta lukea täydellinen teksti sinikirjan liitteestä numero viisi):
'Hänen Majesteettinsa hallitus pitää arvossa Teidän Ylhäisyytenne
pyrkimystä saada aikaan kumpaakin maata tyydyttävä sopimus
edellämainituista asioista, mutta pyytää saada kiinnittää Teidän
Ylhäisyytenne huomiota pieneen erehdykseen Ile de Desolationia
koskevassa kohdassa. Hänen Majesteettinsa hallitus ei voi löytää
Leipzigin sopimuksesta eikä tämän sopimuksen edellä tapahtuneesta
noottienvaihdosta ainoatakaan mainintaa kyseessäolevan saaren
omistuksesta. Olen tietoinen siitä, että sopimuksen sanoilla,
jotka ovat otaksuttavasti muistissanne ja jotka kuuluvat:
"mantere ja saaret eteläpuolella leveysastetta 9° 5' 5", ei ole
mitään merkitystä tähän saareen nähden, joka luovutettiin
Isolle-Britannialle Tsai-Langin sopimuksessa vuonna 1864.'Senjälkeen ei Portugalin hallitukselta saapunut minulle minkäänlaisia tiedonantoja, lukuunottamatta lyhyttä ilmoitusta kirjelmäni vastaanotosta. Se on, ei kohta senjälkeen. Noin viikkoa myöhemmin kukistui silloinen hallitus, ja senhor Diaz muodosti ministeristön. Hänen astuttuaan hallitukseen saimme Portugalin ulkoministeriöltä kirjelmän, joka koski pääasiallisesti väkijuomaliikettä Portugalin Itä-Afrikassa. Kun se tuli aikaisemmin saapuneen nootin jälkeen, oli sen loppu omituinen. Sen jälkeen kun kirjeessä oli ensin selostettu hallituksen yrityksiä estää väkijuomain kauppaamista alkuasukkaiden keskuudessa, jatkui se:
'Hallitukseni on vakuutettu siitä, ettei ole tarpeellista
huomauttaa Teidän Ylhäisyydellenne niistä vaikeuksista, joita
esiintyy niin laajalla maa-alueella kuin meidän Itä-Afrikkamme on.
Onneksi ei meitä odota sellainen tehtävä, kun piakkoin alamme
asuttaa Ile de Gamaa, joka, kuten Teidän Ylhäisyytenne tuntee,
on Portugalin omistama saari Atlantin eteläosassa ja tunnetaan
tavallisesti nimellä Ile de Desolation. Tällä saarella, jonka
Portugali valtasi vuonna 1783, on luonnonmuodostamat suojamuurit
laitonta liikennettä vastaan, ja hallitukseni on varma siitä,
että Teidän Ylhäisyytenne myötätuntoisesti tarkkaa meidän
ponnistuksiamme tämän hiipivän pahan torjumiseksi tässä
siirtomaassa.'Vastasin heti, lausuen julki hallitukseni myötätunnon kaikkia pyrkimyksiä kohtaan, joihin portugalilaiset ryhtyivät tämän turmiollisen liikenteen tukahduttamiseksi, ja päätin kirjeeni:
'Hänen Majesteettinsa hallitus tahtoo vakuuttaa Teidän
Ylhäisyydellenne ystävällistä mielenkiintoaan uutta
asutussuunnitelmaanne kohtaan, vaikka se onkin tällä hetkellä
kykenemätön saamaan selvää mainitsemanne saaren tarkasta
asemasta. Ainoa "Ile de Desolation", josta meillä on mitään
vihiä, sijaitsee 20° 5' 5" eteläistä leveyttä ja 37° 15' 4"
itäistä pituutta ja on, kuten Teidän Ylhäisyytenne tietää,
brittiläinen alue, joka taattiin Englannille Tsai-Langin
sopimuksessa ja johon nähden tämän maan omistusoikeutta ei
ole pantu kiistanalaiseksi.'Pyytäisin teitä tutustumaan sinikirjasta seuraavien kirjeiden täydelliseen sanamuotoon; ne lähetti meille terveydenhoidon ministeri senhor Pinto Seulo. Ne saapuivat meille Lissabonista ja aloittivat uuden kysymyksen erillään kaikista aikaisemmista nooteista.
Kuten näkyy, koskettelee kirjelmä unitaudin raivoamista päiväntasaajan seuduilla Afrikassa, eritoten Angolassa, ja siinä lausutaan muun muassa:
'Katsoen siihen, että näyttää mahdottomalta tehokkaasti eristää
potilaita ja hankkia heille ilmaston ja paikan muutosta, mikä
tieteen mukaan on välttämätön tämän vitsauksen menestykselliseksi
vastustamiseksi, on hallitukseni päättänyt inhimillisyyden nimessä
järjestää koeparantolan Atlantin eteläosassa olevalle alueelleen,
nimittäin Ile de Gamalle (jota tavallisesti nimitetään Ile de
Desolationiksi). Teidän Ylhäisyytenne tiedossa on, että tämän
saaren löysi peloton tutkimusretkeilijä De Gama matkallaan
Etelä-Afrikkaan, ja se on siitä alkaen ollut osana Portugalin
valtion alueista. Hallitukseni on varma siitä, että se
epäitsekkäissä pyrkimyksissään edistää trypanosomiasis-taudin
alkusyiden tutkimista ja sen hoitoa saa osakseen lämmintä
tukea ja sydämellistä myötätuntoa Teidän Ylhäisyytenne
hallituksen taholta.'Tähän minä vastasin, liittäen mukaan unitaudintutkimista varten asetetun brittiläisen komitean selostuksen samoin kuin kaikki tästä asiasta saatavissa olevat tiedot:
'Todistukseksi Hänen Majesteettinsa hallituksen halusta',
kirjoitin, 'auttaa Teidän Ylhäisyyttänne hyväätarkoittavassa ja
epäitsekkäässä työssänne ihmiskunnan hyväksi on minulla kunnia
eri kuoressa lähettää Teille tämän kirjelmän alareunassa luetellut
julkaisut. Hänen Majesteettinsa hallituksella ei tällä hetkellä ole
tarkkaa tietoa Teidän Ylhäisyytenne mainitseman suunnitellun
parantolan asemapaikasta, mutta se otaksuu, että sen täytyy sijaita
Jaavan tahi Teidän Ylhäisyytenne hallituksen australialaisten tai
polynesialaisten alueiden läheisyydessä. Ainoa Atlantin eteläosassa
oleva senniminen saari, josta Hänen Majesteettinsa hallituksella on
mitään tietoa, on Ile de Desolation, joka sijaitsee 20° 5' 5"
eteläistä leveyttä ja 37° 15' 4" läntistä pituutta ja on
brittiläinen alue; se on taattu Isolle-Britannialle Tsai-Langin ja
useissa muissa sopimuksissa, joiden luetteleminen, siitä olen
varma, on tarpeeton, koska Ison-Britannian vaatimukset ovat
kiistämättömät.'Saatuani tämän kolmannen kirjelmän aloin hankkia tietoja tästä saaresta sekä mahdollisista poikkeuksellisista seikoista, jotka voisivat selittää saarta kohtaan äskettäin heränneen mielenkiinnon.
Jonkun aikaa minun virastoni ponnistukset pysyivät tuloksettomina, vaikka niiden tukena olivatkin Scotland Yardin ulkoasiain osastoon kuuluvan herra Christopher Angelin uutterat tiedustelut, mutta kuukautta myöhemmin sain viimemainitulta herrasmieheltä raportin, jossa hän kertoi, että saarelle oli sijoittunut joukkue uudisasukkaita, että sieltä kaivettiin kultaa laajassa mittakaavassa ja että tätä metallia vietiin saarelta säännöllisesti suurin määrin Rio de Janeiron kautta. Vielä hän kertoi, että uudisasukkaat olivat kansallisuudeltaan brittiläisiä ja amerikkalaisia.
