[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEojTLMnp2aj7cqR88vW_-qJejPLNpjjnp1vJpA1qEdE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},180,"Puukkojunkkarit","Alkio, Santeri",1862,1930,"180-alkio-santeri-puukkojunkkarit","180__Alkio_Santeri__Puukkojunkkarit","Kuvauksia nyrkkivallan ajoilta","romaani",[],[],"fi",1894,null,57037,348832,false,13991,[23],"Historical fiction",[25],"Novels","\"Puukkojunkkarit\" by Santeri Alkio is a realist novel written in 1894. Set in South Ostrobothnia during the mid-1800s, it explores the violent world of puukkojunkkarit—feared knife-wielding brawlers who terrorized communities. The story follows Esa Karhu, a young gang leader, and Santra Järvelä, whose choice of husband sparks brutal conflicts. As rivalries intensify and blood feuds erupt, Esa's descent from respected fighter to isolated outcast reveals the devastating consequences of a life built on violence and honor. (This is an automatically generated summary.)",[],372,"Historiallinen romaani kuvaa 1800-luvun puolivälin Etelä-Pohjanmaata ja puukkojunkkareiden levotonta aikaa. Keskiössä ovat Järvelän Santra ja häntä tavoittelevat kilpakosijat, joiden väliset kiistat ratkaistaan usein väkivalloin. Teos valottaa maakunnan silloista nyrkkivaltaa ja nuorison hurjia tapoja.","Santeri Alkion 'Puukkojunkkarit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 180.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenberg\nEuropen DP oikolukijat.","PUUKKOJUNKKARIT\n\nKuvauksia nyrkkivallan ajoilta\n\n\nKirj.\n\nSANTERI ALKIO\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1894.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\nJÄRVELÄN SANTRA\n\n\nKun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi\nottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin\naikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan\nmukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan\nluhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun\nniitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja\ntoistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja\nkiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten\nkäsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin\npäättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas\njyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten\nkestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten\nalapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi\njutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista,\njoita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden\nsuojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut,\nsamalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina\npuukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän\nlutin seutuvilla.\n\nTyttö itse oli varsin sievä -- tietysti. Mitäpä hänestä muuten olisi\nniin alituiseen tapeltu. Rikas hän myöskin oli, sillä äidin perintöä\nluettiin tuhansissa ruplissa. Muuten oli hän siksi itsenäinen, etteivät\npojat heti ensi tutustumisen jälkeen päässeet käsittämään, mitä hän\nheistä kustakin ajatteli. Mutta kun noin puolisen vuotta olivat vuoro\nvuoroon uhranneet rakastunutta vertansa Amorin alttarille Järvelän\nlutissa, lutin eteisessä ja pihamaalla, rupesivat he pääsemään hiukan\nselville muutamista Santran oikuista.\n\n19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli\nuseassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku\nnuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen\nsaapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja\nryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun.\nSe, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen\najetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka\nkilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein\nsäännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten\nkahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa\nkamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt\ntiehensä.\n\nNuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota\nhurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä\ntyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin\nSantrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun\nSantra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti\nalussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä\nrupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen.\n\n\"Vai pitäisi tässä nyt lampaiksi ruveta yhden tyttären tähden! Ohoh!\"\nPojat nauroivat, varmistuivat yhä siinä luulossa, että Santralla on\nuskonnollisia taipumuksia, ja käänsivät askelensa taas uusille maille.\nLöysivät kyllä henkiheimolaisiansa ja aikoivat jättää Santran niille,\njoita muka huvittaisi lammastella tyttöjen edessä.\n\nSantran isä oli herastuomari, pikkuinen ukkokääpykkä, jolla ei suinkaan\nollut mitään kuuluisuutta sitä ennen kun tytär kosimaikään joutui.\nAinoa, mitä hänestä tiettiin, oli, että hän itse keitteli viinaa ja\nryypiskelikin, mutta harvoin häneltä riitti toiselle ryyppyä; jos\ntoisinaan antoi, niin silloinkin vain puolilleen lasin kaatoi, itsekseen\npuhellen tolkussaan, että \"maahan pian menee, jos kovin täyteen kaataa\".\nLautamieheksi hän oli kuitenkin päässyt ja saanut vielä herastuomarin\narvonimenkin siitä syystä, kuten kerrottiin, että tuomariukkoa, vanhaa\nkoiransilmää, huvitti tehdä sielutieteellisiä kokeita ja nauraa Järvelän\näijällä sen illan, kun hänet herastuomariksi tehtiin.\n\nHerastuomari oli toisissa naimisissa. Nykyinen emäntä oli jäntevä,\ntuikea muori, joka piti miestään ohjaksissaan, jos tässä muuten mitään\nohjaksissa pitämistä olikaan. Ensi naimisesta oli ollut kolme tytärtä,\njoista kaksi jo oli tiloilla ennen kuin uusi emäntä tuli, jonka käsiin\nSantra siis yksin jäi.\n\nMuori oli viisas. Laittoi ja varusti tytärpuolensa lutin mitä\nmonipuolisimmalla vaatevarastolla, antoi puheessa ja teossa maailman\nymmärtää, että hän piti Santran kuin oman lapsensa. Niin hän olisi\ntahtonut Santrankin asiaa ymmärtävän. Mutta kotoisissa, kahdenkeskisissä\nkohtauksissa, kun puheet menivät ristiin ja tahdot vastakkain, tunsi\nSantra usein, että tuo vaimo oli hänelle kylmä ja vieras, että sen tahto\noli rautainen, että se etsi pääasiassa omaa mainettaan sillä, että\nhänelle vaatteita laitteli ja että se purasi häntä kielellään, kun vain\nsyrjäisen huomio vältti. Santrassa kasvoi vähitellen halveksimisen tunne\näitipuolta kohtaan, jopa isääkin, sillä tämä näkyi olevan tuiman eukon\nkädessä tahdoton kinnas.\n\nSantra huomasi, kun ihmiseksi varttui, että hänestä pidettiin, ettei hän\nollut ihmisten mielestä hylkypala. Itsenäisyyden tunto kehittyi, oman\narvon tunto kohosi ja hän tunsi riippumattomuutensa äitipuolesta\nvarmistuvan päivä päivältä. Se oli siihen aikaan, kun nuoret miehet\nhänen tähtensä innokkaimmin toisilleen kuhmuja jakelivat.\n\nMutta \"yökulkijain\" luku Järvelän kartanolla harveni ja melskeet\nhiljenivät. Kilpailu poikamiesten välillä ei näyttänyt enää olevan yhtä\nsuuri. Santra sai kuulla, että pojat pilkaten sanoivat häntä\nkörttiläiseksi, katui jo itsepäisyyttään, mutta oli liian ylpeä\nperuuttamaan. Varsinaisesti ei hän kuitenkaan vielä surrut, sillä poikia\nkyllä nytkin kävi, mutta ne koettivat tulla salaa, yksin ja välttää\ntappeluita.\n\nVanhaa väkeä rupesi enemmän arveluttamaan, että miksi ne siihen\nloppuivat ne yölliset melskeet? He alkoivat ottaa lähempää selkoa\nkosijoista ja vuorotellen, isä ja äitipuoli, jupista Santralle, että\ntätä ja tuota saat päästää, mutta et sitä etkä sitäkään. Numero 1 muorin\nkirjoissa oli Kuivasen Ella, ja herastuomari asetti sille tilalle Karhun\nEsan. Vanhukset väittelivät näistä ehdokkaista kahden kesken ja yhtyivät\nlopuksi asettamaan Kuivasen Ellan yhteiseksi ehdokkaaksi, tämän kotitalo\nkun kuului olevan parempi kuin Karhun talo. Varmaankin emäntä myöskin\nosasi asiansa paremmin ajaa, sillä hänellä oli Kuivasessa vanhoja\nsukulaisia.\n\nNäihin aikoihin ei Santra ollut vielä itse mitään vaalia toimittanut.\nHän eli vapaana, ajatteli väliin yhtä, väliin toista.\n\nEräänä kesäaamuna joutui vanhusten asia keskustelun alaiseksi. Emäntä\nsen alkoi kerran sattuessaan olemaan hyvällä tuulella, maitoa kun olivat\nlehmät antaneet hyvin ja kirkas aamu lupasi hyvää luokoilmaa.\n\n\"Kuule Santra\", sanoi emäntä, kun maitokamarissa maitoja pyttyihin\nkaateli ja Santra täytteli piimäleilejä päiväkunnalle.\n\n\"No?\"\n\nEmäntä antoi odottaa vastausta, saadakseen sille sitä suuremman\nmerkityksen.\n\n\"Sinun täytyy ottaa se Kuivasen Ella.\"\n\n\"Mitä ottaa?\"\n\n\"Mitä ottaa! Mieheksesi... Parasta on valita niin kauan kuin on\nvalikoiman varaa ja muutenkin...\"\n\n\"Ei ainakaan näiden perunain aikana!\" huudahti Santra suuttuneella\näänellä.\n\n\"Älä huuda... Kenenkä sinä sitten ottaisit?\"\n\n\"Mutta ainako sitä nyt vain pitäisi ajatella sitä ottamista, ainako jo,\nettä mä vieläkin sanon, kun sitä nyt taas tässä kipuisin kiireihin\nruvetaan jaksattamaan.\"\n\nSantran posket hehkuivat suuttumuksesta. Hän tarttui leileihin ja aikoi\nlähteä viemään ulos.\n\n\"Älä mene\", kielsi emäntä.\n\n\"Mitä sitten vielä?\"\n\n\"Sinun pitää ajatella sitä, isäsikin tahtoo... Sellainen talo, ja Ella\nsen kuitenkin saa...\"\n\n\"Saakoon vaikka kymmenesti ja tahtokoon isä vaikka viidesti, niin sitä\nen minä ajattele, en ollenkaan. Minä ajattelen ketä tahdon, mutta en\nainakaan Kuivasen Ellaa...\"\n\nHerastuomari pisti päänsä ovesta sisään.\n\n\"Mitäh?\" kysäisi hän.\n\nEmäntä säpsähti.\n\n\"Kah, tuopa se olikin ... pelästyin että kuka siellä... Tässä minä vain\nsanoin Santralle, että sen pitää ottaa se Ella.\"\n\n\"Nii-in, no niin sen pitääkin, vai mitä naurat?\"\n\n\"Mitä naurat\", matki Santra.\n\n\"Mitä ... no eikö se ole aimo mies, vai?\"\n\n\"Niin, mies käsitöilleenkin niin aimo että, ja talo...\" alkoi emäntä.\n\n\"Kyllähän minä olen sen jo nähnyt vuosikausia, että minä olen liikapala\ntässä\", keskeytti Santra katkerasti. \"Mutta kyllähän te minusta\nmuutenkin eronne saatte, ettei teidän nyt tarvitsisi minua ensimmäiselle\nvastaantulevalle työntää.\"\n\nNyt emäntä asettui juhlalliseen asentoon ja löi kättä yhteen sanoen:\n\n\"Kuka sinua tässä on liikana pitänyt? Kenenkä tyttärellä on paremmin\npuettu lutti? Ja senkö tähden Kuivasen Ella on sun mielestäsi niin\nhylky, kun se on *minun sukulaisiani*?\"\n\nSantra painoi päänsä alas. Isä jatkoi:\n\n\"Nii-in, joutavia siinä nyt riitelemään ja mistä luulet paremman\nsaavasi? Kuka on aina viimeiseksi jäänyt ja toiset pyristänyt, eikö\njuuri Kuivasen Ella? Kyllä se on siihenkin niin mies että...\"\n\n\"*Sellainenko* se sitten on parahin?\" Muuta ei Santra tainnut siihen\nsanoa.\n\n\"On ainakin miehenmoinen ja ... se on hyvä talo.\"\n\n\"Onko isäkin ollut tappelija?\" kysäisi Santra ivallisesti katsellen\nisäänsä.\n\n\"Mikä tappelija\", naurahti ilkkuen emäntä, joka taitavasti tahtoi ohjata\nasioita jälleen rauhalliselle tolalle, sillä hän aikoi ensin sovinnolla\nkoettaa asian ratkaista. \"Vieläpä tappelija\", jatkoi hän, \"aina se on\njaloissa ajelehtinut.\"\n\n\"Äläs peru, saat'ei multa ole luontoa puuttunut ... vaikka oonkin\npikkuinen, mutta ... ta...\"\n\n\"No juo nyt ja sano sitten...! Menee maito pitkin rintoja ... kun\npytystä rupeaa juomaan, muutama. Olisi sitä vielä tuossa kiulussakin\nollut.\"\n\n\"Ään, laukallepa se maito maistaa. Niin etkö...\"\n\n\"Noo, Napavainiossa ne laukkaa syövät.\"\n\n\"Niin, etkö muista sielläkin, Kanki-Tupun häissä, -- olithan sinäkin --\nsiellä? -- Peru kun se sai naamaansa se Konsta.\"\n\n\"Mikä Konsta?\"\n\n\"Haaralan Konsta! Kyllä siinäkin oli ruumista, mutta oli kankea kuin\npölkky. Ja minä olen sen aina sanonut, että siinä lyhyt lykkää kuin\npitkä vielä kokottaa...\"\n\n\"Lempoako niitä nyt tuossa jaksattaa. Vie jo Santra ne leilit kärryille\nja lähtekää, ettei väen tarvitse odottaa, ei siellä tule työstäkään\nmitään. Anna, äijä, sen hevosen luistaa, ei suinkaan se tiellä liho...\nJa Santra, muista sanoa Maijalle, että katsoo yöllä voiaskin perään, kun\nsiellä on se Iso-Köpikin, niin se kyllä tyhjää voiaskin, kun vähäkin\nsilmä välttää.\" --\n\nKuivasen Ella rupesi lähistelemään Santraa yhä totisemmin. Santralla\ntodellisuudessa ei ollut mitään erityistä Ellaa vastaan, mutta ei\nhänestä liioin välittänytkään, enempää kuin muistakaan. Ymmärrettävästi\nei hän ollut ollenkaan ajatellut, että tässä on vielä mitään kysymystä\navioliitosta, ennen kuin Ella eräänä iltana toi kihlat. Santra oli\nsilloin hämmästynyt niin, ettei ollut tietänyt mitä aluksi sanoa.\nEnsimmäinen huudahdus oli ollut:\n\n\"Mitä sinä nyt hulluttelet, Ella?\" Sitten oli ruvennut itkemään ja\npistänyt kihlat peräsängyn päänalaisten päälle. Ne jäivät sinne, ja he\nolivat kihloissa. Mutta Santra näytti tähän aikaan kantavan hirveän\nraskasta sydäntä.\n\nTähän aikaan tuli eräänä arkiyönä Laitalan Valee Santran luttiin, missä\nei silloin ollut Ellaa. Valee oli nuori isäntämies Korvenloukolta. Hän\noli jo aikaisemmin parikin kertaa kilpailijoilta valloittanut Santran.\nTyttö oli usein ajatellut Valeeta, mutta kun ei tämä ollut osoittanut\nerityisempää taipumusta kulkea täälläpäin eikä ollut osoittanut\nsuurempaa lähestymisen halua, oli suhde jäänyt kapaloonsa.\n\nNyt Valee tuli. Ihan varmaan on huhu siitä, että minä olen kihloissa,\njo ehtinyt sinne, ajatteli Santra. Mutta Valee ei puhunut siitä mitään,\njäi vain istumaan ikäänkuin ei olisi mistään tietänyt ja -- Santra ei\ntullut sanoneeksi hänelle uutta suhdettaan, johon oli Ellan kanssa\njoutunut -- eikä käskenyt pois.\n\nNyt Santra vasta joutui tuskalliseen tilaan. Omatunto soimasi siitä,\nettä kihlattuna oli vielä laskenut toisen viereensä. Mutta toiselta\npuolen tunsi tavatonta vetovoimaa Valeeseen, jonka rinnalla Ella nyt\nvasta oli kadottanut hänen silmissään kaiken arvonsa. Kihlaus alkoi\ntuntua itsemurhalta.\n\nValee tuli vielä toisenkin kerran. Silloin he puhuivat asiasta.\n\nSeuraavana päivänä oli Santra taas pitkistä ajoista jotenkin iloinen,\nniin että sen syrjäisetkin huomasivat. Kun hän ensi kerran sattui\njäämään äidin kanssa kahdenkesken tupaan, virkkoi hän:\n\n\"Äiti.\"\n\n\"No?\"\n\nNyt Santra vasta huomasi, että tuimalle eukolle ei ole niinkään helppo\njutella sellaisia asioita.\n\n\"Minä en mene Ellalle\", jatkoi hän vihdoin.\n\n\"Mitä sinä nyt sanot?\"\n\n\"Minä en voi, en saata ... en ikänä!\" Tuli itku.\n\nMutta nyt oli muorilla kovia sanoja. \"Vai nyt, kun jo on kihlatkin ja\nmuuta ... vai nyt peräytymään!\" Käski hävetä silmänsä täyteen ja lakata\njo vihdoinkin ruikuttamasta. Kehui, että on sitä ennenkin tyttäriä\nnähty, parempiakin, ja aisoissa niitä on pidetty... Muori ei ottanut\nkorviinsakaan pitempiä puheita asiasta.\n\nJo alkoi Santra käsittää missä ollaan. Hän oli itse ehdoin tahdoin\njuossut paulaan, aivan ajattelematta kihloihin. Nyt veti muori niin\nkireälle, että jo tässä ensi keskustelussa tunsi varattomana heiluvansa\ntaivaan ja maan välillä. Äitipuoli seisoi kannallaan kuin tammi,\ntunnotonna kuin kivi ... jokainen ruumiinliike, jokainen äänenväre\ntulkitsi järkähtämätöntä peräytymättömyyttä.\n\nSantran päätä huimasi. -- Niinkö sen sittenkin pitää käydä?\n\n\"Ei ikänä!\" virkahti hän enemmän itsekseen. Hänen äänensä vavahti,\nmutta helähti kuitenkin omituisen kolkolle.\n\n\"Suu kiinni sellaisista!\" tiuskaisi emäntä, nytkin aivan niin kuin hän\nolisi puhunut lapselle, joka itkien tahtoo uutta hametta, kun toisen\njuuri on saanut.\n\nSantra koetti vielä isälle puhua asiasta. Mutta tämä oli niin\nmielistynyt Kuivasen taloon ja oli jo asiasta puhellut Ellan isänkin\nkanssa, että Santran jutulle hän rupesi haikeasti nauramaan \"niiden\nmukulain juonia\"!\n\nEi kumpaisenkaan kanssa Santra päässyt niin pitkälle, että olisivat edes\ntodenteolla kysyneet, ketä hän muka haluaisi.\n\nEllalle ei hän vielä uskaltanut mitään puhua, sillä häntä hirvitti sanoa\nsellaista, jos sittenkin kuitenkin pitäisi mennä vihille.\n\nMutta eräänä lauantai-iltana hän laittausi makaamaan tupakamarin\nnurkkaan, sanoi äitipuolelle, että hän ei lähde siitä ulkosijoille, ei\nmillään ehdolla. Muori ei paljonkaan pakotellut, otti vain huomioon,\nmilloin Ellan askeleet lutin rapuissa alkaisivat kuulua. Eikä sitä kauan\ntarvinnut odottaa. Silloin pistäysi muori ulos, kuiskutti jotakin Ellan\nkorvaan, toi hänet tupaan, pisti kamariin ja sulki oven. Santralta pääsi\nhuudahdus, kun näki Ellan. Kohosi joutuin ylös lattiasta ja aikoi\nrientää, Ellalle sanaa sanomatta, tupaan. Mutta Ella otti kiinni,\nnaurahti ja kysyi, että eikö nyt lähdetä luttiin? Santra tempaisi\nitsensä irti ja juoksi ulos. Hänellä oli juuri ollut aikomus sanoa\nEllalle ... mutta ei saanut suutansa auki. Nyt hän juostessaan ajatteli,\nettä tottahan jo itsekin ymmärtää.\n\nElla tuli nolon näköisenä tupaan. Herastuomari kuorsasi peräsängyssä ja\nemäntä istui uuninpenkillä. Muita ei tuvassa ollutkaan, sillä\npalvelusväkikin makasi ulkohuoneissa.\n\nMuori jo tuli ovelle Ellaa vastaan:\n\n\"Pidä sinä miehen mieli päässäs\", kuiskasi hän salaperäisen näköisenä.\n\"Se on tuollainen kuriton lunttu. Onko se sulle mitään puhunut?\"\n\n\"Mitä puhunut? Mistä?\"\n\n\"Ei mistään! No mene nyt vain perässä, se meni jo luttiin.\" Emäntä\nnäytti olevan kahden päällä, jatkaako vai ei. Vihdoin kuitenkin sanoi:\n\n\"On olevinaan katumapäällä. Koeta sitä vähän miellytellä ... mitähän ne\ntuollaiset kakarat ymmärtävät. Ymmärrä sinä paremmin, joka olet mies,\näläkä heti ensi sanasta nenääsi takaisin vedä, jos se nyt rupeaa jotakin\npuhumaan. Tottahan ymmärrät, kun olet mies. Koko maailmahan sille\nnauraisi, jos *sinä* vasikan nahat saisit.\"\n\nElla mutisi jotakin hampaisiinsa.\n\n\"Mitä se on sanonut?\" rupesi utelemaan.\n\n\"Mitähän se on sanonut...! ei mitään. Mene nyt jo.\" Ella meni\nluirutellen pitkää nohjoista vartaloansa, tuijotellen hiukan tyhmän\nnäköisillä silmillään. Emäntä jäi vielä uuni-ikkunaan peräilemään, josko\nmitään tapahtuisi. Mutta kun Ella jäi luttiin ja ovi siellä vihdoin\npantiin kiinni, riisui hänkin ja meni makaamaan. Hän oli nyt tuosta\nasiasta enemmän epävarma kuin koskaan ennen. Aivan ensi kerran tuntui\nElla hänestä niin kömpelöltä, että Santra saattaisi milloin hyvänsä\npujahtaa käsistä. Pitkän aikaa hän valvoi miettien, että keneen se\noikein on tuo poika tullut, kun isänsä oli nuorena niin reipas mies,\noikein teräväsilmä ja äitikin oikea ihminen. --\n\nHuomisin kävi Järvelän emäntä Kuivasessa, jossa päätettiin, että nuoret\npannaan kuulutuksiin ensi tilassa. Kun emäntä tuli kotiin ja kertoi sen\nSantralle, rupesivat viljavat kyyneleet juoksemaan tämän poskille, mutta\nsanaakaan ei hän sanonut. Muori arveli, että tämä sanattomuus osoitti jo\njonkinlaista asettumista ja taipumusta välttämättömyyden alle.\nMielissään rupesi lohdutellen juttelemaan:\n\n\"Hätäkö sellaiseen taloon on mennä!\"\n\n\n\n\nII\n\nJUNKKARIT\n\n\nOn pimeä syysyö. Kasarin Tommin saunan lavalla kuorsailee neljä nuorta\nmiestä hurjan juomingin jälkeen. Päreistä on jo aikoja sitten valkea\nsammunut, viimeinenkin tulenkipinä karsista rauennut. Kuorsausten seasta\nkuuluu silloin tällöin sekavaa puheensoperrusta. Vihdoin herää Karhun\nEsa, ryhtyy kovakätisesti potkien ja kolhien herättelemään toisia.\nPääsevät siitä maristen jo kaikki jalkeilleen ja saavat valkeata uuteen\npäreeseen. Tämän ratisevassa, kituvassa valossa näemme nuo uniset\nkohmeloiset poikamiehet.\n\nSiinä on Karhun Esa, nuori isäntämies, puukkojunkkarien kuningas,\nKuivasen Ella, joka tahtoo hänkin enimmiten olla muita parempi, Iikan\nAntti, samaa maata, muuten jo köyhtynyt ja talostaan hävinnyt, sekä\nKoipi-Siukku, mies neljänkymmenen tienoissa, mainion suunsa ja sukkelain\njuoniensa avulla renkimiehestä kohonnut tähän yhdyskuntaan.\n\nKovin miehiä haukotuttaa ja kiroiluttaa jokaisella suun avauksella.\nTuskalliselta näyttää olo. Kömpiessä ahtaalla lavalla kompastuu Ella\nvahingossa Iikan Antin jalkoihin.\n\n\"Piruako siinä kompuroit\", Antti ärähtää, \"sääret poikki tallaat.\"\n\n\"Onpa kuin sääretkin!\"\n\n\"Ne ovatkin miehen sääret.\"\n\n\"Eivät ne ole nähneetkään miehen sääriä. Kun varpaalla pikkasen turkkaa,\nniin urisee jo kuin olisi silmään pistetty.\"\n\nAntti kömpi ylös kiroillen, sanoi, että hän tahtoo heti paikalla näyttää\nkuka urajaa, ja kahmi Ellan rinnuksiin. Ella rupesi huutamaan ja\npauhaamaan niin kuin pyhä tapansa oli, sillä hän oli tottunut huudollaan\npelottamaan enemmän kuin voimillaan. Tappelu oli jo syntymässä, mutta\nEsa ja Siukku saivat välin sovitetuksi. Istuttiin sitten rauhoittuneena\nlavan penkille ja Siukku sytytteli sammunutta pärettä.\n\n\"Voi ehtasininen!\" hän siinä huokasi, \"kun nyt olisi lampaan reisi\nhammasten väliin.\"\n\n\"Samat sanat\", virkkoi Ella huojuen penkin päässä.\n\n\"No en minäkään oksentaisi\", yhtyi Karhun Esa loikoen pitkänään lavan\npohjassa ja potkien juonillaan Koipi-Siukkua, joka rauhallisesti kärsi\nsen.\n\nIikan Antti istui myrryisenä hiukan erillään ja imi piippuaan.\n\n\"Kyllähän se mukiin menisi\", tuumi sieltä.\n\n\"Kyllä mä sen vain sanon, että se olisi nyt poikaa, se, olis jo, mä\nvieläkin sanon\", jatkoi Ella innoissaan.\n\n\"Kuka menee hakemaan lampaan?\" kysyi Esa.\n\n\"Pelataan vuoro\", Siukku ehdotti. Siihen suostuttiin ja peli ratkaisi\nvuoron Iikan Antille.\n\n\"No ei tuo ole ensi kerta, eikä se ole edes synti\", arveli Antti. \"Mutta\nkenenkähän karitsan ottaisin?\" tuumi hän päätänsä raapien.\n\n\"Mitä sillä on väliä, missä vain navettaan pääset.\"\n\n\"Luuletko sä sitten, Ella parka, olevan sellaisiakin navetoita ja\nnavetan lukkoja, ettei mies pääse sisälle?\" kyseli hän kummastellen ja\njuron näköisenä ivallisesti katsellen Ellaa.\n\n\"Mene nyt, mene vaikka Kasarin Tommin... Jaa!\" huudahti Karhun Esa käsiä\nyhteen lyöden innoissaan. \"Mene Kasarin Tommin navetasta ottamaan, ja\nota kunnollinen... Se saakurin mies! Jos tapaat Tommin, niin anna halkoa\notsaan, kun kuuluu luulevan, etteivät pojat uskalla hänen lampaitansa\npuhaltaa.\"\n\n\"Luuleeko?\"\n\n\"Noh. Ja onko kukaan kuullut, että se mies olisi koskaan uskaltanut\ntoista ottaa rintapäähän?... sellainen nahkasäkki!\"\n\n\"Luja mies se on kuitenkin\", väitti Iikan Antti, \"kuitenkaan ei\nsellainen, ettei tämän näköinen mies siltä yhtä lammasta tohdi\neinespalaksi ottaa. Mutta missä se keitetään?\"\n\n\"Mennään metsään\", sanoi Karhun Esa, \"otetaan sieltä Rotkon muorilta\npata, suolat ja leivät.\"\n\nJa niin lähdettiin saunasta ulos. Kun oli ensin sovittu yhtymäpaikasta,\nerosi Antti toisista.\n\n\"Onko sulla puukko? Näet, jos Tommi olisi kartanolla\", kysyi perään\nKoipi-Siukku.\n\n\"Kysy kissalta, onko sillä kynsiä!\"\n\nHiljakseen laulellen lähtivät toiset Rotkon mökkiä kohti, maiskutellen\njo makeasti suutansa odotetun lampaanlihan esimausta.\n\n\"Tämä Ella, se on poikaa\", rupesi matkalla virnistelemään Koipi-Siukku.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Montako yötä ja päivää sä nyt olet ollut naittajaishäihin käskyillä?\"\n\n\"Viides alkaa huomisaamusta.\" Ella haukotteli laiskasti, alkoi vähän\nviluttaakin. Toiset nauroivat.\n\n\"Pian ne ovat Ellan laulut laulettu. Mutta saamarin hullu sinä olit, kun\nrupesit akan touhuun. Mitä sillä olisit vielä tehnyt\", arveli Esa.\n\n\"Kyllästyy tähänkin, iankaikkiseen retuamiseen.\"\n\n\"Mutta kun on akka kotona eikä pääse enää tällaisiin joukkoihin, niin\nsitä on niin kuin olisi jalat taivaassa ja pää penkin alla\", oli Siukun\ntuuma.\n\n\"Mutta totta puhuen, minun käy vähän vihakseni nyt, kun sinä erkanet\njoukosta\", kertoi Esa, \"olisi meidän pitänyt yksissä juonin vielä kerran\nsaunottaa niitä körttiläisiäkin.\"\n\n\"Luuletko sinä sitten, etten minä mukaan tule, kun tiedon saan, vaikka\nmulla akka olisikin!\" ihmetteli Ella.\n\n\"Kyllä se on niiden akallisten miesten niin ja näin ... Karin Vennukin\n... melkeinpä hän kotonansa makailee.\"\n\n\"Mutta kyllä se sentään on poikaa, se Vennu.\"\n\n\"Onko minunkin rinnallani?\"\n\n\"Mitäs se nyt pääpirun rinnalla, mutta\"... Karhun Esaa nähtävästi\nmiellytti tuo melkein vakavuudella lausuttu tunnustus.\n\n\"Voi herran poika!\" hän huudahti, \"kun sais taas tehdä tuolla ... tuolla\nleikulla tuoretta ihmisen lihaa!\" Hän joutui yhtäkkiä omituiseen\nraivoon, sätki puukolla ilmaa, hypähteli, pyörähteli, kiraisi hammasta\nja ulahteli kuin ärsytetty suden penikka. Kylä oli jo jäänyt taakse ja\nhe kulkivat mutkittelevaa karjantietä metsää kohti. Esan innostus\ntarttui toisiin ja yhdestä suusta alkoivat he sydämellisellä innolla\nlaulaa:\n\n      \"Minä olen pappani vanhin poika\n      Härmän Kankaanpäästä,\n      Enkä mä sure ittiäni\n      Enkä toisen henkeä säästä!\"\n\nLiikkeillään ja käsillään säestivät he innostuttavaa tahtia. Laulu oli\nniin mahtipontista, että sen saattoi uskoa oikein sydämestä tulevan.\nIkään kuin laulun tuottama innostus olisi avannut aloja uusille\najatuksille, virkahti Esa heti, kun olivat erään värsyn loppuun saaneet:\n\n\"Mutta mitähän te sanoisitte, jos minä teidät molemmat ... haa!...\" Hän\nkirosi kummallisesti nauraen ja heilautti puukkoaan.\n\n\"Mitä sinä nyt, Esa?\" rupesi Siukku lauhduttelemaan ja etääntyi\nsoveliaan matkan päähän.\n\n\"Älä nyt!\" Ella kirosi ja peräytyi hänkin. Esa rupesi nauramaan:\n\n\"Leikkiähän tämä on, leikkiä koko matkan... Mutta kuule, Ella, minä\nlöisin sinua nyt kohta paikalla, jos sinä olisit toinen mies. Perkelekö\nsua auttoi saamaan sen Santran?... En minä muuten siitä välitä. -- Pysy\nedempänä Siukku! -- Mutta yhden kerran, kun siellä oli makuulla tuo\nTalvi-Kosken Köpi, niin minä panin sen sieltä nurin niskoin tulemaan ja\nmeinasin olla itse yötä. Mutta kas, tuo pirulainen karkasi minulta\ntupaan. Voi vanhaihminen, kun minun teki mieleni mennä ikkunasta sinne\ntupaan ja näyttää niille oikein...! Ja jos minä mennyt olisin, niin\nolisin vienyt Santran takaisin luttiin. Sain kuitenkin itseni\npidätetyksi, kun olin aivan selvällä päällä. Ja sitten ei minun ole\ntullut mennyksi, ennen kuin sinä niin vissit kaupat teit. Noo...\"\n\nElla nauroi melkein sydämellisesti, sillä koko juttu häntä nähtävästi\nihastutti.\n\n\"Älä naura kovin, taikka... Luuletko sinä olevasi parempi kuin minä\nsillä, että Järvelän Santran saat?\"\n\n\"Esa, mitä sinä hulluttelet ja riitaa haastat, emmehän me nyt\ntappelemaan viitsi ruveta.\"\n\n\"Viitsi! No miks'ei? Valmis minä olen koettamaan vaikka kohta, jos vain\ntahdot, niin...\"\n\n\"Mutta minä en tahdo.\" Ella pelkäsi. Muuten hänkin kyllä olisi\n*tahtonut*, sillä sydäntä kovin hapatti.\n\n\"Se on eri asia. Minä vain ajattelin, että jos haluttaa niin... Mutta\nyhden tekevä.\" Koipi-Siukku tulla nykerteli kappaleen matkaa perässä,\nsydän lepattaen ja sääret valmiina lennättämään, jos asiaksi tulisi.\n\nSaapuivat vihdoin Rotkon mökille ja pääsivät sisään.\n\nKoipi-Siukku rupesi pyytämään pataa ja suolaa.\n\n\"Hyi\", sanoi muori, niinkuin vakava ja kristillinen ihminen ainakin,\n\"kyllä noin komeat pojat saisivat antaa ihmisten lampujen olla rauhassa.\nSe on melkein niin kuin varastamista sellainen... Komeita poikia ja\nsellaisia touhuja.\"\n\n\"Onko muori ollut nyt hiljan pastorin puheilla?\" kyseli Siukku\nirvistellen.\n\n\"Mitä sitten? Mitä se sulle kuuluu?\"\n\n\"No, no, älkäähän noin olko tureissanne, vanhoja tuttujahan tässä\nollaan. Onkohan se Kasarin Tommi löytänyt sitä kirvestänsä, joka katosi\ntuonaan tässä metsässä?\"\n\n\"Siukku!\" nuhtelivat toiset nauruaan pidätellen. Muori ei ollut\nkuulevinansakaan, pesi vain pataa.\n\n\"Ihmiset puhuvat, että pastori tulee ensi pyhänä tänne teille pitämään\nkörttiseuraa.\"\n\n\"Hääh?\" kysyi sängystä vaari, joka oli hiukan huonokuuloinen, mutta nyt\nkuuli osittain, kun Siukku puhui kovalla äänellä. Kertoja meni sängyn\nääreen ja jutteli asian uudestaan.\n\n\"Valehtelet\", tuumi ukko, nähtävästi kuitenkin ollen kahdella päällä\nuskoa tahi ei. \"Etkö sinä ole Koipi-Siukku?\"\n\n\"En minä ole kuin pappilan isäntärenki. Koipi-Siukku on pantu kiinni.\"\n\n\"Hoo, no oletko sinä sen veli?\"\n\n\"Sisaren poika. Mutta en minä ole sellainen lurjus kuin setä Siukku.\"\n\n\"Hooh, noo ... kuinka se pastori nyt tänne?\"\n\n\"Kuuluu saaneen tietää\", huusi Siukku yhä ukon korvaan, \"että teidän\nmuori on herännyt.\"\n\n\"Meidän Annako?\"\n\n\"Niin, ja ettekös tekin ole ruvennut ajattelemaan sitä parempaa asiaa?\"\n\n\"Niin minäkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tiedä... Onko sun piipussasi perä?\" Siukku antoi piippunsa ja äijä\nrupesi sitä kaivamaan.\n\n\"Tekin olette jo vanha mies\", kiljui Siukku yhä edelleen ukon korvaan,\nja toiset koikkailivat penkillä nauruansa kiinni yritellen. \"Te olette\njo vanha mies ja syntiä on vissiin kokoutunut. Pitäisi teidänkin jo\najatella...\"\n\n\"Se valehtelee sulle aivan\", tuli muori vaarille sanomaan sivumennen.\n\n\"Häh? Koska min' oon valehdellut, lempoo?\" sanoi vaari. \"Vaikka mä sen\nitse sanon, niin en minä ole ikänä varastanut enkä valehdellut, mutta\nihmiset komppuneeraavat ja valehtelevat sellaisia.\"\n\n\"Kyllä sitä aina vähän kuitenkin tulee valehdelluksi\", kiljui Siukku.\n\n\"Noo, mutta ei sitä hätävaletta kiellä Jumalakaan.\" Ukko nauraa hörähti.\n\n\"Hou!\" virkahti ovesta päänsä sisään pistäen Iikan Antti.\n\n\"Ahah? Noo?\"\n\n\"Tuleeko pata?\"\n\nTuvassa olijat kavahtivat liikkeelle. Karhun Esa pisti muorin käteen\nsuoloista ja leivästä määrätyn hinnan. Siukku otti padan ja lähti ulos\nlaulellen:\n\n      \"Kolmen kannun kattilalla se kultani kahvin keitti,\n      Kun se mulle hyvästeli ja erokirjan heitti.\"\n\nToverukset oikaisivat mökin viereiseen männikköön Siukun osoittamaa\ntietä. Antti oli jo saanut tarpeensa uuhen kantamisesta, joten se nyt\nvuorostaan joutui Ellan hartioille, joka kiroillen ja meluten kahnusteli\ntoisten perässä tuon tuostakin kompastuen. Saavuttiin vihdoin pienelle\nsievälle aukealle männikössä ja päätettiin asettua siihen.\n\nKylläpä näyttivät jo toimeensa tottuneilta! Kootut oksat syttyivät\niloisesti palamaan. Nahka nyljettiin uuhen selästä ja lihat terävillä\npuukoilla silvottiin kappaleiksi pataan, joka poristen kiehui ja\nparpatti. Pojat makailivat lieden ympärillä lämmitellen ja nauttien,\nkertoen entisistä urotöistään ja laatien suunnitelmia vastaisen varalle.\nMonen miehen selkäsauna mokotti miekkosten hampaiden koloissa. Mutta\nliha kypsyi vihdoin, pata nostettiin tulelta ja miehet keräysivät sen\nympärille tyydyttämään hiukaisevaa nälkäänsä.\n\n\"Kasarin Tomminko se oli eläessään tämä kakku?\" kysyi Koipi-Siukku.\n\n\"Niin, eilen vielä\", todisti Iikan Antti, suu täynnä lampaan reittä.\n\n\"Saapa nähdä, eikö se aja takaa? Jos vähänkin vihiä saa, niin ajaa kuin\najaakin\", arveli Ella.\n\n\"No, ja entä sitten? Joko pojat pelkäävät?\" kysyi Esa.\n\n\"Ei muuten, mutta jos saa todisteita ja vie oikeuteen, niin saadaan\ntässä vielä varkaus\", sanoi Ella.\n\n\"Varkaus!\" matki Iikan Antti. \"Sepä vasta olisikin poikaa, neljä\ntällaista miestä varkaiksi yhden kakun tähden!\"\n\n\"Laki ei katso leikkiä\", tuumi Siukku, \"mutta minä tuosta en suurin\nvälitä.\"\n\n\"Kyllä se on miehet sillä lailla, että vaikka hänellä olisi parempikin\nkurssi, kuin ihmisellä, niin ei se tule tätä joukkoa hätyyttelemään\",\nvakuutti Esa.\n\n\"Eikä se nyt ole häpeäkään lampaan varkaudesta käräjään mennä\", arveli\nElla.\n\n\"Kunnia, kunnia se olisi! Kun päästäisiin sinne, sepä vasta poikaa!\"\nilakoi Esa.\n\n\"Vanhan Erkin tulukset! mutta siinäpä vasta leikin ainetta on\",\nriemuitsi Koipi-Siukku, \"Karhun Esa ja Kuivasen Ella lampaan varkaudesta\nkiinni!\" Joukko tuli kovin hauskalle tuulelle, jopa päättelivät, että\nasian pitää juonilla toimittaa Kasarin Tommin tietoon, jos ei muuten,\nniin koetteeksi, josko se uskaltaa käräjiin haastaa... Olisi niin\nriivatun hassua saada sitten antaa sille maksuksi lämpimä selkäsauna,\nkun luulee sekin mies olevansa...\n\nToverukset laskeusivat nuotion ääreen lepäilemään vahvan aterian\npäälle. Mutta aamun hämärtäessä nostatti nouseva päivä heissä\njonkinlaista lähdön velvollisuutta. Viina oli päistä haihtunut,\npainostava kohmelo siellä nyt vain mokotteli. Herätessä tuntuivat mielet\napeilta ja myrryisiltä.\n\nElla rupesi ensimmäisenä puhelemaan kotiin lähdöstä, sillä tuossa\nlojuessa oli mieleen johtunut kaikenlaisia seikkoja, velvollisuuksia ja\ntoimitettavia. Omaatuntoakin kenties kohliskeli tämä hiukan tavaton tapa\nkulkea sulhasmiehenä tällä tavoin naittajaiskutsuilla, vaikka ei hän\nsiitä tovereille mitään virkkanut. Karhun Esa suottaili lähtemään hänen\nkotiinsa, koska sinne oli lyhin. Hän kyllä sieltä panisi hevosen ja\nlähtisi kyyditsemään Ellaa äijämiesten teille. Mutta useimpain mielestä\noli tämäkin matka jalkaisin kuljettavaksi liian pitkä. Tässä pulassa\näkättiin Karin Vennu. Sinnehän ei suorinta tietä voinut olla kuin\nvirsta. Sinne! Pata kumottiin, lihanjätteet heitettiin siihen ja pata\nvietiin mökille.\n\nLiikkeelle lähdettäessä miehet reipastuivat, uusi vireys ja uudet halut\npalasivat nousevan päivän mukana.\n\n\n\n\nIII\n\nPALANEN JOKAPÄIVÄISTÄ ELÄMÄÄ\n\n\nKarin Vennun talo oli metsänreunassa, avaran vainion kyljessä. Se oli\n\"nuorten\", \"hurjain\", \"junkkarien\", \"komeain\" ja, kuten julkisena\nsalaisuutena kerrottiin, yöllisiin aikoihin roistojenkin\nkauttakulkupaikka. Kuka ensin mainituista uskalsikin ohi kulkea ja\nVennun unohtaa, sille tämä selkään tarjosi ensi tapaamassa. Mutta\nVennulta kyllä viitsikin selkäänsä ottaa, sillä mies oli kuin\nhonganjuuri. Olisi ruvennut sitä vastaan tappelemaan, niin se olisi\nnäyttänyt kuin sallimusta vastaan kapinoitsemiselta. Nuoret \"junkkarit\"\npitivätkin kunnianansa, kun Vennu heitä kuritti; tuo jykevä kämmen ei\nilennytkään koskea kelvottomiin!\n\nVennusta juoruttiin, kuten jo sanottiin, että hän suojelee varkaita ja\nvarasten tavaraa. Sen sijaan kyläläiset ja naapurit kehuivat Vennua mitä\noivallisimmaksi kylänmieheksi. Kun ei vain sekaantunut hänen asioihinsa\neikä ruvennut hänen kanssaan riitaa haastamaan, niin oli mitä oivallisin\nja hyväluontoisin naapuri. Mutta mitään härnäilemistä ei kärsinyt. Sitä\nei niin ikään, että joku luuli itseänsä häntä pahemmaksi tappelijaksi,\nväkevämmäksi taikka turskiluontoisemmaksi. Jos joku sinnepäin viittasi,\nsai kohta koettaa.\n\nVennun talous oli naisväen käsissä, itse ei hän siitä paljon välittänyt,\najeli vain pitkin pitäjää, pelasi korttia, joi ja tappeli. Kotona ei\nusein jaksanut päivää yksin olla, tuli ikävä, jos ei sattunut ketään\ntulemaan, ja sitten hän lähti. Ihmiset etäämmällä pelkäsivät häntä kuin\npaholaista, jotkut pitivät Anti-Kristuksena, piruna; ja kun joku uskalsi\nhänen kanssaan tappeluun, sepä vasta mies oli; sitä tahtoivat kaikki\nnähdä, jos eivät ennen olleet nähneet. Sellaisiakin oli joitakuita. \"On\nniitä sentään miehiäkin vielä\", sanottiin niistä.\n\nYleisesti nuoret miehet ihailivat Vennua, pitivät isänään, ihanteenaan.\n\"Se on poikaa se, on oikein mies, saakuri, se Vennu!\" niin sanelivat\nnuorukaiset. Siitä kait se sitten johtui, että Vennu luuli olevansa\nkaikkien herra. Nuoriso piti häntä miehen mallina -- sehän vaikutti\nelähdyttävästi kahden puolen.\n\nEtteivät vakavammatkaan ihmiset Vennua oikeastaan aivan ankarasti\ntuominneet siinä merkityksessä kuin ehkä myöhempinä aikoina olisi tehty,\njohtui epäilemättä käsitteistä ajan luonteesta ja hengestä. Sillä\n\"hengessä\" oli silloin omat omituisuutensa. Esimerkiksi lampaan varkaus,\njonkalaisesta edellisessä on kerrottu, ei oikeastaan ollut varkaus\nyleisessä käsitteessä, eikä sellaisesta usein lakiin menty. Siksipä\nmelkein jokainen nuorimies oli sellaiseen syypää! Lammasnavetta ja\nnaurishuhta olivat melkein yhteistä omaisuutta.\n\nVarastiko Karin Vennu, sitä ei oikeastaan kukaan voinut todistettavasti\nväittää. Mutta että hän antoi rosvoille sijaa, se tiettiin, siitä häntä\nmoitittiin, se meni jo yli sen rajan, minkä yli ei koskaan millään\ntekosyyllä voinut viedä \"siivon miehen\" nimeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aikainen aamu. Karin Vennu venyi vielä vuoteessaan. Ruskea paksu\ntukka oli pörrössä kuin rohdinkuontalo. Sängyn esiripun oli vetänyt pois\nedestä päänsä taakse, punaiset terveet posket olivat lattialle päin.\nSilmät ummistuivat toisinaan, toisinaan taas avautuivat, näyttivät siinä\nkuin paennutta unta etsivän. Työväki näkyi olevan päiväkunnalle\nlähdössä, ja emäntä, isokokoinen, muhkean näköinen muija, antoi käskyjä\nja ohjeita päivän varalle, ohi kulkiessaan aina soutaen kätkyttä, missä\npienoinen makasi. Penkin loukossa venyi makuullaan pitkä pojanroikale,\nrikkinäiset, oikein kerjäläisen vaatteet päällä: kaikkialta paistoi\naatamin nahka.\n\n\"Iikka\", virkahti sängyssään Vennu, \"pudota lattiaan se Kaapo siitä\npenkiltä, vedä tukasta.\"\n\nIikka, pojanroikale hänkin, mutta arvoltaan talon renki, meni oitis,\ntarttui Kaapon pitkiin hiuksiin ja nykäisi lattiaan. Poika kiljahti, loi\nuniset villit silmänsä pahantekijään. Nepä vasta olivatkin silmät:\nmustat, terävät ja niin tulisen villit, että niiden olisi luullut sähköä\niskevän kuin mustanketun kaunis talja.\n\n\"Saatanoitako sinä!\" kerjäläinen kiljui, kavahti ylös kuin kissa ja\ntoisen tukkaan. Pojille syntyi totinen tappelu, kierielivät maassa kuin\ntappelevat koirat. Vennu nauroi sängyssään hengetönnä.\n\n\"Kas se, Kaapo! No, no, Iikka! Älä hellitä\", härnäsi hän.\n\nEmäntä kävi kätkyttä soutamaan. \"Herättävät lapsen\", mutisi ja alkoi\nhissittää. Mutta nauraa hänenkin täytyi: olipa se koko peijakas, tuo\nKaapo!\n\n\"No, no ... no... Iikka! Annatkin Kaapon repiä koko tukkasi... Lempoako\nsiinä makaat suullasi kuin ahma. Tule pois alta! Ha haa, itkemäänkö?...\nNo voi sun perhana. Tuosta Kaaposta tulee mies!\"\n\nVennu oli noussut istuvilleen sängynlaidalle, nauroi yhä henkihieverissä\nja usutteli poikia.\n\nNyt tulivat tupaan meluten ja hauskasti suuta piesten lampaanlihan\nsyöjät. Kerääntyivät kohta asiantuntijoina, ihastuneina tappelevain\npoikain ympärille kiillottelemaan:\n\n\"Ähäh! No no no ... ota Iikka puukko!\" kehoitteli Esa. Mutta Iikalla ei\nollut puukkoa. Esa jo aikoi salavihkaa pistää hänelle käteen omansa,\nmutta Vennu, joka oli vihdoin tullut pois sängystä, kiljaisi:\n\n\"So so, Esa!\"\n\nEsa päästi raa'an naurun ja pisti suuren puukon tuppeensa. Samassa pääsi\nIikka juoksemaan ja kapisti pihalle. Niin kylliksensä oli Kaapokin\nsaanut, ettei halunnut ajaa edemmäksi kuin ovelle asti, josta\nhuohottaen, pää paljaisiin paikkoihin revittynä, kasvot ja sormi verta\nvuotaen palasi alas valuneita housujansa kohotellen, mielihyvissään\nnaureskellen ja noituen:\n\n\"Vietävä tulee toista nukuksissa penkiltä pudottamaan! Puree kuin koira,\nkun ei muuten mitään voinut... Olisi vain ollut puukko, niin olisin\nsille vietävälle antanut ikuisen torpanmaan.\"\n\nToverit nauroivat: -- tuohan kuului miehekkäälle!\n\n\"Missä sun puukkos oli?\" kysyi Esa.\n\n\"Varastettiin eilen, ja...\"\n\n\"Etkä ole vielä toista hankkinut?\"\n\n\"En ole löytänyt vielä niin hyvää\", sanoi Kaapo, sovitellen rääsyjänsä,\njotka tappelussa olivat vielä kurjemmiksi riutautuneet. \"Minkälainen\npuukko sulia on, Esa?\" Hän meni Esan ääreen ja rupesi tämän tupesta\npuukkoa vetämään. Kaapo katseli ihaillen kuusituumaista kiiltävää terää.\n\n\"Kelpaisiko se?\"\n\n\"Mukiin tuo nyt menisi paremman puutteessa.\"\n\n\"Kas tällaista\", näytti Ella omaansa.\n\n\"Tuo nyt ei ole mistään kotoisin, parempia niitä mies tieltä ojiin\npotkii. Taitaa piimään vähinsä pystyä, mutta voihin jo töpähtää.\"\n\n\"Entäs tämä?\" Siukku näytti omaansa.\n\n\"Näkyy olevan puukko miestä myöten, taitaa olla varastettu, enkä minä\nhuoli varastetusta vaikka kuinka koreasti pyytäisit. Koetetaan onko se\nvarastettu... Varastettu on, kosk'ei lattiaan pysty. Minä olen varkaalle\nniin kovin vihainen että... Minkälainen puukko isännällä on?\"\n\n\"Tällainen se on miehen puukko.\"\n\n\"Tuo nyt on puukon näköinen, tuon viitsisi ottaa ja Esan puukon kanssa.\"\n\n\"Mutta mitenkä ne saisit?\"\n\n\"En tiedä... Piisaako sinun puukostasi, Esa, jos mä hyppelen ryssää ja\ntappelen kalajokista?\"\n\n\"No, jos saat sen sitten varastetuksi, niin saat pitää.\"\n\n\"Ka en mie varasta, eikä taattonkaa varasta, mut ihte myö otetaah, ku\nkohal satutaah. No saanko?\"\n\n\"Saat.\"\n\n\"Saanko? Koetas vannoa.\"\n\nKaapon silmät säkenöivät innosta ja kalpeat, likaiset posket\npunoittivat. Miehet katselivat erinomaisesti huvitettuina häntä. Esa\nvannoi.\n\n\"Mutta etkö lyökään sitten minua?\" Poika jo puki luudanvartta\nkalajokiseksi.\n\n\"En, en, mutta sun pitää se varastaa.\"\n\n\"Ka, ka, Esa jo pelkää\", ilkkuivat toiset.\n\n\"Tämä poika ei varasta, mutta oon minä vähän vaarallinen mies pimeällä\naikaa, mä tahdon ottaa itse\", toimitteli poika toimessaan ja miehiä\nnauratti oikein vatsan täysin.\n\n\"Tiedätkös...! isäs tupen krapa...! äitis pirttiviinan juoja! tunkion\npönkä! kun varastit mun äidiltäni mennyt vuonna, kun lehmä kantoo,\nkengän paulat! Tiedätkös!...\" Kaapo riehui kalajokisen kanssa tukkaansa\nrepien. Tuo satakertaa nähty kerjäläispoikaleikki kävi Kaapolta paremmin\nkuin muilta ja siksipä se miehiä niin hassusti huvittikin.\n\nIsäntä oli tällä välin pukenut päällensä. Kun pojan temput olivat\nloppuneet, siirryttiin kamariin, Kaapo muiden mukana. Isäntä otti pullon\nkaapista ja tarjosi aamuryypyt. Istuttiin, ryypättiin, pakinoitiin ja\nkiusattiin Kaapo laulamaan kaiken maailman renkutukset, jotka väliin\ninnostuttivat niin, että muutkin yhtyivät mukaan. Väsyttämään tämäkin\nvihdoin rupesi ja Vennu veti kortit esiin. Pöytä oli niin täynnä\nkaikenlaista kädestä heitettyä, ruokatavaraa, vaatteita ym. että\notettiin tuoli, jonka päällä nyt ruvettiin korttia lyömään.\n\n\"Saanko minä olla piruna?\" kysyi Kaapo.\n\n\"Sinä olet huono piru\", sanoi Siukku.\n\n\"Aina kuitenkin sinua parempi.\"\n\nKaapo asettui hyöriskelemään pelaajain ympärillä eikä kukaan enää häntä\nestänyt. Kohta kun peli alkoi, vetäytyivät naamat totisiksi ja jokaisen\nsilmistä alkoi loistaa kiihkeä, himokas tunne. Välistä keskusteltiin\nyhtä ja toista. Muun muassa kertoi Karhun Esa, että he viime yönä söivät\nKasarin Tommin uuhen.\n\n\"Kasarin Tommin?\" kysyi Vennu kulmiansa rypistäen.\n\n\"Niin, mitä sinä siitä?\"\n\n\"Perhana, se teidän olis pitänyt jättää tekemättä.\"\n\n\"Mitä varten? Uhalla se syötiinkin.\"\n\n\"Niin, mutta minä en ole ollut riidoissa Tommin kanssa. Läheisten\nnaapurien kanssa pitää aina olla ihmisiksi, pojat, oli kaukaisten kanssa\nmiten hyvään.\"\n\n\"Mutta eihän me olla hänen naapureitaan\", puolusti Ella.\n\n\"Mutta kun *minä olen*, ja kun te olette täällä meillä kuin kotonanne,\nniin... Ei perhana, se oli hullua, miksette ennen hakeneet vaikka\nmeidän navetasta. Kun te nyt olette täällä ja jos tietää saavat, niin\nluulevat, että minäkin olen joukossa ollut.\"\n\n\"Eihän se suuri erehdys olisikaan!\" nauroi Iikan Antti, \"kyllä sinä olet\nmonen lampaan niskassa ollut, sinäkin.\"\n\n\"Naapurienkinko?\"\n\n\"Sitä minä nyt en tiedä. Mutta lihaahan se on naapurinkin lampaan liha.\"\n\n\"Ei pojat, jos te komeasti ja hurjasti elää meinaatte, niin älkää\n*naapureitanne* suututtako, sen minä sanon! Kun naapureissa kehutaan ja\nkaukana pelätään, niin silloin se on niin kuin ollakin pitää, pojat!\nOttakaa ryypyt... Pian minä annan teille selkään, jok'ikiselle... Annas\nEsa vähän puukkoasi tänne.\" Vennu nauroi, Kaapo seurasi jännityksellä\ntoisten peliä. Esalta pääsi kirous ja teeskennelty nauru: puukko oli\npoissa. Toisetkin nyt huomasivat, mistä oli kysymys, ja rupesivat\nnauramaan.\n\n\"Onkos se nyt sulla, Kaapo?\"\n\n\"Häh, mikä?\"\n\n\"Mikä!\"\n\n\"Niin, mikä?\" Kaapo haukotteli.\n\n\"Saakurin poika!\"\n\n\"Pidä vain Kaapo, se on saatu, mikä on annettu\", vakuuttivat toiset.\n\n\"Ei mulla ole\", sanoi Kaapo haukotellen, \"rupeaa uudestaan\nnukuttamaan... Onko sun puukkos sitten kadonnut?\"\n\nEsa löi Kaapoa puolipiloillaan korvalle ja kiroili, että tuo poika se on\noppinut koko mestariksi... Kaapo pistäysi tuvassa ja tuli jälleen\ntakaisin asettuen kamarin uunin eteen makaamaan.\n\n\"Saanko minä tulla, Ella, sun häihisi?\" kysyi hän, kun oikoili uunin\nedessä lattialla.\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"No mutta sun pitää oikein käskeä. Teille minä tulen, Esa, huomenna.\nJoko sinä oot silloin kotona?\"\n\nEsa ei sitä tiennyt, mutta käski tulla, kyllähän ämmät ruokaa antavat.\nLupasi sitten kyyditä viikoksi pastoriin.\n\n\"Pastorin kanssahan se onkin hyvä tuttu, tämä Kaapo?\" kyselivät toiset\nnaureskellen.\n\nPoika kavahti ylös lattialta, hyppäsi tuolille ja rupesi kamalasti\nsilmiänsä muljotellen ja suutansa vääristellen matkimaan pastorin\nsaarnaa.\n\nJuuri kun hän parhaillaan pauhasi ja toiset vatsojaan pidellen\nnauroivat, työnnettiin kamarin ovi auki ja Kasarin Tommi astui sisään.\nJykevä mies, jonka leveät hartiat ahdas körttinuttu teki vielä\njykevämmiksi. Mustan, matalan huopahatun alta tiirotti kaksi\nvaaleanharmaata silmää niin peräytymättömästi ja varmasti, että olisi\nsaattanut uskoa tuon miehen ajavan aiotun asiansa vaikka maailman\nloppuun asti. Tommilla oli iso kirves vasemman käden koukussa. Oikeasta\nkädestään viskasi hän lattiaan tuoreen lampaantaljan, jonka sisästä\nvyöryi lattialle verinen lampaanpää ja jalat. Sitten hän otti kirveen\noikeaan käteensä, pysähtyi keskilattialle, tuijottaen kuin\nkuolemanenkeli Karhun Esan silmiin.\n\n\"Kenenkä työtä tämä on?\" kysyi hän äänellä, joka olisi ollut tarpeeksi\npanemaan hampaat tavallisten miesten suussa kalisemaan, sekä tarttui\nvasemmallakin kädellä kirvesvarteen. Suupielessä väreili omituinen\nhymyily.\n\nKaikkien kamarissa olijain suut jäivät ammollensa tästä hämmästyttävästä\nrohkeudesta ja liikahtamatta istuivat he kaikin tuijottaen\nkäsittämättömin katsein vasta tullutta. Poikakin jäi tuolille seisomaan\nkuin eloton patsas.\n\n\"Niin totta kuin nimeni on Tommi, niin saatana ottaa joka ainoan, joka\nliikahtaa hiukankin, ennen kuin saan tietää kenenkä töitä tämä on?\"\nKirves kohosi.\n\nJos olisi toisilla ollut kirveitä tai vain jotakin muuta asetta käden\nulottuvilla, niin voi Tommi-parkaa! Mutta hänen onnekseen ei koko\nkamarissa ollut mitään. Sitä paitsi oli tuon miehen rohkeus ja maine,\nvaikka ei hän ollut kymmeneen vuoteen ollutkaan varsinainen tappelija,\nniin suuri, ettei voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hän\npanisi uhkaustansa toimeen, vaikka olikin \"heränneitä\". Vennu loi synkän\nkatseen Karhun Esaan, ikään kuin vaatien tätä tunnustamaan. Esa ymmärsi\ntuon. Huulet vapisivat, kun hän virkkoi röyhkeyttä tavoittelevalla\näänellä:\n\n\"Minä...\" Poskilihakset pullistuivat ja katse meni alas, ei sen tähden\nettä piti tämän *teon* tunnustaa, vaan sitä varten, että se tässä näytti\nkuin pelosta tapahtuvan.\n\n\"Meinaatko sen maksaa?\" Kirves oli yhä kohotettuna ja tärisi kuin olisi\nollut kiinnitettynä täydellä voimalla käyvän höyrykattilan kylkeen.\nVastausta ei tullut vähään aikaan.\n\n\"No, jos sen...\" alkoi jo Karhun Esa. Toiset nähtävästi odottivat, että\nhänen pitäisi jotakin sanoa. Tommi jo ymmärsi, että häntä pelättiin ja\nkunnianhimo kiihotti menemään pitemmälle. Kun ei vastauksesta tullut\nmitään, iski hän kirveensä tuoliin, missä kortit olivat.\n\n\"Tuleeko siitä mitään?\"\n\nKirves tunki läpi kasattujen korttien ja halkaisi tuolin pohjan. Tuoli\nkohosi kirveen mukana ylös. Nyt kavahti Vennu sylisin kiinni Tommiin,\nAntti kiljahti ja tempaisi toisen tuolin, ja Esa sivui kirvesvarteen,\njonka terä vielä istui kiinni tuolin pohjassa.\n\n\"Hiljaa pojat!\" kiljaisi Vennu niin rajusti, että toiset vavahtivat.\nHänen ja Tommin välillä oli syntynyt kahden kamppailu.\n\n\"Kiskokaa kirves pois ja heittäkää se tupaan!\" komensi Vennu ähkien.\nKaksi miestä tarttui kirveeseen ja väänsi sen pois Tommilta. Esa otti\nkirveen ja kohotti jo sitä.\n\n\"Kirves pois!\" kiljui Vennu. Esa laski sen vastahakoisesti, sillä\neleistä näkyi, että hän olisi sitä mielellään, kovin mielellään\nkäyttänyt.\n\nVennun ja Tommin painiskelusta oli leikki kaukana. Kenties oli siihen\nsyvemmätkin syyt kuin tuo tapaus, joka heidät oli yhteen saanut. He\ntunsivat toistensa maineen, mutta eivät olleet sattuneet koskaan ennen\n\"koettamaan\". Nyt oli satuttu ja nyt \"koetettiin\". Siinä ei tapeltu,\nniinkuin tavallisesti, ei revitty tukkaa, ei etsitty aseita. Sylikkäin\npuristivat, heittelivät, tempoivat, kampistivat toisiaan. Ei hiiskunut\nkukaan sanaakaan, kuului ainoastaan painijain ähkinä, hampaitten kirinä\nja raskas rusahteleminen. Ihmetellen asettuivat toiset syrjästä\nkatselemaan. Helposti teki heittonsa Tommi, mutta melkein helpommin\nVennu. Lattia notkui ja jymähteli kuin olisi vahvoilla hirsitaltoilla\njompoteltu. Tuolit ja pöytä menivät nurin, sohvasta katkesi jalka,\nverinen lampaan pää kieri lattialla palkarehtain jaloissa, ja kortit,\njoista suurin osa oli äskeisestä iskusta rikkoutunut, tallattiin\njaloissa. Kukaan ei korjannut mitään. Kaikki syrjäiset näyttivät\nymmärtävän, että tässä oli kysymys kunniasta ja maineesta. Hattu oli\npudonnut Tommin päästä, harmaat silmät tuijottivat intohimoisina ja\npalavina. Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, siis noin kuutisen vuotta\nVennua vanhempi. Toisinaan erosivat huulet, näyttäen kaksi riviä vahvoja\nhampaita, jotka lujasti olivat toisiinsa isketyt, niin lujasti, että\nniistä olisi luullut kappaleiden irti kirpoavan. Vennun huulet sitä\nvastoin olivat tiukasti kiinni, jopa pitkälläänkin, hän hengitti\nkokonaan suurten sieraimiensa kautta, ja näytti, kun painiskelu venyi\nniin pitkälle, asettuvankin vain puolustusasemaan. Tuon tuostakin, kun\nTommi hampaita irvistäen teki onnistumattoman heiton, vetäysi Vennun\nsilmiin kuin jonkinlainen pilkallinen hymynkierre, mutta aina se katosi\nkohta. Kovasta ponnistelusta väsyneenä alkoivat Tommin heitot olla\nheikompia. Yhtäkkiä vetäisi Vennu henkeä sisäänsä, vetäisi niin rajusti,\nettä koko mies alaspäin kyykähti, hampaat iskivät yhteen kuin\nviilapenkin leuat, poskille ilmestyi turmiota tuottavan näköinen lontto\nja -- sitten hän heitti. Tommi kierähti lattiaan pitkin pituuttaan,\nVennu pani molemmat polvensa rinnoille. Tommin rinnasta tunki nyt\nväkisten jonkinlainen tuskallinen älähdys, mutta se oli yksinäinen. Hän\nsaavutti malttinsa jälleen.\n\n\"Sinun *täytyy* tunnustaa, naapuri, että minä olen parempi kuin sinä\",\nvirkahti Vennu nyt huohottaen.\n\nTommi ei puhu mitään, makaa vain kuin kuollut, kenties tekee hän tiliä\nelämästään, jonka ei luule ulottuvan tämän pienen putkan ulkopuolelle.\n\nToiset kiroilevat ympärillä, kiljahtelevat hillityllä äänellä ja\nliikahtelevat levottomasti kuin merkkiä odottaen, koska saisi rynnätä ja\nlopettaa tuon... Mutta he eivät uskalla tehdä mitään, he eivät tiedä,\nmitä Vennu ajattelee...\n\nVennu hypähti ylös.\n\n\"Nouse ylös, naapuri\", virkahti, \"näet sen, ettei mikään estäisi minua\nlähettämästä sinut Paapeliin, jonka hyvin ansaitsisit, kun sillälailla\n(hän väänsi raivoisasti päätänsä ja puhui hampaittensa välistä) tulet\nmeille! Mutta emme riitele siitä, se on nyt sovittu ja sinun *täytyy*\ntunnustaa, että minä olen ensinnä, ja sinä olet sitten vasta.\"\n\nTommi nousi, nähtävästi tappiostaan enemmän häpeissään kuin peloissaan.\n\n\"Mutta rohkea sinä olit, se minun täytyy tunnustaa\", jatkoi Vennu. \"Piru\nollen, kun tällaisten miesten joukkoon uskallat yksin tulla!\"\n\n\"Luuletko sinä sitten, että minä nyt vapisen?\" kysyi Tommi verrattomalla\nkylmyydellä.\n\n\"Et, lemposoikoon, näytä siltä. Mutta ottakaa miehet tuoleja tuvasta,\nnäkyvät nämä menneen vähän rikki. Istu Kasari.\"\n\n\"Minä en istu\", virkahti Kasari ja kurkussa loksahti ikään kuin olisi\ntahtonut ottaa kiinni sanan, jota aikoi sanoa. \"Nyt aseettomana minä\nolen kyllä teidän armoillanne, teitä on viisi ja minä olen yksin. Mutta\nminä olen tullut tänne oikealla asialla ja tiesin, että sellaisissa\nasioissa ei auta muu kuin kirves. Minä en vieläkään peräytä\nvaatimustani, minä vaadin lampaani hinnan, koska on jo tunnustettu, että\nse on otettu. Tappakaa minut, jos tahdotte, teitä rukoilemaan en minä\nrupea.\"\n\nToiset hyrisivät yhteen ääneen, josta saattoi selittää tarkoituksen: no,\nmutta eikö sille anneta sellainen selkäsauna että...\n\n\"Voi Kriste!\" kiljahti Vennu, \"jos sinä olisit toinen mies, etkä\nnaapurini!...\" Hän hypähti ylös. Kohta hillitsi kuitenkin itsensä ja\nkysyi toisilta:\n\n\"Otitteko te sen lampaan?\"\n\n\"On se otettu, mutta sitä ei makseta\", vastasi Karhun Esa. Iikan Antti\nmurahti jotakin samaan suuntaan.\n\n\"Mutta sinä maksat sen!\" Esa vaaleni, sillä nyrkki oli jo häntä kohti\nojettuna. \"Mitä se kraappa maksaa?\" kysyi Vennu.\n\n\"Kolme ruplaa.\"\n\nEsa tempasi taskunsa.\n\n\"Onko teillä rahaa?\" kysyi hän toisilta. Iikan Antti ja Ella ottivat\nsanaa sanomatta taskunsa ja kukin nakkasi pöytään ruplan. Pitemmittä\nmutkitta korjasi Tommi rahat taskuunsa.\n\n\"Korjaa nyt joutuun luusi, taikka...\" uhkasi Esa.\n\n\"Taikka ... ei mitään!\" ärjäisi Vennu. \"Minä olen isäntä meillä, ja\nmeillä ollaan niin kuin minä sanon! Niin te kuin muutkin. Naapureille ei\ntehdä täällä mitään. Te olette varastaneet häneltä lampaan kuin siat, ja\nhän on vaatinut siitä maksun kuin mies. Ilman minua olisi Kasari ottanut\nsen teiltä pakolla. Sellaisia miehiä tällä kulmalla kasvaa. Istu,\nKasari.\" Vennun äänessä oli tuskin huomattava imartelun vivahdus.\nKasarin suu vääntyi hiukan hymyyn.\n\n\"Totta puhut, Vennu\", hän virkahti varmasti. \"Mutta minä olen saanut,\nmitä olen kaivannut ja lähden.\" Hän otti nyt vasta hattunsa, joka oli\npudonnut lattiaan.\n\n\"Ota sitten edes piiskaryyppy, eihän meillä ole riitelemisen syytä,\nnaapuri\", sanoi Vennu ja kaatoi lasiin.\n\n\"No, jos tahdot antaa, niin ... mitäpä se riitelemälläkään paranee.\"\nTommi astui pöydän luo, kallisti ryypyn ja kiitti. Sitten hän astui oven\nluo ja aikoi mennä, mutta pyörähti puoleksi takaisin.\n\n\"Olisi mulla jotakin sanottavaa sinulle, naapuri, mutta...\" hän yritti\nkatsoa syvälle Vennun silmiin. Vennu kiinnitti tarkkaavaisuutensa\nhäneen.\n\n\"Uskostako, vai?\"\n\n\"Siitäpä juuri.\" Kasari huokasi raskaasti ja katsoi melkein rukoilevasti\nVennua silmiin. Nuortenmiesten suut menivät ivanauruun, yksi kirosi\nääneen, mutta Vennu virkahti:\n\n\"Jätä toiseen kertaan, naapuri, en minä nyt tunne olevani kirkon kipeä\nenkä Jumalan sanan vaivainen.\"\n\nSurkuttelun sävy värähti Tommin silmäkulmassa ja sanaakaan enää\nääntämättä meni hän tupaan, otti sieltä kirveen kainalokoukkuunsa ja\nlähti kotiin päin.\n\nKasarin mentyä olivat nuoretmiehet kovin nolon näköisiä. Vähitellen\npääsivät kielenkannat valloilleen, eivätkä he saattaneet Tommille\nmitenkään anteeksi antaa sitä, että tuli heiltä, niin pelätyiltä ja\nkuuluisilta, lampaan hintaa väkivallalla ottamaan. Kun sitten vielä\neivät olleet saaneet käsin koskea, niin se vasta aatamille kävi. Isäntä\nyksin sai ylpeillä ja hän ylpeilikin. Ei ollenkaan häntä näkynyt\npainavan toisten häpeäntunne. Vihdoin toisiakin innostaakseen sanoi:\n\n\"Nythän oli *minun* vuoroni ... minähän olin vanhin ja...\", hän nauroi\nkurillisesti. \"Minä tahdon kermat...! Ymmärrättekö?\" Hän ärjyi silmät\nsäihkyen ja räjäytti suuren nyrkkinsä pöytään.\n\n\"Vietäväkö teitä estää tuolle selkään antamasta jossakin *toisessa*\npaikassa? Ja teidän *pitää* antaa sille selkään, jos miehiä olette.\nMutta ei minun talossani, ei sinnepäinkään. Ymmärrättekö?\" Vennu nauroi.\nKyllä toiset sen ymmärsivät jo! Siitäpä syntyikin riemua. Nuo miehet\nhykertelivät mielihyvän humussa käsiään, karjuivat väliin kuin karhut ja\ntoisinaan kuiskivat kuin viekkaat noitaämmät. Meni kokonainen tunti,\nennen kuin mielet hiukan tyyntyivät ja sakka ehti painua sydämenpohjalle\nvarmaan talteen. Kaapo oli istunut tuolilla jossakin nurkassa hiljaa ja\nmelkein nöyrällä kunnioituksella katsellut tätä elämää, erittäinkin\nolivat hänen silmänsä yhtäpäätä kiintyneinä Karhun Esaan. Tuossa vimman\nhetkellä Esan pienehkö, notkea vartalo liukui toisten mukana, välissä ja\nympärillä varmana, erehtymätönnä kuin höyrykoneen silinteri. Silmäin\nhehku se poikaa ihmetytti, miellytti ja samalla hirvitti.