[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2sT8mALvDNSY7DVG-c7R2UU93dKrDb5NzolfMkPLOys":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1797,"Nelistävän kullan saari","Wallace, Edgar",1875,1932,"1797-wallace-edgar-nelistavan-kullan-saari","1797__Wallace_Edgar__Nelistävän_kullan_saari",null,"romaani",[],[],"fi",1909,1923,37594,260186,true,[],[],[],"Seikkailuromaani kertoo kekseliäästä kapteeni Tathamista, joka perustaa kultakaivosyhtiön kaukaiselle saarelle. Eri todistajien lausuntojen kautta etenevä tarina kuvaa yrityshankkeeseen liittyvää vehkeilyä, ihmiskohtaloita ja hevosurheilun maailmaa.","Edgar Wallacen 'Nelistävän kullan saari' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1797. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NELISTÄVÄN KULLAN SAARI\n\nKirj.\n\nEdgar Wallace\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\nAlkuperäinen nimi: The Island of Galloping Gold\n\n\nMatkaromaaneja 2.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkuhistoria\n    I. Ensimmäinen todistaja esiintyy:\n       Kapteeni Walter Ford,, laivastosta\n   II. Toinen todistaja esiintyy: Ernest George Stuckey\n  III. Kolmas todistaja esiintyy: William C. Hackitt\n   IV. Kolmas todistaja esiintyy: William C. Hackitt (jatkoa)\n    V. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus\n   VI. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)\n  VII. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)\n VIII. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)\n   IX. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)\n    X. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)\n   XI. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)\n  XII. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)\n XIII. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)\n  XIV. Viides todistaja esiintyy: Sir George Calliper\n   XV. Neljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa)\n\n\n\n\nALKUHISTORIA\n\n\nEdward G. Tatham syntyi Virginian valtiossa Pohjois-Amerikan\nYhdysvalloissa. Koko maailma tietää sen nyt. Springvillessä, Va., on\nihmisiä, jotka väittävät muistavansa hänet, kun hän lapsena istui\nCrubbs-vanhuksen myymälän edustalla ja pyöritteli paljaita varpaitaan\ntomussa. He kuvaavat hänet pellavatukkaiseksi pojaksi, jolla oli\npitkät, totiset kasvot ja jonka siniset silmät katsoivat toista ihmistä\nperin tutkivasti, ikäänkuin tämä olisi ollut joku uudenlaatuinen\nhyönteinen. Hän kuuluu myöskin olleen puhelias jo niinä varhaisina\naikoina, hänellä oli ollut ihmeellisen tarkka pää muistamaan\nyksityiskohtia, ja hänet oli muiden kanssa tasa-arvoisena jäsenenä\nhyväksytty keskusteluseuraan, joka oli joka päivä koolla Crubbsin\nluona.\n\nTämän kertoi minulle vanhempi herra Crubbs itse, mutta minä varoitin\nhallitusta uskomasta hänen juttujaan liian vakavasti, koska Crubbs,\nmikäli olen saanut tietää, on piintynyt muistelija ja olisi pikku\nhyvityksestä valmis tarinoimaan henkilökohtaisia muistelmia Abraham\nLincolnista tai Yrjö Washingtonista.\n\nSpringvillestä saatujen niukkojen tietojen mukaan Edward Garfield\nTatham syntyi huhtikuun 1 päivänä 1873; hänen isänsä oli Clark Thomas\nTatham ja äitinsä tyttönimi Georgina Mary Daly. Vanhemmat olivat\nsaapuneet itävaltioista -- Tatham vanhempi oli hevoskauppias -- ja\nviipyivät Springvillessä kylliksi kauan, että tämä kaupunki sai kunnian\ntulla syntymäpaikaksi lapselle, josta myöhemmin oli tuleva\neurooppalaisen sodan aihe (vähällä), mutta palasivat sitten itään.\n\nIsä kuoli Baltimoressa vuonna '81, äiti Troyssa, N.Y., vuonna '84, ja\nEdward G. Tathamia, sikäli kuin olen voinut todeta, kasvatti Michael\nJoseph Daly, jolla oli pelihuone itäisessä etukaupungissa. Dalysta tuli\nmaistraatin jäsen, ja hän oli otaksuttavasti hyvä mies, sillä hän kuoli\nverrattain nuorena. Kuinka kävi hänen sisarenpojalleen (sillä sellainen\nsukulainen oli Edward Tatham), se on enemmän arvailua kuin\nhistoriallisesti varmaa kertomusta.\n\nKahdentoista ikäisenä hän matkusti Atlantin poikki, majoittuen eräiden\nhuonomaineisten sukulaisten luokse, joiden hellään hoivaan Mikko-eno\noli kuolinvuoteellaan hänet määrännyt, ja asui erään kadun varrella\nhyvin likellä Dublinin Rotunda-aukiota.\n\nOlen saanut selville, että hänet tuomittiin kahden shillingin kuuden\npennyn sakkoihin sanomalehtien myynnistä kadulla. Sehän ei ole mikään\nrikkomus, mutta häntä syytettiin siitä, \"että hän oli lokakuun 8\npäivänä tahallisesti sulkenut kuningattaren valtatien, nimittäin\nSackville-kadun ja että hän, kun konstaapeli Patrick O'Leary oli häntä\nvaroittanut, oli käyttänyt loukkaavaa ja herjaavaa puhetapaa\naikomuksessa rikkoa Hänen Majesteettinsa rauhan, ja että hän vielä oli\nahdistanut ja pahoinpidellyt erästä nelitoistavuotiasta kiertävää\nsanomalehtikauppiasta Patrick Moriartya lyömällä häntä kasvoihin.\"\n\nEräästä senaikuisesta sanomalehtinidoksesta olen lukenut selostuksen\nsiitä häiriöstä, joka aiheutui nuoren Tathamin ensi kertaa joutuessa\nristiriitaan toiselle kuuluvan edun kanssa -- sillä Patrick Moriartyllä\noli yksinoikeus myydä Freemans Journalia mainitussa piirissä, ja hän\npahastui tungettelijan ilmestymisestä.\n\nSanomalehtien myyminen Dublinissa ei ollut nuoren Tathamin vahva puoli;\nkolmea kuukautta myöhemmin hän oli Lontoossa. Hän oli rikkonut välinsä\nsukulaistensa kanssa -- mahdollisesti, oikeastaan otaksuttavasti,\nolivat viimemainitut tehneet aloitteen.\n\nHänen poika-aikaisesta elämästään Lontoossa tiedetään vain vähän. Työtä\nhän teki, se on varmaa. Mutta samassa toimessa hän ei koskaan pysynyt\nkauempaa kuin kaksi tai kolme kuukautta. Tiedän hänen toimineen\nkirjapainossa, suutarintöissä ja maidonmyyjänä. Häntä nähtävästi kalvoi\nrauhattomuuden henki, joka teki kaiken yksitoikkoisen työskentelyn\ntuskalliseksi. \"Aina hän hylkäsi entisen ja koetti jotakin uutta\npuuhaa\", sanoi eräs luotettava todistaja. Joka tapauksessa hän kävi\niltakoulua. Siellä hän, suorittamalla viikoittain muutamia\nkuparikolikoita, sai täydellisen alkusivistyksen. Hänelle annettiin\nkäytännöllisen kemian palkinto, jonka arvo oli paljoa suurempi kuin\nhänen vuotuinen koulumaksunsa. Eräs hänen historiallinen\nainekirjoituksensa julkaistiin koulun kuukausilehdessä. Hän oli\nnopeaoppinen, tavattoman vilkas, \"ja\", kertoi eräs opettaja, joka\nmuisti hänet, \"hänellä oli kerrassaan harvinainen mielikuvitus.\"\n\n\"Aina hän janosi tietoa\", selitti opettaja. \"Hän ahmi oppia kuten karhu\nhunajakakkuja. Hän nielaisi heti jokaisen palasen, joka hänelle\nheitettiin. Ja jos ravintoa annettiin liian hitaasti, niin hän ojensi\nkäpälän, jonka kynnet olivat kysymysmerkkejä.\"\n\nVuonna '89 Tatham katosi. En ole voinut löytää pienintäkään jälkeä, en\nsaada vähäisintäkään vihiä hänen matkoistaan. Oma luuloni on, että hän\nliittyi Englannin armeijaan, mutta sille arvelulle en ole saanut\nollenkaan tukea. Tatham itse ei puhu siitä mitään, ja koska tämä\najanjakso ei mielestäni ole erikoisen tärkeä kertomukseni\nkokonaisuuteen nähden, en ole kovinkaan innokkaasti toimittanut siitä\ntiedusteluja.\n\nNiiden tapahtumien jälkeen, joiden johdosta laivastomme koottiin\nAtlantin eteläosaan ja Edward G. Tathamin nimi oli jokaisen miehen,\nnaisen ja lapsen huulilla koko sivistyneessä maailmassa, kutsuttiin\nminut Washingtoniin presidentin puheille.\n\nMinut opastettiin hänen yksityiseen työhuoneeseensa, ja hän puristi\nkättäni lämpimästi.\n\n\"Olipa hyvä, että tulitte.\" Presidentin kasvoilla oli hänen tavallinen\nleveä hymynsä. \"Halusin tavata teitä osittain virallisista, osittain\ntunnesyistä.\"\n\nHän asteli edestakaisin huoneessa kädet työnnettyinä syvälle\nhousuntaskuihin.\n\n\"Tunnette Etelä-Atlantin tapahtumat\", jatkoi hän. \"Tiedätte, että\nsiellä on presidentti Tathamin tähden ollut selkkaus, joka nyt on\nonnellisesti sivuutettu, ja lienette selvillä joistakuista sen syistä.\"\n\nMinä nyökkäsin. Asia oli yleisesti tunnettu.\n\n\"Englannin hallituksella on ollut salainen valiokunta\", jatkoi\npresidentti; \"se on istunut kolme viikkoa penkomassa selkkauksen syitä\nja syntyjä, eikä tuloksia ikinä julkaista.\"\n\nNyökkäsin taaskin. \"Asiassa on hyvin vähän selvitettävää\", sanoin;\n\"tiedämme, että Tatham --\"\n\n\"Te ette tiedä mitään\", keskeytti hän. \"Tunnetteko Evangeline Smithin?\nTunnetteko sanomalehti-kirjeenvaihtaja Calluksen? Tunnetteko insinööri\nHackittin?\" Hän naputti edessään olevaa pöytää ja puhui punniten\nsanojaan. \"Tunnetteko Partiolaisen?\"\n\nOlin ymmällä. \"Partiolaisen, herra presidentti?\"\n\n\"Se on kilpahevonen\", selitti hän, nauttien hämmingistäni, \"ja tämä\nkilpahevonen on koko pulman ydin -- vaikka harvat ovat sitä tienneet ja\nharvat tietävät nytkään.\"\n\nHän aukaisi kirjoituspöytänsä laatikon, otti sieltä ison kuoren ja veti\nsiitä esille joukon paperiarkkeja.\n\n\"Tässä on jutun luuranko\", hän sanoi. \"Olen hankkinut nämä tiedot -- hm\n-- diplomaattisia teitä. Nyt pyytäisin teitä matkustamaan Eurooppaan ja\nmuovaamaan näiden luiden ympärille ruumiin. Saatte luettelon\nhenkilöistä, jotka antavat teille tietoja. -- Englannin hallitus ei\npane tiellenne esteitä, kun sillä taholla vain tiedetään, että tunnette\ntodistajat. Tatham oli tämän maan kansalainen -- olisi vieläkin, jollei\nhän olisi itse ryhtynyt säätämään lakeja -- hän joutui ristiriitaan\nEuroopan kanssa ja voitti. Menkää tiedustamaan ja kertokaa meille,\nkuinka hän menetteli -- hyvästi ja hauskaa matkaa!\"\n\nSiinä syy, minkävuoksi tulin kirjoittaneeksi kummallisimman kirjan,\nmitä koskaan on kirjoitettu. Siinä kirjassa olisi ainehistoa hyvään\nromaaniin, jos joku minua lahjakkaampi viitsisi ottaa sen\nkäsiteltäväkseen. Ja tämän kertomuksen sirpaleet, joka nyt ensi kertaa\nesitetään Englannin ja Amerikan yleisölle, on koottu kummallisista\npaikoista.\n\nSillä minun saapuessani Englantiin olivat useat tämän draaman\npäähenkilöistä hajallaan siellä täällä. Stuckeyta haastattelin Wormwood\nScrubsin vankilassa, sotakirjeenvaihtajan sain nuuskituksi käsiini\npienestä Cadizin kahvilasta Etelä-Espanjassa, sir James Calliperin\nlöysin Skotlannista, ja onneksi oli hänellä matkassaan sinikirjat,\njotka olivat tarpeelliset valaisemaan hänen kertomaansa osaa.\nKohdatakseni kapteeni Fordin matkustin Siperian halki -- hänen laivansa\noli Kiinan asemavesillä -- ja Hackittin tapasin kaikkein viimeiseksi\nRio de Janeirossa.\n\nKaikki nämä todistajat olivat välttämättömiä. Heiltä saamani,\ntoisistaan riippumattomat kertomukset muodostavat yhdessä täydellisen\nselostuksen ihmeellisimmästä seikkailusta, mihin kukaan ihminen\nmilloinkaan on ryhtynyt.\n\nKongon hallituksen antamaa esitystä tapahtumista en ole julkaissut. Se\non ilmeisesti puolueellinen. Brysselissä pidettiin Tathamia tavallisena\nvarkaana, vaikka hän antoi runsaan korvauksen.\n\nSommitellessani kertomusta kokoon en esitä todistajien lausuntoja siinä\njärjestyksessä, jossa ne sain, vaan sellaisessa, että kertomus jatkuu\nkatkeamatta.\n\n\n\n\nI.\n\nEnsimmäinen todistaja esiintyy: Kapteeni Walter Ford,, laivastosta\n\n\n    Kapteeni Walter Ford, kuninkaallisesta laivastosta, Pyhän Mikaelin\n    ja Pyhän Yrjön ritari, joka komensi ensimmäisen luokan risteilijää\n    _Ontariota_, ottanut vastaan laivassaan Hongkongin edustalla ja\n    oli hieman jäykkä sekä vastahakoinen antamaan minulle haluamiani\n    tietoja. Onneksi kirje, jonka Lontoossa oleva lähettiläämme hankki\n    minulle Englannin amiraalikunnalta, poisti häneltä kaiken pelon,\n    että hän mahdollisesti rikkoisi virallisten salaisuuksien asetusta,\n    ja hän kertoi minulle kaikki, mitä hänellä oli kertomista,\n    ytimekkäästi ja suppeasti.\n\n\"Olin joitakuita vuosia tutkimuslaiva Charterin komentajana\", aloitti\nkapteeni Ford, \"ja tunnen hyvin sen saaren, josta nyt käytetään nimeä\nTatham-saari. Sikäli kuin muistan on sen tarkka asema 20° 5' 5\"\neteläistä leveyttä ja 37° 15' 4\" läntistä pituutta. Viimeksi kävin\nsiellä lokakuussa 1897 suorittamassa syvyysmittauksia saaren\npohjoispuolella. Mereltä katsottuna saari näyttää asumattomalta,\noikeastaan pelkältä tavattoman isolta, karulta kalliolta, joka kohoaa\nvedestä äkkijyrkkänä. Sen muoto muistutti minusta summatonta jäävuorta.\nSaari oli niin jylhän näköinen, että vasta pitkien suostuttelujen\njälkeen ja sitkeästi vastusteltuani taivuin ylimmän upseerini\nehdotuksesta siihen, että koetettaisiin laskea maihin ja tutkia saaren\nsisäosia.\n\nSaari on kuudentoista kilometrin pituinen ja leveimmältä kohdaltaan\nlähes kolmentoista kilometrin levyinen.\n\nLopullinen sysäys, joka sai minut suorittamaan täydellisen ja tarkan\ntutkimuksen, oli alusta ohjaavan upseerin, luutnantti A.S.W. Sandersin\nhuomio. Se osoitti, että oli olemassa maanalainen joki, joka nähtävästi\nlaski saaren länsirantaan Merkkiylänteeksi nimittämämme kallion\njuurelle. Niillä tutkimusretkeilijöillä, joita silloin tällöin oli\nsaapunut saaren läheisyyteen, ei ollut ollut aavistustakaan siitä, että\nraikasta vettä oli saatavissa, ja juuri sen vuoksi ei Ison-Britannian\nyliherruus-vaatimuksille oltu koskaan hankittu tunnustusta.\n\nVielä noin kaksi vuotta sitten ei tämän saaren kansallisuutta oltu\nmäärätty, ja sen omistusoikeus oli hämärä. Iso-Britannia väitti sitä\nomakseen Tsai-Langin sopimuksen nojalla, Portugali jonkunlaisena\n'valtauksena' ja lisäksi Hollanti. Kaikilla saksalaisilla kartoilla se\non merkitty Saksan alusmaaksi.\n\nSenjälkeen kun maanalainen joki oli löydetty, päätin tehdä\ntutkimusretken saaren sisäosiin ja lokakuun 28 päivänä 1897 lähetin sen\nmukaisesti luutnantti Grangerin höyrypurrellamme kiertämään saaren\nympäri ja ottamaan selvää mahdollisista maihinnousupaikoista.\n\nPalattuaan hän ilmoitti, ettei hän mitä tarkimmasta etsinnästä\nhuolimatta ollut löytänyt edes jalansijaa rantaan saakka ulottuvista\näkkijyrkistä kallioista. Vain yhdessä paikassa oli hän voinut laskea\nmaihin; saaren koilliskupeella oli nimittäin rantakaistale, joka\nkorkean veden aikana oli kokonaan näkymättömissä, mutta matalan veden\naikana näkyi viidentoista metrin pituisena ja viiden metrin levyisenä\n(luettuna vedenrajasta kallion juurelle), ja siinä hän oli päässyt\nrannalle.\n\nMutta tällä kohdalla kuten kaikkialla, sikäli kuin hän oli saattanut\nnähdä, kohosi kallioseinä katkeamattomana ja sadanviidenkymmenen metrin\nkorkuisena ilman ainoatakaan rakoa tai halkeamaa, jota myöten olisi\nvoinut kiivetä. Tämä oli niin harvinaista, että tarkoin tutustuttuani\nluutnantti Grangerin selostukseen lähdin itse henkilökohtaisesti\ntarkastamaan saarta, mutta minulla ei ollut sen parempi onni kuin\nupseerillanikaan. Olisin palannut jatkamatta hyödyttömältä näyttävää\npuuhaa, jollei herra Granger olisi huomauttanut, että voisimme leijan\navulla saada saaren sisäosista valokuvan.\n\nNiinpä pantiin leija kuntoon, ja laivanlääkäri Doyle kyhäsi tuotapikaa\nnäppärän vehkeen, joka oli valokuvan ottamista varten välttämätön. Jo\nensimmäiset yrityksemme luonnistuivat: valokuvauskone toimi\ntyydyttävästi. Ennenkuin levy kehitettiin, laskin leijan uudelleen\nilmaan, mutta pahaksi onneksi painoi tuulenpuuska sen syrjään.\n\nKolmas ja neljäs kerta onnistuivat hyvin, ja olimme erittäin\ntyytyväisiä valokuviimme. Mikäli voimme nähdä, oli saaren sisäosassa\nlaaja, vihreä laakso, jossa oli runsaasti puita ja vettä; joukko pieniä\njokia laski yhteen kohtaan saaren etäiselle 'muurille'.\nIhmisasutuksesta ei näkynyt merkkiäkään, mutta kun valokuvia\nsuurennettiin, saattoi niistä päätellä, että riistaa ja eläimiä oli\nsiellä yllinkyllin -- minun nähdäkseni laumoittain Etelä-Afrikan\nkvagga-hevosta muistuttavia eläimiä.\n\nKäytimme isokromaattisia levyjä, joten voin tutkia geologisia\nmuodostumia. Erikoisesti kiintyi huomioni läntisen muurin sisäpuolta\nreunustavaan kukkulajonoon. Siitä lausuin raportissani:\n\n'Näyttää olevan erittäin mineraalirikas.'\n\nSyvyysmittaukseni lopetin joulukuussa ja samoihin aikoihin jätin\nraporttini amiraalikunnan päällikölle.\n\nSilloin ei minulla ollut aavistustakaan kapteeni Tathamin\nolemassaolosta. Saaren nimi oli Ile de Desolation eli Woortz-saari.\nKapteeni Tathamista kuulin puhuttavan vasta sitten, kun kaikki muutkin\nihmiset kuulivat hänestä -- aivan sattumalta.\n\nAmiraalikunnalle jättämäni raportti oli salaisen asiakirjan luontoinen.\nSiitä, onko kapteeni Tathamilla ollut tilaisuus nähdä se, en osaa sanoa\nmitään.\"\n\n\n\n\nII\n\nToinen todistaja esiintyy: Ernest George Stuckey.\n\n\n    Oikeuden puhutella Ernest George Stuckeyta myönsi minulle\n    sisäasiain ministeri. Haastattelu tapahtui Lontoon Wormwood\n    Scrubs-nimisen esikaupungin tilavassa vankilassa. Kahden vartijan\n    kuullen kertoi Stuckey siellä minulle oman osansa kertomuksesta.\n    Hän oli kookas, miellyttävä, kauhean rumasta vanginpuvustaan\n    huolimatta pirteännäköinen mies, joka näytti siltä, mitä hän\n    olikin -- entiseltä sotilaalta.\n\n\"Olin aikanani amiraalikunnan kuriirina, mutta nyt olen suorittamassa\nvuoden pituista kuritushuonetuomiota virallisten salaisuuksien\nasetuksen rikkomisesta. Ennen kuin tulin amiraalikunnan palvelukseen\",\nkertoi Stuckey, \"olin korpraalina tykistössä. Tunnen vanhan\namiraalikunnan rakennuksen arkistohuoneen, ja jonkun aikaa olin sen\nvalvojana. Siellä oli useita esittelyä varten nidottuja asiakirjoja,\njoita minä pääsin selailemaan. Ne olivat salaisia asiakirjoja, mutta\n'salainen' on vain sanontatapa, mikäli erinäiset armeijan ja laivaston\nasiakirjat ovat kysymyksessä, ja se sana lisätään usein kaavakkeeseen\ntai kirjeeseen vain säädöksien vuoksi, kun sisällöllä ei ole erikoisen\ntärkeätä merkitystä lähettäjälle eikä vastaanottajalle.\n\nOlen usein huvikseni silmäillyt joitakuita nidoksia, mutta harvoin olen\nlöytänyt mitään tarkastamisen arvoista. Selitykseksi minun on\nmainittava, että olen sen tehnyt yksinomaan joutilaan ihmisen\nuteliaisuudesta ja ajankuluksi.\n\nMuistan, kun luin kapteeni Fordin selostuksen Tathamin saaresta. Se oli\nnumeroitu merkillä 'Ch. 7743, 1897'. Luullakseni 'Ch.' merkitsee\n'Charter', joka oli kapteenin komentaman laivan nimi. Tämä selostus\nhuvitti minua hyvin kovasti, sillä mielenlaatuni on luonnostaan\nhaaveileva ja romanttinen, ja olen viettänyt tuntikausia\nsommittelemalla kaikenlaisia mahdottomia juttuja mainitusta saaresta.\nOsasin ja osaan vieläkin kapteeni Fordin selostuksen ulkoa, ja voisinpa\nmelkein silmät sidottuina piirtää saaresta karttaluonnoksen. Sen kartan\nnäin ensi kerran 1899, ja se kiinnitti mieltäni. Saman vuoden lopulla\npuhkesi Etelä-Afrikan sota, minut mobilisoitiin reserviin ja\nlähetettiin sotanäyttämölle.\n\nSuurimman osan sota-ajasta olimme kenraali Frenchin komennuksessa,\nmutta kun asema Kap-siirtolassa kävi loppupuolella uhkaavaksi,\nlähetettiin kuninkaallisesta ratsutykistöstä puoli patteria, johon minä\nkuuluin, kapteeni Powellin johdolla Hennikerin armeijan avuksi.\n\nSilloin saimme hikoilla, sillä Henniker marssitti meitä yötä päivää.\nHänellä oli puoli rykmenttiä äskettäin värvättyjä epäsäännöllisiä\nsotilaita, Kitchenerin partiotaistelijoita, niin itsepintaista joukkoa\nkuin suinkin voi kuvitella, mutta mainioita taistelijoita. Heidän\nkeskuudessaan näin ensimmäisen kerran kapteeni Tathamin.\n\nHän oli kookas mies, aina valmis nauramaan, ja hänen silmänsä tuntuivat\nnäkevän toisen lävitse, mutta niiden katse oli uteliaan huvitettu,\nikäänkuin toinen olisi ollut oudonlajinen kovakuoriainen. Taistelussa\nhän oli miesten mies. Tuntui aina siltä, ettei hänellä ollut\naavistustakaan pelosta.\n\nLuullakseni hän oli ollut Rhodesian alkuperäisiä ensi-asuttajia. Pidin\nhänen ulkomuodostaan heti ensi näkemältä; vaikka hän olikin upseeri ja\nminä halpa sotamies, tuli meistä pian hyvät toverukset.\n\nSe saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta on muistettava, että\nrintamalla kuri tai se, mitä haluaisin nimittää juhlakuriksi, höltyy;\nja toiseksi ei epäsäännöllisen joukon upseeri ole niin ankara\nmiehistölle kuin vakinaisen armeijan upseeri.\n\nPuhellessamme eräänä iltana mainitsin hänelle Fordin selostuksesta, ja\nse huvitti häntä hyvin suuresti. Hän kerrotti sen minulla viisi, kuusi\nkertaa; sitten piirsin hänelle saaren kartan ja kuvailin hänelle\npääpiirteet leijalla otetuista valokuvista.\n\nSe raportin kohta, jossa puhuttiin mineraalirikkaudesta, innostutti\nhäntä enimmin, ja seuraavana iltana hän kirjoitti kenttä-taskukirjaansa\nkapteeni Fordin lausunnosta kaikki, mitä muistin.\n\nMurteesta päättäen pidin häntä amerikkalaisena.\n\nHän kertoi olleensa kultaa etsimässä hyvin paljon ja osasi muka\n'haistaa kullan'. Muistaakseni hän komensi partiolaisten toista\neskadroonaa, ja hänen miehensä olivat hartaasti kiintyneet häneen. Ne\nolivat kaikki hänen omia miehiään, hän oli yhdessä heidän kanssaan\nsamoillut, kaivanut kultaa ja metsästänyt, ja hänellä oli tapana\nkäyttää heistä ristimänimiä; he puolestaan nimittivät häntä useimmiten\n'Nediksi'.\n\nIhmeellisintä hänessä mielestäni oli hänen tavaton keskittymiskykynsä.\nHän saattoi istua leiritulensa ääressä tuntikausia yhteen mittaan,\ntuijottaen liekkeihin, kasvoillaan samanlainen ilme, jollaisen olen\nnähnyt buddhalaisten pappien kasvoilla Burmassa.\n\nKun hän herkesi ajattelemasta, oli hänellä koko pohtimansa suunnitelma\nkaikin puolin selvillä, ei pieninkään yksityiskohta ollut jäänyt\nhuomioonottamatta; ja olipa sitten kysymyksessä saalistusretki jollekin\nfarmille tai vakoilu tai säännöllinen taistelu, oli hän punninnut\nkaikki mahdolliset asianhaarat, kaikki mahdolliset sattumat.\n\nSe minua hänessä hämmästytti. Olimme samassa prikaatissa, kunnes hänet\nnoin kuusi kuukautta ennen sodan loppua lähetettiin rykmentteineen\nPietersburgin piiriin, joka on Pretorian pohjoispuolella. Sitten en\nnähnyt häntä ennenkuin sodan päätyttyä.\n\nEräiltä hänen miehiltään, jotka tapasin Wynbergin hospitaalissa --\nhaavoituin taistelussa De Wetiä vastaan -- kuulin huhupuheena, että hän\noli riitaantunut hallituksen kanssa saalistetusta karjasta.\n\nErimielisyys tuntui syntyneen hänen palkkio-osuudestaan. Käsittääkseni\nei hän niin paljoa välittänyt omasta henkilökohtaisesta osuudestaan,\nmutta häntä harmitti ajatus, että hänen miehiään ei kohdeltu\noikeudenmukaisesti. Lopputulos oli, että hallitus menetteli aika\npahasti, ja hän oli jutusta selviytyessään tuntuvasti köyhempi kuin\nsitä ennen.\n\nKesäkuussa 1902 kohtasin hänet uudelleen. Olin ottanut eron sotaväestä\nja siirtynyt jälleen amiraalikunnan palvelukseen, kun sain häneltä\nkirjeen, jossa hän pyysi minua tapaamaan itseänsä Fregilonin\nravintolassa.\n\nHän oli yhä sama huoleton veitikka, mutta näytti oudolta ja\nluonnottomalta siviilipukimissaan. Hän on sellainen mies, jota ei voi\nkuvitella muuten kuin ratsastussaappaissa ja lerppahatussa. Panin\nmerkille, että hän näytti hyvin köyhältä. Hänen kenkänsä olivat\npaikatut, kauluksen reuna oli kulunut ja hänen pukunsa ilmeisesti\nvalmiina ostettu. Nautimme vaatimattoman päivällisen, jonka hän maksoi,\nantaen tarjoilijalle sievoiset juomarahat. Hän kertoi saapuneensa erään\nmiehensä kanssa Lontooseen haalimaan rahaa jotakin 'retkikuntaa'\nvarten.\n\nHänen eskadroonansa tähteet olivat Kap-kaupungissa odottamassa häneltä\ntietoja. Tiedustin häneltä, kuinka paljon hän tarvitsi, ja hän vastasi\nhuolettomasti: 'Noin viisikymmentätuhatta dollaria.'\n\nNähtävästi hän ei tuntenut Lontoossa ainoatakaan sielua, eikä hän\nsiihen mennessä ollut tavannut sellaista kapitalistia, joka olisi ollut\ntaipuvainen lainaamaan hänelle tuota tarvittavaa rahaerää tai\nylimalkaan rahaa laisinkaan.\n\nHän myöskin mainitsi minulle, että eräs espanjalaisamerikkalainen liike\nCityssä oli tarjonnut hänelle omituista tointa. Sen tarkemmin hän ei\nselittänyt tarjousta eikä sen erikoisluonnetta. Hän oli mennyt\nliikkeeseen, toivoen saavansa sieltä rahat, mutta siellä oli nähtävästi\nesitetty hänelle jotakin toista seikkailua.\n\nSen verran käsitin hänen lausumistaan katkelmista. Hän oli nähtävästi\nkeskustellut esityksen johdosta ja melkein hyväksynyt sen, sillä hän\noli syventynyt asiaan perinpohjin, ja kun hän peräytyi, oli tapahtunut\nkiivas kohtaus, minkä jälkeen oli mitä juhlallisimmin vaihdettu\nvaitiolon lupauksia. Se kaikki kuulosti hyvin salaperäiseltä, ja yhteen\naikaan ajattelin kapteeni Tathamin panevan omiaan.\n\nHän mainitsi lähtevänsä takaisin Kap-kaupunkiin viikon kuluessa, mutta\nsitä ennen hänen oli suoritettava pari asiaa. Sanoin hänelle, että\nminulla oli säästössä vähän rahaa, kaikkiaan parikymmentä puntaa, ja\nettä mielelläni lainaisin ne hänelle. Hämmästyksekseni hän otti\ntarjoukseni empimättä vastaan. 'Pienestäkin erästä on meille nyt apua',\nhän selitti. Seuraavana päivänä lähetin rahat hänen ilmoittamallaan\nosoitteella ja sain sitten häneltä kuitin ja kahdenkymmenen punnan\nvelkakirjan.\n\nToistamiseen en häntä tavannut. Kaksi päivää senjälkeen näin\niltalehdissä uutisen, jonka otsakkeena oli: 'Merkillinen varkaus'.\nSiinä kerrottiin, että eräs Thomas Stence and Co:n ilmapallo-liikkeen\npalveluksessa oleva ajomies oli lähetetty viemään pientä palloa\nHurlinghamiin tunnetulle ilmailijalle kreivi Castinille.\n\nSillä aikaa kun ajomies joi teetä eräässä kahvilassa Brentfordin High\nStreetin varrella, oli kaksi miestä ottanut rattailta laatikon, johon\npieni pallo oli sullottu, ja poistunut, vieden sen mukanaan.\n\nKun toisella miehistä oli edessään kuorma-ajurin nahkainen esiliina,\neivät näkijät epäilleet mitään, ja varkaat saivat häiritsemättä luikkia\ntiehensä. Lehdissä julkaistiin miehistä täydellinen kuvaus, eikä minun\nollut laisinkaan vaikea tuntea 'kuorma-ajuria, jolla oli nahkainen\nesiliina' kapteeni Tathamiksi.\n\nViikkoa myöhemmin hän astui laivaan, ja minä sain häneltä\nSouthamptonissa leimatun kirjeen, jossa hän ilmoitti, että\n'ylivoimaisista esteistä huolimatta saamme kuitenkin vähitellen\nhankituksi retkikunnan menestyksellistä järjestämistä varten\ntarvittavat varustukset'. Siihen aikaan olin hieman ymmällä, mutta\nvarsin pian aloin oivaltaa, mikä hänen varkautensa tarkoitus oli.\nSenjälkeen en tavannut kapteeni Tathamia. En ole kohdannut häntä\nmyöhemminkään.\n\nLokakuun 28 päivänä 1906, muutamia päiviä 'Partiolaisen'\nhuomiotaherättäneen voiton jälkeen Cesarevitch-kilpailussa, toi\npostinkantaja minulle Chancery Lanen haarakonttorista lähetetyn\npostipaketin. Sen sisällä oli toinen vahapaperiin kiedottu paketti.\nKääreeseen oli kiinnitetty paperiliuska, johon oli kirjoitettu sanat:\n'Se palautetaan Teille satakertaisena -- Ned Tatham'.\n\nKun aukaisin sisemmän paketin, löysin sieltä sata kappaletta\nkahdenkymmenen punnan setelejä. Ne oli sidottu kahteen nippuun, joissa\nkummassakin oli viisikymmentä seteliä. Viime vuoden joulukuussa\npidettiin amiraalikunnan palvelushenkilöiden keskuudessa tutkimus\nTatham-saaren tapahtumien johdosta. Sen tuloksena oli, että minut\npantiin syytteeseen virallisten salaisuuksien asetuksen kolmannen\npykälän c-kohdan nojalla, joka kuuluu:\n\n'Jonka haltuun on uskottu asiakirjoja tai tietoja, jotka... koskevat\nHänen Majesteettinsa armeijaa tai laivastoa, ja joka tahallaan ja\nrikkoen sellaisen luottamuksen ilmaisee hänelle uskotut tiedot\ntoisille, kun valtion etujen kannalta niitä ei saisi ilmaista.'\n\nJuttuni oli esillä New Baileyn tuomioistuimessa, ja minut tuomittiin\nvuodeksi kuritushuoneeseen.\n\nSenjälkeen en ole saanut minkäänlaisia tietoja presidentti Tathamista\nenkä ole koskaan kuullut puhuttavan herra Hackittista enkä Evangeline\nSmithistä.\n\nKapteeni Tathamin lähettämät rahat ovat tililläni pankissa, koska\noikeus katsoi, että olin ne saanut Tathamille lainaamieni rahojen\nmaksuksi enkä korvaukseksi hänelle antamistani tiedoista.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nKolmas todistaja esiintyy; William C. Hackitt.\n\n\n    William C. Hackitt oli vanttera, pyylevä viisikymmenvuotias mies.\n    Häntä tuntui onnistaneen hyvin, ja nähtävästi hänellä oli\n    tukuittain rahaa sijoitettuna kiinteistöihin Riossa. Hän oli\n    mielenkiintoinen esimerkki amerikkalaisesta merimiehestä --\n    paremmin kasvatettu kuin useimmat niistä, jotka viettävät\n    elämänsä merillä, puheissaan varovainen ja sanoissaan\n    täsmällinen. Esitän seuraavassa vain osan hänen kertomuksestaan,\n    koska sen jälkimäinen puoli on aivan samanlainen kuin\n    sanomalehtikirjeenvaihtaja Callusin -- paitsi että viimemainitun\n    lausunto on huomattavasti yksityiskohtaisempi.\n\n\"Olen syntyisin Seattlesta, Washingtonista, ja ammatiltani\nolen merimies. Ensi kerran lähdin merille 1872 _Star of the\nWesst_-purjelaivassa, 'Friscosta Bostoniin.\n\nPalvelin merimiehenä kymmenen vuotta, ennenkuin sain todistuksen, joka\noikeutti minut toimimaan perämiehenä englantilaisissa laivoissa.\nPäälliköntodistuksen sain 1889 ja kolmea vuotta myöhemmin astuin\nAfrikan rannikkolinjan palvelukseen toisena perämiehenä höyrylaivassa\n_O'sango_, joka kulki Liverpoolin ja Cabindan väliä.\n\nVuonna '95 yhtiö laajensi toimintaansa, ryhtyen kuljettamaan rahtia\nKap-maahan ja Nataliin kilpaa Castle- ja Bucknall-linjain kanssa. Minut\nkorotettiin _O'lakin_ ensimmäiseksi perämieheksi 1901 ja sain palkkaa\nneljäkymmentä dollaria kuukaudessa. Työni oli raskasta, meillä oli\nliian vähän päällystöä, ja kaiken muun lisäksi havaitsin varsin pian,\nettä _O'lakin_ kapteeni oli juoppolalli.\n\nLähdimme paluumatkalle Durbaniin, Nataliin, tammikuussa 1902.\n\nEräänä päivänä sairastui toinen perämies, mikä merkitsi sitä, että\npurjehtiminen ja laivan hoito jäi kokonaan minun ja kolmannen\nperämiehen hartioille. Meidän oli pistäydyttävä Port Elizabethissa, ja\nlaskimme poukamaan rajussa kaakkoismyrskyssä.\n\nMinua epäilytti kovasti, oliko viisasta ankkuroida, etenkin kun myrsky\nnäytti yhä kiihtyvän ja ilmapuntari laski jatkuvasti. Puhuin asiasta\nlaivurille, joka makaili hytissään parantelemassa pohmeloaan.\n\nHän ärähti minulle, että ankkuri oli laskettava. Tein niin, pysäyttäen\nlaivan mielestäni turvallisen välimatkan päähän rannasta. Tuuli kävi\nyhä rajummaksi, ja puolineljä antoi satamakapteeni merkin: 'Poistukaa\nmerelle kaikella kiireellä!'\n\nIlmoitin siitä laivurille, joka kuitenkin käski minun olla välittämättä\nmerkistä. Minua pelotti aika lailla, mutta nostin rannalta annettuun\nmerkkiin vastauksen: 'Olemme päättäneet jäädä paikoillemme'.\nVarovaisuuden vuoksi käskin toista perämiestä pudottamaan\nmyrskyankkurin. Kello viisi katkesi ankkuriköytemme, ja minä laskin\nhätävarppeen, mutta laivamme ajautumista oli mahdoton estää, joten\nvedin mastoon avunpyyntölipun.\n\nTörmäsimme rantaan kello kuusi iltapäivällä, ja miehistön pelasti Port\nElizabethin hengenpelastusvene. Laiva oli täydellinen hylky.\nMerenkulku-oikeustoon jättämässään selityksessä kapteeni väitti, ettei\nsatamakapteenin varoitusta oltu ilmoitettu hänelle, että hän oli\nsilloin sairaana hytissään ja että minä yksin olin ohjaamassa laivaa,\njoten koko vastuu siitä, oliko merkkiä toteltu vai ei, oli minun.\n\nTämän valheen johdosta katsoi oikeus, että minä olin tehnyt itseni\nsyypääksi merimiehelle sopimattomaan käyttäytymiseen, ja valtuuskirjani\nlakkautettiin väliaikaisesti.\n\nYhtiön asiamiehet maksoivat minulle palkkani ja ilmoittivat saaneensa\nsähköteitse sanan, ettei yhtiö enää tarvitse palveluksiani. Niin ollen\nolin joutunut maihin Port Elizabethiin, taskussani pari sataa dollaria,\nilman minkäänlaisia tulevaisuudentoiveita.\n\nKaikeksi onneksi oli satamassa höyrylaiva _Inkonka_, Rennie-yhtiön\nalus, jonka komentaja, vanhan kansan mallinen merimies, kapteeni Moore,\ntarjosi minulle tilaisuuden päästä kotiin hänen laivallaan ja maksaa\nkyytini toimimalla puosuna. Siitä kuitenkin kieltäydyin. Merimieselämä\nkyllästytti minua, ja kaipasin lepoa.\n\nSovin siitä, että pääsin matkustajaksi laivalle, ja lähdin\nKap-kaupunkiin, viikkoa oikeuden päätöksen jälkeen. Vaikka _Inkonka_\nnimellisesti oli rahtilaiva, oli siinä erinomaiset mukavuudet myöskin\nmatkustajia varten, ja minulla oli hyvät oltavat, sillä ruoka oli\nmainiota ja päällystö oli sopuisia miehiä.\n\nMatkustajia ei ollut muita kuin minä, ja kapteenin arvelun mukaan\nei ollut laisinkaan todennäköistä, että laivaan tulisi ketään\nKap-kaupungista. Mutta kun saavuimme tämän kaupungin satamaan,\nilmoittivat yhtiön asiamiehet ällistykseksemme, että eräs\nviisikymmenmiehinen seurue oli tilannut matkustuspaikat Loandaan\n-- nimittäin St. Paul de Loandaan -- ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme.\n\nKapteeni Moorea hieman hämmästytti tämä tavaton matkustajamäärä, ja hän\nhuomautti, kuinka vaikeata oli sovittaa laivaan niin suurta seuruetta,\nmutta asiamies selitti, että seurue oli valmis tulemaan toimeen\npuutteellisissa oloissa ja että maksu oli määrätty sen mukaisesti.\nEdelleen hän kertoi, että matkustajat olivat kullanetsijöitä, jotka\naikoivat samoilla Portugalin alueen halki Katangaan etsimään\nkivennäisiä.\n\nSeurue saapui laivaan saman päivän iltapuolella. En ole milloinkaan\nkohdannut karskimman näköistä joukkoa; he olivat kaikki nähtävästi\nolleet mukana äskeisessä sodassa, ja jokaisella heistä oli\nmauser-kivääri ja ammusvyö, jotka kuuluivat olevat boereilta saatua\nsotasaalista.\n\nSen lisäksi oli heidän varusteinaan kuokka, lapio ja karkeatekoinen\nseula, jollaisia olen nähnyt kullankaivajien käyttävän Australian\nlietekentillä. Mutta karusta ulkonäöstään huolimatta he olivat\nrauhallista, järjestystä noudattavaa väkeä, eikä ainoallakaan koko\njoukkueesta näkynyt olevan tippaakaan wiskyä. Heidän johtajansa oli\nerikoisen huomiotaherättävä mies; häntä puhuteltiin milloin kapteeni\nTathamiksi, milloin 'Nediksi' ja hänen käskyvaltansa oli nähtävästi\nehdoton.\n\nKapteeni Tatham oli mitä miellyttävin seuratoveri. Hän tuntui jonkun\nverran tuntevan maailman jokaista maata, ja hänellä oli koko lailla\ntyydyttävät tiedot myöskin purjehduksesta, sillä hän oli poikavuosinaan\nollut merimiehenä. [Tämä kenties selittää sen, että Tatham katosi\nLontoosta ja että hänen nuoruusaikaisesta elämästään oli niin vaikea\nsaada selkoa.]\n\nOli varsin luonnollista, että minä, jonka mieli oli murheen vallassa,\nkerroin hänelle _O'lakin_ haaksirikosta, ja hän ei ainoastaan ollut\nmyötätuntoinen minua kohtaan, vaan osoitti myöskin harvinaista\nmielenkiintoa. Hän tiedusti minulta, olinko naimisissa, minkälaiset\ntulevaisuudentoiveet minulla oli, millä aioin ansaita elatukseni\npalattuani Amerikkaan. Selitin, että olin naimaton, että minulla ei\nollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ja että minun luultavasti täytyisi\njoko kärsiä nälkää tai lähteä uudelleen purjehtimaan merimiehenä.\n\nHän kysäisi minulta aivan vakavasti, miltä minusta tuntuisi olla\nmerirosvona, ja minä vastasin, että sellaisella elämällä oli omat\nviehättävät puolensa.\n\nSaavuimme Lobito-lahteen kuusipäiväisen hauskan matkan jälkeen, purimme\nmaihin jonkun verran rautatietarpeita ja jatkoimme matkaamme pitkin\nrannikkoa. Loandaan saapumisemme edellisenä iltana kapteeni Tatham\nlausui minulle ehdotuksensa. Hän tarjosi minulle _Pealon_\npäällikkyyttä.\n\nOlin nähnyt _Pealon_ varsin usein. Se oli yhdeksänsadan tonnin vetoinen\nhöyryalus, ja Kongon vapaavaltion hallitus käytti sitä kuljettamaan\npostia ja sähkösanomia Loandan ja Boman välillä.\n\nTässä yhteydessä on mainittava, että Kongon vapaavaltiolla ei ollut\nsuoraa kaapeliyhteyttä ulkomaailman kanssa, vaan että sähkösanomat\nlähetettiin joko Brazzavillen kautta runsaasti puolitoistatuhatta\nkilometriä pitkää maajohtoa myöten erääseen ranskalaiseen Länsi-Afrikan\nsatamaan tahi laivalla Loandaan sieltä edelleen toimitettaviksi.\n\nViimeksimainittuun menettelytapaan turvauduttiin tavallisimmin.\n\nTähän tarkoitukseen käytettiin _Pealoa_. Tällä pienellä aluksella oli\noma merkillinen historiansa. Se oli kärsinyt haaksirikon, ajautuen\nMatadin lähistön monilukuisiin kallioihin, ja ollut hylkynä kokonaisen\nvuoden. Sitten oli eräs vaeltava insinööri pelastanut sen ensin\nostettuaan hylyn muistaakseni kahdestasadastaviidestäkymmenestä\ndollarista. Poistamalla aluksen rungon lävistäneet kivet ja\ntiivistämällä sen väliaikaisesti sementillä hän sai tuoduksi laivan\nrannalle ja pani sen kuntoon.\n\nSanoin kapteeni Tathamille, että tunsin aluksen tarinan, mutta en\nkäsittänyt hänen tarjoustaan, jollei hän ollut joku Kongon hallituksen\nkorkea virkamies, jolla oli oikeus määrätä laivan päällikkö. Hän\nvastasi:\n\n'Teidän tulee tietää, herra Hackitt, että olen hyvin vaikeassa\nasemassa, ja vaikka en voikaan uskoa suunnitelmiani teille, niin voin\nkuitenkin valaista teille tilannetta esittämällä teille seuraavat\nolennaisesti tärkeät seikat:\n\n1. Olen ryhtynyt järjestämään retkikuntaa, joka, jos se varustettaisiin\nasianmukaisesti ottamalla huomioon kaikki mahdolliset tarpeet, maksaisi\nnoin viisitoistatuhatta puntaa.\n\n2. Tähän mennessä ovat kuluni olleet seitsemänkymmentäviisi puntaa\nkuusitoista shillingiä neljä pennyä. Se on riittänyt kaikkiin\nvalmistuskustannuksiin paitsi retkikunnan kyytimaksuun, jonka\nretkikunta on suorittanut itse. Muut välttämättömät kustannukset olen\narvioinut seuraavasti:\n\n    Höyrylaivan ostaminen retkikuntaa varten,\n       dollareissa ....................................... 35.000\n    Aluksen muonitus ja hiilet ...........................  9,000\n    Palkat ...............................................  4,250\n    Tieteellinen kalusto ................................. 14,000\n    Kenttävarustukset ja -tamineet .......................  1,000\n    Sekalaisia menoja ....................................  6,750\n    Yhteensä, dollareissa ................................ 70,000\n\n3. Näitä menoja vastaamaan tiedän retkikunnallamme olevan pääomaa\nkaiken kaikkiaan noin viisikymmentä dollaria.'\n\nKysyin häneltä, kuinka hän asiain niin ollen oli voinut tarjota minulle\n_Pealon_ päällikkyyttä. Huomautin hänelle, ettei _Pealo_, joka oli\nvaltion laiva, missään tapauksessa ollut myytävänä. Hänen vastauksensa\noli yksinkertainen.\n\n'Meidän on se lainattava', selitti hän aivan vakavasti; 'toisin sanoen,\nmeidän täytyy se anastaa'.\n\nHän ilmaisi minulle tämän merkillisen aikeensa vaatimatta minulta\netukäteen minkäänlaista vaitiolonlupausta, mutta hän oli, kuten\nmyöhemmin sain nähdä, erittäin tarkka ihmistuntija, enkä ollenkaan\nepäile, että hän oli hyvin oivaltanut, minkälainen mies olin.\n\n'On valitettavaa, että tällainen menettely on välttämätön, mutta\npahaksi onneksi on entinen seikkailuhenki, joka Elizabethin aikana sai\nLontoon kauppamiehet rahoittamaan Länsi-Intian vesien kaapparialuksia,\ntyyten ja lopullisesti sammunut, ja retken onnistumista varten on\nhöyrylaiva meille tarpeellinen. Olen valinnut _Pealon_, koska sen\nomistaja on huonossa huudossa oleva hallitus, joka oikeastaan ei\nolekaan mikään hallitus. Ei yksikään tuomioistuin, jolla on huumorin\ntajuntaa, ryhtyisi käsittelemään Kongon vapaavaltion nostamaa kannetta\nmerirosvouksesta -- pelkkä sellainen ajatuskin on niin luonnottoman\nkoomillinen, että sille oikeussalissa vain naurettaisiin. Mitä sitten\nteihin tulee', jatkoi hän, 'te olette murtunut mies. Teillä ei ole\nmitään menetettävää, mutta kaikki voitettavana, ja jos meitä luonnistaa\nhuonosti, niin annan kunniasanani siitä, että todistan teidät\nviattomaksi.'\n\nSitten hän selosti minulle huolekkaasti valmistettuja yksityiskohtia\nretkestä. Rehellisesti en voi väittää punninneeni kapteeni Tathamin\ntarjousta kovinkaan kauan. Taisinpa totisesti hyväksyä sen heti\npaikalla.\n\nSeuraavana päivänä saavuimme Loandaan, ja kapteeni Tatham meni maihin.\n_Pealo_, joka oli tullut edellisenä iltana, oli ankkuripaikallaan.\nTarkastelin sitä lähemmin, sillä mielenkiintoni oli herännyt. Se oli\nsoma, vankalta näyttävä pikku alus.\n\nSen tangossa liehui Kongon valtion lippu, viisisakarainen kultainen\ntähti kuninkaallisella sinipohjalla. Tathamin lähtiessä jäivät hänen\nkaikki miehensä laivaan. Hän mainitsi aikovansa järjestää niin, että\nmiehet voitaisiin siirtää suorastaan laivasta toiseen, sillä\nportugalilaisten tiukat määräykset kielsivät tuomasta tuliaseita\nmaihin.\n\n_Inkonkan_ piti lähteä kello kahdeksan, mutta kapteeni Tatham palasi\nvasta seitsemän aikana. Hän kertoi sopineensa kyydistä ja\nselittäneensä, että hänen seurueensa oli italialaisia työmiehiä, jotka\naikoivat Stanley Fallsin uudelle rautatierakennukselle. Hän oli muka\nluvannut suorittaa kyytimaksun miesten saavuttua laivaan. Myöskin oli\nhän tilannut tavattomia määriä ruokatarpeita, jotka oli lähetettävä\n_Pealolle_, ja melkein tyhjentänyt Loandan kauppiaiden varastot.