Saatavissa olevat numerotiedot eivät tuntuneet luotettavilta, mutta sikäli kuin meille on ilmoitettu ovat kullan vientimäärät olleet:
1903 .............. 2,000 unssia
1904 .............. 16,000 "
1905 .............. 200,000 "Eräs alkuasukas, joka oli ollut saarella työssä ja karannut saarelaisten laivasta, kertoi siellä olevan yli seitsemänkymmentä miestä ja kaksi valkoihoista naista; saarella oli muka kauniita rakennuksia, ja valkoiset miehet palvoivat omituista jumalaa, joka oli hevosenmuotoinen.
Saatuamme nämä vaikkakin tosin niukat tiedot pidimme yhdessä siirtomaaviraston virkamiesten kanssa neuvottelun, jossa päätettiin toimituttaa saarella geologinen tarkastus ja saattaa siellä voimaan samanlainen kultalaki, jollainen on Transvaalissa. Sillä välin lähetettiin saarelle sikäläisen seurueen johtajalle osoitettu kirje, jossa häneltä pyydettiin selostusta hänen kaivostensa laajuudesta ja asemista, maasta nostettujen kultapitoisten malmien sekä saarelta viedyn puhtaan kullan määrästä.
Myöskin lähetettiin hänelle tiedonanto, jossa häntä kehoitettiin keskeyttämään työskentelynsä, kunnes sinne määrättäisiin kultakaivosten valvoja ja hallitus muodollisesti julistaisi Ile de Desolationin kultakentäksi.
Tämä kirje ja tiedonanto sähkötettiin Etelä-Afrikan käskynhaltijalle, joka sai ohjeet, että ne oli lähetettävä saarelle risteilijällä. Siihen aikaan ei meillä ollut vihiä siitä, että Portugali oli vedonnut kolmiliiton myötätuntoon ja tukeen.
Sotalaiva Fox lähti senmukaisesti matkaan Simonin lahdelta.
Kapteenin selostus on sinikirjassa numero viisi. Ilmoituksensa mukaan hän saapui saaren luokse seitsemäntenä päivänä ja tapasi siellä pienen höyryaluksen, joka oli ankkuroinut aivan rantaan. Hän kertoi, että työ oli täydessä käynnissä ja savu ja koneiden höyry näkyivät selvästi jonkun matkan päähän saarelta. Hän hämmästyi nähdessään siellä olevat nostovivut ja erinomaisen hinausjärjestelmän.
Ihmisistä ei näkynyt merkkiäkään muualla kuin aluksella, ja hän meni sinne; siellä hänet otti vastaan laivuri, jonka nimi oli Hackitt ja joka ilmoitti hänelle, että seurueen johtaja mielihyvin puhelisi hänen kanssaan. Ällistyksekseen hän sai huomata, että laivan ja rannan välillä oli puhelinyhteys, joten hän voi aloittaa neuvottelut etsimänsä miehen kanssa. Tatham, sillä se, kuten hän sitten kuuli, oli miehen nimi, oli erittäin kohtelias ja pyysi häntä nousemaan kalliolle.
Kapteeni Mainward suostui siihen, ja hänet hinattiin kallion harjalle yhdessä ensimmäisen luutnanttinsa kanssa. Häntä vastassa oli Tatham vaimoineen, jota upseeri kuvaili perin viehättäväksi naiseksi, ja hän jätti tiedonannon ja hallituksen kirjelmän. Kapteeni Mainwardia oli kummastuttanut saarelaisten puuhien edistyminen sekä heidän harvinainen ja ihmeteltävä uutteruutensa.
Oli jo ehtinyt kasvaa pieni kaupungintapainen; puiden reunustamat kadut, sähkölanka-pylväät ja rouhimakoneiden kaukainen jyske herättivät sellaisen vaikutelman, että tämä paikka oli maailman teollisuuskeskuksia. Haastattelunsa tuloksena sai kapteeni Mainward seuraavana päivänä kirjelmän vietäväksi Etelä-Afrikan käskynhaltijalle; tämä kirjelmä on valkoisessa vihossa, joka sittemmin esitettiin parlamentille.
Tathamin kirje oli oikeastaan kotoiselle hallitukselle osoitettu julistus, jossa hän vakuutti, että hänellä oli oikeus suorittaa kaivostöitä Tatham-saarella ilman rajoituksia, verotusta ja hallituksen valvontaa.
Useilta kohdiltaan tämä asiakirja tuntui perin sopimattomalta käsiteltävään asiaan nähden, kuten esimerkiksi hänen kiihkeät syytöksensä Downing Streetin virkahallintoa ja 'lyhytjärkistä sekaantumista' vastaan. Käskynhaltija lähetti vastauksen hänen majesteettinsa hallitukselle, ja ulkoministeriö suunnitteli parhaillaan toimenpiteitä määräystensä toteuttamiseksi pakkokeinoilla, kun saapui kuuluisa toukokuun 19 päivän nootti. Sen lähettäjiä olivat Saksa, Portugali, Italia ja Itävalta yhteisesti, ja se oli siksi tärkeä ja vakava, että ministerineuvosto kutsuttiin sitä käsittelemään.
Sen jätti ulkoasiain ministeriön yli-valtiosihteerille Saksan lähettiläs, ja sen olivat allekirjoittaneet heidän ylhäisyytensä Saksan, Italian, Portugalin ja Itävallan ministerit. Sen täydellinen teksti on nykyisin julkisesti tunnettu; siinä vaadittiin jyrkästi, että amerikkalaiset uudisasukkaat häädettäisiin saarelta ja kutsuttaisiin koolle eurooppalainen konferenssi määrittelemään saaren omistuskysymystä.
Tähän lähetettiin vastaus, jossa asetuttiin samalle kannalle, jolla hallituksemme oli siihenkin asti ollut, ja toistettiin, että tämän maan oli mahdotonta suostua sellaiseen konferenssiin, koska meidän oikeutemme ovat täysin riidattomat ja eittämättömät. Se seikka, huomautettiin vastauksessa, että saarelta oli löydetty kultaa, ei vaikuttanut millään tavoin hallituksen päätökseen säilyttää Atlantin eteläosissa status quo.
Senjohdosta että hänen majesteettinsa hallitus oli salaisesti saanut hälyttäviä tietoja, pantiin toukokuun 23 päivänä erityinen Etelä-Atlantin pikalaivue sotakuntoon, ja ensimmäiselle ja toiselle armeijakunnalle annettiin määräys olla valmiina asetettaviksi liikekannalle.
Toukokuun 27 päivänä tapahtui Pariisissa Ranskan tasavallan presidentin aloitteesta ajatustenvaihto, jossa päätettiin ehdottaa sekakomitean asettamista. Tämän komitean tehtävänä olisi:
1. Tutkia Ison-Britannian ja Portugalin vaatimuksia.
2. Laatia 'Yleinen akti', joka sisältäisi kaikki
hyväksytyt päätökset.
3. Arvioida saaren nykyiselle haltijalle suoritettavan korvauksen
suuruus sen tapauksen varalta, että hänet häädetään.Iso-Britannia antoi kokeeksi suostumuksensa tällaisen komitean muodostamiseen, sitoutuen hyväksymään sen lausunnot ehdottomana perustana, jos komitean jäsenet tekevät niistä päätöksen yksimielisesti. Ehdotus, että komitean tulisi kokoontua itse paikalla, joko saarella tahi jollakin sotalaivalla, josta asianomaiset sopisivat, hyväksyttiin.
Hänen majesteettinsa hallituksesta oli mieluista, että tämä konferenssi, johon yleisön mielenkiinto niin suuresti keskittyisi ja jonka keskustelujen johdosta pantaisiin yhtä mittaa liikkeelle niin paljon hurjia ja perusteettomia huhuja, pidettiin kaukana. Tyyni aika, joka välttämättä seuraisi komitean katoamista Etelä-Atlantin saavuttamattomille lakeuksille, julkisen kannunvalannan tukahtuminen ja se seikka, etteivät sanomalehtikirjeenvaihtajat voisi lyödä hälytysrumpua pelkkien aprikointien perusteella, kaikki se sai meidät hyväksymään konferenssin pidettäväksi keskellä valtamerta.