\n\n\"Kaapo!\" huudahti Esa vihdoin, kun huomasi taas tämän, \"saarnaa saarnasi\nloppuun!\"\n\nKaapo vavahti. Kuin nuoli nousi hän tuolille ja alkoi. Toiset ryhtyivät\nheti nauramaan ja Esa sekaan sotkemaan. Tämä vaikutti, että kummallinen,\nvaistomainen pelko, joka ensin sai pojan äänen oudosti värähtelemään,\nkatosi. Yksin Esaa hän katseli. Hänessä heräsi niin sanomaton innostus\nja halu tehdä tuolle miehelle mieliksi, että todella saarnasi kuin\n\"seitsemän pappia\".\n\nPäivä kului jälkipuoleen ryypätessä ja hupaisessa elämässä. Lopuksi\npäätettiin miehissä lähteä Ellaa kyytiin morsiamensa luo -- Vennukin\nmukaan, kun ei sanonut morsianta ollenkaan nähneensä, mutta paljon kehui\npuhuttavan kuulleensa. Tästäpä vasta syntyisi iloinen retki, komeain\nretki! Ja Järvelän herastuomarin viinat ne nyt juodaan...! He nauroivat\nvatsansa täyteen jo etukäteen siitä huvista, miten kitsas ukko\nkimmurtelee, ennen kuin viinansa heidän käsiinsä antaa.\n\n\n\n\nIV\n\nVALEEN KEINOT\n\n\n\"Sen minä sanon Valee, että minä en tämän yön perästä tahtoisi olla\nsinun housuissasi.\"\n\n\"Se on kyllä mahdollista, mutta minä aion kuitenkin pysyä omissa\nhousuissani.\"\n\n\"Mutta sinuna minä ajaisin Santran kanssa oitis Tampereelle ja elelisin\nsiellä jonkin aikaa. Onpa sinulla hyvä hevonen.\"\n\n\"Sinä ajattelet, Jassu, aina niitä pakoretkiä. Hittoako minä Tampereella\ntekisin? Takaisin sieltä olisi tultava. E-ei, minä en ajattele tällä\nyrityksellä mitään muuta kuin sitä, ettei Kuivasen Ellan ja Santran\nkuuluttamisesta ensi sunnuntaina tulisi mitään. Jos Ella vähänkin\nymmärtää nokkaansa ottaa, niin ei se toisena sunnuntaina enää\nyritäkään.\" Valee nauroi.\n\n\"Mutta eikö olisi ollut järjellisempää sentään edes koetteeksi puhua\nherastuomarin ja emännän kanssa?\"\n\n\"Noo ... en tiedä. Santra itse sanoi, ettei se maksa vaivaa. Ja niin\nminäkin uskon; se emäntä kuuluu olevan tuikea muija.\"\n\n\"Kyllä siinä sitä on. Mutta totta puhuen, minä vieläkin epäilen, millä\nkurilla sinä selviät tästä jupakasta.\"\n\n\"Hoo, kyllä jupakat selviävät aina itsestänsä. Mikä siinä on kuin\nselviäminen. Paljon vaikeammaksi asia sillä tulisi, jos minä antaisin\nEllan päästä kuulutuksiin. Sittenhän se olisi asia minun puolestani\nsaatuna.\"\n\n\"Niin no, kyllähän minäkin sen ymmärrän, että herastuomarin\nsuostuttaminen käy välttämättömäksi tämän tempun jälkeen, jotavastoin,\njos nyt juuri, kun Ella kulkee naittajaisiin kutsuilla, olisit hänen\npuheilleen mennyt, olisit varmaankin saanut vasikannahkain kanssa\npalata. Mutta sitä minä vain arvelen, että Ella varmaan tulee hakemaan\nomaansa pois ja siinä taitaa tulla kuuma löyly.\"\n\nToinen nauroi.\n\n\"Kyllähän sitä on kuumia löylyjä ennenkin nähty.\"\n\n\"Kun nyt vain onnistuisimme\", jatkoi Valee, \"sillä jos siellä piiat jo\nehtivät luttiinsa, niin ne varmaan kuulevat meidän vehkeemme. Täytyy\nsiis ehtiä siksi kuin he ovat vielä tuvassa. Luuletko nyt voivasi\njutuillasi pitää ne siellä edes puolen tuntia?\"\n\n\"Koetetaan.\"\n\n\"Sinä, Jassu, yksin tiedät nyt tämän asian. Jos hyvin sattuu, pysyy\nSantran olinpaikka salassa muutaman päivän, jollet sinä vain mitään...\"\n\n\"Ole vaiti, saisinhan minäkin ne junkkarit sitten niskaani, jos sitä\nlörpöttelemään rupeaisin, että minäkin olen jutussa ollut.\"\n\n\"Niin, no sitä minäkin. Muuten niin ... kyllä minä sinun vaivasi\npalkitsen.\"\n\n\"Palkitsen\", matki Jassu. \"Ne ovat moneen kertaan palkitut, enkä minä\ntähän sen vuoksi ole ryhtynyt. Mutta oli oikein tuhannen tavalla ilkeätä\nnähdä, kun ne piinasivat ja pakottivat Santraa ottamaan sellaista\nnohjaletta kuin Ella, niin...\"\n\n\"Niin sinä tulit ja sanoit minulle: 'Mene nyt poika väliin.' Mistähän\nsinä sen niin arvasit, että minä?...\"\n\n\"Näillä korvillani olin kuullut ja näillä silmilläni nähnyt, vaikka ei\nniillä juuri luulisi näkevän, mutta näkee niillä perhanoilla.\"\n\nMiehet, jotka näin haastelivat hiljaisella äänellä, olivat Laitalan\nValee, vahvarakenteinen, jänterä, parissakymmenissä oleva mies, toinen\nSakarin Jassu, pieni, elähtäneen näköinen, noin puolivälissä\nviittäkymmentä. Hän oli ammatiltaan suutari, mutta sen lisäksi pystyi\nmelkein kaikkiin inhimillisiin käsitöihin.\n\nSatoi hiljaa. Taivas oli paksussa pilvessä ja siitä syystä jotenkin\npimeä vaikka oltiin vasta syyskuulla. Valee tempasi suitsista hevosta,\njoka heti lähti oikaisemaan täydellä vauhdilla. Puuvieteriset kiesit\npärkyttivät omituisella äänellä. Tultuaan tielle Järvelän kartanon\ntaakse suisti Valee hevosensa saunan sivulle, humaliston taakse\npiiloon, johon sen helposti sopi edessä olevan hakkuurantteen ylitse\najaa. Sakarin Jassu lähti tupaan, jonka ikkunoista vielä loisti himmeä\nvalo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJärvelän perhe istui illallispöydässä. Honkainen päre paloi\nleipähirressä riippuvassa pihdissään. Rengit ja piiat syödessään\njaarittelivat päivän uutisia. Herastuomari istui pöydän takana\nvarsinaisella paikallaan ja virkkoi tuontuostakin sanan nuorten juttuun.\nEmäntä hänen vieressään silmäili tuikein katsein, kun joltakin\npalvelijalta pääsi pieni naurun räväys. Santra, joka istui pöydän\nalapäässä, näkyi olevan siinä enemmän tavan kuin syömisen vuoksi.\nSairaalta ja valjulta hän näytti, poskilta oli veri paossa, silmäin\nloiste oli sammunut ja innoton. Kun silloin tällöin kuului maantieltä\nrattaiden pärinää, vavahteli Santra ja näytti niitä erityisellä\nhuomiolla tarkkaavan. Emäntä häneen joskus loi salaisen syrjäsilmäyksen\nja näytti toisinaan jo olevan suu auki kysymäisillään, mikä muka Santraa\nvaivaa. Ei kuitenkaan kysynyt.\n\nRuotivaari oli syönyt kupistaan penkillä ovisängyn luona ja rupesi nyt\nsiunailemaan ruokaansa oihkien kovaäänisesti ja hartaasti. Veti sitten\ntupakkatamineensa esille ja latasi piippunsa.\n\n\"Saatte tästä valkeata\", sanoi toinen renki, joka nyt myöskin nousi\npöydästä ja raapaisi tulitikulla valkeata pöksyistään.\n\n\"En minä niin ylpiästi ... kyllä minä saan tuluksillanikin... Mulla\nonkin sellaiset tulukset, että...\" Ukko alkoi iskeä, huolimatta\nvalkeasta, jota renki piti hänen edessään. Äijä iski pari kertaa ja\ntaula otti tulen.\n\n\"Kappas vain...! ne ovat Latolan seksmanni-vainajan tulukset\", kerskasi\näijä.\n\n\"Kyllä ne ovat kalut\", arveli renki suu hymyssä tuluksia katsellen.\n\n\"On ne paremmat kuin sulla on, eikä sun ole ollut isälläsikään kunnon\ntuluksia\", ärisi ukko.\n\n\"Minä poltankin tikkuja.\"\n\n\"Polta vain niin kauan kun kestää ja koetas mennä ottamaan niillä\ntuulessa kolloosi valkeata.\"\n\n\"Otan minä vaikka kuinka puhaltais.\"\n\n\"Tulukset ne ovat kuitenkin ensin näin piipputouhuissa.\"\n\n\"Kyllä ne ovat ne viimeiset kalut.\"\n\n\"On ne, saat nähdä, että häviävät ne tulitikut.\"\n\n\"Kun minä olin vielä nuori\", virkkoi isäntä pöydän takaa, \"tässä kulki\nkerran kestikievarin kyydillä suuri herra. Se oli muistaakseni\npyhäpäivä, koska me joudimme siellä kevarin pihalla seisoskelemaan. Ja\nkun se herra tuli tuvasta, niin se sieppasi tikulla valkean kiesin\naisasta ja sitä vasta pidettiin ihmeenä, kun ei ollut kukaan ikänä vielä\nennen tulitikkuja nähnyt. Kestikevarin muorivainaa meinasikin, että se\noli joku silmänkääntäjä.\"\n\n\"Taisipa ollakin\", arveli emäntä.\n\n\"Mikä silmänkääntäjä se oli, oikea herra, ja komea olikin.\"\n\n\"No eikö se siltä saattanut olla silmänkääntäjä. Saattoi vain kääntää\nsilmät niin, että näytti herralta.\"\n\n\"Älä höpise! Onko tuo Jussi nyt silmänkääntäjä, kun se tuossa tulta\nraapii?\"\n\n\"Mutta mitä se sitä sitten kiesin aisasta olisi raapaissut, miksi ei se\nhousuistansa? -- Jussi taas raapii tikkujansa, kun sai mun niitä\nkaupungista tuomaan. Onpa sulla nyt varoja polttaa.\"\n\n\"Mitä sitten? Omiani ovat.\"\n\n\"Kyllä se herra hyvinkin silmänkääntäjä saattoi olla\", liittyi puhumaan\nruotiäijä, \"sillä minä kerran...\" Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi\npuolitiessä, sillä tupaan astui Sakarin Jassu ja näytti olevan hiukan\nhumalassa.\n\n\"Hyvää iltaa herastuomari!\" huusi Jassu suun täydeltä ja meni oitis\npöydän ääreen. \"Saanko minä teillä yösijan? Pitäisi aamulla mennä\nSeljälle päin ja siellä on niin turkasen pimeä nyt, ettei näe taskuunsa\nsylkeä.\"\n\n\"Ka Sakarin Jassuko se!\" virkkoi herastuomari tirkistellen Jassua. \"No\nmiksikä ei sitä yösijaa saisi, olehan vain. Soo'o, vai Seljälle päin nyt\npitää.\"\n\nSantra nousi pöydästä.\n\n\"Minä lähden makaamaan\", virkkoi hän, \"olen vähän huonosti voipa.\"\n\n\"Minä tulen sinun kanssasi Santra!\" huusi toinen piioista.\n\n\"Minä makaan nyt yksin, Maija.\"\n\n\"Oletko sinä oikein pahoin kipeä?\" kysyi emäntä haukotellen.\n\n\"E-ei, kyllähän se paranee, kun saa yönsä nukkua\", vastasi Santra ollen\njo ovenraossa.\n\nSantran mentyä rupesi väki hajoamaan pöydästä.\n\n\"Siunaa Miska ruokasi\", sanoi isäntä rengille istuen itse vielä\nryömällään pöydän takana.\n\n\"Miska ei siunaa koskaan, ei se taidakaan siunata\", virkahti Maija.\n\n\"Kyllä vielä siunaakin, kun oma nenä tueksi tulee\", vakuutti emäntä\nnuollen lusikkaansa ja sovittaen sen pöydän takana olevaan\nlusikkavinkkaan pystyyn, huokasi ja siunasi itse ääneen. Jatkoi sitten:\n\"Niin kauan kun saa jalkansa murheettomana pöydän alle pistää, ei\nollenkaan ajatella mistä se tulee.\"\n\n\"Niin ja rengillä pitäisi olla aina työtä, jos ei muuta niin syödä,\nsyömästä päästyä siunata ja siunaamasta päästyä kintaitansa hieroa\",\nsanoi joukkoon Sakarin Jassu, suu kurillisessa naurussa. Hän oli istunut\npöytäpenkille selin pöytään, nostanut polvelle toisen jalkansa, jonka\npolven ympärillä kädet olivat mukavasti ristissä. Lakki oli sysättynä\njuonikkaasti takaraivolle ja nauravilla silmillään näkyi mies katsovan\nkaikkialle yhtaikaa, sillä pää pyöri kuin palokärjen.\n\nMelkein kaikki räjähtivät nauramaan, sillä Jassun puheille oli totuttu\nniin tekemään. Hänen suussaan saivat tavallisimmatkin sanat ja\npuheenparret naurettavan luonteen. Hän puhui honotellen nenäänsä, josta\nsanottiin ranskan taudin vieneen jakajan, sen lisäksi oli hänellä\nomituisen kekseliäs tapa saada hupaiseen ääneensä lisätyksi vielä\nenemmän nuottia.\n\nJassu jäi pitkään tirkistämään toisella silmällään tyttöihin, jotka\ntakan äärestä häntä katselivat ja nauroivat.\n\n\"Siinäpä tuo olis, jos nuo viitsisivät edes kintaansa hieroa\", virkahti\nemäntä, \"mutta kun syödyksi saadaan, niin oitis makaamaan.\"\n\n\"Ja maha viereen\", liitti Maija.\n\n\"Ja huulet pitkin tyynyä\", jatkoi Jassu.\n\n\"Niin ne tekevät rengit. Mutta mitähän nälän opettamat suutarit silloin\ntekevät, kun ei heillä ole kattoa, jonka alle päänsä kallistaisivat?\"\n\nMiska heittäysi vuoteelle. Nyt vasta naurettiin.\n\n\"Johan te nyt oikein riitelemään...\", alkoi herastuomari. Mutta Jassu\nkeskeytti:\n\n\"Ne eivät tee yhtään mitään muuta kuin surkuttelevat renkejä ja sanovat:\nvoi orjaparkoja! Sitten ne ryyppäävät ryypyn potusta näin ... ja antavat\nisännällekin. Ottakaa ryyppy, herastuomari.\"\n\n\"Mitä sinä nyt mulle ryyppyä...\"\n\n\"No, ryypätään kun rookataan.\"\n\n\"Kiitos suuri!\"\n\n\"Mitä siinä nyt tyhjästä, ryypätkää paremmin, kyllä se on oikeata\nJumalan viljaa, antakaa mennä suuhun asti.\"\n\n\"Kyllä se jo riittää. Mistä sinä nyt tulet?\"\n\n\"Jos minä nyt oikein sanoisin, mistä minä tulen, niin sitä ei uskoisi\ntäällä kenties muut kuin mun saappaani.\"\n\nHerastuomari naurahti hyväntahtoisesti.\n\n\"Saappaasi...! Sinulla ne on jutut.\"\n\n\"Niin, mutta se on totta, saatte nähdä, jahka kerron.\"\n\nHerastuomari nousi.\n\n\"Minä käyn ensin ulkona ja kuuntelen sitten sun valheitasi.\"\n\n\"Ei, ei, älkää menkö ensin, minä sanon ensin.\"\n\n\"Sano nyt sitten.\"\n\n\"Miksi eivät ne tytöt jo mene siitä makuulle\", komensi emäntä.\n\n\"Älkää menkö vielä\", kielsi Jassu, \"saatte kuulla ihmeitä.\"\n\nTytöt pidättyivät.\n\n\"Kuullaan nyt sitten, mitä se tietää.\"\n\n\"Jos en minä tiedä, niin kuka sitten, minähän kierrän niin kuin kuuluisa\nvirkaveli Jerusalemin suutari ja... Tuota, olettekos te kuulleet\npuhuttavan siitä kamalasta äänestä, joka on kuultu monena yönä\nkirkosta?\"\n\n\"Hyi!\" ääntelivät naiset, eikä kukaan sanonut kuulleensa. Kerrottiin\nettei ole talossa ketään käynytkään kirkonkylästä näinä päivinä.\n\n\"Sieltä on kuulunut varsin merkillinen ääni, toisinaan kuin pienen\nlapsen poru, toisinaan taas kuin täysikasvuisen ihmisen uikerehtava\nvalitus.\"\n\nAkkaväki rupesi siunailemaan. Herastuomari istui vakavan näköisenä\npenkillä.\n\n\"Niin, niin se valitti ja porasi, kuulin itse ja arvelin jo mennä\nkörttiläisten seuraan. Ja tiedättekös mitä: koko sillä aikaa, kolmena\nyönä, ei kirkonkylässä tohdittu pelata ollenkaan korttia.\"\n\n\"Jumalan varoittava ääni\", virkkoi emäntä hartaasti.\n\n\"Se pani: u-oo-a-iiu-ä-öö!\"\n\n\"Herra armahda! Hyi!\"\n\n\"Ja sitte taas: oi ooi oi ooijaa!\"\n\nTytöt sykertyivät takkakivelle kauhistuneina.\n\n\"Niin se pani.\"\n\n\"No vieläkö se nyt aina...?\"\n\n\"Tuota, no, pastori meni sydänyöllä siunaamaan kirkkomaata...\"\n\n\"Tottapa sitten saivat sielut rauhan?\" keskeytti herastuomari kysyen.\n\n\"Sillä aikaa eivät valittaneet, kun pastori oli kirkkomaassa, mutta kun\npääsi kotiin, niin jälleen alkoi kamala ääni kuulua. Se pani ihan näin:\nuooi uooi uooi!\"\n\n\"Älä, älä Jumalan luoma!\" pyysi emäntä.\n\n\"No tuota...\", kiirehti herastuomari taas utelemaan, kun Jassu pani\npiippuunsa. Samassa kuului kova rattaiden pärinä maantieltä. Sakarin\nJassu hiukan värähti, mutta suu meni kohta tavalliseen hymyynsä.\n\n\"Perhanoita, kun ajavat lujasti, vaikka on noin turkasen pimeä\", sanoi\nhän ja katsahti sukkelasti herastuomariin.\n\n\"Niin no, mutta kuinkas se juttu...?\"\n\n\"No sitten minä yhtenä iltana, kun se siellä oikotti ja pani:\naaoouii...\"\n\n\"Hyi, älä pane niin\", pyysi emäntä.\n\n\"Mutta kun se pani niin, aivan tuolla tavalla.\"\n\n\"Vaikka, mutta kerro nyt vain muuten.\"\n\n\"Kun se siis yhtenä iltana pani aii ... taikka se nyt on se sama, niin\nse pani, niin minä päätin mennä katsomaan sinne.\"\n\n\"Sinä?\"\n\n\"Minä juuri.\"\n\n\"Mutta sinä vasta olet, joka paikkaan sinun pitää... No menitkö sinä?\"\nkyseli emäntä.\n\n\"Menin, minä menin ja seisahdin ensin siihen Karhulais-vainaan haudalle\nja ajattelin, että sillä miehellä sitä ne taitaa olla vähän\nlämpimänlaiset olot, se kai siellä kuumuuden kanssa tuskittelee.\"\n\n\"Oi, älä puhu niin kamalasti\", pyysi emäntä.\n\n\"Mitä kamalasti? Niin se oli. Mutta ei sieltä mitään kuulunut, ääni tuli\nvallan toiselta puolen kirkkoa. No sitten minä ajattelin, että mahtaa se\nolla se pelimanni Alahukka-vainaa, joka siellä nyt ehkä ääntänsä\nkoettelee ja karjuu, kun viulun sai avissoonissa tämä, tämä Turakan\nHermanni.\"\n\n\"Voi sinua!\"\n\n\"Häh?... No kun mä pääsin sinne, niin ääni kuului kirkosta.\"\n\n\"Kirkosta?\"\n\n\"Ihan selvästi kirkosta. Minä jo ajattelin, että se juoppo pappi-vainaa\nsinne lie tullut messuja laulamaan, vaikka tuntuikin äänestä siltä, että\nmessu oli maassa.\"\n\n\"Älä niin jumalattomasti pilkkaa\", pyysi emäntä.\n\n\"Eihän se mitään pilkkaamista ole, kun minä niin kauniisti ajattelin,\nettä se lie nyt tullut parantelemaan, jos jälestäpäin vasta on\nhuomannut, kuinka pahoin hänellä monesti oli häkää kurkussa? Mutta kun\nminä kiersin ympäri kirkon, tulin lopuksi kohdalle, jossa ihan selvään\nerotin äänen kuuluvan siinä hyvin likeltä, kivijalasta. Menin\nlikemmäksi, löysin erään huokureiän ja samassa kuului parkaisu sieltä\nihan nenäni edessä.\"\n\n\"Hy-i!\"\n\n\"Minä en muista kirosinko vai siunasinko minä, kun pistin käteni\nreikään...\"\n\n\"Hy-y-yy!\"\n\n\"Käteni sattui karvaiseen elävään...\"\n\n\"Huu-uu!\"\n\n\"Minä tartuin siihen kiinni, se parkaisi kuin mieletön, mutta minä\nriipaisin sen ulos.\"\n\nKun hän nyt sytytti piippuaan, ei kukaan sanonut mitään, naiset vain\nheikosti valittelivat.\n\n\"Kovastipa ne nyt taas ajavat tuolla tiellä\", sanoi hän, vaikka\nsemmoista ääntä ei ollut kuulunutkaan isoon aikaan.\n\n\"No mikä se sitten oli?\" kysyi herastuomari.\n\n\"Niin sekö, jonka sieltä huokureiästä vedin? Se oli kissa.\"\n\n\"Kissa? Ei ikänä se ollut oikea kissa!\" väitti toinen piika.\n\n\"Eei-ei\", todisti emäntä.\n\n\"Se oli kirkkoväärtin kissa, jonka jalka oli siellä tarttunut kiven\nrakoon, niin ettei ollut sitä omin voimin irti saanut. Minä vein kissan\nkotiinsa ja kylän isännät kokosivat mulle kannun viinaa, kun olin kylän\npelastanut sellaisesta kauhusta.\"\n\n\"Valehtelet, ei se ollut mikään kissa, joka siellä ensin valitti.\nKyllähän niitä on kirkkomaasta kuultu sellaisia valituksia. Mutta\nsaattoipa olla siellä se kissakin, vaan ei se se ollut, joka siellä\nvalitti\", väitti emäntä.\n\n\"Mutta siihen se loppui ääni.\"\n\n\"Vaikka. Vaivattu oli jo aikansa valittanut. Mutta makaamaan nyt.\"\n\nIsäntä oli syvissä mietteissään mitään virkkamatta istunut kauan aikaa.\n\n\"Sepä oli kamala juttu\", pääsi häneltä vihdoin, kun sykertynyttä\nrintaansa oikaisi.\n\n\"Mutta minä en mene luttiin nyt\", ilmoitti Maija.\n\n\"Enkä minä\", vakuutti toinen, \"hyi!\"\n\nPääsivät makaamaan penkille. Jassulle osoitettiin tila ylisänkyyn, johon\nhän pian puikki, jättäen täällä samoin kuin muuallakin kertomatta, että\nhän itse oli vienyt kissan kirkon kivijalkaan ja salvannut sinne,\npitänyt siellä kolme yötä ja neljäntenä pelastanut kylän kummituksesta,\nkun oli luvattu kannu viinaa.\n\nKun isäntä meni porstuan ovia lukitsemaan, piti emännän näyttää päre\nvalkealla: on niin hiton ilkeätä, kun pimeässä sattuu kuulemaan outoja\nääniä.\n\n\"Olisi tarvinnut oikein käydä katsomassa sitä tyttöä\", virkahti emäntä,\nkun herastuomari porstuan ovelta tupaan kääntyi, \"kun se siinä niin\nhuonoksi itseänsä valitti.\"\n\n\"Joo, noo.\" Herastuomari näytti tuumivaiselta ja pelokkaalta tupaan\ntullessaan. \"Eiköhän se nyt... Kyllähän ne nuoret aina paranevat.\" Hän\nkiskaisi peräänsä tuvanoven kiinni niin hätäisesti kuin sieltä olisi\njoku ollut sisään pyrkimässä ja pani oven hakaan.\n\n\n\n\nV\n\nKOLINOITA\n\n\n\"Mutta ... mutta ... mikähän J--sen nimessä nyt on ta-pah-tu-nut?\" huusi\nemäntä aamulla, kun tuli jo kolmatta kertaa Santraa herättämästä ja nyt\noli vihdoin mennyt luttiin, jossa oli löytänyt Ellan kihlat hujanhajan\narkulle heitettyinä eikä tyttöä ensinkään.\n\n\"Mitä, mitä nyt sitten on tapahtunut?\"\n\nRengitkin lensivät kerrankin venyttelemättä sängystä puoli lattiaan,\nisäntä hypähti hölmistyneenä jalkeilleen ja piikain suut jäivät kauhusta\nammolleen, sillä emännän ääni oli niin epätoivoinen, että olisi\nsaattanut luulla hänen puhaltelevan viimeisiä henkäyksiä. Sakarin Jassu\nse vain kuorsasi ylisängyssä, että kattoa nostatti.\n\nEmäntä pääsi hädintuskin vetäytyneeksi takan ääreen tuolille, johon\nohahtaen valahti, kädet syliin. Koko väki piiritti häntä siunaillen ja\nudellen mikä nyt oikein on? Toiset jo riensivät uloskin selkoa ottamaan.\n\n\"Noo ... saamari, sepä nyt kamalaa on, kun ei saata sanoa, kun siinä\nvain ruikuttaa\", tuskastui herastuomari sanomaan haikaillen ja pyörien\nsinne tänne.\n\n\"Kamalaa!\" kirkaisi muori, jonka herkkä luonto jo nousi tuollaisesta.\n\"Kun Santra on kadonnut.\"\n\n\"Kadonnut?\" kuului joka suusta.\n\n\"Kadonnut! -- ja, sys siunatkoon!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Mitä...! kun Ellan kihlat on heittänyt sinne hujanhajan!\"\n\n\"Ellan kihlat!... herra ... no mutta...\"\n\n\"Menkää katsomaan, ottakaa lyhtyyn valkeata...!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ettei ole oikein surmillensa...\"\n\nSyntyi kamala meteli, juostiin tiedottomina sinne tänne, huudettiin ja\nmeluttiin. Ja tuo unikeko, joka tuolla ylisängyssä saattoi tällaisen\nelämän aikana nukkua ja kuorsata niin kauheasti, että se väliin kuulosti\nkuin harakan naurulta. Naapureitakin alkoi jo paikalle rientää. Käsiänsä\npaukutellen ja siunaillen naisväki otti osaa, miehet hiljakseen\nkummastellen ja kädet housuntaskuissa seisoskellen. Arveltiin monelle\ntaholle.\n\nViime aikoina oli jo ollut julkinen salaisuus, että Santra oli\nvastahakoinen menemään Ellalle. Naisväelle ominaisessa juonikkaassa ja\npisteliäässä tarkoituksessa nämä vuorovuorona kävivät emännältä\nkyselemässä, oliko sitä Santraa pakotettu Ellalle vastenmieltään?\nEnsimmäisiä kyselijöitä koetti emäntä tyydyttää hiljaa kuiskaillen\nvakuuttamalla, että ei kukaan ihminen, ei ristin sielu ollut Santraa\npakottanut. Mutta kyselijät yltyivät yhä nenäkkäämmiksi, kiertelivät\nemäntää alituisilla mestarillisilla hyökkäyksillä siksi, että vaikka\npuhelut itse asiassa, sanamuodosta päättäen, kuulostivat emännän\nsurkuttelemiselta, niin ne lopulta kuitenkin olivatkin purevia\nsyytöksiä. Emäntä tunsi niiden tarkoituksen ja koetti taitavasti paeta\nja kiertää. Mutta kun se lopulta näytti mahdottomalta, rupesi hän\nsuututtelemaan. Sitten ruvettiin riitelemään. Ne, jotka eivät riitaan\nosaa ottaneet, jotka siis voivat maltillisemmin tapauksen johdosta\njohtopäätöksiä tehdä, ymmärsivät heti hylätä sen ajatuksen, että Santra\n\"surmilleen\" olisi mennyt.\n\n\"Kyllä se vielä löytyy\", vakuuttivat suu salaperäisessä hymyssä, \"löytyy\nkuin löytyykin\", naurahtelivat. \"Parempiin paikkoihin on vain hetkeksi\nmennyt.\" Arveltiin, että hän on lähtenyt pakoon, joko tätinsä tykö\nTaipalsaareen tai sisarensa luokse Sarvijärvelle.\n\n\"Taikka\", kurotti äänensä muuan eukko hyvin tolkussaan, \"sen ovat pojat\nvieneet!\"\n\nSepä vasta ajatus!\n\n\"Pojat vieneet? Niinkö sanot, kuule?\"\n\nNiin hän sanoi ja kehui seisovansa sanansa päällä. Siihen kertyi asiaa\nsiltä puolelta harkitsemaan suuri joukko. Toiset väittivät, etteivät he\nsitä ikänä usko, mutta toiset alkoivat pitää mahdollisena, jopa ihan\nvarmanakin.\n\n\"Onhan sellaista nähty!\"\n\nOlihan sitä joskus nähty. Ei mitään uutta auringon alla. Ruvettiin\ntuumimaan, kuka tuon ehkä olisi käynyt nappaamassa? Olisikohan Karhun\nEsa...? Taikka...? Niitä oli koko pataljoona, joita lueteltiin, jotka\nolivat Santran ympärillä pyörineet. Kun kerran tällaisten arvelujen\nalalle päästiin, rupesi asia saamaan kaikkien mielessä vähän hupaisemman\nluonteen. Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että tyttö\nsurmilleen olisi mennyt. Ja kun ei sitä kerran uskonut todeksi, niin\neihän asiassa sitten ollutkaan enää mitään ikäviä puolia, hauskoja vain.\nKiiteltiin jo Santran reippautta, kun tohti karkuun mennä ja\nsirautettiin syrjäsilmällä emäntää, joka tuikean näköisenä jurotti.\n\n\"Kyllä sen nyt olla kelpaa\", juttelivat, \"sianlihaa ja pannukakkua saa\npopsiskella ja lukittujen ovien takana kultansa kodin kamarissa\nherrastella -- juuttaan tyttö!\"\n\nAkat panivat asian niin sopivalle värille, että emäntä ja\nherastuomarikin jo rupesivat uskomaan. Emäntä ei saattanut olla\nkiukkuansa näyttämättä. Mutta herastuomari, tuo laupias sielu, hän ei\nvoinut olla pitkälle edes kiukussa, vaan tunki akkain sekaan ja kyseli\nyhdeltä ja toiselta, ketä kukin luuli Santran varkaaksi. Joka luuli\njotakin rikkaampaa ja enemmän huomattua poikaa, se sai herastuomarin\nhymyilemään: \"Olisikohan se peru?\"... Mutta kun joku arveli sellaisten\nsyyksi, joita hän piti toisen luokan lapsina, silloin käänsi ukko kohta\nselkänsä ja kirosi tuimasti, arvellen, että tuosta tytöstäpä nyt tuli\nsen vastus...! Kyllä hän sen nyt opettaa, kun käsiinsä saa, naulaa lutin\noven taakse, tekee pienen reiän, josta silloin tällöin ruoan murenan\nheittää. Ei tässä auta minun kanssani kakarain leikkiä...! Sitten kirosi\nja näytti julmalta ja peräsi aina emäntäänsä, että mitä tämä mahtanee\najatella.\n\nKyllä tässä muistettiin Laitalan Valeekin. Ei häntä moni tuntenutkaan,\nmutta ne kun tunsivat, sanoivat komeaksi mieheksi. Taloa arvailtiin\npieneksi.\n\n\"No, mutta jos vain on rakkautta, niin kyllä Jumalall' on rikkautta.\"\n\n\"Onhan se niinkin.\"\n\nKun oli jo näin pitkälle ehditty toimeentulostakin huolehtia, äkkäsi\nmuuan kysyä, että onko se Valee täällä kulkenutkaan?\n\nJaa'a, sepä olikin pykälä: ei kukaan tiennyt. Vasta kun yksi tuli\nsyrjemmältä ja sai kuulla, mistä oli kysymys, kertoi:\n\n\"No on se ollut!\"\n\n\"Mistä tiedät?\"\n\nKyllä hän sen sanoi tietävänsä, että ainakin pari kolme kertaa oli\nollut, mutta ei huolinut sanoa enempää muka.\n\n\"Ainoastaan pari kertaa?\" Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus,\nettä Laitalan Valeella olisi mitään edesvastuuta tästä merkillisestä\nryöstöstä.\n\nIhmiset alkoivat kotiinsa hajota päivitellen. Muutamain vanhempain\nmielestä tuollainen teko oli Santralle anteeksi antamaton. Nuoremmat\ntaas arvelivat, että olisivat muka tehneet ihan samoin, jos heitä olisi\nvasten mieltään pakotettu jotakuta ottamaan. Tultiin keveämmälle\ntuulelle, jopa ruvettiin naureskelemaankin.\n\n\"Ennen paimentaa kapan kirppuja, kuin kaksi rakastunutta.\"\n\nOli enää ainoastaan pari vierasta akkaa tuvassa, kun emäntä jo\nkiukuissaan pauhasi palvelijoille, kun eivät ymmärrä itsestään töille\nlähteä, nähdessään minkälaiset touhut hänellä ovat. Ei suinkaan sitä nyt\nsovi koko renki- ja piikajoukolla ruveta ristissä käsin kotona istumaan\nja voivottelemaan, \"ei tuo nyt liene maan päältä kadonnut\". Isäntää hän\nkomenteli lähtemään Sarvijärvelle katsomaan, oliko se luntus sinne\nmennyt.\n\n\"Panisko tuon Jaskan toisella hevosella Taipalsaareen?\" kysyi\nherastuomari.\n\n\"Sitä nyt vielä! Mene itse Taipalsaareen, jos et Sarvijärveltä löydä.\"\n\nUkko tyytyi inttämättä. Pääsihän tuossa ajelemaan, eikä tarvinnut\ntyöhön, kun se tahtoi jo vähin ruomiin ottaa.\n\n\"Horoo-groo horoo-grooh\", kuului ylisängystä taas entistä kovemmin.\n\n\"Kuka tuolla teidän ylisängyssä makaa?\" kyseli toinen kylän akoista.\n\n\"Sakarin Jassu. Yötyi tähän illalla\", sanoi emäntä. \"Nostakaa sitä jo\nylös, kun hornaakin niin ilkeästi, että... Mene äijä repimään sitä.\"\n\nHerastuomari nousi penkille ja rupesi Jassua tyrkkimään.\n\n\"Mahdat nousta jo, suutari!\"\n\n\"O-hoogrooh\", huokui suutari.\n\n\"Nouse, nouse.\"\n\nSuutari vihdoin oli heräävinään ja laskeusi kismittelemään ja\nvenyttelemään lattiaan.\n\n\"Hullua\", rupesi paneskelemaan, \"kuinka kovin minua on unettanut ja olen\nnähnyt niin kamaloita uniakin että... Enkö minä ole edes unissani\npuhunut?\"\n\nSakarin Jassulle kerrottiin nyt ne kummat, mitä yöllä oli tapahtunut.\n\n\"Noo\", sanoi Jassu, kun oli aikansa kummastellut, \"sillä lailla niitä\nkomeita kuljetellaan.\" Hän arveli tytön varkaaksi Karhun Esaa.\nHerastuomari jo johtui kyselemään Esan talon asumisiakin, kuinka ne\nmenevät, kun ne niinkin hurjastelee? Mutta Jassu kiitti Esaa mieheksi\naina pilviin asti. Sitten lähti ja sanoi menevänsä työhön toiselle\npuolelle jokea.\n\nParhaiten pääsi Järvelän vanhoissa vakautumaan se ajatus, että Santra\nolisi mennyt joko tätinsä tai sisarensa luokse. He odottelivat vähin,\nettä nämä sukulaiset vakavammin asiaa mietittyään lähettäisivät tyttöä\nkyyditsemään kotiin. Niissä toiveissa kun oltiin, myöhästyi isännänkin\nlähtö jälkeen puolisen. Ellaa odotettiin tänä päivänä tulemaan ja emäntä\nmietti tuskitellen, miten tälle selittäisi Santran poissa olon, jollei\ntuo jo siksi kotiin tulisi.\n\nJuuri kun hän parhaillaan syvissä mietteissään näitä tuumiskeli, istuen\npenkillä kädet ristissä, alkoi maantieltä kuulua kovaa ajamisen jyryä ja\nvielä kovempaa laulua. Hän hypähti katsomaan toiselle ikkunalle ja\nisäntä torkosi pöydän päästä samaan joukkoon. Kun he tunsivat yhden\ntulijoista Ellaksi, menivät oudot tunteet karsien pitkin selkäpiitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n      \"Hurjasti, komiasti, kotkotti,\n      vaikka paikalla kulkuri tulit!\n      Vaikka meitä vietäisiin linnasta linnaan,\n      niin ei nämä pojat suris!\"\n\nNiin huusivat he kaikin täyttä kurkkua, Esa, Ella, Vennu ja Siukku, kun\nhuimaa nelistä ajaen Vennun silkkimustalla ajoivat Järvelän pihaan.\nIikan Antti näkyi joukosta pois jääneen. Siihen jättivät he vaahtoisan\nhevosen kiinnipanemattomana seisomaan ja riensivät tupaan meluten ja\nräyhäten.\n\n\"Holou! No hyvää päivää lautamies, eli herastuomari, eli mikä saakuri te\nolittekaan? No nitsavoo, tuos' on käsi!\" melusi Vennu tupaan tullessaan,\nmennen tarjoomaan kättä isännälle, joka pöytäpenkillä istuen koetti\nvääntää suutansa nauruun. Vennu istahti viereen.\n\n\"Perhana, tuota, olettekos te aina noin muikean näköinen, vai vävyäkö te\nujostelette? Häh?... Hoi Ella! Älä siellä nyt pyöri takan ääressä kuin\nolisit märissä housuissa! Ka tuoko on anoppimuori? Onpa se lihava mamma.\nMutta minkälaiset tavat tässä talossa on, kun ei ihmisille viinaryyppyjä\nsuihin anneta? Äijä, niinhän sinä olet -- voi sen tuhat! -- olet niin\nkuin olisit kipeä ja köyhä!\"\n\nNyt sivui Vennu herastuomarin rintapieliin ja retuutteli.\n\n\"No ... no ... älähän nyt ... kaa... Olehan ihmisten lailla, minä olen\njo vanha mies, en minä jaksa ... ka, no ... mutta ... sinäpä nyt olet\nvasta...\"\n\nVennu nauroi kurillisesti, kun herastuomari kitisi ja uikerehti hänen\nkäsissään.\n\n\"Tuhatta laivaa! Jos ei ole pian kannu viinaa ja sianreisi pöydässä,\nniin...\"\n\nTämä oli kaikki aivan tavallista ja luvallista leikkiä. Toiset hyvät\nnauroivat sille, kun näkivät, miten äijän kasvot olivat vääristyneet ja\nmiten hän henkihieverissä koetti saavuttaa sirkilöiville jaloilleen\ntasapainoa. Ella oli vähän kuin hämillään vetäytynyt syrjään penkille\nistumaan, mutta Karhun Esa käveli hoipaten edestakaisin lattialla ja\nlauleli täydellä kurkulla:\n\n      Lauletahan vain nuoret poijat\n      kylämme kunniaksi,\n      jottei tämä nuoruuden aika\n      käysi tukalaksi.\n\n      Eletähät poijat hurjasti,\n      kyllä kruunu palkan maksaa,\n      jos vaan nämä nuoret poijat\n      herrastella jaksaa!\n\n      Puukko tuppehen ja malmari povehen,\n      kun kylälle lähdetähän,\n      niidenpä tähden karskia poikia\n      aina peljätähän.\"\n\nSiukku kyhösti piippuunsa takan ääressä, löi pontevasti tahtia ja säesti\nkähyäänellaan rönöttäen Esan kirkasta tenoria. Emäntä vetäytyi\npeloissaan Ellan luo...\n\n\"Onko sitä viinaa?\" kyseli Vennu.\n\n\"Laskehan irti\", pyyteli herastuomari.\n\n\"Menehän sinä edes auttamaan tuota äijää\", pyysi emäntä, \"kun tuolla\nlailla vanhan ihmisen rääkkää.\"\n\n\"Ei se minusta huoli.\" Mutta Ella kuitenkin meni ja tarttui Vennun\nkäsiin riistääksensä niitä irti ukkoparan kauluksesta.\n\n\"Hää!\" karjui Vennu, \"mitä? Sinäkö sen!...\" Ella sai korvapuustin, joka\nlennätti hänet nurin. Vennu rupesi aivan hullun tavoin hyppimään. Emäntä\nja isäntä pääsivät karkaamaan pois tuvasta. Karhun Esa tempaisi\nensimmäisenä puukon.\n\n\"Hiljaa pitää olla!\" hän ärjyi ja iski pöytään puukkonsa kirahtaen.\nVennulla oli myöskin jo puukko.\n\n\"Hurskus murskus!\" hän huudahti hypähtäen korkealle ja kyykähtäen\nlattiaan asti. Ella hyppäsi kirvesvinkkaan, tempasi sieltä kirveen ja\nruhjoi sillä erään tuolinpohjan, vaatien hiljaisuutta. Koipi-Siukku kun\nnäki vihurin lähestyvän, puikahti peloissaan ulos.\n\nKesti kenties kymmenen minuuttia tuota hyppimistä, ulvahtelemista ja\nhuonekalujen ruhjomista. Mutta he eivät kukaan hyökänneet toistensa\nkimppuun, joko peläten henkeänsä, ettei siitä selvitä ilman murhia,\ntaikka jonkin muun vaiston vaikutuksesta. Kukin tiesi toisensa niin\nsäästämättömäksi, pelkäämättömäksi, armottomaksi, hurjaksi, että saattoi\nolla varma: jos kohottaisikin kättänsä toista kohti, toinen olisi\nvalmis surkeilematta pusertamaan sydämeen asti. Mutta toiselta puolen ei\nkukaan taas olisi tahtonut ensimmäisenä lakata kirkumasta, kiroilemasta,\nuhkaamasta ja aseillaan ruhjomasta huonekaluja ja esineitä, sillä se\nolisi näyttänyt pelkurimaiselta. Vennu oli epäilemättä voimakkain. Hän\noli suurehko ja hyvässä lihassa. Kun hän suuren puukkonsa kanssa\nhypähteli lattialla, notkahtelivat paksut lattianiskat ja tuon ihmisen\nolisi saattanut luulla jaksavan ruhjoa allensa puolen kylää. Mutta\nKarhun Esa, hän, joka oli pieni ja laihankalpea mies, hän lensi ympäri\ntuvan melkein kuin raivotautinen kissa, riipoi puukollaan rikki sängyn\nesiripun, vaatteet seinillä, ja liikkui kuin orava. Hänen kiljuntansa\nmuuttui vähitellen kummalliseksi, hiljaiseksi ulinaksi, melkein\nvalituksen tapaiseksi, joka alkoi oikein hirvittää.\n\nElla, pitempi kuin Esa, roikalemainen velmustelija, teuhui kirveensä\nkanssa ainoastaan oviloukossa, poskilla kalpeus, josta epäilemättä\njohtui hänen liikkeissään huomattava jonkinlainen vetelyys.\n\nMutta noita kahta oli merkillinen katsella. Kumpaisenkin silmistä,\näänestä ja liikkeistä sädehti niin verraton verenhimo. Kuitenkin olivat\nkumpainenkin ihan erilaiset; tuo himokin, vaikka niin yhtäälle tähtäävä,\nkuitenkin eri vivahteinen. Vennun raskaista, jyryävistä, musertavan\nnäköisistä liikkeistä ja melkein tyhmistyneen näköisistä silmistä olisi\nsaattanut otaksua, että hän olisi tällä hetkellä ollut valmis iskemään\npuukkonsa kaikkeen eteen sattuvaan, elottomaan ja elolliseen; mutta hän\nolisi antanut veren juosta maahan, hän olisi vain *iskenyt*. Sitävastoin\n*Esa*, jos hän olisi uskaltanut, niin hän olisi ensimmäisenä laskenut\n*Vennun veren* ja *juonut sen*, tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin\nverrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn\nhuimauksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä. Kun häntä kuitenkin\ntästä nautinnosta esti omituinen heikkoudentunne, pelko, jonka vaikutti\ntuon jättiläisen suuri maine ja mahtava persoona, niin hän kärsi tästä\nsiksi hirveästi, että ulvomisensa kuului kuin häkkiin suljetun pedon\nvalitukselta, pedon, joka häkin ulkopuolella näkee poikiansa\nteurastettavan. --\n\nHerastuomari ja emäntä olivat rientäneet kylään ihmisiä apuun hakemaan.\nMutta ne miehet, joita he kotokädeltä löysivät, eivät uskaltaneet\nlähteä, kun kuulivat keitä ne olivat, joita heidän olisi pitänyt mennä\nasettelemaan. Ainoastaan muutamia kokoontui Järvelän kartanon välysistä\nja nurkista katselemaan. Likimpäin talojen ovet suljettiin ja tuettiin\npaksuilla teljillä ja varustettiin kunnollisia aseita käsille, jos\ntarvitsemaan satuttaisiin. Ne, jotka välysissä pälyilivät, kuulivat\ntuvasta Vennun kauhean melskeen ja kuvittelivat siellä murhia tehtävän\nja veren virtana vuotavan. Halu paloi monella mennä ikkunoista\ntirkistelemään, mutta ei kukaan rohjennut. Herastuomari ja emäntä\nvoivottelivat tuskissaan sitä tuhoa, jonka sillä hetkellä arvasivat\nhuonekalujaan ja kaikkia tuvassa löytyvää omaisuuttaan kohtaavan.\nKoipi-Siukku oli juossut päätäpahkaa vainioon ja heittäytynyt makaamaan\nerääseen ojaan.\n\nVihdoin alkoi meteli tuvassa vähitellen heiketä. Mikähän siellä nyt\ntuli? Kurkistelivat kurottivat kaulojaan... Mahtoiko jo murhia tulla? Ei\naikaakaan, niin tuvan ovi räjähti selkiselälleen ja toverukset\nilmestyivät ulos toistensa kaulasta pitäen, remuten ja rallattaen.\nKumpaisenkin, niin Vennun kuin Esankin silmistä loisti mitä hurjin ilo\nja he näyttivät kumpikin nauttivan voitostaan: olivat nähneet, ettei\ntoinen uskaltanut lyödä jos ei toinenkaan. Pelkäsipähän!... ajattelivat.\nElla kiikkui hänkin Vennun kaulassa ja koetti sanansa sanoa samaan,\nhurjan ilon verrattomaan sanatulvaan, joka niin kuin loiskien virtaavana\npurona vieri toisten huulilta, mutta häntä näkyivät pitävän kuin\nviidentenä pyöränä vaunuissa, liikana ja tällä verrattomalla voiton\nhetkellä heidän joukossaan kelvottomana. He retustivat, kuin\nmonijalkainen merkillisyys hevosen luo, joka tyynenä seisoi paikallaan,\nmihin se oli jätetty. Karjuivat siinä muutaman kerran talon väkeä,\njoitten luulivat lähteneen hiiteen. Vennu ja Esa menivät vihdoin\nnaureskellen rattaille, mutta Ella oli puikahtanut nurkan taakse, josta\nomituisella kiireellä jatkoi matkaansa välysien kautta muiden talojen\nkartanoille. Toiset kun huomasivat Ellan katoamisen, alkoivat huutaen\nhäntä kutsua. Ella ei kuitenkaan enää tullut näkyviin. Mutta eipä\nhänestä näytty paljon välitettävänkään. Huutaen Ellalle matkaeväiksi\nterveisiä manalaan lähtivät he hevosta hutkien täyttä lentoa maantielle.\n\nHeti alkoi ihmisiä tulla näkyville solista ja välysistä, isäntä ja\nemäntä muiden mukana. Kokoonnuttiin tupaan katselemaan hävitystä, mikä\nsiellä oli tapahtunut. Useita tuoleja oli mäsäksi ruhjottuna, pöydässä\nja ikkunalaudoissa kymmeniä syviä ja rumia puukon viilteitä, lattia oli\novipuolesta pirstottu kuin olisi siinä silppuja survottu. Sängyistä\nolivat edusvaatteet alasrevityt ja yksin sänkypeitotkin puukoilla\nviillellyt. Siunaillen katseli akkaväki tätä kaikkea ja arvelivat, että\nne ne nyt vasta olivat niitä päähulluja.\n\n\"Voi vaivaisia häjyjä!\" herastuomari korvantaustaa raapien ja\nkohennellen rikottuja kaluja paneskeli.\n\n\"Voi vaivaisia häjyjä!\"\n\nEmäntä jo vihdoin kyllästyi tuohon, hänen mielestään ämmämäiseen\nvoivottelemiseen.\n\n\"Voivottele nyt siinä...! Mitä se sillä paranee, mitä jo. Jos minä\nolisin mies, niin ei tuollaista saataisi tehdä\", hän tuiski.\n\nIsäntä ei ollut kuulevinaan, mutta muuttui kuitenkin karvaisemmaksi\nikään kuin itsestään.\n\n\"Piru vieköön, minä lähden paikalla vallesmanniin.\"\n\n\"Teille nyt vasta vastahakoisuuksia tulee, kun Santra niin tietämättä\nkatosi ja Ella nyt häjyjen joukon kanssa tulee. Eikö hänkään olisi\nsellaiselta reisulta saattanut ihmisittäin tulla. Mutta jopahan sitä\npitää komiaa olla\", puheli muuan naapurin eukko.\n\n\"Tässä tulee oikein huutavaan hukkaan\", myönsi emäntä. \"Lähde jo sinä\nsinne sisaresi tykö, että saisi siitä kakarasta edes jotakin tietoa\",\nsanoi isännälle.\n\n\"Ensin minä lahden vallesmanniin.\"\n\n\"Sinne sinä nyt menet, sitten saat ne iankaikkisesti ristiksi niskaasi\nja vihamiehiksesi.\"\n\n\"Mutta...\"\n\nSamassa tuli Ella tupaan renttuisen ja väsyneen näköisenä. Tästä\njouduttiin vähän suuttomiksi. Isäntä käänsi selkänsä Ellaan päin ja\nemäntä koetteli naurua teetellä hyväksi tekevän näköisenä. Nololta Ella\nnäytti ja loi pariin vieraaseen akkaan vihaisen katseen, mutta meni\nsuorastaan emännän luo ja rupesi Santraa kyselemään.\n\n\"Santrako?\" kysyi emäntä nähtävästi tyhmistyen.\n\n\"Missä se on?\" uudisti Ella vaateliaammin.\n\n\"En minä tiedä Santraa.\"\n\n\"Ette tiedä?\"\n\n\"En minä tiedä ... kuka ne nuoret tietää missä kulloinkin ovat. Etköhän\nsinäkin mene nyt makaamaan, kun olet noin väsyneenä?\" Emäntä näytti jo\nkuin pulasta päässeeltä ja puhui muuten kovin ystävällisesti. Hän ei\nollut vielä ollenkaan ruvennut ajattelemaan, ettei Ellan ja Santran\nnaimiskaupasta mitään tulisi. Siitä syystä hän tahtoi hyvitellä Ellaa,\neikä edes ajatellut nuhdella äskeisestä. Kun Ella muljotellen toisinaan\nkatsoi hänen silmiinsä ja näytti olevan ymmällä mitä tässä olisi\ntehtävä, kun ei Santraakaan löydetty, tarttui emäntä vihdoin tämän\nkäsivarteen äidillisellä hellyydellä ja virkahti uudestaan:\n\n\"Lähde makaamaan, että vähän virkistyisit, Ella. Mennään tuonne\nkamariin, minä teen sinne sinulle vuoteen.\" Ella lähti melkein\nvastustelematta, nähtävästi koettaen kaikin keinoin salata juopumustaan.\nKamariin tultuaan istahti hän tuolille, jonka emäntä tarjosi, odottamaan\nniin kauaksi, kun tämä vuoteen valmistaisi.\n\n\"Missä se Santra on?\"\n\nKysymys tuntui emännästä nyt niin selvältä ja vaativaiselta, jopa hän\noli siinä ongelmoivinaan jonkinlaista epäluuloakin, että hän säpsähtäen\nkatsahti Ellaan.\n\n\"Teidän pitää sanoa se\", virkahti Ella uudelleen.\n\nEmännästä näytti mies yhtäkkiä selvinneeltä. Ella istui tuolillansa kuin\nainakin joku oikeudenomistaja. Emäntä katsahti häneen pari kertaa hätien\nja epäröiden. Kun huomasi Ellan häntä kiinteästi tarkastelevan, joutui\nniin levottomaksi, ettei enää huomannut mitä olisi sanottava. Jotakin\nvain pitäisi sanoa.\n\n\"Mitä sinä nyt sillä tiedolla teet, ennen kuin nukut?\"\n\n\"Santran pitää tulla tänne\", ärähti Ella.\n\n\"Noo...\", nauroi emäntä.\n\n\"En minä mene makaamaan, minä tahdon Santran, vaikka...\"\n\nElla nousi.\n\n\"Sanokaa nyt, missä hän on?\"\n\nVieläkin koetti emäntä kierrellä, mutta Ella esiintyi niin vaativana,\nettä muorilta lopulta pääsi joitakin sanoja, joiden merkitystä Ella\nalkoi tarkemmin perustaa. Emäntä ei päässyt enää muulla tavoin: hänen\ntäytyi ilmoittaa koko asia. Hän kertoi, että Santra oli yöllä kadonnut\neikä yhtään tiedetä, mihin hän on mennyt. Ella tuli melkein täydellisen\nselväksi tuon uutisen kuultuaan. Hänen suunsa valahti auki emännän\nkertoessa. Vähän aikaa istui mies kuin huumauksessa.\n\n\"Ja ettäkö Santra olisi karannut sitä varten, että?...\" Ella ei voinut\njatkaa pitemmälle, mutta ymmärsihän emäntä liiankin hyvin kysymyksen.\n\n\"Mistä, herran nimessä, minä sitä tietäisin!\"\n\n\"No kuka, kuka ... kuka hänet on vienyt? Voi sun...\"\n\n\"Mistä minä, hyvä ihminen, sen tiedän.\"\n\nEllan päästä näyttivät viinahöyryt haihtuvan kuin tuuleen.\n\n\"Mutta missä hän nyt on?\"\n\n\"Kaa!\"\n\nElla kiroili hiukan hillityllä äänellä.\n\n\"No onkohan hänet joku vienyt tai?...\"\n\n\"Mistä minä tiedän.\"\n\nHammasta kiraten lähti Ella tuvan kautta ulos. Hän melkein juoksi\nluttiin. Ovi oli lukossa, mutta sen hän potki auki, nähtävästi\njonkinlaisessa toivossa tavata Santra. Siellä jäi seisomaan\nkeskilattialle, kuin toivossaan pettynyt ainakin ja silmään tuli heti\nkihlat, suuret silkkihuivit, jotka vielä olivat arkulle heitettyinä.\nHäneltä pääsi kamala nauru, kun astui likemmäksi ja tempasi huivit\nkäteensä. Samassa putosi huivien sisästä lattiaan käärö. Vikkelästi\ntempasi hän sen ylös ja siinä olivat hänen Santralle antamat sormukset,\nkaksi kultaista ja kaksi hopeaista.\n\n\"No voi sun!...\" Nyt hän vasta oikein ymmärsi, alkoi täydellisesti\nkäsittää, että tässä oli vasikannahat... Ja hän, joka oli jo puolen\npitäjää naittajaisiin kutsunut!\n\nElla pisti sormukset silkkihuivien sisään, rutisti ne kourassaan\nsykkyrään, heilutti myttyä jonkin aikaa kädessään ja viskasi vihdoin\nraivokkaasti nurkkaan.\n\n\"Mitäs nyt on tehtävä?... mitä ... mitä...\" Yhtäkkiä hän hypähti\nlattialla, juoksi kiireesti ulos ja tupaa kohden. Heti oven auki\nsaatuaan kysyi:\n\n\"Meinaakohan se Santra, ettei ... hän huolikaan minusta?\"\n\n\"Häh?\" kysyi isäntä, joka oli hiukan huonokuuloinen.\n\n\"Ei suinkaan se ... en suinkaan minä ainakaan tiedä\", vastasi emäntä.\n\nNyt pääsi Ellan kieli valloilleen. Hän vannoi taivaan ja maan kautta\nhakevansa ylös \"sen ihmisen\", ja kehui, että joka luulee olevansa\nparempi kuin hän, niin sille hän näyttää... Hän ei sanonut olevansa\nkerjuulla, vaikka kulkeella, ja ihmetteli, että mikä tuhat häntä oli\njohdattanutkin tällaiseen nälkäpesään? Sitten hän taas hypähti,\nkiljahti, sivui tuolin ja löi sen säpäleiksi takkakiveen, jonka tehtyään\nlähti ulos haukkuen vaikeasti sulavia sanoja isäntäväelle, joka mykkänä\nkauhusta katseli raivostunutta miestä. Kun näkivät Ellan menevän\nmaantiellepäin, henkäsivät helpotuksesta.\n\nHe rupesivat nyt toden perään keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Isäntä\nhalusi mennä oitis nimismiehelle asiasta ilmoittamaan ja sanoi antavansa\nlinnaa noille roistoille. Emäntäkin oli samaa mieltä ensin, mutta sitten\nrupesi pelkäämään kostoa. Tuo pelko saavutti vihdoin herastuomarinkin\nsiihen määrään, että nimismiehelle ilmoittaminen päätettiin jättää. Sitä\nvastoin Santran etsintään nyt todenteolla alettiin valmistautua. Isäntä\nlähti, jättäen emännälle määräyksen, että rengit pitää huomenna pitää\nkotona siihen asti kun hän palaa, jos sattuisivat uudestaan tulemaan.\n\n\n\n\nVI\n\nÄIDIT\n\n\nKorvenloukon kylä oli samaa seurakuntaa, mutta melkoisen taipaleen\ntakana metsässä. Se oli voimakasta kylää kaikin puolin: oli kyllältä\nmillä eletään ja miehet voimakkaita ja omintakeisia. Ennen olivat he\nkuuluisia tappeluistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydestään.\nNuoria miehiä huvitti vieläkin kuitenkin ennemmin tapella ja pitää siten\nmuistissa kylänsä vanhaa mainetta, kuin körttinuttuun pukeutua ja\nrukoilla Jumalalta apua ja voimaa lihanhimoja vastaan. Omalla kylällä ja\nkeskenään eivät he paljoakaan tapelleet, sillä ukkomiehillä, jotka\nolivat ruvenneet rauhaa rakastamaan, oli melkein riittämään asti voimia\npitämään nuoria kurissa. Mutta pyhäöinä kulkivat nuoret pitäjällä ja\ntappelivat siellä. Kostoksi tulivat pitäjäläiset taas vuorostaan\nKorvenloukolle oikein miehissä, joten siellä monta monituista kertaa\noteltiin hyvinkin lujasti. Mutta harvemmin se pitäjäläisille oli mikään\nriemuretki, sillä kylän ukkomiehissä oli vielä siksi vanhaa verta, että\nhe eivät koskaan saattaneet joutilaina katsella, kun ryntäys kylään\ntehtiin, vaan riensivät kilvassa näyttämään, että täällä on vielä vanhaa\nkurssia omaksi tarpeeksi.\n\nSiis oli olemassa alituinen sotakanta pitäjän ja Korvenloukon\nnuortenmiesten välillä. Luonnollisesti Korvenloukon ukotkin, jotka eivät\nkoskaan enää käyneet tappeluissa ulompana kotikylää, sälyttivät syyn\npahasta sovusta pitäjäläisten niskoille. Heidän omat poikansahan olivat\nkotikylässä niin siivoja ja jos joskus pistäysivät pitäjälle, mitä syytä\nniiden siellä oli heti kimppuun käydä? Tällä perusteella he usein\nsanoivat pojillensa: \"Älkää vain pelätkö, antakaa, kun kimppuun käyvät,\nantakaa niin, että vielä huomisinkin tietävät, missä korvenloukkolaisia\non kulkenut.\"\n\nTäällä se oli Laitalan talokin. Valee oli jo isäntä, isänsä kun oli pari\nvuotta sitten kuollut. Leski oli heti jättänyt talon pojan haltuun.\nValee oli suuri, roteva mies. Kyläläiset pitivät hänestä hyvin paljon.\nSillä liekö se ollut heränneen isän ankaran kurituksen tulos, vaiko\nluontainen taipumus, hänessä jo alle kahdenkymmenen nähtiin vakavia\ntaipumuksia. Eikä hän juuri juopotellut eikä kulkenut tappeluissa. Mutta\nsilti oli hän kuitenkin nuorten mukana ja näytti joskus kuin vahingossa,\nettä hänellä on luontoakin, kun siksi tulee, ja voimia sitten! Totta\ntosiaankin, sellaisella verevällä, karskilla pojalla niitä saattoi olla\noikein hirveästi! Niin ainakin toiset ensin kuvittelivat ja sitten jo\nrupesivat uskomaan, pitämään sitä ihan varmana ja kehuskelemaan Valeeta\ntakana päin. Kun hän ei näyttänyt ollenkaan ylpeilevän voimistaan ja\nluonnostaan, rupesivat toverit kunnioittamaan häntä, oikein tietämättä\nitsekään mistä se johtui.\n\nValeen äiti oli pikkuinen körttiläismuori, joka silloin kun seuroissa\nkävi, istui hiljaa hiiskumatta, kun jotkut toiset hoihkasivat, meni yhtä\nhiljaa kotiinsa eikä pitänyt sinne päästyään rippiä kotiväelle. Vaikka\nValee oli isäntä olevinaan, näytti siltä kuin isännyys olisi ollut vain\nmuodon vuoksi, sillä muori se oikeastaan johti.\n\nKylässä asui myöskin Valeen setä, Mäkilahden Matti, kirpeä mies. Asui\ntaloansa kunnollisesti ja tuli hyvin toimeen. Setä oli suuri\nleikinlaskija, kävi melkein joka päivä Laitalassa ja kehuskeli Valeelle\nväliin yhtä ja väliin toista tyttöä, ja neuvoi tätä jo naimaan menemään.\nSiitä sitä leikkiä kesti, jopa setä usein hyökkäsi äidinkin kimppuun ja\nuhkasi laittaa tälle sulhasia, ellei Valee kiiruhtaisi, ja sanoi ettei\nhän jaksa iänkaiken häitä odottaa. Koko väki toisinaan nauroi yhtenä\nhelinänä. Silloin oli setä riemussaan, kun sai kaikki nauramaan.\nIloinen, viaton nauru oli hänelle elämänehto. Muuten hän kyllä olisi\npitänyt heränneistä, mutta ei jaksanut suvaita \"niin iankaikkisen\nmuikeita naamoja\". Mutta itsestään oli hän arka. Jos vähänkin joku\nkosketti, sanoi sopimattoman sanan tai koetti maksuksi vanhoista\nasettaa iloisen naurun alaiseksi, niin jo suuttui. Jos uskalsi sitten\nvielä jatkaa, rupesi Matti selkään tarjoamaan. Se ei ollut enää joka\nmiehelle leikin asia. Hänestä kuitenkin pidettiin, kaivattiin aina\nmiesjoukoissa, sillä silloin oli juttua kyllältä, saatiin nauraakin ja\nunohtaa elämänhuolia. Matti kulki pitäjän kokouksissa, tunsi hiukan\nlakia, toimiskeli joskus pitäjän asioissa ja oli tuttava kirkkoherran\nkanssa. Kun siis iltaisin ja sunnuntaisin keräydyttiin miehissä\njuttuamaan kylän raitille, Matti se oli, joka siellä puhetta johti. Joko\nse tuli siitä, että hän kertoi toisinaan asioita, joita eivät muut\ntietäneet, taikka että hän juttusi laveammalta kuin oikein itsekään\ntiesi, -- valehtelijana ne toiset tahtoivat häntä pitää. Mutta eivät ne\nsilti häntä ensinkään halveksineet, arvelivat vain, että mitä sen puheen\nhyvyydestä, kun sitä vain piisaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituisesta aikeestaan tuoda Järvelän Santra salaisesti kotiinsa ei\nValee ollut äidillensäkään mitään virkkanut. Muori oli hämillään, ja\nihmeissään siunaili, kun poika yösydännä tytön kanssa tuli. Saatuaan\nSantran porstuan kamariin lähti Valee hevosta korjaamaan ja muori hiipi\nperään ja alkoi nuhdella ja kysellä tarkoituksia. Mutta Valee oli tällä\nkertaa äkeä ja päättäväinen, sanoi vain, että asia on hänen ja Santran,\neikä siihen tule muiden mitään eikä auta vaikka papille valittaisi.\nMuori oli kovin tuskallinen ja levoton. Eikä se siitä parantunut, vaikka\nvähitellen sai Valeelta urkituksi selvitystä. Suostuneekohan Järvelän\nherastuomari ja emäntä tähän koskaan? Mitähän ihmiset sanovat...? Kun\nsaisi edes pastorin kanssa puhua...! Mitähän pastori sanoo...? Mutta\nkovimmin kaikista rasitti häntä pelko kostosta, jota pelkäsi Ellan ja\nmuidenkin pitäjän poikain puolelta.\n\nHullun yritys se oli tuo yritys hänen mielestään alusta loppuun. Jos ei\nherastuomari olisi suosiolla, niin riidallakohan se nyt ainakaan\nsuostuisi! Hui hai! Hän odotti miesjoukon tulevan millä hetkellä hyvänsä\nhakemaan tuota... Ihmeellinen tytärpä se kanssa on, kun tuollalailla\nlähtee...\n\nAamulla muori jo tuskissaan ajatteli mennä Mäkilahteen sanomaan\nsedälle. Mutta ei uskaltanut sinnekään, sillä hän oli alkanut\nhiljaisesti toivoa, että tyttö edes tulevana yönä lähtisi itsestänsä\nkotiinsa.\n\nMuori ei ollut tyttöä katsonut ennen kuin aamulla, jolloin työväen\ntakamaille lähdettyä rupesi ruokaa laittamaan hänelle. Siellä hän istui\ntuolilla kamarin pöydän päässä ja loi ujon katseen muoriin ja sitten\nniin kuin häveten kääntyi toisaanne. Muori näki, että tyttö oli kovin\nnuori ja sievä. Ei viitsinyt tarkemmin katsella, kun se niin näytti\nhämillään olevan ... mahtaa kai jo hävetä tuhmaa tekoaan, mietti. Santra\nkoetti ruveta puhetta teettelemään ja ilmaa kauniiksi kehumaan, mutta\nmuori ei vastannut mitään, meni vain joutuin pois. Hänestä tuntui, kun\npiti vielä ruokaakin laitella tuolle, että hän sillä sekoittuisi,\nhänkin, vanha ihminen tuohon juttuun ja tulisi kuin varastetun kalun\nsalaajaksi... Hän oli sellaisessa tuskassa, että pillahti toisinaan\ntuskalliseen itkuun. Kun sai Valeen käsiinsä, puhkesi tälle sanomaan,\njoko: \"Voi surkiaa, mitä sinä teit!\" taikka: \"Olisithan sinä nyt saanut\nihmisten lailla.\" Useimmiten Valee naurahti, eikä virkkanut mitään.\nMutta näki kyllä, että hänelläkin oli mietittävää.\n\nSantra ei toisilla kerroilla enää yrittänytkään puhetta. Häneen koski,\nkuin olisi kylmällä vedellä virutettu, se, ettei muori puhunut mitään,\nniin murheellisen näköisenä ja tuikeasti vain katseli. Siihen asti ei\ntyttö ollut tekoansa juuri ensinkään ajatellut, olihan vain kuvitellut,\nettä nyt on ainakin Ellasta vapaa. Melkein koko aamupuhteen oli\nodottanut muoria, että tämän kanssa pääsisi puheisille ja tutustuisi.\nKun se ei onnistunutkaan, alkoi yksin jäätyään tutkistella. \"Mitä\nJumalan nimessä minä ajattelin?\" hän virkkoi. Oli kuvitellut täällä\nsyntyvän iloa ja riemua ... muorinkin kaksin käsin vastaanottavan!\nTäällä vain olikin nurpean näköinen, tyytymätön muija, joka tuntui\nhaluavan antaa hänelle matkapassit ja sanoa melkein vaikka mitä. --\n\nValeella oli toimia ulkokädellä ja siitä syystä oli Santralla kyllä\naikaa miettiä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä kamalampina hänelle\nalkoivat esiintyä tekonsa seuraukset. Vihaa kotona, ylenkatsetta\ntäällä... Vapauttavaa, helpottavaa, ilahduttavaa ajatusta ei saanut\nkiinni mistään. Koko tapaus alkoi näyttää aiheettomalta silmänräpäyksen\ntyöltä, sillä melkein varmalta tuntui, että jos hän olisi kotona tehnyt\njyrkän tenän, sanonut suoraan, ettei huoli Ellasta, ei vaikka ... niin\nmikä niillä olisi muu ollut kuin suostuminen. Mutta nyt, nytkös kelpaa\nmennä kotiin jälleen! Oikein värisytti, mitä äitipuoli sanoisikaan, jos\nsinne nyt pitäisi armoa kerjäämään lähteä.\n\nVähitellen alkoi kypsyä ajatus, että hän katsoo sopivan tilan ja karkaa,\nmenee sisarensa luo ... jää sinne pitkäksi ajaksi ja antaa palttua\nkaikille.\n\nYhtäkkiä loi vilkas mielikuvitus täydellisen karkaussuunnitelman, jossa\nhän näki ainoan pelastuskeinon näistä pulista. Sisarensa luona hän\npysyisi siksi, kun isä ja äitipuoli vakuuttaisivat, etteivät enää tahdo\nEllalle ... ja tulkoon sitten Valee ja aloittakoon uudestaan... Mutta\nnyt, nyt hän karkaisi! Hän näyttäisi tuolle muijalle, ettei hän ole\nkauppakalu!\n\nTyttö oli oikein innoissaan tuota ajatellessa, kun Valee tuli sisään.\nSantra hiukan säpsähti, sillä nyt tuntui, kuin Valeekin olisi *vartija*.\nKun Valee sanoi jotakin, rupesi Santra itkemään.\n\n\"Mutta mikä sinun on, Santra? Vai joko?...\"\n\nValeen teki mieli kysyä, joko Santra katuu. Mutta yht'äkkiä hän\npelästyi: jos Santra sanoisi katuvansa? Sitä ei hän tahtoisi kuulla. Hän\nestäisi millä keinoin tahansa, ettei Santra saisi sitä sanoa. Koetti yhä\nuskotella itseään, ettei Santra itkenyt *sitä*. Mutta siitä huolimatta\nnäytti se kuitenkin yhä mahdollisemmalta. Sydämessään itse oudosti\nvapisten koetti hän keksiä mitä mahdottomimpia huvituskeinoja, välttäen\nottaa ensinkään puheeksi pääasiaa.\n\nSantra kyllä lakkasi itkemästä, mutta oli muuten hyvin omituinen ...\nehkä hiukan salaperäinen ja jäykkä. Siitä Santra hiukan virkistyi, kun\nValee rupesi kyselemään, jokohan pian tulee totta Karhun Esan ja\nRekipellon Sannan kaupoista? Sitä ei Santra tiennyt. Mutta nyt oli\nkuitenkin päästy juttuun, joka ei heitä kumpaakaan koskenut ja\nlivahdettiin siten ikään kuin ulos nykyisestä piiritystilasta.\n\nSilloin tuli Valeen äiti sisään. Santra oikein säpsähti ja Valee\nkatseli tuikeasti: kun äidin nyt siinä pitää juosta, ajatteli, vaikka\ntämä vasta kolmatta kertaa huoneessa kävi. Nyt oli juuri oltu\npääsemäisillään hupaiseen juttuun, niin tuleepas! Valee aikoi jo kysyä,\nettä mitä se äiti nyt täällä? -- kun muori samassa loi pitkän, syvän\nkatseen heihin kumpaiseenkin, laski tuomansa juomatuopin pöydälle ja\nlähti samaa päätä ulos. Valeeseen teki tuo niin tuskallisen vaikutuksen\nSantran puolesta, että oli menemäisillään äitinsä perään, antaaksensa\ntälle nuhdesaarnan. Mutta silloin tuli muori uudestaan, meni heihin\nkatsomatta suoraan kaapin luo, joka seisoi toisessa loukossa, ja rupesi\nsiellä jotakin askartelemaan.\n\nValeeseen oli äidinkunnioitus kiintynyt niin syvästi, että ei Santran\nkuullen uskaltanutkaan tälle sanoa mitään, vaikka olo tuntui niin\ntuskalliselta.\n\nKun muori oli hetkisen kaapilla kopaillut, käännähti hän ja näki Santran\ntuijottavan ikkunapielestä ulos ja Valeen neuvotonna vääntelevän\npiipunvartta. Äkkiä, ilman että toiset sitä vähääkään osasivat odottaa,\nhän virkahti:\n\n\"Niin se on, lapset, ajattelematon teko tuo kannoillaan katumuksen.\"\n\nSe tuli kuin ukonnuoli.\n\n\"No äiti!\" pääsi Valeelta tuskallisesti.\n\nMutta Santra purskahti itkemään ja virkahti:\n\n\"Niin se tuo!\" Myönnytys tuli ehdottomasti.\n\nMuori säpsähti: ei ollut ehdotonta myönnytystä osannut odottaa, oli\nluullut, että ruvetaan vastaan väittämään. Hän istui, kasvoilta alkoi jo\nväistyä ankara ilme. Hänessä oli jo äidillisyyttä, kun uudestaan alkoi\npuhua. Santra ikään kuin janosi sellaista puhetta kuin muorilta nyt\ntuli. Muori sai ihan vaitelematta avonaisen tunnustuksen, sai kuulla,\nettei Santra sitä katunut, että oli Valeen kanssa lähtenyt, mutta sitä,\nettei ollut ensinnä kotona koettanut kaikkeaan saadakseen asiaa toiselle\nkannalle.