\n\nMyöskin niistä hän oli järjestänyt maksun suoritettavaksi sitten, kun\ntavarat tuodaan. Jostakin syystä tämä suunnitelma ei tuntunut minusta\nniin hyväksyttävältä kuin suurempi ja vakavampi laivan anastaminen, ja\nrohkenin lausua mielipiteeni kapteeni Tathamille.\n\nHän kuunteli minua hyvin kärsivällisesti, ja sikäli kuin olen nähnyt,\non hän aina ilman pienintäkään vastahakoisuuden merkkiä ollut valmis\nkuulemaan ja harkitsemaan arvostelua.\n\n'Teiltä on jäänyt huomaamatta eräs seikka', sanoi hän, kun minä\nolin lopettanut puheeni. 'Menettelyni ei ole varkautta, vaan\nyksinkertaisesti väkisin otettua luottoa. Kaikki ne tavarat, jotka\nLoandasta otan, maksan viimeistä penniä myöten ennemmin tai myöhemmin.\nMyöskin korvaan kuningas Leopoldin hallitukselle sen epämukavuuden,\njoka sille koituu sen laivaston väliaikaisesta vähentymisestä.'\n\nOlen itseoppinut mies enkä halua arvostella kapteeni Tathamin moraalin\npuutteellisuuksia, mutta silloin ainakin olin täysin tyytyväinen\nsiihen, että hänen moraalissaan oli vika, ja yhtä tyytyväisesti\nhyväksyin hänen selityksensä.\n\nNousimme _Pealoon_ kolmannen vahtivuoron kuudella kellonlyömällä,\nsoudettuamme _Inkonkalta_ kahdella mainitun laivan venheellä.\n\n_Pealon_ portailla otti meidät vastaan toinen perämies. Portaat olivat\nvain himmeästi valaistut, joten seurueen aseita, jotka oli\nmahdollisimman tarkoin piilotettu, ei huomattu. Tavaramme oli ladottu\nröykkiöihin aluksen kannelle, ja pari, kolme eurooppalaista\nkonttoristia oli odottamassa meitä päättääkseen kaupat.\n\nTathamilla oli lyhyt keskustelu konttoristien kanssa. Pikemminkin\narvasin kuin kuulin, että hän pyysi heitä tulemaan uudelleen seuraavana\npäivänä; jonkun verran emmittyään he suostuivat siihen. Hän huomautti\nheille, että _Pealon_ oli määrä lähteä vasta seuraavana iltapäivänä, ja\nviittasi myös 'rahaan' ja 'sähkösanomamääräykseen'. Heidän soudettuaan\npois laivalta tapahtui _Pealon_ toisen perämiehen -- erään monsieur\nJacobus van Heldin -- ja kapteeni Tathamin välillä seuraava keskustelu:\n\nVan Held: 'Tehdään nyt selvää seurueenne kyytimaksuista, monsieur\nTatham.'\n\nTatham: 'Eikö sitä sovi tehdä huomenna?'\n\nVan Held: 'Minusta olisi parempi, että asia järjestettäisiin tänä\niltana. Loandasta Bomaan on kyytimaksu sata frangia.'\n\nTatham: 'Yhteensä siis viisituhatta sata frangia. Eikö suuresta\nseurueesta anneta alennusta?'\n\nVan Held: 'Ei millään ehdolla.'\n\nTatham: 'Haluaisin tavata kapteenia.'\n\nVan Held: 'Hän on maissa. Olen ainoa päällystöön kuuluva laivalla.'\n\nTatham: 'Luullakseni tunnen koneosaston insinöörin. Saanko vaihtaa pari\nsanaa hänen kanssaan?'\n\nVan Held: 'Myöskin hän on maissa. Laivalla ei ole keitään muita kuin\nminä, palvelusvuorolla oleva koneenkäyttäjä ja muonamestari.'\n\nTatham: 'Mitä varten koneenkäyttäjä on täällä?'\n\nVan Held: 'Koska meidän on pidettävä höyryä pannussa -- meillä on\nsellaiset ohjeet. Mutta mieluummin puhelisin kyytimaksuista.'\n\nSitten seurasi pitkä väittely osittain flaaminkielellä, osittain\nranskaksi, joita molempia kieliä ymmärrän vain epätäydellisestä ja\nkoneenkäyttäjä kutsuttiin alhaalta perämiehen avuksi. Lopputuloksena\noli, että perämies ja koneenkäyttäjä poistuivat yhdessä laivasta\nnoutamaan kapteenia, lausuen uhkaavan viittauksen, että heillä\npalatessaan olisi muassaan portugalilaisen lain edustajia.\n\nAmerikkalaisen merimiehen kannalta katsoen on suorastaan hullua jättää\nlaiva yksin, ilman pätevän henkilön valvontaa, mutta belgialaisilla\nlaivoilla tehdään kummallisia temppuja. Heidän veneensä irtautuessa\naluksen kyljestä näin kolmen Tathamin miehen pujahtavan rautaportaita\nmyöten konehuoneeseen, ja noin minuutin kuluttua huusi heistä yksi:\n'Kaikki selvää!'\n\nHämmästyin nähdessäni erään toisen miehen menevän keulapuolelle\nreippaasti kuin ainakin tottunut merimies. Tatham ja minä nousimme\nkomentosillalle. 'Teillä on johto', virkkoi Tatham.\n\nNiinpä annoin merkin: 'Hitaasti eteenpäin!' höllentääkseni\nankkuriköyttä. Kuulin, kuinka kiinnikevaarna lyötiin irti ja köysi\npudota läiskähti mereen, ja tunsin, että alus keinui valloillaan.\nTatham kääntyi ja komensi kaikki valot sammuksiin, ja minä ilmoitin\nsoittomerkillä: 'Puolivauhtia eteenpäin' määräten suunnaksi piirron\nverran pohjoiseen läntisestä. 'Ohjatkaa suoraan merelle!' käski\nvierelläni seisova Tatham. 'Huomenna ilmoitan teille matkamme\nsuunnan.'\"\n\n\n\n\nIV.\n\nKolmas todistaja esiintyy: William C. Hackitt (jatkoa).\n\n\n    Hackittin lausunnon sain kahdessa haastattelussa. Hän puhui\n    niinkuin kirjasta, siinä mielessä että hänellä oli perin hyvät\n    muistiinpanot ja päiväkirja, joihin hän nojautui. Toisessa\n    haastattelussa hän, haluten antaa mahdollisimman täsmälliset\n    tiedot, teki useita oikaisuja edelläolevaan kertomukseen,\n    mutta yksikään niistä ei ole merkityksellinen. Ne koskivat\n    pääasiallisesti mitättömiä ristiriitaisuuksia aikamääräyksissä.\n\n\"Seuraavana aamuna tuli kapteeni Tatham luokseni, hymyillen huvitetun\nnäköisenä.\n\n'Olemme tulleet ryöstäneeksi mukaamme erään\nsanomalehtikirjeenvaihtajan', hän alkoi, kertoen sitten löytäneensä\neräästä laivan kajuutasta täydessä unessa nukkuvan ja laivalla\ntapahtunutta muutosta aavistamattoman herra Callusin,\nsanomalehti-kirjeenvaihtajan, joka oli ollut tutkimassa Angolan\noloja ja hallitusta vastaan tähdättyjä, orjakauppaa koskevia\nsyytöksiä.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin tuli Callus kannelle.\n\nHän oli noin kolmikymmenvuotias, keskikokoinen mies. Hän astui Tathamin\nluokse ja vaati selitystä, jonka kapteeni hyvin alttiisti hänelle\nantoikin, hämmästyksekseni esittäen hänelle sekä suunnitelmansa että\nedellisen yön tapahtumat.\n\nCallus kuunteli vaieten, mutta saatoin nähdä, että hän reportterina,\njoka oli etsimässä yllättäviä uutisia, ei ollut lainkaan pahoillaan\njouduttuaan meidän seuraamme.\n\n'Käsitätte luonnollisesti, kapteeni Tatham', sanoi hän, 'etten sekaannu\ntähän puuhaanne. Otaksuttavasti joudun oikeudessa todistamaan teitä\nvastaan ja katsomaan, kuinka teidät hirtetään, mutta halukkaasti\ntarkkailen asiain kulkua. Kirjoitan teille muodollisen vastalauseen sen\njohdosta, että minut on tuotu merelle vastoin tahtoani, ja odotan\nteidän pitävän minua sotavankina.'\n\nKapteeni Tatham suostui siihen, ja he menivät yhdessä kannen alle\nmurkinoimaan. Eilisessä selostuksessani unohdin mainita, että\nretkikunnan omina matkatavaroina oli yksi ainoa tavattoman iso,\nhuolellisesti sullottu ja huolellisesti nuoritettu käärö, jota\nkäsiteltiin erittäin varovasti. Luullakseni se painoi lähes\nneljäkymmentä kiloa. Aamiaisen jälkeen kapteeni Tatham ilmoitti minulle\nkulkusuunnan. Olimme silloin noin sata meripenikulmaa länteen\nLoandasta. Käänsin heti laivan länsilounaaseen.\n\nTunsin nykyisen Tatham-saaren maineeltaan. Se on noin kymmenen astetta\nluoteiseen Tristan da Cunhasta ja noin yhdeksänsadan viidenkymmenen\nmeripenikulman päässä Riosta.\n\nYleispiirteissään oli matka hupaisa. Oltuamme kolme päivää merellä\nsaimme vihuria ja laitaista aallokkoa, joka heilutteli _Pealoa_, mutta\nsiinä ilmassa olimme vain puoli päivää. Matkan kestäessä minua\nihmetytti se seikka, että kapteeni Tathamin miehet kykenivät\nhuomiota-ansaitsevan hyvin merimiehen askareihin, ja olen taipuvainen\nuskomaan, että tämän sekavan seurueen jäsenistä oli melkoinen prosentti\njoskus eläissään ollut merillä ammatikseen.\n\nNäiden miesten merimieskunto ja heidän harvinainen oppivaisuutensa\npoistivat minulta yhden niistä huolista, jotka olivat painaneet\nmieltäni tavattoman retkemme alusta alkaen.\n\nMutta toista huoltani ei ollut yhtä helppo poistaa. Heti satamasta\nlähdettyämme olin tarkastanut hiilivarastomme ja tyydytyksekseni\nnähnyt, että laivaan oli otettu hiiliä -- otaksuttavasti samana\npäivänä, jona me saavuimme. Herra Callus vahvisti tämän olettamuksen\noikeaksi. Mutta niinkin ollen oli minusta selvää, ettei meillä ollut\nriittävästi polttoaineita lähes kolmentuhannen meripenikulman matkaa\nvarten, ja mainitsin siitä kapteeni Tathamille.\n\nJos kulkisimme mahdollisimman hiljaa, voisimme saada hiilivaramme\nkestämään kahdelletuhannelle tai kolmelletuhannelle meripenikulmalle,\nmutta vaikka pääsisimmekin saarelle, olisimme siellä kaikin puolin\navuttomina, jollei meillä olisi tarpeeksi polttoaineita paluumatkaa\nvarten. Kapteeni Tatham oli tähän kuten kaikkiin muihinkin seikkoihin\nnähden merkillisen toivehikas.\n\n'Olen ajatellut sitä', hän selitti, 'ja tilannut Pernambucosta\nhiililaivan meitä vastaan'.\n\nEpäilin hieman tämän ilmoituksen paikkansapitävyyttä, mutta kun hän\nmainitsi sen paikan täsmällisen leveys- ja pituusasteen (muistaakseni\nse oli 10° eteläistä leveyttä ja 16° läntistä pituutta), jossa meidän\noli kohdattava hiilialus, niin tajusin, että olin tekemisissä\nharvinaisen neuvokkaan miehen kanssa.\n\nKun sää pysyi kauniina, huomautti kapteeni Tatham, että nyt oli oiva\ntilaisuus muuttaa laivan ulkonäköä, ja minä olin yhtä mieltä hänen\nkanssaan. Laivan varastoissa oli melkoinen määrä väriä, ja löysimme\nmyöskin joukon väriastioita, jotka oli osoitettu Matheson and Dealin\nkauppahuoneelle Bomaan.\n\nNiinpä panin miehet työhön, eräät heistä kiipesivät laidan yli\nmuuttamaan _Pealon_ valkoista runkoa likaisen saven väriseksi, melkein\nsamanlaiseksi kuin sotalaivastossa käytetty väri on. Savupiippua\nkäsiteltiin samalla tavalla, ja myöskin koko taklaus maalattiin. Nimi\n_Pealo_ oli laadittu tykkimalmista valmistetuilla kirjaimilla. Ne\nirroitettiin ja upotettiin meren, ja niiden sijalle maalattiin nimi\n'_Scoutina_'. Kysäisin kapteeni Tathamilta, kuinka tämä nimi oli\njohtunut hänen mieleensä, ja hän selitti, että se vastasi\nnaispartiolaista (kun laivoista yleensä puhutaan naispuolisina), ja hän\noli valinnut sen muistuttamaan miehistölle yhteyttään Kitchenerin\npartiolaisten kanssa sodan aikana.\n\nKun maalaaminen oli suoritettu loppuun, alkoi kapteeni Tatham miehineen\nlaitella kummallisia kojeita purjekankaasta ja liikanaisista\nhinausvehkeistä. Tiedustin hänen tarkoitustaan herra Callusilta, joka\nhymyillen selitti, että kapteeni Tatham valmisteli kepposta --\nScoutinan oli näyteltävä aasia leijonan taljassa. En udellut Tathamilta\nhänen suunnitelmiaan, sillä tiesin, että hän ajan tullen kyllä puhuisi\nminulle niistä. Oltuamme seitsemän päivää merellä ja tultuamme\njotakuinkin sadan meripeninkulman päähän St. Helenasta, näkyi suoraan\nedessämme höyrylaiva. Olin tehnyt päässäni laskelmia, ja kun kapteeni\nTatham lausui, että sen täytyi olla _Canker_ -- hiililaivamme --\nrohkenin tuoda ilmi ihmettelyni sen johdosta, että se oli voinut\nennättää näin kauas -- sillä Pernambuco oli kahden kymmenenyhden\npäivämatkan päässä kohtauspaikasta.\n\nHän kertoi minulle silloin, että Lontoossa oli hänelle tarjottu hyvin\nedullista tehtävää. Sen enempää hän ei selittänyt, jättäen minut yhtä\nymmälle kuin ennenkin, sillä en jaksanut käsittää mitä yhteyttä hänelle\nLontoossa tarjotulla tehtävällä ja keskellä valtamerta kohtaamallamme\nhiilialuksella oli. Kun olimme tulleet niin lähelle, että voimme antaa\nmerkkejä, käski kapteeni Tatham minun nostaa Belgian lipun ja merkin:\n'P.T.X.O.' Tein niin, ja laiva vastasi: 'L.B.'\n\nKatsoessani merkinantokirjastani näin, ettei näillä voinut\nliikemaailmassa yleisesti käytettyjen merkkien mukaisesti olla mitään\nymmärrettävää selitystä, mistä päättelin, että merkeistä oli sovittu\netukäteen. Hidastutimme vauhtiamme, kunnes olimme kahden kaapelinmitan\npäässä toisistamme.\n\nMeri oli aivan tyyni, kävi vain heikko maininki, mutta minusta ei ollut\njärkevää mennä sitä lähemmäksi. Hiilialuksesta laskettiin vesille vene,\nja laivaamme tuli _Cankerin_ kippari -- vanhahko merimies, jolle\nkapteeni Tatham esitteli itsensä.\n\nLyhyen keskustelun jälkeen, joka näytti täydelleen tyydyttävän kapteeni\nGilesiä (_Cankerin_ kipparia), alkoi hiilien lastaaminen alukseemme.\n\nSe oli luonnollisestikin raskasta ja vaivaloista puuhaa, mutta kapteeni\nTatham suunnitteli perin älykkäästi köysisillan molempien laivojen\nvälille, joten työ muuttui jonkun verran keveämmäksi, mutta yö oli jo\nkäsillä, kun viimeinen hiilimitta saatiin laivaamme.\n\nHiilialuksen kapteeni oli lausunut ihmettelynsä laivamme pienuuden\njohdosta; tuomansa hiilimäärän nojalla hän oli odottanut tapaavansa\nlaivan, jonka kantavuus olisi neljä- tai viisituhatta tonnia, mutta\nparilla liukkaalla lauseella oli kapteeni Tatham rauhoittanut kaikki\nepäilyt, joita kipparin mieleen lienee kohonnut.\n\nOlimme aikaisemmin tyhjentäneet kaikki säiliömme hiilien ottamista\nvarten, ja kun hiilien siirtäminen oli suoritettu loppuun ja Tatham oli\nkipparin kanssa nauttinut erojaisryypyt, kävin alhaalla tarkastamassa\nja huomasin, että meillä oli hiiliä kylliksi, vaikka kulkisimme\nkahdeksan viikkoa yhteen menoon.\n\nNostimme jäähyväismerkin ja lähdimme; _Canker_ suuntautui luoteiseen,\nja me jatkoimme matkaamme piirron verran etelään lännestä, kunnes\nhiilialus häipyi pois näkyvistä.\n\nSitten kapteeni Tatham antoi minulle määräyksen muuttaa suuntaa;\npyörsimme itään, senjälkeen pohjoiseen, sitten taaskin etelään ja\nseuraavan aamun valjetessa olimme jotakuinkin samalla paikalla, jossa\nedellisenä päivänä olimme ottaneet hiiliä.\n\nPäivän koittaessa hääri koko miehistö siivoamassa kiivaasti hiilien\njälkiä ja laittelemassa kuntoon purjekankaisia vehkeitä, joista äsken\nmainitsin. Herra Callus istui kanssani komentosillalla, poltellen\nsikaaria ja silmäillen hyvin tarkkaavasti kaikkia puuhia. Varovaisuuden\nvuoksi oli hänet hiilien ottamisen ajaksi lukittu hyttiinsä. Sillä\naikaa kun 'miehistö' kapteeni Tathamin ohjeiden mukaan kiinnitteli\npurjekangaskaistaleita ja puomeja, sinkautteli Callus purevia\narvostelujaan, ja niistä aloin tajuta, että tarkoituksena oli naamioida\nScoutina tykkiveneeksi.\n\nPuisia tykkejä sijoitettiin keulaan ja perään, etumastoon sovitettiin\npurjekankaasta vähäinen taistelutorni, ja kaksi pientä ventilaattoria,\njotka pistivät näkyviin reunan ylitse, kävivät pikatykeistä.\n\nKokonainen päivä kului odotukseen, mutta seuraavan iltapäivän\nvahtivuoron kahdeksalla kellonlyömällä kohosi näköpiiriin höyrylaiva.\n\nSe suuntautui suoraan meitä kohti.\n\nEmme näyttäneet minkäänlaisia merkkejä, ennenkuin se nosti mastoon\nEnglannin kauppalipun. Tathamin määräyksestä minä silloin kohotin\nvalkoisen viirin.\n\nMieltäni ahdisti, kun sen tein, sillä on vakava asia näytellä\nbrittiläistä sotalaivaa, mutta Tatham ei tuntunut vähääkään häikäilevän\ntekoaan.\n\nAlus oli vajaan puolen meripenikulman päässä meistä, kun nostimme\nlippumme, mutta se vaikutti kuin sähköisku. Laiva kääntyi heti ja lähti\nkaartamaan laajassa ympyrässä, ikäänkuin se olisi äkkiä muistanut, että\nsillä oli asiaa pohjoiseen päin, ja kiireisesti rientänyt sinne.\n\nLippumme olivat kaikki valmiina. Tatham oli kuluttanut koko aamun\njärjestellessään ja laitellessaan niitä kuntoon, ja annoimme merkin:\n'Kääntäkää tuuleen, aion tulla laivallenne!'\n\nAluksesta ei vastattu, ja Tatham liputti:\n\n'Kääntäkää tuuleen tai upotan teidät.'\n\nSiihen tuli vastaus: 'Emme ymmärrä.'\n\nYhtä kaikki laiva hidastutti kulkuaan, ja Tatham tiedusti: 'Mikä alus\nlaivanne on?'\n\nSaimme vastauksen: '_Greenwich Hove_. Lontoosta Filippineille.\nSekalastia.'\n\nTatham järjesti lippunsa uudelleen: 'Tulen katsomaan papereitanne.\nAvatkaa ruuma numero 3 tarkastusta varten!'\n\nSe oli salaperäisimpiä sanomia, mitä koskaan olin lähettänyt, ja veti\nvertoja hänen hämmästyttäville, hiilialusta koskeville tiedoilleen.\n\nLaivasta ei vähään aikaan vastattu mitään; sitten tuli:\n\n'Meillä on tarttuvia tauteja laivalla.'\n\nTatham purskahti remanauruun, kun selitimme hänelle tämän sanoman.\n\n'Lähetän lääkärin. Pysäyttäkää koneet, tai teen aluksenne hylyksi!'\n\nSilloin laiva seisahtui, ja me laskimme sen rinnalle.\n\nAurinko oli nyt laskemaisillaan, ja Tathamin käskystä ohjasin aluksemme\nverkkaista vauhtia höyrylaivan länsipuolelle.\n\nLuullakseni hän tahtoi päästä auringonvalon ja _Greenwich Hoven_\nväliin, ettei viimemainitusta huomattaisi valevarustuksiemme todellista\nlaatua. Jäimme noin kahdeksan kaapelinmitan päähän höyrylaivasta, ja\nyksi puisista tykeistämme suunnattiin mielenosoituksellisesti sitä\nkohti.\n\nVene laskettiin vesille, ja Tatham hyppäsi siihen, ottaen kuusi miestä\nmukaansa.\n\nMiesten tamineet olivat jokseenkin samanlaisia -- heillä oli siniset\nmekot ja kaikki he olivat paljain päin -- satunnainen tarkkailija olisi\nvoinut helposti pettyä. Myöskin soutaminen kävi heiltä kauniisti. Mutta\nminä taisin sittenkin parhaiten koko seurueesta näyttää meriväkeen\nkuuluvalta, koska olin sileäksi ajeltu ja ylläni oli 'yhtiön' takki ja\nAfrikan rannikkolinjan päällystömerkit olivat samantapaisia kuin\nkuninkaallisen laivaston upseerimerkit.\n\nMeille laskettiin portaat, ja Tatham meni kannelle, minä hänen\nperässään.\n\nPortaiden yläpäässä oli ryhmä päällystöä, katsellen siviilipuvussa\nolevaa Tathamia epäluuloisesti ja minua hyvin ynseästi.\n\nTatham esitteli itsensä.\n\n'Olen Englannin varakonsuli Benguelasta, ja St. Paul de Loandan konsuli\non valtuuttanut minut tarkastamaan laivaanne.'\n\n'Onko teillä valtakirja?' kysyi aluksen päällikkö.\n\nVastaukseksi Tatham viittasi kädellään 'sotalaivaan' päin.\n\n'Tuolla on valtakirjani', hän kehaisi.\n\n'Mitä te etsitte?' tiedusti kapteeni.\n\n'Sotakontrabandia', ilmoitti Tatham kylmästi. 'Te kuljetatte aseita\nFilippineille puljanein tarpeiksi. Sen tehtävän olette saaneet senor de\nCostalta, de Costa Riez and Co:n liikkeestä, Little Saville Streetin\nvarrella, East Chapelin kaupunginosassa Lontoossa. Ohjeittenne mukaan\nteidän tuli kohdata täällä eräs hiililaiva ja jatkaa sitten matkaanne.'\n\n'Näytte tuntevan asian tarkoin', sanoi kippari. 'Meillä on neljätoista\nFilippineille osoitettua laatikkoa, jotka rahtikirjojen mukaan\nsisältävät metallitavaroita. Mitään sen enempää en niistä tiedä.'\n\nTatham kumarsi.\n\n'Tahtonette olla hyvä ja laskea veneenne vesille viemään nämä laatikot\ntykkiveneen kupeelle. Sitten saatte mennä edelleen ja ilmoittaa asiasta\nEnglannin konsulille ensimmäisessä satamassa, johon poikkeatte.'\n\n'Entä jos kieltäydyn?' kysyi kapteeni.\n\nTatham otti vakavan ilmeen.\n\n'Siinä tapauksessa', hän virkkoi, 'ei minulla ole muuta neuvoa kuin\nkäskeä laivanpäällikkö Smithiä' (hän nyökkäsi minuun päin) 'pidättämään\nteidät ja saattamaan aluksenne lähimpään satamaan'.\n\nKapteeni empi hetkisen, mutta antoi sitten apulaiselleen määräyksen\nlaskea veneet vesille.\n\nOli jo pimeä, kun ensimmäinen venelasti saapui laivamme viereen.\n\nEmme päästäneet ketään kannelle, vaan hinasimme nostovivulla aseet\nalukseemme, laatikon toisensa jälkeen. Sitä mukaa kuin niitä saatiin\nylös, avautti Tatham ne. Lähetyksessä oli sata winchester-kivääriä ja\nkaksikymmentätuhatta panoskoteloa, mutta eniten näytti Tathamia\nmiellyttävän maximtykki jalustoineen ja varaosineen.\n\nKun nostimme kannelle viimeistä taakkaa, kuului alhaalta kipparin\nhuuto.\n\n'Mitä tahdotte?' kysyi Tatham.\n\n'Haluan tulla laivaanne', vastasi kippari.\n\nTatham mietti vähän, mutta antoi sitten määräyksen heittää nuoratikkaat\nalas, ja kippari kapusi alukseemme.\n\nKannelta oli kaikki valot sammutettu; aseita vastaan otettaessa\nkäytetyn ison lampun kannatin oli käännetty laidan ylitse, niin että se\nvalaisi lastiveneitä silti paljastamatta kannellamme vallitsevan\nsekasotkun omituisuuksia.\n\nMutta vanhus oli ovela puolestaan. Valomme hohde heijastui vedestä, ja\npikainen silmäys 'tykkeihin' ja petollisiin 'kasematteihin' ilmaisi\nhänelle kaikki, mitä hän tarvitsi tietää. Hän pyörähti Tathamiin päin,\njoka hypisteli revolveriaan.\n\n'Mitä tämä merkitsee?' kivahti kippari.\n\n'Merirosvousta', vastasi Tatham järkkymättömän rauhallisesti, 'joka on\nvain yhtä astetta kunniakkaampaa kuin aseiden vieminen puoliverisille\nsalamurhaajille'.\n\nJuuri niin hän sanoi, ja kipparivanhus näytti tyrmistyvän.\n\nSaatuaan takaisin puhelahjansa hän äänsi:\n\n'Te saatte vastata tästä, ystäväni.'\n\n'En suinkaan', torjui Tatham, 'sen enempää kuin tekään'. Ja sitten hän\nalkoi puhua kuten olen usein kuullut hänen tekevän. Hänellä oli\nomituinen esiintymistapa. Hän puhui, kuten eräs toinen mies, josta olen\nlukenut, yhdelle ihmiselle ikäänkuin kansankokoukselle. Muistan hyvin\nsellaiset seikat, ja se on painunut mieleeni melkein sananmukaisesti,\njollen voikaan vannoa esittäväni jokaista sanaa aivan täsmällisesti.\nHän alkoi näin: 'On vaikea määritellä, missä määrin oppilauselma, jota\nväärin on pidetty jesuiittain lausumana, nimittäin että tarkoitus\npyhittää keinot, on käytännössä oikeutettu. Tässä meillä on pulma, joka\nkelpaa esimerkkinä osoittamaan tämän lauselman oikeaksi. A on\nrikollisiin puuhiin ryhtynyt liike, B on laivanomistaja, joka edistää\nA:n epäsiveellisiä aikeita, C on henkilö, jonka hommat ovat\narvelluttavia ja joka edistääkseen ensi silmäyksellä epäilyttäviltä\nnäyttäviä suunnitelmiaan käyttää hyväkseen A:n rikollisuutta ja B:n\nsekaantumista syyllisyyteen. Niin menetellessään hän suorittaa\nlaittoman teon, joka estää A:n tekemästä vielä paljoa pahemman --'\n\n'En halua kuulla puhetta enkä mitään penteleen verrantosummaa',\nkeskeytti laivuri karkeasti. 'Tahdon tietää nimenne ja tämän aluksen\nnimen.'\n\nTatham ei virkkanut mitään. Minusta on joskus tuntunut, että hän on\nerittäin turhamainen mies, sillä hän saattoi helposti loukkautua\njokaisesta huomautuksesta, joka kohdistui hänen muka erikoiseen\nhenkilökohtaiseen kykyynsä. Ja minulla on syytä uskoa, että hän ylpeili\nsuuresti kahdesta ominaisuudestaan, puhetaidostaan ja julistusten\nkirjoittamiskyvystään. Hän astui laivan laidalle, jossa nuoratikkaat\nriippuivat, ja osoitti niitä.\n\n'Kas tuosta menee tienne, kapteeni. Sallikaa minun neuvoa teitä\npoistumaan, ennenkuin teille käy huonosti.'\n\nKapteeni totteli: Tathamin äänessä oli perin pahaenteinen sävy.\nKatselimme, kun veneet etenivät takaisin _Greenwich Hoven_ kupeelle, ja\nlähdimme sitten itse kaikki valot sammuksissa mennä porhaltamaan etelää\nkohti.\n\nJos muistan oikein, olen jo maininnut, että kapteeni Tatham oli uskonut\nsuunnitelmansa herra Callusille, sanomalehti-kirjeenvaihtajalle. Herra\nCallus tiesi saaresta yhtä ja toista. Hän muistutti mieleemme _Queen of\nPlatan_ haaksirikon vuonna 1872. Se oli siihen aikaan herättänyt\nEnglannissa erittäin suurta huomiota. Mainitun vuoden heinäkuussa oli\nMiddle Parkin hevossiittola myyty, ja joukko Argentinan karjayhtiön\nlaskuun ostettuja rotuhevosia oli lähetetty _Queen of Platassa_\nEtelä-Amerikkaan. Ankarat myrskyt olivat ajaneet laivan syrjään\nkulkusuunnastaan, sen potkurinakseli oli katkennut, eikä siitä oltu\nkuultu mitään, ennenkuin oli löydetty merestä pullo, jossa oli lyhyesti\nkerrottu, että laiva oli miehistöineen päivineen uponnut Ile de\nDesolationin luona.\n\nSe herätti Tathamin mielenkiintoa, ja hän tiedusti, oliko laivassa\nollut kovaa rahaa, mille kohdalle saarenrantaa se oli ajautunut\nja oliko milloinkaan koetettu pelastaa mitään siitä. Tästä\nyksinkertaisesta kyselystä voi päättää, ettei kapteeni Tatham suinkaan\nhalveksinut pienempiäkään verkkoonsa osuvia kaloja, vaikka hän olikin\npyydystämässä suurta saalista.\n\nViiden päivän kuluttua saimme saaren näkyviimme.\n\nEnsi näkemällä se muistuttaa Kap-maan Pöytävuorta, paitsi ettei se,\nkuten Pöytävuori mereltä katsottuna näyttää tekevän, laskeudu\nasteittain molemmin puolin, vaan että sen seinämät ovat jyrkät. Kuta\nlähemmäksi tulimme, sitä enemmän muurintapaisiksi kävivät sen rannat.\nLähestyin saarta varovasti; sillä kapteeni Fordin karttaan merkityistä\nmittauksista huolimatta en ollut lainkaan varma siitä, ettemme voisi\nosua vedenalaiselle riutalle, johon _Queen of Platan_ arvellaan\nuponneen.\n\nKomensin miehiä ankkurikettinkeihin mittaamaan syvyyttä ja hiljensin\nvauhdin neljäsosaksi. Kahdenkymmenen sylen syvyydestä emme tavanneet\npohjaa ja vähitellen laskimme likemmäksi kalliota. Sitten turvauduin\nsyvän meren mittaluotiin.\n\nVettä oli kuusikymmentä syltä, ja me pudotimme ankkurin.\n\nSää oli pysynyt hyvänä ja aallokko hiljaisena, mutta saaren suojassa\noli vedenpinta kuin peili.\n\nSinä iltana oli liian myöhäistä ryhtyä mihinkään; nostimme vain\nkannelle kapteeni Tathamin tavarat -- sen kääryn, josta olen jo\npuhunut. Kun se aukaistiin, osoittautui se sisältävän pienen\nilmapallon.\n\nSilloin vasta oikein oivalsin, missä tarkoituksessa kapteeni Tatham oli\ntehnyt eräät 'ostoksensa' Loandassa. Yksi niistä, joka oli pannut minut\nymmälle, oli palmikkosuojukseen suljettu pullo jotakin happoa ja joukko\njotakin raskasta ainetta sisältäviä säkkejä, jotka oli sullottu\nruumaan.\n\nMinulla on perin alkeelliset tiedot käytännöllisestä kemiasta, mutta\nsen verran on minulla siitä vihiä, että nyt arvasin säkeissä olevan\nsinkkilastuja; kapteeni Tatham aikoi valmistaa vetyä täyttääkseen sillä\nsilkkipallon.\n\nPallon täyttämiseen kului suuri osa seuraavasta päivästä. Kaikeksi\nonneksi pysyi ilma melkein tai aivan tyynenä.\n\nSeuraava yö oli meille kuitenkin hankala, kun nousi yksi niitä rajuja\nvihureja, joista nämä vedet ovat kuuluisia, ja pallo oli vähällä\nriistäytyä irti. Kello yhden seuduissa aamulla pidimme neuvottelun ja\npäätimme laskea pallon tyhjäksi, vaikka meillä ei ollutkaan riittävästi\nkemikalioita valmistaaksemme kylliksi kaasua uudelleen. Mutta Tatham\noli toivehikas. Hänellä oli aikomus kehittää hiilikaasua -- hän oli\nyöllä pohtinut sitä -- ja minusta tuntuu, että hän oli tosissaan\ntyytymätön, kun tuuli vaimentui yhtä äkkiä kuin oli noussutkin ja\npallon tyhjentäminen kävi tarpeettomaksi.\n\nEn vielä ole perinpohjaisesti kuvannut saaren ulkonäköä, mutta minua\nhämmästytti sen tavaton sileys, nimittäin kallioiden kiilloitetulta\nnäyttävä pinta. Olisi melkein saattanut luulla, että niitä oli hangattu\nhiekkapaperilla ja nahalla, kunnes ne olivat hohtavan kiiltävät. Saaren\npohjoisella rannalla jatkui 'muuri' katkeamatta, mutta itäsivulla oli\nmelkein pystysuora halkeama -- tavattoman iso rako, joka halkaisi\nkallion harjalta juureen saakka. Maihinlaskupaikkaa ei näkynyt missään.\n\nMaanalaisen joen löysimme helposti; sen tunnelin yläreuna, jota myöten\njoki purkautui, oli matalan veden aikana selvästi näkyvissä. Silloin\narvelin, että kapteeni Ford oli tarpeettomasti tahtonut salata tämän\njoen olemassaoloa, mutta myöhemmin oli minulla syytä muuttaa mieltäni.\nSeuraava aamu oli kirkas ja kesäinen. Olimme ankkuroineet saaren\npohjoispuolelle, ja sikäli kuin tuulta oli, se puhalsi piirron verran\nlänteen pohjoisluoteisesta. Se oli edullista suunnitelmillemme, ja\nkello kaksitoista pujottautuivat kapteeni Tatham ja eräs hänen\nmiehistään palloon kiinnitettyyn silmukkaan, ja me löysäsimme nuoraa.\n\nIlmapallo nousi kohtisuoraan, mutta päästyään lähes sadan metrin\nkorkeuteen se painautui pohjoiseen -- siis poispäin saaresta, ja\narvasin sen joutuneen etelästä suuntautuvaan ilmavirtaan.\n\nMegafonilla Tatham käski minun siirtää laivan saaren toiselle puolelle.\nNostin niin ollen ankkurin, ohjasin aluksen merelle välttääkseni\nriuttaa ja suuntasin sen sitten länsipuolelle, jossa päättelin\nilmavirran olevan suotuisan maihinpääsylle. Hellitimme pallon\nkiinnitysnuoraa vielä kolmisenkymmentä metriä, jolloin Tatham\nnähtävästi pääsi näkemään saaren lintuperspektiivinä. Arvasin hänen\nolevan tyytyväisen näkemäänsä, sillä tuontuostakin hän kajautteli\nhajanaisia huomautuksia kuten: 'Loistava!' 'Suurenmoista!' 'Oivaa!'\n\nMinun tuskin tarvinnee sanoa, etten ollenkaan luottanut kapteeni\nTathamin maihinnoususuunnitelmiin. Odotin siitä kehkeytyvän vaivaloisen\nja aikaakysyvän puuhan. Kerta kaikkiaan oli mahdotonta viedä alustamme\nsiksi likelle rantaa, että pallossaolijat olisivat voineet heittää\nmaahan nuoran, vaikka heillä olisikin ollut ankkuroimisvälineitä.\nKaikki riippui ilmavirroista ja aluksi näytti siltä, että ne\nehdottomasti tekisivät aikeemme tyhjiksi.\n\nSaaren pohjoispuolella ne suuntautuivat etelästä, länsipuolella ne\npuhalsivat yhtä mittaa kaakosta, ja eteläreunalla ne painoivat palloa\naivan päinvastaiseen suuntaan kuin kapteeni toivoi. Vasta sitten, kun\nolimme palanneet alkuperäiselle ankkuripaikallemme, kääntyi onni;\nkaasupalloon tarttui tuulahdus, joka työnsi sitä saaren kohdalle.\n\nUskalsin yrittää ja käänsin laivan rantaan päin, päästäen nuoraa vielä\nviisitoista metriä.\n\nHetkisen näytti siltä, ettei meitä onnistaisi, sillä pallo-vintiö\nheilahti taaksepäin. Mutta sitten osui siihen voimakas vihuri, ja se\nkantautui kallion reunan ylitse pois näkyvistämme. Odotimme\njännittyneinä kymmenen minuuttia. Tathamilla oli pallon kiinnittämiseen\ntarvittavat vehkeet; kaikki riippui siitä, kestäisikö tuulta.\nNähtävästi sitä kesti kyllin kauan, sillä mainitun ajan kuluttua\nilmestyi kapteeni jälleen ja huuteli megafonilla toisistaan erillisiä\nlauseita.\n\nHän oli ottanut mukaansa ohutta köyttä ja väkipyörän, ja ennen yön\ntuloa, joka oli hyvin äkillinen, olimme ehtineet hinata ylös\nvuodehuopia ja ruokaa, pari kivääriä ja viisikymmentä panoskoteloa.\nSeuraavana aamuna kiskoimme pallon alas, ja kaksi uutta miestä\nlähetettiin ylös. Tatham kutsui erikoisesti Callusia, mutta reportteri\nkieltäytyi jyrkästi uskomasta henkeään niin heikon kojeen varaan.\n\nToinen nousu ei luonnistunut, ja Tatham antoi määräyksen, että oli\nlaskettava maihin saaren koillispuolella olevalle kapealle\nrantakaistaleelle.\n\nVaikka välineemme olivatkin melkoisen vähäiset, senjohdosta että\n_Scoutinalla_ oli vähän varatarpeita, saimme kuitenkin liittämällä\nköysiä yhteen ja käyttämällä vintturikonetta hinatuksi ylös pari\nkevyttä raakaa ja muita taklausvehkeitä, ja kolmantena päivänä oli\nTatham sommitellut käyttökelpoisen vipulaitteen, joka kesti kaikkien\nhänen tarvitsemiensa tavarain painon.\n\nPitkin aikaa lähetettiin lisää miehiä kapteenin luokse, ja\nuurastettuamme ankarasti viikon päivät olivat hinausvehkeet mainiossa\nkunnossa. Raskain työ oli vintturikoneen siirtäminen maalle. Ymmärsin\nhyvin, että se oli välttämätöntä, sillä vanhan menetelmän aikana oli\nmeidän pakko turvautua kaikkiin mahdollisiin köyden- ja\nkaapelinpätkiin, sillä tarvitsimme nuoraa tavattoman pitkälti.\nVintturikone oli hajoitettava kappaleiksi ja lähetettävä ylös osina --\nja silloin oli hinaaminen tehtävä käsin.\n\nToisena sunnuntaina saapumisemme jälkeen lähdin ensimmäiselle\nvierailulleni saarelle herra Callusin seurassa. Meidät hinattiin\nkallion harjalle, jossa kapteeni Tatham oli meitä vastassa.\"\n\n\n\n\nV.\n\nNeljäs todistaja esiintyy: Richard Callus.\n\n\n    Richard Callus on siksi hyvin tunnettu sanomalehtimiehenä,\n    matkailijana ja kirjailijana, että menettelisin\n    sopimattomasti, jos puhuisin hänen luotettavuudestaan.\n    Hän on kolmekymmentäseitsemänvuotias mies; hienolla vaistollaan\n    hän aavistaa hyvän kertomuksen ja hänellä on kertojalahjoja.\n    Minua onnisti, kun tapasin hänet, sillä tulin Cadiziin, kun\n    Tangerista saapunut laiva, jossa hän matkusti (hän oli lehtensä\n    puolesta käynyt Casablancassa), oli jo tyhjentynyt. Löysin hänet\n    Neljän kansallisuuden kahvilasta Calleo de Recolletosin varrelta;\n    sinne minut neuvoi hänen maurilainen palvelijansa, joka oli\n    seurannut häntä tähän espanjalaiseen kaupunkiin saakka. Callusin\n    esitys on saamistani kertomuksista mielenkiintoisin.\n\n\"Tatham\", lausui Callus, \"näytti olevan erittäin tyytyväinen itseensä,\nja siihen hänellä saavutuksiinsa nähden olikin todella oikeus.\nPuhtaasti teknilliseltä kannalta katsoen hän oli tehnyt suorastaan\nihmeitä järjestäessään yhteyden laivan ja kotkanpesänsä välille.\n\nHämmästyksekseni ei ollut paljoakaan nähtävää siltä paikalta, missä\nnostovipu oli. Maaperä kohosi edelleen, peittäen saaren sisäosan\ntaakseen, ja minä lähdin astelemaan rinnettä ylöspäin tyydyttääkseni\nuteliaisuuteni, mutta Tatham pysähdytti minut. Oli niin ilmeistä, että\nhän tahtoi esiintyä juhlamenojen ohjaajana, että minä taivuin\nhillitsemään uteliaisuuttani.\n\nHänellä oli keveä aamiainen valmiina meitä odottamassa, samppanjapullo\navattiin, ja Tatham-saaren menestykseksi juotiin malja mitä\njuhlallisimmin.\n\nSitten piti Tatham välttämättömän puheen.\n\n'Me olemme', hän alkoi, 'käänteentekevän löydön kynnyksellä. Tämä maa,\njohon olemme päässeet, ei ole yksin meitä, vaan myöskin jälkeläisiämme\nvarten. Lastenlapsemme, vielä syntymättömät polvet kunnioittavat niiden\nkaraistujen uranuurtajien nimiä, jotka pystyttivät vapauden lipun\nvilliin maahan, jotka ovat vallanneet uuden alueen sivistyksen\nvaltakunnalle ja lisänneet uuden lehden kunniakkaaseen historiaamme.'\n\nHän jatkoi, käsitellen kysymyksiä, joilla ei ollut kaukaisintakaan\nyhteyttä meidän hankkeemme kanssa, puhuen kansanvalistuksesta, Euroopan\nlaivasto-ohjelmasta, aasialaisten rotujen tulevaisuudesta ja Panaman\nkanavasta.\n\nPuheen jälkeen vihittiin minut osalliseksi saaren salaisuuksista.\nSuuremman tehon aikaansaamiseksi sidottiin silmilleni side ja minut\ntalutettiin saaren sisäosaa peittävän harjanteen laelle.\n\n'Nyt saatte katsoa!' huudahti Tatham ja repäisi siteen pois.\n\nNäky oli todellakin ihmeen kaunis.\n\nJalkojeni juurelta laskeutui kalliorinne asteittain vihantaan laaksoon,\njonka läpi kiemurteli pieni joki. Edessäni kohosivat eteläisen 'muurin'\npuiden peittämät rinteet. Vasemmalle ja oikealle levisi aaltoileva\ntasanko, joka näytti olevan kukkasmaton peittämä.\n\nPuuryhmiä, upeita puistomaisia läikkiä, joissa kasvoi puita ja kukkia,\nkymmenkunta lisäpuroa, jotka laskivat jokeen, vihreitä niittysuikaleita\n-- jotka muistuttivat metsän siimeksessä juoksevia smaragdin värisiä\njokia -- siinä ensi vaikutelmani Tatham-saaresta.\n\n'Tuolla on kultaa, ja tuolla, ja tuolla', osoitteli Tatham innoissaan.\n'Tuon pikku puron rannalta löysin granaatteja, ja missä on granaatteja,\nsiellä on myöskin timantteja. Ja katsokaas! Näettekö, minne joki\nkatoaa? Siellä oleva luola... siitä olen varma... on määrättyinä\nvuodeaikoina yhteydessä meren kanssa. Entä eläimistö -- nuo ovat\nfasaaneja, ja aamulla näin onyksin...\n\nSyytä hänellä olikin innostua. Geologiset tietoni ovat perin heikot,\nmutta täällä oli maaperä epäilemättä kultapitoista. Jalkojemme juuressa\noli merkkejä kerrostumista. Jos oletettaisiinkin, että helposti syttyvä\nTatham liioitteli toiset puolet, niin sittenkin tämän saaren pitäisi\nosoittautua Eldoradoksi.\n\nHän oli laittanut kallion rinteelle karkeatekoisen suojuksen ja\nvalmistanut minulle mukavan yösijan. Omien sanojensa mukaan hänellä ei\nvielä ollut aikaa saaren tutkimiseen, vaan hän oli löytänyt merkkejä\nkullasta ilman kovinkaan suurta etsimistä.\n\nKun olin vetäytynyt tilalleni, tuli hän luokseni, istuutui viereeni ja\nkehitteli mitä suurenmoisimpia tulevaisuudensuunnitelmia. Jos kullan\nsaanti kävisi hänen odotustensa mukaan, niin hän kansoittaisi saaren\noman valintansa mukaisilla miehillä ja naisilla. Saarelle ei tuotaisi\nlainkaan päihdyttäviä juomia muuta kuin lääketieteellisiä tarkoituksia\nvarten. Hän hankkisi sinne southdownilaisia lampaita ja skotlantilaisia\nlehmiä. Pohjoisen kallion suojaiselle rinteelle rakennettaisiin\nkaupunki, jossa olisi sähkövalo ja sähköllä käyvät voimalaitteet.\n\nRahaa ei olisi, vaan sen sijasta maksuosoitus-järjestelmä --\nkeskuspankki, josta kukin kansalainen saisi luottoa määrättyyn,\nkuntonsa sekä työnsä paljouden ja tärkeyden nojalla laskettuun summaan\nsaakka. Kaikki talot, tiet, sähkö- ja vesilaitteet olisivat yhdyskunnan\nyhteistä omaisuutta, ja kullekin asunnontarvitsijalle järjestettäisiin\nhuoneiston suuruus tarkoin hänen todellisten tarpeittensa mukaisesti.\nKukkuloille rakennettaisiin hyvin harkittu linnoitusjärjestelmä...\nIkävä kyllä en kuullut kaikkia hänen puheitaan, sillä vaivuin uneen\nkesken hänen esitystään.\n\nHeräsin äkkiä tavattomaan meluun. Aluksi luulin sitä ukkoseksi; sitten\npidin sitä hädissäni maanjäristyksenä, sillä tunsin maan tärisevän.\nTatham, joka nukkui suojuksen toisessa päässä, oli heti pystyssä.\n\nHän vastasi lausumattomaan kysymykseeni.\n\n'Se oli nelistävä karjalauma', hän selitti, ja minäkin tunsin paikalla\näänen.\n\n'Se on omituista', virkkoi Tatham kummeksuvalla äänellä. 'En ole nähnyt\njälkeäkään suuresta laumasta -- mitähän se lienee?'\n\nKun en kyennyt vastaamaan, pysyin vaiti.\n\n'Nytpä tiedän', sanoi Tatham äkkiä. 'Kapteeni Ford viittaa\nseebralaumaan -- ne ovat varmaan seebroja.'\n\nSeuraavana aamuna tapaamiemme jälkien nojalla oli ilmeistä, että\nTathamin päätelmä oli oikea. Minusta kuitenkin tuntui, että eläimillä\noli kvaggaksi liian laajat kaviot. Jälkiä tarkastaessani tein oudon\nhuomion. Lauman kupeella oli nähtävästi ollut yksi eläin erillään\nmuista.\n\nKavionjäljet olivat hyvin selvät, erittäinkin kallioiden alemmilla\nrinteillä, jossa oli omituinen kerrostuma tiukkaa, mustaa hiekkaa ja\njossa ne näkyivät mainiosti. Onneksi oli yksinäinen eläin kulkenut\nsuoraan tämän kohdan halki (se ei ollut kovinkaan laaja), mutta\nhämmästyksekseni oli siihen painunut jälki vain kolmesta kaviosta.\nHuomautin siitä Tathamille.\n\n'Kolmijalkainen seebra on hirviö, jollainen ei saa rumentaa\naluettamme', lausui Tatham. Muistaakseni käytti Tatham tällöin ensi\nkerran kuninkaallisen perheen jäsenille ja sanomalehtien pääartikkelien\nkirjoittajille ominaista sanontatapaa.\n\nSeuraavina kolmena päivänä olimme kaikki ahkerasti työssä, rakentaen\nasumuksia. Kenties kapteeni Hackitt kiinnitti huomiota siihen, että\nkaikki laivasta saatavat tarpeet oli hinattava ylös pitkin kallion\nkuvetta väliaikaisella vipulaitteella. Pitkän aikaa tuotti hinausnuora\nmeille vaikeuksia, ja kun mainitsen, että toimintamme alkuaikoina\ntarvitsimme tuhatkunnan metriä nuoraa, niin on helppo ymmärtää,\nminkälainen puuha meillä oli hankkiessamme sitä kylliksi pitkältä.\n\nMutta kun vintturikone saatiin saarelle ja kallion laelle järjestettiin\nmoottorilaite, kävi hinaaminen yksinkertaisemmaksi ja työ sujui kuin\nrasvattu.\n\nTämän työn kestäessä teki Tatham kierroksen tutkiakseen saarta tai\noikeammin etsiäkseen kultaa. Erään Gillett-nimisen vanhuksen seurassa\nhän tarkasteli eri kerrostumia. Hänen tuomistaan kivinäytteistä\npäättäen ei mielestäni ollut paljoakaan toiveita siitä, että hän\nlöytäisi kultaa tuntuvia määriä, mutta Tatham vihelsi epäilyksilleni.\nHän piti oppineita esitelmiä kullan omituisista ilmenemistavoista.\n\nHän kertoi minulle kullasta sellaisia seikkoja, joita en ollut ennen\ntietänyt; kullasta, joka oli kerrostunut niin hienona pölynä, että se\npysyi vedenpinnalla; kullasta, jota oli löydetty niin ihmeen kauniina\nlehtinä, että kokoilijat maksoivat niistä kaksi kertaa saman painon\nharkkokultaa; kuivuneiden jokien kullasta; meristä, jotka huuhtelivat\nrannoilleen kultapitoista hiekkaa meren syvyyksiin kätketyiltä\nkultakentiltä.\n\nHän toivoi löytävänsä laajoja lietesaostumia ja 'hietataskuja', sillä\nhänen oli saatava rahaa nopeasti.\n\n'Ihanteellisinta olisi', hän selitti, 'löytää runsaspitoisia\nlietesuonia, joista kullan saanti olisi helppoa; ne tuottaisivat\nminulle pääomaa, jolla hankittaisiin kerrostumassa löytyvän kullan\nhuuhtomiseen tarvittavat koneet'.\n\nHän piti kerrostuman olemassaoloa varmana, eikä hän pettynytkään, sillä\nkahdeksantena päivänä hän sai pettämättömän todistuksen siitä, että\nkultaa löytyi.\n\nEräästä kallion kupeeseen kaivetusta ojasta hän otti kvartsinäytteen,\njoka sisälsi kultaa kolmekymmentä grammaa tonnia kohti. Oletetun\nkerrostuman suuntaan hän kaivoi toisen ojan noin sadan viidenkymmenen\nmetrin päähän ja otti siitä näytteen, jonka kultapitoisuus oli\nkolmekymmentäyksi ja puoli grammaa tonnia kohti. Kerrostuma oli\nluonteeltaan hyvin samanlainen kuin Witwatersrandissa, ja Tathamin\nmiehet riemuitsivat. Löydön kunniaksi pidimme leirivalkean ääressä\nkonsertin, ja Tatham puhui varallisuuden vastuista; puhetta kesti tunti\nkymmenen minuuttia, ja hänen seuralaisensa kuuntelivat sitä perin\ntarkkaavasti.