Yhtyneet laivueet lähtivät liikkeelle heinäkuun 21 päivänä. Niihin kuului:
Iso-Britannia. Saksa.
Sutlej Mecklenburg.
Bacchante. Fürst Bismarck.
King Alfred. Prinz Heinrich.
Essex.
Ranska. Portugali.
Condé. Vasco da Gama.
Gloire. Don Carlos I.Tahtoisin vielä mainita, että kun olin saanut tiedon, jonka mukaan Tatham oli Amerikan kansalainen, toimitettiin myöskin Yhdysvaltain hallitukselle kehoitus lähettää edustajansa, mutta se hylättiin sillä perusteella, että Yhdysvaltain sotalaivan saapuminen saattaisi aiheuttaa selkkauksia.
Amerikka oli nähtävästi maailman ainoa maa, joka ei esittänyt vaatimuksia Ile de Desolationiin.
Komitean jäsenet on lueteltu sinikirjan viidennessä liitteessä; samoin on siellä selostus sen neuvotteluista. Laivueiden retkeä on hyvin usein väärin nimitetty 'mielenosoitukseksi', mutta sellainen väitös on perusteeton ja järjetön. Hänen majesteettinsa hallituksella ei ollut vähintäkään aikomusta toimeenpanna laivastoparaatia kapteeni Tathamia vastaan; siihen ei sillä hetkellä ollut minkäänlaista aihetta, ja varmaa on, että jos hallitus olisi mitenkään halunnut ryhtyä toimenpiteisiin häntä vastaan, niin se ei olisi pyrkinyt yhteistoimintaan muiden suurvaltojen kanssa.
Hallitus ei arvannut edeltäpäin niitä seurauksia, jotka koituivat laivaston kokoontumisesta Tatham-saaren luokse, eikä sillä ollut valtaa estää asioiden kehitystä eikä kykyä nähdä niitä edeltäpäin."
XV.
Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).
Ryhdyn jälleen kehittämään sotakirjeenvaihtajan kertomuksen
katkennutta lankaa. Herra Callus valaisi minulle muutamia
puolia Euroopan tilanteesta ja ilmoitti minulle, että Eurooppa
oli niin likellä yleissotaa kuin se todennäköisesti voisi olla.
Hän myöskin väittää, ettei Tatham, puhtaasti isänmaallisista
syistä, milloinkaan vedonnut siihen, että hän oli Amerikan
kansalainen. Hän ei halunnut rasittaa synnyinmaataan omilla
huolillaan.Ennen Englannista lähtöään Tatham kirjoitti minulle, pyytäen minua laittautumaan kosketuksiin Kongon hallituksen kanssa ja kehoittamaan mainittua hallitusta määräämään Pealon hinnan sekä ilmoittamaan siitä Timesissä.
Vielä hän pyysi minua pitämään silmällä lehdestä tätä ilmoitusta ja lähettämään leikkeleen tai leikkeleet hänelle mahdollisimman pian. Hänen suunnitelmiensa mukaan olisi Scoutina (Pealo) Rio de Janeirossa seuraavan vuoden huhtikuun viimeisellä viikolla, ja hän toivoi minun tulevan sinne, jos se suinkin sopisi.
Tätä kutsua en voinut noudattaa, mikä olikin onni, sillä Scoutina saapui Rioon vasta kuusi kuukautta myöhemmin kuin Tatham oli aikonut. Se toi mukanaan neljätoistatuhatta unssia kultaa ja pitkän kirjelmän Tathamilta. Siinä oli melkoinen annos liikaa puhetaitoa ja liian vähän tietoja minun mielestäni, mutta sain siitä tietää, että Tatham oli tuottanut saarelle kolmesataa mustaa työmiestä, että rouhimot toimivat, kaupunkia rakennettiin, hiilivarat olivat tyydyttävän runsaat ja Evangeline Smith oli jatkuvan kiitollisuuden aihe.
Viime kesäkuussa, jolloin Tatham-saaren selkkaus oli pahimmillaan, sain seuraavan sanoman. Se oli osoitettu minulle New Yorkiin:
"Langattomalla Rioon höyrylaiva Scoutinalta. Tulkaa Scoutinaa
vastaan Rioon heinäkuun kolmantena. Ratkaisevan tärkeää. – Ned."Kolme päivää senjälkeen kun olin saanut tämän sanoman matkustin Rioon, nousin Scoutinaan (joka nyt oli Plaza Reina) ja lähdin Tatham-saarta kohti, jossa jouduin näkemään Ned Tathamin maineensa kukkuloilla ja hänen suunnitelmansa huippukohdassaan ja sain ihailla Evangeline Smithiä, joka oli kotoisin Upper Mayfair Streetiltä, mutta joka tällähaavaa oli maailman rauhan ratkaisija.
Saavuin Rioon kesäkuun viimeisenä ja olin Scoutinalla heinäkuun kolmantena päivänä. Laivan päällikkönä oli Hackitt, mutta tämä Hackitt oli toisenlainen kuin se murheellinen ja raskasmielinen mies, jonka olin nähnyt Loandan edustalla tuona muistettavana päivänä.
Scoutina oli varustettu loistavammin kuin milloinkaan ennen koko monivaiheisen olemassaolonsa aikana. Jonkun verran ylpeillen kertoi Hackitt minulle, että Tatham oli täydelleen suorittanut velkansa Kongon hallitukselle sekä maksanut kaikki laskunsa Loandan kauppiaille ja että laiva oli perin pohjin korjattu ja siihen sovitettu uudet koneet.
Tähän asti oli Scoutinassa tekemiäni matkoja aina suosinut erikoisen kaunis ilma, mutta tällä kertaa jouduimme pahalle kohdalle; kokonaisen viikon kiikuimme yhtä mittaa ankarassa aallokossa ja muutteeksi saimme tiukkaa tuulta. Emme olleet juuri pahoillamme päästessämme Tatham-saarta ympäröiviin tyyniin vesiin ja yhä iloisemmiksi kävimme, kun Tatham-saaren tasainen harja kohosi näköpiirin yläpuolelle.
Yhä lähemmäksi saarta tulimme, kunnes saatoin erottaa Tathamin hinauslaitteiden vipuvarret, jotka törröttivät kuin kaksi ohutta puikkoa vaarallisen likellä kallion reunaa.
Hackitt nosti merkkilipun – se ei ollut menneiden päivien vanhoja riekaleita, vaan uudenuutukainen lippu – ja kohta senjälkeen näkyi valkoinen savuntuprahdus kukkulalla ja kuului kajahtava pamahdus.
Ensimmäisen ja viimeisen kerran eläissäni otettiin minut vastaan seitsemällä tervehdyslaukauksella!
Tatham vähensi piparikakun imelyyttä selittämällä, että "tykinlaukaukset" olivat vain dynamiittipanoksia, sillä hänen ampumatarpeitaan säästettiin visusti.
Hän oli entinen Tatham, ei hitustakaan vanhentunut, vain hieman siistimmin puettu kuin se mies, jonka olin menneinä aikoina tuntenut, ja hänen poskillaan oli merkkejä säännöllisestä parranajosta.
"Tulkaa katsomaan Evangeline Smithiä!" hän kehoitti. "Hän on kokoustalossa."
Kokoustalo oli kivinen rakennus puolitiessä Roosevelt-selänteelle, ja sinne, tasalakiselle kukkulalle, oli Tatham myöskin perustanut kaupunkinsa.
"Meillä on tietysti myöskin lääkäri", kehaisi Tatham sivuuttaessamme valkean huvimajan, joka oli kokonaan varjoisten köynnöskasvien peitossa ja jonka otsikossa oli isoin kirjaimin "Sairaala."
"Löysin hänet poikieni joukosta ja lähetin hänet Englantiin laittamaan valtakirjansa kuntoon. Juuri tällä hetkellä meillä ei ole ainoatakaan sairasta", lisäsi hän valittaen, "mutta kenties – halloo, tuollahan Evangeline onkin!"
