Merimajamme ja me

MERIMAJAMME JA ME

Kirj.

V. Soldan-Brofeldt

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

SISÄLLYS:

Johdannoksi. Meri vetää puoleensa. Rakennetaan. Mikrokosmos. Ilmanala. Keväällä toskaan. Aurinko johtaa. Ensimmäiset venheet. Vesi. Toskasta haetaan vettä. Aamukylpy. Mistä tuulee?. Pitkin rantoja. Kotiranta. Kalastus. Vuoremme. Yhdistetty huvi ja työ. Kyläläiset. "Limperit". Munia hakemassa. Kylän ensimmäinen omistaja. Ainolan postikerho. Erakkomaja. Kotivuorella. Tekomiehet. Jokapäiväiset puumme. Antelias meri. Pikku ateiieri. Kammion hiljaisuudessa. Sota. Uudet veneet. "Nu ska frun få höra". "Siinä saaressa". Segelskär. Längskär. Kadotettu saari. Suuri tupa. Emännän ensihuolet. Sota pahantekijöitä vastaan. Iso-kiva. Venhehuolia yöllä. Tervakset – aarteemme.

JOHDANNOKSI.

Perhekuntaan, joka esiintyy tässä kertomuksessa, kuuluivat Juhani Aho – kirjailija, minä – maalari, meidän kaksi poikaamme ja yksi apulainen. Meitä kohtasi pari vuosikymmentä sitten suuri onni: saimme asettua asumattomalle ja koskemattomalle saarelle ja valloittaa sen kodiksemme. Hyvinkin pian alkoi tämä villi, mutta ystävällinen saari tuntua kodilta enemmän kuin mikään muu paikka, vaikkakin vietimme siellä vain lyhyet kesät. Elämä saarella tuntui usein niin täydelliseltä, että ajatus: tässä on kaiken huippu, tähän kaiken täytyy loppua – välittömästi tuli mieleen. Mutta, ihme kyllä, seuraavana kesänä saattoi tulla vieläkin parempaa, vaikkakaan ei milloinkaan aivan samalla tavalla. Nyt, aikojen kuluttua, kun leikki lähenee loppuansa, syttyi minussa halu palauttaa muistiini koko seikkailu ja kertoa siitä muillekin.

Oikeastaan ei olekaan tärkeätä, että juuri me esiinnymme niminemme, kaikkinemme, koska itse saari on kertomuksen aiheena. Mutta nimien muuttaminen olisi tällaisessa todellisuuskuvauksessa vieroittanut minut itse asiasta, joten se jäi tekemättä.

Saaremme eristetyn aseman vuoksi emme tulleet erittäin läheiseen kosketukseen rannikolla asuvien kanssa; kylä ja kyläläiset joutuivat näköpiiriimme vähitellen, pirstaleina, joista sitten muodostui kokonaiskuva. Ja juuri nämä pirstaleet olen tässä esittänytkin.

Tekijä.

MERI VETÄÄ PUOLEENSA.

"Ahola" Tuusulassa oli neljätoista vuotta ollut kotinamme, vaikkakin me siellä, kuten ennen muuallakin, olimme vain vuokralaisia. Niin hyvä kuin se olikin, kaipasimme kesäaikaan jotakin muutakin. Olimme liian lähellä Helsinkiä ja taloudellisissa asioissa siitä riippuvaisia. Valoisan kesän pitäisi olla taiteilijan oikea työaika, mutta se kului täällä kaikenlaiseen muuhun hommaan – muodostui levottomaksi ja monimutkaiseksi.

Ilmakin tuntui kesällä usein tukahduttavalta. Ukkospilvet tarvitsivat usein viikon ja enemmänkin, ennenkuin saivat raskaan sisältönsä puretuksi ja ilma pääsi raitistumaan. Kun satoi, riitti sitä välistä moneksi viikoksi. Senjälkeen pysyi heinikko märkänä – iankaikkisesti. Liejurantainen harmaa järvi ei tarjonnut urheilijalle suuria mahdollisuuksia. Purjehtiminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Juhani Aho kokeili kalastuksella, vaikkakin yleensä luultiin, ettei Tuusulanjärvestä voitaisi kaloja saadakaan. Sen vuoksi siellä ei kukaan kalastanut muulloin kuin rysillä jäiden-lähdön aikana. Aho sai kuin saikin tämän luulon kumotuksi, mutta kesäkalat eivät olleet suurarvoisia, ne maistuivat liejulle. Olihan Tuusulassa tilaisuutta maanviljelykseenkin, mutta sittenkin haaveksimme usein väljemmille vesille.

Joskus olimme jo pistäytyneet meren rannalle lyhyemmäksi ajaksi. Olimme asuneet Porkkalassa siellä täällä, useimmiten Järvössä – eräässä viehättävässä ulkosaaressa, joka tuli meille, kuten jokaiselle siellä asuneelle, erittäin rakkaaksi.

Juhani Ahon lastu "Kehukaloja" käsitteleekin Porkkalassa vietettyjä kesiä ja "Omantunnon" aihe on Järvöstä kotoisin. Kirjan tyypitkin ovat sieltä, paitsi tytär Helga.

Ja sitten hän keksikin Huopanan ja lohen onginnan siellä. Tämä kenties on vieläkin voimakkaammin lumoavaa kuin hauen virvelöiminen.

Sattui sitten eräänä kauniina syksynä, kun muut olivat Huopanassa ja minä nuoremman poikani kanssa yksin Aholassa, että merenrantamuistot alkoivat houkutella liian voimakkaasti, ja niin lähdin kuin lähdinkin pojan ja palvelijan kanssa umpimähkään Tvärminneen, jossa noin kymmenen vuotta aikaisemmin olimme viettäneet kesän. Haimme asuntoa sieltä, mutta tuttavamme Södergårdin perhe oli muuttanut toiseen kylään, Björkskäriin, josta löysimmekin heidät.

Eräs pienkauppias Ringbom oli jäätä myöten tuonut koko "huvilansa" tälle rannalle päästäkseen siten ihailemansa Ainon, Södergårdin tyttären, läheisyyteen. Kauppapuodin päällä olevat komerot, joita sanottiin yliskamareiksi, saimme asunnoksemme. Ne olivat ihan tyhjät, mutta muistaen suuren osan Suomen kansaa vieläkin nukkuvan lattialla, ostin kaupasta palttinaa, josta kyhäsimme säkkejä. Niihin saatiin heinää, juuri korjattua. Siinä meille vuoteet, hyvät ja tuoksuvat! Mukanamme ei ollut muita varusteita kuin kolmijalkainen, ns. lappalainen kahvipannu, joka jo monta kertaa oli huomattu käytännölliseksi saarissa retkeiltäessä. Kypsyväthän perunat siinäkin, ja onhan olemassa kansoja, jotka eivät ole riippuvaisia haarukoista, lusikoista ja sensemmoisista. Niin tehtiin japanilaisten tapaan tikkuja, jotka olivat erittäin hyvät ja sopivat kaloja ja perunoita käsiteltäessä. Uusia perunoita oli jo saatavissa, ja hyviä ne olivatkin. Kaloista ei tietenkään ollut puutetta, vaikka paistinpannukin puuttui. Teimme tulen kuivalle rannalle ja paistoimme siinä kaloja ikivanhan hyvän tavan mukaan. Minusta ainakin liittyy rantahiilloksella valmistettuun ateriaan juhlallinen tunnelma, luultavasti lähtöisin Raamatun kertomuksista Galilean järven rannoilta, missä, tähtien alla ja hiilloksen vielä hehkuessa, mestari kylvi suuria ajatuksia yksinkertaisten kalastajain mieliin. Ja ilman tätä erikoista muistoakin liittyy aina sadunkaltainen tunnelma tähän tulisijoista alkuperäisimpään.

Näin kului pari viikkoa kuin onnellisessa unessa. Meri oli vanha tuttu, mutta muuten tuntui tämä maailma aivan uudelta. Hiekkaa, puhdasta hiekkaa loppumattomiin! Jospa voitaisiin tulla tänne usein takaisin.

Silloin ilmestyi kiusaaja ukko Södergårdin arvokkaassa hahmossa. Hän oli kyllä jo luovuttanut maansa pojalleen ja eli "syytingillä", mutta esiintyi siitä huolimatta edelleenkin isäntänä ja haltijana. Hän kertoi vähän kauempana rannalla olevan pari nientä, jotka sopisivat meille. Voisimme vuokrata ne 40 mk:n vuosimaksusta viideksikymmeneksi vuodeksi. Päätä huimasi ajatus – viideksikymmeneksi vuodeksi, sehän olisi melkein kuin oma!

Ukko vei katsomaan. Tultiin kallioiseen niemeen. Ranta siellä oli vaihteleva, kallioiden välissä pieni lahdelma, ihanteellinen purjehduspaikka kaarnavenheille, ehkäpä satama suurellekin venheelle. "Tämä on Länsi-Toska", selitti ukko. "Katsokaapa luotoja tuolla lännessä, siellä on hyviä onkimapaikkoja, tiedän sen kokemuksesta lapsuudestani asti."

Tosca! – Mieleeni johtuivat tietysti heti samanniminen draama ja ooppera, jotka ovat täynnä kaameita tilanteita, julmuutta, petosta, rakkautta ja monenlaisia kidutuksia – oikea annos länsimaista kulttuuria, kastikkeena kaunista musiikkia. Mutta viattomien hankoniemeläisten mielestä se muistutti kokonaan muuta.

"Mistä on nimi tullut?" kysyin.

"Näillä rannoilla on hyvä turskan saanti", selitti ukko, "siitä on niemikin nimensä saanut."

Paikka tuntui kaikin puolin ihanteelliselta. Se oli täydellisesti eristetty, meren ympäröimä, oikea rauhan paikka, minun Tosca-muistojeni vastakohta.

"Näytän teille vielä toisenkin", innostui ukko. "Tuossa näette Väli-Toskan – siinä on multaakin eräässä laaksossa, siitä tulisi hyvä perunapelto."

Sinne tietysti mentiin myöskin katsomaan. Kapeata kannasta myöten tultiin "saareen", siellä ukko kehui sitä tulevaa perunapeltoa, vaikkakin se oli nyt aarniometsän peittämä, läpipääsemätöntä kuusikkoa. Sitten korkea vuori, kaksikin, jyrkänteitä ja rantoja jos minkälaisia – myöskin pieni hiekkaranta, ja leikkilätäköitä, siihen aikaan meille vielä tärkeitä.

"Täältä vuorelta näette Hangon majakan ja kaupungin tornitkin tuolla lännessä. – Meidän kyläkin näkyy tänne – lahden perukassa, tuolla on Oldermannin talo. Niemi tässä vastapäätä on Pikku-Toska, mutta sitä ei anneta pois, sillä kalastajat pitävät siellä venheitään. Seuraava niemi sen takana on jo annettu professori Reuterille. Hänellä on siellä huvila, vaikk'ei sitä tänne näy."

Kului pari päivää, ja mieltymys näihin niemiin kasvoi kasvamistaan. Olin tietenkin haaveksinut omistavani jonkin pienen kaistaleen maata aivan omanani, mutta olin vähitellen huomannut, että tämä haave oli aivan liian kaukainen voidakseen täydellisesti toteutua. Tämä saari tulisi meille vastineeksi. Pieni nokare Suomen rantaa melkein omaksi...!

Ukko ei hellittänyt, vaan innostui yhä kiusaamaan. "Tehdään vain heti sopimus, niin niemi on teidän." Mutta asiamme olivat silloin sellaiset, että niin suurenmoisen päätöksen tekeminen yksin tuntui aivan mahdottomalta.

Mitään uskallettuahan siinä ei oikeastaan ollut, sillä eihän silti tarvinnut rakentaa, voitiinhan asua kylässä jonkin mökin kamarissa – niemessä saattoi käydä maalaamassa.

Vastaukseni ukolle oli: "tuumitaan asiaa. Kirjoitan teille kotiin tultuani ja neuvoteltuani mieheni kanssa."

Lopputulos oli se, että vuokrasimme yhden noista niemistä, Väli-Toskan, joululahjaksi pojille! Ja ukko Södergårdin poika, talon omistaja, valmisti paperit, jotka seuraavana kesänä allekirjoitettiin meidän kaikkien asuessa Ida Grabben mökissä metsän laidassa. Siten oli Toska tullut omaksemme, ja samana kesänä siellä jo käytiin marjassa, polttopuiden haussa ym., kuten kotona ainakin...

"Ollapa nyt täällä jotakin asunnontapaista, niin oltaisiin vielä enemmän kuin kotona." Mitään huvilan rakentamista emme lainkaan tahtoneet ajatella. Rahoja –? Eihän niitä liikoja ollut, ja vaikka olisi ollutkin, tuntui kaikki huvilaelämä vastenmieliseltä ja kaupunkielämän tapaiselta. Siis teltta? Asiaa tutkittiin ja huomattiin lautamajan tulevan yhtä halvaksi ja ajan mukaan varmaan hyödyllisemmäksi. Ja tästäkin tuli päätös. Eihän lautainen maja mikään huvila ole!

Viisi viikkoa tutkimme saarta joka päivä huolellisesti tutustuaksemme sen ilmastosuhteisiin, tuuliin, maaperän laatuun ym. löytääksemme sopivimman paikan majallemme. Tiesimme, että saaristolainen välittää varsin vähän näköalasta. Hänen tupansa ei ole rannalla, kuten herrasväen huvilat. Tuulensuoja on tärkein. Sen periaatteen mukaan mekin!

Viimein oli asia selvä. Itäisellä vuorella oli paikka, – kuivalla hiekalla, kallioiden kätkössä ja metsän suojassa. Sinne eivät tuulet miltään puolelta päässeet suoraan, mutta aurinko kyllä. Harppaus vain vuorelle, ja aava meri oli edessä.

Olimme kesän kuluessa tutustuneet erääseen vanhanpuoleiseen kalastaja Wennerqvistiin. Hän tarjoutui hankkimaan sahalta lautoja ja muutenkin avustamaan rakentamista tarpeen tullen. Tietystihän johtaja tarvittiin, vaikkakin aioimme itse tehdä, mitä vain suinkin voisimme. Tässähän oli mainio tilaisuus käsiemme ja voimiemme käyttöön luovaan työhön – juuri sellaiseen, jota kaupunkilaisilta, etenkin koululaisilta, eniten puuttuu. Minä kasvattajana tietysti arvioin, kuinka terveellistä sellainen ponnistus pojille olisi ja mikä hauska lapsuudenmuisto siitä heille jäisi.

Eräänä iltana, meidän kaikkien odottaessa kalliolla, laski Wennerqvistin purjevene täydessä lautalastissa rantaan – totisesti kohtalokas hetki!

Näin pitkällä nyt siis oltiin. Meillä oli melkein oma jalansija maankamaralla ja aikomus ensimmäisen kerran elämässämme ryhtyä puuhaamaan omaa kattoa suojaksemme. Suuria oli uskallettu, tulkoon mitä tuli!

Juhani Aho oli juuri seuraavana aamuna lähdössä lohenongintaan Huopanaan, joten hän ei ollut mukana omakätisesti tätä majaa pystyttämässä. Me muut ryhdyimme heti rohkeaan yritykseen.

Pikku majan tekijät olivat:

Nisse, 7-vuotias, oli näinä aikoina poikien ainainen seuralainen. Hän oli rakenteeltaan mallikelpoinen miehenalku, täyteläinen, ruskeasilmäinen ja kokonaan ruskea kuin intiaani. Hän oli ketterä kuin orava, joiden kanssa hän kiipeili korkeimpienkin puiden latvoihin. Pelkoa hän ei tuntenut eivätkä muutkaan hänen takiaan, sillä hänellä oli voimaa käsissään ja hän tiesi, että juuri niillä on siellä yläilmoissa pysyttävä kiinni, eikä luotettava jalkoihin. Yleensä Nisse ei pelännyt mitään, ei vaivaa, ei väsymystä, ei likaa eikä lokaa, ja iski kiinni kaikilla kymmenellä sormellaan ollessaan jossakin hommassa, olipa se sitten leikkiä tai totta. Hän oli lisäksi iloinen – aina valmis auttamaan ja palvelemaan.

Antti oli Nisseä vähän vanhempi, pitkänlainen ja solakka, sinisilmäinen, pään ympärillä kullalle ja hopealle hohtavat kiharat, joita ei vielä silloin raskittu leikata lyhyiksi. Hän oli ahkera ja täsmällinen, ei oikeastaan käsityöläiseksi luotu, mutta osasi sentään saada valmiiksi sen, mitä aloitti. Jos vain tilaisuutta tarjoutui, otti hän kirjan ja kynänkin syventyäkseen kirjallisiin harrastuksiin – keskellä kalliota tai puun varjossa.

Heikki oli jo 13-vuotias, joten hän tietenkin oli muitten johtaja. Kaikki pulmat piti hänen selvittää, ja hän olikin erittäin taitava vaikeissa tehtävissä, kuten veneiden maalle vetämisessä, onkivapojen ja pitkänsiiman hoitamisessa sekä yleensä kalastuksessa. Hänellä oli erityinen kyky kirkkailla harmailla silmillään huomata uutta ja outoa sekä maasta että meren pohjasta. – Näitä kolmea poikaa tarkoitetaan silloin, kun tässä puhutaan "pojista", siis varsinaiset "pojat".

Alfred, kuusitoistavuotias, oli suuri ruotsalainen poika, joka tänä ensimmäisenä kesänä oli luonamme opettaakseen pojille ruotsia. Hän oli jättiläinen voimiltaan, osaten uida aivan käsittämättömän pitkät matkat. Ei ollut sitä taakkaa, jota hän ei olisi voinut kuljettaa olallaan vaikka kuinka pitkiä matkoja pehmeässä hiekassakin.

Hilma oli ainoa tyttö saaressa, ja hän hoiti talouden – siinä se kova työpaikka olikin, sillä pojilla oli suurenmoinen ruokahalu, Alfredilla tietysti paras, oikein jättiläisen mitan mukainen. Hilma – poikien suussa "Himmu" – oli (ja on vieläkin) pieni, pyöreä ja hymyilevä. Hänen onnistui kuitenkin hankkia itselleen täydellinen auktoriteetti. Ellei kuunneltu, oli paha tulossa. Kalojen samoin kuin polttopuiden ym. oli oltava oikealla ajallaan saatavilla.

Wennerqvist, apulaisemme, tahi oikeastaan mestarimme, osasi, kuten kaikki miehet täällä saaristossa, jonkin verran joka ammattia. Hänen mökkinsä kamari oli usein vuokrattuna kesävieraille, ja siten hänellä oli paljon kokemusta "herrskapeista", joten hän ei ollut huomaavinaankaan meidän outoja hommiamme. Ei milloinkaan joutunut hänen oma ammattimiehenkunniansa poikkiteloin meidän suunnitelmiamme vastaan. Meidän periaatteenamme oli, ettei vahingoiteta yhtään oksaa eikä hakata pois yhtään puuta, jos se vain on vältettävissä. Tietysti hän piti meitä hupsuina, mutta mukaantui. Ennättäähän niitä sitten vielä hakata, kun ei pääse kulkemaan. Huolellisesti siis väännettiin oksat syrjään ja sidottiin kiinni nuoralla toistaiseksi, jos niitä oli liian lähellä seinää tai sellaisessa paikassa, josta täytyi kuljettaa rakennusaineita.

Me opimme suuresti kunnioittamaan ja rakastamaan mestariamme. Hän istui mielellään tupakoiden kahvimukin ääressä, ja silloin oli meillä paljon kysymistä ja hänellä paljon hyviä tietoja annettavana. Yhteistyö oli siis mallikelpoista. Luonnollisesti hänen työnsä oli hyvää, meidän taas ihan huonoa. Olimmehan kaikki ensikertalaisia ja sitäpaitsi vain naisia ja lapsia. Hän neuvoi ja ohjasi aivan kädestä pitäen. Hän ei käynyt työpaikalla säännöllisesti, vain silloin tällöin, kun jotakin tärkeämpää oli tehtävänä ja selitettävänä ja milloin hänelle sattui sopimaan.

Sitten oli vielä viimeinen tekijä, nim. minä. Johdonmukaisuuden vuoksi pitäisi kai tässä sanoa jotakin tästäkin henkilöstä. Olin siis "moottorina" koko hommassa, samoin pidin peräsintä käsissäni. Majan piirustukset olivat päässäni ja myöskin paperilla – oikeinpa millimetripaperilla. Paitsi töistä, pidin huolen siitä, ettei muitakaan tärkeitä ja hauskoja seikkoja, kuten ilma- ja hiekkakylpyjä sekä uintia – laiminlyöty. Niihin kulutettiin melkein kaksi tuntia päivässä.

RAKENNETAAN.

Mestarimme oli selittänyt, ettei hiekka talvella jäädy kuin korkeintaan 1/2 metrin syvyydeltä. Jos siis perustuksen kulmakivet lasketaan hiekkaan sen verran, ei ole pelkoa niiden liikkumisesta, ja talo seisoo horjumatta ikuisesti. Rakennuspaikan hiekka ei ollut lentävää, vaan ruohojen ja kanervan sitomana asettunut vuoren taakse, jossa maa vietti tuntuvasti pohjoiseen päin. – "Aaloppi" oli siis taattu, ja koko rinne ihan kuiva. Mestari lupasi tulla uudelleen, kun alustavat työt oli tehty.

Ensin mitattiin piirustusten mukaan kuoppien sijat ja kaivettiin pienellä lapiolla. Olihan siinä vastuksiakin. Maassa oli ikivanhoja tervaskantoja juurineen. Kirves siis avuksi – ja kuopat saatiin kuntoon. Alfred keräsi sillä välin kivet rannasta. Jotta saisimme ne sieltä ylös, olivat kottikärryt ihan välttämättömät. Ei ollut muuta neuvoa kuin lainata lähimmältä naapurilta sellainen yksipyöräinen, joka sopii niin mainiosti tähän maanlaatuun. Se oli sittenkin aika epämukavaa hommaa, koska rantaan vievä laakso oli pitkä ja täynnä esteitä.

Kivet asetettiin kuoppiin, niin että ne joutuivat tarkkaan vesi-linjaan. Heikki oli valmistanut kelpaavan "vatupassin" ja metrimitan. Sitten tuli mestari ja laittoi kivien päälle kehyksen. Tätä me töllistelimme ja ihailimme. Emme ikinä olisi osanneet sitä tehdä.

Näihin kehysrimoihin, kooltaan 4" X 2", ruvettiin sitten asettamaan seinälautoja. "Nyt on teillä ollut hyvä onni", sanoi mestari vaatimattomaan tapaansa, "kun olette saaneet näin kuivia lautoja. Eivät ole milloinkaan olleet edes vedessä ja ovat muutenkin mätänemätöntä lajia. Ne tulevat kestämään koko elinaikanne ja kauemminkin." Itse hän oli ne sahalta hakenut!

Heikki oppi ensimmäisenä "niksit" naulainlyönnissä, miten ne saadaan uppoamaan puuhun menemättä vinoiksi ja vääriksi. Kadehdittava taito muiden silmissä. "Nisse ottaa tämän laudan", sanoi mestari, "tähän uppoaa naula heti. Heikki ottaa tämän, se on vaikeampi." – Miten hän pelkällä katsomisella tiesi kunkin laudan laadun? Me tiesimme erotuksen koivuisen ja havupuisen laudan välillä, mutta siinä olikin tietojemme raja – sen takana pimeys.

Seinät eivät olleet korkeat – n. 2 1/2 metriä sivuilta mutta jonkin verran täytyi telineitä sittenkin olla. Isompi poika kiipesi sinne, pienempi hoiteli laudan alapäätä, ja sitten naputettiin – naulat valmiina taskuissa. Työ sujui tietysti hitaasti, mutta valmista tuli, ja kovin hauskaa oli aina illalla nähdä päivän työn tulos.

Rimojen naulaamisen seinien ulkopuolelle suorittivat pojat ihan yksin. Mestari oli tietysti tässäkin antanut hyviä neuvoja – "saumat keskelle, riman alle" ym. Antti ja Nisse olivat joskus huolissaan – "nyt meni taas naula väärään, ei se tahdo tulla poiskaan". Heitä lohduteltiin: "Kyllä se sittenkin kiinni pitää" tahi – "lyö toinen viereen, se on sitten myöhemmin muistona teistä ja tuntuu varmaan hauskalta sitä katsella." Koko rakennusajan oli ilma ollut poutainen ja lämmin. Kukaan ei enää muistanut sateen olemassaoloakaan, joten katon tekeminen oli kevytmielisesti jätetty sikseen.

Mutta eräänä päivänä nousi sysimusta pilvi. Kaikki lautamme olivat ihan kuivat. Jos nyt lattialaudat kastuisivat ennen paikoilleen naulaamista, syntyisi tietysti jälkeenpäin rakoja, eikä lattia tulisi koskaan tiiviiksi!

Heikki harppasi vuorelle tarkkaamaan pilven suuntaa. – "Tämäpä aikookin purkautua juuri täällä", ilmoitti hän vuorelta. "Se on tulossa suoraan tännepäin." – Silloin Alfredin voimakkaat kädet pelastivat pulmasta. Lattialautakasa peitettiin kiireesti, varmuuden vuoksi, ja lautoja alettiin kiinnittää. Tässä olisi tietysti tarvittu määrättyjä teknillisiä apuneuvoja, kuten kiiloja ym., mutta sentapaisia ei ollut ja aika oli täpärällä. Alfred työnsi käsin laudan ihan tiiviisti valmiiksi naulattua vasten. Parempaa ei olisi voinut tulla millään puristimella, ja paljon aikaa voitettiinkin siten. Kuumeentapaisesti nakutettiin, kolmas sahasi laudan sopivan pituiseksi ja syötti aina uuden kasasta – ei silmänräpäyksenkään pysähdystä! Ja kun ankara jyrinä alkoi kaikua ja rankkasade kasteli kaikki, olimme hikisiä, mutta sangen tyytyväisiä, sillä lattia oli valmis. "Oikea dunderväder", sanoi mestarimme.

Ukkosen laukaukset ovat peloittavia näillä rannoilla. Ympäröivillä jyrkillä kallioilla kiirivä kaiku lienee syynä siihen.

Seurasi sitten katon peittäminen. Siihen oli saatu hyviä käsin sahatuita päreitä. Siinä oli hommaa jokaiselle. Päreet piti leikata tasareunaisiksi, koska niiden sivut olivat vielä koskemattomat ja siis epätasaiset sekä kuoren peittämät. Sitten piti ne vielä sahata sopivan pituisiksi – mitan mukaan. Mestari itse, Alfred ja Heikki olivat katolla – kaikki muut puukko tai saha kädessä päreiden kimpussa. Työ oli helppoa, sitä osasi Himmukin, vaikk'ei ollutkaan "puumies". Pikku Nisse osasi myös puukkoansa käyttää. Mutta kiire oli, sillä olihan katolla kolme miestä vasarat kädessä – ja kuuma oli! Sitä mukaa kuin valmista tuli, ojennettiin päreitä sinne ylös. Mestari näytti apulaisilleen, miten jokainen päre oli asetettava – ei ollut ollenkaan samantekevää, kuinka ne riviin tulivat. Aina niin, ettei vesi tulisi juoksemaan niin sanoakseni "vastakarvaan", sillä sitä se ei kuitenkaan tekisi, vaan imeytyisi puun sisään ja pilaisi katon. Nuoret katolla oppivat pian tämän huomaamaan. Eikä saumaa sauman päälle tietenkään, seuraavan päreen täytyy aina peittää sen alla oleva sauma. Arvaahan sen, sillä muutenhan vesi juoksisi sauman raoista suoraan huoneeseen.

Nyt olivat siis jo seinät, lattia ja katto valmiina. Välikattoa ei tehty, emmekä sitä milloinkaan katuneet, vaikk'ei sellainen katto sisältä päin katsottuna näytäkään kovin hienolta. Pelkät päreet, jotka hyvin suojelevat sateelta ja lumelta, laskevat mainiosti ilman ulos, joten huone aina pysyy raittiina. Tuleehan huone siten paljon korkeammaksikin! Talviasunnoksi ei majaamme oltu aiottukaan. Mestari rakensi jykevän oven ja suostui, vaikkakin vastenmielisesti, asettamaan sen sisäänpäin aukeavaksi. Tarkoituksena oli täten välttää kaikkea hermostuttavaa oven hakkaamista, ja sitäpaitsi jäisi kuisti vapaammaksi. Suunniteltiin näet sellaista, vain lattiantapaista pitkin ulkoseinää, istuinpaikaksi.

Eräänä päivänä ilmestyi mestarimme valmiit ikkunat kainalossa, pienet ja sievät. Tahdoimme ne pieniksi, koska arvelimme, että kun alinomaa ollaan ulkona häikäisevässä valossa, merellä ja vuorella, tarvitsee silmä lepoa ainakin huoneessa.

Huoneen pohjoispuolella oli kattoa pidennetty, joten sen alle syntyi viileä tavarasäiliö. Tietysti se sai pienen ikkunan sekä huoneeseen johtavan oven. Sen lattiaan tehtiin luukku (kaksi irtonaista laudanpätkää vain) ja tämän alle melko syvä kuoppa. Se oli perunakellari, viileä ja kuiva olikin.

Nyt oli jo aika aloittaa huoneen sisustaminen. Uuni nurkkaan tietysti... Aikaisemmin, kun lattia tehtiin kiireessä, oli siihen jätetty noin neliömetrin suuruinen aukko. Siis noin kuutiometrin verran oli sinne laskettava kiviä. Tästä tuli Alfredille oikea voimannäyte. Kun hänen raskas kärrynsä ajoi sisälle ovesta, tärisi koko lattia. Kovin piti varoittaa ja koettaa hillitä vauhtia. Pelkäsimme kärryparankin hajoavan sirpaleiksi. Mitä enemmän sinne kiviä upposi, sitä rajummin hän niitä kiskoi ylämäkeä rannasta asti. Ei kukaan, ei edes Wennerqvist, olisi voinut hänen kanssaan kilpailla.

Kun uunin perustus oli noussut lattian tasalle, rakennettiin puinen kehä lankuista. Sen sisään jatkoimme sitten vielä kivien latomista, säästääksemme tiiliä. Sill'aikaa pojat soutivat tiiliä parin kilometrin päässä olevalta tehtaalta. Venheitä ei vielä ollut, nehän odottivat Porkkalassa Järvön rannassa, jonne ne oli jätetty lepäämään muutamia vuosia sitten. Elettiin lainattujen venheiden varassa. Eikähän tosin paljon tiiliä tarvittukaan, mutta oli se sittenkin aika totista hommaa, sillä oli työlästä saada tiilet korkealta sillalta pieneen ruuheen, ja tiilitehtaan aukea alue suurine uuneineen oli polttavan kuuma.

Savenhankinta muodostui seikkailuksi. Savi on hyvin harvinaista täälläpäin. Sitä oli tuotava jostakin kaukaa. Luotsi-Grabber lainasi purjevenheensä. Alfred ja Heikki läksivät matkaan vain lapio mukanaan – niin kokemattomia vielä oltiin. Pojat panivat saven suoraan venheen pohjalle. Kun tämä sitten oli tyhjennetty Toskan rannalle, vietiin saven tahraama venhe takaisin Grabberille. Kun ukko näki tämän, suuttui hän silmittömästi tietysti! Ja pojat saivat mehevän ryöpyn, sellaisen, josta eivät olleet osanneet uneksiakaan. Tullessaan kotiin syömään kertoivat he ukon kauhistuttavasta vihasta. Ukko oli käskenyt heitä huuhtomaan ja hankaamaan venheen puhtaaksi. Sitä he yrittivätkin pitkin iltaa, eikä se suinkaan ollut helppoa eikä hauskaa, tuskinpa mahdollistakaan.

Siten he tällä matkalla oppivat tietämään, että kiroileminen on rumaa ja savi on viimeistä, jolla saa venheen tahrata – vaikk'ei hiekka eivätkä tiiletkään ole siihen sopivia.

Kiusaus venheiden likaamiseen oli vast'edeskin sangen suuri, sillä alinomaa oli kuljetettava tavaroita, kuten kalkkia, tiiliä, turvepehkua, puita jne., eikähän aina lähdettäessä muistettu ottaa mukaan sopivia säkkejä, laatikoita ym.

Ajatteleminen ja muistaminen olivat taitamisen ohella asioita, joita ensi sijassa tuli kehittää täällä meidän saarellamme, sen huomasimme nyt ja vast'edeskin yhtämittaa.

Eräs muurari oli työssä toisessa kylässä, ja Wennerqvist teki sopimuksen hänen kanssaan itse uunin muurauksesta. Hän lupasikin tulla ylitöihin lauantai-iltana. Nyt joutui Wennerqvist hänen apulaisekseen ja sekoitti muurilaastin. Olimme jo ehtineet elokuun loppuun, joten oli pimeä. Lamppu ripustettiin orteen, ja siinä lattialla istuen, tuvan nurkassa, kaikki yhdessä rykelmässä, seurasimme jännittyneinä uunin nousua. Vaistomaisesti taisimme oivaltaa, että tämä oli tärkein kohta koko hommassa – tulisija – asunnon sydän. Muurari jutteli koko ajan omiaan – työoloistaan, avioliittoasioistaan ja muusta, joten saimme elävän kuvan hänestä itsestään. Kun hän lopetti, luvaten tulla sunnuntaina vielä jatkamaan, oli jo musta yö. Otettiin lamppu mukaan. Etumainen mies kantoi sitä korkealla koko jonon seuratessa häntä varovaisesti metsän lävitse, salaperäisen tunnelman vallassa. Seuraavana iltana muurari saikin työn valmiiksi ja otti Smk. 20:– koko laitoksesta.

Hellamme on senmallinen kuin täälläpäin ja yleensä saaristossa on yleisintä. Tulipesän suu ei aukea suoraan ulos, vaan sen sijaan syvennykseen, jonka ympärillä on suojeleva tiilikerros. Tästä johtuu, että jos kekäle putoaa alas, ei se joudu lattialle, vaan kiviseen kuoppaan. Huoletta voi siis jättää palavan tulen vartioimatta, jos keittäjällä on askareita ulkosalla.

Ne monenlaiset peltiset suojat, joita yleensä asetetaan pesän alle, eivät ole suuriarvoisia – ollen alati epäkunnossa ja epäluotettavia. Omituista kyllä, käytetään tätä muotoa sittenkin joskus rinnan mainitun turvallisen "kuopan" kanssa.

Meidän kuoppamme vierelle jäi tilaa vielä pienelle takallekin. Tämä sai oman, suoraan ulos vievän torven, josta joskus päivänpaiste tunkee sisään liedelle asti, mikä pienissä tuvissa on jokseenkin tavallista ja kovin herttaista. Hellan torvi taas sai kaksikin polvea, joten seinämässä säilyy lämmin, jos pelti suljetaan.

Ennenkuin kouluun lähtö syksyllä oli käsissä, ehdimme vielä jonkin verran jatkaa sisustusta. Seinästä seinään tehtiin laatikon tapainen leveä penkki, jossa oli kaksi saranoiden varassa kääntyvää kantta. Siinä riitti pituutta kahdellekin vuoteelle. Toiselle seinälle rakennettiin sänky, sen päälle vielä toinenkin, jossa päivisin oli mukava säilyttää sänkyvaatteita. Kelpasihan se hyvin nukkumapaikaksikin. Periaate oli se, ettei sänky missään tapauksessa saisi narista ja että pohjat ilman vaivaa voitaisiin purkaa. Yhteisin tuumin mestarimme kanssa meidän onnistui saada nämä toivomukset täytetyiksi. Eivät ne ole vielä narisseet!

Pojat olivat vähitellen harjaantuneet hyviksi sahaajiksi, kun vain joku piirsi mitat ja auttoi kiinnipitämisessä. Naulaaminen oli myöskin paljon edistynyt. Me emme tietysti osanneet tehdä oikein "puuseppämäisiä" kulmaliitteitä, joten tyydyimme naulaamaan kokoon huonekalumme. Jonkin verran saatiin niitä myöskin höylätyiksi, mutta ei hienoiksi – pahimmat rosot vain pois.

Nämä ensimmäiset huonekalut ovat vielä 20 vuoden perästä käytännössä, eikä yksikään niistä ole särkynyt tahi edes ruvennut heilumaan naulauksistaan. Monet niistä ovat mielestämme hauskojakin. Joka tapauksessa on varmaa, että ns. "hieno" tuoli, pöytä tai muu näyttäisi hyvin omituiselta huoneessa, jonka seinät ovat höyläämättömistä laudoista ja välikattoa ei ole laisinkaan. Naulaten tehtyjä huonekaluja sanomme "Toskan tyylisiksi". Tälle ominaista on vielä se, että kaikki kulmat pyöristettiin "pehmeiksi". Vihaamme nimittäin teräviä, epäystävällisiä kulmia.

Välistä voitiin käyttää tyhjää laatikkoa johonkin huonekalun osaan – ja olihan meillä jonkin verran ponttilautojakin, jotka pysyvät hyvin koossa.

Ruokapöydän viereen saatiin istuin, johon ei tarvittu edes naulojakaan, kun se oli yhdestä, mereltä tulleesta kappaleesta tehty. Sen toinen pää nojasi maahan, toinen taas kiveen, joka oli puoleksi maahan painunut. Tästä tuli isännän kunniapaikka, puolukat ja kanervat koristivat sitä, nuoret kuuset antoivat sille varjonsa. Muut istuivat vastapäätä kuistin reunalla. Puhdasta hiekkaa siroteltiin pöydän alle matoksi. Ateriat maistuivat siinä sangen hyvälle.

Kun majan työt lopetettiin, tuli Wennerqvist kaiken kaikkiaan olleeksi meillä 16 päivää. Aineineen kaikkineen tuli rakennus maksamaan 350 mk.

Sinä kesänä meille ei sattumalta tullut yhtään sanomalehteä, emmekä silloisessa työn touhussa muistaneet niitä kaivatakaan. Olimme onnellisia – ja onnellinen ihminen ei kuulemma lue lehtiä. Olimme siis ihan tietämättömiä maailman menosta, vaikka kahdesti viikossa kävimme Södergårdin postituvalla. Syyspuolella, kun kerran saavuin sinne, kertoi ukko merkillisen uutisen: "Eräs mies on rakentanut koneen, leijantapaisen, ja siinä on potkuri niinkuin laivassa. Hän on lentänyt sillä ilmassa. Mitä rouva siitä ajattelee?" – Joo, ajattelin, että se se vasta uutinen olikin!

Kotiin Järvenpäähän tultuamme haimme sitten käsiimme kaikki lehdet ja kirjat, joissa siitä oli kerrottu. Ja seuraavana kesänä rakennettiin Toskassa silkkipaperista jos minkälaisia ilmapalloja, joiden alla poltettiin spriitä – ja leijoja – ja lukemattomia pieniä tasoja paperista. Pallot laskettiin vuorelta lentoon maatuulella, ja ne lensivätkin pitkät matkat yli ulapan. Varsinkin hämärässä oli pieni, lentävä tähti siellä kaukana tavattoman sievä. "Tasoja" lennätettiin jyrkiltä kallioilta loppumattomiin. Mekin pysyimme nyt ihan aikamme rinnalla tässä asiassa.

Lentokesä oli ensimmäinen, jolloin asuimme Toskassa. "Lentäminen" vei kyllä paljon aikaa, mutta olihan tärkeimmästä jo selviydytty ja työtä saatiin sentään tehdyksi aika lailla. Puuttui vielä yhtä ja toista, pöydät, hyllyt ym. Ja mikä tärkeintä, tuvan kylkeen tehtiin kamari, joten isällä olisi oma huone. Silloin oli kova kiire, senhän piti valmistua määräpäiväksi, ja sen rakensi mestarimme melkein yksin. Kamari sai hyvän oven ulospäin, joten se tavallaan oli tuvasta riippumaton.

Tämän oven lähellä kasvoi ja kasvaa vieläkin uskomattoman tuuhea, matala, kolmilatvainen kuusi. Sen oksat pyrkivät ihan ovesta sisään, joten ne piti nostaa katolle.

Puissa, suurissa ja pienissäkin, asusti oravia, ja me asuimme majassa. Se tuntui kerrassaan hauskalta, ja meidän ja muidenkin mielestä oli majamme oikein sievä. Parempaa paikkaa ei olisi voitu toivoakaan – kaikilla ilmoilla saimme pitää ovet selkoselällään ilman haittaa.

Vielä puuttui jotakin. Eihän tällainen satutupa näet tunnu ihan oikealta ellei se ole punainen – se oli siis maalattava. Tuumimme mestarimme kanssa, ja hän neuvoi tietysti, kuinka punamultaväri oli keitettävä. Hän hankki myöskin padan virolaisen kipparin avulla, kuten täällä oli tapana. Pata oli sisältä valkoiseksi emaljoitu, joten se kelpasi myös pesupadaksi. Me hankimme aineet Hangosta, ja niin alkoi uusi homma – värin keittäminen.

Pata sijoitettiin erään kallion kulmaukseen, joka oli kuin luotu sitä varten. Keittämiseen tarvittiin kärsivällisyyttä, sillä se kesti monta tuntia, ja seosta oli koko ajan hämmennettävä. Mitä hitaammin se kiehui, sitä parempaa piti tuleman, selitti mestari. Antti varsinkin antautui kokiksi ja hoiti mielellään myöskin sutia. Kylläpä pian seinät loistivat!

