[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foLnZoQAqSkoXoh5VSQP5Bu3RZ479Q48FlyLLvLYN3kU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},18,"Kootut teokset III","Leino, Eino",1878,1926,"18-leino-eino-kootut-teokset-iii","18__Leino_Eino__Kootut_teokset_III","Painuva päivä; Elämän koreus; Leirivalkeat; Ajatar; Syreenien kukkiessa; Shemeikan","runous",[],[],"fi",null,39711,225542,true,[],[],[],"Leinon koottujen teosten kolmas osa sisältää useita hänen keskeisiä myöhäiskauden runokokoelmiaan, kuten Painuva päivä, Elämän koreus ja Leirivalkeat. Teos kokoaa yhteen lyyrisiä, isänmaallisia ja elämänfilosofisia säkeitä, jotka heijastavat kirjailijan monipuolista tuotantoa 1910- ja 1920-luvuilta.","Eino Leinon 'Kootut teokset III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 18.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOOTUT TEOKSET III\n\n\nEino Leino\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nPAINUVA PÄIVÄ\n\n  Painuva päivä\n\n  I.\n  Viipurin vartio\n  Savonlinnan laulu\n  Oma syy\n  Mies mieheltä\n  Magna Charta\n  Joulu Krestyssä\n  Hautaus\n  Kansalaisseppel\n\n  II.\n  Siellä puut punalle paistoi\n    1. Veneretki\n    2. Terhensaari\n    3. Sininen lintu\n    4. Metamorfosi\n    5. Luonnonlapset\n\n  III.\n  Pyhäkkö\n  Hyvä peto\n  Leikkiä\n  Rintasolki\n  Neiti Inkeri\n  Syyslehtiä\n  Syyssäteitä\n  Simon pylväspyhimys\n\n  IV.\n  Kummitus\n\nELÄMÄN KOREUS\n\n  Elämän koreus\n  Kukkialta\n    Naissaari\n    Kalamiehet\n    Luonnon helmassa\n      1. Kylmä ilta\n      2. Pilvinen päivä\n      3. Kuudan-yö\n      4. Aamun sarastaessa\n  Tuli ja rauta\n    Joulu Belgiassa\n    Europa 19115\n    Valkeat hanget\n    Surma hiihti suota myöten\n      1. Kimmelsi kiteet\n      2. Ratsumies\n      3. Äiti ja lapsi\n      4. Pääkallot\n      5. Nykyaikainen Ikarus\n  Maininkeja\n    Maininkeja\n    Oudot\n    Kaksi köyhää\n    Suvi-illan vieno tuuli —\n    Paista, päivä\n    Talvinen tarina\n    Sydän-yön laulu\n    Mielitietylleni\n  Eri tilaisuuksiin\n    Vapaus!\n    Neljäs käsky\n    Prologi Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön\n    Pöytälaulu\n  Väinölän väki\n    1. Lemmenlaulu\n    2. Yksinlaulu\n    3. Vaimojen valituslaulu\n    4. Miesten kostolaulu\n    5. Lasten laulu\n    6. Peltolaulu\n    7. Kaiken kansan laulu\n\nLEIRIVALKEAT\n\n  Airut\n  Heimokannel\n    Heleä heimo\n    Tervehdys Shakespearen kotimaahan\n    Suomen sävel\n    Kesäkantaatti\n      1. Näky mereltä\n      2. Suomen taru\n      3. Nuori kansa\n      4. Vanhojen varoitus\n      5. Suvivirsi\n    Suomen päivä\n    Suomen linna\n    Vapauden virsi\n    Juhlavirsi\n    Pekka Svinhufvud\n    Vapaa Suomi\n    Vapaa Viro\n    Suomen partioväen marssi\n    Eräs Pantheon\n      Akseli Gallen-Kallela\n      Pekka Halonen\n      Jean Sibelius\n      Ville Vallgren\n      Kasimir Leino\n      Robert Kajanus\n  Iloista tiedettä\n    Trubaduuri\n    Kulkuset\n    Syyskylväjä\n    Kuvia Rautalammelta\n      1. Iltatunnelma\n      2. Yliskamarissa\n      3. Venematka\n    Uuden vuoden mietteitä 1916\n    Conceptio artis\n    Istuin ja itkin —\n    Ukkospilvi\n    Nimettömälle\n    Rococo\n    Eräs Kajaani-muisto\n    Syyskuvia\n    Niin kaukaa ja sentään läheltä niin —\n    Talvipäivän painuessa\n    Tähti\n    Ritarit\n    Meren rannalla\n    Kalypson saari\n    Totta ja pilaa\n      1. Sopusointu\n      2. Rovastin tupakkalakko\n      3. Juhannus Helsingissä\n      4. Helkalaulu\n      5. Kevätmyrsky\n  Käännöksiä ja mukaelmia\n    Auringolle\n    Shakespeare\n    Lenore\n    Ristilukin laulu\n    Ilta rannalla\n    Jotain tahdon tietää —\n    Pikku neidit\n    Nunna 1-4\n    Pienoiskuvia\n      1. Rannalla\n      2. Lelulinnasi särkyi —\n      3. Kuningas Börje\n      4. Elo julmako on?\n      5. Monelle\n      6. Hautalaulu\n    Eliel Aspelin-Haapkylä\n    Suomen kansalle\n    Arpakapula Amerikaan\n    Marseljeesi\n\nAJATAR\n\n  Uuden Suomen laulu\n  Aunuksen aamu\n  Vapauden vilja\n  Kustaa Aadolfin näky\n  Tietäjän tarina\n  Sydän-Suomen laulu\n  Pyhä synnyinmaa\n  Rauhan internatsionale\n  Pohjan pojat\n  Marssilaulu\n  Uljas Unkari\n  Kunnialaulu\n  Vapauden valjetessa\n  Esilaulu\n  Kansain oikeus\n  Suomi ja Puola\n  Kuusenlehvä\n  Leirin äiti\n  Suomen messut\n  Sankarilaulu\n  Hengen mahti\n  Maailmanpalo\n  Pyhä Volga\n  Vive la Pologne\n\nSYREENIEN KUKKIESSA\n\n  Syreenien kukkiessa\n  Miekan taru\n    Miekan taru\n    Velisurmaaja\n    Vapauden temppeli\n    Perman päivä\n    Vöyrin marssi\n    Saksan kumpu\n    Viron virsi\n    Nuori sankari\n    Kenraali Mannerheim\n    Karjalan suojeluskuntien marssi\n  Rauhan voimat\n    Työn uhrien laulu\n    Valkea vapahtaja\n    Kutoi kangasta elämä\n    Maamiehen rukous\n    Rauhan herra\n    Rauhan voimien vapautuessa\n    Aboa vetus et nova\n    Kansalaisrauha\n    Presidentti Ståhlberg\n    Tähtilippu\n    Kansojen kevät\n    Ihmisheimo\n    Auringonsäteiden laulu\n  Vaeltava kuusi\n    Vaeltava kuusi\n    Syys-aamu\n    Syksyn synketessä\n    Juhannus v. 1918\n    Hakkapeliittain näyt\n    Kalevan poika\n    Keväthaltiatar\n    Sydänkesän laulu\n    Papitarten laulu\n    Kreikkalainen korkokuva\n  Lemmen lehtiä\n    Löytökäinen\n    Sydämen itku\n    Paha omatunto\n    Virvaliekki\n    Liika lintu\n    Öin ja päivin\n  Muistorunoja\n    Tervehdys O. Merikannolle\n    Rehtori K.O. Lindeqvist\n    Aug. H. Soinin haudalla\n    Eräälle näyttelijättärelle\n\nSHEMEIKAN MURHE\n\n  Shemeikan murhe\n\n  I.\n  Käkisalmen rata\n  Lastensuojeluliitto\n  Suomen sotilas\n  Lapuan päivä\n  Tarton tanssi\n  Estonia\n  Madjaarit\n  Ukrainalainen legenda\n  Gascogne\n\n  II.\n  Moision morsian\n  Syysmetsässä\n  Harha\n  Kuun sirppi\n  Lumihiutaleet\n  Kyynelkukka\n  Kuningatar Kristiina\n  Ensi lempi\n    1. Unten usko\n    2. Itkua ja naurua\n    3. Heinäkuun lapsi\n    4. Mennyt\n    5. Kuoleman tuntu\n    6. Kiputyttö\n    7. Kiitos\n  Metsolan tytär\n\n  III.\n  Taide\n  Hyvyys\n  Tulkaa kotiin\n  Häijyn häät\n  Louhen lapset\n  Herran helka\n    1. Uudestasyntyjä\n    2. Luojan lintu\n    3. Rukous\n  Europan lapsi\n  Opettaja\n  Löysäläisen laulu\n  Kirvesmiehen poika\n\n\n\n\n\n\nPAINUVA PÄIVÄ\n\n(1914)\n\n\n\n\nAINUVA PÄIVÄ.\n\n— \"Ah, painuva päivä, mi kiire on sulla?\nEn jaksa, en jaksa ma jäljessä tulla,\nniin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä,\nma pelkään pitkää yötä.\"\n\n— \"Laps onneton, leiki, jos joudu et mukaan!\nMun orheini kanssa ei kilpaile kukaan.\nMut jos halu sulla on haaveesi luokse,\nsa kiireemmin, kiireemmin juokse!\"\n\n— \"Ah, painuva päivä, jo voimani vaipuu.\nKerra orheisi rientävi henkeni kaipuu,\nmut tien kivet, kannot estävät jalkaa,\nmun ruumiini raueta alkaa.\"\n\n— \"Mies mieletön, heitä jo tuumasi turha!\nSun henkesi kaipuu on henkesi murha.\nMiks ennemmin et sinä alkanut matkaa?\nNyt liian on myöhäistä jatkaa.\"\n\n— \"Ah, painuva päivä, ma aamusta aloin,\njo lapsena leimusin, nuorena paloin,\nmut tahtoni vielä ei tuhkaksi tulla,\njos vielä on valkeutta sulla!\"\n\n— \"Polo ihminen, kuulunet siis sukukuntaan,\nmi Luojalta lahjaksi saanut ei untaan,\nsiis taistele, iske ruskossa illan!\nJätän jälkeeni välkkyvän sillan.\"\n\n— \"Ah, painuva päivä, sua pyydän ja vaadin,\nsiks varro kuin viimeisen lauluni laadin!\nOlen kohta jo valmis, en paljoa palvo,\nyks tuokio yössäkin valvo!\"\n\nPois aurinko painui, lankesi ilta,\njäi taivahan rannalle säihkyvä silta,\nmut kaukaa korven tummuvan yöstä\nsoi laulu ihmisen työstä.\n\n\n\n\nI.\n\n\n\nVIIPURIN VARTIO.\n\nSiellä on vapauden haaveilo haikein,\nmissä sen puolesta taisto on vaikein.\nSuomen lukkona vanhastaan,\nvieläkin varjelet synnyinmaan,\nsytytät toivoa, uskallusta\nkesken yötä ja taantumusta;\nmiehet meillä jos moiset ovat,\nsilloin turhat on tuulet kovat,\nsilloin seisovi Suomen laki,\nsilloin herra on herrallaki,\nsortaa ei esivalta saa;\nsilloin seisovi Suomenmaa.\n\nOn kuva, painuva sydämeen:\nsaapuvat juristit salkkuineen,\ntuodaan tuomalla toiset herrat,\nitse lain-tutut kymmenkerrat,\nsyyttäjät pöytäkirjaa pitää,\nvastapuoli ei vastaa mitään,\ntoisille painetit arvon takaa,\ntoisille vain omatunto vakaa,\nvala vannottu Suomenmaalle,\nSuomen laille ja Ruhtinaalle.\n\nOn näky toinen juhlallinen:\nistuu rykmentti iloiten,\nkunniavieraana kunnian miesi,\njonka he syytetyksi jo tiesi;\njuttu juoksevi, viiniä tuodaan,\nvarmaan Keisarin maljakin juodaan,\njärjestysvalta ei neuvoa tiedä,\ntahtoo rykmentin vieraan viedä,\nvangita Viipurin kaupunginpään;\nKeisarin upseerit estävät tään.\n\nOn kuva kuuluisa kolmaskin,\npiirtyvä kansan mielihin:\nmaaherra, valvoja järjestyksen,\npuolella vääryyden, villityksen,\nlain ylin turvaaja turvanansa!\nHälläkö myös vala vannomansa?\nEi! Hän on vannonut Hallitsijalle\nolla kunnia armeijalle,\noikeuden suojaksi miekkansa käyttää.\nNäinkö hän tuon pyhän tehtävän täyttää?\n\nVoi virat vaipua, maat voi hukkua,\nvaan ei kansojen omatunto nukkua,\nsiellä on vapauden haaveilo haikein,\nmissä sen puolesta taisto on vaikein.\nViipuri! Seisot kuin kallio meressä,\nseisonut ennen jo tulessa ja veressä,\nkertoa voivat sun muurisi harmaat\nisänmaan kohtalot kolkot ja armaat;\nViipuri! Et sinä sortua saa.\nJos sinä seisot, seisovi maa.\n\n14/9 1912.\n\n\n\nSAVONLINNAN LAULU.\n\nJuhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4-6/7 1913.\n\nOli kerran — ah mene mielestäin\n  se milloinkaan ei ehtoo —\n  näyn näin minä näillä silmilläin,\n  kun katselin rannan lehtoon.\n\nTuli rantahan morsian seppelepää —\n  oli salmi ja salmessa saari —\n  suvi-illan ilmahan istahti tää\n  kuin korkean taivaan kaari.\n\nHän lauloi laulun kummallisen —\n  mene milloinkaan ei ehtoo —\n  Hän lauloi: \"Vei vesi kaunehen,\n  sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.\n\nSitä säilytin kerran ma sydämelläin —\n  oli saari ja saaressa linna —\n  minä elämän onnesta orvoksi jäin,\n  en löydä ma riemua rinnan.\n\nMinä luulen, se oli minun vapautein —\n  suru milloinkaan ei suistu —\n  mull' ei ole aamua, iltaa ei,\n  jona ei se mielehen muistu.\n\nNäät kun olin nuori ja onnellinen —\n  mene milloinkaan ei ehtoo —\n  oli vapaus solkeni sorjin, sen\n  minä hukkasin rannan lehtoon.\n\nTai aaltojen alle se pudonnut lie —\n  oli salmi ja salmessa saari —\n  monen ritarin sinne on löytynyt tie,\n  ei löytynyt onneni kaari.\n\nNyt istun ma iltani ikävissäin —\n  oli linna ja linnassa impi —\n  mut muistelen: ennen sydämelläin\n  koru kiilteli kaunihimpi.\n\nOlen surrut vuossadat itseksein —\n  tule milloinkaan ei huomen —\n  mull' aamua ei, mull' iltaa ei,\n  olen sentään onnetar Suomen.\n\nMut tiedän, jos solkeni löytäisin sen —\n  mene milloinkaan ei ehtoo —\n  taas olisin nuori ja onnellinen,\n  en kulkisi kuoleman lehtoon.\n\nNäät ympäri minua kaartuvi yö —\n  oli linna ja linnassa vahdit —\n  ja siksi mun syömmeni synkästi lyö,\n  kun raikuvat rattoisat tahdit.\n\nTämä hyvää on, tämä kaunista on —\n  tule milloinkaan ei huomen —\n  olen sentään ma ijäti onneton,\n  jos löydy ei vapaus Suomen.\n\nEi aaltojen alle se jäädä saa —\n  oli linna ja linnassa impi —\n  jos unhoitan sen, mua muistuttakaa:\n  olis taistelo kaunihimpi.\n\nOlis taistelo edestä vapauden —\n  oli saari ja saaressa linna —\n  minä voisin sen, minä voittaisin sen,\n  jos saisin ma rauhaa rinnan.\n\nJos löytäisin lepoa itsellein —\n  tule milloinkaan ei huomen —\n  mull' aamua ei, mull' iltaa ei,\n  mua painaa kohtalo Suomen.\n\nJos saavuta en minä vapauttain —\n  suru milloinkaan ei suistu —\n  surun sävelet raikuvat rinnastain,\n  ei aurinko mielehen muistu.\n\nOlen kuitenkin kuoleva ihminen —\n  mene milloinkaan ei ehtoo —\n  oli vapaus solkeni sorjin, sen\n  minä hukkasin linnan lehtoon.\n\nTai aaltojen alle se vaipunut lie —\n  oli salmi ja salmessa saari —\n  valon vaeltajien nyt sinne on tie,\n  mut missä on onneni kaari?\n\nYhä huokailen, onneton, orjuuttain —\n  oli linna ja linnassa impi —\n  jos huolisi joku mun huoliain,\n  sois kantelo kaunihimpi.\"\n\nHän lauloi näin, hän näkyi näin —\n  oli saari ja saaressa linna —\n  hän elämän onnesta orvoksi jäi,\n  oli laulu hän Suomen rinnan.\n\nHän suloinen, hän suruinen,\n  hän ijäti itketty, ainoo,\n  jota uneksin ain, jota unohda en,\n  min muisto mun mieltäni vainoo.\n\n\n\nOMA SYY.\n\nMe oomme kuin luolassa ahtaassa. Tunnetteko?\nTääll' ihmisen kuihtuu joka aatos, tunnetteko.\nRikos täällä on riemuita, syy täällä on surra,\nlupa vain vaikeroida ja toisia purra.\n\nMe tukahdumme. Me itse tiedä emme,\nmiks meiltä ilma loppuu, me miksi suutelemme\nsitä ruoskaa, mi meitä lyö iki, aina —\noma syy! Ei meitä vika vieraiden paina.\n\nOma syy, että oomme me orjat ja kurjat,\noma syy, että meille on onnen oikut nurjat,\noma syy, että suorinkin väärähän vääntyy,\nkuihtuu, kituu täällä tai nälkähän nääntyy!\n\nMitä tehdä? Miks koko kansa tyytyy?\nMiks kaikki sen kauneimmat alotteet vain hyytyy?\nMiks nuoriso jäähtyy? Miks on koko suku\nvain murtuvien kevättoivojen luku?\n\nSiks että me itse emme itseemme usko,\nsiks että Suomi meille on iki-iltarusko,\nsiks ettemme uskalla itseemme luottaa,\nnähdä onnea oman työn, tehdä ja tuottaa.\n\nMiks tehdä? Miks tuottaa täällä koskaan mitään?\nEi, ei! Ulkomaista tääll' uuden olla pitää!\nMe saammehan Saksasta kaikki uudet aatteet,\nkuosit kaikki Ranskasta, Englannista vaatteet.\n\nMe oommehan itse vain inha raaka-aine!\nMe vasta hienostumme, kun meidät meren laine\non rannoilta vierailta kotitupiin tuonut,\nmeistä jotain muuta ja arvokasta luonut.\n\nMut itse me saamme sen ilojuhlan maksaa!\nJa maksamme siksi, kuin kukkaro jaksaa.\nOn totta: ei kelpaa vain olla suomalainen.\nMut miks meitä tee ei tahto kotimainen?\n\nSiks ettäkö emme voi itseämme luoda?\nJos emme me voi, on turha muilta tuoda!\nSiks ettäkö oomme me iki raaka-aine?\nJos emme me nosta, ei nouse Suomen maine.\n\nKas, muut meille nauraa! Se vaikk' on pieni haitta,\nme tahdommeko olla vain muiden aarre-aitta?\nMe tahdommeko ostaa, kun voisimme myödä?\nItse saada iskuja, kun meill' ois mahti lyödä?\n\nOn kukin oman onnensa seppä, myös kansa.\nMut kansa, mi arvosta ei tekojansa,\non tehoton, on kuollut, on iki muiden orja,\nei sini; meillä vapaus voi soida sorja.\n\nEi sini nousta notkosta Suomen kansa saata\nkuin emme me viljele isiemme maata,\nkuin emme me usko oman tahtomme tarmoon,\nkuin jäämme työn vieraan ja ainehen armoon.\n\n\n\nMIES MIEHELTÄ.\n\nMies mieheltä, mies mieheltä\nsoi taisto nyt kautta maan;\nkenet taisto kaas, hän nousee taas,\nei petturi milloinkaan.\nOn kansojen oikeus ijäinen,\nmyös oikeus kansan tään;\njos seiso ken ei eestä sen,\nhän kuollut on eläissään.\n\nMies mieheltä, mies mieheltä\nväkivalta nyt maahan käy;\non Suomen yö, on yössä työ,\nei aamun toivoa näy.\nKun kansan parhaat kahlitaan\nja kansa onneton\nei estää voi, vain kestää voi,\nse kärsimystä on.\n\nMies mieheltä, mies mieheltä\nmaa sankareita luo;\nse ainoo on säde auringon,\nmi lohdutusta tuo.\nMut voi, että poiat oman maan\nvieraalle heitä vie,\nei vuoksi muun, vain palkan, suun —\nse tuska tuimin lie.\n\nMies mieheltä, mies mieheltä\nlähestyy turmio.\nMaa silvotaan, laki poljetaan,\non poljettu kauan jo.\nJoka kansanjänner vireesen,\nmuu tässä auta ei,\ntyö yhteinen, tuhatkertainen\ntai surma Suomen vei!\n\nMies mieheltä, mies mieheltä\nlyö tunteet kytketyt.\nKukin paikallaan, kukin kohdastaan\non maansa muuri nyt.\nKun sulho jättää morsion,\nkotinsa harmaapää,\nja eestä maan käy vankilaan —\nken silloin kylmäks jää?\n\nMies mieheltä, mies mieheltä\npyhä lippu siirtyvi.\nMonet taisto kaas, se nousi taas,\ntaas pilvihin piirtyvi.\nTaas ylpeät olla saatamme.\nMaan kansat: kunniaa!\nOn vaatteessa sen sana vapauden,\nsitä suojaa Suomenmaa.\n\n\n\nMAGNA CHARTA.\n\n1863-1913.\n\n    Tuo tottako ois:\n  oli meillä kerran kansa,\n  vapaa kansa vallassansa,\nja kansalla hallitus, mi tajusi sen tarpeen?\nJa ettäkö maalla ois mahtaja ollut,\n  mi suureksi tullut\n  on vuoksi sydämensä\n  ja suuren lempeytensä\nja huolen, jolla liensi hän haavoja arpeen?\n    Tuo tottako ois?\n\n    Ei olla se vois:\n  näät silloinhan oisi\n  olot kaikki täällä toisin\nja kaikkihan seurais sen aurinkorataa;\novat kansojen hengen ja elon siemenjyvät\n  esivallan teot hyvät\n  ja häirinnyt mikään\n  ei täällä ijäst'ikään\nois ruhtinaiden onnea ja kansan vuosisataa?\n    Totta olla jos vois!\n\n    Ja maahanko ois\n  myös Magna Charta luotu\n  ja tänne vapaus tuotu\nesivallan oman käskyn ja määräyksen mukaan?\nJa ettäkö vahtinut järjestysvalta\n  ois sitä yltä, alta,\n  ja laki yksin täällä\n  ois ollut vallanpäällä\nja tohtinut loukata ei sitä oisi kukaan?\n    Se tottako ois?\n\n    Ei olla se vois;\n  näät silloinhan täällä\n  ois turva tuulissäällä\nja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa;\nkun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu,\n  se on kuin kaunis taulu,\n  mi sydämiä syttää,\n  mut murhemielen jättää\nja nyky-olot näyttää tosi karvassansa.\n    Totta olla jos vois!\n\n    Josp' uskoa vois,\n  maan hallitus että ois vielä maan hyöty\n  ja että vapaus lyöty\nvois turvata oikeuden, lempeyden mahtiin,\nja että elo kansojen kävis lain mukaan,\n  jot' ei loukkaisi kukaan,\n  joka on omatunto,\n  on esivallan kunto,\nja että ajantieto soisi sydämien tahtiin!\n    Josp' uskoa vois!\n\n    Olot täällä toisin ois,\n  ois Suomi suuri, vankka,\n  ois vartio sankka\nja varmaankin valtakunnan kruunussa helmi.\nMut vainovuodet tulleet on tuimat ja kovat,\n  ne vienehet ovat\n  tuon meiltä lapsen-uskon\n  ja elon aamuruskon\nja toivon, mi kauniina karkeloi ja telmi.\n    Josp' uskoa vois!\n\n\n\nJOULU KRESTYSSÄ.\n\nPian soivat joulukellot kaikkialla,\nJumalan rauha kulkee kautta maan,\nnäkymätönnä joka akkunalla\njo joulutonttu tanssii tanhuaan.\nMut mustat on vankilan muurit.\n\nJo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot\ntaas perhepiireihinsä sulkeutuu,\nja maammo muistaa monet joulu-aatot,\nkun kukki itsellekin ilonpuu.\nMut kolkot nyt on kodit Suomen.\n\nOn ilo poissa. Muistuu meillä mieleen\nne miehet, jotka väärin vangittiin,\nne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen\non jouluksikin suru synkkä niin,\nettä kynttilät tahdo ei tuikkaa.\n\nJa he ei sentään ole tehneet muuta\nkuin minkä tekee joka kunnon mies,\nhe suojanneet on Suomen joulupuuta,\nmeill' että oisi oma kotilies,\nisänmaa, emonkieli ja laki!\n\nNään heidät selvään. Tunnen heistä monta.\nJokaisen käteen käydä tahtoisin,\nsanoa — sana kuink' on arvotonta! —\nei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin\nja virkkaa voisi en mitään.\n\nMa tiedän: tunteet politiikan vaa'ssa\nei paljon paina, ehkä sentään vähän.\nMut tiedän myöskin: ellei tunteet maassa\nnyt liiku, ei meist' ole elämähän,\nvaan käyköön kaikki kuin käykin!\n\nNe kunnon miehet! Isät, äidit heidän,\njo kuolleet taikka vielä elävät,\njos kenenkään, on tässä kiitos teidän,\ntuhannet teitä tänään kiittävät,\nkun annoitte urhoja maalle.\n\nJa mieleen heidän kun te istutitte\ntuon tunnon, että oikeus on pyhä,\nja siinä uskonnossa kasvatitte\nnuo miehet, jotka siihen uskoo yhä,\nja joista vuossadat kertoo.\n\nJa lapset, joill' on onni olla heidän,\nte saitte muiston kadehdittavan,\ntiedätte: Suomen vastaisuus on teidän,\nsen isät loivat yössä vankilan,\nja huonommat liene ei pojat.\n\nSanoinko, kolkot kodit Suomen oisi?\nEi, joulurauha kulkee kautta maan.\nIloa eikö itsetunto loisi,\nme että kunnon kansaan kuulutaan?\nJa siitä me kiitämme heitä.\n\nJa kolkko heille oisko Krestyn koppi?\nOn heillä sentään jouluseuranaan\nse hyvän omantunnon vankka oppi,\njoll' on he nostanehet Suomenmaan,\nkun meilt' oli usko jo mennä.\n\nPalavat heille kaikki kynttilämme,\njokainen kuusi heille kumartaa,\nsoi syvimmällä meidän sydämissämme\nkuin jouluvirsi sana: isänmaa.\nMut kunnia, kunnia heille!\n\n20/12 1913.\n\n\n\nHAUTAUS.\n\nEellä ensin risti puinen,\nsitten pappi partasuinen.\n\nSitten ruumisvaunut, sitten\nlyhyt seura saattajitten.\n\nSekin kylmä, virallinen,\nvaikka varsin toverinen.\n\nSoittokunta sotilaita!\nKen nyt matkaa kuolon maita?\n\nPainettien kylmä kärki\nvastaa, jos ei keksis järki.\n\nKuka? Yksi miljoonista\nvaltakunnan kasarmista,\n\nPuhuu tuima pohjatuuli,\nsiintyy soittajankin huuli.\n\nOn nyt aamu Uudenvuoden.\nTuonko tuli myötään tuoden?\n\nNäky vaiko vertauskuva?\nEi! Vain taulu unhottuva.\n\nHautaa vain nyt valtakunta\npoikaa kesken pohjan lunta.\n\nNimetöntä, suurta lasta\nkivääriä kantamasta.\n\nMarssimasta maita, soita,\nelon lyhyen louhikoita.\n\nVierryt lie hän Venäjältä.\nTäällä päättyi päivät hältä.\n\nKuka? Yksi miljoonista\ntakin harmaan kantajista.\n\nNiistä, joiden hartehilla\nmahti maan on mahtajilla.\n\nSoitto soi niin suruisasti.\nKatson kadun päähän asti.\n\nItkettäis, jos ilkeis. Huuli\nvavahtaa, käy pohjatuuli.\n\nSiittää sydän mieltä monta,\nrakkautta rajatonta.\n\nMyötämieltä miljoonien\nlumen alle painuvien.\n\nUunnavuonna 1914.\n\n\n\nKANSALAISSEPPEL.\n\nLeo Mechelinin muistolle omistettu.\n\nVarmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu,\notsalla onni, sielussa sointu ja rauha;\nsorjemmin sous hän, vaikk' oli vastasää suotu,\nkoittanut konsana vaikka ei lepo lauha.\n  Myrskyssä seista hän tahtoi,\n  taistella tohti ja mahtoi,\n  työmies kuin ei kukaan,\n  johtaja, tempaaja mukaan,\n  mestari muodon ja sanain,\n  kyntäjä valtaisten vanain,\nhän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa\nvoi vieläkin muistella vapauttansa.\n\nTaiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti,\nkansansa yhteys ain oli mielessä hällä;\nkaunista kauniimpaa ei laakerilehti\nkansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä.\n  Korkeinna kaikista muista\n  kumpunsa kunniapuista,\n  myrskyt kun mylvii ja raastaa,\n  puu pyhä oikeuden haastaa,\n  laulaen lain ikikieltä,\n  miettien sankarin mieltä,\nPäämiehen, min haudalla sorrettu kansa\nvoi vieläkin toivoa vapauttansa.\n\nPystynä kulki hän: tiensä ja määränsä tiesi,\nkaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura;\nkunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi,\nkolme miljoonaa oli sankarin seura.\n  Sortajan suut hän suisti,\n  kaukaiset maat hänet muisti.\n  muodoissa lempeetä, mutta\n  aatteissa karkaistunutta\n  poikaa pohjolan peräin,\n  miestä miekankin teräin,\nPäämiestä, min haudalla sorrettu kansa\nvoi vieläkin vannoa vapauttansa.\n\nHarmaa on taivas, halla mielihin hiipii,\nraskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet;\nkuoleman tuuli kansamme toivoja riipii,\nmutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet.\n  Kuulkaa! Se Suomen on soitto!\n  Tuomiopäivän on koitto!\n  Nousevat paatiset parmaat,\n  veisaavat vainajat harmaat\n  voittoa Väinölän rantain\n  urhoa kilvellä kantain,\nPäämiestä, min haudalla sorrettu kansa\nvoi vieläkin leimuta vapauttansa.\n\n26/1 1914.\n\n\n\n\nII.\n\n\n\nSIELLÄ PUUT PUNALLE PAISTOI\n\nKesäkuvia.\n\n\n1.\n\nVENERETKI.\n\nKelmeä kesäinen yöhyt\nyli maiden, merten;\nveno vettä viiltämässä.\n\nKaunoista venossa kaksi;\ntoinen sulho suuri,\ntoinen morsian totinen.\n\nSoutelevat, joutelevat.\nNeiti vieno virkkaa:\n\"Minne matka morsiamen?\"\n\nSyttyvi urohon silmä:\n\"Katso kaikkianne,\nnää etkö utuista nientä?\"\n\nLuo silmän selälle neiti:\n\"Kuin kuparilanka\nhämärästä häämöttävi.\"\n\nSoutelevat, joutelevat.\nMies väkevä virkkaa:\n\"Etkö jo enempi nähne?\"\n\nKatsahtavi hiussorea:\n\"Kuin hopeasolki\nidän alta kuumottavi.\"\n\nSoutelevat, joutelevat.\nOnnen poika puhuu:\n\"Koht' eikö koti jo paista?\"\n\nHelkähtävi hienosormi:\n\"Niinkuin kultavanne\nkaartuvi sylistä vetten.\"\n\nMeren sankari sanovi:\n\"Siell' on Terhensaari,\nsiellä korkea kotimme\n\nnousussa punaisen päivän,\nlaulussa sinisen linnun;\nsiell' on matkan määrä.\"\n\n\n2.\n\nTERHENSAARI.\n\nTuosta rantahan tulevat;\nkultakaislat\nkaikkialla häilyy,\nsoittavat somerot alla\naskelien onnellisten,\nhiekat heläjää,\nmullat muhajaa,\nveenvalamat,\nraakunkuoret\njalan alla rauskaa;\nlaituri lahen perällä,\nsiinä ulpukat utuiset.\n\nPolku lahden pohjukasta,\npuron vartta\nvastamaata nousu,\nsiinä on lempeä lepikko,\ntuomilehto tuoksuvainen,\nviita vipajaa,\nkaste kimaltaa;\npolun kaidan\nkahdenpuolen\nvesiperhot leijaa,\nleikkivät sudenkorennot\nlehdillä pajun ja raidan.\n\nKunnahalla kuusimetsä,\nkuusten alla\ntalo niinkuin linna,\nteräksestä portti tehty,\nporras silkillä silattu,\nsametilla tie,\nmarmorilla maa;\nperäseinä\npeuran luusta,\novi osmon luusta,\nakkunat merenvahaiset,\nkatot kissankultahiset.\n\nKatselevat, kummastuvat:\n\"Oishan tuossa\ntupa onnellisten,\nvaan on mennä liian pieni,\nliian pieni tulla tuonne,\nkun on kyynärää\nkahta kaikkiaan\nkoti korkeuinen.\nLieko linna\nkääpiöiden,\nlasten leikkimaja?\nEi meille sijoa siinä\nmeren suuren soutajille.\"\n\nIstuvat sydämin synkin\npolun päähän,\nlinnan portin eteen.\n\n\n3.\n\nSININEN LINTU.\n\nSe lauloi sininen lintu:\n\"Ihmis-, ihmiskullat,\nkuinka teiss' on tuhma tieto\nautuudesta elon!\n\nKuinka nousta nuori kukka\nvoisi vanhan mieleen,\nsuven henki heilimöidä\nsyksyisessä puussa?\n\nSuljettu on suuri onni,\ntaivas kiinni hälle,\njok' ei lapsen lailla tule\nTerhensaaren linnaan.\n\nLähtehessä kylpekäätte\nkuusikummun alla,\nvirran vienon paaterella\npäivää paistatelkaa.\n\nMurhemuistot entisyyden\ntuonne kaikki jääkööt,\ntuskat öitten tummien\nja hikihelmet päiväin.\n\nElo niinkuin ensi kerran\nsilmillänne nähkää,\nkun ei huolta huomenkoiton\neikä eilis-ehtoon.\n\nMaan ei liene mahtajille\nTerhenlinna tehty,\ntehty vain on tulla niiden,\njoill' on unhon lahja;\n\njoill' on kyky kummastella,\nilo ihmetellä,\nusko aina uudistua,\ntoivo toinen olla.\"\n\n\n4.\n\nMETAMORFOSI.\n\nKuulivat he virren kumman;\nkäsi kädessä\nkulkivat kivistä tietä\nlinnunlaulu-laaksoon,\nsiinä lähde läikkyväinen,\nvesi vailla pohjaa.\n\nKatsoivat kuvastimehen;\nkuvan näkivät\nkumpainenkin itsestänsä,\nelon entismuistot\notsillensa uurtunehet,\nsurut sielunsilmäin.\n\nKoettivat kädellä vettä;\niho värähti,\nvalvahti pyhä vavistus\nsydänkammioissa,\nkulki verta kumpaisenkin\nkasvot kalventaen.\n\nVirkahteli valju impi:\n\"Sydän minulla\nsykkyräksi sylkähtävi,\nkun ma tuumin tuonne\nsyöksyä sylihin aallon\nsyvän, pohjattoman.\"\n\nVastasi vakava sulho:\n\"Veri minulla\nniinkuin seinä seisahtavi\nauvon aavistusta,\nuskallusta onnen uuden;\nsylitysten syöstään!\"\n\nVerhot vaatteiden valahti;\nhetevesihin\nheilahti heleät varret,\npainui alle pinnan,\nnousi kohta päätä kaksi\nvirran vienon kalvoon.\n\nPäätä kaksi kaunokaista,\nhyvä-hymyistä,\nauvon nuoren autuasta,\nunho-onnellista;\nkatsoi taivahan sinehen,\nsukeltausi jälleen.\n\n\n5.\n\nLUONNONLAPSET.\n\nLeikkivät nyt lapset kaksi\nTerhensaaren tanterella,\nliepeellä utuisen linnan.\n\nKiittävät kiloa päivän:\n\"Armas aurinko,\nantaja pyhän elämän,\naina paistaos,\nällös polttele poroksi\nihmis-onnea,\nkukkia ijäisen niitun!\"\n\nKumartavat Luojan kuuta:\n\"Kaunis kumppani,\nkaitsija elon unien,\nherätä haaveita,\nälä ärjyjä sydämen,\nsielun peikkoja;\nole oikea toveri!\"\n\nYötäkin ylistelevät:\n\"Tähdet kirkkahat,\nkynttilät Jumalan juhlan,\nolkaa lempeät,\nälkää ankarat ijäti\nkuin on kohtalo,\nkuin sen vaskiset vasamat!\"\n\nKuuntelevat kuu ja päivä,\ntähdet lempeät lupaavat.\n\nMeri yksin ympärillä\nhuoahtaa ja huutaa\nraskahasta rinnastansa:\n\"Luonnon laajan lapset!\nKaikki on katoova kerran,\nunen saaret uppoo,\npainuvi paraskin haave,\npilvilinna hienoin.\"\n\nLaulahtavat lapsikullat:\n\"Niinpä kauniisti nukumme\npohjalla meren sinisen,\nlummekukkien lomassa.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\nPYHÄKKÖ.\n\nOli yö, kun astuin kammioos,\noli aamu, kun heräsin suuteloos,\nmiten kadulle pääsin, ma tuskin muistan;\nma seison ja katson ja päätäni puistan.\n\nEi varmaankaan lie totta tää.\nNiin kaunis mun päätäni pyörryttää.\nNiin ihana ollako ihminen voi?\nKuin joulukirkko mun sieluni soi.\n\nSa armas laps! Sa auringon laps!\nSa maailman kirkkaus kiharahaps!\nMiten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä,\nniin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!\n\nAh, luulin jo, että päällä maan\nei minulla onnea ollutkaan\nja ett' olin päivän nurjalla puolla,\nei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.\n\nJa luulin jo, että syrjähän\nolin syösty ma pöydästä elämän,\nmua ettei muistaisi, lempisi kukaan,\nei ottaisi muiden ihmisten mukaan.\n\nJa tunsin jo, ett' olin kummitus vain,\nhymyn huomasin hyytyvän huulillain,\nei käynyt leikki, ei käynyt työ,\nyli sieluni lankesi ikuinen yö.\n\nJa nyt! Miten kaikki on muuttunut!\nTaas kukkivat tuntehet tallatut,\ntaas lyö läpi rintani elämän helke,\nkäy unhotus murheen ja unien välke.\n\nMut kuinka ma arvata saatoinkaan,\nsa että voit anteeksi antaa vaan\nja että mua muistaisit, lempisit sinä,\njolle niin olin tuskaa tuottanut minä?\n\nJa maailman polkuja matkaten,\nmiten uskalsin, onneton, uskoa sen,\nmull' että ois ainainen koti siellä,\npolo, josta ma poistuin niin korskalla mieliä?\n\n\n\nHYVÄ PETO.\n\nPeto on minun armaani, vaan peto hyvä,\nei haavoita silmänluontinsa syvä,\nei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,\nvain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,\npään painaa olkahan lemmityn miehen,\nelon siirtää kuin laskevan auringon tiehen;\nhänet kiertää katseella hyväilevällä,\nniin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,\nja heittää maailman yli yön hunnun\nja tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.\n\nPeto on minun armaani, vaan peto arka,\nhän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,\nkun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy\nja silmänsä lehvien halki vain hymyy,\nhänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,\nkun vuori on eessä ja jyrkänne alla,\nvoit vangita hänet ja kotiisi kantaa,\nmut silloin hän saattaa iskunkin antaa,\nvoi hyväillen hyökätä, suudellen purra\nja itse sun haavojas haikeimmin surra.\n\nPeto on minun armaani, vaan peto soma,\nei tahdo hän olla pyytäjän oma,\nhän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,\nei silloin kun kutsuu lempijän kieli,\njos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,\njos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,\nhänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,\net itkuas näytä, et vastaansa ennä,\nhän kärsiä tahtoo ja onneton olla\nja yöstänsä tummasta syliisi tulla.\n\n\n\nLEIKKIÄ.\n\nLeikkiä lyöden\n  sun luoksesi tulin,\nmutta mä murheesi\n  hehkuhun sulin.\n\nNyt olet iloinen,\n  nyt olet vapaa,\nenkä mä tummaa\n  neittäni tapaa.\n\nAntanut oon\n  ilon päärlyn mä sulle.\nMiksi et murheesi\n  huntua mulle?\n\nHaihtui huntu,\n  kun itse sa haihduit.\nVaihduin, kun itse\n  sa valkeaks vaihduit.\n\nJälleen nään\n  sinut entisin silmin,\nnaljaillen nauran\n  ma lempeni ilmi.\n\nMenneet on iltani\n  itkun ja huolen.\nLeikkiä lyöden\n  sun eteesi kuolen.\n\n\n\nRINTASOLKI.\n\nMi sulo, kun taloustoimissa liikut,\nmi lempeys, kun leikkien polvella kiikut,\nmi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu,\nmi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!\n\nMa muistan, kun näin sinut ensi kerran:\nSa katsoit kuin katsoo enkeli Herran,\nmut silmäsi nurkasta kyynele kiilsi;\nniin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.\n\nMa kysyin: \"Miks itket sa ihana, sorja?\"\nSa vastasit: \"Oon pahan maailman orja,\nma itken ihmisten kovuuden vuoksi.\"\n— \"Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!\"\n\nÄlä luule, sen että sun tähtesi tein ma!\nOman itseni vuoks sinut kotiini vein ma,\noman onneni vuoks sinut kukkasin koristin,\npuin silkkiin ja kultaan ja soljilla soristin.\n\nMut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon!\nSiks uusia aina sun päähäsi punon.\nJa kohta ne laulun kullatkin putoo:\nei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.\n\nSua lemmin, mut en kuin lempinyt oisin,\njos oisin sun kohdannut ennen ja toisin;\nsua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa,\nmun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.\n\n\n\nNEITI INKERI.\n\nKeinulaudoilla kesäisillä\nnähtiin Inkeri-neiti tuo,\ntukka keltainen Inkerillä,\nkieli vilkas kuin virran vuo,\nkissankellojen kilinä soi,\nkussa katseensa karkeloi,\nmutta naurunsa missä helkkyi,\nkastehelmissä lehto välkkyi.\n\nHänellä veljiä kymmenkunta.\nVeljet vierivät maailmaan,\nsatoi taaton jo päähän lunta,\nmaammo vietihin alle maan,\nmutta puutarha Inkerin\nkukki kaunis kuin ennenkin,\nsiellä asterit, kurjenmiekat,\nsuorat käytävät, hienot hiekat.\n\nKerran yö oli, ukkos-yö.\nValvoi Inkeri kammiossaan,\neessä silmien iskee, lyö,\ntyttö seisovi hurmiossaan,\nei hän ukkosta pelkää; silloin\npuiston polkua nousee mies,\nhän, tuo itketty talvi-illoin,\njosta vain sydän neidon ties.\n\nHän, tuo ainoa, jolle antoi\nkerran lempensä nuoren hän,\njoka kanssaan sen kauas kantoi,\nviskas virroille elämän,\nluotaan kuin kukan turhan heitti,\nsitten sen syli aallon peitti,\neikä Inkeri saanutkaan\nraukkaa konsana rakkauttaan.\n\nHäntä vuosia itseksensä\nitkenyt oli Inkeri,\nvihdoin kuivannut kyynelensä;\nsentään veljiltä tiedusti\nvieläi joskus hän kirjeissänsä\nmiestä, min kuva sydämellänsä\nneiti korkean kartanon\ntahtoi kulkea kuolohon.\n\nMutta mies salamoiden kesken.\npuiston polkua kohoaa\nkohti huonetta lemmen lesken,\nkohti Inkerin ikkunaa,\nkatsoo Inkeri kalpeana;\nseisahtuu uros kumarana,\näänin kuiskivi murtuvin,\ntakaa kukkivan syreenin:\n\n\"Kulta Inkeri, keltatukka,\nvaimo valkea nuoruutein,\nkuihtui pois elon onnen kukka,\nomas sentään on sydämein,\nkatso, ikkunas alle tänne\nmun on lingonnut lemmen jänne\nhalki ukkosen, halki yön,\ntuiman keskeltä arkityön.\n\nKulta Inkeri, keltakassa,\ntotta muistanet vielä mun?\nVenhon muistatko valkamassa,\njolla kauaksi sousin sun?\nPienen muistatko Pyssyluodon,\nmissä sai punapursi vuodon,\ntäytyi yöpyä alle puun\nkuun ja aaltojen kuunteluun?\n\nKulta Inkeri, keltahapsi,\nmiksi vastaa sa mulle et?\nOlin nuori, sa olit lapsi,\nmeiltä särkyivät sydämet,\npois me leikimme lemmen onnen,\npois me tanssimme tuskan ponnen,\nhuomaan, vasta kun myöhäist' on\nliian kalliiksi karkelon.\n\nKulta Inkeri, keltatukka,\nkuule, kuuntele armas mua!\nVaikk' on syömmeni syönyt hukka,\nijät päivät ma rakastan sua.\nTiedän nyt, mit' en ennen tiennyt;\nmult' on tää talo järjen vienyt,\nei, en lähde, ma poistu en,\nennen kuin sua suutelen.\n\nKulta Inkeri, kutrikelta,\nanna anteeksi pyytehein,\nvarmaan vaikutan kuollehelta;\npalajan jällehen purrellein.\nMutta uskoisit mua sa varmaan,\npääni nähdä jos voisit harmaan,\nkuulla itkuni ijäisen\npolon pohjasta sydämen.\"\n\nPoistui mies kuin oli hän tullut,\nhaihtui taivahan salamaan.\nSilloin Inkerin huulet hullut\nkiertyi nauruhun katkeraan,\nnauroi hetken ja nauroi kaksi,\nnähtiin aamulla sairahaksi,\nmutta huulilta hourupään\nnauru poistu ei vieläkään.\n\nPirtin portailla pimenevillä\nnauraa Inkeri-neiti nyt,\ntukka takkuinen Inkerillä,\nkatse kuin lasi himmennyt;\nmenneet onkin jo pitkät ajat;\npeittyneet monet lehtimajat,\nkeinulaudoilta laulut laanneet,\nnaiset kaunihit maassa maanneet.\n\n\nSYYSLEHTIÄ.\n\nSyyslehdet pään päällä lentelee,\nsuru kulkijan rinnassa kumahtelee.\n\n— Ah, lentävä lehti, sun laillasko lien\npian päässä ma lempeni, lauluni tien?\n\n\"Ole huoleti, vieras veljemme!\nTuhat vuotta tai hetki, on yhtä se.\"\n\n— Ah, lentävä lehti, sun laillasko jäin\nilonpuustani irti ja elämästäin?\n\n\"Pysy tyynenä! On elo unta vaan,\nilo ainoa itkeä unelmataan.\"\n\n— Ah, lentävä lehti, sun laillasko voin\npäin haihtua haaveita nousevan koin?\n\n\"Tule viisaaksi, vieras veljemme!\nKoi koittavi, mutta ei murheelle.\"\n\nYli lentävät poloisen kulkijan pään,\nmi kaipaa kaunista elämätään.\n\n\n\nSYYSSÄTEITÄ.\n\nMikä valkeus äkkiä ympäri pääni?\n    Mikä lempeä ääni\nkuin kieliltä kantelon hopeisen?\nMun mieleni synkkyys haavehin haihtuu,\n    suru kaihoksi vaihtuu\nja muistoksi päivien menneiden.\n\nJa valkeus kasvaa ja kasvaa yhä\n    ja kantelo pyhä\nsoi helisten täydellä voimallaan,\nveet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot,\n    ja mieleni muistot\npian peittävät minulta taivaan ja maan.\n\nNoin laulaa ne sätehet syksyisen mielen:\n    \"Sun soittosi kielen\nme tahdomme jällehen soinnuttaa:\nkun kului pois elos kaunehin kulta,\n    et tuntehen tulta\nsa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa.\"\n\nJa vastaavat lempeät tyttäret taivaan:\n    \"Et taas elonvaivaan\nsaa pois meiltä mennä, et tummua pois;\nvain valjeta saa polo, vaivattu pääsi,\n    niin kohtalo sääsi,\nsen huolimme huntuun kuin onnea ois.\"\n\nJo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut,\n    jo saapuvat tunnut\nnuo elämän mennehen arpeuneen.\nSuo kohtalo joskus kaunihin ehtoon\n    maan lapsien lehtoon,\nelon onnea anna ei uudelleen.\n\n\n\nSIMON PYLVÄSPYHIMYS.\n\n(Varhainen aamu erämaassa. Päivä koittaa.)\n\nNouseva Aurinko,\nainoa ystäväin,\nkuinka sua kiitän\nsielusta, mielestäin!\n\nAh, miten armaat\non kasvosi mulle\njälkehen pitkän yön!\nKamppaelin taas peikkojen kanssa,\nsaapuivat suhisten luolistansa,\ntahtoivat tyhjiksi tehdä\nmun henkeni pitkän työn.\nAh, miten armaat\non valkeuden parmaat\nsille, min maailma mustaksi meni\nja synkkeni syön!\n\nNouseva Aurinko,\nuskoni, kirkkautein,\ntaivahan airut\nsynkälle sydämellein!\n\nKakskymmentä vuotta jo seisonut oon\nja mahtanut mahdotonta,\nmuut käyneet on leikkiin ja karkeloon,\nma kestänyt taistoa monta;\nnyt enää kestä mä en,\nma tiedän sen,\nolen uupunut, murtunut miesi,\nlien sammunut,\nlien tummunut\nkuin hyljätty nuotio metsässä\ntai kodin aution liesi.