[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fja1s811h-ZYjBKDysy3jHyLkdNBYHx0kgUgWQO_dm8Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1800,"Sosialismin historia I. Platonista uudestikastajiin","Kautsky, Karl",1854,1938,"1800-kautsky-karl-sosialismin-historia-i-platonista-uudestikastajiin","1800__Kautsky_Karl__Sosialismin_historia_I._Platonista_uudestikastajiin",null,"tietokirja",[],[],"fi",1895,1908,117511,857224,false,57219,[23,24],"Socialism -- History","Socialism -- Philosophy -- History",[26,27],"History - Other","Politics","\"Sosialismin historia\" by Karl Kautsky is a historical account written in the early 20th century. The book explores the development and evolution of socialist thought, tracing its roots from ancient philosophies like that of Plato, through early Christian communalism, to the more modern interpretations of socialism. It aims to provide a comprehensive overview of the key ideas and figures leading up to contemporary socialism.  The opening of the work introduces the premise that up to this point, a thorough, scientific history of socialism had not been adequately established. Kautsky, alongside E. Bernstein, outlines the purpose of the book and highlights the significant gap in literature regarding socialism's historical perspectives. The initial sections discuss Plato's ideal state and the concept of communalism found within early Christianity, providing a foundation for understanding the evolution of socialist ideologies. Kautsky critiques previous interpretations of socialism and advocates for a detailed examination of its past to better understand its future trajectory in political movements. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Jokinen, Wäinö",267,"Tietokirja tarkastelee sosialismin ja yhteisomistuksen aatehistoriaa antiikin Platonista ja alkukristillisyydestä aina keskiajan kerettiläisliikkeisiin ja uskonpuhdistuksen ajan uudestikastajiin. Teos analysoi taloudellisia olosuhteita, luokkarakennetta ja työnteon muotoja eri aikakausina.","Karl Kautskyn 'Sosialismin historia I. Platonista uudestikastajiin' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1800. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SOSIALISMIN HISTORIA\n\nUudemman sosialismin edeltäjät\n\nI. Platonista uudestikastajiin\n\n\nE. Bernsteinin, C. Hugon, K. Kautskyn, P. Lafarguen,\nFranz Mehringin ja O. Plechanowin kuvaamana.\n\n\nKirj.\n\nKARL KAUTSKY\n\n\nSuomennos\n\nKäännöksen tarkistanut Wäinö Jokinen\n\n\n\n\n\nTampereella,\nTampereen Työväen Sanomalehti O.Y:n kustannuksella,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nBernsteinin ja Kautskyn esipuhe.\nJohdanto.\n\nI OSA. Platonilainen ja vanhin kristillinen kommunismi.\n\nI luku. Platonin ihannevaltio.\n\n   I. Platon ja hänen aikansa.\n  II. Platonin kirja \"Valtio\".\n\nII luku. Alkukristillinen kommunismi.\n\n   I. Alkukristillisen kommunismin juuret.\n  II. Alkukristillisen kommunismin olemus.\n III. Alkukristillisen kommunismin häviö.\n  IV. Kirkon omaisuus keskiajalla.\n\nII OSA. Palkkatyöväki keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.\n\nI luku. Vapaan käsityöläissäädyn synty kaupungeissa.\n\n   I. Maaorjuus.\n  II. Käsityön ensimäiset alut.\n III. Ammattikuntalaitos.\n\nII luku. Käsityöläissällit.\n\n   I. Sällijärjestelmän synty.\n  II. Oppipoika, sälli, mestari.\n III. Taistelut sällien ja mestarien välillä.\n  IV. Sälliyhdistykset.\n   V. Työmiesylimystö kaupungeissa.\n\nIII luku. Pääoma ja työ vuoriviljelyksessä.\n\n   I. Kyläkunta ja vuorioikeus.\n  II. Kapitalistinen suurteollisuus vuoriviljelyksessä.\n III. Vuorityöntekijät.\n\nIV luku. Pääoma ja työ kutomateollisuudessa.\n\nIII OSA. Keskiajan ja uskonpuhdistuksen ajan kommunismi.\n\nI luku. Luostarikommunismi.\n\nII luku. Kerettiläiskommunismi. Sen yleinen luonne.\n\n   I. Paavinvalta kerettiläiskommunismiin hyökkäyksien keskipisteenä.\n  II. Rikkaan ja köyhän vastakkaisuus keskiajalla.\n III. Kristillisen perimätiedon vaikutus.\n  IV. Mystiki.\n   V. Askesi.\n  VI. Kansainvälisyys ja vallankumouksellinen henki.\n\nIII luku. Italian ja Etelä-Ranskan kerettiläiskommunismi.\n\n   I. Brescian Arnold.\n  II. Valdolaiset.\n III. Apostoliset veljet.\n  IV. Talonpoikaissotien taloudelliset juuret.\n   V. Dolcinon kapina.\n\nIV luku. Beghardit.\n\n   I. Beghardien alkuperä.\n  II. Ludvig baierilainen ja paavi.\n III. Katolinen reaktsioni Kaarle IV:nnen aikana.\n\nV luku. Englannin lollhardit.\n\n   I. Wiclifiläinen liike.\n  II. Lollhardilaisuus.\n III. Talonpoikaissota v. 1381.\n\nVI luku. Taborilaiset.\n\n   I. Suuri kirkollinen hajaannus.\n  II. Böhmin yhteiskunnalliset olosuhteet ennen hussilaissotaa.\n III. Hussilaisliikkeen alku.\n  IV. Hussilaisliikkeen eri puolueet.\n   V. Taborin kommunistit.\n  VI. Taborin häviö.\n\nVII luku. Böhmin veljet.\n\nVIII luku. Saksan uskonpuhdistus ja Tuomas Münzer.\n\n    I. Saksan uskonpuhdistus.\n   II. Martin Luther.\n  III. Saksin vuoriviljelys.\n   IV. Zwickaun hurmahenget.\n    V. Münzerin elämäkerran kirjottajat.\n   VI. Münzerin ensimäinen esiintyminen.\n  VII. Münzer Allstättissä.\n VIII. Suuren talonpoikaissodan juuret.\n   IX. Münzerin kapinalliset valmistukset.\n    X. Talonpoikaissota.\n\nIX luku. Uudestikastajat.\n\n    I. Uudestikastajat ennen talonpoikaissotaa.\n   II. Uudestikastajien opit.\n  III. Sveitsin uudestikastajien onni ja häviö.\n   IV. Etelä-Saksan uudestikastajat.\n    V. Mährin uudestikastajat.\n   VI. Münsterin levottomuudet.\n  VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat.\n VIII. Münsterin vallotus.\n   IX. Uusi Jerusalem.\n       a) Tietolähteet.\n       b) Hirmuhallinto.\n       c) Kommunismi.\n       d) Monivaimoisuus.\n    X. Münsterin kukistuminen.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nBernsteinin ja Kautskyn esipuhe.\n\n\nEi ole liian paljo sanottu, eikä mikään vääryys edeltäjiä kohtaan,\njos sanommekin, ettei tähän asti ole kirjotettu mitään tieteellisiin\ntutkimuksiin perustuvaa _sosialismin historiaa_. Jollemme ota huomioon\nBenoit Malonin kertovaan muotoon kirjotettua teosta, täytyy meidän\nlisätä, ettei edes myöhemmin ole yritetty saada aikaan sellaista.\nTämä tosiasia on sitä enemmin silmiinpistävä, kun ilmeisesti on suuri\npuute sosialisten mielipiteitten esityksestä ja sosialisen kehityksen\nhistoriasta. Meistä ainakin näyttää, ettei pelkkä sattumus ole tähän\nsyynä.\n\nEnsimäinen koe kirjottaa sosialismin historiaa tehtiin 1840-luvulla,\nsilloin kun kartismi ja kommunismi tuottivat jo erityistä huolta\nvaltiomiehille sivistyneemmissä maissa ja herättivät kaikkialla\nsuurta huomiota. Nyt jo nähdään erinomaista vilkkautta tällä alalla,\nsosialismin vastustajat ja kannattajat tutkivat sen esihistoriaa,\ntoiset asettaen umpimähkää sen yhteyteen kaikki, mikä vähänkin näyttää\naatteeseen kuuluvalta, toiset taasen arvostelevammin tutkien määrättyjä\najankohtia tai huomattavampia ilmiöitä. Tässä sopii meidän muistella\nseuraavia henkilöitä: Villegardellea ja Robert von Mohlea, Reybaudia ja\nLorenz v. Steiniä, Sudrea ja Karl Grüneä sekä vielä lisäksi Sargantia.\n\nKansallis- ja parisilaiskommuni synnyttivät toisen aikakauden\nsosialismin historiassa. Siltä ajalta on meillä Rudolf Meyerin\nja Jägerin, Dühringin ja Laveleyn teokset, ja sarjamme loppuu\näskenmainitulla Benoit Malonin tuotteella \"Histoire du Socialisme\"\n(sosialismin historia).\n\nSen jälkeen on sosialismi yhä enemmän astunut esiin piilostaan, se\non alkanut tulla keskustaksi, jonka ympärille koko europalainen\nvaltiotaito keskittyy, ja melkein kaikkialla on se asettunut\nsamalle tieteellisesti järjestetylle pohjalle, joka on esitetty\nMarxin ja Engelsin _Kommunistisessa manifestissa_. Päivä päivältä\nkasvaa sosialismin palvelukseen antautuneitten joukkojen voima ja\npäättäväisyys, selvyys ja tietoisuus päämäärästään. Europalaisessa\nyhteiskunnassa täytyy kaikkien luokkien toimia sosialismin hyväksi,\njoka niille on tullutkin elinkysymykseksi; kirjallisuus käsittelee\njo tavattomasti sosialisia kysymyksiä -- mutta sosialismin historian\nkirjottaminen ei tule samalla suhteellisesti vaan myöskin ehdottomasti\nhedelmää kantamattomaksi. Sitten 1880-luvun alkua ei ole mitään\nitsenäistä esitystä sosialismin kehityksestä nähnyt päivänvaloa.\n\nSyy tähän lienee osaksi siinä, että aine on kasvanut niin\nsuunnattomasti, että yksityisen tutkijan on hyvin vaikea siihen\nsyventyä. Mutta ei suinkaan tämä syy yksin voi selittää sitä seikkaa,\nettä sosialismin historia niin vähän viehättää kirjailijoitamme.\n\nEnsimäisellä aikakaudella erittäinkin vastustajat kirjottivat\nhistoriaa. Toisella ovat jo sen suunnan edustajat kadonneet. Muutamilla\n1870-luvun kuluessa tällä alalla erittäin huomattavilla miehillä on\nkohtia, jotka liittävät heitä sosialismiin; tämä ei koske ainoastaan\nDühringiä ja Malonia vaan myöskin R. Meyeriä ja Laveleyta. Taloustiede\noli jo silloin kadottanut kaiken halunsa sosialismin historian\nkirjottamiseen.\n\nTätä ei ole niinkään vaikea käsittää. Taloustieteilijä, joka on\npäättänyt pitää pystyssä nykyisen yhteiskunnan perustuksia, ei voi\nnähdä sosialismissa mitään muuta kuin täydellisesti käsittämättömän\nhairahduksen. Sosialismin historian kirjottamisessa ei hänellä ole\npäämääränä tehdä sitä kehityksen mukaisesti selväksi, vaan pikemmin\nnäyttää sosialismin soveltumattomuus ihmisen ja yhteiskunnan olemukseen.\n\nNiin kauan kuin kapitalistinen tuotantotapa oli yhä kehittymässä,\noli sosialismi tosiaankin vastakkainen tuotantotavan vaatimuksille\nja kerrassaan mahdoton olemaan pysyväisenä yhteiskuntamuotona. Sen\nvuoksi 1840-luvun lopulla olikin sosialismin historialla osallaan\njoukko tosiasioita, joista herrat taloustieteilijät osasivat lyödä\nrahaa. Sosialistiset ajatukset sortuivat tyhjinä unelmina, yritykset\nkäytännöllisesti toteuttaa sosialismia eivät tuottaneet tuloksena\nmitään muuta kuin pitkän rivin tappioita ja onnistumattomia kokeita.\n\nTämän kaiken on sittemmin aika muuttanut. Sosialistisen ajatusten\nhistoria on meidän päivinämme historia, joka sisältää \"sosialismin\nkehityksen haaveesta tieteeksi\". Ja sitten kun yhtyminen on tapahtunut\nsosialismin ja työväenliikkeen välillä, muodostaa sosialismin\nkäytännöllisen vaikutuksen historia ketjun mitä kauneimpia voittoja.\nNämä edistykset ovat meidän päivinämme yhtä yleisesti tunnettuja ja\ntunnustettuja kuin sosialismin tieteelliset perustukset. Lyhyesti\nsanottuna: sosialismin historialla on kyllin ilmeisiä todistuksia\nsosialismin varmasta edistymisestä eri aloilla, jotta tieteilijätkin\nvoisivat paremmin asiaan kiintyen antaa täydellisen esityksen siitä.\n\nOn pantava suurta merkitystä siihen, että Parisin ja Pragin\nyliopistot ovat nyt samanaikaisesti asettaneet ohjelmiinsa luennoita\nsosialismista, ja Pragissa saatiinkin täydellisesti sopiva henkilö\nniitä pitämään.\n\nMutta samassa määrässä ja samasta syystä kuin ihastus sosialismin\nhistoriaan pienenee taloustieteessä, kasvaa se sosialisteissa. Tästä\nhuolimatta on heille kuitenkin mahdollista olla mitä täydellisimmin\npuolueettomia edeltäjiään kohtaan.\n\nMeidän asianamme ei liene tässä näyttää, missä suhteessa\nuudenaikaisempi sosialismi on sosialismin aikaisempiin muotoihin.\nSamaten voisimme joutua tässä liian kauas antautuessamme tutkimaan\ntaloudellista historian käsitystä, joka lyö leimansa uudempaan\nsosialismiin ja tekee objektivisen historian kirjottamisen\nmahdolliseksi. Tämä voisi olla samaa kuin, että takertuisimme\nsisällykseen siinä työssä, joka on edessämme. Olkoon tämä tarpeeksi\nviittaamaan siihen, että myöhemmän ajan sosialisti on varsin vapaassa\nsuhteessa edeltäjiinsä. Heidän sosialisminsa ei ole samaa kuin hänen,\nne olosuhteet, joista se sai alkunsa, ovat erilaisia kuin ne, jotka\nnykyajan sosialistia ympäröivät. Millaisen tuomion hän edeltäjistään\nlausuneekin, ei se kumminkaan kohtaa sitä sosialismia, johon hänen oma\npersonallisuutensa sisältyy.\n\nItsestään on kuitenkin selvää, ettei hän suinkaan ole välinpitämätön\nedeltäjiänsä kohtaan, vaikka hän niihin nähden säilyttääkin\nitsenäisyytensä ja puolueettomuutensa. Syvä myötätuntoisuus yhdistäisi\nhänet kaikkiin, jotka tahtoisivat jotain samallaista, pyrkisivät\nsamaa päämäärää kohti kuin hän itsekin. Se, että he koettivat\nsaavuttaa sosialistisia ihanteita aikana, jolloin yhteiskunta\nei ollut vielä kehittänyt keskuudestaan näiden toteuttamiseen\ntarvittavia edellytyksiä, että he siis pyrkivät mahdottomuuksiin\neivätkä onnistuneet, se varmaankin yhä enemmän vahvistaa sitä\nmyötätuntoisuutta, jonka asian luonteen mukaan tulee aina kohdata\nsorrettuja, voitettuja. Ja jos hänen vielä lisäksi täytyy olla\nnäkemässä, kuinka niitä, jotka ovat kukistuneet, ei ainoastaan voittaja\nole häväissyt, panetellut ja saattanut huonoon valoon, vaan että\nvielä tänäkin päivänä niitä puolueellinen historiankirjotus varsin\npahoin käsittelee luokkaharrastuksia palvellen, niin on suuttumus ja\nviha sortajia vastaan yhä enemmän lisäävä hänen myötätuntoisuuttaan\npaneteltuja kohtaan.\n\nMutta kuinka voimakkaita nämä tunteet lienevätkin, eivät ne suinkaan\nmillään tavalla estä totuutta tutkimasta. Onpa selvää, että sosialistin\non helpompi kuin tavallisen kirjailijan tunkeutua vanhempien\nsosialistein tunne- ja henkimaailmaan.\n\nJos ymmärtää täydellisesti sosialismin myöhemmän muodon synnyn, samalla\nkun käsittää sen aikaisemmat muodot, niin on toiselta puolen samoin\ntotta, että paremmin ymmärtää molempia, jos itse on keskellä nykyajan\nsosialistisia liikkeitä. Lienee tässä paikallaan Heinen huomautus:\n\"Silloin kun koettaa selittää nykyisyyttä menneisyydestä, huomaa\nsamalla, että oikeastaan entisyyttä vasta nykyisyyden kautta käsittää\noikein ja että jokainen päivä luopi tähän menneisyyteen uutta valoa,\njosta meidän lyhytnäköisillä kirjailijoillamme ei ole ollut edes\naavistustakaan\".\n\nNäin ollen voidaan väittää, että samalla kun taloustiede yhä\nenempi kääntyy toimimasta sosialismin historian hyväksi, siirtyy\ntämän kirjottaminen luonnollisesti niille, jotka kuuluvat uudemman\nsosialismin kannattajien piiriin.\n\nMutta tässä kohtaa näitä kaikkien suotuisien edellytyksien ohella tosi\nvaikeus: _ajan vähyys_.\n\n\"Meidän levottomalla ajallamme\", kirjotti Engels kerran, \"on samoin\nkuin 1500-luvulla, niin pian kuin asia koskee yleisiä harrastuksia,\nainoastaan taantumuksen puolella miehiä, jotka ovat erikoistutkijoita\".\nTämä totuus koskee ennen kaikkea sosialidemokratiaa. Me emme voi\nmeikäläisistä mainita ketään, jota voisi pitää yksinomaan tieteellisenä\ntutkijana. Jokainen meidän miehistämme on samalla käytännöllinen\nsotilas, joka sanoineen ja kirjotuksineen, neuvoineen ja toimineen\nantautuu työväestön taisteluun. Yleisesti tunnettua on, ettei nykyisten\nsosialistisien perustelmien kumpikaan perustaja millään tavalla tehnyt\ntässä kohden mitään poikkeusta.\n\nNiiden kannattajien joukossa, jotka nyt koettavat toimia opettajiensa\nhengessä, ovat useimmat sanomalehtimiehiä, valtiopäivämiehiä j.n.e.\nEi ole silloin ihmeellistä, ettei sosialidemokratia ole tähän saakka\ntoimittanut mitään laveampaa sosialismin historiaa, vaan kaikki\nkirjalliset tuotteet ovat olleet yksityisiä erikoistietoja.\n\nArvostelukyky auttaa tätä puutetta koettaen asettaa johdonmukaisesti\nyhteen erikoistietoja kaikkiin tärkeisiin ajankohtiin nähden\nsosialismin historiassa. Tarkotus ei suinkaan ole antaa tässä\nyleiskuvaa kokonaisen tieteen alalta erityisien kuvauksien muodossa.\nJuuri historian alalla on edellä sanottua menettelyä monet kerrat\nmenestyksellä koetettu.\n\nKieltämättä on tällä menettelytavalla myöskin haittansa. Täydellistä\nyhtenäisyyttä on mahdoton saavuttaa, silloinkaan kun, niinkuin\ntässä tapauksessa, kaikilla työskentelijöillä on sama tieteellinen\nkatsantokanta. Esitystapa ei voi olla samallaista, sillä eri osat\novat eri kynistä lähteneet, mutta eipä edes ajatusten sopusointua voi\naina saavuttaa. Sillä kuinka yhtäläinen kanta eri tutkijoilla onkin,\nkatselevat he kumminkin asioita eri silmillä ja kullakin on siinä\nomat yksityiset tapansa. Niin, tämä täydellinen yhtenäisyys, mitä\ntulee historian puolueettomasti yhteensovitettuihin kohtiin, on sitä\nmahdottomampi saavuttaa, mitä selvempää se on, yhtenäinen perustus ei\nole mikään kaava, vaan tutkimistapa, jota jokainen itsenäisesti käyttää.\n\nMe teoksen toimittajat toivomme saavamme nämät haitat mahdollisimman\npieniksi jakamalla sisällyksen niin, että sekä toistamisia että aukkoja\nniin tarkkaan kuin suinkin voitaisiin välttää; jokaisella tekijällä on\nnäet ollut erityinen yhdenjaksoinen osa tehtävänään.\n\nTämä teoksen tarkotus ei ole suinkaan puhtaasti tieteellinen. _Menneen\najan selvyys tuottaa suurempaa valoa nykyisyyteen_. Ainoastaan ne\nsosialistiset ilmaukset, jotka ovat vaikuttaneet uudemman sosialismin\nmuodostumiseen, otamme lähemmän tarkastuksemme esineiksi. Sentähden\njätämme kokonaan kiinalaisen sosialismin.\n\nMe olemme myöskin samasta syystä jättäneet _alkuajan kommunismin_\nkäsittelyn. Sellainen kuvaus laajentaisi tavattomasti työalaa ja\nmuuttaisi täydellisesti sen luonteen. Alkuajan kommunismin historia on\nkoko ihmissuvun historia aina sen ensimäisestä ilmaantumisesta kauaksi\nn.k. historialliseen aikaan. Alkuajan kommunismin otamme puheeksi\nainoastaan silloin, kun uudempi sosialismi on jonkinlaisessa yhteydessä\nsen kanssa.\n\nTeoksen alkuperäisen suunnitelman mukaan alkaisi tutkimuksiin\nperustuva esitys _uskonpuhdistuksesta_ tai Münzeristä ja Moresta,\nja kaikki se, mikä on tämän ajan edellä, selitettäisi lyhyesti\nkäsittelevässä johdannossa. Tämä johdanto on kuitenkin täytynyt tehdä\nniin laveaksi, että siitä on tullut erityinen ensimäisen nidoksen\n_ensimäinen osa_. Tämä ensimäinen nidos, _Uudemman sosialismin\nedeltäjät_, käsittää kaksi osaa, joista ensimäinen on saanut nimen\n_Platonista uudestikastajiin_. Toinen osa, _Thomas Moresta Ranskan\nvallankumoukseen_, johtaa meitä eteenpäin ajassa aina suureen Ranskan\nvallankumoukseen ja antaa sen ohessa erityisenä liitteenä katsauksen\nAmerikan uskonnolliskommunistisiin siirtoloihin. Vaikka suurin osa\nnäistä asioista kuuluukin meidän aikaamme, on niillä kumminkin yhtä\npaljon yhtäläisyyttä 15- ja 16-vuosisadan lahkojen, uudestikastajien,\nmennonitien ja kvekarien kanssa kuin samanaikaisien Robert Owenin,\nFourierin ja Cabetin kanssa, ja kuuluvat ne sentähden todellakin tähän\nensimäiseen nidokseen, joka juuri käsitteleekin \"edeltäjiä\".\n\nKoko teos on nyt jaettu neljään nidokseen. Toinen käsittää ajan\n1789-1848, kolmas taasen saksalaisen sosialidemokratian historian,\njonka on kirjottanut Fr. Mehring, ja vihdoin neljäs sosialismin\nhistorian muissa maissa vuodesta 1848 aina meidän päiviimme.\n\nSuuri on se tehtävä, jonka olemme ottaneet suorittaaksemme, mutta\nme toivomme, että siinä kuitenkin onnistumme. Me olemme koettaneet\nsaada kansainvälisen sosialidemokratian luotettavia ja kelvollisia\nkirjallisuuden edustajia yritystämme avustamaan, ja heidän avullaan\nluulemme, vaikka aine onkin näin tavattoman laaja, siinä pääsevämme\nonnelliseen loppuun. Ainoa ehto työn onnistumiseksi on, että sen\ntekevät henkilöt, jotka tuntevat perinpohjin aineensa ja joilla on sekä\nhalua että rakkautta työhönsä. Tällaista ohjetta olemme käyttäneetkin.\nJokainen tässä yrityksessä työskentelijä kirjottaa historiaan sellaisia\nkappaleita, joihin hän erityisien tutkimuksien kautta on syventynyt ja\ninnostunut. Jokainen koettaa parastaan. Jos teos herättää lukijoissaan\nyhtä paljon viehätystä aineeseen kuin tekijöissään, niin on sen\nmenestyminen varma.\n\nLontoossa ja Stuttgartissa helmikuulla 1895.\n\n_E. Bernstein_ ja _K. Kautsky_.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nUudemmalla, kansainvälisellä sosialidemokratialla on historiallisesti\nkaksi juurta. Molemmat kasvavat samasta maaperästä, siitä jonka\nmuodostaa nykyinen talous- ja tuotantojärjestelmä. Molemmilla on\nsama päämäärä -- tehdä loppu niistä sanomattomista kärsimyksistä,\njoihin yhteiskuntamme syöksee niin monet jäsenistään ja ennen kaikkea\nheikoimmat niistä, omaisuudettomat. Ja molemmat tahtovat saavuttaa\ntarkotuksensa poistamalla tämän tuotantojärjestelmän, nykyisen\nomaisuusjaon. Mutta molemmat ovat kuitenkin olemukseltaan aivan\nerilaisia.\n\nToinen näitä juuria -- _kommunistinen utopismi_ -- lähtee korkeimmista\nyhteiskuntaluokista. Sen aatteiden kannattajat kuuluvat yhteiskunnan\nhenkisiin valittuihin. Toinen sosialidemokratian juuria --\n_tasa-arvokommunismi_[1] -- johtaa syntynsä yhteiskunnan alimmista\nkerroksista, niistä, jotka aina viime vuosikymmeniin asti luettiin\nhenkisestikin alimpana oleviksi.\n\nUtopismi sai alkunsa korkeasti sivistyneistä miehistä, jotka\neivät olleet sidottuina niiden luokkien harrastuksiin, joista he\nolivat lähteneet. Tasa-arvokommunismi on raakaa ja suorasukuista;\nyhteiskunnallinen ymmärrys, huolettomat ajatukset ja tunteet eivät sitä\nluoneet, ei, vaan pakottava aineellinen hätä, taistelu luokkaetujen\npuolesta.\n\nPorvarillisen, lähimmäisrakkaudellisen, utopisen kommunismin alkaa\n_Thomas More_. Nykyaikainen taisteleva tasa-arvokommunismi on vielä\nnuorempi. Ensi kerran se näyttäytyy vasta _Englannin vallankumouksen_\naikana 1600-luvulla.\n\nMutta kummallakin on sentään edeltäjänsä. Se ihannevaltio, jonka\n_Platon_ rakensi, ei ole ollut vaikuttamatta utopisteihin, ja\ntasa-arvokommunismin alussa havaitaan jälkiä _kristillisten\nuskonlahkojen kommunismista_. Näiden vaikutukset eivät tosin ole olleet\nvarsin suuria. Samalla tavalla kuin kapitalistinen yhteiskunta on\nolemuksellisesti erilainen kuin sekä muinais- että läänitysaikainen,\nniin on myöskin uudempi kommunismi jotain kokonaan muuta kuin Platonin\ntai vanhimman ja keskiaikaisen kristinuskon. Jokaisella näillä\nkommunismilajilla on juurensa omassa ajassaan, josta se saa voimansa\nja päämääränsä. Sen edelläkävijät voivat olla tuskin muuta kuin tuki,\njohon uusi muoto nojaa, joka kohottaa sen itsetuntoa ja useassa kohdin\nhelpottaa todistuksien löytämistä. Ne voivat paljon vaikuttaa sen\nulkonaiseen esiintymiseen, mutta varsin vähän sen sisimpään olemukseen.\n\nJotta täydellisesti käsittäisi uudemman sosialismin synnyn,\non välttämätöntä ottaa lähemmän tarkastuksen esineeksi sen\nedelläkävijöitten joukosta ne, jotka ovat huomattavasti vaikuttaneet\nsiihen -- s.o., kuten juuri olemme sanoneet platonilainen ja\nkristillinen kommunismi.\n\nMutta myöskin toisesta tärkeämmästä syystä täytyy meidän tutkia niitä\nlähemmin: Ei voi saada täyttä selvyyttä jonkun ilmiön erityisesti\nhuomattavista piirteistä muulla tavalla kuin vertaamalla sitä toisiin\nsamantapaisiin. Sellaisia vertailuja on useinkin toimitettu kommunismin\neri muotojen välillä, vaikka tarkotus on ollutkin enimmäkseen\nsuorastaan vastakkainen; ei ole koetettu edistää, vaan pikemmin\nhämmentää, mikä on uudemmalle sosialismille ominaista, sen luonteeseen\nkuuluvaa. Arvostellaan eri kommunismilajit saman kaavan mukaan, ja se\nmikä koskee yhtä saa koskea kaikkia erotuksetta. Tämä menettelytapa\non erittäin mukava, sillä kaikkien kommunismilajien yhteiset piirteet\novat tavallisesti heti pinnalla havaittavissa. Mutta siksi onkin\nsosialidemokratian vastustajilla sitte niin paljo moittimista, sillä\ntällä tavalla saavat he syytä sanoa kaiken onnettomuuden, mikä on\nkohdannut menneiden aikojen kommunisteja, olevan myöskin luonnollisena\nseurauksena nykyisen sosialismin pyrkimyksistä.\n\nOppiaksemme tuntemaan tämän erikoista olemusta, on varsin\nvälttämätöntä, että hankimme tietoja siitä, mikä on edelläkävijöiden\nolemukselle ominaista. Ja sen olemassaolon oikeutukseen ja\ntulevaisuuden toiveisiin tulee uutta valoa, kun opimme tuntemaan niitä\nedellytyksiä, joissa sen edeltäjät kasvoivat ja hävisivät olemasta.\nSe onkin päätehtävämme tämän nidoksen ensimäisissä osissa. Meille\non välttämätöntä selittää osa yhteiskunnallista kehityshistoriaa\nkommunistisien aatteiden ja pyrkimyksien historian ohella. Mutta joskin\ntiemme siten tulee vähän pitemmäksi, niin on se kumminkin vaihtelevampi\nja tarjoo laveampia näköaloja. Mielenkiintomme ja myötätuntoisuutemme\nniitä hengen ja miekan sankareita kohtaan, jotka kuluneina vuosisatoina\novat taistelleet kaiken riistämisen ja sorron poistamiseksi, voivat\nvain kasvaa, jos, samalla kun opimme tuntemaan heidän aatteitaan ja\ntoimiaan, samalla opimme käsittämään heidät aikansa olosuhteiden\nkehittämiksi.\n\n\n\n\n\n\nI osa.\n\nPlatonilainen ja vanhin kristillinen kommunismi.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nPlatonin ihannevaltio.\n\nI. Platon ja hänen aikansa.\n\n\nEi mikään ole valheellisempaa kuin se laajalle levinnyt käsitys,\nettä kommunismi olisi jotain sellaista, joka sotii vastaan ihmisen\nolemusta, ihmisluontoa. Päinvastoin, kommunismi on syntynyt lähellä\nihmisen kehtoa, ja aina meidän päiviimme asti se on muodostanut\nyhteiskunnallisen perustuksen maailman useimmille kansoille.\n\nKaukana siitä, että kommunismi ei sopisi olemassaolon taistelun\nlakeihin, oli se pikemmin ihmissuvun tärkein ase tässä taistelussa.\nAinoastaan mitä kiinteimmin yhtyen pienempiin tai suurempiin ryhmiin,\nsaattoivat alkuajan paljaat aseettomat ihmiset suoriutua erämaissa\npeljättävistä vihollisistaan. Alkuihminen eli ainoastaan heimossaan,\nhänen personallisuutensa ei ollut vielä päässyt irti niistä siteistä,\njotka yhdistivät hänet siihen. Yhteisesti toimien hankkivat ihmiset\nelintarpeensa -- yhdessä he metsästivät, kalastivat ja asuivat,\nyhteisesti he puolustivat asumustansa ja alaansa.\n\nTämä muuttui tuotannon edistyessä. Se tuotti näet yksityisomaisuutta\nyhteisen omaisuuden ohelle..\n\nAlkuaan oli yksityinen omistusoikeus rajotettu muutamiin\nvähemmänarvoisiin henkilökohtaisesti käytettäviin esineihin, jotka\nse, joka niitä käytti, enimmäkseen myöskin oli valmistanut, niinkuin\nkoristukset, aseet y.m., siis esineitä, jotka katsottiin niin\nkuuluviksi omistajaan, joka ne oli valmistanut ja niitä kantanut, että\nne useinkin pantiin hänen mukaansa hautaan.\n\nMutta vähitellen sai yksityisomaisuus suurempaa merkitystä. Sitä\nruvettiin ulottamaan tärkeämpiin tuotannonvälineisiin ja käsitti\nvihdoin tärkeimmänkin kaikista tuotannonvälineistä, olemassa-olomme\nperustan, maaperän ja maan. Metsästystä ja karjanhoitoa harjotetaan\nvielä yhteisillä alueilla. Mutta varsin toinen on asian laita\nmaanviljelyksen suhteen. Aina meidän päiviimme saakka, jolloin\nharjotetaan maanviljelystä suurteollisuutena, ei ole huomattu mitään\ntuottavampaa muotoa maanviljelykselle kuin se, että jokainen perhe\non viljellyt omaa maapalstansa, ja tällainen viljelys tarvitsee\nkehittyäkseen yksinomaisen omistusoikeuden maahan. Kaikkialla, missä\nmaanviljelys kehittyy ja poistaa vanhemmat tuotantotavat, tulee myöskin\ntällainen omistus-oikeuden muoto yhä kipeämmän tarpeen vaatimaksi.\n\nTeollisuuden ja kaupan kehittyminen kaupungeissa edellyttää puolestaan\nyksityisen omistusoikeuden tuotannon välikappaleisiin ja tuotteisiin\nnähden.\n\nMutta ei vain yksityisomaisuuden _piiri_ laajene laajenemistaan. Se\nkaataa toisen toisensa perästä niistä aitauksista, jotka sitä ovat\nrajottaneet ja käyneet sitä haitallisemmiksi mitä enemmän kauppa ja\nyleensä koko se tuotantotapa, joka vaati yksityisomaisuutta, kehittyy.\n\nPuhtaasti henkilökohtaisesta omaisuudesta, joka omistajansa kuoltua\nhäviää tai muuttuu yhteiseksi, johtui omaisuus, joka _perinnön_ kautta\nsiirtyy toisille henkilöille.\n\nAlkuperäinen tasa-arvo katosi, yksityisomaisuus muuttui\nyhteiskunnalliseksi vallaksi, yhteiskunta jakaantui omistaviin,\njotka hallitsivat, ja omaisuudettomiin, jotka olivat riippuvaisia\nedellisistä. Yksityisomaisuuden hankkiminen tuli yhteiskunnalliseksi\nvälttämättömyydeksi. _Rahan_ syntyminen vihdoin muuttui ansionhalun\nahdistavaksi haluksi, jolla ei ole päätä eikä määrää.\n\nKulutusesineiden tarve on aina rajotettu. Niin kauan kuin rikkautena\non vain sellaisia, ei kukaan halua sitä enempää kuin mitä tarvitsee\nmukavaan ja mieluisaan elämään. Rahoja sitä vastoin ei koskaan ole\nkellään kylliksi, sillä raha on tavaraa, jolla voidaan ostaa mitä\ntahansa, tavara, joka ei turmellu, joka on aina käyttökuntoinen.\nAatteiden, suurien, paljon yli omien tarpeiden käyvien omaisuuksien\nkasaaminen, tulee nyt omistavien elämäntehtäväksi. Tästä ajasta alkaen\nsaattaa erotus rikkaan ja köyhän välillä tulla tavattoman suureksi, ja\nse tuleekin kaikkialla, missä vaan edellytykset ovat olemassa.\n\nIhmisten suhde toisiinsa, koko heidän ajatus- ja elintapansa muuttuu\nsilloin perinpohjin. Innostus yhteiseen hyvään, kyky uhrata itsensä,\nolivat muinoin olleet ihmisten parhaita hyveitä. Ne häviävät yhä enempi\nja enempi. Jokainen on lähimpänä itseänsä. Yhteiskunnat pirstoutuvat\nluokkiin, jotka mitä kiivaimmin kamppailevat keskenään, ja hajoutuvat\nyksilöiksi, joista jokainen katsoo vain omaa etuaan, ja joista kukin\nantaa yhteiskunnalle mahdollisimman vähän, mutta ottaa siltä niin\npaljon kuin suinkin saattaa. Yhä höllemmiksi tulevat ne siteet, jotka\nkiinnittävät yksilön siihen yhteiskuntaan, johon hän kuuluu, ja jotka\npitävät sitä koossa. Se kohtaa perikatonsa tai joutuu kansan saaliksi,\njoka on jäänyt jälkeen kehityksessä ja joka omistaa vielä kommunistisen\nhyveen ja kommunistisen voiman.\n\nTällainen on kaikkien kansojen ja valtioitten historia vanhalla ajalla.\n\nPikemmin ja selvemmin kuin ehkä missään muualla tapahtui tämä kehitys\n_Atenassa_. Aika persialaissodan lopusta Kreikan kukistumiseen, jonka\nMakedonian kuningas Filippos toimitti, käsittää tuskin puoltatoista\nvuosisataa (479-338 ennen ajanlaskumme alkua). Tämän aikakauden alussa\ntapaamme kyllä jo luokkaeroja ja luokkavastakohtia (lukuun ottamatta\norjiakaan, jotka olivatkin yhteiskunnan ulkopuolella), ylimyksiä,\njoilla oli etuoikeuksia, ja kansankerroksia, joilla ei ollut mitään\noikeutta, rikkaita ja köyhiä, mutta nämä vastakohdat eivät vielä\nolleet kehittyneet niin pitkälle, että ne olisivat kuolettaneet vapaan\nväestön yhteiset harrastukset valtion hyväksi. Tämän ajan viimeisen\nkolmanneksen aikana oli Attikassa tuskin mitään muuta kuin rikkaita ja\nkerjäläisiä, paitsi orjia.\n\n\"Entisinä aikoina oli toisin kuin nyt\", huudahti silloin puhuja\nDemostenes eräässä puheessaan. \"Silloin oli kaikki, mikä kuului\nvaltiolle, rikasta ja loistavaa, mutta kukaan yksityinen kansalainen\nei vienyt ulkonaisessa loistossa voittoa toisesta. Jokainen teistä\nsaattaa vielä omin silmin nähdä, olivatko ne rakennukset, jotka\nTemistokles, Miltiades tai muut sen ajan suuret miehet omistivat,\nkauniimpia tai huomattavampia kuin heidän kansalaistensa yleensä.\nSitä vastoin ovat julkiset rakennukset ja muistomerkit, jotka silloin\nrakennettiin, niin suuremmoisia ja komeita, että ne ikuisesti tulevat\nolemaan voittamattomia -- minä tarkotan propylaioja, asehuoneita,\npylväskäytäviä, Piraion satamarakennuksia ja kaupunkimme muita\nyleisiä laitoksia. Nyt sitävastoin on valtiomiehiä, joiden asumukset\nvoittavat komeudessa monet yleiset rakennukset, ja jotka ovat ostaneet\nmaapalstoja niin laajalti, että ne maat, jotka kuuluvat teille, te\ntähän kokoontuneet tuomarit,[2] eivät yhteensäkään vastaa niitä. Se,\nmitä nyt sitävastoin rakennetaan valtion puolesta, on niin vähäpätöistä\nja mitätöntä, ettei siitä kehtaa puhuakaan.\"\n\nMelkein koko Kreikassa voi havaita saman ilmiön. Mutta huomattavimmin\nilmeni se Atenassa. Atena oli persialaissotien kautta tullut Kreikan\nmahtavimmaksi valtioksi ja pelastanut kreikkalaisen vapauden\npersialaisten ikeestä vain saattaakseen sen oman valtansa alle. Melkein\nkoko Aigeian meren ranta- ja saariväestö -- ja joukko rantakaupunkeja\nja saaria muuallakin -- oli alamaisuussuhteessa Atenaan tai sille\nveroamaksava. Paitsi voittoa, minkä orjien työ ja suuresti kukoistava\nkauppa tuottivat, olivat vielä sodista saatu saalis ja kukistettujen\nkansojen verot alituisesti juoksevana tulolähteenä Atenan väestölle.\nNämä tulot tekivät rikkaat vielä rikkaammiksi ja vierottivat muut\nvapaat, joille suuret valtiovarat olivat hyödyksi, kaikesta työstä,\ntämä seikka lisäsi irtaimen työväestön lukumäärää ja siten pilasi sekä\nheikonsi koko väestön. Mutta ne olivat myöskin keinona, joka teki\nAtenan mitä suurimmassa määrin vihatuksi koko Kreikassa.\n\nSyttyi vihdoin taistelu elämästä ja kuolemasta yhä laajenevan Atenan ja\nsen alle vielä kuulumattomien Peloponneson valtioitten välillä. Nämä\nkokoontuivat Spartan johdettaviksi. Tämä sota Atenan ylivaltaa vastaan\noli samalla taistelu kansanvallan ja ylimysvallan välillä. Atena\noli Kreikan kansanvaltaisin valtio ja Spartta sen ylimysvaltaisin.\nKaikissa valtioissa, jotka joutuivat Atenan valtaan, saivat ylimykset\nsuurimmaksi osaksi maksaa verot, samalla kun kansa pääsi jotenkin\nhelpolla, ja itse Atenassakin kansa asetti niin paljon kuin suinkin\nvaltion kuormaa ylimyksien ja rikkaitten hartioille. Nämä vihasivat\nsentähden Atenaa, ja siellä meni yhteiskunnan hajaannus niin pitkälle,\nettä ylimykset yhtyivät ja rupesivat sotahankkeisiin isänmaan\nvihollisen Spartan kanssa. Spartan voitto oli heistä paras keino\nkukistamaan Atenan kansanvaltaa.\n\nTaistelu Atenan ja Spartan välillä, tuo n.k. Peloponnesolaissota, kesti\nlähes kolmekymmentä vuotta (431-404) ja päättyi Atenan täydellisellä\nkukistumisella. Kansanvallan sijaan tuli luonteettomien Spartan\nkätyrien hallitus.\n\nVallitseva asema oli sellainen, että se erityisesti kehotti tutkimaan\nja ajattelemaan syitä valtioitten kukoistukseen ja sortumiseen.\nKysymys, mikä olisi paras hallitusmuoto, oli siihen aikaan yleinen.\n\nTällaisten historiallisten suhteiden vallitessa kasvoi Platon.\n\nHän syntyi Atenassa heti Peloponnesosodan alettua -- 429 tai 427\nennen ajanlaskumme alkua. Vanhan ylimysperheen jälkeläisenä oli hän\ntietysti kansanvaltaa vastaan. Varakas kun oli, saattoi hän ajatella\nyksinomaan henkistä kehitystään ja alkoi aikaisin tutkia kirjallisuutta\nja filosofiaa. Se tuttavuus, jonka hän luultavasti jo 20 vuoden\nvanhana solmi Sokrateen kanssa, vaikutti häneen ratkaisevasti. Hän\nantautui kokonaan filosofian tutkimiseen ja tuli Sokrateen etevimmäksi\noppilaaksi. Mutta hän laajensi mestarinsa ajatuspiiriä itsenäisten\nopintojen[3] ja monien matkojen kautta, joita hän ystävänsä ja\nopettajansa kuoltua teki; hän matkusteli Egyptissä, Kyprossa,\nEtelä-Italiassa ja Sisiliassa.\n\nPalattuaan takaisin näiltä matkoiltaan hän esiintyi Atenassa julkisena\nopettajana. Mutta kaksi kertaa keskeytti hän tämän toimensa käydäkseen\nvielä uudelleen Sisiliassa.\n\nTähän vaikuttaneet syyt ovat kuvaavia silloisen valtiollisen elämän\nrappeutumiselle. Platon on muodostanut kokonaisen valtiollisen\njärjestelmän, johon pian palaamme, mutta hänen mieleensä ei johtunut\ntehdä vähintäkään sen toteuttamiseksi ottamalla osaa valtiolliseen\nelämään. Tällä ei kumminkaan ole sanottu, että hän olisi pitänyt\najatuksiaan valtiosta ja yhteiskunnasta ainoastaan kuvitelmina, mutta\nei käytännöllisesti toteutettavina.\n\nTapahtui sitte v. 368, että Dionysius vanhempi, Syrakusan tyranni\n(itsevaltias) kuoli. Tämän poika, Dionysius nuorempi, oli osottanut\nharrastavansa filosofiaa, ja häntä pidettiin uudistusten ystävänä,\nsehän on laita tavallisesti kruununperillisten kaikkina aikoina.\nDion, Platonin ystävä ja Dionysiuksen lanko, toivoi saavansa hänet\nheidän yhteisiä pyrintöjänsä kannattamaan, ja tässä luulossa Platon\nitse matkusti Syrakusaan saavuttaakseen tyrannin avulla sen, minkä\ntoteuttamiseksi hän omassa kansanvaltaisessa isänmaassaan ei ollut\npannut kortta ristiin, nimittäin valtiollisten ihanteittensa\ntoteuttamisen.\n\nLuonnollisesti hän pettyi suuresti. Dionysius salli mielellään, että\nfilosofit tulivat hänen hoviinsa ja siten lisäsivät sen loistoa, mutta\nhe eivät saaneet häiritä hänen huvituksiaan viinin, naisten ja laulun\nparissa. Kun filosofit alkoivat tulla hänelle kiusaksi, antoi tämä\n\"filosofi valtaistuimella\" yksinkertaisesti heittää heidät ulos, --\najaa maanpakoon.\n\nPlaton ei ollut vielä tullut siitä viisaaksi, vaan teki muutamia\nvuosia myöhemmin uuden matkan Syrakusan hoviin, mutta sai osakseen\ntyrannin vihat niin suuressa määrässä, että hän saattoi olla iloinen\npelastaessaan henkensä ja saapuessaan ehjänä taasen kotiin.\n\nTähän päättyi filosofimme valtiollinen toiminta. Mutta opettajatointaan\nhän jatkoi aina kuolemaansa asti; hän kuoli 81 vuoden vanhana.\n\n\nII. Platonin kirja \"Valtio\".\n\nPlatonin kirjotuksista tulee tässä tarkastuksemme esineeksi vain\n_\"Politeia\", \"kirja valtiosta\"_. Se on _vanhin filosofinen,\ntieteellisesti järjestetty kommunismin puolustus_, mikä meillä on.\nSe on kirjotettu luultavasti vähää ennen hänen ensimäistä matkaansa\nDionysius nuoremman hoviin, noin 368 e.a.a.\n\nKirjan pääsisältönä on vastauksen hakeminen kysymykseen: Mikä on paras\nvaltio- ja yhteiskuntajärjestys?\n\nSiitä, että vallitsevat valtio- ja yhteiskuntamuodot ovat huonoja, ei\nhänellä ole epäilystäkään.\n\nSe on hänen mielestään yksityisomaisuus, erotus rikkaan ja köyhän\nvälillä, joka johtaa valtiot perikatoon. \"Eivätkö hyve ja rikkaus\nole toisiinsa sellaisessa suhteessa\", kysyy hän, \"että jos ne\nasetettaisiin kumpikin vaakakuppiinsa, toinen painuisi, kun toinen\nkohoo?... Jos rikkautta ja rikkaita kunnioitetaan jossain valtiossa,\nniin siellä hyvettä ja hyviä pidetään samassa määrin pienemmässä\narvossa... Sellainen valtio on välttämättömästi ei yksi kokonaisuus,\nvaan kaksinainen: köyhät muodostavat toisen, rikkaat toisen osan, ja\nmolemmat asuvat yhdessä harkiten pahaa toisilleen... Ja vihdoin tulevat\nhallitsevat rikkaat kykenemättömiksi käymään sotaa, koska heidän joko\ntäytyy käyttää hyväkseen joukkoa, jota he silloin, kun sillä on aseet,\npelkäävät enempi kuin vihollista; tai jolleivät he siihen turvautuisi,\nolisi heillä tantereelle aivan pieni sotavoima; ja vielä päälliseksi\nhe eivät tahdo maksaa mitään veroja, sillä he rakastavat siksi paljon\nrahojaan\".\n\nKöyhät taasen, köyhälistön, Platon vertaa mehiläiskuhnureihin\n-- sattuva vertaus, joka meille kouraan tuntuvasti näyttää eron\nklassillisen muinaisajan ja meidän aikamme köyhälistön välillä.\nSilloin omaisuutta vailla olevat vapaat miehet olivat enimmäkseen\nryysyläisköyhälistöä. Meidän päivinämme elää yhteiskunta köyhälistöstä,\nmuinoin eli köyhälistö yhteiskunnasta. Se puristi elintarpeensa\nvaltiolta ja niiltä rikkailta, jotka vuorostaan hankkivat tulonsa\nosaksi orjatyöllä, osaksi kukistettujen kansojen rikkauksista. Mutta,\njatkaa Platon, kaksijalkaiset kuhnurit eroavat siivellisistä siinä,\netteivät ne kaikki ole pistimiä vailla. \"Ne, joilla ei ole pistintä,\ntulevat vanhoilla päivillään kerjäläisiksi, pistimellä varustetuista\ntulee taasen varkaita ja rosvoja, temppelinryöstäjiä ja kaikellaisten\nhävyttömyyksien harjottajia\".\n\nValtio, jossa kaksi sellaista valtiota elää keskinäisessä\neripuraisuudessa, on määrätty perikatoon, hallitkootpa sitä sitten\nrikkaat (oligarkkia, harvainvalta) tai köyhät (demokratia, kansanvalta).\n\nAinoastaan kommunismi, sanoo Platon, voi tehdä lopun tästä\neripuraisuudesta.\n\nHän on kuitenkin liiaksi ylimysmielinen tahtoakseen poistaa\nluokkaeroja. Kommunismin, mutta vain _hallitsevan luokan_ kommunismin,\ntulee olla yhteiskuntaa suojeleva, vanhoillinen aines. Kun poistetaan\nhallitsevan luokan yksityisomaisuus, loppuu siltä silloin, sanoo hän,\nkiusaus imeä ja nylkeä työtätekevää kansaa, silloin hallitsevat eivät\nenää ole susia, vaan uskollisia vahtikoiria, jotka elävät suojellakseen\nkansaa ja johtaakseen sitä sen paraaseen.\n\nTyötätekevillä luokilla, talonpojilla ja käsityöläisillä, olisi\nPlatonin valtiossa edelleenkin yksityisomaisuutta, samoin\npienemmillä ja suuremmilla kauppiailla. Itse asiassa olisikin ollut\nsilloisen tuotantotavan vaatimuksia vastaan poistaa näiltäkin\nyksityisomaisuus. Tuotanto oli nimittäin maanviljelyksessä ja\nkäsitöissä vielä pientuotantoa; mutta tämä edellyttää, niinkuin me\njo olemme huomauttaneet, että tuotannon välikappaleet ehdottomasti\novat yksityisomaisuutta. Tunnettiin kyllä jo myöskin suurempia\nliikkeitä, mutta ainoastaan sellaisia, joissa käytettiin _orjia_.\nTekotavat maanviljelyksessä ja teollisuudessa eivät olleet vielä niin\nkehittyneitä, että se olisi vaatinut yhteiskunnallista tuotantoa.\nSiellä missä ulkonainen pakko ei ajanut työntekijöitä kokoon, missä\nhe olivat vapaita miehiä, tekivät he työtä omaksi hyväkseen. Platonin\naikana olisi senvuoksi ollut hullua tahtoa poistaa vapaitten työmiesten\nomistusoikeutta tuotannon välikappaleisiin. Hänen sosialisminsa erosi\nsiis aivan kokonaan nykyaikaisesta.\n\nHallitseva luokka platonilaisessa ihannevaltiossa ei tuota mitään.\nSitä elättävät työtätekevät luokat. Ja sen _kommunismi ei sisällä\ntuotannonvälineiden, vaan nautinnonvälineiden yhteisomistuksen_,\ntätä sanaa käytetään silloin laajemmassa merkityksessä, se on\n_kulutuskommunismia_.\n\nHallitseva luokka on valtion vartija. Sen jäsenet valitaan\nhuolellisesti paraimpien ja kelvollisimpien joukosta. Vartijoitten\nlapsilla on kyllä suuremmat edellytykset kuin muilla lapsilla kuulua\ntähän luokkaan, sillä omena ei putoa kauaksi puusta; mutta jos joku\nnäitten vartijoitten jälkeläisistä näyttäytyy kelpaamattomaksi,\nerotetaan hänet auttamattomasti luokasta. Jos sitävastoin\nkäsityöläisten ja maanviljelijäin joukossa kasvaisi sellainen, jolla on\njaloja ominaisuuksia, niin \"hän pidettäköön kunniassa ja korotettakoon\nhallitsevien joukkoon\".\n\nYlimysvalta Platonin valtiossa ei siis ole syntyperäisen aatelin\nhallussa.\n\nSe nuoriso, joka on määrätty otettavaksi vartijoitten luokkaan, saa\nerityisen, huolellisen kasvatuksen, jonka Platon laveasti selittää,\nmutta sitä emme saata tässä ottaa puheeksi.\n\n\"Mutta paitsi tätä kasvatusta täytyy heidän asuntonsa ja yleensä\nkaikki, mitä heillä on, niin asettaa, etteivät vartijat sen kautta\nlakkaa olemasta parhaita, eivätkä sen vuoksi toisaalta kiihotu tekemään\npahaa muita kansalaisia kohtaan\". Näin antaa Platon Sokrateen jatkaa\nkeskustelua.[4]\n\n\"Aivan oikein\", virkkoi Glaukon.\n\n\"Ajattele sitten\", vastasi Sokrates, \"pitääkö heidän elää ja asua\njotenkin seuraavaan tapaan tullakseen sellaisiksi. Ennen kaikkea ei\nkukaan saa omistaa mitään omakseen, jos sitä vaan suinkin voi välttää.\nEi mitään erityistä asuntoa saa hänellä olla, ei myöskään mitään\nvarastohuonetta, johon ei jokainen, kuka vaan tahtoisi, pääsisi sisään.\nMutta ne välttämättömät tarpeet, jotka urhoolliset ja kohtuulliset\nsotilaat tarvitsevat, pitää heidän saada muilta kansalaisilta, kultakin\nvuorostaan, palkkana antamastaan suojeluksesta ja siinä määrässä,\netteivät kärsi puutetta, mutta ettei myöskään mitään jää seuraavan\nvuoden varalle. Yhdessä tulee heidän elää ja syödä yhteiset ateriansa\nikäänkuin sotaretkellä. Mutta kultaa ja hopeaa, niin täytyy heille\nsanoa, ovat he aina saaneet jumalilta kaiken jumalallisen muodossa\nsieluunsa, ja sentähden he eivät tarvitse ihmisten kultaa eikä\nhopeaa. Älköönkä heille myöskään mitenkään olko luvallista saastuttaa\njumalallisen kullan hallintaa kuolevaisten kullan hallinnolla. Jos\nhe hallitsevat omaa maata ja asumuksia ja kultaa, niin olisivat he\nmaanviljelijöitä ja talonomistajia vartijoitten asemasta, kovia herroja\nsen sijaan, että olisivat toveria muille kansalaisille. He viettäisivät\nsilloin koko elämänsä vihaten muita ja ollen itse vihattuina, pitäen\nvaralta toisia ja samalla ollen itse silmälläpidon alaisina, peläten\npaljon enemmän sisäisiä kuin ulkonaisia vihollisia, ja he kulkisivat\nperikatoaan kohti, he ja koko kaupunki\".\n\nMutta Platon ei vaadi ainoastaan omaisuuden yhteyttä \"vartijoillensa\".\nKaikki se pitää hävittää, mikä saattaa herättää heissä yksityisiä\nharrastuksia tai tuottaa riitaa ja eripuraisuutta. Sentähden hän vaatii\nheihin nähden yksityisperheen poistamista ja sen sijaan _naisten ja\nlasten yhteisyyttä_.\n\nMeidän nykyaikaiset sosialistisyöjämme esittävät todistukseksi\nsosialistien eläimellisestä alennustilasta sen, että sosialidemokratit\ntahtovat \"poistaa avioliiton ja perheen\". Mutta juuri samaa saattavat\nhe sanoa tästä vanhanajan filosofista, jota kaikki siveyden julkiset\nvalvojat, jota erittäinkin papit, säännöllisesti ylistävät aina pilviin\nasti hänen \"melkein kristillisen\" siveysoppinsa tähden.\n\n\"Edellä olevasta johtuu\", antaa Platon Sokrateen sanoa, \"ainakin minun\nmielestäni yksi määräys\".\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Se, että naiset kaikki ovat yhteisiä miehille, mutta ettei kukaan\nnainen elä yhdessä minkään erityisen miehen kanssa, niin ettei kukaan\nisä tunne lastaan eikä lapsi isäänsä.\"\n\nTällä Platon ei suinkaan tarkota mitään aivan säännötöntä\nsukupuoliyhteyttä. Tätä rajotettakoon yhdellä ainoalla\nperusajatuksella: sukupuolivalinnalla. Naiset saavat ainoastaan\n20 ja 40 ikävuosien välillä \"synnyttää valtiolle\", miehet taasen\n30 ja 55 ikävuosien välillä \"siittää valtiolle\". Se, joka tuottaa\nlapsia maailmaan ennen tai jälkeen näiden ikärajojen, tekee itsensä\nvikapääksi hairahdukseen. Sellaiset lapset tulee ottaa hengiltä\njoko keskosina tai jollain muulla tavalla; kasvattaa niitä ei\nsaa. Ne kansalaiset, jotka ovat mainittujen ikävuosien välillä,\npitää hallitusmiesten mahdollisimman mukaan paritella siten, että\n\"kelvollisimmat enimmäkseen ovat tekemisissä kelvollisinten kanssa\nja kelvottomimmat kelvottominten; niin, että edellisten lapset\nkasvatetaan, mutta ei jälkimmäisten, että suku pysyisi terveenä. Ja\nkaikki tämä (parittelujärjestys) täytyy pitää täydellisesti salassa,\npaitsi korkeilta viranomaisilta itsellään, jotta vartijajoukko olisi\nriitaisuuksista vapaana niin paljon kuin suinkin\".\n\nNe taasen, jotka ovat eläneet edellä olevien ikä-rajojen yli, saavat\nsekaantua mielensä mukaan oman ikäluokkansa piirissä.\n\n\"Vasta syntyneitä lapsia kokoovat sitä varten asetetut viranomaiset,\njoita on sekä miehiä että naisia, sillä valtion virat ovat avonaisia\nniin naisille kuin miehillekin.\"\n\n\"Hyvä\".\n\n\"Kelvollisten lapset annetaan hoitajattarille, jotka asuvat erityisessä\nkaupunginosassa, kelvottomien lapset taasen sekä myöskin vialliset\nlapset viedään johonkin tuntemattomaan paikkaan.\"\n\n\"Niin kyllä\", hän vastasi, jos vartijoitten suku on pysyvä jalona.\n\n\"Nämä virkailijat huolehtivat myöskin rintalapsien ravinnosta viemällä\näitejä tähän kaupunginosaan, mutta sen ohessa tulee heidän niin paljon\nkuin suinkin mahdollista varoa, ettei kukaan tuntisi omaa lastansa.\"\n\nKaikki tämä tuntuu meistä kummalliselta, jopa vastenmieliseltäkin.\nMutta niin ei se vaikuttanut Platonin aikuisiin kreikkalaisiin. Totta\nkyllä oli heillä yksiavioisuus, mutta se oli, niinkuin he itsekin\nmyönsivät, ainoastaan pelkkä laitos laillisten lapsien saamiseksi,\nperintö-oikeuden turvaamiseksi. Avioliitto ei ollut enää rakastavien\ntaivas, sen solmivat sukujen päämiehet katsomatta asianomaisten mieltä,\nvaan ainoastaan heidän omaisuussuhteitaan. Nuori mies ei vielä ollut\nedes tilaisuudessa tutustua jonkun hyvän perheen tyttäreen, ennenkuin\nhän kihlasi hänet.[5]\n\nPaitsi perheen omaisuuden lisääntymistä katsottiin avioliittoa\nsolmittaessa myöskin paljon sitä, että saataisiin voimakkaita\njälkeläisiä. Spartassa, missä omaisuussuhteet olivat vähempi-arvoiset,\nmutta sen sijaan sparttalaisten sotakuntoisuus pääasia, merkitsivät\nsukupuolivalinnan näkökohdat tavattoman paljon naimiskaupoissa. Ne\nvaikuttivat niin voimakkaasti, että joskus saattoi tapahtua, että\nkelpo mies luovutti aviolliset oikeutensa toiselle, joka oli vahvempi\nja sen vuoksi sopivampi lasten isäksi. Plutarkus vertaa sparttalaista\navioliittoa hevossiitoslaitokseen, missä ei ole kysymystä mistään\nmuusta kuin mahdollisimman puhtaan rodun aikaansaamisesta.\n\nTähän katsoen ymmärtää kyllä, ettei Platonin aikuisien mielestä ollut\nmieletöntä eikä vastenmielistä, että esivalta järjestäisi ihmisten\nyhtymisen sukupuolivalinnan lakien mukaan.\n\nMutta perheen poistaminen, kommunismi sukupuolisuhteissa, oli\njohdonmukainen seuraus kommunismista nautinnoissa. Jos kaikki nautinnot\nolisivat yhteisiä, olisi todellakin ollut mitä epäjohdonmukaisinta\npoistaa niin tärkeä, yhteiskuntaelämään niin syvälle juurtunut\nnautintolaji, kuin sukupuolielämä, yhteisyyden piiristä.\n\nSitävastoin ei naisyhteisyys, kommunismi sukupuolialalla, ole\nvähimmässäkään johdonmukaisessa yhteydessä sen vaatimuksen kanssa, että\n_tuotannonvälikappaleet_ olisivat yhteisiä, jonka uudempi sosialismi\nasettaa. Silloin pitäisi nainenkin lukea tuotannonvälikappaleisiin,\nseikka jota Marx ja Engels \"Kommunistisessa manifestissa\" ovat\nkäyttäneet hyväkseen iskeäkseen sosialismin pärjääjiä heidän omilla\naseillaan, kun he siinä näet kirjottavat: \"Porvari näkee vaimossaan\nainoastaan tuotannonvälikappaleen. Hän kuulee sosialistien vaativan\ntuotannonvälikappaleet yhteisesti käytettäviksi eikä saata silloin\nluonnollisesti ajatella muuta, kuin että tämän yhteisyyden täytyy\nkohdata myöskin naisia.\"\n\nEräässä toisessa kohdassa sitävastoin yhtyy platonilainen ihanne\nmuutamaan nykyisen sosialidemokratian vaatimukseen. Samoin kuin tämä,\nvaatii Platonkin tasa-arvoa miehen ja naisen välille, jälkimäisen\npääsemistä kaikkiin valtion virkoihin (kuitenkin vain vartijoitten\nluokkaan kuuluvien piirissä). Vieläpä sodassakin pitäisi naisten olla\nmukana. He saisivat myöskin saman kasvatuksen kuin miehisetkin vartijat.\n\n\"Kaikissa toimissa, joita valtiossa on, ei ole mitään, joka erityisesti\nkuuluu naiselle tai erityisesti miehelle. Luonnolliset taipumukset ovat\nmolemmilla samat, ja nainen saattaa kykynsä mukaan niin hyvin kuin\nmieskin ottaa osaa kaikkiin toimiin; mutta yleensä on nainen sentään\nheikompi miestä... Riisukoot meidän vartijanaisemme itsensä alasti\n(harjottaakseen miesten tavoin ruumistaan), sillä he voivat kääriytyä\nyhtä hyvin hyveeseen kuin vaatteisiinkin, ja ottakoot osaa sotaan ja\nvaltion hallintoon älköötkä mitään muuta toimittako. Mutta jättäkäämme\nnaiset helpommalle heidän sukupuolensa heikkouden tähden.\"\n\nPerustuksena sille, että nainen pääsee tasa-arvoon miehen kanssa\nyhteiskunnallisesti ja valtiollisesti, on se, että hänet vapautetaan\ntalousaskareista. Platonilaisessa valtiossa tämä tapahtuu siten, että\nnämä huolet jätetään työtätekeville luokille. Niinkauan kuin ei ole\nmahdollista toimittaa ainakin näitten töitten raskaimpia konevoimalla,\nei naisvapautusta voi saavuttaa millään muulla tavalla.\n\nNiin rohkeat kuin nämä kaikki Platonin aatteet olivatkin, eivät\nne suinkaan ole tuulesta temmattuja, vaan on niillä perustuksensa\ntodellisuudessa. Me olemme jo nähneet tämän erääseen hänen rohkeimpaan\naatteeseensa, sukupuolivalinnan järjestämiseen, nähden. Sama\nesikuva, joka häntä siinä johti, on painanut leimansa koko hänen\najatuspiiriinsä. Tämä esikuva oli Spartta, Kreikan ylimysvaltaisin\nvaltio, joka sentähden sai osakseen suurta myötätuntoisuutta Atenan\nylimystön puolelta, myötätuntoisuutta, jota eivät Platonissa\nvarmaankaan pienentäneet Sokrateen kansanvaltaisuutta vastustavat\nopetukset.\n\nSokrateen oppilaitten joukosta ovat useat enimmin tunnetut\nosottaneet kallistuvansa Spartan puolelle. Xenophon, Spartan\nkuninkaan Agesilaoksen läheinen ystävä, oli usealla sotaretkellä\nsparttalaisten palveluksessa eikä epäillyt taistella Koroneian luona\n(394) spartalaisten kanssa omia kansalaisiaan, atenalaisia, vastaan,\njosta hänet rangaistiin maanpaolla. Alkibiades meni, vaikka olikin\natenalainen sotapäällikkö, peloponnesolaissodan aikana sparttalaisten\npuolelle, tuli niin sanoaksemme heidän yleisesikuntansa päälliköksi,\npaljasti Ateenan heikot puolet ja tuotti syntymäkaupungilleen monta\nraskasta tappiota, jotka varsinaisesti ratkaisivat sodan menon.\nJa kun Ateena oli lopullisesti kukistettu, asetti voitollinen\nSpartta sitä hallitsemaan \"kolmekymmentä tyrannia\", ylimysmielisiä\natenalaispettureja, jotka täydensivät kaupungin perikadon. Näiden\njohtajana oli _Kritias_, joka samoin kuin edellämainitutkin oli\nSokrateen oppilas.\n\nTämä täytyy pitää muistissa, jos tahtoo oikein ymmärtää Sokrateen\ntuomion.\n\nVaikka sparttalainen valtio olikin Platonilla pohjana, kun hän muodosti\nihannevaltionsa, niin tämä ei suinkaan ole sitä, että hän vain olisi\nmatkinut Sparttaa. Siksi hän oli toki liiaksi filosofi, ja aivan\nselvästi hän näki ne viat, joista Spartta hänen aikanaan alkoi kärsiä.\nSe valta ja rikkaus, jonka Spartta sai Peloponnesolaissodan kautta,\nherpasi sitä yhtä nopeasti kuin Atenaa persialaissodat ja niiden\nseuraukset. Tästä sitä suojelivat yhtävähän ne alkuperäisen kommunismin\njäännökset, jotka olivat vielä säilyneet Spartassa, kuin keskiaikaisen\nritarilinnan rauniot antaisivat suojaa nykyistä tykkiväkeä vastaan. Ne\nmuuttuivat pelkiksi muodoiksi. Niiden suurin merkitys Platonin aikana\noli ehkä siinä, että ne antoivat ajattelijalle ja tutkijalle aihetta,\nosaksi pitää kommunistisia olosuhteita mahdollisina ja toivottavina,\nosaksi kehittää niistä ajatusten iduista, joita ne tarjosivat,\nsellaisen johdonmukaisen kommunistisen järjestelmän, joka hänen\naikanaan saattoi olla ainakin aatteellisesti mahdollinen.\n\nMutta myöskin ainoastaan aatteellisesti Platon oli ylimys, mutta tämä\nnäyttäytyi vain siinä, että hän tunsi vastenmielisyyttä alempaa kansaa\nkohtaan, eikä siinä, että hän olisi luottanut omiin säätyveljiinsä. Hän\nepäili kumpiakin. Raaka sparttalainen sotilasvalta ja häikäilemätön\nsparttalainen nylkemisjärjestelmä miellyttivät häntä yhtä vähän kuin\natenalainen kansanvaltakin.\n\nSenvuoksi hän ihannevaltiossaan jakoi yläluokan, vartijat, sotilaihin\nja hallitseviin. Ainoastaan jälkimäiset hallitsisivat valtiota, mutta\nheidän pitäisi olla _filosofeja_. Sotilaitten herruus oli hänestä\nyhtä turmiollista kuin kansankin, joka hänen aikanaan jo oli suureksi\nosaksi ryysyläisköyhälistöä. Ainoastaan filosofien herruus voi olla\njonkinlaisena takeena valtion järkevästä johdosta. \"Ennenkuin filosofit\ntulevat valtiossa hallitseviksi, eivät onnettomuudet valtiolta eikä\nkansalaisilta lopu, ei myöskään se järjestys, jonka olemme valmiiksi\nharkinneet, pääse toteutumaan.\"\n\nMutta kuinka saisivat filosofit valtion herruuden käsiinsä? Ei suinkaan\nottamalla osaa kansan valtiollisiin taisteluihin, vaan hankkimalla\njonkun itsevaltiaan puolelleen.\n\nMe olemme jo nähneet, mitä kokemuksia Platon itse teki tässä\nsuhteessa. Hänen kohtalonsa on ollut kaikkien utopistien kohtalo\nhänen jälkeensä, s.o. kaikkien niiden, jotka ovat koettaneet uudistaa\nvaltiota ja yhteiskuntaa keksimättä tässä itsessään siihen tarpeellisia\nedellytyksiä. Heidän on silloin tarvinnut luottaa jonkun valtiollisen\ntai rahallisen itsevaltiaan jalomieliseen mielivaltaan, vedota johonkin\nfilosofiseen kuninkaaseen tai filosofiseen pohattaan.\n\nPlatonin aikana ei niissä valtioissa, jotka hän tunsi, ollut enään\nmitään kansankerrosta, jolta uutta virkistymistä oli odotettavissa.\nKaikki oli murtunutta ja lahonnutta, ja ajatus, että yksinvalta on\nvaltion viimeinen pelastus, kummitteli jo vieläpä tasavaltalaisten\npäissä. Xenophon kirjotti valtiollisen romaanin, \"Kyropedien\", jossa\nkehutaan hyvin kasvatetun kuninkaan oivallisia tekoja.\n\nEi ollut pitkä aika Platonin kuolemasta, ennenkuin filosofit alkoivat\nnähdä yksinvallassa ei enää keinoa, joka veisi heidät valtion johtoon,\nvaan hyvin yksinkertaisesti välikappaleen päästä vapaiksi kaikista\nvaltioasioitten huolista. Valtion hajaantuminen jatkuu myöskin\nyleisessä tietoisuudessa. Se ei ole enää yhteiskunta, vaan oma rakas\nminuus, joka viehättää filosofeja. He eivät enään koeta löytää parasta\nvaltiomuotoa, vaan parasta järjestelmää, jonka mukaan kukin yksilö\nsaattaisi tulla onnelliseksi omin neuvoin.\n\nNäin muodostuu vähitellen se ilmakehä, josta kristinusko esiintyy.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nAlkukristillinen kommunismi.\n\nI. Alkukristillisen kommunismin juuret.\n\n\nSe kehitys, jota olemme ensimäisessä luvussa kuvailleet ja valaisseet\nottamalla esimerkiksi Atenan, oli, niinkuin jo olemme sanoneet,\nkaikkien kansojen ja valtioitten kohtalona vanhalla ajalla.\n\nEi edes maailmaa hallitseva Rooma tee tässä poikkeusta. Kun Rooma\npääsi korkeimmilleen ulkonaisessa vallassa, oli sen sisäinen\nrappeutuminen edistynyt jo pitkälle. Sen valtakuntaan, joka käsitti\nkaikki maat Välimeren ympärillä, kuului joukko valtioita, jotka kaikki\nkulkivat samaa tietä. Itäiset ja eteläiset olivat ehtineet Rooman\nedelle, läntiset ja pohjoiset taasen olivat jääneet jälkeen, mutta\nkoettivat innokkaasti saavuttaa kilpailussa pääkaupungin ja sen mukana\npäästä niin pitkälle, kuin Itämaat ja Kreikka jo olivat joutuneet:\ntäydelliseen yhteiskunnalliseen hajaannukseen.\n\nOlemme nähneet, kuinka Atenan kansanvapaus sortui ja tasavalta kehittyi\nvalmiiksi siirtymään yksinvaltaan. Samalla tavalla kävi muissakin\nkansanvaltaisissa valtioissa, myöskin Roomassa. Samaan aikaan, jolloin\nKristuksen syntymän sanotaan tapahtuneen, sattuivat Rooman tasavallan\nkuolinhetket ja sesarismin, keisarivallan alku.\n\nYlimys- ja kansanvalta olivat tehneet vararikon. Kansan ydin, vapaa\ntalonpoikaissääty, oli vähentynyt, monessa paikassa ei sitä ollut\nensinkään; valtion suuruus ja kunnia kasvoi sen raunioista. Ikuisten\nsotien aikana, joita käytiin talonpoikaisjoukoilla, kärsi talonpoikien\nmaanviljelys tavattomasti, kun taasen suuremmilla maanomistajilla,\njoiden tiloja orjat hoitivat, ei ollut niistä samaa haittaa;\npäinvastoin saivat he juuri sotien kautta tavattoman halvalla orjia.\nEi ihme silloin, että orjatalous pääsi pian valtaan ja syrjäytti\nvapaitten talonpoikien harjottaman. Samoin kuin lumi sulaa auringon\nvaikutuksesta, hävisi voimakas, vapaa talonpoikaissäätykin ja\nvaipui suurimmaksi osaksi köyhälistöön, s.o. ryysyläisköyhälistöön,\nsillä palkkatyötä, johon se olisi voinut ryhtyä, ei ollut vielä\nriittämään asti; orjatyö oli vallalla niin hyvin teollisuudessa kuin\nmaanviljelyksessäkin. Omaisuutensa menettäneet talonpojat siirtyivät\njoukolla suurkaupunkeihin, joissa he vapautettujen orjien ohella\nmuodostivat väestön alimman kerroksen.\n\nMutta niin kauan kuin kansanvaltainen tasavalta oli olemassa, ei\njoukkoköyhyys vielä merkinnyt samaa kuin joukkokurjuus. Sillä kansan\njoukoilla oli valtiollista valtaa, ja ne ymmärsivät elää oikein\nhyvin sen nojalla. Kaikissa mahdollisissa muodoissa käytettiin sitä\npusertamaan rahoja osaksi rikkailta omassa yhteiskunnassaan, osaksi\nveroamaksavilla alusmailta.\n\nTämä valtiollinen valta ei tuottanut heille ainoastaan leipää\nja näytelmiä, vaan joskus tuotannonvälineitä, maatakin. Rooman\ntasavallan viimeisinä vuosisatoina koetettiin lakkaamatta perustaa\nuutta talonpoikaissäätyä jakamalla tiloja köyhälistölle. Mutta kaikki\nnämä kokeet kääntää taloudellisen kehityksen pyörää taaksepäin eivät\nottaneet onnistuakseen. Ne ehkäisi tällaisia pyrintöjä vastustavien\nsuurten tilanomistajien valtiollinen ja taloudellinen ylivalta, jolla\nhe nujersivat nämä yritykset tai, missä se ei onnistunut, hankkivat\nvähitellen tilat itselleen. Mutta niiden häviämiseen vaikutti myöskin\nse, että kerjäläisköyhälistö oli jo perin turmeltunutta, se näet\nuseinkaan ei viitsinyt tehdä työtä ja piti hauskempana vetelehtiä\nsuurkaupungissa kuin viettää työtä tehden ja huolissaan pikkutilallisen\nniukkaa elämää. Köyhälistö useinkin esti yhteiskunnallisia\nuudistuksia, vaikka ne olisivatkin tarkottaneet sen omaa parasta,\nvarsin yksinkertaisesti tuhlaamalla hävittäen ne talot, jotka olivat\nsaaneet. Mutta se käytti toistakin keinoa: se myi valtiollisen valtansa\nrikkaille tilanomistajille, jotka sitten käyttivät sitä vastustaessaan\nyhteiskunnallisia uudistajia.\n\nSuuremmoisimpia yhteiskunnallisista uudistuksista olivat ne, joita\nkoettivat aikaansaada molemmat Gracchukset, Tiberius Sempronius\nGracchus, joka syntyi v. 163 e.a.a., ja jonka ylimykset murhasivat\n133, sekä Cajus Sempronius Gracchus, synt. 153, joka pontevasti\njatkoi vanhemman veljensä työtä, mutta kaatui niinkuin tämäkin\nsuurtilanomistajien raivon uhrina (v. 121). Gracchuksia on nimitetty\nkommunisteiksi, mutta sitä he eivät mitenkään olleet. He eivät\ntahtoneet poistaa yksityisomaisuutta, vaan koettivat luoda uusia\ntilanomistajia, muodostaa vahvan talonpoikaissäädyn, joka on aina ollut\nyksityisomaisuuden varmin turva.\n\nHe toimivat tässä aikansa taloudellisten olosuhteitten mukaisesti.\nTotta kyllä, että silloin ei ainoastaan suurempi maanviljelys\nsyrjäyttänyt pienempää, vaan usein myöskin suurteollisuus\npikkuteollisuuden. Mutta tähän ei ollut syynä se, että suurtuotanto oli\ntekotavoilleen ja taloudellisesti etevämpää, vaan että sen työvoima,\norjat, oli niin peräti halpaa.\n\nAlituisesti virtasi lukuisien sotien vuoksi kauppatavaraa\norjamarkkinoille. Useat roomalaisten sodat olivat tuskin mitään muuta\nkuin pelkkää orjametsästystä suurtilallisten tarpeen tyydyttämiseksi.\nTavattomia orjamääriä kasaantui yhteen; ei ihme, että niiden hintakin\naleni mitättömiin.\n\nJo Atenassakin oli orjuus samallaisista olosuhteista kasvanut\nsuunnattomasti. Noin v. 300 e.a.a. laskettiin Atenassa olevan 21,000\nkansalaista, mutta orjia 400,000. Aeshineksen kerrotaan olleen kovin\nköyhän, hänellä kun ei ollut enempää kuin 7 orjaa. Roomalaisessa\nmaailmanvallassa levisi orjuus vieläkin pahemmin. Roomalainen\nsotapäällikkö Lucullus myi (muutamia vuosikymmeniä ennen meidän\najanlaskumme alkua) sotavankeja orjiksi vähemmästä kuin _neljästä\nmarkasta_ kappaleen!\n\nNäin ollen olikin edullista ostaa suuria orjajoukkoja ja asettaa ne\nyhteiseen työhön. Rikkaat roomalaiset omistivat orjia tuhansittain.\nLaitettiin suuria kasvumaita ja n.s. tehtaita. Tämän sanan merkitys ei\nkuitenkaan ole kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan tarkka, sillä\nheidän \"tehtaansa\" olivat kokonaan toisellaisia kuin uuden ajan, ne\neivät, niinkuin nämä, olleet etevämpiä verrattuina pikkuliikkeisiin.\nJos tahtoo vertailla orjatyöllä tehtyä teollista suurvalmistusta\nnykyaikaiseen laitokseen niin tämä ei saa olla uuden ajan tehdas,\nvaan korkeintaan meidän päiviemme vankila. Ei kukaan tahtone väittää,\nettä tämä, verrattuna vapaaseen käsityöhön, edustaa korkeampaa\ntuotantotapaa. Orjatyö oli myöskin, varsinkin maanviljelyksessä,\nniin raakaa ja epätaloudellista kuin mahdollista.[6] Yksityinen\norja tällaisessa suurliikkeessä tuotti paljon vähemmän kuin vapaa\nkäsityöläinen pikkuliikkeessä. Se, että orjatyö joka tapauksessa tuli\nhalvemmaksi, riippui yksinomaan siitä, että he itse eivät maksaneet\njuuri mitään ja ettei heitä uusien orjien runsaan saannin tähden\ntarvinnut säästää eikä kunnollisesti hoitaa. He saivat menehtyä, orjia\noli kyllä.\n\nNäemme siis, että suurtuotannon voitto pientuotannosta Rooman\nvaltakunnassa riippui kokonaan toisista edellytyksistä kuin sama ilmaus\nnykyään. Ei ollut mitään edellytyksiä korkeammalle yhteisölliselle\ntuotantotavalle, kuin se, mitä pikkutuotanto edusti. Kun siis\nGracchukset, vaikkapa olivatkin köyhälistön etujen puoltajia, olivat\nkokonaan muuta kuin kommunisteja, vastasi tämä täydellisesti niitä\ntaloudellisia olosuhteita, joissa he vaikuttivat.\n\nSamaa voipi sanoa Catilinastakin (synt. v. 108 e.a.a.), erään\nroomalaisen tilanomistajahallintoa vastaan tehdyn salaliiton\njohtajasta, joka vihdoin, kun hänen puolueensa kaikki muut\nyritykset anastaa itselleen valtiollinen valta olivat rauenneet\ntyhjiin, nousi tovereineen ase kädessä kapinaan ja miehuullisen\ntaistelun jälkeen sortui vihollisen ylivallan alle v. 62 e.a.a.\nHäntäkin on väärin sanottu kommunistiksi -- vieläpä saksalainen\nhistoriankirjottaja Mommsen \"anarkistiksi\" -- mutta aivan syyttä.\nSamoin kuin Gracchuksetkin, koki Catilina tilattomien hyväksi anastaa\nvaltiollisen vallan, tehdäkseen heidät sitten tilanomistajiksi. Mutta\nyksityisomaisuuden poistamista ei hän tahtonut.\n\nMutta valtiollinen elämä kuihtui yhä enemmän. Omaisuudettomat\nrupesivat tulemaan siveellisesti ja valtiollisesta yhtä piloille kuin\nomistavatkin, kansanvalta yhtä sisällyksettömäksi kuin ylimysvalta.\nItsevaltiaan, keisarin, palkkajoukon ja alkavan virkavallan päämiehen\nesiintymiselle oli maa-ala muokattu. Tämän täytyi antaa köyhälistön ja\nsen ystävien ajatuksille toinen suunta.\n\nSamassa kun vanhan ajan köyhälistö menetti valtiollisen valtansa,\nkuivui sen miltei ainoa elinlähde. Köyhyys merkitsi nyt samaa\nkuin kurjuus. Joukkojen omaisuudettomuudella oli roomalaisessa\nyhteiskunnassa seurauksena kauheita, siihen saakka tuntemattomia\nseikkoja. Pauperismi, joukkojen köyhyys ja kurjuus, tuli tärkeimmäksi\nyhteiskunnalliseksi kysymykseksi, kysymykseksi, joka yhä tiukemmin\nvaati ratkaisuaan, sillä yhteiskunnan kehitys kävi kulkuansa,\nvälikerrokset hävisivät yhä enemmän, rikkaat tulivat yhä rikkaammiksi\nja omaisuudettomien lukumäärä kasvoi.\n\nTämä ei kuitenkaan ollut ainoa yhteiskunnallinen kysymys, joka liikutti\nroomalaista maailmanvaltaa. Vapaan talonpoikaissäädyn häviö, joka johti\nkeisari-yksinvaltaan, oli ainoastaan koko yhteiskunnan taloudellisen\nhäviön edeltäjänä.\n\nJo ennenkuin Rooman yhteiskunta oli tehnyt valtiollisen vararikon,\noli se tehnyt sotilasvararikon. Kansallissotajoukon sotilaat olivat\nhävinneet samalla kuin talonpojatkin. Sen sijalle tuli palkkajoukko,\ndespotismin voimakkain tuli. Mutta tämän palkkajoukon, joka sisäänpäin\noli vastustamaton, oli pian vaikeata pidättää rajoilta etenkin\ngermaneja, jotka tunkivat eteenpäin yhä voimakkaammin, samalla kun\nRooman sotalaitos tuntuvasti rappeutui.\n\nTästä oli tärkeitä taloudellisia seurauksia. Vallotussodat tulivat\nharvinaisemmiksi. Alituinen rajasota muuttui vähitellen yksinomaan\npuolustussodaksi, jossa menetettiin enemmän sotilaita, kuin saatiin\nsotavankeja. Orjia saatiin yhä vähemmän. Mutta sen mukana kaatui\nmyöskin senaikuisen suurtuotannon, etenkin maanviljelyksen, perustus.\nOrjuus ei lakannut kokonaan, mutta se muuttui yhä enemmän ainoastansa\nylellisyys-orjuudeksi.\n\nTämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että palattiin takaisin vapaan\ntalonpoikaissäädyn ja vapaiden käsityöläisten aikaan. Teollisuus jäi\nsuurimmaksi osaksi orjien käsiin, ja niiden vähentyneellä tuonnilla\noli tavallisesti vain harvoin seurauksena, että teollisuus taantui ja\njoutui rappiolle. Maanviljelyksessä ei käynyt paljoa paremmin. Siellä,\nmistä orjain viljelemät istutusmaat kerran olivat karkottaneet vapaat\ntalonpojat, ei talonpoikaismaanviljelys enää tahtonut vakiintua.\nSillä vaikkapa _suurtuotanto_ tulikin yhä vähemmän tuottavaksi\njäivät kumminkin suuret maatilat olemaan, vieläpä niitä yhä enemmän\nlaajennettiin, sillä niiden omistajat saattoivat kyllä aina paremmin\nkuin pikkutilalliset vastustaa sekä keisarin virkamiesten kiskomisia\nettä niitä hävityksiä, joita onnettomat sodat toivat mukanansa eri\nmaakuntiin.\n\nMutta vanhaan suurtuotannon tapaan ei näitä tiloja enää voinut hoitaa.\nYhä enemmän kehittyi tuo järjestelmä, jonka mukaan suuret tilukset\njaettiin pienempiin ja näitä osia vuokrattiin määrätyistä maksuista,\njotka suoritettiin rahassa, luonnossa tai työssä. Näitä vuokraajia,\nn.s. \"koloneja\", koetettiin keisariajan jälkipuoliskolla niin paljon\nkuin suinkin kiinnittää turpeeseen, -- he olivat keskiajan maaorjain\nedelläkävijöitä.\n\nSyynä siihen, että heidät niin halukkaasti tahdottiin turpeeseen\nkiinnittää, oli se, että työvoimat nopeasti vähenivät Rooman\nvaltakunnassa. Oli olemassa muutamia harvoja rikkaita ja\nsuhteellisesti pieni määrä vapaita, itsenäisiä työntekijöitä noissa\ntalonpoikaisviljelyksen ja käsitöiden sorretuissa jäännöksissä. Mutta\nmuuten oli suuri joukko väestöstä ryysyläisköyhälistöä taikka orjia.\nIlman järjestettyjä perheoloja ja enimmäkseen kurjuudessa eläen eivät\nkumpasetkaan voineet jättää tarpeeksi lukuisasti jälkeläisiä. Useat\nonnettomat sodat lisäsivät vielä vallitsevaa ihmispuutetta. Väestö\nväheni huomattavasti. Saadakseen koloneja ja sotamiehiä, täytyi Rooman\nvallitsevain luokkain koota yhä enemmän muukalaisia, barbaareja,\nvaltakuntaan, jonka ravintoa hankkivina ja puolustavina voimina lopulta\nolivat enimmäkseen nämä maahan muuttaneet muukalaiset ja heidän\njälkeläisensä.\n\nMutta tämäkään ei riittänyt korvaamaan ihmisten vähenemistä, ja maahan\ntäytyi kutsua yhä raaempia, yhä alemmalla kannalla olevia aineksia.\n\nRoomalainen sivistys oli voinut saavuttaa sen kukoistuksen, johonka\nse pääsi, ainoastaan sen työvoiman runsauden avulla, joka sille oli\nollut tarjona ja jota se oli saanut hillittömästi tuhlata. Työvoiman\nrunsauden loppuessa loppui myöskin tuotteiden runsaus, maanviljelys ja\nteollisuus taantuivat, tulivat yhä raaemmiksi ja raakalaismaisemmiksi.\nJa niiden mukana rappeutui taide ja tiede.\n\nTämä yhteiskunnallinen rappeutuminen vaati paljon aikaa. Kului useita\nvuosisatoja, ennenkuin Rooman maailmanvalta oli vaipunut siitä ylevästä\nkorkeudesta, jonka se oli saavuttanut keisari Augustuksen ja hänen\nlähempien seuraajiensa aikana, tuohon kurjaan olemustilaan, jossa\nsen tapaamme kansainvaellusten alussa. Mutta rappeutumisen suunta\noli jo määrätty meidän ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla ja se\noli monessa kohden selvästi huomattavissa. Rappeutumisen mukana ja\nsen kautta kehittyi kuitenkin se uusi yhteiskunnallinen mahti, joka\nyleisestä häviöstä pelasti, mitä vielä pelastettavissa oli, ja joka\nvihdoin välitti roomalaisen sivistyksen jäännökset germaneille, joiden\nkeskuudessa se raivasi tietä uudelle, korkeammalle sivistykselle. Tämä\nvalta oli kristinusko.\n\n\nII. Alkukristillisen kommunismin olemus.\n\nSamoin kuin Kreikan rappeutuessa, täytyi Rooman keisariajallakin\nkaikkien ajattelevien ihmisten, kaikkien, joilla oli jotakin tuntoa\nkärsiviä veljiänsä kohtaan, miettiä jotakin keinoa päästäkseen\nvallitsevista pelottavista olosuhteista.\n\nTietystikin esiintyi mitä erilaisimpia ehdotuksia. Platoninkin\nihanne herätettiin jälleen henkiin, mutta se saattoi nyt vaikuttaa\nvielä vähemmän kuin alkuaikanaan. Uusplatonilainen Plotinus, joka\neli kolmannella vuosisadalla, oli korkeampain luokkain kunnioittama,\nolipa vielä niin hyvissä väleissä keisari Gallianuksen ja keisarinna\nSaloninan kanssa, että saattoi tuumia perustavansa kaupungin\nplatonilaisen yhteiskunnan malliin. Mutta tämä muotifilosofin\nsalonkikommunismi oli vain yksi niistä monista leikeistä, joilla\nrikkaat vetelehtijät kuluttivat aikaansa. Tuumaa ei edes koetettukaan\ntoteuttaa, ellei toteuttamisyrityksenä pidetä sitä, että keksittiin\nsiirtolalle nimi -- Platonopolis, Platonin kaupunki.\n\nValtiovaltaa kohdeltiin yleisellä epäluulolla ja\nvälinpitämättömyydellä. Yhteiskuntaruumiin mätäneminen oli jo niin\npitkälle ehtinyt, ettei saattanut odottaa, että kukaan kuolevainen,\nvaikka hän olisikin ollut mahtavin sesareista, kykenisi siinä uutta\neloa herättämään. Ainoastaan yli-inhimillinen valta, ainoastaan ihme,\nsaattoi jotakin sellaista aikaansaada.\n\nNe, jotka eivät voineet ihmeitä uskoa, vajosivat synkkään pessimismiin\ntai etsivät lohdutusta tyhjähenkisistä nautinnoista. Mutta toivehikkaat\nintoilijat, joille kumpikaan keino ei sopinut, rupesivat ihmeitä\nuskomaan. Etenkin oli asianlaita näin alemmissa kansankerroksissa,\njotka painavimpana tunsivat yleisen taantumuksen ja joilla ei ollut\nvaroja huvituksiin ja jotka eivät siis myöskään tunteneet sitä\npohmeloa, joka kärkkäästi seuraa sellaisia ja helposti herättää\npessimistisen mieli-alan. Etupäässä heidän joukossaan sai alkunsa se\najatus, että taivaasta oli piakkoin tuleva pelastaja perustamaan maan\npäälle ihanan valtakunnan, jossa ei olisi sotaa eikä kärsimyksiä, vaan\njossa vallitsisi ilo, rauha ja loppumaton autuus. Tämä lunastaja oli\nHerran voideltu -- Kristus.[7]\n\nKun kerran oli ruvettu ihmeitä uskomaan oli mielikuvitukselta\npoistettu kaikki esteet ja jokainen uskovainen saattoi kuvailla\ntulevaa valtakuntaa mielessänsä miten loistavin värein vaan halusi.\nEi ainoastaan yhteiskunta, vaan koko luonto oli muuttuva, kaikki\nvahingollinen oli siitä katoava, kaikki nautinnot, joita se tarjoo,\ntulisivat rajattomasti suurennettuina ilahuttamaan ihmistä.\n\nEnsimmäinen kristillinen kirjotus, jossa tällaisia odotuksia mainitaan,\non tuo n.s. _\"Johanneksen ilmestys\"_, apokalypsi. Se on nähtävästi\nkirjotettu vähän jälkeen keisari _Neron_ kuoleman. Siinä ennustetaan,\nettä piakkoin on pelottava taistelu tapahtuva takaisinpalaavan Neron,\nAntikristuksen, ja takaisinpalaavan Kristuksen välillä, taistelu, johon\nkoko luonto ottaa osaa. Kristus on vihdoin voittava, ja perustava\ntuhatvuotisen valtakunnan, jossa hurskaat hallitsevat hänen kanssansa,\nja jossa kuolemalla ei heihin nähden ole mitään valtaa. Mutta ei siinä\nkylliksi. Tämän valtakunnan lakattua olemasta, on syntyvä uusi taivas\nja uusi maa ja tämän maan päälle uusi Jerusalemi, autuuden asuinsija.\n\nTuhatvuotinen valtakunta -- se on alkukristillisyyden\n\"tulevaisuudenvaltio\". Sen mukaisesti kutsutaan kaikkia määrättömiä\nodotuksia tulevan yhteiskunnan tulemisesta tavallisesti\n_\"kiliastisiksi\"_.[8]\n\nLiittyen apokalypsiin on joukko kristittyjä oppi-isiä kristikunnan\nensimäisillä vuosisadoilla lausunut kiliastisia toiveita. Joskus\nhe ovat, kuten esim. Ireneus (toisella vuosisadalla) ja vielä\nLactantius (noin v. 320), kuvailleet tulevaa paratiisia maan päällä\nvarsin yksityiskohtaisesti ja loistavin, aistillisin värein.\nKuulkaammepa Ireneuksen unelmia viinistä ja rakkaudesta tulevaisessa\nkristillisessä taivasvaltiossa: \"Aika on tuleva, jolloin kasvaa\nviiniköynnöksiä, joilla kullakin on kymmenentuhatta haaraa ja\njokaisella haaralla kymmenentuhatta suurta oksaa, jokaisella\nsuurella oksalla kymmenentuhatta pientä oksaa, jokaisella pienellä\noksalla kymmenentuhatta terttua, jokaisella tertulla kymmenentuhatta\nviinirypälettä ja jokaisessa viinirypäleessä mehua kahteenkymmeneen\nviinimittaan\". Täytyy toivoa, että jano tuhatvuotisessa valtakunnassa\nkasvaa samassa määrässä. Mutta Ireneus ei unhota, että on olemassa\nmuitakin iloja. \"Nuoret tyttöset\", hän kirjottaa, \"huvitteleivat\nnuorukaisten seurassa; ukoilla on sama etuisuus, ja heidän murheensa\nhäipyvät iloihin.\"\n\nVasta sitten, kun olosuhteet olivat muuttuneet kristinuskoon nähden,\nkun se oli lakannut olemasta pelkkänä onnettomien ja sorrettujen,\nköyhälistön orjien ja heidän ystäviensä uskona, kun se oli tullut\nmyöskin mahtavien ja rikkaitten uskonnoksi, joutui kiliasmi vähitellen\nyleiskirkon epäsuosioon, sillä siinä oli aina vallankumouksellinen\nsivumaku, oli aina ennustus olevan yhteiskunnan tulevasta\nkukistumisesta.\n\nPyhä Augustinus (k. 430) oli ensimäinen kristityistä kirkko-isistä,\njoka suorastaan vastusti tuota epämukavaksi käynyttä oppia, kokien\nsofistisesti selittää apokalypsia. Hänen ajoistaan asti pidettiin\nkiliasmia \"kerettiläisyytenä\". Yleiskirkko nosti tulevaisen\nautuudenvaltakunnan ylös pilviin.\n\nKiliastiset odotukset ovat alkukristillisyyden henkisen elämän\ntärkeimpiä ja luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä. Mutta samoin kuin\nse on joutunut harhaan, joka luulee, että nykyinen sosialidemokratia\nammentaa voimansa jonkinlaisen \"tulevaisuudenvaltion\" lupauksesta,\nsamoin on myös erehdys, jos luullaan vanhimman kristillisyyden saaneen\npää-asiallisen voimansa kiliastisista aineksistansa.\n\nAivan samoin kuin sosialidemokratia, tuli alkukristillisyyskin niin\nmahtavaksi, etteivät vallanpitäjät voineet sitä voittaa, sen kautta,\nettä se tuli kansajoukolle _välttämättömäksi_. Sen _käytännöllinen\nvaikutus_, eikä sen _hurskaat haaveilut_, on hankkinut sille voiton.\n\nTahdomme nyt lähemmin tarkastaa tätä käytännöllistä vaikutusta.\n\nKeisari-ajan suuri yhteiskunnallinen kysymys oli, kuten olemme\nnähneet, alemman kansan köyhyys, pauperismi. Kaikki kokeet, jotka\nvaltion puolesta tehtiin sen vastustamiseksi, näyttäysivät turhiksi.\nUseat keisarit ja yksityisetkin henkilöt kokivat lieventää sitä\nhyväntekeväisyyslaitoksilla. Mutta tätä tapahtui aivan riittämättömässä\nmäärässä, eikä tuo ahne roomalainen virkavalta juuri ollutkaan sopivin\nsellaisten laitosten hoitajaksi.\n\nPessimistit ja nautintoja harrastavat ihmiset tekivät pauperismin\nvastustamiseksi samaa, kuin kaikkea muutakin yhteiskunnassa tavattavaa\npahaa vastustaessaan -- he eivät tehneet mitään. He selittivät olevan\nsangen ikävää, että olosuhteet olivat huonot, mutta se oli muka\nvälttämätöntä, eikä filosofien pitänyt taistella välttämättömyyttä\nvastaan.\n\nToisin tuumivat nuo toivovaiset intoilijat ja köyhälistö, joka itse\ntunsi kurjuuden. He eivät voineet sitä tyyneinä katsella, heidän\n_täytyi_ koettaa keksiä keino sen lopettamiseksi. Ne, joilta puuttuu\nkaikki, eivät olleet autettavissa loppumattomilla unelmilla siitä\nautuudesta, jonka Messias oli pilvistä tuopa alas maan päälle. Samoista\npiireistä, joista kiliasmi sai alkunsa, tehtiin myös voimakkaita\nyrityksiä vallitsevan kurjuuden poistamiseksi.\n\nNämä kokeet olivat pakostakin aivan toisenlaisia, kuin Gracchuksien\ntekemät. Nämä olivat vedonneet valtioon; he olivat tahtoneet, että\nköyhälistö anastaisi ja käyttäisi hyväkseen valtiollisen vallan. Nyt\nkaikki valtiolliset liikkeet olivat lakanneet ja valtiovaltaan ei\nyleensä kukaan luottanut. Ei valtion kautta, vaan sen selän takana,\nvaltiosta kokonaan riippumattomien järjestysmuotojen kautta, tahtovat\nyhteiskunnalliset uudistajat antaa yhteiskunnalle uuden muodon.\n\nVielä tärkeämmäksi osottautui eräs toinen ehdotus. Gracchilainen liike\noli puoliksi maaseutua koskeva, se ei nojautunut yksinomaan kaupunkien\nköyhälistöön, vaan myöskin taantumassa olevaan talonpoikaistoon.\nKaupunkiköyhälistön toinen jalka oli vielä talonpoikaissäädyssä.\n\nKeisari-ajalla sitävastoin kaupunki ja maaseutu olivat jo kokonaan\nerillään. Kaupunkien ja maaseudun asukkaat olivat kaksi kansakuntaa,\njotka eivät enään ymmärtäneet toisiaan. Kristillinen liike oli aluksi\nyksinomaan suurkaupunki-ilmiö -- niin yksinomaan, että sana \"paganus\"\n(= maakyläläinen), sai kristityn suussa merkityksen ei-kristitty\n(\"pakana\").\n\nTämän seikan läheisessä yhteydessä on ratkaiseva ero gracchilaisen ja\nkristityn yhteiskunta-uudistuksen välillä. Edellinen tahtoi asettaa\ntalonpoikaismaanviljelyksen noiden suurien orjatilain sijalle ja sen\ntäytyi, kuten olemme nähneet, johdonmukaisesti tunnustaa yksityinen\nomistusoikeus tuotannonvälikappaleisiin nähden.\n\nSe luokka, joka painoi leimansa kristinoppiin sen ensiaikoina, oli\nsuurkaupunkien ryysyläisköyhälistö. Nämä ainekset olivat vieraantuneet\ntekemästä työtä; koko tuotanto näytti heistä jotenkin yhdentekevältä,\nheidän esikuvanansa olivat kedon liljat, jotka eivät kylvä eivätkä\nkehrää ja kuitenkin kukoistavat. Kun he kokivat saada aikaan toista\nomaisuudenjakoa, eivät he ajatelleet _tuotannonvälineitä_, vaan\n_nautinnonvälineitä_. Kommunismi tässä suhteessa ei juuri näille\nkansankerroksille ollut ollenkaan vierasta. Tasavallan myöhempinä\naikoina oli tavallista, että tarvitsevaisia silloin tällöin suurissa\njoukoissa ilmaiseksi ruokittiin, tai että heille jaettiin elintarpeita.\nKeisari-ajan alkuaikoinakin tätä vielä jatkui. Mikäpä silloin oli\nlähempänä kuin järjestää nämä ruokailut ja jakamiset ja koettaa saada\naikaan järjesteellinen kommunismi tavattaviin nautinnonvälineisiin\nnähden, osaksi tasaisesti kaikille jakamalla, osaksi niitä yhteisesti\nkäyttämällä?\n\nTämänlaatuisia kommunistisia aatteita syntyi ja pian myöskin\nkommunistisia seurakuntia niitä toteuttamaan. Ensimäiset esiintyivät\nitämailla, jotka olivat taloudellisessa kehityksessä pisimmälle\nehtineet, erittäinkin juutalaisten keskuudessa, jotka jo ennen\nkristinoppia olivat kehittäneet apokalyptisiä odotuksia, ja joiden\nkeskuudessa jo noin vuoden 100:n vaiheilla e.a.a. tapaamme salaisen\nkommunistiliiton, joka tunnettiin _essealaisten_ nimellä.\n\nNäistä kertoo Josephus juutalaissodan historiassaan: \"Rikkautta\nhe eivät pidä minkään arvoisena, mutta ylistävät kovin omaisuuden\nyhteisyyttä, eikä heidän joukossansa tapaa ketään, joka olisi\nvarakkaampi kuin toinen. Heillä on laki, että kaikkien, jotka tahtovat\ntulla heidän liittokuntaansa, täytyy jättää omaisuutensa yhteisesti\nkäytettäväksi, niin ettei heillä huomaa puutetta eikä ylellisyyttä,\nvaan on heillä kaikki yhteistä niinkuin veljeksillä... He eivät asu\nyhdessä jossakin kaupungissa, vaan heillä on kaikissa kaupungeissa\nomat talonsa, ja kun heidän liittokuntaansa kuuluvia henkilöitä tulee\nheidän luoksensa muualta, jakavat he näiden kanssa mitä heillä on ja\nnämä voivat käyttää kaikkea kuten omaansa. He poikkeavat ilman mitään\ntoistensa luo, vaikkeivät koskaan olisi nähneetkään toisiansa, ja\nesiintyvät niinkuin olisivat koko ikänsä tuttavallisesti seurustelleet\nkeskenänsä. He eivät keskenänsä tee mitään kauppaa, vaan toinen antaa\ntoiselle, mitä tämä ehkä tarvitsee; ellei jompikumpi voi vaihdossa\nmitään antaa toiselle korvaukseksi, voi hän kumminkin, tarvitsematta\nhävetä, pyytää, keneltä tahtoo, mitä tarvitsee\".\n\nAivan samalla tavalla olivat ensimäiset kristityt seurakunnat\njärjestetyt. Onko tässä, ja missä määrässä, tietoista jäljittelyä,\nsiitä ollaan eri mieltä. Yhtäläisyys voipi aivan hyvin riippua\nsiitä, että molemmat saivat alkunsa samanlaisista olosuhteista. Joka\ntapauksessa tulivat kristityt seurakunnat essealaisia etevämmiksi\nyhdessä pääkohdassa: niillä oli se kansainvälinen henki, joka vastasi\nRooman suurta maailmanvaltaa. Essealaiset taas pysyttäysivät yksinomaan\njuutalaisuuden piirissä. He jäivätkin pieneksi lahkokunnaksi, jossa\nei koskaan liene ollut enempää kuin noin 4,000 jäsentä, kun taas\nkristinusko valtasi koko Rooman valtakunnan.