                   50 litraa vettä
                   10 kg punamultaa
 Punamultaresepti: 2 1/2 kg vihtrilliä (sinistä)
                   2 1/2 " ruisjauhoja
                   suolaa sen verran kuin haluaa.

Vesi, vihtrilli ja jauhot keitetään n. 1/2 tuntia, seokseen lisätään väri vähitellen (se kuohuu). Sitten annetaan sen vielä kiehua ainakin tunnin. Lopuksi lisätään suolat.

Ovea varten käytettiin öljyväriä, tietysti vihreää, samaten ikkunoihin ja niiden luukkuihin. Ns. ruokapöytä maalattiin sinertäväksi, kuten kunniaistuinkin.

Öljymaalauksessa emme tarvinneet mestarimme neuvoja – siinä oli minulla sattumalta omat tietoni ja luontaisia taipumuksia.

Elimme puoleksi kenttäelämää. Kaikki oli meille uutta ja hauskaa, ja paljon hyvää se tuotti – raitista ilmaa, liikuntoa, työtä ja huvia. Kotiaskareet supistettiin niin vähiksi kuin suinkin oli mahdollista. Aterialla oli vain yksi keitetty ruokalaji, jälkiruoaksi useimmiten hedelmiä ym. sellaista, jota voi syödä pahviselta lautaselta. Japanilaiset tikut kehitettiin niin siroiksi, ettei niitä aina raskittu heti polttaakaan. Kalat paistoimme useimmiten ulkosalla.

Kenttäelämään kuului myöskin, että jokainen piti huolen omistaan eikä turhaan käyttänyt toisten apua, kuten muuten niin yleisesti on tapana. Ensi töiksi mentiin aamulla rantaan peseytymään, eihän pesutelineitä olisi huoneeseen mahtunutkaan. Himmun silmä oli tarkka, kun pojat ilmestyivät aamukahville. Ei annettu mitään, ellei pikkumies ollut puhdas kiireestä kantapäähän. Ja vuodekin oli hoidettava sitä ennen. Toskan tapa vaati, että vuodevaatteet tuuletettiin hyvin. Ellei satanut, oli kaikki kannettava vuorelle ja sitten taas sisälle ennen iltakylmän tuloa. Ulkona olleet vaatteet tuoksuivat auringonpaisteelle ja raittiille ilmalle, joten tämä hoitotapa kyllä sai palkkansa. Koko vuori olikin useimmiten kirjavanaan pieluksia, lakanoita ym., paitsi sunnuntaisin – jolloin tuuletettiin vain nopeasti. Vuorella oli eräs kuivunut, leveä, pensasmainen kuusi, joka oli kuin luotu märkien vaatteiden kuivattamiseen, koska siihen kävi tuulikin. Oksat olivat erittäin sopivat kenkiä varten ja kyllin lujat raskaillekin tavaroille. Tämä hyödyllinen puu on nyt melkein loppuun kulunut. Se oli niin lähellä taloa, että hyvin saatiin siepatuiksi tavarat pois, jos äkillinen sadekuuro uhkasi. Kuului huuto: sade tulee! Ja heti riensi lähimpänä oleva kokoamaan sisälle, mitä vuorella oli. "Sade tulee" tiesi monta muutakin välttämätöntä kiirettä. Jos verkot olivat ehtineet kuivua – ja sen vaistosi jokainen – oli ne kiireimmiten puikkaroitava ja pantava suojaan turhalta kastumiselta, valmiit polttopuut kannettava sisään jne.

Sadeilmalla tai muuten kylmän tai pimeän ollen poltettiin tervaksia takassa. Se vasta hauskaa olikin!

Kului kolme vuotta, ennenkuin rakensimme jotakin lisää, ja omituista kyllä, mahduimme todellakin koko joukko pieneen majaamme. Seuraelämä ei ollut mahdollista eikä se kuulunut ohjelmaammekaan. Meillä ei ollut aikomusta rakentaa enempää, mutta toisin kävi – kun kerran olimme joutuneet kaltevalle pinnalle. Siitä kerron myöhemmin.

MIKROKOSMOS.

Minkälainen on saari, jossa majamme on ensimmäinen ja ainoa asumus ja keskus? Ensi sijassa on se meidän valtakuntamme ja vallan suurenmoinen mielestämme, vaikka se todellisuudessa onkin vain pieni niemi, joka suuren Hankoniemen eteläiseltä sivulta pistää mereen ja jonka kapea kannas yhdistää mantereeseen. Ukko Södergård sanoo vielä muistavansa sen ajan, jolloin sinne ei päästy muuten kuin venheellä. Silloin oli Toska saari – ja sillä on vieläkin kaikin puolin saaren luonne. Se on nytkin saari, jonne voi mennä jalkaisin tai ajaa hevosellakin – aika mukavaa ja käytännöllistä. Samankaltaisia saaria on pitkin rantaa aina Hankoon saakka.

Saaremme on kahteen lääniin jaettu, sillä vuorten välissä on pitkä laakso ja pieni suo. Toskan pohjoispuolella kasvaa melko tiheässä mäntyjä ja kuusia, laskin niitä kerran n. 1000 runkoa, se on metsämme. Yrittäväthän männyt ja kuuset juurtua paljaalle kalliollekin, mutta siellä ne saavat ankarasti taistella merituulia vastaan. Yritys onnistuu tavallaan, vaikka männyn runko vääntyy mutkikkaaksi, oksat leviävät pitkin kalliota kanervan tapaan. Joskus runko pysyy pystyssä ja latva kehittyy tavalliseen tapaan, mutta silloin on koko puu aivan pieni – se on kyllä petäjä, mutta vaivaispetäjä. Kuusi ei annakaan vääntää itseänsä nurin, se seisoo aina uljaasti pystyssä vuorellakin, mutta kun sen ylemmät oksat ovat silloin melkein neulasettomat, levittää se alimmat vihreät oksansa pitkinä ja tuuheina kalliolle. Näitä käyttää kalastaja vanteina astiain teossa.

Kataja ei ole millänsäkään, se kasvaa missä tahansa, oikeana maanvaivana.

Pahemmin on lehtipuiden laita – ne jäävät alakynteen vuorella ja metsässäkin. Koivuja, pihlajoita ja haapoja on nimeksi vain – yksi ainoa raita on löytänyt sijansa suossa. Leppä vain on kuin kotonaan jokaisessa syvennyksessä, ihan laakson rantapuolellakin, vaikka meri koettaa huuhtoa mullan sen juurien alta.

Kanerva on kaikista pikku yrteistä tavallisin, ja lukuisia muita pieniä kasveja on metsä täynnä. Mustikat ovat meistä tärkeimmät, ja niitä onkin enemmän kuin ehdimme poimia, vatut kyllä mielellään kasvaisivat kallioiden pikkurotkoissa ja kasvavatkin, mutta marjat useimmiten kuivuvat, ennenkuin ehtivät kypsyä. Puolukoita on jonkin verran, mutta suruksemme ne eivät ennätä kypsyä, ennenkuin lähtö on jo käsissä. Mansikoita on vain nimeksi. Karpaloiden korjaamisesta pitävät linnut talvella huolen. Lakkoja ei ole, ja tämä seikka on meille arvoitus, koska niitä on useimmissa saarissa ympärillä. Kukkasia on niin monta lajia, että olisi mahdotonta luetella niitä, vaikka tietäisikin niiden nimet. Ne eivät loista eivätkä koreile niinkuin puutarhojen kukkaset, vaan koristavat vaatimattomasti kaikki paikat, sekä metsän pohjan että vuoret. Niiden joukossa on villi-ruusujakin, vaikkakin harvassa.

Kukkivat kuuset ja männyt ovat keväällä täynnä omia "ruusujaan" ja vievät ehkä voiton kaikista muista. Ja onhan kuusi myöhemminkin sanomattoman kaunis, kun sen oksat ovat täynnä punaisia käpyjä.

Sammalia ja jäkäliä on paljon, kukin laji omassa mielipaikassaan. Heiniä, apiloita ym. on sen verran, etteivät vain kokonaan puuttuisi. Sitäpaitsi on rantakauroja ja muita tyypillisiä hiekkakasveja, jotka eivät viihdy muualla kuin juuri meren rannalla. Ainoa, mitä saarestamme puuttuu, ovat viljelykset – koska semmoisiksi ei voi sanoa niitä krasseja, joita olemme monesti istuttaneet ja jotka kyllä menestyvät hyvin, kunnes lampaat ne keksivät – mikä tapahtuukin säännöllisesti.

Ukko Södergård oli oikeassa siinä, että perunamaan voisi hyvin tehdä, jos haluaisi. Mutta sitä varten olisi pitänyt hakata metsää pois, eikä se ollut meidän tarkoituksemme – kesävieraita kun olimme vain.

Eläinmaailma on myös hyvin edustettu. Lokit ja tiirat ovat niin sanoakseni kotieläimiämme. Pieni västäräkki juoksee pitkin kallioita, tiaisen ja muiden pikkulintujen liritykset kuuluvat metsästä. Eräässä tiheässä paikassa metsässä asustaa teiripari, metsäkyyhkynen eräässä toisessa, harakka samaten. Tikka käy vierailulla, ja pöllön synkkä nuotti kuuluu lepikosta. Varis kokee täällä matkia merilintuja, se astelee pitkin rantoja pikkukaloja väijymässä. Kahlaajat, suuret ja pienet, rantasipit ym. vierailevat ja jotkin pesivätkin kannaksella. Pikku kahlaajat ilmestyvät joskus suurina parvina – samaten kottaraiset, jotka pitävät lehmien ja hevosten seurasta. Lepakot ajavat hämärissä hyttysiä takaa. Oravat ovat silmänruokana joka päivä. Jäniksiä näkee silloin tällöin, kettu on tainnut joskus vierailla, mutta susi ja karhu eivät ole muistaneet tänne tulla eikä myöskään peloittava rotta. Hiiriä on joitakin, metsähiiriä paljon, mutta ne eivät tule taloon. Hirven jälkiä on nähty rannassa, niiden kotipaikka on oikeastaan suurissa metsissä mannermaalla. Näimme kerran kolme kappaletta tulevan uiden ulapalta, nousevan seisomaan vedenalaiselle karille Reuterin Toskan vierellä, laskeutuvan jälleen veteen ja jatkavan matkaansa manterelle päin.

Joskus asettuu kissa, ikävä kyllä, kesäisin Toskan metsään ja muuttaa sitten talveksi takaisin kylään.

Hyönteisiä on varmaankin useimpia lajeja, mitä Suomessa on, samaten matelijoita. Siis käärmeitä myös? On kyllä, ja ne ovatkin ainoat vahingolliset olennot Toskassa, mutta oikeastaan vain teoreettisesti – koska käärme on arka ja pelkää ihmistä ainakin yhtä paljon kuin ihminen sitä. Kun vilaukselta sen näkee, niin turhaan sitä etsii, jos "varmuuden vuoksi" tahtoisi sen tappaa, niinkuin kaupunkilaisen tietämättömyys ja kunnia vaativat. Ravitsevat kalat meressä kai myöskin kuuluvat Toskan eläinkuntaan. Koska täällä nyt on muutamia ihmisiäkin, voidaan sanoa hyvällä syyllä, ettei yhtään luonnonilmiötä puutu. Ihmiset, eläimet ja kasvit ajavat jokainen omia tärkeitä tehtäviään. Tuloksena on rikas elämä tuhansine vivahduksineen. Pieni saari on siis pienoiskokoinen maailma, mikrokosmos. Ja siinä onkin juuri saaren viehätys. Se on mereltä katsottuna vain vähäpätöinen harmaa viiva, jossa on muutamia kuusen sakaroita. Mannermaalta katsottuna se on muhkea vuorenkukkula ja sen päällä korkea metsä avaruutta vasten. Saaren keskeltä katsottuna taas rauhallinen idylli, täynnä vaihtelevia näköaloja, salaperäisiä kätköjä ja herttaisia aukeamia – ystävällinen pieni maailma. Sen luonnolliseen kauneuteen ei olisi voitu lisätä mitään. Me rakastamme ja kunnioitamme sitä juuri sellaisena kuin se nyt on.

Ja pyhästi päätimmekin menetellä siten, ettei meistä tulisi häiritseviä rauhanrikkojia. Metsään ei koskettu. Ei edes kuivuneita oksia katkottu puista – se olikin erikoisen ankarasti kielletty – ja sääntö meni meille vereen. Kuivuneen ja sammaltuneen havupuun hienosti piirretyt haarautumat jätimme verhoamaan tummat aukeamat salaperäisiksi. Sammalia emme myöskään tahtoneet turhaan häiritä, sillä ne ovat arkoja ja tarvitsevat vuosia juurtuakseen uudestaan. Ja kaikista arin on ehkä kanerva – se ei ikinä unohda, jos sitä tallataan – uskomatonta, mutta totta. Emme suinkaan aina onnistuneet, mutta koetimme kumminkin olla niin vähän vahingollisia kuin suinkin.

ILMANALA.

Kokematon otaksuu aina, että ilmanala saaristossa on raakaa ja kosteaa. Sitä se ei ole ainakaan kesällä. Kallio imee itseensä auringonlämpöä ja säilyttää sen läpi yönkin. Hiekka ei säilytä sitä, mutta kuumenee nopeasti. Ja niistä henkii niin paljon lämpöä, että se kuivattaa ilman – metsä tuoksuu täällä yhtä pihkaiselta kuin mannermaallakin.

Raitis meren henki on voimakas, joten tottumatonta ensin alussa aina unettaa. Mutta voihan heittäytyä levolle ja nukahtaa vähän – ollaanhan kesälomalla!

Ilmanala täällä on oikeastaan ihanteellinen – ei lamauttavan kuuma eikä liian kylmäkään, koska metsä ja vuori suojelevat kylmiltä tuulilta. Vuoren laella seisoessamme voimme iltaisin joskus nähdä kylän puolella ja rantaniityillä viluisen usvan nousevan maasta, mutta tänne se ei tule – näkyy vain kaukaa.

Kun sumutykki paukkuu Hangossa, tiedämme jo näkemättäkin, että merellä on usvaa. Emme kumminkaan ole huomanneet siinä mitään haitallista – se lieventää valon, suo lepoa silmille, jotta ne taas jaksaisivat nauttia puhtaan ilman takia tavattoman voimakkaasta valosta.

Toska on aavan meren ja mannermaan välisellä rajalla. Tämä kai on syynä siihen, etteivät sateet eivätkä ukonilmat ole pitkällisiä, kaikki muuttuu tai haihtuu kahden mahdin kohdatessa. Ukkonen siis ei tarvitse pitkää painostavaa valmistusaikaa, sade voi olla raju, mutta päivän kestävä sade on ylen harvinainen. Säät vaihtelevat alituisesti – mielestämme suuri etu – sillä se pitää mielen virkeänä. Maalarille se ehkä tuntuu haitalliselta, koska ei milloinkaan voi aamulla arvata, mitä taas iltapäivällä tai huomenna on edessä.

KEVÄÄLLÄ TOSKAAN.

Kävimme Toskassa säännöllisesti joka kesä. Matka oli alkuaikoina sangen vaivalloinen. Ensin 3 1/2 tuntia junassa Lappvikin asemalle, siitä n. 2 peninkulmaa hiekkanummen poikki rantaan. Tie pehmeässä hiekassa on kehnoa, ja ajopelit, jos mahdollista, vieläkin kehnommat. Kurjat kärryt, kerrassaan käsittämättömät valjaat ja surkeat hevoset. Kuljetettavana oli aina monenlaisia varustuksia, laatikoita ja matkalaukkuja. Miten saada nämä kaikki mahtumaan ajopeleihin ja köytetyiksi niin, että ne siellä pysyivät? Pitihän näitä kuormia välistä korjatakin matkan varrella, sillä pyörät upposivat tuon tuostakin pehmeään, pohjattomaan hiekkaan, ja kuorma heilui uhkaavasti sinne tänne. Olipa puolivälissä eräs matalavesinen lampikin, jonka poikki oli ajettava. Onneksi sen hiekkapohja oli kova. – Ja miten lie ollut – aina me sittenkin tulimme lopulta onnellisesti perille.

Vähitellen muuttui matkaaminen mukavammaksi. Kyläläiset rakensivat yhteisin voimin ajotien Sandön pysäkille, jonne on rannasta vain 7 kilometrin matka. Paitsi tavallista nummea oli maaperä tällä taipalella paikoin suontapaista. Pahimmat paikat oli täytetty risuilla sekä hiekalla peitetty. Soraa täällä ei ole missään. Eihän se suurenmoinen ole, mutta tie nyt joka tapauksessa ja vieläpä kauniskin, kiemurrellen kanervapohjaisen honkametsän halki tai valkoisena kukkivan, hurmaavasti tuoksuvan suon yli.

Pian huomasimme, että Sandöhön pääsi kyllä oikoteitäkin jalkaisin, ja siitä keksinnöstämme olimme ylpeitä. Oikotietä kulkiessa täytyi tietysti kiivetä aitojen yli ja kahlata pieniä polkuja myöten niittyjen poikki, mikä kaikki tietysti vain lisäsi matkan hauskuutta – ellei satanut! Olipa matkan puolitiessä eräs vanha asutuskin ja siellä suuri ihme – oikea suomalainen torppari! Siellä oli mieluisa lepopaikka. Keskellä vihertävää pihaa kasvoi vanha omenapuu, jonka varjossa oli hyvä loikoa, reppu vieressä. Tämä erämaan asumus ja sen mystillinen suomalaisuus olivat meistä kummallisen puoleensa vetäviä.

Lappvikin satamasta pääsee purjehtimallakin Toskaan, mutta silloin on perilletulo epävarmaa, koska ollaan tuulten ja tyynten varassa. Uusi aikakausi alkoi myöhemmin: moottoreita ilmestyi näillekin rannoille, ja sitten tulivat autot. Sangen mukavaa on nyt tilata auto Lappvikin asemalle, sulloa tavarat siihen, ajattaa ne muutamassa minuutissa satamaan ja sieltä tehdä virkistävä moottorimatka aivan omaan rantaan. Jos meri sattuu olemaan liian pahalla päällä, voi autollakin ajaa aivan perille. Raskaat loistoautot eivät suinkaan pystyisi tämmöistä matkaa suorittamaan, mutta ei täällä ketään olekaan vielä sellaisella pilattu. Toimeliaisuudestaan tunnetut Bäckmanin pojat Lappvikista vain ovat toistaiseksi keksineet tämänkin elinkeinon, ja vaikka heidän autonsa onkin raihnainen, kilpailee se menestyksellisesti kievarin vanhan hevosen kanssa. Ja auto parantaa tiet. Kylässämme on jo herännyt kysymys oikean kunnollisen tien rakentamisesta Hankoon johtavalle valtatielle saakka. Jokaisen tulisi varojensa mukaan olla siinä hommassa osallisena, ellei muuten, niin omalla työllään. Kunnolliset ajopelit, autot ja moottorit ovat ihan viimeaikaisia saavutuksia, ja reippaimmat ihmiset vielä nytkin kulkevat yksinkertaisesti jalkaisin.

Jo kaukaa metsässä huomaa rannan lähenevän – virkistävä ilma tuo viestin ja ennen pitkää astuessamme metsästä ulos olemme avaralla rannalla. Siellä on hauska jälleen nähdä kylän lampaat, jotka tietämättöminä maailman menosta jyrsivät lyhyttä ja harvaa ruohoa, säikähtävät tapansa mukaan, mutta jatkavat sitten mieluista tehtäväänsä. Villojen "lihava" kotoinen haju sekaantuu hetkeksi ulapalta tulevaan ihanan raittiiseen tuoksuun. Ja tuossa on jo kannas ja itse Toskan tuttu hahmo, tyyni ja täyteläinen, taivaan ranta sen molemmin puolin!

Olemme siis perillä ja alamme astella tuttuja polkuja majaamme kohden. Nauttien koskettaa jalka ensimmäisiä sileitä kallioita pienessä venevalkamassa. Syvään hengittäen ulapan elvyttävää ilmaa jatkamme vuoren kuluneella polulla ja nousemme hiljalleen omalle pihavuorelle, josta näkee yli koko saaren ja meren. Kaikki on ennallaan, pensaat, puut ja majat. Hiljaisuus on valtava – laineiden loiske ja lentelevien lokkien omituiset huudot eivät riko sitä, päinvastoin ne tehostavat hiljaisuutta ja eristyneisyyttä.

Eihän mistään voi nähdä asuntoamme – ei mantereelta eikä mereltä. Eikä täältäkään aavistaisi muiden olemassaoloa – ellei tietäisi. Täällä on ihan erillään kaikesta – ja iankaikkisuus alkaa taivaan sinessä päittemme yllä. Hiljainen saari on meitä odottanut – pitkän talven, muuttumatta – ja me joudumme heti saaremme lumoihin.

AURIKO JOHTAA.

Nyt meillä on tilaisuus vapaasti järjestää elämisemme niinkuin itse vain haluamme. Tässä ympäristössä on kaikkea, mitä ihminen voi toivoa elääkseen onnellisena. Niin ympäristö, – siinä onkin jo ohjelmat valmiina, kaikenlaiset välttämättömyydet, jotka on huomioonotettava. On tehtävä niin tahi näin – tahi jätettävä jotakin tekemättä. Eikä ole yhdentekevää, milloin jotakin tehdään, sovelias aika on nähtävästi edeltäpäin määrätty. Johto on jossakin – taitaapa olla itse auringossa. Siitähän täällä kaikki riippuukin: lämmin, kylmä, sade, kuivuus, veden nousu ja lasku, tuulet ym. Toimia niistä riippumatta on mahdotonta.

Almanakka kertoo, että aurinko nousee kesäkuussa n. 3 aikana ja laskee n. 1/2 10 tienoissa, heinäkuussa n. 4 aikana laskeakseen n. yhdeksältä. Voi nousta vaikka kuinka varhain, aina on täysi päivä – ihana valo – ja tästä teemme heti oivallisen huomion. Eihän lamppua oikeastaan tarvita – ikävä kapine pahanhajuisine öljyineen! Sen valo on paljon heikompi kuin päivänvalo – siis silmille rasittava. Säästäkäämme silmiämme – talvisaikana joudumme pakostakin niitä rääkkäämään.

Jos jokin erikoinen tehtävä tilapäisesti vaatisi valaistusta pimeyden aikana, niin onhan kynttilöitä – ne eivät houkuttele valvomiseen yhtä paljon kuin lamppu. Kaikkiin tehtäviin riittää päivä, jos aloittaa aikaisin – ehdimme kalastaa aamuisin niinkuin tämä asia vaatii – pitkin päivää saadaan paljon työtä tehdyksi, ellei laiskotella tietysti – aikaa riittää huvimatkoihinkin, ja illalla saamme nauttia hämärän suloisesta salaperäisyydestä, joka antaa lepoa sekä hengelle että ruumiille. Ja silloinhan sopii panna tuli takkaankin, jos malttaa jäädä huoneeseen. Niin tuumimme ja päätimme olla käyttämättä lamppua.

Ja toinen seikka! Hyvin pian huomasimme, että jotakin oli hullusti puvussamme. Jäykät kengät korkoineen tuntuivat vaarallisilta. Oli välttämättä saatava tasapohjainen jalkine, ja vielä semmoinen, joka ei luisunut eikä tarttunut juuriin eikä halkeamiin. Jätetään kengät pois! Ja ennen pitkää emme kaivanneet kenkiä ollenkaan. Hattu jäi myöskin pois. Huopa oli liian lämmin, olki ei pysynyt päässä tuulessa, lippalakki kävi laatuun, ellei silmä kestänyt häikäisevää valoa. Huomasimme, että muitakin vaatteita oli vanhasta tottumuksesta liikaa. Aurinko lämmitti ihoa, suolainen vesi, ilma ja tuuli karaisivat sitä – oli hyvä olla vähissä vaatteissa ja ihan ilmankin. Valkoinen ihomme, joka alussa tuntui luonnottoman väriseltä ulkoilmassa, muuttuikin pian ruskeaksi. – Väritys onkin mainio puvun vastineena. Ken lapsena jo joutuu näin onnellisiin oloihin – hän liikkuu alastomana vapaasti ja joustavasti, ja se taas tekee hänet kauniiksi.

Alastomuus oli silloin vielä uutta ja harvinaista Suomessa. Se oli Toskan suurin lahja meille, sillä siten saimme tutustua kauneuden alkulähteeseen. Sillä vaikka ajattelen taideaarteita museoissa, joihin kaikkien aikojen mestariteokset ovat koottuina, en muista niissä nähneeni kauniimpaa kuin arkinen todellisuus Toskassa. Mikä taidemaailmassa on parasta, siihen on tällaisesta aihe saatu. Ainakin maalarille tuotti tämä mitä suurinta iloa. Vaikk'ei mitään muuta olisi Toskasta saanutkaan, niin jo yksin tämän takia Toska tuli arvokkaimmaksi paikaksi maailmassa.

Käytännöllisesti kehittyi asia siten, että kun jokin liike tai asento houkutteli piirustamaan, sanoin: "topp", jolloin asianomainen heti pysähtyi liikkumattomaksi – juuri niinkuin hän sillä hetkellä oli. Näitä "topp-asentoja" sainkin vähitellen kirjat täyteen. Varsinkin pikkupojat kehittyivät mestareiksi nopeassa kuuliaisuudessa, ymmärtäen tarkoituksen ja sen tärkeyden.

Ilman palkkiota ei heidän tarvinnut näin taidetta palvella. Sen avulla täyttyivät vähitellen poikien eri toivomukset, joista parhaat olivat palkovenhe, polkupyörä ja viimein suuri purjevenhekin.

ENSIMMÄISET VENHEET.

Sitä mukaa kuin mökin työt oli tehty ja aikaa riitti, tulivat muut hommat tärkeiksi – etupäässä tietysti kalastus – ja siihen tarvittiin venheitä.

Porkkalassa odottaneet venheemme tuotiin nyt Toskaan. Pieni ruuhi, vuotava ja mustunut raukka, oli Mustikki. Toverina oli sillä purjejolla, Keltikki.

Ei sekään ollut hyvä venhe, sillä sen emäpuu oli vino.

Ensi töiksi ruuhi tietysti korjattiin, mutta eihän se milloinkaan herennyt vuotamasta.

Keltikki sai uuden purjeen, mutta emäpuun vika aiheutti sen, että se käyttäytyi sangen omituisesti luovittaessa – ja muutenkin. Kumminkin pojat ensi aluksi harjoittivat sillä purjehdustaitoa.

Pienempiä oli kielletty, etteivät he saisi lähteä Toskan näköpiirin ulkopuolelle, siis ei niemen eikä saarien taakse. Soma oli kotivuorelta käsin katsella pikku miesten ponnistelua itsepäisessä venheessä. Eihän tulos loistava ollut, mutta ruorissa vain oltiin, ja omin voimin, mikä oli tärkeintä.

Molemmat venheet kelpasivat kyllä kalastamiseen, mutta pian syntyi halu saada parempia venheitä – oikeita purjehdusvenheitä, joita ilman saaristossa ollaan ihan avuttomia. Moottori-aikakausi ei ollut vielä alkanut.

Ensimmäisenä hankittiin pieni ruuhi, joka kyllä oli hyvä kala-vene, vaikka sekin vuoti. Tämä oli siis uusi Mustikki, ja merkillisen pian sekin tuli mustaksi. Nuori Frithjof Wennerqvist, jolla ei vielä ollut varoja oman venheen hankkimiseen, tuli Juhani Aholta ostelemaan vanhaa päästäkseen kalastamisen alkuun. Mitenkä olisikaan voitu kieltää näin vaatimatonta pyyntöä. Hän sai vastaukseksi: "Ei sitä myydä, mutta ottakaa vain venhe ja käyttäkää niin kauan kuin se vielä johonkin kelpaa. Ja sitten, kun se on ikäloppu, tuokaa se tähän rantaan takaisin ylös vedettäväksi – tahdon pitää sen muistona – rakastan vanhoja venheitäni."

Kesällä 1911 asui ystävämme Matti Kivekäs vuorostaan Ida Grabberin mökissä, tavallaan kotiopettajana Antille, joka vasta syksyllä pääsi kouluun. Hänellä oli tuttavia Kökarissa ja sai Juhani Ahon vakuutetuksi, että sieltä on oikea merivenhe hankittava. Ja niin tapahtuikin. Venhe sai nimekseen Jorma II, vanhan Jormamme mukaan, joka oli kelvottomana jätetty Järvöhön. Ei se uusikaan ihan hyvä ollut, se kun oli aika raskas, kokka tuppasi painumaan liian syvälle veteen, ja sen purjeet, vanhalta Jormalta perityt, olivat liian pienet. Siinä oli isä kapteenina, ja sillä tehtiin lukemattomia rahtimatkoja sen mukaan kuin asiat vaativat, ja olihan se mainio ja tilava huviretkilläkin. Heikkikin oppi pian hallitsemaan sitä, ja vähitellen muutkin pojat.

Venheet vaativat paljon hoitoa pysyäkseen käyttökelpoisina. Siis työtä riitti aina – uudet tullot, airot ym. Jokavuotinen tervaus on kaikkein tärkein.

Se tapahtuu näin:

Vene puhdistetaan sisältä, vedetään maihin ja kaadetaan kumoon. Sitten se hangataan puhtaaksi joka paikasta ja jätetään kuivamaan. Jos se on ollut huonossa tervassa tai entinen on kulunut pois, voi kuivaminen kestää parikin päivää. Raot täytyy huolellisesti täyttää, mutta niihin ei saa työntää sellaista, joka kuivuessaan kovettuu ihan kovaksi. Puu näet paisuu taas veteen joutuessaan, joten rako pienenee itsestään. Tihtauksen täytyy silloin antaa jonkin verran myöten, jonka taas kovat aineet estävät.

Neuvoja saimme kyläläisiltä jos minkälaisia, ja kaikilla kokeiltiin. Viimeinen ja varsin hyvä resepti oli: sahataan tai hangataan männyn kaarnaa hienoksi jauhoksi (lainataan Himmulta "riivirauta"), sotketaan se tervan kera paksuksi puuroksi ja täytetään raot sillä. Se tepsii! Sillä saa aivan umpeen pienetkin raot, joihin eivät tappurat ym. mahtuisi.

Terva voidaan lämmittää pienessä padassa, pari lastua vain tai vähän hiillosta alle. Jos terva pääsee kiehumaan, tulee vene mustaksi. Mutta sitä lämmitetään vain hiukan, että se saataisiin juoksevaksi ja helposti puuhun imeytyväksi. Tervan sutiminen on paras aloittaa silloin, kun laudat tuntuvat lämpöisiltä kädellä tunnusteltaessa. Lämpö on tervaamispuuhien a ja o. Lämmin, poutainen päivä on paras, oikeastaan välttämätön. Ja ehkäpä se onkin syynä siihen, että tähän työhön liittyy tiivistetty kesätunnelma. Ja vaikk'ei itse omakätisesti olisikaan mukana, niin onhan hauska katsellakin. Vene on mahtavan näköinen näin kumollaan. Hiekkaranta hohtaa kullankeltaisena ja kuumana, tervamiehet hohtavat myös auringon ruskettamine ihoineen – vaatteita kun ei kannata tärvellä. Jos tuntuu liian kuumalta, on vesi lähellä, sinne pääsee vilvoittelemaan milloin tahansa. Hiekka rantatörmällä kuivattaa ihon heti, kun tervamiehet piehtaroivat siinä uituaan.

Sitten on muistettava työntää venhe vesille sopivaan aikaan. Ellei terva ole vielä kuivunut sisään, häviää se taas veteen ja vaatteisiin – kiusallista! Jos vene "unohtuisi" kuivumaan liian kauaksi aikaa, syntyy siihen uusia rakoja. Äyskärit, airot, pohjatrallit ym. vaativat myös tervaa.

Monet kalastajat kylässämme maalaavat veneiden ylälaidat öljy-värillä valkoisiksi, sinisiksi ja vihreiksi, mutta me olemme pysyneet vain tervassa. Tuntuu siltä, ettei mikään voi korvata tervan luonnollista kauneutta, varsinkin, jos itse puun väri hohtaa sen lävitse. Silloin se kimaltelee auringossa kultaisena ja purppurana – elävänä.

Ihan ensimmäiset venheet – kaarnavenheet – olivat tietenkin hyvin tärkeät.

VESI.

Kaivoa ei tietenkään ollut Toskassa. Ainoa hyvä kaivo kylässä oli Oldermannin talon pihalla, ja sieltä monet hankkivatkin vetensä. Mutta sinne oli melko pitkä matka meiltä. Alussa ei kuitenkaan muuta neuvoa ollut. Tämäkin välttämättömyys tuotti jotakin hyvää, sillä siten saimme tutustua tuohon vanhaan taloon ja sen omistajiin.

Talo oli oikeastaan suuri maatila, mutta ainoa mies talossa oli useimmiten luotsausmatkoilla, joten tilan hoito oli jäänyt sivuseikaksi. Avarassa tuvassa hoiti vanha vankka emäntä itse ja yksin kotiaskareet. Jos poika oli kotona, oli hän jossakin ulkotöissä tai tutki kamarissaan lääkärinkirjoja, jotka olivat hänen erikoisalansa.

Luotsimajassa oli valtion puhelin, sieltä oli linja johdettu hänen kamariinsa tähän taloon. Siis luotsimajan kautta olimme yhteydessä muun maailman kanssa, jos sattui tarvis tulemaan. Ikävä kyllä, joskus niin kävikin, kuten juuri tänään. Samalla matkalla otan tietysti myös vettä. Minut käsketään istumaan keinutuoliin odottamaan. Viereisellä pöydällä on paitsi komeaa ikkunapuutarhaa myöskin pinkka sanomalehtiä ajankuluksi. Tähän taloon tuleekin itse "Hufvudstadsbladet". Onhan siinä vielä sen lisäksi "Västra Nyland" ja "Hangöbladet". Katsellaan niitä. Tällaisella kotiseudun lehdellä on aivan erikoinen henki, harras, opettavainen. Hyväksyn ne mielessäni! Viidessä minuutissa on lehti luettu, sekin on ansio sille.

Sanomalehteä on riittänyt myös seinien paperoimiseen, mutta katto on vanhuuttaan musta. Orsilla on verkkipuita, tekeillä olevia reen jalaksia ym. hyödyllistä, joukossa romuakin. Emäntä kirnuaa. Siis täältä saan kirnupiimää – mainio asia! – Odotusta. Voi on valmista – emäntä vie astiat porstuaan, joka toimii maitokamarina. Vanha seinäkello, jossa on puntteja jos jonkinlaisia, sanoo verkalleen "tik-taak – tik-taak" – sirkka laulaa uunin takana – ja aika käy pitkäksi...

Pistäydytään pihalle vähäksi aikaa, kuuluuhan puhelimen soitto sinnekin! Täällä on toisia nähtävyyksiä: ikivanha vihreäksi sammaltunut luhtiaitta – sen oven kolosta kiiltävät kissan vihreät silmät. Siitä välittämättä kylpevät kanat pihamaan hiekassa ja komea kukko kävelee sinisessä ja punaisessa loistossaan – oikea klassillinen aapiskukko eikä mikään väritön uusirotuinen.

Veräjän luona on se kallisarvoinen kaivo, syvälle hiekkaan kaivettuna – kukahan sen suurtyön lienee tehnyt? Mikseivät muutkin voisi kaivaa kyllin syvälle, ehkäpä muualtakin löytyisi vettä? Ei tarvitsisi hakea täältä asti ja taivaltaa raskaine kantamuksineen poikki polttavan hietikon, joka erottaa talon muusta kylästä.

– Ehkä mekin – – –?!

Johan eräs professori oli meidänkin rannassamme yrittänyt, mutta kun ei onnistunut, ei vuokrannutkaan Toskaa, kuten oli aikonut – hyvä, ettei löytänyt! – Sittenkin olisi Toskasta saatava vettä – on uudelleen yritettävä.

Nyt puhelin kilisee –, saan tietysti ensiksi kuulla jos jonkinlaista juttelua pitäjältä, ennenkuin lanka selviää.

TOSKASTA HAETAAN VETTÄ.

Porkkalan Järvössä saimme aikoinaan vettä liejuisesta lammikosta, jossa mateli kaikenlaisia eläviä. Ainoa kaivo saaressa oli näet "vihollisen" aidan sisäpuolella, jonne ei sopinut mennä. Vesi oli tietysti keitettävä, eikä sittenkään kelvannut juomavedeksi. Tämä tosiseikka oli Järvön synkkä kohta, vaikk'ei sentään ainoa – siellä oli nim. melkein mahdotonta mennä rannasta uimaan – loivilta, liukkailta, suurten maininkien huuhtomilta kallioilta.

No, niin, jotakin oli nyt sentään Toskasta löydettävä! Aiottiin ottaa suurimmasta Toskan seitsemästä jättiläispadasta, joka oli aina reunojaan myöten vettä täynnä – mutta mustaa se oli eikä viehättänyt. Vesi kallioiden koloissa taas oli puoleksi suolaista, koska myrskyt sinne heittelivät vaahtoansa.

Vihdoin löydettiin erään suuren kiven alta kuoppa ja siitä ihan kirkasta ja hyvää vettä. Siinä ei ollut kasveja eikä minkäänlaisia eläviä olentoja, ei edes sammakonpoikasiakaan, eikä kuoppa milloinkaan ollut tyhjä. Ilmeisesti siis jokin suoni. Tämä olisi ollut hyvä, elleivät ympäröivät kalliot olisi olleet niin jyrkät. Oli sangen vaivalloista kiivetä ylös täysine sankoineen. Viiden vuoden aikana kumminkin saimme veden sieltä, ellei menty Oldermannin luo. Ja meillä oli tislauslaitos, jossa se vielä varmuuden vuoksi parannettiin juomavedeksi. Sen oli rouva Edelfelt ystävällisesti muistanut tuoda jopa Pariisista asti.

Venerantaan mentäessä on vuoren alla syvänne, jonne on aika hankala laskeutua ja josta on kiivettävä heti taas ylös vastakkaiselle venekalliolle. Vaivalloinen tie siis, varsinkin, kun syvimmällä kohdalla oli paksulti märkää ja liukasta sammalta. Sammalen jatkona oli punaisella kalliolla aina märkiä juovia. Nämä vesijuovat eivät milloinkaan kuivuneet. Rotkon yläpuolella on sangen tiheä, miltei pimeä lepikko. Tuhansia kertoja oli kuljettu tätä polkua ajattelematta muuta, kuin että se sittenkin oli lyhin.

Vuosien kuluessa tutustuimme kumminkin luonnonilmiöihin, joten vihdoin ymmärsimme tämänkin. Tässähän oli tietenkin vesilähde. Lapio käsiin, ja niin alettiin kaivaa maata lepikon keski-paikkeilta. Ensin multa pois – siinä oli mustaa lehtimultaa – ja sitten kuoppa hiekkaan. Pohjassa näkyikin vähän vettä. Kaivettiin syvemmälti, eikä kestänyt kauan, ennenkuin kuoppa jo oli täynnä vettä. Puhdasta se ei vielä ollut, mutta olimme jo sangen tyytyväisiä.

Hankimme tyhjän tammisen viinitynnyrin ja asetimme sen kuoppaan. Vettä siihen tuli, mutta ei sittenkään tyydyttänyt, kun siinä oli jokin väkevä sivumaku. Epäilimme tynnyriä, mutta emme olleet varmoja syystä. Kuulimme, että kylässä asui eräs ukko Nyman, joka tiesi tämän alan. Hänet haimme avuksi. Hän jatkoi tositeolla kaivamista, ensiksi hiekan lävitse niin pitkälti kuin sitä riitti. Sen alla oli karkeata soraa – "hyvä merkki!" – sanoi Nyman. Ja vihdoin pulppusi kuopan pohjalla kirkasta vettä. Riemu oli suuri! Siitä saamme oikean kaivon!

Ja Nyman tuli tovereineen ja lautoineen jatkamaan työtä. He kaivoivat nyt suppilomaisen, n. 2 m syvän, leveän kuopan. Suuret multa- ja hiekkavallit kasvoivat sen ympärille.

Jos kaivaa syvään, täytyy nähtävästi kaivaa myöskin suhteellisen leveäksi, muuten kaikki valuu kuoppaan takaisin. Ymmärsimme nyt miksei joka mies voi yrittää laittaa samanlaista kaivoa kuin Oldermannin. Kuoppaan miehet rakensivat kaivon seinät. Kun kehys oli valmis, loivat he puhdasta hiekkaa sen ympärille. Se survottiin tiiviiksi ja odotettiin. Aivan oikein, muutamassa tunnissa oli kaivo täynnä. Nyt se tyhjennettiin pari kertaa, kunnes vesi oli ihan selvää.

– Tämä kaivo ei kuivu milloinkaan, ei edes pitkän poudan aikana. Se on nähtävästi sateesta riippumaton, kuten hyvä kaivo ainakin. Ja kylä ihmettelee ja kadehtii sitä.