\n\nJa taasko mun täytyis\nlämpöä, valkeutta antaa\nja kuormani yksin kantaa?\n\nEi, riittää jo.\nSuo, kohtalo,\nmun mennä pois,\npois sinne, pois,\nlepo missä ois!\nKakskymmentä vuotta\nolen ollut jo kansan pylväs,\nkakskymmentä vuotta\npyhä, synnitön, syytön ja ylväs,\nolen ollut suotta,\nsen tunnen nyt,\nsen tuntea sain\nyön tuskissain,\ntuon tunnen nytkin ma valveillain.\n\nEn rukoilla saata,\nen etsiä maata\nIsän ijäisen.\n\nSiks rukoilen\nsua Aurinko!\nHe tulevat jo,\nkas, kansaa, kansaa, ne tulevat kohti!\n\nValo heille ma olin,\nmi taivaalta hohti;\nnyt pelkkää yötä ja epäilystäkö\ntarjota heille?\n\nEn voi, en saata,\nen palata myöskään\ntaas elämän teille.\nMitä tehdä, mitä?\nYhä toivoa sitä,\njoka tule ei koskaan,\nvai jättääkö kaikki\nja päänsä syöstä\npaasihin korven?\nNäin pääsen yöstä,\nnäin pääsen tästä\nsydäntuskasta, kauhusta,\nhäpeästä!\n\nPyhä Aurinko,\nota vastaan minut!\nMinut siunaa, niinkuin\nma siunaan sinut.\n\n(Syöksyy alas pylväänsä päästä.)\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\nKUMMITUS.\n\n(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta.)\n\nTuli kummitus kerran toimistoon —\nihan oikea kummitus, keski-yöllä —\noli, toimitus viistänyt viidakkoon\nja tuuminut: Itse toimittakoon\nlehti itsensä, ei elä ihminen työllä!\n\nVain toimitussihteeri raataa ja hikoo\nja kiroo ja pauhaa ja paitakin likoo\nja hermot jo on päin helkkariin.\nPiti puhua Turkuun ja Viipuriin,\nmyös katsoa maaseutu-lehtien läjät,\nnuo kauhun kalpean levittäjät\nyli toimiston nuoren pokkulalauman.\nHän tuumia sai joka liitteen ja sauman,\nkun taittaja toi sanan hymyilyllä:\n\"Kakskymmentä palstaa on liikaa jo kyllä!\"\n\nKuten huomaatte, parhain paikka tuo\nei ollut saapua kummituksen.\nHän kuitenkin tuli ja astui luo,\nveti visusti jälkeensä kiinni uksen\nja seisahtui sekä katsoi päin\nläpi pääkallo-reikien hirveäin.\nHän tarkoitti totta, ei tullut hän suotta;\ntaas maannut hän maass' oli kymmenen vuotta,\noli alkanut luuvalo vaivata poloa,\nsiks liikettä vaati hän, seisaalla-oloa,\nnäin lähtenyt tuost' oli toikkaroimaan\nhän luottaen kummitus-kauhunsa voimaan.\n\nHän tottunut ain oli efektiin,\nnäät hän oli mieltynyt teatteriin,\nhän rakasti suuria vaikutuksia,\npapinpaatosta, kuutamokuiskutuksia,\nkäärinliina-liikkeitä, tapeetti-ovia,\ntikar-temppuja, haa! myös myrkkyjä kovia,\noli kummitus oikea näät, ei väärä,\nmut väärä nyt sattui matkansa määrä.\n\nEi toimitussihteeri nostanut nokkaa,\nei huutanut, ei edes säikähtänyt.\n\nKun kummitus seisoo ja yskii ja pokkaa,\nhän saa sanan vastaansa vain: \"Mitä nyt?\"\n\n\"Haa, haa!\" hoki kummitus.\n\n         — \"Mitä siinä niin hahhah!\"\nsanoi sihteeri.\n\n              — \"Ois mulla uutinen.\"\n\n                                    — \"Jahhah\",\nsanoi sihteeri, viitaten stenofoniin,\n\"puhu tuohon, mun täytyy nyt taas telefoniin!\"\n\nNyt kummitus suuttui: ma lemmolle näytän,\nkun kaikki ma parhaat keinoni käytän,\nkun kalistan hampaita vastakkain\nja tanssahtamaan saan sääreni vain.\nVoin saarnata myös, voin messuta myös;\ntotta juukeli, heität ja hellität työs\ntai ainakin senverran katsahdat tänne,\nett' tunnet kuin laukee järkesi jänne\nja lankeat peljäten polvillesi,\npyhimyksiä pyytelet turvaksesi,\ntulet tuhmaksi taas, kiellät kirkkahan pääs,\nkadut vaivaista syntistä synnyntääs!\n\nOli kummitus oikein vihoissaan.\nNäät kummitus vaatii kunnioitusta\nja uskoa, maailmankatsomusta,\nhän muuten ei kummitus olisikaan,\nkukaties mikä ois tai ehk'ei mikään!\nSitä kestäis ei paras prestiisikään,\nolis vaarassa varjojen eksistenssi,\nkoko korkea kummitus eksellenssi,\nkoko kirkkomaa, koko hautuumaa,\nties Herra, kuin kävis kirkonkaan\nja suntion, piispan ja pastorin\nja kirkkoherran ja kanttorin,\nvois tulla hulluksi hippakunta,\nei lautamies saisi enää unta,\nei ehkä korkea raatikaan —\nse onnettomuus ois kansan ja maan!\n\nJa stenofoniin hän uutisen\ntuon ärjäisi: \"Kummitus toimistossa!\"\nJa vartoi nyt vihanhurmiossa,\nmiten sihteeri vastaan-ottais sen.\n\nMut sihteeri palasi puhelimesta\nja istui vanhalle paikalleen,\nei mitään merkkiä romantisesta,\nhän vaipui vain yhä realiseen,\nhän puhui Porvoosen, Raumalle, Poriin,\nhän heitteli pinkkoja paperikoriin,\nmut nähnyt ei vierasta vieläkään.\n\nNyt loppui jo tyysti tyyneys tään,\nohi sihteerin silmien luurangon käsi\nnyt ojentui: \"Olen ystäväsi.\"\n\nTuli hiljaisuus, tuli vaitiolo.\nMut säiky ei sihteeri, ei ole nolo,\nkynän nostaa hän kyllä ja katsoo kättä\nluusormista, mutta peljästymättä,\nkäsvartta pitkin jo katseensa kulkee,\nhän hirviön silmihin katsoa julkee,\ntuon tutkia kiireestä kantapäihin.\nMeni tuokio, kaksikin hommihin näihin,\nkunis äänellä hieman värvähtävällä —\njoka ei ole ainainen tapa hällä —\nsanat painavat lausui: \"_Onko joku_?\"\n\nSanat historialliset: \"_Onko joku_?\"\nHän ei kieltänyt mitään, ei myöntänyt mitään,\nhän tahtoi avoinna porttinsa pitää\njoka mahdollisuuden mahtua sisään,\nmut myös ulos, toisia jos tulis lisää.\nSanat korkeat niinkuin Kosmos, vaikka\nhän huomasi, ett' oli vaaran paikka.\n\nTuli kummitus tuosta hulluksi aivan,\nhän kalisti harvoja hampaitaan,\nnäki toisen hän vieläkin suuremman vaivan,\nrupes riivattu tuossa hän tanhuamaan,\nhän heitti säärtä ja sitten toista\nja, kumpikin ne oli reumaattiset,\nse vast' oli vilskettä aikamoista,\nkovin puuskutti putkensa pneumaattiset,\nluut kalisi, löi nivel niveltä vasten,\nyli tuolinkin karmin hän säärensä sai,\nyli pöytien, hyllyjen arvokasten,\nyli tolppojen, saksienkin, huihai!\n\nMut toimitussihteeri tyynenä pysyi,\npapereitansa koki hän varjella vaan,\ntosin hieman hän kalpea oli, kun kysyi:\n\"Eikö käy herra Kummitus istumaan?\"\n\nUlos laukkasi kummitus, hirnahti kerran,\nhävis päätänsä pidellen huomahan Herran.\n\nMut toimitussihteeri katsoi hetken\nhänen jälkeensä, tuumien syytä tään retken:\nJaa, jaa, tais uutinen hänellä olla.\nHän stenofonihin mietteissään\nnyt kääntyi, sai sieltä uutisen tään,\nsanat: \"Kummitus toimistossa!\" — No jaa,\nmut parempi otsake! Halloo, jaa jajaa,\nei \"toimistossa\", ei niin, ei niin,\nme panemme: \"Kummitus hunningolla.\"\nVoi ottaa sen — pikku-uutisiin!\n\n\n\n\n\n\nELÄMÄN KOREUS\n\n(1915)\n\n\n\n\nELÄMÄN KOREUS.\n\nKiinni riipun elämässä\nkaikin vaistoin, kaikin taistoin,\nvaikka kaikki tuskat tunsin,\nvaikka kaikki maljat maistoin.\n\nTartun elon sorjan tukkaan,\npidän kiinni enkä päästä,\nsääli muita en, en itse\nmyöskään itseäin mä säästä.\n\nKiitän joka tuokiosta,\nkiitän Sallimusta syvää,\nminkä elää vielä salli,\nminkä antoi pahaa, hyvää.\n\nTeen sen itsetietoisesti:\nrikon taikka kärsin, — kestän,\nnoin ma pelon peikot torjun,\nnoin ma kuolon kauhut estän.\n\nTiedän, että sorrun, sentään —\ntaikka kenties juuri siksi —\nelän suurta sunnuntaita,\ntunnen kaikki kaunihiksi.\n\nKenties juuri siksi mulle\ntaivaan tuliruskot palaa,\netten eespäin enää toivo,\netten taapäin enää halaa.\n\nTässä seison enkä taida\nmuuta: tällaiseksi loi mun\naika, ijäisyys ja luonto\nsuuri, joka elää soi mun.\n\nPyydä anteheks en mitään,\nmitään en ma anteeks anna,\nolen niinkuin luonto itse,\njoka lausuu: kärsi, kanna!\n\nHarmetkohot hapset, menköön\nselkä poikki taakan alla,\nsentään elämää ma laulan,\nkiitän mieliä kirkkahalla.\n\nHyvät herrat, kauniit naiset,\nkyynelin ma täältä lähden,\nitken niinkuin syksy-ilta\npeittyessä pohjantähden.\n\nRakastan ma raivoon saakka\ntähteäni omaa tätä,\nelon joka ilmausta,\nmaata sydän-sykkivätä.\n\nRakastajan lailla eroon\nkerran elämästä tästä:\nikihyvästit kun heitän,\nvielä nautin elämästä.\n\nPyhä, suuri Tuntematon,\nturhaan mulle huntus nostat,\ntiedän, että kuolen silloin,\nkoska näkös mulle kostat.\n\nSiksi painan silmät kiinni,\numpiluomin uskon sinuun,\nrinnoillesi pääni painan,\ntunnen, että uskot minuun.\n\nAh, te kuolevaiset! Kuulkaa,\nnähkää onnellista kahta,\njotka punapursin soutaa,\njoutaa pitkin Lemmenlahta!\n\nKukat tuoksuu tuhtopuulla,\ntähkät täyteläiset häilyy,\nriemut rypäleinä tiukkuu,\npäivä alla, päällä päilyy.\n\nMiks en laulais, laikahtaisi,\nkoska sopii sorja raiku\nsiihen, mist' on miesten retki,\nmissä naisten naurun kaiku?\n\nRakas, pyhä, suuri Luonto,\nsulle soitan, sormet liitän,\nlumosit mun lasna kerran,\nsiitä miesnä nyt sun kiitän.\n\nSulle uskoton en olla\ntaida enkä tahdo, — helmaas\nsuutelen ja kuolen, vaivun\nvalheesees ja kuvitelmaas.\n\n24/1 1915.\n\n\n\n\nKUKKIALTA.\n\n\n\nNAISSAARI.\n\nNaissaaren niemessä valkea paas\nmerimiesten merkkinä loistaa,\nkarit ympäri sen monet purret kaas,\ntaru koitojen kohtalot toistaa,\n     taru sun ja mun,\n     kesä-illoin kun\n— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.\n\nSe nousee aalloista pystypäin\nkuin nainen valkearinta,\nse huutaa hurjana myrskysäin\nkuin pyydettään palavinta,\n     kuin kuolemaa\n     sävel kuuluttaa,\n— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.\n\nMut kun meri heljänä heijastuu\nja loivina laineet läikkyy,\nkuin kaukainen kantelo soipi sen suu,\nmerenkultana varsi sen väikkyy\n     läpi mainingin\n     öin valoisin,\n— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.\n\nTuo silloin laineilta laulu soi:\nAin ollut hän ei kivi kuollut,\nhänet myös elonhehkuhun Luoja loi,\nhän myös on lempinyt, huollut,\n     mies saarelle nous,\n     pois aamulla sous,\n— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.\n\nHän huomas sen vasta, kun valkeni yö,\nhän rannalle rientäen juoksi,\nhän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö,\nhän kutsuvi armasta luoksi,\n     mut aaltojen taa\n     tää pois katoaa,\n— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.\n\nHän uhmaa tuulia tuskassaan,\nhänen varttansa kuohut kaulaa,\nrajatonta hän huutavi rakkauttaan,\ntaas lempeä vienoa laulaa,\n     näy sankari ei,\n     meri mahtajan vei,\n— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.\n\nSadat vuodet hän siinä jo seisonut on,\nnyt vain hän on valkea paasi,\nmonet toivehet, itse toiveheton.\nhän ympäri yössä kaasi,\n     moni talvi ja syys\n     veren lämpimän hyys,\n— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.\n\nMut kun suvi saapuvi suloinen,\nveri jällehen paadessa vertyy,\nhän muistaa lempensä muinaisen,\nhänen mielensä kauas mertyy,\n     mihin sankari sous,\n     joka saarelle nous,\n— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.\n\nJa silloin jos tuhovirtensä soi,\nah, Herra armias auta,\npian haahdet aalloissa huppeloi,\npian pinnalla tuhto ja lauta\n     vain yksin ui,\n     moni orpoutui,\n— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.\n\nHän rakkauden voimaa kuuluttaa,\njok'ei armahda, sääli, ei säästä,\njoka surmaa sen, keltä suukon saa,\njoka ei elin-aikana päästä,\n     joka kuin kulo lyö,\n     min loi elontyö,\n— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.\n\nHän laulaa loihtua lemmen sen,\njoka polttaa, polkee ja tallaa,\nkodit korkeat jättäen kylmillen,\nmökin liedelle kylväen hallaa,\n     kun ihmistä kaks\n     käy vierahaks,\n— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.\n\nJa siks moni poski kelmenee,\nmoni kauhistuu uros aimo,\nkun huolensa ilmi huokaisee\nNaissaaren valkea vaimo,\n     surut sun ja mun,\n     kesä-illoin kun\n— niin kauniisti' kajavat veen yli itkee.\n\n\n\nKALAMIEHET.\n\nHämäläinen idylli.\n\nRuuhessansa liki kaislarantaa\nistuu korpraali ja everisti,\nvanhat kumpikin ja kuulunehet\nkerran suomalaiseen ruotuväkeen;\nkummankin jo harmennut on hapsi,\nkummaltai jo paras miehuus mennyt,\nmutta viel' on tuima silmän tuli,\nhuulten viiva vinha kummallakin,\njos ei onkeen iske ahven, koska\ntoinen kalan venheeseen jo veti.\n\nNäin he istuneet on kaiket kesät;\neveristi kaupungissa asuu,\nmutta joka suvi sieltä saapuu\nhuvilaansa, päähän Huhtaniemen,\nkalastamaan vellamoisten karjaa;\nkorpraali on kotimiesnä talvet.\n\nKalastetaan karit järven kaikki,\njoka lahden soppi soudetahan,\nriidellähän riipan laskennasta,\nkummalle se purren puolle pannaan;\ntoisen onkea jos nyppäisevi,\ntoinen ehdottaa jo ensi paikkaa,\nsiihen taas ei suostu toinen; sentään\njousta liiaksi ei jännitetä,\nettei rikkuis kalarauha kaunis.\n\nNäin he istuneet on kaiket kesät.\n\nMutta saunarantaan saavuttaissa\nsaalis tuiki tyysti punnitahan,\ntirkistetään, tarkistetaan, viedään\nkirjaan, jota everisti pitää —\nkoko saalis ynnä suurin kala;\nkumpainenkin hyvin muistaa, kuka\nsen on saanut, mutta vait on toinen\nkateudesta, ylpeydestä toinen;\nvihdoin tuutingin on tunti pyhä.\n\nEveristi kuistillansa istuu,\npitkää piippuansa polttelevi,\nkatselevi kaukometsän rantaa,\nmaistaa maljastansa silloin tällöin;\nkorpraalipa kyökin akkunassa\navoimessa haikujansa vetää,\nsamoin katselevi kaukometsään,\nsamoin maistaa joskus maljastansa;\nhäiritse ei hiljaisuutta kukaan.\n\nHämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän\nviime puna iltapilveen peittyy,\njärvi peilityynnä kimmeltävi,\nraksahtavi rantalehdon rastas;\npolskahtavi hauki ruohikossa,\nkuuluu kauempata koiranhaukku,\naironsounti viiden virstan takaa;\neikä sitten enää kuulu mitään.\n\nNäin he istuneet on kaiket kesät.\n\nMutta silloin juuri murhe saapui:\nkerrotaanpa, kesä muuan tuli,\nkorpraali ei ollut entisellään,\nkäynyt hält' ei syönti eikä sounti,\nusein unhotti hän airon aivan,\npäästi pitkänsiiman purren alle,\nvaarin ottanut ei, vaikka koho\nkokonaan jo veden alle painui.\nTuumi everisti: \"Vanhaks tullut\non jo Matti, honkiin horisevi,\nmutta niinhän käypi meidän kaikkein.\"\nMietti noin, ja koki miestä sietää.\n\nMutta kerran, koska Matti hältä\nsotki sotkuksihin ongen parhaan —\nsynti suurin kalamiehen, jonka\ntekee tomppeli vain tottumaton —\njaksanut ei sisuansa suistaa\nenää everisti, vaanpa ärjäs\nhälle silloin vihan-vimmoissansa:\n\"Matti p—le! Sua lempo riivaa!\"\n\nVastannut ei Matti mitään, siiman\nselvitteli seikkaperäisesti,\npani onkehensa uuden lieron,\nsiihen sylkäisi ja viskas veteen\nalakuloisena kulmiltansa,\nsitten vasta verkalleen hän virkkoi:\n\"Taitaa lempi riivata ei lempo,\nsattua voi vielä sotkus vyyhteen.\"\n\nEikä everisti ymmärtänyt,\nkatsoi vain kuin miestä mielipuolta.\n\nMutta aamunapa muutamana,\njuur' kun oli kalaanlähdön aika,\njuhlatamineissaan Matti oli,\nunivormussansa muinaisessa,\ntehden kunniaa, kun kuistillensa\nhuonehestaan everisti astui;\nhymyhuulin siinä Matti seisoi\nselkä suorana kuin nuorukaisen.\nSanat virkkoi: \"Jumal' antakohon!\nmutta mielin tästä naimisihin.\"\n\nLangennut jos oisi kansi taivaan,\nLuojan manner luja järkähtänyt,\nkuu ja päivä radoiltansa ratki,\ntalon katto, seinät siirtynehet,\nei ois everisti hämmästynyt\nkuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen;\ntaapäin astahti ja miestä katsoi\nhän kuin kummitusta kotvan, sitten\nMatin muistain mielipuoliseksi\nnaurun kaikuvan hän päästi, kysyi:\n\"Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?\"\n\nVastasipa vakavasti Matti:\n\"Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan,\nviime yönä kaikki kaupat tehtiin.\"\nTäytyi uskoa jo miehen sanaan,\ntuiki totiselta näytti Matti,\nepäillyt ei everisti enää,\nveti kerran kaksi viiksiänsä,\ntakaisin hän portahilta pyörsi\njalkaa polkaisten ja ärjähtäen:\n\"Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!\"\n\nVastas Matti: \"Jumal'antakohon,\npyydän viikon pari virkalomaa.\"\n\nYksinään nyt everisti istuu\nruuhessansa liki kaislarantaa,\nyksin puhisee, ja puntaroipi\nsaunarannassa hän saalistansa,\njosta iloa ei hällä enää,\nkoska kadehdi ei tuota toinen;\nyksin totiansa nyt hän maistaa,\nmiettii ainoata arvoitusta,\njoka yöt ja päivät päässä pyörii:\n\"Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla\nmiehen mieli silloin naimisihin,\nkun on kesän paras ahven-aika?\"\n\nEikä päästä voi hän pulmastansa.\n\nUsein miettii tuota yöhön myöhään,\nkatselevi kaukometsän rantaa,\npäivän peittyessä iltapilveen,\njärven peilityynnä kimmeltäissä,\nraksahtaissa rantalehdon rastaan,\npolskahtaissa ruohikossa hauvin,\nkuuluessa koiranhaukun kaukaa,\naironsounnin viiden virstan takaa;\nmiettii, miettii, eikä keksi mitään.\n\nJoku nousee aatos nuoruudesta,\nelämästä elämättömästä;\nhetken heijastuu ja jälleen haipuu.\nMutta kauan kamarissaan vielä\neveristi kahtakäteen astuu.\n\nVieri noin nyt viikko pitkä, pari.\n\nMutta aamunapa muutamana,\nkuistilleen kun everisti astuu,\ntaas on onkitamineissaan Matti\nsiinä kuin ei ollut oisi mitään;\nkatsahtavi everisti häneen,\nmutta kysymättä mitään, mennään\nrantahan kuin ennen, käydään ruuheen\nniinkuin ennen, päivä ongitahan\nniinkuin ennen, eikä kumpainenkaan\ntoisen mieltä kysy, kuulostele;\nsaavutaan kuin ennen saunarantaan,\npuhumatta saalis punnitahan,\nvaan kun tullut tuutingin on tunti,\neveristi kuistillaan kun istuu,\nMatti avoimessa akkunassaan,\neellimmäinen päätään kääntämättä\nsanan vihdoin virkahtaa: \"No Matti?\"\n\nMatti silmin tuimin tuijotellen\nposken nojaa nyrkkihinsä, lausuu:\n\"Petti, p—le, kuin naiset pettää,\nvaikka hälle varmat kihlat annoin!\"\n\nSellainen se oli Saaren Sanna.\n\nKerrotaan, nyt everisti nousi,\ntäytti ensin itsellensä lasin,\ntoisen Matille ja niitä yhteen\nkilahutti, vakavasti virkkoi:\n\"Tervetuloa taas miesten joukkoon!\"\n\nKiertyy kyynel Matin silmäkulmaan:\n\"Kaunis sentään oli Saaren Sanna!\"\n\nEveristi laatuisasti lausuu:\n\"Viekkaus on nimi vaimon; paras\nettä ijäks siitä sillä pääsit.\"\n\nMatti vastaa: \"Jumal'antakohon,\nvaan on hyvä everistin haastaa,\ntuntenut kun ette vielä koskaan\nensi rakkauden pyhää tulta!\"\n\nKumpainenkin vaikenee nyt vallan.\n\nMutta uuden aamun tullen istuu\nruuhessansa liki kaislarantaa\njälleen korpraali ja everisti,\nviekoitellen vellamoisten karjaa;\ntaas on Matti ennallaan kuin muinen,\nonkeaan kuin palokärki sihtaa,\npääse hält' ei enää pitkäsiima,\nunhotu ei airo eikä koho;\ntaas on ilo everistin saada\nkala taikka toista kadehtia,\nhältä kiistää kiviriipan paikkaa;\neikä tuosta hetken häiriöstä\nenää elin-ajassaan he puhu.\n\nNäin he kalastavat kaiket kesät.\n\n\n\nLUONNON HELMASSA.\n\n\n1.\n\nKYLMÄ ILTA.\n\nKesken kesää syksyn valju valta;\nhohkaa kylmän henki kaikkialta,\nhallatuulen hammas luihin puree,\nmetsä, järvi murheellisna suree,\nsaaret seisoo liikkumattomassa\nikävässä ikiharmajassa,\npuhuu kuolemaa jo puiden tohu,\nuhkaa kadotusta korven kohu,\naalto lyijynraskas rantojaan\nhuuhtoo ikuisilla huulillaan.\n\nViiltää veno kesken luonnon karun;\nvana kertoo orvon onnentarun,\njoka tuskin päästen päivänkukkaan\nkuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan,\nvaan ei sentään elämästä laannut,\nvaikk' on vuosia jo maassa maannut,\nkulkee kummitellen ihmismaita,\nmuistaa aikojansa autuaita,\njoskus laikahtavi laulamaan\nkylmin rinnoin kevätriemujaan.\n\nSaaret seisoo liikkumattomassa\nikävässä ikiharmajassa,\njärvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy,\ntahto taittuu, pikkutöihin tyytyy;\nah, ne päättyi elon juhlapäivät,\nautius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät,\npulmain päästely ja kummastelu,\nkunne joutunut on lapsen lelu,\nmietiskely, miksi inehmoin\nelonlangat niin on, eikä noin.\n\n\n2.\n\nPILVINEN PÄIVÄ.\n\nJälkeen aamu-usmien\njärvi hopeoituu,\npäivätönnä päilyen\nkoreaksi koituu.\n\nKuvastelee koivu, kuus,\nrannan viita viilee,\nkummallinen hiljaisuus\nsyvyydessä piilee.\n\nSadekuurot kulkevat\nkaukaa siellä täällä,\nkäy kuin aallon unelmat\nvirit vetten päällä.\n\nHarras niinkuin ystävän\ntaivahan on tuntu,\nvaihtuva kuin elämän\nkaukometsän huntu.\n\nSataa munkin mielehein\nhopeainen seule,\nkaartuu kautta aatostein\nsamettinen neule.\n\nNiinpä hunnun alle jään,\nsillä peitän pääni,\nuskon yhteen ystävään,\nyhteen elämääni.\n\n\n3.\n\nKUUDAN-YÖ.\n\n— Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet?\n\"Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet.\"\n\n— Mitä tiedätte taivaalla yön sinipilvet?\n\"Me peitämme taistosi kalvat ja kilvet.\"\n\n— Mitä kerrotte pilvistä kuun kultajuovat?\n\"Ett' immet jo Salliman anteheks suovat.\"\n\n— Mitä virkat sa viitojen, lehtojen tuoksu?\n\"Jo että sun päättyvi päiväsi juoksu.\"\n\n— Ja Kukkian kuusten ja koivujen humu?\n\"Sun että jo häipyvi silmies sumu.\"\n\n\"Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran,\nnäin tuntea itsesi, tuntea Herran.\"\n\n\n4.\n\nAAMUN SARASTAESSA.\n\nJa jos vähän mulla vain aikaa on,\nmun mieleni kaari on mittaamaton,\ntaas riennän ma riemuun ja huoleen;\novat kauniita Kukkian päivät ja yöt,\nmut kauniimmat vaativat ihmisten työt\nmua myrskyn ja maailman puoleen.\n\nLevon lempeän lapset ei muistele mua,\nmut kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua,\njos tartunkin sauvaan ja viittaan;\nmenen matkaani hattua heilauttain,\nkun säilyi mun sieluni vapaus ain,\nvähät muusta ma maan päällä piittaan.\n\nVoin kuiskata sentään: jo orjasi olin,\nkun, Kukkia, saartesi kumpuja polin,\nelinkautinen valtasi vanki;\nmut aamu kun koitti, se armahti lastaan,\nsain voiman ma taistella rauhaani vastaan,\nnäin voittaen vaikeimmanki.\n\nOli tenhoa ilmassa, tiesin ma sen,\nmut ett' ero oisi niin tuskallinen,\nei arvata saattanut kukaan;\nma pelkään, sun öin sekä päivin ma nään,\nmut ennen kuin loihtusi lankahan jään,\nvien kultaiset muistoni mukaan.\n\n\n\n\nTULI JA RAUTA.\n\n\n\nJOULU BELGIASSA.\n\nHe asuivat kaikessa rauhassaan,\nhe raatoivat, tekivät työtä,\ntulet hehkuvat heidän tehtaissaan\nylt'mpäri valkaisi yötä;\nhe padoin sulkivat valtameren.\nKen sulkee, ken sulkee nyt syyttömän veren,\njota pellot poljetut huppeloi,\nmi huutaa, min huuto taivohon soi?\nLaps siellä nyt itkee taattoaan,\nemo miestänsä miekkavyötä.\n\nTääll' lepäävät arki-askaret,\nmaa nauttivi joulurauhaa,\nkyläteillä kaikuvat kulkuset\nvain lapsuus-iloa lauhaa;\nsiellä soi sota täydellä voimallansa,\nkoko kansa on häädetty kodeistansa,\nei rauhan, vaan kuolon enkeli\nyli talvisten tannerten kulkevi;\nsiell' lepää myös arki-askaret,\nmut tykkien jylinä pauhaa.\n\nMeille oikeutta, totuutta opetetaan\nja ijäistä ihmisyyttä,\nmiten miekkojen asia päällä maan\non suojata syyttömyyttä;\nsiellä itse on oikeus kattoa vailla,\nmonet hoippuvat haudoilla haamujen lailla,\nyli kumpujen käy kuin huokaus:\nei koita kansojen vapautus!\nSiellä miekan oikeutta opetetaan,\nmiten kansa kuolevi syyttä.\n\nAh, tähdet kaunihit, kirkkahat\nvilun pohjolan viitojen yllä,\nte _Karman_ korkeat taivahat,\nsen näätte ja kuulette kyllä,\nväkivalta nyt riehuu, on ihmiset hullut,\ntää tähti, tää tähti on hulluksi tullut,\nte sinne kauneimmin kaartukaa,\nmissä raunioina on rakkain maa;\ntänä yönä on tähdet kirkkaimmat\npolon Belgian kenttien yllä.\n\n\n\nEUROPA 1915.\n\nSata vuotta sitten: Napoleon\nja Metternich, Pyhä liitto,\nei unhotu Waterloo, Wellington,\nei Moskovan surmaniitto,\nne painuivat maahan ja hurmeeseen,\nne nousevat aikojen takaa\nkuin muistelot murheiden, vapauden,\nkuin kansojen vartio vakaa.\n\nNe sortui ne soturit urheat,\nse kaatui se vanha kaarti,\nmut raukesi pilvetkin raskahat,\njotka Europan taivaan saarti,\njos hukkuikin hankihin _Grande armée_,\njos _Vive l'Empereur_ ei soinut.\njäi kansoille usko vapauteen,\njota murtaa ei vuossata voinut.\n\nTaas surmaa pauhaavat tykkien suut,\nrajat maiden ja kansojen siirtyy,\nnyt Kitchner, Shilinski, Joffre ja muut\nnimet Klion kirjahan piirtyy,\ntaas kärsivät, kuolevat miljoonat,\ntaas vaarass' on kansojen vapaus.\nMitä eessä on? Vaiensi profeetat\ntää aikojen ankarin tapaus.\n\nKoko Europa vaieten vartoo niin,\nvain miekoilla on puhevuoro,\nsoi Ranskan virroilta Weikseliin\nnyt vuossadan jättikuoro,\nmaat järkkyvät alla armeijain,\nsota soi meren yllä ja alla,\nja päällä kirkkojen korkeain\nkäy taistelo taivahalla.\n\nMut kansain on vapaus loukkaamaton!\nMiten vaihtuukin tappio, voitto,\nijät kaiket taivahan kaarista on\ntuo kaikuva syyttävä soitto:\nItävalta hyökkäsi Serbiaan,\nmeni Saksa Belgian sotaan,\non häpeä iskeä heikompaan,\nken kaatuukin miekan otaan.\n\n\n\nVALKEAT HANGET.\n\n    Valkeat hanget\n    mustan maan,\n    toitteko rauhan\n    maailmaan?\n\n— \"Emme, me peitimme vain veret, rauniot,\nruhjotut ruumiit, asunnot autiot'\"\n\n    Valkeat hanget\n    mustan maan,\n    teidät ken tänne\n    kutsuikaan?\n\n— \"Tulimme tuulien, tähtien teiltä\ntuomahan valkeita viestejä heiltä.\"\n\n    Kuinka kuuluvi\n    viestinne?\n\n— \"Näe ja katso ja kuuntele!\"\n\n    Ymmärrä teidän en\n    kieltänne mykkää,\n    vaikka se tuhanten\n    tuskia sykkää.\n\n— \"Tulimme tuomahan unhoitusta,\nkaivannee sitä maailma musta.\"\n\n    Liian on viestinne\n    varhainen!\n\n— \"Varromme, siks kuin on hetki sen.\"\n\n    Taidatte saada\n    vartoa kauan,\n    aika on myrskyn,\n    aika on rauan.\n\n— \"Myrskyn ja rauan on tehtävä ratkaista,\nei elon ijäisen kulkua katkaista.\"\n\n    Voi suvi tulla\n    ja talvi uus —\n\n— \"Palaamme jälleen kuin ikuisuus.\"\n\n\n\nSURMA HIIHTI SUOTA MYÖTEN\n\n\n1.\n\nKIMMELSI KITEET.\n\n  Kimmelsi kiteet,\nmiekkoina iskivät mielipiteet,\nvälkkyi aattehen ankara teräs,\nnukkuva nousi, hengetön heräs,\nkasvoivat kansat jo oikeutta kohti,\nkullakin vapaus tähtenä hohti.\n\nNiin silloin tulikin Surma.\n\n  Välkähti rauta,\naukesi myös monen aattehen hauta,\nhaihtuivat ilmahan tuulien tuvat,\nlempeät haaveet, kaunihit kuvat;\ntaas oli taivas kirkas ja seijas,\nkuoleman henki vain kummuilla leijas.\n\n    Kimmelsi kiteet.\n\n\n2.\n\nRATSUMIES.\n\n— Minne riennät, ratsumies?\n\"Kuolemahan kukaties.\"\n\n— Sinnekö niin kiire sulla?\n\"Tahdon eellä muiden tulla.\"\n\n— Tuonelaanko tummaiseen?\n\"Vievät voitonseppeleen.\"\n\n— Tuonko riennät riemun tähden?\n\"Seppelpäänä täältä lähden.\"\n\n— Vaan jos kaadut etkä voita?\n\"Tahtoani kunnioita!\"\n\n— Tahtoasi tuhkaks tulla?\n\"Ei lie vaalin valta mulla!\"\n\n— Jos ei sulla, kellä sitten?\n\"Tutki juoksut jumalitten!\"\n\n— Tutkin poves pohjaan asti.\n\"Sinne Luoja tiensä rasti.\"\n\n— Rakkaus on Luojan rata.\n\"Oppinut en parempata.\"\n\n\n3.\n\nÄITI JA LAPSI.\n\nTuli tuvan ovelle Surma.\n\nÄkkäs äidin lapsinensa\nistumassa ikkunassa,\nviittas, nosti viikatteensa:\n\"Lempeä lepo Manalan.\"\n\nLiikahda ei äiti, lapsi.\n\nTutki Tuoni tarkempahan:\nkuolleet kumpikin olivat!\n\nTuumi tuota hetken, kaksi,\njop' on muistui mielehensä\nhiihtäjätoveri toinen,\nTauti, käyjä talviteiden.\n\nPaukahteli kiuas kylmä:\n\"Nää ei Taudin tappamia.\"\n\nTutki Tuoni tarkempahan:\n\"Niinpä Nälkä ne näversi.\"\n\nHanki haastoi ikkunalta:\n\"Viel' oli kapea kakku.\"\n\nTutki Tuoni tarkempahan:\nnäki reijän pienen-pienen\npuhki äityen povesta,\nhalki lapsen hartioista.\n\nJop' on tunsi tuttavansa,\nirvisti ikeniänsä:\n\"Sota, sorja veikkoseni,\naina eelleni ehätät,\nkuljet tuulen teitä myöten,\nriennät sa ratoja myrskyn,\nisket inhat, isket vanhat,\npoiatkin emon povelta.\"\n\nLäksi tuosta läylimielin\nsaloa samoamahan,\nkentän poikki potkimahan,\neilisen kahakan kentän.\n\n\n4.\n\nPÄÄKALLOT.\n\nJo hanki haihtuu, lähtee jää,\npääkallot suosta irvistää,\nne kysyy toinen toisiltaan:\n— \"Mink' olet mies sa vieraan maan?\"\n\nEi tunne toinen toistansa,\nmut kaikki korjas kuolema,\nnyt kaikk' on samankaltaiset:\n— \"Sua tunne en, mua tunne et.\"\n\n— \"Ma sodin vuoksi synnyinmaan.\"\n— \"Ma pyrin sankarkunniaan.\"\n— \"Ma eestä ihmisyyden löin.\"\n— \"Ma sotamiehen leipää söin.\"\n\nSuo sulaa, hanget haipuvat,\npääkallot mutaan vaipuvat,\nvain poreet sieltä täältä käy,\nei kohta heitä ketään näy.\n\n\n5.\n\nNYKYAIKAINEN IKARUS.\n\nSain ma siivet aurinkoon,\nitse ilman herra oon,\nukkoselta vaajat vienen;\njumalaksi luotu lienen.\n\nMinkä tahdon, sen ma voin:\npäiden päällä salamoin,\nisken maihin ihmisien,\nkatot särjen kaupunkien.\n\nSuitsen surmaa helmastain,\ntapan, ketä tahdon vain,\naseellista, aseetonta —\nniitä jo ma niitin monta.\n\nVuosisatain unelman,\ntoivon pitkän toteutan,\nniinkuin lintu lennän, liidän,\nkimppuun ihmiskunnan kiidän.\n\nKunniaani laulakaa\nkaikki kansat, kaikki maa,\nkiitostani veisatkaatte,\nsilloin tekin siivet saatte!\n\n\n\n\nMAININKEJA.\n\n\n\nMAININKEJA.\n\nPitkinä, loivina maininkeina\nmieleni myrskyt päilyy,\nelämänseikkailun, haaveen halut\nvain kokemuksina säilyy.\n\nVanhenin vuosia kuukausissa.\nMistä sen saatan tietää?\nSiitä että jo suuttumatta\nvoin loukkauksia sietää.\n\nSiitä, että on mieleni murhe\nmun suurempi tunteeni tulta,\nettä jo kiellän itseltäni,\nmitä ennen en kieltänyt sulta.\n\nPitkät, kauniit aurinkopäivät\nsaattavat eessäni olla\ntaikka kuolema, köyhyys ja kurjuus —\nkuolema tunkiolla.\n\nMerkitse mulle ei enää, mi muille,\nei mulle se merkkitapaus,\nei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta,\nvain sieluni ijäinen vapaus.\n\n\n\nOUDOT.\n\nOutoja ollaan ja oudommiksi\nain yhä käymme. Miks, ah miksi?\n\nTuskin sa muistat enää mua,\ntuskin ma ymmärrän enää sua.\n\nSanat on saanehet toisen mielen,\nsydän on oppinut oudon kielen.\n\nKauan vierailla ovilla ollen\nolemme tullehet turmiollen.\n\nSulta mennyt on mieles herkkä,\nmulta kuihtunut kevään kerkkä.\n\nLeiki et enää, et enää läiky,\nmulle ei taivahankaaret väiky.\n\nEtsimme toisesta itseämme,\nentistä, kaunista elämätämme.\n\nEt sinä löydä enkä minä.\nKäyt niin minulle sääliksi sinä.\n\nSuuri, summaton, tuhma lapsi!\nEtkö näe, jo harmeni hapsi?\n\nEtkö näe, jo elämä meni,\nnuoruutes ja nuoruuteni?\n\nEmme me toistamme koskaan tapaa.\nAh, mikä vaiva: olla vapaa!\n\nAh, mikä tuska: tuntea, että\nelämme, kuolemme kyynelettä!\n\n\n\nKAKSI KÖYHÄÄ.\n\nÄäressä takkavalkean\nme kaksi turvatonta,\nsill' aikaa kuin on ihmisillä\nniin monta turvaa, monta.\n\nÄäressä takkavalkean\nme kaksi koditonta,\nsill' aikaa kuin on maailmalla\nniin monta kotia, monta.\n\nTiedätkö, sentään en vaihtaisi\nma elämääni tätä:\njos sinne ma vieraihin vietäisiin,\nmun siellä tulisi hätä.\n\nTulis hätä mun sieluni siveydestä,\nsen vaikka ne muuksi sanoo,\ntulis tuska olla kerjäläinen,\nmi almuja pyytää ja anoo.\n\nJa sentään ma annan ja annan vain,\nvaikk' ei sitä ihmiset huomaa,\nsuon alati sielusta, mielestäin\nvain runsautta Luojan luomaa.\n\nÄäressä takkavalkean\nme mieronköyhää kaksi;\njoka päivältä, joka vaivalta\nsa käyt mulle kalliimmaksi.\n\nÄäressä takkavalkean\nme ruhtinaallista kaksi;\njos maailma ei sitä huomaakaan\nme teemme sen rikkaammaksi.\n\nMe teemme riemusta rikkaammaks\nja kaihosta kauniimmaksi;\nääressä takkavalkean\nsua suutelen kerran ja kaksi.\n\nSua suutelen, itken ja iloitsen\nja tuumin: hän kaikki kantoi;\nhän voi mua sietää tuokion,\nsiks ijäisyyden hän antoi.\n\n\n\nSUVI-ILLAN VIENO TUULI —\n\nSuvi-illan vieno tuuli\nhuokaa vuoren alta,\nhongikon polkua hopeoipi\nkuuhut taivahalta.\n\nHiljaa huojuu korven honka,\nkaukana käkö kukkuu,\nvaieten astuvi vaeltaja,\nmielen murhe nukkuu.\n\n\n\nPAISTA, PÄIVÄ!\n\nPaista, päivä, köyhän päivä,\npaista päälle päivän lapsen,\nsiniviitojen välitse;\npaistat päälle yönkin poian,\nhalki mielen hallaisenki,\nkeltalehtien lomitse.\n\nPaista päivä, suuri päivä,\npaista suurta sunnuntaita\nsaarelle suven ijäisen;\npaistat työnkin paahtajalle,\nelon arki-askareihin,\njoista voimani väsähti.\n\nPaista, päivä, lämmin päivä,\npaista mulle, paista muille,\nkoko kylmälle kylälle;\nanna mulle uusi usko,\nmuille armas aamurusko,\nenin orjille elämän.\n\n\n\nTALVINEN TARINA.\n\nTuo tiainen, lieto lintu,\nse hyvin vilussa viihtyi,\nsentään kaipasi sisälle,\nihmislieden lämpimähän.\n\nTuo kanarialintu kaunis\nse hyvin sisällä hyötyi,\nsentään kaipasi ulomma,\nluonnon laajan laulupuille.\n\nToinen toistansa rakasti,\ntoinen toisen maailmoita.\n\nTuo tiainen, lieto lintu,\nusein istui ikkunalle,\nkovin ruutuhun koputti;\nniin kerran sisälle pääsi.\n\nTuo kanarialintu kaunis\nnäki akkunan avoimen,\nsen takana talvipuiston;\nuskalsi ulos jo tuonne.\n\nTavannut ei toinen toista,\noli kurjat kumpainenki.\n\nTuo tiainen, lieto lintu,\niski päänsä ikkunahan,\nmaahan kuolleena putosi.\n\nTuo kanarialintu kaunis\nkiinni jäätyi oksallensa,\nkuolinvirtensä viritti.\n\nRakastivat toinen toista.\n\n\n\nSYDÄN-YÖN LAULU.\n\nKaikki on käynyt niin kummalliseksi;\nuutta en enää ma uskoa keksi,\nlaulan ma siks, mitä ennen ma lauloin,\nkun ijän kultaisen impiä kauloin,\nmietin ma taapäin, taapäin ma taivun,\nmuistojen muinaisten helmahan vaivun,\n\nUskoin ma ennen ihmisten sukuun,\nnyt olen joutunut tähtien lukuun,\njotka ei aattele, jotka ei tunne,\nkiertävät, muistamatta mistä ja kunne,\nkohta jo itsekin unhotan elon,\njään vilun valtaan ja jäätävän pelon.\n\nMulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut,\nettä se Minä, jok' on riemuinnut, huollut,\nkärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt,\njoskus jo ammoin on hautansa nähnyt,\ntunne en enää itseä, muita,\nlaulelen muinaisen ajan lauleluita.\n\nNäinkö käy kaikille? Siinäkö satu?\nNiinkö on lyhyen elämämme latu?\nNiin! soi yltämme, altamme kuoro;\nmutta se, jolle jo sattuvi vuoro,\npainavi päänsä kuin tehnyt ois murhan,\ntuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.\n\nYhtä en sentään ma laulamatta jätä,\nen sydän-yötäni yksinäistä tätä,\nmissä mun ympäri suitsuvat soihdut,\nmuinaiset niinkuin muistojen loihdut.\nvaikka ne oiskin vain virvatulta,\nsaakohot virteni viimeisen multa.\n\nHuomaanhan, että jo kaikki on toisin;\nmutta jos harmajapääkin jo oisin,\nnousen ma vieläi laill' elon aaveen,\nkuulutan kunniaa helkkyvän haaveen,\nkuink' oli kaunista uskoa kerran\nkukkahan kauneimpaan elon Herran!\n\nMaaria, Maaria, ah, emo Luojan!\nLöysin sun luonasi turvan ja suojan,\nnäin sinut ihmisten joukossa täällä,\nlemmin ja lauloin pilvien päällä,\nsiksi kuin itsekin haihduin ma pilveen,\nunhotin kaikkeni kuin unen ilveen.\n\n\n\nMIELITIETYLLENI.\n\nTiedän, tiedän, mielitietty,\nmiksi luotain läksit pois:\nkova, kolkko, lämmin, vieno\nkuinka yhteen soida vois?\n\nSentään tässä sydämessä\nasuu itse aurinko,\nvaikka pohjan pilvet, hallat\nkaihti siltä kasvot jo.\n\nVoi en kantaa kämmenellä\nenää esiin sydäntäin,\npiilotan sen sinne, missä\nmietin ypö-yksinäin.\n\nLiekö lemmen aika mennyt,\nkosk' en vihata ma voi,\nvaiko tuska valkeaksi\nmuinen tumman mielen loi?\n\nPaistan yhteis-ymmärrystä\nyli kaiken kauniin maan,\nelon ulkopuolla itse,\nelämää luon maailmaan.\n\nTaikka jos ma vielä virkan:\nelän, vaikk' en entinen,\nelän tähtein tuollapuolla,\ntunnen kauhut tyhjyyden.\n\nMutta myöskin riemut, hurmat,\njoist' ei tähdet tietää voi:\nheill' on pakkokierto, mulla\nvapaus, jonka taisto toi.\n\n\n\n\nERI TILAISUUKSIIN.\n\n\n\nVAPAUS!\n\nOikeuden marttyyreille omistettu.\n\nJos on suurta tehty missä,\nsit' on tehty sydämissä,\nkautta tarmon, kautta kunnon,\nhyvän kautta omantunnon;\nsiell' on Suomen juuret meillä,\njotka kestää elon teillä,\nkestää, vaikk' on vaara vakaa,\nkuuluu vuosisatain takaa.\n\nTerve teille, Suomen suuret,\njoill' on synnyinmaassa juuret,\nsyvät niinkuin Suomen puilla,\nsyvemmät kuin meillä muilla;\nkuka enin kärsi, vasta\nhäll' on tieto maailmasta,\ntunto isänmaankin oman,\narmahan ja onnettoman.\n\nVapaus, sana meille soipa\nVainon virsi kaikkivoipa,\nkauas kuulu, kauas kaiu,\nSuomen rantamilla raiu!\nVapaus, teille vankilasta,\nmuille kerran koituu vasta,\nmutta elää vapaa henki\nhalki Suomen surujenki.\n\n\n\nNELJÄS KÄSKY.\n\nKalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914.\n\nKaukana, kaukana\n  kansan on syntymäjuuret.\nTuskin isää, äitiä\n  muistavi kukaan,\nvarsinkaan jos ei\n  ole olleet ne suuret,\njos eläneet vain korvessa\n  kontion mukaan.\nKaikk' unohtuu;\n  myös kansojen kauneimmat virret,\nPois lahoaa\n  kodin yhteisen korkeimmat hirret;\njäljelle jää\n  vain vaistojen yhteisten touko,\nVäinölä, jonka ei urhoa\n  ampune Jouko.\n\nKorvesta tultiin,\n  kuultihin myös kodin kuusta,\nkauniimpaa ei laulua\n  laulettu koskaan;\nei runo raiu\n  nyt pyhän pihlajan puusta,\nraikuvi myrskyjä\n  rautaisen vuossadan, joskaan\nemme me ijäti\n  inhasti uskoa saata,\nettei kauneus\n  kerran kaitsisi maata,\nsois pyhä virsi\n  vieläkin henkisen mahdin,\nsois yli tykkien jyskeen\n  ja ratsujen tahdin.\n\nUntenko kansa?\n  Siinä me uskossa kuollaan.\nEi meitä auta\n  höyry, ei sähkö, ei lento.\nSiinä me surraan,\n  siinä me huomenet huollaan,\nsiinä on myös vesa toivomme\n  kultainen, hento.\nMuistako sitten\n  jälkehen jäänehet liemme\nvai muut meistä,\n  sen uskon me hautahan viemme:\nei sovi ihmisen\n  olla ihmisen herra\nmuulla kuin hengellä vain,\n  kuin Väinämö kerran.\n\nHulluuden kansako?\n  Sitten on elo turhaa!\nSitten ne harhausi\n  taatot ja taattojen haaveet!\nMutta niin kauan\n  kuin on väkivaltaa ja murhaa,\nkulkeva haudoilla\n  on esikansamme aaveet,\netsien vieläkin\n  virttensä armasta aikaa,\nlempeyttä luonnon\n  ja tahtonsa valtiastaikaa,\nsoittaen korviin\n  maailman mahtavienki\nkorkeutta, jolle\n  outo on tään ajan henki.\n\n\n\nPROLOGI.\n\nSuomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön\n 7/4 1914.\n\nMonet kulkee mielikuvat\nsielussain, ei unhottuvat,\nkun ma muistan kultahetket,\nkaikki kauniit hengen retket,\njotka meille muille soitte,\nelämän kun aateloitte,\nteitte ihmisistä taulut,\nkaiutitte kauniit laulut\nkuulla yksinäisen mielen,\nriemuita myös kotikielen.\n\nSilloin oli onni elää!\n\nNyt vain kaihon kannel helää;\nvaan ei taide kuole sentään,\nvaikka elon hetket lentää,\nvaikka murtuu mielikuvat,\npilvilinnat, tuulentuvat,\nvaikka meidät jättäis aika,\nsilti elää taiteen taika,\nelää parhain, minkä teimme,\nilo nuoruus-ihanteimme.\n\nHerää sukupolvet uudet,\nvalkenevat vastaisuudet\nsuomalaisen hengen lennon,\nmyöskin taitehemme hennon;\nolkoon heille helpompata\nkäydä tämän työmme rata,\nsyödä leipä leveämpi,\nkantaa kuorma keveämpi.\n\nMitä vielä virkkaa voisin?