[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-A_ZE8PNtYsRroEXGUEGhAYxByABtKOgyTRBqdij58k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1798,"Merimajamme ja me","Soldan-Brofeldt, Venny",1863,1945,"1798-soldan-brofeldt-venny-merimajamme-ja-me","1798__Soldan-Brofeldt_Venny__Merimajamme_ja_me",null,"muistelmat",[],[],"fi",1930,33984,216064,true,[],[],[],"Taiteilija Venny Soldan-Brofeldt kuvaa muistelmateoksessaan perheensä elämää ulkosaariston luonnon keskellä. Kirjoitukset kertovat kodin rakentamisesta asumattomalle saarelle, arjen askareista meren äärellä sekä kirjailija Juhani Ahon ja heidän lastensa yhteisistä kesistä.","V. Soldan-Brofeldtin 'Merimajamme ja me' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1798. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MERIMAJAMME JA ME\n\nKirj.\n\nV. Soldan-Brofeldt\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdannoksi.\nMeri vetää puoleensa.\nRakennetaan.\nMikrokosmos.\nIlmanala.\nKeväällä toskaan.\nAurinko johtaa.\nEnsimmäiset venheet.\nVesi.\nToskasta haetaan vettä.\nAamukylpy.\nMistä tuulee?.\nPitkin rantoja.\nKotiranta.\nKalastus.\nVuoremme.\nYhdistetty huvi ja työ.\nKyläläiset.\n\"Limperit\".\nMunia hakemassa.\nKylän ensimmäinen omistaja.\nAinolan postikerho.\nErakkomaja.\nKotivuorella.\nTekomiehet.\nJokapäiväiset puumme.\nAntelias meri.\nPikku ateiieri.\nKammion hiljaisuudessa.\nSota.\nUudet veneet.\n\"Nu ska frun få höra\".\n\"Siinä saaressa\".\nSegelskär.\nLängskär.\nKadotettu saari.\nSuuri tupa.\nEmännän ensihuolet.\nSota pahantekijöitä vastaan.\nIso-kiva.\nVenhehuolia yöllä.\nTervakset -- aarteemme.\n\n\n\n\nJOHDANNOKSI.\n\n\nPerhekuntaan, joka esiintyy tässä kertomuksessa, kuuluivat Juhani\nAho -- kirjailija, minä -- maalari, meidän kaksi poikaamme ja yksi\napulainen. Meitä kohtasi pari vuosikymmentä sitten suuri onni: saimme\nasettua asumattomalle ja koskemattomalle saarelle ja valloittaa\nsen kodiksemme. Hyvinkin pian alkoi tämä villi, mutta ystävällinen\nsaari tuntua kodilta enemmän kuin mikään muu paikka, vaikkakin\nvietimme siellä vain lyhyet kesät. Elämä saarella tuntui usein niin\ntäydelliseltä, että ajatus: tässä on kaiken huippu, tähän kaiken täytyy\nloppua -- välittömästi tuli mieleen. Mutta, ihme kyllä, seuraavana\nkesänä saattoi tulla vieläkin parempaa, vaikkakaan ei milloinkaan aivan\nsamalla tavalla. Nyt, aikojen kuluttua, kun leikki lähenee loppuansa,\nsyttyi minussa halu palauttaa muistiini koko seikkailu ja kertoa siitä\nmuillekin.\n\nOikeastaan ei olekaan tärkeätä, että juuri me esiinnymme niminemme,\nkaikkinemme, koska itse saari on kertomuksen aiheena. Mutta nimien\nmuuttaminen olisi tällaisessa todellisuuskuvauksessa vieroittanut minut\nitse asiasta, joten se jäi tekemättä.\n\nSaaremme eristetyn aseman vuoksi emme tulleet erittäin läheiseen\nkosketukseen rannikolla asuvien kanssa; kylä ja kyläläiset joutuivat\nnäköpiiriimme vähitellen, pirstaleina, joista sitten muodostui\nkokonaiskuva. Ja juuri nämä pirstaleet olen tässä esittänytkin.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nMERI VETÄÄ PUOLEENSA.\n\n\n\"Ahola\" Tuusulassa oli neljätoista vuotta ollut kotinamme, vaikkakin\nme siellä, kuten ennen muuallakin, olimme vain vuokralaisia. Niin hyvä\nkuin se olikin, kaipasimme kesäaikaan jotakin muutakin. Olimme liian\nlähellä Helsinkiä ja taloudellisissa asioissa siitä riippuvaisia.\nValoisan kesän pitäisi olla taiteilijan oikea työaika, mutta se kului\ntäällä kaikenlaiseen muuhun hommaan -- muodostui levottomaksi ja\nmonimutkaiseksi.\n\nIlmakin tuntui kesällä usein tukahduttavalta. Ukkospilvet tarvitsivat\nusein viikon ja enemmänkin, ennenkuin saivat raskaan sisältönsä\npuretuksi ja ilma pääsi raitistumaan. Kun satoi, riitti sitä välistä\nmoneksi viikoksi. Senjälkeen pysyi heinikko märkänä -- iankaikkisesti.\nLiejurantainen harmaa järvi ei tarjonnut urheilijalle suuria\nmahdollisuuksia. Purjehtiminen ei voinut tulla kysymykseenkään.\nJuhani Aho kokeili kalastuksella, vaikkakin yleensä luultiin, ettei\nTuusulanjärvestä voitaisi kaloja saadakaan. Sen vuoksi siellä ei\nkukaan kalastanut muulloin kuin rysillä jäiden-lähdön aikana. Aho\nsai kuin saikin tämän luulon kumotuksi, mutta kesäkalat eivät olleet\nsuurarvoisia, ne maistuivat liejulle. Olihan Tuusulassa tilaisuutta\nmaanviljelykseenkin, mutta sittenkin haaveksimme usein väljemmille\nvesille.\n\nJoskus olimme jo pistäytyneet meren rannalle lyhyemmäksi ajaksi. Olimme\nasuneet Porkkalassa siellä täällä, useimmiten Järvössä -- eräässä\nviehättävässä ulkosaaressa, joka tuli meille, kuten jokaiselle siellä\nasuneelle, erittäin rakkaaksi.\n\nJuhani Ahon lastu \"Kehukaloja\" käsitteleekin Porkkalassa vietettyjä\nkesiä ja \"Omantunnon\" aihe on Järvöstä kotoisin. Kirjan tyypitkin ovat\nsieltä, paitsi tytär Helga.\n\nJa sitten hän keksikin Huopanan ja lohen onginnan siellä. Tämä kenties\non vieläkin voimakkaammin lumoavaa kuin hauen virvelöiminen.\n\nSattui sitten eräänä kauniina syksynä, kun muut olivat Huopanassa ja\nminä nuoremman poikani kanssa yksin Aholassa, että merenrantamuistot\nalkoivat houkutella liian voimakkaasti, ja niin lähdin kuin lähdinkin\npojan ja palvelijan kanssa umpimähkään Tvärminneen, jossa noin kymmenen\nvuotta aikaisemmin olimme viettäneet kesän. Haimme asuntoa sieltä,\nmutta tuttavamme Södergårdin perhe oli muuttanut toiseen kylään,\nBjörkskäriin, josta löysimmekin heidät.\n\nEräs pienkauppias Ringbom oli jäätä myöten tuonut koko \"huvilansa\"\ntälle rannalle päästäkseen siten ihailemansa Ainon, Södergårdin\ntyttären, läheisyyteen. Kauppapuodin päällä olevat komerot, joita\nsanottiin yliskamareiksi, saimme asunnoksemme. Ne olivat ihan\ntyhjät, mutta muistaen suuren osan Suomen kansaa vieläkin nukkuvan\nlattialla, ostin kaupasta palttinaa, josta kyhäsimme säkkejä. Niihin\nsaatiin heinää, juuri korjattua. Siinä meille vuoteet, hyvät ja\ntuoksuvat! Mukanamme ei ollut muita varusteita kuin kolmijalkainen,\nns. lappalainen kahvipannu, joka jo monta kertaa oli huomattu\nkäytännölliseksi saarissa retkeiltäessä. Kypsyväthän perunat\nsiinäkin, ja onhan olemassa kansoja, jotka eivät ole riippuvaisia\nhaarukoista, lusikoista ja sensemmoisista. Niin tehtiin japanilaisten\ntapaan tikkuja, jotka olivat erittäin hyvät ja sopivat kaloja ja\nperunoita käsiteltäessä. Uusia perunoita oli jo saatavissa, ja\nhyviä ne olivatkin. Kaloista ei tietenkään ollut puutetta, vaikka\npaistinpannukin puuttui. Teimme tulen kuivalle rannalle ja paistoimme\nsiinä kaloja ikivanhan hyvän tavan mukaan. Minusta ainakin liittyy\nrantahiilloksella valmistettuun ateriaan juhlallinen tunnelma,\nluultavasti lähtöisin Raamatun kertomuksista Galilean järven rannoilta,\nmissä, tähtien alla ja hiilloksen vielä hehkuessa, mestari kylvi suuria\najatuksia yksinkertaisten kalastajain mieliin. Ja ilman tätä erikoista\nmuistoakin liittyy aina sadunkaltainen tunnelma tähän tulisijoista\nalkuperäisimpään.\n\nNäin kului pari viikkoa kuin onnellisessa unessa. Meri oli vanha tuttu,\nmutta muuten tuntui tämä maailma aivan uudelta. Hiekkaa, puhdasta\nhiekkaa loppumattomiin! Jospa voitaisiin tulla tänne usein takaisin.\n\nSilloin ilmestyi kiusaaja ukko Södergårdin arvokkaassa hahmossa. Hän\noli kyllä jo luovuttanut maansa pojalleen ja eli \"syytingillä\", mutta\nesiintyi siitä huolimatta edelleenkin isäntänä ja haltijana. Hän kertoi\nvähän kauempana rannalla olevan pari nientä, jotka sopisivat meille.\nVoisimme vuokrata ne 40 mk:n vuosimaksusta viideksikymmeneksi vuodeksi.\nPäätä huimasi ajatus -- viideksikymmeneksi vuodeksi, sehän olisi\nmelkein kuin oma!\n\nUkko vei katsomaan. Tultiin kallioiseen niemeen. Ranta siellä\noli vaihteleva, kallioiden välissä pieni lahdelma, ihanteellinen\npurjehduspaikka kaarnavenheille, ehkäpä satama suurellekin venheelle.\n\"Tämä on Länsi-Toska\", selitti ukko. \"Katsokaapa luotoja tuolla\nlännessä, siellä on hyviä onkimapaikkoja, tiedän sen kokemuksesta\nlapsuudestani asti.\"\n\nTosca! -- Mieleeni johtuivat tietysti heti samanniminen draama ja\nooppera, jotka ovat täynnä kaameita tilanteita, julmuutta, petosta,\nrakkautta ja monenlaisia kidutuksia -- oikea annos länsimaista\nkulttuuria, kastikkeena kaunista musiikkia. Mutta viattomien\nhankoniemeläisten mielestä se muistutti kokonaan muuta.\n\n\"Mistä on nimi tullut?\" kysyin.\n\n\"Näillä rannoilla on hyvä turskan saanti\", selitti ukko, \"siitä on\nniemikin nimensä saanut.\"\n\nPaikka tuntui kaikin puolin ihanteelliselta. Se oli täydellisesti\neristetty, meren ympäröimä, oikea rauhan paikka, minun Tosca-muistojeni\nvastakohta.\n\n\"Näytän teille vielä toisenkin\", innostui ukko. \"Tuossa näette\nVäli-Toskan -- siinä on multaakin eräässä laaksossa, siitä tulisi hyvä\nperunapelto.\"\n\nSinne tietysti mentiin myöskin katsomaan. Kapeata kannasta myöten\ntultiin \"saareen\", siellä ukko kehui sitä tulevaa perunapeltoa,\nvaikkakin se oli nyt aarniometsän peittämä, läpipääsemätöntä kuusikkoa.\nSitten korkea vuori, kaksikin, jyrkänteitä ja rantoja jos minkälaisia\n-- myöskin pieni hiekkaranta, ja leikkilätäköitä, siihen aikaan meille\nvielä tärkeitä.\n\n\"Täältä vuorelta näette Hangon majakan ja kaupungin tornitkin tuolla\nlännessä. -- Meidän kyläkin näkyy tänne -- lahden perukassa, tuolla on\nOldermannin talo. Niemi tässä vastapäätä on Pikku-Toska, mutta sitä\nei anneta pois, sillä kalastajat pitävät siellä venheitään. Seuraava\nniemi sen takana on jo annettu professori Reuterille. Hänellä on siellä\nhuvila, vaikk'ei sitä tänne näy.\"\n\nKului pari päivää, ja mieltymys näihin niemiin kasvoi kasvamistaan.\nOlin tietenkin haaveksinut omistavani jonkin pienen kaistaleen maata\naivan omanani, mutta olin vähitellen huomannut, että tämä haave oli\naivan liian kaukainen voidakseen täydellisesti toteutua. Tämä saari\ntulisi meille vastineeksi. Pieni nokare Suomen rantaa melkein omaksi...!\n\nUkko ei hellittänyt, vaan innostui yhä kiusaamaan. \"Tehdään vain heti\nsopimus, niin niemi on teidän.\" Mutta asiamme olivat silloin sellaiset,\nettä niin suurenmoisen päätöksen tekeminen yksin tuntui aivan\nmahdottomalta.\n\nMitään uskallettuahan siinä ei oikeastaan ollut, sillä eihän silti\ntarvinnut rakentaa, voitiinhan asua kylässä jonkin mökin kamarissa --\nniemessä saattoi käydä maalaamassa.\n\nVastaukseni ukolle oli: \"tuumitaan asiaa. Kirjoitan teille kotiin\ntultuani ja neuvoteltuani mieheni kanssa.\"\n\nLopputulos oli se, että vuokrasimme yhden noista niemistä, Väli-Toskan,\njoululahjaksi pojille! Ja ukko Södergårdin poika, talon omistaja,\nvalmisti paperit, jotka seuraavana kesänä allekirjoitettiin meidän\nkaikkien asuessa Ida Grabben mökissä metsän laidassa. Siten oli\nToska tullut omaksemme, ja samana kesänä siellä jo käytiin marjassa,\npolttopuiden haussa ym., kuten kotona ainakin...\n\n\"Ollapa nyt täällä jotakin asunnontapaista, niin oltaisiin vielä\nenemmän kuin kotona.\" Mitään huvilan rakentamista emme lainkaan\ntahtoneet ajatella. Rahoja --? Eihän niitä liikoja ollut, ja\nvaikka olisi ollutkin, tuntui kaikki huvilaelämä vastenmieliseltä\nja kaupunkielämän tapaiselta. Siis teltta? Asiaa tutkittiin ja\nhuomattiin lautamajan tulevan yhtä halvaksi ja ajan mukaan varmaan\nhyödyllisemmäksi. Ja tästäkin tuli päätös. Eihän lautainen maja mikään\nhuvila ole!\n\nViisi viikkoa tutkimme saarta joka päivä huolellisesti tutustuaksemme\nsen ilmastosuhteisiin, tuuliin, maaperän laatuun ym. löytääksemme\nsopivimman paikan majallemme. Tiesimme, että saaristolainen välittää\nvarsin vähän näköalasta. Hänen tupansa ei ole rannalla, kuten\nherrasväen huvilat. Tuulensuoja on tärkein. Sen periaatteen mukaan\nmekin!\n\nViimein oli asia selvä. Itäisellä vuorella oli paikka, -- kuivalla\nhiekalla, kallioiden kätkössä ja metsän suojassa. Sinne eivät tuulet\nmiltään puolelta päässeet suoraan, mutta aurinko kyllä. Harppaus vain\nvuorelle, ja aava meri oli edessä.\n\nOlimme kesän kuluessa tutustuneet erääseen vanhanpuoleiseen kalastaja\nWennerqvistiin. Hän tarjoutui hankkimaan sahalta lautoja ja muutenkin\navustamaan rakentamista tarpeen tullen. Tietystihän johtaja tarvittiin,\nvaikkakin aioimme itse tehdä, mitä vain suinkin voisimme. Tässähän\noli mainio tilaisuus käsiemme ja voimiemme käyttöön luovaan työhön\n-- juuri sellaiseen, jota kaupunkilaisilta, etenkin koululaisilta,\neniten puuttuu. Minä kasvattajana tietysti arvioin, kuinka terveellistä\nsellainen ponnistus pojille olisi ja mikä hauska lapsuudenmuisto siitä\nheille jäisi.\n\nEräänä iltana, meidän kaikkien odottaessa kalliolla, laski\nWennerqvistin purjevene täydessä lautalastissa rantaan -- totisesti\nkohtalokas hetki!\n\nNäin pitkällä nyt siis oltiin. Meillä oli melkein oma jalansija\nmaankamaralla ja aikomus ensimmäisen kerran elämässämme ryhtyä\npuuhaamaan omaa kattoa suojaksemme. Suuria oli uskallettu, tulkoon mitä\ntuli!\n\nJuhani Aho oli juuri seuraavana aamuna lähdössä lohenongintaan\nHuopanaan, joten hän ei ollut mukana omakätisesti tätä majaa\npystyttämässä. Me muut ryhdyimme heti rohkeaan yritykseen.\n\nPikku majan tekijät olivat:\n\n_Nisse_, 7-vuotias, oli näinä aikoina poikien ainainen seuralainen.\nHän oli rakenteeltaan mallikelpoinen miehenalku, täyteläinen,\nruskeasilmäinen ja kokonaan ruskea kuin intiaani. Hän oli ketterä kuin\norava, joiden kanssa hän kiipeili korkeimpienkin puiden latvoihin.\nPelkoa hän ei tuntenut eivätkä muutkaan hänen takiaan, sillä hänellä\noli voimaa käsissään ja hän tiesi, että juuri niillä on siellä\nyläilmoissa pysyttävä kiinni, eikä luotettava jalkoihin. Yleensä Nisse\nei pelännyt mitään, ei vaivaa, ei väsymystä, ei likaa eikä lokaa, ja\niski kiinni kaikilla kymmenellä sormellaan ollessaan jossakin hommassa,\nolipa se sitten leikkiä tai totta. Hän oli lisäksi iloinen -- aina\nvalmis auttamaan ja palvelemaan.\n\n_Antti_ oli Nisseä vähän vanhempi, pitkänlainen ja solakka,\nsinisilmäinen, pään ympärillä kullalle ja hopealle hohtavat kiharat,\njoita ei vielä silloin raskittu leikata lyhyiksi. Hän oli ahkera ja\ntäsmällinen, ei oikeastaan käsityöläiseksi luotu, mutta osasi sentään\nsaada valmiiksi sen, mitä aloitti. Jos vain tilaisuutta tarjoutui, otti\nhän kirjan ja kynänkin syventyäkseen kirjallisiin harrastuksiin --\nkeskellä kalliota tai puun varjossa.\n\n_Heikki_ oli jo 13-vuotias, joten hän tietenkin oli muitten johtaja.\nKaikki pulmat piti hänen selvittää, ja hän olikin erittäin taitava\nvaikeissa tehtävissä, kuten veneiden maalle vetämisessä, onkivapojen\nja pitkänsiiman hoitamisessa sekä yleensä kalastuksessa. Hänellä oli\nerityinen kyky kirkkailla harmailla silmillään huomata uutta ja outoa\nsekä maasta että meren pohjasta. -- Näitä kolmea poikaa tarkoitetaan\nsilloin, kun tässä puhutaan \"pojista\", siis varsinaiset \"pojat\".\n\n_Alfred_, kuusitoistavuotias, oli suuri ruotsalainen poika, joka tänä\nensimmäisenä kesänä oli luonamme opettaakseen pojille ruotsia. Hän\noli jättiläinen voimiltaan, osaten uida aivan käsittämättömän pitkät\nmatkat. Ei ollut sitä taakkaa, jota hän ei olisi voinut kuljettaa\nolallaan vaikka kuinka pitkiä matkoja pehmeässä hiekassakin.\n\n_Hilma_ oli ainoa tyttö saaressa, ja hän hoiti talouden -- siinä se\nkova työpaikka olikin, sillä pojilla oli suurenmoinen ruokahalu,\nAlfredilla tietysti paras, oikein jättiläisen mitan mukainen. Hilma\n-- poikien suussa \"Himmu\" -- oli (ja on vieläkin) pieni, pyöreä ja\nhymyilevä. Hänen onnistui kuitenkin hankkia itselleen täydellinen\nauktoriteetti. Ellei kuunneltu, oli paha tulossa. Kalojen samoin kuin\npolttopuiden ym. oli oltava oikealla ajallaan saatavilla.\n\n_Wennerqvist_, apulaisemme, tahi oikeastaan mestarimme, osasi, kuten\nkaikki miehet täällä saaristossa, jonkin verran joka ammattia.\nHänen mökkinsä kamari oli usein vuokrattuna kesävieraille, ja siten\nhänellä oli paljon kokemusta \"herrskapeista\", joten hän ei ollut\nhuomaavinaankaan meidän outoja hommiamme. Ei milloinkaan joutunut hänen\noma ammattimiehenkunniansa poikkiteloin meidän suunnitelmiamme vastaan.\nMeidän periaatteenamme oli, ettei vahingoiteta yhtään oksaa eikä hakata\npois yhtään puuta, jos se vain on vältettävissä. Tietysti hän piti\nmeitä hupsuina, mutta mukaantui. Ennättäähän niitä sitten vielä hakata,\nkun ei pääse kulkemaan. Huolellisesti siis väännettiin oksat syrjään\nja sidottiin kiinni nuoralla toistaiseksi, jos niitä oli liian lähellä\nseinää tai sellaisessa paikassa, josta täytyi kuljettaa rakennusaineita.\n\nMe opimme suuresti kunnioittamaan ja rakastamaan mestariamme. Hän istui\nmielellään tupakoiden kahvimukin ääressä, ja silloin oli meillä paljon\nkysymistä ja hänellä paljon hyviä tietoja annettavana. Yhteistyö oli\nsiis mallikelpoista. Luonnollisesti hänen työnsä oli hyvää, meidän\ntaas ihan huonoa. Olimmehan kaikki ensikertalaisia ja sitäpaitsi vain\nnaisia ja lapsia. Hän neuvoi ja ohjasi aivan kädestä pitäen. Hän ei\nkäynyt työpaikalla säännöllisesti, vain silloin tällöin, kun jotakin\ntärkeämpää oli tehtävänä ja selitettävänä ja milloin hänelle sattui\nsopimaan.\n\nSitten oli vielä viimeinen tekijä, nim. _minä_. Johdonmukaisuuden\nvuoksi pitäisi kai tässä sanoa jotakin tästäkin henkilöstä. Olin\nsiis \"moottorina\" koko hommassa, samoin pidin peräsintä käsissäni.\nMajan piirustukset olivat päässäni ja myöskin paperilla -- oikeinpa\nmillimetripaperilla. Paitsi töistä, pidin huolen siitä, ettei muitakaan\ntärkeitä ja hauskoja seikkoja, kuten ilma- ja hiekkakylpyjä sekä uintia\n-- laiminlyöty. Niihin kulutettiin melkein kaksi tuntia päivässä.\n\n\n\n\nRAKENNETAAN.\n\n\nMestarimme oli selittänyt, ettei hiekka talvella jäädy kuin korkeintaan\n1/2 metrin syvyydeltä. Jos siis perustuksen kulmakivet lasketaan\nhiekkaan sen verran, ei ole pelkoa niiden liikkumisesta, ja talo seisoo\nhorjumatta ikuisesti. Rakennuspaikan hiekka ei ollut lentävää, vaan\nruohojen ja kanervan sitomana asettunut vuoren taakse, jossa maa vietti\ntuntuvasti pohjoiseen päin. -- \"Aaloppi\" oli siis taattu, ja koko rinne\nihan kuiva. Mestari lupasi tulla uudelleen, kun alustavat työt oli\ntehty.\n\nEnsin mitattiin piirustusten mukaan kuoppien sijat ja kaivettiin\npienellä lapiolla. Olihan siinä vastuksiakin. Maassa oli ikivanhoja\ntervaskantoja juurineen. Kirves siis avuksi -- ja kuopat saatiin\nkuntoon. Alfred keräsi sillä välin kivet rannasta. Jotta saisimme ne\nsieltä ylös, olivat kottikärryt ihan välttämättömät. Ei ollut muuta\nneuvoa kuin lainata lähimmältä naapurilta sellainen yksipyöräinen,\njoka sopii niin mainiosti tähän maanlaatuun. Se oli sittenkin aika\nepämukavaa hommaa, koska rantaan vievä laakso oli pitkä ja täynnä\nesteitä.\n\nKivet asetettiin kuoppiin, niin että ne joutuivat tarkkaan\nvesi-linjaan. Heikki oli valmistanut kelpaavan \"vatupassin\" ja\nmetrimitan. Sitten tuli mestari ja laittoi kivien päälle kehyksen. Tätä\nme töllistelimme ja ihailimme. Emme ikinä olisi osanneet sitä tehdä.\n\nNäihin kehysrimoihin, kooltaan 4\" X 2\", ruvettiin sitten asettamaan\nseinälautoja. \"Nyt on teillä ollut hyvä onni\", sanoi mestari\nvaatimattomaan tapaansa, \"kun olette saaneet näin kuivia lautoja. Eivät\nole milloinkaan olleet edes vedessä ja ovat muutenkin mätänemätöntä\nlajia. Ne tulevat kestämään koko elinaikanne ja kauemminkin.\" Itse hän\noli ne sahalta hakenut!\n\nHeikki oppi ensimmäisenä \"niksit\" naulainlyönnissä, miten ne saadaan\nuppoamaan puuhun menemättä vinoiksi ja vääriksi. Kadehdittava taito\nmuiden silmissä. \"Nisse ottaa tämän laudan\", sanoi mestari, \"tähän\nuppoaa naula heti. Heikki ottaa tämän, se on vaikeampi.\" -- Miten hän\npelkällä katsomisella tiesi kunkin laudan laadun? Me tiesimme erotuksen\nkoivuisen ja havupuisen laudan välillä, mutta siinä olikin tietojemme\nraja -- sen takana pimeys.\n\nSeinät eivät olleet korkeat -- n. 2 1/2 metriä sivuilta mutta jonkin\nverran täytyi telineitä sittenkin olla. Isompi poika kiipesi sinne,\npienempi hoiteli laudan alapäätä, ja sitten naputettiin -- naulat\nvalmiina taskuissa. Työ sujui tietysti hitaasti, mutta valmista tuli,\nja kovin hauskaa oli aina illalla nähdä päivän työn tulos.\n\nRimojen naulaamisen seinien ulkopuolelle suorittivat pojat ihan\nyksin. Mestari oli tietysti tässäkin antanut hyviä neuvoja -- \"saumat\nkeskelle, riman alle\" ym. Antti ja Nisse olivat joskus huolissaan\n-- \"nyt meni taas naula väärään, ei se tahdo tulla poiskaan\". Heitä\nlohduteltiin: \"Kyllä se sittenkin kiinni pitää\" tahi -- \"lyö toinen\nviereen, se on sitten myöhemmin muistona teistä ja tuntuu varmaan\nhauskalta sitä katsella.\" Koko rakennusajan oli ilma ollut poutainen ja\nlämmin. Kukaan ei enää muistanut sateen olemassaoloakaan, joten katon\ntekeminen oli kevytmielisesti jätetty sikseen.\n\nMutta eräänä päivänä nousi sysimusta pilvi. Kaikki lautamme olivat ihan\nkuivat. Jos nyt lattialaudat kastuisivat ennen paikoilleen naulaamista,\nsyntyisi tietysti jälkeenpäin rakoja, eikä lattia tulisi koskaan\ntiiviiksi!\n\nHeikki harppasi vuorelle tarkkaamaan pilven suuntaa. -- \"Tämäpä\naikookin purkautua juuri täällä\", ilmoitti hän vuorelta. \"Se on tulossa\nsuoraan tännepäin.\" -- Silloin Alfredin voimakkaat kädet pelastivat\npulmasta. Lattialautakasa peitettiin kiireesti, varmuuden vuoksi, ja\nlautoja alettiin kiinnittää. Tässä olisi tietysti tarvittu määrättyjä\nteknillisiä apuneuvoja, kuten kiiloja ym., mutta sentapaisia ei ollut\nja aika oli täpärällä. Alfred työnsi käsin laudan ihan tiiviisti\nvalmiiksi naulattua vasten. Parempaa ei olisi voinut tulla millään\npuristimella, ja paljon aikaa voitettiinkin siten. Kuumeentapaisesti\nnakutettiin, kolmas sahasi laudan sopivan pituiseksi ja syötti aina\nuuden kasasta -- ei silmänräpäyksenkään pysähdystä! Ja kun ankara\njyrinä alkoi kaikua ja rankkasade kasteli kaikki, olimme hikisiä, mutta\nsangen tyytyväisiä, sillä lattia oli valmis. \"Oikea dunderväder\", sanoi\nmestarimme.\n\nUkkosen laukaukset ovat peloittavia näillä rannoilla. Ympäröivillä\njyrkillä kallioilla kiirivä kaiku lienee syynä siihen.\n\nSeurasi sitten katon peittäminen. Siihen oli saatu hyviä käsin\nsahatuita päreitä. Siinä oli hommaa jokaiselle. Päreet piti leikata\ntasareunaisiksi, koska niiden sivut olivat vielä koskemattomat ja siis\nepätasaiset sekä kuoren peittämät. Sitten piti ne vielä sahata sopivan\npituisiksi -- mitan mukaan. Mestari itse, Alfred ja Heikki olivat\nkatolla -- kaikki muut puukko tai saha kädessä päreiden kimpussa. Työ\noli helppoa, sitä osasi Himmukin, vaikk'ei ollutkaan \"puumies\". Pikku\nNisse osasi myös puukkoansa käyttää. Mutta kiire oli, sillä olihan\nkatolla kolme miestä vasarat kädessä -- ja kuuma oli! Sitä mukaa\nkuin valmista tuli, ojennettiin päreitä sinne ylös. Mestari näytti\napulaisilleen, miten jokainen päre oli asetettava -- ei ollut ollenkaan\nsamantekevää, kuinka ne riviin tulivat. Aina niin, ettei vesi tulisi\njuoksemaan niin sanoakseni \"vastakarvaan\", sillä sitä se ei kuitenkaan\ntekisi, vaan imeytyisi puun sisään ja pilaisi katon. Nuoret katolla\noppivat pian tämän huomaamaan. Eikä saumaa sauman päälle tietenkään,\nseuraavan päreen täytyy aina peittää sen alla oleva sauma. Arvaahan\nsen, sillä muutenhan vesi juoksisi sauman raoista suoraan huoneeseen.\n\nNyt olivat siis jo seinät, lattia ja katto valmiina. Välikattoa ei\ntehty, emmekä sitä milloinkaan katuneet, vaikk'ei sellainen katto\nsisältä päin katsottuna näytäkään kovin hienolta. Pelkät päreet,\njotka hyvin suojelevat sateelta ja lumelta, laskevat mainiosti\nilman ulos, joten huone aina pysyy raittiina. Tuleehan huone siten\npaljon korkeammaksikin! Talviasunnoksi ei majaamme oltu aiottukaan.\nMestari rakensi jykevän oven ja suostui, vaikkakin vastenmielisesti,\nasettamaan sen sisäänpäin aukeavaksi. Tarkoituksena oli täten välttää\nkaikkea hermostuttavaa oven hakkaamista, ja sitäpaitsi jäisi kuisti\nvapaammaksi. Suunniteltiin näet sellaista, vain lattiantapaista pitkin\nulkoseinää, istuinpaikaksi.\n\nEräänä päivänä ilmestyi mestarimme valmiit ikkunat kainalossa, pienet\nja sievät. Tahdoimme ne pieniksi, koska arvelimme, että kun alinomaa\nollaan ulkona häikäisevässä valossa, merellä ja vuorella, tarvitsee\nsilmä lepoa ainakin huoneessa.\n\nHuoneen pohjoispuolella oli kattoa pidennetty, joten sen alle\nsyntyi viileä tavarasäiliö. Tietysti se sai pienen ikkunan sekä\nhuoneeseen johtavan oven. Sen lattiaan tehtiin luukku (kaksi\nirtonaista laudanpätkää vain) ja tämän alle melko syvä kuoppa. Se oli\nperunakellari, viileä ja kuiva olikin.\n\nNyt oli jo aika aloittaa huoneen sisustaminen. Uuni nurkkaan\ntietysti... Aikaisemmin, kun lattia tehtiin kiireessä, oli siihen\njätetty noin neliömetrin suuruinen aukko. Siis noin kuutiometrin\nverran oli sinne laskettava kiviä. Tästä tuli Alfredille oikea\nvoimannäyte. Kun hänen raskas kärrynsä ajoi sisälle ovesta, tärisi koko\nlattia. Kovin piti varoittaa ja koettaa hillitä vauhtia. Pelkäsimme\nkärryparankin hajoavan sirpaleiksi. Mitä enemmän sinne kiviä upposi,\nsitä rajummin hän niitä kiskoi ylämäkeä rannasta asti. Ei kukaan, ei\nedes Wennerqvist, olisi voinut hänen kanssaan kilpailla.\n\nKun uunin perustus oli noussut lattian tasalle, rakennettiin puinen\nkehä lankuista. Sen sisään jatkoimme sitten vielä kivien latomista,\nsäästääksemme tiiliä. Sill'aikaa pojat soutivat tiiliä parin kilometrin\npäässä olevalta tehtaalta. Venheitä ei vielä ollut, nehän odottivat\nPorkkalassa Järvön rannassa, jonne ne oli jätetty lepäämään muutamia\nvuosia sitten. Elettiin lainattujen venheiden varassa. Eikähän tosin\npaljon tiiliä tarvittukaan, mutta oli se sittenkin aika totista hommaa,\nsillä oli työlästä saada tiilet korkealta sillalta pieneen ruuheen, ja\ntiilitehtaan aukea alue suurine uuneineen oli polttavan kuuma.\n\nSavenhankinta muodostui seikkailuksi. Savi on hyvin harvinaista\ntäälläpäin. Sitä oli tuotava jostakin kaukaa. Luotsi-Grabber lainasi\npurjevenheensä. Alfred ja Heikki läksivät matkaan vain lapio mukanaan\n-- niin kokemattomia vielä oltiin. Pojat panivat saven suoraan venheen\npohjalle. Kun tämä sitten oli tyhjennetty Toskan rannalle, vietiin\nsaven tahraama venhe takaisin Grabberille. Kun ukko näki tämän,\nsuuttui hän silmittömästi tietysti! Ja pojat saivat mehevän ryöpyn,\nsellaisen, josta eivät olleet osanneet uneksiakaan. Tullessaan kotiin\nsyömään kertoivat he ukon kauhistuttavasta vihasta. Ukko oli käskenyt\nheitä huuhtomaan ja hankaamaan venheen puhtaaksi. Sitä he yrittivätkin\npitkin iltaa, eikä se suinkaan ollut helppoa eikä hauskaa, tuskinpa\nmahdollistakaan.\n\nSiten he tällä matkalla oppivat tietämään, että kiroileminen on rumaa\nja savi on viimeistä, jolla saa venheen tahrata -- vaikk'ei hiekka\neivätkä tiiletkään ole siihen sopivia.\n\nKiusaus venheiden likaamiseen oli vast'edeskin sangen suuri,\nsillä alinomaa oli kuljetettava tavaroita, kuten kalkkia, tiiliä,\nturvepehkua, puita jne., eikähän aina lähdettäessä muistettu ottaa\nmukaan sopivia säkkejä, laatikoita ym.\n\nAjatteleminen ja muistaminen olivat _taitamisen_ ohella asioita, joita\nensi sijassa tuli kehittää täällä meidän saarellamme, sen huomasimme\nnyt ja vast'edeskin yhtämittaa.\n\nEräs muurari oli työssä toisessa kylässä, ja Wennerqvist teki\nsopimuksen hänen kanssaan itse uunin muurauksesta. Hän lupasikin tulla\nylitöihin lauantai-iltana. Nyt joutui Wennerqvist hänen apulaisekseen\nja sekoitti muurilaastin. Olimme jo ehtineet elokuun loppuun, joten\noli pimeä. Lamppu ripustettiin orteen, ja siinä lattialla istuen,\ntuvan nurkassa, kaikki yhdessä rykelmässä, seurasimme jännittyneinä\nuunin nousua. Vaistomaisesti taisimme oivaltaa, että tämä oli tärkein\nkohta koko hommassa -- tulisija -- asunnon sydän. Muurari jutteli\nkoko ajan omiaan -- työoloistaan, avioliittoasioistaan ja muusta,\njoten saimme elävän kuvan hänestä itsestään. Kun hän lopetti, luvaten\ntulla sunnuntaina vielä jatkamaan, oli jo musta yö. Otettiin lamppu\nmukaan. Etumainen mies kantoi sitä korkealla koko jonon seuratessa\nhäntä varovaisesti metsän lävitse, salaperäisen tunnelman vallassa.\nSeuraavana iltana muurari saikin työn valmiiksi ja otti Smk. 20:-- koko\nlaitoksesta.\n\nHellamme on senmallinen kuin täälläpäin ja yleensä saaristossa on\nyleisintä. Tulipesän suu ei aukea suoraan ulos, vaan sen sijaan\nsyvennykseen, jonka ympärillä on suojeleva tiilikerros. Tästä johtuu,\nettä jos kekäle putoaa alas, ei se joudu lattialle, vaan kiviseen\nkuoppaan. Huoletta voi siis jättää palavan tulen vartioimatta, jos\nkeittäjällä on askareita ulkosalla.\n\nNe monenlaiset peltiset suojat, joita yleensä asetetaan pesän alle,\neivät ole suuriarvoisia -- ollen alati epäkunnossa ja epäluotettavia.\nOmituista kyllä, käytetään tätä muotoa sittenkin joskus rinnan mainitun\nturvallisen \"kuopan\" kanssa.\n\nMeidän kuoppamme vierelle jäi tilaa vielä pienelle takallekin. Tämä\nsai oman, suoraan ulos vievän torven, josta joskus päivänpaiste tunkee\nsisään liedelle asti, mikä pienissä tuvissa on jokseenkin tavallista\nja kovin herttaista. Hellan torvi taas sai kaksikin polvea, joten\nseinämässä säilyy lämmin, jos pelti suljetaan.\n\nEnnenkuin kouluun lähtö syksyllä oli käsissä, ehdimme vielä jonkin\nverran jatkaa sisustusta. Seinästä seinään tehtiin laatikon\ntapainen leveä penkki, jossa oli kaksi saranoiden varassa kääntyvää\nkantta. Siinä riitti pituutta kahdellekin vuoteelle. Toiselle\nseinälle rakennettiin sänky, sen päälle vielä toinenkin, jossa\npäivisin oli mukava säilyttää sänkyvaatteita. Kelpasihan se hyvin\nnukkumapaikaksikin. Periaate oli se, ettei sänky missään tapauksessa\nsaisi narista ja että pohjat ilman vaivaa voitaisiin purkaa. Yhteisin\ntuumin mestarimme kanssa meidän onnistui saada nämä toivomukset\ntäytetyiksi. Eivät ne ole vielä narisseet!\n\nPojat olivat vähitellen harjaantuneet hyviksi sahaajiksi, kun vain\njoku piirsi mitat ja auttoi kiinnipitämisessä. Naulaaminen oli\nmyöskin paljon edistynyt. Me emme tietysti osanneet tehdä oikein\n\"puuseppämäisiä\" kulmaliitteitä, joten tyydyimme naulaamaan kokoon\nhuonekalumme. Jonkin verran saatiin niitä myöskin höylätyiksi, mutta ei\nhienoiksi -- pahimmat rosot vain pois.\n\nNämä ensimmäiset huonekalut ovat vielä 20 vuoden perästä käytännössä,\neikä yksikään niistä ole särkynyt tahi edes ruvennut heilumaan\nnaulauksistaan. Monet niistä ovat mielestämme hauskojakin. Joka\ntapauksessa on varmaa, että ns. \"hieno\" tuoli, pöytä tai muu näyttäisi\nhyvin omituiselta huoneessa, jonka seinät ovat höyläämättömistä\nlaudoista ja välikattoa ei ole laisinkaan. Naulaten tehtyjä huonekaluja\nsanomme \"Toskan tyylisiksi\". Tälle ominaista on vielä se, että\nkaikki kulmat pyöristettiin \"pehmeiksi\". Vihaamme nimittäin teräviä,\nepäystävällisiä kulmia.\n\nVälistä voitiin käyttää tyhjää laatikkoa johonkin huonekalun osaan --\nja olihan meillä jonkin verran ponttilautojakin, jotka pysyvät hyvin\nkoossa.\n\nRuokapöydän viereen saatiin istuin, johon ei tarvittu edes naulojakaan,\nkun se oli yhdestä, mereltä tulleesta kappaleesta tehty. Sen toinen pää\nnojasi maahan, toinen taas kiveen, joka oli puoleksi maahan painunut.\nTästä tuli isännän kunniapaikka, puolukat ja kanervat koristivat sitä,\nnuoret kuuset antoivat sille varjonsa. Muut istuivat vastapäätä kuistin\nreunalla. Puhdasta hiekkaa siroteltiin pöydän alle matoksi. Ateriat\nmaistuivat siinä sangen hyvälle.\n\nKun majan työt lopetettiin, tuli Wennerqvist kaiken kaikkiaan olleeksi\nmeillä 16 päivää. Aineineen kaikkineen tuli rakennus maksamaan 350 mk.\n\nSinä kesänä meille ei sattumalta tullut yhtään sanomalehteä, emmekä\nsilloisessa työn touhussa muistaneet niitä kaivatakaan. Olimme\nonnellisia -- ja onnellinen ihminen ei kuulemma lue lehtiä. Olimme siis\nihan tietämättömiä maailman menosta, vaikka kahdesti viikossa kävimme\nSödergårdin postituvalla. Syyspuolella, kun kerran saavuin sinne,\nkertoi ukko merkillisen uutisen: \"Eräs mies on rakentanut koneen,\nleijantapaisen, ja siinä on potkuri niinkuin laivassa. Hän on lentänyt\nsillä ilmassa. Mitä rouva siitä ajattelee?\" -- Joo, ajattelin, että se\nse vasta uutinen olikin!\n\nKotiin Järvenpäähän tultuamme haimme sitten käsiimme kaikki lehdet ja\nkirjat, joissa siitä oli kerrottu. Ja seuraavana kesänä rakennettiin\nToskassa silkkipaperista jos minkälaisia ilmapalloja, joiden alla\npoltettiin spriitä -- ja leijoja -- ja lukemattomia pieniä tasoja\npaperista. Pallot laskettiin vuorelta lentoon maatuulella, ja ne\nlensivätkin pitkät matkat yli ulapan. Varsinkin hämärässä oli pieni,\nlentävä tähti siellä kaukana tavattoman sievä. \"Tasoja\" lennätettiin\njyrkiltä kallioilta loppumattomiin. Mekin pysyimme nyt ihan aikamme\nrinnalla tässä asiassa.\n\nLentokesä oli ensimmäinen, jolloin asuimme Toskassa. \"Lentäminen\"\nvei kyllä paljon aikaa, mutta olihan tärkeimmästä jo selviydytty ja\ntyötä saatiin sentään tehdyksi aika lailla. Puuttui vielä yhtä ja\ntoista, pöydät, hyllyt ym. Ja mikä tärkeintä, tuvan kylkeen tehtiin\nkamari, joten isällä olisi oma huone. Silloin oli kova kiire, senhän\npiti valmistua määräpäiväksi, ja sen rakensi mestarimme melkein\nyksin. Kamari sai hyvän oven ulospäin, joten se tavallaan oli tuvasta\nriippumaton.\n\nTämän oven lähellä kasvoi ja kasvaa vieläkin uskomattoman tuuhea,\nmatala, kolmilatvainen kuusi. Sen oksat pyrkivät ihan ovesta sisään,\njoten ne piti nostaa katolle.\n\nPuissa, suurissa ja pienissäkin, asusti oravia, ja me asuimme majassa.\nSe tuntui kerrassaan hauskalta, ja meidän ja muidenkin mielestä oli\nmajamme oikein sievä. Parempaa paikkaa ei olisi voitu toivoakaan --\nkaikilla ilmoilla saimme pitää ovet selkoselällään ilman haittaa.