Nyt ei ollut enää huolta vedestä, vedenkantamisesta vain. Kaivomme ei ole aivan lähellä taloa, ja tuotaessa vettä sieltä on noustava melko jyrkkä rinne, joka pyrkii olemaan havunneulasista liukas. Himmu on pieni, joten hänen on epämukava kantaa suuria sankkoja, – ja onhan hänellä muutenkin tekemistä. – Vettä täytyy talossa aina olla – yölläkin. Pojat siis remmiin! Ei vedenkanto juuri ole hauskaa, mutta välttämätöntä se vain on. Tämä pieni välttämättömyys opettaa taas huolellisuutta ja vaatii voimien ponnistusta – ja ponnistuksesta syntyy – voimaa.

AAMUKYLPY.

Olimme jo aikoja sitten, kuoppaveden aikakaudella, tottuneet säästämään vettä. Turhia sankoja ei suinkaan kannettu. Turhana pidetään sellaista vettä, joka tarvittaisiin aamuin ja illoin itsensä pesemistä varten, koska on niin hirvittävän paljon vettä meressä. Vaatteet kainaloon, saippua mukaan, ellei se jo ollut rannassa tietyssä piilopaikassa – pyyheliina riippui vakituisesti aidalla tai puun oksalla odottamassa.

Pian juurtuikin meihin tapa juosta vuoteesta suoraan rantaan niin, että jotkut pyrkivät sinne sadeilmallakin. Samalla voi siellä voimistella ja kaupan päälliseksi saada ilma- ja aurinkokylvyn. Ei ylellinen kylpyhuonekaan vedä vertoja tällaiselle raikkaalle hiekkarannalle. Olihan kallioniemi etelässä, jossa vesi oli syvää. Reippaimmat siis riensivät juoksujalkaa vuoren yli, hyppäsivät törmältä törmälle ja sukelsivat niemen kärjestä suin päin mereen.

Tässä on kai mainittava, että eräs poikkeus säännöstä sentään oli. Isäntä itse ei voinut irtautua vanhasta tavasta, joten hänelle aina kannettiin pesuvettä omaksi tarpeeksi.

Hän oli kyllä innokas uimari päivällä. Ja kun vesi oli lämmintä – jota se muuten ei meidän lahdessamme aina ole – pidettiin oikeat uimajuhlat, joista ei kukaan saanut olla poissa.

Sellaisina päivinä kokeilivat kylän lapsetkin uintia. Pikku-Toskan rinne lahteamme vastapäätä oli heidän lempipaikkansa. Pienet pulikoivat matalalla, suuremmat jo kahlasivat ulommas, ja kaikkein rohkeimmat harjoittivat oikeata uintiakin. – Melskettä ja meteliä! Kirkuminen nähtävästi ehdottomasti kuuluu uintiin! – Ja he uivat tuntikaupalla, aina välistä paistattaen itseänsä kuumalla kalliolla. Lämmin vesi tiesi aina riemua muuten niin hiljaisessa lahdessa.

Sukeltamista harjoitettiin milloin vain ja mistä vain – joskus lahteen ankkuroidusta venheestä, joskus "satamakiveltä", useimmiten kumminkin avaralta eteläiseltä niemenkärjeltä. Ja siinä tarjettiin kaikilla ilmoilla. Se oli kaunista nähdäkin, ja tavaksi tuli, että minulle ohi riennettäessä huudettiin: "Nyt ollaan menossa niemeen!" Ja sinne sitten seurasin skitsikirja kainalossa.

MISTÄ TUULEE?

Tuulien tunteminen on merensaaressa ihan välttämätöntä, koska niiden mukaan on jokapäiväinen elämä järjestettävä. Joudun tässä usein mainitsemaan tuulensuunnat, mutta epäilen silti, saako lukija siitä oikeata käsitystä ja tuleeko tuuli-sana hänen tajunnassaan selväksi? Olen nimittäin huomannut, että kaupunkilaisilla on perin puutteellinen käsitys tuulista. Sen kyllä ymmärtää varsin hyvin, vaikkapa kaupunki sijaitsisi järven rannalla tahi ihan meren niemessä, niinkuin Helsinkikin – sillä joka kadunkulmauksessa vetää eri tahoilta. Vetoa pidetään tuulena – ja seuraavassa kadunristeyksessä vetää ehkä jo ihan vastakkaiselta suunnalta. Tämä sotkee tietysti käsitykset. Ja torin aukeamalla lentävät pöly ja raitiotieliput piiritanssissa. Mene tiedä! Käsitys ilmansuunnista jää hataraksi ja puuttuu usein täydellisesti. Siis jos tässä puhun idästä tai lännestä, se kai ei sano kaupunkilaiselle mitään – vai kuinka?

Mutta koska se on meille niin tärkeätä, kerron sittenkin jotakin Toskan tuulista.

Pohjoistuuli on ystävämme. Kun se tuo mukanaan suloisia tuoksuja mannermaan kukkivista hedelmäpuista ja niityistä, ovat lahtemme tyynet, joten rannat, metsät, lehmät ja lokit kuvastuvat niihin kuin peilissä. Suojeleva metsä suuntaa tuulen ylitsemme, joten saari on tyyni ja lämpöinen, edellyttäen, että aurinko paistaa. Silloin eteläiset kalliorinteet ovat kuumia samaan tapaan kuin Rivieran rinteet, joita Alpit suojelevat pohjoistuulilta niin hyvin, että siellä kuulema on ikuinen kesä. Vasta ulapalla pohjoinen pääsee nostamaan laineita, ja taivaanranta piirtyy silloin kovana, kuin veitsellä viillettynä. Se paha puoli pohjoistuulella kuitenkin on, että se ajaa kalat meidän rannoiltamme syvemmälle.

Itätuulessa on jotakin erikoista, se tuntuu tuovan mukanansa levottomuutta ja alakuloisuuttakin – syytä siihen en tiedä. Se on usein itsepäinen, ja vaikka se kestäisi vain muutamia päiviä, loppuu se sateeseen. Suuria laineita se ei kuitenkaan nosta, sillä edessä on pitkiä saaria.

Etelätuuli saapuu esteettömästi kaukaiselta ulapalta, jonka sini sulaa huomaamatta taivaan heleään hohteeseen, rajaa ei näe. Se on lämmin ja lupaa parasta kalastajille. Jos sitä kestää jonkin aikaa, ovat silakanpyydystäjät onnellisia, ja uijat myös, ja antelias se on muissakin suhteissa. Etelätuuli usein myös kovasti pauhaten peittää lahtemme valkoisilla hyrskyillään.

Länsituuli, joka useimmiten onkin lounainen, on tavallisin täällä. Se on monivivahteinen, välistä tasainen, kohtuullinen purjehdustuuli, usein navakka, joka houkuttelee rohkeamielisiä purjehtijoita ulos voimanmittasille. Se saapuu vielä kauempaa kuin eteläinen veljensä ja paisuttaa myrskypäällä ollessaan aallot mahtaviksi valkoharjoiksi. Se ei juuri lähde liikkeelle vähemmäksi kuin kolmeksi päiväksi, mutta jaksaa kyllä, yhä vain kiihtyen, telmiä kolme viikkoakin. Länsituuli pitää auringon seurasta niinkuin mekin, se on oikein kotoinen tuuli, vaikkakin se joskus panee vedenrajassa olevat raskaat kivipaadet kumeasti paukkumaan kallioiden onkaloissa ja huuhtelee kalliot ylt'yleensä heittäen vaahtojen savua metsään saakka. Nämä ovat nyt vain Toskan tuulia. Toisissa paikoissa voi kaikki olla ihan päinvastoin. Esim. Järvenpään Aholaan tavanmukaiset pohjoistuulet saapuivat järvenpuolelta jähmetyttävinä, armottomina, hellittämättöminä.

PITKIN RANTOJA.

Koska aamukylpy vapaassa luonnossa on Toskan parhaita lahjoja meille, täytynee vielä tarkemmin kertoa siitä. Se on muuten erikoisoikeuteni, koska olin aamuisin vapaampi kuin muut. Periaatteen vuoksi en kalastanut Toskassa, sillä olin tehnyt suuren lakon syystä, että olin Järvenpäässä kuluttanut siihen liian paljon aikaa. Tärkein osa kalastuksesta tapahtuu aamulla, joten siis kaikilla oli kiire, eikä kukaan muu joutanut vetelehtimään pitkin rantoja niinkuin minä.

Toskassa on monta rantaa. Siinä on valikoimisen varaa, ja paikkaa vaihtaen saa tutustua heräävän aamun ilmiöihin saaren kaikilla puolilla.

Jos sattuu kylmä pohjoistuuli, on hyvä mennä suojaisaan etelärantaan. Vesi on siellä kylmänlaista ja ranta kivinen, mutta aurinko paistaa täydeltä terältä. Taivaanranta on vapaana edessä, ja kalastajat venheineen kulkevat ohitse. Niitä on hauska katsella.

Tuossa soutaa koko Sember Sandvallin perhe, pienten tyttöjen rykelmä keskipenkillä – pikkulapsia ei tietenkään voida jättää yksin kotiin. Onhan heilläkin muutama verkko, ja niitä he nyt lähtevät nostamaan. Eiköhän vain professori Reuter, idänpuoleinen professoreista, ole pitkääsiimaa laskemassa? Se tietää kaunista säätä koko päiväksi. Jaala, joka ulkoväylällä purjehtii halkolastissa, on "Eli", sen tuntee heleästä vihreästä väristään, jolla sen ylälaita on maalattu. Mustasta rungosta ei näe paljon mitään näin kaukaa.

Ja luonnollisesti tulee Lindbergskan ruuhi ulos lahdesta Pikku-Toskan takaa – aina ahkerasti kun liikkeellä on. Nyt hän tietysti ihmettelee meidän mielettömyyttämme – mennä kylmään veteen – niitä herrasväkien käsittämättömiä tapoja! Hänelle se olisi kuolemaksi – niin hän aina väittää. (Eivät aikaihmiset täällä yleensä ui, saatikka sitten vanhat.)

Jos viima kävi idästä, oli suojaisaa läntisellä, metsän ympäröimällä kalliolla. Sieltä näkyy vasemmalla aava meri ja suoraan edessä "Hultmanin Toska", oikeastaan läntinen. Sen niminen professori oli siellä ensimmäiseksi asunut, ja koko niemi sai periä hänen nimensä. Hän rakensi sinne komean huvilansa. Sen punaisen tiilikaton näemme puiden takaa. Ovatkohan omistajat jo mahtaneet saapua kesälomalle? Taitaapa olla, koskapa punakeltainen lippu lepattaa tangossa. Ja ihan oikein, kannaksella tulla tipsuttelee heidän palvelijattarensa maitokannu kädessä. Muita elonmerkkejä ei heistä näe, koska metsä peittää talon, eivätkä he nähtävästi rantaa tarvitsekaan. Aina se on autio – ja kaunis – paikoin kirjavaa kalliota, paikoin häikäisevän puhdasta hiekkaa. Kaukana niemekkeen takana häämöttää meren hurmaava sini Hankoon saakka. Keskellä lahtea on hiekkasärkkiä niin lähellä vedenpintaa, että mereltä tulevat mainingit muuten tyynelläkin särkyvät niille pitkiksi, valkoisiksi kaariviivoiksi. Vesi on täällä jonkin verran syvempää kuin venerannassamme, mutta pohja on samanlaista kovaa, sileää hiekkaa. Tuntuu kuin vesi olisi paikoitellen kylmempää – olisikohan lähteitä pohjassa?

Kalliot houkuttelevat kiskottelemaan – ja hyvänä ajanvietteenä on niiden keskikohdalla lammikko, joka saattaisi olla oikea aarre tiedemiehille, niinkuin se on meille tietämättömillekin. Läheisestä suosta lirisee alituisesti vettä lammikkoon, joten se ei milloinkaan kuivu. Pikku olioiden elämä siinä on tavattoman vilkasta. Jotkut juoksevat pinnalla kuin lattialla ainakin, nämä ovat pitkäsäärisiä, näöltään jonkinmoisia itikan ja hämähäkin välimuotoja ja toiset ovat täsmälleen pienen kahvinpavun näköisiä – melovat vikkelästi kahdella takasäärellään pyrkiessään ylöspäin – sitten vajoavat pohjaan omasta painostaan. Pohjassa matelee jos mitäkin. Varsin huvittava on eräs pieni olento, joka asuu santajyvistä rakennetussa kotelossa, näkyvissä vain pää ja eturaajat, joilla se marrii eteenpäin taloineen kaikkineen – kotelon hiekkakiteiden sievästi kimallellessa, jos auringonsäde niihin sattuu. Itsestään selvää on, että sammakonpoikaset viihtyvät mainiosti. Niitä on yht'aikaa kalanmuotoisia ja nelijalkaisia, kaikista somimmat ovat ehkä ne, joiden hännän vierestä alkavat pienet takajalat jo pilkistää näkyviin. Lammikko on toisellakin tavalla mielenkiintoinen. Siihen kuvastuu suuri, kukkien ja niittyvillan koristama kivi sekä pilvet taivaalta. Tumma vesi soinnuttaa taivaan ja pilvien värit syvempään asteikkoon – pilvien muodot yksinkertaistuvat – se on hämmästyttävää – oikein sydäntä ahdistaa – sillä peilikuva on kauniimpi kuin todellisuus. Se, mihin nyt tuijotan, ei ole taivasta, se on taivaan kuva – ja ainoa mahdollinen. Jokaisesta maalarista on masentavaa, kun hän tietää ehdottomasti epäonnistuvansa, jos öljy- tai vesiväreillä yrittää jäljentää taivaan kirkasta syvyyttä. – Mutta tässä on kuva valmis! Tuossa lammikon mystillisessä, elämää vilisevässä pohjassa piilee taiteilija, joka luo taivaan synteesin.

Olimme aamukylvystä tulossa ja olisi pitänyt jo mennä kotiinkin, mutta vaikea oli irtautua rannasta. Nyt villit kyyhkyset taas kuhertelivat metsässä. Niitä ei ollut koko Toskassa muualla kuin juuri täällä, mutta kukaan ei vielä ollut saanut niitä nähdä.

Myös mannermaalla päin on nähtävyyksiä. Metsän laitaa tulee outo, kirjava joukko – mikä se on? Ei voi olla muuta kuin kesäyliopiston luonnontutkijoita, herroja ja joku neitonenkin. Nyt he ovat tietysti matkalla "Paljuun", se on laaja lahti, joka alkaa heti tuosta Hultmanin Toskan toiselta puolelta. (Siinä lahdessa kaikenkaltaiset muuttolinnut ohimennen lepäävät, ennenkuin taas kiirehtivät pohjoiseen tai etelään.) Mutta hyvät herrat, liian myöhään olette nyt liikkeellä – ennen auringon nousua on siellä käytävä, jos mieli nähdä arkoja vieraita. Ja äänettömästi hiivittävä, maanvärisissä puvuissa – eikä näin loistavassa asussa, valkohattuineen. – No, ainahan perhosia voi tavata tai jonkin rantasipin.

Metsän lävitse kuuluu "gongongin" kumea kutsu. Kotiin mentäessä on hauska kiertää Toskan pohjoispuolella olevien kallioiden kautta. Silloin joudumme sivuuttamaan kannaksen ja voimme ohimennen siepata, mitä siinä juuri sattuu olemaan. Ainahan meri jotakin varaa, ellei muuta, niin tuohia – niitä on aina. Taskut täynnä saavumme vihdoin kotiin, ja tuohet pannaan uunin päälle kuivumaan.

Mieluisin ja tavallisin aamukylpypaikka on kumminkin itäpuolella, ns. kotirannassa. Se on nousevan auringon ranta. Jo aamulla varhain lämpenevät kalliot. Pieni hiekkaranta on hyvässä suojassa. Itätuuli osuu kyllä tänne, mutta vastapainona on se lämpö, joka virtaa takaisin kallioilta ja metsästä. Ainoastaan kova pohjoistuuli karkoittaa meidät täältä, eikä sekään aina – on muuan onkalo, johon voi vetäytyä pukeutuessa. Sill'aikaa pyyheliina jo kuivaa muutamassa minuutissa kuumalle paadelle levitettynä. Paras kaikesta on täällä meidän rakas hiekkatörmämme mäntyjen suojassa. Siinä ovatkin aamutunnit parhaat, koska hiekka keskipäivällä on jo sietämättömän kuumaa – ainakin aikaihmiselle – lapset nähtävästi kestävät miten kuumaa tahansa siinä leikkiessään. Jos on kylmä muualla, voi aina vetäytyä sinne lämmittelemään. Ja hiekkakylpy on terveellinen. Tämä pieni vieraanvarainen törmä onkin Toskan sanatorio, siellä on parannettu monet pienet vammat, reumatismit ja sensemmoiset. Ajan rattona on siinäkin kaikenlaista pientä väkeä. "Muurahaisleijona" kaivaa sinne nerokkaan, suppilonmuotoisen kuoppansa juuri niin kaltevaksi, että muurahainen, joka siihen on eksynyt, ei pääse ylös. Hiekkajyväset vierivät sen alta pois, toivoton yritys ei kestä kauan, "leijona" on piilossa pohjassa – helppo tehtävä, se kun on ihan hiekan näköinenkin, – hyökkää esille ja vie uhrinsa mukanaan manalle.

"Pyrstöniekka" valikoi paikan, jossa hiekka on kova ja pystysuora. Sen seinämään se tekee tunnelin siten, että se etujaloillaan heittää hiekan taaksepäin ruumiinsa alle – pität takajalat nostavat ruumiin sen verran ylös, ettei hiekka siihen satu. Liikkeet ovat niin nopeat, ettei voi nähdä muuta kuin hiekkakasan kasvavan aukon edessä tasaisesti. Tunneli, joka vie sen asuntoon, on ties' kuinka pitkä. Siinä vaaditaan sisua aika lailla. Pieni eläin vuoroin ahertaa eteenpäin, vuoroin taaksepäin, koska tunneliin ei voi kasata mitään – jok'ikinen jyvä on saatettava ulos asti.

Onhan siinä muitakin, mutta tulisi liian pitkä juttu, jos yrittäisi kertoa kaikesta, mikä kiinnostaa näissä hyönteisyhteiskunnissa, joissa toiset ovat ahkeria ja taitavia työntekijöitä, toiset viekkaita murhaajia, toiset taas viettävät lyhkäisen elämänsä yksinomaan rakkaushommissaan, muut puuhat ne suorittavat jo edellisessä elämänmuodossaan. Mahtavatkohan nämä eläimet huomata meitä ollenkaan, riittääköhän niiden järki muodostamaan muuta kuvaa meistä, kuin että olemme jokin epämukava möhkäle, joka liikkuessaan saa aikaan mullistuksen niiden maailmassa? Emme mekään niistä paljon tiedä. Näemme vain tapahtumat, mutta niiden sisintä emme käsitä, mitä ne ajattelevat, miten tuntevat, miltä maailma niistä näyttää – maailma, jossa me olemme ihan tilapäisiä sivuseikkoja.

Täältä hiekkatörmältä on vapaa näköala myöskin mannermaalle päin. Siellä kaukana on liike vilkkaimmillaan näin aamusella, mikä merkitsee, että silloin tällöin kyläläisillä on asiaa rantaan. Voimme siis jotakuinkin seurata heidän elämäänsä, ja kaikki tuo on osa meidänkin elämästämme.

Pitkin metsänreunaa tulee kylän kirjava karja matkalla laitumelle. Se ei pidä kiirettä, onhan rannalla jotakin ruohontapaista. Lyhyttä ja harvaa se on, mutta maukasta – siellä täällä jokin sienikin. Lehmät nähtävästi nyt, kuten aina, mielivät pistäytyä Toskassakin ohimennen. Lähenevät ja huomaavat meidän huiskuttavan varoittavasti – ei kannata siis – jatkavat matkaa, pieni ryyppy kumminkin suolaista vettä – huokaus – se on hyvää! Rannassa niillä on hyvä olla, eihän täällä ole paarmoja eikä kärpäsiä kiusaamassa.

Kylän hevoset ovat aina jossakin rannalla. Sieltä tuleekin jo poika hakemaan työhön, päitset olallaan. Hevoset eivät ole huomaavinaankaan, poika lähestyy varovasti, hevoset väistyvät. Mutta pojalla onkin leipäpalanen kourassa – jo yksi menee ansaan – kiinni on! Poika hyppää selkään, ja silloin toisetkin seuraavat kiltisti.

Vanha Röömanska on tavanmukaisella aamukiertueella. Hän työntää kottikärryä, jolla on puinen laatikko. Eukko on kylän "originaali", sen huomaa siitäkin, että hän laulelee kärryä työntäessään. Lauleleminenhan ei ole muodissa enää. Olemme kuulleet hänen laulunsa joskus läheltä, vanhanaikaisia, karkeita, jokseenkin rivoja. Hän on optimisti, omasta mielestään rikas, koska hän omistaa "huvilan", 600 markan arvoisen. Sen edustalle hän on raivannut viljelyksen, perunamaan, vain 2 metriä leveän ja ehkä 8 m pitkän. Se on hänen elämänsä suurtyö, joka tosiaankin herättää muidenkin kunnioitusta. Onhan eukko saanut pelkän hiekan vihertämään ja vieläpä rehevästikin. Sitä varten hän nytkin on liikkeellä. Laatikkoon hän kerää kaikenlaista lannaksi kelpaavaa: ahvenruohoja, meriheiniä ym., ja löytyyhän jostakin pelkkää kultaakin. Ahkeruudellaan hän siis saa perunansa niin koreasti kukkimaan. Kärryyn mahtuu muutakin, laudanpätkiä, risuja ja vaikka mitä – kyllähän huonokin uunissa palaa. Mutta nyt on eukolla onni! Löytää oikein pitkän laudan – yöllä tulleen. (Kateuden kipinä syttyy sydämeeni.) Eihän se kärryyn mahdukaan, hän vetää sen ylös maalle ihan kuivaan paikkaan. Tämä merkitsee, että lauta on hänen, löytäjän, omaisuutta tästä hetkestä lähtien. Se on nyt "tabu". Mutta olemme huomanneet, että vanha Röömanska "löytää" semmoistakin, laudan, halon tai tyhjän liköörilaatikon, jonka me jo olemme varanneet omaksemme nostamalla sen kuiville. Tämä kai tapahtuu siitä syystä, ettemme hänen mielestään ole oikeita ihmisiä, nimittäin saaristolaisia ja kyläläisiä, ja koska hän on suuri originaali. Ehkä hän luulee olevansa oikeassa, mutta me tiedämme, etteivät muut naapurit yleensä hyväksy hänen oikeuskäsitteitään. He eivät halveksi mitään niin paljon kuin epärehellisyyttä.

Kun kärry on täynnä, lähtee hän kumaraisena työntämään raskasta kuormaa "huvilaansa" päin. Sitä ei tästä näe, metsä on edessä, mutta me tunnemme sen hyvin, kynnystä myöten hiekkaan vajonneen, punaiseksi maalatun hökkelin.

Elokuvasarja jatkuu niin kauan kuin meillä vain aikaa riittää. Tuossa tulee kauppiaan emäntä Aina, tärkein henkilö kylässä meidän ja monen muunkin mielestä. Hän ajaa nyt Hankoon sillä ainoalla vaivaisella hevosella, jonka hän omistaa – ostoksille tietysti – ja pikku Tor on päässyt mukaan veräjän aukojaksi. Tiedämme, kuinka onnellinen äiti on, kun poika jo on kehittynyt siihen kykeneväksi. Hänestä on todellakin hyötyä, koska Ainan jalat ovat kankeat ja paisuksissa – sitä hän aina valittaa. Hän on ihan oudon näköinen nyt – niin – hänellähän on hattu päässä ja siitä se johtuukin.

Muutamia asumuksia voi erottaa ranta-aitauksen toiselta puolelta, "laitakyläläisten" pienet mökit. Juhannuspihlaja, suuri ja pyöreä kuin kruunu, Lindbergskan ylpeys, kukkii siellä veräjän luona. Hän itsekin jo tulee rannasta ylös. Hänen kärryissään on varmasti tämän aamun silakkasaalis, joka nyt viedään kotipihalle. Saalis on runsas, sen tietää siitä, että lokit ja tiirat pitävät aika meteliä, riitelevät jätteistä siellä Pikku-Toskan takana, jossa hänen venerantansa on. – Kun ei ennen huomattu! Kohta siellä pihalla jaetaan silakat ostajille tahi viedään tehtaalaisille Tvärminnen kylään. On siis pidettävä kiirettä, jos mieli saada jokin kilo pitkänsiiman syötiksi. Ehkä on jo liian myöhäistä, olisi pitänyt olla paikalla, kun verkot soudettiin rantaan. Täytyy välttämättä mennä ilmoittamaan pojille. – Ja "välttämättömyys" lopettaa vihdoinkin tämän aamukylvyn.

KOTIRANTA.

Sitä käytetään moniin muihinkin tarkoituksiin eikä yksinomaan uimiseen. Se on myös venevalkamamme, jolle ruuhet vedetään maihin ja jossa ne ovat heti saatavissa, kun tarvitaan. Suuremmat venheet ankkuroidaan lahdelle, mutta ovathan ne usein rannassakin. Täällä pidetään kalasumppua ankkuroituna hiukan syvemmällä. Täällä on myös pyykkipata käyttövalmiina, ja täällä pidetään aitauksen vierellä monenlaiset tarvekalut, kuten vara-airot, äyskärit, haavi, verkonmerkit ja kivekset, kalavasut, tuohikopat ym. kalastukseen kuuluvat – ja ovathan virepuutkin siinä, vaikka aitauksen sisäpuolella, jotta elukat eivät pääsisi niitä sotkemaan. Rannassa siivotaan myös kalat.

Ranta on aina käytännössä, siis suuressa vaarassa likaantua. Ja silloin olisi sen viehätys pilattu. Riittää, jos kalansisälmykset tai kuollut kala heitetään veteen siivoamisen jälkeen. Siellä ne sitten mätänevät ja pilaavat veden pitkäksi aikaa. Eikä sentapaista myöskään voi jättää kalliolle ilman muuta. Useimmiten kyllä tiirat ja lokit pitävät huolen niistä, mutta eivät aina – niillä voi olla parempaa tiedossa muualla. Linnut käyttävät nähtävästi vakoojia, jotka lentäen tarkastavat, missä olisi paras aterioida. Sitten ne kutsuvat sinne toverinsakin. Tavallisesti ne kaartelevat lähellä ja saapuvat heti, kun siivoaminen alkaa. Siro tiira on rohkea ja vikkelä eikä aina malta odottaakaan, että ihminen menisi tiehensä, vaan ottaa mitä haluaa, ihan kädestä heitettyäkin. – Mutta laiska lokki hyökkää sen kimppuun ja pienen tiiran täytyy luovuttaa palanen, suorastaan sylkeä se pois suustaan. Ennenkuin herkku on ehtinyt pudota mereen, on jo lokki siepannut sen, sillä lokki ei uskalla sukeltaa veteen, vaikka sen pohjassa olisi mitä hyvää tahansa. Sen tekee arkailematta tiira, ellei herkku ole liian syvässä. Kyllikseen syötyään istuutuvat lokit tyytyväisinä kellumaan lahden pohjukkaan – valkoiset rinnat kuvastuvat pieneen aallokkoon ja koristavat rantaa kuin helminauha ainakin. – Jos jotakin jäisi linnuilta korjaamatta, on meidän siis huolehdittava, siitä. Kallio sitäpaitsi silloin tällöin laastaan ja huuhdotaan vedellä. Muuten olisi herttainen rantamme roskainen, pahalle löyhkäävä Toskan hengen vastakohta.

Venevalkamamme on aitauksen ulkopuolella, siis vapaa. Sitä ei voitu toisella tavalla suunnitella matalan veden takia. Ja tästä seuraa, että paitsi meitä, joilla yhtämittaa on sinne asiaa, myöskin kylän elukat pitävät venherantaa kuin omanaan, joten sekä lehmät että lampaat eroamattomasti kuuluvat kotiranta-idylleihin.

Ohjelmanmukaisesti ei elukoita päästetä itse Toskaan, koska ne kaikki pitävät nuorista vesoista, ja me tahdomme suojella mustikkametsämme hävitykseltä – samaten vatut, kukat ja ne harvat lehtipuut – istukkapihlajamme – jotka siellä ovat.

Vuosien kuluessa huomasi Juhani Aho, että pääsy venhevalkamaan oli liian epämukava, siinä kun on se rotko, joka auttoi meidät löytämään kaivon. Olihan kiipeäminen hyvää voimistelua, mutta kun usein oli kannettava verkkoja ja muutakin, niin päätti hän eräänä kesänä rakennuttaa sillan rotkon poikki. Kun se oli valmis, tuntui sen olemassaolo ihan luonnolliselta ja itsestään selvältä. Sillan päähän rakennettiin pieni "lehmäportti". Sen lävitse pääsevät ihmiset helposti, mutta elukat eivät ollenkaan.

Silti sattuu joskus, että lehmät löytävät heikon paikan aitauksessa – kuinkas muuten – ja silloin alkaa äkkiä kiihkeä takaa-ajo. Hevosetkin pääsisivät yhtä helposti saareemme, mutta nähtävästi ne eivät halua tänne. Kielletty alue ei näytä niitä houkuttelevan. Ne käyvät vain silloin tällöin katsomassa ja kääntyvät sitten rauhallisesti takaisin omalle rannalleen, jossa ne seisovat pitkät rupeamat liikkumattomina, häntien vain huiskiessa.

Lampaat eivät piittaa paljoa aidoista, ne ryömivät maata myöten sen alta, onhan siinä monesti perään antavaa hiekkaa. Ja pääseväthän ne nousemaan sitä vuorenseinääkin tässä kotirannassa, joka on niin jyrkkä, ettei poikienkaan päähän pälkähtäisi yrittää siitä. Lehmäportti on oikeastaan ainoa paikka, josta lampaat eivät pääse. Ne eivät juuri tottele, kun niitä rupeaa ajamaan pois – ja sitäpaitsi ei niitä aina raskita ajaakaan, koska ne ovat niin hauskan näköisiä, varsinkin vuorella, josta ne hyvin näkee. Hiljaa ne tulevat, ja yht'äkkiä on koko lauma asettunut korkeimmalle paikalle, aikoen yöpyä sinne. Otaksun, että lampaat tietävät meidän "epäloogillisen" kasvatustapamme.

Kotirannan ääriviivat vaihtelevat yhtämittaa – aina veden korkeuden mukaan – joskus nousevat kalliot ihan kuiville hiekka-särkkien ympäröiminä – joskus laajenee lahti arveluttavasti yrittäen peittää itse kannaksen. Eloisa paikka se vain on.

KALASTUS.

Jos olisimme yksinomaan kasvissyöjiä tai lihasta riippuvaisia, joutuisimme täällä pahaan pulaan, sillä "ruokatarpeet" olisi haettava Hangosta tai Tammisaaresta asti. Ainoa "vihannes", jota kylästä jonkin verran saa, on huono rabarberi. Luonnollinen ravinto täällä on tietysti tuore kala, jota ei puutu milloinkaan. Meistä onkin kehittynyt herkkusuita kalojen suhteen. Ne kalat, jotka ovat pyydyksissä tahi sumpussa kuolleet, eivät kelpaa. Kyläläiset ovat ihan toista mieltä tässä asiassa. Niitä he juuri syövätkin eivätkä raski käyttää elävää kalaa omiksi tarpeikseen – sehän on rahaa.

Periaatteesta emme ostaneet kaloja muilta, ainoastaan poikkeustapauksissa silakoita vaihteen vuoksi ja pitkänsiiman syöteiksi.

Juhani Aho alkoi Toskassa kokeilla hauen virvelöimisellä. Koska vesi tavallisesti on läpikuultavaa, oli asia tarkoin tutkittava, ja sopiva, houkutteleva syötti keksittävä – ja hän olikin mestari semmoisessa. Tämä kalastustapa oli täällä ihan tuntematonta niinkuin ennen Porkkalassakin. Eräänä päivänä nousi suuri hauki aivan omasta niemestä. Saalis oli kaikille yllätys, ja kun haukia sitten alkoi saada luodoilta melkein rajattomasti, herätti se suurta huomiota kyläläisten kesken. Nuori Grabber, luotsikokelas, joka melkeinpä elätti itsensä onkimisella, puki juhlatakkinsa ylleen ja ilmestyi Toskaan pyytäen saada tietoja ihmeellisestä vehkeestä. Hän saikin tutkia vavan, rullan, syötin ym., kiitti ja meni kotiinsa valmistamaan itselleen samanlaista – ja onnistuikin hyvin. Hänkin sai haukia. Ei kestänyt kauan, ennenkuin useimmat kylän pojat, suuret ja pienet, kotitekoisella, usein hyvinkin kömpelöllä virvelillä harjoittivat hauenpyyntiä menestyksellisesti, jotkut ihan ammatikseen.

Onkia valmistelimme jos minkälaisia ja kuinka paljon. Onkikaloja saatiin pitkin omia rantoja ja yleensä mistä tahansa – tahi oikeastaan olisi saanut, kun olisi ollut kastematoja. Niitä taas ei ollut. Jokunen kastemato vain löytyi tunkiosta, mutta harvoin siitäkin. Nähtävästi ne eivät pitäneet kalkista, jota kylvimme siihen runsaasti. Kastemadot oli hankittava Tammisaaresta asti ja sitten säilytettävä valko-sammalen seassa laatikossa – siellä ruokittava ja hoidettava. Mutta madoilla on merkillinen kyky salavihkaa karata vaikka kuinkakin tiiviistä astiasta, joten onkiminen usein jää vain toivomukseksi.

Sattuipa silti joskus oikein jyrysaalis, niinkuin eräänä päivänä kovalla pohjoistuulella, jolloin olin Nissen kanssa luodoilla Hultmanin Toskan takana. Meillä oli kaksi koukkua siimoissa ja saimme lihavia säynäviä niin tiheään – usein kaksikin yhdellä kertaa – että meillä oli täysi työ kerätä niitä haaviin ja yhteisin voimin venheeseen – monta kantamusta. En ole ikinä nähnyt niin paljon säynäviä yhtaikaa! Ja tämä tapahtui vielä maatuulella. Kyläläiset kuulivat tästä ihmeestä ja läksivät sinne nuotalle. Kai he saivat hyvän pohjan haravoiduksi liian puhtaaksi, koska sieltä ei sen jälkeen ole tullut ainoatakaan säynävää. Loistava muisto vain jäi...

Pitkäsiimakalastus on aivan yksinkertaista. Siima voidaan laskea ja kokea vaikka keskellä päivää, ja tulos on jokseenkin varma. Sillä saadaan turskia, ahvenia, säynäviä ja näiden serkkuja vimpoja, siikoja, joskus ankeriaskin ja kaupan päälliseksi simppu. Turskia varten täytyy olla silakoita, mikä on paras syötti niille, mutta niitä ei aina ole saatavissa. Syöhän turska sentään "tobia", ja ahvenetkin pitävät niistä paljon. "Tobiin" tutustuimme vasta täällä Toskassa. Se on n. 6 sm pitkä kala, joka uiskentelee parvissa pitkin rantoja ja mielellään syö ruoanjätteitä kaatopaikastamme. Siellä vilisee näitä pieniä ahmatteja. – Emme näet ole voineet ratkaista kaatokysymystä toisin kuin Helsingin kaupunkikaan – tiskivedet heitetään eräältä jyrkänteeltä yksinkertaisesti mereen. Näinollen emme rakenna kärpäspesiä maalle, ja pikkukalat puhdistavat siitä sitten, mitä siinä oleellista on. Siis kaksi hyötyä yhtaikaa. Tobit "asuvat" kivien alla rannassa. Selvästi voi erottaa pienen kolon hiekassa kiven kyljessä – luolan ovi. Jos nostaa kiven, häviävät asukkaat salamannopeasti. Ne ovat arkoja, mutta seuraavat johtajaansa, joka ui lauman etunenässä. Hätyytettyinä ne hakevat nopeasti suojaa jostakin pimeästä, esim. kiven tai venheen varjosta, mikä kyllä on viisasta, koska ne muuten näkyvät selvästi vaaleata pohjaa vasten. Olemme niitä varten keksineet tällaisen pyydyksen: säkin suu kiinnitetään kahden seipään kärkeen sitä kuljetetaan tiiviisti pitkin pohjaa. Säkin sisus on tietysti pimeä, varjoinen. Tobit erehtyvät luulemaan sitä hyväksi piilopaikaksi ja syöksyvät sinne. Silloin on säkin suu silmänräpäyksessä nostettava veden pintaan, ja lauma on vangittu. Ellei kyllin nopeasti ennätä nostaa, huomaavat kalat erehdyksensä, ja viime hetkessä livahtaa koko sakki ulos vapauteen. Siitä syystä onkin pyydystäminen vaikeampaa syvemmässä vedessä. Ne onkin sieltä ensin ajettava matalalle. Tämä pyydystämistapa on aika jännittävää ja poikien erikoisala. Lämmin, kirkas päivä on sopivin siihen. – Tobi kuolee melkein heti jouduttuaan kuiville eikä pysy elossa sangossakaan. Sen takia rakensi isä sumpun hienosta messinkilankaverkosta – ainoa keino – mutta miten lie, kalat löysivät sittenkin jonkin kolon, pieniä kun ovat. Niin ettei tobin pyyntikään ole ihan mutkatonta. Sitten on syötit pantava koukkuihin ja pitkäsiima soudettava ulos merelle. Jo muutamien tuntien kuluttua sitä koetaan. Tietysti monet jättävät sen yöksikin, mutta sitä me emme mielellämme tee, koska kala joutuu kitumaan ja kuoleekin koukussa.

Verkkokalastus on aika totista hommaa, joka oikeastaan vaatii kokemusta – ja hyvät verkot. Heti alussa ostimme tyhmyydessämme kylän ukoilta muutamia puoleksi mädänneitä verkkoja, mutta sittemmin hankittiin vähitellen uusia lisää. Verkkokalastus on suuressa määrin riippuvainen tuulesta. Kovassa tuulessa, varsinkin mereltä tulevassa, ei illalla uskalla laskea verkkoja, koska ne aamulla nostettaessa luultavasti ovat niin täynnä törkyä, että koko päivä kuluisi niiden siivoamiseen. Täytyisi oikeastaan tietää, onko tuulta ja minkälaista tulossa yön kuluessa. Yksinkertaisin keino tämän selville saamiseksi on hyvissä ajoin tähystää merelle päin, että ovatkohan muut jo menossa laskemaan, ja varsinkin Lindbergskaa on vaanittava. Hän osaa niin tarkasti vaistota pahat ilmat. (Tämä hänen vaistonsa taitaa olla säärissä, ja se on luotettavampi kuin ilmapuntarimme.) Jos sieltä näkee hänen venhepahasensa, on menestys useimmiten taattu. Siis napilliset nutut pois, koska verkot aina takertuvat niihin, verkot olalle, merkit mukaan ja rantaan.

Mihin paikkaan nyt tänä iltana lasketaan? Halutaanko kampeloita, ahvenia, vai ehkä siikoja? Paras on laskea verkkoja vähän joka lajia varten. Pannaanko vanhaan tuttuun paikkaan vai kokeillaanko jollakin uudella? Kauemmaksi? Nyt meneekin isäntä itse mukaan. Saat olla varma, että hänellä on mielessä jokin merkillinen luoto, jota ympäröivät vedet on tutkittava. Ilma on ihanteellinen, melkein tyyni auringon laskiessa, mutta tuuli on lounaasta. Aamulla voi taas puhaltaa. Niillä, jotka ovat laskeneet, on sekä velvollisuus että etuoikeus huolehtia nostamisesta aamulla. Uskaltaisiko odottaa aamukahvia? Matkaan vain ja leipä taskuun, verkot ovat kaukana Flundergrundin selällä ja tuuli nousee. Reikäleivän palanen meriveteen kasteltuna on tosiherkkua, vaikk'ei sitä joka mies tiedä.

Nostaminen on soutajan luonteen ja keskityskyvyn koetus. Ei saa haaveksia omiaan sen ohella, olkoonpa meri kuinka ihana tahansa. Tärkeintä on nyt vain tarkata, mihin vesi virtaa ja paljonko tuuli painaa venhettä, jotta se saataisiin pysymään sopivassa kulmassa verkkoon katsoen. Verkko sitäpaitsi kulkee omia teitään. Valppaus on kyllä tarpeen. Nostomies myös komentaa, hän näkee, jos verkko aikoo jäädä venheen alle ja tarttua siihen kiinni tahi jos se pingoittuu liian kireälle ja nousee liian hitaasti – silloin on kaloilla toiveita päästä irti. Jos haavi on unohtunut kotiin, saa olla varma siitä, että kala – tietysti aina suurin – riuhtoutuu irti juuri ja juuri veneen laidalla! Mutta haavi on onneksi mukana. Rohkaistakseen soutajan mieltä nostaja ilmoittaa, mitä on tulossa. Molemmat iloitsevat, jos jotakin erikoista välkkyy syvällä – kuka ties vaikka lohi – eipä sentään – hauki se on. Ja nopeasti haavia käyttäen se saadaankin laidan yli. Tavallisesti hauki jättää verkkoon vain reiän muistoksi käynnistään. – Viimein on koko verkkokasa venheenpohjalla, sikin sokin, ja aika lailla kaloja siinä kiemurtelemassa. Jännitys laukeaa. Isäntä sytyttää tyytyväisenä savukkeensa, ja kokka käännetään kotiin päin. Ei nytkään joudeta paljoa katselemaan lintuja, pilviä ja muita mielenkiintoisia seikkoja – kiireen kautta vain kotiin, jotteivät kalat kuolisi matkan varrella. Kampeloista ja ahvenista ei ole pelkoa, mutta valkoiset kalat ovat heikompia.