\n\nTaitehesta tarinoisin,\nsiitä, jok' on sydämissä,\nmiljoonissa ihmisissä.\n\nMitä auttais neron aivot,\nellei oisi kultakaivot\ntäällä, tuolla, kaikkialla,\njoka kylmän kuoren alla?\nSinne, kumppanit, me käymme,\nviemme virret, sinne näymme,\nihmisien uskoon uuteen,\nijäisehen hiljaisuuteen.\n\nMik' on nykyhetken usko?\nAamun vaiko illan rusko\npunertavi päämme päällä?\nTuot' ei tohdi virkkaa täällä.\nMutta vaikka pimeneiskin\nyö ja toivot totuus veiskin,\noomme sentään ihmisiä,\ntuntevia, miettiviä,\nemme luopua voi koskaan\nunten-onnestamme, joskaan\ntoteutuis ei toivehemme,\nvaikka särkyis sydämemme.\n\n\n\nPÖYTÄLAULU.\n\nKiitos ja kunnia vatsamme hyvän,\naiomme ottaa naukun nyt syvän,\nkiittäen Luojaa kaikista töistä,\nniin elon päivistä kuin elon öistä.\n    Hurraa!\nEläköön rakas syntymämaa!\n\nLuojanpa jälkeen nyt luonnon on vuoro,\nsiis sitä kohden nyt kurkkumme kuoro,\nkiitämme päivää, kiitämme kuuta,\nmyös kodin armahan pihlajapuuta.\n    Hurraa!\nEläköön rakas syntymämaa!\n\nLaulakaamme vihdoin nyt luomakunnan kukkaa,\nnaista, mi miestään ei heitä, ei hukkaa,\nruusuja kasvaa ne rakkauden vuoret,\nolkohot vaimomme vanhat tai nuoret.\n    Hurraa!\nEläköön rakas syntymämaa!\n\nViimeinen vihdoin on veikkouden malja,\nolkohon eessämme viini tai kalja,\nyhdessä istuen oomme me vahvat\nkuin kädet, joissa on kalpojen kahvat,\n    Hurraa!\nEläköön rakas syntymämaa!\n\n\n\n\nVÄINÖLÄN VÄKI.\n\nKantaatti.\n\n\n1.\n\nLEMMENLAULU.\n\nLemmen aamu, rauhan huomen!\nKatso, juhlii luonto laaja,\ntunne, tuoksuu kukka tuomen,\nkuule, laulaa lehto taaja!\nMeidän aamu, meidän huomen!\nEnnen häät on ortten alla,\nkuin tuo kuihtuu kukka tuomen,\npuuntuu puolat kankahalla.\n\nOnnen aamu, armas huomen,\ntuoksuu rinnan nuoren terttu,\nkatso, juhlii luonto Suomen,\nlaulaa lemmen leppäkerttu!\nMeidän hetki, meidän kevät!\nEnnen voittaa kuolo kesän\nkuin nää kihlat himmenevät,\njäähtyy liesi meidän pesän.\n\n\n2.\n\nYKSINLAULU.\n\nMeni sulho metsälle,\n    veikko vieri kalaan,\nkauempana taaton kaski\n    kunnahalla palaa.\nMinne, ah, mennen,\n    mennen polo morsian\nniin lietomieli ennen?\n\nÄidillä on askareensa,\n    siskosilla ilveet,\nmulla mielet vaihtuvat\n    kuin lehdon vienot vilveet.\nLuulen, ah, luulen,\n    menen karjan paimenehen,\nkuusten virttä kuulen.\n\n\n3.\n\nVAIMOJEN VALITUSLAULU.\n\n  Voi meitä, voi!\nTuossa taaton, tuossa veljen\n  verta hanki joi.\n\n  Voi meitä orpoja,\nvoi meitä kurjia,\n  voi vihan päiviä,\npäättömiä, hurjia!\n\n  Kolme kertaa poltettihin,\nkolme kertaa nousi,\n  tuhkastansa taaton pirtti,\njoikui kirves, jousi.\n\n  Voi meitä, voi meitä!\nTalvi-ilta lankee,\n  kiihtyy pohjan pakkanen,\non eessä kuolo ankee.\n\n  Voi, tuolla jo tulevat taas!\nUusi kurjuus!\n  Kuoloakin ankaramp' on\norjuus, on orjuus!\n\n  Voi meitä, voi teitä\nkotilemmen, kotilieden\n  koidon ryöväreitä!\n\n\n4.\n\nMIESTEN KOSTOLAULU.\n\nTämä kerta teidän kerta,\nensi kerta meidän,\ntämä kerta meidän verta,\nensi kerta teidän!\nPoltitte nyt meiltä tuvat,\npoltamme me teiltä,\nvaikka haavat arvettuvat,\narmoa ei meiltä!\nTämä kerta teille voitto,\nensi kerta meille,\nnousee punasurman koitto,\nkodeistanne teille!\nVeitte meiltä immet, vaimot\nviemme vielä teiltä,\nhiihtää koston urhot aimot\nkohta teille meiltä!\n\n\n5.\n\nLASTEN LAULU.\n\nTalven pitkän ahkerasti luimme,\nnyt me niemen kainalossa uimme,\nsitten kirjat kiirehesti loukkoon,\nitse varsain, vasikoitten joukkoon,\n    koska kevät on,\n    elo huoleton,\n    päiväkulta paistaa,\n    kesämarjat maistaa.\n\nTalven pitkän ahkerasti luimme,\nnyt me yhtä uutterasti uimme,\npiehtaroimme, pyytelemme kalaa,\nmyyröstämme niinkuin myyrät salaa,\n    koska kevät on,\n    huomen huoleton,\n    kesä tulla taitaa,\n    vaikka ilman paitaa!\n\n\n6.\n\nPELTOLAULU.\n\nKaitse, Luoja, köyhän karja,\n  kaitse köyhän siemen,\nettä kauan kukoistaisi\n  väki Väinön niemen;\njos et suone tyyntä säätä,\n  suonet tuulta lauhaa,\nettei sota, rutto, halla\n  raasta Suomen rauhaa;\nmeille, meidän lapsillemme\n  rauhan askar anna,\nettei tänne maailmalta\n  vihan viestit kanna;\ntämän maan me varjellehet\n  oomme vainon alta,\ntääll' on ahot autuaiden,\n  valoisien valta.\nKuin on rakas, rauhallinen\n  toimemme ja työmme,\nolkoon tyynet, onnelliset\n  päivämme ja yömme;\nkuin me teemme toukojamme\n  hartahasti, hiljaa,\nheiliköhön sydämemme\n  hengen kultaviljaa;\nkuin on soinut Väinön soitto\n  riemuhun ja vaivaan,\nkantakoon se kiitostamme\n  korkeuteen nyt taivaan;\ntämän maan me varjellehet\n  oomme vainon alta,\nolkoon täällä onnen lehto,\n  valoisien valta.\n\n\n7.\n\nKAIKEN KANSAN LAULU.\n\nVaarass' on taattojen tanner,\nvaarassa maammojen manner,\nonni ja vapaus maan!\n\nRaikuvat tornista torvet,\nvastaavat Väinölän korvet:\nSuomea suojelemaan!\n\nVaarassa on kotikieli,\non laki oikeamieli,\non isä, äiti ja laps!\n\nKatso, jo rientävät uuteen\nkaikk' asevelvollisuuteen,\nvanhuskin harmajahaps.\n\nVaarassa on suku Suomen!\nKoita ei konsana huomen,\nvoiton jos saa vihamies.\n\nVartion hetki on lyönyt,\nvaikea eessä on työ nyt,\ntiedätkö paikkas ja ties?\n\nVaarass' on valtion pylväät,\ntoivomme, muistomme ylväät,\nviljelys vanhempien!\n\nHaihtuvi haavekin orjain.\nMaailma on oma sorjain,\nvalpasten, vapaiden!\n\n\n\n\n\n\nLEIRIVALKEAT\n\n(1917)\n\n\n\n\nAIRUT.\n\nYli vyöryvän veen, yli myrskyisän maan\nuros rientävi raisulla ratsullaan.\n— \"Mihin kiire sun, mies?\" — \"Minä viestiä vien.\"\n— \"Kuka itse sa oot?\" — \"Joku joukosta lien.\"\n\n— \"Mihin? Mistä?\" — \"Ma tiedän vain matkani pään,\nkun joutanut muuta ma en kysymään,\nma tehtävän sain, polun äärettömän,\nnäet kirkkautta kohti mun kiirehtävän.\"\n\n— \"Ja matkasi milloin jo alkanut on?\"\n— \"Ajan aamussa uskoin jo aurinkohon!\"\n— \"Siis päivänkö linnoihin päättyvi ties?\"\n— \"Niin totta kuin oon pyhän auringon mies!\n\nEn tahdo, en voi epäonnistua!\nMa tiedän, mun viestini turvaa mua,\nse on hyvä, se on hyvä! Siks riemuitkaat\nmun kanssani maailman kansat ja maat!\"\n\nHän rientää, hän kiitää, hänt' enää ei näy.\nMut kansassa synkeä kertomus käy,\nhän määräänsä pääsi, hän paikkansa löys,\nja palkkansa hänen oli pyövelin köys!\n\nMut hetkellä, jolloin hän hirtettiin,\njo vapauden virsiä veisattiin.\nKuka oli hän? Haihtuja helmahan yön!\nHän vain oli ajatus alkavan työn.\n\nMitä miehestä muuta ois virkkaminen?\nHänen kertoivat kotiinsa saapunehen\nyli myrskyisän maan, yli vyöryvän veen\npyhän Jumalan leimuavaan sydämeen.\n\nSyksyllä 1915.\n\n\n\n\nHEIMOKANNEL.\n\n\n\nHELEÄ HEIMO.\n\nSuomen Kansallismuseon avajaisten johdosta 30/1 1917.\n\nAstuvat heleän heimon urhot\n    entis-yöstä esiin,\ntulevat taatot tapparoineen,\n    maammot värttinöineen,\ntyttäretkin töineen,\nlapset päivänlaskun, jotka\n    sortui sotakesiin.\n\nKulkee ylitse kuolon virran\n    kansaa uutta, kummaa,\nhämäräistä, himmeäistä\n    kohti kuolon rantaa,\nantimensa antaa,\nkääntyy taasen takaisin\n    pois porraspuuta tummaa.\n\nAh, te laskevan päivän lapset!\n    Ettehän enää haihdu,\nettehän enää menne meiltä\n    Tuonen tuollepuolen,\ntaakse huomishuolen?\nEikö jo kerran kansan yökin\n    valkeudeksi vaihdu?\n\nEivät vainajat vastaa mitään.\n    On kuin kimmeltäisi\nhymy siellä, kyynel täällä,\n    peittyy Tuonen lehtoon,\nhimmetessä ehtoon;\nmutta on kuin valojuova\n    jälkehensä jäisi.\n\n\n\nTERVEHDYS SHAKESPEAREN\n KOTIMAAHAN.\n\nErääseen englantilaiseen muistojulkaisuun\n 23/4 1916.\n\nAstuivat jumalat kerran\ntykö ihmistyttärien,\nsiittivät sukua suurta:\nhenki Hellahan yleni.\n\nTunnen toisetkin urohot,\nkuvat kullan-kangastuvat\nkautta maailman sydämen:\nShakespearen sekeiset hahmot.\n\nKolmannet kohoamassa\nvasta on korvesta Kalevan,\ntäten teitä tervehtävät:\nelä Englanti iloinen!\n\nAstuvat saloilta Pohjan\nLappi kaikki lauluinensa,\nViron kansa virsinensä,\nKarjala sävelinensä,\nkaikuvat keralla Suomen\nmuistoa merisen miehen,\nsadun sankarin väkevän,\nvelhon kaikki-katsehisen,\nniin mieli tulena tuiski,\nhenki laajana lepäsi\nkuin päivä merien päällä,\nyö yllä inehmonlasten.\n\nVaikk' ei kaiku kauas kuulu,\nkannel heimon kahlehditun,\nsoi kera vapaiden kerran!\n\n\n\nSUOMEN SÄVEL.\n\nAbraham Ojanperän muistolle omistettu.\n\nPäivän poiat, laulun lapset,\nheimo henkien ijäisten\ntuskin muisti muinaistansa.\nKansa kantelon pyhäisen\nihaili, imehti noita\nrikkahien rihkamia,\nkauppasaksojen kaluja,\nverkoja Venäjän, Ruotsin,\njumalia Juutinrauman.\n\nKuitenkin joka sydämen\nkautta kulki tieto tumma,\nsoi sävel alinomainen:\n\"Emme liene eilisiä,\nliemme suurtakin sukua,\nkansoa valon väkevän,\ntuutimata vuostuhanten,\noli meillä onni kerran,\naika auringon sävelten,\nsukukilpi kirkkahampi,\nsukukannel kaikuvampi.\"\n\nAstuivat alas urohot,\nnuo suuret Kalevan sulhot,\nneuvotonta neuvomahan,\norpoa opettamahan.\n\nJa se nousi Suomen päivä,\nnousi kullaisna keränä,\nja se kaikui Väinön kannel\nkuin koski keväisnä yönä,\nkeväthonkien humina;\nja se huomas heimo Suomen,\nmuisti itsensä ijäisen,\nentisen elonsa tiedon,\narmahan ja aurinkoisen:\nlujin on lempi luottehista,\nlaulu lahjoista elämän,\nelo Luojan antimista.\n\nKirkastui jo kansan kilpi.\n\n\n\nKESÄKANTAATTI.\n\n\n1.\n\nNÄKY MERELTÄ.\n\nHaaksi merta kyntelevi.\n\nHelmasta meren sinisen\nkaukotornit kangastuvat\npaisteessa suvisen päivän;\nvirkahti tulija vieras:\n\"Lienevät tupia tuulen,\npilvilinnan liepehiä.\"\n\nLausahti tulija tuttu:\n\"Varro, vierimme lähemmä!\"\n\nHelmasta meren sinisen\npäädyt korkeat kohosi\nkeskeltä kesäisten puiden;\nouto tuota tuumimahan:\n\"Ken pani palatsit tänne\nmaille pohjan pakkasien?\"\n\nKotiin-saapuja sanovi:\n\"Laskemmepa laiturihin!\"\n\nLaski laiva laiturihin,\nkaupunki etehen aukes,\nliike kaunis ja iloinen;\nmietti miesi muukalainen:\n\"Mistä on Lappi kullat saanut,\nSuomi kirkkahat hopeat?\"\n\nTiesi maan oman asukas:\n\"Takoi kaikki kansan tarmo.\"\n\n\n\nSUOMEN TARU.\n\nKertoi hän tarun totisen,\ntarun kumman\nkuulla miehen muukalaisen\nkansasta välillä vetten\nmaasta hallan,\nmahdista sanan ja taian.\n\nKansan kohtalot kuvasi,\ntaistokaudet,\nkurjuudet alinomaiset\nkunnes paistoi päivä hengen,\narmo-luojat\nantoivat ajan paremman.\n\nRauha siitti siunausta,\ntarmo takoi,\nrakkaus teki tehoa,\nmaa varttui, levisi leipä,\nSuomen hongat\ntulivat tueksi Suomen.\n\nHoiti korpi heimoansa,\nSuomen kosket\nluomislaulua kohisi,\nsaip' on pyörät pyörimähän,\nkauppa kasvoi,\nkirposi kipinät sähkön.\n\nTuosta työn virsi virisi,\nloihtulaulu\nnoususta sorean Suomen,\nkansan nuoren kasvannasta,\npää-kylästä\nnenässä utuisen niemen.\n\n\n3.\n\nNUORI KANSA.\n\nVaikka on nuorta kaikki täällä, sure siitä emme,\nlautuva niinkuin hongan latva kosk' on nuoruutemme.\n\nVaikka ei paista kauan päivä Suomen sydänvesiin,\nehti se luoda Suomen hengen ja Suomen onnen esiin.\n\nVaikka ne myrskyt mylvähtäisi huomentuulen tullen,\ntotta on täällä toimi-alaa sullen ynnä mullen.\n\nVaikka se seilais vastahankaan Suomen suuri pursi,\ntotta se aallot korkeammat muinoisin jo mursi.\n\nVaikka ei paina kansat paljon aikakautten va'assa,\nvarmaan on säilyvä laulun mahti kauan laulun maassa.\n\nVierivä kauan on maailmalle virsi pohjan yöstä,\nkertova kauan aamunkansan toiveista ja työstä.\n\n\n4.\n\nVANHOJEN VAROITUS.\n\nKumahti kumpu, helähti hiekka,\ntaatot haudoista havasi:\n\"Mikä on miesten? Tajua emme\nmieltä heimon noin puhuvan:\n\nKalevan kansako nuori?\nMeidän laulumme, meidän loihtumme\nnekö eilisen ikäiset?\n\nKuulkatte humua honkien:\nne on nuoremmat!\nKuulkatte kohua koskien:\nolemme vanhemmat!\nTuolta me tulimme, mailta\nennen mahtavan etelän,\nalta palmun päivälatvan:\nsuuri, suuri\nSuomen on sukuperintö!\"\n\n\n5.\n\nSUVIVIRSI.\n\nNiinpä kaikki yhtykäämme,\ntyöhön rinnan ryhtykäämme,\nnuori, vanha kansa\nvaikka haudastansa,\nvirkkaa vienot äänet sieltä\näidin kieltä, taaton mieltä.\n\nMaa on meille armas suotu,\nvaan ei valmihiksi luotu,\npaikat täällä riittää\nkylvää ynnä niittää,\nheleässä Helsingissä\nsekä Suomen sydämissä.\n\nVaan on vasta voimaa luovaa\nmies, ken uudet muodot muovaa,\nmuodot hengen, aineen,\nnostaa maansa maineen,\nuskaltaa ja alkaa uutta\nvaikeampaa vastaisuutta.\n\nHeinäkuulla 1916.\n\n\n\nSUOMEN PÄIVÄ.\n\nSoi päältä Pohjan sankean\nnyt taika talvi-yön,\nmaan kaiken kautta ankean\nlyö liekki laulun voittoisan\nkuin tähtikalpa Väinön-vyön\ntai mahti hengen työn.\n\nJo rauta, vaski vaipuvat,\nkun kultakannel soi,\nyön tahdot julmat taipuvat\nja vainon haamut vaipuvat,\nsuur' Rakkaus, min Tieto toi,\nmyös Suomen päivän loi.\n\n21/2 1917.\n\n\n\nSUOMEN LINNA.\n\nPrologi Kalevala-viikon yleiseen kansalaisjuhlaan\nSuomen Kansallisteatterissa 25 p. helmik. 1917.\n\nTurja, tuulien kuningas,\npuki päälle vainopaidan,\nsuki varsansa valion,\nhuuti heimolle vihurin:\n\"Hoi, miehet, ulos urohot,\nläkkän kaikki katsomahan\nSuomen peltojen periä,\nliepeitä Suvannon linnan!\"\n\nPakkanen, Puhurin poika,\niski kahta kämmentänsä,\ntempasi teräskurikan:\n\"Siispä saamme nyt tapella!\"\n\nRouta, ruhtinas nevojen,\nnuoremmalle noin nimesi:\n\"Viel' älä liikoja iloitse,\neessä on tuhannet turmat!\"\n\nToki suorivat sotahan\nnuo sulhot sumean Pohjan,\nsata kuuraista urosta,\ntuhat miestä tuurallista;\nkussa kulki Turjan tuima,\nkypärät kyventä iski,\nraaka raikui Talven taika,\nsoi säilät revontulien.\n\nSe oli suuri Suomen linna,\nKalevan kuningaslinna,\nalla kuusen kukkalatvan,\npäivänpuolella mäkeä.\n\nKaleva, kuuluisa kuningas,\nitse istui ikkunassa,\nnäki saartavat salamat,\nlausui päästä pöytälaudan:\n\"Vainovalkeat palavi\netäisellä Pohjan puolla!\"\n\nLiikkuvat liki jo linnan\nnuo peikot pimeän Pohjan,\nkatselevat, kuuntelevat,\nsydän on sisälle syöstä:\n\"Kaikki on unessa kansa,\nsurma Auringon suvulle!\"\n\nRouta, ruhtinas nevojen,\nnuoremmille noin nimesi:\n\"Saattavat salata meiltä\nmiehiänsä, miekkojansa!\"\n\nToki ryhtyi rynnäkköhön\ntuo väki väkevän Turjan,\nvinkuivat Vihurin nuolet,\npaukkui Pakkasen kurikka,\nkovin lauloi Lappi laaja,\nHalla harmaja saneli,\nmurtui muurit Päivän lasten,\nlinna Auringon aleni.\n\nKaleva, kuuluisa kuningas,\nnäki jo turmansa tulevan,\nsinkosi sanan salaman\npäästä pitkän linnansillan:\n\"Nousemme norosta kerran,\nalta turpehen tulemme!\"\n\nSortui jo sorahan linna,\nkera kaatui kansan kaiken,\nAuringon heleän heimon,\njuuren, juuttaman jumalten.\n\nVuossadat samosi, kukki\nkummulla viherjä viita,\nnurmi peitti nukkuvaiset,\nturve turpehen alaiset,\nvain joku kävijä outo\nkuuli kummia sanoja\nmaasta muinen mahtavasta,\nkansasta perillä Pohjan,\njoka uskoi Aurinkohon\nyönkin yltyvän uhalla,\nkesähän keskellä kinosten,\nmahtihin manalle mennen.\n\nKansan kannel jäi jälelle\nliki suuren Suomen linnan,\nalle kuusen kukkalatvan,\npäivänpuolelle mäkeä.\n\nTuo päreä Päivän poika\nkulki tietä kuusipuista,\nistahti ilokivelle,\nkäänti kanteleen kätehen:\n\"Siis mitä minulle kerrot,\nsoitto menneiden kesien?\"\n\nPuhui kannel puusta tehty:\n\"Kerron itsesi ihanan,\nlaulan sulle Päivän laulun.\"\n\nTuo päreä Päivän poika,\npani sormet soittamahan,\nlaaja laikkui Väinön laulu,\nvirsi Auringon virisi;\nkuni soitti Päivän poika,\nsini sankarit heräsi,\nloimusi väkevä loihtu,\nkummut kuolleiden kumisi.\n\nTuo päreä Päivän poika\nse vielä enemmän soitti,\nkilvet maan alta kilahti,\nkalvat kalskui Tuonelalta,\nnousit maasta maan-venyjät,\ntulivat turpehen alaiset,\nsulhot hirnuvan hevosen,\nneitsehet heleän helman.\n\nTuo päreä Päivän poika\nsekä soitti että lauloi,\nlakosi viherjä viita,\nsiirtyi sammal vuossatojen,\npyhät kaartui pylvähistöt\nkantta taivahan tavaten,\nseisoi seinät Suomen linnan\nkuin pielet pihalla Luojan.\nKaikui mahti maan povesta:\n\"Nyt me nousemme, tulemme,\nnyt on hetki Päivän heimon!\"\n\nToinen raikui taivahalta:\n\"On nyt hetki Hengen iskun,\ntuokio valon vasaman!\"\n\nTurja, tuulien kuningas,\nPakkanen, Puhurin poika,\nRouta, ruhtinas nevojen,\nkaikki tuota kauhistuivat:\n\"Mittyinen tämä on kansa,\ntulevi Tuonelta takaisin,\nTiedon tapparat tanassa,\nkilvessänsä kuolon-kirjat?\"\n\nJumahti Jumalan kannel:\n\"Se on kansa kaikkivoipa\nuskossa esi-isien,\nheimo huomenen huminan\nsekä illan himmenevän!\"\n\nTeki työnsä, tiesi tiensä,\njätti kansojen merehen\nVäinämön venehen jäljen.\n\n\n\nVAPAUDEN VIRSI.\n\nMurheen, tuskan, uhman virsi\ntottuneesti kaikuu täällä,\nharvoin väistyi hallan kirsi,\npaistoi päivä Suomen päällä,\nminkä paistoi, petti senki,\njälleen jäähän, yöhön heitti,\nminkä kukki kansan henki,\nkaakon tuuli, tuisku peitti.\n\nKuinka? Meitä vaaditaanko\nlaulantaan nyt riemuvirren?\nValkeusko voitti? Maanko\nmahti nousi alta kirren?\nSuomen oikeus, Suomen vapaus\ntunnustettu tuolta puolen,\nmistä joka merkkitapaus\nmeille oli aihe huolen?\n\nKysyy, katsoo Suomen kansa:\nNaapurissa nähdään unta!\nVaiko ollaan valveillansa,\nvapaa koko kansakunta?\nIhmis-oikeus istutettu\nmaahan, missä äsken vainen\nviihtyi hukka, viihtyi kettu,\nvaan ei kunnon kansalainen?\n\nKaikuu hurraahuudot vastaan:\n\"Vapaus, vapaus meille, teille!\nVangit astuu vankilastaan,\nmahti siirtyy marttyyreille,\nkatkes kahleet vuosisatain,\nsortui vanhan vallan pylväs,\naamuruskoon uutten ratain\nrientää Volgan heimo ylväs!\"\n\nKuulee, katsoo Suomen kansa:\nTokko tuo nyt lienee totta?\nHarvoin työssä haaveitansa\ntarkistetaan tappiotta.\nMoni näkee suurta unta,\nlöytää haudan hangen alta,\ntaivas heittää päälle lunta\nja hän kuolee maailmalta.\n\nRaikuu miljoonitten mielet:\n\"Vapaus, vapaus! Etkö usko?\nPalaa idän ilman pielet,\nhehkuu ajan huomenrusko!\nPestään jäljet veljesveren,\nkoittaa päivä meille, muille,\nrantaan Tyynen, Mustan meren,\nVäinän, Vienan virransuille!\"\n\nVerkkaan nousee Suomen kansa.\nOisko onnen armas aika?\nKaiuttaako kanneltansa\ntässä taivaan Luojan taika?\nVaikk' on teillä valta eri,\ntoinen kansa, toinen kieli,\nsylkähtää mun sydänveri,\nlämpenee jo läyli mieli:\n\n\"Tuota toivoin tuon ikäni,\nkatsoin kautta aikakauden\nkoittavaksi, voittavaksi\nvapauden Venäjän maassa,\nkun oli kaunis kansa siellä,\nvaan oli orjana pidetty,\npantu rengiksi pajarin,\npiestäväksi tsaarin piiskan.\n\nJa tuota ikäni toivoin\nheräämistä kansan hengen\nrannoilla Nevan rämeisen,\nDonin, Volgan vieremillä,\nkun oli kolkkoa asua,\nouto olla naapurina\ntalon suuren ja pimeän,\nliki tuiman linnanherran.\n\nLöisin nyt käden kätehen,\nvirittäisin virren uuden\nkunniaksesi, Venäjä,\nveljien vapaudelle,\nvaan olen itse orja vielä,\nouto maassani isien,\nkiviriippa rinnan päällä,\nsuukin suljettu minulta.\"\n\nVastaa riemun raikahdukset:\n\"Eikö muuta? Sitten sulle\nkohta aukee auvon ukset\nkovan onnen koetetulle!\nKatso! Katso! Vapaa olet,\nvapaa sinä, vapaa minä,\npolkuasi omaa polet,\nyhdytähän ystävinä.\"\n\nJop' on uskoi Suomen kansa,\nkouraan tarjottuun jo tarttui,\nlieto luontui laulantansa,\nkaikkialla riemu karttui,\nkuuli hongat kummaksensa,\nkuinka lauloi maassa hallan\nkansa virttä vapautensa\nkerran kera vieraan vallan.\n\n21/3 1917.\n\n\n\nJUHLAVIRSI\n\nYleiseen kansalaisjuhlaan Kansallisteatterissa 25/3 1917.\n\nAron himmeän helmasta aurinko nous,\nkuin oikeuden juhlaan sen soi sotajous,\nse leimusi lempenä syntymämaan,\nse vaati koko maailman valkenemaan,\nja vapautta, veljeyttä kansain se soi,\nse työmiehen rintahan toivoa toi,\nliki kansaansa liitti taas sotilaat\nja keveämmin hengähti heimot ja maat;\nyli maanpiirin astuu nyt armeija työn\nläpi myrskyn ja kauhun ja kuolon ja yön,\nmut kasvoilla kaipuu ja uskonto uus\nja sydämissä valtioiden vastaisuus.\n\nSäde singahti maahan myös talven ja jään,\nsen sai sydänlähtehet lämpenemään,\nmoni haavekin vainottu valveutui,\nviha väistyi ja kosto, mi nyrkkiä pui,\nja kyynelsilmin ihmiset yhtehen sai,\nme kaunista unta vain nyt nähnemme kai,\nsama sallimus oikeutta antane ei,\nmi valtaherran valtikalla kaikkemme vei,\nei lahjaksi elämäänsä kansakunta saa,\nsen vasta uljas uskallus valloittaa,\nja kauniimpi kuin tuli tarjottu lie,\non urholiekki uhman ja salamoiden tie!\n\nEi viel' ole meidän, min onnetar suo,\nsen omaksemme vasta työ, taistelu tuo,\nsua auta ei armo, jota ansaitse et,\nsiks hukkaan sa vapautta huokaelet,\nmut nähty viel' ei aamua sen armaampaa,\njos itseensä uskoo mun unelmaini maa,\ntää kansa on itkenyt, laulanut yöt,\nse täyttääkö päivän myös paahtavan työt,\ntään heimon nyt kourassa kohtalo on,\nnyt Kalevalan kansa on kahleheton,\nmut niin jos tahto taivahan on Jumalan,\nse hurmehin kastaako maan vapahan?\n\n\n\nPEKKA SVINHUFVUD.\n\nHän tuomaripöydästä vietiin pois —\nhän, kansan mies,\njoka oikeutta säätää ja muillekin jakaa ties,\nja oli kuin Suomesta sortunut ois\nlujin turva lain,\nväkivalta ja vääryys jäljelle jäänehet vain.\n\nHän tuomaripöytähän istuu taas —\nmut hallitsemaan,\nhän, oikeuden vartija, kalpa nyt kansan ja maan,\nhän valvovi siinä kuin harmaja paas,\nvakavarma niin,\nteräskatse kantava myrskyihin kaukaisiin.\n\nKun tuomaripöydässä istuu hän —\nties Suomi sen,\nties valkeat vallat kansojen oikeuden —\nvalo on hän illankin himmenevän,\ntulenpatsas yön,\njota seuraavat joukot hengen ja ainehen työn.\n\nKun äänensä tuomaripöydästä soi —\nliet päällä veen\njylyn kuullut loitolla vyöryvän pauanteen —\nniin rauhassa maamies raataa voi,\npetos, vilppi vaan\nkäy piiloonsa mustaan peittäen muotoaan.\n\nSiks ympäri tuomaripöydän tuon\nlyö kansa nyt\nkädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeynyt,\nja seisova aalloissa aikojen vuon\npyhä on se paas,\nväkivalta min kaas, mut oikeus pystytti taas.\n\n31/3 1917.\n\n\n\nVAPAA SUOMI.\n\nNiin on Väinön laulun taika\nkuin on Suomen myrsky-aika,\njylhä niinkuin jyske korven,\nsoipa niinkuin kutsu torven,\nviepä luota lehdon, viidan\nvirransuille vainon, riidan.\n\nEipä juokse jouten virta,\nsuotta suihka laulun pirta,\nkertoo kevätvetten työstä,\ntalven maasta, kansan yöstä,\nottaa, ahmii yltään, altaan,\nluottaa heimon vapaan valtaan.\n\nKas, kuin kaikki pyörät pyörii,\naskar joutuu, joukot hyörii,\nkaikkialla taisto tuima,\nriemu työn ja riento huima;\nkesken myrskyn, kesken vahdon,\nseisoo paasi Suomen tahdon.\n\nVannokoon nyt mies ja nainen,\nkansan vapaan kansalainen:\n\"Tahdon olla siinä myötä,\nmissä tehdään Suomen työtä,\ntiedän suunnan, tiedän retken,\ntotta löydän paikan, hetken.\n\nYhteistyöhön työni liitän,\ntuosta kaitselmusta kiitän,\nettä antoi päähän järjen,\njolla teljet tieltä särjen,\nmurran muurit, auon aidat,\nratkon vieraat pakkopaidat!\"\n\nNiin on Väinön laulun taika\nkuin on Suomen myrsky-aika,\nkaunis niinkuin kansan tarmo,\narmas niinkuin taivaan armo;\nmissä kuljen, minne kaadun,\ntuon ma tunnen laulun laadun.\n\n6/5 1917.\n\n\n\nVAPAA VIRO.\n\nTerve, Eesti, terve, veljet,\nterve, siskot Suomen sillan,\nterve, että murtui teljet,\npäättyi puhde pitkän illan!\nTaara auta kansaa kahta,\njotka kaitsee Suomenlahta!\n\nKansa Kaupin, Lemmitynkin,\nkauan kestit, kauan kärsit,\netpä kuollut, vaikka synkin\nmielin orjan leipää järsit,\nheilui heinä taikka olki\nmaata vieras valta polki.\n\nNiin ne saartoi saksan-linnat\nniinkuin raaka rautamyrsky,\nniin ne nyyhki Lindan rinnat\nniinkuin laulun laajan hyrsky,\nsäilyi valtas pihtipieli,\nEestin mieli, Eestin kieli.\n\nMeillä ruotsi, teillä saksa,\nsama vihdoin tsaarivalta!\nKertoa ei kieli jaksa,\nkuink' ei kuoltu maailmalta,\nriittää, että rinnan tiellä\nkohdataan nyt riemumiellä.\n\nYhtä ollaan veljesverta,\npuuta yht' on kanteleemme,\nyhteen kuuluttiin me kerta,\nsiispä vapausliiton teemme,\ntasavallat kansan kahden\npoikki laajan Suomenlahden.\n\nVala suuri vannokaamme\nSuomen, Eestin Jumalalle,\nettei koskaan meidän maamme\nenää mahdu sorron alle\nsortajankin sortumatta,\nmuukalaisen murtumatta.\n\n12/5 1917.\n\n\n\nSUOMEN PARTIOVÄEN MARSSI.\n\nMe vapaan Suomen vartiot\nmaan vastaisuutta kannamme,\nme sille suunnan annamme,\nkun vanhain päättyy partiot,\nsiks viivat, kulmat, kartiot\nme tarkallensa tiedämme,\nsäät myrskyisetkin siedämme\nkuin vuoren harmaan hartiot.\n\nMe turvaa tuomme heikkojen,\nme tuumimme, me toimimme,\nme oomme yhteisvoimimme\nmyös suoja yhteisseikkojen,\nnäin parvet siskoin, veikkojen\nkun kasvavat, kun karttuvat,\nmaan vartioiks ne varttuvat\nja surmaks Suomen peikkojen.\n\nMe armahdamme, autamme,\nme emme pyydä hyötyä,\nsaa saalista, lyö lyötyä\nei kelpo keihäsrautamme,\non laaja astinlautamme\nmaailman santa raikuva,\nsiks vapaa viel' on kaikuva\ntää laulu päällä hautamme.\n\n\n\nERÄS PANTHEON.\n\nAKSELI GALLEN-KALLELA\n\n26/4 1915.\n\nKarjalan, Ruoveden ruhtinas! Singota\nSun oli tehtäväs, liekkejä lingota,\nrauhan et raataja, vaan sodan heittäjä,\nmyrskyjen Kullervo, myrkkyjen keittäjä!\n\nEuropan, Afrikan emiiri! Vallata\nmaat monet, taidetta huonoa tallata\ntyös oli: kun sotavankkuris vyörivät,\npäällänsä mustat ja valkeat pyörivät.\n\nHerttua hengen ja ainehen! Taulumme,\ntemplimme, patsaamme, soittomme, laulumme\nkaikki nyt sinulle kantavat veroa:\nOn osa niissä sun henkesi neroa.\n\n\nPEKKA HALONEN.\n\n21/9 1915.\n\nSyyspäivän tasaus: yhtä pitkät piirtyy\nnyt vanat valkeuden ja pimeyden,\nNeitseestä Vaakaan päivänkehrä siirtyy,\nkuu täyttyy, kypsyy unet tähtien,\n\nJa suurta suutelemaan morsiantaan,\nyön vallatarta, Jupiter nyt käy,\nja taivaan korkeudesta taivaan rantaan\nhäät pyhät häilyy, luonto terhentäy.\n\nTyventyy tyrskyt maailmankin, hartaat\nvain hiljaisuuden sopusoinnut soi,\nsyventyy sydän, kuultaa kuolon partaat,\njumalat juhlii, kansa karkeloi.\n\nSyyspäivän tasaus: metsät kirjavoituu,\nmaa merta, taivas maata heijastaa,\nmaan kaiken ylle kauneus puhdas koituu,\nijäisyys ihmissielut seijastaa.\n\nSoi kuolemattomien kuoro, niissä\nyö, päivä yhtä pitkän määrän sai,\nelämä kaartui värein välkkehissä:\nHalosen päivä! Taiteen sunnuntai!\n\n\n\nJEAN SIBELIUS.\n\n8/7 1917.\n\nDityrambi.\n\nVarrella Sääksmäen\nvienojen vesien,\nkohteessa menneiden,\nkauniiden kesien,\nvuorella pyhällä\nmiettivi mies,\nsilmässä säkene,\nrinnassa lies.\n\nKesä-yö ympäri\nterhentä seuloo,\ntaivahan neiet\nhuntuja neuloo,\nsinipuna-huntuja,\nvalkeita vaatteita,\ntummia tuntuja,\nmaailman-aatteita\nmuinahisuudesta,\naamusta uudesta;\nkuiskivat korvaan\nmiettivän miehen,\nloihtivat, laulavat\nsankarin tiehen\nkukkia, kumpuja\nhoukuttavaisia,\nuntenkin umpuja,\nkauniita naisia,\nsuvi-yön lempeä,\nliljojen hempeä;\nsoittavat säveltä\ntoistenkin virsien,\nsoittoa pohjolan\nhallojen, kirsien,\ntalvien taikaa,\nrevontuli-aikaa,\nvaaroja, taistoja,\nsurmankin vaistoja,\nvalkeuden miekkoja,\nTuonelan hiekkoja,\nmaineita turhia,\nsielujen murhia,\nilkeyttä tuhmaa,\njättien uhmaa;\nnäyttävät elämän\nkaaret ja pielet,\nmaailman menon\nja ihmisten mielet.\n\nSalama silmästä\nsankarin lentää,\nkauas ja kauemmas\nhenkensä entää,\nhonkien huminat\nheimojen laulut,\nluonnon ja elämän\nkirjavat taulut\ntaipuvat yhteen\nyksilön mielessä,\nkaikuvat uudessa,\noudossa kielessä,\nhelkkyvät ijäistä\nihmettä monta,\nkuultavat kauneutta\nainehetonta.\n\nMaailma kuulee:\nhulluksi luulee\nmiehen, mi miettien\nvaltoja viettien\nkaikessa katsoo\nvertausta vaan,\njättää jo suuren,\nkukkivan maan,\nsentään ei seppeltä\nkulmiltaan.\n\n\"Minne on ties?\"\nmonet äänet ne raikuu.\n\"Käänny jo mies!\"\nmonet kansatkin kaikuu.\n\"Et mene eespäin,\ntaapäin sa kuljet,\nonnesi, maineesi\ntiet, ovet suljet,\nsuurt' olet tehnyt,\nsuuri sa lienet,\nkunnias kuulun\nnyt hautahan vienet!\"\n\nSaavuta äänet\nei etsijän korvaa,\nsointuja uusia\nsielunsa sorvaa,\nlauluja armaita\nauringon lasten,\nkukkia, kulmilla\nautuuden kaste,\nsoivat kuin heleät,\nhohtavat kellot,\nkuultaa kuin nukkuvat\nnurmet ja pellot,\nläikkyvät lähteet,\nhiljaiset hirvet,\ntaivahan kullassa\nlehdot ja virvet,\nsinipuna-hunnut,\ntummemmat tunnut,\nvalkeat vaatteet,\ntaivahan-aatteet.\n\nKesä-yö ympäri\nterhentä seuloo,\nKohtalon neiet\nkangasta neuloo\nkanteloniekan,\nmi vuorella kerran\nsai pyhän miekan\narmosta Herran,\ntoi tulen taivaalta\nihmisten tupiin,\nuskonut, luottanut\nmuiden ei lupiin,\nsoitti kuin soi hälle\ntaivahan kaaret,\nkotimaan luonto,\nsen salmet ja saaret,\nmut enin itsensä\nluontoa kysyi,\nyhtenä, ehjänä,\npyhänä pysyi.\n\nSankari Sääksmäen\nvienojen vesien,\nmestari menneiden,\nkauniiden kesien,\nmuinahisuuden,\nSuomenkin uuden!\n\n\n\nVILLE VALLGREN.\n\n15/12 1915.\n\nNiin, Ville Vallgren! Aatoksemme lentää\nnyt päiviin, joita tuskin muistat sa.\nElämä vierii, elonhetket entää,\nmut sama lienet ollut poikana,\n  Sinä ikuinen poika ja laps,\n  vaikk' oletkin valkeahaps.\n\nHän meist' on ehjin! Hänen poskiltansa\npunertaa aina uusi päivän koi,\nhän itse on kuin suuri Suomen kansa,\nmaineensa vaikka yli maiden soi,\n  hän meistä on suomalaisin,\n  myös maailmankansalaisin.\n\nHän meist' on sitkein! Tuota nähkää selkää,\ntuon päätä, tukkaa, vartta vantteraa,\nnäette miehen, jok' ei mitään pelkää,\nmi sinuttelee vaikka s——naa;\n  hän itse on lämmin ja hyvä,\n  hänen taiteensa suuri ja syvä.\n\nMut enin häntä katsokaa, kun suuttuu\nhän eestä taiteen oman, muidenkin,\nhän hurjistuu, hän muodoltansa muuttuu,\nhän lietsoo kaikki tuleen, liekkihin,\n  jos vastustaa joku, lyö\n  sen maahan ja silmin jo syö.\n\nOn hällä huumoria — niinkuin meillä —\nmut enempääkin: tulisielu myös.\nSe liikkuu suuren taiteen valtateillä,\nmaa toinen tunnusti jo toimes, työs,\n  maa suuri ja mahtava, niin\n  jätit saapuessas kotihin.\n\nRakensi Ranska jo sun voittokaares,\nParisin tähdet loisti taivollais,\nkuin Robinson sa itse asuit saares,\nlie ollut sullai omat Perjantais,\n  me tiedämme vain, että tulit,\n  taas maan tämän lapseksi ssuit.\n\nJa siksi silmääni nyt kiertyy vesi,\nkun sinut piirrän sinne maailmaan,\nsun poikasydämines, porsainesi\nBoulognen metsän tietä kulkemaan,\n  näen siellä mä sun, näen täällä,\n  sama aurinko aina pääs päällä.\n\nMe keskipolven miehet: meille suotu\nei Suomi enää yhtä ehjä, uus,\non monet meille ristiriidat luotu\nja mielten, miesten sekasortoisuus,\n  mut heidän on taiteessa sulo\n  kuin kevään ja kukkien tulo.\n\nNiin, Ville Vallgren! Mitä täyttänetkin,\nsun kauttas kaikki yhteen kuulumme.\nSa mitä näytteletkin, näyttänetkin,\non sentään aina loppusumma se:\n  Ken kansoille kauneuden toi,\n  hän maastamme maailman loi!\n\n\n\nKASIMIR LEINO.\n\n17/9 1916.\n\nAlas astuvat immet taivaan\njoskus ihmisten lasten vaivaan,\nsuovat lohtua, unhoitusta\nsinne, missä on mieli musta,\npolku yöllisin, yksinäisin,\ntalvi ankarin, tanner jäisin.\n\nLaulaa lempeät immet taivaan\njoskus ihmisten lasten vaivaan,\npäivä paistavi, ruusut puhkee,\nkaartuu kattohon templi uhkee,\npyhät nousevat maasta pylväät,\nlaulun laakerit kiertyy ylväät.\n\nTulkoon armaimmat immet taivaan\nunten suurien urhon vaivaan,\nkaartukoon elo kaunein hälle,\nelämän kauneuden etsijälle,\njok'ei tinkiä tainnut, joskaan\nhaavehensa ei täyttyis koskaan!\n\n\n\nROBERT KAJANUS.\n\n2/12 1916.\n\nKajanus, terve juhlapäivänäsi!\nSuurpiirteinen on ollut elämäsi.\nEt työtön koskaan ollut. Harmennuit\ntaiteesi taistoissa, ja varmennuit.\nPäämääräs suora oli päivänkoittoon.\nSa viedä tahdoit Suomen taiteen voittoon,\nitävän nähdä nuoren siemenen,\nmaan yli lainehtivan laihojen.\nTyös pyhän täytit. Tarmos jännitit:\nsydänten sillan maassa rakensit\nsävelin, jotka kohtaloita tietää\ntään karun maan, tää kansa min sai sietää...\nJa katso! Suomen hongat huminoi\nja uudet laihot uusin lauluin soi.\n\nSa talon teit! Sa itse veistit hirret,\nne vedit poikki nummen paatisen.\nVihisi sulle vastatuulten virret,\net vaipunut, vaan nousit nostaen.\nSun lämmin rakkautes, sun tarmos vakaa,\nsun koskaan uupumaton uhraukses,\nsun koskaan vankkumaton vakaumukses,\nvaloisa toivos vastustenkin takaa,\nmiehuutes, milloinkaan ei epäilevä,\niloa ympärilleen säteilevä,\nkohotti korkeaks sen aatteen sijan,\nmin sulle sääti sielu taiteilijan.\n\nKas siinä ritar-aseet, joita käytit,\nkun tietä Suomen säveltaiteen näytit!\nSa pellon perkkasit, Sa kylvit maan,\njo varhain näit sa toivot Suomen toukoin,\nnyt kaikki riemuin sinne rientää joukoin\nunelmas valtakuntaan valoisaan.\n\nSa joskus yksin seisoit. Vankkana\nisäisi maahan juures juutit sa.\nOlentos pyhäkössä, missä salat\non aartehes, Sa missä säihkyt, palat,\nylinnä riemun vapaa liekki lyö\nkuin helkavalkee, jot'ei voita yö,\nkaikelle päällä maan mi uljast' on,\nsuurtyötä, joka kestää tappion,\nmi Luojan luonnossa on nuortuvaa,\nei erakkoista eikä orjaisaa.\n\nAvajat akkunasi: sisään käy\nkeväinen pihkantuoksu, linnunlaulu,\nveet välkkyy, loistaa luonnon suuren taulu,\nmaat, metsät, joissa päivä himmentäy.\nIloitset kedon kukka-ihmehistä,\njäät niiden eteen kauan ihaillen,\nsaat ilon yrteistä sa pienimmistä,\nne tunsit päivinä jo lapsuuden.\n\nSua hykähdyttää joka hyönteinenki,\nsen viisas askar ja sen vilkas henki,\nvain kultakuoriainen vihreä,\nmi huomaamatta ruusun-lehtiin hiipii\nja nopeaan sen kukkeuden riipii,\nsaa sulta äkkisurman säälittä.\nSua aalto ailahduttaa, määrästänsä\nmi tietoisena kotirantaan lyö,\nkun kultapilvet iltaretkellänsä\nmereltä kuultaa sekä saapuu yö.\n\nSun katsees näkee joka kauneus-asteen,\nmin luonto malliks ihanteelle luo,\nsen milloin kätkee alle aamunkasteen,\ntaas kukkakuusin korkein ilmi tuo,\ntok' enin Päivää lemmit, alkutulta\nAurinko-meren, voimaa ikiluovaa\ntitaanin tuon, mi kaikki siiltää, muovaa —\nsaa Zoroaster-palvelun hän Sulta.\nVoit kuulla värähdyksen jokaisen,\nmi nousee, kohoo ääneen korkeampaan,\nsävelmään vyöryy aina valtavampaan\nja vihdoin sopusointuun kaikkeuden,\nmiss' soi: \"kaikk' ihmiset on veljiä\",\nkuin sinkois laulu enkel-siivillä.\nSa kuulet hiljaisuuden myös tuon aavan,\nmiss' elo tuntuu tarkoituksen saavan\nsen runsauden suonenlyönnit parhain\nsanovat julki salat tähtitarhain...\n\nSisäisin äänin kuulet kutsumuksen,\nse raikuu takaa oman rintas uksen,\nsen kuiskaa hiljaa kaikki piirit maan:\nPysähdy, vaikka tuokioksi vaan!\nTuo tunnelma sun syvyydessäs säilyy,\nse mielessäsi miettivässä päilyy;\najattelijan kauneus-elämää\nalaista elät, suurta, kiihkeää...\n\nMut jos sun perus-äänes joskus soinut\non vastakaiutonna tyhjyyteen,\njos aattees lento oudoks jäädä voinut\non niille, jotka tyytyy vähäiseen,\nkuin vahti kunnian nyt Suomen kansa\nSun ympär' yhtyy, aikakirjahansa\nijäisen kiitoksensa kirjoittaa\nja rakkauden, mi seuraa raatajaa,\niloisna kyntäessäs taiteen sarkaa —\njälkeenkinpäin, kun elon päivät karkaa.\n\n(Tuntemattoman ruotsinkielisen tekijän käsikirjoituksesta muodostettu.)\n\n\n\n\nILOISTA TIEDETTÄ.\n\n\n\nTRUBADUURI.\n\nTalo puuntaa rantamalla,\nkesä-ilta lankeaa,\nhehkuu kuuset kukkulalla\npäivän viime suudelmaa,\nlahden laine pitkä päilyy,\nkaukaa käenkukku soi,\nulapalla purje häilyy,\nsaaret hiljaa unelmoi.\n\nSaapuu työstä niittykansa\npäivän kortta kaattuaan,\nistuu vallat kuistillansa\nriippumatot maattuaan,\nnaiset kauniit, herrat hienot,\nkeskikesäin vierahat,\nposket puhtaat, äänet vienot,\nsormet hoikat, soreat.\n\nVait on metsä. Niityt, pellot\nvartoo yötä valkeaa,\nkilkattavat karjankellot\nsuven aikaa suloisaa,\nsaunan savu rannan alta\nkertoo raatajista työn,\nhattara vain taivahalta\nhaavehista pohjan yön.\n\nSilloin, katso: pursi outo\npuikoo kohti valkamaa,\nvaan on kumma venhon souto,\nsiivet sitä kuljettaa,\nei, ne joikuu joutsenina,\nkaartuu kaulat korkeat,\npäilyy lahden lumpehina\nlinnut päivän-paistavat.\n\nViiltää rannan alle venho,\nvieras maihin astuvi,\nkatsehessa kaukotenho,\nryhdiltänsä ritari,\nhatun heiluu sulka, vyössä\nolkapäällä luuttu on,\nja hän laulun laulaa yössä\nkuulla kaiken kartanon:\n\n\"Notkui neiti nuori kerran,\nkasvoi täältä kaukana,\nkaunis niinkuin kukka Herran,\npyhä niinkuin Maaria,\nliitti yhteen laulu meidät,\nluutuin hänet hurmasin,\nvaan hän toista lempi, heidät\nsäilälläni surmasin.\n\nKuolleet on he kumpainenki,\nvaan ei kuollut rakkautein,\nsiksi niinkuin haudan henki\nyhä harhaa sydämein,\nsiksi samoon maata monta,\nvellon vettä vierastai,\nlaulan osaa onnetonta,\nharvoin lempi säälin sai.\n\nEivät ajan lapset tunne\nenää, mit' on murtumus,\ntiedä itse eivät, kunne\nheiltä haihtui rakkaus,\nkatoo uljuus, lempi, maine,\nkaikki kaunis raukeaa,\nmenee niinkuin merten laine\nkohti paatta harmajaa.\n\nLaulunikin lie jo turha,\nsentään virren viritän,\ntunnollani vaikk' on murha,\nmurhasitte enemmän,\nkoska loppui lemmen loihdut,\nheitän taistohansikkaan:\nsaitte elon suuret soihdut\nsydämistä sammumaan.\n\nTeitä kiehtoo hyöty lähin,\nteitä aine tenhoaa,\nnautiskella voitte vähin,\nette enää rakastaa,\nette surra, ette huolla,\nette luoda elämää,\nsiksi tarvis pohjan puolla\ntiedettä ei hilpeää!\n\nAh, ne auvot kenpä tietää\nkerran kahden autuaan,\nmaan ei mataluutta sietää\nenää saata milloinkaan,\nhän on mennyt maailmalta,\nirti ihmisistäkin,\nmiesi, tullut tuonelalta,\ntuonne käypä takaisin.\"\n\nNukkuu talo rantamalla,\nniityt, pellot unelmoi,\npunapursi rannan alla,\nkaukaa airontahti soi,\njärvi peilityynnä päilyy,\npeittyy lahdet terheneen,\nillan, aamun ruskot häilyy\npäällä metsän, maan ja veen.\n\nKesä-yön on hetki herkin,\naatos untuu unelmiin,\nviittoo viita nuorin kerkin\ntuulentupiin utuisiin,\nliehuu lempi, herää hempi,\naitan uksi narahtaa,\ntyttö, joka ennen empi,\nsulhon kaulaan karahtaa.\n\nMiesten, naisten mielialaa\nhiiltää outo himmeys,\naaltoo aatoksissa salaa\nniinkuin tähkän täyttymys,\npoven polttaa nuoret kummut,\nkuvat heljät heijastuu,\narat aukee unten ummut,\nsielunsilmät seijastuu.\n\n\n\nKULKUSET.\n\nMuistan, kuinka lasna muinen\ntaivon tähtiä tähysin,\nelon etsin arvoitusta\ntuoltapuolelta elämän.\n\nMitä löysin? Miettehiä\nraskasmielisen sydämen,\nautiutta ilman aavan,\nillan tummuvan tuloa,\nvarjoja piteneviä,\npäiviä lyheneviä,\nkaiken kaunihin menoa,\njähmetystä jään ikuisen.\n\nEn totuutta nimeksikänä,\nviisautta vähemmän vielä.