Hän tuli kädet ojossa meitä vastaan.
Hän näytti viehättävämmältä kuin koskaan ennen leveälierisine hellehattuineen ja kävelypukuineen, joka teki hänet puuhaisan näköiseksi.
Se oli nautintorikas päivä. Kävin katsomassa meijerilaitosta,
karjatarhaa ja Fallier-alppien rinteillä paimennettavia lampaita.
Tarkastelin kirkon perustuksia ja seisoin kunnioittavan hurmaannuksen
vallassa nähdessäni ison dynamokoneen voima-asemalla. Pistäydyin
rouhimossa, jonka melu huumasi korvia. Laskeuduin kaivausaukkoon numero
yksi ja vilkaisin käytäviin. ("Sata miljoonaa tonnia kultamalmia
näkyvissä", selitti Tatham.) Osoitin kunnioitustani Partiotaistelijan,
Portland-palkinnon ihmeellisimmän voittajan, tallin edustalla ja
ihailin asianmukaisesti sen pilttuun kohdalle kiinnitettyä taottua
kultalevyä, johon oli kaiverrettu luettelo sen voitoista – myöskin
Windsorin tasoituskilpailu oli mainittu.Kiipesin kukkulalle ja näin valonheittäjäkoneiston; se päivä oli tosiaan elämäni riemuisimpia ja rasittavimpia. Tatham aikoi vielä viedä minut katsomaan linnoituksia, mutta minä panin vastaan.
Siinä kannatti minua Evangeline.
"Ethän ole kutsunut herra Callusia äitiä katsomaan", hän huomautti moittivasti.
Olin unohtanut rouva Smithin olemassaolon. Kun häntä lainkaan ajattelin – ja keinuvassa laivassa ajattelee ihminen kaikkia ja kaikkea – muistin vain, että hän oli vävynsä varojen turvissa siirtynyt lähemmäksi kadun Mayfairin puolista päätä.
"Äitiänne?" sanoin kummastuneena.
"Leski-valtiatarta", oikaisi Tatham vakavasti.
Luulin, että hän laski leikkiä, sillä Evangeline Smithin huulet värähtivät, vaikka tuskin huomattavasti. Panin merkille hänen kasvojensa pienimmätkin tunnevivahdukset, sillä voin tuskin hetkeksikään siirtää katsettani hänestä. Hän oli kehittynyt tavattomasti. Hän oli aina ollut loistava kaunotar, mutta nyt hänessä oli se jumalaisuuden tuntu, jonka vain rakkaus voi antaa naiselle.
Tässä ainakin, ajattelin, oli kaksi ehdottomasti ja täydellisesti onnellista ihmistä. Jumalan kiitos, minun ei ole myöhemminkään tarvinnut tarkistaa tätä arvosteluani, sillä Tatham ja Evangeline Smith olivat ihannepari.
Mutta Tatham oli peräti tosissaan puhuessaan leskivaltiattaresta. Hänen mielestään oli rouva Smithillä kunnia-asema, jonka hohteesta hänkin pääsi osalliseksi.
Evangelinen äidistä oli, kuten sittemmin havaitsin, tullut saaren leskikuningatar. Hän oli ottanut tämän arvonimen vastaan samassa hengessä kuin se oli hänelle tarjottukin.
Vähän matkan päähän kukkulan rinteelle, Tathamin kodin ja pienen kaupungin välille, oli hänelle rakennettu "palatsi", ja siellä hän asusti tyytyväisenä ja herttaisena. Menin Tathamin ja Evangeline Smithin seurassa hänen luokseen vierailulle, ja hän otti minut perin ystävällisesti vastaan.
Ent. rouva Smithin kohtaaminen tällä tavoin saattoi minut epävakaiseksi. Hän "meititteli" minua, kunnes pääni meni sekaisin. Hän oli lopullisesti kotiutunut tähän elämäänsä eikä olisi luullakseni suostunut vaihtamaan sitä mihinkään muuhun.
"Äiti ihan rakastaa tätä", virkkoi Evangeline Smith nauraen, kun kiipesimme kukkulanrinnettä myöten Tathamin asunnolle; "ja tuntuu niin hyvältä, kun on joku sellainen kuin hän katseltavana; se herättää niin varman, niin arvokkaan tunnelman."
"Hän määrää saarellamme lait ja vakiintuneet tavat", selitti Tatham vakavasti. "Hän on vaikuttava tekijä."
Oli niin paljon sanottavaa ja tehtävää, niin paljon kerrottavaa ja kuultavaa, että päivä kallistui iltaan niin nopeasti, että melkein olisi voinut nähdä auringon vauhdin taivaalla. Panin merkille, että Tatham oli oppinut seurustelutapoja, sillä hän käänsi aina itsepintaisesti puheen minuun. Mutta minulla ei kuitenkaan ollut paljoa puhumista. Kerroin hänelle Madridin pommiräjähdyksen sisäiset syyt ja selitin, miksi suuriruhtinas Bossarow oli niin kiireellisesti poistunut Venäjältä. Annoin hänelle kilpa-ajoista kaikki uutiset, jotka olin haalinut kokoon Englannissa viettämälläni lyhyellä ajalla, ja ammensin varastoni kuiviin.
Nyt minulla oli aikaa tarkkailla Evangeline Smithiä ja hämmästyin kelpo lailla, kun huomasin, että hän kumosi hänestä sommittelemani teorian. Olin odottanut tapaavani hänet Tatham and Co:n liikkeen toimeenpanevana johtajana. Olin pitänyt varmana, että hänessä kehittyisi hallitseva henki, jonka olin epäillyt hänessä piilevän odottamassa vain tilaisuutta päästäkseen puhkeamaan.
Mutta siinä tuli mieluinen pettymys. Olin odottanut hänen esiintyvän ylimielisenä saaren asioista puhuttaessa, ikäänkuin tahtoisi kaikkeen huomauttaa: "Niin kyllä, mutta teidän täällä olonne jälkeen on tapahtunut paljon muutoksia." Mutta hän päinvastoin sijoittikin minut samalle tasolle miehensä kanssa, kohdellen minua henkilönä, joka tunsi kaikki saaren salaisuudet.
Eräs seikka, jonka Tatham kertoi, oli minusta erikoisen mielenkiintoinen. Hänellä oli muka pari kaksivuotista sälköä, jotka "osasivat liikkua", ja kun kaikki oli saatu kuntoon, aikoi hän ottaa loman ja lähteä Englantiin, ottaen juoksijansa mukaansa. Hän oli ilmoittanut toisen niistä vuoden 1908 Derbyä varten. Hän näytti minulle Plantin valokuvaa nimittäen tätä, kuvaavasti liioitellen, "aikakautemme suurimmaksi hevosmieheksi."
Oli jo lähes puoliyö, kun pääsimme käsiksi kohtauksemme vakavaan puoleen. Silloin hän kertoi minulle Foxin käynnistä ja näytti saamaansa kirjelmää.
Puhuessaan hallituksen toimenpiteistä, Tatham, joka harvoin sadatteli, vannoi, että hänet saa periä hitto, ennenkuin hän suostuu luovuttamaan työnsä, yritteliäisyytensä, kaukonäköisyytensä ja yleisen kyvykkyytensä hedelmiä millekään hallitukselle tai hallituksen suosikeille. Hän oli muka valmis maksamaan melkoisen rahamäärän vuosittain valtakunnan rahastoon, ja hän selitti olevansa taipuvainen lahjoittamaan Britannialle sotalaivan (kuitenkin sillä ehdolla, hän lisäsi, että sen nimeksi pantaisiin Evangeline Tatham), mutta hän ei sallisi minkäänlaista sekaantumista oikeuksiinsa. Hän oli valmis selvittämään asiansa oikeudessa ja esittämään sen ylähuoneelle, ajaen itse omaa asiaansa (mikä seikka melkein olisi riittänyt tasoittamaan kaikki moiseen mahdollisuuteen liittyvät pahat puolet), mutta hän ei aikonut nöyrästi alistua siihen, että saaren johto riistettäisiin häneltä ja siirrettäisiin vastuuttomille virkamiehille, jotka antaisivat Euroopan ja siirtomaiden hylkyainesten tulvata "tähän meidän kauniiseen maahamme."