\n\nMuori ymmärsi pian, että tässä oli *lapsi*, joka oli ryhtynyt\najattelemattomasti huimaan tekoon; hän ymmärsi, ettei tämä tässä\nollutkaan noita varsinaisia maailman tyttöjä, jotka puolen ikäänsä\nkihloja vaihtelevat, jotka eivät osaakaan rakastaa, vaan huvikseen\nvaihtelevat sulhasia ja näitä henkiin veriin asti tappeluttavat. Lapsi.\nOikein oikea lapsi, jonka elämä oli aiottu iäksi uskoa sellaisen miehen\nkäsiin, jota ajatellessakin tuossa nyt vapisi. Lapsi, joka oli kovin\nkiintynyt tuohon hänen poikaansa, hänen silmäteräänsä, hänen\nvanhuudenturvaansa, hänen ainoaan poikaansa, jonka vertaista, hänen\nmielestään, ei ollut, ei mailla ei missään, -- vaikka ei Jumala\nollutkaan vielä häntä ohjiinsa ottanut eikä herättänyt.\n\n\"Kuinka vanha sinä olet?\" kysäisi muori hellästi.\n\n\"Helluntaina täytin seitsemäntoista.\"\n\n\"Seitsemäntoista!... Hyvä isä sentään, vai niin nuori...\"\n\n\"Ja niin miellyttävä\", oli vähällä päästä jatkoksi. Muorin hyvä sydän\nvalloitti lopultakin kaikki ennakkoluulot, äidilliset tunteet olivat\nvoimakkaammat ja paremmin kotiutuneet siellä. Lapsiraukkaa on sillä\nlailla piinattu. Eihän tuo ole vielä edes mikään ihminenkään, tuskin\ntietää vielä erottaa, mikä on oikea ja mikä on vasen käsi. Ja tuosta\npoikakultasestako tuo niin kovin pitää, että oikein karkuun...? Muoria\nyhtäkkiä tahtoi naurattaa, mutta oikeastaan siitä tulikin itkua.\n\nSantra tutkaili, ensin salaa ja sitten jo rohkeammin, noita vanhoja\nkasvoja ja niiden eleitä niin syvälle, että alkoi luulla olevansa vanha,\nhyvin vanha tuttu tuon mummon kanssa, niin vanha ja niin hyvä tuttu,\nettä nyt kun häntä oli niin tuskalliset tunteet rasittaneet ja hän oli\ntuntenut toivottomana häilyvänsä avutonna, turvatonna, -- tunsi\nvastustamattoman halun langeta muorin syliin, sanoa häntä äidiksi ja\npyytää, ettei äiti olisi vihainen siitä, että hän on niin ymmärtämätön\nja lapsellinen...\n\nNiin hän tekikin.\n\nValee istui syrjässä ujostellen ja vaiti niin kauan kuin se tapahtui.\nMutta sitten hän ihastuksesta räjähti nauramaan. Mieli oli niin\nkiihottunut, että naurun perästä alkoivat kohta kyyneleet vuotaa, joita\npyyhkien ja hämillään ollen koetti huolellisesti salata.\n\nKun oli tyynnytty, johtui puhe itsestään järkeviin asioihin. Muorin\nmielestä oli selvä asia, että ensimmäinen tehtävä on mennä koettamaan\nsopia Järvelän haltijain kanssa. Vaikka ei Valee silloin, kun yritykseen\nryhtyi, ollut ensinkään ajatellut sitä, oli vain otaksunut, että se\nmenee itsestään, huomasi hän nyt, että se saattoikin olla hyvin\nvastuksellinen tehtävä. Tätä seikkaa miettiessä kääntyi ajatus\nitsestänsä Matti-setään, joka kaikissa muissakin asioissa tapasi olla\napuna ja neuvonantajana. Arvelutti sentään hyvinkin kääntyä tässä\nasiassa hänen puoleensa... Olisipa ollut melkein parempi, kun olisi\nsiitä voinut omin voimin suoriutua. Mutta pakko käski. Muori otti\nmennäkseen puhumaan asiasta Matille. \"Käyköön sitten miten käy\", hän\nsanoi.\n\nMäkilahden Matti tuli illalla. Muori ei ollut silloin kotona ja Valee\nvei hänet kamariin. Santra istui siellä loukossa puolittain seinäänpäin\nkääntyneenä ja katsahteli arasti vastatullutta. Matti ei ollut Santraa\nnäkevinänsä, piippuansa vain kävi muuriin kopistelemassa ja alkoi\njälleen täytellä kysellen:\n\n\"Mitä asiaa täällä nyt sitten on? Äitisi kun kävi tänne hätähypäkällä\nkäskemässä ja sanoi sulia asiaa olevan.\" Kurillinen piirre väreili\nsuusopissa ja Valee joutui hämille.\n\n\"Olisihan sitä asiaa vähin. Eikö äiti jo siellä mitään sanonut?\"\n\n\"Ei sanonut. Arveli vain, kun kysyin, että on se Valee jo siksi iso,\nettä taitaa itsekin puhua. Mutta mikä ihminen tämä on, joka täällä\nistuu?\" Matti astui lähemmäksi Santraa, joka paeten kyyristyi yhä\nlähemmäksi seinää. Valeeta nauratti.\n\n\"Tytärihmisiähän tämä onkin. Tulehan nyt näyttämään itseäsi.\" Setä veti\nkäsipuolesta, mutta Santra ponnisteli vastaan.\n\n\"No noh.\" Setä rupesi nauramaan. \"Taitaa tämä olla emännän alku.\nTulepahan nyt näyttelemään itseäsi. Vasikka naamaansa häpee.\" Hän veti\ntytön keskilattialle. Santra oli hädissään, punasteli ja peitteli\nkasvojaan. Valee nauroi ja setä nauroi.\n\n\"Älä nyt moiti sentään\", pyyteli, \"täällä Korvenloukolla ovat tällaiset\ntavat.\" Hän laski Santran, yhä kuitenkin tätä mieltyneenä katsellen.\n\n\"Jaahah\", rupesi sitten sanelemaan. \"Noo, mutta saakuri tuota, et sä\nnyt tarvitse enää puhemiestäkään ja sinä olet aina luvannut, että otat\nminut, kun tarvitset, junkkari! Kuka sinulla on ollut?\"\n\n\"Tuota\", pääsi Valeelta, ja hän rupesi hämillään päätänsä kynsimään.\nMuori tuli samassa sisään.\n\n\"Tämä nuoripari on täällä aivan mykkiä, ei niiltä saa selvää asioista.\"\n\nMuoria vähän nauratti.\n\n\"Vai eivät selvitä.\"\n\n\"No ei, minä luulin, että se on nuoripari, mutta nyt en usko, että ne\ntuntevatkaan toisiaan.\"\n\nMuorin välityksellä saatiin puhelu matkaan. Setä-Matille selitettiin\nasia. Kokkapuheilla ja toisinaan kiivailla kysymyksillä hän\ntuontuostakin selityksiä keskeytti.\n\n\"Saakeli soikoon!\" hän vihdoin kiukkuisesti huudahti. \"Se oli tyhmä\nteko. Ja mitä tässä nyt minulla olisi tekemistä?\"\n\nMuori selitti, että pitäisi lähteä Järvelän herastuomarin puheille.\n\n\"Enpähän minä pistä lusikkaani siihen puuroon, en jumaliste pistäkään!\"\nMatti syleksi lattiaan kiukkuisesti pieniä tipposylkiään matkien yhä\nvakuutustaan:\n\n\"En se-ollen!\"\n\n\"Mutta kuka sinne sitten, jos et sinä?\" tuumi muori.\n\n\"Menkööt itse! Oliskin pyytänyt minua silloin, kun tämä\", hän viittasi\nSantraan, \"kun tämä oli kotona, niin silloin se olisi tapahtunut ja\nolisi pidettykin siellä aika harjalliset. Perhana, kun olitte hulluja!\"\n\nMutta tämä moitiskeleminen vaikutti Valeeseen toisella tavalla kuin\nkiusoitteleminen.\n\n\"No, jos ei setä tahdo tulla minun mukaani, niin saan minä muitakin.\"\n\n\"Ota sitten!\"\n\n\"Täytyy ottaa, jos ette te lähde. Ei sitä ensi hädässä pyörretä!\"\n\nSetä katsahti pikaisesti Valeen silmiin: tuohan kalskahti velivainajan\nrautaiselle luonteelle! Sitten katsahti hän Santraan, imi mietiskellen\nmuutamia savuja piipustaan.\n\n\"Tämä nyt ei ole ensimmäinen eikä taida olla viimeinenkään tällainen\ntapaus. Ja olkoon mitä olikin, kun ei se muuten tapahtunut, niin se\ntapahtui näin\", sanoi Valee.\n\n\"Saat nähdä, että ne tulevat sieltä oikein miesvoimalla tänne\",\nhuomautti setä.\n\n\"Tulkoot!\" Valee löi nyrkkiä polveensa.\n\nSantran silmistä juoksivat taas kyynelet.\n\n\"Luuletko, että meidän kyläläiset tulevat sinun puolestasi?\" uteli\nMatti.\n\n\"Pojat tulevat jok'ikinen, sen tiedän varmaan. Äijistä minä viisi!\"\n\n\"Äläs, mutta jos eivät päästä poikia.\"\n\n\"Kyllä niitä aina niin monta tulee, ettei tässä hätää tule.\"\n\nValeella todellakaan ei näyttänyt olevan mitään hätää eikä pelkoa.\n\n\"No, tuota, annas ryyppy\", virkkoi Matti, joka näkyi jotakin päättäneen.\nValee haki pullonsa ja kaatoi. Setä sanoi viinan olevan\npohjaanpalanutta.\n\n\"Minä nyt tuumin, jos lähdetään, niin lähdetään tänä iltana\", sanoi setä\nvihdoin, \"kukapa sinne sentään likeisempi.\"\n\nMuori heltyi kiitollisena tunnustamaan, ettei kukaan ole sen likeisempi\neikä sopivampi ja että pitäähän niitä jollakin tavalla auttaa, kun ne\novat sellaiseen kolmiloukkoiseen joutuneet.\n\nMäkilahden Matti lähti kotiin, luvaten tulla pian takaisin. Setä näytti\nmennessään niin \"lupaavalta\", että kaikki jäivät toivoon, että tämä asia\npäättyy vielä hyvinkin.\n\nKotiin mennessään poikkesi Matti naapurinsa Mäkilahden Iisakin taloon,\njonka kanssa oli hyvä ystävä, vaikka Iisakki oli körttiläinen. Tälle\nMatti nyt selitti vasta kuulemansa asian ja pyysi Iisakkia mukaansa\nJärvelään. Kyllä Iisakki oli ensin hyvinkin harvasanainen, mutta Matti\nosasi selittää asiansa sillä tavalla, että täydellisesti näytti kuin\nSantra olisi jostakin todellisesta kidutuspenkistä pelastettu. Se veti.\nIisakki tunsi hyvin Kuivasen Ellan ja piti miestä sietämättömänä\nretkaleena, jolle olisi ollut synti siivoa tyttöä antaa. Herastuomarin\ntunsi niinikään. Kun hän sen lisäksi piti Valeesta paljon, päätti hän\nlähteä.\n\nKeskenään tuumivat he jättää Valeen kotiin ja mennä nyt aluksi vain\nkahden, sillä oli hyvin luultavaa, että Ella joukkoineen ilmestyisi\nyöntienoissa Korvenloukolle, jos vain ovat tietoonsa saaneet Santran\nolinpaikan. He lähtivät uudestaan tuumimaan Valeen kanssa. Siellä\npäätettiin, että parhaita kylän poikia kutsutaan yöksi Laitalaan, jos\nniin sattuisi, että hätä tulisi. Valeesta muuten oli mieluisaakin jättää\nsovitteleminen ukoille, joiden ymmärsi siinä paljon paremmin osaavan\ntoimia kuin hän itse. Illan tullen kävi Valee kuiskimassa viisi\nkappaletta parhaita tovereitansa heille. Kun he sinne kokoontuivat,\npääsivät kamariin, saivat kuulla, mitä heillä tehdään, mitä varten heitä\noli kutsuttu, pojatpa vasta innostuivat. Valee kasvoi heidän silmissään\nyhtäkkiä jättiläiseksi. He olisivat tapelleet tämän erinomaisen\nurhoollisen teon puolesta vaikka koko rykmenttiä vastaan. Santran kanssa\nuseimmat olivat tuttuja. Syntyi niin iloista juttua, että humussa\nmelkein jo unohdettiin, että asioissa olikaan enää mitään selvittämistä.\n\nKamarin ikkunasta näki maantielle. Sinne kokoontui illalla kylän ukkoja,\nnuoriamiehiä ja paimenia pyöränlyöntiin. Toiset vähän etäämmällä\npystyttivät kapuja ja rupesivat niiden ääressä hyörimään. Huudot ja\nkokkapuheet kuuluivat kamariin helposti. Tyttöparvi tuli erästä kujaa\nkimakasti laulellen. Olikin niin ihanan lempeä syysilta, aivan kuin\njuhannuksen aikaan. Kylän koulumestarikin siellä jo kankeita luuvaloisia\njäseniään joukkoa kohti johti, toisaalta tuli Matin Tuppu, oivallinen\nviisastelija, joka oli lukenut Raamatun moneen kertaan ja tiesi sieltä\nluetella sadoittain arvoituksia ym. ja väitteli aina koulumestarin\nkanssa.\n\nSiellä jo pyöräpuut heiluivat ja vihainen pyörä lensi pilviä piirrellen\npaeten oivallisia iskuja. Kavut kaatuivat tarkkaan tähdättyjen heittojen\nalla. Miehet ryhmässä nojailivat aitoihin ja näyttivät kiinteästi\njuttelevan. Tytöt hyppelivät katrillia nurmikolla ja saivat mukaansa\npoikia yhden toisensa perään.\n\nLaitalan kamarin ikkunan edessä kasvoi suuri pihlaja, pihlajasta vähän\netäämmällä tuomi. Niiden välillä kasvoi Valeen rehevät, suurilehtiset\nkessut ja äidillä oli pari tarhaa räätiköitä sekä sitten vielä jossakin\nnurkassa perunoita. Muuten oli se kivikkomäkeä. Pihlaja ja tuomi estivät\nsiellä tienvarsilla puuhailevia näkemästä Laitalan kamarin ikkunaan ja\nhuomaamasta, että siellä joukottain oli ihmisiä, mutta kamarissa olijat\nnäkivät ulos. Halu paloi sinne. \"Mennään joukolla\", ehdoteltiin. \"Santra\ntulee myöskin.\" \"Mennään!\" Santra empi ensin, mutta humussa jo innostui\nja oli menemäisillään, väkisten kun jo jotkut vetivät. Tuttuja\ntyttöjäkin kun tuolla nurmella riehui ja kun kerran täällä oltiin, niin\npitäisihän tavata. Eikä Valeekaan estänyt. Mutta oltaessa lähdönhommassa\ntuli muori.\n\n\"Ei, ei\", hän sanoi ja veti Santran poikain käsistä vakavasti päätään\npudistaen. Vasta nyt nuoret huomasivat, että pitäähän tässä vähän\njulkisuutta kartella. Toiset lähtivät vähäksi aikaa, luvaten olla\nSantrasta vielä hiiskumatta. Mutta Santra ja Valee jäivät ikkunasta\nkurkistelemaan, miten siellä pyörä lensi humisten ja pilviä piirrellen,\nkavut kaatuilivat ja pojat elämöiden juoksivat, miten tytöt katrillissa\nrallattivat ja riehuivat, että pellavankeltaiset patukat tuulessa\nhulmusivat. Santra ei enää uutta pakoa ajatellut. Uteliaana hän katseli\nmetsäkyläläisten iloista elämää ja tunnusteli ihmisiä. Valee oli kärkäs\nneuvomaan tuntemisessa. Siinä vallan keveässä keskustelussa kului ilta\nsiksi, että rupesi hämärtämään. Nuoriso alkoi heittää leikit ja hajota\npois. Viimeisinä näkivät Matti-sedän ja Mäkilahden Iisakin ajavan tietä\npitäjälle päin, istuen punaisissa, puuvieterisissä kieseissä. Iisakin\nhattu oli painettu syvälle päähän, mutta Matti-sedän leveäperäinen lakki\noli enemmän takaraivolla. Joku pojista tuli sisään ja kertoi toisten\nmenneen noutamaan tervapamppujaan ja pannunvarsiaan. Santran sydänalaa\nkouraisi omituisesti: Vaikka ei hän sitä juuri ajatellut, huomasi\nkuitenkin, ikään kuin vaistomaisesti, että nämä ihmiset antausivat\nvaaraan hänen tähtensä. Yhtäkkiä tunsi kovasti kaipaavansa noita\nrallattavia tyttöjä, pyöränlyöjiä ja koko äskeistä elämää siellä tiellä.\nNiiden sijaan nyt vain pelottava yö yllätti.\n\nMutta tulevathan miehet jo aamulla ja tuovat tietoja kotoa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKyllä kohtasi kova vihuri Mäkilahden miehiä Järvelässä. Ennen heidän\ntuloaan ei siellä oltu saatu vähintäkään vihiä, mihin Santra oli\njoutunut. Kun miehet kamariin käskettyinä alkoivat kiertelemättä\nselittää asiaansa, niin emännän luonto laukesi kuin pyssy:\n\n\"Minä juuri sitä samaa ajattelin, kun näin teidän tulevan, että siso,\nnyt on puhemiehet paikalla!\"\n\nSitten hän rupesi mellastamaan, antoi Valeelle, Santralle ja\npuhemiehelle sanan ruoskalla ympäri korvia, että sen piti tuntua. Mutta\nlöysipä vastuksensa, ennen kuin pääsi Mäkilahden Matin kynsistä, jo\nvähän naurahtelikin. Herastuomari ei puhellut sitä ei tätä, istui\njurrotti vain ja kuunteli. Mutta kun emäntä ensi kerran suunsa hymyyn\nveti, silloin hänkin jo naurahti ääneen. Sulhasmiehen velaton talo sekä\npuhemiesten arvokkuus vaikuttivat, että asiasta verraten pian sovittiin.\nSitten emäntä alkoi uudestaan jaksattaa, että kun eivät muutamat\nkelvottomat saattaneet asiaansa ihmisten lailla toimittaa, kun\ntuollaisen kamalan kolttosen tekevät... Hän ei ollut osannut\naavistaakaan, että se olisi ollut Valee... Jos sen olisi tiennyt, niin\nei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, ettei Laitalaan emännäksi\nmennä olisi saanut...\n\nEikä siinä puhemiehetkään nuorikkoja säästäneet. Kyllä asetettiin heidän\nmenettelynsä kaikin puoliseen valoon.\n\nAsian vakavin puoli, junkkarijoukon kostonpelko, antoi vielä miettimisen\naihetta. Päätettiin lopuksi, että pidetään Santra Korvenloukolla nyt\nmuutamia päiviä, että ensimmäinen vihuri ehtii ohi mennä, sillä\nherastuomari valitteli, ettei hän täällä taida niille mitään, hyvä jos\nsaa henkensä pitää.\n\nTiettiin, että pitäjällä liikkuu mitä kamalimpia uhkauksia ja huhuja ja\nkertomuksia siitä, miten pojat jo miehissä valmistelevat Santraa\ntakaisin hakemaan, vaikka eivät vielä olinpaikkaakaan tunne. Mutta he\nturvautuivat siihen selvään johtopäätökseen, ettei elävä ihminen voi\nkauan salassa pysyä.\n\nPäättäen toimia asiassa parhaansa mukaan lähtivät puhemiehet yöllä\nJärvelästä. Heidän mentyään jäi herastuomari-parka muorinsa käsiin: sai\nkuulla nyt, miten tämän oli täytynyt myöntyä ainoastaan ihmisten hävyn\ntähden, ettei hänen puolestansa tarvitsisi mitään riitoja jatkaa, sillä\nmuutenkin hän kyllä huonon äitipuolen nimen kantaa... Ja mitä hän sitten\nhuolii, kun isää vain näkyy huvittavan ja naurattavan kaikki juonet,\njoita puolimielinen tytär tekee... Mutta sen hän vain sanoo, että yhtään\nnäljänpäätä ei hän tule Laitalasta tukkimaan, eikä avaa sen talon\novea... Sillä hän ei tahdo olla tekemisissä ihmistenvarkaiden kanssa...\nHänen sukunsa on niin puhdasmaineinen, itki hän, ettei siitä ole kukaan\nvielä varasten kärryille istunut. -- Mutta hänellä onkin, jumalankiitos,\nollut isä, joka on kurituksessa ja herrannuhteessa opettanut lapsensa\ntottelemaan itseänsä... Tässä suvussa näkyy olevan toiset tavat, mutta\neihän Jumala ole niin ankara, että vaatisi häntä, äitipuoli-raukkaa,\nniistä tilinteolle...\n\n\"Noo älä nyt siinä\", paneskeli herastuomari tuon tuostakin, kunnes\nvihdoin pakeni tupaan ja meni makaamaan.\n\n\n\n\nVII\n\nHERÄNNEITÄ\n\n\nNoin pari päivää pysyi Santran olinpaikka tietämättömissä, mutta vihdoin\nsen joku nuuskija keksi ja sittenpä se pian tiettiin jo kaikkialla.\nMuutenkin teki häjyjen joukko tähän aikaan suurta levottomuutta\npitäjällä. He olivat matkalla alituiseen ja tuskin meni yhtään yötä,\nettei jotakin mainittavaa olisi tapahtunut.\n\nMikonpäivä lähestyi. Yleiseksi tavaksi oli tullut, että nuoret miehet\nottivat lupaa kysymättä hevosia laitumilta, ajoivat niillä mielinmäärin.\nToiset koettivat kuljettaa hevoset paikoilleen takaisin, mutta toiset\njäivät mihin sattui. Sitä harjoitettiin kaiken kesää, jopa talvisin\ntalleistakin hevosia otettiin. Mutta erityisinä merkkiöinä, helluntai-,\njuhannus- ja mikkeliöinä, välttämättä täytyi joka sielun liikkeessä\nolla. Hevosten omistajatkin olivat tähän jo siksi tottuneet ja\nalistuneet välttämättömyyteen, että useat antoivat hevosensa suosiolla,\nja ne jotka eivät mieluisasti olisi antaneet, nekään eivät uskaltaneet\najajia edesvastuuseen vaatia. Hurja tapa oli tullut laiksi.\n\nMelkein ainoat, jotka uskalsivat panna vastalauseensa villiytyneitä\ntapoja vastaan, olivat heränneet, \"körttiläiset\". Seurakunnan pastori\noli innokas herännäisyyden mies. Hänen vaikutuksestaan oli liike viime\naikoina saanut mahtavan vauhdin. Pontevaluontoiset miehet herätettyinä\nkristillisyyden valossa arvostelemaan ajan elämää panivat jyrkän\nvastalauseen sitä vastaan. Sanan voimalla, hengellisen lain mahtavalla\nruoskalla iski tämä liike ensi iskunsa itse jokapäiväiseen, ulkonaiseen\nelämään. Iskut olivat kuin kaksiteräisen miekan, ne tunkivat luihin ja\nytimiin, ne pyrkivät erottamaan lihan hengestä. Sielu, jonka\nolemassaolo oli unhotuksiin jäänyt, josta hurjissa joukoissa tiettiin\nkertoa kaikenlaisia hullunpäiväisiä kaskuja ja tarinoita, ikään kuin\ntarunperäisestä puolijumalasta ainakin, jota ei kukaan uskonut enää\nolevankaan, -- esiintyi lukuisain, erittäinkin elähtäneempäin miesten ja\nnaisten silmäin eteen nälkäisenä jättiläisenä, jonka oikeuksia on\nhirveästi loukattu. Monet järeät sydämet vavahtelivat kauhusta, kun lain\nmiekka salamoitsi ja ukkonen jyrisi. Henkisiä konkursseja tehtiin\nlaumoittain.\n\nMutta heti kun luovutus oli tehty, kun ruvettiin tutkimaan niitä etuja,\njoita saarnamies tarjosi konkurssin tekijöille, silloin heräsi rajaton\ninnostus heissä: pelkkää voittoahan se tuottikin koko luovutus!\nSanomaton ilo täytti heidän sydämensä. Entinen elämä, jota nyt\nkatselivat kirkastetuin silmin, näyttäytyi niin hirvittävässä valossa,\nettä monetkaan eivät voineet uskoa Kristuksen veren ulottuvan kaiken\ntuon lian pois pesemiseen. Ja kun heillä siitä oli epäilystä, asettivat\nhe ikään kuin vaistomaisesti elämänvanhurskauden jyrkän vaatimuksen\nautuaaksi tulemisen ehdoksi Kristuksen ansion rinnalla. Muutamain\nvaatimukset tässä kehittyivät melkein puritaaniseen mittaan.\n\nKun he sitten \"ottivat elämänsä kiinni\", voivat useatkin mahtavalla\ntahdonvoimalla melkein täydellisesti hillitä pahat taipumuksensa. Kun\nsellaiset nyt johtuivat itseänsä arvostelemaan vielä entisessä loassa\nrypeväin rinnalla, nousi heidän rintansa ihastuksen ja kiitollisuuden\ntunteesta. Mutta kun he, erittäinkin nuorison keskuudessa, tapasivat\nmelkein järkiään pilkkaa ja häväistystä, kun ei heidän ankarat saarnansa\neikä hengenmiekka näkynyt pystyvän tähän joukkoon, heräsi heissä\nvoittamaton halu käsivarren voimalla kukistamalla kukistaa nuorisossa\nelävä hävyttömän ylpeydenperkele. Pantiin kova kovaa vastaan. Taistelu,\njoka oli alkanut hengenaseilla ja jumalansanan miekalla, jatkui\nsittemmin luonnollisilla aseilla ja väkivaltaisilla keinoilla. Näytti\nsiltä, ettei herännäisyys voisi ihanteittensa voimalla nostaa loasta\naikansa nuorisoa, sen täytyi siihen ensin iskeä ruumiin voimalla,\nkukistaa, alas polkea ja nöyryyttää ruumiillisesti ja sitten tarjota\nsijaan henkisen elämän ihanne, tulevaisen elämän toivo. Mutta nuoriso\nei oppinut ajattelemaan kuolemaa, se eli olevaa elämää, se hankki\nsielullista nautintoa niistä ihanteista, jotka sillä olivat tätä elämää\nvarten. Nuoriso ymmärsi heränneiden taistelevan vain vallanhimosta,\npaatui ja rupesi myrkyllisesti vihaamaan.\n\nVihdoin alkoivat useat heränneistä ajatella, että he olivat menneet\nliian pitkälle. He koettivatkin saada oikeuden eteen pienimmätkin heitä\nvastaan tehdyt rikokset, he rankaisivat ja löivät kun käsiinsä saivat,\nja heillä oli voimaa. Niinpä olivat päässeet siihen, että heidän täytyi\nmelkein aina olla puolustuskannalla. Silloin heräsi rauhallisemmissa\najatus, että olisi kenties ollut parempi vaikuttaa vain sydämiin ja\nheittää rankaiseminen Jumalan ja esivallan haltuun.\n\nMutta nyt oltiin jo niin pitkällä, ettei se enää näyttänyt käyvän\nlaatuun. --\n\nKuten äsken sanottiin, läheni Mikkeli. Jo parin viikon ajat oli taasen\nkovasti melskattu, juopuneita ja ajajia oli ollut liikkeellä yhteen\njaksoon ja kaikenlaisia pienempiä kolttosia oli tehty. Suurta huomiota\nolivat herättäneet tapaukset Järvelässä. Karhun Esa ja Ella kuuluivat\nkäyneen naapuripitäjissäkin Santran jälkiä etsimässä. Saatiin sitten\ntietää Santran olinpaikka. Kovin kireä oli pitäjäläisten ja\nkorvenloukkolaisten väli jo ennestään. Jokainen ymmärsi, että tuo oli\ntapaus, jota eivät pitäjän pojat saattaisi jättää mitenkään kostamatta.\nMikkeliä, jonka kohdalle vallattomat hurjuudet itsestään kuuluivat,\nodotettiin todellisella levottomuudella, sillä huhuja ja uhkauksia alkoi\nliikkua.\n\nHuhut ne olivat ja myöskin varmat otaksumiset, jotka pääasiassa olivat\nsaaneet muutamia heränneitä eräänä ehtoona kokoutumaan Kasarin Tommin\nluo.\n\nIstuttiin pienessä kamarissa. Miehiä oli kaikkiaan seitsemän, Tommi\nitse, Hautalan Janne, Talvikosken Hermanni ja suutari Erkki\nhuomattavimpia. Nähtävästi oli pieni, satunnainen hartauskokous\njuurikään päätetty, sillä kaikki istuivat ja tupakoivat lakittomin päin,\nsuutari Erkki pöydän luona, kyynäspää postillan päällä, mistä oli\nsaarnan lukenut. Muutamia naisiakin oli ollut läsnä, mutta olivat jo\ntupaan poistuneet, mistä kuului hiljaista pakinaa. Talikynttilä paloi\nhimmeästi pöydällä ja valaisi noita rotevia, enimmäkseen keski-ikäisiä\nmiehiä, jotka miettivän näköisinä tupruttelivat savuja piipuistaan. Niin\nikään näkyi kynttilän valossa kartiinittomain ikkunain lävitse lasien\nedessä ulkopuolella olevat uudet luukut eli ovet. Huoneessa haisi\nvahvasti omakasvuinen tupakka, jonka savua se oli ihan täynnä.\n\n\"Ahaa!\" virkahti vihdoin äänettömyyden katkaisten Talvikosken Hermanni,\n\"sinä olet laittanut lautasuojat ikkunoihisi, Tommi.\"\n\n\"Täytyi laittaa\", vastasi Tommi, \"sillä alkoi elämä sen jälkeen, kun\nkävin niiltä lurjuksilta lampaan hintaa vaatimassa, tulemaan niin\nvaaranalaiseksi, ettei tässä öisin ajoin tiedä ollenkaan olla\nhengestänsä varma. Olet kai kuullut, että Karhun Esa on jo kahdesti\nyrittänyt tänne?\"\n\n\"Kyllä sen olen kuullut.\"\n\n\"Sitten\", sanoi Hautalan Janne hymyillen, \"sinä olet joutunut heidän\nkanssansa samanlaiseen välikäteen kuin minäkin?\"\n\n\"No samanlaiseen, sillä vahteja minunkin täytyy aina öisin pitää, tämä\nsuutari ja naapurin Hermanni, ne täällä tapaavat öisin olla. Ilman heitä\njumalaties', miten tässä olisi käynyt, kun Karhun Esa kävi tois'yönä ja\nkolme muuta hyvää.\"\n\n\"Miten silloin kävi?\" kysyi Hautalan Janne.\n\n\"No oikeastaan ei paljon mitenkään, sillä kun he ajoivat pihaan, ampui\nsuutari ovesta yhden laukauksen ilmaan. Sitten katsoivat parhaaksi\npötkiä kirkuen tiehensä, kun näkivät, että täällä ollaan vastassa. Mutta\nsamana yönä ammuttiin kaksi kertaa tästä kamarin ikkunasta ja toinen\nluoti meni tuohon sängyn päähän ja toinen tuohon seinään. Siis he\nselvään näkyivät tarkoittaneen sänkyyn, mutta silloin emme onneksi\nemännän kanssa sattuneet täällä makaamaan, vaan tuvassa.\"\n\nSiitä oli kuultu, sitä oli jo kerrottu pitäjälläkin.\n\n\"Kyllä ne ovat hyvät olemassa nuo laudat ikkunoissa\", sanoi suutari,\n\"sillä vaikka sanassa sanotaankin, että Jumala on minun kilpeni, minun\nhaarniskani, mitä minä pelkään, niin on asia kuitenkin käsitettävä sillä\ntavalla, että jos pahanretkinen tulee minun luokseni ja aikoo tappaa\nminut, niin täytyyhän minulla olla oikeus puolustaa itseäni.\"\n\n\"Aivan!\" myönnettiin yhtenä hyminänä. Puhuttiin sitten\npuolustuskeinoista pahanretkisiä vastaan vieläkin ja pidettiin ne täysin\noikeutettuina.\n\n\"Mutta\", otti puheeksi Kasarin Tommi, \"nyt pian on taas Mikkelinpäivä ja\nMikkeliyönä ne kaikki, jotka vain kynnelle kykenevät, ovat matkassa\ntekemässä pahojaan. Niistä kylän vahdeistakaan ei ole mitään haaraa, kun\nne monessa kylässä ovat nuorten kanssa vanhatkin samaa mieltä. Eikö sitä\npitäisi saada toimeen, että kaikki heränneet lähtisivät silloin vahtiin\nja kokoontuisivat aina isompi joukko yksille paikoille ja otettaisiin\nniiltä kerrankin holtit pois?\"\n\n\"Noo, mutta mitä siitä olisi hyötyä?\" arveli Talvikosken Hermanni.\n\"Sillä kertaa ehkä saisimme hevoset osalta pois, ja ehkä voisimme niitä\nvähän rangaistakin, mutta siinä kaikki. Heistä saisimme yhä suurempia\nvihollisia.\"\n\n\"Se on kyllä totta\", myönsi Kasarin Tommi, \"että suurempia vihollisia\nheistä saisimme. Mutta välimme heidän kanssansa on jo tullut\nsellaiseksi, ettei se siitä voi paljon pahemmaksi tulla. Kun me sen\nlisäksi näemme nuorisomme ympärillämme elävän sellaista synnillistä ja\npahanretkistä elämää, niin emmehän me, heränneinä ihmisinä, voi olla ja\nseisoa ristissä käsin ja katsella miten he pahuudessansa yhä paatuvat?\nMe emme voi Kainin lailla sanoa, olenko minä veljeni vartija, emmekä\nhiljaisuudessa kotonamme huutaa rauha, rauha, kussa ei rauhaa olekaan.\nJos me veltostumme, annamme heidän ruveta jälleen vapaasti ja\nhäiritsemättä harjoittamaan saastaista ja synnillistä elämäänsä, niin me\nolemme niin kuin huolimattomat isät, jotka vitsaansa säästävät ja\nvihaavat lastansa.\"\n\n\"Oikein!\" äänsi Hautalan Janne ja hänen järeätekoisesta naamastansa\nhohti rautainen varmuus.\n\n\"Niin, se voi olla totta sekin\", myönsi Talvikosken Hermanni, \"mutta\nmeidän olisi koettaminen yhä enemmän vaikuttaa seurainpidolla ja\nsaarnalla, sillä Vapahtajamme sanoo, että joka miekkaan rupee, se\nmiekkaan hukkuu.\"\n\n\"Niin Hän sanoo, mutta...\" Jannen teki mieli sanoa, ettei Vapahtaja\nsillä ollut luultavasti tarkoittanut sellaisia oloja kuin tässä kunnassa\nnykyään on, mutta hän jätti sen arkatuntoisuudesta sanomatta. Sillä hän\nei oikeastaan ollut varsinaisesti körttiläinen, vaikka seurustelikin\npaljon heidän kanssaan. Seurusteluun oli kenties suurimpana syynä näiden\nkanssa yhteiset toimet kukistaa hurjailijain vallattomuutta.\n\nSen sijaan otti puheeseen kiinni suutari-Erkki:\n\n\"Mutta kun meille on annettu Jumalan sanan valo, niin eikö meidän pidä\nsitä ympärillemme levittää?\"\n\n\"Tietysti\", myönsi Talvikosken Hermanni.\n\n\"Niin, no, milläs tavalla me levitämme valoa näiden paatuneitten\nsydämiin, jos emme me ensinnä kukista heidän ylpeyttään? Meidän täytyy\nnäyttää heille, että meidän puolellamme sotii Jumala ja Gideonin\nmiekka!\"\n\nTuo pienehkö teräväsilmäinen, laihankalpea mies puhui niin, että\nsäkenöitsi innosta.\n\n\"Sen nyt täytyy jokaisen myöntää\", jatkoi hän, \"että meidän,\nheränneitten ponteva vastustus ja pelkäämättömyys on saanut heitä hiukan\nkavahtamaan. Jos me rupeamme pelkäämään, niin...\"\n\n\"Ei paljonkaan\", virkahti joku, \"eivät ne välitä paljon eivätkä pelkää\nmeitä. Ja mitäpä heidän tarvitsee välittää, kun ei heitä oikeuteen\nhaasteta. Eivät ne siitä huoli, vaikka joskus saavatkin loikaansa,\npaatuvat vain.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Hautalan Janne, \"siinä mekin olemme tähän saakka\nmenetelleet liian laimeasti, ettemme ole haastaneet heitä useammin\noikeuteen ja antaneet kruunun kouran oikaista sen sijaan, että itse\nolemme oikaisemaan ryhtyneet. Mutta kenties on se tullut siitä, että\nolemme liiaksi luottaneet omiin voimiimme.\"\n\n\"Kyllähän niinkin, mutta ymmärtääkseni olisi se vallesmannin asia ja...\"\n\n\"Ei meillä ole ennenkään herroista apua ollut\", sanoi suutari.\n\n\"Niin, ja eikä se uskalla tämäkään, kun se niin kuuluu kostoa pelkäävän.\nJa mitä sellainen hengellisesti kuollut ihminen jaksaa välittää muusta\nkuin itsestänsä ja omasta hyvinvoinnistaan\", valitti Kasarin Tommi.\n\n\"Semminkin kun se on herroja\", lisäsi Hautalan Janne hymyillen.\n\n\"Oli se herra tai talonpoika, niin ei se oikea velvollisuuden tunto\nherää, ennen kuin silmät avataan tutkimaan elämää Kristuksessa\", lausui\nTalvikosken Hermanni.\n\n\"Se on kyllä totta\", myönsi Hautalan Janne. \"Mutta vihaahan vallesmanni\npastoriakin uskonsa tähden, eikä siihen siis sen kautta voi vaikuttaa.\nMutta häneen pitäisi saada vaikutetuksi jollakin tavalla, muuten tässä\non aivan huutava hukka kädessä, jos ei kruunun mieheltä mitään apua\nsaada.\"\n\n\"On tosiaankin\", liittyi joku sanomaan. \"Se Tarha Herkon murhajuttukin\nnäyttää jäävän tutkimatta.\"\n\n\"Sillä laillahan ne menevät, kun ei saada todistajia, kun eivät ne\nraadot todista toistensa päälle.\"\n\n\"Kun oikein kovistaisi, niin kyllä täytyisi todistaa.\"\n\n\"Mutta kun ei kovisteta.\"\n\n\"Siinäpä se on. Saapa nähdä, mitä ihmeitä nyt taas Mikkelin aikana\ntapahtuu.\"\n\nPuhe kääntyi yksistään siihen. Olikin juuri tapahtunut kyllä kumma\ntapaus, tuo Järvelän Santran. Kaikki arvelivat sen johdosta syntyvän\njotakin levottomuuksia. Laitalan Valeesta olivat he ennen kuulleet\nhyvää. Nyt sitävastoin hän esiintyi oikein aikansa urhona ja miehet\ntuomitsivat häntä ankarasti: parhaimmatkin nuorisosta näkyvät\nhullaantuvan!\n\nHautalan Janne siitä oikein tulistui.\n\n\"Jos me tahdomme järjestystä pitää, ei meitä auta muu kuin Jumala ja oma\nnyrkkimme!\" virkkoi hän puristaen isoja nyrkkejään. \"Me emme ole miehiä,\nei mitään, jos me annamme tuon villityn lauman niskoillemme tulla.\nMeidän täytyy ruveta vielä kovemmiksi, eikä hellittää yhtään. Niiden\ntäytyy ruveta pelkäämään! Jos nyt rupeamme alistumaan, niin pian sitä\nsitten tässä jokaisen nahka saadaan kuivamaan ripustaa, poltetaan talot\nja tavarat ja meistä tulee keppikerjäläisiä.\"\n\nJanne käveli raskain askelin lattialla ja kiukkuinen innostus hehkui\nhänen silmistään. Kiihko tarttui toisiinkin, yksi ja toinen liittyi\nhäntä innostuneena säestämään. Ainoastaan Talvikosken Hermanni ja muuan\ntoinen vastustivat, puolustaen rauhallisia toimia. Aprikoitiin sinne ja\ntänne. Ehdotettiin, että pienimmätkin rikokset koetettaisiin tästälähin\nsaada rangaistukseen, ei koskaan antaa mitään anteeksi, panna ne oikein\nvavistuksen alaisiksi. Pitäisi ruveta miehissä pitämään yövahtia ja\nlopettaa ajoleikki kerrassaan!\n\nTalvikosken Hermanni, laupias mies, puolusti yhä evankeliumin mukaisia\nkeinoja, saarnaamista, rukouksia. Toiset kyllä eivät niitä halveksineet,\nmutta eivät voineet uskoa tällaisen elämän keskellä niiden avulla\npäästävän kulkemaan. Puhe rajoittui siis vihdoin yksinomaisesti\npoliisitoimiin. Arveltiin, ryhtyisikö nimismies lopultakin heidän\nkanssaan noihin raakuuden kukistamispuuhiin?\n\n\"Hänen täytyy\", arveli Hautalan Janne, \"hänen täytyy ruveta todellisesti\nmiehistelemään ja heittää pois veltto välinpitämättömyytensä. Ja jos ei,\nniin minä olen sekin mies, joka menen maaherran luo vaatimaan tänne\nsellaista nimismiestä, joka on nimensä arvoinen.\"\n\n\"Mitäs sitä meikäläisten ränttää ruveta herrain kanssa kissanhäntää\nvetämään\", epäili Talvikosken Hermanni.\n\n\"Koetetaan!\"\n\n\"Koetetaan!\" säesti suutari Erkki ja terävät silmät sädehtivät innosta.\n\"Mutta nyt miehet\", jatkoi hän, \"meidän pitäisi heti mennä nimismiehen\nluo ja vaatia, että hän ottaisi määrätäksensä miehen talosta vahtiin\nMikkeli-yöksi. Muuten ei hän määrää kuin tavalliset, neljä vahtia\nkylään.\"\n\n\"Sen hän kyllä saattaa tehdä\", arveli Tommi, \"sillä Karhun Esan\njohtamana ovat niiden ajot taas tulleet kahta raivommiksi.\"\n\n\"Niin, mutta sitä meidän täytyy mennä vaatimaan, sillä muuten ei hän\nmitään välitä, kun vain saa olla rauhassa.\"\n\nMiehet päättivät nyt, että Kasarin Tommin ja Hautalan Jannen olisi\nkäytävä nimismiehen luona esittämässä tuo asia. Juuri kun he vielä\nsuunnittelivat tehtäväänsä Mikkeli-ajojen suhteen, astui sisään\nMäkilahden Matti. Kaikki hiukan oudostuivat tämän myöhäistä matkaa,\nsillä se oli melkein uhkarohkeata tähän aikaan. Käskettiin painamaan\npuuta, pantiin tupakaksi ja ruvettiin kuulumisia kyselemään.\n\n\"Minä olen vähän oudonlaisella asialla\", alkoi Matti, \"minä olen tullut\nhakemaan apuvoimia täältä, sillä meidän kylään, luulemma, aiotaan\nMikkeli-yönä tehdä oikein rosvoretki ja uhkauksia käy, että kaikista\nmiehistä tehdään kaarneen tuokaa.\"\n\n\"Ohoh! No mistä syystä?\"\n\n\"Niin, nähkääs se on sen veljenpojan, Laitalan Valeen jutun tähden.\nOlette kait kuulleet siitä?\"\n\nOli siitä kuultu. Ellako aikoo rynnäkön tehdä, vai?\n\n\"Minä luulen\", kertoi Matti, \"että johtajana siinä puuhassa on Karhun\nEsa, hän niitä terveisiä ainakin lähettelee... Tietysti on siinä sitten\nsuuri joukko muita, Ella ja... No ettekö ole kuulleet, että ne jo viime\nyönä kävivät siellä?\"\n\nEi, sitä ei oltu kuultu. Siksipä Matti kertoi, että Ella, Karhun Esa ja\nviisi muuta olivat viime yönä murtautuneet väkivalloin Laitalaan,\naikeessa viedä Santra, joka vieläkin on Laitalassa. Porstuan oven olivat\njo ehtineet panna sisään, mutta silloin olikin ehditty tuvasta vastaan,\nsiellä kun miesjoukko oli Valeen kanssa varalta, kun epäiltiin ja\npelättiin jotakin tällaista rynnäkköä. Noo, pitemmälle eivät päässeet,\nvaan lähtivät käpälämäkeen kuuman ottelun perästä. Kuuluvat ne saaneen\nvammoja, miekkoset, koska Ellan ja Koipi-Siukun kehutaan olevan haavain\nparannuksilla. Olivat hekin saaneet haavoja, mutta eivät vaarallisia.\n\n\"Vai niin, soo'o, noo... Kuinka se Valeekin sellaisiin ryhtyy, eikös hän\nole siivo mies? Salaako se vei sen Järvelän tyttären?\" kyseltiin.\n\n\"Salaa tietysti, yösydännä... Noo, onhan se nyt niin ja näin,\nlapsellista tietysti, sillä poika on siivo mies ja tyttö näyttää samoin\nolevan. Mutta pelkäsivät, ettei herastuomari antaisi enää naimalupaa\nheille, kun Kuivasen Ellan kanssa jo oli niin varmat kaupat. Sitten\nkarattiin.\"\n\n\"Ahaa, no mitä herastuomari sanoo?\"\n\n\"Mitähän se sitten, taskuunsahan sen mies myttää. Minä olin siellä\npuhemiehenä -- mutta mitäs minä näitä jaarittelen, ne ovat akkain\nasioiksi joutavia. -- Suostui hän, kun kuuli että Valeella on velaton\ntalo ja kun näki pojan olevan miehen näköisen.\"\n\n\"Entä muori, mitä hän sanoi?\" uteli Suutari-Erkki.\n\n\"Näyttihän tuo ensinnä vähän olevan tureissaan, mutta kun ei luvattu\nantaa tytärtä takaisin, niin rupesi naureskelemaan.\"\n\nMiehet tutkivat Matilta nyt tarkemmin asiain menoa. Siitä, mitä\nkuulivat, laimeni heidän tuomionsa kokolailla. Kun vanhemmat sen lisäksi\nnyt jo kuuluivat suostuneen, kuulosti asia olevan melkein selvä.\n\n\"Asia on nyt siis hyvällä jäljellä?\" kysyttiin.\n\nNiin, niin se oli muuten, mutta pelättiin Mikkeli-yönä syntyvän aika\nottelun. Sitä varten Matti oli lähtenytkin, ensin Hautalaan, ja kun\nsiellä kuuli, että isäntä oli täällä, niin tänne, että eikö\npitäjäläisetkin ryhtyisi Mikkeli-yötä varten jonkinlaisiin\nvarokeinoihin, ettei ne häjyt saisi koko maailmaa ylösalaisin kääntää.\n\"Ja ylösalaisin ne kääntävät koko pitäjän, jos ei niitä aikanansa kiinni\noteta\", lopetti Matti.\n\n\"Se on kyllä pelättävää\", tunnusti Kasarin Tommi, \"sillä nuo hyväkkäät\novat nyt ottaneet sen tavan, että ampuvat ikkunoistakin.\"\n\n\"Niin, mutta niin kuin sanottu, täytyy opettaa niitä!\" huudahti Hautalan\nJanne.\n\n\"Ja yksi keino siihen on: että ne köyhtyvät\", huomautti suutari\nhymyillen.\n\n\"Se onkin hyvä keino, se.\"\n\n\"Kyllä Karhun Esankin nyt ovat pian tutkaimet piossa. Saviojan Ville on\njo pannut saatavansa kuvernööriin.\"\n\n\"Ahah, joko vihdoinkin uskalsi.\"\n\n\"No on se nyt pannut. Totta se jo alkaa nähdä, että koko Karhu pian\nmenee tyhjäkatoon.\"\n\n\"No sitten Esa saa laputtaa Karhusta.\"\n\n\"Varmaan.\"\n\nTämä oli kaikille hauska uutinen. Keskusteltiin vielä yövahdiston\njärjestämisestä ja päätettiin lähettää tarpeen varalle joukko miehiä\nKorvenloukollekin avuksi, jos vain niitä saadaan liikkeelle lähtemään.\nTuo seikka kyllä epäilytti, eikä ollut toivomistakaan saada miehiä\nvahtiin, jos ei saada nimismiestä innokkaammin asiaan ryhtymään. Janne\nja Tommi lupasivat siinä asiassa tehdä parastaan.\n\n\n\n\nVIII\n\nHERRA NIMISMIES\n\n\nNoin kymmenen tienoissa seuraavana aamuna tapaamme Hautalan Jannen ja\nKasarin Tommin nimismies Lindblomin keittiössä puhuttelemassa vanhaa\nMargareeta-muoria. Marketalla on se omituinen tapa, että hän ei osaa\najatella hiljaa, vaan puhelee ääneen mitä kulloinkin mielessä liikkuu.\nTuon tavan on hän ehkä oppinut herraltansa, jolla se myöskin on.\nAjatukset, jotka niin itsepäisesti sanoiksi pukeutuvat, eivät aina ole\naivan myötätuntoisia, jopa niitä muutamat pitävät hävyttöminäkin.\nIhmiset olivat omistaneet sen mielipiteen, että nimismiehen Marketa oli\njotenkin toraisa ja tuittupäinen eukko.\n\n\"Aina he ovat tässä vastuksina ... muutamat\", marmattaa hän itsekseen,\nkun miehet istuvat ovipuolessa tuoleillaan ja ovat jo pari kertaa\nkysyneet, että eiköhän jo saisi tavata nimismiestä. -- \"Ja nuo\nkörttiläisetkin... Mitähän nekin luulevat heillä olevan asiaa? Vieläpä\nkun asiaa...! Ja sitten istua könnätään vain niin kuin omassa kotonansa,\nniinkuin mitkäkin patruunat... Haisevatkin kuin raadot... Tuossa\nvahtaavat ihmisten suuhun kaiken päivää kuin marakatit, ettei ihminen\nsaa elävää rauhaa...\" Hän luo tuon tuostakin suloisen syrjäsilmäyksen\nmiehiin ja toimittaa askareitaan kuin vihantiestä.\n\n\"Rapaakin vetävät ... että. Ja hiidessäkö liekin ollut nenäkopalla tuo\ntoinen, kun on kuin lehmän sarvi, ... saa aina olla luuta kädessä. Kun\nnuo raadot edes ymmärtäisivät, mitä on lakaista lattia...\"\n\nMarketa heittää työnsä, sieppaa luudan ja menee miesten luo. \"Siirtäkää\nvähän (niitä koipianne, tekee mieli sanoa, mutta hänkin hienostelee)\njalkojanne ... kun vedetään koko kuorma rapaa sisään.\" Hän lakaisee ja\ntohnii miesten jalkoja, että ne ovat helisemässä.\n\n\"Tuo vietävä, joka täällä minun vaivoinani noita aina pitää kaiket\npäivät ja odotuttaa, muutama...\" Nyt menee hän jo toisen kerran\nkurkistelemaan avaimenreiästä herransa kamariin.\n\n\"Juo vain kuin sika\", tulee siitä paneskellen, \"että kummapa on, jos ei\ntuo virkakultanen mene ennen pitkää. -- Hääh? Että eikökö jo saa mennä?\nMenkää jos tahdotte, omalla edesvastuullanne, en suinkaan minä ole tässä\nmikään oven lukko.\"\n\n\"Älä nyt siinä pärmänttää ja suutasi piekse\", ärähti Kasarin Tommi,\n\"vaan mene katsomaan eikö sinne jo saisi mennä.\"\n\nMuori vähän sävähti, kun huomasi miesten kuulleen hänen lörpötyksensä.\nNolostuen hiukan virkahti hän:\n\n\"Pärmänttää.\" Ei saattanut nytkään olla perään jatkamatta hiljaa\nsupisten:\n\n\"Sun nenäs pärmänttää... Voi vaivaista värkkiä, kun se onkin kovin\nsuuri!\"\n\nNyt tuli kolmaskin odottaja, Saviojan Ville, vanha, pieni, käpertynyt\nukko, tervehti ja etsi hänkin istuinpaikan.\n\n\"Nimismiehellekö on teilläkin asiaa?\" kysyi Kasarin Tommi.\n\n\"Häh?\" Ville oli kuuro, eikä kuullut, vaikka toinen kovanlaisesti\npuhuikin. Tommi uudisti kysymyksensä pannen suunsa Villen korvaan.\n\n\"Niin, niin on, nimismiehelle on asiaa. Meiltä on varastettu viisi\nlammasta ja ... häh?\"\n\n\"Nytkö hiljan?\"\n\n\"-- sys, kun kiljuvat täällä kuin eläimet! Mikähän kuivattu tuokin\nluulee olevansa, on kuin kirkonmaasta karannut...\" puheli Marketa.\n\n\"Hiljan, hiljan, aivan! Mennyt yönä... Jumalattomat veivät kaksi\nyhtäaikaa. Kyllä nyt on maailman lopun ajat ... aivan! Katsokaas,\nviimeisillä maailman ajoilla ... häh?\"\n\n\"Tiedättekö varkaita?\"\n\n\"Häh, varkaita? Joo, kyllä, nuo nuoret komiat, hunsvotit, häjyt...\nMitäh? Niin Karhun Esakin ... ja niit'on ollut parikymmentä. Vaivaiset\nveivät kaksi, uuhen ja karoon... Olikin niin hirvittävän suuri karoo,\npumpsilainen ... ja riivatut veivät.\"\n\n(\"Sinä olet pumpsilainen, oikein nälän myysteri! Pitääköhän mun antaa\ntuolle leipäpala, raukalle.\")\n\n\"Paraita valitsivat... Ja kyllä niitä olikin suuri joukko. Sitten ne\nvain olivat syöneet niitä lihoja Mäkitoiskassa ja siellä, vaivaiset,\nottaneet itse kaikki viilipytyt lautaselta ja talonväen ajaneet\nkankaalle, ne rakkarit. Sitten olivat menneet porstuankamariin ja sieltä\nvieneet viisi kannua parasta viinaa. Huonoimmastako nämä -- häh? --\nhuolivat! Jopa vain! Ja sitten kun lähtivät, niin vielä ottivat meidän\nkyläisten hevosia laitumelta, ja vasta tänä aamuna ne saatiin takaisin\nKujanpään umpimutkasta, märkinä kuin uitetut kissanraadot. Voi\nvaivaisia! Sanassa sanotaan, että viimeisillä maailman ajoilla...\"\n\n\"Missä sieltä oli miehet?\"\n\n\"No, töillänsä, ja kyllähän... Mutta juutasko niiden kanssa tappelemaan,\njuutasko, jotta mä paremmin tulen ja sanon! Siinä on paras katsoa vain,\nettä saa henkensä pitää.\"\n\n(\"Tuollainen henki! En maksaisi kopeekkaakaan, vaikka mulla olis rahaa\nkymmenen viinapannullista!\")\n\n\"...Rapasorkka! Siirrä vähän noita...\"\n\n\"Häh?\"\n\n\"Häh! Sorkkia! Kun tulee tällaisiin paikkoihin niin kuin hevostalliin.\"\n\nMargareeta tonki luudallansa Villen jalkain alustaa ja oli vähällä\ntöhniä kumoon tuolin, jolla tämä istui. Eukko puheli nyt kovalla\näänellä, luultavasti siinä tarkoituksessa, että noilla toisillakin\nmiehillä olisi hupia, saisivat kuulla, miten järkevästi ja viisaasti hän\nhaastelee.\n\n\"Rapaako? Eihän nyt ole, juuri, rapaa, että... Mulla olisi, kuulkaa\nmatammi, asiaa vallesmannille, onko se kotona?\"\n\n\"Itse sinä olet matammi.\"\n\n\"Eikö ole kotona, häh?\"\n\nOli puolipäivän aika. Kolmatta tuntia olivat Tommi ja Janne jo istuneet\nnimismiehen keittiössä. Ulkona oli kaunis ilma. Syksyn lempeä aurinko\nvaloi säteitään runsaalla mitalla, kuivaten yöllisen sateen kostuttamaa\nmaata. Oli mitä oivallisin perunankaivusää. Levottomina muuttelehtivat\nTommi ja Janne tuoleillaan. Ajatus oli kotona, perunapellolla ja\nriihikartanolla, mutta ruumis tässä, herra Lindblomin keittiössä, lojui\nMargareeta muorin silmätikkuna. Varmaankin tuhannen kertaa tahtoivat\nsilmät tungeta oven läpi, joka erotti heitä nimismiehen huoneesta. Mieli\nteki, mutta uskallusta puuttui, mennä lupaa kysymättä sisään. Kuka ne\nherrain lait tuntee ja tietää! Lain rangaistuksen ja sakon pelko pidätti\nheitä paikoillaan.\n\n\"No mutta\", alkoi Hautalan Janne tyytymättömällä äänellä. \"Täällä on\nistuttu kolmatta tuntia jo. Kyllä nyt täytyy päästä sisään.\" Hän astui\nkohti ovea, missä Marketa parhaillaan avaimenreiästä tirkisteli.\n\n\"Eikö vallesmanni ole kotona?\" kyseli Ville-vaari.\n\n\"On se, mutta kuuluu makaavan!\" huusi Hautalan Janne korvaan, että\njyrähti. Vanha Margareeta poukahti pelästyneenä reiältä tuon äänen\nkuultuaan ja loi hämmästyneen katseen Janneen. Samassa kuului sisältä\njonkinlainen rojaus, ikään kuin mies tasajalassa olisi hypännyt\nlattialla.\n\n\"Vai makaa!\" kertasi Ville ihmeissään, \"soo, vai vielä... Noo, ottaapa\nhyvän levon\", nauroi.\n\nSamassa lensi ovi auki ja *hän* seisoi siinä ilki elävänä.\n\nHerra Lindblom oli varsin hauskan näköinen mies, mittaa vanhan laskun\nmukaan saappaineen 62 tuumaa. Mutta paksuus! Kylläpä näki, ettei hänen\nlempensä ollut hairahtunut syrjälle omasta persoonasta. Päässä oli kaksi\nulospäin tunkeutunutta silmää, jotka tulkitsivat hänen sisäisiä\najatuksiaan niin selvästi, että heti ensi silmäyksellä voi aavistaa\nhänen alkavan puhella jotakin seuraavaan tapaan:\n\n\"Öhm äh! Mi-mitä?\"\n\n\"Meillä olisi asiaa vallesmannille\", äänsi Janne, joka luuli, että siitä\non kysymys.\n\n\"Asiaa! Marketa, pyhi ton koivet!\" Hän osoitti sormellaan Saviojan\nVilleä, \"öh ... öhm, ... höm!...\" Hän paineli käsin ihmettään ja katseli\nVilleä ikään kuin olisi tahtonut hänet niellä. Margareeta juoksi\nottamaan luudan. Kun tässä syntyi pieni väliaika, luuli Ville-ukko\nnimismiehen, kun häntä yhä katseli, odottelevan asioilleen. Niinpä\nottikin pari askelta kohti:\n\n\"Asiaa olisi. Viime yönä varastivat, häjyt, kaksi lam...\"\n\n\"Se-i-so!\" Lindblomin käsi teki voimakkaan liikkeen ilmassa.\n\n\"Häh?\" Ville vilkuili hätien sivuilleen. Samassa jo Margareeta\nluudallaan tohni ukon pieksuja, niin että tämä käsissä poukkoili.\n\n\"Noo, kyllähän minä itsekin... Anta-kaa va-vain lu-luuta...\"\n\n\"Luuta!\" marmatti Marketa.\n\nToiset miehet käänsivät kasvonsa toisaalle, kun niin kovin nauratti ja\ninhotti.\n\n\"No, voi juutas, sinäpä nyt riivattu!...\" Ukko hyppeli Margareetan\nkäsissä tasapainoa etsien.\n\nNimismies oli poistunut ovelta, kävi pariin kertaan yli lattian\nkamarissaan, virkahti ohimennen kamarin ovella:\n\n\"Tule siseen nyt\", loppua ei voinut erottaa, sillä astellessaan\nhuoneensa perälle kuului sieltä yhä jatkuvan marisemisen tapaista ääntä.\n\nTommi ja Janne katsahtivat toisiinsa ja astuivat lakit kourassa\nhuoneeseen, seisahtuen ihan oven pieleen. Sillä aikaa oli nimismies jo\nistunut pöytänsä ääreen, mutta kuultuaan tultavan kiljahti hän,\nkädellään olkansa yli viitaten:\n\n\"Pane ove kiini!\"\n\nTommi kiiruhti vetämään ja näki miten surkeasti Ville-ukko, joka nyt oli\npäässyt Margareetan kynsistä, siellä katseli epätiedossa, tullako sisään\nvai jäädäkö keittiöön. Keittiöön hän kuitenkin jäi ja Tommi veti oven\nkiinni. He saivat kappaleen aikaa seisoa paikoillaan, ennen kuin\nnimismies näki hyväksi tehdä puoli käännöksen heihin päin, jolloin\nkysäisi:\n\n\"Mites te tahto?\"\n\nKysymys kuulosti siltä, kuin olisi hän puhutellut joitakin armon anojia.\n\nMiehet katsoivat toisiinsa epäröiden ja oudostellen. Hautalan Janne otti\nsuuvuoron:\n\n\"Niin tuota, me tulimme sitä varten, että kun nyt taas tulee Mikkeli,\nniin ajattelimme, että pitäisi asettaa eli määrätä kaikki pitäjän\nisäntämiehet vahtiin, etteivät ne saisi niin kovin rääkätä hevosia ja\najaa niillä, sillä...\"\n\nJanne katkaisi siihen, sillä nimismies oli noussut ja puheli:\n\n\"Ääh ... jaah... Se on perkules seh!... Mine otta ja laitta teille\nkompaniija kasakat ... äh!... kasakat!... *Kompaniija kasakat* ...\nkasakat joka talos. Sen mine tee, perkeles soikon!... Ei tes muuta\nautta. Elette sitten ne. Hm, niin! Kasakat mine pane jok'ikistä talos!\"\n\nHän seisahti ja tirkisteli pullottavilla silmillään miesten naamaan\njonkinlaisella riemuitsevalla vahingonilolla. Kun nämä tyhmistyneinä\neivät virkkaneet heti mitään, jatkoi hän mitä suloisimmalla ja\nlaupiaimmalla äänellä.\n\n\"Mine kirjoitta kupernyöris het tenepene.\" Hän näytti jo edeltäpäin\nnauttivan siitä riemusta, että miehet tulisivat rukoilemaan, ettei\nsellaista rasitusta pantaisi heidän niskoillensa.\n\n\"Eiköhän sitä sentään muutenkin tultaisi toimeen täällä, jos miehissä\nruvettaisiin niitä panemaan koville\", sai Janne sanotuksi, ja Tommi\nväänsi mälliä poskessaan hymisten hyväksyvästi.\n\n\"Mittee? Mite miähissä? Piru viekän! Minekö ja sine, häh?\"\n\n\"Niin no, vaikka niinkin. Ja kyllä niitä on muitakin, kaikki heränneet\nja...\"\n\n\"Herennet! Keretiläisikö sine meinaa?\" kysyi Lindblom kärsivällä äänellä\nikään kuin yhtäkkiä olisi saanut vatsankivun.\n\n\"Joo.\"\n\n\"No voi sun...\"\n\nNyt näytti nimismies aikovan jättää hyvästi vanhalle nahallensa, niin\nkamalasti hän suuttui, rupesi kiroilemaan, kynsimään päätänsä ja\ntanssimaan. Miehet ovenpuolessa nypelöivät lakkejaan ja katselivat\ntyhmistyneinä hämillään pitkin neniään. He ymmärsivät, että tuo\njuhlallinen etuvarustus oli tänään saanut jo auttavat rohdot, sillä\nainoastaan siten oli tuota merkillistä käytöstä mahdollista ymmärtää.\nKun vihuri oli jonkin verran laskenut, tarttui hän kiivaasti pulloon\npöydällä, kaatoi siitä melkein tyhjän lasin täyteen, nielaisi hyvän\nkulauksen ... toisen ... kolmannen. Seisoi sitten pitkän ajan selin\ntoisiin, varmaankin suloisella nautinnolla tunnustellen, miten punainen\nrommi kierteli tuolla suuruudessa. Vihdoin hän taas astui juhlallisesti\nJannen eteen ja kysäisi, ikään kuin koko äskeinen puhelu olisi kahlannut\nvain kautta rantain, josta ei ollut saanut ollenkaan selvää:\n\n\"Mittees sine nyt oiken meinata?\"\n\nKärsivällisesti rupesi Janne uudestaan selittämään alusta alkaen.\nLindblom aina väliin pani anteeksi antavan näköisenä:\n\n\"Noo -- ja!\"\n\nKun toinen oli saanut juttunsa selvitetyksi, kysyi nimismies\njuhlallisella painolla:\n\n\"Noo -- ja!... Ja sinekö sitten ole miestä, joka muistuttaa *minu*\nvirkavelvollisuutta! Häh?\"\n\n\"Mitä, eihän tämä nyt semmoista...?\"\n\n\"E-ihen te-eme nyt semmosta! Vai neen! Eikö sine muistutta minull\nvirkavelvollisuuta, sine? Ääh!\" Hän käänsi taas selkänsä tavattomassa\nraivossa astuen peremmälle.\n\nTällä hetkellä muuttui Hautalan Jannen muoto, silmäkulmat rypistyivät,\nposket veti harmaaksi ja huulet vapisivat, kun hän kuiskasi toverinsa\nkorvaan:\n\n\"Mene ulos ja vie se Saviojan Ville mennessäsi.\" Hän puraisi samalla\nhammasta ja Tommi, hänkin närkästyneen näköisenä, puikahti ovesta.\n\nJäätyänsä yksin ryähti Janne omituisesti, niin omituisesti, että\nnimismieskin katsahti häneen. Huomattuaan että toinen oli poistunut, oli\nhänellä nähtävästi aie kysyä, mihin se toinen rahjus... Mutta samalla\nsilmänsä välähtivät ja kääntyivät kaapin viereen naulaan, missä\nkasakanpamppu riippui. Taas otti hän lasista kulauksen.\n\n\"Jahah ... öhm ... jahah sine meinata rupia minull apulainen, häh? Jaa!\nMitäh?\" Hänen suunsa oli hauskan ivallisessa hymyssä.\n\nJanne katseli lattiaan ja herra hänen edessään otaksui, että miesparka\nhäpeää esitystään, joka nyt on tullut kovin naurettavaan valoon.\nNimismiehen apulaiseksi tuollainen köntys, körttiläinen, talonpoika...!\n\nNyt Lindblom siunasi ja sai niin villityn naurunpuuskauksen tuosta\nkoomillisesta ajatuksesta: kun körttiläinen tarjoutuu nimismiehelle\napulaiseksi, että hänen täytyi istua nahalla päällystettyyn sohvaan,\ntaivuttaa päänsä taaksepäin ja kakattaa sisällinen ilonsa ylöspäin\nkäännetyn suun kautta kattoa kohti. Kätösillään piteli hän armastaan,\njoka naurun kestäessä kimmoili ja aaltoili kuin kumipallo. Hän sai halun\nsiunata monta monituista kertaa ja valittaa, että hän halkeaa tähän\nnauruun. Janne seisoi äänetönnä ovensuussa, kyräili väliin yhtäälle,\nväliin toisaalle. Näkyi olevan niin hämillään, että epäilemättä olisi\npötkinyt tiehensä, jos olisi voinut otaksua, ettei se vain enää rupea\nkovemmin nauramaan. Mutta kun hän sitä edellytti varmasti, niin pysyi\npaikoillaan ja loi sohvallepäin toisinaan myrkyllisen katseen ja näkyi\najattelevan:\n\n\"Joskopahan halkeisit, Jumalan luoma!\"\n\nVähitellen Lindblom tyyntyi nauramasta, mutta puuskaus näkyi kovin\nuuvuttaneen, sillä hän oikaisihe sohvalle pitkäkseen ja huohotti siinä\nkuin väsynyt hevonen, purskahtaen tuon tuostakin uuteen nauruun. Vihdoin\nhän nousi istuvilleen, nojasi käsin polviinsa ja kysäisi:\n\n\"Mistes sine, kuule, hyve mees olete?\"\n\n\"Kyllähän nimismies minut tuntee.\"\n\n\"Sinu tunte!\"\n\n\"Niin, tuoltahan minä olen Hautalasta.\"\n\n\"Piru ... minu pites tes kaikki tunne...! Houtala, niinkö sano? Onkkus\nsen torppa vai talo?\"\n\nNyt pakeni veri Jannen poskilta, kärsivällisyyden viimeinen hiven oli\nloppunut. Hänen silmänsä, jotka olivat melkein puoliummessa, aukesivat\nyhtäkkiä ja leimahtivat niin uhallisesti, että naurava piirre\nnimismiehen suupielestä katosi kuin pyyhkäisten. Samassa astui hän\nvähänkään empimättä peremmälle, istui nimismiehen viereen sohvalle, pani\njalkansa toisen polven päälle ristiin, löi suurella kämmenellään\npolveensa ja omituisesti naurahtaen virkahti:\n\n\"Se on talo!\"\n\nNimismies katsoi mykkänä hämmästyksestä, miten tuo leveä suu suuren\nnenän alla oli vääntynyt kamalaan hymyyn, ja miten miehen käytös\nyhtäkkiä oli muuttunut kotoiseksi. Mutta tuskin oli ensimmäinen\nhämmästys hiukan haihtunut, kun hän jo kaikella reippaudella, mikä\nhänelle oli mahdollinen, kavahti ylös.\n\n\"Si-sinekös ilman ... mun keskemette istu mun soffale...\", ja tempaisi\nkasakanpampun seinältä.\n\n\"Ky-kylle mine sun!\" Hän astui jo jonkin askelen raivoissaan Jannea\nkohti. Mutta ikään kuin tämän nauru, joka nyt yhtäkkiä muuttui\näänekkääksi, olisi hänet saanut äkkiä tekemään toisen päätöksen,\npoikkesi Jannen luokse tähdätystä suunnastaan syrjään ja iski pamppunsa\ntuoliin:\n\n\"Ylös pärkele!\"\n\nToinen nousi vitkaan, yhä nauraen, astui Lindblomin tykö ja tarttui\ntämän käsivarsiin.\n\n\"Minä olen mies!\" sanoi hän, \"ei minua kasakanpampulla peloteta.\"\n\nNimismies alkoi riehua ja pudistella ikään kuin olisi tuntenut hiiren\njuoksevan selässään vaatteiden alla. Jannen huulet vapisivat\nhervottomasti, nauru katosi vähitellen. Vihdoin tempaisi hän vähällä\nvaivalla pampun nimismieheltä, joka heti rupesi apua huutamaan.\n\n\"Älä huuda...! mies kun mies. Mitä sanoisit, jos mä nyt kerrankin\npehmittäisin tuolla selkäs, niin että\", jutteli Janne melkein\nrauhallisen tyynenä, toisella kädellään pidellen nimismiestä rinnuksista\nja toisella kohottaen pamppua. Apua ei kuulunut, vaikka nimismies useat\nkerrat huusi Marketaa ja käski mennä kutsumaan korpraalia. Luultavasti\nhän jo itsekin lopuksi heitti toivon avun saamisesta, taikka ainakin\ntoivoi saavansa kunniallisen aselevon siksi kuin apua saapuu, koska hän\nhirveästi hikoillen istahti takanaan olevalle tuolille ja vakisten\nuhittelevaksi ponnistetulla äänellä virkkoi:\n\n\"Laske irti ... ei mine teke mitän sulle...\"\n\n\"En minä *sitä* pelkääkään\", toinen selitti, \"mutta sun pitää ottaa\nminun asiani huomioosi. Minä olen sitä varten tullut ja minä olen\nsellainen mies, etten minä lähde pois, ennen kuin saan asiani kuntoon.\"\nJanne laski herrasta irti ja meni uudestaan sohvalle istumaan pitäen\npampun kädessään.\n\n\"Istun tuohon vieläkin, koska vallesmannikin istuu. Sitä tahtoo vanhat\njo väsyä tuollaisessa\", jutteli hän ja silmäili hymysuin naapuriansa,\njoka kovasti itsensä kanssa taistellen istui ja huohotti. Luultavasti\nviimeksimainittu luuli tarpeekseen levänneensä, koska nousi, avasi\nkeittiön oven ja katsoi sinne. Kun ei Marketaakaan näkynyt, elähtyi\nhänessä luultavasti toivo, että tämä olisi mennyt korpraalia hakemaan,\nkoska viskasi oven rajusti kiinni ja alkoi astella lattialla\nedestakaisin silloin tällöin syrjästä katsahtaen Janneen.\n\nVähitellen virkosivat hänessä eleille kaikki elementit: ensin pääsi\nkatkonaisia kirouksia, sitten jo täydellisiä. Niihin alkoi liittyä\nseurakuntaa ja oloja vastaan tähdätyitä haukkumasanoja, vaikeroimisia\nsiitä, että yhden miehen täytyy olla tällaisen susijoukon keskellä\nalituisessa hengenvaarassa yöt ja päivät. Piti puhetta kasakkain\nkutsumisesta ja vannoi taivaan ja maan kautta sen tekevänsä. Lopuksi\nkysyi taas Hautalalta, että mitä tämä oikein meinaa? Kun näin oli saanut\ntarpeekseen purkaa sappeansa ilman, että kukaan oli häntä häirinnyt,\ntunnusteli hän uudelleen olevansa isäntänä talossa, ryähteli yhtä\njuhlallisesti vieraansa edessä, kuin olisi millä hetkellä hyvänsä\nsaattanut tallata tämän jalkoihinsa, jos vain tahtoisi... Mutta hän on\nmies, joka jaksaa kärsiä kuin marttyyri... Siltä se näytti.\n\nHautalan Janne rupesi uudestaan vilkkaasti esittämään asiaansa.\n\n\"Aa-soo! No teme on eri asia ... ihan eri asia! Miks'ei sine site kohta\nsano niin... Jaa-soo!\" Hän nyökäytti päätänsä, heilutti ruumistaan,\nmatkien yhä \"jaa-soo!\" ikään kuin hänelle nyt olisi asia vasta selvinnyt\nihan uudessa valossa, juuri sellaisessa valossa, jonka hän itsekin mitä\nmieluimmin hyväksyy.\n\n\"Jaa-soo!... mhm!\"\n\n\"Sanoinhan minä sen ihan samoin.\"\n\n\"Eei! Kylle sine sanoi, mutta sine puhu niin sekava. Noo mine on teydest\nsama mieli...! Saameri, kun tes turhast nosta riita, puhuis vähän\nselvempi, kun mine ei takto ymmerte soomi. Noo, jahas, sine meinata et\njok'ikistä talokas Mikkelin vahriks?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Noo-ja! Ihan presist sama meiniggen kun mine meinata!\"\n\nLindblom rupesi niin hyväksi, että tarjosi Jannelle piippuun, vieläpä\nkaatoi ryypynkin. Valitti, että hänellä on niin hirveän kiivas luonne.