\n\nKuuntelen nyt kulkusia,\ntiukuja elon iloisen,\nsoipien, sorea-äänten,\nkyläteillä kiitävien.\n\nMitä löydän? Vaikka onkin\nlumi valkea kujilla,\nmennytkin minun kesäni,\nlöydän kukkivan elämän,\nluonnon laajan, Luojan suuren,\nkuulen kaikkeuden sävelet,\ntunnen riemut ihmisrinnan,\ntuhat tuskaakin totista.\n\nPäivä päivältä enemmän\narvailen elämän arvat.\n\nEnkä syrjässä alati\nistu, kuule ikkunasta,\nvaljastan runonkin varsan,\nistun itse korjahani,\nannan tiukujen helistä,\njoulukulkusten kulista,\nkäyn kera ilohon, ajan\ntaloihin Tapanin kanssa.\n\n\n\nSYYSKYLVÄJÄ.\n\n\"Syys tullut on. Miks yhä kylvät, mies?\nPian peltosi kattaa jo talven ies.\"\n\n— \"Kylvän ma keväitä uusia varten,\nantaudun armoille kohtalotarten.\" —\n\n\"Olet vanha jo, mennyt on kevääsi oma\nSun eikö jo maassa maata ois soma?\"\n\n— \"Kannan ma kuorman riemun ja huolen,\nsiementä kylvän, siks kuni kuolen.\" —\n\n\"Näin uskoen uutehen keväimeesi\nsa uskotko myös ylösnousemukseesi?\"\n\n— \"Tiedä en. Teen vain tehtävääni.\nSoi läpi sieluni ijäinen ääni.\"\n\n\"Mitä sulle virkkavi ääni tuo?\nSe kauhua kuolon vai lohtua luo?\"\n\n— \"Virkkaa: On valhetta vain moni verho.\nTotuus on kotelo, toukka ja perho!\" —\n\n\n\nKUVIA RAUTALAMMELTA.\n\n\n1.\n\nILTATUNNELMA.\n\nTaa korpien päivä painuu,\nvesi kultana kimmeltää,\nmut kultaisempina kaislat\nja salmet ja saaren pää.\n\nAh, rinta rauhaton, jospa\nlevon täältä se löytää vois\nja muistoistaan jos pääsis\neik' ollut toivoja ois!\n\nTuon auringon kullan kenpä\nvois kätkeä sydämeen\nja itselleen olla outo\nkuin kaislat ja välke veen!\n\n\n2.\n\nYLISKAMARISSA.\n\nHiljaa, hiljaa, sydänparka!\nVaikk'en liene liian arka,\nsäikyn Suomen suvi-yötä,\nsiin' on tenho, taika myötä;\npelkään puita kukkivia,\nvalkamia valoisia,\npunapurtta rannan alla,\nkauneutta kaikkialla.\n\nHiljaa! Enin säikyn noita\nposken nuoren purppuroita,\nimpeyttä silmän syvän,\nlempeyttä huulen hyvän,\ntuota kaulan kaareutta,\npoven kummun kukkeutta,\npelkään pettymystä uutta,\nihmislemmen ihanuutta.\n\n\n3.\n\nVENEMATKA.\n\nTähdet yllä ja tähdet alla,\nveen yli valju kuudan,\nvierii äänetön pursi yössä,\npurressa miesi muudan.\n\nMetsät kaikki jo kellastuivat,\ntalvi jo tulla taitaa;\njättää ystävät yksiksensä,\naatoksiinsa aitaa.\n\nIhmiset hankihin hautautuvat,\nmiettivät talvitöitään,\ntutkivat elonsa tarkoitusta,\nsynkkiä sydän-öitään.\n\nTuumivat, seulovat selviöitä,\njäljelle jää vain hyvyys,\nylle yöllinen taivaankansi,\nalle tähtinen syvyys.\n\nHäipyvät taakse jo talojen lamput\niltahan äärettömään;\npurskahtaa mies purressansa\nitkuhun äänettömään.\n\nKesällä 1915.\n\n\n\nUUDEN VUODEN MIETTEITÄ 1916.\n\nUpposi onni aikoinaan\nsynkkihin sydänvesiin\nvaiko astuikin alle maan,\nei ole tullut esiin,\nupposi unelmat, laulutkin\nsydänsuruun syvään,\njäi vain aatos ijäisin,\nusko ihmishyvään.\n\nVoi en onnea toivottaa,\ntoivotan siis vain rauhaa,\nvuotta suurta ja valoisaa,\nuskoa uutta, lauhaa,\nrauhaa muille ja itsellein,\nrauhaa maailmalle,\nettei kylpien kyynelein\nmentäis mullan alle.\n\nVaiko haudassa vasta tuo\nvalkea vuosi koittaa,\nvuosi uus, joka rauhan suo,\nrakkaudella voittaa,\nvuosi kansojen, ihmisten,\nihmis-ijäisyyden,\ntahto taivahan, tähtien,\nääni äärettömyyden?\n\nEi! Sen täytyy jo täyttyä\ntäällä maailmassa,\ntoivotun todeksi näyttyä\nkuin sen näimme lassa.\nLapsenko uskohon uudestaan\nlien jo tullut itse,\nkoska aivoilla tunnen vaan,\naattelen sydämitse?\n\n\n\nCONCEPTIO ARTIS.\n\n\"Pohjalaisten Kirjallisuuskerhon\" ensimmäiseen vuosijuhlaan '/, 1917.\n\nNiinkuin rientelevät\nkuohut virtojen maan\nkoskin kymmenin kohti kaukaista,\n    siintelevää ikimerta,\ntahto taitajan käy\nkautta myrskyn ja yön,\nkunnes aamuinen aatos muotonsa\n    kirkkahan löytävi kerta;\nsydänlähteistä tullen\nkorven voimaa se kantaa,\njärjen järvien päällä\npäivän päilyä antaa,\nkunnes äärettömyydet\nyllä kaartuvat aavat,\naallot aatteen ja tunteen\nsiinnon taivaisen saavat —\nmutta kirkkainkin taide kätkevi\n    taitajan ain sydänverta.\n\nNiinkuin karkelevat\nPohjan kummuilla nuo\nruskot aamun ja illan, päärmeillä\n    valkean yön punakelta,\nyllä taitajan työn\ntuska, hekkuma on,\nsopusointunsa vasta saavat ne\n    suurelta rakkaudelta;\nvuorten, laaksojen poikki\nhunnut kuultavat häilyy,\nIsis koskematonna,\nikiverhottu, säilyy,\nkoura taitajan kohoo,\ntaasen raskaana raukee:\nIsis armoton, milloin\nmulle kauneutes aukee? —\nIsis ilkkuvi hälle vaaran jo viidennen\n    harjantehelta.\n\nNiinkuin hiljenevät\näänet luonnon, kun saa\nTurjan rannoille raisun pakkasen\n    talven ja yön ikivalta,\ntahto taitajan myös\ntuiki tyyntyvi, kun\nviestit tähtein hän kuulee taivaalta\n    kylmänä kaareutuvalta;\nhänen tarmonsa talttuu,\nhänen myrskynsä suistuu,\npäivät lapsuuden lauhat\nhälle mielehen muistuu,\nniinkuin taivalten takaa\nhänen laulunsa helää,\nsiinä autius, tuska,\ntunto tyhjyyden elää —\nHän yksin on! Eikä armoa saa hän\n    ylhäältä, ei matalalta.\n\n\n\nISTUIN JA ITKIN —\n\nIstuin ja itkin\nvuoteeni laidalla,\nmuistelin jällehen Sua.\nMiksi mun hylkäsit?\nMiksi et sietänyt\nsietämätöntä mua?\n\nIstuin ja itkin\nelämäni itkua\nrinnassa rikos ja rauta.\nEmmekö yhdy?\nEmmekö tapaa?\nHerra armias, auta!\n\n\n\nUKKOSPILVI.\n\nUkkospilvi mun pääni päällä —\nmitä se tietää sulle?\nOutoja onnen vaiheitako\nvaiko murhetta mulle?\n\nUkkospilvi sun pääsi päällä —\nmitä se tietää mulle?\nOnnea vaiko onnettomuutta —\nsaman se tietää sulle.\n\n\n\nNIMETTÖMÄLLE.\n\nEräs elegia.\n\nEn tunne, en tiedä, en etsi ma Sua,\net tunne, et tiedä, et etsi Sa mua,\nmut sentään mun on kuin ois suvi suuri,\nkun tahtomattamme me tapaamme juuri.\n\nOlet virpi Sa outojen viidakkojen.\nSua tuntenut en, Sua kaivannut en,\non kuitenkin kuin oisin kotiini tullut,\nkun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.\n\nMa tunnen: mun viisainta vieriä ois\nSun luotasi pois, ikipäiviksi pois,\nja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää,\nSua katson ja katson, ja aatokset lentää...\n\nOlen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua,\nja sentään on kuin oisit surrut Sa mua,\nSa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki,\njota aavistin ain, joka tullut ei liki.\n\nSaat tehdä Sa mulle, mit' tahdot ja voit,\nSua aattelen yöt, Sua aamuni koit,\ntulit tähtenä taivaalle tähdettömälle,\nSun kauttasi synnyin ma taas elämälle.\n\nEn etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua,\nvain jotakin kaunista kadotettua,\nsiks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä\nkuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.\n\nMa tahtoisin olla sun eessäsi nyt,\nmitä kertoo sun katseesi kyyneltynyt,\nuni kaipauksen, hämy mielesi, milloin\nmua muistaen muista et itseäs illoin...\n\nEn tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua,\nvain jotakin kaunista kadotettua,\njoka kulki mun ohi, joka tullut ei liki,\njota aavistin ain, joka pois meni iki.\n\n\n\nROCOCO.\n\nKesäkuva Helsingin saaristosta.\n\nYli Turholman tyynten vetten\nsävel soiton ja karkelon soi;\nvene valkea salmen suussa\nkuin ulpukka unelmoi.\n\nSen tuhdolla impi istuu\nniin kuulas kuin illan kuu,\nmin paiste piirtyvi mereen\nkuin keijujen porraspuu.\n\nMut airoilla mies on nuori,\nhän huokaa, hän haaveksii.\nHän vihdoin vienosti virkkaa:\n— Ah, neiti de la Gardie!\n\nTe tuntenut ettekö koskaan\nelon kaihoa kauniimman,\nikävää elon seesteisemmän\nkuin kummuilla pohjolan?\n\nTeill' eikö mielessä soinut\nsävel outojen maiden ois,\nahot kangastuneet, miss' Atis\nCamillan kohdata vois? —\n\nHymy huulia immen kaartaa,\nmut silmänsä sirkentäy:\n— Ah, kreivi Creutz, niin kauas\nei miettehet minulla käy!\n\nToki tietää tahtoisin sentään,\nmitä kuiskisi armaalleen\ntuo Atis, jos Camillan\nnyt kohtais hän yksikseen. —\n\nMies nuori vaieten katsoo\nvain taivahan rantoja päin,\ntoki vihdoin vienosti virkkaa:\n— Ma luulen, hän kuiskais näin:\n\n\"Ma mättähän tiedän, min kaiho\nluo kutsuvi kulkijaa,\nsiell' leikkiä meidän on armas\nja autuas unhoittaa.\n\nNuo unhoittaa hovin herrat\nja naisetkin naurusuut\nja muistaa vain lumot luonnon,\ntarut lemmen ja illan kuut.\" —\n\n— Ja jos Camilla nyt vastais:\n\"Mätäs onnelan miss' on tuo?\"\nmitä vastaisi Atis hälle? —\n— \"Sydän lempivä vain sen suo.\"\n\n— Ja jos Camilla nyt päänsä\nhänen painaisi parmaalleen,\nja virkkais: \"Vie minut sinne!\"\nmitä vastais hän armaalleen? —\n\nYli Turholman tyynten vetten\ntuli tuuli ja äänet vei.\nMitä vastaisi silloin Atis,\nsitä kukaan kuullut ei.\n\nMut päin Kulosaaren rantaa\nvene valkea käännähtää.\nJoku kitara kaukana helkkää;\nvana aamunkultahan jää.\n\n1916.\n\nERÄS KAJAANI-MUISTO.\n\nSyystunnelma.\n\nPaistaa kuuhut päältä Pöllyvaaran,\nkohu Ämmän, Koivukosken soi,\nvalkeana takaa virranhaaran\nterhen kylmä tienoon auteroi,\nsyksyn henkäys on maassa, puissa,\nmetsä harva huokaa verkalleen,\nnurmi nukkuu talven haaveiluissa,\ntalot häipyy yöhön yksikseen.\n\nNousee rintaan niinkuin kaiho kumma:\njotain kallista on mennyt pois!\nElämäkö? Ei, on tuoni tumma...\ntää on harmajaa kuin hallaa ois.\nHaihtunut lie elon aika parhain,\ntoivot, taistot, tuskat päättyneet;\nmiesnä seison, mistä lähdin varhain,\neessäin öisen synnyinseudun veet.\n\nLehti keltainenko lensi? Tuolla\nmua tahtovatko tervehtää\ntienoot, joissa onnen päivänpuolla\nelin rikkahinta elämää,\nmissä lauloin elon ensi laulut,\ntöitten suurten unta nähdä voin,\nhehkuin niinkuin hehkui luonnon taulut\nalla heinäkuisten aurinkoin.\n\nNytkö muistelo vain mulle eessä,\nmuistot siitä, mit' on takanain?\nKiilto kylmä myöskin kyyneleessä?...\nSammuneet on riehut rinnastain.\nKatson elämään kuin ruumislautaan:\ntähän asti, tästä eespäin ei!\nTänne jään, ma tänne hankiin hautaan\nkaiken, minkä mielen murhe vei.\n\nSiispä astua ma aion täällä,\nsiks' kuin kumpu kaartuu kodoksein,\nkatson kuuta Pöllyvaaran päällä,\nvierittelen virttä sydämein,\nmuutun muuksi, olen mies jo toinen\nkuin mun tunsi veikot, tuttavat,\narmaskin tuo ainut... Ah, ma voinen\nuudistua niinkuin unelmat!\n\nEi, en mitään voi! Mun täytyy tänne\njäädä sellaisna kuin saavuinkin,\ntuonen-tyynnä joka hermo, jänne,\npalaneena päin ja sydämin...\nVärisyttää! Täältä pois! Mun täytyy\npäästä maille päivän, laulun, työn!\nTäällä järki hämyyn himmentäytyy,\ntäällä alkaa taika Turjan yön...\n\n\nSYYSKUVIA.\n\nSyyskirjavat kuvat\nkuin tuulien tuvat\nmun sieluni silmien ohitse käy,\nmonet mennehet muistot\nkuin kuolevat puistot —\npunahehkunta, jolle ei loppua näy.\n\nOlen tottunut tuohon:\nnäin nääntyvän ruohon\nja kuolevan kukkien sydämestäin,\nmut mistä, ah mistä\nsävel soi kevähistä —\ntaru lempeni, jonka jo loppuvan näin?\n\nRunon raikuvan kuulen\nja nuoreksi luulen\ntaas itseni, taas elon karkelo käy,\ntaas viittovi taistot,\nveren kuohuvi vaistot —\npunahehkunta, jolle ei loppua näy.\n\nTaas nään sinut illoin\nkuin näin sinut silloin\nelonliekissä seisovan seppelepäin,\nmua vaativan sinne,\nmihin jyrkin on rinne —\ntaru lempeni, jonka jo loppuvan näin.\n\nTaas voimiini uskon,\ntaas huomenen ruskon\nkerä kultainen henkeni taivaalla käy\nkuin auringon hymy,\njumal-aatosten jymy —\npunahehkunta, jolle ei loppua näy.\n\nSe leimusi kerran\nkuin lempeys Herran,\ntaas onnesta orvoksi yöhön jäin\nPois tummunut multa\non maan-elon kulta —\ntaru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.\n\n\n\nNIIN KAUKAA JA SENTÄÄN\n LÄHELTÄ NIIN —\n\nNiin kaukaa ja sentään läheltä niin\nsoi armas, tuttava ääni,\nmun kiertäen unihin kirkkaisiin\nja päivyen kultahan pääni.\n\nNiin kaukaa ja sentään läheltä niin\nkäy käteeni armas käsi\nkuin kerran kuollut kätteleis\nsua lapsuuden ystäväsi.\n\nNiin kaukaa ja sentään läheltä niin\nmua muistovalkea vainoo:\nhän nyt on ylin ystäväin,\nmut muinen armas ainoo.\n\n\n\nTALVIPÄIVÄN PAINUESSA.\n\nTe talvisen taivaanrannan puut,\nmitä tiedätte meistä,\nelon hallavan hankihin eksyneistä?\nPunakeltaiset saaret ja salmien suut,\nmiten katsotte miestä,\njok' on kantanut ain ilonkaipuunsa iestä?\n\nJa aurinko itse, mi laskulle käyt,\nmitä mietit minusta,\njok' en ymmärrä, saa en selkoa sinusta?\nKuin rakkaus sa minulle suurelta näyt,\nsen uskoisin taikaan,\nmut onneni painui jo entiseen aikaan.\n\nSe painui, kun petti mun ystävä ylin;\nminut jätti hän yöhön\nja päivien päättömien pakkotyöhön.\nVain talven nyt tunnen ja pakkasen sylin,\nah, aurinko meni,\nmene pois, mene pois polo rakkauteni!\n\nHämy hangille lankee. Mut rantojen puut\nne laulavat laulun\nkuin elämäni viimeisen, talvisen taulun;\nja tummuvat saaret ja salmein suut,\nne lohtua tarjoo\nkuin kukkaa, mi vaivaisen kumpua varjoo:\n\n\"Miks murehdit, onneton, mieletön mies?\nSua lempivi hän\nkuin haavetta valkean yön hämärän.\nOlet hälle kuin hiljaa hiiltyvä lies;\nsait rakkaudelta,\nmin päivältä saa nyt yön punakelta.\"\n\nYö tummuvi yhä ja pakkanen kiihtyy.\nHän ei konsana tule,\nen konsana häntä ma syliini sule.\nMun mieleni murhe niin oudoksi viihtyy ...\nah, aurinko meni,\nmene pois, mene pois polo rakkauteni!\n\n\n\nTÄHTI.\n\nYksi etsii viisautta,\ntoinen etsi rauhaa,\nkolmannenpa sydämessä\nveren kosket pauhaa,\nnuorin on hän tietäjistä,\npyhyyteensä pyrkivistä.\n\nVirkkaa vanhin viisas yössä:\n\"Vaikka vuodet painaa,\nonpa rinnanriemu, että\nviel' en ollut vainaa,\nkoska Herra salli hetken,\nmääräs tämän tähtiretken.\n\nTiedän, etten kotimaahan\nkoskaan enää palaa,\nettä täyttyy täällä kaikki,\nmitä mieli halaa,\nminkä vuoksi olin, elin,\nmitä mietin, tutkistelin.\n\nTotuutta on monta mulla,\nenempiin ne jakoo,\najatukset aivojani\nniinkuin aurat vakoo,\nyhtä vain en tietä keksi:\ntulla yksinkertaiseksi.\"\n\nHuokaa toinen tietäjistä:\n\"Tunnen, että palaan,\nvaan en tiedä: minne? mistä?\nToki tuonne halaan,\nminne painui päivä ehtoon\ntaivaanrannan palmulehtoon.\n\nPoltto povessain on täällä,\neikä ennen raukee\nkuin mun kerran pääni päällä\nkuolon kukka aukee,\nmielen murhe, tuska tunnon\nmurtaa multa miehen kunnon.\n\nTiedän, etten maailmassa\nenää muuksi muutu,\nmiesnä oon, mik' olin lassa,\nelämään en suutu,\ntahtoisin vain nähdä kerran\nrakkauden ja rauhan Herran.\"\n\nJatkaa kolmas jaksajista:\n\"Koska teitä kuulen,\nheräjän kuin horroksista,\npäättyneen jo luulen\ntämän pitkän tähtiretken,\ntulleen elon juhlahetken.\n\nAutuaammat ootte mua:\nteitä vaivaa Henki,\nmua, maahan vangittua,\nvalta ainehenki,\nkauneus ja kaiken kaiho,\nmitä kukkii luonnon laiho.\n\nSielustain en vielä riistä\nsiemeniä vaiston,\nvaikka tiedän, että niistä\nvarttuu vilja taiston,\nnuo kun voitan voimat elon,\nkukistan myös kuolon pelon.\"\n\nPysähtyi jo tähti pyhä,\ntietäjille näytti,\nmitä kukin etsi yhä,\nmikä mielen täytti,\nkaikui heille kaikkialta\nsopusoinnun suuren valta.\n\nHeilimöivät henki, aine\nheille kerran yhteen,\nlauloi rinnan riemulaine\nsiemenestä lyhteen,\njoka kelpas jumalille,\nmutta kasvoi ihmisille.\n\n\n\nRITARIT.\n\nNe lempi ne ritarit uljahat,\nne huokasi aamuin ja illoin,\nhe samaa impeä rakastivat,\ntuo virkkoi vanhempi silloin:\n\n\"Mun palaa rinta ja palaa pää,\nminä matkaan suurihin sotiin,\nsiell' aika on säiläni välkähtää,\nsinun lie paras jäädä kotiin!\"\n\nVeli vanhempi matkasi maailmaan,\nteki töitä hän miesten ja miekkain,\nveli nuorempi jäi kotinurkkahan vaan,\nmut hän oli veljistä viekkain.\n\nKun tähdet syttyy ja saapuu yö,\nhän impensä ikkunan alla\nniin hiljaa luuttunsa kieliä lyö\nsydänhaaveella hartahalla.\n\nVeritöistä hän veljensä laulut luo,\noman lempensä noihin liittää,\npian ikkunaan käy impi tuo,\nsen aukaisee sekä kiittää.\n\n— \"Runo laulaos töistä Rodrigon taas,\nsa ruhtinas lauluniekkain!\"\n— \"Hän kunnia kaiken on kansas ja maas,\ntarun kerron ma keskeltä miekkain.\"\n\n— \"Ah, luuletko, uljas mun unhottaa\nvois kalpojen karkeloissa?\"\n— \"Jäis' ennen mult' unhoon taivas ja maa,\njos itse ma oisin noissa.\"\n\n— \"Sun hehkuiko mielesi milloinkaan\nmyös haaveista sankaritöiden?\"\n— \"Isabella, ma lemmestä hehkun vaan,\nkäyn aaveena kuutamo-öiden.\"\n\n— \"Minä miekkojen leikkiä ihailen.\"\n— \"Minä vain olen lempeni orja!\"\n— \"Minä lemmin laulua vapaiden.\"\n— \"Käy sydämessäin sota sorja!\"\n\nHän jälleen luuttunsa kieliä lyö\nniin kummalla kaipauksella,\nja tähdet viittoo ja tuoksuu yö,\nei torjua voi Isabella.\n\nHe muistavat veljeä taistelevaa,\nhe huokaavat hehkuvin rinnoin,\nhe suutelevat sata suudelmaa\nhe syleilevät sydän-innoin...\n\n\n\nMEREN RANNALLA.\n\nIstun, istun, neiti nuori,\nkatselen sinistä merta,\najattelen armastani,\nmuistan suurta sulhaistani,\nmennyttä meren ylitse\nkeskellä kesäistä yötä.\nVannoi hän takaisin tulla\nsyttyessä syksyn tähden.\n\nJop' on syttyi syksyn tähti,\nei tullut takaisin armas,\ntuuli pohjoinen porotti,\nei tullut keralla talven,\nmeret suuretkin sulivat,\nei sulanut poveni poltto,\ntaas on Suomen yö suvinen,\nain on armas saapumatta.\n\nIstun, istun, neiti nuori,\nillan valkean hämyssä,\nrannan kuohuilta kyselen,\ntutkin taivon pilvilöiltä,\npettikö minun omani,\nunhottiko uskollisen.\n\nRannan vaahto vastoavi:\n\"Niin on mieli miehen nuoren\nkuin aalto meren selällä,\ntuulen viemä, toisen tuoma,\nviskoma joka vihurin.\"\n\nHattarainen haastelevi:\n\"Tutki ennen, turha tytti,\ntuulen tietä taivahalla,\npolkua suvisen pilven,\npihat ilman piirtäväisen!\"\n\nIstun, itken, neiti nuori.\n\nKuulen saapuvan sanoman\nilman pitkiltä pihoilta,\nLuojan lempeän tuvilta:\n\"Mitä itket, turha tytti,\nSuomen suuressa kesässä?\n\nEipä sulhosi luvannut\ntulla yössä valkeassa,\nvannoi hän takaisin tulla\nsyttyessä syksyn tähden.\"\n\nJop'on kuivui kyyneleeni,\nmieli helläksi herahti;\nvuotan vielä vuoden, kaksi.\n\n\n\nKALYPSON SAARI.\n\nHän saaren rantoja yhäti käy,\nOdysseus, sankari Hellaan,\nhänen mielensä oudoksi synkistäy,\nei venhoa vapauttavaa vain näy,\nKalypso, neitonen saaren,\nhänet kahlehti kauneudellaan.\n\nHän aistivi, kuinka myrskyssä\nmerimiehet aavalla laulaa,\nmiten haahdet heittyvät hyrskyssä,\nveen päällä vellamot tyrskyssä,\nja kuinka kuohuista rannan\nne nostavat kättä ja kaulaa.\n\nNiin raskaasti rintansa huoahtaa:\n\"Ahot Ithakan, ah, te armaat,\nteit' enkö siis enää nähdä saa,\nkotiliettä en koskea korkeaa,\nmua tervehdi eivät koskaan\nsiis äidin, ei puolison parmaat?\n\nTuo tuhkahan sortui Ilion,\nmut Ithaka mennyt on myötä,\nolen tullut ma suureen turmiohon;\nkuka voitettu nyt, kuka voittaja on,\nen tiedä, mut tiedän, että\nelo maineeton on manan yötä!\n\nAkilleus, ah, olet miekkoinen mies,\njoka Tuonen lehdoissa lepäät,\nAgamemnon, hän tiensä varmaan ties,\nMenelaoksen lauha on taas kotilies,\nmult' yksin miks kodin armon\nPoseidon ankara epäät?\n\nPuna häpeän peittävi poskiain,\nmun rintani kaihosta riutuu,\nen viestiä saa sotaveikoistain,\nen poiastain, jään tänne ain\nkuin kurja mies, kuin Paris,\nmi lemmen huolihin hiutuu!\"\n\nHän huokaa, hän rantoja raisuja käy,\nOdysseus, sankari Hellaan,\nhänen katseensa kyynelin kylmentäy,\nei silmäänsä sirkeä neiti näy,\nmi lähestyy, noin virkkaa\nhänet valliten vienoudellaan:\n\n\"Sun käärin ma kutrein ja sulkkuvöin —\nmitä on isänmaa, mitä maine?\nSun huokaan ma huulias päivin ja öin,\nOdysseus, ah, sua ain ikävöin,\nmeri ääretön on, yli äärten\nlyö lempeni kultainen laine!\"\n\nJa päivät ja viikot ne vierivät pois,\nkuut kulkevat niinkuin aaveet,\non joskus kuin kuoroa ilmassa ois,\nkuin laineilta sankarilauluja sois,\ntaas pilvinä päivän tieltä\nne haihtuvat kuin kotihaaveet.\n\n\n\nTOTTA JA PILAA.\n\nRunonpäitä.\n\n\n1.\n\nSOPUSOINTU.\n\nTerve rauha, rakkaus,\nSuomen suuri kukoistus,\nkohta tääll' ei vihaa kukaan,\nmennään kaikki muiden mukaan.\n\nPuske eivät puolueet,\nonhan kaikki yhtyneet,\nuni kaiken kansan taattu,\nyöhön asti päivä maattu.\n\nJoskus joku riehahtaa.\nSilloin suuttuu koko maa,\nyhtyy koko yhteiskunta\nluomaan päälle unhon lunta.\n\nKuka lukee lehtiä?\nHarva taitaa ehtiä.\nPoistuneet on polemiikit,\naatepistot, sanapiikit.\n\nEihän toki loukata\nsaane kukaan toistansa,\nsiksi leikkii kiltit kilit,\nmissä muinen hulivilit.\n\nAattehia loukatkaa!\nSiit' ei järky Suomenmaa.\nHenkilöitä karttakaatte,\nsilloin itse rauhan saatte.\n\nKansanvalta vaikenee.\nKannel yksin helisee,\npiirtäjien pilkkataito\nvuotaa vaan kuin lämmin maito.\n\nYhdyn yhteissointuhun,\nkutsun siihen sun ja mun.\nRiidelköhön roskaväki!\nMeillä kukkuu rauhan käki.\n\n27/3 1914.\n\n\n2.\n\nROVASTIN TUPAKKALAKKO.\n\nKielsi tohtori topakka\nkirkkoherralta hyvältä\ntuon tutun tupakanpolton.\nVaari sauhunsa veteli\nniinkuin ennen iltiksensä.\n\nPoiat, tyttäret puheli,\nsukulaisetkin saneli:\n\"Eikö jo isä osaisi\nhillitä himoja mielen?\"\n\nUkko kuunteli, hymyili,\nhyvät kiskoi rintasauhut.\n\nVirkahti vävykin, nainut\nvasta neien pappilasta,\nkylän kiivas kappalainen:\n\"On häpeä vanhan miehen\nolla noin halunsa orja!\"\n\nUrahti. hyväkin ukko:\n\"Voinen hallita haluni,\nkun sinä hallitset halusi,\nnaurata et naista nuorta\nkoko kullaisna kesänä.\"\n\nLupasivat kättä lyöden.\n\nTuli kolkkous talohon,\nkova aika kummallekin,\nkulki yksin ukko, yksin\nmaita maisteri vaelti,\nkumpikin rypyssä otsin,\nsilmin synkin, syyttäväisin.\n\nKerranpa kesäisnä yönä\nvävy istui ikkunassa,\ntuumi kohtalon kovuutta,\nsaapui siihen nuorikkonsa,\nnäytti puutarhan polulle,\nvirkahteli virnahuulin:\n\"Katsopas isän iloja,\nkatso tuonne tuomen alle!\"\n\nSiellä istui vanha vaari,\nveteli sauhuja sakeita\nmyhäellen, suu mytyssä.\n\nTuot' oli tehnyt yöt suviset.\n\nKauhistui jo kappalainen,\nsentään itsekin älysi\nturhaksi lupauksensa;\nsopu säilyi pappilassa.\n\nHuomenna hymyili kaikki:\nluonto, luoja ja inehmot.\n\n\n3.\n\nJUHANNUS HELSINGISSÄ.\n\n— \"Juhannus on tullut, ja tule tyttö mukaan,\nvalmis ma oon, mua varro ei kukaan!\"\n\n— \"Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla,\nvaan mitä kanssas on tekemistä minulla?\"\n\n— \"Sua kaiken jo talvea katsoin ma, kulta,\nsilmäsi sytti mun sydämeni tulta.\"\n\n— \"Entä jos seuraisin, siis mitä sinulla?\nMinulla on riippuva mattokin, minulla!\"\n\n— \"Minulla on vene, joka varmana kiikkuu,\nvaikka sen laidoilla lempikin liikkuu.\"\n\n— \"Vakavamman varaan mieli on minulla!\nLie kuten lainehet lempikin sinulla?\"\n\n— \"Lempeni luja on kuin purressa ruori,\nkun sitä kätesi sun kääntävi nuori.\"\n\n— \"On joka sormella moisia minulla?\"\n\n— \"Matkaan menen, jos on toisia sinulla!\"\n\n— \"Älä mene vielä! Ma tahtoisin jatkaa...\"\n\n— \"Jatkatko kanssani elämän matkaa?\"\n\n— \"Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla,\nmutta ei muuta kai tekemistä minulla!\"\n\n\n4.\n\nHELKALAULU.\n\nKaikki piiriin, kaikki myötä,\npyörikäämme pitkin yötä,\nhelkalaulu laulakaamme,\nharvoin toisihimme saamme,\narki kuuluu ahkerille,\npyhä-illat iloisille.\n\nTeemme päivät orjantyötä.\nKarkelkaamme kaiken yötä,\nlaulakaamme lauantaita,\nkun on kaksi sunnuntaita\nperäkkäin nyt kerran meillä,\nsekä meillä että teillä!\n\nNäätkö varjotonta yötä?\nKaikki piiriin, kaikki myötä!\nHeleällä helkakuulla\nkaikukoon nyt kaikkein suulla\nhuoletonna laulu Suomen,\nkunnes koittaa uusi huomen.\n\nHuomen tuopi uutta työtä,\ntyöll' on uusi huoli myötä,\nhuoletonna huojukaamme,\nharvoin joutohetken jaamme,\nharvoin köyhä lemmen saapi,\nköyhän lapsi laulahtaapi.\n\n\n5.\n\nKEVÄTMYRSKY.\n\nMikä karkelo maassa? Mik' ilmassa soitto?\n— Se on kevään ja nuoruuden voimien voitto. —\nMi virroilla viske? Mi metsässä ryske?\n— Jäät lähtevät, on pyhä vapauden jyske! —\n\nMut tuolla, mut tuolla mitä maassa niin kierii?\n— Mädät lehdet vain hautaansa vinhasti vierii! —\nMikä niillä niin kiire ja kauhu ja hätä?\n— Elon uuden ne nousua kestä ei tätä! —\n\nSiis kuulunko syksyyn vai kevät-aikaan?\n— Saat uskoa vain oman tarmosi taikaan! —\nMut rakkaus jos sydänraukan jo särki?\n— Se maahan siis hautaa, mut säilytä järki! —\n\nMihin muistoni haihdutan toivojen tieltä?\n— Elon tiedoks ne muuta, saat onnesi sieltä! —\nMut tieto jos tuo vain onnettomuutta?\n— Siis tarvitset tietoa, oppia uutta! —\n\nSiis kertonet mulle, mik' kevään on oppi!\n— Sa raivaa henkesi jokainen soppi!\nMik' on madonsyömää, sen mato syököön,\nmi kestä ei myrskyä, myrsky sen lyököön! —\n\n4/6 1916.\n\n\n\n\nKÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAELMIA.\n\n\n\nAURINGOLLE.\n\n(Edmond Rostand).\n\nOi sinä, joka kuivaat itkut pienten kukkain,\nteet lehdestä kuolleesta perhon elävän,\nkun Pyrenean tuulet mandelpuiden hajatukkain\nvärisyttävät sydämiä kuin ihmisrukkain\nnäät kohtalon kourissa vääntelevän.\n\nSua jumaloin, Aurinko! Sinä, jonka valo\notsat kaikki seppelöi, mehut kaikki kypsyttää,\nmin sätehissä säihkyy joka kukka ja talo,\njoka kuin Luonto-äidin ja rakkauden palo\nain itseänsä jakaa ja kokonaiseks jää!\n\nSua laulan, sa saat minut ottaa papiksesi,\nsa sinivetten, punapurtten päilyjä, oi,\nmi valitset niin usein, kun painut laskullesi,\nvain mökin köyhän ikkunan airueksesi,\nmi hyvästisi viimeisen viskata voi!\n\nSun paisteestas pappilan päivänkukat aukee,\nsun sätehesi kiiltämään kirkonkukot saa;\nläpi niinipuun lehvien, ilta kun raukee,\nvalonuoles niin kirkkaina eteeni laukee,\nett' tuskin maata polkea uskaltaa.\n\nSa rusottamaan saat ruukun tummankin pinnan,\njoka kuivavan rääsyn lipuks kunnian teet,\nsa kultaat vilja-auman kuin kuningasten linnan,\nsen pikkusisko, mehiläiskeko, siinä rinnan\nsaa sulta sivumennen myös kultahetaleet.\n\nSulle kunniaa niituilla, metsissä, mailla!\nSa siunauksen tarhoille, tanhuile suot.\nMitä sisiliskon silmät ne ois sua vailla,\nmitä joutsenen siipi? — sa mestarin lailla\njoka viivat suuret, mutta myös pikkuseikat luot!\n\nSinä leikkasit irti tuon kaksoissiskon tumman,\nmi luona lepää sen, ken on luotu kiiltämään,\nsoit kaikelle kauniille kaksoisluvun kumman,\nkun annoit joka asialle varjon tuon summan\nmi usein on kauniimpi kuin se itsekään.\n\nSua jumaloin, Aurinko! Ruusut ilmi loitset,\ntuot lähteesen tulet, luot luojat pensaston!\nPuun pimeän sa punaat, mielen halvan haltioitset!\nOi Aurinko, mi kaikki muuksi muutat, arvioitset,\njota ilman ois kaikki — vain sitä kuin se on!\n\n\n\nSHAKESPEARE.\n\nPrologi hänen vuosisataisjuhlaansa Helsingissä\n 23 p. huhtik. 1864.\n\n(Zachris Topelius.)\n\nKen ruhtinas tuo laulun maan\nnoin sitoi valtakourallaan\nrunouden, neron valtikkaan\ntitaanit uhmaisimmat\nja myrskyt intohimojen\nlöi säännön, muodon kahleesen,\nelämän valtamerien\nnäin viihdytellen vimmat?\n\nHyvä ja paha taisteli,\ntaivaasta tähti putosi,\nsuur' oli aika, suurempi\nse sydän myrsky-huima,\nhumussa tuulten kasvoi se\nkuin liekki, laulu, sytyke\nja paistoi vuosisadoille\nkuin tulenpatsas tuima.\n\nMaan tomuhun, maan harhoihin\nse sinkos, mutta kuitenkin\nse kuului tähtitarhoihin\nja korkeuden kotiin,\ntuon tulen löysi mieron mies:\ninehmo, heikko vain, kenties,\nhänessä hehkui Luojan lies,\nhän kuului jumal-sotiin.\n\nKuin hän ei kukaan kuoleva\ntajunnut pahaa, parasta,\nei pientä, suurta, jaloa,\nei keskinkertaisinta,\nei kumaraa, ei ylpeää,\nei pimeydessä piilevää,\nei jyrkännettä jylhimpää,\nmin kätki ihmisrinta.\n\nJa kukaan mies ei päällä maan\nviel' ole vilpin, murhankaan\njo itse saanut sanomaan\nniin tunnon-tuomioitaan,\nja koskaan viel' ei ihmisen\nniin hyve käynyt hymyten,\nkun kuolemaankin kulkien\nnyt sai se palkinnoitaan.\n\nKuvattu aikakirjoja\nniin rohkeilla ei vedoilla,\nniin hahmoja ei haudasta\nviel' ole ilmi tuotu,\nei eteen kansan kasvavan\nvaiheita entismaailman\npuvussa elon purppuran\nniin ihanasti luotu.\n\nSiks suuruutta jos lempii ken,\nhän kohta oma onpi sen,\non mahti maitten, kansojen,\nei jouda mullan alle:\nvaikk' urhon kattaa kummun yö,\non kansain suuri rauhantyö\nse liitto, jossa Suomi lyö\nnyt kättä Europalle.\n\nNäät ihmisyyden laulaja\nhän oli Herran armosta,\ntuon lahjan piti arvossa\nja palveli näin Luojaa;\nHän, lähde kaiken valkeuden,\nmyös Shakespearen loi seppelen,\nsoi kuolevalle säkenen,\nmi kuolemalta suojaa.\n\n\n\nLENORE.\n\n(Bürger.)\n\nLenore nousi, koitti koi,\nhänt' uni raskas painaa:\n\"Kuin kauan viivyt, Wilhelm oi,\nliet uskoton tai vainaa?\" —\nKeralla Fredrik kuninkaan\nhän lähti sotaan Böhmin maan,\nei mitään miekan tieltä\nees kirjoittanut sieltä.\n\nVäsyivät pitkään riitahan\nkuningas, keisarinna,\ntekivät rauhan rakkahan,\nol' kevät kaunehinna;\nsoi rummut, torvet toitottaa,\nkotihin joukot samoaa,\nhei, sotalauluin soivin\nja virvin vihannoivin.\n\nJa pitkin teitä, polkuja\nja maita kaikkialla\nnyt nuori, vanha vastassa\non miellä riemuisalla.\nIloitsi moni morsio.\nAh, taatto! huusi lapset jo,\nLenore suruissansa\nvain vartoo sulhoansa.\n\nRivistä riviin kulki hän\nja nimet kaikki kysyi,\nei vieri viesti elämän,\nsalassa sulho pysyi.\nPois joukot riensi riemuineen;\nhän heitti hapset hajalleen\nja maahan syöksyi raivoin,\nhän enää eli vaivoin.\n\nLuo äiti kyllä kiirehti:\n\"Ah, armahtakoon Luoja!\nLaps armas, kuink' on laitasi?\nMun sylissäin on suoja!\"\n\"Oi äiti! Kaikk' on mennyttä,\nmaailma, onni, elämä,\nmyös Luojan armo mennyt,\nma kuolen murheesen nyt!\" —\n\n\"Ah, Luoja auta, armahda!\nLaps, isämeitä lue!\nKaikk' oikein ohjaa Jumala;\nnyt, Herra, meitä tue!\" —\n\"Oi äiti! Harha houkkion!\nJumala väärin tehnyt on,\nlie turha Häneen luottaa,\nmyös rukous on suotta.\" —\n\n\"Ah, Luoja, tiedän, tunnen sun,\nsa autat armos tautta,\npois huolet haihtuu siunatun\ntuon sakramentin kautta.\" —\n\"Ei, äiti, turru tuska tää,\nei kuollehelle elämää\nvoi sakramentit suoda,\nei hoivaa mulle tuoda.\" —\n\n\"Laps, entä jos tuo viekas on\nmaan muukalaisen puolla\navion uuden, uskoton,\njo solminutkin tuolla?\nLaps, sydän tuo sa unhota!\nEi siitä hälle onnea;\nkun täyttyy elon määrä,\nmyös painaa vala väärä.\" —\n\n\"Oi, äiti! Kaikk' on hukassa!\nMi mennyt on, ei palaa.\nMun onneni on kuolema,\nen muuta enää halaa.\nAh, että tänne synnyinkään!\nAh, sammu, valo sielun tään,\non Luojan armo mennyt,\nma kuolen murheesen nyt!\" —\n\n\"Ah Luoja, ethän tuominne\nsa tuota lapsirukkaa!\nEi järjissään hän haastele\nhänt' ällös heitä hukkaan!\nLaps, huoles maiset unhota!\nOn sulla taivas, Jumala,\nsa muista sielus ylkää,\nmi milloinkaan ei hylkää.\" —\n\n\"Oi, äiti! Mit' on taivaskaan!\nOi, äiti! Mit' on Horna?\nWilhelmin luon' on taivas vaan\nja häntä ilman Horna!\nAh, että tänne synnyinkään!\nAh, sammu, valo sielun tään!\nHänt' ilman jää en eloon,\nkäy taivahan en iloon.\" —\n\nNäin tuska häntä tuiversi\nnyt kautta suonten, aivoin,\nnäin Sallimusta syytteli\nja herjasi hän raivoin;\nlöi rintaa, kättä väänteli,\nsiks kunnes päivä himmeni,\nkuu taivahalle sousi\nja kultatähdet nousi.\n\nMut kuule! kuule! Ulkoa\nkuin ratsun kopse kaikuu,\nritari nousee portaita,\nsen kannusraudat raikuu;\nja kuule! kuule! kolkutin\njo helkkää äänin hiljaisin,\nja portin takaa soipi,\nniin että kuulla voipi.\n\n\"Halloo! Laps, miksi avaa et?\nNukutko, valvot siellä?\nSa itketkö vai hymyilet?\nMua millä muistat miellä?\" —\n\"Sa, Wilhelm, ah! Näin myöhällä?\nMult' ollut mielen särkeä\non valvokki ja uni!\nMist' tulet, kaivattuni?\" —\n\n\"Vain sydän-yöllä samoomme.\nMa Böhmin maasta kulen.\nMa myöhään lähdin matkalle,\nsua ottamaan nyt tulen.\" —\n\"Ah, armas, ensin tänne käy!\nYön tuuli tuima viilentäy,\nsua sisään pyydän käymään,\nsyliini lämmittäymään.\" —\n\n\"Laps, laulaa anna tuulien,\nsuo ulvoa sa niiden!\nSoi kannus, korskuu hevonen\nkuin ois se orhi Hiiden!\nEn jäädä tohdi! Nopeaan\nmun taaksein nouse satulaan,\non peninkulmaa sata\nhäävuoteeseemme rata.\" —\n\n\"Ah, sadan peninkulmanko\nhäämatka meill' on, luulet?\nLöi yksitoista kello jo,\nmin soinnun vielä kuulet.\" —\n\"Kuu paistaa! Ratsut raisut ain\non meidän ynnä vainajain,\nsun tänään vielä, lupaan,\nvien hiljaiseen häätupaan.\" —\n\n\"Tuo tupa miss' on, millainen?\nHäävuotees missä piilee?\" —\n\"Etäällä! Lautaa kuus! Mut sen\non suoja tyyni, viilee.\" —\n\"Ma mahdunko?\" — \"Me kumpikin!\nMut joudu, juokse, armahin,\nhäävierahat jo hartoo,\nhäävuode meitä vartoo.\" —\n\nLenore lensi, kiirehti,\nnous povi niinkuin palkein;\nhän ratsumiestä syleili\njo käsivarsin vaikein;\njo heittyi orhin selkähän.\nHihhei ja hei! Ei pelkää hän,\nvaikk' onkin vauhti huima,\nlyö tulta laukka tuima.\n\nKuin kahden puolen tien nyt puut\nja niitut, nummet kiitää,\nkumahtaa sillat, virransuut\nja viidat ohi liitää! —\n\"Kuu kirkas on! Ah armahain,\non raisut ratsut vainajain,\nsua kammottaako kuolleet?\" —\n\"Ah, ei! Mut jätä kuolleet!\"\n\nMi tuolla laulu, soitto soi?\nNuo kaarneet niitä tuumii?\nSoi kellot, kuolinvirsi, oi:\n\"Me hautaan viemme ruumiin!\"\nJo saapuu kalmansaatto luo\nja paarit, arkun tuopi tuo;\nkuin kurnu sammakoiden\non laulu kantajoiden.\n\n\"Kesk'yöllä ruumis haudatkaa,\nte soiden laulun, surun!\nNyt sulho suuri ratsastaa,\nvien kotiin kullanmurun!\nHei, lukkari! Sa kuoros tuo,\nhäälaulua mun kuulla suo!\nHei pappi! Siunaa meidät!\nMa häihin kutsun teidät!\"\n\nKatosi paari, vaikeni\nmyös laulu, soitto; heitä,\nhurraa! kaikk', kaikki seurasi\nnyt pitkin maita, teitä.\nJa eespäin vaan, hihhei ja hei!\ntuo vauhti tuima heidät vei,\nyöss' orhin harja huiskaa,\ntien kivet tulta tuiskaa.\n\nKuin kahden puolen tien nyt puut\nja pensaat, kummut kiitää;\nkylät ja kaupungit ja muut\nasunnot ohi liitää!\n\"Kuu kirkas on! Ah armahain!\nOn raisut ratsut vainajain!\nSua kammottaako kuolleet?\" —\n\"Ah! Jätä maahan kuolleet!\" —\n\nKas, kas! Tuoll' yössä tanhu käy\nkuin ratas kehräpuinen,\nse milloin näkyy, taas ei näy,\non joukko omituinen. —\n\"Hihhei! Sa kansa karkelon,\nvien vuoteesen ma morsion\nhäätanhu tanssikaatte,\nniin kera tulla saatte!\"\n\nJa kohta kumma kansa tää\nkahisten myötä hiipii\nkuin pensasto, kun tuulispää\nsen lehdet kuivat riipii.\nJa eespäin vaan, hihhei ja hei! —\ntuo vauhti tuima heidät vei,\nyöss' orhin harja huiskaa,\ntien kivet tulta tuiskaa.\n\nKuin kiitää kuudan-maisemat,\nkuin kaukometsät väikkyy,\nkuin yllä tähdet, taivahat\nja taivaanrannat läikkyy!\n\"Kuu kirkas on! Ah, armahain!\nOn raisut ratsut vainajain!\nSua kammottaako kuolleet?\" —\n\"Ah. voi! Sa jätä kuolleet!\" —\n\n\"Hei! Hei! Jo kukko kiekuihan?\nPian tuntihiekka loppuu.\nAh, tunnen aamun koittavan!\nHei, orhi, nyt on hoppu!\nHihhei! Päämäärä tässä on.\nJo aukee vuode morsion,\non raisut kuolon ratsaat!\nTäss' ovat portin patsaat.\" —\n\nJa kohta rautaportin luo\nhän suistain ratsun sinkoo,\nlyö piiskallaan, ja portti tuo\npois telkimensä linkoo.\nKilahtaa auki aidat sen,\nkäy juoksu yli hautojen,\nylt'ympär' ristit yössä\nvain välkkyy kuudanvyössä.\n\nHaa, katso, katso! silloinpa,\nhuh, seikkaa hirveätä!\nritarin putoo haarniska\nkuin ruumisliina mätä.\nMiss' oli äsken hällä pää,\nnyt paljas kallo irvistää,\nluuranko viikatteineen\nja tunti-mittareineen.\n\nHypähtää hepo, korskahtaa,\nsen turpa iskee tulta,\nja hei! sen alla aukee maa,\njää sulho vain ja kulta.\nHuu! ulvoo ilmat autiot,\nhuu! vastaa hauta-onkalot,\nLenore tuntee pelon\nvälillä kuolon, elon.\n\nJa kummitukset kuutamon\nnyt kehään järjestäyvät,\nkajahtaa laulu karkelon,\nhe piiritanssiin käyvät:\n\"Vaikk' katkee sydän, kärsi se!\nÄl' Luojan kanssa riitele!\nHän sielus armahtakoon;\nkäy ruumis maan nyt rakoon.\"\n\n\n\nRISTILUKIN LAULU.\n\n(Adolf Paul.)\n\nAho vihreä paahteessa auringon\nsalon harhaisan helmassa on,\nsiell' istuvi lukki niin musta kuin yö,\nvain vaaninta häijyllä työ.\nKas, auringon välkkeitä väijyvi tuo,\nne kelmeiksi kehrää ja verkon hän luo\nniin voimallisen,\nah, niin kevyen,\nmin silmuihin sielut hän pauloo ja lyö\nja kiusaa ja surmaa ja syö.\n\nJa valkeus ja päivä niin valjuksi käy,\nyli maailman yö pimentäy,\nsiell' ihmiset sieluttomat haparoi,\nmut toimehen tulla he voi.\nYö heistä on kirkas kuin huomenen koi,\nmut huomen jos koitti, se yönpelon toi,\nhe aaveilevat,\nhe haaveilevat,\nkuin henkensä vankka ja valtava ois,\nja hukkuvat, nukkuvat pois.\n\nMut lukki se kehrää ja tummuvi maa;\nei sielua yhtä hän saa,\nhalk' aikojen astuu se seppelepäin,\nkäy urholta urholle näin,\nse valtikan heille ja herruuden suo\nja voiton ja herjan ja kuoleman tuo\nja tuskan ja yön\nvuoks sankarityön,\nkaikk' kamppailevat lukinlangoissa nuo,\nja kaikilta hurmeen hän juo.\n\n\n\nILTA RANNALLA.\n\n(Arvid Mörne.)\n\nRannan honka vaeltavan\nvarjonsa näkee vesiin:\n\n\"Tumma puu sysimusta-latva,\nken sa oot?\"\n\nMerien mainingit vastatkoot!\nTaas on kaikki hiljaa.\nYksinäinen\ntuuli yön vain vielä käy,\nhaavanlehtiin leyhyy, nukkuu,\nmetsät vait on vallan.\nYksinäinen pilvi liukuu\nilman alla,\npäällä pohjoisimman harjanteen.\nRauha saartaa taivaan, maan ja veen.\n\nTaivas tummuu.\nRannan honka vaeltavan\nvarjonsa näkee vesiin:\n\"Kaunis puu, sa oudonsynkkä-oksa,\nvailla pohjaa, suojaa, ohjaa,\nmistä voimaa imi juures, mistä\nheimos heilinyt on ylhäisistä?\n\nTummuus tutkimaton latvas peittää.\nRunkos vapisee, se varjon heittää,\nvartoneeko helmas himmee, musta\ntähden tai yötuulen kohtausta?\nKaunis puu,\nkaltaisein sa oot!\nKen sa oot?\"\n\nRannan puu nää varjoaan ei enää,\nvedet viihtyy, nurmet nukkuu,\nmetsät mykistyy. Yö kaikki kattaa.\nPimeys hiipii puiden runkoin väliin,\nväikkyy rantaan, läikkyy vesiin,\nkaartaa kannet taivaan,\nsyttää korkeudessa, syvyydessä\ntähdet helmen-heljät, tuikkivaiset.\n\n\n\nJOTAIN TAHDON TIETÄÄ —\n\n(Arvid Mörne.)\n\nJotain tahdon tietää,\nenkä liikaa,\nsalaisuutta tahdo en\nhohtokivi-kaunehen,\nsanain merkitystä en\nlaulussa, jot' ihailen,\ntarkoitusta elon en\nnykyisen, en entisen.\n\nJotain tahdon tietää,\nenkä liikaa,\nen, miks hyisen ruudun kukka niin on\ntähden lainen,\nen, miks Herran kaaren piirtää pilvi satavainen,\nen, miks runon poljento kuin kedon\nvilja keinuu,\nen, miks loppusoinnun umput laulun\npuussa uinuu.\n\nEn, miks itse laulan tässä pitkin kesäpäivää,\nrunous on kukkanurmi, kulkee monta häivää,\nkatse kiiltää, kukka tuoksuu, laulaa\nleivo pilvein,\nett' on kesä, ett' on elo hällä ilon ilvein.