\n\nAluksi kristityt monella taholla kokivat saada voimaan täydellistä\nkommunismia. Matteuksen 19 l. 21 v. Jesus sanoo rikkaalle\nnuorukaiselle: \"Jos sinä tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy,\nmitä sinulla on, ja anna vaivaisille\". (Vert. Markus 10: 21, Luukas\n12: 33 ja 18: 22). Apostolien teoissa (4: 32, vertaa myöskin 2: 44)\nkuvaillaan Jerusalemin ensimäistä seurakuntaa näin: \"Ei myös kenkään\nheistä sanonut mitään omakseen, kuin hänellä oli, vaan kaikki olivat\nheillä yhteiset... Ja ei myös ollut yhtään tarvitsevaa heissä; sillä\nkaikki, joilla pellot tai huoneet olivat, myivät ne ja toivat myytyin\nhinnan ja panivat apostolien jalkain juureen: ja jokaiselle jaettiin\nniinkuin kukin tarvitsi\". Ananiasta ja Safiraa, jotka salasivat\nseurakunnalta jotakin omaisuudestaan, rankaisi Jumala sentähden\nkuolemalla.\n\nKäytännössä tämänlaatuinen kommunismi johti siihen, että kaikki\ntuotannonvälineet olisi muutettava nautinnonvälineiksi ja jaettava\nköyhille, joka merkitsisi, jos se täydelleen toteutettaisi, kaikki\ntuotannon loppua. Kuinka vähän ensimäiset kristityt, oikeita\nkerjäläisfilosofeja kun olivat, välittivätkään siitä, kuinka tuotannon\nkävisi, ei kuitenkin tietysti voinut rakentaa pysyväistä, suurempaa\nyhteiskuntaa sellaiselle perustuksella.\n\nTuotannon silloinen kehitysaste vaati, että tuotannonvälineet\nolisivat yksityisomaisuutta. Tästä tosiasiasta kristitytkään eivät\nvoineet päästä (luostarit olivat poikkeuksellisena ilmiönä, josta ei\nmilloinkaan voinut tulla yleistä yhteiskuntamuotoa; palaamme niistä\npuhumaan seuraavassa toisten asiain yhteydessä). Kristittyjen piti\nsiis koettaa yhdistää yksityisomaisuus ja kommunismi toisiinsa. Tämä\nei nyt saattanut tapahtua Platonin malliin. Hän oli tehnyt kommunismin\nyksin ylimysvallan yksinoikeudeksi ja pysyttänyt yksityisomaisuuden\nvallitsevana rahvaan piirissä. Nyt päinvastoin juuri rahvas tarvitsi\nkommunismia.\n\nYksityisomaisuuden ja kommunismin yhdistäminen tapahtui siten, että\nkukin sai pitää omistusoikeutensa tuotannonvälikappaleisiin, mutta\nkommunismi piti vallita _nautintoja käyttövälineihin_, etenkin\nelintarpeisiin, nähden.\n\nLuonnollisesti tätä eroa ei tehty niin selväksi teoriassa, siksi\nselvillä ei oltu taloudellisesta seikoista, mutta käytäntö tähtäsi\nsiihen, ja tämä ero selittää meille kirkon opissa tavattavan näennäisen\nristiriitaisuuden, se kun ensimäisinä vuosisatoina samalla kertaa\nylisti yhteistä omaisuutta ja kielsi jokaisen todellisen hyökkäyksen\nyksityisomaisuutta vastaan.\n\nOmistajien tuli pitää tuotannonvälineensä ja käyttää niitä, etenkin\nmaata, sitävastoin tuli heidän jättää kristityn seurakunnan\nkäytettäväksi ne kidutusvälineet, jotka heillä oli ja joita he\nhankkivat -- ruoan, vaatteet, asunnon ja rahat sellaisten ostamiseen.\n\"Omaisuuden yhteisyys oli siis ainoastaan _käyttämisen_ yhteisyyttä\",\nkirjottaa J. L. Bogel. \"Jokaisella kristityllä oli tuon veljellisen\nliiton perustuksella oikeus kaikkeen, mitä seurakunnalla oli, ja hän\nvoi hädän sattuessa vaatia, että varakkaat jäsenet antaisivat hänelle\nsen, mitä hän tarvitsi. Kristitty, jolla ei ollut taloa, saattoi esim.\npyytää asuntoa toiselta, jolla oli pari taloa; mutta viimeksimainittu\npysyi kumminkin talojen omistajana.\" Liikkuvat elämäntarpeet, kuten\nrahat, koottiin erittäin valittujen seurakunnan palvelijain luo, joiden\ntehtävänä oli johtaa ja järjestää lahjojen jakamisesta.\n\nTämän vaikka vain osittaisenkin yksityisomaisuuden tunnustamisen\nkautta, oli ensimäisen kristikunnan täydellinen kommunismi jo murrettu.\nMutta toiseenkin suuntaan heikkeni se.\n\nKidutusvälineitä koskeva kommunismi on, kuten jo olemme nähneet\npuhuessamme Platonin valtiosta, mitä likeisimmässä yhteydessä _perheen_\nja _yksiavioisuuden poistamisen_ kanssa. Tämän tarkotuksen voipi\nsaavuttaa kahdella tavalla, joko pitämällä naiset ja lapset yhteisinä\ntaikka kokonaan kieltäytymällä sukupuolisuhteista, celibatin[9]\nkautta. Platon valitsi edellisen keinon, essealaiset jälkimäisen. He\nsuosivat naimattomuutta. Kristinuskokin koki ensimäisissä jyrkästi\nkommunistisissa yrityksissään saada perheen ja avioliiton poistetuksi,\nerittäinkin sillä asketisella tavalla, joka parhaiten vastasi ajan\nsurkeanvoivottelevaa mielialaa. Onpa kuitenkin ollut olemassa\nkristittyjä lahkokuntia esim. aatamilaiset, eräs gnostilainen lahko\ntoisella vuosisadalla, jotka ovat opettaneet ja käyttäneet elämän\niloisempaa muotoa perhe- ja avioliittolaitoksen poistamiseksi.\n\nMatteuksen evankeliumissa (19 1. 29 v., vert. Markus 10: 29, Lukas\n18: 29), sanoo Kristus: \"Ja jokainen, kuin luopuu huoneista taikka\n_veljistä_ taikka _sisarista_ taikka _äidistä_ taikka _emännästä_\ntaikka _lapsista_ taikka pellosta minun nimeni tähden, hänen pitää\nsatakertaisesti saaman, ja ijankaikkisen elämän perimän\". Ja Lukaksen\nevankeliumissa (14: 26; vert. Matt. 10: 37 sekä myöskin 12:46; Mark.\n3: 31, Lukas 8: 20) huudahtaa Kristus: \"Jos joku tulee minun tyköni,\neikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoansa ja lapsiansa ja veljiänsä\nja sisariansa ja päälliseksi omaa _elämäänsä_, ei se taida olla minun\nopetuslapseni\".\n\nKaikkien vanhimpien kristillisten seurakuntien järjestänsä\nhuomaamme koettaneen ainakin jossakin määrin kumota perhe-elämää.\nYhteisten ateriain pito (Apost. teot 2: 46), nuo n.s. \"agaapit\",\nrakkaudenateriat, vastaa täydellisesti noita yhteisiä aterioita\n\"syssitioita\", joita tapasimme sparttalaisilla ja Platonin valtiossa.\nNe olivat luonnollinen seuraus kommunismista nautinnonvälineisiin\nnähden.\n\nMutta, niinkuin jo on huomautettu, kristinusko ei voinut poistaa\npikkutuotantoa ja yksityistä omistusoikeutta tuotannonvälineisiin\nnähden. Mutta niihin on ehdottomasti yhdistetty yksityinen perhe,\nei ainoastaan miehen ja naisen, vanhempain ja lasten välisen\nyhdyselämän muotona, vaan taloudellisena yksikkönä. Kun kristinusko\nei voinut saada aikaan mitään uutta tuotantotapaa, sen täytyi antaa\nmyöskin vanhan perhemuodon pysyä sillänsä, niin suuresti kuin se\nolikin kulutuskommunismin kanssa ristiriidassa. Lopullisesti ei näet\nyhteiskunnan laatu riipu siitä tavasta, jolla sen jäsenet nauttivat,\nvaan siitä, millä tavalla he tuottavat. Ei täydellistä kommunismia eikä\nperheen ja avioliiton poistamista voitu yhdistää siihen kristinoppiin,\njoka saattoi laajalti levitä silloisessa yhteiskunnassa. Molemmat\npyrkimykset ovat senvuoksi jääneet muutamien lahkojen ja yhdyskuntien\nharrastuksiksi. Yleistä tunnustusta ne eivät voineet saavuttaa.\n\n\nIII. Alkukristillisen kommunismin häviö.\n\nSitä ristiriitaa, joka oli yksityisperheen ja kommunistisesti\njärjestetyn nautinnon ja käytön välillä, ei voitu poistaa muuten\nkuin tavattomalla innostuksella. Sellaista olikin ensimäisissä\nkristityissä seurakunnissa olemassa. Mutta samassa määrässä kuin\nkristittyjen lukumäärä kasvoi, täytyi myöskin luonnollisesti käydä\nsuhteellisesti pienemmäksi yksilöjen lukumäärä, joilla oli noita\nerikoisia taipumuksia. Ja jokapäiväisihmisten seassa eivät vaipuvan\nRooman yhteiskunnalliset olot todellakaan voineet synnyttää tehokasta\ninnostusta.\n\nSenpävuoksi kristityissä seurakunnissakin yksityisperhe pian voitti\nkulutuskommunismin. Koti-ateriat tulivat tavallisiksi, agaapit\nrajottuivat yhä enemmän juhlatilaisuuksiksi. Täten rajotettuina ne\nkuitenkin pysyivät olemassa kristinuskon ensimäisen vuosisadan.\nMutta sitten ne kokonaan hävisivät ja muuttuivat pelkäksi köyhien\nruokkimiseksi, jota rikkaat silloin tällöin laittoivat, itse ottamatta\naterioihin osaa.\n\nHuolenpito perheen suhteen joutui taas etualalle. Ainoastaan se, mitä\ntämä ei tarvinnut, kuului yhteisölle, kirkolle. Kaikkien jäsenten\nomaisuuden yhteinen käyttäminen supistui siihen, että kukin yksityinen\nantoi sen, mitä hänellä oli _liikaa_, seurakunnan rahastoon. Tämän\nmuodon sai pian kristillinen kommunismi käytännössä.\n\nMutta kun samat keisari-ajan yhteiskunnalliset olot, jotka tekivät\nkommunismin mahdottomaksi, kuitenkin olivat suotuisia kommunististen\nmielipiteitten syntymiselle, niin pysyivät alkukristillisyyden\nkommunistiset perimäopit kauan vireillä. Lakkaamatta nousi uusia\nkommunistisia lahkoja, ja kirkollinenkin järjestys nim. katolinen,\njoka vihdoin voitti kilpailijansa, pysyi vielä kauan teoretisesti\nkommunistisena.\n\nKirkko-isät pauhasivat aivan kuin ennenkin rikkautta ja arvonerotusta\nvastaan. \"Te kurjat\", niin huudahtaa neljännellä vuosisadalla pyhä\nBasilius rikkaille, \"kuinka aijotte puolustautua ijankaikkisen tuomarin\nedessä?... Te vastaatte minulle: Kuinka voisin olla väärässä, kun en\nmuuta tee kuin pidän sen, mikä on omaani? Mutta minä kysyn teiltä:\nmitä te nimitätte omaisuudeksenne? Keneltä olette sen saaneet? Te\nmenettelette niinkuin teatterissakävijä, joka koettaisi ottaa kaikki\npaikat itselleen ja tahtoisi estää muita tulemasta sisälle, yksinään\npitäen sen, joka on kaikkia varten. Mitenkä muuten pysyvät rikkaat\nrikkaina, kuin ottamalla itselleen tavaroita, jotka ovat kaikkien\nomia? Ellei kukaan ottaisi itselleen enempää, kuin mitä tarvitsee\nylläpidokseen, ja jättäisi loput toisille, ei olisi olemassa rikkaita\neikä köyhiä\".\n\nVielä kuudennella vuosisadalla kirjotti Gregorius Suuri: \"Ei ole\nsiinä kyllin, ettemme muilta ota heidän omaisuuttaan, emme ole\nsyyttömiä niin kauan kuin pidämme itsellämme omaisuutta, jonka Jumala\non luonut kaikkia varten. Se, joka ei muille anna, mitä hänellä\non, on miehentappaja ja murhaaja, sillä kun hän pitää itsellään\nsellaista, joka olisi voinut olla köyhille avuksi, voipi sanoa,\nettä hän päivittäin tappaa niin monta, kuin olisi voinut elää hänen\nyltäkylläisyydestään. Jos jaamme niille, jotka ovat tarpeessa, emme\nanna heille mitään, joka on meille kuuluvaa, vaan joka on heille\nkuuluvata. Sellainen ei ole mitään laupeudentyötä, vaan ainoastaan\nvelan maksamista.\"\n\nMerkillisimpiä todisteita alkukristillisyyden kommunistisesta\nluonteesta on Johanneksen, jota tulisen kaunopuheisuutensa tähden\nkutsuttiin Krysostomukseksi (\"kultasuuksi\"). Hän syntyi v. 347\nAntiokiassa ja yleni vihdoin Konstantinopolin patriarkaksi\n(pääpiispaksi), mutta keisari Arkadius ajoi hänet maanpakoon, kun\nhän pelottomasti moitti sitä siveettömyyttä, joka pääkaupungissa ja\nvallankin hovissa vallitsi, ja hän kuoli maanpaossa Armeniassa v. 407.\n\nYhdennessätoista homiliossaan (saarnassaan), jonka aihe oli Apost.\nteoista, johtuu tämä rohkea mies puhumaan ensimäisten kristittyjen\nkommunismista. Hän mainitsee seuraavan kohdan Apost. teoista (4\n1. 33 v.): \"Suuri armo oli heidän kaikkien päällänsä, eikä heidän\njoukossaan ollut ainoatakaan tarvitsevaista\", ja jatkaa: \"Ei kukaan\nollut tarpeessa, sillä he antoivat niin innokkaasti. He eivät\nantaneet osaa ja pitäneet itse toista, he poistivat erilaisuuden mitä\nkiitettävimmällä tavalla. Mutta he eivät uskaltaneet antaa lahjojansa\ntarvitsevaisten käsiin, eivät ylpeällä alentuvaisuudella, vaan he\nlaskivat kaikki apostolien jalkoihin ja tekivät heidät herroiksi ja\nlahjojen jakajiksi. Mitä tarvittiin, se otettiin yhteisön varoista,\neikä yksityisten omaisuudesta. Sen kautta voitettiin se seikka, ettei\nantaja turhamaisesti pöyhkeillyt.\n\n\"Jos me nyt tekisimme samalla tavalla, niin eläisimme onnellisempina,\nsekä rikkaat että köyhät.\n\n\"Ajatelkaammepa asiaa! Kaikki jättävät sen, mitä heillä on, yhteiseksi\nomaisuudeksi. Paljoko rahoja luulisitte siitä tulevan? Minä oletan,\nettä jos jokainen yksityinen antaa kaikki rahansa, peltonsa, tilansa ja\ntalonsa -- en tahdo puhua orjista, sillä ensimäisillä kristityillä ei\nliene sellaisia ollut, koska he kai päästivät ne vapaiksi -- saadaan\nkumminkin kokoon miljoona naulaa kultaa, ehkäpä todennäköisesti kaksi\ntai kolmekin miljoonaa.. Sano minulle sitten, montako asukasta on\nmeidän kaupungissamme (Konstantinopolissa)? Ja montako kristittyä?\nEikö heidän lukunsa nouse satoihin tuhansiin? Ja montako köyhää meillä\non? En luule, että heitä on enemmän kuin viisikymmentä tuhatta. Kuinka\npaljon tarvittaisiin päivässä heidän ruokkimiseensa? Jos he söisivät\nyhteisissä pöydissä, eivät kustannukset voisi olla kovin suuret.\nLuuletko silloin, että niin tavattoman suuri aarre, kuin meidän,\nvoisi milloinkaan tyhjentyä. Ja eikö Jumalan siunaus vuotaisi meille\ntuhatkertaisena? Emmekö voi tehdä maasta tai vaan valtakuntaa? Jos tämä\non niin loistavana esiintynyt noiden kolmen tai viidentuhannen ihmisen\n(ensimäisten kristittyjen) seassa, eikä kukaan heistä ollut puutteessa,\nkuinka paljoa paremmin kävisikään se laatuun näin suurelle joukolle?\nEikö jokaisen tulijan ole tuotava lisää osaltansa.\n\n\"Omaisuuden hajanaisuus tuottaa suurempaa kulutusta ja sen kautta\nköyhyyttä. Ajatelkaammepa taloa, jossa on mies, vaimo ja kymmenen\nlasta. Vaimo on kankuri, mies saa ansionsa muualta. Tarvitsevatko\nhe enemmän, jos he yhdessä asuvat samassa talossa tai jos elävät\nerillään? Ilmeisesti enemmän, jos elävät erillään. Jos nuo kymmenen\npoikaa menee kukin eri taholle, niin he tarvitsevat kymmenen huonetta,\nkymmenen pöytää, kymmenen palvelijaa ja kaikkea samassa suhteessa\nmonenkertaisesti. Ja mitenkä on orjajoukon laita? Eikö heidän,\nkustannusten välttämiseksi, anneta kaikkien syödä samassa pöydässä?\nHajanaisuus johtaa säännöllisesti tuhlaavaisuuteen, yhdessäolo taas\nsäästäväisyyteen. Sillä tavoin eletään nyt luostareissa ja sillä\ntavoin uskovaiset elivät ennen. Kuka siihen aikaan kuoli nälkään?\nKuka ei tullut runsaasti ravituksi? Ja kumminkin ihmiset pelkäävät\ntätä tilaa enemmän kuin hyppäystä äärettömään mereen. Koettakaammepa\ntoki asiaa! Mikä suuri siunaus siitä olisikaan seurauksena! Sillä jos\nsiihen aikaan, jolloin uskovaisten lukumäärä oli niin vähäinen, jolloin\nkoko maailma meitä vihamielisenä vastusti eikä lohdutusta missään\nnäkynyt, meidän edeltäjämme kuitenkin rohkeasti esiintyivät, kuinka\npaljoa luottavaisempia saatammekaan olla nyt, kun uskovaisia Jumalan\narmosta on kaikkialla! Kukapa silloin vielä tahtoisi jäädä pakanaksi?\nLuullakseni ei kukaan. Me vetäisimme kaikki puoleemme ja saisimme\nsuostumaan itseemme.\"\n\nLopuksi Krysostomus kehottaa toteuttamaan hänen esityksensä.\n\nTämä raitis, puhtaasti taloudellinen, kaikesta uskonnollisesta\nhaaveilusta vapaa saarna on kaikissa suhteissa varsin merkillinen.\nSe osottaa meille selvästi, miltä alkukristillisyyden kommunismi\nnäytti, osotti että sen tarkotuksena oli käyttäminen, eikä tuotanto.\nKrysostomus koettaa saada kuulijansa kommunismin puolelle laskemalla\nheille, kuinka paljon taloudellisempaa on pitää yhteistä taloutta\nkuin useita pienempiä. Mutta hän ei sanallakaan lausu, kuka tuottaa\nsen kaiken, mitä tämä kommunistinen taloudenhoito tarvitsee. Siinä\nsuhteessa näet kaikki jäisikin sille kannalle, millä se oli.\n\nKrysostomuksen ehdotusta ei milloinkaan toteutettu. Hänhän meille\nitse sanoo, kuinka paljon kirkon alkujansa kommunistinen luonne on\nmuuttunut: \"Ihmiset pelkäävät tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä\näärettömään mereen.\" Ja yhtä selvästi lausuivat kirkon muutkin\nopettajat mielipiteensä. Juuri heidän kiihkeät hyökkäyksensä rikkaita,\n_kristittyjä_ rikkaita vastaan, osottavat parhaiten, ettei ainoastaan\nkommunismin harjottaminen, vaan sen henkikin, yhdenvertaisuuden ja\nveljeyden tunne, oli nopeasti katoamassa.\n\nVielä kerran näyttäytyi tässä todeksi se seikka, että aineelliset\nolosuhteet ovat vahvemmat kuin aatteet, ja että edelliset hallitsevat\nnäitä viimeksimainittuja. Kirkon oli ehdottomasti pakko sovittaa\noppinsa niiden muuttuneiden olosuhteiden mukaiseksi, joihin se yhä\nlevitessään oli joutunut. Kun ei voitu päästä eroon kommunistisesta\nperimäopista, koetettiin sen sijaan selittää sitä uudella tavalla ja\nkäyttämällä runsaasti viisasteluja -- joka olikin sen ajan filosofien\nmaun mukaista -- sovittaa se todellisuuden kanssa.\n\nKristinoppi luopuu nyt aikeestaan ratkaista köyhyyden problemi ja\nhävittää eroitus köyhän ja rikkaan väliltä. Ensimäiset kristityt\nväittivät, ettei yksikään rikas saattanut tulla taivaanvaltakuntaan\ns.o. päästä heidän yhteyteensä muulla ehdolla kuin että hän antoi\nköyhille kaikki mitä hänellä oli. Taivaanvaltakunta on ainoastaan\nköyhiä varten, ajateltiin silloin. Nyt selitettiin nämä puhtaasti\naineelliset suhteet henkisiksi.\n\n\"Kirkko oli\", niin selittää esim. Ratzinger \"Kristillisen köyhäinhoidon\nhistoriassaan\" tuota uutta teoriaa, \"määrätty ainoastaan köyhiä\nvarten, rikkaat olivat suljetut siitä pois. Mutta näiden omaisuudesta\nluopumisen ei tarvitse olla täydellinen kieltäytyminen siitä, siinä oli\nkylliksi, jos rikas luopuu kaikesta sen _kohtuuttomasta nauttimisesta_,\nkaikesta halustaan siihen, lyhyesti sanoen _ahneudesta_... Hänen täytyi\nerottaa sydämensä kaikesta maallisesta rikkaudesta\". Saman mukavan\nselityksen hyväksyvät vielä tänä päivänä kaikki kristilliset kirkot,\nvieläpä nekin, jotka jyrkimmin pitävät kiinni kirjaimesta.\n\nNäin kristinusko osasi päästä kommunistisesta alkuperästään. Mutta\ntässä laimennetussakin muodossa se vaikutti vielä kautta vuosisatojen,\nvoimakkaasti ehkäisten alemman kansan kurjuutta, hätää lieventäen,\nvaikk'ei se tosin voinutkaan sitä poistaa. Ja siinäpä ehkä onkin sen\nedistyvän leviämisen tärkein vaikutin.\n\nKuta mahtavammaksi kristinusko tuli, sitä voimattomammaksi osottautui\nse aikansa yhteiskunnalliseen kysymykseen nähden. Ei siinä kyllin,\nettä kristinoppi osottautui kykenemättömäksi poistamaan niitä\nluokkaerotuksia, joita se tapasi, -- samassa määrin kuin sen valta ja\nrikkaus lisääntyivät, loi se itse uuden luokkavastakohdan. Kirkossa\nmuodostui vallitseva luokka, _\"klerus\"_, papisto, jonka vallan alle\nrahvas, \"laici\",[10] maallikkosääty, kuului.\n\nAlkuansa vallitsi kristityissä seurakunnissa täydellinen itsehallinto.\nSeurakunnan jäsenet valitsivat luottamusmiehet, piispat ja presbyterit,\nomasta piiristään, ja näiden tuli tehdä tili toimestaan seurakunnalle.\nViroista ei ollut mitään etuisuuksia.\n\nMutta kun eri seurakunnat tulivat yhä suuremmiksi ja rikkaammiksi\nkasvoi johtajien työ niin paljon, ettei näitä virkoja enää voitu\nhoitaa yhteiskunnallisen ammatin ohella. Työtä täytyi sentähden\njakaa, kristittyjen seurakuntien virat rupesivat vaatimaan miehensä\nyksinomaan itseänsä varten. Kirkon omaisuutta ei nyt enää voitu käyttää\nyksinomaan köyhien auttamiseksi; sillä siitä täytyi myöskin maksaa\nhallintokustannukset, kustannukset seurakunnan kokoushuoneustoista sekä\nseurakunnan virkamiesten ylläpidosta.\n\nSuurin osa seurakuntien väestöstä oli kuitenkin, niinkuin olemme\nnähneet, ryysyläisköyhälistöä, ja sellaiset eivät milloinkaan ole\nkyenneet säilyttämään sitä valtaa, jonka kansanvaltainen hallitusmuoto\non antanut heidän käsiinsä. Tätä voivat he tehdä yhtä vähän\nkirkonpiirissä kuin ennen tasavallassa. Kirkonpiirissä myivät ja\nmenettivät he sen piispalleen, samoin kuin he ennen tasavallassa olivat\nsen menettäneet sesarilleen.\n\nPiispan tuli hoitaa seurakuntansa omaisuutta ja määrätä, kuinka kirkon\ntuloja oli käytettävä. Hänellä oli täten ryysyläisköyhälistöä vastaan\ntavaton valta, ja se kasvoi sitä mukaa, mitä suurempia rikkauksia\nkirkko kokosi. Piispat tulivat valitsijoistaan yhä riippumattomammiksi,\nnämä yhä riippuvaisemmiksi heistä.\n\nKäsi kädessä tämän kehityksen kanssa kulki yksityisten seurakuntien,\njotka alkuansa olivat olleet aivan itsenäisiä, lähempi yhdistäminen\nyhdeksi suureksi yhteydeksi, yhteiskirkoksi. Sama katsantotapa, samat\ntarkotusperät, samat vainot saattoivat yksityiset seurakunnat jo\naikaisin tekemisiin toistensa kanssa kirjeiden ja lähettiläiden kautta.\nToisen vuosisadan loppupuolella oli monessa Kreikan ja Aasian paikassa\ntultu niin pitkälle, että muutamien maakuntien seurakunnat muodostivat\nlujia, yhteistä järjestystä noudattavia yhteisöjä, joiden korkeimpina\nmäärääjinä olivat luottamusmiesten kongressit, piispojen kokoukset.\nTämä luonnollisesti auttoi piispojen kohoamista seurakunnan jäseniä\nmahtavammiksi.\n\nVihdoin yhdistettiin valtakunnan kaikki kristityt seurakunnat yhdeksi\nainoaksi yhteisöksi, ja neljännellä vuosisadalla pidetään jo ensimäiset\nkoko valtakuntaa käsittävät kirkolliskokoukset (ensimäinen Nikeassa v.\n325).\n\nNäissä kokouksissa olivat taas ne piispat vallalla, jotka edustivat\nmahtavimpia ja rikkaimpia seurakuntia. Ja niin tuli vihdoin Rooman\npiispa länsimaisen kristikunnan pääksi.\n\nKoko tämä kehitys ei tietystikään voinut tapahtua ilman ankaroita\ntaisteluja. Siinä taisteltiin valtiovaltaa vastaan, joka ei tahtonut\nsallia uuden valtion syntymistä valtioon, siinä oli taisteluja\nerityisten järjestöjen välillä ja niiden keskuudessa, siinä taisteltiin\nvihdoin pappien ja kansan välistä taistelua, ja tavallisesti kansa veti\nlyhemmän korren. Jo kolmannella vuosisadalla oli kansalla kaikkialla\njäljellä ainoastaan oikeus asettaa kirkon palvelijat virkoihinsa. Nämä\nolivat nyt järjestyneet suljetuksi yhdyskunnaksi, joka itse täydensi\nitsensä ja mielin määrin käytti kirkon varoja.\n\nTästä hetkestä alkaen oli kirkko se laitos Rooman valtakunnassa,\njoka eteenpäin pyrkivälle nerolle tarjosi parhaat kohoamisen\nmahdollisuudet. Valtiollista tietä ei enää voinut kohota arvoon, sitten\nkun valtiollinen elämä oli sammunut. Sotapalvelus oli melkein kokonaan\njätetty palkattujen muukalaisten toimeksi. Taide ja tiede pysyivät töin\ntuskin hengissä. Ainoastaan kirkossa oli vielä tavattavana liikettä\nja elämää, ja siinä helpoimmin saattoi kohota yhteiskunnalliseen\nvaltaan. Miltei kaikki se työvoima ja nero, joka pakanamaailmassa vielä\noli, kääntyi kristinuskoon ja rupesi kirkon palvelukseen. Kirkko oli\ntaistellessaan valtiovaltaa vastaan osottautunut voittamattomaksi, nyt\noli sen vuoro käyttää tätä tarkotuksiinsa.\n\nJo neljännen vuosisadan alussa eräs kavala kruununtavottelija,\nKonstantinus, huomasi, että se pääsisi voitolle, joka osaisi taivuttaa\nkristittyjen jumalan suosiolliseksi itselleen, s.o. se, joka joutuisi\nhyviin väleihin kristittyjen pappien kanssa. Hänen kauttansa\nkristinoppi tuli vallitsevaksi ja pian ainoaksi uskonnoksi Rooman\nvaltakunnassa.\n\nNyt kirkon omaisuus lisääntyi vasta oikein nopeasti. Keisarit ja\nyksityiset koettivat kilvan lahjoilla ostaa tuon uuden vallan\nsuosiota. Toiselta puolen näkivät keisarit itsellään olevan yhä\nenemmän syytä jättää kirkollisen virkavallan huolehdittavaksi useita\nvaltion ja kunnan toimia, joita rappeutunut valtiovalta ei enää voinut\nkunnollisesti hoitaa, ja tähänkin tarvitsi kirkko taas uusia tuloja.\n\nSeurakunnan jäsenien kirkolle antamat lahjat olivat ennen olleet\naivan vapaa-ehtoisia. Sen jälkeen kun kirkko oli saanut valtiovallan\nsuojaksensa, nousi kysymys säännöllisistä veronmaksuista. _Kymmenykset_\npantiin käytäntöön. Aluksi niitä koottiin vain siveellisin keinoin,\nmutta lopuksi pakkokeinojenkin avulla.\n\nKirkko tuli nyt suunnattoman rikkaaksi, ja sen papisto täydellisesti\nriippumattomaksi maallikoista. Ei ihme silloin, että kirkko herkesi\nkäyttämästä varallisuuttaan köyhien hyväksi! Papisto käytti sitä omaksi\nhyväkseen, ahneus ja ylellisyys pääsivät valtaan kirkossa, erittäinkin\nrikkaissa seurakunnissa, niinkuin Roomassa, Konstantinopolissa,\nAleksandriassa y.m. Näin muuttui kirkko kommunistisesta laitoksesta\ntavattoman suureksi nylkemiskoneistoksi, jommoista ei maailma ennen\nollut nähnyt. Jo viidennellä vuosisadalla huomaamme, että roomalaisessa\nkirkossa tulot jaettiin neljään osaan. Yksi osa tuli piispalle,\nyksi hänen papistolleen, yksi jumalanpalvelusta varten (kirkkojen\nrakentamiseksi ja ylläpidoksi y.m.), ja ainoastaan _yksi_ osa annettiin\nköyhille. Nämä kaikki yhteensä eivät saaneet muuta kuin mitä piispa\nyksinään!\n\nJa kuitenkin on luultavaa, että tämän nelijaon tarkotuksena oli\nsuojella köyhiä, niin että hekin jotain saisivat, ettei kaikki menisi\nherrojen sielunpaimenien maallisen hyvän ylläpitoon.\n\nKristinopin kommunistista sisällystä ei toki sittenkään voitu kokonaan\nhävittää, niin kauan kuin ne olosuhteet, joista se oli lähtenyt,\nedelleenkin olivat olemassa. Niin kauan kuin Rooman valtakunta oli\nolemassa, vieläpä kansainvaelluksenkin aikana, pidettiin kirkon\nomaisuutta ikäänkuin köyhien perintö-osana, eikä kukaan kirkon\nopettaja, ei myöskään mikään kirkolliskokous tahtonutkaan sitä kieltää.\nPerinnön hoitokustannukset olivat kyllä tulleet hiukan korkeiksi\nja nielivät joskus koko tulonkin, mutta sellaistahan huomataan\nhyväntekeväisyysyrityksissä yleensä. Sen vuoksi ei toki kukaan olisi\nuskaltanut väittää, että hoitajat olisivat olleet omaisuuden omistajia.\n\nTämä viimeinen askel, jonka piti sotkea täydelleen tuntemattomaksi\nkirkon kommunistinen alkuperä, voitiin ottaa vasta sitten kun\nhyökkäävät germanit olivat asettaneet roomalaisen maailman ja samalla\nmyöskin kirkon aivan uudelle yhteiskunnalliselle pohjalle.\n\n\nIV. Kirkon omaisuus keski-ajalla.\n\nKristinusko ei kyennyt eikä voinut kyetä perustamaan uutta\ntuotantotapaa, toimittamaan yhteiskunnallista vallankumousta. Sentähden\nei se myöskään kyennyt pelastamaan Rooman valtakuntaa perikadosta.\nKun tämä kaikesta yhteiskunnallisesta rappiosta huolimatta voi pysyä\npystyssä useita vuosisatoja, ei tästä tule kiittää kristinuskoa, vaan\npakanallisia muukalaisia, germaneja. Nämä tulivat, niinkuin olemme\nnähneet, palkkasotureina ja koloneina vaipuvan yhteiskunnan tueksi.\n\nAjan pitkään eivät ahdistavat germanit kuitenkaan tyytyneet näihin\nosiin. He olivat oppineet tuntemaan Rooman heikkouden ja samalla ne\nnautinnot, jotka ainoastaan Rooman valtakunnassa olivat mahdollisia.\nVihdoin germanilaisjoukot yllättivät valtakunnan ja ottivat sen\nhaltuunsa. Uudet joukot tunkivat edelläolevat yhä kauemmaksi\neteenpäin, kunnes vähitellen kaikki asettuivat alalleen, eri kansat\nottivat kiinteät asuinpaikat ja uusia valtioita muodostui, uusi\nyhteiskunnallinen järjestys kehittyi.\n\nGermanit olivat kansainvaelluksen aikana vielä alkuperäisen\nmaanviljelyskommunismin kannalla. Eri heimot, maakunnat ja kunnat\nmuodostivat yhteiskuntia, jotka yhteisesti omistivat maata,\nyhteismaan, \"markin\". Koti ja kontu oli kumminkin jo eri perheiden\nyksityisomaisuutta, ja peltomaa jaettiin heille kunkin erikoisesti\nkäytettäväksi, mutta omistusoikeus siihen jäi vielä koko yhteisölle, ja\nniityt, metsät ja vedet sekä omistettiin että käytettiin yhteisesti.\n\nKöyhyys, omaisuudettomuus joukkoilmauksena, lakkasi kansainvaelluksen\naikana. Totta kyllä tapaamme useinkin keskiajalla joukkokurjuutta,\nmutta silloin olivat siihen syynä katovuodet, sodat tai kulkutaudit,\neikä omaisuudettomuus. Ja se oli aina hetkellistä kurjuutta, eikä\nsuinkaan elinaikaista. Missä oli tarvitsevaisia, siellä eivät nämä\nolleet turvattomia, se yhteisö, johon he kuuluivat, tarjosi heille\nsuojaa ja apua.\n\nKirkon hyväntekeväisyys lakkasi olemasta tarpeellisena tekijänä\nyhteiskunnan säilymiselle. Itse kirkollinen järjestö pysyi pystyssä\najan myrskyissä, mutta ainoastaan sentähden, että se mukautui uusien\nolosuhteiden mukaan ja täydellisesti muutti luonteensa. Kirkko muuttui\nnäet hyväntekeväisyyslaitoksesta _valtiolliseksi laitokseksi_.\nValtiolliset tehtävät, jotka sillä oli täytettävänä, sekä sen rikkaus\nolivat päälähteinä sen valtaan keskiajalla. Rikkautensa osasi kirkko\nkansainvaelluksen aikana pelastaa vanhasta uuteen yhteiskuntaan.\nMiten paljon se sitä lieneekin kadottanut, osasi se uudestaan hankkia\nyhtä paljon ja vielä enemmänkin. Kirkko tuli kaikissa kristityissä\ngermanilaisissa maissa suurimmaksi maanomistajaksi, kolmas osa maasta\noli säännöllisesti sen hallussa, monin paikoin vielä enemmänkin.\n\nNämä kirkon rikkaudet lakkasivat nyt täydellisesti olemasta köyhien\nomaisuutta. Kaarlo Suuri (joka kruunattiin v. 800) tahtoi kyllä saada\nvoimaan frankkien valtakunnassa muitten roomalaisten määräysten\njoukossa myöskin sitä, että kirkon tulot jaettaisiin neljään osaan.\nMutta tämä hänen \"uudistuksensa\", niinkuin useimmat muutkin, jäivät\npaperille -- tai pergamentille. Muutamia vuosia Kaarlen kuoleman\njälkeen ilmestyivät n.k. \"Isidoriset dekretalit\", kokoelma julkeasti\nsepitettyjä ja väärennettyjä asiakirjoja, jotka näyttivät muka\noikeiksi paavin vaatimukset ja tulivat lainopilliseksi pohjaksi sen\nvaltiotaidolle. Kirkon omaisuudesta puhuttaessa koetetaan näissä\ndekretaleissa selittää, että köyhillä, joiden omaisuutta kirkon\nomaisuus on, hyvin yksinkertaisesti tarkotetaan niitä hengellisiä,\njotka ovat tehneet lupauksen olla köyhiä. Tämä teoria pantiin yleisesti\nkäytäntöön, kirkon omaisuus katsottiin papistolle kuuluvaksi, ja\n12:nnella vuosisadalla vedettiin asiasta se lopullinen johtopäätös,\nettä koko kirkon omaisuus kuului paaville, jolla oli valta mielinmäärin\nsitä käyttää.\n\nNäillä muutoksilla kirkon omaisuuden luonteeseen oli tärkeä seuraus. Ne\nedistivät selibatin aikaansaamista, pappien naimattomuutta. Erityisistä\nsyistä ovat eri suunnat kirkossa kaikkina aikoina toivoneet, että\nsen palvelijat olisivat naimattomia, mutta nämä tarkotukset eivät\nonnistuneet saamaan yleistä tunnustusta. Ne menestyivät vasta sitten\nkun niihin liittyi aineellinen etu, huolenpito kirkon omaisuudesta.\nNiinkauan kuin tämä oli seurakuntien omaisuutta, jota piispat saivat\nainoastaan hoitaa, ei pappien perheellisyys ollut sille vaarallinen.\nToisiksi muuttuivat olosuhteet, kun kirkon omaisuutta ruvettiin\nkatsoman papeille kuuluvaksi. Nyt koki jokainen hengellinen, jolla\noli lapsia, taata näille mahdollisimman paljon kirkon omaisuutta.\nKuulkaammepa esim. kuinka liikuttavasti paavi Benediktus VIII valittaa\nTessinin kirkolliskokouksessa (1014-24) asiasta: \"Suuria aloja maata,\nsuuria tiloja, kaikkia, mihin vaan kätensä saavat, koettavat hävyttömät\nisät (naineet hengelliset) saada hävyttömille pojilleen kirkolta, sillä\nmitään muuta ei heillä ole\". Järjestelmää, joka teki mahdolliseksi\ntuhlata kirkon omaisuutta papiston lapsille, voitiin vasta silloin\ntehokkaasti vastustaa, kun paavin yksinvalta kirkossa oli ehtinyt saada\nlujan perustuksen. Paavinvallan ensimäisiä tehtäviä olikin taistelu\npappien naimisoikeutta vastaan. Leo IX (1048-54) pani sen alulle,\nja tarmokas Grecorius VII (1073-85) saattoi ratkaisevasti voimaan\nnaimiskiellon, vaikka Alppien pohjoispuolella kesti vielä kauan,\nennenkuin se tuli yleisesti tunnustetuksi. Niin myöhään kuin 1220\ntapaamme vielä naineita hengellisiä Lüttichin kaupungissa (nykyisessä\nBelgiassa), vieläpä v. 1230 Zürichissä. Ruotsissa saatiin pappien\nselibati aikaan vasta Skeningen kirkolliskokouksessa v. 1248.\n\nUskonpuhdistuksen aikana maallistutettiin kirkon omaisuus, se joutui\nhengellisistä käsistä maallisiin. Ruhtinaat kaappasivat omaisuuden\nitselleen, ja papisto muutettiin valtion virkailijoiksi, jotka elivät\npalkastaan. Tällöin katosi tietysti kaikki harrastus pitää pappien\nselibatia voimassa. Vaikka protestanttisella papilla olisi kuinka monta\nlasta tahansa, ei hän kuitenkaan voi saada käsiinsä kirkon omaisuutta\nsitä heille antaakseen.\n\nMutta palatkaamme takaisin keskiaikaan. Joskin kirkon rikkaudet olivat\nlakanneet olemasta köyhien omaisuutta, niin tällä ei ole sanottu,\nettei kirkollisten laitosten puolelta olisi keskiajalla mitään tehty\nköyhien hyväksi, mikäli köyhiä siihen aikaan yleensä oli olemassa.\nJoskaan -- ehkä muutamia kaupunkeja lukuunottamatta -- ei ollut mitään\nmeidän kaltaista köyhälistöä keski-ajan ensimäisinä vuosisatoina, oli\nkumminkin ajoittain paljonkin tarvitsevaisia. Katovuosina oli nälkäisiä\nruokittavina, kulkutautien raivotessa sairaita hoidettavina, leskiä\nja isättömiä turvattomina ja sota-aikoina pakolaisia, jotka olivat\nkarkotetut maaltaan.\n\nTällaisten tarvitsevaisten tukeminen katsottiin keski-ajalla olevan\njokaisen toimeentulevan miehen velvollisuus, ennen kaikkea jokaisen\nmaanomistajan, ja suurimman maanomistajan, kirkonkin, velvollisuus.\nJa tämän velvollisuuden kirkko täyttikin, ei sentähden, että se olisi\njokin erikoinen hyväntekeväisyyslaitos, vaan senvuoksi että se kuului\nomaisuuden omistajiin. Perustuksena tälle velvollisuudelle ei ollut\nmikään erityisesti kristillinen katsantotapa, vaan yleinen, jos niin\ntahtoo, pakanallinen periaate, joka on yhteinen kaikille kansoille,\nniiden ollessa alemmalla sivistysasteella, _vieraanvaraisuus_.\n\nIlo siitä, että saa jakaa osaansa, on jotain sellaista, jonka huomaa\nkaikissa kansoissa, joilla alkuperäinen kommunismi tai ainakin sen\njäännökset ovat vallitsevia. Vieras on tällöin niin harvinainen ilmiö,\nettä on ihan mahdotonta käyttäytyä välinpitämättömästi häntä kohtaan.\nAina sukuperänsä ja esiintymisensä mukaan häntä joko vastustetaan\nvihamiehenä tai kunnioitetaan kuin mitäkin lempivierasta, häntä\npidetään perheen jäsenenä. Joko halaistaan hänen kallonsa tai annetaan\nhänen käytettäväksensä koti ja kontu, keittiö ja kellari, joskus\naviovuodekin.\n\nTaipumus jakaa siitä, mitä oma talous tuottaa yli perheen tarpeiden,\nsäilyy niin kauan kuin n.k. luonnontalous on voimassa, s.o. niin kauan\nkuin ei valmisteta mitään markkinoille eikä ostajille, vaan omaksi\nkäytettäväksi. Tämä tuotantotapa vallitsi keski-ajalla, erittäinkin\nmaanviljelyksessä, ja tämä tuotantotapa oli silloin aivan ratkaiseva\nyhteiskunnalliselle elämälle.\n\nMitä enempi tuotanto kehittyi, sitä suuremmaksi tuli samalla se\nyli-jäämä, minkä jokainen talo jätti. Äärettömiä tällaisia ylijäämiä\nkertyi varsinkin isoille tilanomistajille, kuninkaille, korkeammalle\naatelille, piispoille ja luostareille. Nämä eivät voineet myydä\nsitä, mikä heille oli liikaa, he saattoivat päästä siitä ainoastaan\nkäyttämällä sitä -- ruokintaan. He pitivät sillä lukuisasti\nsotaväkeä, käsityöläisiä ja taideniekkoja sekä harjottivat tavatonta\nvierasvaraisuutta. Olisi ollut siihen aikaan peräti sopimatonta, jos\nvarakas henkilö olisi kieltänyt rauhalliselta matkustajalta ruokaa,\njuomaa ja huonetta, niin pian kuin tämä näitä pyysi.\n\nJoskin piispat ja luostarit antoivat ruokaa nälkäisille, vaatettivat\nalastomia ja suojasivat kodittomia, eivät he kuitenkaan tehneet mitään\nmuuta kuin mitä kaikki muutkin omaisuuden omistajat keski-ajalla\ntekivät. Ero oli korkeintaan siinä, että he rikkaimpina saattoivat\ntehdä tässä suhteessa enempi kuin nämä toiset.\n\nVierasvaraisuuden totutut tavat häviävät nopeasti samalla kun\ntavarantuotanto alkaa, s.o. kun tuotteita aletaan myydä. Yksityiset\ntaloudet ovat nyt tilaisuudessa vaihtamaan ylijäämänsä rahaan, tähän\nmahtavaan vallan hankkijaan, jota ei milloinkaan voi olla liiaksi, joka\nei pilaannu ja jota saattaa koota kasaan. Sen sijaan, että iloittiin\nannettaessa siitä, mikä oli ylitse, saatiin nyt aarteita kokoomalla,\nahneudella, kuolettaa anteliaisuus.\n\nMitä enemmän tuo n.k. rahatalous tunkee tieltään luonnontalouden,\nsitä enemmän varakkaat luokat rajottavat vierasvaraisuuttaan ja\nanteliaisuuttaan. Italiasta ja Etelä-Ranskasta rahatalous leviää aina\n13:nnesta vuosisadasta alkaen nopeasti yli Euroopan. Mutta samassa\nmäärässä kuin anteliaisuus hävisi, kasvoi köyhien luku. Tavarantuotanto\nloi köyhälistön, joka nopeasti kasvoi ja monin paikoin saavutti suuren\nlukuisuuden.\n\nSen paras tuki ja apu oli luostarien anteliaisuudessa.\n\nSuuret yhdyskunnat näyttivät aina olevan enemmän hitaita kehityksessään\nja niiden on vaikeampi kuin yksityisen yksilön mukautua muuttuneiden\nolosuhteiden mukaan. Varmasti oli näin luostarien laita. Ne kauimmin\nsallivat alustalaisensa maksaa luonnossa, kun taasen ylt'ympäri\nluonnossasuoritus muutettiin veroksi, joka tuli suorittaa rahassa.\nNe sentähden vähemmän kuin toiset tilanomistajat ryöstivät\ntalonpojilta heidän maatilkkunsa tai korottivat heidän ulostekojaan,\nja ne säilyttivät kauemmin kuin muut entisen vierasvaraisuuden ja\nanteliaisuuden.\n\nMutta eivät luostaritkaan saattaneet täydellisesti sulkeutua uuden\najan vaikutuksilta. Myöskin niiden asukkaat saivat kullanhimon, heidän\nalmunsa tarvitsevaisille supistuivat yhä enemmän \"kerjäläissopaksi\".\nJa milloin he pitivätkin kätensä enemmän auki, näyttäytyi tämä\naivan riittämättömäksi vastaamaan niitä kasvavia vaatimuksia, joita\njoukkoköyhyys asetti.\n\nTaaskin syntyi yhteiskunnassa köyhyyden problemi, ja taasen syntyi\nkommunistisia aatteita ja pyrintöjä.\n\nNämä muodostuivat kahtalaisiksi. Alemmissa kansan kerroksissa syntyi\njo aikaiseen epäselvä tunnekommunismi, sivistyneissä ja rohkeissa\nihmisystävien piireissä kehittyi myöhemmin selvästi ajateltu\nfilosofinen kommunismi, utopismi.\n\nAivan kirjallisesti asiaa tarkastaen, voi sanoa, että jälkimäinen\nsuunta ilmenee platonilaisen ja edellinen alkukristillisen kommunismin\njatkona.\n\nMutta molemmat suunnat eroavat oleellisissa kohdissa näistä\nedeltäjistään. Sillä syntyy uusi yhteiskunnallinen valta, joka omistaa\nkommunistisen aatteen, valta, josta Platon ja ensimmäiset kristityt\neivät mitään tietäneet: palkkatyöläisten luokka uuden tuotantotavan\nperustuksena.\n\n\n\n\n\n\nII osa.\n\nPalkkatyöväki keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nVapaan käsityöläissäädyn synty kaupungeissa.\n\n\n1. Maaorjuus.\n\nKun germanit tunkeutuivat Rooman valtakuntaan, oli heidän\nmaanviljelyksensä vielä kehittymätöntä. Karjanhoito ja metsästys olivat\nheidän varsinaisia tulolähteitään, talonpojat olivat vielä puoleksi\npaimentolaisia. Nyt ottivat he haltuunsa osan roomalaisten maakuntien\nlatifundioita ja taasen muodostui vapaa talonpoikaissääty. Nämä\ntalonpojat oppivat tuntemaan roomalaisten korkeamman tuotantotavan.\nKarjanhoito ja etenkin metsästys jäivät syrjään maanviljelyksen\nrinnalla. Germanit asettuivat vakinaisille asuinsijoille.\n\nNäytti siltä kuin uudistuisi sama kehityskulku, joka jo oli\ntapahtunut vanhassa Roomassa. Talonpoikaismaanviljelys sopi huonosti\nyhteen sen sotapalveluksen kanssa, joka oli jokaisen vapaan miehen\nvelvollisuutena. Ikuiset sodat saattoivat häviölle talonpojat.\n\nMutta tällä kertaa ei tapahtunut niinkuin vanhassa Roomassa, että\ntalonpoikaistalouden sijaan olisi tullut orjatalous. Tuskin olivat\ngermanilaiset heimot tulleet kristityiksi, s.o. jossain määrin\nperehtyneet roomalaiseen tuotantotapaan, hankkineet itselleen\nkiinteät asuinpaikat, ennenkuin heitä joka puolelta ahdistivat\nepävakaiset ja helposti liikkeelle joutuvat kansanheimot, ratsu- ja\nmerirosvokansat, avarit ja magyarit (unkarilaiset) idässä, normannit\npohjosessa, sarasenit etelässä ja idässä. Länsimaista kristikuntaa\nvaivasi 8:nnesta vuosisadasta aina 11:nteen näiden kutsumattomien\nvieraiden lakkaamattomat ryöstöretket, ja enemmän kuin kerran\nuhkasivat ne käydä sen olemassaololle tuhoaviksi. Kaukana siitä,\nettä kristikunta olisi saanut itselleen orjia, oli se itse runsaana\ntulolähteenä orjienpyydystäjille ja orjakauppiaille. Kristittyjä\norjia oli joukottain \"pakanoilla\", jota vastoin pakanaorjat tulivat\nkristikunnassa yhä harvinaisemmiksi ja kalliimmiksi, vaikkeivät sentään\naivan kokonaan hävinneetkään markkinoilta; niinpä maksettiin v. 1384\nGenuassa muutamasta tatarilaisesta orjattaresta, jossa \"ei ollut mitään\nsalaisia tauteja\", 1049 liiraa, ja viisi vuotta myöhemmin myytiin\ntoinen 1312 liirasta.\n\nOli siis mahdotonta länsimaissa perustaa tuotantoa, joka olisi ollut\nriippuvainen orjuudesta. Orjatyö lakkasikin kristityissä länsimaissa\nmelkein kokonaan tällä aikakaudella.\n\nEttä orjuuden lakkaaminen ei riippunut kristinuskon aiheuttamista\nomantunnon vaivoista, vaan hädästä, orjien puutteesta, sen näkee\nparhaiten siitä, että niin pian kuin kristikunta oli saanut tarpeeksi\nvoimia hyökätäkseen \"uskottomien\" päälle, juuri kristinuskon\npuolustajat ovat ensimäisinä niiden joukossa, jotka ryöstävät ja\nkauppaavat orjia. Ristiretkeilijät, samoinkuin myöhemmin espanjalaiset\nja portugalilaiset Afrikassa, harjottavat molempaa tointa erittäin\nlaajasti. Paavi Nikolaus V:nnen bulla 8:nnelta päivältä tammikuuta\n1454 selittää nimenomaan luvalliseksi sen, että saa \"panna kaikki\nsarasenit, pakanat ja muut Kristuksen viholliset ikuiseen orjuuteen\",\nja Clemens V (1523-34) laajensi tämän \"oikeuden\" niin, että se koski\nkaikkia kerettiläisiä. Mutta tuotantotapa oli silloin kehittynyt\nsuuntaan, joka teki orjatyön aivan turhaksi Europassa. Orja oli ja\njäi edelleenkin ylellisyystavaraksi, -- kunnes europalaiset vallat\nrupesivat vallottelemaan ja perustamaan merentakaisia siirtomaita,\nsillä siellä ei ollut edellytyksiä europalaiselle tuotantotavalle,\nsiellä saattoi orjatyötä hyödyllisesti käyttää. Tästä ajasta alkavat\ntaasen orjametsästykset, orjakauppa ja orjien rääkkäykset näytellä\ntärkeätä osaa europalaisen kristikunnan taloudellisessa elämässä,\neikä roomalainen eikä kumpikaan suurista protestanttisista kirkoista\nottaneet siitä pahastuakseen.\n\nMutta nyt puheena olevana aikana oli toisin laita. Kristityissä\ngermanilaisissa valtioissa keski-ajan alkupuolella oli orjatyöllä\nsaavutettu suurtuotanto yhtä mahdoton kuin olemme sen nähneet\nmahdottomaksi Rooman keisari-aikana. Silloin oli viljelty maata\nkolonatijärjestelmän mukaan, ja nyt kävi melkein samalla tavalla,\njoskus suoraan roomalaisen esikuvan mukaan.\n\nHäviöön joutuneiden talonpoikien karkottaminen heidän tiloiltaan\nolisi silloin ollut peräti mieletöntä. Maasta ei ollut puutetta, vaan\nväestä. Rikkailla ja ylhäisillä kristityissä germanilaisvaltioissa,\npiispoilla ja apoteilla, kuninkailla ja herttuoilla seurueineen ja\nsuosikkineen ei ollut mitään halua korvata talonpoikaismaanviljelystä\norjien toimittamalla. He yrittivät pikemmin riistää talonpoikia siten,\nettä tekivät nämä riippuvaisiksi itsestään, asettaen heille veroja\nja päivätöitä. Sen sijaan täytyi heidän vapauttaa talonpojat niistä\nvelvollisuuksista, jotka tekivät säännöllisen talonpoikaistalouden\nkokonaan mahdottomaksi, siis erittäinkin sotapalveluksesta.\n\nToinen talonpoika toisensa jälkeen rupesi jonkun mahtavan miehen\nsuojeluksen alaiseksi ja sitoutui antamaan vuosittain tälle määrätyn\nosan taloutensa tuotteita ja suorittamaan vissin määrän päivätöitä.\nSenvuoksi hänet vapautettiin sotapalveluksesta, joka jäi hänen\nsuojelusherransa seurueen ja sotamiesten nuoleksi.\n\nMyöskin toisella tavalla saatiin vuokratalonpoikia. Roomalaisten\najoilta oli monin paikoin säilynyt mahtavia maatiloja, latifundioita,\nvarsinkin kirkolla, joka on aina ymmärtänyt pitää huolta eduistaan.\nUusia suuria tiloja muodostui kuninkaitten lahjotuksien kautta.\nAlituisten sotien seurauksena oli, että paljon maata oli ilman\nomistajaa, ja samaa vaikutti maanviljelyksen edistyminenkin,\ntarvitseehan määrätty väestö paljon vähemmän maata hankkiakseen\nelatuksensa, jos se elää maanviljelyksellä, kuin jos se eläisi\nkarjanhoidolla, puhumattakaan metsästyksestä. Valtavat metsät, jotka\nennen olivat olleet tärkeitä kansan elatukselle, olivat määrättyjen\nkyläkuntien yhteistä omaisuutta. Ne eivät nyt enään olleet kyläkunnille\nniin arvokkaita ja joutuivat muun asumattoman maan yhteydessä\nkuninkaiden valtaan, jotka niistä lahjottelivat tai antoivat\nläänityksiksi osia suosikeille ja ylhäisille, erittäinkin piispoille\nja luostareille. Saadakseen hyötyä tiluksistaan koki sitten uusi\nmaanomistaja houkutella talonpoikia uutisviljelijöiksi, ja näille hän\nvuokrasi tiloja määrättyjä velvollisuuksia vastaan.\n\nMutta jos kukin tilanomistaja näin koetti houkutella puoleensa niin\nmonta uutta talonpoikaa kuin mahdollista, niin piti hän vielä suurempaa\nhuolta siitä, ettei hänen omia talonpoikiaan vieteltäisi häneltä.\nHän koetti kahlehtia heitä turpeeseen kaikin keinoin, jotka olivat\nhänelle tarjolla, siveellisillä ja siveettömillä, oikeudellisilla ja\noikeudenvastaisilla. Nuo tähän asti vapaat talonpojat eivät tulleet\nainoastaan veroamaksaviksi, heistä tuli _maaorjia_.\n\nMutta kuinka alas talonpoikia saattoikin painaa, olivat he kuitenkin\naina orjia korkeammalla. Orja, ollen vieras maassa, vieras\ntoveriensa parissa, on oikeudeton, hän on pelkkä kappale. Hänellä\nei ole pienintäkään perustaa, jolla voisi alkaa kestävän taistelun\nluokkansa vapauttamiseksi. Totta kyllä, orjat ovat aikaansaaneet\nlevottomuuksia, mutta sellaiset pian ohimenevät mullistukset saattoivat\nhyvin onnistuessaan hankkia vapauden ainoastaan niille, jotka niihin\nottivat osaa, orjalaitokseen kokonaisuudessaan ei niillä ollut mitään\nvaikutusta. Ne olivat pakoyrityksiä orjuudesta, eikä suinkaan sen\nhävittämiskokeita. Orjuuden poistaminen ei ole missään ollut minkään\npysyväisen orjien luokkataistelun tulos.\n\nKokonaan toinen oli keskiajan maaorjien asema. He eivät olleet\noikeudettomia, heidän tehtävänsä olivat tarkasti määriteltyjä, eikä\nmitään lisäyksiä voitu niihin mielivaltaisesti tehdä, vaan täytyy\nheitä sellaisten saamiseksi joko pakottaa tai pettää. Eikä maaorja\nollut yksin herraansa vastassa, jokainen talonpoika, oli sitten\nmaaorja tai vapaa, kuului kyläkuntaansa, joka oli solidarinen hänen\nkanssaan, samoin kuin hänkin sen kanssa. Tällaisessa järjestössä oli\nhänellä aina vahva tuki. Tällä perustalla saattoi talonpoika hyvinkin\nvastustaa herraansa, ja niin tapahtuikin usein. Koko keskiaika on\ntäynnä luokkataisteluja tilusherrojen ja heidän talonpoikiensa\nvälillä, taisteluja, jotka useinkin suotuisien olosuhteiden valimessa\nvihdoin johtivat siihen, että talonpojat pääsivät ei ainoastaan\nmaaorjuudesta, vaan myöskin verovelvollisuuksistaan, siis koko\ntilanomistajajärjestelmän syrjäyttämiseen.\n\nJa vieläkin paremmin kuin talonpojille onnistui tämä vapautus\nkäsityöläisille.\n\n\nII. Käsityön ensimäiset alut.\n\nKuinka harjotettiin alkuaan teollisuutta keski-ajalla? Kukin talous\ntuotti itse sen, mitä tarvitsi. Jokainen talonpoikaistalous tuotti,\npaitsi raakoja maanviljelyksen tuotteita, myöskin kaikellaista niistä\nvalmistettua: jauhoja ja leipää, taloustavaroita ja työaseita j.n.e.\nTalonpoika oli oma rakennusmestarinsa ja salvumiehensä, oma puuseppänsä\nja seppänsä. Ja sittenkään tätä talonpoikaistaloutta ei sovi kuvitella\npienviljelijän, perhetaloudeksi, vaan suureksi sukutaloudeksi, joka\nusein käsitti useita miespolvia, isän poikineen, näiden vaimot ja\nlapset, joskus lastenlapsetkin.\n\nTilusherrojen tarpeet olivat yleensä paljon suuremmat kuin\ntalonpoikien, mutta myöskin hänen täytyi antaa valmistaa kaikki\nmitä tarvitsi joko omassa talossaan, herraskartanossa, tai hänen\npiiriinsä kuuluvissa talonpoikaistaloissa. Mutta toiselta puolen oli\nhänellä käytettävänään enemmän työvoimaa kuin talonpojilla. Niillä\nelintarpeilla, jotka hän näiltä sai, saattoi hän ylläpitää lukuisan\njoukon enimmäkseen epävapaita palvelijoita, ja olihan hänellä sen\nohessa käytettävänään talonpoikiensa työvoima vissinä määränä\nvuoden päiviä. Hän saattoi sentähden panna toimeen jonkinlaisen\ntyöjaon, antaa muutamien toimia yksinomaan rakennustyössä, toisien\nnahanvalmistuksessa, toisien taasen aseiden taonnassa j.n.e.\n\nNäin kasvoi käsityön ensimäinen oras keskiajan herraskartanoissa.\n\nNiissä kaupungeissa, jotka olivat säilyneet roomalaisten ajoilta,\nerittäinkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, oli vielä jätteitä vapaasta\nkäsityöstä. Mutta verrattuna herraskartanoissa harjotettuun käsityöhön\nmerkitsi se varsin vähän.\n\nKun työmies kerran oli saavuttanut erityisen taitavuuden jossakin\nkäsityössä, oli aivan epäkäytännöllistä panna häntä muuhun toimeen.\nEllei herraskartano tarvinnut koko hänen työvoimansa tuotantoa, alkoi\nhän valmistaa tuotteita toisille, lähiseudun talonpoikaistaloille\nja herraskartanoille, jotka olivat liiaksi pieniä pitääkseen tai\nvalmistaakseen sellaista mestaria. Luonnollisesti hän ei voinut tehdä\nnäin ilman herransa lupaa, ja hänen täytyikin siitä korvaukseksi\nsuorittaa tälle veroa.\n\nNäin näemme kuinka työskenteleminen _liiketuttaville_ alkaa kehittyä.\n\nLisäksi tuli pian myös toisenlainen työskenteleminen: _markkinoita_\nvarten.\n\nMonet herraskartanot vetivät erikoisesti puoleensa ympäristön väestöä.\nNiin oli etenkin kuninkaallisten kartanoiden ja piispanistuimien\nlaita. Niihin kokoontui sotaväkeä, aseenkantajia, virkamiehiä ja\ntoisinaan virtasi niihin suuria joukkoja muutakin väkeä juhlimaan ja\nhuvittelemaan, käräjille ja kaikellaisiin muihin tilaisuuksiin. Niihin\nkertyi erittäinkin kaikki se rikkaus, mitä maa saattoi tuottaa. Niistä\ntuli luonnollisesti ensimäisiä _kauppiaiden_ kokoontumispaikkoja.\nSaksassa nämä olivat alussa enimmäkseen ulkomaalaisia[11], italialaisia\nja juutalaisia. Siellä saivat kauppiaat helpoimmin tavaroilleen\nmenekin, ja myöskin käsityöläiset saattoivat siellä parhaiten vaihtaa\ntuotteitaan.\n\nNe kylät, jotka syntyivät sellaisten herraskartanoiden lähelle,\ntulivat markkinapaikoiksi. Ne kasvoivat sekä väestöön että rikkauksiin\nnähden ja tulivat täten etukädessä tilaisuuteen hankkimaan itselleen\nlinnoituksia, ja ensiksi siihen pakotettuakin, ne kun eninten\nhoukuttelivat ryöstöhalua puoleensa. Senkautta, että kylä linnotettiin,\ntuli siitä kaupunki.\n\nJos suuri väenpaljous ja rikkaus olivat johtaneet siihen, että kylä\nlinnotettiin, niin olivat vuorostaan linnotus ja se turvallisuus,\njonka sellainen antoi silloisina levottomina aikoina, vuorostaan\nsyynä siihen, että kaupungin väestö ja rikkaus kasvoivat entistään\nsuuremmiksi.\n\nTällä tavalla Saksa kahdeksannesta vuosisadasta alkaen vähitellen\npeittyi kaupunkien muodostamalla verkolla. Ja sama oli ennen tai\nmyöhemmin kaikkien maiden laita länsieuropalaisessa kristikunnassa.\n\nAinoastaan harvat kaupungeista olivat alusta alkaen vapaita. Useimmat\nolivat kehittyneet kylistä, joiden asukkaat kuuluivat yhden tai\nuseamman suurtilallisen alle. Mutta mitä suuremmiksi kaupunkien rikkaus\nja väkiluku kasvoi, sitä vähemmän ne tarvitsivat suurtilallisen suojaa,\nsitä enempi tulivat hoviherralle maksettavat verot liikanaiseksi\ntaakaksi, ja sitä suuremmaksi kävi kaupunkilaisväestön voima, jonka\nnojalla voivat siitä vapautua. Kaikkialla kääntyivät kaupunkien\nporvarit yhä jyrkemmin herrojaan vastaan, kunnes heidän vihdoin\nonnistuikin kaikkialla kokonaan vapautua.\n\nOn itsestään selvää, että tämä kehitys ei jäänyt vaikuttamatta\nkäsityöläisiin. Hehän olivat kaupunkilaisväestön sangen oleellisena\nosana, ottivat innokkaasti osaa taisteluihin herroja vastaan ja\nsaivatkin osuutensa kaupunkien edistyksestä.\n\nKaupunki ei ollut käsityöläisille pelkkä markkinapaikka, vaan oli\nmyöskin heille suojana. Paitsi herrashovin käsityöläisiä, asettui\nkaupunkiin pian paljon muitakin. Sinne tuli maaorjia tai alustalaisia,\njotka olivat paenneet herraskartanoista, ja vapaita, jotka jo olivat\nharjottaneet käsityötä tai nyt vasta rupesivat siihen. Silloin ei\nvielä ollut käsityöläisiä liiaksi, päinvastoin saattoi kaupunki olla\niloinen nähdessään väkilukunsa kasvavan ja sen kautta hyvinvointinsa\nja valtansa lisääntyvän. Kaupunki suojeli karanneita maaorjia; jos\nnäiden onnistui pysytellä kaupungissa vuoden ajan, ilman että heitä\nvaadittiin takaisin, niin olivat he vapaita. Itse käsityöläisetkään\neivät katsoneet vastatulleita ammattiveljiä kilpailijoikseen, vaan\ntaistelutovereikseen, ja toivottivat ilolla nämä tervetulleiksi.\nVapaittenkin käsityöläisten lukumäärä lisääntyi alinomaa. Vapaat ja\nepävapaat kaupunkilaiskäsityöläiset pitivät yhtä, ammatin arvo ja\nmahti lisääntyi, ja epävapaatkin tulivat yhä itsenäisemmiksi. Sen\nsijaan, että he olivat suorittaneet veronsa päivätöillä tai luonnossa,\nmaksoivat he ne nyt rahassa. He saivat markkinavapauden, s.o. oikeuden\nvapaasti ja kenenkään estämättä ostaa ja myydä. Vihdoin tuli se\nperiaate vallitsevaksi, että jokainen, joka asui kaupungissa, jo\nsenkautta oli personallisesti vapaa mies.\n\nToinen käsityö toisensa jälkeen taukosi herrashoveissa ja harjotettiin\nniitä sen sijaan yksinomaan kaupungeissa. Hoviherrojen täytyi nyt\nostaa tarpeensa tavaroina kaupungeista, sen sijaan että ennen olivat\nteettäneet ne kotona.\n\nJa epävapaiden ihmisten toimittama käsityö lakkasi kokonaan. Tämän\nkehitysjakson lopulla tapaamme käsityöläisissä pelkkiä vapaita miehiä,\nja itse käsityön kukoistavana ja arvossa pidettynä.\n\nSe aika, jonka kuluessa tämä kehitys suoritettiin loppuun, on erilainen\nkussakin käsityössä ja kullakin eri seuduilla. Yleensä se alkaa\nKeski-Europassa 11:nnellä ja loppuu 14:nnellä vuosisadalla.\n\n\nIII. Ammattikuntalaitos.\n\nTaistelu hoviherroja vastaan ei ollut ainoa, mikä ylöspäin pyrkivällä\nkäsityöläisluokalla oli kestettävänä. Yhtä tärkeäksi tuli sen taistelu\nkaupunkien ylimyssukuja vastaan.\n\nOlemme nähneet, että kaupungit eivät alkuaan olleet muuta kuin kyliä,\njoiden ympärille oli rakennettu muurit. Kyläkunnan omistus- ja\noikeusjärjestys tuli myöskin kaupunkia koskevaksi. Kaupungin maa oli\nsamoin kuin kyläkunnankin kahtalaista: jaettua ja jakamatonta maata\n(niittyä, metsää, vettä). Kaikilla kylän pysyväisillä asukkailla\noli osaa yhteismaahan, he muodostivat yhteensä yhteisön, joka itse\nhallitsi itseään, eli omien lakiensa mukaan. Siellä missä yhteismaalla,\nmarkilla, muodostui herrastiloja, saivat niiden omistajat monenlaisia\netuoikeuksia, hänestä tuli pysyväinen yhteismaan päämies ja yhteinen\npäätös tarvitsi hänen vahvistuksensa. Se oli niin sanoakseen\nperustuslaillista hallitusmuotoa.\n\nAlkujaan pidettiin kutakin uutta tulokasta tervetulleena osallisena\nyhteismaahan. Maatahan oli liiaksikin, mutta sitä viljelevää väkeä\nvähän. Nämä olosuhteet muuttuivat ensinnä kaupungeissa, joiden\nväkiluku nopeasti kasvoi. Täällä näet oli pian liikamaa lopussa,\nja vannat perheet alkoivat pelätä vahingoittavansa itseään, jos he\nantaisivat vastatulleenkin päästä osalliseksi kaupungin yhteismaahan.\nEntinen kyläkunta, muuttui nyt suljetuksi seuraksi, joka ainoastaan\npoikkeustapauksissa otti uusia jäseniä, ellei sille ollut siitä\nerikoista etua.\n\nVanhojen perheiden oheen syntyi nyt kaupunkikunnassa uusi asukaskerros,\njonka muodostivat myöhemmin tulleet. Sillä ei ollut mitään tai vain\nhyvin pieni osuus kaupungin yhteismaahan, ja jolleivät kuuluneet\nyhteisöön, ei heillä ollut mitään sanottavaa sen hallintoon. Mutta\nyhteisön hallinto oli kaupungin hallinto. Uusilla porvareilla ei\nsiis ollut valtiollisia oikeuksia kaupungissaan. Vanhat muodostivat\nylimystön.\n\nMutta vastatulleet varttuivat lukumääräänsä ja rikkauteensa nähden.\nHeihin kuuluivat sangen monet kauppiaat ja useimmat käsityöläiset.\nHe alkoivat tuntea itsensä voimakkaiksi ja rupesivat vaatimaan osaa\nkaupungin hallintoon. Kaikkialla ryhtyivät he 1200- ja 1300-luvulla\ntaisteluun vanhojen sukujen valtaa vastaan, ja miltei kaikkialla he\nsaavuttavatkin tarkotuksensa.\n\nKaupungin yhteismaata ei kumminkaan otettu pois vanhoilta suvuilta.\nSiellä, missä sellaista vielä oli jäljellä eikä se ollut jo ehtinyt\nmuuttua yksityisomaisuudeksi, pitivät vanhat perheet sen hallussaan\nja muodostivat silloin suljetun yhdyskunnan kaupunkikunnassa. Mutta\nkaupunkikunta lakkasi olemasta entisenlainen markki-yhteiskunta.\nKaupunkien valtiolliseksi perustaksi tuli, erittäinkin Saksassa ja\nsieltä vaikutuksia saaneissa maissa, _ammattikuntahallitusmuoto_.\n\nSuuremmat ihmisjoukot eivät voi ajan pitkään kestää taisteluja\njärjestäytymättä. Tämä koski käsityöläisiäkin, ja esikuva oli heille\nkyläkuntayhteisössä. Rikkaissa herrashoveissa, missä monta työmiestä\noli ollut työtä tekemässä, oli jo ruvettu järjestämään eri ammateissa\ntyöskentelevät ryhmittäin kukin oman mestarinsa alaiseksi. Tällaiset\nyhdistämiset eivät kyllä tarkottaneet taistelua, vaan tuotannon ja\njohdon edistämistä, mutta se ei estänyt sitä, että ne maaorjien\ntaisteluissa herrojaan vastaan saivat palvella sotaisia tarkotuksia, ja\nne pysyivät olemassa vielä silloinkin, kun käsityöläiset olivat saaneet\nvapautensa. Myöskin vapaat käsityöläiset kaupungissa muodostivat\nyhteiskuntia omaksi turvakseen. Kun maaorjuus kaupungeissa taukosi,\nyhtyivät molemmat lajit yhdeksi. Sen jälkeen oli ainoastaan vapaita\nyhdistyksiä tai ammattikuntia.\n\nUseimmissa kaupungeissa muodostui vapaita ammattikuntia jo 1100- ja\n1200-luvulla. Toisissa vasta myöhemmin, eikä kehitys suinkaan ollut\ntapahtunut kaikissa ammateissa yhtä nopeasti. Rikkaimmat ja ne, joissa\noli suurin määrä ammatinharjottajia, ehtivät ensiksi. Kauppiaiden\nrinnalla olivat kankurit ja räätälit vanhimpia ammattikuntia. Heidän\njälkeensä tulivat suutarit, leipurit, teurastajat j.n.e. Tapahtui\nmyöskin, että jotkut ammatit olivat liiaksi heikkoja voidakseen\nyksin muodostaa erityisen ammattikunnan. Jos he tahtoivat nauttia\njonkun järjestön suojaa, täytyi heidän silloin liittyä jonkin\nmuun ammatin ammattikuntaan. Niinpä kuuluivat esim. Reutlingenin\nkylvettäjät teurastajien ammattikuntaan, Esslingenin sitävastoin\nturkkurien ammattikuntaan. Johonkin ammattikuntaan liittyi jokainen\nkaupungin asukas, jos vaan suinkin saattoi sellaiseen päästä. Vieläpä\nprostitueeratutkin muodostivat esim. Frankfurtista, Genevessä ja\nParisissa oman ammattikuntansa ja harjottivat \"vaakasuoraa ammattiaan\"\npitäen pyhää Magdaleenaa suojeluspyhimyksenään.\n\nKaikki eivät kuitenkaan olleet niin onnellisessa asemassa, että he\nolisivat päässeet johonkin ammattikuntaan. Oli aina olemassa koko\njoukko elinkeinoja, jotka joko elättivät miehensä huonosti tai olivat\nniin halveksittuja, että oli mahdotonta muodostaa omaa ammattikuntaa ja\nmahdotonta päästä jäseniksi mihinkään muihin. Näitä raukkoja katselivat\nammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset yhtä ylenkatseellisesti kuin\nylimykset heitä, eikä koskaan johtunut heidän mieleensäkään, että he\nolisivat puolustaneet näiden väestön alempien kerrostenkin etuja.\n\nVanhojen ylimyssukujen rinnalla tuli ammattikuntiin kuuluvista\nkäsityöläisistä kaupunkien toinen etuoikeutettu luokka.\n\nMutta samassa määrin kuin ammattikunta tuli etuoikeudeksi, kehittyi\nmyöskin itse käsityössä uusi luokkavastakohta: _kisällien ja mestarien\nvälinen_.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nKäsityöläissällit.\n\n\n1. Sällijärjestelmän synty,\n\nPalkkatyöläisten ryhmän kaupungissa muodostivat pääasiassa\n_käsityöläissällit_. Nämä elelivät varsin tyytyväisinä, ylpeinä\nasemastaan, \"kukoistavassa hyvinvoinnissa\", saaden \"oikeutetun osan\ntyönsä tuloksista\". Mitä olisikaan heidän pitänyt enempi pyytää? Samoin\nkuin mestaritkin, olivat he \"ammattikunnan suojeluksen\" alaisina, ja\ntämä ratkaisi heidän ja heidän mestariensa väliset riidat ja suojeli\n\"kaikkia heidän oikeuksiaan\". He kuuluivat mestarien perheeseen,\nsöivät hänen kanssaan, heitä kohdeltiin niinkuin omia lapsia, vieläpä\nheitä kasvatettiin kunniallisesti ja siivosti käyttäytymään, jotta he\nolisivat kyllin arvoisia mestariuden arvoon, jota pidettiin \"jumalan\nsuomana virkana\" ja jota sälli ajatteli samallaisella kunnioituksella\nkuin nuori aatelismies ritarilyöntiä. Vielähän käsityöläiset elivät\n\"ammattikunnassa veljellisesti rakastaen ja luottaen toisiinsa\", vielä\ntehtiin työtä \"ei ainoastaan hyödyn vuoksi, vaan Jumalan käskystä\",\nammattikunnan piirissä vallitsivat vielä \"tasa-arvoisuuden ja\nveljeyden\" periaatteet.\n\nSellaiseksi kuvailevat ammattikuntien ystävät ja keskiajan ihailijat\nsällien tilan ammattikunnallisen käsityön kukoistusajalla. Näistä\nkuvauksista on meidän päivinämme muutamilla tahoilla tehty se\njohtopäätös, että tarvitsisi ainoastaan uudestaan herättää henkiin\nammattikunnat, jos tahdottaisi poistaa luokkavastakkaisuudet työmiesten\nja kapitalistien väliltä ja aikaansaada yhteiskunnallinen sopusointu.\nAmmattikunnat olisivat muka omiaan ajamaan ei ainoastaan mestarien,\nvaan myöskin sällien etua.\n\n_Tosi-asiat_ puhuvat sällien asemasta aivan toista kieltä kuin\nesim. J. Janssen, jonka huomiota herättäneestä teoksesta ylläolevat\nlauseemme melkein sellaisenaan ovat lainatut. Tämä katolilainen\nhistoriankirjottaja on suuressa määrin saanut uskon vapaamieliseen\nprotestanttiseen uskonpuhdistustaruun horjumaan ja osottanut,\nmitkä aineelliset harrastukset kätkeytyivät uskonpuhdistajien\nuskonnollisten pyrkimysten taakse. Mutta kun hänen pitäisi näyttää,\nettä katolilaistenkin puolella samoin on tapahtunut, silloin hän\npysähtyy. Toiseksi on hänen kuvauksensa ajan yhteiskunnallisista\noloista kokonaan väärä. Hän kuvaa uskonpuhdistuksen edellisen ajan\nolot mitä onnellisimmiksi, -- silloin kun oli katolisuus yksin\nvallitsevana. Vasta kuvatessaan uskonpuhdistuksen _jälkeistä_ aikaa,\nesittää hän olojen _huonot puolet_, osottaakseen vallalle päässeen\n\"kerettiläisyyden\" seurauksia! Lisäksi hän väärentää lainaamiaan kohtia\neri teoksista, ottaen niistä vaan sen, mikä sopii hänen tarkotuksiinsa.\nPuolueeton tosikuvaus puhuu senvuoksi aivan toista kieltä kuin se\nihannekuva, johon Janssen ja muut samallaiset koettavat meitä saada\nuskomaan.\n\nEnsimäiset tiedot käsityöläissälleistä tai \"rengeistä\" (Knechte),\njoiksi heitä alussa kutsuttiin, tapaamme Saksassa 1200-luvulla.\nAinoastaan poikkeustapauksissa lienevät käsityöläiset tätä ennen\npitäneet sällejä. Aina 1300-lukuun asti olivatkin edellytykset\nkovin epäsuotuisia erityisen sälliluokan syntymiselle. Me\ntiedämme, että käsityöläiset olivat vielä osaksi epävapaita,\nosaksi valtiollisesti holhuunalaisia, ja heidän järjestönsä olivat\nennen kaikkea _taistelujärjestöjä_, joihin jokainen uusi muualta\ntullut tai paikkakunnalla kasvanut käsityöläinen oli tervetullut\ntaistelutoveriksi. Ei ollut pienintäkään syytä sulkea ketään niistä\npois, päinvastoin koetettiin kaikki vetää ammattikuntaan. Tämä oli\nammattikuntapakon merkitys, jonka ei ensinkään pitänyt olla perustana\nmillekään yksinoikeudelle.\n\nKäsityön tekotapa oli vielä perin alkuperäistä eikä vaatinut\nyhteistyötä, useampien työläisen yhdessä työskentelemistä. Jokainen\nkäsityöläinen saattoi helposti hankkia itselleen tarpeelliset\ntyö-aseet ja muut tuotannonvälineet. Monessa ammatissa hankki silloin\nvielä ostaja raaka-aineen, ja käsityöläinen teki työn tilaajan\nkotona palkkaa vastaan. Ei kukaan käsityöläinen ollut tavallisesti\npakotettu antautumaan toisen palvelukseen, sillä ei teknilliset eikä\ntaloudelliset eikä myöskään lainsäädännölliset suhteet estäneet häntä\ntyöskentelemästä itsenäisesti. Mistäpä silloin siis käsityöläissällejä\nolisi tullut?\n\nNämä olosuhteet muuttuivat 1300-luvulla. Kehittyy erityinen sälliluokka\nomine oikeuksineen, ja oppilaslaitos saa määrättyjä muotoja. _Maurer_,\ntunnettu germanilaisten omaisuus- ja oikeus-järjestyksen tutkija,\notaksuu, että käsityön uudestaan järjestäminen olisi tapahtunut\nritarikuntien esikuvan mukaan. Samoin kuin niissä tehdään ero\nhovipoikien, asemiehien ja ritarien välillä, niin ammattikunnallisessa\nkäsityössä on oppipoikia, sällejä ja mestaria. Luultavaa on kumminkin,\nettä tähän toki muutkin seikat ovat vaikuttaneet.\n\nKäsityö tuli 1300-luvulla tärkeimmäksi elinkeinoksi kaupungeissa,\nvoittaen merkityksessä ei ainoastaan _maanviljelyksen_, vaan usein\nvieläpä _kaupankin_. Käsityöläiset tulivat yhä varakkaammiksi,\nammattikunnat yhä mahtavammiksi ja kunnioitetummiksi, niiden vaikutus\nkaupungin hallintoon yhä suuremmaksi.\n\nMuutamat käsityöläiset tulivat varallisuutensa kautta sellaiseen\nasemaan, että he saattoivat pitää apureja. Ammattikunnat olivat\npäässeet vaikuttamaan lainsäädäntöön ja niillä oli siis tilaisuus\nsaada yhteiskunnan suojaa yksityisille eduilleen. Mutta samat\nolosuhteet, jotka aikaansaivat tämän kehityksen, synnyttivät myöskin\nyhteiskunta-aineksia, joista käsityöläismestarit saattoivat ottaa\napurinsa.\n\nKäsityön ja kaupan edistyminen sai aikaan vallankumouksen maaseudunkin\nolosuhteissa. Palaamme likemmin tähän seikkaan kun puhumme\ntalonpoikaissodan syistä. Tässä lienee kylläksi, kun mainitsemme, että\ntämä muutos ei ainoastaan johtanut talonpoikaissotaan, vaan myöskin\nsai aikaan köyhtyneen maaväestön jatkuvan virtaamisen kukoistaviin\nkaupunkeihin, joiden luultiin tarjoavan suojaa ja vapautta ja mukavaa\nelämää.\n\nTeoksessaan väestön olosuhteista Frankfurtista 14:nnellä ja 15:nnellä\nvuosisadalla on Bücher selvästi osottanut, kuinka suuri oli väestön\nvirtaaminen (suhteellisesti) suurempiin kaupunkeihin ja kyliinkin. Tämä\nlisääntyminen suurenee, mitä enempi lähenemme 16:nnetta vuosisataa.\nMutta myöskin se piiri, mistä lisäväkeä virtaa, laajennee yhä. Mutt'ei\nsuinkaan koko ulkoapäin tapahtunut lisäys sulautunut porvaristoon.\nKaupungin irtaimen väestön täytyi myöskin kasvaa, vaikk'ei tästä mitään\ntilastoa olekaan voitu saada. Tiedetään toki, että _köyhien_ luku\nsaksalaisissa kaupungeissa oli 15:nnen vuosisadan lopulla ja 16:nnen\nalussa tavattomasti kasvanut. Hamburgissa kerrotaan 16-24 prosenttia\nväestöstä olleen köyhiä; Augsburgissa taasen mainitaan niitä v. 1520\nolleen 2,000. Ja kaikki, mitä tiedämme silloisista oloista, osottaa\nmaaseudun köyhtyneiden kaupunkeihin virranneiden ainesten olleen\nsuurena syynä siihen, että ryysyköyhälistö kaupungeissa oli tullut niin\ntavattoman lukuisaksi.\n\nUseimmat vastatulleista kokivat hankkia leipänsä käsityöllä tai ainakin\nsaada lapsensa oppimaan jotakin käsityöammattia. Käsityöläismestarit\nsaivat nyt kylliksi sällejä ja oppilaita, pianpa enemmänkin kuin\nhaluaisivat. Sillä sällit luonnollisesti kokivat tulla itsenäisiksi,\npäästä mestareiksi niin pian kuin mahdollista; käsityöläisten luku\nkasvoi nopeammin kuin heidän tuotteittensa menekki. Ennen oli\nammattikunta ottanut jokaisen vastatulleen ammattitoverin voimansa\nlisänä avoimin sylin vastaan, -- nyt tuli tuo tulokas vastenmieliseksi\nkilpailijaksi jo ennestäänkin lukuisille tovereille. Ammattikunnan\nmahti ei ollut enää jäsenten nyrkeissä, vaan heidän rahakukkaroissaan,\nja nämä tietysti paisuivat sitä enempi, kuta vähempi kilpailijoita\noli ammatissa. Ammattikunnat tulivat sentähden yhä suljetuimmiksi. Ne\nalkoivat yhä enempi käyttää valtiollista ja taloudellista valtaansa\nvaikeuttaakseen vieraitten, erittäinkin maalaisaineksien pääsemistä\nkäsityöläisuralle. Ja samalla pyrittiin muuttamaan mestarioikeutta\nyhä vaikeammin saavutettavaksi yksinoikeudeksi. Ne säädökset, jotka\ntähtäsivät tähän päämäärään, eivät syntyneet suinkaan vasta sinä\naikakautena, jolloin ammattikuntalaitos \"luutui\". Ne alkoivat esiintyä\njo 1300-luvulla ja olivat pääasiassa saaneet lopullisen muotonsa\n1500-luvulla. Ne ovat siis juuri ammattikuntalaitoksen hedelmiä\nsen ollessa kukoistuksessaan, juuri sellaisena kuin se tätä nykyä\nkummittelee niiden monien haaveilijain mielessä, jotka koettavat\nherättää ammattikuntia uudestaan henkiin.\n\n\nII. Oppipoika, sälli, mestari.\n\nJo silloin, kun oppilas otettiin, osottautui ammattikunnan suljettu\nluonne. Alku tehtiin asettamalla _naiset_ ulkopuolelle. Oppilaan täytyi\nolla miespuolinen.\n\nMiehillä ei suinkaan alkuansa ollut yksinomaista oikeutta käsityöhön.\nKuinka Saksassa oli laita, siitä ei olla täysin selvillä, mutta\nRanskassa ei vielä 1200-luvulla oltu kokonaan sulettu naisia\nkäsityöstä. Pariisin senaikuisesta sadasta käsityöstä oli asetuksen\nmukaan naisia kielletty harjottamasta ainoastaan kahta ja osaksi erästä\nkolmatta. Ennen oli -- se selviää itse asetuksista -- naisillakin\nollut oikeus harjottaa niitäkin. Kahdeksassa käsityössä olivat naiset\nsitävastoin, kuten nimenomaan mainittiin, samanarvoisia miesten kanssa,\nja kuudessa tekivät työtä yksinomaan tai melkein yksinomaan naiset,\njakautuen aivan kuin miehetkin kolmeen oppiasteeseen.\n\nKumminkin on vielä 1300-luvulta Saksastakin esimerkkejä siitä, että\nnaiset muodostivat omia ammattikuntia. Ja Frankfurtin räätälejä koskeva\nasetus vuodelta 1377 säätää: \"Nainen, joka tahtoo harjottaa käsityötä\nja jolla ei ole miestä, hänen pitää ensin saada porvarin oikeudet ja\nsopikoon hän tästä neuvoskunnan kanssa, sitten antakoon ammattikunnalle\n30 killinkiä yhteiseksi hyväksi ja neljänneksen mittaa viinaa, jonka\nammattiin kuuluvat saavat juoda. Sitten on hänellä ja hänen lapsillaan\noikeus harjottaa ammattia\". (Samat säädökset olivat voimassa miehiin\nnähden). Yleensä olivat kuitenkin Saksassa _vieraat_ naiset kielletyt\nammatteja harjottamasta jo 1300-luvulla. Ainoastaan mestarien\npuolisojen ja tyttärien oikeus työskennellä mukana säilyi, useimmissa\nammateissa aina 1500-luvulle. Silloin lakkasi tämäkin. Naisilta\nkiellettiin käsityö silloin periaatteellisesti ja kokonaan.\n\nMutta myöskin miehisiä oppilaita ruvettiin valikoimaan. Toiselta\nkansankerrokselta toisensa jälkeen otettiin oikeus panna poikansa\nkäsityöoppiin. Vihdoin ruvettiin katsomaan oppipoikien _sukuperääkin_.\nMestari sai ottaa ainoastaan sellaisia oppipoikia, jotka voivat osottaa\nitsellään olevan määrätyn luvun esi-isiä, jotka olivat _aviollista,\nvapaata_ ja _kunniallista_ syntyä. Niin, monessa kaupungissa vaadittiin\nesim. todistus siitäkin, että poika oli avioliitossa _siinnyt_; selvää\non että tämä vaatimus teki mahdolliseksi vastenmielisien henkilöiden\nmitä suurimman häväisemisen.\n\nVaatimus, että tulisi näyttää oikea alkuperä kautta useampien\nsukupolvien, sulki ulkopuolelle heti suuren osan köyhälistöä. Se,\nettä tarvitsi olla syntynyt vapaista vanhemmista, teki kaikille\nmaa-orjien jälkeläisille mahdottomaksi päästä johonkin ammattikuntaan.\nJa \"kunniattomina\" pidettiin etupäässä niitä ammatteja, joista\nkaupunkeihin muuttaneet talonpojat helpoimmin saivat elantonsa,\nsamoinkuin useita ammatteja, joita maaseudulla harjotettiin liittymään\nammattikuntiin, sekä vihdoin niitä elinkeinoja, joita harjottivat\nluokastaan vaipuneet ainekset kaupunkilaisväestöä. Maurer lukee\nsellaisiksi \"kunniattomiksi\" ammateiksi ne, joihin kuuluvat paimenet,\nmyllärit, liinakankurit -- liinankudonta oli suurimmaksi osaksi\nmaalaista kotiteollisuutta, mutta 1400-luvulla muuttivat kankurit\nkaupunkeihin suurin joukoin -- sitte oikeuden- ja kaupunginpalvelijat,\nhaudankaivajat, yövartijat, kerjäläisvoudit, kadunlakasijat,\nkanavienpuhdistajat, nylkyrit ja pyövelit sekä tullimiehet,\ntorvensoittajat, rumpalit, joskus myöskin parturit ja kylvettäjät.\n\nVanhin asiakirja, joka estää sellaisten ainesten pääsyn ammatteihin,\nlienee Bremenin suutarien vuodelta 1300. Siinä kielletään kankurien ja\nkantajien poikien opettaminen sanotun ammatin harjottamiseen.\n\n_Oppi-aikaa_ pisennettiin niin paljon kuin mahdollista.\n\nAlkuaan ei ollut mitään määräyksiä siitä, yleensä ei mitään oppipakkoa.\nVanhimmat meille säilyneet säädökset asiasta ovat Zürichistä vuodelta\n1304. Mutta vasta 1400-luvulla tuli oppipakko yleiseksi.\n\nOppi-aika vaihteli eri ammateissa. Kölnissä oli se 1300-luvulla\nräätäleillä vuosi, kultasepillä samaan aikaan kahdeksan. Kolme vuotta\noli tavallinen. Englannissa oli oppiaika sangen pitkä, 12 vuotta;\nlopulta tuli siellä seitsemän vuotta säännöksi. Mutta sen sijaan ei\nsiellä voitu oppipoikaa oppiajan kuluttua laillisesti estää mestariksi\npääsemästä. Tämä lienee muuten ollut pääsyynä siihen, ettei Englannissa\nollut sällijärjestöjä saksalaiseen malliin.\n\nSaksassa, missä oppi-aika ei ollut niin pitkä, oli sen sijaan säädetty\nolevaksi sälliaika ennen mestaruutta ja sitä pidennettiin niin paljon\nkuin mahdollista, erittäinkin matkavuosilla.\n\nYleisenä _tapana_ mainitaan sällien matkustusta jo 1300-luvulla,\nmutta mitään _matkustuspakkoa_ ei ollut, päinvastoin annetuin\nmatkustuskielto. Ensimäisen kerran mainitaan matkustuspakosta v. 1477,\nkun Lübeckin kankurit vaativat, että _mestarin pojan_ täytyi matkustaa\nvuoden ja vuorokauden, ennenkuin voi päästä mestariksi. Matkustuspakko\ntulee 1500-luvulla yhä yleisemmäksi Saksassa; Englannissa ei sitä ole\nmilloinkaan ollut. Määrätty matkustamisaika vaihteli yhden ja kuuden\nvuoden välillä, tavallisesti se oli kumminkin kolme tai neljä vuotta.\n\nEstääkseen liiallista antautumista käsityöalalle, koetettiin _rajottaa\nsitä oppipoika- ja sällimäärää_, joka mestareilla sai olla. Sillä\nsaavutettiin muuten samalla toinenkin tarkotusperä, samalla kertaa\nestettiin näet rikkaita mestareja pääsemästä puhtaiksi kapitalisteiksi\nja ruhjomasta pikkumestaria ylivoimaisella kilpailulla.\n\nNiinpä esim. Konstanz'issa v. 1386 pormestari ja räätälien\nammattikuntamestarit antoivat määräyksen, missä he valittavat, että\n\"muutamilla mestareilla on palveluksessaan paljon väkeä toisten\nvahingoksi ja turmioksi. Sentähden kielletään jokaista pitämästä\nenempää kuin viisi sälliä ja kaksi oppipoikaa\". 15:nnellä vuosisadalla\novat tällaiset rajotukset yleisiä.\n\nNyt ei jokainen sälli enää voinut päästä itsenäiseksi. Käsityöläinen\nhankki nyt omat tarve-aineet omaan työpajaansa, hänellä täytyi olla\ntalo ja varasto. Vaadittiin jo monessakin ammatissa melkoinen omaisuus\nvoidakseen harjottaa käsityötä tarpeeksi laajassa mitassa. Yhä enempi\nkasvoi silloin niiden luku, joiden täytyi pysyä koko elinaikansa\nsälleinä.\n\nKaikesta huolimatta lisääntyi kumminkin niiden sällien luku, joista\ntuli mestaria, nopeammin kuin oli vanhojen mestarien edunmukaista.\nSilloinpa otettiin lainlaadinta avuksi sen päämäärän saavuttamiseksi,\njohonka taloudellinen kehityskin kulki, ja sen kautta tuli mestariksi\npääsemiselle yhä vaikeampia ehtoja. Mitään sellaisia ei ollut vielä\n1200-luvulla, useimmat ovat peräisin 1400-luvulta.\n\nEnnenkuin sällistä tuli mestari, täytyi hänen hankkia porvarioikeudet\nkaupungissa, ja vielä sittenkin sai hän odottaa vuosikausia\nmestarikirjaansa. Ulmin kankurisääntö vuodelta 1403 säätää esim.\nvähintäin viiden vuoden vanhat porvarioikeudet ehdoksi mestariksi\npääsemiselle.\n\nEdelleen piti vielä antaa _\"mestarinäytekin\"_. Luonnollisesti\narvostelivat sen onnistumisen ammattikunnan mestarit, tulevat\nkilpailijat.\n\nTulevan mestarin sukuperän tutkiminen oli, jos mahdollista, vieläkin\ntarkempaa kuin oppipojan. Ja vihdoin täytyi mestariksi päästessä\nsuorittaa korkea määräraha ja toimittaa kallis juhla tuleville\nammattikuntaveljille.\n\nEi ollut sällille niinkään helppoa täyttää kaikkia näitä ehtoja.\nRomantilliset intoilijat tahtovat meille uskotella, että tämä kaikki\ntapahtui ainoastaan ostajien hyödyn vuoksi, taatakseen heille lujan\nja hyvän työn. Miten vähän tämä oli todellisena syynä kaikkiin näihin\nrajotuksiin, sen sanovat suoraan asianomaiset itse. Verankutojien\nammattikunta Iglaussa esim. pyytää v. 1510 oppi-ajan pidennystä,\n\"ettei niin helposti pääsisi käsityöammattiin\". Mutta selvemmin näkyy\ntosisyy siinä, että mestarien pojille ja usein myöskin niille, jotka\nnaivat mestarien tyttäriä tai leskiä, ehdot suuresti alennettiin tai\nmuutettiin muodollisuuksiksi, missä niitä ei kokonaan poistettu.\nNäihin nähden taukosi merkillisesti tarkka huolenpito \"ammattikunnan\nkunniasta\". Eikä tämä tapahtunut ammattikuntalaitoksen \"rappeutuessa\",\nkuten ollaan halukkaita uskottelemaan. Jo 1300-luvulla pidätettiin\nFrankfurtissa teurastaja-ammatti ja Bremenissä suutarinammatti\nmestarien pojille ja tyttärille, vieläpä 1400-luvulla koetettiin sulkea\nammattikuntaa, rajottaa ennakolta mestarien lukua. Hamburgissa v.\n1468 kalastaja-ammattikunta anoo saada pienentää lukumääräänsä 50:stä\n40:een, ja seuraavana vuonna määrätään siellä kultaseppien luku 12:ksi.\nMyöskin _perinnöllistä_ mestariutta tapaamme jo tällöin.\n\nNäillä rajotuksilla oli ennen kaikkea kaksi tärkeätä seurausta.\nToiselta puolen ne lisäsivät maalaisväestön enenevää köyhälistöön\nvajoamista ja edistivät varsinaisen _kaupunkilaisköyhälistön_\nsyntymistä, joka oli ulkopuolella kaikkia ammattikuntajärjestöjä.\nToiselta puolen ne johtivat itse ammattikunnan piirissä _mestarien_ ja\n_sällien_ väliseen etujen vastakkaisuuteen. Mestarien luku sälleihin\nnähden pieneni yhä enempi, samalla yhä ankarammin vainottiin niitä,\njotka kokivat ammattikuntalaitoksen syrjäyttäen päästä itsenäisiksi\n-- heitä nimitettiin \"nurkkamestareiksi\", \"hutiluksiksi\" y.m. Pian\nkiellettiin myöskin käsityön harjottaminen kaupungin ulkopuolella,\nesikaupungeissa ja määrätyn piirin sisäpuolella kaupungin ympäristössä,\ntavallisesti n.k. \"pannapeninkuorman\" laajuudelta. Tämä johti\nkiivaihin taisteluihin ammattikuntiin kuuluvien kaupunkimestarien ja\nniihin kuulumattomien etukaupunkien ja kylien käsityöläisten välillä,\ntaisteluihin, jotka vaikuttivat myöskin talonpoikassodan kulkuun.\n\nMaaväestön lukuisasti virratessa kaupunkeihin ja niiden lukumäärän yhä\nkasvaessa, jotka antautuivat sälleiksi, tuli sälleille yhä vaikeammaksi\npäästä mestariksi ammattikunnassaan tai itsenäiseen asemaan\nammattikunnan ulkopuolella. Yhä suuremmaksi kävi niiden joukko, joiden\noli pakko olla koko elinaikansa käsityöläissälleinä. Sen sijaan, että\nsällinä olo ennen oli ollut ainoastaan väliaste oppiajan ja mestaruuden\nvälillä, alkoi se tulla erityiseksi yhteiskunnalliseksi asemaksi, jolle\nlukuisat käsityöläiset jäivät ainaiseksi. Sälli tunsi itsensä pian\npaljon vähemmän tulevaksi mestariksi kuin sellaiseksi, jonka työtä\nmestari käytti siitä hyötyäkseen. Hänen etunsa joutuivat yhä selvemmin\nristiriitaan mestarin etujen kanssa.\n\n\nIII. Taistelut sällien ja mestarien välillä.\n\nVastakohdat mestarien ja sällien välillä tulivat keskiajan lopulla yhä\nräikeämmiksi. Niinkauan kuin mestari itse oli päätyöntekijänä, joka\nainoastaan aika ajoin piti luonaan apulaista, ei hänellä ollut mitään\nsyytä ylenmäärin pidentää työaikaa -- siitähän hän itse olisi kärsinyt\neniten. Sälli söi samasta astiasta kuin mestarikin, ei kannattanut\nlaittaa hänelle ruokaa erittäin. Jos mestarilla olo oli hyvä, oli\nsällilläkin, molempien edut olivat suuressa määrin samat. Sen ohella\nrahapalkka näytteli tavaratuotannon alussa aivan vähäpätöistä osaa.\nSälli ja mestari jakoivat usein työvoiton keskenään.\n\nSellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi kyllä syntyä persoonallisia\nriitoja, mutta mitään luokkavastakohdasta johtuvia riitoja, tuskin tuli\nsellaisten olosuhteiden vallitessa kysymykseen.\n\nKaikki tämä muuttui niin pian kuin yhdessä liikkeessä palvelevien\nsällien määrä kasvoi. Valvoa neljän tai viiden työtä ei ollut yhtä\nyksinkertaista kuin pitää silmällä yhtä ainoata. Sen sijaan että\nmestari ennen oli ollut johtavana työntekijänä, tuli hänestä yhä enempi\nuhittaja, joka koki puristaa mahdollisimman paljon työtä sälleistä.\nHänen oma työtaakkansa kävi kevyemmäksi samassa määrässä kuin näiden\ntuli raskaammaksi. Jos työssä oli sangen paljon sällejä, niin riitti\nnäiden työ yksin sekä heidän ylläpitoonsa että antamaan vielä\nmestarille sievosen tulon. Toisinaan kävi mestarillekin liian työlääksi\nvalvomistyö, ja hän pääsikin siitä vapaaksi panemalla käytäntöön\n_kappalepalkan_, joka 1300-luvun lopulta alkaen tulee yhä yleisemmäksi,\nerittäinkin kutoma-ammatissa. Jo 1400-luvulla tapaamme joskus kieltoja,\nettei mestari saanut tehdä työtä.\n\nMitä enemmän mestari koki saada voittoa sällien työstä, sitä enemmän\nhän pyki pidentämään heidän työaikaansa. Työpäivän pituus näyttää tosin\nkyllä saneen olla entisellään, mutta sitä enemmän ruvettiin vaatimaan\n_vapaamaanantain_ poistamista ja työntekoa lukuisina juhlapäivinä,\nvieläpä sunnuntaisinkin.\n\nSaksin herttua Henrik antoi v. 1522 ankaran määräyksen, missä hän\nkielsi työn juhlapäivinä, mutta ilmotti sen sijaan, ettei sällillä\nollut oikeutta pitää vapaamaanantaita. Kun Weselin räätälinsällit\ntekivät lakon v. 1503, selitti pormestari, että räätälinsällit olivat\nkyllä levottomia, mutta että myöskin mestareissa on paljon syytä,\nsillä he eivät tahdo antaa päivässä kolmea kunnollista ateriaa,\njotka sälli sentään voi hyvin vaatia, ja vaativat liiaksi työtä.\nHän uhkasi rangaista mestareita, jos nämä edelleenkin teettäisivät\nsälleillään työtä sunnuntaiaamuina tai tukistelisivat tai löisivät\noppipoikiaan. Janssen mainitsee tämän pormestarin lausunnon, mutta\nhänen ammattikuntaihanteluihinsa se sopii huonosti.\n\nSamalla kun lisättiin työtaakkaa sälleille, huononnettiin ravintoa\nja pienennettiin palkkoja. Jos mestari piti viisi sälliä ja useita\noppipoikia muassa, kannatti jo laittaa näille ruuan erittäin. Siten\nsaattoi \"säästää\" heidän muassaan ilman, että mestarin perheen\ntarvitsi elää entistään vaatimattomammin. Janssenista ja hänen\nhengenheimolaisistaan näyttää niin tuttavalliselta ja hauskalta se,\nettä sälli kuului mestarin perheeseen; nyt nähdään, että juuri tämä\nsaattoi tulla keinoksi sällien nylkemisessä.\n\nPalkkaa tuo \"säästäväinen\" mestari koki luonnollisesti alentaa.\nTaipumus palkan alentamiseen on muuten samallaisissa oloissa sitä\nsuurempi, kuta suurempi liikkeessä työskentelevien palkkatyöläisten\nluku on. Jos on ainoastaan _yksi_ työmies, merkitsee pari penniä\npäivää kohti vähän, jos työläisiä on sata, merkitsee se yhtä monta\nmarkkaa, ja vuoden kuluessa tulee siitä tuhansia markkoja. Pienemmässä\nmäärässä tuli tämä taipumus esiin jo keskiajan lopulla. Oltiin tosin\nvielä kaukana siitä ajasta, jolloin yksi työnantaja saattoi pitää\ntyössä sadottain työmiehiä, mutta joka tapauksessa oli jo pyrkimys\npalkkojen alentamiseen voimakkaampi kuin sinä aikana, jolloin käsityö\nei vielä \"kukoistanut\" ja ainoastaan harvalla käsityöläisellä oli\nyhtäkään sälliä.\n\nToiselta puolen kasvoi yhä sällien pyrkimys palkkojaan korottamaan.\nSaksassa oli tämä vallankin seurauksena tavaroiden hinnoissa\ntapahtuneesta mullistuksesta, jonka vaikutti se, että hopea- ja\nkultakaivokset 1400-luvulla äkkiä rupesivat tuottamaan enempi kuin\nennen -- käyden se tuon vielä perinpohjaisemman hintamullistuksen\nedellä, jonka Amerikan metallirikkaudet 1500-luvun alussa saivat\naikaan ja joka koski koko sivistynyttä Europaa. Myöskin kauppaseurojen\nyksinoikeudet vaikuttivat osaltaan siihen, että tavaroiden hinnat\nnousivat. Mutta samalla lisääntyivät myöskin ylellisyys ja tarpeet\n_kaikissa_ säädyissä, myöskin käsityöläismestareille. Kuka saattaakaan\nihmetellä sitä, että sällit, jotka elivät yhdessä heidän kanssaan ja\njoku aika sitten olivat olleet melkeinpä heidän vertaisiaan, samoin\nkoettivat päästä parempaan asemaan?