\n\nNämä miehet olivat harvinaista joukkoa. Mainitsitte herra Hackittin\nkertoneen, että he olivat kiintyneet Tathamiin, mutta se sana tuskin\nriittää kuvaamaan heidän sokeaa luottamustaan häntä kohtaan. He eivät\nolleet tietämätöntä väkeä, kaukana siitä. Pari, kolme heistä oli\nRhodesiaan kulkeutuneita yliopistomiehiä, jotka olivat katkoneet\nsivistyksen kahleet ja painautuneet erämaahan, romanttisia kulkureita,\njoiden varustuksina olivat kivääri ja kullanhuuhtojan astia.\n\nTatham kertoi minulle kerran, että hänellä oli miehiä Yalen,\nPrincetonin, Oxfordin, Harvardin ja Cambridgen opistoista. Murtuneita\nmiehiä? En luule, että he olivat murtuneita. He olivat saaneet särön\njohonkin kohtaan, siinä kaikki.\n\nUseat heistä olivat viettäneet vuosikausia yksin erämaassa,\nmetsästellen vähän, kaivaen kultaa vähän ja tapellen vähän. He olivat\ntunkeutuneet ennenkulkemattomille aavikoille ja uineet Tanganjikassa,\nennenkuin rautatiestä uneksittiinkaan, taivaltaneet Kalaharin\nhietikkojen halki, etsineet kultaa Katangan piiristä ja epävirallisesti\ntaistelleet portugalilaisia vastaan Angolassa.\n\nMinuun teki voimakkaan vaikutuksen heidän vaiteliaisuutensa -- erämaa\noli sen heille opettanut. Myöskin oli heillä eräitä ominaisia\nfyysillisiä piirteitä -- kaukokatse, joka tulee pitkiä matkoja\ntarkkailemaan tottuneen miehen silmiin, päivän paahtamien kasvojen\ntiilenpunainen väri, rypyt silmien ja suun ympärillä. En käy\nselittämään näiden piirteiden merkitystä, sillä en ole harrastanut\nkasvotiedettä. Tuon yksinkertaisesti esiin sen tosiseikan, että he\nolivat erikoista, selvästi muista ihmisistä eroavaa väkeä. Yhdellä\nsanalla sanoen, he olivat 'totisia'.\n\nHyvin vähän näin heidän keskuudessaan kevytmielisen hilpeyden\npurkauksia, vaikka Tatham useinkin lausui järjettömiä ehdotuksia. Elämä\noli heistä vakava kysymys, ja saattoi huomata, ettei heillä ollut\nvähääkään halua pitää sitä muunlaisena.\n\nSitä, että retkikunnassa oli humoristinen puoli, ei ole\nepäilemistäkään; olihan koko puuha eräältä kannalta katsottuna\nhullunkurisen koomillinen. Tathamin kujeet olivat ilveilymäisiä; laivan\nanastaminen ja kapteeni Tathamin naivi puolustautuminen olivat omiaan\nherättämään naurua.\n\nMutta miehistöstä se kaikki oli varsin napoleonimaista ja suurta, ja he\nolisivat mieluummin valinneet pilansa esineeksi raamatun kuin Tathamin\nretkikunnan. Onnistuneiden kerrostumakokeiden jälkeen alettiin etsiä\nlietesuonia, joista saataisiin rahaa nopeasti, ja kun kultatasku Knox's\nKloofissa löydettiin, joutui koko hommamme käännekohtaan.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nNeljäs todistaja, esiintyy: Richard Callus (jatkoa).\n\n\n    Haastattelun kuluessa sain Callusilta useita yksityiskohtaisia\n    tietoja, joita en ole ottanut kertomukseeni, koska ne eivät vie\n    juonta eteenpäin eivätkä ole tarpeellisia tämänluontoisessa\n    teoksessa.\n\n    Olen hankkinut varmennuksen _Queen of Platan_ haaksirikkoa\n    koskeville tiedoille ja Bloodstockin toimisto Englannissa antoi\n    minulle laajan laivauskirjan, jonka nojalla olisin voinut tehdä\n    tämän kappaleen mielenkiintoisemmaksi kilpa-ajojen harrastajasta,\n    mutta olen jättänyt pois kaikki teknillistä luonnetta olevat ja\n    kaikki muut seikat, jotka ovat omiaan hämmentämään teknilliseen\n    puoleen perehtymätöntä lukijaa.\n\n\"En ole vielä maininnut, että Tathamin ensimmäisiä tehtäviä\nmaallenousun jälkeen oli antaa nimet saaren eri kohdille. Niinpä meillä\noli Taft-kukkula, Knox's Kloof, Kuningas Edwardin joki ja (punastun\nlausuessani) Callus-ylänteet, Itäinen muuri sai nimekseen\nRoosevelt-selänne, läntinen Victoria-vuoret, eteläinen Wilhemsberg,\npohjoinen Fallier-alpit. Tatham selitti aivan tosissaan, että\nkansainvälisen kateuden herääminen saataisiin siten estetyksi. Jonkun\nverran myöhemmin, kun saimme australialaisen jäsenen, risti Tatham\nkallion merenpuolisen reunan, jota myöten tavaramme hinattiin ylös,\nKap Sydneyksi, ja huomattuaan ihastuksekseen, että saarella oli\nulkopoliittista yhtä hyvin kuin sisäpoliittistakin merkitystä, hän teki\nHackitt-huipun, Nicholas-kärjen, Alfonso-lahden, ja kun hallitsijain\nnimet loppuivat hänen varastostaan, turvautui hän kirjallisuuden\nmerkkimiehiin. Niinpä saimme James-salmen, Kipling-poukaman ja\nShakespeare-töyryn.\n\nKnox's Kloof oli pieni notko hyvin lähellä Kuningas Edwardin joen\nvedenalaista suuta, ja sieltä Tatham löysi runsaasti kultaa sisältävän\nhietakerroksen, joka nosti hänet riemusta seitsemänteen taivaaseen.\nSiitä saatu kulta oli melkein puhdasta, ja kolmena päivänä huuhdottiin\nlähes kolmekymmentäkahdeksan kiloa -- sitten kulta loppui kuin\ntaika-iskusta.\n\nTuntui siltä kuin olisi jättiläiskäsi lapioinut kallisarvoista metallia\nlaajaan kuoppaan, peittänyt kätkön keveästi irtonaisilla kivillä ja\nmaalla, taputtanut pinnan tasaiseksi, jättäen aarteen jonkun\ninhimillisen kaivajan löydettäväksi. Se oli kaukana syrjässä kaikista\nkultapitoisista kerrostumista eikä ollut yhteydessä minkään\nlietesuonien kanssa; sen oli luonnon salaperäinen järjestäjä\nsijoittanut aavistamattomaan paikkaan; sen löytyminen oli yksi\nkaikkiviisaan kaitselmuksen ihmisille valmistamia yllätyksiä.\n\nKuumeisen tarmokkaasti Tatham kaivoi, tutki näytteitä ja tarkasteli\nmaaperää. Onkalotasku oli ammennettu tyhjäksi. Myöhään yöhön etsimme\ntulen valolla ja heti päivän koittaessa ryhdyimme jälleen työhön, mutta\nilman menestystä. Tathamin sisu ei kuitenkaan lannistunut. Hän väitti,\nettä kun kerran olimme sattumalta osuneet yhdelle taskulle, niitä\ntäytyi olla tusinoittain, kenties sadoittain, ja ne kyllä löytyisivät\netsimällä.\n\nHänen päätelmänsä tuntui järkevältä, mutta sattumassa ei ole\njohdonmukaisuutta. Edessämme oli luonnon selittämätön oikku, sillä\netsimmepä kuinka hyvänsä kaikista mahdollisista ja mahdottomista\nkohdista, ei kultaa sittenkään löytynyt.\n\nKultaa oli tietystikin kivissä, mutta niistä ei rahaa saanut nopeasti,\nkuten Tatham halusi.\n\nMinulle kävi yhä selvemmäksi, että koko retkikunnan tulevaisuus oli\nrunsaan kerrostuman löytymisen varassa. Kaivoskoneet ovat kalliita ja\nlisäksi oli otettava huomioon muutamia seikkoja, seurueen muonittaminen\nja sellaisten varustuksien hankkiminen, että Tathamin haave-valtakunta\nsaataisiin terveelle pohjalle.\n\nOmalta kannaltani en ymmärtänyt, miksi hän ei miehineen olisi voinut\nparin vuoden aikana tehdä kovaa työtä, huuhdellen kultaa kerrostumasta\nalkeellisilla välineillä ja sopeutuen tiukempiin oloihin. Mitä\nruokavaroihin tulee, niin saarella oli yllin kyllin riistaa, ja viljat\nsekä juurikasvit, joita hän oli tuonut Loandasta, näkyivät viihtyvän\nhyvin. Mutta se ei kelvannut Tathamille.\n\nHän puheli, selittäen tarpeettomasti kylläkin, että hän oli suuri mies,\nettä hänellä oli suuria aatteita ja että hän tahtoi kaikki tai ei\nmitään. Niin ollen jatkettiin olemattoman taskun haeskelua.\n\nEräällä retkellä, jolle olimme tässä tarkoituksessa, tosiasiallisesti\nviimeisen kerran, lähteneet, kohtasi meitä yllätys.\n\nVäliaikainen majapaikkamme oli Roosevelt-selänteen rinteellä, ja olimme\nsuunnanneet tutkimuksemme pääasiallisesti näiden kukkuloiden juurille\nja länteen päin (Wilhelmsbergin ohitse Knox's Kloofia kohti). Niin\nollen emme olleet kulkeneet joen poikki, joka Knox's Kloofissa on noin\nviidentoista metrin levyinen. Tatham päätti jatkaa kullan etsimistä\npitkin Victoria-vuorten metsäisiä rinteitä aina Taft-kukkulalle saakka,\nja senmukaisesti me sinä aamuna käännyimme saaren sisäosia kohti,\naikoen mennä joen poikki ja seurata sitä sen suulle asti sekä\njärjestelmällisesti edetä pohjoiseen. Se oli vaikeampi tehtävä kuin\nolimme olettaneet, sillä jokeen laskee useita vuolaita syrjäpuroja,\njoiden kaikkien ylitse meidän oli päästävä, ja kahlaamon etsiminen\npääjoesta vei meiltä suurimman osan aamupäivästä. Kunnia sen\nlöytämisestä tulee minulle, sillä sattumalta osuin jo aikaisemmin\nmainitsemieni seebramaisten otusten jäljille, jotka johtivat\nvedenrajaan erikoisen, sopimattomalta näyttävälle kohdalle.\n\nVesi juoksi tasaisesti ilman ainoatakaan värettä, josta olisi saattanut\npäättää, että joessa oli vedenalaisia kiviä tai matala kohta, mutta\nhämmästykseksemme ei kahlaaminen ollut ollenkaan vaikeata, paitsi että\ntasapaino oli säilytettävä vuolasta virtaa vastaan.\n\nJoki tuntui tässä paikassa virtaavan laajan, koko sen uoman täyttävän\nkallion yli. Aikakausia kestäneestä hankauksesta oli kallion pinta\nkäynyt sileäksi kuin piikivi, ja meidän oli jokseenkin mukava kahlata.\nOlin ottanut mukaani kiväärin, toivoen saavani ampua riistaa, jota\ntiesimme joen äyräillä olevan, ja mielihyvikseni onnistui minun kaataa\nantilooppi, joka hyvin paljon muistutti Etelä-Afrikan _bles-bokia_.\nPanimme paikan merkille, että voisimme ottaa saaliin mukaamme\npaluumatkalla, ja marssimme eteenpäin.\n\nKäveltyämme noin kolme kilometriä saavuimme kauniille, tasaiselle\nruohikolle, joka ulottui länteen päin aina Taft-kukkulan juurelle\nsaakka. Senjälkeen Tatham päätti poistua joen rannalta ja oikaista\nsuoraan kukkulalle. Olen jo kertonut saaren puistomaisesta kauneudesta.\n\nVuorelta katsottuna siitä kylläkin saa käsityksen, mutta vasta läheltä\ntulee yhtäläisyys ilmeiseksi. Siellä täällä oli viehättäviä puuryhmiä.\nJotkut puista olivat puolitroopillisia; siellä kasvoi puksipuita,\nerästä puuta, jota olen tavannut Keski-Afrikassa (ingolaksi sitä\ntaidettiin nimittää), erästä mäntylajia (copalia), tammia, kumipuita ja\ntavallisia kuusia.\n\nEmme päässeet eteenpäin niin nopeasti kuin olimme aikoneet, sillä\nhuomiomme kiintyi yhtenään maiseman kauneuteen.\n\nTatham näki erään linnun, joka viiletti ruohikossa suojaiseen\nviidakkoon, ja väitti kivenkovaan, että se oli riikinkukko. Lähdimme\nsen vuoksi hiipimään sen jälessä. Seurasimme sitä vilpoisan varjoisaan\npieneen pensastoon. Minä luulin sen kätkeytyneen maata peittävän tiheän\nkasvullisuuden sekaan, mutta en muista sitä selvästi, sillä äkkiä\nTatham pysähtyi ja jäi tuijottamaan maahan.\n\nOlin Hackittin seurassa vähän matkan päässä edellä hänestä.\n\n'Tulkaa tänne!' kehoitti Tatham nopeasti. Riensin juoksujalkaa takaisin\nhänen luokseen, arvellen, että kenties oli kauan toivottu 'tasku'\nlöytynyt. Tapasin Tathamin tarkastamassa luurankoa. Se oli jonkun\neläimen jäte.\n\n'Jos tuo on seebra', sanoi Tatham, 'niin olemme kohdanneet isoimman\nseebralajin, mitä milloinkaan on nähty'.\n\nHän seisoi silmäillen vaalenneita luita tarkkaavasti, sitten hän\nvirkkoi:\n\n'Jollemme olisi Tatham-saarella, niin sanoisin, että olemme löytäneet\nhevosen luurangon.'\n\nHackitt kumartui ja nosti maasta kavion, ja Tathamilta meni suu auki.\n\n'Kengitetty!' hän huudahti, ja niin se todella olikin.\n\nVilkaisimme toiseen.\n\n'Kengitetty!' toisti Tatham hitaasti. 'Katsokaa kenkää!'\n\nTein niin.\n\n'Katsokaa sen mallia!' kehoitti Tatham.\n\nMinun täytyy myöntää, että kengitetyn hevosen jätteiden löytyminen\ntällä saarella oli minusta merkillisempää kuin kenkien laatu.\n\nLukuun ottamatta sitä seikkaa, että teräsliuska näytti liian heikolta\nkuluttavaa käyttöä varten, en nähnyt kengässä mitään erikoista. Sanoin\nsen Tathamille, ja hän hymyili salaperäisesti.\n\n'Minun on mietittävä', arveli hän ja istahti maahan, painaen päänsä\nkäsien väliin.\n\nHän istui sillä tavoin lähemmä puoli tuntia, kunnes minä\nmaltittomuudessani ehdotin, että lähdettäisiin liikkeelle.\n\n'Tämä osoittaa', lausuin, 'ainoastaan sitä, että täällä on ollut toisia\nennen meitä; mutta vain taivas tietää, miten he ovat saaneet hevosen\nmaihin'.\n\nTatham nousi verkkaisesti, pudistaen päätään.\n\n'Mennään katsomaan niitä seebroja', hän sanoi.\n\n'Ette kai luule, että nekin ovat hevosia? virkahdin ällistyneenä.\n\n'Luulen', vakuutti Tatham; 'oikeastaan olen siitä varma'.\n\nOli merkillistä, että eläimiä ei ollut näkynyt eikä kuulunut sen yön\njälkeen, jolloin olimme heränneet niiden kavioiden töminään. Olin\naikaisemmin huomauttanut Tathamille tästä seikasta, mutta hän selitti,\nettä sellaisien eläinten, jollaisiksi me niitä luulimme, oli varsin\nhelppo pysytellä piilossa.\n\nLöydettyämme hevosen jätteet luovuimme kullan etsinnästä ja keskitimme\nhuomiomme laumaan. Sen jäljet tapasimme helposti. Ne veivät\nTaft-kukkulan oikealle puolelle, 'alppien' juurella olevan tiheän\nmetsän lävitse (metsässä oli selväksi tallattu polku) etumaisten\nkumpujen väliselle pienelle aukeamalle. Kohtasimme ne aivan äkkiä.\nKaikkiaan niitä oli luullakseni sritsemäänkymmeneen, ja uljaita eläimiä\nne olivat.\n\nNäimme ne tiheikön lävitse ja etenimme varovasti niitä kohti.\n\n'Seebroja', kuiskasi Tatham pilkallisesti.\n\nJa saipa hän todella olla pilkallinen, sillä en ikinä ole nähnyt niin\nkaunista kokoelmaa täysin villejä hevosia.\n\nEläimiä oli kaikenikäisiä: iso, vankka ori, kookkaita tammoja\nvarsoineen, yksivuotisia sälköjä, joiden karva oli karhea ja rakenne\nkömpelö, nuoria hevosia, joiden pinta kiilsi kuin silkki.\n\n'Herrainen aika!' supatti Tatham ihastuksen vallassa.\n\n'Katsokaapa tuota otusta! Katsokaa sen lapoja ja rintaa! Oletteko\nmilloinkaan nähnyt sellaista hepoa? Katsokaa tuota nuorta tammaa --'\n\nNiin hän rajusti kuiskaili korvaani, kunnes eräs laumasta kohotti\npäätään ja hirnahti. Kuin salaman välähdys kiiti koko parvi tömisten\nohitsemme ja katosi metsään.\n\nKaikki muut paitsi yksi. Iso, vankka ori. Se jäi korvat hörössä\nseisomaan meihin päin, ja Tatham astui esiin piilopaikastaan, mennen\nkäsi ojossa sitä kohti. Hän oli syntynyt hevosmieheksi, ja vanha ori\ntuli empimättä hänen luokseen ja nuuhki hänen kättään.\n\nTatham silitteli sen kaulaa ja mutisi käsittämättömiä rohkaisuääniä,\njoita lempieläimille käytetään.\n\nKun me lähestyimme, katsoi hän meitä voitonriemuisena.\n\n'Oletteko koskaan kuulleet, että villi hevonen tekee näin?' hän kysyi\nja jatkoi odottamatta vastausta: 'Tämä eläin on ennenkin ollut\ntekemisissä ihmisten kanssa, mutta se on epäiltävää, ovatko toiset\nolleet.'\n\nHän kumartui ja nosti hevosen etujalkaa.\n\n'Se onkin ollut kengitetty', hän virkkoi, jatkaen sitten minuun päin\nkääntyneenä: 'Kuinka vanhaksi luulette tätä eläintä?'\n\nArvasin umpimähkään: 'Kaksikymmentä vuotta.'\n\nTatham hymyili.\n\n'Luullakseni voin sanoa sen erehtymättä vuottakaan. Se on\nkolmekymmentäneljävuotias.'\n\nHän oli kiskonut löytämämme luurangon kaviosta kengän ja veti sen nyt\ntaskustaan.\n\n'Katsokaas!' hän kehoitti, osoittaen rautaan taottuja kirjaimia. Ne\nolivat kuluneet melkein näkymättömiksi, mutta erotin kuitenkin, että\nsiinä oli 'M' ja 'S'. Keskimäisestä kirjaimesta en saanut selvää. Se\nolisi saattanut olla 'R' tai 'B.'\n\n'Se on \"P\"', sanoi Tatham rauhallisesti, 'ja kirjaimet ovat \"M.P.S.\"'.\nHän pysähtyi odottaen, että me keksisimme niiden selityksen, mutta\nainakaan minä en sitä aavistanut.\n\n'No, mitä ne kirjaimet merkitsevät?' kysäisin.\n\n'Middle Parkin siittola', vastasi Tatham. 'Saaren rannalla\nhaaksirikkoutui --'\n\n'Queen of Plata!' huudahdin. 'Laivalla oli rotuhevosia, mutta --'\n\n'Ei ole mitään muttaa', keskeytti Tatham. 'Nämä ovat aivan varmasti\npuhdasverisiä -- kilpailuhevosia.'\n\nHän näytti taaskin ruostunutta kenkää.\n\n'Tämä on kilpailukenkä; tunsin sen heti.'\n\n'Mutta sehän on mahdotonta', väitin minä vastaan. 'Miten ne olisivat\npäässeet maihin? Saarelle ei ole mitään muuta tietä kuin kallioiden\nyli.'\n\n'Siitä en ole niin varma', sanoi Tatham; 'itse asiassa näiden hevosten\ntäälläolo todistaa, että asianlaita on päinvastoin. En puhu pelkän\nluulon varassa, kun sanon, että joki sen selittää, että määrättyinä\nvuodenaikoina pääsee mereltä tänne avonaista tunnelia myöten.'\n\nHän taputti vanha oriita, ja me käännyimme takaisinpäin.\n\n'Otamme kiinni muutamia näistä eläimistä', tuumi Tatham; 'niistä on\nmeille paljon hyötyä'.\n\nHevosten kiinniottaminen, josta Tatham puhui niin keveästi, oli\nvaivaloinen homma. Vaikka monet hänen miehistään olivatkin tottuneita\nlassonkäyttäjiä, niin otukset puolestaan olivat arkoja eivätkä\nlaskeneet pyydystäjiä lähelle. Tatham valitsi vangittaviksi kuusi\nnuorempaa hevosta ja yhden vanhemman, ihastuttavan sopusuhtaisen\notuksen. Viimemainittu saatiin kiinni ensimmäiseksi, ja koko tämän\npuuhan ajaksi keskeytettiin kaivostyöt.\n\nKolme viimeistä joutui kiinni vasta sitten, kun oli rakennettu\nkarkeatekoinen sadin, johon pelästyneet eläimet ajettiin. Niiden\nkesyttäminen uskottiin seurueen kahdelle jäsenelle Summersille ja\npitkälle, jäntevälle miehelle, jota nimitettiin 'Prinssiksi'; mistä\ntämä liikanimi johtui, sitä en ole saanut selville. Tatham oli valinnut\nmiehet hyvin, sillä tavattoman lyhyessä ajassa olivat eläimet\ntottelevaisia ja säyseitä. Ensimmäisen merkin harjoituksen\nonnistumisesta näin, kun 'Prinssi' lasketti satulattomalla hevosella\ntäyttä laukkaa pitkin ruohikkoa ja Tatham seisoi syrjässä arvostelevana\nkatselijana sekuntikello kädessään.\n\nKäytimme vielä kaksi viikkoa tuloksettomaan ja hyödyttömään kullan\netsintään. Kun Tatham sitten ilmoitti minulle aikovansa kutsua miehet\nkoolle pohtimaan tilannetta, arvasin, että hän oli tehnyt jonkun\nmuutoksen suunnitelmiinsa.\n\n'Ohimennen sanoen', kysyi hän, 'muistatteko kolmijalkaista seebraamme?'\n\nMinä naurahdin.\n\n'Kyllä -- emme ole tavanneet sitä hevosta, joka teki ne jäljet.'\n\nHän nyökkäsi.\n\n'Olemmepa -- ainakin minä luulen niin, se on tuo rusko.'\n\nHän tarkoitti vanhempaa kiinniotettua hevosta.\n\n'Mutta sehän on täysin terve', huomautin.\n\n'Se on täysin terve', myönsi Tatham tyynesti, 'mutta se ne jäljet\nteki'.\n\n'Mutta kuinka sen selitätte?' utelin.\n\n'Se saa selityksensä tämän hevosen juoksusta. Sillä on tavattoman\npitkät askeleet. Mittasin tänään niistä joitakuita. Nelistytimme sitä\ntänään joen rannalla olevalla hietikolla, ja sen kavioista sattui vain\nkolme polulle.'\n\nMinusta tuntui luonnollisestikin mielenkiintoiselta kuulla ratkaisu\n'kolmijalkaisen seebran' arvoitukseen, mutta muutoin eivät nämä\nTathamin sanat olleet minusta millään tavoin erikoisia, ja pian unohdin\nkoko jutun. Miesten oli käsketty kokoontua illallisen jälkeen, ja\nTatham piti heille puheen, seisoen selin roihuavaa nuotiota vasten.\n\nSe oli joka suhteessa presidenttipuhe.\n\nLausumatta kovinkaan paljoa ja käyttämättä liikoja sanoja Tatham\nmainitsi, että ulkomaiset suhteemme olivat mitä ystävällisimmät ja\ntoiveemme kirkkaammat kuin keskipäivän aurinko. Hän käsitteli edellisen\nkuukauden tapahtumia, puhui siitä, 'kuinka olimme hankkineet\nvälttämättömän merenkulkuvälineen' ja kuinka 'melkein voittamattomista\nvaikeuksista huolimatta olimme kyenneet pääsemään maihin näille\nsiunatuille rannoille'.\n\nSe oli merkillinen sekoitus presidentin eduskunta-tervehdyksestä,\nkuninkaan valtaistuinpuheesta ja johtokunnan vuosikertomuksesta.\n\n'Pidämme velvollisuutenamme', jatkoi Tatham hillitysti, 'esittää teille\ntarkan selostuksen asemastamme, erittäinkin sen rahallisesta puolesta'.\nSitten seurasi pääpiirteittäinen arvio niistä rahamääristä, joita\nsuunnitelmien toteuttaminen vaati.\n\n'Olemme arvioineet satakaksikymmentäviisituhatta dollaria tarvittavan\nkoneistoon, kuusikymmentätuhatta siirrettäviin asuntoihin,\nneljäkymmentätuhatta aseisiin, kaksikymmentäviisituhatta laivastomme,\n_Scoutinan_, hoitoon ja varustamiseen, viisikymmentätuhatta varastoihin\nja muonaan; yhteensä siis kolmesataatuhatta dollaria.'\n\nSitten hän ilmaisi meille salaisuuden.\n\n'Kultaa etsiessämme olemme Taft-kukkulan pohjoisrinteillä havainneet\nmerkkejä, joista voi päättää siellä olevan kivihiiltä, mikä on\narvaamattoman suurimerkityksinen löytö.\n\n'Olemme kaivaneet kultaa seitsemäntoistatuhannen viidensadan dollarin\narvosta, ja siinä ovatkin toistaiseksi kaikki rahavaramme. Mutta',\njatkoi hän, ja panin merkille, että hänen äänensä värähteli\nomituisesti, 'uramme ratkaisevalla kohdalla olemme löytäneet arvokkaan\naarteen'.\n\nHän pysähtyi dramaattisesti, ja kuuntelijoiden hengityksen saattoi\nselvästi erottaa.\n\n'Olemme löytäneet', aloitti hän jälleen, 'hevosen, joka kykenee\nnelistämään puolitoista Englannin penikulmaa kahdessa minuutissa\nkolmessakymmenessäviidessä sekunnissa'.\n\nIhmettelyn hyminä tervehti tätä ilmoitusta.\n\n'Kun mainitsemme', puhui Tatham ponnekkaasti, 'että Flying Foxilta\nmeni siihen kaksi minuuttia neljäkymmentäkaksi sekuntia, Persimmonilta\nsama aika ja valtavalta Ormondelta kolme sekuntia enemmän, kun\ntiedätte, että Derbyn voitto vaati Shotoverilta kaksi minuuttia\nneljäkymmentäviisi sekuntia ja Bend Orilta kaksi minuuttia\nneljäkymmenkuusi sekuntia, niin käsitätte, kuinka järkyttävä, kuinka\nkäänteentekevä tämä meidän löytömme on.\n\n'Meidän tuskin tarvinnee sanoa, että aiomme käyttää hyväksemme tätä\nlöytöämme.' Sydämen pohjasta lähtenyt riemuhuuto kajahti tämän lauseen\njälkeen, estäen Tathamin äänen vähäksi aikaa kuulumasta.\n\n'Kilpailukausi on Englannissa ylimmillään', lisäsi hän. 'Englantiin me\nlähdemme. Otamme mukaan kaikki rahamme viimeistä penniä myöten; otamme\nmukaamme Partiotaistelijan, sillä sen nimen olemme antaneet\nhevosellemme. Saatte olla varmoja siitä, ettemme palaa tyhjin käsin.'\n\nHänen lopetettuaan nousi täydellinen riemumyrsky.\n\nMinun täytyy tunnustaa, että yleinen innostus tarttui minuunkin, vaikka\ntämä Tathamin viimeinen ja oikullisin suunnitelma sai hengitykseni\nsalpautumaan.\n\n'Tulette kohtaamaan tavattoman suuria vaikeuksia', huomautin, niin pian\nkun pääsin likelle häntä.\n\n'Sen tiedän', vastasi hän, 'ja olen kaikin puolin valmistautunut niiden\nvaralta'.\n\n'Tunnetteko ollenkaan Englannin kilparatsastus-sääntöjä?' kysyin.\n\nHän veti taskustaan kuluneen urheilukirjan. Muistaakseni se oli\n'Kilparatsastus nykyään', Sporting Chronicle-lehden julkaisema\nManchesterissa.\n\n'Vain tämä pykälä koskee minua', sanoi hän ja luki ääneen:\n\n    69. Yhdistyneen kuningaskunnan ulkopuolella syntynyt hevonen\n    ei ole oikeutettu ottamaan osaa mihinkään kilpailuihin, ennenkuin\n    rekisteröimistoimistoon on esitetty (1) allamainitunlaatuinen\n    ulkomainen todistus ja (2) allamainitunlaatuinen ikätodistus\n    sekä suoritettu kummastakin todistuksesta viiden shillingin maksu.\n    Ulkomaisessa todistuksessa on mainittava hevosen ikä, sukupuoli,\n    syntyperä ja väri sekä kaikki sille erikoiset tuntomerkit;\n    todistuksen allekirjoittajana tulee olla jonkun sen maan\n    laillistetun kilpa-ajokerhon sihteerin, jossa hevonen on\n    syntynyt, tahi jonkun saman maan virkamiehen, pormestarin tai\n    julkisen toimitsijan... ikätodistuksen allekirjoittajana tulee\n    olla eläinlääkärin.\n\n'Tatham-saaren ylimpänä virkamiehenä', selitti Tatham kylmästi, 'minä\ntietystikin annan tarvittavan todistuksen. Mitä taas tulee\neläinlääkäriin -- hm, puolitusinaa miehistämme on suorittanut sen\ntutkinnon.'\n\nKun Tatham kerran jotakin suunnitteli, merkitsi se sitä, että se\npantiin samalla toimeen, ja seuraavana päivänä alettiin panna laivaa\nmatkakuntoon.\n\nKuvaavaa sille seikalle, kuinka hyvin hän tunsi miehensä, oli se, ettei\nhän tiedustanut sellaisia vapaaehtoisia, jotka olivat valmiit\nuskaltautumaan Englannin-matkalle, vaan sellaisia, jotka suostuivat\njäämään pois ja huolehtimaan saaresta.\n\nVapaaehtoisia ilmoittautui kymmenen, useimmat heistä vanhanpuoleisia\nmiehiä, ja heidän johtajalleen Tatham jätti työohjelman, jonka mukaan\noli toimittava hänen poissa ollessaan. Vaikka hänen aikansa olikin\nhyvin tiukalla, oli sommittelemamme toimintaohjelma silti hyvin\nhuolellisesti ja yksityiskohtaisesti valmistettu.\n\nToukokuun 10 päivänä astuimme onnellisesti laivaan. Hevosta\nlaskettaessa alas käytettiin erikoisesti sitä tarkoitusta varten\nlaitettua kanninta.\n\nHevosen pää peitettiin huolellisesti, ja se saatiin vaurioitta\n_Scoutinan_ kannelle. Laskemisen aikana näin Tathamin kasvoilla\nensimmäisen ja ainoan kerran pelokkaan ja huolestuneen ilmeen. Hän\nseisoi komentosillalla, antaen kahdella pienellä merkkilipulla ohjeita\nkallion laella olevalle koneenkäyttäjälle. Ja kun hevonen oli\nhiljalleen laskettu alas asti -- mikä viimeisten kymmenen metrin\nmatkalla tapahtui melkein vain sentimetri kerrallaan -- hän huokasi\nsyvään kuin henkilö, jonka mielestä oli huojennettu koko maailman\nhuolet.\n\nKun Partiotaistelija oli saatu onnellisesti komeroonsa, kohotimme\nmerkin 'näkemiin' saarelle ja miehille -- he näyttivät kääpiömäisiltä\nolennoilta seisoessaan kallion reunalla -- ja suuntasimme aluksemme\npohjoiseen Englantia kohti.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nNeljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).\n\n\n    Tukemassa tätä herra Callusin todistuksen kolmatta osaa on\n    minulla selostus, jonka sain eräältä luotetulta henkilöltä\n    Villa Nova de Milfontesista (Portugalista), lausunto, jonka\n    Sporting Chroniclen julkaisija hyväntahtoisesti minulle antoi,\n    sekä Hilsomen Konevienti-Osakeyhtiöltä, Elswickin Tykkitehtaalta\n    ja eräiltä muilta arvossapidetyiltä liikkeiltä saamieni\n    hinnoittelujen ja tavaraluettelojen jäljennöksiä. Koska nämä\n    todistuskappaleet vain vahvistavat herra Callusin kertomuksen\n    oikeaksi, on niiden yksityiskohtainen esittäminen tarpeetonta.\n\n\"Saaressa kestettyjen rasitusten jälkeen oli minusta hauska päästä\ntakaisin _Scoutinaan_ ja miellyttävään hyttiini, etenkin kun toisena\niltana ennen lähtöämme sattui rankka sadekuuro, joka kasteli minut\nläpimäräksi ja kostuttipa lisäksi koko vaatevarastoni. Olinkin niin\nollen valmis uhittelemaan nälän vaaroja saadessani mukavan vuoteen.\n\nPuhuessani nälästä tarkoitan, että meillä oli niukalti ruokavaroja.\nTatham oli aivan oikein vaatinut, että muonaa oli hyvin runsaasti\nvarattava saarelle jätetyille miehille, ja senvuoksi oli meillä ihan\nmatkan alusta alkaen vain kahden kolmasosan annokset. Jos tätä seikkaa\nei olisi meille ilmaistu eikä joka aterialla juhlallisesti teroitettu,\nemme kenties olisi sitä huomanneetkaan.\n\nMutta kun tiesimme, että ruokaa oli vähän, kasvoi ruokahalumme\npäinvastaisessa suhteessa annoksiin verrattuna. Muonituksessa oli\npaljon toivomisen varaa, ja vain yhden matkustajamme voitiin\ntodenperään sanoa iltaisin paneutuvan levolle vatsassaan miellyttävä\nkylläisyyden tuntu -- ja se oli Partiotaistelija.\n\nSitä ruokittiin runsaasti ja säännöllisesti.\n\nTatham, joka sai päähänsä ryhtyä miettimään, mikä olisi paras\nruokajärjestys kilpahevosia varten, olisi suorittanut hevosella\nkaikenlaisia kokeita, mutta sitä vastusti jyrkästi 'Prinssi', joka oli\naarteemme kaitsija.\n\n'Ei, Ned', hän sanoi vakavasti, kun Tatham kajosi tähän asiaan. 'Minä\nen usko lainkaan, että tiivistettyä maitoa sopii antaa minkäänlaisille\nhevosille -- mutta jos kysymyksessä on kilparatsu, niin silloin panen\nmitä päättävimmin ja pontevimmin vastaan.'\n\nKapteeni Tatham kehitti jonkunlaisen harjoitusjärjestelmän kilpahevosia\nvarten, ja hieman vastahakoisesti suostui 'Prinssi' koettamaan\nsitä. Ratsumme ei voinut kovinkaan paljoa jaloitella, vain\nvähäisellä välikannella se pääsi kävelemään edestakaisin. Tathamin\nhevosenvoimisteluttaja oli tynnyreistä ja lankuista valmistettu älykäs\nlaite, liikkuva lava, jonka liikkeellepanevana voimana oli hevonen. Se\nei vedellyt.\n\nToukokuun 25 päivänä saimme näkyviimme sokeritoppaa muistuttavan\nTeneriffan kartion ja kiersimme sen kaukaa. Hackitt arvioi hiiliemme\nriittävän aina Lontooseen saakka, jos laskisimme kuningaskunnan rantaan\nThamesin kautta. Tietystikin oli Tatham valinnut maihinnousupaikaksi\nLontoon, sillä siinä satamassa oli ilmitulon vaara pienin.\n\nEn ollenkaan epäillyt, että tieto laivan anastamisesta oli aivan\nyleisesti tunnettu ja että satamien viranomaiset koettaisivat napata\nmeidät kiinni. Tiesin myöskin, että ajatus tästä vaarasta väikkyi\nyhtenään Tathamin mielessä. Lisäksi tuottaisi laivapaperien hankkiminen\nhänelle vaikeuksia, enkä voinut käsittää, miten hän niistä selviytyisi.\nMutta en ollut ottanut huomioon tämän miehen erinomaista neuvokkuutta.\n\nKun mainitsin hänelle tästä seikasta, vastasi hän, että hänellä oli\nerehtymätön sääntö, jonka hän oli muodostanut kuuluessaan Angolan\nkolmea rajaa vartioivaan poliisikuntaan: 'Epätietoisessa tilanteessa\nlyöttäydy portugalilaiseksi.' En sen vuoksi ihmetellyt, kun laivamme\nkolmen päivänmatkan päässä Kanarian saarilta suunnattiin Portugalin\nrannikkoa kohti.\n\nAnkkuroimme Villa Nova de Milfontesin kohdalle kohta iltalaukauksen\npamahdettua. Koska päivä oli laskenut, ei laivaamme saapunut\ntullimiehiä eikä satamaviranomaisia, emmekä niin ollen saaneet mennä\nmaihin.\n\nMutta satamamääräykset eivät kyenneet estämään Tathamia, ja heti pimeän\ntultua hän lasketti veneen vesille ja soudatti itsensä rantaan.\n\nOmasta puolestani en voi aavistaakaan, millä syillä kapteeni Tatham sai\nviranomaiset taivutetuiksi sallimaan hänen nousta maihin. Hän puhui\nsujuvasti portugalinkieltä, mutta se tuskin oli riittävä passi.\n\nMutta sen tiedän varmasti, että hän meni sinne, viipyi siellä kello\nkolmeen saakka seuraavaan aamuun, palasi hyvin miettivän näköisenä ja\nantoi Hackittille määräyksen lähteä merelle.\n\nSeuraavana päivänä _Scoutinasta_ tuli _San Maria de Sines_, ja\nsivuuttaessamme englantilaisen sotalaivan, nostimme mastoon Portugalin\nlipun.\n\nKesäkuun 3 päivänä kaarsimme Noren majakkalaivan ympäri ja käännyimme\nThamesille. Arvasin etukäteen, minkälainen kohtaus syntyisi\ntarkastusviranomaisten astuttua laivaamme.\n\nKapteeni Tatham tekeytyi laivuriksi, esitti paperinsa, lausui\njoitakuita turhanpäiväisiä kohteliaisuuksia huonolla englanninkielellä,\nkiroili suulaasti peränpitäjälle sujuvalla portugalinkielellä ja\nsanottuaan hymyillen jäähyväiset satamaviranomaisille kuljetti\nlaivaansa hitaasti Thamesia ylöspäin mitään aavistamattoman luotsin\nkoettaessa keskustella Hackittin kanssa kehnolla portugalinkielellään,\nmikä sai tämän herrasmiehen pahasti hämilleen.\n\nHytissään Tatham ilmoitti meille, että aluksemme oli _San Maria de\nSines_ Cercalista painolastissa, ja sennimisenä me ankkuroimme\nPoolissa.\n\nTähän asti oli kaikki käynyt mainiosti, oikeastaan melkein liian\nmainiosti, sillä olen sitä mieltä, että sallimuksella on jotakin\nerikoisen epämiellyttävää varattuna sellaiselle miehelle, joka kahdesti\nperäkkäin vetää korttipakasta sarjan.\n\nJos minä olisin ollut Tathamin sijassa, niin onnistumisen helppous\nolisi saattanut minut huolestumaan, mutta Tatham oli senlaatuinen mies,\njota ei mikään saanut hätäilemään. Hänen luvallaan menin heti maihin,\nsillä yksityiset asiani kaipasivat silloin hieman hoitoa. En uskonut\nkenenkään olevan sanottavasti levoton poissaoloni tähden, sillä minun\nluultiin olevan Kongossa (ei Angolassa, kuten herra Hackitt sanoi) eikä\nminulta senvuoksi odotettukaan mitään tietoja.\n\nSanomalehteni julkaisija oli vähän mielissään nähdessään minun\npalanneen, hiukan huvitettu tutkimusteni tuloksista ja suostui\nmielellään myöntämään minulle lisää aikaa, kun mainitsin, että minulla\noli mitä suurenmoisin juttu käsillä.\n\nNautin sinä iltana päivällistä Lambin kerhossa, pelasin kierroksen tai\npari bridgeä ja lähdin sitten Strandille saadakseni ilon nähdä, kuulla\nja tuntea elämää yhdessä niistä koko maailman harvoista kaupungeista,\njoissa elämä on elämisen arvoista.\n\nVarhain seuraavana aamuna menin Pooliin, jossa huomasin, että Tatham\noli hankkinut alukselleen paikan Sigleyn laiturissa.\n\nMinun saapuessani laivalle oli Partiotaistelija rannalla. Sille oli\nsaatu paikka Brittiläisen Leijonan laiturin kohdalla olevan majatalon\ntallissa.\n\n'Prinssille', jonka tuli huolehtia hevosesta, oli varattu huone,\nja seuraavana päivänä päätettiin etsiä sopiva harjoituspaikka\nTatham-saaren toivolle.\n\nEnnenkuin voimme ryhtyä mihinkään muuhun, oli meidän myytävä saaresta\ntuomamme kulta. Vuokrattuamme -- pienien vaikeuksien jälkeen --\nnelipyöräiset rattaat ajoimme Englannin Pankkiin ja löydettyämme\nasianomaisen virkailijan jätimme kullan hänelle punnittavaksi ja\nhinnoiteltavaksi. Vasta silloin sain tietää, että Englannin Pankin on\npakko ostaa kaikki kulta, joka sille tarjotaan.\n\nTatham sai kuitin kultamäärästä ja sopi siitä, että hän tulisi\nseuraavana päivänä nostamaan rahat. Sitten menimme minun pankkiini\nFleet Streetille (minusta on hyödyllistä pitää tiliä Euroopassa), jossa\nensi kerran rahattoman urani aikana havaitsin, että minulla oli\nmelkoinen säästö. Voin rahoittaa Tathamia sadallaviidelläkymmenellä\npunnalla. Tässä yhteydessä sopinee mainita, että Tathamilla oli\nkäteisiä varoja noin viisitoista dollaria, tähteet niistä\nneljästäkymmenestä dollarista, jotka, kuten hän oli Hackittille\nmaininnut, muodostivat hänen pääomansa.\n\nPankista lähdimme Weatherbyn toimistoon Old Bond Streetille. Sieltä\nsaimme kappaleen Kilparatsastuskalenteria ja luettelon järjestettävinä\nolevista kilpailuista. Myöskin saimme puhutella erästä tämän liikkeen\nedustajaa, joka oli perin kohtelias mies ja antoi meille suuren joukon\nvarsin hyödyllisiä tietoja.\n\nTatham kertoi olevansa 'eversti', jonka kotipaikka oli Hope-saarella,\nja ilmoitti haluavansa rekisteröidä hevosen. Hänen kuvauksensa mukaan\nhevonen oli ruskea ori, nelivuotias päistärikkö. Molemmat vanhemmat\nolivat muka tuntemattomat; hevonen oli löydetty kuljeksimasta\nvalloillaan; hän oli ottanut sen kiinni ja huomattuaan, että se\n'kipitti sivaan' (käytän Tathamin omia sanoja), hän oli harjoittanut\nsitä.\n\n'En vähääkään välitä', puheli hän, 'jos tasoituksen määrääjät panevat\nsen ensimmäiseen luokkaan -- sillä luullakseni se on sen arvoinen'.\n\nSitten hän esitti tarpeelliset todistukset, jotka oli asianmukaisesti\nrekisteröity, ja ilmoitti Partiotaistelijan puoleentusinaan vielä\njärjestettävään kilpailuun, muun muassa myyntikilpailuun Windsorissa,\nCesarevitch-kilpailuun, Portland-tasoituskilpailuun Doncasterissa,\nEnglannin penikulman myyntikilpailuun Kempton Parkissa ja tuhannen\nyardin lentoon Lingfieldissä.\n\nVirkailija hymyili lukiessaan merkintöjä.\n\n'Luotatte koko paljon hevosenne monipuolisuuteen, herra Deane' (se oli\nTathamin ottama nimi).\n\n'Kuinka niin?' kysyi Tatham.\n\n'Olettehan', vastasi mies hymyillen, 'ilmoittanut sen tuhannen,\ntuhannen kahdensadan ja tuhannenneljänsadan yardin lentoihin sekä\npenikulman, puolentoista penikulman ja kahden ja yhden neljäsosan\npenikulman kilpailuihin!'\n\n'Se on erinomainen hevonen', virkkoi Tatham tosissaan.\n\n'Sen kyllä uskon', myönsi virkailija kohteliaasti.\n\nAstellessamme Bond Streetillä syventyi Tatham puhumaan\nkilpailumoraalista.\n\n'Koska kilpailen väärällä nimellä, on minun otaksuttavasti pakko\nmenetellä väärin monessa kohdin', arveli hän. 'Kerroin väärin senkin,\nmiten hevonen joutui käsiini; mutta siitä huolimatta haluan kilpailla\nrehellisesti; lausuin omat ajatukseni hevosen hyvistä puolista, ja sen\njuoksu vahvistaa ne oikeiksi.'\n\n'Luultavasti tiedätte', huomautin minä, 'että panemalla hevosen\nmyyntikilpailuihin voitte hyvin helposti menettää sen'.\n\n'Jos toteutan sen aikeen', oikaisi Tatham, 'mutta en pelkällä\nilmoittautumisella. Vastaisuudessa saamme nähdä, millaiseksi\nsotasuunnitelmamme muodostuu. Sillä välin on minun suoritettava muita\ntärkeitä ja kiireellisiä asioita. Tärkein niistä on kilpailuvärien\nmäärääminen.'\n\nViimein hän valitsi 'smaragdinvihreän valkotäpläisen puvun, hattu ja\nhihansuut kirsikanpunaisia'.\n\nSeuraavana päivänä tapasin Tathamin vasta kello kolme iltapäivällä,\njolloin sopimuksen mukaan kohtasimme toisemme minun kerhossani.\n\nKullan kauppa oli käynyt tyydyttävästi, kertoi hän, ja hän oli saanut\nkolmetuhatta kahdeksansataaseitsemänkymmentäkahdeksan puntaa\nkaksitoista shillingiä neljä pennyä, noin yhdeksäntoistatuhatta\ndollaria. Hän maksoi minulle takaisin hänelle lainaamani summan ja\nmainitsi hankkineensa Partiotaistelijaa varten erinomaisen\nharjoituspaikan Epsomissa.\n\nSiellä oli nähtävästi kerrassaan ensiluokkainen harjoittaja, jolla\nsillä hetkellä oli joukko tyhjiä pilttuita. Harjoittajan nimi oli\nHolton. Tatham kehui hyvin innokkaasti hänen kyvykkyyttään ja taitoaan\nsamoin kuin hänen vaiteliaisuuttaan.\n\nMyöskin sain tietää, että harjoittaja oli hankkinut majapaikan\n'Prinssille', ja että jos valmistusajot menisivät tyydyttävästi ja\nPartiotaistelijan harjoitus edistyisi hyvin, niin se saisi juosta\nWindsorin Park-tasoituskilpailun penikulman matkalla.\n\nKuten olin jo Tathamille huomauttanut, on koko lailla uskallettua antaa\nhyvän hevosen juosta myyntikilpailussa. Tällaisen kilpailun ehdot on\npian selitetty. Tavallisesti on 'kilpailu viidestäsadasta dollarista,\nja voittaja myydään viidestäsadasta dollarista'. Se merkitsee, että\nvoittajahevonen myydään huutokaupalla kilpailupaikalla ja omistaja saa\nsen itse ostaa, jos niin haluaa.\n\nVoittaminen ei ole niin vaarallista kuin häviäminen, sillä niiden\nhevosten omistajat, jotka pääsevät perille ennen häviäjää, saavat\n'vaatia' viimemainitun omakseen. Se on, sijoittamalla kilpailusumman,\nviidestäsadasta tuhanteen dollariin, ja ilmoitetun myyntihinnan,\nviisisataa dollaria, voivat he ottaa hävinneen hevosen, tahtoipa sen\nomistaja tai ei.\n\nTatham nauroi sellaiselle ajatuksellekin, että Partiotaistelija voisi\njoutua häviölle, vaikka minä kuiskuttelin hänen korvaansa kertomuksia\nhevosista, joita oli pidetty voittamattomina, mutta joille oli käynyt\nhuonosti myyntikilpailuissa.\n\nHänen luonnolleen oli vierasta, selitti hän, ajatella vahinkoa.\nSain tilaisuuden tiedustaa herra Holtonilta, mitä hän arveli\nPartiotaistelijasta.\n\n'Se on ihmeellisin hevonen, mitä ikinä olen nähnyt', vastasi hän\nkoruttomasti. 'En sano sitä tehdäkseni teille mieliksi, vaan sentähden,\netten menettelisi oikein hevosta kohtaan, jos sanoisin vähemmän. Vein\nsen nummelle sen tulon jälkeisenä aamuna ja annoin sen nelistää\nCareless Ladyn kanssa -- sehän voitti Victoria-palkinnon -- ja teidän\nhevosenne yksinkertaisesti jätti sen. Näin juoksun ja toruin tamman\nohjaajaa siitä, ettei hän ollut ajanut kylliksi nopeasti, mutta hän\nväitti, että Lady oli ponnistanut kaikki voimansa.'\n\n'Eikö ole erehdys, jos Partiolainen pannaan juoksemaan\nmyyntikilpailuissa?' kysyin. Mutta diplomaattinen harjoittaja kohautti\nolkapäitään.\n\n'Olen nähnyt tehtävän suurempiakin erehdyksiä', hän selitti. 'Minun\nkäsittääkseni tahtoo herra Deane' (olin hetkeksi unohtanut Tathamin\nkilpailunimen) 'pelata, ja minun on tunnustettava tavanneeni harvoja\nparempia uhkapelin välineitä.'\n\nTällä välin oli laiva luovutettu 'laivanisännän' haltuun, ja Tathamin\nmiehet olivat yhteisestä sopimuksesta siirtyneet Epsomiin.\n\nEn muista nähneeni mitään vaikuttavampaa näkyä kuin Partiolaisen\naamujuoksu. Se oli tavallisesti määrätty kello seitsemäksi, ja jo\ntuntia aikaisemmin saattoi nähdä miehiä pienissä ryhmissä, kaksittain,\nkolmittain ja yksittäin, saapuvan auringonpaisteista nummea myöten\nmääräpaikalle.\n\nHe sijoittuivat ohueksi viivaksi pitkin radan pituutta ja odottivat\njuhlallisen äänettöminä, kunnes kookas, loimitettu ori tuli näkyviin.\n\nSe oli tavallaan liikuttavaa, ei, se oli traagillista, sillä tuon\npitkäaskelisen hevosen ponnistuksista riippui ihana tulevaisuus. Ja kun\nvielä muistetaan, että nämä miehet olivat tyytyneet elämään noin\nkolmella dollarilla viikon, säästääkseen pääomansa viimeistä penniä\nmyöten Partiolaisen tukemiseksi kilparadalla, ja että Tatham samasta\nsyystä kieltäytyi kaikesta ylellisyydestä, asuen halvassa majapaikassa\nWaterloo-tien takana, niin ymmärtänette jossakin määrin, kuinka\nkiihkeän vakavia ja jyrkän päättäviä nämä miehet olivat.\n\nUteliaana silmäilin, mitä sanomalehdet -- nimittäin urheilulehdet --\nlausuivat Partiolaisesta. Minun mielestäni samoin kuin harjoittajankin\nmielestä oli sitä parempi, kuta vähemmän siitä puhuttiin. Mutta kun\nTatham luki 'Harjoittelutiedoista', että 'Holton oli tänä aamuna\nharjoittamassa uutta tulokasta, joka nelisti kuin vuokrakoni',\nharmistui hän niin kovasti, että saimme vaivoin hänet estetyksi\nlähettämästä haukkumakirjettä lehden julkaisijalle.\n\nKirjoituksessa lausuttiin:\n\n'Holtonin harjoitus kävi säyseästi. Partiolainen nelisti huonosti, eikä\nse ilmeisesti ole mikään lentäjä.'\n\nJa:\n\n'Careless Lady juoksi Partiolaisen edellä runsaan penikulman lyhyttä,\npuolinopeata laukkaa. Careless Lady huonontuu, sillä koko sen puhti\nehtyy sen näyttäessä tietä sellaiselle toisluokkaiselle hevoselle kuin\nPartiolainen on.'\n\nJa kilpailujen edellisenä päivänä:\n\n'Meidän valintamme penikulman Park-myyntiin on Johnberry.