\nOli luullut häntä tultavan muistuttamaan virkavelvollisuudesta, ja siitä\noli suuttunut, kun hän koettaa tehdä mitä ikänä voi. Kehui kuulleensa,\nettä Hautalan Janne on siivo mies ja toivoi, ettei heidän välillensä\ntästä nyt paha meno tulisi. Lupasi kuulutuksella kirkossa määrätä vahdit\nja ryhtyi vielä Jannen kanssa neuvottelemaankin vahdiston\njärjestämisestä. Hautalaisen lähtiessä kädestä hyvästeli, kehoitti\ntalossa käymään ja ilmoittamaan, kun ne junkkarit pahaa tekevät.\n\nHautalan Jannenkin mieli oli lauhtunut. Hänen suora\ntalonpoikaissydämensä oli vähällä voitettu. Kun sen lisäksi Lindblom\nlopuksi otti niin hyvästi huomioonsa esityksen, niin hän pois tullessaan\njo tätä melkein ihanteli kelpomieheksi. Keittiössä sanoi Janne hyvästit\nMargareetallekin, joka sukanparsinnasta, kun toinen neula oli hampaiden\nvälissä, hiukan nenälasiensa ylitse tirkautti häneen.\n\nVähän ajan kuluttua ilmestyi eteisestä keittiöön Saviojan Ville.\nKuuhaillen pelokkaana ympärilleen kuin palokärki läheni hän Margareetaa\nja kysäisi:\n\n\"Voi, saiskohan sinne mennä, vallesmannin puheille?\"\n\n\"Mene, mene\", virkahti Margareeta silmiään työstään nostamatta, \"mene\njo.\"\n\n\"Häh?... mitä sanoitte?\"\n\nMuori ei enää puhu mitään.\n\n\"Voi vaivaista, saiskohan sinne mennä?\" Ville oikaisee selkänsä ja\nitsekseen päivittelee. Rohkaisee vihdoin luontonsa, lähenee ovea,\nsohlailee lukkoa ja saa vihdoin auki. Pistää ensinnä päänsä ovesta\nsisään, sitten toisen jalkansa ja vihdoin hyvin epäillen toisen.\nMargareeta katselee nenälasiensa ylitse ja nauraa. Nimismies vilkauttaa\npöytänsä äärestä taakseen, näkee ukon seisovan lakki kourassa\novipielessä. Päätään kääntämättä kysyy hän asiaa.\n\nVille-ukko ei kuullut kysymystä, eikä vielä toistakaan. Nimismies nousi,\nkääntyi häneen päin.\n\n\"Hyvää päivää!\" Ville kumartaa.\n\n\"Asiaa?\"\n\n\"Häh?\"\n\n\"Asiaa!\"\n\n\"Niin, niin asiaa on. Nähkääs kun varastivat, häjyt, varastivat kaksi\nlammasta yht'aikaa...\"\n\n\"Kutka?\"\n\n\"Häh?... Niin, niin todella, kaksi. Kyllähän ne junkkarit ovat ennenkin\naina vieneet, mutta vain yhden kerrallaan, eikä niistä ole tullut\nnimismiehelle ilmoitetuksi, kun se nyt on nuorilla se surkea tapa.\"\n\n\"No, no, kuka se on varasta?\"\n\n\"Häh! Mulla on, herra vallesmanni, niin kovin raskas kuulo, että jos\nsanoisitte vähän kovempaa. -- Häh? kukako varastanut? Noo, niitä oli\njärjettömän suuri joukko ja tuo Karhun Esa vaivainen, joka aina on joka\npaikassa, kyllä se on ollut niin kuin etumiehenä. Ja sitten, jos\nolisivatkin ottaneet huonoimpia, mutta joko nämä, joko jo! Parasten\nniskaan vain... Ja sitten, ajatelkaas julkeita...\"\n\n\"Oleko sulla todistajat?\"\n\n\"Häh? tosiko? No niin tosi, että vaikka mun tuomiolle pitäisi tästä\npaikasta, niin ihan tosi on! Mitä minä nyt valheitten kanssa, jopa se\nnyt olisikin.\"\n\nMitään enää puhumatta avasi Lindblom oven ja työnsi Saviojan keittiöön.\n\n\"Marketta, sano telle eijele, et mene kotiansa ja lehette tenn asijalle\nteys-jerkinen ihmistä\", jonka jälkeen hän veti ovensa paukkuen kiinni.\nVille jäi seisomaan selkä koukussa ja pelkkänä kysymysmerkkinä,\nkatsahtaen väliin Margareetaan ja väliin oveen, joka pysyi suljettuna.\n\n\"Mitä se sanoi?\" kysyi hän kuiskaten Margareetalta ja läheni tätä.\n\n\"Tuon nyt on mustalainen taas sisällä, tuon hyväkkään\", puheli muori\nherraansa tarkoittaen, tarttui Villen hihaan ja rupesi vetämään pihalle\npäin. Ukko seurasi vastustelematta pihan ulommaiselle reunalle,\nvoivotellen ja pahoin pannen huonoa kuuloaan.\n\n\"Kun piinaa ja kiusaa ihmisiä niin kuin olisi pahanhengen niellyt. Tuo\näijäparkakin sellaisesta matkasta on tullut ja ulos vain heittää kuin\nkissan... Ja nuo ihmisparat, jotka vain kärsivät. Tuo äskeinen isonenä\nlie taas antanut sille selkään. -- No, kuulettekos te?\"\n\n\"Joo. Mitä se sanoi?\"\n\n\"Se on nyt taas niin pahalla tuulella, että teidän on parasta mennä\nkotiin ja tulla uudestaan. Ottakaa sitten täysikuuloisia miehiä\nmukaanne. Kuuletteko te?\"\n\n\"Kyllä minä.\"\n\n\"Vallesmanni on niin hääsillä, ettei se jaksa puhua niin kovaa, että te\nkuulisitte.\"\n\n\"Voi vaivaista! No olikohan se minulle vihassa?\"\n\n\"Ei, mutta nuo toiset hänet suututtivat, eikä hän saa niin pian\nluontoansa takaisin.\"\n\n\"Niin, niin, soo'o. Pirukohan nekin siihen juuri toi, nuo körttiläiset?\nHäh? Niin, niin todella, mistä te sitä tiedätte. Voi vaivaista. Mutta\nettekö te, matami, menisi puhumaan sille, tulisi minua auttamaan?\nKatsokaas, asia on tällainen, minä sen nyt oikein kerron teille.\" Ja hän\nkertoi taas koko jutun. Mutta ei saanut apumiestä Margareetasta, muuta\nkuin kehoituksen tulla täysikuuloisten miesten kanssa asiaansa ajamaan.\n\nMuorikin vihdoin pakeni Villen käsistä, joten hän meni hevosensa luo ja\nennen lähtöänsä paneskeli siinä korvan taustaansa raapien:\n\n\"Voi vaivaista...! Voi jumalatonta, kun oli häjynkurinen.\"\n\n\n\n\nIX\n\n\"PITÄJÄN PARAS POIKA\"\n\n\nKarhun Esa oli kuin luotu ikäisiänsä johtamaan aikansa nuorten miesten\nurheiluyrityksissä. Kasvatuksenkin oli saanut tarkoitukseen hyvin\nsopivan.\n\nSukujuuri oli tällainen.\n\nEsan äidin isä oli ollut kelpo asukas ja oivallinen eläjä Karhun\ntalossa. Vaimo oli kuollut aikaisin ja tytär sai kasvaa omin valloin,\nisällä kun oli kyllin tekemistä talouden hoidossa. Vapaudessaan rupesi\ntytär hurjastelemaan ja lankesi. Sen johdosta oli vähältä jäädä\nnaimattomaksi, vaikka rikkautta olisikin ollut häpeän korvaukseksi.\nLopuksi otti hänet muuan renkimies, joka piti enemmän talosta kuin\nnaisväestä. Ukon kuoltua perivät he oivakuntoisen talon.\n\nKeitettiin viinaa. Mies oli jotenkin toimelias, ei ryypiskellyt itse,\nmutta koetti sitä enemmän saada kokoon. Vaimo oli jo saanut ryyppäämisen\ntaudikseen, ryyppäsi, juopotteli julki ja salaa. Mies rupesi\nkovistelemaan, lukitsi kaikki kelvollisen näköiset tavarat, viljat ja\nviinat lukon taakse ja piti avaimet omassa kätkössään. Mutta sittenpä\nakan himo oikein kiihotettuna kasvoi: tulla nyt sellaisen miehen *hänen*\nomaisuuttansa tallentelemaan...! Hän rupesi vetämään kylään mitä\nmilloinkin sattui ja vaihtamaan tavaroilla viinaa. Vähitellen tuli\nhänestä rahjustelija, joka viipyi kylässä useitakin vuorokausia\nerältään, joi ja mässäsi, jopa korttiakin pelasi. Mies huolehti ja\nkovisteli aikansa, mutta rupesi vihdoin lohduttelemaan itseänsä: alkoi\nryypiskellä hänkin. Hänestä tuli pian kilpailija akallensa. Näyttipä\nsiltä, kuin olisivat ruvenneet paremmin sopimaankin, sillä viinapuodin\navaimet täytyi nyt pitää yhteisessä tallessa. Kun viina kotona sattui\nloppumaan, vaihdettiin sitä kylästä jyvillä ja muulla ihosta\nirtipääsevällä ja ryypättiin yhdessä. Jos toisinaan tapeltiin, niin\ntoisinaan taas hyvinkin sovittiin. Kyllähän se meidän aikamme kestää,\najattelivat. Niin haihtuivat ukoltakin vähitellen huolet ja\nmielihaikeus, jota vielä joskus tunsi. Melkein hän nautti siitä, kun\ntoisinaan sai tehdyksi jonkin hulluuden, josta eukko rupesi\nhaukuskelemaan.\n\n\"Joutaapa sinunkin vihaksesi pistää, kyllä mun on jo pistänytkin!\"\nnaureskeli makeasti partaansa.\n\nEsa oli heidän ainoa lapsensa.\n\nPoika sai jo pienuudestaan elää mielinmäärin. Ohjaamisesta ei kukaan\nvälittänyt. Jo paitaressuna tottui valtaansa käyttämään ja pitämään\ntalon tavaroita ominaan. Joskus isä sentään suuttui, kun poika jonkin\ntyhmyyden (hänen mielestään) teki, ja yritti rankaisemaan. Mutta olihan\nsiinä asiassa äidilläkin sanomista ... ja siitä syntyi vanhuksille usein\ntappelu. Kun ei Esa vain mitenkään vaikeuttanut äidin viinansaantia, oli\ntämä aina valmis äidillisellä hellyydellä pojan rikoksia peittämään.\nEsan kasvaessa kasvoi myöskin hänen ja isän väliin vuori, jonka takaa\ntoisiaan puhuttelivat hyvin valituilla nimillä.\n\nSillä tavoin Esa varttui.\n\nKerran sitten isä äkkiä kuoli, kuten ensin kerrottiin, viinaan. Mutta\nkun lääkäri muutamain vaatimuksesta toimitti ruumiin leikkauksen, löysi\nhän sisuksista outoja aineita. Asiaa tutkittiin, leski joutui\ntunnustusvankeuteen. Ihmiset kertoivat, että hän oli miehensä\njuovuksissa ollessa antanut tälle ryypyn pikiöljyä. Varmoja todisteita\npuuttui ja leski sai istua tunnustuksella.\n\nEsa sai holhoojan ja tyytyi jotenkuten tämän hallintoon ensin. Mutta kun\nmuorin vankeusaika loppui ja hän tuli kotiin, rupesi Esa yöllisiin\naikoihin tekemään hyökkäyksiä holhoojansa luokse, uhkasi tästä tehdä\nkaarneen ruokaa ja polttaa talon poroksi, jos ei hän saa ohjaksia\nkäsiinsä.\n\nSiihen aikaan ei oltu niin turhan tarkkoja erityisten lakipykäläin\nseuraamisessa. Holhooja kun rupesi pelkäämään, niin hellitti ohjaksista.\nNyt tehtiin kaupat, Esa tuli isännäksi ja muori sai oivallisen eläkkeen.\nEläkettä ei hän kuitenkaan ruvennut nauttimaan, vaan alkoi hoitaa\nemännyyttä Esan isännöidessä.\n\nSilloin Esalle alkoi elämä. Ikää oli 19 vuotta, kelpo talo, jonka nimen\nohessa vielä kajasteli jonkinlainen rikkauden mainekin. Poika oli\npienehkö, mutta joka taholta valmis, veistetty, terävä kuin teräsneula.\nHän kuului itsestään \"parhaitten\" joukkoon. Pohjaton maineen halu\nkiihotti häntä pyrkimään *parhaaksi*, etevimmäksi. Voittaa kaikki, tulla\ntappelijain kuninkaaksi -- kas siinä elämän suunnitelma, päämäärä! Ja\nkun hän ei pannut hengelleen suurta arvoa -- mitä arvoa sillä olisikaan,\njos pitäisi antaa jonkun voittaa itsensä -- pääsikin hän tuon himonsa\najamana hyvin pitkälle. Hänestä tuli kuin itsestään nuorison johtaja. He\nrupesivat häntä kunnioittamaan, vieläpä vanhemmatkin pitämään oikein\narvossa. Esasta oli tullut Karin Vennun jälkeläinen sitten, kun tämä\nnaituaan oli joutunut pois jokayöllisistä yöjuoksuista.\n\nKun Esa tuon maineensa saavutti, ei hänestä enää ollut työmieheksi,\npaitsi satunnaisissa tiloissa; se olisi ollut periaatteen kannalta liian\nhalpaa. Ja hänkö olisi niin alentunut, että olisi ruvennut pitämään\nhuolta asioista, jotka kuuluivat jokapäiväisille ihmisille...! Hän, jota\nniin pelättiin, jota kaikki kehuivat pelkäämättömäksi, turskiksi,\nnurjimmaksi kaikista ... hänkö nyt laapustamaan lantakuorman perässä\nkuin tavallinen renkimies -- sellainen, tavallinen, jonkalaista hänen\nteki mieli aina lyödä, missä sen tapasikin, että se olisi selkänsä\nsuoristanut ja liikuttanut jalkojaan vähän ihmisten lailla, -- eikä kuin\npiikalunttu! Hui hai! Sillehän nauraisivat tuon puolen mättäätkin.\nHetihän ihmiset sanoisivat, että jo nyt on Karhun Esankin \"messu\nmaassa\", laulusulka on siltäkin katkennut... Jo, jo alkaa sekin asettua.\n-- Hän ei asettuisi koskaan, ei koskaan! Ennen henki menköön. Hän\ntahtoisi yhä kehittyä, nousta korkeammalle, tahtoisi tehdä tekoja, jotka\nhämmästyttäisivät puolta maailmaa.\n\nKosimispuuhissakin Esa ahkeraan mässäili. Morsiamia oli paljon.\nNähtävästi ei hän naimista sentään ajatellut, vaan oli sekin jotakin\nkilpailua: rupesit vain todenteolla hakkailemaan jotakin arvokkaampaa\ntalontyttöä, ilmestyi Esa sinne jonakin kauniina yönä ja ajoi sinut\nmakuusijoilta tiehesi. Ja tytöt, ne pitivät hänestä, oikein todella\npitivät, tuosta pulskasta, karskista Karhun *isännästä*. Mutta nyt viime\naikoina oli Esa nähty useammin tulevan Rekipellon Sannan tyköä ja\nihmiset jo luulivat, että nyt se tarttuu, tarttuu kuin tervaan.\n\nKuivasen Ella oli Esan alituisimpia ystäviä. Joko ystävyydestä tai ehkä\nhuomaamattomuudesta oli johtunut, ettei Esa ollut ollenkaan sekautunut\nEllan ja Santran väliseen naimiskauppaan. Santra oli niin nuori, ehkäpä\nliian ujokin. Esa kenties ei ollut vielä oikein ehtinyt ajatellakaan,\nettä tässä olisi mitään hätäilemisen syytä. Muuten oli Santran ja Ellan\nsuhde muodostunut hyvin äkkiä, aivan aavistamatta. Kun vielä Ella\nkiirehti, että heti kun asian oli varmaksi saanut, aikoi kohta toimittaa\nkuulutuksiin, niin Esa kenties ajatteli, että menköön...! eipä se Santra\nniin erinomainen lienekään.\n\nMutta asialle tulikin toinen käänne. Santra karkasi -- Ellakin jäi\npuille paljaille -- karkasi metsäkylään, miehen kanssa, jota ei Esa edes\nhyvin tuntenut, ei tiennyt, onko se lintu vai kala, oli vain kotoisin\nloukolta, jossa ei pitkään aikaan oltu tietty löytyvänkään muita kuin\nkörttiläisiä, ei ainakaan ollut muista puhuttu. Sellainen mieskö nyt vie\nväkisin pitäjän parhaitten poikain käsistä tyttöjä sellaiselle\nkörttiläiskulmalle? Ohoh!... Asia koski Esaa yhtä paljon kuin Ellaakin.\nEsallehan kuului kunnian vuoksi pitää huolta siitä, ettei mieluisia\ntyttöjä saanut kuka tahtoi ja ettei joku nurkkakuntalainen saisi\nylpeillä jostakin rohkeasta teosta. Sehän olisi ollut ensimmäisenä Esan\nhäpeä. Ainakin hän itse sitä oletti. Ei mitään kilpailua!\n\nEsalle tuli kuin omantunnon vaiva: hänelle oli tehty julkea vääryys! Esa\ntuskastui, raivostui: kuinka hitossa hän nyt olikin ollut niin\nhuolimaton, että tuo tyttö oltiin vähällä saada viedä ilman, ettei\nhänellä ollut mitään sanomista koko asiassa!\n\nKuten ainakin mies, jonka oikeuksia on syvästi loukattu, päätti Esa\nryhtyä asiassa arvonsa mukaisiin toimenpiteisiin, päätti noutaa Santran\npois Laitalasta, ei erityisesti Ellalle, mutta mahdollisesti\nitselleenkin. Kukaties! hän ajatteli. Muisteli minkälainen Santra oli ja\nnyt vasta oli huomaavinaan tytössä erittäin edullisia puolia.\n\nSamana päivänä, kun tuli kuulluksi ja tunnetuksi Santran piilopaikka,\nmeni Esa Kuivaseen, haukkui ja pilkkasi Ellaa, joka työssä vain rehmii\nja morsian on toisen kainalossa, körttiläisen, minkä liekin. Siitä se\nlähti, että he kävivät eräänä yönä Korvenloukolla, ja sen sijaan että\nolisivat saaneet sieltä Santran, saivat hyvän selkäsaunan.\n\nEsalle muuttui nyt asia täydeksi todeksi: jos ei muu auta, niin ainakin\nhän tappaa Valeen. Hänelle ja hänen joukolleen ei saisi kukaan\nilmaiseksi selkään antaa, Santran niin ikään päätti hakea sittenkin\npois.\n\nSe tuli kunnian asiaksi pitäjän nuorille miehille, erittäin juuri\nniille, jotka joskus olivat Santraa hakkailleet. Kun tämän lisäksi\nkuultiin ankaran vahdiston määräämisestä Mikkeli-öiksi ajon estämistä\nvarten, niin se antoi vielä lisäyltyä. Kun vanhempiakin miehiä oli\njoukottain nuorison puuhien kannattajina, niin ei ollut ensinkään\nkummaa, jos vakavammat ihmiset pudistelivat päätänsä ja arvelevaisesti\ntuumiskelivat:\n\n\"Saa nähdä, mitä tässä Mikkeli-öinä tapahtuu.\"\n\n\n\n\nX\n\nNUORISO ELEMENTISSÄÄN\n\n\nOn Mikkeli-lauantain ilta. Kaikkialla kuuluu pihoilta melskeitä ja\nrähinöitä. Nuoret miehet häärivät rattaiden ympärillä varustellen sinne\nmukaansa rautaheloilla varustettuja kankia, tervapiiskoja ja malmareita.\nIsäntiä seisoo ryhmissä, kädet housuntaskuissa, suut hymyssä kertoen\nomanaikaisistansa Mikkeli-ajoista, vakuutellen, että silloin sitä miehiä\noltiin. Kertomukset synnyttävät ankaraa kinastelua, sillä pojat eivät\nmitenkään tahdo myöntää, että ennen olisi voitu ja osattu elää niinkään\nhurjasti kuin tähän aikaan. Todistettiin väitteitä kahdenpuolisilla\nkertomuksilla ja esimerkeillä.\n\nNiiden poikain silmistä ja käytöksestä loisti innostus ja hehkuva\nilomielisyys, joilla jo oli varmuus hevosesta. Vähän nurpeamman\nnäköisenä käyskentelivät toiset, ne, joiden hevoset vielä olivat\nsaantosaaliissa. Ne kokoutuivat pieniin ryhmiin nurkkien taakse\nkuiskuttelemaan. Pimeän hämärtäessä puikkelehti yhdestä ja toisesta\ntuvasta ja tallista ulos miehiä, jotka sitten takkinsa alta sopiviin\npiilopaikkoihin heittelivät suitsia vielä hetkiseksi odottamaan. Sitten\nhe iloisesti vihellellen kävelivät iloisten joukkoihin ja rupesivat\nrentoina olemaan.\n\nMiehiä, paksut tampiot käsissä, alkoi raiteille kokoutua. Ne olivat\nyövartijoita. Heidän ja saman kylän poikain välillä syntyi hauskoja\nkeskusteluita. Oman kylän pojat heidän puolestaan vaikka päällään\nseisokoot!\n\nNoin kymmenen tienoissa iltayöstä jo alkoi kuulua räikeämpiä ääniä,\nrattaiden jyräkkää ja laulua. Sen tunsi kuitenkin heti, että nuo\nlaulajat olivat vielä miehiä, sillä usein helähti raikas sävel kauniisti\nja kuulosti siltä kuin se olisi tulkinnut jonkinlaista viatonta sydämen\niloa. Ne olivat enimmäkseen vasta pieniä, noin yhden, kahden ja kolmen\nhevosen joukkoja. Mutta niihin liittyi uusia. Tuon tuostakin ilmestyi\njoltakin takapuoliselta metsäpolulta ratsastaja vainion laitaan, siitä\npoikki peltojen ajoi maantielle välttääkseen oman kylän vahteja, jotka\neivät nekään säästäneet miestä, jonka tiesivät hevosen varkain ottaneen.\nTielle päästyään ne tuulena lennättivät kotikylän läheisyydestä.\nTunnustelivat kappaleen matkan päässä, oliko vyölle sidottu tervataki,\ntaskussa oleva pannunvarsi, puukko sekä viinapullo tallella. Kun kaikki\noli oikein, kuului iloinen kiljahdus, hevonen sai selkäänsä\nsuitsenperistä, ja lähti laukkaamaan, kunnes saavutti joukon, mihin\nliittyi ja sekaantui.\n\nYö ei ollut varsin pimeä, oli täysi kuu, joka kuitenkin piiloili\npilvessä iltayöstä. Ilma oli leuto ja lämmin, eikä kurakaan teillä\nhaitannut.\n\nKyläkuntain yövahdit käsittivät tehtävänsä hyvin monelta eri kannalta.\nYhtäällä varasivat tankoja, jopa hirsiäkin maantien sivuihin, aikoen\nniillä nostaa ajajilta tien pystyyn. Siinä kuului keskusteltavan eri\nkyläin pojista; muutamille tuntui erikoista vihaa olevan ja niiltä\nvannoen uhattiin matka katkaista ehdolla millä hyvään. Toisia taas\nsuosittiin, kehuttiin aika miehiksi ja lupailtiin antaa käsin koskematta\nohi mennä. Syntyipä vahtien kesken väittelyltäkin, yhdellä oli syytä\nottaa kiinni yksi, jonka toinen olisi laskenut menemään. Näki\nsellaisiakin vahteja, jotka pakenivat lämpimiin saunoihin, hakivat\nniihin viinoja ja heittivät toimensa yövahtina siihen. \"Antaa poikain\najaa!\" sanoivat. \"Ajettu sitä on ennenkin ja tapeltu.\" Kun hiukan\nenemmän hattuun meni, jo hevoset eteen otettiin ja lähdettiin ajolle.\nHauskaapa onkin vielä kerran oikein hurjastella, näyttää pojille, että\näijät ne ovat kuitenkin äijiä! Mikot ja Matit asettivat tankoja ja\nkirveitä rattaille. Yövartijoita elähdytti yhtäkkiä nuoruuden muistot:\nverraton halu näyttää nuorille, että \"näin sitä ennen oltiin, kun\nhousuissa käveltiin\".\n\nMuutamalla taholla taas oli vahtien enemmistö heränneitä. Niissä\nparvissa olivat puuhat vakavammat. Kovat aseet käsissä, pyssyt,\nrautapuntarit, jykevät hiilihangot ja sen semmoiset. Näin varustettuina\nseisoskelivat hiljakseen huoneitten vierustoilla ja teroittivat\nkorviaan kuulemaan jokaista lähestyvää ääntä ja meteliä.\n\nToisessa päässä seurakuntaa meni pitäjän läpi juoksevan joen ylitse\nsilta, jota sanottiin Harjun sillaksi. Siitä yli oli kaikilla\nMikkeli-ajajilla tapana mennä. Siksipä olikin sinne määrätty vahvempi\nvartiojoukko.\n\nHarjun sillalla seisoi nytkin puolenyön ajoissa kymmenkunta miestä. Kuu\nalkoi juuri päästä pilviverhostaan, valaista tienotta ja kimallella\nomituisen kirkkaasti hitaasti juoksevan virran vedenkalvossa. Kahden\npuolen jokea oli niittyjä, mutta mänty- ja koivuviidakko pisti sillan\nkohdalla jokeen asti. Muutamia taloja ja mökkejä oli vähän matkan päässä\nlähellä siltaa.\n\nMuuan sillalla seisovista miehistä virkahti:\n\n\"Tässäpä on oikein kaunis paikka, näin kuuvalolla.\"\n\n\"On\", myönsi toinen, \"kaunis tämä on päivälläkin. Kumma ettei tuohon\nrämäkkään ole jo kuokan kanssa käyty. Eiköhän siitä saisi oivallista\nleipämaata?\"\n\n\"Epäilemättä\", arveli kolmas, joka oli Kasarin Tommi, \"epäilemättä siitä\ntulisi leipämaata, mutta tottapa ei sitä tarvita, kun ei siihen ole\nkäsiksi käyty. Siksi toiseksi, sellainen mies, jonka tuossa toisella\npuolen on tuo paras osuus, ei joudakaan maanviljelyshommiin.\"\n\n\"Kenen se on?\"\n\n\"Kenen! Karhun Esan.\"\n\n\"Ohoo, jassoo. Noo, Esa-poika ei paljon ehdi huolehtimaan talostaan.\nKotipellon pientareillekin alkaa jo pajupensaita ilmestyä.\"\n\n\"Niin, se poika... Saa nähdä miten sille vielä maailmassa käy. Mutta\nsepä on kumma, ettei tänne asti jo ole yhtään päässyt tulemaan niistä\najolaisista, saavatko ne siellä kylissä ne niin kiinni?\"\n\n\"Eei, kyllä niitä tulee, mutta eivät ole vielä ehtineet.\"\n\n\"Mutta miehet\", sanoi suutari Erkki, joka myöskin oli joukossa, \"näinkö\nme vain odotamme niitä, melkein paljain käsin? Emme saa yhtäkään\nkiinni.\"\n\n\"Se on ihan totta, jos niitä tulee isojakin joukkoja\", myönsi\nSärkiniemen Juho ja laski perään, että olisi tällaiselle miesjoukolle\nniin suuri häpeä laskea niitä menemään, ettei sitä saisi ikänä anteeksi.\n\n\"Niin, no\", sanoi Kasarin Tommi, \"koska meillä on kirveet, niin mennään\nja murretaan puita poikki tien kahden puolen siltaa.\"\n\nEhdotus hyväksyttiin ja lähdettiin viidakkoon. Heti alkoi kuulua\nvilkasta hakkuuta, joka omituisesti kajahteli hiljaisessa yössä.\n\nYhtäkkiä koski korvaan pohjoisenpuoleiselta tieltä rattaiden pärinä ja\nlaulu. Miehet vetivät puitansa hätäisesti ja kasasivat ne tielle.\nJuosten kiirehtivät etelänpuoliset pohjoispuolelle. Joukot ryhmittyivät\nkappaleen matkaa murroksen yläpuolelle kahden puolen tietä.\n\nJo läheni huutava joukko. Yövahdit vapisivat jännityksestä ja puristivat\nkourissaan paksuja tankoja. Kuu valaisi tietä. Yövahdit piiloutuivat\npuitten varjoon.\n\nJo lennätti tienmutkan takaa esiin hevonen ... kaksi ... kolme, siihen\nloppuivat. Tietysti aavistivat vartijoita sillalla olevan, koska laulu\nmuuttui yhä enemmän uhittelevan karjuvaksi.\n\n\"Tpruu!\"\n\nEnsimmäinen hevonen hyppäsi murrokseen, sekausi jaloistaan riostoon, kun\nsitä yhä selkään hutkittiin, vihdoin valahti holtitonna mahalleen,\nähkien ja puhkien. Samassa kun kaikkien ajajain hevoset seisahtuivat ja\nmiehet kiroten aikoivat rattailtaan juosta pois korjaamaan puita tieltä,\nilmestyivät vahdit metsästä.\n\n\"So, pojat! antakaa puiden olla, ette te kuitenkaan tästä pääse\", sanoi\nKasarin Tommi, joka vahtien etunenässä astui estämään tien perkausta.\n\n\"Hääh? Kuka se on, joka luulee olevansa parempi kuin minä?\" huusi\npoikain joukosta Talvikosken Köpi, joka hevosta hurjasti mäntäten koetti\nsaada sen menemään murroksen yli.\n\nKopin isä, Hermanni, oli myöskin vahtijoukossa. Kuultuaan poikansa äänen\nkiirehti hän metsästä tielle. Ennen ei ollutkaan lähdön kiirettä\npitänyt.\n\n\"Onko se Köpi?\" kysyi tunnustellen poikansa ääntä.\n\n\"Mitä?\" Pojalta pääsi roima kirous. \"Onko tuo äijäkin -- (taas sai isä\npaholaisen nimen) täällä?\" Poika kääntyi päin ja tirkisteli varjoon,\nmissä isä vielä viipyi.\n\n\"Vai niin!\" huusi Hermanni. \"Lupasinko minä sulle raadolle hevosta?\"\nHermanni astui poikansa ääreen ja tavoitti temmata suitset tämän\nkädestä. Mutta Köpi antoikin korvapuustin, joka lennätti isän nurin.\n\nSillä välin olivat toiset vahdit jo karkoittaneet vähäisellä kahakalla\nmurroksen murtajat, huusivat ja melusivat näiden kanssa niin, että isän\nja pojan välillä syntynyt kahakka jäi huomaamatta. Pojat hankoilivat\nhevosiansa kääntämään ja takaisin palaamaan, mutta vahdit estelivät sitä\nja aikoivat ottaa hevoset pois, kun arvelivat niiden olevan varkain\notettuja.\n\n\"Auttakaa hyvät ihmiset!\" kuului silloin huuto murrokselta, josta muut\nsähistessään olivat vetäytyneet kappaleen matkaa edemmäksi. Huutoa\nkohden nyt kääntyi kaikkien huomio.\n\nIsän ja pojan kesken oli syntynyt todellinen tappelu. Saatuaan iskun\npojalta antoi isä ylöspäästyään heti puullaan kaljauksen, joka kuitenkin\nonnistui niin huonosti, ettei poika edes kaatunut. Heti ryntäsi Köpi\nisäänsä käsiksi, heitti hänet murrokseen ja rupesi jaloin sotkemaan\nsinne. Silloin pääsi isältä hätähuuto.\n\nSuutari Erkki ehti ensimmäisenä paikalle näkemään, miten poika\nvimmoissaan allansa makaavan isänsä tukkaa repi.\n\n\"Auttakaa!\" kähisi Hermanni henkihieverissä.\n\n\"Minä sinun, sen...\", kirisi poika hampaittensa välistä, vääntyen\npolvilleen isän rinnan päälle. Mutta tuskin oli hän siihen päässyt, kun\njo suutari kaksin kourin tarttui hänen tukkaansa ja tempaisi syrjälle.\nPojan kädet irtausivat isästä, joka kipeästi valittaen huoahti. Nyt\nsyntyi suutarin ja Köpin välillä kamppailu. Tuo vähäläntäinen pikilangan\ntekijä näytti kuitenkin olevan niitä miehiä, jotka ovat täyttä rotua\nmaasta alkaen. Köpi sai niin tiheään leuoilleen suutarin nyrkeistä, että\nkiroillen pakeni askel askelelta edellä silmillään jotakin asetta\netsien. Mutta nyt sekautuivat muutkin asiaan, kumpaisellekin tuli\npuolustajia, ja tappelu oikeata mallia oli heti valmis. -- Vahdit eivät\ntähän saakka olleet kankiansa käyttäneet, vaan nyt alkoi pari miestä\nniitä heilutella sillä seurauksella, että muutamat pojista kukistuivat\ntien poskeen ja toiset rupesivat pakenemaan. Kasarin Tommi, joka äkkäsi\nTalvikosken Hermannin huonon tilan, tämä kun ei päässyt paikaltaan\nminnekään, tempaisi hänet syliinsä viedäkseen metsään ja huusi\nmennessään:\n\n\"Ottakaa se Köpi ja sitokaa kiinni, isänsä tappaja!\"\n\nJoukossa, joka oli kylläkin raivoisa, kuului tuo ääni kuitenkin siksi\nkamalalta, että parit erkausivat paikalla ja monesta suusta tuli\nyht'aikaa:\n\n\"Isänsä tappaja?\"\n\n\"Isänsä tappaja!\" matki Köpi kummallisella äänellä.\n\nUseimmat riensivät katsomaan, niin pojat kuin vahditkin. Tappelu taukosi\nniin, ettei edes sanoilla riidelty.\n\n\"Kuolee tämä!\" virkkoi Kasarin Tommi.\n\n\"Kuoleeko?\" kyseltiin.\n\nKöpi yksin askaroitsi syrjätoimissa, selvitellen hevosensa suitsia,\nnähtävästi aikeessa huomaamatta, jos mahdollista, lähteä karkuuttamaan\nkotiin päin. Silloin tarttui kaksi miestä hänen käsivarsiinsa.\n\n\"Tules katsomaan tänne!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Mitä!\"\n\nKöpi vietiin isänsä viereen. Tämä makasi kipeästi valittaen selällään\nsammalten päällä. Joitakin katkonaisia sanoja sai hän sanotuksi, mutta\nkova pistos seurasi aina joka yritystä. Kasari oli asettanut hänet\nmakaamaan paikkaan, mihin nyt täydellä terällään loistava kuu loi\nkirkasta valoa.\n\n\"Voi poikani\", äänsi Hermanni. Näkyi tahtovan jatkaa jotakin, mutta\nankara pistos vääristi suun, otti hengen kiinni ja veti kasvoille\nsinertävän värin.\n\n\"Voi poikani\", yritti hän uudestaan. \"Vanhurskas Jumala ... joka ...\nkaikki tutkii.\" Taas ehkäisi pistos. Hän pyysi viemään kotiin.\n\nKoko ajan pitivät miehet pojan käsivarsista, seisottaen häntä runnellun\nisän vieressä. Köpi ei ollut virkkanut sanaakaan, ennen kuin isä\nmainitsi kotiin viennistä.\n\n\"No onpa täällä hevonen.\"\n\n\"Joutaako se?\" kysyi Kajari ivallisesti.\n\n\"Mikäs siihen nyt...\" Meni hymyyn pojan suu.\n\n\"Auttaako? Mikäkö siihen nyt auttaa? Ei mikään. Eikä siihenkään, että\nsinut viemme mukana\", sanoi Kasari.\n\n\"Jos tulen. Eikä siitä tuosta nyt vielä kuole.\" Ei häntä nyt sentään\nnaurattanut.\n\n\"Kuolema, kuolema tästä tulee... Oi tuota pistosta. Kun pääsisi kotiin\",\nvalitti Hermanni.\n\nMiehet ryhtyivät tuumiskelemaan. Päätettiin viedä aluksi ainakin\nlikimmäiseen taloon, tehdä kantotelineet ja kantaa, koska otaksuttiin\nmahdottomaksi, että lyötyä rattailla täristäen voitaisiin sinne saada.\nMuutamat miehet ryhtyivät heti tekemään kantotelineitä. Ikään kuin uuden\nriidan nostamista kammoksuen eivät nuoret miehet olleet kiireessä pois\nlähtöön. Mutta sitä mukaa kuin kantotelineet valmistuivat, kasvoi\npoikain levottomuus ja lähdön halu. Ensimmäiset vaikutukset alkoivat\nhaihtua. Vielähän se kitisee tuossa elävänä! Kuka sen on sanonut, että\nhän kuoleekaan? Turhan päälle vain tässä aikaa kulutellaan. Pojat jo\nliikuskelivat huomiota herättämättä hevosten luo. Miehet nostivat\nHermannin kantopaarille.\n\n\"Kyllähän minä nyt tässä kiinni pitämättäkin pysyn\", virkahti Köpi, joka\nnäki kumppaniensa etääntyvän ja toivoi mukaan pääsevänsä. Vasta tässä\nhuomattiin, että toiset olivat hevosten luo menneet.\n\n\"Aikovat lähteä. Ei lasketa. Menkää ottamaan kiinni!\" Toisia jäi\nHermannin paaria valmistamaan, toiset juoksivat tielle kankineen.\n\nSilloin alkoi kuulua merkillisiä ääniä viidakon läpi. Ensin sen\nnähtävästi vahdit kuulivat, sillä he seisahtuivat, kun pojat jo\nlaittausivat rattailleen. Mutta kohta olivat viimeksimainitutkin\npelkkänä korvana. Kuului sekaisin ilmaa tärisyttävä rääkymäkuoro,\nlehmänkellojen, kulkusten ja rattaiden pärinä. Mitä lähemmäksi ääni\ntuli, sitä veltommaksi ja innottomammaksi vahtien silmäin loiste\nhimmeni. Hiljaisina, kuiskutellen pojatkin kuuntelivat: liekö ystäviä\nvai vihollisia? Kuului se Talvikosken Hermanninkin korvaan, jonka\nviereen Kasari yksin oli jäänyt.\n\n\"Tulee uusi tappelu, kantakaa minut pois.\"\n\nSuutari Erkki, joka uskollisesti oli pidellyt Köpiä, heitti tämän irti.\n\n\"Mene mihin tahdot, kyllähän kiinni saadaan!\" huudahti hän, ja tarttuen\nkantopaariin lähti Kasarin kanssa kantamaan Hermannia.\n\n\"Jos sinussa olisi hiukankin ihmisyyttä tallella, niin tulisit olemaan\nisäsi kanssa nyt, kun kuulet äänistä, että tässä tulee uusi yhteenotto\",\nhuusi Kasari.\n\nMitään sanomatta vetäytyi Köpi tielle päin. Meteli läheni yhä. Sillä\nvälin olivat vahdit, vartoen uuden joukon tuloa, melkein huomaamatta\njättäneet pojat uutta karkua yrittämään. Nämä ajoivat murrokselle\nkahdella hevosella, joista edellinen meni hämmästyttävällä voimalla\nylitse. Kaksi miestä oli rattailla, toiset kaksi huutaen juoksivat\nperässä. Kumppanit jäivät jäljelle ja pistäysivät sitten metsän turviin.\nToinen hevonen oli vähempivoimainen, se uupui murrokseen, jossa nyt\nvahtien ja sen isäntien välillä syntyi uusi aherrus. Ei se kuitenkaan\nollut mitään tappelua enää, sillä yhä lähempää kuuluva meteli näytti\nhalvauksen tavoin vaikuttavan kumpaisiinkin. Siinä temmeltäessä ei ollut\nkukaan huomannut Köpiä, joka tien sivuun ajetun hevosensa luona yhden\ntoverinsa kanssa askarteli. Juuri siltä puolen tietä oli vetäytynyt pois\nosa siihen vedetyistä puista, niin että päälle käyvällä hevosella voi\nsiitä vähin vaivoin ajaa.\n\n\"Pois tieltä ja jaloista!\"\n\nKyllä siinä saikin korjata itsensä! Köpin hevonen kun sai seipäästä\niskun, laukkasi ylitse kuin pakojänis. Ei kukaan ehtinyt estämistä\najatellakaan, hyvä oli kyllä, kun alta pois pääsi.\n\n\"No pääsivätkö ne menemään?\" kysyi Kasari, joka nyt juosten tuli\npaikalle.\n\n\"Kysyä tätä!\" eräs vahdeista melkein itkusuussa vastasi.\n\n\"No voi... Miehet, menkää nyt edes neljä kappaletta tuonne\neteläpuolelle... Taikka ei sittenkään! Parempi on, että ollaan täällä\nkaikin ottamassa vastaan. Mutta entäs tuo hevonen?\"\n\n\"Pojat lähtivät karkuun ja hevonen jäi tuohon makaamaan kuin ahma.\"\n\n\"Korjataan se pois! Mäsäksihän se muuten ajetaan. Hoi!... no ottakaa\nkiinni, mitä te siinä?\" Kasari tarttui hevosen päähän ja rupesi ylös\najamaan. Mutta joko se oli vahingoittanut jalkojaan taikka oli se niitä\nomituisen luontoisia hevosia, jotka, kun kaatuvat, eivät yritäkään\nnousta ylös. Suutari Erkki ja eräs toinen tuli apuun, mutta hevonen ei\nrisukon päältä hievahtanut. Jo koettivat miehet vetämäänkin ruveta.\nToiset vahdit seisoivat ääressä tampiot käsissä saamattomina\npäivitellen, nähtävästi yhä lähenevää melskettä ajatellen, sillä silmät\nyhä tähtäsivät pohjoista kohti, tietä myöten, jota kuu yhä valaisi.\n\n\"Oo!... tpruu!... no no, nyt nousee, pane Erkki kankesi sieltä mahan\nalle ja väännä, ehkä sitten nousee. Hiiden koni! No oletteko te siellä\nhalvatulta, vai miks'ette tule auttamaan?\"\n\nTien mutkasta syöksi esiin ratsastaja. Hevonen lensi kuin noidannuoli.\nUseimmat vahdit väistyivät pois tieltä, mutta toiset asettuivat kangin\nja haralla käsin eteen aikeessa pidättää hevosen.\n\n\"Joko sieltä nyt?...\" huudahti Kasari. He jättivät hevosen, jonka nyt\nolivat murroksesta selvittäneet, tielle, ja riensivät toisten joukkoon.\n\nRatsastaja huomasi vahdit saavuttuaan noin kymmenen sylen päähän. Hän\npäästi huikean kiljahduksen ja antoi suitsivarsista hevoselle. Se tunki\nempimättä miesjoukkoon. Miehet väistyivät ja kokivat kangillaan lyödä.\nMutta hevosen tavattoman rohkeuden vuoksi syntyi sellainen häiriö, ettei\nyksikään lyönti vahingoittavasti sattunut hevoseen, ei ratsastajaan.\nMurrokselta hevonen yhtäkkiä peräytyi. Ratsastaja oli vähällä pudota\nhevosen kaulan yli maahan, mutta saavutti kuitenkin tasapainonsa. Kun\nrohkeimmat vahdeista nyt jo lähenivät hevosta, rupesi se isäntänsä\nkiljuessa potkimaan niin, että kaviot maantien kivistä tulta iskivät.\nSuutari Erkki sai rintaansa potkun ja kellistyi tien sivuun. Tuon kumman\nelukan potkujen edessä pakenivat jo rohkeimmatkin. Ratsastaja, joka oli\ntunnettu Karhun Esaksi, sai sen ajetuksi murroksen yli. Oli jo päässyt\nsen toiselle puolelle, kun tien mutkasta ilmestyi kuun valoon\nvarsinainen joukko.\n\nHämmästyksen kohahdus pääsi useilta vahdeilta, kun ottivat pitkän potkun\nviidakkoon. Karjuvan joukon ensimmäiset hevoset ehtivät murrokselle ja\npysähtyivät. Edellimmäisillä oli viikatteet varsistaan köytettyinä\nkärrynaisoihin. Huomattuaan murroksen edessään riensi rattailta joukko\nmiehiä, jotka yks' kaks' puhdistivat tien. Tässä villitysti kiljuen ja\nheitellessään ilman kautta korkeassa kaaressa puita tieltä metsään\nhuhuilivat ja huutelivat pojat vahteja, puhutellen heitä mitä\nverrattomimmilla haukkumanimillä ja kutsuen luokseen. Mutta nämä\npysyivät piilossaan, uskaltamatta yksikään näyttäytyä suojelevien puiden\nvarjosta. Koko matkue, johon näkyi kuuluvan kymmenen hevosta rattaineen\nsekä kolme ratsumiestä, oli pysähtynyt. Siinä huudettiin, karjuttiin,\nlaulettiin, kirottiin, siunattiin ja naurettiin verrattomassa\nsekasotkussa.\n\nKarhun Esan kiljuvan äänen hyvinkin muitten joukosta erotti! Hän\npyörähteli ratsuineen kuin mikä johtaja ikään, toisinaan puhuen\njollekulle, toisinaan taas mielettömästi kiljuen ja mellastaen.\n\n\"Poja-at! haetaan vahdit metsästä ja katsotaan mitä ne ovat syöneet!\"\nÄäni lähti Iikan Antista.\n\n\"Jaa pojat!\" Siihenpä ehdotukseen vasta mielellään yhdyttiin! Ruvettiin\nuudestaan hyppimään, kiljumaan ja kerskumaan. Osa poistui jo kappaleen\nmatkaa metsään, mutta näkyivät aristelevan: metsä kun oli synkkä ja\npimeä ja miehisiä miehiähän ne lienevät vahditkin... Kuka tietää, mistä\npensaasta isku tulee...\n\n\"No näitkö sinä niitä?\" kysyi Kuivasen Ella Esalta, joka parhaillaan\nsitoi ratsuaan puuhun.\n\n\"Näin. Niitä oli kuin hiiriä mun ympärilläni, mutta lakosivat kahden\npuolen, ei uskaltanut yksikään kiinni yrittääkään. Minä en saattanutkaan\nmennä ohi, vaikka kyllä musta tuon rioläjän yli olisi mennyt kuin\ntyhjää, minä annoin sen mennä takaperin ja ne rupesivat kangillaan\nlyömään\", toimitti Esa.\n\n\"Ha haa!\" nauroi Ella sekä useat muut, jotka olivat keräytyneet\nkuuntelemaan. Tiesivät näet, mitä siitä seurasi.\n\n\"Musta se rupesi annattelemaan takapotkillaan niinkuin poika, ja kyllä\nniistä pari ainakin sai sellaisen narstin, että saakuri soita, tuntuu\nvielä ylihuomennakin. Sitten ne katosivat metsään, etten minäkään\nehtinyt edes nähdä, olivatko ne isoja vai pikkuisia.\"\n\nToisia kovin nauratti.\n\n\"Se musta, se on poikaa!\"\n\nTaputeltiin mustaa.\n\n\"Sellaista hevosta ei ole toista.\"\n\n\"Eikä sitä olekaan!\"\n\n\"Mutta kenenkä on tuo hevonen?\" kysyi joku nyt, kun huomasivat äsken\nmurroksesta väännetyn hevosen tien sivussa. Arveltiin, että se on joko\nvahtien tai ovat nämä saaneet sen pojilta. Päätettiin ottaa sekin mukaan\nja vähentää kuormia, joissa muutamissa oli viisikin miestä.\n\n\"Mutta Viitakylän vahdit, ne olivat housuissa ne\", rupesi Iikan Antti\nkehumaan. \"Minä sain olkapäähäni sellaisen mällin, että lempo soikoon,\njos ei vain ole tilaltaan.\"\n\nNiin kehuivat useat muutkin saaneensa. Esan musta se oli sielläkin\nihmeitä tehnyt.\n\n\"Mutta tuo on hyvä keino, kun on nuo viikatteet!\" rupesi muudan\nkehumaan. \"Ei siihen ole poppa tulla hevosen päähän. Viitakyläläisetkin\nkoreasti päästivät viikatekuormat ensin ohi, mutta perimmäisiä heti\nrupesivat ahdistelemaan.\"\n\n\"Hyvät ne ovat, ei sitä pitäisi koskaan lähteä ajolle ilman niitä. Kun\nei vain ole oikein päällekäypäinen hevonen, niin kiinni ne ottavat.\"\n\n\"No ei tällaista joukkoa, kyllä siihen on ihmisen kamala tulla.\"\n\n\"Mutta mitähän ne tuolla metsässä...? Luulevatko ne, että vahdit nyt\nsiellä selkäsaunaa odottelevat.\"\n\n\"Pojat hoi! Tässäkös me rupeammekin nyt rähjäämään koko yön? Antakaa\nmennä niiden vahtiparkain niin pitkälle kuin tie piisaa.\"\n\n\"Voi noitakin miekkosia ... tullaan tänne vahtiin ja tehdään risuläjä\nmiesten eteen. Liekö ne meinanneet meitä estää eteenpäin menemästä tällä\nasuulillaan?\"\n\n\"Rukoilkaa pojat niille jänishousuille karhun sappea! Hooi! vetäkää,\nvahdit, sitten henkeenne, ei sitä lusikalla anneta!\"\n\n      \"Karhun sappea nuorille pojille,\n      sanoi Salmin Jussi,\n      siitäpä karskille koijarille\n      tulee suden kurssi.\"\n\nJotkut uskalsivat muutaman sylen metsään, mutta palasivat sieltä\njälleen samaa päätä takaisin. Koko vahtien takaa-ajo siis rajoittui\nsiihen sekä huutelemiseen ja meluamiseen. Kun ei vahteja kuulunut, lähti\njoukko vihdoin kiljuen menemään eteenpäin. Sillan toisella puolella\noleva murros synnytti uutta naurua... Kun luulevat kakarain touhuilla\ntällaisia miehiä pelottelevansa!\n\n\"Pian, pian!\" huusi Esa, joka hevosineen oli jo toisella puolen\nmurrosta, \"olisihan siitä päässyt, näkyyhän tuosta jo ennenkin yli\najetun.\"\n\n\"Älä nyt hädi, tehdään tie puhtaaksi. Korvenloukolta kuitenkin tulevana\npyhänä tuodaan monta vainajaa kirkonmäelle. Tottapa maahanpaniaisiinkin\nmennään?\"\n\n\"Älä nyt siitä vielä murehdi! -- So hevonen!\"\n\n\"Soo!\"\n\n\"Noo liinukka!\"\n\n      \"Puukkoo tuppeen ja malmari povehen!\n      -- -- --\"\n\nRatisi, pauhasi ja raikui hiljainen metsä. Kun kajastus vain enää kuului\netäämmältä, kuulosti siihen sekautuva tuulenhumina puitten latvoissa\nkuin vahvan miehen huokailu. Siihen muutamain syyslintujen pelokkaat,\nkatkonaiset viserrykset sekausivat kuin hennon naisen valittava\nuikerrus.\n\nVahdit palasivat metsästä tielle, neljä miestä kantaen Talvikosken\nHermannia, joka melkein joka askelella valitti.\n\n\"Jäämmekö me tänne vielä, vai?\" kysyi joku, kun kantajat olivat pois\nlähdössä.\n\n\"Niin, mitäpä täällä. Viisi niistä muista joukoista, kun tuon kanssa nyt\nnoin kävi\", sanoi Kasari korjaten hiukan paarinaisaa olallaan. \"Sitä\npaitsi tarvitsee tässä apumiehiäkin, jos niitä ilkiöitä sattuu vastaan\ntulemaan, niin mitäs me voimme kantaessamme ketään päältämme torjua.\"\nTästä oltiin yksimielisiä ja päätettiin lähteä pois.\n\nKun taas lähdettiin käymään, kompastui yksi kantajista, että oli vähällä\nkaatua. Talvikosken Hermannilta pääsi kipeä älähdys.\n\n\"Oi voi\", huokasi suutari Erkki, \"onkohan Vanhurskaan Jumalan käsi jo\nkokonaan alettu?\"\n\n\"Ei\", arveli joku toinen, \"se on nyt nostettu. Hän lyö meitä tällä\nhaavaa meidän synteimme tähden. Tämä uppiniskainen ja paha kansa ei\nusko, ennen kuin se kukistaa itse itsensä pahuudessa.\"\n\n\"Niin taikka näin, mutta ovat ne sentään aika vietäviä nuo, jos sitä\noltiin hyviä ennenkin\", virkkoi Särkiniemen Juho.\n\n\"Kiroile siihen vielä!\"\n\n\"Mahtaisivatko nuo siunaamallakaan parantua.\"\n\nSillä välin kuin vahdit Harjun sillalta näin kulkivat surusaatossa\nkantaen Talvikosken Hermannia, riensivät pojat, minkä hevosten kavioista\nsaivat lähtemään, kohti Korven kylää. Kun vielä oltiin noin parin\nkilometrin matkassa, pysähdyttiin tielle varustautumaan ja\nvalmistelemaan. Tässä oltaessa vei Kuivasen Ella Karhun Esan hiukan\nsyrjään ja kysyi:\n\n\"Tottapa se nyt niin on kuin on puhuttu?\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Ettäs autat minua saamaan sen Santran kärryilleni?\"\n\n\"Kuinka sinä sitä kyselet? Sitä vartenhan nyt on lähdettykin.\"\n\n\"Niin mutta, arvelin vain, että...\"\n\n\"Sinulla on aina niitä sellaisia. Asia kuin asia ja mies kuin mies.\nSantra tulee nyt, vaikka se olis seitsemän lukon takana.\" Esa jo lähti,\nmutta kääntyi vielä nauraen sanomaan:\n\n\"Se on eri asia, *kuka* siitä sitten morsiamen saa!\"\n\n\"Älä piru...\", murisi Ella.\n\n\"Mitä?\" Esa hypähti yhtäkkiä takaisin Ellan eteen, silmät välähtivät,\nnyrkit sojahtivat ja hän näytti niin kiihottuneelta tuon yhden sanan\njohdosta, että nähtävästi ei olisi tarvittu muuta kuin napsaus, niin\nolisi jo ollut ystävänsä kurkkutorven kimpussa.\n\n\"Kaa, älähän nyt...\"\n\n\"Koetetaanko paikalla?\"\n\n\"Niin, aina sinä olet niin kamala.\"\n\n\"Kamala! Mutta mitäs sinä sitten?\"\n\n\"Lähdetään nyt, emme suinkaan me tässä rupea riitelemään.\"\n\nEsakin jo alkoi malttaa mieltään ja lähti Ellan perään kävelemään.\n\n\"No en minä riidellä tahdo ... enkä paljon pane väliksi vaikka\nriidelläänkin. Tietäähän sen ainakin puoli maailmaa, etten minä pane\nvastaan muuta kuin mahdottomia.\"\n\nElla, jolla ei ollut halua riidellä Esan kanssa ja varsinkaan ei tänään,\netääntyi hänestä enempää jankuttamatta ja meni hevosensa luokse.\n\nTaas lähdettiin matkalle. Aamun koi alkoi jo hiukan sarastaa. Esa oli\nmustineen nyt jäänyt jälkijoukkoon, ei pelosta, se täytyy tunnustaa,\nmutta jatkamaan kerskaamisia ja uhkauksia sekä siellä tulevain kanssa\ntekemään suunnitelmia edessä olevaa tappelua varten. Sydän hehkui\ntappelunhalusta ja kiihkosta.\n\n\n\n\nXI\n\nKORVENLOUKON TAPPELU\n\n\n\"Mooses sanoo, että joka varastaa ihmisen ja myy hänet, eli löydetään\nhänen tykönänsä, sen pitää totisesti kuoleman. Taitavat meinata ne\npitäjän pojat Valeen kanssa seurata Mooseksen lakia, vai mitä arvelette\nLukko?\"\n\n\"Niin, niin taitavat, kumma ettei niitä jo ala kuulua.\"\n\n\"Eivät ne näin aikaisin. Se on kovaa poikaa se Mooses, mutta ei kaikin\npaikoin. Kun se säätää silläkin lailla, että koska joku lyö\npalvelijatansa eli palkkapiikaansa sauvalla niin että hän kuolee hänen\nkäsiinsä, hän pitää kaiketi kostettaman. Mutta jos hän päivän taikka\nkaksi elää, ei pidä häntä kostettaman, sillä se on hänen rahansa.\"\n\n\"Ei se piikaväelle pannut kovin suurta arvoa.\"\n\n\"Niin. Mutta katsokaapas kuinka niillä on hätää ja touhua tuolla\nkylässä. Totta vieköön, tuolla tulee jo koulumestarikin vetäen\nluuvaloista ruumistaan.\"\n\nTämä keskustelu tapahtui pienen mökin edustalla Korvenloukolla\nMikkelilauantai-iltana. Se oli korpraali Lukon mökki ja keskustelijat\nolivat korpraali ja Matin Tuppu. Mökki oli kaltevassa mäkirinteessä ja\nsiitä näki hyvästi alempana laaksossa sekä samalla rinteellä olevan\nkylän ylitse. Vaikka olikin jo myöhäistä oli kylässä erinomaisen\nvilkasta liikettä ja elämää. Siellä juoksenneltiin edestakaisin ja\nhuutoja kuului kaikkialta.\n\nKorpraali Lukko oli vanha mies, harmahtavat hapset valuivat pitkinä\nohuina suortuvina ohimoille. Varsi oli sentään vielä tukeva ja jäykkä.\nMatin Tuppu oli läheisen mökin mies.\n\nKoulumestari tuli vaivalloisesti liikkuen, mutta nähtävästi kokien\nkaikin mokomin kiirehtiä. Tupun suu meni veitikkamaisesti hymyyn, kun\nhän huusi mestarille, joka aikoi ohitse rientää heitä huomaamatta:\n\n\"Ramman ei pidä sotaan käymän, eikä sokean toista taluttaman, sillä he\nmolemmat häpiään tulevat.\"\n\n\"Ole vait' ja pidä suus kiinni!\" Koulumestari seisahtui huomattuaan\nmiehet.\n\n\"Niin ne sanoivat Danin lapset Michan papille. Mutta meinaatko sinäkin\nsotaan mennä?\" kysyi Tuppu.\n\n\"Se on tietty, missäs kauha on muualla kuin padassa.\"\n\n\"Tule istumaan tänne vain ja anna nuorten melskata\", kehoitti Lukko.\n\n\"En minä ole nahkaani ennenkään säästänyt\", sanoi rampa rehennellen.\n\n\"Älä ole niinkuin ne, jotka paljon lupaavat, mutta eivät saa mitään\naikaan, sanoo Syyrakki\", nauroi Tuppu. \"Tule istumaan tähän kivelle\nvain, Lukolla on tässä jo uudistupakoita.\"\n\nKoulumestari läheni piippuansa kopistellen ja Lukko ojensi hänelle\nmassinsa. Istuessaan kivelle hän sanoi Tuppua katsellen:\n\n\"Moni kerskaa itseänsä viisaudesta, mutta vähän siitä tietää, sanoo\nSyyrakki.\"\n\n\"Niin, jottako minä?\" kysyi Tuppu.\n\n\"Niin, ja moni muu.\"\n\n\"Mutta et sinä piisaa mulle Raamatun tiedoissa.\"\n\n\"Piisaanpa! Etpä sinä tiennyt sitäkään viime sunnuntaina, ennen kuin\nminä sanoin, missä on Raamatussa, että ole vait ja pidä suus kiinni.\"\n\n\"Mutta etpä sinä tietänyt sitä missä Raamatussa puhutaan härän\nruokkimisesta.\"\n\nKorpraali tunsi, että tässä on taas tulossa kova kinastus, ja koetti sen\ntähden pistää väliin:\n\n\"Henttulan Jussi-vainaja oli maksanut juoppo-pappi-vainajalle kerran\nkorttelin viinaa, kun oli saanut tietää missä on Raamatussa se, että ole\nvait' ja pidä suus kiinni.\"\n\n\"Niin se antoi\", tiesi koulumestari, \"mutta sitten sai tilaan\nKantolais-vainajalta puoli ruplaa rahaa ja tuopin viinaa. Meni näet\nsitten lyömään vetoa Kantolaisen kanssa, kun Kantolainen väitti, ettei\nRaamatussa niin ole.\"\n\n\"Mutta mitä hittoa ne tuolla kylässä noin huutavat, oikeinko ne\nvarustelevat niin kuin sotaa?\" virkahti Lukko katsellen kylää kohti,\nmistä hämärässä vielä erotti liikehtiviä ihmisiä ja kuului hajanaisia\nääniä.\n\n\"Varustavat ne\", tiesi koulumestari. \"Pitäjältä on tullut kovia\nuhkauksia, uhkaavat nyt uudestaan tulla hakemaan sitä Laitalan Valeen\nmorsianta.\"\n\n\"Koko häjy se oli se Valee.\"\n\n\"Oli se. Kuulkaas kun akoillakin on ääntä. Siellä on äijätkin\nliikkeellä. Lähdetään katsomaan.\" Koulumestari nousi. \"Antakaapas vielä\ntupakkaa, ovatpa ne oikein hyviä.\"\n\n\"Tuos'on\", sanoi korpraali kohoten pystyyn. \"En tiedä viitsiikö tässä\nvanhat lähteä nuorten kisoihin. Minä puolestani olen tarpeeksi ollut\nsellaisissa löylyissä.\"\n\n\"Niin, no mutta katsomaan.\"\n\nJo rupesi uteliaisuus heräämään Matin Tupussakin. Korpraali lähti tupaan\ntakkia yllensä ottamaan. Muori antoi siellä kovaa rippiä ja käski äijän\nkotona pysymään. Mutta äijä tuli vain naureskellen ja lähti miesten\nmukana. Akka melskasi vielä ovella, että kun eivät nuo vanhat, lahot\nkantturat edes pysy paikoillaan yölliseen aikaan, kun lähdetään juoksuun\nkuin kolmitalviaat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki kylän väki näytti olevan liikkeellä. Miehet varustelivat ja\nvalmistelivat aseita. Tytöt ja poikaset kasasivat kiviä maantien veräjän\ntienoille, missä miehet aikoivat tulokkaita vastaan ottaa. Iäkkäitäkin\nmiehiä liikuskeli joukoissa antaen nuoremmille kokemukseen perustuvia\nneuvoja ja ohjeita. Toiset kiersivät paikasta toiseen Jumalan sanan\nvalossa arvostellen tappeluita, joille antoivat ankaran tuomion. Hekään\neivät kuitenkaan suorastansa kohdistuneet tuomitsemaan\nkorvenloukkolaisia, vaan tarkoittivat nähtävästi pitäjäläisiä\ntuomioillaan, ne kun olivat ryntäämän puolella.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kas, tuollapa tulee korpraali!\" huudahti eräässä ryhmässä nuori mies,\njota toiset nimittivät Konnun Iikaksi. Joukossa oli vilkkaasti väitelty\nsiitä, onko kanki vai puukko parempi ase tällaisessa tappelussa. Lukon\nkumppanit olivat jo nähtävästi jääneet johonkin muualle, koska hän tuli\nyksin.\n\n\"Sanokaapa te, eikö puukko ole aina parempi ase tappeluissa kuin kanki?\"\njatkoi Iikka, kun Lukko tuli lähemmäksi.\n\n\"Se riippuu siitä, mitä asetta on tottunut käsittelemään\", vastasi\nsoturi. \"Ei koskaan kanuunamiehestä ole pajunettiin, eikä...\"\n\n\"Joo\", keskeytti Mäkilahden Kustaa, \"kyllä, mutta ei Iikka eikä monikaan\nmeistä ole kuitenkaan niin hyviä puukkomiehiä kuin pitäjäläiset. Mutta\nkangella, tuollaisella pihlajaisella tampiolla sitä vastoin!\"\n\n\"Älkää viljelkökään puukkoa\", sanoi Lukko vakavasti, \"sillä katsokaahan,\nse on sellainen kalu se, että kun sitä suurissa tappeluissa käytetään,\nniin siinä tulee kohta murhia ja...\"\n\n\"Tulkoon!\" intoili muuan nuorukainen.\n\n\"Älä sinä sellaisia!\" nuhteli Lukko. \"Olisiko sitten niin hauskaa tulla\ntapetuksi tai tappaa muita, lapsiparka? Katsoppa, näillä käsillä on\ntehty neljätoista miesmurhaa julkisella sotatanterella, mutta kyllä minä\nennemmin tahtoisin, että ne olisivat tekemättä, vaikka olivatkin vieraan\nkansan miehiä ja valtakunnan vihollisia.\"\n\n\"Mutta mitä niistä surraan?\" nuoret miehet kyselivät.\n\n\"Voi lapset\", virkkoi vanhus ja kyynel ilmestyi silmään. \"Jos teistä\njoskus tulisi oikeita sotilaita ja joutuisitte tappamaan ihmisiä, joille\nei teillä ole mitään vihaa, kun saisitte kuolemaa katsoa vasten silmiä\nsellaisella tantereella, jossa tuhannet miehet panevat alttiiksi\nhenkensä, jossa ei tapella vain leikin vuoksi, niin te ette enää sanoisi\nniin. Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt,\njoista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään\nantaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä\nannetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat\npirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla,\nniin te pidätte puolenne.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräässä ryhmässä keskusteli joukko iäkkäämpiä miehiä, muiden muassa\nHautalan Janne, sekä useita muita pitäjältä tulleita.\n\n\"Se on ihan varma tosi\", kuului Mäkilahden Matti kiukkuisesti sanovan,\n\"että jos emme me rupea täällä rauhaa saamaan, jos tänne vain aina\nsotaretkiä pitäjältä tehdään, niin kasakat me vaadimme laitettavaksi!\"\n\n\"Mutta nekin tulevat omille niskoille elätettäviksi\", huomautti joku.\n\n\"Tulkoon! Ennen sitä nyt kasakan talossa elättää, kuin tässä iankaiken\nseisoo tampio kourassa tappeluun valmiina.\"\n\n\"Vähätpä niistä oli hyötyä tuolla Romppalahden kulmallakaan, kun niitä\nsiellä oli\", sanoi Hautalan Janne. \"Ne pojat ja äijä siellä niitä\npieksivät yksistä käsin niin, että kasakoista ainakin pari tapettiin,\neivätkä ne lopulta enää uskaltaneet pimeän aikana ollenkaan ulkona\nliikkua.\"\n\n\"Niitä pitäisikin kohta saada kokonainen komppania.\"\n\n\"Joo, mutta tällaisina, heikonlaisina vuosina ei niitä jaksettaisi\nelättää. Muuten ovat ne aika jänishousuja koko kasakat. Eivät ne uskalla\noikean miehen kimppuun käydä yksin eikä kaksin, muuta kuin joukolla.\"\n\n\"Niin no, mitä niistä sitten on hyötyä, sellaisista? Mutta kas noita\nkakara-vekaroita tuossa! Niillä peijakkaillahan on puukot lyötynä\nseivästen päihin? Pojat tulkaa näyttämään!\"\n\nJoukko puolikasvuisia poikasia tuli niittyaidan ylitse tielle Hautalan\nJannen luo.\n\n\"Kas tällainen se on miehen ase\", virkkoi muuan näyttäen seivästä, minkä\nnenään oli puukonterä lyöty, että siitä oli syntynyt teräväkärkinen\nkeihäs. Useat miehet hymyilivät ympärillä tyytyväisinä ikään kuin\nolisivat tahtoneet kerskuen sanoa: \"Sellaisia ne ovat paimenpojat meidän\nkylässä!\"\n\n\"Kas tuohon tutkaimeen se tänä yönä norastetaan Karhun Esa niin kuin\nsilakka!\" muuan toinen rehennellen virkkoi samanlaista asetta näytellen.\n\nPäätä vääntäen rupesi Hautalan Janne vihdoin sanomaan:\n\n\"Ei hiidessä tuota, eivät nämä ole lasten kaluja!\"\n\n\"Ei, ei ne lasten kaluja ole, kyllä ne ovat oikein miehen aseita ne\",\ntodisti muuan kylänmiehistä naurahdellen.\n\n\"Mutta miehet, ei lapsia sovi näiden aseiden kanssa päästää tappeluun...\nAjatelkaahan nyt vähän, sillä...\"\n\n\"Se ei ole tarkoituksenakaan\", oikaisi Mäkilahden Matti. \"Nämä pojat ne\nvain touhuissaan niitä rakentelevat ja niiden kanssa vehkeilevät. Mitä\nkakarat sellaiseen; se nyt ei tule kysymykseenkään.\"\n\n\"Vai ei!\" huusi parikin poikasta. \"Ilman meitä te ainakin saatte\nselkäänne.\" Pojat rupesivat hyppimään ja kiljahtelemaan.\n\n\"Pois ne otetaan niiltä\", muuan vanhahko mies virkahti, tarttuen jo\nerääseen keihääseen.\n\n\"No ei!\" kirkui poika ja tempoi asettaan. Toiset lähtivät pakoon\nkeihäineen. Päästyään pellolle kappaleen matkaa alkoivat sieltä miehille\nhypähdellen kerskua ja härnäillä.\n\n\"Nuo juutalaiset!\" miehet paneskelivat ja nauroivat. Muutamat\nvalmistausivat poikain perään menemään, mutta toiset arvelivat sen\nvaivan turhaksi, väittäen, etteivät nuo kuitenkaan uskalla tappeluun\ntulla. Ja siihen se jäi.\n\nSiihen tuli nyt Laitalan Valee hiljakseen kävellen, ilman minkäänlaista\nasetta.\n\n\"Mutta eihän sulia, mies, ole kättä pitempää?\" setä muistutti.\n\n\"Noo, kyllähän lyöpä aseen saa, jos se sikseen tulee.\" Naurettiin.\nTuohan oli niin Valeen kaltaista: nytpä tulee sinulle pakko näyttää\nkurssiasi.\n\nJoku oli ruvennut ryyppyjä tarjoilemaan ja pullo kulki miehestä mieheen.\n\nNaisväki oli vetäytynyt jo likimmäisiin taloihin, missä alituiseen\ntähtäilivät ulos milloin alkaisi pitäjäläisten joukko näkyä. Muutamia\nheistä kuitenkin silloin tällöin kuljeskeli ja kierteli miesjoukoissa\nulkona, mikä milläkin asialla. Muuan nuori vaimo nyhjäisi miehensä\nerilleen ja rupesi tätä pyytämään, että lähtisi kotiin. Sanoi\npelkäävänsä, että jos tulee murhia ja ... mihin hän sitten lasten kanssa\njoutuu. Mutta mies vain nauroi, sanoi että ei suinkaan hän ole mikään\nakka, että suotta antaisi itseään tappaa. Käski muijan mennä mukulain\nluokse kotiin ja palasi itse takaisin joukkoon.\n\nAamuyöstä alkoivat joukot jo käydä levottomiksi. Eiköhän niitä tulekaan?\nkyseltiin. Mieliala tuntui sellaiselta kuin epäilemättä on pitojen\nvalmistajalla, joka saatuansa kaikki kuntoon, huomaa ettei vieraita\ntulekaan. Erittäinkin miehet sellaiset, joista tiettiin, että ne ovat\nvarsin kernaita käyttämään jäniksen passia, ne vasta melun pitivät.\n\n\"Äh!\" huusi kylän räätäli Salonen, \"olisivat nyt tulleet, niin...!\" Hän\nmatkasi rautatieläisellä kangellaan aitaan että räjähti. \"Tuhatta\nlaivaa!\"\n\n\"Mitä?\" kysyttiin koiruuksillaan.\n\n\"Mitä!\" huusi räätäli vimmoissaan. Sappi oli näet niin täysi, ettei\nsaattanut edes sanoa, mitä oikein olisi tehnyt.\n\nToisaalla muuan pikkuruinen, Nymanni nimeltään, hammasta kiraten väitti\nja vannoi, että pelkureita ne ovat ne pitäjäläiset, sillä hän oli itse\nerään kerran ajanut tanhualle koko kisaväen. Juttu oli tosiperäinen\nsiihen määrään, että hän oli riehunut naisten keskellä ulkona, kun\nmiehet tappelivat sisällä. Tytöt olivat ottaneet hänet kiinni ja\nruvenneet sulkemaan sikolättiin. Mutta mies on aina mies: hän sai puukon\ntupestaan ja tytöt lähtivät vilistämään edellä. Ja silloin hän teki tuon\nkuuluisan urotyönsä.\n\n\"Ja minä kriivoin\" (puukolla nimittäin), jatkoi Nymanni, \"niin että\novipieliäkin minä kriivoin!\"\n\n\"Joo, kyllä se on ollut miestä tämä Nymanni, mutta kaikki sekin rupeaa\nolemaan.\"\n\n\"Kaikki? Tule koettamaan!\"\n\nTämäpä vasta haaste! Toinen kuin hongantyvi, toinen ... hän olikin niin\nihmeen pikkuinen! Mutta häntä kun oli aina narrattu, annettu voittaa,\neletty miehen kuin lapsen kanssa, siitä tuo uhma.\n\n\"Koettakaa! Kyllä minä Nymannin takaan!\" kehoitettiin.\n\n\"Jos vain luulet olevasi paree kuin minä, niin saat kohta paikalla\nkoettaa!\" kiljui Nymanni. \"Kyllähän sulla sitä oikoista voimaa on, mutta\nluonto se on joka kominteeraa ja klippari liikunto.\"\n\nHongantyvi nauroi:\n\n\"En minä uskalla\", sanoi. \"Mutta jos nyt sentään koetetaan!\"\n\nNiin koetettiin rinnuspainia ja hongantyvi kaatui alle.\n\n\"Näetkös poika, että isän kourat ne ovat nämä kourat!\"\n\nHongantyvi nousi nauruansa pidätellen.\n\n\"Kas juupelia!\" ihmetteli, \"en minä olisi uskonut tuota.\"\n\n\"Vieläkö koetetaan, että tulet vahvemmin uskomaan?\"\n\n\"Nyt!... nyt!... nyt!...\", alkoi kuulua joka taholta kiivaita\nhuudahduksia.\n\n\"Hiljaa! hiljaa!\" Korvat kaikkialla teroittuivat kuulemaan tuolta metsän\nsisästä kuuluvia ääniä, noita merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat niin\nelävästi peikkojen juhlapäivällisiä.\n\n\"Nyt tulevat!\"\n\n\"Miehet! Pannaan hirsi veräjän päälle!\"\n\n\"Kaikki seisomaan kahden puolen tietä!\"\n\n\"Niin, että joka tulee veräjästä, saa käydä katulööpin läpi!\"\n\nYhtäkkiä oli syntynyt tavaton liike. Ei kukaan enää pysynyt paikoillaan,\nveri näytti liikuntoelimissä levottomasti mellehtivän.\n\nLaitalan Valeesta oli levollisuus kadonnut hänestäkin. Aidasta jo\nkiihkeästi irralle paksua aidasta kiskoi.\n\n\"Valee hoi!\" kuului vähästä matkaa pellolta ruikuttava ääni.\n\n\"No? kuka se on joka huutaa?\"\n\n\"Tule tänne, saat mun kankeni.\" Valee meni sinne päin ja löysi Nymannin\nvaikeroimassa pellon pientarella.\n\n\"Voi ... kuule...! Katso kun on kenkä hieronut jalkaani! Panin kuivetut\nkengät, ja ne hieroivat... Kuule, saat ottaa tämän mun kankeni. Katso,\nse on hyvä, tuoretta pihlajaa. Mulla on vielä kaksi kotona. Kuule, mun\ntäytyy käydä muuttamassa kengät, minä otan sieltä uuden.