\n\nJuuri _palkkakysymyksessä_ tulivat 15:nnellä vuosisadalla ja 16:nnen\nalussa vastakohdat mestarien ja sällien välillä yhä räikeämmiksi. Tämä\nseikka ynnä ne monet muut vastakkaisuudet, joihin olemme viitanneet,\njohtivat siihen, että mestarien ja sällien väliset taistelut, jotka\nalkavat esiintyä jo 1300-luvulla, tulevat yhä lukuisammiksi ja\nsietämättömämmiksi lähestyessämme 1500-lukua.\n\nMeidän romantilliset ammattikunta-aikojen ihailijamme asettavat\nmielellään ammattikunnallisen käsityön kapitalistisen teollisuuden\nedelle, siksi tuotantotavaksi, joka olisi työmiehille kultamaana ja\njonka aikana luokkaviha oli tuntematon. Vasta pääoma tai niinkuin\nsitä kutsutaan \"juutalaisuus\" olisi muka karkottanut \"siveelliset\"\nnäkökohdat taloudellisesta elämästä ja kylvänyt luokkavihan\nmyrkkykylvön. Mutta jo 1300- ja 1400-luvun ammattikuntamestarit\nja tilanomistajat osottavat olevansa hyvinkin kaukana tuosta muka\nennen kapitalismia olleesta niin monen kiittämästä paratiisillisesta\nviattomuudesta, puhumattakaan seuraavista vuosisadoista, jolloin\npääoman tuottaman syntiinlankeemuksen seuraukset alkoivat tulla täysin\nselviksi. Asia on niinkuin Schanz sanoo: \"Saattaa tuskin epäilläkään\nsitä, että käsityöläismestarien hyvinvointi riippui suureksi osaksi\nhuonosti palkattujen sällien hiestä ja vaivasta\". Ammattikunnallisen\nkäsityön \"kukoistus\" riippui jo palkkatyöläisten nylkemisestä ja\nsynnytti mitä katkerimpia luokkataisteluja.\n\nNiin mahtavia kuin ammattikunnat olivatkin ja niin ylpeitä kuin\nne olivatkin itsehallinnostaan, eivät ne halveksineet \"valtion\napua\", vaan vaativatkin sitä masentaakseen sällejä. Jo 1400-luvulla\n(Englannissa jo 1300-luvulla) tapaamme lukuisia _palkkataksoja_,\njoita kaupunkien neuvoskunnat tai maanruhtinas, jos kaupunki kuului\nsellaisen alueeseen, olivat antaneet. Tässä mainittakoon vain yksi,\njonka johdanto on sangen kuvaava. Se on osa Saksin herttuoiden\nErnstin ja Albertin \"maa-asetuksesta\" vuodelta 1482. Siinä sanotaan.\n\"On saapunut pääpapeilta, herroilta, ritaristolta ja kaupungeilta\nuseita valituksia siitä, kuinka meidän alammaisemme ovat rappiolla,\nturmioon joutumassa ja vähenemässä, jonka seikan selitetään johtuvan\npaljosta rahasta, _kohtuuttomista palvelusväen_ ja _käsityöläisten\npalkoista_ ja kaikissa säädyissä tavattavasta ylellisestä elämästä niin\nruokaan, juomaan kuin vaatetukseenkin nähden... Tarkasti harkittuamme\nasiaa säädämme, että _vähempiarvoinen vaihtoraha_ valmistettakoon ja\nkäytettäköön palvelusväen ja käsityöläisten palkkoja maksettaessa.[12]\nEdelleen älköön kukaan tulevaisuudessa puettako palvelusväkeään\nmuuhun kuin kotimaiseen pukuun, paitsi sukkiin, röijyihin ja\nrintalappuihin tarvittavaa kangasta, jota jokainen voi ostaa ja antaa\nniinkuin itse haluaa. Mutta ellei herra anna rengilleen kenkiä ja\nvaatteita, niin antakoon hän tottuneelle palvelijalle 5 kertaa 60 ja\ntallirengille 4 kertaa 60 uutta groshenia\". Sitte seuraa palkkataksa\nmaalaistyömiehille, sitte säädetään edelleen: \"Käsityöläinen saakoon\nruuan ohella 9 uutta groshenia viikossa, ilman ruokaa 16 uutta\ngroshenia. Käsityöläisellä olkoon päivälliseksi ja illalliseksi\n_ainoastaan neljää ruokalajia_, lihapäivinä soppaa, _kahta kalaruokaa_\nja kasvisruokaa; perjantaisin ja muina päivinä, jolloin ei syödä lihaa,\nsoppaa, tuoretta tai kuivattua kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa;\nsilloin kun täytyi paastota, _viittä ruokalajia_, soppaa, kahtalaista\nkalaa ja kahta lajia kasvisruokaa ja lisäksi 18 groshenia, mutta\ntavalliselle väelle vain 14 groshenia viikossa\".\n\nKenenkä työmiehen suuhun höyryn ja sähkön aikakaudella ei tule vesi,\nkun kuulee tällaisista pakollisista \"paastopäivistä\" tuolla \"pimeällä\"\nkeski-ajalla! Sellaiset esivallan määräämät rajotukset palkoissa ja\nruuissa kuuluvatkin sitte niihin tosi-asioihin, joista Janssen ja\nhänen kaltaisensa tekevät johtopäätöksiään siitä, kuinka onnellisia ja\nhyvinvoivia olivat työläiset ennen kapitalistista aikaa.\n\nMutta nämä määräykset ovat kerrassaan musertavia vapaamieliselle\ntarulle siitä, kuinka uudenajan sivistys tuottaa vain siunauksia\nköyhälistölle. Mutta ne eivät suinkaan osota, että sen ajan\npalkkatyömiehet olisivat olleet erityisesti tyytyväisiä. Jos tahtoo\nymmärtää jonkin luokan asemaa, ei ole tarpeeksi tarkastella sitä\nitseään sellaisenaan, vaan täytyy verrata sitä _toisten luokkien_\nasemaan, ajan _yleisiin tarpeisiin_. Nykyään kiinnitetään yleensä\nvähemmän huomiota vaatteiden komeuteen, erittäinkin miehiin nähden, ja\nsamoin syödään yleensä Vähemmän. Meistä näyttää sellainen päivällinen\nja illallinen, jommoisesta yllä mainituissa säädöksissä puhutaan, mitä\nrunsaimmalta. Mutta jos vertaa sitä niihin suunnattomiin määriin, joita\nsiihen aikaan oli tapana syödä, huomaa sen kylläkin niukaksi.[13]\n\nMutta sellainen vertaava silmäyskään ei yksinään riitä. Yhteiskunnan\nluonnetta ei määrää niin paljon sen tila jonain määrättynä hetkenä\nkuin _sen kehityksen suunta_. Kurjuus itsessään ei tee niin suuressa\nmäärin tyytymättömäksi kuin kurjuus, johon _poljetaan_ tai johon on\npakko _jäädä_, samalla kun näkee toisten _nousevan_ hyvinvointiin.\nJa mitä pikemmin kehitys tapahtuu, sitä selvemmin ilmenevät sen\nkehityssuunnat, sitä voimakkaammin nousevat vastaan ne harrastukset,\njoita se polkee, sitä kiivaammiksi tulevat yhteiskunnalliset taistelut.\nEnnen Ranskan vallankumousta oli kurjuus Saksassa suurempi kuin\nRanskassa, ja sittenkin alkoi mullistus viimeksi mainitussa maassa,\nsillä taloudellinen kehitys kulki siellä nopeammin. Sitten vuoden\n1870 on Saksa se Europan valtio, missä taloudellinen kehitys käy\nnopeimmin askelin eteenpäin. Siellä, eikä suinkaan Englannissa, on\nsosialidemokratisen liikkeen pääpaikka. Yhteiskunnalliset vastakohdat\novat kyllä paljon suuremmat Englannissa kuin Saksassa, mutta jonkun\nvuosikymmenen on niiden lisääntyminen ollut suhteellisesti hidasta.\nSe maa, missä taloudellinen kehitys nykyään kulkee yleensä nopeimmin,\non Yhdysvallat. Ei ole mahdotonta, että yhden tai parin vuosikymmenen\nkuluttua sosialistisen liikkeen pääpaikka onkin siellä, vaikkapa\ntyömiesten asema Amerikassa yleensä onkin parempi kuin muualla.\n\n_Kehityksestä_ saamme tavallisesti kuulla hyvin vähän\nsivistyshistorioitsijoiltamme. Vapaamieliset heidän joukossaan\nnäyttävät työmiehille, kuinka suuri syy heillä onkaan olla onnellisia,\nkun he nyt, kiitos koneiden, voivat hankkia itselleen sellaisia\nylellisyyksiä kuin sukkia ja nenäliinoja, jollaisia ei ennen edes\nmahtavin itsevaltias saanut. Vanhoilliset taasen esittävät meille\nmuutamia ruokalistoja, palkkataksoja ja vaatetussääntöjä 1400- tai\n1500-luvulta ja sanovat: noin onnellisia olivat talonpojat ja työmiehet\nvanhana hyvänä aikana, kun ammattikunnat kukoistivat ja kirkko hallitsi\nyhteiskuntaelämää.\n\nKokonaan toisen kuvan saisimme, jos molemmat tahtoisivat näyttää\nmeille, mihin _suuntaan_ kehitys nyt kulkee ja mihinkä se 400 vuotta\nsitten kulki. Silloin olisi heidän pakko sanoa, että yhtä hyvin silloin\nkuin nytkin riistäjäluokat kokivat painaa työtätekevää luokkaa yhä\nsyvemmälle kurjuuteen. Totta kyllä saattoivat silloin niinkuin nytkin\njotkut parempiosaiset ryhmät työtätekevää luokkaa joksikin aikaa sekä\nestää tilansa huononemasta että myöskin monesti taistelemalla saada\naikaan _parannuksia_ elin- ja työehdoissaan. Mutta joskin heidän\nelantotapansa parani, ei tämä tapahtunut läheskään siihen määrään kuin\n_nylkevien_ luokkien: pappien, korkeampien aatelismiesten, kauppiaitten\nja mestarien. Työmiesten osa heidän työnsä tuotteista ja sivistyksen\ntuloksista tuli yhä pienemmäksi.\n\nKaikista paisteista ja samettijakuista huolimatta emme tapaa heidän\noloissaan tuota \"kukoistavaa hyvinvointia\" ja \"tyytyväisyyttä\", jota\nJanssen meille kuvailee, vaan suorastaan vastakohdan.\n\n\nIV. Sälliyhdistykset.\n\nEi mitään suurempien joukkojen taistelua, ei siis myöskään\nluokkataistelua, voi käydä ilman _järjestöä_. Myöskin sällit tulivat\npakotetuiksi luomaan itselleen sellaisen.\n\nHe tarvitsivat niitä sitä kipeämmin, kuta verisempiä ne taistelut\nolivat, joita heillä oli käytävänä. Ja ankaria taistelut kyllä olivat.\nVieläpä v. 1385 leikattiin Danzigissa korvat pois lakon tehneeltä\nsälliltä. Sellaista ei Janssen kerro meille, sehän olisikin sopinut\nhuonosti hänen kuvaukseensa. Ja se tapahtui kuitenkin aikana, jolloin\nkaikki ammattikunnat olivat hyviä katolilaisia ja jolloin niissä\nvallitsi \"kristillisen veljesrakkauden\" henki!\n\nAlussa olivat sällien yhdistykset ainoastaan satunnaisia tarpeita\nvarten syntyneitä ja hetkellisiä. Ensimäinen, minkä tunnemme Saksassa,\nsyntyi v. 1329 Breslaussa, missä vaskenvalajasällit yhtyivät\nkeskeyttääkseen kaiken työnteon vuoden ajaksi.\n\nMutta pian tapaamme lujempiakin yhdistyksiä.\n\nLuonnollista on, että ne tilaisuudet, jotka johtivat samaan ammattiin\nkuuluvat sällit jossain kaupungissa toistensa yhteyteen, olivat myöskin\naiheena heidän yhdistyksilleen, ja löivät leimansa niihin. Keski-ajalla\ntarjosivat _kirkko_ ja _kapakka_ sellaisia tilaisuuksia toistensa\ntapaamiseen, joskus myöskin _sota_. Useat sälliyhdistykset lienevät\nsyntyneet sillä tavalla, että käsityöläismestarit vetäytyivät pois\nsotapalveluksesta ja sijalleen lähettivät sällejänsä, maksaen heille\npalkkaa ammattikunnan kassasta. Nämä sällit sitten sodankin jälkeen\nsäilyttivät mielellään rauhankin aikana sotilaallisen järjestönsä.\n\nSe muoto, jommoiseksi sällien järjestöt tavallisimmin tulivat on\nosaksi _kirkollisien veljeskuntien_, osaksi _juomaseurojen_ muoto.\nEdelliset kokivat palvella etenkin _avunantoyhdistyksinä_, juomapaikat\ntaasen olivat _vastustus-hengen ahjoina_ mestareja ja esivaltaa\nvastaan. Eivät molemmat yhdistysmuodot kuitenkaan eronneet jyrkästi\ntoisistaan; myöskin kirkolliset veljeskunnat tulivat usein vastarinnan\npesäpaikoiksi.\n\nSaksassa tapaamme ensimäiset sälliveljeskunnat _kankurien_ joukossa\nalkupuolella 1400-lukua, kenties vähän aikasemminkin. Jo 1389 puhutaan\nesim. Speierin kankurisällien _rahastonhoitajasta_, joka edellyttää,\nettä silloin avunantorahasto oli olemassa.\n\nKuvaavina otamme tähän muutamia otteita sellaisen veljeskunnan\nsäännöistä. Ne koskivat Strassburgin liinakankureja, jotka saivat ne\nhyväksytyiksi v. 1479.\n\n\"Me Hans Gerbott, mestari, ja kankuriammatin viidennysmies\nStrassburgissa, teemme tiettäväksi kaikille niille, jotka näkevät tai\nkuulevat luettavan tämän kirjeen, että meidän luoksemme ovat tulleet\nkunnialliset Hans Blesing ja Martin Suutari Wisshornista, Strassburgin\nliinakankuri-sällien nykyiset rahastonhoitajat, ja vaatineet ja\npyytäneet, että me suomme ja vahvistamme tässä allaolevat kohdat,\nkappaleet ja säädökset...\n\n\"Heillä olkoon veljeskuntansa ikuisesti Strassburgin suuressa\nsairashuoneessa eikä muualla. Joka puolen vuoden kuluttua he valitkoot\nkaksi rahastonhoitajaa, s.o. suuren joulupaaston ajaksi kaksi uutta\nja suuren pääsiäspaaston ajaksi taasen kaksi uutta. Ja kun nämä\nrahastonhoitajat asetetaan virkaan, tulee heidän vannoa toimivansa\nmeidän rakkaan kirstumme (yhdistyksen rahaston) hyväksi, estävänsä\nsille tapahtumasta mitään vahinkoa, mikäli se vaaraan joutumatta on\nmahdollista. Jos joku tulee valituksi rahastonhoitajaksi ja kieltäytyy,\nmaksakoon hän rangaistukseksi puoli naulaa vahaa, ja vaali pysyy\nvoimassa, vaikka hän kuinka ponnistelisikin vastaan, kuitenkin vain\nsillä ehdolla, että mestarikunta sen hyväksyy. Kun rahastonhoitajat\njoka 14:s päivä käyvät kokoomassa viikkorahaa, eivät he saa kuluttaa\nmitään kirstusta. Jos joku sälli on velkaa veljeskunnalle kaksi\npfennigiä eikä maksa niitä, kun rahastonhoitajat niitä kiertomatkallaan\nvaativat, sakotetaan häntä kahdella pfennigillä rangaistukseksi. Ei\nmyöskään saa lainata rahoja veljeskunnan kassasta, paitsi jos joku\ntulee sairaaksi, ja silloinkin ainoastaan mestarien luvalla ja panttia\nvastaan, joka on arvoltaan suurempi kuin ne rahat, jotka lainataan.\nJokaisena suurena paastona antakoon kukin sälli yhden pfennigin\nveljeskunnan kassaan ja lahjottakoon myöskin hyvän strassburgilaisen\npfennigin\".\n\nSeuraa sitte määräyksiä kirkossakäynnistä, vihityistä vahakynttilöistä\ny.m.s., jonka jälkeen säännöt jatkuvat näin: \"Jos joku vieras sälli\ntulee tänne, eikä ole täällä koskaan ennen työskennellyt, niin hän\ntehköön työtä rauhassa kahdeksan tai neljätoista päivää. Mutta jos hän\nviipyy kauemman, suorittakoon hän kaksi pfennigiä sisäänpääsymaksuksi\nja sitten palvelkoon veljeskuntaa, niinkuin kohtuullista on. Jos sällit\ntahtovat nostaa oikeusjutun mestareita vastaan, maksakoot he kulut\nomasta kukkarostaan eikä veljeskunnan kassasta\".\n\nKassanhoitajat tehkööt tilin sälliyhdistykselle älköötkä valansa mukaan\nottako enempää kuin yhden shillingin kassasta. Myöskin toimitettakoon\nmessu jokaisena suurena paastona kaikille veljille ja sisarille ja\nrukoiltakoon heidän puolestaan, olkoot sitten kuolleita tai eläviä.\nJos niin tapahtuisi, että joku veli sairastuisi, josta Jumala meitä\nkauan varjelkoon, ja joutuu sairashuoneeseen, niin hänelle annettakoon\njoka päivä yksi pfennigi veljeskunnan kassasta. Jos joku sälli kuolee,\njosta Jumala meitä kauan suojelkoon, ja loppuu mestarin talossa tai\njossain muualla kaupungissa ja sairashuoneen ulkopuolella, niin\nrahastonhoitajat käskekööt kaikkia sällejä saattamaan häntä hautaan\nkahden pfenningin sakon uhalla.\n\n\"Vast'edes kuulukoot _kaikki_ liinavaatekankurisällit veljeskuntaan\".\n\nSellainen veljeskunta oli siis pääasiallisesti _pakollinen_ sairaus- ja\nhautausrahasto.\n\nVeljeskunnat olivat ammattikuntien ja kaupunkien esivallan\nsilmätikkuina. Niitä ei voinut kieltääkään, niillä kun oli kirkollinen\nluonne. Ne tulivat myöskin yhä tarpeellisemmiksi, kuta enemmän\nsällien luku eneni ja heidän sairaus- ja hautausvakuutuksensa kasvoi\nmerkityksessä. Tämä vakuutus, jos se olisi ollut ammattikuntien\nhuolena, olisi tullut näille raskaaksi taakaksi. Taisteluja\nveljeskuntia vastaan käytiin sentähden tavallisesti siinä muodossa,\nettä koetettiin pysyttää ne yksinomaan avunantorahastoina ja saada ne\nammattikuntien ja vallanpitäjien silmälläpidon alaisiksi.\n\nVeljeskuntien rinnalla kehittyivät _kapakkaseurat_. Jokaisella,\nammattikunnalla oli oma kapakkansa. \"Näistä juomaseuroista\", kirjottaa\nStahl, \"lähtivät taistelut ammattikuntien ja patrisien välillä. Ne\nolivat kansanvaltaisen hengen liesinä\". Alkuaan joivat sällit yhdessä\nmestarien kanssa. Mutta mitä enempi vastakohdat kummallekin puolelle\nkärjistyivät ja yleensä mestarien pöyhkeys sällejä kohtaan kasvoi,\nsitä enemmän nämäkin alkoivat eristyä, puoleksi vapaaehtoisesti,\npuoleksi pakosta, ja muodostivat omia juomaseurojaan. Samaa osaa, kuin\nammattiseurat olivat kaupungeissa näytelleet taistelussa patriseja\nvastaan, alkoivat sällien seurat nyt näytellä taistelussa ammattikuntia\nvastaan. Ei silloin ihme, että keskiajan loppupuolella syttyi hyvinkin\nkatkeria riitoja näiden seurojen tähden. Kaupunkien viranomaiset\nkokivat saada ne kokonaan maailmasta pois. Muutamin paikoin, missä\nvielä oli jäljellä vastakkaisuutta kaupunginneuvoston ja ammattikuntien\nvälillä, kiellettiin myöskin käsityöläismestarien seurat. Toisinaan\nkoski se ainoastaan niitä käsityöläisiä, jotka eivät olleet perustaneet\nmitään ammatillista järjestöä. Mutta sälliseurat olivat 1300- ja\n1400-luvulla kaikkialla rangaistuksen uhalla kielletyt, ja kieltoja\nuudistettiin herkeämättä.\n\nTästä sotaretkestä sälliseuroja vastaan esitämme tässä muutamia\nesimerkkejä. Muutamin paikoin kiellettiin kokoontumasta muuten, paitsi\nkirkollisia tarkotuksia vasten ja toisissa kiellettiin kokoontuminen\nkokonaan. Tämän liikkeen huippukohtana on vuonna 1465 annettu\nStrassburgin sälliasetus, joka saatiin aikaan useampien kaupunkien\nsopimuksen kautta ja jonka tarkotuksena oli tehdä kerrassaan loppu\nlevottomuuksista. Se oli 400 vuotta sitten \"sosialisti-lakina\", ja sen\npäämääräykset ansaitsevat hyvinkin tästä ottaa puheeksi.\n\n\"Ensiksi\", niin siinä sanotaan, \"eivät käsityöläismestarit eivätkä\nsällit saa koskaan enään yhtyä tai ruveta liittoon, tehdä mitään\nsopimuksia, eivät noudattaa keskenään mitään käskyjä eikä kieltoja\nilman sen kaupungin mestarien ja neuvoston lupaa ja suostumusta, missä\nhe asuvat.\n\n\"Sitten kaikki palveluksessa olevat rengit, palvelkoot joko ritareita,\nrenkejä tai porvareita, sekä kaikki käsityöläissällit, jotka tekevät\ntyötä kaupungissa, luvatkoot ja vannokoot tottelevansa kaupungin\npormestareja ja neuvostoa, alistuvansa heidän tuomionsa alaiseksi eikä\nhakevansa oikeuttansa muualta.\n\n\"Älkööt vast'edes käsityöläiset kieltäkö mestaria pitämästä työssään\nsällejä tai juoko häviöön ketään sälliä\".\n\nTämä viimeksi mainittu kohta merkitsisi nykyisessä kielessä sitä, että\nkielletään julistamasta ketään lakkotilaan ja merkitsemästä ketään\nlakkopetturiksi. Sama pykälä määrää vielä, että sälli ratkaiskoon\nriitansa mestarinsa tai muiden sällien kanssa kaupungin mestarikunnan\nedessä ja mukautukoon sen tuomioon. Jokainen mestari, joka ottaa\nuuden sällin työhönsä, ilmottakoon kahdeksan päivän kuluessa tästä\nammattikunnan esimiehelle, niin että sälli voi vannoa tämän edessä\nvalansa, jossa lupaa aina suostua mestarioikeuden tuomioon. Se\nmestari, joka jättää tämän tekemättä, saa sakkoa jokaiselta määräajan\nylikuluneelta päivältä 5 shillingiä. Sehän on oikein kaunis alku\nsällien poliisimaiseen silmälläpitoon.\n\nSeuraava pykälä määrää, etteivät käsityöläissällit saa pitää veistä\nmukanaan muulloin kuin matkalla.\n\n\"Ja sitä sälliä, joka vastustaa näitä mainittuja asetuksia, kohtia ja\nmääräyksiä eikä tahdo elää niiden mukaan, häntä älköön kukaan piiriin\nkuuluva mestari ottako sällikseen tai pitäkö luonaan; se mestari, joka\ntätä vastaan rikkoo, vetäköön sakkoa neljä guldenia\".\n\nMikään liittoutuneista kaupungeista ei saa muuttaa näitä määräyksiä\nmuiden suostumatta.\n\nEi kukaan renki saa yöllä kaupungissamme kuljeskella salateitä.\nPääsiäisestä Mikonpäivään eivät he saa olla kadulla klo 10, muuna\nvuoden aikana klo 9 jälkeen, paitsi isäntäväkensä tai mestarinsa\nasialla. Se, joka rikkoo tätä vastaan, saa sakkoa 30 shillingiä tai\nistua neljä viikkoa \"tornissa\" vedellä ja leivällä. He eivät myöskään\nsaa näiden määräaikojen jälkeen yhtä suurien sakkojen uhalla kokoontua\nravintoloihin eikä puutarhoihin. Isännät eivät saa sakon uhalla ottaa\nvastaan sällejä tämän ajan jälkeen. Tämä määräys ei koske kuitenkaan\nherrojen, ritarien renkejä, kauppiaita tai pyhiinvaeltajia, jotka ovat\nrehellisiä ja kunnollisia ihmisiä.\n\nLisäksi määrätään nimenomaan, ettei \"käsityöläissälleillä eikä muilla\npalkollisilla saa olla yhteistä tupaa tai edeltäkäsin vuokrattua taloa\ntai puutarhaa tai seuraa, mihin he voivat kokoontua. Käsityöläissällien\nhautajaisia älköön pidettäkö arkipäivinä, vaan juhlapäivinä. Ei\nmyöskään rankaisematta saa useampi kuin kolme käsityöläissälliä pitää\nsamallaisia hattuja, takkeja, sukkia tai muita tuntomerkkejä\".\n\nSeurat ja kaikki muut sälliyhdistykset olivat siis ehdottomasti\nkiellettyjä. Mutta jo kahdeksan vuotta myöhemmin, v. 1473 on nämä\nviimeksimainitut kolme ankaraa määräystä poistettu, vaikka säädökset\nmuuten ovatkin pysyneet samallaisina. Ja nuo toisetkin näyttäytyivät\ntehottomiksi.\n\nJa niin kävi kaikkialla. Kaikkialla huomattiin kiellot tehottomiksi.\nKaikkialla tapaamme sällit kulkemassa eteenpäin. Toinen raja-aita,\njoita heidän tielleen pystytettiin, sortui toisensa jälkeen. He\nsaavuttavat yhdistyksilleen tunnustuksen, näihin liittyminen tulee\npakolliseksi, niistä tulee erityinen mahti. Vuosisadan lopulla pääsivät\nsällit kylläkin kunnioitettavampaan asemaan, ja heidän järjestönsä\ntuottivat melkoisia tuloksia.\n\nSaadaan kuitenkin kokonaan toinen käsitys ammattiyhdistyksien\nluonteesta keski-ajan lopulla, kun tutkimme kuinka nämä voitot\n_saavutettiin_, sen sijaan että katselisimme sitä sellaisenaan,\nmäärättynä _tilana_, joka olisi kehittynyt keski-ajan \"hengestä\" ja\nolisi sille ominaista koko aikakauden! Mutta siten tekevät useimmat\nsivistyshistorioitsijat. Mikä ajanjakson _lopulla_ ilmenee pitkien ja\nkatkerien taistelujen tuloksena, sitä he kuvaavat tilana, joka muka on\nkestänyt koko tämän aikakauden.\n\nSe, että kaikki kokeet nujertaa sällien järjestöjä onnistuivat\nhuonosti, riippui ennen kaikkea niiden välttämättömyydestä,\nniiden lisääntyvästä merkityksestä kaupunkien tuotantotavalle.\nKäsityöteollisuus oli useimmissa kaupungeissa tullut pääelinkeinoksi,\nja kaupungin koko hyvinvointi riippui silloin yhä enempi käsityön\npalkkatyömiehistä. Jos nämä lakkauttivat työnsä tai menivät matkaansa,\nkärsi kaupunki siitä suuresti. Lisäksi tuli se, että ulkonaiset\nolosuhteet suuressa määrässä helpottivat sällien yhteenliittymistä.\nKaupungit olivat vielä pieniä. Bücher laskee v. 1440 Frankfurtin\nväkiluvun 8,000:ksi ja Nürnbergin v. 1449 taasen 20,000:ksi hengeksi.\nSällejä ei ollut enempää kuin tuskin kymmenen prosenttia väestöstä.\nOli luonnollista, että kaupungin samaan ammattiin kuuluvat sällit\ntunsivat melkein kaikki personallisesti toisensa. Sällien keskinäistä\ntuttavuutta helpotti sekin, että ne, jotka harjottivat samaa ammattia,\nasettuivat tavallisesti asumaan saman kadun varrelle, joka usein\nsai nimensä ammatin mukaan ja onpa sen toisinaan säilyttänyt aina\nmeidän päiviimme asti. Ei 1400- ja 1500-luvuilla myöskään vielä ollut\nkäytännössä tuo varsin viehättävä tapa, että nimittäin vankilan tavoin\nsuletaan työmiehet ulkomaailman yhteydestä ristikoilla varustettujen\ntai läpinäkymättömien akkunien avulla. Työtä tehtiin mielellään,\nkun vaan sää sen salli kadulla talon edessä tai ainakin pidettiin\ntyöpajan akkunat ja ovet auki. Ei tarvittu mitään kirjapainoa eikä\nkansankokouksia päästäkseen yksimielisyyteen toimenpiteistä, joihin\noli ryhdyttävä. Ja voi sitä, joka ei tahtonut olla solidarinen toisten\nkanssa! Hänellä ei juuri ollut odotettavissa mitään iloja elämältä.\nYksityinen työmies oli aivan riippuvainen ammattiveljistään ei\nainoastaan työssä, vaan myöskin toverillisiin suhteisiin nähden.\n\nSällien _matkustukset_ tekivät heidät helposti liikkuviksi\nverrattuina kiinteästi asuviin mestareihin ja vaikuttivat, että\nniin vahvasti keskenään solidariset sällikunnat eri kaupungeissa\ntulivat sydämelliseen yhteyteen toistensa kanssa. Siihen aikaan\nei tullut mitään lakkopettureja ulkoapäin! Schmoller valittaa,\nettä se seikka, että sälliyhdistysten jäsenten enemmistö ei ollut\npaikalla asuvaa, vaikutti haitallisesti heidän yhdistyksiensä\nsiveelliseen (!) käytökseen. Se lisäsi heidän kevytmielisyyttään,\nedesvastuuttomuuttaan, röyhkeyttään ja voimaansa mestareita vastaan.\nNämä näet olivat kiinnitetyt määrättyyn paikkaan ja voivat vain\nvaivoin ja vitkaisesti päästä mielipiteiden vaihtoon muiden kaupunkien\nmestarien kanssa, kun taasen sälleillä oli tietoja kaikkialta, he\neivät tunteneet itseänsä kansalaisiksi siinä kaupungissa, jossa\ntyöskentelivät. Riitojen sattuessa matkasivat he torvien ja rumpujen\nkaikuessa joukottain tiehensä, laiskottelivat naapurikaupungissa ja\nvaativat aina, että heidän juominkinsa piti siellä säännöllisesti\nmaksettaman, jos tahdottiin rakentaa rauhaa heidän kanssaan. Paremman\nyhteenliittymisensä ja paljon voimakkaamman järjestöhenkensä avulla he\nestivät saamasta ulkopuolelta työvoimaa ja pääsivät sillä tavoin usein\nvoittajiksi.\n\nTähän vaikutti vielä sekin, että heillä harvoin oli _vaimoa_ ja\n_lapsia_ huolehdittavina. Naineet sällit olivat poikkeuksia, eipä\nheitä ollut laisinkaan muutamissa ammateissa. Sällithän kuuluivat\nmestarien \"perheeseen\", ja tämä luuli voivansa pitää heidät paremmin\n\"isällisessä\" kurissa ja seuroista erillään ja voivansa paremmin\nheitä nylkeä, pysyttäessään heidät kotona talossaan ja kieltäen\nhänet naimisiin menemästä. Naineella sällillä oli myöskin liiaksi\nvoimakas pyrkimys päästä itsenäiseksi, ellei laillisella tavalla\nammattikuntamestariksi niin sitten laittomasti \"nurkkamestariksi\"\njohonkin esikaupunkiin tai kylään.\n\nMutta juuri naimattomuus antoi sälleille verrattoman vastustusvoiman.\nSe, etteivät he olleet naineita, lienee edistänyt paljon enemmän\nkuin matkustus niiden ominaisuuksien ja etuisuuksien esiintymistä,\njoita Schmoller luettelee vastamainitussa kuvauksessaan, heidän\nhuolettomuuttaan, heidän niskotteluhaluaan, heidän itsetuntoaan.\n\nKuinka paljon vaikeampi onkaan taistelu köyhälistölle meidän\npäivinämme! Jokaisessa lakossa, jokaisessa vaalitilaisuudessa,\nkaikkialla, missä vaan on mieskohtaisesta astuttava esiin asiansa\npuolesta, saavat vaimo ja lapset mukana kantaa seuraukset miehen\nmenettelystä. Pienissä kaupungeissa, missä työmiehet voivat helposti\nvaihtaa mielipiteitä ilman kirjapainoa ja kokouksiakin, taivuttavat\nperhesuhteet heidät tottelemaan isäntiään. Suurissa kaupungeissa\nsitävastoin eivät työmiehet tunne toisiaan. Siellä ei riitä keskinäiset\npuheet, siellä tarvitaan painoja, suuria kokouksia ja yhdistyksiä\nluomaan sitä yhteyttä ja yksimielisyyttä, joka vastustettaessa\nkehittynyttä, valtavaa pääomaa on aivan toisella tavoin välttämätöntä\nkuin taistelussa pientä käsityöläismestaria vastaan. Ei ihme silloin,\nettä työmiesten taloudelliset taistelut meidän päivinämme saavat yhä\nenempi _valtiollisen_ leiman! Heille on vapaus samaa kuin leipä. Se,\njoka anastaa heiltä heidän valtiolliset oikeutensa, ottaa myöskin\nleivän heidän suustaan. Kaikkialla _pakottavat_ olosuhteet heitä\nlaajentamaan taistelua korkeammasta palkasta ja lyhyemmästä työajasta\ntaisteluksi valtiollisesta _vallasta_.\n\nKäsityöläissälleillä keski-ajan lopulla ja vielä kauan uudella\najallakin ei sitävastoin ollut mitään huomattavia valtiollisia\ntarkotuksia. He keskittivät kaikki voimansa ammattiyhdistyksiinsä,\njoiden avulla he voittivatkin itselleen etuja ja saavuttivat sellaisen\naseman, jommoista nyt ani harvat työväen järjestöt, huolimatta\nlaajoistakin valtiollisista oikeuksistaan, onnistuvat saavuttaa\nsuotuisissakin olosuhteissa, ja silloinkin vain muutamaksi aikaa.\nLuonnollisesti eivät sällit kaikissa ammateissa olleet yhtä suotuisassa\nasemassa. Oli olemassa heikompia ja voimakkaampia, vaikutuksettomia ja\nmahtavia järjestöjä, lukuisat köyhälistökerrokset, sellaiset, joita\noli helppo korvata, eivät milloinkaan voineet järjestyä, vaan olivat\nalttiina nylkevien luokkien mielivallalle. Niissä ei ilmennyt tuota\n\"yhteishenkeä\", eikä \"lähimmäisen rakkauden aatetta\", jota joukko\nhenkilöitä väittää kaikkialla vallinneen keski-ajalla.\n\nVieläpä tapahtui niinkin, että työmiehien, joiden 1200- tai\n1300-luvuilla onnistui aikaansaada jonkinlainen järjestö, täytyi\nnähdä sen jälleen sortuvan. Tämä koski ennen kaikkea helppo-oppisissa\nammateissa olevia työmiehiä, päiväläisiä, joiden järjestöt ulkopuolella\nammattikuntia olevat maaseudulta saapuneet kilpailijat pyyhkivät\nolemasta. Asiaan vaikutti myöskin maanviljelyksen taantuminen\nkaupungeissa. Mutta myöskin muut kuin maanviljelystyöläiset joutuivat\nsaman kohtalon alaisiksi. Niinpä tapaamme esim. Frankfurtissa v.\n1387 rakennustyöläistenapurit, viininlaskijat ja tavarankantajat\njärjestyneinä ammattikunniksi. Mutta näiden ohella oli jo olemassa\nulkopuolella ammattikuntia olevia työmiehiä. V. 1440 ei apureilla\nollut ammattikuntaa, viininlaskijoiden kunta vietti kituvaa elämää,\nkun taasen tavarankantajat pysyttelivät koossa aina 1500-luvulle,\nmutta ulkopuolella ammattikuntia oleva aines kasvoi yhä enempi niiden\nrinnalla.\n\nTämä kaupunkien köyhälistö, joka ei joko milloinkaan onnistunut luomaan\nmitään järjestöjä tai sitten oli järjestönsä menettänyt, vaipui yhä\nsyvemmälle, usein ehdottomasti, aina suhteellisesti, järjestyneisiin\nsälleihin verraten. Juopa näiden kahden aineksen välillä isoni\nisonemistaan.\n\n\nV. Työmiesylimystö kaupungeissa.\n\nMitä suurempia voittoja järjestyneet käsityöläissällit saavuttivat,\nsitä enempi he tunsivat itsensä etuoikeuksia nauttivaksi luokaksi,\nylimyksiksi, jotka täysin yhtä ylenkatseellisesti katselivat heidän\nalapuolellaan olevaa köyhälistöä, kuin mestarit heitä itseään. Jos\njoku sälli toi muassaan \"kunniattomia henkilöitä\" seuran tupaan, niin\nhäntä rangaistiin. Ennen olemme nähneet, mitä kaikkea tällaisella\nnimityksellä tarkotettiin. Pian loukkasi järjestyneitten työmiesten\nitserakkautta sekin, että heitä kutsuttiin samalla nimellä kun muutakin\nköyhälistöä. Kaikkialla tapaammekin 1400-luvun loppupuoliskolla\nhyljeksittävän \"renki\" (\"Knecht\") ja koetettavan ottaa käytäntöön\n\"sälli\"-nimeä. Usein siinä mielellään nähdään huokuvan \"kansanvaltaista\nhenkeä\", pyrkimystä päästä yhteiskunnallisesti samanarvoisiksi\nmestarien kanssa. Me puolestamme emme voi olla samaa mieltä. Juuri\nniin kauan kuin palkkatyömiehiä kutsuttiin \"rengeiksi\", olivat he\nmestareitansa paljon lähempänä kuin silloin, kun heitä nimitettiin\n\"sälleiksi\". He olivat silloin totta kyllä kohonneet yläpuolelle\ntalonpoikia ja köyhälistöä, mutta eivät niin nopeasti kuin mestarit,\njoista oli tullut heidän riistäjiään ja herrojaan. Vielä 1300-luvulla\njoivat \"rengit\" mestariensa seurassa samassa kapakassa. Jo 1400-luvulla\nolivat mestarit liiaksi arvokkaita istumaan samassa pöydässä kuin\nsällit. Nämä karkotettiin mestarien kapakoista, ja heidän täytyi kauan\ntaistella saadakseen itselleen sellaisia. Ja silloin he olisivat\njohtuneet tuntemaan itsensä enemmän yhdenvertaisiksi mestarien kanssa\nkuin ennen!\n\nEi, päinvastoin oli asianlaita sellainen, että he häpesivät tulla\nleimatuksi niiden toisten renkien kaltaisiksi, jotka eivät saaneet\nolla mukana yleisessä kohoamisessa, vaan sen sijaan useinkin\nvaipuivat alaspäin. Me tapaamme vielä joskus meidän päivinämmekin\nniissä ammateissa, joissa työmiehet järjestyneitten ammattikuntien\navulla ovat saavuttaneet itselleen erityisiä etuja -- erittäinkin\nerikoistöitä tekevät työmiehet, jotka eivät vielä ole suuremmassa\nmäärin kärsineet kone- tai naistyön kilpailusta --, samallaisen\npöyhkeyden piirteitä kuin sekin, joka vaikutti sen, etteivät sällit\ntahtoneet hyväksyä renkinimeä. Ei ole niinkään kauan aikaa siitä kuin\nesim. monet kirjaltajistamme pahastuivat siitä, että heitä kutsuttiin\n\"työmiehiksi\". He olivat \"taitureita\".\n\nKuta enemmän sälliyhdistykset eri ammateissa saivat toimeen\nparannuksia, sitä ahtaammaksi tuli siihen liittyneiden työläisten\nhenkinen näköpiiri. Heidän ainoana päämääränään oli nähdä oman\njärjestönsä olevan kaikista voimakkaimman ja mahtavimman, ei ainoastaan\nmestareita vastustettaessa, vaan myöskin verraten toisien ammattien\nsälliyhdistyksiin. Heidän järjestönsä kehitti ei luokkatietoisuutta,\nvaan ahdashenkistä säätyhenkeä, täynnä kateutta ja pikkumaista\nturhamaisuutta.\n\nAluksi otettiin jonkin ammatin sälliyhdistykseen jäseniksi\nmyöskin muita työmiehiä, vieläpä sellaisiakin, joilla ei ollut\nvarsinaista ammattia, mutta jotka kumminkin sentään tunsivat jotain\nhengenheimolaisuutta sällien kanssa. Mutta tämä taukosi kokonaan ajan\nvieriessä.\n\nKateus eri sälliseurojen välillä antoi aihetta lukemattomiin riitoihin.\nPianpa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin sällien \"säädyn kunnia\".\nMelkeinpä se oli yhtä tärkeä ja hauras kuin nykyään upseerien tai\nsaksalaisen ylioppilasmiekkailijan. Tällä hienotunteisuudella ei ollut\npohjanaan kehittynyttä kunniantuntoa, vaan ylen tarkka turhamaisuus.\n\nTunnettua on, että Leipzigin suutarinsällit v. 1471 lähettivät\nsikäläiselle yliopistolle julistuksen saadakseen loukatulle \"säädyn\nkunnialle\" hyvitystä. Yhtä itsetietoisia olivat maakreivi Jakob v.\nBadenin leipurit, jotka v. 1470 lähettivät Esslingenin ja Reutlingenin\nvaltakaupungeille julistuksen. Työmiesten keskinäisiä riitoja\ntapaamme jo 14:nnellä vuosisadalla. Strassburgissa ryhtyivät v. 1350\nkankurisällit tappeluun villakehruusällejä vastaan ja kymmenen vuotta\nmyöhemmin liinankutojasällien kanssa. Kaikkein jäykkäniskaisempia\nolivat kumminkin Kolmarin leipurinsällit. Vuonna 1495 aikoivat he\ntyölakon, sentähden että neuvosto oli sallinut muidenkin sällien,\njotka olivat toimittaneet yhtä kalliita vahakyntteliä kuin hekin,\nkäyvän heidän rinnallaan Pyhän ruumiin muistopäivänä pyhän sakramentin\nääreen. He olivat 10 vuotta lakossa, kunnes he vihdoinkin saivat voiton\nkaupungista ja sällitovereistaan. Samallaisia tapauksia on lukemattomia.\n\nSellaisen typeryyden vuoksi eivät vastakkaisuudet mestarien ja\nsällien välillä sekä niistä syntyneet taistelut, olivatpa ne sitten\nkuinka lukuisia ja kiivaita tahansa, voineet kuitenkaan aikaansaada\nmitään kokonaista työväenliikettä, yhtä vähän kuin mitään pyrkimystä\nyhteiskunnan muuttamiseksi. Juuri voimakkaimmat ja vaikuttavimmat\ntyöväenjärjestöt kaipasivat yhteydentunnetta muihin työmiehiin nähden,\nluokkatietoisuutta. Päinvastoin ne tunsivat olevansa vastakkaisessa\nsuhteessa sekä toisiin eteenpäin pyrkiviin järjestöihin, joiden\nvoittoja ne karsain silmin katselivat, että yhä kasvavaan köyhälistöön,\njoka ei onnistunut luomaan mitään järjestöä ja joka vaipui yhä\nsyvemmälle hätään ja kurjuuteen.\n\nVasta kapitalistinen teollisuus rikkoi sällien järjestöt huononsi\nne itse yhteiskunnallisesti ja painoi muun köyhälistön tasalle.\nVasta kapitalistinen tuotantotapa on siis luonut edellytykset koko\ntyöväestön yhtenäiselle luokkatietoisuudelle. Joskin voi tapahtua,\nettä siellä täällä työmiesylimystöjä syntyy, ei se kestä milloinkaan\nkauan. Sen pyrintönä on saattaa koko työväestö samalle tasalle. Yksi\nsuurimpia mullistuksia, joiden aikaansaamiseksi tuotantotapamme nykyään\ntyöskentelee, on tehdä tyhjäksi se ylimystö, jonka muodostavat ne,\njotka _tekevät työtä pään avulla_, ja asettaa nämä yhteiskunnallisesti\nyhdenvertaisiksi niiden kanssa, jotka työskentelevät käsillään,\ntasotustyö, joka on niin ennenkuulumatonta ja perinpohjaista laatua,\nettä se vielä tänä päivänä näyttää monesta viisaasta miehestä olevan\npelkkä haave, vaikka se on alkanut jo hänen silmiensä edessä.\n\nKeskiajan käsityömäisellä tuotannolla ei ollut niin\nvallankumouksellisia vaikutuksia. Järjestyneet sällit olivat levotonta,\nuhkaavaa joukkoa, joka oli harjaantunut aseitten käyttöön ja tarkkaan\nvalvoi sekä hyviä oikeuksiaan että säätykunniaansa. He olivat paljon\nenemmän taipuvaisia kuin nykyajan työmiehet itse hankkimaan oikeutensa\njoko sitten lakkaamalla työstä, toimeenpanemalla levottomuuksia tai,\njos niin tarvittiin, asevoimalla. Heidän esiintymisensä oli paljon\n\"radikalisempaa\" kuin nykyaikaisen köyhälistön. Useimmat meidän\nanarkisteistamme näyttävät vallan sävyisiltä verrattuina myöhemmän\nkeskiajan huimapäisiin sälleihin. Mutta tällainen päätelmä koskee\nainoastaan heidän _ulkonaista_ esiintymistään. Heidän _tarkotuksensa_\nolivat hyvinkin vähäpätöisiä. \"Vapaamaanantai\" oli ehkä radikalisin\nvaatimus, joka heillä oli ohjelmassaan.\n\nMinkätähden he olisivatkaan koettaneet järkyttää yhteiskuntaa,\njossa he itsekin kuuluivat etuoikeuksia nauttiviin, jonka etuihin\nheilläkin oli osaa, joskaan ei samassa määrässä kuin mestareilla,\npuhumattakaan kauppiaista tai ruhtinaista? Totta kyllä tuli heidän\nosuutensa näihin etuihin suhteellisesti yhä pienemmäksi ja he kylläkin\nkoettivat katkerien taistelujen avulla kartuttaa osaansa, mutta he\neivät koskaan asettaneet kyseeseen itse yhteiskuntaa, jossa he elivät.\nVallankumouksellisina aikoina saattoivat he kyllä käydä käsi kädessä\ntoisten, pitemmälle menevien, vallankumouksellisten ainesten kanssa\n-- sellaistahan tekivät ammattikuntamestaritkin, kun oli kysymys\nheidän eduistaan. Mutta kumpikin olivat ne yhtä epäluotettavia eikä\nheillä ollut laisinkaan kestävyyttä. Ensimäinen vastoinkäyminen,\nensimäinen tappio saattoi riittää aiheeksi siihen, että he jättivät\nasian oman onnensa nojaan, kun sen tarkotusperä ei alkuaankaan ollut\nheille sydämenasiana ja he olisivat tahtoneet vain käyttää tilaisuutta\nhyväkseen edistääkseen omia hetkellisiä erikoisharrastuksiaan. Tämä oli\nyksi niitä syitä, jonka tähden vallankumouksellinen mullistus v. 1525\nkutistui kokoon niin äkisti.\n\nUuden yhteiskunnan päämäärää, yhteiskunnallista ihannetta, sitä ei\nkeskiajan sälliseuroilla ole koskaan ollut mielessään.\n\n\n\n\nIII LUKU. Pääoma ja työ vuoriviljelyksessä.\n\n\nI. Kyläkunta ja vuorioikeus.\n\nMuinoin olivat vuorityömiehet, niin kauas muinaisuuteen kuin voimme\nnähdä, olleet yksinomaan epävapaita, -- orjia tai rangaistusvankeja.\nKeskiajalla he olivat _vapaita miehiä_. Aluksi olivat he myöskin\n_kyläkuntatovereita_, markkitovereita.\n\nOlemme jo nähneet, että jokaisen kyläkunnan alue oli kahdenlaista:\n_jaettua ja jakamaton_ kyläkuntamaata.\n\nKukin kyläkunnan perhe sai kappaleen maata erikoisomaisuudekseen.\nSiinä oli hänen talonsa, käsittäen asuinrakennukset, taloussuojat ja\npuutarhan. Sitäpaitsi erotettiin peltomaa yhteismaasta ja jaettiin\nperheille määrättyjen sääntöjen mukaan.\n\nNiityt, metsät, vedet ja tiet jäivät yhteiseksi omaisuudeksi ja\nmuodostivat jakamattoman markkimaan. Mutta tämäkin alue supistui\naikaa voittaen, osaksi sen kautta, että väestö lisääntyi, joka johti\ntietysti siihen, että uusia kyliä perustettiin, osaksi sentähden, että\nmetsästyksen ja karjanhoidon tunki tieltään maanviljelys, josta oli\nseurauksena jaetun yhteismaan kasvaminen jakamattoman kustannuksella.\n\nKuten kaikkien kyläkuntatoverien osuus jaetusta markkimaasta\nalkuaan oli yhtäläinen, oli heidän käyttöoikeutensa yhteismaahankin\nsamallainen. Kyläkunta kokonaisuudessaan määräsi itse tavan, kuinka\ntätä tuli käyttää. Se määräsi niittymaista ja laitumista, tarve- ja\npolttopuiden otosta ja myöskin _kivenlouhimisesta_. Useimmissa\nkyläkunnissa oli kivenlouhiminen vähemmän arvoista, tilapäistä työtä.\nKokonaan toisin oli asianlaita niissä seuduissa, missä suola-, rauta- ja\nkupari- tai vieläpä hopea- ja kultasuonia oli olemassa, tai missä\nmaahantunkeneet germanit ottivat taasen käytäntöön kelttiläisten tai\nroomalaisten jo muinoin alkaman vuoriviljelyksen. Siellä täytyi piankin\nkivennäisaarteiden kaivamisen ja kallisarvoisen malmin louhimisen\nja kulettamisen voittaa alaa. Mainittuja mineraleja tarvittiin ja\netsittiin kaikkialla, mutta niitä oli ainoastaan harvoissa paikoissa.\nNe kyläkunnat, joilla oli sellaisia vuorityölle kelpaavia aloja,\nalkoivat sentähden jo aikaiseen louhia näitä aarteita yli oman\ntarpeen, antaakseen naapureille ylijäämän näiden tuotteita vastaan.\nNämä puheenaolevat mineralit ovat siis tavaratuotannon ja tavarakaupan\nensimäisiä esineitä.\n\nVuorityötä harjotettiin enimmäkseen vuoriseuduilla, missä maanviljelys\njo muutenkin oli vähemmän tärkeätä. Mitä enemmän vuoriviljelys\nkehittyi, sitä enemmän maanviljelys taantui verrattuna tähän. Ei\ntarvittu enään niin paljon peltomaata, kun voitiin saada elintarpeet\nvaihtamalla vuoriviljelyksen tuotteisiin. Kun kyläkunnan miehet\nantautuivat yhä suuremmassa määrässä vuoriviljelykseen, jäi yhä\nharvempia maanviljelyksen varalle. Omaa käyttöä varten harjotettu\ntuotanto saa luonnollisen rajansa omassa tarpeessa. Tavaratuotannon\nraja on markkinoiden tarpeissa, ja vuoriviljelyksen tuotteisiin nähden\noli se käytännössä rajaton, kun ne harvat seudut, joissa suolaa\nja metalleja oli olemassa ja joista niitä saatiin, eivät kyenneet\ntyydyttämään markkinoiden tarvetta, joka olikin paljon suurempi kuin\nluulisi. Kädestä käteen, kylästä kylään kulkivat kallisarvoiset\nainekset suunnattomia matkoja. Varsinkin olivat metallit verraten\nhelppoja kuljettaa, sitten kun ne oli jalostettu aseiksi, työkaluiksi\ntai koristuksiksi. Jo kivikaudella tapaamme laajan kaupan, jota käytiin\naseilla, koristeilla ja muilla sellaisilla kapineilla. Sellaisesta\nkivilajista tehtyjä kirveitä, jommoista ei tähän asti ole tavattu\nEuropasta, vaan joka on hyvin tavallinen Aasiassa, on löydetty\nSkandinaviasta, Saksasta, Sveitsistä, Ranskasta, Englannista ja\nItaliasta. Työaseita, jotka on valmistettu muutamasta piikivilajista,\njota on olemassa eräässä paikassa Keski-Ranskaa, on levinnyt yli koko\nRanskan ja Belgian.\n\nPaljon vähemmän saattaa silloin herättää ihmettelyä se, että\nkeskiajan vuoriviljelyksen tuotteet saivat osakseen laajan menekin.\nTavaratuotannon alussa olivat rauta ja kupari, joskus suolakin,\nsamassa arvossa kuin meidän päivinämme kulta, s.o. ne olivat tavaraa,\njoka jokaiselle kelpasi ja jota ei koskaan voinut saada liikaa.\nVuoriviljelys tulikin sentähden kaikkialla, missä oli löydettävissä\nkivennäisrikkauksia, tärkeimmäksi toimeksi. Maanviljelys sen sijaan yhä\ntaantui.\n\nAlkuaan olivat vuorikaivokset aina yhteismaalla. Mutta kuinka kävi\nsilloin, kun vuoriviljelys laajeni ja kun keksittiin malmia jo\njaetusta peltomaastakin? Peltomaata oli jaettu vain maanviljelystä\nvarten; jos maapalstaa ei viljelty, siirtyi sen omistusoikeus takaisin\nkyläkunnalle. Tämä tapahtui heti, kun siitä ruvettiin kaivamaan\nmetalleja. Niin, jo se, että oli _löydetty_ kivennäisrikkauksia\njollekulle annetusta peltomaasta, riitti syyksi palauttamaan\nkysymyksenalaisen maapalstan taas yhteismaaksi. Arvokkaiden mineralien\nhalu voi vihdoin lakkauttaa yksityisen omistusoikeuden _taloonkin_.\nJokainen kyläkunnan jäsen sai oikeuden etsiä mistä tahansa kylän\nrajojen sisältä metallisuonia. Jos tästä oli toiselle vahinkoa,\nsaattoi tämä saada siitä korvausta, mutta mitään _esteitä_ ei hän\nsaanut asettaa. \"Sillä vuorioikeus on kova, ei kuningas, ei herttua\neikä kreivi voi siihen mitään, jos tahdotaan kaivaa metalleja jonkun\nhenkilön kaalimaasta tai vaikkapa hänen makuusuojansa alta\", sanotaan\neräässä vanhassa kirjassa.\n\nYleensä näkyy kyläkuntaoikeuden kehityksessä olevan taipumus, samassa\nmäärässä kuin maanviljelys voitti alaa metsästyksen ja karjanhoidon\nkustannuksella, myöskin laajentaa yksityisomaisuutta yhteismaan\nkustannuksella. Vuorityöalueella tapaamme kokonaan vastakkaisen\ntaipumuksen. Vuorioikeus supistaa yksityisomaisuuden oikeuksia ja\npalauttaa takaisin yhteisen omistuksen oikeudet.\n\nVuorenlouhimispaikat muuttuivat yhteismaaksi vain joutuakseen heti\ntoisella tavalla yksityisiin käsiin. Ensimäiset vuorikaivokset olivat\nperin alkuperäistä laatua, ainoastaan tilapäisiä paikkoja, joista\nsaatiin malmia. Sellaisessa kaivoksessa tarvittiin työssä vain joku\nhenkilö; sitä ei voitu käyttää samalla tavalla yhteisesti kuin esim.\nkyläkunnan yhteistä niittymaata. Eri kaivospaikat täytyi jättää\nyksityisten haltuun, samoin kuin peltomaan eri osastot. Mutta kun eri\nkaivokset antoivat rikkauksiaan hyvinkin eroavassa suhteessa, ja kun\nniiden lukuakaan ei voinut mielin määrin lisätä, niinkuin saattoi\ntehdä maanviljelyksessä, järjestettiin yhteisien etujen vuoksi asia\nniin, että kaivoksia sai pitää hallussaan ainoastaan, jos luovutti\nkyläkunnalle määrätyn osan niiden tuotteista. Kyläkunta pidätti\nitselleen myöskin työn valvonnan ja johdon kaivostöissä, ja hylätty\nkaivos joutui takaisin kunnalle, aivan kuin sellainen peltomaakin, jota\nei enään viljelty.\n\nEnsimäinen oikeus saada kaivos haltuunsa oli luonnollisesti sillä,\njoka oli keksinyt malmisuonen, eikä suinkaan sillä, jonka yksityisellä\nmaalla se mahdollisesti oli löydetty. Tällainen etuisuus löytäjälle on\npysynyt voimassaan aina meidän päiviimme.\n\nVähempiarvoisiin kivennäisiin nähden pysyi vuoriviljelys\nkauan alkuperäisellä kannalla, vieläpä esim. rautamalmi- ja\nkivihiilikaivoksiin nähden aina meidän päiviimme saakka. Mutta\nkalliimpien metallien vuoriviljelys kohosi jo aikaisin korkeammalle\ntekniikan asteelle, kuten pian tulemme näkemään. Vuorikaivokset\ntulivat yhä suuremmiksi, monimutkaisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Ajan\npitkään kävi yhä mahdottomammaksi, että kukin vuorityöntekijä pyrki\neteenpäin omin voimin, kuten parhaiten taisi. Eri kaivokset tulivat\nyhä riippuvaisemmiksi toisistaan. Niin huolellisesti kuin yksityiset\nvuoritilalliset valvoivatkin, että heidän kaivososuutensa pysyi\nerillään ja kukin sai pitää oman osuutensa, tuli itse _kaivosviljelys_\nkumminkin teknillisistä syistä yhä enemmän yhteiseksi. Siitä\nkyläkunnan virkamiehestä, jolla aluksi oli tehtävänä vain valvoa\nkaivosviljelystä, _vuorimestarista_, tuli koko vuoriviljelyksen johtaja\nja tarkotuksenmukaiseksi järjestäjä.\n\nMutta vuorikaivokset, joissa kehitys kävi niin pitkälle, olivat\nniin rikkaita, ettei vuoritilallisten tarvinnut itse tehdä työtä,\nvaan saivat työnteon jättää rengeilleen ja palvelijoilleen.\nVuoritilallisista tuli vähitellen _kapitalisteja_.\n\nRenkien lukumäärä rikkaissa kaivoksissa lisääntyi yhä. Lisäksi\ntulivat ne työläiset, jotka työskentelivät sulatoissa, joissa metalli\nerotettiin malmista. Näiden lisäksi suuntasi joukko käsityöläisiä\nsinne kulkunsa, ja kauppiaatkin saivat siellä runsasta ansiota, ja\nheidän lukumääränsä lisääntyi yhä. Näin syntyi vuorikaivoksen ympärille\nkaupunki, \"vuorikaupunki\", missä vanhat kyläkuntalaiset olivat vain\nvähemmistönä, ylimystönä.\n\nKuinka omituisesti nämä vuoriyhteisöt olivatkin muodostuneet, jäivät ne\nkuitenkin silloisiksi kyläkuntayhteisöiksi. Maanviljelys ja karjanhoito\nkadottivat merkitystään. Mutta kaivoksen rinnalla oli metsällä mitä\nsuurin arvo, siitä kun saatiin polttoaineita sulattoon. Ne kaivokset,\njoille oli säilynyt vanha kyläkunnallinen järjestömuoto, esiintyvät\nsenvuoksi nyt _metsäyhteisöinä_.\n\nGierke kuvailee havainnollisesti, miltä sellainen vanha vuorikunta\nnäytti. Hän puhuu kuvauksessaan \"Harzin suuresta vuorikunnasta, jolla\nGoslar on keskuksena\", kirjottaen seuraavaa:\n\nKaupunkien hallintona oli vuori- ja sulattoherrojen yhdyskunta,\nkauppiaiden ja ammattikuntien välillä oleva seura. Se otti\nsellaisenaan osaa kaupungin hallintoon ja nautti kaupunkioikeuden\nmukaan eräitä etuoikeuksia. Mitä tulee Harzin metsiin, olivat\nvuorilaitokset jonkinlaisena erityisenä kuntana, joka vuosittain piti\nkolmet metsäkäräjät ja harjotti vuori- ja sulattoliikkeen ohella\nmetsänhakkuuta, metsästystä ja kalastusta. Vuori- ja sulattolaitosta\nkokonaisuudessaan hallitsi suuri, itsenäinen vuoriyhdyskunta, joka\naluksi oli vain valtakunnan voudin, sitten Goslarin kaupungin katsannon\nalaisena. Vuoritilalliset johtivat siis itse omien valitsemiensa\nmestarien kautta koko vuoriviljelystä, ja Goslarissa pitämässään\nyleisessä kokouksessa he vahvistivat vuorijärjestyksen, vuorirauhan\nja vuorioikeuden sekä tuomitsivat korkeimpana oikeusasteena\nvuorimestarioikeudessa velka- ja varsinaisissa vuoriasioissa.\n\nMutta tämä vuorikuntahallinto ei missään pysynyt kauan sellaisenaan\nvoimassa. Suurten kartanotiluskuntien syntyminen ahdisti niitä samoin\nkuin talonpoikiakin.\n\nNoilla rikkailla vuoritilallisten yhdyskunnilla oli tosin aivan toisia\napulähteitä käytettävänänsä kuin talonpojilla, puolustautuakseen\nahdistajaa vastaan, emmekä olekaan nähneet ainoatakaan esimerkkiä\nsiitä, että vuoritilallisia keskiajalla missään olisi vaipunut\nmaaorjuuteen. Mutta juuri vuorikaivosten rikkaus houkutteli suuria\nherroja vaatimaan niistä veroja. He selittivät, että vuoriviljelys\nsamoin kuin metsästyskin oli heidän etu-oikeutensa. Monessa Rheinin\nvasemman rannan vanhassa lakikokoelmassa asetetaan vuoriviljelys\nnimenomaan metsästyksen arvoiseksi ja pidätetään \"Armolliselle\nherralle otuksen pyynti maan _päällä_ ja maan _sisässä_\". Maan suurin\nmaanomistaja oli kuningas. Jo aikaisin onnistui hänen saada haltuunsa\njoukko vuorikaivoksia, ja myöhemmin vaati hän haltuunsa myöskin niitä,\njoita aatelismiehet, luostarit tai piispat olivat ottaneet huostaansa.\nLopuksi julistivat kuninkaat -- Saksanmaalla keisarit --, ettei kukaan\nheidän luvattansa saanut harjottaa vuoriviljelystä. Vuoriviljelyksestä,\netenkin siitä, joka tarkotti kullan, hopean ja suolan saantia, tuli\nn.s. _regale_, kuninkaallinen etuoikeus.\n\nSaksan keisarivallan heikontuessa 1200-luvulla siirtyi tämä regale\nmaaruhtinaiksi kohonneille suurille maanisännille, joiden onnistui\nsaada se täydellisesti voimaan.\n\nSuuremmissa vuorikaivoksissa oli keski-ajan loppupuolella\nkyläkunnallinen hallintotapa aivan tykkänään hajonnut. Vuoritilallisten\nvapaasti valitsemien luottamusmiesten sijaan oli tullut ruhtinaallisia\nvirkamiehiä, jotka johtivat vuoriviljelystä kyläkuntalaisista ja\nvuoritilallisista riippumattomina, tuomitsivat riidoissa ja määräsivät\nkeiden tuli saada eri kaivokset vuokralle. Vuoriviljelys vaati yhä\nsuurempia joukkoja työväkeä ja niitä täytyi tuoda kaukaa; ja mitä\nkalliimmaksi koko vuoriviljelys tuli, sitä enemmän se kysyi suuria\npääomia. Siitä johtui pyrkimys saattaa vuorikaivokset rikkaiden\nkaupunkilaisten kauppiaiden haltuunsa saataviksi. Koko kehitys kävi\nsiihen suuntaan, että ruhtinaat kokivat lakkauttaa kyläläisten\netuoikeuden harjottaa vuoriviljelystä. Vuorikaivokset erotettiin heidän\nyhteismaistaan ja vuoret julistettiin \"vapaiksi\" -- s.o. jokainen sai\nniillä harjottaa vuoriviljelystä, kun hän vaan ensin oli hankkinut\nitselleen ruhtinaan luvan.\n\nKaikki vieraiden ainesten etenemistä estävät rajat olivat nyt\npoissa. Etenkin hopea- ja kultakaivosalueelle tulvasi kirjava\njoukko kauppiaita, koronkiskureita, seikkailijoita, työmiehiä ja\nkerjäläisiä etsimään sieltä onneansa. Vasta tämän kautta tuli suurten\nvuorikaivosten nopea kehitys mahdolliseksi.\n\nKaikki yhteys vuorikaivosten ja kyläkuntien välillä hävisi. Ei siis\njuuri sovi ihmetellä, että roomalaisen lain tuntijat lakimiehet,\njotka muutenkaan eivät tietäneet mitään vanhasta germanilaisesta\nomistus- ja oikeusjärjestyksestä, eivät ollenkaan ymmärtäneet siitä\njohtunutta saksalaista vuorioikeutta. Vasta Maurerin tutkimukset ovat\nantaneet avaimen saksalaisen vuorioikeuden samoin kuin monen muunkin\nyhteiskunnallisen muodostuksen ymmärtämiseen.\n\n\nII. Kapitalistinen suurteollisuus vuoriviljelyksessä.\n\nLakimiehestä, joka on tottunut roomalaisen oikeuden\nomistuskäsitteisiin, näytti saksalainen vuorikaivos 1500-luvun alussa\nvarmaankin varsin merkilliseltä.\n\nSillä, jonka hallussa vuorikaivos oli, oli siihen ainoastaan\nkäyttöoikeus, mutta ei täydellistä omistusoikeutta. Tämän antoi\nruhtinaallinen virkamies, vuorimestari. Se, joka oli saanut\nkäyttöoikeuden, muodosti nyt vuoriviljelystä varten yhtiön, jossa oli\nneljä ja myöhemmin useampia osuuksia eli \"kuxeja\" (tsekkiläisestä\nsanasta \"kus\", osa). Määrätty osa sellaisia kaivososuuksia kuului\nruhtinaalle. Niitä voitiin myydä. Yhden taikka useamman osuuden\nomistaja oli \"vuoritilallinen\" (\"Gewerke\"). Vuoriviljelystä harjottivat\nniin muodoin osakeyhtiöt, mutta yksi osake oikeutti ainoastaan saamaan\nosan sen _puhtaasta tulosta_. Tämä jaettiin osakkeiden omistajille;\nsamoin menotkin pantiin tasan heidän keskensä. Jos kulungit pitemmän\naikaa olivat tuloja suuremmat eikä joku vuoritilallinen voinut osaansa\nsuorittaa, menetti hän kaivososakkeensa, jonka hänen toverinsa silloin\nolivat oikeutetut antamaan jollekin toiselle. Jos työtä jossakin\nkaivoksessa lakattiin tekemästä, niin yhtiö kadotti kaiken oikeutensa\nsiihen, ja ruhtinas saattoi vuokrata sen jollekin toiselle.\n\nMutta ei siinä kyllin, että oli olemassa tällaisia määräyksiä, jotka\nolivat niin erilaisia kuin roomalaisen oikeuden omistuskäsitteet.\nVuoriviljelystä johtivat ruhtinaan virkamiehet, kun ruhtinas oli\nitselleen anastanut kyläyhteisön oikeudet, ja vuoritilallisilla\nitsellänsä oli asiassa varsin vähän sanomista. Siitä kuvauksesta, jonka\n\"tohtori ja Kemnitzin vaaliruhtinaskaupungin pormestari\" Yrjö Agricola\non antanut Saksan vuoriviljelyksestä 1500-luvulla, käy selväksi, että\nhallinto- ja työkoneisto jo silloin oli täydellisesti järjestetty, että\nvuoritilallisilla siinä tuskin oli muuta tekemistä kuin maksaa silloin\nkun asiat kävivät huonosti ja ottaa vastaan rahoja milloin ne kävivät\nhyvin. Agricola tosin pitää tärkeänä sitä, että vuoritilallisten\npitäisi asua vuorella eikä luottaa tarkastusmieheen. Mutta tämä\nvarotus osottaa vain, että vuoritilalliset jo hänen aikanansa asuivat\nmielellään kaukana siitä seudusta, josta he saivat rikkautensa; he\nolivat tulleet tarpeettomiksi tuotannon menestymiselle, jonka johdon\nruhtinaallinen virkavaltaisuus oli ottanut huostaansa.\n\nMutta samassa määrin kuin vuoritilalliset _itse_ tulivat tarpeettomiksi\nvuoriviljelykselle, kasvoivat vaatimukset heidän _pääomaansa_\nnähden. Vuoriviljelyksen menestyksellä harjottaminen tuli pian\nsuurkapitalistien etuoikeudeksi. Sitä saattoivat ainoastaan kaupunkien\nsuuret kauppiaat ja pankkiirit harjottaa.\n\nVuoriteollisuuden tekniikka, työtavat, kehittyi keskiajan loppupuolella\nja uudenajan alussa suuresti, etenkin _Saksassa_, joka silloin\noli \"Euroopan Peru\" maanosamme kullasta ja hopeasta rikkain maa.\nVuoriteollisuuden työtavoista saa lähempiä tietoja esim. Joakimsthalin\npastorin _Mathesiuksen_ \"Sarepta\"-nimisestä kirjasta, jossa hän\nkuvailee hopeakaivosten oloja.\n\nTiede oli jo otettu vuoriviljelyksen palvelukseen. Tietopuolista\nsivistystä saaneet insinöörit järjestivät ja johtivat työn\nvuorikaivoksissa. Tähän ei sivistymätön vuorityöntekijä enää kyennyt.\n\"Sareptasta\" käy kumminkin selville, että jo näidenkin täytyi osata\nkäyttää _kompassia_, kaivokset kun jo olivat kehittyneet niin\nlaajoiksi. Mutta etenkin oli tämä kapine apuna insinööreillä heidän\ntrigonometrisissä mittauksissaan, kun oli määrättävä rajat eri\nkaivosalueiden välillä tai johdettava puhtaan ilman käytäviä alas\nkaivokseen j.n.e.\n\nJo tässä näemme kapitalistiselle suurteollisuudelle omituisen piirteen\nesiintyvän: työmiesten jakaantumisen kahteen luokkaan, sivistymättömiin\nruumiillisen työn tekijöihin ja sivistyneisiin ajatustyön tekijöihin.\nJa vaatimukset asetetaan niin korkealle kuin mahdollista sekä\nedellisten ruumiilliseen voimaan että jälkimäisten henkiseen kykyyn\nnähden.\n\nMitään \"älyn ylituotantoa\" ei kumminkaan vielä 1500-luvun alussa ollut,\nei ainakaan teknillisellä alalla -- pikemmin kenties uskonnollisella.\nInsinöörejä ei ollut vielä niin runsaasti kuin nyt ja heitä pidettiin\nsenvuoksi suuressa arvossa. \"Ruhtinaat ja herrat\", sanoo Mathesius,\n\"ymmärtävät myöskin pitää sellaisia taidollisia ihmisiä, joita Jumala\nja luonto ovat muita paremmin suosineet, siinä arvossa minkä he\nansaitsevat\".\n\nTiedettä käytettiin vuoriviljelyksessä jo 16:nnella vuosisadalla\ntuotannon edistämiseen. Perinnäisen isien tavan sijasta, joka\nkäsityössä näyttelee niin suurta osaa, tapaamme siis tässä\njärjestelmällisen, tieteellisen tutkimisen vallankumouksellisena\ntekijänä. Sen tarkotuksena on alituisesti muuttaa tuotantoa, keksiä\nyhä parempia apukeinoja, s.o. sellaisia, jotka vaativat yhä pienempiä\nkustannuksia ja säästävät yhä enemmän työtä. Kaikki nämä ovat sellaisia\npiirteitä, jotka ovat ominaisia uudenaikaiselle kapitalistiselle\nsuurteollisuudelle.\n\nKuinka pitkälle koneiden käyttäminen siihen aikaan oli päässyt\nvuorityössä, näkee seuraavista Mathesiuksen kuvauksista:\n\n\"On suuri armo ja Jumalan lahja, että Jumala toki lieventää\nhyödyllisten työaseiden ja keinojen kautta sitä hikeä, joka on synnin\ntähden tullut ihmissuvun osaksi, ja panee hevosen valjaisiin ihmisen\nsijasta ja tekee mahdolliseksi veden, tuulen ja _tulen_ kautta\nnostaa mukavalla tavalla vuorta ja vettä ylös syvyydestä, niin että\nkustannukset tulevat pienemmiksi ja salatut aarteet paljon paremmin\nkuin ennen julkisiksi.\n\n\"Seisoa rakkaan kelan ääressä kokonainen päivä ja tehdä monta otetta\nyhden pfennigen saamiseksi ja olla alttiina useinkin kelan tempomiselle\nvieläpä ruhjomisellekin, se on todellakin karvasta ravintoa. Mutta\nnyt on Jumala antanut taitoniekkoja, jotka ovat keksineet etuisuuksia\nja auttajia, on näet kiinnitetty telarattaita ja vipuja kelaan siten,\nettä työ käy helpommin ja tuottaa enemmän. Samoin, että on järjestetty\nympyriäisiä pyöriä ja rattaita koneistoksi, niin että voi nostaa vuorta\nja vettä ei ainoastaan käsivarsilla ja hartioilla, vaan jalkojen ja\nruumiin avulla, sekin on kiitoksen arvoista. Niinpä on nostolaitoskin\nkaunis koneisto, siinä hevosien avulla kiskotaan ylös päivän valoon\nvuorta ja vettä ja siten voikin kaivosaukosta nostaa enemmän kerrallaan\nkuin ennen kahdellakymmenellä kelalla. Samoin on hevosten avulla\njarruttaminenkin mainio taito.\n\n\"Tilava ja turvallinen kaivoskäytävä ojineen ja ilmanvaihtoineen on\nkumminkin kaunein keksintö vuorityössä, sillä sellaiset ottavat pois\nveden ja huonon ilman ja antavat sijaan raitista sekä helpottavat\nkuljetusta vaunuilla ja koirilla, jonka tähden kaivosväen tulee\nkiittää Jumalaa ja kernaasti, nopeasti ja uskollisesti antaa veronsa,\nneljännen rahan ja yhdeksännen. Mutta siellä, missä ei voida tehdä\nkaivoskäytäviä, ovat arvokkaita vesilaitokset, joilla vesi voidaan\nnostaa kaivoksesta.\n\n\"Kuttenbergissa voitiin huono ilma johtaa pois pitkien putkien,\nikäänkuin savupiippujen kautta, sittenkun ensin oli viritetty valkea\npaikalle. Tällä tapaa voitiin johtaa raitista ilmaa aukon kautta aina\n500 'lahterin' (noin kilometrin) syvyyteen ja vielä syvempäänkin\".\n\nMathesius puhuu tässä vain _vuoriviljelyksestä_. Agricolalta voimme\nsaada tietää, mitä suuria laitoksia jo silloin oli tehty _malmin\nmuokkaamista_ varten, survinmyllyjä, sulatusuuneja, koneita metallien\nerottamiseksi kuonasta ja n.k. \"kovien nesteiden\", kuten suolan,\nlasin y.m. valmistamiseksi. Yllä oleva riittänee osottamaan, että\nsillä vuoriviljelyksellä, joka tarkotti jalojen metallien saamista,\nei enää 1500-luvulla ollut nimeksikään käsityöntapaista luonnetta.\nSiihen ei riittänyt enää yksinkertaiset käsitemput, joita vuorimies\noppi oppiaikanaan, jonka loputtua hän tunsi perinpohjin koko\nvuorityötoiminnan. Vuorikaivos oli tullut suureksi, monimutkaiseksi\nelimistöksi, joka vaati laajoja ja taidokkaita, peräti kalliita\nlaitoksia. Ainoastaan tieteellisesti sivistyneet miehet, \"taitoniekat\",\nniinkuin heitä kutsuttiin, osasivat valvoa ja johtaa kaivostyötä,\nja ainoastaan voimat, mahtavammat kuin ihmisen, kykenivät pitämään\nkoneistoa käynnissä. Vuorikaivos oli elimistö, joka vaatii _pääomaa_\npysyäkseen pystyssä.\n\nKöyhällä sellaisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään\nmahdollisuutta päästä hoitamaan sellaista vuorikaivosta omanaan.\nEivätpä edes pienemmät rahamiehet voineet yksin suorittaa kunnollisen\nvuorikaivoslaitoksen kustannuksia.\n\nTotta kyllä saattoivat useammat heistä lyöttäytyä yhteen ja muodostaa\nosakeyhtiön, ja sellaista usein tapahtuikin. Mutta tulos ei aina ollut\nsuotuisa.\n\nGeologia oli silloin vielä alullaan. Vuoriviljelys oli senvuoksi\nusein pelkän sattuman varassa. Kaivoksien tuotto vaihteli varsin\nuskomattomissa määrissä. Useita kaivoksia, suuria kaivospiirejäkin\nhylättiin silloin, joita sitte myöhemmin taasen on menestyksellä\nruvettu käyttämään.\n\n900-luvulla ruvettiin Harz-vuoristossa harjottamaan hopean kaivamista.\nEnsimäisen sadan vuoden kuluessa oli saalis tavattoman runsas, mutta\nemmepä sitten tuskin kuulekaan näistä kaivoksista mitään ennenkuin v.\n1205, jolloin niissä taas ruvettiin työskentelemään, kaivosten oltua\npitemmän aikaa varsin käyttämättöminä.\n\nSaksin hopeakaivokset 1100-luvulla alkoivat toimintansa ja 1200-luvulla\nBöhmin kaivokset. Vuonna 1295 Böhmin hallitsija Wenzel II vakuutti\nvuorijärjestyksessään, että kaikki kulta- ja hopeakaivokset hänen\nmaansa ulkopuolella ovat tyhjentyneet, vain Böhmin olisi tulvillaan\nkultaa ja hopeaa. Työ Goslarin kaivoksissa lakkautettiin 1300-luvulla\nja pantiin taas käyntiin 1419. Meissenerin kaivokset olivat alinomaa\ntyönalla. Mutta niiden tuotto vaihteli tavattomasti.\n\nMarienbergin kaivokset antoivat 1520-luvun alussa vain muutamia satoja\nflorinia, vuonna 1540 oli saalis päälle 270,384 florinia ja sitten\nlaski se taasen niin, että se v. 1552 oli 22,749 florinia.\n\nSchneebergissä toimivien kaivoksien antama puhdas tulo vuosina 1511-25\nvaihteli 250 ja 59,340 Saksan markan välillä selvää hopeaa. Olipa\neräissä kaivoksissa vuosia, jolloin monet kaivokset eivät antaneet\ntuskin mitään, vieläpä tuottivat tappiotakin.\n\nSuurkapitalisti, joka saattoi kestää tällaista, ansaitsi kyllä\nkeskimäärin sievoisia voittoja. Mutta pienen pääoman omistaja saattoi\nhelposti köyhtyä keppikerjäläiseksi. Jos taasen hänen kaivoksensa\ntuottivat voittoa, oli kyllä olemassa keinoja katkeroittaa hänen\nonneaan käyttämällä sitä vaikutusvaltaa, joka suurilla rahamiehillä oli\nruhtinoihin ja heidän virkamiehiinsä.\n\nAgricola kertoo meille, että monet pitivät vuoriviljelyksen\nharjottamista epäsiveellisenä niiden menettelytapojen perustuksella,\njotka siinä esiintyvät ja joita hän kuvailee seuraavasti: \"Jos on\ntoiveita saada metallia jostakin paikasta, niin tulee joko ruhtinas tai\nesivalta ja työntää kaivoksen haltijat heidän omalta omaisuudeltaan;\ntai tulee sitten joku ovela itsekäs naapuri ja nostaa oikeusjutun\nkaivoksen haltijoita vastaan saadakseen edes osan kaivoksesta. Sattuupa\nniinkin, että vuorityönvalvoja asettaa liikanaisia rasituksia kaivoksen\nhaltijain kannettavaksi, niin että he joutuvat osuuksiltaan ja hän itse\nanastaa kaivoksen haltuunsa. Taikka myöskin kehuu kaivoksen tarkastaja\nväärin ja valheellisesti suonta, niin että hän voipi myydä osansa kaksi\nkertaa kalliimmasta kuin mitä sen arvo on, taikka myöskin moittii\njotakin suonta saadakseen ostaa sen halvasta hinnasta\".\n\nEi ihme näin ollen, että vuoriviljelys oli melkein yhtä huonossa\nmaineessa kuin nykyään pörssit -- mutta myöskin yhtä houkuttelevaa\nrahamiehille. Samoin kuin pörssit nyt, oli se aikanansa keino, jonka\navulla pakkoluovutettiin suurkapitalistien hyväksi pikku omistajilta,\njotka tahtoivat äkkiä rikastua. Suurkapitalisteja vastaan ei tietysti\nuskallettu käyttää sellaisia toimenpiteitä kuin äsken mainitut, ei\nesim. tuota kuuluisata Augsburgissa sijaitsevaa Fuggerien liikettä\nvastaan, joka oli ottanut vuokralle Schwazin kultakaivokset Tyrolissa\nja kiskoi yksinänsä niistä vuosittain voittoa 200,000 florinia.\n\n\"Sillä, joka tahtoo vuoriviljelystä harjottaa\", sanoo Mathesius,\n\"täytyy olla _rahoja_ taikka _toimeliaat kädet_\".\n\nToisin sanoen, ainoastaan _suurkapitalistit_ ja _köyhälistö_ voivat\nvielä menestyä vuoriviljelyksessä.\n\n\nIII. Vuorityöntekijät.\n\nSamassa määrässä kuin vuorityötä tekevät kyläkuntalaiset muuttuivat\nkapitalistisiksi vuoritilallisiksi, tuli niistä rengeistä ja\npalvelijoista, joiden avulla he ennen olivat vuorityötänsä\nharjottaneet, palkkaköyhälistöä. He eivät enää tehneet työtä yhdessä\nisäntiensä kanssa, eivätkä enää asuneet heidän kanssansa heidän\ntalossaan ja perheessään jakaen heidän kanssansa ilot ja surut. Vanha\npatriarkallinen suhde oli loppunut. Useinkin vuorityömiehet tuskin\ntunsivat personallisesti sitä kapitalistia, jonka hyväksi he raatoivat\nja joka kenties oli jonkun kaukana olevan kaupungin rikas kauppias,\njolla ei ollut aavistustakaan vuorityöstä.\n\nSiellä, missä vuorialue oli erotettu yhteismaasta ja julistettu\n\"vapaaksi\", oli senkautta kyllä käynyt jokaiselle, köyhällekin,\nteoretisesti mahdolliseksi päästä osalliseksi jostain kaivoksesta.\nMutta kun olot olivat sellaiset, kuin edellisessä luvussa näimme, oli\ntämä vaaranalaista jo vähemmän varakkaalle porvarillekin ja itseasiassa\nkerrassaan mahdotonta omaisuudettomalle. Korkeintaan saattoi siellä\ntäällä joku vuorityön tarkastaja onnistua niin korkealle kiipeämään.\n\nNykyaikaisiin olosuhteisiin verraten eivät vuorityöntekijät\nkuitenkaan 1500-luvun alussa olleet niinkään huonossa asemassa.\nHeidän päivittäinen työaikansa oli Agricolan mukaan yleensä 7 tuntia.\nEnsimäinen vuoro alkoi klo 4 aamulla ja kesti klo 11:een päivällä,\ntoinen teki työtä klo 12:sta klo 7:ään illalla. Yövuorojen käyttämistä,\nklo 8:sta illalla klo 3:een aamulla, sallittiin ainoastaan hätätilassa.\nKukaan vuorityöntekijä ei saanut työskennellä kahta vuoroa perätysten,\nkoska hän silloin saattoi nukkua työnsä ääreen, kun \"hän on väsynyt\nniin suuresta ja kovasta työstä\".\n\nEi ainoastaan sunnuntai- ja juhlapäivät, vaan _lauantaitkin_ olivat\nvapaapäiviä. Lauantaina tuli vuorityömiehen ostaa elintarpeita viikon\nvaralle. Työaika kutakin viikkoa kohden teki siis 35 tuntia, ja vielä\nvähemmän, jos viikolla sattui olemaan joku juhlapäivä, ja sellaisista\nei siihen aikaan ollut puutetta. Joskus työvuorot olivat vieläkin\nlyhempiä; Kuttenbergissä ja Harzissa esim. käytettiin _6 tuntia_\nkestäviä.\n\nVuorityöntekijäin _palkoista_ emme meidän saatavinamme olevista\nlähteistä ole löytäneet mitään lähempiä tietoja. Mutta jos\nmuistamme että työntekijäin yleinen tila 1500-luvun alussa oli\naineelliseen hyvinvointiin nähden parempi kuin nykyaikainen sekä että\nvuorityömiehillä oli muun työväen rinnalla hyvä asema, voimme kyllä\nolettaa, että heidän palkkansa olivat suhteellisesti hyvät.\n\nMutta kaivostyömiesten, kuten yleensä palkkalaisten asema, näytti\nkuitenkin jo rupeavan huononemaan. Yllä olemme nähneet, että jo\n1500-luvulla vuoriviljelyksessä ajatustyö ja ruumiillinen työ olivat\nerillään. Tämä tietysti vähensi sekä arvoa että tuloja niiltä, jotka\ntekivät yksinomaan jälkimäistä. Heidän sijaansa sai helposti toisia,\nheillä oli vähemmän opittavaa, heidän työvoimansa tuotantokustannukset\nolivat suhteellisesti pienemmät. Ja _työnjako_ kehittyi yhä, josta taas\noli seurauksena, että vuorikaivostyöntekijäin asema yhä huononi.\n\nJokainen voimakas mies saattoi helposti oppia jossakin määrin\nkäsittelemään eri koneita. Malmin muokkaamisessa käytettiin usein\njo naisia, vieläpä sen huuhdonnassa lapsiakin. Toimet tulivat yhä\nlukuisammiksi ja helpommiksi oppia. Teknillinen kehitys toteutti sen,\nmitä vuorialueen erottaminen yhteismaasta lainopillisesti valmisti: se\nantoi _kaikille_ pääsyn vuorityöhön.\n\nIhmisiä, jotka tätä tilaisuutta käyttivät, ei puuttunut, häviöön\njoutuneita talonpoikia ja kaupunkien köyhälistöä, jotka yhtä\nmielellään, elleivät ruvenneet maankulkijoiksi tai palkkasotureiksi,\nmenivät Saksin, Böhmin, Salzburgin ja Tirolin kulta- ja\nhopeakaivoksiin, kuin viime vuosisadan loppupuoliskolla häviölle\njoutuneet, riistetyt olennot Kaliforniaan. Suurin osa kaivosmiehistä\nei ollenkaan ymmärrä vuoriviljelystä, valittaa Agricola. \"Sillä\ntavallisesti ne, joilla on paljon velkoja eikä rahoja niiden maksuksi,\nmenevät vuorikaivoksiin; taikka kauppiaat, jotka olivat lähteneet\nmatkaansa; taikka sellaiset, jotka työn takia olivat juosseet pois\nauraltaan.\"\n\nLutherin isä, joka oli työmiehenä Mansfeldin vuorikaivoksissa, oli\nsellainen häviöön joutunut talonpoika.\n\nKäytettäviksi tarjoutuvista työvoimista ei ollut puutetta. Ei siis\nihme, että kaivostyömiesten palkat alenivat, taikka ainakaan eivät\nnousseet, huolimatta hintojen nopeasta kohoamisesta 1500-luvulla. Ja\nvuoritilalliset ja ruhtinaalliset virkamiehet koettivat auttaa tätä\nalenemispyrkimystä minkä voivat taikka vähentää palkkoja maksamalla ne\nala-arvoisessa rahassa taikka tunnetun truckjärjestelmän kautta.\n\nJo usein mainitussa vuorijärjestyksessä, jonka August saksilainen\nlaati v. 1574, pidettiin tarpeellisena erityisessä pykälässä määrätä,\nettä työntekijäin palkat tuli suorittaa hyvässä rahassa. Lukemattomat\nmääräykset truckjärjestelmää vastaan osottavat, miten tavallinen sekin\noli. Etenkin kiellettiin tavaroita _pakollisesti_ tarjoomasta puhtaan\nrahan asemasta. Mutta säännöllisesti näkyvät nämä määräykset jääneen\npaperille. Älkäämme unhottako, että ruhtinaallisilla virkamiehillä\noli ehdoton vaikutusvalta palkkojen suuruuteen ja vuorityöläisten\nkohteluun, niin että näissä huononemista voi tapahtua vain heidän\nsuostumuksellaan.\n\nTyömiehet pitivätkin ruhtinaita ja heidän virkamiehiänsä aivan\nyhtä suurina vihollisinansa kuin vuoritilallisiakin. _Pienempiin_\nvuoritilallisiin oli heillä monta liittymäkohtaa. Kaivostyömiehen\nihanteena lienee siihen aikaan ollut sellaiseksi pienemmäksi\nvuoritilalliseksi pääseminen. Mutta me olemme nähneet, miten ruhtinaat,\nheidän virkamiehensä ja suurkapitalistit nylkivät ja saattoivat häviöön\npikkuvuoritilallisia ja vaikeuttivat tai tekivät mahdottomaksi heidän\npääsynsä suurten kaivosten osallisuuteen.\n\nPienempien vuoriosuuksien omistajilla ja vuorityöntekijöillä oli\nyhteiset vastustajat, samalla tavalla kuin meidän päivinämme\nkäsityöläisillä ja köyhälistöläisillä. Tästä oli seurauksena, että he\njoskus _yhdistyneinä_ nousivat yhteisiä vihollisiaan, ruhtinaita ja\nsuurkapitalisteja, vastaan. Etenkin Alppien vuorikaivoksissa tapaamme\nusein tällaista yhteenliittymistä.\n\nKaivosmiehet olivat ainoat työntekijät, jotka jo aikaisin\ntyöskentelivät _joukottain_ yhdessä. Tässä, samoin kuin monessa\nmuussakin suhteessa he muistuttavat uudenaikaisessa suurteollisuudessa\ntyöskenteleviä työmiehiä. Jo keskiajalla nousi työmiesten lukumäärä\nsuuremmissa kaivoksissa tuhansiin.\n\nVastoin nykyaikaista työväkeä olivat kaivostyömiehet _asekelpoisia_.\nVielä niinkin myöhään kuin v. 1530 otti Kaarle V:nnen Tyrolin\nSchwazissa vastaan 5,600 hyvin asestettua kaivosmiestä, jotka hänen\nedessään panivat toimeen leikkitaistelun. Mansfeldin kaivostyömiehistä,\njotka näyttelivät erityistä osaa Thüringin kapinassa, kerrotaan, että\nMansfeldin kreivi Gebhard v. 1519 tarkasti heidän varustuksiansa ja\n\"havaitsi heidät hyvin varustetuiksi\".\n\nNäissä asekelpoisissa työmiespataljoonissa vallitsi uhkamielinen,\nrohkea henki, ja ne olivat aina valmiit vastustamaan väkivallalla\njokaista vääryyttä, joka niitä kohtaan tehtiin. Ja tässä ne näyttävät\naina voineen luottaa etenkin kaivostyökapineita valmistavien\nvuoriseppien voimakkaaseen apuun.\n\nMitä katkerammiksi vastakohdat tulivat heidän ja niiden kapitalistien\nja ruhtinasten välillä, jotka olivat vuorialueen isäntiä, sitä useammin\nsyntyi kapinoita. Tämänaikuisissa aikakauskirjoissa mainitaan varsinkin\nniiltä vuosikymmeniltä ja vuosilta, jotka olivat lähinnä ennen\ntalonpoikaissodan puhkeamista, hyvin useita kaivostyömiesten kapinoita\n-- joka seikka sekin on osotuksena siitä, kuinka jännitetty asema oli.\n\nEsimerkkinä mainittakoon saksilaisten vuorikaivostyöläisten\npalkkataistelut.\n\nVuonna 1478 kirjottivat Saksin herttuat Ernst ja Albrecht Freibergin\nneuvostolle: \"Olemme saaneet tietää, että työmiehet Schneebergissä\nja kaikkialla meidän maissamme, joissa vuoriviljelystä harjotetaan,\nvaativat enemmän palkkaa kuin mitä heille tähän asti on tavallisesti\nannettu. Jos sellaista suvaittaisiin, voisi siitä Meille ja Meidän\nomaisillemme vastaisuudessa tulla suurta haittaa ja vahinkoa.\nEstääksemme sellaista tapahtumasta, me aiomme kutsua vuorityötä\nkäsittävät henkilöt ruhtinaskuntamme kokoontumaan neuvottelemaan, jotta\nsaataisiin voimaan ja käytäntöön yleinen säädös siitä, kuinka paljon\nkukin työmies ansionsa ja työnsä mukaan on saapa. Sen vuoksi pitäisi\nteidänkin lähettää tähän kokoukseen kaksi taikka kolme vuorityöhön\nperehtynyttä miestä... Annettu Dresdenissä maanantaina toisen\npaastosunnuntain jälkeen. Herran vuonna 1478.\"\n\nTyöntekijöitä ei näihin neuvotteluihin kutsuttu. Mitä tuloksia niistä\noli, sitä emme tiedä, mutta varmaa on, että rauha ei kestänyt kauan.\nJo vuonna 1496 sanotaan: Schneebergin kaivostyömiehet ajoivat vuonna\n1496 tuomarin ja lautakunnan pakoon senvuoksi, että nämä tahtoivat\nvähentää groshenin heidän palkastaan. Osa heistä vetäytyi sitten pois\nvuorelta, osaksi Schlettauhun ja Lüssnitziin, osaksi Geyeriin, ja\nPlanitzin silloisen päällysmiehen täytyi vallata Schneeberg kutsumalla\nsinne maakansaa. Kuitenkin palasi osa jo neljän päivän perästä\ntakaisin täyttämään velvollisuuksiaan. Siitä huolimatta uudistui sama\nvastahakoisuus jo kahden vuoden perästä. He pakottivat kelaajat ja\noppipojat seuraamaan itseänsä uhaten muuten hakata heidät palasiksi,\nja päättivät lähteä zwickaulaisia ja plauilaisia vastaan, jotka oli\nkutsuttu kokoon heitä kukistamaan. Lopulta he kumminkin hyvällä\npuheella rauhottuivat.\n\nVuonna 1496 nousi myöskin Kuttenbergin kaivostyöväestö palkkariitojen\ntakia kapinaan, läksi aseilla varustettuna liikkeelle ja asettui\nlippuineen leiriin eräälle läheiselle vuorelle. Heidän oli kuitenkin\nlopulta pakko myöntyä.\n\nJoakimstalissa kerrotaan olleen yhtäläisiä vuorityöväenliikkeitä vähää\nennen \"talonpoikaismetelin\" puhkeamista. Useita kertoja nousivat siellä\nvuorityöläiset taistelemaan asemansa parantamiseksi.\n\nKaikki nämä taistelut johtivat kuitenkin yhtä vähän kaivostyömiehiä\nkuin käsityöläissällejä mihinkään tarkotuksiltaan vallankumoukselliseen\nliikkeeseen.\n\nVuoriviljelys oli kyllä 1400- ja 1500-luvuilla teknillisessä ja\ntaloudellisessa suhteessa paljon pitemmälle kehittynyt, kuin mikään muu\nsen ajan tuotannonhaara. Mutta vaikka se olikin kehittynyt lähimmäksi\nkapitalistista suurteollisuutta, ei sen työmiehistä sittenkään\ntullut köyhälistön johtajia ja esitaistelijoita. Syy tähän on meidän\netsiminen vuoriviljelyksen luonteesta. Se erotti työmiehet toisistaan\nkaukaisiin vuoriseutuihin, jotka olivat etäällä suurista valtateistä\nja kauppakeskuksien vaikutuksista. Se erotti vuorityöntekijät\ntoisilla seuduilla olevista ammattitovereistaan, ja sorretuista\nkansankerroksista, se supisti heidän näköpiirinsä tai ainakin esti sen\nlaajenemisen ja rajotti heidän harrastuksensa pieniin paikallisiin ja\nammattiakoskeviin asioihin.\n\nHe olivat kyllä riistettyjä ja tyytymättömiä, eivätkä suinkaan\nepäilleet hankkia itselleen oikeutta ase kädessä, he kyllä osottivat\nolevansa taipuvaiset ryhtymään vallankumoukselliseen liikkeeseen,\nvieläpä asettumaan sen etunenäänkin, mutta ainoastaan silloin kun\nheidän omat rajotetut hetkelliset harrastuksensa olivat yhtäpitävät\nkokonaisliikkeen harrastusten kanssa. Arvelematta he jättivät tämän ja\nsen johtajat pulaan, niin pian kun heidän hetkelliset vaatimuksensa\ntyydytettiin, heti kun tyydytettiin heidän vaatimuksensa palkka- ja\ntyösuhteisiinsa nähden.\n\nVuorityöntekijäin erillään oleva asema edisti heidän keskuudessaan\nmelkein vielä voimakkaamman _ammattikuntahengen_ syntymistä, kuin\nkaupunkien käsityöläissällien keskuudessa. He ovat sen kauimmin\nsäilyttäneet, aina meidän päiviimme saakka.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nPääoma ja työ kutomateollisuudessa.\n\nVielä vähemmän kuin käsityöläissällit ja kaivostyöläiset, kykenivät\nluonnollisesti järjestymättömät köyhälistöjoukot kehittämään\nja sitkeästi ja johdonmukaisesti noudattamaan todellista\nvallankumouksellista politikaa. He eivät tunteneet olevansa mikään\nuusi, eteenpäinpyrkivä luokka, vaan häviävien luokkien hajoamisen\ntuotteita. He pitivät yhtä näiden ja varsinkin talonpoikain kanssa,\njoiden jälkijoukossa heidät usein tapaamme. Hajaantuneina, pahoin\nkohdeltuina ja nöyryytettyinä he eivät voineet asettaa itselleen\nomia tarkotusperiä, olivat liian heikkoja pyrkiäkseen ominneuvoin\njoihinkin päämääriin. Epäilemättä heissä kuohui syvä tyytymättömyys\noleviin oloihin, mutta meillä ei tästä ole muuta todistusta, kuin se\ntaipuvaisuus, jolla he liittyivät jokaiseen vallankumoukselliseen\nliikkeeseen. He olivat aina kernaat yhtymään talonpoikiin, joita he\nolivat niin lähellä, heti kun nämä liikahtivat. Kommunistiseenkin\nliikkeeseen he ottivat osaa, jos sellainen jossakin ilmaantui. Mutta\nei alkuunpanoa sellaiseen eikä yleensä mitään yhteiskunnallisen\nmullistuksen aatetta voinut heistä lähteä.\n\nEivät kaivostyömiehet, eivät käsityöläissällit eivätkä kaupunkien\njärjestymättömät köyhälistöläiset olleet kutsuttuja kannattamaan\nkommunistisen työväenliikkeen ensimäisiä yrityksiä. Oli olemassa\nainoastansa _yksi_ työväenkerros, jossa kommunistiset pyrkimykset siinä\nvallitsevien olojen nojalla löysivät vastakaikua ja jolle ne samalla\nantoivat tarpeellisen henkisen herätyksen luomaan näistä taipumuksista\nuuden yhteiskuntaihanteen, mutta jolle ne myöskin antoivat tarpeellista\npontevuutta, säilyttää tätä ihannetta aikoina, jolloin näytti\nkerrassaan mahdottomalta sitä saavuttaa. Nämä työntekijät olivat\n_kutomateollisuuden_ työntekijät, etenkin _villakankurit_.\n\nLuonnollisesti se, mitä tässä on sanottu, on varovasti harkiten\nkäsitettävä. Kun nykyänsä väitetään, ja täydellä syyllä, että\nteollinen köyhälistö on sosialidemokratisen liikkeen kannattaja, niin\nei sillä tarkoteta, ett'eivät muihinkin luokkiin kuuluvat ihmiset,\npikkuporvarit, kirjailijat, tehtailijat j.n.e., voisi ottaa siihen\nosaa, vieläpä usein varsin pontehikkaastikin. Monet niistä voivat astua\nliikkeen etunenäänkin. Eikä sillä myöskään tarkoteta, että jokainen\nteollisuudessa työskentelevä köyhälistöläinen olisi sosialidemokrati.\n\nYhtäläisesti rajotettuna on ymmärrettävä sekin väite, että\nkutomateollisuuden työntekijät ovat olleet kommunistisen\ntyöväenliikkeen ensimäisten yritysten kannattajina. Tulemme näkemään\nmuidenkin ainesten siinä vaikuttavan; ja olisi järjetöntäkin väittää,\nettä jokainen kankuri oli kommunisti. Mutta mikäli voimme seurata tätä\nliikettä taaksepäin ja mikäli meillä on siitä luotettavia tietoja,\nnäemme aina kutojien siinä huomattavalla tavalla vaikuttavan, ottavan\nsiihen osaa, mikä tuskin lienee mikään sattuma.\n\nMeidän luullaksemme on tämä seikka verraten helposti selitettävissä,\njos otetaan selkoa villateollisuuden kehityksen aluista.\n\nTässä emme ota huomioon muita kutomateollisuuden haaroja, pellava-,\npuuvilla-, ja silkkiteollisuutta, koska ne eivät keskiaikana\nkansainväliseen merkitykseen nähden läheskään voineet vetää vertoja\nvillateollisuudelle. Milloin pellava- ja parkkumiteollisuus rupesivat\ntuottamaan ulkomaillevientiä varten, kuten Ulmissa ja Augsburgissa,\nosottivat ne pääasiassa samallaisia kapitalistisia omituisuuksia kuin\nvillateollisuus, samoin italialainen silkkiteollisuus.\n\n\"Villateollisuus oli keskiaikana\", sanoo Hildebrand, \"Saksan\nporvariston voiman ja kukoistuksen kulmakivenä. Sen raaka-aineiden\ntuontiin ja sen tuotteiden vientiin perustui Hansakaupunkien merivalta\nja Saksan muinainen maailmankauppa. Se hyvinvointi, jonka se sai\naikaan, antoi Saksan valtakunnalle keskiajan viimeisillä vuosisadoilla\nsuurimmaksi osaksi sen mahtavuuden ja sen aseman, joka sillä oli\nmaailmassa... Saksan villateollisuuden kehityshistoria on senvuoksi\nsuuremman merkityksinen kuin yhden ammattihaaran kehityksen historia;\nse on samalla Saksan taloudellisen sivistyksen historia. Niin,\nkuvastuupa siinä koko kansallisen elämämme juoksu\".\n\nNämä sanat tuskin lienevät liioteltuja. Sen rajotuksen niiden\nsuhteen kumminkin sietää tehdä, että Saksan asema maailmankaupassa\nei perustunut yksinomaan sen villateollisuuteen, vaan myöskin sen\nvuoriviljelykseen, joka ajottain, ja etenkin 1500-luvun alussa,\nvaikutti Saksan taloudelliseen elämään vieläpä voimakkaammin kun\nvillateollisuus.\n\nKaikessa tapauksessa on totta, että villatavarat olivat Saksan, vieläpä\nyleensä koko länsimaisen kristikunnan ensimäisiä vientitavaroita.\n\nNahan ja turkiksien ohella oli liina keski-ajalla vaatetusaineksena.\nVilla oli ylellisyystavaraa, jota aluksi ainoastaan ylhäisimmät voivat\nitselleen kustantaa. Palttinankudonta oli iki-vanhaa kotiteollisuutta.\nTalon naiset kehräsivät ja kutoivat sen palttinan, minkä talon\nasukkaat tarvitsivat. Villateosten valmistaminen sitävastoin ei\nkauemmin voinut olla kotiteollisuutena, kun taitavuus siinä kohden oli\njossain määrin kehittynyt, sillä silloin vaati se suurempia laitoksia,\nvärjäyshuoneita, vanutusmyllyjä j.n.e. Mutta sellaisia voivat laittaa\nainoastaan suuremmat järjestöt, kuten luostarit, kaupungit taikka\nammattikunnat.\n\nEnsimäiset mieskankurit tapaamme luostareissa. Nämä ne lienevätkin\nenimmän edistäneet villakutomateollisuuden leviämistä Saksaan, niinkuin\nluostarit yleensä keskiajan vanhimpina aikoina olivat sen teknillisen\nkehityksen kannattajia, joka teollisuudessa ja maanviljelyksessä\ntapahtui. Ei mikään ole epätodenmukaisempaa kuin se \"valistunut\"\nkatsantokanta, että munkit olisivat saavuttaneet valtansa rukouksia\nlukemalla ja evankeliumia kopioimalla.\n\nJo 800-luvulla mainitaan vanuttajia ja leikkaajia olleen Konstanzin\nluostarissa. Munkit opettivat Bodenjärven ympäristön asukkaita kutomaan\nvillakangasta ja käyttämään verkaa puvukseen. 1100:nnellä vuosisadalla\nei kutomateollisuutta erikoisesti mainita luostarien ohjesäännöissä.\nMutta 12:nnella vuosisadalla on kutomateollisuus tullut luostareille\nniin tärkeäksi, että tämän vuosisadan luostarisäännöissä villan\nkauppa ja käyttö sekä villakankaan kudonta mainitaan luostariveljien\nsäännöllisenä toimena, niin etenkin sistersiensiläiskunnan säännöissä,\njotka ovat peräisin 12:nnelta vuosisadalta. Sistersiensiläiset ottivat\nitseasiassa veranvalmistuksen suorastaan erikoisalakseen.[14]\n\nKäsityön tapaan harjotettu villakangasteollisuus kehittyi nopeasti,\npaitsi luostareissa, myöskin kaupungeissa. Ensin tapahtui tämä\nAlankomaissa, jossa se rupesi kukoistamaan jo 900-luvulla.\n\nTämä uusi teollisuus oli ylellisyysteollisuutta. Villakankaat olivat\nkauan aikaa ainoastansa varakkaampien saatavia. Kun 1400-luvulla\nkäsityöläiset ja talonpojatkin rupesivat käyttämään villavaatteita,\npidettiin tätä merkkinä siitä, kuinka pelottavasti ylellisyys rupesi\nleviämään alempiinkin säätyihin. Hienosta verasta maksettiin sangen\npaljon. Niin ollen kannatti sitä kulettaa kauaksi, ja tuli siitä siis\nvientitavara. Koko Europa oli sen markkinapaikkana. Ei siis sovi\nihmetellä, että verkateollisuus helposti kehittyi vientiteollisuudeksi,\nkun kaikki tarpeelliset edellytykset sattuivat olemaan olemassa, kun\nsiis oli runsaasti hyviä raaka-aineita ja samalla tekotavat kehittyneet\ntarpeeksi pitkälle.\n\nNäin oli ensiksi asianlaita Flanderissa. Flanderin verkaa kiitettiin jo\n1200-luvulla yli koko Europan.