\n\n\n\nPIKKU NEIDIT.\n\n(Hjalmar Procopé.)\n\nNe pikku neidit teikkaa,\nne katuviertä kapsaa,\nja kengänkannat keikkaa\nja kukat hattujen,\nnuo kautokenkä-janat\nkuin rannan kaislat rapsaa;\nvain hulmuhame-vanat\njää heistä jälkehen.\n\nNe käy kuin karavaanit,\nei heitä paina mure,\nne kiikkuu kuin banaanit\nparein ja joukoittain,\non saaneet viran vakaan,\nhe eivät silti sure,\nei palkan pienuuttakaan,\nmut kiire heill' on vain.\n\nHe etsii tärkein elein\npian konekirjaimia,\nhe rientää poskin helein\npian puhelinten luo,\nne pikku neidit pyörii,\nne tietää, rattahia\non kaikki, kaikki hyörii,\nkun käskee kello tuo.\n\nHe käyvät elon läksyyn,\nsen päivätyöhön pitkään,\nrikasten ääneen äksyyn\nja korkolaskelmiin,\nhe uurtaa ja he puurtaa,\nei kestä voimat mitkään,\njo vanhuus selän kuurtaa\nja hylyks jää he niin.\n\nMut siitä viis, he tuumaa:\nhapata lailla lesken\ntai ruokarouvan, huumaa\nei myöskään onni se;\nosaamme emme myö me,\nvaikk' katukansan kesken\nme automaatiss' syömme\nvähäisen palamme.\n\nMe emme istu, neulo\nmyös koruompelusta\nja kosijoita seulo\nsadoin ja tuhansin,\nmut rakkahalle riittäin\nme raoitamme usta\nkai niiaten ja kiittäin\nkuin iso-äitikin.\n\n\n\nNUNNA.\n\n(Ernst V. Knàpe.)\n\n\n1.\n\n    Lyö, lyö, lyö,\nnyt lyö epätoivon pyörremyrsky\nmerta sielujen kiusattujen.\n    Yö, yö, yö!\nValkeutta ohjaavaa ei näy.\n    Yö, yö, yö\nyli ihmissielujen kiusattujen.\n\nRauhaa, unta ja rauhaa vain!\nRauhaa sieluille ahdistetuille!\nRauhaa tuskien tummuuteen,\nrauhaa kalvavan kaihomielen!\nRauhaa, unta ja rauhaa vain!\n— Nyt myrskyt meidät kuolohon laulaa.\n\n\n2.\n\nPuun heelmää emme maistaneet,\nmut paratiisin kadottain\nme kauan oomme harhailleet\njo teitä orjantappurain;\nah, onko portin enkeli,\nmi meitä uhkaa miekallaan,\nsen airut, joka armossaan\nparantaa haavat lupasi?\nMa sinne, sinne kaihoan\nluo elon lyhyen unelman,\nmiss' unhoitusta laulut soi,\npuu tumman-vehryt huminoi.\nTuon katumuksen tunnen vaan:\nkun meidät liitti mahti maan,\nmiks tuhat vuotta eläneet\nme emme, tuhat lempineet\nja nousseet vielä haudastamme!\n— Niin raukes hukkaan unelmamme.\n\n\n3.\n\nSun saapuvan kuulen, et rauhaa suo,\ntulet hiljaa tummassa yössä,\nsinä saavut kuin liekki ja leimaus luo\ntai vyöryväin vetten vyössä.\nPois väisty, kiusaaja, pois, ah pois!\n— Pyhä Maaria, päästä, auta!\nSuo tuokio rauhan, jos lyhytkin ois,\ntai taistoni pitkän hauta!\n\n    Herra, Herra!\nVerin hehkuvin täytyy mun itkeä, vartoa\nniinkuin eksynyt laps,\nnäin haavehin ijäti kalvavin hartoa;\nkaunis sielu on kuollut ja harmaa on haps.\nJa koskaan ei syli lempivä saavu,\nei armas — Pois!\n\nTaas yö minun tuskaani ilkamoi,\ntaas helkkyvä lapsennauru soi.\nPyhä Maaria, köyhä ja hurskas, oi,\noli rikkaus sulla, mi lohdun toi,\noli sulla laps! —\n\n    Herra, Herra!\nMua uhkaa maallisen lemmen uni,\nsa näät minun tuskani, kamppailuni,\net rukousta kuule sa milloinkaan!\n— miks teit niin kauniiksi, kauniiksi maan?\n\n\n4.\n\nKäy elon taulut ohi himmeten\nkuin iltataivaan varjot vaihtuvaiset.\nMun tieni on kuin tiet on puistojen,\nkun kuoli päivän viime ruskot maiset.\nSoi ympär' elon laulut vaieten\nkuin puiston tumman lehviin kuiske tuulen,\nvait astun, askeliain kuule en,\ntodeksi unta, uneks totta luulen.\n— Etäältä oksain alta portti häämöttää,\nkäyn kohti kummastellen hiljaa, mit'\n                                on tää —\n\n\n\nPIENOISKUVIA.\n\n(Ernst V. Knàpe.)\n\n1.\n\nRANNALLA.\n\nTyyn' oli ilta ja yöhön siirtyi,\nvesiin hehkuvat pilvet piirtyi.\n\nEt antanut sanaa, vain silmäyksen,\nmut syvemmän kuin meren syvyyden.\n\nSoi sävel kumean mainingin\nmyrskystä, menneestä ammoisin.\n\nAurinko aaltojen valkeuteen\nvaipui taa meren viihtyvän veen.\n\nYöpilvet palaa,\nhehkuu ja halaa,\nverta ne valaa\nja sammuvat pois.\n\n\n2.\n\nLELULINNASI SÄRKYI —\n\nLelulinnasi särkyi ja katkeraan\nnyt itket sa vuoksi sen.\nItke, itke, mun ystäväin,\nsurun tuon minä tuntenen.\n\nMa kerran leikkiä tahdoin, ma myös,\ntuvan tein minä kaunoisen.\nItke, itke, mun ystäväin,\nsurun tuon minä tuntenen.\n\n\n3.\n\nKUNINGAS BÖRJE.\n\nOn vanha jo kuningas Börje, jää\njo häneltä valtikka, valta.\nPyhän haudan hän matkaa haaveksii\nja pääsyä synnin alta.\n\nHän jättää nyt kotinsa, kontunsa,\nvuoks sielunsa murehtivi.\nKorun yhden hän ottaa myötä vain:\nse sormus on kolmi-kivi.\n\nEns kivi kuin kastehelmi on,\nei kaipaa se kirkastusta.\nOn toinen kuin veri punainen\nja kolmas kuin yö musta.\n\nEns kivi on nuoruus kuninkahan\nja toinen on kuningasrata,\nmut kolmas kaikkea merkitsee,\nmitä hällä on kaduttavata.\n\nOn vanha jo kuningas Börje, jää\njo häneltä valtikka, valta.\nHän haudan jo matkaa haaveksii\nja pääsyä taakan alta.\n\n\n4.\n\nELO JULMAKO ON?\n\nElo julmako on? Me väitämme niin,\nkun varpunen maahan putoo,\nmies sortuu sorjihin unelmiin.\nSe ei kysy tahtoa sun, ei mun,\nse ruusujen tuoksuun tappaa tään,\ntuon ruhjovi ruusunpiikeillään.\nTomuhiukkanen, tähti tai mato maan\nikirauhaan polkien polkuaan\nse kaikki ne siittää ja murskaa vaan.\n\n\n5.\n\nMONELLE.\n\nOlemuksesi pohjasta etseit\nelon pulmien avainta.\nMitä sen oli ulkopuolla,\nylenkatsoit ja torjuit sa.\nMut siinä kun uursit ja puursit,\nse pieni, min henkesi syrjähän heitti,\nniin suurtui, että muun kaiken se peitti.\nSa itsesi katkerin vihamies!\n\n\n6.\n\nHAUTALAULU.\n\nSävel: Integer vitae.\n\nVaikerrusta ei: elon, kuolon kuormat\nmieliä miehekkääll' ovat kannettavat.\nHehkuu helka-yöt, tulet toivon tuikkaa,\nhaipuvat\nhautaan.\n\nHetket kiitää, vuos unen lailla vierii,\nunhon varjoihin sukukunnat vaipuu,\npäivät ihmisten levotonna lentää\nhautojen\nrauhaan.\n\n\n\nELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ IN MEMORIAM.\n\n(S. Wettenhovi-Aspa.)\n\nEgyptin kuolonkirja sanoo: sielu käy\nkotiinsa Aurinkoon kautt' töiden hyvien,\nmuumio ehjä vaikka hautaan himmentäy,\nniin kauan kuin lyö arpa aikain syvien,\nmut Henki, jok'on sielun korkeampi Minä,\njää sinne, missä suret yöt ja päivät sinä.\n\nTää usko varma vakuudestaan olla voi,\nnäät Henki aina muovaa muodot ainehen.\nYlevä kuinka viisaudessaan salamoi\ntuo Totuus, joka sietää maassa mainehen,\nmit' että elämässä enin lemmit sinä,\naina läsnä on kuin sielun korkeampi Minä.\n\nEi sovi meille ujot jäähyväiset nyt,\nkäsissä seppeleet me vaikka seisomme,\nsiks virkamme: on kaunis sielu lähtenyt\ntapaamaan Tuonen ikituttaviamme,\nvalkeita vainajia, joiksi tulet sinä,\njos kaikki uskomme sen kuin nyt uskon minä.\n\nTeoistas kiitos, poika Pohjan korea,\nmies Suomen, urho Lapin laajain unien;\nyön kirkkaan kieltä kertoi silmäs sorea, —\nmi uskoi maahan kuusten, maahan lumien;\ntään kansan tulkki pienin ehkä lienen minä,\nmut kiitos siitä, että siihen uskoit sinä.\n\n\n\nSUOMEN KANSALLE.\n\n(S. Wettenhovi-Aspa.)\n\nSa laulun kansa, korven kansa karu,\nmaailman pahan riitain tuolla puolen,\nsa petäjäin, sa pettuleivän taru\ntäys tyyntä toivoa myös alla huolen:\n  On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!\n\nSa kansa, jonka muisteloissa päilyi\nmaailman luominen, sen alkumuna,\nEgyptin usko oli se. Se säilyi.\nSa hengen voimiin uskoit herjattuna.\n  On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!\n\nHymyilee sfinksi erämaasta sulle\nisäisi pyramiidein pyhää taikaa,\nuus valo paistaa maalle siunatulle,\nse uhmaa kansoja ja uhmaa aikaa.\n  On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!\n\nJo kyllin kukkas piili pohjolassa,\nse kyllin kyynelistä kastui täällä,\nmut mainees nouseva on maailmassa,\nsun kantelees on soipa kansain päällä.\n  On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!\n\n\n\nARPAKAPULA AMERIKAAN.\n\n(S. Wettenhovi-Aspa.)\n\nVeikko, merten yli purjehdit,\nNiagaraan dollar-muodit murhaa,\nkullan sointu, jolla sammutit\nhenkes hehkun muun, on turhaa, turhaa...\n\nLienet hartiakas, suuri mies,\nkunnon orja mammonankin siellä,\notsas hiessä leipäs saat kenties\ntaikka taivaltanet vilpin tiellä.\n\nSyntynyt et konnaks \"splendidiksi\",\nheitä \"trustit\", heitä \"bussines\",\nsinusta ei lännen lurjuksiksi,\nSuomi luottavi sun palauksees.\n\nTallin tauskin tääll' on kultainen,\ntääll' on ruista kyllin hampahilles,\nihmeitä voi aura jokaisen,\nmaat' on lehmilles ja lampahilles. —\n\nPeru isäin, pyhä peltotyö:\ntuhat suota ojitettavata —\njos me tahdomme, pois halla-yö\nväistyy, karttaa kansaa rikkaampata.\n\nKatso, maa, jok' oli isäisi —\nimeneet sen vaikk' on muukalaiset —\nsinne lapsillensa laulavi\nkuin sen kosket, vielä kotimaiset:\n\n\"Suomen mies ja nainen! Pääskykin\nkeväin aina kotihinsa palaa.\nTulos heti, tullos takaisin\näitis luo, mi ikävöi ja halaa!\"\n\nRahaa jos sull' on, se tänne suo,\ntäälläkin sun säästyy dollarisi,\ntänne mahtuu miljoonat — mut tuo\nuudet aatteet uusiin koteihisi!\n\n\n\nMARSELJEESI.\n\n(Rouget de L'Isle.)\n\nLapset synnyinmaan, marssikaamme\npäivä koittanut on kunnian!\nHirmuvaltain, vaaraksi maamme,\nliput hurmeiset näätte liehuvan.\nVainioilta huudot jo vainon\ntänne raikuu raivoisat,\nmeiltä tappaa he tahtovat\nisät, äidit, puolison kainon.\nAseihin ryhtykää!\nRiveihin yhtykää!\nEespäin, eespäin! Juoda nyt saa\nsortajainsa verta maa.\n\nMitä tahtoo tää valtiaiden,\nvalapattoin palkkalauma tää?\nKeitä varten kautta on maiden\nkahleraudat kauan tehty nää?\nKansalaiset! Oh, häpeäämme!\nMeitä varten on ne vain,\nmeistä luullahan, ruhtinain\nijät kaiket me rengeiksi jäämme.\nAseihin ryhtykää!\nRiveihin yhtykää!\nEespäin, eespäin! Juoda nyt saa\nsortajainsa verta maa.\n\nKuinka? Täällä siis vallitseisko\nlaki laumain ventovierasten?\nRosvot, ryövärit meitä hallitseisko,\nlöisi maahan nuoren vapauden?\nJumal'auta! Orjainko halpain\nmeitä tahto taivuttais\nja me itsekö vaivuttais\nalle taas tyrannien kalpain?\nAseihin ryhtykää!\nRiveihin yhtykää!\nEespäin, eespäin! Juoda nyt saa\nsortajainsa verta maa.\n\nVallat, peljätkää, vaviskaatte,\nmustat sankarit salamurhien!\nPalkan varman töistänne saatte,\ntohdin taata jo nyt teille sen.\nJoka mies sotamies on silloin\nteitä vastaan taistelemaan,\nuudet nousee helmasta maan,\nvaikka vanhat kaatuisi milloin.\nAseihin ryhtykää!\nRiveihin yhtykää!\nEespäin, eespäin! Juoda nyt saa\nsortajainsa verta maa.\n\nMuistakaa, sotaveikot sorjat,\nvapaus teitä velvoittaa:\nsäästäkää nuo ostetut orjat,\nheidät pakko vain taistohon saa.\nMutta valtias tuo täys saastaa\nynnä kumppanit nuo Bouillen,\npedot, tiikerit pentuineen,\njotka äitinsä rintoja raastaa...\nAseihin ryhtykää!\nRiveihin yhtykää!\nEespäin, eespäin! Juoda nyt saa\nsortajainsa verta maa.\n\nPyhä rakkaus synnyinmaamme,\nnouse, nostata kättä kostavaa!\nVapaus, vapaus varjelkaamme,\non sun alttaris armas isänmaa!\nAlla viireimme hengetär voiton\nrientäköön kera riemuamaan,\nvainolaises nähköhöt vaan\nmaamme juhlan ja maineemme koiton.\nAseihin ryhtykää!\nRiveihin yhtykää!\nEespäin, eespäin! Juoda nyt saa\nsortajainsa verta maa.\n\n\n\n\n\n\nAJATAR\n\n(1920)\n\n\n\nUUDEN SUOMEN LAULU.\n\nEi silloin paistanut päivän kulta,\nkun puhkes kukkahan Suomen puu,\njäät järkkyi, tunturit iski tulta,\nveet verta vyöryi ja maat ja multa,\noli kansojen yö, oli surman suu,\nsurupilvessä maailma muu.\n\nEik' ollut oikeuden valta vankka\nkun syntyi Suomesta laulu uus,\noli vainon vuossata synkkä, sankka,\nrae lankes, rangaistus kulki rankka,\nmonet heimot ja kieletkin Herraansa huus,\npaha voitti ja maan mataluus.\n\nSe vaappui Salliman vaskivaaka,\nkun arpa lyötihin kansan tään,\njo riemuin raivosi lauma laaka,\njo uhkas hirmu ja rauta raaka\njoka kukkaa, mi tääll' oli reunalta jään\nvain pälvestä nostanut pään.\n\nSen tunsi lapsi kuin valkotukka,\n— nyt lankes kohtalon kolkoin yö,\nses aukes ain yhä kuolon kukka,\ntuo ulvoi ain yhä Manalan hukka,\nse hiipii, se saapuu, se saartaa, se syö,\nmitä loi tuhatvuosien työ.\n\nJo kuuli kuolonsa kellot kansa.\nNous silloin valkea Suomenmaa;\nnyt huoahtain hurmeesta, haavoistansa\nse seisoo jylhässä voimassansa,\nnyt miekoin, nyt miehin se valloittaa,\nmit' ei auroin, ei aattehin saa.\n\nEi ollut outo se taiston tiellä,\nsen muinen ruotsi kuin ryssä ties,\nmiss' iski yhteen ne miehen miellä,\nteki totta Suomenkin säilä siellä,\nmut missä, miss' oli Ruotsin mies,\nkun meill' oli orjuuden ies?\n\nMyös hengen taistoa hehkuvinta\ntää kansa kauan jo käynyt on:\nkun valtaa kahta sen kantoi rinta,\nsen raskas ollut on rauhan hinta.\nNyt itsensä voittaja voittamaton\nvalon vuoresta päästänyt on.\n\nTaas tunnen kansani: kalliolla\nsen valtakunnan on kulmapaas,\ntaas synnyinmaassa on armas olla,\nois ilmaa kaikua kantelolla,\nkun loihtisi laulu vain elohon taas\nsen kaiken, min kuolema kaas!\n\n\n\nAUNUKSEN AAMU.\n\n    Miettehet kummat\nkulkevat mielessäin kuni tuulien tuvat,\n    muistelot tummat,\naikojen ammoin menneiden kultaiset kuvat:\n    nuo olen rannat\njossakin nähnyt, rannoilla saunat ja talot,\n    valkeat sannat,\nsaaret ja salmet ja ympäri huokaavat salot.\n\nTuoll' olen kiikkunut\n    kivillä lapsena, mansikanmarjoja syönyt,\ntääll' olen liikkunut,\n    lehdoissa lempinyt, laulanut, leikkiä lyönyt,\nnoit' olen soutanut\n    virtoja, järviä, ajellen karjoja Ahdin,\nsoutanut, joutanut,\n    joikunut heimosta hengen ja kauneuden mahdin.\n\n    Milloin ja missä?\nJossakin, jolloinkin, vuostuhat-taivalten yössä,\n    himmenevissä\nilloissa, aamuissa, päivänkin päätyvän työssä,\n    kun sukukantani\nvallitsi Vienan ja Väinän ja Laatokan maita,\n    soi kotirantani\nsointuja, joita ei tään ajan lapsoset laita.\n\n    Aurinko koittaa,\npuhkeevat pilvet, haihtuvi orjuuden haamu,\n    valkeus voittaa,\nkäy yli Aunuksen korpien korkea aamu,\n    louhien lomasta\nnousevat entiset, yhteiset muistelot esiin,\n    onnesta omasta,\nvaipunehesta Venäjän virtojen vesiin.\n\n    Saarina, nieminä\npyrkii nyt päivähän päin suku Väinämön pyhä,\n    pirstoina pieninä,\nlaulaen laulua, loitsua yhteistä yhä:\n    kuulen ma sieltä\nkumpujen kumua, helkettä hautojen hiekkain,\n    maammojen kieltä,\ntaattojen mieltä ja kalsketta veljien miekkain.\n\n    Uusi on rusko\nranteilla taivaan säihkyvä säilien teriin,\n    uusi on usko\ntunkeva nyt Viron, Vienan ja Inkerin veriin:\n    ei iki laukee\nyltämme orjuuden yö, vihamiehen ei vaino,\n    jos iki raukee\nei ies Moskovan, Pihkovan, Pietarin paino.\n\n    Ah, useasti\nvirtoja Suvannon kaahlasi kasakan hepo\n    ääriltä asti\nTurjankin tuulisen poistui rauha ja lepo!\n    Kerran jos poistuis\nmyös aron poijilta, urhoilta Uraalin takaa\n    ei taru toistuis\nhurmeinen tuo, ja Suomen ois viljelys vakaa.\n\n10/6 1919.\n\n\nVAPAUDEN VILJA.\n\nAjan ei meri tyynny, sen syysmyrskyt myrää,\ntulet Kalevan kaameat taivaalla palaa,\nteräs tuoll' yhä lyö, tykit tääll' yhä jyrää,\nyhä vaanivi julmuus julki ja salaa,\nyön peitossa käy viha, karsaus kyrää,\nkyyn kähyjä keittää ja myrkkyä valaa:\nse kuuluvi heille! Mut meidän on tapaa\nvain muistaa: Nyt Suomen kansa on vapaa!\n\nOman ortemme alla nyt leipäämme syömme\nkuin ei tuhatvuotehen tääll' ole syöty,\nse puhkesi kukkahan, laulumme, työmme,\nse oikeni oikeus maahan jo lyöty,\nse valkeni, orjuuden, kurjuuden yömme,\nse ilmeni, ihmishaaveiden hyöty:\nnäki maa vähä, pohjoinen vapauden unta,\nkun maanpiirin pimensi keisarikunta.\n\nSen vaipui jo valta, se sortui jo soraan,\ntuo maailmanpuu, tuo kansojen kauhu,\nsen tuhkasta nousevan uuden jo oraan\nme näämme, mut uhkaa kuin ukkosen pauhu;\nnuo valtiot uudet jos joutuvat toraan,\nne jällehen kasken sen kattavi sauhu,\nja jällehen Moskova pettää, ja jälleen\nme orjia ollaan kuin ennenkin tälleen.\n\nKuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,\nUkraina ja Puola ja Suomi ja Viro,\ntuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,\nyks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,\nme selvän nyt vaadimme raakuuden rajan,\nkuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,\nnäät Moskova pettää, on pettänyt ennen,\nja pettävi tuhanten vuosien mennen!\n\nSiks ain yhä yksi on suurin ja tärkein:\nIsänmaa, isänmaa olet vapaa nyt kerran!\nOn onnesi vallassa lastesi järkein,\nsiks rukoile heille nyt viisautta Herran:\nkevätmyrskynä nousi he, kahleensa särkein,\nsyysmyrskyjä sietää he voinee sen verran,\nilon että sen itsellensä he suovat\nja vapauden korjatun kotiinsa tuovat.\n\nMaamies, joka sänkeä keltaista astuu,\njo mielessä ehkä ens-syksyiset sadot,\nhän vaieten miettii, mi hällä on vastuu,\njos tyhjät on talviset riihet ja ladot,\nmut katso, nyt äkkiä silmänsä kastuu,\non kuin poven murtuisi muurit ja padot,\nja hiljaa hän kätensä yhtehen liittää:\nhän Luojaansa vapauden viljasta kiittää.\n\nMut poian, mi tarttuvi kirjaan ja lukuun,\nhajamielisen huomaatko otsalla leiman.\nOn kuin hän ei mahtuisi pulpettipukuun,\nmut jos hänen ryhtinsä oivallat reiman,\nole varma: hän kuuluvi urhojen sukuun,\nhän unhotti kirjat ja keikailun, keiman,\nkun soi sota syntymämaasta — kentiesi\nhän on Vilppulan, Raudun tai Ahvolan miesi!\n\nJa tuomari, tuomiopöytänsä takaa\nmi kamppailun kakskymmenvuotisen kesti,\nlain vartia harmaa, min hartaus vakaa\nväkivallan ja vääryyden voimia esti,\nkun oikeutta nyt hän kansalle jakaa,\nhänen kenties muistuvi mielehen Kresty\nja sankarikumppanit Perman ja Vjatkan —\nhänen silmänsä seestyy, hän muistaa sen matkan.\n\nVait! Kuulkaa, hän haastaa: \"Min tietäjät tiesi,\nmitä suurmiehet arpoivat aikojen yössä,\nmiten kaikunsa korkeimman sai kotiliesi,\nmiten haaveemme hartaimmat täyttyivät työssä,\nkun Pohjolan poika ja Karjalan miesi\nnous harteilla haulikot, kirvehet vyössä,\nsen näimme: siks voimmekin olla nyt hiljaa,\nja hiljaa nyt siunata vapauden viljaa.\"\n\n7/9 1919.\n\n\n\nKUSTAA AADOLFIN NÄKY.\n\nOn kylmä ja kirkas tähti-yö.\nVeet himmeät laivan laitaan lyö;\nylt'ympäri huokaa korpien vyö\nja halla harmaja suo-maan.\nNuor' kuningas juuri on laivallaan\nNevan suulle saapunut oppimaan\nsodan vaikean taitoa urhoiltaan\nja heille apua tuomaan.\n\nHeill' eessään heikko on Moskova,\non vallattu Novgorod, Pihkova,\nViro, Inkeri viety ja Liettua\npois Puolan ja Venäjän maista.\nItämeri on Ruotsin! — Ja de la Gardie,\ntaas voitoista uusista uneksii\nja Venäjän tsaariksi tervehtii\njo prinssiä ruotsalaista.\n\nKajutassa on ollut kokous;\nmitä päättänyt, tietää Sallimus\nja valtakuntien vaellus,\nmin tuo tuhatvuodet julki.\nMut vielä kauan sen jälkehen\nsoi kannelta kaiku askelien,\nkun kuningas vilkkaasti haastaen\nkera Eevert Hornin kulki.\n\nHänen luontonsa on kuin leijonan:\nhän vallata tahtois maailman,\nmaan tehdä Ruotsista mahtavan,\nsill' ettei mittaa, ei määrää.\nHän merestä ryssän jo työnsi pois,\nnyt vuoro Puolan ja Tanskan ois,\nellei jo Saksasta torvet sois,\npäin vaatien uskoa väärää.\n\nWien saapa on tuiman tuomion:\nkukistettava kuuluisa Habsburg on,\nprotestanttiset saatava liittohon,\nett' ois evangelium vakaa;\nja itse hän ois sen liiton pää —\neik' Europa ahdas riitä tää,\nuus maailma hänelle häämöittää\njo Atlannin aaltojen takaa.\n\nKuvat kummat, valtavat vaeltelee...\nNyt äkkiä kuningas kalpenee,\nhän valkenee, hän vaikenee:\nkuu virralle hohtonsa heittää;\nlumon oudon luo suomaisemaan,\nsen korpehen, rimpehen koleaan,\njota Suomenlahdesta Laatokkaan\nnyt huuru hallava peittää.\n\nMut huurusta katsehin hurmaisin\nnyt näkee hän nousevan kaupungin,\nylös pyrkivän tornein ylpehin\nja kaunehin pylväin ja kaarin.\nJa hän kuiskivi vallassa tenhon tuon:\n\"Pääkaupungin näätkö sa keskeltä suon?\nMä tänne Tukholman uuden luon,\nmi pitää silmällä tsaarin.\"\n\nHorn kumman kuulee, hän hätkähtää.\nMut Kustaa Aadolfin nousee pää,\nhänen leijonamielensä lennähtää,\nsen tähtihin sinkoo säen,\nja kansojen kohtalot näkee hän:\nmaan suuren pieneksi piirtyvän,\nmut onko se Ruotsin vai Venäjän? —\nHän virkkaa: \"Huonosti näen.\n\nOlen kuoleva vaan mä ihminen.\nMut kuitenkin neuvosherrojen\ntään annan tutkia aatoksen,\nmitä tuosta he tulevan luulee.\"\nHän vaikenee. On kylmä yö.\nVeet himmeät laivan laitaan lyö;\nkuin kuoloa korpien huokuu vyö,\nkuin kalmaa kaakko tuulee.\n\n25/10 1919.\n\n\n\nTIETÄJÄN TARINA.\n\nOn ollut kansa outo kaukana,\non ollut maa ja suuri valtakunta,\nvaikk' uinuu nyt se vuosisatain unta\narojen autioiden hiekassa;\nsen lakkas laulu, sammui viime lies,\ntien sinne löytää vain nyt tiedemies,\nmi kurkistellen kumpuin patsahia,\ntavaillen kielen kumman kirjaimia\nnäin muinaisista muovaa uudestansa,\nmik' oli outo maa ja outo kansa.\n\nHän maata kaivaa, löytää aarnion:\non ollut kansa seppäin, tietäjien,\nmi tunsi rauhan työn ja toimen hien,\nmut sotaa ei, ol' aivan aseeton\nkaluja, kaunisteita takoi vaan,\nei murhan astaloita milloinkaan,\nnäin itseksensä raatoi, rauhass' eli,\nijäisyys-aatoksin vain askarteli,\nmut naapurit jos joutui taiston teille,\nse usein antoi neuvon viisaan heille.\n\nMyös ollut maailma on outo niin,\ntuot' ettei hätyyttänyt kansaa kukaan,\nvaan kaikki taipuivat sen tahdon mukaan\nja siihen turvas niinkuin tuomariin;\nnäin kansain kesken kunniaa se sai,\nmyös varmaan monta kadehtijaa kai,\nmut kateet, kaunat voittain hyvyydellään\nse kaikki suostutteli sopuun hellään,\nja — mik' on kumma suurin kertojalla! —\nse kuoli luonnon lempeen kuolemalla.\n\nJa päätään pudistaen tiedemies\narolla aatoksiinsa hiljaa vaipuu:\n\"Mik' ihanin on ihmiskunnan kaipuu,\nsen kaiken kansa tuo jo tuns ja ties.\nMiks elää enää polven nykyisen?\nJo kerran täyttyi haave parhaiden.\nTääll' yhtyi suuri taito, suuri tieto\nja suuri rakkaus, niiden lähde lieto;\non ollut maa ja kansa onnen lauhan,\nmi muilta sai ja muille antoi rauhan.\"\n\nMut aron tuuli hiljaa huminoi:\n\"Tie sama kaikkien on kulkeminen.\nJos oli kerran kansa onnellinen,\nsen kaltaisiks myös toiset tulla voi.\nMi kerran täyttyi aroill' Aasian,\nlie mahdotont' ei mailla Europan,\nja vaikka heimon tuon jo hiekka peitti,\nniin varmaan monta jälkehensä heitti\nse hengenheimolaista maailmaan\ntuot' aikaa vanhaa uudeks uskomaan.\"\n\nJa tuulen kuiskeen kuulee tiedemies,\nhän tulen uuden tuntee rinnassansa:\n\"Oon heitä myös, on mullai maa ja kansa,\non maailma, ja tiedon, taidon lies.\nOn aava eessäin ajan uuden maa;\nsen tahdon rauhaiseksi rakastaa.\nMun vaikk' on yksinäiset päivät, yöni,\nmun kuuluu ihmiskuntaan hengentyöni,\noon pyhä liekki toivon uuden, säen\ntotuuden, jonka sielunsilmin näen.\"\n\nHeräsi haaveistansa tiedemies;\npäin pystyin korvesta hän kotiin läksi,\nkohosi aikakauden tietäjäksi,\nmi vastaisuuden suunnat selvät ties,\nmyös salat mustan muinaisuuden yön,\npäämäärät kauneuden kaihon, työn.\nNäin unta näki, uskoi ihmisrukkaan;\nkun kuoli, kummullaan nous nurmi kukkaan,\nsäteili päällä niinkuin päiväntähti;\nhän hengenheimolaisten luokse lähti.\n\n\n\nSYDÄN-SUOMEN LAULU.\n\nVoi löytää riemun rikkaamman\nja runsahamman huvin,\nmyös murheen ruusut mustemmat,\nken haaveksii ja halaa,\nmut rauhaa, sopusointua\nken etsii Suomen suvin,\nsen miel' on maansa sydämeen\nja sinne aina palaa;\nkun uhkaa unten yö\ntai taivaan myrskyt lyö,\nsen vastaan ottaa, varjelee\nsiell' ahkeruus ja työ.\n\nJa tuntureille tuskan ken\njos uhman urho aikoo,\ntai huiput vallan, kunnian\njos hurjimusta kiintää,\nne loitompaa hän löytänee,\nne täältä kauas kaikoo,\ntääll' laaksot viljaa lainehtii\nja metsää vuoret siintää,\nveet virtaa viihdykkäät,\npuut lautuu lakkapäät,\nja vetten, vaarain vierillä\ntyön tyynen jäljet näät.\n\nÄl' usko, että tyhjästä\nnuo niitut, pellot nousi,\nnää suuret, kauniit kartanot,\nnää pihlajaiset pihat!\nEi niitä miekka miettinyt,\nei vainon nuoli, jousi,\nei tehneet taiston tapparat\ntai vihollisten vihat:\nne nousseet rauhan helmast' on,\nne taika auran taistelon\nloi kunnahille kukkimaan\nkuin tähkät sovinnon.\n\nJa äänet pääskyn älyytkö,\nmi puhuu viiripuusta,\ntai kielet ruohon kasvavan,\nmi kastehelmin päilyy?\nNe virttä samaa suurta soi,\nmi kaikuu kansan suusta,\nsoi kaipausta kauneuden,\nmi sydämissä säilyy,\nmi nostaa povet poikien,\nja punat neitten poskien,\nmi aikaan toiseen, armaampaan\nviritti kantelen.\n\nJos Suomen sydän sulkeuu,\nse huokaa huolta mykkää\ntai mylvähtää kuin myrsky-yö,\nkuin leimaus ja palo;\nmut jos se kelle avautuu,\nse ailahtaa ja sykkää,\nse siltä sielun tenhoaa\nkuin kesä-öinen salo,\nmiss' sinipiiat karkeloi\nja metsän simapillit soi\nja ilma illan valkean\njäät järjen viedä voi.\n\nSiks sydän vasten sydäntä!\nNiin syvin valta vaatii.\nTuo tiedon kaiken summa on,\non elon laajin laki.\nSen lain jos epää ihmislaps'\nja itsekkäämmän laatu,\nniin henki hällä jähmettyy\nja jäähtyy toiseltaki,\njää oudoks onni, rakkaus,\ntyön jalon kumma kutsumus,\nja ihmisyyden, isänmaan\nmyös korkein kukoistus.\n\n\n\nPYHÄ SYNNYINMAA.\n\nSuomen Tasavallan itsenäisyyspäivänä 6/12 1919.\n\nSua muistamme ain, pyhä syntymämaa,\nmikä lieneekin toimemme, työmme,\nylin onni Sa oot, minkä ihminen saa,\nelon aurinko, tähtönen yömme;\nSun korpies kuisketta kuulimme läsnä,\nsitä unhota emme me harmajahasna,\nSun valtaasi tahdomme vahvistaa,\nSua lempien leipääsi syömme.\n\nOli kielesi kirkkaus jo vertaamaton,\nkun soi sitä äiteimme huulet,\nsen kauneus nyt karttunut, varttunut on,\ntänä päivänä kun sitä kuulet:\nse kaikuu nyt huipuilta valtion vapaan,\nmut kaikuvi maammojen, taattojen tapaan,\nkäy tietona, taitona taistelohon,\nmiten muuttuukiu maailman tuulet,\n\nJa mielesi meille se suurna jo soi,\nkun orjuus uhkasi maata,\nse rintaamme rautaa ja rakkautta loi,\njok' ei konsana sammua saata;\nkun vallitsi kerskaten keisarivalta\nja uhrinsa otti jo orttemme alta,\nme tunsimme: et sitä sietää Sa voi,\njos tahdo et voimasta laata.\n\nSiks syöksyimme kuin sinivirtaisi vyöt,\nsiks seisoimme kuin valon vahdit,\nsiks tulta ne tuprusi pohjolan yöt,\nsoi mielten ja miekkojen tahdit,\nmut Sulta me tahtomme, tarmomme haimme,\nSult' yksin me voimamme, voittomme saimme,\nSun hangistas nous unet, urhojen työt,\nnous taattojen, maammojen mahdit.\n\nYlt'ympäri Sun, nyt katso ja nää,\npyhä lippusi pystynä liehuu,\nvoi leijona viirinä lennähtää,\njos taas kirot sortajan kiehuu,\nmut muuten se vapauden, rauhan on vaate,\nkuin risti sen rinnassa rakkauden aate,\njos ei sitä turmele tuuliaispää,\nei riitojen myrsky, mi riehuu.\n\nValan vannomme juurella viirisi sen\nyht' olla ain kansaa maamme,\ntätä heimoa pohjolan pakkasien,\nmin tuskat ja riemut me jaamme,\nmi talvessa taistellen itsensä nosti,\nmi kalliisti kalleimman onnen sen osti\nnyt seisoa parvessa parhaiden,\njost' ylpeät olla me saamme!\n\n\n\nRAUHAN INTERNATSIONALE.\n\nKun aika kaikki pahempaan vain kääntyy,\nkun ahdistuu ain yksilöiden olo,\nkun kansat toiset vuotehellaan vääntyy,\nkun toisen niskaa polkee toinen polo,\nkun toiset tautiin, toiset nälkään nääntyy,\nois tunnus ainoo: olemassaolo.\nOh, _Pax Britannica!_ Käy kärsivien\nkorviini huuto, niinkuin ihmisien.\n\nEi vielä leikitty se leikki, jonka\nhe alkoivat, he, joilla täss' on vastuu;\nse meitä uhkaa niinkuin ukkoslonka,\nhikeä, verta monet maatkin kastuu.\nMut kuulkaa, huminoipi Suomen honka:\nken armon, rauhan, säälin tietä astuu,\nkumartaa sille kuusen, hongan havut,\nkun säästyy kodit, karjat, karjain savut.\n\nOh, _Pax Britannica!_ Sun eessäs seisten\nniin monet kulkee mielen runokuvat,\ntahtoisin haastaa peittyessä peisten,\nmut mitä merkitsee nyt tuulentuvat,\nkun Suomi itse välkkeess' seisoo veisten,\nvaikk' on sen haaveet niinkuin houreet huvat\najasta toisesta, min kynnyksellä\nme kuullaan, kuinka haastelee se hellä:\n\n\"Tulkaatte tänne, kaikki kansat maiset,\nei teillä enää kiistaa keskenänne,\ntulkaatte miehet, tulkaa nuoret naiset,\njo täällä laukee tuskienne jänne,\nmin virititte niinkuin orjamaiset\ntään ajan lapset, eikä iässänne\nteilt' enää puutu maine urhon urheen,\nmut kyllä kyynel sielun säälin, murheen.\"\n\nOh, _Pax Britannica!_ Ei soi tää ääni\nkuin sois se, jos mull' oisi toinen kieli,\nse ainoaa on sentään elämääni,\nsen eestä seison niinkuin pihtipieli;\nmun synkkä sydämein, mun synkkä pääni\non täysi nyt kuin tään on laulun mieli:\nOh, _Pax Britannica!_ Sa ollos jalo,\nkäy korkealta niinkuin pohjanpalo!\n\n22/12 1919.\n\n\nPOHJAN POJAT.\n\nEversti Kalmille omistettu.\n\nSaapuu vuosisatain yöstä\njoskus viesti miesten työstä,\njotk' on olleet entisiä,\nsankareita mennehiä,\nurohia kansan kahden,\nkahdenpuolen Suomenlahden.\n\nMinkä teitte, varmaan pysyy.\nKerran Eestin heimo kysyy,\nmyöskin suku Suomen puolen:\nelänkö ma vaiko kuolen?\nSilloin tulee kansaa kaksi\ntoisillensa tuttavaksi.\n\nEikö riitä? Milloin saamme\nliittoon meidän kahden maamme?\nRakas, rakas heimokunta,\njosta nähtiin suurta unta,\neikö koskaan Pohjan mailla\nyhdy muiden lasten lailla?\n\nMurhe mielen täyttää. Eri\nmeill' on kieli, sama veri.\nHerra Eversti! Ma teille\nlaulan niin kuin kyyneleille,\njotka silmän täyttää multa:\nvalkkakaatte Walkin tulta!\n\n12/1 1920.\n\n\n\nMARSSILAULU.\n\nSuomen Tasavallan armeijan järeälle tykistölle omistettu.\n\nJa koska me kurkkumme aukaistaan,\nme laukaistaan,\nme paukaistaan,\nmut nytpä me marssimme, laulamme,\nkun kaikuvi kaulamme.\n\nMe ensiksi muistamme syntymämaan,\ntään ainoan maan,\ntään armahan maan,\nmin laihot niin kaunihin leivän suo,\nkun päivä ja kuu valon luo.\n\nJa sitten me muistamme tyttömme,\ntuon ainoomme,\ntuon armaamme,\nmi kauniimpi on kuin päivä ja kuu,\nkun suukkoja antaa sen suu.\n\nMut aina me muistamme tykkien työn\nkuin kuoleman yön,\nkuin kunniavyön,\njos maahankin kerran me maadumme,\nmaan eestä me kaadumme.\n\nSuo anteeksi Luojani taivainen,\njos vaivainen,\njos maan matonen,\noon rikkonut, itse mä kärsin sen,\nmut armoille antau en!\n\n28/1 1920.\n\n\n\nULJAS UNKARI.\n\nJos Unkari vetoo Suomen puoleen,\nniin Suomi joutuu suruun ja huoleen:\nme millä autamme heitä? —\nEi itkua, kyyneleitä.\n\nSamat tähdet on päällämme täyttyneet kerta,\nsamat tantereet juonehet meidän verta,\nmut hädässä ystävä tutaan —\nkun kylläksi tutustutaan.\n\nMe tunnemme Petöfin raikuvan radan,\nme tunnemme läpi monen vuosisadan,\nken on Europan vartia ollut,\nkun on Turkki ja Aasia tullut.\n\nOn tehtävä, mitä voi tehdä Suomi —\nmut kastua ei saa silmäluomi —\nnyt Unkarissa on hätä,\nei turhaan nyt huudeta tätä.\n\nNyt auta ei \"eljen\" Unkarin urheen,\nnyt Suomikin saanut on suuren murheen;\nmin voimme tehdä, sen teemme,\nsiks kaikuvi kanteleemme.\n\nSinä urhea Unkari, uljas ja pyhä,\nSinun Tapanin-kruunusi loistavi yhä,\nyli tuikkii se Pohjankin taivaan,\njos vaivuitkin sortoon ja vaivaan.\n\nMut sortua saa ei heimosta parhain,\njos itsekin sorrumme myöhään tai varhain,\nsiks uljas Unkari elää\nja Väinämön kantele helää!\n\nMinä vain olen köyhä laulaja Suomen —\nnyt kastua ei sovi silmäluomen —\nmut ratsun selkään ma nousen,\nkuin Unkari, jännitän jousen.\n\nMinun ratsuni on runoratsu vainen,\nei vierellä isä, ei äiti, ei nainen,\nmut Unkarin puolesta puhun,\nkun kuulin ma kaamean huhun.\n\nNyt ei ole leikki, nyt siellä on hätä,\nsiks kuulkaa, siks kuulkaa nyt ääntäni tätä!\nKen tehdä voi, hän tehköön —\nja sielunsa silmillä nähköön!\n\n7/2 1920.\n\n\n\nKUNNIALAULU.\n\nHelsingin Suojeluskunnan Ikämiespataljoonalle.\n\nOn kaunista kaatua\n    maan eestä varhain,\nmut sentään sen kuolo\n    on kaunein ja parhain,\nken vanhana vaipuu,\n    kun harmajahapsi\non kaunis kuin sankari,\n    nuori ja lapsi.\n\nHän tietävi tiensä,\n    min eestä hän kaatuu,\nhän perheensä puolesta,\n    maan eestä maatuu,\nvuoks vaimonsa valkean,\n    lasten vuoksi,\nhän lähtevi taattojen,\n    maammojen luoksi.\n\nHänen rinnassa sykkivi\n    tuorehin tunne,\nmikä on isänmaa, mihin\n    kulkee se, kunne,\nja jospa hän miekkahan\n    miestyvi kerta,\nhätä maassa on häijy,\n    ja vuotavi verta.\n\nMut muuten hän on rakas,\n    rauhainen, armas,\nkuin on hänen vaimonsa\n    valkean parmas,\njos vaarakin vaanii, hän\n    käy sitä kohti,\nkuin päivä, mi lapsena\n    päällänsä hohti.\n\nSiks kunnia hälle!\n    Se on iki soipa\nniin kauan kuin Suomi\n    on suuri ja voipa,\nniin kauan kuin syntymä-\n    maan sydän kaikuu,\nja Suomessa suuruus ja\n    ja rakkaus raikuu.\n\n19/2 1920.\n\n\n\nVAPAUDEN VALJETESSA.\n\nTurun tulevan Suomalaisen Yliopiston kunniaksi\n kirjoitettu.\n\nOli aika kerran,\noli hetki Herran,\nkun Suomi suureksi suurtui,\nkun Suomen kansa\noli seisaallansa,\nkun jumaliinsa se juurtui,\nmut pienet sielut,\nkaiken kauniin nielut,\ntaas sotkivat meidät soraan,\nsiks näe me emmi,\nmitä tarvitsemme,\nmikä onni on vapauden oraan.\n\nYks sentään meille\njäi elämän teille:\nisänmaan, isänmaan pyhä vapaus!\nOli suuren se ajan,\najan, paikan ja rajan\nrakas, rakkahin, kaunehin tapaus.\nNyt Suomen on laulu,\najan alkavan taulu:\nmaat, metsät ja rannatkin raikuu,\nkun Auran on voitto\nkuin Auroran koitto,\nopin kauneus sen varrelta kaikuu.\n\nTaas suurtuvi Turku,\nsen soi sävel-urku,\nsen vanhuus ja viisaus viihtyy;\ntuli tuikkivi tiedon\najan liukkaan ja liedon\nläpi tään, joka kirkuu ja kiihtyy;\ntaas tiedon on avain\nkateederin, lavain,\nsalat kaikki miss' ilmoille tuodaan,\nmiten Suomen on mieli,\nsen heimo, sen kieli,\nsen henki, sen suuruus, mi luodaan.\n\nEi menneisyyttä\nnäin nosteta syyttä:\nnyt soi sana syntymämaamme!\nSen seisomme eessä\nme silmät veessä,\nsen kohtalot korkeat jaamme.\nMut muistelot armaat,\nsukupolvetkin harmaat\nnyt sielujen silmissä kulkee,\npii iskee ja rauta,\nisänmaa, kehto, hauta,\nmi meidätkin helmaansa sulkee.\n\nTule, Turku, ja suurru,\ntaas Suomehen juurru,\nkäy kohti sa korkeaa päivää!\nPaikka Pietari Brahen,\nSuomen haaveen ja haahen,\nälä katso sen häpeää, häivää.\nMut jos sinä kerta\nmyös itkisit verta,\nniin sielusi murheessa muista:\nkun maassa on hätä,\nkun kansa on mätä,\nsanat saamme me tietäjäin suista.\n\n19/2 1920.\n\n\n\nESILAULU.\n\nSuomen Tasavallan Kalevalajuhliin 28/2 1920.\n\nMe olemme vanhaa, vakaata verta,\non meilläkin ollut maa vapaa kerta;\nse meillä on taas, mut jos sitä emme huolla,\nemme seiso me isäimme, äiteimme puolla.\n\nSe maa oli kaunis kuin luode ja vuoksi,\nmut tulleet kun emme toinen toisemme luoksi,\nse meni kuin mereen, kuin Vellamo vereen,\njätti jäljelle vain sydänhelkkeensä hereen.\n\nJos sieltä se nousee uudestansa,\nniin täällä on uusi ja vapaa kansa,\nmi ei mene pilalle pikkumaisuudesta,\nvaan nauttii ja loistaa uskosta uudesta.\n\nSen kulmille kuuluu Kointähtikin silloin,\nsitä armastan aamut ja itken ma illoin,\nsen miehet ja naiset on sukua sorjaa,\neikä maass' ole yhtään herraa, ei orjaa.\n\nJa lapsien, jotka on suurempi suku,\non lauma kuin tuhanten laulujen luku,\njotka syys-yössä syntyy ja surun-yö siittää,\nmut jotka myös rintamme lohduksi riittää.\n\nSiks olkosi onnellinen, isänmaani,\njota uhkasi orjuus, vaino jo vaani,\nkun istut nyt isäisi orsien alla,\nei vie sinun viljaasi vierahan halla.\n\nMut jos opi et sinä onnellisuudesta,\nopit varmaan uudesta onnettomuudesta,\njos seiso et isäisi, äiteisi puolla,\nsua seppäs ei sepitä, kukaan ei huolla.\n\nKai nähnyt oot taivaalla Kalevan tulet?\nNe siirtyvät sinne, kunne sa kulet,\nmut jos sinä erhetyt etsikko-aikas,\non menneitä tietos ja taitos ja taikas.\n\n\n\nKANSAIN OIKEUS.\n\nHollannin pienen, mutta henkisesti suuren kansakunnan\nynnä sen jalojen oikeus-oppineiden kunniaksi\n kirjoitettu.\n\nMaa pienikin voi olla mahtava, suuri,\nkun sillä on Jumalan ja Oikeuden juuri;\nyks tähti nyt tuikkavi Hollannin yllä,\nse on kansojen oikeus, mi koittavi kyllä.\n\nMaa mahtava! Vastustit valtamerta.\nOlet yhtä Sa suuri ja suurenet kerta,\nkun murheesta nouset, jos murhetut mereen,\njos Englanti suistaa Sun nyt vihan vereen.\n\nNiin kansoille karsaille nyt panit padot\nkuin lempeät ovat oman leipäsi sadot,\nniin selvänä seisot Sa maas pyhän puolla\nkuin eest' elät sen, mink' eestä voit kuolla.\n\nSaksan keisari vaikka ois turmion tuoja,\nei häntä voi tuomita muut kuni Luoja,\nne varmasti ei, joita vastaan hän soti,\nkun vaarassa oli isänmaa, emon koti.\n\nSaa aina ei määrätä kauppiashyöty,\nvoi olla myös arvossa voitettu, lyöty,\nmaa pienikin, valjennut vapaaksi kerran,\nmi helkkää nyt suulla ja hengellä Herran.\n\nOlit kaunis Sa maa pyhä, maa jumal-juuren,\nkun säilytit Saksan Sa keisarin suuren\nja kansojen pientenkin kesti-ystävyyden,\njota ei ylenanneta ostain, ei myyden.\n\nMaa Rembrandtin, Grotiuksen ja Spinozan!\nTajus maailma taiteesi, oppisi otsan,\nei ymmärtänyt, että niin olet ylhä,\nSun mielesi miehuus niin jyrkkä ja jylhä.\n\nOli Sullakin Bobrikov-Albasi kerta!\nHän syöstihin, silloin ei säästetty verta.\nOli Schauman: Oli Wilhelm Oranialainen,\njota armasti laps, isä, äiti ja nainen.\n\nJos Englanti murtaa nyt valtasi vapaan,\nse toimii vain Buonaparten aikojen tapaan.\nMut missä on raakuuden, rahavallan raja?\nMaanpiiriin ei mahtane sen rajoittaja.\n\nJos \"Entente\" Hollannin kimppuun nyt käypi,\nsilmä Suomenkin kyynelin kimmeltäypi,\non Suomessa suru, olo onneton, vaikka\nhyvin tiedämme, missä pienen kansan on paikka.\n\nEi suotu ole suuria lahjoja meille.\nToki saimme sen armon me Salliman teille,\nett' tiedämme, taidamme nyt sanan sanoa:\nSaksan päämiestä saa ei nyt Albion anoa!\n\nMe ollahan vanhoja hakkapeliittoja.\nNyt teemme vain auran ja aattehen liittoja.\nMe luotamme Grotiukseen ja Spinozaan,\nmeiltä Hollannin murhaaja saa sanan otsaan.\n\nEi ain ole rikkaalla oikeus, ken riisti,\nvoi olla myös sillä, ken on köyhä ja siisti,\nvoi olla myös oikeus voitetun puolla,\nsitä vaikka ei voittajat vaali, ei huolla.\n\nSiks ilmoille iskemme sydäntemme murheen\nja salamoimme uskoa Hollannin urheen.\nYö maailman saartaa. Jos tähti-yö oisi,\nSana suurtuisi Suomen, Laki Hollannin loisi.\n\nMut ei ole kaunis nyt Suomi, ei sen kansa.\nAnna anteeksi, Hollanti, anna uudestansa,\nettä päällämme päily ei päivän nyt koitto;\nse on murheemme maa, mutta sielumme soitto.