\nPartiotaistelija on myöskin mukana, mutta se voitaneen huoletta\nsivuuttaa.'\n\n'Erinomaista', riemuitsi harjoittaja, hieroen käsiään vastakkain ja\nhymyillen Tathamin huolestuneelle ilmeelle. 'Parempaa lausuntoa emme\nolisi voineet saada.'\n\n'En ole varsin varma siitä', virkkoi Tatham, 'etten voi vetää noita\nihmisiä oikeuteen parjaamisesta. He ovat halventaneet hevoseni arvoa.'\n\nHarjoittaja nauroi.\n\n'Hyvin monet hevostenomistajat olisivat sellaisesta halventamisesta\nmielissään', hän sanoi kuivasti.\n\nMatkalla Windsoriin hän antoi meille hauskan kuvauksen\nkilpailusalaisuuksista.\n\n'Kilpailuyleisö', hän puhui, 'on samalla kertaa mailman\nherkkäuskoisinta ja epäluuloisinta väkeä. Se uskoo vähän siitä, mitä\nsille sanotaan, ja vielä vähemmän siitä, mitä se näkee. Heidän\nsilmiensä edessä suoritetusta julkisesta hevoskokeesta he eivät välitä\nmitään, mutta jos joku repaleinen poikanen kuiskuttaa heille huhun\nkeskiyöllä tapahtuneesta kokeesta, niin he ovat valmiit polkemaan\ntoisensa kuoliaiksi pyrkiessään kiihkeästi lyömään vetoa salaperäisen\nkokeen voittajan puolesta.'\n\nSaavuimme Windsoriin tuntia ennen kilpailujen alkua ja söimme puolista\neräässä aseman lähellä olevassa hotellissa. Tatham oli ottanut mukaansa\ntuhat puntaa seteleinä ja antoi summasta puolet 'Prinssille', käskien\nhänen jakaa rahat miesten kesken. Hän arveli, että ne olisi helpompi\nsijoittaa pieninä erinä kuin yhdessä köntässä.\n\nTatham, joka piti järjestelytyöstä, oli valmistanut koko suunnitelman.\nHänen annettuaan merkin tulisi kymmenen miehen yhtäaikaisesti lähestyä\nkymmentä suurinta vedonvälittäjää toimistokojuissa ja kunkin hankkia\nparhaat vedot viidelläkymmenellä punnalla. Hän itse koettaisi saada\nedullisesti sijoitetuksi 'marakatin' -- viisisataa puntaa yhdessä\nerässä.\n\nKilpailupäivää ei olisi voitu valita järkevämmin, sillä se oli Ascotin\nkilpailun jälkeinen lauantai, omistajat ja harjoittajat olivat tulleet\nsaamaan häviöitään takaisin -- Ascotin kilpailu oli ollut vedonlyöjille\ntuhoisa -- rahaa olisi viljalti ja panokset suuria.\n\nHolton ilmoitti, että Partiolaisen kilpailussa oli hänen tietääkseen\nkuusi hevosta, joiden puolesta lyötäisiin suuria vetoja. Se tuntui\nlupaavalta. Meidän oli vielä hankittava ratsastaja, ja kun hevosia oli\nmahdollisesti paljon, näytti siltä, että meidän kenties kävisi hieman\nvaikeaksi saada ensiluokkaista miestä. Varovaisuuden vuoksi oli Holton\ntuonut muassaan yhden oppipojistaan.\n\n'Useimmat amerikkalaiset pojat ovat mukana', hän sanoi, osoittaen\nsormellaan kilpailuluetteloaan. 'Biggs ratsastaa tuolla, Maher tuolla,\nHalsey ohjaa tuota Huntin otusta, Madden tuota, Trigg tuota -- kaikki\nHallickin pojat ovat radalla -- meidän täyty koettaa onneamme.'\n\nTulimme radalle juuri ennen ensimmäisten hevosten lähtöä, ja Holton\nmeni etsimään ratsastajaa. Me astelimme tarhaan nähdäksemme vilahduksen\nPartiotaistelijasta. Se käveli tyynesti radalla 'Prinssin' ja' erään\ntallirengin hoidossa. En usko, että koko ratsastuskilpailujen pitkän ja\nromanttisen historian aikana on koskaan ollut 'menijää', jonka\nvastuunalaisuus olisi ollut niin suuri ja jonka onnistumisella tai\nhäviöllä olisi ollut niin tärkeät seuraukset.\n\nNäin Holtonin tulevan reippaasti luoksemme, puhellen vierellään\nastelevalle pienelle miehelle.\n\n'Tässä on herra Plant, herra Deane', alkoi Holton perin tyytyväisen\nnäköisenä. 'Plant on vapaana kilpailun aikana, ja olen sen vuoksi\nottanut hänet ratsastamaan Partiolaista.'\n\nKatsahdin tämän kuuluisan keveän ratsastajan leikkisiin kasvoihin ja\ntoivoin, että voisimme luottavasti kertoa hänelle kaiken sen, mitä\nhänen ponnistuksistaan riippui. Hän oli herttainen pikku mies,\ntanakka- ja lujarakenteinen, todellinen 'Tasku-Herkules' -- se oli\nmuistaakseni hänen liikanimensä.\n\nHän astui Partiolaisen luokse ja tarkasti sitä huolellisesti.\n\n'Osaako se mennä?' hän kysyi, ja harjoittaja nyökkäsi.\n\n'Tuolla luullaan' -- Plant heilautti kättään mittaushuoneeseen päin --\n'että Applescrap on varma voittaja'.\n\n'Sitä parempi', virkkoi Holton.\n\nTatham sekaantui nyt puheeseen.\n\n'Tahtoisin antaa teille eräitä vihjauksia tällä hevosella\nratsastamisesta', hän sanoi, selvitellen sitten kilparatsastuksen\nsääntöjä ja tehden joitakuita huomautuksia amerikkalaisten ajotavasta\nja askelien arvioimisesta.\n\nPlantin kunniaksi on mainittava, että hän kuunteli perin tarkkaavan\nnäköisenä. Kerran tai pari havaitsin hänen tukahduttavan haukotuksensa,\nmutta Tatham oli niin innostunut esitykseensä, että ne jäivät häneltä\nhuomaamatta. Vihdoin Plant poistui punnittavaksi kolmatta ajoa varten.\nMe jäimme tarhaan. Kolmasti kuulimme hevoskavioiden töminää ja radalla\nkaikuvia huutoja. Kolmasti tuotiin tarhaan hikinen, vaahdosta valkea\nhevonen. Kolmasti mylvi jättiläismäinen ääni: 'Kaikki -- val-mi-it!'\n\nSitten saapui Plant, jolla oli loistava 'smaragdinvihreä,\nvalkopilkkuinen puku, kirsikanpunainen hattu ja hihansuut', ja loimi\nkiskaistiin Partiotaistelijan selästä. Jalustinhihnat tarkistettiin ja\npikku mies nostettiin satulaan; hänen polvensa kohosivat ratsun lapojen\nyläpuolelle, ja hän kokosi suitsenperät käsiinsä.\n\nLaittauduimme takaisin radalle odottamaan, että kentällinen nelistäisi\nohitsemme.\n\nMinusta oli Partiolaisen juoksu virheellistä; se näytti laukkaavan\nhieman lyhyin askelin, mutta Tatham ei tuntunut olevan siitä\nsanottavasti huolissaan.\n\nApplescrap sai osakseen täydellisen suosion myrskyn. Tasavetoa\ntarjottiin paikoitellen, mutta yleensä esiintyivät juoksijat vähäisiksi\narvioiduin voittomahdollisuuksin. Huutona oli: 'Kuusi yhtä vastaan\npaitsi yhdestä muusta'; toinen suosikki oli Grey Legin harmaa tamma\nMalina.\n\nTatham viivytteli merkin antamista, kunnes asema oli vakaantunut --\nsitten hän sen antoi. 'Ottakaa mitä mahdollisuuksia saatte', käski hän\nhätäisesti, astuen sitten kehään.\n\nMinä painauduin tungoksen reunalle ja otin kaksisataa neljäätoista\nvastaan kahdesti.\n\nVähän myöhemmin näin 'Prinssin' ottavan kaksitoista 'ponia' kahdesti\n(kolmetuhatta dollaria kahtasataaviittäkymmentä dollaria vastaan).\n\nTathamilla oli, kuten perästäpäin sain tietää, ollut erikoisen hyvä\nonni; hän oli saanut sijoitetuksi kaksituhatta viisisataa dollaria\nyhdessä erässä.\n\nLähtö viivästyi kauan, joten saimme aikaa verrata huomioitamme.\nJostakin selittämättömästä syystä oli Tatham harmissaan siitä, ettei\nPartiolainen ollut hänen panoksiensa nojalla päässyt suosikiksi.\nTosinhan se kyllä oli saanut nopeasti nousevan kurssin, alkaen sadasta\nkuutta vastaan ja loppuen heilahtelematta seitsemään yhtä vastaan. Niin\navointa oli tarjonta, että jos meillä olisi ollut rahaa muassamme,\nolisimme saaneet sijoitetuksi vielä toiset kaksituhatta puntaa suhteen\ntuntuvasti muuttumatta. Pohdimme parhaillaan sitä mahdollisuutta, kun\nkuului huuto: 'Ne ovat liikkeellä.'\n\nRatsastajat tulivat näkyviin mutkan takaa, ja minä hain katseellani\nkirsikanpunaista lakkia, mutta turhaan.\n\nKuulin Tathamin jupisevan kirouksen, ja harjoittaja sadatteli hiljaa\nvierelläni.\n\n'Hyvä Jumala! Se on jäänyt jälkeen!' mutisi hän.\n\nKatselin tarkkaan silmälasieni lävitse, mutta kirsikanpunaista lakkia\nei ollut, ja rohkeuteni lamaantui.\n\n\"Applescrap on johdossa', sanoi harjoittaja; 'toisena on joku\ntummalakkinen, joka lentää kuin pahahenki.'\n\nKilpailijat pyyhälsivät radan suoraa sivua pitkin sekavana joukkona\nvälkkyviä, kirkasvärisiä silkkitäpliä.\n\n'Suosikkimme on häviöllä!' virkkoi harjoittaja.\n\nMinä vilkaisin taaksepäin, ei vieläkään näkynyt edes merkkiä\nPartiolaisesta.\n\n'Sitä pahusta', kirosin.\n\nMutta samassa kuulin erään tyynen kilpailureportterin sanelevan\nkirjoittavalle virkaveljelleen: 'Lopputaipaleella Applescrap joutui\nhäviölle, ja vihreä valkotäpläinen ratsastaja -- hänen lakkinsa on\nlentänyt tiehensä -- meni edelle --'\n\n'Partiolainen voittaa!' kiljaisi Tatham, ja vihreä nuttu vilahti\nsalamana päätenarun alitse.\n\nLuulen, että Tatham olisi innoissaan puhunut ympärillään oleville\nihmisille, mutta me hoputimme häntä joutumaan huutokauppakehään. Sinne\npäästessämme laskeutui Plant parhaillaan satulasta.\n\n'Tahtoisinpa tuntea sen miehen, joka keksi minulla olleen lakin', ärisi\nhän kiukuissaan. 'Siinä oli ponsi tai jotakin sen tapaista, sillä kun\npuomi nousi, lensi myöskin lakki.'\n\nTatham yski; hän oli hiukan hämillään.\n\n'Se oli minun keksintöäni', hän selitti. 'Päähäni pälkähti, että lakin\nmallia voitaisiin parantaa lisäämällä siihen ponsi, joka painaisi sen\nlujasti päähän.'\n\nPlant hymyili pilkallisesti ja vei satulansa punnitushuoneeseen.\n\nHuuto 'Kaikki valmiit!' herätti minut tajuamaan, että olimme\nvoittaneet.\n\n'Olkoon onneksi, Tatham!' huudahdin sydämeni pohjasta, 'ensi ottelu --'\n\nHuutokaupanpitäjän ääni keskeytti onnitteluni.\n\n'Tässä on Partiotaistelija, voittaja', lausui hän, 'vanhemmat\ntuntemattomat, mutta silti kelpo ratsu. Kuka panee alkuun sadalla?'\n\nTarjoukset aloitettiin heti, ja joitakuita minuutteja niitä yhä\nlisättiin.\n\n'On tarjottu kaksisataa guineaa' -- 'ja viisikymmentä'.\n\n'On tarjottu kaksisataa viisikymmentä guineaa.'\n\n'Kolmesataa.'\n\n'Kolmesataa tästä uhkeasta puhdasverisestä' -- 'ja viisikymmentä'.\n\nLopuksi Tatham 'osti sisään' Partiolaisen neljästäsadasta guineasta.\n\n'Se meidän kannatti varsin hyvin tehdä', hän tuumi, 'vaikka\nottaisimmekin asian vain kaupalliselta näkökannalta. Olin valmis\nkohottamaan tarjoukseni koko voittojeni määrään.'\n\nMinua hymyilytti, kun tiesin, että hän oli voittanut tuntuvasti yli\nviidenkymmenentuhannen dollarin. En ollenkaan epäile, että hän olisi\nollut valmis toteuttamaan päätöksensä, mutta hänen lausumansa ajatus,\nettä joku nostaisi myyntivoittajan hinnan viiteenkymmeneentuhanteen\ndollariin, oli minusta kovin huvittava.\n\nVähää ennen viimeistä ajoa sain tilaisuuden puhella Plantin kanssa.\n\n'Kuinka ratsu meni?' kysäisin.\n\n'En oikein tiedä, miten sitä kuvaisin', vastasi pikku mies. 'Se\nsyöksähti lähtönauhalta, ikäänkuin olisi tottunut kilpailemaan koko\nikänsä. Se kulki kuin paloruisku, mutta minä pidättelin sitä vain\njohtojoukossa. Suoralla sivulla vilkaisi suosikilla ratsastava Maher\ntaakseen, ja minä arvasin, ettei Dannylla ollut kovinkaan mukavaa. Pian\nsen jälkeen hän heilautti raippaansa ja silloin minä päästin\nPartiolaisen hänen jälkeensä. Sekö meni! Tuntui aivan siltä kuin olisi\nauto pantu nopeimpaan vauhtiinsa! Sivuutimme Maherin kuin -- kuin --'\nhän ei keksinyt sopivaa vertausta. Sitten hän kysyi:\n\n'Mistä olette sen saanut käsiinne?'\n\nEn voinut tyydyttää hänen uteliaisuuttaan. Tiesin muiden ihmisten\nkyselevän samaa, ja kun kaksi viikkoa myöhemmin veimme Partiolaisen\njuoksemaan Metropolitan-palkinnosta Alexandra-puistossa, niin Tathamin\nasiamies teki siitä suuren yleisön suosikin.\n\nTällä välin oli Tatham neuvotellut eräiden suurien\nalkuarvio-asiamiesten kanssa, ja yksi heistä, moitteettoman rehellinen\nmies, oli suostunut järjestämään kaikki A.A.-vedot.\n\nNiiden lukijain varalta, jotka eivät tunne kilpailuissa noudatettuja\ntapoja, on minun selitettävä, että ympäri koko Englannin, Skotlannin ja\nIrlannin on tuhansittain asiamiehiä, jotka ovat valmiit avaamaan tilin\nkelle urheilumiehelle hyvänsä, jos tämä vain voi esittää jonkun\npankkiirin suosituksen. Heidän kauttaan voidaan vetoja lyödä\ntilittämällä ne viikoittain.\n\nYlipäänsä ovat vedonlyönnin aika ja vetosumma jollakin tavoin\nrajoitetut. Niinpä eivät muutamat asiamiehet hyväksy kymmentä dollaria\nsuurempaa vetoa, jollei siitä sähkötetä neljännestuntia ennen\nilmoitettua kilpailuaikaa, eivätkä kahdenkymmenenviiden dollarin vetoa,\njollei siitä sähkötetä puoli tuntia ennen kilpailua. Avaamalla tilin\nuseampien tällaisten asiamiesten kanssa, voi kuka tahansa sijoittaa\nvarsin huomattavan summan jonkun hevosen puolesta vielä aivan\nviimeisellä hetkelläkin. Meidän asiamiehemme otti suorittaakseen\npuolestamme tämän vaivaloisen puuhan.\n\nAlexandra-puiston kilpailuista ei ole paljoa kertomista; niistä puuttui\nkokonaan kiihoittavat piirteet, joita Windsorissa oli. Ratsastajana oli\njälleen Plant, ja lähtö tapahtui katsojalavojen kohdalla olevalta\npuomilta. Partiolainen syöksähti toisten edelle, mutta ennenkuin\nkentällinen oli kadonnut käänteen taakse, oli Plant hillinnyt sitä,\npakottaen sen jäämään neljänneksi. Kun kentällinen tuli toisen kerran\nradan ympäri, pysytteli hän edelleen samalla paikalla. Paluusivulle\ntultua Plant joudutti Partiolaisen johdossa olevan ratsun rinnalle ja\nlopputaipaleella hoputti sen edelle, voittaen kilpailun kahdella\nhevosen pituudella.\n\nSenjälkeen Partiolainen jätti sikseen Kempton-kilpailunsa.\n\nSe oli merkitty osanottajaksi Portland-tasoituskilpailuun, ja\nvalmistukseksi siihen annettiin sen juosta tuhannen yardin lento\nLingfieldissä. Muita kilpailijoita oli vähän, mutta ne olivat\ntunnustettuja lyhyen matkan juoksijoita, kun taas Partiolainen oli\nkunnostautunut kestävyysjuoksijana. Sentähden (ja koska Tatham ei\nsijoittanut panoksiaan radalla, vaan A.A.-toimistojen välityksellä) sai\nse edulliset vedot, sata kahdeksaa vastaan, ja voitti helposti kaulan\npituudella.\n\n'Nyt säästämme Partiolaista Doncasteria varten', sanoi Holton. 'Nyt\nsaattaisitte ajatella, että yleisö kaiken näkemänsä jälkeen pitää sitä\nerikoisena suosikkinaan Portland-tasoituskilpailussa. Mutta ihmiset\npäättelevät, ettei se ole saavuttanut mitään erikoista, että se on\nollut vain keskinkertainen hevonen huonossa kentällisessä.\nVilpittömästi toivon, että tasoittajat omaksuisivat saman\nhyväntahtoisen kannan.'\n\nMutta tasoittajilla oli suuremmat käsitykset Partiolaisen kyvyistä,\nja kun mittaukset julkaistiin, näimme, että sille oli määrätty\nlisäpainoksi satakaksikymmentäkaksi naulaa, virallinen arvio, jolle\nmonella taholla naurettiin.\n\nTatham ei odottanut kilpailukauden loppua tehdäkseen ostoksensa.\nRouhimakoneisto oli jo tilattu, siirrettäviä asuntoja valmistettiin\nparhaillaan, ja Lingfieldissä saaduilla voitoillamme hän osti kaksi\nnelituumaista pikatykkiä, jotka oli tehty erään eteläamerikkalaisen\ntasavallan tilauksesta, mutta jätetty tehtaalle.\n\nHän osti myöskin runsaasti hinauslaitteita, muun muassa pari\nviidentoista merin mittaista nostovipua ja käämikoneen. Ne olivat\nvalmiit heti luovutettaviksi, ja Hackitt vei laivan Newcastleen\nottaakseen ne vastaan.\n\nMenestyksemme kasvaessa kävivät Tathamin suunnitelmat yhä\nsuurenmoisemmiksi, ja pian hänen päässään heräsi uusi aie. Se oli\nseuraava. _Scoutinan_ oli elokuussa lähdettävä saarelle ja vietävä\nsinne nostovivut ja käämilaitteet sekä muonavaroja ja hiiliä. Sitä\nkuljettamaan pestattiin miehistö.\n\nLokakuussa vuokrasi Tatham toisen laivan ja seurasi perässä, tuoden\nmuassaan miehensä ja loput varustuksista, niiden joukossa tykit, ja\nlisää hiiliä. (Tässä suhteessa tehtiin myöhemmin muutos ja vuokrattiin\nhiililaiva kuljettamaan hiiliä Tatham-saarelle.) Vuokratun höyryn\nsaavuttua siirrettäisiin _Scoutinan_ miehistö ja päällystö siihen,\nheille maksettaisiin palkka ja lähetettäisiin heidät kotiinsa.\n\n'Sittemmin', selitti Tatham, 'ostamme nopeakulkuisen lähettialuksen\nviemään kultaamme Rioon, mutta tunnuslauseeni on ja pysyy: _festina\nlente_.'\n\nEn tarkalleen tiedä, kuinka paljon Tatham voitti selostamissani\nkolmessa kilpailussa. Windsorissa hän voitti yli viidenkymmenentuhannen\nja Alexandra-puistossa yli viidentoistatuhannen, mutta Lingfieldissä\nsaaduista voitoista en ole selvillä. Minulla on kuitenkin täysi syy\nuskoa, että niiden yhteinen summa oli tavaton. Kirjoittaessaan\nkilpailusta lausuu The Sportsman:\n\n'Vaikka Partiotaistelija aloitti polkutarjonnalla, niin ei ole\nepäilemistäkään siitä, että sen puolesta lyötiin suuria vetoja, sillä\ntuskin oli ratsastaja punnittu, kun kaikista osista maata saapui kehään\nsähkösanomia, joilla lähetettiin katerahaa, ja yksi ainoa huomattava\nmerkitsijä sai (onnekseen liian myöhään) määräyksiä ottaa\nTaistelupartiolaisen puolesta 3000 dollaria.'\n\nArveluani, että Lingfieldin tulokset olivat niin erinomaiset, tukee\nTathamin esiintymisessä heti senjälkeen tapahtunut muutos. Hän luopui\nhalvasta asunnostaan ja sijoittui palatsimaiseen huoneistoon\nCecil-hotellissa, ja vielä silmäänpistävämpää oli, että hänen miehensä\nseurasivat mukana ja sopeutuivat vaihdokseen nähtävästi aivan\ntyytyväisinä. Tatham myöskin kertoi minulle, että seurueen\nelantokustannukset olivat nyt tuhat dollaria viikossa, joten siis\nTatham katsoi voivansa menettää kymmenentuhatta dollaria puhtaasti\nhenkilökohtaiseen mukavuuteen.\n\nOli niin hänen tapaistaan tilata Partiotaistelijalle kaksi lointa,\ntoinen harjoituksia, toinen aitausnäytäntöjä varten. Viimemainittu oli\nsilkkinen ja sen reunukset olivat kullalla kirjaillut; se oli\nbyzantilaismallinen, ja sen oli täytynyt maksaa lähemmäksi kaksisataa\ndollaria. Vielä oli kolmas vihreä ja hopeakudoksinen loimi -- mutta\nminä kehoitin häntä pitämään sen piilossa.\n\n'Se on ainoa keino, jolla voin osoittaa kiitollisuuttani täällä', hän\nvirkkoi. 'Kun pääsen takaisin saarelleni, niin rakennutan valkeasta\nmarmorista tallin, jossa pitää olla kullattu kupukatto ja jonka seinät\nlasketaan sisäpuolelta lasurikivi-levyillä. Oven kamanaan kiinnitän\nkultakirjaimisen otsakkeen:\n\n        Amicus humani generis\n\nja sunnuntai-iltapäivisin vie väkeni sinne kukka- ja viljauhreja.'\n\nHän ei ollut luopunut kehittämästä suunnitelmiaan ihannekaupunkiaan\nvarten. Lingfieldiin mennessämme hän puheli laveasti tämän\nsommitelmansa vastaisista piirteistä. Siellä olisi tilava kylpylä,\nstadion, valtionlukio ja esikuvallinen kirkko. Viimeksimainitusta hän\nhaasteli hyvin tosissaan.\n\n'Kirkko ei saa olla velvollisuus; sen pitää olla huvi, jota odotamme\nyhtä innokkaasti kuin kansanhuveissakäyntiä. Siellä ei saa olla kovia\npenkkejä eikä kylmää rakennustaidetta. Väkeni palvokoon Jumalaa\nkaivattuna jokapäiväisenä tuttuna eikä rikkaana sukulaisena, johon\nsuhtaudumme kuten yhtiötoveriin ja jota pelkäämme ja kunnioitamme,\nettei hän jättäisi meitä mainitsematta jälkisäädöksessään.\n\nSiellä tulee olla nojatuoleja seurakuntaa varten ja jakkaroita naisten\ntarpeiksi. Niille miehille, jotka haluavat tupakoida, varataan\nerikoinen parveke, ja jos joku saarnan aikana tarvitsee virvokkeita,\nniin hän saa niitä. Kirkossakävijöitä kutsutaan pienillä\nsähkökelloilla. Papin on puhuttava tavallisella äänellä eikä\nsaarnanuotilla, eikä abstraktista teologiaa sallita.\n\nMeillä on siellä urut, joilla virret soitetaan, ja ne, jotka haluavat\nlaulaa, laulakoot, ja ne, jotka eivät osaa, istukoot hiljaa ja\nkuunnelkoot.'\n\nTathamin mielestä ei jumalanpalveluksen pitäisi milloinkaan kestää\npuolta tuntia kauempaa, mutta, kuten hän naivisti huomautti, oikein\npahoille ihmisille järjestettäisiin rukoilukoppeja, joihin he voisivat\nvetäytyä rukoilemaan vakavasti ja kenenkään häiritsemättä.\n\nUsein olen myöhemmin mielessäni ihmetellyt, millaiseksi Tatham olisi\nlaittanut saarensa ja pienen yhteiskuntansa, jos hän olisi saanut\ntoteuttaa tahtonsa. En epäile lainkaan, että hän olisi luonut\nmaailmanhistoriassa ainutlaatuisen valtion, että hän ilman ulkoista\napua ja ohjausta, jota hän sittemmin sai, olisi saavuttanut merkittäviä\ntuloksia.\n\nSiitä olisi saattanut kehkeytyä hänen monipuolisen lahjakkuutensa\nhuikaisevan loistava voitto; mutta toisaalta olisi siitä -- juuri hänen\nominaisuuksiensa suurenmoisuuden tähden -- saattanut olla seurauksena\ntraagillinen, tuhoisa romahdus. Itse en jaksa uskoa, että niin olisi\nkäynyt, mutta sanon, että hyvin helposti olisi niin voinut käydä. On\nturhaa pohtia, mitä todennäköisiä seurauksia olisi siitä tai siitä\nsaattanut olla, sillä samalla kun Tatham mietti suunnitelmiensa\nyksityiskohtia, johti kohtalo häntä hitaasti, mutta varmasti sellaiseen\nsuuntaan, jota hän ei aavistanutkaan, ja muovasi hänen uransa\nsellaiseksi, josta hän ei uneksinut.\n\nViikkoa Lingfieldin kilpailujen jälkeen kohtasimme Evangeline Smithin.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nNeljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).\n\n\n    Tähän saakka ei Tatham-saaren kertomuksessa ole esiintynyt\n    ainoatakaan naista, mikä on merkillinen seikka. Herra Callus on\n    mielestäni harvinaisen huvittava kertoja, ja minun on kiitettävä\n    häntä siitä, että hän tästä osasta lähtien antoi minulle\n    kirjoitetut muistelmat tapahtumista -- mikä on arvaamattoman\n    suuri etu, kun muistamme, että nyt on kertojana mies, joka\n    käyttelee tuttuja työvälineitään; hänen sanontatavassaan on\n    erehtymättä oikeat vivahdukset, jotka pikakirjoittajan alastomasta\n    esityksestä niin helposti unohtuvat. Tästä lähtien olen jättänyt\n    pois lainausmerkit, jotka ovat ilmaisseet Callusin suullisesti\n    esittämiä tapausjaksoja.\n\nToivoakseni on minun onnistunut selvittää teille, minkälainen mies\nTatham oli ja on.\n\nJos olen herättänyt mielessänne jonkun muunlaisen käsityksen kuin sen,\nettä hän oli ylevämielinen, ritarillinen, urhea ja neuvokas, niin\nkuvaukseni hänestä ei ole ollut osuva.\n\nVielä yksi kuvaava piirre oli hänen tietosanakirjamainen tietoutensa\nkaikista asioista, joista hän jotkut tunsi erittäin perinpohjaisesti.\nSivuutan hänen ymmärtämyksensä sellaisista seikoista kuin kullasta ja\nsen kemiasta, kaivostyöstä ja geologiasta.\n\nSiirryn toiseen äärimmäisyyteen ja jätän mainitsematta hänen\nperehtymisensä kilpa-ajojen koukkuihin. Esimerkiksi esihistoriallisesta\nelämästä hän oli suorastaan tietoaitta, ja muistan hyvin erään illan,\nkun hän laivalla kuvaili minulle megatheriumia niin elävästi, että\ntuskin sain koko yönä unta silmiini. Toisissa suhteissa hän oli melkein\nlapsellisen yksinkertainen. Hän saattoi olla suorapuheinen mitä\narkaluontoisimmista kysymyksistä, ja siitä syystä minä voin\ntäydellisesti ja, kuten luulen, tarkoin ja täsmällisesti kertoa\nEvangeline Smithin jutun.\n\nOmasta puolestani en olisi ryhtynyt esittämään kertomustani\nkirjallisesti, jollette olisi sitä pyytänyt. Tatham-saaren tarina on\nminusta vähemmän sanomalehti-novelli kuin muisto.\n\nOli lauantai-ilta. Olimme viettäneet aamupäivän Cecilissä suunnitellen\nsaaren linnoittamista. Tathamin unelmana oli kuusitykkinen patteri\nNicholas-huipulla, josta voitaisiin vallita joen vedenalaista suuta.\nVielä oli järjestettävä patteri Kap Sydneylle, toinen hallitsemaan\nKipling-poukamaa ja kolmas Fallier-alpeille, Callus-ylänteistä länteen.\nTällä hetkellä hän muka tyytyisi yhteen tykkiin saaren kummassakin\npäässä, joista toinen olisi saaren nimettömässä itäkärjessä ja toinen\nNicholas-huipulla. Näillä kahdella voitaisiin jotakuinkin suojata\nsaarta kaikilta puolilta ja valvoa sen rantaan laskevia laivoja.\n\nPuolisen jälkeen lähdimme kävelemään Strandille ja vietimme iltapäivän\neräässä matineassa. Kello seitsemän söimme päivällistä, jonka jälkeen\nTatham ehdotti, että menisimme puistoon.\n\nTällä hetkellä on minun vaikea muistaa, mitä seikkoja saamme kiittää\nsiitä, että tulimme esitellyiksi Smithin perheelle.\n\nKenties ja todennäköisesti joutui rouva Smith tuttavapiiriimme siitä\nsyystä, että Tatham niihin aikoihin parhaillaan solmieli lyhytaikaisia\nja mielenkiintoisia ystävyyssuhteitaan asiamiesten ja tehtailijain\nkanssa. Minulla on hämärä aavistus, että Tatham varmaankin kohtasi\nhänet eräällä tuollaisella tehdaskäynnillä, jolloin neljää-,\nviittäkymmentä ikävystynyttä vierasta opastetaan kilometrinpituisissa\ntehtaissa, samalla kun joku johtajista kielevästi, mutta tyyten\nkärsimättömästi selittelee koneiston eri osien toimintaa.\n\nJuuri tällaisessa tilaisuudessa Tatham kaiken todennäköisyyden mukaan\ntapasi lempeän rouva Smithin. Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä,\nemme olleet päässeet etäälle puistoa kohti, kun hän pysähtyi\nhämmentyneenä ja katsahti minuun tuikeasti.\n\n\"Callus\", sanoi hän, \"yksi niistä velvollisuuksista, joita sivistys\nlapsilleen määrää, on seuraelämän sopivaisuussääntöjen noudattaminen.\"\n\nTämän esipuheen jälkeen hän suvaitsi selittää, että hän oli omasta ja\nmyöskin minun puolestani hyväksynyt kutsun erääseen, kuten hän nimitti,\n\"iltaseuraan.\"\n\nEhätin anteeksi pyydellen kieltäytymään.\n\n\"Teidän täytyy tulla\", intti Tatham vakavasti. \"Kenties ylitin\nsopimuksemme minulle myöntämiä valtuuksia, kun hyväksyin teidän\npuolestanne kutsun tiedustamatta teidän mieltänne. Mutta luullakseni on\nteillä siellä hauskaa. Rouva Smith on erittäin viehättävä nainen, ja\nhänellä on lahja, joka on perin harvoilla naisilla, ja myöskin\nharvoilla miehillä: hän osaa antaa tieteellisille harrastuksille niille\ntulevan arvon.\"\n\nSiitä arvasin, että mainittu rouva oli koettanut saada Tathamin\nymmärtämään, kuinka mainio mies hän oli.\n\nMinä epäröin. Tiesin, että ikävystyisin nuutuneeksi, mutta minun on\nmyönnettävä, että olin hyvin utelias tarkalleen näkemään, miten Tatham\nkäyttäytyisi \"seurapiiriksi\" nimitetyllä utuisella alueella.\n\nRouva Smithillä oli pieni talo Bayswaterissa.\n\nTämä nainen, kuten myöhemmin sain huomata, oli intohimoinen kutsujen\njärjestäjä.\n\nRouva Smithin kodin kantavieraat tunsivat talon emännän kylliksi\nhyvin vetäytyäkseen kaikenlaisiin nurkkiin ja alkooveihin, mutta sekä\nTatham että minä havaitsimme joutuneemme puristuksiin ahtaassa\neteissalissa, jossa kuusi miestä samalla kertaa koetti löytää nauloja\npäällystakkejaan varten.\n\nSeurusteluhuone oli ensimmäisessä asuinkerroksessa, ja vaikka sinne\nvievät portaat olivatkin kapeanpuoleiset, sai rouva Smith kuitenkin\naikaan samanlaisen vaikutelman kuin ulkoasiainministeriön kutsuissa\nottamalla vieraansa vastaan seisoen ylimmällä astuimella selin\nkylpyhuoneen oveen päin ja jättämällä heidät, heidän ahtauduttuaan\nhänen sivuitseen, huonotamineisen hovimestarin huostaan, joka opasti\nheidät kolmen, neljän askelen mittaisen välin portaiden päästä\nseurusteluhuoneen ovelle.\n\nPienessä seurusteluhuoneessa oli painostava tungos.\n\nTungeksiessani ahdingossa ihmettelin itsekseni, millä tavattomilla\nkeinoilla rouva Smith kykeni pidättämään luonaan ja vetämään puoleensa\nnäin lukuisaa ja edustavaa joukkoa miellyttäviä nuoria miehiä.\n\nMieleeni hiipi väkisinkin epäluulo, että heitä salaa karkasi ikkunasta,\nsitä mukaa kuin heitä työntyi huoneeseen ovesta.\n\nTungos oli sankin seurusteluhuoneen toisessa päässä, ja sinne mekin\nsuuntauduimme, noudattaen vaistoa, joka ehdottomasti vetää ihmisiä\ntoistensa luokse, sillä ihmiset pitävät ihmisjoukoista.\n\n\"Mikähän vetovoima siellä on?\" murahti Tatham. \"Eikö ole surkeata\",\njatkoi hän odottamatta vastausta, \"että vaikka luonto on valmistanut\nrunsaasti riemastuttavia antimia ja tarjoo niitä lapsilleen, on\nkuitenkin ihmisiä, joista seurusteluhuoneen kuuma ummehtunut ilma ja\nkeinotekoisen ilon kiihoitus on parempi kuin taivaan etuhuone,\nulko-ilma? Eikö sen mitättömyys, sen turhuus hämmästytä teitä?\nAjatelkaapa, kuinka turhaa on ponnistella --\"\n\nNiin pitkälle hän ehti ja alkoi lämmetä aineestaan, kun pieni\nihmissikermä, joka oli meidän ja keskipisteen välissä, ohentui kuten\nmeriusva länsituulen puhaltaessa, ja me näimme Evangeline Smithin ensi\nkertaa eläissämme.\n\nHän seisoi tulisijan luona, kuunnellen vierellään seisovan lyhyen\nnuorukaisen puhelua hieman ikävystyneen näköisenä.\n\nMinun on vaikea kiteyttää hänestä saamaani ensi vaikutelmaa.\n\nUseita kertoja olen jokseenkin sujuvasti kirjoittanut kuvauksen\nEvangeline Smithistä sellaisena kuin hän silloin minusta näytti.\nOllessani toisella tuulella olen lukenut kuvaukseni, ja ne ovat\ntuntuneet perinpohjin virheellisiltä.\n\nHänen piirteensä ja värinsä olivat epämääräisiä, mutta sittenkin täysin\nselviä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat eivätkä näyttäneet minusta\nsäännöllisen soikeilta, runoilijan ja maalarin vaatimuksia\ntyydyttäviltä.\n\nHänen loistavat silmänsä olivat tummansiniset ja pelottavan eloisat.\nSuu oli voimakkaan, mutta ei silmäänpistävän leveä. Huulien muoto oli\nmallikelpoisen hieno, ja kulmakarvat olivat kuin siveltimellä vedetyt.\n\nHänen erinomaisesti kammattu, tuuhea tukkansa oli kullanruskea. Sen\nympärillä hänellä oli kapea vanne himmeätä kultaa.\n\nNäistä ensimmäisistä vaikutelmista, joita joskus panen paperille, on\nyksi hyvin pysyvä ja voimakas. Hän muistutti kruunattua kuningatarta;\nniin ylväs ja suora oli hänen ryhtinsä, pää oli hieman eteenpäin\ntaivutettu, ja hänen silmissään oli hienonhieno alentumisen ilme, kun\nhän puhutteli nöyrää, kielevää nuorukaista, joka tarkkaavasti kuunteli\nhänen sanojaan.\n\nHänen pukunsa, jonka kaulus oli varsin avoin, oli perin yksinkertainen.\nMuistaakseni se oli mustaa samettia ja ruumiinmukainen.\n\nHänen käsivartensa, jotka olivat kyynärpäitä myöten paljaat, olivat\nvalkeat ja kaunismuotoiset; kädet olivat isommat kuin olisi odottanut,\nmutta sirot. Ranteessaan hänellä oli sileä kultarengas, ainoa koriste\nmitä hänellä oli.\n\nVilkaisin Tathamiin. Hän tuijotti neitoon -- huulet avoinna, silmät\nselkosen selällään, pää hieman etunojossa.\n\nMilloin muulloin hyvänsä olisi hän huvittanut minua; mutta minä olin jo\nennenkin nähnyt hänen kasvoillaan saman ilmeen, omituisen totisuuden ja\nkiihkeyden, jonka elämänkysymykset hänessä herättivät.\n\nPelkäsin, että muut ihmiset huomaisivat hänet ja pitäisivät häntä\nmoukkana. Olin käynyt hyvin araksi Tathamin arvosta ja nykäisin häntä\nkovasti. Yhtä hyvin olisin saanut siroitella konfetteja hänen\npäällystakilleen.\n\nHän jatkoi tuijotustaan, ja tyttö varmaankin alitajuisesti havaitsi\nhäneen kiintyneen hievahtamattoman katseen, sillä hän kääntyi\nsilmäilemään Tathamia.\n\nHetkisen he seisoivat siten, katsellen toisiaan; Evangelinen poskille\nkohosi heikko puna, ja minä tartuin Tathamin käsivarteen.\n\n\"Menkää esittelemään itsenne\", kuiskutin, \"ja pyytämään anteeksi\nsopimatonta käytöstänne!\"\n\nTotellen pikemmin omaa sisäistä ääntään kuin minun kehoitustani hän\nastui käsi ojossa neitoa kohti.\n\n\"Olen kapteeni Ta--\" hän aloitti.\n\nEhätin hänen avukseen.\n\n\"Tunnette kai herra Deanen, neiti Smith?\" kysyin.\n\nEn tiennyt silloin, että hän oli neiti Smith. Yhtä hyvin hän olisi\nminun nähdäkseni voinut olla joku perheen sukulainen, mutta minun oli\nuskallettava arvata ja pelastettava Tatham pulasta. Hän oli\ntunnustamaisillaan olevansa tunnettu kapteeni Tatham ja lisäksi\npuolenkymmenen henkilön kuullen, jotka huvitettuina tarkkailivat\nkohtausta.\n\nEvangeline varmaankin arveli, että minä tunsin hänet kylliksi hyvin\ntoimiakseni esittelijänä. Sittemmin hän kertoi pitäneensä minua eräänä\nWilcoxina.\n\nHän ojensi avoimesti ja vapaasti kätensä Tathamille, joka tarttui\nsiihen, pitäen sitä, niin minusta tuntui, sopimattoman kauan, mutta\nminähän olinkin hiukan liiaksi kiihtynyt.\n\n\"Olen kuullut puhuttavan teistä, herra Deane\", virkkoi neito, hymyillen\nlumoavasti, niin että hänen helmenvalkoiset hammasrivinsä paljastuivat.\n\"Emme monesti saa niin huomattavia vieraita.\"\n\nHänen äänessään oli hienoinen kujeileva sävy, mutta Tatham otti sanat,\nkuten tavallista, vakavasti.\n\n\"Ette saa pitää minua huomattavana\", vastasi hän tosissaan. \"Minä\ntoivon, että meistä, neiti Smith, tulee hyvät ystävykset. En halua,\nettä minkäänlaiset keinotekoiset muurit saisivat erottaa kahta ihmistä,\njotka mielellään tutustuvat toisiinsa.\"\n\nTyttö näytti joutuvan hämilleen. Hän oli lausunut ensimmäiseksi\npäähänsä pälkähtäneen sovinnaisen kohteliaisuuden. Olen varma siitä,\nettei hän missään nimessä ollut pitänyt Tathamia huomattavana, eipä\nedes tärkeänä.\n\nHän muisti Tathamin miehenä, josta hänen äitinsä oli puhunut\nkäytännöllisen arvostelunsa mukaan.\n\nRouva Smithin alituisena puuhana oli puuttuvan kaaren etsiminen.\nTarvittiin vain lyhyt kaari, liittämään hänen ympyränkehänsä molemmat\npäät yhteen. Hän keinotteli vaatimattomasti arvopaperipörssissä ja\nuneksi kohtaavansa hyväntahtoisen miehen, jonka antaisi hänelle hänen\nelämänsä \"vihjauksen.\"\n\nSitten hän ostaisi osakkeita. Markkinoilla sattuisi joku tavaton\nmullistus, ja vähemmän onnekkaat ihmiset haluaisivat ostaa kuudella\ndollarilla samoja osakkeita, joista hän oli maksanut viisi. Silloin hän\nmyisi ne ja voittaisi täsmälleen dollarin osakkeelta.\n\nJa jos hänellä olisi ollut viisituhatta osaketta, niin silloinhan hän\nolisi saanut viisituhatta dollaria.\n\nSe oli perin yksinkertaista.\n\nRouva Smith oli lyhyesti maininnut tyttärelleen erään hienon herra\nDeanen neuvosta. Niin paljon muisti tyttö heidän keskustelustaan.\nJokainen henkilö, joka kykeni ohjaamaan hänen äitiään raha-asiain\nhoitamisen vaikeassa taidossa, ansaitsi etuliitteen \"huomattava.\"\n\nÄlkää tuomitko väärin minua älkääkä häntä. Mikäli olen nähnyt, on hän\naina ollut vilpitön. Mutta eräissä asioissa hän omaksui äitinsä\nmielipiteen mieluummin kuin omansa.\n\nOnneksi ei Tatham sitä tiennyt eikä aavistanut. Hän otti suopeasti\nvastaan hänestä lausutut arvostelut kirjaimellisesti ja empimättä.\n\nMutta tyttö oli eittämättä hämillään. \"Se olisi minulle suuri ilo\", hän\nmutisi miellyttävästi.\n\nEvangeline muutti asentoaan, naputellen hermostuneesti jalallaan, mikä\npettämättömästi osoitti, että hän oli vaivautunut. Hän siirsi katseensa\nTathamista vierellään seisovaan tummaan nuorukaiseen.\n\nTämän rakenne oli sellainen, jota karkeasti nimitetään \"pätkämäiseksi.\"\nHän oli samalla kertaa ruskea ja verevä. Tuntui siltä kuin olisi\nmahonkiväri sivelty rehevän nuoruuden punaisille poskille. Hänen\nsilmänsä olivat sysimustat, ja hänellä oli taipumusta lihavuuteen.\n\nKasvojensa karkeatekoisuutta hän koetti korvata tamineittensa\nupeudella. Hänen pukunsa oli niin hyvin tehty, että tuntui siltä kuin\nhänet olisi sulatettu ja valettu siihen.\n\nHänen paitansa rinnuksessa välkkyi melkein pähkinänkokoinen timantti.\nJa kun hän kohotti kätensä silittääkseen vähäisiä viiksiään, säihkyi\nhänen kalvosimistaan valoa.\n\n\"Tunnetteko herra de Costan?\" kysyi tyttö.\n\nTatham kumarsi nuorukaiselle, ja tämä kumarsi hänelle.\n\n\"Muistaakseni olen tavannut teidät ennen, herra Deane\", virkkoi nuori\nmies.\n\n\"Luullakseni emme ole tavanneet\", väitti Tatham.\n\n\"Meidän konttorissamme?\" arveli de Costa.\n\n\"Emme ole koskaan käyneet konttorissanne\", torjui Tatham.\n\n\"Olen aivan varma siitä, että olen nähnyt teidät siellä\", intti toinen.\n\nHän puhui englanninkieltä ilman pienintäkään vierasmaalaista\nmurtamista, mutta Xavier de Costa oli yhtä puhdasverinen brasilialainen\nkuin kukaan voi olla.\n\nJos hän oli odottanut, että Tatham tyytyisi vaihtamaan tytön kanssa\ntyperiä kohteliaisuuksia poistuakseen sitten, niin hän pettyi. Jos hän\nkuvitteli voivansa saada Tathamin väittelemään niin turhasta\nkysymyksestä kuin siitä, oliko hän jonakin elämänsä varhaisena kautena\npistäytynyt jossakin konttorissa, niin hän oli hullu.\n\nTathamilla oli mielessään tärkeämpää. Se ajatus, että hän olisi voinut\nolla täällä liikaa, ei johtunut hänen päähänsäkään, ja jos minä olisin\nhuomauttanut, että hänen epäsovinnainen menettelynsä, kun hän koetti\nherättää muissa ihmisissä mielenkiintoa elämäänsä ja pyrkimyksiään\nkohtaan, oli mieluummin omiaan ikävystyttämään heitä kuin kiihoittamaan\nheidän mielikuvitustaan, niin hän olisi hymyillyt säälivästi.\n\nKun Evangeline oli puolittain huvitettu, puolittain hämillään, niin\nTatham arveli sen johtuvan siitä, että tyttö oli äkkiä joutunut\nvastakkain hänen kaltaisensa miehen kanssa, jolla oli sellaiset\nsaavutukset. Hän unohti sen seikan, ettei häntä täällä tunnettu\nTathamina, vaan että häntä arvioidessa käytettiin mittana kokonaan\ntoista henkilöä, jota tyttö yleisen arvostelun mukaan piti ikävänä --\njos hän yleensä oli kuullut hänen puuhistaan mitään.\n\nOmituisen järkihämmingin nojalla, joka oli Tathamille ominainen, hän\nuskoi, että tyttö osasi antaa oikean arvon hänen lahjakkuudelleen,\naavisti jollakin tavoin, kuka hän oli, eikä hyväksi onneksi tietänyt\nmitään hänen seikkailujensa luvattomasta luonteesta.\n\n\"On enemmän kuin hauskaa, että olen tavannut teidät, neiti Smith\",\nalkoi Tatham juhlalliseen puhetapaansa. \"Ihmiselämässä on tapahtumia,\nmerkkikohtia, jotka kohoavat ikuisuuden tasangolla kiemurtelevalta,\nyksitoikkoiselta polulta, jotka --\"\n\nHän jatkoi puhettaan henkeä vetämättä, niin sanoakseni. Tyttö seisoi,\nkatsellen häntä hieman ihmetellen, vähän peläten, hitusen -- hyvin\npikkusen -- huvitettuna ja vähän enemmän kuin vähän -- ikävystyneenä.\n\nXavier de Costa puolestaan seisoi tukevana syrjässä, ottamatta osaa\nkeskusteluun, kierrellen viiksiään päättäväisen ja loukkautuneen\nnäköisenä.\n\nPelkästä inhimillisyydestä päätin valmistaa tytölle tilaisuuden\npujahtaa pois, mutta silloin sain, kuten olin edeltäpäin arvannut,\nTathamin kohdistamaan minuun raskaan tykistönsä. Hän kohteli minua\nsäälimättä.\n\nOnneksi tuli rouva Smith ja pelasti minut. Hän oli, kuten\nseuraelämä-selostuksissa lausutaan, liikkunut vieraiden parissa.\nHän oli toisin sanoen hitaasti astellut täyteen ahdetussa pienessä\nhuoneessa, nyökkäillen ja hymyillen.\n\nHän huomasi Tathamin eli herra Deanen, jona maailma tämän tunsi, ja\nsiitä tavasta, jolla hän syöksähti Tathamin luokse ja vei hänet pois,\narvasin, että hän oli saavuttanut etsintänsä tarkoituksen. Hän oli\nlintumainen nainen ja toi vastustamattomasti mieleeni rouva Leo\nHunterin, joka niin omituisesti valtasi herra Pickwickin. Hän oli,\nkuten sain tietää, Evangeline Smithin äitipuoli, aikoja sitten\nesi-isäinsä luokse siirtyneen uljaan everstin toinen vaimo.\n\nEn nähnyt Tathamia uudelleen lähes kokonaiseen tuntiin. Emäntä oli\nnähtävästi osoittanut hänelle tavattomasti suosiotaan viemällä hänet\npuhelemaan kanssaan kahden kesken.\n\nHän oli yksi niitä naisia, joiden kammio on puolittain työhuone\namerikkalaisine pulpetteineen ja koru-kirjoitustarpeineen. Ylvästellen\nhän kehui olevansa liike-elämää tarkoin tunteva nainen (kaiken tämän\nsain tietää Tathamilta), jolla oli hyvä numeropää; se merkitsi, että\nhän säännöllisten väliaikojen kuluttua aina väitteli kaupanvälittäjänsä\nkanssa, mistä aiheutui röykkiöittäin murheellista kirjeenvaihtoa hänen\nja hänen pankkinsa välillä, ja se oli suurelta osalta selityksenä\nniille kotoisille mullistuksille, joita hänen taloudessaan niin usein\nsattui.\n\nTähän kammioon hän vei Tathamin, ja sen tunnin aikana, jonka tämä\nvietti siellä hänen kanssaan, oppi hän, Tatham, tuntemaan emännän oman\ntarinan ja hänen rahallisen asemansa yhtä hyvin kuin hän itsekin.\n\nTatham palasi ja pelasti minut, kun olin purskahtamaisillani itkuun\nikävästä. Hän oli hyvin tärkeä ja hyvin salaperäinen. Hän sukelsi\nuudelleen tungokseen etsimään Evangeline Smithiä. Tämä kai näki hänen\nlähestyvän, sillä hän vilkaisi avuttomana ympärilleen, kääntyen sitten\nTathamiin päin pelokas ilme silmissään.\n\nTatham tunsi oikeutettua harmia nähdessään, että pikku brasilialainen\nyhäti oli neiti Smithin seurassa. Arvasin, että häntä suututtaisi, heti\nkun näin mustan kiharapään, ja mieleni keventyi tavattomasti, kun\nheidän luoksensa joutuessani kuulin tytön silminnähtävästi ilostuneena\nsanovan:\n\n\"Täytyykö teidän todellakin mennä, herra Deane?\"\n\nTatham vastasi, että hänen tosiaan oli pakko poistua. Matkalla\nhotelliin hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin Evangelinen\nihania silmiä, hänen hienoa olemustaan, hänen kaunista ääntään ja niin\npoispäin.\n\nEvangeline oli, kertoi Tatham sitten, erään armeijassa palvelleen\nupseerin tytär; isä oli kuollut äkkiä muutamia vuosia sitten, jättäen\ntoiselle vaimolleen ja tyttärelleen perin niukat tulot. Sikäli kuin\nolen myöhemmin voinut saada selville, oli Evangelinen isä\njalkaväeneversti, joka oli viettänyt parikymmentä vuotta eri osissa\nmaapalloa, pääsemättä sotarintamalle koko elämänsä aikana ja päättäen\nuransa sotatarvevaraston komentajana.\n\nRouva Smith, sanoi Tatham vakuuttavasti, oli \"ihmeellinen nainen,\nloistava nainen, liike-elämään perehtynyt nainen.\"\n\n\"En voi toivoa muuta kuin että Evangeline perisi hänen oivat\nominaisuutensa.\"\n\nVastahuomautukseeni, että tytöt eivät yleensä peri äitipuoliensa\nominaisuuksia, hän ei pannut mitään merkkiä. Kun Tatham järjesti\nmaailmansa oman mielensä mukaiseksi, saattoi hän varsin hyvin korjailla\nperiytymislakeja. Rouva Smith oli kysynyt häneltä neuvoa rahojen\nsijoittamisesta. Tatham oli tarttunut ansaan.