\n\nVielä puuttui jotakin. Eihän tällainen satutupa näet tunnu ihan\noikealta ellei se ole punainen -- se oli siis maalattava. Tuumimme\nmestarimme kanssa, ja hän neuvoi tietysti, kuinka punamultaväri oli\nkeitettävä. Hän hankki myöskin padan virolaisen kipparin avulla, kuten\ntäällä oli tapana. Pata oli sisältä valkoiseksi emaljoitu, joten se\nkelpasi myös pesupadaksi. Me hankimme aineet Hangosta, ja niin alkoi\nuusi homma -- värin keittäminen.\n\nPata sijoitettiin erään kallion kulmaukseen, joka oli kuin luotu sitä\nvarten. Keittämiseen tarvittiin kärsivällisyyttä, sillä se kesti monta\ntuntia, ja seosta oli koko ajan hämmennettävä. Mitä hitaammin se\nkiehui, sitä parempaa piti tuleman, selitti mestari. Antti varsinkin\nantautui kokiksi ja hoiti mielellään myöskin sutia. Kylläpä pian seinät\nloistivat!\n \n                   50 litraa vettä\n                   10 kg punamultaa\n Punamultaresepti: 2 1/2 kg vihtrilliä (sinistä)\n                   2 1/2 \" ruisjauhoja\n                   suolaa sen verran kuin haluaa.\n\nVesi, vihtrilli ja jauhot keitetään n. 1/2 tuntia, seokseen lisätään\nväri _vähitellen_ (se kuohuu). Sitten annetaan sen vielä kiehua ainakin\ntunnin. Lopuksi lisätään suolat.\n\nOvea varten käytettiin öljyväriä, tietysti vihreää, samaten ikkunoihin\nja niiden luukkuihin. Ns. ruokapöytä maalattiin sinertäväksi, kuten\nkunniaistuinkin.\n\nÖljymaalauksessa emme tarvinneet mestarimme neuvoja -- siinä oli\nminulla sattumalta omat tietoni ja luontaisia taipumuksia.\n\nElimme puoleksi kenttäelämää. Kaikki oli meille uutta ja hauskaa, ja\npaljon hyvää se tuotti -- raitista ilmaa, liikuntoa, työtä ja huvia.\nKotiaskareet supistettiin niin vähiksi kuin suinkin oli mahdollista.\nAterialla oli vain yksi keitetty ruokalaji, jälkiruoaksi useimmiten\nhedelmiä ym. sellaista, jota voi syödä pahviselta lautaselta.\nJapanilaiset tikut kehitettiin niin siroiksi, ettei niitä aina raskittu\nheti polttaakaan. Kalat paistoimme useimmiten ulkosalla.\n\nKenttäelämään kuului myöskin, että jokainen piti huolen omistaan eikä\nturhaan käyttänyt toisten apua, kuten muuten niin yleisesti on tapana.\nEnsi töiksi mentiin aamulla rantaan peseytymään, eihän pesutelineitä\nolisi huoneeseen mahtunutkaan. Himmun silmä oli tarkka, kun pojat\nilmestyivät aamukahville. Ei annettu mitään, ellei pikkumies ollut\npuhdas kiireestä kantapäähän. Ja vuodekin oli hoidettava sitä ennen.\nToskan tapa vaati, että vuodevaatteet tuuletettiin hyvin. Ellei\nsatanut, oli kaikki kannettava vuorelle ja sitten taas sisälle ennen\niltakylmän tuloa. Ulkona olleet vaatteet tuoksuivat auringonpaisteelle\nja raittiille ilmalle, joten tämä hoitotapa kyllä sai palkkansa.\nKoko vuori olikin useimmiten kirjavanaan pieluksia, lakanoita ym.,\npaitsi sunnuntaisin -- jolloin tuuletettiin vain nopeasti. Vuorella\noli eräs kuivunut, leveä, pensasmainen kuusi, joka oli kuin luotu\nmärkien vaatteiden kuivattamiseen, koska siihen kävi tuulikin. Oksat\nolivat erittäin sopivat kenkiä varten ja kyllin lujat raskaillekin\ntavaroille. Tämä hyödyllinen puu on nyt melkein loppuun kulunut. Se oli\nniin lähellä taloa, että hyvin saatiin siepatuiksi tavarat pois, jos\näkillinen sadekuuro uhkasi. Kuului huuto: sade tulee! Ja heti riensi\nlähimpänä oleva kokoamaan sisälle, mitä vuorella oli. \"Sade tulee\"\ntiesi monta muutakin välttämätöntä kiirettä. Jos verkot olivat ehtineet\nkuivua -- ja sen vaistosi jokainen -- oli ne kiireimmiten puikkaroitava\nja pantava suojaan turhalta kastumiselta, valmiit polttopuut kannettava\nsisään jne.\n\nSadeilmalla tai muuten kylmän tai pimeän ollen poltettiin tervaksia\ntakassa. Se vasta hauskaa olikin!\n\nKului kolme vuotta, ennenkuin rakensimme jotakin lisää, ja omituista\nkyllä, mahduimme todellakin koko joukko pieneen majaamme. Seuraelämä\nei ollut mahdollista eikä se kuulunut ohjelmaammekaan. Meillä ei ollut\naikomusta rakentaa enempää, mutta toisin kävi -- kun kerran olimme\njoutuneet kaltevalle pinnalle. Siitä kerron myöhemmin.\n\n\n\n\nMIKROKOSMOS.\n\n\nMinkälainen on saari, jossa majamme on ensimmäinen ja ainoa asumus\nja keskus? Ensi sijassa on se _meidän_ valtakuntamme ja vallan\nsuurenmoinen mielestämme, vaikka se todellisuudessa onkin vain pieni\nniemi, joka suuren Hankoniemen eteläiseltä sivulta pistää mereen ja\njonka kapea kannas yhdistää mantereeseen. Ukko Södergård sanoo vielä\nmuistavansa sen ajan, jolloin sinne ei päästy muuten kuin venheellä.\nSilloin oli Toska saari -- ja sillä on vieläkin kaikin puolin saaren\nluonne. Se on nytkin saari, jonne voi mennä jalkaisin tai ajaa\nhevosellakin -- aika mukavaa ja käytännöllistä. Samankaltaisia saaria\non pitkin rantaa aina Hankoon saakka.\n\nSaaremme on kahteen lääniin jaettu, sillä vuorten välissä on pitkä\nlaakso ja pieni suo. Toskan pohjoispuolella kasvaa melko tiheässä\nmäntyjä ja kuusia, laskin niitä kerran n. 1000 runkoa, se on metsämme.\nYrittäväthän männyt ja kuuset juurtua paljaalle kalliollekin, mutta\nsiellä ne saavat ankarasti taistella merituulia vastaan. Yritys\nonnistuu tavallaan, vaikka männyn runko vääntyy mutkikkaaksi, oksat\nleviävät pitkin kalliota kanervan tapaan. Joskus runko pysyy pystyssä\nja latva kehittyy tavalliseen tapaan, mutta silloin on koko puu aivan\npieni -- se on kyllä petäjä, mutta vaivaispetäjä. Kuusi ei annakaan\nvääntää itseänsä nurin, se seisoo aina uljaasti pystyssä vuorellakin,\nmutta kun sen ylemmät oksat ovat silloin melkein neulasettomat,\nlevittää se alimmat vihreät oksansa pitkinä ja tuuheina kalliolle.\nNäitä käyttää kalastaja vanteina astiain teossa.\n\nKataja ei ole millänsäkään, se kasvaa missä tahansa, oikeana\nmaanvaivana.\n\nPahemmin on lehtipuiden laita -- ne jäävät alakynteen vuorella ja\nmetsässäkin. Koivuja, pihlajoita ja haapoja on nimeksi vain -- yksi\nainoa raita on löytänyt sijansa suossa. Leppä vain on kuin kotonaan\njokaisessa syvennyksessä, ihan laakson rantapuolellakin, vaikka meri\nkoettaa huuhtoa mullan sen juurien alta.\n\nKanerva on kaikista pikku yrteistä tavallisin, ja lukuisia muita pieniä\nkasveja on metsä täynnä. Mustikat ovat meistä tärkeimmät, ja niitä\nonkin enemmän kuin ehdimme poimia, vatut kyllä mielellään kasvaisivat\nkallioiden pikkurotkoissa ja kasvavatkin, mutta marjat useimmiten\nkuivuvat, ennenkuin ehtivät kypsyä. Puolukoita on jonkin verran, mutta\nsuruksemme ne eivät ennätä kypsyä, ennenkuin lähtö on jo käsissä.\nMansikoita on vain nimeksi. Karpaloiden korjaamisesta pitävät linnut\ntalvella huolen. Lakkoja ei ole, ja tämä seikka on meille arvoitus,\nkoska niitä on useimmissa saarissa ympärillä. Kukkasia on niin monta\nlajia, että olisi mahdotonta luetella niitä, vaikka tietäisikin niiden\nnimet. Ne eivät loista eivätkä koreile niinkuin puutarhojen kukkaset,\nvaan koristavat vaatimattomasti kaikki paikat, sekä metsän pohjan että\nvuoret. Niiden joukossa on villi-ruusujakin, vaikkakin harvassa.\n\nKukkivat kuuset ja männyt ovat keväällä täynnä omia \"ruusujaan\" ja\nvievät ehkä voiton kaikista muista. Ja onhan kuusi myöhemminkin\nsanomattoman kaunis, kun sen oksat ovat täynnä punaisia käpyjä.\n\nSammalia ja jäkäliä on paljon, kukin laji omassa mielipaikassaan.\nHeiniä, apiloita ym. on sen verran, etteivät vain kokonaan puuttuisi.\nSitäpaitsi on rantakauroja ja muita tyypillisiä hiekkakasveja, jotka\neivät viihdy muualla kuin juuri meren rannalla. Ainoa, mitä saarestamme\npuuttuu, ovat viljelykset -- koska semmoisiksi ei voi sanoa niitä\nkrasseja, joita olemme monesti istuttaneet ja jotka kyllä menestyvät\nhyvin, kunnes lampaat ne keksivät -- mikä tapahtuukin säännöllisesti.\n\nUkko Södergård oli oikeassa siinä, että perunamaan voisi hyvin tehdä,\njos haluaisi. Mutta sitä varten olisi pitänyt hakata metsää pois, eikä\nse ollut meidän tarkoituksemme -- kesävieraita kun olimme vain.\n\nEläinmaailma on myös hyvin edustettu. Lokit ja tiirat ovat niin\nsanoakseni kotieläimiämme. Pieni västäräkki juoksee pitkin kallioita,\ntiaisen ja muiden pikkulintujen liritykset kuuluvat metsästä. Eräässä\ntiheässä paikassa metsässä asustaa teiripari, metsäkyyhkynen eräässä\ntoisessa, harakka samaten. Tikka käy vierailulla, ja pöllön synkkä\nnuotti kuuluu lepikosta. Varis kokee täällä matkia merilintuja, se\nastelee pitkin rantoja pikkukaloja väijymässä. Kahlaajat, suuret ja\npienet, rantasipit ym. vierailevat ja jotkin pesivätkin kannaksella.\nPikku kahlaajat ilmestyvät joskus suurina parvina -- samaten\nkottaraiset, jotka pitävät lehmien ja hevosten seurasta. Lepakot\najavat hämärissä hyttysiä takaa. Oravat ovat silmänruokana joka päivä.\nJäniksiä näkee silloin tällöin, kettu on tainnut joskus vierailla,\nmutta susi ja karhu eivät ole muistaneet tänne tulla eikä myöskään\npeloittava rotta. Hiiriä on joitakin, metsähiiriä paljon, mutta ne\neivät tule taloon. Hirven jälkiä on nähty rannassa, niiden kotipaikka\non oikeastaan suurissa metsissä mannermaalla. Näimme kerran kolme\nkappaletta tulevan uiden ulapalta, nousevan seisomaan vedenalaiselle\nkarille Reuterin Toskan vierellä, laskeutuvan jälleen veteen ja\njatkavan matkaansa manterelle päin.\n\nJoskus asettuu kissa, ikävä kyllä, kesäisin Toskan metsään ja muuttaa\nsitten talveksi takaisin kylään.\n\nHyönteisiä on varmaankin useimpia lajeja, mitä Suomessa on, samaten\nmatelijoita. Siis käärmeitä myös? On kyllä, ja ne ovatkin ainoat\nvahingolliset olennot Toskassa, mutta oikeastaan vain teoreettisesti\n-- koska käärme on arka ja pelkää ihmistä ainakin yhtä paljon kuin\nihminen sitä. Kun vilaukselta sen näkee, niin turhaan sitä etsii,\njos \"varmuuden vuoksi\" tahtoisi sen tappaa, niinkuin kaupunkilaisen\ntietämättömyys ja kunnia vaativat. Ravitsevat kalat meressä kai myöskin\nkuuluvat Toskan eläinkuntaan. Koska täällä nyt on muutamia ihmisiäkin,\nvoidaan sanoa hyvällä syyllä, ettei yhtään luonnonilmiötä puutu.\nIhmiset, eläimet ja kasvit ajavat jokainen omia tärkeitä tehtäviään.\nTuloksena on rikas elämä tuhansine vivahduksineen. Pieni saari on siis\npienoiskokoinen maailma, mikrokosmos. Ja siinä onkin juuri saaren\nviehätys. Se on mereltä katsottuna vain vähäpätöinen harmaa viiva,\njossa on muutamia kuusen sakaroita. Mannermaalta katsottuna se on\nmuhkea vuorenkukkula ja sen päällä korkea metsä avaruutta vasten.\nSaaren keskeltä katsottuna taas rauhallinen idylli, täynnä vaihtelevia\nnäköaloja, salaperäisiä kätköjä ja herttaisia aukeamia -- ystävällinen\npieni maailma. Sen luonnolliseen kauneuteen ei olisi voitu lisätä\nmitään. Me rakastamme ja kunnioitamme sitä juuri sellaisena kuin se nyt\non.\n\nJa pyhästi päätimmekin menetellä siten, ettei meistä tulisi häiritseviä\nrauhanrikkojia. Metsään ei koskettu. Ei edes kuivuneita oksia katkottu\npuista -- se olikin erikoisen ankarasti kielletty -- ja sääntö meni\nmeille vereen. Kuivuneen ja sammaltuneen havupuun hienosti piirretyt\nhaarautumat jätimme verhoamaan tummat aukeamat salaperäisiksi. Sammalia\nemme myöskään tahtoneet turhaan häiritä, sillä ne ovat arkoja ja\ntarvitsevat vuosia juurtuakseen uudestaan. Ja kaikista arin on ehkä\nkanerva -- se ei ikinä unohda, jos sitä tallataan -- uskomatonta, mutta\ntotta. Emme suinkaan aina onnistuneet, mutta koetimme kumminkin olla\nniin vähän vahingollisia kuin suinkin.\n\n\n\n\nILMANALA.\n\n\nKokematon otaksuu aina, että ilmanala saaristossa on raakaa ja kosteaa.\nSitä se ei ole ainakaan kesällä. Kallio imee itseensä auringonlämpöä\nja säilyttää sen läpi yönkin. Hiekka ei säilytä sitä, mutta kuumenee\nnopeasti. Ja niistä henkii niin paljon lämpöä, että se kuivattaa ilman\n-- metsä tuoksuu täällä yhtä pihkaiselta kuin mannermaallakin.\n\nRaitis meren henki on voimakas, joten tottumatonta ensin alussa aina\nunettaa. Mutta voihan heittäytyä levolle ja nukahtaa vähän -- ollaanhan\nkesälomalla!\n\nIlmanala täällä on oikeastaan ihanteellinen -- ei lamauttavan kuuma\neikä liian kylmäkään, koska metsä ja vuori suojelevat kylmiltä\ntuulilta. Vuoren laella seisoessamme voimme iltaisin joskus nähdä kylän\npuolella ja rantaniityillä viluisen usvan nousevan maasta, mutta tänne\nse ei tule -- näkyy vain kaukaa.\n\nKun sumutykki paukkuu Hangossa, tiedämme jo näkemättäkin, että merellä\non usvaa. Emme kumminkaan ole huomanneet siinä mitään haitallista -- se\nlieventää valon, suo lepoa silmille, jotta ne taas jaksaisivat nauttia\npuhtaan ilman takia tavattoman voimakkaasta valosta.\n\nToska on aavan meren ja mannermaan välisellä rajalla. Tämä kai on\nsyynä siihen, etteivät sateet eivätkä ukonilmat ole pitkällisiä,\nkaikki muuttuu tai haihtuu kahden mahdin kohdatessa. Ukkonen siis ei\ntarvitse pitkää painostavaa valmistusaikaa, sade voi olla raju, mutta\npäivän kestävä sade on ylen harvinainen. Säät vaihtelevat alituisesti\n-- mielestämme suuri etu -- sillä se pitää mielen virkeänä. Maalarille\nse ehkä tuntuu haitalliselta, koska ei milloinkaan voi aamulla arvata,\nmitä taas iltapäivällä tai huomenna on edessä.\n\n\n\n\nKEVÄÄLLÄ TOSKAAN.\n\n\nKävimme Toskassa säännöllisesti joka kesä. Matka oli alkuaikoina\nsangen vaivalloinen. Ensin 3 1/2 tuntia junassa Lappvikin asemalle,\nsiitä n. 2 peninkulmaa hiekkanummen poikki rantaan. Tie pehmeässä\nhiekassa on kehnoa, ja ajopelit, jos mahdollista, vieläkin kehnommat.\nKurjat kärryt, kerrassaan käsittämättömät valjaat ja surkeat hevoset.\nKuljetettavana oli aina monenlaisia varustuksia, laatikoita ja\nmatkalaukkuja. Miten saada nämä kaikki mahtumaan ajopeleihin ja\nköytetyiksi niin, että ne siellä pysyivät? Pitihän näitä kuormia\nvälistä korjatakin matkan varrella, sillä pyörät upposivat tuon\ntuostakin pehmeään, pohjattomaan hiekkaan, ja kuorma heilui uhkaavasti\nsinne tänne. Olipa puolivälissä eräs matalavesinen lampikin, jonka\npoikki oli ajettava. Onneksi sen hiekkapohja oli kova. -- Ja miten lie\nollut -- aina me sittenkin tulimme lopulta onnellisesti perille.\n\nVähitellen muuttui matkaaminen mukavammaksi. Kyläläiset rakensivat\nyhteisin voimin ajotien Sandön pysäkille, jonne on rannasta vain 7\nkilometrin matka. Paitsi tavallista nummea oli maaperä tällä taipalella\npaikoin suontapaista. Pahimmat paikat oli täytetty risuilla sekä\nhiekalla peitetty. Soraa täällä ei ole missään. Eihän se suurenmoinen\nole, mutta tie nyt joka tapauksessa ja vieläpä kauniskin, kiemurrellen\nkanervapohjaisen honkametsän halki tai valkoisena kukkivan, hurmaavasti\ntuoksuvan suon yli.\n\nPian huomasimme, että Sandöhön pääsi kyllä oikoteitäkin jalkaisin,\nja siitä keksinnöstämme olimme ylpeitä. Oikotietä kulkiessa täytyi\ntietysti kiivetä aitojen yli ja kahlata pieniä polkuja myöten niittyjen\npoikki, mikä kaikki tietysti vain lisäsi matkan hauskuutta -- ellei\nsatanut! Olipa matkan puolitiessä eräs vanha asutuskin ja siellä suuri\nihme -- oikea suomalainen torppari! Siellä oli mieluisa lepopaikka.\nKeskellä vihertävää pihaa kasvoi vanha omenapuu, jonka varjossa oli\nhyvä loikoa, reppu vieressä. Tämä erämaan asumus ja sen mystillinen\nsuomalaisuus olivat meistä kummallisen puoleensa vetäviä.\n\nLappvikin satamasta pääsee purjehtimallakin Toskaan, mutta silloin on\nperilletulo epävarmaa, koska ollaan tuulten ja tyynten varassa. Uusi\naikakausi alkoi myöhemmin: moottoreita ilmestyi näillekin rannoille,\nja sitten tulivat autot. Sangen mukavaa on nyt tilata auto Lappvikin\nasemalle, sulloa tavarat siihen, ajattaa ne muutamassa minuutissa\nsatamaan ja sieltä tehdä virkistävä moottorimatka aivan omaan rantaan.\nJos meri sattuu olemaan liian pahalla päällä, voi autollakin ajaa\naivan perille. Raskaat loistoautot eivät suinkaan pystyisi tämmöistä\nmatkaa suorittamaan, mutta ei täällä ketään olekaan vielä sellaisella\npilattu. Toimeliaisuudestaan tunnetut Bäckmanin pojat Lappvikista vain\novat toistaiseksi keksineet tämänkin elinkeinon, ja vaikka heidän\nautonsa onkin raihnainen, kilpailee se menestyksellisesti kievarin\nvanhan hevosen kanssa. Ja auto parantaa tiet. Kylässämme on jo herännyt\nkysymys oikean kunnollisen tien rakentamisesta Hankoon johtavalle\nvaltatielle saakka. Jokaisen tulisi varojensa mukaan olla siinä\nhommassa osallisena, ellei muuten, niin omalla työllään. Kunnolliset\najopelit, autot ja moottorit ovat ihan viimeaikaisia saavutuksia, ja\nreippaimmat ihmiset vielä nytkin kulkevat yksinkertaisesti jalkaisin.\n\nJo kaukaa metsässä huomaa rannan lähenevän -- virkistävä ilma\ntuo viestin ja ennen pitkää astuessamme metsästä ulos olemme\navaralla rannalla. Siellä on hauska jälleen nähdä kylän lampaat,\njotka tietämättöminä maailman menosta jyrsivät lyhyttä ja harvaa\nruohoa, säikähtävät tapansa mukaan, mutta jatkavat sitten mieluista\ntehtäväänsä. Villojen \"lihava\" kotoinen haju sekaantuu hetkeksi\nulapalta tulevaan ihanan raittiiseen tuoksuun. Ja tuossa on jo kannas\nja itse Toskan tuttu hahmo, tyyni ja täyteläinen, taivaan ranta sen\nmolemmin puolin!\n\nOlemme siis perillä ja alamme astella tuttuja polkuja majaamme kohden.\nNauttien koskettaa jalka ensimmäisiä sileitä kallioita pienessä\nvenevalkamassa. Syvään hengittäen ulapan elvyttävää ilmaa jatkamme\nvuoren kuluneella polulla ja nousemme hiljalleen omalle pihavuorelle,\njosta näkee yli koko saaren ja meren. Kaikki on ennallaan, pensaat,\npuut ja majat. Hiljaisuus on valtava -- laineiden loiske ja lentelevien\nlokkien omituiset huudot eivät riko sitä, päinvastoin ne tehostavat\nhiljaisuutta ja eristyneisyyttä.\n\nEihän mistään voi nähdä asuntoamme -- ei mantereelta eikä mereltä. Eikä\ntäältäkään aavistaisi muiden olemassaoloa -- ellei tietäisi. Täällä\non ihan erillään kaikesta -- ja iankaikkisuus alkaa taivaan sinessä\npäittemme yllä. Hiljainen saari on meitä odottanut -- pitkän talven,\nmuuttumatta -- ja me joudumme heti saaremme lumoihin.\n\n\n\n\nAURIKO JOHTAA.\n\n\nNyt meillä on tilaisuus vapaasti järjestää elämisemme niinkuin itse\nvain haluamme. Tässä ympäristössä on kaikkea, mitä ihminen voi toivoa\nelääkseen onnellisena. Niin ympäristö, -- siinä onkin jo ohjelmat\nvalmiina, kaikenlaiset välttämättömyydet, jotka on huomioonotettava.\nOn tehtävä niin tahi näin -- tahi jätettävä jotakin tekemättä.\nEikä ole yhdentekevää, milloin jotakin tehdään, sovelias aika on\nnähtävästi edeltäpäin määrätty. Johto on jossakin -- taitaapa olla itse\nauringossa. Siitähän täällä kaikki riippuukin: lämmin, kylmä, sade,\nkuivuus, veden nousu ja lasku, tuulet ym. Toimia niistä riippumatta on\nmahdotonta.\n\nAlmanakka kertoo, että aurinko nousee kesäkuussa n. 3 aikana ja laskee\nn. 1/2 10 tienoissa, heinäkuussa n. 4 aikana laskeakseen n. yhdeksältä.\nVoi nousta vaikka kuinka varhain, aina on täysi päivä -- ihana valo\n-- ja tästä teemme heti oivallisen huomion. Eihän lamppua oikeastaan\ntarvita -- ikävä kapine pahanhajuisine öljyineen! Sen valo on paljon\nheikompi kuin päivänvalo -- siis silmille rasittava. Säästäkäämme\nsilmiämme -- talvisaikana joudumme pakostakin niitä rääkkäämään.\n\nJos jokin erikoinen tehtävä tilapäisesti vaatisi valaistusta pimeyden\naikana, niin onhan kynttilöitä -- ne eivät houkuttele valvomiseen yhtä\npaljon kuin lamppu. Kaikkiin tehtäviin riittää päivä, jos aloittaa\naikaisin -- ehdimme kalastaa aamuisin niinkuin tämä asia vaatii --\npitkin päivää saadaan paljon työtä tehdyksi, ellei laiskotella tietysti\n-- aikaa riittää huvimatkoihinkin, ja illalla saamme nauttia hämärän\nsuloisesta salaperäisyydestä, joka antaa lepoa sekä hengelle että\nruumiille. Ja silloinhan sopii panna tuli takkaankin, jos malttaa jäädä\nhuoneeseen. Niin tuumimme ja päätimme olla käyttämättä lamppua.\n\nJa toinen seikka! Hyvin pian huomasimme, että jotakin oli hullusti\npuvussamme. Jäykät kengät korkoineen tuntuivat vaarallisilta. Oli\nvälttämättä saatava tasapohjainen jalkine, ja vielä semmoinen, joka\nei luisunut eikä tarttunut juuriin eikä halkeamiin. Jätetään kengät\npois! Ja ennen pitkää emme kaivanneet kenkiä ollenkaan. Hattu jäi\nmyöskin pois. Huopa oli liian lämmin, olki ei pysynyt päässä tuulessa,\nlippalakki kävi laatuun, ellei silmä kestänyt häikäisevää valoa.\nHuomasimme, että muitakin vaatteita oli vanhasta tottumuksesta liikaa.\nAurinko lämmitti ihoa, suolainen vesi, ilma ja tuuli karaisivat sitä --\noli hyvä olla vähissä vaatteissa ja ihan ilmankin. Valkoinen ihomme,\njoka alussa tuntui luonnottoman väriseltä ulkoilmassa, muuttuikin pian\nruskeaksi. -- Väritys onkin mainio puvun vastineena. Ken lapsena jo\njoutuu näin onnellisiin oloihin -- hän liikkuu alastomana vapaasti ja\njoustavasti, ja se taas tekee hänet kauniiksi.\n\nAlastomuus oli silloin vielä uutta ja harvinaista Suomessa. Se oli\nToskan suurin lahja meille, sillä siten saimme tutustua kauneuden\nalkulähteeseen. Sillä vaikka ajattelen taideaarteita museoissa,\njoihin kaikkien aikojen mestariteokset ovat koottuina, en muista\nniissä nähneeni kauniimpaa kuin arkinen todellisuus Toskassa. Mikä\ntaidemaailmassa on parasta, siihen on tällaisesta aihe saatu. Ainakin\nmaalarille tuotti tämä mitä suurinta iloa. Vaikk'ei mitään muuta\nolisi Toskasta saanutkaan, niin jo yksin tämän takia Toska tuli\narvokkaimmaksi paikaksi maailmassa.\n\nKäytännöllisesti kehittyi asia siten, että kun jokin liike tai asento\nhoukutteli piirustamaan, sanoin: \"topp\", jolloin asianomainen heti\npysähtyi liikkumattomaksi -- juuri niinkuin hän sillä hetkellä oli.\nNäitä \"topp-asentoja\" sainkin vähitellen kirjat täyteen. Varsinkin\npikkupojat kehittyivät mestareiksi nopeassa kuuliaisuudessa, ymmärtäen\ntarkoituksen ja sen tärkeyden.\n\nIlman palkkiota ei heidän tarvinnut näin taidetta palvella. Sen avulla\ntäyttyivät vähitellen poikien eri toivomukset, joista parhaat olivat\npalkovenhe, polkupyörä ja viimein suuri purjevenhekin.\n\n\n\n\nENSIMMÄISET VENHEET.\n\n\nSitä mukaa kuin mökin työt oli tehty ja aikaa riitti, tulivat muut\nhommat tärkeiksi -- etupäässä tietysti kalastus -- ja siihen tarvittiin\nvenheitä.\n\nPorkkalassa odottaneet venheemme tuotiin nyt Toskaan. Pieni ruuhi,\nvuotava ja mustunut raukka, oli Mustikki. Toverina oli sillä\npurjejolla, Keltikki.\n\nEi sekään ollut hyvä venhe, sillä sen emäpuu oli vino.\n\nEnsi töiksi ruuhi tietysti korjattiin, mutta eihän se milloinkaan\nherennyt vuotamasta.\n\nKeltikki sai uuden purjeen, mutta emäpuun vika aiheutti sen, että se\nkäyttäytyi sangen omituisesti luovittaessa -- ja muutenkin. Kumminkin\npojat ensi aluksi harjoittivat sillä purjehdustaitoa.\n\nPienempiä oli kielletty, etteivät he saisi lähteä Toskan näköpiirin\nulkopuolelle, siis ei niemen eikä saarien taakse. Soma oli kotivuorelta\nkäsin katsella pikku miesten ponnistelua itsepäisessä venheessä. Eihän\ntulos loistava ollut, mutta ruorissa vain oltiin, ja omin voimin, mikä\noli tärkeintä.\n\nMolemmat venheet kelpasivat kyllä kalastamiseen, mutta pian syntyi\nhalu saada parempia venheitä -- oikeita purjehdusvenheitä, joita ilman\nsaaristossa ollaan ihan avuttomia. Moottori-aikakausi ei ollut vielä\nalkanut.\n\nEnsimmäisenä hankittiin pieni ruuhi, joka kyllä oli hyvä kala-vene,\nvaikka sekin vuoti. Tämä oli siis uusi Mustikki, ja merkillisen pian\nsekin tuli mustaksi. Nuori Frithjof Wennerqvist, jolla ei vielä ollut\nvaroja oman venheen hankkimiseen, tuli Juhani Aholta ostelemaan vanhaa\npäästäkseen kalastamisen alkuun. Mitenkä olisikaan voitu kieltää näin\nvaatimatonta pyyntöä. Hän sai vastaukseksi: \"Ei sitä myydä, mutta\nottakaa vain venhe ja käyttäkää niin kauan kuin se vielä johonkin\nkelpaa. Ja sitten, kun se on ikäloppu, tuokaa se tähän rantaan takaisin\nylös vedettäväksi -- tahdon pitää sen muistona -- rakastan vanhoja\nvenheitäni.\"\n\nKesällä 1911 asui ystävämme Matti Kivekäs vuorostaan Ida Grabberin\nmökissä, tavallaan kotiopettajana Antille, joka vasta syksyllä\npääsi kouluun. Hänellä oli tuttavia Kökarissa ja sai Juhani Ahon\nvakuutetuksi, että sieltä on oikea merivenhe hankittava. Ja niin\ntapahtuikin. Venhe sai nimekseen Jorma II, vanhan Jormamme mukaan, joka\noli kelvottomana jätetty Järvöhön. Ei se uusikaan ihan hyvä ollut, se\nkun oli aika raskas, kokka tuppasi painumaan liian syvälle veteen, ja\nsen purjeet, vanhalta Jormalta perityt, olivat liian pienet. Siinä oli\nisä kapteenina, ja sillä tehtiin lukemattomia rahtimatkoja sen mukaan\nkuin asiat vaativat, ja olihan se mainio ja tilava huviretkilläkin.\nHeikkikin oppi pian hallitsemaan sitä, ja vähitellen muutkin pojat.\n\nVenheet vaativat paljon hoitoa pysyäkseen käyttökelpoisina. Siis työtä\nriitti aina -- uudet tullot, airot ym. Jokavuotinen tervaus on kaikkein\ntärkein.\n\nSe tapahtuu näin:\n\nVene puhdistetaan sisältä, vedetään maihin ja kaadetaan kumoon. Sitten\nse hangataan puhtaaksi joka paikasta ja jätetään kuivamaan. Jos se on\nollut huonossa tervassa tai entinen on kulunut pois, voi kuivaminen\nkestää parikin päivää. Raot täytyy huolellisesti täyttää, mutta niihin\nei saa työntää sellaista, joka kuivuessaan kovettuu ihan kovaksi. Puu\nnäet paisuu taas veteen joutuessaan, joten rako pienenee itsestään.\nTihtauksen täytyy silloin antaa jonkin verran myöten, jonka taas kovat\naineet estävät.\n\nNeuvoja saimme kyläläisiltä jos minkälaisia, ja kaikilla kokeiltiin.\nViimeinen ja varsin hyvä resepti oli: sahataan tai hangataan männyn\nkaarnaa hienoksi jauhoksi (lainataan Himmulta \"riivirauta\"), sotketaan\nse tervan kera paksuksi puuroksi ja täytetään raot sillä. Se tepsii!\nSillä saa aivan umpeen pienetkin raot, joihin eivät tappurat ym.\nmahtuisi.\n\nTerva voidaan lämmittää pienessä padassa, pari lastua vain tai vähän\nhiillosta alle. Jos terva pääsee kiehumaan, tulee vene mustaksi.\nMutta sitä lämmitetään vain hiukan, että se saataisiin juoksevaksi\nja helposti puuhun imeytyväksi. Tervan sutiminen on paras aloittaa\nsilloin, kun laudat tuntuvat lämpöisiltä kädellä tunnusteltaessa.\nLämpö on tervaamispuuhien a ja o. Lämmin, poutainen päivä on paras,\noikeastaan välttämätön. Ja ehkäpä se onkin syynä siihen, että tähän\ntyöhön liittyy tiivistetty kesätunnelma. Ja vaikk'ei itse omakätisesti\nolisikaan mukana, niin onhan hauska katsellakin. Vene on mahtavan\nnäköinen näin kumollaan. Hiekkaranta hohtaa kullankeltaisena ja\nkuumana, tervamiehet hohtavat myös auringon ruskettamine ihoineen\n-- vaatteita kun ei kannata tärvellä. Jos tuntuu liian kuumalta, on\nvesi lähellä, sinne pääsee vilvoittelemaan milloin tahansa. Hiekka\nrantatörmällä kuivattaa ihon heti, kun tervamiehet piehtaroivat siinä\nuituaan.\n\nSitten on muistettava työntää venhe vesille sopivaan aikaan. Ellei\nterva ole vielä kuivunut sisään, häviää se taas veteen ja vaatteisiin\n-- kiusallista! Jos vene \"unohtuisi\" kuivumaan liian kauaksi aikaa,\nsyntyy siihen uusia rakoja. Äyskärit, airot, pohjatrallit ym. vaativat\nmyös tervaa.\n\nMonet kalastajat kylässämme maalaavat veneiden ylälaidat öljy-värillä\nvalkoisiksi, sinisiksi ja vihreiksi, mutta me olemme pysyneet vain\ntervassa. Tuntuu siltä, ettei mikään voi korvata tervan luonnollista\nkauneutta, varsinkin, jos itse puun väri hohtaa sen lävitse. Silloin se\nkimaltelee auringossa kultaisena ja purppurana -- elävänä.\n\nIhan ensimmäiset venheet -- kaarnavenheet -- olivat tietenkin hyvin\ntärkeät.\n\n\n\n\nVESI.\n\n\nKaivoa ei tietenkään ollut Toskassa. Ainoa hyvä kaivo kylässä oli\nOldermannin talon pihalla, ja sieltä monet hankkivatkin vetensä. Mutta\nsinne oli melko pitkä matka meiltä. Alussa ei kuitenkaan muuta neuvoa\nollut. Tämäkin välttämättömyys tuotti jotakin hyvää, sillä siten saimme\ntutustua tuohon vanhaan taloon ja sen omistajiin.\n\nTalo oli oikeastaan suuri maatila, mutta ainoa mies talossa\noli useimmiten luotsausmatkoilla, joten tilan hoito oli jäänyt\nsivuseikaksi. Avarassa tuvassa hoiti vanha vankka emäntä itse ja yksin\nkotiaskareet. Jos poika oli kotona, oli hän jossakin ulkotöissä tai\ntutki kamarissaan lääkärinkirjoja, jotka olivat hänen erikoisalansa.\n\nLuotsimajassa oli valtion puhelin, sieltä oli linja johdettu hänen\nkamariinsa tähän taloon. Siis luotsimajan kautta olimme yhteydessä\nmuun maailman kanssa, jos sattui tarvis tulemaan. Ikävä kyllä, joskus\nniin kävikin, kuten juuri tänään. Samalla matkalla otan tietysti myös\nvettä. Minut käsketään istumaan keinutuoliin odottamaan. Viereisellä\npöydällä on paitsi komeaa ikkunapuutarhaa myöskin pinkka sanomalehtiä\najankuluksi. Tähän taloon tuleekin itse \"Hufvudstadsbladet\". Onhan\nsiinä vielä sen lisäksi \"Västra Nyland\" ja \"Hangöbladet\". Katsellaan\nniitä. Tällaisella kotiseudun lehdellä on aivan erikoinen henki,\nharras, opettavainen. Hyväksyn ne mielessäni! Viidessä minuutissa on\nlehti luettu, sekin on ansio sille.\n\nSanomalehteä on riittänyt myös seinien paperoimiseen, mutta katto\non vanhuuttaan musta. Orsilla on verkkipuita, tekeillä olevia reen\njalaksia ym. hyödyllistä, joukossa romuakin. Emäntä kirnuaa. Siis\ntäältä saan kirnupiimää -- mainio asia! -- Odotusta. Voi on valmista\n-- emäntä vie astiat porstuaan, joka toimii maitokamarina. Vanha\nseinäkello, jossa on puntteja jos jonkinlaisia, sanoo verkalleen\n\"tik-taak -- tik-taak\" -- sirkka laulaa uunin takana -- ja aika käy\npitkäksi...\n\nPistäydytään pihalle vähäksi aikaa, kuuluuhan puhelimen soitto\nsinnekin! Täällä on toisia nähtävyyksiä: ikivanha vihreäksi sammaltunut\nluhtiaitta -- sen oven kolosta kiiltävät kissan vihreät silmät. Siitä\nvälittämättä kylpevät kanat pihamaan hiekassa ja komea kukko kävelee\nsinisessä ja punaisessa loistossaan -- oikea klassillinen aapiskukko\neikä mikään väritön uusirotuinen.\n\nVeräjän luona on se kallisarvoinen kaivo, syvälle hiekkaan kaivettuna\n-- kukahan sen suurtyön lienee tehnyt? Mikseivät muutkin voisi kaivaa\nkyllin syvälle, ehkäpä muualtakin löytyisi vettä? Ei tarvitsisi hakea\ntäältä asti ja taivaltaa raskaine kantamuksineen poikki polttavan\nhietikon, joka erottaa talon muusta kylästä.\n\n-- Ehkä mekin -- -- --?!\n\nJohan eräs professori oli meidänkin rannassamme yrittänyt, mutta kun ei\nonnistunut, ei vuokrannutkaan Toskaa, kuten oli aikonut -- hyvä, ettei\nlöytänyt! -- Sittenkin olisi Toskasta saatava vettä -- on uudelleen\nyritettävä.\n\nNyt puhelin kilisee --, saan tietysti ensiksi kuulla jos jonkinlaista\njuttelua pitäjältä, ennenkuin lanka selviää.\n\n\n\n\nTOSKASTA HAETAAN VETTÄ.\n\n\nPorkkalan Järvössä saimme aikoinaan vettä liejuisesta lammikosta, jossa\nmateli kaikenlaisia eläviä. Ainoa kaivo saaressa oli näet \"vihollisen\"\naidan sisäpuolella, jonne ei sopinut mennä. Vesi oli tietysti\nkeitettävä, eikä sittenkään kelvannut juomavedeksi. Tämä tosiseikka oli\nJärvön synkkä kohta, vaikk'ei sentään ainoa -- siellä oli nim. melkein\nmahdotonta mennä rannasta uimaan -- loivilta, liukkailta, suurten\nmaininkien huuhtomilta kallioilta.\n\nNo, niin, jotakin oli nyt sentään Toskasta löydettävä! Aiottiin\nottaa suurimmasta Toskan seitsemästä jättiläispadasta, joka oli aina\nreunojaan myöten vettä täynnä -- mutta mustaa se oli eikä viehättänyt.\nVesi kallioiden koloissa taas oli puoleksi suolaista, koska myrskyt\nsinne heittelivät vaahtoansa.\n\nVihdoin löydettiin erään suuren kiven alta kuoppa ja siitä ihan\nkirkasta ja hyvää vettä. Siinä ei ollut kasveja eikä minkäänlaisia\neläviä olentoja, ei edes sammakonpoikasiakaan, eikä kuoppa milloinkaan\nollut tyhjä. Ilmeisesti siis jokin suoni. Tämä olisi ollut hyvä,\nelleivät ympäröivät kalliot olisi olleet niin jyrkät. Oli sangen\nvaivalloista kiivetä ylös täysine sankoineen. Viiden vuoden aikana\nkumminkin saimme veden sieltä, ellei menty Oldermannin luo. Ja meillä\noli tislauslaitos, jossa se vielä varmuuden vuoksi parannettiin\njuomavedeksi. Sen oli rouva Edelfelt ystävällisesti muistanut tuoda\njopa Pariisista asti.\n\nVenerantaan mentäessä on vuoren alla syvänne, jonne on aika hankala\nlaskeutua ja josta on kiivettävä heti taas ylös vastakkaiselle\nvenekalliolle. Vaivalloinen tie siis, varsinkin, kun syvimmällä\nkohdalla oli paksulti märkää ja liukasta sammalta. Sammalen jatkona\noli punaisella kalliolla aina märkiä juovia. Nämä vesijuovat eivät\nmilloinkaan kuivuneet. Rotkon yläpuolella on sangen tiheä, miltei pimeä\nlepikko. Tuhansia kertoja oli kuljettu tätä polkua ajattelematta muuta,\nkuin että se sittenkin oli lyhin.\n\nVuosien kuluessa tutustuimme kumminkin luonnonilmiöihin, joten vihdoin\nymmärsimme tämänkin. Tässähän oli tietenkin vesilähde. Lapio käsiin, ja\nniin alettiin kaivaa maata lepikon keski-paikkeilta. Ensin multa pois\n-- siinä oli mustaa lehtimultaa -- ja sitten kuoppa hiekkaan. Pohjassa\nnäkyikin vähän vettä. Kaivettiin syvemmälti, eikä kestänyt kauan,\nennenkuin kuoppa jo oli täynnä vettä. Puhdasta se ei vielä ollut, mutta\nolimme jo sangen tyytyväisiä.\n\nHankimme tyhjän tammisen viinitynnyrin ja asetimme sen kuoppaan. Vettä\nsiihen tuli, mutta ei sittenkään tyydyttänyt, kun siinä oli jokin\nväkevä sivumaku. Epäilimme tynnyriä, mutta emme olleet varmoja syystä.\nKuulimme, että kylässä asui eräs ukko Nyman, joka tiesi tämän alan.\nHänet haimme avuksi. Hän jatkoi tositeolla kaivamista, ensiksi hiekan\nlävitse niin pitkälti kuin sitä riitti. Sen alla oli karkeata soraa\n-- \"hyvä merkki!\" -- sanoi Nyman. Ja vihdoin pulppusi kuopan pohjalla\nkirkasta vettä. Riemu oli suuri! Siitä saamme oikean kaivon!\n\nJa Nyman tuli tovereineen ja lautoineen jatkamaan työtä. He kaivoivat\nnyt suppilomaisen, n. 2 m syvän, leveän kuopan. Suuret multa- ja\nhiekkavallit kasvoivat sen ympärille.\n\nJos kaivaa syvään, täytyy nähtävästi kaivaa myöskin suhteellisen\nleveäksi, muuten kaikki valuu kuoppaan takaisin. Ymmärsimme nyt miksei\njoka mies voi yrittää laittaa samanlaista kaivoa kuin Oldermannin.