\n\nSuru Suomen on suureksi laatinut kerran,\nsiks laulamme suulla nyt Suomen ja Herran,\ntaru toistuisi että ei Ranskan Buonaparten,\nmaanpiiri ei ois Pirunsaaria varten.\n\nNyt Albion erhettyy. Gentlemannin\nei ain ole genius sama kuin Englannin.\n_Imperium Britannicum!_ Missä on mieles?\nTaas keisarin vankeutta vaativi kieles.\n\nSen Hollanti kielsi! Siks sitä kunnioitamme,\nsen mainetta kuulutamme, laulamme, soitamme,\nmut missä Lloyd Georgen nyt mielen on kärki,\nhienon Wilsonin viisaus, jäisen \"Tiikerin\" järki?\n\nYhden ymmärrän: nekin voi puuttua, pettää.\nMut tahtomatta ketään nyt soimata, kettää\nvain virkamme: kansain on Oikeus ja Laki\npyhät kuin ovat pyhyys ja — Hollannin Laki!\n\n8/3 1920.\n\n\n\nSUOMI JA PUOLA.\n\nSamat meille on soinehet Salliman kellot,\nmeill' yhteiset olleet on orjuuden pellot,\nmyös eivätkö vainiot vapauden,\njos vaatii sen moisiot molempien?\n\nOlet, Puola, sa puhdasta, kaunista juurta,\nme vain surun lapsien lajia suurta,\nmut laulaa me voimme ja laajeta myös;\nyös ymmärrämme ja toimes ja työs.\n\nEsimerkki sa ollut oot Europalle,\nmiten sorru ei sankarit orjuuden alle,\nmiten seisoa, voittaakin voi ritarit,\nkun hehkuvi henki ja soi kitarit.\n\nOlet vapaus-uskomme valppahin suoja!\nTuli meillekin vapaus kuin valkeuden tuoja\nMut vallat jos valkeuden auta nyt ei,\npian Puolan ja Suomen yö Moskovan vei.\n\nJa uljuus jos auta ei toivon, ei uskon,\nkai urheus on auttava ain Kosciuszkon;\nrakas meille on rauha, mut jos sota soi,\nkai yhdessä virrata hurmeemme voi.\n\nSiks liittohon lyökämme nyt käsi käteen!\nLois meihinkin sähköä onnen se säteen,\njos vapaudenkaipuun kaunehin lies\nmeill' yhtä ois, kuin oli orjuuden ies.\n\nYks meillä on uhka ja yhteinen työmme.\nJos iskemme, edessä iskuinme lyömme.\nMut Suomen ja Puolan jos sortuvi työ,\nmyös Europan saartavi orjuuden yö.\n\nSa suur' olet Puola! Me pieniä liemme.\nMut maamme, mut maineemme, murheemme, tiemme,\njos yhdessä ei elon myrskyissä käy,\npian Suomea pientä, Suur-Puolaa ei näy.\n\nMeit' uhkaa Moskova! Kerranko juotti\nsota-orheja tuo, joka tuskaa vain tuotti\nverivirroilla Suomen ja Puolankin maan,\nvaikk' kumpikin vaati vain vapauttaan?\n\nJa kerranko vain on nähty se vaino,\nmihin meidät on saattanut pajarien paino?\nMeill' lapset on murhatut keihäin ja seipäin;\nisät itki ne Puolankin laihoin ja leipäin.\n\nRotu rohkea siks, suku Europan ylpein,\nniin vapaus on valjennut kyynelin kylpein,\näl' unhota uhmaas, mi säihkyvi taas,\npäin käyden sun voimaasi voittoisan maas!\n\nMaa kauneimman vapaudenvartion! Kerta\nme varmaankin yhdessä vuodamme verta,\njos yllemme yltyvi taas idän yö,\nmi meit' yhä tappaa ja pettää ja lyö.\n\n29/3 1920.\n\n\n\nKUUSENLEHVÄ.\n\nTampereen valloituksen muistoksi.\n\nKuusenlehvä, lemmenlehvä,\n    isänmaamme päivä.\nMilloin näyt, niin häipyy Suomen\n    häpeä ja häivä.\nKuusenlehvä, kukkalehvä,\n    muistuu suurin murhein,\nmilloin muistuu Suomenmaassa\n    miesten uljuus urhein.\n\nKuusenlehvä, kukkalatva,\n    laulu Suomen vapaan!\nSulle suurrun, innostun\n    kuin esitaattoin tapaan;\nkoska korpi liikkuu, silloin\n    kiinn' on ihmiskielet,\nmutta mielet iloitsee\n    ja pitkät ilmanpielet.\n\nKuusen-oksa, onnen merkki,\n    Suomen suurin tapaus!\nKasvoi siitä kansan onni,\n    orjakansan vapaus.\nKatkes kahleet sortovallan,\n    koska korpi liikkui,\nSuomenmaassa Suomen kuuset\n    kimmahti ja kiikkui.\n\nKerran syntyi Suomi vapaa,\n    niinkuin syksy-yöstä\nsyntynyt ois heimon sydän\n    hengestä ja työstä;\nkerran suurtui Suomi, kerran\n    pääsi päivää kohti,\nkerran sille taivonkannen\n    kaikki tähdet hohti.\n\nKiitos olkoon Messukylän\n    jäykkäin jääkäreiden!\nKiitos olkoon kaikkein kyläin\n    miesten kylmenneiden,\nMoni sammui silmä nuori,\n    Suomen poika nukkui,\nmonen taaton, maammon toivo\n    Suomen hankiin hukkui.\n\nVaan ei haihdu hangen alle\n    valta Suomen vapaan.\nOllaan siksi onnelliset\n    taaton, maammon tapaan,\njoist' on monta mennyt meiltä,\n    nukkuu nurmen unta\nuskossaan, ett' oisi Suomi\n    vapaa valtakunta.\n\nSiksi terve teille, lehvät\n    Suomen uskon urheen,\nkuusen-oksat Suomen kunnon,\n    onnen ynnä murheen!\nSiksi terve, valkea mies\n    Suomen Vapauttaja!\nKussa kuljet, siellä kulkee\n    Suomen rakkaus, raja.\n\n30/3 1920.\n\n\n\nLEIRIN ÄITI.\n\nSuomen \"Lotta Svärdien\" kunniaksi omistettu.\n\nNäin taru kertoo: Rooman rohkeen aikaan\nsiell' eli nainen, vaimo, keisarinna,\nmi uskoi leikin niinkuin lemmen taikaan,\nmut tuossa nähtiin kaikkein kaunehinna,\nkun seuras armeijaa ja miestään taistoon,\nvain luottain lujaan äidin, vaimon vaistoon.\n\nFaustiina nimeltään. Mut puolisonsa\nMarcus Aurelius, tuo viisas, hyvä,\n— min jalous vieläi meille loistaa, konsa\nkointähti nousee, sieluun sisältyvä,\nmi sanoo, ett' on työ ja tieto pyhin,\nkuin tie on Tuoneen elonteistä lyhin.\n\nArmeija kauas kulki Böömiin, Määriin,\nja maihin muihin, sotiin barbaarien,\nlens legioonat Slesiankin ääriin,\nkautt' outoin, tiettömien tienohien,\nmiss' sankat seisoi aarnimetsät, missä\nvihisi virrat surman pyörtehissä.\n\nAin' eespäin astui armeija, ain yhä\nsen kanssa eespäin Rooman kotkat kulki,\nkuin kulkee kunto, henki pysty, pyhä,\nmin jumaluutta soi maanpiirit julki;\neell' astui keisari, mut kanssaan rinnan\nmyös kasvot nähtiin kauniin keisarinnan.\n\nHän miesten karkaistujen mielet voitti,\nhän heidän tunsi joka tuskan, tarpeen;\nkun näkyi hän, niin korven päivä koitti,\nhymyili urhot, meni haavat arpeen,\nja moni kolkko, kova, hyinen mieli\ntaas muisti, mit' on kodin pihtipieli.\n\n_Mater Castrorum!_ Leirin äiti! Tuolla\nnimellä hän ol' leirin kaiken lempi.\n_Matres Castrorum_ täällä pohjan puolla,\non osa teillä vieläi vienoisempi:\nken yössä sotii, jäässä, ystävättä,\nlyö Leirin äiti hälle lemmen kättä.\n\n\n\nSUOMEN MESSUT.\n\nJuhlaruno.\n\nEnsi kerran Suomen suku\n    esiin astuu omin töin,\norjaellut vuosisadat,\n    surrut pitkin päivin, öin,\nisän vuollen kirvesvartta\n    puhtein leivän puuttuvin,\näidin vääten värttinätä\n    kimmeltävin kyynelin.\n\nSuruin tehtiin Suomen touko,\n    murhein pellot perkattiin;\nmurhe särkyi säveliksi,\n    sävel syöpyi sydämiin,\nsävel synkkä, syksy-öinen,\n    sentään lämmin, lempeä,\nniinkuin kesäpäivän lasku,\n    hehkussansa hempeä.\n\nSuomen suru, Suomen soitto,\n    Suomen riemu, Suomen työ!\nSiin' on mahdit maamme tämän,\n    päällekkäin kuin päivä, yö.\nOlkoot aina eellehenkin,\n    että toinen toistamme,\nkatsoisimme kaunihisti,\n    kuin nyt loitos loistamme.\n\nEnsi kerran Suomen suku,\n    kansa vapaan valtion,\npyytää alle orren oman\n    vilkkaan vierasjoukkion.\nTerve, Ruotsi, terve, Tanska,\n    terve, Norja nouseva,\nterve, Saksa, terve, Ranska,\n    terve, Suur-Britannia.\n\nSentään enin terve teille,\n    Suomen heimot, herttuat,\nsulhot uljaan Unkarimme,\n    Eestin veljet ehtoisat.\nEmme teitä unhoittaneet\n    öin ja päivin orjuuden.\nKuink' ei vieris teille virsi\n    vapaan sota-sorjuuden?\n\nVielä muistan muutkin kansat:\n    kauniin Puolan heimon, maan,\nitkenyt mi meidän kanssa\n    vuossadat on vapauttaan.\nMuistan Lätin, Liettuankin,\n    Ukrainan myös urhean.\nTervetullut Suomen maahan,\n    heimo heljän Gruusian!\n\nTervetullut, tähtilippu,\n    takaa meren myrskyisen!\nYhdyit meihin ystäväksi\n    aikaan suurten surujen.\nJää ei unhon järveen koskaan\n    täällä tähti Wilsonin,\nkansakuntain veljeydestä,\n    noussut verin, kyynelin.\n\nTerve, armas Argentiina,\n    meille mesileivän maa,\nmistä tositarpehessa\n    Suomi avun aina saa.\nTerve, kansa kaunihin\n    Brasiilian, Austraalian.\nSaamme suhteet suorat kerran\n    kanssa kaiken maailman.\n\nEikä joutsenjärveen jouda\n    ihana Itaalia,\njolta oppineet me oomme,\n    mik' on kauniin maailma,\nEspanjako? Eipä suinkaan.\n    Sen on seijas kansan työ,\nniinkuin tuikkaa tehdastulin\n    Belgiassa pimein yö.\n\nTervetullut, Hollanti! Ain\n    valppahasti vartioi\nkansain pyhää oikeutta,\n    siinä suurna äänes soi!\nKuultiin, kun se maailmalle\n    haastoi selvää kieltäsi,\nihaeltiin ihanteitas,\n    miehuuttas ja mieltäsi.\n\nEntä rakas, rauhallinen\n    Venään korven kontio?\nEikö aika unhoittaa ois\n    meillä vanhat vainot jo?\nOltiin yhtä onnettomat.\n    Viihtykäämme vierekkäin!\nVapaat vallat kansan kahden,\n    kauneudessa ystäväin.\n\nMaailman nyt markkinoille\n    astuu Suomen suku uus,\nsentään vanha niinkuin taivas,\n    taikka murhe, muinaisuus.\nTulemme kuin turpeen alta,\n    nousemme kuin notkosta,\norjan yöstä, orjan työstä,\n    rotu kuolon rotkosta.\n\nSentään kerran Perman haahdet\n    halkoi vettä vaahtoisaa,\nauki vieri Venään virrat\n    saakka ain Araabiaa:\nsentään tääll' on työtä tehty\n    kirvesvartta vuollenkin,\nisän istuin itseksensä,\n    äidin kylpein kyynelin.\n\nMutta vienyt muukalainen\n    meilt' on työmme heelmät ain.\nEnsimmäiset meillä rahat\n    oli nahat oravain.\nMilloin riittäneet ne eivät,\n    ketut meiltä ketettiin,\nitseämme inhottihin,\n    peitottiin ja petettiin.\n\nVaan ei suotta Suomen hongat\n    lakkalatvat laulakaan,\neikä turhaan kosket kuohu\n    tuhansien järvein maan,\nlaulaa maalle mahtipontta,\n     kerran pyörii pyörät sen,\nraikuu rattaat hyvinvoinnin,\n    hyödyn, hengen, vapauden.\n\nJälleen ahjot Ilmaristen\n    kipeneitä kirpoaa,\npunapurret Lemminkäisten\n    maille muille matkustaa,\njälleen vanha Väinämöinen\n    tarttuu kalpaan Kalevan,\nmurtaa maasta Louhen mahdin,\n    päästää päivän paistavan.\n\nSuruin syntyi Suomen laulu,\n    sävel synkkä niinkuin yö:\nsävelistä riemu riensi,\n    kasvoi kansan tarmo, työ.\nMahda eikö maailmalle\n    sama olla Sallimus,\njok' on ollut Suomen surma,\n    kuihtumus ja kukoistus?\n\nMaailman ei rauhaa synny,\n    ellei kansat yhdistäy,\ntiedon tietä, taidon tietä,\n    kaupan tietä kanssaan käy;\neikä muuta yksilölle\n    suotu suurta onnea:\ntehdä työtä, työnsä heelmää,\n    hengen valtaa vaalia.\n\n20/6 1920.\n\n\n\nSANKARILAULU.\n\nSuomen olympialaisille voittajille omistettu.\n\nHenkensä heittäjä tai elon antaja syntymämaalle,\nkauan saakohon hän kiitosta syntymämaan,\nvarsinkin vaivaisen, polon, poljetun, vainotun, köyhän,\nkuitenkin syntymämaan, taattojen, maammojen maan!\nTeitte sen suureksi taas, pojat pohjolan, tarmot Olympon,\nkun oli maailma niin, kaipasi syntymämaa\nkatsoa kauneuttaan, mitä mahtaa henki ja ruumis,\nkun ruma kaukana on, vain liki maammojen maa.\nKerrankin maanpiiri sai taas nähdä, mik' on kesä Suomen,\nkonsa sen välkkyvät veet, yhdessä päivä ja yö,\nyhdessä taivas ja maa, suvun vanhan valtiasvoima,\nkoska sen koittanut on koi pyhän syntymämaan.\nOltihin orjia ryssän ja oltihin renkejä ruotsin,\nnyt pyhä kaikuvi vaan tuo sana syntymämaan,\nkaikille kallihin tuon, isän, äidin ja lapsien itkun,\nmyös hymyn taivahisen, autuas, armahin maa!\nKun pojat ponnisti sen, tuli Suomesta taasen Ateena,\njällehen läksivät jäät, kumpusi kukkien vyöt,\nmyös ihanteet monen immen ja Suomen sankarinaisen,\nkauneus kasvojen tuo, silmien aamu ja yö,\nkoska ne ponnistaa pojat pohjolan kuin pedot korven\npuolesta kultaisen maan, sykkivän syntymämaan,\nmiss' oli autuas olla ja aikamme armahin elää,\nkärsiä, nauttiakin, kuolla ja syntyä taas,\ntään suvun keskellä hirmuisen, jok' on rahvasta raakaa,\nvaan jumalissa min on juuri ja alku ja työ.\nSiksi kun syntyi taas sen kunnon ja onnen Olympo,\npoiat te pohjolan, hei! me armoille antau ei!\nOltihin ennenkin ja ollaan vieläkin. Kaukaa\nkaari on syntymämaan, kulkee sen päivä ja kuu.\nHei, pojat pohjolan, hei! Hei, hei, Marathon sekä kaikki,\npuolesta syntymämaan, synkeän syntymämaan,\nKainin ja Aabelin maan iki-itketyn vuoks velisurmain,\nkuitenkin kultahisen, taattojen, maammojen maan,\nRakkaus taivahinen, rajaton, jos voi rajariidat\nvieläkin ratkoa sen, hei, pojat pohjolan maan!\nSilloinpa kauniimmin on kaikuva kantelo Suomen,\ntoinen on touko ja maa, myös surun kyynel ja yö.\nSankarit! Ei sana laulajan kauaksi kanna, ei riitä,\nkauemma kulkeva on kunnia syntymämaan,\njos pojat pohjolan ponnistaa, kuten teitte, jos yllä\nmaailman oisi ei yö, ei velisurmien suu,\nvaan jalo, jalkava kiista ja ihmistahtojen taisto,\nken enin kunnia on taattojen, maammojen maan.\nSankarit! Siunailkoot iki tietänne vaimot ja lapset,\nSuomi kun suurtui taas, laajeni laulujen maa,\ntää polo, poljettu niin, karu, paatinen, parka ja köyhä,\nettä se eksynyt on veljien myös verehen.\nOlkatte onnelliset, Olympon te sankarit! Seuraa\nteit' ikikiitollisuus, siunaus maan kirotun.\n\n1/9 1920.\n\n\n\nHENGEN MAHTI.\n\n    _Tunnussana_: Kaikkien maiden\n    sivistyneistöt, yhtykää!\n\nYö uhkaa. On pelko.\nMut kellä on selko,\nmitä vaativi aika,\nihmisrakkauden taika,\nei pelkää: nyt koittaa\nse voima, mi voittaa,\nne maanpiirin mahdit,\nvaltakuntien vahdit,\njotka on omatunto,\nhengen kunnia, kunto;\nja tieto ja taito,\najatuskin myös aito,\nja työn teho, tarmo,\npedon ihmisen armo.\n\nYö uhkaa. Nyt huutaa\nse huuhkain ja hukka,\nmin kummulla uusi\non kasvava kukka,\nse kauhujen, mutta myös kauneuden lilja,\njota tarkoitti tietojen, taitojen vilja,\nja tahtokin myös monen hengen, mi heili,\nkun maat oli tyynet ja veet kuni peili\nja kansatkin kulkivat kauneutta kohti,\nhämy yllänsä ylväs ja koi, joka hohti.\n\nYö uhkaa, se raju!\nMut kellä on taju,\nmitä arpoo nyt aika\nja tietäjän taika,\nhän tietää: Nyt yhteen,\nlapslaumat sen lyhteen\neri kielin ja mielin,\nmi joka ilman pielin,\nvain rakkautta halaa,\nsydänvalkeutta valaa,\nme, joita ei miellytä olla mielin kielin\ntään ajan eessä,\nsen renkitupareessä,\nvaan kauemma katsoo kuin tämä aika\nja joilla on tietojen, taitojen taika.\n\nYö uhkaa. On maattava.\nLaulunko laattava?\nEi koskaan, ei koskaan!\nMe laulamme, joskaan\nei ain elo paista\nkuin auringon maista,\nvaan näyttää ne nielut,\npedon ihmisen sielut,\njoka on kuni huuhkain ja huutava hukka,\nmut kuitenkin kruunu ja luomisen kukka.\n\n\n\nMAAILMANPALO.\n\nSe on maailmanpalo, hyvät herrat. Se talo\njoka palaa, on mennyt jo menneisyys.\nKenen syy? Minun syy, hänen syy, Sinun syys\nMe ollaan jo mennyttä, menneisyys.\nHyvät herrat ja kaunihit naiset! Se talo,\njoka palaa, on synti, ei synnittömyys,\noli kerran se suuri ja kaunis ja jalo.\n\nAtlantis, Atlantis! Minun syy, Sinun syys.\nAtlantis, Atlantis! Nyt mennet Sa mereen\nkuin mennyt jo oot velisurmien vereen.\nOlit kaunis Sa katsoa tähtien yössä,\nniin tiedossa, taidossa kuin elontyössä,\nsiks ylpenit ehkä, siks sortuu Sun pylvääs.\nNyt auta ei aattehes armaat, ei ylvääs.\n\nMenet mereen kuin vereen. Sinun syy! Minun syyni.\nOli aikasi. Ollut et armas, et tyyni.\nMenit veljien veriin kuin mennet nyt meriin.\nTaru päättyvi pitkien taistojen teriin.\n\nAtlantis, Atlantis, myös mullekin armain!\nNyt nään Sinun sielusi hapsin jo harmain.\nMinä vanhenin suotta. Kenen syy? Sinun syys,\nSinä maailman tään sukuveljettömyys.\nTeit kuoleman synnin. Se on maailmanpalo.\nMut tää oli ainoa, armahin talo,\nisän, äidinkin koti, jo sortunut sotiin.\nNyt mennään, me menneet, luo Luojan jo kotiin.\n\nEi kannata elää, kun katkee ne hartiat,\nnuo Atlahan maailman muinaisen vartiat,\ntyö, kunto ja rakkaus ja rauha, ei viha,\nkun riittää vain aine, ei henki, vaan liha.\n\nSiks sorru ja murskau, ja vieläkin murru,\nkun et Sinä suuresta tuskasta turru!\nSe on maailmanpalo, hyvät herrat! Se talo,\njoka palaa, on mennyt jo menneisyys.\nSe on synteimme vuoksi, kun hallinnut siinä\nei rakkaus, ei henki, vaan hengettömyys.\nAtlantis, Atlantis! Sun sortua pitää.\nMut kenties Sun haudallas haavehet itää\nijankaikkisen rakkauden, kauniin ja urheen,\nkun olit oma uhris ja mielemme murheen.\n\nHyvät herrat ja kaunihit naiset! Se talo,\njoka palaa, on maailma, maailmanpalo.\nSe menee, se menee, Atlantis, se aika,\nvaan ei mene sydämien synnittömyys.\nJos jaksamme, alkaa nyt uus aikakausi,\nniin tietäjät tiesi ja laulajat lausi,\nei orjain, ei herrain. Kenen syy? Minun syyni,\nNyt maailma palaa. On oltava tyyni.\n\nJos mahdu nyt ihmisten päihin ei järki,\nne päät suru lyö tai painetin kärki.\nNyt hulluus on iki. Nyt maailma palaa,\nvaikk' ihmiset vain ihanuuttansa halaa.\n\n4/9 1920.\n\n\n\nPYHÄ VOLGA.\n\nMestari Ilja Rjepinille, suurelle taiteilijalle ja Suomi-ystävälle,\nomistettu.\n\nKuin Volga, kuin Volga\non Venäjälle pyhä,\non meille Luojan lapsi,\nIlja Rjepin ain ja yhä.\n\nKuin Volga, kuin Volga\nHänen voimansa vyörii,\nHänen eessänsä eellehen\npikkujoet pyörii.\n\nKuin Volga, kuin Volga\nHän syntyi, Hän halaa,\nHän maailman kauneutta\nkatsoo ja palaa.\n\nKuin Volga, kuin Volga\nHän Venäjän on sielu.\nHänen kauttansa puhuu\nmonen vuossadan nielu.\n\nKuin Volga, kuin Volga\nHänen taiteensa piirtyy,\nHänen tieltänsä kansojen\nkavaltajat siirtyy.\n\nKuin Volga, kuin Volga\non voimakas, vakaa,\nniin rakkautta, rauhaa\nHänen taiteensa takaa.\n\nKuin Volga, kuin Volga\non Venäjälle pyhä,\nme uskomme pyhään\nHänen sieluunsa yhä.\n\nKuin Volga, kuin Volga\non voimakas yössään,\nniin on Ilja Rjepin\nmyös murheessa, työssään.\n\nKuin Volga, kuin Volga\nkäy Suomenkin suru,\nsen vaikka on murtunut\nnyt sydänmuru.\n\nKuin Volga, kuin Volga\nlyö aikojen laineet.\nHei, hei, Ilja Rjepin,\nja hengen mahdin maineet!\n\nKuin Volga, kuin Volga\non Venäjänkin huomen.\nHei, hei, Ilja Rjepin,\nja myös suru Suomen!\n\nKuin Volga, kuin Volga,\nSinä ruhtinas Ilja!\nHei, hei, Ilja Rjepin!\nHei, heili, hengen vilja!\n\n6/9 1920.\n\n\n\nVIVE LA POLOGNE!\n\nMinisteri Sokolnickille omistettu.\n\nSurun laps olet, Puola,\nvaan maailman suola,\nkun Europan taas pelastat,\nSinä suuri ja sorja,\net enää nyt orja,\nja maatas kun niin rakastat.\n\nAlta Aasian hallan,\nyltä yön väkivallan\nPuolan armeijat astuu\nkuin rauta ja kuin\nterä välkkyvä taas.\nSurun laps olet, Puola,\nvaan maailman suola,\nkun kaitset Sa kaunihin kansas ja maas.\n\nSiks Suomenkin silmä\nnyt kyynelin kastuu,\nkun on edesvastuu,\nmiten yhtyisi yössäkin kansoa kaks,\nsuru Suomen ja Puolan,\ntuon maailman suolan,\ntuskan teilläkin käyvän\nvain kalliimmaks.\n\nHengen herttua, Puola.\nSurun ruhtinas, Suomi!\nNyt kostuu, nyt kastuu\nniin moni luomi,\nkun armeijat astuu\nmaan suuren ja sorjan,\nei enää nyt Moskovan, Pietarin orjan,\nvaan valppahan, vapaan,\ntaas Kasimirin tapaan,\nkun Europa säilyy\nja Puolan päivä päilyy.\n\n7/9 1920.\n\n\n\n\n\n\nSYREENIEN KUKKIESSA\n\n(1920)\n\n\n\n\nSYREENIEN KUKKIESSA.\n\nSyreenit hiljaiset kesä-yössä, kuulkaa:\nminusta herkkää, heleää nyt luulkaa,\nen liene korppikotka alla taivaan,\nma itseäin vain ihmiseksi raivaan.\n\nSyreenit valkeat kesä-yössä, teille\nma uskon itseni kuin säveleille,\nte hiljaa tuoksutte kuin tuoksui kerran\nmun tielläin kukka kesäpäivän Herran.\n\nSyreenit synkeät kesä-yössä, elkää\nmua pelotelko, ellen itse pelkää\ntään tähkäpääni päivän täyttymystä,\ntään elon, lemmen lyhyen lyhennystä.\n\nSyreenit syyttävät kesä-yössä, teistä\nma löydän lohdun niinkuin säveleistä,\nkuin tekin kukin, menen maata varhain;\njää meistä jälkeen, mikä meist' on parhain.\n\nSyreenit anteeks-antavaiset yössä,\nen teistä luovu, muistan päivän työssä\njokaista ystävyyden, lemmen kukkaa,\njokaista orvon oudon riemurukkaa.\n\n6/7 1918.\n\n\n\n\nMIEKAN TARU.\n\n\n\nMIEKAN TARU.\n\nOli miekka vanha mun taatollain,\nvain tylstynyt virkakalpa,\nmut sentään vartia Suomen lain,\nsiis arvoltaan ei halpa.\n\nSe kulkenut isästä poikahan\noli suvussa vuosisadat,\nmonen rastinut tuomarin toiminnan\nja rauhan miesten radat.\n\nTaru kertonut polvesta polvehen:\nol' ennen se taistomiekka,\nkun maassa soi sota hurmeinen,\nmonen ruskotti rannan hiekka.\n\nJa virkkanut, viel' oli tarina tuo:\nkunis vankkana hoidat virkas,\nsinis rintasi sinulle rauhan suo,\nterä säilän kiiltävi kirkas.\n\nMut maassa kun väkivalta käy\nja sorto ja surma uhkaa,\nei missään toivon tähteä näy,\nvain rikosta, saastaa ja ruhkaa,\n\nja voimaton kun on oikeus,\nei lakia kuuntele kukaan,\nja mielet valtaa ahdistus —\non miekan mieli sen mukaan.\n\nSe silloin uhaten leimuaa\nkuin urhojen mieli jalo,\nmut punaiseksi se purskahtaa\nkuin surma ja kylien palo.\n\nTuon tarinan eilen mä muistin, kun\nma kalpahan katsoin kerta.\nYhä tuota katson ja kauhistun:\nse ruskottaa kuin verta.\n\nKeväällä 1917.\n\n\n\nVELISURMAAJA.\n\nMistäs saavut, myöhään saavut,\npoikani metsämies? —\nIsänmaan illasta, erämaan aamusta,\näitini lempeä-lies.\n\nMiksi niin kasvosi kalpeilta paistaa,\nouto on äänesi, laps? —\nPaistoi hangilla kuoleman kuudan,\nvalkeni poski ja haps.\n\nMiksi niin rintasi raskaasti huokaa,\nsuihkaen suonesi lyö? —\nHiihdin mä kilpaa hiisien kanssa,\nympäri surma ja yö.\n\nMiksi niin silmäsi tuimasti tuikkii,\nautio otsasi on? —\nVilkkuivat vinhemmin taivaalla tähdet,\ntuomarit turmion.\n\nMinne on jäänyt sun luontosi lempee,\nhellyytes herttainen? —\nSauhun kentille, kauhun kentille,\nvaltahan vainajien.\n\nSyöksyikö vieras syntymämaahan,\nkansaako kaas vihamies? —\nEi, oma heimo herjaksi muuttui,\noma oli orjuuden ies.\n\nNousitko vastaan sortajavaltaa,\nkun sotatorvet soi? —\nLasken lautsalle raudan raa'an,\nveljien verta se joi.\n\nVoitonko liet vai tappion viesti,\nsaata et ilosanomaa. —\nItkeä ikäni tahtoisin, vaikka\nvapaa on kansa ja maa.\n\nAuta, armias! Rikki on rintas,\nhurmeesi huppeloi! —\nSain ma itsekin surman iskun,\nkuoleman kellot jo soi.\n\nKaikkiko kadotan lapseni armaat,\ntaasko on taistohon ties? —\nLähtevi rauhaan Tuonen rannan\npoikasi murhamies.\n\nHeitätkö äitisi raukan ja rakkaan,\nmyös pyhän syntymämaan? —\nKohisevat korvaani Manalan kosket,\nsiellä ma saan isänmaan.\n\n1918.\n\n\n\nVAPAUDEN TEMPPELI.\n\nKuin airuet Taaton taivaisen,\nkointähdet korkean aamun,\npalas Suomen joutsenet jälkeen yön,\njään, hallan ja hirmujen haamun,\nhaki muinaista metsälampeaan,\nsen laineista laulun saarta,\nnäki siellä nyt temppelin valkean\npäin pyrkivän taivahan kaarta.\n\n\"Tuo meille on mielehen!\" joikuivat\nnuo joutsenet auringon kullan,\n\"tuo varmaan on temppeli Vapauden,\nsen laatinut lapsi on mullan,\nse että ois merkkinä meillekin,\nmihin päätyä pilvien tieltä,\nkun Rakkaus korkein koskettaa\npolon pyydettä, miettijän mieltä.\"\n\nJa koskena toivojen korkeimpain,\nvalomyrskynä luomisen valtain,\nalas laski ne lampehen kimmeltävään\nkivin kallein, marmorikaltain,\nvoi, silloin, voi, veri punainen\nyli purskui puhtaiden kaulain,\nkohos korkeuden vieraat siivilleen,\npois läksivät laulua laulain:\n\n\"Ies konsana kirpoa kansan ei,\nei erkane orjuus maasta,\nmin järvillä huuruu hurmeen yö,\nmin mielissä sääli ei haasta,\nsen turhia templit on Vapauden,\nsen julmia juhlien hurmat,\nkun alttarin äärillä ähkyy vain\nveriteurahat, veljessurmat.\"\n\nSoi virtensä vitkaan vaikertain,\npois haipui tähtien tarhaan,\nmut oli kuin myötänsä vienyt ois\nse vapausriemumme parhaan.\nJa kuule! kuin kuorona vankien\nsoi kalske nyt kahlerautain,\nja Vapauden temppeli vaipuu pois,\nsen paikalla paikka on hautain.\n\n31/5 1918.\n\n\n\nPERMAN PÄIVÄ.\n\nEversti A. Sihvolle omistettu.\n\nAjat ammoiset mieleen muistuu nyt,\ntuhatvuosien häipyy häivä,\nmoni tarina päättyi, päättynyt\nei vielä Perman päivä.\n\nJa muisto Aunuksen autuaan\nlie muille vain tyhjä lehti,\nmut meille, lapsille laulun maan,\nsydänjuuriin se syöpyä ehti.\n\nKen kuuli soutaen Laatokkaa,\nmiten lauloi sen laineet surren,\nhänen sielunsilmissä kuumottaa\nvain valkamat vainopurren.\n\nJa kuulitko Kuutamolahdellai,\nmiten kilisi kirkonkellot,\nsaman tuskanhuudon sa tunsit kai\nkuin Hurtan ja pajarin pellot?\n\nSiks siitä jos nyt taiston tie,\njos Vienan virroilla souto,\nei varmaan se Sammon ryöstö lie,\nvain korkean kotihin nouto.\n\nJa viita jos soi sotakirvehin,\nkun Uhtuan urhot viiltää,\nne tuovat vain tarun takaisin,\njoka aikakirjoissa kiiltää.\n\nNäät Jumalan temppeli tenhoinen\noli saaressa virran vinhan,\nkuvan poluilta maljan kultaisen\nvei heittiöt herjan inhan.\n\nJa upposi Perman kunnia\nkuin aurinko Vienan vesiin;\ntuhat vuotta on uinunut aalloissa,\nnyt uutena astuu esiin.\n\nNyt säihkyvi säilin ja tapparoin,\nmitä heimonhenkenä säilyi,\nmikä kaikui lauluin ja kanteloin\ntai kyynelhelminä päilyi.\n\nNyt Jumalan temppeli tenhoinen\non rinnoissa Suomen nuorten,\nkotikansan lempenä leimuten\nkuin valkeat helkavuorten.\n\nTuon tauonnut temppelin taika ei,\nei loihditun maljan mahti:\nsen muinoin ahnahat jaarlit vei,\nnyt valpas on Perman vahti!\n\n1918.\n\n\n\nVÖYRIN MARSSI.\n\nMissä marssi Vöyrin koulu\nmuistaa Ristiina ja Oulu,\nPohjanmaat ja mantereet;\nkuinka kuului Suomen usko,\nkertoo Ruoveen rantain rusko,\nTampereenkin tantereet.\n\nMissä vaara suurin saarti,\nsiinä nähtiin Vöyrin kaarti,\nkaikui jääkäreiden työt;\nharvoin maattiin, harvoin syötiin,\npäivät päälle käytiin, lyötiin,\nseistiin vartiolla yöt.\n\nMonta Hämeen hankiin haipui,\nMessukylään kylmään vaipui,\nmonta Kurun metsät vei.\nAina eespäin! käsky kaikui.\nVoittoon, kostoon! korvet raikui —\ntaikka kuoloon, taapäin ei!\n\nKunniata kaatuneille!\nHetki vannoa on heille\nkautta kauniin synnyinmaan:\nSen jos vapaus vaipuu milloin,\nnousee Vöyrin kaarti silloin,\ntaasen meitä tarvitaan.\n\n1918.\n\n\n\nSAKSAN KUMPU.\n\n(Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa.)\n\nLempeät lehtivi puut, miss' uinuvat sankarivainaat,\nvartio äänetön tuo järvien, metsien maan;\ntaivahat leimuavat, punapilvihin aurinko vaipuu,\nkohta jo kattavi veet valkea, varjoton yö,\nyhtäpä kultailee yhä kumpua pohjolan päivä,\npäällä sen karkelohon kulkevi ilta ja koi;\nhelkkävät ihmisen hengessä noin ilot, muistot ja toiveet,\nsieluissa kansojen myös kantelo korkeuden,\nkauniimmin kaiu se ei kuin kaikuu se hetkenä Herran,\nkun veriliittohon käy veljinä kansoa kaks,\nkumpikin uljaat, uhraten maalleen poikansa parhaat,\ntoinenpa uhraten myös onnelle vierahan maan,\nsiks sinä ilmoisna ei ikän' unhotu heimossa Suomen\nkalleus kunnahan tään: kansojen kiitollisuus.\nNukkuos rauhassa siis, sinä Saksan sankarijoukko,\nympäri kumpusi tään Saksa ja Suomi on yks',\nette te turhaan tullehet, ei mene muistonne hukkaan,\nvuossadat kertova on maassamme maammo ja laps',\nkuinka se kuitattiin se Saksan kunniavelka,\nhakkapeliittojen tie, Kustaa Aadolfin työ\npuolesta aattehen, vapauden, pyhän yksilö-uskon,\njonk' oli vain kotimaa teillä ja meillä, mut ei\nmuualla: milloinkaan ei maksettu kansojen velkaa\nkauniimmin, kirkkaammin kuin te teitte sen nyt;\nkiittää Ruotsikin sais, mut ellei kiitä, se jääköön,\non Viro kiittävä viel', Aunus ja Inkerinmaa:\nei sinä ilmoisna ei ikän' orjana astu ne maataan,\njoiden puolesta vuos tään jalon hurmehen vuo.\n\n27/7 1918.\n\n\n\nVIRON VIRSI.\n\nMarssii miestä niinkuin peistä,\nyksin, kaksin, monta rinnan. —\nMinne matka miesten nuorten?\n\"Liepehille Paidelinnan.\" —\nPaljon lähtee, harva palaa! —\n\"Tuota tutkineet me emme,\nniinkuin Lappi loihtulauluin,\ntapparoin me taistelemme.\"\n\nVuoksi synnyinmaanko taisto? —\n\"On nyt vuoksi veljen oman,\nmutta myöskin vuoksi äidin\nyhteisen ja onnettoman.\" —\nEikö äiti teille Suomi? —\n\"Löysimme sen laajemmalta,\ntakaa Vienan, Suomenlahden,\nPeipusjärven rantamalta.\"\n\nKenpä kurja kyntää tuolla? —\n\"Kyntää Suomen suuri suku,\njonk' on aavat hengen alat,\njonk' on laaja lasten luku.\" —\nEikö suojaton nyt Suomi,\nkun sen poiat parhaat läksi? —\n\"Täten Suomen suojelemme,\nteemme verin tiettäväksi:\n\nSuur' on aika, tuntureilta\nkajastaa jo päivänkoitto.\nYhtyy Väinön heljä heimo,\nveljet: kuolema tai voitto!\nVast' on Suomen kansa vapaa,\nkun sen vapaat laululehdot,\nkun sen kuuluu kunniassa\nhaavehien haudat, kehdot.\"\n\nLähtekää siis Luojan nimeen\nkodin rakkaan rantamilta!\nItkenemme teitä niinkuin\nitkee kasteen kesä-ilta.\nVuosisatain toivot teitä\nseuraa: Suomi suurentakaa!\nSentään muistakaa tuo yksi:\nvaino voi myös tulla takaa.\n\n9/1 1919.\n\n\n\nNUORI SANKARI.\n\nHän nuor' oli, mieheksi mainittiin —\nveriruusut nyt haudalla itkee —\noli outoa laatua viisautens:\nhän Viroon matkusti, ei hän lens'\nse ollut ei hänen matkansa ens' —\norjantappurat Onnetar kitkee.\n\nSen tunsi Saksan kuin Vienan maa —\nveriruusut nyt haudalla itkee —\nett' oli hän valtias vuosiltaan,\nnous kunniaksi hän kaiken maan,\nhän taisteli, kaatui kauneuttaan —\norjantappurat Onnetar kitkee.\n\nTaru, laulu seppel on sankarin —\nveriruusut nyt haudalla itkee —\nkun näin hänet, käärehet peitti pään;\nkuustoista täytti hän eläessään,\nhän, meitä viisaampi mieleltään —\norjantappurat Onnetar kitkee.\n\n1919.\n\n\n\nKENRAALI MANNERHEIM.\n\nHän ratsasti armeijan voittoisan päässä,\noli aurinko uus hänen otsallaan,\nkuin kruunu se kimmelsi tuiskussa, jäässä,\nkuin leimaus se lens yli yöllisen maan.\n\"Mikä on tuo?\" jo tiedusti toiselta toinen.\nKävi kansassa vastaus kuin vavahdus:\n\"Ilon itkulta tuskin sen tuntea voinen,\nmut luulen, mut luulen, se on Vapaus!\"\n\nJa kussa hän kulki, siell' ihmiset suli,\nsydänlähtehet läikähti, korkeni koi,\nkuin juhla hän halk' elon harmajan tuli,\nsotatorvet ja rummut ja karkelo soi,\nmaa vapauden ruusuja kukki, mut eipä\nvain ruusuja, ruskotti kukkeus uus:\nhänen jäljissä lainehti laiho ja leipä\nja lempeys ja miel'alan aatelisuus.\n\nKuin kointähti Suomen hän taivaalle nousi,\nkuin ehtoon ei tähtensä sammuva lie,\nmaan tään hän on kilpi ja kalpa ja jousi,\nkuin kulkeekin Salliman sankean tie;\nkuin lyöneekin aikojen lyijyiset laineet,\nkuin rautainen kaartuukin kansojen yö,\non vuossadat virkkava maailman maineet,\nmikä tääll' oli Valkean Kenraalin työ.\n\n29/7 1919.\n\n\n\nKARJALAN SUOJELUSKUNTIEN MARSSI.\n\nLaelta vaarojen lakkapäiden\nja virtain varsilta miestä käy,\nkuin juhlajuoksuun on kiire näiden,\nvaikk' kainalossa ei kannel näy,\nne rientää ryhmihin, joukkueihin,\nkiväärit liittyvät kivääreihin.\n\nJa niitä välkkää kuin tulta: tuolta\nyks soutaa aaltoa ankaraa,\ntää pitkospuitansa pinkoo suolta,\ntää laakson polkua poimettaa,\nnäin kasvain, karttuen armeijoiksi\nkäy valtakunnan he vartioiksi.\n\nSe nousee, Karjalan kansa vapaa,\nkun uhkaa orjuuden uuden yö,\nse tahtoo suojata Suomen tapaa,\nse Suomen oikeuden eestä lyö,\nkuin sähkö silloin se ilman lataa,\nsen rauta iskee ja rakeet sataa.\n\nJa kuulkaa! Haastavat urhoin haudat:\n\"On vapaus ainoa aateluus!\nNe silloin katkesi kahleraudat,\nkun luotiin Karjalan kannel uus,\nkun alta Ahvolan, Raudun lunten\nnous ruusut ruskeat sankar-unten.\"\n\nKäy kansan nousu, käy kansan myrsky\nkuin Vuoksi valtava voimassaan,\nkäy vaahtoon Laatokan laajan hyrsky,\nsoi virttä Aunuksen, Vienanmaan,\nja suulta suurtuvan Suomen Nevan\nse korjaa Inkerin koitonevan.\n\nSyksyllä 1919.\n\n\n\n\nRAUHAN VOIMAT.\n\n\n\nTYÖN UHRIEN LAULU\n\nTyö, kunnia korkein ihmisen,\nmyös voima ja voitto ja valta,\nmut päämäärä ei, johon taistellen\nhän pyrkivi puuttehen alta,\nse kaukana on,\non loppumaton\nrata kultainen Rakkauden auringon,\ntie, täydellisyys,\nmitä pyhintä pyys\nkevät kerkee ja kypsytti sydämen syys —\n\n  Työ, kunnia korkein ihmisen,\n  myös voima ja voitto ja valta!\n\nTyö synteimme vuoks muka säädettiin,\nme siunaukseksi sen teemme,\nkun yltävät määrihin ylhäisiin\nsydän, järki ja jäntereemme,\nkun muistamme vain,\nmihin matka on ain\nja taistelu tahtojen leimuavain,\nmikä tarkoitus tien\nläpi helteen ja hien\nja hehkunta hetkien kiirehtivien —\n\n  Työ synteimme vuoks muka säädettiin,\n  sen siunaukseksi me teemme!\n\nTyö muuttavi muodot maailman,\nmyös laajemmaksi sen laatii,\nmut tunnon myös yhä tuimenevan\ntekijältä sen valmius vaatii,\ntyö kartuttaa,\ntyö vartuttaa,\ntyö vain yhä vaikeemmin velvoittaa,\nkunis maahan lyö\ntekijänsä työ,\nmut ympäri vaaksan jo valkeni yö —\n\n  Työ muuttavi muodot maailman,\n  myös laajemmaksi sen laatii!\n\nTyö, veljeys, siskous ihmisten,\nside onnen ja onnettomuuden,\nyli maanpiirin yhtyvät miljoonien\nkädet, mieltehet uskon jo uuden,\nkuka kouransa suo,\nkuka tiedolla luo,\nkuka ammattitaitonsa tarkimman tuo,\nkaikk' kiirehtäin\najan aamua päin,\npäin valkeutta vuorien kimmeltäväin —\n\n  Työ veljeys, siskous ihmisten,\n  side onnen ja onnettomuuden!\n\nTyön uhrit, me vainajat varhaiset,\nmyös lienemme liitossa myötä,\nvaikk' kuulu ei varjojen askelehet,\nme astumme aukaisten yötä,\nme kuljemme kuin\nuni unhotetuin,\nmut singoten uskomme silmin ja suin:\ntyö voimamme vei,\nmut voittoa ei,\nmin lautuvi latva työn lapsillei —\n\n  Työn uhrit, me vainajat varhaiset,\n  myös lienemme liitossa myötä!\n\n\n\nVALKEA VAPAHTAJA.\n\nMeksikolainen legenda.\n\nHän saapui, hän neuvoi, hän hallitsi heitä,\nlait laati hyvät,\nsomat siroitti tietojen, taitojen jyvät,\nnäin viittoen valkeuden Jumalan teitä\nhän edellä kulki,\nIsän korkean tahtoa julisti julki.\n\nJa valkea hän oli varreltansa\nkuin poutapilven\non hohto tai kirkkaus on hopeakilven,\nsini silmien oli — niin kertoi kansa —\nkuin meri, min rintaan\nkesäpäivä on mennyt ja päilyvi pintaan.\n\nMut illalla kerran hän ihanimmalla;\nmeni valkamahan\nja käskyt ihmisten hyvän ja pahan\nhän kirjoitti kaislalla kahisevalla\nhelohiekkaan rannan\nja virkkoi: \"Nyt aarteeni viimeiset annan.\n\nTaas matkani tuonne on aaltojen taaksi,\nma mistä tulin,\nmihin kaihoni lens monin kultaisin sulin,\nmut kerran on aaltoja halkova haaksi\npäin maanne rantaa,\nmi kansoa uutta ja uskoa kantaa.\n\nJa teille he uudet jumalat tuovat\nmun kaltaiseni,\nmun vertaiseni, mun valtaiseni,\nja maastanne uuden he Eedenin luovat;\njos käskyt nämä\nte pidätte, silloin on täyttyvä tämä.\"\n\nHän purjehti pois, meni merien teitä;\nkovin kaipas kansa\nkuin parhainta, kauneinta olemustansa.\nToki lakinsa lempeät lohdutti heitä\nja riimut rannan —\nmut ah, pian haihtuvat sanat ne sannan!\n\nJa ihmisten mielet on kuin meren hiekka:\nkas, viikot vieri,\nmonet päivän ja kuun kehät kultaiset kieri;\njäi unhoon jo tietojen, taitojen niekka,\nja niinkuin vaha\nsuli viisaus ja tuhmuus ja hyvä ja paha.\n\nJa niinkuin Niniven lapset he tuli.\nMut kaipaus säilyi,\nmi kauniina kansan sielussa päilyi;\nhe heimojen vieraiden verehen suli,\nmut illanruskoon\nhe katsoi kuin uuden aamunsa uskoon.\n\nNiin kerran aamulla armaimmalla\ntuli miehet oudot,\nsoi aavalta huudot ja airojen soudot,\nnäki kansa sen mielellä arastuvalla,\ntarun täyttyvän luuli,\nesivanhemmilta min kerran he kuuli.\n\nTuli uskonto uus, tuli jumalat uudet,\nmut julmat, kovat\nkuin kansan poljetun kohtalot ovat,\ntuli sorto ja sortajan armottomuudet\nja raakuus ja rauta\nja orjuus ja kurjuus ja kuolo ja hauta.\n\nJa katosi kansa, ei kansan kaipuu.\nSe kulkee merta\nkuin Mestarin henki, mi heill' oli kerta;\nja laineet nousee ja laineet vaipuu\nkuin ihmisrinta,\nmi itkevi unelmataan ihaninta.\n\n1917.\n\n\n\nKUTOI KANGASTA ELÄMÄ.\n\nZ. Topeliuksen 100-vuotisjuhlaan 25/1 1918.\n\nKutoi kangasta elämä\ntaruloimin, taikaniisin,\npolki auvon polkusimin\npäivän nousevan punassa.\n\nKaaloi lapsi katsomahan,\nsilmät suurina kyseli:\n\"Kelle kultaista kutonet,\nhelmellistä helskyttänet?\"\n\nVastasi vakava vaimo:\n\"Kudon sulle kultapaidan\nmielen kulkevan kuvista,\nomantuntosi oraista,\niloista isän ja äidin.\"\n\nKuuli lapsi kummastellen.\n\nJa ne katsoi kaikki peikot\nkorven louhien lomasta,\nja se pelkäs, poika pieni,\npolkuansa piipertäissä;\npuut puheli, kuuset kuiski,\nhongan-oksatkin osoitti\nerämaihin eksyvätä,\nsaloja samoavata!\ntoki tähti tietä neuvoi,\nopasti kotihin koivu,\nhaltia hyvä talutti\nkotilieden lämpimähän.\n\nKutoi kangasta elämä\nkuudanloimin, kukkaniisin,\npolki unten polkusimin\nLapin lyhyessä kesässä.\n\nMies nuori kyselemähän:\n\"Mitä suihkit, sukkulainen,\nsuihkitko suruja lemmen\nvaiko sankarin satua?\"\n\nVastasi vakava vaimo:\n\"Helskytän hopeapaidan\nsulle hehkusta sydämen,\nsynnyinmaalle sykkiväisen.\"\n\nNuori uskoi ja uneksi.\n\nJa ne hehkui, hengen miekat,\ntaivonkaaria tavaten,\nJa ne uhkui, unten purret\npurppurata kaukomaiden,\nveet sinerti, maat viherti,\nilman lintuset liverti,\nsuut sadat suruja lemmen,\ntuhannet tarua urhon,\njoka itsensä unohti,\nmuisti vain isien maata,\nkohotti kotoisen kansan\nmainehesen, kunniahan.\n\nKutoi kangasta elämä\nvaskiloimin, valtaniisin,\npolki vaivan polkusimin\nsynketessä syksy-illan.\n\nKatsoi miesi miettiväinen:\n\"Mitäpä kutonet, kumma,\ntäyttymystäkö tekoni\nvaiko tarmon taittumusta?\"\n\nVastasi vakava vaimo:\n\"Kudon ma kuparipaidan\nsulle pelvosta Jumalan,\njota ei katehet kaada.\"\n\nMies suori sotisopahan.\n\nJa ne viuhui, viimat kaikki\nvasten valtaisan povea,\nja ne kalskui, kalvat kaikki\nvasten sankarin sydäntä,\nja ne päätyi, arkipäivät,\ntyön pitkän pimeät hetket,\nepäuskotkin elämän,\noman voiman voipumukset,\nvaan oli ylempi voima,\njoka johti eksyvätä,\nnäytti tietä, täytti tähkän,\nsalli heikon heilimöidä.\n\nKutoi kangasta elämä\nrautaloimin, loppuniisin,\npolki kuolon polkusimin\nhallan harmajan tuloa.\nVanhus katsoi kaihomielin:\n\"Tuoko on tulos elämän,\npäätös päivän kaunihinkin?\"\n\nVastasi vakava vaimo:\n\"Kudon sulle kuolinpaidan\narmosta Isän Jumalan,\nparahasta palttinasta.\"\n\nVanhus valkea nukahti.\nVaan ei mahti maahan mennyt,\nlauloi latvoissa petäjän,\nkuiskeessa kotoisen kuusen\nsoipa Suomen on saloilla,\nvierillä tuhanten vetten,\nilona isän ja äidin,\nneuvona pojan ja neien,\nlauluna Suvannon lasten,\ntaikana teon ja tarmon\nsynnyinmaamme sykkiessä,\narmona Isän Jumalan\nkuolon portin kuumottaissa.\n\n\n\nMAAMIEHEN RUKOUS.\n\nMaan me miekoin varjelimme,\nauralle nyt astutaan:\nsama meille, hurmehessa\nvaiko hiessä kastutaan.\n\nMonta pois on mennyt miestä,\nsentään jälki jäänyt on,\nperukirjat, jos ei muuhun,\nSuomen kivipeltohon.\n\nMaa on vapaa! Siksi orjan\nole ei nyt rukous,\nminkä huokaa taivahalle\nsielun syvä luottamus.\n\nJos ma kynnän, jos ma kylvän,\ntuota aina aattelen:\nteen, min tiedän oikeaksi,\nenemp' ei voi ihminen.