\"\n\n\"No, no, kyllä tämä hyvä on!\" Valee jo kiirehti aseineen pois.\n\n\"Kyllä minä tulen kohta, kuule...! minä juoksen.\"\n\nMetsästä kuuluva meteli läheni yhä. Päivä alkoi jo hiukan sarastaa,\nniin että näköpiiri, joka kuun kadottua taivaslaelta oli kovin\nsupistunut, alkoi taas laajeta. Miesjoukko oli asettunut veräjän eteen\nkujaan tien täydeltä. Poikittain tien yli, toiselta aidalta toiselle,\noli nostettu paksu hirsi. Hiljaa ja asemillaan eivät miehet kuitenkaan\nseisoneet, vaan levottomina tungoksessa edes takaisin seuloivat. Jotkut\nyrittivät joukon etupäähän äänekkäästi pelottomuudestaan kerskaten,\ntoiset taas salamyhkään, mikä minkin tekosyyn varjolla, peräjoukkoon\npyrkivät, mutta niitä ei ollut aivan monta.\n\nJo kopistivat Hautalan Janne, Mäkilahden Matti ja moni muu tuhat\npiipuistaan ja pistivät ne taskuihinsa. Vakava, jonkinlaista\nharvinaisempaa tunteellisuutta ilmaiseva katse teroittui metsästä\nkuuluvaa meteliä kohti. Miehiä seisoi jo koottujen kiviläjäinkin ääressä\npelloilla.\n\n\"Peräytykää vähän harvemmalle!\" kuului Hautalan Jannen ääni. \"Tässä\nollaan niin tiheässä, että on toinen toisensa tiellä. Niin, ja jos ne\nrupeavat tulemaan tänne aitain yli eikä veräjästä, niin antaa niiden\ntulla pelloille asti. Älkää menkö aidan yli lyömään, ei siitä sovi lyödä\nkunnollisesti ja siinä ne voivat hyvin helposti pistää puukolla.\"\n\nNeuvo hyväksyttiin jotenkin yksimielisesti, vaikka kyllä kuului\nvastaväitteitäkin. Naisia näkyi etäämmällä, kartanojen ja rakennusten\nluona parvittain seisoskelemassa.\n\nEnsimmäiset hevoset ryntäsivät ulos metsästä. Korvenloukkolaisten taaja\nparvi älähti kuin yhdestä suusta kamalan älähdyksen, joka kohta, kuin\nväsyneenä väreillen haipui odotellen synkkään hiljaisuuteen. Sitä\nvastoin tulijat mitä kirjavimmalla tavalla rääkyivät ja melskasivat,\nkunnes yhtäkkiä pidättyivät kappaleen matkan päähän veräjästä. Miehet\nsiellä kokoutuivat rattailtaan yhteen parveen, arvattavasti\nneuvottelemaan rynnäkkösuunnitelmasta. Korvenloukkolaiset sillä aikaa\nseisoivat hiljaa odotellen. Muutamia kerskailevia haukkumasanoja\nvaihdettiin kahden puolen.\n\n\"No mitä, mitä sen päitäkö! Miksi ette aja?\" kyseli Karhun Esa, joka\nsoukalla tiellä vihdoin vaivoin pääsi etujoukkoon. Kaikki heti\nryntäsivät hänelle, kuin johtajalle, selittämään:\n\n\"Siellä on hirsi veräjän päällä, eikä siitä pääse! Mikähän hiisi...?\"\nMuuten muka tietysti ei olisi ollut mitään estettä. Ai, miksi nyt, juuri\nnyt keksivät tuon hirren? Mitä hyötyä nyt on viikatteista?\n\n\"Hirsi!\" Esa tirkisteli veräjälle, mittaillen jaksaisiko musta siitä yli\nhypätä.\n\n\"Mennään ottamaan hirsi pois!\" hän huudahti. Toiset katselivat\nhämmästyneinä, että oikeinkohan se totta tarkoittaa?\n\n\"Mennään!\" moni jo sanoi.\n\n\"Tulkaa\", huudettiin veräjältä, mihin puhe jo oli kuulunut. Tuo\nhuudahdus sai ryntääjät hiukan levottomasti liikahtamaan ja vakavammin\nkääntämään huomionsa veräjän takana seisovaan miesjoukkoon.\n\n\"Tulkaa pojat!\" kuului veräjältä yhä uhitellen.\n\nKarhun Esa iski mustaansa, lennätti veräjälle, kiljahti siinä, kääntyi\ntakaisin ja hyppäsi alas selästä toisten luona.\n\n\"Nyt mennään pojat!\" Hän etsi eräiltä rattailta kankensa, katsoi että\npuukko oli povitaskussa.\n\n\"Mennään vain!\" Joukkoon liittyi Iikan Antti, Kuivasen Ella ja muutamia\nmuita. Toiset jäivät vielä jäljelle varustellen aseitaan.\n\nKorvenloukkolaiset seisoivat noin neljän sylen päässä veräjästä. Mutta\nnähtyään, että toiset alkoivat lähennellä, alkoi siitäkin miehiä liikkua\neteenpäin, Mäkilahden Matti ja Hautalan Janne etupäässä. Juuri kuin\nepäillen pidättyivät ryntääjät. Jotakin tekosyytä etsien rupesi Karhun\nEsa mellastamaan perässä tuleville.\n\n\"Jos on asiaa, niin tulkaa lähemmäksi!\" huusi Mäkitalon Matti ja löi\nkangellaan veräjänpuolaan.\n\n\"Odota!\" huudettiin vastaan. Muutamat siellä jo tasajalassa\nhypähtelivät.\n\nLaitalan Valee oli pysynyt hiukan etäämmällä, eikä ollut niiden\njoukossa, jotka etunenässä veräjälle riensivät. Hänen vieressään seisoi\nMäkilahden renki-Heikki, hän, tuo hongantyvi.\n\nVähitellen alkoivat Valeen silmät kiihkoisasti hehkua, kun tähtäili\nveräjän toiselle puolen.\n\n\"No mutta\", äännähti hän vihdoin, \"eiväthän ne vain pelkää niin, että\nlähtevät pakoon ennen kuin... Lähdetäänkö Heikki?\"\n\nHongantyvi oikein säpsähti, kun tuo rauhaisa, ennen melkein\npitkäpiimäinen mies niin kamalan hurjasti liikahti. Mutta sepä hänenkin\nelementtinsä herätti.\n\n\"Mennään!\"\n\nAlkoivat juosta veräjälle. Kaihoten antoivat toiset tilaa, toiset\nriensivät perään. Kahden puolen veräjää vielä seisoskeltiin ja\nkerskaillen piiskattiin kangilla maata ja aitoja; joskus kyläläiset jo\nveräjällekin iskun antoivat.\n\nValee ja Heikki hyppäsivät veräjän yli.\n\n\"Poika!\" huudahti setä, kun äkkäsi Valeen. Ääni takertui kurkkuun, kuin\njonkin hirveän tapaturman sattuessa ihan silmäin edessä. Samassa hän\nteki vaistomaisen liikkeen, juuri kuin tahtoen estää Valeeta menemästä.\nMutta se oli jo myöhäistä... Siellä iskettiin kangilla jo kahden puolen.\n\nKyläläisten joukot ryntäsivät aidoille kuin varikset hyppien yli. Aidat\nromahtivat maahan. Sillä välin jo oli Heikin ja Valeen ympärille\nkeräytynyt piiriin pitäjäläisten taaja parvi. Kirkuen ja meluten\nahdistettiin heitä joka puolelta. Puukkoineenkin jo koettivat muutamat\nlähennellä, mutta taajat kangen iskut pidättivät heitä tarpeellisen\nmatkan päässä.\n\nMutta kohta tuli apuakin. Korvenloukkolaisten lauma iski päälle joka\ntaholta. Tappelijat levisivät tien kahden puolen oleville\nsänkipelloille, missä sattui ryhmäkohtauksia ja parikohtauksia. Niistä\njohtui edellä juoksuja ja takaa-ajoja. Koko vainio tuli siten\ntappelukentäksi ja siinä vielä seisovia kuhilaita käytettiin\nsuojeluspattereina, joiden ympäri peräkanaa useammat parit kiersivät.\nPuukot, joita pitäjän pojat olivat ensin aikoneet käyttää, katosivat\nvähitellen pois, joten kanget ja tervapiiskat jäivät yleisimmiksi\naseiksi.\n\nMelske oli suurenlainen. Pimeydenruhtinaan nimi monenlaisissa\ntoisinnoissa kaikui yli kaiken sotahuutona, tunnussanana, johon sitten\nmitä monenvälisin joukko yksityisiä sapenpurkauksia sekaantui.\n\nHevoset olivat omin valloin tiellä joutuneet tappelukentän piiriin.\nPeloissaan ne vavahtelivat ja hirnahtelivat, liikkuivat vähitellen\nveräjään asti, mihin tie päättyi. Siinä olisivat kenties seisoneetkin,\nmutta joku korvenloukkolainen ohi kulkiessaan iski kangellaan erästä\nhevosta, joka siitä pillastuneena laukkasi yli ojan pellolle. Siitä\nkaikki hevoset säikähtyivät niin, että hämmästyttävässä sekasotkussa\nlennähtivät rattaineen hujan hajan. Muuan kärrynaisaan köytetty viikate\ntunki erään vaaleanharmaan kauniin ratsuhevosen mahaan. Ori päästi\nkamalan äänen. Aukko tuli ammottavan suuri, sisälmykset sieltä valuivat\nulos. Kamalasti valittaen koetti ori vielä juosta eteenpäin ja tallasi\nsisälmyksiään jotka roikkuivat maassa ja pala palalta jäivät kavioiden\nsotkemana jäljelle. Tappelijatkin sen jo huomasivat ja kiintyivät\nkatselemaan.\n\n\"Tpruu!\" huusi muuan nuori poika, joka itku kurkussa lähti tappelun\nkuohinasta yllättämään kiinni kaunista hevostaan. Mutta samassa kuin hän\nehti oriin luokse, loppuivat sen voimat: se suistui pää edellä\npellonojaan ja jäi siihen viimeisiänsä korahdellen. Pojalle kävi niin\nsääliksi isänsä kaunista hevosta, että purskahti itkemään ja kumartui\nnostamaan ojasta sen kaunista päätä, jossa silmäin tulinen loiste jo\nalkoi sammua. Samassa juoksi ohi muuan korvenloukkolainen ja iski\nkangellaan poikaa. Sanaakaan älähtämättä putosi hänkin makaamaan\npoikittain hevosensa kaulan päälle.\n\nKoottujen kivilajien luona häärivät kylän paimenpojat ahkeraan\nlennättäen kiviä hevosjoukkoihin. Miehiä ei sopinut heitellä, olisi pian\noman kyläläisiin sattunut.\n\nTappelu oli muuttunut paoksi ja takaa-ajoksi: kierrettiin kentällä\nkuhilaitten ja hevosjoukkojen ympäri parittain, milloin takaa-ajajana\noli korvenloukkolaisia, milloin pitäjäläisiä. Siten oli mylläkkä saanut\nvähän lauhkeamman luonteen, sillä iskut eivät enää niin alituiseen\nosuneet eikä kohti sattuneet. Mutta tuimasti siinä vieläkin oteltiin.\nValee iski oikeaan ja vasempaan, ei kuluttanut voimiaan takaa-ajossa\neikä edelläjuoksussa, löi toista jo kun toinen pakoon lähti. Vielä\npelottavampana liikkui Hautalan Janne tervapiiskoineen, jonka edestä jo\npelkojaan useimmat pakoon lipittivät.\n\nMutta ilmaiseksi eivät lyöneet korvenloukkolaisetkaan. Iikan Antin\nkamala kanki, jonka päähän oli joukko hevoskengän nauloja taottu,\nliikkui kuin kuoleman sanansaattaja. Kauhistuen sitäkin paettiin, tuota\nasetta, joka melkein joka iskulla miehensä maahan masensi. Puukkoonsa\noli uudestaan turvautunut Karhun Esa. Missä hän likelle pääsi, siellä\naina kipeitä älähdyksiä kuului ja veriset jäljet osoittivat hänen\nkulkuteitään.\n\nTaistelu oli hetkisen kestänyt, kun ensimmäiset pitäjäläiset tantereen\njättivät ja käpälämäkeen metsään lähtivät. Isohkolla ylivoimallaan\nolivat korvenloukkolaiset heti alussa hyvästi voitonpuolella, mutta\nsittenkin panivat pitäjäläiset pakoa vastaan. Mutta kun ensimmäiset\nmetsään katosivat, silloin heikkouden tunne toisetkin jo siksi valtasi,\nettä riensivät perään toinen toisensa jälkeen. Vasta viime tingassa\nKarhun Esa tapasi Valeen. Tämä juuri harppaili innoissaan erään\npakenevan perässä ja hoivasi kangellaan, joka töpähtäen, esinettään\nkohtaamatta koski maahan. Siinä hypähti Esa takaapäin ja työnsi\npuukkonsa Valeen selkään. Valeelta pääsi tuskallinen huudahdus. Juuri\nkuin Esa olisikin vain odotellut saavansa tuon tehdä, alkoi hän heti\npaeta metsää kohti minkä kintuista pääsi, sillä toisia\nkorvenloukkolaisia jo läheni arveluttavissa aikeissa. Esa juoksi\nsellaisella nopeudella, että takaa-ajajat, joita useampia heti lähti\nliikkeelle, pian jättivät yrityksensä siihen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu alkoi valjeta. Jo tappelun kiivaimman tohinan tauottua alkoi kylän\nnaisväki likemmäksi pyrkiä. Siinä oli jälkiä kuin sotatantereella\nainakin. Mikä miehistä vielä pökerteli puoli taintuneena, mikä hoiteli\nhaavojaan, mikä ontuen yritti kylään päin. Mikä valitteli, mikä kiroili\nja uhkasi, mikä muuten jotakin sanoi.\n\nLaitalan Valeen haava ei ollutkaan aivan suuri, sillä puukko oli\nsattunut lapaluun päälle ja siinä tehnyt ainoastaan ruman viilteen.\n\nKun nyt ruvettiin tarkastamaan, löydettiin kaikkiaan kymmenkunta hyvin\npahasti haavoitettua, joista puolet kykenemättömiä itse liikkumaan.\nTunnetuimpia niistä olivat Mäkilahden Matti, joka kangen iskusta oli\nnähtävästi tainnuksiin mennyt; Kuivasen Ella, jonka pää ja kasvot olivat\ntervapiiskalla niin runnellut, ettei häntä olisi tuntenut muusta kuin\nvaatteista; Iikan Antti, joka ei jalkansa tähden mihinkään päässyt,\nposkessa sen lisäksi oli puukon haava. Ensinnä luultiin useampia\nkuolleiksi, mutta kun niitä ruvettiin liikuttamaan, huomattiin\nkaikissakin olevan vielä henki tallella. Henkeänsä ei siis menettänyt\nmuut kuin tuo kaunis, harmaa ori, sillä nuorukainen, joka sillä oli\najanut, virkosi eloon sekin. Näiden haavoitettujen joukossa oli enempi\npuoli pitäjäläisiä, vähempi korvenloukkolaisia. Mutta ne korjattiin\nkaikki hoitoon, ystävät ja viholliset.\n\nKun vielä ne pitäjäläisten hevosista, jotka olivat näkyvissä, oli\nkorjattu kylään, jäi ottelukenttä autioksi siksi, kunnes paimenpojat\ntaasen ehtivät sinne äskeistä tappelunryminää matkimaan ja\nosoittelemaan.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\nPAKOLAINEN\n\n\nAamu oli valjennut. Karhun Esa löysi itsensä metsästä makaamasta\nhuohottaen rontossa, johon oli kaatunut. Uupumuksesta puoliksi\ntaintuneena oli hän siihen käpertynyt. Kun kaatui kerran pitkälleen,\ntuntui tuo asema niin hauskalta ja levoittavalta, ettei mistään hinnasta\nolisi tahtonut siitä luopua. Levättyään siinä puolisen tuntia kohosi hän\nylös. Suuri puukko, joka kimalteli punaisesta verestä, oli vielä\nkädessä. Vasta ylösnoustessaan hän nähtävästi tunsi kipua: päätä\nhuimasi, että vähällä oli kellistyä uudestaan kumoon, vasemmassa kädessä\noli puukon haava, josta vieläkin runsaasti tippui verta, ja koko käsi\noli melkein tunnoton.\n\n\"Voi tulimmainen!\" Hän päästi sarjan sydämellisiä kirouksia, heitti\npuukon maahan, tarttui oikealla kädellä haavoitetun käden ranteeseen\ntuskallisesti siitä puristaen.\n\n\"Voi tulimmainen!\"\n\nHän käperteli kuin suurissa tuskissa ainakin, mutta enemmän lie se\ntapahtunut tappelussa saadun tappion kuin kivun johdosta. Sitä ainakin\nsaattoi otaksumaan sekin, että hän taas tempaisi puukon maasta, kiljahti\ntutulla, villillä tavallaan ja ryntäsi erästä suurta kuusta vasten,\njonka kylkeä puukolla vimmoissaan viileskeli. Itseäkin alkoi ehkä\nkyllästyttää, kun ei vastus vähintäkään aristellut, koska taas yhtäkkiä\niski puukkonsa pehmeään sammaleeseen päineen päivineen ja kamalasti\nulehtien: \"voin sun, voi sun\", heittäysi pyllyilemään maahan.\n\nSe oli tuskaa se. Varmaan olisi vihamieskin säälinyt, jos olisi näkemään\nsattunut. Mutta ei sitä kukaan nähnyt, yksin hän sai teutaroida ja\nsappeansa tyhjentää jäykkää, tunnotonta luontoa vastaan.\n\nSiten aikansa teiskaroituaan hän kuuli metsästä yht'aikaa pari hevosen\nhirnahdusta. Esa kohotti päätään, kuunteli tarkemmin ja lähti kävelemään\nsinne päin. Noin parikymmentä syltä siitä, missä hän oli maannut, löysi\nhän hevosen, jonka heti tunsi erään kumppaninsa omaksi. Hevonen oli\nhiukan arka, mutta antoi kuitenkin itsensä kiinni. Esa oli niin\nihastuksissaan odottamattomasta löydöstä, että pakkausi suutelemaan\nhevosta. Tämä ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan veti turpansa pois ja\npärskyi tyytymättömästi, sillä Esa löyhkäsi vielä viinalle. Miekkonen ei\ntästä eläimen ylenkatseesta kuitenkaan kovin pahastunut, vaan puhutellen\nsitä ystävällisesti lähti taluttamaan ohjaksen palasesta, mikä vielä oli\nsuitsiin jäänyt, metsän läpi päästäkseen tielle. Se ei ollutkaan varsin\nkaukana. Hän laittoi toisen ohjaksen vyöhihnastaan, leikkasi puusta\npaksun kepin ja nousi selkään.\n\nKappaleen matkaa ajettuaan näki Esa tiellä koossa joukon tovereitaan.\nHänellä jo vilahti ajatus mielessä: ajaako ohitse sanaa virkkamatta,\nniin pääsee tällä hevosella kotiin... Jos sen omistajakin on tuolla,\nniin tahtoo pois. Mutta synti olisi antaa noiden pelkopöksyjen päästä\nilman muutamaa kovaa sanaa. Hän seisautti heidän luokseen.\n\nEnsi alussa tuli jokaisesta suusta niin monenlaista yht'aikaa, että\nsiitä oli mahdoton saada muuta selvää kuin sen, että tässä oli joukko\nmiehiä, jotka olivat kärsineet äärettömän *vääryyden*. Mutta\nensimmäisessä, ihan *ensimmäisessä* tilassa se *kostetaan*. Kullakin oli\npätevät erikoissyyt pakoon lähtemiseensä; miltä oli aseet tulleet\n\"loppuun piiskatuiksi\", miltä kangenisku oli vienyt \"tärmän\" kädestä\njne. Korvenloukkolaisia oli ollut \"kymmenen kertaa\" enemmän heidän\nluulonsa mukaan. Koko loukon miehet ja vielä pitäjän pahimpia isäntiä\nsuuri joukko kaupan päälle, -- kertoivat ja uskottelivat itseänsä.\n\n\"Mutta kos-te-taan!\" Tuo sana tuntui ikään kuin synkkämielisessä\nsävellyksessä verhoovan koko keskustelun ja peittävän sen kamalaan\nsyleilyynsä.\n\nMutta ketähän sinne jäi, sinne tappelukentälle? Mahtoiko siellä tulla\nmonta murhaa? Keskustelu tuli siitä alakuloisemmaksi, näkyivät hekin\npanevan jotakin merkitystä sille, että mahdollisesti useampia olisi\ntemmattu tuonentuville. Parhaimpia miehiä oli jäänyt, Iikan Antti ja\nKuivasen Ella. Ei Antti ainakaan vielä äsken ollut kuollut, muutamat\ntiesivät näkemänsä johdosta kertoa, mutta Ella? Ei kukaan tiennyt\nhänestä niin mitään. Jollei ollut jo aikaisemmin pyyhkinyt pakoon? Ei se\nElla niin lähde, ei. No mutta kun se sitä morsiantansa niin... Vaikkapa.\nMutta olikohan se Santra siellä Laitalassa?\n\nSitäpä ei kukaan osannut sanoa.\n\n-- Voi turkanen, jos tämä reisu olisi onnistunut, niin siitä olisikin\ntullut vähän komea juttu! -- Älkääs muuta, saakelit! -- Eikä sitä\nSantraa Ellallekaan niin vain olisi annettu. -- No, ei, hui, hai,\nolisihan tässä muitakin.\n\n\"Esimerkiksi tällainen poika!\" Karhun Esa röyhähtäen huudahti.\n\n\"Niin, sellainenkin kyllä kelpaa!\"\n\nMutta uudelleen kääntyi puhe mahdollisesti murhattuihin tai\nhaavoitettuihin. Niistä haavoista, mitä heillä itsellään oli, ei juuri\nmitään puhuttu, vaikka nekin kyllä olivat sen muotoisia, että nykyaikana\nsellaistenkin tähden jo tohtoria etsitään. Päivitettiin mentäisiinkö\ntakaisin hakemaan niitä. Mitäs se hyödyttäisi? Tulisi vain uusi tappelu\nja -- sinne ne jäisivät. Ei kukaan sanonut, vaikka epäilemättä jokainen\nsitä ajatteli, että mahdollisesti tulisi myöskin -- uusi tappio. Kyllä\nKarhun Esassa ja parissa muussa olisi ollut miestä lähtemään, mutta kun\nkaikki muut löivät koko puuhan maahan, niin siihen se jäi. Viimeinen\nkeino siis oli antaa tietoa niiden kotiin, että tietävät noutamaan\nmennä. Karhun Esalle, jolla oli hevonen, annettiin velvollisuudeksi\ntietoja viedä, he muut, kun käymäjalassa tulevat, eivät niinkään pian\nehdi.\n\nEsa kirosi ja vannoi, että hän ei ikänä mene sellaisia murheen ja\nsamalla häpeän sanomia viemään, antoi hevoselle iskun ja lähti. Toiset\nhuusivat ja kirkuivat perään, mutta Esa ei mitään kuullut.\n\nJa huimaa vauhtia hän riensi ripeällä ratsulla. Jo kiidätti ohi\nmurrosten, missä yöllä oli ensimmäiset urotyöt tehty. Päivän valossa\nnäki nyt nuo valtaiset puukasat, jotka siinä hujan hajan heitettyinä\nremottivat kuin mikäkin valloitettu varustus. Maantien kamara, joka\nraiteiden välissä rauhallisilta kulkijoilta oli ruohittumaan päässyt, --\nkun ei pitäjäläisillä vielä ollut herännyt aavistusta tämän tien\nvarsilla löytyväin mainioiden kasvimaiden povessa makaavasta kullasta,\n-- oli nyt ravalle tallattu. Se näytti kuin peikkojen tanssikentältä\ntäällä rauhallisen, alkuperäisessä viattomuudessaan lepäävän luonnon\nhelmassa.\n\nEsa pidätti ratsuaan. Yöllisen kahakan muisto heräsi hänessä elävästi.\nSilmistä, joista tähän saakka oli loistanut jonkinlainen toivottomuuden\nja pettymyksen synkkä ilme, leimahti taas innostuksen tulinen lieska.\n\n\"Ketähän ne kaikki olivatkin?\" hän vahteja tarkoittaen ääneen virkahti,\nsuu hymyssä.\n\nHetkisen aikaa pyörähdeltyään ja nähtävästi muistissaan ihailtuaan tässä\nottelussa saatua voittoa lähti hän uudestaan ajamaan. Vähän matkan\npäässä tuli eteen pienehkö niittyaukea, jonka toisella laidalla Esa\näkkäsi oman heponsa rauhassa syömässä. Sepä vasta löytö! Kuinkas moni\nmuu sieltä omalla hevosellaan kotiin tulee!\n\nPian oli hän muuttanut suitset oman mustansa päähän. Olisi mieluisasti\ntoisenkin hevosen mukaansa vienyt; olisi ollut niin uljasta tulla sieltä\nkahdella hevosella, kun muut, epäilemättä kaikki, tulivat\njalkapatikassa. Mutta kun ei ollut mitään keinoa saada toista perässä\nseuraamaan, heitti hän sen siihen ja lähti omalla mustallaan\nlennättämään. Hevonen, joka oli tielle jätetty, katsoi hetkisen ikään\nkuin kummissaan menevien perään. Hirnahti sitten tyytyväisesti juuri\nkuin olisi tahtonut sanoa: \"sama se!\" ja poikkesi tiepuoleen syömään.\n\nJo sivuutti Esa taloja ja kyliä. Kirkkopukuisia ihmisiä oli muutamia\ntiellä kulkemassa Herran temppeliin, sillä täältä päästä pitäjää oli\nsinne pitkä matka. Jo etäältä ihmiset syrjään väistyivät, kun kuulivat\nlujan hevoskavioiden paiskeen. Jo valuivat hikipisarat valtaisina\nvaahtokokkareina alas mustan kylkiä, mutta se näytti melkein nauttivan\ntästä hurjasta menosta. Kulkijoita sivuuttaessaan Esa aina jotakin\nhuudahti hevoselleen, ikään kuin tämä vielä olisi sellaisia kiihottimia\ntarvinnut. Ja ihmiset, jotka kirkkoon menivät, kallistelivat\nsurullisesti päätänsä ja virkkoivat:\n\n\"Hyvä Jumala, mitä tuostakin vihdoin tullee!\"\n\nTunsivathan kaikki hänet.\n\n\"Saas nähdä\", jatkoivat arveluitaan, \"eikö siinäkin vielä tule isäin\npahat teot lasten päälle. Kyllä Jumalan rankaiseva käsi tuohon ulottuu.\"\n\n\"Kyy-yllä.\"\n\nJa kylissä juoksi miehiä ja naisiakin tielle katsomaan.\n\n\"Karhun Esako se siinä meni?\"\n\nSe oli mennyt, tiettiin.\n\n\"Ajoi kuin ilmassa.\"\n\n\"Sillä on hyvä hevonen, sillä häjyllä.\"\n\n\"Hevonen ja mies kuin yhteen valetut.\"\n\n\"Mutta kuinkahan lie Korvenloukolla käynyt?\"\n\nTämä oli kysymys, jota ahkerasti pohdittiin, josta väiteltiin ja\narveltiin, että kyllä ne siellä kummia ovat tehneet. Tuntui puheista,\nettä useat olisivat suoneet korvenloukkolaisten voittaneen, toiset,\nuseimmat taas pitäjän poikain. Mutta melkein kaikkien puheista kuulosti\nsiltä, ettei kukaan olisi tahtonut luopua huvista saada kuulla Karhun\nEsan tehneen jotakin kamaloita, \"sillä se poika se on kumminkin ensin,\nedellä kaikkien muiden\". Niin ne kehuivat, osalta heistä tuntui kovin\nikävältä, korvaamattomalta vahingolta, ettei ollut ennen tielle ehditty\nja saatu pidättää sitä \"itseään\", että olisi saatu tietää...\n\nNämä uteliaat ryhmät olivat kokoelmia kyläin väestöstä, renkejä ja\nisäntiä, joilla ei ollut kiirettä kirkkoon, eivät olleet heränneitä,\neivätkä luontaisista syistä ahdasmielisiä, vaan olivat aikansa lapsia,\njotka saattoivat sydämestänsä iloita jokaisesta rohkeasta, karskista ja\nraa'astakin teosta, mikä tehtiin ja mikä miehuutta heidän käsityksensä\nmukaan osoitti.\n\nEsa oli kiitänyt ohitse kuin meteori, jota mieluisasti olisi enempikin\naikaa katseltu ja ihailtu.\n\nKun Esa ajoi kirkon ohi, poikkesi juuri hänen edessään tieltä\nkirkkotarhaan seurakunnan kappalainen Mallenius, paikkakunnan\nherännäisyysliikkeen innokas, ponteva johtaja. Esan silmä kohtasi papin\nterävän, vakoilevän katseen. Vaistomaisesti, vasten tavallisuutta\nkohosi käsi lakin keulaan ja hän teki pastorille hyvänpäivän. Pastori\nvastasi ystävällisellä pään nyökäyksellä, seisahti hiukan ikään kuin\ntarkoituksella sanoa jotakin. Ohitse mentyään Esa tunsi ikäänkuin\njonkinlaista omantunnon vaivaa siitä, että ajoi ohitse, kun oli hänkin\nhuomannut pastorin aikeen, ja että tämä ystävällisesti tervehti. Ei hän\nmikään ystävä ollut papin kanssa, päin vastoin oli monesti ollut joukon\njohtajana, kun oli heränneille kolttosia tehty. Mutta se vaikutti hänen\nherkkään luontoonsa niin omituisesti, että pappi *hänelle* saattoi niin\nystävällisesti tervehtiä, hänelle, joka kaikissa oli osoittanut olevansa\njulkinen vastalause tämän toimille. Silmänräpäyksen vallitsi hänessä\nhalu palata takaisin ja kysyä oliko pastorilla jotakin asiaa. Esa\nkatsahti vielä taaksensa, näki papin nyt vasta kääntävän katseensa\nhänestä. Esa rupesi ajattelemaan, että olisiko tuo katsellut hänen\nmustaansa, joka märkänä ja vaahtoisena jo näytti jotenkin uupuneelta,\ntaikka kysellyt mistä tullut, taikka...? Hänen mielikuvituksensa loi\nsarjan kysymyksiä, joita pappi olisi hänelle mahdollisesti tehnyt.\nKörttiläisviha heräsi, tähdäten nyt sattumalta pastoriin, jota juuri oli\nihaillut. Hän jo katui sydämestään, ettei sittenkin kääntynyt,\nseisahtunut, kysynyt tuolta körttipapilta karskisti: \"Oliko jotakin\nasiaa, vai?\" Pappi olisi ruvennut saarnaamaan, mutta hän olisi kironnut\nja sanonut, ettei hän ole kirkon kipeä eikä Jumalan sanan vaivainen.\n\"Mitä sen tarvitsee häntä katsella!\"\n\nEsa oli kiukustunut siitä, ettei ollut näin menetellyt. Musta sai sen\nnyt tuntea ja kärsiä, sillä uusia lyöntejä alkoi kepistä sataa sen\nhikiseen selkään. Kirkkoväkeä tuli paksulta vastaan. Mustan laukatessa\nalkoi Esa loilottaa. Oli mielestään sopivampi ja näytti hurjemmalta ja\nkomeammalta siten, kuin mennä nohjotella hiljaa ja ikään kuin\nhäpeissään... Mitä hän häpeäisi...? Tulkoon vaikka ken, niin paikalla\nhän on valmis koettamaan, vaikka tuota kättäkin niin kirotusti särkee...\nHän se on kumminkin sittenkin Karhun Esa, hän!\n\nTuo oman nimensä paino, sen kuuluisuus herätti hänessä yhtäkkiä niin\npaisuvat tunteet, että karjaisi:\n\n\"Itse minä oon Karhun Esa, minä!\" Ihmiset, jotka tuon kuulemaan\nsattuivat, katsoivat oudostellen ja peloissaan, eivät uskaltaneet sanaa\nvirkkaa. \"Tuo saattaisi pian kirkkotiellä tappaa, ja milläpä tässä\nvastustaisikaan, kun ei asettakaan ole...\" Ja he hiipivät maantien\näärimmäistä reunaa.\n\n\"Kyllä tuo on nyt saanut selkäänsä\", ajattelivat ohi päästyä. \"Siitäpä\npitäisi nyt oikein Jumalaa kiittää.\"\n\nMusta alkoi väsyä. Sen askel tuli epävarmaksi ja horjuvaksi, se poikkesi\ntiepuolesta toiseen, vaikka Esa teki ruoskineen parastaan saadakseen sen\nsuoraan kulkemaan. Mutta kun hevosraukka ei ollut jalkainsa herra, ne\nkun muuttelehtivat toistensa edelle vaistomaisesti, tahdottomasti, niin\nne menivät myöskin mihin tahtoivat... Yhä armottomammin pieksi Esa\neläintä, joka koetti potkiakin, mutta voimaton kun oli, ei siitä ollut\nmitään apua, sekin kävi väsyneesti ja hiljaa ja tuotti uusia lyöntejä.\n\n\"Poika, poika!\" huusi muuan tuttava mies erään kylän ohi ajettaessa,\n\"tapathan sinä mustasi.\"\n\n\"Mitä se sinua koskee? Tapan kyllä sunkin, eikä se maksa kuin kolme\nkopeekkaa.\" Esa riensi edelleen. Jo näkyi tuolta koti, vanha,\ntaitekattoinen asuinrakennus, jonka savupiiputkin entisinä hyvinä\naikoina olivat rapatut, mutta nyt niitä ei paljon ollenkaan yli\nkatonkamaran näkynyt. Asuinrakennus olikin ainoa, mikä näkyi, sillä se\noli korkeampi muiden rakennuksia, joitten sekaan Karhun muut huoneet\netäältä katsoessa peittyivät.\n\nEsa kääntyi maantieltä kotikujalle. Käänteessä on silta, \"isät\" kun\nolivat siitä veden laskun laittaneet. Mutta nyt on silta jo kauan ollut\nhuonossa kunnossa, hevoset saavat hyppäämällä yli kulkea.\n\nMusta sai jo sarjan iskuja ennen siltaa, että tietäisi vauhtia ottaa.\nMutta mustalta ovat voimat loppuneet: se hyppää, mutta takajalat\nvajoavat sillan rakoon, siihen painautuu hevonen pitkälleen värähdellen.\nPanee päänkin levollisesti tien reunaan.\n\nEsa sai pudotessaan vamman jalkaansa. Tuimasti hevosta kiroten nousi hän\nja otti siltapuun kappaleen ojasta.\n\nHevonen puhaltelee raskaita henkäyksiä, sen pää lepää pitkin tietä muun\nruumiin kanssa suorassa viivassa. Hevosen jokainen jänne värisee. Sen\nsilmät ovat ummessa, mutta parhaiksi juuri raottaa niitä ja katsoo,\nnöyrästi armoa rukoillen, isäntäänsä, kun isku tähtää hänen päätänsä;\nheikosti se heittää sitä vielä ylöspäin, ikään kuin suojellakseen. Mutta\nisku kohtaa. Tärkeään paikkaan se kohtaakin, ihan korvanjuureen,\nohimoon. Pää valahtaa takaisin tielle. Muutama nykäys vielä -hevonen oli\nkuollut. Siinä se makasi kohtaloonsa tyytyväisenä ikään kuin kuiskien\nisännälleen: \"Armoniskunpa annoitkin, ystäväiseni!\"\n\nEsa iski vielä, vaikka hevonen jo oli kuollut. Eihän sitä sellaista\nsappea vähällä saa tyhjäksi! Vasta sitten hän ikään kuin horroksesta\nheräsi. \"Kuoliko se...? Katso vetelystä, eihän se... Nouse ylös,\nmusta...!\"\n\nEsa potki, nosti mustan päätä. Mutta se oli kuollut. Esa rupesi harmista\nkiroilemaan, kiroili oikein itkussa suin, sillä tuo hevonen oli ollut\nhänen kumppaninsa melkein jokaisessa urotyössä, joilla hän oli mainetta\nniittänyt. Ja nyt se makasi tuossa.\n\n\"Musta, musta parka!\"\n\nEi se enää taputtelemisista välitä. Esa menee, istahtaa ojan\npientareelle, laskee ryömälleen kättensä päälle.\n\n\"Voi jumaliste!\"\n\nTuo oli toivoton huokaus: siitä helähti jonkinlainen kamalan aavistuksen\nsävel, siitä ymmärsi, että Esa jo käsitti tekonsa: koko talossa ei ollut\nkunnon hevosta, paitsi musta.\n\nEsa juuri ajatteli mennä vielä hyväilemään hevosvainajataan, mutta näki\njonkun kyläläisistä lähestyvän tuolta. Kiukusta leimahtivat tuliset\nsilmät: tuletko surkuttelemaan? Esa pui nyrkkiä, ähähti sapekkaasti,\nkatsahti vielä kuin jotakin toivoen mustan silmiin. Toivo näkyi pettävän\nja sai tuskallisesti päätä vääntämään. Kyläläinen läheni, Esa lähti\nraskaasti astelemaan kartanolle päin.\n\n\n\n\nII\n\nKOTONA\n\n\nEsa astui kotiinsa. Paha haju löyhkäsi ovesta vastaan. Eipä ihmekään,\nsillä heti tupaan astuessa pisti silmään pikimusta lattia, jota ei olisi\nluullut näiden asukasten aikana pestyn. Oviloukko oli täynnä\nkaikenlaisia navetta-astioita, peruna- ja vesisaaveja, joilla tie\nporstuan kamariin oli kokonaan suljettu. Sängyn ja penkin alustoista\nvyöryi lattialle yltäkylläisyyden ylitse kaikenlaista tunkiotavaraa.\nVanha, luja pöytä seisoi paikoillaan luhistumatta ikään kuin kerskuen\nsiitä, että alinomaa jaksoi kantaa sen taakan mitä monipuolisimpia\nesineitä ja tavaroita, joilla siinä oli varsinainen tilansa. Se olikin,\ntuo pöytä, harvinaiskalu, jäännös esi-isiltä; se oli yhdestä lankusta,\njonka läpimitta oli kolmekymmentä tuumaa. Istuinpenkit olivat samaa\nsukua, leveät, lahnavat ja lujat. Ne olivat todella oikeita vanhankansan\nhuonekaluja.\n\nEsan astuessa tupaan istui vanha, turpea akka takkakivellä ja tirkisteli\nhäntä. Noissa kasvoissa huomasi niin paljon yhtäläistä Esan kasvojen\nkanssa, että saattoi oitis arvata tässä saavansa kunnian tutustua Esan\näitiin, talon emäntään, tuohon kuuluisaan Karhun muoriin.\n\n\"Missä Jussi on?\" huusi Esa ovessa.\n\nMuori käänsi välinpitämättömästi päänsä toisaalle ja virkahti\nhuolettoman jokapäiväisesti ruumistaan tahdissa huiskuttaen:\n\n\"(En) ... tietäisi sinuakaan, jos'et siinä olisi.\"\n\n\"Häh?... Etkö tiedä? Mitäs varten mun pitää sua elättää, jos et edes\ntiedä sitä? Piruko nuo päkkänätkin aina vetää jalkoihin...! sen ...\ntuhannen!...\" Hän potki kumoon pari, kolme astiaa, joista yhdessä oli\nperunoita ja vettä, toisessa ruumenvettä ja kolmas oli tyhjä.\n\n\"Älä nyt taas niin kovin pölläile\", kielteli äiti huolimattomasti,\nkatsahtamattakaan Esaan.\n\nSängystä kuului kuorsausta. Esa tunkeusi kaikkien esteiden läpitse\nsängyn luo, löysi sieltä Jussin, jonka herätti. Poika kun kuuli isännän\nkotiin tulleen, nousi kuin nuoli. Mutta Esa kiirehti häntä vielä\nkäsihapuisin muistuttaen:\n\n\"Tiedätkö, nohjo, kuka sinua elättää?\"\n\n\"Häh?\" Poika seisoi kummissaan ja peloissaan silmiään hieroen.\n\n\"Hääh! Tiedätkös missä Matti on?\"\n\n\"Matti? En minä tiedä. Eiköhän se ole ajoilla.\"\n\n\"Ajolla? Kenen hevosella?\"\n\n\"En mä tiedä.\"\n\n\"Missä Maija on?\"\n\n\"Maija on navetassa\", ilmoitti muori.\n\n\"Ahaa, joko senkin suu pääsee auki!\" huudahti Esa.\n\n\"No, mene sinä Maijan kanssa ja vetäkää se konin raato sieltä tieltä\ntarhaan. Jos ette saa, niin hae kylän väki avuksi.\"\n\n\"Mikä koninraato?\" kysyi poika.\n\n\"Niin, mikä konin raato? minäkin kysyn\", virkahti muori.\n\n\"Miikää kooniin raato!\" matki Esa. \"Menee katsomaan, sieltä hänet\nlöytää.\" Poika jo meni, muori riensi perään. Esa istui pöydän päähän\npenkille ja mietiskellen antoi katseensa kulkea ympäri huoneen. Siitä\npainui hän pöydälle ryömälleen ja valutti silmänsä umpeen. Porstuasta jo\nkuului äitimuorin hätäilevä astunta ja äänteleminen: \"kun nyt tuoni\nhevosparankin tappoi, muutama pöllö!\" tuli muori tupaan huutaen vasten\ntavallisuuttaan, sillä hän puhui yleensä hyvin vitkaan. Esa hiukan\nraotti silmiään, mutta painoi ne jälleen välinpitämättömästi kiinni.\nHuomasi kuitenkin muorin olevan hyvässä pöhnässä.\n\n\"Kun ei tuo vaivainen jo itseänsä lopeta ... tässä hävittää koko\ntalon... Voi jumalatointa, voi vaivaista elävää, kun ei tuolle jo\ntulekin nuoranpää!\"\n\n\"Suu kiinni!\" huusi Esa silmiään nostamatta.\n\n\"Niin, suu kiinni, kun Saviojan Ville on pannut hakemukseen velkasi...\nKyllä ne ovat tämän ajan ihmiset hävittömiä, niin että nahankin\nkuorisivat päältä, kun vain kelpaisi.\" Muori kopisti piippunsa, istui\ntakkakivelle ja pani tupakkaa uudestaan. \"Mutta totta ei se kelpaa se\nihmisen nahka, kun eivät nylje.\" Hän nauroi kitkutti ja näytti jo\nunohtaneen hevosen kuoleman. \"Se Saviojan Ville, nälkäsilmä, se ihminen\non tavaraa ainakin vääryydellä koonnut, jos kuka. Mutta tottahan\nviimeisenä tilinpäivänä katsotaan perähän, mitä on Villenkin kirjaan\nkirjoitettu, ja pitää katsoa!\" Muori löi kättä polveen. \"Kun hätyyttää\nleskiä ja turvattomia orpoja pois mailta ja mannuilta.\"\n\n\"Mitä sinä höpiset?\" kysyi Esa ja kohotti hiukan päätänsä.\n\n\"Mitä minä höpisen! Kyllä näet pian kuka höpisee. Saviojan Ville panee\nsun talottomaksi, on pannut reverssis hakemukseen. Vai höpäjän! Noo,\nparempihan se niin olis, mutta pian täs on vasaramarkkinat ... ja jos\nvielä pitää tästä vanhana kodistaan lähteä.\" Muori itki. \"Mutta minä en\nlähde, mulla on syytinki ja minä olen sen kunnialla ansainnut,\nvaikka...\"\n\n\"Kunnialla?... Sinä saatana! Paljonko pikiöljyä meni, ennen kuin sait\nisän hengiltä?\" Esa hymyili kurillisesti ja tirkisteli muoria, joka ei\nollut kuulevinansa.\n\n\"Vaikka mustalainen talon ottais, niin kyllä kaikilta hylätyn lesken\nsyytinki aina paikkansa pitää, pitää jo.\"\n\n\"Niin, mutta sellainen syytinkiläinen kuin sinä, on hornan elätettävä.\nJos et olisi äitini...\" Esa nauroi kamalasti ja väänsi päätänsä, \"niin\nolisin sinulle jo aikaa antanut pikiöljyryypyn. Minä kunnioitan isääni\nja äitiäni, että menestyisin ja... Paljonko siihen menee, että saa\nmiehen kuolemaan...? Ämmälle kai piisaa puolta vähemmän, vai, häh?\"\n\nMuorilla oli tapana, että kun Esa rupesi puhumaan näistä asioista, hän\ntekeytyi kuuroksi, kuurommaksi kuin muuten olikaan. Kun ei mitään kuule,\nei ole pakko vastatakaan.\n\n\"Olis tuota nyt suonut, että oma poika olis voinut talon pitää, mutta ei\ntässä jaksa eikä voi aina olla vetämässä, kun siitäkin tuli tuollainen\nrepale.\"\n\nEsa uskoi, että äitimuorin juttu hakemukseen pannusta velkakirjasta oli\nkokonaan valhe, sillä muori usein piti tapanaan sellaisilla pelotella\nEsaa aisoihinsa.\n\n\"Onko sulia yhtään viinaa?\" kysyi poika, tullen likemmäksi äitiään.\n\n\"Mistä tuli köyhälle nisukeitto.\"\n\n\"Oletpa sinä saanut hyvän ryypyn.\"\n\n\"No ei se ole sun asias, jos minä saan tai olen saamatta.\" Muori ei\nkatsonutkaan Esaan, tuijotti vain suoraan eteensä ja huiskutteli\nruumistaan. Esa lähti raivaamaan tietä kamariin, potkien pyttyjä pois\nedestään.\n\n\"Mitä niistä astioista tahdot, et sinä sieltä kamarista ainakaan mitään\nlöydä.\" Muorilta pääsi kitkottava nauru, ennen kuin sanoikaan: \"Ei sitä\nole munkaan suuni vasikan nahasta, kyllä sekin hyvän maistaa, maistaa\njo, ja nenä haistaa, jos jumalanviljaa on saapuvilla.\"\n\nEsa oli juuri pääsemässä kamariin, kun poika tuli kysymään nyljetäänkö\nhevonen ja kuka sen nylkee. Esa käski hakea mäeltä erään mökinäijän\nnylkemään.\n\nKamari, johon Esa vihdoinkin pääsi, ei ollut niinkään hullun näköinen\nkuin olisi otaksunut. Se oli jonkinlaisessa \"asuttavassa kunnossa\".\nSohvasängyssä oli vuode levällään, siellä oli pöytä, piironki, muutamia\ntuoleja ja kaakelimuuri loukossa. Likainen se kyllä oli, mutta ei niin\nlikainen kuin tupa. Lattia oli joskus maailmassa maalattu. Sen lisäksi\noli siinä parikin mattoa, mitä tarkoitusta varten, on vaikea sanoa.\n\nEsa kävi kaapilla, jonka ovet avattua sieltä pilkisti esiin valtainen\nkasa tyhjiä, kaikenmuotoisia, suurempia ja pienempiä pulloja,\nmahapulloja, povipulloja, taskupulloja, \"tolssinpulloja\", mutta yksi\ntoistaan tyhjempänä. Kovin nuivulla nenin meni Esa ja loikasi pitkälleen\nsänkyyn.\n\nSillä aikaa oli keräytynyt joukko kyläläisiä tarhaan, missä muudan ukko\nnylki vuotaa mustan selästä. Miehet ja pojat seisoskelivat piippunysät\nhampaissa ja kädet taskuissa ympärillä.\n\n\"Kyllä se Esa\", virkahti muuan pienehkö ikäpuoli mies, jolla oli\ntihrusilmät, \"olisi oikein aikamies, mutta on se vähän liika hurja.\"\n\n\"Eikö Kaaperi enää hurjastele, kun muita hurjuudesta moittii?\" kysyi\nmuuan Pikku-Karhun Ella.\n\n\"Mitäs siitä köyhän hurjastelemisesta, ei se kestä muuta kuin niin\nkauan, kun viinaryyppy päässä pysyy, sitten se on kaikki... Eikä\nköyhällä ole mitä menettää, ei se köyhdy, se on aina yhtä rikas. Mutta\nrikkaat ne köyhtyy.\"\n\n\"Antaa köyhtyä\", pisti väliin Kulkuri-Kaapo, joka oli hänkin paikalle\njoutunut. \"Sittehän tulevat niin rikkaiksi, etteivät enää köyhdykään.\"\nNaurettiin.\n\n\"Tulevat kaikki niin rikkaiksi kuin Kaaperikin\", nauroi eräs, näköjään\njoku isäntämies. Kaaperi oli, näet, talostaan juomisen kautta hävinnyt.\n\n\"Katso vain, ettei sunkin talossas pian ole mäntä katolla.\"\n\n\"Noo, sittehän rikastun niin kuin sinäkin, niin etten enää pääse\nköyhtymäänkään.\"\n\nPoikia ja muita miehiä nauratti kovin ja se pisti Kaaperin vihaksi.\n\n\"Älkää nyt, sen tuhannen elävät, kaikin yhden suuhun lentäkö! Nuo\nkakaratkin. Otan pian sääristä ja lyön seinään, ettei jää kuin märkä...\"\n\n\"Lyö, lyö! tule koettamaan! Koetetaan!\"\n\nPojat ryntäsivät kilvan miestä kohti, Kaapo etumaisena, kerskaten ja\nkiljuen. Mies, ollen hämillään, ei ollut tietävinään, juttelihan vain:\n\n\"Tuollaisia naskaleita tarvitsisi kuin ... sääristä ottaa, niin yhdellä\napajalla lois tusinan seinänvaroksiin, niin että sieltä sais tikulla\nrapailla.\"\n\nPojat kiljuivat ja ärhentelivät yhä, pakkausivat jo hihoistakin\nnykimään. Suuremmat miehet nauroivat.\n\n\"Kaaperi, petoako noiden annat nenäsi katolla kävellä, anna kuonoon.\"\n\n\"Kuonoon?\" huusi Kaapo, \"itselläsi on kuono, oikein kärsäkuono, mutta\ntämä on nenä, oikea sievä ihmisen nenä.\"\n\n\"Tuopa nyt vasta junkkari on... Sillä on lehmältäinen suu... Älä mene\nsinne, jos meinaat paree olevasi.\"\n\n\"Kuka on paree, kun minä olen itse kyllä hyvä!\" Jo antoi Kaapo töytin\nselkään Kaaperille, joka horjahti ja oli vähällä pitkälleen kupsahtaa.\nNyt rupesi vanha mies kiroilemaan, läksi puukko kädessä poikain perään,\njotka nuolaisivat edellä minkä ulottimet myönsivät.\n\n\"Ka-ha-ha-haaperi...! hu-hullukos olet, kun ... ha haa ... leikistä\nsuutut?\" huusivat miehet perään nauraen niin sydämestään Kaapon\nvaaterepaleitten omituiselle lepattamiselle: pojanroikale lennätti kuin\nkymmenin isoin- ja pikkusiivin liuhtoen. Pianpa Kaaperi väsyikin, palasi\ntakaisin miehuullisesti kerskaillen kuin olisi suurenkin voiton saanut.\n\n\"Kuinka sinä uskallat kakaroita noin suututtaa?\" rupesivat taas miehet\nkiusaamaan. \"Tappavat sun vielä, kun kolmiloukkoseen satut niiden\nkanssa.\"\n\nKaaperi ummisti tihruja silmiänsä.\n\n\"Tappakoot\", sanoi, \"missäs minä silloin olisin?\"\n\n\"No se tuota nyt on asia, että sinäkin olet aina sillä paikalla.\"\n\nNaureskelivat huuliinsa kuin hassut, \"väkevää\" miestä pilanansa pitivät.\n\n\"Kuinkas se onkaan, Kaaperi, olethan sinäkin ajanut hevosen kuoliaaksi?\"\nkysyi hevosen nylkijä.\n\n\"Oolen minä! Mitäs en minä olisi tehnyt. Kaksikin olen ajanut.\"\n\n\"Kaksiko?\"\n\n\"Kaksi\", rehenteli Kaaperi, \"ja hyviä salvioita olivatkin, toinen oli\nliinaharja ja toinen oli musta.\"\n\n\"On se ajanut\", todisti joku.\n\n\"Kyllä se on ollut tämä Kaaperi yhtä hurja kuin tämä Karhun Esakin\",\nruvettiin kehumaan.\n\n\"No vielä hullumpi.\"\n\n\"Kahta pöhlömpi!\"\n\nTämä vasta Kaaperia nauratti, nauratti niin, että tihrusilmistä vesi\njuoksi pitkin kurttuihin rypistyneitä ohuita poskia.\n\n\"No tyhjän päällekö olisin juonut puolen manttaalin talon seinineen ja\nistunut kaksi kertaa linnassa!\" karjui naurunsa seasta Kaaperi. Häntä\nniin hullusti ihastutti, kun ruvettiin vertailemaan Karhun Esaan. Ohut\nrinta kohosi, hoikkaset sääret tutisivat ja kädet tekivät omituisia\nliikkeitä, ikään kuin entisiä aikoja muistellen. Hän asetteli jalkojaan,\nkoetti niitä pitää pontevina ja ryähtäen alkoi kertoa:\n\n\"Kerrankin kun minä...\"\n\n\"Kas Karin Vennu!\" toiset äänsivät.\n\n\"Vennuko?\"\n\nToden totta, juuri itse Vennu ajoi pihaan ja Kaapo-junkkari jo rattaiden\nperällä roikalehti.\n\n\"Mitäs täällä? nythän on Mikkeli ja... Saakuriko tuon hevosen on\nhengiltä ottanut? Mustako se onkin, vai?\" kyseli Vennu, kun tuli\nhevosensa luota oitis tarhaan.\n\n\"Musta se on\", monellakin suulla todistettiin.\n\n\"Sillä lailla ne meidän kylän pojat ajaa\", kehui Kaaperi.\n\nMonikin yht'aikaa kiirehti kertomaan, että Esa sillä oli ajolta kotiin\ntullut, mutta tuohon sillalle oli koipensa oikaissut.\n\nVennu pudisteli päätä:\n\n\"Hyvä hevonen!\"\n\n\"Hyvä, pakon hyvä hevonen.\"\n\nKaaperi jo taas kirmasi Kaapon niskaan, teki mieli selkään antaa, kun\ntuolta muiden selän takaa irvisteli ja silmiänsä muljotteli.\n\n\"Kyllä minä sulle ... vietävälle ... näytän!\"\n\nKaapo nyökkäsi Vennun selän taa turvaan. Vennu käännähti, epäili, että\nmitä se lurjus siinä kähmäilee.\n\n\"Mitä se poika siinä...\" Kaapo sai korvapuustin ja lensi nurin niskoin.\nKuin kärppä nousi hän jälleen ylös.\n\n\"Kas siitä kädestä viitsiikin korvatillin ottaa...! mutta ei tuosta,\njonka nupissa (hän antoi aika täräyksen vasten Kaaperiparan naamaa),\njossa on noin ruma ruutisarvi!\"\n\nNytpä vasta miehet, Vennukin, nauramaan rupesivat. Tuo poika on koko\nhäjy!... Mutta jopa täytyi käydä kiinni pitämään Kaaperia, ettei\nhulluuksia tekisi. Hän raivosi mielipuolen tavoin, kun ei saanut tuon\npoikavekaran kimppuun käydä. Mutta se tuota näytti korvaavan, kun miehet\nkiinni pitelivät, kohtelivat kuin pahaakin äijää. Ei sitä kaikkia lorvia\ntarvitse kiinni pidellä ... mutta tässä on poikaa vielä vanhanakin!\n\nVennu meni tupaan. Sieltä oli piika jo ehtinyt osan astioita porstuaan\ntyöntää ja oli nyt lattian lakaisemisen puuhassa. Muori se vieläkin\nistui takkakivellä piippua imien.\n\n\"Onko Esa kotona?\"\n\nMuori käänsi ruumistaan siksi, että näki Vennun. \"Kariko se olikin, min'\najattelin, että kuka se oli. Tuli se kotia, vaivainen värkki, ja tappoi\nparhaan hevosensa.\"\n\n\"No niin näkyy. Missä se nyt on, Esa?\"\n\n\"En mä tiedä, mahtoiko se sinne kamariin mennä, liekö tuo makuulle\npannut? Näkyi olevan niin, että hoi kättä, hoi jalkaa.\"\n\n\"Lyötykö oli?\"\n\n\"Lyöty tai väsyksissä, en mä tiedä. Kukapa tuota juuri lyönyt olisi,\njoka on sellainen karuuna. Vaikka kyllähän sanotaan, niin että ei sonni\nniin suuri, ettei ajaja suuree. Missä tuo lie ollut. Eivät ne nuoret\nennen noin hulluja ja päässilmäisiä olleet. Jos sitä äijät (tässä rupesi\nmuoria naurattamaan) ja vanhat ämmätkin vähän ryyppäsivät, niin ei sitä\nnuoret.\"\n\n\"No no muori, antaahan nuortenkin. Mutta kuinka, eikö muorikaan kirkossa\nole?\"\n\n\"Kirkkoon tästä sitte pääsee, kun pitää aina olla kotokissana. Eikä\nsiellä mieli paljon parane. Aivanhan siellä on körttiläisten valta. Ne\nnyt vasta ovat juuttahia, ja kun kuuluu pastorikin siihen uskoon\nruvenneen. Kyllähän nyt on vissiinkin ne maailman lopun ajat, kun\nkaikenlaiset villitykset ja eriseuraisuudet tulevat.\"\n\nMuori ainoastaan silloin tällöin vilkautti Vennuun, istuen vain vakavana\nomissa oloissaan ja toimitellen ikään kuin enimmäksi puoleksi itselleen.\n\nVennukin oli vakavana.\n\n\"Niinpä taitaa tulla, tulleneeko tuota?\"\n\n\"Maailman loppuako? Hojaa, kyllä se tulee, kun ehtii, niin minä ainakin\nuskon. Mitä ne muuta ennustavat tuollaiset villitykset kuin nuo\nkörttiläisetkin? Onko Karilla piippu mukana? Tule panemaan tästä mun\npöntöstäni piippuusi. Ne ovat oikein kaksi kertaa prässätyitä.\"\n\nVennu pani piippuunsa muorin pöntöstä ja istahti hänkin toiselle puolen\ntakkakiveä.\n\n\"Surkeata\", rupesi muori sanomaan, \"kun ei ole nyt yhtään viinaakaan,\njotta sais ryypyn tarjota. Minä olen tässä käennyt koko päivän käydä\nToiskan muorilta hakemassa, että olisi edes vieraan vara, mutta en mä\ntiedä kuinka sitä ihminen on väliin kuin märjissä nahoissa ja tuo poika\nnyt sitten vielä tuollaisen surkian työn teki.\"\n\nVennua kutkutti, näkihän hän, että muori oli aika pätkässä ja\nröjynpovessa kommotti puolen tuopin taskupullo.\n\n\"Nuhtele sinä Kari vähän sitä Esaa\", jatkoi muori kuiskaten, ettei piika\nolisi pöydän päähän kuullut, \"ettei se olisi mulle niin hävitön, kun se\non ruvennut olemaan niin kuin koira.\" Jo rupesi tihuttelemaan.\n\n\"Onko?\"\n\n\"No siitä vanhasta asiasta se mua aina piinaa, ja niin kuin Jumala ja\nihmiset tietävät, niin minä olen siitä viattomasti kärsinyt. Vainaja oli\nniin kova viinamies, että ... ja viinaanhan se kuoli.\"\n\n\"Mitähän niistä vanhoista.\"\n\n\"Niin, mitähän niistä, mutta kun se aina niistä.\" Muori pyyhki silmiään,\njoista kyynelet tippuivat. \"Ja niin kuin sinä tiedät, että mulla on\nhuono sydänalusta, niin minä olen aina nauttinut vähän väkeviä ja sitten\nminä pysyn terveenä. Kun näin vanhalla iällä pitää taloutta hoitaa, niin\nkyllä siinä tarvitsee vähän vahvistusta toisinansa, mutta kun ei tuo Esa\nantaisi, ei mitään.\"\n\n\"Jopa se on poissa laidalta.\"\n\n\"Älähän muuta, hyvä ihminen! Mutta sano sinä sille ja neuvo.\"\n\n\"Ei se siitä huoli.\"\n\n\"Antakaa sille selkään, hyvä ihminen, ja pankaa pelolle. Lupaa sinä olla\nmun puolestani, kyllä se sua pelkää, kyllä minä sen tiedän...\"\n\n\"Pelkääköhän?\"\n\n\"Pelkää, se aina sanoo jotta... Mutta odotas vähän. Maija, mene\nkatsomaan, eikö se hevonen jo ole nyljetty, mene kohta.\"\n\n\"Mitä minä siitä katson.\"\n\n\"Katso mitä katsot, katso onko sen häntä ylös vai alaspäin. Mene nyt.\"\n\nMaija sanoi jo, ettei hän mene, mutta meni kuitenkin. Silloin muori\nveti nopsasti pullon povestaan, ryyppäsi ja tarjosi Karille.\n\n\"Täytyy ottaa salaa\", kuiskasi silmää iskien. \"Ota ryyppy.\"\n\n\"Ka, onhan teillä.\"\n\n\"Harvoin minä ihan tyhjä olen, minä otan vaikka kivestä. Ryyppää nopiaan\n... paremmin.\" Hän otti ja ryyppäsi vielä itse ja pisti sitten pullon\npoveensa.\n\n\"Täytyy olla vähän sukkela. -- No Maija, joko sinä nyt näit? Oliko häntä\nylös vai alaspäin? Häh? Mitäh? Älä yhtään kiukuttele!\"\n\nKari rupesi lähtemään kamariin.\n\n\"Kari, älähän nyt vielä mene.\"\n\n\"Minä vain menen tänne Esaa katsomaan.\"\n\n\"Esaa! No viisi siitä Esasta, älä mene.\"\n\nMutta Kari meni kuitenkin vakuuttaen, että tulisi uudestaan muorin\nkanssa juttelemaan.\n\nEsa nukkui kaikesta tietämätönnä. Karin Vennu tyrkkäsi kylkeen, että\nheräsi. Syntyipä pojalle iloa, kun tämän oivan miehen näki, hyppäsi ylös\nkuin nuoli.\n\n\"Kuinka tiesitkin nyt juuri tänne tulla?\"\n\n\"Se nyt ei ollut suuri asia, mutta mitä varten sinä tapoit tuon hyvän\nhevosesi ja kuinka siellä Korvenloukolla on käynyt? Sitä minä nyt\ntahtoisin tietää.\"\n\n\"Hevosesta viisi, vaikka kyllä se oli hyvä. Mutta kuule, kun me saimme\nKorvenloukolla selkäämme!\"\n\n\"Selkäänne? Niin, minä jo kuulin.\"\n\n\"Ihan ... pakoon joka mies!\"\n\nVennu rupesi haukkumaan, sanoi, että olittepa oikeita vasikoita!\n\nOvesta kurkisti Kaapo.\n\n\"Annatko Esa tuopin viinaa, niin me hautaamme tuon raadon?\"\n\n\"Häh? Joko se nyt on nyljetty?\"\n\n\"Nyljetty kuin orava. Annatko?\"\n\nMutta Esa ei ehtinyt vastata tuohon, ennen kuin saisi Vennulta selvän\nvastuun erääseen kysymykseen. Sitten vaikka kannu konin hautaajille.\n\n\"Mene tupaan siitä ja odottakaa, kyllä sen ehtii, meillä on tässä\nasioita.\" Kaapo vetäysi hitaasti tuvan puolelle.\n\n\"Kuule\", sanoi hän painolla, lyöden kättä Vennun polveen, vierekkäin\nkun istuivat sohvalla. \"*Nyt pitää sinun* lähteä minun kanssani\nKorvenloukolle ja tuodaan sieltä Santra, vaikka...\"\n\nKaapo pisti päänsä ovenraosta.\n\n\"Sitä mä kanssa tulin sanomaan, että Järvelän Santra oli jo menneen yön\nkotonansa. Turhaan te sitä Korvenloukolta haitte!\"\n\n\"Kotonansa? Viime yönäkinkö?\"\n\n\"Niin. Kotonansa oli.\"\n\nEsa joutui niin ymmälle, ettei voinut puhua mitään pitkään aikaan.\n\n\"Onko se totta?\" kysyi hän vielä.\n\n\"Mitä mulle siitä valheesta hyvää olisi.\"\n\n\"No voi sun...\" Siitä seurasi Esalle pitkällinen sapenpurkaus.\n\n\n\n\nIII\n\nPAHA OLLA\n\n\nSen jälkeen Esa makasi vuorokausikaupalla. Nousi sitten ja maleksi\nkotosalla paikasta toiseen kuin unissaan; makaili taas väliin ja nousi\nsyömään, mutta viinaa ei kysynytkään. Mitä hän puheli, se oli\npääasiallisesti riitelemistä muorin kanssa, joka marmatti yhteen\njaksoon. Hän uskalsi nyt niin hyvin, kun Esa oli selvänä; silloin\nhänelle aina sai haukuskella, ilman että vastusteli.\n\n\"Suu kiinni!\" Esa väliin ärjyi.\n\n\"Soo, vai suu kiinni. Ei ainakaan sun käskylläsi. Menisit nyt jo edes\ntyöhön, että oppisit, kun eläminen ansion nenään tulee. Hyvät anturat se\nsai talon alle se poiju.\"\n\n\"Suu kiinni, taikka saat pikiöljyryypyn!\"\n\nSilloin muori meni mutisten kamarista.\n\nSiten kuluivat päivät. Esa pysyi kotona, harvasanaisena, jurona ja\nmakailevana. Muulloin hän aina, kun asettui kotona olemaan, hommaili\njotakin, oli iloinen ja reipas. Kukaan ei tiennyt mitä hän nyt ajatteli,\nmikä häntä painoi. Kyllä he aavistivat, arvioivat oikeitakin syitä,\nmutta ei syvintä.\n\nHänelle, joka näihin asti oli purjehtinut toveriensa kera kuin kupla\nveden päällä, hänelle, joka aina oli *antanut* selkään tuskin\nnimeksikään koskaan *saanut*, hänelle oli Korvenloukon tappio sapettava\nisku. Sitten kuoli musta, tuo erinomainen hevonen, josta monessa\npitäjässä puhuttiin, joka oli kuin itse Esa. Ensin ei hän sitä niin\nmiksikään ottanut, nuoressa mielessä kun niin helposti herää ajatus\nuudesta, joka rahalla saadaan.\n\nJuttuna hän piti vieläkin sitä, että Saviojan Ville häntä hätyyttämään\nrupeaisi. Kuitenkin hiukan arvelutti. Mutta kohta hän jälleen\nuhkamielisenä päätänsä nosti. Tulkoon! -- ajatteli. Minä kokoon tänne\nVennun ja Iikan Antin ja s---- ja vaikka yksin minä niille näytän.\nTässähän onkin aihetta: sopii näyttää niille minkälainen se on oikein\nmiehen kurssi!\n\nMutta kaiken tämän yläpuolella hän tunsi, ensin sekavammin, sitten yhä\nselvemmin, kummallisen, selittämättömän halun saada omakseen Järvelän\nSantra. Kuultuansa, ettei Santra ollutkaan Korvenloukolla silloin, kun\nhän oli siellä sitä varten, saavutti raivostus. Se tuntui hänestä\nsuoranaiselta vääryydeltä. Santran juttu oli siksi harvinainen,\nomituinen ja Esaa puoleensa vetävä, että hän olisi tahtonut kaikella\nmuotoa olla mukana, joukossa. Kun nuo toiset asiat olivat nuorelle,\nvälittämättömyyteen tottuneelle miehelle rasittavia ja ikäviä, kun ne\nkerran panivat hänet makaamaan ja mörröttelemään, niin hän tarvitsi\njotakin virkistävämpää, jotakin mielensä mukaista uneksittavaa. Santra\ntarjoutui kuin itsestään siihen. Esa uneksi.\n\nKenties ensi kerran elämässään uneksi ja ajatteli hän näiden päiväin\nkuluessa vakavaa avioliittoa. Mistä se tuli? Kenties siitä, että hän\nrupesi vaistomaisesti tuntemaan saaneensa kylläkseen nuorenmiehen\nelämästä. Tuo tappio oli kova kolaus hänelle. Esa oli siksi järkevä,\nettä voi huomata kunnollisen koston korvenloukkolaisille hiukan\nmahdottomaksi; sitä hän kuitenkin tiesi odotettavan. Mutta siitä\nvelvollisuudesta päästäksensä olisi sopivin naida.\n\nRikas naiminen vakaannuttaisi toiselta puolen taloudellisenkin aseman.\nSaisi velkansa kuitiksi, rupeaisi porhona elämään...! Esaa innosti.\n\nJa Santrassa pyöri hänen ajatuksensa, semminkin ensi päivinä. Hän\nmietiskeli, olisiko sitä mitenkään mahdollista enää siten järjestää?\nItsekseen kiven kovaan vakuutteli, että jos vain tietäisi Santran\nitseensä suostuvan, niin kyllä hän sen myöskin sitten pitäisi, vaikka\nkoko maailma olisi aseitten ja puukkojen kanssa vastassa. Mutta Santran\nsuostumusta hän epäili. Hän muisti entisestään, miten Santra oli häntä\nkohdellut.\n\nSellaisten tapausten mieleen johtuessa tulinen luonne nousi lovestaan ja\nmies julmistuneena yksikseen riehui. Toisinaan teki äkkinäisiä\npäätöksiä siinä hetkessä lähteä Järvelään koettamaan. Jos ei onnistuisi,\nniin tekisi ihmeitä siellä. Mutta sellaisissa kohtauksissa tulikin ilmi,\nettei mies eikä miehen asiat olleet niin kuin ennen: hänen päätöksensä\nlaimenivat ennen kuin ehti niitä toteuttaa. Eivät ne laimenneet\noikeastaan kiukun puutteessa, mutta henki ikään kuin väsyi ja ehtyi,\ntuntui olevan kuin palkeet rikki. Sellaisina hetkinä, kun huomasi\npalkeensa vuotavan, äkkäsi, että joku ikään kuin pidätti häntä\nlähteämästä, ja silloin hän itki. Sillä tavoin sappi pehmisi. Tähän\notaksui hän luonnollisten syiden vaikuttavan: kun ei ollut kunnon\nhevosta eikä rahaa millä sen ostaa; ja kun tuo velkahakemuksen ruma\njuttu lie pitäjällä liikkeellä, niin sekään ei suinkaan olisi miksikään\neduksi, kun sellaiselle asialle lähtee.\n\nLopultakin jäi painavimmaksi esteeksi köyhyys. Hän ei ajatellutkaan\nmennä Saviojan Villeltä rukoilemaan lykkäystä, sillä hän otaksui, ettei\ntämä kuitenkaan uskaltaisi ryöstöön asti tulla. Luuli Villen vain\npeloittelevan. Juttua ja puhetta, jonka arvasi asiasta pitäjällä olevan,\nhän piti pahimpana.\n\nKaiken aikaa huomasi hän asemansa juuri tältä kannalta löyhimmäksi, ja\nkun Santra näytti olevan niin tavoittamattomissa, värehti mielessä\ntoisinaan Rekipellon Sanna.\n\nTämä oli kuuluisa, rikkaitten vanhempain tyttö. Oli hurja ja vallaton,\nedellä muita, oli maannut melkein joka pojan kanssa, renttujen ja\nparempain. Hurjailemalla, kuten sen ajan pojatkin, näkyi itselleen\naikovan mainetta hankkia, ei mistään aidoista väliä pitänyt. Tuosta\ntytöstä oli koko toverikunta paljon pitänyt, se oli niin aatteen, niin\nhengen mukainen. Sannassa ei ollut mitään hienoa, hillitsevää, hän oli\nkomea, kiihoitteleva. Siitä pojat pitivät. Esakin oli erittäin pitänyt,\nja viime aikoina useinkin sinne yöpynyt. Ja oli häntä jo ajatellut\nmorsiamekseenkin. Se oli aina tuntunut niin somalta tuo Sannan seura ja\nhänessä oli niin paljon Esan vaatimusten mukaista.\n\nMutta nyt kun hän todella rupesi ajattelemaan vaimoa, jonka toisi\nkotiin, jolle antaisi emännyyden, niin tuntui Sanna Santran rinnalla\nkuin väärältä puulta, joka ei sovellu seinään, ei kynnykseen. Esa ei\nitsekään tietänyt oikein minkä vuoksi se nyt siltä tuntui, eikä hän\nensimmältä asettanutkaan häntä Santran rinnalle, sillä hän ikään kuin\nvaistomaisesti tunsi, että olisi synti heitä rinnakkain asettaa. Miksi?\nSitä ei hän edes ajatellut. Hän sen vain tunsi.\n\nMutta päiväin kuluessa vaatimukset supistuivat. Raha-asioihin kun\nkaikissa yrityksissään näytti kompastuvan, niin niiden eteen hän myöskin\nseisahtui.\n\nSanna alkoi taas näyttää mahdollisemmalta aarteineen, vaikka toisinaan\nvielä ikään kuin jostakin sisällisestä inhosta puistatti.\n\nEsa tiesi, että jos ei hän olisi Sannan luona kuljeksinut, karkoitellut\nsieltä poikia tuon tuostakin yökenkään ja jäänyt itse tilalle, niin\nRekipellon Sannan olisi jo aikoja sitten joku ottanut. Häntä hiukan\nnauratti, kun näki siinä vaikutusvaltansa, mahtinsa hedelmiä. Mutta\nsamalla, kun muisti tämän kilpailun, kohosi Sannan arvo silmissä: koska\nse muille kelpaisi, niin miksei hänelle. Siitähän tuon saisi eukon,\nilman tuskaa ja vaivaa, saisi rahoja, pääsisi veloistaan ja rupeaisi\nelämään kuin pellossa.\n\n\"Tämä tällainen elämä ei ainakaan kelpaa!\" hän huudahti itsekseen.\n\nSanna jo seisoi Santran rinnalla rahoinensa, jotka oli helppo saada:\nkättä ojentaa vain! Jollei olisikaan ollut tuota Korvenloukon juttua,\njollei tuollainen, erityinen kilpailun halu olisikaan estänyt, niin\nkenties olisi hän jo Santran heittänyt ajatuksistaankin, mennyt ja\ntehnyt kauppoja Rekipellossa. Mutta kosto! Mihin se sitten olisi jäänyt?\n\nNäissä mietteissä Esa melkein koko viikon kulutti. Omituisinta oli, että\nhän hyvin vähän ajatteli Saviojan Villeä sekä syitä, minkä vuoksi tämä\noli ruvennut ryöstöä hakemaan. Ei hän edes syvemmin ajatellut kostoa\nVillelle, joka siten sai jäädä miltei rauhaan, olla kuin syrjäisenä koko\nnäytelmässä.\n\nMitähän olisi Esa sanonut, mitä olisi ajatellut, mihin rynnännyt, jos\nolisi tiennyt, että Savioja oli hakemuksen toimittanut körttiläisten\nkehoituksesta, että nämä toimiskelivat, saadakseen kaikki hänen\nvelkojansa liikkeelle ja aikoivat hänet siten kukistaa? Olisi kenties\nyliluonnollisessa kiukussaan silloin puukko kädessä rynnännyt syyllisten\nkotiin tekemään ihmeitä, hänen ihmeitänsä, joista hän niin usein puhui\nja joita kyllä usein teki ja joita kaikki ihmettelivät.\n\nMutta Esa ei siitä tiennyt. Hän vain naimista mietiskeli, ajatteli\nrauhan keinoilla pulasta päästä. Eikä koko viikolla käynyt hänen luonaan\nkuin pari toveria, jotka melkein saman tien saivat takaisin mennä, Esa\nkun vain itsekseen mörrötti, ei kenellekään ajatuksiaan ilmaissut, ei\nsydäntään avannut, ei neuvoa etsinyt.