Tällöin ei Tathamilla vielä ollut aavistustakaan suurvaltojen toimenpiteistä, mikä herätti yleistä huomiota minun lähtiessäni Amerikasta, ja minä saatoin luoda hänen tulevaisuudentoiveisiinsa uutta valoa, joka ei ollut liian ruusuhohteinen.
"Mitä!" äkäili Tatham, astellen pitkin arkihuoneensa lattiaa. "Mitä! Saksa, Portugali, Itävalta – kuuleppa sitä! – Kuinka voi Englanti sietää sellaista? – Missä ovat sen laivat, sen entinen ylpeys, sen arkuus kaikkea sekaantumista kohtaan?"
Tähän suuntaan hän kiivaili, kunnes siunattu Evangeline käänsi keskustelun jotakuinkin järkevään uomaan. Tässä esiintyi uusi Evangeline – hän oli kehittynyt siitä Evangelinesta, joka Smithin perheen aamiaispöydässä saattoi pohtia niin maailmaamullistavia ja järjestelmääjärkyttäviä seikkoja kuin on tilin ylittäminen.
"Rakas", hän keskeytti Tathamin hellästi, "olemmehan moittineet hallitusta siitä, että se on sekaantunut meidän asioihimme; olisi epäjohdonmukaista nyt syyttää siitä, ettei se ole sekaantunut sen enempää kuin se on tehnyt. Kuulkaamme toki ensiksi, mitä on tehty ja mitä suurvallat aikovat tehdä."
Annoin senvuoksi heille kaikki tiedot, mitä minulla oli, lisäten täydennykseksi Journal do Brazilissa julkaistun sähkösanoman, joka saattoi tietoni viime päivien tasalle. Evangeline Smith vaipui syviin mietteihin.
"On ilmeistä", hän päätteli, "ettei Englannin hallitus odota tämän komitean saavuttavan minkäänlaista ratkaisua, ja se on suostunut tähän outoon järjestelyyn vain tuottaakseen sotaiselle mielialalle luonnollisen kuoleman. Komiteaan nähden ei meillä niin ollen ole mitään pelkäämistä.
"Siitä tulee kuolleena syntynyt, kuten kaikki eurooppalaiset konferenssit ovat – ainoa seikka, mitä meidän on pelättävä, on se, että suurvallat yksimielisesti tunnustavat Englannin yliherruuden, ja minusta tuntuu, että jutussa on sellainen tekijä, jota ne eivät ole ottaneet huomioon – joka todennäköisesti muuttaa koko tilanteen.
"Herra de Costa on vaarallisempi kuin olemme luulleetkaan", lisäsi hän miettivästi.
Seuraavana aamuna kutsui Tatham miehensä koolle, ja minusta oli mielenkiintoista nähdä, kuinka he olivat hajautuneet eri asemiinsa – olin vähällä sanoa halpoihin asemiinsa – menettämättä vähimmässäkään määrin neuvotteluoikeuttaan tai osallisuuttaan Tathamin yritykseen.
Lammaspaimenet ja karjanhoitajat olivat samassa asemassa kuin kaivosten johtajat ja tohtori; tallimies, jonka tehtävänä oli hevosten hoitaminen, lausui ajatuksensa yhtä vapaasti kuin Evangeline Smith, malmisuonten etsijä, sähköteknikko, varastonhoitaja tai muonamestari – he olivat "Tathamin miehiä." Heidät oli sijoitettu niille paikoille, joille he erikoistietojensa nojalla parhaiten soveltuivat, mutta he olivat suuressa yrityksessä samanlaisia osakkaita kuin Tathamkin.
Tatham mainitsi saattaneensa voimaan yhteiskunnallisen tasa-arvon periaatteen "äärimmäisten saavutusten pohjalla". Oivalsin hänen pääpiirteittäin tarkoittavan sillä sitä, että jokaisen miehen oli tehtävä työtä, mihin hän oli soveltuvin, parhaan kykynsä mukaan.
Hänestä, selitti hän, ei merkinnyt mitään se seikka, että "tieto" eräissä tapauksissa edellytti korkeata tieteellistä sivistystä, toisissa taas luudan käyttelemisen kätevyyttä. Niin kauan kun lakaisija kykeni käsittelemään työkaluaan kelvollisemmin kuin kemisti ja niin kauan kun kemisti osasi käyttää koeputkiaan edukkaammin kuin lakaisija olisi kyennyt, oli Tatham tyytyväinen.
Tatham piti heille hänen pitämäkseen lyhyen puheen. Hän selosti tilannetta selvästi, ja joskin hän viipyi pitkänlaisesti "rappeutuneiden kansojen tunnottomassa ryöstönhimossa", oli se asianhaaroihin katsoen anteeksiannettavaa.
Kokous päättyi siihen, että hyväksyttiin luottamuslause Tathamille ja Evangeline Smithille.
Minun ei tarvinne sanoa, että tämä merkillinen nainen oli saapuvilla koko keskustelun ajan.
Näiden tapahtumien ja laivaston saapumisen välillä jatkui työ tavalliseen tapaansa, ja minulla oli tilaisuus tutkia saarta. Tatham vei minut katsomaan varustuksia. "Olen järjestänyt kaksitykkisen patterin Evangeline-ylänteelle", hän sanoi, selittäen sitten, että Wilhelmsberg oli muutettu tämännimiseksi. "Nelituumaisella tykillä voin valvoa Alphonso-lahtea ja Nicholas-huipulla on kaksitykkinen patteri." Lisäksi hankitut tykit hän oli ostanut erään eteläamerikkalaisen tasavallan sotaministeriltä.
Elokuun 17 päivän iltapuolella ilmoitti Kap Sydneylle sijoitettu tähystäjä puhelimitse, että näkyvissä oli laivasto.
Nousimme heti kukkulalle katsomaan sotalaivojen saapumista. Ne kohosivat näköpiiriin kaksinkertaisena viivana, Gloire ja Condé etunenässä, paksun, mustan savupilven verhoamina. Tähystyspaikallemme kuului merkkitorvien ääniä, ja näimme nopsajalkaisten miesten juoksevan asemapaikoilleen.
Nähtävästi ei tulokkailla ollut aikomustakaan astua maihin, sillä he eivät merkeillä eivätkä muullakaan tavoin osoittaneet halua tutustua meihin. Tatham oli odottanut heidän tulevan viralliselle käynnille ja käskenyt erikoisesti sitä varten panna "hissihäkkiin" matot ja pukeutunut muodikkaimpaan pukuunsa heidän tarkastuksensa varalta.
On vaikea arvostella, kuinka paljon tämä pieni laivaston osoittama epäkohteliaisuus maksoi Euroopalle tai mitä olisi saattanut olla seurauksena, jos valtioiden edustajat olisivat olleet tilanteen tasalla ja kohdelleet Tathamia ystävällisesti. Sensijaan ei laivoista näytetty minkäänlaista merkkiä, paitsi että ne sinä ja seuraavana yönä suuntasivat valonheittäjänsä saarta kohti – mitä tekoa Tatham piti suurena loukkauksena.
Kaukoputkillamme saatoimme nähdä komitean työssään. Se istui Essexin peräkannella, telttakatoksen varjossa. Siellä oli pöytä, jonka ääressä istui viisi miestä, ja toisia pöytiä, joilla oli korkeina kasoina asiakirjoja, karttoja ja kirjoja.
Siellä oli vielä puolitusinaa sellaisia pikku miehiä, jotka kumartelivat yhtä mittaa.
Siellä oli upseereja, vahtisotilaita ja sihteerejä ja kokonainen laivasto höyrypursia kuljettamassa tärkeännäköisiä herroja, joilla oli salkku kainalossa.