\n\nTätä hienoa imartelemistapaa käyttävät lesket, jotka eivät itsetuntoaan\nloukkaamatta voi vedota keski-ikäisten ja kaljupäisten ihailijainsa\nruumiilliseen viehätykseen, vaan saavat käyttökelpoisen sijaisvälineen\ntällä tavoin kiertoteitse suitsuttamalla heidän liikemieskyvyilleen.\n\nMutta Tatham ei ollut keski-ikäinen, ja imartelun myrkky oli syöpynyt\nsyvemmälle hänen olemukseensa.\n\n\"Aion siirtää hänelle viisituhatta osaketta Saaren Toivo\nKultakaivos-yhtymässä\", virkkoi hän.\n\n\"Saaren Toivo --?\" kertasin epäilevästi.\n\n\"Saaren Toivo Kultakaivos-yhtymässä\", toisti Tatham lujasti.\n\n\"Mutta eihän teillä ole yhtiötä\", tokaisin.\n\nHän katsahti minuun hieman suruisasti.\n\n\"Se on yksi seikka, joka minulta on jäänyt huomaamatta. Yksi\nyhteiskunnallisen elämämme olennaisia puolia. Se ei, myönnän sen,\njohtunut mieleeni, ennenkuin tuo harvinainen nainen alkoi keskustella\nosakkeista ja obligatioista. Silloin valkeni minulle kuin salaman\nvälähdyksestä, että minun oli mahdoton auttaa häntä, koska minun\nnimissäni ei ollut ainoatakaan osaketta. Eikö\", hän jatkoi\nponnekkaasti, \"historian suuret tapahtumat, jotka ovat mullistaneet\nmaailmaa, ole saaneet alkuaan hetkellisestä innoituksesta? Juuri\nsilloin minun istuessani tuossa erinomaisesti järjestetyssä\ntyöhuoneessa syntyi Saaren Toivo Kultakaivos-yhtymä.\"\n\n\"Toisin sanoen\", murahdin minä jonkun verran happamesti, \"loitte\nkaivoksen antaaksenne hänelle osakkeita.\"\n\n\n\n\nIX\n\nNeljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).\n\n\n    Arvostellessani kapteeni Tathamin luonnetta on minulla ollut\n    kelpo lailla apua siitä seikasta, että olen saanut nojautua\n    herra Callusin perin etevään huomiokykyyn ja esitystaitoon.\n    Ottaen huomioon Tathamin ja Evangeline Smithin nimien välillä\n    nykyisin vallitsevan yhteyden, on tavattoman tärkeätä, että\n    heidän tuttavuutensa kehitystä pidetään tarkoin silmällä, ja\n    minun on ollut mahdollista saada näiden tapahtumien langoista\n    selvää vain sen seikan nojalla, että harjautunut sanomalehtimies\n    otti niin tehokkaasti osaa tämän harvinaisen kertomuksen\n    muovaamiseen.\n\nTavallinen mies olisi odottanut päivän tai kaksi, ennenkuin olisi\nkoettanut uudistaa tuttavuutta naisen kanssa, jonka viehätysvoima oli\ntehnyt häneen niin syvän vaikutuksen. Mutta Tatham ei ollut tavallinen\nmies. Hän meni vierailulle seuraavana päivänä.\n\nSuopea kohtalo oli kuitenkin järjestänyt niin, että rouva Smith ja\nhänen tyttärensä olivat saaneet loisteliaan mielijohteen ja lähteneet\nsiksi päiväksi ostoksille, ja Tatham palasi alakuloisena ja istua\njörötteli puolispöydässä, katsellen minun syöntiäni.\n\nVähään aikaan hän ei suostunut maistamaan mitään, mutta sitten voitti\nhänen terve ruokahalunsa hänen aikomuksensa tappaa itsensä nälkään, ja\nniin sain minä vuorostani istua pöydässä kolme neljännestuntia,\nkatsellen hänen syömistään, mikä seikka harmitti minua pahasti.\n\n\"Mitä arvelette, jos menisin tänään iltapäivällä --?\" kysäisi hän.\n\n\"Siitä on pelkkää vaivaa. Ja lisäksi\", jatkoin, kun päähäni välähti\nkirkas ajatus, \"rouva Smith varsin luonnollisesti arvelee, että te\nauliilla osakelahjallanne koetatte ostaa itsellenne oikeuden tulla\nhänen taloonsa vaikka kuinka sopimattomaan aikaan tahansa, yöllä tai\npäivällä.\"\n\nHänen ilmeensä masentui heti, eikä hän yrittänytkään toteuttaa\nvierailu-uhkaustaan. Ja lähipäivinä oli hänellä siksi paljon puuhaa\nmuissa hommissaan, että toivoin hänen hurmaantumisensa kuolleen\nluonnollisen kuoleman.\n\nMutta neljäntenä päivänä hän lähti. Itsekseni olin mielissäni siitä,\nettä hän oli ottanut varteen sanani. Kello neljän aikana hän ilmestyi\nhuoneestaan puettuna täyteen loistoonsa kuten nykyaikainen Salomon.\n\nPuolentoista tunnin kuluttua hän palasi tuntuvasti kiihtyneenä.\n\n\"Tulkaa huoneeseeni!\" pyysi hän lyhyesti; ja miettien, mitä ihmettä nyt\noli tapahtunut, seurasin häntä hänen huoneistonsa arkihuoneeseen.\nOdotin joitakuita minuutteja, sillä aikaa kun hän, käyttääkseni hänen\nsanojaan, \"repi päältään nuo kirotut vehkeet\", ja kun hän tuli takaisin\narkipuvussaan, olivat hänen kasvonsa kalpeahkot.\n\nJa kun Tatham kalpenee, on hän totisesti kiukuissaan. Minulta meni\nsydän kurkkuun, sillä en voinut ajatella muuta kuin yhtä asiaa, joka\nolisi kyennyt siinä määrin myllertämään hänen tyynimielisyytensä, ja se\noli, että hän oli kosinut Evangeline Smithiä ja saanut rukkaset.\n\nNiin olikin asianlaita, vaikka hän ei sanonutkaan sitä minulle sillä\nhetkellä. Pikemminkin hän kohdisti vihansa salamat kahteen\nherrasmieheen, joilla oli ollut niin erikoisen huono maku, että olivat\nolleet saapuvilla, kun Tatham oli vierailulla.\n\nTathamia oli haluttanut lähettää heidät pois, mutta he olivat\nnähtävästi tulleet viemään tyttöä \"five o'clock\" teelle.\n\n\"Minun oli mahdoton puhua sitä, mitä halusin\", kertoi hän alla päin,\n\"ja senvuoksi keksin juonen.\"\n\n\"Minkälaisen juonen?\" tiedustin uteliaana, mutta jatkaminen näytti\nhänestä vastenmieliseltä.\n\n\"Rakkaudessa kuten sodassakin\", aloitti hän vihdoin, \"ovat kaikki\nkeinot oikeutettuja. Muistaen asian vakavuuden, muistaen sen äärettömän\nmerkityksen, joka jompaankumpaan suuntaan käyvällä ratkaisulla olisi\ntulevaisuuteen nähden, ja muistaen myöskin, että rakkaudessa ja\nsodassa, kuten jo sanoin, kohtaamme alkuperäiset intohimot, jotka ovat\nvoimakkaammat kuin nykyaikaisen elämän joutavanpäiväiset\nsovinnaisuussäännöt --\"\n\nOdotin ja ihmettelin.\n\n\"Oli noille kahdelle nuorukaiselle -- toinen, kuten jo mainitsin, oli\nde Costa, toinen eräs herra William Dixon, asuu Claremont Gardensin\nneljässäkymmenessäkolmessa, lounaiskulmalla\", lisäsi hän vaikuttavan\nmerkitsevästi, \"oli heille tekemäni esitys, sen vannon, hyvin\nanteeksiannettava ja kaikin puolin sotalakien mukainen. Se kuului, että\nminulla oli ystävä, joka kiihtymyksen hetkellä oli lyönyt poliisia.\"\n\nMinä töllistelin suu auki.\n\n\"Tämän lainrikkomuksen johdosta oli ystäväni pidätetty ja viety Bow\nStreetin poliisiasemalle. Itse olin muukalainen tässä maassa; minulla\nei ollut riittävästi vaikutusvaltaa saadakseni häntä vapaaksi. Pyysin\nnoita herrasmiehiä hyvyydessään ajamaan Bow Streetille ja takaamaan,\nettä kovaonninen ystäväni oli kunnon mies.\"\n\nKaiken sen hän kertoi empien, mutta hätäisesti; lauseiden välillä oli\naina pitkiä pysähdyksiä. Tathamin oli ilmeisesti paha olla.\n\n\"Entä kuka\", kysyin hitaasti, \"sai olla tämä kovaonninen ystävänne?\"\n\n\"Jos millään tavoin\", vastasi hän, \"olen ylittänyt --\"\n\n\"En suinkaan minä!\" huudahdin kauhuissani. \"Ettehän toki sanonut, että\nse olin minä?\"\n\nTatham nyökkäsi virkkamatta mitään.\n\n\"Puolustuksekseni tuon esiin vain sen\", selitti hän sitten kasvoillaan\nvakava ilme, joka antoi hänen kaikille teoilleen niin kouraantuntuvan\nluonnollisen leiman, \"että erikoisen tarkasti vakuutin heille teidän\nolleen aivan selvän.\"\n\nLysähdin tarmottomana tuoliini.\n\n\"No niin\", tiedustin vihdoin, pakotettuani itseni sopeutumaan siihen,\nettä olin menettänyt viimeisetkin rippeet siveellisestä arvostani,\n\"mitä nämä kaksi nuorukaista tekivät?\"\n\n\"Minun on myönnettävä\", vastasi Tatham, \"että he olivat perin\nsäädyllisiä. He lähtivät heti paikalla, ottivat auton ja ajoivat\nsuoraan poliisiasemalle. Kun he eivät löytäneet teitä sieltä ja olivat\npuhelimitse ottaneet selkoa siitä, ettette ollut Upper Mayfair Streetin\nasunnossa, he palasivat. Sillä välin minä olin antautunut Evangelinen\narmoille.\"\n\n\"Nimitittekö häntä Evangelineksi?\" kysäisin.\n\n\"Nimitin häntä Evangelineksi\", selitti Tatham tosissaan, \"koska se on\nhänen nimensä. Ilmaisin hänelle toiveistani niin paljon kuin katsoin\nvoivani paljastaa. Esitin hänelle katsauksen näkökohtiini rakkaudesta\nja avioliitosta sekä niistä velvollisuuksista, joita meillä on\ntulevaisuuteen nähden. Sanoin hänelle, että rakastan häntä ja että\ntahdon elinikäni kestävällä palvelulla ja antaumuksella, joka olisi\nainoalaatuinen maailmanhistoriassa, tehdä hänen elämänsä yhäti\nlisääntyväksi riemuksi ja nautinnoksi.\"\n\nPuhuessaan hän käveli koko ajan edestakaisin. Nyt hän pysähtyi ikkunan\nääreen ja tuijotti ulos.\n\n\"Hän ei voinut vastata myöntävästi\", hän virkkoi. \"Hän oli hämmästynyt;\naluksi luulin, että hän oli vihainen; mutta kenties tuomitsen häntä\nväärin.\"\n\n\"Entä nuorukaiset?\"\n\n\"He palasivat, kun minä olin poistumaisillani\", vastasi Tatham.\n\nHän pyörähti minuun päin.\n\n\"Minulla on heidän nimikorttinsa ja osoitteensa -- sentähden halusin\ntavata teitä. Menettehän huomenna heidän puheilleen ja järjestätte\nkohtauksen?\"\n\nEn saanut sanaakaan suustani. Nousin vain suu auki seisomaan.\n\n\"Järjestämään kohtauksen?\" änkytin.\n\n\"Järjestämään kohtauksen. He käyttivät minua puhutellessaan kieltä,\njota en suvaitse keltään. Ja lisäksi sanottiin se kaikki tulevan\nvaimoni kuullen.\"\n\n\"Mutta hänhän hylkäsi kosintanne!\"\n\n\"Tulevan vaimoni kuullen\", toisti Tatham, äänessään niin päättävä sävy,\nettä tunsin väittelemisen turhaksi.\n\n\"Mutta mitä tarkoitatte kohtauksella -- ette kai toki kuvittele\nmielessänne, että nämä henkilöt suostuvat kaksintaisteluun?\"\n\n\"Sen saamme nähdä\", tuumi Tatham. \"Minusta on Hyde-puisto varhaisina\naamuhetkinä ihanteellinen kohtauspaikka. Antakaa heidän valita aseet!\"\n\nHän käsitteli kaksintaistelu-muodollisuuksia yksityiskohtaisesti. Ei\nkannattanut kiistellä hänen kanssaan. Luonnollisestikin oli minun\nkäytävä nuorukaisten luona selittämässä omalta kohdaltani oikea\nasianlaita, vaikka sitä en olisi tehnyt, jos Tathamilla olisi ollut\nmitään sitä vastaan.\n\nPistäydyin heitä tapaamassa seuraavana aamuna.\n\nEnsiksi menin Dixonin luokse. Hän oli hilpeä, hauskannäköinen\nnuorukainen, ja minulla on ilo todeta, että hänellä oli hyvä\nhuumorintajunta. Kun esitin hänelle Tathamin ehdotuksen, purskahti hän\nraikuvaan nauruun.\n\n\"Minä lähden itse kelpo Deanen puheille\", hän sanoi. \"Olin koko lailla\nkarkea, sen myönnän, mutta ihminen ei mielellään salli itseään\nnolattavan naisen nähden. Minä selvitän kyllä asian hänen kanssaan.\nMenkää te puhuttelemaan neekeriä!\"\n\nHänen viimeisestä sanastaan arvasin, ettei hän ollut kovinkaan\nystävällisissä väleissä nuoren de Costan kanssa.\n\n\"Mikä peijooni ystävänne onkaan!\" jatkoi Dixon ihaillen. \"Miekoin ja\npistoolein Hyde-puistoon -- sehän on kerrassaan repäisevä ajatus.\nMilloin tapaan hänet kotona? Menen ja pyydän häneltä anteeksi kaikki,\nmitä hän tahtoo.\"\n\nPoistuin hänen luotaan, siunaten hänen herkkätuntoista, hyvin kammattua\npäätään.\n\nDe Costan asunto oli Jermyn-kadulla. Kun minut ilmoitettiin, oli hän\npukeutumassa ja antoi minun odottaa jonkun aikaa, mikä ei tehnyt\ntunteitani ystävällisemmiksi häntä kohtaan. Kun hän vihdoin tuli,\ntervehti hän minua happamesti. Muutamilla sanoilla selitin sen\nitsetiedottoman osan, joka minulla oli ollut tässä jutussa. Sitten\nsiirryin käyntini vakavaan puoleen.\n\n\"Herra Deane lähetti minut\", ilmoitin, \"sen johdosta, että te olitte\nhänelle eilen jollakin tavoin epäkohtelias.\"\n\nOlin näkevinäni, että hänen kasvoillaan välähti levoton ilme.\n\n\"Herra Deanen mielestä oli epäkohteliaisuutenne kokonaan aiheeton, ja\nhän pyysi minua vaatimaan teiltä sellaista hyvitystä, jollaisen\nherrasmies tavallisesti on valmis antamaan toiselle. Haastettuna\npuolena\", jatkoin varovasti, \"on teillä tietysti oikeus valita aseet.\"\n\nHänen kasvonsa kävivät vihreänkalpeiksi.\n\n\"Mitä!\" änkytti hän. \"Aikooko hän vaatia minut kaksintaisteluun?\"\n\nKumarsin hieman.\n\n\"Mutta -- mutta!\" hän äänteli. \"Eihän kaksintaistelu ole luvallista;\nse on lainvastaista! Teillä ei ole oikeutta vaatia minua\nkaksintaisteluun Englannissa. Minä valitan poliisille. Se on\nluullakseni häpeällinen juttu. Te joudutte ikäviin selkkauksiin!\" hän\npuheli epäjohdonmukaisesti. \"Tiedättekö, olen tutkinut lakia -- ja\npidän velvollisuutenani varoittaa teitä. Sehän on hirveätä! Minä en\nsuostu taistelemaan herra Deanen kanssa. Jos hän arvelee, että olen\njostakin syystä velvollinen pyytämään häneltä anteeksi --\"\n\n\"Sitä mieltä hän on\", vakuutin minä.\n\n\"Entä jos pyytäisin anteeksi\", tiedusti nuori brasilialainen, \"olisiko\nsilloin koko juttu sivuutettu?\"\n\nNyökkäsin taaskin. Hänen kasvonsa saivat huojennuksen ilmeen; hän\nvärisi kuin vilutautinen.\n\n\"Minulle ei ole koskaan ennen tapahtunut tällaista\", hän jatkoi melkein\nliikuttavasti. \"Olen varma siitä, että jos ilmoittaisin siitä\npoliisilaitokseen, niin kehittyisi siitä kauhea selkkaus. Vain siitä\nsyystä, etten tahdo sekoittaa juttuun erään naisen nimeä, joka oli\nsaapuvilla ja jonka toivon\" -- hän ponnisti heikosti, koettaen hymyillä\n-- \"vastaisuudessa olevan kanssani lähemmissä suhteissa kuin hän\nnykyään on, annan tämän asian painua. Voitte sanoa herra Deanelle, että\nminä kirjoitan hänelle.\"\n\nPalasin hotelliin viheltäen ja tapasin siellä Tathamin ja Dixonin jo\nelinkautisina ystävyksinä. He keskustelivat Tathamin arkihuoneessa\npöydän ääressä, jolla oli iso pullo Perrier Jouetia.\n\nTaisinpa saapua juuri parhaiksi estämään Tathamin uskomasta kaikkia\nsuunnitelmiaan Dixonille. Tatham oli pyytänyt rouva Smithiä hotelliin\nteelle iltapäivällä; hänellä oli heikko toive, että rouva toisi\nEvangelinen mukanaan, mutta siinä hän pettyi. Rouva Smith selitti, että\nhänen tyttärensä päätä särki.\n\nTeepöydässä ei ollut hupaista; seuranpito jäi pääasiallisesti minun\nhuolekseni. Tatham oli jörö ja vaitelias. Hän oli äreämpänä kuin\nkoskaan muistan hänet nähneeni. Rouva Smith tahtoi ilmeisen kernaasti\nkeskustella niistä osakkeista, jotka Tatham virheellisen anteliaasti\noli hänelle luvannut.\n\nHämmästyksekseni veti Tatham povitaskustaan tavallisenmuotoisen\nja -mallisen osakekirjan, ojentaen sen rouvalle. Ehdin panna merkille,\nettei sen painos ollut vielä ehtinyt kunnolleen kuivua, että se oli\nnumeroitu Englannin yhtiölain mukaisesti ja että siinä oli loistelias\notsake: \"Saaren Toivo Kultakaivos-yhtymä.\"\n\nRouva kiitteli perin kielevästi, mutta nainen kun oli, hän ei ollut\ntyytyväinen saamaansa ulkoiseen ja näkyvään merkkiin siitä, että hän\noli yrityksen osakas, vaan aloitti ristikuulustelun, koettaen urkkia\nTathamilta ja minulta näiden rahojen lähiaikaisia korkotoiveita.\n\nMinut hän pani pulaan, mutta ei Tathamia, jolla oli koko yhtymän\njärjestely valmiina. Hän kertoi rouvalle, kuinka laaja kaivos oli ja\nkuinka paljon kultaa oli näkyvissä, ja puheli oppineesti hinaamiseen,\nvesivoiman hankintaan ja rouhimiseen liittyvistä vaikeuksista.\n\nMinusta tuntui, että rouva Smith oli meidän luotamme poistuessaan\nsaanut sen miellyttävän vaikutelman, että jos kaivos ei sillä hetkellä\ntuottanut niinkuin sen olisi pitänyt, niin se johtui yksinomaan siitä,\nettei Tatham ollut siellä ohjaamassa työskentelyä.\n\n\n\n\nX.\n\nNeljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).\n\n\n    Olisin toivonut voivani ottaa tähän kertomukseen lausunnon don\n    Alfonso de Costalta, mutta ei hän eikä hänen poikansa suostunut\n    antamaan minulle haluamiani tietoja. Vanhemman herra de Costan\n    asianajajalta sain ilmoituksen, että kaikista hänen toiminimeensä\n    kajoavista viittauksista tulisin saamaan haasteen herjauksesta,\n    mutta olen saanut tietää, että kongressin hyväksymän, virallisia\n    julkaisuja koskevan lain mukaan minun mainintani ovat\n    etuoikeutetussa asemassa.\n\nKoko ajan puuhasi Tatham edelleen. Hän piti miestensä kanssa\nlukemattomia neuvotteluja. Pahaksi onneksi oli minulla elo- ja\nsyyskuussa kiireellisiä töitä. Olin Etelä-Espanjassa viisi päivää ennen\nPortland-palkinnon kilpailua, mutta sain käsiteltävänäni olevan jutun\nselvitetyksi ja nousin pohjoiseen lähtevään pikajunaan. Madridissa sain\nTathamilta sähkösanoman, jossa hän hartaasti pyysi minua kiiruhtamaan\nkotiin. Siinä mainittiin, että Partiotaistelija ottaisi osaa\nDoncasterin kilpailuun. Seuraavan päivän illalla saavuin Pariisiin ja\nsitä seuraavana iltapäivänä olin Lontoossa.\n\nSain nähdä, että Tathamin luonne oli hieman uljaampi kuin olin\narvellut. Olin odottanut, että hänen viettämänsä ylellinen elämä tekisi\nhänet vähän vastahakoiseksi alistumaan niihin välttämättömiin\npuutteisiin ja kieltäymyksiin, jotka odottivat häntä Tatham-saarella.\nMutta hän uhkui palaamisintoa. Hän kertoi tavanneensa Evangeline\nSmithin useita kertoja; tyttö oli puhellut hänen kanssaan hyvin\nvakavasti ja suostunut unohtamaan kaikki mitä oli tapahtunut.\n\nNähtävästi hän oli uudelleen riitaantunut nuoren de Costan kanssa,\njonka \"anteeksiantamaton kosiskelu\" (lainaan Tathamin omat sanat) oli\nherättänyt Tathamissa mitä katkerinta suuttumusta.\n\nVietimme illan keskustellen asioista ja Partiotaistelijan\nmahdollisuuksista. Kello yksitoista illalla nousin, aikoen mennä\nhuoneeseeni, sillä olin väsynyt; olin kulkenut pitkän ja erittäin\nväsyttävän matkan ja ajattelin vuodetta sisäisesti nauttien, kun\ntarjoilija astui sisään, tuoden käyntikortin. Hän ojensi sen minulle,\nja minä vilkaisin siihen hieman hämmästyneenä. Siinä oli nimet:\n\n            Mr. Xavier de Costa\n\n                    ja\n\n            Mr. Alphonso de Costa.\n\nViimemainittu oli kirjoitettu kynällä. Näytin kortin Tathamille.\n\n\"Mitähän he tahtovat?\" kummastelin. \"Tämä on omituinen vierailuaika.\"\n\nTathamin kasvot kirkastuivat.\n\n\"Näinköhän --\" alkoi hän, mutta ei lopettanut lausettaan.\n\nKaikki hänen epäilynsä hälvenivät muutaman minuutin kuluttua, kun\nnyrpeä brasilialaisnuorukainen, joka näytti pyylevämmältä ja\nvastenmielisemmältä kuin milloinkaan ennen, tuli sisään ja esitteli\nisänsä.\n\nViimeksimainittu ei ollut yhtään pitempi poikaansa, mutta hän oli laiha\nja sitkeälaatuinen. Hänen kuivat ja pingoittuneet kasvonsa olivat\nsileiksiajellut, lukuunottamatta mustia viiksiä, joissa oli runsaasti\nharmaita karvoja. Pää oli kiiltävänkalju kuin muna; vain takaraivolla\noli pieni hiusreunus. Hän oli tummempi kuin poikansa, ja hänen\nenglanninkielensä oli kehnoa. Hän kumarsi juhlallisesti meille\nmolemmille.\n\n\"Tässä on isäni\", esitteli nuori de Costa.\n\nVaistomaisesti katsahdin Tathamiin päin. Hänen huulillaan väikkyi hyvin\nheikko hymy, ikäänkuin hän olisi muistanut jotakin huvittavaa.\n\n\"Luullakseni tunnette isäni\", sanoi nuori de Costa.\n\n\"Minulla ei ole sitä kunniaa\", vastasi Tatham.\n\nVanhempi mies soi Tathamille pienen, pahanilkisen virnistyksen.\n\n\"Minun muistaakseni olemme olleet asioissa keskenämme, herra -- hm --\"\n\n\"Deane\", täydensi Tatham.\n\n\"Deaneko?\" kysäisi toinen viattomasti. \"Minä muistelin, että nimi oli\ntoinen. Saanko istua?\"\n\nTatham pyysi anteeksi epäkohteliaisuuttaan. Hän työnsi esille kaksi\ntuolia, ja vieraat istuutuivat.\n\n\"Saanen johdattaa muistiinne, herra -- Deane\" -- nimen edellä oli\npieni, loukkaava pysähdys -- \"että minä työskentelen laivausalalla.\nSilloin tällöin lähetän lasteja Etelä-Amerikkaan.\"\n\n\"Sehän on mielenkiintoista\", virkkoi Tatham. \"Minun mielestäni on\nlaivaus liike-elämän viehättävimpiä haaroja.\"\n\n\"On hauska, että ajattelette niin\", jatkoi de Costa. \"Joskus on minun\npestattava lastinhoitaja suorittamaan arkaluontoisia ja vaikeita\nneuvotteluja, joita laivattujen tavarain luovuttamiseen toisinaan\nliittyy.\"\n\nTatham nyökkäsi.\n\n\"Olen täysin selvillä lastinhoitajan tehtävistä.\"\n\n\"Muutamia vuosia sitten\", jatkoi vanhus muistelevaan tapaan, \"oli minun\nlähetettävä jokseenkin tärkeä lasti eräälle Tyynenmeren länsiosan\nsaarelle.\" Hän kohautti olkapäitään ja heilautti kättään yhdellä\nliikkeellä. \"En muista täsmälleen, minne lasti oli vietävä tai mitä se\noli, mutta muistissani on hyvin selvä kuva eräästä herrasmiehestä, joka\neräässä tilaisuudessa kävi puheillani konttorissani Little Saville\nStreetin varrella. Ja myöskin muistan pestanneeni hänet suorittamaan\neräitä tehtäviä. Samalla oli minun välttämätöntä luottaa häneen.\nJossakin määrin --\" Hän hymyili. \"Minun oli esimerkiksi selitettävä\nhänelle, että hän kohtaisi hiililaivan määrätyssä paikassa merellä ja\nettä hänen oli purettava rautatavara-laatikoita hyvin vaikeissa\noloissa.\"\n\n\"Filippineillä\", tokaisi Tatham ilakoiden, \"eivätkä ne olleet\nrautatavaroita, vaan kiväärejä, jos muistan oikein.\"\n\n\"Sitä seikkaa\", ehätti toinen, \"en muista tarkoin. Joka tapauksessa\nsattui vahinko; hiileni anastettiin; hiilialuksen, jonka olin\nerikoisesti vuokrannut menemään laivaani vastaan, tapasi eräs toinen.\nHiilet anastettiin, toistan vielä. Sittemmin pidätti tekaistu sota-alus\nlaivani ja otti kauppatavarani vastoin kapteenin tahtoa. Se, herra --\nhm -- Deane, oli merirosvousta.\"\n\n\"Se oli merirosvousta\", myönsi Tatham huvitetun näköisenä,\n\"suurenmoinen merirosvoustemppu, epäilemättä.\"\n\n\"Olen iloinen siitä, että olette samaa mieltä\", sanoi de Costa.\n\n\"Miksi nimittäisitte kiellettyjen sotatarpeiden toimittelua\nsekarotuisille filippiniläisille?\" kysyi Tatham.\n\nVanhus punastui. Häntä ei harmittanut syytös, vaan kamala sana\n\"sekarotuinen.\"\n\n\"Se ei ole merirosvousta\", jatkoi Tatham kuivasti. \"Se olisi kaikkien\nsivistysmaiden lakien vastainen teko. Niin, minä olen Tatham. En\nsalaile sitä teiltä. Otin hiilenne; otin kiväärinne, jotka aioitte\nlähettää neekereille, että he voisivat ampua niillä valkoihoisia.\"\n\n\"Herra Tatham!\" huudahti vanhus, hypähtäen seisomaan.\n\n\"Kiväärit, jotka aioitte lähettää neekereille, toistan\", kertasi\nTatham, \"että he voisivat napata Yhdysvaltain armeijan yksinäisiä\netuvartijoita -- että he voisivat murhata ja pitää kauhun vallassa\nturvattomia ja aseettomia saarelaisia. Te ette ole hullu, te tunnette\npuljanein rodun. Olettehan itse yksi heistä.\"\n\nHävyttömänä ollessaan oli Tatham loukkaavapuheisin ihminen, mitä\nmilloinkaan olen tavannut. Sellaisella tuulella olen nähnyt hänet vain\nkahdesti koko sinä aikana, jona olen hänet tuntenut.\n\nOli omituista, kuinka vanhus painui kokoon Tathamin purevista sanoista.\nNäytti siltä kuin hän olisi sillä hetkellä tietämättään osoittanut\nkunnioitustaan hallitsevalle rodulle. Tavattomasta rikkaudestaan ja\neittämättömästä vaikutusvallastaan huolimatta hän oli alkuasukas, joka\noli joutunut vastakkain valkoisen miehen kanssa.\n\nHän kyyristeli Tathamin ylivoiman lumoissa. Niin ei poika. Hän oli yhtä\nsukupolvea lähempänä valkoisia. Päästäen kamalan äänen, joka oli\npuolittain parkaisu, puolittain tukahdutettu kiukun purkaus, hän\nsyöksähti Tathamia kohti.\n\nTatham käännähti. Hänen kätensä ojentui jäykkänä. Minusta näytti, ettei\nnuori brasilialainen pysähtynyt, vaan että hänen syöksynsä pikemminkin\njatkui; hän piirsi käyrän Tathamin ympäri, paiskautuen vastaiseen\nseinään ja vaipuen sitten yhteen sykkyrään lattialle.\n\nMinua inhoittaa, kun näen varttuneiden miesten itkevän, mutta sellaisen\nvastenmielisen näyn tarjosi nuori de Costa kömpiessään hitaasti\npystyyn.\n\nNe olivat kiukun ja nöyryytyksen kyyneliä, mutta kyyneliä ne olivat\nsilti. Hän nyyhkytti rajusti voimattomassa vimmassaan.\n\n\"Minä panetan teidät kiinni, Tatham!\" hän kiljui. \"Tämän saatte vielä\nmaksaa. Toimitan poliisit jäljillenne.\"\n\n\"Antakaa heille kaikki ne tiedot, mitä haluatte\", vastasi Tatham\ntyynesti. \"Samalla kertaa saatte lisätä mielenkiintoisen kappaleen\nisänne elämäkertaan.\"\n\nNuorukainen oli puolihulluna raivosta. Hän olisi yrittänyt hyökätä\nvielä kerran, mutta vanhus otti häntä vyötäisiltä kiinni ja pidätti\nhäntä.\n\nVanhusta minä pelkäsin. Hän oli rauhallinen, mutta hänen silmänsä\nhehkuivat pelottavasti.\n\n\"Te saatte vielä kuulla minusta, herra Tatham.\"\n\n\"Sitä en usko\", virkkoi Tatham, avaten oven vierailleen.\n\nHuoneeseen palatessaan hän oli perin hyvällä tuulella. Käynti oli\nvaikuttanut häneen kuin virkistyslääke.\n\n\"Nyt saamme pitää varamme\", tuumi hän. \"De Costa-vanhus ryhtyy mitä\njyrkimpiin toimenpiteisiin saadakseen minut tuhotuksi.\"\n\n\"Mutta hän ei rohkene ilmoittaa asiaa poliisilaitokselle\", huomautin\nminä.\n\nTatham naurahti. \"On muitakin keinoja\", sanoi hän salaperäisesti. Hän\noli menossa huoneeseensa, mutta pyörähti ympäri.\n\n\"Luuletteko voivanne riistää muutamia tunteja unestanne auttaaksenne\nminua?\" hän kysyi. \"Aion käydä käsiksi suunnitelmiin, ja voima-asema\ntuottaa minulle kiusaa.\"\n\nOlin tosin ollut väsyksissä, mutta minäkin olin saanut osani\nkiihoituksen aiheuttamasta virkistyksestä, ja me istuimme yhdessä kolme\ntuntia, pohtien voima-aseman tuskastuttavaa pulmaa.\n\nSe muistutti hullunkurisesti pahvipalojen kokoonpanotehtävää, jossa\nyhtä kappaletta ei saa millään muotoa sopimaan -- tai jos sen sovittaa,\nniin joku toinen tärkeä osa on välttämättä jätettävä pois. Puheenaoleva\nkiusallinen osa oli voima-asema. Vaikka kuinka olisimme koettaneet,\nemme saaneet sitä soveltumaan suunnitelmiimme silloisten varojemme\nnojalla.\n\nVihdoin Tatham huokasi ja myönsi, että se oli mahdotonta.\n\n\"Pelkäänpä, että meidän täytyy luopua siitä\", hän valitti, \"jollemme\"\n(tällöin hän piristyi) \"jollemme voita hyvästi Doncasterissa.\"\n\nPudistin epäillen päätäni.\n\nMinä en pidä Doncasterista uhkapelin tulolähteenä, vaikka siellä\nlyödäänkin suuremmat vedot kuin muissa vuotuisissa kilpailuissa, eikä\ntotisesti Portlandin palkinto milloinkaan ole mielestäni ollut\nhimoittava keinotteluväline.\n\nTatham katsahti kelloaan. Se oli puoli viisi.\n\n\"On liian myöhäistä paneutua levolle. Minä keitän kahvia.\"\n\nHän oli hankkinut huoneeseensa sähkökattilan; hänessä oli hiukan\nkokkia. Kahvi oli maukasta, ja me tarvitsimme sitä kipeästi. Hän istui\nikkunan ääressä ja silmäili harmaantuvaa itäistä taivasta, ryyppien\nmietteissään kahviaan. Äkkiä hän käännähti minuun päin.\n\n\"Pukeudutaan ja ajellaan parta\", hän ehdotti. \"Sain suurenmoisen\najatuksen.\"\n\nKatsoin häntä epäluuloisesti. En pidä Tathamin suurista ajatuksista.\nMutta siitä huolimatta tunsin, että kävelyretki, johon esitys viittasi,\ntekisi meille molemmille hyvää.\n\nKirkonkellot löivät viisi, kun me käännyimme tyhjälle Strandille.\nKatuelämästä ei näkynyt juuri muita merkkejä kuin yhdet tai kahdet\nhedelmäkauppiaanrattaat, jotka olivat eksyneet Covent-tarhasta tänne ja\nsijoittuneet keskelle Strandia. Tatham kääntyi länteenpäin.\n\n\"Jos saamme ajurin, niin sitä parempi\", hän virkkoi.\n\n\"Sen tapaatte otaksuttavasti Charing Crossilta. Onko kova kiire?\"\n\n\"Kiire on\", vastasi hän.\n\nNiin ollen oli kai onni, että kohtasimme odottavan auton.\n\nEn kuullut osoitetta, jonka Tatham mainitsi ohjaajalle. Luulin retkemme\nolevan jossakin yhteydessä Partiotaistelijan kanssa.\n\nTosiasia on, ettemme pyörtäneet etelään, vaan jatkoimme matkaamme\nlänttä ja pohjoista kohti.\n\n\"Minne olemme menossa?\" kysäisin äkkiä.\n\n\"Menemme käymään Smithillä\", vastasi Tatham.\n\nVilkaisin ällistyneenä häneen päin.\n\n\"Käymään Smithillä?\" sanoin epäilevästi. \"Näin varhain aamulla?\nOletteko hupsu?\"\n\nIlmeisesti hän ei ollut hupsu -- ainakaan hän ei sitä itse uskonut.\n\nAuto jätti meidät äänettömälle kadulle, ja me astelimme edelleen,\nkunnes tulimme talon kohdalle. Tatham aprikoi hetkisen, koputtaisiko\nvai soittaisiko hän, ja päätti koputtaa.\n\nHän oli koputtanut puolikymmentä kertaa, ennenkuin pehmeäkenkäisten\njalkojen tassutus osoitti meille, että ponnistuksemme olivat\nmenestyneet. Uninen palvelijatar päästi meidät sisään, vaikka\nvastahakoisesti. Hän pyysi meitä jäämään eteissaliin, mennen itse\nherättämään emäntäänsä.\n\n\"Muistakaa\", varoitti Tatham juhlallisesti, \"että tahdomme tavata vain\nneiti Evangelinea!\"\n\nPalvelijatar palasi alas vaippaansa kääriytyneenä ja vei meidät\nvierashuoneeseen.\n\nViiden minuutin kuluttua tuli tyttö sisään. Hän oli puettu pitkään,\ntummansiniseen kimonoon, joka oli reunustettu venäläisillä\nkoruompeluksilla, ja upean tukkansa hän oli verhonnut yömyssyllä.\n\nHän näytti erikoisen kauniilta.\n\nMyöskin oli hän huolestunut ja tuskastunut. Hän ei voinut\nluonnollisestikaan käsittää, mitä tämä odottamaton vierailu merkitsi.\n\n\"Olen tullut puhumaan teille, neiti Smith\", alkoi Tatham vakavasti,\n\"hyvin tärkeästä asiasta, ja tiedän, että suotte minulle anteeksi, kun\npuhun puhuttavani ystäväni kuullen.\"\n\nVartosin hänen sanojaan peloissani. Minulla ei ollut kaukaisintakaan\naavistusta, että Tatham hautoi niin tavatonta tekoa kuin hänen\nmielessään oli.\n\n\"Eilen illalla tai oikeammin tänä aamuna pikku tunneilla olin puheissa\nherra de Costan kanssa\", jatkoi Tatham.\n\nSitten hän esitti yksityiskohtaisen kuvauksen keskustelun kulusta.\nHänen puhuessaan tarkkasin koko ajan tytön kasvoja. Niistä loisti uusi\nvalo. Ilmeisesti oli Tatham käyttänyt aikaansa hyvin, ja omituinen\nystävyys, joka oli alkanut vasten Evangelinen tahtoa ja hänen\njärjestämistään karkoitusyrityksistä huolimatta, oli tasaisesti\nkehittynyt oikeaan suuntaan.\n\nNeito näkyi kuuntelevan harvinaisen hartaasti, aivan kuin hän olisi\nkiihkeästi halunnut tietää kaikki, mitä Tathamilla oli hänelle\nkertomista. Hänen silmissään oli myötätuntoinen ilme. Hän istui\ntuollaisella kovalla, suoraselkäisellä tuolilla, jollaisia on\nlontoolaisissa vierashuoneissa ja jotka on keksitty liian hitaasti\nlähtevien vieraiden pelottamiseksi. Kädet kierrettyinä ristissä olevien\npolvien ympärille hän seurasi Tathamia, kun tämä askel askeleelta,\nsalaamatta mitään, liioittelematta ja lisäämättä mitään, jättämättä\nmainitsematta mitään -- jollei kenties omaa kaukonäköisyyttään ja\nneuvokkuuttaan -- vei hänet Kap-kaupungista St. Paul de Loandan kautta\nTatham-saarelle ja sieltä takaisin.\n\nSilloin tällöin hän vetosi varmennukseksi minuun, mutta enimmäkseen hän\nei siirtänyt katsettaan tytön kasvoista. Kun hän lopetti, syntyi\nhetkisen kestävä vaitiolo. Sitten virkkoi neito vienosti:\n\n\"Minä ymmärrän, kapteeni Tatham, ja pidän arvossa luottamustanne. Olen\nhyvilläni siitä, että kerroitte minulle kaikki, koska herra de Costa\nkertoi minulle tapahtumista sellaisen toisinnon, joka ei ollut teille\nniin imarteleva kuin oma esittämänne.\"\n\nHäntä hymyilytti hiukan lausumansa takaperoinen kohteliaisuus.\n\n\"Mutta mitä varten\", hän tiedusti, \"olette tullut?\"\n\n\"Teillä on oikeus saada tietää se\", vastasi Tatham. \"Minun on\njoudutettava kaikkia puuhiani ja palattava saarelle. Mutta en voi\npalata, ennenkuin tiedän yhden seikan. En voi odottaa päivääkään\", hän\nintoili, \"jos se ei ole minulle selvillä. Neiti Smith --\"\n\nHän kumartui eteenpäin, kädet tiukasti yhdessä, kasvot jännittyneinä;\nhän oli uusi Tatham, jota en ollut ennen nähnyt; miehen voimakas,\npuhdas sielu kuvastui hänen kasvoistaan.\n\n\"Minä tarvitsen liiketoveria; tarvitsen -- teitä!\"\n\nViimeisen sanan hän ikäänkuin viskasi. Hän ei tehnyt\nrakkaudentunnustusta, ja minä olisinkin vaipunut maan alle\nhäveliäisyydestä, jos hän olisi niin tehnyt; mutta epäilemättä käsitti\ntyttö hänen kasvojensa mykän, kiihkeän hartaan ilmeen, kuten minäkin\nsen tajusin.\n\n\"Olen kovin pahoillani, kapteeni Tatham\", sanoi Evangeline hiljaa,\n\"mutta en voi suostua, vaikka tunnenkin, kuinka suuren kunnian olette\nminulle osoittanut.\"\n\nTatham nousi; hän näytti pudistavan itseänsä ja veti syvään henkeään.\n\"Te ette voi suostua?\" hän kertasi.\n\nTyttö ei uskaltanut virkkaa mitään. Hän pudisti vain hitaasti päätään.\n\nSeurasi äänettömyys, yksi noita loppumattomilta tuntuvia hiljaisia\nhetkiä, jotka käyvät hermoille niin ankarasti. Kumpikaan heistä ei\npuhunut. Tatham tuijotti lattiaan; Evangelinen sääliä, mutta vähän\nmuutakin kuvastavat silmät olivat tähdätyt häneen. Tällä tavoin tuntui\nkuluvan viisi minuuttia, vaikka sitä todellisuudessa ei kestänyt\nminuuttiakaan.\n\nSitten Tatham äänsi: \"Oh!\"\n\nSiinä oli kaikki. Se ei ollut tuskaisa \"Oh\" eikä hämmästyksen \"Oh\" eikä\nvälinpitämättömyyden \"Oh.\" Se oli vain \"Oh!\"\n\n\n\n\nXI.\n\nNeljäs todistaja esiintyy: Richard. Callus (jatkoa).\n\n\n    Vieläkin korostan herra Callusin harvinaista perinpohjaisuutta\n    hänen hankkiessaan aineistoa tätä yhdettätoista osaa varten --\n    vaikka hän silloin ei aavistanutkaan, mihin tarkoitukseen hänen\n    tiedustelujaan käytettäisiin. Hän kertoi, että tämä osa pohjautuu\n    hänen ja Evangeline Smithin väliseen varsin avomieliseen\n    kirjevaihtoon sekä Martha Annin hänelle antamiin tietoihin. Tässä\n    yhteydessä sopinee mainita, että kun Martha Ann useita kuukausia\n    tässä kuvattujen tapausten jälkeen meni naimisiin erään\n    maidonmyyjän kanssa, joka sittemmin kavalsi rahaa isännältään,\n    niin sai juuri herra Callus vaikutusvaltansa nojalla syytöksen\n    peruutetuksi ja uuden toimipaikan hankituksi hairahtuneelle\n    miehelle. Otaksuttavasti on tämän sekaantumisen herättämän\n    kiitollisuuden ansioksi laskettava se seikka, että herra Callus\n    niin täydellisesti tuntee kaikki, mitä tapahtui numerossa\n    seitsemänkymmentäyhdeksän Upper Mayfair Streetin varrella.\n\nSanomalehtimies eroaa kaikista muista kirjoittajista siinä, että\nhänellä on vastustamattoman kiihkeä halu etsiä ja esittää tosiseikkoja.\nAnnan teille anteeksi, jos hymyilette tälle väitteelleni, tai jos\nolette joku noista \"muista kirjoittajista\" ja närkästytte kovasti.\nMutta sanomalehtimiehenä minulla on vähän harhaluuloja. Minä tiedän,\nettä oppineet tieteelliset kirjoittajat, jotka valmistavat pitkiä,\nhuoliteltuja ja suuritöisiä esitelmiä tiedeseurojen mielenylennykseksi,\nsaavat useammin oikaista teorioitaan tosiolojen mukaan kuin pikku\npätkien mies, joka laskee tulonsa riveinä.\n\nOlen nähnyt maineikkaidenkin ja korkeassa asemassa olevien\nmatkailijoiden esittävän oloistaan vierailla mailla,\nmetsästysseikkailuistaan ja vaivoistaan kuvauksia, joissa kielenkäyttö\non enemmän kuvarikasta kuin täsmällistä.\n\nSanomalehtimiehellä on \"selvilleottamisen\" tottumus. Hän ei tyydy\nsiihen, mitä hänelle sanotaan, ja aivan varmasti hän epäilee sitä, mitä\nhän lukee. Hän yleensä rientää varhaisina aamuhetkinä kiskomaan\nvuoteistaan arvokkaita, kiukustuneita kansalaisia, saadakseen heiltä\nvahvistuksen tai kumoavan lausunnon sellaisista uutisista, joita\ntavallinen kirjoittaja pitäisi varmoina ja jotka hän muovaisi työnsä\nvaatimusten mukaisesti.\n\nKaiken sen, mitä Smithin perheen kotioloista tiedän, olen saanut\nkyselemällä.\n\nArkailu, jonka tähden ihmiset tavallisesti kaihtavat ryhtymästä\nnaapurin palvelijan kanssa keskustelemaan naapurin asioista, ei enää\nkuulu minun ominaisuuksiini.\n\nSen hienotuntoisuuden tukahdutti minussa jo urani alkuaikoina eräs\nsäälimättömän ankara pääkaupunkilaislehden julkaisija, joka minulle\nosoitti ovelle kirjoitetun sanan \"Yksityinen\" aina merkitsevän sitä,\nettä jotakin kieroa oli käynnissä oven toisella puolen ja että minun\nvelvollisuuteni oli ottaa siitä selko sanomalehteni eduksi.\n\nNiin ollen voidaan kaikkea sitä, mitä voin Smithien kotioiloista\nkertoa, pitää alkulähteistä saatuna. Sillä se, mitä Evangeline itse ei\nole ilmaissut tai mitä rouva Smith ei ole minulle eri tilaisuuksissa\nuskonut, on minulle toimitettu itsetiedottoman tietotoimiston\nvälityksellä, jonka johtajana oli mainitun perheen rappeutunut\nhovimestari.\n\nKun me tuona muistettavana aamuna poistuimme talosta palataksemme\nhotelliin merkilliseltä ja myttyynmenneeltä asialtamme, istui\nEvangeline varsin pitkän ajan pienessä vierashuoneessa.\n\nSillä hetkellä hän oli hyvillään siitä, että hänen äitinsä nukkui\nyleensä raskaasti eikä ollut herännyt, kun häntä käytiin kutsumassa.\n\nEvangeline Smith toivoi olevansa velvollisuudentuntoinen tytär. Mutta\njoskus hän joutui hyvin vaaralliseen kiusaukseen iloita siitä, ettei\nhän sellainen ollut. Tämä oli sellainen hetki; jos hänen äitinsä olisi\nollut saapuvilla, olisi hänen ollut mentävä huoneeseensa.\n\nTuntui niin hyvältä olla täällä yksin varhaisen aamuhetken\nhiljaisuudessa ja miellyttävässä valaistuksessa ja pohtia tätä pulmaa\n-- sillä Tathamista oli tullut pulma.\n\nKuukausi sitten hän olisi hylännyt Tathamin esityksen ja purskahtanut\nnauruun; hän olisi tuntenut huojennusta nähdessään miehen katoavan.\n\nMutta nyt oli tämä kookas, ruskettunut, ilmeisen vilpitön mies pitkine\npuheineen ja vakavine, mahtipontisuutta lähentelevine olemuksineen\nvallannut sijan hänen mielessään.\n\nHän täytti siellä komeron, jossa ei ollut ketään muuta miestä ollut\neikä, puhuaksemme rehellisesti ja oikein Tathamia kohtaan, voinutkaan\nolla, sillä luonto ei luo Tathamin kaltaisia kaksoiskappaleita.\n\nMissä tämä komero oikeastaan oli? Tämä ajatus pani hänet ymmälle. Jos\nhän pitkän miettimisen ja itse-erittelyn jälkeen voisi vastata tähän\nkysymykseen, niin koko pulma ei enää olisikaan pulma.\n\nMissä oli Tathamin paikka? Niihin aikoihin ei Evangeline tuntenut\nrakkautta siinä mielessä kuin nuoret sen käsittävät; hänen sydämensä ei\nalkanut tykyttää rajummin Tathamin lähestyessä, hänen sielussaan ei\npäivä pimentynyt hänen poistuessaan, eikä hänen sydämessään ollut\nammottavaa aukkoa, jos Tatham oli kauan poissa.\n\nHän ei tosiaankaan tuntenut mitään tavanmukaisia oireita, ja hänelle on\nanteeksiannettavaa, jos hän uskoikin, ettei hänen ja Tathamin välillä\nollut olemassa mitään siteitä, sikäli kuin rakkaus on kysymyksessä.\n\nMutta kuitenkin --\n\nHän meni ikkunaovelle, aukaisi sen, astui pienelle kiviselle\nparvekkeelle ja katseli kadulle kahden puolen.\n\nItsetiedottomasti hän huomasi silmäilevänsä pitkään ja hieman\nkaihoisasti siihen suuntaan, johon hän tiesi Tathamin varmastikin\nmenneen. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, ja hän tunsi auttavasti\nlähitienoot, enkä vähääkään epäile, että hän ajatuksissaan seurasi\nTathamia ja tämän hämillään olevaa ystävää koko paluumatkan hotelliin\nsaakka.\n\nMutta Tatham oli hänelle enemmän kuin ystävä, vaikka hän ei ollut edes\nystävä hyväksytyssä mielessä. Luottavaisuus, joka merkitsee ystävyyden\nalkua, oli ollut yksipuolinen. Salaisuuksien uskojana oli aina ollut\nTatham, siitä saatte olla varma. Evangeline oli ollut erinomainen\nkuuntelija. Jos olisin kyynillinen, niin sanoisin, että juuri se seikka\noli Tathamin rakkauden perusta.\n\nSilloin olisin kuitenkin väärässä. Tathamin tunne oli innoittumista,\nhetkellisestä silmäyksestä syntynyt, rakkautta ensi näkemältä, vaikka\nminä vihaankin sitä sanontatapaa.\n\nIhanteellisten vaatimusten mukaan olisi näiden kahden sielun pitänyt\nyhtyä ja syttyä palamaan, kuten kaksi kemiallista alkuainetta erillään\nollessaan ovat lepotilassa, mutta yhteenjoutuneina menettävät\nriippumattomat ominaisuutensa ja yhtyvät rajusti, muodostaen uuden\naineen.\n\nMutta lähentyminen oli jäänyt kokonaan Tathamin asiaksi; tyttö oli\npysynyt täysin passiivisena; hän oli ollut vain varjostin, josta toisen\nhohde heijastui. Juuri sitä vertausta etsin: Tatham oli huikaiseva\nvalonheittäjä, joka kohdistui Evangeline Smithiin. Tämä puolestaan ei\npienimmässäkään määrin lisännyt valaistuksen voimakkuutta.\n\nOn järjetöntä väittää, että Evangeline Smith oli kylmä. Kaikki naiset\novat kylmiä, aivan kuin kaikki miehet ovat valehtelijoita. Pimeässä\nhuoneessa ei timanttia voi erottaa tiilenmurusesta. Sellaiset ihmiset,\njotka sokean tietämättöminä turhaan hapuilivat, etsien ahjoa, jonka,\nsen he tunsivat, täytyi palaa Evangeline Smithin sydämessä, satuttivat\nvarsin usein hyppysensä hänen jäähdytyslaitokseensa ja vetäisivät\nsäpsähtäen kätensä takaisin, sepitellen sitten pieniä, ilkeämielisiä\nkompasäkeistöjä.\n\nHän seisoi kauan parvekkeella ja palasi sitten sisälle.\n\nPalvelijatar, joka oli herättänyt hänet, odotti yhä kunnioittavasti.\nHänen nimensä oli Martha Ann, ja sikäli kuin sain selville, ei hänen\nvärittömässä luonteessaan ollut jälkeäkään romanttisuudesta. Hänen\nnousuaikansa oli kello seitsemän, ja hän oli noussut kello viisi; siinä\noli kaikki.\n\n\"Tarvitsetteko minua, neiti?\" kysyi hän loukkaavan kärsivällisesti.\n\nEvangeline pudisti päätään, ja tyttö poistui.\n\nEn tiedä, menikö Evangeline Smith uudelleen nukkumaan tänä\nmuistettavana aamuna, mutta kun Martha Ann tuli alas tavalliseen\naikaan, tapasi hän nuoren emäntänsä täysissä pukimissa, lisäksi\nkävelypuvussa.\n\n\"Menen Covent-tarhaan ostamaan kukkia, Martha\", ilmoitti Evangeline.\n\n\"On talo tämäkin!\" ihmetteli Martha.\n\nOli ihana aamu. Ilma oli herttaisen puhdas. Asfaltilla laskettu kova\nkatukin tuntui joustavalta, ja Evangeline Smith lauloi hiljaa itsekseen\nastellessaan eteenpäin.