[15]\n\nMonessa kaupungissa villateollisuus pysyi käsityönä, jota\nharjotettiin ainoastaan paikallismarkkinoita varten, kuten yleensä\nmuitakin käsitöitä. Kumminkin tuli se sielläkin riippuvaiseksi\nmaailmanmarkkinoista, sillä ulkoapäin tuleva kilpailu ulottui\npaikallismarkkinoillekin ja näistä tuli maailmanmarkkinoiden pieni\nosanen. Nämä tulivat sen vuoksi määrääväksi villateollisuudelle\nsielläkin, missä sen ei onnistunut poistaa paikallista luonnettaan, ja\nse tulee vientiteollisuudeksi. Sen vuoksi joutuivat noiden seutujen\nveranvalmistajat etuihinsa nähden kärsimään kauppiaista, jotka toivat\nverkaa maahan ja kilpailivat sitte myydessä heidän kanssaan. Tämä ei\nollut sellaista väestön perinnäistä vihollisuutta kauppiaita kohtaan,\njota he tunsivat _kuluttajina_, vaan aivan erikoista vastakkaisuutta\n_tuottajien_ ja _kauppiaitten_ välillä. Sensijaan, että väestöjoukot\nolivat kauppiaille sitä vihollismielisempiä, mitä enempi nämä\n_korottivat_ hintojansa, kasvoi villakankaan valmistajien suuttumus\nsitä enempi mitä _halvemmalla_ kauppiaat toivat verkaa ulkomailta\nheidän makkinoilleen.\n\nMutta tämä vastakkaisuus ei ollut ainoa, johon villakankaan valmistajat\njoutuivat kauppiaisiin nähden. He eivät olleet vastakkain ainoastaan\nsiitä syystä, että olivat kilpailijoita, vaan myöskin syystä että\ntoiset olivat sortajia, toiset sorretulta. Missä villakankaanvalmistus\nmuuttui vientiteollisuudeksi, oli _pääoma_ tarpeen sen harjottamiseen.\nEihän enää myyty suorastaan ostajalle. Tavaran täytyi tehdä pitkiä\nmatkoja, joskus vaeltaa markkinoilta toisille ennenkuin se tapasi\nostajan, ja matkalla se oli alttiina monille vaaroille. Viipyi kauan,\nennenkuin tavarain korvaus tuli kotiin.\n\nMissä villateollisuus muuttui vientiteollisuudeksi, oli villa tuotava\nvähitellen yhä kaukaisemmista paikoista, koska lähimpänä olevan\nseudun tuotanto ei riittänyt tyydyttämään villatarvetta. Ja samassa\nmäärin kuin teollisuus kehittyi ja kilpailu kasvoi, samassa määrin\nkuin vaatimukset veran hienouden ja hyvyyden suhteen kasvoivat, oli\nraaka-aineita valittava yhä huolellisemmin. Mutta nytpä ei ollutkaan\nolemassa monta seutua, joka olisi tuottanut tarpeeksi hyviä villoja;\nparhaat tulivat, kuten jo on huomattu, Englannista. Raaka-aineet\ntulivat yhä kalliimmiksi, kuta kauempaa niitä tuotiin, ja niitä\ntäytyi koota yhä suurempia varastoja. Pääoma, joka oli käytettävä\nraaka-aineisiin, kasvoi samassa suhteessa kuin vienti laajeni ja\nsamalla tuli sen kiertämisaika pitemmäksi. Itse veranvalmistajan\ntäytyi niin muodoin tulla rahamieheksi taikka tuli hän riippuvaiseksi\nkauppiaasta, joka antoi hänelle tarpeelliset rahat etukäteen.\nKumpaankin suuntaan on kehitys tapahtunut. Villateollisuustyöläinen\nsortui joko kotiteollisuuden harjottajaksi nykyaikaisessa mielessä,\nkotityöntekijäksi, jolla joko oli yksi sälli tai ei ensinkään, joka sai\nraaka-aineet kauppiaalta, ja jätti tälle suostutusta palkasta työnsä\ntuotteet, tai tuli veranvalmistajasta kapitalisti, jolla oli työssä\nuseampia sällejä ja joka otti haltuunsa ei vain tuotannon, vaan myöskin\nkaupan. Ei se aina ollut _kutojamestari_, jonka onnistui kohottautua\ntähän asemaan, usein se oli joku muu käsityöläinen, joka vaikutti\nveranvalmistuksessa. Ne useat toimenpiteet, joiden alaisena villojen\noli oltava, ennenkuin ne tulivat kauppaan hienona verkana, erosivat\nyhä enemmän itsenäisiksi käsitöiksi: villankehrääjien, vanuttajien,\nleikkaajien, värjärien ammateiksi.\n\nNämä ammatit olivat tekotavoilleen toisistansa riippuvaiset, ja kukin\nniistä koki saada muut taloudellisestikin itsestään riippuvaisiksi.\nErittäinkin oli villankehrääjien ja kutojien välinen taistelu\nankara. Paikottain onnistui kutojan tehdä kehrääjät itsestään\nriippuvaisiksi, mutta enimmäkseen kävi päinvastoin. Kehrääjistä\nsai alkunsa _vlllakauppiasylimystö_, nämä kun kehruuttivat villat\nköyhemmillä mestareilla tai sälleillä kotonaan, jonka jälkeen\nkudottivat langat joko sälleillä tai itsenäisillä kotiteollisuuden\nharjottajilla. Tässä esiintyy jo alku _käsiteollisuusjärjestelmään_,\naikaisimmin luostareissa, jotka saman katon alle yhdistivät kaikki\nerikoistyöt, jotka veranvalmistamiseksi tarvittiin. Mutta käsityössäkin\nhuomaamme 1400-luvusta alkaen siellä täällä kehrääjäsällien ohella\nkutojasällejäkin työssä verkatehtailijain kotona, ja sen ohella jyrkän\ntyönjaon siinä muodossa, että kukin villakankuri kutoi erikoista\nkangaslajia. Toisenlaista työnjakoa syntyi villakehruuteollisuudessa,\nkun sen erilaisia perättäin seuraavia töitä annettiin eri työläisten\ntehtäviksi. Tästä oli seurauksena ammattikunnallisen villankehruun\nlakkaaminen, sen eri toimintojen antaminen ammattikuntiin\nkuulumattomille, osaksi oppimattomille, työläisille, _maalaisille,\nnaisille_ ja _lapsille_.\n\nLopuksi vastaa verkateollisuuden kapitalistista luonnetta sekin, että\nsiinä kappalepalkkajärjestelmä aikaisin kehittyi. Sattuipa vielä\nniinkin, että tämä taas lakkautettiin sen vahingollisen vaikutuksen\nvuoksi, mikä sillä oli työn laatuun nähden. Niin kävi esim. Ulmissa\nneuvoston päätöksellä v. 1492 \"koska kiirehtiminen on työn hyvyydelle\nvahingoksi\". Tuo kaunis sakkojärjestelmä, jonka avulla uuden-ajan\nrahamies pakottaa tuottamaan parhainta laatua ylenmääräisesti\njoudutetustakin työstä, oli \"pimeällä keskiajalla\" vielä varsin vähän\nkehittynyt!\n\nPäinvastoin kuin useimmat senaikuiset sällit, mutta samoin kuin\nuuden-ajan työmiehet, saivat kankurityöntekijät usein mennä naimisiin.\nKankurisälli ei siinä tapauksessa enään kuulunut mestarin perheeseen.\n\nVillateollisuus oli myöskin se kaupunkiteollisuus, jossa\nteknillinen kehitys nopeimmin tapahtui. Mitä enemmän työnjako\nlisääntyi ja vientitavaratuotanto, joukkotuotanto, kasvoi, sitä\nlaajaperäisemmiksi kävivät ne teknilliset laitokset ja apuneuvot,\njoita kutomateollisuuteen vaadittiin. Muutamat näistä tarpeellisista\nlaitoksista ja koneista olivat niin suuria ja kallishintaisia, että\neivät yksityiset henkilöt olleenkaan voineet sellaisia hankkia.\nNiitä omistivat kaupungit taikka ammattikunnat. Yksityisten\nyrittäjäin kapitalistinen omistusoikeus työntekijäinsä työkaluihin\nei vielä silloin ollut kehittynyt. Mutta jo alkoi edistyvän työnjaon\nvaikutuksesta keksimähenki herätä juuri villateollisuuden alalla.\nLaajojen laitosten käytäntöön ottaminen sai aikaan joukon _teknillisiä\nvallankumouksia_ ja kiihotti jatkamiseen. Rukkia esim. ruvettiin\nkäyttämään 1400-luvulla, ensinnä käsin käytettävää. V. 1530 keksi\nWattenmühlistä kotoisin oleva Jürgens poljettavan rukin. Vanuttaminen\ntapahtui aluksi jalkojen avulla. Veden avulla käypien vanutusmyllyjen\nkeksiminen (ehkä 12:nnelta vuosisadalta) teki vähitellen lopun jaloilla\ntoimitetusta vanutuksesta.\n\nJokainen sellainen edistysaskel teki _osan työvoimista tarpeettomaksi_.\nTämä nykyaikaisen teollisuuselämän puoli ei missään esiintynyt niin\naikaisin kuin villateollisuustyöläisten keskuudessa.\n\nNiin lähelle suurteollisuutta ja kapitalismia, kuin vuoriviljelys,\nei villateollisuus tosin koskaan päässyt ennen uskonpuhdistusta.\nMutta sensijaan että vuoriviljelystä harjotettiin erämaissa, ja\nvuorityöntekijät pysyivät erillään muiden ihmisten pyrinnöistä ja\ntaisteluista, sai villateollisuus kapitalistisen luonteensa enimmäkseen\nkaupungeissa, joiden kautta maailmankaupan virta kulki eteenpäin ollen\nEuropan edistyneimpien maiden, Italian, Alankomaiden, Ranskan ja Saksan\nkaikkien vaikutusten alaisena. Näissä kaupungeissa villateollisuus\noli se ammatti, joka aikaisimmin ja selvimmin kehitti kapitalistisen\nluonteen -- niinkuin myöhemmin _kutomateollisuus_ 18:nnen vuosisadan\nlopulla Englannissa oli paneva alulle teollisen vallankumouksen.\nMestarit koettivat päästä kauppiaiksi ja kapitalisteiksi, jotka enemmän\nkuin jonkun muun kaupunkikäsityön mestarit sortivat sällejänsä ja\nolivat syvän rotkon heistä erottamat. Missä tämä ei heille onnistunut,\njoutuivat he itse kauppiasten palkkaorjiksi, kotiteollisuuden\nharjottajiksi, jotka olivat sällejänsä lähempänä kuin minkään muun\nammatin mestarit ja tunsivat olevansa heidän kanssansa etujen\nyhteydessä sortajia vastaan. Ja ammattikunnan ulkopuolella oleva\nköyhälistöläinen tuli työtoverina ja yhteiskunnallisesti samanarvoisena\nsällejä yhä lähemmäksi.\n\nJa samalla kun villatyöläisille typerä ammattiylpeys tuli yhä\naiheettomammaksi, samaan aikaan heidän näköpiirinsä laajeni sen\nmerkityksen kautta, jonka maailmanmarkkinat heihin nähden saavuttivat.\n\nMuilla kansalaisilla oli, kuten Goethen \"Faustissa\" sanotaan, vain\nsunnuntaihuvitusta, \"... kun hän ammattiveikolleen saa jutustaa\nsodasta ja sodanhälinästä, kun kaukana, Turkissa, kansat keskenään\ntaistelevat\". Mutta villateollisuudessa työskenteleville tämä\nsitävastoin oli vakavin asia maailmassa. Heidän raaka-aineidensa\ntuonti ja tavaroittensa menekki riippui siitä, oliko Englanti sodassa\nRanskaa vastaan ja missä suhteessa Flander siihen nähden oli, oliko\nHansaliitto hyvissä väleissä Tanskan kanssa, oliko tie Novgorodiin\navoinna, tekisikö keisari rauhan Venetsian kanssa j.n.e. Se, joka\ntekee työtä maailmankauppaa varten, joutuu pian nurkkapolitikan\nkannalta, mutta menettää samalla myöskin sen huolettomuuden, varmuuden,\nmikä on käsityöläisellä, joka tekee työtä ainoastaan sukulaisille\nja tuttaville. Villakankaankutojat eivät milloinkaan voineet päästä\nrauhaan, heidän ammattinsa oli alituisten mullistusten alaisena.\nHe ottivat osaa sisällisiin riitoihin kaupungeissansa, näyttelivät\nniissä usein pääosaa. Heillä oli omat ammattiriitansa, joita mainitut\nyhteiskunnalliset ja teknilliset muutokset aiheuttivat. Ja tämän\nlisäksi tuli vielä vaikutteita muista maista ja kauppapuolista.\n\nVillateollisuus oli vallankumouksellisin kaupungeissa keskiajan\nlopulla harjotetuista ammateista. Ja vallankumouksellisia olivat\nsen työläisetkin. Yhteiskunta ei heidän mielestään ollut mikään\nluja, muuttumaton: he saattoivat helpoimmin ruveta miettimään sen\nmuuttamista. He ankarina tunsivat sorron, ja heillä oli suurimmat syyt\nvihata rikkaita.\n\nMutta villateollisuus oli myöskin voimakkain kaikista ammateista.\nJokainen kaupunki muodosti oman yhteiskuntansa, mutta hyvinvoivissa\nkaupungeissa, niissä, jotka tekivät työtä länsimaisen teollisuuden\nmaailmanmarkkinoita varten -- ne ulottuivat Englannista Novgorodiin\nja Konstantinopoliin saakka -- oli villateollisuus taloudellisessa\nsuhteessa tärkein ammatti. Kaupungin hyvinvointi riippui siitä, s.o.\nsen työmiehistä.\n\nMutta ei ainoastaan taloudellisen merkityksensä, vaan myöskin\nlukumääränsä kautta olivat villatyöläiset, etenkin kutojat, niissä\nkaupungeissa, missä tämä teollisuus kukoisti, voimana, joka meistä ehkä\nsaattaa näyttää mitättömältä, mutta joka todellisuudessa oli varsin\nsuuri sen ajan pienissä kaupungeissa. Tämä teollisuus saattoi siihen\naikaan koota pääpaikkoihin, suhteellisesti katsoen, suunnattoman suuria\nihmisjoukkoja.\n\nBreslaussa marssivat kankurit v. 1333 900-miehen suuruisena aseilla\nvarustettuna joukkona. Kölnistä ajettiin yksin yhden ainoan kukistetun\nkankurikapinan jälkeen 1,800 kankuria maanpakoon. Erittäin paljon oli\nheitä Alankomaissa. V. 1350 oli Lövenissä 4,000 kangaspuuta, Ypernissä\nyhtä monta ja Mechelnissä 3,200. V. 1326 karkotettiin Gentistä 3,000\nkankuria sen vuoksi, että olivat osottautuneet taipuvaisiksi nousemaan\nkapinaan Flanderin kreivejä vastaan. 1300-luvun loppupuoliskolla\nseisoi siellä 18,000 veranvalmistustyötä harjottavaa miestä aseissa.\nBrüggessä eli käsityön kukoistuskaudella 50,000 ihmistä villakankaiden\nvalmistamisella.\n\nTästä kasaantumisesta eri paikkoihin kasvoi kankureille mahtava\nvallankumouksellinen voima. Ei siis ihme, että apotti Trudo\naikakirjassaan lausuu heistä, että he olivat ylpeämpiä ja julkeampia\nkuin mitkään muut ammattilaiset.\n\nJos kaiken tämän ottaa huomioon, silloin käsittää, että\njuuri villateollisuudesta tuli uskonpuhdistuksen ajan\nyhteiskuntavallankumouksellisten pyrintöjen ahjo. Ei hämmästytä se,\nettä tavataan kankureja jokaisen taistelun etunenässä, joka kaupunki- ja\nvaltiovaltaa vastaan käytiin, ei se, että heidän keskuudessaan\nhelposti pääsi valtaan sellaisia virtauksia, jotka asettuivat\nsotakannalle koko valitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan, ei se,\nettä kankurit säännöllisesti ovat sekaantuneet kaikkiin keskiajan\nloppupuolella ja uskonpuhdistuksen ajalla tapahtuneisiin kommunistisiin\nliikkeisiin, mikäli näissä yleensä köyhälistöläistä luokkaluonnetta on\ntavattavissa.\n\n\n\n\n\n\nIII osa.\n\nKeskiajan ja uskonpuhdistuksenajan kommunismi.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nLuostarikommunismi.\n\n\nItalia ja Etelä-Ranska olivat ne kristillis-germanilaisen\nsivistysalueen maat, joissa roomalaisen maailmanvallan sivistys oli\nsyvimmälle juurtuneena. Siellä kansainvaellukset vähimmän hävittivät\nja keskeyttivät tämän sivistyksen perintöä, ja yhteys Itämaiden\nverraten korkealla sivistyskannalla olevien maiden, Egyptin,\nSyyrian, Vähän-Aasian, ja Konstantinopolin kanssa säilyi siellä\nvilkkainna. Sen raakuuden tilan mustimpinakin aikoina, joka seurasi\nkansainvaellusta, ei siellä kaupunki-elämä milloinkaan kokonansa\nlakannut. Kaupungit saivat siellä ensimäisinä taas rikkautta ja valtaa,\nja siellä esiintyivät ensi kerran keskiajalla ne yhteiskunnalliset\nvastakkaisuudet, joita tavaratuotanto luopi. Tai oikeammin sanoen,\nkeskiaika peri ne suorastaan vanhalta ajalta.\n\nEikä köyhälistökään sieltä koskaan kokonaan kadonnut. Italian ja\nEtelä-Ranskan kaupungeissa se ensin tuli uudelleen yhteiskunnallisesti\nvaikuttavaksi tekijäksi. Niin ollen on aivan luonnollista, että\nkeskiajan ensimäiset kommunistiset pyrinnöt saivat alkunsa sen helmasta.\n\nMutta samoin kuin heimolaisuus Italian ja Etelä-Ranskan tämänaikuisten\nkaupunkien elämän ja sen elämän välillä, jota Rooman vanhoissa\nkaupungeissa oli eletty, oli selvästi huomattavissa, ja samoin\nkuin roomalaisajan perimätiedot ja -tavat ovat siellä säilyneet\nelävimmillään, samoin on myöskin proletarinen, köyhälistöläinen,\nkommunismi, joka siellä kehittyi, pitänyt kiinni niistä muodoista,\njoita se peri kuolevan Rooman valtakunnan ajoilla. Köyhälistön\nnousemisella porvari-yhteiskuntaa vastaan oli aluksi kokonaan\nmunkkimainen luonne ja siitä se ei milloinkaan päässyt Italiassa eikä\nEtelä-Ranskassa -- tietysti kaikkein viimeisintä aikaa lukuun ottamatta.\n\nVoidaksemme munkkilaitosta oikein kuvata, täytyy meidän vielä kerran\nluoda silmäys kristinuskon ensimäisiin vuosisatoihin. Me näemme,\netteivät vanhimman kristinopin kommunismin toteuttamista tarkotettavat\npyrinnöt onnistuneet senaikuisessa yhteiskunnassa vallinneiden olojen\nvuoksi. Mutta näimme myöskin, että samat olosuhteet, jotka vielä\nsilloin tekivät kommunismin yleisenä yhteiskuntatilana mahdottomaksi,\nkuitenkin alati synnyttivät uutta köyhälistöä ja siten myöskin yhä\nuudelleen kommunististen laitosten tarvetta.\n\nMitä enempi kristinoppi levisi, sitä selvemmin se lakkasi kommunismia\nyleisesti käytäntöön yrittämästä. Mutta samassa määrin ruvettiin\nmyöskin yhä enemmän harrastamaan erityisten kommunististen yhdyskuntien\nperustamista kristikunnan piiriin.\n\nEsikuvana näillä oli tuo ainoa kommunistinen laitos, josta silloin\nainakin jäännökset oli jäljellä: _perhe_ tai oikeammin sanottuna\n_kotiyhteisö_. Vanhimpina aikoina, vieläpä keisariajallakin oli\njokainen talous itseensä sulkeutunut yksikkö, joka pääasiallisesti itse\nvalmisti kaiken sen, mitä tarvitsi, ja myi ainoastaan sen, mitä liikaa\noli, tavaroina. Aluksi nämä taloudet olivat yksinomaan kotiyhteisöjä,\nsuurempia perheitä, joissa oli 40 à 50 henkeä, jotka täydellisesti\nelivät kommunismin periaatteiden mukaan ja yhteisesti omistivat ja\nkäyttivät tuotanto- ja kulutustavaroita. Nämä kotiyhteisöt joutuivat\nsyrjään orjatyölle perustettujen perhekuntien tieltä, niiden sijalle\ntuli talouksia, joissa sekä tuotanto, että kulutustavarat olivat yhden\nainoan henkilön yksityisomaisuutta, jolle myöskin työläiset, orjat,\nkuuluivat. Mutta vielä kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla oli\nkotiyhteisö kyllin eloisa ollakseen yhteiskunnallisten uudistusten\nesikuvana.\n\nNämä uudistukset oli _luostarit_, jotka olivat jonkinlaisia teennäisiä\nkotiyhteisöjä, joissa yhdyssiteenä, yhteisiä etuja lukuunottamatta, ei\nollut heimolaisuus, vaan eräät määrätyt, viisastellen keksityt säännöt\nja lupaukset.\n\nSamat väestökerrokset, joista ensimäiset kristityt saivat enimmät\nkannattajansa, antoivat myöskin useimmat jäsenet näihin uusiin\nkotiyhteisöihin, useimmat munkit ja nunnat. Toiselta puolen olivat\nne rikkaita ihmisiä, jotka inhosivat rikkauttansa ja sitä seuraa,\njohon se heidät saattoi. Toiselta puolen olivat ne -- ja nämä olivat\nlukuisimmat -- köyhiä raukkoja, jotka luostareissa saivat sitä turvaa,\njota \"maallinen\", s.o. porvarillinen yhteiskunta ei heille antanut.\n\"Nykyänsä\", niin valittaa pyhä Augustinus, \"pyhittävät enimmäkseen\norjat taikka vapautetut itsensä Jumalan palvelemiseen taikka ihmiset,\njotka heidän herransa siinä tarkotuksessa ovat vapauttaneet, taikka\ntalonpojat taikka käsityöläiset taikka muut alempisäätyiset henkilöt\".\n\nPerhe saattaa elättää itsensä mitä erilaisimmilla tavoilla:\ntekemällä työtä, kerjäämällä tai muita riistämällä. Niin oli laita\nluostareissakin. Muutamissa olivat vallalla ryysyköyhälistön, jonka\njoukosta heidän jäsenensä olivat, taipumukset -- he rupesivat\nenimmäkseen kerjäämään. Toisten onnistui löytää rikkaita jäseniä tai\nsuojelijoita, jotka lahjottivat heille rahoja ja maatiloja ja orjia,\ntai talonpoikia, joiden nylkemisellä nuo hurskaat miehet saattoivat\nelää. Mutta useimmat luostarit olivat sellaisten köyhien yhdistyksiä,\njotka olivat liittyneet yhteen, tullakseen paremmin toimeen. Nämä\nnäkivät, ainakin aluksi, parhaaksi turvautua jäsentensä _ruumiilliseen\ntyöhön_.\n\nEnsimäisissä luostareissa, jotka tunnetaan 300-luvulta, vaadittiin\nruumiillista työtä. Tämän ajan tärkeimmät luostarienperustajat vaativat\nsitä, niin Antonius, Pachonius ja Basilius neljännellä vuosisadalla,\nniin Benediktus Nursialainen, benediktiniläiskunnan perustaja kuudennen\nvuosisadan alussa.\n\nAlkuaan saattoi jokainen jäsen mielensä mukaan erota kotiyhteisöstään.\nEivätkä sen asukkaat millään erityisellä puvullakaan olleet erotetut\nmuusta väestöstä.\n\nLaatuunsa ja tarkotusperäänsä nähden voipi sangen hyvin\nverrata tämäntapaisia luostareja meidän aikanamme köyhälistön\n_tuotantoyhdistyksiin_. Molemmat koettavat rajotetetussa piirissä\nratkaista aikansa \"yhteiskunnallista kysymystä\" jäsentensä omien\nvoimien avulla.\n\nMutta heimolaisuuden ohella molemmat laitokset kuitenkin osottivat\ntärkeitä eroavaisuuksia, jotka vastaavat niitä eroavaisuuksia, joita on\nroomalaisen ja nykyisen yhteiskunnan välillä.\n\nKapitalistinen tuotantotapa on muuttanut melkein koko tuotannon\ntavaratuotannoksi. Senvuoksi täytyy myöskin työväestön\ntuotantoyhdistyksien valmistaa tavaroita. Ne eivät valmista tuotteitaan\nomiksi tarpeiksi, vaan markkinoita varten, niillä on taisteltavana\nkaikkia vaaroja ja turmelevia vaikutteita vastaan, joita vapaan\nkilpailun ja liikepulan järjestelmä tuo mukanaan.\n\nEnnen kapitalistisen tuotantotavan kehittymistä oli tuotannon\npäätarkotuksena valmistaa tavaroita omiksi tarpeiksi. Jokainen\ntalonpoikaistalo, jokainen herraskartano kuletutti markkinoille\nainoastaan sen, mikä jäi yli oman tarpeen, ja luostarit tekivät samalla\ntavalla. Tämä ylijäämä, joka ne yhdisti markkinoiden, maailman kanssa,\noli enimmäkseen suurena kiusauksena, jota seurasi syntiinlankeemus.\nYlijäämän piti kuulua köyhille, mutta oli hyödykkäämpää myydä se.\n\nMutta tuotanto omia tarpeita varten pysyi luostareissa kauemmin\nkuin muualla pääasiana, luonnontalous vastusti niissä kauemmin kuin\nmuualla kohoavaa pääomaa. Tämä taloudellinen järjestelmä antoi niille\nvanhoillisuuden leiman, mutta myöskin sitkeyttä ja vastustusvoimaa,\njota turhaan etsii nyky-ajan tuotantoyhdistyksistä.\n\nToinen suuri eroavaisuus on siinä, että meidän aikamme\ntuotantoyhdistyksissä ovat yhteisiä ainoastaan _tuotannon_\nvälikappaleet, vaan ei _kulutusvälikappaleet_. Luostareissa oli\nsitävastoin yhteinen elämä, yhteinen talous, pääasia ja yhteinen\nomistus tuotannonvälikappaleisiin sivuseikka, joka täytyi ottaa kaupan\npäälle, jotta olisi saatu kommunistinen talous pysyväiseksi. Sillä\nkokemus oli osottanut, että yhteinen talous olisi vastakkainen yksilön\nomistusoikeudelle tuotannonvälineisiin, ja että yhteinen talous ei\nmissään säilynyt kauan, missä tämä yksityisomaisuus vain pysytettiin.\n\nJa vieläkin on tärkeä eroavaisuus nykyisten tuotantoyhdistyksien\nja luostarien välillä. Edelliset eivät hävitä yksityisperhettä.\nYhteinen omistus tuotannonvälikappaleisiin nähden sopii hyvinkin\nyhteen yksityisen perhe-elämän kanssa, mutta niin ei ole asian laita\nnautinnonvälikappaleiden yhteisyyden. Munkilla tai nunnalla ei voinut\nsentähden olla mitään perhettä ulkopuolella luostaritaloutta. Mutta\nluostarien täytyi mennä vielä pitemmälle. Alkuperäinen kotiyhteisö ei\nestänyt yksityisten jäsentensä yksityisiä avioliittoja. Mutta tämän\nyhteisön perustana olivat veren siteet, jotka tuhatvuotinen tottumus\noli pyhittänyt, eivätkä hiljan keksityt teennäiset laitokset, ja se oli\nolemassa yhteiskunnassa, jossa ei vielä ollut yksityistä omaisuutta\neikä perintöoikeutta ainakaan tärkeimpiin tuotannonvälineisiin\nnähden. Luostarit sen sijaan syntyivät aikana, jolloin tämä omistus- ja\nperintöoikeus oli täysin kehittyneitä. Aivan samoin kuin olemme\nnähneet tapahtuneen vanhimmassa kristillisessä kirkossa, olisi\nperhejärjestelmän siirtäminen luostariin välttämättömästi särkenyt\ntämän kommunistisen järjestyksen.\n\nLuostareilla ei ollut muuta keinoa pitämään pystyssä kommunismiaan ja\nsamalla itseänsä kuin avioliiton kieltäminen. Tavallinen vapaamielinen\n\"valistus\" näkee munkkien ja nunnien naimattomuudessa ainoastaan\ntäydellisen heikkojärkisyyden ilmauksen. Mutta historiantutkija tekee\nviisaasti, jos hän, kun joku historiallinen joukko-ilmiö näyttää\nhänestä käsittämättömältä, hakee syitä tähän omista puuttuvista\ntiedoistaan asioiden todelliseen yhteyteen nähden ja koettaa mieluummin\ntutkia sitä kuin sättiä tyhmyyttä, vaikkakin tämä jälkimäinen keino\non kaiketi mukavampi ja kirjottajaa kohottavampi. Luostariasukasten\nnaimattomuus ei todista sitä, että ne, jotka perustivat luostareita,\nolisivat olleet mielipuolia, vaan ainoastaan sitä, että taloudelliset\nolosuhteet saattavat toisinaan vaikuttaa ratkaisevammin kuin itse\nluonnon lait.\n\nMuuten, eihän yleensä naimattomuus ole välttämättömästi samaa kuin\nsiveys. Sen voi, kuten jo olemme kerran maininneet, toteuttaa myöskin\nkäyttäen avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Platon koetti tätä\nkeinoa. Mutta roomalaisessa yhteiskunnassa oli avioliitto kuitenkin\nsiksi lujalla pohjalla, ettei mitään sellaista voitu sallia,\njulkisesti luostareillekaan, ja ne olivat sitä taipuvaisempia siveyden\nvaatimukseen, kun ajan yleinen mielipide oli taipuisa asketismiin.\n\nMeidän oletuksemme, että aviottomuus luostareissa on seurauksena\nniiden kommunismista nautinnonvälikappaleisiin nähden, se selviää\nparhaiten siitä tosiasiasta, että molemmat ilmiöt seuraavat aina\ntoisiaan. Muinaisuudessa näimme tämän Platonista ja essealaisista.\nMutta toinenkin vertaus osottaa samaa. Tarkotamme niitä yhdysvaltojen\nsiirtoloita, jotka 18:nnen vuosisadan lopussa ja 19:nnen alussa\nkokivat toteuttaa jonkinlaista alkuperäistä kommunismia; -- nämä\nsiirtolat tulee tarkkaan erottaa myöhemmistä, joilla oli tarkotuksena\ntoteuttaa uudempien utopistien Owenin, Fourierin tai Cabetin\naatteita, henkilöiden, jotka jo tunsivat kapitalistisen tuotantotavan\nja asettivat senvuoksi tuotannonvälineiden yhteisyyden kokeidensa\npohjaksi.[16]\n\nYhdysvaltain uskonnolliskommunistisien siirtolain joukossa, joita\nCharles Nordhoff niitä koskevassa teoksessaan kuvailee, _ei ole\nainoatakaan_, joka ei ole nurjamielinen avioliittoa kohtaan, ja\nsiitä huolimatta ne ovat syntyneet mitä erilaisimmalla tavalla ja\nmitä erilaisimpien olosuhteiden vallitessa, ilman mitään keskinäistä\nyhteyttä. Sellainen yhtäläisyys ei ole suinkaan mikään sattuma.\n\nKaksi näistä lahkoista sallii kyllä avioliiton, mutta selittää\nnaimattomuuden korkeammaksi ja enemmän ansiokkaaksi. Ne ovat\nAmana-seurakunta, joka perustettiin v. 1844, ja Zoarin lahkolaiset\nvuoden 1830 jälkeen. Mutta näiden viimeksimainittujen yhdeksännessä\npääkappaleessa, joita heillä on kaksitoista periaatteita selittämässä,\nsanotaan: \"Me pidämme jokaista sukupuolien välillä tapahtuvaa yhteyttä,\njoka ei ole välttämätöntä suvun lisääntymiselle, synnillisenä ja\nJumalan käskyä vastaan sotivana. Täydellinen siveys on ansiokkaampaa\nkuin avioliitto\".\n\nMuut lahkot kieltävät suorastaan avioliiton. Vanhimmalla\namerikalaisella kommunistilahkolla shakersilaisilla, on viisi\nperustotuutta, ensimäinen niistä on kommunismi, toinen aviottomuus.\nRappistit v. 1807 jälkeen suosivat samoja käsitteitä. Vuonna 1832\nerosi 250 rappistia, jotka olivat väsyneet naimattomuuskieltoon,\npääseurakunnasta ja perustivat itselleen oman seurakunnan. Mutta _tämä\nmeni pian nurin_, ja sen omaisuus jaettiin yksityisten perheiden kesken.\n\nAinoastaan yksi ainoa näistä lahkoista on uskaltanut olla pyrkimättä\naviottomuuteen, jota sekin vaatii, avioliittokiellolla, vaan\nplatonilaisella tavalla, joka vieläkin enemmän sotii uudenaikaista\najatus- ja tuntemistapaa vastaan kuin elinaikainen siveys. Se lahko\non Oneidan perfektsionistit. Kristus on opettanut, sanovat he, ei\nainoastaan omaisuuden, vaan myöskin henkilöiden yhteyttä. Ei kellään\nole oikeutta pakottaa toista yhteiselämään vastoin hänen tahtoaan,\nmutta he pitävät kahden henkilön \"yksinomaista ja epäjumalista\nuskollisuutta\" synnillisen itsekkyyden ilmauksena, ja missä sellaista\nnäyttää syntyvän, kuoletetaan se \"moitteen\" ja muiden toimenpiteiden\navulla. Samoin kuin Platonin valtiossakin, jättävät perfektsionistit\nlasten kasvatuksen yhteiskunnan huoleksi, jonka on siitä pidettävä\nhuolta \"tieteellisten periaatteiden\" mukaan.\n\nHuomattavaa on, että juuri nämä perfektsionistit ovat sekä\ntaloudellisessa että tiedollisessa suhteessa korkeammalla kaikkia\nmuita alkuperäiskommunistisia lahkoja. He ovat ainoat, joilla on ollut\nsäännöllinen kirjanpito ja jotka ovat osottaneet taiteellisia ja\nkirjallisia harrastuksia.\n\nMe saanemme siis väittää, että aviottomuus luostareissa ei ollut\nminkään käsittämättömän mielijohteen tai minkään itsekidutusta\ntarkottavan mielettömyyden tuote, vaan oli sillä juurensa niissä\naineellisissa olosuhteissa, joiden vallitessa luostarit syntyivät.\n\nKatsaus Amerikan kommunistisiin siirtoloihin näyttää meille vielä\ntoisenkin seikan: _kommunismi synnyttää erinomaisen ahkeruuden,\nerinomaisen työinnon_. Ei mikään ole naurettavampaa kuin pelko, ettei\nkommunistisessa yhteiskunnassa muka tehtäisi työtä. Sen on _kokemus_ jo\nkauan sitten näyttänyt turhaksi.\n\n\"Olen usein kysynyt\", kertoo Nordhoff käynnistään Pohjois-Amerikan\nkommunistisissa siirtoloissa, \"mitä te teette laiskureillanne?\n_Mutta kommunistisessa seurakunnassa ei ole yhtään joutilasta_.\nMinä senvuoksi otaksun, ett'eivät ihmiset ole luonnostaan laiskoja.\nVieläpä n.k. talvi-shakersit, epävakaiset olennot, jotka silloin kun\nkylmempi vuodenaika lähestyy, turvautuvat shakerseihin ja muihin\nlahkoihin sanoen mielellään tahtovansa päästä seurakunnan jäseniksi,\nja jotka tulevat talven saapuessa, niinkuin eräs shakersilaisvanhin\nsanoi minulle, 'tyhjin vatsoin ja tyhjin repuin ja menevät matkaansa\nmolemmat hyvin täytettyinä, niin pian kuin ruusut alkavat kukkia' --\nvieläpä nämäkin rappiolle joutuneet yksilöt tottuvat säännöllisyyteen\nja järjestykseen ja tekevät ilman vastaväitteitä työnsä, kunnes lämmin\nkevätaurinko taasen houkuttelee heidät vapauteen\".\n\nMe voimme siis kyllä otaksua, että sillä ruumiillisen työn\nvaatimuksella, jonka luostarien perustajat asettivat, oli tosi\ntarkotus, ja ett'ei myöskään kertomuksia munkkien ahkeruudesta ole\nyksinomaan pidettävä kehumisina, joskin tiedämme, että kirkollisen\nkaunopuheisuuden rinnalla kaikkina aikoina kaikki muu kaunopuheisuus,\nvieläpä asianajajienkin, on joutunut varjoon, silloin kun on tarvinnut\nliioitella ja panna omiansa.[17]\n\nVielä huomaamme yhden seikan Pohjois-Amerikan alkuperäisistä\nkommunistisista siirtoloista: huomaamme, mikä suuri _taloudellinen_\netevämmyys tällä yhteiskunta-muodolla on verrattuna pikkutalollisten\nja pikkuporvarien yhteiskuntamuotoon, joiden seasta se on kohonnut.\nVeisi liian pitkälle, jos tässä rupeisimme esittämään tämän ilmiön\nsyitä. Kylläksi on, että asia on tosi, jota todistaa paraiten näiden\nseurakuntien varallisuuden nopea lisääntyminen.[18]\n\nTämä taloudellinen etevämmyys esiintyi vieläkin valtavampana\nkukistuvassa Rooman valtakunnassa, jossa ei ollut mitään kukostavaa\ntalonpoikaissäätyä eikä kukoistavaa pikkuporvaristoa, kuten oli\nyhdysvalloissa 19:nnen vuosisadan alkupuoliskolla. Niiden sijalle\noli tullut surkea pienvuokralaitos, kolonilaitos. Tähän verraten\nosottautuivat luostarien tuotantokunnat taloudellisesti sangen\neteviksi. Ei sovi silloin ihmetellä sitä, että luostarilaitos nopeasti\nlevisi kristittyyn maailmaan ja että siitä tuli roomalaisen teknikan ja\nyleensä roomalaisen sivistyksen tähteiden kannattaja.\n\nYhtä vähän voi herättää kummastustamme se, että kansainvaelluksen\njälkeen germanilaiset ruhtinaat ja hoviherrat huomasivat luostarit\nerittäin sopiviksi tekemään heidän seuduillaan korkeamman tuotantotavan\ntutuksi. He suosivat luostarien perustamista vieläpä panivat ne\nitse alulle, melkein samalla tavalla kuin 18:nnella vuosisadalla\neuropalaiset hallitsijat tukivat kapitalistista teollisuutta. Kun\nAlppien eteläpuolella luostarien päätehtävänä oli olla turvapaikkoina\nköyhälistöläisille ja vääryyttä kärsineille talonpojille, oli niiden\npäätoimena Alppien pohjoispuolella edistää maanviljelystä, teollisuutta\nja liikennettä.\n\nJuuri luostaritalouden taloudellinen etevyys verrattuna muihin ajan\ntalousmuotoihin, vaikutti sen, että jokainen luostari, joka yleensä\npysyi pystyssä näinä levottomina aikoina, kohosi rikkauteen ja\nvaltaan vaikk'ei mikään rikas suojelija alkuaan olisikaan vaikuttanut\ntähän suuntaan. Mutta valta ja rikkaus merkitsee samalla toisten\ntyön käyttämisoikeutta. Munkit ja nunnat herkesivät nyt tekemästä\ntyötä, he saattoivat ruveta elämään toisten työstä, ja he käyttivät\nluonnollisesti tätä mahdollisuutta. _Tuotantoyhteisöistä_ muuttuivat\nluostarit _riistäjäyhteisöiksi_.\n\nTällainen on se kohtalo, joka aina lopuksi kohtaa jokaista onnistunutta\nyritystä, jonka avulla pieni ryhmä koettaa panna toimeen kommunismia\nyhteiskunnassa, jossa muuten yksityisomaisuus ja sorto vallitsevat.\nTämä koskee kommunismia tuotannonvälikappaleisiin nähden yhtä\nhyvin kuin kommunismia nautinnonvälikappaleisiin nähden tai sitten\nsellaista kommunismia, jossa molemmat lajit ovat yhdistyneet.\nTuotantoyhdistyksien historiasta saamme lukuisia esimerkkejä edelliseen\ntapaukseen, Pohjois-Amerikan kommunistisista siirtoloista jälkimäisiin.\nMolemmat pitävät säännöllisesti parempana, kun alkavat kukoistaa\nja laajentaa tuotantoaan, hankkia palkkatyömiehiä, sen sijaan että\notettaisi uusia yhtäoikeutettuja jäseniä, joiden kanssa vanhempien\nolisi pakko jakaa voitto.\n\nKäsityöstä vapautumisen ei välttämättömästi tarvitse olla samaa kuin\nkaiken työn jättäminen. Se tekee mahdolliseksi henkisen työn, ja\ntässäkin suhteessa on luostareilla ollut suuri merkitys.\n\nAluksi ne, totta kyllä, olivat vähemmän tärkeitä taiteille ja\ntieteille. Entisien talonpoikien, käsityöläisten, orjien ja\nryysyläisköyhälistöläisten tuotantoyhdistykset, joita perustettiin,\nmikäli mahdollista, ulkopuolelle kaupunkeja kaukaisiin seutuihin, missä\nvaltio ja porvarillinen yhteiskunta eivät voineet niitä rasittaa, eivät\njuuri olleet sopivimpia paikkoja taiteen ja tieteen harjottamiseen.\nNiillä oli Rooman vallan aikana ja kristikunnassa pesänsä kaupungeissa.\n\nMutta orjuuden lakatessa, joka oli tuottanut niin paljon liikaa\ntavaraa, lakkasi myöskin vähitellen ei vain ylellisyys, vaan myöskin\ntieteen, taiteen, käsityön harrastus, sivistys yleensä. Maanviljelys\nvajosi yhä enemmän raakojen kolonien alkeelliseksi vuokraviljelykseksi,\njoka tuotti vain vähän; paikottain joutui se kokonaan rappiolle.\nMaanviljelyksen riutumista seurasi kaupunkien riutuminen, jotka yhä\nenemmän vähenivät väestöön ja hyvinvointiin nähden. Kansainvaellus\ntäydensi näiden häviön tai alensi ne merkityksettömiksi.\n\nNyt tulivat luostarit, jotka sillä välin olivat tulleet hyvinvoiviksi,\nmiltei ainoiksi turvapaikoiksi tieteille ja taiteille. Kuudennesta\nvuosisadasta alkaen siirtyykin henkisen elämän keskus yhä enempi\nluostareihin, ja on niissä siksi kunnes kaupungit alkavat uudelleen\nkukoistaa.\n\nOn kuitenkin aina ollut niitäkin, jotka menivät luostareihin\nkäyttääkseen siellä joutoajan taiteiden ja tieteiden harjottamiseen.\nEnemmistön mieli paloi kumminkin ainoastaan karkeimpiin nautinnoihin,\nja niihin antoi hyvää tilaisuutta riistämisen tuottama hyvinvointi\nja joutilaisuus. Munkkien laiskuus, irstaus ja juoppous onkin tullut\npuheenparreksi.\n\nKäsi kädessä tämän kanssa kulki toinenkin kehitys. Siinä määrin kuin\nluostarien varallisuus karttui, tulivat ne rahvaalle yhä suljetummiksi,\nkoska asemaa muuten ei voitu säilyttää; niiden kävi samoin kuin meidän\naikanamme monen menestyneen siirtolayrityksen tai tuotantoyhdyskunnan.\nKöyhiä raukkoja, jotka tahtoivat päästä jäseniksi, kartettiin niin\npaljon kuin mahdollista, mutta halukkaasti otettiin sellaisia, joiden\nyhteiskunnallinen asema ja varallisuus näyttivät lupaavan luostarille\netuja.\n\nSamalla kertaa kun siis luostarit _tuotantoyhteisöistä_ olivat\nmuuttuneet _nylkyriyhteisöiksi_, taukosivat ne myöskin olemasta\n_turvapaikkoina köyhille_ ja vääryyttä kärsineille. Niistä\ntuli _aateliston_ nuorempien poikien ja naimattomien tyttärien\n_eläkelaitoksia_.\n\nMutta sekä tuotantoyhteisöjen että köyhien ja sorrettujen\nturvapaikkojen puute oli tuntuva läpi koko keskiajan, ja luostari oli\nainoa laitos, joka oli tätä puutetta korvaamassa. Me tapaammekin koko\ntämän pitkän ajanjakson kuluessa paitsi alituisia valituksia siitä,\nettä munkkien kuri ja tavat huononivat, alinomaa uudistuvia yrityksiä\npoistaa tuota pahaa, osaksi uudistamalla jo olevia luostareita tai\nmunkkikuntia, osaksi perustamalla uusia.\n\nUudistustavat olivat monellaisia. Yksinkertaisin ja uudistajalle\netuisin oli ottaa takavarikkoon kaikki luostarien liikavarallisuus.\nErittäinkin kunnosti tässä suhteessa itseään Saksan keisari Henrik\nII (1002-24), mikä ei estänyt sitä, että tuo suuri luostaritilojen\ntakavarikkoonottaja myöhemmin julistettiin pyhimykseksi. Kehotukseksi\nhurskaille katolilaisille.\n\nTällainen uudistus ei aina ottanut onnistuakseen, sillä sen ajan\nsotaisat munkit puolustivat omaisuuttaan usein perin pontehikkaastikin.\nMoni uudistusta harrastava apotti kaatui näissä taisteluissa tai\ntoimitettiin toisinaan pois tieltä salamurhaajan käden kautta.\nJa siellä, missä uudistus onnistuikin, ei sillä ollut suurtakaan\nmerkitystä. Jonkun ajan kuluttua oli kaikki taasen entisellään.\n\nSamalla tavalla kävi uusien veljeskuntienkin perustamisen. Tehdessään\nluostarin sääntöjä olivat munkkikuntien perustajat hyvinkin\nkekseliäitä saadakseen kaiken maailmallisuuden pois luostareista.\nItsensä kidutus tuli yhä ankarammaksi, yhteys ulkomaailman kanssa yhä\nankarammin rajotetuksi. Mutta kun ei menty eikä voitukaan mennä itse\npahan juureen, vaan taisteltiin vain sen seurauksia vastaan, niin\nkaikki kidutus pysyi tehottomana ja sekin jäi onneksi enimmäkseen\ntoimittamatta.\n\nEninten perustettiin uusia munkkikuntia 1100- ja 1200-luvuilla.\nTähän aikaan Italian ja Etelä-Ranskan kaupungit rupesivat äkisti\nkukoistamaan. Tämä taloudellinen kukoistus merkitsi samalla myöskin\nköyhälistön lisääntymistä, työtätekevän, mutta erittäin myöskin\nryysyläisköyhälistön, ja se tuli monin paikoin kyllin voimakkaaksi\nherättämään yhteiskunnallisia liikkeitä. Ne näkyivät ennen kaikkea\nsiinä, että munkkikuntiin liittyminen eneni ja munkkilaitos sai taas\nköyhälistön leiman suuremmassa määrässä kuin sillä oli milloinkaan\nollut menneen puolen vuosituhannen kuluessa.\n\nNämä munkilliset pyrinnöt eivät aina olleet ystävällisessä suhteessa\nhallitsevaan kirkkoon. Usein ne yhtyivät kirkon vihollisiin,\nkerettiläisiin pyrkimyksiin, joita tähän aikaan alkoi ilmestyä\nItaliassa ja Etelä-Ranskassa.\n\nMutta usein onnistui myöskin paavin saada näitä köyhälistöläisiä\nmunkkiaineksia palvelemaan tarkotuksiansa. Erittäin tärkeiksi tulivat\ntämän kautta nuo suuret _kerjäläismunkkikunnat, dominikanit_ ja\n_fransiskanit_. Lateranin kirkolliskokous oli v. 1215, ehkäistäkseen\nmäärätöntä uusien munkkikuntien perustamista, kieltänyt kokonaan\nsellaisten muodostamisen. Mutta tuskin oli tämä kielto annettu,\nennenkuin paavi sen kumosi mainittujen veljeskuntien eduksi, jotka\nsilloin perustettiin.\n\nKuvaava on erittäinkin fransiskaniveljeskunnan alku. Sen perustaja,\nAssisista kotoisin oleva pyhä Fransiskus, syntyi v. 1182 ja oli erään\nrikkaan kauppiaan poika sekä vietti nuoruutensa iloisesti ja hauskasti.\nHän rupesi katumaan elämäänsä, alkoi inhota rikkauttaan ja hänessä\nsyntyi harras halu auttaa tarvitsevaisia. Myytyään omaisuutensa hän\njakoi saamansa rahat köyhille ja päätti omistaa vastaisen elämänsä\nheitä palvellakseen. Samanmielisistä tovereista hän muodosti siinä\ntarkotuksessa veljeskunnan, jonka paavi Innosentius III vahvisti v.\n1215.\n\nPyhä Fransiskus uskoi, että hänen onnistuisi estää munkkikuntaansa\ntulemasta sellaiseksi sortavaksi seuraksi, jommoisiksi sen edeltäjät\nolivat muuttuneet. Hän arveli saavuttavansa tarkotuksensa laajentamalla\nalinomaisen köyhyyden määräystä niin, että se koski koko veljeskuntaa,\neikä niinkuin ennen ainoastaan yksityisiä luostarin jäseniä.\nFransiskanimunkkikunta ei saanut hankkia mitään omaisuutta eikä\nharjottaa mitään muuta työtä, kuin mikä tulisi köyhien ja sairaiden\nhyväksi; sen tulisi tyytyä niihin almuihin, joita sille annettaisi.\n\nMutta juuri sentähden että tämä veljeskunta näyttäytyi niin\nhyödylliseksi kurjuuden ehkäisemisessä, ja sitten myöskin sen\nvuoksi että se tehoisalla avullaan voitti köyhempien luokkien\nluottamuksen, varjeli niitä vallankumouksellisista haluista ja piti\nkirkolle taipuisina, sai se vaan pian liiaksi sellaisia almuja.\nVielä pyhän Fransiskuksen eläessä ilmeni hänen veljeskunnassaan\ntaipumusta syrjäyttää määräystä, joka kielsi omaisuuden hankkimisen.\n\"Kerjäläismunkkikunnan suuri perustaja lepäsi jo kullasta ja marmorista\nvälkkyvässä tuomiokirkossa.\" Vajaan 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen\nolivat nämä pyrkimykset käyneet niin voimakkaiksi, että Innosentius IV\njo v. 1245 muutti säännöt ja määräsi, että fransiskanit, vaikka eivät\nkyllä saaneet pitää mitään tavaraa _omaisuutenaan_, kumminkin saivat\npitää sellaista _nautinto-oikeudella hallussaan_; omistusoikeus oli\npaavilla.\n\nSiitä hetkestä sai fransiskaniveljeskunta (ja samoin\ndominikaniveljeskunta) osakseen saman kohtalon kuin sen edeltäjätkin.\nSiitä tuli nylkyriyhteisö.\n\nMutta tällä veljeskunnan sääntöihin tehdyllä lievennyksellä oli samalla\ntoinenkin seuraus. Osa fransiskaneja otti tehtäväkseen olla toden\nteolla köyhälistön harrastusten edustajana. Näihin kuuluivat varsinkin\nn.k. _tertsiarit_, jotka saivat nimensä siitä, että pyhä Fransiskus\noman veljeskuntansa ja nunnakunnan rinnalle, jonka oli perustanut\neräs haaveileva tyttö, 18-vuotias Klara Sciffi, järjesti \"kolmannen\"\njoukon _tertsiarit_, joka toimitti veljeskunnan tehtäviä kieltäytymättä\navioliitosta ja jokapäiväisistä toimista. Nämä tertsiarit olivat\nenimmäkseen käsityöläisiä tai muita henkilöitä rahvaan keskuudesta, ja\nheidän yhdistyksensä olivat tavallaan jonkinlaisia työväenyhdistyksiä.\nNämä koettivat mitä pontehikkaimmin estää fransiskaniveljeskunnan\nmuuttumista riistäjäseuraksi. Kiivaiksi ja pitkällisiksi tulivat\nriidat molempien puolueiden välillä, mutta mitä enempi paavi asettui\nriistäjähaluisen ryhmän puolelle, sitä selvemmin kääntyivät ankaramman\nsuunnan kannattajat spiritualit ja fratisellit, paavia ja itse kirkkoa\nvastaan, sitä enemmän pyrkivät he liittymään kirkollisvastaisiin\njärjestöihin. Kun paavi Johan XXII lopuksi ulotti inkvisitsionin\nheihinkin (v. 1317 Etelä-Ranskassa) saadakseen heidät järkiinsä, niin\ntällä oli seurauksena vain se, että he täydellisesti erosivat kirkosta.\nHeidät luettiin sitten niihin kommunistisiin kerettiläislahkoihin,\nBeghardeihin, joiden joukossa tapaamme uudestikastajien edeltäjät.\n\nNiinkuin huomaa, olivat ankarat fransiskanit välittävänä muotona\n_munkkikommunismin_, joka keskiajalla oli yksi yhteiskunnan\nperustuksia, ja tämän ajan _köyhälistön kommunismin_ välillä, joka\ntahtoi kumota olevan yhteiskunnan.\n\nTähän aikaan esiintyi jo eräs kommunismin teoretikokin, tosin vain\nmunkkikommunismin. Se on apotti _Joakim Friorelainen_ Kalabriasta\n(Etelä-Italiassa) syntynyt noin v. 1145. Tehtyään nuoruudessaan\npyhiinvaelluksen pyhään maahan, palasi hän kotiseudulleen\nja rupesi munkiksi sekä pääsi myöhemmin apotiksi erääseen\nsistersiensiläisluostariin. Hän kuoli v. 1201 tai 1202.\n\nSyvästi tuntien aikansa epäkohdat ja erittäinkin inhoten tuota\nhirvittävää riistämisjärjestelmää ja sitä turmelusta, joka vallitsi\nkirkossa, etsi hän pelastusta tästä tilasta ja luuli löytäneensä\nsellaisen siinä, että tehtäisi kommunismi yleiseksi, -- luonnollisesti\nsiinä muodossa, joka vastaisi puheena olevaa aikaa, luostarikommunismin\nmuodossa. Hän näki vallankumouksen ja uuden yhteiskunnan syntyvän:\ntuhatvuotisen valtakunnan, josta Apokalypsi, Ilmestyskirja, puhuu.\n\nJoakim jakaa historian kolmeen aikakauteen: \"Ensin oli aika, jolloin\nihmiset ovat palvelleet lihaa. Se alkaa Aatamista ja päättyy\nKristukseen. Sitten tuli aika, jolloin he ovat palvelleet sekä lihaa\nettä henkeä. Sitä kestää vieläkin. Mutta toinen ajanjakso tulee,\njolloin eletään vain henkeä varten. Se sai alkunsa pyhän Benediktuksen\npäivinä.\" Tämä kolmas yhteiskuntatila on status monachorum,\nmunkkilaisuuden aika. Luostarilaitos on käsittävä koko ihmiskunnan.\n\"On välttämätöntä, että rupeamme todella elämään apostolien\nesimerkin mukaisesti, siinä suhteessa että ei pyritä maallisten\ntavarain omistamiseen, vaan pikemmin niistä luovutaan\" j.n.e. Tämä\nyhteiskuntatila tulisi täydellisesti käytäntöön 22:nnessa miespolvessa\npyhästä Benediktuksesta lukien, s.o. läheisimmässä tulevaisuudessa.\nRoomalainen kirkko sortuu kovien rangaistustuomioiden kautta, ja sen\ntähteistä syntyy uusi yhteiskunta, \"vanhurskaitten veljeskunta\", joka\nhylkää yksityisen omaisuuden. Siten alkaa täydellisen vapauden ja\ntäydellisen tiedon aikakausi.\n\nJoakimin opeilla oli suuri vaikutus. Erittäinkin\nfransiskanimunkkikunnan ankarampi suunta, fratisellit, piti itseään\n\"vanhurskaitten veljeskuntana\", jolla oli tehtävänä yhteiskunnan\nnuorentaminen. Heidän kauttaan levisi tämä oppi laajalti. Se vaikutti\nitalialaiseen rahaseppään, Dolcinoon, eikä ollut tuntematon myöskään\nitse Münzerille.\n\nNämä Joakimin ennustukset kiinnittivät mieliä ei ainoastaan Italiassa,\nvaan vieläpä Saksassakin, ja ne vastasivat rahvaan kipeitä tarpeita\nsiinä määrin, että kun tosiasiat osottivat ennustukset valeiksi, kansa\nmieluummin antoi niille toisen merkityksen, kuin kadotti uskonsa\nniihin. Joakim oli ennustanut, että yhteiskunnallinen mullistus\ntapahtuisi muka noin v. 1260. Juuri siihen aikaan raivosi kiivas\nriita paavin ja keisari Fredrik II:sen välillä. Joakimin kannattajat\nodottivat nyt varmoina, että keisarin onnistuisi voittaa paavi ja että\nhän sitte hänet kukistettuaan perustaisi uuden valtakunnan. Mutta\nkävikin kokonaan toisin.\n\nPrutz kirjottaa: \"Fredrikin kuolema, v. 1250, on ristiriidassa Joakim\nFiorelaisen ennustuksien kanssa, sillä hänen mukaansa ei keisari menisi\nmaailmasta suorittamatta loppuun työtään. Sentähden syntyi ensin näissä\npiireissä usko, ettei Fredrik II voisikaan olla kuollut, vaan piti\nitseään ainoastaan kätkössä palatakseen kerran takaisin ryhtyäkseen\nuudelleen keskeneräiseen työhönsä... Siten syntyi tuo omituinen\nkuvittelujen piiri, missä saksalainen keisaritaru liikkuu, jonka vasta\nmyöhempien aikojen väärinkäsitys on tahtonut sovittaa keisari Fredrik\nI:seen Barbarossaan ja hänen odotettuun paluuseensa, jonka tarkotuksena\noli valtakunnan kunnian uudistaminen.\"\n\nTällä \"valtakunnan kunnialla\" tarkotti kansa, kuten nähdään,\nkommunistista vallankumousta.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nKerettiläiskommunismi. Sen yleinen luonne.\n\n\nI. Paavinvalta kerettiläiskommunismin hyökkäysten keskipisteenä,\n\nFransiskaniveljeskunnan esimerkki näyttää meille, kuinka vähällä monet\nluostarikommunismin muodot olivat asettua vihamieliseen suhteeseen\npaaviuteen nähden. Itse asiassa merkitsee 11:nneltä vuosisadalta\nalkaen moni munkkilaitoksen piirissä tapahtunut parannuskoe ja uusien\nveljeskuntien perustaminen moitetta paavinvallalle, ja tämä moite\npukeutui usein varsin tehokkaaseen asuun.\n\nOli melkein välttämätöntä, että ne, jotka harrastivat omaisuudettomien\nparasta, kääntyivät paavillista kirkkoa vastaan. Sillä tämä oli\nkeskiajalla ensi rivissä varakkaitten luokkien joukossa, sillä oli\nsuurimmat rikkaudet ja se hallitsi koko yhteiskunnallista elämää ei\nvain henkisesti, vaan myöskin taloudellisesti.\n\nKenties voisi verrata sen herruutta siihen, joka meidän vuosisadallamme\non korkeamman rahamaailman, pörssin, tai jos hetkeksi tahtoo omaksua\nantisemitien ajatus- ja lausetavan, juutalaisten hallussa. Samoin\nkuin antisemitit meidän päivinämme väittävät, että yhteiskunta on\njuutalaisten vallassa, oli se keski-ajalla paavin hallussa. Paavi\nhallitsi henkistä elämää, melkein samoin kuin pörssi meidän päivinämme\nhallitsee sanomalehdistöä. Ja niinkuin pörssi määrää ministerien, jopa\nkuninkaidenkin kohtalon, samoin kuin se on perustanut ja hävittänyt\nvaltakuntia, niin paaviuskin.\n\nMutta paavin herruus oli yhtä vähän kiistämätön kuin suurten\nraharuhtinoiden nykyjään. Näillä molemmilla on pikemmin myöskin\nse yhteistä, että ne tekevät kaikki muut yhteiskuntaluokat\nvihollisiksensa, ei ainoastaan riistettyjä, vaan myöskin riistäjät,\nsillä nämä saavat antaa niin suuren osan ryöstämästään kaikkien\nriistäjien ylimmille ja katsella kateina heidän rikkauksiaan. Ei mikään\nerehdys saata olla suurempi, kuin se usko, että keskiajan jälkimäisellä\npuoliskolla toteltiin paavia ilolla ja nöyrästi alistuen. Se oli\nenimmäkseen sellaista kuuliaisuutta, jolloin toteltiin hampaita purren,\nja kaikkialla noustiin vastarintaan, missä vain voitiin. Suurempi osa\nkeskiaikaa on täynnä lakkaamattomia taisteluja paavinvaltaa vastaan,\njoita panivat toimeen kaikki mahdolliset luokat ja kaikissa maissa.\nMutta niin kauan kun ei ollut olemassa perustuksia uudelle\nyhteiskunta- ja valtiomuodolle, voitiin paaviutta voittaa yhtä vähän\nkuin me nykyaikana olemme kyenneet voittamaan raharuhtinaita. Ja\njokaisella sellaisella taistelulla, vieläpä yleensä jokaisella\nyhteiskunnallisesti ratkaisevalla tapauksella, jokaisella sodalla,\njokaisella rutolla, jokaisella nälänhädällä, jokaisella levottomuudella\noli silloin samoin kuin nytkin ainoastaan se seurauksena, että\nriistäjäluokan riistäjien rikkaus ja valta kasvoi ja varmeni.\n\nTällainen asiain tila oli erittäin suotuisa kommunistisien aatteiden\nlevenemiselle. Mutta toiselta puolen sitä epäsuotuisampi erikoisen\nomaisuudettomien luokkataistelun kehittymiselle.\n\nJatkaaksemme vertailua korkeampaan rahamaailmaan, sopinee sanoa, että\nkeskiajalla olosuhteet olivat samallaisia kuin ne, mitkä Ranskassa\nvallitsivat \"porvarikuninkaan\" Ludvig Filipin aikana (1830-48).\nRahallisen mahtinsa, kurjien äänioikeusolojen ja työväestön\nvaltiollisen kysymättömyyden avulla hallitsi silloin rahamaailma\nparlamentin ja kuninkaan kautta melkeinpä itsevaltaisesti Ranskaa.\nHeitä vastustamaan rupesivat ei ainoastaan talonpojat ja palkkatyöläiset,\nvaan myöskin pikkuporvarit ja teollisuuden kapitalistit. Taistelu\nyhteistä vihollista vastaan yhdisti heidät toisiinsa ja hämmensi heidän\nvälisensä luokkavastakkaisuudet melkoisessa määrässä. Seurauksena\noli, että köyhälistö vaivoin tuli erikoisesti luokkatietoiseksi,\nsen suuri enemmistö alistui pikkuporvarien, vieläpä porvaristonkin\nvaltiollisen johdon alle. Toiselta puolen oli taasen porvaristo\ntaipuisa unohtamaan, että sen varallisuuden pohjana oli liittoveljien\nvarattomuus. Surkuteltiin köyhiä ja sorrettuja, ja moni viekasteli\nvieläpä sosialismillakin. Sen ajan eninten luetut kaunokirjailijat\nRanskassa olivat sosialisteja; muistelkaammepa vain Eugene Sue'ta ja\nGeorge Sandia.\n\nSilloin tuli vuoden 1848 vallankumous. Suurten rahamiesten kuninkuus\nsortui, heiltä riistettiin heidän valtiolliset etuoikeutensa.\nValtiollinen valta siirtyi kansalle, s.o. teollisuutta harjottaville\nkapitalisteille, pikkuporvareille, talonpojille ja työmiehille.\nTuskin oli yhteinen vihollinen kukistettu, kun erikoiset luokkaedut\nja luokkavastakohdat esiintyivät enemmän tai vähemmän selvinä, joka\ntapauksessa tulivat tehoisasti tietoisuuteen. Mutta selvimmäksi ja\njyrkimmäksi kehittyi porvariston ja köyhälistön välinen, vastakkaisuus.\nVallankumous oli näyttänyt viimeksimainitun voiman ja samalla tehnyt\nselväksi, ettei sosialismi ole mikään haaveilevien kirjailijoiden\nunelma, että sillä oli juurensa vallankumouksellisessa luokassa, että\nse oli lakannut olemasta leikkikaluna ja uhkasi tulla kuolettavaksi\naseeksi.\n\nTästä alkaen ryhtyi porvaristo koko voimallaan vastustamaan ei\nainoastaan jokaista työväestön keskuudessa ilmestynyttä itsenäistä\nliikettä, vaan kaikkea, mikä sen herkässä mielikuvituksessa näytti\nsosialismilta. Sosialismi saatettiin huonoon huutoon porvariston\npiirissä. Sieltä lähteneitten sosialistein täytyi joko ainaiseksi\nluopua sosialismista tai tulla suletuiksi porvarillisesta\nyhteiskunnasta. Sen jälkeen oli sosialismi Ranskassa valtiollisesti\nja kirjallisesti kuollut siksi, kunnes ylöspäin pyrkivä työväenluokka\noli tullut kyllin vahvaksi omin voimin pakottaakseen porvarillisen\nyhteiskunnan kääntämään huomiota siihen ja itseensä.\n\nSamallainen, mutta luonnollisesti paljon kauvemman aikaa kestävä, oli\nkehitys keskiajalla. Uskonpuhdistus näyttelee vuoden 1848 osaa. Voimme\nseurata tätä kehitystä Saksassa selvästi 15:nnellä vuosisadalla ja\n16:nnen alussa.\n\nMikään varsinainen luokkatietoisuus ei tietysti voi tulla kysymykseen\npuhuttaessa työväestön liikkeistä keskiajan lopulla, siinäkään määrin\nkuin 19:nnen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla. Toiselta puolen\nhuomaamme yksinpä ryysyköyhälistönkin keskuudessa pyrkimyksen liittyä\nyhteen ammattikunnittain ja hankkia itselleen erikoisia etuoikeuksia,\ntoiselta puolen tapaamme työväen luokasta lähteneillä kommunisteilla,\nerittäinkin kankureilla, kaikkien luokkarajojen unohtamista.\nHe työskentelevät koko ihmiskunnan hyödyksi. Tyytymättömyyden\nilmeneminen köyhälistössä, mikäli eivät ole kysymyksessä vain\nammatilliset riitaisuudet, sopii vielä täydellisesti yhteen toisten\nsorrettujen luokkien, niinkuin talonpoikien ja pikkukäsityöläisten,\nvallankumouksellisiin liikkeisiin. Sitävastoin versoivat keskiajalla\nkommunistiset taipumukset helpommin kaikissa yhteiskunnan kerroksissa\nkuin 19:nnen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla.\n\n\nII. Rikkaan ja köyhän vastakkaisuus keskiajalla.\n\nErotus köyhän ja rikkaan välillä ei ollut keskiajalla eipä vielä\nuskonpuhdistuksen aikanakaan läheskään niin suuri kuin kehittyneessä\nkapitalistisessa yhteiskunnassa. Mutta se pisti selvemmin kaikkien\nsilmiin ja ilmeni ärsyttävämpänä.\n\nMeidän päivinämme tapaa suurimmat yhteiskunnalliset vastakohdat\nsuurkaupungeissa, miljoonakaupungeissa, missä köyhien asumukset\nusein ovat etäällä rikkaiden kaupunginosista. Sinä aikana, josta\nnyt on puhe, olivat kaupungit pieniä -- kaupunki, missä oli 10,000\ntai 20,000 asukasta, oli jo suuri kaupunki -- ja asutus oli taajaa.\nLisäksi elettiin ennen paljon tuttavallisemmassa suhteessa kuin nyt.\nKaikki luokat tunsivat toisensa työn ja seura-elämän, ilot ja murheet.\nValtiollinen elämä ja juhlat tapahtuivat julkisilla paikoilla, toreilla\nja kirkkomailla tai kirkoissa ja julkisissa rakennuksissa. Toreilla\nostettiin ja myytiin, mutta myöskin ammattilaiset tekivät, mikäli\nsuinkin mahdollista, työnsä kaduilla tai ainakin työpajan ovet avoinna.\n\nMutta ennen kaikkea on olemassa eräs tärkeä erokohta. Nykyaikaisen\npääomanomistajan päätehtävänä on aina lisätä pääomaansa. Hän ei\nmilloinkaan saa sitä kylliksi. Kernaasti hän tahtoisi käyttää kaikki\ntulonsa pääoman lisäämiseen, laajentaakseen liikkeitään, hankkiakseen\nuusia, kukistaakseen kilpailijoita j.n.e. Jos hänellä on vaikkapa\nmiljardi, alkaa hän koota toista. Uudenajan kapitalisti, joka ei ole\nnarri eikä heittiö, ei käytä milloinkaan kaikkia tulojansa omiin\nmenoihinsa. Rikkainkin miljonääri voi elää yksinkertaisesti ilman,\nettä tämä vähentää hänen arvoansa. Se loisto, jonka hän suo itselleen,\nei ole rahvaan nähtävissä, jos hän tuhlailee, niin tapahtuu se vain\nyksityisissä kemuissa ja pidoissa, metsästyslinnoissa, pelipaikoissa\nja muissa sellaisissa. Kadulla miljonääri esiintyy muitten ihmisten\nkaltaisena.\n\nAivan toisin oli asianlaita luonnontalouden ja yksinkertaisen\ntavaratuotannon aikakaudella. Rikas ei silloin voinut käyttää tulojansa\nosakkeiden tai valtion arvopapereitten ostoon, hän saattoi ne käyttää\njoko tuhlaamiseen tai sitten arvokkaiden ja kalliiden tavaroiden,\njalojen metallien ja kalleuksien kokoamiseen. Mitä suuremmat tulot,\nsitä suurempi ylellisyys. Eivätkä maalliset ja hengelliset rikkaat\nvoineet itse ajan pitkään tuhlata saalistaan. He käyttivät sitä\nlukuisan seurueen ja palvelusväen pitämiseen, kalliiden hevosien ja\nkoirien ostoon, oman ja ympäristönsä komeaan vaatetukseen ja komeiden\npalatsien rakentamiseen, joiden sisustus oli mitä kallisarvoisinta.\nPyrkimys aarteiden kokoamiseen edisti ylellisyyden lisääntymistä.\nEivät keskiajan korkeat vallanpitäjät kaivaneet tavaroitaan maahan,\neivätkä he myöskään pitäneet tarpeellisena, niinkuin tekevät meidän\nkapitalistimme, salata omaisuuttaan varkailta ja veronkantajilta.\nHeidän rikkautensa oli heidän valtansa merkkinä ja juurena, ja\nkomeillen he asettivat sen koko maailman nähtäväksi. Heidän pukunsa,\nheidän huonekalunsa ja heidän asuntonsa loistivat kullasta ja hopeasta,\nhelmistä ja jalokivistä. Se oli kultainen aika, taiteellekin.\n\nMutta samoin kuin varallisuus, oli kurjuuskin kaikkien nähtävänä.\nKöyhälistö oli vielä kapalossaan. Se oli jo kylliksi lukuisa antamaan\naihetta syvämietteisimmille ja hienotunteisimmille ihmisille\najattelemaan, mitenkä hätä saataisi pois maailmasta, mutta se ei\nollut vielä niin lukuisa, että sitä olisi voinut pitää valtiolle\nja yhteiskunnalle vaarallisena. Se ajatustapa, jonka kristinusko\noli omaksunut syntymisensä aikana, jolloin kerjäläisköyhälistö oli\nsen parhaimpana kannattajana, ettei köyhyys ole suinkaan mikään\nrikos, vaan päinvastoin Jumalalle erikoisen otollinen tila, lankesi\nsilloin hedelmälliseen maahan. Köyhä oli muka evankeliumin mukaan\nKristuksen edustaja, sillä \"minkä te olette tehneet yhdelle näistä\nvähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle\". (Matt. 15: 40).\nKäytännössä ei köyhälistö sillä tosin päässyt pitkälle; Kristuksen\nedustajaa kohdeltiin toisinaan hyvinkin epäkristillisesti. Mutta\noltiinpa toki vielä kaukana kaikista niistä hienoista keksinnöistä,\njoilla nykyaikainen poliisi koettaa poistaa hyvinvoivien, samoin\nkuin muidenkin tieltä yhteiskunnallista roskaa, ei köyhyyttä\npoistaakseen, vaan vain sitä salatakseen. Keskiajalla ei köyhiä\nsuljettu vaivaistaloihin, ei työlaitoksiin eikä kuritushuoneisiin\ntai muihin sellaisiin, kerjäämiseen oli jokaisella hyvä oikeus, ja\njumalanpalvelus, varsinkin tavallista juhlallisempi, kokosi ylellisen\nkomeuden ja suurimman köyhyyden toistensa rinnalle samaan huoneeseen,\nkirkkoon.\n\nSillä samoin kuin nytkin saattoi yhteiskunnasta puhuessa käyttää\nPlatonin sanoja yhteiskunnan kahdesta eri kansakunnasta. Mutta\nköyhien ja rikkaiden kansakunnat olivat vielä keskiajan lopulla\nkaksi naapurikansaa, jotka ymmärsivät ja tunsivat toisensa. Nyt\nnuo molemmat kansat ovat tulleet toisilleen kokonaan vieraiksi.\nJos porvarillisen kansakunnan keskuudessa tahdotaan saada selvä\njostakin, mikä koskee köyhälistön kansakuntaa, niin tarvitaan\ntähän vasituinen tutkimusretkikunta, aivan kuin olisi kysymyksessä\nAfrikan sisäosien tutkiminen. Mutta viimeksimainittu näyttää olevan\nporvaristolle tärkeämpi kuin edellinen. Afrikan tutkiminen lupaa\nuusia markkinapaikkoja ja voittoa; köyhälistön aseman tutkiminen\nsitävastoin on samaa kuin panna alulle kauheimpia syytöksiä\nvallitsevaa yhteiskuntaa vastaan; siitä ei olisi hyötyä muille\nkuin sosialidemokratialle. Ei ihme, että Europan hallitsijatkin\nmyöntävät satakertaa enemmän varoja Afrikan kuin yhteiskunnallisten\nolosuhteittemme tutkimisen hyväksi, -- jos he viimeksimainittuun\ntarkotukseen yleensä mitään myöntävät -- ja moni \"sivistynyt\" tietää\npaljon paremmin, miltä näyttää mustien maanosassa kuin köyhälistön\nasuinkortteleissa siinä kaupungissa, missä hän asuu. Vasta viime\naikoina ovat asiat tässä kohdin alkaneet tulla vähän paremmiksi, kiitos\nsiitä köyhälistön kasvavan voiman. Sikäli kun sitä pelätään, ruvetaan\nsitä tutkimaan.\n\nKeskiajalla ei hallitsevien tarvinnut pelätä köyhälistöä, eikä myöskään\nvarta vasten sitä tutkia tunteakseen sen tilaa. Kaikkialla huomasi\nkurjuuden vallitsevan, se kun oli kaikkien nähtävänä ja räikeänä\nvastakohtana ylelliselle ja loistavalle komeudelle. Ei ihme, että nämä\nvastakohdat suututtivat ei vain alemmat luokat vaan nostivat parempia\nluonteita korkeampienkin luokkien keskuudesta vallitsevaa tasa-arvon\npuutetta vastaan ja edistivät tasa-arvoon tähtääviä pyrintöjä.\n\n\nIII. Kristillisen perimätiedon vaikutus.\n\nYhteiskunnallisessa kehityksessä on niiden aatteiden periytymisen\nvaikutus, jotka ovat syntyneet vanhemmassa yhteiskunnassa,\nyhteiskunnallisen kehityksen vaikutin, jota ei saa arvioida liian\nvähäiseksi. Se vaikuttaa usein häiritsevästi ja ehkäisevästi,\ntekemällä ihmisille vaikeaksi uusien yhteiskunnallisten tarkotuksien\nja niiden tarpeiden käsittäminen. Keskiajan lopulla oli vaikutus usein\nvastakkainen.\n\nKansainvaellusten myrskyjen ja sen barbarisuuden jälkeen, joka niitä\nseurasi, alkoi länsimainen kristikunta ristiretkistä alkaen päästä\nsille sivistysasteelle, joka huolimatta omituisesta laadustaan monessa\nsuhteessa vastasi sitä astetta, mille attikalainen ja roomalainen\nyhteiskunta oli ehtinyt vähää ennen kukistumistaan. Se kirjallisuus\nja se aateaarre, jotka nämä yhteiskunnat ovat jättäneet jälkeensä,\nvastasivat keskiajan loppukauden ylöspäin pyrkivien luokkien tarpeita.\nAntikisen kirjallisuuden ja tieteen herättäminen uudestaan henkiin\nedisti suuresti näiden luokkien itsetietoisuutta ja itsetuntemusta ja\nedisti täten voimakkaasti yhteiskunnallista kehitystä. Tratitsioni,\nperimätieto, joka muuten vaikuttaa vanhoilliseen suuntaan, entisiä\noloja säilyttävästi, tuli tällaisten olosuhteiden vallitessa\nvallankumoukselliseksi tekijäksi.\n\nPerimätiedon aarteista, jotka vanha maailma jätti nyt jälkeensä, omisti\nkukin luokka luonnollisesti sen, mikä sille oli sopivinta. Porvaristo\nja ruhtinaat ottivat palvelukseensa roomalaisen oikeuden, joka sopikin\nniin erinomaisesti yksinkertaisen tavaratuotannon ja ehdottoman\nyksinvallan tarpeisiin. Heillä oli huvinsa vanhan ajan pakanallisesta\nkirjallisuudesta, kirjallisuudesta, joka oli täynnä elämänhalua,\ntoisinaan rehevyyttäkin.\n\nKöyhälistö sitävastoin ja sen ystävät eivät voineet mieltyä\nroomalaiseen oikeuteen eikä klassilliseen kirjallisuuteen. Sen, mitä\nhalusivat, löysivät he toisessa roomalaisen yhteiskunnan tuotteessa,\n_evankeliumissa_. Alkukristillinen kommunismi vastasi aivan heidän\ntarpeitaan. Korkeammalle kommunistiselle tuotannolle ei vielä ollut\nolemassa edellytyksiä, eikä kommunismi voinut olla muuta kuin\njonkinlaista tasottavaa kommunismia, rikkaiden ylellisyyden jakamista\nköyhille, joilla ei ollut välttämättömintäkään.\n\nEvankeliumien ja Apostolien Tekojen kommunistiset opit eivät ole\nluoneet keskiajan kommunistisia pyrintöjä. Mutta ne ovat edistäneet\nilmenemistä ja leviämistä samalla tavalla kuin roomalainen oikeus\nyksinvaltaisuuden ja porvariston kehitystä.\n\nKommunistisien pyrintöjen pohja oli siis uskonnollinen ja kristillinen.\nSiitä huolimatta joutuivat ne ehdottomasti ristiriitaan hallitsevan\nkirkon, tuon rikkaiden joukossa rikkaimman kanssa, joka jo aikoja\nsitten oli julistanut yleisen kommunismin vaatimuksen perkeleelliseksi\nharha-opiksi ja koki kaikellaisilla viisasteluilla vääristellä ja\nsaattaa varjoon vanhimpien kristittyjen kirjotusten kommunistista\nsisällystä.\n\nJoskin siis sellaiset pyrinnöt, joiden tarkotuksena oli\njärjestää yhteiskunta kommunistiseksi, välttämättömästi johtivat\nkerettiläisyyteen, ristiriitaan paavilaisen kirkon kanssa, niin\nedisti kerettiläisyys, s.o. taistelu tätä kirkkoa vastaan, vuorostaan\nkommunististen aatteiden ilmenemistä.\n\nSe aika ei ollut vielä tullut, jolloin saattoi ajatella tultavan\ntoimeen ilman minkäänlaista kirkkoa. Keskiajan lopulla kehittyi\nkyllä kaupungeissa sivistys, joka oli paljon etevämpi sitä, jota\nkirkko edusti. Kohoavat luokat -- ruhtinaat hoviväkineen, kauppiaat,\nroomalaiset lakimiehet, kirjailijat, -- olivatkin kaikkea muuta kuin\nkristillismielisiä, ja sitä vähemmän kristillisiä, mitä lähempänä\nolivat Roomaa. Kristikunnan pääkaupunki itse oli uskottomuudenkin\npääkaupunki. Mutta toiselta puolen oli olemassa vasta ainoastaan\nheikkoja alkeita uudelle valtiomuodolle, maalliselle virkavallalle,\njoka olisi voinut korvata kirkollisen. Kirkko _herruutta pitävänä\njärjestönä_ oli edelleenkin välttämätön hallitseville luokille, vaikka\nne olivatkin kokonaan uskottomia. Vallankumouksellisten luokkien\ntäytyikin keskiajan lopulla asettaa päämääräkseen ei suinkaan kirkon\nhävittämisen, vaan sen valtaamisen; vasta sen kautta ne sitten\nhallitsisivat ja etujensa mukaiseksi muovailisivat yhteiskuntaa, samoin\nkuin meidän päivinämme köyhälistön tehtävänä on vallottaa valtio ja\ntehdä se köyhälistön tarkotuksia palvelevaksi.\n\nMitä epäuskoisemmiksi korkeammat luokat tulivat, sitä suurempaa huolta\nne pitivät alempien luokkien sielunhoidosta, sitä huolellisemmin ne\nvalvoivat, ettei niihin minkäänlainen valistus pääsisi vaikuttamaan,\njoka olisi voinut laajentaa niiden näköpiiriä kristinuskon oppien\nulkopuolelle. Heidän ei tarvinnutkaan varsin paljoa siinä suhteessa\nvaivaa nähdä, sillä eiväthän talonpojat, käsityöläiset ja köyhälistö\nolleet sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, että korkeampi\nsivistys olisi voinut tulla heidän osakseen. He jäivät siis\nkristillisten katsantotapojen lumouksen piiriin.\n\nItse asiassa voitti paavius tästä tavattoman vähän. Sillä tämä ei\nsuinkaan estänyt suuria kansanliikkeitä syntymästä riistävää kirkkoa\nvastaan. Ainoa seuraus oli se, että nämä liikkeet esittivät etenkin\nuskonnollisia todistuksia pyrintöjensä puolustukseksi.\n\nAlkukristillisyyden kirjalliset tuotteet tarjosivat kaikille, jotka --\nsyistä tai toisista -- tahtoivat anastaa kirkon omaisuuden, runsaan\nvaraston aseita. Olivathan näiden kirjotuksien mukaan Jesus ja hänen\noppilaansa olleet köyhiä ja seuraajiltaan vaatineet vapaaehtoista\nköyhyyttä. Kirkon omaisuus ei alussa ollut suinkaan papiston, vaan\nseurakunnan omaa.\n\nAlkukristillisyyteen, evankeliumiin, palaaminen, \"Jumalan puhtaan\nsanan\" ottaminen taasen käytäntöön, -- paavius kun oli väärentänyt ja\nkääntänyt sen aivan päinvastaisekseen -- se oli kaikkien paaviudelle\nvihamielisten luokkien ja puolueiden yhteisenä pyrintönä. Totta\nkyllä, että kukin sellainen lahko selitti \"Jumalan puhdasta sanaa\"\neri tavalla, aina omien harrastuksiensa mukaisesti. Yksimielisiä\nolivat kaikki ainoastaan siitä, että se vaati kirkollisen pappisvallan\nomaisuudettomuutta. Mutta vaatisiko se myöskin kansanvaltaista\nseurakuntajärjestystä tai ehkäpä vallan omaisuudenyhteyttä, siitä\nolivat mielipiteet hyvin erilaisia näissä paavinvaltaa vastustavissa --\n\"protestanttisissa\" -- suunnissa. Mutta kun tosi asiallisesti sellainen\nkansanvaltainen järjestys ja omaisuudenyhteys oli ollut olemassa\nalkukristillisyyden aikoina, täytyi alkukristillisyyden kunnioittajan\njo olla erittäin mieltynyt vastakkaiseen asioitten järjestykseen\nvoidakseen \"Jumalan puhtaasta sanasta\" lukea jotain muuta. Jokainen\nhallitsevien luokkien jäsen, joka otti osaa kerettiläiseen liikkeeseen\nja kykeni kohoamaan luokkansa harrastuksien ja ennakkoluulojen\nyläpuolelle, voitiin silloin verraten helposti voittaa kansanvaltaisen\nkommunismin kannattajaksi, varsinkin niin kauan kuin omistavat,\npaaviudelle vihamieliset luokat pitivät tätä ylivoimaisena vihollisena,\nmutta kommunismia sitä vastoin muutamien luottelevien haaveilijoiden\nleikittelynä, niin kauan kuin oli välttämätöntä saada kaikki voimat\nliittoon mahtavaa paavinvaltaa vastaan. Kerettiläiskommunismi\nosottautui aluksi vaaralliseksi vain paavilliselle riistämiselle. Sen\nvuoksi omistavien luokkien oli missä olivat kerettiläisiä, helppoa\nsitä sietää; senvuoksi oli mahdollista, että huuto palaamisesta\nalkukristillisyyteen synnytti monissa omistavienkin luokkien jäsenissä\nkommunistisia pyrkimyksiä.\n\nKun kaiken tämän ottaa huomioon, silloin näyttävät käsitettäviltä että\nkommunistiset aatteet paavinvaltaa vastustavien kerettiläisliikkeiden\naikoina saattoivat saavuttaa sellaisen laajuuden ja voiman, jota\nei mitenkään silloin vastannut köyhälistön voima, laajuus ja\nitsetietoisuus.\n\nMutta senvuoksi kerettiläiskommunistiset liikkeet säännöllisesti\nkukistuivatkin pian, jättämättä näennäisesti jälkeäkään itsestään, niin\npian kuin ne kokivat kääntyä koko omistavien yhteiskuntaa vastaan,\nsen sijaan että olisivat omistavien luokkien kanssa suuntautuneet\nyksinomaan vastustamaan paavinvaltaa.\n\nKaikki nämä seikat: omaisuudettomien vaillinainen luokkatietoisuus,\nsuhteellisesti suuri kommunistisien pyrintöjen harrastus\nvarakkaiden (kauppiasten, aatelismiesten, hengellisten) puolelta,\nvanhemman aikakauden, alkukristillisyyden, kommunismin voimakas\nkirjallinen vaikutus -- kaiken tämän täytyi saada aikaan se, että\naina kommunistisien aatteiden elpymisestä 1100- ja 1200-luvuilla\nuskonpuhdistuksen aikoihin asti 1500-luvulla, kommunististen liikkeiden\nuskonnollinen verho salasi sen luokkaluonteen vielä suuremmassa\nmäärässä kuin yleensä senaikuisissa kansanliikkeissä oli laita.\nMutta kuitenkin jo silloin oli _köyhälistö_ se, joka painoi leimansa\nkommunistisiin liikkeisiin. Keskiajan köyhälistö oli toisenlainen kuin\nsortuvan Roomanvallan aikuinen, mutta myöskin erilainen kuin uudenajan\nköyhälistö. Samoin on myöskin se kommunismi, jonka kannattajana se oli,\nerilainen kuin sekä alkukristillisyyden että meidän aikamme kommunismi.\nSe on väli-asteena näille molemmille.\n\nSamoin kuin alkukristillinen kommunismi ja samoista syistä kuin\ntämäkin, on keskiajan kommunismi kulutusvälineiden eikä suinkaan\ntuotannonvälineiden kommunismia ja eroaa senvuoksi oleellisesti\nnykyaikaisesta; sitä ei meidän tarvinne jo sanotun jälkeen pitemmältä\nselittää.\n\nNiinkuin alkukristillisyyden, niin on myöskin keskiajan ja\nuskonpuhdistuksenajan kommunismilla asketinen ja mystillinen piirre.\nSe terottaa kieltäymystä, se uskoo salaperäisten yli-inhimillisten\nvoimien vaikutukseen. Myöskin tässä suhteessa on se aivan vastakkainen\nyhdeksännentoista vuosisadan kommunismille.\n\n\nIV. Mystiki.\n\nTarkastakaamme ensin tuota viimeksimainittua kohtaa: mystillistä\npiirrettä.\n\nOlemme jo kosketelleet muutamaa siihen vaikuttavaa syytä: suurten\nkansajoukkojen tietämättömyyttä. Mitä enemmän tavarantuotanto ja\ntavarakauppa kehittyivät, sitä enemmän kävivät yhteiskunnalliset voimat\nihmisille ylivoimaisiksi. Yhä epäselvemmäksi ja salaperäisemmäksi\nkävi yhteys yhteiskunnallisten syitten ja vaikutuksien välillä, yhä\npeljättävämmiksi yhteiskunnalliset onnettomuudet, jotka kohtasivat\nihmisiä. Nämä jäivät avuttomiksi ja neuvottomiksi niitä vastaan,\navuttomimmiksi ja neuvottomimmiksi alemmat riistetyt kansanluokat.\n\nVallitsevat ja kohoavat luokat, etenkin kauppiaat ja ruhtinaat,\nselvisivät uusissa olosuhteissa muinaisen valtio-opin ja roomalaisen\noikeuden avulla, joiden uudelleen virkoamista he edistivät. Alemmille\nluokille olivat nämä tieteet erittäin vaikeasti opittavissa -- olihan\ntieteellä silloin omat kansankielestä eroavat kielensä, latina ja\nkreikka. Mutta tämä haitta ei ollut toki suurimpana syynä siihen, että\nei tiede tunkeutunut alimpiin kansankerroksiin. Ratkaisevana syynä\noli se, että nämä asettuivat vieraalle kannalle tieteeseen nähden,\nsenvuoksi että tämäkin oli vastakkainen heidän tarpeilleen.\n\nTieteen kehitys, samoin kuin taiteenkin, riippuu yhteiskunnan\nkehityksestä. Jotta tiede menestyisi ja kukoistaisi, tarvitaan siihen\nei ainoastaan määrättyjä _edellytyksiä_, jotka tekevät tieteellisen\ntutkimisen yleensä _mahdolliseksi_, vaan myöskin erityisiä _tarpeita_,\njotka _kiihottavat_ tieteelliseen tutkimiseen. Eivät suinkaan kaikki\nyhteiskunnat ja kaikki yhteiskuntaluokat kaipaa, vaikka tarpeellisia\nedellytyksiä olisikin, syvällisempää tutkimusta luonnon ja yhteiskunnan\ntodellisista syysuhteista. Häviävä luokka tai yhteiskunta kokee aina\npeitellä todellisuutta. Se ei käytä älyään selittääkseen olevaista,\nvaan keksiäkseen syitä rauhottaakseen, lohduttaakseen ja pettääkseen\nitseään, puhumatta välttämättömyydestä pettää vastustajiaan voimaansa\nja elinkykyynsä nähden.\n\nTiedettä eivät voi muut edistää kuin ylöspyrkivät yhteiskuntaluokat ja\nyhteiskunnat. Sillä, jolle tulevaisuus _todella_ kuuluu, on harrastusta\ntutkia todellisuutta ja poistaa kaikki sen suhteen vallitseva\nepäselvyys.\n\nKun antikinen yhteiskunta hävisi, kävi sen tieteenkin samalla tavalla.\nIhmiset pakenivat yhä enempi todellisuuden maailmasta, jonka surkeus\nheitä painoi, epätodellisen, haaveellisen, salaperäisen aloille, joita\nhe voivat vapaasti muovailla tarpeittensa mukaan. Missä he epäilivät\nitseään, siinä yliluonnollisten olentojen voima heitä kyllä auttaisi.\nKiliasmi rehotti tässä maaperässä, ihmeusko ja mystiki.\n\nKun germanit saivat roomalaisen maailmanvallan perinnön, perivät\nhe myöskin kristinuskon opit, jotka olivat kasvaneet tästä\nilmapiiristä; mutta he antoivat niille toisen sisällyksen. Nuo\nreippaat ja elämänhaluiset barbarit eivät voineet ymmärtää tuota\nsynkkää, alakuloista todellisuudesta irtaantumista, tuota tuskallista\nmietiskelemistä ja oman sisimpänsä tutkimista, joka on huomattavana\nalkukristillisyyden mystikkojen piirteenä. He eivät kyenneet\ntieteellisesti voittamaan kristinuskoa; mutta käsittivät sen niin\nluonnollisen aistillisesti, että mystisismi lakkasi olemasta elävä\nvoima ja hädin tuskin pysyi pystyssä muutamissa luostareissa.\n\nSitten kehittyivät tavaratuotanto ja tavarakauppa kristityssä\ngermanisessa maailmassa ja mullistivat sen olosuhteet kokonaan. Taasen\nalkoivat aluksi kaupungeissa, nousevan sivistyksen tyyssijoissa,\nsalaperäiset apokalyptiset opit ja mystilliset aatteet voittaa\nalaa. Ne vastasivat samojen yhteiskuntakerrosten tarpeita, joita\nalkukristillinen kommunismi oli tyydyttänyt. Toisen mukana kehittyi\ntoinenkin.\n\nTulevaisuus ei tähän aikaan ollut suinkaan köyhien ja sorrettujen, vaan\nrikkaiden ja mahtavien, ruhtinoiden ja kapitalistien. Näillä olikin\nkaikki syy edistää tiedettä, joka palveli vallassaolevien etuja sitä\nenempi, mitä selvemmin se selitti todellisuutta. Mutta sielläkin,\nmissä se ei ollut heidän palvelustyttönään, edisti se ruhtinas- ja\nkapitalistivaltaa.\n\nMutta sorretuille kansankerroksille näyttäytyi todellisuus\nlohduttomalta. Ihme ainoastaan saattoi kukistaa \"pedon\", heidän\nsortajansa ja riistäjänsä, ja tuoda kärsiville joukoille hyvinvoinnin\nja vapauden. Mutta sellaista he pyysivät sydämensä pohjasta, heidän\n_täytyi_ siihen uskoa, etteivät olisi joutuneet epätoivoon.\n\nNiinpä he alkoivat vihata vastasyntynyttä tiedettä, tätä heidän\nsortajiensa palvelijaa, melkein yhtä paljon kuin kirkon oppia.\nHe alkoivat kääntyä pois lohduttomasta todellisuudesta ja vajota\nmietiskellen tutkimaan sisimpäänsä, saadakseen siitä lohdutusta ja\nluottamusta. He asettivat tiedettä ja tosioloja vastaan sisimmän\nmielialansa, \"Jumalan äänen\", \"ilmestyksen\" tai \"sisäisen valon\", mikä\ntodellisuudessa oli samaa kuin oman kaipuunsa, omat tarpeensa. Sitä\nvoimakkaammin kaikuivat nämä sisäiset äänet, mitä enempi mietiskelijä\nitse erkaantui yhteiskunnasta, karkotti kaiken häiritsevän luotaan ja\nkiihotti mielikuvitustaan hurmauksen eri keinoilla, erittäinkin nälällä\nja rukouksilla. Niinpä rupesivat nämä haaveksijat uskomaan ihmeitä,\nmikä usko vihdoin muuttui heissä niin lujaksi, että he ilmottivat siitä\ntoisillekin, jotka samoista syistä tunsivat samoja tarpeita ja haluja.\n\nTämän suunnan luoteenomaisia esimerkkiä tapaamme esim. _Thomas\nMünzerin_, tuon ruhtinoiden ja suurporvarien uskonpuhdistuksen\nvastustajan, suuren saksalaisen talonpoikaissodan merkkimiehen,\nkirjotuksissa.\n\nSelittäessään Danielin kirjan 2:sta lukua kuningas Nebukadnezarin\nunesta -- tuosta jättiläiskuvasta, jolla oli savesta tehdyt\njalat ja jonka sitten kivi särki, mikä on vallankumouksellisille\nselityksille varsin kiitollinen uni -- sanoo Münzer kirjanoppineiden\nväittävän, ettei Jumala enään ilmesty rakkaille ystävilleen\nnäkyväisesti eikä suullisesti, mutta senvuoksi täytyy jokaisen\npysyä kiinni kirjotuksissa. He pilkkaavat niiden varotuksia, jotka\novat tekemisissä jumalallisen ilmestyksen kanssa, kuten juutalaiset\npilkkasivat Jeremiasta, joka ennusti Babylonian vankeutta.\nSellaisia kirjanoppineita olivat myöskin Nebukadnezarin viisaat\nmerkkienselittäjät, jotka eivät osanneet selittää unta. \"He olivat\njumalattomia teeskentelijöitä ja imartelijoita, jotka puhuivat sitä,\nmitä herrat halusta tahtoivat kuunnella, samoin kuin meidän päivinämme\ntekevät kirjanoppineet, jotka mielellään elää letustelevat hoveissa.\nHe olivat tuon väärän uskon sokaisemia, etteivät muka ilman pyhän\nhengen apua voisi erottaa hyvää pahasta. Mutta sana tulee Jumalasta\nsuoraan sydämeen. Ja se ihminen, joka ei ole tätä havainnut Jumalan\nelävän todistuksen kautta, ei tiedä sanoa mitään perusteellista\nJumalasta, vaikkapa hän olisikin lukea ahminut satatuhatta raamattua.\"\n\n\"Jos nyt ihmisen pitäisi huomata sanaa ja olla herkkätuntoinen,\ntäytyy jumalan ottaa hänestä _lihallinen himo_, ja kun jumalallinen\nliikutus tulee sieluun, tulee hänen kuolettaa kaikki lihan himot, että\nse pääsisi vaikuttamaan. _Sillä eläimellinen ihminen ei tajua, mitä\njumala sielussa puhuu_\" (1 Kor. 2)... Jumalan ilmestystäkin varten pitää\nihmisen erota kaikesta maallisesta ja vakavasti ikävöidä totuutta, ja\n_täytyy hänen sellaista totuutta harjottaen erottaa pettämättömät näyt\nvääristä_.\n\nMuutamassa toisessa kirjotuksessa hän kuvaa sitä räikeää vastakohtaa,\nmikä on totisen kristityn, joka epäilyksen, huolien ja vapistuksen\nalaisena odottaa ilmestyksiä, ja itseensä tyytyväisen kirjanoppineen\nvälillä, joka saarnaa penseyttä ja nauraa sieluntaisteluille. \"Voi,\nminua raukkaa\", valittelee edellinen, \"mihin on minun ryhtyminen?\nJumala koettelee omaatuntoani epäuskolla ja epäilyksellä, ja ulkoapäin\nuhkaavat minua sairaus, köyhyys, valitus ja kaikellainen hätä pahojen\nihmisten puolelta j.n.e.!\"\n\nTässä hädässä kääntyy epäilijä kirjanoppineen puoleen kysymään neuvoa.\n\"Silloin sanoo tämä, joka jo ennakolta tuntuu lopen happamalta, sillä\nsellaisten yksikin sana maksaa jo monta kirkasta lanttia: 'Niin, hyvä\nmies, jos et tahdo uskoa, niin mene helvettiin!' -- 'Oi, kaikkein\noppinein tohtori, minä tahtoisin niin mielelläni uskoa, mutta epäusko\npainaa mieltäni'. -- Silloin oppinut sanoo: 'Niin, hyvä mies, älä\nhuolehdi sellaisista korkeista asioista. Usko vain yksinkertaisesti ja\nkarkota pois ajatukset. Se on pelkkää mielikuvitusta. Mene ystäviesi\nluo ja ole iloinen, niin unohdat huolesi.' Katso, sellaista lohdutusta\neikä mitään muuta on tarjottu kirkoissa. Sellainen lohdutus on\nhäväissyt kaiken kristillisen vakavuuden... Pyhä Pietari sanoo sinulle,\nkutka ovat syöttöporsaita: niitä ovat kaikki uskottomat, väärät\noppineet, olkootpa sitten mitä lahkoa tahansa. He juovat ja mässäävät,\nheidän koko halunsa on hyvinvoinnissa, ja he näyttävät teräviä\nhampaitaan kuin koirat, jos vaan sanankin sanoo heitä vastaan.\"\n\nMünzer halveksii samalla tavalla oppineita ja maallisia iloja.\n\nUuden tulevan yhteiskunnan kuvittelee Münzer kiliastisella tavalla\nmitä ylenpalttisemmin varustetuksi maan päällä olevaksi paratiisiksi.\n\"Niin\", huudahti hän, \"me lihalliset, maalliset ihmiset muutumme\njumaliksi, senvuoksi että Kristus tuli ihmiseksi, ja siis hänen\nkanssaan olemme Jumalan oppilaita ja hänen itsensä opettamina tulemme\njumaliksi. Tai pikemmin kokonaan muutumme häneksi, niin että maallinen\nelämä muuttuu ikäänkuin taivaassa tapahtuvaksi\".\n\nTämä olkoon pienenä näytteenä apokalyptisestä mystikistä. Mutta sen\nkanssa saattaa varsin hyvin viihtyä mitä karkein realismi. Ellei jumala\ntäyttänyt Münzerin toiveita ilmestyksien suhteen, niin lausui tämä\nsangen ylenkatseellisesti, varsinkin jos saamme luottaa Melanktoniin,\njoka kauhistuen asiasta kertoo: \"Hän sanoo julkisesti, niin että on\nkerrassaan kauheata kuullakin sitä, että hän tahtoo antaa palttua\nJumalalle, ellei Jumala tahdo puhella hänen kanssaan kuten Abrahamin ja\nmuiden patriarkkain kanssa.\"\n\nTämä mystisismi, joka käy käsi kädessä askesin, itsensäkidutuksen,\nkanssa, on uuden ajan köyhälistölle vieras. Meidän päivinämme näkee\njokainen, joka ei ole sokea huomaamaan ajan merkkejä, että tulevaisuus\non köyhälistön ja että muut luokat tähän verraten yhä enempi kadottavat\nyhteiskunnallisen merkityksensä ja samalla myöskin valtiollisen\nvaltansa, älykkyytensä ja siveellisen voimansa. Nykyään juuri\n_todellisuus_ lupaa köyhälistölle voiton ja lupaa sen sitä varmemmin\nkuta paremmin todellisuutta tulkitaan ja mitä selvemmin nykyisen\nyhteiskunnallisen kehityksen tarkotukset astuvat päivän valoon. Tiede,\njoka on ottanut tehtäväkseen puolueettomasti etsiä totuutta, on nyt\nyksinään köyhälistön edun mukainen. Ainoastaan köyhälistöllä on\nharrastusta totuuden tutkimiseen.\n\nTotta kyllä kukoistaa mystisismi, ylimaailmallisten voimien\nikävöiminen, taasen meidän päivinämme. Mutta se ei enään ilmene\nköyhälistössä, ei enään kommunisteissa -- heistä on tullut\ntodellisuusfilosofeja, materialisteja, -- vaan hallitsevien luokkien\npiirissä, jotka tuntevat, että heidän hetkensä ovat pian luetut.\n\nMutta näiltä puuttuu kumminkin uskon tulta, niitä ei pidä pystyssä\nsellainen innostus, joka keski-ajan kommunistisille mystikoille\nantoi voimaa kestämään kovimpiakin vainoja, vieläpä astumaan ilolla\nkuolemaankin. Meidän aikamme porvarillinen mystisismi ja taikausko ei\nenään kykene luomaan sankareita tai marttyyreitä; puolueeton henki\nhallitsee sitä yhtä vähän kuin porvariston tiedettäkin. Se lainaa\nmielellään tältä kaapun voidakseen esiintyä salongeissa ja taipuu\nyleensä ylhäisien mielen mukaan.\n\n\nV. Askesi.\n\nPaitsi mystillistä piirrettä, joka erottaa keski-ajan loppupuolen ja\nuskonpuhdistuksen ajan kommunismin uudenaikaisesta, on vielä mainittava\ntoinenkin ero, sen _asketinen luonne_.\n\nKeskiajalla, samoin kuin kukistuvan Roomanvallan aikana, ei\ntuotanto vielä ollut niin kehittynyt, että se olisi kyennyt\nhankkimaan kaikille hienostuneen elämännautinnon. Sen, joka vaati\nkaikkien tasa-arvoisuutta, täytyi silloin nähdä paha ei ainoastaan\nylellisyydessä, vaan myöskin taiteessa ja tieteessä, jotka itse asiassa\nuseinkin esiintyivät vain ylellisyyden palvelijoina. Mutta kommunistit\nmenivät yleensä vielä pitemmälle. Tavattomaan kurjuuteen nähden näytti\nheistä useinkin ei ainoastaan vallattomuus ja kevytmielisyys, vaan\nyleensä kaikellainen ilo, kaikki nautinto, viattominkin, synnilliseltä.\nEsimerkkejä sellaisesta on meillä jo yllämainituissa kohdissa Münzerin\nkirjotuksista. Niitä voisi helposti mainita useampiakin. Melankton\nkääntyykin närkästyneenä häntä vastaan: \"Hän opettaa, että jokaisen\ntäytyy kiusata ja kiduttaa ruumistaan paastoomalla ja pitämällä\nhuonoja vaatteita, puhua vähän, olla katkeran näköinen eikä ajella\npartaansa. Sellaista lapsellista kuria hän kutsuu lihan kuolettamiseksi\nja ristiinnaulitsemiseksi, josta evankeliumissa kirjotettu on.\" Tämä\nsynkkä puritanisuus saattoi kommunistit ristiriitaan ei ainoastaan\nhallitsevien luokkien, vaan monesti myöskin aikansa työtätekevien\nluokkien kanssa, jotka vielä olivat täynnä alkuperäistä elämäniloa\nja ilomielisyyttä. Talonpoikien ja käsityöläisten seassa vihattiin\nkommunisteja usein, väittäin heidän olevan tekopyhiä. Vasta myöhemmin\nalkoi puritaninen henki voittaa alaa talonpoikien ja pikkuporvarien\nkeskuudessa. Se tapahtui silloin kun uskonpuhdistus kehittyessään\npainoi nämä luokat rajattoman ruhtinasvallan alle, ja ennen kaikkea\nsilloin kun kapitalistinen tuotantotapa teki tuloaan ja teki\n\"säästäväisyyden\" pikku riistäjän paraimmaksi hyveeksi, koskapa se tie\noli ainoa, joka antoi hänelle toivon voida kohota suurien riistäjien\njoukkoon.\n\nMutta sama kapitalistinen tuotantotapa, joka istutti puritanisuuden\ntalonpoikiin ja pikkuporvareihin, karkottaa sen sijaan sen\nköyhälistöstä. Köyhälistöön kuuluvan on selvästi toivotonta koettaa\nyksilöllisen ponnistelemisen kautta hankkia itselleen parempaa asemaa.