Komitea istui kuusi päivää, ennenkuin Tathamia lähetettiin noutamaan. Ja silloinkin teki komitea itsensä syypääksi rikolliseen tahdittomuuteen, sillä kuriirin mukana saapuivat ne kaksi ihmistä, joita Tatham halveksi ja vihasi enemmän kuin ketään muuta koko mailmassa.
Seisoimme kallion harjalla pienen, soman hissin vierellä, odottaen häkin saapumista. Saapuvilla oli vain Tatham, Evangeline ja minä sekä ne kaksi miestä, joiden hoidossa hinauslaitteet olivat. Häkki pysähtyi pienen lavan kohdalle, ja siitä astui kolme henkilöä.
Ensimmäisenä tuli näkyviin portugalilainen upseeri. Hän silmäili ympärilleen hävyttömän ja arvostelevan näköisenä, alkaen vaistomaisesti kiertää viiksiään, kun hänen katseensa osui Evangeline Smithiin.
Mutta upseeriin me tuskin vilkaisimmekaan. Hänen jälessään tulleet kaksi miestä olivat äärettömän paljon mielenkiintoisempia. Ensimmäinen oli de Costa vanhempi, moitteettoman valkeassa puvussa.
Viimeisenä tuli hänen poikansa, hieman arkaillen. Hän ei ollut se loistava, itsetietoinen nuorukainen, jonka olimme tunteneet Englannissa, vaan riutunut mies, joka näytti äkkiä vanhentuneen.
Minä uskon, että hän rakasti Evangeline Smithiä; uskon, että hän oli melkein kylliksi suurisieluinen ollakseen valmis mitä jaloimpiin uhrauksiin Evangelinen tähden. Mutta isän tahto hallitsi häntä.
Hän astui häkistä vastahakoisesti, ikäänkuin hän olisi paljoa mieluummin ollut missä muualla tahansa, ja tuijotti koko ajan maahan, nostamatta kertaakaan katsettaan menettämäänsä naiseen.
Rinnassani sykähti säälin tunne häntä kohtaan.
Entä Evangeline? Epäilemättä valtasi hänet vielä haikeampi sääli, sillä hän oli nainen, ja naisen tunteisiin tällaiset seikat vaikuttavat.
"Tässä on Tatham", lausui de Costa.
Hän virnisti pahanilkisesti kookkaalle ystävälleni.
"Oletteko syytteenalainen mies?" kysyi upseeri.
Hän puhui englannin kieltä perin kehnosti, mistä syystä Tatham otaksuttavasti antoi hänelle anteeksi loukkaavasti valitut sanat.
"Luulenpa, kapteeni Tatham, että voimme kirjoittaa sanan 'Loppu' mielenkiintoiseen elämäkertaanne", ilkkui vanhus myrkyllisesti.
Hänen vihansa voitti hänen varovaisuutensa tällä voitonriemuisella hetkellä. "Puolirotuinen, niinhän te muistaakseni nimititte minua."
Hän heilautti kättään ankkurissa oleviin laivoihin päin.
"Tuolla on riittävästi rotuväkeä tuhoamaan teidät, ystäväni. Saatte nähdä kauniit rakennuksenne minun hallussani. Minun saareni!" riemuitsi hän haltioissaan. "Tahtoisitteko nähdä konsession? Voin näyttää sen teille."
Hän kopeloi taskujaan, mutta minä olen varma, ettei sitä ollut siellä. Hänen sanansa saivat hänen vuosikausia tukahdutettuna olleen raivonsa pursuamaan hillittömänä tulvana.
"Te amerikkalainen varas!" sähisi hän ja pudisti hyvin rohkeasti nyrkkiään Tathamin nenän edessä. "Minä häädätän teidät tältä saarelta kimpsuinenne kampsuinenne! Toimitan teidät vankilaan, kuuletteko? Teidät ja vaimonne myös!"
Portugalilainen upseeri ojensi kättään, sanoen nopeasti jotakin omalla kielellään, jota minä en ymmärrä.
"Te tulette heti toimikunnan puheille", jatkoi upseeri Tathamille. "Mitä tulee ystävääni, niin te ette saa loukkautua hänen sanoistaan, sillä olettehan tehnyt hänelle suuren vääryyden."
"Minä tulen", vastasi Tatham hampaittensa välitse, "ja toimikuntanne vielä toivoo, ettei se olisi lähettänyt minua kutsumaan."
Mutta samassa tapahtui yllättävä keskeytys. Evangeline Smith astui hitaasti eteenpäin. "Minä lähden", hän sanoi; "mieheni ei tarvitse mennä sinne."
Upseeri kohautti olkapäitään.
"Toimikunta haluaa tietoja", hän virkkoi huolettomasti, "ja vähä sillä on väliä, hyvä ystävännekö tulee vai tekö itse lähdette."
Mutta Tatham kauhistui. Luullakseni oli hänet vallannut sellainen kuvitelma, että toimikunnalla on pahoja aikeita Evangelineen nähden, että koko juttu oli vain vehkeilyä, jonka kautta Evangeline saataisiin vihollisten käsiin.
"Minä en sitä salli!" hän pamautti. "Minä en luota noihin ihmisiin!"
"Minuun voitte luottaa", kuului nyreä ääni. Ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana nosti nuori de Costa katseensa maasta ja puhui. Tatham silmäili häntä kauan ja vakavasti. "Kyllä, minä luotan teihin", hän sanoi tyynesti.
Nuori de Costa punehtui. Se näytti tekevän hänestä miehen – tuo Tathamin sana.
Sovittiin – nuoren de Costan ehdotuksesta – että minä seuraisin Evangeline Smithiä.
Ennenkuin lähdimme saarelta, veti Tatham minut syrjään ja puheli kaikenlaisista hurjista ja mahdottomista otaksumista, sujauttaen lopuksi taskuuni revolverin ja käskien minun ampua jokaisen miehen, joka kävisi käsiksi Evangelineen.
Huomautin hänelle, että me joutuisimme brittiläiselle laivalle ja että kaikki pelko oli aivan järjetöntä. Meninpä vielä niinkin pitkälle – suokoon taivas sen minulle anteeksi – että puhuin sentimentaalisesti lipun suomasta pyhitetystä suojeluksesta, ja tämä viimeinen perusteluni rauhoitti hänet.
En helposti unohda sitä peittämätöntä ällistystä, joka kuvastui toimikunnan vakavien jäsenten kasvoista, kun upseeri opasti Evangelinen kokoukseen.
Sitten kehkeytyi seuraava kuulustelu;
Puheenjohtaja: "Puhutteko ranskaa, madam?"
Evangeline Smith: "Kyllä, monsieur."
Puheenjohtaja: "Puhutteko ja ymmärrättekö sitä kylliksi hyvin voidaksenne vastata kysymyksiini?"
Evangeline Smith: "Kyllä, monsieur."
Puheenjohtaja: "Haluamme tiedustaa teiltä, kuinka kauan olette asuneet tällä saarella."
Evangeline: "Kolme vuotta."
Puheenjohtaja: "Oletteko millään tavoin tämän uudisasutuksen päämiehen sukulainen?"
Evangeline: "Olen hänen vaimonsa."
Puheenjohtaja: "Minä te tai teidän miehenne pidätte tätä saarta – tarkoitan, minkä valtion alusmaana?"
Evangeline: "Englannin."
Puheenjohtaja: "Vaikuttiko tämä usko millään tavoin, joko suoranaisesti tai välillisesti, tänne siirtymiseenne?"
Evangeline: "Ei, muistaakseni emme vähääkään ajatelleet, mille valtiolle saari kuuluu."
Puheenjohtaja: "Saitteko Englannin ulkoministeriöltä virallisen suostumuksen tai ilmoititteko mainitulle ministeriölle aikeistanne?"
Evangeline: "Emme."