Soutaminen vaatii myös taitoa. "Ekstokissa" ei nimittäin ole emäpuuta, se pyörähtää siis ympäri kuin hyrrä, jos aironpitäjät hutiloivat, ja sillä on omituinen taipumus omin päin kääntyä tuulta vastaan. On vaihdettava paikkaa, että heikommat kädet pääsisivät suojanpuolelle. Varovasti – verkkokasa on tiellä – sille ei saa astua – vene on pieni eikä saisi liiaksi kallistua. Ei siksi, että se olisi vaarallista leveäpohjaisessa venheessä, mutta se on rumaa, se ei kuulu asiaan. Kaikki äkilliset ja kömpelöt liikkeet ovat vieraita kunnolliselle venemiehelle.

Kun venhe lähenee valkamaa vuoren alitse, on siellä ylhäällä kyllä joku jo tähystämässä, ja alhaalta kuuluu: "Tule vain auttamaan, meillä on kaloja paljon!" Ja verkot nostetaan varjoisaan, puhtaaseen paikkaan, jossa ei ole risuista vaaraa, ja heti aletaan selvitellä kaloja irti sotkuista ja solmuista. Himmu sanoo: "mänkee työ nyt voan ylös kahville, kyllä minä suan nämä selevitetyiksi."

Tänään syötäviksi tarvittavat kalat pistetään puukolla, loput joutuvat sumppuun. Ei suinkaan sen lukko vain taas ole rikki? Huonot kalat, on näet semmoisiakin, viskataan tiiroille, liian pienet lasketaan mereen takaisin, jos vielä ovat kyllin virkeät elääkseen. Ainakin me teemme niin. Sitten tulevat miehet taas rantaan, sillä isä on kovin tarkka verkkojensa hoidossa. Jos märkä verkko jää päivänpaisteeseen, voi se pian pilaantua. Virepuille vain heti! – Ja sitten on verkot taas puikkaroitava, ennenkuin aurinko ne polttaa, sillä sekin on niille turmioksi.

Verkkokalastuksessa on siis välttämättömyyksiä toisensa jälkeen. Eivätkä ne edes tähän lopu. Sillä nyt on vene tietysti kuokkavieraiden vallassa, joita ei voida jättää sinne mätänemään – "spåna-käringit", pienet ravut, merihevot ym., jotka seurasivat verkkojen mukana, puhumattakaan suomuksista, kalanlimasta, näkinkengistä ja ahvenruohoista. Silloin vasta, kun venhe on puhdistettu, olemme verkoista vapaat siksi kertaa.

Entä jos niihin on tullut reikiä – tietysti on – ja reikä olisi paikattava? Meiltä se kyllä jäi Lindbergskalle talvityöksi, joten verkkomme harvoin olivat mallikelpoisia – paitsi juuri keväällä. Siis ikävä kyllä, ne eivät antaneet ihan niin paljon kuin olisivat voineet. Me elimme kauan siinä uskossa, että paikkaaminen oli jonkinlaista salatiedettä, vanhoille ikäloppu-akoille varattua. Ehkä niin onkin, koska minäkin vasta Toska-tarun melkein loputtua pyysin Lindbergskan näyttämään siihen kuuluvat niksit. Se on viehättävää työtä, tulee alati jotakin valmista – kun kolo on paikattu, rupeaa heti seuraava houkuttelemaan. – Kauanko kestäisi, ennenkuin koko verkko on korjattu? Mutta työ on kovin passiivista ja siis unettavaa. Suorastaan ihanteellista työtä vanhoille ja väsyneille – sade- ja myrskypäivien viihtyisää hommaa.

VUOREMME.

Vuori, meren rinnalla, on täällä hallitsevassa asemassa. Ja vuoremme ovat lujaa tekoa, vaikkakin pieniä verrattuina Alppeihin. Pieniksi niitä muuten ei tarvitse moittia, koska ne varmasti ovat suunnattomia alaspäin, emmehän niistä näe kuin mitättömän osan. Se on vuorta kumminkin, sillä on sama tunnus kuin alpeilla, se johtaa vaistomaisesti ajatuksemme iankaikkisuuteen, varsinkin graniitti.

Me suorastaan rakastuimme niihin. Ei missään ole niin helppo kävellä kuin kalliolla. Siellä kehittyy itsestään ihan erikoinen, notkea kävelytapa. Se ei väsytä läheskään niinkuin kadulla tai maantiellä kulkeminen. Tämä kai johtuu liikkeen vaihtelevaisuudesta. Kadulla joutuvat toimintaan aina samat lihakset, kalliolla mitä moninaisimmat. Välistä on hypättäväkin – voi sattua rotko tai kivi, pitkin rantaa tulee harpatuksi kiveltä kivelle.

Yksitoikkoisuus on kaukana täältä, kuten pölypilvetkin. Niiden asemesta saa hengittää raitista meri-ilmaa, jonka pölypitoisuus tieteellisten kaavojen mukaan on nollassa. Ja kallio on paras lepopaikka, mitä ajatella saattaa. Tavallinen kaupunkilainen otaksuu, että kallio on kova ja epämukava istuinpaikka, eikä hän todella löydäkään siinä muuta. Asia on kumminkin ihan toisin, sillä kallio ei ole milloinkaan ihan tasainen, kuten permanto. Siinä on syvennyksiä ja korokkeita jos minkämuotoisia. Niissä saa niin mukavia asentoja vartalolle, ettei millään leposohvalla ole sen täydellisempiä. Ja vuoren pinta usein hyväilee ihoa yhtä hyvin kuin silkkiset ja samettiset tyynyt. Niin on laita niissä vuoren onkaloissa, joissa hyrskyt vuosisatoja sorvailivat kiviä, jättäen lopullisesti veden partaalle kuin tahallaan tehtyjä ja siloitettuja laiskanlinnoja. Kun niissä ojentaa jäsenensä meren soittaessa ikuista kehtolauluaan, kelpaa kyllä levätä. Silmät unohtuvat seuraamaan liitelevän lokin kauniita kaaria – ja "kaukana on katala maailma".

Lämpöisenä kesäpäivänä saa usein nähdä omituisen ilmiön äkkinäisen sateen sattuessa. Silloin alkaa kallio, vielä sateen kestäessä, "höyrytä" – veden haihtuminen jatkuu niin voimakkaasti, että leikkitanner ja leposohvat tuokiossa taas ovat moitteettomassa kunnossa. Kosteutta jää jäljelle vain sammaliin, sievästi kukkiviin koristesaumoihin ja mättäihin. Kallion kuivuus on meille erittäin mieluista, toista on sillä kävellä kuin kahlata märässä nurmikossa.

Omituista, kuinka pian pienetkin lapset mukautuvat kallioon ja juoksevat ketterästi vaikka kuinkakin epämukavassa maastossa.

En voi olla mainitsematta kaupunkien tavasta järjestellä luontoa. Ne nimittäin peittävät kauniit ja käytännölliset kalliot näkymättömiksi ja niiden päälle istuttavat ja pitävät yllä suurin kustannuksin noita tehtyjä ja "kiellettyjä" nurmikoita. Miksi? Ei rakkaudesta kaupungin lapsia kohtaan, vaan ainoastaan nousukasmaisuudesta.

YHDISTETTY HUVI JA TYÖ.

Venheeseen lastataan kalastus- ja maalivehkeet, eväät ja vaatteet. Ilman varavaatteita ei näet ole viisasta lähteä merelle. Eihän milloinkaan voi tietää, mitä voi tulla. Pieni kirves on myös välttämätön, samaten juomavesi ja jokin keittoastia. Ovet suljetaan, mikä ei muulloin koskaan tapahdu, ja avain kätketään sammalikkoon tiettyyn paikkaan. Viime hetkessä aina joku muistuttaa: "Ovatko suola ja tulitikut varmasti mukana?"

Sitten nostetaan purjeet ja luovitaan tietysti ensiksi lahdesta ulos. Vain pohjoistuulella näet pääsee luovimatta. Muut tuulet kiertävät kaikki sinne sisälle ja haittaavat ulospääsyä.

Mihin nyt mennään? – tuumitaan. Ehkä Österbådaniin? – Eihän toki. Siellähän voi päästä maihin vain itäpuolelta, senhän viimein huomasimme. Jäisimme tuulenpuolelle. – Tahi Långskäriin? Se taas on kaukana, ja sinne päästäksemme saamme luovia ikuisesti, vaikkakin satama siellä on hyvä. – Mutta jos lähdemme suoraan ulos merelle, vetää purje niin meno- kuin paluumatkallakin. Ja silloin saavumme Vackralandiin. Suoraan etelään siis tällä kertaa – nimikin jo houkuttelee! Siellä onkin pieniä poukamia joka puolella, joten vene on aina jossakin tuulilta turvassa.

Kun ensimmäisen kerran saavuimme tälle luodolle, hämmästyimme suuresti. Kotoa katsottuna se näytti ihan mitättömältä. Ja nyt kuitenkin oli edessämme monimutkainen, avara saari. Oikeastaan niitä oli useampiakin.

Ylhäältä vuorelta katsottuna näyttää ympäröivä meri uskomattoman siniseltä, ja sileät kalliorannat maininkien huuhtomina kiiltävät hopeisina. Ei kai missään Suomessa saa nähdä niin syvää ja puhdasta sinistä kuin tällaisella ulkoluodolla. Kokematon ei ottaisi uskoakseen, vaikka näkisi kuvankin, että meidän meremme voi olla noin komea. Onhan Suomenlahti maineeltaan harmaa.

Koreutta lisäävät vielä salmet, joissa matala vesi muuttuu kirkkaan vihreäksi taittuvien vaahtopäiden alla. Puita tai pensaita ei ole. Varmaankin huuhtovat myrskyt talvella kaikkien näiden saarien yli. Kukkia vain ei täältäkään puutu. Päivänkukat varsinkin tarrautuvat juurineen vuoren halkeamiin ja ovat sangen kauniit kirkkaassa valossa.

Tällä kerralla näemme ihmeeksemme jotakin aivan erikoista, ensihetkellä selittämätöntä. Korkeammat paikat loistavat oranssinkeltaisina, ja sen ylle on levitetty hieno lumivalkoinen pitsikoriste. Omituinen ilmiö. Huomasimme pian, että voimakas keltainen väri oli sateen jälkeen kosteilla jäkälillä, jotka kasvoivat niin tiheässä, ettei kallion oma väri ollenkaan päässyt näkyviin. Lokit, jotka levottomina kaartelivat päittemme yllä, ilmaisivat pian syyn valkoiseen pitsipeittoon. Emme usein tätä nähneet. Keltainen jäkälä "sammuu" pian, muutaman päivän kuivuttuaan se on jo harmahtava. Valkoinen kudos on kestävämpi.

Kun vene on hyvästi ja varmasti sijoitettu, tavarat nostettu rantaan ja ensimmäinen ihailumme tyydytetty, hajaannumme, ja jokainen menee omiin harrastuksiinsa. Ellei turhista vaatekappaleista ole jo venheessä luovuttu, tapahtuu se heti perillä, sillä saari on polttavan kuuma.

Pojat tietysti ensi töikseen asettavat kiikarinsa korkeimmalle huipulle keksiäkseen hylkeitä etäämmiltä luodoilta.

Ahkera kalamies lähtee pitkin rantoja saalista hakemaan. Ainakin yksi ateria on saatava kokoon. Maalari lähtee omalle löytöretkelleen ja hakee sopivan paikan telineilleen. Hyvä olisi, jos samalla löytyisi tuulen suoja ja jonkin verran varjoakin kiven tai kallion takaa, mutta se ei ole aina mahdollista. Välistä löytyy sentään niin hyvä paikka, ettei missään atelierissa ole sen mukavampaa: Hyvä istuin, sopiva varjo ja haluttu näköala. Silloin on kiire käsissä, ei sovi kauan miettiä eikä epäröidä, sillä meren kasvot muuttavat alituisesti ilmettään. "Toiseen kertaan" ei voi luottaa.

Sill'aikaa edistyvät muut asiat tavallista menoaan. Nisse tarkastaa salaiset linnunpesät ruohikoissa.

On löydetty ajopuita juuri sen verran, että ne riittävät yhdeksi tuleksi. Hilma sytyttää tulen. Kun hiillos on valmis, saapuvat jo ahvenetkin, lihavat, tummanvihreät, kuten aina näin syvässä vedessä. Sitten alkaa tärkeä homma. Ahvenet avataan, huuhdotaan puhtaiksi ja suolataan vahvasti sisältä, koska ne paistetaan suomuksineen. Kalat levitetään hiilille, jossa ne pian rupeavat pihisemään, sitten ruskettumaan. Nyt niitä täytyy huolellisesti hoitaa ja kääntää, etteivät ne pääse palamaan. Paistuneina ne pannaan kasaan voipaperin sisälle, jossa ne vielä hiukan pehmenevät. Sill'aikaa jo kahvipannukin alkaa kiehua. Eväskori odottaa varjoisassa paikassa, kermapullo on piilotettu kallionrotkoon, koska täällä ei ole märkää hiekkaa, joka muuten tavallisesti korvaa jääkellarin.

Vihdoin Hilma huiskuttaa huivillaan, ja huuto "kahville" kulkee miehestä mieheen. Kokoonnutaan leiripaikkaan. Silloin täytyy maalarin työn olla valmis, sillä hän ei suinkaan tahdo jäädä seuranpettäjäksi. Jokainen valitsee mukavan, mieleisensä asennon, kuka on pitkällään jossakin lämpöisessä leposohvassa, toinen istuu mukavasti nojatuolissa, joko päivänpaisteessa tahi varjossa, kuten kukin haluaa. Ainahan sen verran varjoakin löytää. Ja sopiihan istua vaikka kyykysillään, jos niin notkea on.

Ateria on ruhtinaallinen. Olemme vakuutetut siitä, ettei ruoka missään, ei edes loistoravintolassakaan, voi olla sen parempaa kuin nämä ahvenet ja voileivät. Ruskean kalankuoren sisällä on liha lumivalkoista ja mehukasta, ja raitis ilma on varmaan sille hyvänä lisähöysteenä. Juhla-ateria hienossa paikassa tämä vain on. Poikien auringonpaahtama ihonväri on korea kuin juhlapuku ja korostaa paljon koko taulun kauneutta. Juhlapuheita ei kylläkään pidetä, mutta puheenaiheita ei puutu. Jokainen kertoo, mitä on nähnyt, mitä kokenut, aina on jotakin kiintoisaa. – Nisse tietysti osaa jo ulvoa kuin hylkeet. Pojat väittävät, että hylkeet ilmeisesti nauttivat auringon lämmöstä, siellä luodoilla maatessaan. Kadehdittavia olentoja! Ne pitävät sekä lämmöstä että kylmästä, sillä syvällä on varmasti kylmää.

Siinä ne muistuttavat lampaita, jotka päivisin hakevat polttavan kuumaa hiekkaa yhtä polttavan kallioseinän alta, ja nukahtavat siihen tiiviissä rykelmässä, lämpimät turkit vielä yllään – ja yöksi nousevat vuoren laelle, juuri siihen, mihin meren tuuli parhaiten puhaltaa. Siellä ne nähtävästi nauttivat kylmästä. Selvästi kaksi vastakkaista mieliharrastusta.

Vai nousevatko ne vuorelle vainutessaan vaaraa, esim. kettuja?

Ei, nehän hakevat juuri mereltä tulevaa tuulta, eikä siellä kettuja liiku.

Mutta voiko joku teistä selittää veden ihmeellisen sinen, jota mannermaan rannoilla ei ikinä näe? – Sehän johtuu tietysti taivaasta, kuten meren väri aina. Kun taivas on harmaa, on merikin sellainen, jos taivas on sininen, heijastaa meri senkin värin. Jos vesi on syvää ja siis tummaa, kuten täällä, näyttää kai sinikin tummemmalta. – Sitäpaitsi on taivas täällä varmasti kirkkaampi kuin mannermaalla. Täällä ei ole milloinkaan nähty pölyä tai nokihiutaleita muualta kuin meidän tulestamme, ehkä pari kertaa vuodessa.

Ja sitten vielä: kun maa on niin korea kuin nämä jäiden hiomat kalliot, näyttää meri vastakohtana sinisemmältä.

Onhan siinä eroa, mihin päin katsookin. Jos laineet tulevat idästä, kuten tänään, ja aurinko on lännessä, on väri idässä voimakkaampi, koska idässä näkyy veden väri – lännessä taas vain valon väike, joka nielee melkein kaiken värin. Kun aurinko on laskemaisillaan, kuten nyt, kalpenee taivas ja merikin, mutta kalliot, vene ja purje muuttuvat yhä värikkäämmiksi, kun auringonsäteet lankeavat niille vinosti, mutta vain sivuavat vedenpintaa.

Lokit yläilmoissa liitelevät yhä, ilmeisesti jo odotellen lähtöämme. Ei ole sanoja ja tuskinpa väriäkään, joilla voisi kuvata sen ihmeellisen ruusunpunaisen kirkkauden, joka heijastuu niiden levitettyjen siipien alta. Ne huutavat ja kaakottavat, ja Nisse vastaa samalla "kielellä" erehdyttävän hyvin, toiset pojat koettavat samaa – onnistumatta.

Näin kului päivä ulkosaaressa. Hilma kiirehtii jo lähtöä. Aterian jäljet hävitetään, tavarat kerätään veneeseen ja purjeet nostetaan. Vielä puhaltaa tasainen itäinen. Mukava on loikoa leveän venheen pohjalla, sinne mahtuu vaikka poikkiteloin, eikä pehmeä lammasnahkavälly pilaa asiaa, koska meillä sattuu sellainenkin olemaan, rekivälly Järvenpäästä asti. Ja Toskassa odottavat rauhalliset majat.

KYLÄLÄISET.

Kansa täällä puhuu yksinomaan ruotsia, mutta on tavallaan sittenkin kaksikielistä, sillä vanhat puhuvat keskenään jotakin omituista "muinaiskieltä", jossa on jäännöksiä ranskankielisistä sanoista ja jos mitä, välistä vaikeata ymmärtää. Jotkut vanhat eivät osaakaan muuta – nuoremmat puhuvat sitäpaitsi uudenaikaista kieltä ja käyttävät sitä vieraille puhuessaan. Lapset puhuvat ainoastaan selvää koulussa opittua kirjakieltä. Suomalaisista ei aikaisemmin tietty paljon mitään. Tutustumisen aiheutti vasta tiilitehdas, joka perustettiin Tvärminneen, naapurikylään. Yleinen mielipide oli tätä vierasta hommaa vastaan. Pelättiin, että sillä olisi turmiollinen vaikutus kansaan. Paikkakuntalaiset eivät olleet halukkaita rupeamaan tehtaalaisiksi, se kun tuntui heistä alentavalta.

Alkoi tulla miehiä sisämaasta. Nämä hakivat asunnoksi milloin kamarin, milloin ulkoaitan kylissä. Tämä tuotti lisätuloja, mutta myöskin hankaluuksia. Eihän maito eikä muu tahtonut riittää niin monille, eikä niiden kanssa osattu puhuakaan.

Sitäpaitsi nämä vieraat heti alussa hankkivat itselleen huonon maineen. Juhlissa tapahtui, että suomalainen esiintyi humalaisena ja rakensi riitaa. Tätä katsottiin erittäin karsaasti. "Humalainen suomalainen", sanottiin halveksuen, sillä nämä rannikkolaiset olivat ehdottomasti raittiita. Ei kestänyt hyvin kauan, ennenkuin omatkin nuoret rupesivat seuraamaan esimerkkiä, joten vanhempi polvi katkeroitui koko tehdashommaan. Suomalaisia kohtaan oltiin siis epäluuloisia, mutta he olivat ehdottomasti itse tähän syypäät. Mitään rotueroavaisuuden tahi ruotsalaismielisen kansallisuuden tunnetta ei ollut kansassa olemassa. Se herätettiin kumminkin myöhemmin keinotekoisesti, mikä olikin helppo tehtävä, kun perustus oli jo valmis. Jotkut herrat puuhasivat juhlia, joissa tätä aatetta selitettiin ja harrastettiin. Alkoi todellakin häämöttää tietoisuus siitä, että he ehkä olivat parempirotuisia kuin suomalaiset. Vihamielisyyteen saakka tämä ei sittenkään vienyt. Harrastajain aloite höltyi, ties mistä syystä, eikä uusi aate kehittynyt sen koommin.

Suurin osa miehiä viettää aikansa Luotsisaaren vartiotuvassa vuoren huipulla, jossa he kiikaroivat laivaväylälle päin toivossa, että jokin laiva nostaisi luotsipiipun siten kutsuen heidät työhön. Kun niin tapahtuu, soutavat tai purjehtivat luotsit laivaa vastaan ja lähtevät oppaiksi kukin omalla vuorollaan. He joutuvat siis usein olemaan matkoilla, joten kotoinen maanviljelys ja kalastus jää vain sivutyöksi. Tästä johtuu, että naisille jää paljon tehtävää, onhan miehille säännöllisesti vietävä ruokakin sinne ulos saarelle. Palvelijoita ei ole, emännät ja tyttäret suorittavat yksin kaikki askareet. Renkejä ei myöskään ole eikä oikeastaan tilapäisiä apulaisiakaan sen jälkeen, kun tehdaskin alkoi käyttää paikkakuntalaisia työssään. Että siitä huolimatta jotkut saivat 10-12 lehmää hoidetuiksi, tuntui arvoitukselta, jonka voi selittää vain siten, etteivät he ole turhantarkkoja siisteys-asioissa – lehmien kyljissä näkyy muutakin kuin vain puhtaat, kiiltävät karvat. Maanviljelys ei ole oikeastaan loistavaa, onhan maaperäkin epäkiitollinen, enimmäkseen kuivaa hiekkaa tai suota. Hevosia ei ole kylässä kuin yhteensä viisi, joista toiset jo hiukan niin ja näin.

Yhden lehmän omistajia on ehdottomasti enimmän, mutta melkein jokaisella on silti oma tupa ja jokin tilkku viljeltävänä, ja kalastusta harjoitetaan ainakin omaksi tarpeeksi. Omituista on, että sikoja ei ole laisinkaan tässä kylässä, lampaita on jonkin verran. Kanoja sen sijaan kaikkialla, sillä ne liikkuvat jotensakin vapaasti.

Tästä taas johtuu, että kasvitarhanviljelys ei ota onnistuakseen, vaikka sitäkin yritetään. Kehäkukat ja unikot kyllä kukkivat, mutta ilo niistä on pikemmin teoreettinen, koska pieni "penkki" on niin visusti vanhoilla verkoilla ja päreillä reunustettu ja suojeltu, että kukkasia tuskin näkee.

Kyläläisten elämä on siis monipuolista ja vaihtelevaa, kaikin puolin sopivaa näille vilkasluontoisille ihmisille. Omin päin ja omin voimin he ovat tottuneet tulemaan toimeen. Ja senkaltaiseksi kehittyi meidänkin elämämme Toskassa.

"LIMPERIT".

Porvarillisia hyveitä pidetään yleensä suuressa kunniassa kylässä. Mutta, vaikka tunnustetaankin oikeaksi, mitä kirkko säätää avioliittoasioissa, tapahtuu vallan yleisesti, että villejä taimia versoo, ennenkuin avioliittoon on ehditty. Lindbergskan mökissä on tämä järjestelmä kehittynyt erikoisen täydelliseksi, koska siellä asui kerrankin kolme polvea, yhteensä viisi isätöntä lasta.

Mutta Lindbergska on urhoollinen nainen. Hän raataa kaikkien edestä ja koettaa pitää talonsa kunnossa. Hän on hyvä ja ahkera kalastaja. Hän ei milloinkaan voivottele, ellei hätä ole erikoisen suuri. Ja suuri se on vain silloin, kun hän itse sattuu ankarasti sairastumaan.

Hänen vanhin poikansa on Edvard, nimeltä Rödblom, ja hän onkin ainoa mies talossa, tosin huononlainen ja lainaryysyihin verhottu, mutta silti ymmärtäväinen, asiallinen ja kohtelias, eikä ole kenellekään vastukseksi. Koska häntä ei mihinkään hyväksytty työmieheksi, ei edes päivätyöhön mökin vuokrasta, yritti hänkin tehtaaseen. Mutta silmälasit olivat esteenä, koska niihin tarttui kalkinpöly. – "Herrat eivät hyväksy lasisilmäistä miestä", selitti äiti. Tehdas jäi hänelle luvatuksi maaksi, johon vain parempiosaiset pääsevät. "Kyllä ne siellä rikastuvat, koska minäkin, joka olen kaikista huonoin, sain summatyöllä jokapäiväisen elatukseni;" Arvosanan "minä olen kaikista huonoin" sanoi hän ilman katkeruutta, ihan luonnollisena tosiseikkana. Huono työteho ei johdu laiskuudesta. Hän saa kuin saakin polttopuut äidin padan alle talveksi – tosin ei ihan yksin, mutta kuitenkin. Ja vaikka kädet usein kangistuvat valkoisiksi, saa hän kumminkin venheen soudetuksi verkkoja laskettaessa. Ilman nautintoja mies-parka ei sentään ole, hän kun rakastaa tupakkaa, joka onkin hänelle elämisen ehto. Jos se puuttuu, rupeavat kaikki kivut kiusaamaan. Hänellä on oven vieressä oma vuodekin, vissistä syystä käytännöllinen, ns. telttasänky, ja askareitten lomassa hän istuu siinä, pitkä selkä seinään nojaten, sääret lattialle roikkuen ja nauttii tuvan lämmöstä, rakas piippu hampaissaan. En ole milloinkaan huomannut tyytymättömyyden oireita hänessä, vaan aina täydellisen mielenrauhan.

Kotona on vielä Manda lapsineen. Kun hänen asiansa ovat parhaimmillaan, on hän työssä dynamiittitehtaalla Hangon lähellä. Silloin hänellä on aamulla 12 kilometrin matka käveltävänä sinne ja illalla takaisin. Hän on hiljainen, ujo, ja hän hymyilee, mutta ei katso silmiin. Saa sen käsityksen, että hän on "yksinkertainen" henkisesti. Hän ei pane vastaan, on aina valmis menemään asioille, jos tarvitaan. Hän ei tietysti jouda muulloin kuin sunnuntaina, mutta ei sittenkään epäröi esim. lähteä viemään kiireellistä kirjettä asemalle tahi hakemaan jotakin. Hän on nöyrä, eikä ajattele suuria itsestään. Vaikea on tietää, mitä hänen sydämessään liikkuu – intohimojako? Tuskinpa. – Entä lapset, miten ne tänne joutuivat – oliko hän siinäkin vain niin myöntyväinen?

Jos Mandalla olisi enemmän päätä kuin mitä hänellä tuntuu olevan, kai hänkin olisi saanut kodin ja huoltajan – ainakin jotakin.

Mandan vanhin lapsi on Ella, hienopiirteinen kaunotar, ihmeelliset tähtisilmät, vaaleat kutrit, punaiset posket. Lapsilaumassa hänellä aina oli johtava asema. Uimarannassa hän keksi jotakin ennen olematonta: hän muovaili vanhasta hameesta itselleen uimapuvun. Vähitellen hankkivat muutkin tytöt samanlaisen, pojat eivät milloinkaan päässeet niin pitkälle turhamaisuudessa. Ella oli kova työntekijä ja yhtä tepsivä viettelijätär. Uimapukukeksintö oli alku, sitten piti olla valkoiset sukat ja kiiltokengät – myöskin tiiliä lastatessa. Sitäpaitsi hän antautui koko sieluineen ja ruumiineen huvituksiin, tansseissa hän oli aina ensimmäinen. Hän seurasi äitinsä esimerkkiä ja toi pian ensimmäisen lapsensa mummon tupaan. Tämä sai venyttää työkykyänsä vielä hiukkasen sen takia. Eikä kestänyt kauan, kun niitä olikin jo kaksi. Hän oli hyväpäinen lapsesta asti ja kai hän huomasi, että mummon tupa oli liiankin asuttu, ja meni naimisiin. Hänen miehensä oli tietysti myös tehtaassa, eikä heidän elämänsä suinkaan ollut loistavaa, mutta mummo oli kumminkin ylpeä hänestä.

Mandan nuorin lapsi oli pyöreänaamainen Kalle. Ominaista hänelle oli suloinen hymy, oikein taivaan enkelin viaton hymy. Hän ei tarttunut mihinkään vakinaiseen työhön, mutta oli joskus mukana kalassa, jos sattui kotona olemaan. Hän enimmäkseen vain leikki kylässä toisten pienempienkin lapsien kanssa ja rakensi pieniä laivoja, joita sitten uitettiin rannalla kahlattaessa. Kallen oikeuskäsitteet olivat löyhät, mieli yhtä rauhallisena hän valehteli kuin puhui tottakin. Hänellekään ei milloinkaan tehty omia vaatteita, vaan hän käytti toisten lahjoittamia. Omaa vuodettakaan ei ollut, hän makasi ryysymattojen päällä lattialla ikkunan alla. Mummo aina kehui Kalleansa, koska hän yleensä ei puhunut mitään pahaa omistaan. "Karl niinkuin hän mieluimmin sanoi – on hyväpäinen, ei tyhmä ollenkaan ja taitava käsistään – jos pääsisi suutarinoppiin, varmaan hänestä tulisi hyvä suutari. Onhan hän paikannut minun kenkäni ja omansa – jos hänellä olisi työkalut, niin varmasti osaisi tehdä ihan uudetkin."

Yritin kerran hankkia pojalle oppipojan paikan Tammisaaressa, jossa vielä oli oikeita suutareita, mutta sain vastaukseksi, ettei oppipoikia voitu ottaa, koska alle 16-vuotiasta ei saanut pitää työssä kuin 4 tuntia päivässä – eikä siitä kannattanut maksaa semmoista palkkaa, että ne eläisivät. Siis mahdotonta. Laki oli semmoinen. Minua kirveli tämä kielto. Kalle jäi kuin jäikin ilman minkäänlaista opetusta. Nyt hän on jo melkein aikamies. Hän on todellakin kätevä. Viulunkin hän rakensi itselleen ja istui iltaisin tehtaan poikien kanssa ojan reunalla säestäen näiden hanuria viululla. Kaukaa lahden toiselta puolen se kuulosti oikein runolliselta. Mutta kyläläiset olivat huolissaan hänestä – ei siitä pojasta mitään tule – ei pysy missään työssä, valehtelee – nyt jo rupeaa ryyppäämään tehtaalaisten kanssa – mistä lie hankkinutkin!

Epätietoinen, luultavasti onneton kohtalo häntä odotti, mutta omituinen autuaallinen hymy ei hävinnyt hänen huuliltaan. – Viattomuuden perikuva...

MUNIA HAKEMASSA.

Ikuisesti yhtä raihnaisesta veräjästä sen mahtavan pihlajan alitse astutaan Limperin alueelle. Mutta veräjä on jollakin tavalla saatava suljetuksi taas, kun piha on luonnonniittynä ja perunamaana.

Suolaheinäinen niitty kirjavine kukkineen on kaunis, ja keskellä koreutta kummittelee polun laidalla punaiseksi maalattu puinen sänky. Siinä se on ollut jo viikkokaupalla. Kyseessä on varmasti jokin "kuuri", sillä talossa käydään alituista, joskin toivotonta taistelua kuokkavieraita vastaan – monella ihmeellisellä keinolla. Kynnyksellä kyyköttää kissa, paksu ja laiska. Porstuassa on vaikka mitä, mm. eräs aarre, pyykkipunkka, jota naapuritkin lainaavat – mekin alussa lainasimme. Täällä on myöskin eräs telttasänky, raitis nukkumanurkka. Koputetaan.

Emäntä pyytää kohteliaasti sisään, pyyhkii keskellä lattiaa olevan parhaan istuimen ja tarjoaa sen minulle. Tämä istuin on ainoa perintö ukolta, se on kiikkutuolinmallinen, vaikk'ei se juuri kiiku, se on pieni ja ihan liian kapea minulle. Onko se nyt emännän hyvä tarkoitus, joka suggeroi mukavuuden tunteen, vai mikä lie, mutta tuntuu ihan siltä, kuin siinä olisi hyvä istua.

Eukko kävelee ontuen hellan luo, kohottaa puita, jotka juuri ovat putoamaisillaan halkolaatikkoon, joka on aivan tulisijan alla, ja laittautuu takaisin verkonkutomistyöhönsä kukkivan ikkunan luokse. Eukon kädet liikkuvat ketterästi siinä jutellessa.

Vähitellen saan selonteon kaikista tärkeistä seikoista, ensiksi tietysti kalastuksesta. Lindbergska on mainehikas kalastaja ja poikkeaa toisista siinä, että hän tunnustaa saaneensa jotakin, vaikka tietysti: "Tähän vuoden aikaan ovat silakat surkean laihoja ja sinisiä."

– Edvard on taas ollut niin huono, ei kykene juuri mihinkään. Hänen näkönsäkin huononee, pitäisi saada uudet silmälasit. – Kai professorska huomaa, että minä olen saanut paperia seiniin nyt?

Ihan oikein, ruskeat, aika paksut paperit! "Ne kai lämmittävät paljon talvella?"

– Juu – ei ole läheskään niin kova veto raoista kuin ennen. – Ja leipomauuni on korjattu – ihan uusi pohja – ja maalattu!

– Näinhän toki, ja kaunis onkin tuo sininen väri. Pidän erikoisesti juuri siitä.

Emäntä on tyytyväinen kehumisestani. – Sitten minä tarjoan savukkeen. Se on hänestä hyvin mieluista. Hän on nimittäin huomannut, "että tupakka on hyvin hyvä sydänalan polttoa varten – ihan niinkuin suolakalakin!"

– Kuinka kauniit teidän kukkasenne ovatkin taas!

– Niin, eikös vain ole. Tuo "ahkeraliisa" ei ole milloinkaan ollut niin täynnä. Ovathan balsamitkin aika hyviä, niin suorat ja korkeat. Entä verenpisara!

Sen kukat ulottuvat todellakin ihan sanomalehtipaperiin saakka jolla kukkaslauta on vuorattu.

Ja "yön kuningatar" notkuu täynnä suuria, salaperäisiä, sametinpehmeitä, tumman sinipunaisia, kellonmuotoisia kukkia, jotka veltosti lepäävät sametinpehmeiden lehtien päällä.

– Kuinka ihmeen kaunis tuo kuningatar on!

– Niin, onhan se – tiesinhän minä, että professorska siitä pitää. Ja olenkin kasvattanut sen juuri teitä varten, en ole antanut pois, vaikka moni olisi tahtonut.

– En raski ottaa.

– Ottakaa se vain Toskaan! Minähän voin saada sen takaisin taas syksyllä, kun herrasväki lähtee Helsinkiin. Rödblom saa tuoda sen sinne tänä iltana. Tiedänhän minä, että rouva taas minuakin muistaa. En ole vielä kiittänytkään joululahjasta, se oli kyllä hyvin tervetullut. Kun on niin suuri joukkokin – ja aina vain suurenee. Onhan mulla nyt tämä Jonnikin hoidettavana.

Terveyttä uhkuva vesa makaa selällään, sattumalta sängyn alla jyrsien raakaa perunaa.

– Kyllä kai Ella sentään antaa teille korvausta siitä?

– Antaahan se jonkin verran, mutta enin menee vaatteisiin ja semmoisiin – niin hienosti kun se nyt on puettu. Enemmän on apua ollut vuokralaisista. Sekin, joka asuu porstuassa, maksaa 15 markkaa kuukaudessa.

– Ei ole paljon tosiaankaan!

– No ei, mutta olisi se sentään, jos aina tulisi maksetuksi... Ei oikein kiristääkään viitsi, kun ovat niin auttavaisia. Ovat luvanneet panna uuden katoakin navettaan, kunhan saisin kootuksi niin paljon päreitä. Eiköhän rouva myisi minulle niitä, jotka teille jäi suuresta katosta?

– Saahan niitä, vaikkei kaikkia. Täytyyhän talossa olla sen verran, että saa korjatuksi sen, mitä tuuli särkee.

Savuke on loppuun kulunut, ja minä muistan asiani.

– Tulin oikeastaan munia kysymään, munivatko kananne nykyjään?

– Munivathan ne, vaikka pari kanaa on pahantapaista, menevät metsään munimaan – mutta tiedän jo, missä päin se on – olen pitänyt niitä silmällä – löydän ne vielä – ja silloin siinä onkin paljon. Voinhan toistaiseksi antaa ne, joita minulta tässä kaapissa on.

Ja hän ontuu kaapin luo – ottaa esille pienen, mustuneen pärekorin ja antaa minulle munat. Kaupanpäällisiksi saan tarkan selityksen reumatismin kehityksestä hänen sääressään ja muista vammoista, mutta selitykset ovat niin omaperäisiä ja epätieteellisiä, etten voi niitä ymmärtää. Terveydenhoito on Limperskalle mysterio, niinkuin tautikin.

Teen lähtöä. Ikkunasta näkee rannalla liikkuvan kirjavan karjan. Siellä ovat Österlundin kaikki lehmät – mylvivä sonnikin?

– Niin, aina heillä semmoisia on – tämä kyllä mörisee ja viskaa multaa, mutta ei se vielä kenellekään ole mitään pahaa tehnyt. Se on vain olevinaan.

Lähden kotiin munineni kiertäen rantaa pitkin metsänreunaa. – Toisella silmällä tähystelen nuoren sonnin puuhaa hiekkapilven keskellä, mutta en ole huomaavinani sitä.

KYLÄN ENSIMMÄINEN OMISTAJA.

Gambel-Eriksson asui harmaassa mökissä, jossa kimaltelivat sateenkaaren väriset pienet ikkunaruudut. Omakätisesti hän oli sen pystyttänyt suuren niemen suojaan – hyvin kauan sitten, silloin, kun hän yksin omisti tämän "kylän", joka sittemmin monen käden kautta on kulkenut Richard Österlundille, Södergårdin pojalle. Hän omisti nyt paitsi mökkiä myöskin vanhan ruuhen "ekstockin", todellakin tammesta tehdyn, ja sen hän oli rakentanut vanhaan tapaan ilman rauta- tai kuparinauloja. Tammiset naulat pitivät vieläkin venheen vankkana. Yksin ukko souteli verkkoja laskemassa ja nostamassa, jo aikoja sitten oli perhe hajaantunut. Kalastukseen tarvittavat lukemattomat esineet hän oli kasannut eteiseensä, ja ne täyttivät sen kallio-"lattiasta" kattoon asti. Melkein kaikki oli hänen taitavain kättensä työtä. Ukon muu omaisuus mahtui hyvin hänen pienen tupansa seinille ja orsille. Vaatteita hän ei tarvinnut paljon. Lyhyehkö lammasturkki suojeli häntä kesät ja talvet, se oli tullut "tavaksi", kuten sentapaisille vaatekappaleille usein käy. En nähnyt hänellä koskaan kenkiä jaloissa, hän ei niitä nähtävästi tarvinnut. Olen tavannut hänet avojaloin myöhään syksylläkin, kuuran jo ollessa maassa.

Taloudenhoitonsa hän oli tällaisten erakkojen tavoin järjestänyt mahdollisimman yksinkertaiseksi. Tapasin hänet kerran sairaana makaamassa kapealla sohvallaan ja kysyin, kuinka hän tuli toimeen ruoan puolesta.

"Ei hätää mitään! Olen keittänyt padallisen kahvia ja siihen paloitellut leipää – sitähän minulla on vielä orrella. Se pehmiää puuroksi, maistuu oikein hyvältä ja riittää moneksi päiväksi."

Hätäily ei ollut hänen tapaistaan.

Kaikki olisi ollut hyvin, ellei vain kalastajia olisi ollut niin monta: "Ajatelkaa! Kun tulin tälle rannalle, olin ainoa, ja nyt on heitä jo ties' kuinka monta, ainakin kuusitoista. Selvää on, ettei kaloja niin monelle voi riittää."

Ukon nukkumasijan yläpuolelle, mustalle seinälle, oli ripustettu jotakin aivan erikoista. Se oli taulu. Kapeissa kehyksissä, mutta ilman lasia oli se niin mustunut ja kärpästen tahrima, että oli vaikeata aluksi erottaa, mitä se oikeastaan oli. Lähemmin tarkastaessani huomasin sen olevan värikuvan ja esittävän Lontoon ensimmäisen maailmannäyttelyn tunnettua kristallipalatsia.