\nYksityisen henkilön on mahdotonta saavuttaa valoisampaa tulevaisuutta,\nonpa mieletöntä uhrata nykyhetkeä tulevaisuuden vuoksi. _Carpe diem_ --\npidä vaari ajasta, älä laiminlyö mitään tilaisuutta nautintoon, joka\ntarjoutuu, se tulee köyhälistöläisen mielilauseeksi. Hänen asemansa\ntekee hänet huolettomaksi -- mikä ei suinkaan ole samaa kuin huolista\nvapaaksi -- ja kevytmieliseksi, molemmat suurimpia kuolemansyntiä, mitä\npuritaninen poroporvari saattaa ajatellakaan.\n\nMutta samalla synnyttää kapitalistinen tuotantotapa myöskin toivoisaa\nmieltä proletarissa, köyhälistöläisessä: joskin köyhälistöön kuuluvan\nyksilöllinen tulevaisuus on toivoton, niin näyttää se hänelle koko\nluokan tulevaisuuden sitä valoisampana. Päivä päivältä kasvaa\nköyhälistöläisessä toiverikas voitonvarmuus. Yhä lähempänä näkee hän\nsen päivän, jolloin hän tulee kaikkien niiden aarteiden herraksi, jotka\nhän on tuottanut. Ja minkälaisia ovat nuo aarteet!\n\nSe ei ole niin paljon rikkaiden ylellisyys, joka herättää nykyajan\ntyömiehissä suuttumusta. Heitä suututtaa se tosiasia, että heidän\ntäytyy kärsiä puutetta kaikkien tavaroiden keskellä ja juuri\nniiden yltäkylläisyyden johdosta. He tietävät, että ne tavattomat\ntuotantovoimat, joita nyt käytämme, voisivat hyvin hankkia kaikille\nyltä kyllin, mitä tarvitaan.\n\nJos siis kapitalistinen tuotantotapa saa aikaan huolettomuutta ja\nkevytmielisyyttä siinä köyhälistöläisessä, jolla on ainoastaan oma\nyksilöllinen kohtalonsa silmämääränä, niin synnyttää se korkeampia\nelämänilon ja ilomielisyyden muotoja niissä, jotka ottavat osaa\nluokkansa taisteluun ja jotka tuntevat ja ajattelevat luokkansa mukaan\nja sen paraan puolesta.\n\nKeski-ajan köyhälistöön kuuluvien täytyi ajatella ja tuntea toisin --\nmikäli he yleensä johtuivat itsenäisesti ajattelemaan ja tuntemaan.\nMutta niin kovin kuin heidän puritanisuudellansa olikin kosketuskohta\nkristinuskon, ja erittäinkin ensimäisten vuosisatojen kristinuskon\nasketismiin, niin erosi se kumminkin tästä oleellisissa kohdin.\n\nEnsimäisten kristittyjen itsensäkiduttaminen sai luonteensa\npääasiallisesti heidän keskuudessaan olevasta ryysyläisköyhälistöstä.\nNe piirteet, jotka siinä ovat enin huomattavia, ovat _laiskuus,\nlikaisuus_ ja _tylsämielisyys_ -- se, joka tahtoo saarnata siveyttä,\nsanokoon niitä vioiksi. Kristillinen askesi ei ollut pohjaltaan mitään\nmuuta kuin keinokas menettelytapajärjestelmä, jonka avulla tahdottiin\nkehittää näitä ryysyläisköyhälistön ominaisuuksia täydellisyyden\nhuippuun. Tässä on se indialaisen (sekä brahmalaisen että buddhalaisen)\naskesin kaltaista, joka on kehittynyt samallaisissa yhteiskunnallisissa\nolosuhteissa.\n\nVuosikausia, jopa vuosikymmeniäkin nuo hurskaat miehet ja naiset\nelää nutustivat samalla paikalla, liikkumatta, välittämättä mistään\nulkonaisesta vaikutuksesta, ei kuumuudesta eikä pakkasesta, ei sateesta\neikä kuivuudesta, milloinkaan peseytymättä, leikkaamatta hiuksiaan ja\nkynsiään, huolimatta syöpäläisistä, jotka elivät heidän ruumiissaan.\nMonet näistä pyhistä katumuksentekijöistä -- pyhiähän he kaikki olivat\nsuuremmassa tai vähemmässä määrässä -- olivat vieläpä liian laiskoja\nsyömäänkin ja hurskaiden ihailijoiden täytyi heitä syötellä.\n\nKeskiajan köyhälistö oli jo suureksi osaksi työtätekevää. He eivät\neläneet toisten armahtavaisuudesta, s.o. toisten riistämisestä, vaan\nomalla työllään. Heidän täytyi liikkua ja huolia maailmasta, elleivät\ntahtoneet nääntyä nälkään. Ei tylsämielisyys eikä laiskuus saanut\nvallata heitä, jos tahtoivat pysyä hengissä, ja he olivat vielä siksi\nvähän sorretussa asemassa, olivat vielä liian lähellä hyvinvoipaa\ntalonpoikais- ja käsityöläissäätyä, että olisivat voineet löytää\nerityistä tyydytystä likaisuudesta. Kaikkein vähimmin tuli tämä\nkysymykseen niiden suhteen, jotka olivat siksi korkealla kannalla, että\nkykenivät ottamaan vastaan kommunistisia aatteita. Kaikki kertojat\novat yksimielisiä siitä, että juuri tämän ajan kommunististen lahkojen\njäsenet olivat ahkeruutensa, siisteytensä ja kunnollisuutensa puolesta\nympäristönsä edellä. Tämän vuoksi heitä paikottain kerettiläisyydestään\nhuolimatta mielelläänkin otettiin työhön.\n\nHuvittavan esimerkin antavat tästä Mährin uudestikastajat. Keisari\nMaksimilian ehdotti v. 1567 valtiopäivillä, että, niinkuin oli\nennenkin menetelty kerettiläisten suhteen, nämä uudestikastajat\nnyt jonkun määrätyn ajan kuluessa karkotettaisi maasta pois. Mutta\nsilloin tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Aatelisto vastusti --\nsaamatta pappien säädyn ja kaupunkien kannatusta -- tätä esitystä\nsillä perustuksella että _\"uudestikastajat ovat sangen hyödyllisiä\nalamaisia, joita vielä vähemmän kuin juutalaisia saattoi karkottaa\naikaansaamatta maalle suurta aineellista vahinkoa\"_. He olivat\ntodellakin, lisää asiasta kertoessaan Gindely, jolla ei ole\nminkäänlaista hengenheimolaisuutta heidän kanssaan, _erinomaisen\nahkeria, säästäväisiä ja kohtuullisia ja muuten taitavimpia työmiehiä\nkoko Mährissä_.\n\nMitään samallaista ei kukaan voine sanoa kristinuskon alkuajan\napokalyptisistä haaveilijoista ja askesin harjottajista.\n\n\nVI. Kansainvälisyys ja vallankumouksellinen henki.\n\nYhdessä oleellisessa kohdassa ovat ne kolme eri kommunismilajia,\njoita olemme tässä tarkastaneet, alkukristillinen, keskiajan ja\nuudenaikainen, kaikki samankaltaisia, ne ovat _kansainvälisiä_, kun\ntaasen platonilainen on paikallinen, vain yksityistä kaupunkia ja\nsen ympäristöä tarkottava. Aina kristinuskon alusta alkaen vaikuttaa\njokainen kommunisti koko ihmisyyden tai ainakin koko kansainvälisen\nsivistyspiirinsä hyväksi, missä hän itse elää. Platonilaisen kommunismin\npaikallinen rajottuvaisuus vastaa talonpoikais- ja käsityötuotannon\nerikoisuuksia, koska tämä tuotantotapakin on pääasiassa paikallista\nlaatua. Vasta kapitalistit ja köyhälistöläiset voittavat tämän\npaikallisen rajottuvaisuuden. Kauppias ei elä vain paikallisen\nostajapiirinsä nojalla, vaan etupäässä liikkeestä kotiseudun ja\nvieraiden seutujen kanssa. Kuta vilkkaampi ja helpompi tämä liike, sitä\nparemmin menestyy hän. Sen vuoksi on kauppias kansainvälisyyden, tai\nparemmin sanoen paikkainvälisyyden harrastaja. Missä hän voi voittaa,\nsiellä hän on kotonaan.\n\nMuista perusteista johtuu köyhälistön paikkainvälinen mieli. Se ei\nomista mitään, mikä sen kiinnittäisi paikalleen; sen kotiseutu ei\ntarjoa sille mitään, mitä hän ei muualtakin löytäisi, riistämistä\nja sortoa. Pieninkin toive saada muualla paremman kohtalon riittää\nsaattamaan hänet muuttamaan.\n\nMutta näissä kummassakin tapauksessa on kysymyksessä aivan erilainen\npaikkainvälisyys. Kauppiaan koko asema maan ulkopuolisiin markkinoihin\nriippuu oleellisesti sen kansan voimasta, johonka hän kuuluu. Hän\ntarvitsee voimakkaan valtion, jolla on vahva sotavoima. Hän onkin\nsenvuoksi aina isänmaallinen, asukoonpa hän sitten kotona tai\nulkomailla -- jälkimäisessä tapauksessa usein vielä enempi kuin muuten.\nAina keskiajasta alkaen huomaammekin kauppiaiden senvuoksi asettuvan\nhallitsijavallan ja kansalliskiihkon puolelle.\n\nKöyhälistöön kuuluvan taasen täytyy katsella valtiovaltaa kokonaan\ntoisilla silmillä. Tämähän on kaikkien niiden paras suojelija, jotka\nriistävät ja sortavat häntä. Aina Rooman tasavallan häviöstä 19:nteen\nvuosisataan saakka ei köyhälistöllä ollut mitään toiveita voida vallata\nvaltiota haltuunsa. Valtio oli köyhälistön suurin vihollinen. Ei ihme,\nettä tämä helposti johtui vetämään johtopäätökset tästä seikasta.\nEi ainoastaan välinpitämättömyys, vaan suorastaan vastenmielisyys\nvaltiota, politiikkaan tai maanpuolustukseen osanottoa vastaan on\nollut ominaisena piirteenä kaikille kommunistisille lahkoille aina\nalkukristillisyyden ajoilta asti. Anarkismi on meidän päivinämme\nvielä tämän virtauksen jälkikaikua. Ainoastaan ajottain voitettiin\ntämä taipumus, vallankumouksellisina aikoina, kun näytti siltä, että\nvanha valtiovalta sortuisi, ja että proletariati kykenisi valtaamaan\nsen. Mutta sitä ratkaisevammin jätettiin kaikki politiikka sitten\ntaasen taantumuksen aikoina. Niin kävi Böhmin veljien Taborin häviön\njälkeen, niin oli laita uudestikastajien talonpoikaissodan perästä ja\nmennonitien Münsterin hävittämisen jälkeen, kuten edempänä tulemme\nnäkemään.\n\nMutta aina ja kaikissa olosuhteissa kommunistit ovat\nalkukristillisyyden ajoilta asti terottaneet _kansainvälisen_ tai\npaikkainvälisen _yhteenkuuluvaisuuden_ velvollisuuksia.\n\nKauppias esiintyy ulkomailla kilpailijana kotimaisten vastustajana.\nHän ei luota heidän hyväntahtoisuuteensa, vaan voimaansa tai valtionsa\nvoimaan, joka häntä suojelee.\n\nKöyhälistöön kuuluvalla on taasen ulkona taisteltava samallaista\nnylkemistä ja sortoa vastaan kuin kotimaassakin. Eikä hän siinä voi\nluottaa oman valtionsa apuun, vaan vain sen seudun köyhälistöön, jonne\nhän on muuttanut, joiden kanssa hän taistelee samallaista taistelua.\n\nMutta jos köyhälistöläinen esiintyy enempi työvoimansa myyjänä kuin\ntaistelijana, niin voi kyllä sattua että hän vieraissa tovereissaan\nnäkee enempi kilpailijoita kuin taistelutovereita ja silloin katsoo\nhelposti kansainvälisen yhteenkuuluvaisuuden tunne.\n\nMutta näin ei ole milloinkaan laita kommunistien. Nämä ovatkin\nensisijassa taistelijoita nylkemistä ja sortoa vastaan, tapaavat\nkaikkialla samoja vastustajia, kärsivät samaa vainoa. Se sitoo\nheidät lujasti yhteen. Aina alkukristillisyyden ajoista asti ovat\nmyöskin kaikki kommunistien tutkijat huomanneet heidän erityiseksi\nerikoisuudekseen sen, että he kaikki muodostavat yhteensä ikäänkuin\nyhden suuren perheen, että vierasseutulainenkin toveri oli veli yhtä\nhyvin kuin kotoinenkin, että hän oli kuin kotonaan joka paikassa missä\ntapasi tovereja. Tämä ominaisuus ja kommunistien omaisuudettomuus --\nrikkaanhan, joka heihin liittyi, täytyi jakaa omaisuutensa köyhille\n-- tekevät helpoksi heidän taisteilijoilleen ja kiillottajilleen\nmatkustaa paikasta toiseen. Nämä ovatkin alituisesti matkoilla, ja he\nkulkevat kaikista vaikeuksista huolimatta matkoja, joita täytyy pitää\nkunnioitettavina rautateidenkin aikakaudella. Niinpä olivat esim.\nBöhmin valdolaiset alituisessa yhteydessä Etelä-Ranskassa olevien\nkanssa.\n\nSenvuoksi heillä olikin aivan erikoinen merkitys aikansa kaikille\nalaluokkien vallankumouksille liikkeille. Näiden suurimpana esteenä\noli talonpoikien ja pikkuporvarien ahdasnäköinen nurkkapolitikoiminen,\njoka oli heille suureksi haitaksi hyvin järjestyneisiin vastustajiin\nverraten. Kaikkialla, missä jossain määrin onnistuttiin poistaa\ntämä ahdasnäköisyys ja luoda jonkinlainen yhteys eri seutujen\nvallankumouksellisten liikkeiden välille, oli se varsinaisesti\nmatkustavien kommunistisaarnaajien ansio. Ne menestykset, jotka\ntalonpoikaiskapina Englannissa v. 1381 alussa saavutti ja samaten\nBöhmin taborilaisen liikkeen voitot täytyy suureksi osaksi lukea niiden\nkokoavan vaikutuksen ansioksi. Suuren saksalaisen talonpoikaissodan\naikana v. 1525 olivat he vaikuttamassa samalla tavalla, erittäinkin\non mainittava Thomas Münzer, mutta saksalainen Partikularismi[19]\noli liiaksi suuri heidän sitä voittaakseen. Tämä kapina onnistuikin\nhuonosti pää-asiallisesti juuri siinä ilmenneen eripuraisuuden vuoksi.\n\nTässä olemme joutuneet koskettelemaan toistakin tärkeätä piirrettä,\njoka on huomattava kerettiläiskommunismissa, piirrettä, joka\nsen erottaa jyrkästi alkukristillisyyden kommunismista, mutta\nosottaa sitä vastoin sen sukulaisuuden uudenaikaisen kanssa: _sen\nvallankumouksellista henkeä_.\n\nRyysyläisköyhälistöön kuuluva on arka ja nöyrämielinen. Hän vihaa\nrikkaita, vähintäin yhtä paljon kuin työtätekevä köyhälistö. Myöskin\nevankeliumissa tapaa jälkiä sellaisesta, esim. rikkaan miehen ja\nLazaruksen vertauksesta (Luukkaan 16: 19-26).\n\nTässä vertauksessa ei suinkaan ole kysymys rikkaan ja köyhän\nsiveellisistä ominaisuuksista. Lazarus joutuu Abrahamin helmaan, ei\nsenvuoksi, että hän oli hyvä ihminen, vaan siksi että hänellä oli maan\npäällä huono oltava. Eikä rikkaasta miehestä sanota mitään pahaa, hänen\nrikkautensa on riittävänä syynä siihen, että hän joutuu kärsimään\nikuisia helvetin tuskia, joita Abraham ei voi eikä nähtävästi tahdokaan\nlievittää. Jollei tämä ole vihaa rikasta kohtaan sen vuoksi että\nhän on rikas, peittämätöntä luokkavihaa, niin silloin ei ole mitään\nluokkavihaa maailmassa.\n\nMutta vertaus köyhästä Lazaruksesta osottaa myöskin miten\nryysyköyhälistöläisen luokkaviha näyttäytyy: _unelmissa_. Hän keksii\nkauheimpia kärsimyksiä rikkaalle ja riemuitsee niitä nähdessään\n-- mutta vain ajatuksissaan. Hän vihaa rikasta, mutta samalla hän\ntuntee, kuinka hän itse on liikaa yhteiskunnassa, että hän elää vain\nrikkaan armosta, ja niin liehakoi tätä sitä arempana mitä enempi hän\nhäntä vihaa. Erittäin huomattavasti näkyi tämä Rooman keisari-aikana,\nyhteiskunnassa, jossa kaikki olivat kadottaneet tasavaltaiset\nkansalaishyveensä, jossa mikään luokka ei enään uskonut itseensä, ja\npelkuruus sekä nöyrämielisyys olivat levinneet kaikkialle. Ei ihme,\nettä tältä aikakaudelta peräisin olevat kristittyjenkin kirjotukset\nsisältävät siitä mitä selvimpiä jälkiä.\n\nYksinvallalle, jonka ensimäiset alut esiintyivät keskiajan lopulla,\nolivat senvuoksi, huolimatta sen omasta materialistisuudesta, Uuden\nTestamentin kirjotukset yhtä tervetulleena auttajana kuin roomalainen\noikeus, joka on peräisin samalta ajalta. _Siitä_ uskonnosta,\najattelevat he, täytyy meidän pitää huolta, että _kansa_ pysyy alallaan.\n\nToisin ajattelivat sitävastoin sorretut luokat, talonpojat,\npikkuporvarit ja köyhälistö. Nyt oli kansa toisellaista kuin se,\njoka oli elänyt Rooman yhteiskunnassa sen kukistuessa. Sen aseisiin\ntottuneissa ja uhkamielisissä aineksissa ei ollut suinkaan mitään\nymmärrystä sellaista oppia kohtaan, joka määräsi, että jos joku löisi\nsinua korvalle, niin tulisi sinun kääntää hänelle toinen, tai ettei\nsaisi turvautua omaan apuunsa, koska \"kosto on minun, sanoo Herra\",\ntai että \"se joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu\", joka selitti\nhiljaisen kärsimisen ja sietämisen kristityn velvollisuuksiksi. Niin\npian kuin kansa yleensä alkoi itse tutustua raamattuunsa -- katolinen\npapisto tiesi kyllä, miksi se tahtoi tehdä tätä tuntemista omaksi\nyksinoikeudekseen -- otti se Uudesta Testamentista oppia, ei sen\nopetuksista nöyryyteen ja kuuliaisuuteen, vaan sen vihamielisyydestä\nrikkaita kohtaan. Eniten pidetyksi kirjotukseksi Uudessa Testamentissa\ntulikin kerettiläisten alaluokkien keskuudessa Apokalypsi,\nIlmestyskirja, nämä yhden ensimäisen kristityn vallankumoukselliset ja\nveriset mielikuvitelmat, joissa hän riemuiten ennustelee vallitsevan\nyhteiskunnan perikatoa niin kamalalla tavalla, että siihen verrattuna\ntähän asti esiintynyt radikalisinkin anarkismi uhkauksineen ja\ntoimineen näyttää varsin viattomalta. Mutta paitsi Ilmestyskirjaa\nviljelivät kerettiläiset alaluokat mielellään _Vanhaa_ Testamenttia,\njoka on vielä täynnä jälkiä talonpoikaisesta kansanvallasta, eikä siinä\nopeteta ainoastaan vihamielisyyttä tyranneja, rikkaita ja mahtavia\nvastaan, vaan myöskin tarmokkaasti ja säälimättömästi taistelemaan\nheitä vastaan.[20]\n\nTämä ei jäänyt vaikuttamatta kommunististen lahkojen kannattajiin. He\nolivat tosin liian heikkoja, heidän olemassaolonsa riippui liiaksi\nrikkaiden ja mahtavien sietämisestä, niin ettei heissä rauhallisina\naikoina voinut syntyä ajatustakaan vallitsevan yhteiskunnan\nväkivallalla kukistamisesta ja kommunistisen asettamisesta sen\nsijaan. Aina uskonpuhdistuksen aikaan saakka olivat kommunistit\nyleensä, joskaan ei liehakoivia ja matelevia kuin rappeutuneen Rooman\nryysyläisköyhälistö, kuitenkin yleensä rauhaarakastavia. Heidän\nrauhallista ja maltillista mielialaansa mainitsevatkin kirjailijat\njärjestänsä samallaisena heidän luonteesensa kuuluvana ominaisuutena\nkuin heidän ahkeruuttaan ja siisteyttään.\n\nMutta kun vallankumoukselliset ajat tulivat, kun talonpojat ja\nkäsityöläiset nousivat kapinaan heidän ympärillään, silloin\nkommunisteihinkin tarttui vallankumouksellinen innostus. Silloin\nheistä -- tai ainakin osasta, sillä he olivat usein eri mieltä tässä\nkysymyksessä -- näytti se aika tulleen, jolloin Jumala on heikoissa\nväkevä eikä mikään ihme näytä mahdottomalta. Silloin ryhtyvät\nhe vallankumoukselliseen liikkeeseen ottaakseen sen kommunismin\npalvelukseen. Ja kun ei heihin nähden, jos he ovat kerran mukana, voi\nolla kysymystä mistään sovitteluista vallassaolijain kanssa, heidän\nmielestään kun ei saata ajatellakaan parantaa vallitsevaa yhteiskuntaa,\nsaavat he pian voiton horjuvista ja epäröivistä aineksista. Heistä\ntulee helposti liikkeen johtajia, -- niin käy esim. taborilaisten\nhussilaisten joukossa, niin Münzerin ja hänen puoluelaistensa Thüringin\ntalonpoikaissodan kapinoitsijain joukossa. Täten saa itse liikekin\nkommunistisen värityksen, ja kommunismilla on näennäisesti sellainen\nvoima, jommoista sillä itse asiassa ei vielä todellisuudessa ole ollut.\nMutta juuri tästä vuorostaan seuraa, että kaikki omistavat ainekset\nyhtyvät sitä vastaan, ja tuskallisen raivon villitseminä musertavat he\nsen perinpohjin.\n\nTämä vallankumouksellinen henki, joka alempien kansanluokkien\nkommunistisilla liikkeillä on ollut aina keski-ajan myöhemmiltä ajoilta\nasti, onkin sellainen tuntomerkki, joka yleensä muista yhtäläisyyksistä\nhuolimatta jyrkimmin erottaa nämä alkukristillisyyden kommunismista ja\nmitä selvimmin osottavat niiden sukulaisuuden köyhälistön nykyisien\nkommunistisien liikkeitten kanssa.\n\nAlkukristillinen kommunismi ei ollut valtiollista, ja se oli\ntoimetonta. Aina keski-ajasta asti on sitävastoin köyhälistöläisellä\nkommunismilla välttämättömyyden pakosta pyrkimys suotuisien\nseikkojen sattuessa tulla valtiolliseksi ja kapinalliseksi. Samoin\nkuin nykyaikainen sosialidemokratia, asettaa sekin päämääräkseen\n_köyhälistön ylivaltiuden, pitäen sitä tehokkaimpana keinona\nkommunistisen yhteiskunnan aikaansaamiseksi_.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nItalian ja Etelä-Ranskan kerettiläiskommunismi.\n\n\n1. Brescian Arnold.\n\nMe huomautimme jo tämän osan alussa, että keski-ajan kaupunkilaitos\nkehittyi ensin Italiassa ja Etelä-Ranskassa ja että näissä seuduissa\ntapaamme keski-aikaisen kommunismin varhaisimpia yrityksiä.\nMutta myöskin ensimäiset kerettiläisyyden ilmaukset, ensimäiset\nuskonpuhdistukselliset liikkeet, huomaamme näissä maissa.\n\nSaksalaiset tiedemiehet ovat esittäneet sen mauttoman väitteen,\nettä ainoastaan germanisissa kansoissa on ollut vallalla sellainen\nsydämellisyys, sellainen totinen jumalanpelko, josta kirkkoa\npuhdistavat yritykset saattoivat lähteä. Mutta todenperäisesti esiintyi\nuskonpuhdistusliikkeitä Italiassa, ennenkuin Saksassa sellaista\najatellunkaan.\n\nSellaisia syntyi ensin itse Roomassa, kristikunnan pääkaupungissa.\nRooma oli keski-ajalla \"Europan sydän\", samalla tavalla, mutta vielä\npaljon suuremmassa määrin, kuin Parisi suuresta vallankumouksesta\nvuosien 1870-71 sotaan saakka. Ei siinä kyllin, että kaikki\nkirkolliset asiat -- ja ne täyttivät keski-ajalla koko elämän --,\nhoidettiin ja ratkaistiin Roomassa, tämä kaupunki oli myöskin taiteen\nja tieteen pesäpaikka, ylin tuomari kaikissa, maallisissakin, riidoissa\nja, sitä ei pidä unohtaa, keinokkaimpien ilojen ja nautintojen\npääpaikka. Roomaan lähtivät kaikki ne, jotka katsoivat vääryyttä\nkärsineensä, kaikki, jotka tahtoivat päästä sen korkeamman viisauden\nja kehittyneemmän taiteen pariin, sekä vihdoin ne, joille olo kotona\nkävi pitkäksi ja joilla oli liikaa rahaa. Rooma eli vieraista, se tuli\nniiden kustannuksella suureksi ja rikkaaksi, ja muukalaisliikenteen\nedistäminen tulikin paavien yhdeksi tärkeimmäksi toimeksi.\n\nMaailmannäyttelyjä ei oltu vielä keksitty muukalaisten\nhoukuttelemiseksi. Keski-ajan paavit keksivät toisen, ajallaan yhtä\ntehokkaan keinon: riemusynninpäästön eli pyhät vuodet. Jokainen, joka\nmäärätyn vuoden kuluessa teki pyhiinvaelluksen Roomaan, sai täydellisen\nsynninpäästön. Se naula veti. Aivan kuin ihmiset vuonna 1889\ntuhansittain virtasivat Parisiin muka jotain nähdäkseen ja oppiakseen\nmutta itseasiassa huvitellakseen, samoin vaellettiin pyhien vuosien\naikana Roomaan, missä ihmiset saivat perinpohjin nauttia kaikista\nsilloin tunnetuista synneistä ja paheista ja kuitenkin palasivat\nkotiinsa synnittömämpänä kuin olivat lähteneet.\n\nEnsimäiseksi riemuvuodeksi julisti paavi Bonifasius VIII vuoden 1300.\nGibbon kertoo senaikuisten todistuksien mukaan, ettei Rooma nähnyt\nmilloinkaan muuriensa sisällä tämän vuoden kuluessa vähempää kuin\n_kaksisataatuhatta_ muukalaista, ja että koko väentulva laskettiin\n_kahdeksi miljoonaksi_. \"Kun kukin antoi pienenkin lahjan, niin\nkokoontui siitä suunnattomia aarteita, ja kaksi pappia seisoi yötä ja\npäivää haravat kädessä ja kasasi, tietysti vallan laskematta talteen\nne kulta- ja hopealäjät, jotka pyhiinvaeltajat panivat pyhän Paavalin\nalttarille. Onneksi vallitsi rauha ja hyvät ajat, ja vaikka kaikki\noli kallista, olivat kuitenkin Bonifasiuksen toimekas politiikka ja\nroomalaisten voitonhimoinen vieraanvaraisuus hankkineet loppumattomia\nvarastoja leipää, viiniä, lihaa ja kalaa.\"\n\nAlkuaan piti ainoastaan joka sadannen vuoden olla \"pyhä\", mutta liike\nkävi siksi oivallisesti, että paavit ja roomalaiset tulivat kiusaukseen\npitää niitä useammin. Väliajat toisesta riemuvuodesta toiseen kävivät\nyhä lyhyemmiksi, ne pienennettiin 50:ksi, 33:ksi ja vihdoin 25:ksi\nvuodeksi.\n\nTämä vain yhdeksi esimerkiksi niistä keinoista, joilla houkuteltiin\nmuukalaisia ja heidän rahojaan Roomaan. Mutta jo kauan ennen\nriemuvuosien keksintöä oli Rooma päässyt nousemaan alennuksestaan ja\naikaisemmin kuin mikään muu keski-ajan kaupunki kohosi se valtaan\nja merkitykseen, ja samalla kasvoi senkin väestön itsetietoisuus ja\nitsenäisyydentunne. Roomalaiset kokivat, niinkuin kaupunkilaiset\nyleensä, päästä vapaiksi herroistaan, milloin paavista, milloin\nkeisarista, milloin molemmista. Keski-ajan Rooma oli, samoin kuin\nParisi vuodesta 1789 vuoteen 1871, myöskin vallankumouksien pääpaikka.\n\nKatsotaanpas, kuinka Bernhard Clairvauxlainen 1100-luvulla kammoo\nRooman levotonta väestöä. \"Kukapa ei tunne\", huudahtaa hän,\n\"roomalaisten hävyttömyyttä ja vallattomuutta. Se on kansa, joka on\nkasvanut kapinoiden keskellä, joka villinä ja kesyttömänä halveksii\nkuuliaisuutta, paitsi silloin kun se on liiaksi heikko vastarintaan.\nMaan ja taivaan vihaamia, Jumalaa pilkkaavia, keskenään kapinoivia,\nnaapureitaan kohtaan kateellisia kun ovat, ei heitä kukaan rakasta. He\neivät tahdo alistua kenenkään hallittaviksi, mutta eivät osaa myöskään\nitse hallita, he ovat uskottomia ylempiään kohtaan, kiittämättömiä\nhyväntekijöilleen, ja yhtä hävyttömiä vaatimaan kuin kieltäytymään.\"\nGibbon, joka lausunnosta kertoo, huomauttaa, että \"tämä kuvaus ei ole\njuuri kristillisen rakkauden siveltimellä tehty\". Luulisipa todellakin\nkuulevansa jonkun porvarin herjaavan parisilaisen kommunin päiviä!\n\nKun paavien valta kristikunnassa oli korkeimmillaan, olivat he\nvoimattomia itse Roomassa. \"Ei missään\", sanoo Giesebreht, \"ollut\npaavin valta pienempi kuin heidän omassa kaupungissaan. Pakolaisina\novat he saaneet useinkin kuleksia ylt'ympäri, kansansa kirousten\nsaattamina.\" Paraiten, mutta ei suinkaan yksinään, todistaa tätä\nGregorius VII:nnen historia.\n\nHänen, joka pakotti Saksan keisarin Henrik IV:nnen tulemaan Canossaan\nkatumuksentekijänä, täytyi lähteä Roomasta, koska hän ei tuntenut\nolevansa siellä turvassa, ja kuoli vapaaehtoisessa maanpaossa\nSalernossa.\n\nVasta 1400-luvulla, kun ruhtinasten yksinvalta kaikkialla oli\nnousemassa, onnistui myöskin paavien päästä kapinoivien alamaistensa\nherraksi. Eugenius IV oli viimeinen paavi -- Pius IX:nteen v. 1848 --\njonka täytyi paeta roomalaisten kapinaa v. 1433.\n\nNäin hillitön ja epäkirkollinen väestö johtui tietysti pian haluamaan\npalauttaa papiston takaisin evankeliseen köyhyyteen, s.o. omistaa\nitselleen kirkon riistetyt ja Roomaan kootut rikkaudet. Mutta yhtä\nkäsitettävää on, että muutamat paavittomat vuodet riittivät sille\nosottamaan, missä heidän olemassaolonsa pysyväinen lähde oli.\n\nEi ihme, että Rooma oli se paikka, missä ilmaantui ensimäinen\nvakava yritys kirkollisen uudistuksen aikaansaamiseksi. Tätä yritti\n_Brescian Arnold_. Hän vastusti mitä kiivaimmin papiston maallista\nomaisuutta, vedoten, kuten kaikki myöhemmät uskonpuhdistajatkin,\nalkukristillisyyteen. Hän ei kumminkaan suinkaan ollut kommunisti.\nKirkon omaisuutta ei pitänyt jakaa kansalle, vaan antaa maallisille\nvallanpitäjille.\n\nArnold, joka Parisissa oli ollut Abelardin oppilaana, ajettiin\n\"kerettiläisyytensä\" takia pois Ranskasta ja hän pakeni Sveitsiin.\nV. 1145 hän lähti Roomaan, sai suojaa silloin ilmikapinassa olevalta\nkansanvallalta ja ryhtyi sen palvelukseen.\n\nTuskin kymmenen vuoden kuluttua raukesi tämä liike. Roomalaiset\nhuomasivat, että he eivät voineet liian kovakouraisesti käydä\nvastustamaan paavinvaltaa, se olisi ollut samaa kuin tappaa kana, joka\nmuni heille kultamunia. Eiväthän Rooman suuruus ja rikkaus riippuneet\nsen teollisuudesta eikä kaupasta, vaan paaviuden harjottamasta koko\nkristikunnan nylkemisestä. Keskiajan roomalaiset elivät riistämällä\nmaailmaa, niinkuin entisen tasavallankin roomalaiset. Menettelytavat\nvaan olivat muuttuneet toisiksi. Roomalaiset tekivät v. 1154 rauhan\npaavin kanssa ja karkottivat Brescian Arnoldin. Hän joutui kuuluisan\nFredrik I Barbarossan käsiin. Tämä kiirehti luovuttamaan hänet paavin\nkätyreille, jotka muitta mutkitta polttivat tuon yleisen maineen\nsaavuttaneen kerettiläisen.\n\n\nII. Valdolaiset.\n\nSyvemmät juuret sai kerettiläisyys Pohjois-Italian ja erittäinkin\nEtelä-Ranskan kaupungeissa. Jollemme ota huomioon Etelä-Italiaa, se\nkun keskiajalla itse asiassa oli lähempänä Itämaita kuin Länsi-Europaa\nja sen sivistys oli pikemmin bysantilainen ja sarasenilainen\nkuin kristillisgermaninen, niin alkoivat Pohjois-Italiassa ja\nEtelä-Ranskassa kauppa ja kaupunkilaisteollisuus länsimaissa ensiksi\nkukoistaa, syntyi porvaristo, ensimäiset joukkoteollisuuden ja\nvientiteollisuuden alut näyttäytyivät ja niiden ohessa ensimäiset syyt\nkapitalistisesti riistetyn köyhälistön muodostumiseen.\n\nNäiden kaupunkien rikkaus kiihotti aikaisin paavien ahneutta. Mutta\njuuri tämä rikkaus antoi niille myöskin pian kylliksi voimaa pyrkimään\nitsenäisyyteen, useinpa sen hankkimaankin ja heittämään paavilaisuuden\nikeen hartioiltaan.\n\nKuitenkin vaikuttivat Pohjois-Italian kaupungeissa monet seikat\nsiihen suuntaan, että ne asettuivat suosiollisiksi paaviutta kohtaan.\nEivät ainoastaan paavit tahtoneet saada Italian kaupunkien rikkauksia\nomikseen, vaan myöskin näiden kilpailijat Italian nylkemisessä,\nSaksan keisarit. Kuta vähemmän nämä voivat saada taloudellisesti\njälkeenjääneestä Saksasta, sitä enempi koettivat he hyötyä Italian\nrikkaista kaupungeista. Ja miten voimattomia he lievät Saksassa\nolleetkin, voivat he, kun oli kysymys ryöstöretkistä Italiaan -- näistä\n\"Rooman matkoista\", joita saksalainen kansallinen historiankirjotus on\nkertoellut mitä kauneimmassa ihanteellisessa valossa -- aina luottaa\nsaavansa lukuisasti seuralaisia.\n\nPohjois-Italian kaupungit olivat, heikkoja kun olivat, siis\ntavallisesti siinä asemassa, että niiden tarvitsi tehdä liitto\ntoisen sortajan kanssa kyetäkseen karkottamaan toisen kimpustaan.\nKysymys oli vain siitä, kumpiko oli vaarallisempi, paaviko, jolla oli\nmitätön asevoima, mutta joka oli lähellä ja jolla aina kaupunkien\npapistossa oli vahva tuki, vai keisariko, jolla saattoi olla suuri\nsotavoima, mutta tavallisesti oli kaukana. Aina asianhaarain mukaan\nratkaistiin tämä pulma, ja sama kaupunki liittoutui milloin keisariin,\nmilloin paaviin, seuraavana päivänä hyökätäkseen hänen tai hänen\nystäviensä kimppuun ja päinvastoin. Mutta joka kaupungissa oli myöskin\nkeisarillinen, 1200-luvulta alkaen n.k. ghibelliläinen, puolue ja\npaavillinen n.k. guelfiläinen puolue. Luokka- ja puoluevastakkaisuudet\nPohjois-Italian kaupungeissa supistuivat näennäisesti kaikki\nvastakohdaksi keisarillisten ja paavillisten välillä; ja jos toinen\nluokka tai puolue sai suojaa keisarilta, tai tämä sen voitti, voi olla\nvarma siitä, että sille vihollinen puolue taipui paavilaisuuteen.\n\nYmmärtää helposti, että paavius tällaisissa oloissa saavutti\nmyötätuntoisuutta Pohjois-Italian kaupungeissa, aika ajoin olikin\nsellaista olemassa aimo tavalla eikä se koskaan kokonaan kuollut.\nLisäksi tuli se seikka, että pyhiinvaellustie Roomaan ja osaksi\nJerusalemiinkin kulki Pohjois-Italian kautta, mikä suuresti edisti\nsiellä olevien kaupunkien taloudellista kehitystä. Mutta molemmat\nriippuivat siitä, että paavilaisuus piti ylivaltansa kristikunnassa.\n\nMutta toisellakin tavalla kietoontuivat Pohjois-Italian kaupungit\nharrastamaan sitä, että paavilaisuus yhä edelleen sai nylkeä Europaa.\nNäissä kaupungeissa kehittyi alku pankki- ja vekseliliikkeeseen.\nNiiden kauppiaat tulivat paavien ensimäisiksi pankkiireiksi. Heille\nvirtasivat kaikki ne summat, joita paavit kiskoivat, he hoitivat niitä\npaavin laskuun ja -- omaksi edukseen. Heidän käsissään tulivat paavien\naarteet koronkiskonta- ja kauppapääomaksi; niitä lainattiin ruhtinaille\nja kaupungeille, herroille ja luostareille. Niin tuli paavin\nriistämisjärjestelmä yhdeksi Pohjois-Italian taloudellisen kukoistuksen\nperustaksi.\n\nSamoin kuin Roomassa harrastettiin siis Pohjois-Italian kaupungeissakin\nsitä, että paavin ylivalta kristikunnassa pysyi voimassa. Samoin\nkuin roomalaiset, kapinoivat Pohjois-Italian kaupungitkin usein\npaavilaisuutta vastaan, koska he pitivät parempana saada nylkeä sitä,\nkuin itse olla sen nylettävinä, mutta, samoin kuin roomalaiset,\nvaroivat hekin johtamasta kapinallisia pyrkimyksiään niin pitkälle,\nettä itse paavillinen nylkemiskoneisto olisi saattanut joutua vaaralle\nalttiiksi. Me tapaammekin Pohjois-Italiassa, samoin kuin Roomassakin\naikaisin kerettiläisliikkeitä, mutta ei suinkaan mitään perinpohjaista\nuskonpuhdistusta. Päästiin kyllä pian hengellisesti riippumattomiksi\nkatolisen kirkon opeista, kauan ennen saksalaista uskonpuhdistusta,\nmutta taloudellisia edellytyksiä puuttui irrottautumiselle\npaavinvallasta.\n\nEnsimäistä vakavampaa kapinaa ei ainoastaan yksityisiä\nsortotoimenpiteitä, vaan koko paavin ylivaltaa vastaan emme siis tapaa\nPohjois-Italiassa, vaan Etelä-Ranskassa, joka taloudesti oli yhtä\nkorkealle kehittynyt, mutta jolla ei ollut mitään etuja paaviuden\nmahti-asemasta.\n\n\"Tuossa kauniissa maassa Alppien ja Pyrenneitten välillä\", kirjottaa\nSchlosser tunnetussa maailmanhistoriassaan, \"oli säilynyt monia\njätteitä roomalaisesta ja varsinkin kreikkalaisesta sivistyksestä,\njoka aina Marseillen perustamisesta asti oli kukoistanut siellä\nläpi koko Vanhan-ajan. Siellä kehittyivät ensiksi keski-ajalla\ntieteet, kauniit ja hyödylliset taiteet samoin kuin porvarillisen\nelämän laitokset ominaisella tavallaan. Siellä tuli roomalainen,\nlatinalainen ja espanjalainen runous arabialaisen pariin, josta syntyi\nomituinen sekotus. Tunnettua on, että n.s. iloinen taide ja naisten\ntuomioistuimet rakkauden, laulun, jalomielisyyden ja kohteliaisuuden\nasioissa olivat oikeastaan tuosta maasta kotoisin. Runous oli,\nsamoin kuin Kreikassa Homeron aikana, juhlien ja pitojen kanssa\nerottamattomassa yhteydessä. Urhouden ja rakkauden laulajia syntyi\nsiellä, ja he etsivät aiheensa sieltä; Dante ja Petrarca joivat näistä\nlähteistä, ennenkuin he kohosivat kansansa keskitason yläpuolelle.\nTieteistä kukoisti Etelä-Ranskassa, ja, jos ei ota lukuun Salernoa,\nvain siellä, varsinkin lääketiede. Sitä paitsi olivat juutalaiset\nperustaneet sinne useita oppineita laitoksia... Etelä-Ranskan kaupungit\nolivat jo aikaisin, iloinneet vapaudesta ja itsenäisyydestä, jommoista\nei vielä tunnettu muissa Europan maissa. Vieläpä Toulousessa, mahtavan\nkreivin asuinpaikassa, johtivat hallintoa itsenäinen maistraatti\nja vapaa porvarivaliokunta, ja Moissakissa ruhtinaan täytyi\njuhlallisesti valallaan vahvistaa kaupungin oikeudet, ennenkuin hän\nsaattoi ajatellakaan uskollisuudenlupauksen ottamista. Näin ollen\nei voi ihmetellä, että Etelä-Ranskassa ensin pääsi valtaan yleinen\nvastenmielisyys kristinuskon huonontumisen johdosta, että siellä\njumalanpalveluksen uudistus, samoin kuin evankeliumin kääntäminen maan\nkielelle tulivat välttämättömän tarpeelliseksi sekä että tästä syttyi\nkirkon kanssa hirvittävä sota, joka vihdoin ei ainoastaan hävittänyt\nvapautta näistä seuduista, muuttanut Europan kukoistavinta maata\nerämaaksi pitkiksi ajoiksi ja levittänyt Ranskan kuninkaiden valtaa\naina Välimereen asti, vaan sai vielä aikaan _inkvisitsionin_ käytäntöön\nottamisen länsimaissa\".\n\n1100-luvun alussa oli kerettiläisyys niin levinnyt Etelä-Ranskassa,\nettä paavi Calixtus II v. 1119 huomasi tarpeelliseksi Toulousin\nkirkolliskokouksessa ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin sitä vastaan;\nmutta kerettiläisyys kasvoi koko vuosisadan kuluessa yhä enemmän ja\njuurtui yhä syvemmälle.\n\nNiinkuin kaikkia suuria uskonpuhdistusliikkeitä, kannattivat tätäkin\nmonet eri luokat erityisine harrastuksineen ja tarkotuksineen,\nainoastaan yhteisen vihan, roomalaisen riistämisen vihaamisen,\nyhdistäminä. Mutta kaikki ne koettivat päästä päämääräänsä yhtä\ntietä: palaamalla alkukristillisyyteen. Tosin saattoivat ne kukin\nsillä tarkottaa aivan eri asioita. Ei ole ihmettelemistä, että on\nsyntynyt erilaisia mielipiteitä siitä, mitä näillä etelä-ranskalaisilla\nkerettiläisillä -- \"katareilla\"[21] niinkuin heitä kutsuttiin (siitä\non tullut sama \"kerettiläinen\") -- oli oikeastaan pyrkimyksenä. Lienee\nyhtä uhkarohkeata tehdä heistä kaikista kommunisteja, kuin kieltää\nyleensä mitenkään kommunistisien tarkotuksien ilmenemistä. Varsinkin\nvaldolaisien opeissa on todistettavissa selviä jälkiä kommunismista.\n\nTämän lahkon perustajaksi mainitaan tavallisesti Pietari Valdusta,\nmuutamaa rikasta Lyonin kauppiasta, joka nähdessään ympärillään\nvallitsevan suuren kurjuuden, häpesi rikkauttaan, jakoi omaisuutensa\nköyhille (noin v. 1170) ja kokosi ympärilleen samanmielisiä, jotka\nrupesivat palvelemaan köyhiä ja kurjuutta kärsiviä. Ellei hän\nolekaan perustanut tätä lahkoa, on hän ainakin tavattomassa määrässä\nvaikuttanut sen järjestymiseen ja leviämiseen. Useimmat tämän lahkon\njäsenistä olivat käsityöläisiä, varsinkin _kankureja_, joita usein\nmainitaan kerettiläislahkolaisia. Heitä nimitettiin \"humiliateiksi\"\n(alhaisiksi) tai \"Lyonin köyhiksi\".\n\nAluksi ei lahkolla ollut huomattavissa mitään tarkotusta erota\nkirkosta. Kun Lyonin arkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, pyysivät\nhe lupaa siihen paavilta; mutta heidän oppinsa näytti liiaksi\nvaaralliselta varsinkin kun he kieltäytyivät siitä, minkä myöhemmin\nfransiskanit ja dominikanit tekivät, nimittäin rupeamasta paavikunnan\npalvelukseen. Lusius III julisti heidät senvuoksi pannaan v. 1184.\nSiten oli heidän yhteytensä kirkon kanssa ainaiseksi rauennut.\n\nHeidän kommunismillaan oli alkuaan täydellinen munkkiluonne. He\nvaativat kommunismia, mutta jokainen ei niin vaan voinut kohota\nomaisuuden yhteyden pyhälle asteelle, johon hekin yhdistivät\nvastahakoisuuden avioliittoon. \"Täydelliset\" ovat pakotettuja\nkommunismiin ja todennäköisesti aviottomuuteenkin; mutta \"oppilaat\"\nsaavat sitävastoin olla naimisissa ja pitää omaisuutta, mutta heillä on\nsen sijaan velvollisuus elättää \"täydellisiä\", jotta näiden ei tarvitse\nhuolehtia tämän maailman turhuudesta. Tämällainen kommunismi muistuttaa\ntoiselta puolen elävästi platonilaista, mutta toiselta puolen myöskin\nkerjäläismunkkien kommunismia. Samoin kuin Platon, hekin opettivat\nnaisten tasa-arvoisuutta miesten kanssa. Mutta heidän kerettiläisin\noppinsa, jonka paavi kirosi, oli se, että naiset yhtähyvin kuin\nmiehetkin saisivat saarnata. Miehet ja naiset kulkivat yhdessä\nylt'ympäri ja saarnasivat, ja hurskaat sielut närkästyivät siitä, että\nsilloin naimattomuus ei juuri ollut samaa kuin ikuinen siveys.\n\nHuomattava on myöskin se, että valdolaiset kieltäytyivät suorittamasta\nsotapalvelusta ja vannomasta valaa, samoin kuin heidän intonsa edistää\nhyvää kansansivistystä. \"Kaikki poikkeuksetta, miehet ja naiset, suuret\nja pienet, opettavat ja oppivat lakkaamatta. Työmies, joka tekee päivät\ntyötä, opettelee itsekseen tai opastaa toisin öisin; koska he tutkivat\nniin paljon, rukoilevat he vähän\", sanotaan muutamassa senaikuisessa,\nheille vihamielisessä kirjotuksessa.\n\nJos valdolaiset olisivat tehneet rauhan paavikunnan kanssa ja\nmuodostaneet etuoikeuksia nauttivan järjestön, niin he olisivat\naristokratisista kommunisteista muuttuneet toisten työllä eläväksi\ntavalliseksi munkkikunnaksi. Kun he nyt jäävät vainotuksi lahkoksi,\neivät ne sortamisen siemenet, jotka heidän kommunismissaan oli,\npäässeet milloinkaan oikein itämään. Ne olivat ristiriitaisia\nniiden alempien kansanluokkien kansanvaltaisille pyrkimyksille,\njoista lahkokunta sai voimansa. Heillä oli valittavana joko se,\nettä heidän kommunisminsa tulisi kansanvaltaiseksi tai että se\nkokonaan häviäisi. Riippuen ajan oloista ja myöskin luokista, jotka\noppia kannattivat, on käynyt toisin tai toisin. Missä porvarit ja\ntalonpojat olivat vaikuttavampana osana, siellä valdolaiset muuttuivat\nporvarillisprotestanttiseksi lahkoksi. Missä taasen köyhälistöläinen\naines oli enemmistönä, tuli heistä kommunistisia \"hurmahenkiä\".\n\nValdolaisuus levisi Etelä-Ranskasta muualle. Me tapaamme heidän\nseurakuntiaan Pohjois-Italian ja Ranskan eri seuduissa, sittemmin\nmyöskin Saksassa ja Böhmissä. Ne olivat kaikki likeisessä yhteydessä\ntoistensa kanssa, -- piirre, jonka jo olemme maininneet olleen\nkeskiajan kommunisteille ominaisen. \"Samoin kuin apostolit,\nkulkivat vanhat valdolaiset papit ylt'ympäri taukoamatta, kävivät\nkaukaisimmissakin seurakunnissa ja etäisimpienkin ammattiveljien\nluona\", kirjottaa Bender valdolaisten historiassaan. \"He tunsivat\nuskonveljiensä asumukset ovissa ja katoissa olevista määrätyistä\nmerkeistä. Usein ulotettiin nämä matkat niinkin etäisiin maihin\nkuin Saksaan ja Böhmiin. Viimeksimainitun maan valdolaiset olivat\naina mitä likeisimmässä yhteydessä Ranskassa ja Piemontissa olevien\nuskonveljiensä kanssa, auttoivat heitä rahoilla ja lähettivät\nnuorukaisiaan Piemontin laaksoihin, jotta heitä siellä opetettaisi\npyhään saarnavirkaan\".\n\nKun etelä-ranskalainen kerettiläisyys tuli niin mahtavaksi, että se\nalkoi paavikunnasta näyttää uhkaavalta, kutsui paavi Pohjois-Ranskan\nryöväriritariston ja kaikellaisen muun ryöväriväen apuun, järjesti\nne n.k. ristiretkeksi rikkaita kerettiläiskaupunkeja ja maaseutuja\nvastaan. Koko Etelä-Ranskassa hävitettiin ja ryöstettiin mitä\nkauheimmalla tavalla näiden \"albigenssisotien\" aikana, jotka\nsaivat nimensä Albi-nimisestä kaupungista, eräästä kerettiläisten\npesäpaikasta ja jotka kestivät vuodesta 1208 aina 1230-luvulle asti.\nSe ei ollut suinkaan paavikunta, joka korjasi voiton hedelmät siitä,\nettä valdolaiset lopullisesti voitettiin, vaan Ranskan kruunu, joka\nanasti hävitetyn maan ja laski siten perustuksen suuruudelleen.\nMutta ranskalainen kuninkuus oli pian käyvä paaveille paljon\nepämieluisammaksi kuin albigenssilainen kerettiläisyys, sillä se\nvoimistui niin, että teki paavit apureikseen, vieläpä vangeikseen.\n\nMutta jos siis paavit eivät voittaneetkaan albigenssisodasta, murtui\nkumminkin niiden kautta kerettiläisten päävoima. Kaupungeissa eivät\nsitten valdolaisetkaan uskaltaneet missään julkisesti esiintyä, ja\nliikkeen keskus siirtyi kaukaisiin alppilaaksoihin. Lahko sai siellä\npuhtaasti pikkutalonpoikaiskansanvaltaisen leiman ja on tässä muodossa\nsäilynyt muutamissa Savoijin ja Piemontin laaksoissa aina meidän\npäiviimme asti.\n\n\nIII. Apostoliset veljet.\n\nSamalla kuin kerettiläisyys yleensä, oli kukistettu myöskin\nkerettiläinen kommunismi. Näytti siltä kuin köyhälistöläiskommunistiset\npyrkimykset voisivat esiintyä vain munkkilais-paaviystävällisessä\nmuodossa. Mutta näimme jo fransiskaneista puhuttaessa, että\nkerjäläismunkkikunnissa oli aineksia, jotka helposti saattoivat joutua\nristiriitaan rikkaan ja riistävän kirkon kanssa. Paavikunnan epäluulot\nja sen vainot johtivat \"hurmahenkien\" köyhälistöläisystävälliset\nainekset helposti vaihtoehtoon: kaikesta toiminnasta luopuminen tai\nkapina. Jos olosuhteet olivat suotuisat, voi viimeksi mainittu saada\nmelkoisen laajuuden.\n\nSiten syntyi Pohjois-Italiassa vahva kommunistinen kerettiläislahko,\n\"apostoliset veljet\" eli \"patarenit.\"\n\nTämä viimeinen nimi johtuu sanasta \"patari\", joka merkitsee\nlumppujenkokoojaa, ja oli vanha nimitys alimpien kansankerroksien\nseassa tavattaville liikkeille. Jo v. 1058 esiintyi Milanossa\n\"patareninen\" liike, joka oli suunnattu tämän kaupungin rikasta\npapistoa ja aatelistoa vastaan. Valdolaisia ja muitakin kerettiläisiä\nkutsuttiin Italiassa usein 1100-luvulla patareneiksi, ja 1200-luvulla\napostoliset veljet saivat saman nimen.\n\nTämän lahkon perustaja oli _Gerardo Segarelli_, joka oli kotoisin\nAlzanosta, muutamasta Pohjois-Italian kylästä läheltä Parmaa. Hän\npyrki fransiskanien munkkikuntaan, mutta ei päässyt. Silloin hän\njakoi omaisuutensa köyhille ja perusti noin v. 1260 omin päin uuden\nmunkkikunnan, joka pian sai osakseen suurta suosiota varsinkin\nLombardian alemman väestön keskuudessa. \"He kutsuvat kaikki toisiaan\",\nkirjottaa Mosheim kerettiläishistoriassaan, \"siskoiksi ja veljiksi\nensimäisten kristittyjen tapaan. He elivät ankarassa köyhyydessä,\nheillä ei saanut olla huonetta eikä varastoja seuraavaksi päiväksi\neikä mitään, mikä kuului elämän mukavuuteen. Kun he olivat nälissään,\npyysivät he ruokaa ensimäiseltä, jonka kohtasivat, ja söivät mitä\nannettiin.\" Avioliitto oli kielletty. \"Niillä veljillä, jotka\nmenivät ulos maailmaan saarnaamaan parannusta, oli oikeus, kuten\napostoleillakin, kulettaa muassaan sisarta, mutta ei vaimona, vaan\nainoastaan auttajana. He kutsuivat näitä ystävättäriään vain sisariksi\nKristuksessa ja kielsivät aina elävänsä heidän kanssaan missään\naviollisessa tai epäpuhtaassa suhteessa, vaikkapa makasivatkin samassa\nvuoteessa.\"\n\nUudet apostolit esiintyivät alussa hyvin varovaisesti. He varoivat\njulkisesti esiintymästä kirkon vastustajina. Salaisissa yöllisissä\nkokouksissa he opettivat pelastussanomaansa. Apostoleja lähetettiin\nkaikkiin maihin, Espanjaan, Ranskaan, Saksaan. Viimeksi mainitussa\nmaassa tulivat he niin lukuisiksi, että v. 1287 muuan hengellisten\nkokous Würzburgissa huomasi olevan syytä lailla kieltää jokaista\nottamasta heitä huoneeseensa, antamasta heille ruokaa ja juomaa.\n\nItaliassa kirkko oli jo ennen kiinnittänyt huomiota kommunistisiin\nhurmahenkiin. Parman piispa oli saanut heistä tietoja, jotka johtivat\nsiihen, että hän vangitutti v. 1280 Segarellin. Mutta se tutkintokunta,\njonka paavi Honorius IV asetti, ei pitänyt niin perin vaarallisena\napostolisia veljiä; heidän seurakuntaansa ei pidetty muuna kuin\nmolempien etuoikeuksia nauttivien kerjäläismunkkikuntien, fransiskanien\nja dominikanien, kilpailijana. Segarelli vapautettiin, mutta\nkarkotettiin Parmasta; hänen munkkikuntansa olemassaolokin kiellettiin\nsitte v. 1286.\n\nTällä karkotuksella oli sama seuraus kuin monella muullakin, se\nvain lisäsi sitä pahaa, jota sen piti vastustaa. Segarelli harhaili\nylt'ympäri koko Pohjois-Italiassa levittäen oppiaan. Apostoliset\nveljet eivät alistuneet paavin päätöksien alle, liitto ei hajonnut. Ja\nkun vainot nyt tulivat yhä ankarammiksi, vuodattivat ne uutta öljyä\nliekkeihin ja erkaannuttivat apostoliset veljet lopullisesti kirkosta.\n\nSegarelli otettiin v. 1294 uudelleen kiinni ja poltettiin oltuaan\nvankeudessa muutamia vuosia. Mutta hänen tilalleen astui nyt rohkeampi\nja päättäväisempi kiihottaja, muuan toiminnan mies, _Dolcino_. Tämä\nsyntyi jälkimäisellä puoliskolla 1200-lukua Vercellin lähellä. Hänen\nisänsä pappi Julius, joka todennäköisesti kuului Navarran aateliin,\noli elänyt erakkona, mutta ei yksinään, vaan yhdessä Dolcinon äidin\nkanssa. Hän ei hävennytkään poikaansa. Antoi tälle hyvän kasvatuksen\nja poikaa piti valmistettaman Vercellissä hengelliseen säätyyn. Muuan\ntyhmä teko -- hän otti näet muutamia kultarahoja opettajaltaan -- oli\nsyynä siihen, että nuorukainen pakeni ja lähti Trientiin, jossa meni\noppilaaksi fransiskaniluostariin. Siellä ollessaan oppi hän tuntemaan\napostolisten veljien opin, joka oli hyvin samallainen, kuin ne opit,\njoita fratisellit, kapinoivat fransiskanit, kannattivat, ja sai\nsenvuoksi lukuisia kannattajia fransiskaniluostareista. Hän omaksui ne\npalavan sielunsa koko innolla ja hänestä tuli pian lahkon etevimpiä\nmiehiä. Hän liittyi lahkoon todennäköisesti vuonna 1291.\n\nHän ei viihtynyt kauempaa luostarissa ja lähtikin sieltä pois,\nennenkuin oli tehnyt munkkilupaukset. Pian senjälkeen hän tutustui\nTrenkistä kotoisin olevaan Margeritaan, joka silloin oli oppilaana\nmuutamassa pyhän Katarinan luostarissa. Kaikki kertojat ylistävät sekä\nMargeritan että Dolcinon vaikuttavaa kauneutta, joka molemmista yhtyi\nsuureen järkevyyteen, epäitsekkääseen innostukseen, rohkeuteen ja\npäättäväisyyteen. Ei ole siis ihme, että molemmat mieltyivät toisiinsa.\nDolcino rupesi pyhän Katarinan luostarin rengiksi saadakseen olla häntä\nlähempänä, voitti hänet aarteittensa puolelle ja sai hänet vihdoin\npakenemaan kanssaan. Aina kuolemaansa saakka taistelivat he sitte\nyhdessä asiansa puolesta, elivät, vastustajain väitteiden mukaan,\naviollista elämää, vaikkeivät olleetkaan laillisesti vihittyjä, kun\ntaasen Dolcino itse selitti, että he aina olivat olleet toisiinsa\nainoastaan siinä suhteessa kuin veli ja sisar.\n\nPari pakeni Lombardiaan, missä Dolcino Segarellin kuoltua tuli liikkeen\njohtajaksi. Mutta vaino kävi pian niin ankaraksi, etteivät he voineet\njäädä Italiaan. Ahdistettuna kaupungista kaupunkiin, hän vihdoin sai\njoksikin aikaa turvapaikan Dalmatiassa. Täältä hän lähetti useita\nkirjeitä Italiassa oleville uskonveljilleen, jotka niitä levittivät\nlentokirjasina.\n\nPaitsi Segarellin opetuksia vaikuttivat Dolcinoon erikoisesti myöskin\napotti Joakim Fiorelaisen opit, joista jo ennen olemme puhuneet. Mutta\nkun tämä kolmesta yhteiskuntatilastansa asetti yleisen munkkiuden tilan\nkorkeimmaksi, meni Dolcino askeleen kauemmaksi. Hänen aikanaan oli\njo kerjäläismunkkikunnista kylliksi kokemusta osottamaan, ettei tämä\nollut oikea keino omaisuuden yhteyden toteuttamiseksi. Fransiskaneihin\nja dominikaneihin oli jo tarttunut kirkon yleinen turmelus. Jos siis\ntätä tahtoi puhdistaa, niin täytyi poistaa koko munkkilaitos ja palata\nyleisesti ensimäisten apostolisien seurakuntien järjestykseen.\n\nMutta kuinka tämä tapahtuisi? Eihän siihen kommunistien omat voimat\nvoineet riittää. Samoinkuin Joakimin oppilaat, toivoi Dolcinokin\nalussa jonkin kuninkaallissyntyisen Messiaksen ilmestymistä. Hän\npani toivonsa Aragonian Fredrikiin ja ennusti, että tämä vielä\nvaltaisi paavinistuimen, tappaisi paavin ja hänen kardinalinsa,\npappinsa, munkkinsa ja nunnansa. Ainoastaan niitä säästettäisi, jotka\nliittyisivät apostolisten veljien seurakuntaan ja vain he pääsisivät\ntulevien ihanuuksien osallisuuteen.\n\nDolcino vetosi ennustuksissaan Vanhan Testamentin profeettoihin ja\nApokalypsiin, mutta hän ei ollut suinkaan mikään järjetön hurmahenki,\nvaan teki tarkkoja havainnolta siitä, mitä näki ympärillään.\nAragonia, joka oli Etelä-Ranskan rajalla, oli samoista syistä tullut\npaavinvallalle vihamieliseksi, rupesi julkisesti albigenssisodissa\nkerettiläisten puolelle ja jatkoi sitten taistelua paavia ja\nsittemmin paavia ja Ranskaa vastaan. Ranskalaiset ajettiin pois\nEtelä-Italiasta n.k. sisilialaisen iltamessun kautta, ja Sisilia\nalistui aragonialaisten ruhtinaitten hallittavaksi. Vuonna 1294 astui\nFredrik II siellä valtaistuimelle. Mutta samaan aikaan pääsi paaviksi\nBonifasius VIII, joka oli ilkeimpiä ja ahnaimpia, mutta myöskin\ntarmokkaampia paavia mitä milloinkaan on ollut. Näiden molempien kesken\nsyttyi hurja taistelu, joka kesti lähes vuosikymmenen.\n\nDolcinon toiveet Fredrikin suhteen eivät siis suinkaan olleet\nhaaveilevaa unelmaa. Hänen erehdyksensä oli vain siinä, että uskoi\nniihin suuriin sanoihin, joita molemminpuolin tässä taistelussa\nkäytettiin, ja piti taistelua hetkellisten etujen puolesta\nperiaatteellisena, taistelua ryöstösaaliin puolesta taisteluna\nriistämistä vastaan. Sama harhaluulo on ollut vielä Dolcinonkin jälkeen\nmonella, hyvinkin valistuneella ajattelijalla.\n\nEnsimäisessä kirjeessään, joka on vuodelta 1300, ennustaa Dolcino,\nettä Fredrik v. 1303 voittaisi Bonifasiuksen. Tämäpä todella kuolikin\nsinä vuonna, mutta ei suinkaan Fredrikin toimesta, vaan mielipahasta,\nkun hänet otettiin vangiksi riitansa johdosta mahtavan roomalaisen\naatelisperheen Colonnan ja Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen kanssa, joka\noli hänen kilpailijansa saaliinhimossa, häijyydessä ja pontevuudessa.\nMutta seurauksena ei ollut paavikunnan kukistaminen, vaan se, että\nvalittiin sovinnollinen paavi, joka teki rauhan Filipin kanssa.\n\nKun odotettu käänne jäi tapahtumatta, tekasi Dolcino joulukuussa 1303\npari uutta kirjettä, joissa hän huomautti, kuinka hänen ennustuksensa\nmukaan \"tuho oli kohdannut päivän kuningasta\", Bonifasiusta, ja\nennusti, että uutena vuotena uusi paavi ja hänen kardinalinsa\nsortuisivat Fredrikin toimesta, ja v. 1305 tulisi alemman papiston\nvuoro. Tämä ennustus kävi toteen vielä vähemmän kuin edellinen.\nPäinvastoin paavi teki v. 1304, sovittuaan Ranskan kanssa, rauhan\nmyöskin Sisilian kuninkaan kanssa, jolta Dolcino ei siis enää saattanut\ntoivoa mitään.\n\nPian senjälkeen tapaamme hänet uudelleen Italiassa. Hän oli jättänyt\nvarman piilopaikkansa ja samonnut aseellisen joukon johtajana\nPiemontiin alkaakseen julkitaistelun kirkkoa, valtiota ja yhteiskuntaa\nvastaan -- _ensimäinen koe länsimaissa aseelliseen kommunistiseen\nkapinaan_.\n\nAvun odottaminen Fredrikiltä osottautui turhaksi. Mutta kommunistiset\nhaaveksijat saivat apua _talonpojilta_, joiden voimalla onkin aivan\ntoinen vallankumouksellinen arvo kuin ruhtinaalla, joka riitelee paavin\nkanssa. Talonpoikien avun ansio onkin se, että kapina kesti aina\nvuoteen 1307. Yrityksestä uudistaa yhteiskunta alkukristillisyyden\nhengessä sukeusi _talonpoikaissota_.\n\n\nIV. Talonpoikaissotien taloudelliset juuret.\n\nTalonpoikaissodat eivät keski-ajan loppupuolella olleet mikään\nharvinainen ilmiö. Kaikkialla oli tarpeeksi sytytysaineita koossa, ja\ntarvittiin vain kipinä niiden sytyttämiseksi.\n\nYmmärtääksemme sen, täytyy meidän luoda katsaus siihen muutokseen,\nminkä kaupunkien kehitys oli saanut aikaan talonpoikaisväestön asemassa.\n\nKaupunkien syntyminen loi markkinoita ei vain teollisuuden vaan\nmyöskin maanviljelyksen tuotteille. Kaupunkilaiset -- kauppiaat ja\nkäsityöläiset -- kykenivät kaupungin kasvaessa yhä vähemmän tuottamaan\nitse kaikkia elintarpeita ja raaka-aineita, joita tarvitsivat. He\nostivat ympäristön pieniltä ja suurilta maanviljelijöiltä sen, mitä\nnämä tuottivat yli oman tarpeen, ja antoivat heille korvaukseksi\nitsetuottamiaan tai ulkoatuotuja teollisuustuotteita tai -- rahaa.\nTalonpojat, jotka nyt saivat rahoja käsiinsä, pyrkivät luonnollisesti\nvaihtamaan luonnossa ja päivätöinä suorittamansa verot rahassa\nmaksettaviksi, siten tullakseen vapaiksi miehiksi, jotka vapaasti\nhallitsivat omaisuuttaan. Ja maanomistajat, jotka myöskin alkoivat\ntarvita rahaa, halusivat usein itsekin sellaista muutosta.\n\nMutta vaikka sekä talonpojat että tilanomistajat harrastivatkin\nluonnontalouden muuttumista rahataloudeksi, ei tästä kuitenkaan\nkoitunut rauhaa eikä sopusointua, kuten ehkä olisi saattanut luulla.\nKaikkea muuta. Me olemme jo huomauttaneet, ettei koskaan varsin\nsuuresti pyritty lisäilemään sellaisia veroja, joita suoritettiin\n_luonnossa_, kun sitävastoin tilanomistaja ei milloinkaan voi saada\nkylliksi _rahaa_. Huomaammekin senvuoksi, että tilanomistajat nyt\nentistä enemmän koettavat korottaa talonpoikien taakkaa. Talonpoikien\nei ollut kovinkaan vaikea maksaa luonnontuotteidensa ylijäämästä, niin\nkauan kuin sitä ei voinut myydä. Mutta kun luonnontuotteet rupesivat\ntekemään kauppansa, merkitsi niiden tai niistä saadun rahan antaminen\nherroille, aina luopumista omista nautinnoista, jotka pian tulivat\ntarpeiksi.\n\nTämän vastakkaisuuden lisäksi tuli vielä toinen. Ennen kaupunkien\nkehittymistä ei talonpojilla ollut mitään turvapaikkaa, jonne olisivat\nvoineet paeta liian kovasti nylkevää herraa. Nyt monet käyttivät\nhyväkseen sitä mahdollisuutta, jonka kaupungit tässä suhteessa\ntarjosivat. Paremmassa asemassa olevat talonpojat taas käyttivät\nhyväkseen herrojensa satunnaista rahapulaa ostaakseen maansa aivan\nvapaaksi. Nämä molemmat seikat vähensivät suuresti niiden talonpoikien\nlukumäärää, jotka suorittivat päivätöitä herraskartanoihin, ja hovien\ntaloudenhoito kärsi tästä suuresti. Samaan aikaan siis kun talonpojissa\nkasvoi kaupunkien vaikutuksesta pyrkimys päästä helpommalle tai\nkokonaan rasituksistaan, kasvoi tilusherroissa pyrkimys kiinnittää\nheidät, mikäli mahdollista, vielä kiinteämmin hoviin ja lisätä heidän\npäivätöitään.\n\nLisäksi tuli vielä yksi vastakkaisuus. Kun maanviljelyksen tuotteet\nalkoivat saada arvonsa, sai myöskin maa arvon. Eikä ainoastaan\njo viljelty maa. Kun kaupungit olivat kohonneet merkityksessä ja\narvossa, olivat ne ajat olleet ja menneet, jolloin kaikki ne, jotka\ntahtoivat raivata uutta maata, olivat tervetulleita alustalaisiksi\ntai kyläkuntayhteisöön ja saivat haltuunsa maata niin paljon kuin\nhalusivat. Asutus oli jo siksi taaja, että maanomistus alkoi tulla\nerikoisoikeudeksi ja varsin kallisarvoiseksi ja tärkeäksi oikeudeksi,\njosta käytiin kiivasta taistelua. Toiselta puolen tulivat kyläkunnat\nsuljetummiksi ja julistivat kaiken maansa niiden perheiden --\nyhteiseksi -- yksityisomaisuudeksi, jotka silloin kyläkuntaan\nkuuluivat. Samoin kuin kaupungeissa, syntyy nyt maaseudullakin\nväestöluokka, jolla on pienemmät oikeudet kuin muilla kunnan jäsenillä.\nMutta toiselta puolen kokivat tilanomistajat muuttaa kyläkuntien\nomaisuutta omaksi yksityisomaisuudekseen jättämällä kaikkein\narmollisimmin kyläkuntalaisille joitain määrättyjä käyttöoikeuksia\nsiihen.\n\nTaloudellisen kehityksen kulkiessa eteenpäin tulivat kaikki nämä\nvastakohdat yhä jyrkemmiksi. Katkeruus herrojen ja talonpoikien välillä\nlisääntyi, se johti yhä helpommin yhteentörmäyksiin, joilla oli\ntavallisesti vain paikallinen luonne, mutta jotka toisinaan saattoivat\nlevitä koko maakuntiin, kokonaisiin maihin, ja muuttua vasituisiksi\nsodiksi -- \"talonpoikaissodiksi\".\n\nNäitä sotia käytiin vaihtelevalla onnella. Mutta yleensä voipi\nsanoa, että talonpoikien tila 1200- ja 1300-luvuilla -- Italiassa\naikaisemminkin -- oli tasaisesti paranemassa, huolimatta yksityisistä\ntappioista.[22]\n\nMiksi siis talonpojat pääsivät kohoamaan, se selviää jo osaksi\nsiitä, mitä on sanottu. Kaupungeista talonpojat saivat tuen, jota\nkäyttivätkin. Saadakseen pitää tarvitsemansa työvoiman, täytyi\ntilanomistajan ymmärtää kohdella heitä paremmin, tehdä heidän olonsa\nsiedettäväksi.\n\nSamaan suuntaan vaikutti myöskin tilanomistajan taloudellinen\nahdinkotila. Kristikunta oli 1100-luvulla tullut kyllin voimakkaaksi\nei ainoastaan puolustamaan itseään vihollisia vastaan, vaan vieläpä\nasettumaan hyökkäyskannalle niitä vihollisia vastaan, joiden rikkaus\nja korkeampi sivistys kiihottivat kristittyjen sotilasten ja pappien\nsaaliinhimoa, nimittäin itämaisia vastaan. _Ristiretket_ alkoivat,\nkaikkien maiden seikkailuhaluiset ja saaliinhimoiset läänitysherrat\nottivat niihin mitä innokkaimmin osaa. Mutta ristiretkien kävi samoin\nkuin meidän päivinämme siirtomaapolitikan: ne alettiin suurin toivein\nja loppuivat pettymykseen, niiden tulos ei mitenkään vastannut\nniitä uhreja, joita ne vaativat. Yhdessä kohdin ne sentään edukseen\nerosivat nykyisestä siirtomaapolitikasta. Kiitos \"valtionperiaatteen\"\nkehittymisen, on se meidän päivinämme valtio, s.o. veronmaksajat,\nväestön suuri joukko, joka saa antaa uhrit siirtomaapolitikalle. Voiton\nniistä korjaavat taas muutamat seikkailijat ja kauppiaat.\n\nNiin ei ollut laita \"synkkänä\" keskiaikana. Silloin ei ollut\nmitään valtiovaltaa siinä merkityksessä kuin nykyään. Ne herrat,\njotka lähtivät Itämaille rikastuakseen, tekivät tämän omalla\nkustannuksellaan, omalla vastuullaan; valtio ei joutunut kärsimään\nretken mahdollisesta epäonnistumisesta. Ristiretket rikastuttivat monia\nkaupunkeja, varsinkin Italiassa olevia, mutta hävittivät suuren osan\nEuropan aatelistoa. Mutta jälelle jääneet olivat tottuneet korkeamman\nsivistyksen vaatimuksiin, ja näiden hankkimiseksi tarvittiin Europassa\npaljon rahaa. Aateliston rahantarve kasvoi nopeasti. Tämä saattoi\njohtaa siihen, että talonpoikia kiristettiin entistä enemmän, mutta\nantoi myöskin talonpojille tilaisuuden ostaa talonsa vapaiksi jollakin\nheti maksettavalla rahasummalla. Varsinkin alempi aatelisto kärsi tästä\nasioiden kehityksestä, ja kadotti melkein kokonaan itsenäisyytensä,\njoutuessaan pian rappiolle.\n\nVielä on eräs seikka huomioon otettava. Väestön kasvaessa johti\nkyläkuntayhteisöjen sulkeutuminen, samoinkuin niiden maiden\njoutuminen hoviherrojen käsiin siihen, että talonpoikien maansaanti\nuutisviljelystä varten kävi suuressa määrin vaikeaksi. Liika väestö\noli sen vuoksi pakotettu hankkimaan toimeentulonsa muulla tavalla\nmaanviljelyksen ulkopuolella, tämä tapahtui etenkin kaupunkilaisen\nkäsityöammatin, tai _sotapalveluksen_ muodossa. Sekä rahallisesti\nrappiolle joutunut alempi aatelisto että joukko maaseudun voimakasta\nnuorisoa ryhtyi palvelemaan palkkasotilaina herroilla, jotka maksoivat\nhyvin ja lupasivat runsaasti saalista, ruhtinailla tai kaupungeilla\ntaikka myöskin yksityisillä onnellisilla sotapäälliköillä, jotka\nalkoivat harjottaa sodankäyntiä ammattina ja rupesivat väkineen enimmän\ntarjoovan palvelukseen. Sellaisia palkkasotajoukkoja oli Italiassa jo\n1200-luvulla.\n\nFeodalisen sotajoukon, ratsuväen, ritarijoukon, ohella esiintyy\nnyt värvättyjä armeijoja -- jalkaväki saa taasen sodankäynnissä\nmerkityksen. Mutta nämä värvätyt talonpojat eivät yleensä vielä ole\nköyhälistöön kuuluvia, vaan talonpoikien poikia, jotka päätettyään\nsotapalveluksensa, jos he ovat saaneet tarpeeksi rahaa ja tavaraa,\nlähtevät kotiinsa ottaakseen osaa perheen töihin tai perustaakseen oman\nkodin. Ja mukanaan tuovat he varustuksensa ja aseensa ja palvelleen\nsotilaan sotakuntoisuuden. Ritarit 1300- ja 1400-luvulla saivat kyllä\nusein kokea, ettei genualaisen ja englantilaisen jousen, sweitsiläisen\nkeihään tai böhmiläisen piikkinuijan kanssa ollut leikittelemistä.\nSe seikka on varmasti vaikuttanut sen ajan talonpoikaisväestön tilan\nparanemiseen.\n\nItaliassa, kuten tiedämme kehittyi kaupunkilaitos ensimäiseksi. Siellä\nmyöskin ensin ilmenivät tässä kosketellut hoviherrojen ja talonpoikien\nväliset vastakkaisuudet. Mutta Italiassa kehittyi muuan erikoinenkin\nilmiö, joka oli omiaan erikoisesti jyrkentämään näitä vastakohtia, se\ntapahtui tuon n.k. _absentismin_ vaikutuksesta, jolla tarkotetaan sitä,\nettä tilanomistaja eleli kaukana poissa kartanostaan.\n\nVanhalla-ajalla olivat Italian (samoin kuin Kreikankin) suurtilalliset\neläneet enimmäkseen kaupungeissa. Keskiajan italialaiset kaupungit,\njotka aina olivat säilyttäneet yhteytensä antikisen ajan perintöön,\nottivat mielellään maalaisaatelistoa muuriensa sisäpuolelle, ja kun\nkaupunkien valta kasvoi, _pakotettiin_ aatelisto muuttamaan niihin.\nTällä politikalla oli melkein samat vaikuttavat syyt kuin Ranskan\nkuninkailla 1600- ja 1700-luvuilla, kun he pakottivat aateliston\njättämään tilansa ja elämään hovissa. Hyöty oli kahdenkertainen:\naateliston itsenäisyys hävisi, ja samalla hovin -- tai kaupungin --\nloistoa lisättiin. Mutta Italian maalaisväestölle tulivat sen kautta\nolot monin paikoin samallaisiksi kuin Ranskan olot ennen vallankumousta.\n\nKun sortajat ja sorretut elävät yhdessä, ei sortaminen muuten\nsamallaisissa oloissa yleensä esiinny niin hirveällä tavalla kuin\njos sortaja asuu toisessa seudussa. Yhteiselämä tuottaa, paitsi\njonkinlaista tuttavallista suhdetta, mukanaan myöskin etujen\nyhteisyyden, joka tasottaa monta vastakkaisuutta. Hoviherra, joka elää\ntalonpoikiensa keskellä, ei ole välinpitämätön siitä, missä tilassa\nhänen ympäristönsä on, ilahuttaako se häntä vai surettaa, onko seutu\npesäpaikkana taudeille, jotka uhkaavat häntä ja hänen perhettäänkin,\nvai kukoistavan terveyden pesäpaikka.\n\nJos taasen tilanomistaja elää kaukana kaupungissa, ei hän harrasta eikä\nymmärrä talonpoikiensa tilaa. Ainoa, mikä silloin hänestä on jonkin\narvoista, on se, mitä hänen tilansa antaa puhdasta tuloa, olkoon hänen\nmaansa asumaton ja autio, se on hänestä ihan yhdentekevää, kunpa vain\nhänen tulonsa eivät pienene. Mihin tällainen järjestelmä johtaa, siitä\ntodistavat puhuvimmin Rooman ympärillä olevat tasangot, n.k. Rooman\nCampagna. Vielä 1400-luvulla tämä oli hyvin viljeltyä seutua, jossa\noli lukuisia kyliä. Nyt se on suoperäisenä erämaana, missä menestyvät\nainoastaan puhvelihärät ja vilutaudin siemenet.\n\nAbsentismin tuottamiin epäkohtiin tuli keskiajan Italiassa vielä\nse, että kaupunkilaiselämä tartutti aatelistoon pian kapitalistisen\ntuntemis- ja ajattelemistavan. Ei ihme, että maanviljelyksestä\ntuli Italiassa aikaisemmin kuin muualla kapitalistinen laitos.\nMissä talonpoikien ei onnistunut saada tilojaan täysin vapaaksi\nomaisuudekseen, ja niin kävi vain harvoin, siellä tuli heistä\nmaanvuokraajia ja päiväpalkkalaisia, joilla ei ollut mitään oikeutta\nviljelemäänsä maahan.\n\n\nV. Dolcinon kapina.\n\nKun Dolcino samosi joukkoineen Italiaan, oli se kehitys, jota olemme\nyllä kuvanneet, jo alkanut, ja ne eri luokkien vastakohdat, joista\nhuomautimme, olivat aivan ilmeiset. Silloin onkin helppo käsittää, että\nhän sai lukuisasti puoluelaisia, kun hän kohotti kapinan lipun.\n\nEmme tiedä, oliko Dolcinolla ja hänen puoluelaisillaan aluksi aikomusta\nturvautua talonpoikiin vai pakottivatko olosuhteet ilman määrättyä\ntarkotusta heidät siten tekemään, niin pian kun he kerran olivat\npäättäneet luopua munkkimaisesta oppinsa levittämisestä ja ryhtyä\naseelliseen toimintaan. Yksistään kommunistisiin intoilijoihin ei voitu\nturvautua valtavampaa vallankumousta yritettäessä, ja näiden rinnalla\nolivat juuri talonpojat väestön tyytymättömin ja kapinallisin osa.\n\nMutta apostoliset veljet kadottivat kokonaan varman pohjansa, niin\npian kun he turvautuivat talonpoikiin. Heidän kohtalonsa on todellakin\nsurullinen. Ajan olosuhteet, tuo kohtalo, johtivat heidät tielle, joka,\nollen heille ainoana voitontakeena, kumminkin tuomitsi jo ennakolta\nhedelmättömiksi kaikki heidän menestyksensä ja teki heidän lopullisen\nperikatonsa välttämättömäksi.\n\nTämä saattaa aluksi näyttää salaperäiseltä, mutta muutama sana riittää\nselittämään asian.\n\nApostoliset veljet olivat kommunisteja ja tahtoivat vaikuttaa\nlaajemmalta kuin muutamassa seurakunnassa. He uneksivat vallottavansa\nRooman ja muodostavansa koko yhteiskunnan omien ihanteittensa mukaan.\nTalonpojat eivät olleet mitään kommunisteja, eivätkä varsinkaan\napostolisten veljien hengenheimolaisia. He harrastivat kyllä niittyjen\nja metsien yhteistä omistamista, mutta eivät suinkaan tahtoneet olla\nkommunisteja nautinnonvälikappaleisiin nähden eivätkä antaa kaikkea,\nmitä omasivat, yhteiskunnalle. Ja kun kommunistit eivät tahtoneet\npysähtyä, ennenkuin olisivat kukistaneet koko yhteiskunnan, olivat\ntalonpojat taasen valmiit rauhaan, kun vain saivat hoviherroilta\nmuutamia pieniäkin myönnytyksiä -- jonkun raskaan veron hartioiltaan\ntai omistusoikeutensa riidanalaiseen maapalstaan tunnustetuksi.\n\nJa vielä ratkaisevampaa oli se, että talonpoikien katsantokanta\noli aina rajotettu mitä ahtaimpien paikallisetujen piiriin. Tämä\non ilmennyt kaikissa senaikuisissa talonpoikaiskapinoissa, ellei\nkommunistien paikkainvälinen yhteys ollut tarpeeksi voimakas,\nvoittaakseen tällaista nurkkapolitikaa, ja on ollut syynä moneen heidän\ntappioonsa. Kukin seutu teki kapinan ja taasen rauhan, kysymättä\nlainkaan toisten mieltä, ja luonnollisesti yksinään helposti sortui\nvastustajainsa keskittyneen voiman alle.\n\nDolcino näyttäytyi ensin Piemontin alppiseudussa. Sieltä hän tunkeutui\ntasangolle ja valtasi Gattinaran linnotuksen lähellä Bercelleä. Paitsi\nhänen omia uskonveljiään sekä seikkailijoita ja entisiä palkkasotureita\nvirtasi varsinkin talonpoikia joukottain hänen joukkoonsa. Pian oli\nhänellä ympärillään 5,000 sotamiestä, siihen aikaan jo jotenkin mahtava\narmeija. Ei tullut ainoastaan miehiä, vaan tuli myöskin naisia, ja nämä\ntaistelivat kuin leijonat Margeritan johdon alaisina.\n\nSeudun sortajat unohtivat keskinäiset riitansa. Vercellin ja Novaran\npiispat sekä seudun kaupungit ja aatelisto varustivat sotajoukon\nkapinallisia vastaan. Mutta sortajat lyötiin perinpohjin, eivätkä\nhe tunteneet itseänsä täysin turvatuiksi enään tuskin kaupunkien\nmuurienkaan suojassa.\n\nNyt kasvoi Dolcinon voima vielä enemmän -- mutta tämä tarmokas\nsotapäällikkö ei käytä hetkeä hyväkseen kapinan levittämiseksi, vaan\npysähtyy Sesia-laaksoon, jossa kapina on alkanut ja tyytyy ryöstämään\nja hävittämään vain muutamia luostareita, herraskartanoita ja\npikkukaupunkeja.\n\nTämä ilmiö ei siihen aikaan ollut mitään tavatonta, se uudistuu\nkaikissa talonpoikaissodissa. Valsesian talonpojat eivät tahtoneet\nlevittää kapinaa ja olisivat luultavasti suostuneet rauhaan muutamilla\npienillä myönnytyksillä. Se lienee tapahtunutkin, sortajat olivat\nperinpohjin säikähdyksissään, mikä selviää siitä, että he kokivat\nhoukutella Dolcinoa rauhaan lupaamalla yleisen anteeksi-annon ja\nhänelle itselleen Vercellin kondottierin viran (palkkajoukkojen\npäällikön toimen), jonka tarjouksen Dolcino kuitenkin ylenkatsoen\nhylkäsi.\n\nTalonpojat lienevät sen jälkeen saaneet ne myönnytykset, joita he\nkapinallaan olivat pyrkineet saavuttamaan. Se ei ole todistettua,\nmutta siten olisi selitettävissä, miksi Dolcino jäi toimettomaksi ja\ntalonpojat alkoivat luopua hänestä, samalla kun viholliset kokosivat\njoukkojaan.\n\nKommunistinen kapina pysyi paikallisena. Mutta sen vastustajat\nkäsittivät kylläkin hyvin, että sillä oli yleinen merkitys. Tämän ajan\nsuuri kansainvälinen voima, paavinvalta, huomasi olevansa pakotettu\npuuhaamaan ja järjestämään ristiretken kapinoitsijoita vastaan.\n\nTällä olikin näiden kohtalo ratkaistu. Kun he eivät kauemmin voineet\npitää puoliaan tasangolla, vetäytyivät he takaisin vuoristoon ja\nkävivät sieltäkäsin sissisotaa ristiretkeläisiä vastaan. Dolcinon\nmainio sotapäällikkökyky ja hänen toveriensa rohkeus tekivät ihmeitä\ntässä taistelussa. Kerrankin esim. 30 dolcinolaista naista ajoi pakoon\n200 miestä. Mutta ristiretkiläisten suurista tappioista huolimatta\ntuli hyökkääjäin rautamuuri yhä vahvemmaksi kommunistien ympärille,\njotka yhä enemmän kadottivat kaiken maalaisväestön myötätuotoisuuden\nsen hävityksen tähden, jota sota seudulle tuotti. Aina vuoteen 1307\nkestivät kuitenkin patarenit (joiksi apostolisia veljiä myöskin\nkutsuttiin), ja silloinkin he kukistuivat hädän ja puutteen ylenmäärin\nahdistamina.\n\nRistiretkiläiset uuvuttivat heidät nälällä talvella 1306-1307.\nKaikkien asukasten sen vuoren lähellä, jolle he olivat leirinsä\nvarustaneet, täytyi jättää asuntonsa, jonka jälkeen piispa, joka johti\nsotatoimia, rakennutti viisi vahvaa varustusta niihin paikkoihin,\njoista kapinoitsijat helpoimmin olisivat voineet päästä tunkeutumaan\npiirittäjäketjun läpi. Myöskin kaikki pienet polut ja käytävät\nvarustettiin ja vartioittiin niin tarkkaan, ettei ollut suinkaan\nmahdollista hankkia muonaa ja aseita tai mitään muuta vuorelle. Nyt\nvihdonkin nälkä ja pakkanen mursivat piiritettyjen voimat.\n\nSiihen, että ristiretkiläiset saavuttivat voittonsa vain nälän ja\npuutteen avulla, viittaa myöskin _Dante_ \"Jumalaisessa komediassaan\".\nRunoilija asettaa käyntinsä helvetissä vuodeksi 1300 ja hänen\ntäytyi siis puhua patarenien kapinasta niinkuin jostain tulevasta\ntapahtumasta. Muutamassa helvetin syvimmässä sopessa, missä niitä\nvaivattiin, jotka olivat maan päällä aikaansaaneet levottomuutta ja\neripuraisuutta, runoilija tapaa Muhammedin, joka huutaa hänelle:\n\n    Sä, jok' kenties kohta päivän näät,\n    Dolcinolle virka, liekö hänen tahto niin,\n    Ett' matka tänne jääpi toistaiseksi,\n    Niin eväs myötä! ettei tuiskut, myrskysäät\n    Novarralaisen hyödyks' käy, vie voittoihin\n    Hänt', jolle voitto muuten kävis' vaikeaksi.[23]\n\nSe oli todellakin tuisku -- pakkanen ja elintarpeiden puute -- joka\ntuotti piirittäjille voiton, \"jonka saavuttaminen muuten olisi käynyt\nvaikeaksi ja vaaralliseksi\". Piiritettyjen hätä kasvoi niin suureksi,\nettä he söivät jo niiden lihaa, jotka olivat kuolleet puutteisiin tai\ntauteihin.\n\nHeidän asiansa oli hukassa, mutta heidän vastarintansa kesti\nedelleen. Ja niin suuresti pelättiin näitä rohkeita taistelijoita,\nettei piirittävä sotajoukko uskaltanut, huolimatta ylivoimastaan,\nkäydä hyökkäykseen, ennenkuin, pari karkulaista oli ilmottanut, että\npiiritetyt heikkoudesta olivat kykenemättömiä käyttämään aseitaan.\n\nMaaliskuun 23 p:nä v. 1307 tapahtui vihdoinkin hyökkäys. Se oli\nteurastusta, eikä suinkaan mitään taistelua. Piiritetyt kieltäytyivät\nottamasta vastaan armoa ja kokivat tehdä vastarintaa aina viimeiseen\nasti. Melkein kaikki 1900, jotka olivat kestäneet loppuun saakka,\nhakattiin maahan, ani harvat pääsivät pakoon ja vain muutamia otettiin\nvangiksi, niiden joukossa Dolcino ja Margerita, joita piispa oli\nnimenomaan käskenyt säästää, koska pikainen sotakentällä kuoleminen\nnäytti hänestä heille liian pieneltä rangaistukselta.\n\nSuuri oli ilo paavinmielisillä siitä, että tuo vaarallinen tulipalo\nvihdoin saatiin sammutetuksi. Ulkonaisesti oli kapina ollut puhtaasti\npaikallinen, mutta paavilaiset ymmärsivät sen kansainvälisen\nmerkityksen paremmin kuin Valsesian talonpojat. Piispa Raineri lähetti\nlähetystön ilotervehdykselle paavi Klemens V:nnen luokse, ja tämä piti\nvoittoa niin tärkeänä, että hän heti lähetti tiedon siitä Ranskan\nkuninkaalle Filip kauniille, todennäköisesti muillekin ruhtinaille.\n\nMutta _yhtä_ voittoa koki kirkko turhaan saavuttaa. Sen näet ei\nonnistunut, kuten muuten niin usein, kiduttamallakaan pakottaa\nkerettiläisiä peruuttamaan harha-oppiansa. \"Lujina Dolcino ja Margerita\nkestivät julmimmatkin rääkkäykset\", kirjottaa Krone, \"ei tuskan\nääntäkään päässyt tuon uskollisen naisen huulilta, ei valituksen\nsanaakaan hänen taipumattoman toverinsa suusta. Heidän suletuilta\nhuuliltaan eivät mitkään kidutuspihdit, ei runtelemiset eikä pistämiset\neikä jäsenten silpominen voineet pakottaa mitään peruutusta tai mitään\nrukousta\".\n\nHeidät tuomittiin kerettiläisten tavalliseen rangaistuksen, roviolla\npoltettaviksi. Dolcino kärsi kuolemanrangastuksensa 2 p:nä kesäkuuta\n1307 Vercellissä. Margerita oli tuomittu katselemaan tuomion\ntoimeenpanemista. Myöskin tänä kauheana hetkenä pysyi tuo urhea\nnainen lujana. Vielä kerran kehotettiin molempia, mutta yhtä turhaan\nkuin ennenkin, peruuttamaan harha-oppinsa, jonka jälkeen pyövelit,\nlisätäkseen onnettoman miehen sieluntuskia, tarttuivat kiinni\nMargeritaan, kiduttivat ja häväisivät häntä kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla vastapäätä Dolcinon roihuavaa roviota.\n\nMargerita poltettiin kohta senjälkeen Biellassa. Niin innokas kuin\nalempi kansa olikin patarenien veriseen kukistamiseen, herätti\nkuitenkin tämän sen rohkean ja omaa parastaan katsomattoman\nesitaistelijain kauhea mestaaminen vakavaa paheksumista. Syntyi meteli,\njoka vasta asevoimin saatiin asetetuksi, ja muuan aatelisnuorukainen,\njoka uskalsi pilkata tuota onnetonta ja lyödä häntä vasten kasvoja\nmatkalla roviolle, pääsi hädin tuskin pakoon vihamielisen joukon\nkäsistä.\n\nNiin loppui ensimäinen kommunistinen kapina keskiajan yhteiskunnassa.\nSe olikin jo ennakolta tuomittu perikatoon, sillä yhteiskunnallisen\nkehityksen virta kulki silloin aivan toiseen suuntaan. Mutta se\nkukistui kunnialla. Niin paljon kuin voittajat -- joiden tiedonannot\novat ainoat, jotka meillä on jälellä tästä liikkeestä -- ovatkin\nkoettaneet väärennyksillä ja valeilla polkea voitettuja lokaan, on\nheille ollut mahdotonta täydellisesti hävittää heidän uhrautuvaisen\nsankariutensa muistoa. Se välkkyy sameimmastakin esityksestä ja\npakotti liikkeen myöhempiä tutkijoita antamaan tunnustuksensa, vieläpä\nihailunsakin, vaikka heidän, kuten esim. Kronen, täytyi valittaen panna\nmerkille, että \"mahdotonta on päästä siitä, että kommunismi, vieläpä\nnaisyhteyskin ovat sisältyneet Dolcinon suunnituksiin\".\n\nKansanlauluissa ja legendoissa eli vielä kauan sekä Piemontin\nlaaksoissa että muualla Italiassa muisto tästä patarenien ja\ntalonpoikien kapinasta kirkon ja aateliston sortoa vastaan. Vielä\nvuonna 1372 paavi Gregorius XI julkaisi bullan sitä kunnioitusta\nvastaan, jota Sisiliassa osotettiin dolcinolaisten ja fratisellien\ntuhalle ja luille, ikäänkuin ne olisivat olleet pyhimysten jäännöksiä.\nJa itse lahkokaan ei hävinnyt täydellisesti. Etelä-Ranskassa säilyivät\nsen kannattajat niin lukuisina, että Latourin kirkolliskokous v. 1368\nantoi nimenomaisen käskyn, että kaikkialla, missä heitä tavattaisi,\ntuli heidät ottaa kiinni ja jättää piispojen tutkittaviksi ja\ntuomittaviksi.\n\nMutta mitään merkitystä ei lahko sen jälkeen saavuttanut. Italiassa\nolivat ne ajat jo ohi, jolloinka kerettiläisliike saattoi siellä\nmenestyä. 1300-luvusta alkaen olivat hallitsevien luokkien ja paavin\nharrastukset niin samallaisia, ja vallitsevien luokkien valtiovalta,\nollen taipuisa kehittymään uusi-aikaiseksi poliisivaltioksi, oli jo\nniin varttunut, että saatiin helposti tukahutetuksi kommunistiset ja\nkerettiläiset liikkeet alimmissa, heikoimmissa kansankerroksissa.\nJa Italian ulkopuolella apostoliset veljet sulautuivat vähitellen\ntoisiin samankaltaisiin heitä lähellä oleviin lahkoihin, erittäinkin\nvaldolaisiin ja _beghardeihin_.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nBeghardit.\n\n\nI. Beghardien alkuperä.\n\nSe Alppien pohjoispuolella oleva maa, missä keski-ajalla tavaratuotanto\nja tavarakauppa ensiksi kehittyivät ja siis yhteiskunnalliset\nkysymykset ensiksi esiintyivät, oli Alankomaat tai lähemmin sanoen\n_Flanderi_ ja _Brabant_. Täällä joukko kauppateitä sattui yhteen.\nRanskalaiset ja varsinkin italialaiset tulivat etelästä käsin, osaksi\nRhein-virtaa pitkin, myöhemmin suureksi osaksi meritse, tuoden\nmukanaan itämaitten tavaroita sekä omia tuotteitaan; pian seurasivat\nheitä myöskin espanjalaiset ja portukalilaiset. Lännestä tulivat\nenglantilaiset, pohjoisesta mahtavat saksalaiset hansakauppiaat,\njotka välittivät Pohjois-Europan kauppa idän ja lännen välillä\nLontoosta aina Novgorodiin asti ja tekivät Flanderin satamat,\nvarsinkin Brüggen, kauppansa pääpaikoiksi. Kaupan rinnalla kukoisti\nteollisuus. Alankomaiset kankaat ja merenrantaiset lakeudet olivat\nsopivia lammashoidon ja samalla villateollisuuden kehittymiselle.\nKauppaliikkeen vilkastuminen kiihotti laajentamaan tuotantoa yli\noman paikkakunnan tarpeen. Kaupan kautta saatiin myöskin mainiota\nraaka-ainetta, englantilaista villaa, parasta mitä silloin\ntunnettiin. Kaikki nämä seikat vaikuttivat, kuten jo aikaisemmin\nolemme huomauttaneet, sen, että jo aikaisin Flanderista alettiin\nviedä kankaita muualle. Mutta se merkitsi sitä, että siellä kankurit\njo aikaisin joutuivat riippuvaisuuteen kapitalismista, että heidän\nteollisuutensa tuli kapitalistiseksi.\n\nEi siis ole mikään sattumus, että tapaamme jo varhain Alankomaissa\nhuomattavan kommunistisen lahkon, n.k. _beghardit_.\n\nHeidän alkuperänsä on kätketty hämäryyteen, samoin kuin heidän\nnimensäkin merkitys. Todenmukaista on kumminkin, että nimi on johtunut\nmuinaissaksalaisesta sanasta _\"beg\"_, kerjätä, beghardit olisi siis\njotakuinkin samaa kuin kerjäläisveljet. Heitä kutsuttiin myöskin\n\"lollhardeiksi\", nimi, joka johtuu sanasta \"lollen\", laulaa, hyräillä.\nMolemmat nimet olivat pilkkanimiä, jotka kansa oli antanut; he itse\nkutsuivat itseään keskenään yksinkertaisesti \"veljiksi\".\n\nJo 1000-luvulla lienee Alankomaissa ollut hurskaiden naisten\nyhdistyksiä, n.s. beguinien tai beguttien seuroja. Niiden tarkotuksista\nei lähemmin tiedetä mitään. Osaksi lienevät ne syntyneet ristiretkien\naikana, jotka melkoisesti pienensivät miehistä väestöä, silloin\ntulivat nämä \"naiskodit\" pakopaikoiksi niille monille, joiden täytyi\njäädä naimattomiksi. Luostarien rinnalla oli niillä se etu, että ne\nolivat _vapaita yhdistyksiä_, jotka jäsen saattoi jättääkin, jos hän\nniin tahtoi. Samallaisia yhdistyksiä rupesivat miehet perustamaan\n12:nnen vuosisadan lopulla ja 13:nnen alussa Alankomaissa. Naimattomat\nkäsityöläiset, enimmäkseen _kankurit_-- muurareja oli myöskin\nosallisina tässä liikkeessä -- yhtyivät veljeskunnaksi, joka asui\nomassa talossaan, pitäen yhteistä, kommunistista taloutta, pysyi\npystyssä jäseniensä työllä ja sen ohessa harjotti rakkaudentöitä,\nvarsinkin auttamalla köyhiä ja sairaita. Jäsenille oli jokaisessa\nsenlaatuisessa yhteisössä aviottomuus pakollinen.\n\nMuuan Damhouder kuvailee 1200-luvulla, kuinka Brüggen begharditalo\nsyntyi. \"Kolmekymmentä vuotta sitten\", kertoo hän, \"oli täällä\nkolmetoista kutojaa, naimattomia miehiä, maallikoita, jotka innokkaasti\nelämässään pyrkivät harrastamaan hurskautta ja veljeyttä. He\nvuokrasivat apotti Eckhutenilta läheltä kaupungin muuria maakappaleen,\nmissä oli iso, mukava rakennus, maksaen vuotuisesti vuokraa 6\nnaulaa groshenia sekä määrätyn määrän vahaa ja pippuria. Siellä he\nalkoivat harjottaa kutomatyötään ja elää yhteistä elämää, jonka\nmenot he peittivät yhteisen työnsä tuloilla. Heillä ei ollut mitään\nankaria sääntöjä, eivätkä he olleet sidottuina mihinkään lupauksiin;\nhe kaikki pitivät vain samallaista ruskeata pukua ja muodostivat\nkristillisessä vapaudessa ja veljeydessä hurskaan seuran\". Heitä\nkutsuttiin \"kankuriveljiksi\". Vasta v. 1450 jättivät Brüggen beghardit\nkankuriammattinsa ja liittyivät fransiskaneihin, välttääkseen vainoja.\n\nMuualla oli begharditalot järjestetty melkein samalla tavalla kuin\nBrüggessäkin. Jokaisen piirissä vallitsi yhteisomistusoikeus niin\npitkälle kuin yhteisön hyvä vaati, mutta siitä huolimatta saattoi\nkukin jäsen pitää yksityisomaisuuttakin, jonka hän itse oli työllään\nhankkinut tai saanut perintönä tai lahjana. Hän käytti sitä vapaasti\neläessään, mutta hänen kuoltuansa jäi se seuran hyväksi.\n\nSellainen kommunistinen yhteisö oli taloudellisesti paljon etevämpi\nyksityisiä käsityöläisiä. Kommunismi, kuten olemme nähneet, edisti\nkaikkea muuta enempi kuin joutilaisuutta, mutta sitä paitsi oli\nmyöskin suuri talous taloudellisesti edullisempi kuin yksityisten\nkäsityöläisten pikkutalous. Lisäksi tuli vielä beghardien naimattomuus\nja perheettömyys. Ei ihme, että nämä työläisyhteisöt voivat kovinkin\nkilpailla ammattikuntien kankurimestarien kanssa ja että nämä eivät\nheistä kovinkaan pitäneet. Kaupunkien vallanpitäjien oli usein\nkankuriammattikunnan esityksestä pakko \"panna esteitä beghardien\nahkeruudelle\". Mutta omaisuudettomien luokkien kanssa olivat beghardit\nvarsin hyvässä sovussa, sillä sen, mitä jäi yli heidän suhteellisesti\npienistä elintarpeistaan, käyttivät he köyhien ja sairaitten\nauttamiseksi ja suuremmoisen vieraanvaraisuuden harjottamiseen.\n\nSamallaisia kommunistisia yhteisöjä muodostivat, kumminkin vasta\n1300-luvun lopulla, samoin Alankomaissa \"yhteisen elämän veljekset\",\njoiden seuran perusti Deventerin Gerhard Groot. Seuran ensimäiset\njäsenet eivät kuuluneet käsityöläispiiriin, vaan olivat korkeampien\nluokkien jäseniä, jotka tahtoivat auttaa kansaa. He hankkivatkin\nelintarpeensa enimmäkseen _kirjojen kopioimisella_. Beghardit kokivat\nlievittää kansan _aineellista_ hätää, \"yhteisen elämän veljekset\"\nvaikuttivat taas etupäässä _kansan sivistämiseksi_, levittämällä\nkirjotuksia, joista ennen kirjapainotaidon keksimistä oli suuri puute,\nja erittäinkin _perustamalla kouluja_. Tällä alalla he ovatkin saaneet\npaljon aikaan. \"Toisinaan\", kirjottaa Ullmann, \"heidän veljeskuntansa\nsaattoi kohottaa koko kaupungin sivistyskantaa. Amersfordissa esim.\ntuli täten latinankielen taito 1500-luvun keskipalkoilla niin\nyleiseksi, että yksinkertaisimmat käsityöläiset ymmärsivät ja puhuivat\nlatinaa, sivistyneemmät kauppiaat osasivat kreikkaa, tytöt lauloivat\nlatinalaisia lauluja, ja kaikkialla kaduilla kuuli puhuttavan kaunista\nlatinaa\".\n\nJoskin tämä kuvaus voi olla liioteltu, osottaa se kumminkin, mihin\nsuuntaan tämä veljeskunta vaikutti.\n\nSen järjestömuoto oli kommunistinen. Tavallisesti noin kaksikymmentä\nveljestä asui yhdessä talossa ja heillä oli _yhteinen rahasto_ ja\n_yhteiset ateriat_. Ennenkuin yhteisöön otettiin joku uusi jäsen,\ntäytyi hänen kestää ensin ankara koetusvuosi. Odotettiin, että jokainen\ntulokas lahjottaisi omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi. Veljesten\ntoiminta oli tarkkaan jaettu eri henkilöille. Eri käsitöitä, joita\nyhteisö tarvitsi, harjottivat eri henkilöt. Weselin veljestalon lakien\njoukossa oli sääntöjä räätäleille, partureille, leipureille j.n.e.