Puheenjohtaja: "Jos kävisi tarpeelliseksi – puhumme tästä vain olettamuksena – vain kuvitellen, että sattuisi tilanne, jolloin olisi määrättävä teille korvaus, jos esimerkiksi teidät häädettäisiin, niin mihin valtioon vetoaisitte?"
Evangeline: "Isoon-Britanniaan luonnollisesti."
Puheenjohtaja: "Saadaksenne maksun?"
Evangeline: "Ei välttämättömästi, mutta tukea vaatimuksillemme."
Puheenjohtaja: "Siksikö, että pidätte saarta englantilaisena?"
Evangeline: "Ei, vaan siksi, että pidän itseäni Englannin alamaisena."
Mieleeni johtui väkisinkin, että monet Evangelinelle tehdyistä kysymyksistä olivat äärimmäisen turhanpäiväisiä, mutta silloin en vielä tiennyt mitään konferenssissa lausutusta viittauksesta, että Tatham muka oli Englannin hallituksen salainen asiamies ja että hänen valtauksensa oli osana ovelassa suunnitelmassa, jonka tarkoituksena oli turvata Englannin omistusoikeus saareen. Samanlaatuisia kysymyksiä tehtiin hyvin paljon, mutta vihdoin Evangelinelle sanottiin, että hän sai poistua.
Mutta hän ei lähtenyt. Hän tiedusti, sallittaisiinko hänen puhua konferenssille, ja kun hänelle myönnettiin lupa, niin hän alkoi. Hänen puheensa oli monessa suhteessa huomiota ansaitseva. Hänen ranskankielensä oli virheetöntä, hänen esitystapansa ja tyylinsä viimeisteltyä; hän ei ainoatakaan kertaa jäänyt empimään löytääkseen oikean sanan tai sanakuvan.
Hän aloitti selostamalla yksityiskohtaisesti niitä olosuhteita, joiden vallitessa kapteeni Tatham oli vallannut saaren. Hän kuvasi sitä ihanteellisuutta, joka oli innostanut häntä tässä yrityksessä, ja viittasi, vaikka hieman epäviisaasti, tulevaisuuden mahdollisuuksiin.
"Valtauksemme kansainväliseen puoleen nähden", hän jatkoi, "emme ole suuresti vaivanneet päätämme. Puhtaasti akateemiset väittelyt siveellisestä oikeudesta ovat vähämerkityksisiä meidän tosiasiallisiin saavutuksiimme verrattuina."
Vielä hän käsitteli niitä oloja, joissa eri siirtomaat olivat joutuneet Euroopan suurvaltojen haltuun; jotkut valloituksen, toiset oston kautta, toiset taas yksinkertaisesti siten, että ne oli löydetty ja asutettu.
Oli eräitä määrättyjä ohjeita, eräitä ennakkotapauksia, joihin suurvallat voisivat nojata käsitellessään Tatham-saaren asiaa.
"Mutta" – hän piti pienen pysähdyksen lausuttuaan sanan mais – "tässä tapauksessa on kysymyksessä maa, joka kaikissa suhteissa on erikoislaatuinen. Sillä on luonnolliset turvalaitteet, jotka ovat valloittamattomat, sen luonnonrikkaudet ovat arvaamattomat. Se ei ainoastaan tuota ruokavaroja väestönsä tarpeiksi, vaan se antaa myöskin välineen, jolla sen väestö voi hankkia kaikki mitä siltä puuttuu, se antaa – kultaa. Ei mikään muu maa ole saanut luonnolta niin suotuisia olemassaolon ehtoja kuin Tatham-saari. Muistaen tämän, tuon esiin yhteiskuntamme ajatuksen lausuessani, että minkä päätöksen toimikunta tehneekään, on ja täytyy olla olennaista, että hyväksytty ratkaisu on sopusoinnussa Tatham-saaren väestön mielipiteiden kanssa."
Kun hän lopetti puheensa, ei kukaan virkkanut mitään; kaikki olivat mykistyneet.
Evangeline Smith oli tosiaan pudottanut pommin tämän seurueen keskelle.
Komitean englantilainen jäsen sir Wilfrid Fexley sai ensimmäisenä puheenlahjansa takaisin.
"Hyvä rouva", hän sanoi englanninkielellä, "te ette kykene vastustamaan koko Eurooppaa."
Evangeline Smith nosti kulmakarvojaan.
"Mitä on Eurooppa? Maakappale noin seitsemäntuhannen meripenikulman päässä. Euroopan tuomio ei liikuta meitä, Tatham-saaren muurit eivät sorru, jos Eurooppa puhaltaa torveaan."
"Tuo on liian naurettavaa", murahti sir Wilfrid äreästi. "On sellaisiakin laitoksia kuin laivastoja –"
"Ei koskaan ole rakennettu sellaista laivaa, joka voisi menestyksellisesti pommittaa Tatham-saarta", vastasi Evangeline rauhallisesti. "Teillä ei ole sellaista tykkiä, ei ikinä ole ollut sellaista tykkiä, jonka ammukset osuisivat meihin."
Nuori de Costa odotti portailla saattaakseen meidät pois. Hän ei aikonut palata saarelle; vene oli saapunut noutamaan häntä portugalilaiselle sotalaivalle. Hän ojensi ujosti kätensä Evangeline Smithille epävarmana siitä, ottaisiko tämä sen vastaan. Mutta Evangeline tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi.
"Hyvästi, herra de Costa", hän sanoi vienosti. "Minusta tuntuu, ettette huolehdi itsestänne niin paljon kuin teidän pitäisi."
De Costa pudisti päätään. "Minulla on kaikki hyvin", hän vastasi käheästi.
Hän laski irti Evangelinen käden, pyörähti äkkiä ympäri ja meni isänsä luokse, joka seisoi taampana laivan upseerien ja toimikunnan sihteerien seurassa.
Palatessamme saarelle pienessä moottoripurressa, jonka Tatham oli ostanut Englannista, lausui Evangeline arvelevansa, että hän oli antanut toimikunnalle ajattelemisen aihetta.
Tatham laskeutui hissihäkissä häntä vastaan, ja silloin näin Tathamissa ensi kerran mielenliikutuksen merkkejä. Hän sulki Evangelinen syliinsä (minä olin siitä enemmän hämilläni kuin liikutettu) ja ylisti häntä maailman parhaaksi naiseksi. Sinä iltana pidettiin toinen neuvottelukokous. Sitä kesti täsmälleen viisi minuuttia – sen ajan päättyessä se oli asianmukaisesti perustettu parlamentti – Tatham-saaren tasavallan ensimmäinen eduskunnan istunto.
En muista nähneeni Tathamia milloinkaan aivan niin totisena kuin sinä historiallisena iltana, kun hän heitti sotakintaan maailmalle ja julisti itsensä ja saarensa riippumattomaksi.
Ei kuulunut ainoatakaan vastustavaa ääntä, kun hän esitti uuden tasavallan yksinkertaiset perustuslait, jotka oli kirjoitettu viivoitetulle paperiarkille ja joiden kirjoittajaksi voi käsialasta päättäen erehdystä pelkäämättä väittää Evangelinea. Ei yksikään ääni keskeyttänyt häntä, kun hän alkoi hillitysti, äänen vavahdellessa voimakkaista tunteista, lukea:
"Täten säädetään –",
ja lopetti:
"Tatham-saaren tasavallan presidentin käskystä:
Evangeline Smith-Tatham,
sihteeri."Koko se yö käytettiin suurvaltojen edustajille lähetettävien jäljennösten valmistamiseen. Evangeline, joka istui kirjoituskoneen ääressä – konekirjoitustaito oli hänen viimeinen saavutuksensa – oli väsymätön. Hänen vikkelät sormensa hyppivät näppäimistöllä, hänen heleä naurunsa kajahteli koko yön. Tatham valmisti meille teetä. Minäkään en ollut joutilaana, sillä Tathamin pyynnöstä sepitin kansallishymniä! Niin oudolta kuin se kuulostaneekin, se oli minun tehtäväni, ja melkeinpä imartelen itseäni, että hymnissä, joka alkoi:
"Me meren väki nousemme
niin kohtaloa vastaan", –oli joitakuita todella hienoja säkeitä.