\n\nÄiti muori alkoi luulla pojan tulevan hulluksi ja rupesi häntä\nsäälimään. Äiti on aina äiti! Eräänä päivänä, kun piialla haetti viinaa\ntoisen talon muorilta, meni Esan luo kamariin pulloinensa. Esa maata\nloiti sohvassa ja katseli kulmainsa alta äitiä.\n\n\"Mikä sinun oikein on, Esa? Aivanko sä nyt makaamalla... Taidat sä olla\nkipeä. Haetin Toiskan muorilta vähän... Koetas ottaa ryyppy.\"\n\nEsa katseli ihmeissään, käski muorin ensin itse ryypätä. Ja muori\nryyppäsi, näytti, ettei siellä myrkkyä ole. Sitten Esakin ryyppäsi.\nMuori rupesi siunailemaan ja oikein kauniisti puhumaan: häntä on\nruvennut oikein pelottamaan, että mitä se makaa. Tutkaili kipuja, kysyi,\nettä sitä ryöstöäkö se murehtii? Rupesi itkemään ja kehoitti Esaa\nmenemään Saviojan pöhlön puheille pyytämään lykkäystä ja selittämään,\nettei tässä nyt mitään hätää meillä vielä ole, että kyllä hän omansa\nsaa, ettei nyt niin kova olla, ja alkavaa asukasta hätyyttää...\n\n\"Akka sun pitäisi ottaa ja katsoa vähän rikkaanlainen\", muori\nviimeiseksi päätyi esittämään. \"Ota tuo Rekipellon Sanna!\" Muori katseli\nystävällinen hymy huulilla poikaansa, joka oudosti muljotteli.\n\n\"Ettäkö tulisi sulle juoppotoveriksi?\" kysyi Esa ilkeä ilme kasvoilla.\nMuori rupesi jotakin mutisemaan, pisti pullon taskuunsa ja lähti tupaan.\n\n\"Yksikö ryyppy sieltä vain riittikin? Antaa tänne sen pullon\", Esa\nperään muistutti. Muori taas mutisi jotakin, rupesi lihavaa nenäänsä\nnyysäämään ja kyyneliä vuodattamaan.\n\n\"En minä kaikkia anna\", sanoi.\n\n\"Mikä siinä on kuin antaminen. Tänne vain!\"\n\nMuori näki, ettei siinä muu auta. Kyynelet vuotivat silmistä, eukko kun\ntunsi syvästi vääryyttä kärsivänsä. Viimeisessä epätoivossaan hän nosti\npullon huulilleen ja kaatoi suuhunsa puolet sen sisällyksestä, ennen\nkuin Esa ehti hätään ja otti pullon pois.\n\n\"Kun kehtaat olla hävytön\", valitti muori tupaan mennessään.\n\nMutta Esa otti oivan ryypyn, meni ja paneusi uudestaan sänkyyn.\n\n\n\n\nIV\n\n\"MINÄ TAIKKA SINÄ...\"\n\n\nMuutaman päivän kuluttua tuli Esalle ikävä. Kutsui Karin Vennun,\nKuivasen Ellan ja Koipi-Siukun kanssansa hauskaa pitämään. Kutsutut\nolivat saapuneet ja kaiken päivää kuului Karhusta mellastava rähinä.\nTalon väestä ei kotosalla näkynyt muita kuin muori ja Esa.\n\nMuorillakin oli hauskaa. Hyvänmielen näköisenä tassutteli hän tuvan\nlattialla epävarmoin askelin, toisinaan ennemmin valahti kuin tahallaan\nistui rahille, jolloin huoahtava \"hoh, hoh, hohhoijaa\" pääsi ääneen.\nKurtistuneista poskirypyistä helotti punakka, ikään kuin kylmettyneen\nväri ja suu suippeni omituiseen suppuun, silmät vetivät tirralleen juuri\nkuin niitä olisi päivä huikaissut. Kerran istuessaan hän rupesi\nitsekseen nauraa hytkyttelemään ja heti sen perään herahti loilottamaan,\njuuri kuin valtaavan ihastuksen aihe olisi mieleen siinä hetkessä\njohtunut:\n\n\"Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun.\"\n\nHän lauloi sen vapisevalla, mutta sentään asianhaaroihin katsoen\nsointuvalla äänellä ja rupesi taas nauramaan.\n\n\"Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun...\"\n\nSe näytti verrattomasti huvittavan. Jo kolmannen kerran hän samaa matki\nja kovensi ääntänsä yhä. Kamarista kuului katkonaisia ääniä. Sieltä tuli\nulos Koipi-Siukku ja kuuli muorin laulavan.\n\n\"Kas se, mummo!\" huusi Siukku. \"Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla\njuttuun...\" Hän tempaisi muoria käsistä ja rupesi tätä pyörittämään\nlaulun tahdissa, jota nyt molemmat säestivät. Mutta ilon lopuksi muori\nkompastui ja kaatui lattiaan pitkin pituuttaan, jäi siihen ährimään ja\nSiukku nauroi hänen nousuyrityksilleen, sen ohessa hokien:\n\n\"No mutta ... no mutta ... saakuri, antakaas kun minä autan tuota...\"\nHän hosui, juoksi ja puuhasi lihavan muorin ympärillä, nauroi, eikä\nsentään ryhtynyt auttamaan. Muori vihdoin oli päästä ylös, Siukku oli\nauttavinaan, mutta auttoikin vain kaatumaan uudestaan. Muori jo\nyllätteli noitumaan. Vihdoin Siukku auttoi ylös.\n\n\"Hoh\", sanoi sitten, kun pystyyn pääsi, \"hoh, kun mä lähdin oikein\nkaatumaan, mutta tules vielä. Vanha loikka luuli...\"\n\n\"Ka, en pelaa enää, peästähän menemääh!\" kuului kamarista\narkangelilaisen murteella selvä huudahdus. Siukun tihrusilmistä, niin\nvähän kuin niitä näkyikin, välähti omituinen kiilto. Kohta perään kuului\ntoisten, ylimmäisenä Karin Vennun ääni, vaativan häntä, joka kieltäytyi,\npelaamaan, sanoivat häpeämättömäksi, kun voitoiltaan erkanee.\nKarjalainen taas väitti, että hän oli tapannut jo kaikki rahansa, nyt\nsai muutaman kopeekan takaisin. Rupesi itkemään ja rukoilemaan, että\nhäntä armahdettaisiin, että hän on köyhä, perin köyhä mies, lapsia ja\nmaatuska kotona...\n\nMuori ei nähtävästi huomannut koko melskettä, sillä hän yhä uudisti\nhupaisen loilotuksensa ja jo pari kertaa vaati Siukkua uudestaan\ntanssiin. Mutta Siukku vetäytyi sanaakaan virkkamatta kamariin.\n\nSiellä karjalainen lakittomin päin, kasvoilla juopuneen pelonalaisen\nveltto, surkuteltava ilme, juuri lankesi polvillensa Vennun eteen, joka\nhäntä käsivarsista puristeli. Korttikasa oli pöydällä, jonka päässä Esa\nnojaili kättensä päällä ryömällään.\n\n\"Perkele!\" huusi Esa hermostuneesti, kun näki ryssän polvistuvan. \"Ota\nlipetti!\"\n\n\"Ka, hyvä veli, määnhän mie, peästähän, laskekaa!\" huusi ryssä itku\nkurkussa.\n\n\"Kuka sinua pitää, mää niin pitkälle kuin tie piisaa!\" huusi Vennu ja\ntyönsi ryssän kumoon. Tämä riensi ylös.\n\n\"Voi hyvä ristiveli, pyhä veli, minä oon niin köyhä että...\"\n\n\"No jokos se Ontro nyt...? Voitoiltasiko erkanet?\" Koipi-Siukku läheni\nhäntä juuri, kun tämä pani laukkua vapisten selkäänsä.\n\n\"Ka, sie pyhä velih, mahat uskoo, kun kaikki pelattih ... ihan...\"\n\n\"Älä usko, Siukku, älä laske, pelataan sen huivia\", sanoi Ella, joka\nselällään loikoi kamarin sohvassa.\n\nSamassa tuli muori kamariin nuuskatoosa kädessä. Esa oli vaipunut\nryömälleen kättensä päälle ja näytti nukkuvan. Vennu lähti ulos\nkamarista, vaihdettuaan Siukun kanssa merkitsevän silmäyksen.\n\n\"Niin, no, mitä sun laukussasi on?\" sanoi Siukku, \"onhan siellä jotakin\npelattavaksi kelvollista\". Hän nauroi ja tahtoi, että asia piti ymmärtää\nenemmän leikilliseltä kuin todelliselta kannalta. Karjalainen rupesi\nuudestaan pyytämään ja rukoilemaan. Ellasta tuo oli niin hauskaa ja\nvirkistävää, että hän nousi ylös ja kävi myöskin Ontroa kiusaamaan.\n\n\"Mitä ne Ontrolta...? Ota nuuskaa pyhä veli\", virkkoi muori.\n\n\"Aa muori...\"\n\nSiukku jätti heidät kolmisin nuuskaamaan ja pujahti ulos. Hän löysi\nVennun ulkopihalta.\n\n\"Aiotko sinä...?\" kysyi Vennu ja huulilla väreili omituinen, punnitseva\nhymyily.\n\n\"Aion.\" Siukku ärjäisi tuon pidätetyllä äänellä vilkaisten samalla\nympärilleen.\n\n\"Ei täällä ole ketään\", sanoi Vennu, arvaten Siukun ajatuksen, mutta\nvakuudeksi katsellen itsekin ympärilleen. \"No, jos se maksaa vaivan\",\njatkoi hän ajatuksissaan.\n\n\"Vähintäin sata ruplaa. Sillä on paidassa sydämen kohdalla tasku ja\nsiellä se sen säilyttää.\"\n\n\"Varmaanko sata ruplaa?\"\n\n\"Niin.\" Ja Siukku kertoi mistä hän oli sen saanut tietää.\n\n\"Hm... Perkele...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Se on melkein liian vähän, jos...\"\n\n\"Josko kiinni joutuu? Millä siitä kiinni joutuu! kun sinä ja Ella\ntodistatte, jos kysymys tulee, että minä teidän joukossanne tulin täältä\nteille.\"\n\n\"Ja piruko siitä kysymyksen nostaa, jos et asiasta hoilaa. Mutta\nasiasta toiseen, sinun täytyy antaa puolet rahoista ja puolet tavaroista\nminulle.\"\n\n\"Olkoon sitten tekemättä, pitäköön ryssä henkensä. Mitä minä sillä\nviidelläkymmenellä ruplalla teen?\"\n\n\"No no, Siukku. Rahaa sekin on sinun laisellesi. Luuletko sinä, että\n*minä* ilmaiseksi *sinun kaltaisiasi* miehiä joukossa pidän?\" Vennu\nnaurahti ilveillen. Siukku katsasti häneen jo puoleksi anteeksi anova\nilme silmissään.\n\n\"Tee kuinka tahdot\", jatkoi Vennu, \"mutta sinä ymmärrät sen, että jos\nsinä joukostamme luovut, niin meidän täytyy laittaa sinut linnaan. Vai\nluuletko, ettei sulia olisi jo tarpeeksi syntiä?\"\n\nYhä oli Vennun huulilla tuo keveä, melkein leikillinen nauru. Siukku oli\nhämillään ja kirosi hampaittensa raosta. Näki selvään, että hän oli\nkäskijänsä käytettävänä. Ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään\nkoettamasta saada yksityisvoittoa aiotusta ryöstöstä hiukan suuremmaksi,\njosta syystä hän vielä koetti väittää. Mutta Vennu oli taipumaton ja\nalkoi pitää loukkauksena, että niin vähäpätöinen mies kuin Koipi-Siukku\nilkesi paljoksua lunnaita saadaksensa olla hänen joukossaan. Siukku\nhuomasi pian joutuvansa jo siihen asemaan, ettei hänellä ollut\ntilaisuutta kieltäytyä eikä peräytyäkään aikomastaan ryöstöstä. Sillä\nkun Vennu alkoi puhua pikku miehistä, joita ei kukaan kaipaa, silloin\ntiesi, että hän puhui vakavaa totta. Siukku taisteli itsensä kanssa\ntaistelun. Toiselta puolen vallanalaisuuden tunne häntä tällä hetkellä\nvahvasti painoi, ja hänessä heräsi voimakkaana halu karistaa tuo paino\nhartioiltaan ja karustaa tiehensä, elää vapaana miehenä. Mutta samalla\nhän tiesi esimerkeistä, että jokainen, joka kerran oli *tämän*\nvallanalaisuuteen antautunut ja sitten tahtonut uhitellen siitä päästä,\nsen juoksun mitta oli ollut lyhyt. Hän rakasti elämää ja juuri sellaista\nelämää kuin Karin Vennun joukossa sai elää, hurjaa, vapaata ja heidän\nkäsityksensä mukaan \"komeaa\". \"Loasta\" oli hän joukkoon päässyt. Tiesi,\nettä häntä ainoastaan siitä syystä pidettiin joukossa, että hän oli\nnäppärä \"itse ottamaan\" ja siten kykeni kunnollisesti maksamaan\nparasten kestejä, jotka olivat liian hyviä itse ottamaan.\n\nTuossa, kun hän jäi yksin, Vennun mentyä tupaan, tunsi hän johtajansa\nhallitsevan voiman syvästi. Ei värekään Vennun vakavissa kasvoissa\ntodistanut, että hän välitti siitä asiasta, joka kysymyksessä oli. Teki\nSiukku sen tai oli tekemättä, se näytti olevan hänelle ihan sama. Mutta\nyhtä kaikki, jos hän sen tekemättä jättäisi, olisi hänen *juoksunsa\npäättynyt*... Sitä hän kirosi, tuota armottomuutta ... ja kun ei ollut\nolemassa keinoa, jolla olisi tuon konnan itsensä voinut vetää rinnalleen\noikeuden eteen: ei kukaan *tietäisi*, ei uskaltaisi todistaa Vennun\npäälle, hänen, joka kuitenkin oli niin monen juonen ja rikoksen esimies.\n\nMutta hän itse?... Kylmät väreet kulkivat ruumiin läpi, kun ajatteli,\nkuinka helposti hän tulisi tutkituksi ja tuomituksi, jos vain Karin\nVennu tahtoisi. Murhakin, josta hän jo oli ollut syytteen alaisena,\nolisi tullut kyllä aikoinaan todistetuksi, mutta ne silloin häntä\nauttoivat, panivat rahoja liikkeeseen todistajain palkoiksi siltä\nvaralta, että hän irti päästyään maksaisi, ja niin hän pääsi irti...\n\nHän tunsi olevansa niin täydellisesti ahtaalla Vennun käsissä, että\nmielikuvituksen johdosta alkoi rintaa ahdistaa.\n\nKoipi-Siukku oli joutunut erääseen huoneitten välyseen, missä pölkyn\npäällä istui ja mietti.\n\n\"Kostan, kostan, kostan!\" hän jupisi. Se innosti häntä siksi, että\nahdistava pihti rinnan päällä tuntui heltiävän, tila laajenevan ja elämä\nnäytti hymyilevän täydeltä terältään. Kostoajatus ei saanut hänen\nmielikuvituksessaan mitään muotoa, ei suuntaa, eikä hän sitä\najatellutkaan. Elämähän tarjoo niin lukemattomia tilaisuuksia ja\nsuuntia, ehtii kyllä vastakin etsiä, valita parhaimman...\n\nYhtäkkiä löysi hän itsensä uudestaan ajattelemasta sitä kuinka paljon\nOntrolla mahdollisesti olisi rahoja? Kentiesi on kaksikin sataa ruplaa?\n\n\"Ja piruko minun käskee sanoa heille kuinka paljon minä siltä oikeastaan\nsaan!\" Hän hypähti ylös innostuneena. Murhan ajatus herätti hänet\nuudestaan sekä sen johdosta suhde Vennuun. Ikään kuin itsestään syntyi\nvarma päätös lopettaa karjalainen, ottaa sen omaisuus ja päästä Vennun\nkanssa oikein likeisiin väleihin, laittaa, että se *tarvitsisi häntä*\nvielä enemmän ja sitten...!\n\nHän tempaisi suuren puukon tupestaan, iski sen ahtaassa välysessä\nseinähirteen. Puukko vajosi lahoon puuhun päätä myöten. Sutkaus tuntui\nniin somalta, niin kiihottavalta, että Siukku alkoi voimainsa takaa\nhakata puukollaan lahoa seinähirttä. Hän ajatteli, että kun olisi nyt\nKarin Vennu tuossa ... ja hän iski yhä syvemmin, yhä taajemmin.\n\n\"Minä otan rahat ryssältä\", hän jupisi tullessaan ulos välysestä, tehden\nsamalla jyrkän päätöksen, että parhaan osan hän itse pitää, vaikka\nsitten sataisi vanhoja noitaämmiä. Hänestä oli jo alkanut näyttää\nluonnolliselta, etteivät ne voisi häntä kovin lujalle panna, sillä he\nkuitenkin tarvitsevat häntä. Hänen *kykyistänsä* miestä ei ole joukossa\nmonta...\n\nElämän halu virkistyi, kun tunsi että häntä joukossa tarvitaan, ettei\nhän olekaan niin vähäpätöinen henkilö kuin äsken oli Vennun puheista\nruvennut itsekin uskomaan. Hyvä, ettei tuo Ella homppelo tule nyt tätä\nasiaa tietämään.\n\nHänen tullessaan sisään kamariin oli siellä ryssän tavarat vedetty esiin\nlaukusta, Vennu ja Ella niiden ympärillä kiusasivat miestä, joka itki,\nsiunasi ja rukoili, että hänet laskettaisiin menemään.\n\nKarhun Esa oli oikaissut itsensä sänkyyn ja katseli sieltä tuota menoa.\nMuori oli toisten joukossa hääräillen Ontron lohduttelemisen touhuissa\nja vakuuttaen yhä:\n\n\"Mitä tuossa nyt Ontro, ei suinkaan ne nyt sinulta mitään tahdo. Otetaan\nryyppy, eikö niin, Karin isäntä? No ottakaa nuuskaa.\"\n\nEsa hypähti lattialle kuin nuorilla vedetty. Meni, hamusi ryssän tavarat\nlaukkuun. Huomaamattaan takertui siinä katselemaan erästä mustaa,\nsininukkaista silkkihuivia. Se oli hyvin kaunis. Esa kentiesi ajatteli:\nkaunis kihlasilkkinen. Heti hän kuitenkin senkin, ikään kuin omia\najatuksiaan paeten, työnsi laukkuun, heitti laukun nauhasta ryssän\nkaulaan, tarttui sitten tämän kaulukseen, avasi oven, pisti siitä tupaan\nja antoi vielä potkun takapuoleen. Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, ja\nmuut olivat niin äimissään, ettei kukaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Eikä\nhän itsekään sanonut. Kun jälleen oikaisi itsensä sänkyyn, kajautti\nraa'an kirouksen.\n\nKarjalainen kuului menevän juoksujalassa portaita alas.\n\nToiset selvisivät pian ja rupesivat nuhtelemaan Esaa: lempoako sitä niin\nlaskit? Olisi pelattu siltä vielä tavarat ja kiusattu. Oli ollut niin\nvietävän hupaista nähdä, kun se niin pelkäsi... Esa oli nyt pilannut\nkoko huvin.\n\nEsa kuunteli toisten puhelua maltillisesti. Hiljoilleen ilmeni kasvoille\nivallinen ilme.\n\n\"Mutta, totta jumaliste, te olette oikeita roistoja, tavallisia knapin\nvarkaita!\" hän vihdoin virkkoi ja päästi helisevän naurun perään,\ntuommoisen pistävän, leikkaavan, syvälle tunkevan ja kysymyksiä\nherättävän.\n\n\"Knapin varkaita?\" virkkoi Vennu silmissä kyselevä katse, joka\nvähitellen muuttui teräväksi ja tutkivaksi.\n\n\"Knapin varkaita!\" huusi Ella, nauraen hölöttäen päälle, nähtävästi\najatellen, että Esa puhuu täyttä leikkiä. Siukku ei puhunut sanaakaan,\nyhteen jaksoon vain pälyili Vennun puoleen. Mutta Vennu vain yhä\ntarkkasi Esaa.\n\n\"Niin, knapin varkaita\", uudisti Esa, \"näinhän minä, että teidän teki\nmielenne tuon ryssän kamoja.\"\n\n\"Mielemme?\" Vennu tarkkaili yhä tutkien Esaa.\n\n\"Mielenne!\" huusi Esa ja nytkäytti vakuuttavasti päätänsä sängyssä.\n\"Minä annan paikalla leikata kurkkuni, jos ei teidän tehnyt mielenne\nryssän kamoja!\" Esa kohosi kiivaasti istumaan sängyssä, huulilla ja\nsilmissä väikkyi yhä tuo omituinen, pisteliäs nauru.\n\nVennu oli katsellut Esaa, vakava, miettivä, hiukan epäröivä ilme\nsilmissä. Nyt hän nousi seisomaan, naurahti ja muuttui jälleen yhtä\ntotiseksi.\n\n\"Lähdetäänkö?\" kysyi hän Ellalta.\n\nTämä piti yhä Esan puheita hauskana pilana, josta syystä ei ensinkään\nollut halukas lähtemään hupaisesta seurasta.\n\n\"Saakuri\", hän sanoi, \"minä väännän tuon pojan niskat nurin, jos ei se\nheti paikalla laita lisää viinaa.\"\n\nYksinkertaisesti hymyillen meni hän Esan luo ja tarttui leikkisänä tämän\nkaulukseen. Esa rupesi räikeästi nauramaan ja alkoi todella vääntää ja\nmeluta Ellan kanssa kuin kakarat ainakin. Sillä välin Koipi-Siukku istui\ntuolilla, tihruiset silmät alasluotuina ja väänteli mälliä poskesta\ntoiseen. Vennu asteli edestakaisin lattialla ja loi tuon tuostakin\nsängyssä temmeltäviin pitkän tutkivan katseen. Yhtäkkiä hän muutti\nlatuansa, astui lähitse Koipi-Siukkua ja polki tämän jalalle. Siukku\nnosti päätänsä, katsoi Vennun silmiin ja näki, että tämä itsekseen\nnauroi eikä luonut silmäystäkään häneen.\n\nToiset melskasivat kuin kakarat.\n\nSiukku tuijotti vielä hetkisen kenkiinsä, katsahti sitten omituisesti\nepäröiden Vennuun. Yhtäkkiä raivokas päättäväinen väläys iski\ntihrusilmistä ja Siukku pyyhkäisi ulos kuin käsketty. Silloin vasta\nVennu katsoi häneen ja päästi hiljaisen, voittoisan, julman\nnaurahduksen. Hän katseli syrjästä noiden isojen lasten leikkiä. Se oli\nniekaleen leikkiä: löivät toisiaan korvalta korvalle, sylkivät toistensa\nnaamaan, siunailivat ja puhuivat lapsen kielellä. Vennua inhotti tällä\nhetkellä tuo. Yhtäkkiä hän kävi sängyn luo, tempaisi Ellan kauluksesta\nlattiaan.\n\n\"Knapin varas!\" ärjäisi hän. Ella kirosi, sillä häneen oli koskenut\nkipeästi. Vennu nauroi, potkaisi vielä Ellan jalkaan ja virkahti:\n\n\"Knapin varas!\"\n\nElla nousi meluten ja mässäten ja haukkuen Vennua lempinimillä. Mutta\nsellaisesta ei koskaan riitaa tullut.\n\nEsa oli noussut vuoteelta, pannut piippuun ja kolisteli nyt tyhjiä\npulloja kaapissa. Ei tilkkaakaan!\n\n\"Hoi Vennu!\" huusi hän ja pyörähti kuin sotamies. \"Mulla ei ole\ntilkkaakaan viinaa.\"\n\n\"No hae.\"\n\n\"Ei ole rahaa. Takaatko?\" Esa katseli kummallisen tarkkaavaisena Vennua.\n\n\"Sinuako? En tiedä tohtiiko sua taata.\" Vennun suu meni leikkisään,\nmutta samalla vähän pisteliääseen nauruun.\n\n\"Pisteletkö sinä?\" Esan silmät säihkyivät ja hermosto värisi.\n\n\"Vasaran alainen mies\", jatkoi Vennu.\n\n\"No saatana!\" Esa tempaisi tuolin ja löi sen säpäleiksi lattiaan.\n\nTulinen puna kohosi Vennun kasvoille. Hän nousi istumasta, käveli pariin\nkertaan yli lattian harteitansa puristellen.\n\n\"Eikös täs' ole poijat leviät hartiat? Ka pojat, ka!\" Hän rytkäytteli\nkantapäillään lattiaan, nostatteli olkapäitään ja ärjyi.\n\nElla katseli ensin oudostellen toisten tappelunhankkeita. Rupesi\nkyselemään, että oikeinkos te tapella meinaatte, vai? Alkoi sitten\nsovintoon suositella. Kumpikaan toisista ei pannut mitään huomiota Ellan\npuheeseen, mutta näytti siltä, että Esan kiukku vähitellen asettui ja\nVennun nousi.\n\n\"Mitä sinä pistelit?\"\n\n\"Niinpä sinä olet nyt kuin kruusihuilu, ettei saisi mitään puhua\", sanoi\nVennu.\n\n\"Minä en kärsi pistelemistä.\"\n\n\"No, olenko minä knapin varas?\"\n\nEsa naurahti melkein hyvitettynä, sillä hän huomasi, että tuo oli\nkoskenut.\n\nVähitellen asettui riita, ja kun se lopuksi täydelleen selvisi, oli\nVennu taas kuin ruhtinas. Muori, joka löydettiin tuvan sängystä\nnukkumasta, pantiin viinaa hakemaan Vennun rahoilla.\n\nTaas vallitsi näennäisesti mitä sydämellisin ystävyys miesten kesken,\nkun viina saapui ja siitä saatiin ryyppyjä ruveta kallistelemaan.\n\n\"Tuota noin\", alkoi Vennu, \"oikeinko sinä aiot antaa sen Saviojan Villen\nviedä omaisuutes kuin joku vellipöksy?\"\n\n\"Vellipöksy?\"\n\n\"Niin, niin, mies sellainen kuin sinä.\"\n\n\"Ei ikänä!\" huusi Kuivasen Ella.\n\n\"Niin ... no; mitäs siihen tehdä. Vieköön!...\"\n\n\"Älä saakeli. Jopa sinä häpäisisit koko meidän joukon, kun sellaisen\nkäkryn antaisit ottaa vain ilman vastaan sanomatta...\"\n\nNäki, että puhe koski hyvin kipeästi Esaan, sillä hän oli taas alkanut\nsynkkämielisen näköisenä tirkistellä pitkin nenänvartta.\n\n\"Pelota se, tuommoinen käprykkä! Jos minä olisin sun tilassas, niin...\"\nVennu tirkisteli, salamielinen mutta Esalle kylläkin ymmärrettävä ilme\nsilmissä Esaa, kun tuota saneli.\n\n\"Meidän miehet eivät ikänä anna volia sellaisille, ei vaikka!\" Vennu\niski suuren nyrkkinsä pöytään.\n\nIkään kuin kauan mietitty masentava ajatus, joka Esaa oli taas alkanut\npainaa, olisi mennyt rikki tuosta räjäyksestä ja sitten kirvonnut\nilmoille, Esa kavahti pystyyn ja virkahti:\n\n\"Tuletko takaamaan minua?\"\n\nVennu ei ollut tuota odottanut.\n\n\"Häh?\"\n\n\"Tuletko takaamaan, minä sanon?\"\n\n\"Takaamaan? Lempoako sinä takauksilla... Nyrkki se on miehen takaus.\nVelkaa sitä on minullakin, mutta tulkoon yrittämään! Jumaliste, Esa! Jos\nsinä meinaat komiaa olla elämänikäsi, niin opeta raukat pelkäämään\nitseäsi!\" Taas läjähti nyrkki pöytään. \"Ja niin minä teen vastakin.\nTaikka ootko kuullut että Karin Vennulta olis joku tohtinut lain kautta\nsaatavaansa hakea?\"\n\nEsa ei puhunut mitään.\n\n\"Sä murehdit\", jatkoi Vennu. Vetäisi tuolinsa lähemmäksi Esaa ja virkkoi\npuoliksi kuiskaten:\n\n\"Sinä olet, kuule, vielä lapsi.\"\n\n\"Lapsi? Älä...\"\n\n\"No älä nyt, anna minä sanon: sinä olet lapsi, kun tuollaisia murehdit.\nMinä jo sanoin sulle, että pane se Saviojan pöhlö pelkäämään! Näes,\nmullakin on velkaa sille kaksi sataa ruplaa, mutta tulkoon tahtomaan! Se\npelkää minua niinkuin... Ja kaikki pelkäävät!\"\n\n\"En pelkää sinua.\"\n\n\"Sinäkö?\"\n\n\"Minä -- en -- pelkää!\"\n\n\"Olkoon se nyt anteeksi tällä kertaa\", sanoi Vennu hiukan päätänsä\npudistellen. \"Mutta...\"\n\n\"En minä pyydä anteeksi.\"\n\n\"Pyydä jos tahdot, mutta minä annan vain. No niin, mutta asia on\nyksinkertaisesti siten, että joka tahtoo olla komiaa, sen pitää olla\nvähän viekas...\"\n\n\"No niin sinä ainakin olet!\"\n\n\"Olen pikkuisen. Mutta sitten pitää ihmisen olla vähän...\"\n\nVennu keskeytti, puri hampaansa yhteen ikään kuin olisi yhtäkkiä nyt\nvasta huomannut, että oli laskemaisillaan Esalle liian paljon neuvoja ja\nsanomaisillaan puolen sydäntänsä.\n\n\"No, ja sitten?\" kysäisi Esa.\n\n\"Ei mitään, ei mitään ... en minä sanokaan kaikkea! Mutta eikö sitä\nviinaa jo tule?\"\n\n\"Sano kaikki\", uteli Esa.\n\n\"En!\"\n\n\"Miksi et sano\", tutkaili Ella, joka vetelän näköisenä rötkötti\nryömällään pöydän päällä ja tarkoin oli kuunnellut Vennun puhetta.\n\nMuorikin tuli samassa valittaen ettei ollut tahtonut saada viinaa.\nPullojen pöytään ilmestyminen johdatti miesten mielet pois äsken puheena\nolleista asioista.\n\nVennu tuli uudestaan juovuksiin. Äskeinen puhe oli sen verran häntä\nkiinnittänyt, että jälleen palasi siihen.\n\n\"Sen minä sanon\", virkkoi hän, \"ettei ne vallesmannit ole meikäläisiä\nvarten eikä lakikaan! Ne ovat vain niitä lökäpöksyjä varten, mutta ei\nmeitä, taikka ei *minua* varten ainakaan. Kyntensä polttaisi laki ja\noikeus.\"\n\n\"Saman minä sanon!\" huusi Ella ja löi nyrkkinsä pöytään julmasti\nmuljotellen ja ihaillen katsellen Vennua.\n\nEsa alkoi kiroilla. Ei suinkaan *hän ainakaan* pelännyt vallesmanneja\neikä lakia ja kyseli luulivatko toiset sitä? Eivät nekään sitä luulleet,\nmutta Vennu kysyi, että mitä sinä olet kuin \"märjis housuis\"?\n\n\"Minä en ymmärrä minkä vuoksi minun on niin kamalan paha olla!\" huudahti\nEsa otsaansa painaen kädellään. Villi katse silmissä muuttui omituisen\nkärsiväksi ja surumieliseksi. Nähtävästi huomasivat toisetkin tuskan,\nsillä he eivät, niin kuin muussa tapauksessa varmaan olisivat tehneet,\nkironneet tuota heikkouden osoitusta, vaan Vennu kysyi kummissaan:\n\n\"Paha olla?\"\n\n\"Nii-in! Minun on niin kamalan paha olla. Jos te oikein ymmärtäisitte,\nmutta... No niin; siitä Korvenloukon tappelusta asti olen minä ollut\ntodellakin niin kuin helvetin piinassa.\"\n\n\"Älä nyt, sehän oli... Ottiko se niin sun kunniaasi?\" kysyi Vennu.\n\n\"Jos ämmät olisivat minut raipoilla piiskanneet, niin ei se olisi\nenempää ottanut mun kunniaani, tai jos olisi sanottu mun\nkörttikokouksissa konttineen. Mutta minä en ole ikänä pelännyt, enkä\nikänä saanut selkään! Ja sitten vielä korvenloukkolaisilta... Valitaan\nmuka parhaat pojat hakemaan takaisin Järvelän Santraa, niin tullaan\njokainen takanasilmin, eikä edes yhtäkään henkeä mennyt. Tapeltiin kuin\nlapset.\"\n\n\"Niin kuin lapset, todellakin!\"\n\n\"Ilveile siinä, taikka saat niin vasten kuonoas. Miks'et tullut mukaan?\"\n\nVennu nauroi.\n\n\"Ota ryyppy!\"\n\n\"Niin kuin kakarat lähdettiin jäniksen poluille. Tämä Ellakin, kun menee\nmorsiantansa hakemaan ja ottaa selkäänsä kuin ryssä.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Minäkö! Kenenkä morsianta sieltä lähdettiin hakemaan sitten, jos ei\nsinun? Mutta sen minä vannon, että sille Valeelle minä annan ikuisen\ntorpan maan!\" Esa puri hammasta ja löi nyrkkinsä niin raivoisasti\npöytään, että hän näytti siihen vuodattavan kiehuvan kiukkunsa koko\nvoiman.\n\n\"Älä vain niin, että kiinni joudut.\"\n\n\"Kiinni? Mitä mä siitä välitän! Sen tähden minä sen juuri teenkin, että\nkoko maailma saisi nähdä, että minä oon itse Karhun Esa, minä! Anna\nryyppy!\"\n\n\"Saat. Hurja luonto on päreet kuin rauska paita\", puheli Vennu\nkaataessaan.\n\n\"Mutta nyt minä olen ajatellut koko viikon, että minä otan akan\", jatkoi\nEsa.\n\n\"Akan? Kenenkä?\" uteli Vennu.\n\n\"Huoli sinä siitä ... en sano. Mutta sen vain sanon, että kun minä\nniihin puuhiin ryhdyn, niin en minä akan alkua sillälailla päästä kuin\ntämä Ella...\"\n\nElla oli jo vetänyt itsensä niin täyteen, ettei juuri kyennyt tuolilta\nnousemaan. Kuullessaan nimeänsä mainittavan rupesi hän kyselemään mitä\nhänestä puhutaan. Mutta toiset eivät siitä välittäneet.\n\n\"Ella on sikana\", naureskeli Vennu. \"Vai akan. No ota vain, ota rikas.\"\n\n\"Rikas ja rakas.\"\n\n\"Niitä ei ole tiheässä, eijo, sanon minä.\"\n\n\"Sepä siinä juuri on...! Sen minä sanon, että tämä eläminen ei maksa\nvaivaansa!\" huusi Esa. \"Muutos tähän pitää tulla. Joko minä rupean\nrosvoksi ja ryöstämällä kokoan itselleni loppumattomat rikkaudet, en ota\nikänä akkaa, juon ja mellastan ja tappelen vain kaiken ikäni, taikka\notan akan ja rupean körttiläiseksi. Muuta ei ole kuin nämä kaksi\nkeinoa.\"\n\nVennu kuunteli hämmästyneenä tuota tulista puhetta.\n\n\"Mutta täällä ei passaa olemaan muuta kuin yksi suuri roisto ja se on\njo. Pikku rosvoksi en minä rupea ... entä...! Sille nauretaan. Mutta\nsuurta kunnioitetaan.\n\n\"Kuka se on se suuri rosvo?\" kysyi Vennu hyvin omituisesti, vaikka oli\nniin päissään.\n\n\"Kuka! kysy tunnoltasi, kyllä se vastaa.\"\n\n\"Häh?\"\n\n\"Se meni. Mutta ei minusta ole siihenkään. Mulla on liian suora ja\nrehellinen luonto. Varasten päällikön pitää olla nilkku?\"\n\n\"Nilkku?\"\n\n\"Nilkku! Niekale se pitää olla, lurjus, valehtelija. Kun minä olisinkin\nyhtä hyvä kirjailemaan kuin puukolla lyömään, niin...\"\n\nNyt rupesi Vennu rajusti vääntämään päätä ja puremaan hammasta, nousi\nylös ja nyrkkejään puristaen virkkoi:\n\n\"Tuollaisista puheista annan minä aina selkäsaunan.\" Hän näkyi ikään\nkuin punnitsevan voimiansa, sillä hän oli kovasti juovuksissa.\n\n\"Nytkinkö?\" Esa jo seisoi ja näytti melkein aivan selvältä. Vennu vielä\nseisoi pöytään käsin nojaten ja Ella nukkui.\n\n\"Kuule Vennu! sinä luulet olevas kaikkien herra ja holhooja, mutta\nodota... Joko minä taikka sinä...\"\n\n\"Ahaa!\" huusi Vennu kamalasti nauraen. \"Hoi Ella, nyt lähdetään!\" Hän\ntempaisi nukkunutta toveria kauluksesta, että tämä torkosi\ntöllistelemään.\n\nVennu rupesi laulamaan ja lattialla hypähtelemään, huonekalut tärisivät.\nEsa oli istuutunut tuolille.\n\n\"No lähdetkö sinä, taikka nyt jäät?\" kysyi Vennu Ellalta.\n\n\"Mikä hätä nyt on?\"\n\n\"Hätää ei ole, eikä koskaan tulekaan. Mutta mars, poika, nyt mennään!\"\nHän tempaisi Ellan kauluksesta matkaan.\n\n\"Muistakaa se pojat, että Karin Vennu on sittekin *vanhin*!\" Ellan hän\ntempaisi kainaloonsa ja vaikka olikin itse hyvästi juovuksissa vei tämän\nkuin puolikasvuisen pojan mukanaan. Ella koetti rämistä, haukkua ja\nvastaan ponnistella, mutta turhaan.\n\n\n\n\nV\n\nSEURAUKSIA\n\n\nSillä aikaa kun Karhun Esa sielullisesti kärsi, parantelivat muut\nKorvenloukolla saamiaan ruumiillisia haavoja ja hautoivat mahdollisesti\nkostotuumiansa. Yleisöllä oli tuosta tapauksesta paljon jauhamista\nisoksi aikaa. Suurin ihme oli, ettei lopullisesti yhtään lyödyistä\nkuollut, ne parantuivat kilpaa. -- Sitten kuultiin, että Järvelän Santra\nolikin ollut kotonansa Mikkeliyönä, -- naurettiin ja ilkuttiin pojille\nvasten naamaa, Ella parkaa ihmiset suorastansa pilkkasivat. Mikähän\nmieskään se sitten on tuo Ella? sanottiin, -- pöhlömäinen retale. Ei ole\nedes aikamiehen vastus, huudollansa vain pelottelee. Ei sellainen ole\nkelpo tytön arvoinenkaan. Valee sitä vastoin. Harvat hänet tunsivat,\nnuori kun oli poika ja vähän pitäjällä kulkenut. Poikaa se vain näkyi\nolevan. Nuolkaa nyt huulianne pitäjän komeat pojat, ja katsokaa päältä,\nkun oikein aika poika syö rokan nenänne edestä...\n\nValeesta tuli ihme. Hänen voimistaan ja rohkeudestaan kerrottiin\nuskomattomia juttuja.\n\nMyöhemmin saatiin kuulla, että Järvelässä oli jo täysin suostuttu, että\nherastuomari jo oli mielistynyt vävyynsä ja emäntä ainoastaan siitä enää\nmarmatteli, kun niin kamalalla kurilla vanhoja ihmisiä peijataan.\n\nKarhun Esa unohdettiin kokonaan tämän pääasian johdosta, sillä ei kukaan\ntiennyt, että hänkin Santraa ajatteli. Muutaman päivän kuluttua\nruvettiin vihdoin häntäkin muistamaan, kun kuultiin huhua Saviojan\nVillen hätyyttämistouhuista. Sitten huomattiin, että kuuluisa mustakin\noli kuollut. Vanhan kokemuksen mukaan sellainen tapaus aina vei talon\nonnen, heitti männän katolle. Makailevan nyt kuuluikin onnettomuuksien\npäälle. Kyllä se olikin lentänyt! Jokohan putoaa? Miehuullisesti nytkin\nkuului tapelleen Korvenloukolla. Poikaa se on se Esa. Ottaisi nyt\nakakseen Rekipellon Sannan, pääsisi veloistansa ja rupeaisi ihmisiksi\nelämään vielä, niin tulisi oivakin mies. Mutta joko! Sellaista se on\nsukuakin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNimismies oli kauniisti pysynyt kotona koko Mikkeliyön, kulkenut\nikkunasta ikkunaan, mutta ulos vain ei lähtenyt. Mitäpä hän siellä?\nOikein karmi selkäpiitä jo ajatellessakin, kun kuuli ohiajavain rivoja\nlauluja ja huutoja. Makuulle ei mitenkään voinut mennä, olo tuntui niin\nlevottomalta ja turvattomalta. Tunsi olevansa kuin piiritetyssä\nvarustuksessa, jossa ei ollut mitään varustuksia ja vihollinen, ilkkuen\npiiritetyn voimattomuutta, mellehti ympärillä härnäillen ja kiusaten...\nSaattaisivat tulla millä hetkellä hyvänsä ja iskeä ikkunan rikki...\n\nHyvä isä...! se ei olisi tapahtunut ensi kertaa. Monestihan oli sillä\ntavalla nimismiesten luo menty, -- ei hänen luoksensa sentään vielä\nkoskaan. Mutta miksei sekin saattaisi joskus tapahtua...\n\nJohtui tekemään itsekseen tiliä teoistansa, suhteistaan kuntalaisiin.\nLohdutukseksensa huomasi, ettei ollut tuoreita epäsopuja hänen ja\n*junkkarien* välillä. Sepä rauhoitti. Hullupa olisikin ollut, ajatteli,\njos olisi kaikkia kanteita korviinsa ottanut! Pahahenkikö niistä sitten\nselvän ottaisi siksi, että niitä kiinni saisi. Ruveta niiden kanssa\nkilpaa juoksemaan, -- eipä tässä ihminen saisi elävää rauhaa eikä\nkunnollisesti yötänsä nukkua...\n\nMitä apua siinä olisi noista körttiläisistäkään! Eihän hän voi\nmuutenkaan sitä joukkoa sietää. Ennen olisi koko piiristä vaikka hiiteen\nlähtenyt. Mutta koko saakurin uskalikkoja ne olivat yhtäkaikki, hänenkin\nmielestään, nuo körttiläiset, kun uskalsivat ruveta suoranaiseen sotaan\nnoita junkkareita vastaan.\n\n\"Tehkööt kuten haluavat\", hän yöllä itsekseen arveli, \"omaan niskaansa\nhe saavat. Minä en välitä. Jos he voittavat, saavat nuo roistot hiukan\npelkäämään, on se minulle hyödyksi, tietysti! Jos tappiolle joutuvat,\nsyyttäkööt itseänsä. Mihinkä tässä yhden miehen voimat ulottuvat?\" Hän\nlevitti mahdottomuudelle käsiään.\n\n\"Komppania kasakoita tässä pitäisi olla, jos niitä kurissa saisi\npidetyksi!\" hän huudahti. Melkein rauhoittui, sillä tuntui niin\nluonnottomalta yhdeltä mieheltä vaatia. Mutta kohta rauha katosi, kun\nuusia ääniä kuului maailmalta.\n\n\"Jos ne taas tekevät murhia niin...\" Se olikin ikävintä. Silloin täytyi\naina asiaan käsiksi käydä, ei sopinut huolettomuuteen jättää.\nSellaisissa tapauksissa tahtoi sotkeutua, joutua vihan ja vainon\nalaiseksi. Se häntä harmitti, pelotti. Neuvotonna mies panetteli tuota\nvilliä kansaa, joka oli ikään kuin pimeyden kidasta oksennettua ja hän\nvaivainen joka oli joutunut niiden keskelle järjestystä ja oikeutta\npitämään! Mutta kun oli kerran tullut, niin pysyisi täällä kuitenkin\njonkin ajan, hän näyttäisi, että hän on sentään mies, joka ei ensi\npahasta säikähdä, joka ei kulje jäniksen säärillä...\n\nVasta aamun hämärtäessä hän nukkui. Päivällä jo sai kuulla, mitä oli\ntapahtunut Korvenloukolla. Nerokkaana laskumiehenä huomasi heti, että\nkumpikin puolue oli jotenkin tasaväkisesti saanut ja antanut. Se oli\nhyvä tulos. Parhaimmassa tapauksessa eivät uskalla antaa asiaa käräjäin\nhaltuun ensinkään, jollei niistä ruojista joku satu kuolemaan. Huhut\ntoivat hyvin seikkaperäisiä tietoja. Vahdit olivat kovasti syyllisiä ja\nkorvenloukkolaiset olivat ensin päälle hyökänneet, alkaneet tappelun.\nJahah, ne kyllä minä tutkin, panen miehiä linnaan kahden puolen! Ei\nkumpaisillakaan ole syytä vihata minua! Eivätkä ne sellaista vihaa, kun\nkahden puolen saavat minun kädestäni. Hyvä juttu, minä teidät opetan...\n\nMutta sitten hän kohta muisti kysyä, oliko Karin Vennu joukossa. Ei\nollut. Se oli hyvä juttu, oikein hyvä. Siihen minä isken sitten kun nämä\ntoiset panen ensin linnaan. Minä näytän...!\n\nVasta myöhemmin kerrottiin hänelle siitä, että Talvikosken Hermanni oli\nkuolemankielissä ja että häntä oli poikansa Köpi lyönyt. Köpi ei ollut\nnimismiehen tietojen mukaan minkään joukon erityisen suojeluksen\nalainen, olihan vain tavallinen renttu, josta ei lie kukaan välittänyt.\nTästä tapauksesta tultiinkin erityisesti ilmoittamaan. Kerrottiin, että\npoika on karkutiellä.\n\nTähän asiaan nimismies innostui. Hän kutsui heti kaksi lautamiestä, kävi\nTalvikoskella, näki isännän huonon tilan ja lähti, otettuaan vielä pari\nisäntämiestä mukaan, etsimään Köpiä. Löysikin tämän eräästä\njuoppoparvesta, pani kiinni ja vei vanginkuljettajalle. (Päivää\nmyöhemmin lyöty isä pyysi ja saikin poikansa vapaaksi.) Kotiin tultuaan\nkyseli nimismies Margareetalta eikö Korvenloukon \"roistoja\" tai\nkörttiläisiä ollut sillä aikaa käynyt? Ei ollut käynyt. Nimismies hieroi\nmielihyvissään käsiään... Pelkäävät nahkaansa, rohjaleet, eivät uskalla\ntulla ilmoittamaankaan...!\n\nEnsin käkesi hän mennä sinne itsestään. Mutta tuli jätetyksi asia\npäivästä toiseen odotellessa, että joku niistä lyödyistä kuolisi. Tuo\nodotus ei kuitenkaan toteutunut ja jo ensi viikon lopulla ajatteli, että\nsopikoot ja sotikoot...! Saivatpahan tarpeeksensa jo.\n\nEräänä päivänä, kun Lindblom jo oli alkanut rauhoittua Mikonpäivän\nmelujen jälkeen, tuli hänen luokseen Saviojan Ville ja Koivulan\nlautamies. Jo tämän parin näkeminen suututti nimismiestä: toinen\nsemmoinen tyhmeliini ja toinen körttiläinen! Kun vielä kuuli asian, että\nnämä tulivat häntä pyytämään ulosmittaukselle Karhuun, silloin hän\nraivostui.\n\n\"Kaikille niitä raha kans lainata ja sitte mine pite olla täs jokahitte\nkoira!\"\n\nLautamies sanoi, että se on kyllä ollut hullua, mutta mitäpä siihen nyt\ntehdään ja arveli vielä, että sopii ottaa palkkansa.\n\n\"Luuleko sine, ettei mine sen ymmerre!\" huusi Lindblom, \"mut siine on\nmuutkin seikat, se on semmosta pirun joukko.\"\n\nJo ymmärsi lautamies, että Lindblom pelkää nahkaansa.\n\n\"Noo\", kiirehti sanomaan, \"ei siinä ole pelkäämistä, sillä niille lie\ntullut pahat välit Karhun Esalle ja Karin Vennulle, koska Vennu kävi\ntämän Saviojan puheilla hyvässä ystävyydessä sanomassa, että olisi\nparasta kiiruhtaa hakemusta ja ulosmittausta, että sen Esan asiat ovat\nhuonolla jäljellä.\"\n\n\"Sanoko Karin Vännu nin?\"\n\n\"Niin se oli sanonut. Ja siitä me arvelimme, että niille on tullut\nriita.\"\n\nTuo uutinen nähtävästi vaikutti nimismieheen erinomaisesti. Sillä hän\nnousi kävelemään ja rupesi mielihyvissään käsiänsä hiomaan ja hokemaan:\n\"Jahas, jahas, vai on piruile tulluna riitta.\"\n\n\"Niin näyttää.\"\n\n\"Jahas. Noo, se tuomio on valmis?\"\n\n\"Niin on, nimismieshän sen näkikin.\"\n\n\"Oikke, mine muistas! Noo se on joukkos?\"\n\n\"On.\"\n\nMutta nyt teki mieli lykätä asia kuitenkin pari päivää, sanoi olevan\nitsellänsä kiirettä. Siihen oli suostuminen. Päätettiin siis kahden\npäivän päästä lähteä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuanna päivänä ajoivat ryöstömiehet Karhun pihaan, nimismies\njahtivoudin ja kahden lautamiehen kanssa. Esa sattui juuri ulkokädellä\nolemaan.\n\n\"Päivää\", tervehtivät, muutamat hiukan nolon näköisinä, toiset vähän\nkopeina ja ikään kuin ylvästellen tahtoen sanoa: ole mikä oletkin, ei me\ntässä nyt ainakaan hyppyyn lähdetä!\n\nEsa katseli tuikeasti, syrjittäin eikä vastannut tervehdykseen, aikoi\nvain tupaan mennä. Mutta nähtyään, että miehet valmistausivat myöskin\nsinne tulemaan, pidättyi porrasten eteen. Kyllä siinä jo näki, että\nmiehessä kiehui, sillä ääni kalahteli niin omituisesti, kun kysyi:\n\n\"Mitä miehet kulkevat?\" Hän seisahtui porrasten eteen ikään kuin\nestääksensä sisään tulemasta.\n\n\"On vähän asioita\", virkkoi jahtivouti ja vilkaisi nimismieheen, joka\noli jäänyt hieman jälkeen.\n\n\"Vai asioita. Mitä asioita?\"\n\n\"Noo, kyllähän tämä vallesmanni sitten selittää, selittää sinulle...\"\n\n\"Ei sillä mulle ole mitään asiaa!\"\n\n\"Eiköpähän ole, sittepä hänen näkee, näkee jo.\"\n\nEsa yhä seisoi portailla vastassa ikään kuin estääksensä vieraitten\ntupaan tuloa. Jahtivouti ja lautamiehet loivat nimismieheen odottavia\nkatseita. Vihdoin Lindblom tulikin hiukan ähkyen, sillä piha oli\nrakennukseen päin nousevaa, vastamaata.\n\n\"Jahah, jassoo... Se on Esa Karhu?\" hänen kysyvä katseensa kiersi\nmiehestä mieheen, vaikka itsekin kyllä Esan tunsi.\n\n\"On, on se\", miehet äänsivät ja Esa katseli kulmainsa alta.\n\n\"Jassoo, no me mennä sisäs, meil on vehen sulle asia.\"\n\n\"No eikö sitä tässä sovi sanoa?\" Esa kysyi.\n\n\"Mite? Eikö sine laske met sisäs?\"\n\nEsan vaihtelevat tunteet voi lukea hänen silmistään: toisinaan näkyi\nliekkiin leimahtavan raivo, toisinaan taas kuin mahtavan vesiruiskeen\nalla näytti tuo liekki äkältelevän ja tuskallisesti lekottaen ikään kuin\nviimeisiänsä potkien vaipuvan toivottomana ylivallan alle. Esa\nluultavasti mietti: tehdäkö rynnäkkö, näyttää niille ihmeitä, panna\npitkin ja poikki koko roikkaa! Pian hän kuitenkin teki päätöksensä.\nKäännähtäen vinhasti tupaan päin äännähti hän kuin armosta.\n\n\"No ... sopii tulla, jos on asiaa\", ja astui edellä sisään. Hänen\nastuntansa tavallisesti oli keveä, mutta nyt hän ikään kuin tahallaan\njysäytteli joka askelella. Ja miehet vilkaisivat toisiinsa juuri kuin\nkysyäkseen \"mennäänkö\"? Sähähtivät sitten melkein kuin yhteen suuhun\nettä \"mennään nyt\".\n\nTultiin tupaan. Esa oli jo ehtinyt istua penkille selin oveen, piika\ntoimieli jossakin keittopuuhissa ja muori tuli kamarista.\nViimeksimainittu meni vierasten ohi peremmälle vastaamatta \"hyvään\npäivään\", jonka muutamat tekivät. Nimismies ryähteli, keikutteli\nruumistaan edestakaisin ikään kuin vauhtia saadakseen.\n\n\"Menkäähän istumaan\", käski muori vihdoin, ollen vielä selin vieraisiin,\nniistäen samalla nenäänsä ja pyyhki kätensä mustapohjaiseen,\nsiniviiruiseen hameeseen.\n\nNimismies oli nyt saanut vauhtia.\n\n\"Niin, tota\", alkoi hän selittää. Heillä oli \"ulosmitattava\" Saviojan\nVillen saatavasta, jollei isännällä olisi rahassa maksaa velkaa.\nPuhuessaan oli Lindblom siirtynyt pöydän luo ja otti salkustaan esiin\npapereita. Muori seisoi keskilattialla kädet ristissä esiliinan alla ja\ntarkasteli tuikeasti nimismiestä, sekä toisinaan Esaa, joka äänetönnä,\njalka heitettynä ristiin toisen päälle, tirkisteli penkinloukkoon.\n\n\"Luuleeko Saviojan Ville nyt sillä taivaaseen pääsevänsä?\" kysäisi muori\nyhtäkkiä.\n\n\"Häh?\"\n\n\"Niin minä vain sanon että...\" uudisti muori.\n\nLindblom käski muorin pitää suunsa kiinni.\n\n\"Mitä varten? Minä puhun, minä, ja minä tahdon puhua. Minä olen ollut\nemäntänä...\"\n\n\"Suu kiinni!\" ärjäisi nimismies.\n\nEsan katse kohosi penkin loukosta.\n\n\"Älä karju!\" virkahti hän niin syvällä ja omituisella äänellä, että\nLindblom äkkiä katsahti häneen ja miehet penkillä levottomasti\nliikahtivat.\n\nEsa hypähti tasajalassa lattialla ja kiljahti. Koivula, toinen\nlautamiehistä nousi, lyhyt, tanakka mies.\n\n\"Älä kilju\", sanoi hän vuorostaan, naurahti, rytkäytti kantapäillään,\nniin että lattia jysähti.\n\n\"Kilju vain! Se saa kiljua ja se tohtii\", virkkoi muori, joka\nparhaillaan pani nuuskaa nokkaansa.\n\n\"Kuka estää kiljumasta?\" huudahti Esa katsellen Koivulaa.\n\n\"Noo, vaikka minä.\" Koivula katsahti sattumalta käsiinsä, ja näytti\nsiltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: \"Näetkös?\" ja naurahti taas.\n\nNimismieskin uudelleen sekaantui asiaan, kysyi maksetaanko ja jos ei\nmakseta, niin hän rupeaa kirjoittamaan.\n\n\"Ei makseta eikä kirjoiteta.\"\n\n\"Älä sinä pidä niin leveätä suuta!\" huusi Koivula ja jysäytti nyrkkinsä\npöytään. Toisetkin miehet nyt nousivat. Nimismies niin ikään paukutteli\npöytää nyrkillään ja uhkaili. Esa arveli, että hän puhuu mitä hän tahtoo\nja hän tohtii puhua. Toinen lautamies ja siltavouti näkivät jo olevan\nsyytä asettua kirvesvinkan eteen vartioimaan. Muori luki kuin suoloihin\nomia arvelultaan ja tassutteli lattialla \"toiskanmuoria\", näkyi olevan\npäässä.\n\nLindblom huomasi, että hän voi tovereihinsa luottaa, tiesi myöskin\nvanhasta kokemuksesta, että jos ei puukkojunkkari käy päälle kohta, ei\nse käy ollenkaan. Siksipä hän asettuikin uhkaavalle kannalle Esan\nsuhteen ja ryhtyi reippaasti toimitukseen, kirjoittamaan talon eläimiä\nja irtainta.\n\nEsa ei nähtävästi vieläkään uskonut kaikkea todeksi, sillä se tuntui\nkuin unissakäymiseltä. Omituinen voima, jota hän heti ja monta kertaa\njälkeenpäin kiroili ja sadatteli, pidätti häntä \"ihmeitä tekemästä\".\nJälkeenpäin, kun hän muisteli asiaa, luuli hän, ettei hän ryöstömiesten\ntalossa ollessa ollut ehtinyt oikein suuttuakaan, että hän oli ollut\nkuin lampaannahkainen tuppi.\n\nMutta heti ryöstömiesten mentyä muuttui hänen luontonsa, aivan kuin\nmustahenki vasta sitten olisi mennyt hänen sisällensä. Vaikka oli\nselvällä päällä, löi hän äitiään, joka piian kanssa lähti käpälämäkeen.\nYksin jäätyään otti hän kirveen, ruhjoi sillä mäsäksi joukon astioita,\niskieli pöytään, lattiaan ja vihdoin vimmoissaan takkakiveen. Saatuaan\njärkensä hiukan takaisin meni ulos, seisahtui portaille, katseli siitä\nvähän aikaa ympärilleen kuin huuhkaja, jonka pesä on hävitetty. Lähti\nsiitä huulet yhteen puristettuina astumaan ulos portista, jättäen aution\ntalon yksikseen.\n\n\n\n\nVI\n\nYÖLLISIÄ TAPAUKSIA\n\n\nOli yö. Vennu-Karissa maattiin. Yksinäinen kulkija tuli kiirein askelin\npihaan. Mutta hän ei mennyt portaille koputtamaan eikä ikkunaan, vaan\ntuvan pihanpuoleiseen, laudoitettuun nurkkapiihin, johon kivellä iski\nkolme kertaa. Heitti kiven maahan, astui portaille ja asettui rauhassa\nodottamaan oven aukaisua. Kopistus olikin huomattu, sillä kuului\ntuvanoven hiljainen käynti, lukon salpa loksahti. Joku kurkisti\novenraosta.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi isäntä.\n\n\"Minä.\"\n\n\"Ahaa, Siukku.\" Hän avasi oven täydelleen, laski Koipi-Siukun sisään ja\nsulki oven. Sen tehtyään kysyi:\n\n\"Tuletko sinä yöksi, vai onko sulia jotakin asiaa?\"\n\n\"Asiaa mulla on.\"\n\nVennu meni ja koetteli käsin porstuasta vievän kamarinoven lukkoa, mutta\navainta ei siinä ollut.\n\n\"Odota nyt, minä menen tuvan kautta avaamaan.\"\n\nPian aukesikin ovi ja Koipi-Siukku astui pimeään huoneeseen, missä Vennu\nparaillaan housuja jalkoihinsa veti.\n\n\"Mitä sinä nyt?\"\n\n\"Minun pitäis saada kolme kappaletta niitä huiveja.\"\n\n\"Niitä ryssän huivejako? Mihin niitä nyt viet?\"\n\n\"Sain kaupaksi.\"\n\n\"Istu. Eipä nyt näytä olevan järin pimeä. Kuka niitä ostaa?\"\n\n\"On niitä ostajia.\"\n\n\"Etkö aio sanoa?\"\n\n\"Mitä sillä tiedolla tekisit?\"\n\n\"Ajattelin vain, että jos nolottelisit niiden kauppaamisessa, niin...!\nViet pian muitakin mukanasi tästä. Ketä ne ovat, joille myyt?\"\n\n\"Älä nyt tutki. Itsehän minä asian vastaan. Kuka sen tietää, että niitä\ntäällä tallennetaan.\"\n\n\"Vähänkö ne epäilevät! Eikö vielä ole kuulunut, että ryssää olis\nkaivattu?\"\n\n\"Ei. Luulevat että Ontro on lähtenyt Hämeeseen. Kulkuri Kaapo on sen\njutun levittänyt.\"\n\n\"Hm. No sano nyt kelle sinä viet niitä? Mistä sinä tulet?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Sinä tietysti. Mitä sinä nyt kieräilet. Jos tahdot kovin kieräillä,\nniin... Pian se on kieräiltynä.\" Vennun ääni soi uhallisesti.\n\n\"No, mitähän minä siitä salaan. Rekipellon emäntä ne ostaa.\"\n\n\"Sannalleko?\"\n\n\"Luultavasti.\"\n\nVennu mietiskeli vähän aikaa.\n\n\"Mutta mitä se niillä tekee, onhan sillä tyttärellä jo monet silkkiset?\"\n\n\"Tehköön mitä tahtoo. Ei ne sieltä ainakaan ilmi tule.\"\n\n\"Älä takaa. Tuleekohan Karhun Esan ja sen Sannan kaupoista jotakin?\"\n\n\"Ei, en minä usko. Ei Esan puuhista mitään tule... Ja Sanna se on koko\nmaailman...\"\n\nVennu nauroi.\n\n\"Sen pikemmin niistä voi tulla. Esa tarvitsee rahoja nyt pian ja...\nMutta oliko ne silkit siellä Karhun-kamarissa laukusta ulkona, että Esa\nne näki?\"\n\n\"En minä muista.\"\n\n\"Jaa, siinäpä se on! -- Mustat huivit saat viedä, mutta se sininukkainen\non liian tuttu myytäväksi niin lähelle.\"\n\n\"Mutta piru olkoon, sinä puhut totta!\"\n\nPäätä vääntäen jatkoi Vennu:\n\n\"Se Esa meidän pitää saada pois joukostamme, se on hullu.\"\n\n\"Niin, se on totta, hän on vähän omituinen. Ensiksi niin kopea ja\nkiukkuinen, tahtoo aina herrana joukossa olla ja sitten...\" --\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Sitä, että hänelle ei sovi näistä tällaisista asioista mitään puhua. On\nolevinansa niin kovin rehti.\"\n\n\"Sepä juuri, hänet täytyy saada pois! Minä haen ne mustat huivit\nsinulle.\"\n\nVennu lähti ulos ja kuului porstuassa koplailevan ylikertaan. Vähän ajan\nkuluttua hän palasi sieltä palava talikynttilä kädessä, jonka heti\nsisäänpäästyään sammutti.\n\n\"Tuos' on huivit. Onko sulla piippu, tuos' on tupakkaa\", sanoi Vennu ja\ntarjosi massiansa.\n\n\"Menen vielä siihen Esaan\", sanoi Siukku piippua täyttäessään. \"Sitten\npian, kun me olimme siellä Karhussa, kuuluu Esa käyneen Järvelässä.\"\n\n\"Olen kuullut sen jo. Oli käynyt pyytämässä Santraa akakseen kuin\nkorjapoikakin\", nauroi Vennu.\n\nTuota nyt naureskeltiin ja ihmeteltiin yhdessä. Miten Esan luonto oli\nsiihen masentunut, sitä eivät käsittäneet. Paremmin olisi asia ollut\nymmärrettävissä, jos Esa olisi väkivaltaisin keinoin koettanut. Kovin\nkuului Esa Santrasta pitävän. Oli jollekulle sanonut sen. Olihan Santra\npulska tyttö, kehuivat miehetkin, ja kummeksivat ettei Esa jo ennen\nollut siihen silmäänsä iskenyt. Myöhäistä se nyt jo tahtoi olla kaikin\npuolin, kun kuulutettuna jo oli Valeen kanssa ja häihin oli kutsuttu.\nVennu sanoi itseään kenkkäriksi pyydetyn. Nyt tiesi Siukku Esan olevan\ntaas maailmalla, missä lie muissa pitäjissä. Molemmat arvelivat, että\nkyllä hän pian loppunsa löytää ja tuntuivat siitä olevan hyvillään.\n\n\"Ella se näkyy kohtaloonsa tyytyvän kuin korjapoika, vaikka toinen\nveikin morsiamen ihan nenän edestä\", nauroi Siukku.\n\n\"Mitä Ella, se on taas sellainen velmus. Minä luulen, että hän on\niskenyt silmänsä hänkin Rekipellon Sannaan.\"\n\nSiukkukin luuli samaa.\n\n\"Ellalle se oliskin sopivampi.\"\n\n\"Niin, Esa pian tappaisi Sannan. Ei kaksi kiukkupussia sovi yhteen.\"\n\n\"Hm. No jätetään ne akkain jutut. Kuules Siukku, ota nyt sinä vähän\nselvää Esan puuhista ja tule sanomaan, tuota ... sillä minä vähän\npelkään, että hän tekee meille ... -- mutta eikö pihalle tultu?\"\n\nTodellakin kuului pihasta päin jotakin rattaiden kalkkeen tapaista ja\npian sen jälkeen taas kolkutus tuonne tuparakennuksen laudoitettuun\nnurkkaan.\n\n\"Ole sinä täällä\", virkkoi Vennu Siukulle ja meni avaamaan porstuanovea.\n\nKaksi miestä ilmestyi pimeässä ovelle. Oltiin vanhoja tuttuja. Syntyi\nlyhyt keskustelu. Miehet kertoivat heillä olevan säkillisen tavaroita,\nvaatteita ym., jotka pitäisi hetkeksi saada suojaan syrjäisten silmältä.\nVennu kysyi, mistä ne ovat. Kuuluivat olevan Vaasan markkinoilta.\nVieläpä tiesivät miehet, että heitä epäillään. Mutta kun saisivat\ntavarat kätköön, niin he lennättäisivät hevosella Tamperetta kohti.\nVennu tutki tarkkaan, mitä teitä olivat tulleet, oliko kukaan heitä\nnähnyt *täällä* kulussa. Miehet vakuuttivat tänä yönä ajaneensa neljä\npeninkulmaa eikä heidän täällä olostaan ollut kellään mitään aavistusta.\n\nMutta sittenkin näytti Vennu vastahakoiselta. Liekö nuo tavarat edes\nminkään arvoisia? Sanoi \"hyvänluontoisuutensa\" vuoksi joutuneensa jo\nhiukan epäluulojen alaiseksi, eikä haluavansa enää koko puuhiin ryhtyä.\nKäski viedä muualle. Tuo puhe tuntui vakavalta ja päättävältä, niin että\nmiehille tuli hätä käteen, rupesivat yksin suin tavaroita kehumaan.\n\n\"Ja hyvän *osan* saat\", sanoivat.\n\n\"Mitähän näistä sitten saa.\"\n\nVennu suostui vihdoin. Tavarat vietiin ylikertaan, missä kaikenlaista\nrojua syrjään työntämällä saatiin käsiin välikokin lattiassa oleva\nluukku, josta tavarat työnnettiin sisään. Miehet olisivat luukun\npeittäneet, mutta Vennu esti, luvaten itse sen tehdä. Alas tultaessa\nolisivat miehet mielellään tulleet lämmittelemään, mutta sitä ei Vennu\nsuvainnut, vaan vaati heidän heti lähtemään matkaansa. Miehet suostuivat\nja lupasivat lähtiessään, että he ehkä parin kuukauden perästä\nilmestyvät uudelleen näille maille.\n\nVennu sulki oven, kaahi uudelleen ylikertaan. Löysi sieltä\nkynttilänpätkän eräästä seinäkomerosta, sai siihen tulta ja meni\nuudestaan kätköpaikan luo. Hänen teki nähtävästi mielensä ruveta\ntarkastelemaan äsken tuodun säkin sisältöä, mutta epäilemättä Siukun\nvuoksi, jonka tiesi odottavan alhaalla, jätti sen toistaiseksi. Kätkö\nnäytti sisältävän kaikenlaisia myttyjä ja kääröjä. Hän peitti aukon,\najoi sen päälle kaikenlaista kamaa ja lähti poispäin. Juuri kun hän oli\nsammuttamaisillaan kynttilän, teroittui hänen silmänsä tarkastelemaan\nlattialla muun roskan seassa erästä hevoslannan kokkaretta. Otti sen ja\npisti taskuunsa, tarkastellen vielä näkyisikö muita sellaisia. Omituinen\ntarkastelu ja huomio, jonka hän pani tuohon lantakokkareeseen, saattoi\nmelkein uskomaan sitä juttua, joka hiljaisena kuiskeena liikkui\npitäjällä, että muuan varastettu hevonen olisi ollut viikon kätkössä\nKarin Vennun ylisellä.\n\nVennu sammutti kynttilän, pisti sen takaisin sinne, mistä oli ottanutkin\nja palasi takaisin kamariin. Koipi-Siukku jo kuorsasi siellä istuvillaan\nja Vennu kirosi tuon huomattuaan, sekä tyrkkäsi häntä kylkeen. Siukku\nheräsi.\n\n\"Hoh, kun mä olin nukkua. Ketä siellä nyt oli?\"\n\n\"Mitä se sinulle kuuluu?\" kysyi Vennu ylpeän terävästi.\n\n\"No ei kuulukaan.\"\n\n\"Ota nyt ja lähde tiehesi ... tässä menee koko yö ja tahtoo unettaakin.\"\n\nKoipi-Siukku rupesi hankkimaan lähtöä, mutta sitä ennen tahtoi vielä\nVennulta tupakkaa piippuun. Hän tarttui juuri oven lukkoon, kun pihasta\ntaas kuului kova rattaiden jytinä.\n\n\"Älä mene!\" ärähti Vennu. \"Kuka siellä mahtanee tulla?\" Hän asettui\nkuuntelemaan.\n\n\"Holou Vennu!\" kuului ääni portailta ja oveen iskettiin voimantiestä.\n\n\"Karhun Esa!\" virkkoi Vennu ja liikahti kärsimättömästi. \"Perhana, mihin\nsinä menisit? Tuota, sinun täytyy mennä yliselle! Puiki sieltä tiehesi,\nkun Esa pääsee sisään.\"\n\nSiukku jo lähti.\n\n\"Hiljaa mene!\" varoitti Vennu.\n\n\"Hoi Vennu, vanha saakuri!\" kiljui Esa portailla, \"ota ovi pois tästä,\ntaikka minä...\"\n\nSilloin jo Vennu avasi.\n\n\"Tuos' on sulle mies ... pakkaa multa karkuun mennä. Pidä kiinni, ettei\nse pääse! Älä nyt siinä tirkistele niin kuin se olis varastettua kalua!\nEn minä ole Jassua varastanut.\" Esa nauroi ja työnsi, sisään puoli\njuopuneen Sakarin Jassun ihan Vennun syliin. Vennu kun tunsi Jassun,\nrupesi nauramaan.\n\n\"Mitäs se Esa sitä Jassua nakkelee?\" Jassun kieli, vaikka selvänä\nollessa kyllä täysikuntoinen, ei tahtonut taipua mitään sanomaan. Kun\nyritykset raukesivat tyhjään, rupesi hän lallattamaan. Käytiin kamariin\nja Vennu hankki tulta kynttilään.\n\n\"Onko sulia viinaa?\" kysyi Esa.\n\n\"On sitä aina ryypyn verta.\"\n\n\"Hyvä On. Tämä Jassu tarvitsee ryypyn, se pelkää pakanan lailla, kun me\noomme varastaneet hevosen ja kärryt tuolta Taipaleen takaa. Anna sille\nryyppy, että se sais parempaa kurssia. Kuinka sä, vietävän jänishousu\npelkäät, kun saat olla Karhun Esan kärryillä, häh?\" Esa puristeli\nSakarin Jassua.\n\n\"Anna mun olla\", pyysi Jassu nähtävästi puolileikillä. \"Katso, kun mulla\non jo paljas pää ja tällainen parta ja sitten minä oon suutarimestari ja\nkerran ajoin pirun pois kirkosta... Ja sinä oot vain Karhun Esa.\"\n\nEsa ja Vennu nauroivat.\n\n\"Hyppele ryssää, Jassu\", käski Esa.\n\n\"Anna nyt Jassun olla.\"\n\n\"Hyppele ryssää Jassu, koettele koipias!\"\n\n\"Sano suutarimestari, niin hyppelen kyllä... Mutta ryyppy ensin.\"\n\n\"No isäntä jo kaataa, ota siitä, pikinytky... Pikinytky sinä olet.\"\n\n\"Skuumaakari mes-ta-ri, saapassuutari.\"\n\n\"Pikinytky, rajasuutari!\"\n\nVennu nauroi ja käski ryyppäämään. Puhetta jatkui. Vennu uteli miesten\nmatkaa. Esa jutteli avonaisesti, että hän tässä jonakin päivänä otti\nHautalan Jannen hevosen ja ajoi sillä toiseen pitäjään. Tapasi siellä\nSakarin Jassun, otti tämän mukanansa hevosen selkään ja sillä tavoin\nremusivat he talosta taloon. Mutta kun kotiin päin lähtivät, vaihtoi\nparemman hevosen eräästä haasta. Sitten he yöllä ottivat rattaat erään\ntalon pihasta ja silat lukottomasta liiteristä ja sieltä he nyt tulevat\nsuoraa päätä. Esa kehui Jassun kovasti pelkäävän, että tullaan perästä\nja annetaan varkaus. Sille Esa nauroi ja ilveili. Kehui, että huomenna\npanee rengin viemään hevosen ja kalut sinne, mistä olivat ottaneetkin.\nHakekoon Hautalan Janne koninsa mistä tahtoo.\n\nEsa kertoi tästä keveästi ja avomielisesti kuin lapsi, joka ei\nrikoksessa ymmärrä mitään pahaa olevan.\n\nVennu pudisteli päätä, naureskeli ja sanoi, ettei hän luule Esan jutusta\nniin hevin selkenevän.\n\n\"No soromnoo, yhdentekevä. Tulkoon tänne, niin minä näytän!\"\n\n\"Onko sinua häihin edes kutsuttu?\" kysyi Vennu, kääntäen puhetta\ntoisaalle.\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Järvelän Santran ja Laitalan Valeen.\"\n\nVennu tarkasteli Esaa, jonka koko kasvoille äkkiä nousi kamala ilme.\n\n\"Älä pistele, mies\", hän virkkoi jyrkästi.\n\n\"Pistele?\" Vennu nauroi kovaa ja heleästi. \"Minuakin on kenkkäriksi\nkutsuttu.\"\n\n\"No Jassu, hyppele ryssää!\" käski Esa taas kääntyen Jassuun.\n\nMutta Jassua unetti.\n\n\"Hoi mies! nyt lähdetään. -- Koska ne häät ovat?\" kysyi hän ikäänkuin\nsivumennen.\n\n\"Ylihuomenna.\"\n\n\"Rajasuutari, pikinytky! Lähde mukaan. Aivanpa sinä oot sikana. Näin\nsikoja vedetään.\"\n\nEsa tarttui Sakarin Jassun kaulukseen ja veti häntä pitkänään perässään.\n\nJassu ei vastustellut, kitisi vain kurillisesti:\n\n\"Tämäpä nyt kyytiä on, sanoi noitavainaa, kun härkä ojahan vei.\"\n\nPihaan tultua yritti Jassu takapuolille menemään, kehui sinne asiaa\nolevan. Mutta silloin Esa tempaisi hänet vyötäisistä ja nosti rattaille.\n\n\"Et sinä karkaa, rajasuutari!\"\n\n\"Skuu-maakkari mestari, herrain saapassuutari.\"\n\n\"Pikinytky!\"\n\nEsa oli tällävälin kömpinyt hänkin rattaille. Antoi nyt suitsenperiä\nhevoselle, joka vaikka väsyneeltä näyttikin, lähti laukkaamaan ulos\nrapaisesta pihasta.\n\nVennu oli, kädet housuntaskuissa, katsellut porstuan ovelta toisten\nlähtöä.\n\n\"Niitä häitä on hauska nähdä!\" virkahti hän omituisesti hymyillen. \"Tuo\nmies\", jatkoi hän päätä vääntäen, \"juoksee paulaan kuin jäniksenpoika.