Tämä antoi minulle "avaimen" ukon luonteeseen: hän haaveksi kauneutta. Laatikossaan loikoessaan hänellä oli vierellään ihmeellinen loistorakennus, joka tuskin oli hänen sielunsa silmissä himmentynyt, ja pienistä ikkunaruuduista hän näki lahden suusta avautuvan loistavan ulapan ja sen edessä kurjenmiekkojen keltaiset kukat. Yhtä yllättävät kuin kristallipalatsi mustuneella seinällä, olivat heleän keltaiset kukkaset kallion koloissa. Eihän sellaista ole missään täälläpäin. Hän oli tuonut niiden juurisipulit kaukaiselta suolta, istuttanut ne sopiviin syvennyksiin, kerännyt multaa ja todellakin saanut ne viihtymään. Mansikatkin, täällä muuten harvinaiset, hän oli huolellisesti hoitaen saanut viihtymään. Ja mitä hän lienee tehnyt mustikoille, sitä en tiedä, mutta en milloinkaan muista nähneeni niitä niin runsaasti ja niin suurina kuin hänen kallioisen pihansa ympärillä.

Nyt oli vain kysymys siitä, miten tulla toimeen voimien vähetessä. Ei hätää sentään vielä, sillä olihan hänellä omaisuutta. Sen, mikä oli hänelle vähimmin tarpeellista, mm. kaikenlaiset meren antimet, keräsi hän esille eteisestään ja ilmoitti kylällä pitävänsä huutokaupan. Näitä tilaisuuksia pidetään täällä oikeina huvituksina, joten kansaa kyllä tuli. Postimies Stenlund oli mainio vasaramies, sukkela ja hyväluontoinen. Siinä oli jokaiselle jotakin: jos minkälaisia kippoja, höyliä, hohtimia, köysiä, kohottimia ja pulloja.

Eriksson itse istui suoraselkäisenä kannolla tyynesti seuraten kaupan menoa. Kim hän huomasi pari sataa markkaa jo kertyneen, jolla hän kyllä arveli tulevansa toimeen vuoden päivät, keskeytti hän toimituksen. Tätä keinoa uudistaen hän eleli monta vuotta.

Lopulta hän kuitenkin heikentyi niin, että toisten täytyi tulla avuksi. Kauppamiehen reipas emäntä, Aina, vei hänet asumaan saunakamariinsa. Siellä hän makasi rauhallisena, rakkaan turkkinsa peittämänä. Eräänä päivänä hän sanoi viimein:

"Aina, nyt luulen lopun tulevan. Lue minulle jotakin."

Aina luki virsikirjasta kuolevain rukouksen.

"Se oli kaunista", sanoi Eriksson, ja ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Kauneuden tavoittelija oli astunut kynnyksen yli – tyynenä ja pelottomana, jollainen hän aina oli ollut.

Keltaiset liljat jäivät koristamaan hänen kallioitansa silloinkin, kun viimeiset huutokaupat oli pidetty eikä mökistä enää ollut jälkeäkään jäljellä. Ei kukaan raskinut niitä viedä, vaikka monen mieli teki.

AINOLAN POSTIKERHO.

Olisi vaikeata kuvitella Björkskärin kylää ilman Ainaa – sen hyvää hengetärtä. Hän on kaunis, suuret siniset silmät, kihara ruskea tukka, mukava pystynenä ja hieno, hymyilevä suu. Hänellä on sointuva ja voimakas ääni, jota hän ei säästä ollenkaan, päinvastoin. Sitäpaitsi on "suorasuu" omalla sukkelalla tavallaan. Ahkera, ehdottomasti luotettava ja avulias. Onhan siinä jo yhden ihmisen osalle.

Hänellä on nyttemmin jo oikea aviomies, tohvelisankari, pieni kauppias Ringbom, joka lopulta oli saanut unelmansa toteutumaan, päässyt vävyksi taloon, jossa ukko Södergård vielä oli hoitavinaan isännyyttä ja ankarasti vastusti avioliittoa. Hänen kauppapuotinsa on nyt siirretty rantahökkelistä Ainan kamariin johtavaan suureen porstuaan, ja hän itse on muuttanut kamariin sisälle. Kai tämä oli pojan, pikku Toren ansiota, joka myöskään ei saapunut ihan oikeassa aikajärjestyksessä. Paitsi näitä omistaa Aina vielä 3 lehmää, 3 lammasta ja yhden vaivaisen hevosen. Itse rakennus oli hänen osuutenaan perinnönjaossa, jolloin veli Richardille olivat jääneet mm. metsät, joiden sittemmin huomattiin olevan monien satojen tuhansien arvoisia. Kaupanpäälliseksi sai Aina isän, syytinki-ukon, hoidettavakseen.

Tupa oli tavallisen maalaistuvan ja asuinhuoneen välimuoto, mutta raitis ja siisti. Aina ymmärtää näet enemmän kuin moni muu ja pitää kesällä ikkunat selkoselällään, myöskin kamarissa.

Tupa on tavallaan, vaikk'ei virallisesti, postikonttori. Aina myy postimerkkejä, ottaa haltuunsa menevän postin, punnitsee kirjeet ym. ja antaa ne kirjeenkantaja Stenlundille, joka kolmesti viikossa tuo postin asemalta ja vie menevän mukanaan. (Tästä kaikesta ei Ainalla milloinkaan ollut penniäkään palkkaa.)

Kun Stenlundin pilli ilmoittaa hänen tulevan, tekevät kyläläiset lähtöä "Ainolaan", ellei jo ennen hyvissä ajoin olla siellä, sillä postitupa on vieraanvarainen ja viihtyisä.

Stenlund saapuu raskas nahkareppu kupeella, raskaat saappaat jaloissa, parrakas naama tummanruskeaksi paahtuneena ja univormu-lakki työnnettynä takaraivolle hikiseltä, valkoiselta otsalta. On käsittämätöntä, miten hän jaksaa noissa saappaissaan kahlata pehmeässä hiekassa edestakaisin melkein kahden penikulman matkan asemalle. Tie on näet semmoinen. Silti hän aina nauraa ja laskee leikkiä – saahan tässä nyt vähäisen levätäkin. Sivutoimekseen Stenlund on taiteilija ja laulaa mestarillisesti vanhoja humoristisia ja tuntehikkaita kansanlauluja nuorisoseuran juhlissa ja on kuin luotu vasaramieheksi huutokauppatilaisuuksiin.

Koska hänkin kuuluu Ainan ihailijoihin, ei hän kiirettä pidä, nostaa vain pöydältä kahvikupit syrjään ja levittää kantamuksensa sinne, sen suuren oleanderipuun alle, joka geraniumin kanssa pimittää kilpaa ikkunan. Sitten hän järjestää pieniin pinkkoihin jokaisen saaliin – tietysti ovat kesävieraiden pinkat muita suuremmat, ja meidän osamme kaikkein suurin. Tätä kaikki ihmettelevät, ja tosiasia on, että omatunto soimaa meitä siitä – näin monilla lehdillä lisätä miehen taakkaa! Eihän kyläläisille juuri kirjeitä tule eikä suuria sanomalehtiäkään, useimmiten vain saavat pienet, kevyet "Västra Nylandin" ja "Hangöbladetin".

Jotkut lukevat lehtensä heti paikan päällä, joten uutiset kerrotaan ja pohditaan viipymättä – samoin monta muutakin asiaa – kuten kerhossa ainakin. Stenlund on puhelias ja tietää semmoistakin, jota ei ole lehdissä.

Täällä on ehdottomasti aina mukana vanha viikinki Westerberg, joka on eläkkeellä oleva luotsi, siis ihan vapaa viettämään päivänsä juttusilla, missä tahansa, ja hänen kimakka äänensä kuuluu yli muiden. Ainoan lehmänsä on hän, vanhapoika, jo hyvissä ajoin taluttanut aavikon poikki kotiinsa. Jokapäiväinen näky, eroamattomasti tähän maisemaan kuuluva: lehmä ihan pieni ja sen perässä asteleva kookas roikale pieni vitsa kädessään.

Ääntä ei puutu muiltakaan, päinvastoin. Voimakas metallinsointuinen ääni on ominaista näille rannikkolaisille. Se herättää kuvan ihmisistä, jotka myrskyn pauhatessa puhuvat toisessa päässä laivaa oleville. Poikkeus tästä on "olderman". Hänen syvä äänensä ja rauhallisen pehmeä puhetapansa sopiikin hyvin tyynelle jättiläiselle, joka tuossa keskellä lattiaa seisoen selittää Ainalle, miten hevosta on hoidettava – sillä on jokin vika – ja Svendbladskan ainoa lehmäkin on äkkiä sairastunut. Hän tietää nämä tämmöiset – ilmankos hän niitä lääkärikirjoja tutkii – ja häntä uskotaan ehdottomasti, niin hiljainen kuin hän onkin, kaukainen ilme silmissään.

Veli Richard, pomoon vivahtava, istuu tietysti pöydän päässä sikari hampaissaan. Naisväki pysyttelee rykelmässä toisen ikkunan läheisyydessä – ei siksi, että ujostelisivat, mutta he supattelevat "omiaan". Lapset tulevat, saavat hakemansa lehden ja lähtevät – eivät suinkaan heti kotiin, vaan leikkiäkseen kotvasen Toren ja hänen koiransa kanssa avonaisella, puoleksi kuivuneella pihanurmikolla. Ulkosaaristakin on joku, taitaapa olla nuori Storlandari, kreikkalaista kuvapatsasta muistuttava, arvokkaasti esiintyvä nuorukainen.

Emäntä itse ennättää kyllä ottaa keskusteluihin osaa ja yht'aikaa hoitaa askareensa: siivilöi vasta lypsetyn maidon ja mittaa sitä asiakkaille, jotka toinen toisensa jälkeen saapuvat. Ja koska kauppa nyt on vilkkaimmillaan, täytyy hänen joskus pistäytyä puotiinkin auttamaan. On sitäpaitsi tuli ja patakin hoidettava – ihmeen myöhään keittävätkin ja paljon. Illallinen onkin pääateria, ja näiden ihmisten syömistaito on meille käsittämätön. Kissoja ei unohdeta maidonjaossa. Merkillisen sieviä kissoja täällä aina onkin, lumivalkoisia poikasia tällä kertaa – aina joka kesä uudenmallisia. Kanat ajetaan ulos, vaikka niidenkin mieli tekisi tupaan.

Tuleehan tänne joskus ostajia ja maidonhakijoita mereltäkin. Luotsit tietysti aina tietävät, mikä alus mihinkin on ankkuroitu, joten se ei heitä ollenkaan kummastuta – vaikka kyllä meitä – jos joku ventovieras ummikko astuu sisälle. Juuri sopivana hetkenä maitoa jaettaessa ilmestyy ovensuuhun nuori merimies kannu kädessä. Ahavoituneessa naamassa loistavat hailakat silmät. Hän on ummikkosuomalainen – miten nyt saada hänet käsittämään, että joka tippa on ennakolta tilattu. Eihän siitä siis riitä hänelle. Minä esiinnyn tulkkina. Poika vain ei hellitä, vaan hymyilee yhä kehoittavasti ja toivehikkaasti ojentaen kannuaan. Kerho vaikenee ja seuraa tämän välikohtauksen kehitystä. Aina on hyvä ihminen, ei henno kieltää: No, saakoon nyt meidän oman tämäniltaisen osamme. – Ja mies saa kuin saakin pienen kannunsa täytetyksi. Tuskinpa hän ymmärtää, miten jalo teko tämä on, kaivelee rahat taskustaan, kumartaa ja lähtee rantaan soutaakseen aarteensa merelle. Kai siitä tulee kahvikerma kipparin vaatimattomaan talouteen.

Vaikk'ei kieliriitoja ollutkaan, niin oli sittenkin yhteen aikaan kaksi puoluetta olemassa, ja näiden välejä pohdittiin ahkerasti kerhossa. Oli näet olemassa nuorisoseura, ainoa jäännös herrojen aikaisemmasta kansanvalistuspuuhasta. Tämä seura oli rakentanut tanssilavan metsään ja järjesti siellä silloin tällöin juhlia. Siellä esitettiin joskus pieniä näytelmäkappaleita, mutta tanssiminen oli sittenkin seuran oleellisin harrastus. Asia kehittyi, ja siellä tanssittiin milloin vain, juhlien lomassakin – ja tietysti iltaisin – milloinkas muulloin. Mutta kylässä asui eräs entinen sairaanhoitajatar pikkuruisessa huvilassaan rannalla, harrastaen oman – olemattoman – terveytensä hoitoa ja sitäpaitsi kansan valistamista omin päin. Hän nousi moittimaan kesäöistä tanssimista ja piti sitä suorastaan paheena. Hän saikin paljon kannatusta. Mutta 3 kilometrin päässä oli prof. Palménin perustama eläintieteellinen asema. Laitoksen puutarhuri oli toista mieltä, ja hänen ympärilleen kertyivät tanssin harrastajat – ja puolueet olivat valmiit. Riita oli ankara, ja postikerho tietysti sotatanterena. Meidänkin mielipidettämme kysyttiin usein, mutta tanssiasiassa en minä ainakaan ottanut kantaa.

Riita taukosi lopulta itsestään, kun "hyvä mies", tehtaan insinööri, lahjoitti seuralle maapalstan, ja sille rakennettiin huoneisto, jossa juhlat sittemmin pidettiin. Ja tanssilava jäi lahoamaan metsään. Nyt tanssittiin siis käryävän lampun alla eikä enää kuutamossa.

Kerran, kun tulin postituvalle hiukan myöhästyneenä, kuulin jo ulkoa, että vilkas keskustelu oli käynnissä. Avonaisesta ikkunasta kuului kuin vaskitorven ääniä ja naurua. Ukko Södergård istui sängyn laidalla, kuten aina, ja rupesi heti kertomaan juttua. "Tietääkö rouva!" Lehdessä oli merkillinen uutinen. Eräältä mieheltä oli leikattu pää poikki, samoin eräältä naiselta. Sitten oli miehen pää kiinnitetty naisen ruumiiseen ja naisen pää miehen ruumiiseen. Ja molemmat kasvoivat kiinni. Ukko kertoi tämän omalla vilkkaalla, pontevalla tavallaan, ilman mitään epäilystä. "Mitä nyt professorska arvelee, kuka niistä oli sitten mies ja kuka nainen? Siitä emme pääse yksimielisiksi." Muut olivat ihan totisia tämän ongelman edessä. Muistaakseni vastasin sävyisästi, että vaikea olisi totisesti tietää, kuka oli mies, kuka nainen – etten suinkaan minä siihen voinut vastata. Sinä iltana ei ainakaan puheenaihetta puuttunut, jos ei muulloinkaan.

Ja minä iloitsin kotiin mennessäni, sillä meillä oli Toskassa tapana yksityiskohtia myöten tehdä selkoa päivän elämyksistämme ja näkemistämme. Olihan meilläkin pieni "kerho" iltaisin teepöydän tai takan ympärillä.

ERAKKOMAJA.

Pikku majassa olemme asuneet jo kolme kesää. Juhani Aho sen pienessä matalassa kamarissa, jossa kaikki on käden ulottuvilla, myöskin katto. Suurelle miehelle tämä asumus vähitellen oli kovin pieni, ja hän alkoi muistella erästä nuoruuden haavetta, semmoista asuntoa, jossa ei olisi muuta kuin hän yksin ja hänen työvehkeensä niinkuin erakkomajassa ainakin. Tuntui siltä, että unelma voitaisiin toteuttaa täällä Toskassa – miks'ei yksi maja lisää!

Keväällä 1911 olimme muuttaneet asumaan Helsinkiin – joten Toska tuli varsinaiseksi kesäkodiksemme. Samana vuonna, Juhani Ahon täyttäessä 50 v., oli syntymäpäivälahjana tullut rahojakin ja lahjakirjassa nimenomaan mainittu "kotia varten". Nyt oli siis sopiva hetki ja paikka toteuttaa vanha mieliajatus. Ja päätös tehtiin.

Kun rakennussuunnitelmaa pohdittiin, oli siinä mukana tiilitehtaan insinööri Roering, hyvä mies, entinen koulutoveri ja nykyinen ystävä. Hän tiesi neuvon: tehtaalla oli sattumalta saatavana tiiliä polkuhintaan (olivat olleet merenpohjassa, kokonainen proomulasti).

– Jos niitä käytät, saat rakennuksen samaan hintaan kuin jos hankkisit puuaineet kaukaiselta sahalta! Ja vähemmällä vaivalla.

– Miksikä ei! Ja niin tulisi erakkomajasta oikea kivitalo, ikuisesti kestävä. Paikka määrättiin ja piirustukset hyväksyttiin jo talvella. Keväällä 1912 aloitettiin tämäkin "suurtyö". Silloin oli erakko itse Huopanassa lohen onginnassa, kuten aina, ja tuli vasta sitten, kun perustus jo oli paikoillaan. Hän otti tarmokkaasti osaa kaikkiin tarpeellisiin tehtäviin, varsinkin aineiden hankintaan. Siitä koitui hänelle ja pojille lukemattomia soutu- ja purjehdusmatkoja tiilitehtaalle, Hankoon ym. Ja olihan kaikki saatava rannasta ylös rakennuspaikalle saakka. Silta olisi ollut hyvä olemassa, mutta se oli vielä tekemättä. Suurimmille venheille, varsinkin kun olivat tavaroita täynnä, käytimme erästä sopivaa kalliota kotivuoren jyrkänteen alla, jolle osittain pääsee luonnon varaamia portaita myöten. Nostokurki olisi oikeastaan ollut paikallaan tässä, kun tavaroiden nosteleminen askel askelelta tuntui rasittavalta. Se jäi kuitenkin vain toivomukseksi, mutta kekseliäisyys ja kätevyys ovat suurena apuna tämmöisessä tilanteessa.

Vieraaksi työvoimaksi kerättiin, mitä oli saatavissa. Valikoimisen varaa ei ollut näin kesällä, jolloin kaikilla oli kiirettä. Se oli kirjavaa joukkoa, joista suurin osa oli elämän kouluttamia amatöörejä, mutta olihan joukossa semmoisiakin, jotka eivät osanneet mitään ja siis koko ajan vaativat ohjausta. Vanha mestarimme Wennerqvist oli tietysti tukena koko ajan, silloin kuin hän jouti. Aloitimme kaikessa hiljaisuudessa kivijalan teon hänen kanssaan, toverina pieni, hiljainen ukko Henriksbergistä asti, kun ei sattunut omassa kylässä olemaan muita. Molemmat ahersivat kokoon kiviä sekä laaksosta että rannasta, niistä ei ollut puutetta, ja rakennuspohja oli mitä parhain: selvä kallio. Wennerqvist oli kuitenkin peloissaan: tuleekohan siitä semmoinen, että muurari voi hyväksyä sen. Hän tunsi suurta kunnioitusta tätä ammattimiestä kohtaan. Minä olin heille rohkaisijana: eihän se voi mitenkään epäonnistua, tehdään vain suorat kulmat ja koko sivu vaakaan – olihan kiviä, jos minkämallisia ja -kokoisia. Pieni henriksbergiläinen ei ajatellut mitään, ei myöskään puhunut mitään, teki vain mitä häneltä vaadittiin, ja kivijalka siitä tuli. Sementtiäkin oli saatava kivien väliin. Tynnyri oli jo tullut laivalla Tammisaaresta tehtaan siltaan. – Mutta sieltä? – Toveriksi saatiin Sember Sandvall meidän kylästä, voimakas, joskaan ei erikoisen älykäs pörröpää. Esko olisi ollut hänelle sopiva nimi. Tämän päämiehen avustamana purjehtivat pojat tynnyrin Toskaan, "satamakivelle" tietysti. Mutta tässä nousi tie pystyyn. On melkein uskomatonta, kuinka raskas sementtitynnyri on. Vene tynnyreineen olikin vietävä saaren eteläpuolelle, laakson rantaan, jossa kalliot olivat täsmälleen yhtä korkeat kuin veneenlaidat. (Wennerqvistin neronleimaus!) Siellä tehtiin lankuista silta venheestä kalliolle, ja sitä myöten vieritettiin tynnyri maihin. Se oli aika vaikeata, jos tynnyri veneen keikkuessa olisi luiskahtanut mereen, ei sitä ikinä olisi saatu sieltä ylös. Siinä kävi "kova ökä", sillä oli vähällä käydä juuri niin. Mutta kaikki menikin hyvin. Kottikärry tietenkään ei olisi kestänyt kivisessä laaksossa, tynnyri jätettiin siis rantaan ja sen sisältö kannettiin vähissä erin sangoilla ylös. Mestari, niin kalastaja kuin olikin, tiesi sementteerauksen salaisuudet, ja kivijalasta tuli hyvä ja suorakulmainen. Kun muurari tuli, hyväksyi hän sen, mutta eksyi sitten itse pois suorasta kulmasta. Tämän jälkeen ei Wennerqvist enää epäillyt muurarinkykyjään.

Pieni henriksbergiläinen pääsi nyt kotiin, ja muurari apulaisineen aloitti seinien pystyttämisen. Valkoiset tiilet oli muurattava kalkkilaastilla, ja siitä tulivat monet kiireet. Yhtämittaa oli tiiliä haettava 2 kilometrin päästä tehtaalta, kun ruuheen ei voitu ottaa kuin pari sataa kappaletta kerrallaan, purjevenheeseen sentään paljon enemmän. Nyt olikin jo isä itse mukana. Kalkki saatiin samasta paikasta enimmäkseen hevoskyydillä, ja sitä hoitivat Bror ja Max, isäntämme nuoret pojat. He eivät uskoneet hevostaan meidän apumiehillemme, ja olihan ajo heistä hauskaakin.

Laastia varten oli kerättävä karkeata, puhdasta hiekkaa, mutta sitä oli vain harvassa paikassa, sillä tavallinen "suolainen", hieno rantahiekka ei kelvannut. Onneksi oli eräs sopiva paikka pohjoispuolella, josta sitä oli kottikärryllä tuotava mäkeä ylös ja metsän lävitse. Hiekka on myös raskasta – siis Eskomme taas remmiin. Hiekka oli sitäpaitsi seulottava – kivet pois – ja kalkki oli sammutettava. Puumiehemme rakensivat seulan ja altaan sitä varten. Altaaseen tyhjennettiin kalkkisäkit ja kaadettiin vettä päälle, ja höyryävää puuroa oli yhtämittaa hämmennettävä.

Siinä hommassa hääräsi Rödblom Limperin mökistä, mutta sai tietysti vahingossa altaan palamaan. Kai tämä olikin hänen apulaisensa, nuoren Kallen syy, joka toimi vedenkantajana, eikä aina "muistanut", joskin oli ylpeä saadessaan olla mukana työssä.

Muurarin apulainen sekoitti kalkin ja hiekan sopivaksi laastiksi toisessa altaassa. Siinä oli vissit "suhteet", jotta se tulisi kestäväksi. Me koetimme kyllä oppia sen, ja opimmekin – melkein. Niistä vähistä tiedoista olikin myöhemmin apua.

Laastia kannettiin sangoilla muurarin laatikkoon, jonka oli aina oltava täysi. Tiiliä oli myös aina syötettävä hänelle.

Puuaineita tarvitaan kivirakennuksessakin, ei vain telineihin, vaan myös kattoihin ja lattioihin. Niitä haettiin sahalta asti, 1 1/2 penikulman päästä. Ruuhet ja purjevenheet, myös Wennerqvistin, olivat yhtämittaa liikkeellä. Tiilet kasattiin suuriin röykkiöihin satamakivelle ja sen viereen alas rantaan. Sitten järjestettiin talkoot. Niihin saapui "koko kylä", naiset ja lapset, suuret ja pienet. Tämä oli koko rakennustyön huippu. Ketju järjestettiin siten, että miehet seisoivat satamakiven luonnonportailla, toinen aina toistaan korkeammalla. Alhaalta heitettiin tiili ylös lähimmälle, joka heitti sen taas ylemmäksi, kunnes se saapui vuoren laelle. Siellä seisoivat lapset ja naiset rivissä, ja tiili kulki kädestä käteen, kunnes se vihdoin joutui pinoon laaksossa olevan uudisrakennuksen viereen. Juuri siellä kasvoi pieni sievä kataja. Sen ympärille varattiin aukko keskelle pinoa. Olimme myös nuoralla sitoneet syrjään ne männyn oksat, jotka sattuivat olemaan tiellä. Kun ranta vihdoin oli tiilistä tyhjä, tarjottiin koko joukolle limonaadia ja vehnäsiä. Virvokkeet ja myöskin lasit oli kauppamiehen Aina tuonut mukanansa kylästä – kokonaisen hevoskuormallisen. Ilma oli kaunis, ja iloinen joukko leiriytyi keskelle vuorta. Pikkulapset oli tietysti otettu mukaan, kaikki parhaissa puvuissaan. Heleät värit: valkoiset paidanhihat, ruusunpunaiset esiliinat, aurinkoiset pellavatukat tekivät koko ryhmän hauskan kirjavaksi. Onhan itse limonaadikin koreaa. – Tämän päivän jälkeen ei ollut huolta tiilistä pitkään aikaan.

Huoneen seinät tehtiin kolmesta tiilikerroksesta, nim. kaksi tiiltä ulkopuolelle, sitten tyhjiö, ja vielä yksi tiilirivi, joka paikoitellen oli sidottu ulkoseinään. Sitova tiili vielä eristettiin kivihiilitervalla, jotta ei se johtaisi kosteutta. Porstuan seiniin pantiin säästäväisyydestä vain kaksi tiiltä rinnakkain. Mutta siihen muurattiin lukuisia tervattuja "puutiiliä", joihin aioimme myöhemmin kiinnittää hyllyjä ja naulapuita. Naulan lyöminen kiviseinään on hankalaa, sen tiesimme kokemuksesta, ja tästähän oli tuleva verstas ja varastohuone.

Kamariin tehtiin samoista valkoisista tiileistä oikein kunnollinen "kakluuni" ja sen kylkeen pieni takka. Porstuaan rakennettiin hella verkkovärin keittämistä varten.

Savupiipun muuraaminen oli nähtävästi erikoisen tärkeää. Muurari teetti sitä varten vankat telineet katolle, mittasi ja mallasi hyvin huolellisesti. Jännittyneinä seurasimme hänen puuhiaan siellä yläilmoissa, josta oli yllättävän suurenmoinen näköala yli koko Toskan ja meren. Vihdoin seisoi siellä piippu kaikessa komeudessaan, valkoisena kuin merimerkki – ja seisoo vieläkin.

Nyt läksi muurari tiehensä, ja me saimme sen sijaan puumiehiä, joista erikoisesti on mainittava roteva kalastaja Stenrot, tavallaan "mestari" hänkin.

Ensi töiksi oli tietysti katto peitettävä. Koska tämä rakennus nyt oli kaikin puolin harppaus vaatimattomasta suurenmoisempaan, päätimme maalata katon punaiseksi. Teimme värin entisen reseptin mukaisesti, mutta panimme siihen tavallista runsaammin vihtrilliä. Mestarimme nim. selitteli, että vihtrilli tekee päreen tulenkestävämmäksi. Samasta syystä kastelimme päreet kokonaan väriin, toinen pää vain jäi valkoiseksi. Siihen meni paljon väriä. Pata kallion onkalossa porisi lakkaamatta. Antti oli tietysti kokkina. Minä upotin päreet pataan ja ladoin ne kalliolle kuivumaan. Meidän piti aina olla muiden edellä, koska päreiden tuli kuivua, ennenkuin ne tikapuilta ojennettiin kattajille. Nyt oli koko piha korea: hieno savu kieri tulesta, höyry padasta ja kirkas auringonpaiste heloitti heleänpunaisilla päreillä, jotka oli asetettu pitkin kalliota – tuoreena on väri ylen loistavaa. Kokin sääret ja kädet olivat myöskin punaiset. Hänellä kyllä oli vähän vaatetta yllään, mutta värinsä puolesta ne eivät juuri eronneet päreistä eivätkä puukepistä, jolla hän hämmensi seosta.

Katolla nakutettiin ahkerasti, Wennerqvist etumaisena. Hänellä oli mukanaan vanhin poikansa Fritjof, nuori kalastaja, joka omalla tyynellä tavallaan aina oli hymytuulella ja työskenteli iloisena ja hyvin.

Kun nyt herttainen Svendbladska, joka seurueineen oli kiertänyt kaukaiset metsät keräämässä sammalia välikaton täytteeksi, ilmestyi saaliineen, löydettiin tuskin paikkaa, mihin ne olisi voitu levittää kuivumaan, mikä kumminkin oli tarpeellista, koska olivat ennättäneet kostua hevosia odotettaessa.

Ikkunat olimme aikaa voittaaksemme tilanneet valmiina Hangosta, sillä paljon muutakin oli vielä saatava aikaan. Välikattoja ja lattioita ei tehdä kädenkäänteessä.

Stenrot työskenteli repäisevän innokkaana. Oli hauska katsella hänen mahtavia, jänteviä käsiään. Hän ilmeisesti nautti työstään, silloin tällöin hyräili viisunpätkänkin. Jokin virhe sattui, mutta se ei masentanut mielialaa – pianhan tuon uudelleen teki!

Miehet työskentelivät mielellään parittain. Stenrot oli saanut Eskon toverikseen ja tätä hän koetti leikillisin sutkauksin ja viittauksin saada pysymään tehtävänsä tasolla.

Wennerqvistin toveri, lattiaa tehdessä, oli tihrusilmäinen, hintelä Ekblad, joka kyllä oli taitava, joskin hänen viisastelemisensa vei toverilta paljon aikaa. Hyvänluontoinen mestari kärsi suuttumatta hänen joutavia arvelujaan, vaikka ilman muutakin tiesi, kuinka mikin oli tehtävä. Aina uudestaan täytyi ihmetellä tämän "gentlemannin" hienoa käytöstä.

Ja olihan tässä muutakin ihmettelemistä: miten miehet heti puupalasesta tiesivät, mitä laatua se oli, hyvä vai huono, ja mistä syystä, oliko se vettynyt vai oikealla tavalla kuivatettu, ja mihin se parhaiten sopisi käytettäväksi. Heillä oli tietoja, nähtävästi perinnäistietoja, aineen laadusta ja tekotavoista. Olimme kai ennen pitäneet käsityöläistä vain tavallisena ihmisenä, mutta huomasimme nyt (tämä alkoi jo heti pikku majaa tehtäessä) hänen erikoisetevyytensä ja opimme suuresti kunnioittamaan näitä tietäjiä ja taitajia, joilla oli oma arvokas kulttuurinsa takanaan. Olimme varmasti liian yksipuolisesti yliarvioineet henkisen työn! Puhumattakaan siitä, että he omasivat meille saavuttamattoman voiman ja kestävyyden.

Lopullisesti laudoitettiin kamari sisältä kokonaan. Se oli tosin oikeastaan ylellisyyttä, mutta siten pääsimme kuitenkin rappaamisesta, sillä eihän tiiliseinää olisi voitu jättää sellaisekseen, ja lautaseinä on lämmin ja käytännöllinen, siihen on helppo sitten kiinnittää penkit, hyllyt ja muut särkemättä seinää.

Teimme vielä luukut ikkunoiden eteen. Ikkunoita on kaksi, toinen leveä etelään, josta näkee pihakallion ja siitä edempänä meren kimaltelun puiden takana, ja toinen pienempi länteen, josta ei näe paljon mitään, koska siellä on puita ja vuori ihan lähellä.

Talo oli nyt valmis, ja työjoukko hajosi. Kiviset seinät ja sen lisäksi vielä puinen laudoitus tekevät huoneen ihan hiljaiseksi, joten se eroaa suuresti puisista taloista, joiden seinien lävitse kuuluu jokainen ääni ulkoa. Erakkomaja tuli siis juuri semmoiseksi, kuin sen pitikin!

Loppujen lopuksi syntyi vielä oven eteen jotakin, josta tuli kukaties tärkein kohta tässä hovissa. En tiedä, miksi sitä oikein sanoisi – sillä se oli aiottu portaaksi, mutta ei muodoltaan näyttänyt siltä – se oli melkein kuin luonnonluoma – ja kuului silti eroamattomasti itse rakennukseen. Sen muodon määräsivät ympäröivät kalliot. Sen rakensi Juhani Aho itse. Wennerqvist oli vain mukautuvana apulaisena. Molemmat mestarit keräsivät kiviä rannasta, asettivat kivet niin tiheään kuin suinkin ja täyttivät aukot sementillä, joten siitä tuli tiivis massa. Siinä ei ole yhtään suoraa kulmaa, mutta sivut ovat kyllä suorat – päällyspinta hiukan kalteva. Miehet askaroivat monta päivää, Wennerqvist kyllä hiukan suruissaan niistä huonoista kulmista. – Sitäpaitsi hän olisi mieluimmin sementeerannut sen päältäpäin – mutta se peitettiinkin vihreillä turpeilla, joilla kukkivat monet pienet yrtit. Ajan mukaan turpeet kuivuivat ja kuluivat, mutta eivät niin tyystin, ettei jotakin sentään olisi jäänyt eloon. Olipa kerran ihan kynnyksen viereen onnistunut erään kääpiömäisen ruiskukkasen kehittää 7 pientä kukkaa, ennenkuin se havaittiin. Tällä pehmeällä ja mukavalla terassilla Aho enimmäkseen istui – tahi kalliolla, joka oli sen jatkona, sekin kuin rakennukseen kuuluvana. Kallio oli jonkin verran kupera ja aivan sileä. Se oli valoisa ja lämmin paikka, molemmin puolin vuorien suojaama. Siitäkin aukeni näköala laakson halki, kauas merelle. Ryhmä horsmansekaisia vattupensaita vuoren alla vasemmalla ja pieni punaiseksi maalattu puuvaja oikealla kehystivät ja sulkivat pihan, josta kalteva rinne vei ylös itäiselle vuorelle, ns. kotivuorelle.

Seuraavana kesänä tuli mestari valmistamaan sisustusta. Huonekalut tehtiin kyllä "Toskan tyyliin", mutta jonkin verran sivistyneemmiksi. Laudoille annettiin hiukan muotoakin. Ja sänky seisoi vapaasti lattialla. Päävaatimus oli tässäkin, ettei se saisi milloinkaan narista, tulisipa vaikka kuinka vanhaksi, ja narisematon ja horjumaton se olikin. Sen sisään pantiin olkipussi ja sen päälle jouhinen patja. Hyviä olkia saatiin siihen aikaan helposti eikä tarvinnut muuta kuin lähteä kylään kärryineen ja työntää ne kotiin. Joskus vain sattui niin, että oljet oli viimeistä kortta myöten syötetty elukoille, myöhästynyttä kevättä odotettaessa. – Ja ainahan täällä on heinää niukasti. – Vaikeampi niitä oli saada sen jälkeen, kun oli ruvettu koneella ruista puimaan – silloinhan ne menivät kaikki sekaisin. Mutta herttainen Svendbladska sai toimekseen ja pitikin huolen siitä, että meitä varten puitiin erityisesti jonkin verran pitkiä olkia vanhaan tapaan.

Kirjoitustuolia ei tarvinnut rakentaa, koska oli vielä olemassa eräs tähän huoneeseen sopiva tuoli, jonka renkimme oli Järvenpäässä tehnyt Juhani Ahon määräyksen mukaisesti. Sekin on maalaamattomasta puusta, kuten muutkin huonekalut. Sittemmin hankittiin keinutuoli, koska semmoinen oli aina ollut suosituin kirjoitustuoli, vaikka se muista tuntuu uskomattomalta. Saatiinhan sinne sitten vielä kotikutoiset oranssinkeltaiset uutimetkin. Koristeita ei kamarissa ollut paljon, ellei semmoisina pidetä niitä hienompia vapoja, joita oli asetettu seinille. Uunin etusivuun upotettiin eräs kipsinen, Italiasta tuotu korkokuva, joka esitti pyhää Agnesta lammas sylissään. Uunin päällä taas oli eräs omituisennäköinen metsästä löydetty kallo, jota luulimme hirven kalloksi. Mutta siitä ei oltu varmoja – ehkä se oli sentään vain hevosen. Kirjahyllyyn kertyi vähitellen paljon kirjoja, etupäässä ranskalaisia romaaneja, Ahon mielilukemista. Sitäpaitsi oli kaikenkielisiä raamattuja, koska käännöstyö oli aina mukana Toskassa.

Pöydällä olivat vielä kirjoitusvehkeet: kynät ja se 50 pennin koululaismustepullo – joka kirjailijan mielestä oli aina paras, vaikkakin hänellä oli jos minkälaisia – siinä oli myöskin koukkuja, virvelinsyöttejä ym. pientä. Ja useimmiten nämä veivät voiton kynästä.

Pöydän yläpuolella riippui lamppu, tarpeellisena poikkeuksena Toskan lamppusäännöstä, koska isä yksin ei voinut luopua tutusta työtoveristaan. Paras työaika oli hänellä aina yön hiljaisuudessa, niinkuin useimmiten runoilijoilla.

Eteinen, jonka luonnollisesti tuli sisältää kaikki kalastusvehkeet, sisustettiin sen mukaisesti ripoineen ja naulapuineen. Siihen mahtui kaikki, mitä kalamies tarvitsi, ja ellei tilanahtautta ollut pelättävissä, hän tarvitsikin paljon. Varasto kasvoi vuosien kuluessa kirjavaksi kokoelmaksi. Kesäaikana pidettiin kylässä aina huutokaupat, ja niistä kertyi tähän kokoelmaan jos mitäkin – aina vain ihan tarpeellista! Paljon valmisti erakko itsekin. Varastossa oli, paitsi verkkoja ja pitkääsiimaa, tervapata suteineen, köydet, ankkurit, hara, haavit, äyskärit, tullot, työkalut, öljyvaatteet, tuohikengät, aurinkopuvut, tuohikontti täynnä rihmakeriä, toinen täynnä korkkeja ym.

Onget seisoivat nojaten suureen kuuseen majan nurkalla. Tämä kuusi on korkea, mutta kuivahko, omituisen laiha – sopiva ongenvavoille tueksi, mutta ei kaunis. Se olisi pitänyt kaataa pois, melkein esteenä kun oli, mutta ei raskittu – ja olihan siitä hyötyä. Siellä lähellä – myöskin tiellä – oli se kataja, joka saatiin pelastetuksi keskeltä tiilipinoa. Se kasvoi sitten suureksi, joten olisi pitänyt korjata pois tieltä – mutta siinä se vain seisoi ja siihen se kuului.

KOTIVUORELLA.

Se on kuin pikku majan ja erakkomajan yhteinen pihamaa ja sen kalteva pohjoisrinne onkin kesäelämämme keskeisin paikka molempien majojen kynnyksellä, ja sinne kiivetään yhtä mittaa, muutamalla harppauksella kun pääsee. Onhan se tähystyspaikka, josta mm. voi arvioida sään muutokset ja kehityksen. Jo taivaanrannalla huomaa, jos sade tai tuuli on nousemassa tai häviämässä – ja mistä päin.

Täältä vuorelta katselee huvikseen maailman menoa sekä merellä että manterella. Täällä on vakituisesti vanha, hyvä perintökiikarimme – ainakin sen jalusta. Sen luo jokainen rientää, jos jotakin erikoista on havaittavissa laivaväylällä tai vielä loitommalla. Kiikarilla erottaa selvästi kaukaisemmatkin luodot. Silmäkin kesän kuluessa terävöityy alati etäisyyksiä tarkatessa.

Meihin onkin tullut kunnianhimo tietää, ainakin arvata, mikä se ja se on, laivan nimi, asia, määräpaikka ym. tuhannet seikat, jotka elävöittävät avaran ulapan. Siellä ovat höyrylaivat kaiken malliset – Tukholmaan menevät ja sieltä tulevat, komeat valkoiset, rumat lastilaivat, kalasumput, hinaajat proomuineen, kalkkijaalat Paraisista, sotalaivat, pienet kalastajavenheet, professorien sirot soutuvenheet, itse Ahlströmin upea huvimoottori ja herrojen ohitse kiitävät hienot jahdit – pitkin päivää aina jotakin uutta.

Tavallinen ja tärkeä tehtävä on tähystää, alkaako odotettu tuttu purje jo näkyä. – Jo näkyy, tuuli on myötäinen! – Kymmenessä minuutissa ovat kotona. – Vastatuuli – puolessa tunnissa vasta voivat saapua – pannaanpa perunat tulelle! Purje näkyy epäselvästi selkien takaa, Hangon lähellä vielä. – Ei kannata odottaa – syödään pois!

Monta muutakin hyödyllistä seikkaa selviää vuorella. Lindbergska tuntuu palaavan silakkaverkoilta siellä Pikku-Toskan takana, voidaan siis hakea silakoita, jos halutaan.

Postimiehen pilli kuuluu kylältä päin, vaikka miestä ei näy. – Nyt siis voitaisiin jo lähteä postia hakemaan.

Iltamako on myöhästynyt, pitäisikö mennä hakemaan? Poika on pieni, eikä hän uskalla tulla, jos vielä pimenee. Katsotaan vuorelta – siellä hän jo kahlaa "oikoteitä" lahdenpohjukassa, vielä pienempi toveri seuranaan – ei siis tarvitse mennä hakemaan.

Täältä vuorelta laskeudutaan etelärinnettä sukellusniemeen. – Polkua ei tietysti ole, eikä pääse mistä vain, on joskus tarrauduttava kallioon käsinkin, ja onhan siellä eräs ylitsepääsemätön rotko. Jos ei satu muistamaan ja hajamielisyydessään kulkee väärin, täytyy kiertää takaisin ja hakea uusi tie. Tämä on naurettavaa näin pienellä alueella – ja lisää vuoren viehätystä.