\nKuoppaan miehet rakensivat kaivon seinät. Kun kehys oli valmis,\nloivat he puhdasta hiekkaa sen ympärille. Se survottiin tiiviiksi ja\nodotettiin. Aivan oikein, muutamassa tunnissa oli kaivo täynnä. Nyt se\ntyhjennettiin pari kertaa, kunnes vesi oli ihan selvää.\n\n-- Tämä kaivo ei kuivu milloinkaan, ei edes pitkän poudan aikana. Se\non nähtävästi sateesta riippumaton, kuten hyvä kaivo ainakin. Ja kylä\nihmettelee ja kadehtii sitä.\n\nNyt ei ollut enää huolta vedestä, vedenkantamisesta vain. Kaivomme ei\nole aivan lähellä taloa, ja tuotaessa vettä sieltä on noustava melko\njyrkkä rinne, joka pyrkii olemaan havunneulasista liukas. Himmu on\npieni, joten hänen on epämukava kantaa suuria sankkoja, -- ja onhan\nhänellä muutenkin tekemistä. -- Vettä täytyy talossa aina olla --\nyölläkin. Pojat siis remmiin! Ei vedenkanto juuri ole hauskaa, mutta\nvälttämätöntä se vain on. Tämä pieni välttämättömyys opettaa taas\nhuolellisuutta ja vaatii voimien ponnistusta -- ja ponnistuksesta\nsyntyy -- voimaa.\n\n\n\n\nAAMUKYLPY.\n\n\nOlimme jo aikoja sitten, kuoppaveden aikakaudella, tottuneet säästämään\nvettä. Turhia sankoja ei suinkaan kannettu. Turhana pidetään sellaista\nvettä, joka tarvittaisiin aamuin ja illoin itsensä pesemistä varten,\nkoska on niin hirvittävän paljon vettä meressä. Vaatteet kainaloon,\nsaippua mukaan, ellei se jo ollut rannassa tietyssä piilopaikassa --\npyyheliina riippui vakituisesti aidalla tai puun oksalla odottamassa.\n\nPian juurtuikin meihin tapa juosta vuoteesta suoraan rantaan niin, että\njotkut pyrkivät sinne sadeilmallakin. Samalla voi siellä voimistella\nja kaupan päälliseksi saada ilma- ja aurinkokylvyn. Ei ylellinen\nkylpyhuonekaan vedä vertoja tällaiselle raikkaalle hiekkarannalle.\nOlihan kallioniemi etelässä, jossa vesi oli syvää. Reippaimmat siis\nriensivät juoksujalkaa vuoren yli, hyppäsivät törmältä törmälle ja\nsukelsivat niemen kärjestä suin päin mereen.\n\nTässä on kai mainittava, että eräs poikkeus säännöstä sentään oli.\nIsäntä itse ei voinut irtautua vanhasta tavasta, joten hänelle aina\nkannettiin pesuvettä omaksi tarpeeksi.\n\nHän oli kyllä innokas uimari päivällä. Ja kun vesi oli lämmintä --\njota se muuten ei meidän lahdessamme aina ole -- pidettiin oikeat\nuimajuhlat, joista ei kukaan saanut olla poissa.\n\nSellaisina päivinä kokeilivat kylän lapsetkin uintia. Pikku-Toskan\nrinne lahteamme vastapäätä oli heidän lempipaikkansa. Pienet pulikoivat\nmatalalla, suuremmat jo kahlasivat ulommas, ja kaikkein rohkeimmat\nharjoittivat oikeata uintiakin. -- Melskettä ja meteliä! Kirkuminen\nnähtävästi ehdottomasti kuuluu uintiin! -- Ja he uivat tuntikaupalla,\naina välistä paistattaen itseänsä kuumalla kalliolla. Lämmin vesi tiesi\naina riemua muuten niin hiljaisessa lahdessa.\n\nSukeltamista harjoitettiin milloin vain ja mistä vain -- joskus lahteen\nankkuroidusta venheestä, joskus \"satamakiveltä\", useimmiten kumminkin\navaralta eteläiseltä niemenkärjeltä. Ja siinä tarjettiin kaikilla\nilmoilla. Se oli kaunista nähdäkin, ja tavaksi tuli, että minulle ohi\nriennettäessä huudettiin: \"Nyt ollaan menossa niemeen!\" Ja sinne sitten\nseurasin skitsikirja kainalossa.\n\n\n\n\nMISTÄ TUULEE?\n\n\nTuulien tunteminen on merensaaressa ihan välttämätöntä, koska niiden\nmukaan on jokapäiväinen elämä järjestettävä. Joudun tässä usein\nmainitsemaan tuulensuunnat, mutta epäilen silti, saako lukija siitä\noikeata käsitystä ja tuleeko tuuli-sana hänen tajunnassaan selväksi?\nOlen nimittäin huomannut, että kaupunkilaisilla on perin puutteellinen\nkäsitys tuulista. Sen kyllä ymmärtää varsin hyvin, vaikkapa kaupunki\nsijaitsisi järven rannalla tahi ihan meren niemessä, niinkuin\nHelsinkikin -- sillä joka kadunkulmauksessa vetää eri tahoilta. Vetoa\npidetään tuulena -- ja seuraavassa kadunristeyksessä vetää ehkä jo\nihan vastakkaiselta suunnalta. Tämä sotkee tietysti käsitykset. Ja\ntorin aukeamalla lentävät pöly ja raitiotieliput piiritanssissa.\nMene tiedä! Käsitys ilmansuunnista jää hataraksi ja puuttuu usein\ntäydellisesti. Siis jos tässä puhun idästä tai lännestä, se kai ei sano\nkaupunkilaiselle mitään -- vai kuinka?\n\nMutta koska se on meille niin tärkeätä, kerron sittenkin jotakin Toskan\ntuulista.\n\nPohjoistuuli on ystävämme. Kun se tuo mukanaan suloisia tuoksuja\nmannermaan kukkivista hedelmäpuista ja niityistä, ovat lahtemme tyynet,\njoten rannat, metsät, lehmät ja lokit kuvastuvat niihin kuin peilissä.\nSuojeleva metsä suuntaa tuulen ylitsemme, joten saari on tyyni ja\nlämpöinen, edellyttäen, että aurinko paistaa. Silloin eteläiset\nkalliorinteet ovat kuumia samaan tapaan kuin Rivieran rinteet, joita\nAlpit suojelevat pohjoistuulilta niin hyvin, että siellä kuulema on\nikuinen kesä. Vasta ulapalla pohjoinen pääsee nostamaan laineita, ja\ntaivaanranta piirtyy silloin kovana, kuin veitsellä viillettynä. Se\npaha puoli pohjoistuulella kuitenkin on, että se ajaa kalat meidän\nrannoiltamme syvemmälle.\n\nItätuulessa on jotakin erikoista, se tuntuu tuovan mukanansa\nlevottomuutta ja alakuloisuuttakin -- syytä siihen en tiedä. Se on\nusein itsepäinen, ja vaikka se kestäisi vain muutamia päiviä, loppuu\nse sateeseen. Suuria laineita se ei kuitenkaan nosta, sillä edessä on\npitkiä saaria.\n\nEtelätuuli saapuu esteettömästi kaukaiselta ulapalta, jonka sini\nsulaa huomaamatta taivaan heleään hohteeseen, rajaa ei näe. Se on\nlämmin ja lupaa parasta kalastajille. Jos sitä kestää jonkin aikaa,\novat silakanpyydystäjät onnellisia, ja uijat myös, ja antelias se on\nmuissakin suhteissa. Etelätuuli usein myös kovasti pauhaten peittää\nlahtemme valkoisilla hyrskyillään.\n\nLänsituuli, joka useimmiten onkin lounainen, on tavallisin täällä. Se\non monivivahteinen, välistä tasainen, kohtuullinen purjehdustuuli,\nusein navakka, joka houkuttelee rohkeamielisiä purjehtijoita ulos\nvoimanmittasille. Se saapuu vielä kauempaa kuin eteläinen veljensä ja\npaisuttaa myrskypäällä ollessaan aallot mahtaviksi valkoharjoiksi. Se\nei juuri lähde liikkeelle vähemmäksi kuin kolmeksi päiväksi, mutta\njaksaa kyllä, yhä vain kiihtyen, telmiä kolme viikkoakin. Länsituuli\npitää auringon seurasta niinkuin mekin, se on oikein kotoinen tuuli,\nvaikkakin se joskus panee vedenrajassa olevat raskaat kivipaadet\nkumeasti paukkumaan kallioiden onkaloissa ja huuhtelee kalliot\nylt'yleensä heittäen vaahtojen savua metsään saakka. Nämä ovat nyt vain\nToskan tuulia. Toisissa paikoissa voi kaikki olla ihan päinvastoin.\nEsim. Järvenpään Aholaan tavanmukaiset pohjoistuulet saapuivat\njärvenpuolelta jähmetyttävinä, armottomina, hellittämättöminä.\n\n\n\n\nPITKIN RANTOJA.\n\n\nKoska aamukylpy vapaassa luonnossa on Toskan parhaita lahjoja meille,\ntäytynee vielä tarkemmin kertoa siitä. Se on muuten erikoisoikeuteni,\nkoska olin aamuisin vapaampi kuin muut. Periaatteen vuoksi en\nkalastanut Toskassa, sillä olin tehnyt suuren lakon syystä, että\nolin Järvenpäässä kuluttanut siihen liian paljon aikaa. Tärkein osa\nkalastuksesta tapahtuu aamulla, joten siis kaikilla oli kiire, eikä\nkukaan muu joutanut vetelehtimään pitkin rantoja niinkuin minä.\n\nToskassa on monta rantaa. Siinä on valikoimisen varaa, ja paikkaa\nvaihtaen saa tutustua heräävän aamun ilmiöihin saaren kaikilla puolilla.\n\nJos sattuu kylmä pohjoistuuli, on hyvä mennä suojaisaan etelärantaan.\nVesi on siellä kylmänlaista ja ranta kivinen, mutta aurinko paistaa\ntäydeltä terältä. Taivaanranta on vapaana edessä, ja kalastajat\nvenheineen kulkevat ohitse. Niitä on hauska katsella.\n\nTuossa soutaa koko Sember Sandvallin perhe, pienten tyttöjen rykelmä\nkeskipenkillä -- pikkulapsia ei tietenkään voida jättää yksin kotiin.\nOnhan heilläkin muutama verkko, ja niitä he nyt lähtevät nostamaan.\nEiköhän vain professori Reuter, idänpuoleinen professoreista, ole\npitkääsiimaa laskemassa? Se tietää kaunista säätä koko päiväksi.\nJaala, joka ulkoväylällä purjehtii halkolastissa, on \"Eli\", sen tuntee\nheleästä vihreästä väristään, jolla sen ylälaita on maalattu. Mustasta\nrungosta ei näe paljon mitään näin kaukaa.\n\nJa luonnollisesti tulee Lindbergskan ruuhi ulos lahdesta Pikku-Toskan\ntakaa -- aina ahkerasti kun liikkeellä on. Nyt hän tietysti ihmettelee\nmeidän mielettömyyttämme -- mennä kylmään veteen -- niitä herrasväkien\nkäsittämättömiä tapoja! Hänelle se olisi kuolemaksi -- niin hän aina\nväittää. (Eivät aikaihmiset täällä yleensä ui, saatikka sitten vanhat.)\n\nJos viima kävi idästä, oli suojaisaa läntisellä, metsän ympäröimällä\nkalliolla. Sieltä näkyy vasemmalla aava meri ja suoraan edessä\n\"Hultmanin Toska\", oikeastaan läntinen. Sen niminen professori oli\nsiellä ensimmäiseksi asunut, ja koko niemi sai periä hänen nimensä.\nHän rakensi sinne komean huvilansa. Sen punaisen tiilikaton näemme\npuiden takaa. Ovatkohan omistajat jo mahtaneet saapua kesälomalle?\nTaitaapa olla, koskapa punakeltainen lippu lepattaa tangossa. Ja\nihan oikein, kannaksella tulla tipsuttelee heidän palvelijattarensa\nmaitokannu kädessä. Muita elonmerkkejä ei heistä näe, koska metsä\npeittää talon, eivätkä he nähtävästi rantaa tarvitsekaan. Aina se on\nautio -- ja kaunis -- paikoin kirjavaa kalliota, paikoin häikäisevän\npuhdasta hiekkaa. Kaukana niemekkeen takana häämöttää meren hurmaava\nsini Hankoon saakka. Keskellä lahtea on hiekkasärkkiä niin lähellä\nvedenpintaa, että mereltä tulevat mainingit muuten tyynelläkin särkyvät\nniille pitkiksi, valkoisiksi kaariviivoiksi. Vesi on täällä jonkin\nverran syvempää kuin venerannassamme, mutta pohja on samanlaista kovaa,\nsileää hiekkaa. Tuntuu kuin vesi olisi paikoitellen kylmempää --\nolisikohan lähteitä pohjassa?\n\nKalliot houkuttelevat kiskottelemaan -- ja hyvänä ajanvietteenä\non niiden keskikohdalla lammikko, joka saattaisi olla oikea aarre\ntiedemiehille, niinkuin se on meille tietämättömillekin. Läheisestä\nsuosta lirisee alituisesti vettä lammikkoon, joten se ei milloinkaan\nkuivu. Pikku olioiden elämä siinä on tavattoman vilkasta. Jotkut\njuoksevat pinnalla kuin lattialla ainakin, nämä ovat pitkäsäärisiä,\nnäöltään jonkinmoisia itikan ja hämähäkin välimuotoja ja toiset ovat\ntäsmälleen pienen kahvinpavun näköisiä -- melovat vikkelästi kahdella\ntakasäärellään pyrkiessään ylöspäin -- sitten vajoavat pohjaan omasta\npainostaan. Pohjassa matelee jos mitäkin. Varsin huvittava on eräs\npieni olento, joka asuu santajyvistä rakennetussa kotelossa, näkyvissä\nvain pää ja eturaajat, joilla se marrii eteenpäin taloineen kaikkineen\n-- kotelon hiekkakiteiden sievästi kimallellessa, jos auringonsäde\nniihin sattuu. Itsestään selvää on, että sammakonpoikaset viihtyvät\nmainiosti. Niitä on yht'aikaa kalanmuotoisia ja nelijalkaisia,\nkaikista somimmat ovat ehkä ne, joiden hännän vierestä alkavat pienet\ntakajalat jo pilkistää näkyviin. Lammikko on toisellakin tavalla\nmielenkiintoinen. Siihen kuvastuu suuri, kukkien ja niittyvillan\nkoristama kivi sekä pilvet taivaalta. Tumma vesi soinnuttaa taivaan ja\npilvien värit syvempään asteikkoon -- pilvien muodot yksinkertaistuvat\n-- se on hämmästyttävää -- oikein sydäntä ahdistaa -- sillä peilikuva\non kauniimpi kuin todellisuus. Se, mihin nyt tuijotan, ei ole taivasta,\nse on taivaan kuva -- ja ainoa mahdollinen. Jokaisesta maalarista on\nmasentavaa, kun hän tietää ehdottomasti epäonnistuvansa, jos öljy- tai\nvesiväreillä yrittää jäljentää taivaan kirkasta syvyyttä. -- Mutta\ntässä on kuva valmis! Tuossa lammikon mystillisessä, elämää vilisevässä\npohjassa piilee taiteilija, joka luo taivaan synteesin.\n\nOlimme aamukylvystä tulossa ja olisi pitänyt jo mennä kotiinkin, mutta\nvaikea oli irtautua rannasta. Nyt villit kyyhkyset taas kuhertelivat\nmetsässä. Niitä ei ollut koko Toskassa muualla kuin juuri täällä, mutta\nkukaan ei vielä ollut saanut niitä nähdä.\n\nMyös mannermaalla päin on nähtävyyksiä. Metsän laitaa tulee outo,\nkirjava joukko -- mikä se on? Ei voi olla muuta kuin kesäyliopiston\nluonnontutkijoita, herroja ja joku neitonenkin. Nyt he ovat tietysti\nmatkalla \"Paljuun\", se on laaja lahti, joka alkaa heti tuosta Hultmanin\nToskan toiselta puolelta. (Siinä lahdessa kaikenkaltaiset muuttolinnut\nohimennen lepäävät, ennenkuin taas kiirehtivät pohjoiseen tai etelään.)\nMutta hyvät herrat, liian myöhään olette nyt liikkeellä -- ennen\nauringon nousua on siellä käytävä, jos mieli nähdä arkoja vieraita.\nJa äänettömästi hiivittävä, maanvärisissä puvuissa -- eikä näin\nloistavassa asussa, valkohattuineen. -- No, ainahan perhosia voi tavata\ntai jonkin rantasipin.\n\nMetsän lävitse kuuluu \"gongongin\" kumea kutsu. Kotiin mentäessä on\nhauska kiertää Toskan pohjoispuolella olevien kallioiden kautta.\nSilloin joudumme sivuuttamaan kannaksen ja voimme ohimennen siepata,\nmitä siinä juuri sattuu olemaan. Ainahan meri jotakin varaa, ellei\nmuuta, niin tuohia -- niitä on aina. Taskut täynnä saavumme vihdoin\nkotiin, ja tuohet pannaan uunin päälle kuivumaan.\n\nMieluisin ja tavallisin aamukylpypaikka on kumminkin itäpuolella,\nns. kotirannassa. Se on nousevan auringon ranta. Jo aamulla varhain\nlämpenevät kalliot. Pieni hiekkaranta on hyvässä suojassa. Itätuuli\nosuu kyllä tänne, mutta vastapainona on se lämpö, joka virtaa takaisin\nkallioilta ja metsästä. Ainoastaan kova pohjoistuuli karkoittaa meidät\ntäältä, eikä sekään aina -- on muuan onkalo, johon voi vetäytyä\npukeutuessa. Sill'aikaa pyyheliina jo kuivaa muutamassa minuutissa\nkuumalle paadelle levitettynä. Paras kaikesta on täällä meidän\nrakas hiekkatörmämme mäntyjen suojassa. Siinä ovatkin aamutunnit\nparhaat, koska hiekka keskipäivällä on jo sietämättömän kuumaa --\nainakin aikaihmiselle -- lapset nähtävästi kestävät miten kuumaa\ntahansa siinä leikkiessään. Jos on kylmä muualla, voi aina vetäytyä\nsinne lämmittelemään. Ja hiekkakylpy on terveellinen. Tämä pieni\nvieraanvarainen törmä onkin Toskan sanatorio, siellä on parannettu\nmonet pienet vammat, reumatismit ja sensemmoiset. Ajan rattona on\nsiinäkin kaikenlaista pientä väkeä. \"Muurahaisleijona\" kaivaa sinne\nnerokkaan, suppilonmuotoisen kuoppansa juuri niin kaltevaksi, että\nmuurahainen, joka siihen on eksynyt, ei pääse ylös. Hiekkajyväset\nvierivät sen alta pois, toivoton yritys ei kestä kauan, \"leijona\" on\npiilossa pohjassa -- helppo tehtävä, se kun on ihan hiekan näköinenkin,\n-- hyökkää esille ja vie uhrinsa mukanaan manalle.\n\n\"Pyrstöniekka\" valikoi paikan, jossa hiekka on kova ja pystysuora. Sen\nseinämään se tekee tunnelin siten, että se etujaloillaan heittää hiekan\ntaaksepäin ruumiinsa alle -- pität takajalat nostavat ruumiin sen\nverran ylös, ettei hiekka siihen satu. Liikkeet ovat niin nopeat, ettei\nvoi nähdä muuta kuin hiekkakasan kasvavan aukon edessä tasaisesti.\nTunneli, joka vie sen asuntoon, on ties' kuinka pitkä. Siinä vaaditaan\nsisua aika lailla. Pieni eläin vuoroin ahertaa eteenpäin, vuoroin\ntaaksepäin, koska tunneliin ei voi kasata mitään -- jok'ikinen jyvä on\nsaatettava ulos asti.\n\nOnhan siinä muitakin, mutta tulisi liian pitkä juttu, jos yrittäisi\nkertoa kaikesta, mikä kiinnostaa näissä hyönteisyhteiskunnissa, joissa\ntoiset ovat ahkeria ja taitavia työntekijöitä, toiset viekkaita\nmurhaajia, toiset taas viettävät lyhkäisen elämänsä yksinomaan\nrakkaushommissaan, muut puuhat ne suorittavat jo edellisessä\nelämänmuodossaan. Mahtavatkohan nämä eläimet huomata meitä ollenkaan,\nriittääköhän niiden järki muodostamaan muuta kuvaa meistä, kuin\nettä olemme jokin epämukava möhkäle, joka liikkuessaan saa aikaan\nmullistuksen niiden maailmassa? Emme mekään niistä paljon tiedä. Näemme\nvain tapahtumat, mutta niiden sisintä emme käsitä, mitä ne ajattelevat,\nmiten tuntevat, miltä maailma niistä näyttää -- maailma, jossa me\nolemme ihan tilapäisiä sivuseikkoja.\n\nTäältä hiekkatörmältä on vapaa näköala myöskin mannermaalle päin.\nSiellä kaukana on liike vilkkaimmillaan näin aamusella, mikä merkitsee,\nettä silloin tällöin kyläläisillä on asiaa rantaan. Voimme siis\njotakuinkin seurata heidän elämäänsä, ja kaikki tuo on osa meidänkin\nelämästämme.\n\nPitkin metsänreunaa tulee kylän kirjava karja matkalla laitumelle. Se\nei pidä kiirettä, onhan rannalla jotakin ruohontapaista. Lyhyttä ja\nharvaa se on, mutta maukasta -- siellä täällä jokin sienikin. Lehmät\nnähtävästi nyt, kuten aina, mielivät pistäytyä Toskassakin ohimennen.\nLähenevät ja huomaavat meidän huiskuttavan varoittavasti -- ei kannata\nsiis -- jatkavat matkaa, pieni ryyppy kumminkin suolaista vettä --\nhuokaus -- se on hyvää! Rannassa niillä on hyvä olla, eihän täällä ole\npaarmoja eikä kärpäsiä kiusaamassa.\n\nKylän hevoset ovat aina jossakin rannalla. Sieltä tuleekin jo poika\nhakemaan työhön, päitset olallaan. Hevoset eivät ole huomaavinaankaan,\npoika lähestyy varovasti, hevoset väistyvät. Mutta pojalla onkin\nleipäpalanen kourassa -- jo yksi menee ansaan -- kiinni on! Poika\nhyppää selkään, ja silloin toisetkin seuraavat kiltisti.\n\nVanha Röömanska on tavanmukaisella aamukiertueella. Hän työntää\nkottikärryä, jolla on puinen laatikko. Eukko on kylän \"originaali\", sen\nhuomaa siitäkin, että hän laulelee kärryä työntäessään. Lauleleminenhan\nei ole muodissa enää. Olemme kuulleet hänen laulunsa joskus läheltä,\nvanhanaikaisia, karkeita, jokseenkin rivoja. Hän on optimisti, omasta\nmielestään rikas, koska hän omistaa \"huvilan\", 600 markan arvoisen.\nSen edustalle hän on raivannut viljelyksen, perunamaan, vain 2\nmetriä leveän ja ehkä 8 m pitkän. Se on hänen elämänsä suurtyö,\njoka tosiaankin herättää muidenkin kunnioitusta. Onhan eukko saanut\npelkän hiekan vihertämään ja vieläpä rehevästikin. Sitä varten hän\nnytkin on liikkeellä. Laatikkoon hän kerää kaikenlaista lannaksi\nkelpaavaa: ahvenruohoja, meriheiniä ym., ja löytyyhän jostakin pelkkää\nkultaakin. Ahkeruudellaan hän siis saa perunansa niin koreasti\nkukkimaan. Kärryyn mahtuu muutakin, laudanpätkiä, risuja ja vaikka\nmitä -- kyllähän huonokin uunissa palaa. Mutta nyt on eukolla onni!\nLöytää oikein pitkän laudan -- yöllä tulleen. (Kateuden kipinä syttyy\nsydämeeni.) Eihän se kärryyn mahdukaan, hän vetää sen ylös maalle\nihan kuivaan paikkaan. Tämä merkitsee, että lauta on hänen, löytäjän,\nomaisuutta tästä hetkestä lähtien. Se on nyt \"tabu\". Mutta olemme\nhuomanneet, että vanha Röömanska \"löytää\" semmoistakin, laudan, halon\ntai tyhjän liköörilaatikon, jonka me jo olemme varanneet omaksemme\nnostamalla sen kuiville. Tämä kai tapahtuu siitä syystä, ettemme\nhänen mielestään ole oikeita ihmisiä, nimittäin saaristolaisia ja\nkyläläisiä, ja koska hän on suuri originaali. Ehkä hän luulee olevansa\noikeassa, mutta me tiedämme, etteivät muut naapurit yleensä hyväksy\nhänen oikeuskäsitteitään. He eivät halveksi mitään niin paljon kuin\nepärehellisyyttä.\n\nKun kärry on täynnä, lähtee hän kumaraisena työntämään raskasta\nkuormaa \"huvilaansa\" päin. Sitä ei tästä näe, metsä on edessä, mutta\nme tunnemme sen hyvin, kynnystä myöten hiekkaan vajonneen, punaiseksi\nmaalatun hökkelin.\n\nElokuvasarja jatkuu niin kauan kuin meillä vain aikaa riittää. Tuossa\ntulee kauppiaan emäntä Aina, tärkein henkilö kylässä meidän ja monen\nmuunkin mielestä. Hän ajaa nyt Hankoon sillä ainoalla vaivaisella\nhevosella, jonka hän omistaa -- ostoksille tietysti -- ja pikku Tor on\npäässyt mukaan veräjän aukojaksi. Tiedämme, kuinka onnellinen äiti on,\nkun poika jo on kehittynyt siihen kykeneväksi. Hänestä on todellakin\nhyötyä, koska Ainan jalat ovat kankeat ja paisuksissa -- sitä hän aina\nvalittaa. Hän on ihan oudon näköinen nyt -- niin -- hänellähän on hattu\npäässä ja siitä se johtuukin.\n\nMuutamia asumuksia voi erottaa ranta-aitauksen toiselta puolelta,\n\"laitakyläläisten\" pienet mökit. Juhannuspihlaja, suuri ja pyöreä kuin\nkruunu, Lindbergskan ylpeys, kukkii siellä veräjän luona. Hän itsekin\njo tulee rannasta ylös. Hänen kärryissään on varmasti tämän aamun\nsilakkasaalis, joka nyt viedään kotipihalle. Saalis on runsas, sen\ntietää siitä, että lokit ja tiirat pitävät aika meteliä, riitelevät\njätteistä siellä Pikku-Toskan takana, jossa hänen venerantansa on. --\nKun ei ennen huomattu! Kohta siellä pihalla jaetaan silakat ostajille\ntahi viedään tehtaalaisille Tvärminnen kylään. On siis pidettävä\nkiirettä, jos mieli saada jokin kilo pitkänsiiman syötiksi. Ehkä on jo\nliian myöhäistä, olisi pitänyt olla paikalla, kun verkot soudettiin\nrantaan. Täytyy välttämättä mennä ilmoittamaan pojille. -- Ja\n\"välttämättömyys\" lopettaa vihdoinkin tämän aamukylvyn.\n\n\n\n\nKOTIRANTA.\n\n\nSitä käytetään moniin muihinkin tarkoituksiin eikä yksinomaan uimiseen.\nSe on myös venevalkamamme, jolle ruuhet vedetään maihin ja jossa ne\novat heti saatavissa, kun tarvitaan. Suuremmat venheet ankkuroidaan\nlahdelle, mutta ovathan ne usein rannassakin. Täällä pidetään\nkalasumppua ankkuroituna hiukan syvemmällä. Täällä on myös pyykkipata\nkäyttövalmiina, ja täällä pidetään aitauksen vierellä monenlaiset\ntarvekalut, kuten vara-airot, äyskärit, haavi, verkonmerkit ja\nkivekset, kalavasut, tuohikopat ym. kalastukseen kuuluvat -- ja ovathan\nvirepuutkin siinä, vaikka aitauksen sisäpuolella, jotta elukat eivät\npääsisi niitä sotkemaan. Rannassa siivotaan myös kalat.\n\nRanta on aina käytännössä, siis suuressa vaarassa likaantua. Ja silloin\nolisi sen viehätys pilattu. Riittää, jos kalansisälmykset tai kuollut\nkala heitetään veteen siivoamisen jälkeen. Siellä ne sitten mätänevät\nja pilaavat veden pitkäksi aikaa. Eikä sentapaista myöskään voi jättää\nkalliolle ilman muuta. Useimmiten kyllä tiirat ja lokit pitävät huolen\nniistä, mutta eivät aina -- niillä voi olla parempaa tiedossa muualla.\nLinnut käyttävät nähtävästi vakoojia, jotka lentäen tarkastavat,\nmissä olisi paras aterioida. Sitten ne kutsuvat sinne toverinsakin.\nTavallisesti ne kaartelevat lähellä ja saapuvat heti, kun siivoaminen\nalkaa. Siro tiira on rohkea ja vikkelä eikä aina malta odottaakaan,\nettä ihminen menisi tiehensä, vaan ottaa mitä haluaa, ihan kädestä\nheitettyäkin. -- Mutta laiska lokki hyökkää sen kimppuun ja pienen\ntiiran täytyy luovuttaa palanen, suorastaan sylkeä se pois suustaan.\nEnnenkuin herkku on ehtinyt pudota mereen, on jo lokki siepannut sen,\nsillä lokki ei uskalla sukeltaa veteen, vaikka sen pohjassa olisi mitä\nhyvää tahansa. Sen tekee arkailematta tiira, ellei herkku ole liian\nsyvässä. Kyllikseen syötyään istuutuvat lokit tyytyväisinä kellumaan\nlahden pohjukkaan -- valkoiset rinnat kuvastuvat pieneen aallokkoon\nja koristavat rantaa kuin helminauha ainakin. -- Jos jotakin jäisi\nlinnuilta korjaamatta, on meidän siis huolehdittava, siitä. Kallio\nsitäpaitsi silloin tällöin laastaan ja huuhdotaan vedellä. Muuten\nolisi herttainen rantamme roskainen, pahalle löyhkäävä Toskan hengen\nvastakohta.\n\nVenevalkamamme on aitauksen ulkopuolella, siis vapaa. Sitä ei voitu\ntoisella tavalla suunnitella matalan veden takia. Ja tästä seuraa,\nettä paitsi meitä, joilla yhtämittaa on sinne asiaa, myöskin kylän\nelukat pitävät venherantaa kuin omanaan, joten sekä lehmät että lampaat\neroamattomasti kuuluvat kotiranta-idylleihin.\n\nOhjelmanmukaisesti ei elukoita päästetä itse Toskaan, koska ne kaikki\npitävät nuorista vesoista, ja me tahdomme suojella mustikkametsämme\nhävitykseltä -- samaten vatut, kukat ja ne harvat lehtipuut --\nistukkapihlajamme -- jotka siellä ovat.\n\nVuosien kuluessa huomasi Juhani Aho, että pääsy venhevalkamaan\noli liian epämukava, siinä kun on se rotko, joka auttoi meidät\nlöytämään kaivon. Olihan kiipeäminen hyvää voimistelua, mutta kun\nusein oli kannettava verkkoja ja muutakin, niin päätti hän eräänä\nkesänä rakennuttaa sillan rotkon poikki. Kun se oli valmis, tuntui\nsen olemassaolo ihan luonnolliselta ja itsestään selvältä. Sillan\npäähän rakennettiin pieni \"lehmäportti\". Sen lävitse pääsevät ihmiset\nhelposti, mutta elukat eivät ollenkaan.\n\nSilti sattuu joskus, että lehmät löytävät heikon paikan aitauksessa --\nkuinkas muuten -- ja silloin alkaa äkkiä kiihkeä takaa-ajo. Hevosetkin\npääsisivät yhtä helposti saareemme, mutta nähtävästi ne eivät halua\ntänne. Kielletty alue ei näytä niitä houkuttelevan. Ne käyvät vain\nsilloin tällöin katsomassa ja kääntyvät sitten rauhallisesti takaisin\nomalle rannalleen, jossa ne seisovat pitkät rupeamat liikkumattomina,\nhäntien vain huiskiessa.\n\nLampaat eivät piittaa paljoa aidoista, ne ryömivät maata myöten sen\nalta, onhan siinä monesti perään antavaa hiekkaa. Ja pääseväthän ne\nnousemaan sitä vuorenseinääkin tässä kotirannassa, joka on niin jyrkkä,\nettei poikienkaan päähän pälkähtäisi yrittää siitä. Lehmäportti on\noikeastaan ainoa paikka, josta lampaat eivät pääse. Ne eivät juuri\ntottele, kun niitä rupeaa ajamaan pois -- ja sitäpaitsi ei niitä aina\nraskita ajaakaan, koska ne ovat niin hauskan näköisiä, varsinkin\nvuorella, josta ne hyvin näkee. Hiljaa ne tulevat, ja yht'äkkiä on koko\nlauma asettunut korkeimmalle paikalle, aikoen yöpyä sinne. Otaksun,\nettä lampaat tietävät meidän \"epäloogillisen\" kasvatustapamme.\n\nKotirannan ääriviivat vaihtelevat yhtämittaa -- aina veden korkeuden\nmukaan -- joskus nousevat kalliot ihan kuiville hiekka-särkkien\nympäröiminä -- joskus laajenee lahti arveluttavasti yrittäen peittää\nitse kannaksen. Eloisa paikka se vain on.\n\n\n\n\nKALASTUS.\n\n\nJos olisimme yksinomaan kasvissyöjiä tai lihasta riippuvaisia,\njoutuisimme täällä pahaan pulaan, sillä \"ruokatarpeet\" olisi haettava\nHangosta tai Tammisaaresta asti. Ainoa \"vihannes\", jota kylästä\njonkin verran saa, on huono rabarberi. Luonnollinen ravinto täällä on\ntietysti tuore kala, jota ei puutu milloinkaan. Meistä onkin kehittynyt\nherkkusuita kalojen suhteen. Ne kalat, jotka ovat pyydyksissä tahi\nsumpussa kuolleet, eivät kelpaa. Kyläläiset ovat ihan toista mieltä\ntässä asiassa. Niitä he juuri syövätkin eivätkä raski käyttää elävää\nkalaa omiksi tarpeikseen -- sehän on rahaa.\n\nPeriaatteesta emme ostaneet kaloja muilta, ainoastaan\npoikkeustapauksissa silakoita vaihteen vuoksi ja pitkänsiiman syöteiksi.\n\nJuhani Aho alkoi Toskassa kokeilla hauen virvelöimisellä. Koska\nvesi tavallisesti on läpikuultavaa, oli asia tarkoin tutkittava,\nja sopiva, houkutteleva syötti keksittävä -- ja hän olikin mestari\nsemmoisessa. Tämä kalastustapa oli täällä ihan tuntematonta niinkuin\nennen Porkkalassakin. Eräänä päivänä nousi suuri hauki aivan omasta\nniemestä. Saalis oli kaikille yllätys, ja kun haukia sitten alkoi saada\nluodoilta melkein rajattomasti, herätti se suurta huomiota kyläläisten\nkesken. Nuori Grabber, luotsikokelas, joka melkeinpä elätti itsensä\nonkimisella, puki juhlatakkinsa ylleen ja ilmestyi Toskaan pyytäen\nsaada tietoja ihmeellisestä vehkeestä. Hän saikin tutkia vavan, rullan,\nsyötin ym., kiitti ja meni kotiinsa valmistamaan itselleen samanlaista\n-- ja onnistuikin hyvin. Hänkin sai haukia. Ei kestänyt kauan,\nennenkuin useimmat kylän pojat, suuret ja pienet, kotitekoisella,\nusein hyvinkin kömpelöllä virvelillä harjoittivat hauenpyyntiä\nmenestyksellisesti, jotkut ihan ammatikseen.\n\nOnkia valmistelimme jos minkälaisia ja kuinka paljon. Onkikaloja\nsaatiin pitkin omia rantoja ja yleensä mistä tahansa -- tahi oikeastaan\nolisi saanut, kun olisi ollut kastematoja. Niitä taas ei ollut. Jokunen\nkastemato vain löytyi tunkiosta, mutta harvoin siitäkin. Nähtävästi ne\neivät pitäneet kalkista, jota kylvimme siihen runsaasti. Kastemadot oli\nhankittava Tammisaaresta asti ja sitten säilytettävä valko-sammalen\nseassa laatikossa -- siellä ruokittava ja hoidettava. Mutta madoilla on\nmerkillinen kyky salavihkaa karata vaikka kuinkakin tiiviistä astiasta,\njoten onkiminen usein jää vain toivomukseksi.\n\nSattuipa silti joskus oikein jyrysaalis, niinkuin eräänä päivänä\nkovalla pohjoistuulella, jolloin olin Nissen kanssa luodoilla Hultmanin\nToskan takana. Meillä oli kaksi koukkua siimoissa ja saimme lihavia\nsäynäviä niin tiheään -- usein kaksikin yhdellä kertaa -- että meillä\noli täysi työ kerätä niitä haaviin ja yhteisin voimin venheeseen --\nmonta kantamusta. En ole ikinä nähnyt niin paljon säynäviä yhtaikaa! Ja\ntämä tapahtui vielä maatuulella. Kyläläiset kuulivat tästä ihmeestä ja\nläksivät sinne nuotalle. Kai he saivat hyvän pohjan haravoiduksi liian\npuhtaaksi, koska sieltä ei sen jälkeen ole tullut ainoatakaan säynävää.\nLoistava muisto vain jäi...\n\nPitkäsiimakalastus on aivan yksinkertaista. Siima voidaan laskea ja\nkokea vaikka keskellä päivää, ja tulos on jokseenkin varma. Sillä\nsaadaan turskia, ahvenia, säynäviä ja näiden serkkuja vimpoja, siikoja,\njoskus ankeriaskin ja kaupan päälliseksi simppu. Turskia varten\ntäytyy olla silakoita, mikä on paras syötti niille, mutta niitä ei\naina ole saatavissa. Syöhän turska sentään \"tobia\", ja ahvenetkin\npitävät niistä paljon. \"Tobiin\" tutustuimme vasta täällä Toskassa. Se\non n. 6 sm pitkä kala, joka uiskentelee parvissa pitkin rantoja ja\nmielellään syö ruoanjätteitä kaatopaikastamme. Siellä vilisee näitä\npieniä ahmatteja. -- Emme näet ole voineet ratkaista kaatokysymystä\ntoisin kuin Helsingin kaupunkikaan -- tiskivedet heitetään eräältä\njyrkänteeltä yksinkertaisesti mereen. Näinollen emme rakenna\nkärpäspesiä maalle, ja pikkukalat puhdistavat siitä sitten, mitä siinä\noleellista on. Siis kaksi hyötyä yhtaikaa. Tobit \"asuvat\" kivien alla\nrannassa. Selvästi voi erottaa pienen kolon hiekassa kiven kyljessä --\nluolan ovi. Jos nostaa kiven, häviävät asukkaat salamannopeasti. Ne\novat arkoja, mutta seuraavat johtajaansa, joka ui lauman etunenässä.\nHätyytettyinä ne hakevat nopeasti suojaa jostakin pimeästä, esim.\nkiven tai venheen varjosta, mikä kyllä on viisasta, koska ne muuten\nnäkyvät selvästi vaaleata pohjaa vasten. Olemme niitä varten keksineet\ntällaisen pyydyksen: säkin suu kiinnitetään kahden seipään kärkeen sitä\nkuljetetaan tiiviisti pitkin pohjaa. Säkin sisus on tietysti pimeä,\nvarjoinen. Tobit erehtyvät luulemaan sitä hyväksi piilopaikaksi ja\nsyöksyvät sinne. Silloin on säkin suu silmänräpäyksessä nostettava\nveden pintaan, ja lauma on vangittu. Ellei kyllin nopeasti ennätä\nnostaa, huomaavat kalat erehdyksensä, ja viime hetkessä livahtaa koko\nsakki ulos vapauteen. Siitä syystä onkin pyydystäminen vaikeampaa\nsyvemmässä vedessä. Ne onkin sieltä ensin ajettava matalalle. Tämä\npyydystämistapa on aika jännittävää ja poikien erikoisala. Lämmin,\nkirkas päivä on sopivin siihen. -- Tobi kuolee melkein heti jouduttuaan\nkuiville eikä pysy elossa sangossakaan. Sen takia rakensi isä sumpun\nhienosta messinkilankaverkosta -- ainoa keino -- mutta miten lie, kalat\nlöysivät sittenkin jonkin kolon, pieniä kun ovat. Niin ettei tobin\npyyntikään ole ihan mutkatonta. Sitten on syötit pantava koukkuihin\nja pitkäsiima soudettava ulos merelle. Jo muutamien tuntien kuluttua\nsitä koetaan. Tietysti monet jättävät sen yöksikin, mutta sitä me emme\nmielellämme tee, koska kala joutuu kitumaan ja kuoleekin koukussa.\n\nVerkkokalastus on aika totista hommaa, joka oikeastaan vaatii kokemusta\n-- ja hyvät verkot. Heti alussa ostimme tyhmyydessämme kylän ukoilta\nmuutamia puoleksi mädänneitä verkkoja, mutta sittemmin hankittiin\nvähitellen uusia lisää. Verkkokalastus on suuressa määrin riippuvainen\ntuulesta. Kovassa tuulessa, varsinkin mereltä tulevassa, ei illalla\nuskalla laskea verkkoja, koska ne aamulla nostettaessa luultavasti\novat niin täynnä törkyä, että koko päivä kuluisi niiden siivoamiseen.\nTäytyisi oikeastaan tietää, onko tuulta ja minkälaista tulossa yön\nkuluessa. Yksinkertaisin keino tämän selville saamiseksi on hyvissä\najoin tähystää merelle päin, että ovatkohan muut jo menossa laskemaan,\nja varsinkin Lindbergskaa on vaanittava. Hän osaa niin tarkasti\nvaistota pahat ilmat. (Tämä hänen vaistonsa taitaa olla säärissä,\nja se on luotettavampi kuin ilmapuntarimme.) Jos sieltä näkee hänen\nvenhepahasensa, on menestys useimmiten taattu. Siis napilliset nutut\npois, koska verkot aina takertuvat niihin, verkot olalle, merkit mukaan\nja rantaan.\n\nMihin paikkaan nyt tänä iltana lasketaan? Halutaanko kampeloita,\nahvenia, vai ehkä siikoja? Paras on laskea verkkoja vähän joka lajia\nvarten. Pannaanko vanhaan tuttuun paikkaan vai kokeillaanko jollakin\nuudella? Kauemmaksi? Nyt meneekin isäntä itse mukaan. Saat olla varma,\nettä hänellä on mielessä jokin merkillinen luoto, jota ympäröivät vedet\non tutkittava. Ilma on ihanteellinen, melkein tyyni auringon laskiessa,\nmutta tuuli on lounaasta. Aamulla voi taas puhaltaa. Niillä, jotka ovat\nlaskeneet, on sekä velvollisuus että etuoikeus huolehtia nostamisesta\naamulla. Uskaltaisiko odottaa aamukahvia? Matkaan vain ja leipä\ntaskuun, verkot ovat kaukana Flundergrundin selällä ja tuuli nousee.\nReikäleivän palanen meriveteen kasteltuna on tosiherkkua, vaikk'ei sitä\njoka mies tiedä.\n\nNostaminen on soutajan luonteen ja keskityskyvyn koetus. Ei saa\nhaaveksia omiaan sen ohella, olkoonpa meri kuinka ihana tahansa.\nTärkeintä on nyt vain tarkata, mihin vesi virtaa ja paljonko tuuli\npainaa venhettä, jotta se saataisiin pysymään sopivassa kulmassa\nverkkoon katsoen. Verkko sitäpaitsi kulkee omia teitään. Valppaus on\nkyllä tarpeen. Nostomies myös komentaa, hän näkee, jos verkko aikoo\njäädä venheen alle ja tarttua siihen kiinni tahi jos se pingoittuu\nliian kireälle ja nousee liian hitaasti -- silloin on kaloilla toiveita\npäästä irti. Jos haavi on unohtunut kotiin, saa olla varma siitä, että\nkala -- tietysti aina suurin -- riuhtoutuu irti juuri ja juuri veneen\nlaidalla! Mutta haavi on onneksi mukana. Rohkaistakseen soutajan mieltä\nnostaja ilmoittaa, mitä on tulossa. Molemmat iloitsevat, jos jotakin\nerikoista välkkyy syvällä -- kuka ties vaikka lohi -- eipä sentään --\nhauki se on. Ja nopeasti haavia käyttäen se saadaankin laidan yli.