\nyhtä hyvin kuin opettajille, kirjureille, kirjastonhoitajille y.m.\nKuitenkin oli täydellinen tasa-arvo työssä. Hengelliset ja oppineet\nveljet tekivät myöskin ruumiillista työtä -- kyökissä esim. he kaikki\npuuhasivat kukin vuoronsa -- ja palvelevat veljet toimittivat osaltaan\nsellaistakin, mikä varsinaisesti kuului hengellisille. Oleellinen\nyhdyskohta oli heillä _kirjojen kopioiminen_: määrätyt tunnit päivässä\nomistettiin aina sellaiseen työhön, ja erittäin oli määrätyt tunnit,\njoiden tulos lankesi köyhien hyväksi.\n\nEhkä oli heidän läheinen yhteytensä hallitseviin ja sivistyneisiin\nluokkiin syynä siihen, etteivät nämä \"yhteisen elämän veljet\" koskaan\ntulleet miksikään kommunistisen vastustusliikkeen ajajiksi. He pysyivät\naina hyvin paavilaismielisinä, kunnes vihdoin uskonpuhdistuksen myrskyt\n16:nnella vuosisadalla tekivät lopun heidän hiljaisesta vaikutuksestaan.\n\nToisin kävi beghardien. Hekin olivat kyllä aluksi mitä viattominta\nlaatua, ja monet paavit lausuivat tyytyväisyytensä heihin, mutta\nvähitellen kehittyi heidän joukossaan vallankumouksellisia aineksia.\n\nHe eivät muodostaneet mitään etuoikeutettua luokkaa, kuten\nmunkkikunnat, he pysyivät riippumattomina paavista. Sen sijaan he\nolivat mitä läheisimmässä yhteydessä omaisuudettoman väestön kanssa,\njota edisti sekin, että he vapaasti voivat luopua yhteisöstä. Heidän\nriippumattomuutensa ja proletariset tarkotuksensa saattoivatkin\nheidät, vielä varmemmin kuin heidän läheiset hengenheimolaisensa,\nfransiskaneihin kuuluvat tertsiarit, ristiriitaan rikkaan ja\nriistämisluontoisen kirkon kanssa. Lisäksi tuli nopea leveneminen,\njonka he saavuttivat 1200-luvulla Saksassa, Ranskassa ja Englannissa.\nSe kohotti heidän itsetuntoaan, mutta se myöskin synnytti eri suuntia\nheidän joukossaan.\n\nJoskin osa beghardeja pysyi nöyrinä rukousveljinä, jotka kääntyivät\nkokonaan pois pahasta maailmasta, alkoi toisessa osassa ilmaantua\nreippaampia ajatuksia. He rupesivat ajattelemaan yhteiskunnan\nepäkohtien poistamista, ei vain itse niitä pakenemalla; tunkeuduttiin\nyhteiskuntaan ja saatettiin se poistamaan vääryydet. Begharditaloista\nlähti lukuisia kiihottajia, \"apostoleja\", jotka valdolaisten tavoin\nkulkivat paikasta paikkaan, julistaen alkukristillisyyden evankeliumia\nja perustaen seurakuntia. Julkisesti vaikuttavien begharditalojen\nrinnalla alkoi kokonainen verkko salaseuroja radikalisempine\npyrkimyksineen levitä ylt'ympäri Saksaa (johonka Alankomaat silloin\nvielä kuuluivat). Totta kyllä, ne eivät olleet mitään salaliittoja\nväkivaltaisen kapinan aikaansaamiseksi, vaan opinlevittämisseuroja,\nmutta sellaisinakaan ne eivät suinkaan olleet mieluisia hallitseville,\nvarsinkaan ei paavilaiselle kirkolle, vaan koetettiin niitä saada ilmi\nja vainottiin.\n\nBezièrin kirkolliskokous v. 1299 syytti jo heitä siitä, että he\nolivat muka herättäneet kansassa toiveita maailman, s.o. olevaisen\nyhteiskunnan läheisestä lopusta, ja Reinin seuduilla poltettiin\nsamoihin aikoihin beghardeja kerettiläisinä. Nämä vainoomiset\npelottivat kuitenkin vain maltillisempia ja pelokkaampia beghardeja,\njotka alkoivat etsiä turvaa lähenemällä tai suoraan yhtymällä johonkin\nmunkkikuntaan, tavallisesti fransiskaneihin.\n\nUusia begharditaloja perustettiin 13:nnen vuosisadan jälkeen enään vai\nharvoin.\n\nMutta tarmokkaamman osan beghardeja pakottivat vainot vielä suurempaan\nsalaisuuteen ja jyrkempään vastarintaan. Tätä kehitystä edistivät vielä\nranskalaiset ja italialaiset siirtolaiset, jotka aina albigenssisodista\nasti lähtivät mielellään Saksaan, missä valtiolla ei ollut samaa\nvaltaa eikä samaa harrastusta kuin heidän kotimaassaan pitää pystyssä\npaavinvaltaa ja missä senvuoksi oli paljon helpompi saada suojaa\nkaupungissa tai jonkun hoviherran kartanossa, jolle uudet työläiset\nusein olivat sangen tervetulleita.\n\nEtelä-Ranskasta ja Italiasta tuli valdolaisia ja apostolisia veljiä.\nPohjois-Ranskasta tulivat _\"vapaan hengen veljet ja sisaret\"_.\n\nVeranvalmistus vientiteollisuutena oli Flanderista nopeasti levinnyt\nnaapurimaihin, joiden kanssa se oli vilkkaassa kauppayhteydessä.\nNiinpä oli se levinnyt alisen Reinin seuduille ja Pohjois-Ranskaan,\netenkin Champagnemaakuntaan, jossa se kukoisti 13:nnella\nvuosisadalla. 14:nnellä vuosisadalla taantui se kovin, vallankin\nranskalais-englantilaisten sotien vaikutuksesta, jotka sulkivat\nkauppatiet ja estivät raaka-aineen tuonnin.\n\nMe tapaammekin siellä aikaisin kutojaveljeskuntia kommunistisine\npyrkimyksineen, nuo n.k. _apostolikot_ -- näitä ei saa sekottaa Italian\napostolisiin veljiin -- jotka asettivat päämääräkseen apostolisen\nelämistavan jälleen käytäntöön ottamisen. \"He olivat käsityöläisiä,\nvarsinkin _kankureja_, niinkuin saattaa huomata pyhän Bernhardin\nkirjotuksista, joka, vaikkakin hyvin kiivaasti hyökkää heidän\nkimppuunsa, antaa kumminkin heille tunnustuksen siitä, että he olivat\nahkeria.\"\n\nKuitenkaan ei Pohjois-Ranskassa vielä 1100-luvulla ollut sellaisille\nlahkoille yhtä sopivaa maaperää kuin Etelä-Ranskassa ja Flanderissa.\nApostolikot eivät milloinkaan ole saavuttaneet samaa merkitystä kuin\nvaldolaiset tai beghardit. Tärkeämmiksi tulivat \"vapaan hengen veljet\nja sisaret\", jotka esiintyivät 1200-luvulla.\n\nTämä lahkon perusti Benasta, ranskalaisesta Chartresin hiippakunnasta,\nkotoisin oleva _Amalrik_, joka oli noin v. 1200 tullut teologian\nmaisteriksi Parisissa. Häntä syytettiin kerettiläisyydestä, kutsuttiin\nv. 1204 Roomaan ja Innosentius III pakotti hänet peruuttamaan oppinsa.\nLuultiin samalla tehdyn myöskin nuo vaaralliset opitkin vaarattomiksi.\nMutta Amalrikin kuoleman jälkeen, hän kuoli 1206, huomattiin hänellä\nolevan lukuisia puoluelaisia. Etevin hänen oppilaistaan oli _Dinantin\nDavid_, (Dinant on Namurissa nykyisessä Belgiassa). Amalrikin opit\nkirottiin v. 1209 Parisin synodissa, ja ankara amalrikilaisten vaino\nalkoi.\n\nTämän ajan kommunistisista lahkoista olivat he rohkein ja radikalisin.\nHe julistivat ei vain omaisuus-, vaan myöskin naisyhteyttä; he\nhylkäsivät kaiken eriarvoisuuden ja siis myöskin kaiken esivallan. He\nopettivat vihdoin, että Jumala oli kaikki ja kaikkialla, siis myöskin\nihmisessä; mitä ihminen tahtoi, se oli myöskin Jumalan tahto; terve\nihminen ei sen vuoksi saanut olla millään tavalla sidottu, jokaisella\noli oikeus, vieläpä velvollisuuskin totella viettejään. Jos otamme\npois salaperäisyyden hunnun tältä panteistiseltä, kaikki jumalaiselta,\nopilta, niin näyttää se olevan jonkunlaista kommunistista anarkismia,\noppia, jolla täytyi olla suuri vetovoima pahoinkohdeltuun ja sorrettuun\nköyhälistöön.\n\nLahko levisikin nopeasti Parisista Itä-Ranskan kautta Saksaan. Suuri\njoukko beghardeja omaksui tämän opin. Se oli jo 1200-luvun lopussa\nniin levinnyt Reinin seutujen beghardien keskuuteen, että käsitteet\n\"vapaan hengen veljet ja sisaret\" ja \"beghardit\" olivat siellä melkein\nsamaamerkitseviä.\n\nYleensä sai käsite \"beghardit\" vähitellen yhä laajemman merkityksen.\nMitä enemmän se beghardien suunta pääsi valtaan, joka asetti etusijalle\ntaistelun paavinvaltaa vastaan, sitä useampia yhdyskohtia sai se\nporvarillis- ja talonpoikaiskansanvaltaisen vastustuksen kanssa, joka\nmyöskin suuntautui olevia oloja vastaan ja piti paavinvaltaa suurimpana\nja vaarallisimpana vastustajanaan. Tukivathan lisäksi molemmat itseään\nsamoilla alkukristillisyydestä lainatuilla todistuksilla, eikä\nlahkolaisten salaperäisyyteen pukeutuva oppiensa esittämistapakaan --\njota he tahallaan käyttivät välttääkseen vainoja -- suinkaan ollut\nomiaan edistämään periaatteellista selvyyttä. Niin tuli 1300-luvulla\nSaksassa \"beghardi\"-nimi merkitsemään yleensä kerettiläisiä.\nEnglannissa, missä beghardeja kutsuttiin _lollhardeiksl_, kävi tämän\nnimen samoin.\n\nKun sen vuoksi kuulemme, että 14:nnen vuosisadan alussa Saksassa ja\nmyöhemmin Englannissa oli tavattoman paljon beghardeja, ja lollhardeja\nei meidän tarvitse otaksua, että kommunistinen liike oli niin voimakas,\nkuin näiden lahkojen leviäminen saattaisi otaksumaan. Missään\ntapauksessa ei se kumminkaan voinut olla mitättömän pienikään.\n\n\nII. Ludvig baierilainen ja paavi.\n\nBeghardeille samoin kuin kerettiläisille pyrinnöille yleensä,\nkoetti Saksassa hyvä aika, kun syntyi riita keisari Ludvig IV:nnen\nbaierilaisen (1314-47) ja paavin välille. Meidän täytyy koskea asiaan\nhiukan lähemmin.\n\nKansallisvapaamielinen saksalainen historiankirjotus esittää --\nvallankin kansantajuisissa kirjotuksissa -- tavallisesti jokaista\nriitaisuutta keisarin ja paavin välillä, yhtä hyvin 900-luvulla\nkuin meidän aikanammekin, \"kulturitaisteluksi\" Saksan keisarikunnan\nkorkeamman sivistyksen ja paaviuden pimeän raakalaisuuden välillä.\n\nItseasiassa ei edes keski-ajalla keisarin ja paavikunnan välisillä\ntaisteluilla ollut aina samaa luonnetta. Olemme jo nähneet, että\ntämä taistelu varhemmin keskiajalla koski varsinaisesti sitä, kuka\npääsisi kirkoksi nimitetyn valtalaitoksen herraksi ja riistäjäksi,\nja kuka pääsisi Pohjois-Italian herraksi ja riistäjäksi. Viimeksi\nmainittu kiista päättyi niin että Pohjois-Italian kaupungit tekivät\nitsensä itsenäisiksi. Edellinen loppui siten, että korkeampi --\nItalian paavikunnan -- sivistys sai voiton raakalaisuudesta, Saksan\nkeisarikunnasta. Viimeksimainitun himo Italian rikkauksiin oli johtanut\nvain siihen, että se hajotti voimansa ja että, kun paavivalta oli\nsaanut voiton keisarivallasta, myöskin Saksan pikkuruhtinaat voivat\nviettää vapautumisensa juhlaa. Tavaratuotannon ja tavarakaupan\nkehityksen seurauksena oli kaikkialla ruhtinasitsevallan kehitys;\nmutta Saksassa se ei johtanut keskusvallan vahvistamiseen, joka\npikemmin Hohenstaufien kukistuttua silminnähtävästi yhä heikkeni,\nvaan valtakunnanruhtinaiden syntymiseen, jotka sitte tulivat\nyhä itsenäisemmiksi herroiksi, jotka tunnustivat keisarin vain\njonkinlaiseksi liiton presidentiksi.\n\nRanskassa kävi toisin. Siellä kohosi kuninkuus, varsinkin kun\nalbigenssisotien jälkeen hallitsijasuku oli saanut omakseen rikkaan\nEtelä-Ranskan, niin korkealle, että Ranskan kuninkaat onnistuivat\ntodellakin siinä, mihin Saksan keisarit olivat turhaan pyrkineet:\ntekemään paavit aseikseen ja kirkon palvelijakseen. Bonifasius VIII,\njohon olemme tutustuneet Dolcinon historiassa, kukistui koettaessaan\npäästä vapaaksi Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen riippuvaisuudesta,\nja tämä pakotti pian senjälkeen paavi Klemens V:nnen, joka\noli ranskalainen mies, jättämään Rooman ja v. 1308 ottamaan\nasuntopaikakseen Etelä-Ranskassa olevan _Avignonin_, missä paavit\nsitten asuivat pari miespolvea.\n\nPaavi oli nyt täydellisesti Ranskasta riippuvainen. Jo tullessaan\nvalituksi, oli Klemensin täytynyt tehdä Filip IV:nnelle monia tärkeitä\nlupauksia, ja tämä piti huolta siitä, että ne täytettiin. Paavin täytyi\npian luovuttaa kuninkaalle kymmenennen osan kaikista Ranskan kirkon\ntiloista. Mutta tärkeintä oli, että hänen täytyi kuninkaan eduksi\nlakkauttaa _temppeliherrojen_ tavattoman rikas eteläranskalainen\njärjestö, jonka rikkauksia Filip jo kauan oli himonnut.\n\nTämä munkkikunta harjotti, yhtä vähän kuin monet muutkaan, yksinomaan\nhartausharjotuksia, vaan ajoi se suuressa määrin ja hyvällä\nmenestyksellä liikeasioitakin. Se oli, sanoo Prutz, kieltämättä\naikanaan sotilaallisen urhoollinen, mutta jo kauan oli soimattu\ntemppeliherrojen itsekästä pohtikaa, jolla se suorastaan ajoi omaa\netuaan, välittämättä koskaan koko kristikunnan edusta. Sillä olikin\ntavattomat rikkaudet hallussaan ja oli se lopulla jonkullainen\nrahallinen suurvalta. Kun loppurymäkkä tapahtui, arvioittiin\nmunkkikunnan kiinteän omaisuuden arvo noin 25-62 miljoonaksi\nfrangiksi ja sen vuotuiset tulot nousivat ainakin 2 miljoonaan, joka\nnykyisen rahanarvon mukaan vastasi vähintään 50 miljoonaa. Tämä\nkerrassaan kuninkaallinen rikkaus sopi huonosti siihen köyhyyteen,\njoka munkkikunnan sääntöjen mukaan piti olla \"temppelin köyhien\nveljien\" velvollisuutena. Tulot tulivat pääasiallisesti laiva- ja\nkauppaliikkeistä, temppeliherrat kuljettivat nopeakulkuisilla\ngalerilaivoillaan vuosittain tuhansia pyhiinvaeltajia Palestiinaan\nja sieltä takaisin, ja heidän etuoikeutensa saada tullitta kulettaa\nmaahan itämaitten tavaroita omiksi tarpeikseen teki suuret voittoa\ntuottavat kauppakeinottelut mahdollisiksi. Sitäpaitsi munkkikunta\noli suuressa määrin välittäjänä raha-asiatoimissa. Sen pääpaikka\nParisissa, \"temppeli\", oli kerrassaan kansainvälinen pörssi, missä\nliikemiehet kaukaisiltakin mailta suorittivat maksunsa ja saivat\nsaatavansa ja jota ruhtinaatkin käyttivät samaan tarkotukseen.\nPuhtaasta lähimmäisenrakkaudesta, katsomatta omaa voittoaan, eivät\ntemppeliherrat luonnollisestikaan tehneet sellaisia \"palveluksia\".\nLopulta ruhtinaatkin hakivat sen suosiota ja joutuivat sille velkaan.\nJuuri Filip IV:nnelläkin oli tällaisia kokemuksia. Kaikkien germanien\nkristillisimpien ritarien temppeli oli kauppapörssinä! Täytyy\nmyöntää, että tämä meidän aikamme juutalaisvihollisista on katkeraa\ntodellisuutta.\n\nKuninkaan pyrkiessä temppeliherrain rikkauksille oli Klemensin\nturha häntä vastustaa. Väänsipä ja käänsipä hän miten tahtoi, se\nei hyödyttänyt mitään. Hänen täytyi niellä karvas pala ja julkean\noikeusistuntoilveilyn perästä kirota ja lakkauttaa munkkikunta sen\nharhaoppisuuden ja siveettömyyden vuoksi. Mitä ruhtinaat muualla voivat\nsaavuttaa vain erkanemalla paavikunnasta: rikkaiden kirkon tilusten\njoutumisen valtiolle, siitä piti Ranskassa huolta paavi itse. Ei ole\nihme, että Ranskan kuninkaat pysyivät hyvinä katolilaisina ja ankarina\npaavilaisina, vainoten ankarasti kerettiläisiä.\n\nUlkopolitikassakin täytyi paavien menetellä Ranskan kuninkaiden\nmieliksi, jotka olivat ainaisessa riidassa Englannin kanssa ja pyrkivät\nlisäämään maataan Englannin kustannuksella. He pakottivat sen vuoksi\npaavit riitaan Englannin kuninkaiden ja Saksan keisarien kanssa.\n\nMutta siihen ei tarvitakaan kovin suurta pakkoa. Tultuaan Ranskan\nyliherruuden alle, kadottivat paavit paraat tulonsa Ranskasta. Mutta\nollen poissa Italiasta tulivat kirkkovaltiostakin tulevat tulot\nyhä epävarmemmiksi, jäivätpä usein kokonaan tulemattakin. Samalla\nkasvoivat paavin hovissa, kuten kaikissa muissakin senaikuisissa\nhoveissa kaupan ja teollisuuden kehittyessä ylellisyys, tarpeet ja\nrahanhimo. Kuta vähemmän sitä saatiin Ranskasta ja Italiasta -- ja pian\nmyöskin Espanjasta -- sitä enemmän täytyi koettaa nylkeä _pohjoisista_\nmaista. Avignonin paavit ryhtyivätkin julkisesti erittäinkin Saksan\nkirkkoa kettämään, joka seikka lopuksi johti Saksan erkaantumiseen\nRoomasta, _uskonpuhdistukseen_. Saksaa kohtaan, jonka keskusvalta\n1300-luvulla oli niin heikko, paavit uskalsivat menetellä miten vain\ntahtoivat. Yhä suuremmiksi kasvoivat ne vaatimukset, joita he kaikilla\nmahdollisilla tekosyillä tekivät Saksan piispoille ja luostareille,\nja yhä julkeammaksi kävi suoranainenkin kiskominen, esim. _aneita\nkauppaamalla_ ja _pannaanpanon_ uhalla.\n\n_Prutz_ kuvailee historiassaan, kuinka Avignonin paavit kehittivät\nvarsin viekkaasti järjestelmäänsä saadakseen rahaa jokaisesta\nlaajalla kirkon virka-asteikolla tapahtuvasta muutoksesta. Maksoikin\nmahdottomasti ennenkuin pääsi apotiksi, piispaksi tai arkkipiispaksi,\nvaikkei otetakaan huomioon sitä, mitä jo muutenkin tarvittiin\nvaikuttavien henkilöiden \"voitelemiseksi\"; mutta pienempienkään\nvirkamiesten verottamista ei unohdettu. Oli luonnollista, että näin\nvirkaan päässeet henkilöt taasen vuorostaan käyttivät kaikkia keinoja\nnylkeäkseen taasen alempiaan.\n\nMerkitsevää osaa paavin istuimen tuloissa näyttelivät n.k.\n_konfirmatsionimaksut_, jotka täytyi maksaa ennenkuin sai paavilta\nvahvistuksen korkeampaan kirkolliseen virkaan. Arkkipiispaksi\npääseminen Mainziin, Trieriin tai Salzburgiin tuli maksamaan 10,000\nkultaguldenia, Roueniin 12,000, Toulouseen ja Sevillaan 5,000\nj.n.e. Pienissäkin hiippakunnissa oli melkoiset maksut. Lisäksi\ntäytyi jokaisen uuden piispan jättää ensimäisen vuoden tulot paavin\nistuimelle. Jos kirkollinen virka oli avoinna, niin tulivat sen tulot\nsuorastaan paaville, mikä olikin varsin arvokas rahallinen lisätulo,\nvallankin -- jos vielä viivytettiin virantäyttämistä. Piispan kuoltua\nlankesi kaikki hänen irtain omaisuutensa paaville. Jos tähän lisäksi\nlaskee -- paitsi lukuisia muita riistämiskeinoja -- ne ylimääräiset\nmaksut, jotka tulivat oikeudesta saada yhdistää useampia virkoja yhteen\nsekä suunnaton aneiden ja kaikenmoisten vapautuksien kauppaaminen,\nkaikki korkeimman määrän mukaan, niin saa aavistuksen, minkä kuorman\nsellainen nylkeminen vihdoin vieritti askel askeleelta kansan\npohjakerrosten kannettavaksi.\n\nJyrkästi katolilainen historiankirjottaja Ratzinger huomauttaa,\nkuinka useat Saksan hiippakunnat olivat tähän aikaan velassa Italian\npankkiireille, jotka käyttivät paavin apua nylkeäkseen Saksan kirkkoa.\nEllei piispa tahtonut täsmälleen suorittaa maksujaan, hankkivat nämä\npaavin määräyksen, jossa käskettiin piispan maksamaan, jos tahtoi\nvälttää virastaerottamista ja pannaanpanoa.\n\nMutta se ei tyydyttänyt paaveja. Johan XXII, joka v. 1316 tuli\npaaviksi, julisti, että keisarin kuoleman jälkeen hänen valtansa\nsiirtyisi paaville, että tämä, Ranskan orja, tulisi Saksan yliherraksi.\nTuollaista ei kuitenkaan keisari, jos hän yleensä tahtoi olla\nkeisari, voinut sallia määrättävän. Vasten tahtoaan ja epäröiden\nryhtyi keisari taisteluun, joka siis nyt koski kokonaan toista asiaa\nkuin Hohenstaufien taistelu aikaisemmin keski-ajalla. Ei ollut enään\nkysymys Italian herruudesta ja riistämisestä, nyt tuli puolustaa Saksan\nitsenäisyyttä paavin vaatimuksia vastaan.\n\nTässä taistelussa asettuivat ruhtinaat ja korkeampi aatelisto\nenimmäkseen paavin puolelle heikontaakseen omaksi edukseen keisarin\nvaltaa. Sitävastoin ne ainekset, joita uhkasi ruhtinasten kasvava\nyksinvalta, keräytyivät keisarin ympärille. Niin tekivät ennenkaikkea\nvapaat kaupungit, jotka koko ajan olivat keisarin voimakkaimpina ja\nluotettavimpina liittolaisina paavia vastaan. Korkeampi aatelisto\nsitä vastoin yleensä taipui paavin puolelle. Joskus oli tosin paavin\njulkeus niin suuri, että yksin ruhtinaatkin rupesivat tekemään sille\nvastarintaa. Mutta yleensä he kumminkin pitivät keisaria lähimpänä\nvastustajanaan ja auttoivat paavia hänen pyrkimyksissään keisarin\nvallan heikontamiseksi ja kukistamiseksi.\n\nHän julisti keisarin pannaan, mutta kaupungit nauroivat sellaista.\n\"Maallikot halveksivat tähän aikaan suuresti pappeja, ja juutalaisiakin\npidettiin näitä parempina\", sanotaan muutamassa sen ajan kronikassa.\n_Strassburgista_ karkotettiin ne papit, jotka paavin käskyä totellen\nkeskeyttivät jumalanpalvelusten harjottamisen. _Konstanzissa_ antoi\nmaistraatti samallaisessa tapauksessa hengellisille ajatusaikaa, ja\nkun tämä oli kulunut, täytyi kaikkien, jotka eivät tahtoneet toimittaa\nvirkaansa, jättää kaupunki. _Reutlingenissä_ antoi kaupunginneuvosto\njulkisesti kuuluttaa, ettei kukaan 15 punnan sakon uhalla saanut pitää\nhuoneessaan sellaista pappia, joka totteli paavia. _Regensburgissa_\npakotettiin nälällä papit toimittamaan jumalanpalvelusta.\n_Nürnbergissä_, missä kaupungin ylimykset jonkun aikaa olivat\nolleet paavin puolella, joutuivat he lopulta ammattikuntien\nkanssa julkitaisteluun, joka päättyi vanhojen sukujen ja pappien\nkukistumisella, jonka jälkeen kaupunki liittyi pannaan julistettuun\nkeisariin. Yleensä olivat kaikki Saksan kaupungit, joissa ylimykset\neivät olleet vallassa, Rooman ehdottomia vastustajia ja Ludvigin\nuskollisia kannattajia.\n\nSellaisten olosuhteitten vallitessa beghardilainen kerettiläisyys\nluonnollisesti menestyi mainiosti. Kaikkialla Saksassa kaikui\nkehotuksia taisteluun paavia vastaan, ja porvarit ja keisarin\npuoluelaiset lausuivat jokaisen tervetulleeksi, joka vain yhtyi tähän\nhuutoon.\n\n\"Keisari Ludvig\", sanotaan muutamassa vanhassa fransiskanien\naikakirjassa, \"asetteli kerettiläisiä korkeimpiin kunniapaikkoihin,\nja heidän rikostensa rankaisemattomuus lisäsi muittenkin kiukkua ja\nuhmaa, ja vähimmänkin tosi- tai tekosyyn nojalla luovuttiin paavista\nja katoliselle asialle suureksi vahingoksi lisättiin 'veljien'\n(beghardien) lahkoa, niin että nämä häpeämättömästi uskalsivat tulla\nesiin piilopaikoistaan ja hyväksyä kaiken sen, mitä Ludvig ja Petrus\nCorbarius (jonka Ludvig oli nimittänyt vastapaaviksi Nikolaus V:nnen\nnimellä) tekivät\".\n\nMyöskin ulkomaiset kerettiläiset, jotka pakenivat Saksaan, saivat\nturvaa Ludvigilta. 1324 merkitsi Johan XXII keisarin eräässä bullassaan\nsellaisten ihmisten suojelijaksi ja suosijaksi, jotka oli todistettu\nkerettiläisiksi, vallankin _lombardilaisten_ kerettiläisten, jolla\nnimellä kai tarkotetaan valdolaisia ja apostolisia veljiä.\n\nMutta keisari Ludvig otti kommunistisenkin aatteen palvelukseensa, ei\nkumminkaan beghardilaisessa, vaan vaarattomammassa fransiskanilaisessa\nmuodossa. Olemme jo ennemmin viitanneet siihen taisteluun, joka\nfransiskanien kesken oli syntynyt kysymyksestä saako heidän\nmunkkikuntansa hankkia omaisuutta vaiko ei. Sitten kun paavi\nInnosentius IV (1245) oli asettunut fransiskanien omaisuushalullisen\nryhmän puolelle, asettui jyrkempi suunta yhä vihamielisempään\nsuhteeseen paavinvaltaan. Riita jyrkempien fransiskanien, spiritualien\ntai fratisellien, välillä tuli äkkiluontoisemmaksi, kun Johan XXII,\nLudvigin vastustaja, selitti heidän oppinsa, että Kristuksella ja hänen\nopetuslapsillaan olisi ollut omaisuutta, kerettiläiseksi, sitten kun v.\n1317 inkvisitsioni jo oli alkanut tehdä työtänsä heidän keskuudessaan.\nPanipa paavi v. 1328 yksinpä munkkikunnan kenraalin viralta, kun tämä\nasettui jyrkimmän suunnan puolelle. Ankarammat fransiskanit asettuivat\nnyt kokonaan Ludvigin puolelle ja tulivat hänen innokkaimmiksi\npuoluelaisikseen. Vieläpä keisari v. 1328 valitutti heidän riveistään\nyllämainitun Petrus Corbariuksen vastapaaviksi Avignonin paaville,\ntosin vain jättääkseen hänet taas pian pulaan. Nikolaus nöyrtyi jo v.\n1330 Avignonin paavin alle ja vannoi katuvaisena luopuvansa kaikesta\n\"harhauskostaan\".\n\nTämä keisarin juhdan kohtalo osotti jo, mikä loppu tulisi paavin ja\nkeisarin väliselle riidalle. Jälkimäinen joutuisi tappiolle.\n\n\nIII. Katolinen reaktsioni Kaarle IV:nnen aikana.\n\nSaksan keisarivallan heikkous oli syynä siihenkin, että valtakunnan\nrajamaat, kuten Sveitsi ja Alamaat, tähän aikaan tekivät itsensä\nitsenäisiksi. Myöskin _Böhmi_ vapautui yhä enemmän Saksan\nvaltakunnasta. Sen ruhtinaat hakivat turvansa valtakunnan valtaa\nvastaan Ranskan kuninkaista, joihin he sukulaisuutensa ja Ranskan\nhovissa saamansa kasvatuksen kautta olivat läheisessä suhteessa.\n\nBöhmin ruhtinaasta, kuningas Johanin pojasta Kaarlesta, sai paavi\nKlemens VI sopivan ehdokkaan Saksan keisariksi. Hän vaati nyt\nsaksalaisia valitsemaan uuden keisarin silloisen pannaan pannun\nLudvigin sijaan, ja pappiensa ja täysinäisten rahakukkaroittensa\navulla Kaarle saikin Saksasta puolelleen neljä vaaliruhtinasta, jotka\nhänet v. 1346 valitsivatkin keisariksi. Hänen voittonsa kävi sitäkin\nhelpommaksi, kun Ludvig kuoli samana vuonna, ennenkuin taistelu oli\nehtinyt oikein vakavasti alkaakaan.\n\nKaarle ei ollut mikään tunnepolikoitsija. Ranskassa ja Italiassa hän\noli perusteellisesti oppinut uudemman valtiotaidon ja käsitti myöskin\nsenvuoksi sangen hyvin, ettei hänen valtansa tukena ollut suinkaan\nkeisarikruunu, vaan hänen omat perintömaansa. Ennen kaikkea huolehti\nhän Böhmistä. Keisarinkruunusta koetti hän saada mahdollisimman paljon\nvoittoa, mutta hän varoi kuitenkin, sen vuoksi rupeamasta taisteluun,\nuhraamasta jotakin. Mutta se, mitä keisarillisesta arvosta vielä oli\njälellä, näytti hänestä ehdottomasti riippuvan paavillisen kirkon\narvosta! Keisari ja paavi olivat pakotettuja käymään käsi kädessä,\nminkä seikan Kaarlelle tekivät sangen helpoksi hänen personalliset\ntaipumuksensa ja suhteensa.\n\nNiin tuli Kaarlesta \"pappikeisari\", joksi italialaiset häntä kutsuivat,\nkaikkien sellaisten paavin vaatimusten innokas puolustaja, jotka eivät\nvain koskeneet hänen omaa valtaansa. Eniten saivat tästä luonnollisesti\nkärsiä kansanvaltaiset ja samalla myöskin kommunistiset kerettiläiset.\nLudvigin hallitessa kaikki vainot beghardeja vastaan olivat Saksassa\nmelkein vallan lakanneet tai ainakin käyneet tehottomiksi. Nyt koitti\nheille taasen veristen vainojen aika.\n\nJo v. 1348 alkoi vainoaminen, mutta vielä pahemmaksi se tuli\nvuosisadan viimeisellä kolmanneksella, kun kerettiläisyys leimahti\nilmi Englannissa, kuten kohta saamme nähdä, ja saattoi roomalaisen\nkirkon vimmaan ja raivoon. Kaarle julkaisi säädöksen toisensa perästä\nbeghardeja vastaan. Saksaan paavi lähetti v. 1367 kaksi inkvisitoria,\nmutta ne saivat pian liiaksi työtä. Keisari antoi heille v. 1369\nerityisen Luccassa kesäkuun 10 p:nä 1369 allekirjotetun valtakirjan,\njoka antoi heille erikoisia valtuuksia. V. 1372 paavi lähetti heille\navuksi vielä viisi miestä. Kaikkialla loimusivat nyt kerettiläisroviot,\nja kerettiläisiä poltettiin sadottain.\n\nBonifasius IX kokosi v. 1394 kaikki paavin siihen asti antamat\nmääräykset kerettiläisten hävittämiseksi erityiseen julistuskirjaan,\nottaen samalla huomioon keisarin julkaisemat. Hän mainitsee tässä\nSaksan inkvisitorien kertomuksia kerettiläisistä, joita kansa\nnimitti beghardeiksi, lollhardeiksi ja svestrioneiksi ja jotka itse\nsanovat itseään \"köyhiksi\" ja \"veljiksi\". Hän valittelee, että tämä\nkerettiläisyys on pysynyt yli sata vuotta vallalla, ilman että sitä\non voitu hävittää, vaikka ei oltu säästetty rovioitakaan. Mutta nyt\nvihdoinkin piti tehtämän loppu kerettiläisyydestä.\n\nSeuraavana vuonna muuan inkvisitori sitte riemuiten ilmottaakin, että\nhänen oli onnistunut voittaa kerettiläisyys. Mutta jo v. 1399 huomasi\nBonifasius olevansa pakotettu lisäämään inkvisitorien lukua kuudella.\n\nOlosuhteet toivat beghardeille yhä uusia kannattajia, mutta verinen\nvainoominen painoi heidät täydellisesti merkityksettömiksi.\n\nJulkinen esiintyminen, itsenäinen beghardilaisuus katosi\ntäydellisesti. Olemme jo nähneet, että ensimäiset vainot 13:nnella\nvuosisadalla saattoivat suuren osan maltillisista beghardeista\nyhtymään kerjäläismunkkikuntiin. Nyt tämä kehitys suoriutui\nloppuun. Begharditalot osaksi muuttuivat luostareiksi, tavallisesti\nfransiskaniluostareiksi, osaksi säilyttivät vanhan nimensä, vaikka\nolivatkin täydellisesti asettuneet munkkiuden kannalle. Paavi Nikolaus\nV otti ne v. 1453 julkisesti kirkon helmaan ja antoi niille samat\noikeudet kuin fransiskanien tertsiareillakin oli.\n\nSalaisia seurakuntia ei voitu täydellisesti hävittää eikä saattaa\nalistumaan. Mutta koko heidän sankarimaisuutensa ja heidän\nuhrautuvaisuutensa ei kyennyt kokonaisena vuosisatana vaikuttamaan\nmuuta kuin tuottamaan loppumattoman sarjan marttyyrejä.\n\nSaksassa ei voinut yleensä mikään kerettiläinen, eikä siis myöskään\nmikään kommunistinen vastustusliike uudelleen kohottaa päätänsä\nennenkuin aika oli synnyttänyt uuden suuren ristiriidan paavin ja\nmaallisen vallan välille. Ja sellainen saattoi tulla kysymykseen vasta\nsitten, kun melkoinen osa Saksan ruhtinaita oli tullut kyllin vahvaksi\nryhtymään taisteluun sekä keisaria että paavia vastaan.\n\nLudvig IV:nnen kuolemasta suureen saksalaiseen uskonpuhdistukseen\noli kerettiläisyydellä Europassa vain kaksi turvapaikkaa: ensin\n_Englanti_ ja sitten, ihmeellistä kyllä, _Böhmi_, juuri se maa, jonka\nhallitsijoista katolinen taantumus Saksassa oli lähtenyt.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nEnglannin lollhardit.\n\n\nI. Wiclifiläinen liike.\n\nLähinnä Saksaa oli Englanti se valtio, johonka Avignonin\nriistämishaluiset paavit etupäässä loivat himokkaat katseensa.\n\nOli ollut aika, jolloin ei mikään muu maa ollut pyhälle isälle nöyrempi\nja hänen riistämiselleen tahdottomammin alttiina kuin Englanti. 13:nnen\nvuosisadan alussa oli Englannin kuningasvalta joutunut täydelliseen\nriippuvaisuuteen paavista. Englannin kuninkaan Johan Maattoman täytyi\nv. 1213 ottaa paavilta kruununsa lääniksi ja suostua maksamaan siitä\npaaville vuosittain 1,000 puntaa hopeata. Siitä alkaen oli Englannin\nriistäminen yhä kasvanut. Vielä Edvard III:nnen aikana, 1300-luvulla,\nvalitteli parlamentti, että vuotuiset maksut paaville olivat viisi\nkertaa suuremmat kuin kuninkaalle menevät.\n\nSiihen aikaan kohosi kumminkin jo Englannissa, samoin kuin muuallakin,\nvaltion keskusvalta niin, että saattoi ei vain menestyksellä taistella\npaavinvaltaa vastaan, vaan myöskin ajatella jo kirkollisen herruus- ja\nriistämisjärjestön vallottamista käytettäväksi omiin tarkotuksiin.\nSanomme tahallamme \"valtion keskusvalta\", emmekä yksinvalta,\nsillä kuninkuutta rajottavat jo kaikkialla feudalisessa Europassa\nsäätyeduskunnat, valtiosäädyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä.\nSäätyjen ja kuninkuuden väliset voimasuhteet vaihtelivat suuresti,\nriippuen paikasta ja ajasta. Tapaamme valtiosäätyjä, jotka olivat\npelkkiä myöntökoneistoja, ja kuninkaita, jotka olivat valtiosäätyjen\ntahdottomia aseita. Mutta millainen olikin suhde molempien\nkeskusvaltojen välillä, kaikkialla alkoi silloin keskusvalta tulla\nvoimakkaammaksi kuin valtakunnan eri perusosat, -- kaikkialla paitsi\nSaksassa.\n\nNeljännellätoista vuosisadalla olivat kuningas ja parlamentti\nEnglannissa tulleet kyllin voimakkaiksi ryhtyäkseen vastustamaan\npaavin vaatimuksia. Mutta ne olivat juuri siihen aikaan huikeimmillaan.\nRiita kirkon ja valtion välillä tuli mahdottomaksi välttää.\n\nVastakohdat tulivat yhä suuremmiksi Ranskaa vastaan käydyn satavuotisen\nsodan aikana (1339-1456). Tämän sodan tekosyynä oli vallanperimystä\nkoskeva kysymys. Mutta sen tosisyyt olivat syvemmät ja tekivät siitä\nkansallissodan, s.o. sellaisen, joka suuressa määrin koski kansan\nmääräävien luokkien etuja.\n\nKoko kristillisgermanilaisen aatelin alueella näemme sen ryöstönhimon\nkasvavan 13:nnella ja 14:nnella vuosisadalla. Tavaratuotannon ja\ntavarakaupan vilkastuessa kasvavat sen tarpeet, joita sen oma ja sen\ntalonpoikien luonnontalous tyydytti yhä vähemmän. Aatelisto oli sen\nvuoksi yhä enemmän pakotettu käyttämään hyväkseen erikoisia taitojaan\nparantaakseen raha-asioitaan. Mutta nämä taidot koskivat vain tappelun\nalaa, ja hän voi saada niistä voittoa vain siten, että hän omin neuvoin\ntai muiden palveluksessa koetti auttaa voimakkaampaa oikeuksiinsa, se\non saaliille.\n\nSaksassa, jossa ei ollut mitään voimakasta keskusvaltaa, joka olisi\nkäyttänyt ritariston ryöstöhalua ulkomaiseen sotaan, johti ristiretkien\nja roomanretkien -- jotka nekin kaiken kaikkiaan olivat olleet vain\nryöstöretkiä -- lakkaaminen siihen, että ritarit käänsivät aseensa\noman maan kansalaisia ja talonpoikia vastaan ja, ellei se riittänyt,\npyrkivät raatelemaan toisiaan kuin nälkäiset sudet. Porvariston ja\naatelin välille syntyi mitä katkerin vastakkaisuus.\n\nToisin olivat asiat Englannissa. Siellä oli keskusvalta kyllin\nvoimakas, voidakseen uskaltaa ryhtyä sotaan ranskalaista naapuriaan\nvastaan. Päinvastoin kuin Ranskassa, kävivät täällä porvariston\nja aatelin edut yhteen. Molemmilla oli Englannissa silloin -- ja\nmyöhemminkin -- paljon enempi yhteisiä etuja kuin esim. Saksassa.\n\nYhteiset edut koskivat vallankin kauppaa Alankomaiden kanssa. Sen\nkukoistava villateollisuus sai, kuten tiedämme, raaka-aineensa\npääasiallisesti Englannista. Sen menestys koski sekä Englannin\nmaanomistajia, joiden lampaat antoivat villaa, että kauppamiehiä, jotka\nvälittivät kauppaa, ja kuningasta, jolla oli parhaat tulonsa villan\nvientitullista. Jo v. 1279 muutamat englantilaiset paroonit selittivät\nanomusesityksessään Edvard I:selle, että villa antoi heille puolet\nheidän maansa tuloista. Vanhin englantilainen vientitilasto on vuodelta\n1354. Viennin koko arvo nousi silloin noin 5 miljoonaan markkaan, ja\nvillan osalle tuli siitä lähes 90 %. Vientitullit tuottivat noin 1 7/8\nmiljoonaa, ja ne saatiin melkein yksinomaan villasta.\n\nRikkaat alamaalaiset kaupungit houkuttelivat Ranskan kuninkaan ja\naateliston ryöstönhimoa, ja heikolta Saksan keisarilta ei ollut\nmitään tehokasta apua odotettavissa. Sellaisen saivat he sitä vastoin\nEnglannista. Hyvin mielellään Englannin aatelisto, joka oli yhtä\nryöstönhaluinen kuin ranskalainenkin, oli tähän suostuvainen, se\nkun tarjosi heille tilaisuuden rikkaan taloudellisesti Englantia\nedistyneemmän Ranskan ryöstämiseen. Raaempi maa koki siihen aikaan\naina ryöstää toista, taloudellisesti edistyneempää maata, näin\ntekivät ranskalaiset alamaalaisille, englantilaiset ranskalaisille,\nskotlantilaiset englantilaisille.\n\nMuuan englantilainen kronikankirjottaja kertoo, että Brecyn taistelun\njälkeen Ranskan pohjoisia maakuntia ryöstettiin siinä määrin, että\nryöstetyt rikkaudet muuttivat kokonaan englantilaisten elämänlaadun ja\ntavat.\n\nMutta aatelisto on aina osannut paremmin ryöstää kuin säilyttää\nsaalistaan. Porvarit osasivat houkutella aarteet heiltä, ja heidän\nkäsissään käytettiin ne teollisuuden ja kaupan edistämiseksi.\n\nVieläpä talonpojillekin, jotka pääasiallisesti saivatkin kantaa\nsodan rasitukset, oli siitä myöskin muutamia etuja. He saivat\nrauhassa kaupita villansa Alankomaihin, heidän sotilaiksi liikenevät\npoikansa toivat kotiin palkkansa ja rikkaan saaliin, eikä -- mikä ei\nsuinkaan ollut vähäinen asia -- aatelisto voinut harjottaa väkivaltaa\nomassa maassa niinkuin Saksan ja vielä enemmän Ranskan aateli teki\ntappioittensa jälkeen, joita ulkomainen vihollinen oli sille tuottanut.\n\nEi ihme, että Englannissa sota Ranskaa vastaan tuli kansallisasiaksi,\njohon koko kansa mitä innokkaimmin otti osaa. Ja selvää on, että juuri\nEnglannin 1300-luvulla täytyi joutua jyrkkään ristiriitaan paavinvallan\nkanssa. Paavi oli valtakunnan vihollisen ase ja liittolainen, paavin\ntukeminen oli maankavallusta, häntä vastaan taisteleminen ylevintä\nisänmaallisuutta.\n\nTämä mieliala johti parlamentin pienentämään niitä rahamaksuja, joita\nEnglanti suoritti paaville -- muun muassa lakkautettiin v. 1366. tuo\nennen mainittu vero, 1,000 puntaa hopeata. Mutta moni tahtoi mennä\npitemmälle ja poistaa kokonaan paavin ylivallan. Kerettiläisyys,\njoka oli murrettu Italiassa ja Ranskassa ja jota Saksassa kovasti\nvainottiin Kaarle IV:nnen noustua valtaistuimelle, menestyi 1300-luvun\njälkimäisellä puoliskolla hauskasti Kanavan toisella puolella.\n\nVasta Englannissa tuli ensi kerran paavinvallan vastustaminen mahtavan\nvaltakunnan kansalliskysymykseksi, johon porvarit ja talonpojat,\nkuninkuus ja ylempi ja alempi aatelisto sekä suuri osa pappeja\nolivat innostuneet. Niin tuli Englanti ensimäiseksi valtioksi, missä\nuskonpuhdistuksen aatteet saivat selvän, voipa sanoa tieteellisen\nmuodon.\n\nTämän paavivihollisen suunnan etevin henkinen päämies oli _John\nWiclif_, oppinut, ensin pappi, sittemmin Oxfordin yliopiston\nprofessori. Kuinka jyrkästi ja terävästi hän esiintyikin, varoi\nWiclif kuitenkin menemästä niiden rajojen ylitse, joita hallitsevien\nluokkien edut asettivat hänen tielleen. Lähtien alkukristillisyydestä\nihanteli Wiclif Kristuksen köyhyyttä ja asetti sen vastakohdaksi\nhänen seuraajiensa rikkauden, loiston ja ylimielisyyden. Hän vaati\nheiltä saamaa köyhyyttä, samallaista maallisen omaisuuden jakamista,\njota Kristus oli vaatinut rikkaalta nuorukaiselta, joka tahtoi päästä\nhänen oppilaakseen. Mutta näillä Kristuksen seuraajilla hän ei\ntarkottanut koko kristikuntaa, vaan vain papiston jäseniä, ainoastaan\npappien omaisuus piti pakkoluovutettaman. Tämä oppi sopi oivallisesti\nkuninkuuden ja suurien maaruhtinaiden etuihin, jotka kumpikin,\njos niin kävisi, saisivat jakaa kirkon omaisuuden. Wiclifiläisen\nkerettiläisyyden tarkotuksena oli yksinkertaisesti saattaa kirkon\nriistämis- ja hallitsemiskeinot ulkomaisen, maalle vihollismielisen\npaavin käsistä oman maan kuninkaan ja ylimystön käsiin.\n\nWiclif saikin suojaa korkeamman aateliston etevimmiltä miehiltä, muiden\nmuassa Northumberlandin kreiviltä Percyltä ja Lancasterin herttualta\nJohanilta, Richard II:sen sedältä, joka tämän (v. 1377) noustua\n11-vuotiaana hallitusistuimelle mitä suurimmassa määrin vaikutti häneen.\n\n\nII. Lollhardilaisuus.\n\nKerettiläisliike ei rajottunut hallitsevien luokkien piiriin. Taistelu\npaavinvaltaa vastaan saattoi ajan kaikki yhteiskunnalliset vastakohdat\nnäkyviin. Yhteistä vihollista, ranskalaista paavia, vastaan käydyn\nkansallisen taistelun kestäessä ajoivat eri luokat kukin omia etujaan,\njoiden ennemmin tai myöhemmin täytyi joutua keskenään ristiriitaan.\nKatoliset kirjailijat viittaavat mielellään siihen ilmiöön, että\nkaikissa uskonpuhdistusliikkeissä on näyttäytynyt sellaista sisäistä\nhajaantumista, ilmennyt katkeria taisteluita; he pitävät tätä\ntodistuksena siitä, että koko uskonpuhdistus on perkeleen työtä. Emmekä\nmekään usko, että Pyhä Henki on erityisesti tähän vaikuttanut.\n\nTällaisissa olosuhteissa menestyi beghardilaisuus tai, kuten\nenglantilaiset tavallisesti sanovat, _lollhardilaisuus_. Olemme\nnähneet, että alankomaalaisen villateollisuuden kukoistus\nherätti Europan useimpien maiden kaupungeissa pyrkimyksen tämän\nteollisuudenhaaran kehittämiseen ja sai aikaan sen, että vlamilaisia\nkankureja tuotettiin mitä kaukaisimpiin seutuihin.\n\nLähinnä oli, että vlamilaista teollisuutta koetettiin saada kotoiseksi\nAlankomaiden naapurimaassa Englannissa, josta juuri Alankomaat saivat\nhienoja villoja teollisuudelleen.\n\n1300-luvulla kutsuttiin flanderilaisia kutojia tähän maahan. Monet\nseurasivatkin näitä kehotuksia.\n\nNäiden kutojien joukossa oli luultavasti myöskin beghardeja, koskapa\nsäännöllisesti juuri köyhimmät muuttivat, ja kerettiläisyys oli juuri\nnäiden keskuudessa voimakkaimmin esiintynyt.\n\nSuurilla lupauksilla saivat Englannin kuninkaiden lähetit Flanderissa\nhoukuteltua köyhät veranvalmistajat lähtemään kurjuudestaan muka\nEnglannin onnellisiin oloihin.[24] Mutta niin ollen ei saa ihmetellä,\nettä nämä köyhälistöläiset, jotka odotuksissaan luonnollisesti\ntavattomasti pettyivät, pysyivät sitä uskollisempina beghardilaisille\naatteilleen. Ehkäpä juuri he panivat alulle Englannissa kommunistisen\nherätystyön; joka tapauksessa olivat he sen vankkana tukena. _Norfolk_,\nvillateollisuuden keskus, tuli lollhardilaisuuden keskukseksi. Tämä\nkreivikunta lienee, kuten _Thorold Rogers_, jonka perinpohjaiset\ntutkimukset ovat luoneet niin paljon valoa Englannin työtätekevien\nluokkien historiaan, sanoo, yksin antanut useampia lollhardimarttyyrejä\nkuin koko muu Englanti.\n\nNorfolkista lähtivät lollhardilaisagitatorit, _\"köyhät veljet\", \"köyhät\npapit\"_, maan kaikkiin osiin ja saarnasivat kaikkialla alkukristillisen\nvapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden evankeliumia. Heidän\nkiihotustyötään auttoi suuresti se, että oli niin helppoa matkustaa\nsilloisessa Englannissa. Vielä oli vierasvaraisuuden hyve yleinen,\nvarsinkin lukuisissa luostareissa; matkamies saattoi olla varma siitä,\nettä hän kaikkialla saisi suojaa ja ravintoa. Turvallisuus teillä oli\nsuuri. Vasta uskonpuhdistuksen ja taloudellisten muutoksien perästä\n-- sellaisten kuin luostarien lakkautus, talonpoikien häätäminen\ntiloiltaan, irtolaisköyhälistön syntyminen, joka lisäsi tavattomasti\nkulkurien ja maantieryövärien lukua -- tuli matkustaminen Englannissa\nvaivalloiseksi, kalliiksi ja vaaralliseksi ja pysyi sellaisena\n18:nnelle vuosisadalle saakka.\n\nLollhardien mielilauseena saattaa tavallansa pitää seuraavia\nkansanlaulun säkeitä:\n\n    Kun Adam kynti, Eeva kehräs'\n    Ei aatelista ollut tietoa.\n\nHeidän etevin edustajansa oli _John Ball_, joka luultavasti oli\nankaramman suunnan fransiskanimunkki, minkä suunnan jo ennen olemme\nhuomanneet olleen beghardeja lähellä. Yleensä näyttävät nämä\nfransiskanit muodostaneen tärkeän aineksen lollhardilaisliikkeessä.\n_Walsingham_, muuan St. Albansin munkki, joka eli 14:nnellä\nvuosisadalla ja on kuvannut tuota aikaa, on hyvin katkerana noita\nkerjäläismunkkeja kohtaan, jotka yht'aikaan kiihottivat kansaa ja\nimartelivat hallitsevia luokkia, nylkeäkseen kumpaakin.\n\nKun on jotenkin vaikeata samalla imarrella ruhtinaita ja kansaa,\nsaanemme kait otaksua, että Walsingham on tässä tarkottanut\nkerjäläismunkkien molempia suuntia, omaisuushaluista, joka imartelee\nrikkaita, ja omaisuusvihollista, joka \"kiihottaa\" kansaa.\n\nTosiasia on, että kerjäläismunkkeja, varsinkin fransiskaneja, sorretut\nluokat pitivät suuressa arvossa. Vuoden 1381 kapinan aikana, josta\nkohta puhumme, hävitettiin monta palatsia, mutta kerjäläismunkkien\nluostareita sitä vastoin säästettiin. Muuan kapinanjohtaja, Jack Straw,\njulisti nimenomaan että kerjäläismunkit olivat hengellisistä ainoat,\njoita piti säästää.\n\nJohn Ball saarnasi enimmäkseen Essexissä ja Norfolkissa, vaikka hänen\naikalaisensa Froissart kutsuu häntä \"Kentin hulluksi papiksi\". Hän\nalkoi kiihotuksensa noin v. 1356, ja veti pian puoleensa hengellisten\nja maallisten viranomaisten huomion. Sekä Canterburyn arkkipiispa että\nNorwichin piispa julistivat hänet pannaan, ja kuningas Edvard III\nvangitutti hänet, mutta kun hän pääsi vapaaksi, alkoi hän uudelleen\nsaarnata. Pannanalaisena ei hän enään voinut käyttää kirkkoja, vaan\nsaarnasi toreilla ja kirkkomailla.\n\nFroissart on julaissut yhden hänen puheistaan, jonka todenperäisyyttä\ntosin emme voi taata. Puhe on seuraava:\n\n\"Rakkaat ystävät, täällä Englannissa ei saada ennen parannusta\naikaan, ennenkuin omaisuus tulee yhteiseksi eikä ole orjia eikä\naatelismiehiä, ennen kuin me kaikki olemme tasa-arvoisia eikä herrat\nole sen suuremmanarvoisia kuin mekään. Kuinka he meitä kohtelevat?\nMiksi pitävät he meitä orjuudessa? Me polveudumme kaikki samoista\nesivanhemmista Aatamista ja Eevasta. Millä voivat herrat todistaa,\nettä he ovat parempia kuin me? Kenties sillä, että me teemme työtä ja\nkokoomme sen, minkä he hävittävät? He pitävät samettia, silkkiä ja\nturkiksia, me olemme puetut viheliäiseen liinaan. Heillä on viiniä,\nmausteita ja leivoksia, meillä on riisiä ja juomanamme paljas vesi.\nHeidän osanaan on vetelehtiminen ihanissa linnoissa, meidän taasen\nhuoli ja työ, sade ja myrsky ulkona, ja kuitenkin he juuri meidän\ntyöstämme saavat loistonsa. Meitä sanotaan palvelijoiksi ja meitä\nlyödään, jos emme heti toimita kaikkea, mitä he käskevät, eikä\nmeillä ole kuningasta, joka tahtoisi meitä kuulla ja auttaa meitä\noikeuksiimme. Mutta meidän kuninkaamme on nuori, menkäämme hänen\nluokseen, esittäkäämme hänelle orjuutemme ja näyttäkäämme hänelle,\nettä siitä täytyy tulla loppu, muuten on meidän pakko itse hankkia\nitsellemme apu. Jos me yhdistyneinä käymme hänen luokseen, niin kaikki,\njoita kutsutaan palvelijoiksi ja joita painaa orjuus, seuraavat\nmeitä saavuttaakseen vapauden. Kun kuningas saa nähdä meidät, hän\nhyväntahtoisesti antaa meille jotakin, tai sitten autamme itseämme\nmuulla tavalla.\"\n\n\"Niin puhui Ball\", lisää Froissart, hovilainen. \"Arkkipiispa panetti\nhänet salpojen taakse pariksi kuukaudeksi, mutta parempi olisi ollut,\njos hän olisi hänet surmannut.\"\n\nTämä koeteltu keino olisi tuskin paljoakaan auttanut, sillä Ball oli\nvain yksi niitä monia kiihottajia, jotka toimivat samaan suuntaan,\nmutta joiden nimet eivät ole säilyneet meidän päiviimme saakka.\n\nVoimakkaan sysäyksen lollhardilaisliikkeelle antoi Wiclifin\nesiintyminen noin v. 1360. Wiclif itse oli kaikkea muuta kuin\nkommunisti; hän turvautui etupäässä korkeampaan aatelistoon, joka oli\nvihamielinen alemmille kansanluokille. Mutta hän sodanjulistuksellansa\nsen ajan korkeinta auktoritetia vastaan ei olisi saavuttanut\nmenestystä, ellei hän olisi saattanut koko kansaa liikkeesen ja tehnyt\nsitä helpommaksi uusien aatteiden saavuttaa. Ja jonkun aikaa ei\nliene varsin karsaasti katseltu sitä, että alemmat luokat auttoivat\ntaistelussa Roomaa vastaan.\n\nMutta pian tuli tämä uusi liittolainen ei ainoastaan epämukavaksi vaan\nsuorastaan mitä suurimmassa määrin vaaralliseksi. Lollhardiliike sai\nnimittäin valtavaa voimaa sulautumalla yhteen työtätekevien luokkien\nsilloin taistelukuntoisimman ja voimakkaimman osan, talonpoikien,\nkanssa. Kävi samoin, kuin olemme nähneet tapahtuneen Dolcinon\nkapinassa, ja tulemme näkemään, kun ehdimme hussilaisiin ja Saksan\ntalonpoikaissotaan.\n\n\nIII. Talonpoikaissota u. 1381.\n\nMe olemme Dolcinon kapinasta puhuessamme huomauttaneet, että\ntalonpoikien tila yleensä oli parantumassa 1200-luvulta 1400-luvulle.\n\n_Ranskassa_ tuo pitkä, onneton sota vaikutti sen, että asiat kääntyivät\npäinvastaiselle kannalle. Se antoi tämän maan talonpojat alttiiksi\nEnglantilaisten ryöstöjoukkojen rosvoamiselle. Mutta samaan aikaan oli\nRanskan tappiolle joutuneen aateliston ainoana keinona nylkeä entistä\nenemmän talonpoikiaan ja heikompia kaupunkeja.\n\nKurjuus nousi vihdoin niin korkealle, että epätoivo puhkesi ilmi\ntoukokuussa 1358 Isle de Francen maakunnassa (Parisin ympäristössä).\nRanskassa niin tavallisen talonpoikien haukkumanimen Jacques, Jaakko,\nmukaan kutsutaan tätä talonpoikaiskapinaa \"jacquerie'ksi\" (lue:\nshakörii).\n\nNälkäännääntyvien kapinan puhjetessa katosi kokonaan kansallinen riita\nenglantilaisten ja ranskalaisten väliltä, samoin kuin lähes 200 vuotta\njälkeenpäin Saksan talonpoikaissodan aikana hävisi katolilaisten ja\nluterilaisten välillä vallinnut uskonnollinen eripuraisuus. Molempien\nkansakuntien ritariston yhtyneet voimat tukahuttivat helposti kapinan\nhirvittävään verilöylyyn. Ratkaisu tapahtui Meaux-kaupungissa, joka\nsilloin kuului englantilaisille, ja jonka asukkaat olivat päästäneet\nkaupunkiin 9,000 mieheen nousevan talonpoikaisjoukon. _Kuusikymmentä_\n(!) ritaria hyökkäsi aseettomien talonpoikien kimppuun ja teurasti\nheitä kuin lampaita. He tappoivat niin kauan, että he siihen kokonaan\nkyllästyivät, kertoo tuo yllämainittu Froissart. Hän selittää aivan\ntyytyväisenä, vaikeroittuaan tavattomasti sitä, että talonpojat olivat\nkostaneet muutamille aatelismiehille, että _enemmän kuin seitsemän\ntuhatta_ talonpoikaa surmattiin tässä tilaisuudessa. Sitte ritarit\nlopettivat päivän polttamalla Meauxkaupungin ja kaikki sen asukkaat,\nkoska nämä olivat pitäneet yhtä \"jacquiersien\" kanssa.\n\nTällä oli kapinan voima murrettu. Jälellä olevat talonpoikaisjoukot\ntuhottiin, missä vaan heitä tavattiin, ja tuloksena oli se, että\nRanskan maalaisväestö joutui vielä kovempaan orjuuteen.\n\nSamaan tapaan kuvataan yleensä Englannin talonpoikien kapinaa,\njoka oli kaksi vuosikymmentä jälkeenpäin. Mutta me uskomme, että\non vakuuttavasti todistettu (Thorold Roggers jo ennen mainitussa\nteoksessaan), että Englannin talonpoikaissodan luonne oli kokonaan\ntoinen.\n\nEnglantiin nähden sota vaikutti siten, että se vahvisti ajan yleistä\npyrkimystä talonpoikien aseman parantamiseksi. Maaorjuus alkoi\nhävitä, ja päivätyö vaihdettiin rahaveroksi. Tästä johtui se, että\nsuuret maanomistajat olivat pakotettuja hankkimaan maaorjien tilalle\ntoista työvoimaa, _palkkatyömiehiä_. Mutta 1300-luvulla ei ollut\nvielä maalla mitään mainittavaa köyhälistöväestöä. Maanviljelyksen\npalkkatyöläiset olivat osaksi talonpoikia, jotka käyttivät joutoaikansa\ntehdäkseen ansiotyötä suurtilanomistajille, osaksi kuuluivat he\nitsenäiseen, verraten, ja itsessäänkin, vähälukuiseen varsinaisten\npalkkatyöläisten luokkaan. Nämä viimeksimainitutkin olivat itseasiassa\nitsenäisiä talonpoikia, sillä paitsi palkkaansa saivat he myöskin\nmaata tupansa läheltä viljelykseen. Heillä oli myöskin, kuten\nvarsinaisilla talonpojilla, nautinto-oikeus yhteismaahan, jolla heidän\nkarjansa kävi laitumella ja josta he samalla saivat polttoainetta,\npuita, turvetta j.n.e. Tästä tilasta oli maanomistajalle (tai hänen\ntaloutensa vuokraajalle) se epämiellyttävä seuraus, että hänen täytyi\nmaksaa kovin korkeita palkkoja, mikä melkoisessa määrässä vähensi\nhänen maankorkoaan. Suurin osa alempaa aatelistoa joutui senvuoksi\nrahallisesti rappiolle.\n\nMaanomistajien tila tuli vielä huonommaksi senjälkeen kun suuri rutto,\njota kutsuttiin \"mustaksi surmaksi\", v. 1348 alkoi hävitysretkensä\nkoko Europassa ja raivosi monin ottein pari vuosikymmentä surmaten\nkoko maanosassamme kaikkiaan noin 25 miljoonaa ihmistä. Ranskassa\nlisäsi tämä rutto maalaisväestön kurjuutta, Englannissa tuli se sen\nvapautumisen keinoksi. Rutolla oli kyllä samallainen hyväävaikuttava\nominaisuus, jollainen sellaisilla kulkutaudeilla on osottautunut\nolevan uusimpanakin aikana: se raivosi etupäässä köyhemmissä luokissa\nja säästi rikkaita.[25] Mutta ikävä kyllä ei sivistys ollut vielä\nsilloin ehtinyt niin pitkälle, että käyttämätöntä työvoimaa olisi ollut\nkaduilta saatavissa. Ruton jälkeen palkat korkenivat tavattomasti,\nja valitus maanomistajien keskuudessa kävi varsin suureksi. Kuningas\nEdvard III riensi jo v. 1349 antamaan määräyksen, joka velvotti kunkin\nmaanviljelystyömiehen ja rengin ottamaan vastaan sen työn, joka hänelle\ntarjottiin ja vissistä palkasta, jota ei saanut korottaa, ja määrätyksi\ntyöajaksi, jota ei saanut muuttaa -- muuten tuli rangaistus sekä sille,\njoka antoi liian korkean palkan, että sille, joka otti sen vastaan.\n\nTämä maanomistajiensuojeluslaki, joka määräsi korkeimman palkan ja\nlyhimmän työajan, jäi kuitenkin tehottomaksi, samoin sen seuraajat\nvuosilta 1350 ja 1360, sillä ne eivät voineet hankkia köyhälistömäärää,\njoka olisi ollut tarpeen, muodostaakseen työvoiman hinnan hoviherrojen\ntarpeiden mukaiseksi.\n\nRanskan kanssa käyty sota, joka vei niin paljon työvoimaa\npalkkasotureiksi, ei suinkaan vaikuttanut helpottavasti hoviherrojen\ntyöväen kysymykseen. Mutta toiselta puolen oli juuri hoviherrojen\n\"hätätila\" heille kiihottimena peittämään vajauksen kassassaan\nhyväpalkkaisella sotapalveluksella ja Ranskaan tehdyillä uusilla\nryöstöretkillä, ja se olikin pääsyynä siihen, että sota venyi\nloppumattomiin, ja pääsyynä siihen, että kun vihdoin mahtava\nkansallinen innostus, jonka \"Orleansin neitsyt\" sai aikaan, karkotti\nenglantilaiset Ranskasta, Englannin aatelisto sekaantui kolmekymmentä\nvuotta kestäneeseen sisälliseen \"valkosten ja punasten ruusujen sotaan\".\n\nToiselta puolen täytyi tämän \"hätätilan\" tehdä hoviherrojen joukossa\nwiclifin uskonpuhdistuksen aatteet, se on itse asiassa sen vaatimuksen,\nettä kirkon omaisuus olisi pakkoluovutettava heidän hyväkseen, mitä\nsuurimmassa määrin suosituksi.\n\nKun Edvard III:nnen asetus ei auttanut, koki aatelisto monin paikoin\nratkaista \"työväenkysymystä\" toisella tavalla, nimittäin suoran\nväkivallan avulla, palauttamalla maaorjuuden, asettaen talonpojat\npakkotyöhön heidän tiloillaan.\n\nSe katkeruus, jonka sellainen väkivaltaisuus sai aikaan, oli varsin\nsopiva maaperä lollhardilaiselle kiihotukselle. Talonpojilla oli kyllä\naivan toisia harrastuksia kuin kaupunkien omaisuudettomilla luokilla,\nmutta heidän vastustajansa olivat samat ja heidän lähin päämääränsä\nsama: rikkaiden ja heidän valtiomiestensä oikeudenloukkausten\nlopettaminen. Mitään ei asiaan vaikuttanut se, että toiset rikkaista\npuhuessa pääasiassa tarkottivat hoviherroja, toiset etupäässä\nkauppiaita.\n\nSen kautta että talonpojat liittyivät kaupunkien alempiin luokkiin,\nkadotti lollhardilaisliike kumminkin varmuuttaan; se lakkasi\nolemasta puhtaasti kommunistinen liike ja muuttui kansanvaltaiseksi\nvastustusliikkeeksi, johon sisältyi sangen monenlaisia suuntia. Mutta\nse voitti tavattomasti voimakkuudessa.\n\nTalonpojat alkoivat järjestyä vastarintaan, muodostivat yhdistyksiä\nja kokosivat rahoja. Järjestäjinä olivat etenkin lollhardien \"köyhät\npapit\", jotka toivat liikkeeseen yksimielisyyttä ja yhteyttä.\n\nRikhard II:sen hallituksen alussa kärjistyi talonpoikien ja\nhoviherrojen välinen vastakkaisuus äärimmilleen. Edvard III:nnen\nviimeisinä vuosina oli englantilaisilta kadonnut sotaonni. Heidän\ntäytyi v. 1374 tehdä epäedullinen aselepo. Aatelistolla ei ollut nyt\nmitään muuta keinoa kuin nylkeä talonpoikiaan. Mutta jos herrojen\nväkivalta kasvoi, niin täytyi sodan lakattua, kun näin monet\npalkkasoturit taas palasivat aurankurkeen ja lisäsivät sotakuntoisten\ntalonpoikien lukua, myöskin talonpoikien uhkamielisyyden lisääntyä.\nYhteentörmäys molempien vihamielisten luokkien välillä tuli pian\nvälttämättömäksi. Talonpoikien täytyi suorastaan nousta kapinaan,\nsillä hallintovoimat alkoivat toimia kansanliikettä vastaan ja mitä\nankarimmin vainota lollhardilaisia agitatoreja. John Ball vangittiin\nCanterburyn arkkipiispan käskystä. Vangittaessa hän lienee ilmottanut,\nettä hänen 20,000 ystäväänsä pian vapauttaisivat hänet. Ja ennustus\ntoteutui.\n\nTavallisen esityksen mukaan oli talonpoikaiskapinan puhkeamiseen\nsyynä muuan aivan satunnainen seikka: eräs veronkokooja raiskasi\nväkisin erään tiilenlyöjän Wat Tylerin tyttären. Tämä kosti lyömällä\nvirkamiehen kuoliaaksi ja kehotti kansaa ryhtymään väkivaltaa\nväkivallalla vastustamaan.\n\nMutta itseasiassa puhkesi meteli ilmi useissa paikoin samaan aikaan 10\np:nä kesäk. 1381. Tärkeimmäksi tuli _Norfolkin_, kutomateollisuuden\npääpaikan, sekä _Kentin_ kapina, missä maaorjuus jo oli kokonaan\nhävinnyt. Kentin kapinaa johtivat _Wat Tyler_, joka oli taistellut\nsodassa Ranskaa vastaan ja hyvin perehtynyt sotaan, sekä muuan\npappi, _Jack Straw_. Kapinoitsijat marssivat Lontoota vastaan,\nvapauttivat tiellä John Ballin vankeudesta ja asettuivat leiriin\nLontoon ulkopuolella olevalle Blackheathille, mustalle kankaalle.\nHe kutsuivat kuningasta luokseen. Tämä tulikin laivalla Thems-jokea\nmyöten, mutta ei uskaltanut nousta maalle, vaan palasi kotiin tyhjin\ntoimin. Nyt talonpojat hyökkäsivät kesäk. 12 p:nä Lontooseen, jonka\nportit heidän kaupunkilaistoverinsa olivat heitä varten pitäneet\navoinna. Pääkaupungin alemmat luokat yhtyivät heihin, ja kapinoitsijat\nkostivat sortajiensa palatseille, kun eivät voineet saada heitä itseään\nkäsiinsä. Niin poltettiin Lancasterin herttuankin palatsi, sillä\nhäntä vihattiin kaikkein eniten. Mutta he eivät ryöstäneet, \"ja jos\nhe tapasivat jonkun varastamasta, löivät he hänet heti kuoliaaksi,\nniinkuin ainakin henkilöt, jotka eivät vihaa mitään pahemmin kuin\nvarkautta\".\n\nNuori, vasta viisitoistavuotias kuningas oli neuvosherrojen, muutamien\naatelismiesten ja Canterburyn arkkipiispan kanssa paennut Toweriin,\nLontoon linnaan. Turhaan Lontoon lordmajori Walworth kehotti häntä\nryhtymään hyökkäykseen kapinoitsijoita vastaan ja lupasi, että\nkaupungin rikkaat porvarit silloin yhtyisivät hänen joukkoihinsa.\nSalisburyn kreivi väitti, että kaikki olisi mennyttä, jos kuningas\njoutuisi tappiolle avoimessa taistelussa, ja tämä mielipide voitti,\nhuolimatta siitä, että kuninkaalla oli käytettävänään 8,000 hyvin\nvarustettua miestä. Pelko oli lamauttanut kokeneetkin soturit. Kapina\npysyi täten sotilaallisesti voittamattomana, kuningas päätti ryhtyä\nkeskusteluihin. Tässä on kokonaan toinen kuva nähtävänä kuin se, minkä\nRanskan jacquerikapina tarjoo.\n\nRichardilla olikin täysi syy olla myöntyväinen, sillä 14 p:nä\nkesäkuuta kapinoitsijat hyökkäsivät Toweriin ja surmasivat muun muassa\narkkipiispan -- saman miehen, joka oli vangituttanut John Ballin --\nsekä toisiakin hänen vainoojiaan, joita saivat käsiinsä.\n\nVähää ennen kuningas oli jättänyt tämän linnan ja ryhtyi Mile-Endissä\nkeskustelemaan kapinoitsijain kanssa. He selittivät tahtovansa olla\nvapaita talonpoikia ja saada vapautensa kirjallisesti tunnustetuksi.\nSen ohessa he vaativat aateliston metsästys- ja kalastusoikeuksien sekä\nmuiden samallaisten etujen lakkauttamista. Kuningas myöntyi kaikkeen,\nmitä he pyysivät, ja selitti olevansa valmis antamaan heti tarpeelliset\nasiakirjat. Kolmekymmentä kirjuria asetettiin toimimaan sellaista\ntarkotusta varten.\n\nTäten olivat talonpojat saavuttaneet sen, mitä tahtoivat. Suuri joukko\nheistä palasi taasen kotiin, johon seikkaan myöskin muonan puute lienee\nvaikuttanut. Heillä oli vain pieniä varastoja mukanaan ja Froissart\nkertoo, että jo ennen Lontoon vallonista, Blackheathilla neljäs osa\ntalonpojista oli pakotettu ruuan puutteessa paastoamaan. Mutta suurempi\njoukko, jota Wat Tyler, Jack Straw ja John Ball johtivat, pysyi vielä\npaikallaan valvoakseen asiakirjojen valmistumista, ehkäpä myöskin\ntahtoakseen enempi myönnytyksiä.\n\nKeskustelut uudistettiin seuraavana päivänä. Kapinalliset kohtasivat\nkuninkaan ja hänen ritarinsa Smithfieldissä. Richard kutsutti Wat\nTylerin molempien sotajoukkojen välillä tapahtuvaan keskusteluun, ja\ntämä noudatti kutsua.\n\nKun keskustelua pidettiin, lähestyi heitä muuan ritari. Kun Wat\nTyler paheksui sitä, käski Richard vangita hänet. Joukko sotamiehiä\näskenmainitun lordmajori Wawlorthin johtamina hyökkäsi hänen kimppuunsa\nja lukuisien miekkojen lävistämänä kaatui Wat Tyler maahan. Mutta\nRichard, joka nuoruudestaan huolimatta jo oli täysin perehtynyt\nkaikkeen siihen kavaluuteen ja teeskentelyyn, jota silloin kutsuttiin\nvaltiotaidoksi, ratsasti hämmästyneitten kapinoitsijoiden luokse,\nsyytti Wat Tylerin olleen petturin, joka oli tahtonut surmata hänet, ja\nilmotti että hän itse, kuningas, tästä lähin tahtoisi olla talonpoikien\njohtaja. Tällaista puhetapaa käyttäen sai hän pysytettyä heidät niin\nkauaksi aikaa, että Lontoon porvarit ehtivät varustautua ja saapua\npaikalle. Mutta Richard ei edes silloinkaan uskaltanut väkineen ryhtyä\njulkitaisteluun. Tyydyttiin siihen, että erotettiin kapinalliset\nLontoosta ja että tähän kaupunkiin palautettiin \"järjestys\". Talonpojat\nsaivat kirjat siitä, että olivat vapaita, jonka jälkeen he niine\nhyvineen hajaantuivat.\n\nHuonommin kävi kapinan _Norfolkissa_. Talonpojat vallottivat 11 p:nä\nkesäk. Norwich'in, mutta sen piispa, Henry Spencer, kokosi pian\nsotajoukon, hyökkäsi kapinallisten kimppuun ja löi heidät taistelussa,\njossa hän omalla kädellään surmasi muutamia. Kaikki vangit hän\nmestautti, niitten joukossa myös kapinan johtajan, John Littlestreetin.\nHurskaalla piispalla oli erityinen ilo personallisesti antaa\nkuolemaantuomituille uskonnon viimeinen lohdutus.\n\nPienemmät kapinanyritykset sammuivat suurimmaksi osaksi alkuunsa.\nSittenkun talonpojat olivat rauhottuneet, alkoi Richard miettiä, kuinka\nhän sopivimmin voisi rikkoa \"kuninkaan sanansa\", jota hän ei koskaan\nollut aikonutkaan pitää. Sellainen kuului silloin ajan tapaan.\n\nUudempi valtiotaito oli vielä kehdossaan, ja valhetta, petosta ja\nsalamurhaa käytettiin silloin rohkeammasti kuin myöhemmin, jolloin\nkansan arvostelun vuoksi on pidetty tarpeellisena heittää siveellinen\npeite valtiotaidon konnuuksien ympärille. On tavallista puhua\n\"kuninkaan sanasta\" kuin jostakin erikoisen pyhästä ja rikkomattomasta.\nMutta 1300-luvusta aina 1600-lukuun asti -- vieläpä myöhemminkin --\npidettiin sanansapitäväisyyttä ja rehellisyyttä yleensä heikkoutena,\njollaiseen suuri hallitsija ei saanut tehdä itseänsä syypääksi.\n\nNiin pian kuin kuningas oli koonnut ympärilleen 40,000 miehen suuruisen\nsotajoukon -- \"jommoista Englanti ei ennen milloinkaan ollut nähnyt\",\nkuten muuan aikalainen sanoo -- heitti hän naamarin kasvoiltaan ja\nasetti tuomioistuimia kapinallisten rankaisemiseksi. Essexin miehet\nlähettivät silloin lähettejä muistuttamaan häntä hänen lupauksistaan.\nMutta kun tämä kuninkaallinen poikanen tiesi olevansa suuren sotajoukon\nympäröimänä, oli hänen kukonharjansa niin paisunut, että hän vastasi:\n\"Orjia olette olleet ja orjia olette. Te jäätte maaorjuuteenne, mutta\nei sellaiseen, jossa tähän saakka olette olleet, vaan vielä tavattoman\npaljon pahempaan. Sillä niin kauan kun Me elämme ja Jumalan armosta\nhallitsemme tätä valtakuntaa, tulemme Me käyttämään järkemme, voimamme\nja kykymme niin teitä sortaaksemme, että teidän orjuutenne tulee\nvarottavaksi esimerkiksi jälkeläisillenne.\"\n\nTämä provakatsioni saavutti tarkotuksensa. Essexin talonpojat\ntarttuivat vielä kerran aseisiin, mutta täytyen turvautua vain omiin\nvoimiinsa -- sillä toiset kreivikunnat pysyivät alallaan --, he pian\nkukistuivat kuninkaan ylivoiman alle.\n\nNäennäisesti oli \"järjestyksen\" asia päässyt voitolle. Mutta\nenglantilaiset valtiomiehet eivät voineet salata sitä itseltään,\netteivät he olleet kukistaneet pääkapinaa avoimessa taistelussa\nja että heidän ainoastaan valheilla, salamurhalla ja arkamaisella\nhyökkäyksellä oli onnistunut torjua pahin. Kapina ei senvuoksi jäänyt\nhedelmättömäksi, huolimatta siitä, että se lopuksi näennäisesti kyllä\nonnistui huonosti. Suuret herrat varoivat niin käyttämästä voittoaan,\nettä he olisivat saaneet koko talonpoikaisluokan uudestaan kapinaan.\nEnglannin talonpoikien vapauttaminen maaorjuudesta jatkui keskeymättä\nja ennen vuosisadan loppua se olikin kaiken kaikkiaan loppuun\nsuoritettu.\n\nMutta talonpoikien ohella olivat Lontoossa ja Norwichissa myöskin\nkaupunkien alemmat luokat nousseet kapinaan. Nämä olivat turvattomampia\nkuin talonpojat ja voittajien kosto suuntautuikin etupäässä heitä\nkohtaan. Kun kuulemme, että kapinan loputtua sen johtajat joutuivat\npelottavien verituomioiden uhreiksi ja että heistä 1,500 surmattiin,\nmuitten muassa myöskin Jack Straw ja John Ball, niin saanemme\notaksua, että tämä koski talonpoikia vähemmässä määrin kuin heidän\nkaupunkilaisia liittolaisiaan. Parlamentin asiakirjoissa löydämme\nvielä 289 kuolemaan tuomitun kapinanjohtajan nimet. Niistä oli 151\nLontoosta ja ainoastaan 138, ei siis puoletkaan, muista kaupungeista ja\nmaaseudulta.\n\nMutta kapinan onneton loppu ei ehkäissyt talonpoikaisluokan\nvapautumista kuin hetkeksi. Sitä vastoin oli se melkein kuolemanisku\nlollhardilaisliikkeelle, vieläpä koko paavikunnan vastustukselle.\n\nKuninkaasta ja aatelistosta olikin kieltämättä liiaksi vaarallista\nniin kapinallinen väestö selkäpuolellaan ruveta vallankumoukselliseen\nliikkeeseen, sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta paavia\nkohtaan ja ottaa takavarikkoon kirkon omaisuus. Saatiinkin sitä\nhelpommin sovinto aikaan paavikunnan kanssa, kun tämä juuri tähän\naikaan lakkasi olemasta Ranskan politikan yksinomaisena aseena.\nKirkossa oli v. 1378 alkanut _suuri hajaannus_, josta pian tulemme\nlähemmin puhumaan. Maailma oli saanut _kaksi_ paavia, _ranskalaisen_\nAvignoniin ja ranskalaisvihollisen, _roomalaisen_, jota Saksa ja\nEnglanti tukivat.\n\nJos uskonpuhdistus todellakin olisi ollut sen siveellisen mielipahan\nseurauksena, jonka paavikunnan rappeutuminen sai aikaan, kuten\nprotestantismin ideologiset historiankirjottajat luulevat voivansa\nmeille uskotella, niin olisi Wiclifin liikkeen pitänyt saada enempi\nvauhtia tämän suuren hajaannuksen aikana, sillä silloin paavikunta\noli siveellisessä suhteessa syvimmälle vaipunut. Mutta historian\nkulun määräävät luokkaedut ja luokkienväliset taistelut, ja vuodesta\n1381 alkaen Englannin hallitsevien luokkien edut olivat Wiclifin\npyrkimyksille vastakkaiset.\n\nTotta kyllä, ei hänellä eikä hänen suosijoillaan ollut vähintäkään\nyhteyttä talonpoikaiskapinan kanssa; päinvastoin oli, kuten olemme\nnähneet, hänen suojelijansa Lancasterin herttua, kapinallisten\nkeskuudessa eninten vihattu mies. Mutta siitä huolimatta näyttäytyi\nhänen oppinsa olevan vallankumouksellisempi kuin mitä sopi Englannin\nvallitsevien luokkien etuihin. Jo v. 1382 muuan Lontoossa pidetty\nkirkolliskokous kirosi 24 hänen lausettaan kerettiläisinä, ja\nparlamentti käski samana vuonna erityisellä lailla maallisia\noikeusistuimia tukemaan hengellisiä. Ei auttanut sekään, että Wiclif\nv. 1382 julkaisi kirjotuksen _\"De blasphemia\"_ (herjaamisesta), missä\nhän lausui paheksumisensa talonpoikaiskapinan johdosta. Yksinpä\nhänen entinen suosijansa, Lancasterin herttua, hylkäsi hänet. Wiclif\nerotettiin Oxfordin yliopistosta ja kaikki korkeammat arvot riistettiin\nhäneltä. Hänen täytyi vetäytyä kirkkoherranpaikkaansa Lutterworthiin,\nmissä hän jo v. 1384 kuoli.\n\nPahemmin kävi lollhardien. Talonpoikaiskapinasta asti, johon\nlollhardilaiset kiihottajat olivat suuressa määrin vaikuttaneet,\npidettiin jokaista lollhardia, joka saatiin ilmi, jo edeltäkäsin\nsuurena kavaltajana, jonka oikea paikka oli polttoroviolla. Samallainen\nvainonaika, joka Saksassa oli Kaarle IV:nnen ajoista alkaen vallinnut,\nkoitti nyt Englannin lollhardeille. Liikettä en voitu kokonaan\ntukahduttaa, mutta toiselta puolen ei myöskään lollhardien onnistunut\nmilloinkaan saavuttaa sellaista merkitystä, kuin heillä oli ollut\nvuosina 1360-81. Samoin kuin Saksassakin eivät he Englannissakaan\nvoineet tehdä muuta kuin tavattomassa määrässä joutua aatteensa\nmarttyyreiksi.\n\nVuoden 1381 kapina vaikutti luonnollisesti myöskin ulkomaihin, ja\nsaattoi kaikkialla vainot beghardeja ja valdolaisia vastaan uudelleen\npuhkeamaan. Vuosisadan lopulla ei heillä ollut enään ainoatakaan\nvarmaa pakopaikkaa. Silloin koitti äkisti, suurimman hädän vallitessa,\nvainotuille ja sorretuille riemunaika, joka ihanasti todisti heille,\nkuinka \"Herra on heikoissa väkevä\". _Hussilaissotien_ puhjetessa alkoi\n_Böhmissä_ kommunistisille pyrinnöille sankari-aika, tuon Ranskan\nsuuren vallankumouksen aikakauden vertainen, joka alkoi vuonna 1793.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nTaborilaiset.\n\n\nI. Suuri kirkollinen hajaannus.\n\nWiclifiläisen liikkeen syntyminen oli vakava varotus paavikunnalle.\nJos paavit edelleenkin pysyisivät Ranskan aseina, niin he saattaisivat\nasemansa vaaraan koko muussa Europassa. He rupesivat senvuoksi\ntoivomaan pois Avignonista, Ranskan vankeudesta, Roomaan, missä olivat\nvähemmän Ranskan vaikutukselle alttiina.\n\nWiclifiläinen liike osotti myöskin paaveille, miten vaarassa heidän\nasemansa kirkkoruhtinaina oli. Se kehotti heitä hakemaan varmaa turvaa\nmaallisesta vallasta. Mitä enemmän Englannissa, Ranskassa ja Espanjan\neräissä osissa kirkko vapautui paavin herruudesta ja riistämisestä ja\njoutui ruhtinasten alaisuuteen, sitä tärkeämmäksi kävi paaville hänen\nmaallinen ruhtinaskuntansa, Kirkkovaltio. Myöskin tämän vuoksi oli\npaavien olo Roomassa välttämätön.\n\nJos paavilla oli kaikki syy toivoa pääsevänsä Roomaan, niin alkoivat\npuolestaan italialaiset ikävöidä paavia. \"Babylonian vankeus\", joksi he\nkutsuivat paavin Avignonissa asumista, oli heille selvästi osottanut,\nkuinka tärkeätä oli tälle maalle saada paavi Roomaan, miten suurta\nvahinkoa hänen poissaolonsa oli tuottanut. Varsinkin Rooma oli kovasti\ntaantunut.\n\nTuo intohimoinen halu saada paavi palaamaan Roomaan sai suuremmoisen\nilmauksen runoilija _Petrarcassa_. Runoissaan ja kirjeissään hän on\nloistavin värein kuvannut, kuinka aina siitä asti, kun pyhä istuin\nmuutettiin, paavien palatsit ja pyhimysten alttarit olivat Roomassa\nvaipuneet köyhyyteen ja likaan, kuinka ikuinen kaupunki oli joutumassa\nrappiotilaan, niinkuin vaimo, jonka mies on hylännyt, mutta kuinka ne\npilvet, jotka nyt peittävät seitsemän kukkulan kaupungin taivaan, sen\noikean valtijaan läsnäolo kyllä haihduttaisi. Paavin ikuinen kunnia,\nRooman onni ja Italian rauha olisivat seurauksena, jos joku paavi\nuskaltaisi lähteä Ranskan vankeudesta. Avignonissa täytyi paaviuden\nsitävastoin luonnonlain välttämättömyydellä vaipua paheisiin ja\nylellisyyteen ja saada osakseen koko maailman halveksimisen.[26] Ei\nkukaan ole ruoskinut paaviutta terävämmin kuin Petrarca, mutta se\nei tapahtunut suinkaan vihollisessa mielessä, vaan senvuoksi, että\nsaataisi paavit takaisin Roomaan. Suurena vikana paavinistuimelle hänen\nmielestään ei ollut suinkaan se, että paavi mitä häpeämättömimmin\nriisti koko maailmaa, vaan se, että paavit kuluttivat riistämisen\nhedelmät ei Roomassa, vaan Avignonissa.\n\nEivät ainoastaan taloudelliset, vaan myöskin valtiolliset syyt\nkiinnittivät siihen aikaan italialaiset paaviuteen.\n\nKansallistunteen herääminen on mitä läheisimmästi riippuvainen\ntavaratuotannon kehityksestä. Kun tämä on saavuttanut sellaisen\nasteen, että se alkaa tulla kapitalistiseksi, niin sen edut, ja ennen\nkaikkea kapitalistien edut, vaativat kansallista, mahdollisimman\nkeskittynyttä valtiota, joka voi turvata kapitalistien kotimaiset\nmarkkinat ja hankkia heille tarpeeksi tilaa ja liikuntavapautta\nmaailmanmarkkinoilla. Täysin selvästi esiintyivät nämä tarkotukset\nvasta 1600-luvulla, mutta nykyaikaisen kansallistunnon alut esiintyivät\njo 1300-luvulla, jolloin niitä huomaa kumminkin vain, jos erikoiset\nasianhaarat kansallistunnon herättivät, vaikka se vielä ei hetkiinkään\nsaavuttanut itsestään selvän vaiston voimakkuutta.\n\nKorkeasti kehittyneessä Italiassa sen edellytykset näkyivät ensinnä.\n1300-luvulla huomattiin täällä kipeästi tarvittavan yhteenliittymistä,\njoka voisi lopettaa nuo ainaiset pikkuvaltioiden välillä vallinneet\nsodat ja luoda yhteiskunnallista hyvinvointia turvaamalla rauhan ja\njärjestyksen. Mutta ainoa valta, jonka luultiin kykenevän antamaan\nyhteyttä Italialle ja saavuttamaan ylivallan eri pikkuvaltiaiden yli,\noli paavius. Myöskin kansalliselta näkökannalta katsottuna halusivat\nsiis kaikki kaukonäköisemmät italialaiset isänmaanystävät paavien\npalaamista Avignonista.\n\nKaiken muun lisäksi tuli nyt vielä Ranskan kärsimä tappio Englannin\nkanssa käydyssä sodassa, joka vaikutti sen, että Ranska näytti yhä\nvähemmän pelottavalta vastustajilleen.\n\nPaavillisissa piireissä alettiinkin wiclifiläisen liikkeen synnyttyä\ntodenteolla harkita siirtymistä takaisin Roomaan. Ensimäisen kokeen\npaeta Avignonista teki Urban V. V. 1367 lähti hän kardinaleinensa\nRanskan kuninkaan Kaarle V:nnen vastalauseista huolimatta Avignonista\nMarseillen ja Genuan kautta Roomaan, missä hänet otettiin ilolla\nvastaan. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin ranskalaiset kardinalit saivat\ntaasen voiton. He viihtyivät paremmin Avignonissa -- Gibbon väittää,\nettä siihen oli pääasiassa syynä Burgundinviini, jota he eivät saaneet\nItaliassa -- ja paavin hovi muutettiin taasen sinne. Uuden kokeen teki\nGregorius XI v. 1376. Hän lähti Roomaan ja oli siellä kaksi vuotta,\nkuolemaansa saakka. Nyt roomalaiset pelkäsivät, että ranskalaiset\nkardinalit pääsisivät taasen voitolle paavinvaalissa. He nousivat\naseihin, ympäröivät kardinalikollegiumin ja pakottivat kardinalit\nhuutaen: \"kuolema taikka italialainen paavi!\" todellakin valitsemaan\nerään italialaisen, Urban VI:nnen. Mutta ranskalaismieliset kardinalit\npakenivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Roomasta ja julistivat\nvaalin pakotuksen alaisena tehdyksi ja laittomaksi ja valitsivat uuden\npaavin, Klemens VII:nnen.\n\nTämä oli syynä kirkon suureen hajaannukseen, skismaan. Me olemme\nlaajasti tehneet selkoa sen syistä, sillä niillä on suuri merkitys\npaaviuden ja sen vuoksi myöskin kerettiläislahkojen historiaan.\n\nKaksi samalla kertaa virassa olevaa paavia ei ollut suinkaan mitään\ntavatonta. Uutta oli sitävastoin se, että eri kansat kannattivat\nkumpaakin paavia. Ranska ja Espanja tukivat toista paavia ja toista,\nitalialaista, Englanti ja Saksa. Myöhemmin ilmaantui näiden rinnalle\nvielä kolmaskin paavi, joka tunnustettiin melkeinpä vain Espanjassa.\nTämä kirkon skisma oli jo siis enteenä katolisen kristikunnan\nhajaantumiselle kansankirkkoihin. Tässä ei siis ollut kysymys\nuskonlauselmista, eikä myöskään puhtaasti henkilöllisistä pyrinnöistä,\nvaan kansallisista, valtiollisista vastakohdista.\n\nSyntyi hurja taistelu keskenäänkilpailevien paavien välille, eikä\nkukaan onnistunut saamaan ratkaisevaa voittoa. Koko kirkko huojui\nliitteissään, mutta myöskin yhteiskuntaa uhkasi samallainen tila,\nyhteiskuntaa, jota uhkasivat sellaiset räikeät vastakohdat, jotka\ntulivat samanaikaisesti näkyviin Ranskan jacqueriessä ja Englannin\ntalonpoikaiskapinassa. Tuli siis tehdä loppu vallattomuudesta,\njärjestää kirkko uudestaan, tai, niinkuin silloin sanottiin, \"puhdistaa\nkirkko päähän ja jäseniin nähden\".\n\nPaavius oli silloin aivan kykenemätön tätä tekemään. Toisten mahtien\ntäytyi pitää siitä huoli. Pidettiin sarja kansainvälisiä kongresseja,\nniin sanottuja kirkolliskokouksia, mutta maallisten ruhtinasten\nlähettiläillä oli niissä yhtä paljon sanomista kuin kirkonkin eri\njärjestöjen edustajilla.[27]\n\nSe paavius, joka lähti näistä kirkolliskokouksista, oli syvällä sen\nalapuolella, joka kerran oli voittanut Saksan hohenstaufilaiset\nkeisarit. Paavit olivat tosin tästä alkaen vähemmän eri kansojen\nvaikutuksen alaisia kuin Avignonin paavit, mutta myöskin heidän\nvaikutuksensa eri kansoihin oli pienentynyt. Oli syntynyt\nkansalliskirkkoja, jotka olivat maan ruhtinaan alaisia, ja hänen\nkanssaan sai paavi jakaa ylivallan ja nylkemisoikeuden, ellei\ntahtonut niitä kokonaan menettää; hänen osansa niihin oli rajotettu\nja erikoisilla sopimuksilla (konkordateilla tai pragmatisilla\nsanktsioneilla) tarkoin määrätty.\n\nNiin oli laita Ranskassa, Espanjassa ja Englannissa. Italiassa\nroomalainen kirkko oli alusta alkaen kansalliskirkkona.\n\nVain Saksan valtakunta ei kyennyt näiden kirkolliskokousten aikana\nluomaan perustuksia millekään kansalliskirkolle. Saksa oli liiaksi\nhajanainen voidakseen järjestää tai rajottaa paavien harjottamaa\nSaksan kirkon hallitsemista ja riistämistä. Saksa tuli siitä alkaen\npaavillisen herruuden ja riistämisen pääesineeksi ja jäi sellaiseksi\nkokonaiseksi vuosisadaksi.\n\nOli kuitenkin Saksan valtakunnassa yksi valtio, joka tässä kohden teki\npoikkeuksen: _Böhmin kuningaskunta_.\n\n\nII. Böhmin yhteiskunnalliset olosuhteet ennen hussilaissotaa.\n\nPaitsi Englantia ei Europan missään muussa maassa ollut huomattavissa\n1300-luvulla niin nopeaa taloudellista kehitystä kuin Böhmissä.\nEnglannissa tämä johtui etupäässä villakaupasta ja noista Ranskaan\ntehdyistä onnistuneista ryöstöretkistä. Böhmissä sen vaikuttivat\n_hopeakaivokset_. Paras näistä oli Kuttenbergin kaivos, joka keksittiin\nv. 1237 ja oli aina siitä alkaen 1400-luvulle asti Europan ehdottomasti\nenin hopeaa tuottava kaivos. Sen vuotuinen tuotanto nousi 1300-luvun\nalussa noin 50,000 naulaan hopeaa (125,000 markkaan.) Myöskin\nkullanhuuhtomispaikkoja oli useissa Böhmin joissa, nim. Moldaussa ja\nLuznicissa, joessa, jonka varrella Tabor on.\n\nBöhmin tämänaikuinen nopea voimistuminen oli, kuten sanottua, etenkin\nnäistä vuorikaivoksista riippuvainen. Kun Böhmin kuningas Kaarle I v.\n1346 huudettiin keisariksi (nimellä Kaarle IV), niin vaaliruhtinasten\näänet ostettiin Kuttenbergin hopeakaivostuotteilla, ja samalla,\nsiihen aikaan sangen tavallisella tavalla kävi silloinkin, kun hänen\npoikansa Wenzel v. 1376 valittiin. Trierin vaaliruhtinaan kuitti 40,000\nguldenista on vielä tallella.\n\nVuorikaivosten ansio on, että Böhmissä kauppa ja teollisuus, taiteet\nja tieteet kukoistivat. Prag tuli \"kultaiseksi Pragiksi\", joka oli\ntäynnä loistavia rakennuksia, ja siellä syntyi Saksan valtakunta-alueen\nensimäinen yliopistokin. Mutta ei kirkkokaan jäänyt osattomaksi. Sillä\non aina ollut hyvä vatsa ja hieno nenä. Se tietää, _mistä_ jotain voi\nsaada, ja tietää myöskin, _miten_ se on saatava. Luostarit ja kirkot\ntulivat Böhmissä erinomaisen rikkaiksi, varsinkin \"pappikeisari\" Kaarle\nIV:nnen aikana.\n\nPragin arkkipiispoilla \"oli 17 suurta aluetta Böhmissä ja sen lisäksi\nuseita sen ulkopuolella. Arkkipiispan hovikunta kilpaili usein\nloistossa keisarin hovin kanssa, ja kokonainen vasallijoukko oli aina\nvalmiina hänen palvelukseensa\". Yksistään St. Veitlin tuomiokapituli\nkäsitti 300 hengellistä ja omisti _enemmän kuin sata_ kylää. Eneas\nSylvius, joka sittemmin tuli paaviksi Pius II:nnen nimellä, kirjottaa\nkirjassaan \"Böhmin historia\": \"Minä luulen, ettei missään muussa\nEuropan maassa ole niin monta, niin suuremmoista ja rikkaasti\nkoristettua jumalanhuonetta kuin Böhmissä. Kirkot kohottivat huippujaan\ntaivasta kohden, korkeat alttarit olivat täynnä kultaa ja hopeaa,\npappien puvut koristettiin helmillä, koko koristelu oli runsasta,\nastiat mitä kallisarvoisimpia... Eikä ainoastaan kaupungeissa, vaan\nmyöskin pikkukylissä voi ihailla samallaista loistoa.\"\n\nMutta mitä rikkaammaksi Böhmin kirkko tuli, sitä enemmän sitä paavi\nnylki.\n\nTavaratuotannon ja tavarakaupan kehittyessä täytyi niiden tavallisten\nseurausten tulla luonnollisesti myöskin Böhmissä esiin. Paavillisen\nkirkon ja väestön suuren joukon kesken vallitsevan vastakkaisuuden\nohella esiintyi vastakkaisuuksia kauppiaiden ja kuluttajien, mestarien\nja sällien, pääomanomistajien ja kotiteollisuuden harjottajien,\nmaanomistajien ja heidän alustalaistensa välillä. Sen seikan kanssa\nei ole ristiriidassa se tosiasia, että Böhmissäkin on havaittavissa\najan yleistä pyrkimystä, joka johti talonpoikien vapauttamiseen\nmaaorjuudesta ja sen vaihtamiseen pelkäksi verovelvollisuudeksi,\nilmiö, jonka syitä ja luonnetta jo usein ennen olemme selittäneet.\n14:nnen ja 15:nnen vuosisadan vaihteessa oli maaorjuus Böhmissä\ntosiasiassa lakannut. Mutta aateliston puolelta koetettiin täällä\nkuten Englannissakin saattaa alustalaiset vanhaan riippuvaisuuteen\nja elinorjuuteen. Ja heidän tätä tarkottavat pyrkimyksensä tulivat\nmahtavaksi yhteiskunnallisen tyytymättömyyden lähteeksi.\n\nJyrkimmin esiintyi tyytymättömyys alemmassa aatelistossa, jonka asema\nei varsinaisesti ollut sen parempi kuin varakkaimpien talonpoikienkaan.\nHeillä ei ollut mitään keinoja sanottavasti lisätä tulojansa, ei\nsellaista voimaa kuin suurporvareilla, puristaakseen talonpojiltaan\nsanottavampaa. Mutta tavarakaupan ja tavaratuotannon kehittyessä\nkadottivat he pian entisen talonpoikaismaisen vaatimattomuutensa,\nja rikkaat kauppiaat ja korkeampi aatelisto opettivat kyllä heille\npian kokonaan toisia vaatimuksia \"säätynsä mukaan\" elämiseen. Tämä\nluokka hävisi pian 14:nnen vuosisadan loppupuolella. Kuninkaan valta\noli jo kyllin suuri estääkseen ryöväriritaristoa syntymästä, vaikkei\npuuttunutkaan sangen pitkälle tähän suuntaan meneviä yrityksiä.\nBöhmin kuuluminen Saksan valtakuntaan teki mahdottomaksi kannattavan\nkansallisen sodan. Böhmin alemman aateliston ainoaksi keinoksi\ntulojensa enentämisessä tuli palkkasotureiksi rupeaminen.\n\nMyöskin Böhmin talonpojat, kuten siihen aikaan useimpien muidenkin\nmaiden, menivät myöskin joukottain palkkasoturipalvelukseen.\n\nBöhmin hopeakaivokset eivät vain edistäneet tavaratuotannon ja\ntavarakaupan ja kaikkien niistä johtuvien yhteiskunnallisten\nvastakohtien ilmenemistä, vaan vuoriviljelyksellä oli lisäksi\nseurauksena se, että nämä vastakohdat kävivät tavallista jyrkemmiksi.\nSe sai nimittäin aikaan _hintojen mullistuksen_.\n\nTavaran hinta on se määrä jaloa metallia -- kultaa tai hopeaa -- johon\nsen voi vaihtaa. Muuten samallaisissa olosuhteissa on tämä määrä sitä\nsuurempi, mitä pienempi metallin arvo on, s.o. mitä vähemmän työtä\ntarvitaan sen saamiseen. Böhmin rikkaitten hopeakaivosten täytyi siis\ntässä maassa saada aikaan kaikkien tavarahintojen kohoaminen, samoin\nkuin oli laita koko Europassa 1500-luvun keskivaiheilla, kun Amerikan\nkulta- ja hopea-aarteet joutuivat maailmanmarkkinoille.\n\nEri yhteiskuntaluokkiin koski tämä hintojen mullistus aivan eri\ntavalla, toisia vahingoitti, toisia hyödytti, toisiin se vain hiukan\nkoski, toisten asemaa järkytti perin pohjin. Mutta selvää on, että\nkaikkialla, missä oli maksettava palkka rahassa, täytyy hintojen\nkohoamisen jyrkentää näiden luokkien välistä vastakkaisuutta. Enimmin\nkärsivät tästä luonnollisesti ne luokat, joilla oli rahatulot ja jotka\neivät voineet lisätä tulojaan siinä määrin kuin rahanarvo aleni: alempi\naatelisto maalla, palkkatyöväestön alemmat kerrokset kaupungeissa.\n\nMutta kaikkien näiden yhteiskunnallisten vastakohtien yläpuolella oli\nvielä _suuri vastakohtaisuus_, nimittäin _kansallinen_. Ja samoin kuin\nEnglannissakin suli se yhdeksi kirkollisen kanssa.\n\nBöhmi oli vielä 1200-luvulla taloudellisesti sangen takapajulla ja\npaljon jäljessä saksalaisia naapurimaitaan. Tuo teollisuuden ja kaupan,\ntaiteen ja tieteen loistava edistyminen sen jälkeen, kun Kuttenbergin\nkaivokset oli keksitty, oli mahdollinen ainoastaan sen kautta, että\n_saksalaisia siirtolaisia_ rupesi suuressa määrin tulemaan maahan.\nJuuri ne Böhmin ruhtinaat, joita tshekkiläiset isänmaanystävät eninten\nylistävät, Ottokar II ja Kaarle I, panivat parhaansa saadakseen\nsaksalaisia talonpoikia ja käsityöläisiä, kauppiaita, taiteilijoita\nja tiedemiehiä muuttamaan Böhmiin. Etenkin oli Kuttenberg puhtaasti\nsaksalainen kaupunki, samoin useimmat muut vuorikaupungit. Useimmissa\nkaupungeissa olivat saksalaiset voitolla neuvoskunnassa, ja sitä\nparemmin, kun he edustivat ylempää luokkaa kauppiaita ja suurempia\nkäsityöläisiä. Pikkukäsityöläiset ja palkkatyöläisten sekä muun alemman\nkansan joukot kaupungeissa olivat maan tshekkiläistä alkuväestöä.\n\nMyöskin Pragin yliopisto oli saksalaisten käsissä. Se oli kuten\nParisinkin yliopisto jaettu neljään n.s. kansakuntaan, joilla kullakin\noli yksi ääni sen johdossa. Mutta kun ranskalaisilla itseasiassa oli\nkolme ääntä Parisissa, oli böhmiläisilla Pragissa vain yksi. Tämä\nei suinkaan ollut niinkään vähäinen asia. Yliopisto oli keskiajalla\nensimäisen luokan tieteellinen ja valtiollinen mahti, jota melkein\nsaattaa verrata siihen, mikä meidän päivinämme on sanomalehdistöllä ja\nyliopistolla yhteensä. Ulkonaisestikin olivat ne mahtavia laitoksia.\nPragissa kuten Parissakin oli yliopistolla hallussaan erityinen\nkaupunginosa, jolla todennäköisesti oli omat muuritkin ympärillään.\nPragin ylioppilasten luku kohosi 15:nnen vuosisadan alussa useihin\ntuhansiin. Varmasti voi otaksua, että se yliopiston kukoistuksen\naikoina kohosi 10,000:nteen. Kun v. 1409 saksalaiset ylioppilaat\njättivät sen, lähti heitä kaupungista _yhtenä_ ainoana päivänä 2,000,\nja muutamia päiviä myöhemmin, vielä 3,000, jotka perustivat Leipzigin\nyliopiston.