Seuraavana aamuna valtuutettiin Hackitt viemään tiedonantoamme.
Hänen palattuaan saarelle ankkuroitiin Scoutina Tathamin määräyksestä lujasti sekä keulasta että perästä ja jätettiin ilman miehistöä; häkki hinattiin kallion laelle ja nostovivut laskettiin alas. Olimme nostaneet pois sillan, joka yhdisti meidät maailmaan.
"Nyt!" komensi Tatham.
Roosevelt-selänteellä oli lipputanko, ja sitä kohti Tatham ojensi kättään.
Samassa vedettiin tankoon lippu, joka hulmusi tuulessa.
Se oli smaragdinvihreä lippu, jossa oli neljäkymmentä hopeatähteä ja kirsikanpunainen reunus. Se oli uuden tasavallan lippu.
Tunsin sen.
Se oli se loimi, jonka Tatham oli ostanut Partiotaistelijalle juhlatilaisuuksia varten, mutta jota hän minun hartaitten esityksieni johdosta ei ollut käyttänyt.
Siitä, mitä tämän jälkeen Essexillä tapahtui, ei minulla ole tarkkoja tietoja. Minulle on myöhemmin kerrottu, että Englannin edustajaa kiihkeästi vaadittiin hyökkäämään saaren kimppuun ja jättämään Tatham toimikunnan käsiin, mutta että hän ei siihen suostunut – mikä oli häneltä perin viisaasti, sillä yhtä helppoa oli hyökkäyksellä vallata saaren jyrkät seinämät kuin taivaan kansi. Englantilainen amiraali kieltäytyi lisäksi ryhtymästä mihinkään rankaisutoimenpiteisiin, huomauttaen, ettei hän ollut saanut määräystä sekaantua saarelaisten asioihin.
Kutsuttiin koolle sotaneuvottelu, joka hajaantui yleisessä hämmingissä.
Sitten varmaankin menetti portugalilaisen laivan komentaja malttinsa. Missä määrin vastuu lankesi de Costalle, sitä emme saa koskaan tietää. Laiva nosti ankkurinsa, siirtyi syrjään laivastosta, ja alkoi ampua ankkurissa olevaa Scoutinaa. Ensimmäinen ammus putosi veteen liian lähelle, toinen repi Scoutinan savupiipun ja komentosillan, kolmatta ei ehditty laukaista.
Sillä äkkiä tuprahti Kipling-poukaman kohdalla olevalla kalliolla sienimäinen savupilvi ilmaan, ja kuului kuin ukkosenjyrähdys, kun Tathamin neljätuumainen tykki pamahti.
Portugalilainen alus kellahti kallelleen ja alkoi upota perä edellä.
Seisoin jyrkänteellä laivan hitaasti painuessa ja kuulin viereltäni huokauksen. Kalmankalpeana seisoi siinä Evangeline, tuijottaen tuhoon tuomittuun alukseen.
"Poika-raukka – poika-raukka", hän valitti heltyneenä; ja minä arvasin, että laivalla olisi yksi mies kuollut iloisin mielin, jos hän olisi tiennyt.
Kuulin hälytyspuhalluksen ja pillin kimeitä ääniä.
Brittiläiset laivat kääntyivät poispäin, kun niiden ankkurit kohosivat, ja valkopukuisia olentoja hyöri tykkien ympärillä. Sitten nostettiin Essexillä sarja lippuja.
"Lakkauttakaa ampuminen; teitä vastaan hyökättiin ilman määräystä."
Tatham vastasi: "Olen lakkauttanut ampumisen."
Vähän myöhemmin näkyi toinen merkki.
"Suostutteko kohtaamaan valtojen edustajia?"
Tatham vastasi lyhyesti: "En."
Miehet seisoivat tykkien ääressä valmiina koko sen päivän ja yön. Tatham tarkasti jokea ja ilmoitti, että sitä tietä oli mahdoton päästä saarelle. Varovaisuuden vuoksi hän kuitenkin sijoitti luolaan vahdin, antaen määräyksen räjäyttää vaaran sattuessa rikki koko tunnelin silläkin uhalla, että maa joutuisi tulvan valtaan.
Mutta laivasto ei hyökännyt. Pidettiin uusia neuvotteluja, ja neljä päivää portugalilaisen laivan uppoamisen jälkeen nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät merelle.
Kolmeen kuukauteen ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Meillä ei ollut aavistusta siitä, mitä Euroopassa tapahtui, emmekä siitä mitään välittäneetkään. Saarella jatkui työskentely. Vain rouhimoiden yötä päivää kestävä jymy häiritsi rauhaisan maamme hiljaisuutta. Marraskuun kolmantena päivänä ilmoitti tähystäjä, että näkyvissä oli sotalaiva. Se oli valkea risteilijä, ja kaukoputkella näin, että sen mastonhuipussa liehui valkoinen viiri.
"Se on brittiläinen", selitti Tatham, ja myöhemmin hän tunsi sen Foxiksi.
Tultuaan noin puolen penikulman päähän rannasta alus antoi merkin:
"Voiko kapteeni nousta maihin?"
Vastasimme: "Kyllä", ja häkki laskettiin alas.
Kapteeni Mainward saapui höyrypurressaan.
Hän pudisti Tathamin ja minun kättäni ja oli hyvin kohtelias Evangeline Smithille.
"Kotimaassa on teidän tähtenne ollut hemmetinmoinen hälinä", hän kertoi onniteltuaan Tathamia kaupungin kukoistavan ulkonäön johdosta, "ja minulla on teille kirje ulkoministeriöltä. Tunnen sen sisällön ja haluaisin keskustella siitä kanssanne. Luultavasti ette tahdo enää paljoa kauempaa olla tänne teljettyinä."
Tatham ei tahtonut. Tiedän, että jotkut hänen miehistään halusivat päästä ulkomaailmaan etsimään itselleen vaimoa jakamaan kanssaan tätä uutta elämää, ja Evangeline Smith toivoi erittäin hartaasti, että saataisiin naisväkeä tähän yhteiskuntaan.
"Kysymys on siitä", sanoi kapteeni Mainward, "suostutteko te tasavaltaisuudestanne huolimatta tai oikeammin sen lisäksi tunnustamaan Ison-Britannian yliherruuden."
"Tiedustatteko sitä tosissanne?" kysyi Tatham.
"Kyllä", vakuutti laivan päällikkö.
"Suostumme", vastasi Tatham, ja hänen vaimonsa nyökkäsi.
"Se on hyvä. Suostutteko", jatkoi upseeri, "suorittamaan vuotuisen maksun Ison-Britannian valtakunnanrahastoon?"
"Suostumme", vastasi Tatham.
Virkkamatta sanaakaan ojensi upseeri kirjeen Tathamille.
"Odotan vastaustanne laivallani."
Hän ei ottanut vastaan pyyntöämme, että hän nauttisi puolista seurassamme.
Puolessa tunnissa oli eduskunta saatu koolle, ja kirje esitettiin sille.
Yleispiirteissään sen sisältö oli upseerin sanojen mukainen.
Vastauksen alkeellinen luonnos luettiin eduskunnalle ja hyväksyttiin. Hackitt valittiin sanansaattajaksi.
Näimme pienen moottoriveneemme kaartavan puoliympyrässä laivan kupeelle ja kapteenin ottavan hänet vastaan upseeriensa ympäröimänä. Muutamien minuuttien kuluttua –
"Katsokaa!" huudahti Evangeline Smith.
Pieni pallo lennähti risteilijän mastonhuippuun.
Sekuntia myöhemmin –
"Pang!" pamahti Foxin tykki, ja pallo särkyi.
Tuulessa hulmusi vihreä, valkotähtinen lippu.
"Pang!" kajahti toinen laukaus.
Brittiläinen risteilijä tervehti lippuamme, ja silloin tiesin, että Tatham-saaren tasavalta oli virallisesti tunnustettu.