\nTavallisesti hauki jättää verkkoon vain reiän muistoksi käynnistään.\n-- Viimein on koko verkkokasa venheenpohjalla, sikin sokin, ja aika\nlailla kaloja siinä kiemurtelemassa. Jännitys laukeaa. Isäntä sytyttää\ntyytyväisenä savukkeensa, ja kokka käännetään kotiin päin. Ei nytkään\njoudeta paljoa katselemaan lintuja, pilviä ja muita mielenkiintoisia\nseikkoja -- kiireen kautta vain kotiin, jotteivät kalat kuolisi matkan\nvarrella. Kampeloista ja ahvenista ei ole pelkoa, mutta valkoiset kalat\novat heikompia.\n\nSoutaminen vaatii myös taitoa. \"Ekstokissa\" ei nimittäin ole emäpuuta,\nse pyörähtää siis ympäri kuin hyrrä, jos aironpitäjät hutiloivat,\nja sillä on omituinen taipumus omin päin kääntyä tuulta vastaan. On\nvaihdettava paikkaa, että heikommat kädet pääsisivät suojanpuolelle.\nVarovasti -- verkkokasa on tiellä -- sille ei saa astua -- vene on\npieni eikä saisi liiaksi kallistua. Ei siksi, että se olisi vaarallista\nleveäpohjaisessa venheessä, mutta se on rumaa, se ei kuulu asiaan.\nKaikki äkilliset ja kömpelöt liikkeet ovat vieraita kunnolliselle\nvenemiehelle.\n\nKun venhe lähenee valkamaa vuoren alitse, on siellä ylhäällä kyllä joku\njo tähystämässä, ja alhaalta kuuluu: \"Tule vain auttamaan, meillä on\nkaloja paljon!\" Ja verkot nostetaan varjoisaan, puhtaaseen paikkaan,\njossa ei ole risuista vaaraa, ja heti aletaan selvitellä kaloja\nirti sotkuista ja solmuista. Himmu sanoo: \"mänkee työ nyt voan ylös\nkahville, kyllä minä suan nämä selevitetyiksi.\"\n\nTänään syötäviksi tarvittavat kalat pistetään puukolla, loput joutuvat\nsumppuun. Ei suinkaan sen lukko vain taas ole rikki? Huonot kalat, on\nnäet semmoisiakin, viskataan tiiroille, liian pienet lasketaan mereen\ntakaisin, jos vielä ovat kyllin virkeät elääkseen. Ainakin me teemme\nniin. Sitten tulevat miehet taas rantaan, sillä isä on kovin tarkka\nverkkojensa hoidossa. Jos märkä verkko jää päivänpaisteeseen, voi se\npian pilaantua. Virepuille vain heti! -- Ja sitten on verkot taas\npuikkaroitava, ennenkuin aurinko ne polttaa, sillä sekin on niille\nturmioksi.\n\nVerkkokalastuksessa on siis välttämättömyyksiä toisensa jälkeen.\nEivätkä ne edes tähän lopu. Sillä nyt on vene tietysti kuokkavieraiden\nvallassa, joita ei voida jättää sinne mätänemään -- \"spåna-käringit\",\npienet ravut, merihevot ym., jotka seurasivat verkkojen mukana,\npuhumattakaan suomuksista, kalanlimasta, näkinkengistä ja\nahvenruohoista. Silloin vasta, kun venhe on puhdistettu, olemme\nverkoista vapaat siksi kertaa.\n\nEntä jos niihin on tullut reikiä -- tietysti on -- ja reikä olisi\npaikattava? Meiltä se kyllä jäi Lindbergskalle talvityöksi, joten\nverkkomme harvoin olivat mallikelpoisia -- paitsi juuri keväällä. Siis\nikävä kyllä, ne eivät antaneet ihan niin paljon kuin olisivat voineet.\nMe elimme kauan siinä uskossa, että paikkaaminen oli jonkinlaista\nsalatiedettä, vanhoille ikäloppu-akoille varattua. Ehkä niin onkin,\nkoska minäkin vasta Toska-tarun melkein loputtua pyysin Lindbergskan\nnäyttämään siihen kuuluvat niksit. Se on viehättävää työtä, tulee\nalati jotakin valmista -- kun kolo on paikattu, rupeaa heti seuraava\nhoukuttelemaan. -- Kauanko kestäisi, ennenkuin koko verkko on\nkorjattu? Mutta työ on kovin passiivista ja siis unettavaa. Suorastaan\nihanteellista työtä vanhoille ja väsyneille -- sade- ja myrskypäivien\nviihtyisää hommaa.\n\n\n\n\nVUOREMME.\n\n\nVuori, meren rinnalla, on täällä hallitsevassa asemassa. Ja vuoremme\novat lujaa tekoa, vaikkakin pieniä verrattuina Alppeihin. Pieniksi\nniitä muuten ei tarvitse moittia, koska ne varmasti ovat suunnattomia\nalaspäin, emmehän niistä näe kuin mitättömän osan. Se on vuorta\nkumminkin, sillä on sama tunnus kuin alpeilla, se johtaa vaistomaisesti\najatuksemme iankaikkisuuteen, varsinkin graniitti.\n\nMe suorastaan rakastuimme niihin. Ei missään ole niin helppo kävellä\nkuin kalliolla. Siellä kehittyy itsestään ihan erikoinen, notkea\nkävelytapa. Se ei väsytä läheskään niinkuin kadulla tai maantiellä\nkulkeminen. Tämä kai johtuu liikkeen vaihtelevaisuudesta. Kadulla\njoutuvat toimintaan aina samat lihakset, kalliolla mitä moninaisimmat.\nVälistä on hypättäväkin -- voi sattua rotko tai kivi, pitkin rantaa\ntulee harpatuksi kiveltä kivelle.\n\nYksitoikkoisuus on kaukana täältä, kuten pölypilvetkin. Niiden asemesta\nsaa hengittää raitista meri-ilmaa, jonka pölypitoisuus tieteellisten\nkaavojen mukaan on nollassa. Ja kallio on paras lepopaikka, mitä\najatella saattaa. Tavallinen kaupunkilainen otaksuu, että kallio on\nkova ja epämukava istuinpaikka, eikä hän todella löydäkään siinä\nmuuta. Asia on kumminkin ihan toisin, sillä kallio ei ole milloinkaan\nihan tasainen, kuten permanto. Siinä on syvennyksiä ja korokkeita jos\nminkämuotoisia. Niissä saa niin mukavia asentoja vartalolle, ettei\nmillään leposohvalla ole sen täydellisempiä. Ja vuoren pinta usein\nhyväilee ihoa yhtä hyvin kuin silkkiset ja samettiset tyynyt. Niin on\nlaita niissä vuoren onkaloissa, joissa hyrskyt vuosisatoja sorvailivat\nkiviä, jättäen lopullisesti veden partaalle kuin tahallaan tehtyjä\nja siloitettuja laiskanlinnoja. Kun niissä ojentaa jäsenensä meren\nsoittaessa ikuista kehtolauluaan, kelpaa kyllä levätä. Silmät unohtuvat\nseuraamaan liitelevän lokin kauniita kaaria -- ja \"kaukana on katala\nmaailma\".\n\nLämpöisenä kesäpäivänä saa usein nähdä omituisen ilmiön äkkinäisen\nsateen sattuessa. Silloin alkaa kallio, vielä sateen kestäessä,\n\"höyrytä\" -- veden haihtuminen jatkuu niin voimakkaasti, että\nleikkitanner ja leposohvat tuokiossa taas ovat moitteettomassa\nkunnossa. Kosteutta jää jäljelle vain sammaliin, sievästi kukkiviin\nkoristesaumoihin ja mättäihin. Kallion kuivuus on meille erittäin\nmieluista, toista on sillä kävellä kuin kahlata märässä nurmikossa.\n\nOmituista, kuinka pian pienetkin lapset mukautuvat kallioon ja\njuoksevat ketterästi vaikka kuinkakin epämukavassa maastossa.\n\nEn voi olla mainitsematta kaupunkien tavasta järjestellä luontoa. Ne\nnimittäin peittävät kauniit ja käytännölliset kalliot näkymättömiksi\nja niiden päälle istuttavat ja pitävät yllä suurin kustannuksin noita\ntehtyjä ja \"kiellettyjä\" nurmikoita. Miksi? Ei rakkaudesta kaupungin\nlapsia kohtaan, vaan ainoastaan nousukasmaisuudesta.\n\n\n\n\nYHDISTETTY HUVI JA TYÖ.\n\n\nVenheeseen lastataan kalastus- ja maalivehkeet, eväät ja vaatteet.\nIlman varavaatteita ei näet ole viisasta lähteä merelle. Eihän\nmilloinkaan voi tietää, mitä voi tulla. Pieni kirves on myös\nvälttämätön, samaten juomavesi ja jokin keittoastia. Ovet suljetaan,\nmikä ei muulloin koskaan tapahdu, ja avain kätketään sammalikkoon\ntiettyyn paikkaan. Viime hetkessä aina joku muistuttaa: \"Ovatko suola\nja tulitikut varmasti mukana?\"\n\nSitten nostetaan purjeet ja luovitaan tietysti ensiksi lahdesta ulos.\nVain pohjoistuulella näet pääsee luovimatta. Muut tuulet kiertävät\nkaikki sinne sisälle ja haittaavat ulospääsyä.\n\nMihin nyt mennään? -- tuumitaan. Ehkä Österbådaniin? -- Eihän\ntoki. Siellähän voi päästä maihin vain itäpuolelta, senhän viimein\nhuomasimme. Jäisimme tuulenpuolelle. -- Tahi Långskäriin? Se taas on\nkaukana, ja sinne päästäksemme saamme luovia ikuisesti, vaikkakin\nsatama siellä on hyvä. -- Mutta jos lähdemme suoraan ulos merelle,\nvetää purje niin meno- kuin paluumatkallakin. Ja silloin saavumme\nVackralandiin. Suoraan etelään siis tällä kertaa -- nimikin jo\nhoukuttelee! Siellä onkin pieniä poukamia joka puolella, joten vene on\naina jossakin tuulilta turvassa.\n\nKun ensimmäisen kerran saavuimme tälle luodolle, hämmästyimme suuresti.\nKotoa katsottuna se näytti ihan mitättömältä. Ja nyt kuitenkin oli\nedessämme monimutkainen, avara saari. Oikeastaan niitä oli useampiakin.\n\nYlhäältä vuorelta katsottuna näyttää ympäröivä meri uskomattoman\nsiniseltä, ja sileät kalliorannat maininkien huuhtomina kiiltävät\nhopeisina. Ei kai missään Suomessa saa nähdä niin syvää ja puhdasta\nsinistä kuin tällaisella ulkoluodolla. Kokematon ei ottaisi uskoakseen,\nvaikka näkisi kuvankin, että meidän meremme voi olla noin komea. Onhan\nSuomenlahti maineeltaan harmaa.\n\nKoreutta lisäävät vielä salmet, joissa matala vesi muuttuu kirkkaan\nvihreäksi taittuvien vaahtopäiden alla. Puita tai pensaita ei ole.\nVarmaankin huuhtovat myrskyt talvella kaikkien näiden saarien yli.\nKukkia vain ei täältäkään puutu. Päivänkukat varsinkin tarrautuvat\njuurineen vuoren halkeamiin ja ovat sangen kauniit kirkkaassa valossa.\n\nTällä kerralla näemme ihmeeksemme jotakin aivan erikoista, ensihetkellä\nselittämätöntä. Korkeammat paikat loistavat oranssinkeltaisina, ja sen\nylle on levitetty hieno lumivalkoinen pitsikoriste. Omituinen ilmiö.\nHuomasimme pian, että voimakas keltainen väri oli sateen jälkeen\nkosteilla jäkälillä, jotka kasvoivat niin tiheässä, ettei kallion oma\nväri ollenkaan päässyt näkyviin. Lokit, jotka levottomina kaartelivat\npäittemme yllä, ilmaisivat pian syyn valkoiseen pitsipeittoon. Emme\nusein tätä nähneet. Keltainen jäkälä \"sammuu\" pian, muutaman päivän\nkuivuttuaan se on jo harmahtava. Valkoinen kudos on kestävämpi.\n\nKun vene on hyvästi ja varmasti sijoitettu, tavarat nostettu rantaan\nja ensimmäinen ihailumme tyydytetty, hajaannumme, ja jokainen menee\nomiin harrastuksiinsa. Ellei turhista vaatekappaleista ole jo venheessä\nluovuttu, tapahtuu se heti perillä, sillä saari on polttavan kuuma.\n\nPojat tietysti ensi töikseen asettavat kiikarinsa korkeimmalle huipulle\nkeksiäkseen hylkeitä etäämmiltä luodoilta.\n\nAhkera kalamies lähtee pitkin rantoja saalista hakemaan. Ainakin yksi\nateria on saatava kokoon. Maalari lähtee omalle löytöretkelleen ja\nhakee sopivan paikan telineilleen. Hyvä olisi, jos samalla löytyisi\ntuulen suoja ja jonkin verran varjoakin kiven tai kallion takaa, mutta\nse ei ole aina mahdollista. Välistä löytyy sentään niin hyvä paikka,\nettei missään atelierissa ole sen mukavampaa: Hyvä istuin, sopiva varjo\nja haluttu näköala. Silloin on kiire käsissä, ei sovi kauan miettiä\neikä epäröidä, sillä meren kasvot muuttavat alituisesti ilmettään.\n\"Toiseen kertaan\" ei voi luottaa.\n\nSill'aikaa edistyvät muut asiat tavallista menoaan. Nisse tarkastaa\nsalaiset linnunpesät ruohikoissa.\n\nOn löydetty ajopuita juuri sen verran, että ne riittävät yhdeksi\ntuleksi. Hilma sytyttää tulen. Kun hiillos on valmis, saapuvat jo\nahvenetkin, lihavat, tummanvihreät, kuten aina näin syvässä vedessä.\nSitten alkaa tärkeä homma. Ahvenet avataan, huuhdotaan puhtaiksi\nja suolataan vahvasti sisältä, koska ne paistetaan suomuksineen.\nKalat levitetään hiilille, jossa ne pian rupeavat pihisemään, sitten\nruskettumaan. Nyt niitä täytyy huolellisesti hoitaa ja kääntää,\netteivät ne pääse palamaan. Paistuneina ne pannaan kasaan voipaperin\nsisälle, jossa ne vielä hiukan pehmenevät. Sill'aikaa jo kahvipannukin\nalkaa kiehua. Eväskori odottaa varjoisassa paikassa, kermapullo on\npiilotettu kallionrotkoon, koska täällä ei ole märkää hiekkaa, joka\nmuuten tavallisesti korvaa jääkellarin.\n\nVihdoin Hilma huiskuttaa huivillaan, ja huuto \"kahville\" kulkee\nmiehestä mieheen. Kokoonnutaan leiripaikkaan. Silloin täytyy maalarin\ntyön olla valmis, sillä hän ei suinkaan tahdo jäädä seuranpettäjäksi.\nJokainen valitsee mukavan, mieleisensä asennon, kuka on pitkällään\njossakin lämpöisessä leposohvassa, toinen istuu mukavasti nojatuolissa,\njoko päivänpaisteessa tahi varjossa, kuten kukin haluaa. Ainahan sen\nverran varjoakin löytää. Ja sopiihan istua vaikka kyykysillään, jos\nniin notkea on.\n\nAteria on ruhtinaallinen. Olemme vakuutetut siitä, ettei ruoka missään,\nei edes loistoravintolassakaan, voi olla sen parempaa kuin nämä ahvenet\nja voileivät. Ruskean kalankuoren sisällä on liha lumivalkoista ja\nmehukasta, ja raitis ilma on varmaan sille hyvänä lisähöysteenä.\nJuhla-ateria hienossa paikassa tämä vain on. Poikien auringonpaahtama\nihonväri on korea kuin juhlapuku ja korostaa paljon koko taulun\nkauneutta. Juhlapuheita ei kylläkään pidetä, mutta puheenaiheita ei\npuutu. Jokainen kertoo, mitä on nähnyt, mitä kokenut, aina on jotakin\nkiintoisaa. -- Nisse tietysti osaa jo ulvoa kuin hylkeet. Pojat\nväittävät, että hylkeet ilmeisesti nauttivat auringon lämmöstä, siellä\nluodoilla maatessaan. Kadehdittavia olentoja! Ne pitävät sekä lämmöstä\nettä kylmästä, sillä syvällä on varmasti kylmää.\n\nSiinä ne muistuttavat lampaita, jotka päivisin hakevat polttavan\nkuumaa hiekkaa yhtä polttavan kallioseinän alta, ja nukahtavat siihen\ntiiviissä rykelmässä, lämpimät turkit vielä yllään -- ja yöksi nousevat\nvuoren laelle, juuri siihen, mihin meren tuuli parhaiten puhaltaa.\nSiellä ne nähtävästi nauttivat kylmästä. Selvästi kaksi vastakkaista\nmieliharrastusta.\n\nVai nousevatko ne vuorelle vainutessaan vaaraa, esim. kettuja?\n\nEi, nehän hakevat juuri mereltä tulevaa tuulta, eikä siellä kettuja\nliiku.\n\nMutta voiko joku teistä selittää veden ihmeellisen sinen, jota\nmannermaan rannoilla ei ikinä näe? -- Sehän johtuu tietysti taivaasta,\nkuten meren väri aina. Kun taivas on harmaa, on merikin sellainen,\njos taivas on sininen, heijastaa meri senkin värin. Jos vesi on syvää\nja siis tummaa, kuten täällä, näyttää kai sinikin tummemmalta. --\nSitäpaitsi on taivas täällä varmasti kirkkaampi kuin mannermaalla.\nTäällä ei ole milloinkaan nähty pölyä tai nokihiutaleita muualta kuin\nmeidän tulestamme, ehkä pari kertaa vuodessa.\n\nJa sitten vielä: kun maa on niin korea kuin nämä jäiden hiomat kalliot,\nnäyttää meri vastakohtana sinisemmältä.\n\nOnhan siinä eroa, mihin päin katsookin. Jos laineet tulevat idästä,\nkuten tänään, ja aurinko on lännessä, on väri idässä voimakkaampi,\nkoska idässä näkyy veden väri -- lännessä taas vain valon väike, joka\nnielee melkein kaiken värin. Kun aurinko on laskemaisillaan, kuten nyt,\nkalpenee taivas ja merikin, mutta kalliot, vene ja purje muuttuvat yhä\nvärikkäämmiksi, kun auringonsäteet lankeavat niille vinosti, mutta vain\nsivuavat vedenpintaa.\n\nLokit yläilmoissa liitelevät yhä, ilmeisesti jo odotellen lähtöämme. Ei\nole sanoja ja tuskinpa väriäkään, joilla voisi kuvata sen ihmeellisen\nruusunpunaisen kirkkauden, joka heijastuu niiden levitettyjen siipien\nalta. Ne huutavat ja kaakottavat, ja Nisse vastaa samalla \"kielellä\"\nerehdyttävän hyvin, toiset pojat koettavat samaa -- onnistumatta.\n\nNäin kului päivä ulkosaaressa. Hilma kiirehtii jo lähtöä.\nAterian jäljet hävitetään, tavarat kerätään veneeseen ja purjeet\nnostetaan. Vielä puhaltaa tasainen itäinen. Mukava on loikoa leveän\nvenheen pohjalla, sinne mahtuu vaikka poikkiteloin, eikä pehmeä\nlammasnahkavälly pilaa asiaa, koska meillä sattuu sellainenkin olemaan,\nrekivälly Järvenpäästä asti. Ja Toskassa odottavat rauhalliset majat.\n\n\n\n\nKYLÄLÄISET.\n\n\nKansa täällä puhuu yksinomaan ruotsia, mutta on tavallaan sittenkin\nkaksikielistä, sillä vanhat puhuvat keskenään jotakin omituista\n\"muinaiskieltä\", jossa on jäännöksiä ranskankielisistä sanoista ja jos\nmitä, välistä vaikeata ymmärtää. Jotkut vanhat eivät osaakaan muuta\n-- nuoremmat puhuvat sitäpaitsi uudenaikaista kieltä ja käyttävät\nsitä vieraille puhuessaan. Lapset puhuvat ainoastaan selvää koulussa\nopittua kirjakieltä. Suomalaisista ei aikaisemmin tietty paljon\nmitään. Tutustumisen aiheutti vasta tiilitehdas, joka perustettiin\nTvärminneen, naapurikylään. Yleinen mielipide oli tätä vierasta hommaa\nvastaan. Pelättiin, että sillä olisi turmiollinen vaikutus kansaan.\nPaikkakuntalaiset eivät olleet halukkaita rupeamaan tehtaalaisiksi, se\nkun tuntui heistä alentavalta.\n\nAlkoi tulla miehiä sisämaasta. Nämä hakivat asunnoksi milloin kamarin,\nmilloin ulkoaitan kylissä. Tämä tuotti lisätuloja, mutta myöskin\nhankaluuksia. Eihän maito eikä muu tahtonut riittää niin monille, eikä\nniiden kanssa osattu puhuakaan.\n\nSitäpaitsi nämä vieraat heti alussa hankkivat itselleen huonon maineen.\nJuhlissa tapahtui, että suomalainen esiintyi humalaisena ja rakensi\nriitaa. Tätä katsottiin erittäin karsaasti. \"Humalainen suomalainen\",\nsanottiin halveksuen, sillä nämä rannikkolaiset olivat ehdottomasti\nraittiita. Ei kestänyt hyvin kauan, ennenkuin omatkin nuoret rupesivat\nseuraamaan esimerkkiä, joten vanhempi polvi katkeroitui koko\ntehdashommaan. Suomalaisia kohtaan oltiin siis epäluuloisia, mutta he\nolivat ehdottomasti itse tähän syypäät. Mitään rotueroavaisuuden tahi\nruotsalaismielisen kansallisuuden tunnetta ei ollut kansassa olemassa.\nSe herätettiin kumminkin myöhemmin keinotekoisesti, mikä olikin helppo\ntehtävä, kun perustus oli jo valmis. Jotkut herrat puuhasivat juhlia,\njoissa tätä aatetta selitettiin ja harrastettiin. Alkoi todellakin\nhäämöttää tietoisuus siitä, että he ehkä olivat parempirotuisia kuin\nsuomalaiset. Vihamielisyyteen saakka tämä ei sittenkään vienyt.\nHarrastajain aloite höltyi, ties mistä syystä, eikä uusi aate\nkehittynyt sen koommin.\n\nSuurin osa miehiä viettää aikansa Luotsisaaren vartiotuvassa vuoren\nhuipulla, jossa he kiikaroivat laivaväylälle päin toivossa, että jokin\nlaiva nostaisi luotsipiipun siten kutsuen heidät työhön. Kun niin\ntapahtuu, soutavat tai purjehtivat luotsit laivaa vastaan ja lähtevät\noppaiksi kukin omalla vuorollaan. He joutuvat siis usein olemaan\nmatkoilla, joten kotoinen maanviljelys ja kalastus jää vain sivutyöksi.\nTästä johtuu, että naisille jää paljon tehtävää, onhan miehille\nsäännöllisesti vietävä ruokakin sinne ulos saarelle. Palvelijoita\nei ole, emännät ja tyttäret suorittavat yksin kaikki askareet.\nRenkejä ei myöskään ole eikä oikeastaan tilapäisiä apulaisiakaan sen\njälkeen, kun tehdaskin alkoi käyttää paikkakuntalaisia työssään.\nEttä siitä huolimatta jotkut saivat 10-12 lehmää hoidetuiksi, tuntui\narvoitukselta, jonka voi selittää vain siten, etteivät he ole\nturhantarkkoja siisteys-asioissa -- lehmien kyljissä näkyy muutakin\nkuin vain puhtaat, kiiltävät karvat. Maanviljelys ei ole oikeastaan\nloistavaa, onhan maaperäkin epäkiitollinen, enimmäkseen kuivaa hiekkaa\ntai suota. Hevosia ei ole kylässä kuin yhteensä viisi, joista toiset jo\nhiukan niin ja näin.\n\nYhden lehmän omistajia on ehdottomasti enimmän, mutta melkein\njokaisella on silti oma tupa ja jokin tilkku viljeltävänä, ja\nkalastusta harjoitetaan ainakin omaksi tarpeeksi. Omituista on, että\nsikoja ei ole laisinkaan tässä kylässä, lampaita on jonkin verran.\nKanoja sen sijaan kaikkialla, sillä ne liikkuvat jotensakin vapaasti.\n\nTästä taas johtuu, että kasvitarhanviljelys ei ota onnistuakseen,\nvaikka sitäkin yritetään. Kehäkukat ja unikot kyllä kukkivat, mutta ilo\nniistä on pikemmin teoreettinen, koska pieni \"penkki\" on niin visusti\nvanhoilla verkoilla ja päreillä reunustettu ja suojeltu, että kukkasia\ntuskin näkee.\n\nKyläläisten elämä on siis monipuolista ja vaihtelevaa, kaikin puolin\nsopivaa näille vilkasluontoisille ihmisille. Omin päin ja omin voimin\nhe ovat tottuneet tulemaan toimeen. Ja senkaltaiseksi kehittyi\nmeidänkin elämämme Toskassa.\n\n\n\n\n\"LIMPERIT\".\n\n\nPorvarillisia hyveitä pidetään yleensä suuressa kunniassa kylässä.\nMutta, vaikka tunnustetaankin oikeaksi, mitä kirkko säätää\navioliittoasioissa, tapahtuu vallan yleisesti, että villejä taimia\nversoo, ennenkuin avioliittoon on ehditty. Lindbergskan mökissä on\ntämä järjestelmä kehittynyt erikoisen täydelliseksi, koska siellä asui\nkerrankin kolme polvea, yhteensä viisi isätöntä lasta.\n\nMutta Lindbergska on urhoollinen nainen. Hän raataa kaikkien edestä ja\nkoettaa pitää talonsa kunnossa. Hän on hyvä ja ahkera kalastaja. Hän ei\nmilloinkaan voivottele, ellei hätä ole erikoisen suuri. Ja suuri se on\nvain silloin, kun hän itse sattuu ankarasti sairastumaan.\n\nHänen vanhin poikansa on Edvard, nimeltä Rödblom, ja hän onkin ainoa\nmies talossa, tosin huononlainen ja lainaryysyihin verhottu, mutta\nsilti ymmärtäväinen, asiallinen ja kohtelias, eikä ole kenellekään\nvastukseksi. Koska häntä ei mihinkään hyväksytty työmieheksi, ei\nedes päivätyöhön mökin vuokrasta, yritti hänkin tehtaaseen. Mutta\nsilmälasit olivat esteenä, koska niihin tarttui kalkinpöly. -- \"Herrat\neivät hyväksy lasisilmäistä miestä\", selitti äiti. Tehdas jäi hänelle\nluvatuksi maaksi, johon vain parempiosaiset pääsevät. \"Kyllä ne siellä\nrikastuvat, koska minäkin, joka olen kaikista huonoin, sain summatyöllä\njokapäiväisen elatukseni;\" Arvosanan \"minä olen kaikista huonoin\" sanoi\nhän ilman katkeruutta, ihan luonnollisena tosiseikkana. Huono työteho\nei johdu laiskuudesta. Hän saa kuin saakin polttopuut äidin padan alle\ntalveksi -- tosin ei ihan yksin, mutta kuitenkin. Ja vaikka kädet\nusein kangistuvat valkoisiksi, saa hän kumminkin venheen soudetuksi\nverkkoja laskettaessa. Ilman nautintoja mies-parka ei sentään ole,\nhän kun rakastaa tupakkaa, joka onkin hänelle elämisen ehto. Jos se\npuuttuu, rupeavat kaikki kivut kiusaamaan. Hänellä on oven vieressä\noma vuodekin, vissistä syystä käytännöllinen, ns. telttasänky, ja\naskareitten lomassa hän istuu siinä, pitkä selkä seinään nojaten,\nsääret lattialle roikkuen ja nauttii tuvan lämmöstä, rakas piippu\nhampaissaan. En ole milloinkaan huomannut tyytymättömyyden oireita\nhänessä, vaan aina täydellisen mielenrauhan.\n\nKotona on vielä Manda lapsineen. Kun hänen asiansa ovat parhaimmillaan,\non hän työssä dynamiittitehtaalla Hangon lähellä. Silloin hänellä on\naamulla 12 kilometrin matka käveltävänä sinne ja illalla takaisin.\nHän on hiljainen, ujo, ja hän hymyilee, mutta ei katso silmiin. Saa\nsen käsityksen, että hän on \"yksinkertainen\" henkisesti. Hän ei pane\nvastaan, on aina valmis menemään asioille, jos tarvitaan. Hän ei\ntietysti jouda muulloin kuin sunnuntaina, mutta ei sittenkään epäröi\nesim. lähteä viemään kiireellistä kirjettä asemalle tahi hakemaan\njotakin. Hän on nöyrä, eikä ajattele suuria itsestään. Vaikea on\ntietää, mitä hänen sydämessään liikkuu -- intohimojako? Tuskinpa. --\nEntä lapset, miten ne tänne joutuivat -- oliko hän siinäkin vain niin\nmyöntyväinen?\n\nJos Mandalla olisi enemmän päätä kuin mitä hänellä tuntuu olevan, kai\nhänkin olisi saanut kodin ja huoltajan -- ainakin jotakin.\n\nMandan vanhin lapsi on Ella, hienopiirteinen kaunotar, ihmeelliset\ntähtisilmät, vaaleat kutrit, punaiset posket. Lapsilaumassa hänellä\naina oli johtava asema. Uimarannassa hän keksi jotakin ennen\nolematonta: hän muovaili vanhasta hameesta itselleen uimapuvun.\nVähitellen hankkivat muutkin tytöt samanlaisen, pojat eivät milloinkaan\npäässeet niin pitkälle turhamaisuudessa. Ella oli kova työntekijä ja\nyhtä tepsivä viettelijätär. Uimapukukeksintö oli alku, sitten piti\nolla valkoiset sukat ja kiiltokengät -- myöskin tiiliä lastatessa.\nSitäpaitsi hän antautui koko sieluineen ja ruumiineen huvituksiin,\ntansseissa hän oli aina ensimmäinen. Hän seurasi äitinsä esimerkkiä\nja toi pian ensimmäisen lapsensa mummon tupaan. Tämä sai venyttää\ntyökykyänsä vielä hiukkasen sen takia. Eikä kestänyt kauan, kun niitä\nolikin jo kaksi. Hän oli hyväpäinen lapsesta asti ja kai hän huomasi,\nettä mummon tupa oli liiankin asuttu, ja meni naimisiin. Hänen miehensä\noli tietysti myös tehtaassa, eikä heidän elämänsä suinkaan ollut\nloistavaa, mutta mummo oli kumminkin ylpeä hänestä.\n\nMandan nuorin lapsi oli pyöreänaamainen Kalle. Ominaista hänelle oli\nsuloinen hymy, oikein taivaan enkelin viaton hymy. Hän ei tarttunut\nmihinkään vakinaiseen työhön, mutta oli joskus mukana kalassa, jos\nsattui kotona olemaan. Hän enimmäkseen vain leikki kylässä toisten\npienempienkin lapsien kanssa ja rakensi pieniä laivoja, joita sitten\nuitettiin rannalla kahlattaessa. Kallen oikeuskäsitteet olivat löyhät,\nmieli yhtä rauhallisena hän valehteli kuin puhui tottakin. Hänellekään\nei milloinkaan tehty omia vaatteita, vaan hän käytti toisten\nlahjoittamia. Omaa vuodettakaan ei ollut, hän makasi ryysymattojen\npäällä lattialla ikkunan alla. Mummo aina kehui Kalleansa, koska hän\nyleensä ei puhunut mitään pahaa omistaan. \"Karl niinkuin hän mieluimmin\nsanoi -- on hyväpäinen, ei tyhmä ollenkaan ja taitava käsistään -- jos\npääsisi suutarinoppiin, varmaan hänestä tulisi hyvä suutari. Onhan hän\npaikannut minun kenkäni ja omansa -- jos hänellä olisi työkalut, niin\nvarmasti osaisi tehdä ihan uudetkin.\"\n\nYritin kerran hankkia pojalle oppipojan paikan Tammisaaressa, jossa\nvielä oli oikeita suutareita, mutta sain vastaukseksi, ettei oppipoikia\nvoitu ottaa, koska alle 16-vuotiasta ei saanut pitää työssä kuin 4\ntuntia päivässä -- eikä siitä kannattanut maksaa semmoista palkkaa,\nettä ne eläisivät. Siis mahdotonta. Laki oli semmoinen. Minua kirveli\ntämä kielto. Kalle jäi kuin jäikin ilman minkäänlaista opetusta.\nNyt hän on jo melkein aikamies. Hän on todellakin kätevä. Viulunkin\nhän rakensi itselleen ja istui iltaisin tehtaan poikien kanssa ojan\nreunalla säestäen näiden hanuria viululla. Kaukaa lahden toiselta\npuolen se kuulosti oikein runolliselta. Mutta kyläläiset olivat\nhuolissaan hänestä -- ei siitä pojasta mitään tule -- ei pysy missään\ntyössä, valehtelee -- nyt jo rupeaa ryyppäämään tehtaalaisten kanssa --\nmistä lie hankkinutkin!\n\nEpätietoinen, luultavasti onneton kohtalo häntä odotti, mutta omituinen\nautuaallinen hymy ei hävinnyt hänen huuliltaan. -- Viattomuuden\nperikuva...\n\n\n\n\nMUNIA HAKEMASSA.\n\n\nIkuisesti yhtä raihnaisesta veräjästä sen mahtavan pihlajan alitse\nastutaan Limperin alueelle. Mutta veräjä on jollakin tavalla saatava\nsuljetuksi taas, kun piha on luonnonniittynä ja perunamaana.\n\nSuolaheinäinen niitty kirjavine kukkineen on kaunis, ja keskellä\nkoreutta kummittelee polun laidalla punaiseksi maalattu puinen sänky.\nSiinä se on ollut jo viikkokaupalla. Kyseessä on varmasti jokin\n\"kuuri\", sillä talossa käydään alituista, joskin toivotonta taistelua\nkuokkavieraita vastaan -- monella ihmeellisellä keinolla. Kynnyksellä\nkyyköttää kissa, paksu ja laiska. Porstuassa on vaikka mitä, mm.\neräs aarre, pyykkipunkka, jota naapuritkin lainaavat -- mekin alussa\nlainasimme. Täällä on myöskin eräs telttasänky, raitis nukkumanurkka.\nKoputetaan.\n\nEmäntä pyytää kohteliaasti sisään, pyyhkii keskellä lattiaa olevan\nparhaan istuimen ja tarjoaa sen minulle. Tämä istuin on ainoa perintö\nukolta, se on kiikkutuolinmallinen, vaikk'ei se juuri kiiku, se on\npieni ja ihan liian kapea minulle. Onko se nyt emännän hyvä tarkoitus,\njoka suggeroi mukavuuden tunteen, vai mikä lie, mutta tuntuu ihan\nsiltä, kuin siinä olisi hyvä istua.\n\nEukko kävelee ontuen hellan luo, kohottaa puita, jotka juuri ovat\nputoamaisillaan halkolaatikkoon, joka on aivan tulisijan alla, ja\nlaittautuu takaisin verkonkutomistyöhönsä kukkivan ikkunan luokse.\nEukon kädet liikkuvat ketterästi siinä jutellessa.\n\nVähitellen saan selonteon kaikista tärkeistä seikoista, ensiksi\ntietysti kalastuksesta. Lindbergska on mainehikas kalastaja ja poikkeaa\ntoisista siinä, että hän tunnustaa saaneensa jotakin, vaikka tietysti:\n\"Tähän vuoden aikaan ovat silakat surkean laihoja ja sinisiä.\"\n\n-- Edvard on taas ollut niin huono, ei kykene juuri mihinkään.\nHänen näkönsäkin huononee, pitäisi saada uudet silmälasit. -- Kai\nprofessorska huomaa, että minä olen saanut paperia seiniin nyt?\n\nIhan oikein, ruskeat, aika paksut paperit! \"Ne kai lämmittävät paljon\ntalvella?\"\n\n-- Juu -- ei ole läheskään niin kova veto raoista kuin ennen. -- Ja\nleipomauuni on korjattu -- ihan uusi pohja -- ja maalattu!\n\n-- Näinhän toki, ja kaunis onkin tuo sininen väri. Pidän erikoisesti\njuuri siitä.\n\nEmäntä on tyytyväinen kehumisestani. -- Sitten minä tarjoan savukkeen.\nSe on hänestä hyvin mieluista. Hän on nimittäin huomannut, \"että\ntupakka on hyvin hyvä sydänalan polttoa varten -- ihan niinkuin\nsuolakalakin!\"\n\n-- Kuinka kauniit teidän kukkasenne ovatkin taas!\n\n-- Niin, eikös vain ole. Tuo \"ahkeraliisa\" ei ole milloinkaan ollut\nniin täynnä. Ovathan balsamitkin aika hyviä, niin suorat ja korkeat.\nEntä verenpisara!\n\nSen kukat ulottuvat todellakin ihan sanomalehtipaperiin saakka jolla\nkukkaslauta on vuorattu.\n\nJa \"yön kuningatar\" notkuu täynnä suuria, salaperäisiä,\nsametinpehmeitä, tumman sinipunaisia, kellonmuotoisia kukkia, jotka\nveltosti lepäävät sametinpehmeiden lehtien päällä.\n\n-- Kuinka ihmeen kaunis tuo kuningatar on!\n\n-- Niin, onhan se -- tiesinhän minä, että professorska siitä pitää. Ja\nolenkin kasvattanut sen juuri teitä varten, en ole antanut pois, vaikka\nmoni olisi tahtonut.\n\n-- En raski ottaa.\n\n-- Ottakaa se vain Toskaan! Minähän voin saada sen takaisin taas\nsyksyllä, kun herrasväki lähtee Helsinkiin. Rödblom saa tuoda sen sinne\ntänä iltana. Tiedänhän minä, että rouva taas minuakin muistaa. En ole\nvielä kiittänytkään joululahjasta, se oli kyllä hyvin tervetullut. Kun\non niin suuri joukkokin -- ja aina vain suurenee. Onhan mulla nyt tämä\nJonnikin hoidettavana.\n\nTerveyttä uhkuva vesa makaa selällään, sattumalta sängyn alla jyrsien\nraakaa perunaa.\n\n-- Kyllä kai Ella sentään antaa teille korvausta siitä?\n\n-- Antaahan se jonkin verran, mutta enin menee vaatteisiin ja\nsemmoisiin -- niin hienosti kun se nyt on puettu. Enemmän on apua\nollut vuokralaisista. Sekin, joka asuu porstuassa, maksaa 15 markkaa\nkuukaudessa.\n\n-- Ei ole paljon tosiaankaan!\n\n-- No ei, mutta olisi se sentään, jos aina tulisi maksetuksi... Ei\noikein kiristääkään viitsi, kun ovat niin auttavaisia. Ovat luvanneet\npanna uuden katoakin navettaan, kunhan saisin kootuksi niin paljon\npäreitä. Eiköhän rouva myisi minulle niitä, jotka teille jäi suuresta\nkatosta?\n\n-- Saahan niitä, vaikkei kaikkia. Täytyyhän talossa olla sen verran,\nettä saa korjatuksi sen, mitä tuuli särkee.\n\nSavuke on loppuun kulunut, ja minä muistan asiani.\n\n-- Tulin oikeastaan munia kysymään, munivatko kananne nykyjään?\n\n-- Munivathan ne, vaikka pari kanaa on pahantapaista, menevät metsään\nmunimaan -- mutta tiedän jo, missä päin se on -- olen pitänyt niitä\nsilmällä -- löydän ne vielä -- ja silloin siinä onkin paljon. Voinhan\ntoistaiseksi antaa ne, joita minulta tässä kaapissa on.\n\nJa hän ontuu kaapin luo -- ottaa esille pienen, mustuneen pärekorin\nja antaa minulle munat. Kaupanpäällisiksi saan tarkan selityksen\nreumatismin kehityksestä hänen sääressään ja muista vammoista, mutta\nselitykset ovat niin omaperäisiä ja epätieteellisiä, etten voi niitä\nymmärtää. Terveydenhoito on Limperskalle mysterio, niinkuin tautikin.\n\nTeen lähtöä. Ikkunasta näkee rannalla liikkuvan kirjavan karjan. Siellä\novat Österlundin kaikki lehmät -- mylvivä sonnikin?\n\n-- Niin, aina heillä semmoisia on -- tämä kyllä mörisee ja viskaa\nmultaa, mutta ei se vielä kenellekään ole mitään pahaa tehnyt. Se on\nvain olevinaan.\n\nLähden kotiin munineni kiertäen rantaa pitkin metsänreunaa. -- Toisella\nsilmällä tähystelen nuoren sonnin puuhaa hiekkapilven keskellä, mutta\nen ole huomaavinani sitä.\n\n\n\n\nKYLÄN ENSIMMÄINEN OMISTAJA.\n\n\nGambel-Eriksson asui harmaassa mökissä, jossa kimaltelivat sateenkaaren\nväriset pienet ikkunaruudut. Omakätisesti hän oli sen pystyttänyt\nsuuren niemen suojaan -- hyvin kauan sitten, silloin, kun hän yksin\nomisti tämän \"kylän\", joka sittemmin monen käden kautta on kulkenut\nRichard Österlundille, Södergårdin pojalle. Hän omisti nyt paitsi\nmökkiä myöskin vanhan ruuhen \"ekstockin\", todellakin tammesta\ntehdyn, ja sen hän oli rakentanut vanhaan tapaan ilman rauta- tai\nkuparinauloja. Tammiset naulat pitivät vieläkin venheen vankkana.\nYksin ukko souteli verkkoja laskemassa ja nostamassa, jo aikoja sitten\noli perhe hajaantunut. Kalastukseen tarvittavat lukemattomat esineet\nhän oli kasannut eteiseensä, ja ne täyttivät sen kallio-\"lattiasta\"\nkattoon asti. Melkein kaikki oli hänen taitavain kättensä työtä. Ukon\nmuu omaisuus mahtui hyvin hänen pienen tupansa seinille ja orsille.\nVaatteita hän ei tarvinnut paljon. Lyhyehkö lammasturkki suojeli\nhäntä kesät ja talvet, se oli tullut \"tavaksi\", kuten sentapaisille\nvaatekappaleille usein käy. En nähnyt hänellä koskaan kenkiä jaloissa,\nhän ei niitä nähtävästi tarvinnut. Olen tavannut hänet avojaloin\nmyöhään syksylläkin, kuuran jo ollessa maassa.\n\nTaloudenhoitonsa hän oli tällaisten erakkojen tavoin järjestänyt\nmahdollisimman yksinkertaiseksi. Tapasin hänet kerran sairaana\nmakaamassa kapealla sohvallaan ja kysyin, kuinka hän tuli toimeen ruoan\npuolesta.\n\n\"Ei hätää mitään! Olen keittänyt padallisen kahvia ja siihen\npaloitellut leipää -- sitähän minulla on vielä orrella. Se pehmiää\npuuroksi, maistuu oikein hyvältä ja riittää moneksi päiväksi.\"\n\nHätäily ei ollut hänen tapaistaan.\n\nKaikki olisi ollut hyvin, ellei vain kalastajia olisi ollut niin monta:\n\"Ajatelkaa! Kun tulin tälle rannalle, olin ainoa, ja nyt on heitä jo\nties' kuinka monta, ainakin kuusitoista. Selvää on, ettei kaloja niin\nmonelle voi riittää.\"\n\nUkon nukkumasijan yläpuolelle, mustalle seinälle, oli ripustettu\njotakin aivan erikoista. Se oli taulu. Kapeissa kehyksissä, mutta ilman\nlasia oli se niin mustunut ja kärpästen tahrima, että oli vaikeata\naluksi erottaa, mitä se oikeastaan oli. Lähemmin tarkastaessani\nhuomasin sen olevan värikuvan ja esittävän Lontoon ensimmäisen\nmaailmannäyttelyn tunnettua kristallipalatsia.\n\nTämä antoi minulle \"avaimen\" ukon luonteeseen: hän haaveksi kauneutta.