\n\nCovent-tarhan tori oli kivenheiton päässä siitä hotellista, jossa\nTatham asusti. Tunnin kuluttua seisoi Evangeline Strandilla, syli\ntäynnä kasteesta kimaltelevia kukkia, katsellen miettivästi mahtavaa\nrakennusryhmää, jossa Tathamin seurue majaili.\n\nEn voi kertoa, mitä Evangelinen mielessä liikkui, mutta sen tiedän,\nettä hän, seisottuaan muutamia minuutteja aatoksissaan, kääntyi ympäri\nja asteli reippaasti Trafalgar-aukiolle päin ja meni lyhyintä tietä\ntakaisin kotiin.\n\nAamiainen oli Upper Mayfair Streetillä harvoin hauska ateria. Rouva\nSmithin hienostunutta olentoa, sulavuutta ja ulkoministeriö-sävyä ei\nniin varhaisella tunnilla vielä saatu nähdä.\n\nKun rouva Smith tuli aamiaiselle, oli hänen lautasensa vieressä\nkokonainen kasa kirjeitä. Evangeline oli jo aloittanut aterioimisen, ja\nvanhempi nainen näpäytti häntä keveästi poskelle, silmän ja\nyläleuanluun väliin, mikä osoitti, että hänen rakkautensa\nautomaattisesti jatkui.\n\nHän vaipui tuoliinsa, levitti ruokaliinansa, vilkaisi kirjeisiinsä ja\narvosteli silavaa, tehden sen kaiken yhtäaikaisesti.\n\nEvangeline silmäili häntä välinpitämättömästi. Vaistomaisesti hän oli\nvisusti sulkenut kaikki sydämensä ovet äitipuoleltaan.\n\n\"Laskuja\", valitti rouva Smith synkästi. \"Meidän täytyy pian vetää\nsisään tuntosarvemme.\"\n\n\"Tuo kiusoittava pörssinvälittäjäni\", jatkoi rouva Smith,\ntarkastaen pitkää tiliotetta. \"Sanoin hänelle nimenomaan, ettei\nhän saisi myydä Long Islandin kaasuosakkeita, ennenkuin ne\nkohoaisivat kahdeksaankymmeneenneljään, ja nyt hän on myynyt ne\nkahdeksastakymmenestäyhdestä!\"\n\n\"Nyt ne ovat seitsemässäkymmenessäkuudessa\", huomautti Evangeline\nkuivasti. \"Jos olisit odottanut kahdeksaakymmentäneljääsi, niin olisit\nmenettänyt paljon enemmän!\"\n\nRouva Smith avasi toisen kirjeen. Se oli hyvin lyhyt ja nähtävästi\nikävä.\n\n\"Hyvä Jumala!\" ähkäisi hän.\n\nHänen kielenkäyttönsä aamiaisella oli yleensä kiivasta. Se oli\neräässä mielessä uskollisuuden merkki, koska se oli tarttunut hänen\nsoturi-puolisostaan.\n\n\"Mikä hätänä? Pankista kai\", arveli Evangeline.\n\nRouva Smith käytti säännöllisesti pankista puhuessaan voimakkaimpia\nvahvistussanojaan.\n\n\"Hän väittää, että olen ylittänyt tiliäni kahdeksankymmentä puntaa --\nminäpä oikaisen sen heti paikalla!\"\n\nHän katsoa muljautti viatonta tytärtään.\n\n\"Se on järjetöntä!\" hän kiivaili. \"Naurettavaa! Kahdeksankymmenen\npunnan ylitys! Sellaista en ole eläissäni kuullut!\"\n\nEvangelinea hymyilytti. Hän ainakin oli ennenkin tehnyt sellaisen\nhavainnon.\n\n\"Minäpä tiedän, mitä se merkitsee\", päätteli rouva Smith, käyden äkkiä\ntarmokkaaksi. \"He ovat saaneet pankkiin jonkun tuollaisen\nratsastuskilpailu-konttoristin, joka varastaa pankin varoja. Hän\nnäpistelee minun tililtäni, koska hän tietää minut niin huolettomaksi.\nOlen epäillyt sitä koko ajan.\"\n\n\"Viime kerralla, äiti\", virkkoi Evangeline rauhallisesti, \"luulit\nMarthan käyttävän sinun maksuosoituksiasi. Jos täyttäisit vastakirjasi\nkannat, niin tietäisit, kuinka paljon rahaa sinulla on.\"\n\nRouva Smith ei vastannut mitään. Hän jatkoi nopeasti aamupostinsa\ntarkastelua löytämättä tyydytystä. Viimeiseksi hän jätti kaksi\nkirjettä, jotka ilmeisesti olivat yksityisluontoisia. Ne hän luki hyvin\nhuolellisesti. Sitten hän taittoi ne kokoon, pisti ne takaisin\nkuoriinsa ja sujautti ne vyöllään riippuvaan taskuun.\n\nHän silmäili Evangelinea pitkään ja hyväksyvästi. \"Rakas\", hän sanoi\nvihdoin, \"sinä pääset hyvään avioliittoon.\"\n\n\"Niinkö?\" vastasi tyttö kylmästi. \"Minä luulin, että hyviä avioliittoja\nsolmitaan vain romaaneissa. Mitä sinä oikeastaan tarkoitat hyvällä\navioliitolla?\"\n\n\"No, älä ole hermostuttava, Evangeline!\" torui rouva Smith. \"Olen ollut\nsinulle hyvä äiti. Olen parhaani mukaan koettanut vetää ympärillesi\nLontoon oivallisimpia ja soveliaimpia miehiä. Olen tuhlannut rahaa kuin\nvettä, ja minulla on mielestäni oikeus vaatia jotakin takaisinkin. Ei\nniin\", hän ehätti selittämään, \"että odotan minkäänlaista rahallista\nkorvausta uhrauksistani --\"\n\nEvangeline oli kuullut kaiken tämän jo ennen. Muodossa tai toisessa oli\ntämä keskustelu melkein jokapäiväisenä piirteenä hänen elämässään.\n\n\"Pakosta johtuu mieleeni\", puheli rouva Smith, \"aivan pakostakin johtuu\nmieleeni, ettet sinä ole aina antanut oikeata arvoa ponnistuksilleni.\nEsimerkiksi se uusi puku, jonka ostin kesämarkkinoilta; et ole pitänyt\nsitä kertaakaan.\"\n\n\"Se ei sovi minulle ensinkään\", vastasi Evangeline. \"Muistelen\nmaininneeni sinulle siitä. Se ei ole sellainen puku, jollaisessa\ntahtoisin näyttäytyä ulkosalla. Haluaisin aina mieluummin valita oman\nmakuni mukaan.\"\n\n\"Tuo on vihoittelua\", nureksi äiti. \"Tuo on pahankurista vihoittelua.\"\n\nEvangeline ei virkkanut mitään.\n\n\"Ja tuonnoittain sitten, sinä iltana, jolloin herra de Costa oli\ntäällä\", jatkoi rouva Smith, \"tulit vieraiden luokse ilman ainoatakaan\njalokiveä. Ja kuitenkin on sinun huoneessasi, sinun omalla pöydälläsi,\nminun helmeni, minun solkeni ja renkaani sinun käytettäviksesi.\"\n\nEvangeline hymyili herttaisesti.\n\n\"Äiti-kulta, minä en tahdo pitää helmijäljennöksiä -- en edes sinun\nmieliksesi, ja se on varmaa, etten pidä minkäänlaisia jalokiviä, jotka\njokainen usein meillä käynyt vieras on ainakin kymmenen kertaa nähnyt\nsinun kaulassasi. Ymmärräthän, että niistä ei hevin voi erehtyä\",\nselitti hän varovasti. \"Jos ne olisivat oikeita, niin niiden täytyisi\nmaksaa ainakin viisikymmentätuhatta puntaa.\"\n\n\"Siinä asiassa on pieni mutka\", tuumi rouva Smith epävarmana, mutta\njätti sen puheenaiheen sikseen.\n\nVasta sitten kun hän itse oli melkein lopettanut syömisen, aloitti hän\nuudelleen hyökkäyksensä.\n\n\"Mitä arvelet nuoresta de Costasta?\" hän kysäisi.\n\n\"Mitä hänestä?\"\n\n\"Onko hän kosinut sinua?\"\n\n\"Olen todella unohtanut\", vastasi Evangeline huolettomasti. \"Nämä\nihmiset kosivat niin omituisesti, melkein koneellisesti. Onko hän se\nnäppynaamainen, tumma, pieni mies?\"\n\nRouva Smith rypisti otsaansa.\n\n\"Kuvailet häntä kovin töykeästi\", hän nuhteli ankarana. \"Hänen isänsä\non rajattoman rikas. Hän olisi hyvä aviokumppani. Entä herra Deane --\",\nhän jatkoi.\n\nEvangeline nousi pöydästä.\n\n\"Pyydän, ettemme keskustele näistä asioista aamiaispöydässä, äiti\", hän\nvirkkoi. \"Sehän riistää niiltä kaiken runollisuuden. Se alentaa\nrakkauden ja avioliiton jäähtyneen silavan tasolle.\"\n\n\"Mutta onko hän?\" tiukkasi rouva Smith.\n\n\"Mitä niin?\" kartteli tyttö.\n\n\"Onko hän kosinut sinua, lapsi-kulta? Salli minun teroittaa mieleesi,\nettä herra Deane on kauhean rikas ja tavattoman ylevämielinen, ja\ntoivon sinun pitävän mielessäsi, että hän on ollut kovin hyväntahtoinen\nminua kohtaan. Hän on luvannut minulle --\"\n\n\"Hän on kosinut\", keskeytti tyttö, \"jos sitä tarkoitat. Hän kävi täällä\ntänä aamuna kello viisi kosimassa.\"\n\nRouva Smithiltä meni suu auki.\n\n\"Kosimassa tänä aamuna!\" hän kertasi uskomatta korviaan. \"Kello viisi!\"\n\n\"Hän koputti meidät jalkeille viiden aikana tänä aamuna\", vakuutti\ntyttö, \"kuten Martha Ann todistaa, jollet muuten usko.\"\n\n\"Miksi ei minua herätetty?\" tiedusti rouva Smith.\n\n\"Koska hän ei ollut kosimassa sinua\", vastasi tyttö tyynesti. \"Se oli\nyksinomaan minun asiani.\"\n\nRouva Smith nousi pöydästä hieman loukkaantuneena.\n\n\"Minun mielestäni, Evangeline\", hän virkkoi niin sanoakseni\nnäyttelijämäisen lempeästi, \"sopisi sinun muistaa huoliani ja\nuhrauksiani.\"\n\n\"En ole niitä unohtanut\", torjui Evangeline, \"mutta pahaksi onneksi\neivät sinun uhrauksesi ole suunnatut niin paljon edistämään minun\nmenestystäni kuin sinun omia asioitasi. Se on hieman tylyä, eikö\nolekin?\" jatkoi tyttö. \"Mutta olenhan sen sanonut jo ennenkin, äiti.\nToivoisin, että me ollessamme kahdenkesken luopuisimme tästä\nilveilystä. Puhukaamme toisillemme suoraan ja katselkaamme asioita\nujostelematta!\"\n\nRouva Smith nyrpisti nenäänsä. Eihän Evangeline ollut sellainen tyttö,\njonka voisi kyynelillä saada heltymään. Sitä seikkaa ei enää tarvinnut\nhänelle tehostaa. Evangeline oli kova.\n\nEvangelinen naimiskysymys, kuten Evangeline oli todenmukaisesti\nlausunut, oli ollut heillä yhäti uudistuvana väittelyaiheena, mutta\nnykyhetkellä oli rouva Smithille onnettomuudeksi käynyt tuiki\nvälttämättömäksi tietää, millainen asema oli.\n\nHän oli siitä viittaillut aikaisemmin, oikeastaan oli hän sen jo\nsanonutkin, mutta nyt hän saattoi sanoa sen täydellä todella. Long\nIslandin kaasun perin omituinen käyttäytyminen ei ollut kerrassaan\nmitään verrattuna erään etelävenäläisen öljylähteen kauheaan\ntemppuiluun.\n\nMelkoinen määrä rouva Smithin rahoja oli kulunut reiän poraamiseen\nsellaiseen kohtaan, jota johtajat aina ja huolellisesti mainitsevat\n\"alueena.\"\n\nRouva Smithin saamissa kirjeissä käyttivät he itsestään nimitystä\n\"Teidän johtokuntanne.\" Se herätti tässä kelpo naisessa sellaisen\nhivelevän tunteen, että he olivat kaukaisia sukulaisia.\n\n\"Teidän johtokuntanne\", joka oli aloittanut uransa hilpeällä mielellä\nja toivehikkaana, esittäen varovaisia laskelmia vastaisista\nvoitto-osuuksista, joita ei unissakaan olisi voinut pitää itarina, oli\nviime aikoina muuttunut synkäksi. \"Teidän johtokuntanne\" oli kaivellut\nmaan uumenia saamatta itse siitä juuri minkäänlaista hyötyä ja\nnähtävästi tuottamatta maalle kovinkaan suurta haittaa. Vaaniva,\nhiipivä öljy tuntui saaneen vihiä \"Teidän johtokuntanne\" aikeista ja\nhiipineen viereiselle öljykentälle.\n\nMutta \"Teidän johtokuntaanne\" -- jonka jäsenet olivat teräviä ja ovelia\npoikia -- ei saatukaan eksytetyksi. He ostivat viereisen öljykentän ja\nilmoittivat yksityiskirjeessä rouva Smithille, että toiveet olivat\nmainiot ja uskoivat pian voivansa antaa lopullisen lausunnon.\n\nKuuden kuukauden perästä he antoivat lopullisen lausunnon -- mutta\ntoiveet eivät enää olleetkaan mainiot. Öljy oli säikähtänyt ja paennut\nnoin kolmenkymnenen virstan päähän.\n\n\"Teidän johtokuntanne\" punnitsi asemaa. Rouva Smithiin vaikutti \"Teidän\njohtokuntanne\" harras huolenpito hänen eduistaan, ja tuon siunatun\n\"virsta\"-sanan käyttäminen sai hänet riemastumaan.\n\nHänen kaivokseen sijoittamansa rahamäärä oli verrattain pieni, mutta\nkun hän sai avomielisen kirjeen, joka oli lähetetty (vaikka hän ei sitä\ntietänyt) noin neljällekymmenelletuhannelle muulle osakkaalle, tuntui\nhänestä siltä, ettei hän olisi oikeamielinen herttaisia johtajia\nkohtaan, jollei hän käyttäisi tietoaan omaksi hyödykseen.\n\nNiinpä hän antoikin pörssinvälittäjälleen määräyksen ostaa huomattavan\nmäärän näitä osakkeita perusmaksua vastaan, ja sen hänen toimenpiteensä\nvälittäjä hyväksyi intomielin. Viimemainitun nimi oli Douglas Kenneth\nGresham Macdougal. Hän oli kaljupäinen -- puhui sammaltaen -- ja\nkiihtyessään huitoi käsillään. Hänen vakuutuskirjaansa -- samoin kuin\nsiihen asiakirjaan, jolla hänen omaisuutensa oli siirretty hänen\nvaimolleen -- oli merkitty nimi Henrik Salomon Eckstein.\n\nHänessä oli vähän kirjailijanvikaa; hän oli kirjoittanut ja julkaissut\nerään pikku kirjasen nimeltä \"Rahain sijoittamisen taito.\" Sillä oli\naliotsakkeena: \"Miljoonan ansaitseminen -- ja kuinka se käy.\"\n\nOlisi saattanut luulla, että hän olisi velkonut palkkion\nholhoomistyöstään -- että kirja olisi julkaistu sidottuna kullasta\ntaottuihin kansiin ja hinta määrätty miljoonamiesten ostokyvyn\nmukaiseksi.\n\nMutta ei! Hän antoi ihmeellisen kirjansa jokaiselle, joka sen tilasi.\nTarvitsi vain kirjoittaa hänelle ja pyytää hänen mestariteostaan\nliittämällä kirjeeseen kahden sentin postimerkin, ja hän lähetti sen\npaluupostissa.\n\nJos joku sattumalta työnsi hänen pikku teoksensa syrjään, koettaen\nunohtaa sen, niin hän kirjoitti asianomaiselle liikuttavia kirjeitä\nsujauttaen tavallisesti samaan kuoreen kartonkilapun tai pari siitä tai\nsiitä kultakaivos-yhtiön aloitteesta, siitä tai siitä kupariyhtymästä\ntahi siitä tai siitä lupaavasta öljykentästä.\n\nTavalla tai toisella, runollisten kartonkilappujen sekä herra\nMacdougalin ja muiden sivullisten välittäjien -- joiden nimet\nmuistuttivat vanhaa testamenttia -- antamien neuvojen tuloksena oli,\nettä rouva Smith oli menettänyt noin kahdeksansataa puntaa.\n\nEvangelinella ei ollut aavistustakaan äitinsä hullutuksista; muuten hän\nolisi ollut paljoa enemmän huolissaan kuin rouva Smith. Oikeastaan tämä\nrakastettava nainen ei ollut paha tuskailemaan. Hän oli saanut päähänsä\nsen mielijohteen, että hän oli synnynnäinen finanssikyky. Hän pani\nasiat kuntoon. Hän oli oppinut rahansaalistajain tempun -- joka on,\nettei pidä lainata Pekalta maksaakseen Paavolle, vaan on lainattava\nPekalta, maksettava toinen puoli Paavon saatavista ja käytettävä toinen\npuoli jotakuinkin varmojen osakkeiden perusmaksuihin.\n\nTällä tavoin voidaan kenties suorittaa velka sekä Pekalle että\nPaavolle, kun vain on hiukan onnea, ja joka tapauksessa on Paavo saanut\njotakin saatavansa maksuksi.\n\nRouva Smith oli päättänyt käyttää tämän päivän tiliensä tarkastamiseen.\nHän meni siinä mielessä kammioonsa. Kenties tietämättään hän oli\nodottanut, että hänen tiliotteensa omin neuvoin selvittäytyisivät\njokaisessa laatikossa vallitsevasta sekamelskasta ja järjestäytyisivät\npieniin, somiin läjiin hänen kirjoituspöydälleen. Hän oli lievästi\nhämmästynyt ja hiukkasen harmissaan huomatessaan, että hänen itsensä\noli ne eroteltava.\n\nNiinpä hän, kuten moni muu korkeammassakin asemassa oleva henkilö on\ntehnyt, luopui yrittämästäkin ja jätti sikseen raha-asiainsa tilan\nperinpohjaisen selvittämisen, antautuen haaveksimaan, mitä hän tekisi,\njos hänellä olisi miljoona.\n\nTässä puuhassa hän vietti hyödyllisen ja huvittavan aamupäivän ja kulki\nkoko iltapäivän ostoksilla rahaa säästämättä.\n\nEvangeline jäi hyvin paljon omiin hoiviinsa. Hänellä oli vähän huveja,\nja niihin hän ei lukenut kirjeenvaihtoa. Kuitenkin hän oli kuluttanut\nsuurimman osan iltapäivää kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli\nvakuuttanut itselleen, ei kerran, vaan parikymmentä kertaa, että\nTathamille kirjoittaminen oli tarpeetonta, että hän oli sanonut kaikki,\nmitä hänen voitiin odottaa sanovan, ja että jos hän puolestaan\nuudelleen puuttuisi asiaan, johtuisi siitä välttämättä uusia kohtauksia\nja se rohkaisisi häntä toivomaan, vaikka sillä, hän vieläkin vakuutti\nitselleen, ei ollut minkäänlaista perustusta hänen tunteissaan Tathamia\nkohtaan.\n\nMutta hänen oli pakko kirjoittaa. En ole psykologi enkä koetakaan\nselittää Evangeline Smithin sieluntilaa. On olemassa kouraantuntuva\nselitys, ja sen täytyy olla yhtä selvä lukijasta kuin se on minusta; se\non se, että Evangeline Smith, Victoria-kuningattaren keskikauden\nromaanien hentomielisen sankarittaren tavoin, varmastikin tunsi, ettei\nTatham ollut hänestä aivan yhdentekevä.\n\nOli varsin luonnollista, että hän tänä päivänä ajatteli Tathamia hyvin\npaljon enemmän kuin muulloin, että Tathamin kasvot tunkeutuivat hänen\najatuksiinsa ja että hänen kookas, suora ja solakka vartalonsa yhtä\nmittaa väikkyi hänen mielikuvituksessaan.\n\nEnsimmäistä kertaa elämässään hän tunsi kaipaavansa jotakuta ja\njotakin.\n\nAikaisemmin hän kyllä oli kokenut aineellisten esineiden tarvetta; hän\noli halunnut uutta leninkiä, kaivannut ilmanmuutosta, tahtonut jotakin\nvaihtelua aamiaisen iänikuisiin muniin ja kinkkuun; mutta nyt hän tunsi\nsuurta kaipausta, ja sen voima kasvoi joka tunti.\n\nHän halusi tavata Tathamia, vain saadakseen vähän puhella. Hän tiesi,\nettä Tatham rauhoittaisi hänen levottoman mielensä. Siitä seikasta,\nmiksi hänen mielensä oli levoton, hän ei suostunut tekemään selkoa\nitselleen. Hän ei ollenkaan tahtonut pitää Tathamia rakastajana; tätä\nitsestään selvää seikkaa hän teroitti itselleen yhä uudestaan. Hänen\ntunteensa Tathamia kohtaan olivat perin \"järkevät.\" Tatham oli niin\nvoimakas, avulias ja rohkaiseva; mutta hän ei rakastanut Tathamia --\noli järjetöntä sellaista kuvitellakaan -- niin hän päätteli.\n\nMutta juuri nyt hän olisi mielellään nähnyt Tathamin luonaan, ollut\nhänen kanssaan hyvissä toveruusväleissä, keskustellut niistä\nsuunnitelmista, joista hän oli niin kärkäs viittailemaan salaperäiseen\ntapaansa.\n\nHän oli usein katkaissut lyhyeen nämä luottamuksen ilmaisut. Useita\nkertoja oli Tatham ollut paljastamaisillaan hänelle suuret\nsuunnitelmansa, joita hän sinä aamuna oli vain hahmoitellut. Aina oli\nEvangeline hämillään kääntänyt keskustelun vähemmän henkilökohtaiseen\naiheeseen.\n\nHäntä kadutti, että hän oli menettänyt niin monta tilaisuutta.\n\nSen hän tunnusti itselleen. Häntä kadutti, ettei hän ollut suostunut\nkuulemaan enempää Tathamin elämästä.\n\nHän tahtoi kirjoittaa ja ilmoittaa sen, mutta sehän oli tietystikin\nmahdotonta. Minkälainen kirje hyvänsä oli mahdoton. Hän repi rikki sen,\njota hän parhaillaan kyhäili, vain ottaakseen melkein koneellisesti\nuuden arkin paperikotelostaan ja alkaakseen uudelleen:\n\n    \"Paras herra Tatham.\n\n    Minä tunnen, että --\"\n\nSiinä juuri oli vaikeus. Mitä sellaista hän tunsi, jonka hän olisi\nvoinut lausua niin, ettei Tatham ymmärtäisi häntä väärin?\n\nPaperikori, jossa oli rutistettuja arkkeja, oli kaunopuheinen todistus\nhänen tunteittensa sekavuudesta.\n\nHän nousi pienen davenportilaisensa äärestä ja kierteli\ntarkoituksettomasti ympäri huoneistoa. Hän oli tyytymätön itseensä. Hän\noli aikonut mennä ulos, ja hän ihmetteli itsekseen, miksi hän ei\nmennyt.\n\nNytkään hän ei yrittänyt selittää itselleen, minkätähden hän oli\nmuuttanut suunnitelmiaan. Selitys saattoi olla ja todennäköisesti oli\nse, ettei hän tahtonut olla ulkosalla, jos Tatham -- tuo itsepintainen\nmies -- tulisi jälleen.\n\nHän halusi olla Tathamin hyvä ystävä. Hän tunsi, että tämä oli\nsellainen mies, jota kohtaan piti olla hyvä ystävä.\n\nSiinähän oli riittävästi selitystä kirjeelle. Hän aloitti kahdeksannen\narkkinsa:\n\n    \"Paras herra Tatham.\n\n    Minä tunnen, että --\"\n\nMutta kenties Tatham käsittäisi häntä väärin. Hän oli hyvin toiveikas\nmies. Ja toisaalta, pitäisikö hän häntä kiemailijana, joka tahtoisi\nvaltaa ilman vastuuta? Oliko se oikein Tathamia kohtaan? Jos hän\nliittäisi Tathamin seuraansa, niin eikö hän turmelisi häneltä oikean\nnaisen löytämismahdollisuuksia?\n\nNyt hän taaskin joutui kahdelle päälle. Hän ei voinut kuvitella\nmielessään sellaista naista, joka sopisi Tathamin kaltaiselle miehelle.\nHän ajatteli ankarasti; hän arvosteli mielessään kaikkia tuntemiaan\ntyttöjä, toista toisensa jälkeen, mutta hän hylkäsi heidät kaikki\nsopimattomina sellaisten syiden nojalla, jotka tyydyttivät häntä\nitseään.\n\nMissään tapauksessa ei Tatham ollut sellainen mies (niin hän tuumi).\nHän ei ollut kevytmielinen rakastaja; siitä Evangeline oli varma. Hän\noli senlaatuinen mies, jossa rakkaus syttyy vain kerran elämässä, ja\njos se osuu harhaan tai jos hänen valitsemansa nainen hylkää tämän\nkallisarvoisen lahjan, niin korvauksen saaminen ei tule kysymykseen.\n\nSiinä ainakin oli selväpiirteinen ajatus, varma arvio Tathamin\nluonteesta, jota epäily ei voinut horjuttaa eikä muuttaa.\n\nEvangeline Smith kuvitteli häntä tulevaisuudessa yksinäisenä,\nvaiteliaana miehenä, johon naisten juonet eivät pystyisi, joka\njärkkymättä torjuisi pienen jumalan hyökkäykset, puuhaisi arkisissa\naskareissaan ja hellisi yhtä ainoata lämmintä muistoa.\n\nEn tiedä, ajatteliko Evangeline juuri samoin sanoin, mutta varmasti\nuskon, että hän piirrettyään tämän sankarillisen kuvan tunsi mielihyvää\ntaidokkaasta suunnitelmastaan.\n\nNiin, Tathamille ei koituisi heidän ystävyydestään mitään vahinkoa,\nvaan päinvastoin hän saisi siitä voimia. Hän aloitti kymmenennen\nkirjeensä:\n\n    \"Paras herra Tatham.\n\n    Minä tunnen että --\"\n\nRouva Smithin vähäinen paperivarasto olisi helposti voinut tyhjentyä,\nmutta juuri silloin, kun Evangeline oli melkein saanut ratkaistuksi,\nminkälainen kirjeen pitäisi olla, ilmoitti Martha Ann herra de Costan.\n\nTyttö piilotti hätäisesti kirjeen, jota hän oli kirjoittanut, työnsi\npaperikorin varpaillaan pikku pöydän alle ja kääntyi pahastuneena\nkatsomaan hymyilevää nuorukaista, joka oli hiipinyt huoneeseen.\n\nTosiasia on, ja sekä Evangeline että Martha Ann todistavat sen\noikeaksi, ettei nuoren herra de Costan vastaanotto ollut koskaan ennen\nollut niin juhlallinen. Tähän asti hän oli ollut talon vieras. Tosin\nhän oli osoittanut kiintymystään Evangelinelle, sikäli kuin hänen\nsuppeat kykynsä myönsivät. Äiti oli pitänyt häntä mahdollisena\nkosijana; mutta nyt hän oli työntynyt esiin taustalta ja esiintyi\nyksilönä. Hän oli olento, joka halusi samaa kuin Tatham, ja\nEvangelinessa oli herännyt mielettömään kohtuudenkäsitykseen pohjautuva\npäätös, ettei de Costa saisi nauttia mitään sellaista etua, jonka hän\nvapaaehtoisesti oli evännyt häntä rakastavalta mieheltä.\n\nHän pelästyi huomatessaan, että vaikka hänen suhtautumisensa de Costaa\nkohtaan olikin kohteliaisuuden sekaista välinpitämättömyyttä, oli tämä\npuolestaan ennättänyt likeisiä suhteita lähentelevän ystävyyden\ntasolle.\n\nDe Costa hymyili, ojentaen hyvinhoidetun kätensä, ja jos hänen sävynsä\nei ollut suorastaan isännän, niin siitä ainakin tuoksahti tulevan\nomistajan tuntu.\n\n\"Kuinka voitte tänään?\" tervehti hän.\n\nHän ojensi hattunsa odottavalle Martha Annille vilkaisemattakaan häneen\npäin: perin viaton teko, joka Evangelinen mielestä kuitenkin kuvasi\nhänen katsantokantaansa. Hän oli aivan kuin kotonaan. Olihan hän\nmelkein jokapäiväinen vieras.\n\nDe Costa meni ikkunan ääreen, työnsi kädet taskuihinsa ja katseli ulos.\nHän näkyi tosiaan olevan hirveän kotiutunut tänne. Evangeline ei olisi\nhämmästynyt, jos hän olisi istahtanut tuolille ja nostanut jalkansa\ntoiselle.\n\n\"Tahtoisin puhutella äitiänne\", sanoi de Costa Evangelinelle.\n\nTyttö astui lattian poikki ja soitti kelloa.\n\n\"Niin, olen varma, että äiti on iloissaan tavatessaan teidät.\"\n\nMartha Ann ilmestyi jotakuinkin pian soiton jälkeen. Jollei hän olisi\nvoinut aina tehdä niin, olisin minä jäänyt vaille useita hyvin\narvokkaita tietoja.\n\n\"Herra de Costa haluaa tavata rouva Smithiä\", virkkoi Evangeline\nherttaisesti. \"Oletteko hyvä ja käytte katsomassa, onko hän vapaana?\nKysykää häneltä, ottaako hän vastaan herra de Costan?\"\n\nHän nyökkäsi palvelijattarelle, että tämä sai mennä.\n\nDe Costa ei voinut olla hyvillään; hän oli epäilemättä ällistynyt, ja\nMartha Annin palatessa hän seistä jörötti äkeissään, tuijotellen\nlattiamaton kuluneihin malleihin. Oli ilmeistä, ettei hän ollut\nkäyttänyt väliaikaa edukseen.\n\n\"Mutta haluan puhutella myöskin teitä\", virkkoi hän, valmistautuessaan\nvastahakoisesti seuraamaan palvelijatarta. \"Minulla on hyvin tärkeää\nasiaa teille.\"\n\n\"Oh, se voi jäädä toistaiseksi, siitä olen varma!\" torjui Evangeline.\n\"Minä olen lähdössä kaupungille.\"\n\n\"Mutta minun täytyy saada puhua kanssanne\", tiukkasi nuorukainen\nkiivaasti. \"Asia on erittäin tärkeä. Isäni saapuu tänne puolen tunnin\nkuluessa. Mielestämme voisitte te auttaa meitä tuntuvasti ja auttaa\nmyöskin äitiänne.\"\n\nHän hymyili salaperäisesti.\n\n\"Isäukkoni pitää äidistänne hirmuisesti\", hän jatkoi, \"ja voi tehdä\nhänelle todella hyvän palveluksen.\" Hän oli aivan tosissaan.\n\n\"Äiti olisi siitä mielissään\", vastasi Evangeline, hymyillen hieman.\n\n\"Kuulkaapas!\" pyysi nuori de Costa.\n\nHän vilkaisi ovella vartoavaan palvelijattareen ja sitten Evangelineen,\nmutta tämä ei ollut huomaavinaan viittausta.\n\n\"Jos saamme tehdyksi tuolle Tathamin veitikalle mitä aiomme, niin\näidistänne tulee varakas nainen\", kuiskasi brasilialainen hiljaa.\n\nHän astahti taaksepäin nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa\nolivat tehneet, ja oli tyytyväinen, sillä Evangelinen kasvot olivat\nkäyneet hyvin tarkkaavan näköisiksi.\n\n\"Tuolle Tathamin veitikalle?\" kertasi tyttö.\n\n\"Niin -- niin!\" Mies nyökäytti päätään. \"Se on salaisuus. Te tiedätte,\nketä tarkoitan. Kookasta miestä, joka käy täällä -- hän käyttää nimeä\nDeane, mutta hänen oikea nimensä on Tatham. Voisin kertoa hänestä\nsellaisia seikkoja, jotka saisivat teidän --\"\n\nHän oli sanomaisillaan \"tukkanne nousemaan pystyyn\", mutta malttoi\nmielensä.\n\n\"Jotka hämmästyttäisivät teitä\", hän lopetti, keksittyään kovin heikon\nsijaisvahvikkeen. \"Hän on kauhea veijari. Isäukko voi hankkia\nmääräyksen hänen vangitsemisestaan. Se on yksi niistä asioista, joiden\ntähden hän tahtoo tavata teitä.\"\n\nHänen henkensä salpautui tärkeydentunnosta. Evangeline katsahti\nilmeettömään Martha Anniin päin.\n\n\"Odottakaa hetkinen oven ulkopuolella!\" hän käski.\n\nMartha Ann poistui.\n\n\"Mitä ihmeessä tämä oikeastaan merkitsee?\" kysyi Evangeline. \"Istukaa\ntuohon, herra de Costa!\"\n\nDe Costa riemuitsi heittämänsä pommin vaikutuksesta.\n\n\"Niin, kaikenlaista. Voisin kertoa teille sellaisia seikkoja Tathamista\n--\", hän alkoi uudelleen.\n\n\"No, älkää lupailko, vaan kertokaa!\" keskeytti Evangeline hänet\nkärsimättömästi. \"Mitä hän on tehnyt? Murhanko?\"\n\nNuorukainen katseli häntä ovelannäköisenä.\n\n\"Olen jokseenkin varma, että tiedätte siitä koko joukon. Mieshän on\nihan hulluna teihin. Voisin kertoa teille seikkoja, jotka saisivat --\"\n\nHän loi avuttomana katseensa maahan, etsien vertausta.\n\n\"No niin, kertokaahan sitten jotakin!\" kehoitti Evangeline tuimasti.\n\"Toivoisin, että olisitte selväpuheisempi.\"\n\n\"Voin kertoa teille hänestä tämän\", sanoi de Costa. \"Hän käytti\nhalpamielisesti hyödykseen eräitä isältäni saamiaan tietoja ja suoritti\nmerellä merirosvon teon. Olemme aivan varmat, että hän on sama mies;\noikeastaan on hän itse sen myöntänyt isäukolle ja minulle.\n\n\"Mutta jos saamme kolmannen henkilön vahvistamaan väitteemme todeksi,\nniin silloin hän on käsissämme. Eikä asia jää yksistään siihen\", jatkoi\nhän innokkaasti. \"Tatham on löytänyt erään saaren -- emme tarkoin tunne\nsen asemaa, mutta mikäli isäukko on saanut selville, on siellä varmasti\nkultaa. Ja --\"\n\nHän istui kumartuneena Evangelineen päin ja löi aina epäsäännöllisten\nväliaikojen kuluttua tanakkatekoista sormeaan toiseen kämmeneensä\nantaakseen pontta puheelleen.\n\n\"Sillä saarella on kultaa kylliksi tekemään meistä kaikista\nmiljonäärejä. Tatham tietää sen ja pitää saarta englantilaisena; mutta\njos se on sama saari kuin me luulemme, niin se ei olekaan Englannin,\nvaan Portugalin aluetta!\"\n\nHänen viimeinen lauseensa oli voitonriemuinen.\n\n\"Heti kun saamme siitä varmuuden, lähtee isäukkoni suoraa päätä\nLissaboniin ja hankkii hallitukselta valtausluvan sen saaren\nkultakenttiin. Tathamin puuhat ovat silloin arvottomia. Teistä\ntulee --\"\n\nSamassa avautui ovi ja rouva Smith purjehti sisään.\n\n\"Herra de Costa\", hän nuhteli, \"minä olen odottanut teitä.\"\n\n\"Olen siitä hyvin pahoillani, rouva Smith\", puolustihe brasilialainen,\n\"mutta olen juuri kertonut neiti Evangelinelle --\"\n\n\"Neiti Smithille\", oikaisi tyttö.\n\n\"Neiti Smithille\", ehätti nuorukainen oikaisemaan, sillä Evangelinen\nsävy herätti hänessä eräänlaista pelkoa. \"Olen juuri kertonut hänelle\nTathamista.\"\n\nRouva Smith taivutti päätään ja istuutui,\n\n\"Se on hyvin mielenkiintoista, eikö olekin?\" hän virkkoi. \"Minusta se\nmuistuttaa niitä seikkailuja, joista tyttönä ollessa luettiin.\"\n\n\"Mutta mistä tiedätte, että hän on löytänyt kultaa?\" kysyi Evangeline.\n\n\"Niin, siitä emme olleet varmoja\", vastasi de Costa, \"ja olisimmekin\njääneet siitä epätietoisiksi ilman herttaista rouva Smithiä.\"\n\nHän ja rouva Smith hymyilivät toisilleen ystävällisesti.\n\n\"Ja Tatham oli siksi typerä, että ilmaisi pelinsä --\"\n\n\"Saaren Toivo Kultakaivos-yhtymä\", jupisi rouva Smith mielissään.\n\nEvangeline käännähti posket hehkuvina, silmät harmista liekehtivinä\näitiinsä päin.\n\n\"Oletko sinä kertonut?\" hän kysäisi kiivaasti.\n\n\"Tietysti olen\", sanoi rouva Smith tyynesti. \"Aina kysyn ystävältäni\nherra de Costalta neuvoa tämänlaatuisissa liikeasioissa. Oikeastaan\",\nhän jatkoi, \"halusin tietää, voiko näitä osakkeita myydä. Kulungit ovat\nolleet perin rasittavia, ja minusta tuntui, että minun oli muutettava\njonkun verran arvopapereitani rahaksi. Kun mainitsin herra de Costalle\nSaaren Toivosta, niin hän säikähdytti minua hirveästi. Sellaista\nkaivosta ei ole olemassa!\"\n\n\"En luonnollisestikaan\", lisäsi hän varovasti, \"väitä herra Deanea\npetturiksi. Saattaahan olla niin, ettei osakkeita ole vielä laskettu\nkauppaan, ettei yhtiötä ole rekisteröity, mutta sittenkin se tuntuu\nomituiselta.\"\n\n\"Näette siis\", jatkoi de Costa, \"että meillä on perin helppo tehtävä.\nHänen tekaistu yhtiönsä --\"\n\n\"Älkää sanoko niin\", kielsi Evangeline kylmästi. \"Jokainen, joka on\nselvillä siitä, kuinka ylevämielinen mies kapteeni Tatham on, käsittää\nmyöskin, että vaikka yhtiöstä ei Englannissa näy jälkeäkään, se voi\nsilti varsin hyvin olla olemassa Tatham-saarella.\"\n\n\"Tatham-saarella!\" huudahti nuori de Costa, hypähtäen seisoalleen.\n\"Missä on Tatham-saari?\"\n\nEvangeline oli vaiti. Hän olisi voinut purra kielensä poikki\nvaromattomuutensa tähden.\n\n\"Hän on puhunut siitä teille!\"\n\nHän osoitti Evangelinea syyttävästi lyhyellä, paksulla sormellaan, ja\ntyttö käsitti erehdyksensä koko laajuuden.\n\n\"Minä arvasin, että Evangeline kyllä tietää\", ihasteli rouva Smith.\n\n\"Hän on myöskin sanonut teille nimensä\", kiiruhti de Costa jatkamaan.\n\"Tietystikin -- kapteeni Tatham -- herra Tatham -- kas sitä!\nTatham-saari! Nyt on kaikki selvää.\"\n\n\"Mitä odotatte minun tekevän?\" kysyi tyttö rauhallisesti.\n\nNuoren miehen kasvoille tuli hämmästyksen ilme.\n\n\"Nähkääs, niiden tietojen nojalla, jotka meillä on ja jotka te voitte\nmeille antaa, voimme käydä käsiksi työhön.\"\n\n\"Ja luuletteko minun pettävän kapteeni Tathamin luottamuksen?\"\n\nHänen äänensä mairea sävy petti de Costan.\n\n\"Niin, tuskinpa vain\", vastasi hän hymyillen. \"Emme tahdo teidän\npettävän kenenkään luottamusta, mutta kysymyksessä oleva veitikka on\nmahdollisesti saanut käsiinsä valtavan omaisuuden, johon hänellä ei ole\noikeutta -- hän on varas --\"\n\n\"Minun mielestäni on jatkaminen tarpeetonta\", keskeytti hänet\nEvangeline silminnähtävän ylenkatseellisesti. \"Riittää se, että yksi\nperheemme jäsen toimii teidän asiamiehenänne petollisesti urkkimassa\nsellaisen miehen asioita, jonka kengännauhoja te ette ole kelvollinen\npäästämään!\"\n\nDe Costa mykistyi ällistyksestä ja harmista. Rouva Smith puolestaan\narveli tilanteen vaativan häneltä enemmän kuin tavallisia paheksumisen\nosoituksia.\n\n\"Evangeline\", hän sanoi, \"sinä loukkaat minua.\"\n\n\"Te siis keskenänne tuumitte\", puhui Evangeline välittämättä äidistään\nvähääkään, \"voivanne taivuttaa minut mitä halpamielisimpään petokseen,\nkavaltamaan sellaisia salaisuuksia, jotka olin saanut tietää minulle\nimartelevissa oloissa, ikäänkuin olisin joku oven takana kuunteleva\npalvelija.\"\n\n(Tunsiko Martha Ann, joka kyykötti korva painettuna avaimen reikään\npistoksen omassatunnossaan, ja muuttuiko väri hänen kasvoillaan? Minä\nepäilen sitä!)\n\n\"Ja lisäksi se, mitä te vaaditte minua kavaltamaan, ei ole mikään\ntavallinen salaisuus\", jatkoi tyttö suuttumuksen yltyessä. Hänen\nkätensä puristuivat nyrkkiin, puna oli haihtunut hänen kasvoiltaan, hän\noli käynyt tavattoman kalpeaksi, ja hänen kaikki jäsenensä vapisivat.\n\"Te pyydätte minua kavaltamaan sellaisia salaisuuksia, jotka tuhoisivat\nhänen elämänsä, tekisivät tyhjäksi sekä hänen että hänen miestensä\ninnokkaat ponnistukset ja kieltäymykset. Ettekö käsitä\", hän kysyi,\nkorottaen ääntään, \"millaisia puutteita he ovat kestäneet -- kuinka he\novat kärsineet -- miten he oman yritteliäisyytensä avulla ovat päässeet\npieneen kuningaskuntaansa? Ja minusta te tahdotte tehdä välikappaleen\npyyhkäistäksenne olemattomiin kaiken tämän uurastuksen, kaikki nämä\nponnistukset! Ja te rohkenette luulla\", -- hän polki jalkaa -- \"että\nminä alentuisin avustamaan teitä niin saastaisessa suunnitelmassa!\"\n\nPikku de Costa kutistui kokoon hänen polttavasta katseestaan.\n\n\"Minä ajattelin --\", hän änkytti.\n\n\"Te ajattelitte!\" katkaisi Evangeline pilkallisesti hänen sanansa. \"Te\nmitätön rotta!\"\n\nTytön halveksiminen nostatti kaiken brasilialaisen luonnossa piilevän\nilkeyden. Hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi, ja hänen\notsasuonensa paisuivat.\n\n\"Minä voin saada teidät puhumaan.\" Hän melkein kihisi raivosta.\n\"Äitinne ja minä tiedämme, mikä on parasta. Me tunnemme maailman\nparemmin kuin te -- nyt tulin pyytämään teitä vaimokseni -- jakamaan\nkanssani kenties miljoonia. Minä rakastan teitä\", hän huusi.\n\"Mieluummin kuolisin kuin loukkaisin teitä siten, kuin tuo\nTatham-vintiö on tehnyt. Jos tietäisitte --\"\n\n\"Kertokaa toki!\" kehoitti tyttö välinpitämättömästi. \"Minua\nkyllästyttää uhkailunne salaperäisten seikkojen paljastamisesta.\"\n\nMies oli hetkisen vaiti.\n\n\"Minä kerron\", sanoi hän sitten. \"Kolme päivää sitten Tatham hankki\nerityisen lupakirjan!\"\n\n\"Naimaluvan?\" kysäisi tyttö.\n\nHänen sydäntään kouristi. Hänestä tuntui kuin olisivat elämän\nperustukset huojuneet hänen allaan. De Costa näki Evangelinen\nsilmäluomien ummistuvan, samalla kun tyttö itse suonenvedontapaisesti\nkouraisi lähintä tuolia, ja hän oli tyytyväinen sanojensa tehoon.\n\n\"Varsin julkeasti hän hankki naimaluvan\", jatkoi hän.\n\nEvangeline Smith loi häneen hätäisen katseen.\n\n\"Julkeasti?\" hän kummasteli. \"Kuka oli nainen?\"\n\n\"Siihen oli merkitty teidän nimenne\", vastasi de Costa.\n\nTyttö vuoroin punastui, vuoroin kalpeni.\n\n\"Mitäs siihen sanotte?\" härnäsi de Costa.\n\nEvangeline Smith ei virkkanut mitään, mutta hänen sydämensä lauloi\nriemuhymniä, jonka sävel oli uusi ja raju ja ihmeellinen ja, niin hän\nvakuutti itselleen, kokonaan epäneitseellinen.\n\n\n\n\nXII.\n\nNeljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).\n\n\n    Liittäessäni, kuten olen tehnyt ja edelleenkin teen, eri\n    todistajien lausuntoja toisiinsa, on mieleeni syöpynyt eräs\n    tosiasia, nimittäin se, ettei itsevaltius menesty, jollei se\n    tunnusta toisten valtaa, että riippumattomuus, sekä yksilön,\n    että valtion, on varmin, kun se nojautuu toiseen. Venäjän\n    mielipuolisella Pietarilla oli paljon älyä; hän osoitti sen\n    järjestämällä pilahovin ja esiintymällä itse anojana valetsaarin\n    edessä, jonka hän oli määrännyt käskijäkseen. Napoleon menetteli\n    viisaasti ottaessaan vastaan neuvoja, ja Euroopan mahtavin\n    hallitsija on Englannin kuningas, joka ei julkisesti ota osaa\n    maansa hallitsemiseen. Niin osoittautui myöskin, että Tatham\n    pääsi pisimmälle koettaessaan käydä yhtä jalkaa Evangeline Smithin\n    kanssa, joka asteli hitaammin. Herra Callus on teroittanut tätä\n    totuutta mieleeni, ja puolueeton todistus vahvistaa tämän\n    näkökannan oikeaksi. Sillä Evangeline Smith oli luja ja miellyttävä\n    luonne, täysin Tathamin rakkauden arvoinen, kuten kertoja osoittaa.\n\nTatham ja minä saavuimme Doncasteriin Portland-palkinnon kilpailupäivän\nedellisenä aamuna.\n\nIltapäivän käytimme huomispäivän toimintaohjelman valmistamiseen;\nsuunnitelmamme oli tietystikin Tathamin, ja minä toin tuontuostakin\nesiin hyväksymiseni, tai tehtiin siihen joku parannus minun\nehdotuksestani.\n\nTatham ei ollut kovinkaan innostunut tulevaan kilpailuun. Hänen entinen\nrepäisevä reippautensa oli jonkun verran lamassa.\n\nDoncasterissa oli hyvin paljon väkeä, sillä niinä vuosina olivat\nsikäläiset kilpailut kuninkaan suojeluksessa.\n\nKävellessämme sinä iltana kaupungilla olimme nähneet hänen\nmajesteettinsa, joka ajoi ohitsemme, ja tämän suositun hallitsijan\nnäkeminen oli jossakin määrin virkistänyt Tathamin intoa.\n\nKun harjoittelija päivällisen jälkeen saapui, kävimme käsiksi\nmaailmallisiin kilpailuasioihin.\n\nHolton ehdotti, että Tathamin pitäisi tehdä sijoituksensa vasta sitten,\nkun \"arvonta\" oli tiedossa. Kuten tunnettua, vetää ratsastaja\nlähtöpaikalle mennessään arpaa siitä, millä kohdalla hänen on oltava\najon alkaessa -- hyvin tärkeä asianhaara, koska sellaisilla radoilla\nkuin Doncasterin on arpaonnella hyvin suuri vaikutus kilpailun\ntuloksiin. Paras paikka on kaiteiden reunustamalla keskiradalla.\n\nEniten minua pelotti, ettei Tatham silloisella tuulellaan välittäisi\nmitään sellaisista pikku seikoista, jotka kilparatsastus-miehestä ovat\nperin tärkeitä. Tiesin, että hänen mielialansa oli vaarallinen, mutta\nkun seuraavana päivänä olimme kävelyllä radalle päin, vakuutti hän\nminulle järjestäneensä koko tarvittavan koneiston; jäljellä oli muka\nvain pari vähäpätöistä seikkaa, jotka olivat riippuvaisia senpäiväisen\nkilpailun tuloksista.\n\nTuloksiin nähden olin minä hyvin synkkä, kun arpa vedettiin, sillä\nPartiotaistelija oli saanut numeron 17 oikeanpuolisella laidalla, mikä,\nkuten arvelin, olisi riittänyt tuhoamaan parhaankin harjoitellun\nhevosen voittomahdollisuudet.\n\nHarjoittaja pudisti päätään eikä sanonut voivansa neuvoa meitä lyömään\nvetoa Partiolaisen puolesta. Mutta kaksi ihmistä luotti menestykseen;\ntoinen oli Tatham itse ja toinen Plant, ratsastaja.\n\n\"Vaikka Partiolainen joutuisi aloittamaan kaiteiden ulkopuolelta\",\nkehui hän, \"niin se hyppäisi niiden yli, jäisi jälkeen kymmenkunnan\npituutta ja voittaisi sittenkin.\"\n\nMinä en ollut yhtä toiveikas kuin ratsastaja. Ensinnäkin oli\nvastassamme useita oikein hyviä hevosia, jotka tällaisissa\ntilaisuuksissa ehdottomasti olivat luokkansa parhaita. Lisäksi oli\npelottavana vaarana käänne, jossa ulkoreunan hevoset joutuvat ahdinkoon\nja menettävät lopullisesti maineensa.\n\nHolton oli varsin järkevästi samalla kannalla ja suositteli pieniä\nsijoituksia, mutta Tatham oli odottanut Doncasteria, jossa koko vuoden\nsuurimmat kilpailuvedot lyödään, ja hän oli päättänyt koettaa\noleellisesti lisätä rahavarojaan panematta silti suunnitelmiaan\nvaaraan.\n\nOlin kehässä, kun tarjonta alkoi. Aluksi oli \"kahdeksan yhtä vastaan\nkaikista\", sitten lyötiin innokkaasti vetoja yhden tai kahden hevosen\npuolesta; parilta taholta esitetyt suuret vedot muuttivat suhteen\n\"kymmeneksi yhtä vastaan paitsi kahta.\" Partiolainen oli tasaisesti\nsadassa kuutta vastaan. Minäkin löin vetoa sen puolesta, ottaen\nThompsonilta viisisataa kolmekymmentä vastaan ja kolmesataa\nkahdeksaatoista vastaan.\n\nKehässä vallitsi hornamainen melu, ja minä menin aitaukseen ja\nistahdin. En nähnyt Partiolaista, mutta aitauksen toisessa päässä\nvilahti vihreä nuttu, ja aioin juuri lähteä sinne, kun kehästä saapui\nripeästi eräs mies ja tarttui muutaman toisen napinläpeen.\n\n\"Partiotaistelija on suosikki\", kuulin hänen sanovan ja arvasin, että\nTatham oli noudattanut mielijohdettaan, lyöden hevosensa puolesta\nsuuria vetoja. Jätän niiden pääteltäväksi, jotka ovat perehtyneet\ntällaisiin asioihin, kuinka paljon rahaa Tathamin oli täytynyt\nsijoittaa nostaakseen etusijalle hevosen sadasta kuutta vastaan\nsellaisissa kilpailuissa, kuin Portland-tasoituskilpailu on, jossa\nvedot ovat niin korkeita.\n\nKun tunnen useita sanomalehtimiehiä, kutsuttiin minut katsomaan\nkilpailua sanomalehtimiesten lavalta.\n\nJouduin sinne parhaiksi nähdäkseni valkean lipun laskeutuvan. Lähtö oli\nmallikelpoinen; kentällinen syöksähti eteenpäin yhtenä viivana kuin\nratsurykmentti -- mutta viiva säilyi vain pari sekuntia, sillä heti\nalkoi kilpailu paikasta. Kun kilpailijat ennättivät käänteen ympäri\nsuoralle kohdalle, näin Partiolaisen kirsikanpunaisen hatun\nharhaantuvan sivulle, ja se oli mielestäni jäänyt pois kilpailusta.\nNeljä kaiteen lähellä yhdessä rykelmässä olevaa hevosta pinnistäytyi\nloppujuoksuun. Se oli suurenmoinen ottelu; ne kiitivät eteenpäin päät\nrinnakkain, ja nauha oli vain kymmenkunnan metrin päässä; mutta äkkiä\nniitä olikin neljän sijasta viisi!\n\nViides oli Partiolainen, joka aivan aavistamatta näytti saapuneen\nkilpailemaan etusijasta. Kahdella harppauksella se sai päänsä\nensimmäiseksi -- se oli voittanut neljännen kerran perätysten.\n\n\"Tämä\", iloitsi Tatham, kun kohtasin hänet kilpailun jälkeen,\n\"ratkaisee kysymyksen voima-asemasta.\"\n\nOlimme menossa takaisin kehään, kun Holton tuli luoksemme kädessään\nsähkösanoma.\n\n\"Tämä on odottanut teitä aitauksen pöydällä\", hän ilmoitti.