\n\nYliopiston yhteydessä oli myöskin lukuisia laitoksia, tiloja ja\nrakennuksia, joita oli lahjotettu professorien ja köyhien ylioppilaiden\nkäytettäviksi -- valtio ei silloin vielä ottanut osaa palkkojen ja\napurahojen suoritukseen: ja koko yliopiston rikkaus ja mahti oli\nsaksalaisten käsissä. Tshekkiläiset maisterit valittivat katkerasti,\nettä heidän täytyi kärsiä nälkää koulumestareina maalla, kun heidän\nsaksalaiset kumppaninsa sen sijaan saivat kaikki lihavat paikat\nyliopistoissa ja sen ulkopuolella, ja jos tshekkiläisen kansakunnan\nedut olivat ristiriidassa saksalaisten kanssa, oli yliopisto aina\njälkimäisten puolella. Kaiken lisäksi tuli, että kirkko samalla tavalla\npalveli sortolaitoksena saksalaisten etuja. Tshekkiläiset saivat laihat\npitäjät, kun taasen rikkaat luostarit ja kirkollisen hierarkian parhaat\npaikat olivat saksalaisten käsissä. Pragin arkkipiispat esim., joista\nyllä olemme puhuneet, olivat saksalaisia.\n\nKansan laajat kerrokset -- kaupunkien alemmat luokat, alempi papisto,\nkoko maalaisväestö -- piti siis kaikkialla saksalaisia sortajina tai\nsorrossakilpailijoina. Siten kirkon riistämisen vastustaminen ja kirkon\nomaisuuden haluaminen yhtyi taisteluun saksalaisten sortoa vastaan ja\nheidän rikkauksiensa himoitsemiseen.\n\nMyöskin Böhmissä syntyi senvuoksi 1300-luvulla kansallinen virtaus,\nmutta, katsoen alkusyihinsä, täytyi sen siellä alussa kantaa erikoisen\n_luokkavihan_ leimaa.\n\nKuulkaammepa esim. minkälainen henki kuvastuu muutamassa v. 1437\nilmestyneessä böhmiläisessä kirjotuksessa, jolla on nimenä. \"Böhmin\naikakirjojen lyhyt ote, kaikille uskollisille böhmiläisille\nvarotukseksi\". Siinä sanotaan muun muassa: \"Saksalaiset ovat, kuten\nböhmiläiset asiakirjat osottavat, böhmiläisten ja slaavilaisten\nvaarallisimmat viholliset... Totta kyllä, keisari Kaarle IV on\nkohottanut Böhmiä, laajentanut Pragia, edistänyt tieteitä tai muuta\nsellaista toimittanut, mutta hän on myöskin kaikissa suosinut\nsaksalaisia. Keitä ovat Böhmin kaikissa kaupungeissa pormestarit\nja neuvosherrat? Saksalaisia. Keitä ovat tuomarit? Saksalaisia.\nMissä saarnataan saksalaisille? Suurimmissa kirkoissa. Missä taasen\nböhmiläisille? Kirkkomailla ja taloissa. Ja tämä on varma todistus\nsiitä, että hän heimolaistensa saksalaisten kanssa tahtoo vallata\nBöhmin ja vähitellen hävittää böhmiläiset sukupuuttoon\" j.n.e.\n\nTästä kaikesta ymmärtää helposti, että kansallisen vastakohtaisuuden\ntäytyi yhtyä yhdeksi kirkollisen kanssa. Tshekkiläisillä oli täysi syy\nruveta vastustamaan kirkkoa, ja sen riistämistä, samoin saksalaisilla\ntäysi syy ryhtyä sitä puolustamaan. 13:nnen vuosisadan pyrinnöt\npuhdistaa kirkkoa saattoivat tuskin löytää paremmin muokattua maaperää\nkuin Böhmin tshekkiläisissä. Mutta sitä jyrkemmin täytyi saksalaisten\nniitä vastustaa.\n\nTästä ilmakehästä kasvoi se paavilais- ja saksalaisvihollinen liike,\njoka etevimmän kirjallisen päämiehensä, Johannes Hussin, mukaan, on\nsaanut nimen _hussilaisuus_.\n\n\nIII. Hussilaisliikkeen alku.\n\nHussilaisuus otti alussaan wiclifiläisestä liikkeestä tärkeimmät\nkohdat perusteluihinsa ja vaatimuksiinsa. Heti kun englantilaisen\nuskonpuhdistajan mielipiteet tulivat Böhmiin, saavuttivat ne siellä\ninnokkaita kannattajia, ja Huss itse nojautui läheisesti Wiclifiin.\nOn kuitenkin mitä rohkeinta väittää, että Wiclifin opit olisivat\nsaaneet aikaan hussilaisliikkeen. Se varusti tämän viimeksimainitun\nvarsin sopivilla perusteluilla ja vaikutti sen asettamien vaatimusten\nsanamuotoihin, mutta liikkeen perustuksella, sen voimalla ja\ntarkotusperällä oli syvät juurensa olosuhteissa. Se ei ollut mikään\nvieras, maahan tuotu, vaan versoi kotimaisella pohjalla. Se ilmeni jo\nKaarle IV:nnen hallitessa parinkin edustajan kirjotuksissa, ennenkuin\nWiclifin kirjotuksia vielä oli tullut Böhmiin, mikä tapahtui vasta\nLutterworthin kirkkoherran viimeisinä elinvuosina (noin 1380).\n\nKaarle IV:nnen poika Wenzel (1378-1419) koetti, niin paljon kuin\nmahdollista oli, tasotella vastakohtia. Hän ei suuresti välittänyt\nSaksan keisarikruunusta, olipa se hänen voimattomuutensa vuoksi hänelle\nmiltei vastenmielinenkin, eikä hänen niin ollen tarvinnut isänsä tavoin\nolla pappiskeisari. Hän suosi tshekkiläisten pyrintöjä, mutta tahtoi\ntehdä sen vahingoittamatta saksalaisten harrastuksia. Sen kautta hänen\nkoko politikansa horjui ja oli ristiriitaisuuksia täynnä, mutta hänen\nonnistui kumminkin melkeinpä aina kuolemaansa asti estää väkivaltaista\nyhteentörmäystä.\n\nRäjähdys tapahtui vasta sitten kun ulkomaiset mahdit ryhtyivät Böhmin\noloihin. Ne koettivat hallita \"lujalla kädellä\" ja tahtoivat tallata\noikein perinpohjin palonalun sammuksiin. Seurauksena oli se, että koko\nrakennus oli pian ilmi liekissä.\n\n_Johannes Huss_ oli paavilais- ja saksalaisvihollisen liikkeen etevin\nkirjallinen edustaja. Hän tuli v. 1398 professoriksi Pragin yliopistoon\nja neljä vuotta myöhemmin kirkkoherraksi Betlehemin kirkkoon. Kuningas\nWenzel osotti hänelle niin suurta suosiota, että teki hänet kuningatar\nSofian rippi-isäksi. Mutta yliopisto, joka oli saksalaisten käsissä,\nrupesi pian vastustamaan Hussia ja Wiclifiä, jonka oppeja Huss oli\nomaksunut; 45 Wiclifin lausetta kirottiin kerettiläisinä. Tämä\nyliopistoriita tuli yhä enemmän kansalliseksi. Vihdoin Wenzel rupesi\ntshekkiläisten puolelle ja antoi yliopiston böhmiläiselle osakunnalle\nyksistään kolme ääntä ja muille yhteensä vain yhden ainoan. Tämä\ntapahtui v. 1409 ja siitä seurasi välittömästi se, että useimmat\nsaksalaiset professorit ja ylioppilaat lähtivät pois. Tämän jälkeen\nyliopisto selitti olevansa Hussin puolella ja valitsi hänet rehtoriksi.\n\nMutta nyt sai Huss mahtavampia vastustajia, Pragin arkkipiispan ja\nvihdoin itse paavin. Taistelu tuli yhä kiivaammaksi. Hussin ja kirkon\nvälinen juopa isoni isonemistaan. Ristiriitaa lisäsi vielä se, että\npaavi Johan XXIII ryhtyi v. 1411 taasen harjottamaan suuressa määrin\nuutta anekauppaa, koska hän tarvitsi rahoja. Anekauppiaat tulivat\nv. 1412 Pragiin. Huss rupesi mitä kiivaimmin heitä vastustamaan\neikä kammonut sanomasta tuota rahanahnetta paavia Antikristukseksi.\nSyntyikin katkeria yhteentörmäyksiä katolisten saksalaisten ja\nhussilaisten tshekkiläisten välillä, jotka polttivat paavin bullat ja\nuhkasivat pappeja.\n\nLuultiin kaiken olevan kypsyneen julkiseen taisteluun, mutta vielä\nkerran sai Wenzel rauhan säilymään julkean puolueettomuutensa keinolla.\nHän ajoi Hussin pois Pragista, mutta lähetti pian sen jälkeen neljä\npaavinmielistä teologia samaa tietä. Sen ohessa hän mursi saksalaisten\nylivallan Pragissa määräämällä, että vast'edes neuvoskunnassa piti olla\npuoleksi tshekkiläisiä.\n\nVuonna 1414 kokoontui Konstanzin suuri kirkolliskokous saattamaan\npaavilliseen kirkkoon uudelleen yhteyttä ja järjestystä. Siihen kuului\nkolmen silloisen paavin erottaminen ja yhden uuden valitseminen. Mutta\nlisäksi vaadittiin, että kerettiläisyys Böhmissä piti lannistettaman.\nSigismundilla, Wenzelin veljellä, joka v. 1410 oli tullut Saksan\nkeisariksi, josta arvosta Wenzel kymmenen vuotta aikaisemmin oli\nerotettu, oli tässä omakin etu kysymyksessä, hän kun oli Wenzelin\nvallan perijä Böhmissä ja kerettiläisliikkeen luultiin uhkaavan\nirrottaa Böhmi ei ainoastaan paavinkirkosta, vaan vielä Saksan\nvaltakunnasta.\n\nHuss kutsuttiin kirkolliskokouksen eteen. Hän lähti matkalle\nKonstanziin vahvassa luottamuksessa (lokakuussa 1414). Hän ei uskonut\nainoastaan Sigismundin suojeluslupaukseen, vaan ennen kaikkea oikeaan\nasiaansa. Kuten niin monet aatteenihantelijat häntä ennen ja hänen\njälkeensä, näki hänkin vain erimielisyyksiä ja väärinkäsityksiä siinä,\nmissä itse asiassa oli syviä, ylipääsemättömiä vastakkaisuuksia. Kunpa\nvain väärinkäsitykset tulisivat selvitetyiksi ja väärät mielipiteet\nkumotuiksi, niin kyllä hänen aatteensa, siitä hän oli varma, pääsisi\nvoitolle.\n\nMutta hänen ei onnistunut saada hurskaita isiä vakuutetuiksi.\nNämä eivät voineet käsittää, että Kristuksen seuraajien tuli elää\napostolisessa köyhyydessä, eikä sitä, että hengellinen tai maallinen\nvalta, vaikka olisi paavi tai kuningas kysymyksessä, lakkaisi olemasta\noikeudenmukainen, jos tekisi itsensä kuolemansyntiin syypääksi.\n\nMyöskin Sigismund tuli peräti levottomaksi tästä kansanvaltaisesta\nperiaatteesta.\n\nSe, että böhmiläiset, varsinkin aatelisto, osottivat olevansa Hussin\npuolella, oli kirkolliskokouksen mielestä vain todistus siitä, että\nmies oli vaarallinen. Hänet täytyi tehdä vaarattomaksi. Sittenkun oli\nturhaan koetettu pitkällisellä vankeudella ja uhkauksilla saada Huss\nperuuttamaan kerettiläiset mielipiteensä, kirosi kirkolliskokous hänet\nja hänen oppinsa 6 p:nä heinäk. 1415 sekä jätti hänet maalliselle\ntuomarille. Sigismund oli kyllin miehuuton peruuttamaan sanansa ja\nsalli, antamastaan suojeluslupauksesta huolimatta, Hussin joutua\npolttoroviolle.\n\nTällöin oli böhmiläisillä valittavana joko tehdä kapina tai alistua\nvanhaan sortoon. He valitsivat edellisen.\n\nJo Hussin käräjäkäynnin aikana olivat muutamat hänen uskaliaimmat\nkannattajansa sanoneet itsensä julkisesti irti kirkon yhteydestä. He\nvaativat, kuten mainitut pari Hussin edeltäjää jo olivat tehneet,\nettä myöskin kansan, eikä vain pappien, piti saada ehtoollisessa\nmolempia aineksia, leipää ja _viiniä_. Katolisessa kirkossa oli\nnimittäin tullut tavaksi antaa maallikoille ainoastaan leipää ja\njättää kalkin nauttiminen pappien oikeudeksi. Sopikin täydellisesti\noppiin, joka tahtoi poistaa papiston etuoikeudet, että se vastusti\npappien etuisuuksien ulkonaisiakin merkkejä. Kalkki, maallikkokalkki,\ntuli tästä ajasta alkaen hussilaisten symboliksi. Yleinen perinnäinen\nhelppotajuinen historiankuvaus tahtoo uskotella, ettei hussilaissodan\nkoko valtava taistelu koskenutkaan pääasiallisesti mitään muuta\nkuin sitä, pitikö ehtoollisessa nautittaman molempia aineksia vaiko\nainoastaan toista. Ja muutamat \"valistuneet\" eivät laiminlyö tässä\nyhteydessä mielihyvällä huomauttamasta, kuinka typeriä sen ajan ihmiset\nkuitenkin olivat meidän omiin vapaa-ajattelijoihimme verrattuina.\n\nMutta tämä esitys hussilaisliikkeestä on kuitenkin melkein yhtä viisas\nja hyvin perusteltu kuin jos joku tulevan ajan historiankirjottaja\nselittäisi meidän vuosisatamme vallankumoustaisteluja siten, että\n1800-luvulla ihmiset olivat vielä niin tietämättömiä, että antoivat\nmäärätyille väreille taikauskoisen merkityksen, niin että silloin\nmitä verisimpiä sotia käytiin esim. siitä, oliko Ranskan väri\nyksistään valkea vaiko sini-valko-punainen tai ainoastaan punainen,\nettä taasen Saksassa pitkän ajan kuluessa jokainen, joka kantoi\nmustanpuna-kultaista nauhaa, tuomittiin pitkälliseen vankeuteen j.n.e.\n\nMitä eri liput nykyaikana ovat eri kansoille ja puolueille, sitä\noli kalkki hussilaisille. Kalkki oli heidän _sotamerkkinsä_, jonka\nympärille he kokoontuivat, jonka puolesta he taistelivat viimeiseen\nasti, mutta siitä _ei sotaa käyty_.\n\nAivan sama oli niiden herranehtoollisen eri muotojen laita, jotka\nesiintyivät uskonpuhdistuksen aikana 1500-luvulla ja jotka silloin niin\njyrkästi erottivat katolilaiset, luterilaiset ja reformeratut kolmeen\neri leiriin.\n\nHussin mestauksen jälkeen tuli riita katolisen kirkon kanssa Böhmissä\nyleiseksi ja maallikkokalkki kaikkialla vapautumisen merkiksi. Jää\noli murtunut, eikä pian enään vitkasteltu ryhtymästä erkaantumisen\nkäytännöllisiä johtopäätöksiä toteuttamaan, jotka olivat äärimmäisinä\nsyinä koko riitaan. Pragissa tapahtui ajottain metelejä, jotka eivät\naina jääneet mielenosotuksiksi, vaan jotka useinkin päättyivät niin,\nettä pappeja ja munkkeja karkotettiin ja kirkkoja ja luostareita\nryöstettiin. Aatelisto käytti kuitenkin parhaiten asemaa hyväkseen.\nAatelismiehet eivät turhan vuoksi muuttuneet innokkaimmiksi\nhussilaisiksi. Kostaakseen Hussin kuoleman lähettivät he --\nluonnollisesti pelkästä uskoninnosta -- piispoille ja luostareille\nkiistakirjeitä ja anastivat kirkon omaisuutta aimo tavalla, missä vain\nvoivat.\n\nWenzel pysyi voimattomana tämän myrskyn suhteen. Turhaan paavi ja\nSigismund koettivat yllyttää häntä käyttämään voimakkaita keinoja\nkapinoitsijoita vastaan. Wenzel piti viisaimpana olla näkemättä\nmitään. Vihdoin tuli asia kuitenkin niin pitkälle, että Sigismund\nuhkasi veljeään sodalla, jos tämä edelleenkin pysyisi toimettomana\nhussilaisten vallattomuuden suhteen. Uhkaus auttoi. Wenzel kääntyi\nhussilaisia vastaan ja koetti saada Pragista karkotetut papit uudestaan\nvirkoihinsa. Tästä syntyi Pragissa mellakka, joka päättyi niin, että\nPragin alempi kansa vallotti kaupungin 30 p:nä heinäk. 1419. Heitä\njohti ensimäisenä voittoon muuan Johan Zizka.[28]\n\nKun Wenzel, joka oli paennut uhkaavaa myrskyä linnaansa Wenzelsteiniin,\nsai kuulla, mitä oli tapahtunut, tuli hän niin vimmoihinsa, että sai\nhalpauksen. Muutamia päiviä senjälkeen hän kuoli.\n\nBöhmi oli kuninkaattomana alttiina hussilaiselle kerettiläisyydelle.\n\n\nIV. Hussilaisliikkeen eri puolueet.\n\nNiinkauan kuin kerettiläisyys Böhmissä oli ollut sorrettuna, olivat\nvain sen kirkolliset ja kansalliset puolet tulleet esiin. Kansan eri\nluokilla oli ollut samat kansalliset ja kirkolliset viholliset. Heidät\noli yhdistänyt yhteinen vihollinen.\n\nNyt oli yhteinen vihollinen työnnetty takaisin, \"Jumalan puhdas\nsana\" oli voitolla. Silloin näkyi, että vaikka tällä sanalla\nkaikille oli sama sisältö, käsittivät eri luokat sen kuitenkin hyvin\nerilaisesti, vieläpä kokonaan vastakkaisella tavalla, aina heidän omien\nharrastuksiensa mukaan.\n\nValtavimmin esiintyi kaksi eri suuntaa hussilaisliikkeessä. Kummallakin\noli kaupunki keskuspaikkanaan, ja sama oli Böhmissä katolilaisuuden\nheikkojen jäännöksien laita. Nämä kolme kaupunkia olivat: _Prag, Tabor_\nja _Kuttenberg_.\n\nSaksalaisilla vuoriviljelyksenharjottajilla Kuttenbergissä, joka tähän\naikaan oli Pragin jälkeen Böhmin suurin ja mahtavin kaupunki, oli\ntäysi syy pysyä katolilaisina. Ei kellään ollut enempi kadotettavaa\nkuin heillä hussilaisten voittaessa. Katolilaisuus ei esiintynytkään\nsiihen aikaan missään niin kiihkoisana kuin heidän joukossaan. He\nsurmasivat jokaisen hussilaisen, joka joutui heidän valtaansa, ja\nniitä ei suinkaan ollut harvoja. Väittivätpä böhmiläiset, että\nKuttenbergin asukkaat olivat määränneet tapporahan hussilaisista, ja\nettä he maksoivat kuusikymmentä pragilaista groshenia tavallisesta\nkerettiläisestä ja viisi kuuttakymmentä groshenia kerettiläispapista.\n\nPaitsi Kuttenbergissä, onnistui saksalaisten pysyttää valtansa\nmuutamissa muissakin kaupungeissa, jotka siis pysyivät uskollisina\nkatoliselle asialle. Hussilaissotien jatkuessa joutuivat kuitenkin\nuseimmat näistä kaupungeista ja myöskin itse Kuttenberg hussilaisten\nkäsiin ja tshekkiläistyivät. Sittenkun katolilaiset v. 1422 olivat\nkokonaan kadottaneet Kuttenbergin, tuli _Pilsen_ katolisen puolueen\npääpaikaksi.\n\nPaitsi näitä paria kaupunkia pysyi myöskin pieni osa aatelistoa\nuskollisena vanhalle uskolle, osaksi niiden etujen vuoksi,\njoita kuninkaallinen hovi tarjosi, osaksi vastenmielisyydestä\nhussilaisliikkeen piirissä kehittyvää kansanvaltaista virtausta kohtaan.\n\nMutta useimmat aatelismiehet pysyivät lujasti hussilaisten puolella --\nhe eivät voineetkaan tehdä toisin, kun olivat anastaneet niin paljon\nkirkon omaisuutta. Heidän, varsinkin korkeamman aateliston ihanteena\noli ylimysvaltainen tasavalta, jonka etunenässä oli jonkullainen\nvarjokuningas. Kun Sigismund ei siksi sopinut, hakivat he hänen\nsijaansa toista Puolasta ja Liettuasta, mutta kellään arvokkaammalla\nruhtinaalla ei ollut halua lähteä tähän böhmiläiseen ampiaispesään.\n\nYlimysvaltaiseen puolueeseen liittyivät myöskin useimmat pragilaiset.\nTotta kyllä, että alemmat kansanluokat siellä monien kapinoiden kautta\nolivat saaneet vallan käsiinsä, karkotettuaan saksalaiset papit ja\nylimyssuvut. Neuvoskunnan rinnalle tuli suuri kunnankokous, jossa oli\näänioikeus kaikilla, jotka vain harjottivat kaupungissa itsenäistä\nammattia. Tämä kokous todennäköisesti valitsi raatimiehetkin.\n\nMutta ei viipynyt kauan, ennenkuin uusi, korkeampi porvaristo muodostui\nPragiin. Luonnollisesti tämä mahtava kaupunki oli yhtä hyvin kuin\naatelistokin käyttänyt tilaisuutta kirkon omaisuuden anastamiseen.\nRyöstö oli niin melkoinen, että se pitkiä aikoja oli suurien riitojen\naiheena Pragin molempien seurakuntien, vanhan ja uuden kaupungin,\nvälillä. Kun sellaista ryöstettyä omaisuutta myytiin, jaettiin tai\nhaaskattiin, tarjoutui aina keinottelijoille mahdollisuus voittoon\nja kohoamiseen. Kuttenbergin vallotuksen jälkeen joutui kaivoksen\nkäyttäminen pragilaisten haltuun ja tuli heidän pääasiallisimmaksi\ntulolähteekseen. Sekin seikka teki olosuhteet suotuisiksi viekkaille\nkeinottelijoille. Niin syntyi pian uusi _tshekkiläinen_ ylimysluokka,\njoka pian taas joutui ystävälliseen suhteeseen aatelistoon ja varsin\nvastenmielisesti alistui \"suuren kunnan\" hallittavaksi.\n\nMutta myöskään käsityöläisten, vieläpä alimpienkaan kansan kerrosten\nseasta ei puuttunut ylimysvaltaista myötätuntoisuutta. Prag oli\nnimittäin ylellisyyskaupunki. Sen teollisuus ja kauppa kukoistivat\nsiitä, että hovi ja korkeat herrat siellä tuhlasivat sen, mitä\nolivat koko maasta kiskoneet. Samasta syystä kuin roomalaisetkin yhä\nuudestaan toivoivat saavansa paavin takaisin, silloinkin kun itse\nolivat hänet karkottaneet, alkoivat pragilaiset pitää kuninkuutta\nja riistävää aatelistoa mitä välttämättömimpinä yhteiskunnallisina\ntarpeina. Kansanvaltainen aines Böhmin pääkaupungissa tuli senvuoksi\nyhä heikommiksi, aristokratinen myötätuntoisuus sitä vastoin\noli kasvamassa. Prag oli siis kansanvaltaisuuden epäluotettava\nliittolainen, ja kun vihamielinen mieliala pääsi valtaan, sen sangen\nselvä vihollinen. Viimeisten hussilaissotien aikana esiintyi se\nyksinomaan tänä viimeksimainittuna.\n\nPragilaiset ja hussilainen aatelisto, erittäinkin korkeampi aateli,\nmuodostivat yhteensä \"maltillisen\" puolueen -- luultavasti he ovat\nsaaneet historiankirjottajilta sen nimen, koska he kaikkien enimmin\novat anastaneet kirkonomaisuutta. Heidän kirkollinen nimensä oli\nkalkkilaiset (lat. sanasta _calix_, kalkki) tai _utrakvistit_ (kun he\nkäyttivät ehtoollisessa molempia aineita; latinalainen _sub utraque\nspecie_ = molemmissa muodoissa.)\n\nHeitä vastaan nousi toinen suunta, jota sekä sen yleisten\ntarkotusperien että niiden kansankerrosten perustuksella, jotka sitä\nkannattivat, saattaa sanoa _kansanvaltaiseksi_ puolueeksi. Tällä oli\npäävoimansa maan ehdottomasti lukuisimmassa luokassa, _talonpojissa_.\n\nHussilainen vallankumous saattoi talonpoikien ja maanomistajien\nvälisen vastakohtaisuuden ilmi liekkiin. Aatelistolla ei ollut\nmitään hyötyä anastamistaan kirkkotiloista, jollei sillä ollut\ntalonpoikia, jotka olisivat tehneet päivätöitä ja maksaneet veroja.\nTalonpojat taas eivät puolestaan olleet nousseet kapinaan vain\nsaadakseen uusia herroja, vielä vaativaisempia kuin vanhat; he\ntahtoivat olla vapaita talonpoikia, tilojensa vapaita omistajia. Ja\nkuten he, samoin muutkin. Ylhäältä toimeenpannun vallankumouksen,\ntäytyi herättää alhaaltapäin toimeenpantu vallankumous. Kaikki ne\nraja-aidat olivat poissa, jotka jossakin määrin olivat ehkäisseet\nvihamielisten luokkien yhteentörmäystä. Vanha tapa lujine säädöksineen\noli hävinnyt, kuninkuudella, joka oli hillinnyt aatelistoa, ei ollut\nmitään valtaa. Talonpojat tunsivat, että ellei heidän nyt onnistuisi\ntehdä mahdottomaksi aateliston valtaa, kokonaan murtaa sen mahtia,\njoutuisivat he sen rajattoman vallan alaisiksi. Heillä oli nyt\nvalittavana joko täydellinen vapaus tai täydellinen maaorjuus.\n\nTalonpoikien puolelle asettuivat pikkuporvarit ja köyhälistö, Pragissa,\nkuten jo olemme nähneet, osaksi, mutta pienemmissä kaupungeissa,\njoiden oli onnistunut täydellisesti murtaa saksalaisten ylimysten ja\nsuurporvarien valta, kokonaan.\n\nAlempi aatelisto, joka taloudellisessa suhteessa oli talonpoikien\nja korkeamman aateliston keskivälillä, melkein samoin kuin meidän\npäivinämme pikkuporvarit ovat pääomanomistajien ja köyhälistön välillä,\noli yhtä horjuvainen ja epäluotettava kuin nykyisessä luokkataistelussa\npikkuporvarien joukko. Alemmalla aatelistolla, joka oli melkein\nvapaiden suurtalonpoikien asemassa, oli kummallakin puolella\njotakin menetettävää, jotakin voitettavaa. Talonpoikien vapautus\nuhkasi heitä heidän tulojensa yhä suuremmalla pienenemisellä; mutta\nkorkeamman aateliston kukistuminen vapauttaisi heidät vaarallisista\nkilpailijoista ja vastustajista, jotka heitä yhä enempi sortivat;\nkorkeamman aateliston ryöstäminen oli ritareille yhtä haluttua kuin\ntalonpojillekin. Osa alempaa aatelistoa liittyi ylimysvaltaiseen\npuolueeseen, toinen kansanvaltaiseen, mutta useimmat horjuivat puolelta\ntoiselle ja kallistuivat sille puolelle, johonka voitto ja saalis sillä\nkertaa houkuttelivat.\n\nNiiden ritarien joukossa, jotka pysyivät kansanvaltaiselle asialle\nhorjumattoman uskollisina, kohoaa muiden yli tuo jo mainittu\nTroknowista kotoisin oleva _Zizka_. Hän oli ennen taistellut\npalkkasoturina puolalaisia ja turkkilaisia sekä Englannin\npalveluksessa ranskalaisia vastaan. Nyt hän antoi sotakokemuksensa\nkansanvaltaisten käytettäväksi ja tuli heidän tunnetuimmiksi ja\npelätyimmäksi sotapäällikökseen. Mutta kuinka vankasti Zizka\npysyikin kansanvaltaisten puolella, teki hän tämän kuitenkin vain\n_sotamiehenä_, siksi että heillä oli sotajoukko, jolla ei ollut\nvertaistaan -- me tulemme pian puhumaan siitä asiasta -- mutta ei\nsuinkaan _valtiomiehenä_. Valtiollisesti hän asettui heidän ja\nkalkkilaisten välille, kuten useat muutkin ritarit ja suurin osa Pragin\npikkuporvaristoa.\n\nHänen kuolemansa jälkeen hänen varsinaiset kannattajansa erkaantuivat\nkansanvaltaisista ja muodostivat oman välipuolueen, \"orpojen\" puolueen\n-- kuten he itseään kutsuivat, koska olivat kadottaneet isänsä Zizkan.\n\nKansanvaltaisia sitävastoin kutsuttiin _taborilaisiksi_, sillä\nheillä oli valtiollisena ja sotaisena keskuksenansa _kommunistinen\nTaborin kaupunki_. Kommunistit tulivatkin kansanvaltaisen liikkeen\nesitaistelijoiksi.\n\n\nV. Taborin kommunistit.\n\nKuten muissakin paikoissa, täytyi Böhmissäkin tavaratuotantoa\nja tavarakauppaa seurata kommunistisien aatteiden ilmeneminen.\nVillakutomateollisuuden kukoistus 1300-luvulla lienee edistänyt näiden\naatteiden syntymistä ja leviämistä suuressa määrin.\n\nNäitä aatteita edistäviä ulkonaisia vaikutteitakaan ei puuttunut.\nSaksalaisten käsityöläisten maahanvirtaaminen, jota Böhmin kuninkaat\nedistivät, ei jäänyt vaikuttamatta beghardilaisuuden levittämiseksi.\n\nValdolaisia oli luultavasti jo ensimäisien vainojen aikana paennut\nEtelä-Ranskasta Böhmiin, ja saanut siellä turvapaikan, jossa pysyivät\npiilossa ja levittivät oppiaan.\n\nKun Böhmin ja paavillisen kirkon välinen vastakkaisuus tuli yhä\nkireämmäksi, kohotti myöskin kommunistinen kerettiläisyys tässä\nmaassa päätänsä, ja vainotut kommunistit tulivat ympäriltä etsimään\nsieltä turvapaikkaa. Kommunismi menestyi sitä paremmin kun se\ntodistuksiensa ja usein myöskin vaatimuksiensa puolesta liittyi\nläheisesti muihin kerettiläisiin suuntiin. Tahtoivathan nämä kaikki\npalata alkukristillisyyden kannalle ja asettaa uudestaan puhtaan opin\nkäytäntöön. Sen selittämisestä ruvettiin vasta myöhemmin riitelemään.\n\nSe sodanjulistus, jonka kirkko ja Saksan keisarikunta olivat\nantaneet böhmiläisille polttamalla Johan Hussin, johti\nkirkkotilojen anastamiseen ja ryöstämiseen ja siten vanhan\nomaisuusyhteiskuntajärjestyksen kukistumiseen. Nyt oli kommunistisille\nlahkoille otollinen aika. Julkisesti kohottivat he nyt päätään.\nTähän asti ne olivat olleet pimeydessä ja salaisuudessa ja vain\naika ajoin oli jonkin toverin ilmianto ilmottanut maailmalle heidän\nolemassaolostaan. Mutta nyt näkyi, minkä suhteellisesti suuren\nlevenemisen he todellakin olivat saavuttaneet.\n\nPragissa olivat kommunistit tosin liian heikot, tai heidän\nvastustajansa liian vahvat, jotta he olisivat voineet vapaasti toimia.\nMutta toisin oli laita pienimmissä kaupungeissa.\n\nKommunistiset saarnaajat julistivat, että nyt Kristuksen tuhatvuotinen\nvaltakunta oli tullut. Pragin, samoin kuin ennen muinoin Sodoman,\nhävittäisi taivaan tuli, mutta hurskaat saisivat suojan ja pelastuksen\nmuissa kaupungeissa. Kristus tulisi kunniassaan ja perustaisi\nvaltakunnan, jossa ei olisi herroja eikä orjia, ei syntiä eikä hätää\neikä mitään muita lakeja kuin vapaan Hengen antamat. Silloin elävät\ntulisivat jälleen paradisillisen viattomiksi, he eivät kauemmin tuntisi\nmitään ruumiillisia kärsimyksiä tai puutteita eivätkä he myöskään\ntarvitsisi pelastuksekseen kirkollisia sakramentteja.\n\nUseassa kaupungissa perustettiin kommunistisia järjestöjä. Sellaisten\nperustamisesta maaseudulle ei ole tietoja. Kaikki viittaa siihen, että\nvain kaupungeissa toteutettiin kommunistisia aatteita. Kaupungeista on\nmainittava erittäinkin _Pisek, Wodnian_ ja _Tabor_. Viimeksimainitussa\nkaupungissa kommunistit saivat vallan kokonaan käsiinsä.\n\nTabor perustettiin tähän aikaan erään pikkukaupungin _Austin_\nläheisyyteen, tuon Lushnic-joen varrelle, jonka muistamme olleen\nkullanhuuhtomispaikoistaan kuuluisan. Kullanrikkaus lienee vaikuttanut\nkaupan ja teollisuuden ja sekä niiden aiheuttamien vastakkaisuuksien\nkehitykseen Austissa erikoisessa määrässä: varmaa on, että v. 1415\njälkeen kommunistiset saarnaajat saivat siellä turvaa ja suojaa,\nerittäinkin, niin kerrotaan, rikkaan verkatehtailijan ja kauppiaan\nPytelin luona. Kaupungissa oli paljon kankureja, ja Taborin myöhempi\nkuvailija, Enas Sylvius, kertoo myös, että sen useimmat asukkaat olivat\nkankureja.\n\nWenzelin hallituksen aikana ilmenneen taantumusyrityksen aikana v.\n1419 karkotettiin kiihottajat Austista. He asettuivat silloin eräälle\nLushnic-jokeen pistäyvälle jyrkkärantaiselle niemekkeelle, jota\nainoastaan kapea taipale yhdisti maahan. He valitsivat tämän vaikeasti\nvallotettavan paikan linnotuksekseen ja kutsuivat sitä \"_Taborin_\nvuoreksi\" Vanhan Testamentin mukaan, jonka kieltä he, kuten myöhemmät\nuudestikastajat ja puritanit, käyttivät erityisen mieluisasti.\n\nJoka taholta tulvi kommunisteja sinne saadakseen siellä rauhassa pitää\nkokouksiaan. Muutamassa sellaisessa, jota pidettiin 22 p:nä heinäk. v.\n1419, lienee ollut kokonaista 42,000 osanottajaa kaikkialta Böhmistä ja\nMähristä. Tämä todistaa kommunistisien aatteiden melkoista levenemistä.\n\n\"Vastustajatkin kuvailevat koko tapausta\", kirjottaa Palacky,\n\"suureksi, henkeä ja sydäntä ylentäväksi, uskonnollisidylliseksi\nkansanjuhlaksi. Kaikki tapahtui mitä kauneimmassa rauhassa ja\njärjestyksessä. Pyhiinvaeltajajoukot kulkivat paikalle joka taholta\njuhlakulussa lippuineen ja kantaen pyhää sakramenttia edellään.\nJo ennen saapuneet tulivat yhtä juhlallisesti tulokkaita vastaan,\nriemuiten heitä tervehtivät ja näyttivät heille paikat vuorella.\nJokainen joka tuli, oli 'veli' ja 'sisar'; mitään säätyerotusta ei\nollut. Hengelliset jakoivat työn keskenään, muutamat saarnasivat\nmäärätyissä paikoissa, miehille ja naisille erikseen; toiset\ntoimivat rippi-isinä ja toiset jakoivat ehtoollista leivän ja viinin\nmuodossa. Näin kului aika puolipäivään. Silloin ryhdyttiin yhteisesti\nnauttimaan niitä ruokavaroja, joita vieraat olivat tuoneet mukanaan\nja joita kaikille oli jaettu. Jos joku kärsi puutetta, sai hän toisen\nyltäkylläisyydestä. _Yksityisomistusta eivät Taborivuoren veljet ja\nsisaret tunteneet_. Kun koko joukon mieli oli uskonnollisen tunteen\nvallassa, ei ankaraa kuria ja puhtautta millään tavalla häiritty.\nSoittoa, tanssia ja leikkejä ei saanut ajatellakaan. Päivän loppupuoli\nkului keskustellen ja puheita pitäen ja kuunnellen, joissa kehotettiin\ntoisiaan sopuun ja rakkauteen sekä uskollisuuteen 'pyhää' kalkkia\nkohtaan. Sellaisissa olosuhteissa ei luonnollisesti puuttunut\nvalituksia ja syytöksiä vastapuoluetta kohtaan, ei ylikuohuvaa\nintoilua eikä suunnitelmia siitä, kuinka 'Jumalan sanan' vapaus\nmaassa saataisi jälleen aikaan. Lopuksi erottiin kumminkin rauhassa,\nsittenkun yleisellä rahankeräyksellä oli runsaasti maksettu yksinpä\nmaanomistajille niistä kentistä, jotka näinä päivinä oli tallattu.\"\n\nKahdeksan päivää tämän kokoontumisen jälkeen puhkesi Pragissa kapina,\njoka teki lopun katolisesta reaktsionista, tuotti kuningas Wenzelin\nkuoleman ja johti hussilaissotiin. Nyt ei tyydytty enään pelkkiin\nmielenosotuksiin eikä kommunistisiin kemuihin. Ruvettiin järjestämään\n_kommunistisia seurakuntia_.\n\nTaborilaisten mielipiteet ovat yleissilmäyksellisesti nähtävissä\nmuutamassa kirjotuksessa, jonka Pragin yliopisto on laatinut. Silloisen\ntavan mukaan piti pragilaisten ja taborilaisten välinen käsityksien\nristiriita ratkaistaman väittelyssä. Tätä varten Pragin professorit\nasettivat julki kokonaista 76 kohtaa, joissa heidän mielestään\ntaborilainen oppi oli kerettiläinen tai ainakin harhaanviepä.\nUseimmat näistä kohdista olivat luonnollisesti, ajan ajatustavan ja\nherrojen professorien maun mukaan, puhtaasti teologisia. Mutta onpa\nkaksi kohtaa, jotka sisältävät syytöksiä tasavaltalaisuudesta ja\nkommunismista. Taborilaiset opettivat nimittäin, sanotaan siinä:\n\n\"Silloin ei maan päällä ole oleva kuningasta eikä hallitsijaa, eikä\nmyöskään ketään alammaista, ja kaikki maksut ja verot lakkaavat,\neikä kukaan pakota toista mihinkään, sillä kaikki tulevat olemaan\nsamallaisia veljiä ja sisaria.\n\n\"Kuten Taborin kaupungissa ei ole mitään kenenkään yksityistä\nomaisuutta, vaan kaikki on yhteistä, niin on kaikki aina oleva\nkaikille yhteistä eikä kellään saa olla erityistä omaisuutta, ja se,\njolla sellaista on, on kuolemansyntiin syypää. Tästä he vetivät sen\njohtopäätöksen, ettei ollut soveliasta pitää kuningasta, vaan että\nJumala itse tahtoi olla ihmisten kuninkaana ja antaa hallituksen\nkansalle; että kaikki herrat, aatelismiehet ja ritarit pitäisi\nhävitettämän kuin rikkaruohot, ettei mitään veroja ja maksuja\ntarvitsisi enää suorittaa, että kaikki ruhtinaalliset, maa- ja\nkaupunki-oikeudet pitäisi lakkautettaman, koska ne olivat muka vain\nihmisten keksimiä eikä suinkaan Jumalan tahto j.n.e.\"\n\nPuhtaasti kirkollisia kohtia oli m.m. vaatimus hävittää kaikki kirkot,\nkielto pyhimysten kuvien pitämisestä ja kiirastuliopin hylkääminen\nj.n.e. Myöskin kääntyivät taborilaiset muka oppineisuutta (tai,\njos niin tahdotaan, tiedettä) vastaan: \"Paitsi raamattua ei mitään\nmuuta kirjaa, olkoonpa sitten pyhien tohtorien tai muitten maailman\nviisaitten tekemä, saa lukea eikä opettaa, sillä he ovat ihmisiä ja\nvoivat joutua harhaan. Se, joka toimii seitsemän taidon parissa ja\nottaa niissä maisteriarvon, matkii pakanoita, on turhamainen mies ja\nkuolemansyntiin vikapää.\"\n\nTällainen oli luonnollisesti varsin loukkaavaa herroista\nprofessoreista. Mistä se saattoi johtua, että kristillinen kommunismi\nasettui viholliselle kannalle tiedettä kohtaan ja mistä heidän\nasketisminsa johtui, sitä olemme käsitelleet ja sen selittäneet\ntoisessa kohdin.\n\nToteutetuksi tuli kommunismi luonnollisesti niissä muodoissa, jotka\nalkukristillisyys oli jättänyt perinnöksi ja jotka vielä hyvin sopivat\ntuotannon silloiseen kantaan.\n\nKullakin seurakunnalla oli yhteinen rahasto, jota kutsuttiin\n\"ammeeksi\", johon jokainen antoi kaiken sen, mitä hän sanoi\nomakseen. Kolme sellaista rahastoa mainitaan olleen, nimittäin\nTaborissa, Pisekissä ja Wodnianissa, kussakin yksi. Veljet ja sisaret\nmyivät kaiken omaisuutensa ja tavaransa ja panivat saadun hinnan\nammeenhoitajien jalkain juureen.\n\nEräässä taborilaisvihollisessa kirjotuksessa vuodelta 1429 puhutaan\nnäistä rahastoista \"taborilaispappien shakkivetoina\" ja väitetään,\nettä nämä hävyttömästi nylkivät kansaa, mutta vain rikastuttivat ja\nlihottivat itseään. Palackyn, joka tämän lainaa, täytyy kuitenkin\nmyöntää, että se oli kurjaa panettelua. Nähdään, että jo puoli\nvuosituhatta sitten suuret riistäjät ja heidän puolustajansa\nosasivat, niinkuin nytkin, levittää sorrettujen johtomiehistä tuota\nvalhetta, että he muka \"lihottivat itseään työmiesten rahoilla\"; ja\nhe, riistäjät, todellisesti lihotetut, osasivat silloin kuten nytkin\nkaikkein enimmin suuttua siitä, että lihottiin työväen penneillä.\n\nKuitenkin oli tämällainen kommunismi ajan pitkään mahdoton toteuttaa,\nvaikka rahastonhoitajat olisivat olleet kuinkakin rehellisiä ja omaa\netuaan katsomattomia ihmisiä. Se saattoi onnistua vielä vähemmän\ntaborilaisille kuin ensimäisille kristityille, sillä taborilaiset\nolivat suurimmalta osaltaan työmiehiä, eivätkä kerjäläisiä, kuten\nalkukristityt; he elivät omalla työllään, eivätkä niillä muruilla,\njotka rikkaiden pöydiltä putoilivat. Mutta kaikki työnteko tuli\nsilloin, käsityön ja pikkutalonpoikaismaanviljelyksen asteella,\nmahdottomaksi, jos kaikki myivät tuotannonvälikappaleensa ja panivat\nrahat yhteiseen rahastoon, jonka varoilla sitten piti ostettaman\nkulutustarpeita kaikille. Me emme usko, että tämä menettely milloinkaan\noli yleinen kommunististen taborilaisten kesken. Joka tapauksessa\nluovuttiin siitä pian. Käytännössä Taborin kommunismi muodostui melkein\nsamallaiseksi kuin ensimäisten kristittyjenkin: kukin perhe ansaitsi\nomaksi ylläpidokseen ja jätti vain _ylijäämän_ yhteiseen rahastoon.\n\nTämä sai kumminkin aikaan ankaria vastaväitteitä innokkaimpien ja\njyrkimpien kommunistien puolelta. Pelkkää kulutusvälikappaleiden\nyhteistä omistamista saattoi kumminkin silloin tuskin muussa muodossa\ntoteuttaa. Senvuoksi ankarammat kommunistit vaativat perhe-elämän\npoistamista ja täydellisen kommunismin toteuttamista.\n\nPerheen saattaa, kuten olemme ennen nähneet kristinuskosta\nja munkkilaitoksesta puhuessamme, poistaa kahdella tavalla:\nnaimattomuuskiellolla tai kiinteän yksi-avioisuuden lakkauttamisella,\nn.s. naistenyhteisyydellä. Äärimäisien taborilaisten täytyi\nsitä enemmän lähetä viimeksi mainittua kantaa, kun he jyrkästi\nvastustaessaan katolista kirkkoa ja munkkilaisuutta hylkäsivät myöskin\npappien naimattomuuskiellon.\n\nTällaiset näiden ankarampien kommunistien pyrinnöt ilmenivät selvimmin\nja voimakkaimmin tuossa ennen mainitussa lahkossa, jota kutsuttiin\n\"vapaan hengen veljien ja sisarien\" lahkoksi. Nämä olivat voittaneet\njalansijaa myöskin Böhmissä, ja kun siellä puhutaan \"pikardeista\"\n(\"beghardeista\"), tarkotetaan melkein aina tätä lahkoa. Tämän opin\npäämies Böhmissä oli muuan talonpoika, nimeltä Niklas, ja hänen\nmukaansa kutsutaan heitä toisinaan _nikolailaisiksi_. Tutummat he ovat\nkumminkin _aatamilaisten_ nimellä, koska he pitivät aatamilaista tilaa\n-- eli \"luonnontilaa\", kuten 1700-luvulla sanottiin -- synnittömän\nviattomuuden tilana. Väitetään heidän tulleen alastomina kokouksiinsa.\nOliko todellakin näin laita, vai onko tämä vain juoruja taikka ilkeätä,\npanettelua, sitä emme voi ratkaista.\n\nAatamilaiset asuivat eräällä Lushnic-joen saarella, kertoo Eneas\nSylvius. He kävivät alastomina -- tekivätkö he näin aina vaiko vain\nerityisissä tilaisuuksissa, sitä hän ei, ikävä kyllä, sano. \"Heidän\nkeskuudessaan vallitsi naisyhteisyys, mutta oli kielletty ilman\npäämiehen, Aatamin, lupaa lähestymästä naista. Mutta jos mies himosi\npalavasti jotakin naista, otti hän häntä kädestä ja meni esimiehen luo\nja sanoi tälle: 'Henkeni palaa rakkaudesta häneen.' Siihen päämies\nvastasi: 'Menkää, kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa!'\"\n\nTämä avioliiton hylkääminen oli kuitenkin mitä suurimmassa\nristiriidassa ajan koko silloisen katsantokannan kanssa. Yksiavioisuus\nja siihen perustuva yksityisperhe ei ollut vain perinnäinen\nkansantietoisuuteen syvästi juurtunut laitos, vaan sitä vaativat\nmyöskin mitä voimakkaimmin silloinen tuotantotapa ja koko vallitseva\nyhteiskuntajärjestys. Juuri se seikka, että avioliiton hylkääminen oli\nsen ajan kommunismin johdonmukainen seuraus, osotti myöskin, ettei\ntällä itselläkään ollut vielä mitään vankkaa jalansijaa silloisessa\nyhteiskunnassa, joka tarvitsi yksiavioisuutta; juuri se todisti, että\ntuon ajan kommunismi oli tuomittu jäämään rajottuneeksi pienien ryhmien\neli seurakuntien keskuuteen. Suurin joukko taborilaisia rupesikin mitä\nkiivaimmin vastustamaan ankaramman kommunismin pyrintöjä.\n\nJo keväällä 1421 syntyi julkinen riita molempien suuntien välillä.\nMuuan ritari vangitsi näet tammikuun 29 p:nä pappi _Martinek Hauskan_,\nerään äärimäisen hurmahenkisyyden pääedustajan, mutta päästi hänet\ntaasen vapaaksi useiden ystävien pyynnöstä. Hän saarnaili tämän jälkeen\nvielä suuremmalla innolla oppiaan, ja hänen kannattajakuntansa kävi\nniin uhkaavaksi, että taborilaisten piispa Niklas kääntyi pyytämään\nPragista apua. Myöskin siellä oli kommunistinen kerettiläisyys\nvoittanut alaa. Neuvoskunta ryhtyi heti ankariin toimenpiteisiin, ja\nPragin kaksi porvariakin tuomittiin ajan viehättävän tavan mukaan\nkerettiläisyydestä kuolemaan ja poltettaviksi. Samaan aikaan leimahti\ntaistelu Taborissa ilmi liekkiin. Ankarammat kommunistit, jotka olivat\nvähemmistössä, karkotettiin, ja he vetäytyivät, yhteensä noin 300\nhenkeä, Lushnic-joen varsilla kasvaviin metsiin.\n\nPappi Martinek rupesi katumaan ja peruutti \"harhaoppinsa\", mutta niin\neivät tehneet hänen kannattajansa. Heitä vastaan lähti nyt Zizka:\nhänhän oli sielultaan ja sydämmeltään pragilaisten kantaa lähempänä;\nja tämän \"pikardilaisen kerettiläisyyden\", jota jo taborilaisetkin\nvihasivat, täytyi olla hänestä jotain aivan kauhistuttavaa. Hän karkasi\nmetsissä heidän kimppuunsa, otti heistä viisikymmentä vangiksi, ja kun\nhe kieltäytyivät peruuttamasta vähääkään opistaan, poltatti hän heidät\nkaikki. He menivät ilolla kuolemaan.\n\nMartinek, joka ei enään kai tuntenut olevansa oikein turvassa\ntaborilaisten joukossa, päätti lähteä Mähriin. Mutta tiellä hänet\nkuitenkin otettiin vangiksi toverinsa Prokopin, \"silmäpuolen\",\nkanssa ja jätettiin Raudnitzin arkkipiispan haltuun. Zizka vaati nyt\npragilaisilta, että nuo molemmat vaaralliset miehet olisi tuotava\nPragiin ja siellä elävänä poltettava varottavaksi esimerkiksi muille.\nMutta Pragin neuvosherrat pelkäsivät alempaa kansaa, jonka keskuudessa\nMartinekin suunnalla oli lukuisia kannattajia. He lähettivät sen sijaan\npyövelin Raudnitziin, ja tämä kidutti molempia vankeja siksi, kunnes\nhe ilmaisivat muutamien pragilaisten uskonveljiensä nimiä. Senjälkeen\nheidät pantiin suuriin tynnyreihin ja poltettiin 21 p:nä elok. 1421.\n\nMutta pikardilainen kerettiläisyys ei ollut kuitenkaan vielä kokonaan\ntuhottu. Joukko aatamilaisia oli asettunut lujaan asemaan eräälle\nLushnicin lisäjoen pienelle saarelle. Zizka lähetti heitä vastaan 400\naseellista miestä, käskien tuhota heidät kaikki. Hyökkäyksen alaiset\npuolustivat itseään epätoivoisesti ja saattoivat vastustajilleen suuria\ntappioita, mutta kukistuivat vihdoin ylivoiman alle. Ne, jotka miekka\noli säästänyt, tappoi tuli 21 p:nä lokak. 1421.\n\nTäten kommunismin jyrkempi suunta oli täydellisesti muserrettu. Ne\nsotavoimat, jotka sen tuhosivat, osottavat, ettei se ollut varsin\nlaajalti levinnyt. Itse asiassa ainoastaan harvat tavattoman rohkeat --\ntai tavattoman yksipuolisesti kommunismiin innostuneet saattoivat mennä\nniin pitkälle aikansa rajojen ulkopuolelle. He ovat mieltäkiinnittäviä\nkommunistisen ajatuksen historialle, mutta mitään historiallista\nmerkitystä he eivät konsanaan ole saavuttaneet.\n\nAatamilaiset oli voitettu ja tuomittu voimattomuuteen, mutta Zizkan,\njoka erikoisesti vihaten heitä vainosi, ei ollut onnistunut hävittää\nheitä täydelliseen sukupuuttoon. Lahkon jäännökset viettivät\nriutuvaa elämää taborilaisten parissa. 15:nnen vuosisadan viimeisinä\nvuosikymmeninä sukeltautuvat he taasen esiin ja yrittävät sulautua\nBöhmin veljiin, joista myöhemmin johdumme puhumaan.\n\nKun aatamilaiset oli lyöty, ei koetettu enään voimakkaammin toteuttaa\nkommunismia sen ankarammissa muodoissa. Lievempi muoto -- joka\nkumminkin oli suuremmassa määrin tarkotukseen kuin todellisuuteen\nnähden kommunismia -- pysyi sitä vastoin Taborissa lähes miespolven\najan.\n\nMutta mihinkä käytettiin yhteisen rahaston tulot tai oikeammin sanoen\nyhteisen varastohuoneen varat, sillä maksut rahastoon suoritettiin\nparhaasta päästä luonnontuotteissa?\n\nEnsimäisissä kristillisissä seurakunnissa oli toisten liikoja\nvaroja käytetty toisten puutteen poistamiseksi. Mitään sellaista ei\ntarvinnut Taborissa tehdä. Kaikki seurakunnan jäsenet olivat elämisen\nehtojen puolesta yhdenarvoiset, varsinkin kun ensin kirkon ja sitten\nvihollisten kaupunkien ja aatelisherrojen omaisuuden ryöstäminen riitti\ntäydellisesti tekemään kullekin toimeentulon mahdolliseksi.[29]\n\nVaivaishoitoon ei taborilaisten tarvinnut uhrata mitään, mutta\nheidän täytyi pitää yllä pappinsa. Heillä ei ollut mitään papillista\nylimyskuntaa omine kirkkotiloineen, vaan seurakunta valitsi papiksi\nkenen henkilön vain tahtoi, ja nämä taasen vuorostaan toimittivat\npiispojen vaalin. Taloudellisesti he jäivät riippuvaisiksi\nseurakunnasta, joka heidät ylläpiti.\n\nNäiden pappien tehtävänä oli, kuten keskiajan papiston yleensä, kaiken\nkaikkiaan ne toimet, jotka meidän päivinämme kuuluvat valtion ja\nkunnan virkamiehille sekä opettajille. He olivat tuomareita, hoitivat\nkunnallisia toimia ja välittivät kuntien keskinäistä yhteyttä ja\nniiden suhdetta ulkomaailmaan. Pääasia heidän toimessaan oli lasten\nopettaminen. Taborilaiset panivat tavattoman paljon arvoa yleiseen\nhyvään kansansivistykseen. Tämä oli ilmiö, joka heissä ilmenevänä\nherätti erikoista huomiota, eikä sellaista siihen aikaan tavata missään\nmuussa kansakunnassa. Korkeintaan \"yhteisen elämän veljiä\" voi tässä\nkohden verrata heihin, mutta näiden katolilaiset munkkitaipumukset\nantoivat heidän vaikutukselleen kokonaan toisen leiman. Luonnollisesti\ntäytyy taborilaisten sivistystä mitata aikansa mittapuulla -- se oli\npääasiassa jumaluusopillista laatua. Vanhaa ja uutta testamenttia he\nvarsinaisesti lukivat, mutta ne tunsivatkin he, naisetkin, hyvin. Eneas\nSylvius huomauttaa, että \"tällä häijyllä sukukunnalla oli vain _yksi_\nhyvä puoli, sivistyksen harrastus\".\n\nVoi näyttää siltä, että tämä kansansivistyksen harrastaminen on\nristiriidassa heidän vastenmielisyytensä kanssa tieteisiin, mikä\nm.m. esiintyy heidän vaatimuksessaan, että oppineitten henkilöiden,\njotka heihin liittyivät, piti opetteleman jotain käsityötä. Tämä\nristiriita on kuitenkin vain näennäinen. Taborilaiset vihasivat\nainoastaan sitä tiedettä, joka oli erkaantunut alemmasta kansasta,\nasettunut tätä vastaan ja oli nyt sortajien aseena ja ylempien\nluokkien yksinoikeutena. Tuotannon silloisella kannalla ei tiede\nsopinutkaan yhdenvertaisuuden periaatteisiin. Pikkutalonpoikais- ja\nkäsityöläismäinen tuotanto vaatii näet niin täydellisesti\ntyöskentelijöiden ajan ja voimat, että näiden on mahdotonta päästä\nmihinkään mainittavaan tulokseen tiedontiellä joutumatta pois\nluokastaan. Sitä vastoin juuri yhdenvertaisuus vaati, että kaikkien\npiti saada se osa sivistyksestä, joka vaan voitiin tehdä kaikkien\nsaatavaksi.\n\nTaborilaisten viha tiedettä kohtaan johtui heidän aikakautensa\ntaloudellisessa suhteessa takapajulla olevasta kehityksestä. Heidän\nkansansivistämisintonsa johtui heidän kommunismistansa. Eikä suinkaan\nole pelkkä sattuma, että uuden ajan koulukasvatusopin isä, tuo\nniin ylistetty _Comenius_, oli _Böhmin_ _veljien_, taborilaisten\njälkeläisten, piispa.\n\nMutta vielä tärkeämmäksi kuin _koululaitos_, tuli taborilaisille\n_sotalaitos_. Tämä pieni yhteiskunta, joka niin rohkeasti ryhtyi\nsotaan koko vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, saattoi pysyä pystyssä\nvain niinkauan, kuin pysyi sodassa voittamattomana, ja rauhaa ei\nollut ajattelemistakaan, eipä edes aselepoa. Taborin yhteiskunta\noli näet liiaksi vastakkainen hallitsevien voimien eduille. Mutta\nmitään ratkaisevaa voittoa eivät he myöskään voineet saavuttaa, sillä\nvihollisen voiman juuret olivat itse vallitsevissa tuotantosuhteissa.\nTaborilainen kommunismi oli näihin suhteisiin keinotekoisesti ympätty\nkasvi, se ei voinut tulla aikansa yleiseksi yhteiskuntamuodoksi.\n\nAlituinen sota oli taborilaisten osana, se oli heidän kunniansa, mutta\nmyöskin heidän onnettomuutensa.\n\nKoko heidän järjestysmuotonsa täytyikin muodostaa sodan näkökohtia\nsilmälläpitäen. He jakaantuivat kahdenlaisiin seurakuntiin, _kenttä-_\n(sota-) ja _kotiseurakuntiin_. Jälkimäiset pysyivät kotona ja tekivät\ntyötä ylläpitääkseen itsensä ja sotaseurakunnat. Nämä sensijaan olivat\nyksinomaan sotatoimissa. He olivat aina aseissa ja samosivat vihollista\nvastaan, vaimot ja lapset mukanaan, kuten vanhat germanit, joiden\nkanssa he kilpailivat raakalaisessa villeydessä ja hillittömyydessä.\nLuultavasti eri seurakunnat vuorottelivat todennäköisesti aika\najoin toistensa kanssa, sodasta palaavat rupesivat käsityöhön, ja\ntähänastiset käsityöläiset rupesivat sotureiksi. Mutta tässäkään kohden\nei meillä taasen ole taborilaisista tarkkoja tietoja. Yhtä tarkoin kuin\ntunnemme taborilaisten sotatyöt, yhtä vähän on meille säilynyt tietoja\nheidän sisäisistä laitoksistaan.\n\nSotahistorian kannalta nämä kenttäseurakunnat olivat suuriarvoiset.\nTavallisesti sanotaan vakinaisten sotajoukkojen syntyneen vasta\nkeskiajan lopulla Ranskan kuninkaan Kaarle VII:nnen toimesta, joka\n15:nnen vuosisadan keskipaikkeilla loi 15:n palkkasoturikomppanian\nsuuruisen seisovan sotilasvoiman. Mutta todellisesti oli taborilaisilla\n_Europan ensimäinen vakinainen sotajoukko_, joka lisäksi perustui\nyleiseen asevelvollisuuteen eikä vierasten palkkasoturien pestaamiseen.\nTässä onkin syy taborilaisten suureen sotaiseen etevämmyyteen sen ajan\nvasallien ja palkkasoturien kokoonhaalittuihin joukkoihin verraten.\n\nTaborin sotajoukko oli ensimäinen sitte vanhan Rooman-vallan päivien,\njoka muodosti kokonaisen _elimistön_ eikä vain joukon, joka juoksi\nvihollista vastaan. Se oli jaettu eri aselajien mukaan, hyvin\nharjotettu kenttäliikkeisiin ja tekemään käännöksiä ja kaarroksia\ntaistelun kestäessä, tarkotuksenmukaisesti yhden määrätyn keskusjohdon\nalainen, ja sen eri osat vaikuttivat kaikki yhtenä kokonaisuutena.\nTaborilaiset olivat ensimäiset, jotka ymmärsivät tarkotuksenmukaisesti\nkäyttää hyväkseen kenttätykistöä, ja ensimäiset, jotka kehittivät\nmarssimistaidon. Yksistään heidän pikamarssinsa antoivat heille monta\nvoittoa vastustajistaan.\n\nKaikissa näissä kohdin he esiintyivät uudemman sotalaitoksen luojina.\n\nVoi ehkä sanoa sotaisella kuten muillakin aloilla, että jokaisen\nsuuren edistysaskeleen saa aikaan yhteiskunnallinen vallankumous ja\nettä suurimmat sotapäälliköt viimeisen puolenvuosituhannen kuluessa\novat olleet ne, jotka ovat osanneet käyttää hyväkseen näitä uusia\nedistysaskeleita. Niin tekivät Zizka, Cromwell, Napoleon.\n\nTaborilaisten sotaista kuntoa lisäsi vielä heidän intonsa ja\nkuolemanhalveksimisensa: heille ei ollut mahdollista sovittelu, eikä\npysähtyminen aletulla tiellä. Heillä ei ollut muuta valittavana\nkuin voitto tai kuolema. Täten heistä tuli aikakautensa pelätyimpiä\nsotilaita. Heidän sotainen terrorisminsa pelasti hussilaisen\nvallankumouksen samalla tavalla kuin v. 1793 Ranskan sanskulotit\npelastivat terrorismillaan vuoden 1789 porvarillisen vallankumouksen.\n\n\nUI. Taborin häviö.\n\nWenzelin kuoltua ryhtyivät kalkkilaiset -- hussilainen aatelisto ja\npragilaiset -- neuvotteluihin Sigismundin kanssa. Heidät lienee tehnyt\nlevottomiksi ajatus, että pitäisi ryhtyä taisteluun keisaria ja paavia,\nitseasiassa koko Europaa vastaan. He olivat olleet sitä halukkaampia\nsovintoon, kun taborilaisuus oli kasvanut pelottavaksi voimaksi.\nJos olisi ollut kysymys vain kalkin antamisesta maallikoille, olisi\nepäilemättä saatu sovinto aikaan. Mutta kysymys oli enemmästä, kysymys\nkirkon tiloista ja omaisuudesta, ja siinä kohden oli kirkko ja sen\nrenki Sigismund yhtä taipumaton kuin taborilaiset. Syntyi taistelu\nelämästä ja kuolemasta, missä ne kirkkotilat, joita kalkkilaiset olivat\nanastaneet, pakottivat heidät, vaikka vastahakoisesti, asettumaan\ntaborilaisten puolelle.\n\nTässä ei ole tarkotus kirjottaa hussilaissotien historiaa. Vain\nmuutamia päätapauksia mainittakoon. Paavi kutsui 1 p:nä maaliskuuta\nv. 1420 koko kristikunnan ristiretkelle hussilaisia vastaan.\nSaaliinhimoinen ristisotajoukko toisensa jälkeen muodostui lyödäkseen\nmaahan kerettiläisyyden. Viisi kertaa uudistui hyökkäys vuosien 1420 ja\n1431 välillä, mutta yhtä monta kertaa joutui ristisotajoukko surkeasti\ntappiolle. Taborilaiset joukot saivat sellaisen voittamattoman maineen,\nettä v. 1427 Miesin luona ja v. 1431 Taussissa kokonaiset suuret\nsotajoukot valtasi mieletön kauhu, kun saivat kuulla hussilaisten\nlähestyvän, ja hajaantuivat näkemättä edes vihollistaan. Ristiretkien\nväliaikoina taistelivat taborilaiset ja kalkkilaiset enemmän tai\nvähemmän kiivaasti keskenään, mutta siitäkään emme voi tässä ruveta\npitemmältä puhumaan.\n\nTaussin suuren päivän jälkeen näytti siltä, ettei olisi enään\nmitään vihollista, joka voisi vastustaa taborilaisia. Ulkoapäin ei\nmikään sotajoukko uskaltanut tulla heitä vastaan, ja kotimaassa oli\nheidän vastustajiensa, aateliston ja muutamien kaupunkien, voima\nyhä heikkenemässä. Taborilaisen terrorin jatkuminen uhkasi heitä\ntäydellisellä häviöllä.\n\nMutta osottautui kumminkin, kuinka vähän sotaiset voitot merkitsevät,\njos voittajien pyrinnöt ovat vastakkaiset yleisen taloudellisen\nkehityksen pyrkimyksille. Taborilaisten ratkaisevaa sotaista tappiota\nolisi luonnollisesti seurannut heidän sukupuuttoon hävittämisensä.\nMutta voittokin kehitti taborilaisten keskuuteen aineksia, jotka saivat\naikaan heidän häviönsä. Heidän suurinta voitonriemuaan seurasi heti\nheidän perikatonsa.\n\nKuta voitokkaampia taborilaiset olivat, sitä sietämättömämmäksi kävi\nluonnollisesti heidän böhmiläisten vastustajiensa, kalkkilaisten,\nasema -- katolilaisista puhumattakaan. Aatelisto oli vaipunut\nmerkityksettömäksi ja olisi jo aikoja tehnyt sovinnon kirkon kanssa,\nellei se, kirkon omaisuuden ryöstäjänä, vaan olisi pelännyt kirkon\nahnautta ja kostonhimoa.\n\nToiselta puolen olivat taborilaisten loistavat voitot tehneet paavin\nja keisarin sekä heidän puolueensa nöyremmiksi. Taussin tappelun\njälkeen sovittiin vihdoin siitä, ettei kirkkotilojen omistamista\npidettäisi kirkonryöstönä, saatiinpa siihen vielä paavin hyväksyminen.\nMutta kirkko meni vielä pitemmälle, se lähetti asiamiehiä rikkaine\nrahalahjoineen kalkkilaisten luo vahvistaakseen sen vastustusvoimaa\ntaborilaisia vastaan. Aatelisto, joka \"jo muutamia vuosia oli ollut\nikäänkuin näyttämöltä kadonneena\", kertoo Palasky, \"saa nyt taasen,\nkun se tunsi takanaan olevan keisarin ja kirkon ja näiden rikkaudet,\nrohkeutta sotaan, kokousten pitoon ja järjestymiseen, vallottaakseen\ntaasen kadonneen valtansa pragilaisten ja katolilaisten kirkollisten\nkeinojen (sangen maallistenkin) avulla.\"\n\nAsemaa kuvailee varsin selvästi Eneas Sylvius, joka kuitenkin antaa\nProkopille, joka Zizkan kuoltua oli taborilaisten etevin johtaja,\npaljon suuremman merkityksen kuin hänellä todella oli; Eneaksemme näet\nkirjottaa: \"Böhmiläiset paroonit kokoontuivat usein ja valittelivat\nsitä, että olivat nousseet kuningastaan vastaan ja nyt sen sijaan\nsaivat kantaa Prokopin raskasta iestä. He sanoivat, että hän yksin oli\nherra, hallitsi ja asetteli kaikki mielensä mukaan, määräsi maksuja\nja veroja, pestasi sotaväkeä, johti joukot, eikä kärsinyt mitään\nvastaväitteitä ja kohteli orjinaan, palvelijoinaan sekä ylhäisiä\nettä alhaisia. He huomasivat, ettei ollut kansaa onnettomampaa\nkuin böhmiläiset, he kun saivat olla aina sodassa, asua telteissä\nkesät, talvet, maata kovalla maalla, olla koti- ja ulkomaisten\nsotien runtelemina ja aina taistella tai tuskaisina odottaa uusia\ntaisteluja. He lisäsivät, että he kerran olivat heittäneet kauhean\ntyrannin ikeen päältään, että heitä ei pakotettaisi palvelemaan yhtä\nmiestä, Prokopia. He senvuoksi kutsuivat kokoon yleiset valtiopäivät\nkeskustelemaan siitä, kuinka maata piti hallittaman. Siellä heille\nesitteli herra Meinhard, kuinka onnellinen olisi se maa, missä kansa\nei olisi _laiskuuteen taipuvainen_ eikä sodan repimä. Mutta Böhmi,\njolla ei ollut mitään lepoa, oli pian menehtyvä; maa oli autio ja kansa\nkuoli nälkään\" j.n.e. -- kaikki asioita, joihin herran mielestä olisi\npelastus vain yhdestä, siitä että aatelisto saisi taas vallan käsiinsä.\n\nSamalla kun taborilaisten eri vastustajat unohtivat keskinäiset\netujenvastakkaisuudet yhteisen vihollisen, taborilaisuuden, rinnalla ja\nsulivat yhdeksi \"taantumukselliseksi joukoksi\" sitä vastaan, tapahtui\nitse taborilaisessa puolueessa muutoksia, jotka olivat vaarallisempia\nkuin kaikki vastustajien vehkeet.\n\nTaborin kommunistit eivät milloinkaan muodostaneet kuin osan\nkansanvaltaista puoluetta, jota sanottiin taborilaiseksi. He olivat\nsen voimakkain, leppymättömin, joka suhteessa pisimmälle tähtäävä\nja sotaisesti vahvin aines. Mutta suurin osa joukoista, jotka tähän\npuolueeseen kuuluivat, oli pikkuporvaria ja talonpoikia, joille\nkommunistinen ohjelma oli jotenkin yhdentekevä. Kuta kauemmin sota\nkesti, sitä enemmän kärsivät nämä ainekset siitä.\n\nVaikka böhmiläiset saivat loistavia voittoja, olivat he kuitenkin\nalussa liian heikot pysyttämään vihollista pois maastaan. He\nvoittivat puolustussodassa. Vasta v. 1427 alkoivat he tehdä\nulkomaisia hävitysretkiä, jotka kuuluivat sen ajan sotatapoihin --\nryöstö ja hävitys muodostivat sodasta yhtä varsinaisen osan, kuin\nmeidän päivinämme on laita, kun \"sivistystä\" levitetään Afrikaan.\nMutta hyökkäyssotakaan ei turvannut böhmiläisiä vihollismielisten\nnaapurien hävitysretkiltä. Sen ohella jatkuivat kansalaissodat\nyhtämittaa. Böhmi nääntyi vuosi vuodelta. _Kaikkien_ elatuskeinojen\ntäytyi ajan pitkään kärsiä sellaisesta tilasta, ja _kaikissa_\nyhteiskuntaluokissa harrastettiin yhä hartaammin rauhaa ja lepoa.\nJa kuta selvemmin taipumattomat taborilaiset osottautuivat rauhan\nainoaksi esteeksi, sitä enemmän täytyi kansan mielialan heitä vastaan\ntulla yhä vihamielisemmäksi, ja sitä ankarampiin keinoihin täytyi\nheidän vuorostaan ryhtyä säilyttääkseen asemaansa. Yhä jyrkemmäksi\ntuli vastakkaisuus heidän ja kansan muun osan välillä. Missä aatelisto\nnousi taborilaisia vastaan, sai se enimmäkseen kansan myötätuntoisuuden\nosakseen.\n\nMutta eivät myöskään itse taborilaiset olleet enään entisellään.\n\nTaborin kohtalo on omiaan kiinnittämään meidän mieltämme mitä\nsuurimmassa määrin. Se näyttää meille mikä olisi tullut Mülhausenissa\nilmenneen Münzesiläisen suunnan ja Münsterin uudestikastajien\nkohtaloksi, ellei heitä olisi sotilasvoimalla voitettu.\n\nTaborin kommunismin perustana olivat yksinomaan köyhien eikä\ntuotantotavan tarpeet. Nykyajan sosialidemokratia saa voitonvarmuutensa\nsiitä, että tuotannon tarpeet ja köyhälistön tarpeet viittaavat samaan\nsuuntaan; sen vuoksi on nykyisin köyhälistö historiallisen kehityksen\nkannattajana. Toisin oli asianlaita 15:nnellä vuosisadalla. Köyhien\ntarpeet synnyttivät pyrkimyksen kommunismiin, tuotannon tarpeet\nvaativat yksityisomaisuutta, eikä kommunismi voinut siis silloin\ntulla miksikään yleiseksi yhteiskuntamuodoksi. Ja myöskin köyhistä\ntäytyi kommunin tarpeen hävitä, niin pian kuin kommunismi oli antanut\nheille sen, mitä tahtoivat, s.o. vapauttanut heidät köyhyydestä. Sen\ntarpeen tyydytettyä täytyi ennemmin tai myöhemmin itse kommunisminkin\nkadota, varsinkin kun ei tahdottu käyttää tuota ainoata keinoa, joka\netenkin pienemmille ryhmille teki mahdolliseksi pitemmän päälle\npysyttää tämän laatuista kommunismia, nimittäin yksityisperheen,\nyksiavioisuuden lakkauttamista. Siten olivat tehneet taborilaiset,\nkuten olemme nähneet, he olivat hävittäneet aatamilaiset kerrassaan\nsukupuuttoon ja siten taasen avanneet yksityisomaisuudelle tien\nheidän yhteisöönsä. Suunnaton saalis, jonka taborilaiset saivat\nonnellisilla sotaretkillään, toi hyvinvointia, vieläpä rikkauttakin\nheidän yhteiskuntaansa. Kommunismin veljelliset tunteet hävisivät\nhäviämistään, yksityisomaisuuden seuralaiset, ahneus ja kateus,\nalkoivat saada yhä suurempaa alaa.\n\nTätä kehitystä edisti vielä vierasten ainesten liittyminen\ntaborilaisiin, vanhoja kun sentään vainot ja kärsimykset olivat\nsuurissa määrin kiinnittäneet oppeihin.\n\nAlituisten sotien täytyi harventaa vanhojen taborilaisten rivejä.\nSotilaallisesti ei tätä huomattu, sillä uudet tulokkaat täyttivät\naukot. Tabor tuli todelliseksi Mekaksi kommunistisille hurmahengille.\nJa varsin kirjavat olivat, kuten kansallisuudet, ne lahkotkin,\njotka siellä olivat edustettuina. \"He eivät ole kaikki yksimielisiä\nuskossaan\", kirjottaa Eneas Sylvius käytyään Taborissa. \"Taborissa\njokainen voi uskoa, mitä itse tahtoo. Siellä on nikolailaisia,\nareiolaisia, manikeolaisia, armenianeja, berengarilaisia ja 'Lyonin\nköyhiä', mutta arvokkaimmat ovat valdolaiset, Rooman istuimen\npääviholliset.\"\n\nVaarallisempi oli kuitenkin toinen virtaus. Taborin sotaonni houkutteli\nsinne kaikellaista seikkailunhaluista väkeä, joka ei vähintäkään\nvälittänyt taborilaisista aatteista, vaan tahtoi saada vain saalista\nja sotakunniaa. Puolasta ja Vähä-Venäjältä tulvi kansaa böhmiläisten\nleiriin, vieläpä Saksastakin tuli monta, jotka, kuten Palacky sanoo,\n\"pitivät suuremmassa arvossa seikkailuja kuin uskonkappaleita\". Ja hän\nlisää, että tämän kautta \"sekä taborilaisten että 'orpojen' sotajoukot\njo tähän aikaan kadottivat sen luonteen, josta Zizka oli pitänyt niin\nsuurta huolta, kun hän tahtoi, että kaikki hänen sotilaansa olisivat\n'Jumalan todellisia sotamiehiä', kokonaan ja vilpittömästi, eivätkä\nolisi uskossaan leväperäisiä eikä epäileväisiä.\"\n\nJoskin innon ja vapaaehtoisen kurin alkeetkin tämän kautta hälvenivät,\neivät taborilaisten sotajoukot kumminkaan vielä menettäneet\n_sotakuntoaan_. Huonompi oli _luotettavaisuuden_ laita. Samoista\nsyistä kuin nämä palkkasoturit, oli heidän palvelukseensa ruvennut\nvararikontehnyt aatelisto, hovienherrat olivat vain sen kautta\njossain määrin voineet säilyä, että olivat ruvenneet jonkinlaisiksi\ntaborilaisten vasalleiksi -- muistettakoon siihen nähden böhmiläisten\nparoonien jo mainittuja valituksia Prokopin hirmuvallasta.\n\nKun aatelisto nousi vastarintaan ja pestasi miehiä katolisen kirkon\nkullalla, hiipi kavaluus joka taholta taborilaisiin joukkoihin.\n\nNiin on käsitettävää, että kun taasen syntyi kansalaissota ja\nkalkkilaiset ja taborilaiset mittelivät voimiaan, nämä viimeksi\nmainitut yksinjäätyään ja joukkojensa osien pettäminä joutuivat\ntappiolle taistellessaan vihollisia vastaan, jotka olivat unohtaneet\nsisäiset riitansa ja liittyneet ylivoimaiseksi liitoksi noita\nkansanvaltaisen puolueen jäännöksiä vastaan, jotka vielä olivat jääneet\nuskollisiksi kommunistisen seurakunnan aatteelle.\n\nRatkaiseva ottelu tapahtui Böhmishbrodin läheisyydessä, Lipanin kylän\nluona 30 p:nä toukok. 1434. Aatelispuolueella oli ylivoima, 25,000\nmiestä 18,000 taborilaista vastaan. Kauan oli voitto epävarma, mutta\nlopuksi se alkoi kääntyä aatelisten puolelle, varsinkin sitten kun\ntaborilaisen ratsuväen päällikkö Johan Tshapek parhaan taistelun\nriehuessa jätti tappotantereen, sen sijaan että olisi karannut\nvihollisen kimppuun. Kauhea murhaaminen alkoi; armoa ei annettu, ja\n13,000 taborilaista lienee hakattu kuoliaaksi. Tämä pelottava tappio\nmursi ainaiseksi taborilaisten voiman.\n\nTabor lakkasi hallitsemasta Böhmiä. Kansanvalta oli tuhottu, ja\naatelisto saattoi yhdessä Pragin \"arvoisan porvariston\" kanssa\nruveta uudestaan maata riistämään. Pitkällisten kuninkaan ja hänen\n\"uskollisten alamaistensa\" välisten keskustelujen jälkeen, jolloin\nmolemmat, ja hyvällä syyllä, pelkäsivät, että toinen vain miettisi\npetosta, tunnustettiin Sigismund vihdoin v. 1436 kuninkaaksi. Ehdot\nolivat: yleinen anteeksianto sekä jokaisen tilanomistajan ja kunnan\noikeus päättää ryöstettyjen kirkkotilojen takaisinantamisesta.\n\nTaborilaisten voima oli Lipanin taistelussa murrettu, mutta ei\nkokonaan tuhottu. He jatkoivat taistelua vielä kotvan aikaa, mutta\nyhä raukeammin ja yhä vähemmällä menestyksellä, ja v. 1436 olivat he\niloisia, kun saivat Sigismundin kanssa aikaan sopimuksen, jossa tämä\ntunnusti ainakin heidän kaupunkinsa itsenäisyyden.\n\nAsema pysyi tällaisena 1450-luvulle asti. Muutamat rivit Eneas\nSylviuksen kertomuksesta vuodelta 1451 kuvaavat selvästi minkälainen\nsisäinen tila siellä silloin oli.\n\nKertomus on niitä harvoja silminnäkijäin tiedonantoja taborilaisten\nsisäisistä oloista, mitä meille on säilynyt. Muutamia sen\nkuvaavimpia kohtia mainittakoon tässä. Ne antavat sangen hyvän kuvan\ntaborilaisyhteisöstä: Taborin talot, sanoo Eneas, ovat puusta tai\nsavesta, ja ovat sikin sokin vailla kaikkea järjestystä. \"Asukkaat\nomistavat kallisarvoisia huonekalustoja ja suuria rikkauksia, jotka\noli saatu monelta kansalta. He tahtoivat ennen elää kaikessa suhteessa\nkirkon tapaan ja heillä oli kaikki yhteistä, kutsuivat toisiaan\nveljiksi, ja toinen sai toiselta, mitä häneltä itseltä puuttui. Mutta\nnyt elää kukin itsekseen, ja toinen näkee nälkää, kun taasen naapuri\nmässää ylellisyydessä. Pienipä oli heidän lähimmäisenrakkautensa tuli,\nlyhytaikainen (apostolisen seurakunnan) matkiminen... Kaikki, mitä\ntaborilaiset olivat ryöstäneet, tuli yhteiseksi omaisuudeksi. Mutta\nhe eivät voineet pitää sitä voimassa. Luonto sai voiton, ja nyt he\nkaikki ovat vaipuneet ahneuteen. Kun he eivät enää voi ryöstää niinkuin\nennen, veltostuneita kun ovat ja pelkäävät naapureitaan, vaanivat he\nkauppavoittoja ja antautuivat alhaisempiin toimiin. Kaupungissa elää\n4000 miestä, jotka voisivat käyttää aseita, mutta he ovat ruvenneet\nkäsityöläisiksi, suurimmaksi osaksi _villakankureiksi_, niin että heitä\npidetään sotaan kelpaamattomina.\"\n\nHuomattavaa on, että siis useimmat taborilaiset olivat villakankureja.\n\nEneas Sylvius kävi Taborissa v. 1451. Tämän kuvauksen mukaan sekä\nTaborin sotaisa voima, että sen kommunismi olivat siis tähän aikaan\nkokonaan hävinneet. Mutta vieläpä sen vallankumouksellisen menneisyyden\njätteetkin näyttivät vaarallisilta Böhmin vallanpitäjistä. Eneas\nSylviuksen käynnin jälkeisenä vuonna Böhmin valtionhoitaja, Georg v.\nPodiebrad, lähti Taboria vastaan ja vaati, että kaikki taborilaispapit\npiti annettaman hänen käsiinsä. Ja jo kolmen päivän perästä kaupunki\nantautui ja luovutti pappinsa. Papit saivat valita joko \"kääntymisen\"\ntai elinkautisen vankeuden. Taborin tasavallan erikoisasema ja kaikki\nitsenäisyys olivat lopussa.\n\nNäin surkean lopun sai tuo kerran niin mahtava kommunistinen\nyhteiskunta, jonka edessä puoli Europaa oli vapissut. Tuskinpa voi\nolla toivomatta, että Tabor edes olisi kukistunut, kuten Münster,\nkommunistisen nuoruutensa loistossa, sen sijaan että se nyt kuihtui\nporvarillisen vanhuudenheikkouden surkeuteen.\n\nTaborin kukistuessa oli samalla voitettu kansanvallan viimeinen\nturvapaikka Böhmissä.\n\nTaborilaisten kohtaloa saattaa monessa kohdassa verrata Ranskan\nvallankumouksen jakobinien vaiheisiin. Samoin kuin nämäkin, he\npelastivat vallankumouksen uljaalla sankarimaisuudellaan, mutta\neivät suinkaan omaksi edukseen, vaan niiden hyväksi, jotka osasivat\nsitten käyttää vallankumousta hyväkseen. Ranskassa suurkapitalistit\nja keinottelijat saivat melkein rajattoman vallan valtiossa ja\nyhteiskunnassa, Böhmissä taas korkeampi aatelisto, joka sai valtiossa\nja yhteiskunnassa melkein rajattoman vallan. Böhmin alempi aatelisto\nei voittanut mitään hussilaissodissa, ne päinvastoin kiiruhtivat\nsen rappeutumista. Korkeampi aateli, jonka osaksi suurin osa\nkirkon tiloista oli tullut, rikastui myöskin alemman aateliston\nkustannuksella, jonka tiloja se osteli.\n\nMutta eniten kärsivät talonpojat ja pikkukaupunkilaiset sodan\nseurauksista. Yhä suuremmiksi tulivat ne taakat, joita voittajat\nasettivat alempien luokkien kannettaviksi, ja ne heikot kapinankokeet,\njoita sorretut tekivät, kukistettiin helposti. Mutta jos työvoima\nei sittenkään tahtonut riittää, niin tilanomistajat käyttivät\nmaanviljelyksen ohella uutta, vähemmän työvoimaa vaativaa ansiokeinoa,\njoka sai sellaisen vauhdin, että se siellä täällä vieläpä kokonaan\ntunki talonpojat tiloiltaan. He laittoivat _kalalammikoita_.\nEnglannissa lampaanhoidon lisääntyminen suuressa määrin karkotti\ntalonpojat heidän mailtaan ja edisti irtolaisväestön muodostumista.\nBöhmissä kalanviljelys näytteli, joskin ahtaammassa määrässä,\nsamallaista osaa. Lampaat söivät Englannissa talonpojat, Böhmissä taas\ntoutaimet, joita herrat kalalammikoissaan viljelivät.\n\nMaa-orjuus oli 1400-luvun alussa ollut kokonaan hävinneenä Böhmistä.\nSaman vuosisadan loppupuolella oli se taasen tullut talonpoikien\nyleiseksi tilaksi.\n\nOn naurettavaa syyttää tästä hussilaissotia. Se suunta, jonka\nyhteiskunnallinen kehitys saa, ei riipu siitä, edistyykö se\nrauhallisesti vaiko ankarien taistelujen riehuessa. Sen määrää\ntuotantotavan muutoksien ja tarpeitten luonnonpakko. Jos raivoisien\nvallankumoussotien tulos ei vastaakaan vallankumouksellisten\ntaistelijoiden tarkotuksia, niin ei tämä todista mitään muuta kuin että\nnämä tarkotukset olivat vastakkaisia tuotantotavan tarpeille.\n\nAnkarat vallankumoustaistelut eivät milloinkaan voi määrätä\nyhteiskunnallisen kehityksen _suuntaa_, ne voivat antaa tälle\nmäärättyjen edellytyksien vallitessa vain _nopeamman kulun_. Mutta\ntoiselta puolen on seurauksena se, että kärsimykset lisääntyvät niille,\njotka sortuvat. Tämä vaikutus oli myöskin hussilaissodilla. Koko\nEuropassa alkaa talonpoikaisluokan asema 1400-luvulla taasen huonontua,\ntoisessa maassa aikaisemmin, toisessa myöhemmin. Sen, että Böhmi\nhuolimatta taloudellisesta vanhoillisuudestaan, oli ensimäisiä maita,\nmissä näin kävi ja jossa taantuminen tuli nopeimmaksi, voipi lukea\nhussilaissotien ansioksi, mutta ei mitään muuta. Ilman niitä olisi\ntämä käänne tapahtunut ehkä vasta vuosisataa myöhemmin, Saksan suuren\ntalonpoikaissodan jälkeen.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nBöhmin veljet.\n\n\nTabor oli kukistunut, mutta se ei hävinnyt jäljettömiin. Tämä\nkommunistinen sotilasvaltio oli näytellyt niin loistavaa osaa ja sen\nvaikutuksella oli kaikesta huolimatta ollut niin syvät juuret ajan\nyhteiskunnallisissa olosuhteissa, jotka sen kukistuttua eivät vain\nlakanneet vaan esiintyivät vielä räikeämpinä, että niiden aatteiden,\njoille se oli rakettu, täytyi edelleenkin elää, joskin uusissa\nmuodoissa, muuttuneisiin olosuhteisiin soveltuneina.\n\nKahteen eri suuntaan, jotka molemmat kyllä lähtivät samasta juuresta\nmutta olivat keskenään sentään aivan erilaiset, kehittyi taborilaisia\nlahkoja ja järjestysmuotoja. Molempia kutsuttiin _Böhmin_ _veljiksi_.\nToinen näistä lahkoista oli _sotainen_, toinen _kommunistinen_.\n\nMe olemme nähneet, kuinka Taborin voitot houkuttelivat sinne vieraita\nsotilaita, jotka tulivat sinne vain kunnian ja rikkaan saaliin\ntoivossa. Toiselta puolen alituinen sota raaistutti kyllä myöskin\ntaborilaisia itseään, ja monelle heistä tulivat saalis ja palkka\nainoiksi tarkotuksiksi.\n\nTaborin häviön jälkeen muodostui näistä aineksista joukkoja,\njotka harjottivat sodankäyntiä ammattina ja rupesivat mielellään\npalvelukseen hyvästä palkasta. He vetäytyivät tavallisesti jonkun\ntunnetumman päällikön ympärille kokoontuneina Böhmistä Unkariin ja\nerittäinkin Puolaan, joissa tekivät itsensä varsin huomatuiksi. Taborin\nlaitoksien mukaisesti olivat nämä \"Böhmin veljesjoukot\" järjestetyt\nkansanvaltaiselle pohjalle, eivätkä ne suinkaan olleet yksinvaltaisen\njohtajan vallassa, kuten muuten oli sen ajan palkkajoukkojen laita.\n\nVäitetään myöskin, että kasakat, jotka 1500-luvun alussa ilmaantuivat\nUkrainassa, olisivat järjestyneet saman mallin mukaan.\n\nSuuremman merkityksen sai kumminkin toinen laji \"Böhmin veljiä\", joka\njäi Böhmiin.\n\nMe olemme jo ennen huomauttaneet, että keski-ajan kommunistit olivat\nyleensä rauhaarakastavia miehiä ja kammoivat väkivaltaa. Tämä on\nalempien kansankerrosten heikon aseman luonnollinen seuraus ja\nsopusoinnussa myöskin alkukristillisen perimätiedon kanssa. Kun\nhussilainen vallankumous puhkesi ilmi Böhmissä, vanhat auktoritetit\nsyöstiin alas ja alemmat kansanluokat nousivat voitokkaaseen kapinaan,\nsilloin joutui kommunistien suurin osa mukaan ja kun kerran olivat\njoutuneet väkivaltaiseen vallankumoukseen, ajoi tosiasiain logika\nheidät luonnonlain välttämättömyydellä kansanvaltaisen liikkeen\njohtoon, liikkeen, jonka pisimmälle menevän osan he muodostivat.\n\nMutta eipä edes silloin kun taborilaiset viettivät loistavimpia\nvoittokulkujaan, rauhallisemman suunnan äänet kokonaan vaienneet,\nvaan tuomitsivat kaiken sodan, kaiken väkivallan, kaiken pakon. Tämän\nsuunnan etevin johtaja oli Chelcicistä, läheltä Wodniaa, kotoisin oleva\n_Pietari Chelcicky_. Hän oli syntynyt noin v. 1390, ja oli nähtävästi\nköyhtynyt aatelismies. Hän kirjotti jo v. 1420 väkivallan käyttämistä\nvastaan uskonnollisissa asioissa, ja vallankumoussodat vahvistivat\nhänen mielipidettään. Hän sanoi sotaa kaikkein kamalimmaksi kaikesta\npahasta ja sotamiehiä murhaajiksi ja pahantekijöiksi. \"Ei kukaan\nkuningas eikä ruhtinas eikä edes köyhin aatelismieskään\", kirjottaa\nhän, \"käy sotaa omasta puolestaan yksinään, vaan kaikki he pakottavat\ntalonpoikia väkisin siihen, johtaen täten kaiken kansan murhien ja\nrikoksien tekoon\".\n\nChelcicky on tasa-arvonkommunisti alkukristillisessä mielessä. Mutta\nei sodalla eikä valtion pakolla vaan valtion ja yhteiskunnan selän\ntakana saataisi yhdenvertaisuus aikaan. Tosikristityllä ei saa olla\nvaltiossa mitään osaa, sillä valtio on syntinen ja pakanallinen. Valtio\nluo yhteiskunnalliset eroavaisuudet, omaisuuden, säädyn ja arvon,\nja ne voivat hävitä vain sen mukana. Mutta ainoana keinona valtion\nhävittämiseksi on se, ettei välitetä sen olemassaolosta. Tosiuskovainen\nkristitty ei senvuoksi saa ottaa vastaan mitään virkaa eikä myöskään\npyytää valtiovallan apua. Poliiseja ja tuomioistuimia ei häntä varten\nsaa olla olemassa. Tosikristitty pyrkii itsestään hyvään eikä hän saa\npakottaa muita hyvään, koska Jumalakin vaatii vapaasta tahdosta tehtyä\nhyvää. Kaikkinainen pakko on pahasta.\n\nAinoa asema, jossa tosikristitty voi olla vallitsevassa valtiossa\nja vallitsevassa yhteiskunnassa, on alimmissa kerroksissa, niiden\njoukossa, jotka vain tottelevat ja palvelevat, mutta eivät käske ja\nhallitse. Kaikkinainen hallitseminen, kaikkinainen luokkamuodostuminen\non vastoin veljeyden ja tasa-arvoisuuden käskyä. Ja yhtä vähän kuin\ntotinen kristitty saa olla hallitsija, yhtä vähän saa hän riistaakaan.\nÄlköön hän myöskään harjottako kauppaa, sillä siihen yhdistyy\nvälttämättömästi petosta. Kaupungit, kauppapaikat, ovat pahasta. Ne\novat Kainin keksintöä; hän muutti elämän alkuperäisen yksinkertaisuuden\nviekkaudeksi, keksimällä mitat ja painot, sensijaan että kansa\naikaisemmin vaihtoi mittaamatta ja punnitsematta. Hyljättävintä ja\nkirotuinta on kuitenkin aateluus.\n\nMitä enemmän Böhmissä taborilainen järjestelmä menetti alempien\nluokkien suosion, sitä enemmän tämä anarkistinen mutta rauhaa rakastava\nkommunismi voitti alaa väestön keskuudessa.\n\nMerkitsevimmäksi niistä kommunistisista lahkoista, joita syntyi\nBöhmissä Taborin kukistumisen jälkeen, osaksi hajonneista\ntaborilaisista aineksista, tulivat Chelcickyn kannattajat,\nchelciciläisveljet.\n\nTunnetuimmaksi Pietarin oppilaista tuli _veli Gregori_. Hän oli\nköyhä aatelismies, jonka täytyi elää räätälinammatilla. Kunwaldin\nkylän taborilainen siirtola valitsi v. 1457 hänet johtajakseen ja\njärjestäjäkseen. Hänen ansionsa lienee pääasiassa se, että nämä\nsiirtolaiset, \"veljet\", omaksuivat Chelcickyn opin ja kaikin tavoin\nelivät sen mukaisesti.\n\nEi olla varsin selvillä siitä, kuinka Böhmin veljet alkuaan oli\njärjestetty, sillä veljet myöhempinä aikoina häpesivät kommunistista\nalkuperäänsä ja koettivat parhaan kykynsä mukaan peittää tämän\ntosiasian. Sen avulla, mitä tiedetään heidän myöhemmistä järjestöistään\nja heidän jälkeläisistään, herrnhutilaisista, voimme kuitenkin saada\npääpiirteet selville.\n\nLuonnollisesti oli kaikki sota- ja valtiopalvelukseen rupeaminen, kuten\nvaltion laitoksiin vetoaminenkin, ankarasti kielletty. Täydellisen\nyhdenvertaisuuden piti vallita seurakunnassa, eikä minkäänlaista\nriistämistä saanut tapahtua. Jokaisen, jolla oli rikkautta tai\nsäätyetuoikeuksia, täytyi luopua näistä, ennenkuin pääsi seurakunnan\nyhteyteen. Ei kukaan veljistä saanut harjottaa kauppaa eikä lainata\nrahoja korkoa vastaan, mutta kukin oli velvollinen auttamaan\nhädänalaista veljeä.\n\nYksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu suinkaan poistettu,\nvaan kommunismi näyttäytyi perheisiin nähden, varsinaisesti siinä,\nettä terotettiin veljellisyyden käskyä ja pyrittiin ylläpitämään\nyhdenvertaisuutta, niin ettei kukaan kohonnut muita korkeammalle eikä\ntaasen vaipunut toisten alapuolelle. Mutta tämä yksityisomaisuuden\nsäilyttäminen oli mahdollista vain pitämällä mitä ankarinta kuria,\njoka ei karttanut ryhtymästä käsiksi perhe-elämän sydämellisimpiinkin\nsuhteisiin.\n\nSeurakunta valitsi papit ja vanhimmat, ja nämä käyttivät sellaista\nkurinpitovaltaa, joka nykyaikaisesta ihmisestä olisi sietämätöntä,\nmikä seikka oli merkillisessä ristiriidassa Pietarin anarkistisen\nteorian kanssa, joka hylkäsi kaikellaisen pakon epäkristillisenä\nja pakanallisena! Ja tuo pakko oli sitä sietämättömämpää, kun\nBöhmin veljillä oli erikoisen selvänä tuo synkkä, tekopyhä piirre,\njonka olemme jo huomauttaneet olleen yleisenä piirteenä keskiajan\nkommunisteilla; syynä siihen lienee ollut se sanomaton kurjuus ja\npuute, joka oli hussilaissotien seurauksena.\n\nKaikkinainen leikkiminen ja tanssiminen oli kiellettyä, koska perkele\nvietteli niiden kautta uskovaisia. Työnteko ja hiljainen alistuminen\nolivat ainoat, joita kristityltä täällä vaadittiin. Sunnuntaita\nviettivät he jo aivan puritanisesti.\n\nJoskaan yksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu kielletty,\nniin pidettiin kuitenkin naimattomuutta korkeampana, pyhempänä.\nPapistolle oli omaisuudettomuus ja naimattomuus pakollista. Naimattomat\nihmiset elivät, suvun mukaan erillään, veli- ja sisartaloissa, joissa\nhe yhdessä työskentelivät ja elivät. Me saanemme kuvitella niitä\njokseenkin beghardilaistalojen mallisiksi.\n\nNiinkuin taborilaiset, vihasivat Böhmin veljetkin oppineita, joita\npitivät etuoikeutettuna säätynä. Mutta he, samoin kuin taborilaisetkin,\npitivät kovin tarkkaa huolta hyvistä kansakouluistaan. Kansanvaltaisen\nkirjapainotaidon omaksuivat he heti, kun se oli keksitty,\nerinomaisella innolla. Kirjotuksien lukumäärä, jotka he kaikkiaan koko\nvaikutusaikanaan julkaisivat puolustuksekseen, oli paljon suurempi\nkuin koko muu samanaikainen böhmiläinen kirjallisuus. He kerskasivat\nmyöskin siitä, että he olivat olleet ensimäiset, jotka painattivat\n(Venedigissä) raamatun äidinkielellään, niin että Böhmi tässä suhteessa\noli kaikkia muita kansoja edellä. Böhmissä oli 1500-luvun alussa viisi\nkirjapainoa, yksi _katolilainen_, yksi utrakvistinen ja kolme muuta,\njotka kuuluivat Böhmin veljille. Eivätkä nämä kolmekaan aina riittäneet\nheille, vaan painattivat he ajottain kirjojaan Saksan puolella\nNürnbergissä.\n\nOmituinen, mutta heidän tarkan kurinsa mukainen, oli määräys siitä,\nettei mitään sellaista saanut painaa, jota ei seurakunta ensin ollut\nhyväksynyt!\n\nJa siitä huolimatta tuollainen tavaton kirjallinen tuotanto!\n\nVeljeslahkon rauhallisesta luonteesta ja heidän alistuvaisesta\nmielenlaadustaan huolimatta, pitivät sen ajan vallassaolijat näitä\nveljiä sekä epäiltävinä että vaarallisina. Jo v. 1461 rupesi sama\nGeorg v. Podiebrad, jonka muistamme Taborin kukistajana ja joka sen\njälkeen valittiin Böhmin kuninkaaksi, ankarasti heitä vainoomaan.\nHeidän johtajansa, m.m. veli Gregori, vangittiin, Kunvaldin seurakunta\nhajotettiin, sen jäsenet ajettiin maanpakoon ja kaikki kokoukset\nkiellettiin.\n\n\"Tällä ankaralla inkvisitsionilla\", kirjottaa Covenius, \"joka nyt\nkaikkialla pantiin toimeen veljiä vastaan, oli seurauksena, että\nheistä useimmat hajaantuivat metsiin ja vuorenrotkoihin ja asuivat\nluolissa. Eivätkä he edes siellä olleet turvassa. He uskalsivat tehdä\ntulen välttämättömimpien ruokien keittämistä varten ainoastaan yöllä,\nettei siitä nouseva savu heitä kavaltaisi, ja siellä he istuivat\nkovassa pakkasessa tulen ympärillä ja kuluttivat aikaansa raamatun\nlukemisella ja hurskailla keskusteluilla. Ja jos heidän täytyi lähteä\nsyvässä lumessa hankkimaan itselleen elintarpeita, astuivat kaikki\nsamoihin jälkiin, jotka ensimäinen oli tehnyt, ja se, joka kulki\nviimeisenä, laahasi perässään männynoksaa niin että jäljet uudestaan\ntäyttyivät ja näyttivät jonkun talonpoikaisnaisen tekemiltä, joka oli\nraastanut risukimppua metsästä. Sen vuoksi että heidän näin täytyi asua\nluolissa, heidän vihollisensa kutsuivat heitä pilkaten 'jamiseiksi',\nluola-asukkaiksi.\"\n\nTämä jamisi-nimi (tshekkiläisten sanasta jáma, luola) näyttää\nkuitenkin pikemmin vain sellaisten kansan antamien nimityksien\nkäännökseltä, jommoisia jo aikaisemmin Saksassa tuli beghardien osaksi\nsen perustuksella, että heidän täytyi pitää kokouksiaan salassa. Se\nviittasi siis siihen, että beghardien perimätieto olisi vaikuttanut\nBöhmin veljien keskuudessa. Böhmin veljiä kutsuttiin ei vain\njamiseiksi, vaan myöskin \"pikardeiksi\".\n\nEnsimäinen vaino loppui vasta Podiebradin kuollessa v. 1471, ja sitä\nseurasi toisia. Nämä eivät heitä kuitenkaan paljon vahingoittaneet.\nValtiovalta ei ollut varsin vahva Böhmissä, ja veljet saivat voimakasta\nsuojaa yksityisiltä aatelismiehiltä ja kaupungeilta, sillä älykkäät\nhenkilöt ymmärsivät jo aikaisin, kuinka viattomia tämän lahkon\nyhdenvertaisuuspyrinnöt ja valtiovihollisuus itse asiassa olivat, sekä\ntoiselta puolen, minkä oivallisen sortamisaineksen heidän saarnansa\nahkeruudesta, kieltäymyksestä ja kärsivällisyydestä olivat omiansa\nluomaan.\n\nTämä suojelus vaikutti sen, että vieläpä ensimäisten vaikeidenkin\nvainojen aikana veljien lukumäärä nopeasti kasvoi. Lisäksi tuli\nmyöskin se, että he täydellisesti taborilaisten hengessä, mutta\nkokonaan ristiriidassa aikansa yleisten kirkollisten järjestysmuotojen\nhengen kanssa osottivat suurinta suvaitsevaisuutta uskonasioissa.\nVeljesseurakunta saattoi tehdä tämän aivan yksinkertaisesti sen\nvuoksi, ettei se, kuten toiset, tahtonut olla mikään valtiojärjestö.\nJo ensimäinen veljeskongressi, joka pidettiin v. 1464 Reichenaun\nläheisyydessä olevalla vuorella ja jossa oli edustajia sekä\nBöhmistä että Mähristä, julisti, että kysymykset, jotka koskivat\nyhteiskunnallista järjestymistä, olivat tärkeimmät ja uskon asiat\nvasta toisessa sijassa. Ja tässä periaatteessa pysyttiin aina. Täten\njoutuivat Böhmin veljet suurimpaan ristiriitaan myöhemmin esiintyvään\nluterilaiseen oppiin, että usko yksin tekee autuaaksi eikä työt.\n\nSitä ankarampia he olivat silloin, kun todellakin käytännöllisiä\neroavaisuuksia esiintyi. Heidän toiseen kongressiinsa, joka pidettiin\nv. 1467 Lhotassa, joka lopullisesti loi heidän järjestysmuotonsa,\nsittenkun Reichenaussa oli muodostettu ohjelma, saapui muutamia\naatamilaisien jäännösten edustajia tekemään yhdistymisehdotuksia. Mutta\nne hylättiin. Aatamilainen kommunismi oli heistä liian pitkälle menevää.\n\nHuonosti onnistuivat myöskin yhdistymiskeskustelut valdolaisten\nkanssa, jotka jo olivat liian porvarismielisiä. \"Me puhuimme\npaljon valdolaisten pappien kanssa\"; kertoo Gregori muutamassa\nkirjotuksessaan, \"erittäinkin pappi Stefanin kanssa, joka ei\nmilloinkaan alentunut pitämään jumalanpalveluksia roomalaiseen tapaan\n(niinkuin valdolaiset toisinaan tekivät välttääkseen vainoja). Tämä,\njoka myöhemmin poltettiin, tarjoutui parantamaan kaikkea, mitä saattoi\npitää Kristuksen opin ja kristillisen elämän vastaisena, ja asettamaan\nkaikki niin, kuin muinoin oli ensimäisessä kirkossa. Mutta heillä oli\nystäviä Rooman vihkimien pappien joukossa, ja nämä estivät asian\".\n\nNiin ei saatu aikaan sovintoa. Gregori jatkaa: \"Osa valdolaisia myönsi,\nettä he olivat poistuneet ensimäisten esi-isiensä teiltä. Myöskin oli\nheissä sellaista turmiollisuutta, että ottivat ihmisiltä rahoja,\nkokosivat rikkauksia eivätkä pitäneet huolta köyhistä,, vaikka onkin\nkristinuskon vastaista, että pappi kokoo aarteita, sen sijaan kun hänen\ntulisi käyttää oma, vanhemmilta perimänsä omaisuus almuihin ja köyhien\nhädän lieventämiseksi.\"\n\nMutta valdolaisten kohtalo oli pian tuleva Böhmin veljien osaksi.\n\nSe puritanismi, millä he lausuivat vastalauseensa vallitsevaa\nyhteiskuntaa vastaan ja mikä heidät tästä erotti, oli itse asiassa\noivallinen keino päästä eteenpäin tässä yhteiskunnassa. Me olemme jo\nennen viitanneet siihen, mikä tavaton ero ulkonaisesta yhtäläisyydestä\nhuolimatta oli tämän puritanismin ja alkukristillisyyden askesin\nvälillä. Joskin molemmat saarnaavat elämänilon ja kaiken nautinnon\nturhamaisuutta ja vieläpä vahingollisuuttakin, liittyi kumminkin\nalkukristillisyyden askesiin sen kannattajien tylsämielinen hitaus,\nuskonpuhdistuksen aikojen puritanismiin sitä vastoin sen kannattajien\nväsymätön ja tarkka työteliäisyys. Meidän aikanamme, sen kehittyneen\nsuurteollisuudellisen kapitalismin vallitessa ei työteliäinkään\npuritanismi voisi turvata palkkatyömiesten, talonpoikien tai\npikkuporvarien elämää. Mutta sinä aikana, jota me nyt käsittelemme,\nsiirryttäessä luonnon taloudesta, johon oli jo sekottunut\nyksinkertaista tavaratuotantoa, yleiseen osittain jo kapitalistiseen\ntavaratuotantoon, oli sellainen puritanismi kumminkin oivallinen\nkeino tekemään pikkuporvareista pääomanomistajia, ja sitä enempi kun\nväestön suurimmassa osassa vallitsi vielä tuo lapsellisen elämäniloinen\nkatsantotapa, joka yleensä on liittynyt luonnontalouden tilaan,\nmissä ei tuoteta myytäväksi, vaan itse käytettäväksi, ei koottavaksi\nkasaan, vaan nautittavaksi. Myöskin veljien hyvä yleinen koulusivistys\non puritanismin ohella antanut vauhtia heidän taloudelliselle\nkohoamiselleen.