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko matkan kyseli Sakarin Jassu silloin tällöin mihin nyt ajetaan.\nMutta Esa ei tehnyt selvää, juonitellen vain kierteli ja ajoi, kunnes\nvihdoin käänsi Rekipellon pihaan. Hänessä nähtävästi eli pelko, että\nJassu karkaisi, eikä hänellä sitten olisi ilvekumppania. Nytkin hän piti\nJassua tarkalla silmällä, kun käski tämän hevosta kiinni sitomaan.\n\n\"Sin'oot karkuryssä\", Esa jankutti.\n\n\"Itse oot karkuryssä ja hevosten tappaja.\"\n\n\"Minäkö?\" Esa jo tarttui toisen kaulukseen. Mutta Jassu jatkoi yhä\nleikkiä.\n\n\"Älä nyt ... minä nousen ensin seisomaan ja näytän sitten sulle.\"\n\n\"Pisteletkö sä, Jassu, häh?\" Esa pudisteli kauluksesta.\n\n\"Pistellä on suutarin virka, naskalilla pistellä.\"\n\nJo kieppui suutari pihan rapakossa, mutta säilytti hyvän tuulensa.\n\n\"Tahdotko sä tapella, vai tyydytkö tukkapainiin?\" kyseli Jassu.\n\nEsa pyöritteli suutaria yhä loassa ja nauroi kurillisia naurajaan.\n\n\"Nouse ylös...! mitä siinä kelkkarehdat\", Esa puheli.\n\nSakarin Jassua alkoi jo kyllästyttää, sillä hän oli vähitellen\nselvinnyt. Esan häntä rääkätessä sai Jassu tilaisuutta sylisin tarttua\nkiinni tämän jalkoihin ja veti äkkinäisellä nykäyksellä Esan kumoon.\n\n\"Ka, älä nyt karkuun lähde, anna minä nostan\", puheli Jassu itsekin\nvielä maassa ryömien.\n\nKyllä nyt olisi ollut Jassulla aika lähteä. Mutta eihän siitä mitään\ntullut. Esa nousi, heitteli Jassua vielä muutaman kerran siksi, että\nJassu rupesi rukoilemaan.\n\nSitten lähdettiin kopistelemaan pihatuvan kamarin ovelle, Esa yhä\npidellen Jassua, sillä oli niin mukavaa ja hauskaa näytellä nyt tuota\nmiesjunkkaria ja tyttöjen nähden siitä pilkkaa tehdä. Jassu antoi\ntahallaan narrata itseään, sillä vastustelematta kulki hän Esan\nkuljettamana kuin nuorasta talutettava koira. Esan jyskyttäessä ovella\nlauleli Jassu hänen vieressään:\n\n      \"Turvassa olet ystävä kulta\n      mun kainaloni alla.\"\n\nTuo Esaa nauratti ja hyvälle tuulelle sai. \"Vai kainalosi alla?\"...\n\n\"No mutta, ovi pois!\" Esa huusi. Alkoi kyllästyttää odotus ja\nluontoonkin koski: vai pitää odotella! Aatami nousi, kun mieleen muistui\nmiten Sanna monesti, kun kotipolttoista vähän oli huivin alla, oli\npuheilleen vienyt, kaulassa kiikkunut ja sanonut...\n\n\"Ovi pois paikalla, taikka!\"\n\n      \"Turvassa olet ystävä kulta\n      mun kainalo...\"\n\nNyt aukesi ovi ja Sanna pistäysi ulos; sulkien oven peräänsä.\n\n\"Esa.\"\n\n\"Häh? Sinäkö se olet?\"\n\nNainen tirkisteli pimeässä Jassua.\n\n\"Kuka tuo on?\"\n\n\"Mitä sinä siitä. Päästä sisään, kyllä näet sitten.\"\n\n\"Trump trump tpruu\", rumputti suutari.\n\nSanna jo tunsi hänet.\n\n\"Kuule, Esa\", kuiskutti Sanna Esan korvaan, vetäen häntä likemmäksi.\n\"Siellä on Kuivasen Ella, mutta mennään me tupaan.\"\n\n\"Ella?... Minä ajan sen tiehensä!\"\n\n\"Mennään tupaan\", pyysi Sanna. \"Kyllähän menee.\"\n\n      \"Suutarin akalla ne päivät on,\n      on niin kuin emännällä\",\n\nlauloi suutari.\n\n\"Avaa ovi\", käski Esa.\n\n\"Olisi vain tupaan menty...\" päivitteli Sanna ja avasi.\n\n-- -- --\n\nNämä kolme viivaa tässä edellä kertovat tappelusta, joka huoneessa\nsyntyi, kuhmuista, joita ystävykset toisilleen antoivat, ja Ellan\npaosta.\n\nUpeasti vihellellen käveli Esa edestakaisin tuon pienen huoneen\nlattialla. Ellan lähdettyä otettiin tulta kynttilään. Sanna naureskeli\nja meni vilusta hyristen makaamaan.\n\nNyt vasta Esa taas muisti Sakarin Jassun, mutta häntä ei näkynyt\nmissään. Esa päätänsä kynsimään. Joko se nyt pääsi ja minulla oli\naikomus panna hänet kyyditsemään tuota hevosta takaisin! Hän juoksi ulos\nkatsomaan, ei löytänyt; huuteli, ei kuulunut. Kiukutellen palasi hän\ntakaisin huoneeseen.\n\n\"Anna mennä, mitä tuosta\", sanoi Sanna, joka luuli, että hevonen oli\nEsan oma. Selityksiin ei Esakaan ryhtynyt, vaan istui tuolille ja\nsyvämietteisen näköisenä alkoi katsella ympäri huonetta, jota\nkaikkialla, katossa kiikkuvilla orsilla, seinillä ja nauloissa peitti\nrikkaasti varustettu vaatevarasto. Sanna tirkisteli salaisesti Esaa ja\njotakin puhetta aikaan saadakseen sanoi vihdoin:\n\n\"Kovinpa sinä olet ravassa.\"\n\n\"Ravassa?\" kysyi Esa ja katseli itseään. \"Näitkö kuinka ravassa Sakarin\nJassu oli?\" Pyörittelin sitä rapakossa kuin kinnasta.\"\n\nSanna naurahti.\n\n\"Aina sinä vain pyörittelet.\"\n\nMutta Esa nähtävästi ajatteli muuta, sillä hän ei virkkanut tuohon\nmitään, alkoi vain rajusti viheltää. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:\n\n\"Mitä varten sinä Ellan tänne laskit?\"\n\n\"En minä viitsinyt kieltää.\"\n\n\"Et viitsinyt? Vai et viitsinyt!\"\n\n\"Mitä siitä nyt sitten...\"\n\n\"On siitä!\"\n\n\"No olkoon, jos tahtoo...! Saati ei tässä olla kerjuulla, vaikka ollaan\nkulkeella\", kivahti Sanna ja käännähti kiivaasti kylkeä.\n\n\"Älä leveile.\"\n\n\"Miks'et, kun kyllä kannattaa!\"\n\nEsa kummallisesti lannistui tuosta tytön ylpeästä puhelusta.\n\n\"Vai kannattaa\", Esalta vain pääsi. \"Mutta ei sun kovin kannata.\"\n\n\"Kannattaa helposti. Tule nyt jo makaamaan, älä siinä riitele.\"\n\nEsa terävällä huomiokyvyllään äkkäsi heti, että Sanna piti väittelyä\nvain tavallisena suukopuna, eikä kenties aavistanutkaan, että hän\npuheillaan tarkoitti täyttä totta. Ja kun Sanna vielä häntä makaamaan\nkutsui? Mitä se merkitsi? Se tuntui epäilyttävältä. Sannan äänessäkin\noli jotakin omituista, jotakin...\n\nEsa rupesi aavistamaan. -- -- --\n\nParin tunnin kuluttua oli kaikki selvillä. Sanna kirposi itkien Esan\nkaulasta ja toivoi äärettömällä katkeruudella Esalle matkaa alimmaiseen\nhiiteen. Hänen oli ollut pakko ilmoittaa Esalle olevansa tämän toimesta\nraskaana ja vaatinut morsiamen oikeuksia.\n\nEsan nykyiseen mielentilaan teki Sannan ilmaisu melkein virvoittavan\nvaikutuksen. Hän näki, että Sanna nyt oli hänelle enemmän tarjokas kuin\nkoskaan ennen, ja se inhotti häntä. Jos hän jostakin oikein pitäisi,\ntulisi se saada väkivallalla. Yhtäkkiä pisti mieleen ajatus: kuka sen on\ntodistanut, että juuri hän olisi tulevan lapsen isä?\n\nHän purskahti nauramaan ja sanoi suoraan epäilyksensä Sannalle.\n\nSilloin tämä raivostuen hänen kaulastaan heitti. Esa lakkasi nauramasta:\nsiinä hetkessä tuo ihminen alkoi hänestä tuntua äärettömän inhottavalta,\n-- olihan se juur'ikään vielä maannut Ellan kanssa! Hän lähti vannoen,\nettei enää koskaan palaa.\n\nSillä tavoin he erosivat. --\n\nTällä välin oli Esa jo jotenkin selvinnyt. Pihaan tultuaan hän vähän\naikaa mietti, lähtisikö tuolla hevosella, vai siihenkö sen jättäisi.\nKotiin oli kuitenkin hyvänen matka ja hän päätti ottaa hevosen, nousi\nrattaille, antoi selkään, karjaisi ja päästi luistamaan.\n\n\n\n\nVII\n\nMUUAN RIIHIPÄIVÄ\n\n\nOli vielä aikainen aamu. Karhun väki nouseskeli ylös. Renkikin istui jo\nylisängyn laidalla koipiansa heilutellen ja iski tulta piippuunsa. Kovin\naikaiselle Matista sentään vielä tuntui, koska oikaisi itsensä takaisin\nvuoteelle venymään. Rupesi kuitenkin kohta tyrkkimään vieressään\nmakaavaa poikaa, jukittaen tätä hevosille heinätukkoa antamaan. Poika\närisi unissaan, kohosi jo kontalleen, mutta lojahti uudestaan pitkälleen\nynisten ja uristen.\n\nMatti hellitti pojan nukkumaan, koska uni vielä sillekin näkyi niin\nhyvältä maistuvan. Mutta hevosten ruokkiminen tahtoi silti sydäntä\npainaa, koska piialle, joka takan ääressä askarteli, virkkoi:\n\n\"Mene sinä, Maija, heittämään niille koni-raukoille heinätukko.\"\n\n\"Mene itse tai aja Jussi, kyllä mulla on muutakin työtä.\"\n\n\"Ethän sinäkään siinä väsyisi. Jussiakin näkyy vielä niin nukuttavan, ja\nminä polttaisin tässä piipullisen.\"\n\nMuori tuli kamarista tupaan ja kuuli Matin viime lauseen.\n\n\"Miks'ette vienyt hevosia hakaan illalla?\" kysyi.\n\n\"Kun oli niin myöhä jo. Ja mitäpä ne siellä enää tekevät.\"\n\n\"Kyllähän ne heinät ehtisi talvellakin syöttää, kun tuli niin vähänkin.\"\n\n\"Älkää mummo murehtiko, kyllähän nuo kaksi luuskaa talven yli menevät\nvaikka puhtailla oljilla. Ja parempihan olisi, jos kuolisivat pois tämän\nmaailman vaivoista. Huutokaupallahan ne muuten myydäänkin. Annetaan\nkuolla ja ostetaan parempia tilaan.\"\n\n\"Älä niin kovin revi suutasi.\"\n\n\"Mitä suun repimistä se on, ihan puhdasta Suomen totuutta. Mitä\nsellaisilla luuskilla tehdään, kun ei isäntäkään enää niillä ajella\nviitsi. Nuijaa otsaan minä antaisin.\"\n\n\"Hääh?\" kysäisi poika unenpöpperössä, kun kuuli puheen nuijasta.\n\n\"Hääh\", matki toinen, \"sulle antaa muori nuijaa, kun et nouse antamaan\nsuurusta loseteille, vaikka sua nostais kivin tai seipäin.\"\n\n\"Valehtele nyt pojalle, muutama isosuu\", torui muori lattialla, kun\nryhtyi piian kanssa askarepuuhiin.\n\n\"Nuijaa?\" kyseli poika levollisesti ja kääntyi vielä suulleen makaamaan.\n\n\"Nuijaa, kokkarenuijaa. Mene nyt lattialle joutuin, taikka... No älkää\nnyt muori, se tulee jo tämä Juho-poika.\"\n\nPiika ja muori rupesivat naureskelemaan. Mutta pojalla näytti kuitenkin\nolevan itsellä suurempi huoli ylösnoususta kuin Matilla, sillä hän tuli\nlattiaan, puki vaatteet päällensä ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua hän\ntuli takaisin, pidättyi unisin silmin nojailemaan takkapieleen. Hetkisen\nsiinä mietiskellen ja tulta katsellen virkahti:\n\n\"Kenenkähän hevonen tuolla meidän siuvariladossa on?\"\n\n\"Mikä hevonen?\" alettiin kysellä.\n\n\"Oikea hevonen!\" tiuskaisi Jussi.\n\n\"Minkälainen hevonen?\" kyselivät naiset.\n\n\"En minä nähnyt, kun on niin pimeä, minkälainen se oli, mutta hevonen\nsiellä vain on ja rattaat.\"\n\n\"Valjaissako?\"\n\n\"Valjaissa.\"\n\nMuori ja poika lähtivät katsomaan. Matti könti alas ylisängystä ja\nrupesi nuttujansa etsimään.\n\n\"Oliko siellä sitten hevonen?\" kysyi vielä Jussilta.\n\n\"Koska sin'oot ennen mun valheisiini kompastunut? Mene katsomaan.\"\n\n\"Niinpä se Jussi on nyt kuin väärältä kyleltä noussut. Etkö sinä ole\nmun lakkiani nähnyt?\" Matti etsiskeli paitasillaan lakkiansa,\nhajoitellen vaatekasoja penkeillä.\n\n\"Aina sun lakkisi on kateessa.\"\n\nMatti kävi ottamaan tulta päreeseen.\n\n\"Oliko?\" kyselivät rengit.\n\nKuului olleen. No tuliko hevosella se isäntä? Ei Maija tiennyt. Kertoi\nvain olleensa oven avaamassa ja sitten makuulle menneensä. Isäntä oli\nistunut vähän aikaa pöydän takana ryömällään ja oikaissut sitten\nvaatepäällä peräsänkyyn. Sen oli Mattikin nähnyt. Tämänpä oli tehnyt\nmieli kysyä, että mikä sitä nyt surettaa, mutta ei ollut viitsinytkään.\nMuori sanoi maanneensa ja nukkuneensa niin, ettei ollenkaan ollut\nkuullut Esan tuloa.\n\n\"Mutta mitä Matti siinä kroikottelee ja hakee paitasillaan, kun ei pue?\"\ntutki Maija.\n\n\"Lakkiani. Saakuri, kun en tiedä mihin se lie joutunut.\"\n\nMuori aikoi pärevalkea kädessä mennä Esaa herättämään ja hevosen\nhistoriaa kyselemään, mutta toiset jokainen yksistä neuvoin liittyivät\nehkäisemään sitä tuumaa. Sanoivat, että kun se on niin myöhään tullut ja\ntullessaan ollut väsyksissä, niin jos sen nyt herättää, ei tässä kukaan\nsaa silmillään olla. Olkoon hevonen kenen tahansa, kyllähän kotonsa\nlöytää, jos löytääksensä on.\n\n\"Ja jos ei löydä, niin on sitä tilaa meidänkin tallissa. Tainnut onkin\nisäntä sen ostaa. Minkälainen hevonen se on?\" tiedusteli Matti, joka nyt\noli päässyt niin pitkälle, että lakki oli päässä ja housut jalassa.\n\n\"Liinaharja se on, korea, sievä hevonen\", kehui piika\n\nTalonväen tällä tavoin haastellessa tuli tupaan Kulkuri-Kaapo.\n\n\"Hou edes\", Kaapo virkkoi ja muuripieleen seisahti.\n\n\"Hou, hou\", vastasi Jussi, joka yhä seisoskeli muuripielessä hänkin ja\nomaksui itselleen Kaapon tervehdyksen. Kaapo meni istumaan takalle,\nkehui vähän viluttavan ja pyysi Jussilta tupakkaa piippuunsa.\n\n\"Pyydä Matilta, mulla on niin vähän.\"\n\n\"Hyvä antaa vähästänsä, paha ei anna paljostansakaan. Annatko Matti\nmulle piipullisen tupakkaa?\"\n\n\"Pane tuolta pöntöstä, se on tuolla penkin loukossa. Mutta pane ihmisten\nlailla.\"\n\n\"Jottako älä varasta?\"\n\n\"Niin, tai, jotta et korjaa huolimattoman tavaraa.\"\n\n\"Ei niin köyhiltä kannata varastaa, kun sinäkin oot. Kas, tämäkö se\npönttö on?\"\n\n\"Se se on. Liika hyvä pönttö kerjäläisen piippuun panna, kun en\nhavainnut panna penkille sulle tupakkaa.\"\n\n\"Tällainen pönttö! Jos minä olisin isäntä, niin minä en pitäisi\ntuollaista renkiä talossani, kun tuo Matti on, ei vaikka olis omin\nruokinsa ja vaikka maksais palkan siitä, että saa olla. Onko\nkarvakenkäsi kadonnut, vai mitä sä haet?\"\n\n\"Tuki nyt suus, taikka... Mihinkähän se kenkä on joutunut?\"\n\n\"Vastaani tuli kaksi laukkuryssää korennolla kantaen.\"\n\n\"Tuki suus, taikka...\"\n\n\"Tuki itse taikka. Joko Esa on tullut kotia?\"\n\n\"Esa\", matki muori, \"puhuttele kaltaisias Esaksi.\"\n\n\"Älkäähän nyt muori suuttuko. Onko huspunti kotona?\"\n\nNyt kuului huoahdus peräsängystä juuri kuin syvästä unesta heräävän\nihmisen ääni. Samassa ummessa ollut esirippu vedettiin syrjään ja Esa\nkatseli lattialle kohmeloisin silmin.\n\n\"Onko tuo Kaapo ollut yötä täällä?\" kysyi hän ensimmäiseksi kun pojan\nhuomasi.\n\n\"En olekaan, mutta eihän sitä köyhän kannata maata 'hospuntien' unia.\"\n\n\"Onko sun sitten nälkä?\"\n\n\"Ei mun nälkä ole juuri, mutta kyllä mä syönkin, jos annat.\"\n\n\"Onko sulia uusia juttuja?\"\n\n\"On paljo ja pitkältä.\"\n\n\"No tule tänne makaamaan ja kertomaan. Vai onko sun kaprokissasi täitä?\"\n\n\"Ei niin ristin sielua.\"\n\n\"Tuota nyt tuollaista sinne vetää!\" rupesi muori, ja meni vuodetta\nkohti. \"Esa, kuulitko... Mitä sä nyt hulluttelet, kun tuota\ntäikopelia...\"\n\n\"Tuu, tuu vain Kaapo!\" huusi Esa.\n\n\"Täikopeli pääsee kerrankin oikeaan sänkyyn\", tuumaili Matti.\n\n\"Hyvä isä!\" piika naurussasuin pani.\n\n\"Esa, kuuletko, kun -- -- --\", muori koetti jukittaa.\n\n\"Tule, tule vain Kaapo, jos sulla on sukkeloita juttuja. No no, saakurin\npoika, älä nyt noita riekaleitas vedä tänne ihmisten sänkyyn! Sun pitää\nriisua ilki alasti.\"\n\n\"Alasti?\" kysyi Kaapo hiukan nolostuen. Toiset alkoivat nauraa ja muori\nmutisi: \"Entä tuolla nyt on juonet.\"\n\n\"Riisu pois, joutuin!\"\n\n\"Sinä narraat\", tuumi Kaapo ja alkoi poistua sängyn luota.\n\n\"En, en narraakaan! Älä mene.\" Esa nousi sängystä, juoksi Kaapon perään,\nsai tämän niskasta kiinni. Kaapo kitisi.\n\n\"Hellitätkös!\"\n\n\"En, riisu pois nyt, taikka...\"\n\n\"Mitä tuossa nyt, Esa\", muori suhditti, \"tuollaista retaletta sänkyyn\nvetämään. Saisit itsekin jo laittaa itsesi taas johonkin touhuihin.\nKenenkä se hevonen on?\"\n\n\"Hevonen?\" Esa nähtävästi sävähti ja muisti nyt, että hän todellakin oli\ntullut hevosella kotiin.\n\n\"Kuule Jussi\", sanoi hän vähän aikaa mietittyään, \"mene ja aja se koni\ntuonne karjakujalle, aja vähän edemmäksi. Kohta nyt.\"\n\n\"Valjainensako?\"\n\n\"No vaikka kuinka...! Aja menemään kaikkinensa. Saakeli!\" Hän katsahti\nneuvotonna lattiaan ja kynsäisi korventaustaa. \"Aja menemään sinne!\"\nhuusi hän vielä perään ja hoivasi kädellään.\n\n\"Kenenkäs se hevonen on?\" kysyi Matti naurussasuin.\n\n\"Pahuus itsekään tiesi, kenen se on.\" Rupesi sitten pahkiloimaan, ettei\njo illalla ajanut sitä mailta halmeilta. Muorikin sekautui samaan\njuttuun, arveli ettei pitäisi omia hevosiaan niin hyppyyttää, että\nkuolevat, kun pitää sitten muiden närällä ajaa. Esa arveli, että\n*sellaiset* ämmät, sellaiset (hmh ... hmh) saavat pitää koreasti kiinni\nleipälaukkunsa; että hän on sellainenkin poika, joka vastaa tekonsa ja\ntietää mitä tekee, eikä itke yhden hevosen kuolemaa koko elämänikäänsä,\neikä paljon surkeile vaikka...\n\nTämä hevosjuttu oli saanut Esan taas sille tuulelle, että Matti ryntäsi\nmuuten hitaiset säärensä ulohtaalle, sitten tuli piialle ja muorillekin\nsinne asiaa.\n\nJäätyänsä kahden kesken Kaapon kanssa, joka yksin sai olla tuvassa,\npenkin loukossa imeä piippuaan, rupesi Esa uudestaan Kaapoa\nriisuttamaan. Eikä tämä paljoa vastaan pannutkaan: jättihän ryysynsä,\ntukkien ne piiloon penkin alle, ja pistäysi sänkyyn, johon Esa seurasi.\nKiukku oli nähtävästi jo mennyt ohi, sillä esiripun takaa alkoi heti\nkuulua vilkas kuiskutus ja toisinaan ylisängyn pohjaa täristävä\nnaurunhohotus. Väet palasivat vähitellen tupaan, mutta koettivat olla\nmillään tavalla herättämättä Esan huomiota.\n\nPaljon tiesikin Kaapo juttuja tuolla edustan takana. Paitsi muita, tiesi\nhän kertoa, että ensi sunnuntaina aiotaan vihdoinkin kuuluttaa\nryöstöhuutokauppa.\n\n\"Tulkoon!\" Esa kiljaisi ja käyristyi kokoon kuin palava tuohi, puhisten\nja kiiristellen.\n\nMuuten oli Kaapo kuullut, että Saviojan Ville ei olisi enää tohtinut\nsitä tehdäkään, mutta körttiläiset olivat yllyttäneet, luvanneet\njoukolla tulla huutokauppapaikalle ja muutenkin puolustaa Villeä.\n\n\"Tulkoon!\" kiljui Esa uudestaan ja kähisi nyt kuin höyrypannu, josta\nhöyryä lasketaan.\n\nKuului olevan körttikokous Toivolassa tänä iltana ja sinne aikoo iso\njoukko poikia. Kaapo oli tullut Esalle sanaa tuomaan.\n\n\"Menevätköhän? Ketä menee, tiedätkö?\"\n\nMiksei Kaapo olisi tiennyt, joka oli käynyt useammille tietojakin\nviemässä. Ainakin Kuivasen Ella.\n\n\"Mitä sellainen mies!\"\n\n\"Ellako?\"\n\n\"Niin. Mutta ketä muita?\"\n\n\"Levalan Lomppi, Iikan Antti ja...\"\n\nJo lupasi Esakin mennä.\n\n\"Joko sinä olet kuullut, että Valeen ja Santran häät ovat tällä\nviikolla?\" kyseli Kaapo.\n\n\"Jo. Ja sieltä sinä saat kuulla kamaloita! Muista mun sanani.\"\n\n\"Menetkö sinne?\"\n\n\"Saa nähdä. Kamaloita sieltä vain kuuluu.\"\n\n\"Karin isäntäkin on kenkkäriksi kutsuttu.\"\n\n\"Olkoon.\"\n\n\"Se sanoi, että niissä häissä ei tapella.\"\n\n\"Niissäkö? Niissäkö? Voi sun! Ja hänkö sen estäisi?\"\n\n\"Kyllä se on luja mies, se Karin isäntä, mutta sinä olet vikkelämpi.\"\n\n\"Niinkö meinaat, vikkelämpikö vain?\"\n\n\"Luonto sulia on pahempi.\"\n\nIkään kuin tyynesti nauttien sisällisestä tunteesta, jonka tuo tunnustus\nEsalle tuotti, veti hän kirkkaan puukon tupestaan, kohotti sen ja\nvirkkoi hammasta purren hiljaisesti hönisten:\n\n\"Kun tuolla sais...\"\n\nKaapo ymmärsi. Tunne ikään kuin tarttui häneen ja pani virkahtamaan:\n\n\"Sepä!\"\n\nEsa laski puukonterän vasten Kaapon paljasta rintaa.\n\n\"Esa, älä nyt!\"\n\nEsaa nauratti pojan pelko.\n\n\"Mitä sanoisit, jos mä tuosta painaisin?\"\n\n\"Kuuletko sinä, Esa! Älä hulluttele!\" rukoili Kaapo.\n\nMutta Esaa, pitäessään puukkoa tuossa paljaan rinnan päällä, nähtävästi\noikein värisytti intohimoinen halu painaa. Puukon kärki jo koski rintaa.\n\n\"Esa-a!\"\n\nTuvassa olijoita riensi sängyn luo. Esa hyppäsi lattialle puukko\nkädessä. Kaikki lensivät minkä kintuista lähti, ovesta pihalle. Esa löi\npuukkonsa pöytään, otti sen siitä irti, pisti tuppeen ja rupesi\nsydämellisesti nauramaan. Meni uudestaan sänkyyn, jossa Kaapokin jo taas\nnauroi ja näytti veristä viirua rinnassaan.\n\n\"Pelkäsitkö sinä, että minä puserran?\" kysyi Esa. Toinen tunnusti, että\nhänellä oli vähin ollut sellaista pelkoa.\n\n\"Kylläpä joutavaa pelkäsit\", sanoi Esa. \"En minä ikänä viattomia ihmisiä\nlyö, kun ei minua suututeta. Mutta kun suututetaan, niin silloin minä\nannan. Kuule, muista se aina, että kun lyöt puukolla, niin älä ikänä\nniin lyö, että se hengenpäälle käy, siitä tulee linnaa ja hittokos\nsiellä istumaan. Mutta kun lyöt, niin lyö vain sillä tavalla, että se\nottaa hyvin kipeästi. Kipeästi sen ottaa pitää! Ja ... ja pitää osata\nlyödä silloin, kun ei toinen aavistakaan. Silloin aina voittaa. Etkö ole\nnähnyt, että minä olen aina voittanut, vaikka en ole koskaan murhaa\ntehnyt?\"\n\nKaapo tunnusti, että Esa oli ollut mestari.\n\n\"Hoi, muori!\" huusi Esa lattialle esirippua raottaen, \"joko ne miehet\novat menneet töihin?\"\n\n\"Eiköhän ne siitä menneet.\"\n\n\"Mihin ne menivät?\"\n\n\"Riihen luona niillä kai on jotakin tekemistä. Eilen oli jäänyt riihi\npuoli täyttämiin.\"\n\n\"Kuinka ei sitä täyteen saatu? Tavataanpa se saada.\"\n\n\"Mistä minä tiedän, hyvä ihminen. Etkö sinä nyt tänä päivänä menisi\nsinne vähän katsomaan.\"\n\n\"Mikä päivä nyt onkaan?\"\n\n\"Tiistai.\"\n\n\"Taitaa olla. Onko muorilla jotakin hampaan alle sopivaa mulle ja tälle\nKaapolle, niin me lähdemme riihelle ja näytämme kuinka se työ liikkuu.\"\n\nMuori ihastui tästä. Kyllä hänellä ruokaa oli, rupesi sitä heti pöytään\nlaittamaan. Valitteli, ettei ollut edes ruokaryyppyä antaa. Esa oli\nhyvällä tuulella, ei kehunut ryypystä välittävänsä, uhkasi pian ruveta\n\"viina friiksi\", jos pahat päähänsä panee.\n\nPojat tulivat lattialle ja olivat tuimassa työn innossa. Esakin muutti\narkivaatteet. Syötyänsä aamiaisen lähtivät miehuullisissa aikeissa\nriihimäkeä kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsännän joukkoon tultua alkoi työ riihen luona sujua kuin rasvattu.\nEsalla olikin taas monen joutilaspäivän lepo selässään, ja sellaisten\njälkeen hän työnsi kuin hullu. Väet seurasivat mukana, sillä he\narvelivat, että kyllä sen ajan aina kestää kuin isäntäkin kestää. Ilkeä\nei Esa ollut työpaikalla koskaan. Hän oli ystävällinen ja puhui leikkiä,\nei haukkunut, eikä kimppuun yllytellyt. Tuntuipa toisinaan hänen\nleppoisuutensa siltä, kuin olisi työ tuottanut lohdutusta pahalle\nomalletunnolle ja siitä vuotanut ikään kuin anteeksipyytävänä tuo\nhyväntahtoisuus muita kohtaan. Väki teki työtä hänen mukana ollessaan\nkuin tuulessa, keveä ja reipas mieli hohti kaikkien kasvoista.\n\nMatti oli parsilla ja pisti riihtä. Kohti nokisia riihenparsia kohosivat\nsuhisten elolyhteet noraan nenässä, jota Esa noreasti käytteli. Kaapo\nveteli lyhteitä esiin reippaana ja iloisena ikään kuin olisi hänkin nyt\nsattumalta tullut ajatelleeksi, että työ on iloa. Maija ajoi kotisarasta\nriihen eteen viljaa, laulaen ja rallattaen ja sanoi Jussille, joka\npellolla eloja antoi, silloin tällöin ystävällisen sanan.\n\n\"Hikipä tippuu jo Kaaponkin otsasta\", nauroi Esa, \"ei sen pojan tarvitse\nusein hikoilla. Sinun jo pitäisi ruveta rengiksi, ennen kuin liian\nlaiskaksi opit.\"\n\n\"Tuonko Kaapon?\" kysyi Matti parsilta. \"Kuka tuon ottaisi?\"\n\n\"Kyllähän aina siinä kuin sunkin\", virkkoi Kaapo.\n\n\"Niin, no, mutta kun ei minuakaan pidä muut kuin tämä meidän isäntä,\neikä se varmaankaan enää kolmatta renkiä tarvitse, niin ei sulle ole\ntilaa.\"\n\n\"Älä murehdi, taikka mä pistän noraalla!\"\n\n\"Noras on paremman miehen kädessä.\"\n\nEsa nauroi.\n\n\"Riidelkää vain, niin paremmin kasvatte. Kuule, Matti, jääkö nyt vielä\nmonta riihtä eloa ulos?\"\n\nMatti ei muistanut varmaan. Arveli kolme tai neljä.\n\n\"Tuliskohan vielä neljä?\" kysyi Esa mielihyvän äänellä ja kohotti\nlyhdettä ylös. \"Mitäs? --\" pääsi häneltä samassa, kun taaksensa\nkatsoessa huomasi miehiä seisovan riihen ovella. Esa pisti kahta\nkiivaampaan toisen lyhteen noraaseen ja katsahti vieläkin vain\nsyrjittäin ovelle.\n\n\"Hyvää päivää. Riihtäkö täällä pistetään?\" kysyi Hautalan Janne, jonka\njykevä vartalo etunenässä näkyi riihen ovella.\n\n\"Riihtä. Mitä miehet kulkevat?\" kysyi Esa, mutta ei hellittänyt\ntyöstänsä.\n\n\"Hevonen on kadonnut\", vastasi joku toinen mies ja tunkihe likemmäksi\novelle.\n\n\"Vai on hevonen kadonnut.\" Esa jatkoi kiivaasti työtänsä. \"Minkälainen\nhevonen?\"\n\n\"Ruskea, liinaharja, viidenvuotias salvia.\"\n\n\"Vai niin. Minä en ole nähnyt.\"\n\nMiehet iskivät silmää toisilleen ja näkyi niitä olevan kaikkiaan viisi.\n\n\"Noo\", alkoi Hautalan Janne pitkään, \"oletko sinä nähnyt mun hevostani?\nSen sinä ainakin tunnet?\"\n\n\"Mitä hevosta?\"\n\n\"Suotia.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kenenkä hevosella sinä siellä Taipaleen takana ajelit?\"\n\n\"Taipaleen takana? Mitä teidän siihen tulee?\"\n\n\"Aina vähin tuleekin\", tuumi Janne hymyssä suin. \"Mitä sä nyt siitä\nkiukuttelet, emme suinkaan me tästä ainakaan juoksemaan lähde.\"\n\n\"Poika vietävä!\" kiljui Esa Kaapolle, \"vedä esiin lyhteitä.\"\n\n\"Kyllä se nyt on, kuule Esa, parasta, että tunnustat paikalla\", alkoi\nHautalan Janne.\n\n\"Tunnustat!\" huusi Esa. \"Sitäkö, että minä olen sun hevosellasi ollut\nTaipaleen takana? En minä sitä kielläkään! Sillä onkin ollut matkassa\nsellainen poika, joka ei haikaile, jolla on luonto kuin korento ja\nomatunto kuin torpan tunkio. Ei tämän näköinen poika pelkäämään rupea,\neikä jänistämään, älä luulekaan!\"\n\nMiehet nauroivat.\n\n\"Mitä nauratte?\" kysyi Esa, keksi tanassa.\n\n\"Mihinkä sinä jätit sen mun hevoseni?\" kysyi Hautalan Janne.\n\n\"Sellaisista en minä ole tottunut tiliä tekemään.\"\n\n\"Ohoh! Entä jos opetettaisiin.\"\n\n\"Sinäkö?\"\n\n\"Minäkin, jos siksi tulisi\", hymyili Janne.\n\n\"Ei tämän taivaan kannen alla!\" huusi Esa ja hypähti lattialla.\n\nMiehet eivät näyttäneet olevan vähintäkään peloissaan, vaikka elokeksi\ntekikin vaarallisia käänteitä Esan kädessä.\n\n\"Sano pois mutkailematta\", alkoi Tamppilan isäntä, jonka tuo liinaharja\nhevonen oli ollut. \"Mihinkä sinä panit sen mun hevoseni? Sinä sen\nkuitenkin otit, kun kerran tämän Hautalaisen hevosen tilaan jätit.\"\n\n\"Ja meidän pihasta otit kärryt ja liiteristä silat\", jatkoi jyrkällä\näänellä kolmas, joka ei ennen ollut puhunut. Esa katsahti taaksensa tuon\näänen kuultuaan.\n\n\"Mikähän sinäkin luulet olevasi?\"\n\n\"Olin mikä olin.\"\n\n\"Et sinä näy olevan paljon mikään.\"\n\n\"Älä nyt joutavia mölliköitse miesten kanssa, kun voit arvata, ettei\nmeillä ole jalassa jäniksen housuja. Sano suoraan, missä on tämän\nTamppilaisen hevonen?\" vaati Hautalan Janne.\n\nEsa sanoi, että hänkö nyt olisi tuollaisten miesten hevosten paimen!\n\n\"Älä, kuule, narrittele\", jatkoi Hautalan Janne. \"Me olemme sitä varten\nmatkassa, että me otamme asiasta selvän. Sinä olet tähän asti saanut\nelää niin kuin mielesi on tehnyt ja lentää niin kuin kärpänen joka\nmiehen nenälle. Mutta kyllä sinä nyt lensit sellaisten miesten nenälle,\njotka panevat pian lapsen *itkemään*.\"\n\nEsa tuntui kuin sävähtävän viimeistä sanaa.\n\n\"Itkemään!\" matki hän, koettaen tehdä äänensä niin pilkalliseksi kuin\nsuinkin. Mutta se onnistui huonosti.\n\n\"Itkemään\", uudisti Hautalan Janne.\n\n\"Kyllä täällä on itku veri vieras ja pelosta ei ole kuultu\npuhuttavankaan.\"\n\n\"Mutta me opetamme niitä tuntemaan aina aanpuustavista alkaen. Emmeköhän\nlähde katsomaan, eikö siellä kartanolla saada jotakin selvää, eipä se\ntässäkään näytä paremmaksi tulevan?\" kysyi Hautalan Janne, kääntyen\ntoveriensa puoleen.\n\n\"Menkää!\" huusi Esa.\n\n\"Sinulta emme siihen lupaa kysy\", vastasi Janne. Toiset suostuivat\nlähtöön.\n\nMutta juuri kuin aavistaen jotakin vaaraa, katsahtivat he heti selkänsä\nkäännettyä taaksensa ja ehtivät hyppäämään syrjään, kun elokeksi Esan\nheittämänä lensi vinkuen riihen ovesta. Ilman väistöä olisi se\nvarmaankin lävistänyt Hautalan Jannen. Mutta nyt se sen sijaan lensi\nkauas riihen eteen. Janne tempaisi hirmustuneena keksin ja aikoi suoraa\npäätä juosta riiheen. Mutta toiset pidättivät hänet väkisin. Noraan\notti Janne mukaansa ja käski Esan *odottamaan*.\n\nMiesten lähdettyä Esan luonto kohosi täyteen raivoon. Hän vannoi taivaan\nja maan kautta, että hevosvarkaudesta ei hän ikänä mene linnaan. Jos\nlinnaan kerran pitää, niin tekee sellaista, josta puhutaan edes\nkahdeksassa pitäjässä. Hän tohtii tehdä ja hän kykenee tekemään.\n\nSitten hän istui riihen kynnykselle, laski pään käsien nojaan ja mietti.\nVähän ajan kuluttua nousi kiivaasti, kun piika taas elokuorman kanssa\nläheni.\n\n\"Täyttäkää riihi\", sanoi hän, \"minä käyn kotona.\" Hän meni raskaasti\nastuen. Näkyi selvästi, että tunsi joutuneensa entistä ahtaammalle.\n\nEsa tuli kotiin, muutti vaatteita. Muori kertoi miehistä, jotka olivat\nkäyneet hevosta kyselemässä ja sanoi, ettei hän ollut ilmoittanut siitä\nmitään tietävänsä. Itki muuten ja valitteli, ettei tiennyt mihin tässä\nvihdoin joutuu.\n\nEsa antoi äidin puhua, avata sydämensä. Kun oli pukeutunut, meni hän,\nseisoi hetkisen peräikkunan edessä ja katseli takamaille päin, mihin\nmiehet kuuluivat lähteneen hevosen perään.\n\nMuori jatkoi yhä, luuli nyt pojan sydämen löytäneensä, kun tämä ei\nvastaan sanonut. Itki, puhui Jumalan nimessä ja kehoitti Esaa jo vähän\nasettumaan ja alkamaan olla ihmisten lailla. Vihdoin meni Esa äidin luo,\njoka nuuskatoosineen uunin penkillä istui. Suu oli pojalla hymyssä.\n\n\"Tekö neuvotte minua?\" hän kysyi ja otti käteensä äidin käden, jossa\nvielä oli nuuskatoosa.\n\n\"Tuollako kädellä te sitä myrkkyä isäni kurkkuun kaadoitte?\"\n\nMuori alkoi vapista kuin haavanlehti ja älähti valittavasti, mutta ei\nsaanut sanaa sanotuksi, kun henkeä näkyi niin ahdistavan. Esa käänteli\nkättä kädessään, ikään kuin tutkien tai etsien siitä todistusta tuohon\nrikokseen, jota ei oltu voitu täysin todistaa. Tarkastelun kestäessä\nilmeni Esan silmiin villi hohde ja yhtäkkiä hän kumartui ja puraisi\näidin nimettömään sormeen. Muori parkaisi ja Esa päästi kamalan naurun.\n\n\"Ottiko kipeästi?\" kysyi.\n\nMuori siunasi, valitti ja itki kättänsä heiluttaen.\n\nEsa muuttui jälleen totiseksi, jopa entistä kalpeammaksi.\n\n\"Minä jätin tuon muiston teille, äiti, jos en enää tältä reisulta palaa.\nOlkoon se kipeä, karvastelkoon kuin olisi siinä alinomaisesti polttavaa\nhelvetintulta. Sen te kyllä ansaitsette, se on palkka vaivoistanne,\nkasvatuksestanne.\"\n\nMuorin rintaa ahdisti hirveästi ja kun hän joskus silmänsä rukoillen\nkohotti poikaan ei hän jaksanut kestää tämän tuomitsevaa katsetta.\n\n\"Jos haavat paranevatkin\", jatkoi Esa, \"jäävät arvet. Ne ovat aina\nsilmissänne, kun nuuskalootan esiin vedätte. Muistakaa silloin, että\ntapoitte isän ja kasvatitte pojasta perkeleen... Minä olen perkele!\"\nkiljaisi hän ja riensi ulos kuin villi.\n\n\"Älä ... mene!\" huusi äiti perään, nousi ja kurotti käsiään ikään kuin\npakenevaa kiinni ottaaksensa. Mutta kun muori ehti portaille, ei Esaa\nnäkynyt enää.\n\n\"Esa!\"\n\nEi mitään vastausta kuulunut, vaikka ääni oli niin sydäntä särkevä.\n\n\"Esa ho-o-oi!\"\n\nEi kuullut. \"Oo-oih!\" pääsi muorilta pitkä, tuskallinen huuto. Hän\nriensi takaisin tupaan, vaipui polvilleen pöytäpenkkiä vasten ja älähti:\n\n\"Herra Jeesus armahtakoon!\"\n\nTuo rukous tulkitsi niin ääretöntä tuskaa, että saattoi kyllä uskoa\nkokonaisen rikosten vuoren painavan sitä sydämestä.\n\n\n\n\nVIII\n\nKARKURI\n\n\nKuin takaa-ajajia paeten riensi Esa takamaille yli peltojen,\nvasikkahakain, ojain ja aitojen. Kun juuri sitä tietä oli pääsemässä\nmetsänrantaan, loi hän sattumalta katseen toisaalle ja säpsähti\nhuomatessaan vähän etäämmällä miehet kujaa pitkin tulemassa kylään\nmukanaan hevonen, jolla hän viime yönä oli ajanut. Hänet valtasi\nkummallinen heikkouden tunne: viimeyöllinen huvi saattaisi tulla\nmaksamaan enemmän kuin tavallisesti...\n\nKyllähän sitä oli satoja kertoja ennenkin sillä tavalla huviteltu,\najettu toisen hevosella, mutta tämä tuntui väkisinkin toisenlaiselta.\nNuo miehet eivät tuntuneet ymmärtävän leikkiä. Ja juuri tuo tahallinen\nleikin ymmärtämättömyys tuntui Esasta niin auttamattomalta, että häntä\nuudelleen omituisesti herpaisi. Lamaavan arkuuden valtaamana piilousi\nhän joutuin puitten varjoon metsään. Sinne päästyään heti ajatteli\njonkinlaisella riemulla: jos ne tulisivat tänne, voisin helposti paeta,\njuosta heidän edellään, juonissani, kiusallakin. Hän ajatteli, että ne\ntavoittaisivat häntä kiinni, muisti jalkainsa tavattoman nopeuden.\n\n\"Enpähän juoksekaan!\" melkein voitollisena virkahti. Mutta kaikki uhka\noli hänestä näinä silmänräpäyksinä kateessa. Hän ajatteli vain pakoa.\n\nEsa tirkisteli puitten raoista ja huomasi miesten jo saapuvan kylään.\nIkään kuin kahle olisi pudonnut sydämeltä kuvitteli hän nyt olevansa\njoutilas, vapaa menemään mihin ikänä itse tahtoo. Kukaan ei aja takaa...\nJoutavaa pelkoa...! Kiittävät kun saivat koninsa... Hän menee mihin itse\ntahtoo, eikä kukaan ota häntä kiinni...\n\nHän lähti kävelemään metsään jonkinlaisessa äkkinäisen vapaudentunnon\ntuottamassa miellyttävän tunteen puuskassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä iltapäivällä käveli Esa samassa metsässä. Omituiset asianhaarat,\njotka hänet olivat metsään tuoneet, sekä viimeaikain kokemukset\ntuottivat siellä yksinäisyydessä niin äärettömän paljon ajatustyötä,\nettä hän viivyskeli tuntikausia samoissa paikoissa tehden tuota työtään\nkuin ahkera urakkamies.\n\nJa jonkin aikaa oli hänessä elänyt ajatus tehdä elämässään jonkinlainen\nmuutos, sillä entinen elintapa oli alkanut hiljoilleen kyllästyttää.\nJotakin uutta hän kaipasi ja ajatteli. Mutta niin kauan kuin hän pysyi\nhurjuuden kukkuloilla, oli tuo ajatus hyvin hämärä ja tunkeusi mieleen\nvain harvoin. Viime aikoina oli se sinne tunkeutunut useammin.\nKorvenloukon tappio oli ollut kova kolaus. Melkein jokaisen\nvastaantulijan hän siitä lähtein oli otaksunut ajattelevan hänen\nhäpeätänsä. Siihen liittyi velkojain ahdistelemiset. Oli ensin ajatellut\nkostamalla hankkia kaikki hyväksi, mutta monet seikat esiintyivät\ntekemään mahdottomaksi tätä ajatusta.\n\nSe oli vähitellen imenyt hänestä entisen sisällisen voiman.\n\nMutta sittenkään ei hän mitenkään sietänyt ajatusta, että hän tulisi\nhalveksittuna ja huomaamattomana vastaisuudessa elämään.\n\nMonien tuskallisten kamppailujen perästä sai hän selville, että hän\nvoisi elää vakavan miehen tavoin. Ja vaikka se tuntui hänestä suorastaan\nmahdottomalta, tunsi hän joskus jonkinlaista myötätuntoisuutta\nkörttiläisiä kohtaan, ei sentähden, että olisi heidän vakaumuksiaan\nihaillut, vaan sentähden, että heissä oli juhlallista voimaa. Sitä Esa\nihaili.\n\nNämä mietelmät kaikkine käänteineen ja johtopäätöksineen hän päivän\nkuluessa moneen kertaan kävi läpi. Ajatukseen, joka neuvoi kääntämään\nelämän purjeita, liittyi itsestään joka käänteessä kysymys vaimosta. Nyt\nkävi selvemmäksi kuin koskaan ennen, että hän oli jo pitkiä aikoja\najatellut, että Rekipellon Sannasta tulisi hänelle vaimo. Mutta nyt,\nniin usein kuin se päivän kuluessa mieleen tulikin, tuli se aina viime\nyöllisen käynnin muiston rinnalla ja teki joka kerralla saman\nvaikutuksen.\n\n\"Tphyi!\" hän sylkäisi, \"en totta tosiaan, en tässä matoisessa\nmaailmassa...! Juoppo, sika ja muuta ... ihan kuin äitini! Lempoko minua\nlie siihen villinnytkin?\"\n\nHänen tunteensa Sannaa kohtaan olivat niin kummalliset. Hän inhosi -- ja\nrakasti, ajatteli ettei hänen ja Sannan välillä vielä saisi ollakaan\nkaikki lopussa. Se oli jokin intohimon viehättävä tunne, joka tuota\nrakkautta säilytteli ikään kuin jonkinlaisena ikävöittävänä leluna\niloisilta ajoilta. Järvelän Santraa hän ajatteli aina rinnan Sannan\nkanssa. Tämä ajatus tuotti vielä tuskallisempia tunteita, sellaisia,\njotka polkivat ja asettivat hänet kovin nöyryyttävään asemaan. Hänhän\noli jokin päivä takaperin käynyt ikään kuin puolihulluna Järvelässä\nvielä kosimassa Santraa. Vasta sieltä tultuaan oli käsittänyt, että se\noli ollut äärettömän naurettavaa. Nyt hän kärsi intohimoisesti\nrakastavan, hylätyn ja naurun alaiseksi itsensä tehneen kosijan kaikki\ntuskat aste asteelta. Tämä tuotti hänelle päivän ankarimmat\nraivokohtaukset. Jospa olisi keinoa saada Santra *vieläkin*!\nKäsivarsissaan tunsi hän olevan voimaa, sisussaan luontoa murtamaan\nmahtavimmatkin esteet. Hän huitoi riukeilla käsivarsillaan ilmaa, takoi\nnyrkeillään kiviä ja puunrunkoja, iski niitä puukolla ja tunsi olevansa\nherra, mitä voimaan tulee. Mutta sitten, niin kuin tippuva vesi\nsammuttaa lieskan ja tuli silloin tuskallisesti sihisee, samoin herpaisi\nvoimakasta, hurjaa rakkaudentunnetta tieto, että jos kaikki muut esteet\npoistaisikin, -- Santra ei huoli hänestä, ei välitä *vähääkään*...\n\nHän värisi intohimoisesta mielenliikutuksesta. Koko huolten kuorman\nerilaiset ainekset vyöryivät yht'aikaa ylitse...\n\nHän, joka oli ollut kaikki kaikessa, pitäjän paras poika, jonka suosiota\nkaikki olivat etsineet, jota kaikki olivat pelänneet, jota oli pidetty\nrikkaana, jota ei kukaan ollut tohtinut estää, teki hän mitä tahansa, --\nhänenkö omaisuudestaan uskalletaan huutokauppoja kuuluttaa, häntäkö nyt\nahdistetaan joutavasta hevosenajosta, hänellekö tytötkin jo alkavat\nselkänsä kääntää?\n\n\"Samassa liitossa koko maailma!\"\n\nEpäluulo heräsi ystäviäkin kohtaan. Karin Vennusta ei hän ollut koskaan\noikein pitänyt, ei koskaan häneen oikein luottanut; Ella oli varmaankin\nhänen kiusaksensa mennyt Rekipellon Sannan luokse; Koipi-Siukkua oli\naina halveksinut; Iikan Antti piti itseään liiaksi Esan vertaisena...\n\nHän meni lävitse koko ystäväsarjan. Ei yhtään ollut, josta olisi voinut\nsanoa: tuohon luotan, tämä on ystävä hädässä ja kykenee auttamaan.\n\nNäytti selvältä, että saattoi ottaa lukuun ainoastaan oman voimansa ja\nkykynsä, kun selvityksen ratkaiseva hetki lähestyy. Kiihko pimitti\njärjen, sai hetkiseksi hairahdetuksi siihen ajatukseen, että kykenee\nkostamaan kaikille. Silloin hän hurjasti tanssi ja loikki, riemuiten\nkoston autuaallisesta esimausta. Ja hän ihaili puukkoaan, kuin\nmetsästäjä uutta, oivallista pyssyä, riemuitsi kuuluisuudesta, jonka\nhänen käräjäjuttunsa herättäisi, lauluista, joita hänestä\nsepitettäisiin, hänen tekonsa olisivat \"kau-he-ammat kuin kenenkään\nmuiden\"!\n\nMitä se oli?\n\nMetsästä, jotenkin läheltä kuului virrenlaulu, ääni oli miehen. Esa\nseisahtui ja kuunteli henkeä pidätellen. Kenen ääni? Tutulta se tuntui,\nmutta ei sittenkään...\n\n\"Se on körttiläinen...! hänet tapan!\" hän hiljaa äännähti, tempaisi\npuukon käteensä ja alkoi kuin lintua väijyvä kissa hiipiä ääntä kohti.\nHän koetti jokaisesta puunraosta väijyä ja tirkistellä nähdäkseen\nkulkijaa.\n\n\"Tuttaviin, ehk' uskaltaisin, ei sekään mitään auttais', -- -- -- Heill'\non suu voita liukkaampi, Puhe myös öljyä sileempi, kuitenkin paljaat\nmiekat.\"\n\nEsa unohti äkkinäisen kiukkunsa tuntematonta kohtaan ja kiintyi\nkuuntelemaan laulua, sillä se vaikutti häneen omituisesti. Hän istahti\nja pani veitsen viereensä mättäälle. Itsekään sitä ymmärtämättä taikka\nedes ajattelematta mistä se johtui, unohti hän kokonaan murhahalunsa ja\ntirkisteli yhä puitten raoista ajatellen, että jos tuo mies tulisi\ntähän, hän lähtisi näkyvistä juoksemaan, pakenisi metsään...\n\nMutta laulaja eteni, eikä Esa nähnytkään häntä. Siinä, kun hän pääsi\ntästä jännityksestä, ja ajatukset hervahtuneina hajausivat ikään kuin\ntyöalaa etsimään, huomasi hän, että ilta alkoi lähestyä. Muisti samassa,\nettä heränneitten kokous on tänä iltana Toivolassa ja että oli ollut\npuhe poikamiesten kokoutua sinne lähtöä varten. Oikeastaan tunsi hän nyt\nitsensä vastenmieliseksi lähtemään sinne, sillä oli väsynyt ja muutenkin\nhaluton. Mutta kun ei oikein tuntenut halua mennä mihinkään muuallekaan,\nkaikkein vähimmin kotiin, eikä metsäänkään viitsinyt yöksi jäädä, lähti\nkävelemään kokoutumispaikalle.\n\n\n\n\nIX\n\nHERÄNNEITTEN SEURASSA\n\n\nSiellä täällä pilkistelee uinaileva valo ikkunoista. Muuten onkin niin\nhirvittävän pimeä. Hoilaavia ääniä kuuluu sieltä täältä. Penttalan\ntöllistä kuuluu väittelyä ja sanasotaa, -- \"pränmestari\" lie ollut\njuovuksissa ja sai nyt muorilta tuikean ripin. Joku tuli sieltä juosten,\nkaatui rapakkoon ja särki viinapullonsa, josta päästi surkean älän.\nKönti siitä kiroillen tien toisella puolella olevaan saunaan ja siellä\nne vasta kuuluivat markkinat nousevan. Mahtoi miekkonen rapakkoon\nvuodattaa korttiyhtiön omaisuutta!\n\nTotta tosiaankin -- sydäntä hiukan ellostelee tässä pimeydessä, vetää\nväkisten valoa kohti: tietäähän silloin edes väistää, kun lyönti\nsuunnataan.\n\nMitä Toivolassa tehdään? Valoa loistaa ikkunoista, ihmisiä näkyy siellä\nkuhisevan. Nepä eivät pelkää valoa. Harjoittanevat kai valkeuden töitä?\n\nTäyteen on iso tupa ahdattuna, enimmäkseen vanhempia ihmisiä, mutta\nosalta nuoriakin. Peremmällä, pitkillä penkeillä ja tuoleilla istutaan\nvakavina, hiljaa. Keitä ne ovat? Miehillä ja naisilla harmaat nutut,\nliepeet takapuolilta halki leikatut.\n\nKenpä niitä ei tuntisi, heränneitä, \"körttiläisiä\".\n\nOvipuolella, enimmäkseen seisomasijoilla on toisia, -- ne eivät ole\nheränneitä. Ovat sinne vain tulleet ihmeitä kokoomaan: saapihan\nsittemmin sopivissa tiloissa niistä hauskasti ilvettä laskea ja loistaa\n\"jumalattomuudellaan\".\n\nPastori Mallenius paitahihasillaan seisoo pöydän takana. Vakavan\nnäköinen mies, enemmän lujat kuin nöyrät kasvojen piirteet, silmät\nläpitunkevat, nöyryyttävät, puhetapa halkaiseva, koristelematon,\nkansanomainen. Kaksi rätisten palavaa talikynttilää valaisee pöydällä\navoinna olevaa suurta perheraamattua. Raamatun päällä ovat pastorin\nsilmälasit, jotka hikeytymisen tähden on täytynyt tilaltaan ottaa.\nMuutamia virsikirjoja on pöydällä vieraitten varalla.\n\nPastori seisoo. Vasen kämmen lepää avonaisen Raamatun päällä ja oikealla\nhän sanojaan säestää, vahvistelee.\n\nNaisten joukosta, joilla kaikilla on mustapohjaiset, sinireunaiset\nhuivit, kuuluu hiljaista itkun uikerrusta, salaamattomia, huomiota\nherättäviä huokauksia ja kipeästi valittavia purkauksia. Miesten joukko\ntarjoo vielä kuvaavamman näyn. Katsoa noita vanhuksia, joista useimmat\naikoinaan olivat hurjissa maailman leikeissä ensirivin miehiä, miten\nheidän valkosänkinen leukansa tärisee, miten silmäkin teroittuneena imee\nopettajan sanoja, miten sormet puristuvat lujaan ristiin ja miten\njokaisesta ilmeestä heidän kasvoissaan voi lukea eittämättömän\ntunnustuksen pastorin sanoihin, miten autuuden tie nyt on heille *kaikki\nkaikessa*. Sitten *miehiä*, keski-ikäisiä, jäykkiä, vahvoja miehiä,\njoiden jykevät jäsenet ja lihakset ikään kuin kapinoiden ahdasta röijyä\nvastaan tahtovat niiden saumoja rikki ratkoa; heidän kasvojaan, joita\nmiehuuden jäykkä vesi raudistaa, kasvoja, joissa useissa rumentavat\narvet loistavat lahjomattomina todistajina nuoruuden synneistä, kasvoja,\njoissa tulisen luonnon intohimon merkit niin helposti ilmenevät, mutta\nnyt ovat kätketyt näkymättömiin, ja rypistyneet silmäkulmat ja yhteen\nkohti tuijottavat terät tulkitsevat syvää hartautta ja vakavaa\nluottamusta *tämän asian oikeuteen*. Vihdoin muutamia harvoja\nnuorukaisia, joiden kasvoista loistaa jonkinlainen riemullisen tunteen\ntuottama uhka, pahasta saadun voiton ilo. Vanhoja tuttujakin näemme\nsiellä, Talvikosken Hermanni poikineen istuvat vierekkäin. Kalpea on isä\nja hengittää raskaasti, sillä Mikkeli-yön vammat eivät ole vielä\nhellittäneet. Mutta silmissä kimaltelee tyytyväisen ilon loiste, sillä\nistuuhan nyt vierellä poika, jonka luonnon pastorin voimakas nuhde oli\nmurtanut, avannut sielun silmät näkemään syntitaakan kammottavan\nsuuruuden. Ei ole Köpillä vielä varmaa rauhaa, sillä näyttää tälläkin\nhetkellä sydäntä painavan raskas tuska, jota levottomat silmäin ja\nruumiinliikkeet tulkitsevat. Näemme siellä Kasarin Tommin, jonka tuuhea\ntukka on silmille valahtanut, mutta ei näytä välittävän sen\npoistamisesta, ja Koivulan lautamiehen, jonka silmät tuon tuostakin\ntuikeasti kääntyvät oviloukkoon, missä tahdotaan pitää hillittyä sohinaa\nja rähinää. Suutari Erkki istuu hänkin pöydänpäässä, lukkarin tilalla,\nsillä hän toimitti lukkarin virkaa, ja kenties jonkinlaisella omanarvon\ntunnolla päätään nyökkäilee pastorin sanain vahvikkeeksi.\n\n\"Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaiken ihmisten jumalattomuuden\nja vääryyden tähden, jotka totuuden vääryydessä pitävät.\". Siitä pastori\npuhui. Hän puhui luonnollisista pakanoista, jotka eivät koskaan Jumalan\ntotuutta kuulleet ole, hän puhui niistä pakanoista, joille Herran sana\npuhtaasti ja selkeästi opetetaan, niistä pakanoista, jotka Herra jo on\nkutsunut, heille evankeliuminsa valon tienviitaksi lähettänyt, mutta\njotka ovat Herran kutsumuksen tyhjäksi tehneet, nauraneet Herran\npyhälle, nostaneet synnin elämänsä kruunuksi, langenneet riettauteen,\npahoihin menoihin ja pakanalliseen elämään. Hän sanoi, että ne pakanat,\njotka sen tehneet ovat, ne ovat juuri tämä kansa, Suomen kansa.\nHimoissansa elää tämä kansa, synnin loassa rypien. Mutta siksipä onkin\nJumalan vanhurskas viha yltynyt. Hän ampuilee vihansa vasamoita ja antaa\nsokean kansan rypeä himojensa surkeassa rapakossa.\n\n\"Voi sinua, kansa!\" huusi hän, \"sinua kansa, jokas nukut synnin unta,\nvaikka perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien ketä hän\nnielis! Sinun poikasi mässäävät juoppoudessa ja korttisaunoissa,\ntappelevat ja murhaavat toisiaan niin kuin vanhurskasta Jumalaa ei\nolisikaan, niin kuin tuomion päivää ei olisi odotettavissakaan ja niin\nkuin ei heillä olisi palkkaa töistään odotettavana! Kullassa ja silkissä\nja narisevissa kengissä koreilevat tyttäresi, hyllyen maailman hekumassa\nja makaavat miesten kanssa riettaassa haureudessa. Missä on lapsen\npuhdas sydän, neitosten siveys ja viattomuus? Missä on tosi\nmiehuullinen ja ylevä, puhdas luonne? Uhrattu Baabelin portolle ja\nBeelin riettaalle alttarille!\n\nKirkossa te käytte, mutta mitä varten? Eikö saastainen, synnillinen halu\nvedä teitä sinne ainoastaan itseänne näyttelemään ja muita katselemaan?\nEikö jokainen Herran valittu näe, miten päänne pyörii ja silmänne\npälyilee ympäri Herran huonetta silloinkin, kun teidän pitäisi nöyrästi\nkumartuneena rukoilla armoa ja laupeutta Häneltä, joka yksin meidän\nveriruskeat syntimme voi puhdistaa? Taikka luuletteko sillä autuuden\nlöytävänne, että te tällä tavoin kirkossa käytte?\n\nTähän suuntaan puhui pastori. Syvän vaikutuksen tekivät hänen jyrisevät\nsanansa nyt, niin kuin tavallisestikin. Tuo syvä henkinen lankeemus,\njohon kansa oli vajonnut, tarvitsi voimallista nostoa.\n\nLopuksi hän kääntyi puhumaan lasten kasvatuksesta. \"Jos juuri on huono\",\nhän sanoi, \"niin kuinka voi toivoa, että siinä terve puu kasvaisi? Niin\non lastenkin kasvatuksen kanssa. Jos kasvattaja itse yhä elää synnissä,\neikä itse itseänsä paranna, kuinka taitaa hän silloin kasvattaa niitä\nlapsia, jotka Herra hänelle uskoi? Kuinka voi hän vastata näistä\ntaimista, jotka hän pahalla esimerkillä ja väärillä opetuksilla\nperkeleen palvelijoiksi kasvattaa? Herra sanoo, että joka pahentaa\nyhdenkin näistä pienimmistä, parempi olisi että myllynkivi\nripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen.\n-- -- --\n\nNyt syntyi väkijoukossa levotonta liikettä. Muuan tunki pöydän ääreen ja\nilmoitti pastorille, että suuri joukko jumalattomia häjyjä oli tulossa\ntänne pahoissa aikomuksissa. Mielen ilme papin kasvoilla ei sanottavasti\nmuuttunut. Ihmisille, jotka nyt jo järkiään nousivat istuviltaan,\nlevottomasti liikehtivät ja kuiskuttelivat, ilmoitti hän saarnansa\nkeskeytettyään:\n\n\"Kuuluu taas olevan tänne tulossa jumalattomain joukko, mutta älkää\nvapisko, sillä Herra sotii meidän puolestamme. Asettukaa kukin\npaikoillenne ja aloitetaan virsi numero viisikymmentä kaksi. Veisatkaa\nkukin kovalla äänellä ja sydämen pohjasta.\"\n\nJoukkoja ovensuusta, niitä jotka eivät olleet heränneitä, tunki ulos.\nMutta heränneitä nähtävästi rauhoitti papin vakava luottamus\nKaikkivaltiaan voimaan, sillä he jäivät paikoilleen ja rupesivat\nselailemaan virsikirjainsa lehtiä. Ulkoa kuului jo räikeä laulu. Sisällä\nmuutamat miehet kun sen kuulivat, juoksivat kirveitä ottamaan ovenpäällä\nolevasta kirvesvinkasta.\n\n\"Mitä, tekö kirveitä? Pois se!\" kielsi pastori.\n\n\"Ei\", selittivät miehet, \"me tuomme ne ainoastaan pois, etteivät ne ole\nheidän saatavinaan. He toivatkin kirveet peremmälle ja kätkivät\nvaatteiden alle sänkyyn. Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Mutta\nsaatuaan kirveet talteen ottivat miehet kukin halon kouraansa ja\npalasivat paikoilleen. Toiset seurasivat ensimmäisten esimerkkiä. Ulkoa\nkuului yhä kammottavaa kiljuntaa. Pastori näkyi kuuntelevan sitä,\nsamalla kun synkkä kajastus otsalla katseli miesten varustaumista.\n\n\"Kätkekää nuo aseet\", virkkoi hän vihdoin, \"pankaa niin, etteivät ne ole\nnäkyvissä, pistäkää penkin alle. Ehkä Herra on nähnyt hyväksi taas tällä\nkertaa itse sotia meidän puolestamme ja vapauttaa vainoojistamme.\nAinoastaan viimeisessä hätätilassa täytyy niitä käyttää, jos näkyy, että\nHerra jättää tilaisuuden ihmisille, jos hän vaatii, että jumalattomain\npitää meidän kädestämme saada ruumiillista kuritusta, niin kuin\npahankurisen lapsen vanhempainsa kädestä.\"\n\nMiehet tottelivat käskyä, heittäen halkonsa penkin alle, saataville.\n\n\"Muistakaa se\", jatkoi pastori, \"joka miekkaan rupeaa, se miekkaan\nhukkuu... Ainoastaan hätätilassa...\"\n\nHänen äänensä sortui. Lujapiirteisten kasvojen lihakset vavahtelivat\nliikutuksesta. Horjuiko hän? Epäilikö hän Herran läsnäoloa? Sitä ei hän\ntehnyt, sillä niin monissa koetuksissa oli hän tullut sen huomaamaan,\nettä hän ei voinut sitä epäillä. Mutta hänen sydämellensä kävi kansan\nkurja henkinen tila, nuorison lankeemus, kansan ja maan tuleva kohtalo,\njoka hänestä näytti joutuvan villien ohjattavaksi. Se hänen sydäntänsä\nliikutti, vapisutti häntä, joka oli tällaisen viinamäen vartijaksi\njoutunut. Hän muisti tuossa omia ajatuksiaan, miten toisinaan *ihminen*\noli hänessäkin vallan saanut, miten hän joskus, kun herätys näytti\nolevan mahtavampi ja suurempi, oli erehdyksessä ajatellut, että iso\nansio siihen oli hänellä itsellään. Nyt hän taas seisoi kuin alaston\npaimen kalliolla myrskyn ja tuulen käsissä, tuntien mitättömän\nvähäpätöisen yksilönsä katoavan näkymättömiin hyrskyävässä maailman\nmeressä...\n\nTätä hänen sydämensä itki, tätä vavahtelivat poskilihakset, tätä\nolkapäät nytkyivät...\n\nMutta taas hän päätänsä nosti. Näki nyt, miten naiset olivat\nsulloutuneet peremmälle tupaa, miten miehet olivat asettuneet riviin\nseisomaan pitkin penkinvierustaa. Hän hiukan säpsähti tarkastaessaan\ntuota pariinkymmeneen nousevaa miesjoukkoa, ymmärtämättä itsekään\nsäpsähtikö hän ilosta, vaiko tuskasta: miesten silmät hehkuivat niin\nomituisesti. Heidän kasvoillaan oli yht'aikaa syvän hartauden ja uljaan\npelkäämättömyyden jäykkä, kunnioitusta ja arvonantoa herättävä ilme.\nMuutamilla olivat virsikirjat avoinna käsissä, toiset näyttivät\nulkomuistiin turvautuvan. Käskyä alkamiseen vain näkyivät odottavan kuin\nsotilaat. Päällikköään, jonka tuskan he kasvoista näkivät ja ymmärsivät,\ntähtäilivät he vakavin, kunnioittavin katsein... Ja korviin tunki yhä\nääniä ulkoapäin, missä kuului joukon roiske jo rappusten edessä.\n\n\"Herra, sinä olet meidän luja kilpemme, haarniskamme ja muurimme,\narmahda meitä!\" rukoili pastori kovalla äänellä. Miehet ja naiset\nkallistivat päänsä alas ja pastori kohotti silmänsä korkeutta kohti...\nPortaille astuttiin, sen kuuli tupaankin.\n\n\"Alkakaamme virsi\", käski pastori.\n\n\"Linna luja on Jumala, Meidän myös vahva vuori\", kajahti kuin yhdestä\nsuusta. Porstuasta kuului rähinää ja kopinaa, mutta ääni oli hiljennyt\nsiellä.\n\nVeisaajain äänet, jotka alussa hiukan vavahtelivat, varmistuivat yhä, ja\nheränneitten veisun kuuluisa, rytmillinen, marssin tapainen tahti alkoi\nsaavuttaa tasaisuutensa.\n\nOvi tempaistiin auki. Nuoria miehiä tulvahti sisään...\n\nKuin pitkäinen jylisi virren sävel miesten rinnoista, täristäen\nikkunaruutuja ja riidellen kattolautojakin kuoroon.\n\n\"-- -- Kyll' Jeesus meitä varjelee, Ja paulat poies syöksee. He ympär'\nkäyvät, Kuin jalopeurat, Aikovat ain' meit' alaspainaa, Vaan Herra heit'\nestää.\"\n\nNaisten heleät, pelosta vapisevat äänet säestivät miesten jykevää,\nluvalla sanoen, lihallista laulua, antaen siten kokonaisuudelle\nomituisen, liikuttavan värityksen.\n\nMutta hiljaahan ne seisovatkin nuo vastatulleet, yhdessä joukossa oven\npuolessa! Ei soraäänet heidän keskuudessaan laulua häiritse. Päät\nalkavat paljastua.\n\nYhä mahtavamman kaiun saa laulu. Sen sointu ei enää kuulu sotamarssilta,\nse ennemmin kajahtelee voitetun voiton riemusäveleeltä.\n\nKarhun Esa seisoo sängynpaaluun selkäänsä nojaten. Hänellä on lakki\npäässä, toiselle korvalle sysättynä. Se on ihmettelyn kysyvä, hieman\npilkallinen ilme tuo väänne suusopessa, tuo katse vetistävissä silmissä.\nSe puhuu sisällisestä taistelusta, ei kuitenkaan sen syvemmästä, kuin\nsiitä, että *hän ei tahdo* itselleen tunnustaa hurmautuneensa tästä\nlaulusta. Hänen vieressään seisoo Iikan Antti lakittomin päin, pää\nalaspäin käännettynä ja liikkeistä päättäen taistellen ainoastaan\nhäpeäntunteen kanssa. Miksi ne vetäytyvät yhä toisten takapuolille nuo\nryhmän etumaiset? Miksi heidän kasvoistaan sellainen neuvottomuus\nloistaa? Miksi muutamat näyttävät ikään kuin vapisevan?\n\nVapisevan!... Nuo pojat, jotka sataa kertaa ovat vannoneet, etteivät he\npelkää ketään?\n\nJoku avaa oven. Silmänräpäys -- ja koko joukko on taas porstuassa.\nKarhun Esa yksin seisoo paikallaan liikkumatta. Yhtäkkiä hän, ikään kuin\nsalaa, katsoo pitkin miesriviä ja näkee, että ne kaikin katsovat häneen.\nEpäröiden vilkaisee hän vielä naisten puolelle ja nekin häntä\nkatselevat, yksin papin silmät eivät häntä tarkkaa, ne kun kohti\ntaivasta ovat tähdättyinä. Esa liikahtaa, luo huimasti katseensa ympäri\nhuonetta, tahtoen välinpitämättömyyttä osoittaa. Sitten hän asettaa\nsuupieleensä pilkkahymyn, tahtoo sen näyttää kaikille ja astuu\nkiirehtimättä, hyvin vitkalleen ulos.\n\nVirren viimeiset säveleet kajahtavat, sammuvat hiljaiseen\näänettömyyteen. Ei ulkoakaan kuulu ääniä. Pastori laskee nöyrästi\nkätensä ristiin ja ääntää:\n\n\"Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä ja hänen laupeutensa pysyy\niankaikkisesti, amen.\"\n\n\n\n\nX\n\nNUORTEN SEURASSA\n\n\nEsa nauroi harvoin. Mutta nyt hän nauroi niin että tahtoi katketa, kun\nsaavutti nuivallanenin palaavan joukon. Joukko melskasi, pahkiloi ja\nnoitui. Kovin näytti miehiä harmittavan, että oli lähdetty\n\"hulluttelematta\", oikein paettu, kuin peläten, karkuun. Jokainen\nvakuutti tuhansin sanoin, ettei hän olisi lähtenyt, mutta kun kaikki\nseisoivat siinä kuin housuttomat, niin eihän siihen ilennyt jäädä\nseisomaan körttiläisten ihmeenä. Toinen syytti toistaan. Kullakin oli\nheränneiden joukossa silmätikkunsa, vihattavansa. Lohdutuksekseen kukin\nnyt niitä haukkui ja noitui, luetteli virheitä, heikkouksia ja koetti\nsiten saada toiset ymmärtämään miten hänen ja vihattavan körttiläisen\nvälillä oli olemassa äärettömän suuri juopa. Toinen tässä tahtoi saada\näänensä kuuluvammaksi toista. Siten pakolaisten alussa hiljainen ääni\npian kohosi rähiseväksi huutamiseksi.\n\nNiin meluttiin jo silloin, kun Esa saavutti joukon.\n\n\"Mitä ... mitä sinä naurat?\" Uteliaina ja hämillään kertyivät toiset\nEsan ympärille, joka käsillään huitoen ylös ja alas kakatti, ettei\nsiihen näyttänyt tulevan ikänä loppua.\n\n\"Mitä, mitä sinä nyt?\" ihmettelivät toiset, unohtaen oman väittelynsä ja\nasettuen paljaana korvana kuulemaan mitä Esa nauraa?\n\nMutta Esa ei lakannutkaan. Hän oikein ulvoi huitoen käsillään yhteen\njaksoon juuri kuin hosuen päällekarkaavaa hevosta tai taistellen\ntuulimyllyä vastaan. Mutta kun joukko alkoi jälleen muuttua\nvälinpitämättömäksi ja hajota hänen ympäriltään, pääsi Esalta:\n\n\"Voi, voi, voi sun...\", ja sitten hän kirosi.\n\n\"Mitä?\" kyseltiin monelta taholta ja keräydyttiin uudestaan Esan\nympärille... Osaahan se kuitenkin puhua!\n\n\"Mitäkö nyt? Kun miehet lähtevät *tappelemaan*, antamaan selkään\nkörttiläisille. Ja kun päästään tupaan, riisutaan lakit päistä ja\nruvetaan tutajuttamaan housuja ja sääriä niinkuin olis... Ja sitten\nlähdetään oikaisemaan niinkuin itse piru olis selän takana hiilihangon\nkanssa... Mitähän te oikein ajattelette?\"\n\nKuului kaikkialta murinaa, jonka ajatuksena oli: \"Etpä sinäkään\ntohtinut!\"\n\n\"Tohtinut! Ajatteletteko te sitten oikein selvällä järjellä, etten minä\nolisi tohtinut, minä?\"\n\n\"Mutta miksi et sinä sitten alkanut?\" kysyi Iikan Antti ja sitä kohta\nsäestivät toiset monissa erilaisissa toisinnoissa. Luulivat löytäneensä\noikean valtin.\n\n\"Minäkö? Mitä, yhdeksäntoistatuhatta, varten mun pitäisi *aina alkaa*?\"\n\nToiset selittivät kuin yhtenä miehenä, että oli odotettu Esaa alkamaan.\nMutta kun ei tämä alkanutkaan, niin lähdettiin pois. Eihän siellä\nviitsinyt koko iltaa seisoa veisuuta kuulemassa. Esa nauroi taas.\n\n\"Senpä tähden juuri\", hän sanoi, \"minä en kiusallakaan nyt alkanut.