\nLaatikossaan loikoessaan hänellä oli vierellään ihmeellinen\nloistorakennus, joka tuskin oli hänen sielunsa silmissä himmentynyt,\nja pienistä ikkunaruuduista hän näki lahden suusta avautuvan\nloistavan ulapan ja sen edessä kurjenmiekkojen keltaiset kukat. Yhtä\nyllättävät kuin kristallipalatsi mustuneella seinällä, olivat heleän\nkeltaiset kukkaset kallion koloissa. Eihän sellaista ole missään\ntäälläpäin. Hän oli tuonut niiden juurisipulit kaukaiselta suolta,\nistuttanut ne sopiviin syvennyksiin, kerännyt multaa ja todellakin\nsaanut ne viihtymään. Mansikatkin, täällä muuten harvinaiset, hän oli\nhuolellisesti hoitaen saanut viihtymään. Ja mitä hän lienee tehnyt\nmustikoille, sitä en tiedä, mutta en milloinkaan muista nähneeni niitä\nniin runsaasti ja niin suurina kuin hänen kallioisen pihansa ympärillä.\n\nNyt oli vain kysymys siitä, miten tulla toimeen voimien vähetessä. Ei\nhätää sentään vielä, sillä olihan hänellä omaisuutta. Sen, mikä oli\nhänelle vähimmin tarpeellista, mm. kaikenlaiset meren antimet, keräsi\nhän esille eteisestään ja ilmoitti kylällä pitävänsä huutokaupan.\nNäitä tilaisuuksia pidetään täällä oikeina huvituksina, joten kansaa\nkyllä tuli. Postimies Stenlund oli mainio vasaramies, sukkela ja\nhyväluontoinen. Siinä oli jokaiselle jotakin: jos minkälaisia kippoja,\nhöyliä, hohtimia, köysiä, kohottimia ja pulloja.\n\nEriksson itse istui suoraselkäisenä kannolla tyynesti seuraten kaupan\nmenoa. Kim hän huomasi pari sataa markkaa jo kertyneen, jolla hän kyllä\narveli tulevansa toimeen vuoden päivät, keskeytti hän toimituksen. Tätä\nkeinoa uudistaen hän eleli monta vuotta.\n\nLopulta hän kuitenkin heikentyi niin, että toisten täytyi tulla avuksi.\nKauppamiehen reipas emäntä, Aina, vei hänet asumaan saunakamariinsa.\nSiellä hän makasi rauhallisena, rakkaan turkkinsa peittämänä. Eräänä\npäivänä hän sanoi viimein:\n\n\"Aina, nyt luulen lopun tulevan. Lue minulle jotakin.\"\n\nAina luki virsikirjasta kuolevain rukouksen.\n\n\"Se oli kaunista\", sanoi Eriksson, ja ne olivat hänen viimeiset sanansa.\n\nKauneuden tavoittelija oli astunut kynnyksen yli -- tyynenä ja\npelottomana, jollainen hän aina oli ollut.\n\nKeltaiset liljat jäivät koristamaan hänen kallioitansa silloinkin, kun\nviimeiset huutokaupat oli pidetty eikä mökistä enää ollut jälkeäkään\njäljellä. Ei kukaan raskinut niitä viedä, vaikka monen mieli teki.\n\n\n\n\nAINOLAN POSTIKERHO.\n\n\nOlisi vaikeata kuvitella Björkskärin kylää ilman Ainaa -- sen hyvää\nhengetärtä. Hän on kaunis, suuret siniset silmät, kihara ruskea tukka,\nmukava pystynenä ja hieno, hymyilevä suu. Hänellä on sointuva ja\nvoimakas ääni, jota hän ei säästä ollenkaan, päinvastoin. Sitäpaitsi on\n\"suorasuu\" omalla sukkelalla tavallaan. Ahkera, ehdottomasti luotettava\nja avulias. Onhan siinä jo yhden ihmisen osalle.\n\nHänellä on nyttemmin jo oikea aviomies, tohvelisankari, pieni kauppias\nRingbom, joka lopulta oli saanut unelmansa toteutumaan, päässyt vävyksi\ntaloon, jossa ukko Södergård vielä oli hoitavinaan isännyyttä ja\nankarasti vastusti avioliittoa. Hänen kauppapuotinsa on nyt siirretty\nrantahökkelistä Ainan kamariin johtavaan suureen porstuaan, ja hän\nitse on muuttanut kamariin sisälle. Kai tämä oli pojan, pikku Toren\nansiota, joka myöskään ei saapunut ihan oikeassa aikajärjestyksessä.\nPaitsi näitä omistaa Aina vielä 3 lehmää, 3 lammasta ja yhden vaivaisen\nhevosen. Itse rakennus oli hänen osuutenaan perinnönjaossa, jolloin\nveli Richardille olivat jääneet mm. metsät, joiden sittemmin huomattiin\nolevan monien satojen tuhansien arvoisia. Kaupanpäälliseksi sai Aina\nisän, syytinki-ukon, hoidettavakseen.\n\nTupa oli tavallisen maalaistuvan ja asuinhuoneen välimuoto, mutta\nraitis ja siisti. Aina ymmärtää näet enemmän kuin moni muu ja pitää\nkesällä ikkunat selkoselällään, myöskin kamarissa.\n\nTupa on tavallaan, vaikk'ei virallisesti, postikonttori. Aina myy\npostimerkkejä, ottaa haltuunsa menevän postin, punnitsee kirjeet ym.\nja antaa ne kirjeenkantaja Stenlundille, joka kolmesti viikossa tuo\npostin asemalta ja vie menevän mukanaan. (Tästä kaikesta ei Ainalla\nmilloinkaan ollut penniäkään palkkaa.)\n\nKun Stenlundin pilli ilmoittaa hänen tulevan, tekevät kyläläiset lähtöä\n\"Ainolaan\", ellei jo ennen hyvissä ajoin olla siellä, sillä postitupa\non vieraanvarainen ja viihtyisä.\n\nStenlund saapuu raskas nahkareppu kupeella, raskaat saappaat jaloissa,\nparrakas naama tummanruskeaksi paahtuneena ja univormu-lakki\ntyönnettynä takaraivolle hikiseltä, valkoiselta otsalta. On\nkäsittämätöntä, miten hän jaksaa noissa saappaissaan kahlata pehmeässä\nhiekassa edestakaisin melkein kahden penikulman matkan asemalle. Tie\non näet semmoinen. Silti hän aina nauraa ja laskee leikkiä -- saahan\ntässä nyt vähäisen levätäkin. Sivutoimekseen Stenlund on taiteilija\nja laulaa mestarillisesti vanhoja humoristisia ja tuntehikkaita\nkansanlauluja nuorisoseuran juhlissa ja on kuin luotu vasaramieheksi\nhuutokauppatilaisuuksiin.\n\nKoska hänkin kuuluu Ainan ihailijoihin, ei hän kiirettä pidä, nostaa\nvain pöydältä kahvikupit syrjään ja levittää kantamuksensa sinne, sen\nsuuren oleanderipuun alle, joka geraniumin kanssa pimittää kilpaa\nikkunan. Sitten hän järjestää pieniin pinkkoihin jokaisen saaliin\n-- tietysti ovat kesävieraiden pinkat muita suuremmat, ja meidän\nosamme kaikkein suurin. Tätä kaikki ihmettelevät, ja tosiasia on,\nettä omatunto soimaa meitä siitä -- näin monilla lehdillä lisätä\nmiehen taakkaa! Eihän kyläläisille juuri kirjeitä tule eikä suuria\nsanomalehtiäkään, useimmiten vain saavat pienet, kevyet \"Västra\nNylandin\" ja \"Hangöbladetin\".\n\nJotkut lukevat lehtensä heti paikan päällä, joten uutiset kerrotaan ja\npohditaan viipymättä -- samoin monta muutakin asiaa -- kuten kerhossa\nainakin. Stenlund on puhelias ja tietää semmoistakin, jota ei ole\nlehdissä.\n\nTäällä on ehdottomasti aina mukana vanha viikinki Westerberg, joka\non eläkkeellä oleva luotsi, siis ihan vapaa viettämään päivänsä\njuttusilla, missä tahansa, ja hänen kimakka äänensä kuuluu yli muiden.\nAinoan lehmänsä on hän, vanhapoika, jo hyvissä ajoin taluttanut aavikon\npoikki kotiinsa. Jokapäiväinen näky, eroamattomasti tähän maisemaan\nkuuluva: lehmä ihan pieni ja sen perässä asteleva kookas roikale pieni\nvitsa kädessään.\n\nÄäntä ei puutu muiltakaan, päinvastoin. Voimakas metallinsointuinen\nääni on ominaista näille rannikkolaisille. Se herättää kuvan ihmisistä,\njotka myrskyn pauhatessa puhuvat toisessa päässä laivaa oleville.\nPoikkeus tästä on \"olderman\". Hänen syvä äänensä ja rauhallisen pehmeä\npuhetapansa sopiikin hyvin tyynelle jättiläiselle, joka tuossa keskellä\nlattiaa seisoen selittää Ainalle, miten hevosta on hoidettava -- sillä\non jokin vika -- ja Svendbladskan ainoa lehmäkin on äkkiä sairastunut.\nHän tietää nämä tämmöiset -- ilmankos hän niitä lääkärikirjoja tutkii\n-- ja häntä uskotaan ehdottomasti, niin hiljainen kuin hän onkin,\nkaukainen ilme silmissään.\n\nVeli Richard, pomoon vivahtava, istuu tietysti pöydän päässä\nsikari hampaissaan. Naisväki pysyttelee rykelmässä toisen ikkunan\nläheisyydessä -- ei siksi, että ujostelisivat, mutta he supattelevat\n\"omiaan\". Lapset tulevat, saavat hakemansa lehden ja lähtevät --\neivät suinkaan heti kotiin, vaan leikkiäkseen kotvasen Toren ja hänen\nkoiransa kanssa avonaisella, puoleksi kuivuneella pihanurmikolla.\nUlkosaaristakin on joku, taitaapa olla nuori Storlandari, kreikkalaista\nkuvapatsasta muistuttava, arvokkaasti esiintyvä nuorukainen.\n\nEmäntä itse ennättää kyllä ottaa keskusteluihin osaa ja yht'aikaa\nhoitaa askareensa: siivilöi vasta lypsetyn maidon ja mittaa sitä\nasiakkaille, jotka toinen toisensa jälkeen saapuvat. Ja koska kauppa\nnyt on vilkkaimmillaan, täytyy hänen joskus pistäytyä puotiinkin\nauttamaan. On sitäpaitsi tuli ja patakin hoidettava -- ihmeen myöhään\nkeittävätkin ja paljon. Illallinen onkin pääateria, ja näiden ihmisten\nsyömistaito on meille käsittämätön. Kissoja ei unohdeta maidonjaossa.\nMerkillisen sieviä kissoja täällä aina onkin, lumivalkoisia poikasia\ntällä kertaa -- aina joka kesä uudenmallisia. Kanat ajetaan ulos,\nvaikka niidenkin mieli tekisi tupaan.\n\nTuleehan tänne joskus ostajia ja maidonhakijoita mereltäkin.\nLuotsit tietysti aina tietävät, mikä alus mihinkin on ankkuroitu,\njoten se ei heitä ollenkaan kummastuta -- vaikka kyllä meitä\n-- jos joku ventovieras ummikko astuu sisälle. Juuri sopivana\nhetkenä maitoa jaettaessa ilmestyy ovensuuhun nuori merimies kannu\nkädessä. Ahavoituneessa naamassa loistavat hailakat silmät. Hän\non ummikkosuomalainen -- miten nyt saada hänet käsittämään, että\njoka tippa on ennakolta tilattu. Eihän siitä siis riitä hänelle.\nMinä esiinnyn tulkkina. Poika vain ei hellitä, vaan hymyilee yhä\nkehoittavasti ja toivehikkaasti ojentaen kannuaan. Kerho vaikenee ja\nseuraa tämän välikohtauksen kehitystä. Aina on hyvä ihminen, ei henno\nkieltää: No, saakoon nyt meidän oman tämäniltaisen osamme. -- Ja mies\nsaa kuin saakin pienen kannunsa täytetyksi. Tuskinpa hän ymmärtää,\nmiten jalo teko tämä on, kaivelee rahat taskustaan, kumartaa ja lähtee\nrantaan soutaakseen aarteensa merelle. Kai siitä tulee kahvikerma\nkipparin vaatimattomaan talouteen.\n\nVaikk'ei kieliriitoja ollutkaan, niin oli sittenkin yhteen aikaan\nkaksi puoluetta olemassa, ja näiden välejä pohdittiin ahkerasti\nkerhossa. Oli näet olemassa nuorisoseura, ainoa jäännös herrojen\naikaisemmasta kansanvalistuspuuhasta. Tämä seura oli rakentanut\ntanssilavan metsään ja järjesti siellä silloin tällöin juhlia. Siellä\nesitettiin joskus pieniä näytelmäkappaleita, mutta tanssiminen oli\nsittenkin seuran oleellisin harrastus. Asia kehittyi, ja siellä\ntanssittiin milloin vain, juhlien lomassakin -- ja tietysti iltaisin --\nmilloinkas muulloin. Mutta kylässä asui eräs entinen sairaanhoitajatar\npikkuruisessa huvilassaan rannalla, harrastaen oman -- olemattoman --\nterveytensä hoitoa ja sitäpaitsi kansan valistamista omin päin. Hän\nnousi moittimaan kesäöistä tanssimista ja piti sitä suorastaan paheena.\nHän saikin paljon kannatusta. Mutta 3 kilometrin päässä oli prof.\nPalménin perustama eläintieteellinen asema. Laitoksen puutarhuri oli\ntoista mieltä, ja hänen ympärilleen kertyivät tanssin harrastajat --\nja puolueet olivat valmiit. Riita oli ankara, ja postikerho tietysti\nsotatanterena. Meidänkin mielipidettämme kysyttiin usein, mutta\ntanssiasiassa en minä ainakaan ottanut kantaa.\n\nRiita taukosi lopulta itsestään, kun \"hyvä mies\", tehtaan insinööri,\nlahjoitti seuralle maapalstan, ja sille rakennettiin huoneisto, jossa\njuhlat sittemmin pidettiin. Ja tanssilava jäi lahoamaan metsään. Nyt\ntanssittiin siis käryävän lampun alla eikä enää kuutamossa.\n\nKerran, kun tulin postituvalle hiukan myöhästyneenä, kuulin jo ulkoa,\nettä vilkas keskustelu oli käynnissä. Avonaisesta ikkunasta kuului kuin\nvaskitorven ääniä ja naurua. Ukko Södergård istui sängyn laidalla,\nkuten aina, ja rupesi heti kertomaan juttua. \"Tietääkö rouva!\" Lehdessä\noli merkillinen uutinen. Eräältä mieheltä oli leikattu pää poikki,\nsamoin eräältä naiselta. Sitten oli miehen pää kiinnitetty naisen\nruumiiseen ja naisen pää miehen ruumiiseen. Ja molemmat kasvoivat\nkiinni. Ukko kertoi tämän omalla vilkkaalla, pontevalla tavallaan,\nilman mitään epäilystä. \"Mitä nyt professorska arvelee, kuka niistä\noli sitten mies ja kuka nainen? Siitä emme pääse yksimielisiksi.\"\nMuut olivat ihan totisia tämän ongelman edessä. Muistaakseni vastasin\nsävyisästi, että vaikea olisi totisesti tietää, kuka oli mies, kuka\nnainen -- etten suinkaan minä siihen voinut vastata. Sinä iltana ei\nainakaan puheenaihetta puuttunut, jos ei muulloinkaan.\n\nJa minä iloitsin kotiin mennessäni, sillä meillä oli Toskassa\ntapana yksityiskohtia myöten tehdä selkoa päivän elämyksistämme ja\nnäkemistämme. Olihan meilläkin pieni \"kerho\" iltaisin teepöydän tai\ntakan ympärillä.\n\n\n\n\nERAKKOMAJA.\n\n\nPikku majassa olemme asuneet jo kolme kesää. Juhani Aho sen pienessä\nmatalassa kamarissa, jossa kaikki on käden ulottuvilla, myöskin katto.\nSuurelle miehelle tämä asumus vähitellen oli kovin pieni, ja hän alkoi\nmuistella erästä nuoruuden haavetta, semmoista asuntoa, jossa ei olisi\nmuuta kuin hän yksin ja hänen työvehkeensä niinkuin erakkomajassa\nainakin. Tuntui siltä, että unelma voitaisiin toteuttaa täällä Toskassa\n-- miks'ei yksi maja lisää!\n\nKeväällä 1911 olimme muuttaneet asumaan Helsinkiin -- joten Toska tuli\nvarsinaiseksi kesäkodiksemme. Samana vuonna, Juhani Ahon täyttäessä\n50 v., oli syntymäpäivälahjana tullut rahojakin ja lahjakirjassa\nnimenomaan mainittu \"kotia varten\". Nyt oli siis sopiva hetki ja paikka\ntoteuttaa vanha mieliajatus. Ja päätös tehtiin.\n\nKun rakennussuunnitelmaa pohdittiin, oli siinä mukana tiilitehtaan\ninsinööri Roering, hyvä mies, entinen koulutoveri ja nykyinen\nystävä. Hän tiesi neuvon: tehtaalla oli sattumalta saatavana tiiliä\npolkuhintaan (olivat olleet merenpohjassa, kokonainen proomulasti).\n\n-- Jos niitä käytät, saat rakennuksen samaan hintaan kuin jos hankkisit\npuuaineet kaukaiselta sahalta! Ja vähemmällä vaivalla.\n\n-- Miksikä ei! Ja niin tulisi erakkomajasta oikea kivitalo, ikuisesti\nkestävä. Paikka määrättiin ja piirustukset hyväksyttiin jo talvella.\nKeväällä 1912 aloitettiin tämäkin \"suurtyö\". Silloin oli erakko itse\nHuopanassa lohen onginnassa, kuten aina, ja tuli vasta sitten, kun\nperustus jo oli paikoillaan. Hän otti tarmokkaasti osaa kaikkiin\ntarpeellisiin tehtäviin, varsinkin aineiden hankintaan. Siitä\nkoitui hänelle ja pojille lukemattomia soutu- ja purjehdusmatkoja\ntiilitehtaalle, Hankoon ym. Ja olihan kaikki saatava rannasta ylös\nrakennuspaikalle saakka. Silta olisi ollut hyvä olemassa, mutta se oli\nvielä tekemättä. Suurimmille venheille, varsinkin kun olivat tavaroita\ntäynnä, käytimme erästä sopivaa kalliota kotivuoren jyrkänteen\nalla, jolle osittain pääsee luonnon varaamia portaita myöten.\nNostokurki olisi oikeastaan ollut paikallaan tässä, kun tavaroiden\nnosteleminen askel askelelta tuntui rasittavalta. Se jäi kuitenkin\nvain toivomukseksi, mutta kekseliäisyys ja kätevyys ovat suurena apuna\ntämmöisessä tilanteessa.\n\nVieraaksi työvoimaksi kerättiin, mitä oli saatavissa. Valikoimisen\nvaraa ei ollut näin kesällä, jolloin kaikilla oli kiirettä. Se oli\nkirjavaa joukkoa, joista suurin osa oli elämän kouluttamia amatöörejä,\nmutta olihan joukossa semmoisiakin, jotka eivät osanneet mitään\nja siis koko ajan vaativat ohjausta. Vanha mestarimme Wennerqvist\noli tietysti tukena koko ajan, silloin kuin hän jouti. Aloitimme\nkaikessa hiljaisuudessa kivijalan teon hänen kanssaan, toverina\npieni, hiljainen ukko Henriksbergistä asti, kun ei sattunut omassa\nkylässä olemaan muita. Molemmat ahersivat kokoon kiviä sekä laaksosta\nettä rannasta, niistä ei ollut puutetta, ja rakennuspohja oli mitä\nparhain: selvä kallio. Wennerqvist oli kuitenkin peloissaan: tuleekohan\nsiitä semmoinen, että muurari voi hyväksyä sen. Hän tunsi suurta\nkunnioitusta tätä ammattimiestä kohtaan. Minä olin heille rohkaisijana:\neihän se voi mitenkään epäonnistua, tehdään vain suorat kulmat ja\nkoko sivu vaakaan -- olihan kiviä, jos minkämallisia ja -kokoisia.\nPieni henriksbergiläinen ei ajatellut mitään, ei myöskään puhunut\nmitään, teki vain mitä häneltä vaadittiin, ja kivijalka siitä tuli.\nSementtiäkin oli saatava kivien väliin. Tynnyri oli jo tullut laivalla\nTammisaaresta tehtaan siltaan. -- Mutta sieltä? -- Toveriksi saatiin\nSember Sandvall meidän kylästä, voimakas, joskaan ei erikoisen älykäs\npörröpää. Esko olisi ollut hänelle sopiva nimi. Tämän päämiehen\navustamana purjehtivat pojat tynnyrin Toskaan, \"satamakivelle\"\ntietysti. Mutta tässä nousi tie pystyyn. On melkein uskomatonta, kuinka\nraskas sementtitynnyri on. Vene tynnyreineen olikin vietävä saaren\neteläpuolelle, laakson rantaan, jossa kalliot olivat täsmälleen yhtä\nkorkeat kuin veneenlaidat. (Wennerqvistin neronleimaus!) Siellä tehtiin\nlankuista silta venheestä kalliolle, ja sitä myöten vieritettiin\ntynnyri maihin. Se oli aika vaikeata, jos tynnyri veneen keikkuessa\nolisi luiskahtanut mereen, ei sitä ikinä olisi saatu sieltä ylös. Siinä\nkävi \"kova ökä\", sillä oli vähällä käydä juuri niin. Mutta kaikki\nmenikin hyvin. Kottikärry tietenkään ei olisi kestänyt kivisessä\nlaaksossa, tynnyri jätettiin siis rantaan ja sen sisältö kannettiin\nvähissä erin sangoilla ylös. Mestari, niin kalastaja kuin olikin,\ntiesi sementteerauksen salaisuudet, ja kivijalasta tuli hyvä ja\nsuorakulmainen. Kun muurari tuli, hyväksyi hän sen, mutta eksyi sitten\nitse pois suorasta kulmasta. Tämän jälkeen ei Wennerqvist enää epäillyt\nmuurarinkykyjään.\n\nPieni henriksbergiläinen pääsi nyt kotiin, ja muurari apulaisineen\naloitti seinien pystyttämisen. Valkoiset tiilet oli muurattava\nkalkkilaastilla, ja siitä tulivat monet kiireet. Yhtämittaa oli tiiliä\nhaettava 2 kilometrin päästä tehtaalta, kun ruuheen ei voitu ottaa\nkuin pari sataa kappaletta kerrallaan, purjevenheeseen sentään paljon\nenemmän. Nyt olikin jo isä itse mukana. Kalkki saatiin samasta paikasta\nenimmäkseen hevoskyydillä, ja sitä hoitivat Bror ja Max, isäntämme\nnuoret pojat. He eivät uskoneet hevostaan meidän apumiehillemme, ja\nolihan ajo heistä hauskaakin.\n\nLaastia varten oli kerättävä karkeata, puhdasta hiekkaa, mutta sitä oli\nvain harvassa paikassa, sillä tavallinen \"suolainen\", hieno rantahiekka\nei kelvannut. Onneksi oli eräs sopiva paikka pohjoispuolella, josta\nsitä oli kottikärryllä tuotava mäkeä ylös ja metsän lävitse. Hiekka\non myös raskasta -- siis Eskomme taas remmiin. Hiekka oli sitäpaitsi\nseulottava -- kivet pois -- ja kalkki oli sammutettava. Puumiehemme\nrakensivat seulan ja altaan sitä varten. Altaaseen tyhjennettiin\nkalkkisäkit ja kaadettiin vettä päälle, ja höyryävää puuroa oli\nyhtämittaa hämmennettävä.\n\nSiinä hommassa hääräsi Rödblom Limperin mökistä, mutta sai tietysti\nvahingossa altaan palamaan. Kai tämä olikin hänen apulaisensa, nuoren\nKallen syy, joka toimi vedenkantajana, eikä aina \"muistanut\", joskin\noli ylpeä saadessaan olla mukana työssä.\n\nMuurarin apulainen sekoitti kalkin ja hiekan sopivaksi laastiksi\ntoisessa altaassa. Siinä oli vissit \"suhteet\", jotta se tulisi\nkestäväksi. Me koetimme kyllä oppia sen, ja opimmekin -- melkein.\nNiistä vähistä tiedoista olikin myöhemmin apua.\n\nLaastia kannettiin sangoilla muurarin laatikkoon, jonka oli aina oltava\ntäysi. Tiiliä oli myös aina syötettävä hänelle.\n\nPuuaineita tarvitaan kivirakennuksessakin, ei vain telineihin,\nvaan myös kattoihin ja lattioihin. Niitä haettiin sahalta asti, 1\n1/2 penikulman päästä. Ruuhet ja purjevenheet, myös Wennerqvistin,\nolivat yhtämittaa liikkeellä. Tiilet kasattiin suuriin röykkiöihin\nsatamakivelle ja sen viereen alas rantaan. Sitten järjestettiin\ntalkoot. Niihin saapui \"koko kylä\", naiset ja lapset, suuret ja pienet.\nTämä oli koko rakennustyön huippu. Ketju järjestettiin siten, että\nmiehet seisoivat satamakiven luonnonportailla, toinen aina toistaan\nkorkeammalla. Alhaalta heitettiin tiili ylös lähimmälle, joka heitti\nsen taas ylemmäksi, kunnes se saapui vuoren laelle. Siellä seisoivat\nlapset ja naiset rivissä, ja tiili kulki kädestä käteen, kunnes se\nvihdoin joutui pinoon laaksossa olevan uudisrakennuksen viereen.\nJuuri siellä kasvoi pieni sievä kataja. Sen ympärille varattiin aukko\nkeskelle pinoa. Olimme myös nuoralla sitoneet syrjään ne männyn\noksat, jotka sattuivat olemaan tiellä. Kun ranta vihdoin oli tiilistä\ntyhjä, tarjottiin koko joukolle limonaadia ja vehnäsiä. Virvokkeet\nja myöskin lasit oli kauppamiehen Aina tuonut mukanansa kylästä --\nkokonaisen hevoskuormallisen. Ilma oli kaunis, ja iloinen joukko\nleiriytyi keskelle vuorta. Pikkulapset oli tietysti otettu mukaan,\nkaikki parhaissa puvuissaan. Heleät värit: valkoiset paidanhihat,\nruusunpunaiset esiliinat, aurinkoiset pellavatukat tekivät koko ryhmän\nhauskan kirjavaksi. Onhan itse limonaadikin koreaa. -- Tämän päivän\njälkeen ei ollut huolta tiilistä pitkään aikaan.\n\nHuoneen seinät tehtiin kolmesta tiilikerroksesta, nim. kaksi\ntiiltä ulkopuolelle, sitten tyhjiö, ja vielä yksi tiilirivi, joka\npaikoitellen oli sidottu ulkoseinään. Sitova tiili vielä eristettiin\nkivihiilitervalla, jotta ei se johtaisi kosteutta. Porstuan seiniin\npantiin säästäväisyydestä vain kaksi tiiltä rinnakkain. Mutta siihen\nmuurattiin lukuisia tervattuja \"puutiiliä\", joihin aioimme myöhemmin\nkiinnittää hyllyjä ja naulapuita. Naulan lyöminen kiviseinään on\nhankalaa, sen tiesimme kokemuksesta, ja tästähän oli tuleva verstas ja\nvarastohuone.\n\nKamariin tehtiin samoista valkoisista tiileistä oikein kunnollinen\n\"kakluuni\" ja sen kylkeen pieni takka. Porstuaan rakennettiin hella\nverkkovärin keittämistä varten.\n\nSavupiipun muuraaminen oli nähtävästi erikoisen tärkeää. Muurari\nteetti sitä varten vankat telineet katolle, mittasi ja mallasi\nhyvin huolellisesti. Jännittyneinä seurasimme hänen puuhiaan siellä\nyläilmoissa, josta oli yllättävän suurenmoinen näköala yli koko\nToskan ja meren. Vihdoin seisoi siellä piippu kaikessa komeudessaan,\nvalkoisena kuin merimerkki -- ja seisoo vieläkin.\n\nNyt läksi muurari tiehensä, ja me saimme sen sijaan puumiehiä, joista\nerikoisesti on mainittava roteva kalastaja Stenrot, tavallaan \"mestari\"\nhänkin.\n\nEnsi töiksi oli tietysti katto peitettävä. Koska tämä rakennus nyt\noli kaikin puolin harppaus vaatimattomasta suurenmoisempaan, päätimme\nmaalata katon punaiseksi. Teimme värin entisen reseptin mukaisesti,\nmutta panimme siihen tavallista runsaammin vihtrilliä. Mestarimme\nnim. selitteli, että vihtrilli tekee päreen tulenkestävämmäksi.\nSamasta syystä kastelimme päreet kokonaan väriin, toinen pää vain jäi\nvalkoiseksi. Siihen meni paljon väriä. Pata kallion onkalossa porisi\nlakkaamatta. Antti oli tietysti kokkina. Minä upotin päreet pataan ja\nladoin ne kalliolle kuivumaan. Meidän piti aina olla muiden edellä,\nkoska päreiden tuli kuivua, ennenkuin ne tikapuilta ojennettiin\nkattajille. Nyt oli koko piha korea: hieno savu kieri tulesta, höyry\npadasta ja kirkas auringonpaiste heloitti heleänpunaisilla päreillä,\njotka oli asetettu pitkin kalliota -- tuoreena on väri ylen loistavaa.\nKokin sääret ja kädet olivat myöskin punaiset. Hänellä kyllä oli\nvähän vaatetta yllään, mutta värinsä puolesta ne eivät juuri eronneet\npäreistä eivätkä puukepistä, jolla hän hämmensi seosta.\n\nKatolla nakutettiin ahkerasti, Wennerqvist etumaisena. Hänellä oli\nmukanaan vanhin poikansa Fritjof, nuori kalastaja, joka omalla tyynellä\ntavallaan aina oli hymytuulella ja työskenteli iloisena ja hyvin.\n\nKun nyt herttainen Svendbladska, joka seurueineen oli kiertänyt\nkaukaiset metsät keräämässä sammalia välikaton täytteeksi, ilmestyi\nsaaliineen, löydettiin tuskin paikkaa, mihin ne olisi voitu levittää\nkuivumaan, mikä kumminkin oli tarpeellista, koska olivat ennättäneet\nkostua hevosia odotettaessa.\n\nIkkunat olimme aikaa voittaaksemme tilanneet valmiina Hangosta, sillä\npaljon muutakin oli vielä saatava aikaan. Välikattoja ja lattioita ei\ntehdä kädenkäänteessä.\n\nStenrot työskenteli repäisevän innokkaana. Oli hauska katsella hänen\nmahtavia, jänteviä käsiään. Hän ilmeisesti nautti työstään, silloin\ntällöin hyräili viisunpätkänkin. Jokin virhe sattui, mutta se ei\nmasentanut mielialaa -- pianhan tuon uudelleen teki!\n\nMiehet työskentelivät mielellään parittain. Stenrot oli saanut Eskon\ntoverikseen ja tätä hän koetti leikillisin sutkauksin ja viittauksin\nsaada pysymään tehtävänsä tasolla.\n\nWennerqvistin toveri, lattiaa tehdessä, oli tihrusilmäinen, hintelä\nEkblad, joka kyllä oli taitava, joskin hänen viisastelemisensa vei\ntoverilta paljon aikaa. Hyvänluontoinen mestari kärsi suuttumatta hänen\njoutavia arvelujaan, vaikka ilman muutakin tiesi, kuinka mikin oli\ntehtävä. Aina uudestaan täytyi ihmetellä tämän \"gentlemannin\" hienoa\nkäytöstä.\n\nJa olihan tässä muutakin ihmettelemistä: miten miehet heti puupalasesta\ntiesivät, mitä laatua se oli, hyvä vai huono, ja mistä syystä, oliko se\nvettynyt vai oikealla tavalla kuivatettu, ja mihin se parhaiten sopisi\nkäytettäväksi. Heillä oli tietoja, nähtävästi perinnäistietoja, aineen\nlaadusta ja tekotavoista. Olimme kai ennen pitäneet käsityöläistä\nvain tavallisena ihmisenä, mutta huomasimme nyt (tämä alkoi jo\nheti pikku majaa tehtäessä) hänen erikoisetevyytensä ja opimme\nsuuresti kunnioittamaan näitä tietäjiä ja taitajia, joilla oli oma\narvokas kulttuurinsa takanaan. Olimme varmasti liian yksipuolisesti\nyliarvioineet henkisen työn! Puhumattakaan siitä, että he omasivat\nmeille saavuttamattoman voiman ja kestävyyden.\n\nLopullisesti laudoitettiin kamari sisältä kokonaan. Se oli tosin\noikeastaan ylellisyyttä, mutta siten pääsimme kuitenkin rappaamisesta,\nsillä eihän tiiliseinää olisi voitu jättää sellaisekseen, ja lautaseinä\non lämmin ja käytännöllinen, siihen on helppo sitten kiinnittää penkit,\nhyllyt ja muut särkemättä seinää.\n\nTeimme vielä luukut ikkunoiden eteen. Ikkunoita on kaksi, toinen leveä\netelään, josta näkee pihakallion ja siitä edempänä meren kimaltelun\npuiden takana, ja toinen pienempi länteen, josta ei näe paljon mitään,\nkoska siellä on puita ja vuori ihan lähellä.\n\nTalo oli nyt valmis, ja työjoukko hajosi. Kiviset seinät ja sen lisäksi\nvielä puinen laudoitus tekevät huoneen ihan hiljaiseksi, joten se eroaa\nsuuresti puisista taloista, joiden seinien lävitse kuuluu jokainen ääni\nulkoa. Erakkomaja tuli siis juuri semmoiseksi, kuin sen pitikin!\n\nLoppujen lopuksi syntyi vielä oven eteen jotakin, josta tuli kukaties\ntärkein kohta tässä hovissa. En tiedä, miksi sitä oikein sanoisi --\nsillä se oli aiottu portaaksi, mutta ei muodoltaan näyttänyt siltä --\nse oli melkein kuin luonnonluoma -- ja kuului silti eroamattomasti\nitse rakennukseen. Sen muodon määräsivät ympäröivät kalliot. Sen\nrakensi Juhani Aho itse. Wennerqvist oli vain mukautuvana apulaisena.\nMolemmat mestarit keräsivät kiviä rannasta, asettivat kivet niin\ntiheään kuin suinkin ja täyttivät aukot sementillä, joten siitä tuli\ntiivis massa. Siinä ei ole yhtään suoraa kulmaa, mutta sivut ovat kyllä\nsuorat -- päällyspinta hiukan kalteva. Miehet askaroivat monta päivää,\nWennerqvist kyllä hiukan suruissaan niistä huonoista kulmista. --\nSitäpaitsi hän olisi mieluimmin sementeerannut sen päältäpäin -- mutta\nse peitettiinkin vihreillä turpeilla, joilla kukkivat monet pienet\nyrtit. Ajan mukaan turpeet kuivuivat ja kuluivat, mutta eivät niin\ntyystin, ettei jotakin sentään olisi jäänyt eloon. Olipa kerran ihan\nkynnyksen viereen onnistunut erään kääpiömäisen ruiskukkasen kehittää\n7 pientä kukkaa, ennenkuin se havaittiin. Tällä pehmeällä ja mukavalla\nterassilla Aho enimmäkseen istui -- tahi kalliolla, joka oli sen\njatkona, sekin kuin rakennukseen kuuluvana. Kallio oli jonkin verran\nkupera ja aivan sileä. Se oli valoisa ja lämmin paikka, molemmin puolin\nvuorien suojaama. Siitäkin aukeni näköala laakson halki, kauas merelle.\nRyhmä horsmansekaisia vattupensaita vuoren alla vasemmalla ja pieni\npunaiseksi maalattu puuvaja oikealla kehystivät ja sulkivat pihan,\njosta kalteva rinne vei ylös itäiselle vuorelle, ns. kotivuorelle.\n\nSeuraavana kesänä tuli mestari valmistamaan sisustusta. Huonekalut\ntehtiin kyllä \"Toskan tyyliin\", mutta jonkin verran sivistyneemmiksi.\nLaudoille annettiin hiukan muotoakin. Ja sänky seisoi vapaasti\nlattialla. Päävaatimus oli tässäkin, ettei se saisi milloinkaan\nnarista, tulisipa vaikka kuinka vanhaksi, ja narisematon ja horjumaton\nse olikin. Sen sisään pantiin olkipussi ja sen päälle jouhinen patja.\nHyviä olkia saatiin siihen aikaan helposti eikä tarvinnut muuta kuin\nlähteä kylään kärryineen ja työntää ne kotiin. Joskus vain sattui\nniin, että oljet oli viimeistä kortta myöten syötetty elukoille,\nmyöhästynyttä kevättä odotettaessa. -- Ja ainahan täällä on heinää\nniukasti. -- Vaikeampi niitä oli saada sen jälkeen, kun oli ruvettu\nkoneella ruista puimaan -- silloinhan ne menivät kaikki sekaisin. Mutta\nherttainen Svendbladska sai toimekseen ja pitikin huolen siitä, että\nmeitä varten puitiin erityisesti jonkin verran pitkiä olkia vanhaan\ntapaan.\n\nKirjoitustuolia ei tarvinnut rakentaa, koska oli vielä olemassa eräs\ntähän huoneeseen sopiva tuoli, jonka renkimme oli Järvenpäässä tehnyt\nJuhani Ahon määräyksen mukaisesti. Sekin on maalaamattomasta puusta,\nkuten muutkin huonekalut. Sittemmin hankittiin keinutuoli, koska\nsemmoinen oli aina ollut suosituin kirjoitustuoli, vaikka se muista\ntuntuu uskomattomalta. Saatiinhan sinne sitten vielä kotikutoiset\noranssinkeltaiset uutimetkin. Koristeita ei kamarissa ollut paljon,\nellei semmoisina pidetä niitä hienompia vapoja, joita oli asetettu\nseinille. Uunin etusivuun upotettiin eräs kipsinen, Italiasta tuotu\nkorkokuva, joka esitti pyhää Agnesta lammas sylissään. Uunin päällä\ntaas oli eräs omituisennäköinen metsästä löydetty kallo, jota\nluulimme hirven kalloksi. Mutta siitä ei oltu varmoja -- ehkä se oli\nsentään vain hevosen. Kirjahyllyyn kertyi vähitellen paljon kirjoja,\netupäässä ranskalaisia romaaneja, Ahon mielilukemista. Sitäpaitsi oli\nkaikenkielisiä raamattuja, koska käännöstyö oli aina mukana Toskassa.\n\nPöydällä olivat vielä kirjoitusvehkeet: kynät ja se 50 pennin\nkoululaismustepullo -- joka kirjailijan mielestä oli aina paras,\nvaikkakin hänellä oli jos minkälaisia -- siinä oli myöskin koukkuja,\nvirvelinsyöttejä ym. pientä. Ja useimmiten nämä veivät voiton kynästä.\n\nPöydän yläpuolella riippui lamppu, tarpeellisena poikkeuksena\nToskan lamppusäännöstä, koska isä yksin ei voinut luopua tutusta\ntyötoveristaan. Paras työaika oli hänellä aina yön hiljaisuudessa,\nniinkuin useimmiten runoilijoilla.\n\nEteinen, jonka luonnollisesti tuli sisältää kaikki kalastusvehkeet,\nsisustettiin sen mukaisesti ripoineen ja naulapuineen. Siihen\nmahtui kaikki, mitä kalamies tarvitsi, ja ellei tilanahtautta ollut\npelättävissä, hän tarvitsikin paljon. Varasto kasvoi vuosien kuluessa\nkirjavaksi kokoelmaksi. Kesäaikana pidettiin kylässä aina huutokaupat,\nja niistä kertyi tähän kokoelmaan jos mitäkin -- aina vain ihan\ntarpeellista! Paljon valmisti erakko itsekin. Varastossa oli, paitsi\nverkkoja ja pitkääsiimaa, tervapata suteineen, köydet, ankkurit,\nhara, haavit, äyskärit, tullot, työkalut, öljyvaatteet, tuohikengät,\naurinkopuvut, tuohikontti täynnä rihmakeriä, toinen täynnä korkkeja ym.\n\nOnget seisoivat nojaten suureen kuuseen majan nurkalla. Tämä kuusi on\nkorkea, mutta kuivahko, omituisen laiha -- sopiva ongenvavoille tueksi,\nmutta ei kaunis. Se olisi pitänyt kaataa pois, melkein esteenä kun oli,\nmutta ei raskittu -- ja olihan siitä hyötyä. Siellä lähellä -- myöskin\ntiellä -- oli se kataja, joka saatiin pelastetuksi keskeltä tiilipinoa.\nSe kasvoi sitten suureksi, joten olisi pitänyt korjata pois tieltä --\nmutta siinä se vain seisoi ja siihen se kuului.\n\n\n\n\nKOTIVUORELLA.\n\n\nSe on kuin pikku majan ja erakkomajan yhteinen pihamaa ja sen kalteva\npohjoisrinne onkin kesäelämämme keskeisin paikka molempien majojen\nkynnyksellä, ja sinne kiivetään yhtä mittaa, muutamalla harppauksella\nkun pääsee. Onhan se tähystyspaikka, josta mm. voi arvioida sään\nmuutokset ja kehityksen. Jo taivaanrannalla huomaa, jos sade tai tuuli\non nousemassa tai häviämässä -- ja mistä päin.\n\nTäältä vuorelta katselee huvikseen maailman menoa sekä merellä että\nmanterella. Täällä on vakituisesti vanha, hyvä perintökiikarimme --\nainakin sen jalusta. Sen luo jokainen rientää, jos jotakin erikoista on\nhavaittavissa laivaväylällä tai vielä loitommalla. Kiikarilla erottaa\nselvästi kaukaisemmatkin luodot. Silmäkin kesän kuluessa terävöityy\nalati etäisyyksiä tarkatessa.\n\nMeihin onkin tullut kunnianhimo tietää, ainakin arvata, mikä se ja\nse on, laivan nimi, asia, määräpaikka ym. tuhannet seikat, jotka\nelävöittävät avaran ulapan. Siellä ovat höyrylaivat kaiken malliset\n-- Tukholmaan menevät ja sieltä tulevat, komeat valkoiset, rumat\nlastilaivat, kalasumput, hinaajat proomuineen, kalkkijaalat Paraisista,\nsotalaivat, pienet kalastajavenheet, professorien sirot soutuvenheet,\nitse Ahlströmin upea huvimoottori ja herrojen ohitse kiitävät hienot\njahdit -- pitkin päivää aina jotakin uutta.\n\nTavallinen ja tärkeä tehtävä on tähystää, alkaako odotettu tuttu purje\njo näkyä. -- Jo näkyy, tuuli on myötäinen! -- Kymmenessä minuutissa\novat kotona. -- Vastatuuli -- puolessa tunnissa vasta voivat saapua\n-- pannaanpa perunat tulelle! Purje näkyy epäselvästi selkien takaa,\nHangon lähellä vielä. -- Ei kannata odottaa -- syödään pois!\n\nMonta muutakin hyödyllistä seikkaa selviää vuorella. Lindbergska tuntuu\npalaavan silakkaverkoilta siellä Pikku-Toskan takana, voidaan siis\nhakea silakoita, jos halutaan.\n\nPostimiehen pilli kuuluu kylältä päin, vaikka miestä ei näy. -- Nyt\nsiis voitaisiin jo lähteä postia hakemaan.\n\nIltamako on myöhästynyt, pitäisikö mennä hakemaan? Poika on pieni, eikä\nhän uskalla tulla, jos vielä pimenee. Katsotaan vuorelta -- siellä hän\njo kahlaa \"oikoteitä\" lahdenpohjukassa, vielä pienempi toveri seuranaan\n-- ei siis tarvitse mennä hakemaan.