\n\nEipä suotu ihmislapsen\nnousta taivaan jumaliin,\nmutta suotiin päivänpilke\nmiljoonien sydämiin.\n\nSuotiin surun kyynelkaste,\nilon raikas ihmisyys,\nrakkauden kirjokaari,\ntoivon toukokuu ja syys.\n\nTuuman tiedän Tuonelasta,\nvaaksan verran elostain,\nymmärrän vain yhden: jätän\nsarat suuremmat kuin sain.\n\nTotta elonleikkuun Herra\ntajuaa mun mieleni,\nkoska yössä, päiväntyössä\nHäntä kiittää kieleni.\n\nSeisoin taiston tuoksinassa,\nseisoin alla taivahan\nsamana kuin lasna muinen\neessä Isän rakkahan.\n\nTapahtukoon tahto Sinun\neikä minun, rukoilen,\nkoska kylvän, kyyhättelen\nkautta Luojan sormien.\n\nVaan jos järkkyy maassa laki,\njälleen sotatorvi soi,\nsilloin tehdään toinen touko,\nrauhan askar jäädä voi.\n\nSilloin verin varjelemme\nperkaamamme pellot taas,\nrakkaudella rakennamme,\nminkä sota, nälkä kaas.\n\n1918.\n\n\n\nRAUHAN HERRA.\n\nHän kulkee diadeemi otsallansa\nylitse maailman ja kansain yön,\nHän, rauhan Herra, joka rinnassansa\nkaikk' kätkee taistelot ja ihmistyön,\njumala joulun, joll' on yks vain kansa,\nyks valtakunta yllä tähtivyön,\nja ken sen näkee kultakruunun säteen,\nei hälle kalpa enää nouse käteen.\n\nOn vierimässä sodan viides vuosi\nja yhä turhaan rauhan Herra käy,\nken voittikin, ket' onni, voima suosi,\non varmaa vain: ei taiston päätä näy,\nmiljoonat hukkui, hurmevirrat vuosi,\nEuroopan päivä mailleen ennättäy,\nmut aina kulkee rauhan Herra turhaan\nvedoten rakkauteen, ei veljesmurhaan.\n\nAh, nyt jos koskaan tiedän: korkein oppi,\nmi koskaan kaikunut on päällä maan,\nmin kuuli valtalinna, vangin koppi,\nmist' yössä kauhun vielä iloitaan,\nmin äänt' on soinut minkään rinnan soppi,\nmin ihmiskunta tietää kuollessaan,\non kunnia, mi korkeudess' on Herran\nja maassa rauha, hyvä tahto kerran.\n\n1918.\n\n\n\nRAUHAN VOIMIEN VAPAUTUESSA.\n\nKuin vankeina hallan\nja hyyn\novat kauan kahlitut\njärvien, lampien laineet\npohjoisen maan,\nniin vankeina on väkivallan\nja vääryyden, vainon ja riidan\nja surman ja syyn\nnuo vuosia maanneet\nmaanpiirin henget ja aineet,\nja maailmaan\nvain itkua, vaivaa,\nverta ja haavoja luoneet,\nsydäntuskaa tuoneet,\nmyös ruumiiden runsautta\nkentille kunnian\nkimmeltäville,\nmut puutetta leivän\nja lemmen ja lämmön\nleskille, orvoille\nosattomille.\n\nKuin hangenkin alta\nja jään\npuin, nurmin ja kukkasin\npuhkee maan ikimahti\ntaas vapauteen,\nniin vapautuu pyhä valta\ntaas hengen ja aineen työn,\nteko tyynen sään,\nmyös tieto ja taito,\ntuo kansojen kunniavahti,\nja voimat sen\ntaas virkoovat laihoja,\nheelmiä, viljoja kantain\nvieraiden rantain,\nja maailman kauniimman\nluo väki sähkön\nja liekin ja malmin:\nniin Suomikin suurtuu\nrauhasta raskain\nlaihoin ja soiluvin\nsaarin ja salmin.\n\nJa kuin sepon toimin\nja töin\ntuo nous tarun Sampo,\nantaja auvon ja onnen\nmuinahisen,\nniin voittava kansan on voimin\nsen henkikin, heilivä hiljaisin\npäivin ja öin,\ntaas nuorissa nostaen\ntaattojen tarmon ja ponnen\nja rakkauden,\npyhän, hehkuvan, täyden\ntähän maahamme karuun,\nsen sankaritaruun,\nmi enää ei konsana\nkatoa kannelta\npohjoisen taivaan:\nsiks isketty syvään\nse on sydänveriin\nja veljesten vihaan\nja vainoon ja vaivaan.\n\n29/11 1918.\n\n\n\nABOA VETUS ET NOVA.\n\nVieras virpi, erämaahan tuotu,\nniin ol' Alma Mater Turun ajan,\nkreivin jalon lempeydellä luotu,\npantu työlle kansan kasvattajan;\nja ne soivat Ruotsin rummut, torvet,\nkoska kumman kuuli Suomen korvet,\najoi Phoibos kautta Auran rantain\naikaa uutta kilvellänsä kantain.\n\nTuosta maille Thulen kolkon, loiton\nleijui Gratiain ja Musain seurat,\nkuuli kultakieltä Orpheun soiton\nkohta Suomen karhut, Pohjan peurat,\nnousi yöstä valta vanhan Hellaan\nmaata kaitsemahan kauneudellaan,\nsaapui viisaudenkin juhlasaatoin,\nastui Aristotelein ja Platoin.\n\nKumma virpi, vihannoiva kukkaa\nihaninta ihmishengen kerta!\nVaikka vainot kaasi kansarukkaa,\nvieri virrat kyynelvettä, verta,\nsentään säilyit nälän, hallan uhmin,\netkä maata tuominnut sa tuhmin,\nmaan et voimaa, kunne juures johti:\nvoimaa nousta jumaloita kohti.\n\nNousi kansa, vaikka virsin toisin,\nkumahtivat kilvet kummun alta,\nkulki kuvin uusin, aurinkoisin\nkorven yöstä vanhan Väinön valta,\nsamos päästä pitkäin vuosisatain,\nhehkui kautta kaikkein hengenratain,\neikä ollut oppi outo meille,\ntie ei vieras ihmis-ihanteille.\n\nOman sielun onkaloista uuden\nSuomi tahtoo luoda taikapajan,\nsuojaks valkenevan vastaisuuden,\njalon jatkajaksi Turun ajan,\nkuulla kieltä, mieltä omaa, mutta\naikaa unhottaa ei kadonnutta,\njolloin kansalliset haihtui kaiteet,\nmissä haastoi kansain tieteet, taiteet.\n\n6/12 1918.\n\n\n\nKANSALAISRAUHA.\n\nTyön tyynen ne aikoja ollehet ei,\noli vainon se vuossata sankka,\nsota soi, veri vuos, viha veljiä vei,\nrae rautainen lankesi rankka,\nkun suurtuivat kohtalot Suomellei,\nsen luotihin vapaus vankka.\n\nEik' olleet ne lahjoja laupeuden,\noli saalista sankaririntain\nnuo kointähdet huomenen hurmeisen,\noli kauppaa se kalliiden hintain,\npäin tulta kun ryntäsi patterien\npojat pohjolan kourin ja kintain.\n\nEik' katsottu, ken oli mieleltä mies,\nkun vaan oli kumppani vakaa,\neri kieltä jos haastoikin, tiensä kun ties\nja tahtoi hän vaaramme jakaa,\nkun hällekin inha ol' orjuuden ies,\njoka uhkasi eestä ja takaa.\n\nMikä nyt? Miks rintama rikki on tää?\nMihin syöksyvi valkea valta?\nSitä vaara vaikk' ympäri piirittää, —\nei silti se mieltänsä malta,\nvaan riitansa, kaunansa kahleihin jää,\njos pääsikin sortajan alta.\n\nTaas taistelo uhkaa, jo taivahat käy\nyli maanpiirin pilveen ja yöhön,\nei viel' levon lempeän tähteä näy,\nei rauhaa, ei rakkautta työhön,\nvaan kalskuen kansat ja maat terästäy\nmiesmurhaan ja miekkavyöhön.\n\nIsänmaa polo, poljettu, etkö jo saa\nsä kylläksi, eikö jo riitä\nsun tuskas, mi pohjolan tummentaa?\nMut näyttää kuin nauttisit siitä.\nNälän, taiston ja ruttojen ruhjoma maa,\nsopusointuun jo lapsesi liitä!\n\nSuvi saapuvi uus, pian koivu ja kuus\ntaas Suomen aalloissa päilyy:\njos rinnan sen kumpikin kansallisuus\nkäy kukkaan, ne kumpikin säilyy,\nmut kiistaan jos käy, se on onnettomuus,\nmin yllä jo yön hämyt häilyy.\n\nGermaani! Sun kunnias korkea on,\nkun soi sana syntymämaasta.\nOlit taistossa pelvoton, nuhteeton,\nurotöitäs ei umpehen laasta.\nTaru, laulu sun kumpusi kaartakohon\nei maanpetos, vilppi, ei saasta.\n\nSuku Suomen! Sa maan pyhän, vapaan sait,\nsitä älkösi ahtaaksi aitaa,\nvaan laatios laajoiks sen hengen lait —\nväki Väinämön ei ole saitaa —\nniin kaikille täällä on tilaa kait,\njoka tilansa tietää ja taitaa.\n\nJa poikas jos myös monen eksyi tie,\nsai palkan he harhailuista:\nvuos hurme ja kyynel. Jo lohtua vie,\njo suruja vaali ja suista!\nLumet mennehen talven jo mennehet lie —\nälä pahalla pahaa sa muista!\n\nOle ylimys, vaikk' olet nousukas!\nSun vanha jo on sukujuuri.\nOle ruhtinas ruumiilta, sielultas,\nole ylhäinen, ylväs ja suuri,\nniin varmaan sun säilyvi valtikkas,\nolet Europan kunniamuuri.\n\n1919.\n\n\n\nPRESIDENTTI STÅHLBERG.\n\nKiireesti kierii ajan kehräpuu,\nvälemmin kansa käyttää voimiansa,\nnopeimmin uskot, toivot uudistuu.\n\nRakensi kansanvalta rintamansa,\nkun meitä uhkas harvainvallan ies,\njo repii, rakentaa sen uudestansa.\n\nKäy valtakunnan ohjaksiin nyt mies\ntyön tyynen, vaan ei miekan; tuosta raaka\nei väkivalta riemuinne kenties.\n\nJos vaappuu oikean ja väärän vaaka,\njos nousee jälleen punahirmun pää,\nsaa tuta tuiman miehen lauma laaka.\n\nHän järkkymätön on kuin järjen jää,\nken yksin soutaa tuulet, myrskyt tohti,\nvoi tyynet kestää ilman ystävää.\n\nHän, joka voittoon kansan tahdon johti,\njos mahdit pimeet maassa piileksii,\nne ohjaa oikeuden, työn valtaa kohti.\n\nHänessä yhtyy teräs ynnä pii:\nliestulta pyhää uuden rauhan ajan\nhänessä Suomen heimo tervehtii.\n\nJa tervehtii myös liekit laulun pajan.\n\n29/7 1919.\n\n\n\nTÄHTILIPPU.\n\nOn maailman yö, toki maailman yllä\nyks' viiri on tähtinen, voitollinen,\nviel' äsken se hurmehin hulmusi kyllä,\nnyt liehuu se lippuna lempeyden,\nmaan kansat se tahtovi yhtehen liittää,\nnälän jäytävän jälkiä lääkitä pois,\nsodat estää ja sorron, mi sortoa siittää,\nkuin oikeuden korkeimman viitta se ois.\n\nSen tangossa viirin käsvarret on vankat,\neess' astuvi kuin pyhän auringon mies,\nmut jäljessä joukkiot taajat ja sankat,\njoill' yksi on aatos kuin liekkivä lies:\nei maailma nouse, jos nouse ei mielet\nyli koston ja kaunan ja vainon ja yön,\njos kaiuta kansojen parhaiden kielet\nei kauneutta rakkauden, rauhan ja työn.\n\nJa katso! Mik' eilen ol' laulajan unta\ntai ennettä tietäjän verhouneen,\nnyt päämäärä on, mihin ihmiskunta\nkaikk' katsoo kuin tähtehen kultahiseen,\nja tähdet ne tuikkii ja tuikkii yhä\nläpi loistaen kansojen kamppailevain,\nyli maailman lippu se liehuvi pyhä\nkuin oikeus, kuin täyttymys laupeuden lain.\n\nSiis ollut ei unta kuin ennen me luultiin,\nett' oikeus valtiot ohjata vois,\nsiis ollut ei totta kuin ennen me kuultiin,\nväkivalta ett' ihmisten kunnia ois,\nsiis saa siitä haastaa myös runoniekka,\nkun haastavat harmajat kansojen päät,\nsiis maan päällä kaikkea mahda ei miekka,\nsen vierellä vienommat vallat jo näät.\n\nMut mies, joka juurella viirin sen kulkee,\nmin kourassa kansain nyt kohtalot on,\nhän rintaansa maailmantuskan nyt sulkee,\nyli-ihmisen taakan hän ottanut on.\nKuin kauan hän kestää? Kenties koska horjuu?\nTaas silloin on tähdetön eessämme tie.\nHän päältämme yösydän-peikkoja torjuu,\nsuvun suuremman hän lipunkantaja lie.\n\n\n\nKANSOJEN KEVÄT.\n\nJäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet,\nnyt kansojen käy kevätmyrsky,\nveri virtoina vierii ja kyyneleet,\nsoi itkun ja tuskan tyrsky,\nja vankkumatonna kuin kuoleman yö\nniin suurta kuin pientä nyt surma lyö.\n\nEi auta nyt rauta, ei ruuti, ei muu,\nei pankit, ei pennit, ei punnat,\najan ankaran myrskyyn murskautuu\nlahot valtiot, yhteiskunnat,\nvain kestää, mi tuoresta, tervettä on\nja käy kera kuoleman taistelohon.\n\nUus maailma syntyy. Mut varmaan ei\nsen kauniimpi, viisaampikaan\nkuin entinen, min viha taivahan vei,\nmi tahrautui verenvikaan:\nsinis saavu ei maan päälle kansojen suvi,\nkunis muutu ei ihmisten murhe, ei huvi.\n\nTaas tultu on arvoihin alkeellisiin,\nväkivaltahan, voimaan raakaan,\nei hengen, vaan ainehen hekkumiin;\nkuka miekkansa heittää vaakaan,\nheti suurempi, suorempi oikeus on hällä,\nkuin ennenkin ollut on — väkevämmällä.\n\nSota kaikkien kaikkia vastahan soi,\nvaikk' kaikki vain rauhaa halaa,\nviel' loppua murhien nähdä ei voi,\nkoko maanpiiri hehkuu ja palaa,\nsuru taivahat saartaa, ja ihmiskunta\nvain hulluna hourivi hurmeista unta.\n\nTaas milloin se järkiinsä järjestyy?\nKesä kansojen, milloin se koittaa?\nEi ennen kuin oman sydämen syy\nkäy raskaaks, ja raudankin voittaa\nsuur' Rakkaus, mi pehmentää pedot julmat —\nvain Rakkaus ratkaisee ajan pulmat.\n\nUus uskonto syntyy. Mut varmaan ei\nsen kauniimpi, viisaampikaan,\nkuin kirvesmiehen mi ristille vei,\nmi tallattu nyt on likaan,\nmut varmaankin vähemmän vaikea käyttää\nja keveempi kantaa ja helpompi täyttää.\n\nTiet laajat on laumojen taivaltaa\npolut yksilön vain ovat kaidat;\nvain joukossa jokainen käydä nyt saa,\nmiss' esteenä ei raja-aidat,\nja korkeella vaatimus-viiriä pitää —\nvain itseltänsä ei vaatia mitään.\n\nKesä kansojen, milloin se koittaakaan?\nEi koskaan, elleivät muutu\npian yksilökansoiksi kansat maan,\nmaan lapsina maahan juutu,\nja rakasta maata kuin äitinsä nisää\nja taivasta kuin elon korkean isää.\n\n1919.\n\n\n\nIHMISHEIMO.\n\n    \"_Uljas kaikkea uhmaamaan\n    heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen_.\"\n                                     Horatius.\n\nOn luonnon sydänloitsut ilmi luotu,\non herätetty henget veen ja maan,\non tuli itse pilven päältä tuotu\nja vuorten vanhat voimat piilostaan,\njo aalto vanki on ja tuuli työssä,\njo koski toivojamme tottelee,\nkas, kuinka pyörät laulaa laakson yössä\nja väkipaljat säihkyin säestelee —\nmut missä, missä on onni?\n\nMaa kaikki meille verokuormaa kantaa,\npäät tähkäin täyttyy, laihot lakoaa,\nmyös meille riistaa metsä, aalto antaa\nja merten aitat suolaa sakoaa,\nvain meille varttuu hiehot, varsakarjat,\nvain meille uuhten villat uhkeaa,\npuut heelmän kantaa, nousee noron marjat\nja kukat kunnahilla puhkeaa —\nmut missä, missä on onni?\n\nOn ilma vallattu ja radat raattu,\non vesi viitottu ja auki maa,\nkaikk' esteet eestä ihmisheimon kaattu,\nett' yhteen kaupungit ja kansat saa,\nkas, kuinka tuolla haahdet merta halkoo,\ntääll' autot ajaa, vaunut vilisee,\nkäy kauppa täällä, tuolla tanssii talkoo,\nreet kilvan kiitää, tiuvut kilisee —\nmut missä, missä on onni?\n\nMe oomme tehneet talot suuret, laajat\nja kodit korkeoiksi kaartaneet,\nme oomme lyöneet maahan malmivaajat\nja paadet paksut seiniks saartaneet,\njääkylmät liedet nuo me lämmitimme,\nnuo asutimme suojat autiot,\nne kruunuin, sähkövalkein valaisimme\nja pehmeiks peittelimme permannot —\nmut missä, missä on onni?\n\nMe oomme tehneet Herran temppeleitä,\nmaan lunnait' taivahille maksaneet,\nme oomme kilvan käyneet kirkkoteitä\nja uskollemme hyvin uhranneet,\nmaanpiirin täyttänyt on kansain kuoro,\non nousseet luostarit ja alttarit,\nnyt tullut vihdoin ihmisten on vuoro:\nsa turhaan taivahille suitsutit —\nei siellä, siell' ole onni.\n\nUus kannel kaikuu, uusi aika koittaa,\nuus tuuli käy, uus huomen huminoi,\nse heikot herättää, se vahvat voittaa,\nse veljeyttä yli vetten soi,\nja ihmisille ilon viestin kantain\nse syöksee elon, taiston tuoksinaan,\nsoi rakkautta kautta taivaanrantain:\nmaan päälle tänne taivas taotaan —\nvain täällä, täällä on onni.\n\nSe taivas kaunihina kaartuu kerran,\nkun kansat merten poikki kättä lyö,\nkun joka mökkiin paistaa päivä Herran,\nkun joka lapsi lemmen leipää syö;\nja itse Luoja jättää taivahansa,\nkäy alas onnenkruunu otsallaan,\nja jokaisell' on joulu rinnassansa,\njumalat vanhat syntyy uudestaan —\nvain silloin, silloin on onni.\n\n1896-1919.\n\n\n\nAURINGONSÄTEIDEN LAULU.\n\nKoti meill' ikikirkas ja korkea lie,\nmut yöhön on ympäri kaihomme tie,\nme tahdomme valkaista autiot aavat\nja nähdä, ne kuink' elon kauneuden saavat.\nsiks syöksymme pilvien pimeyteen,\nläpi säikymme seesteen ja ilman ja veen,\nne loihdimme kaariksi kimmeltäviksi,\njumal-ihmeiksi, taivaiden imantehiksi.\n\nHalu meillä on maailmat valloittaa,\nenin kuitenkin suuri ja mahtava maa,\nota emme me mitään, vaan annamme aina,\nkun kaikkemme on vain Luojalta laina,\nme luomme sen ruohon ja pensaat ja puut,\nvärivälkkehet nuo, sävelhelkkeet ja muut,\nsiks' meitä se kiittävi kirjavin kedoin,\nja laulavin linnuin ja leikkivin pedoin.\n\nPeto leikkivin, lempein ja vaarallisin\ntoki ihminen lie, maan laps ihanin,\nhänet voitamme hyväillen poskea, kättä, —\nkunis olla hän ei voi hymyilemättä,\nmut jos joku vieläkin onneton ois,\nhänt' emme me enää päästäne pois,\nvaan suljemme piiriin ja vierellä käymme\nja riennämme rintaan ja silmistä näymme.\n\nJos meidät hän tahtovi karkoittaa,\nme pyydämme, palvomme näin Jumalaa:\n\"Ota pois hänet täältä, tai suo hänet meille,\nhänet ohjaamme ikuisen onnelan teille!\"\nIsä ylhäinen vastaa: \"Hän vankinne on.\"\nHänen kahleensa silloin on katkeematon,\nhän on iki-autuas auringon lapsi,\nmin uurru ei otsa, ei harmene hapsi.\n\nLaps auringon jos joku itkevi tuo,\nsadekaariksi saartuvat kyynelet nuo,\njos murhe on hällä, hän murheesta suurtuu,\njos kärsimys, hän jumaluutehen juurtuu,\nnäin kasvaen kaltaiseks jumalain\nkadotuksesta aarteiden kalleimpain,\nmitä maan elo kylvävi kuolevan vaivaan,\nhän valmis on tarhoihin auringon taivaan.\n\n4/6 1919.\n\n\n\n\nVAELTAVA KUUSI.\n\n\n\nVAELTAVA KUUSI.\n\nNe hakkasi pois minut juuriltain —\nkohu korven soi minun korvissain —\nmun saattoivat salihin kimmeltävään,\njoka puolelta peileistä itseni nään,\nne hellivät oksani helyihin\npaperkukkasin, omenin kultaisin,\nja kirjovöin ja kynttilöin\nniin kirkkain kuin taivahan lamput on öin,\nne hymyilivät, ne lymyilivät,\nne naavaista partaani pitelivät,\nne pyörivät piirissä ympäri mun\nja lauloivat: \"On hyvä olla sun!\"\n\nMa valvonko vai näen unta vain?\nkohu korven soi minun korvissain\nmä kuulen laulelot lasten nää,\nmut ikkunaan minun pälyy pää:\nsiell' ulkona, piilossa pimeyden,\non heimoni suuri ja hirmuinen,\nsuku hallava hangilla kuutamon,\nja monta jo hangenkin alla on;\nsiell' ei kuki haavehet kultamaan,\nsiell' elämä paistavi paljaaltaan,\nsiell' lyö elon myrsky, ja murhe syö,\nja ympäri paukkuvi pakkas-yö.\n\nSiell' ollahan lapsia luonnonlain —\nkohu korven soi minun korvissain —\nei siskoja sinisten toiveiden,\nvaan veljiä kuoleman yhteisen;\nsiell' armoa saada ei, suoda ei,\nsiell' lempeät tunteet jo tuuli vei,\nsiellä paadutaan, siellä kaadutaan,\nsiellä maaksi jällehen maadutaan,\nsiellä jyske käy, siellä ryske käy,\nei muita kuin pedot metsän näy,\nja korven kuus, ja kuudan uus,\nja Salliman aution salaisuus.\n\nOlen eksynyt pois, polo, heimostain —\nkohu korven soi minun korvissain —\nolen korvessa syntynyt, kasvanut.\nKen minut on korvesta karkoittanut?\nOlen syntynyt, kasvanut synkkyyteen.\nMitä täällä ma ihmisten iloissa teen?\nOlen kappale korpea kohisevaa,\nmiks tahtoo he muuksi mun muodostaa?\nOlen ilmestys luontoa ijäistä,\nen ihmistä, en ilvettä,\nen naljailla voi, en nauraa voi;\nkun koen, niin ähkyltä ääneni soi.\n\nOlen huokaus salojen humisevain —\nkohu korven soi minun korvissaan —\nolen heimon vaatimus valkeuteen,\nmut itse ma kuulun pimeyteen,\nolen lapsi ma suon ja laaksomaan,\nmi pääse ei päivähän milloinkaan,\nveli kaikkien yksin-yöpyväin,\nvaan vapauden tuuli on ystäväin:\nkuin raakuus se tulkoon rakeinakin,\nsitä katson ma suoraan silmihin,\nja jos se mun kaatavi kannollein,\nsaan sammalen pehmeän peitoksein!\n\nOn vapaana latvani laulanut ain —\nkohu korven soi minun korvissain —\non veisannut yössä ja myrskyssä.\nNyt minne sai ylin ystävä?\nKenen orja ma oon, että tänne jään?\nMinä kuulun iltahan pimenevään,\nminä kuulun kansahan kaatuvaan,\nmut orjakansaan en milloinkaan,\nminä kuulun valtahan vapaaseen\nniin totta kuin lauluni korkeuteen,\nmun suullani puhuu Jumalan suu,\nmut mieleni minun vain ahdistuu...\n\nNiin nousen ja suutun ja suoristain —\nkohu korven soi minun korvissain —\nkas, kuinka ne kirpoo kahlehet,\npaperkukkaset, omenat kultaiset,\nmies, vaimo ja laps miten kalpenee,\nkun tuskan huutonsa huokaisee,\nkun tuulispäässä ma tohisen pois;\nja on kuin ei kattoa, seiniä ois,\nkuin sammuisi kynttilät oksiltain,\nne kestivät kehnoa ilmaa vain,\nmut päälläni syttyvät tähdet yön,\njää jälkeeni tyhjyys ihmistyön.\n\nAlat lumiset eessäni aukee vain —\nkohu korven soi minun korvissain —\nkäyn sinne ma, kussa on kantani,\nkotirimpeni, kotirantani;\ntaas juutun ma vanhoille juurillein,\nsaan suden ja kontion seuraksein,\nsurut suuret ja tuskat tulla voi,\ntaas vapaana latvani laulu soi,\ntaas puuta puhdasta, yhtä oon,\nkäyn kanssa taivahan taisteloon,\nen armoa pyydä enkä saa,\nolen kova kuin valkean talven maa.\n\n1917.\n\n\n\nSYYS-AAMU.\n\nPitkät, hallavat hopeahunnut\npäällä pellon päilyy,\npäällä keltaisen maan ja metsän,\npuiden oksilla häilyy.\n\nTuosta tiedän, on päivä noussut;\nnostan itseniki,\nistun hiljaa ikävöiden\nikkunata liki.\n\nNäen ma maantien, maan ja metsän,\npunaisen virstapylvään,\nnäen ma pitkät piilipuut\nja aamunkoiton ylvään.\n\nNäen ma elon ees ja taaksi —\nah, mua värisyttää!\nTuska onnesta ollehesta\nsydäntä sykerryttää.\n\nAh, te hallavat hopeahunnut,\ntulkaa povelleni,\nettei hyljätyn lemmen muistot\nhiipis ovelleni;\n\nettei huutohon yksinäisen\nvarjot yksin vastais,\nettei poloisen pään-alaista\nkyynel kylmä kastais.\n\n1917.\n\n\n\nSYKSYN SYNKETESSÄ.\n\nElegia.\n\nLaine rauhaton,\nlyö, ah lyö!\nkohta kattaa\nsun talven yö,\nvankia valkean hallan\ntuska, murhe\nja muistot syö.\n\nKuohu henkeni,\nkäy, ah käy!\nkohta ei taivasta,\nmaata näy,\nkohta vaikenet vallan,\nhehku hiilesi\nhimmentäy.\n\nKannel kaukainen,\nsoi, ah soi!\nVaikka en laillasi\nlaulaa voi,\nheijastan hetkinä hurman\nkaunehinta,\nmin kaipuu loi.\n\nVirta kohtalon,\nvie, ah vie!\nKohta jo päättyy\npäivän tie,\nkuulin kulkevan surman,\ntaikka tauti\nvain ollut lie.\n\nMutta tunnen,\nah, tunnen sen:\nen ole enää\nentinen,\nmuille ei soittoni soikaan,\nmuista murhetu,\nilahdu en.\n\nSiitä tiedän,\nah, tiedän tuon:\nunissa kulkien\nunia luon,\nitseni joikuja joikaan,\nitselleni\nvain iloa suon.\n\nSentään ihmehen\nnäin, ah näin!\nVirisi virva\nmun sydämessäin,\npuhkesi puutarha uhkee\nruusuin, tuntehin\ntuskapäin.\n\nTuima on tuomari\nlemmen syys,\nsynkkeni pois\nilon itsekkyys,\nnainen nuori ja muhkee\nmun oli murheinen\nihmisyys.\n\nNyt hän on mennyt\nmerten taa,\nhältä en viestiä,\nsanaa saa,\nelääkö ees, en tiedä:\nkyselen, mykkä\non taivas, maa.\n\nVirrat, järvet,\nah, jäähtykää!\nTulkoon Tuonen\nja tyynen sää,\nsyksyn en kukkia siedä,\nkoska en koskaan\nhäntä nää.\n\nKuolkaa, kuolkaa,\nah, metsät, puut!\nTulkoot talviset,\nkylmät kuut,\njärkeni jäähän nyt hautaan\nlemmen leimut\nja muistot muut.\n\nTahdon olla\nma talven mies,\nharteilla hallan\nja tähtien ies,\niskeä routaan ja rautaan,\nruusu musta,\nsun murheties.\n\n1918.\n\n\n\nJUHANNUS V. 1918.\n\nKaikki palas: Suomen linnut,\nSuomen kesä, kukkaset,\ntaas kuin ennen kirkkahina\nkisaa järven lainehet.\n\nJälleen yössä valkeassa\nsaaret, salmet uneksii,\njälleen päällä metsänpuiden\npunapilvi purjehtii.\n\nKaikk' on niinkuin ennen: eipä\nmieleni mun tuiretun.\nMikä sorti äänen sorjan?\nMiks on sydän synkkä mun?\n\nKadotin ma kerran naisen,\njota raukka rakastin,\nsilloin saman tunnon tunsin,\nsilloin samoin aattelin:\n\nTulee kesä, tulee talvi,\neipä hetket autuaat,\njolloin käsi kättä vasten\nunhotimme taivaat, maat.\n\nTaas on sama tuntu mulla:\nkadotin nyt kallihin\nuskon kansaan, isänmaahan,\njota raukka rakastin.\n\nTulee kesä, tulee talvi,\neipä enää milloinkaan\nmieleheni haave heljä\nhengen, laulun kotimaan.\n\nSiks ei elon juhlat mulla,\nvaikka juhlii juhannus,\nsyän ei syttä valkeampi.\nMistä silloin pelastus?\n\nTaas kuin ennen tuosta yksin:\ntäytyy kestää yksinään,\nyksin nousta Suomen suosta\nkorkealle kärsimään.\n\nYksin surra, yksin käydä;\nkäsin työhön totuttuun,\nlöytää ilo itsestänsä,\nmurhettuen kaiken muun.\n\n\n\nHAKKAPELIITTAIN NÄYT.\n\nHe tulehen ääneti tuijottivat.\nTulenliekit lietoina leimusivat,\nmoni kangastui kuva kultainen,\nmoni muistelo päiviltä lapsuuden,\nkotilehdot, joissa he liikkuivat,\nkivet kirjavat, joilla he kiikkuivat,\nmaan lumisen metsät ja vetten vyöt,\nsydäntalvet synkät ja valkeat yöt.\n\nYks virkahti noin: \"Minut vietiin pois,\nkun taattoni juur' mua tarvinnut ois,\nkävi vanhaks jo, käsi raukes jo,\nmeni rempalleen koko kartano,\nkas, pirtin on ovi kallellaan,\npaja painumassa jo alle maan,\nmyös saunan kiuas on kitkuinen,\ntaus rikkinäisenä ritkui sen,\nvesikaivo vyöryvi sisäänpäin,\ntuvankatto vuotavi syksysäin,\nken niityt niitti, ken kasket kaas,\non sydämelläin kuin paksu paas,\nties kiekuuko enää kukkokaan\nkotipaikalla, tuonne jos kerran saan!\"\n\nNäin toinen: \"Tään sain kohtalon,\nkuin juuri ma aioin aviohon,\noli morsian minulla keltahaps,\nnyt jäivät jälkeeni nainen ja laps,\nma itse kiertelen maailmaa,\notan miekalla mitä en muuten saa,\ntulen kaupunkiin, syön kaupungin,\ntulen luostariin, juon luostarin,\npyhän uskon puolesta taistellen,\nelon oudon maljoja maistellen\nnäin jäähdytän poven polttoain,\nmut sentään, sentään ma kuulen ain\ntuon itkun haikean, etäisen,\nnäen häilyvän kutrien keltaisten,\nkuin Maaria on hän muodoltaan,\nkuin Kristus-lapsi on polvellaan...\nmua Herra armahda, paavin lie\nnää pauloja; täst' on Hornan tie!\"\n\nMut hän joka hoiteli haavojaan,\nnoin äänteli vitkaan vaivoissaan:\n\"Tuo orvolla yksi onni lie,\nei häntä tarvitse mieron tie,\non muutenkin monta kulkijaa,\nei mull' ole maata, ei mammonaa,\npesä suotihin taivaanlinnullei,\nmua kukaan missään kaipaa ei,\npeto korven luolahan laskee pään,\nminä mieluummin tähtien alle jään,\nne kylmät on kuin kyynelkin,\nmin joskus saan minä silmihin,\nne Luojan telttana kaartaa mun,\nkun murhe sankea saartaa mun,\nolen ihmisistä ma irrallain,\nelon ankean löytölapsi vain,\nmun rakkaimpain on ratsuni,\nolen kalvan ja kilven kumppani,\nja ystävä yksinäisen yön,\nen lemmenleikin, en murhatyön.\"\n\nHe tulehen ääneti tuijottivat.\nJo hiiletkin hiljaa tummenivat,\nsiniliekki vain sieltä täältä nous\nkuin noidan veitsi, kuin velhon jous.\n\nYks virkahti: \"Viime yönä näin\ntoki unta, mist' olen mielissäin,\nnäin kulkevan kuningasvainajan\nläpi leirin raskaasti nukkuvan,\nminä yksinäin ylös valvahdin,\nhän katsahti minua silmihin,\nkäden laski pääni päälle mun\nja lausui näin: 'Ma tunnen sun.\nKoti, kontu on sulla huolena.\nMiks murehdit? On talos tallella.\nSiks valtakunnassa kuningas on,\nvako ett' on murtuva vainiohon,\nmut siks on Suomen ja Ruotsin mies,\nhän että myös sotatiensä ties,\nkun vaatii valtion onni sen\nja asia uskomme yhteisen.\nTalos ehkä autio ammoin lie,\nkotimaahan kun vihdoin sun kohtalo vie,\nmut muista: se seisoo paikallaan\nniin totta kuin laki Ruotsinmaan,\nja jos luotat sa sanaan kuninkahan,\nnäet kaksinkerroin sen karttuvan;\nkun vainiolta sun kuningas vei,\nsua unhoita Oxenstjerna ei,\nsaat tilaa kaksikin kaunista,\nsotilaan on saatava palkkansa.'\nNäin lausuen verkkaan pois hän läks,\nmut mieleni niin kävi virkeäks\nja vielä aamulla naurusuin\nma päälleni rautapaidan puin.\"\n\nMuut tuota kuunteli kummakseen.\nTuli toinen jo tuohon taruineen:\n\"Mitä siitä! Mut minäpä unessa näin\nisä Lutherin itsensä kalottipäin,\nhän saapui juuri, kun huuliltain\npois sarkan laskin ja toista hain,\nmut sattuikin neito polvellein,\nheti hälle ma tuossa laulun tein;\nno niin, hänet silloin ma huomasin,\nylös syöksyin ja syvään kumartelin\nja pyytelin anteeksi käytöstäin,\nmut tunnustin, että mielessäin\nkuva kuultavi naisen kuin Maarian,\nmill' luulen mua pahan paulovan,\nja paavin ja Rooman ja Hornan yön,\npyhän uskon puolesta vaikka lyön.\nHän hymyili, istui pöytähän\nja sarkkansa pohjaan siemas hän,\nhän katsoi neidon silmihin\nja laatipa laulun itsekin.\nNyt nous hän ja virkkoi viisaasti:\n'Piru jos sua joskus vietteli\ntai munkki tai paavi tai peikko muu,\ntään laulun tieltä ne lannistuu,\njos auta ei, sarkka siemaise\nja suulle neitoa suutele,\npian näät heidän karkkoovan kauhulla pois,\nkuin maailmanloppu jo tullut ois.'\nMinä kiitin ja hengitin helpommin\nja maljaa maistoin ja — heräsin.\"\n\nNyt hillitä enää itseään\nei kolmas voinut, vaan kohotti pään\nja illan autiuteen hän huus\nkuin kuoleman kammo, kuin usko uus:\n\"Miks kangastu minulle milloinkaan\nei kasvot sankarikuninkaan,\nei pappien eikä piispojen,\nisä Lutherista nää unta en,\nlien unissain, lien valveillain,\nnäen eessäni luurankomiehen vain\nja viikatteen, jolla niittää hän,\nkun päivä on taistelon päättyvän,\nja tuntilasin, min hiekka jo\non lopussa kuin moni kohtalo.\nMitä hourin? Mun houria sallikaa!\nHeit' ehk'en ma koskaan nähdä saa,\nmut nähdä ma kerran tahtoisin\ntuon sieluni valkean enkelin,\nmi kulki jo lasna mun kupeellain\nmun mieron polkuja polkeissain,\nhän täälläkin jossain lähellä on,\nmut haihtunut kalvan katselohon,\nhän verta, haavoja inhoaa,\nnäät hänen on rakkauden, rauhan maa.\"\n\nTuo tuskin pääs hänen huuliltaan,\njäi kaikki kummaa katsomaan,\nvalo välkähti kirkas, kaukainen\nyli yöllisen tappotanteren,\nmut katso, se kasvaa, se lähemmä käy,\nkoht' enää ei mitään muuta näy,\nmaat, taivahat täyttää se paisteellaan,\nsen ympäri yössä veisataan\nkuin kuoro ääretön, ylhäinen\nkera kaikuisi ihmis-unelmien,\nse saavuttaa sotajoukon jo,\njoka hengen valtaa hurmio,\nse tunkevi tummahan Tuonelaan\nja vainajat vastaavat haudoistaan,\nse syöksyvi sieluhun jokaiseen\nkuin ukkosen nuoli syvyyteen,\nsävel sähköinen, sana voittoinen,\nja niinkuin ihminen ijäinen:\n\"Ylösnoussut on valkea Vapahtaja!\nTaas maa on rakkauden, rauhan maja.\"\n\nJa katso, hän tuossa on itsekin\nkuin ilmestys, uni suloisin,\nkäsi palmunlehvää kantelee,\nmut toinen sieluja siunailee,\nja mikäli eestyy hän matkallaan,\nmaan kansat kaikki siunataan,\nsota sortuu pois, viha viihtyy pois\nkuin ihminen taas kuva Jumalan ois.\n\nKuin saapuikin, hän poistui niin.\nJäi hakkapeliitat rukouksiin,\nvast' aamulla huomas he huolissaan,\nheit' ett' oli elossa — kaksi vaan.\n\n11/9 1918.\n\n\n\nKALEVAN POIKA.\n\nTuop' oli Armi antimuori,\nistui aitan portahalla,\nse suki suruista päätä,\nhuolellista huojutteli.\n\nTuo kulki Kalevan poika\nkuusikkoa kuulevata,\nlauloi laulua sydämen\nelokuisen illan alta:\n\n\"Etsinen minä emoa,\nenpä tiedä, löytänenkö,\nmont' oli veljeä minulla,\nvieri maille vierahille,\ntaatto kaatui kannaltansa,\nkuoli kuuluisa Kaleva,\nyksin yöpynen salohon,\näidin ääntä kuulematta.\"\n\nKuuli tuon kujertavaksi\nemo aitan portahalla,\nlauloi laulua sydämen\nalla taivon tähtikirjan:\n\"Oli mulla onnen poika,\nlie ollut surunkin poika,\nyksi vierähti Virohon,\ntoinen sai Suvantolahan,\nitse vierin Inkerihin,\npäädyin päiville pahoille,\norjan illat istumahan\norjan aamut oppimahan.\"\n\nKuuli tuon kujertavaksi\nse kaunis Kalevan poika,\nsylkähti sydänalansa,\nraikui rinnan riemulaulu:\n\"Äidin tunnen, äänen tunnen,\nvirrenkin sävelen vienon,\nkuulin sen kotona kerran\npärevalkean valossa!\"\n\nSyöksyi hän sylihin äidin,\nkauan itki kumpainenkin.\n\nTuop' oli armas antimuori,\nistui aitan portahalla,\nkyseli poialta pololta,\nkunne kulki lapsikullat,\ntokko maassa maailmassa\noli hän tuntenut, tavannut\nsukuansa suurempata,\nlajiansa laajempata.\n\nTuo kertoi Kalevan poika:\n\"Kuulin virren vieriväksi\nkerran ma kesäisnä yönä,\npolun poikki mun tapasi\neteläisen ilman alta,\ntunsin kuin sinutkin tunsin,\näänen äitini kodista,\nlaulun laajemman minua,\nrotuvirren rohkeamman.\"\n\n\"Et käynyt säveltä kohti?\"\n\n\"Olin outo veljelleni.\"\n\nTuop' ali Armi antimuori\nistui aitan portahalla,\nlauloi hän lajinsa virren,\nsukuvirren suomalaisen:\n\"Kerran ne kesät tulivat,\nkerran keikkuen menivät,\nkoska yhdessä elivät\nemon yhden kantamoiset;\ntuli syksyn synkät ilmat,\ntalvet tuota tankeammat,\nvierahan viluiset ilmat,\nmyrskyt mustat muukalaisen\nkoppoivat koreat multa,\nottivat omaksi lapset,\npoiat kuuluisan Kalevan,\nsiskot sillan suomalaisen;\nvaan ei vielä virsi kuollut,\nsana kaunoinen kaonnut,\nsoipi virroilla Venäjän,\nNevanlinnan liitoksilla,\naavan Aunuksen takana,\nVienan hyisen vieremillä;\nsinnepäin sinä kulekin,\nmistä soi sorea ääni,\nlaulu lapset liitelevi\npoikki laajankin lahelman.\"\n\nEi eksynyt enempi poika,\nveti purjehen punaisen,\nlöysi veljensä verevät,\nsaivat toinen toisihinsa.\n\n\n\nKEVÄTHALTIATAR.\n\nHän tuli mua vastahan vuorilla\nkuin taivahan valkea hattara.\n\nHän tuli mua vastahan laaksoissa\nkuin koski, kuin virta vaahtoova.\n\nTuli niityillä, tuli metsässä\nkuin pälvi, kuin viita vihreä.\n\nKuhun kulkenen, kuhun kääntynen,\nnäen eloni kerkeän keijusen.\n\nMenen rantahan meren ma myrskyisän:\nkuin kimmel jo aalloilla kisaa hän.\n\nPuun alle puistossa istahdan:\nhänen kuulen jo tuulessa karkelevan.\n\nMa istun pöytäni äärehen:\nkuin kaiho hän täyttää sydämen.\n\nKuin leimaus hän siellä jo sisällä on,\nmut turha on vangita tunteheton!\n\nHän toivoja, hehkuja herättää,\nmut itse kylmäksi ijäti jää.\n\nHän kiihtävi lempehen taivaan ja maan,\nsen viihdä ei haavoja milloinkaan.\n\nTulenliekkeihin toiset hän tuomitsee,\ntaas toiset hän haaveilla huikaisee.\n\nNäin liikkuu, kiikkuu hän hurmaten,\nnäin läikkyy hän suudellen, surmaten.\n\nHän, keijutar elämän, kuoleman,\nhän, vallatar hämärän valkean.\n\nHän, velhotar kauneuden kaipauksen.\nSua seuraan, vaan sua usko en.\n\nSa, haltiatar sulohaaveilon:\nSun heimoas myös oma henkeni on!\n\nSun luontoas on sävel lauluni:\nSinut siksi se liioin tuntevi.\n\n30/6 1919.\n\n\n\nSYDÄNKESÄN LAULU.\n\nKuin kulkee pursi lehtipurjehin,\nniin samoo aatokseni salaisin\nsun luokses, aallon impi ihanin,\nmi koskaan tenhos miehen mielialaa;\nja niinkuin kukkii tuomet, pihlajat,\nmun povessani tunteet kukkivat,\nja niinkuin kohoo kokkovalkeat,\nniin sulle unelmaini uhrit palaa.\n\nSun kerran yössä kesäisessä näin,\nsiit' asti aina liikut likelläin,\nain asut, elät, ennät mielessäin\nkuin suru suloinen tai kaunis kaipuu;\nvaikk' astuit helmaan aallon heljän taas,\nsyvällä miss' on linnas, synnyinmaas,\nsua muistan, rakastan kuin rannan paas\nveen välkettä, mi valkohiekkaan vaipuu.\n\nSiis välky, onnenkuva kultainen,\nsua vaikka koskaan omaks saane en,\nkuin päivä vaikka menit merehen,\njäi jälkees ilmain ihanuus ja pyhyys,\njäi rinnan kumma, kuulas riutumus,\nkuin kesä-yössä kuun on kumotus,\ntai ajatusten outo armaus,\nkun niissä hehkuu elonhetkein lyhyys.\n\nNyt kaikki toinen toisihinsa saa,\nmut kuka aallon neittä armastaa,\nsen mieli aallon lailla aaltoaa,\nsen sydän haavanlehden lailla sykkää;\nvain tullen joskus illan valkean\nse tuntuu unelmiinsa uupuvan\nja käyvän lepoon lailla Metsolan,\nmi hetken huoahtaa kuin huolta mykkää.\n\nAh, toivo turha! Eipä rauhaa suo\nees tuokioksi sulotuska tuo,\nvain uutta aina ahdistusta luo\nja uutta uskallusta haaveen hurjan:\ntaas päivä koittaa, linnut livertää,\nkasteiset kummut, viidat vihertää,\nmaa kaunis kukkii, meri sinertää —\nja kaikki surmaa aallon sulhon kurjan.\n\nSiis muuta ei nyt mulle jäänyt lie\nkuin mennä, minne kesä meitä vie,\nse vaikk' ois sydämeni syksyn tie,\nkun kaikki kuihtuu kukat, laulut lakkaa;\nja koska päättyy päivät katkerat,\nma muistan, kuinka kukki unelmat,\nkohosi laulun kokkovalkeat:\nsua muistan niinkuin talven-käyjä takkaa.\n\nSun itsesikin silloin peittää jää,\nsun kutris hallan kitein kimmeltää,\nsydämes kuoli, tuskin elää pää,\noot vanki vaivan ynnä kuolon kammoin;\nmut kun sa heräät uuteen kevääseen,\nse sulle kertoo kaikin kukkineen,\ntiet sulhon, aallotarta suudelleen,\nmi ajatuksistasi poiss' on ammoin.\n\n21/6 1919.\n\n\n\nPAPITARTEN LAULU.\n\n(Tekeillä olevasta tarunäytelmästä \"Vienan valta\".)\n\nAurinko armias,\npainuva mereen,\nkuin tuli taivahan\ntuskahan, vereen!\n\nNoin paras ihmisen\npaatuvi, vaipuu,\njos sitä ei tue\nkauneuden kaipuu.\n\nAurinko armias\nPermian taivaan,\net iki lähtene\nilmojen laivaan?\n\nJos tulet jälleen\nhuomenen tullen,\nveisaamme vienoimmat\nvirtemme sullen.\n\nKauneuden kaipuu\nPermian lasten,\net iki turtune\nvaivoja vasten.\n\nVaikka sä turtuisit\ntuhannen vuotta,\nei ole laulumme\nkaikunut suotta.\n\nVaikka sä vaipuisit\ntuskahan, vereen,\nei huku kauneus\nkansojen mereen.\n\nJää taru, taika\nlaulujen laineen,\nkuin uni lemmen\ntai teko maineen.\n\n\n\nKREIKKALAINEN KORKOKUVA.\n\nProf. Waldemar Ruinille omistettu.\n\nSe oli Roomassa: laps oudon suvun\nrukoili hiljaa taideteelmän eessä,\nkuin ois hän yöstä tuhatvuotten luvun\ntavannut ystäviä silmät veessä,\nja takaa toisten tapain, toisen puvun\nkuin nähnyt kyyneltensä kimmelteessä,\nmit' oli oma sykähdellyt rinta,\nvaikk' ollut hälle unta utuisinta.\n\nEi kumma ollut teelmän muoto: uurna\nvain vanha, kirjaeltu korkokuvin,\nmut salaperäinen kuin kuolon kuuma\nja vakaa, kuin on päätös päiväin huvin:\nsiin' eli vanhan Hellaan henki suurna,\nse haastoi haavein kaukaa kangastuvin,\nkuink' elon pulmat ymmärrettiin ennen\nja kuinka urhot kulki kuoloon mennen.\n\nKaks ystävää siin' antoi kättä, tuopa\nheist' istui, tuopa seisoi, pois jo kääntyin,\nuhonnut heist' ei kammo kauhun luopa,\nei ilmi itkeneet he hahmon vääntyin,\nmut hänen, jonk' ol' eessä haudan juopa,\nsoi vielä viime sanat hiljaa ääntyin,\nne kuuli kummakseen laps oudon suvun,\nne tunki yöstä tuhatvuotten luvun.\n\nNe sattui: \"Maan, ah, kuink' armaat kummut,\nkun niitä katsoo katseell' lähteväisen,\nkun heittää täytyy heljät unten ummut\nja käydä maille Manan tiedon jäisen,\nkun tunnet, että hiljaa hyydyt, tummut,\non eessäs yöt ja päivät yksinäisen\nja aisteis maailma kuin huntu hajoo,\nkun sitä kuolon kylmä koura kajoo.\n\nEi sentään tumma Tuonen virta hälle,\nken päärlyt näkee päiviensä laineen;\non totuus selvä tiensä tietäjälle,\nken etsii hengen helmet alta aineen,\nei uhraa rahvaan raa'an hyörinnälle,\nei ilmiöille ajan eikä maineen,\nvaan kaiken tutkii, läpi kaiken nähden,\nja kaiken nauttii elon täyden tähden.\n\nJa iki kiittää kaikkeutta aavaa,\nsen salaperäisyyttä kunnioittain,\nsen ajatusta, aina muodon saavaa,\nsen pikku-ihmehistä ilmi koittain\nijäistä kaartaa kaikkeuden kaavaa,\nnäin vihdoin viisautta nöyrää voittain,\nett' ihmiskohtalot jos onkin kovat,\nsyyt niillä syvemmät ja synnyt ovat.\"\n\nNoin vieri virsi Hellaan hengen helon;\nmut outo mies, mi taideteelmän eessä\ntavaili hiljaa tarkoitusta elon,\nhän vielä hetken viipyi silmät veessä,\nei enää kammitsoissa kuolon, pelon,\nvaan niinkuin kyyneltensä kimmelteessä\nhän oisi nähnyt utuisinta unta,\njot' oli koskaan nähnyt kansakunta.\n\n19/9 1919.\n\n\n\n\nLEMMEN LEHTIÄ.\n\n\n\nLÖYTÖKÄINEN.\n\nLöysin, löysin löytökäisen\nelämän aution aholta,\nnaisen nuoren, naurusilmän.\n\nEi hän ilkkunut ilosta,\nnaljamieltä naurahellut,\nhyvyyttänsä hän hymyili,\npuunsi rinnan puhtautta,\nläikkyi lämpöä sydämen,\npaistetta siveän sielun\nniinkuin kukka syyskesällä,\nelokuisen illan kuudan.\n\nHäntä ma rakastin, raukka.\nHälle, hullu, huokaelin\nmurhetta elon menevän,\npelkoa polun pimeän.\n\nMinä, miesi mieronkierto,\nhän liesi hyvä ja lämmin,\nminä, talven tuima tuuli,\nhän salon sinisen terhen,\nminä, soittaja sokea,\nhän kannel helähtäväinen\nillassa elon ikävän,\nKaikkivallan polven päällä.\n\nHäntä ma rakastin, raukka,\nhälle virteni viritän,\nsielun särkyvän sävelet,\nhaaveheni haikeimman.\n\n\n\nSYDÄMEN ITKU.\n\nYövyin ma salolle yksin,\nkaksin kapsahdin hereille,\nnäin ma vienon vierelläni,\nkumppanin kupehellani.\n\nTuota tutkin, tunnustelin;\n\"Lienetkö tytär Tapion,\nsinipiika sielun synkän?