\nAjattelin, että antaa koettaa muiden, jotta kyllähän minä olen osaltani\nalkanut tappeluita. Eikä teistä yksikään tohdi sanoa, etten minä olisi\nlyönyt ensimmäisenä, kun on paikalle passannut. Kuinka minun aina\npitäisi alkaa?\"\n\nSitä ei kuitenkaan tiennyt kukaan, miksi sitä oli niin odotettu, mutta\nodotettu vain oli. Iikan Antti arveli, ettei Esallakaan ollut oikeata\nkurssia, koska ei kerran ollut alkanut.\n\n\"Häh?\" huusi Esa hypähtäen, \"luuleeko Antti olevansa paree kuin minä,\nvai? Saadaan vaikka paikalla koettaa, jos sinua vain haluttaa.\"\n\nIikan Antti ei ottanut kuulevaan korvaan tätä puhetta, näytti vain\nhaluavan vetäytyä takapuolille. Esakin jätti välille sattuneen\nriidanhaasteen sikseen ja palasi uudestaan äskeiseen.\n\n\"Mitähän varten te oikein sieltä lähditte?\" hän kummastellen kysyi.\n\nSepä vasta kysymys! Ei siihen kukaan osannut vastata. Melkein kaikilla\noli syynä: \"kun tuo lähti, kun muutkin lähtivät, niin minäkin lähdin.\"\nEsa käveli mukana kurillinen nauru huulilla ja kuunteli selityksiä.\n\n\"Niin\", sanoi Iikan Antti vihdoin nyreissään. \"Pelättiin, niin\nlähdettiin. Ei suinkaan siihen muuta syytä ollut.\"\n\nAinoastaan kelvottomimmat tätä panivat vastaan, suurin osa sen\nmyöntämättä näytti hyväksyvän, koska ainoastaan rupesivat toisiltaan\nkyselemään, että olikohan niillä aseita?\n\n\"Körttiläisilläkö?\"\n\n\"Kellä sitten!\"\n\n\"Oli!... Ettekö nähneet halkoja penkin alla.\"\n\n\"Ja kirvesvinkka oli tyhjänä.\"\n\n\"Niin, ja niitä miehiä oli niin paljon.\"\n\n\"Ei enempää kuin meitäkään.\"\n\nEsa nauroi:\n\n\"Pelkoko teidät ajoikin?\"\n\nHuomautus sai pojat äkkäämään missä mentiin.\n\n\"No ei sinne päinkään!\" alkoivat uudestaan kerskailla. Nyt kuulosti\nsiltä, että körttiläisiä kyllä oli paljon, mutta ei yhdessäkään miehen\nvastusta, että ne olisi kyllä mäntätty yhteen läjään, jos niikseen olisi\ntullut.\n\n\"Pastoriako te pelkäsitte, kun te lakittelittekin?\" Esa naureskellen\njatkoi. Nyt päästiin vähän huojentavammalle tuulelle ja ruvettiin\nleikkiä laskemaan kaikin, sillä eihän Esakaan nyt saattanut ajatella,\nettä tuota ukkoa olisi pelätty. Tämän humun kestäessä Esa yhtäkkiä\nvirkkoi:\n\n\"Mutta pojat! Ne veisasivat jotenkin komeasti.\"\n\nKyselevinä koettivat toiset pimeässä tutkia naamaa, että mitähän se\ntuolla meinaa? Rupesivat sitten toinen toisensa perään myöntelemään,\njopa kehumaankin. Esa lämpeni uudestaan, kun tässä toistenkin kehuessa\nmuistui uudelleen elävämmin mieleen veisu ja hän puhui melkein kuin\nhuumauksessa:\n\n\"Minä seisoin siinä sängyn pielessä ja kuuntelin, sillä se oli niin\nkomeaa. Enkä minä yhteen aikaan enää muistanut mitä varten oli tultu.\nMutta sitten kun te lähditte pois, minun yhtäkkiä nousi kiukut päähäni\nja minä jo ajattelin, että vedänkö vasten leukoja Talvikosken Köpiä,\nkun se seisoi ja veteli virttä siinä toisten joukossa niin uskosta\nettä...\"\n\n\"Siinä olisit nenäs polttanut\", Levalan Lomppi nauraen keskeytti.\n\n\"Kunko olisin Talvikosken Köpiä vastaleukoja vetänyt?\"\n\n\"Niin, olisit saanut koko joukon niskaasi.\"\n\n\"Minäkö? Koska sinä oot nähnyt, että Karhun Esa itkee? Minä olisin\ntapellut koko joukon kanssa, vaikka paikalle olisin oiennut.\"\n\n\"Olisitpa, saakuri soita, saanut kerran kylliksesi\", sanoi Iikan Antti.\n\n\"Olis vain se saanut. Körttiläiset eivät ainakaan säästä\", vakuutti\njoku.\n\n\"Saamari, kyllähän siinä olis rytyä ollut. Mutta kyllä minä muutamilta\nolisin hengen vähät nitistänyt. Herra jee, poika! Sinäkö meinasit\ntapella körttiläisten kanssa?\" Esa puristi niskasta muuatta nuorta,\nvähäistä pojannaskalia. Tämä rupesi kitisemään.\n\n\"Anna pojan olla rauhassa, kyllä siitäkin mies tulee, terävä tuleekin\",\nvirkkoi Iikan Antti.\n\n\"Noo, noo älä suutu Miska, ollaan veljekset, me pienet, ja ollaan miehiä\nmaasta asti! Hurraa pojat! Mihinkä nyt mennään? Mun pitäisi saada\ntapella!\"\n\n\"Tuleeko tauti päälle?\" joku kyseli.\n\n\"Niinkuin synti.\"\n\n\"Toranperän kylässä hypellään\", tiesi muuan.\n\n\"Todellako?\" kysyi Levalan Lomppi. \"Jos siellä hypellään, sitten on\nmyöskin Taipaleen takaisia.\"\n\n\"Ihan varmaan.\"\n\n\"Niille tarvitsisi antaa hienoa puukömää.\"\n\n\"Oikein isän kädestä pitäisikin antaa!\"\n\n\"Minut ajettiin sieltä kerran pois makuuksilta ja se on vielä\nkostamatta.\"\n\n\"Ja sinä lähdit?\"\n\n\"Lähti kuin leipurikoira, hyssyttelemään.\"\n\n\"Lähdin. Vietäväkö sitä olis koko kylän kanssa puoleen tullut.\"\n\n\"Niin toki, Hemppa-kulta! Kuule, koko kyläkö oli pystyssä, ämmätkin?\"\n\n\"Älä nyt kovin pitkälle venytä, taikka... Jos sinä luulet paree olevas,\nniin saat paikalla koettaa!\" Hempaksi sanottu asettui kiusaajansa eteen\nuhkaavaan asentoon. Toinen rupesi hyvittelemään:\n\n\"Ei tapella nyt, ollaan yhtä hyvät, en minä tahdo koetella. Jätetään\ntoiseen aikaan.\"\n\n\"Kuinka vain tahdot. Ajattelin vain, että jos tahdot kohta koettaa,\njotta ei tarvitsisi pitää itselläsi turhia luuloja, niin ei minusta\nolisi vastusta.\"\n\n\"Älkää nyt tapelko, tulee pian riita. Lähdetäänkö?\"\n\n\"Tottapa lähdetään?\"\n\n\"Lähdetään tietysti.\"\n\n\"Joo... Olisipa mukavaa saada taas vähän antaa selkään.\"\n\n\"Ja varsinkin, kun saisi antaa taipaleentakaisille.\"\n\n\"Nyt sitten mennään.\"\n\n\"No, no, no!\" huudettiin.\n\n\"Lämmin ja pehmoinen odottaa taipaleentakaisia.\"\n\n\"Niin, mitä tekee?\"\n\n\"Vartoo taipaleentakaisia.\"\n\n\"Niin, joo! Ja kattos tuotakin nyrkkiä, kuule, sekin haisee jo aivan\ntryyiltä.\"\n\n\"Taitaa, kun on nenä kovin alhaalla ja hoikkain säärien nenässä, mutta\nei se tähän nenähän haise.\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Ei. Ja jos et muutoin usko, niin koeta. Mutta kas tätä nyrkkiä.\"\n\n\"No pojat, lauletaan: \"Tuuli sitä tupaa huiskuttaa, jossa häitäni...\"\n\n\"Ei sitä! Mutta tätä: \"Pappani antoi hevosen ja rattaat ja tuhannen\nmarkkaa rahaa...\"\n\n\"No vie sun... Mutta tätä: \"Enkesmannin linja...\"\n\n\"Joo ... joo ... sitä ... \"laivat ne merellä mennä tooraa, Enkesmannin\nparhaat poijat on hukkuneet meren pohjaan.\n\nEnkesmannin linjalaivat on Saksan korkkipuista ja Suomen pojat ne lihaa\nleikkaa enkesmannin luista.\"\n\n-- -- --\n\n\"Poika vietävä, älä rääy, että korvani halkeevat, taikka minä sun...\"\nKarhun Esa jo taas tarttui jonkun huonomman niskoihin.\n\n\"Älä tartu siihen, rupeat pian itkemään!\" varoitti poika.\n\n\"Minäkö?... jopa sä nyt, kakara...\" Esa viskasi pojan nurin ojaan.\n\n\"Mitähän siinä noita huonompiasi kiusaat\", virkkoi Iikan Antti, joka\nkoko illan oli ollut möhrytuulella.\n\n\"Huonompiasi? Luuletko sinä sitten itseäsi paremmaksi kuin minä oon,\nvai?\"\n\n\"Mitähän tuossa nyt?\"\n\n\"Mutta jos sulla vain on ajatusta, niin ihan paikalla minä olen valmis\nkuin sotamies.\"\n\n\"Pane hiiteen...! taas nyt yhtä myötään riitaa haastat. Puhutaan muusta.\nNe aikovat, luulemma, haastaa sinun vastaamaan siitä hevosvarkaudesta.\"\n\n\"Haastakoot! En minä siitä linnaan mene.\"\n\n\"Mikäs auttaa?\" nauroi Antti.\n\n\"No kyllä mä nyt ainakin yhden murhan sitä ennen teen. Kuka raato nyt\nhevosvarkaudesta viitsii linnaan mennä.\"\n\n\"Saman minä sanon\", yltyi Levalan Lomppikin.\n\n\"Kun minä menen linnaan, niin teettekö sitten minusta komian laulun?\"\n\n\"Komian! Ihan niinkuin enkelit pasuunilla soittaisivat\", vakuutti\nLomppi.\n\n\"Minäkin sitten rupean sitä rollottamaan\", nauroi Iikan Antti.\n\n\"Sepä se tuleekin sitten olemaan oikein enkelien soittoa!\" huudettiin ja\nnaurettiin.\n\n\"Ihan kuin rikkinäistä pataa vedettäisiin pitkin kivikkomäkeä!\"\n\n\"Pian te sen laulun saatte tehdä, ja muistakaa se, että siinä pitää\npuhua paljon karhun sapesta!\" muistutti Esa.\n\n\"Se sopiikin näin:\n\n      Karhun sappea nuorille pojille\n      sanoi Karhun Esa!\"\n\n\"Joo-o, niinkuin silkkiä!\"\n\n\"Se poika, se Mattu, se vain tekee lauluja kuin poika!\"\n\n\"Äläs, mitä poika, mutta niinkuin *isä*.\"\n\n\"Älä pistele isästä, tahi luunippu ajaa pian nenäs päälle kuin\nkantoon.\"\n\nTällä tapaa haastellen kulkivat pojat kohti Toranperän kylää.\n\nOikein isot tanssit oli Toralan talossa, koska viulunsoittajatkin oli\nhankittu. Muuten oli tavallista, että tällaisissa iltatansseissa kylän\nkimakkaääniset tytöt kurkkuklarinettiaan soittivat.\n\nPaljon oli väkeä, niin että tanssijat ainoastaan tuppaamalla pyörimään\npääsivät. Takassa paloi suuri kantovalkea. Joukko nuorehkoja kylän\nakkoja istui uuninloukossa patapenkin päällä sukkia kutoen, suu\ntyytyväisyyden hupaisessa hymyssä. Pojat olivat enimmäkseen selvinä.\nPitkät, notkovartiset hopeahelaiset piiput tuprusivat melkein jokaisen\nsuussa. Tanssimaan lähtiessä toiset jättivät piippunsa joutilaana\nistuimille, mutta toiset antoivat niiden roikkua hampaissa\ntanssiessakin, jolloin piippu veti pään sivuväärään. Hiestä nouseva\nhöyry ja tupakansavu muodostivat tuvassa paksulta tuntuvan ja haisevan\nilman. Mutta kuka tästä jouti välittämään, kuka sitä huomasi! Se oli\ntavallista, jokapäiväistä. Viulu yksin siitä kärsi, soittajan\nponnistuksista huolimatta sen kitisevät säveleet kuolivat ennen kuin\novensuuhun ehtivät, kuuluivat sinne kuin suljetusta arkusta. Soittaja\nitse näkyi tuon huomaavan, sillä mies sahasi jousella kuin olisi ääntä\nyrittänyt seipäistä, puri hammasta ja polki tahtia niska ponnistavassa\nlyyhyssä. Mutta tarpeeksihan se soitto kuitenkin kuului. Toistakymmentä\nparia yht'aikaa kiersi valssissa ahtaalla tilalla. Mutta siihen sitä\nriensivät kaikki kilvan. Tytöt vetivät poikia ja pojat vetivät tyttöjä\nriehuun. Yhteen jaksoon työntäisi piiriin uusia, tyrkkien edestään pois\nvanhoja. Taitavimmat tanssijat ne jotenkin kurssinsa pitivät, mutta\nhuonoimmat sortuivat yhä syrjään. Mutta väsymys ei painanut eikä into\nlaimennut. Poskipäät hehkuivat, silmät loistivat, hiki virtaili lakkien\nja huivien alta. Honkina ja huohotus kuului siltä, kuin olisi kukin\nkoettanut oikein hengen edestä saada kyllikseen.\n\nPeräkamariin vetäysi tuon tuostakin joku, toisia taas sieltä tuli.\nToralan poika Jaska näkyi olevan se, joka sinne vieraita vei. Mutta\npianpa alkoivat siellä käynnin hedelmät näkyä, sillä juopuneitten\nhuudahduksia rupesi kuulumaan, kerskauksia ja hokimasanoja. Tuvanovi\nkävi yhteen jaksoon, kuumuudesta hehkuvina kun tanssijat riensivät\nvilvoittelemaan ulos ja toisia yhä tuli sisään.\n\nUusia juurakoita lisättiin takkaan. Samalla kun siitä lähti loimottavaa,\nkirkasta valoa tanssitupaan, lisäsi tuli yhä jo rasittavaa kuumuutta.\nMutta kun pelimanni alkoi soittaa polskaa, tarttui kuin tuli helmoihin.\nJok'ikinen vedettiin esiin. Koko tupa muuttui yhtäkkiä kuin reunojaan\nmyöten kiehuvaksi padaksi, jossa jokainen pisara näyttää olevan toisensa\ntiellä. Se ei ollut enää tanssimista, se oli jotakin muuta. Kukin pari\npyöri kyynärpäät pystyssä, tölmäisyjä sai vähän itse kukin. Riemusta ja\nvallattomasta ilosta säteilivät kaikkien kasvot, nautinnosta ja\ntyytyväisyydestä hohtivat. Riidan soraääntä ei kuulunut, vain iloisia,\nvallattomia huudahduksia. Ei kukaan levännyt, ei kukaan väsynyt, vaikka\nolikin niin ahdasta, että toisinaan tuntui kuin seinäin täytyisi\npullistua ja nurkkain ratketa.\n\nPihalta kuuluu suuren joukon raikuva, uhitteleva laulu. Sitä ei kukaan\njouda kuulemaan, kaikilla on sisällä kyllä puuhaa, tekemistä itsensä\nkanssa, kilpaillessa voitosta ja pyörimisoikeudesta.\n\nOvi aukeni ja poikajoukko toistensa käsistä kiinni pitäen tupaan ryntäsi\nlaulaen:\n\n      \"Hurja luonto kun pojalla on\n      ja merellä se nyt seilaa,\n      älä sinä vanha kulta\n      minua nyt enää meinaa.\" --\n\nSilloin joukot tuvassa syrjille sulloutuivat, kun Karhun Esat, Iikan\nAntit, Levalan Lompit ym. etupäässä nähtiin vetävän. Tytöt pistäysivät\ntulijain sekaan piiriin, mutta pojat vetäysivät hiukan onean näköisinä\nsyrjille. Pelimanni nousi penkille seisomaan, pusersi yhä lujemmin\njoustaan viuluraukan kieliin, jotka ikään kuin viimeisiänsä valitellen\nvonkuivat. Lujasti siinä tömisteltiin, oltiin leviää ja komiaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNurkassa, loukkokaapin ja kellokaapin välissä istuu Karhun Esa ja imee\njonkun tanssijan pitkävartista piippua. Siitä hän uteliaasti tirkistelee\nlattialla riehuvaa tanssijoukkoa -- vasen silmäkulma on ilkeässä,\npahaenteisessä rypyssä. Hän tarkkaa, miten Kuivasen Ella tuolla\npyörittää Rekipellon Sannaa. Kummankin kasvoista hän ajatuksia lukee.\nMiten hölmöltä Ella hänen mielestään näyttää...! kun yrittää noin tahtia\npitää ... kun leuka noin on olevinaan, kun silmät noin haarottavat, että\nhän nyt, muka ujostelee, kun \"morsiamensa\" kanssa saa hypellä!\n\nEsan suu vetäytyy kurilliseen nauruun.\n\nSaitkohan morsiamen, piru ollen...! Älä nyt siitä Ella ole namillasi,\nettä se nyt niin kovin komiaa olisi tuo... Hölmö-parka!\n\nSannaa hän sitten tarkkaa, näkee miten huolettomasti hän heittää Ellan,\njoka ei koskaan näkyisi haluavan lopettaa. Esa tuntee yht'äkkiä\nmyötätuntoisuutta Sannaa kohtaan... Komea se on sittenkin...! ei\nsilmäystäkään Ellaan luo, vaikka hän vakoillen tuossa perässä\nruinuttaa... Jahaa! Lompinko nyt pitää...\n\nKomea se olikin, tuo Sanna, varteva, uljas ja rivakka. Silmäin loiste\nrohkea ja tulinen, varsi jäykkä ja voimakas. Pysähtyivät. Lomppi jäi.\nSanna seisoi, pyyhki hikeä kasvoiltaan, ei ollut huomaavinaan, ei\nnäkevinään, Esaa, mutta odotti kuitenkin.\n\n\"Tule!...\" Esa tarttui Sannan käteen.\n\n\"Hoh!\" pääsi naiselta puoleksi kummasteleva, puoleksi ilakoiva hillitty\nhuudahdus. Kuumeentapaisesti työnsi hän ympärillä hyöriviä syrjään ja\ntarttui Esan käteen...\n\nMikä syy heillä oli yrittää pyöriä niin kovasti? Miksi he tanssivat niin\npitkästi, että Esankin otsalta jo alkoi hiki tippua? Niin he tanssivat.\nMutta kumpikaan ei toisensa silmiin katsonut, ei puhunut mitään eikä\nnäyttänyt haluavan hellittää vaikka katkeisi. Esa kuitenkin ensin\nhellitti. Kun siinä erotessa silmät yhteen sattuivat, kohosi vielä\nvaltavampi puna Sannan kasvoille ja suu meni nauruun. Niin Esankin kävi\nja hän palasi paikalleen kellokaapin väliin, josta toinen juuri lähti\ntanssimaan. Hänen edessään tepasteli kolmoisjoukko nuoria poikia, jotka\nainakin olivat olevinaan juovuksissa, ei tiedä olivatko. Ne\nkerskailivat ja rallattivat ja olivat miehiä olevinaan. Esa katseli\nheitä ja hymähteli, rupesi poikain kanssa juttelemaan, kinailemaan ja\nnarrailemaan heitä.\n\nMutta Ella taas tanssi Sannan kanssa ja Esan pisti yhtäkkiä vihaksi...\n\n\"Jaska.\" Hän veti luoksensa nurkkaan pojan, jota hän äsken matkalla oli\nniskasta puristellut.\n\n\"Tohditko lyödä tuota Kuivasen Ellaa?\" kysyi Esa hiljaa.\n\n\"Häh?\" kysyi poika, vaikka kyllä kuuli.\n\n\"Häh! Mä sanoin, tohditko sinä antaa leuoille tuolle Kuivasen Ellalle?\"\n\n\"Ellalle?\"\n\n\"Älä nyt sitä soita! Minä tulen auttamaan, kun sinä vain alat.\"\n\n\"Tuletko?\"\n\n\"Tulen. Mene vain ja anna leuoille, ja anna aikakädestä.\"\n\n\"Mutta jos et sinä tulekaan.\"\n\n\"Tulen minä. Ei suinkaan sen sinua anneta tappaa ja pyntätä.\"\n\n\"Minä menen!\" poika jo huudahti, mutta katsoi vielä epäröiden Esaa.\n\n\"Mene, mene nyt. Katso sopiva väli. Mutta älä nyt kohta mene.\"\n\n\"Noh!\"\n\nPoika erosi Esasta, joka sivumennen koetteli rautapuntaria, joka riippui\nkellokaapin sivulla naulassa.\n\nYhtäkkiä läiskähti joukossa. Kuului Kuivasen Ellan tuima kirous. Tanssi\ntaukosi. Levoton liike kävi yli koko tuvan. Kukin äänsi jollakin\ntavalla. Kirosi, siunasi, ulvahti. Rymäkkä oli syntynyt keskilattialla.\nRyhmä temmelsi siinä jo kuin satajalkainen kummitus.\n\nNaisetkin sekautuivat siihen ensin, tappelijoita erottaakseen. Mutta\nkohta saivat siinä ainetta useammatkin parit tukkanuottaan takertua. Se\noli vielä kuitenkin vain tukkanuottaa, vähemmän pelottavaa.\n\n\"Herra mei ja hopiasta huusholli!\" kiljahti Karhun Esa ja löi\nrautapuntarilla pöytään. Nyt tytöt pyrkivät erilleen, tunkeusivat ulos\nhuoneesta. Tukkanuottailijat erosivat, lensivät yli tuvan lyömäaseita\netsien. Mikä sai tuolin, mikä halon.\n\nJolle henki tuntui rakkaalta, tunki ulos tuvasta nyt, vaikka\nahtaastakin. Karhun Esa näkyi odottaneen, että muut ehtisivät alkaa ja\njuttuun sekaantua, että hän sitten vasta jäljestäpäin huomauttaisi\nitsestään ja esiintyisi rauhantekijänä, hän, Karhun Esa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona on pimeä ja sataa hiljaa. Tuvasta kuuluva melske, räiske ja\npauhina muistuttaa omituisesti niistä mielikuvituksista, joita\nsynnyttävät kertomukset tulivuorten sisäisestä pauhusta. \"Tuvanovi\noksentaa ihmisiä kuin kuonaa, ihmisiä, jotka valittavat, kerskaavat,\nparkuvat ja kiljuvat, synnyttäen pihaan tultuaan omituisen möyhyn.\nVähitellen pauhu sisällä taukoo, muuttuen yksityisiksi ääniksi ja\nryskäämisiksi, kuulostaa siltä kuin kuolemaantuomittu jättiläinen\nviimeisiänsä potkisi. Vähitellen levenee meteli koko kylään, juostaan,\nkirotaan, itketään ja voivotellaan.\n\nSade saa vauhtia, se näyttää tahtovan sammuttaa syttynyttä vihaa.\n\nTuvassa on jäljellä Karhun Esa, Iikan Antti ja Levalan Lomppi; ei näy\nisäntää, ei emäntää.\n\n\"Nyt pojat lähdetään!\" virkahtaa Esa, kun paiskaa kiinni tuvan oven.\n\n\"Joo!\" myöntävät toiset, voitollinen, hymynsekainen ilme kasvoilla.\nMutta liikkeistä ja äänestä värehtii vauhka pelkoisuus. Varoen he\nliikkuvat, karttavat ikkunan lähelle menemistä ja oviloukossa hetkisen\nneuvottelevat. Valitsevat sitten halkojoukosta kukin itselleen yhden,\nlyövät oven selälleen, hyppäävät kiljahtaen porstuaan, portaille...\n\nEi siis ovipielissä ollut ketään väijyksissä! Tarhalta ja maantieltä\nkuuluu sohua. Toverit oikaisevat tuvanpäädyn kautta vainiolle. Nyt ei\nole enää nurkkia, väijyjille piilopaikkoja. Valtaavana herää\ntoveruksissa voittajan rajaton itseluottamuksentunne ja halu kuuluttaa\ntekoaan koko maailmalle. -- Sanomattomassa tunteenpuuskassa tarttuvat he\ntoistensa kaulaan ja ratkeavat vetämään:\n\n      \"Puukko se oli vain pikkuinen,\n      Mutta Heikki se oli suuri,\n      Yksin seisoi ovella\n      Kuin linnan kivimuuri.\"\n\n\n\n\nXI\n\nESA!\n\n\nKoko yön kuljeksittuaan paikalta toiseen saapuivat Esa ja Levalan Lomppi\nKarhuun. Mutta ikään kuin jokin painajainen olisi Esaa vaivannut, rupesi\nhän heti kotiin saavuttua ihmettelemään miksi tänne oli tultu. Muori oli\nhankkinut heille pullollisen viinaa, jota väen ylösnousun aikana vielä\nryypiskelivät. Väliin kuului kamarista laulunräminä, väliin tanssin\nhypähdys, väliin oltiin aivan hiljaa.\n\n\"Kuule\", virkkoi Esa, kun molempia näytti rupeavan nukuttamaan, \"tänä\npäivänä alkavat Laitalan Valeen ja Järvelän Santran häät.\"\n\n\"Alkakoot\", tuumi Lomppi huolimattomasti, silmät puoliummessa.\n\n\"Minä ainakin menen sinne\", jatkoi Esa.\n\n\"Sinä? Onko sinua kutsuttu?\" Lomppi alkoi virkistyä.\n\n\"Kutsuttu! Ei. Mutta vähät siitä. Lähdetkö sinä?\"\n\n\"Häihinkö?\"\n\n\"Mihinkä sitten, kuin häihin! Älä nyt nuku kun puhut.\"\n\n\"Mennään vain.\" Lomppi haukotteli. \"Ensin pitäisi saada vähän nukkua.\nSaamari, kun mua kovin unettaakin.\"\n\nEsa jo alkoi levottomasti kävellä.\n\n\"Minua ei uneta yhtään, ei vähääkään, ei niin merkkiäkään!\"\n\nLomppi taas vähän torkosi ja virkistyi. Häntä näyttivät elähdyttävän\nmuistot.\n\n\"Peeveli, mutta ne saivat selkäänsä!\" virkahti hän ja nousi ikään kuin\ninnostuneena.\n\n\"Mitä vielä, ei ne paljoa saaneet\", väitti Esa, näyttäen siltä, että\nhän enemmän ajatteli muuta kuin tätä.\n\n\"Kyllä ne saivat tarpeeksensa. Mutta mitä varten sä sitä Ellaa löit?\nOnko teille tullut paha väli?\" Lompin silmät muljottivat selkoselällään\nniin laiskasti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen\npidetyksi niitä auki.\n\n\"Minä lyön ketä tahdon!\"\n\n\"Et sinä nyt niin lyö, vaikka olisit hyväkin.\"\n\n\"Lyönpä! Vai luuletko, että mä pelkään?\" Esa pyörähti silmät palavina\nLompin eteen. Vitkalleen, ikään kuin uninen ainakin, nousi tämä öristen\nseisomaan:\n\n\"Meinaatko sinä kimppuun käydä, vai?...\" Lompin ääni oli sekin\nuhitteleva. Esa, joko siitä tai jostakin muusta syystä, sai yhtäkkiä\nhänessä harvoin tavattavan peruuttamishalun.\n\n\"No enhän minä sinua lyö, pöhlö\", nauroi hän.\n\n\"Minä ajattelin, että jos sinä minua meinaat...\" Lomppi istui uudelleen\nlausettaan lopettamatta. Esa oli tällävälin heittäytynyt selälleen\nsänkyyn, mutta sieltä hän yhtäkkiä kavahti istumaan.\n\n\"Kuule, lähdetään ajolle! Pannaan tuolta meidän kopukka rattaiden\neteen.\"\n\n\"Mennään vain, mutta pannaan aluksi vähäksi aikaa makuulle.\" Lompilla\noli niin uni, ettei hän tahtonut voida enää silmiään auki pitää.\n\n\"Kuka nyt maata viitsii! Makaa haudassa, siellä on parempaa aikaa.\"\n\nLomppikin innostui vihdoin. Esa meni tupaan, ajoi Matin asettamaan\nhevosta. Muori ei tohtinut Esalta mitään kysyä. Hän meni pihalle ja\nkoetti Matin kanssa arvailla mihin siinä nyt lähdetään. Mutta mistäpä\nsitä Mattikaan tiesi. Muori huokaili ja valitteli, että mikä tässä tulee\neteen, kun ei tuo enää kokottelekaan työhön... Ja kun se\nryöstöhuutokauppakin nyt ainakin tulee ensi maanantaina, niin sitten se\nainakin kaikki rentoon heittää.\n\nÄiti jo ratkesi itkemään ja valitti, että kerjuu tässä on edessä ennen\npitkää. Kun nuo hyväkkäät kanssa nyt juuri rupesivat hakemukseen\npanemaan, ikään kuin eivät tuollaisten saatavain perille pääsisi. Olisi\nedes akan ottanut, niin siitä ehkä vähän asettuisi ja sitten talonsa\npitäisi ja minäkin olisin tässä jollakin kurin mennyt vanhat päiväni...\n\nMuori heltyi yhä, läheni hevosta, joka yht'aikaa hänen kanssaan oli\nvanhentunut. Ruunan kyljet olivat laihat, selkä notkossa ja silmät\nloistottomat ja himmeät.\n\n\"Ruuna-parka\", virkkoi muori ja taputteli hevosta kyljille, kyynelten\njuostessa omista silmistä.\n\n\"Sanoiko se Hautalainen todella, että hän vie Esan käräjiin siitä\nhevosenajosta?\"\n\n\"Uhkailivathan ne molemmatkin ja kiukussa olivat vahvasti.\"\n\n\"Kaikista sitä nyt käräjiinkin viedään. Ennen vanhaan, kun minä olin\nnuori\", alkoi muori kertoa miten pojat silloin olivat vallattomia, eikä\nniistä sellaisista käräjiin menty.\n\nPorstuasta kuului poikain askelia ja ääniä. Muori säpsähti, vetäysi\nnurkan taakse piiloon. Hädissään sysäsi seinään sormensa, jonka\nympärillä oli tukko. Haava rupesi kipristelemään ja tuskallisen\nnäköisenä alkoi muori viihdytellen heiluttaa kipeätä kättänsä. Yritti\nsen ohessa kuunnella puheita pihalta.\n\nLomppi rupesi heti köntimään rattaille, johon heinäin päälle oikaisi\npitkälleen. Esa seisoi miettivän näköisenä tuikeasti katsellen ruunaa,\ntuota laihaa, vanhaa konia. Sitten koperoi suitset maasta käteensä,\nhuitaisi perillä hevosta useampia kertoja. Paljon ei vanhus tuosta\nvälittänyt: ensi iskulla potkaisi yhdellä jalalla, toisella luimisti\nkorviaan ja huitaisi päällään lyöjäänsä kohti hampaat irvissä, mutta ei\nyrittänytkään karkuun. Esa vimmastui tuosta verrattomasta laiskuudesta\nja rupesi suomimaan vanhusparkaa oikein hengen edestä. Sittenpä sai sen\nhyppelemään, tempomaan ja lyyhistelemään. Vanhaan hevoseen näkyi\npalaavan kuin jonkinlainen kajastus muinoisesta rivakkuudesta.\n\n\"Ään!\" karjui Esa ja tempoi molemmista suitsiohjaksista, että hevonen\noli lyyhistyä takapuolilleen. Mutta silloin taas seurasi isku, joka\npakotti sen eteenpäin ryntäämään. Tuo nykiminen alkoi jo tuntua\nrattailla makaavasta Lompista ilkeältä. Rupesi kyselemään, että mitä\nhittoa se siinä nyt tempoo?\n\n\"Kyllä se nyt jo hyppelee!\" virkkoi Matti tallista. Äänestä kuului,\nettä hän nauroi.\n\n\"Häh?\" kysäisi Esa ja kääntyi sinne päin.\n\n\"Sanon vain, että kyllä se nyt jo hyppelee\", uudisti Matti.\n\n\"Kuule, Matti\", sanoi Esa ja läheni suitsiohjakset kädessä tallia.\n\"Ilveiletkö sinä?\"\n\nMatti kavahti.\n\n\"Mitä ilveilemistä se sitten on? Minä vain sanon...\"\n\n\"Kyllä sinä ilveilet!\" Esa heitti suitset, meni talliin ja otti Mattia\nrintapäihin.\n\n\"Kaa, mitä sinä nyt?\" Matti tarttui hänkin Esan rintapieliin.\n\nJo hämärti päivä siksi, että Matti saattoi nähdä Esan kasvojen\nkummallisen ilmeen.\n\n\"Mitä sinä kummailet?\" uudisti Matti, kun ei Esa puhunut mitään,\nhammasta vain puri ja hypähteli.\n\n\"Kuule Matti, emmehän me ole koskaan riidelleet, emmekä tapelleet\nennen?\" kysäisi Esa vihdoin.\n\n\"No ei, mutta mitä sinä nyt turhailet?\"\n\n\"En minä turhaile. Sinä nauroit sillä, ettei mulla ole parempaa hevosta.\nSitä minä en kärsi. Ja samalla kun sinä kerran *nauroit*, ajattelit\nsitä, että meille tulee ryöstöhuutokauppa, ja sitä, kun Hautalainen...\"\nEsan valtasi niin kiukku, että hän pyöritti vain hammasta purren\npäätänsä.\n\n\"Mutta olkoon nyt\", jatkoi hän, ja ääni tuntui itkunsekaiselta. \"Kun\nsinä pelkäät, niin olkoon anteeksi. Kyllähän sinä sen tiedät, että minä\nsun löisin seinään, voisin tappaa kuin kissan. Mutta meillä on ollut\nhyvät välit ja olkoon nytkin, Matti.\"\n\n\"Noo.\"\n\nEsa löi Mattia olkapäähän ja kuiskasi:\n\n\"Matti, sulle sanon, että tänä päivänä kuuluu kamaloita.\"\n\n\"Kuule, Esa, mitä sinä aiot?\" kysyi Matti sydämellisellä osanotolla.\n\n\"Aion, mitä aion, kyllähän sitten kuulet. Mutta en minä hevosen ajosta\nlinnaan mene, enkä köyhänä tässä kävele, kun ne rupeavat velkoja\nhakemaan.\"\n\n\"Ei sinun nyt siltä vielä tarvitse köyhänä olla. Hanki rahoja ja maksa\nsille Saviojalle.\"\n\n\"Mitä? Kuka minulle rahaa antaa! Kuule, ei minua ole luotu isännäksi\neikä rengiksi, mutta karskiksi vankipojaksi. Vielä sitä lauletaan Karhun\nEsastakin!\"\n\n\"Älä nyt sellaisia! Eihän ketään ole vangiksi luotu?\"\n\n\"On minut. Äitini tappoi isäni, tiedäthän sinä sen. Lastu ei lennä kauas\nkannolta.\" Ikään kuin säikähtäen omia sanojaan katsahti Esa arasti\nMattiin.\n\n\"Kuule, minä puhun kenties liikoja, mutta niin minä uskon, ettei äitini\nole syyttä miehensä murhasta kärsinyt. Kun minullakin olisi ollut\nihmistenmoinen äiti, niin kyllähän minustakin olisi ihminen tullut,\nMatti! Mutta kun äitini on juonut aina, niin hän ei ole ikänä antanut\nminulle hyvän neuvon sanaa, että vain olisi itse saanut elää niin kuin\nhalutti. Niin se talo on mennyt.\"\n\n\"Tuletko sinä, Esa, vai?\" huusi Lomppi.\n\n\"Odota! -- Mutta sen sinä, Matti, tiedät, että varas ja rosvo en minä\nole ollut ikänä. Vaikka olenkin sellaisten, kuin Karin Vennun kanssa\npitänyt seuraa, niin en ikänä sen vuoksi. Mulla on hurja luonto, ja\nsentähden olen ollut heidän seurassaan. Mutta kun ei mulla ole halua\ntoisen oman päälle, niin siitä Vennukin on ruvennut vihaamaan.\nVihatkoon! Se on minulle -- Jumaliste onkin! -- saman tekevä. Sentähden\nen minä viitsikään linnaan mennä niin tuiki huonosta asiasta kuin tuo\nkonijuttu. En ikänä!\"\n\n\"Mutta eihän siitä linnaa tulekaan?\"\n\n\"Tulee siitä, kyllä ne sen hevosvarkaudeksi saavat väännetyksi. Niillä\non minulle sydänvihaa. Mutta olkoon miten on, minun on jo monta viikkoa\nollut niin paha olla, niin, *niin helvetin paha*, että tähän täytyy\ntulla muutos. Ajattelin minä jo vähän toisenlaistakin muutosta, mutta ei\nse tapahtunut. No minä menen linnaan, onhan se edes jotakin... Mutta,\nMatti, anna anteeksi, jos minä olen joskus ollut häjynkurinen. Ja\nhyvästi nyt.\"\n\nEsa otti Matin kädestä. Tämän kasvot vääntyivät kummallisesti\nitkuntapaiseen väärään, eikä hän saanut sanaa suustansa, vaikka\nnähtävästi sitä tarkoitti.\n\n\"Hyvästi, älä muista pahaa.\"\n\n\"No, mutta, oikeinhan sinä nyt lähdet niin kuin iäiselle reisulle.\nEmmekö me, velikulta, riisu hevosta talliin?\"\n\n\"Ei, ei riisuta. No kukapa sen tietää, vaikka lähtisinkin iäiselle, ei\nsitä tiedä... Mitä minusta sitten on lukua.\"\n\nMutta nyt purskahti hän itkemään ja meni tallista ulos. Matti näki, että\nEsaa painoi jokin hirveä tuska. Tämän puhe muuten oli niin\nodottamatonta, niin kummallista ja herätti rengissä niin suurta\nmyötätuntoisuutta, että hän ei voinut pidättää itseänsä hyppäämästä Esan\nperään ja ovella tarttumasta häneen sylisin.\n\n\"Me-e-enen minä!\" Esa riuhtaisi itsensä irti ja hänen huudahduksensa oli\ntaas tuollainen tavallinen, lihallinen.\n\n\"Kuule, pannaan hevonen talliin\", pyysi Matti.\n\n\"Ei. -- Hevonen!\" Esa tempaisi suitsista, istui rattaille, missä Lomppi\noli nukahtanut, tempoi ohjaksista ja löi hevosta. Se lähti konkaroimaan\nmikäli jaloista lähti.\n\n\"Mitä se nyt sanoi?\" kysyi muori Matilta, tullen nurkan takaa.\n\nMatista tuntui kysymys enemmän utelemiselta, kuin äidin huolta\nilmaisevalta.\n\n\"Se sanoi\", virkkoi Matti painavasti, \"että jos hänelläkin olisi ollut\nihmistenmoinen äiti, niin hänestäkin olisi tullut ihminen.\"\n\nMuori kääntyi kuin väkkärä tupaan päin.\n\n\"Aina te mun niskaani lennätte\", itki hän mennessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsa ruoski hevosesta kaiken juoksutaidon mitä siitä suinkin lähti.\nLevalan Lomppi makasi rötköttäen kärrynlavalla ja lauleli rallattaen\nkaikki rekivirret sikin sokin. Toisinaan Esa innostui laulamaan hänkin,\nja silloin he kahden kilpaa huusivat, että taivas kajahteli. Toisin\nvuoroin Esa taas istui synkkänä ajatuksiinsa vaipuneena eikä näyttänyt\nensinkään kuuntelevan kumppaninsa kulotusta.\n\n\"Mutta, mihinkä me ajamme?\" kysäisi Lomppi vihdoin, kun jo olivat\najelleet tunnin, toista. Hiisi olkoon, tässä jo alkaa tulla vilu.\"\n\n\"No, vaikka tuohon\", virkahti Esa, käänsi hevosen maantien vieressä\nolevan mökin pihaan. Toveri rupesi kiroilemaan.\n\n\"Mitä sinä nyt aiot? Haluttaako sinun körttisaarnaa kuulla?\" kyseli.\n\n\"Haluttaa\", sanoi Esa silmät hienossa ivahymyssä.\n\nMökin ikkunaan ilmestyi useita kasvoja. Esa jätti hevosen panematta\nkiinni ja lähti tupaan. Lomppi seurasi.\n\nMökin isäntä oli yksi innokkaita heränneitä, Suutari Erkki, hän, jolla\noli niin raikas veisuuääni ja joka toisinaan saarnailikin.\n\nErkki istui työssään työpöytänsä ääressä, kolme lasta kurkisteli\npenkillä ja vaimo polki rukkia. Oppipoika istui vastapäätä mestaria\ntyöpöydän toisella puolen.\n\nEsan ja Lompin tupaan astuessa oli suutari juuri neuvomassa oppipoikaa,\neikä ollut huomaavinaan tulijoita. Vaimo loi heihin syrjäisen\nsilmäyksen, käski istumaan ja polki keskeyttämättä rukkiaan.\n\n\"Istumaan\", virkahti hän uudelleen.\n\nKumpikaan pojista ei tervehtinyt. Lomppi tuli sisään hiljakseen laulaa\nhoilottaen ja meni suoraan suutarin ääreen. Siinä kumartui nojaamaan\ntyöpöytään. Se oli vähällä mennä nurin, jollei mestari olisi ehtinyt\npainamaan toisesta päästä.\n\n\"Älä käy siihen kiinni, kaadat koko pöydän\", virkahti suutari nyreästi.\n\n\"Älkää suuttuko, mestari, ottakaa ja saarnatkaa tälle Esalle yksi hyvä\nsakuska.\"\n\n\"Mene pois siitä, etkö näe, että olet tielläni\", huomautti suutari taas,\nkun Lomppi oli käden tiellä pikilankaa vetäessä.\n\n\"No, saakeli tuota, mestari, saarnatkaa nyt ... yksi sakuska.\"\n\n\"Mitä sinä siinä...\" Esa tempasi Lompin käsipuolesta edemmäksi ja meni\nitse istumaan suutarin ääreen penkille. Rupesi oikein ihmisittäin\njuttelemaan.\n\n\"Onko mestarilla nyt hyvin kiirettä?\"\n\nSuutari katsahti pitkään Esaan, että oikeinko se tosissaan noin\nihmisittäin puhuu?\n\n\"Kylläpähän sitä on kiirettäkin\", vastasi.\n\n\"No rupeaako tuo Jussi oppimaan? Se on meidän kylän poikia.\"\n\n\"Kyllä Jussista suutari tulee.\"\n\nLomppi pani piippuunsa.\n\n\"Se on, tuo Lomppi, sellainen ilkeännahkainen, mutta ei sitä pelätä\ntarvitse\", kuiskutti Esa suutarille.\n\n\"Enkä minä juuri kesken pelkääkään\", tuumi suutari.\n\n\"Mutta, antakaahan nyt, suutari, viinaryyppy\", alkoi Lomppi uudestaan.\n\n\"Ei ole tässä viinoja.\"\n\n\"Köyhäpä sinä olet.\"\n\n\"Koskapa ne suutarit niin rikkaita lie olleet.\"\n\n\"Lyökää sitä\", kuiskutti Esa suutarin korvaan, \"kyllä minä autan.\"\n\nSuutari pudisti päätä. Lompille hän sanoi:\n\n\"Luuletko sinä, että tuo on sopivaa, tuo tuollainen? Kyllä on sullakin\njo siksi päiviä päässä, että saattaisit ruveta ihmisten lailla olemaan.\"\n\n\"En minä ikänä körttiläiseksi rupea.\"\n\n\"Ei sitä tiedä.\"\n\n\"No ei vaikka...\"\n\n\"Älä vakuuta. Niin minäkin ennen ajattelin.\"\n\n\"Ei sitä pidä vakuuttaa... Se oli minun mielestäni oikein komeaa\nveisuuta siellä Toivolassa eilen illalla\", virkahti Esa.\n\n\"Oliko se?\" kysyi suutari silmät loistavina.\n\n\"Oli se.\"\n\n\"Vai oli. Ottiko se niin kuin omaantuntoon? Mä kysyn nyt vain\nyksinkertaisesti.\"\n\n\"Omaantuntoon!\" matki Lomppi ja nauroi.\n\n\"Otti se\", sanoi Esa.\n\n\"Mutta mitä varten te sieltä pois lähditte?\"\n\n\"Noo, en tiedä.\"\n\n\"Sanottiin, että teillä oli pahat aikomukset, että te olitte tulleet\nsinne lyömään meitä?\" jatkoi suutari hiukan kiihottuneella äänellä.\n\n\"Hmm, taisipa jollakulla olla ajatusta, mutta ei minulla ollut, tulin\nvain heidän mukanaan\", sanoi Esa.\n\n\"Mutta miksikähän eivät lyöneetkään?\" kysyi suutari. Esa ei sanonut sitä\ntietävänsä.\n\nSuutari innostui.\n\n\"Kuule, Esa, se oli Jumalan voima, joka teitä esti ja teki tyhjäksi\npahain aikomukset.\"\n\n\"Ei olisi ollut körttiläisille selkäsauna liiaksi\", muistutti Lomppi\nsyrjästä. Esa ei puhunut mitään, kuunteli vain huulet yhteen\npuristettuina. Suutari innostui vähitellen saarnaamaan ja puhumaan\npersoonallisesti Esasta. Arveli, ettei hän uskonut Esalla olevan pahaa\nsydäntä, vaikka hurja luonto ja penseä kasvatus oli vienyt väärälle\ntielle. Vertaili körttiläisiä ja maailmanlapsia toisiinsa ja kysyi, että\neikö Esan sydämessä joskus jokin ääni koputellut kipeästi ja\nmuistuttanut hylkäämään pahaa tietä?\n\n\"Nyt mennään!\" virkahti Esa yhtäkkiä ja lähti ulos. Lomppi oli istunut\ntakkakivellä, josta lähti noituen. Suutarin väki jäi kummissaan\nihmettelemään, että mikä sen nyt noin yhtäkkiä tuli?\n\nSaviojan talo ei ollut kaukana. Sinne Esa nyt ajoi suoraa päätä. Isäntä\nja emäntä olivat kahden kotona ja pelästyivät hirveästi, kun näkivät\nKarhun Esan pihaan ajavan. Esa meni yksin tupaan, kun Lompilla oli\njotakin tekemistä pihalla.\n\n\"Istumaan\", käski isäntä joka seisoi takan ääressä ja vapisi. Esa meni\nsuoraan äijän viereen.\n\n\"Onko teillä viinaa?\" kysyi Villen korvaan huutaen.\n\n\"Viinaa?... O-on sitä.\"\n\n\"Pankaa pöytä koreaksi. Onko sianlihaa?\"\n\n\"Sian...?\"\n\n\"Sianlihaa!\"\n\n\"On sitä\", emäntä ehätti ennen isäntää.\n\n\"En minä tiedä\", isäntä sanoi, \"emäntä sen... Onko sitä? Pane tälle\nEsalle ruokaa pöytään.\"\n\nUkko-vanhus vapisi kuin tuomarinsa edessä. Emäntä alkoi juosta kuin\ntulisilla hiilillä ja puuhata talon parasta, voit, lihat ja viilipytyt\npöytään.\n\nYhtäkkiä Esa tarttui isännän rintapieliin ja rupesi ravistamaan, nauraen\nilkeästi. Ukolta pääsi itku ja hän rupesi Jumalan nimessä rukoilemaan,\nettei Esa hänelle tekisi pahaa, vanhalle miehelle. Emäntäkin jo tuli ja\nyhtyi nöyrästi samaan rukoukseen.\n\n\"Kuka teidän käski panna hakemukseen! Minä lyön seinään, niin kuin\nsilakan!\"\n\n\"Älä, älä, hyvä ihminen\", rukoili emäntä.\n\n\"Armahdahan nyt vanhaa miestä\", pyysi vaari itkien.\n\n\"Mitä varten te panitte hakemukseen?\"\n\n\"Kun ne sanoivat, että sun talosi on mennyttä kalua.\"\n\n\"Kuka sanoi?\"\n\n\"Körttiläiset sitä sanoivat ja muutkin käskivät panna hakemukseen... Älä\nnyt, Jumalan oma, tapa... Minä annan sen vielä olla.\"\n\n\"Niin, se annetaan olla, Esa\", säesti muori.\n\n\"Kuka käski panna hakemukseen? Käskikö suutari Erkkikin?\"\n\n\"Kyllähän se suutarikin sanoi.\"\n\n\"Jottako panna hakemukseen.\"\n\n\"Niin, se sanoi niin kuin muutkin.\"\n\n\"Suutari Erkkikö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ettekö te olisi muuten panneet hakemukseen, jos eivät muut olisi\nkäskeneet?\"\n\n\"No ei, en vaikka, mutta kun ne... Mutta annetaan nyt olla.\"\n\nEsa jätti vanhukset siihen ja lähti ulos kuin nuoli. Portailla tuli\nLomppi vastaan ja sai palata siitä rattaille.\n\nNyt sai ruuna hypätä uudestaan suutarin mökille. Lompin kysymyksiin ei\nEsa antanut mitään selvitystä. Suutarin pihalla hän käski Lompin odottaa\nniin kauan. Itse meni tupaan.\n\nSuutari otti hänet vastaan säteilevin kasvoin. Luuli jo, että oli äsken\nomantunnon hereille saanut ja että Esa nyt jo tuskain kanssa palasi.\n\n\"No, mitä nyt kuuluu?\" kysyi suutari.\n\nEsa meni suoraan suutarin viereen.\n\n\"Sinäkö olet kehoittanut Saviojan Villeä panemaan velasta hakemukseen!\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Sinä!\" Esa antoi suutarille niin kovasti vasten leukoja, että tämä\nlensi tuolineen nurin niskoin. Lapset ja vaimo parkaisivat pelästyksestä\nyhteen suuhun ja oppipoika pakeni sänkyyn. Annettuaan iskun potkaisi Esa\nvielä suutaria muutamia kertoja saappaan kärjellä ja lähti sen tehtyään\nulos. Tempaisi siellä suuren kiven maasta ja viskaisi sen ikkunaa\nkohti, mutta osasikin vain ikkunan pieleen. Lomppi naureskeli heitolle\nja sanoi, että jos hän tulee, niin kyllä hän osaa. Mutta Esa ei\nodotellut sitä, vaan nousi rattaille ja lähti hyppyyttämään pois. Taas\nhehkui hänen kasvoissaan vimmanliekki, ja kun hän karjaisi hevoselle,\ntuntui se niin sydämenpohjasta lähtevältä, että Lomppikin oudoksuen\nnosti päätänsä ja etsi katseillaan Esan silmiä. Tiellä roiskui rapa yli\npään, kun tuo vanha hevonen laukkasi. Rattaat poukahtelivat puolelta\ntoiselle, mutta yhä sai hevonen iskuja, yhä karjui ajaja, ulvoi kuin\ntuskallisesti porottavaan haavaan olisi kipristelevää voidetta kaadettu.\nLomppia alkoi hirvittää, niin että hän nousi polvilleen rattailla,\ntarttui Esan käsivarteen tuskallisesti huudahtaen:\n\n\"Esa!\"\n\nEsa käänsi silmänsä ja näki Lompin tuskasta vapisevan.\n\n\"Kuule, älä nyt aja!\"\n\nMutta Esa päästi uuden huudon, antoi hevoselle uuden iskun ja Lompin\ntäytyi pysytellä tasapainossa.\n\n\n\n\nXII\n\nSOLMU\n\n\nKun ensimmäiset laineet Korvenloukon tappelun jälkeen alkoivat asettua\nja junkkaritkin, ikään kuin aristellen selkänahkaansa, jättivät Valeen\nrauhassa rakastamaan Santraansa, rupesivat ihmiset arvelemaan, että\nsaapa nähdä raskitseeko Järvelän herastuomari-kitupiikki pitää häät\ntyttärelleen.\n\nMutta oikeastaanhan tässä olikin kysymys siitä, mitä emäntä asiasta\nsanoo. Ja emäntä sanoi, että ne pidetään. Se oli herastuomarille\nmieleen. Vanhukset sopivat siitä siis varsin hyvin. Emäntä kyllä pisteli\nSantralle usein ja kipeästi. Mutta ihmisten aikana hän oli mitä hellin\näiti. Santran iloinen luonto ei liioin pistoista välittänyt, jopa pisti\nvastaan kun sattui -- ja nauroi: pure vain äitipuoli, pure kylliksesi,\nsulla on enää lyhyt aika jäljellä! Hänelle olivat nuo puremiset oikein\nnautintoa, kun tiesi kuinka sydämestä ne tulivat ja että ne niin pian\nloppuvat, ja hänelle alkaa kokonansa uusi elämä.\n\nKuinka kovin hän pitikin Valeestaan! Sitten hän vasta oli tullut sen\noikein käsittämään, kun oli itkien levännyt Valeen äidin rinnalla, tämä\noli lohdutellen päätä silitellyt ja puhunut niinkuin äiti... Se oli niin\ntoisenlaista kuin kotona. Juuri sitä, jota hän oli ikävöinyt...!\n\nMutta Valeen äiti vastusti häiden pitämistä. Hänestä ne olivat\nsynnilliset ja sopimattomat. Valee pani jyrkästi sitä vastaan ja\npuolusti häitä. Santra, joka kyllä halusta oli ajatellut häitä, myöntyi\nkuitenkin heti muorin ajatukseen: jos muori vastustaa, hän ei mitenkään\nniitä tahdo. Jo oli vähällä siihen loppua koko häiden ajatus. Mutta kun\nMäkilahden Matti sen sai kuulla, hänpä vasta melun nosti: hän ei\nleppyisi ikänä, jos ei ainoan veljen ainoan pojan häissä saisi olla!\nMuori mietti asiaa vieläkin päänsä ympäri. Uskontoverit houkuttelivat\nlujana pysymään. Mutta eipä pysynyt. Äideillä on niin omituiset\nmielijohteet, ne ratkovat hyvinkin yleisiä, kylmiä sääntöjä. Ei ole\nnuoruutta ihmisellä kuin kerran, hän ajatteli, eipä näitäkään kenties\nkuin kerran... Joutaisipa nähdä tuon lapsen seppelöitynä... Kun hän\nhuomasi, että hänkin sitä halusi, niin hän johtui ajattelemaan, että\ntuolla pojalla lie siihen paljoa suuremmat syyt...\n\nSilloin oli päätös valmis. Kun hän sen ilmoitti nuorille, tuli se\nkaksinkertaisen lujaksi siitä riemusta, jonka se näissä herätti.\nUskonsisaret koettivat häntä loukkiakin, mutta muori sanoi, että hänellä\nei ole muuta kuin yksi sydän, se on joutunut noiden *lasten* haltuun,\neikä hän jaksa repiä sitä pois. \"Kun omatuntoni ei sitä vastaan sano,\nniin mahtaneeko Jumala siitä rangaista?\" Ne sanoivat, että rankaisee,\nlukivat hirmuisen tuomionsa. Mutta muori vetosi uudestaan\nomaantuntoonsa, sanoi, että hän on aina koettanut sen neuvoja seurata,\neikä ole huomannut sen väärään vievän. Päätöksensä hän piti.\n\nYhdeksi pelottimeksi häitä vastaan ilmestyi vielä pelko, että jos\nvihamiehet tulisivat häihin, niin -- siitäpä vasta hirmuiset seuraukset.\nSiitä keskusteltiin Järvelässä sekä Laitalassa. Olikin siinä pelon\nsyytä. Kuitenkin vihdoin keino keksittiin: päätettiin kutsua Karin Vennu\nyhdeksi kenkkäriksi, silloin junkkarit kyllä hiljaa ovat. Keino\nhyväksyttiin. Vennu muuten olikin kenkkärinä melkein kaikissa häissä,\nhäntä yleensä ei uskallettu olla kutsumatta. Nyt ei häntä olisi kutsuttu\nmuuten, mutta varovaisuus käski.\n\nJa Vennulle päätettiin antaa \"se kunnia\". Siivosti hän muuten aina oli\nkäyttäytynytkin tällaisessa luottamustoimessa... Antaa Vennun tulla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieraita tulvailee Järvelään häihin idästä ja lännestä. Keittopuuhat,\nviinan tarjoilemiset ovat niin runsaskätiset, että ihmiset heti tultuaan\nkodistuvat, näkevät, ettei tässä todellakaan pelätä yhden miehen pöytää\nkatkaisevan. Jo pääkenkkäritkin erityistä huomiota herättävät. Ne ovat\nKarin Vennu ja Hautalan Janne. Vierekkäin ne pöytäpenkillä istuvat ja\ntuttavallisesti tarinoivat kuin parhaat ystävät. Aina uusien vieraitten\nsaapuessa vakavina ja juhlallisina rinnakkain astuvat näille ryyppyjä\ntarjoomaan.\n\nIhmiset kuiskailevat tuosta; jokaisesta on hiukan omituista, että juuri\nnuo miehet, toinen junkkarien kuuluisa johtaja, toinen järjestyspuolueen\nvankka etumies, ovat rinnakkain kenkkäreinä samoissa häissä. Mutta\nkuiskutukset selvittävät asian. Vieraat ihastuvat, ovat kaikin\nyksimielisiä siitä, että tuuma on viisaasti harkittu. Kaikki tuntevat\nitsensä kuin turvallisemmiksi: ovatpa nuo sentään kelpo rauhanvartijat!\nIloinen mieli pääsee heti valloittamaan väet.\n\nValee on usein uteliaisuuden esineenä, sillä on monta, jotka eivät ole\nhäntä tunteneet.\n\nNaiset tutkistelevat: Onkin siinä jotakin, on kokoa, on ryhtiä\nvartalossa, mies on komea. Mutta ei tuon luulisi mitenkään sellaiseen\ntemppuun ryhtyvän... Kun hän esiintyy morsiamensa kanssa vihkituolin\neteen, on poskilla helakka puna, silmät ujosti välttelevät ja suu hieman\nhymyilee... Kuinka sellainen varkain morsiamen kotiinsa vie?\n\nHänen vierellään astuu saman tuolin eteen hoikkanen Santra, jonka\nterävät silmät aina tositeolla katsovat mihin katsovat, nyhjäisee\nsulhoaan tuontuostakin joidenkin satunnaisten seikkain vuoksi. Morsiamen\nliikkeet ja muoto... Akat arvelevat, että pikemmin olisi uskonut, että\nSantra on vienyt Valeen kuin Valee Santran. Santralla on musta,\nkultareunustainen leninki, päässä seppeleen muotoinen kruunu... Valeella\non kyllä syytä olla hämillään, sillä on miesluonteita, jotka ovat\nsilloin hämillään, kun ovat varmoja siitä, että koko maailma pitää heitä\näärettömän onnellisina.\n\nKirkkoherra toimitti vihkimisen. Se oli tietysti juhlallinen, semminkin,\nkun tiettiin että nuoripari oli tähän tilaan kulkenut ahtaan portin\nläpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo vihelsi klarinetti, jo lauloi viulu, jo roiskui Järvelän vierastuvan\nlattia; kilvan tanssivat vanhat ja nuoret rakasta, reimaa polskaa. Mikä\nriehakas ilo, mikä vallaton tanssihalu olikin nyt vallannut vanhat ja\nnuoret! Poikkeusta ei tapahtunut nytkään säännöstä: häissä, missä sulho\nja morsian ovat iloisia, siellä ovat hauskat häät.\n\nValeesta on jo ujous kadonnut, kasvoille on ilmestynyt päättäväisyyden\nkuvaava piirre. Se kertoo luonteesta, joka ei turhista läiky, mutta\nkerran läikkymään ruvettua läikkyy kovasti. Ei se nyt läiky. Iloisesta\ntyytyväisyydestä vain kasvot hohtavat, kaikista herttainen, hupainen,\nmiellyttävä mies.\n\nAlkaa jo joitakuita juopuneitakin näkyä seurauksena ahkerasta\nviinantarjoilusta. Soraääniä kuuluu pihalta, tuvasta ja häätuvasta.\nReippaina, vaanivina, voimansa tuntevina valvovat kenkkärit joka\nnurkassa, ovat aina läsnä, missä joku katsoo tarpeelliseksi ilmaista\nrepäisevän halunsa. Ja niin painava on kenkkärien sana, että häjytkin\nasettuvat, lannistuvat ja koettavat itseään tasapainossa pitää. Itse\nkenkkäritkin tuon huomaavat. Se heidän varmuuden tuntoaan kohottaa ja\nluo miellyttävän tyytyväisyydenhymyn kasvoille. Se Karin Vennun ja\nHautalan Jannen ikään kuin veti lähemmäksi toisiaan. He tiesivät, että\nheidän kummankin persoonat yhteenlaskettuina vaikuttivat tuon, -- sitä\nheille muut jo mielissään kehuivatkin. Riitaveljekset toisinaan voivat\ntuntea suloista rauhaa, kun jossakin asiassa yhteistyössä voivat olla\ntoisilleen avullisia ja yksimielisiä.\n\nLähestyy ilta-aterian aika. Tuskin malttavat tanssijat siksi heittää,\nettä pöydät sisään saataisiin. Kuka tässä joutaisi ruokaa muistamaan!\nIhminen elää häissä paljaasta tanssimisesta, tällaisissa häissä\nsemminkin. Harvoin niitä on näin iloisia häitä, harvoin näin paljon\nväkeä, harvoin sellaista nuortaparia, harvoin sellaisia kenkkäreitä...\n\nMutta saadaanhan ne pöydät sisään. Juosten, tanssien, kilvassa niille\nruoat kiidätetään. Muutamat \"tupa-akat\" ovat hiukan hutikassa,\njuostessaan laskevat sukkeluuksia, nauravat, huvittavat. Täällä on\njokaisella osalla oma hupaisuutensa, ei koskaan näy tulevan ikävä.\n\nSyödään. Siinä on ääntä. Pidetään satoja pöytäpuheita yht'aikaa.\nHerastuomari tuolla pöydänpäässä vävylleen kertoo, sanoo niin sakeaan ja\npaljon, että ruoka suusta pirisee. Ukko on tuitukassa. Näkyy hyvin\npitävän vävystänsä, kun se niin viitsii häntä kuulla, todistella hänen\njuttujaan ja naureskella niille. \"Syökää vieraat!\" hän yleisölle huutaa,\n\"kun meillä on, kun Jumala on meille antanut... Ja vaikka mä itse sanon,\nniin ei se tähän lopu.\" Tätä herastuomari tuontuostakin uudisti, huusi,\nettä kuului yli huoneen. Emäntä suhditti ja pyysi, poikajunkkarit\nhuutelivat, vastailivat ja kehuivat.\n\nOli siellä muitakin, jotka tahtoivat saada äänensä kuulumaan.\nKorvenloukon koulumestari selitti maapallon pyöreyttä ja pyörimistä sekä\nettä se palaa sisästä. Siitä sekautuivat muut väittelemään.\n\n\"Valehteletpa!\" huusi Matin Tuppu toisesta pöydästä. \"Maa on niinkuin\nvarileipä ja taivas on päällä kuin knapinkuori.\"\n\n\"Lieköhän varileivän näköinen\", arveli kolmas, \"mutta ohut kuori sillä\nainakin on. Kun kovasti ajaa rattailla niin maankuori oikein tutajaa.\"\n\nSiitä tietomiehet väittelivät.\n\nPihalta kuuluu rattaiden jyräkkää. Muutamat, jotka sen huomaavat,\narvelevat: \"Tulee kuokkijoita.\" Tulkoon, ajatellaan. Tuntuu hyvältä olla\nkutsuvieraiden joukossa...\n\nSyntyy yht'äkkiä hirveä möyhy. Kaikki kääntyvät katsomaan ovellepäin.\nKaikki näkevät sen:\n\nKarhun Esa, suuri lahtaripuukko kädessä, juoksee pitkin pöytää, jolle\nheti ovesta hyppää, potkii voilautaset, leipäkorit, peruna- ja\nlihavadit, juoma-astiat -- kaikki kumoon. Melkein halvatun näköisinä\nkatsovat syöjät. Ei yksikään käsi kurotu vielä pidättämään tuota\njuoksua.\n\nJo astuu hän pitkälle pöydälle, kääntyy sen ylipäätä kohti, kamalasti\ntuijottelee sulhasta...\n\nKauhistuneina lyyhistyvät ihmiset pöytäin alle. Huudetaan ja melutaan..\nMiehiä muitakin jo nousee pöydille ... eihän tässä ahdingossa muuten\ntuohon hirviöön käsiksi pääsekään...!\n\nRiemastunut kiljahdus kuului yhtäkkiä joka suusta: Mäkilahden Matti oli\nensinnä ehtinyt, temmannut Esan jalasta. Kamalasti kiljuen tämä\npotkaisi, horjui, kaatui pitkin pituuttaan pöydälle. Vielä kaatuessaan\npuukkoaan päämaaliin kurotti, mutta se ei osunut. Pöytään vain sitkahti\nja vajosi syvälle.\n\nPuukko on jo Mäkilahden Matilla, miehiä makaa Esan päällä pöydällä\nkiinni pidellen. Melu on valtava. Ovensuussa jo tiedetään, että Valee on\nrintaansa puukon saanut. Pöytäin välissä ihmisiä tunkeilee ahdingossa...\n\nEsaa tuodaan ulos -- kantaen, Hautalan Janne yksin pääpuolesta pitelee,\ntoiset jalkapuolesta.\n\nEsa lasketaan jalkeilleen porstuassa. Siellä ainoastaan muutamat\nkynttilät himmeästi valaisevat. Ihmiset kuhisevat, tungeksivat.\n\nMelkeinpä luulisi noiden Hautalaisen silmäin voivan katsoa läpi\nikivuoren tuossa, kun hän Esaa silmillään mittelee. Esa oli ensin kuin\ntajuton, melkein tahdottomana näkyi antavan itseään kuljettaa. Mutta jo\nheräsi, kiljahti, tarttui hänkin Hautalaisen rinnuksiin ja polkaisi\njalkaa... Toisetkin taas Esaan kiinni käyvät.\n\n\"Pois tieltä!\" Hautalan Janne huudahti. Ihmiset lakosivat syrjille ja\ntoisiin huoneisiin.\n\nJa julmistunut mies tempasi Esan kuin lapsen... Kattoa piirtelevät tämän\nsaappaankannat, sieltä jyrähtäen lattiaan selkäpiilleen, että mäsäksi\nluulisi rutistuvan jokaisen luusolmun. Kolmeen kertaan uudistuu tuo\nentisajan miesten mahtava mestarinäyte. Lattialle on jäänyt avaraa\ntilaa, ihmiset lyyhistelevät sivuille, pois edestä.\n\nVihdoin hellittää Hautalainen. Esa saisi nousta, mutta ei nouse. On\nalkamaisillaan uusi leikki, mutta ihmisiä tulee väliin, pyytävät,\nrukoilevat, ettei Hautalainen enää löisi. Eikä hän lyö.\n\nMahtavan voimakkaana seisoo hän lattialla, kukistettu puukkojunkkari\njalkainsa juuressa makaa ruumiillisesti ja henkisesti rusenneltuna. Esan\nystäviäkin kyllä on häissä, mutta ei kukaan uskalla kättänsä nostaa\nystävää puolustamaan.\n\nMissä on Vennukin? Tuvassa, rauhallisesti penkillä istuu ja piippuansa\npolttaa. Kaikki ihmiset näkyy vallanneen yliluonnollinen kunnioituksen\nja pelon alainen tunne. Tuntuu hetkisen siltä, kuin aikakauden vallaton\nja hurja henki vapisten silmäilisi toivotonta tulevaisuuttaan, turhaan\netsien lohdutusta menneeltä suuruudeltaan, joka näytti auttamattomasti\nalkavan kukistua väkevän käden alle.\n\n\"Kelvoton ... mitä sinä tarkoitit!\" ärjäisi Hautalainen, kun Esa vihdoin\nnousi ja he taas vastakkain seisoivat.\n\nEsa oli tuskallisessa sieluntilassa, puri hampaita, väänsi päätä ja\nkatseli mitään puhumatta lattiaan. Hän kärsi: tarkoitus kun oli niin\nkokonaan tyhjiin rauennut.\n\n\"Mitä sinä nyt ajattelet?\" kysyi Hautalainen ja laski kätensä Esan\nolalle.\n\n\"Mitä se sinua koskee?\" Vastaus tuntui jotenkin nololta.\n\n\"No eipä tosin. Tuo nyt sitä köyttä, Mäkilahti.\"\n\nEsa katsahti säpsähtäen ympärilleen.\n\n\"Köyttä?\" kysyi.\n\n\"Köyttä tietenkin!\"\n\n\"Kenenkä luvalla minut köytetään?\" kysäisi Esa ikään kuin lakiin\nturvaten.\n\n\"Omalla luvallani ja edesvastuullani\", vastasi Hautalainen. \"Syytä kyllä\non ja kiitä Jumalaa, ettet sattunut saamaan aikaan enempää.\"\n\n\"Sepä se olikin perkeleintä!\" kiljui Esa.\n\nMäkilahden Matti toi köyttä, mutta lausui epäilyksensä siitä, olisiko\nlupa Esaa köyttää.\n\n\"Lupaa! Hän on varastanut kaksi hevosta... Ja yksin tämäniltaisesta\nhänet kytkisin.\"\n\nNyt Esa vasta huomasi, missä mennään. Häntä siis todella aletaan syyttää\n*hevosvarkauksista*! Hänestä tulisikin vain kurja, maineeton vanki,\nvilahti ajatuksissa.\n\nVaistomaisesti meni käsi tuppeen, se oli tyhjä. Äkkiä hyppäsi hän jonkun\nlikellä seisovan tuppea koettelemaan, mutta sekin oli tyhjä. Hurjasti\nkiljahtaen hän suinpäin työntäysi väkijoukkoon. Samassa täytyi hänen\nkuitenkin jo rauhoittua monien vankkojen käsien pitelemänä kuin pihtiin.\n\n\"Ei nyt ole puukkojunkkarilla puukkoa!\" ilkkuivat pitelijät.\n\nHautalan Janne köytti Esan kädet. Ei kukaan oikaissut sormeaankaan häntä\npuolustaaksensa. Esa oikein kiemurteli tuskallisen raivonsa käsissä ja\nsilmäili tuon tuostakin ympärilleen, eikö kenties edes joku\npuolustamaan rupeaisi. Äkkäsi Santrankin siinä muiden joukossa\nseisomassa. Ikään kuin pelästyen jotakin hän vavahti ja jäi suu auki\nmuutamaksi silmänräpäykseksi tuijottamaan morsiameen. Sitten leimahti\ntulinen, intohimoinen liekki silmissä, jotka Santrasta kääntyivät\nValeeseen. Taas hän kyykähti ja riuhtaisi kiroten:\n\n\"Olisivat nuo kädet olleet vielä muutaman minuutin irti!\"\n\nValee säpsähti ... häntähän se *taas* juuri katsoi ja Santraa, häntä\nsiis tarkoittikin... Hän hyppäsi läiskyvänä esiin:\n\n\"Päästäkää irti se vielä...! mun tekee mieleni...\"\n\n\"Hiljaa!\"\n\nLattia jysähti Hautalan Jannen alla ja tuima katse kohtasi Valeeta, joka\nhämillään poistui perässään vetävän Santran kanssa tupaan.\n\nVennua ei Esa vain nähnyt. Neljä miestä varustausi jo kyyditsemään\nhäntä, niiden joukossa Mäkilahden Matti. Ulos vietäessä Esa joutui\nmielettömään epätoivoon ja alkoi katkerasti purkaa sappeansa, joka\nloppui vihdoin raivoisaan itkuun.\n\n\"Minähän sanoin, että minä opetan sun itkemään\", muistutti Hautalan\nJanne.\n\nMuistutus herätti Esan tajuntaan. Uhka palasi. Suuntäysin syyti hän nyt\nuhkauksia vastaisen varalle, kun irti taas pääsisi ... eikä se\nelämänikää kestäisi. Se ajatus, ettei vankeus näistä syistä tulisi kovin\nkauan kestämään ja että silloin taas olisi tilaisuus uudestaan tehdä\n\"ihmeitä\", se hänen uhkansa niin täydelleen palautti, että rattaille\nastuessaan jo tunsi itsensä *suureksi junkkariksi*, josta kyllä sopii\nlauluja tehdä.\n\nPöytä järjestettiin uudestaan. Vennukin siellä taas oli muiden joukossa.\nSuupielissä oli peittämätön, ilkullinen hymyily. Esan mellastaminen\nkuului ulkoa tupaan. Vennua ihmetytti, ettei siellä ole ketään, joka\ntuota puolustaisi. Toisinaan hänen kasvojensa väre muuttelehti, se oli\nsilloin, kun mieleen meni, että noinko ne pelkäävät Hautalan Jannea?\nSitä ei *hän* olisi tahtonut. Toiselta puolen miellyttää häntä, että Esa\nnyt tulee menemään hänellä kiusana olemasta. Luulee, että se on hän,\njoka Esan on kukistanut puolustamattomuudellaan.\n\nIstutaan uudelleen pöydissä, jatketaan keskeytettyä ateriaa ja humistaan\näskeisestä tapauksesta.\n\n\"Syökää vieraat, kyllä ruokaa on\", kuuluu herastuomarin ääni taaskin.\nMutta sitten hän yhteen jaksoon juttelee, että se on jotenkin luja mies\ntuo Hautalainen. Siitä samasta asiasta nyt muutkin puhuvat, kaikki\nkehuvat ja ihmettelevät Hautalaista... Pitävät kunnianansa, kuka\nparhaiten ylistää osaa.\n\nYhä uusia ruokia kantavat kenkkärit pöytiin. Joukossa on Hautalan Janne\ntotisena, vakavana, ajattelevan näköisenä. Vennulla on yhä hymyilynsä\nsuusopissa, kun muutaman kanssa laskee melkein imelää leikkiä. Mitä\nsyytä hänellä nyt on sellaiseen leikinlaskuun? ihmiset kysyvinä\najattelevat. Vennu näyttää melkein lörpöltä? Suosiotako hän tuolla\ntavalla etsii? Miksi hän sitä nyt etsii...?\n\nMutta Hautalan Janne on harvasanaisempi kuin ennen, ei lörpöttele, mutta\nei loukkaakaan ketään. Jos Vennu huomaisi nuo silmäykset, joilla Janne\ntuon tuostakin salavinkaan silmäilee häntä silloin, kun hän jonkun\nkanssa laskee imelää leikkiään, niin kenties huomaisi Jannen\nsilmäkulmissa jonkinlaisen salatun voitonriemun. Ja jos voisi syvemmälle\nkatsoa, löytäisi sieltä itseänsä koskevan ajatuksen: sinun kukistamisesi\non ainoastaan ajan kysymys.\n\nMutta sitä ei Vennu huomaa. Hän ei vielä luule asemansa horjuvan. Hän\nriemuitsee onnellisena siitä ajatuksesta, että ihmiset kunnioittavat\nhäntä nyt, kun hän siivon miehen tavoin antoi vastustelematta hyvän\nystävänsä, Karhun Esan kytkeä. Hän riemuitsee siitä, etteivät ihmiset\ntiedä hänen syitänsä: hänhän oli vapautunut vaarallisesta vihollisesta\n-- ainakin vähäksi aikaa.\n\nAteria on päättynyt, hääväki hälisee ja pauhaa.\n\nSulhanen ja morsian seisovat rinnakkain pitkän pöydän takana. Kyllä\nvarmaankin tuo sulhanen kykenee miehen tehtäviin, ainakin luulisi...\n\nPöytiä kannetaan ulos. Nuoriso jo porstuassa hypähtelee ja tanssii. Ei\nkukaan tällä hetkellä näy enää muistavan Esaa. Niinkö vähän he\nkunnioittavatkin puukkojunkkarien kuningasta, niinkö vähän huomiota\npanivat tuon viimeiselle, uskaliaalle hullunyritykselle!\n\nViulut ja klarinetit soivat. Tanssi on alkanut. Hautalan Janne ja\nValeekin yhdessä polskaa tanssivat! Lähtevät sitten kamariin. Totta\nheillä on siellä jotakin kahdenkesken puhuttavaa...\n\nNoista miehistä luulisi joskus tulevan hyviä liittolaisia.\n\n\n\n"]