\n\nTäältä vuorelta laskeudutaan etelärinnettä sukellusniemeen. -- Polkua\nei tietysti ole, eikä pääse mistä vain, on joskus tarrauduttava\nkallioon käsinkin, ja onhan siellä eräs ylitsepääsemätön rotko. Jos ei\nsatu muistamaan ja hajamielisyydessään kulkee väärin, täytyy kiertää\ntakaisin ja hakea uusi tie. Tämä on naurettavaa näin pienellä alueella\n-- ja lisää vuoren viehätystä.\n\nVuorelta näkee paljon meille niin tuttuja merensaaria. Lähinnä on\nIisaaren pitkä ryhmä, kauempana Spikanin merimerkkeineen. Täältä se\nei näytä olevan muuta kuin kallioviiva, mutta tiedämme, että siellä\non ryhmä mitä monimuotoisimpia luotoja, joita toisistaan erottavat\nkiviset salmet ja Spikanin eteläsivulla on se kuuluisa kallio, jossa\ntiedemiehet käyvät hakemassa todisteita maailman luomisen teorioista.\nTuo kallio näyttää olevan kuin modernistinen taulu, jossa kirjavat\nväriläiskät on rohkeasti sotkettu yhdeksi arvoitukseksi. Mutta sen\ntaulun värit eivät himmene ikinä, vaikka aurinko vielä tuhat vuotta\nsiihen paistaisi. Meren jäät sen aina uudestaan hankaavat kiiltäväksi\nja puhtaaksi.\n\nJa näkeehän täältä kuuluisan \"Storlandsstrittanin\" loistavan\nvaahtopilarin, joka säännöllisin väliajoin äkkiä nousee taivasta kohti.\nPenikulmien päähän sen erottaa muista hyrskyistä -- silloin kuin se on\ntoiminnassa, nim. länsituulen aikana. Etelässä taivaanrannalla ovat\nhyljeluodot ja Segelskär.\n\n\n\n\nTEKOMIEHET.\n\n\nPunaisena lankana elämässämme täällä on alunpitäen ollut \"oma apu\".\nMahdotontahan olisikin joka kerta juosta kylään apua anomaan, jos\nesim. vasaran varsi katkeaa tai kirves lentää metsään. Vaikka eihän\nsentapainen pyyntö ollenkaan olisi heitä kummastuttanut, koska heistä\ntuntui vallan luonnolliselta, että me olimme tyhmiä kaikessa. Heitä\npikemminkin huvitti opettaminen ja auttaminen. Niin -- emme me paljon\nosanneet -- ja luulimme osaavamme vieläkin vähemmän.\n\nErakkomajan takapihalla puuvajan luona oli halkopino, sahapukki ja\nhakkuupölkky. Pino tuotti Himmulle monta huolta, koska se ei tahtonut\nsiellä pysyä, vaan hupeni ja hävisi välistä ihan näkymättömiin. Silloin\nhän tarttui itse kirveeseen, mutta epäröivien, huonojen lyöntien kaiku\nilmaisi tilanteen -- ja apua tuli. Himmu oli ainoa, joka ei oppinut\n\"puumieheksi\" Toskassa.\n\nSahapukki oli ensimmäinen työväline, jonka Heikki sai kyhätyksi --\npitkistä, mereltä tulleista haloista. -- Ei se sievä ole, mutta\narvatenkin oikein suunniteltu, koskapa se yhä vain pysyy koossa.\n\nPölkky taas on monta kertaa uudistettu, miten lienee, parempaa\non haaveksittu ja uusia koetettu. Ilman sitä ei Toskassa eläisi\npäivääkään. Siinä seisoo kirves aina valmiina. Mitä olisi saari ilman\nkirvestä -- venheessäkin sen on oltava mukana. Sen vuoksi onkin\nolemassa toinen \"pikku kirves\" pieniä miehiä (ja minua) varten. Tämä\nonkin oikein lempikalu. Puukot, vasarat, hohtimet, näverit ym. ovat\nmyöskin sangen tärkeitä. Niitä on vähitellen kertynyt montakin, mutta\nsittenkin voi tapahtua, että niitä ei ole. Jos kaivattu työkalu sitten\n\"löydetään\" rannasta, venheestä tai kuistilta, pidetään sitä rikoksena.\nLaillinen paikka on työkaluhylly seinällä. Myöhemmin saatiin vielä\nhöyläpenkki, joka on turvallinen paikka monille työkaluille.\n\nKaikkia työkaluja käytettiin ahkerasti, sen tietää siitäkin, että\nne kuluivat, särkyivät ja tylsistyivät -- varsinkin kirveet. Siten\nhuomattiin tahkokivi niin tärkeäksi, että semmoinenkin tuotiin Toskaan\nja sijoitettiin varjoon erakkomajan ulkoseinään kiinni. Ja aivan oikein\n-- teroittamaankin oppii. Toinen pyörittää akselin kampea -- sen voi\ntyhmäkin tehdä, kunhan akseli on ensin voideltu saippualla tai tervalla\nja pieni allas kiven alla täytetty vedellä. Toinen pitää terää lujasti\nkiveen nojattuna. Tätä ei joka mies ilman muuta osaakaan, sillä kirveen\nterä ei saa mitenkään \"aaltoilla\" -- on saatava aikaan kaunis kaari ja\nmolemmat sivut tasaisiksi kuin peilit.\n\nSahan on myös oltava käyttökelpoinen, se on siis teroitettava joskus.\nSahan teroittaminen oli meille alussa outoa, mutta lopulta sekin\nonnistui. Siihen tarvitaan viila ja erinäisiä tietoja, jotka saimme\nrakennusmiehiltä. Sahalla täytyy olla terävät hampaat, silloin se\npuree hyvin. Saha on säilytettävä kuivassa paikassa, sillä ruskeaksi\nruostunut saha hankaa vastaan, mikä taas harmittaa sahamiestä ja saa\nhänet hikoilemaan. Entäs kirves? -- Se nyt ei helposti ruostu -- ja jos\nruostuukin -- niin pian se taas kuluu kirkkaaksi. Mutta jos jätät sen\npihalle päiväpaisteeseen, niin varsi kuivaa kokoon silmässä ja lähtee\nsitten heilutettaessa omia teitään -- arveluttava asia! Tämäntapaista\nviisautta opimme vähitellen -- ja naisetkin oppivat jotakin.\nOlihan minulla lapsesta asti taipumusta käsitöihin ja olin käynyt\nveistokouluakin, mutta siellä harjoitettiin ihan toisenlaisia asioita.\nKun nyt ensimmäisen kerran rohkaisin mieleni katkenneen vasaranvarren\ntakia, tuntui työ hauskalta, vaikk'en ollenkaan ollut varma tuloksesta.\nMutta soisin muillekin sitä syvää tyydytystä, jota tunsin, kun uusi,\npuhdas varsi oli lujasti paikoillaan.\n\nMuuten vasara kestää paljon kauemmin, jos sitä ei käytetä naulojen ulos\nvetämiseen, vaan yksinomaan sisään lyömiseen!\n\nPuuvajan edustalla on vielä eräs tärkeä työväline -- mereltä vaimiina\ntullut, paksu öljyvärillä maalattu lankku -- sopiva istuin ja alus\nahertajille.\n\nSiinä penkillä syntyvät uudet venetullot, ovenrivat ja seinäkoukut\nkäyristä katajista. On ihmeellistä, kuinka paljon koukkuja tarvitaan\ntahi ainakin voidaan käyttää sekä ulkona että sisällä! Tämä lankku\nvoi kelvata höylätessäkin: sillä sahataan ja muovaillaan laudat, jos\nkuisti on korjattava, jos pöytä tai penkki jostakin puuttuu -- niitähän\ntarvitaan ulkosallakin.\n\nTähän verstaaseen, erakkomajan takapihalle, vaikkakin se on metsän\nreunustama, paistaa päivä täydeltä terältä. Oikein nauttien siellä\njokainen työskentelee ja näpertelee. Eikä suinkaan pahenna tilannetta,\nettä työt ovat ihan välttämättömiä.\n\nErakkomajan eteläpuolella taas ovat isännän omat työpaikat. Sadeilmalla\nhän työskentelee tietysti katon alla avonaisen oven valossa, muulloin\nsillä omalla rakentamallaan penkereellä. Tämä on juuri sopivan matala\nkaikenlaisiin pieniin veistotöihin. Ylen sirot verkonmerkit ovat hänen\nerikoisalansa -- ne maalataankin, jotteivät vettyisi. Silloin tällöin\non haavi uusittava. Nerokas pieni katiska hienosta messinkiverkosta,\nsyöttejä varten, antaa paljon työtä samoin kuin pieni sumppukin -- ja\nsuurteos on ristikkopohjainen matala laatikko, myöskin pitkäänsiimaan\nkuuluva. Suuri pinkka hienoja lautoja on näitä töitä varten varattuna\nvajaan. Työ käy hitaasti, mutta valmista tulee aina ja käyttökelpoista\n-- oikein hyvää.\n\nPari askelta edempänä on hänellä toinen mieluisa työpaikka,\nkuiva, avara pihakallio, joka on omistettu virvelille, ongille,\nmaalipurtiloille ym. Buddhan tapaan istuen kalliolla jalat allänsa\nristissä hän siellä valmistelee ja hoitelee kalastusvehkeitään.\nKiirettä ei ole -- kesäpäivä on pitkä -- käsien työ on helppoa ja\ntotuttua. Liitelevän lokin varjo hiipii pitkin kalliota -- vallitsee\ntäydellinen hiljaisuus ja rauha.\n\n\n\n\nJOKAPÄIVÄISET PUUMME.\n\n\nPolttopuun hankkiminen tuotti meille monta mielenkiintoista hetkeä\nja avasi ihan uusia näkökohtia. Puun arvo ja laatu -- siinähän on\nkokonainen tiede.\n\nTäällä on puu elinehto, yhtä tärkeä kuin vesikin. Veden saimme nyt\nkaivosta -- siis taatusta paikasta -- mutta puu oli joka päivä\nlöydettävä uudestaan, niin sanoakseni. Rakennusaikoina riitti meille\nlastuja ja jätteitä polttopuiksi, mutta sitten tuli sen hankinta\nmuualta välttämättömäksi. Olisimme ehkä voineet tilata valmiita\nhalkoja kylästä, mutta se ei sopinut ollenkaan ohjelmaamme. Meillähän\noli johtavana aatteena säästäväisyys ja halu omin käsin tehdä\nmahdollisimman paljon.\n\nSiinä kasvoi metsä ympärillämme, mutta sehän oli rauhoitettu alusta\npitäen, ja pojat olivat vielä pieniä eivätkä olisi osanneetkaan pilkkoa\nsuuria puita pieniksi hellapuiksi. Isällä oli selässä jokin vika, joka\nesti häntä käyttämästä kirvestä.\n\nTähän aikaan myytiin tehtaalla rimapuita, ja niitä nyt soudettiin\nsieltä. Rimoja oli helppo sahata ja katkoa vaikka kuinka sieviksi\npolttopuiksi ja se oli pojille vain huvia. Mutta toisiin tarkoituksiin\nse oli liian hienoa tavaraa. Meillähän tarvittiin suuret hiillokset\nkallion kulmaukseen, jossa paistettiin kaloja, eikä hauraista rimoista,\noikeita hiiliä synnykään. Silloin ei vielä ollut leipomauunia Toskassa\njoten meille leivottiin kylässä, ja hyvä kuorma uunipuita oli\nkärrättävä Limperille sitä varten. Rimat eivät leipomiseen sovi --\nliian kallista ja mitätöntä tavaraa.\n\nTässä tuli meri avuksemme -- loppumaton puuvarasto! Etelätuuli keräsi\nkaiken, mitä pitkin ulappaa harhateillä kulki, joskus halkoja,\nuseimmiten lautoja, lankkuja ja hirsiäkin. Tukkilautat, jotka tästä\nohitse hinattiin, liikkuivat tietysti mieluimmin tyynellä, mutta sattui\nsilti, että tuuli ne yllätti ja silloin aina jotakin irtautui.\n\nEtelätuulella tutkittiin merenpinta erikoisen perusteellisesti. Jos\njotakin suurenmoista oli tulossa, huomasi sen jo kaukaa -- tukki\nsärki aallon, syntyi pieni tyven tukin kylkeen -- laudat kimaltelivat\nkoreasti siinä lähetessään. Tähystäjä riemuitsi, huiskutti ilosanoman\ntoisille, ja kaikki riensivät rantaan. Nyt vaadittiin valppautta, sillä\ntähystäjiä oli muidenkin vuorilla. Merensaaliin kerääminen oli nuorten\npoikien urheilua. Kaikki risteilivät ulapalla ollakseen ensimmäiset.\n\nKotona olijat tarkastivat rantoja ottaakseen heti talteen, mitä siellä\noli (merihän voisi viedä sen pois taas). Jos onnistuit nostamaan\nsaaliin jotakuinkin kuiville, oli se sinun. Semmoinen on kirjoittamaton\nlaki. (Pidetään häpeällisenä koskea toisen jo nostamaan.)\n\nOn hämmästyttävää, kuinka paljon voi kertyä. Jos puita on niin paljon,\nettä se jo näyttää varastolta, on saalis säästettävä koskematta vuoden\npäivät. Ellei omistaja silloin jo peri, muuttuu löytäjä omistajaksi,\nmuussa tapauksessa hän saa kolmannen osan palkkioksi. Sellainen on\nkirjoitettu laki.\n\nMutta laajalle alueelle siroteltuja irrallisia hirsiä ei kukaan peri.\nLaudat ovat enimmäkseen kotoisin jonkin ulkomaille purjehtivan aluksen\nkansilastista -- niitä ei myöskään kukaan kysy.\n\nMeidän läntiseen lahteemme tuo länsituuli säännöllisesti tuttuja\nsirpaleita kaukaisesta, merenpohjassa olevasta laivanhylystä. Ne tuntee\nsiitä, että ne ovat paksun kivihiilitervan peittämiä ja monta kertaa\nöljyvärillä maalattuja (päällimmäinen väri vaaleansininen), mutta\npeiton alla on tervettä punaista honkaa. Maalatut ja tervatut puut\neivät tietysti kelpaa kalahiillokseksi eivätkä leipomiseen, mutta kyllä\nkaikkiin muihin tarkoituksiin.\n\nAina siis silmät auki sekä kotona että aavalla merellä ollessa --\nmeillä se on jo verissä. Harva onkin se matka, ettei jotakin löytyisi.\n\nParhaat kappaleet säästetään tietysti rakennustarpeisiin, muut hakataan\npolttopuiksi.\n\nPäämäärämme on saada polttopuuvarasto, hyvä pino pihalle kuivumaan --\ntai puuvajaan, jos puut ovat luonnostaan kylliksi kuivia. Otsa hiessä\nsaa työtä tehdä. Mutta onpahan poikien (ja äidinkin) ylpeys suuri, jos\nse onnistuu -- ja voimistuvathan siinä lihaksetkin erinomaisesti.\n\nMetsäherran mielestä -- semmoinen sattui kerran vierailemaan Toskassa\n-- oli meidän esteettinen metsänsuojelutapamme vallan päin mäntyä, ja\nniin se meistäkin alkoi tuntua. Metsän pohjan peittivät kuivat oksat\n-- ainahan lumi talvella niitä katkaisee -- ja nuoret puut tunkeilivat\nihan vanhojen varpaille. Siinä riideltiin tilasta ja valosta. Nuoret\nkuuset venyivät korkealle laihoina ja puoleksi kuivuneina. Ja meidän\nkallisarvoiset mustikkamme jäivät ihan lapsipuoliksi, kaipasivat\nsekä ilmaa että aurinkoa -- mistäs ne sitten makeutensa saisivat. Ja\nlepät siinä kaivolaaksossa olivat sotkeutuneet niin tiheään vyyhteen,\netteivät saaneet kehittymään lehtiä kuin yläilmoissa, ja kuivia\nhaaraantumia oli kosolta.\n\nHerkesimme ostamasta rimapuita ja rupesimme sen sijaan harventamaan\nmetsää omaksi tarpeeksi. Kuivat oksat kerättiin maasta. Sitten\nhakattiin vähitellen seisoviakin puita, tietysti ensiksi ne, jotka\njo siinä seisoessaan olivat harmaantuneet. Ne olivatkin heti\nkäyttökelpoisia, pihkaisia ja helposti syttyviä. Elävistä puista\nhakattiin sitten ne, jotka ahdistivat liian läheltä jotakin muhkeata\npetäjää tai suorarunkoista korkeata kuusta. Omituista oli havaita,\nkuinka paljon saa kaataa, ennenkuin huomaa aukon syntyvän.\n\nTuore puu ei kelpaa semmoisenaan polttopuuksi. Se on paloiteltava,\nhalkaistava ja säästettävä seuraavaksi kesäksi. -- Oikeastaan se on\ntalvityö. Sytykkeistä ei ole milloinkaan puutetta, sillä ovathan rannat\ntäynnä tuohia. Tuohien runsauden rannoilla -- vaikk'ei koivuja kasva\npaljon missään -- olemme selittäneet näin: koska tuohi ei milloinkaan\nuppoa, vaikka se vuosikausia kuljeksisi meressä, täytyy niiden aina\nkorkean veden aikana ajelehtia ylös rannalle. Veden laskiessa ne jäävät\nsinne virumaan, peittyvät hiekalla, piiloutuvat kuivien ahvenruohojen\nalle ja toisen tuulen puhaltaessa tulevat taas uudestaan esiin. Tuohet\ntulevat siis vaikka kuinka kaukaisilta lastauspaikoilta ja ehkä\ntoisista valtakunnistakin.\n\nAina on saatavissa myös käpyjä, joita voi tuhansittain kerätä\nmetsänpohjasta, poluilta ja mistä vain, ja ne vasta hyvin palavatkin.\nOlemme monesti löytäneet Toskan alueelta tervaskantoja -- varsinkin\nsuosta -- milloin lienevät sinne hautautuneet. Ei ole helppo tonkia\npäivänvaloon sellaista kaikkiin suuntiin haaraantuvaa raskasta\nmöhkälettä, mutta meistä kanto on arvokas. Muutamia olemme saaneetkin\nesille. Päältäpäin ne ovat mustia ja märkiä, mutta pinnan alla on ihan\ntervettä puuta, ei lahoamisen merkkiäkään. Siis erinomaisia takkapuiksi.\n\nJos Toskan kaupunkilaisvieras on sattumalta tekemisissä polttopuiden\nkanssa, on tervakset tarkkaan piilotettava, koska hän ei huomaa mitään\neroa tämän jalon puulajin ja esim. arvottoman lepän välillä. Olisihan\nvahinko tuhlata niitä padan alla, jossa mikä tahansa palaa kylliksi\nhyvin.\n\nTekisi mieli pakinoida vähän lisää ajelehtivasta hylkytavarasta,\nkoska se on merensaarelaisille niin perin mielenkiintoinen ja tärkeä.\nVälistä tapahtuu, ettei sitä tule ihan arvaamatta, vaan jännittyneesti\nodotettuna. Niinpä kerrankin eräs puulastissa oleva viisimastoinen,\njonka kannella oli myös paloöljytynnyreitä, syttyi palamaan Hangon\nkaupungin lähellä ja tuuli oli etelästä. Silloin joutui niin paljon\npuutavaraa veteen, että kaupungin satamissa oli vaikea liikkua\nveneellä. Meidän kylämme tietysti toivoi, että tuuli kääntyisi\nlännemmäksi -- ja niin kävikin lopulta -- vaikkakin myrskynä. Ihan\noikein: yhtä ja toista olikin jäänyt hankolaisilta huomaamatta. Vaikka\nlankut olivat puoleksi palaneita ja sitäpaitsi paloöljyn läpitunkemia,\nei se haitannut, vaan sitä paremmin ne vain kestäisivät. Ei ole vallan\nhelppoa risteillä myrskyssä ja päästä juuri niin lähelle, että ajopuun\nkiitäessä ohi saisi sen siepatuksi. -- Tuossa se kelluu, välistä\nnäkyvissä, välistä aallon peittämänä! Perämies tähtää, mutta tuuli\nmäärää myös suunnan. Veneen laita on veden partaalla, siellä toveri\nmakaa varuillaan, käsivarret jo ojennettuina, odotusta sormenpäitä\nmyöten. -- Nyt lähenee ratkaiseva hetki -- ei, pari tuumaa puuttui --\nvikaan meni! -- Sitten on luovattava uudestaan, kunnes toveri saa lujan\notteen, vene käännetään tuulta vasten ja yhteisin voimin saadaan saalis\nlaidan yli sisään. Mutta jos kappale on liian raskas, niinkuin esim.\ntukki, on se kiinnitettävä köyteen ja hinattava kotiin. Silloin ei\nvoida ottaa enempää sillä matkalla, vaan on yritettävä uudestaan, jos\nintoa riittää.\n\nNoita mustia, öljyisiä puita saimme mekin muutamia, joista sitten\nrakensimme telineitä silakkaverkkojamme varten. Ja pieni suutari\nEkberg löysi osan katkenneesta mastosta, niin paksun ja raskaan,\nettä oli vaikea käsittää, miten hän sai sen maihin. Koko mies olisi\npari kertaa mahtunut sen sisään, jos se olisi ollut ontto, mutta se\nolikin ihan täyteistä kalifornialaista pitch pineä, jättiläishonkaa.\nSiitä hän sahasi itselleen ihanteellisen hakkuupölkyn puuvajaansa,\nsäästi loppuosan ja otti sen kyljestä syttyjä kokonaisen vuoden, se\npuu palaa kuin öljy. Tätä mastonpätkää minä himoitsin kiihkeästi,\nsillä onhan puu läheistä sukua meidän kelohongallemme, vaikka paljon\ntummempi väriltään. Vihdoin hän sen myikin, ja nyt tämä mahtava saalis\nodottaa kuvanveistäjän kättä. Tulihan meidän rantaamme kerran lautta,\nvenäläistä alkuperää oleva sillan osa, hirret paksuja ja hyviä, ja\nne oli sidottu yhteen n. l/4 m pitkillä galvanoiduilla pulteilla.\nJa suuri, rautainen rengaskin oli siinä kiinni. Hirret tietysti\nsäästettiin tulevia rakennushommia varten.\n\nSodan aikana ja monta vuotta sen jälkeenkin ajelehti meressä\nalituisesti n. 40 sm:n läpimittaisia, umpinaisia, renkaalla\nvarustettuja miinan kohottimia. Jokainen sai osansa, ne maalattiin\nvalkoisiksi tai punaisiksi, ja ne kelluivat nyt satamissa\nankkuripoijuina, niin meilläkin. Olihan kyllä oikeita \"eläviä\"\nmiinojakin liikkeellä, mutta niitä pelättiin kuin kuolemaa -- ja\nkuolema niissä piilikin. Enimmäkseen ne kyllä törmäsivät ja räjähtivät\njonnekin luodoille ja ulkosaarille. Mutta saapuipa Lindbergskankin\nrantaan eräs \"kuolleena\". Se sahattiin kahtia, ja nyt saa eukko keittää\nverkkoväriä miinapadassa.\n\nHuviksemme keräsimme myös pieniä lasipalloja, nekin olivat joitakin\nmiinahommaan kuuluvia kohottimia, n. 15 sm läpimitaten, väri muistutti\nametistin hienoa sinipunaista.\n\nHyväksi saaliiksi arvioidaan merimerkit, koska ne ovat niin suoria\nja pitkiä. Paikoillaan väylässä seisoen ne eivät näytä kuin hoikilta\ntikuilta, mutta rannalla maaten ne ovat toista. Niitä tietysti ei\npolteta. Meilläkin on pukkien päällä tämmöiset valkoiseksi maalatut\nja sileiksi höylätyt merkit;-- siis liiankin hyvät silakkaverkkojen\ntelineiksi.\n\nTyhjät laatikot ovat jokseenkin tavallisia ja aina tervetulleita,\nsamaten korit, puiset astiat ym. Tarvitaanhan saaressa monenlaisia\nvehkeitä, ja mereltä tullut tavara huvittaa erikoisesti. Onhan\njokaisella sellaisella esineellä oma luonteensa ja esihistoriansa, joka\nantaa virikettä mielikuvitukselle. Niinkuin esim. se ruusunpunaiseksi\nmaalattu, hyvin huolellisesti tehty kapanmitta, joka nyt on\natelierissäni halkosäiliönä. Aina sieltä puita ottaessani näen edessäni\nsen jaalankannen, josta suuri aalto jonakin myrskyisenä yönä huuhtaisi\nsen mereen, miesten hääriessä kovassa työssä purjeiden ja köysien\nkimpussa. -- Vettä -- kylmää -- pimeyttä -- tarmoa ja reippautta...\n\n\n\n\nPIKKU ATELIERI.\n\n\nNuorena olin usein kuvitellut, kuinka hyvä olisi, jos esim. satttuisi\njoutumaan vankilaan, miten siellä pienessä kammiossa voisin keskittyä\nluovaan työhön häiriintymättä. Ajatus oman työhuoneen omistamisesta\noli kai liian suurenmoinen minulle vielä silloin. Mutta nyt sai\nkammiounelmani uuden muodon. Täällä vuorella voisi hyvinkin olla\nyksi erakkomaja lisää. Ja keväällä 1914 vielä jäiden aikana läksin\nTvärminnen kylään, sain sieltä Wennerqvistin mukaan, ja yhdessä tulimme\njalkaisin Toskaan. Pahimmassa jääsohjussa hän tarjoutui kantamaan minua\nselässään, koska hän sääli jalkojani sanoen: \"Minulla on vedenkestävät\nsaappaat.\" Miten olisin voinut kieltäytyä semmoisesta elämyksestä --\nsiis niin tapahtuikin -- semmoinen mies hän on. Toskan vuorella, jossa\nei ollut lunta ollenkaan, mittasimme paikat ja panimme kiviä merkeiksi.\nSelitin hänelle tarkkaan, miten huone oli rakennettava, ja hän lupasi,\nettä kesän alussa on rakennus oleva valmis. Ja hän pysyikin sanassaan.\n\nSe tehtiin pikku majan tyyliin muuten, paitsi, että siihen tuli\nkaksinkertaiset seinät -- sisimmät ponttilaudoista -- mikä pidettiin\ntarpeellisena siksi, että paikka oli korkeammalla ja meren tuulille\nalttiina. Ikkuna asetettiin kattoon, koska nyt oli kysymyksessä\nmaalarin työhuone, seinässä sen alla vain pieni ikkuna, josta näkyi\nvuori ja lahti.\n\nRakennus seisoi vapaasti kalliolla, joka vietti alas joka puolelta.\nSeinät vedettiin ylt'ympäri ihan kallioon kiinni, jottei tuuli altapäin\npääsisi nostamaan sitä pois paikaltaan. Talvella täällä käyvät mahtavat\nmyrskyt ja tuiskut. Kesällä tullessamme tuntuu ihmeeltä, että se siinä\nyhä vain seisoo -- ei edes kattopäreitä, ei ainoatakaan, ole lentänyt\npois.\n\nTavarasäiliö on pidennetyn katon alla niinkuin pikku majassa. Sisustus\non tietysti myöskin Toskan tyylinen: sänky seinämällä, pieni pöytä sen\nvieressä, hyllyt ja työpöytä peräseinällä. Huone sai tulisijankin,\nentisen silitysuunin, tiileillä ympäröidyn.\n\nMökki tuli maksamaan kaikkiaan 250 markkaa. Hinta on oikea, siitä ei\npuutu nollia eikä se ole kuukausimaksu, vaan koko rakennuskustannus.\n\nErakkomajan aate oli vielä kerran toteutettu. Rauhoitettu kammio, jossa\nvoi asua ja jossa työ ja siihen kuuluvat välineet on keskitetty yhteen\npieneen alaan, ja ulkomaailma kaukana ajatuspiiristä. Ei sentään liian\nkaukana -- oven kynnykseltä näkee kyllä muut majat puiden takaa ja\nkuulee, jos tahtoo kuulla, astioiden kilisevän, kun Himmu kattaa pöydän\npikku majan edustalla -- tahi kun siellä vesi alkaa kiehua hellalla,\nja pannun kansi helistä. Voi levätä, jos haluaa, tehdä työtä samaten,\nlukea tai kirjoittaa -- päivä on pitkä -- ja siellä ollessa on varma,\nettä \"maalaus\" ei ole kenenkään tiellä. Ja kuuluvathan tänne sisälle\nlokkien huudot ja kotkotukset ja lahdessa soutavan venheen airon vedot.\nLaineiden äänestä tietää varsin hyvin, mistä päin tuuli käy ja milloin\nse taukoo tai yltyy. Mutta jos joku kulkee avojaloin ohitse, sitä ei\nkuulu -- sen sijaan kyllä, jos lintu hetkeksi istuutuu katolle.\n\nLuulisi, että lautakoju on hatara, mutta tämä ainakin on ajan mukaan\ntullut yhä vain tiiviimmäksi -- kai ensiksi punamulta ja sitten vielä\nsammaltuminen täyttävät pienet raot ja saumat. Viisitoista vuotta olen\nasunut siinä, ja yhä vain olen vakuutettu siitä, että sen mukavampaa\nolinpaikkaa minulla ei ole ollut milloinkaan, vaikkakin elämäni\nvarrella olen asunut hyvin monenlaisessa paikassa.\n\n\n\n\nKAMMION HILJAISUUDESSA.\n\n\nSunnuntaiaamu... Eilen oli sadetta ja sumua, tänään myrskyää\npohjoisesta puiden latvojen ja majan yli merelle päin. Aamukylpy on\nnautittu kallion suojassa, vuodevaatteet viety ulos vuorelle, jota\naurinko jo yrittää lämmittää pilvien lomitse.\n\nJään oven suuhun ihmettelemään taivaan puhdasta sineä ja siinä kulkevia\nvalkoisia pilviä. Ne ovat aina juuri pohjoistuulella uskomattoman\nvalkoisia. Huone siivotaan, ts. laastaan jaloista karissutta hiekkaa ja\nmuuta pientä roskaa -- pölyä ei olekaan. Vuode valmistetaan takaisin\nyökuntoon, ja sitten istuudun mukavaan tuoliin keskelle pientä lattiaa,\nrauhan ja hyvän levon vallassa. Nostan karkealle pöydälle jalkani,\njoissa ovat uskolliset bayerilaiset vuoristokengät, haalistuneet,\nmukavat ja ikuiset. (Isäni opetti tämän terveellisen amerikkalaisen\nistumatavan.)\n\nHymyilen tyytyväisenä valmiiksi pingotetuille kankaille, jotka talven\novat tuossa odottaneet sivellintä. Hyllyllä ovat muut työkalut, kaikki\njärjestyksessä. Katossa olevasta ikkunasta virtaa tasainen valo, siinä\nnäen taas taivaan ja valkoiset vaeltavat pilvet ja lähinnä, tuulessa\nkeinuvan nuoren männyn heleänvihreät vuosivesat.\n\nIhmeellistä, että nämä ohuet lautaseinät voivat saada aikaan näin\nkotoisen rauhan ja turvallisuuden tunteen, myrskyn ulkona riehuessa!\n\nTäällä sisällä tuuli vain kevyesti heiluttelee seinäikkunan verhoa\nVerho \"hengittää\", sillä ikkuna ei ole tiivis, eikä tarvitse ollakaan.\nHiljaisuus vallitsee kammiossa, omituinen hiljaisuus, joka panee\nkuuntelemaan. Oikein vaivun kuuntelemiseen... Tuulen humina käy puiden\nlatvoissa, monivaiheisesti -- kaukana -- lähellä -- ohimenevästi.\nVälistä se vaikenee, mutta virkoaa taas uudelleen. Muita ääniä ei ole,\nvain tämän alkuperäisen luonnonvoiman kiehtova laulu yksin. Mutta\ntarkkaan kuunnellessa siinä on jotakin muutakin, heikkona kaikuna,\nvaikka toisenlaisessa rytmissä --? Ihan oikein, siinä lomassa on kukon\nlaulu kaukaisesta kylästä. Sen tempaisi tuuli ohimennen mukanansa tänne\nasti, suhinan lomassa.\n\nNyt voisin ryhtyä työhön, onhan sunnuntai, taiteilijan pyhä\ntyöpäivä. Pilvet siellä ylhäällä antavat ajatukselle suunnan. Täytyy\nmennä eteläniemeen sen suuren jyrkänteen alle katsomaan, miltä\nhohtavareunaiset pilvimuodostumat näyttävät, kun ne nousevat sen ylitse\nmatkallaan avaralle merelle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona on jo viileä, tuulinen ilta. Syntyy halu lämmittää kammioni\nja vuoteeni, ennenkuin siihen hiivin. Pieni rautainen uuni saa sen\npian aikaan. Uuninsuu on noin kämmenen kokoinen. Siihen panen tulta\nsen verran kuin mahtuu. Valon hohde ulottuu ehkä noin puolen metrin\nsäteen uuninsuusta. Samalla muuttuu hämärä huone turvalliseksi\nkodiksi, sen ydin ja alku on täällä ilmielävänä. Pieni tuli tuossa\non kotilieden synteesi. Aina sitä katsellessa ihmettelen, miten tämä\nylen yksinkertainen laitos kykenee vaikuttamaan voimakkaasti ja\nmielikuvitusta herättävästi -- tulen ikuinen ihme.\n\n\n\n\nSOTA.\n\n\nMeillä ja kyläläisillä ei ollut tapana käydä varsinaisilla\nvierailuilla. Tavattiin vain, jos asiat niin vaativat. Nyt sattui\njoskus, että sota oli \"asiana\". Pieni, herttainen Svendbladska\ntuli varta vasten kysymään mielipidettämme saksalaisten pelätystä\nhyökkäyksestä tänne -- eivät suinkaan ne nyt tänne tule? Mitä ne\nvälittäisivät näistä köyhistä rannoista.\n\nMe olimme samaa mieltä hänen kanssaan: Tuskinpa he vielä pitkiin\naikoihin tänne joutavat, on kai heillä omilla rajoillaan tarpeeksi\ntehtävää.\n\nJa sitten suuri kysymys: Kuka sodan saa aikaan -- mahtaneekohan se olla\nJumalan tahdosta?\n\nPuolestani arvelin, että se pikemminkin on vain paholaisen työtä.\n\nEntäs kuka sen mahtanee maksaa? Sen kai täytyy olla hirveän kallista\nhommaa?\n\n-- Kyllä me sen vielä jok'ikinen tulemme maksamaan.\n\nKysyjä tuijotti pelästynein silmin näin kauhistuttavan ajatuksen takia.\n\nJa maksaminen alkoi, melkeinpä heti! Merelläkäynti kiellettiin --\nvenheet, vaikkakin kaikki numeroidut, eivät saaneet liikkua vapaasti\n-- pitkin rantoja vain. Siis kalastus pilattu, tiilitehdas pantiin\nseisomaan. Kuka nyt tiiliä tarvitsisi, ei siis sieltäkään tuloja.\nRyssät hakkasivat kilometrittäin ampumalinjoja metsiin, sinne menivät\npuut, rungot käytettiin vallien rakentamiseen, oksat kasattiin suuriin\nröykkiöihin ja jätettiin mätänemään. Ei kukaan saanut mennä sinne\nrisujakaan keräämään. Kerran syntyi metsäpalo, vielä tuulen ollessa\nkylälle päin. Kukaan ei saanut mennä sammuttamaan -- ja palo läheni\nkylää. Tuuli kääntyi, kylä pelastui, mutta metsän sijalla oli vain\nsuunnaton, musta aavikko. Nyt olisi voinut käydä yhtä ikävästi, kuin\nkerran ennenkin, silloin kun Tvärminnen \"hiekkainen\" syntyi. Hiekkameri\non laaja alue Tvärminnen kylässä, jossa ei kasva yhtään mitään. Parissa\npaikassa vain on jokin matala sienen näköinen puu jäänyt pystyyn,\njuuret miltei ilmassa. Hiekka oli päässyt päivänvaloon ja peittänyt ja\nestänyt kasvullisuuden. Sieltä otti nyt tehdas hiekkansa. Vastikään\npalaneeseen metsämaastoonkin alkoi ilmestyä jo valkoisia läikkiä --\ntuhon oireet. Silloin tuli \"hyvä mies\" väliin. Hän hankki puuntaimia,\nkutsui koko kylän lapsineen apuun, ja jokaiseen valkoiseen läikkään\nistutettiin taimia. Ja taimet juurtuivat. Horsma, joka pitää tuhasta,\noli jo ottanut paikan kuin omakseen ja sitä kukki siellä miljoonittain.\nEnnenkuin hiekka pääsi taimet tuhoamaan, nousikin herttainen nuori\nmäntymetsä tuhasta -- hyvän miehen jälki.\n\nVenäläinen sotalaivasto majaili Lappvikin selällä ja teki sieltä\nsäännöllisiä retkiään pitkin laivaväylää Toskan ohitse. Hämärissä\nläksivät laivat merelle, häipyivät pois näköpiiristä ja palasivat\nsitten takaisin yöpuulle Lappvikiin.\n\nPojat makasivat kalliolla kiikaroimassa -- kaukoputkea ei voitu\npitää telineellä, se olisi huomattu. Silloin ei ollut paljon muuta\nkatsottavaa merellä -- harvoin nyt kävi laivoja. Pojat pitivät\npäiväkirjaa niistä harvoista: nimistä, kotipaikoista ja lipuista.\nTavanmukaisista, komeista, valkoisista ulkomaille menevistä höyryistä\nei näkynyt jälkeäkään.\n\nTavattoman hiljaista oli merellä, Toska muuttui juuri sodan aikana,\nenemmän kuin milloinkaan rauhan tyyssijaksi. Toskalle omisti Juhani\nAho tässä jäljennetyn kortin, jonka hän kiinnitti kamarinsa seinään\nlähtöhetkellä syksyllä 1916. Vasta seuraavana keväänä se huomattiin\nsieltä.\n\nPostikerhossa oli tietenkin puheenaiheita loppumattomiin. Aikaakin\nriitti yllin kyllin. Eihän edes luotseja enää tarvittu työssä. Neiti\nLönnbergillä oli merkillinen kirjanen, jossa oli ennustuksia sodan\npuhkeamisesta, kehityksestä ja lopusta -- ja mitenkä sitten kävisi.\nGogin kirja taisi sen nimi olla. Sitä hän luki postituvassa pitkin\ntalvea, ja jokainen ainakin nyt tiesi, milloin sota viimein loppuisi.\n\nAlkoi liikkua outoja henkilöitä. Lappvikissa heitä kuunneltiin jonkin\nverran, meidän kylässämme ei ollenkaan. Ukko Södergård oli vimmastunut.\n-- \"Tietääkö rouva, tännekin meille tuli eilen semmoinen, mikä lie\nsosialisti, ja rupesi rupattamaan, mutta (vaskitorven äänellä:) minäpä\notin kepin ja sanoin hänelle, että lähdepäs kiireen kautta! Minä olen\nvanha, mutta en niin vanha, etten sinulle voisi löylyä antaa! Näytin\nhänelle keppiä näin. -- Jos vielä kerran pistät nenäsi tänne -- ja hän\nläksi.\" Ukko nauroi makeasti.\n\nMutta siitä huolimatta ilmestyi keväällä 1918 pieni punakaartin osasto\nLappvikin satamakylään.\n\nSitten tulivat nälkävuodet. Ne olivatkin näillä paikoin peloittavia,\nkun vielä lisäksi raivosivat kuivuus ja halla, joten ei saatu edes\nperunoita. Olipa kerran heinäkuussa niin kylmää, että linnut pyrkivät\njäykistyneinä, keskellä päivää, hakemaan suojaa atelierin räystään\nalta, jossa hiukkasen lämmintä tuli ulos raoista. Ainan puodista\nhaettiin, mitä kortilla saatiin. Leivästä oli pahin puute, kun\nei uskallettu kuluttaa jauhoja leipomiseen. Jauhoista keitettiin\nlantunsekaisia soppia, ja lantunlehdet kuivattiin ja käytettiin\njauhojen seassa, jos joskus sittenkin vähäisen leivottiin.\n\nMistähän johtunee lanttujen runsaus semmoisina aikoina? Muuten en\ntiedä, oliko niitä enemmän kuin tavallisesti, mutta kaikkeen ne vain\nkelpasivat -- ehkä käytettiin elukoidenkin osa. Saksassa ollessani\nv. 1923 puhuivat berliiniläiset vielä kauhistuneina ja inhoten\n\"lanttutalvesta\". Syksyllä 1918 sattui, että ennen kuulumattomat määrät\nsieniä nousi maasta. Kyläläiset, jotka muuten eivät pitäneet sieniä\nruoan arvoisina, keräsivät ja suolasivat niitä nyt talveksi.\n\nMeillä Toskassa elettiin verraten hyvin, koska meidän oli onnistunut\nsaada säkillinen perunoita ystävien avulla Hämeestä asti. Sitäpaitsi,\nkoska \"hätä keinon keksii\", olimme Helsingissä hankkineet lehmän,\npitäneet sen talven yli Kaivopuistossa, vaihtaneet tauluja heiniin,\nruokkineet sitä keväällä Esplanaadilta leikatulla ruoholla, ja kun kesä\ntuli, lähdimme lehminemme laivalla Toskaan. Siellä kulki nyt pieni\nkiltti Rusinamme Ainan lehmien kanssa tyytyväisenä rannalla ja seurasi\nyöksikin toisia navettaan.\n\nSitäpaitsi aloimme kalastaa oikein todenteolla. Paitsi että kala\npakostakin tuli pääravinnoksi, aioimme hankkia talvivarastoa.\nPyydystimme silloin mm. turskia paljon. Nämä suolattiin hiukan,\nmuutama tunti, ja kuivattiin hitaasti uunissa. Kun leipää oli tuskin\nnimeksikään, käytettiin näitä kuivia kaloja menestyksellisesti leivän\nasemesta. Turskan maksat kerättiin ja sulatettiin (hitaasti) öljyksi.\nTämä öljy oli kirkasta ja mautonta. Sitä käytettiin voin asemesta\nkaloja paistettaessa. Riittipä välistä naapureillekin, jotka hyvin\ntyytyväisinä hyväksyivät keksintömme.\n\nTurskat, ahvenet, hauet, kampelat ym. kalat panimme pariksi päiväksi\nsuolaan ja levitimme sitten kalliolle kuivumaan. Se onnistui aina,\nkoska tällä rannikolla pitkät sateet ovat harvinaisia. Suolaamisesta\noli se etu, ettei niihin mennyt kärpäsiä. Miehet olivat lakkaamatta\nmerellä. Hilma siivosi ja suolasi kalat, minä hoidin kuivatushomman\nvuorella. Kaloja käännettiin silloin tällöin. Jos sattui sade, oli ne\nkorjattava pois ullakolle siksi aikaa ja sitten uudestaan levitettävä.\nNiitä ripustettiin myös seipäille, joihin oli lyöty nauloja. Tulos oli,\nettä meillä oli syksyllä monta säkillistä kuivaa kalaa, joka sitten\ntalven kuluessa valmistettiin lipeäkalaksi. Sitä syötiin semmoisenaan\ntai laatikoissa perunoiden kera. Osa varastoamme käytettiin myöskin\nvaihtotavaraksi. Eräältä ystävältä, jolla oli puutarha, ostimme\nkaloilla vihanneksia. Syksyllä oli kalanäyttely uudessa asematalossa\nHelsingissä, ja siellä saimme toisen palkinnon kuivatuista turskistamme.\n\nSilakoillakin kokeiltiin tänä nälkäkesänä.\n\nAloittaessamme meillä ei ollut aavistustakaan, miten silakanpyynti\ntapahtuisi, mutta Heikki pääsi muutamia kertoja Lindbergskan\napulaiseksi Edvardin sairastaessa ja toi sieltä tarpeelliset tiedot.\nPari verkkoa ostettiin huutokaupasta, ankkurit ja kohottimet\nvalmistettiin -- pieni lipputankokin kohottimessa kuului asiaan.\nLaskeminen on verraten helppoa, vaikka raskasta verkkoa on tietenkin\nkäsiteltävä taitavasti. Laskettaessa voitiin käyttää tavallista\nruuhtakin. Nostaminen oli vaikeampaa.\n\nSilakankalastus on tuottoisampaa rumalla, sateisella säällä ja pimeinä\nöinä. Siitä syystä onkin syyspuoli sopivin aika. (Ammattimiehet\nkalastavat tietysti talvellakin.)