Vuorelta näkee paljon meille niin tuttuja merensaaria. Lähinnä on Iisaaren pitkä ryhmä, kauempana Spikanin merimerkkeineen. Täältä se ei näytä olevan muuta kuin kallioviiva, mutta tiedämme, että siellä on ryhmä mitä monimuotoisimpia luotoja, joita toisistaan erottavat kiviset salmet ja Spikanin eteläsivulla on se kuuluisa kallio, jossa tiedemiehet käyvät hakemassa todisteita maailman luomisen teorioista. Tuo kallio näyttää olevan kuin modernistinen taulu, jossa kirjavat väriläiskät on rohkeasti sotkettu yhdeksi arvoitukseksi. Mutta sen taulun värit eivät himmene ikinä, vaikka aurinko vielä tuhat vuotta siihen paistaisi. Meren jäät sen aina uudestaan hankaavat kiiltäväksi ja puhtaaksi.

Ja näkeehän täältä kuuluisan "Storlandsstrittanin" loistavan vaahtopilarin, joka säännöllisin väliajoin äkkiä nousee taivasta kohti. Penikulmien päähän sen erottaa muista hyrskyistä – silloin kuin se on toiminnassa, nim. länsituulen aikana. Etelässä taivaanrannalla ovat hyljeluodot ja Segelskär.

TEKOMIEHET.

Punaisena lankana elämässämme täällä on alunpitäen ollut "oma apu". Mahdotontahan olisikin joka kerta juosta kylään apua anomaan, jos esim. vasaran varsi katkeaa tai kirves lentää metsään. Vaikka eihän sentapainen pyyntö ollenkaan olisi heitä kummastuttanut, koska heistä tuntui vallan luonnolliselta, että me olimme tyhmiä kaikessa. Heitä pikemminkin huvitti opettaminen ja auttaminen. Niin – emme me paljon osanneet – ja luulimme osaavamme vieläkin vähemmän.

Erakkomajan takapihalla puuvajan luona oli halkopino, sahapukki ja hakkuupölkky. Pino tuotti Himmulle monta huolta, koska se ei tahtonut siellä pysyä, vaan hupeni ja hävisi välistä ihan näkymättömiin. Silloin hän tarttui itse kirveeseen, mutta epäröivien, huonojen lyöntien kaiku ilmaisi tilanteen – ja apua tuli. Himmu oli ainoa, joka ei oppinut "puumieheksi" Toskassa.

Sahapukki oli ensimmäinen työväline, jonka Heikki sai kyhätyksi – pitkistä, mereltä tulleista haloista. – Ei se sievä ole, mutta arvatenkin oikein suunniteltu, koskapa se yhä vain pysyy koossa.

Pölkky taas on monta kertaa uudistettu, miten lienee, parempaa on haaveksittu ja uusia koetettu. Ilman sitä ei Toskassa eläisi päivääkään. Siinä seisoo kirves aina valmiina. Mitä olisi saari ilman kirvestä – venheessäkin sen on oltava mukana. Sen vuoksi onkin olemassa toinen "pikku kirves" pieniä miehiä (ja minua) varten. Tämä onkin oikein lempikalu. Puukot, vasarat, hohtimet, näverit ym. ovat myöskin sangen tärkeitä. Niitä on vähitellen kertynyt montakin, mutta sittenkin voi tapahtua, että niitä ei ole. Jos kaivattu työkalu sitten "löydetään" rannasta, venheestä tai kuistilta, pidetään sitä rikoksena. Laillinen paikka on työkaluhylly seinällä. Myöhemmin saatiin vielä höyläpenkki, joka on turvallinen paikka monille työkaluille.

Kaikkia työkaluja käytettiin ahkerasti, sen tietää siitäkin, että ne kuluivat, särkyivät ja tylsistyivät – varsinkin kirveet. Siten huomattiin tahkokivi niin tärkeäksi, että semmoinenkin tuotiin Toskaan ja sijoitettiin varjoon erakkomajan ulkoseinään kiinni. Ja aivan oikein – teroittamaankin oppii. Toinen pyörittää akselin kampea – sen voi tyhmäkin tehdä, kunhan akseli on ensin voideltu saippualla tai tervalla ja pieni allas kiven alla täytetty vedellä. Toinen pitää terää lujasti kiveen nojattuna. Tätä ei joka mies ilman muuta osaakaan, sillä kirveen terä ei saa mitenkään "aaltoilla" – on saatava aikaan kaunis kaari ja molemmat sivut tasaisiksi kuin peilit.

Sahan on myös oltava käyttökelpoinen, se on siis teroitettava joskus. Sahan teroittaminen oli meille alussa outoa, mutta lopulta sekin onnistui. Siihen tarvitaan viila ja erinäisiä tietoja, jotka saimme rakennusmiehiltä. Sahalla täytyy olla terävät hampaat, silloin se puree hyvin. Saha on säilytettävä kuivassa paikassa, sillä ruskeaksi ruostunut saha hankaa vastaan, mikä taas harmittaa sahamiestä ja saa hänet hikoilemaan. Entäs kirves? – Se nyt ei helposti ruostu – ja jos ruostuukin – niin pian se taas kuluu kirkkaaksi. Mutta jos jätät sen pihalle päiväpaisteeseen, niin varsi kuivaa kokoon silmässä ja lähtee sitten heilutettaessa omia teitään – arveluttava asia! Tämäntapaista viisautta opimme vähitellen – ja naisetkin oppivat jotakin. Olihan minulla lapsesta asti taipumusta käsitöihin ja olin käynyt veistokouluakin, mutta siellä harjoitettiin ihan toisenlaisia asioita. Kun nyt ensimmäisen kerran rohkaisin mieleni katkenneen vasaranvarren takia, tuntui työ hauskalta, vaikk'en ollenkaan ollut varma tuloksesta. Mutta soisin muillekin sitä syvää tyydytystä, jota tunsin, kun uusi, puhdas varsi oli lujasti paikoillaan.

Muuten vasara kestää paljon kauemmin, jos sitä ei käytetä naulojen ulos vetämiseen, vaan yksinomaan sisään lyömiseen!

Puuvajan edustalla on vielä eräs tärkeä työväline – mereltä vaimiina tullut, paksu öljyvärillä maalattu lankku – sopiva istuin ja alus ahertajille.

Siinä penkillä syntyvät uudet venetullot, ovenrivat ja seinäkoukut käyristä katajista. On ihmeellistä, kuinka paljon koukkuja tarvitaan tahi ainakin voidaan käyttää sekä ulkona että sisällä! Tämä lankku voi kelvata höylätessäkin: sillä sahataan ja muovaillaan laudat, jos kuisti on korjattava, jos pöytä tai penkki jostakin puuttuu – niitähän tarvitaan ulkosallakin.

Tähän verstaaseen, erakkomajan takapihalle, vaikkakin se on metsän reunustama, paistaa päivä täydeltä terältä. Oikein nauttien siellä jokainen työskentelee ja näpertelee. Eikä suinkaan pahenna tilannetta, että työt ovat ihan välttämättömiä.

Erakkomajan eteläpuolella taas ovat isännän omat työpaikat. Sadeilmalla hän työskentelee tietysti katon alla avonaisen oven valossa, muulloin sillä omalla rakentamallaan penkereellä. Tämä on juuri sopivan matala kaikenlaisiin pieniin veistotöihin. Ylen sirot verkonmerkit ovat hänen erikoisalansa – ne maalataankin, jotteivät vettyisi. Silloin tällöin on haavi uusittava. Nerokas pieni katiska hienosta messinkiverkosta, syöttejä varten, antaa paljon työtä samoin kuin pieni sumppukin – ja suurteos on ristikkopohjainen matala laatikko, myöskin pitkäänsiimaan kuuluva. Suuri pinkka hienoja lautoja on näitä töitä varten varattuna vajaan. Työ käy hitaasti, mutta valmista tulee aina ja käyttökelpoista – oikein hyvää.

Pari askelta edempänä on hänellä toinen mieluisa työpaikka, kuiva, avara pihakallio, joka on omistettu virvelille, ongille, maalipurtiloille ym. Buddhan tapaan istuen kalliolla jalat allänsa ristissä hän siellä valmistelee ja hoitelee kalastusvehkeitään. Kiirettä ei ole – kesäpäivä on pitkä – käsien työ on helppoa ja totuttua. Liitelevän lokin varjo hiipii pitkin kalliota – vallitsee täydellinen hiljaisuus ja rauha.

JOKAPÄIVÄISET PUUMME.

Polttopuun hankkiminen tuotti meille monta mielenkiintoista hetkeä ja avasi ihan uusia näkökohtia. Puun arvo ja laatu – siinähän on kokonainen tiede.

Täällä on puu elinehto, yhtä tärkeä kuin vesikin. Veden saimme nyt kaivosta – siis taatusta paikasta – mutta puu oli joka päivä löydettävä uudestaan, niin sanoakseni. Rakennusaikoina riitti meille lastuja ja jätteitä polttopuiksi, mutta sitten tuli sen hankinta muualta välttämättömäksi. Olisimme ehkä voineet tilata valmiita halkoja kylästä, mutta se ei sopinut ollenkaan ohjelmaamme. Meillähän oli johtavana aatteena säästäväisyys ja halu omin käsin tehdä mahdollisimman paljon.

Siinä kasvoi metsä ympärillämme, mutta sehän oli rauhoitettu alusta pitäen, ja pojat olivat vielä pieniä eivätkä olisi osanneetkaan pilkkoa suuria puita pieniksi hellapuiksi. Isällä oli selässä jokin vika, joka esti häntä käyttämästä kirvestä.

Tähän aikaan myytiin tehtaalla rimapuita, ja niitä nyt soudettiin sieltä. Rimoja oli helppo sahata ja katkoa vaikka kuinka sieviksi polttopuiksi ja se oli pojille vain huvia. Mutta toisiin tarkoituksiin se oli liian hienoa tavaraa. Meillähän tarvittiin suuret hiillokset kallion kulmaukseen, jossa paistettiin kaloja, eikä hauraista rimoista, oikeita hiiliä synnykään. Silloin ei vielä ollut leipomauunia Toskassa joten meille leivottiin kylässä, ja hyvä kuorma uunipuita oli kärrättävä Limperille sitä varten. Rimat eivät leipomiseen sovi – liian kallista ja mitätöntä tavaraa.

Tässä tuli meri avuksemme – loppumaton puuvarasto! Etelätuuli keräsi kaiken, mitä pitkin ulappaa harhateillä kulki, joskus halkoja, useimmiten lautoja, lankkuja ja hirsiäkin. Tukkilautat, jotka tästä ohitse hinattiin, liikkuivat tietysti mieluimmin tyynellä, mutta sattui silti, että tuuli ne yllätti ja silloin aina jotakin irtautui.

Etelätuulella tutkittiin merenpinta erikoisen perusteellisesti. Jos jotakin suurenmoista oli tulossa, huomasi sen jo kaukaa – tukki särki aallon, syntyi pieni tyven tukin kylkeen – laudat kimaltelivat koreasti siinä lähetessään. Tähystäjä riemuitsi, huiskutti ilosanoman toisille, ja kaikki riensivät rantaan. Nyt vaadittiin valppautta, sillä tähystäjiä oli muidenkin vuorilla. Merensaaliin kerääminen oli nuorten poikien urheilua. Kaikki risteilivät ulapalla ollakseen ensimmäiset.

Kotona olijat tarkastivat rantoja ottaakseen heti talteen, mitä siellä oli (merihän voisi viedä sen pois taas). Jos onnistuit nostamaan saaliin jotakuinkin kuiville, oli se sinun. Semmoinen on kirjoittamaton laki. (Pidetään häpeällisenä koskea toisen jo nostamaan.)

On hämmästyttävää, kuinka paljon voi kertyä. Jos puita on niin paljon, että se jo näyttää varastolta, on saalis säästettävä koskematta vuoden päivät. Ellei omistaja silloin jo peri, muuttuu löytäjä omistajaksi, muussa tapauksessa hän saa kolmannen osan palkkioksi. Sellainen on kirjoitettu laki.

Mutta laajalle alueelle siroteltuja irrallisia hirsiä ei kukaan peri. Laudat ovat enimmäkseen kotoisin jonkin ulkomaille purjehtivan aluksen kansilastista – niitä ei myöskään kukaan kysy.

Meidän läntiseen lahteemme tuo länsituuli säännöllisesti tuttuja sirpaleita kaukaisesta, merenpohjassa olevasta laivanhylystä. Ne tuntee siitä, että ne ovat paksun kivihiilitervan peittämiä ja monta kertaa öljyvärillä maalattuja (päällimmäinen väri vaaleansininen), mutta peiton alla on tervettä punaista honkaa. Maalatut ja tervatut puut eivät tietysti kelpaa kalahiillokseksi eivätkä leipomiseen, mutta kyllä kaikkiin muihin tarkoituksiin.

Aina siis silmät auki sekä kotona että aavalla merellä ollessa – meillä se on jo verissä. Harva onkin se matka, ettei jotakin löytyisi.

Parhaat kappaleet säästetään tietysti rakennustarpeisiin, muut hakataan polttopuiksi.

Päämäärämme on saada polttopuuvarasto, hyvä pino pihalle kuivumaan – tai puuvajaan, jos puut ovat luonnostaan kylliksi kuivia. Otsa hiessä saa työtä tehdä. Mutta onpahan poikien (ja äidinkin) ylpeys suuri, jos se onnistuu – ja voimistuvathan siinä lihaksetkin erinomaisesti.

Metsäherran mielestä – semmoinen sattui kerran vierailemaan Toskassa – oli meidän esteettinen metsänsuojelutapamme vallan päin mäntyä, ja niin se meistäkin alkoi tuntua. Metsän pohjan peittivät kuivat oksat – ainahan lumi talvella niitä katkaisee – ja nuoret puut tunkeilivat ihan vanhojen varpaille. Siinä riideltiin tilasta ja valosta. Nuoret kuuset venyivät korkealle laihoina ja puoleksi kuivuneina. Ja meidän kallisarvoiset mustikkamme jäivät ihan lapsipuoliksi, kaipasivat sekä ilmaa että aurinkoa – mistäs ne sitten makeutensa saisivat. Ja lepät siinä kaivolaaksossa olivat sotkeutuneet niin tiheään vyyhteen, etteivät saaneet kehittymään lehtiä kuin yläilmoissa, ja kuivia haaraantumia oli kosolta.

Herkesimme ostamasta rimapuita ja rupesimme sen sijaan harventamaan metsää omaksi tarpeeksi. Kuivat oksat kerättiin maasta. Sitten hakattiin vähitellen seisoviakin puita, tietysti ensiksi ne, jotka jo siinä seisoessaan olivat harmaantuneet. Ne olivatkin heti käyttökelpoisia, pihkaisia ja helposti syttyviä. Elävistä puista hakattiin sitten ne, jotka ahdistivat liian läheltä jotakin muhkeata petäjää tai suorarunkoista korkeata kuusta. Omituista oli havaita, kuinka paljon saa kaataa, ennenkuin huomaa aukon syntyvän.

Tuore puu ei kelpaa semmoisenaan polttopuuksi. Se on paloiteltava, halkaistava ja säästettävä seuraavaksi kesäksi. – Oikeastaan se on talvityö. Sytykkeistä ei ole milloinkaan puutetta, sillä ovathan rannat täynnä tuohia. Tuohien runsauden rannoilla – vaikk'ei koivuja kasva paljon missään – olemme selittäneet näin: koska tuohi ei milloinkaan uppoa, vaikka se vuosikausia kuljeksisi meressä, täytyy niiden aina korkean veden aikana ajelehtia ylös rannalle. Veden laskiessa ne jäävät sinne virumaan, peittyvät hiekalla, piiloutuvat kuivien ahvenruohojen alle ja toisen tuulen puhaltaessa tulevat taas uudestaan esiin. Tuohet tulevat siis vaikka kuinka kaukaisilta lastauspaikoilta ja ehkä toisista valtakunnistakin.

Aina on saatavissa myös käpyjä, joita voi tuhansittain kerätä metsänpohjasta, poluilta ja mistä vain, ja ne vasta hyvin palavatkin. Olemme monesti löytäneet Toskan alueelta tervaskantoja – varsinkin suosta – milloin lienevät sinne hautautuneet. Ei ole helppo tonkia päivänvaloon sellaista kaikkiin suuntiin haaraantuvaa raskasta möhkälettä, mutta meistä kanto on arvokas. Muutamia olemme saaneetkin esille. Päältäpäin ne ovat mustia ja märkiä, mutta pinnan alla on ihan tervettä puuta, ei lahoamisen merkkiäkään. Siis erinomaisia takkapuiksi.

Jos Toskan kaupunkilaisvieras on sattumalta tekemisissä polttopuiden kanssa, on tervakset tarkkaan piilotettava, koska hän ei huomaa mitään eroa tämän jalon puulajin ja esim. arvottoman lepän välillä. Olisihan vahinko tuhlata niitä padan alla, jossa mikä tahansa palaa kylliksi hyvin.

Tekisi mieli pakinoida vähän lisää ajelehtivasta hylkytavarasta, koska se on merensaarelaisille niin perin mielenkiintoinen ja tärkeä. Välistä tapahtuu, ettei sitä tule ihan arvaamatta, vaan jännittyneesti odotettuna. Niinpä kerrankin eräs puulastissa oleva viisimastoinen, jonka kannella oli myös paloöljytynnyreitä, syttyi palamaan Hangon kaupungin lähellä ja tuuli oli etelästä. Silloin joutui niin paljon puutavaraa veteen, että kaupungin satamissa oli vaikea liikkua veneellä. Meidän kylämme tietysti toivoi, että tuuli kääntyisi lännemmäksi – ja niin kävikin lopulta – vaikkakin myrskynä. Ihan oikein: yhtä ja toista olikin jäänyt hankolaisilta huomaamatta. Vaikka lankut olivat puoleksi palaneita ja sitäpaitsi paloöljyn läpitunkemia, ei se haitannut, vaan sitä paremmin ne vain kestäisivät. Ei ole vallan helppoa risteillä myrskyssä ja päästä juuri niin lähelle, että ajopuun kiitäessä ohi saisi sen siepatuksi. – Tuossa se kelluu, välistä näkyvissä, välistä aallon peittämänä! Perämies tähtää, mutta tuuli määrää myös suunnan. Veneen laita on veden partaalla, siellä toveri makaa varuillaan, käsivarret jo ojennettuina, odotusta sormenpäitä myöten. – Nyt lähenee ratkaiseva hetki – ei, pari tuumaa puuttui – vikaan meni! – Sitten on luovattava uudestaan, kunnes toveri saa lujan otteen, vene käännetään tuulta vasten ja yhteisin voimin saadaan saalis laidan yli sisään. Mutta jos kappale on liian raskas, niinkuin esim. tukki, on se kiinnitettävä köyteen ja hinattava kotiin. Silloin ei voida ottaa enempää sillä matkalla, vaan on yritettävä uudestaan, jos intoa riittää.

Noita mustia, öljyisiä puita saimme mekin muutamia, joista sitten rakensimme telineitä silakkaverkkojamme varten. Ja pieni suutari Ekberg löysi osan katkenneesta mastosta, niin paksun ja raskaan, että oli vaikea käsittää, miten hän sai sen maihin. Koko mies olisi pari kertaa mahtunut sen sisään, jos se olisi ollut ontto, mutta se olikin ihan täyteistä kalifornialaista pitch pineä, jättiläishonkaa. Siitä hän sahasi itselleen ihanteellisen hakkuupölkyn puuvajaansa, säästi loppuosan ja otti sen kyljestä syttyjä kokonaisen vuoden, se puu palaa kuin öljy. Tätä mastonpätkää minä himoitsin kiihkeästi, sillä onhan puu läheistä sukua meidän kelohongallemme, vaikka paljon tummempi väriltään. Vihdoin hän sen myikin, ja nyt tämä mahtava saalis odottaa kuvanveistäjän kättä. Tulihan meidän rantaamme kerran lautta, venäläistä alkuperää oleva sillan osa, hirret paksuja ja hyviä, ja ne oli sidottu yhteen n. l/4 m pitkillä galvanoiduilla pulteilla. Ja suuri, rautainen rengaskin oli siinä kiinni. Hirret tietysti säästettiin tulevia rakennushommia varten.

Sodan aikana ja monta vuotta sen jälkeenkin ajelehti meressä alituisesti n. 40 sm:n läpimittaisia, umpinaisia, renkaalla varustettuja miinan kohottimia. Jokainen sai osansa, ne maalattiin valkoisiksi tai punaisiksi, ja ne kelluivat nyt satamissa ankkuripoijuina, niin meilläkin. Olihan kyllä oikeita "eläviä" miinojakin liikkeellä, mutta niitä pelättiin kuin kuolemaa – ja kuolema niissä piilikin. Enimmäkseen ne kyllä törmäsivät ja räjähtivät jonnekin luodoille ja ulkosaarille. Mutta saapuipa Lindbergskankin rantaan eräs "kuolleena". Se sahattiin kahtia, ja nyt saa eukko keittää verkkoväriä miinapadassa.

Huviksemme keräsimme myös pieniä lasipalloja, nekin olivat joitakin miinahommaan kuuluvia kohottimia, n. 15 sm läpimitaten, väri muistutti ametistin hienoa sinipunaista.

Hyväksi saaliiksi arvioidaan merimerkit, koska ne ovat niin suoria ja pitkiä. Paikoillaan väylässä seisoen ne eivät näytä kuin hoikilta tikuilta, mutta rannalla maaten ne ovat toista. Niitä tietysti ei polteta. Meilläkin on pukkien päällä tämmöiset valkoiseksi maalatut ja sileiksi höylätyt merkit;– siis liiankin hyvät silakkaverkkojen telineiksi.

Tyhjät laatikot ovat jokseenkin tavallisia ja aina tervetulleita, samaten korit, puiset astiat ym. Tarvitaanhan saaressa monenlaisia vehkeitä, ja mereltä tullut tavara huvittaa erikoisesti. Onhan jokaisella sellaisella esineellä oma luonteensa ja esihistoriansa, joka antaa virikettä mielikuvitukselle. Niinkuin esim. se ruusunpunaiseksi maalattu, hyvin huolellisesti tehty kapanmitta, joka nyt on atelierissäni halkosäiliönä. Aina sieltä puita ottaessani näen edessäni sen jaalankannen, josta suuri aalto jonakin myrskyisenä yönä huuhtaisi sen mereen, miesten hääriessä kovassa työssä purjeiden ja köysien kimpussa. – Vettä – kylmää – pimeyttä – tarmoa ja reippautta...

PIKKU ATELIERI.

Nuorena olin usein kuvitellut, kuinka hyvä olisi, jos esim. satttuisi joutumaan vankilaan, miten siellä pienessä kammiossa voisin keskittyä luovaan työhön häiriintymättä. Ajatus oman työhuoneen omistamisesta oli kai liian suurenmoinen minulle vielä silloin. Mutta nyt sai kammiounelmani uuden muodon. Täällä vuorella voisi hyvinkin olla yksi erakkomaja lisää. Ja keväällä 1914 vielä jäiden aikana läksin Tvärminnen kylään, sain sieltä Wennerqvistin mukaan, ja yhdessä tulimme jalkaisin Toskaan. Pahimmassa jääsohjussa hän tarjoutui kantamaan minua selässään, koska hän sääli jalkojani sanoen: "Minulla on vedenkestävät saappaat." Miten olisin voinut kieltäytyä semmoisesta elämyksestä – siis niin tapahtuikin – semmoinen mies hän on. Toskan vuorella, jossa ei ollut lunta ollenkaan, mittasimme paikat ja panimme kiviä merkeiksi. Selitin hänelle tarkkaan, miten huone oli rakennettava, ja hän lupasi, että kesän alussa on rakennus oleva valmis. Ja hän pysyikin sanassaan.

Se tehtiin pikku majan tyyliin muuten, paitsi, että siihen tuli kaksinkertaiset seinät – sisimmät ponttilaudoista – mikä pidettiin tarpeellisena siksi, että paikka oli korkeammalla ja meren tuulille alttiina. Ikkuna asetettiin kattoon, koska nyt oli kysymyksessä maalarin työhuone, seinässä sen alla vain pieni ikkuna, josta näkyi vuori ja lahti.

Rakennus seisoi vapaasti kalliolla, joka vietti alas joka puolelta. Seinät vedettiin ylt'ympäri ihan kallioon kiinni, jottei tuuli altapäin pääsisi nostamaan sitä pois paikaltaan. Talvella täällä käyvät mahtavat myrskyt ja tuiskut. Kesällä tullessamme tuntuu ihmeeltä, että se siinä yhä vain seisoo – ei edes kattopäreitä, ei ainoatakaan, ole lentänyt pois.

Tavarasäiliö on pidennetyn katon alla niinkuin pikku majassa. Sisustus on tietysti myöskin Toskan tyylinen: sänky seinämällä, pieni pöytä sen vieressä, hyllyt ja työpöytä peräseinällä. Huone sai tulisijankin, entisen silitysuunin, tiileillä ympäröidyn.

Mökki tuli maksamaan kaikkiaan 250 markkaa. Hinta on oikea, siitä ei puutu nollia eikä se ole kuukausimaksu, vaan koko rakennuskustannus.

Erakkomajan aate oli vielä kerran toteutettu. Rauhoitettu kammio, jossa voi asua ja jossa työ ja siihen kuuluvat välineet on keskitetty yhteen pieneen alaan, ja ulkomaailma kaukana ajatuspiiristä. Ei sentään liian kaukana – oven kynnykseltä näkee kyllä muut majat puiden takaa ja kuulee, jos tahtoo kuulla, astioiden kilisevän, kun Himmu kattaa pöydän pikku majan edustalla – tahi kun siellä vesi alkaa kiehua hellalla, ja pannun kansi helistä. Voi levätä, jos haluaa, tehdä työtä samaten, lukea tai kirjoittaa – päivä on pitkä – ja siellä ollessa on varma, että "maalaus" ei ole kenenkään tiellä. Ja kuuluvathan tänne sisälle lokkien huudot ja kotkotukset ja lahdessa soutavan venheen airon vedot. Laineiden äänestä tietää varsin hyvin, mistä päin tuuli käy ja milloin se taukoo tai yltyy. Mutta jos joku kulkee avojaloin ohitse, sitä ei kuulu – sen sijaan kyllä, jos lintu hetkeksi istuutuu katolle.

Luulisi, että lautakoju on hatara, mutta tämä ainakin on ajan mukaan tullut yhä vain tiiviimmäksi – kai ensiksi punamulta ja sitten vielä sammaltuminen täyttävät pienet raot ja saumat. Viisitoista vuotta olen asunut siinä, ja yhä vain olen vakuutettu siitä, että sen mukavampaa olinpaikkaa minulla ei ole ollut milloinkaan, vaikkakin elämäni varrella olen asunut hyvin monenlaisessa paikassa.

KAMMION HILJAISUUDESSA.

Sunnuntaiaamu... Eilen oli sadetta ja sumua, tänään myrskyää pohjoisesta puiden latvojen ja majan yli merelle päin. Aamukylpy on nautittu kallion suojassa, vuodevaatteet viety ulos vuorelle, jota aurinko jo yrittää lämmittää pilvien lomitse.

Jään oven suuhun ihmettelemään taivaan puhdasta sineä ja siinä kulkevia valkoisia pilviä. Ne ovat aina juuri pohjoistuulella uskomattoman valkoisia. Huone siivotaan, ts. laastaan jaloista karissutta hiekkaa ja muuta pientä roskaa – pölyä ei olekaan. Vuode valmistetaan takaisin yökuntoon, ja sitten istuudun mukavaan tuoliin keskelle pientä lattiaa, rauhan ja hyvän levon vallassa. Nostan karkealle pöydälle jalkani, joissa ovat uskolliset bayerilaiset vuoristokengät, haalistuneet, mukavat ja ikuiset. (Isäni opetti tämän terveellisen amerikkalaisen istumatavan.)

Hymyilen tyytyväisenä valmiiksi pingotetuille kankaille, jotka talven ovat tuossa odottaneet sivellintä. Hyllyllä ovat muut työkalut, kaikki järjestyksessä. Katossa olevasta ikkunasta virtaa tasainen valo, siinä näen taas taivaan ja valkoiset vaeltavat pilvet ja lähinnä, tuulessa keinuvan nuoren männyn heleänvihreät vuosivesat.

Ihmeellistä, että nämä ohuet lautaseinät voivat saada aikaan näin kotoisen rauhan ja turvallisuuden tunteen, myrskyn ulkona riehuessa!

Täällä sisällä tuuli vain kevyesti heiluttelee seinäikkunan verhoa Verho "hengittää", sillä ikkuna ei ole tiivis, eikä tarvitse ollakaan. Hiljaisuus vallitsee kammiossa, omituinen hiljaisuus, joka panee kuuntelemaan. Oikein vaivun kuuntelemiseen... Tuulen humina käy puiden latvoissa, monivaiheisesti – kaukana – lähellä – ohimenevästi. Välistä se vaikenee, mutta virkoaa taas uudelleen. Muita ääniä ei ole, vain tämän alkuperäisen luonnonvoiman kiehtova laulu yksin. Mutta tarkkaan kuunnellessa siinä on jotakin muutakin, heikkona kaikuna, vaikka toisenlaisessa rytmissä –? Ihan oikein, siinä lomassa on kukon laulu kaukaisesta kylästä. Sen tempaisi tuuli ohimennen mukanansa tänne asti, suhinan lomassa.

Nyt voisin ryhtyä työhön, onhan sunnuntai, taiteilijan pyhä työpäivä. Pilvet siellä ylhäällä antavat ajatukselle suunnan. Täytyy mennä eteläniemeen sen suuren jyrkänteen alle katsomaan, miltä hohtavareunaiset pilvimuodostumat näyttävät, kun ne nousevat sen ylitse matkallaan avaralle merelle...

Ulkona on jo viileä, tuulinen ilta. Syntyy halu lämmittää kammioni ja vuoteeni, ennenkuin siihen hiivin. Pieni rautainen uuni saa sen pian aikaan. Uuninsuu on noin kämmenen kokoinen. Siihen panen tulta sen verran kuin mahtuu. Valon hohde ulottuu ehkä noin puolen metrin säteen uuninsuusta. Samalla muuttuu hämärä huone turvalliseksi kodiksi, sen ydin ja alku on täällä ilmielävänä. Pieni tuli tuossa on kotilieden synteesi. Aina sitä katsellessa ihmettelen, miten tämä ylen yksinkertainen laitos kykenee vaikuttamaan voimakkaasti ja mielikuvitusta herättävästi – tulen ikuinen ihme.

SOTA.

Meillä ja kyläläisillä ei ollut tapana käydä varsinaisilla vierailuilla. Tavattiin vain, jos asiat niin vaativat. Nyt sattui joskus, että sota oli "asiana". Pieni, herttainen Svendbladska tuli varta vasten kysymään mielipidettämme saksalaisten pelätystä hyökkäyksestä tänne – eivät suinkaan ne nyt tänne tule? Mitä ne välittäisivät näistä köyhistä rannoista.

Me olimme samaa mieltä hänen kanssaan: Tuskinpa he vielä pitkiin aikoihin tänne joutavat, on kai heillä omilla rajoillaan tarpeeksi tehtävää.

Ja sitten suuri kysymys: Kuka sodan saa aikaan – mahtaneekohan se olla Jumalan tahdosta?

Puolestani arvelin, että se pikemminkin on vain paholaisen työtä.

Entäs kuka sen mahtanee maksaa? Sen kai täytyy olla hirveän kallista hommaa?

– Kyllä me sen vielä jok'ikinen tulemme maksamaan.

Kysyjä tuijotti pelästynein silmin näin kauhistuttavan ajatuksen takia.

Ja maksaminen alkoi, melkeinpä heti! Merelläkäynti kiellettiin – venheet, vaikkakin kaikki numeroidut, eivät saaneet liikkua vapaasti – pitkin rantoja vain. Siis kalastus pilattu, tiilitehdas pantiin seisomaan. Kuka nyt tiiliä tarvitsisi, ei siis sieltäkään tuloja. Ryssät hakkasivat kilometrittäin ampumalinjoja metsiin, sinne menivät puut, rungot käytettiin vallien rakentamiseen, oksat kasattiin suuriin röykkiöihin ja jätettiin mätänemään. Ei kukaan saanut mennä sinne risujakaan keräämään. Kerran syntyi metsäpalo, vielä tuulen ollessa kylälle päin. Kukaan ei saanut mennä sammuttamaan – ja palo läheni kylää. Tuuli kääntyi, kylä pelastui, mutta metsän sijalla oli vain suunnaton, musta aavikko. Nyt olisi voinut käydä yhtä ikävästi, kuin kerran ennenkin, silloin kun Tvärminnen "hiekkainen" syntyi. Hiekkameri on laaja alue Tvärminnen kylässä, jossa ei kasva yhtään mitään. Parissa paikassa vain on jokin matala sienen näköinen puu jäänyt pystyyn, juuret miltei ilmassa. Hiekka oli päässyt päivänvaloon ja peittänyt ja estänyt kasvullisuuden. Sieltä otti nyt tehdas hiekkansa. Vastikään palaneeseen metsämaastoonkin alkoi ilmestyä jo valkoisia läikkiä – tuhon oireet. Silloin tuli "hyvä mies" väliin. Hän hankki puuntaimia, kutsui koko kylän lapsineen apuun, ja jokaiseen valkoiseen läikkään istutettiin taimia. Ja taimet juurtuivat. Horsma, joka pitää tuhasta, oli jo ottanut paikan kuin omakseen ja sitä kukki siellä miljoonittain. Ennenkuin hiekka pääsi taimet tuhoamaan, nousikin herttainen nuori mäntymetsä tuhasta – hyvän miehen jälki.

Venäläinen sotalaivasto majaili Lappvikin selällä ja teki sieltä säännöllisiä retkiään pitkin laivaväylää Toskan ohitse. Hämärissä läksivät laivat merelle, häipyivät pois näköpiiristä ja palasivat sitten takaisin yöpuulle Lappvikiin.

Pojat makasivat kalliolla kiikaroimassa – kaukoputkea ei voitu pitää telineellä, se olisi huomattu. Silloin ei ollut paljon muuta katsottavaa merellä – harvoin nyt kävi laivoja. Pojat pitivät päiväkirjaa niistä harvoista: nimistä, kotipaikoista ja lipuista. Tavanmukaisista, komeista, valkoisista ulkomaille menevistä höyryistä ei näkynyt jälkeäkään.

Tavattoman hiljaista oli merellä, Toska muuttui juuri sodan aikana, enemmän kuin milloinkaan rauhan tyyssijaksi. Toskalle omisti Juhani Aho tässä jäljennetyn kortin, jonka hän kiinnitti kamarinsa seinään lähtöhetkellä syksyllä 1916. Vasta seuraavana keväänä se huomattiin sieltä.

Postikerhossa oli tietenkin puheenaiheita loppumattomiin. Aikaakin riitti yllin kyllin. Eihän edes luotseja enää tarvittu työssä. Neiti Lönnbergillä oli merkillinen kirjanen, jossa oli ennustuksia sodan puhkeamisesta, kehityksestä ja lopusta – ja mitenkä sitten kävisi. Gogin kirja taisi sen nimi olla. Sitä hän luki postituvassa pitkin talvea, ja jokainen ainakin nyt tiesi, milloin sota viimein loppuisi.

Alkoi liikkua outoja henkilöitä. Lappvikissa heitä kuunneltiin jonkin verran, meidän kylässämme ei ollenkaan. Ukko Södergård oli vimmastunut. – "Tietääkö rouva, tännekin meille tuli eilen semmoinen, mikä lie sosialisti, ja rupesi rupattamaan, mutta (vaskitorven äänellä:) minäpä otin kepin ja sanoin hänelle, että lähdepäs kiireen kautta! Minä olen vanha, mutta en niin vanha, etten sinulle voisi löylyä antaa! Näytin hänelle keppiä näin. – Jos vielä kerran pistät nenäsi tänne – ja hän läksi." Ukko nauroi makeasti.

Mutta siitä huolimatta ilmestyi keväällä 1918 pieni punakaartin osasto Lappvikin satamakylään.

Sitten tulivat nälkävuodet. Ne olivatkin näillä paikoin peloittavia, kun vielä lisäksi raivosivat kuivuus ja halla, joten ei saatu edes perunoita. Olipa kerran heinäkuussa niin kylmää, että linnut pyrkivät jäykistyneinä, keskellä päivää, hakemaan suojaa atelierin räystään alta, jossa hiukkasen lämmintä tuli ulos raoista. Ainan puodista haettiin, mitä kortilla saatiin. Leivästä oli pahin puute, kun ei uskallettu kuluttaa jauhoja leipomiseen. Jauhoista keitettiin lantunsekaisia soppia, ja lantunlehdet kuivattiin ja käytettiin jauhojen seassa, jos joskus sittenkin vähäisen leivottiin.

Mistähän johtunee lanttujen runsaus semmoisina aikoina? Muuten en tiedä, oliko niitä enemmän kuin tavallisesti, mutta kaikkeen ne vain kelpasivat – ehkä käytettiin elukoidenkin osa. Saksassa ollessani v. 1923 puhuivat berliiniläiset vielä kauhistuneina ja inhoten "lanttutalvesta". Syksyllä 1918 sattui, että ennen kuulumattomat määrät sieniä nousi maasta. Kyläläiset, jotka muuten eivät pitäneet sieniä ruoan arvoisina, keräsivät ja suolasivat niitä nyt talveksi.

Meillä Toskassa elettiin verraten hyvin, koska meidän oli onnistunut saada säkillinen perunoita ystävien avulla Hämeestä asti. Sitäpaitsi, koska "hätä keinon keksii", olimme Helsingissä hankkineet lehmän, pitäneet sen talven yli Kaivopuistossa, vaihtaneet tauluja heiniin, ruokkineet sitä keväällä Esplanaadilta leikatulla ruoholla, ja kun kesä tuli, lähdimme lehminemme laivalla Toskaan. Siellä kulki nyt pieni kiltti Rusinamme Ainan lehmien kanssa tyytyväisenä rannalla ja seurasi yöksikin toisia navettaan.

Sitäpaitsi aloimme kalastaa oikein todenteolla. Paitsi että kala pakostakin tuli pääravinnoksi, aioimme hankkia talvivarastoa. Pyydystimme silloin mm. turskia paljon. Nämä suolattiin hiukan, muutama tunti, ja kuivattiin hitaasti uunissa. Kun leipää oli tuskin nimeksikään, käytettiin näitä kuivia kaloja menestyksellisesti leivän asemesta. Turskan maksat kerättiin ja sulatettiin (hitaasti) öljyksi. Tämä öljy oli kirkasta ja mautonta. Sitä käytettiin voin asemesta kaloja paistettaessa. Riittipä välistä naapureillekin, jotka hyvin tyytyväisinä hyväksyivät keksintömme.

Turskat, ahvenet, hauet, kampelat ym. kalat panimme pariksi päiväksi suolaan ja levitimme sitten kalliolle kuivumaan. Se onnistui aina, koska tällä rannikolla pitkät sateet ovat harvinaisia. Suolaamisesta oli se etu, ettei niihin mennyt kärpäsiä. Miehet olivat lakkaamatta merellä. Hilma siivosi ja suolasi kalat, minä hoidin kuivatushomman vuorella. Kaloja käännettiin silloin tällöin. Jos sattui sade, oli ne korjattava pois ullakolle siksi aikaa ja sitten uudestaan levitettävä. Niitä ripustettiin myös seipäille, joihin oli lyöty nauloja. Tulos oli, että meillä oli syksyllä monta säkillistä kuivaa kalaa, joka sitten talven kuluessa valmistettiin lipeäkalaksi. Sitä syötiin semmoisenaan tai laatikoissa perunoiden kera. Osa varastoamme käytettiin myöskin vaihtotavaraksi. Eräältä ystävältä, jolla oli puutarha, ostimme kaloilla vihanneksia. Syksyllä oli kalanäyttely uudessa asematalossa Helsingissä, ja siellä saimme toisen palkinnon kuivatuista turskistamme.

Silakoillakin kokeiltiin tänä nälkäkesänä.

Aloittaessamme meillä ei ollut aavistustakaan, miten silakanpyynti tapahtuisi, mutta Heikki pääsi muutamia kertoja Lindbergskan apulaiseksi Edvardin sairastaessa ja toi sieltä tarpeelliset tiedot. Pari verkkoa ostettiin huutokaupasta, ankkurit ja kohottimet valmistettiin – pieni lipputankokin kohottimessa kuului asiaan. Laskeminen on verraten helppoa, vaikka raskasta verkkoa on tietenkin käsiteltävä taitavasti. Laskettaessa voitiin käyttää tavallista ruuhtakin. Nostaminen oli vaikeampaa.

Silakankalastus on tuottoisampaa rumalla, sateisella säällä ja pimeinä öinä. Siitä syystä onkin syyspuoli sopivin aika. (Ammattimiehet kalastavat tietysti talvellakin.)