\"\n\nKuulin kuiskaeltavaksi:\n\"Lienen onnesi unelma,\nkauneus kadottamasi,\nruno kerkeän kesäsi,\nvaiva rinnan vanhenevan.\"\n\nItkin kauan katkerasti.\n\n\n\nPAHA OMATUNTO.\n\nTaas tulin surulliseksi\nmuistellen sinua, armas,\nmuiden kanssa ailakoiden.\n\nLienen tehnyt synnin suuren.\n\nVirkoit pois sa vieriessä:\n\"Nyt älä tuhmin tuhlaele!\nAarre on sinulla, siirsin\nsen sinulle sydämestäni,\nsinulta tahdon sen takaisin,\nkun konsa takaisin tullen.\"\n\nLupasin lujasti: \"Saat sen\nkera korkojen takaisin.\"\n\nLienen tuhmin tuhlaellut,\nkun suun surulliseksi,\nliioin itkenyt, iloinnut,\nkoska tuska tunnon täytti,\nhätä häistä sielun kahden,\ntiukasta tilinteosta\nsilmän kahden katsehessa,\nsykkeessä sydämen kahden,\ntoinen toistansa vetävän\nveren kahden vellamoihin.\n\nToki tunnen toisen tunnon:\ntuhlaten rikastun, tuhma,\nmuille sähköä säteillen\nsähkötän elämätäni.\n\nSiks ällös minulle suutu!\nSaa en olla saita, annan,\nkannan korkoa Jumalan,\nkuin tähti pimeän taivon,\naurinkoa ammentava.\n\n\n\nVIRVALIEKKI.\n\nLienet ollut virvaliekki,\nolit mulle onnen liekki,\noikeaan minut opastit,\naarteille elon ijäisen.\n\nYöstä mun ylensit, nostit\nveljeksesi, verraksesi,\nmuista mun erotit, estit\nminut maantieltä elämän;\nviittasit minulle, virva,\npolun muista poikkeavan,\nuran uuden, käymättömän,\nhalki hallaisten nevojen.\n\nSiitä ma sinua kiitän:\nse oli onni, orvon onni\ntuta tuskat ihmislasten,\nauvo astuvan erakon\nnähdä näillä silmillänsä\narmaassa ajallisessa\nkappale katoomatonta.\n\n\n\nLIIKA LINTU.\n\nTaas tunnen sydämessäni\ntuon tuskan kuluttavaisen:\nvoinko alkaa ma alusta?\n\nLiioin vaadit, vaivan lintu.\n\nVaadit mun visertämähän\ntaas iloja ihmisviidan,\nminut laadit laulamahan,\njällehen kipuja järjen,\nminut, miehen tuonen-tyynen,\nminut, jo elämän-oudon,\nhapsin ammoin harmenneisin\nleikeissä suvisen lemmen.\n\nMykistyisin myös sinulle.\n\nVaan et salli, Tuonen saalas:\nvaadit mun valittamahan\nkesä-öitä entisiä,\nsuloja menneiden suvien,\nalenneita aurinkoja;\nkulki kultaisna keränä\npois minun poloisen mieli,\nmurhe yksin jäi jälelle\nyöhöni hämärtyvähän,\nilottoman ikkunahan\nkukka kylmien kiteiden.\n\nSe oli kukka muiston kukka,\nlie jo kohta kuolon kukka,\ntaikka kuollut jo olenkin,\nkummitus tupani tumman.\nPäästä, säästä jo minua!\nEn sinua enempi kestä,\nelon tuhman tuomiota,\nkatumusta kaiken turhan.\n\n\n\nÖIN JA PÄIVIN.\n\nÖin ja päivin, illoin, aamuin\nsinua aattelen alati,\nsaman tunnen tuskan tunnon.\nLiemme luodut toisillemme,\nemme toistamme tavanne.\n\nNäin sinut vapisevaksi,\nsilloin ma vapisin itse,\ntyynnyit taasen tyynemmäksi,\njäähdyin jällehen sinulle;\nliemme luodut toisillemme,\nmeitä ei ikä erota,\nerottavat entismuistot,\ntuskat tunnetun elämän.\n\nVaiko kaksin kahlehtivat?\n\nÖin ja päivin, illoin, aamuin\ntuota aattelen alati\npihlajata kukkivata\nsyksyn synkeän pihoilla,\nmaata marjan kantavata\nalta kirren ja kinosten.\n\nJa tuota enemmän tuumin\nlemmen myöhän leimausta,\nuhkausta ukkoshetken,\nsyksyn rakkauden rakeita,\nniinkuin kosto kolhaisevat,\nniinkuin rauta rankaisevat,\nniinkuin tuomio tulevat,\ntuskan päivä päälle saavat.\n\nSoisin että oisit toisin.\n\nSoisin, enkä soisi, sillä\ntuollaisna sinut ma tunnen,\ntuollaisna sua rakastan:\norjana oman elosi,\nvankina vapahan vaalin,\nvelvoituksesi velassa,\ntehtäväsi täytännössä,\nsuistaen sydänsurusi\nheleällä hengelläsi.\n\nJos toisin tekisit, armas,\narmastaisin sua vähemmän,\nvaikka näin tekevän tiedän\nmulle sun murhetta enemmän.\n\nÖin ja päivin, illoin, aamuin\nsinua itkenen ijäti!\n\nKuitenkin iloitsen, armas,\nettä näin elossa kerran\nkevätlempeni unelman,\nitsellensä uskollisen.\n\n\n\n\nMUISTORUNOJA.\n\n\n\nTERVEHDYS OSKAR MERIKANNOLLE\n\nhänen 50-vuotispäivänään.\n\nRautainen aika\nraikua kultaisen kielen,\ntalvinen taika\nkukkia laulavan mielen,\nsentään sun soittos\nain yhä herkemmin helää,\nsiitä on voittos,\nettä sun ilos on elää.\n\nAurinko paistoi,\nkun sävelpurtesi sousi,\nmansikat maistoi,\nkunnahat kultaiset nousi,\nmaass' oli huomen,\nriemua kaikille riitti:\nkauttasi Suomen\nLuonnotar Luojaansa kiitti.\n\nSiivitit monta\nlaulua Väinämön lasten,\nkuolematonta\nmyös ajan vaiheita vasten,\nmaammojen kielin\nkirkkahin nostit sa maata,\ntaattojen mielin\ntahdoit sen onnen sa taata.\n\nMylvähti myrsky,\nturmio tuuliaispäässä,\nhyökäsi hyrsky,\nrangaistus löi raesäässä:\nauringon lasna\nastuit sä myrskyjä kohti,\nharmajahasna,\njost' ikinuorteus hohti.\n\nSiks isänmaasi\nrakkaus nyt rantaasi kaulaa:\nmyrsky min kaasi,\ntahdomme taas ylös laulaa.\nSiks runon huomen\npäivääsi päärmeensä liittää:\nkauttani Suomen\nKieletär lemmestäs kiittää.\n\n5/8 1918.\n\n\n\nREHTORI K.O. LINDEQVIST.\n\n60-vuotias.\n\nKuut kulkee, vuodet vaipuu\nja vuosikymmenet,\njää jälelle vain kaipuu\nja muistot muinaiset.\n\nYks mull' on kaunis muisto:\nkaupunki, linna sen,\nja linnan luona puisto\nniin vanhanaikainen.\n\nJa koulutie ja katu —\nmonelle ikävä —\nminulle laulun latu,\ntie tiedon hilpeä.\n\nMut ettei ikävälle\nsen muiston sävel soi,\nnyt siitä kiitos hälle,\nken koulun hengen loi.\n\nOpetti mieltä nuorta\nhän mielin nuorekkain,\nei katsonut vain kuorta,\nvaan alle pinnan ain.\n\nHän kirkkaan äidinkielen\nsai meille rakkahaks\nja ajan tiedon, mielen\nniin aatteen-avaraks.\n\nJa kun hän ihmissuvun\nkuvaili ihanteet,\nunohti luokan, luvun —\nse silmään nosti veet.\n\nTuhanten kesken tapaa\nvain harvoin ihmisen,\nmi vakaa on ja vapaa,\nmies pään ja sydämen.\n\nSen näimme kerran Teissä,\nsiks Teitä kiitämme.\nJos näy ei kyllin meissä,\nei ole syynne se.\n\n9/9 1918.\n\n\n\nAUG. H. SOININ HAUDALLA.\n\nSorea sortui Manan maille miesi,\nylhäinen, yksinäinen sielultaan.\nVaikk' kaiken kansan kesken kulki tiesi,\nSun kaltaistas en nähnyt milloinkaan:\nniin hyvää, lämmintä, niin hymyilevää,\nniin laajamieltä, laajakättä myös,\nniin omaa kiitostansa lymyilevää,\nsen vaikka hyvin kesti toimes, työs.\n\nRakastit synnyinmaatas, missä lepäät,\nsen kieltä, kansaa, kansan kunniaa.\nVaikk' kaikki kiitokset kai nytkin epäät,\nnyt sentään kaikuu sitä kansa, maa:\nei aine, henki Sulle ollut eri,\nkaikk' kaunis kuului Sulle yhtehen,\nSull' oli suomalainen suonten veri,\nja sydän suuri, inhimillinen.\n\nSiks olet mentyäskin merkki meille,\nkuink' elon päivänpuolta etsitään.\nKuink' emme eksyä saa eri teille,\njos mieli nousta maan ja kansan tään;\nen haasta murheesta, mi hautas varjoo —\njää tyhjä tila, mistä poissa oot —\nvaan haastan toivosta, min muistos tarjoo,\nsen seppelkukat kumpus kattakoot.\n\n19/3 1919.\n\n\n\nERÄÄLLE NÄYTTELIJÄTTÄRELLE.\n\nOis helinä harppujen etäisten\niki soipa Sun ikkunas alla\nja juhliva aurinko jumalien\nain taitehes taivahalla.\n\nMut kuoli jo jumalat, eloon jäi\nvain jumalten lapsista muudan.\nAh, josp' edes kaukaa kullata vois,\nhänen tietään lauluni kuudan!\n\nMut kuu sekä päiväkin painuu pois,\npian yllä on pimeys suuri.\nPois itkien käy ikijumalten laps,\npois harmaapää trubaduuri.\n\n6/4 1919.\n\n\n\n\n\n\nSHEMEIKAN MURHE\n\n(1924)\n\n\n\n\nSHEMEIKAN MURHE.\n\nJean Sibelius.\n\nHengen hehkun äärettömän,\nÄijön tuskan äänettömän,\ntunsi, tiesi, tais se miesi,\njonka sielunlento siesi\nmilloin nousta taivahalle,\nmilloin mennä maankin alle,\nolla itseänsä aina,\nniinkuin lapsi, Luojan laina.\n\nMutta alta mieles murheen\nvoittaa voima uskos urheen\nmahtavampiin maailmoihin,\nautuaampiin aamunkoihin,\ntuonne, taakse taivonrantain,\nkunne päivää, kuuta kantain\nkulkee ihmismielen kaipuu,\nniinkuin aaltoon aatos vaipuu.\n\nHeränneekö lailla lumpeen?\nSilmät kiinni, silmät umpeen,\nettä sielu nähdä voisi,\nutuisintaan unelmoisi\nmaasta taivonrannan takaa,\nmissä taatot, maammot makaa,\nnukkuu vanhat, nuoret, untaan,\ntaivas heittää talviluntaan.\n\nAh, jos tuolla oltais ammoin!\nEipä kaartuis kauhuin, kammoin\nelon tähtitaivas-teltta:\nlippu liehuis, heiluis heltta,\nviiri virren heimon toisen,\narmahamman, aurinkoisen,\njolle sydän syttyy, halaa,\nparhaintaan kun haave palaa.\n\nVaikka mustuu ihmismieli,\ntuvan tummuu pihtipieli,\nkulkee kultalangat hienot,\nlujat, vankat, vaikka vienot:\nvirret vanhan Väinämöisen,\ntunteet Ilmar-tuskan öisen,\nleikit Lemminkäisen liedon,\npuusta puuhun tien ja tiedon.\n\nMestari! Sa meille annoit,\nminkä yksin yössä kannoit,\nmurheet, riemut rintas oman,\nrakkautes rajattoman,\nkaipuus taakse taivonrantain,\nkunne päivää, kuuta kantain\nhehkuu henki, miettii mieli,\njot'ei kilka ihmiskieli.\n\n\n\n\nI.\n\n\n\nKÄKISALMEN RATA.\n\nTasavallan presidentti.\n\nKaupunki, kulkenut kädestä käteen,\nherää nyt kullassa huomenen säteen,\nlinna, tuntenut tulen ja rauan,\nlippunsa saa, jota vartoi jo kauan;\nviety Ruotsin ja Venäjän sotiin\nKannaksen kansa nyt liittyy kotiin.\n\nAurinko taas tuhatvuosien takaa\nvalkeutta Väinämön heimoille jakaa:\nmeidän on niitut ja meidän on pellot,\nmeidän ne kaikuvat karjojen kellot\nkahdeltapuolen Karjalan rajaa,\nvaikka on valtamme vieläkin vajaa.\n\nVaikk' yhä itkevi Inkerin impi,\nhuokaa Aunuksen korpi ja rimpi\nriehussa pajarin poikien riitain,\nvietämme juhlaa rauhan nyt viitain,\nkansamme yhteyttä yhteisin äänin,\nmuinaisen myös Käkisalmen ja läänin.\n\nKuulkaa, ne laulavat Laatokan laineet:\n\"Kauan jo kannoimme maan saman maineet,\nyhdessä kestivät myrskyn ja virin\nniin väki Vepsän kuin Salmin ja Swirin,\nsulhot ne Suomen kuin Liwninkin rahvaan,\nyhdessä käyvät ne kalvankin kahvaan.\"\n\nKuulkaa, ne vastaavat Väinölän korvet:\n\"Yhdessä käymme, kun soi sotatorvet,\nhurmein ja liekein kun koittavi huomen,\nvarjelemaan vapautta me Suomen,\nniin Häme, Pohjola kuin Savo, Kainuu,\njos Raja-Karjalan paalutus painuu.\"\n\nVietämme juhlaa rauhan nyt riistain;\naika on vaieta vainon ja kiistain,\nvaan ajan rautaisen lapsia liemme,\njuhlien liittoa rautaisen tiemme,\nvannomme: konsana riitaimme tautta\nkäy vihamiesi ei tien tämän kautta!\n\n15/11 1919.\n\n\n\nLASTENSUOJELULIITTO.\n\nKenraali Mannerheim.\n\nLapset armaat, lapset omat\novat aina viattomat;\nisät tehkööt synnin työtä,\nemot nähkööt nälkä-yötä.\n\nMutta lapset laajan Suomen\novat maamme onnen huomen,\nkansan valta, kansan vahti,\nkoska päättyy meidän mahti.\n\nHeitä unhota me emme.\nHeitä kerran tarvitsemme,\nkun on menty alle mullan,\nsaatu rauha sydänkullan.\n\nEikä meitä kukaan muista.\nMutta lasten haaveluista\nkasvaa toiset touot, kesät,\nkesäpuihin peiponpesät.\n\nEikä enää viillä viha:\nhenki voittaa eikä liha,\nseisoo maassa uusi kansa\nkaunihilla kannallansa.\n\nMinkä heistä unelmoimme,\nsen me heistä tehdä voimme,\nSuomen vakaan vartioston,\nkansannousun, kansankoston.\n\nMeidän täytyy mennä multaan,\nmuuten päiv' ei pääty kultaan\ntässä maassa orjamielen,\nsilti kirkkaan suomenkielen.\n\nSuomen heimo, Suomen suku,\njonk' on laaja lasten luku,\nnäki, nukkui suurta unta,\nvapaudestaan valtakunta.\n\nVaan ei vapaus koskaan koita,\nellei lasten laulu voita,\nvirsi vieno sydämien,\nijäisempäin ihmisien.\n\nSilloin maa ei huokaa hallaa\neikä toinen toista tallaa,\nkatoo punaiset ja valkeet,\npainaa kansanhengen palkeet.\n\n7/10 1920.\n\n\n\nSUOMEN SOTILAS.\n\nEversti Malmberg.\n\nKun isket maalla isäsi,\noot aina oma itsesi;\nmut aatteles, jos isäis maa\ntaas orjan leiman saa?\nEi, ei, on aika ankarin,\nvaan voitto sentään sankarin,\nken synnyinmaata rakastaa\nja siitä voiman saa.\n\nSa mahdut maalle isäisi,\nniin isäis into vapautti\nja sukukunnat harmahat,\nei arvat armahat.\nSiks Suomen sorja sotilas,\nme kuljemme sun kupeellas,\nSua seuraa mieli isäisi\nja kieli äitisi.\n\nEt yksin yövy paikallas,\nSun kanssas astuu armeijas,\nSun uljas, vapaa vartias.\nKen ootkin, onnen mies!\nSun kouraas sallei Sallimus\nsen, mik' on maamme kukoistus,\nsen vapautus, sen valkeus,\nei koskaan orjan ies.\n\n\n\nLAPUAN PÄIVÄ.\n\nLaurilat.\n\nSuu-Pohjan suuren pojat, tyttäret,\nja miehet, vaimot vakaakatseiset!\nSoi Suomen uuden kaikki kantelet\nkuin auran aatteet, miekan miettehet.\nKen tyyni on, kun yhä yltyy yö,\nkun vääryys, väkivalta maata syö,\nhän tuleen tuprahtaa, kun hetki lyö\nja luodit lentää, alkaa tykkityö.\n\nKen vapaudestaan aina arka on,\nsen voima varmaan viepä voittohon\non isänmaankin innon, taistelon;\nsen urhokuolokin on kuoloton.\nKun rakas, rauhainen on kotilies,\nmut kodistaan käy harras, harmaa mies,\nsen silloin myöskin vainolainen ties:\nnyt kahleet katkee, kirpoo orjan ies.\n\nTe kuulkaa, kuinka multa muhajaa,\nja niittu, pelto kuinka pelmuaa,\nkun tuulet taivaan yltä humahtaa\ntai alta kuolon äänet kumahtaa:\nMa tihkun verta Suomen sankarein!\nTyö kansan vapaan siks on kattehein,\nsiks rauhan siunaus rientää riemuksein\nja olkoon onneksi myös lapsillein.\n\nPysähdy, vaeltaja! Vapauden\non pyhäpäivä hertas, heelmäinen,\nmut laajat kuin on lahjat voittojen,\nmyös vaarat uhkaa ajan vastaisen:\nTaas ryssä kokoo sotalaumojaan;\nvoi olla eessä surma Suomenmaan,\ntai kulku kuulumpaan ain kunniaan,\njos kukin on maan patsas paikallaan.\n\nSuu-Pohjan suuren pojat, tyttäret\nja miehet, vaimot vakaakatseiset!\nOn aina Armo-Luojan antimet\nkuin syksyn, kevään varmat vaihtehet.\nMut tulkoon rauhan päivä, taiston yö,\nlie eessä auran taikka miekan työ,\ntää maa ei koskaan orjan leipää syö,\nvaan hetkellänsä nousee, hehkuu, lyö.\n\n\n\nTARTON TANSSI.\n\n(Mukaelma.)\n\nBertel Gripenberg.\n\nKäy Tartossa tanssi. Se hurjasti soi,\nkuin orjien kielin se kilkkaa,\nse hekkumin hehkuu, se määrää, min voi,\nkun kruunujen kynttilät vilkkaa,\npian kukkien tuoksut ja myös pikarein\novat onnea, silkkiä silkkaa,\nse Tarton on tanssia kuin tikarein,\nyön hempeä, naista ja nilkkaa.\n\n  Mut kaukana saloilla Suomen\n  mykät seisovat tuhannet ristit,\n  mykät haastavat tuhannet haudat\n  yli yön, yli kirkkomaan;\n  siell' urhot uljahat nukkuu,\n  nuo vartiat vapautemme\n  verin ostetun, kallihin.\n\nKäy Tartossa tanssi nyt kaamean yön,\nkera ryssien karkeloidaan,\nvalat vannotahan: \"Sie osta, ma myön!\"\nPian suukkokin suoda voidaan.\nNe miekkoiset, joita ei nähty, ei enää,\nkun hurmeessa huppeloidaan,\nnyt Tartossa tanssii ja virnistää,\nisänmaata kun maljakoidaan.\n\n  Mut synkkänä syksyn ilta\n  yli sankarihautojen lankee,\n  mykät missä on miehet nuo —\n  Vares vaakkuvi yksinäinen,\n  pian tummuvat ilmanpielet,\n  punakeltaiset lehdet putoo\n  yli kylmän ja kolkon maan.\n\nKäy Tartossa tanssi. On lystiä tää\nmeno kunnon ja kunnian merta,\nkun palmujen lehvät nyt leyhyttää,\nmitä kuusien lehvät kerta.\nKäy karkelo. Huilut ja viulut soi,\npunaviinit on kuin punaverta! —\nMut missä on kukko, mi kiekua voi,\nPyhän Pietarin, petturin kerta?\n\n1920.\n\n\n\nESTONIA.\n\nValtavanhin Päts.\n\nHarvoin ne halkoi Yösalon haahdet\nmuuta kuin muistojen merta,\nmutta se koitti korkea huomen\nVäinämön heimojen kerta.\nMissä on Maleva, siinä on Kaleva,\nmeri ja myrsky ja maru,\nkaikaa kannel, mi kansan kahden\nsynkkä on sydämentaru.\n\nUsein Eestin ja Suomen viljaa\nvierahan ratsut polki,\npainui mahti taaton, maammon,\noikeni taas kuin olki.\nEestin ranta jos ruskottaa,\nse valjennee myös kerta,\nmissä sen hurme huohtelee,\nmyös myötä on Suomen verta.\n\n\n\nMADJAARIT.\n\nPresidentti Horthy.\n\nKuka ei haipunut Haynaun sotiin,\nkaatunut kansain meriin,\neipä se koskaan hukkahan menne,\nvaikka on lyöty nyt veriin,\nkatkoo vieläkin henkensä kahleet\nheimonsa kauneudella,\naatralla aatteen, miekalla mietteen,\ntahdolla rautaisella.\n\nVielä se heiluu heinä ja vilja\npusztan poikia varten,\nvielä se häilyy tuuhea tukka\nUnkarin kaunotarten,\nvierivät virrat raisut yössä,\nratsut Rákoczin kirmaa,\nkaikuvat Unkarin taivahankannet\ntaistelon virttä virmaa.\n\nTotta kuin koskaan Tonava ei\nvoi tauota juoksustansa,\nsyntymämaalleen sykkäilevä\nkuolla ei saata kansa,\nvoi vain paisua padoistansa,\nmuuttua muihin uriin,\nmutta ei, haudata haaveitansa,\npainua pohjamuriin.\n\nMerta kohti on virran mieli,\nkansan on ihmiskuntaan.\nTietkää, Unkarin uljaat veljet:\nheittänyt talvi on luntaan\nmyöskin Väinämön heimon tielle\nsankeat vuosisadat,\nrasteinaan vain kaihon kannel\nja tietäjiensä radat.\n\nEikä se koskaan lakkaa laulu\nhuulilta Unkarin urheen,\nkertoo muistoja muinais-aikain\nkeskellä huolen ja murheen;\nmyöhään on taukoova tanssin tahti i\nkansalta Tokain tarhain,\nkun se ei tauonnut talven maassa\nmyöhään eikä varhain.\n\nTaattojen mieli, maammojen kieli,\narmaamman ajan tietous,\nkansan hengessä henkii kauan\nkuin liesi, kuin liekki, kuin lietous,\nleimahtaa kuin isänmaan lempi,\nkuin tarmo, kuin tahto tekoon,\nkantaa kortensa, kalleimpansa\nkansakuntien kekoon.\n\n\n\nUKRAINALAINEN LEGENDA.\n\nHiljaisna, seesnä joulu-yönä kerran\nkokohon kutsui tahto taivaan Herran\nmaan laajan lapset heille aikoin antaa,\nmit' ihaninta maa ja taivas kantaa.\n\nSai Saksan lapset Hältä järjen jäisen,\nHelvetia hengen kestiystäväisen,\nItalia taiteen, Ranska sanain sulon,\nEnglanti turvallisen toimeentulon.\n\nPois poistuivat he. Paratiisin koloon\nyks oli jäänyt orpoutensa oloon,\nrisainen, itkeväinen lapsi Luojan.\n— \"Ken? Mistä?\" sattui sanat Armontuojan.\n\n\"Ukrainan uljaan olen poika, mutta\nkun näyttää nuttuain mä kulunutta\nen uskaltanut Jumalalle taivaan,\nsiks itse suistunut lien suureen vaivaan.\"\n\nJumalan kauhistuu jo kaikkivalta:\nHän jakoi aarteensa jo yltä, alta,\nUkrainan lapsellekin pyysi Pyhä\ntuo antaa armoaan, mi säilyi yhä.\n\nHän siksi antoi laulun lahjan tälle,\nse että loisi lohdun elämälle,\nmi saattaa olla satu vangin vaikee,\nmut jonka alla asuu haave haikee.\n\n\n\nGASCOGNE.\n\nAdolf Lindfors.\n\nGascognen me lapsia liemme,\npäämiehemme mies Jaloux,\nsiks vaaroihin, kuoloon on tiemme,\njoka pensaassa surman suu.\nMut haa! Mitä mahdan! Maalin\nloi Luojamme korkea tuo,\njoka — hahhahha! — kardinaalin\nei kaarteja koskaan luo!\n\nParas vaieta palkan on renkein,\nkun rinnasta rintahan lyö\nsäen sähköinen vapaiden henkein\nkuin on kumutaivahan yö.\nYli maanpiirin touon ja saastan\nse nousee, se virkkavi noin:\nVain haaveen ma valloista haastan,\nmua kuulkatte, lapset koin!\n\nSinis silkissä, kullassa säilyy\nnimi Adolf Lindfors, kuin yön\nläpi lämminnä, herkkänä häilyy\nhämy kiivahan kirkkahan työn.\nJos maata hän joskus polki,\nlegioonat lempensä nous,\ntaas oieten niinkuin olki,\njopa joikuen kuin sotajous.\n\nCocquelin, Poquelin! Pyhät haamut!\nMitä mietitte? Astukaa\nalas tänne, miss' ovat aamut\nkuin illat ja isäinne maa.\nTai Shakespeare hirmuinen nostaa\njo turpansa turpeestaan,\nSir Falstaff, hän saapuu, hän kostaa —\nvie mahtajan maailmaan.\n\nSiks kaikki Gascogne nyt kuulkoon:\nnimi Adolf Lindfors soi!\nMinut mielipuoleks he luulkoon,\nmut sieluni taas salamoi,\nkun kuulen ma kumman kaiun\nsydänpilkkani pimeyteen,\nkuin Taivahan rantojen raiun\nyli tummuvan maan sekä veen.\n\n\n\n\nII.\n\n\n\nMOISION MORSIAN.\n\nSininen silta ja punainen pursi\nmoision kaarteessa kangastui,\naavalla neitoa neljä ne ui,\naalloilla ulpukat umpeutui.\n\nSouteli, jouteli neiet ne neljä\npäin punapilveä loimuavaa,\naurinko vaipui aaltojen taa,\nhiljeni tuuli ja metsä ja maa.\n\nMutta ne joikuivat joutsenet neljä\nkorkeutta, valkeutta vahvuuden vyön,\nsaattoivat saarilta tuskan ja työn\nkaihoja kalpean, lempeän yön.\n\nAh, miten silloin mun sieluni nousi\nmurhe, min luulin jo murtunehen,\nmuisto, niin toivoin jo turtunehen,\nkoska ma haaveen hautasin sen!\n\nTurha, ah turha, on tuota mun kieltää:\nmoision lasta ma lempiä sain,\nvaikk' olen alhainen arvoltain,\nmaannut hän on käsivarrellain.\n\nMissäkö? Niemellä nimettömällä.\nMilloinko? Tietävät tähdet ja kuu,\nmuistavat maa, meri, metsä ja puu,\nvaikka mun sulkeu mullalla suu.\n\nEnkä mä haikeita haastele koskaan,\nmutta mun valkea valtaa yö,\nkuin tulenliekit mun päätäni lyö,\nailuet oudot mun ontoksi syö.\n\n\n\nSYYSMETSÄSSÄ.\n\nAstelin metsässä syksyisessä,\npikkulintuja kuulin,\njotka jo ammoin vaienneiksi\nviimahan, viluhun luulin.\n\nEivät ne soinehet enää laulut\nelämän myrskymielten,\nsoi joka oksalta onnellinen\npilpatus pienten kielten.\n\nKäyskelin, kuuntelin kummakseni,\nseisahduin sekä mietin:\nMitä ne laulavat pienet linnut\nvaieten vaiston ja vietin?\n\nMitä ne miettivät pienet linnut\nmetsässä syksyisessä,\nkun pilvet riippuu ja mätäs on märkä\nja kuuset on kyynelessä?\n\nSitä ne miettivät pienet linnut:\n\"Pois meni kevät ja kesä,\nmennee syksy ja mennee talvi,\ntullee päivä ja pesä.\"\n\nJa sitä ne laulavat pienet linnut:\n\"Syksy kun rinnan riittää,\njää elon pieniä iloja paljon,\njoista voi Luojaa kiittää.\"\n\nVielä ne virkkavat pienet linnut:\n\"Kellä on sydämensuru,\nhänelle laulu on lahja kallis\nkuin joka onnen muru.\"\n\nAstelin metsässä syksyisessä,\npikkulintuja kuulin,\ntunsin ma rintani riemahtavan,\njonka jo kuolleen luulin.\n\n\n\nHARHA.\n\nTuli hän kuin taivaan aurinko,\nkuin kuutamo, kuin kohtalo,\nja silmää kaksi kysyivät,\nmut kylminä, pyhinä pysyivät.\n\nNe silmät katsoi sieluhun\nkuin kuiluhun, kuin nieluhun,\nlie nähneet ne pahaa paljonkin,\nkun nähnyt niitä en sittemmin.\n\nTai ollut hän taivaan harha lie?\nMun hukkui tie. Hänen minne vie,\nkun on kuin ohjais hän polulta pois\nja ois mun luonani eikä ois?\n\n\n\nKUUN SIRPPI.\n\nVitkaan niinkuin kuudansirppi\nsiirtyy yössä hiljaa,\nleikkaa lempes sydäntäin,\nsen virpeä ja viljaa,\nmutta niinkuin hattara\nkäy pohjan taivahalla,\nkulkee haave kumma mulla\nmurhemielen alla.\n\nOnko mulla oikeutta\nrakastaa? En usko.\nYöni pieli pimentyi\nkuin punapilven rusko.\nOlen vanha, outo mies,\nmin mieli mustui ammoin\najatuksin, katselmuksin,\nkauhuin ynnä kammoin.\n\n\n\nLUMIHIUTALEET.\n\nEpione.\n\nLumihiutaleet\non langenneet,\njää kattaa kaikki virrat, veet.\n\nOn valkeaa, on hiljaisaa,\nkiteissä kiiltää metsä, maa,\nvain talven tiuvut tirskuttaa.\n\nVain päältä puun\nkäy käyrä kuun\nyöpilveen pieneen, verhottuun.\n\nSe surmaa monet toivehet,\nmyös monet murskaa sydämet,\nlyö poikki langat kultaiset.\n\nMoni matkallaan\nyli talven maan\nmyös vaipuu hankeen valkeaan.\n\nSoi halki ihmishaaveiden\nnyt niinkuin kaiku kantelen,\netäisen, tyynen, ijäisen.\n\nOn talvitie.\nSe minne vie?\nKai jossain joululiesi lie.\n\nSiks saavu, talven tuulonen,\nniin vastahasi vaieten\nkäy immet illan hiljaisen.\n\nTule, tuulispää!\nHius häilähtää,\nsätehet silmäin säilähtää.\n\nJa nilkka nousee nips ja naps,\nkun karkeloipi kaunohaps,\ntuo tuulen, tyynen laps.\n\n\n\nKYYNELKUKKA.\n\n— \"Sua varten ne kukkaset tuhlaan,\nSinä suurin sulhoni, Syys,\nkäyn suudelmaas kuni juhlaan\nja kuolen Sun syleilyys.\" —\n\nNäin rannalta aution aavan\nhuus rakkaus, tuska ja työ,\nkun arpeuneen sydänhaavan\navas aurinko, kuu sekä yö.\n\nMut yön yli kuin elonlaineen\ntaru käy elonlapsien tuo:\n\"Lie muille hän Ruusutar maineen,\nmut mulle vain kyynelten vuo.\n\nToki kyynelissäkin kylpein\nkukat nousevat kasteestaan,\nlie heidän se hetkensä ylpein,\nlie laulaja lapsia maan.\n\nMuut nukkukohot runonurmeen\nsepä ei, joka jäljelle jää;\nken hukkaa sielunsa hurmeen,\nkyy kylmä on vaan, kypärpää.\"\n\n\n\nKUNINGATAR KRISTIINA.\n\nTuo kuuluisa kuningas-impi\nhän istui Tukholman linnassaan\nkuin yön tytär ylpeäkruunu,\nyli loistaen Ruotsin ja Suomenkin maan.\n\nTuo korkea kreivi Lillje\nlie ollut hän herroista herttaisin,\nmut sentään lääninsä kurjuus\noli kuuluisa Kainuusta Inkerihin.\n\nKakskymmentäviisi kylää\ntytär Kustaa Aadolfin hänelle soi\nyli kaksi ja puoli sataa\ntalonpoikaa taattua veroa toi.\n\nSen palkan saa ritarkalpa,\nkun kalvan kaune on kruunupää,\nmut kansaa kaukaisen Suomen\nnoin ylhäinen kauneus köyhdyttää.\n\nPian unhottuu surut pienten,\nkun suurten on huolena suudelmat,\ntie turha on kansojen tuskain,\nmiss' silkkiset kaihtimet kahisevat.\n\nMut unhotu ei veronkanto,\nei kansojen pääoma, orjien työ,\nkäsivarret ei vahvat, ei ruoska,\ntuo julma, mi juhtien selkää lyö.\n\nNe nääntyvät kuormien alle,\nne hiestyy, ne liestyy ja uurastaa,\nmut linnoissa liehuu lempi\nja kukkahan tieteet ja taiteet saa.\n\nNiin kimmelsi Kristiinan kruunu\nkuin pohjolan taivaalla talvinen kuu;\npalot paistaa, ja maat, meret hohtaa,\nsydänkylmyyttä huokuvi korpi ja puu.\n\n\n\nENSI LEMPI.\n\n\n1.\n\nUNTEN USKO.\n\nSinä olet mun järkeni vienyt.\nTee taas minut järkihin!\nEn, enhän ma, onneton, tiennyt,\nmiten lemmellä leikitkin.\n\nNyt kurjista kurjin ma lien nyt;\nmut uskoa unelmihin\nen anna, kun unelmien nyt\ntaas aaltoja purjehdin.\n\nOle jällehen unteni impi!\nHymys yksi mun onneni ois,\nmut kaksi ois kaunihimpi.\n\nMiks siirrät silmäsi pois?\nMun allani viepä on rimpi;\ntoki ethän mun sortuvan soisi.\n\n\n2.\n\nITKUA JA NAURUA.\n\nEn itkenyt, nauranut silloin,\nkun ensi kerran Sun näin;\nen itkenyt, nauranut, milloin\niva kierteli kielelläin.\n\nMut itkin ja nauroin illoin,\nylin kun olit ystäväin,\nkun syntini pimein pilloin\nmun sylkytti sydäntäin.\n\nNiin istuin mä nauraen, itkien\nkuin laps. Ja eessäni näin\nkoko eloni entisen, syyllisen.\n\nJa anelin anteeksi syntejäin.\nNyt enää en itke, naura en.\nMiks itkisin? Olenhan yksinäin.\n\n\n3.\n\nHEINÄKUUN LAPSI.\n\nEn ilman mä lempeä voi,\nmun äitini oli niin hellä.\nMinä halajan lempeä, lämpöä, oi,\nja lemmessä lämmitellä.\n\nMinut vihurit vieraille rannoille toi.\nVilu täällä on värjötellä,\nVain virret kolkot mun korvaani soi,\nsuru kun oli sydämellä.\n\nOlen lapsi mä heleän heinäkuun,\nminä kaipaan kaunista säätä.\nEn kestä mä ivaa ilkkuvan suun,\n\nen karsahan katseen jäätä.\nMinä rakastan laulua laakson puun,\nen tunturin tuulispäätä.\n\n\n4.\n\nMENNYT.\n\nSe on mennyt. Ma elämän harmaan\nnäen kuin havumetsän vain,\nnäen mennehen aikani armaan,\najat autuuden, unelmain.\n\nTein paljon ma pahaa varmaan,\nmyös paljon ma pahaa sain;\nsain tuntohon tuskan karmaan\nja kaihon, mi kalvaa ain.\n\nEn itke, en naura, en ilkamoi!\nEn kerjää sääliä Sulta.\nMut tyttö, et ymmärtää Sinä voi,\n\nmiten paljon kaunista multa\nmeni muruiksi, kun Sinut menetin, oi;\nmeni tuhkaksi paljon tulta.\n\n\n5.\n\nKUOLEMAN TUNTU.\n\nAh, armas, kerran me elämme vaan,\npian joutuu kuolema julma.\nTuot' oletko miettinyt milloinkaan,\nyökukkani mustakulma?\n\nSinun rinnassa riehunut valloiltaan\ntuon onko liekin hulma,\njoka tahtoo tuntea taivaan ja maan,\nkun päästetty on joka pulma?\n\nTule, armaani! Kirkas on taivas,\nvesi välkkyvä, kukkiva maa!\nPian hyyssä on haavelaivas;\n\nme mentäisi merten taa.\nMeren maininki veisi Sun vaivan\nme tahdomme unhoittaa.\n\n\n6.\n\nKIPUTYTTÖ.\n\nOlen tahtonut olla niin yrmeä\nkuin taivaalla ukkosen lonka,\nniin ylhäinen, niin ylpeä\nkuin Hornan vuorella honka.\n\nOlen tahtonut seisoa myrskyssä\nja katsoa Maata, jonka\nsydän särkyä on sävelhyrskyssä,\nkun kulkee vanku ja vonka.\n\nOlen tahtonut olla niin nuori\nSinun tähtesi, tyttönen.\nMitä olen nyt? Onneni kuori,\n\nmies turhien toivehien.\nOn rintani kuin Kipuvuori —\nSua voi, Kiputyttönen!\n\n\n7.\n\nKIITOS.\n\nAh, armas, kuinka paljosta\nSua sentään ma kiittää saan!\nSua kiitän ma kaikesta, kaikesta,\nmikä kauneinta päällä on maan.\n\nMua katsot niinkuin kammolla.\nKas, oommehan kaksin vaan,\non oltu ennen, ja paljoa\nei pakistu silloinkaan.\n\nAh, armas! Vaikka vain kerran\nminä oisin nähnyt Sun,\nijät kaiket kiitosta Herran\n\nois soinut soittoni mun,\nkun näin edes hetken verran\nelon uskoni uneksitun!\n\n\n\nMETSOLAN TYTÄR.\n\nSuvi-illan hän ruskossa saunasta juoksi\nja sukelsi salmehen seesteiseen,\nhän vaipui, hän nousi kuin luode, kuin vuoksi,\nhajan hapsensa heitti hän harteilleen,\nvesi häntä kuin venhoa kantoi, hän sousi\nkäsivartensa valkeat airoinaan,\nhän joikui kuin joutsen, hän taipui kuin jousi,\ntytär Metsolan, kuustoistavuotias vaan.\n\nOli Ahtolan tuttu jo lapsesta saakka,\nsen karjoja siksi hän karttanut ei,\nhänen painanut harteita ei elon taakka,\njos tuskakin tuntui, sen tuulonen vei,\nei säikkynyt suotta, ei ollut hän orja,\noli vapaa ja nuori ja vallaton hän,\nkuin suopursu puhdas, kuin pihlaja norja,\nlaps aamun ja illankin himmenevän.\n\nSatusaarelle tuolle nyt uida hän aikoi\nvuos vuodelta ain yhä pienenevään,\njota aika ja aallot ja tuulet ne taikoi\nmeren helmahan, Ahtolan yön hämärään.\nNe lauloivat seireenilauluja sille,\nne kuiskivat päilyssä päivän ja kuun:\n\"Jätä tuskasi aalloille siinteleville,\nnyt viemme sun lehtosi viimeisen puun!\"\n\nJa saari se vaipui. Mut tuosta ei tiennyt\ntytär Metsolan. Tyynnä hän eellehen ui.\nJo ympäri katsehen luo: \"Liki lie nyt\ntarun tanner, mi kultaisna niin kuvastui?\"\nMut kuinka hän katsookin ees sekä taaksi,\nei untensa maata hän armasta nää,\nhän vierii kuin venho, hän soutaa kuin haaksi,\nsuvi-yön yhä peittohon saarensa jää.\n\nJa kammo jo neitosen valtaa. Hän muistaa\nsadun saaresta julman, mi kansassa käy,\nhänen mielensä aikoihin menneihin luistaa,\ninehmoihinkin, joista ei jälkeä näy:\noli mestauspaikka se saari näät kerta,\nmonet vainaat sen hiekassa valkeni kai,\nkuin Kullervon miekka kai syyllistä verta\nja syytöntä kyllälti juoda se sai.\n\nMeri tummuu. Jo syttyvät tähtöset taivaan,\nyön aaltoja astuu jo kalpea kuu.\nSyty tähteä yhtään ei impyen vaivaan,\nmeri tyhjä on, kaukana maailma muu.\nHän tännekö hukkuu? Ei, ei! Taas hällä\non jalkainsa alla kuin manner se ois ...\nmut kirkaisten äänellään kimeällä\nhän huomaa: Se on satusaarensa! Pois!\n\nPois! Pois! Kuin ammuttu lintu hän liitää,\nkuin kuoleva ui kotikoivuja päin,\nkuin kupla hän kuutamon hohteessa kiitää,\nlemut tuntee jo viitojen vihertäväin;\nniin voimansa pettää, niin päänsä jo raukee,\nkuun kultaan hän peittyy ja hopeahan,\nkotikaislikon reunahan hautansa aukee\nja nuorena nukkuu hän Unholahan.\n\nMut yllänsä huiskivat tähtien hunnut:\n\"Meni Metsola kaikki nyt murheeseen,\nnyt Ilmolan kulkevat kuoleman tunnut\nyli maan, yli puun, yli Ahtolan veen.\nVain Unhon on valta. Vain Unhon on voima\npahin peittää ja parhain ihmisien,\nelon harmaus ja armaus, niin syyllisen soima\nkuin kyynelet kyllälti itkenehen.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\nTAIDE.\n\nKuin lempi on taide,\nkuin leimaus ja tuli;\nmoni hehkuun sen syöksyi\nja raukes ja suli.\n\nKuin pyörre on taide,\nkuin pilvi, kuin pyhyys,\nsen esteenä vain\nelonpäivien lyhyys.\n\nKuin hulluus on taide,\nmi hurmaa ja surmaa,\nvoi autuutta antaa,\nmut tuoda myös turmaa.\n\nKuin myrkky on taide,\nmi suonissa soutaa;\nse taivohon nostaa\ntai tuonelle noutaa.\n\nKuin kalpa on taide;\nvoi kuolla sen kautta,\nmyös kukkia korkean\ntaiteensa tautta.\n\n\n\nHYVYYS.\n\nEi Hyvyys saavu huutaen;\nse kulkee hiljaa kuiskaten.\n\nSen ääni on ääni kärsivän,\nmi itkenyt meitä on enemmän.\n\nSen silmässä on kuin onnettuus,\nmut kuitenkin usko ja toivo uus.\n\nHän tahtoo tarjota vähästään:\nne hänen on helmiä, päärlyjään.\n\nNe ottanet kuin avun taivahan:\nei lie hän laaksoista maailman.\n\nHän tulee raskaalla hetkelläs;\nhän katsoa tahtoo silmähäs\n\nja kättäs painaa ja mennä pois\nkuin kuiskaten: paremmin olla vois.\n\n\n\nTULKAA KOTIIN.\n\nKaikki te kiertävät tunteet ja tuskat,\ntulkaa kotiin,\nmyöskin sa saartava kauneuden kaipuu!\nEttekö nää, miten valkeus vaipuu,\nvarjot pitenee,\nelämä lyhenee,\nkuoleman jalka vain kulkea jaksaa?\n\nKaikk' elon etsijät, eksynehetkin,\ntulkaa kotiin!\nKohta jo korpien komerot tummuu,\naurinko sammuu,\npimeys peittää maan,\nportit suljetaan,\neivätkä aukene enää koskaan.\n\nKaikki te ystävät harvat ja hyvät,\ntulkaa kotiin\nkuin valot Luojaansa suuret ja pienet!\nKotiinsa kulkevat ihmiset, karjat;\nilot, muistot enenee,\ntoivot vähenee,\nkohta ei erota toistaan toinen.\n\n\n\nHÄIJYN HÄÄT.\n\nKäy kansassa kaamea kuiske\nkuin vankuis valkeat jäät,\nsois huntujen kylmien huiske:\n\"Nyt Tuonella Häijyn on häät.\"\n\nLäpi Turjankin yön, yli hankein,\nkäy liikutus loppumaton\nkuin vaikerrus elon vankein\ntai pyrkimys aurinkohon.\n\nMut Jäämeren hiljaiset hiekat\nnuo nostaa kukkaset hyyn\nkuin kuoleman kurjenmiekat,\ntai valmut valkean syyn.\n\nJa jääkukat kummat ne haastaa:\n\"Nyt Tuonella Häijyn on häät,\nnyt vuoteeseensa hän raastaa\nelon kauneimmat kassapäät.\n\nMitä toivot ja lemmit ja uskot,\nmikä heelmää on hengen ja työn,\nkuin taivahan talviset ruskot\npois haihtuvi helmahan yön.\n\nJää jäljelle vain tyly tympeys\nja ilkeys ja itsekkyys,\nei lämpö, ei lempi, ei lempeys,\nvain kylmyys ja kyynillisyys.\"\n\nNäin kansa kammoten kuiskii,\nyön vallassa vankuu jäät,\nvilu viima hangilla tuiskii:\n\"Nyt Tuonella Häijyn on häät.\"\n\n\n\nLOUHEN LAPSET.\n\nLouhen lapset hajalla hapset\ntaivahan kantta karkaa;\nillasta aamuun ihmislapset\nkyntävät kuolon sarkaa.\nKiire on Turjan tyttärillä,\nkuin kokkolinnut ne liitää,\nilo on ainainen ihmisillä\nkuoleman kisahan kiitää.\n\nMiksi ne Louhen lapset liikkuu? —\nTiedä tuota ei kukaan. —\nMitä ne kivet ja kannot kiikkuu?\nTanssivat muiden mukaan.\n\"Tapamme vanhaa ja tapamme nuorta,\nkylvämme kylmää hyytä,\nriisumme rintaimme ulkokuorta,\netsimme elämän syytä.\"\n\n\n\nHERRAN HELKA.\n\n\n1.\n\nUUDESTASYNTYJÄ.\n\nKen kevääseen\nheräs varhaiseen,\nnäki korkean koin\nyli maan, yli veen,\nmiten tuore ja uus\noli koivu ja kuus,\nikivihreä sammalehen\nihanuus;\nkivi, kukka ja puu,\nkukin kasteessaan,\nmiten asteessaan\nPyhän Hengen hehkuhun\nverhoutuu,\nkuin perhoutuu\npesät toukkain, ja kerkeät\nkerhoutuu\nkehät taivaan ja maan,\nkukin kukkeuttaan,\nkevätmahtinsa mahloja\nkarkelemaan:\nhän, uudestisyntyjä\nuskonnon,\nlaps luonnon ja laulun\nja lemmen on.\n\n\n2.\n\nLUOJAN LINTU.\n\nLien lintunen pieni\nvain ilmojen alla,\nmut laajalle tieni\non laulelevalla.\n\nEvä lien, joka ennän,\ntai lehti, mi lennän,\nelon kauneutta kannan,\njumal-armoa annan.\n\nJaan oikeutta, rauhaa,\nkun pauanne pauhaa,\ntai suutun ja murskaan\npahan kuin vanhurskaan.\n\nLien lintunen pieni\nvain ilmojen alla,\nmut myrskyssä tieni\nkesä rientää ja halla.\n\nLien lämpöni läike\ntai Luojani väike,\nma oon Manan mahti,\nelon Valkeuden vahti.\n\nSiks en ole siellä\nkuin tällä ma tiellä\nvain suojaava vaippa;\ntai rangaistusraippa.\n\nSävel sähköinen lienen\nvain ilmaini Herran,\nmin viestiä vienen\nvain voimani verran.\n\n\n3.\n\nRUKOUS.\n\nKave, Luonnotar korea,\nLuojan helkä heilimöivä,\nmistä tunnen Sun sulosi?\n\n— \"Maasta, taivaasta, tähistä,\nlehdestäkin lentävästä,\njoka viivasta, väristä!\"\n\nTaatto, taivainen Isäni,\nhengen ja totuuden Herra,\nmistä tunnen Sun tulosi?\n\n— \"Kuulet mun kumusta pilven,\nnäet päivän paistehesta,\nsähköstä sävelkitehen.\"\n\nEntäpä eloni onnen? —\n— \"Oman henkesi humusta.\"\n\n\n\nEUROPAN LAPSI.\n\nLiet laps sinä illan jo loiton,\net konsana auringonkoiton.\nYö yltyvi. Europan lapset\nsaa nuorna jo harmajat hapset.\n\nKai hauta jo haaveesi oisi?\n— \"Niin, totta se tullakin voisi,\njos oisi Atlantis kuin ennen,\nei vain meren vaahtohon mennen!\"\n\n\n\nOPETTAJA.\n\nSana olen. Opetan ma,\nMitä luovat Luojat,\nArmottaret antanevat\ntuulen, tyynen tuojat.\nTuli olen. Tuijotan.\nMa palan, hehkun, palvon.\nSiksi monta vaivan yötä\nistun, itken, valvon.\n\nHenki olen. Heräjän\nkuin sydän taikka syvyys,\njolle ole outoja\nei hymy eikä hyvyys.\nPeto olen. Peljätän,\nkun näytän näköpääni.\nMonen tuskan poltinpora\njärkähytti jään.\n\nPisar olen. Pienenen\ntai suurenen kuin tahdon.\nKide olen. Kimmeltelen\nvaikka halki vahdon.\nSäde olen. Elämäni\nentää niinkuin lyhyys,\nvaan on pitkä päivieni\npyrkimys ja pyhyys.\n\n\n\nLÖYSÄLÄISEN LAULU.\n\nMaantietä matkaa\nkirjaton, karjaton mies\nKruununkin kyyti\nliika ois hälle kenties,\noutoja hälle kun on\nisänmaa, kotipaikka ja lies,\npuolue, perhe ja muu,\nverot, verka ja velka ja ies.\n\nKuntahan, yhteiskuntahan\nkuulumaton,\nhuonoin hän kansalaisista\nkaikista on,\nellei hän kuulunekin\nelon varmemman valtiohon,\njonka lie linnat ja maat\nliki taivahan auringon.\n\nMutta hän laulaa! Kuulkaa,\nhän kulkeissaan\nhyräelee hymysuin\nkuin virsiä vierahan maan.\nOn sanat sekavat. Soi\nsorasointuja lauluistaan,\nmutta ne näin huminoi\nkorpehen kohisevaan:\n\n\"Vei elon viima mun kukkani.\nJäljelle jäi vain työ\npäivien päättymätön,\nsydäntuskani talvinen yö.\nJärjestykää, polot järjet,\ntai Taivahan leimaus lyö:\nMiekkoinen nainen ja mies,\nens syksynä leipää ken syö.\n\nVaan mua naurattaa,\nmua itkettää iki, ain,\nheikkous heltymätön\nsanan, vapauden vainoajain.\nMinkä he mahtavat?\nPikkuisen piinata vain,\npitkittää, mikä on\nkuitenkin täyttymys lain.\n\nKen? Kuka haastaa?\nTie, elo, totuus ja työ.\nYmpäri tauti ja talvi\nja nälkä ja köyhyys ja yö.\nSentään ma, ah, häpeäisin\nhäntä, ken leipäänsä syö,\nkun isän, äidin ja lapsen\nja kullankin kuolema lyö.\n\nAh, rakas, rakkahin!\nVieläkö kuulet sa mua?\nMurheeni huutaa\nkuin kaukaista huhuilua.\nMuistelen Sua\nkuin kaunista kadotettua.\nTuntoni, tuskani määrää\nnyt kauas, kauas mun Sua!\n\nMutta ne vaikka jo vie\nminut aallonkin ankaran taa,\nmissä mun lempeni, lauluni\nkorkea on kotimaa,\nminkä ne mahtavat?\nKonsana korkeimpaa\neivät ne nähneet.\nEivätkä nähdä ne saa.\"\n\nMaantietä matkaa\nkirjaton, karjaton mies.\nMaan vai taivahan laps?\nTai helvetin hehkuun on ties!\nOutoja sulle kun on\nisänmaa, kotipaikka ja lies,\npuolue, perhe ja muu:\non sulla sun itsesi ies.\n\n\n\nKIRVESMIEHEN POIKA.\n\nHymyili luonto Galilean Hälle,\nsuloisen siltä sanoman Hän oppi,\nmut humu korven Hänen korvissansa\nmumisi Hälle ihmislasten murheet,\nnuo turhat tuskat elon lyhyen tautta.\n\nNäät ei he Luojaa tunteneet, ei Isää,\nvain Vanhan Liiton jumaluuden julman,\nsen palkkapapit, lakikirjat kuolleet,\nei rajatonta Hänen rakkauttaan,\nei armoa, ei anteeks-antamusta,\nvain rangaistuksen vaipan tuon vanhurskaan,\nmi vaati hampaan hampahasta, velkoi\nvelallisensa leppymättömänä\nkuin laki Siinain, joka kaikki sitoi,\nelävät, kuolleet, syntymättömätkin\nikuisen pakkotarpeen paasitaakkaan.\n\nLaeista, profeetoista päästämäänkö —\nHän tänne tuli? Ei, Hän tuli täyttämähän.\n\n\n\n"]