\n\nAamulla, viimeistään auringonnousun aikana, on lähdettävä nostamaan.\nOn yhdentekevää, tuulipa vaikka kuinka tuimasti. Silakka-verkkoja ei\nvoida jättää mereen odottamaan parempaa ilmaa, niinkuin hätätilassa\ntavallisesti ahven- ja kampelaverkot. Jos sen tekisi, saattaisivat\nmerivirrat viedä kalliin pyydyksen tahi hylkeet syödä sen puhtaaksi --\nnehän seuraavat aina silakan jäljissä -- ja sitäpaitsi puhkaista siihen\nreikiä. Joka tapauksessa olisivat kalat hukassa, sillä ne tarttuvat\nverkkoon ennen auringon nousua eivätkä pysy elossa kuin tunnin tai\npari. Siis olipa minkälainen sade tai vastatuuli tahansa, on sittenkin\naamuhämärässä soudettava ulos. Venhe ei saa olla vallan pieni, koska\nsilakkaverkko on raskas ja epämukava nostaa. Purje voi tietysti\nmennessä ja tullessa olla apuna, jos niin tahdotaan.\n\nKotiin päästyä noukitaan kalat irti ja verkot levitetään kuivumaan\ntelineille -- nehän ovat meillä mallikelpoiset. Kalat siivotaan,\nvirutetaan ja suolataan, jos niitä on niin paljon, että kannattaa\nsuolata! Suolaamisen taitoa tiedusteltiin kyläläisiltä, joka mieheltä\nerikseen. Saatiin yhtä monta reseptiä kuin haastateltavia oli. Tästä\nkaikesta vedimme johtopäätöksemme, jonkinlaisen synteesin, ja sen\nmukaan suolasimme. Nämä pyydystämämme ja suolaamamme silakat, ja\nkilohailit samaten, tuntuivat meistä olevan monin verroin parempia ja\narvokkaampia kuin mitkään ostokalat, joten reseptiämme kyllä uskallan\nsuositella. Tässä sen tärkeimmät kohdat -- ehkäpä siitä voi olla\nmuillekin harrastelijoille hyötyä.\n\nKala ei saa jäädä veteen likoamaan. Perkaus on tehtävä viipymättä.\nPerattu kala huuhdotaan kyllä, mutta korin on oltava kylliksi harva,\njotta vesi heti pääsee valumaan pois. Astian, johon suolataan, täytyy\nolla puhdas. Paras on latoa kalat suoraan astiaan, selät alaspäin, päät\nja hännät vastakkain, sillä tyhjiä paikkoja ei saa jättää ollenkaan.\nMelkoisen paljon suolaa ja sokeria tarvitaan jokaisen rivin päälle.\nSuola ei saa olla liian karkeata eikä liian hienoakaan. Sokeri on\nylen tärkeä, sillä se tekee kalan pehmeäksi ja hienomakuiseksi. Jos\naiotaan tehdä ryytikalaa, voidaan ryydit ostaa valmiiksi sekoitettuina\nja sekoittaa ryytiannos suolaan. Kala tulee nimittäin paremmaksi, jos\nkaikki aineet pannaan yht'aikaa.\n\nKylän kalastajat useimmiten suolaavat kalat sikin sokin suuriin\nkorvoihin, ja sitten joskus tulevaisuudessa ne \"raadataan\" nelikoihin\nja ottingeihin markkinoille vietäviksi, päälle vain muutama rivi\nvastasuolattuja, joten he säästävät sokerit. Tuloksena on silloin\nväkevänmakuinen, kuiva ja kova kala.\n\nOttingeihin kyllästyimme pian, sillä ne vuotavat aina. Näyttää siltä,\nettä hyvien astioiden tekijät ainakin täälläpäin ovat kuolleet\nsukupuuttoon. Suuri lasipurtilo on meidän pienille saaliillemme\nvallan sopiva. Kalastajat täällä yleensä väittävät, että kalansaanti\non nykyjään huonompi kuin ennen muinoin, hylkeetkin ovat alituiseen\nkiusana. Pitäisi mennä kovin kauas ulos merelle saadakseen jotakin.\nHarvoin on kalastaja tyytyväinen, jos häneltä kysyy -- paitsi\nLimperska. Mutta kai kumminkin niin on, että siellä kaukana on kaloilla\nparempi olla -- nykyjään.\n\n\n\n\nUUDET VENHEET.\n\n\nTästä -- myöskin seinään naulatusta kortista huomaa, ettemme huonoista\nmerenkulkuoloista huolimatta olleet toimettomina. Mutta uusi venhe\ntuotiin meille vasta seuraavana kesänä valmiina, ja silloin meri\nolikin jo vapaa taas. Venhekin oli tietysti kalastusmallia, emmehän\nmuuta olisi täällä tarvinneetkaan. Mutta siinä oli jotakin uutta:\nkäytännöllinen nostoköli. Se sai nimekseen Kiva, ja kiva se olikin.\nSillä pääsi maihin vaikka kuinka matalaan rantaan, sillä voi purjehtia\nvaikka kivienkin ylitse -- köli vain raapaisi vähän ja nousi koteloonsa\nvenheen sisään. Sillä voi siis purjehtia suorinta tietä mistä vain ja\nmihin vain riippumatta viitoitetuista laivaväylistä.\n\nToinenkin uusi venhe oli nostokölinen purjevenhe, mutta paljon\npienempi, joten yksikin mies souti sitä mukavasti. Nimekseen se sai\nPikku-Kiva, ja siitä tuli Juhani Ahon varsinainen kalastusvenhe. Monta\nlöytöretkeä tehtiin Kivalla niinkuin jo oli tehty Jormallakin.\n\nOlimme päättäneet -- ainakin se oli toivomuksemme -- vähintään yhden\nkerran käydä jokaisessa saaressa. Maalari halusi nähdä sekä vanhaa että\nuutta ja muut saivat varsin mieluisan tilaisuuden purjehtimiseen ja\nkala-onnensa koettamiseen uusilla rannoilla. Mutta sittenkin on ehkä\njokin jäänyt käymättä, kun meillä oli niin lukuisasti lempisaaria.\n\nKalavedet ovat täällä vielä jakamatta, siis kaikille yhteiset, joten\nei ole pelkoa toisten vesille joutumisesta. Juhani Aho malttoi harvoin\ntulla mukaan kovin pitkille huvimatkoille. Ainakin hän silloin tuli\nomalla venheellään päästäkseen pois, jos kyllästyi. Tämä taas tapahtui\nsilloin, kun hauet eivät olleet syömätuulella.\n\nMustikki oli jo muinaismuistona metsässä. Vanha Keltikki kumottiin\nnyt lopullisesti kalliolle venhevalkamaan. Se ei silti jäänyt ihan\nvirattomaksi. Nisse, luonnontutkija, lintuspesialisti, sahasi kolon sen\nkylkeen, peitti koko ruhon ahvenruohoilla ym. ja ryömi itse tämän aivan\nluonnollisennäköisen roskaläjän alle. Kolosta, observatorion ikkunasta,\nhän tutki lintujen elämää ja sai niitä valokuvatuksi ihan läheltä,\nvariksia ja varsinkin arkoja kotieläimiämme lokkeja ja tiiroja.\n\n\n\n\n\"NU SKA FRUN FÅ HÖRA.\"\n\n\nEn oikein tiedä, mistä se johtui, mutta yleensä tulimme parhaimpiin\nväleihin kylämme köyhien kanssa. He kutsuivat sisälle ja pitivät\nnähtävästi käynneistämme. Aina, kauppiaan rouva, ystävämme vanhoilta\najoilta, oli kyllä poikkeus, mutta muut parempiosaiset eivät kutsuneet\nsisälle, jos tulimme asioille, vaan saimme jäädä ovensuuhun seisomaan.\nSe hämmästytti meitä alussa, olimmehan tottuneet savolaisten\nherttaiseen vastaanottotapaan. Syyn oivalsimme vähitellen: se oli\nujoutta ja johtui siitä, että he vaativat paljon itseltään eivätkä\nkatsoneet tuvan olevan mallikelpoisessa kunnossa -- niinkuin se useasti\nei ollutkaan -- siinä kesän työtouhussa.\n\nMeillä ei käynyt kukaan noin vain vierailemassa, paitsi Lindbergska,\njoka ainakin kerran kesän kuluessa puki juhlatamineet päälleen ja ontui\nToskaan saakka, tuoden aina jonkin lahjan mukanaan: munia, silakoita ym.\n\nPari kertaa kesän kuluessa tulee Aina Toskaan tekemään tiliä\nja juttusille. Hänet istutetaan mukavaan tuoliin, jalat oikein\nojennettuina rahille tai takkapenkille. Siitä jalkaparat kovasti\nnauttivat, kun hän ei kotona semmoiseen jouda.\n\nSiinä teetä juodessa alkaa vilkas juttelu. Ikävä kyllä, en voi tässä\njäljentää hänen kertomatyyliään, kun kukaan ei jaksaisi sitä lukea. Hän\nnimittäin innostuu niin omasta kertomuksestaan, että toistaa jokaisen\nlauseen kolme kertaa, ja ponsien edessä tulee useasti se tuttu: \"Nu\nska frun få höra.\" Vaikka Aina kertookin nuoruudenmuistoja, on kaikki\nhänen mielessään vielä niin elävää ja hänen äänensä niin vakuuttava ja\nvoimaperäinen, että tapahtumat tulevat meillekin elämyksiksi.\n\nHänen äitinsä kuoli aikoja sitten, Ainan ollessa vain 18-vuotias,\nja hän olikin suuren talon ainoa tytär. Hänelle jäi siis koko\ntaloudenhoito, joka ei suinkaan ollut pieni työ. Ja kun huoneita oli\npaljon, otettiin kesävieraitakin, useimmiten ylioppilaita täysihoitoon.\n\nJa, \"nu ska frun få höra\", mitä merkillisiä olentoja siellä eräänä\nkesänä oli! Tietysti he olivat keskenään ventovieraita, mutta\nsittenkin vihasivat toisiaan. Ajatelkaa nyt, hyvä rouva, toiset olivat\nruotsalaisia ja toiset suomalaisia ja sen takia eivät tahtoneet syödä\nsamassa pöydässä. Niille olisi pitänyt antaa ruoka eri aikoina. Mutta\nminä sanoin heille näin: \"Ellei teidän sovi syödä yht'aikaa, saatte\nolla kokonaan syömättä -- en rupea teitä erikseen syöttämään!\" Ja\nheidän piti vain mukaantua!\n\nKerran oli meillä vielä merkillisempi kesävieras, hänen nimensä oli\nSibelius. Hän oli soittaja. -- En tiedä, mihin hän kulutti päivänsä,\nmutta kun ilta tuli, rupesi hän työhön. Lappvikin asemalta asti oli\nvaivalloisesti hevosella -- ajatelkaa -- yli laajan, uppoavan hiekan\n-- tuotu soittokone, piano, ja sitä hän soitti öisin. Minun piti aina\nvarata hänelle kynttilöitä, sillä vasta aamulla hän lopetti. Kerrankin\noli koko kylä hädissään hänen takiaan. Hän oli hävinnyt eikä tullut\nsyömäänkään. Odotimme, odotimme, kunnes lopulta aloimme pelätä, että\njokin onnettomuus olisi tapahtunut. Haimme metsät, kylän ympäristöt,\nrannat. Kyselimme naapurikylästä, mutta kukaan ei vain ollut häntä\nnähnyt. Vihdoin löydettiin hänen vaatteensa rannalta ja lopulta\nmieskin. Siellä hän makasi ihka alasti hiekassa -- syvästi nukkuen. Hän\nei ollut millänsäkään ja vallan hyvässä kunnossa. Sitten taas piti olla\nkynttilöitä yöksi. Oli se merkillinen herra! Mutta hyvä oli muuten, ei\nollut mitään vastusta hänestä. Ja herttainen ja leikkisä hän oli.\n\nKaikesta huomasin, että tämä vieras oli ollut suuri elämys nuorelle\ntytölle.\n\n\n\n\n\"SIINÄ SAARESSA\".\n\n\n\"Se saari\" on niin lähellä Toskaa, että sinne pääsee soutaen melkein\nneljännestunnissa. Alussa emme tienneet sen nimeä, enkä vieläkään voi\nvarmasti sanoa, onko se Rödgrund tai Rävskär tai ehkä vain jotakin\nsentapaista. Emme kaivanneet sille nimeä; siten se on vieläkin vain\n\"se saari\". Ensimmäinen käyntimme siellä oli tietysti löytöretki,\njolloin kiersimme koko saaren ristiin rastiin. Maihin laskimme pieneen\nhiekkarantaan, joka oli sileä kuin lattia ja ihan koskematon, kahden\nkallion välissä. Toinen kallioista johti metsään, toisen takaa nousi\nkorkeampi vuori, jonka laella seisoi harmaa, ihan kuivunut kuusikko.\n\nMennäänpä tutkimaan, mistä syystä kaikki puut ovat yht'aikaa kuolleet!\n-- Onkohan kukaan nyt niin jäntevä, että pääsee tätä kalliota pitkin\nsinne vuorelle!\n\nKallio oli kyllä kupera, mutta ihan sileä ja näytti liian jyrkältä.\nSyntyi tietysti kilpailu, mutta jokainen luisui takaisin alas\npari askelta otettuaan. -- Varopas naamaasi, ettei nenä hankaannu\nlyhyemmäksi! -- Kädet avuksi -- yhtä huono tulos! -- Otetaan vauhtia,\nehkä juoksemalla pääsee. Puoliväliin jo päästiin, mutta sitten alas\ntaas.\n\nKoetetaan kostuttaa jalkapohjat, ehkä sitten onnistuu! -- Se auttoi\nvähän, sillä hiekka tarttui märkään jalkaan ja ainakin alussa esti\nluisumasta. Mutta -- ei sittenkään! Kyllähän paljain jaloin pääsee\nmelkein minne tahansa, mutta tässä kalliossa ei ollut pienintäkään\nnaarmua, johon varpaat olisivat voineet tarrautua. Se oli pahempi kuin\nsadun lasivuori, jolle kosijat koettivat kiivetä kilpaa saadakseen\nprinsessan palkkioksi. Silloinhan onnistui kumminkin yksi, tuhma Jussi,\nja sai kuin saikin prinsessan. Täällä ei ollut sitäpaitsi prinsessaa\nhoukuttelemassa, kuiva kuusikko vain. Täytyi kiertää metsän kautta,\nmutta se oli ihan sotkuisenaan katajia, kuivia oksia ja ties mitä, ei\nsinne viitsinyt avojaloin tunkeutua.\n\nTutkitaan, mitä vielä on tässä saaressa!\n\nVeneen jätimme tuohon mallikelpoiseen pikkusatamaan ja lähdimme\nkiertämään.\n\nMaaperä on omituista. Siinä on pieniä laaksoja, jotka ovat täynnä\nvattupensaita, katajia, horsmia ja kaikenlaisia korkeita ruohoja,\njotkin niistä teräväreunaisia kuin hienot veitset. Täytyy kuitenkin\nvetää kengät tai pieksut jalkaan, se kaikki on liian karkeata ja\npistävää. Sitten on vuori, joka on niin paksun ja pehmeän sammalen\npeittämä, että siinä kävelee kuin höyhenpatjalla. Täällä alkaa jo\noikea metsä. Se harvenee vähitellen, ja lopulta on vain muutamia\ntuuhealatvaisia honkia seisomassa lakealla aukeamalla. Mahtavien\nrunkojen lomitse näkee jo meren kaikessa komeudessaan taivaanrantaan\nsaakka. Metsän pohja on täällä harmaata poronjäkälää. Kun sille astuu,\npilkistää puhdas hiekka esiin. Mutta tasaisen harmaan päällä lainehtii\njotakin hienoa, kellertävää, harsomaista. Lähempää katsoessamme näemme\ntuhansittain ihan pieniä, ehkä millimetrin mittaisia kukkasia. Niiden\nnotkeat varret heiluvat tuulessa. Ne eivät peitä mitään, koristavat\nvain.\n\nTästä viettää maa oikealle ja vasemmalle hiekkarantoihin päin, ja\nloivalla rinteellä kasvaa korkeata, vaaleanvihreätä tai oikeammin\nhopeanharmaata rantakauraa. Pitkät tähkäpäät keinuvat hiljalleen\ntuulessa, se on satumaisen kaunista taivaan ja meren sineä vasten.\nNiiden välitse pyrimme hiekkarantaan, ja silloin on taas pysähdyttävä\nsitäkin ihailemaan. Se on kauttaaltaan sileä, mutta täynnä hienoja\nviiruja -- tuulen kuvioita. Tähän luonnon taideteokseen ei raskita\nastua, liian rumilta ja vierailta näyttäisivät siinä askeltemme jäljet.\nSe täytyy kiertää. Sen voikin tehdä helposti, koska siellä täällä\npistää esille kiviä -- sinisiä, valkoisia, kirjavia, mustiakin. Niitä\nmyöten harpaten pääsee kyllä veteen saakka rikkomatta kauniita kuvioita.\n\nJa nyt herää tietysti meihin jo juurtunut vaisto -- se ei ole\npelkästään saaliinhimoa, vaan puoleksi seikkailunhalua. Mikä nyt\ntällä kertaa mahtaneekaan odottaa! -- Siellä onkin pieni, siniseksi\nmaalattu ihan ehyt rautavanteinen tynnyri, umpinainen, tapinreikä vain\nauki kyljessä rautarengas. Vesitynnyrikö? Vai olisikohan siinä ollut\njotakin hienompaa? Ainakin viimeksi on sitä käytetty silakkaverkkojen\nkohottimena. Löydämme vielä puoleksi hiekkaan hautaantuneita rimapuita,\noikein koivuisen halon, tammisen venheen hankaimen ja lasipallon, erään\nniitä ametistia muistuttavia, joita olemme jo muualta löytäneet. \"Se\nsaari\" on nyt tietysti yksi lempisaariamme ja se tuntuu meistä ihan\nomalta. Kun kerran tapasimme ihmisten jälkiä hiekassa, hämmästyimme\nkuten aikoinaan Robinson nähdessään tulevan toverinsa jäljet omassa\nrannassaan. Emme säikähtäneet yhtä paljon, mutta salaperäiseltä se vain\ntuntui. -- Kukahan täällä on mahtanut käydä? -- Ehkä joku Sandbäckin\nmökistä, sehän on lähin tuolla mannermaalla? Todellakin! -- Miks'ei\njoku sieltä voisi hakea ajelehtivaa tavaraa niinkuin mekin.\n\nEi täällä juuri käydä, ellei samalla jotakin maalata! Se\nsammalpohjainen aavikko ja kaurantähkät taivaanrantaa vasten ovat ihan\nvastustamaton aihe, kuten heleänväriset nuoret männytkin, puhumattakaan\n\"top-pojista\" ja muista auringonpalvojista.\n\nSaari on siksi pieni, että joka kerta herää halu kiertää se\nkokonaisuudessaan, ja itäisellä niemellä, jossa on syvä vesi, on\nhyvä ahventen onkimapaikka. Siellä avautuu laaja lahti, itse \"palju\"\nmannermaan rannalla. Tuo sana merkitsee kai suurta pyöreätä astiaa. Ja\nhyvä astia se onkin, vaikka mutapohjainen, sillä siellä on runsaasti\nvaikka mitä kalaa. Niemen lähellä on kari, tai oikeammin suuri kivi\nja -- eiköhän vain siellä nytkin seiso Juhani Aho venheensä vierellä,\nkärsivällisesti huitoen vavallaan.\n\nOn parasta jo sytyttää tuli kahvia varten. Onhan meillä toki eväitä\nmukana. Ei koskaan lähdetä aivan tyhjiltään näinkään lyhyelle\nretkelle. Kun Aho näkee savun nousevan, tietää hän, mitä se merkitsee\n-- siitä onkin sovittu. Ajopuut ja muu löytötavara ovat tietysti\njo tallessa venheen kokassa, mutta me keräämme risuja ja kuivia\noksia, sillä tämähän on metsäinen saari ja niistä ei ole puutetta.\nRakennamme pesän -- tuohia sytyksi -- ja niin viriää jo tuli. Samassa\nsilmänräpäyksessä tulee meistä tavallaan alkuihmisiä, jotka keksivät\nensimmäisen kulttuurin mahdollisuuden -- tulen ihmeen. Tulta tuskin\nnäkee auringon valossa, mutta se kierii kumminkin kapeina, punertavina\nliekkeinä. Hieno savukin on melkein näkymätön, mutta sen tanssiva varjo\nhiipii pitkin kalliota. Vähitellen syntyy hiillos, kallio kuumenee,\nkivipohja paukkuu. Ja me käytämme tätä suurta ihmettä pieniin arkisiin\ntarpeisiimme.\n\nVirvelimestarin vene raapii jo rantaa ja se vedetään maihin. Sitten\ntaas nautitaan pieni juhla-ateria mukavasti istuen lämpöisessä\nhiekassa, joka on niin puhdasta, että mukit voi oikein nauttien asettaa\nsiihen. Mutta voileivät täytyy visusti pitää käsissä, sillä hiekka on\nkiusallista hampaissa, olkoonpa se sitten vaikka kultahiekkaa. Rannasta\nlöydetyn jalokivipallon panemme pöytämme koristeeksi.\n\n-- Onko uutisia?\n\n-- Olen kokeillut kaikki luodot ja niemet tänne tullessa ja taas\nhuomannut, että tuo \"nappula\" on ehdottomasti aina luotettava paikka.\n\n(Kivi on siitä asti saanut pitää nimen \"nappulakivi\".)\n\n-- Huomasitko sen miinan, joka on tässä salmessa? Se näyttää ihan\nehjältä -- noin kaksi metriä syvällä. Me näimme sen tullessa.\n\n-- Kunhan pääsisi niitä näkemästä!\n\n-- Oletteko nähneet, että kyläläiset käyttävät näitä lasipalloja\nkoristeina kaappiensa päällä.\n\n-- Ihmekö se, niin kauniita kuin ovat ja niin paljon kuin niitä on!\n\nNiitä ajelehtii nähtävästi suunnattomat määrät Suomenlahdessa. Mistä\ntullevatkaan?\n\nÄkkiä kuuluu hirvittävä pamaus mereltä päin. Jähmetymme\nliikkumattomiksi. -- Mihin se sattui? Tuijotamme väyläntakaiseen\nluotoon, josta ensin nousee musta ja sitten valkoinen vaahtokimppu\ntaivasta kohden.\n\n-- Ei niistä näy loppua tulevan.\n\nNäihin miinaräjähdyksiin alamme jo tottua. Niitä kuuluu usein, välistä\nihan läheltäkin. Kumminkin se tuntuu aina kaamealta -- voisihan sattua\nihmisiinkin, kuten sattui Segelskärissä äskettäin. Eräs kalastaja oli\nruvennut liikuttelemaan miinaa sillä seurauksella, että hän sai tuhonsa\nsirpaleiden seassa. -- Kai eivät ymmärrä niitä kylliksi varoa. Meidän\nkylän pojat keräävät metallinsirut myytäviksi romukauppiaille. Onhan\nKallekin siten saanut uudet kengät itselleen. Usein niitä käsitellään\nkuten löytötavaraa ainakin. (Tositapauksen miinan räjähdyksestä\nReuterin Toskan niemessä on Aho kertonut lastussaan \"Hirviö\", jossa hän\nmyös mainitsee kolme muutakin tässä kuvattua miinaa.)\n\n-- Nisse, kuinka kävikään, kun Lindbergska löysi miinan?\n\nPoika oli Lindbergskan suusta kuullut kertomuksen siitä, kuinka tämä\noli löytänyt yhden oikein \"sarvellisen\", soutanut kotiin noutamaan\nräsymaton, käärinyt sen siihen ja sitten Edvardin avulla, joka piti\nmöhkälettä venheen perässä roikkumassa, oli hinannut sen satamaan,\ntoivoen saavansa siitä ainakin kuusikymmentä markkaa.\n\nNisse esittää tämän \"numeron\" sikäläisellä merkillisellä muinaisruotsin\nkielellä, jolla hän on sen kuullutkin. Pojan suusta se kuuluu sangen\nhullunkuriselta, ja koko juttu huvittaa meitä verrattomasti. Siitä on\nnimittäin tullut taideluoma.\n\nEräänä kesänä tänne saareen tullessamme hämmästymme. Metsä on\nruosteenpunainen. Ensi hetkenä kuvittelemme puitten palaneen, mutta\nneulasten näemme olevan paikoillaan. Poissa kai ne olisivat, jos kulo\nolisi käynyt. Ehkä jokin tauti?\n\nSeuraavana kesänä törröttävät oksat ihan tyhjinä. Sitten tuli omistaja\n(\"boon\") jostakin kylästä ja hakkasi puut pois. Koko saaren tuttu hahmo\non nyt muuttunut. Onneksi ovat suuret hongat poronjäkäläaukeamalla\nsäästyneet hävitykseltä.\n\nKadonnut metsä unohtuu pian. Puhdas hiekka, keltaisen harson verhoama\nsammal, siro rantakaura ja sininen taivaanranta purjeineen ovat yhä\n\"sen saaren\" viehätyksenä, ja näihinhän me oikeastaan olemmekin\nrakastuneet.\n\n\n\n\nSEGELSKÄR.\n\n\nKaukana taivaanrannalla häämöttää epäselvästi saaren silhuetti, joka\nnäkyy selvänä ja houkuttelevana vain silloin, kun itäinen taivas\nsen takana on pilvinen ja laskevan auringon säteet maalaavat sen\nruusunpunaiseksi. Sinne poikien mieli palaa. -- Matkaa on 1 1/2\npenikulmaa aavaa merta. Se ei ole leikkiä se. Voi olla, että pääsee\nhyvin sinne -- mutta on päästävä poiskin. Siellä ei ole satamaa, ja\naina, myöskin tyynellä, merenkäynti. On siis arveluttavaa lähteä\nSegelskäriin -- ja siksi kai se houkutteleekin. Muutamien päivien\nvarusteet on joka tapauksessa otettava mukaan.\n\nSaari on ammattikalastajille hyvä pyyntipaikka, jonne he lähtevät\nsilakka-astioineen välistä viikkoja kestäville matkoille. Sinne on\njoskus rakennettu pieni maja yhteisesti käytettäväksi. Maja ei suinkaan\nuutenakaan ollut komea, ja aikojen kuluessa on se niin ränsistynyt,\nvaikkakin monesti paikattu, että tuskinpa maailmassa on toista sen\nkurjempaa hotellia. Se on kumminkin vielä pystyssä, kiitos sille,\nettä rakentajat ovat asettaneet sen suurten kivien turviin. Mutta\nonpahan sentään moni tuulesta uupunut ja jähmettynyt mies kiitollisena\nojentanut jäsenensä sen kapealle penkille. Penkkejä onkin kaksi.\n\nHuone ei olekaan sen tilavampi kuin minkä \"vuoteen\" pituus vaatii ja\ntuskin sitäkään. Pieni takka on kulmassa ja siinä voi kyllä keittää.\nVeto lienee mallikelpoinen, koska taivaan näkee vanhasta peltitorvesta\nuunin yläpuolella.\n\nLiikuttava on mielestäni tämmöinen eränkävijöiden yhteinen maja,\nse symbolisoi ihmisten parhaita ominaisuuksia, keskinäistä\nyhteenkuuluvaisuutta, avuliaisuutta ja luottamusta. Jokaisella\nvieraalla onkin velvollisuuksia tätä tilapäistä pientä kotia kohtaan.\nLähtiessä on jätettävä suolaa, tulitikkuja ja polttopuita. Ne voivat\nolla jonkun onnettoman tulijan pelastus.\n\nMitä ulompana merellä saaret sijaitsevat, sitä koreampia ne yleensä\novat, sen voi täälläkin todeta. Kallioiden väri on häikäisevän\nheleänpunainen, meri uskomattoman sininen. Jäkälät ja sammalet, vaikka\nne täälläkin vielä yrittävät, eivät menesty kuin ihan korkeimmilla\npaikoilla. Puita ja pensaita ei ole lainkaan. Kalliot ja vesi\nyhteisesti luovat villin suurpiirteisen maiseman.\n\nSittenkin on täälläkin jylhyyden keskellä idylli: kenenkään\nhäiritsemätön laakso visusti vuorten väliin suljettuna. Lukemattomat\nkukkaset ovat siinä löytäneet elämisen mahdollisuudet. Koiranputket,\nangervot ja päivänkukkaset nähtävästi oikein nauttivat olostaan tuossa\nrauhoitetussa paikassa. Ja tässä kukkaisparatiisissa on toinenkin pieni\nhotelli.\n\nAate on sama kuin siinä vanhassa majassa, mutta tämä on väellä ja\nvoimalla tehty. \"Hyvä mies\", sama, joka istutti taimia Tvärminnen\npalaneeseen metsään, lastasi kerran tiiliä ja muita rakennusaineita\nhinaajan vetämään proomuun, otti mukaansa lapsensa ja ystäviänsä,\nreippaita nuorukaisia, ja lähti Segelskäriin. Hinaaja ankkuroitiin\nsalmeen, lankuista lyötiin silta proomusta rantaan ja tavarat vietiin\nmaihin. Sitten alkoi muuraustyö. Siellä olivat meidänkin pojat mukana,\nja olihan heillä jo jonkin verran kokemustakin kotoa. Toisista saarista\ntuli miehiä vapaaehtoisesti auttamaan. Se oli hauskaa hommaa kauniina\nkesäaikana, ja parin viikon kuluttua oli siisti, pieni, valkoinen\ntiilimaja valmis. Siihen tuli oikea hella ja savupiippu, leveät\nmakuulavitsat, pöytä ja penkki. Ja syntyipä pieni kellarikin talon alle\npuita varten. Vanha lautamaja oli tehnyt tehtävänsä ja sai nyt rauhassa\nraunioitua.\n\nMutta tapahtui vielä kummempiakin. Valtio rakensi vuorelle suunnattoman\nbetonitornin, joka maalattiin punaiseksi -- oikean majakan. Laaja,\nsileä kallio on niin sopiva alusta tälle tornille, että tuntuu kuin\nse olisi vain odottanut tätä hengenheimolaista ja sitä varten ollut\nolemassakin.\n\nVilli saari oli astunut sivistyksen palvelukseen.\n\n\n\n\nLÅNGSKÄR.\n\n\nTämä pitkä, kapea vuorimaa on myöskin asumaton, mikä ei suinkaan\nvähennä sen arvoa. Vain kahdesta paikasta pääsee sinne mukavasti\nmaihin, sillä rannat ovat enimmäkseen liian jyrkät. Itäpuolella\nnousevat kalliot kuin linnan muurit pystysuoraan merestä.\n\nSinne juuri pyrimme tietenkin heti, sillä on löydettävä mahdollisimman\nselvä tie kiertääksemme metsää, joka saaren sisäosissa on kovin\nepäystävällinen. Suoria runkoja ei ole yhtään, sen sijaan mahtavien\nkivenmöhkäleiden välissä soita, kaatuneita puita, oksia, ylösalaisin\nkääntyneitä juuria, kaikki sikin sokin. Onneton se, joka eksyy\nkantamuksineen siihen. Emme nyt enää eksykään, sillä täällä käydään\nusein. Melkeinpä luulen, että polku kalliolla on meidän jäljistämme\nsyntynyt.\n\nEnsi työkseen pojat tietysti innokkaina harjoittavat hyppyjä\nlinnanmuurilta veteen. Mies häviää, heikko vihertävä hahmo vain näkyy\nliikkuvan siellä alhaalla ja ilmestyy sitten taas näkyviin, välistä\nhyvinkin kaukana rannasta. -- Jännittävää! -- Ylöspääsypaikka on\nheillä tiedossa. Linnanmuurien korkeimmalla laella on ihmeellinen\nrikaskukkainen suo, jossa keltaisia lakkojakin pilkottaa. Tämä kukkien\nkosteikko on saanut kehittyä täydelliseksi. Jokainen yrtti on rehevä\nja värit loistavat voimakkaina taivaan vapaassa valossa. Meren sini\nympärillä tehostaa vielä loistoa. Taivaanranta on vapaa etelään,\nei edes luotoa näy missään. Kalliot suon ympärillä ovat valkoista\nukonkiveä, jäkälät koettavat turhaan verhota niitä harmaaseen. Vielä\nvalkoisempana hohtaa sentään niille laskeutuvan lokin rinta. Sisempänä,\nvaikka vielä lähellä jyrkänteitä, ovat kalliot tummempia ja siellä\nkiemurtelee mustavetisiä, syviä lammikoita ruosteenpunaisten seinämien\nvälissä. Veden korkeus niissä vaihtelee säiden mukaan -- tumma juova\nkallion kyljessä osoittaa muutoksen.\n\nMusta vesi lammikoissa on aina tyven. Ainoastaan kovassa etelätuulessa\nsyntyy lammikon pinnalle hienoja väreitä. Rannat kuvastuvat siis aina\nselvästi sen kalvossa kuin hyvässä peilissä. Kuva on ainutlaatuinen\nruskeine ja tummanharmaine värisointuineen. Kanervan sinipunertavat\nkukkaset tuntuvat jo koreilta tässä ympäristössä. Tähän lujapiirteiseen\nja arvokkaasti väritettyyn maisemaan sopii ihmisen hahmo parhaiten\nalastomana, tietysti myöskin ruskettuneena. Se on silloin kuin patsas\nsitä varten rakennetussa pyhätössä. Lähellä on sitäpaitsi eräs\nsuurempi, ihan pyöreä lampi melko korkealla merenpinnasta. Se on niin\ntarkasti peitetty vanhojen leppien varjoon, että on vaikeaa tunkeutua\nihan sen rannoille, vaikkakin olisimme uteliaita lähemmin katsomaan\nsorsien ja muiden vesilintujen elämää sen rauhoitetussa kätkössä.\n\nYleensä on niin vaikeata irtautua itäiseltä vuorelta, että useimmiten\njoudumme lyömään laimin saaren läntisen osan, varsinkin, kun vaikea\nmetsätaival niitä erottaa. Venheellä sinne parhaiten pääsee, ja\nsiellä onkin eräs toisella tavalla kiintoisa paikka. Täällä on\nLångskärin ainoa lahti, matala vetinen, mutta laaja ja mutkainen.\nSiellä on merkillisen hyvä kalastuspaikka myöskin virvelille. Onpa\nsattunut niinkin harvinaisesti, että suuri säynävä on tarttunut\nvirvelinkoukkuun. Tänne on siis pojilla asiaa, eikä maalarinkaan sitä\nmatkaa katua tarvitse.\n\nKun laskevan auringon säteet luovat suurpiirteisiä varjoja kallioiden\nseinämiin, jotka jo entisestään ovat mahtavat, suurenee äkkiä koko\nvuori vallan satumaiseksi.\n\nMutta silloin on viimeinen hetki käsissä! Ellei nyt lähdetä kotiin\npäin, tyyntyy kokonaan, ja me saamme nöyrtyä soutamaan pitkän taipalen.\n\nAntin Iso-Kiva, viimeinen venhetulokas, antoi vihdoin suuremman\nvapauden tässä suhteessa. Sen purje vetää kyllä pienenkin tuulenhengen\npuhaltaessa.\n\n\n\n\nKADOTETTU SAARI.\n\n\nPorsskär on myöskin yksi niitä meidän saariamme, jonne muilla ei\njuuri ole asiaa. Sinne on Toskasta matkaa noin kolmisen kilometriä\nlounaaseen. Se on suuri ja monimutkainen, paikoitellen hyvin korkea\nmaa. Siellä on monta taulua maalattu, varsinkin eräässä korkeiden\nkallioseinämien reunustamassa lahdessa, joka melkein jakaa saaren\nkahtia. Lahden suusta etelässä päin loistaa kallioiden välillä aava\nmeri. Myrskyaallot ja ajojäät voivat esteettömästi hyökätä vuorien\nrinteille. Niiden jäljet huomaakin selvästi: korkea kallio on\nmelkein ylös saakka puhtaaksi hiottu ja loistaa siis alkuperäisessä\nvärikomeudessaan. Hurmaava näky!\n\nVasta huipulla alkaa vihreä peite, lakkasuo, joten sinne pyrimme\nainakin elokuun alussa. Tämähän on tavallista näissä saarissa ja silti\njoka kerta yllättävää, niin mehevän rikas on kasvillisuus tasaisella\nlakeudella, häikäisevässä valossa, ympärillä rajaton ulappa.\n\nSaaren keskiosassa on paljon metsää, mutta tuskinpa paikka oikeastaan\non suotuisa sen kasvulle. Löysimme kerran sieltä pienen erämaan,\njossa kaikki puut olivat jo täydellisesti sammaloituneet, pienimpiä\noksia myöten, pitkät naavaparrat riippuivat niistä kiemurtelevista,\njäykistyneistä oksista. Maassa kivi kiven vieressä, ja jokainen niistä\nsammalen peittämä, vihreätä, keltaista ja punaista pohjaa. Puissa vain\nei ollut ainoatakaan vihreitä havua. Aavemainen maisema. Seuraavana\nvuonna palasimme tänne, mutta puista ei ollut enää jälkeäkään.\n\nSatamana pidimme pohjoista lahdelmaa \"käärmekiven\" luona. Käärmeitä\non runsaasti Porsskärissä, sen totesimme usein, mutta lähempään\nkosketukseen niiden kanssa emme joutuneet.\n\nSataman lähellä on kallio, josta laivaväylä kulkee aivan lähellä, vain\nmuutaman metrin päässä jyrkänteestä. Uteliaina katsomme laivan kannella\nistuskelevia ja käveleviä matkustajia, ja ihan selvästi voi erottaa\nheidän kasvojensa piirteetkin. Olisikohan siellä sattumalta joku\ntuttava matkalla ulkomaille?\n\nLaajat kalliot houkuttelevat kävelemään. Täällä saakin kokea, mikä\nnautinto on kalliolla käveleminen.\n\nUsein kyllä käytiin Porsskärissä, mutta emme olleet vielä perinpohjin\ntutustuneet tähän monimuotoiseen maahan, kun se jo joutui meiltä\npois. Eräs pietarilainen sodanjälkeinen tulokas hankki itselleen\nvuokraoikeuden ja rakensi sinne huvilan v. 1918. Täma uusi asukas oli\nsangen omituinen. Hän näki kaikki punaisena, kulki aina pyssy mukanaan,\nja jos jokin venhe lähestyi, ampui varmuuden vuoksi laukauksen. Hän\ntuhri varoitustauluihin ja kallioihin maihinnousukieltoja \"sakon\nuhalla\". Se oli jotakin ennen kuulumatonta näillä seuduilla.\n\nHänelle nähtävästi kuuluivat kaikki ympäröivät saaret ja luodotkin,\njoukossa Vargskär ja Hundhåla, koska niidenkin kiviin ilmestyivät\nsamanlaiset kiellot. Seuraus siitä oli tietysti se, ettei kukaan\nhätätilassakaan laske maihin koko alueelle.\n\n\n\n\nSUURI TUPA.\n\n\nSen alunperin aiotun teltan sijaan nousi vähitellen kolme rakennusta\nToskaamme, kun pientä puuvajaa ym. sentapaista ei oteta lukuun. Pikku\nmajan tupa oli tavallaan Toskan keskipiste, koska sieltä saimme\njokapäiväisen ravintomme.\n\nMutta maja, joka 1908 oli suurenmoinen, tuntui v. 1918 kovin pieneltä.\nPojat olivat tällä välin kasvaneet, heistä oli tullut melkein\njättiläisiä, mutta maja oli jäänyt entiselleen. Neljä suurta miestä\nyht'aikaa ja vielä joskus joku vieraskin, paitsi naisväkeä, täytti\naterian aikana majan reunoja myöten. Olisi siis saatava tilavampi\nkeskus!\n\nSilloin tuli tieto Järvenpäästä, että se suuri tupa, jonka aikoinaan\nolimme siellä rakennuttaneet vuokratun talon yhteyteen, olisi revittävä\nja vietävä pois tahi myytävä paikan päällä. Tarjottiin mitätön hinta.\nOli mitä epäedullisin aika myymiseen. Meidän onnistui saada se\npuretuksi -- ja mihin se olisi viety, ellei tänne Toskaan.\n\nVaunu, johon huone lastattiin, joutui kulkemaan sotatantereiden\nlävitse, makasi mm. kokonaisen kuukauden Karjaan asemalla ja oli\nsiellä vielä silloin, kun Hangosta päin tulevat saksalaiset siellä\ntaistelivat punaisten kanssa, mutta saapui lopultakin vahingoittumatta\nLappvikin satamaan, jossa hirret ym. purettiin. Mutta sen edemmäksi\nei tavaroita saatu. Kaikki oli lamassa, ei ollut miehiä saatavissa.\nVasta syyspuolella \"hyvän miehen\" avustamana saatiin hirret proomuun,\nja pieni hinaaja toi ne Toskan lahteen. Hirret heitettiin mereen ja\nhevosvoimalla vedettiin yksitellen ylös pihaan, mutta kovalle se otti.\nMiehet eivät olleet työkykyisiä, he olivat nälkiintyneitä. Ja hirret\njäivät kuin jäivätkin sikin sokin odottamaan parempia aikoja.\n\nVasta seuraavan vuoden syyspuolella miehet olivat siksi virkistyneet,\nettä uskalsivat käydä niihin käsiksi. Tiiliä hankittiin, ja me\naloitimme kulmakivien muuraamisen -- tietysti ihan kalliota myöten.\nEtusivulla kallio olikin lähellä, noin 1/2 metriä hiekan alla --\ntakasivulla taas syvässä ja maa viettävää, joten kellari syntyi\nniinkuin itsestään.\n\nAamulla odotimme vuorella, alkaisivatkohan Wennerqvistin ja Stenrotin\nvenheet jo näkyä, he kun eivät tulleet säännöllisesti. Kun ei näkynyt,\njatkettiin työtä omin päin, jottei se jäisi seisomaan. Olimmehan nyt\njo niin kehittyneitä, että uskalsimme muuratakin. Mutta tämä ei ollut\nleikkiä enää: tiili on raskas, laasti myös -- ja koko yritys tuntui\nmelko juhlalliselta. Olihan nyt oikea talo tekeillä, suuri tupa ja\nkeittiö sen kylkeen, ja vielä vinttikamariakin suunniteltiin. Tuvasta\ntulisi ihanteellinen yhteinen huone. Se vastaisi refektoriota ja\nkirkkoa luostarissa, ja muut vanhat rakennukset vastaisivat munkkien\nkammioita.\n\nTyö sujui hitaasti, mutta edistyi kumminkin, joka päivä aina vähän\nlisää. Kun kaikki pilarit seisoivat paikoillaan, ryhtyivät vanhat tutut\nmiehet tovereineen seiniä pystyttämään. Tällä kertaa meillä ei enää\nollut kiirettä kouluun, vaan jäimme myöhään syksyyn, ja lähdettäessä\njäi 4 miestä rakennusta jatkamaan. Joulun aikaan he saivat jo katonkin\npäälle. Seuraavana kesänä saatiin huoneet asuttavaan kuntoon.\n\nSuuri tupa tuotti meille jotakin Toskassa ihan uutta -- kotonaleivottua\nleipää. Olihan siellä nyt oikein monumenttaalinen uuni, jossa oli\nhella, takka ja leipomauuni.\n\nMielestäni on leipominen jaloa taidetta, eikä suinkaan vain tavallinen\ntaloustehtävä. Nyt saamme tutustua siihen alusta alkaen.\n\nItse puu jo valmistaa mielialan -- sen metsän tuoksu ja huoneeseen\nvirtaileva suloinen lämmin. Kypsyvän leivän miellyttävä, rikas tuoksu\nherättää hiljalleen kodikkaan tunnelman, johon alitajunnassa liittyy\nmonta muistoa: uudisviljelyksestä, lainehtivasta pellosta, ihmisten\nkamppailusta ja voitosta erämaassa.\n\nToivehikasta odotusta... Mielessä alkaa häämöttää maukas, vasta uunista\ntullut murea leipä, jolla voi sulaa ja joka välipalasena teen kanssa on\nherkkua, alkuperäisintä herkkua, ja monta kertaa parempaa kuin makeat\nleivät ja kakut.