Aamulla, viimeistään auringonnousun aikana, on lähdettävä nostamaan. On yhdentekevää, tuulipa vaikka kuinka tuimasti. Silakka-verkkoja ei voida jättää mereen odottamaan parempaa ilmaa, niinkuin hätätilassa tavallisesti ahven- ja kampelaverkot. Jos sen tekisi, saattaisivat merivirrat viedä kalliin pyydyksen tahi hylkeet syödä sen puhtaaksi – nehän seuraavat aina silakan jäljissä – ja sitäpaitsi puhkaista siihen reikiä. Joka tapauksessa olisivat kalat hukassa, sillä ne tarttuvat verkkoon ennen auringon nousua eivätkä pysy elossa kuin tunnin tai pari. Siis olipa minkälainen sade tai vastatuuli tahansa, on sittenkin aamuhämärässä soudettava ulos. Venhe ei saa olla vallan pieni, koska silakkaverkko on raskas ja epämukava nostaa. Purje voi tietysti mennessä ja tullessa olla apuna, jos niin tahdotaan.

Kotiin päästyä noukitaan kalat irti ja verkot levitetään kuivumaan telineille – nehän ovat meillä mallikelpoiset. Kalat siivotaan, virutetaan ja suolataan, jos niitä on niin paljon, että kannattaa suolata! Suolaamisen taitoa tiedusteltiin kyläläisiltä, joka mieheltä erikseen. Saatiin yhtä monta reseptiä kuin haastateltavia oli. Tästä kaikesta vedimme johtopäätöksemme, jonkinlaisen synteesin, ja sen mukaan suolasimme. Nämä pyydystämämme ja suolaamamme silakat, ja kilohailit samaten, tuntuivat meistä olevan monin verroin parempia ja arvokkaampia kuin mitkään ostokalat, joten reseptiämme kyllä uskallan suositella. Tässä sen tärkeimmät kohdat – ehkäpä siitä voi olla muillekin harrastelijoille hyötyä.

Kala ei saa jäädä veteen likoamaan. Perkaus on tehtävä viipymättä. Perattu kala huuhdotaan kyllä, mutta korin on oltava kylliksi harva, jotta vesi heti pääsee valumaan pois. Astian, johon suolataan, täytyy olla puhdas. Paras on latoa kalat suoraan astiaan, selät alaspäin, päät ja hännät vastakkain, sillä tyhjiä paikkoja ei saa jättää ollenkaan. Melkoisen paljon suolaa ja sokeria tarvitaan jokaisen rivin päälle. Suola ei saa olla liian karkeata eikä liian hienoakaan. Sokeri on ylen tärkeä, sillä se tekee kalan pehmeäksi ja hienomakuiseksi. Jos aiotaan tehdä ryytikalaa, voidaan ryydit ostaa valmiiksi sekoitettuina ja sekoittaa ryytiannos suolaan. Kala tulee nimittäin paremmaksi, jos kaikki aineet pannaan yht'aikaa.

Kylän kalastajat useimmiten suolaavat kalat sikin sokin suuriin korvoihin, ja sitten joskus tulevaisuudessa ne "raadataan" nelikoihin ja ottingeihin markkinoille vietäviksi, päälle vain muutama rivi vastasuolattuja, joten he säästävät sokerit. Tuloksena on silloin väkevänmakuinen, kuiva ja kova kala.

Ottingeihin kyllästyimme pian, sillä ne vuotavat aina. Näyttää siltä, että hyvien astioiden tekijät ainakin täälläpäin ovat kuolleet sukupuuttoon. Suuri lasipurtilo on meidän pienille saaliillemme vallan sopiva. Kalastajat täällä yleensä väittävät, että kalansaanti on nykyjään huonompi kuin ennen muinoin, hylkeetkin ovat alituiseen kiusana. Pitäisi mennä kovin kauas ulos merelle saadakseen jotakin. Harvoin on kalastaja tyytyväinen, jos häneltä kysyy – paitsi Limperska. Mutta kai kumminkin niin on, että siellä kaukana on kaloilla parempi olla – nykyjään.

UUDET VENHEET.

Tästä – myöskin seinään naulatusta kortista huomaa, ettemme huonoista merenkulkuoloista huolimatta olleet toimettomina. Mutta uusi venhe tuotiin meille vasta seuraavana kesänä valmiina, ja silloin meri olikin jo vapaa taas. Venhekin oli tietysti kalastusmallia, emmehän muuta olisi täällä tarvinneetkaan. Mutta siinä oli jotakin uutta: käytännöllinen nostoköli. Se sai nimekseen Kiva, ja kiva se olikin. Sillä pääsi maihin vaikka kuinka matalaan rantaan, sillä voi purjehtia vaikka kivienkin ylitse – köli vain raapaisi vähän ja nousi koteloonsa venheen sisään. Sillä voi siis purjehtia suorinta tietä mistä vain ja mihin vain riippumatta viitoitetuista laivaväylistä.

Toinenkin uusi venhe oli nostokölinen purjevenhe, mutta paljon pienempi, joten yksikin mies souti sitä mukavasti. Nimekseen se sai Pikku-Kiva, ja siitä tuli Juhani Ahon varsinainen kalastusvenhe. Monta löytöretkeä tehtiin Kivalla niinkuin jo oli tehty Jormallakin.

Olimme päättäneet – ainakin se oli toivomuksemme – vähintään yhden kerran käydä jokaisessa saaressa. Maalari halusi nähdä sekä vanhaa että uutta ja muut saivat varsin mieluisan tilaisuuden purjehtimiseen ja kala-onnensa koettamiseen uusilla rannoilla. Mutta sittenkin on ehkä jokin jäänyt käymättä, kun meillä oli niin lukuisasti lempisaaria.

Kalavedet ovat täällä vielä jakamatta, siis kaikille yhteiset, joten ei ole pelkoa toisten vesille joutumisesta. Juhani Aho malttoi harvoin tulla mukaan kovin pitkille huvimatkoille. Ainakin hän silloin tuli omalla venheellään päästäkseen pois, jos kyllästyi. Tämä taas tapahtui silloin, kun hauet eivät olleet syömätuulella.

Mustikki oli jo muinaismuistona metsässä. Vanha Keltikki kumottiin nyt lopullisesti kalliolle venhevalkamaan. Se ei silti jäänyt ihan virattomaksi. Nisse, luonnontutkija, lintuspesialisti, sahasi kolon sen kylkeen, peitti koko ruhon ahvenruohoilla ym. ja ryömi itse tämän aivan luonnollisennäköisen roskaläjän alle. Kolosta, observatorion ikkunasta, hän tutki lintujen elämää ja sai niitä valokuvatuksi ihan läheltä, variksia ja varsinkin arkoja kotieläimiämme lokkeja ja tiiroja.

"NU SKA FRUN FÅ HÖRA."

En oikein tiedä, mistä se johtui, mutta yleensä tulimme parhaimpiin väleihin kylämme köyhien kanssa. He kutsuivat sisälle ja pitivät nähtävästi käynneistämme. Aina, kauppiaan rouva, ystävämme vanhoilta ajoilta, oli kyllä poikkeus, mutta muut parempiosaiset eivät kutsuneet sisälle, jos tulimme asioille, vaan saimme jäädä ovensuuhun seisomaan. Se hämmästytti meitä alussa, olimmehan tottuneet savolaisten herttaiseen vastaanottotapaan. Syyn oivalsimme vähitellen: se oli ujoutta ja johtui siitä, että he vaativat paljon itseltään eivätkä katsoneet tuvan olevan mallikelpoisessa kunnossa – niinkuin se useasti ei ollutkaan – siinä kesän työtouhussa.

Meillä ei käynyt kukaan noin vain vierailemassa, paitsi Lindbergska, joka ainakin kerran kesän kuluessa puki juhlatamineet päälleen ja ontui Toskaan saakka, tuoden aina jonkin lahjan mukanaan: munia, silakoita ym.

Pari kertaa kesän kuluessa tulee Aina Toskaan tekemään tiliä ja juttusille. Hänet istutetaan mukavaan tuoliin, jalat oikein ojennettuina rahille tai takkapenkille. Siitä jalkaparat kovasti nauttivat, kun hän ei kotona semmoiseen jouda.

Siinä teetä juodessa alkaa vilkas juttelu. Ikävä kyllä, en voi tässä jäljentää hänen kertomatyyliään, kun kukaan ei jaksaisi sitä lukea. Hän nimittäin innostuu niin omasta kertomuksestaan, että toistaa jokaisen lauseen kolme kertaa, ja ponsien edessä tulee useasti se tuttu: "Nu ska frun få höra." Vaikka Aina kertookin nuoruudenmuistoja, on kaikki hänen mielessään vielä niin elävää ja hänen äänensä niin vakuuttava ja voimaperäinen, että tapahtumat tulevat meillekin elämyksiksi.

Hänen äitinsä kuoli aikoja sitten, Ainan ollessa vain 18-vuotias, ja hän olikin suuren talon ainoa tytär. Hänelle jäi siis koko taloudenhoito, joka ei suinkaan ollut pieni työ. Ja kun huoneita oli paljon, otettiin kesävieraitakin, useimmiten ylioppilaita täysihoitoon.

Ja, "nu ska frun få höra", mitä merkillisiä olentoja siellä eräänä kesänä oli! Tietysti he olivat keskenään ventovieraita, mutta sittenkin vihasivat toisiaan. Ajatelkaa nyt, hyvä rouva, toiset olivat ruotsalaisia ja toiset suomalaisia ja sen takia eivät tahtoneet syödä samassa pöydässä. Niille olisi pitänyt antaa ruoka eri aikoina. Mutta minä sanoin heille näin: "Ellei teidän sovi syödä yht'aikaa, saatte olla kokonaan syömättä – en rupea teitä erikseen syöttämään!" Ja heidän piti vain mukaantua!

Kerran oli meillä vielä merkillisempi kesävieras, hänen nimensä oli Sibelius. Hän oli soittaja. – En tiedä, mihin hän kulutti päivänsä, mutta kun ilta tuli, rupesi hän työhön. Lappvikin asemalta asti oli vaivalloisesti hevosella – ajatelkaa – yli laajan, uppoavan hiekan – tuotu soittokone, piano, ja sitä hän soitti öisin. Minun piti aina varata hänelle kynttilöitä, sillä vasta aamulla hän lopetti. Kerrankin oli koko kylä hädissään hänen takiaan. Hän oli hävinnyt eikä tullut syömäänkään. Odotimme, odotimme, kunnes lopulta aloimme pelätä, että jokin onnettomuus olisi tapahtunut. Haimme metsät, kylän ympäristöt, rannat. Kyselimme naapurikylästä, mutta kukaan ei vain ollut häntä nähnyt. Vihdoin löydettiin hänen vaatteensa rannalta ja lopulta mieskin. Siellä hän makasi ihka alasti hiekassa – syvästi nukkuen. Hän ei ollut millänsäkään ja vallan hyvässä kunnossa. Sitten taas piti olla kynttilöitä yöksi. Oli se merkillinen herra! Mutta hyvä oli muuten, ei ollut mitään vastusta hänestä. Ja herttainen ja leikkisä hän oli.

Kaikesta huomasin, että tämä vieras oli ollut suuri elämys nuorelle tytölle.

"SIINÄ SAARESSA".

"Se saari" on niin lähellä Toskaa, että sinne pääsee soutaen melkein neljännestunnissa. Alussa emme tienneet sen nimeä, enkä vieläkään voi varmasti sanoa, onko se Rödgrund tai Rävskär tai ehkä vain jotakin sentapaista. Emme kaivanneet sille nimeä; siten se on vieläkin vain "se saari". Ensimmäinen käyntimme siellä oli tietysti löytöretki, jolloin kiersimme koko saaren ristiin rastiin. Maihin laskimme pieneen hiekkarantaan, joka oli sileä kuin lattia ja ihan koskematon, kahden kallion välissä. Toinen kallioista johti metsään, toisen takaa nousi korkeampi vuori, jonka laella seisoi harmaa, ihan kuivunut kuusikko.

Mennäänpä tutkimaan, mistä syystä kaikki puut ovat yht'aikaa kuolleet! – Onkohan kukaan nyt niin jäntevä, että pääsee tätä kalliota pitkin sinne vuorelle!

Kallio oli kyllä kupera, mutta ihan sileä ja näytti liian jyrkältä. Syntyi tietysti kilpailu, mutta jokainen luisui takaisin alas pari askelta otettuaan. – Varopas naamaasi, ettei nenä hankaannu lyhyemmäksi! – Kädet avuksi – yhtä huono tulos! – Otetaan vauhtia, ehkä juoksemalla pääsee. Puoliväliin jo päästiin, mutta sitten alas taas.

Koetetaan kostuttaa jalkapohjat, ehkä sitten onnistuu! – Se auttoi vähän, sillä hiekka tarttui märkään jalkaan ja ainakin alussa esti luisumasta. Mutta – ei sittenkään! Kyllähän paljain jaloin pääsee melkein minne tahansa, mutta tässä kalliossa ei ollut pienintäkään naarmua, johon varpaat olisivat voineet tarrautua. Se oli pahempi kuin sadun lasivuori, jolle kosijat koettivat kiivetä kilpaa saadakseen prinsessan palkkioksi. Silloinhan onnistui kumminkin yksi, tuhma Jussi, ja sai kuin saikin prinsessan. Täällä ei ollut sitäpaitsi prinsessaa houkuttelemassa, kuiva kuusikko vain. Täytyi kiertää metsän kautta, mutta se oli ihan sotkuisenaan katajia, kuivia oksia ja ties mitä, ei sinne viitsinyt avojaloin tunkeutua.

Tutkitaan, mitä vielä on tässä saaressa!

Veneen jätimme tuohon mallikelpoiseen pikkusatamaan ja lähdimme kiertämään.

Maaperä on omituista. Siinä on pieniä laaksoja, jotka ovat täynnä vattupensaita, katajia, horsmia ja kaikenlaisia korkeita ruohoja, jotkin niistä teräväreunaisia kuin hienot veitset. Täytyy kuitenkin vetää kengät tai pieksut jalkaan, se kaikki on liian karkeata ja pistävää. Sitten on vuori, joka on niin paksun ja pehmeän sammalen peittämä, että siinä kävelee kuin höyhenpatjalla. Täällä alkaa jo oikea metsä. Se harvenee vähitellen, ja lopulta on vain muutamia tuuhealatvaisia honkia seisomassa lakealla aukeamalla. Mahtavien runkojen lomitse näkee jo meren kaikessa komeudessaan taivaanrantaan saakka. Metsän pohja on täällä harmaata poronjäkälää. Kun sille astuu, pilkistää puhdas hiekka esiin. Mutta tasaisen harmaan päällä lainehtii jotakin hienoa, kellertävää, harsomaista. Lähempää katsoessamme näemme tuhansittain ihan pieniä, ehkä millimetrin mittaisia kukkasia. Niiden notkeat varret heiluvat tuulessa. Ne eivät peitä mitään, koristavat vain.

Tästä viettää maa oikealle ja vasemmalle hiekkarantoihin päin, ja loivalla rinteellä kasvaa korkeata, vaaleanvihreätä tai oikeammin hopeanharmaata rantakauraa. Pitkät tähkäpäät keinuvat hiljalleen tuulessa, se on satumaisen kaunista taivaan ja meren sineä vasten. Niiden välitse pyrimme hiekkarantaan, ja silloin on taas pysähdyttävä sitäkin ihailemaan. Se on kauttaaltaan sileä, mutta täynnä hienoja viiruja – tuulen kuvioita. Tähän luonnon taideteokseen ei raskita astua, liian rumilta ja vierailta näyttäisivät siinä askeltemme jäljet. Se täytyy kiertää. Sen voikin tehdä helposti, koska siellä täällä pistää esille kiviä – sinisiä, valkoisia, kirjavia, mustiakin. Niitä myöten harpaten pääsee kyllä veteen saakka rikkomatta kauniita kuvioita.

Ja nyt herää tietysti meihin jo juurtunut vaisto – se ei ole pelkästään saaliinhimoa, vaan puoleksi seikkailunhalua. Mikä nyt tällä kertaa mahtaneekaan odottaa! – Siellä onkin pieni, siniseksi maalattu ihan ehyt rautavanteinen tynnyri, umpinainen, tapinreikä vain auki kyljessä rautarengas. Vesitynnyrikö? Vai olisikohan siinä ollut jotakin hienompaa? Ainakin viimeksi on sitä käytetty silakkaverkkojen kohottimena. Löydämme vielä puoleksi hiekkaan hautaantuneita rimapuita, oikein koivuisen halon, tammisen venheen hankaimen ja lasipallon, erään niitä ametistia muistuttavia, joita olemme jo muualta löytäneet. "Se saari" on nyt tietysti yksi lempisaariamme ja se tuntuu meistä ihan omalta. Kun kerran tapasimme ihmisten jälkiä hiekassa, hämmästyimme kuten aikoinaan Robinson nähdessään tulevan toverinsa jäljet omassa rannassaan. Emme säikähtäneet yhtä paljon, mutta salaperäiseltä se vain tuntui. – Kukahan täällä on mahtanut käydä? – Ehkä joku Sandbäckin mökistä, sehän on lähin tuolla mannermaalla? Todellakin! – Miks'ei joku sieltä voisi hakea ajelehtivaa tavaraa niinkuin mekin.

Ei täällä juuri käydä, ellei samalla jotakin maalata! Se sammalpohjainen aavikko ja kaurantähkät taivaanrantaa vasten ovat ihan vastustamaton aihe, kuten heleänväriset nuoret männytkin, puhumattakaan "top-pojista" ja muista auringonpalvojista.

Saari on siksi pieni, että joka kerta herää halu kiertää se kokonaisuudessaan, ja itäisellä niemellä, jossa on syvä vesi, on hyvä ahventen onkimapaikka. Siellä avautuu laaja lahti, itse "palju" mannermaan rannalla. Tuo sana merkitsee kai suurta pyöreätä astiaa. Ja hyvä astia se onkin, vaikka mutapohjainen, sillä siellä on runsaasti vaikka mitä kalaa. Niemen lähellä on kari, tai oikeammin suuri kivi ja – eiköhän vain siellä nytkin seiso Juhani Aho venheensä vierellä, kärsivällisesti huitoen vavallaan.

On parasta jo sytyttää tuli kahvia varten. Onhan meillä toki eväitä mukana. Ei koskaan lähdetä aivan tyhjiltään näinkään lyhyelle retkelle. Kun Aho näkee savun nousevan, tietää hän, mitä se merkitsee – siitä onkin sovittu. Ajopuut ja muu löytötavara ovat tietysti jo tallessa venheen kokassa, mutta me keräämme risuja ja kuivia oksia, sillä tämähän on metsäinen saari ja niistä ei ole puutetta. Rakennamme pesän – tuohia sytyksi – ja niin viriää jo tuli. Samassa silmänräpäyksessä tulee meistä tavallaan alkuihmisiä, jotka keksivät ensimmäisen kulttuurin mahdollisuuden – tulen ihmeen. Tulta tuskin näkee auringon valossa, mutta se kierii kumminkin kapeina, punertavina liekkeinä. Hieno savukin on melkein näkymätön, mutta sen tanssiva varjo hiipii pitkin kalliota. Vähitellen syntyy hiillos, kallio kuumenee, kivipohja paukkuu. Ja me käytämme tätä suurta ihmettä pieniin arkisiin tarpeisiimme.

Virvelimestarin vene raapii jo rantaa ja se vedetään maihin. Sitten taas nautitaan pieni juhla-ateria mukavasti istuen lämpöisessä hiekassa, joka on niin puhdasta, että mukit voi oikein nauttien asettaa siihen. Mutta voileivät täytyy visusti pitää käsissä, sillä hiekka on kiusallista hampaissa, olkoonpa se sitten vaikka kultahiekkaa. Rannasta löydetyn jalokivipallon panemme pöytämme koristeeksi.

– Onko uutisia?

– Olen kokeillut kaikki luodot ja niemet tänne tullessa ja taas huomannut, että tuo "nappula" on ehdottomasti aina luotettava paikka.

(Kivi on siitä asti saanut pitää nimen "nappulakivi".)

– Huomasitko sen miinan, joka on tässä salmessa? Se näyttää ihan ehjältä – noin kaksi metriä syvällä. Me näimme sen tullessa.

– Kunhan pääsisi niitä näkemästä!

– Oletteko nähneet, että kyläläiset käyttävät näitä lasipalloja koristeina kaappiensa päällä.

– Ihmekö se, niin kauniita kuin ovat ja niin paljon kuin niitä on!

Niitä ajelehtii nähtävästi suunnattomat määrät Suomenlahdessa. Mistä tullevatkaan?

Äkkiä kuuluu hirvittävä pamaus mereltä päin. Jähmetymme liikkumattomiksi. – Mihin se sattui? Tuijotamme väyläntakaiseen luotoon, josta ensin nousee musta ja sitten valkoinen vaahtokimppu taivasta kohden.

– Ei niistä näy loppua tulevan.

Näihin miinaräjähdyksiin alamme jo tottua. Niitä kuuluu usein, välistä ihan läheltäkin. Kumminkin se tuntuu aina kaamealta – voisihan sattua ihmisiinkin, kuten sattui Segelskärissä äskettäin. Eräs kalastaja oli ruvennut liikuttelemaan miinaa sillä seurauksella, että hän sai tuhonsa sirpaleiden seassa. – Kai eivät ymmärrä niitä kylliksi varoa. Meidän kylän pojat keräävät metallinsirut myytäviksi romukauppiaille. Onhan Kallekin siten saanut uudet kengät itselleen. Usein niitä käsitellään kuten löytötavaraa ainakin. (Tositapauksen miinan räjähdyksestä Reuterin Toskan niemessä on Aho kertonut lastussaan "Hirviö", jossa hän myös mainitsee kolme muutakin tässä kuvattua miinaa.)

– Nisse, kuinka kävikään, kun Lindbergska löysi miinan?

Poika oli Lindbergskan suusta kuullut kertomuksen siitä, kuinka tämä oli löytänyt yhden oikein "sarvellisen", soutanut kotiin noutamaan räsymaton, käärinyt sen siihen ja sitten Edvardin avulla, joka piti möhkälettä venheen perässä roikkumassa, oli hinannut sen satamaan, toivoen saavansa siitä ainakin kuusikymmentä markkaa.

Nisse esittää tämän "numeron" sikäläisellä merkillisellä muinaisruotsin kielellä, jolla hän on sen kuullutkin. Pojan suusta se kuuluu sangen hullunkuriselta, ja koko juttu huvittaa meitä verrattomasti. Siitä on nimittäin tullut taideluoma.

Eräänä kesänä tänne saareen tullessamme hämmästymme. Metsä on ruosteenpunainen. Ensi hetkenä kuvittelemme puitten palaneen, mutta neulasten näemme olevan paikoillaan. Poissa kai ne olisivat, jos kulo olisi käynyt. Ehkä jokin tauti?

Seuraavana kesänä törröttävät oksat ihan tyhjinä. Sitten tuli omistaja ("boon") jostakin kylästä ja hakkasi puut pois. Koko saaren tuttu hahmo on nyt muuttunut. Onneksi ovat suuret hongat poronjäkäläaukeamalla säästyneet hävitykseltä.

Kadonnut metsä unohtuu pian. Puhdas hiekka, keltaisen harson verhoama sammal, siro rantakaura ja sininen taivaanranta purjeineen ovat yhä "sen saaren" viehätyksenä, ja näihinhän me oikeastaan olemmekin rakastuneet.

SEGELSKÄR.

Kaukana taivaanrannalla häämöttää epäselvästi saaren silhuetti, joka näkyy selvänä ja houkuttelevana vain silloin, kun itäinen taivas sen takana on pilvinen ja laskevan auringon säteet maalaavat sen ruusunpunaiseksi. Sinne poikien mieli palaa. – Matkaa on 1 1/2 penikulmaa aavaa merta. Se ei ole leikkiä se. Voi olla, että pääsee hyvin sinne – mutta on päästävä poiskin. Siellä ei ole satamaa, ja aina, myöskin tyynellä, merenkäynti. On siis arveluttavaa lähteä Segelskäriin – ja siksi kai se houkutteleekin. Muutamien päivien varusteet on joka tapauksessa otettava mukaan.

Saari on ammattikalastajille hyvä pyyntipaikka, jonne he lähtevät silakka-astioineen välistä viikkoja kestäville matkoille. Sinne on joskus rakennettu pieni maja yhteisesti käytettäväksi. Maja ei suinkaan uutenakaan ollut komea, ja aikojen kuluessa on se niin ränsistynyt, vaikkakin monesti paikattu, että tuskinpa maailmassa on toista sen kurjempaa hotellia. Se on kumminkin vielä pystyssä, kiitos sille, että rakentajat ovat asettaneet sen suurten kivien turviin. Mutta onpahan sentään moni tuulesta uupunut ja jähmettynyt mies kiitollisena ojentanut jäsenensä sen kapealle penkille. Penkkejä onkin kaksi.

Huone ei olekaan sen tilavampi kuin minkä "vuoteen" pituus vaatii ja tuskin sitäkään. Pieni takka on kulmassa ja siinä voi kyllä keittää. Veto lienee mallikelpoinen, koska taivaan näkee vanhasta peltitorvesta uunin yläpuolella.

Liikuttava on mielestäni tämmöinen eränkävijöiden yhteinen maja, se symbolisoi ihmisten parhaita ominaisuuksia, keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta, avuliaisuutta ja luottamusta. Jokaisella vieraalla onkin velvollisuuksia tätä tilapäistä pientä kotia kohtaan. Lähtiessä on jätettävä suolaa, tulitikkuja ja polttopuita. Ne voivat olla jonkun onnettoman tulijan pelastus.

Mitä ulompana merellä saaret sijaitsevat, sitä koreampia ne yleensä ovat, sen voi täälläkin todeta. Kallioiden väri on häikäisevän heleänpunainen, meri uskomattoman sininen. Jäkälät ja sammalet, vaikka ne täälläkin vielä yrittävät, eivät menesty kuin ihan korkeimmilla paikoilla. Puita ja pensaita ei ole lainkaan. Kalliot ja vesi yhteisesti luovat villin suurpiirteisen maiseman.

Sittenkin on täälläkin jylhyyden keskellä idylli: kenenkään häiritsemätön laakso visusti vuorten väliin suljettuna. Lukemattomat kukkaset ovat siinä löytäneet elämisen mahdollisuudet. Koiranputket, angervot ja päivänkukkaset nähtävästi oikein nauttivat olostaan tuossa rauhoitetussa paikassa. Ja tässä kukkaisparatiisissa on toinenkin pieni hotelli.

Aate on sama kuin siinä vanhassa majassa, mutta tämä on väellä ja voimalla tehty. "Hyvä mies", sama, joka istutti taimia Tvärminnen palaneeseen metsään, lastasi kerran tiiliä ja muita rakennusaineita hinaajan vetämään proomuun, otti mukaansa lapsensa ja ystäviänsä, reippaita nuorukaisia, ja lähti Segelskäriin. Hinaaja ankkuroitiin salmeen, lankuista lyötiin silta proomusta rantaan ja tavarat vietiin maihin. Sitten alkoi muuraustyö. Siellä olivat meidänkin pojat mukana, ja olihan heillä jo jonkin verran kokemustakin kotoa. Toisista saarista tuli miehiä vapaaehtoisesti auttamaan. Se oli hauskaa hommaa kauniina kesäaikana, ja parin viikon kuluttua oli siisti, pieni, valkoinen tiilimaja valmis. Siihen tuli oikea hella ja savupiippu, leveät makuulavitsat, pöytä ja penkki. Ja syntyipä pieni kellarikin talon alle puita varten. Vanha lautamaja oli tehnyt tehtävänsä ja sai nyt rauhassa raunioitua.

Mutta tapahtui vielä kummempiakin. Valtio rakensi vuorelle suunnattoman betonitornin, joka maalattiin punaiseksi – oikean majakan. Laaja, sileä kallio on niin sopiva alusta tälle tornille, että tuntuu kuin se olisi vain odottanut tätä hengenheimolaista ja sitä varten ollut olemassakin.

Villi saari oli astunut sivistyksen palvelukseen.

LÅNGSKÄR.

Tämä pitkä, kapea vuorimaa on myöskin asumaton, mikä ei suinkaan vähennä sen arvoa. Vain kahdesta paikasta pääsee sinne mukavasti maihin, sillä rannat ovat enimmäkseen liian jyrkät. Itäpuolella nousevat kalliot kuin linnan muurit pystysuoraan merestä.

Sinne juuri pyrimme tietenkin heti, sillä on löydettävä mahdollisimman selvä tie kiertääksemme metsää, joka saaren sisäosissa on kovin epäystävällinen. Suoria runkoja ei ole yhtään, sen sijaan mahtavien kivenmöhkäleiden välissä soita, kaatuneita puita, oksia, ylösalaisin kääntyneitä juuria, kaikki sikin sokin. Onneton se, joka eksyy kantamuksineen siihen. Emme nyt enää eksykään, sillä täällä käydään usein. Melkeinpä luulen, että polku kalliolla on meidän jäljistämme syntynyt.

Ensi työkseen pojat tietysti innokkaina harjoittavat hyppyjä linnanmuurilta veteen. Mies häviää, heikko vihertävä hahmo vain näkyy liikkuvan siellä alhaalla ja ilmestyy sitten taas näkyviin, välistä hyvinkin kaukana rannasta. – Jännittävää! – Ylöspääsypaikka on heillä tiedossa. Linnanmuurien korkeimmalla laella on ihmeellinen rikaskukkainen suo, jossa keltaisia lakkojakin pilkottaa. Tämä kukkien kosteikko on saanut kehittyä täydelliseksi. Jokainen yrtti on rehevä ja värit loistavat voimakkaina taivaan vapaassa valossa. Meren sini ympärillä tehostaa vielä loistoa. Taivaanranta on vapaa etelään, ei edes luotoa näy missään. Kalliot suon ympärillä ovat valkoista ukonkiveä, jäkälät koettavat turhaan verhota niitä harmaaseen. Vielä valkoisempana hohtaa sentään niille laskeutuvan lokin rinta. Sisempänä, vaikka vielä lähellä jyrkänteitä, ovat kalliot tummempia ja siellä kiemurtelee mustavetisiä, syviä lammikoita ruosteenpunaisten seinämien välissä. Veden korkeus niissä vaihtelee säiden mukaan – tumma juova kallion kyljessä osoittaa muutoksen.

Musta vesi lammikoissa on aina tyven. Ainoastaan kovassa etelätuulessa syntyy lammikon pinnalle hienoja väreitä. Rannat kuvastuvat siis aina selvästi sen kalvossa kuin hyvässä peilissä. Kuva on ainutlaatuinen ruskeine ja tummanharmaine värisointuineen. Kanervan sinipunertavat kukkaset tuntuvat jo koreilta tässä ympäristössä. Tähän lujapiirteiseen ja arvokkaasti väritettyyn maisemaan sopii ihmisen hahmo parhaiten alastomana, tietysti myöskin ruskettuneena. Se on silloin kuin patsas sitä varten rakennetussa pyhätössä. Lähellä on sitäpaitsi eräs suurempi, ihan pyöreä lampi melko korkealla merenpinnasta. Se on niin tarkasti peitetty vanhojen leppien varjoon, että on vaikeaa tunkeutua ihan sen rannoille, vaikkakin olisimme uteliaita lähemmin katsomaan sorsien ja muiden vesilintujen elämää sen rauhoitetussa kätkössä.

Yleensä on niin vaikeata irtautua itäiseltä vuorelta, että useimmiten joudumme lyömään laimin saaren läntisen osan, varsinkin, kun vaikea metsätaival niitä erottaa. Venheellä sinne parhaiten pääsee, ja siellä onkin eräs toisella tavalla kiintoisa paikka. Täällä on Långskärin ainoa lahti, matala vetinen, mutta laaja ja mutkainen. Siellä on merkillisen hyvä kalastuspaikka myöskin virvelille. Onpa sattunut niinkin harvinaisesti, että suuri säynävä on tarttunut virvelinkoukkuun. Tänne on siis pojilla asiaa, eikä maalarinkaan sitä matkaa katua tarvitse.

Kun laskevan auringon säteet luovat suurpiirteisiä varjoja kallioiden seinämiin, jotka jo entisestään ovat mahtavat, suurenee äkkiä koko vuori vallan satumaiseksi.

Mutta silloin on viimeinen hetki käsissä! Ellei nyt lähdetä kotiin päin, tyyntyy kokonaan, ja me saamme nöyrtyä soutamaan pitkän taipalen.

Antin Iso-Kiva, viimeinen venhetulokas, antoi vihdoin suuremman vapauden tässä suhteessa. Sen purje vetää kyllä pienenkin tuulenhengen puhaltaessa.

KADOTETTU SAARI.

Porsskär on myöskin yksi niitä meidän saariamme, jonne muilla ei juuri ole asiaa. Sinne on Toskasta matkaa noin kolmisen kilometriä lounaaseen. Se on suuri ja monimutkainen, paikoitellen hyvin korkea maa. Siellä on monta taulua maalattu, varsinkin eräässä korkeiden kallioseinämien reunustamassa lahdessa, joka melkein jakaa saaren kahtia. Lahden suusta etelässä päin loistaa kallioiden välillä aava meri. Myrskyaallot ja ajojäät voivat esteettömästi hyökätä vuorien rinteille. Niiden jäljet huomaakin selvästi: korkea kallio on melkein ylös saakka puhtaaksi hiottu ja loistaa siis alkuperäisessä värikomeudessaan. Hurmaava näky!

Vasta huipulla alkaa vihreä peite, lakkasuo, joten sinne pyrimme ainakin elokuun alussa. Tämähän on tavallista näissä saarissa ja silti joka kerta yllättävää, niin mehevän rikas on kasvillisuus tasaisella lakeudella, häikäisevässä valossa, ympärillä rajaton ulappa.

Saaren keskiosassa on paljon metsää, mutta tuskinpa paikka oikeastaan on suotuisa sen kasvulle. Löysimme kerran sieltä pienen erämaan, jossa kaikki puut olivat jo täydellisesti sammaloituneet, pienimpiä oksia myöten, pitkät naavaparrat riippuivat niistä kiemurtelevista, jäykistyneistä oksista. Maassa kivi kiven vieressä, ja jokainen niistä sammalen peittämä, vihreätä, keltaista ja punaista pohjaa. Puissa vain ei ollut ainoatakaan vihreitä havua. Aavemainen maisema. Seuraavana vuonna palasimme tänne, mutta puista ei ollut enää jälkeäkään.

Satamana pidimme pohjoista lahdelmaa "käärmekiven" luona. Käärmeitä on runsaasti Porsskärissä, sen totesimme usein, mutta lähempään kosketukseen niiden kanssa emme joutuneet.

Sataman lähellä on kallio, josta laivaväylä kulkee aivan lähellä, vain muutaman metrin päässä jyrkänteestä. Uteliaina katsomme laivan kannella istuskelevia ja käveleviä matkustajia, ja ihan selvästi voi erottaa heidän kasvojensa piirteetkin. Olisikohan siellä sattumalta joku tuttava matkalla ulkomaille?

Laajat kalliot houkuttelevat kävelemään. Täällä saakin kokea, mikä nautinto on kalliolla käveleminen.

Usein kyllä käytiin Porsskärissä, mutta emme olleet vielä perinpohjin tutustuneet tähän monimuotoiseen maahan, kun se jo joutui meiltä pois. Eräs pietarilainen sodanjälkeinen tulokas hankki itselleen vuokraoikeuden ja rakensi sinne huvilan v. 1918. Täma uusi asukas oli sangen omituinen. Hän näki kaikki punaisena, kulki aina pyssy mukanaan, ja jos jokin venhe lähestyi, ampui varmuuden vuoksi laukauksen. Hän tuhri varoitustauluihin ja kallioihin maihinnousukieltoja "sakon uhalla". Se oli jotakin ennen kuulumatonta näillä seuduilla.

Hänelle nähtävästi kuuluivat kaikki ympäröivät saaret ja luodotkin, joukossa Vargskär ja Hundhåla, koska niidenkin kiviin ilmestyivät samanlaiset kiellot. Seuraus siitä oli tietysti se, ettei kukaan hätätilassakaan laske maihin koko alueelle.

SUURI TUPA.

Sen alunperin aiotun teltan sijaan nousi vähitellen kolme rakennusta Toskaamme, kun pientä puuvajaa ym. sentapaista ei oteta lukuun. Pikku majan tupa oli tavallaan Toskan keskipiste, koska sieltä saimme jokapäiväisen ravintomme.

Mutta maja, joka 1908 oli suurenmoinen, tuntui v. 1918 kovin pieneltä. Pojat olivat tällä välin kasvaneet, heistä oli tullut melkein jättiläisiä, mutta maja oli jäänyt entiselleen. Neljä suurta miestä yht'aikaa ja vielä joskus joku vieraskin, paitsi naisväkeä, täytti aterian aikana majan reunoja myöten. Olisi siis saatava tilavampi keskus!

Silloin tuli tieto Järvenpäästä, että se suuri tupa, jonka aikoinaan olimme siellä rakennuttaneet vuokratun talon yhteyteen, olisi revittävä ja vietävä pois tahi myytävä paikan päällä. Tarjottiin mitätön hinta. Oli mitä epäedullisin aika myymiseen. Meidän onnistui saada se puretuksi – ja mihin se olisi viety, ellei tänne Toskaan.

Vaunu, johon huone lastattiin, joutui kulkemaan sotatantereiden lävitse, makasi mm. kokonaisen kuukauden Karjaan asemalla ja oli siellä vielä silloin, kun Hangosta päin tulevat saksalaiset siellä taistelivat punaisten kanssa, mutta saapui lopultakin vahingoittumatta Lappvikin satamaan, jossa hirret ym. purettiin. Mutta sen edemmäksi ei tavaroita saatu. Kaikki oli lamassa, ei ollut miehiä saatavissa. Vasta syyspuolella "hyvän miehen" avustamana saatiin hirret proomuun, ja pieni hinaaja toi ne Toskan lahteen. Hirret heitettiin mereen ja hevosvoimalla vedettiin yksitellen ylös pihaan, mutta kovalle se otti. Miehet eivät olleet työkykyisiä, he olivat nälkiintyneitä. Ja hirret jäivät kuin jäivätkin sikin sokin odottamaan parempia aikoja.

Vasta seuraavan vuoden syyspuolella miehet olivat siksi virkistyneet, että uskalsivat käydä niihin käsiksi. Tiiliä hankittiin, ja me aloitimme kulmakivien muuraamisen – tietysti ihan kalliota myöten. Etusivulla kallio olikin lähellä, noin 1/2 metriä hiekan alla – takasivulla taas syvässä ja maa viettävää, joten kellari syntyi niinkuin itsestään.

Aamulla odotimme vuorella, alkaisivatkohan Wennerqvistin ja Stenrotin venheet jo näkyä, he kun eivät tulleet säännöllisesti. Kun ei näkynyt, jatkettiin työtä omin päin, jottei se jäisi seisomaan. Olimmehan nyt jo niin kehittyneitä, että uskalsimme muuratakin. Mutta tämä ei ollut leikkiä enää: tiili on raskas, laasti myös – ja koko yritys tuntui melko juhlalliselta. Olihan nyt oikea talo tekeillä, suuri tupa ja keittiö sen kylkeen, ja vielä vinttikamariakin suunniteltiin. Tuvasta tulisi ihanteellinen yhteinen huone. Se vastaisi refektoriota ja kirkkoa luostarissa, ja muut vanhat rakennukset vastaisivat munkkien kammioita.

Työ sujui hitaasti, mutta edistyi kumminkin, joka päivä aina vähän lisää. Kun kaikki pilarit seisoivat paikoillaan, ryhtyivät vanhat tutut miehet tovereineen seiniä pystyttämään. Tällä kertaa meillä ei enää ollut kiirettä kouluun, vaan jäimme myöhään syksyyn, ja lähdettäessä jäi 4 miestä rakennusta jatkamaan. Joulun aikaan he saivat jo katonkin päälle. Seuraavana kesänä saatiin huoneet asuttavaan kuntoon.

Suuri tupa tuotti meille jotakin Toskassa ihan uutta – kotonaleivottua leipää. Olihan siellä nyt oikein monumenttaalinen uuni, jossa oli hella, takka ja leipomauuni.

Mielestäni on leipominen jaloa taidetta, eikä suinkaan vain tavallinen taloustehtävä. Nyt saamme tutustua siihen alusta alkaen.

Itse puu jo valmistaa mielialan – sen metsän tuoksu ja huoneeseen virtaileva suloinen lämmin. Kypsyvän leivän miellyttävä, rikas tuoksu herättää hiljalleen kodikkaan tunnelman, johon alitajunnassa liittyy monta muistoa: uudisviljelyksestä, lainehtivasta pellosta, ihmisten kamppailusta ja voitosta erämaassa.

Toivehikasta odotusta... Mielessä alkaa häämöttää maukas, vasta uunista tullut murea leipä, jolla voi sulaa ja joka välipalasena teen kanssa on herkkua, alkuperäisintä herkkua, ja monta kertaa parempaa kuin makeat leivät ja kakut.

Himmulla, joka on omin päin selviytynyt leipomisen salaisuuksista, on täysi syy ylpeillä, kun kypsynyt leipä – ihan onnistuneena – vihdoin otetaan uunista. Jokainen siitä nauttii. (Olen sitäpaitsi huomannut, että tuore leipä on vanhaan raamatulliseen tapaan taitettava eikä leikattava veitsellä – vasta silloin nautinto onkin täydellinen.)