\n\nTatham avasi sen. Hän vilkaisi sanomaan, ja hänen kasvonsa\nkirkastuivat; virkkamatta sanaakaan hän ojensi paperiliuskan minulle.\nSe kuului:\n\n    \"Tulkaa heti takaisin Lontooseen. Minun täytyy\n    tavata teitä. Hyvin tärkeää.\n\n                              Evangeline Smith.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" kysyin.\n\n\"Lähdetään!\" kuului vastaus.\n\nHän ei vitkastellut. Poistuimme päälavalta juoksujalkaa. Odottamassa\noli autoja rivittäin, ja Tatham huusi luokseen ensimmäisen.\n\n\"Asemalle\", hän määräsi, \"niin nopeasti kuin pääsette!\"\n\nAjaessamme ehdin silmäillä aikataulua. Ensimmäinen juna lähtisi vasta\ntunnin päästä, ja sekin oli jotakuinkin hidas.\n\n\"Oletteko siitä varma?\" kysäisi Tatham huolestuneena.\n\nHän otti minulta paikallisjuna-luettelon ja tarkasteli sitä.\n\n\"Me otamme ylimääräisen junan\", hän päätti.\n\nMutta samassa hänen kasvonsa synkkenivät.\n\n\"Onko teillä rahaa?\" tiedusti hän.\n\nEn ollut todellakaan tullut nostaneeksi vedonvälittäjiltä voittojani.\nTiesinhän luonnollisesti, että rahat minulle lähetettäisiin, mutta\nsillä hetkellä olin melkein pennitön.\n\n\"Minä olen aivan samassa tilassa\", valitti Tatham.\n\nHänellä oli tietystikin punta tai pari, mutta rautatieyhtiöt eivät pane\nylimääräisiä junia liikkeelle velkakirjamaksusta.\n\nAjoimme siksi nopeasti, että saavutimme kuninkaan saattueen. Hänen\nmajesteettinsa astui autostaan hänelle varatulla paikalla aseman\ntoisella kupeella, samalla kun me laskeuduimme maahan toisella.\n\nTathamin silmät soukkenivat, ja hänen suupielessään väikkyi hetkisen\nvähäinen hymy.\n\n\"Tulkaa mukaan!\" kehoitti hän.\n\nHän asteli rohkeasti sinne, missä hänen majesteettinsa parhaillaan\nhyvästeli paljain päin seisovia virkamiehiä.\n\nHäntä ei puhutellut kukaan. Eräs poliisikomisarjus silmäili häntä\nepäluuloisesti, mutta Tatham soi hänelle niin lumoavan ystävällisen\nhymyilyn, että ennenkuin hän ennätti päästä selville omista\najatuksistaan, olimme jo sivuuttaneet puomin ja liittyneet junaan\nmenevän kuninkaan seurueen taakse.\n\nKuninkaallinen erikoisjuna seisoi punaisilla matoilla peitetyn sillan\nääressä.\n\nEräs rautatievirkailija huomasi meidät ja pysäytti Tathamin.\n\n\"Tämä on kuninkaallinen erikoisjuna, sir\", hän sanoi jyrkästi.\n\n\"Kyllä tiedän\", vastasi Tatham, hymyillen tosiaankin tietävän\nnäköisenä.\n\n\"Suokaa anteeksi\", virkkoi mies ja poistui. Tatham avasi tyhjän\ntupakkavaunun ja meni sisään. Minä seurasin häntä sydämeni sykkiessä\nhieman tavallista kiivaammin oman ajattelemattomuuteni johdosta.\n\n\"Teidän ei tarvitse tehdä muuta\", selitti Tatham kuiskaten, \"kuin\nistua hiljaa paikallanne. Mutta ensiksi olkaa laittelevinanne\npäällystakkianne ja hattuanne telineelle. Niin kauan kuin seisotte\nsiten, ettei kukaan innokas etsivä näe kasvojanne, on kaikki hyvin.\"\n\nJa niin osoittautuikin olevan. Saimme henkeä pidätellen odottaa neljä\nminuuttia (ne tuntuivat neljältä tunnilta), ja sitten lähti juna\nhitaasti liikkeelle, jättäen asemasillan muutamassa sekunnissa\ntaakseen.\n\n\"Tapahtukoon nyt mitä tahansa\", arveli Tatham, \"niin meitä ei voida\nheittää junasta.\"\n\nEmme olleet istuneet pitkää aikaa, ennenkuin käytävää myöten tuli\nkiiruusti mies, silmäillen vaunuihin.\n\nKun hän näki Tathamin ja minut, pysähtyi hän. Hän oli iso, voimakkaan\nnäköinen mies, epäilemättä Scotland Yardin etsivältä osastolta.\n\n\"Haloo, hyvät herrat!\" hän huudahti. \"Luullakseni olette väärässä\njunassa.\"\n\n\"Luullakseni olemme\", myönsi Tatham. \"Ettekö suvaitsisi istua.\nHaluaisin selittää syyn.\"\n\nHän ojensi kuninkaan etsivälle sähkösanoman, jonka toinen luki yhdellä\nsilmäyksellä.\n\n\"Niinkö? Te siis olette herra Deane\", virkkoi hän hymyillen. \"Kun nyt\nkerran olette täällä, niin on parasta, että pysytte. Toivottavasti\nvoititte hyvin.\"\n\nHän pakisi jonkun aikaa kilpailuista ja nousi sitten lähteäkseen.\nAstuttuaan toisella jalalla käytävään hän pysähtyi empien.\n\n\"Vielä eräs asia\", hän sanoi kääntyen Tathamiin päin, \"tiedätte kai,\nettä teitä vastaan on pyydetty vangitsemismääräystä?\"\n\n\"Minua vastaan?\" ihmetteli Tatham, säikähtäen todenteolla.\n\nEtsivä nyökkäsi.\n\n\"Niin, teitä syytettiin merirosvouksesta ja joistakin muista\nrikoksista. Todistukset eivät olleet kylliksi sitovia, eikä\npidätyskäskyä annettu.\"\n\nMinua ihmetytti, kuinka tämä mies, jonka ainoana tehtävänä oli\nhallitsijan suojaaminen, oli tutustunut Scotland Yardin sisäisen piirin\njokapäiväisiin puheenaiheisiin. Hänen seuraavat sanansa selittivät sen.\n\n\"Nähkääs\", jatkoi hän, \"olemme pitäneet teitä silmällä kolme päivää.\nTiedämme teistä yhtä ja toista, kapteeni Tatham.\"\n\nHän nosti sormensa pilailevan vakavasti.\n\n\"Pelkäsimme, että te saattaisitte olla Englannin valtaistuimen\ntavoittelija.\"\n\nTosiseikka on, että Englannin poliisilaitoksessa ollaan hyvin\nvarovaisia, kun sinne tullaan esittämään tavattomia syytöksiä. Senor\nDon Alphonso ei ollut hetkeäkään epäillyt, että hänen tarvitsi vain\nmarssia Scotland Yardiin ja jättää sinne huolekkaasti kyhätty ilmianto\nmerirosvouksesta, saadakseen heti määräyksen, joka hyvin tehokkaasti\ntoimittaisi Tathamin pois toimintakentältä.\n\nMutta Scotland Yardissa oli häntä aluksi kohdeltu, ikäänkuin hän olisi\nollut lievästi heikkopäinen, ja sitten pantu hänet asianmukaiseen\nristikuulusteluun, että saataisiin tietää ne tosiseikat, joihin hän\nperusti syytöksensä.\n\nDe Costa oli toivonut, että pidätysmääräys annettaisiin muitta\nmutkitta, ja kaikki tuomitsemista varten tarvittavat todistukset\nsaataisiin Tathamilta tutkintovankeudessa. Mutta poliisit ovat perin\nkäytännöllistä, kovapäistä joukkoa, ja hänelle huomautettiin heti\naluksi, ettei siitä merirosvouksesta, josta arvoisa brasilialainen\nvalitti, ollut koskaan tehty ilmoitusta Ison Britannian\npoliisilaitokselle eikä muiden maiden virastoille.\n\nTatham tunnettiin maineeltaan, vaikkei minkäänlaista esitystä hänestä\nollut Kongon vapaavaltion taholta tehty Englannin hallitukselle.\n\nVangitsemismääräyksiä ei voida myöntää huhupuheiden nojalla, ja vaikka\nScotland Yardissa katsottiinkin tarpeelliseksi ilmoittaa asiasta Kongon\nhallitukselle Brysseliin, niin ei sinne kuitenkaan vielä ollut saapunut\nkyselyjä eikä ohjeita, ja oli hyvin mahdollista, että oli syntynyt\nselkkaus rikollisen luovuttamisesta, eikä Scotland Yardissa lainkaan\nhaluttu ryhtyä sitä seikkaa selvittelemään.\n\nDe Costa vanhempi kohtasi poikansa sopimuksen mukaan eräässä pienessä\nkahvilassa Wardour Streetin varrella.\n\nKello oli neljä iltapäivällä, kun auto, joka kuljetti de Costa-perheen\npäätä, pysähtyi kahvilan edustalle ja vanhus laskeutui maahan.\n\nHän maksoi ohjaajalle, tämän harmiksi, täsmälleen taksan mukaan ja\nriensi nopein askelin sisälle.\n\n\"Kas, siinähän olet!\" huudahti hän nähdessään poikansa, joka istui\nnurkassa.\n\nHän istahti vastaiselle tuolille, tilasi konjakkia ja ojensi\ntarjoilijan poistuttua sanomalehden pöydän yli.\n\nNuorukainen silmäili viimeisten tietojen sareketta ja ojensi sitten\nlehden takaisin lausumatta sanaakaan.\n\n\"Hänen hevosensa on taaskin voittanut\", virkkoi isä; \"sillä miehellä on\npahuksen onni.\"\n\n\"Mutta hänen onnensa ei ole pysyvä\", jatkoi hän; \"hän on mennyt liian\npitkälle.\"\n\nVanhuksen ääni oli voitonriemuinen, ja hänen poikansa katsahti häneen\nhieman kummastuneena.\n\n\"Minä luulin, ettei Scotland Yard lähtisi liikkeelle.\"\n\n\"Minä näpäytän sormiani Scotland Yardille\", kehaisi vanhus.\n\"Konsessiota minä tarkoitan. Sain juuri sähkösanoman Lissabonissa\nolevalta asiamieheltämme, että hallitus suostuu myöntämään konsession\nheti paikalla. Mutta siinä on yksi vaikeus.\"\n\nHän hiljensi ääntään.\n\n\"Niillä vesillä, joilla tiedän Tathamin saaren olevan, on puolikymmentä\npientä, alastonta kalliosaarta, joista jokainen saattaa olla Tathamin.\nMeidän on tiedettävä, mikä niistä on juuri se, seuraavasta syystä.\nKonsession hankkiminen maksaa minulle kokonaisen omaisuuden, enkä\nminä halua köyhdyttää itseäni ja rikastuttaa lissabonilaisia\nministerisyöttiläitä saadakseni oikeuden sellaiseen kalliosaareen,\njossa ei ole kultaa. Yksi tai kaksi näistä saarista on epäilemättä\nEnglannin aluetta. Minä luulen, että Tathamin löytämä on Ile du Diable,\nmutta siitä en ole varma ja mieluimmin sähköttäisin asiamiehelleni\nvastauksen vasta sitten, kun olen saanut täyden varmuuden siitä, etten\nerehdy.\"\n\n\"Se on Ile du Diable\", murahti nuorukainen.\n\n\"Oletko siitä varma?\"\n\n\"En ole\", vastasi toinen empien, \"mutta jotakuinkin.\"\n\n\"Se ei riitä\", kivahti hänen isänsä kärsimättömästi. \"Etkö jaksa\nymmärtää asemaamme? Tämä konsessiojahti maksaa rahaa. Se merkitsee,\nettä minun on huomenna suoritettava rahasumma ministeriölle, joka\nmyöntää minulle mineraalien käyttöoikeuden, ja jos olen erehtynyt\nvalitsemaan väärän saaren, on minun aloitettava koko puuha alusta,\nhankittava uusi konsessio toista saarta varten ja otaksuttavasti\nmaksettava kaksi kertaa niin paljon. Meidän täytyy olla varmoja.\"\n\nHän jyräytti nyrkkinsä pöytälautaan.\n\n\"Ja siitä on sinun otettava selvä.\"\n\n\"Mutta miten?\"\n\nVanhus ei vastannut vähään aikaan. Hän otti taskustaan pitkän hopeisen\nsavukekotelon ja valitsi sieltä ruskeilla sormillaan havannalaisen\nsavukkeen.\n\n\"Sinun on saatava se selville\", virkkoi hän sitten, \"sillä olet\nkertonut ja minä tiedän itsekin, että Smithin tyttö tuntee saaren\naseman.\"\n\nXavier de Costa pudisti päätään.\n\n\"En ole varsin varma siitä, ja vaikka hän sen tuntisikin, niin missään\nnimessä hän ei sitä ilmaise.\"\n\n\"Entäpä jos järjestäisin niin, että Tatham pidätettäisiin tekaistun\nsyyn nojalla\", esitti vanhus, \"ja sitten haastaisin tytön\ntodistajaksi?\"\n\nXavierin kasvoista kuvastui peittämätön vastenmielisyys.\n\n\"Minä en tahdo, että hänet viedään oikeuteen\", kivahti hän; \"eikä\nsitäpaitsi ole lainkaan tarpeellista syyttää Tathamia. Minulla on\ntoisenlainen suunnitelma.\"\n\nHe keskustelivat keskenään kokonaista kaksi tuntia. Vanhus oli\nkohdannut Evangelinen samana aamuna, eikä tyttö senvuoksi ollenkaan\nhämmästynyt, kun puuhakas Martha Ann ilmoitti vieraita saapuneen.\n\nEi ollut se aika, jolloin vieraita tavallisesti kävi, jollei heitä oltu\nkutsuttu päivälliselle, ja sinä iltana oli päivällinen, kuten Martha\nAnn voi todistaa, erikoisen vaatimaton.\n\nMartha Ann opasti vieraat saliin ja kiiti sitten etsimään rouva Smithiä\nvaroittaakseen häntä, sillä kolme kyljystä ja puoli litraa keittoa oli\nkovin niukka määrä päivällisseuruetta varten, jos herra de Costa\npoikineen tulisi mukaan.\n\nEvangeline oli pukeutumassa, mutta tuli saliin muutamia minuutteja\nvieraiden saapumisen jälkeen. Molemmat miehet nousivat seisomaan ja\nkunnioittivat häntä kumarruksella.\n\nHän katsahti vanhempaan mieheen, haluten saada tietää käynnin syyn,\nvaikka se ei paljoa selitystä kaivannut.\n\n\"Olen tullut tiedustamaan vastaustanne, neiti Smith\", sanoi vanha de\nCosta.\n\nHänen poikansa vilkaisi häneen. Nuorukainen ei ollut sitä ennen\ntietänyt, että hänen isänsä oli jo aikaisemmin pistäytynyt Upper\nMayfair Streetillä, ja hän pohti mielessään, minkä ehdotuksen vanhus\noli tehnyt ja millaisessa yhteydessä se oli hänen omien lähimpien\nsuunnitelmiensa kanssa.\n\n\"Minulla ei ole teille annettavana mitään vastausta, jota en olisi\nollut valmis antamaan kuusi tuntia sitten\", virkkoi tyttö tyynesti. \"En\nvoisi, vaikka tuntisinkin haluamanne seikat, ilmaista niitä teille.\"\n\nDe Costa kohautti olkapäitään.\n\n\"Miksi ette ilmoita niitä isälleni, neiti Smith?\" vetosi nuorukainen.\n\"Se merkitsee niin paljon meille, teille ja äidillenne. Varmastikin hän\nkehoittaisi teitä --\"\n\n\"Äitini ei voi taivuttaa minua tekemään mitään, mitä pidän\nkunniattomana ja arvottomana\", keskeytti neito hänet.\n\n\"Te tiedätte seuraukset?\" sanoi vanhus.\n\nEvangeline Smith oli hyvin kalpea. Nuori Xavier huomasi sen vasta nyt.\nTytön silmien ympärillä oli viiruja, ikäänkuin hän olisi ollut kauan\nnukkumatta. Myöskin värähteli hänen suunsa ympäristö, mikä oli merkkinä\nsielullisesta tuskasta.\n\n\"Tiedän, mitä uhkaatte\", myönsi tyttö horjumatta; \"uhkaatte vangituttaa\nkapteeni Tathamin ja haastattaa minut todistajaksi pakottaaksenne minut\nkavaltamaan saaren aseman.\"\n\n\"Mutta, isä --\" änkytti nuori mies.\n\nVanha de Costa käännähti murahtaen häneen päin.\n\n\"Ole sinä hiljaa!\" hän ärähti. \"Tämä on minun asiani. Jätä se minun\nhuolekseni!\n\n\"Niin\", hän jatkoi Evangelinelle, \"se on aikomukseni. Voitte säästää\nystävältänne paljon huolta ja minulta paljon vaivaa kertomalla kaikki,\nmitä tiedätte.\"\n\n\"Sinähän lupasit jättää tuon sanomatta\", vastusti nuori Xavier isäänsä.\n\"Sinä lupasit.\"\n\n\"Oletko hiljaa?\" kivahti toinen.\n\n\"Keinolla millä hyvänsä tahdon saada tietää kaikki, mitä neiti\nSmithillä on kerrottavana\", puhui vanha de Costa hurjistuneena. \"Se\nmies on tehnyt minulle katkeraa vääryyttä, ja minä aion hankkia\nkorvauksen kaikesta siitä pahasta, mitä hän on minulle aiheuttanut, ja\nkaikista niistä rahoista, jotka olen hänen petoksensa tähden\nmenettänyt.\"\n\nVaikka Evangeline olikin tuskastunut, ei hän kuitenkaan voinut olla\ntuntematta sääliä nuorukaista kohtaan. Tämä katsoi vetoavasti häntä\nsilmiin, ikäänkuin sanattomasti rukoillen, ettei hän lukisi isän tekoja\npojan viaksi.\n\n\"Englannissa ei ole sellaista oikeusistuinta, joka pakottaisi minut\nlausumaan mitä en tahdo.\"\n\nDe Costa kohautti olkapäitään.\n\n\"Jos kieltäydytte vastaamasta, katsotaan teidän vastanneen\nraskauttavasti pidätettyä vastaan. Jos valehtelette, niin tuomarit ja\nvalamiehistö tietävät sen.\"\n\n\"Älkää pelätkö\", torjui Evangeline ylpeästi, \"että sanon mitään\nsellaista, mikä ei ole totta!\"\n\nJuuri tällä kireällä hetkellä astui rouva Smith sisään. Hän kerskaili\nkykenevänsä yhdellä silmäyksellä käsittämään tilanteen. Nyt hän arveli\nsopivaksi osoittaa, että tässä kerskailussa oli perää.\n\n\"Kas!\" huudahti hän iloisesti, hymyillen sydämellisesti isälle ja\npojalle. \"Huomaan, että teidän on onnistunut taivuttaa itsepäinen\ntyttäreni.\"\n\n\"Ei vielä, rouva\", vastasi de Costa, ottaen kasvoilleen kohteliaan\nilmeen keveästi kuin tottumuksen harjaannuttama mies ainakin.\n\"Epäilemättä se lopulta meille onnistuu\", hän jatkoi hymyillen. \"Minun\non ollut pakko ryhtyä hyvin vakaviin toimiin neiti Smithiin nähden ja\ntiedän, että te tuette siinä minua.\"\n\n\"Saatte olla varma siitä, herra de Costa\", vakuutti rouva innokkaasti,\n\"että mitä lienettekin tehnyt, saa se minun hyväksymiseni, sillä en ole\nainoastaan hellä ja hemmoitteleva äiti, vaan samalla kylliksi paljon\nmaailmannainen käsittääkseni, että te ette aja takaa omaa etuanne.\"\n\nSitten hän puhutteli Evangelinea.\n\n\"Evangeline\", -- hänen äänessään oli tilaisuuteen sopiva surullinen\nsointu -- \"en ole milloinkaan käyttänyt sitä arvovaltaa, johon asemani\nja ikäni sekä tuon miekkoineen jo kauan haudassa levänneen sankarin\nminua kohtaan tuntema arvonanto\" (hänen silmänsä kostuivat\nautomaattisesti) \"minut oikeuttavat. Mutta minä tunnen\", hän puhui\npäättävästi, oikaisten vartalonsa kuninkaallisen äidin tapaan, \"että\nminun tällä hetkellä täytyy vaatia sinulta määrätynlaista käytöstä,\nsellaista käytöstä, joka on hyödyksi meille kaikille ja joka tuottaa\nluottoa ja arvoa kantamallesi nimelle. Herra de Costa on kunnioittanut\nminua luottamuksellaan.\"\n\nDe Costa ja rouva Smith kumarsivat hiukan toisilleen.\n\n\"Hän on maininnut minulle, mihin toimenpiteisiin hän aikoo eräissä\ntapauksissa ryhtyä. Perheemme kunnian nimessä!\" Hän laski draamallisen\nvaikuttavasti kätensä Evangelinen olalle.\n\nEvangeline veti syvään henkeään, tarttuen äitiään kädestä. Hänen\ntarkoituksensa ei ollut niin suuresti osoittaa kiintymystään kuin\nvähentää tilanteen sietämättömän teatterimaista tunnelmaa.\n\n\"Ei maksa vaivaa puhua minulle tuolla tavoin, äiti\", vastasi hän\ntyynesti. \"Sinä et auta minua etkä herra de Costaa. Perheemme kunniaa,\nsiitä saat olla varma, en minä tahraa\", vakuutti hän, nostaen ylpeästi\npientä leukaansa. \"Siitä huolehdin totisesti paremmin kuin sinä.\"\n\n\"Mutta ajattele oikeussalia, ajattele sanomalehtiä!\" uikutti rouva\nSmith. \"Ajattele häväistysjuttua!\"\n\n\"Olen ajatellut kaikkea sitä\", virkkoi Evangeline, hymyillen heikosti.\n\"Minä en pidä sellaisista mahdollisuuksista sen enempää kuin sinäkään.\nJos herra de Costa tekee sen hävyttömyyden\", -- hän kohautti\nolkapäitään -- \"niin mitäpä voin muuta tehdä kuin kestää? Missään\ntapauksessa\" -- hän katsoi vanhusta suoraan silmiin -- \"en kerro teille\nmitään siitä, mitä tiedän Tatham-saaresta.\"\n\nVastustus oli lietsonut vanhan brasilialaisen raivon valkohehkuiseksi\nvimmaksi. Hänen otsasuonensa olivat paisuneet, ja hänen äänensä\nvavahteli, kun hän puhkesi puhumaan.\n\n\"Minä tahdon sen tietää! Minä tahdon tietää, missä se saari on!\nJollette te suostu sitä ilmoittamaan, niin minä keksin keinon.\"\n\nHän pysähtyi äkkiä, jääden suu auki, silmät jäykkinä tuijottamaan tytön\nolan ylitse ovelle. Tatham oli työntäytynyt kiihtyneen Martha Annin\nohitse ja seisonut ilmoittautumatta paikallaan kokonaisen minuutin.\n\n\n\n\nXIII.\n\nNeljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).\n\n\n    Tämä lyhyt kappale perustuu Evangelinen omaan, herra Callusille\n    annettuun lausuntoon ja Martha Ann Hugginsin itsenäiseen\n    todistukseen. Kuten lukija huomaa, olen jättänyt tyyten\n    huomioonottamatta jonkun verran sentimentaalisen ja kaikin\n    puolin epätarkan \"seuraelämä-romaanin\", jonka rouva Smith on\n    katsonut sopivaksi omalla kustannuksellaan julkaista. \"Ylevä\n    seikkailija eli Totisen rakkauden puolustus\" perustuu muka\n    Tathamin kosinta-ajalla tapahtuneisiin tosiseikkoihin, mutta\n    tämä pieni ja imelä kirjallinen suupala on täysin arvoton\n    ohjeeksi.\n\nTyttö seurasi vanhuksen katsetta ja vilkaisi taakseen. Hänen kasvonsa\nensin punehtuivat, sitten kalpenivat, ja hänen kätensä vuoroin\npuristuivat nyrkkiin rutistuneen nenäliinan ympärille, vuoroin taas\navautuivat. Sillä hetkellä minä tiesin sellaista, mitä Tatham ei\ntiennyt, mitä hän ei olisi uskaltanut toivoa.\n\nTatham astui huoneeseen, hartiat hieman kumarassa, vilkuillen oikealle\nja vasemmalle, kuten hänen tapansa oli, kun häntä uhkasi vaara, jonka\nsuuruutta hän ei tuntenut.\n\n\"Olin kuulevinani, että minun nimeäni mainittiin\", sanoi hän\nhillitysti.\n\nMitä vikoja de Costa-vanhuksella olikaan, pelkuruus ei ollut niitä.\n\n\"Minä lausuin nimenne\", ilmoitti hän äänekkäästi, \"ja sanon nyt teille,\nkapteeni Tatham, saman, mitä äsken sanoin tälle nuorelle neidille. Jos\nilmoitatte minulle, missä saarenne sijaitsee, olen valmis luopumaan\nkaikista enemmistä toimenpiteistä teitä vastaan, mutta muussa\ntapauksessa pyydän, että teidät vangitaan.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\nTatham oli suunnattoman kohtelias. Evangelinen katse oli kiintynyt\nhäneen. Neidon piirteet olivat huolestuneen näköiset. Tatham hymyili\nhänelle rohkaisevasti ja ymmärtävästi.\n\n\"Meillä oli se käsitys\", hän puhui kuninkaalliseen tapaan, \"että te\nolette jo pyytänyt pidätyskäskyä, mutta että viranomaiset ovat evänneet\nteiltä Meidän häätämiseksemme tarvittavat välineet. Mitä tulee\nTatham-saaren asemaan\", -- hän hymyili taaskin -- \"olemme me valmiit\ntällä hetkellä tarkalleen ilmaisemaan teille sen paikan leveys- ja\npituusasteen, josta sen löydätte. Se on --\"\n\n\"Seis!\"\n\nPuhuja oli Evangeline Smith. Kiihtymyksessään hän tarttui Tathamin\nkäsivarteen ja pudisti sitä.\n\n\"Tiedättekö, mitä varten he sitä utelevat?\" hän kysyi kiivaasti.\n\"Jollette, niin minä ilmoitan sen teille; he tahtovat tietää sen siksi,\nettä he voivat riistää saaren teiltä.\"\n\n\"Riistää saaren minulta?\"\n\nTatham purskahti nauramaan.\n\n\"Sitä en usko\", hän vakuutti ponnekkaasti. \"Sitä en usko!\"\n\nSyntyi painostava hiljaisuus. Brasilialaiset liikahtelivat lähteäkseen.\n\n\"Te saatte vielä kuulla minusta, kapteeni Tatham\", sähähti de Costa.\n\"Myönnän kyllä, että pidätysmääräyksen anomukseen ei suostuttu, mutta\npäivän tai parin kuluessa saapuvat tarpeelliset valtuudet\nLissabonista.\"\n\nTaaskin panin merkille Evangeline Smithin kasvojen pelokkaan ilmeen.\nOli melkein säälittävää nähdä hänen tuskaansa.\n\n\"Me olemme valmiit vastaamaan kaikkiin syytöksiin, joita te kenties\nMeitä vastaan esitätte\", lausui Tatham, \"ja tahtoisimme huomauttaa,\nettei Meitä millään tavoin haluta välttää julkisen oikeudenkäynnin\nkiirastulta. Me uskomme ehdottomasti asiamme oikeuteen emmekä väistä\nvertaistemme tuomiota.\"\n\nEi de Costasta eikä hänen pojastaan ollut tärkeätä kuulla hänen\npuheensa päättymistä. Arvasin sen siitä, että he poistuivat huoneesta,\nennenkuin Tatham oli ennättänyt loppulauseeseen saakka.\n\nTyttö kuunteli kärsivällisesti, mistä häntä ei voi kylliksi kehua,\nsillä hänen mielensä ja sydämensä olivat kuohuksissa, ja jokaisen\nhetken viivytys merkitsi hänelle kidutusta.\n\nMitä tulee rouva Smithiin, tuohon ihmeellisen sopeutuvaan naiseen, hän\njäi Tathamin koko kuulijakunnaksi. Hänen suustaan lähti hyväksymisen\nmurina, hän kannatti Tathamin olettamuksia ja johtopäätöksiä, vaikka\nminä olenkin ehdottoman varma siitä, ettei hän ymmärtänyt niistä\nrahtuakaan. Hän istui hymyillen ylpeästi ja riemuitsevasti kuten\nkoeteltu ystävä, jonka uskollisuus oli tullut todistetuksi.\n\nTathamin puhe valtiollisista oikeudenkäynneistä päättyi sentään\nvihdoin.\n\n\"Haluaisin puhutella teitä kahden kesken\", pyysi Evangeline.\n\nTathamin viimeisten sanojen ja hänen pyyntönsä väliin jäi tuskin\nollenkaan aukkoa, niin kerkeä oli hän käyttämään hyväkseen\nhiljaisuutta.\n\n\"Minun on selitettävä, miksi sähkötin\", hän lisäsi.\n\nRouva Smith vei minut alakertaan kammioonsa. Hän sai minusta hieman\nhajamielisen kuuntelijan, mutta yhtä kaikki hänen onnistui tehdä minut\nuskotukseen.\n\nHän oli aina luottanut Tathamiin, hän piti tätä erinomaisena miehenä.\nHän tunsi, että Tathamia oli pahasti parjattu.\n\nMinä puolestani tein kuten tarinan irlantilainen, kuuntelin toisella\nkorvalla ja ajattelin toisella. Mietiskelin, mitähän yläkerrassa\ntapahtui, ja milloin saisin siitä tiedon.\n\nKului kuukausia, ennenkuin kuulin siitä Evangeline Smithiltä\nyksityiskohtaisen kuvauksen.\n\nKun ovi oli sulkeutunut meidän jälkeemme, oli Evangeline jäänyt\nseisomaan sanattomana. Hän ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt\nsanoa, mikä aina on epämukavaa sukkelaälyisimmällekin, mutta oli nyt\nkaksin kerroin raskaampaa Evangeline Smithille, jonka mieli oli\nturtunut hänen tehtävänsä suunnattomista mahdollisuuksista ja\nvaaroista.\n\n\"Sähkötin teille\", sai hän vihdoin sanotuksi, \"koska tahdoin tavata\nteitä.\"\n\nTatham nyökkäsi.\n\n\"Eiväthän nuo ihmiset kiusanneet teitä, eiväthän?\" hän kysyi. \"Teidän\nei tarvitse --\"\n\n\"Tiedän\", ehätti tyttö keskeyttämään. \"Tiedän! Mutta minua peloittaa\nse, mitä he aikovat tehdä, että he aikovat pakottaa minut todistajaksi\nteitä vastaan; mutta minä en puhu mitään, en koskaan!\"\n\nTatham katseli häntä hämmentyneenä. Hänen edessään oli uusi Evangeline\nSmith, sellainen, josta hän ei ollut uneksinutkaan. Se salpasi häneltä\nhengityksen; hän vapisi kiireestä kantapäähän ja kiroili sitä sillä\nhetkellä: hän näet luuli sitä malariakuumeen uusintakohtaukseksi. Mutta\nsilloin ei Tathamin veressä ollut malariabasilleja. Tytössä oli\njotakin, mikä vaikutti häneen, joku värähdysaaltoina saapuva tieto,\njoka tärisytti hänen olemuksensa elinhermoja.\n\nEnsimmäisen kerran elämässään oli Tatham sanaton. Hän ei osannut puhua\nmitään; hänen kielensä ei totellut, ja Evangeline Smithin tila ei ollut\nyhtään parempi.\n\n\"Kapteeni Tatham\", änkytti tyttö, \"minun on kerrottava teille jotakin\n-- syy, jonka tähden kutsuin teitä. Sanottavani on hyvin, hyvin\ntavatonta. Jos teidät pidätetään --\"\n\nTatham pudisti päätään. Ei edes se mahdollisuus antanut hänelle\ntakaisin puhelahjaa.\n\n\"Jos teidät vangitaan\", jatkoi Evangeline uuteen, huohottavaan\ntapaansa, \"jos minua vaaditaan menemään todistaja-aitioon ja\ntodistamaan teitä vastaan... Englannissa on voimassa laki,\ntiedättehän... ettei --\"\n\nTaaskin hän pysähtyi; sitä oli niin vaikea, niin mahdoton saada\nsanotuksi.\n\n\"Englannissa on voimassa laki\", hän alkoi uudelleen, \"että vaimo ei voi\ntodistaa miestänsä vastaan.\"\n\nViimeiset sanat tulivat kuiskauksena.\n\nHeidän katseensa osuivat vastakkain; Tatham katsoi hänen silmiinsä\nhuoahduksen ajan.\n\nHe lähettivät kutsumaan meitä tuntia myöhemmin.\n\nMenin ylös aivan varmana siitä, että Tatham oli saanut omansa. Minun\ntarvitsi vain vilkaista noihin kahteen, jotka seisoivat keskellä\nkirjavankoreata salia, nähdäkseni, että oletukseni oli oikea.\n\nTatham ei pitänyt puhetta: se oli erinomainen tilaisuus, mutta hän ei\nkäyttänyt sitä hyväkseen.\n\nRouva Smith itki ja pudisti päätään, suuteli Evangelinea ja melkeinpä\nTathamiakin, oli vuoroin murheellinen, vuoroin riemuitseva, milloin\nnuhteleva, milloin kujeileva ja toi ilmi ehdollisen suostumuksensa\naivan samoin sanoin ja aivan samoin tuntein, kuin hän olisi tehnyt, jos\ntuleva sulhanen olisi ollut nuori de Costa.\n\n\"Entä milloin\", tiedustin etuoikeutetun ystävän leppeään tapaan, \"tämä\nonnellinen tapahtuma vahvistetaan?\"\n\n\"Huomenna\", vastasi Evangeline Smith.\n\nRouva Smith istuutui hyvin kiireisesti. Hän ei pyörtynyt; sinä iltana\ntuhlattiin tilaisuuksia.\n\nHeidät vihittiin seuraavana päivänä Mayfairin Kolminaisuudenkirkossa.\nErikoislupa, joka minun tietämättäni oli koko ajan ollut valmiina\nTathamin lompakossa, täytti ihailtavasti tehtävänsä.\n\nOlin mukana hääaamiaisella, jonka Whiteleyn hotelli oli kustannuksia\nsäästämättä kiireellisesti järjestänyt ja varustanut.\n\nKesken aamiaisen, vieläpä kesken Tathamin puheen sain puhelimitse\nmääräyksen laittautua Charing Crossin asemalta 2.20:n mannermaa-junaan\nja ilmoittautua Belgradissa kirjeenvaihtaja-tehtäviini Itävallan\nselkkauksen johdosta. Tathamia ja Evangelinea en tavannut uudelleen\nkokonaiseen vuoteen. Silloin kun minä olin saapunut Serbiaan, olivat he\nlähteneet Englannista, ja sen vuokralaivan ruumassa, jolla he\nmatkustivat, oli täydellinen talouskalusta, jonka Tatham oli tilannut\nkaksi kuukautta aikaisemmin -- sillä miehellä oli merkillinen usko.\n\n\n\n\nXIV.\n\nViides todistaja esiintyy: Sir George Calliper.\n\n\n    Toistaiseksi jätän herra Callusin ja sijoitan väliin sir George\n    Calliperin lausunnon. Siitä näemme kuin himmeästä kuvastimesta\n    oivan don Alphonso de Costan juonittelut. Vaikka haastattelinkin\n    sir George Calliperia, valtioneuvoston ja Housunauhan ritarikunnan\n    jäsentä, kuukautta ennen kuin sain herra Callusin käsiini, olen\n    säästänyt hänen lausuntonsa tälle kohdalle. Muistaakseni olen\n    maininnut teille, että keskustelin sir Georgen kanssa Skotlannissa.\n    Hän oli kookas, joustava, hieman kumarahartiainen mies; hänellä\n    oli teräksenharmaat viikset ja hymyilevät siniset silmät, jotka\n    katselivat maailmaa kultasankaisten silmälasien takaa, ja hän oli\n    erittäin kohtelias. Hän antoi minulle sinikirjan, joka sisälsi eri\n    valtakuntien välisen, tätä asiaa koskevan kirjeenvaihdon; siitä\n    olin kiitollinen, sillä se oli minulle suureksi avuksi ryhtyessäni\n    järjestämään muistiinpanojani.\n\n\"Olen ulkoasiain ministeriön pysyväinen ali-valtiosihteeri, jota\ntehtävää olen hoitanut lokakuun 11 päivästä v. 1896 alkaen. Tunsin\nkapteeni Tathamin nimeltä, mutta lähempiä tietoja hänestä sain\npääasiallisesti silloin, kun Kongon vapaavaltion sisäministeri Hollings\nteki virastoomme esityksiä senjohdosta, että eräs Kongon valtion\nomistama höyryalus oli kadonnut. Myöskin tunnen Tatham-saaren, vaikka\nsillä nimellä vasta vähän aikaa. Sitä on aina pidetty brittiläisenä\nalusmaana, vaikka sen omistusoikeus on ollut kansainvälinen kiperä\nkysymys.\n\nIson-Britannian hallinto-oikeus tähän saareen tuntuu olevan hyvin\nselvästi määritelty Tsai-Langin sopimuksessa samoin kuin myöskin Buenos\nAiresin sopimuksessa, ja kun tätä oikeuttamme ei koskaan ole pantu\nkyseenalaiseksi, ei sitä myöskään ole tehostettu, mikä johtuu siitä,\nettä saarelle on vaikea päästä, sillä sen rannoilla ei ole\nmaihinnousupaikkaa.\n\nMutta maaliskuussa 1906 saimme don Pedro da Silvalta kirjelmän, jossa\nehdotettiin yhteistä neuvottelukokousta kahden pienen, mutta\nkiusallisen aluekysymyksen ratkaisemiseksi. Kirjelmä päättyi\nmerkitykselliseen pykälään, jonka voitte itse lukea.\n\n    'Hallitukseni tarkoitus ei ole', kuului se, 'käsitellä mitään\n    muita asioita kuin niitä, jotka olen hahmotellut Teidän\n    Ylhäisyydellenne. Erikoisesti haluan viitata Portugalin\n    kiistämättömiin oikeuksiin Ile de Desolationiin nähden, jotka\n    on tälle maalle taattu Leipzigin sopimuksessa.'\n\nVastasin heti, kosketellen kirjeen pääsisältöä ja käsitellen sen\nloppupykälää, josta lausuin (teidän olisi parasta lukea täydellinen\nteksti sinikirjan liitteestä numero viisi):\n\n    'Hänen Majesteettinsa hallitus pitää arvossa Teidän Ylhäisyytenne\n    pyrkimystä saada aikaan kumpaakin maata tyydyttävä sopimus\n    edellämainituista asioista, mutta pyytää saada kiinnittää Teidän\n    Ylhäisyytenne huomiota pieneen erehdykseen Ile de Desolationia\n    koskevassa kohdassa. Hänen Majesteettinsa hallitus ei voi löytää\n    Leipzigin sopimuksesta eikä tämän sopimuksen edellä tapahtuneesta\n    noottienvaihdosta ainoatakaan mainintaa kyseessäolevan saaren\n    omistuksesta. Olen tietoinen siitä, että sopimuksen sanoilla,\n    jotka ovat otaksuttavasti muistissanne ja jotka kuuluvat:\n    \"mantere ja saaret eteläpuolella leveysastetta 9° 5' 5\", ei ole\n    mitään merkitystä tähän saareen nähden, joka luovutettiin\n    Isolle-Britannialle Tsai-Langin sopimuksessa vuonna 1864.'\n\nSenjälkeen ei Portugalin hallitukselta saapunut minulle minkäänlaisia\ntiedonantoja, lukuunottamatta lyhyttä ilmoitusta kirjelmäni\nvastaanotosta. Se on, ei kohta senjälkeen. Noin viikkoa myöhemmin\nkukistui silloinen hallitus, ja senhor Diaz muodosti ministeristön.\nHänen astuttuaan hallitukseen saimme Portugalin ulkoministeriöltä\nkirjelmän, joka koski pääasiallisesti väkijuomaliikettä Portugalin\nItä-Afrikassa. Kun se tuli aikaisemmin saapuneen nootin jälkeen, oli\nsen loppu omituinen. Sen jälkeen kun kirjeessä oli ensin selostettu\nhallituksen yrityksiä estää väkijuomain kauppaamista alkuasukkaiden\nkeskuudessa, jatkui se:\n\n    'Hallitukseni on vakuutettu siitä, ettei ole tarpeellista\n    huomauttaa Teidän Ylhäisyydellenne niistä vaikeuksista, joita\n    esiintyy niin laajalla maa-alueella kuin meidän Itä-Afrikkamme on.\n    Onneksi ei meitä odota sellainen tehtävä, kun piakkoin alamme\n    asuttaa Ile de Gamaa, joka, kuten Teidän Ylhäisyytenne tuntee,\n    on Portugalin omistama saari Atlantin eteläosassa ja tunnetaan\n    tavallisesti nimellä Ile de Desolation. Tällä saarella, jonka\n    Portugali valtasi vuonna 1783, on luonnonmuodostamat suojamuurit\n    laitonta liikennettä vastaan, ja hallitukseni on varma siitä,\n    että Teidän Ylhäisyytenne myötätuntoisesti tarkkaa meidän\n    ponnistuksiamme tämän hiipivän pahan torjumiseksi tässä\n    siirtomaassa.'\n\nVastasin heti, lausuen julki hallitukseni myötätunnon kaikkia\npyrkimyksiä kohtaan, joihin portugalilaiset ryhtyivät tämän\nturmiollisen liikenteen tukahduttamiseksi, ja päätin kirjeeni:\n\n    'Hänen Majesteettinsa hallitus tahtoo vakuuttaa Teidän\n    Ylhäisyydellenne ystävällistä mielenkiintoaan uutta\n    asutussuunnitelmaanne kohtaan, vaikka se onkin tällä hetkellä\n    kykenemätön saamaan selvää mainitsemanne saaren tarkasta\n    asemasta. Ainoa \"Ile de Desolation\", josta meillä on mitään\n    vihiä, sijaitsee 20° 5' 5\" eteläistä leveyttä ja 37° 15' 4\"\n    itäistä pituutta ja on, kuten Teidän Ylhäisyytenne tietää,\n    brittiläinen alue, joka taattiin Englannille Tsai-Langin\n    sopimuksessa ja johon nähden tämän maan omistusoikeutta ei\n    ole pantu kiistanalaiseksi.'\n\nPyytäisin teitä tutustumaan sinikirjasta seuraavien kirjeiden\ntäydelliseen sanamuotoon; ne lähetti meille terveydenhoidon ministeri\nsenhor Pinto Seulo. Ne saapuivat meille Lissabonista ja aloittivat\nuuden kysymyksen erillään kaikista aikaisemmista nooteista.\n\nKuten näkyy, koskettelee kirjelmä unitaudin raivoamista päiväntasaajan\nseuduilla Afrikassa, eritoten Angolassa, ja siinä lausutaan muun\nmuassa:\n\n    'Katsoen siihen, että näyttää mahdottomalta tehokkaasti eristää\n    potilaita ja hankkia heille ilmaston ja paikan muutosta, mikä\n    tieteen mukaan on välttämätön tämän vitsauksen menestykselliseksi\n    vastustamiseksi, on hallitukseni päättänyt inhimillisyyden nimessä\n    järjestää koeparantolan Atlantin eteläosassa olevalle alueelleen,\n    nimittäin Ile de Gamalle (jota tavallisesti nimitetään Ile de\n    Desolationiksi). Teidän Ylhäisyytenne tiedossa on, että tämän\n    saaren löysi peloton tutkimusretkeilijä De Gama matkallaan\n    Etelä-Afrikkaan, ja se on siitä alkaen ollut osana Portugalin\n    valtion alueista. Hallitukseni on varma siitä, että se\n    epäitsekkäissä pyrkimyksissään edistää trypanosomiasis-taudin\n    alkusyiden tutkimista ja sen hoitoa saa osakseen lämmintä\n    tukea ja sydämellistä myötätuntoa Teidän Ylhäisyytenne\n    hallituksen taholta.'\n\nTähän minä vastasin, liittäen mukaan unitaudintutkimista varten\nasetetun brittiläisen komitean selostuksen samoin kuin kaikki tästä\nasiasta saatavissa olevat tiedot:\n\n    'Todistukseksi Hänen Majesteettinsa hallituksen halusta',\n    kirjoitin, 'auttaa Teidän Ylhäisyyttänne hyväätarkoittavassa ja\n    epäitsekkäässä työssänne ihmiskunnan hyväksi on minulla kunnia\n    eri kuoressa lähettää Teille tämän kirjelmän alareunassa luetellut\n    julkaisut. Hänen Majesteettinsa hallituksella ei tällä hetkellä ole\n    tarkkaa tietoa Teidän Ylhäisyytenne mainitseman suunnitellun\n    parantolan asemapaikasta, mutta se otaksuu, että sen täytyy sijaita\n    Jaavan tahi Teidän Ylhäisyytenne hallituksen australialaisten tai\n    polynesialaisten alueiden läheisyydessä. Ainoa Atlantin eteläosassa\n    oleva senniminen saari, josta Hänen Majesteettinsa hallituksella on\n    mitään tietoa, on Ile de Desolation, joka sijaitsee 20° 5' 5\"\n    eteläistä leveyttä ja 37° 15' 4\" läntistä pituutta ja on\n    brittiläinen alue; se on taattu Isolle-Britannialle Tsai-Langin ja\n    useissa muissa sopimuksissa, joiden luetteleminen, siitä olen\n    varma, on tarpeeton, koska Ison-Britannian vaatimukset ovat\n    kiistämättömät.'\n\nSaatuani tämän kolmannen kirjelmän aloin hankkia tietoja tästä saaresta\nsekä mahdollisista poikkeuksellisista seikoista, jotka voisivat\nselittää saarta kohtaan äskettäin heränneen mielenkiinnon.\n\nJonkun aikaa minun virastoni ponnistukset pysyivät tuloksettomina,\nvaikka niiden tukena olivatkin Scotland Yardin ulkoasiain osastoon\nkuuluvan herra Christopher Angelin uutterat tiedustelut, mutta\nkuukautta myöhemmin sain viimemainitulta herrasmieheltä raportin, jossa\nhän kertoi, että saarelle oli sijoittunut joukkue uudisasukkaita, että\nsieltä kaivettiin kultaa laajassa mittakaavassa ja että tätä metallia\nvietiin saarelta säännöllisesti suurin määrin Rio de Janeiron kautta.\nVielä hän kertoi, että uudisasukkaat olivat kansallisuudeltaan\nbrittiläisiä ja amerikkalaisia.\n\nSaatavissa olevat numerotiedot eivät tuntuneet luotettavilta, mutta\nsikäli kuin meille on ilmoitettu ovat kullan vientimäärät olleet:\n\n        1903 ..............   2,000 unssia\n        1904 ..............  16,000   \"\n        1905 .............. 200,000   \"\n\nEräs alkuasukas, joka oli ollut saarella työssä ja karannut\nsaarelaisten laivasta, kertoi siellä olevan yli seitsemänkymmentä\nmiestä ja kaksi valkoihoista naista; saarella oli muka kauniita\nrakennuksia, ja valkoiset miehet palvoivat omituista jumalaa, joka oli\nhevosenmuotoinen.\n\nSaatuamme nämä vaikkakin tosin niukat tiedot pidimme yhdessä\nsiirtomaaviraston virkamiesten kanssa neuvottelun, jossa päätettiin\ntoimituttaa saarella geologinen tarkastus ja saattaa siellä voimaan\nsamanlainen kultalaki, jollainen on Transvaalissa. Sillä välin\nlähetettiin saarelle sikäläisen seurueen johtajalle osoitettu kirje,\njossa häneltä pyydettiin selostusta hänen kaivostensa laajuudesta ja\nasemista, maasta nostettujen kultapitoisten malmien sekä saarelta\nviedyn puhtaan kullan määrästä.\n\nMyöskin lähetettiin hänelle tiedonanto, jossa häntä kehoitettiin\nkeskeyttämään työskentelynsä, kunnes sinne määrättäisiin kultakaivosten\nvalvoja ja hallitus muodollisesti julistaisi Ile de Desolationin\nkultakentäksi.\n\nTämä kirje ja tiedonanto sähkötettiin Etelä-Afrikan käskynhaltijalle,\njoka sai ohjeet, että ne oli lähetettävä saarelle risteilijällä. Siihen\naikaan ei meillä ollut vihiä siitä, että Portugali oli vedonnut\nkolmiliiton myötätuntoon ja tukeen.\n\nSotalaiva Fox lähti senmukaisesti matkaan Simonin lahdelta.\n\nKapteenin selostus on sinikirjassa numero viisi. Ilmoituksensa mukaan\nhän saapui saaren luokse seitsemäntenä päivänä ja tapasi siellä pienen\nhöyryaluksen, joka oli ankkuroinut aivan rantaan. Hän kertoi, että työ\noli täydessä käynnissä ja savu ja koneiden höyry näkyivät selvästi\njonkun matkan päähän saarelta. Hän hämmästyi nähdessään siellä olevat\nnostovivut ja erinomaisen hinausjärjestelmän.\n\nIhmisistä ei näkynyt merkkiäkään muualla kuin aluksella, ja hän meni\nsinne; siellä hänet otti vastaan laivuri, jonka nimi oli Hackitt ja\njoka ilmoitti hänelle, että seurueen johtaja mielihyvin puhelisi hänen\nkanssaan. Ällistyksekseen hän sai huomata, että laivan ja rannan\nvälillä oli puhelinyhteys, joten hän voi aloittaa neuvottelut etsimänsä\nmiehen kanssa. Tatham, sillä se, kuten hän sitten kuuli, oli miehen\nnimi, oli erittäin kohtelias ja pyysi häntä nousemaan kalliolle.\n\nKapteeni Mainward suostui siihen, ja hänet hinattiin kallion harjalle\nyhdessä ensimmäisen luutnanttinsa kanssa. Häntä vastassa oli Tatham\nvaimoineen, jota upseeri kuvaili perin viehättäväksi naiseksi, ja hän\njätti tiedonannon ja hallituksen kirjelmän. Kapteeni Mainwardia oli\nkummastuttanut saarelaisten puuhien edistyminen sekä heidän harvinainen\nja ihmeteltävä uutteruutensa.\n\nOli jo ehtinyt kasvaa pieni kaupungintapainen; puiden reunustamat\nkadut, sähkölanka-pylväät ja rouhimakoneiden kaukainen jyske\nherättivät sellaisen vaikutelman, että tämä paikka oli maailman\nteollisuuskeskuksia. Haastattelunsa tuloksena sai kapteeni Mainward\nseuraavana päivänä kirjelmän vietäväksi Etelä-Afrikan käskynhaltijalle;\ntämä kirjelmä on valkoisessa vihossa, joka sittemmin esitettiin\nparlamentille.\n\nTathamin kirje oli oikeastaan kotoiselle hallitukselle osoitettu\njulistus, jossa hän vakuutti, että hänellä oli oikeus suorittaa\nkaivostöitä Tatham-saarella ilman rajoituksia, verotusta ja hallituksen\nvalvontaa.\n\nUseilta kohdiltaan tämä asiakirja tuntui perin sopimattomalta\nkäsiteltävään asiaan nähden, kuten esimerkiksi hänen kiihkeät\nsyytöksensä Downing Streetin virkahallintoa ja 'lyhytjärkistä\nsekaantumista' vastaan. Käskynhaltija lähetti vastauksen hänen\nmajesteettinsa hallitukselle, ja ulkoministeriö suunnitteli parhaillaan\ntoimenpiteitä määräystensä toteuttamiseksi pakkokeinoilla, kun saapui\nkuuluisa toukokuun 19 päivän nootti. Sen lähettäjiä olivat Saksa,\nPortugali, Italia ja Itävalta yhteisesti, ja se oli siksi tärkeä ja\nvakava, että ministerineuvosto kutsuttiin sitä käsittelemään.\n\nSen jätti ulkoasiain ministeriön yli-valtiosihteerille Saksan\nlähettiläs, ja sen olivat allekirjoittaneet heidän ylhäisyytensä\nSaksan, Italian, Portugalin ja Itävallan ministerit. Sen täydellinen\nteksti on nykyisin julkisesti tunnettu; siinä vaadittiin jyrkästi, että\namerikkalaiset uudisasukkaat häädettäisiin saarelta ja kutsuttaisiin\nkoolle eurooppalainen konferenssi määrittelemään saaren\nomistuskysymystä.\n\nTähän lähetettiin vastaus, jossa asetuttiin samalle kannalle, jolla\nhallituksemme oli siihenkin asti ollut, ja toistettiin, että tämän maan\noli mahdotonta suostua sellaiseen konferenssiin, koska meidän\noikeutemme ovat täysin riidattomat ja eittämättömät. Se seikka,\nhuomautettiin vastauksessa, että saarelta oli löydetty kultaa, ei\nvaikuttanut millään tavoin hallituksen päätökseen säilyttää Atlantin\neteläosissa status quo.