\n\nHimmulla, joka on omin päin selviytynyt leipomisen salaisuuksista, on\ntäysi syy ylpeillä, kun kypsynyt leipä -- ihan onnistuneena -- vihdoin\notetaan uunista. Jokainen siitä nauttii. (Olen sitäpaitsi huomannut,\nettä tuore leipä on vanhaan raamatulliseen tapaan taitettava eikä\nleikattava veitsellä -- vasta silloin nautinto onkin täydellinen.)\n\n\n\n\nEMÄNNÄN ENSIHUOLET.\n\n\nKun olen kyllikseni nauttinut Toskan jälleennäkemisen runollisesta\ntunnelmasta, alan verkalleen tarkastaa sekä talot että tanhuat. 9 tai\n10 kuukauden ajan hylättynä seisonut saari kaipaa kipeästi huolenpitoa.\nTalven kuluessa ovat sateet, tuulet ja tuiskut riehuneet vapaasti.\n(Emme ole sitä omin silmin nähneet, mutta kuuluupa koko laakso joskus\nhäviävän kinoksien alle.) Maankamarakin odottaa helliä käsiämme.\nSyystalvella täällä luonnollisesti liikkuu vieraita vaanimassa\najelehtivaa tavaraa, mikä mielestämme onkin laillista ja luvallista.\nMutta näiden jättämiä jälkiähän me enimmän pelkäämme. Onko Toska\nenää Toska, jos kalliolla viruu lasinsiruja, savukekoteloita tai\ntapaturmaisesti särettyjä limonaadipulloja. Ajotavaran joukossa on aina\njokin pullo tai keramiikkipurtilo ja muuta helposti särkyvää, usein\nniin omituisia muodoltaan, että niitä ihan huvikseen säästää. Mainitsen\nsen vain siitä syystä, ettei syntyisi väärinkäsitystä.\n\nKori kainalossa kierrän kallioita, ja mitä vähemmän löydän, sitä\ntyytyväisempi olen. Saaliin vien \"suureen rotkoon\", varmaan paikkaan,\njosta ei ikinä mitään lähde liikkeelle. Sen mustassa pohjassa kasvoi\nihme kyllä sananjalkoja, jotka nyt jo hautaantuvat hylkytavaroiden\nalle. Siellä on sekaisin ruostuneita peltirasioita ja rautalankoja,\nkelvottomia nauloja, särkyneitä astioita, pohjattomia sankoja ym.\nJokainen tietää kysymättä, mihin on mentävä, jos ihan kelvoton esine\nsattuu käteen. Itse rotkoa ei näe, se on melkein hakemalla haettava --\nhyvä paikka. Saamme kiittää rotkoa siitä, että Toskamme on säilynyt\nyhtä puhtaana kuin se alunperin tänne tullessa oli. Kenties sen suurin\nviehätys on juuri sen puhtaudessa.\n\nSitten kuluu keskimäärin pari viikkoa pienissä korjaustöissä. Siellä\ntäällä jokin mätä lauta on uudistettava tai veräjä saatava kuntoon\ntaas saaren pohjoispuolella. -- Se on ehdottomasti aina myrskyjen ja\njäiden takia nurin. Vaikka luulimme syksyllä jättäneemme saaremme\nmallikelpoiseen kuntoon, on siinä sentään jotakin hullusti.\n\nJa huoneet sitten. -- Katoilta on karissut roskia, jokin hiiriperhe\non vieraillut, vaikka onkin jo muuttanut ulos metsään taas luottaen\nsiihen, että me toimitamme suursiivouksemme heidän perästään, niinkuin\nnyt teemmekin. Entäs muurahaiset? -- Ne ovat olleet ahkeria -- suuret\nkasat \"sahajauhoja\" on pikku majan nurkissa. Jos niin jatkuu, ovat\nseinät pian vallan ontot. Uhkavaatimus niille!\n\nSuljetuissa huoneissa olleet vaatteet tuuletetaan perinpohjaisesti,\njotta ne saisivat jälleen tuoreen aurinkoisen tuoksunsa. Verkot ja muut\nkalastusvehkeet pannaan paikoilleen, venheet kuntoon jne.\n\nJa kaikki nämä pikku askareet antavat jälleen pehmeyttä ja jäntevyyttä\ntalvisaikana jäykistyneille jäsenille, vievät meidät fyysillisesti\nparemmalle tasolle, varsinkin kun saamme aina välillä oman itsemmekin\ntuuletetuksi perinpohjaisesti raikkaassa rannassa.\n\n\n\n\nSOTA PAHANTEKIJÖITÄ VASTAAN!\n\n\nPahantekijät, joista tässä on kysymys, ovat kyllä viattomia eivätkä\nsuinkaan vihamielisiä, mutta niiden harrastukset vain ovat sattumalta\nristiriidassa meidän omiemme kanssa. Esimerkiksi kärpäsillä on\nomituinen halu tunkeutua huoneisiin vissistä, heille tärkeästä syystä\n-- mutta me katsomme huoneiden kuuluvan yksinomaan meille. Siis\ntunkeilijat pois tieltä! Kärpäspaperit ja sen tapaiset ovat inhottavia,\njoten on keksittävä toinen keino, ja me keksimme kalkin.\n\nMe kylvimme kalkkia runsaasti tunkioon ja semmoiseen. Sitä eivät toukat\nkestä, ja kotelot muuttuvat valkoisiksi ruumisarkuiksi. Hyvissä ajoin\nheti keväällä, tätä vainoamista aloitettaessa, on keino tepsivä. Ja se\nvaikuttikin niin, että kärpänen Toskassa on harvinainen ja tuntuu ihan\nvieraalta.\n\nToskassa ei nähtävästi ole hyttysille ihan sopiva ilmanala. Kostea\nkevät on niille edullinen, silloin niitä voi yht'aikaa ilmestyä\npaljonkin, mutta jo parin päivän perästä ne häviävät kokonaan. Riittää,\njos nousee kova tuuli. Sitä ne nähtävästi eivät kestä -- tuuli vie!\nÄkkinäinen rankkasade vaikuttaa saman. On sattunut kesiä, jolloin niitä\nei nähty nimeksikään. Mutta voi myöskin sattua, että niiden parin\nviikon aikana onnistuu häiritä yörauhakin. Silloin on hyvä sulkea\npellit ja polttaa tuoreita katajanoksia huoneessa. Ne lentävät savua\npakoon ikkunoista ulos. Jos tämän sitten peittää sidekankaalla, voi\nsilti yöllä jättää ikkunan auki, niinkuin Toskan tapa vaatii. Jokin\ntosin jää huoneeseen, mutta sen saa kyllä hämärän aikana tapetuksi\nikkunalasia vasten (rievulla), sillä hyttynen hakee aina viimeisen\nvalon ikkunasta.\n\nTällä \"ihmissyöjähyttysellä\" on pieniä herttaisia serkkuja, jotka\nvarsinkin sateen jälkeen ja iltaisin suurena laulavana pilvenä\nleijailevat puiden yläpuolella -- hauska sekä nähdä että kuulla, ja\nsilloin on aina kaunis ilma.\n\nMuurahaiset ovat meidän pahimmat pahantekijämme, ja niiden kanssa on\ntäytynyt taistella tositeolla. On kumminkin väärin syyttää kaikkia,\nkoska niidenkin joukossa on lajeja, jotka eivät sotkeudu ihmisten\nasioihin. Semmoinen on tavallinen metsämuurahainen, joka asuu omassa\nkeossaan eikä pyri huoneeseen. Se ahertaa vain omissa hommissaan pitkin\nitse raivaamiaan teitä ja syö omia ruokiaan. Ellemme astu juuri niiden\ntielle, eivät ne edes huomaa meitä.\n\nToista maata ovat kutiaiset, niinkuin jokainen tietää. Onneksi ne eivät\nasu joka paikassa, tässä saaressa ainakin vain ihan rajoitetuilla\nalueilla.\n\nTaisteluun jouduimme niiden suurien muurahaisten kanssa, jotka ottivat\npikku majamme seinät asunnokseen. Ne valmistivat pitkiä käytäviä\nseiniin, viskasivat aukoista puumuuruset alas ja saivat lyhyessä\najassa kohoamaan pitkin seiniä suuria kasoja. Pelkäsimme, että kohta\nei seinälaudoista olisi jäljellä muuta kuin ohut kuori. Olimme\nnähneet naapuriprofessorin luona semmoisia omituisia lautoja, jotka\nolivat täynnä tunneleita ja pinta ohutta kuin paperi. Ravinnokseen\nnämä valloittajat käyttävät ahkerasti meidän ruokiamme ja pitävät\nerikoisesti sokerista. Kaikki syötävä on säilytettävä visusti\nsuljetuissa astioissa. Paperipeite ei tepsi. Koetimme säikähdyttää\nniitä kuumalla vedellä, lamppuöljyllä, tärpätillä ja kalkilla, mutta\ntuloksetta. Vihdoin keitimme vihtrilliliuoksen, sivelimme sillä seinät\nja kastelimme maan tuvan ympärillä. Siitä ne eivät pitäneet. Ja juuri\nsamaan aikaan tuli avuksemme Toskan uusi asukas, nim. siili, jota\nmuurahaiset pelkäävät. Siili nähtävästi kuvittelee, että muurahainen\non luotu sille ravinnoksi. Muurahaiset alkoivat nyt miettiä muuttoa\ntoiseen taloon. Silloin juuri nim. valmistui suuri tupa, ja tämä\nherätti niissä toiveita paremmasta asunnosta, kun pikku maja oli nyt\nmuuttunut epäkodikkaaksi. Ja eräänä päivänä läksi suuri parvi pikku\nmajalaisia vaeltamaan uudisrakennusta kohti. Satuin huomaamaan, kun\nensimmäiset kiipesivät kuistipilaria myöten ylös, suuntasivat kulkunsa\npitkin hirsiä ovelle päin ja juuri aikoivat astua ovesta huoneeseen.\nLähellä sattui olemaan tervapata, ja tervalla sutaisin kiireesti hirret\nestääkseni vihollisen etenemisen. Syntyikin suuri epäjärjestys. Monet\nsotkeutuivat tervaan tai haavoittuivat sudista. Silloin näin ihmeen:\nurhoolliset pikkuolennot eivät jättäneet vahingoittuneita tovereitaan,\nvaan koettivat oman henkensä uhalla pelastaa ja kuljettaa ne pois.\nValloituksesta ei tällä kerralla tullut mitään. Mutta mehän lähdimme\nsyksyllä pois, ja niille jäi pääsy vapaaksi, joten ne sittenkin\nsaavuttivat päämääränsä.\n\nNämä olivat kuitenkin vain siirtolaisia, sillä alkuperäiset pikkumajan\nkansalaiset jäivät paikoilleen. Siirtolaiset asettuivat suureen tupaan\nuunin taa, vain pienet kolot nurkassa osoittivat asuttua paikkaa. Eivät\nne paljoa näyttäytyneet, paitsi keittiön kaapissa, jossa ne kävivät\nruoan ja sokerin haussa. Eivät milloinkaan ne tahallaan lähenneet\nihmistä. Täällä ei ollut pelkoa seinien hupenemisesta -- niissähän\nriittäisi tilaa monille miljoonille. Niiden elämä suuressa tuvassa oli\nsiis toistaiseksi sangen huoletonta.\n\nMutta eräänä kesänä tapahtui jotakin ihan tavatonta. Pikku majan\nasukkaat olivat nähtävästi kyllästyneet meidän vainoamiseemme ja\npäättivät miehissä asettua suureen tupaan. Pitkä karavaani lähti\nliikkeelle sinnepäin. Sitä ei niiden olisi pitänyt tehdä, sillä\nuskottomat siirtolaiset läksivät vihollisina niitä vastaan. Valkoisella\nnurkkapilarilla näki kamppailun selvästi. Ja maassakin taisteltiin\ntulisesti. Joukoittain oli haavoittuneita ja kuolleita tanterella,\nmutta sittenkään eivät pikku majalaiset ajatelleet peräytymistä.\nSilloin me, ihmiset, päätimme käyttää tilaisuutta hyväksemme. Kiireesti\nvalmistimme taas vihtrilliliuoksen ja riensimme sotakentälle.\n\nNe hyökkääjät, jotka olivat jo ehtineet pilaria myöten ylös, ajettiin\nsieltä alas. Meillä oli suuret punamultasiveltimet aseina. Myöskin\nmaassa taistelevien päälle siroteltiin vihtrilliä, ja toisellakin\ntavalla otimme surmatyöhön osaa, koko näytös oli hirvittävä.\nLopputuloksena oli, että pikku maja on sen jälkeen ollut muurahaisista\nihan vapaa, ja ne ovat tuntuvasti vähenneet suurestakin talosta. Pikku\nmajan omistajat olivat varomattomasti kaikki yht'aikaa lähteneet tälle\nvalloitusretkelleen. Muihin rakennuksiin ne eivät ole pyrkineet.\n\nNyt me tietysti kohdistimme vainomme suuren tuvan uuninnurkkaukseen ja\nkeittiön kaappiin. Paras tilaisuus päästä niihin käsiksi oli heinäkuun\nhelteellä, jolloin lämpö oli korkein. Silloin koko siirtokunta ryömi\ntunnelin aukosta päivänvaloon. Suuri osa näistä olikin siivellisiä,\nmuita tuntuvasti suurempia, hieman kullanhohtoisia, pitkät siivet\nmustassa selässä. Omituista kyllä, eivät ne silti lentäneet, vaan\npäinvastoin ihan pökertyneinä ja uneliaina pysyttelivät pitkin\nseinää, josta niitä oli helppo lakaista lapioon ja viskata tuleen.\nJos ne saivat olla rauhassa, ryömivät ne vähitellen lattian poikki\nikkunan luo, josta oli yhtä helppo kerätä niitä. Kumminkin olen nähnyt\nkaupunkilaisten pelkäävän näitä avuttomia olentoja.\n\nOn muuten omituista, mitä kaikkea kaupunkilainen voi pelätä, kun\nhän joutuu luonnon helmaan ja sattuu olemaan sitä oikeata laatua:\nsisiliskoa hän luulee käärmeeksi, jokaista lammasta vihaiseksi\npässiksi, lehmää, olkoonpa kuinka kaukana tahansa, uhkaavaksi sonniksi,\nja pirteän tuulen puhallusta hän luulee hirvittäväksi myrskyksi. Vene\non myös hengenvaarallinen ja melkeinpä raitis ilmakin huoneessa. -- Ja\nkaltevaa kalliota hän ei uskalla nousta muuten kuin kontaten kalossit\njalassa.\n\nISO-KIVA.\n\nMinulla oli Antille \"top-velkaa\", ja sen suorittamiseksi oli\nsuunniteltu purjevenhe, joka olisi suurempi, mutta samalla kevyempi\nkuin edellinen. Toivoimme tilavaa pitkän matkan venhettä, jolla\nvoisi purjehtia vaikka Helsinkiin, jolloin useasti täytyy yöpyäkin\nmatkan varrella -- vaikka olihan siellä jo käyty Kivallakin. Tätä\nasiaa pohdittiin tarkkaan veneenrakentaja Sjöbergin kanssa, joka asui\neräässä läheisessä saaressa ja oli juuri tällaisten venhemallien\nmestarirakentaja. Siitä tulikin hyvä kaikin puolin ja sai tietysti\nnimekseen Iso-Kiva. Se on kyllä puhdasrotuista kalastajamallia, mutta\nkevyt ja siro. Sillä on kylliksi suuri nostoköli ja puomipurje. Se on\nerittäin herkkä ruorimiehen kädessä ja kryssää hyvin sekä kovassa että\nheikossa tuulessa, ehkä vielä paremminkin heikossa. Se on leveä ja\nmelkein tasapohjainen, joten siinä on sangen mukava olla eikä se vuoda\nlainkaan. Silläkin pääsee rantaan, vaikka kuinka matalalle yhtä hyvin\nkuin ruuhella. Kymmenessä tunnissa se on purjehtinut Helsinkiin 14\npenikulman matkan --- myötätuulessa tietenkin.\n\nIso-Kiva on saanut palkintoja monissa purjehduskilpailuissa ja yleensä\nkunnostautunut monella tavalla.\n\nMinä taas aloin todenteolla ikävöidä semmoista ruuhta, joka ei\nvuotaisi, ja olihan se ainoa useimmiten kiinni kalastuksessa. Sjöberg\nvakuutti, että hän kyllä sen tekisi toivomuksieni mukaisesti.\n\nJa se ihme tapahtui todellakin, ettei venhe vuoda ollenkaan, mikä\ntämänmallisessa venheessä on hyvin harvinaista. Ja se on kevyt, mutta\nsilti tanakka. Se on nyt \"äidin venhe\", jota ei tahrata kala-hommissa,\nja kunnianhimoni on, että se säilyisi mustumatta.\n\nVENHEHUOLIA YÖLLÄ.\n\nJokainen päivä Toskassa päättyy siihen, että tehdään tarkastuskierros\nrantaan, ja viimeiset sanat ovat: \"Joko kävit rannassa?\" tai: \"Minä\nkävin jo rannassa.\" Kovalla pohjoistuulella vedämme pikku venheemme\nyöksi ylös kallioille ja sidomme ne varmuuden vuoksi kiinnikin.\nPohjoinen näet vetää ulos, vaikk'ei nostakaan laineita. Jos vesi\nnousisi, ja venhe joutuisi vapaasti kellumaan, menisi se kyllä sitä\nkyytiä Viroon. Suuresta venheestä ei ole huolta silloin, se seisoo\nkyllä ankkurissa, ellei purjeita ole jätetty levälleen!\n\nNämä seikat opimme vähitellen ymmärtämään. Sillä alussa tapahtui\nkerran, että meidän kaikkien istuessa rauhassa majassa syömässä\nilmestyi naapurimme pikku Kallen pyöreä naama ovensuuhun ja koottuaan\nrohkeutensa hän avasi hymyilevän suunsa ja virkkoi: \"Päivää -- pikku\nvenhe ajautuu merelle -- hyvästi.\" -- Ryntäys vuorelle -- ihan oikein\n-- siellä se jo oli lahden suussa, matkalla ulapalle. Mutta se saatiin\nkiinni!\n\nMerituulissa tai oikeastaan myrskyissä ei uskalleta luottaa poijuihin\neikä ankkureihin, nehän saattaisivat antaa perään rajussa aallokossa.\nYöllä ei voisi olla kuuntelematta, kiihtyykö vai lauhtuuko tuuli\nvai kääntyykö ehkä. On tullut tavaksi ainakin toisella korvalla\nseurata tuttuja ääniä, jotka osoittavat tuulen muutoksia. Jos tilanne\nnäyttää uhkaavalta, veden alkaessa nousta illalla, pelastamme ajoissa\nvenheen pois lahden selältä ja vedämme sen rantaan pikkuvenheiden\ntoveriksi. Kuuntelemisesta ei olisi silloin apua, kun keskellä\nyötä ei raskisi muita herättää. Parasta torjua vaara alussa, sillä\nvenheiden kuljettaminen yöllä laineiden ja hyrskyjen mellakasta on\ntosin jännittävää, mutta sangen vaativaa hommaa, se tietää soutamista\nvastatuuleen tai kahlaamista levottomassa, kylmässä vedessä. Yöllä\non kahlaaminen sietämätöntä, vaikka jokainen kyllä muuten on siihen\ntottunut.\n\n\nSURUKESÄNÄ 1921 jäi Toskaan lähteminen vain haaveeksi -- rakkaaksi\nhaaveeksi, jota ei voitu toteuttaa. Potilas puhui siitä joka päivä:\n\"Miksi ette nyt jo lähde -- kesä kuluu.\" -- \"Odotetaan vielä, et jaksa.\"\n\nSitten hän alkoi usein puhua sinne lähdöstä.\n\n\"Kunhan pääsisin istumaan omalle kiviselle rapulleni, tulisin kyllä\nterveeksi taas --.\"\n\nJa ehkä olisi tullutkin. Valmistukset matkaa varten olivat jo tekeillä,\nmutta lääkärit vastustivat -- se kai ei ollut sallittua.\n\nVasta myöhään syksyllä saavuimme, me jäljellä olevat, hiljaiseen\nToskaan. Jänikset olivat tottuneet tepastelemaan pihalla ihan\nrakennusten välissä -- ihmettelivät kai niitä outoja olentoja,\njotka yhtäkkiä ilmestyivät heidän alueelleen. Erakon terassi oli\nennallaan, turpeet vain hiukan enemmän kuivuneet ja kuluneet, eräs\nkivi irtautunut, mutta kaikki muuten vielä paikoillaan. Ei ihme, että\nhän siinä niin hyvin viihtyi. Siitä ja siihen kuuluvista pikkuhommista\nolikin tullut hänen kesäelämänsä ydin. Se ei ollut huonosti\nsuunniteltu. Eihän se mikään komea ole, ja vieraiden mielestä pieni\nterassi on vähäpätöinen, vino ja ruma, rappiolla oleva kiviröykkiö.\nMutta vaistomaisesti siihen jokainen kuitenkin istuutuu.\n\nSiitä tuli sitten lastenlasten paras leikkipaikka, kuiva ja lämmin kun\non.\n\nTämän jälkeen muuttuivat olot Toskassa. Ei ollut enää syytä pitää\nyllä eristyneisyyttä, sillä olisi ollut liian yksinäistä. Vieraille\nsuotiin vapaa pääsy, olihan nyt huoneitakin enemmän kuin riittävästi.\nHeikki joutui ulkomaille työhön. Muut pojat myös omiin hommiinsa.\nMutta Toskassa ollessaan he työskentelivät hyvinä \"puumiehinä\" suuren\ntuvan sisustusta täydennettäessä. Kesä kesältä siis tämä jykevä talo\ntuli aina vain paremmaksi, vaikkakaan sitä ei oikeastaan olisi enää\ntarvittukaan. Leikki oli lopussa ...\n\nVapaaviikotkin harvenivat mitättömiin. Mutta mieli sinne aina palaa --\nonhan se oma ja onhan se koti, johon liittyy monia hyviä muistoja.\n\nEnnen olivat lokit ja tiirat ainoat siivekkäät, jotka lentelivät\nlaakson yli erakon huviksi. Nyt jo surisee suurempia lintuja niiden\nkanssa kilpaa: mm. Tukholmaan menevä ja sieltä tuleva lentokone aina\nmäärätyllä tunnilla ja täsmälleen tämän talon ylitse. Mahtavatkohan\nnämä valkoiset seinät olla heillä merkkinä vai onkohan se muuten vain\nsuorin tie? Ja he lentävät niin matalalla, että me joskus pelkäämme\nniiden tarttuvan savupiippuun.\n\nAlamme jo haaveksia sitä aikaa, jolloin lahdessa olisi lentoasema,\nainakin pysäkki, joten Helsingistä pääsisi tänne puolessa tunnissa.\n\nLuulen, ettei Toska silti muuttaisi luonnettaan, sillä sen kauneus on\nlujasti kallioihin perustettu.\n\nTERVAKSET -- AARTEEMME.\n\nMeillä on suuri aarre. Ikkunastakin näkee suon laidassa, nuoren\nmännyn takana harmaan näköisen rykelmän. Samoinkuin timantti näyttää\nmitättömältä ennenkuin se hiotaan säteileväksi, on tämäkin aarre\nvaatimattoman harmaa. Mutta kun kirveellä lyö lastun sen kyljestä,\nnäkyy haavasta kellanpunainen lämmin väri, ja lastu tuoksuu pihkalle\nkuin kesäinen metsä. Väri suorastaan loistaa, luulisi auringon\npaistavan siihen, vaikka sataakin.\n\nSahaamalla saa siitä irti suurempia palasia, sillä kirves ei juuri\npysty, kun nämä juurikannot ovat niin visaisia ja kiemurtelevia.\nTuoksuvan, kauniin kappaleen punnitsee mielihyvin kädessään niinkuin\narvokappaleen ainakin. Tervakset säilytetään uuninkomerossa muista\npuista erillään.\n\nJos purjehtija palaa pimeänä yönä kaukaiselta matkalta, valaistaan\nhänelle tie satamaan tervaisella soihdulla, se palaa kirkkaasti eikä\nsammu tuulessa. Kelpaahan se moneen muuhunkin tarkoitukseen, koska se\non hyvä veistopuu, tiivis ja liukas puukon terän alla. Toisistakin\nsyistä pidämme erikoisesti tervaksista, onhan niiden ympärillä\nmuistojen sädekehä. Suomen kansahan on ammoisista ajoista tätä puuta\nkäyttänyt, sen valossa elänyt, siitä kai olivat ne päreet, jotka Pekka\nkiskoi \"siihen aikaan, kun isä lampun osti\" ja niistä ajantakaiset\nerämiehet rakensivat nuotion pakkasyönä pimeään metsään.\n\nTämä kaikki oli esipuhetta, mutta aion oikeastaan kertoa takkatulesta,\njota jo Järvenpäässä ollessa olimme rakastaneet ja joka täällä\nannettiin meille takaisin jälleen. Eihän meillä Helsingissä ollut kuin\nkakluunit ja nekin vielä savusivat. Aarteemme onkin jäännös Järvenpään\nlahjatervaksista, jotka hirsien mukana tänne tuotiin.\n\nUseimmiten tervashalot jo ennen sytyttämistä koristivat mustan takan\nsalaperäisen aukon, ainakin sateisena päivänä, jolloin illat on\nomistettu itse tulelle. Ei tarvitse muuta kuin tulitikulla kosketella,\nniin jo syttyy, heti rupeavat tärpätti ja terva kiehumaan, ja kirkas\nvalo hohtaa lattialla avarassa tuvassa, seinillä ja kattoparruillakin.\nJa nämä heijastavat samanlaista rusottavaa iloa -- eikä ihme, ovathan\nne samaa lajia, samaa kelohonkaa koko tupa.\n\nKeinutuolissa takan lähellä istun minä ensimmäisenä, koska olen tämän\npyhän tulen papitar. Avonaisesta, sinisestä oviaukosta ilmestyvät\nyksitellen muutkin toskalaiset, asettuvat takan viereen ja heidän\npitkät, pehmeät varjonsa pimittävät vähitellen lattian. Yksikään ei\nvoi olla ihmettelemättä tulen kauneutta -- niin -- oppinut Heikki\ntietää: Ovathan ne ikivanhoja puita, kenties satoja vuosia ne ovat\nimeneet itseensä auringon valoa, ja nyt puu antaa takaisin yhtä paljon\nkuin se eläessään on sitä saanutkin. Ja näissähän on kai vielä lisänä\nkallisarvoisia aineita, joita juuret ovat keränneet itseensä sen\njälkeen, kun latvat ja oksat ovat lakanneet jo elämästä. Ihmeellinen\nasia kemia vain on -- se onkin tiede se.\n\nJa minä: Ei kai kukaan silti käsitä, mitä se oikein on. Eikös Gust.\nMattson kuulunut niihin, jotka uskoivat, että kemian avulla löytyisi\njumaluusaatteen käsittämisen mahdollisuus.\n\nNisse: Taisipa olla, pitäisi lukea \"I dag\", joka on jo vuosia ollut\ntuolla pöydällä, mutta eihän sitä tule luetuksi.\n\nMinä: Kyllä oli hirmuista, että hänen piti kuolla silloin ja kylmästä!\n-- Olisipa hänellä ollut edes näin pieni takka, niin ehkä eläisi\nvieläkin.\n\nHeikki: No, yleensähän kaupunkilaisia palelee talvella. On vahinko,\nettei takka ole muodissa meillä niinkuin esim. Englannissa.\n\nMinä: Niin, siellähän se ei ole ollutkaan poissa muodista milloinkaan.\nJa huomattava on, että meilläkin jo rikkaat alkavat rakentaa takkoja\nhuoneisiin, vaikka heillä onkin keskuslämmitys -- ehkä juuri ulkomaan\nmuistona. Toivottavasti tapa rupeaa leviämään taas Suomen kansaankin,\nylhäältäpäinhän muodit tulevat. Jaa, se olisikin välttämätöntä, siten\nvarmaan keuhkotautikin vähenisi. Yhä olen vakuuttunut, että juuri siinä\nolisi se haettu parannuskeino. Eiväthän meikäläiset kumminkaan opi\nkäyttämään ikkunoitansa, vaikkakin niitä nyt on, eikä voi toivoakaan,\nettä he herkeisivät sylkemästä pitkin lattiaa, vaikka lääkärit kuinka\nsaarnaisivat. Sen sijaan tietenkin takkaan sylkeminen lankeaa ihan\nitsestään -- ja samoin hyvä ulosveto, itsestään tapahtuva tuulettaminen\nja tuvan ilman puhdistaminen.\n\nHeikki: Metsät eivät riittäisi.\n\nMinä: Eivätköhän vain. Takassahan palaa mikä tahansa, puoleksi lahokin.\nEihän siinä aina tarvitsisi olla tervaksia.\n\nHeikki: Äiti, tämä asia -- takka keuhkotautilääkkeenä -- on sinulla\nihan keppihevosena.\n\nMinä: Ajattelen näin: -- Suomessa ei ole mitään niin paljon kuin\nmetsää, mutta sitä ei raskita kaataa eikä se muka riitä polttoaineeksi.\nOnhan voitakin paljon ja sitä ei myöskään raskita syödä. Täytyy tuottaa\nsilavaa Amerikasta ja harrastaa margariinia, jotta parempiosaiset\nulkomailla saisivat syödä voimme. Ettekö luule, että koko-maitokin\nolisi hyvää verrattuna kurnaaliin.\n\nHimmu: Muistan hyvin, miten Järvenpäässä köyhät alustalaiset eivät\nsaaneet ostaa tippaakaan maitoa kartanosta, jossa oli satoja lehmiä.\nOlen omin silmin nähnyt kalpeita kehtolapsia syötettävän kahvilla, kun\nlehmää ei ollut ja ostaa ei saanut. Oikein se teki pahaa nähdä.\n\nMinä: Tuo kartano on muuten saanut rangaistuksensa jo. Tietysti voin ja\npuun vienti tuottaa rahaa, mutta keuhkotauti kuluttaa rahaa. Parantola\non jo myöhäistä ja sillähän ei pääse käsiksi itse taudin syyhyn.\n\nHm -- ja kaikki tuijottavat tuleen, joka palaa yhä kiihkeämmin. Se ei\nräisky, siitä ei lennä kipinöitä, joskus vain pihisee, kun palavat\nkaasut niinkuin räjähdyksestä tunkevat puusta ulos. Tässä voisi\nlukeakin, jos kärsisi olla niin lähellä.\n\n-- Mutta seikkailut! Ei kukaan ole vielä kertonut mitään.\n\nJoku: Mitään erikoista ei ole suinkaan tapahtunut.\n\nMinä: Mitä nyt? Jotakin olette varmasti huomanneet, jokainen kertoo.\nNisse alkaa.\n\nNisse: Aamulla vähän ennen auringon nousua kävin \"paljussa\". Hiivin\nhyvin hiljaa, ja minulla olikin onni. Näin jotakin outoa liikkuvan\nrantaruohikossa. Olihan minulla kiikari, mutta koetin päästä lähelle,\nja pääsinkin pensaan suojaan. Ne olivat villihanhia -- ihan totta ihan\nSelman oikeita suuria, harmaankirjavia hanhia.\n\nAntti: Oliko se valkoinenkin mukana?\n\nNisse: Ei ollut, mutta olihan siinä sittenkin. Ihmeellinen paikka se\n\"palju\", minä näin siellä eilen harvinaisen mustan haikaran, niinkuin\njo kerroin.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Sampekin akka säikytti hanhet pois, ja minä laputin kotiin. Unohdin\nluonnoskirjani harmissani. Täytyy mennä huomenna hakemaan.\n\n-- Vielä?\n\n-- Olen kyllä nähnyt variksia urheilemassa länsiniemessä. Kun päivällä\ntuuli niin reippaasti lännestä, oli siellä variksia. -- Ne liitelivät\nkorkeimmalta kalliolta ulos merelle vastatuuleen, ilmeisesti matkien\nlokkeja, liitelivät, kunnes eivät jaksaneet enää, vaan täytyi niiden\nlopulta kääntyä maihin taas. Kivan näköistä se oli! Eihän niillä sinne\nulapalle ollut mitään asiaa. Se oli selvästi vain urheilua.\n\nMinä: Heikki, miltäs tuntuivat Kivan uudet purjeet?\n\nHeikki: Joo, kävimme niitä kokeilemassa. Hyvät ovat.\n\nMinä: Tarkemmin!\n\nHeikki: Oli hyvä länsituuli, saman kuin eilen. Antti loikoi veneen\npohjalla, nenä kirjassaan. Teimme kierroksen Kaunismaan ympäri ja\nhurjaa vauhtia laitamyötäisessä kotiin. Purjeet otimme sitten alas ja\nripustimme isän porstuan kattoon.\n\n-- Entäs Himmu?\n\nHimmu: No, enhän oikeastaan ole mitään erikoista nähnyt -- paitsi sen\nkissan taas.\n\n-- Minkä?\n\n-- Sen villikissan pahuksen, joka toissapäivänä söi syötit teidän\npitkästäsiimastanne, jonka olitte jättäneet rannasta pois korjaamatta.\nKun olin nyt illalla siellä kaloja siivoamassa, tuli se kissa sinne,\nnaukui ja oli niin surkean näköinen. Minä heitin sille jotakin, ja\nsitten se juoksi metsään taas, ja sen perässä roikkui pitkänsiiman\npätkä niinkuin toisena häntänä.\n\nKuoro: Oi kauhistus, koukut sen sisuksissa! Mitenkä se siitä selviää?\n\nHeikki: Ammuttava se kai on.\n\nNisse: Ei saa toisten kissoja ampua!\n\nHeikki: Eiköhän vain, jos ne metsästävät toisten alueella niinkuin tämä.\n\nAntti: Mutta sillä on varmasti poikasia jossakin piilossa täällä,\nniinkuin kerran ennenkin.\n\nNisse: Otetaan selko siitä, kyllä ne löytyvät. Löysinhän silloinkin.\n\nHimmu: Joista sitten tuli Heikin lempilapsia, ja minun piti aina\n\"pistouvata\" niille maitoa!\n\n-- Hm --\n\n-- Antin vuoro!\n\nAntti: Luin tänään tämän isän kirjoittaman \"Aatteiden miehen\".\n\nHeikki: Pääsitkö loppuun asti, sehän on paksu kirja. Ja sinun kuvasi\nvielä kannessa: Äiti, eikö se ole merkillistä, että Antilla on ihan\nsama profiili kuin isälläsi!\n\nÄiti: Eihän se niin kummaa ole, koska kuulemma yhtäläisyydet harppaavat\nyhden polven yli ja siis taas esiintyvät lastenlapsissa. Onhan\nsinussakin hänestä.\n\nHeikki: Mitäs vielä, hänhän oli filosofi.\n\nMinä: Ja insinööri, keksijä -- etkö muista, se kondensoitu maito.\n\nHeikki: Ja -- voi hirveätä vahinkoa sentään -- mehän voisimme olla\nmiljonäärejä.\n\n-- Hm.\n\n-- Antin juttu jäi kesken. -- Sinä luit ja ajattelit?\n\nAntti: Niin, kunhan saan suunvuoron. -- Luin loppulauseen ja ajattelin,\nettä on todellakin ihmeellistä, kuinka nykyaikaisia hänen aatteensa\nvielä ovat -- vieläpä nykyistä aikaa edellä. -- Jo siellä täällä\nmaailmassa niin ajatellaan -- harvat Suomessa, luulemma. Sitten vielä\najattelin, että on vahinko, että ne vanhat paperit ja päiväkirjat\nmakaavat siellä ullakolla. Mutta eihän kukaan uskalla niihin käsiksi.\n\nMinä: Ei kai, jokaisellahan on omat jokapäiväiset tehtävänsä. Se\nolisikin vaativa työ vaikka keneltä. Opiksi voimme hänen kohtalostaan\nottaa kuitenkin syyn siihen, että teos jäi kesken. Luulen, että se oli\najateltu liian suureksi. On parempi yrittää pienempää, jonka varmasti\njaksaa viedä loppuun. Ylivoimaisen täytyy pakosta jäädä kesken, ja\nsilloin on tehty työ hukkaan mennyttä. Tämä on käytännöllinen asia.\n\nAntti: Ihan oikein, mutta kumminkaan ei se ihan hukkaan mennyt.\nLuulenpa, että isä on saanut tärkeimmän ytimen esille. Nyt ovat\ntervakset palaneet jo melkein loppuun. Jäljellä on musta kimpale,\nsitkeä, niinkuin pelkkää paksua tervaa. Siitä ei lähde juuri valoa. On\nlisättävä muutamia palasia.\n\nJoku: Äidin vuoro!\n\nMinä: Kun tänään valmistelin tervaisia sytykkeitä, muistuivat mieleen\nne lukemattomat tervaskannot, joita metsät ovat täynnä. Niitä on paljon\nmuuallakin Suomessa, ja sinne kai ne jäävät, kun on liian työlästä\nsaada ne maasta ylös. Ulkomailla myydään pieniä kimppuja, joissa on\nkeinotekoisia tervaksisia tikkuja johonkin pihkaiseen nesteeseen\nkasteltuna. Puu- ja hiilikaupat niitä myyvät. Ajattelin, että koska\ntervaskanto ei ikinä mätäne, voitaisiin ehkä sadan vuoden perästä\nlähettää niitä ulkomaille pieninä, kallisarvoisina paketteina.\n\nHeikki: Ehkä ennen jo, johan kulkuneuvot paranevat päivä päivältä --\nFordit ja muut. -- Mutta sinähän kävit postissa?\n\nMinä: Kävin. Siellä oli tavanmukainen joukko, niinkuin tiedätte.\n\nKuoro: Tarkemmin, ei ylimalkaista.\n\nMinä: Kyllä, kyllä. Siellä istui vanha Södergård sängynlaidalla\ntupakkapilven takana ja sylki -- aina väärin tietysti -- vaikka\nsiinä oli astia, puolisokea kun on. Stenlund puhui lutikoista, joita\nhänellä on aika paljon kotona. Muuan oli tullut sanomalehtien seasta\npöydälle hänen laukustaan. Oli paljon kysymistä lutikkamyrkyistä. Minä\nsuosittelin fliittiä, mutta he väittivät, että se on kallista eikä\nkelpaa sittenkään. Mutta minä sanoin, että on ostettava sitä oikeata\neikä Hangossa tehtyjä kelvottomia jäljennöksiä. Ja Aina sanoi, että\ntietääkö rouva: hänen lapsuudenkodissaan oli aikoinaan eräs yläsänky\nlutikoiden takia jätetty moneksi vuodeksi käyttämättä. Sitten olivat\nhämähäkit asettuneet sinne vapaasti ja tehneet lopun lutikoista --\ntäydellisesti! -- Sember Sandvall oli myös siellä.\n\nJoku: Mitä nyt, ei suinkaan hänelle lehtiä tule?\n\n-- No ei, hän kai vain muuten oli käymässä. Avojaloin, pörröpäisenä,\nkarkeat, liian lyhyet housut yllään, kourassaan varrestaan katkennut\npiippunsa, josta hän imi sihisevää savua, niinkuin aina. Joku kysyi\nhäneltä: poikako nyt tuli? Mitäs vielä, tyttö vain, nyt niitä on jo\nneljä. Hänen pienistä silmistään kuvastui totinen huoli. \"Mitä minä\nnäin monilla tyttölapsilla, eihän niistä ole apua. Taidan lopettaa koko\nliikkeen.\"\n\nVanha Vesterberg nauroi niin, että ikkunat tärisivät -- tiedättehän,\nminkälainen ääni hänellä on -- ja kehui tietysti tavanmukaisesti,\nkuinka mukava on elää naimatonna, niinkuin hän on tehnyt jo 85 vuotta.\nSilloin sitä pysyykin nuorena ja virkkuna.\n\nJoku: Joo, jatka.\n\n-- Tehtaanpoikia istui kuistilla vehnäpullat käsissä ja joivat\nlimonaadia. Ihmeellistä, että tämmöiset kestit tyydyttävät aikamiehiä.\nNo olihan heillä jokaisella savukekotelokin vieressään.\n\nOlihan siellä vieläkin jokin ruma juttu. Kalle, joka tavallisesti\njuoksee asioilla, on puodista ottanut savukkeita professorin laskuun,\nmutta pitänyt ne ominaan. Kun professori sai puodista laskun, tuli asia\nilmi.\n\nPojat: Oi kauhistus!\n\n-- Ja niin tyhmä!\n\n-- Pitihän sen väkisinkin tulla ilmi!\n\nMinä: Ja silti hän ei oikeastaan ole tyhmä, vajanainen vain\nsiinä asiassa. Vaikka tämä kyllä näyttää kumoavan uskoani hänen\nhyväpäisyyteensä.\n\nHimmu: Mitähän siitäkin miehestä tulee? Ei niin kerrassaan mitään!\n\nMinä: Kuulinhan siellä toisenkin jutun. Siellä oli eräs vanha,\nraihnainen eukko, pieni ja kalpea. Hän asuu eräässä töllissä metsässä,\nsiellä kylän takana. Muistan nähneeni sen joskus, vaikk'en ole siellä\nkäynyt. Oletteko te?\n\nNisse: Olen nähnyt sen mennessäni sille toiselle suolle, jossa kurjet\nasustavat koko kesän. Näin kerran erään ukon siellä puita hakkaamassa.\n\nMinä: Se sopii, puunhakkuu olikin nähtävästi ukon erikoisala. Nyt on\nukko kuollut. Kun hiljainen eukko oli juonut tarjottua kahvia ja mennyt\ntiehensä, kysyin jotakin hänestä, ja Aina kertoi: Harvoin hän käy\nkylässä, onkin niin heikko jo, että tuskin voi hankkia mitään syötävää.\nEikä nytkään tullut ostoksille, mistäs hänellä rahoja olisi. Kai hän\nnyt pian kuolee. Tuli vain käymään, ikävä kai hänellä on siellä yksin.\nHyvä oli hänellä mies. Jättikin semmoisen perinnön, ettei sen parempaa\nvoisi kukaan toivoakaan.\n\nPerinnön?\n\n-- Niin juuri, ukko oli vähitellen kerännyt koko vajan täyteen\npolttopuita, latonut tiiviisti hyvät halot kattoa myöten, ja syttyjä\n-- ajatelkaa! Sitten kuoli, kohta 2 vuotta sitten. Siitä asti on eukko\nelänyt siellä yksin, mutta hänen ei ole tarvinnut talvella paleltua\neikä pimeässä istua. Se oli hyvä mies.\n\n-- Totisesti hyvä toveri, jätti paitsi lämmintä vanhoille jäsenille,\nmyös sydäntä lämmittävän muiston itsestään.\n\nPojat: Paljonko lie kulunut aikaa, ennenkuin hän sai semmoisen urotyön\nvalmiiksi -- koko vajan? Vuosia vissisti.\n\n-- Aavisti kai kuolevansa.\n\n-- Varmasti.\n\nViimeiset liekit lepattavat takassa. Ihmettelen tulen vieressä istuvan\nihmisen ilmettä: silmä tuijottaa avoimena, mutta näyttää kuin ei\nnäkisi. Sisäiset näyt askaroivat mielissä -- tahi häviävätkö sielunkin\neleet vajotakseen täydelliseen nirvanaan.\n\nKun lopulta vain pieni hiillos on jäljellä, panemme suojan\ntottumuksesta takan suuhun, vaikk'ei siinä mitään vaaraa ole ja eroamme\nmennäksemme jokainen majoihimme. Tummansininen yö on ikkunan takana,\nmuutama tähti taivaalla. Ulkona näkee sentään kylliksi löytääkseen\npolut mäntyjen alla, tottunut jalka osaa astua juuri siihen, mihin\nastua voi, välttäen juuria ja kiviä. Mereltä kuuluu ikuinen kohina.\n\nYllättävä näky on edessä hämärällä ulapalla -- mitä ihmettä se on\n-- kuin ilotulitus? Sehän on väylällä ohi kulkeva suuri höyrylaiva,\nkirjavat merkkitulet mastoissa kuin tähdet, ja salonkien ikkunarivit\nkimaltavat kuin helminauhat. Viesti suuresta maailmasta ...\n\nKatsomme taaksemme. Tuolta mustien puiden alitse pilkistää punertavista\nikkunoista viimeinen hohde sammuvasta hiilloksesta. -- Kotoista\nlämmintä ja rauhaa se tietää. Kaunis on tähtitaivas, kaunis on meri --\nkaunis oli kertomus köyhästä ukosta ja hänen pienestä akastaan.\n\nKiitos, Toska!\n\n\n\n"]