EMÄNNÄN ENSIHUOLET.

Kun olen kyllikseni nauttinut Toskan jälleennäkemisen runollisesta tunnelmasta, alan verkalleen tarkastaa sekä talot että tanhuat. 9 tai 10 kuukauden ajan hylättynä seisonut saari kaipaa kipeästi huolenpitoa. Talven kuluessa ovat sateet, tuulet ja tuiskut riehuneet vapaasti. (Emme ole sitä omin silmin nähneet, mutta kuuluupa koko laakso joskus häviävän kinoksien alle.) Maankamarakin odottaa helliä käsiämme. Syystalvella täällä luonnollisesti liikkuu vieraita vaanimassa ajelehtivaa tavaraa, mikä mielestämme onkin laillista ja luvallista. Mutta näiden jättämiä jälkiähän me enimmän pelkäämme. Onko Toska enää Toska, jos kalliolla viruu lasinsiruja, savukekoteloita tai tapaturmaisesti särettyjä limonaadipulloja. Ajotavaran joukossa on aina jokin pullo tai keramiikkipurtilo ja muuta helposti särkyvää, usein niin omituisia muodoltaan, että niitä ihan huvikseen säästää. Mainitsen sen vain siitä syystä, ettei syntyisi väärinkäsitystä.

Kori kainalossa kierrän kallioita, ja mitä vähemmän löydän, sitä tyytyväisempi olen. Saaliin vien "suureen rotkoon", varmaan paikkaan, josta ei ikinä mitään lähde liikkeelle. Sen mustassa pohjassa kasvoi ihme kyllä sananjalkoja, jotka nyt jo hautaantuvat hylkytavaroiden alle. Siellä on sekaisin ruostuneita peltirasioita ja rautalankoja, kelvottomia nauloja, särkyneitä astioita, pohjattomia sankoja ym. Jokainen tietää kysymättä, mihin on mentävä, jos ihan kelvoton esine sattuu käteen. Itse rotkoa ei näe, se on melkein hakemalla haettava – hyvä paikka. Saamme kiittää rotkoa siitä, että Toskamme on säilynyt yhtä puhtaana kuin se alunperin tänne tullessa oli. Kenties sen suurin viehätys on juuri sen puhtaudessa.

Sitten kuluu keskimäärin pari viikkoa pienissä korjaustöissä. Siellä täällä jokin mätä lauta on uudistettava tai veräjä saatava kuntoon taas saaren pohjoispuolella. – Se on ehdottomasti aina myrskyjen ja jäiden takia nurin. Vaikka luulimme syksyllä jättäneemme saaremme mallikelpoiseen kuntoon, on siinä sentään jotakin hullusti.

Ja huoneet sitten. – Katoilta on karissut roskia, jokin hiiriperhe on vieraillut, vaikka onkin jo muuttanut ulos metsään taas luottaen siihen, että me toimitamme suursiivouksemme heidän perästään, niinkuin nyt teemmekin. Entäs muurahaiset? – Ne ovat olleet ahkeria – suuret kasat "sahajauhoja" on pikku majan nurkissa. Jos niin jatkuu, ovat seinät pian vallan ontot. Uhkavaatimus niille!

Suljetuissa huoneissa olleet vaatteet tuuletetaan perinpohjaisesti, jotta ne saisivat jälleen tuoreen aurinkoisen tuoksunsa. Verkot ja muut kalastusvehkeet pannaan paikoilleen, venheet kuntoon jne.

Ja kaikki nämä pikku askareet antavat jälleen pehmeyttä ja jäntevyyttä talvisaikana jäykistyneille jäsenille, vievät meidät fyysillisesti paremmalle tasolle, varsinkin kun saamme aina välillä oman itsemmekin tuuletetuksi perinpohjaisesti raikkaassa rannassa.

SOTA PAHANTEKIJÖITÄ VASTAAN!

Pahantekijät, joista tässä on kysymys, ovat kyllä viattomia eivätkä suinkaan vihamielisiä, mutta niiden harrastukset vain ovat sattumalta ristiriidassa meidän omiemme kanssa. Esimerkiksi kärpäsillä on omituinen halu tunkeutua huoneisiin vissistä, heille tärkeästä syystä – mutta me katsomme huoneiden kuuluvan yksinomaan meille. Siis tunkeilijat pois tieltä! Kärpäspaperit ja sen tapaiset ovat inhottavia, joten on keksittävä toinen keino, ja me keksimme kalkin.

Me kylvimme kalkkia runsaasti tunkioon ja semmoiseen. Sitä eivät toukat kestä, ja kotelot muuttuvat valkoisiksi ruumisarkuiksi. Hyvissä ajoin heti keväällä, tätä vainoamista aloitettaessa, on keino tepsivä. Ja se vaikuttikin niin, että kärpänen Toskassa on harvinainen ja tuntuu ihan vieraalta.

Toskassa ei nähtävästi ole hyttysille ihan sopiva ilmanala. Kostea kevät on niille edullinen, silloin niitä voi yht'aikaa ilmestyä paljonkin, mutta jo parin päivän perästä ne häviävät kokonaan. Riittää, jos nousee kova tuuli. Sitä ne nähtävästi eivät kestä – tuuli vie! Äkkinäinen rankkasade vaikuttaa saman. On sattunut kesiä, jolloin niitä ei nähty nimeksikään. Mutta voi myöskin sattua, että niiden parin viikon aikana onnistuu häiritä yörauhakin. Silloin on hyvä sulkea pellit ja polttaa tuoreita katajanoksia huoneessa. Ne lentävät savua pakoon ikkunoista ulos. Jos tämän sitten peittää sidekankaalla, voi silti yöllä jättää ikkunan auki, niinkuin Toskan tapa vaatii. Jokin tosin jää huoneeseen, mutta sen saa kyllä hämärän aikana tapetuksi ikkunalasia vasten (rievulla), sillä hyttynen hakee aina viimeisen valon ikkunasta.

Tällä "ihmissyöjähyttysellä" on pieniä herttaisia serkkuja, jotka varsinkin sateen jälkeen ja iltaisin suurena laulavana pilvenä leijailevat puiden yläpuolella – hauska sekä nähdä että kuulla, ja silloin on aina kaunis ilma.

Muurahaiset ovat meidän pahimmat pahantekijämme, ja niiden kanssa on täytynyt taistella tositeolla. On kumminkin väärin syyttää kaikkia, koska niidenkin joukossa on lajeja, jotka eivät sotkeudu ihmisten asioihin. Semmoinen on tavallinen metsämuurahainen, joka asuu omassa keossaan eikä pyri huoneeseen. Se ahertaa vain omissa hommissaan pitkin itse raivaamiaan teitä ja syö omia ruokiaan. Ellemme astu juuri niiden tielle, eivät ne edes huomaa meitä.

Toista maata ovat kutiaiset, niinkuin jokainen tietää. Onneksi ne eivät asu joka paikassa, tässä saaressa ainakin vain ihan rajoitetuilla alueilla.

Taisteluun jouduimme niiden suurien muurahaisten kanssa, jotka ottivat pikku majamme seinät asunnokseen. Ne valmistivat pitkiä käytäviä seiniin, viskasivat aukoista puumuuruset alas ja saivat lyhyessä ajassa kohoamaan pitkin seiniä suuria kasoja. Pelkäsimme, että kohta ei seinälaudoista olisi jäljellä muuta kuin ohut kuori. Olimme nähneet naapuriprofessorin luona semmoisia omituisia lautoja, jotka olivat täynnä tunneleita ja pinta ohutta kuin paperi. Ravinnokseen nämä valloittajat käyttävät ahkerasti meidän ruokiamme ja pitävät erikoisesti sokerista. Kaikki syötävä on säilytettävä visusti suljetuissa astioissa. Paperipeite ei tepsi. Koetimme säikähdyttää niitä kuumalla vedellä, lamppuöljyllä, tärpätillä ja kalkilla, mutta tuloksetta. Vihdoin keitimme vihtrilliliuoksen, sivelimme sillä seinät ja kastelimme maan tuvan ympärillä. Siitä ne eivät pitäneet. Ja juuri samaan aikaan tuli avuksemme Toskan uusi asukas, nim. siili, jota muurahaiset pelkäävät. Siili nähtävästi kuvittelee, että muurahainen on luotu sille ravinnoksi. Muurahaiset alkoivat nyt miettiä muuttoa toiseen taloon. Silloin juuri nim. valmistui suuri tupa, ja tämä herätti niissä toiveita paremmasta asunnosta, kun pikku maja oli nyt muuttunut epäkodikkaaksi. Ja eräänä päivänä läksi suuri parvi pikku majalaisia vaeltamaan uudisrakennusta kohti. Satuin huomaamaan, kun ensimmäiset kiipesivät kuistipilaria myöten ylös, suuntasivat kulkunsa pitkin hirsiä ovelle päin ja juuri aikoivat astua ovesta huoneeseen. Lähellä sattui olemaan tervapata, ja tervalla sutaisin kiireesti hirret estääkseni vihollisen etenemisen. Syntyikin suuri epäjärjestys. Monet sotkeutuivat tervaan tai haavoittuivat sudista. Silloin näin ihmeen: urhoolliset pikkuolennot eivät jättäneet vahingoittuneita tovereitaan, vaan koettivat oman henkensä uhalla pelastaa ja kuljettaa ne pois. Valloituksesta ei tällä kerralla tullut mitään. Mutta mehän lähdimme syksyllä pois, ja niille jäi pääsy vapaaksi, joten ne sittenkin saavuttivat päämääränsä.

Nämä olivat kuitenkin vain siirtolaisia, sillä alkuperäiset pikkumajan kansalaiset jäivät paikoilleen. Siirtolaiset asettuivat suureen tupaan uunin taa, vain pienet kolot nurkassa osoittivat asuttua paikkaa. Eivät ne paljoa näyttäytyneet, paitsi keittiön kaapissa, jossa ne kävivät ruoan ja sokerin haussa. Eivät milloinkaan ne tahallaan lähenneet ihmistä. Täällä ei ollut pelkoa seinien hupenemisesta – niissähän riittäisi tilaa monille miljoonille. Niiden elämä suuressa tuvassa oli siis toistaiseksi sangen huoletonta.

Mutta eräänä kesänä tapahtui jotakin ihan tavatonta. Pikku majan asukkaat olivat nähtävästi kyllästyneet meidän vainoamiseemme ja päättivät miehissä asettua suureen tupaan. Pitkä karavaani lähti liikkeelle sinnepäin. Sitä ei niiden olisi pitänyt tehdä, sillä uskottomat siirtolaiset läksivät vihollisina niitä vastaan. Valkoisella nurkkapilarilla näki kamppailun selvästi. Ja maassakin taisteltiin tulisesti. Joukoittain oli haavoittuneita ja kuolleita tanterella, mutta sittenkään eivät pikku majalaiset ajatelleet peräytymistä. Silloin me, ihmiset, päätimme käyttää tilaisuutta hyväksemme. Kiireesti valmistimme taas vihtrilliliuoksen ja riensimme sotakentälle.

Ne hyökkääjät, jotka olivat jo ehtineet pilaria myöten ylös, ajettiin sieltä alas. Meillä oli suuret punamultasiveltimet aseina. Myöskin maassa taistelevien päälle siroteltiin vihtrilliä, ja toisellakin tavalla otimme surmatyöhön osaa, koko näytös oli hirvittävä. Lopputuloksena oli, että pikku maja on sen jälkeen ollut muurahaisista ihan vapaa, ja ne ovat tuntuvasti vähenneet suurestakin talosta. Pikku majan omistajat olivat varomattomasti kaikki yht'aikaa lähteneet tälle valloitusretkelleen. Muihin rakennuksiin ne eivät ole pyrkineet.

Nyt me tietysti kohdistimme vainomme suuren tuvan uuninnurkkaukseen ja keittiön kaappiin. Paras tilaisuus päästä niihin käsiksi oli heinäkuun helteellä, jolloin lämpö oli korkein. Silloin koko siirtokunta ryömi tunnelin aukosta päivänvaloon. Suuri osa näistä olikin siivellisiä, muita tuntuvasti suurempia, hieman kullanhohtoisia, pitkät siivet mustassa selässä. Omituista kyllä, eivät ne silti lentäneet, vaan päinvastoin ihan pökertyneinä ja uneliaina pysyttelivät pitkin seinää, josta niitä oli helppo lakaista lapioon ja viskata tuleen. Jos ne saivat olla rauhassa, ryömivät ne vähitellen lattian poikki ikkunan luo, josta oli yhtä helppo kerätä niitä. Kumminkin olen nähnyt kaupunkilaisten pelkäävän näitä avuttomia olentoja.

On muuten omituista, mitä kaikkea kaupunkilainen voi pelätä, kun hän joutuu luonnon helmaan ja sattuu olemaan sitä oikeata laatua: sisiliskoa hän luulee käärmeeksi, jokaista lammasta vihaiseksi pässiksi, lehmää, olkoonpa kuinka kaukana tahansa, uhkaavaksi sonniksi, ja pirteän tuulen puhallusta hän luulee hirvittäväksi myrskyksi. Vene on myös hengenvaarallinen ja melkeinpä raitis ilmakin huoneessa. – Ja kaltevaa kalliota hän ei uskalla nousta muuten kuin kontaten kalossit jalassa.

ISO-KIVA.

Minulla oli Antille "top-velkaa", ja sen suorittamiseksi oli suunniteltu purjevenhe, joka olisi suurempi, mutta samalla kevyempi kuin edellinen. Toivoimme tilavaa pitkän matkan venhettä, jolla voisi purjehtia vaikka Helsinkiin, jolloin useasti täytyy yöpyäkin matkan varrella – vaikka olihan siellä jo käyty Kivallakin. Tätä asiaa pohdittiin tarkkaan veneenrakentaja Sjöbergin kanssa, joka asui eräässä läheisessä saaressa ja oli juuri tällaisten venhemallien mestarirakentaja. Siitä tulikin hyvä kaikin puolin ja sai tietysti nimekseen Iso-Kiva. Se on kyllä puhdasrotuista kalastajamallia, mutta kevyt ja siro. Sillä on kylliksi suuri nostoköli ja puomipurje. Se on erittäin herkkä ruorimiehen kädessä ja kryssää hyvin sekä kovassa että heikossa tuulessa, ehkä vielä paremminkin heikossa. Se on leveä ja melkein tasapohjainen, joten siinä on sangen mukava olla eikä se vuoda lainkaan. Silläkin pääsee rantaan, vaikka kuinka matalalle yhtä hyvin kuin ruuhella. Kymmenessä tunnissa se on purjehtinut Helsinkiin 14 penikulman matkan — myötätuulessa tietenkin.

Iso-Kiva on saanut palkintoja monissa purjehduskilpailuissa ja yleensä kunnostautunut monella tavalla.

Minä taas aloin todenteolla ikävöidä semmoista ruuhta, joka ei vuotaisi, ja olihan se ainoa useimmiten kiinni kalastuksessa. Sjöberg vakuutti, että hän kyllä sen tekisi toivomuksieni mukaisesti.

Ja se ihme tapahtui todellakin, ettei venhe vuoda ollenkaan, mikä tämänmallisessa venheessä on hyvin harvinaista. Ja se on kevyt, mutta silti tanakka. Se on nyt "äidin venhe", jota ei tahrata kala-hommissa, ja kunnianhimoni on, että se säilyisi mustumatta.

VENHEHUOLIA YÖLLÄ.

Jokainen päivä Toskassa päättyy siihen, että tehdään tarkastuskierros rantaan, ja viimeiset sanat ovat: "Joko kävit rannassa?" tai: "Minä kävin jo rannassa." Kovalla pohjoistuulella vedämme pikku venheemme yöksi ylös kallioille ja sidomme ne varmuuden vuoksi kiinnikin. Pohjoinen näet vetää ulos, vaikk'ei nostakaan laineita. Jos vesi nousisi, ja venhe joutuisi vapaasti kellumaan, menisi se kyllä sitä kyytiä Viroon. Suuresta venheestä ei ole huolta silloin, se seisoo kyllä ankkurissa, ellei purjeita ole jätetty levälleen!

Nämä seikat opimme vähitellen ymmärtämään. Sillä alussa tapahtui kerran, että meidän kaikkien istuessa rauhassa majassa syömässä ilmestyi naapurimme pikku Kallen pyöreä naama ovensuuhun ja koottuaan rohkeutensa hän avasi hymyilevän suunsa ja virkkoi: "Päivää – pikku venhe ajautuu merelle – hyvästi." – Ryntäys vuorelle – ihan oikein – siellä se jo oli lahden suussa, matkalla ulapalle. Mutta se saatiin kiinni!

Merituulissa tai oikeastaan myrskyissä ei uskalleta luottaa poijuihin eikä ankkureihin, nehän saattaisivat antaa perään rajussa aallokossa. Yöllä ei voisi olla kuuntelematta, kiihtyykö vai lauhtuuko tuuli vai kääntyykö ehkä. On tullut tavaksi ainakin toisella korvalla seurata tuttuja ääniä, jotka osoittavat tuulen muutoksia. Jos tilanne näyttää uhkaavalta, veden alkaessa nousta illalla, pelastamme ajoissa venheen pois lahden selältä ja vedämme sen rantaan pikkuvenheiden toveriksi. Kuuntelemisesta ei olisi silloin apua, kun keskellä yötä ei raskisi muita herättää. Parasta torjua vaara alussa, sillä venheiden kuljettaminen yöllä laineiden ja hyrskyjen mellakasta on tosin jännittävää, mutta sangen vaativaa hommaa, se tietää soutamista vastatuuleen tai kahlaamista levottomassa, kylmässä vedessä. Yöllä on kahlaaminen sietämätöntä, vaikka jokainen kyllä muuten on siihen tottunut.

SURUKESÄNÄ 1921 jäi Toskaan lähteminen vain haaveeksi – rakkaaksi haaveeksi, jota ei voitu toteuttaa. Potilas puhui siitä joka päivä: "Miksi ette nyt jo lähde – kesä kuluu." – "Odotetaan vielä, et jaksa."

Sitten hän alkoi usein puhua sinne lähdöstä.

"Kunhan pääsisin istumaan omalle kiviselle rapulleni, tulisin kyllä terveeksi taas –."

Ja ehkä olisi tullutkin. Valmistukset matkaa varten olivat jo tekeillä, mutta lääkärit vastustivat – se kai ei ollut sallittua.

Vasta myöhään syksyllä saavuimme, me jäljellä olevat, hiljaiseen Toskaan. Jänikset olivat tottuneet tepastelemaan pihalla ihan rakennusten välissä – ihmettelivät kai niitä outoja olentoja, jotka yhtäkkiä ilmestyivät heidän alueelleen. Erakon terassi oli ennallaan, turpeet vain hiukan enemmän kuivuneet ja kuluneet, eräs kivi irtautunut, mutta kaikki muuten vielä paikoillaan. Ei ihme, että hän siinä niin hyvin viihtyi. Siitä ja siihen kuuluvista pikkuhommista olikin tullut hänen kesäelämänsä ydin. Se ei ollut huonosti suunniteltu. Eihän se mikään komea ole, ja vieraiden mielestä pieni terassi on vähäpätöinen, vino ja ruma, rappiolla oleva kiviröykkiö. Mutta vaistomaisesti siihen jokainen kuitenkin istuutuu.

Siitä tuli sitten lastenlasten paras leikkipaikka, kuiva ja lämmin kun on.

Tämän jälkeen muuttuivat olot Toskassa. Ei ollut enää syytä pitää yllä eristyneisyyttä, sillä olisi ollut liian yksinäistä. Vieraille suotiin vapaa pääsy, olihan nyt huoneitakin enemmän kuin riittävästi. Heikki joutui ulkomaille työhön. Muut pojat myös omiin hommiinsa. Mutta Toskassa ollessaan he työskentelivät hyvinä "puumiehinä" suuren tuvan sisustusta täydennettäessä. Kesä kesältä siis tämä jykevä talo tuli aina vain paremmaksi, vaikkakaan sitä ei oikeastaan olisi enää tarvittukaan. Leikki oli lopussa ...

Vapaaviikotkin harvenivat mitättömiin. Mutta mieli sinne aina palaa – onhan se oma ja onhan se koti, johon liittyy monia hyviä muistoja.

Ennen olivat lokit ja tiirat ainoat siivekkäät, jotka lentelivät laakson yli erakon huviksi. Nyt jo surisee suurempia lintuja niiden kanssa kilpaa: mm. Tukholmaan menevä ja sieltä tuleva lentokone aina määrätyllä tunnilla ja täsmälleen tämän talon ylitse. Mahtavatkohan nämä valkoiset seinät olla heillä merkkinä vai onkohan se muuten vain suorin tie? Ja he lentävät niin matalalla, että me joskus pelkäämme niiden tarttuvan savupiippuun.

Alamme jo haaveksia sitä aikaa, jolloin lahdessa olisi lentoasema, ainakin pysäkki, joten Helsingistä pääsisi tänne puolessa tunnissa.

Luulen, ettei Toska silti muuttaisi luonnettaan, sillä sen kauneus on lujasti kallioihin perustettu.

TERVAKSET -- AARTEEMME.

Meillä on suuri aarre. Ikkunastakin näkee suon laidassa, nuoren männyn takana harmaan näköisen rykelmän. Samoinkuin timantti näyttää mitättömältä ennenkuin se hiotaan säteileväksi, on tämäkin aarre vaatimattoman harmaa. Mutta kun kirveellä lyö lastun sen kyljestä, näkyy haavasta kellanpunainen lämmin väri, ja lastu tuoksuu pihkalle kuin kesäinen metsä. Väri suorastaan loistaa, luulisi auringon paistavan siihen, vaikka sataakin.

Sahaamalla saa siitä irti suurempia palasia, sillä kirves ei juuri pysty, kun nämä juurikannot ovat niin visaisia ja kiemurtelevia. Tuoksuvan, kauniin kappaleen punnitsee mielihyvin kädessään niinkuin arvokappaleen ainakin. Tervakset säilytetään uuninkomerossa muista puista erillään.

Jos purjehtija palaa pimeänä yönä kaukaiselta matkalta, valaistaan hänelle tie satamaan tervaisella soihdulla, se palaa kirkkaasti eikä sammu tuulessa. Kelpaahan se moneen muuhunkin tarkoitukseen, koska se on hyvä veistopuu, tiivis ja liukas puukon terän alla. Toisistakin syistä pidämme erikoisesti tervaksista, onhan niiden ympärillä muistojen sädekehä. Suomen kansahan on ammoisista ajoista tätä puuta käyttänyt, sen valossa elänyt, siitä kai olivat ne päreet, jotka Pekka kiskoi "siihen aikaan, kun isä lampun osti" ja niistä ajantakaiset erämiehet rakensivat nuotion pakkasyönä pimeään metsään.

Tämä kaikki oli esipuhetta, mutta aion oikeastaan kertoa takkatulesta, jota jo Järvenpäässä ollessa olimme rakastaneet ja joka täällä annettiin meille takaisin jälleen. Eihän meillä Helsingissä ollut kuin kakluunit ja nekin vielä savusivat. Aarteemme onkin jäännös Järvenpään lahjatervaksista, jotka hirsien mukana tänne tuotiin.

Useimmiten tervashalot jo ennen sytyttämistä koristivat mustan takan salaperäisen aukon, ainakin sateisena päivänä, jolloin illat on omistettu itse tulelle. Ei tarvitse muuta kuin tulitikulla kosketella, niin jo syttyy, heti rupeavat tärpätti ja terva kiehumaan, ja kirkas valo hohtaa lattialla avarassa tuvassa, seinillä ja kattoparruillakin. Ja nämä heijastavat samanlaista rusottavaa iloa – eikä ihme, ovathan ne samaa lajia, samaa kelohonkaa koko tupa.

Keinutuolissa takan lähellä istun minä ensimmäisenä, koska olen tämän pyhän tulen papitar. Avonaisesta, sinisestä oviaukosta ilmestyvät yksitellen muutkin toskalaiset, asettuvat takan viereen ja heidän pitkät, pehmeät varjonsa pimittävät vähitellen lattian. Yksikään ei voi olla ihmettelemättä tulen kauneutta – niin – oppinut Heikki tietää: Ovathan ne ikivanhoja puita, kenties satoja vuosia ne ovat imeneet itseensä auringon valoa, ja nyt puu antaa takaisin yhtä paljon kuin se eläessään on sitä saanutkin. Ja näissähän on kai vielä lisänä kallisarvoisia aineita, joita juuret ovat keränneet itseensä sen jälkeen, kun latvat ja oksat ovat lakanneet jo elämästä. Ihmeellinen asia kemia vain on – se onkin tiede se.

Ja minä: Ei kai kukaan silti käsitä, mitä se oikein on. Eikös Gust. Mattson kuulunut niihin, jotka uskoivat, että kemian avulla löytyisi jumaluusaatteen käsittämisen mahdollisuus.

Nisse: Taisipa olla, pitäisi lukea "I dag", joka on jo vuosia ollut tuolla pöydällä, mutta eihän sitä tule luetuksi.

Minä: Kyllä oli hirmuista, että hänen piti kuolla silloin ja kylmästä! – Olisipa hänellä ollut edes näin pieni takka, niin ehkä eläisi vieläkin.

Heikki: No, yleensähän kaupunkilaisia palelee talvella. On vahinko, ettei takka ole muodissa meillä niinkuin esim. Englannissa.

Minä: Niin, siellähän se ei ole ollutkaan poissa muodista milloinkaan. Ja huomattava on, että meilläkin jo rikkaat alkavat rakentaa takkoja huoneisiin, vaikka heillä onkin keskuslämmitys – ehkä juuri ulkomaan muistona. Toivottavasti tapa rupeaa leviämään taas Suomen kansaankin, ylhäältäpäinhän muodit tulevat. Jaa, se olisikin välttämätöntä, siten varmaan keuhkotautikin vähenisi. Yhä olen vakuuttunut, että juuri siinä olisi se haettu parannuskeino. Eiväthän meikäläiset kumminkaan opi käyttämään ikkunoitansa, vaikkakin niitä nyt on, eikä voi toivoakaan, että he herkeisivät sylkemästä pitkin lattiaa, vaikka lääkärit kuinka saarnaisivat. Sen sijaan tietenkin takkaan sylkeminen lankeaa ihan itsestään – ja samoin hyvä ulosveto, itsestään tapahtuva tuulettaminen ja tuvan ilman puhdistaminen.

Heikki: Metsät eivät riittäisi.

Minä: Eivätköhän vain. Takassahan palaa mikä tahansa, puoleksi lahokin. Eihän siinä aina tarvitsisi olla tervaksia.

Heikki: Äiti, tämä asia – takka keuhkotautilääkkeenä – on sinulla ihan keppihevosena.

Minä: Ajattelen näin: – Suomessa ei ole mitään niin paljon kuin metsää, mutta sitä ei raskita kaataa eikä se muka riitä polttoaineeksi. Onhan voitakin paljon ja sitä ei myöskään raskita syödä. Täytyy tuottaa silavaa Amerikasta ja harrastaa margariinia, jotta parempiosaiset ulkomailla saisivat syödä voimme. Ettekö luule, että koko-maitokin olisi hyvää verrattuna kurnaaliin.

Himmu: Muistan hyvin, miten Järvenpäässä köyhät alustalaiset eivät saaneet ostaa tippaakaan maitoa kartanosta, jossa oli satoja lehmiä. Olen omin silmin nähnyt kalpeita kehtolapsia syötettävän kahvilla, kun lehmää ei ollut ja ostaa ei saanut. Oikein se teki pahaa nähdä.

Minä: Tuo kartano on muuten saanut rangaistuksensa jo. Tietysti voin ja puun vienti tuottaa rahaa, mutta keuhkotauti kuluttaa rahaa. Parantola on jo myöhäistä ja sillähän ei pääse käsiksi itse taudin syyhyn.

Hm – ja kaikki tuijottavat tuleen, joka palaa yhä kiihkeämmin. Se ei räisky, siitä ei lennä kipinöitä, joskus vain pihisee, kun palavat kaasut niinkuin räjähdyksestä tunkevat puusta ulos. Tässä voisi lukeakin, jos kärsisi olla niin lähellä.

– Mutta seikkailut! Ei kukaan ole vielä kertonut mitään.

Joku: Mitään erikoista ei ole suinkaan tapahtunut.

Minä: Mitä nyt? Jotakin olette varmasti huomanneet, jokainen kertoo. Nisse alkaa.

Nisse: Aamulla vähän ennen auringon nousua kävin "paljussa". Hiivin hyvin hiljaa, ja minulla olikin onni. Näin jotakin outoa liikkuvan rantaruohikossa. Olihan minulla kiikari, mutta koetin päästä lähelle, ja pääsinkin pensaan suojaan. Ne olivat villihanhia – ihan totta ihan Selman oikeita suuria, harmaankirjavia hanhia.

Antti: Oliko se valkoinenkin mukana?

Nisse: Ei ollut, mutta olihan siinä sittenkin. Ihmeellinen paikka se "palju", minä näin siellä eilen harvinaisen mustan haikaran, niinkuin jo kerroin.

– Ja sitten?

– Sampekin akka säikytti hanhet pois, ja minä laputin kotiin. Unohdin luonnoskirjani harmissani. Täytyy mennä huomenna hakemaan.

– Vielä?

– Olen kyllä nähnyt variksia urheilemassa länsiniemessä. Kun päivällä tuuli niin reippaasti lännestä, oli siellä variksia. – Ne liitelivät korkeimmalta kalliolta ulos merelle vastatuuleen, ilmeisesti matkien lokkeja, liitelivät, kunnes eivät jaksaneet enää, vaan täytyi niiden lopulta kääntyä maihin taas. Kivan näköistä se oli! Eihän niillä sinne ulapalle ollut mitään asiaa. Se oli selvästi vain urheilua.

Minä: Heikki, miltäs tuntuivat Kivan uudet purjeet?

Heikki: Joo, kävimme niitä kokeilemassa. Hyvät ovat.

Minä: Tarkemmin!

Heikki: Oli hyvä länsituuli, saman kuin eilen. Antti loikoi veneen pohjalla, nenä kirjassaan. Teimme kierroksen Kaunismaan ympäri ja hurjaa vauhtia laitamyötäisessä kotiin. Purjeet otimme sitten alas ja ripustimme isän porstuan kattoon.

– Entäs Himmu?

Himmu: No, enhän oikeastaan ole mitään erikoista nähnyt – paitsi sen kissan taas.

– Minkä?

– Sen villikissan pahuksen, joka toissapäivänä söi syötit teidän pitkästäsiimastanne, jonka olitte jättäneet rannasta pois korjaamatta. Kun olin nyt illalla siellä kaloja siivoamassa, tuli se kissa sinne, naukui ja oli niin surkean näköinen. Minä heitin sille jotakin, ja sitten se juoksi metsään taas, ja sen perässä roikkui pitkänsiiman pätkä niinkuin toisena häntänä.

Kuoro: Oi kauhistus, koukut sen sisuksissa! Mitenkä se siitä selviää?

Heikki: Ammuttava se kai on.

Nisse: Ei saa toisten kissoja ampua!

Heikki: Eiköhän vain, jos ne metsästävät toisten alueella niinkuin tämä.

Antti: Mutta sillä on varmasti poikasia jossakin piilossa täällä, niinkuin kerran ennenkin.

Nisse: Otetaan selko siitä, kyllä ne löytyvät. Löysinhän silloinkin.

Himmu: Joista sitten tuli Heikin lempilapsia, ja minun piti aina "pistouvata" niille maitoa!

– Hm –

– Antin vuoro!

Antti: Luin tänään tämän isän kirjoittaman "Aatteiden miehen".

Heikki: Pääsitkö loppuun asti, sehän on paksu kirja. Ja sinun kuvasi vielä kannessa: Äiti, eikö se ole merkillistä, että Antilla on ihan sama profiili kuin isälläsi!

Äiti: Eihän se niin kummaa ole, koska kuulemma yhtäläisyydet harppaavat yhden polven yli ja siis taas esiintyvät lastenlapsissa. Onhan sinussakin hänestä.

Heikki: Mitäs vielä, hänhän oli filosofi.

Minä: Ja insinööri, keksijä – etkö muista, se kondensoitu maito.

Heikki: Ja – voi hirveätä vahinkoa sentään – mehän voisimme olla miljonäärejä.

– Hm.

– Antin juttu jäi kesken. – Sinä luit ja ajattelit?

Antti: Niin, kunhan saan suunvuoron. – Luin loppulauseen ja ajattelin, että on todellakin ihmeellistä, kuinka nykyaikaisia hänen aatteensa vielä ovat – vieläpä nykyistä aikaa edellä. – Jo siellä täällä maailmassa niin ajatellaan – harvat Suomessa, luulemma. Sitten vielä ajattelin, että on vahinko, että ne vanhat paperit ja päiväkirjat makaavat siellä ullakolla. Mutta eihän kukaan uskalla niihin käsiksi.

Minä: Ei kai, jokaisellahan on omat jokapäiväiset tehtävänsä. Se olisikin vaativa työ vaikka keneltä. Opiksi voimme hänen kohtalostaan ottaa kuitenkin syyn siihen, että teos jäi kesken. Luulen, että se oli ajateltu liian suureksi. On parempi yrittää pienempää, jonka varmasti jaksaa viedä loppuun. Ylivoimaisen täytyy pakosta jäädä kesken, ja silloin on tehty työ hukkaan mennyttä. Tämä on käytännöllinen asia.

Antti: Ihan oikein, mutta kumminkaan ei se ihan hukkaan mennyt. Luulenpa, että isä on saanut tärkeimmän ytimen esille. Nyt ovat tervakset palaneet jo melkein loppuun. Jäljellä on musta kimpale, sitkeä, niinkuin pelkkää paksua tervaa. Siitä ei lähde juuri valoa. On lisättävä muutamia palasia.

Joku: Äidin vuoro!

Minä: Kun tänään valmistelin tervaisia sytykkeitä, muistuivat mieleen ne lukemattomat tervaskannot, joita metsät ovat täynnä. Niitä on paljon muuallakin Suomessa, ja sinne kai ne jäävät, kun on liian työlästä saada ne maasta ylös. Ulkomailla myydään pieniä kimppuja, joissa on keinotekoisia tervaksisia tikkuja johonkin pihkaiseen nesteeseen kasteltuna. Puu- ja hiilikaupat niitä myyvät. Ajattelin, että koska tervaskanto ei ikinä mätäne, voitaisiin ehkä sadan vuoden perästä lähettää niitä ulkomaille pieninä, kallisarvoisina paketteina.

Heikki: Ehkä ennen jo, johan kulkuneuvot paranevat päivä päivältä – Fordit ja muut. – Mutta sinähän kävit postissa?

Minä: Kävin. Siellä oli tavanmukainen joukko, niinkuin tiedätte.

Kuoro: Tarkemmin, ei ylimalkaista.

Minä: Kyllä, kyllä. Siellä istui vanha Södergård sängynlaidalla tupakkapilven takana ja sylki – aina väärin tietysti – vaikka siinä oli astia, puolisokea kun on. Stenlund puhui lutikoista, joita hänellä on aika paljon kotona. Muuan oli tullut sanomalehtien seasta pöydälle hänen laukustaan. Oli paljon kysymistä lutikkamyrkyistä. Minä suosittelin fliittiä, mutta he väittivät, että se on kallista eikä kelpaa sittenkään. Mutta minä sanoin, että on ostettava sitä oikeata eikä Hangossa tehtyjä kelvottomia jäljennöksiä. Ja Aina sanoi, että tietääkö rouva: hänen lapsuudenkodissaan oli aikoinaan eräs yläsänky lutikoiden takia jätetty moneksi vuodeksi käyttämättä. Sitten olivat hämähäkit asettuneet sinne vapaasti ja tehneet lopun lutikoista – täydellisesti! – Sember Sandvall oli myös siellä.

Joku: Mitä nyt, ei suinkaan hänelle lehtiä tule?

– No ei, hän kai vain muuten oli käymässä. Avojaloin, pörröpäisenä, karkeat, liian lyhyet housut yllään, kourassaan varrestaan katkennut piippunsa, josta hän imi sihisevää savua, niinkuin aina. Joku kysyi häneltä: poikako nyt tuli? Mitäs vielä, tyttö vain, nyt niitä on jo neljä. Hänen pienistä silmistään kuvastui totinen huoli. "Mitä minä näin monilla tyttölapsilla, eihän niistä ole apua. Taidan lopettaa koko liikkeen."

Vanha Vesterberg nauroi niin, että ikkunat tärisivät – tiedättehän, minkälainen ääni hänellä on – ja kehui tietysti tavanmukaisesti, kuinka mukava on elää naimatonna, niinkuin hän on tehnyt jo 85 vuotta. Silloin sitä pysyykin nuorena ja virkkuna.

Joku: Joo, jatka.

– Tehtaanpoikia istui kuistilla vehnäpullat käsissä ja joivat limonaadia. Ihmeellistä, että tämmöiset kestit tyydyttävät aikamiehiä. No olihan heillä jokaisella savukekotelokin vieressään.

Olihan siellä vieläkin jokin ruma juttu. Kalle, joka tavallisesti juoksee asioilla, on puodista ottanut savukkeita professorin laskuun, mutta pitänyt ne ominaan. Kun professori sai puodista laskun, tuli asia ilmi.

Pojat: Oi kauhistus!

– Ja niin tyhmä!

– Pitihän sen väkisinkin tulla ilmi!

Minä: Ja silti hän ei oikeastaan ole tyhmä, vajanainen vain siinä asiassa. Vaikka tämä kyllä näyttää kumoavan uskoani hänen hyväpäisyyteensä.

Himmu: Mitähän siitäkin miehestä tulee? Ei niin kerrassaan mitään!

Minä: Kuulinhan siellä toisenkin jutun. Siellä oli eräs vanha, raihnainen eukko, pieni ja kalpea. Hän asuu eräässä töllissä metsässä, siellä kylän takana. Muistan nähneeni sen joskus, vaikk'en ole siellä käynyt. Oletteko te?

Nisse: Olen nähnyt sen mennessäni sille toiselle suolle, jossa kurjet asustavat koko kesän. Näin kerran erään ukon siellä puita hakkaamassa.

Minä: Se sopii, puunhakkuu olikin nähtävästi ukon erikoisala. Nyt on ukko kuollut. Kun hiljainen eukko oli juonut tarjottua kahvia ja mennyt tiehensä, kysyin jotakin hänestä, ja Aina kertoi: Harvoin hän käy kylässä, onkin niin heikko jo, että tuskin voi hankkia mitään syötävää. Eikä nytkään tullut ostoksille, mistäs hänellä rahoja olisi. Kai hän nyt pian kuolee. Tuli vain käymään, ikävä kai hänellä on siellä yksin. Hyvä oli hänellä mies. Jättikin semmoisen perinnön, ettei sen parempaa voisi kukaan toivoakaan.

Perinnön?

– Niin juuri, ukko oli vähitellen kerännyt koko vajan täyteen polttopuita, latonut tiiviisti hyvät halot kattoa myöten, ja syttyjä – ajatelkaa! Sitten kuoli, kohta 2 vuotta sitten. Siitä asti on eukko elänyt siellä yksin, mutta hänen ei ole tarvinnut talvella paleltua eikä pimeässä istua. Se oli hyvä mies.

– Totisesti hyvä toveri, jätti paitsi lämmintä vanhoille jäsenille, myös sydäntä lämmittävän muiston itsestään.

Pojat: Paljonko lie kulunut aikaa, ennenkuin hän sai semmoisen urotyön valmiiksi – koko vajan? Vuosia vissisti.

– Aavisti kai kuolevansa.

– Varmasti.

Viimeiset liekit lepattavat takassa. Ihmettelen tulen vieressä istuvan ihmisen ilmettä: silmä tuijottaa avoimena, mutta näyttää kuin ei näkisi. Sisäiset näyt askaroivat mielissä – tahi häviävätkö sielunkin eleet vajotakseen täydelliseen nirvanaan.

Kun lopulta vain pieni hiillos on jäljellä, panemme suojan tottumuksesta takan suuhun, vaikk'ei siinä mitään vaaraa ole ja eroamme mennäksemme jokainen majoihimme. Tummansininen yö on ikkunan takana, muutama tähti taivaalla. Ulkona näkee sentään kylliksi löytääkseen polut mäntyjen alla, tottunut jalka osaa astua juuri siihen, mihin astua voi, välttäen juuria ja kiviä. Mereltä kuuluu ikuinen kohina.

Yllättävä näky on edessä hämärällä ulapalla – mitä ihmettä se on – kuin ilotulitus? Sehän on väylällä ohi kulkeva suuri höyrylaiva, kirjavat merkkitulet mastoissa kuin tähdet, ja salonkien ikkunarivit kimaltavat kuin helminauhat. Viesti suuresta maailmasta ...

Katsomme taaksemme. Tuolta mustien puiden alitse pilkistää punertavista ikkunoista viimeinen hohde sammuvasta hiilloksesta. – Kotoista lämmintä ja rauhaa se tietää. Kaunis on tähtitaivas, kaunis on meri – kaunis oli kertomus köyhästä ukosta ja hänen pienestä akastaan.

Kiitos, Toska!