\n\nSenjohdosta että hänen majesteettinsa hallitus oli salaisesti\nsaanut hälyttäviä tietoja, pantiin toukokuun 23 päivänä erityinen\nEtelä-Atlantin pikalaivue sotakuntoon, ja ensimmäiselle ja toiselle\narmeijakunnalle annettiin määräys olla valmiina asetettaviksi\nliikekannalle.\n\nToukokuun 27 päivänä tapahtui Pariisissa Ranskan tasavallan presidentin\naloitteesta ajatustenvaihto, jossa päätettiin ehdottaa sekakomitean\nasettamista. Tämän komitean tehtävänä olisi:\n\n    1. Tutkia Ison-Britannian ja Portugalin vaatimuksia.\n\n    2. Laatia 'Yleinen akti', joka sisältäisi kaikki\n       hyväksytyt päätökset.\n\n    3. Arvioida saaren nykyiselle haltijalle suoritettavan korvauksen\n       suuruus sen tapauksen varalta, että hänet häädetään.\n\nIso-Britannia antoi kokeeksi suostumuksensa tällaisen komitean\nmuodostamiseen, sitoutuen hyväksymään sen lausunnot ehdottomana\nperustana, jos komitean jäsenet tekevät niistä päätöksen\nyksimielisesti. Ehdotus, että komitean tulisi kokoontua itse paikalla,\njoko saarella tahi jollakin sotalaivalla, josta asianomaiset sopisivat,\nhyväksyttiin.\n\nHänen majesteettinsa hallituksesta oli mieluista, että tämä\nkonferenssi, johon yleisön mielenkiinto niin suuresti keskittyisi ja\njonka keskustelujen johdosta pantaisiin yhtä mittaa liikkeelle niin\npaljon hurjia ja perusteettomia huhuja, pidettiin kaukana. Tyyni aika,\njoka välttämättä seuraisi komitean katoamista Etelä-Atlantin\nsaavuttamattomille lakeuksille, julkisen kannunvalannan tukahtuminen ja\nse seikka, etteivät sanomalehtikirjeenvaihtajat voisi lyödä\nhälytysrumpua pelkkien aprikointien perusteella, kaikki se sai meidät\nhyväksymään konferenssin pidettäväksi keskellä valtamerta.\n\nYhtyneet laivueet lähtivät liikkeelle heinäkuun 21 päivänä. Niihin\nkuului:\n\n    Iso-Britannia.           Saksa.\n      Sutlej              Mecklenburg.\n      Bacchante.          Fürst Bismarck.\n      King Alfred.        Prinz Heinrich.\n      Essex.\n\n    Ranska.               Portugali.\n      Condé.                Vasco da Gama.\n      Gloire.               Don Carlos I.\n\n\nTahtoisin vielä mainita, että kun olin saanut tiedon, jonka mukaan\nTatham oli Amerikan kansalainen, toimitettiin myöskin Yhdysvaltain\nhallitukselle kehoitus lähettää edustajansa, mutta se hylättiin sillä\nperusteella, että Yhdysvaltain sotalaivan saapuminen saattaisi\naiheuttaa selkkauksia.\n\nAmerikka oli nähtävästi maailman ainoa maa, joka ei esittänyt\nvaatimuksia Ile de Desolationiin.\n\nKomitean jäsenet on lueteltu sinikirjan viidennessä liitteessä; samoin\non siellä selostus sen neuvotteluista. Laivueiden retkeä on hyvin usein\nväärin nimitetty 'mielenosoitukseksi', mutta sellainen väitös on\nperusteeton ja järjetön. Hänen majesteettinsa hallituksella ei ollut\nvähintäkään aikomusta toimeenpanna laivastoparaatia kapteeni Tathamia\nvastaan; siihen ei sillä hetkellä ollut minkäänlaista aihetta, ja\nvarmaa on, että jos hallitus olisi mitenkään halunnut ryhtyä\ntoimenpiteisiin häntä vastaan, niin se ei olisi pyrkinyt\nyhteistoimintaan muiden suurvaltojen kanssa.\n\nHallitus ei arvannut edeltäpäin niitä seurauksia, jotka koituivat\nlaivaston kokoontumisesta Tatham-saaren luokse, eikä sillä ollut valtaa\nestää asioiden kehitystä eikä kykyä nähdä niitä edeltäpäin.\"\n\n\n\n\nXV.\n\nNeljäs todistaja esiintyy: Richard Callus (jatkoa).\n\n\n    Ryhdyn jälleen kehittämään sotakirjeenvaihtajan kertomuksen\n    katkennutta lankaa. Herra Callus valaisi minulle muutamia\n    puolia Euroopan tilanteesta ja ilmoitti minulle, että Eurooppa\n    oli niin likellä yleissotaa kuin se todennäköisesti voisi olla.\n\n    Hän myöskin väittää, ettei Tatham, puhtaasti isänmaallisista\n    syistä, milloinkaan vedonnut siihen, että hän oli Amerikan\n    kansalainen. Hän ei halunnut rasittaa synnyinmaataan omilla\n    huolillaan.\n\nEnnen Englannista lähtöään Tatham kirjoitti minulle, pyytäen minua\nlaittautumaan kosketuksiin Kongon hallituksen kanssa ja kehoittamaan\nmainittua hallitusta määräämään _Pealon_ hinnan sekä ilmoittamaan siitä\nTimesissä.\n\nVielä hän pyysi minua pitämään silmällä lehdestä tätä ilmoitusta ja\nlähettämään leikkeleen tai leikkeleet hänelle mahdollisimman pian.\nHänen suunnitelmiensa mukaan olisi _Scoutina (Pealo)_ Rio de Janeirossa\nseuraavan vuoden huhtikuun viimeisellä viikolla, ja hän toivoi minun\ntulevan sinne, jos se suinkin sopisi.\n\nTätä kutsua en voinut noudattaa, mikä olikin onni, sillä _Scoutina_\nsaapui Rioon vasta kuusi kuukautta myöhemmin kuin Tatham oli aikonut.\nSe toi mukanaan neljätoistatuhatta unssia kultaa ja pitkän kirjelmän\nTathamilta. Siinä oli melkoinen annos liikaa puhetaitoa ja liian vähän\ntietoja minun mielestäni, mutta sain siitä tietää, että Tatham oli\ntuottanut saarelle kolmesataa mustaa työmiestä, että rouhimot toimivat,\nkaupunkia rakennettiin, hiilivarat olivat tyydyttävän runsaat ja\nEvangeline Smith oli jatkuvan kiitollisuuden aihe.\n\nViime kesäkuussa, jolloin Tatham-saaren selkkaus oli pahimmillaan, sain\nseuraavan sanoman. Se oli osoitettu minulle New Yorkiin:\n\n    \"Langattomalla Rioon höyrylaiva _Scoutinalta_. Tulkaa _Scoutinaa_\n    vastaan Rioon heinäkuun kolmantena. Ratkaisevan tärkeää. -- Ned.\"\n\nKolme päivää senjälkeen kun olin saanut tämän sanoman matkustin\nRioon, nousin _Scoutinaan_ (joka nyt oli _Plaza Reina_) ja lähdin\nTatham-saarta kohti, jossa jouduin näkemään Ned Tathamin maineensa\nkukkuloilla ja hänen suunnitelmansa huippukohdassaan ja sain ihailla\nEvangeline Smithiä, joka oli kotoisin Upper Mayfair Streetiltä, mutta\njoka tällähaavaa oli maailman rauhan ratkaisija.\n\nSaavuin Rioon kesäkuun viimeisenä ja olin _Scoutinalla_ heinäkuun\nkolmantena päivänä. Laivan päällikkönä oli Hackitt, mutta tämä Hackitt\noli toisenlainen kuin se murheellinen ja raskasmielinen mies, jonka\nolin nähnyt Loandan edustalla tuona muistettavana päivänä.\n\n_Scoutina_ oli varustettu loistavammin kuin milloinkaan ennen koko\nmonivaiheisen olemassaolonsa aikana. Jonkun verran ylpeillen kertoi\nHackitt minulle, että Tatham oli täydelleen suorittanut velkansa Kongon\nhallitukselle sekä maksanut kaikki laskunsa Loandan kauppiaille ja että\nlaiva oli perin pohjin korjattu ja siihen sovitettu uudet koneet.\n\nTähän asti oli _Scoutinassa_ tekemiäni matkoja aina suosinut erikoisen\nkaunis ilma, mutta tällä kertaa jouduimme pahalle kohdalle; kokonaisen\nviikon kiikuimme yhtä mittaa ankarassa aallokossa ja muutteeksi\nsaimme tiukkaa tuulta. Emme olleet juuri pahoillamme päästessämme\nTatham-saarta ympäröiviin tyyniin vesiin ja yhä iloisemmiksi kävimme,\nkun Tatham-saaren tasainen harja kohosi näköpiirin yläpuolelle.\n\nYhä lähemmäksi saarta tulimme, kunnes saatoin erottaa Tathamin\nhinauslaitteiden vipuvarret, jotka törröttivät kuin kaksi ohutta\npuikkoa vaarallisen likellä kallion reunaa.\n\nHackitt nosti merkkilipun -- se ei ollut menneiden päivien vanhoja\nriekaleita, vaan uudenuutukainen lippu -- ja kohta senjälkeen näkyi\nvalkoinen savuntuprahdus kukkulalla ja kuului kajahtava pamahdus.\n\nEnsimmäisen ja viimeisen kerran eläissäni otettiin minut vastaan\nseitsemällä tervehdyslaukauksella!\n\nTatham vähensi piparikakun imelyyttä selittämällä, että\n\"tykinlaukaukset\" olivat vain dynamiittipanoksia, sillä hänen\nampumatarpeitaan säästettiin visusti.\n\nHän oli entinen Tatham, ei hitustakaan vanhentunut, vain hieman\nsiistimmin puettu kuin se mies, jonka olin menneinä aikoina tuntenut,\nja hänen poskillaan oli merkkejä säännöllisestä parranajosta.\n\n\"Tulkaa katsomaan Evangeline Smithiä!\" hän kehoitti. \"Hän on\nkokoustalossa.\"\n\nKokoustalo oli kivinen rakennus puolitiessä Roosevelt-selänteelle, ja\nsinne, tasalakiselle kukkulalle, oli Tatham myöskin perustanut\nkaupunkinsa.\n\n\"Meillä on tietysti myöskin lääkäri\", kehaisi Tatham sivuuttaessamme\nvalkean huvimajan, joka oli kokonaan varjoisten köynnöskasvien peitossa\nja jonka otsikossa oli isoin kirjaimin \"Sairaala.\"\n\n\"Löysin hänet poikieni joukosta ja lähetin hänet Englantiin laittamaan\nvaltakirjansa kuntoon. Juuri tällä hetkellä meillä ei ole ainoatakaan\nsairasta\", lisäsi hän valittaen, \"mutta kenties -- halloo, tuollahan\nEvangeline onkin!\"\n\nHän tuli kädet ojossa meitä vastaan.\n\nHän näytti viehättävämmältä kuin koskaan ennen leveälierisine\nhellehattuineen ja kävelypukuineen, joka teki hänet puuhaisan\nnäköiseksi.\n\nSe oli nautintorikas päivä. Kävin katsomassa meijerilaitosta,\nkarjatarhaa ja Fallier-alppien rinteillä paimennettavia lampaita.\nTarkastelin kirkon perustuksia ja seisoin kunnioittavan hurmaannuksen\nvallassa nähdessäni ison dynamokoneen voima-asemalla. Pistäydyin\nrouhimossa, jonka melu huumasi korvia. Laskeuduin kaivausaukkoon numero\nyksi ja vilkaisin käytäviin. (\"Sata miljoonaa tonnia kultamalmia\nnäkyvissä\", selitti Tatham.) Osoitin kunnioitustani Partiotaistelijan,\nPortland-palkinnon ihmeellisimmän voittajan, tallin edustalla ja\nihailin asianmukaisesti sen pilttuun kohdalle kiinnitettyä taottua\nkultalevyä, johon oli kaiverrettu luettelo sen voitoista -- myöskin\nWindsorin tasoituskilpailu oli mainittu.\n\nKiipesin kukkulalle ja näin valonheittäjäkoneiston; se päivä oli\ntosiaan elämäni riemuisimpia ja rasittavimpia. Tatham aikoi vielä viedä\nminut katsomaan linnoituksia, mutta minä panin vastaan.\n\nSiinä kannatti minua Evangeline.\n\n\"Ethän ole kutsunut herra Callusia äitiä katsomaan\", hän huomautti\nmoittivasti.\n\nOlin unohtanut rouva Smithin olemassaolon. Kun häntä lainkaan ajattelin\n-- ja keinuvassa laivassa ajattelee ihminen kaikkia ja kaikkea --\nmuistin vain, että hän oli vävynsä varojen turvissa siirtynyt\nlähemmäksi kadun Mayfairin puolista päätä.\n\n\"Äitiänne?\" sanoin kummastuneena.\n\n\"Leski-valtiatarta\", oikaisi Tatham vakavasti.\n\nLuulin, että hän laski leikkiä, sillä Evangeline Smithin huulet\nvärähtivät, vaikka tuskin huomattavasti. Panin merkille hänen\nkasvojensa pienimmätkin tunnevivahdukset, sillä voin tuskin\nhetkeksikään siirtää katsettani hänestä. Hän oli kehittynyt\ntavattomasti. Hän oli aina ollut loistava kaunotar, mutta nyt hänessä\noli se jumalaisuuden tuntu, jonka vain rakkaus voi antaa naiselle.\n\nTässä ainakin, ajattelin, oli kaksi ehdottomasti ja täydellisesti\nonnellista ihmistä. Jumalan kiitos, minun ei ole myöhemminkään\ntarvinnut tarkistaa tätä arvosteluani, sillä Tatham ja Evangeline Smith\nolivat ihannepari.\n\nMutta Tatham oli peräti tosissaan puhuessaan leskivaltiattaresta. Hänen\nmielestään oli rouva Smithillä kunnia-asema, jonka hohteesta hänkin\npääsi osalliseksi.\n\nEvangelinen äidistä oli, kuten sittemmin havaitsin, tullut saaren\nleskikuningatar. Hän oli ottanut tämän arvonimen vastaan samassa\nhengessä kuin se oli hänelle tarjottukin.\n\nVähän matkan päähän kukkulan rinteelle, Tathamin kodin ja pienen\nkaupungin välille, oli hänelle rakennettu \"palatsi\", ja siellä hän\nasusti tyytyväisenä ja herttaisena. Menin Tathamin ja Evangeline\nSmithin seurassa hänen luokseen vierailulle, ja hän otti minut perin\nystävällisesti vastaan.\n\nEnt. rouva Smithin kohtaaminen tällä tavoin saattoi minut\nepävakaiseksi. Hän \"meititteli\" minua, kunnes pääni meni sekaisin. Hän\noli lopullisesti kotiutunut tähän elämäänsä eikä olisi luullakseni\nsuostunut vaihtamaan sitä mihinkään muuhun.\n\n\"Äiti ihan rakastaa tätä\", virkkoi Evangeline Smith nauraen, kun\nkiipesimme kukkulanrinnettä myöten Tathamin asunnolle; \"ja tuntuu niin\nhyvältä, kun on joku sellainen kuin hän katseltavana; se herättää niin\nvarman, niin arvokkaan tunnelman.\"\n\n\"Hän määrää saarellamme lait ja vakiintuneet tavat\", selitti Tatham\nvakavasti. \"Hän on vaikuttava tekijä.\"\n\nOli niin paljon sanottavaa ja tehtävää, niin paljon kerrottavaa ja\nkuultavaa, että päivä kallistui iltaan niin nopeasti, että melkein\nolisi voinut nähdä auringon vauhdin taivaalla. Panin merkille, että\nTatham oli oppinut seurustelutapoja, sillä hän käänsi aina\nitsepintaisesti puheen minuun. Mutta minulla ei kuitenkaan ollut paljoa\npuhumista. Kerroin hänelle Madridin pommiräjähdyksen sisäiset syyt ja\nselitin, miksi suuriruhtinas Bossarow oli niin kiireellisesti poistunut\nVenäjältä. Annoin hänelle kilpa-ajoista kaikki uutiset, jotka olin\nhaalinut kokoon Englannissa viettämälläni lyhyellä ajalla, ja ammensin\nvarastoni kuiviin.\n\nNyt minulla oli aikaa tarkkailla Evangeline Smithiä ja hämmästyin kelpo\nlailla, kun huomasin, että hän kumosi hänestä sommittelemani teorian.\nOlin odottanut tapaavani hänet Tatham and Co:n liikkeen toimeenpanevana\njohtajana. Olin pitänyt varmana, että hänessä kehittyisi hallitseva\nhenki, jonka olin epäillyt hänessä piilevän odottamassa vain\ntilaisuutta päästäkseen puhkeamaan.\n\nMutta siinä tuli mieluinen pettymys. Olin odottanut hänen esiintyvän\nylimielisenä saaren asioista puhuttaessa, ikäänkuin tahtoisi kaikkeen\nhuomauttaa: \"Niin kyllä, mutta teidän täällä olonne jälkeen on\ntapahtunut paljon muutoksia.\" Mutta hän päinvastoin sijoittikin minut\nsamalle tasolle miehensä kanssa, kohdellen minua henkilönä, joka tunsi\nkaikki saaren salaisuudet.\n\nEräs seikka, jonka Tatham kertoi, oli minusta erikoisen\nmielenkiintoinen. Hänellä oli muka pari kaksivuotista sälköä, jotka\n\"osasivat liikkua\", ja kun kaikki oli saatu kuntoon, aikoi hän ottaa\nloman ja lähteä Englantiin, ottaen juoksijansa mukaansa. Hän oli\nilmoittanut toisen niistä vuoden 1908 Derbyä varten. Hän näytti minulle\nPlantin valokuvaa nimittäen tätä, kuvaavasti liioitellen, \"aikakautemme\nsuurimmaksi hevosmieheksi.\"\n\nOli jo lähes puoliyö, kun pääsimme käsiksi kohtauksemme vakavaan\npuoleen. Silloin hän kertoi minulle Foxin käynnistä ja näytti saamaansa\nkirjelmää.\n\nPuhuessaan hallituksen toimenpiteistä, Tatham, joka harvoin sadatteli,\nvannoi, että hänet saa periä hitto, ennenkuin hän suostuu luovuttamaan\ntyönsä, yritteliäisyytensä, kaukonäköisyytensä ja yleisen kyvykkyytensä\nhedelmiä millekään hallitukselle tai hallituksen suosikeille. Hän oli\nmuka valmis maksamaan melkoisen rahamäärän vuosittain valtakunnan\nrahastoon, ja hän selitti olevansa taipuvainen lahjoittamaan\nBritannialle sotalaivan (kuitenkin sillä ehdolla, hän lisäsi, että sen\nnimeksi pantaisiin Evangeline Tatham), mutta hän ei sallisi\nminkäänlaista sekaantumista oikeuksiinsa. Hän oli valmis selvittämään\nasiansa oikeudessa ja esittämään sen ylähuoneelle, ajaen itse omaa\nasiaansa (mikä seikka melkein olisi riittänyt tasoittamaan kaikki\nmoiseen mahdollisuuteen liittyvät pahat puolet), mutta hän ei aikonut\nnöyrästi alistua siihen, että saaren johto riistettäisiin häneltä ja\nsiirrettäisiin vastuuttomille virkamiehille, jotka antaisivat Euroopan\nja siirtomaiden hylkyainesten tulvata \"tähän meidän kauniiseen\nmaahamme.\"\n\nTällöin ei Tathamilla vielä ollut aavistustakaan suurvaltojen\ntoimenpiteistä, mikä herätti yleistä huomiota minun lähtiessäni\nAmerikasta, ja minä saatoin luoda hänen tulevaisuudentoiveisiinsa uutta\nvaloa, joka ei ollut liian ruusuhohteinen.\n\n\"Mitä!\" äkäili Tatham, astellen pitkin arkihuoneensa lattiaa. \"Mitä!\nSaksa, Portugali, Itävalta -- kuuleppa sitä! -- Kuinka voi Englanti\nsietää sellaista? -- Missä ovat sen laivat, sen entinen ylpeys, sen\narkuus kaikkea sekaantumista kohtaan?\"\n\nTähän suuntaan hän kiivaili, kunnes siunattu Evangeline käänsi\nkeskustelun jotakuinkin järkevään uomaan. Tässä esiintyi uusi\nEvangeline -- hän oli kehittynyt siitä Evangelinesta, joka Smithin\nperheen aamiaispöydässä saattoi pohtia niin maailmaamullistavia ja\njärjestelmääjärkyttäviä seikkoja kuin on tilin ylittäminen.\n\n\"Rakas\", hän keskeytti Tathamin hellästi, \"olemmehan moittineet\nhallitusta siitä, että se on sekaantunut meidän asioihimme; olisi\nepäjohdonmukaista nyt syyttää siitä, ettei se ole sekaantunut sen\nenempää kuin se on tehnyt. Kuulkaamme toki ensiksi, mitä on tehty ja\nmitä suurvallat aikovat tehdä.\"\n\nAnnoin senvuoksi heille kaikki tiedot, mitä minulla oli, lisäten\ntäydennykseksi Journal do Brazilissa julkaistun sähkösanoman, joka\nsaattoi tietoni viime päivien tasalle. Evangeline Smith vaipui syviin\nmietteihin.\n\n\"On ilmeistä\", hän päätteli, \"ettei Englannin hallitus odota tämän\nkomitean saavuttavan minkäänlaista ratkaisua, ja se on suostunut tähän\noutoon järjestelyyn vain tuottaakseen sotaiselle mielialalle\nluonnollisen kuoleman. Komiteaan nähden ei meillä niin ollen ole mitään\npelkäämistä.\n\n\"Siitä tulee kuolleena syntynyt, kuten kaikki eurooppalaiset\nkonferenssit ovat -- ainoa seikka, mitä meidän on pelättävä, on se,\nettä suurvallat yksimielisesti tunnustavat Englannin yliherruuden, ja\nminusta tuntuu, että jutussa on sellainen tekijä, jota ne eivät ole\nottaneet huomioon -- joka todennäköisesti muuttaa koko tilanteen.\n\n\"Herra de Costa on vaarallisempi kuin olemme luulleetkaan\", lisäsi hän\nmiettivästi.\n\nSeuraavana aamuna kutsui Tatham miehensä koolle, ja minusta oli\nmielenkiintoista nähdä, kuinka he olivat hajautuneet eri asemiinsa --\nolin vähällä sanoa halpoihin asemiinsa -- menettämättä vähimmässäkään\nmäärin neuvotteluoikeuttaan tai osallisuuttaan Tathamin yritykseen.\n\nLammaspaimenet ja karjanhoitajat olivat samassa asemassa kuin kaivosten\njohtajat ja tohtori; tallimies, jonka tehtävänä oli hevosten\nhoitaminen, lausui ajatuksensa yhtä vapaasti kuin Evangeline Smith,\nmalmisuonten etsijä, sähköteknikko, varastonhoitaja tai muonamestari --\nhe olivat \"Tathamin miehiä.\" Heidät oli sijoitettu niille paikoille,\njoille he erikoistietojensa nojalla parhaiten soveltuivat, mutta he\nolivat suuressa yrityksessä samanlaisia osakkaita kuin Tathamkin.\n\nTatham mainitsi saattaneensa voimaan yhteiskunnallisen tasa-arvon\nperiaatteen \"äärimmäisten saavutusten pohjalla\". Oivalsin hänen\npääpiirteittäin tarkoittavan sillä sitä, että jokaisen miehen oli\ntehtävä työtä, mihin hän oli soveltuvin, parhaan kykynsä mukaan.\n\nHänestä, selitti hän, ei merkinnyt mitään se seikka, että \"tieto\"\neräissä tapauksissa edellytti korkeata tieteellistä sivistystä,\ntoisissa taas luudan käyttelemisen kätevyyttä. Niin kauan kun lakaisija\nkykeni käsittelemään työkaluaan kelvollisemmin kuin kemisti ja niin\nkauan kun kemisti osasi käyttää koeputkiaan edukkaammin kuin lakaisija\nolisi kyennyt, oli Tatham tyytyväinen.\n\nTatham piti heille hänen pitämäkseen lyhyen puheen. Hän selosti\ntilannetta selvästi, ja joskin hän viipyi pitkänlaisesti\n\"rappeutuneiden kansojen tunnottomassa ryöstönhimossa\", oli se\nasianhaaroihin katsoen anteeksiannettavaa.\n\nKokous päättyi siihen, että hyväksyttiin luottamuslause Tathamille ja\nEvangeline Smithille.\n\nMinun ei tarvinne sanoa, että tämä merkillinen nainen oli saapuvilla\nkoko keskustelun ajan.\n\nNäiden tapahtumien ja laivaston saapumisen välillä jatkui työ\ntavalliseen tapaansa, ja minulla oli tilaisuus tutkia saarta. Tatham\nvei minut katsomaan varustuksia. \"Olen järjestänyt kaksitykkisen\npatterin Evangeline-ylänteelle\", hän sanoi, selittäen sitten, että\nWilhelmsberg oli muutettu tämännimiseksi. \"Nelituumaisella tykillä voin\nvalvoa Alphonso-lahtea ja Nicholas-huipulla on kaksitykkinen patteri.\"\nLisäksi hankitut tykit hän oli ostanut erään eteläamerikkalaisen\ntasavallan sotaministeriltä.\n\nElokuun 17 päivän iltapuolella ilmoitti Kap Sydneylle sijoitettu\ntähystäjä puhelimitse, että näkyvissä oli laivasto.\n\nNousimme heti kukkulalle katsomaan sotalaivojen saapumista. Ne\nkohosivat näköpiiriin kaksinkertaisena viivana, Gloire ja Condé\netunenässä, paksun, mustan savupilven verhoamina. Tähystyspaikallemme\nkuului merkkitorvien ääniä, ja näimme nopsajalkaisten miesten juoksevan\nasemapaikoilleen.\n\nNähtävästi ei tulokkailla ollut aikomustakaan astua maihin, sillä he\neivät merkeillä eivätkä muullakaan tavoin osoittaneet halua tutustua\nmeihin. Tatham oli odottanut heidän tulevan viralliselle käynnille ja\nkäskenyt erikoisesti sitä varten panna \"hissihäkkiin\" matot ja\npukeutunut muodikkaimpaan pukuunsa heidän tarkastuksensa varalta.\n\nOn vaikea arvostella, kuinka paljon tämä pieni laivaston osoittama\nepäkohteliaisuus maksoi Euroopalle tai mitä olisi saattanut olla\nseurauksena, jos valtioiden edustajat olisivat olleet tilanteen tasalla\nja kohdelleet Tathamia ystävällisesti. Sensijaan ei laivoista näytetty\nminkäänlaista merkkiä, paitsi että ne sinä ja seuraavana yönä\nsuuntasivat valonheittäjänsä saarta kohti -- mitä tekoa Tatham piti\nsuurena loukkauksena.\n\nKaukoputkillamme saatoimme nähdä komitean työssään. Se istui Essexin\nperäkannella, telttakatoksen varjossa. Siellä oli pöytä, jonka ääressä\nistui viisi miestä, ja toisia pöytiä, joilla oli korkeina kasoina\nasiakirjoja, karttoja ja kirjoja.\n\nSiellä oli vielä puolitusinaa sellaisia pikku miehiä, jotka\nkumartelivat yhtä mittaa.\n\nSiellä oli upseereja, vahtisotilaita ja sihteerejä ja kokonainen\nlaivasto höyrypursia kuljettamassa tärkeännäköisiä herroja, joilla oli\nsalkku kainalossa.\n\nKomitea istui kuusi päivää, ennenkuin Tathamia lähetettiin noutamaan. Ja\nsilloinkin teki komitea itsensä syypääksi rikolliseen tahdittomuuteen,\nsillä kuriirin mukana saapuivat ne kaksi ihmistä, joita Tatham halveksi\nja vihasi enemmän kuin ketään muuta koko mailmassa.\n\nSeisoimme kallion harjalla pienen, soman hissin vierellä, odottaen\nhäkin saapumista. Saapuvilla oli vain Tatham, Evangeline ja minä sekä\nne kaksi miestä, joiden hoidossa hinauslaitteet olivat. Häkki pysähtyi\npienen lavan kohdalle, ja siitä astui kolme henkilöä.\n\nEnsimmäisenä tuli näkyviin portugalilainen upseeri. Hän silmäili\nympärilleen hävyttömän ja arvostelevan näköisenä, alkaen vaistomaisesti\nkiertää viiksiään, kun hänen katseensa osui Evangeline Smithiin.\n\nMutta upseeriin me tuskin vilkaisimmekaan. Hänen jälessään tulleet\nkaksi miestä olivat äärettömän paljon mielenkiintoisempia. Ensimmäinen\noli de Costa vanhempi, moitteettoman valkeassa puvussa.\n\nViimeisenä tuli hänen poikansa, hieman arkaillen. Hän ei ollut se\nloistava, itsetietoinen nuorukainen, jonka olimme tunteneet\nEnglannissa, vaan riutunut mies, joka näytti äkkiä vanhentuneen.\n\nMinä uskon, että hän rakasti Evangeline Smithiä; uskon, että hän oli\nmelkein kylliksi suurisieluinen ollakseen valmis mitä jaloimpiin\nuhrauksiin Evangelinen tähden. Mutta isän tahto hallitsi häntä.\n\nHän astui häkistä vastahakoisesti, ikäänkuin hän olisi paljoa\nmieluummin ollut missä muualla tahansa, ja tuijotti koko ajan maahan,\nnostamatta kertaakaan katsettaan menettämäänsä naiseen.\n\nRinnassani sykähti säälin tunne häntä kohtaan.\n\nEntä Evangeline? Epäilemättä valtasi hänet vielä haikeampi sääli, sillä\nhän oli nainen, ja naisen tunteisiin tällaiset seikat vaikuttavat.\n\n\"Tässä on Tatham\", lausui de Costa.\n\nHän virnisti pahanilkisesti kookkaalle ystävälleni.\n\n\"Oletteko syytteenalainen mies?\" kysyi upseeri.\n\nHän puhui englannin kieltä perin kehnosti, mistä syystä Tatham\notaksuttavasti antoi hänelle anteeksi loukkaavasti valitut sanat.\n\n\"Luulenpa, kapteeni Tatham, että voimme kirjoittaa sanan 'Loppu'\nmielenkiintoiseen elämäkertaanne\", ilkkui vanhus myrkyllisesti.\n\nHänen vihansa voitti hänen varovaisuutensa tällä voitonriemuisella\nhetkellä. \"Puolirotuinen, niinhän te muistaakseni nimititte minua.\"\n\nHän heilautti kättään ankkurissa oleviin laivoihin päin.\n\n\"Tuolla on riittävästi rotuväkeä tuhoamaan teidät, ystäväni. Saatte\nnähdä kauniit rakennuksenne minun hallussani. Minun saareni!\" riemuitsi\nhän haltioissaan. \"Tahtoisitteko nähdä konsession? Voin näyttää sen\nteille.\"\n\nHän kopeloi taskujaan, mutta minä olen varma, ettei sitä ollut siellä.\nHänen sanansa saivat hänen vuosikausia tukahdutettuna olleen raivonsa\npursuamaan hillittömänä tulvana.\n\n\"Te amerikkalainen varas!\" sähisi hän ja pudisti hyvin rohkeasti\nnyrkkiään Tathamin nenän edessä. \"Minä häädätän teidät tältä saarelta\nkimpsuinenne kampsuinenne! Toimitan teidät vankilaan, kuuletteko?\nTeidät ja vaimonne myös!\"\n\nPortugalilainen upseeri ojensi kättään, sanoen nopeasti jotakin omalla\nkielellään, jota minä en ymmärrä.\n\n\"Te tulette heti toimikunnan puheille\", jatkoi upseeri Tathamille.\n\"Mitä tulee ystävääni, niin te ette saa loukkautua hänen sanoistaan,\nsillä olettehan tehnyt hänelle suuren vääryyden.\"\n\n\"Minä tulen\", vastasi Tatham hampaittensa välitse, \"ja toimikuntanne\nvielä toivoo, ettei se olisi lähettänyt minua kutsumaan.\"\n\nMutta samassa tapahtui yllättävä keskeytys. Evangeline Smith astui\nhitaasti eteenpäin. \"Minä lähden\", hän sanoi; \"mieheni ei tarvitse\nmennä sinne.\"\n\nUpseeri kohautti olkapäitään.\n\n\"Toimikunta haluaa tietoja\", hän virkkoi huolettomasti, \"ja vähä sillä\non väliä, hyvä ystävännekö tulee vai tekö itse lähdette.\"\n\nMutta Tatham kauhistui. Luullakseni oli hänet vallannut sellainen\nkuvitelma, että toimikunnalla on pahoja aikeita Evangelineen nähden,\nettä koko juttu oli vain vehkeilyä, jonka kautta Evangeline saataisiin\nvihollisten käsiin.\n\n\"Minä en sitä salli!\" hän pamautti. \"Minä en luota noihin ihmisiin!\"\n\n\"Minuun voitte luottaa\", kuului nyreä ääni. Ensimmäisen kerran koko\nkeskustelun aikana nosti nuori de Costa katseensa maasta ja puhui.\nTatham silmäili häntä kauan ja vakavasti. \"Kyllä, minä luotan teihin\",\nhän sanoi tyynesti.\n\nNuori de Costa punehtui. Se näytti tekevän hänestä miehen -- tuo\nTathamin sana.\n\nSovittiin -- nuoren de Costan ehdotuksesta -- että minä seuraisin\nEvangeline Smithiä.\n\nEnnenkuin lähdimme saarelta, veti Tatham minut syrjään ja puheli\nkaikenlaisista hurjista ja mahdottomista otaksumista, sujauttaen\nlopuksi taskuuni revolverin ja käskien minun ampua jokaisen miehen,\njoka kävisi käsiksi Evangelineen.\n\nHuomautin hänelle, että me joutuisimme brittiläiselle laivalle ja että\nkaikki pelko oli aivan järjetöntä. Meninpä vielä niinkin pitkälle --\nsuokoon taivas sen minulle anteeksi -- että puhuin sentimentaalisesti\nlipun suomasta pyhitetystä suojeluksesta, ja tämä viimeinen perusteluni\nrauhoitti hänet.\n\nEn helposti unohda sitä peittämätöntä ällistystä, joka kuvastui\ntoimikunnan vakavien jäsenten kasvoista, kun upseeri opasti Evangelinen\nkokoukseen.\n\nSitten kehkeytyi seuraava kuulustelu;\n\nPuheenjohtaja: \"Puhutteko ranskaa, madam?\"\n\nEvangeline Smith: \"Kyllä, monsieur.\"\n\nPuheenjohtaja: \"Puhutteko ja ymmärrättekö sitä kylliksi hyvin\nvoidaksenne vastata kysymyksiini?\"\n\nEvangeline Smith: \"Kyllä, monsieur.\"\n\nPuheenjohtaja: \"Haluamme tiedustaa teiltä, kuinka kauan olette asuneet\ntällä saarella.\"\n\nEvangeline: \"Kolme vuotta.\"\n\nPuheenjohtaja: \"Oletteko millään tavoin tämän uudisasutuksen päämiehen\nsukulainen?\"\n\nEvangeline: \"Olen hänen vaimonsa.\"\n\nPuheenjohtaja: \"Minä te tai teidän miehenne pidätte tätä saarta --\ntarkoitan, minkä valtion alusmaana?\"\n\nEvangeline: \"Englannin.\"\n\nPuheenjohtaja: \"Vaikuttiko tämä usko millään tavoin, joko suoranaisesti\ntai välillisesti, tänne siirtymiseenne?\"\n\nEvangeline: \"Ei, muistaakseni emme vähääkään ajatelleet, mille\nvaltiolle saari kuuluu.\"\n\nPuheenjohtaja: \"Saitteko Englannin ulkoministeriöltä virallisen\nsuostumuksen tai ilmoititteko mainitulle ministeriölle aikeistanne?\"\n\nEvangeline: \"Emme.\"\n\nPuheenjohtaja: \"Jos kävisi tarpeelliseksi -- puhumme tästä vain\nolettamuksena -- vain kuvitellen, että sattuisi tilanne, jolloin olisi\nmäärättävä teille korvaus, jos esimerkiksi teidät häädettäisiin, niin\nmihin valtioon vetoaisitte?\"\n\nEvangeline: \"Isoon-Britanniaan luonnollisesti.\"\n\nPuheenjohtaja: \"Saadaksenne maksun?\"\n\nEvangeline: \"Ei välttämättömästi, mutta tukea vaatimuksillemme.\"\n\nPuheenjohtaja: \"Siksikö, että pidätte saarta englantilaisena?\"\n\nEvangeline: \"Ei, vaan siksi, että pidän itseäni Englannin alamaisena.\"\n\nMieleeni johtui väkisinkin, että monet Evangelinelle tehdyistä\nkysymyksistä olivat äärimmäisen turhanpäiväisiä, mutta silloin en vielä\ntiennyt mitään konferenssissa lausutusta viittauksesta, että Tatham\nmuka oli Englannin hallituksen salainen asiamies ja että hänen\nvaltauksensa oli osana ovelassa suunnitelmassa, jonka tarkoituksena oli\nturvata Englannin omistusoikeus saareen. Samanlaatuisia kysymyksiä\ntehtiin hyvin paljon, mutta vihdoin Evangelinelle sanottiin, että hän\nsai poistua.\n\nMutta hän ei lähtenyt. Hän tiedusti, sallittaisiinko hänen puhua\nkonferenssille, ja kun hänelle myönnettiin lupa, niin hän alkoi. Hänen\npuheensa oli monessa suhteessa huomiota ansaitseva. Hänen\nranskankielensä oli virheetöntä, hänen esitystapansa ja tyylinsä\nviimeisteltyä; hän ei ainoatakaan kertaa jäänyt empimään löytääkseen\noikean sanan tai sanakuvan.\n\nHän aloitti selostamalla yksityiskohtaisesti niitä olosuhteita, joiden\nvallitessa kapteeni Tatham oli vallannut saaren. Hän kuvasi sitä\nihanteellisuutta, joka oli innostanut häntä tässä yrityksessä, ja\nviittasi, vaikka hieman epäviisaasti, tulevaisuuden mahdollisuuksiin.\n\n\"Valtauksemme kansainväliseen puoleen nähden\", hän jatkoi, \"emme ole\nsuuresti vaivanneet päätämme. Puhtaasti akateemiset väittelyt\nsiveellisestä oikeudesta ovat vähämerkityksisiä meidän tosiasiallisiin\nsaavutuksiimme verrattuina.\"\n\nVielä hän käsitteli niitä oloja, joissa eri siirtomaat olivat joutuneet\nEuroopan suurvaltojen haltuun; jotkut valloituksen, toiset oston\nkautta, toiset taas yksinkertaisesti siten, että ne oli löydetty ja\nasutettu.\n\nOli eräitä määrättyjä ohjeita, eräitä ennakkotapauksia, joihin\nsuurvallat voisivat nojata käsitellessään Tatham-saaren asiaa.\n\n\"Mutta\" -- hän piti pienen pysähdyksen lausuttuaan sanan mais -- \"tässä\ntapauksessa on kysymyksessä maa, joka kaikissa suhteissa on\nerikoislaatuinen. Sillä on luonnolliset turvalaitteet, jotka ovat\nvalloittamattomat, sen luonnonrikkaudet ovat arvaamattomat. Se ei\nainoastaan tuota ruokavaroja väestönsä tarpeiksi, vaan se antaa myöskin\nvälineen, jolla sen väestö voi hankkia kaikki mitä siltä puuttuu, se\nantaa -- kultaa. Ei mikään muu maa ole saanut luonnolta niin suotuisia\nolemassaolon ehtoja kuin Tatham-saari. Muistaen tämän, tuon esiin\nyhteiskuntamme ajatuksen lausuessani, että minkä päätöksen toimikunta\ntehneekään, on ja täytyy olla olennaista, että hyväksytty ratkaisu on\nsopusoinnussa Tatham-saaren väestön mielipiteiden kanssa.\"\n\nKun hän lopetti puheensa, ei kukaan virkkanut mitään; kaikki olivat\nmykistyneet.\n\nEvangeline Smith oli tosiaan pudottanut pommin tämän seurueen keskelle.\n\nKomitean englantilainen jäsen sir Wilfrid Fexley sai ensimmäisenä\npuheenlahjansa takaisin.\n\n\"Hyvä rouva\", hän sanoi englanninkielellä, \"te ette kykene vastustamaan\nkoko Eurooppaa.\"\n\nEvangeline Smith nosti kulmakarvojaan.\n\n\"Mitä on Eurooppa? Maakappale noin seitsemäntuhannen meripenikulman\npäässä. Euroopan tuomio ei liikuta meitä, Tatham-saaren muurit eivät\nsorru, jos Eurooppa puhaltaa torveaan.\"\n\n\"Tuo on liian naurettavaa\", murahti sir Wilfrid äreästi. \"On\nsellaisiakin laitoksia kuin laivastoja --\"\n\n\"Ei koskaan ole rakennettu sellaista laivaa, joka voisi\nmenestyksellisesti pommittaa Tatham-saarta\", vastasi Evangeline\nrauhallisesti. \"Teillä ei ole sellaista tykkiä, ei ikinä ole ollut\nsellaista tykkiä, jonka ammukset osuisivat meihin.\"\n\nNuori de Costa odotti portailla saattaakseen meidät pois. Hän ei\naikonut palata saarelle; vene oli saapunut noutamaan häntä\nportugalilaiselle sotalaivalle. Hän ojensi ujosti kätensä Evangeline\nSmithille epävarmana siitä, ottaisiko tämä sen vastaan. Mutta\nEvangeline tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi.\n\n\"Hyvästi, herra de Costa\", hän sanoi vienosti. \"Minusta tuntuu, ettette\nhuolehdi itsestänne niin paljon kuin teidän pitäisi.\"\n\nDe Costa pudisti päätään. \"Minulla on kaikki hyvin\", hän vastasi\nkäheästi.\n\nHän laski irti Evangelinen käden, pyörähti äkkiä ympäri ja meni isänsä\nluokse, joka seisoi taampana laivan upseerien ja toimikunnan sihteerien\nseurassa.\n\nPalatessamme saarelle pienessä moottoripurressa, jonka Tatham oli\nostanut Englannista, lausui Evangeline arvelevansa, että hän oli\nantanut toimikunnalle ajattelemisen aihetta.\n\nTatham laskeutui hissihäkissä häntä vastaan, ja silloin näin Tathamissa\nensi kerran mielenliikutuksen merkkejä. Hän sulki Evangelinen syliinsä\n(minä olin siitä enemmän hämilläni kuin liikutettu) ja ylisti häntä\nmaailman parhaaksi naiseksi. Sinä iltana pidettiin toinen\nneuvottelukokous. Sitä kesti täsmälleen viisi minuuttia -- sen ajan\npäättyessä se oli asianmukaisesti perustettu parlamentti --\nTatham-saaren tasavallan ensimmäinen eduskunnan istunto.\n\nEn muista nähneeni Tathamia milloinkaan aivan niin totisena kuin sinä\nhistoriallisena iltana, kun hän heitti sotakintaan maailmalle ja\njulisti itsensä ja saarensa riippumattomaksi.\n\nEi kuulunut ainoatakaan vastustavaa ääntä, kun hän esitti uuden\ntasavallan yksinkertaiset perustuslait, jotka oli kirjoitettu\nviivoitetulle paperiarkille ja joiden kirjoittajaksi voi käsialasta\npäättäen erehdystä pelkäämättä väittää Evangelinea. Ei yksikään ääni\nkeskeyttänyt häntä, kun hän alkoi hillitysti, äänen vavahdellessa\nvoimakkaista tunteista, lukea:\n\n    \"Täten säädetään --\",\n\nja lopetti:\n\n        \"Tatham-saaren tasavallan presidentin käskystä:\n                     Evangeline Smith-Tatham,\n                             sihteeri.\"\n\nKoko se yö käytettiin suurvaltojen edustajille lähetettävien\njäljennösten valmistamiseen. Evangeline, joka istui kirjoituskoneen\nääressä -- konekirjoitustaito oli hänen viimeinen saavutuksensa -- oli\nväsymätön. Hänen vikkelät sormensa hyppivät näppäimistöllä, hänen heleä\nnaurunsa kajahteli koko yön. Tatham valmisti meille teetä. Minäkään en\nollut joutilaana, sillä Tathamin pyynnöstä sepitin kansallishymniä!\nNiin oudolta kuin se kuulostaneekin, se oli minun tehtäväni, ja\nmelkeinpä imartelen itseäni, että hymnissä, joka alkoi:\n\n    \"Me meren väki nousemme\n    niin kohtaloa vastaan\", --\n\noli joitakuita todella hienoja säkeitä.\n\nSeuraavana aamuna valtuutettiin Hackitt viemään tiedonantoamme.\n\nHänen palattuaan saarelle ankkuroitiin _Scoutina_ Tathamin määräyksestä\nlujasti sekä keulasta että perästä ja jätettiin ilman miehistöä; häkki\nhinattiin kallion laelle ja nostovivut laskettiin alas. Olimme\nnostaneet pois sillan, joka yhdisti meidät maailmaan.\n\n\"Nyt!\" komensi Tatham.\n\nRoosevelt-selänteellä oli lipputanko, ja sitä kohti Tatham ojensi\nkättään.\n\nSamassa vedettiin tankoon lippu, joka hulmusi tuulessa.\n\nSe oli smaragdinvihreä lippu, jossa oli neljäkymmentä hopeatähteä ja\nkirsikanpunainen reunus. Se oli uuden tasavallan lippu.\n\nTunsin sen.\n\nSe oli se loimi, jonka Tatham oli ostanut Partiotaistelijalle\njuhlatilaisuuksia varten, mutta jota hän minun hartaitten esityksieni\njohdosta ei ollut käyttänyt.\n\nSiitä, mitä tämän jälkeen Essexillä tapahtui, ei minulla ole tarkkoja\ntietoja. Minulle on myöhemmin kerrottu, että Englannin edustajaa\nkiihkeästi vaadittiin hyökkäämään saaren kimppuun ja jättämään Tatham\ntoimikunnan käsiin, mutta että hän ei siihen suostunut -- mikä oli\nhäneltä perin viisaasti, sillä yhtä helppoa oli hyökkäyksellä vallata\nsaaren jyrkät seinämät kuin taivaan kansi. Englantilainen amiraali\nkieltäytyi lisäksi ryhtymästä mihinkään rankaisutoimenpiteisiin,\nhuomauttaen, ettei hän ollut saanut määräystä sekaantua saarelaisten\nasioihin.\n\nKutsuttiin koolle sotaneuvottelu, joka hajaantui yleisessä hämmingissä.\n\nSitten varmaankin menetti portugalilaisen laivan komentaja malttinsa.\nMissä määrin vastuu lankesi de Costalle, sitä emme saa koskaan tietää.\nLaiva nosti ankkurinsa, siirtyi syrjään laivastosta, ja alkoi ampua\nankkurissa olevaa _Scoutinaa_. Ensimmäinen ammus putosi veteen liian\nlähelle, toinen repi _Scoutinan_ savupiipun ja komentosillan, kolmatta\nei ehditty laukaista.\n\nSillä äkkiä tuprahti Kipling-poukaman kohdalla olevalla kalliolla\nsienimäinen savupilvi ilmaan, ja kuului kuin ukkosenjyrähdys, kun\nTathamin neljätuumainen tykki pamahti.\n\nPortugalilainen alus kellahti kallelleen ja alkoi upota perä edellä.\n\nSeisoin jyrkänteellä laivan hitaasti painuessa ja kuulin viereltäni\nhuokauksen. Kalmankalpeana seisoi siinä Evangeline, tuijottaen tuhoon\ntuomittuun alukseen.\n\n\"Poika-raukka -- poika-raukka\", hän valitti heltyneenä; ja minä\narvasin, että laivalla olisi yksi mies kuollut iloisin mielin, jos hän\nolisi tiennyt.\n\nKuulin hälytyspuhalluksen ja pillin kimeitä ääniä.\n\nBrittiläiset laivat kääntyivät poispäin, kun niiden ankkurit kohosivat,\nja valkopukuisia olentoja hyöri tykkien ympärillä. Sitten nostettiin\nEssexillä sarja lippuja.\n\n\"Lakkauttakaa ampuminen; teitä vastaan hyökättiin ilman määräystä.\"\n\nTatham vastasi: \"Olen lakkauttanut ampumisen.\"\n\nVähän myöhemmin näkyi toinen merkki.\n\n\"Suostutteko kohtaamaan valtojen edustajia?\"\n\nTatham vastasi lyhyesti: \"En.\"\n\nMiehet seisoivat tykkien ääressä valmiina koko sen päivän ja yön.\nTatham tarkasti jokea ja ilmoitti, että sitä tietä oli mahdoton päästä\nsaarelle. Varovaisuuden vuoksi hän kuitenkin sijoitti luolaan vahdin,\nantaen määräyksen räjäyttää vaaran sattuessa rikki koko tunnelin\nsilläkin uhalla, että maa joutuisi tulvan valtaan.\n\nMutta laivasto ei hyökännyt. Pidettiin uusia neuvotteluja, ja neljä\npäivää portugalilaisen laivan uppoamisen jälkeen nostivat laivat\nankkurinsa ja lähtivät merelle.\n\nKolmeen kuukauteen ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Meillä ei ollut\naavistusta siitä, mitä Euroopassa tapahtui, emmekä siitä mitään\nvälittäneetkään. Saarella jatkui työskentely. Vain rouhimoiden yötä\npäivää kestävä jymy häiritsi rauhaisan maamme hiljaisuutta. Marraskuun\nkolmantena päivänä ilmoitti tähystäjä, että näkyvissä oli sotalaiva. Se\noli valkea risteilijä, ja kaukoputkella näin, että sen mastonhuipussa\nliehui valkoinen viiri.\n\n\"Se on brittiläinen\", selitti Tatham, ja myöhemmin hän tunsi sen\nFoxiksi.\n\nTultuaan noin puolen penikulman päähän rannasta alus antoi merkin:\n\n\"Voiko kapteeni nousta maihin?\"\n\nVastasimme: \"Kyllä\", ja häkki laskettiin alas.\n\nKapteeni Mainward saapui höyrypurressaan.\n\nHän pudisti Tathamin ja minun kättäni ja oli hyvin kohtelias Evangeline\nSmithille.\n\n\"Kotimaassa on teidän tähtenne ollut hemmetinmoinen hälinä\", hän kertoi\nonniteltuaan Tathamia kaupungin kukoistavan ulkonäön johdosta, \"ja\nminulla on teille kirje ulkoministeriöltä. Tunnen sen sisällön ja\nhaluaisin keskustella siitä kanssanne. Luultavasti ette tahdo enää\npaljoa kauempaa olla tänne teljettyinä.\"\n\nTatham ei tahtonut. Tiedän, että jotkut hänen miehistään halusivat\npäästä ulkomaailmaan etsimään itselleen vaimoa jakamaan kanssaan tätä\nuutta elämää, ja Evangeline Smith toivoi erittäin hartaasti, että\nsaataisiin naisväkeä tähän yhteiskuntaan.\n\n\"Kysymys on siitä\", sanoi kapteeni Mainward, \"suostutteko te\ntasavaltaisuudestanne huolimatta tai oikeammin sen lisäksi tunnustamaan\nIson-Britannian yliherruuden.\"\n\n\"Tiedustatteko sitä tosissanne?\" kysyi Tatham.\n\n\"Kyllä\", vakuutti laivan päällikkö.\n\n\"Suostumme\", vastasi Tatham, ja hänen vaimonsa nyökkäsi.\n\n\"Se on hyvä. Suostutteko\", jatkoi upseeri, \"suorittamaan vuotuisen\nmaksun Ison-Britannian valtakunnanrahastoon?\"\n\n\"Suostumme\", vastasi Tatham.\n\nVirkkamatta sanaakaan ojensi upseeri kirjeen Tathamille.\n\n\"Odotan vastaustanne laivallani.\"\n\nHän ei ottanut vastaan pyyntöämme, että hän nauttisi puolista\nseurassamme.\n\nPuolessa tunnissa oli eduskunta saatu koolle, ja kirje esitettiin\nsille.\n\nYleispiirteissään sen sisältö oli upseerin sanojen mukainen.\n\nVastauksen alkeellinen luonnos luettiin eduskunnalle ja hyväksyttiin.\nHackitt valittiin sanansaattajaksi.\n\nNäimme pienen moottoriveneemme kaartavan puoliympyrässä laivan kupeelle\nja kapteenin ottavan hänet vastaan upseeriensa ympäröimänä. Muutamien\nminuuttien kuluttua --\n\n\"Katsokaa!\" huudahti Evangeline Smith.\n\nPieni pallo lennähti risteilijän mastonhuippuun.\n\nSekuntia myöhemmin --\n\n\"Pang!\" pamahti Foxin tykki, ja pallo särkyi.\n\nTuulessa hulmusi vihreä, valkotähtinen lippu.\n\n\"Pang!\" kajahti toinen laukaus.\n\nBrittiläinen risteilijä tervehti lippuamme, ja silloin tiesin, että\nTatham-saaren tasavalta oli virallisesti tunnustettu.\n\n\n\n"]