\n\nTaborilaisille oli sotasaalis tuottanut varallisuuden, joka teki lopun\nheidän kommunismistaan. Böhmin veljien varallisuus sen sijaan kasvoi\npian heidän ahkeruutensa, tyytyväisyytensä ja säästäväisyytensä sekä\nälynsä seurauksena.\n\nHyvinvointi tuotti pian veljille lukuisia uusia kannattajia sangen\nmaallisista syistä. Mutta kasvavan varallisuuden ohella rupesi vanha\nankara kuri useista vanhemmistakin jäsenistä pian tuntumaan yhä\npainostavammalta. Moni piti sitä kovuutena, että häntä oli kielletty\nkartuttamasta varallisuuttaan joko kaupalla tai koronkiskomisella.\nHyvinvoinnin kasvaessa karttuivat omaisuusasioista aiheutuneet\nselkkauksetkin, oikeudenkäynnit tulivat tarpeellisiksi, tarvittiin\nvaltiovaltaa hankitun omaisuuden suojaksi.\n\nNiinpä syntyi vähitellen veljien joukossa lievempi suunta. Ei\nuskallettu vielä vastustaa vanhoja säännöksiä, mutta niitä pyrittiin\npitämään vain korkeamman pyhyyden ihanteena.\n\nEroavaisuus molempien suuntien välillä ilmeni vasta (1460-luvun\nloppupuolella), kun kaksi herraa ja useampia ritareja ilmottautui\njäseniksi veljeskuntaan. Ankarampi suunta tahtoi ottaa heidät\njäseniksi, vain jos he luopuisivat omaisuudestaan ja säädystään.\nLievempi suunta tahtoi sallia heidän jättää se tekemättä. Mutta vielä\nvoittivat edelliset ja vain ne otettiin veljeskunnan yhteyteen, jotka\nkaikessa alistuivat yhteisön vaatimuksiin.\n\nMutta jo v. 1480 sai lievempi suunta aikaan sen, että muuan oppinut,\n_Luukas_, otettiin seurakunnan yhteyteen. Pian tuli lisää, ja oppineet\nrupesivat vaikuttamaan lievemmän suunnan eduksi. Turhaan taistelivat\nankarammat, kutoja Gregori päämiehenä, tätä paisuvaa velttoutta\nvastaan. Brandeisin kongressissa eli synoodissa, kuten sitä kutsuttiin,\nvoittivat maltilliset. Päätettiin, että rikkaita ja korkeita henkilöitä\nsaisi tästä alkaen ottaa seurakunnan yhteyteen, ilman että heidän\ntarvitsi luopua arvostaan tai varallisuudestaan; heitä piti vain\nmuistutettaman siitä, mitä vaaroja tämä tuottaisi heidän sielunsa\nautuudelle. Täten oli yhdenvertaisuuden vaatimus, vaikkei sitä oltukaan\nvallan syrjäytetty, todellisesti siirtynyt hurskaitten toivomusten\npiiriin.\n\nSamalla tavalla osasivat hurskaat veljet avata tien valtiovallan\nosallisuuteen. Ei pidä vapaasta tahdosta ruveta tuomarin virkaan\neikä sotapalvelukseen tai muuhun valtiontoimeen, mutta jollei voinut\npäästä vapaaksi hartailla rukouksilla tai muulla tavoin, niin piti\nalistuman, sanottiin nyt. Eikä siinä kyllin että veljet saivat ottaa\nosaa valtion pakottamaan toimeen, heillä oli myöskin lupa itse käyttää\ntätä pakkovaltaa, saivatpa he harjottaa riistämistä, ravintolanpitoa ja\nkauppaa -- _luonnollisesti vain hätätilassa_.\n\nAnkarampi suunta oli vimmoissaan näistä päätöksistä ja heidän onnistui\nsaada puolelleen myöskin piispa Mathias. Uusi synoodi peruutti\nBrandeisin päätökset. Mutta ilo oli varsin lyhyt. Uusi päätös oli vain\näkillisen agitatsionin tulos. Jo v. 1494 maltillisemmat olivat taasen\nenemmistönä, ja ero tuli välttämättömäksi.\n\nAnkarampi suunta oli pienempi luvultaan, siihen kuului vain\nsivistymättömiä talonpoikia ja käsityöläisiä, ja sen periaatteet\nolivat yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia vastaan. Se kutistui\nyhä enemmän kokoon. Muutamia sen jäseniä poltettiin v. 1527 Pragissa.\nJyrkempi suunta näyttäytyi silloin viimeisen kerran julkisuudessa.\n\nMaltillinen suunta taasen alkoi äkisti kukoistaa, vahvistunut kun\noli rikkaiden ja mahtavien henkilöiden siihen liittymisestä ja vapaa\nkäyttämään hyväkseen valtion apukeinoja ja kun sillä oli oivallinen\njärjestysmuoto, joka vastasi yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia.\nHeillä oli jo v. 1500 noin 200 kirkkoa, ja seuraavina aikoina he\nsaivat tärkeän valtiollisen vaikutuksen Böhmissä. Kuinka suuresti\naatelisto oli edustettuna heidän joukossaan, käy m.m. selville eräästä\nanomuskirjasta, jonka veljeskunnan aateliset jäsenet v. 1575 lähettivät\nkeisarille. Sen oli allekirjottanut 17 vapaaherraa ja 141 aatelismiestä.\n\nSellaisten olosuhteitten vallitessa hävisivät kaikki laitokset,\njotka saattoivat muistuttaa kommunistisesta alkuperästä, vieläpä\nheidän kirjallisuudestaan pyhittiin huolellisesti pois kaikki\nkommunistiset muistot. \"Böhmin puritaneista\", kirjottaa Gindely,\n\"Böhmin haaveksijoista, jotka pitivät enempi Pietari Chelcickystä\nkuin Hussista, jotka Paavalin opin mukaisesti pitivät naimattomuutta\nparempana kuin avioliittoa, jotka eivät vannoneet, eivätkä hoitaneet\nmitään virkaa, eivät suvainneet mitään ylellisyyttä eikä rikkautta,\neivät lainanneet mitään korkoa vastaan ja kammoivat sotaa, heistä oli\ntullut tavallisia hyvinvoipia kapitalisteja, vallan kunnioitettavia\naviomiehiä, vallan taitavia ammattilaisia, tottuneita pormestareita ja\ntuomareita, kelpo kenraaleita ja valtiomiehiä.\"\n\nAina kolmenkymmenenvuotiseen sotaan asti kesti Böhmin veljien\nkukoistusaika. Valkeavuoren tappelu lähellä Pragia v. 1620 ratkaisi\nvihdoin Böhmin aateliston ja habsburgilaisten keisarien yksinvallan\nvälisen taistelun. Böhmin aateliston täydellinen häviö ja sen\nomaisuuden ottaminen takavarikkoon vei myöskin mukanaan perikatoon\nBöhmin veljet. Ainoastaan muutamia hajanaisia jätteitä vietti siellä\ntäällä vaivalloista elämää, kunnes he v. 1722 saivat turvapaikan\npietistisen kreivin Zinzendorfin omistamalla Herrnhut-nimisellä tilalla.\n\nMutta herrnhutilaisissa ei ollut enään ankaramman suunnan kommunistista\ninnostusta, eikä maltillisemman suunnan maailmanviisautta. He\nolivat köyhiä, surkastuneita talonpoikia tai käsityöläisiä, jotka\nolivat välttäneet vainot vain senkautta, että elivät kaukaisimmissa\ntakapajulla olevissa kolkissa; ja veljesyhteisön olemuksesta ovat he\nosanneet säilyttää sangen vähän.\n\nBöhmin veljet kadottivat 1500-luvulla kaiken merkityksen sosialismin\nhistorialle. 1600-luvulla hävisivät he myöskin yleisen historian\nnäyttämöltä.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nSaksan uskonpuhdistus ja Tuomas Münzer.\n\n\nI. Saksan uskonpuhdistus.\n\nTuo ennen monta kertaa mainittu Eneas Sylvius Piccolomini, joka oli\nennen ollut kirkonuudistuksen kannattaja, oli tehnyt rauhan paavin\nkanssa ja sai v. 1456 palkakseen kardinalinhatun -- muutamia vuosia\nmyöhemmin tuli hänestä paavi nimeltä Pius II ja kirosi sitte paavina\nollessaan omat vanhemmat kirjotuksensa kerettiläisiksi! Hänelle, tuolle\nvastaleivotulle kardinalille kirjotti Mainzin arkkipiispanistuimen\nkansleri Martin Mayer: \"Rooman istuin on keksinyt tuhansia keinoja\nryöstääkseen hienolla tavalla meiltä meidän kultamme, ikäänkuin me\nolisimme raakalaisia. Senvuoksi on meidän kansamme, joka kerran oli\nniin kuuluisa ja joka urhoudellaan ja verellään on vallannut Rooman\nvaltakunnan, vaipunut köyhyyteen, veroihin, lokaan. Mutta nyt ovat\nruhtinaamme heränneet unestaan ja alkaneet ajatella tämän onnettoman\ntilan poistamista, ovatpa päättäneet kokonaan poistaa ikeen niskoilta\nja voittaa takaisin vanhan vapauden. Eikä olekaan varsin vähäinen\ntappio Rooman istuimelle, jos roomalaisen valtakunnan ruhtinaat\ntodellakin tekevät sen, mitä heillä on mielessä.\"\n\nEneas Sylvius näki tarpeelliseksi, kumotakseen Mayerin väitteet,\nkirjottaa v. 1458 erityisen kirjan Saksanmaan asemasta. Siinä hän\nselittää, että \"köyhä ymmärryksensä puolesta on se, joka väittää,\nettä Saksa on köyhä\". Hän koettaa tätä todistaa viittaamalla _kaupan_\nja _vuoriviljelyksen_ korkeaan kukoistukseen. Hän huudahtaa lopuksi:\n\"Missä onkaan teillä majatalo, jossa ei juotaisi hopea-astioista.\nKukapa nainen, yksin alempienkin kansanluokkien keskuudessa, ei\nloistaisi kullassa? Ja ritarien kaulakäädyt ja heidän hevostensa\nkultaiset päitset ja jalokivillä koristellut kannukset ja miekantupet\nja kultaloistoiset pantsaripeitteet ja kypärät! Ja kuinka komeat\novatkaan kirkot kalliine astioineen, helmillä ja kullalla\nkoristetuissa päällyksissä säilytettyine pyhäinjäännöksineen ja\nalttarikaunistuksineen, juhlapukuisine pappeineen!\"\n\nSaksanmaa voi siis, jatkaa Eneas, varsin hyvin maksaa veronsa Rooman\nistuimelle. Ja kuinka kävisi tämän jos Saksan apu lakkaisi? Se\ntulisi köyhäksi ja surkeaksi, kykenemättömäksi täyttämään suuria\nvelvollisuuksiaan. Sillä kirkkovaltion pienet ja epävarmat tulot eivät\nriitä mihinkään. Ilman rikkautta ei kukaan voi olla älykäs eikä arvossa\npidetty. Papit ovatkin kaikkien yhteiskuntajärjestelmien vallitessa\nolleet rikkaita, sanoo hän kirjasensa lopussa.\n\nEi voi ajatella suurempaa vastakkaisuutta kuin se, mikä on näiden\nkahden kirjotuksien välillä, ja kuitenkin ovat molemmat tavallaan\noikeita, joskin liioiteltuja. Kumpikin erikseen antaisi vaillinaisen\nkuvan 1400-luvun jälkipuoliskon Saksasta. Mutta tuo sovittamaton\nristiriita, missä ne ovat toisiinsa, kuvastaa selvästi silloisissa\nolosuhteissa vallinneen suuren vastakohtaisuuden, joka juuri sentähden\nettä se oli sovittamaton, voitiin ratkaista vain yhteisellä ottelulla\nja toisen voitolla.\n\nMayerin kirjeessä ja Eneas Sylviuksen vastauksessa ilmenee mitä\nselvimmin se ydinkohta, jota uskonpuhdistus pääasiassa koski. Niissä\nse ilmenee, ilman että sitä hämmentää jumaluusopillisen kinastuksen\nsekasotku predestinatsioniopista -- ihmisen edeltäpäinmääräämisestä\njoko autuuteen tai kadotukseen --, herranehtoollisen eri käsityksistä\ny.m., joilla eri puolueitten kirkolliset uskonpuhdistajat ovat sen\nytimen peittäneet.\n\nEneas Sylvius oli oikeassa: Saksanmaa oli 1400-luvulla rikas\nja kukoistava, pääasiallisesti riippuen sen kaupasta ja\nvuoriviljelyksestä. Ja samalla oli hän oikeassa siinäkin, että\nRooman istuin sai pääasialliset tulonsa Saksasta, sillä Europan muut\nsivistyskansat olivat tähän aikaan jo suuressa määrin vapautuneet\npaavin riistämisen alaisuudesta. Sitä enempi hyökkäsikin paavinistuin\nriistämiskykyjensä koko voimalla Saksan kansan kimppuun ja sitä\nitsepintaisemmin kieltäytyi tämä tekemästä pienintäkään myönnytystä.\nSaksalla ei senvuoksi ollut odotettavissa mitään lievitystä.\nValittavana oli sillä vain joko mukaantuminen kaikkeen paavin\nriistämiseen tai täydellinen eriäminen Roomasta.\n\nJa viimeksimainittu ajatus sai yhä enemmän alaa, sillä Mayer oli\npuolestaan myöskin oikeassa. Niin kovin kuin Saksan rikkaus kasvoikin,\ntuotti paavin sorto sille kumminkin mitä raskaimman taakan ja esteen\nnopealle taloudelliselle vaurastumiselle; jo se seikka tuotti Saksalle\nhaittaa, että sen täytyi kantaa kuormaa, josta toiset olivat vapaita.\n\nRanskassa, Englannissa ja Espanjassa nylki kirkko kyllä kansaa;\nmutta suurin osa siitä, mitä se riisti itselleen, jäi maahan, tuli\nmaan omien hallitsevien luokkien osaksi, joilla oli kaikki paraat\npaikat hallussaan. Saksassa sitävastoin annettiin lihavat paikat\nulkomaalaisille, paavin karjalle, eikä saksalaisille ylhäisille, ja\nkaikki tulokkaat kirkolliset virat olivat Saksassa kauppatavaraa,\njota paavi myi enimmän tarjooville. Mentiinpä vielä niinkin pitkälle,\nettä myytiin sellaisten lihavien paikkojen myynti-oikeus suorastaan\nsuurille kauppaliikkeille, esim. Fuggerin toiminimelle Augsburgissa.\nNe myytiin sitte vielä kerran, ja ostaja ehkä taasen vielä kerran.\nOli \"hengellisiä herroja\", joilla oli kaksikymmentäneljäkin paikkaa\nhallussaan, joista ei itse hoitanut yhtäkään. \"Eipä ole juuri ketään,\njolla on täällä jokin parempi paikka\", kirjottaa Ulrich von Hütten,\n\"ilman että hän olisi joko palvellut siitä Roomassa tai lähettänyt\nsinne paljon rahaa sen saamiseksi tai sitten suorastaan ostanut\nsen Fuggerien välityksellä\". Tästä syystä olivat myöskin Fuggerit\ninnokkaita katolilaisia, jotka eivät säästelleet rahaa vastustaakseen\nLutheria. Tavattomia summia virtasi tämän vuoksi vuodesta vuoteen\nRoomaan ja joutui siten Saksan suurten riistäjien, sen ruhtinasten ja\nkauppaherrojen käsistä. Ja niin suuret kuin kaupan ja vuoriviljelyksen\ntuottamat voitot olivatkin, niin nopeasti kuin Saksan rikkaus\nkasvoikin, kasvoi riistäjien rahantarve ja rahanahneus vielä nopeammin.\n\n15:nnellä vuosisadalla olivat tavaratuotanto ja tavarakauppa, siis\nniin sanottu rahatalous, saavuttaneet Saksassa jo melkoisen laajuuden.\nLuonnontalous, vieläpä maaseudullakin, näyttää alkavan taantua. Joka\ntaholla alettiin tarvita rahaa, ja suurin oli rahantarve hallitsevien\nluokkien piirissä, kun ne tarpeet yhä kasvoivat, joita vain rahan\navulla saattoi tyydyttää. Silloin esiintyvä ehdoton ruhtinasvalta\ntarvitsi myös paljon rahaa, m.m. sotamiestensä ja virkamiestensä\npalkkoihin. Koetettiin keksiä uusia veroja, nylkeä ja puristaa\nporvareita ja talonpoikia, miten suinkin osattiin. Mutta harvoin\nriittivät säännölliset tulot, ruhtinaat saivat lisäksi ottaa lainoja,\njoiden korot vaativat taas yhä enempi rahaa.\n\nAsioitten sellaisella kannalla ollessa täytyi sekä ruhtinasten että\nalamaisten tuntea yhä köyhtyvänsä, huolimatta Saksan yhä kasvavasta\nrikastumisesta, ja yhä vaikeammaksi tuli nähdä, miten paavi, tekemättä\nedes kerrassaan mitään vastapalvelusta, kokosi kerman itselleen,\njättäen maassa oleville pelkän silkan maidon.\n\nKuitenkaan ei ollut niin aivan yksinkertainen asia vapautua paavin\nsorrosta. Totta kyllä olivat sekä talonpojat ja porvarit että\nalempi aatelisto jo ennen Wiclifiä ja Hussia, Ludvig baierilaisen\naikana, osottaneet halua nousta taisteluun Roomaa vastaan. Mutta\nkorkeampi aateli, suuret kauppiaat ja ruhtinaat olivat myöskin\nsortajia, ja Englannin ja Böhmin esimerkki oli vastikään näyttänyt,\nkuinka vaarallista näille luokille voisi olla yhteiskunnan suurien\nauktoritetien merkityksen horjuttaminen.\n\nSamoin kuin Ranskan vallankumoussodat 18:nnen vuosisadan lopulla ja\n19:nnen alussa saivat aikaan taantumuskauden koko Europassa ja veivät\nkohoavalta porvaristolta pitkäksi aikaa kaiken halun ruveta yhdessä\npikkuporvarien ja köyhälistön kanssa vallankumouksellista tietä\nvastustamaan ruhtinasten yksinvaltaa ja aateliston maanomistusta,\nsynnyttivät myöskin hussilaissodat taantumiskauden ei ainoastaan\nBöhmissä, vaan Saksassakin, ja kesti kauan ennenkuin ajatus irtaantua\nRoomasta pääsi voitolle vallitsevissa luokissa.\n\nLisäksi tuli se, että keisarin ja paavin välinen liitto, joka, kuten\nmuistamme, tehtiin Kaarlen, \"pappikeisarin\", hallitessa, jatkui vielä\nhabsburgilaisten keisarien aikana. Liiton entisten syiden lisäksi tuli\nuusia. Turkkilaiset uhkasivat habsburgilaisia perintömaita, ja paavin\napu oli välttämätön pysyttämään nuo uskottomat yleisien ristiretkien\navulla vähän etäämmällä.\n\nUnelias Fredrik III oli kirkkopolitikan tärkeimmissä kysymyksissä\nvain tuon viekkaan uskonluopion Eneas Sylviuksen ase. Maksimilian,\n\"viimeinen ritari\", valtaistuimelle joutunut turhantarkka romantiko,\nosottautui varsin epävakaiseksi ja horjuvaiseksi. Mutta miten\nläheisesti hänestä keisarin ja paavin edut näyttivät samoilta, voi\nhuomata siitä, että hän voi ruveta pyrkimään keisarikruunun ja\npaavinhiipan saattamiseen saman pään kannettaviksi. Ja Kaarle V,\njoka ei kammonut antamasta sotilaittensa ryöstää Roomaa, kun paavi\nkoki ehkäistä hänen suunnitelmiaan, esiintyi kumminkin Saksassa niin\npontevasti kuin mahdollista paavin uhkaavan auktoritetin suojelijana.\n\nJos vielä kaiken tämän lisäksi ottaa huomioon Saksan auttamattoman\nhajaannustilan, joka vähensi keisarin vallan mahdollisimman vähiin,\nmutta myöskin vaikeutti yhteistä esiintymistä keisaria ja paavia\nvastaan, niin voi ymmärtää, että kesti sata vuotta hussilaissotien\nalusta, ennenkuin uskonpuhdistus Saksanmaalla saatiin aikaan.\n\nMutta tänä aikana oli kehitys kaikilla aloilla edistynyt varsin\nnopeasti. Kuinka olivatkaan hengellisen ja sotaisenkin taistelun keinot\ntäydellisentyneet. _Kirjapainotaito_ oli keksitty ja _tuliaseitten_\nkäyttö oli kehittynyt. Keskusliikkeen, varsinkin meriliikkeen, välineet\nolivat kehittyneet korkealle. Vähää ennen uskonpuhdistusta olivat\nuskaliaat merenkulkijat ensi kerran ohjanneet laivansa suoraan Atlannin\nvaltameren yli.[30]\n\nLähimmin vaikuttivat näihin löytöretkiin turkkilaisten ja muiden\nheihin yhdistyneitten keski-aasialaisten kansanheimojen hyökkäykset\n1400-luvulla. Niiden kautta nimittäin Itämainen vanhat kauppatiet\ntulivat perin vaikeiksi käyttää. Mutta europalainen laivakulku oli jo\nsaavuttanut sellaisen kehitysasteen, että se sen sijaan koetti etsiä\nuusia teitä Afrikan ympäri ja toiselta puolen suoraan valtameren\nyli Indiaan. Suurten löytöjen aikakausi alkoi, uudenaikainen\nsiirtomaapolitika sai alkunsa.\n\nOn päivän selvää, että kaikki tämä äkkiä tavattomasti laajensi\nihmiskunnan näköpiiriä ja sai aikaan täydellisen mullistuksen\ninhimillisen _tiedon_ alalla. Mutta samalla johtui tästä myöskin\n_taloudellinen_ mullistus. Europan taloudellisen elämän keskus siirtyi\nVälimeren maista Atlannin valtameren rannoille. Italia ja Itä-Europa\npysähtyivät ja taantuivat kehityksessään, Länsi-Europa sitävastoin\ntunki valtavasti eteenpäin. Silloiset ristiriidat, sekä luokkien että\nvaltioitten väliset, tulivat mitä jyrkimmiksi, ja uusia ilmaantui.\nKaikki ne intohimot pääsivät valloilleen, jotka ovat ominaisia\nkapitalistiselle riistämiselle, jonka aikakausi nyt oli alkanut. Ja ne\npääsivät valtaan koko sillä voimalla ja häikäilemättömyydellä, joka\nmuistutti keskiaikaa, jonka raakuudesta töin tuskin oli päästy. Kaikki\nperinnäiset yhteiskunnalliset ja valtiolliset suhteet luhistuivat\nkokoon, kaikki perinnäinen siveysoppi osottautui pätemättömäksi.\n\nKokonaisen vuosisadan järkyttelivät Europaa tavattomat taistelut,\njoiden kestäessä ahneus, murhanhimo ja epätoivoinen raivo viettivät\nmitä hirmuisimpia hurjia huveja. Kukapa ei muistaisi Pärttylin\nyötä, kuka ei tietäisi, kuinka kolmenkymmenvuotisen sodan sankarit\nmenettelivät Saksassa, Alba Alankomaissa ja Cromwell Irlannissa --\npuhumattakaan kaikista niistä julmuuksista, joita harjotettiin uusissa\nsiirtomaissa!\n\nTämä tavaton mullistus, suurin mitä Europa oli nähnyt sitten\nkansainvaellusten päivien, päättyi jotensakin vasta (paitsi\nEnglannissa) Westfalin rauhaan v. 1648. Se alkoi _Saksan\nuskonpuhdistuksesta_, joka saattoi koko Europan liikkeeseen ja antoi\naina 1600-luvulle asti taisteleville tunnussanat ja todistelukeinot.\nPintapuolinen tarkastaja uskoo sen vuoksi, että kaikissa näissä\ntaisteluissa oli uskonto kysymyksessä. Niitä sanotaankin uskonsodiksi.\n\nKaikkeen tähän nähden ei ole ensinkään ihme, että Saksan uskonpuhdistus\nsai verrattomasti suuremman merkityksen maailmanhistoriassa kuin kaikki\nmuut samallaiset edelliset liikkeet, että siitä tuli _uskonpuhdistus_\nyleensä, että saksalaiset, huolimatta siitä, että nousivat niin myöhään\nEuropan muihin sivistyskansoihin nähden kapinoimaan Roomaa vastaan,\ntulivat kuitenkin henkisen vapauden valituksi kansaksi ja tuomaan sitä\nmuillekin.\n\n\nII. Martin Luther.\n\nSe mies, joka oli heittävä kipinän ruutisäiliöön, niin että mahtava\nmaailmanpalo syttyi, mies, joka näennäisesti oli kaikkien näiden\nmullistusten juurena ja alkuna, jota toiset jumaloivat, toiset taasen\nkiroovat, oli augustinilaismunkki, tohtori _Martin Luther_.\n\nEi etevämpi käsityskyky, eivätkä itsenäiset ja rohkeat ajatukset\ntehneet häntä liikkeen keskukseksi. Niissä suhteissa olivat monet\nhänen aikalaisensa häntä edellä. Ei vain Ranskassa ja Italiassa, vaan\nSaksassakin oli jo monta korkeampiinkin luokkiin kuuluvaa ehtinyt\nsiihen, että he olivat kokonaan erinneet kirkollisesta ajatustavasta,\nvieläpä alkaneet sitä pilkkaillakin. Tämä oli uuden sivistyksen, n.k.\n_humanismin_, ansiota. Se esiintyi Italiassa jo 1300 luvulla, liittyen\nklassilliseen muinaisuuteen, jonka elpymistä (renessansia) se jossain\nmäärin merkitsi. Saksasta on erityisesti mainittava nuoremmat Erfurtin\nhumanistit, Mutian päämiehenä. Tämä asetti julkisesti tieteen kirkkoa\nvastaan ja kielsi Kristuksen jumaluuden. Kun Luther harjotti opinnoita\nErfurtissa, joutui hän (1501) näiden humanistien piiriin. Näyttää\nkuitenkin siltä, että häntä olisi vetänyt siihen enempi heidän iloinen\nelämänsä kuin se henki, joka heidän joukossaan vallitsi. Ainakaan ei\ntästä viimeksi mainitusta näkynyt muita merkkejä, kuin se, että ilojen\nperästä tuli katumus, ja Martin päätti v. 1505 mennä luostariin.\n\nMutta myös niiden joukossa, jotka pysyivät kristinopille uskollisina,\noli monta, jotka oleellisissa kohdin erisivät katolisesta käsityksestä.\nTässä mainittakoon vain yksi, Johan Wesel, Erfurtin yliopiston\nprofessori, joka kuoli v. 1481, kaksi vuotta ennen Lutherin syntymää.\nMiten voimakkaasti esiintyikään tämä paavia, tuota \"purpurassa käyvää\napinaa\" vastaan, aneidenmyynnin ja pyhienpalveluksen oppeja, rippejä,\npyhää ehtoollista, viimeistä voitelua, paastoamista vastaan! \"Jos pyhä\nPietari olisi määrännyt paaston\", sanoi hän kerran eräässä saarnassaan,\n\"niin olisi hän kait tehnyt sen, saadakseen kaloille (paastonaikaiselle\nruualle) paremman menekin.\"\n\nUllmann, jonka kirjotuksesta, \"Uskonpuhdistuksen edelliset\nuskonpuhdistajat\" ylläoleva kohta on lainattu, on laveasti\nkäsitellyt Johan Weselin esiintymistä. Hän lausuu: \"Varmasti ei voi\nratkaista, oliko Weselin kirjotuksilla ja opilla synninpäästöstä\nvaikutusta Lutherin vakaumuksen kehitykseen. Mutta mahdollista,\nvieläpä todennäköistäkin on, että Luther Erfurtissa tutki Weselin\nkirjotuksia. Kaiken sen ohella meni Wesel kiistakirjotuksessaan\nanetta vastaan pitemmälle kuin Luther kuuluisissa väitteissään.\nWeselin kiistakirjotukset olivat selvempiä, itsetietoisempia ja\nlaajempisisältöisiä; ne kävivät käsiksi koko laitokseen ja sen\npohjaperusteihin, enempi kuin Lutherin joskin voimakas, syvällinen ja\nrohkea, niin kumminkin samalla tietoon nähden epävarmempi ja enempi\nhetkellisiä epäkohtia vastaan suuntautuva kynäkiista.\"\n\nLuther tuli v. 1508 jumaluusopin professoriksi Wittenbergiin.\nKun Tetzel v. 1517 harjotti anekauppaansa ylt'ympäri Saksissa\npetkuttaakseen yksinkertaiselta kansalta rahoja Leo X:nnen pohjattomiin\nraha-arkkuihin, suuttui Luther kuten monet muutkin tästä kovin\nja päätti ruveta sitä vastustamaan. Se tapa, jonka hän valitsi\nvastalauseelleen, ei ollut mikään tavaton. Hän naulasi, kuten\nyliopiston professorien silloin oli tapana, 95 anetta koskevaa väitettä\nWittenbergin linnankirkon oveen ja tarjoutui väittelemään niiden\njohdosta. Tämä tapahtui 31 p:nä lokak. 1517.\n\nNäiden väitteiden sisällys oli yhtä vähän vallankumouksellinen kuin\nniiden esityksen muotokin. Ne koskettelivat vain kohtia, joissa\nkirkonpiireissäkin oli tähän asti vallinnut erimielisyyttä. Luther ei,\nkuten Wesel oli tehnyt, koskenut itse aneeseen. Niinpä esim. 71:nen\nväite kuului: \"Se, joka vastustaa paavin aneen totuutta, hän olkoon\nkirottu ja kadotettu\". Luther itse kertoi myöhemmin itsestään: \"Kun\nminä nousin anetta vastaan, olin niin huumaantunut, niin innostunut\npaavin oppiin, että innoissani olisin ollut valmis, jos minulla olisi\nollut valta, tappamaan tai ainakin olisin tyytyväisenä katsellut\nkaikkien niiden surmaamista, jotka eivät tahtoneet olla paaville\nkuuliaisia.\"\n\nLutherin ja Tetzelin välinen riita oli, kuten molempien aikalaiset\naivan oikein huomauttavat, pelkkä tavallinen munkkikiista. Mutta tässä\nei kumminkaan ollut kysymys pelkistä uskonlauseista, vaan rahasta,\nja siinä kohdassa ei ollut leikittelemistä paavinistuimen kanssa. Ja\nkiista sattui sopimattomaan, levottomaan aikaan. Koko Saksa hehkui\ntaistelunhalua paavia ja hänen kirkkoaan vastaan. Niistä \"lurjuksia\nvastaan suunnatuista nuolista\", kuten Hurten lausuu, \"jotka Saksasta\nlähteneinä silloin suhahtelivat paavin korvissa\", olivat tärkeimpiä\nja tehokkaimpia \"Vähäpätöisten miesten kirjeet\", joita Mutianuksen\nystävät, varsinkin Krotus Rubianus ja Hütten, julkaisivat vuosina\n1515-17. Ne olivat pilkkarunoja ja irvikuvia, joissa esitettiin\nkirkollisen tieteen edustajat hölmöiksi ja heittiöiksi.\n\nAnekauppa oli saanut aikaan kiivaita vastaväitteitä kaikkialla\nSaksassa; asiain niin ollen oli paavista kaksin kerroin harmittavampaa,\nettä kirkon oma mies, jumaluusopin professori, alkoi riidan niin arassa\nasiassa. Ei viipynytkään kauan ennenkuin itse paavi ryhtyi asiaan\nsaadakseen sovintoa aikaan, mutta seuraus olikin aivan vastakkainen,\nkuin oli tarkotettu. Osaksi se osotti, kuinka voimattomaksi paavinvalta\njo oli tullut Saksassa, kun ei se saanut Lutherin hengellisiä: tai\nmaallisia esimiehiä tukkimaan tämän suuta. Sitä vastoin sai paavin\nasiaansekaantuminen aikaan sen, että kaikki paaviuden vastustajat\nkiinnittivät huomionsa Lutheriin, kerääntyivät hänen ympärilleen ja\ntunkivat häntä yhä etenemään. Sen kautta että Lutherin ja Tetzelin\nkamppailu kehittyi Lutherin ja paavin väliseksi, laajeni se myöskin\npaavin ja Saksan kansan väliseksi otteluksi.\n\nYstävät ja viholliset johtivat siis Lutherin riitaan paavikunnan\nkanssa, hänen itsensä oikeastaan ensinkään sitä tahtomatta. Kun hän v.\n1519 kirosi sen, mitä hän vuosi sitten oli hyväksynyt ja päinvastoin,\nei tämä riippunut mistään Lutherin laajenneesta käsityskannasta, vaan\naiheuttivat sen kokonaan ulkonaiset vaikutukset, joiden hän antoi viedä\nja johtaa itseään.\n\nPaavi pani v. 1520 Lutherin pannaan. Se oli täydellinen harhaisku. Se\nlisäsi Lutherin nauttimaa kansan suosiota ja tunki häntä edemmäksi\nalottamallaan tiellä.\n\nVuotta ennen valittu uusi keisari Kaarle V kutsui Lutherin Wormsin\nvaltiopäiville v. 1521. Hän toivoi saavansa tuon sotaisan professorin\näänettömäksi.\n\nOn verrattu. Lutherin esiintymistä Wormsissa Hussiin Konstanzissa.\nMutta heidän asemansa oli kokonaan erilainen. Huss oli jättänyt\nisänmaansa mennäkseen vihollistensa kirkolliskokoukseen. Luther tuli\nsaksalaisille valtiopäiville,, missä enemmistö oli suosiollinen\nhänelle. Epäilemättä esiintyi hän urhoollisesti, mutta hän olikin\njo katkaissut itseltään kaiken peräytymisen mahdollisuuden. Hän ei\nvoinut peräytyä tekemättä pelkurimaista ja kunniatonta työtä. Ehkä\nne eivät olleet vain miehuullisuuden käskyjä, vaan myöskin viisauden\nvaatimuksia, joita Luther seurasi tuossa selityksessään: \"Tässä olen\nenkä voi muuta, Jumala minua auttakoon, amen\". Sillä jos hän olisi\nmyöntynyt, ei tämä olisi lepyttänyt hänen vihollisiaan, mutta ystävät\nsitävastoin olisivat katkeroittuneet. Peräytyminen uhkasi tuottaa\nhänelle suurempia vaaroja kuin rohkea vastarinta. Hän saattoi olla\nvarma siitä, etteivät ruhtinaat ja ritarit Wormsissa olisi suvainneet,\nettä hiuskarvaakaan hänen päästään olisi turmeltu. Hän lähtikin\nvaltiopäiviltä vahingoittumattomana.\n\nMünzer pilkkailikin myöhemmin Lutheria, kun tämä ylvästeli rohkeuttaan\nWormsissa. \"Kiitä siitä\", kirjottaa hän, \"Saksan aatelistoa, jonka\nsuuta olet sivellyt hunajalla; sillä se ei käsittänyt mitään muuta\nkuin että sinä saarnoillasi antaisit sille _böhmiläisiä lahjoja_,\nluostareita ja hiippakuntia, joita sinä nyt lupaat ruhtinaille. _Jos\nsinä olisit horjunut_ _Wormsissa, olisi aatelisto sinut ennemmin\npistänyt kuoliaaksi kuin päästänyt vapaaksi_, sen tietää jokainen\".\n\nEi se ollut mikään erinomainen käsityskyky eikä mikään tavaton\nrohkeus, joka teki Lutheruksesta uskonpuhdistuksen keskipisteen. Hänen\nerinomaiset ominaisuutensa olivat kokonaan toisaalla. Hän ei ollut\n_ajattelija_ eikä hänestä ollut _marttyyriksi_, mutta _agitatoriksi_\noli hänellä sellaiset ominaisuudet, jotka vain harvoin yht'aikaa\ntulevat yhden miehen osaksi.\n\nHän oli jumaluusopin tohtori ja professori, mutta hän ei milloinkaan\nunohtanut, että hän oli talonpojan poika. Vaikka hän olikin oppinut,\nhän kumminkin tajusi, mitä alemmat kansankerrokset tarvitsivat,\nmiten he ajattelivat ja tunsivat, ja hän osasi käyttää heidän\nkieltänsä, paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan, ja vain\nharvat hänen jälkeensä ovat vetäneet hänelle vertoja. Ollen mestari\nkiistakirjotuksissa, kuten Lessing, osasi hän, harvinaista kyllä,\ninnostuttaa rahvaan ja samalla vaikuttaa hallitseviin luokkiin. Tässä\nsuhteessa on hän Lassallen kaltainen, jota hän muuten ei paljon\nmuistuta.\n\nTätä ei kukaan paavikunnan vastustaja Saksassa ennen häntä ollut\nymmärtänyt. Jokainen heistä kääntyi todellisuudessa, joskaan ei\naina tahallaan, vain _yhden ainoan_ luokan puoleen. Muutamat\npuhuivat ainoastaan alemmille luokille, esim. \"Keisari Sigismundin\nuskonpuhdistuksen\" tekijä, jota kirjasta Bezold kutsuu \"ensimäiseksi\nvallankumoukselliseksi kirjotukseksi Saksan kielellä\". Näitä korkeammat\nsäädyt, ja hyvällä syyllä, epäilivät taborilaisista pyrkimyksistä.\nHallitsevat luokat eivät niistä vain loukkaantuneet, vaan johtuivat\nniitä suoranaisesti vainoamaankin. Mutta ne ylempien luokkien jäsenet,\njotka kääntyivät paavinvaltaa vastaan eivät kirjottaneet rahvaalle.\nSellaisia oli _Gregori heimburgilainen_, Nürnbergin kaupunginneuvos.\nTämä \"Lutheria aikaisempi porvarillinen Luther\", kuten Ullmann häntä\nkutsuu, vastusti ankarasti paavikuntaa monessa yhtä oppineessa kuin\nterävässä riitakirjotuksessa. Hänet pantiin pannaan, nürnbergiläiset\nja muut suojelijat jättivät hänet oman onnensa nojaan, ja hänen täytyi\npaeta Böhmiin Podiebradin luo. Tämän kuoleman jälkeen (1471) lähti hän\nSaksiin, jossa päätti vaiherikkaan elämänsä v. 1472.\n\nMutta niin urhoollinen ja taitava taistelija kuin hän olikin, jätti hän\nkuitenkin varsinaisen rahvaan kylmäksi, sillä sille ei hän kirjottanut.\n\nSama koskee _Hütteniäkin_. Hänkin kääntyi aluksi vain ylempien\nluokkien puoleen. Vieläpä silloinkin kun luterilainen liike jo oli\nennättänyt levitä ylt'ympäri koko Saksan, syyskuulla 1520, hän kirjotti\n\"Lähetyskirjeensä _kalkensäätyisille_ saksalaisille\" latinaksi.\nHän viittasi siihen, että hän tähän asti on kirjottanut latinaksi,\nvarottaakseen ikäänkuin kahden kesken kirkon päämiehiä ja _ettei heti\nantaisi kaikkia rahvaan tiedoksi_.\n\nMutta jo saman vuoden joulukuussa oli hänen pakko vedota \"rahvaaseen\",\nvoittaakseen se puolelleen. Hänen seuraava kirjotuksensa oli \"Valitus\nja kehotus paavin ja epähengellisten epäkristillistä valtiovaltaa\nvastaan.\"\n\nHän sanoo tässä kirjotuksessa, jonka hän on pukenut runomuotoon:\n\n    Mä latinaakin muinoin kirjoitin\n    Sit' joka mies ei tehnyt, totta vie;\n    Sull' saksalainen isänmaani voin\n    Omalla kielellä nyt huutaa noin:\n    Me koston näistä saamme!\n\nMutta saksalaisena kirjailijana jäi Hütten Lutherin jälkeen. Tämä\noli jo ennen häntä, varsinkin \"Lähetyskirjeessään Saksan kansan\nkristilliselle aatelistolle\", alkanut saksankielisen agitatsioninsa, ja\ntehnyt sen paljon tehokkaammin kuin Luther.\n\nLuther osotti todellista, mukaansaviepää kansanomaisuutta. Mutta\nvaikutus tuli vieläkin voimakkaammaksi sen kautta, että hänellä oli\nmuitakin ominaisuuksia, joita harvoin tapaa yhdessä. Hänellä oli\n_hovimiehen_ notkeus ja luonteeton sopeutuvaisuus, mutta samalla\noli hänessä _talonpojan_ luonnonvoima, vieläpä karkeuskin, sekä\n_kiihkoilijan_ hurja intohimo, joka joskus muuttui sokeaksi raivoksi.\n\nTaistelun kuumuudessa joutui Luther äärimmäisyyksiin. Ilolla hän otti\nvastaan apua kaikilta vallankumouksellisilta, jotka riensivät hänen\nluokseen, ja yhtyi heidän ääneensä. Äsken mainitussa lähetyskirjeessään\nSaksan kansan kristilliselle aatelistolle hän suorastaan saarnasi\nvallankumousta. Hän rupeaa ritarien ja talonpoikien puolelle, häväisi\nriistäjiä, ei vain kirkkoruhtinaita vaan myöskin kauppiaita. Hän\nvaatii, että seurakunnan pitäisi saada kansanvaltainen järjestysmuoto.\n\nJa tämä mullistus piti saataman aikaan väkivaltaisella tavalla.\nSamaan aikaan kuin lähetyskirjeensäkin julkaisi Luther Sylvester\nPrieriaksen häntä vastaan tähtäämän kirjotuksen \"Erehtymättömästä\npaavillisesta opettajanvirasta\", varustaen sen reunamuistutuksilla. Sen\nloppulauseessa hän sanoo: \"Jos Rooman kannattajien raivo edelleenkin\njatkuu, niin en tiedä enään mitään muuta parannuskeinoa kuin että\nkeisari, kuninkaat ja ruhtinaat tarttuvat _aseisiin_ käydäkseen tämän\nmaanpiirin ruton kimppuun ja ratkaistakseen asian, ei sanalla vaan\nraudalla. Jos rankaisemme varkaita köydellä, murhaajia miekalla ja\nkerettiläisiä polttoroviolla, miksi emme käy ennemmin kaikin asein\nnäiden turmeluksen opettajien, näiden kardinalien, näiden paavien\nja koko roomalaisen Sodoman ruttopaiseen kimppuun, joka herkeämättä\npahentaa jumalan kirkkoa, ja _pese käsiämme heidän veressään_.\"\n\nMyöskin ruhtinaiden kimppuun hän hyökkäsi, kun he eivät tahtoneet\npuhaltaa hänen torveensa, emmekä neuvoisi ketään meidän päivinämme\nlausumaan niin ajatuksiaan nykyään elävistä Saksan ruhtinaista\nkuin \"tuo kallis jumalanmies\" Luther aikoinaan teki. Keisaria\nkutsui hän julkisesti tyranniksi. Saksin herttuaa Yrjöä hän nimitti\nyksinkertaisesti \"Dresdenin siaksi\". Hän kirjottaa erään kerran: \"Jos\nruhtinaat edelleenkin kuuntelevat sitä, mitä Yrjöherttuan tyhmistä\naivoista lähtee, niin pelkään kovin, että täällä syntyy kapina, joka\nkoko Saksassa kukistaa ruhtinaat ja maistraatit ja kietoo samalla\njuttuun koko papiston. Siltä minusta nimittäin näyttää asioitten tila.\nKansa on kaikkialla kuohuksissa, ja sillä on silmät, eikä se tahdo\neikä se voi tulla kukistetuksi väkivallalla. Se on Herra, joka tämän\ntekee, ja hän salaa sen mikä uhkaa, ja ne vaarat, jotka ovat tulossa,\nruhtinasten silmiltä. Heidän sokeutensa ja väkivaltaisuuksiensa kautta\nhän tekee sellaista, niin että minusta tuntuu siltä kuin näkisin Saksan\nuivan veressä\". Luther ei suinkaan muka peljännyt sellaista meteliä.\nPerikato ei odottanut häntä vaan ruhtinaita.\n\nVielä v. 1523, kun Sickingen jo oli noussut kapinaan ruhtinaita\nvastaan, julkaisi Luther tammikuun 1 p:nä kirjotuksen \"Maallisesta\nesivallasta, kuinka pitkälle on velvollisuus sitä totella\". Tämä oli\ntähdätty katolisia ruhtinaita, ei ainoastaan maallisia vaan myöskin\nhengellisiä vastaan. Siinä, sanotaan: \"Kaikkivaltias Jumala on tehnyt\nruhtinaistamme hulluja, niin ettei heillä ole mitään muuta tarkotusta\nkuin saada menetellä alammaistensa kanssa, kuten itse tahtovat.\nJumala on antanut heille nurjan mielen ja mielii tehdä heistä lopun,\nniinkuin hengellisistäkin herroista. He eivät osaa muuta kuin nylkeä\nja kiskoa, määrätä tullin toinen toisensa jälkeen, asettaa toisen veron\ntoista korkeammaksi, päästää täällä karhun irti, tuolla taasen suden,\nja kaiken lisäksi ei heiltä saa oikeutta, uskollisuutta eikä totuutta\nja he menettelevät niin, että se olisi liikaa jo ryöväreiltä ja\nlurjuksilta, ja heidän maallinen hallituksensa on vaipunut yhtä syvälle\nkuin hengellistenkin tyrannien\". Ja Luther jatkaa vielä, tuumien,\nettä aina maailman alusta alkaen viisas ruhtinas on ollut harvinainen\nlintu, ja vielä vaikeampaa on tavata hurskasta. \"Tavallisesti he ovat\nsuurimpia narreja ja pahimpia veijareita maan päällä\". Hän lisää:\n\"Ei saata, ei voi, ei tahdota kauemmin kärsiä teidän tyranniuttanne\nja teidän pahoja aikeitanne. Rakkaat ruhtinaat ja herrat, tietäkää\nparantaa itsenne, sillä jumala ei tahdo enää sitä sietää. Maailma ei\nole sellainen kuin entisinä aikoina, jolloin te väijyitte ja ajoitte\nkansaa kuin metsänpetoja.\"\n\nOlemme jotenkin laajasti kertoneet nämä paikat. Se ei kuitenkaan\ntapahtunut vain Lutherin luonteenkuvauksen vuoksi. Juuri nyt, aikana,\njolloin lutherilaisten kirkkojen johtomiehet joka paikassa mitä\näänekkäimmin kirkuvat sosialistisen kiihotuksen määrätöntä räikeyttä ja\nraakuutta ja huutavat pakkolakia sosialisteille, näyttää meistä olevan\npaikallaan, viitata siihen, mitä kieltä se mies rankaisematta käytti,\njonka oppi on nyt tullut yhteiskunnan tukipylvääksi. Täydellä syyllä\ntunnustaakin muuan vallan vanhoillinen, protestanttinen uskovainen\nkirjailija, Karl Jentsch, etteivät \"Lutherin sanat eivätkä Lutherin\ntyöt olisi olleet mahdollisia missään nykyaikaisten tapaisessa suuressa\npoliisivaltiossa\".\n\nMutta vaikka Luther käyttikin sellaista kieltä, varoi hän kuitenkin\ntarkkaan seuraamasta toiminnassa sanojaan. Huolimatta kaikista\nvallankumouksellisista puheistaan ei hän milloinkaan mennyt niin\npitkälle, ettei olisi säilyttänyt herransa ja suojelijansa _Saksin\nvaaliruhtinaan Fredrikin_ suosiota. Kun uskonpuhdistus oli edistynyt\npitemmälle, kun Saksassa samoin kuin ennen Englannissa ja Böhmissä\nluokkien edut ja ristiriidat astuivat esiin Roomaa vastaan käydyn\nkansallisen taistelun vallitessa, kun oli tulemassa sisäinen sota,\njossa oli kysymys lopullisesta voitosta toiselle tai toiselle puolelle\n-- silloin Luther ei suinkaan osottautunut miksikään taipumattomaksi\nKatoksi. Niin kauan kuin mahdollista koetti hän suosia kumpaakin,\nmutta sitten hän liittyi voittajaan. Vuosina 1517-22 Luther\notti vastaan apua kaikilta kansanvaltaisvallankumouksellisilta\naineksilta ja viekasteli näitä kaikkia. Vuosina 1523-25, jätti hän\nheidät, toisen ryhmän toisensa jälkeen, oman onnensa nojaan, ensin\naateliston, joka taisteli Sickingenin ja Hüttenin johdolla, ja\nsenjälkeen talonpoikaispikkuporvarillisen vastustuspuolueen suuren\ntalonpoikaissodan aikana.\n\nOn kuitenkin liikaa syyttää Lutheria siitä, että hän olisi\nkavalluksellaan saanut aikaan toisen tai toisen puolueen tappion. Ei\nkukaan yksityinen, olkoonpa hän sitten kuinkakin mahtava, voi mielensä\nmukaan muodostaa yhteiskuntaluokkien keskinäisiä valtasuhteita.\nSamallaiset ainekset, jotka kuuluivat kansanvaltaiseen puolueeseen,\njotka Lutherin aikana joutuivat häviölle Saksassa, eivät olleet voineet\nsataa vuotta aikaisemmin, huolimatta kaikista sotaisista voitoistaan,\npysyttää asemaansa Böhmissä. Ne olivat 1500-luvulla melkein kaikkialla\nEuropassa häviämässä.\n\nLuther ei saattanut ruhtinasten asiaa voittoon rupeamalla heidän\npuolelleen. Asian laita, on oikeammin niin, että kun hän astui\nvoittavien ruhtinaitten puolelle, hän itse näytti voittajalta ja sai\nosakseen ja muistolleen kaikki ne palkinnot ja kunnianosotukset, jotka\nvoitto tuottaa. Mutta sen kautta, että hän sitä ennen viiden vuoden\naikana oli hehkuvin sanoin kutsunut kaikki vallankumoojat avukseen ja\nesittänyt asiansa heidän omakseen, voitti hän kaikkien riistettyjen\nrakkauden ja ihailun.\n\nSe seikka, että Lutherissa näin yhtaikaa ilmeni vallankumouksellista\nintohimoa ja häikäilemättömyyttä sekä luonteetonta hyödyntavottelua,\nriippuu mielestämme siitä, että Luther sen valtavan myrskyn vallitessa,\njoka Saksassa riehui 16:nnella vuosisadalla, jonkun aikaa oli\nkansanomaisin ja samalla mahtavin mies, näennäisesti koko liikkeen\nluoja ja johtaja. Kuitenkaan eivät ne olleet vain hänen _personalliset_\nominaisuutensa, jotka tekivät hänelle mahdolliseksi näytellä tätä osaa,\nvaan vaikuttivat siihen, ja ehkä vielä suuremmassa määrässä, sen maan\nolosuhteet, jonka ruhtinas häntä suojeli.\n\n\nIII. Saksin vuoriviljelys.\n\nMe näimme taborilaisen liikkeen edellytyksiä kuvatessamme, minkä\nmerkityksen hopeakaivokset saivat Böhmissä 1300-luvulla, kuinka\nyhteiskunnalliset ristiriidat sen kautta lisääntyivät; samalla kun maan\nja sen haltijan valta kasvoi. Böhmiläiset vuorikaivokset taantuivat\n1400-luvulla, mutta sen sijaan saksilaiset, varsinkin Meissenissä ja\nThüringenissä olevat, kehittyivät nopeasti.\n\nFreibergin hopearikkaudet tunnettiin jo vuodesta 1171 alkaen,\nFreibergin vuorioikeus on ollut perustana koko Saksan vuorioikeudelle.\nMutta 15:nnen vuosisadan lopulla voitti sen merkityksessä _Schneeberg_,\njossa v. 1471 keksittiin uusia malmisuonia, jotka joksikin aikaa\ntekivät siitä tuottavimman kaikista saksalaisista hopeakaivoksista.\n1492 alettiin toiminta _Schreckensteinillä_ ja 1496 laskettiin\nsiellä _Annabergin_ vuorikaupungin peruskivi. 1516 alkoi vilkas\nliike _Joakimstalin_ puoliksi böhmiläisessä, puoliksi saksilaisessa\nvuorikaivoksessa, v. 1519 _Marienbergissä_.\n\nThüringenin kaivoksista oli merkitsevin Mansfeldin. Siinä oli\nliike alkanut jo 12:nnella vuosisadalla, ja saatiin sieltä kuparin\nohella myöskin hopeata ja kultaa. Mansfeldiläistä kupariliuskakiveä\nkuletettiin aina Venetsiaan asti, jossa siitä osattiin erottaa kulta\nparemmin kuin Saksassa.\n\nJalojen metallien yhä kasvava runsaus edisti tavarakauppaa ja\ntavaratuotantoa. _Erfurt_ tuli rikkaaksi ja mahtavaksi Venedigin\nkaupasta. _Halle_ ja myöhemmin _Leipzig_ olivat pohjoisen kaupan\npääpaikkoja. Molempiin suuntiin kehittyi kauppa mitä eloisimmin.\nKauppatie Saksista Italiaan kulki Nürnbergin ja Augsburgin kautta ja\nvaikutti suuresti sen mahtavan aseman synnyttämiseksi, joka näillä\nmolemmilla kaupungeilla oli 14:nneltä vuosisadalta 16:nnelle.\n\nKaupan ohella kehittyi myöskin tuotanto. Taide ja käsityöt kehittyivät\nmainituissa kaupungeissa.\n\nMutta Saksin vuorikaivosten runsas anteliaisuus vaikutti muuhunkin kuin\nkaupunkielämään. Ehkä vielä syvällisempi oli sen vaikutus maaseudun\noloihin.\n\nVuorikaivosten _puuntarve_ oli melkoinen; osaksi tarvittiin\n_rakennuspuita_, kaivoskuilujen laitoksiin, puuteiden laittamiseen\n(kaivoksissa käytettiin puukiskoisia teitä, samantapaisia kuin nykyiset\nrautateiden kiskotiet) j.n.e., osaksi ja erittäinkin _polttopuita_\nmalmien sulattamiseen. Alkuaan lienevät kyläkuntayhteisöjen metsät,\njoiden alueella vuorikaivos oli, kyenneet tyydyttämään kaivosten\npuun ja puuhiilen tarpeen. Mutta kuta suuremmiksi vuorikaivokset\ntulivat, sitä kauemmaksi kyläkunnan rajojen ulkopuolelle täytyi\nmennä tyydyttääkseen puuntarvetta, sitä enempi puita täytyi _ostaa_.\nKaivoksen erottaminen yhteismaasta teki täysin välttämättömäksi\nsäännöllisen puukaupan. Tämän näemmekin sitte Saksissa 16:nnen\nvuosisadan alussa olleen kehittyneen, olevan moninkertaisten\nkauppasopimusten esineenä.\n\nMutta kaivospiireissä tarvittiin vielä muitakin maalaistuotteita.\nKaivosalueet olivat yleensä hedelmättömissä, korkeissa vuoriseuduissa,\njoissa kasvoi vähän viljaa, aivan liian vähän ravitakseen niitä\nihmisjoukkoja, joita kokoontui suuremmalle kaivosalueelle.\nVuorityöläiset eivät voineet, itse viljellä viljaansa, heidän täytyi\nostaa se. Kuta enempi vuoriviljelys kehittyi, sitä enemmän joutui\n_viljakauppa_ puukaupan rinnalla etualalle. Se oli esim. pääasiallisena\ntulolähteenä _Zwickaulle_, joka oli saksilaiselta \"alangolta\"\n\"ylängölle\" johtavan kulkutien varrella.\n\nTalonpojista ja hoviherroista tuli siten useissa Saksin seuduissa\naikaisin tavarantuottajia. Ja niin pian kuin he tuottivat myytäväksi,\noli heistä samantekevää, mitä he tuottivat, kun vaan tuote oli kaupaksi\nmenevää. Sen ei tarvinnut olla juuri viljaa. Viljan markkina-alue oli\nkumminkin rajotettu, paljon laajempi oli _kauppakasvien_ markkina-alue.\nMissään Saksassa ei niitä viljelty niin paljon kuin Saksissa, varsinkin\nThüringenissä. Tämän kaupan keskuksena oli _Erfurt_.\n\nErfurtissa ja sen ympärillä kukoisti vallankin morsinko-, väriohdake-,\nanis-, korianderi- ja vihannesviljelys. Morsinkoviljelys, morsinko oli\nsilloin nykyisen indigon asemassa, oli siellä niin tärkeätä, että moni\nympäristössä oleva kylä sadon ollessa suotuisa, myi morsinkoa nykyisen\nraha-arvon mukaan yli 100,000 taalarin arvosta.\n\nErfurtin kauppa hankki useimmille Saksan värjärilaitoksille morsingot\nja väriohdakkeet. Gothallekin hankki sen rikkauden suureksi osaksi sen\nmaataloustuotteiden, erittäinkin viljan, puitten ja morsingon kauppa.\n\nVielä 17:nnen vuosisadan alussa lienee yli 300 thüringeniläistä kylää\nviljellyt morsinkoa, vaikka silloin jo indigo tuotti sille sangen\nsuuren kilpailun.\n\nNiiden hoviherrojen ja talonpoikain välisten vastakohtaisuuksien,\njoita tavaratuotannon kehittäminen oli kehittänyt ja joista jo usein\nolemme edellä puhuneet, täytyi niin ollen uskonpuhdistuksen alussa\nolla Saksissa sangen pitkälle kehittyneitä; erittäinkin oli maan arvo\nnoussut ja samalla kasvanut hoviherrojen maanhalu; erittäin pitkälle\noli kehittynyt rahamaksujen järjestelmä ja ruhtinasten ja hoviherrojen\nrahanhimo; ja erittäin suuri oli talonpoikien riippuvaisuus kauppiaista\nja koronkiskureista. Tämä luokka, pääoman omistajat, ruhtinaat ja\nhoviherrat, riistivät kokonaan taloudellisesta kehityksestä johtuvan\nvoiton. Nopean rahanarvon nousemisen ja tuotantokustannusten alenemisen\nvuoksi nousivat silloin maataloustuotteiden hinnat tavattomasti.\n\"Kaikki maanpallon ihmiset\", sanotaan muutamassa keskiaikaisessa\nkronikassa, \"huutavat ja valittavat, miksi viljan hinta niin\ntavattomasti ja päivä päivältä yhä enemmän kallistuu, ja kumminkin on\nkaikkialla kaupungeissa, markkinoilla ja kylissä kyllin talonpoikia.\"\nSaksissa, vuoriteollisuuden kehityksen keskuksessa, oli hinnannousu\nvarmaan varsin suuri. Mutta se ei auttanut ensinkään talonpoikia. Mutta\n_kaupungeissa_ sai se aikaan mitä ankarimpia palkkataisteluja.\n\nLuokkavastakohdat olivat näin ollen Saksissa uskonpuhdistuksen alkaessa\nsangen kärjistyneet ja vähintäin yhtä suuret kuin sata vuotta ennen\nBöhmissä. Mutta Böhmissä olivat vuoriviljelyksen harjottajat vielä\nmuodostaneet _vanhoillisen vallan_. Heidän köyhälistöön vajoamisensa\noli vasta alullaan; he lukeutuivat etuoikeutettuihin luokkiin ja\nolivat saksalaisina Böhmin silloisissa oloissa ennakolta pakotettuja\npuolustamaan perinnäistä järjestystä, maaruhtinasta ja paavia.\nSen jälkeen oli vuorityöläisten köyhälistöön vajoaminen ja heidän\nkapitalistinen riistämisensä kehittyneet tavattomasti. Ja Saksissa\nhe eivät olleet muukalaisia, heillä ei ollut mitään etuoikeuksia,\njoita olevaisen järjestyksen mullistus olisi voinut uhata. He\nolivatkin, kuten olemme nähneet senvuoksi alituisesti valmiit\nliittymään vallankumoukselliseen liikkeeseen. Ja heidän lukumääränsä\nja asekelpoisuutensa sekä heidän ammattinsa taloudellinen merkitys\ntuottivat heille sellaisen voiman, joka valtiomiesten oli kylläkin\nhuomioon ottaminen.\n\nEniten hyötyi Saksin vuoriviljelyksen vaurastumisesta kuitenkin\ntuo silloin vallankumouksellisin, tuo kaikkien sen ajan yleisten\nkehitystaipumusten enin suosima yhteiskuntavalta -- _yksinvaltainen\nruhtinasvalta_.\n\nKullan ja hopean omistaminen antaa tavaratuotannon aikana aina\nerityisen vallan. Kaikkein selvimmin tämä ehkä tuli ilmi 1500-luvulla,\njolloin ne voimalähteet olivat jo kovin ehtyneet, jotka johtuivat\nluonnontaloudesta, eikä luottojärjestelmän mahtikeinoja vielä ollut\nolemassa nimeksikään. Yleisessä kullan ja hopean tavottelussa oli\nniillä ruhtinailla, joilla oli kaivoksia alueellaan, tavattomat edut\npuolellaan.\n\nIlman mitään menettämisen vaaraa, ainakaan siellä, missä he itse\neivät harjottaneet vuoriviljelystä, hankkivat he suuria rikkauksia;\nsillä vuorikaivosten käyttäjien täytyi maksaa vuorikaivosten\nkäyttöoikeudesta kallis maksu, vallankin niistä kaivoksista, joista\nsaatiin jaloja metalleja, joihin nähden vuorikymmenysten lisäksi\ntuli vielä lyöntimaksu. Lisäksi tuli usein vielä muita maksuja,\nkaivoskäytävä-yhdeksänneksiä, sulatusvero j.n.e. Kaivoksen haltijat\ntulivat niiden kautta usein köyhiksi, vallankin jos olivat pikkueläjiä,\nmutta ruhtinaat rikastuivat, kokosivat kassoihinsa puhdasta rahaa.\n\nParaiten täytetty raha-arkku Saksan ruhtinaista oli 15:nnen vuosisadan\nlopulla ja 16:nnen alussa Saksin herroilla. Sen jälkeen kun veljeksien\nErnstin ja Albrechtin perinnönjako oli (1485) toimitettu, hajosi Saksin\nvaaliruhtinaskunta kahteen osaan: Ernst sai pääosan, Thüringenin,\nAlbrecht Meissenin. Mutta Erzgebirgen hopeakaivoksia ei kuitenkaan\nvielä oltu jaettu. Ne jäivät yhteiseksi omaisuudeksi, vain tulos\njaettiin. Näiden tulojen vuoksi olivatkin Saksin ruhtinaat 16:nnella\nvuosisadalla Saksan mahtavimpia miehiä, ensimäiset keisarin jälkeen.\n\nKeisarivallan jäännös riippui silloin suurimmaksi osaksi enään vain\nSaksan ruhtinaiden, varsinkin vaaliruhtinaiden, rahantarpeesta\nja ahneudesta. Vaaliruhtinaat näyttelivät 15:nnellä ja 16:nnella\nvuosisadalla Saksassa samaa osaa kuin Rooman tasavallan loppupuolella\nsen pääkaupungin köyhälistö ja sitten palkkasoturiväki. Jokainen\nkeisarivaali merkitsi heille hyvää kauppatilaisuutta. Vaaliruhtinaat\nottivat lahjoja kaikilta pyrkijöiltä ja valitsivat sitten sen, joka oli\neniten maksanut.\n\nHävyttömimmät olivat ehkä ne vaalikeinottelut, joita tapahtui vuosina\n1516-19, jolloin molemmat suuret Europan ylivallasta kilpailevat\nhallitsijasuvut, ranskalainen Valois ja itävaltalais-espanjalainen\nHabsburg, riitelivät keisarinkruunusta. Melkein kaikki vaaliruhtinaat\nottivat silloin lahjoja _molemmilta_ puolilta, ranskalaiselta Frans\nI:ltä ja espanjalaiselta Kaarle I:ltä. Varsinkin pari Hohenzolleria\nosotti tässä tilaisuudessa ahneutta ja nylkemisintoa, jommoista jotkut\nisänmaalliset meidän päivinämme väittävät tapaavan vain pahimmilla\njuutalaisilla.\n\n_Ainoa_ vaaliruhtinaista, joka ei ottanut lahjoja, oli Saksin\nvaaliruhtinas Fredrik. Toiset olivat tarjonneet hänelle itselleen\nkeisarinkruunua, luonnollisesti toivoen sopivaa palkkiota Meissenin\nrikkaista hopeakaivoksista, mutta hän kieltäytyi ja ratkaisi vaalin\nhabsburgilaisen Kaarle V:nnen eduksi, jota hän Kaarlen Tyrolissa\nolevista vuorikaivoksista, Habsburgien hallitsemaan Alankomaitten\nkukoistavasta kaupasta ja Espanjan koko voimasta huolimatta piti\nvähemmän vaarallisena Saksan ruhtinaitten itsenäisyydelle kuin Frans\nI:stä, jo silloin hyvin järjestyneen ja voimakkaan Ranskan hallitsijaa.\n\nMutta jos siten Saksin vaaliruhtinas mielensä mukaan asetti\nkeisarin, teki hänen asemansa hänestä samalla ruhtinaspuolueen\nkeskipisteen keisarin- ja paavinvallan vastustamisessa. Saksi näytteli\nuskonpuhdistuksen alussa Saksassa samallaista osaa kuin Preussi\nmyöhemmin.\n\nFredrik perusti _Wittenbergin_ yliopiston v. 1502, ja tämä yliopisto\nsai käsiinsä roomalaisvihollisen ja samalla ruhtinasystävällisen\nliikkeen johdon. Luther, joka oli täällä professorina, tuli vihdoin\ntämän yliopiston puolestapuhujaksi ja vaaliruhtinaan luottamusmieheksi\nja turvatiksi. Ja keisari Kaarle V, hallitsija, jonka valtakunnassa\naurinko ei milloinkaan laskenut, ei uskaltanut toden teolla antautua\nriitaan Fredrikin kanssa, vaan hänen täytyi antaa hänen ja hänen\nväkensä olla rauhassa.\n\nMutta Saksi ei tullut vain yksinvaltaisen, voitokkaan, vaan myöskin\nkansanvaltaisen, häviölle joutuvan Roomaa vastustavan liikkeen\nkeskuspaikaksi. Thüringenissä oli vielä useiden pienehköjen kaupunkien\nonnistunut säilyttää välitön suhteensa valtakuntaan, s.o. vapautensa\nvaaliruhtinasherruudesta; sellaisia kaupunkeja olivat _Mülhausen,\nNordhausen_ y.m. Erfurt oli Mainzin arkkipiispan yliherruuden alainen;\nse osasi kumminkin mitä taitavimmin käyttää Saksin ruhtinaita\narkkipiispaa vastaan. Koko 15:nnen vuosisadan kestivät Erfurtista\nsyntyneet riidat Mainzin arkkipiispan ja Saksin ruhtinaskunnan välillä.\nVain kaupunki itse hyötyi tästä molemminpuolisesta kinailusta; se\nvapautui arkkipiispan herruudenalaisuudesta, joutumatta Saksin\nvallanalaiseksi; se voi lukeutua valtakunnankaupunkeihin. Erfurt oli\nuskonpuhdistuksen alkuaikoina Keski-Saksan ensimäinen kauppakaupunki,\njonka kumminkin pian täytyi luovuttaa paikkansa eteenpäinpyrkivälle\nLeipzigille, joka jo ennen oli päässyt Hallen vanhan kauppakaupungin\nedelle. Erfurtin yliopisto oli 15:nnellä vuosisadalla Saksan arvokkain.\nSiitä tuli pääpaikka nuoremmalle saksalaiselle humanismille, joka\nliittyi samannimiseen Italiassa ja Ranskassa syntyneeseen liikkeeseen\nja koetti kilpailla niiden kanssa perinnäisen uskon nerokkaassa ja\nylimielisessä pilkkaamisessa. Olemme jo maininneet tämän piirin, joka\nmuodostui _Mutianin_ ympärille ja johon kuuluivat _Hütten_ ja jonkun\naikaa _Lutherikin_ ja joka puhtaasti henkisellä alalla merkitsi mitä\njyrkintä irtisanoutumista perinnäisistä kirkollisista katsantokannoista.\n\nMutta ei vain oppinut ja porvarillinen vastustusliike kehittynyt\nerikoisesti saksilaisissa kaupungeissa vaan myöskin _kommunistinen_.\n\n\nIV. Zwickaun hurmahenget.\n\nMe jätimme kommunistisen liikkeen Saksassa \"pappikeisari\" Kaarle\nIV:nnen katolisen vastavaikutuksen aikaan. Verisimmät vainot eivät\nvoineet täydellisesti hävittää kommunistisia pyrkimyksiä, sillä\nnämä saivat elinvoimansa köyhälistön yhä kasvavan joukon sisimmästä\ntarpeista. Mutta tämä luokka oli vielä liiaksi heikko, liian mitätön\nyhteiskunnallisessa elämässä ruvetakseen todenteolla toimimaan, niin\nkauan kuin vanhat vallat olivat lujina asemillaan eivätkä ryhtyneet\nkeskinäisillä taisteluilla toistensa asemaa horjuttamaan.\n\nHussilaissodat vaikuttivat saksalaiseen liikkeeseen. Böhmi tuli\nvainottujen saksalaisten kommunistien turvapaikaksi, ja tshekkiläiset\ntaborilaiset kannattivat innolla ulkomaista agitatsionia. \"Veljien\nsotajoukoissa hussilaishenki kääntyi suuriin yrityksiin\", kirjottaa\nBezold. \"Niissä ilmeni useamman kuin kerran tuo rohkea ajatus, että\nkoko kristikunta täytyisi saada joko asevoimalla tai sitten rauhaisen\nopetuksen keinoilla käsittämään totuus. Noita n.s. kerettiläiskirjeitä,\ntaborilaisten kansantajuisia julistuksia, joissa he kehottivat kaikkia\nkristityitä, kansaan ja säätyyn katsomatta, vapautumaan pappisvallasta\nja peruuttamaan kirkkotilat, levitettiin aina Englantiin ja Espanjaan\nasti. Ranskalaisen Dauphine-maakunnan kansa lähetti raha-apua\nböhmiläisille ja alkoi oikein taborilaiseen tapaan surmata herrojaan.\nEnnen kaikkea tapaamme taborilaisia lähettejä Etelä-Saksassa. Kaksi\ntärkeätä seikkaa suosi täällä böhmiläisten kääntämistointa, osaksi\nlukuisat valdolaisseurakunnat, osaksi kaupunkilaisväestön alempien\nkerrosten keskuudessa vallitseva voimakas sosialistinen virtaus, joka\noli suunnattu etenkin juutalaisia ja rikasta papistoa vastaan\".\n\nTosin ei tämä böhmiläinen herätystyö voinut saada mitään muuta näkyvää\naikaan kuin joukon marttyyrejä.\n\nLuonnollisesti taborilainen virtaus vaikutti etupäässä Böhmin\nnaapurimaihin, varsinkin taloudellisesti kehittyneimpiin, Frankeniin\nja Saksiin. Jo v. 1425 poltettiin Wormsissa muuan \"hussilainen\nlähetyssaarnaaja\", saksilainen aatelismies nimeltä _Johann v.\nSchlieben_, jota myöskin kutsuttiin Drändorfiksi. Hän oli jo v.\n1416, ennen hussilaissotien alkua, liittynyt kommunistiseen lahkoon\nja jakanut omaisuutensa köyhille uskonveljilleen. Kun hän kauan oli\nvaikuttanut Saksissa, Rheinin varrella ja Frankenissa, otettiin hänet\nkiinni, kun hän koetti yllyttää kapinaan Heilbronnen ja Weinsbergin\nkaupunkeja, jotka olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Mutta erityisesti\non mainittava _Friedrich Reiser_. Hän oli syntyisin eräästä\nshwabilaisesta valdolaisperheestä, sai sivistyksensä Nürnbergissä,\njossa beghardilaisvaldolainen lahkolaisuus silloin oli sangen\nvoimakkaana, ja kulki sitten kiertävänä kiihottajana (\"apostolina\")\nSaksassa, Sveitsissä ja Itävallassa sekä haki vihdoin turvapaikkaa\nBöhmistä. Pragissa hän antoi v. 1433 erään taborilaisen hengellisen\nvihkiä itsensä papiksi ja jatkoi sitten agitatsionimatkojaan Saksassa.\nHän otti osaa v. 1447 erääseen kongressiin (\"apostolien synodiin\"),\njoka pidettiin _Nürnbergin_ läheisyydessä, siellä valittiin hänet\npiispaksi, ja muutama vuosi myöhemmin tapaamme hänet valdolaisten\nkongressissa _Taborissa_; siellä seurakuntien järkytetty järjestö\npantiin taasen pystyyn. Reiser, joka siellä sai Ylä-Saksan alueekseen,\nasettui asumaan Strassburgiin, mutta hänet annettiin siellä vuonna 1458\nilmi domikanimunkeille ja poltettiin, kärsittyään käräjäkäynnin aikana\nkovia rääkkäyksiä.\n\nReisenin elämä on kuvaava; se osottaa, kuinka kiinteät siteet oli joka\ntapauksessa tshekkiläisten taborilaisten ja saksalaisten \"veljien\"\nvälillä, huolimatta kansallisesta taistelusta, jota silloin käytiin.\n\nTaborin kukistumisenkaan jälkeen ei yhteys Böhmin kanssa kokonaan\nlakannut. Muistakaamme Böhmin veljesten ja valdolaisten välisiä\nneuvotteluja, joiden tarkotuksena oli molempien lahkojen yhtyminen,\nmutta jotka lopulta raukesivat tyhjiin.\n\nMyöskin \"Neklashausenin pillinsoittajan\" esiintymistä voidaan selittää\ntaborilaisen vaikutuksen jatkoksi. Vuonna 1476 ilmestyi tällä\nnimellä Niklashausenissa, eräässä itäranskalaisessa kylässä, muuan\n\"nuorukainen nimeltä Johan, jota kutsuttiin Böhmeksi tai böhmiläiseksi\nluultavasti isänmaansa mukaan tai sitten mahdollisesti myöskin\nmielipiteittensä vuoksi\", kuten Ullmann kirjottaa. Hän oli soittaja,\nkuten myöhemminkin böhmiläisiä kulki soittajina naapurimaissa, ja sai\nammatistaan lisänimen rummuttaja tai pillittäjä. Mutta v. 1476 poltti\nhän soittokoneensa ja rupesi sen sijaan saarnaamaan tasa-arvoa ja\nvallankumousta, neitsyt Maarian käskystä, kuten hän itse sanoi, erään\ntoisen kiihottamana, kuten vastustajat väittävät, joka \"toinen\" oli\njoko \"Hussin oppilas\" tai ankaramman suunnan fransiskani tai sitten\nvanhimpien tiedonantojen mukaan joku beghardi.\n\nMuutamasta sen aikuisesta lähteestä päättäen olisi hän pitänyt\ntämänlaisen puheen: \"Keisari on roisto, ja paavista ei ole mihinkään.\nKeisari antaa hengellisille ja maallisille ruhtinaille, kreiveille ja\nritareille oikeuden rasittaa köyhää kansaa tulleilla ja veroilla.\"\n\n\"Hengellisillä on lihavia pitäjiä, se on vääryys; heillä ei pitäisi\nolla enempää kuin, että riittäisi päivästä toiseen. Heidät lyödään\nvielä kuoliaiksi, ja ennen pitkää päästään niin pitkälle, että\npapit halusta tahtoisivat salata paljaat päälakensa ettei heitä\ntunnettaisi. Ennen hän voisi saada juutalaisen paranemaan kuin papin ja\nkirjanoppineen.\n\n\"Kalojen vedessä ja eläinten metsässä pitää kuuluman kaikille. _Jos\nhengellisillä ja maallisilla ruhtinailla, kreiveillä ja ritareilla ei\nolisi enempää kuin rahvaan miehelläkään, niin meillä kaikilla olisi\nkylliksi_, ja siten tulee pian olemaan. Tulee pian aika, jolloin\nruhtinaat ja herrat saavat tehdä työtä päiväpalkalla.\"\n\nTuolla rohkealla kiihottajalla oli suuri menestys, talonpoikia ja\nköyhälistöä virtasi hänen luokseen joukottain. Senaikuinen aikakirja\nkertoo, kuinka \"sällit karkasivat työpaikoistaan, rengit auraltansa\nja viljanleikkuutytöt leikkuupelloilta, kaikki ilman mestariensa ja\nherrojensa lupaa, ja kuinka he lähtivät sellaisina kuin olivat, kun\ntämä raivo heihin tarttui; ani harvoilla oli mukanaan jotain ravintoa,\nmutta ne, jotka ottivat heidät luokseen, antoivat heille ruokaa ja\njuomaa, eivätkä he keskenään milloinkaan nimittäneet toisiaan muuta\nkuin veljiksi ja sisariksi\".\n\nKymmeniätuhansia kokoontui innokkaisiin kommunistisiin\njuhlallisuuksiin, jommoisia muistamme pidetyn ensi aikoina\nTaborissakin. Ei ole varma, ajateltiinko käydä pitemmälle ja\nvalmistettiinko aseellista kapinaa. Joka tapauksessa Würzburgin\npiispa Rudolf näki tarpeelliseksi ryhtyä asiaan. Hänen ratsumiehensä\nkarkasivat \"pillittäjän\" kimppuun tämän nukkuessa ja vangitsivat hänet\nja hajottivat hänen kannattajansa, jotka koettivat häntä suojella.\nTuo onneton joutui parin ystävänsä kanssa sen ajan tavallisen\nvääräksitodistamiskeinon, polttorovion, uhriksi.\n\nKaikkien näiden agitatorien toiminta, samoin kuin lukuisat muut\ntosiasiat, viittaa siihen että Franken tuli 1400-luvulla Saksan\nvaldolaisbeghardilaisen liikkeen pääahjoksi, samoin kuin Rheininlaakso,\ntuo Italian ja Alamaitten välinen suuri liikennetie aikaisemmin oli\nollut. _Köln, Strassburg, Basel_ olivat 14:nnellä vuosisadalla olleet\ntämän liikkeen pääpaikkoja, niihin liittyi nyt _Nürnberg_.\n\nToinen pääliesi muodostui _Saksiin_. Böhmin ja Frankenin ohella kuului\n15:nnellä vuosisadalla Meissen niihin seutuihin, joissa pidettiin\n\"veljien\" kongresseja -- esim. yleinen synodi kolme vuotta taborilaisen\njälkeen, josta yllä olemme puhuneet, Engelsdorfissa -- mikä olisi\nollut mahdotonta, ellei liike puheena olevassa seudussa olisi ollut\nmelkoisesti levinnyt.\n\nLuonnollisesti saattoivat kommunistiset lahkot olla olemassa ainoastaan\nsalaisten yhdistyksien muodossa. \"He kokoontuivat\", kirjottaa muuan\nvihamielinen kronikoitsija heistä, \"kaivoksiin ja piiloisiin luoliin\nyön aikaan. Täällä he harjottavat petojen lailla hävytöntä irstautta.\nJa tämä ilkeä suku kasvaa ja lisääntyy päivä päivältä ihmeellisellä\ntavalla.\"\n\nKun paavi ja keisari olivat turhaan esiintyneet Lutheria vastaan, kun\ntämä oli polttanut paavin pannakirjan v. 1520, ja varsinkin Wormsin\nvaltiopäivien jälkeen v. 1521, saivat kaikki kapinalliset suunnat\nrohkeutta astua julkisuuteen. Nämä valtiopäivät olivat lopulliseksi\nturmioksi keisarille ja paaville.\n\nYhteiskunnallisilla ja valtiollisilla valloilla, jotka ovat kadottaneet\naineellisen perustuksensa, on paras turvansa polvesta polveen\nkulkevassa arvossaan, maineessaan. Sen avulla ne voivat toisinaan pysyä\npystyssä varsin kauan, vastustaa itseään voimakkaampaakin vihollista --\nmutta mitä pitemmän aikaa ne tähän pystyvät, sitä perinpohjaisemmaksi\ntulee myös kukistuminen, kun tämä arvo todellisessa voimankokeessa\nnäyttäytyy pelkäksi harhanäyksi.\n\nKeisarille ja paaville tuli tämä hetki vuosien 1520 ja 1521 tapauksien\nmukana. Tähän asti ei kukaan Saksassa ollut rankaisematta uhmannut\nnäitä molempia yhdessä. Nyt astui halpa-arvoinen munkki heitä\nvastustamaan, eivätkä he uskaltaneet häntä tuhota. Paavin pannakirja ei\nvaikuttanut mitään, ja Luther saattoi riemuiten lähteä valtiopäiviltä,\nhuolimatta valtakunnan kirouskirjeestä, joka lähetettiin hänen\njälkeensä. Mitä vähemmän kansan alemmat kerrokset huomasivat, että\nruhtinaat ja ritarit olivat tukeneet Lutheria Wormsissa, mitä\nyksinäisempänä hän kansan käsityksen mukaan oli siellä esiintynyt,\nsitä voimakkaammin valtiopäivien päätös vaikutti kansanjoukkoihin. Ja\nkun totuus näyttäytyi niin vahvaksi, että halpa munkki pelkäämättä\nja rankaisematta saattoi vastustaa kristikunnan korkeinta päämiestä,\nsilloin ei todellakaan kenenkään, joka soti hyvän asian puolesta,\ntarvinnut kauemmin pelätä astumasta julkisuuteen.\n\nSaksissa alettiin ensin. Muutamia viikkoja sen jälkeen kun Luther\nja hänen ystävänsä oli julistettu valtakunnan kiroukseen kesäkuussa\n1521, nousi kansa Erfurtissa kapinaan ja teki lopun katolisesta\nkirkkohallituksesta. Myöskin Wittenbergissä syntyi levottomuuksia;\nmutta erikoisen tärkeitä meille ovat Zwickaussa tapahtuneet liikkeet,\njotka alkoivat jo v. 1520.\n\nOlemme jo yllä nähneet, että tällä kaupungilla oli merkityksensä\nsaksilaisen alamaan ja vuoriseutujen _viljakaupan_ välittäjänä. Kuta\nenempi vuoriviljelys kehittyi, sitä paremmin kukoistivat Zwickaun\nkauppa ja teollisuus. Varsinkin kun v. 1470 keksittiin läheisen\nSchneebergin hopea-aarteet, kasvoi Zwickaun rikkaus nopeasti. \"Vasta\nSchneebergin vuorikaivosten tultua käytäntöön sai kaupunkimme vieläkin\nhuomattavissa olevan komeuden leiman rakennuksiinsa nähden. Useat\nkansalaiset, vallankin eräät verkatehtailijat rikastuivat, ja muiden\nravinto ja ansio tulivat paremman rahansaannin vuoksi paremmiksi\",\nsanotaan eräässä zwickaulaisessa kronikassa.\n\nZwickaun rikkaimmat ihmiset olivat _verkatehtailijoita_.\nEdelläsanotussa kronikassa kerrotaan: \"Ennen kolmenkymmenvuotista sotaa\noli aina kaukaisimmista ajoista alkaen pääelinkeinona veranvalmistus.\nJo v. 1348, jolloin saivat säännöt, muodostivat verankutojat\nyhdistyksen, paikkakunnan arvokkaimman ja todennäköisesti vahvimman, ja\n15:nnen vuosisadan loppupuolella olivat Zwickaun verat maankuuluja,,\nvaikka eivät vetäneetkään vertoja kiitetyille Lontoon ja Alankomaiden\ntuotteille. V. 1540 oli Zwickaun talonomistajista 230 verkatehtailijaa,\nolipa muutaman vanhan, kai todenperäisen kertomuksen mukaan heidän\nlukunsa paraimpina aikoina noussut aina 600:an\". Tämä \"parain aika\" oli\njuuri se, josta me tässä puhumme. Talonpoikaissodan vuosikymmenellä\nvalmistettiin vuosittain noin 15-20,000 leiviskää villaa veraksi.\n\nVerkatehtailijat olivat, paitsi taloudelliselle merkitykselleen,\nmyöskin luvulleen kaupungin väestön tärkein osa. Kaupungissa oli tähän\naikaan noin 1,000 taloa; niistä kuului verkakaupan kukoistusajalla\nneljännes, ehkäpä puoletkin verkatehtailijoille (joka tapauksessa\nenempi kuin 230, ehkäpä, likipitäen 600).\n\nVeranvalmistus oli vientiteollisuutta, sitä harjottivat kapitalistisesi\nsuuret kauppiaat. Siihen aikaan ei ollut mitään tavatonta, että rikkaat\nkauppiaat yhdistivät kuluttajien kaupalla, nylkemiseen työläisten\nnylkemisen noilla kahdella sen ajan suurella teollisuusalalla,\nkankuri- ja vuoriteollisuusalalla. Tunnetuimpana esimerkkinä siitä\novat _Fuggerit_, jotka saivat rikkautensa, paitsi käymällä kauppaa\nkaikella mahdollisella (kirkollisilla viroillakin, kuten olemme\nnähneet), myöskin Augsburgin kankurien ja Tyrolin kaivostyöläisten\nnylkemisellä. Jotakin samallaista tapahtui Zwickaussakin.\nSchneebergin kaivoksenomistajat olivat suureksi osaksi zwickaulaisia\nverkatehtailijoita ja verkakauppiaita, niiden joukossa mainittavin\nkauppias _Martin Römer_, saksilainen Fugger, joka kuoli v. 1483 jättäen\njälkeensä suuren omaisuuden.\n\nMutta vuorityöläiset, joita Fugger riisti, olivat paikallisesti kaukana\nAugsburgin kankureista. Zwickaussa sitä vastoin olivat verkakankurit\naivan lähellä samojen kapitalistien riistämiä vuorityöläisiä. Tämä\noli aivan erikoinen asema. Vuorityöläisten, kapinallinen, uhmaisa\nmieli antoi väkisinkin kankureille rohkeutta. Näiden kommunistisen\ninnostuksen taas täytyi tarttua kaivoslaisiin. Ei olekaan ihme, että\njuuri Zwickaussa ja sen ympäristöllä kommunistit ensiksi julkisesti\nnostivat päätään Saksan uskonpuhdistuksen aikana.\n\nJo v. 1520 tapaamme siellä järjestetyn seurakunnan johtajineen, joita\nkutsuttiin apostoleiksi. Kauan odotettu tuhatvuotinen valtakunta näytti\nnyt tulevan Jumalan verisen tuomion, valtavan vallankumouksen kautta.\nUseimmat kannattajansa he saivat kaupungin kankurisälleistä, mutta\nosa vuorityömiehiäkin seurasi mukana ja samoin monet sivistyneistä,\nluokista. Apostolina oli m.m. muuan entinen Wittenbergin ylioppilas,\nnimeltä _Max Stübner_. Heidän johtajanaan oli kutoja _Nikolaus Storch_.\n\nZwickaunkin ulkopuolella he alkoivat saada vaikutusvaltaa, vieläpä\nitse Wittenbergissä. Alempien kansanluokkien ohella yhtyi sielläkin\nheihin samoin sivistyneitä aatteenmiehiä. Silloin eivät vielä olleet\nesiintyneet luokkavastakkaisuudet uskonpuhdistusliikkeessä, vielä\nnäytti se toisaalta kansalliselta, koko kansaa luokkaeroavaisuuksiin\nkatsomatta samalla lailla koskevalta, ja toisaalta puhtaasti\nuskonnolliselta liikkeeltä kirkon puhdistamiseksi, evankelisen\nkristinuskoa palauttamiseksi.\n\nMe olemme edellä esittäneet, kuinka helposti aatteenmiehet, jotka eivät\nsuorastaan harrastaneet alempien luokkien sortamista, uskonpuhdistuksen\ntällä asteella ollessa saattoivat olla myötätuntoisia kommunistisille\nalkukristilliseen perimätietoon perustuville liikkeille. Yksinpä\n_Melanchton_, Lutherin ystävä ja auttaja, ei voinut välttää sitä syvää\nvaikutusta, minkä Zwickaun hurmahenget tekivät. Huomaa kyllä monista\nmerkeistä, arveli hän, että heissä asui eräitä henkiä. Nikolaus\nStorchista hän kirjotti vaaliruhtinas Fredrikille: \"Niin paljon\nolen hänestä huomannut, että hän raamatun mukaan on oikeassa uskon\nkorkeimmissa ja etevimmissä kohdissa, vaikka hän käyttääkin merkillistä\npuhetapaa.\"\n\nFredrik itse tuskin tiesi, mitä hänen piti ajatteleman hurmahengistä.\nMelanchton ei tahtonut puuttua asiaan ja lykkäsi sen Lutherin\nratkaistavaksi, mutta tämä asui Wartburgissa ja odotteli sen\nvaltakunnankirouksen seurauksia, jonka alaiseksi hänet oli asetettu.\nEi kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin Luther huomasi, mihin \"veljet\"\ntahtoivat päästä, ja silloin hän pontevasti esiintyi heitä vastaan.\n\nVielä enemmän kuin Melanchton, oli Lutherin ystävä ja virkaveli\n_Karlstadt_ myötätuntoinen hurmahengille. Hänen intoisasta mielestään\nkulki lutherilainen liike aivan liian hitaasti. Hän ryhtyi jo\npaljon aikaisemmin kuin Luther vastustamaan pappien naimattomuutta\nja latinalaista messua. Luther seurasi sitte vain epäröiden hänen\njälkiään. Karlstadt taisteli innokkaasti myöskin pyhimysten kuvia\nja paastoja vastaan, mutta hän meni pitemmällekin. Tuo oppinut\nprofessori tuomitsi näet kaikellaisen oppineisuuden, aivan\ntaborilaisbeghardilaiseen tapaan. Käsityöläisten, eikä oppineitten,\npitää saarnaaman evankeliumia, ja yliopistot täytyy sulkea, selitti hän.\n\nVerrattomasti etevin Zwickaun apostolien kannattajista oli kumminkin\n_Tuomas Münzer_. Vuosina 1521-25 hän on Saksan koko kommunistisen\nliikkeen keskus. Hänen olentonsa kohoaa niin mahtavasti muiden yli, ja\nhänen historiansa liittyy niin läheisesti itse liikkeen historiaan,\nettä meidänkin täytyy seurata yleistä esimerkkiä ja pitää Münzerin\nkohtaloiden historiaa ensimäisten uskonpuhdistusvuosien kommunistisen\nliikkeen historiana.\n\n\nV. Münzerin elämäkerran kirjottajat.\n\nMünzer jakaa monien häntä ennen ja hänen jälkeensä eläneitten\nvallankumouksellisten kanssa, joiden yritys on kukistunut,\nsen kohtalon, että hänestä on säilynyt sangen vähän tietoja\njälkimaailmalle. Totta kyllä, ei puutu suorastaan tietoja, mutta ne\novat suurimmaksi osaksi vastustajien antamia, vihamielisiä ja muuten\nepäluotettavia.\n\nTunnetuimmat tiedot Münzeristä ovat peräisin Melanchtonilta hänen\nkirjottamassaan Tuomas Münzerin historiassa, joka luultavasti\non laadittu samana vuonna kuin Thüringenin talonpoikaiskapina\nkukistettiin, v. 1525. Kuinka tasapuolisesti ruhtinaan palvelija siihen\naikaan voi kirjottaa ruhtinaitten vaarallisimmasta vihollisesta,\nsitä ei tarvinne selitellä. Ja Melanchtonilla oli erikoinen syy\nvihamielisyyteen, sillä hän oli jonkunaikaa mielistellyt Münzerin\nsuunnan miehiä, ja se rikos hänen täytyi luonnollisesti sovittaa\nkaksinkertaisella raivoamisella.\n\nNäyttää siltä, että tuo \"lempeä\" Melanchton on yksinomaan koettanut\nvain maalata asiaa mustaksi, vähintäkään välittämättä todellisuudesta.\nAivan vähäpätöisissäkin kohdissa hänen esityksensä on vallan\nepäluotettavaa ja halpamaista. Yksi ainoa esimerkki olkoon kylliksi.\nMelanchtonin mukaan olisi Münzer, sittenkun hän oli karkotettu\nAllstättistä, pysynyt piilossa puoli vuotta, senjälkeen lähtenyt\nNürnbergiin ja sieltä Mülhauseniin, missä olisi oleskellut vuoden\najan, kunnes talonpoikaissota puhkesi. Todellisesti on asia niin,\nettä Münzer vielä elokuussa 1524 oli Allstättissä ja talonpoikaissota\nsyttyi huhtikuussa 1525. Tämä saattaa Melanchtonin aikatiedot\nnaurettaviksi, ollenkaan puhumatta siitä, että koko tässä Münzerin eri\noleskelupaikkojen kertomisessa ei ole sanaakaan totta.\n\nToiset kertojat ovat aivan yksinkertaisesti kopioineet Melanchtonin\njutut. Vasta Ranskan vallankumous auttoi asettamaan Münzerin\njossakin määrin oikeaan valoon. Pastori Strobell innostui silloin\ntalonpoikaissodan ja erikoisesti Münzerin kapinan tutkimiseen, keksi\npian puutteita ja ristiriitoja Melanchtonin esityksessä ja julkaisi v.\n1795 ensimäisen tieteellisen erikoisesityksen Münzeristä.\n\nMyöhemmät tutkimukset ovat säännöllisesti vääriä, melkein kaikista\nhuomaa Melanchtonin teoksen vaikutuksen. Ainoa kuvaus, joka oikein\nesittää miehen historiallisen merkityksen ja hänen personallisuutensa,\non se, minkä _V. Zimmermann_ antaa teoksessaan: \"Suuren\ntalonpoikaissodan historia\".[31]\n\nVain yhdessä, mutta sangen oleellisessa kohdassa emme voi ryhtyä\nZimmermannin mielipiteisiin, kun hän nimittäin kirjottaa: \"Münzer oli\nsekä valtiollisten että uskonnollisten mielipiteittensä puolesta kolme\nvuosisataa aikaansa edellä.\"\n\nZimmermann tulee tähän käsitykseen vertaamalla Münzerin ajatuksia\nniihin, joita on ollut myöhemmillä ajattelijoilla, kuten esim.\nPennillä, Zinzendorffilla, Rousseaulla. Jos hän sen sijaan olisi\nverrannut niitä vanhempien kommunistisien lahkojen ajatuksiin,\nniin hän olisi huomannut, että Münzer täydellisesti liikkui heidän\najatuspiirissään. Meidän ei ole onnistunut löytää mitään sen uudempaa\nMünzerin ajatuksista.\n\nMyöskin miehen merkitystä järjestäjänä ja aatteiden levittäjänä\non mielestämme tähän asti luoteltu. Yhä jatkuvat valdolaisten ja\nbeghardien vainoamiset osottavat selvästi, että sekä kommunistisia\naatteita että järjestysmuotoja täytyi olla säilyneinä aina\nuskonpuhdistuksen aikaan asti. Meidän täytyy otaksua, että jo ennen ja\nsamaan aikaan kuin Münzerkin lukuisat agitatorit vaikuttivat samaan\nsuuntaan, ja että salaisia yhdistyksiä oli siellä täällä olemassa,\njoista he saivat turvaa.\n\nEivät suinkaan uudet filosofiset aatteet eikä erityinen\njärjestämistaito asettaneet Münzeriä niin paljon edelle\nhänen kommunistisia tovereitaan. Hänen voimansa oli hänen\n_vallankumouksellisessa toimintakyvyssään_ ja ennen kaikkea hänen\n_valtiomiehensilmässään_. Keskiajan kommunistit olivat, kuten olemme\nusean kerran nähneet, yleensä rauhallisia. Vallankumouksellisina\naikoina kansan mieliala kyllä tempasi heidät helposti mukaansa.\nKun uskonpuhdistus saattoi koko Saksan valtavaan käymistilaan,\neivät kommunistitkaan jääneet syrjään. Mutta useimmat epäilivät\nedelleenkin väkivaltaisen mullistuksen hyötyä. Varsinkin oli näin\nlaita Etelä-Saksassa, missä sveitsiläiset uudestikastajat olivat\nvaikuttaneet. Nämä eivät tahtoneet tietää muusta kuin \"taistelusta\nhengellisillä aseilla\", niinkuin nyt tavallisesti sanomme, tahtoivat\n\"ainoastaan jumalan sanan voimalla voittaa maailman\", kuten\nuskonpuhdistuksen aikana lausuttiin.\n\nTämä rauhallinen mieliala oli Münzerille vallan vieras, intohimoinen\ntoimintakyky oli hänen huomattava piirteensä, ja sen ohella hän ei\nollut sekavapäinen eikä mikään ahdashenkinen lahkolainen. Hän tunsi\nvaltion ja yhteiskunnan vallitsevat voimasuhteet ja toimi niiden mukaan\nkaikesta salaperäisestä innostelustaan huolimatta. Hän koki saada\nlahkolaisuudesta huolimatta ajan kaikkia vallankumouksellisia aineksia\ntoimimaan asiansa hyväksi.\n\nSe, että hän kumminkin onnistui huonosti, riippui olosuhteista, joita\nhän ei voinut muuttaa. Mutta mitä voitiin saada aikaan silloisilla\nkeinoilla, sen hän teki. Ja kun v. 1525 Thüringenin aseettomien\ntalonpoikien kapina todellakin jonkun aikaa vakavasti horjutti\nsorto-yhteiskunnan perustuksia, niin tulee tästä kunnia suuressa\nmäärin Tuomas Münzerille, hänen ylenpalttiselle kommunistiselle\nhurmahenkisyydelleen ynnä hänen raudankovalle tahdonvoimalleen,\nintohimoiselle hillittömyydelleen ja valtiomiehentaidolleen.\n\n\nVI. Münzerin ensimäinen esiintyminen.\n\nMünzer syntyi Stolbergissa Harzin juurella v. 1490, tai toisten\ntietojen mukaan 1493. Hänen nuoruudestaan ja ensimäisistä opinnoistaan\nemme tiedä mitään muuta varmaa, kuin että hän antautui opin tielle ja\nsaavutti tohtorinarvon. Hän rupesi hengelliseen säätyyn, mutta hänestä\nei tullut mitään tavallista \"mustaa santarmia\". Hänen kapinallinen\nluonteensa ilmeni jo aikaisin. Hallessa, missä hän vaikutti opettajana,\nperusti hän korkeintaan 23 vuoden vanhana salaisen liiton Magdeburgin\narkkipiispaa, Saksan korkeinta kirkkoruhtinasta Ernst II:sta vastaan.\nParisen vuotta myöhemmin, v. 1515, tapaamme hänet rippi-isänä\nAscherslebenin Frohsassa, luultavasti sikäläisessä nunnaluostarissa.\nMutta siellä hän ei viipynyt kauan. Monien harharetkien perästä\ntapaamme hänet v. 1520 saarnaajana Zwickaussa, Lutherin liittolaisena,\njonka puolelle Münzer nuoruuden innolla oli ruvennut. Zwickaussa olo\ntuli ratkaisevaksi hänen tulevalle kohtalolleen.\n\nAluksi hän oli saarnaajana Marian kirkossa, mutta sitten \"tunki hän\nitsensä\", kuten pastori Seideman kirjottaa, _Katarinankirkkoon_\nsaarnaajaksi. Tälle muutolle ei ole juuri pantu huomiota, mutta\nmeistä se on hyvin tärkeä, sillä _Katarinankirkko oli tavallansa\nkankurisällien kokouspaikkana_. Nämä olivat v. 1475 perustaneet sinne\noman alttarin ja pitivät kokouksiaan kirkkotarhassa. Mariankirkko\nsitävastoin näyttää olleen oikein rahapösöjen kirkko. Vuonna 1473 se\nsai esim. Martti Römeriltä 10,000 rheiniläistä guldenia, jotka oli\nsijotettu neljän prosentin korkoa vastaan Nürnbergiin. Niiden edestä\npiti kirkossa joka päivä luettaman seitsemän sielumessua tuon rikkaan\nsyntisen puolesta. Tämä sivumennen sanottuna esimerkiksi osottamaan,\nkuinka tuottavaksi kiirastuli-oppi oli tullut kirkolle.\n\nNykyisin ei enään voi ratkaista, saattoiko mieltymys kankureihin\nMünzerin haluamaan saarnaajan paikkaa heidän kirkossaan vai oliko\nläheneminen vasta seurauksena tästä askeleesta. Varmaa on, että\nMünzer saarnaajana tuli mitä lähimpään yhteyteen sällien kanssa ja\noppi tuntemaan heidän katsantokantansa. Muuan kirjotus, joka v. 1523\njulaistiin Zwickaussa, kertoo, että \"maisteri Tuomas piti useampia\nhartauskokouksia kutojien kuin arvoisien pappien kanssa. Varsinkin hän\nylisti erästä Nikolaus Storch nimistä miestä ja lausui hänestä, että\nhenki oli opettanut hänelle enempi raamattua kuin monille papeille.\nJa maisteri Tuomas kehuskeli myös itseään, sanoen tietävänsä, että\nhänessäkin oli pyhä henki. Tästä säädyttömyydestään oli seurauksena,\nettä Storch uskalsi pitää nurkkasaarnoja Tuomaksen rinnalla, niinkuin\non tapana beghardeilla, joiden keskuudessa räätäli tai suutari\nnousee saarnaamaan. Ja maisteri Tuomas hyväksyi julkisesti tällaisen\nmenettelyn, että maallikot ovat meidän pappeinamme ja vetävät meidät\nuskosta tilille. Ja 'storchilainen lahko' lisääntyi niin, että\njulkisesti väitettiin heillä olleen kokonaista 12 apostolia ja 72\noppilasta.\"\n\nTämä kommunistien rohkea esiintyminen johti tietysti selkkaukseen. Niin\nkauan kuin Münzer oli pauhannut vain rikkaita pappeja vastaan, oli\nhänellä ollut neuvoskunta ja porvaristo puolellaan. Mutta nyt muuttui\nasia toiseksi.\n\nSelkkaus ilmeni aluksi kahden kirkon, Pyhän Katarinan kankurikirkon\nja Pyhän Marian rahapösöjenkirkon välisenä selkkauksena, tai niiden\nsaarnaajien, Münzerin jälkimäisessä ja Johan Wildenaun edellisessä,\nvälisenä selkkauksena. Jo v. 1520 oli tämä riita täydessä käynnissä.\nJoko sitten oli Wildenau, kuten hänen vastustajansa väittivät, sortunut\nhenkilö, tai hän aivan yksinkertaisesti ei saanut tarpeellista\nkannatusta porvaristolta, kaikessa tapauksessa päättyi riita niin, että\nhänen täytyi väistyä Münzerin tieltä keväällä 1521.\n\nTämä voitto teki kankurisällit rohkeammiksi, mutta se pelotti\nmyöskin neuvoskuntaa ja hyvinvoipaa porvaristoa ja teki ne\ntaipuisiksi pakkokeinoja käyttämään. Tekosyy saatiin pian kankurien\ntoimeenpanemasta katumetelistä, johon Münzer kuitenkin oli kokonaan\nosaton, kuten hän itse vielä v. 1523 kirjotti Lutherille. 55\nkankurisälliä \"pantiin torniin\" ja Münzer karkotettiin. Myös Nikolaus\nStorch ja monet muut jättivät silloin tai pian senjälkeen Zwickaun,\njonka maaperä oli käynyt heille liian polttavaksi. He lähtivät\njoulukuussa 1521 Wittenbergiin, missä joutuivat Melanchtonin ja\nKarlstadtin pariin, kuten olemme nähneet. Münzer sitä vastoin meni\nPragiin. Taborilaisten maassa toivoi hän tapaavansa tovereja ja\nhedelmällisen maaperän toiminnalleen.\n\nMutta nyt oli toiset ajat. Böhmissä oli nyt taborilaisille opeille\nhuonompi maaperä kuin Saksissa. Sotaisa kansanvalta oli kauan sitten\nsortunut ratkaisevassa taistelussa aatelisvaltaa vastaan, ja jäljelle\njäänyt kansanvaltainen kommunismi, johon tutustuimme Böhmin veljistä\npuhuttaessa, oli saanut vallan entisestä eroavan muodon, senjälkeen kun\nporvarillinen suunta siinä oli tunkenut syrjään köyhälistöläisen.\n\nKaikkein vähimmän saattoi Prag olla oikea paikka sellaiselle miehelle\nkuin Münzer. Yksinpä silloinkin kun Tabor oli kunniansa kukkuloilla,\noli Prag korkeintaan penseänä ystävättärenä sille, ja enimmäkseen sen\njyrkkä vihollinen. Nyt kaupunki oli \"suuren Hansan\" luja tuki.\n\nMünzer alkoi saarnata tshekkiläisille tulkin avulla, mutta heti kun\npäästiin hänestä selville, oli myöskin hänen saarnavapautensa lopussa.\nHänet asetettiin poliisin silmälläpidon alaiseksi -- hän sai heti\n_neljä_ miestä vartijoikseen -- ja pian sen jälkeen hänet karkotettiin.\nTammikuun 25 p:nä 1522 oli hän jo jättänyt Pragin.\n\nZwickau -- Prag: Böhmin ja Saksin nykyisellä poliisihallituksella on\nperustanaan kunnianarvoisa perimätieto. Sen ikä antaa sille pyhyyden\narvon.\n\n\nVII. Münzer Allstättissä.\n\nBöhmistä Münzer lähti taasen Saksiin, aluksi Nordhauseniin, jonne\njäi joksikin aikaa, sitte Allstättin kaupunkiin, joka samoin kuin\nZwickaukin oli suurien vuorikaivosten, Mansfeldin kupari-, hopea- ja\nkultakaivosten läheisyydessä. Saanemme kait otaksua, että asekelpoinen\nja uhkamielinen vuoristoväestö kaupungissa oli taipuisata kannattamaan\nköyhälistön yleisiä pyrkimyksiä, ja että se oli suotuisa edellytys\nMünzerin agitatsionille. Varmaa on, että tämä paikasta toiseen\nvainottu agitatori sai täällä rauhaisamman toimintapaikan. Hän tunsi\npian itsensä saarnamiehenä niin kotiutuneeksi ja tulevaisuutensa niin\nvarmaksi, että meni naimisiin erään nunnan, Ottilia von Gersenin\nkanssa, joka oli lähtenyt luostarista. Väärinkäsityksestä riippuu se\ntieto, että hän olisi nainut rovastin kyökkipiian, mikä muuten ei\nsekään olisi ollut mikään onnettomuus.\n\nMutta näistä omista asioistaan huolimatta ei Münzer kuitenkaan\nunohtanut sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä. Hän oli\nensimäinen, joka jumalanpalveluksessa käytti kokonaan saksankieltä\nlatinan sijasta, ja hän saarnasi ja luki seurakunnalle ei ainoastaan\nuutta testamenttia vaan kaikkia raamatun kirjoja. Tämä on kuvaavaa,\nsillä taborilaisten ajoista aina Englannin puritaneihin asti saattaa\nsanoa, että kansanvaltaiset lahkot olivat enempi mieltyneet tuohon\nusein paikoin tasavaltaiseen vanhaan testamenttiin kuin uuteen, joka\nonkin yksinvaltaisen yhteiskunnan tuote.\n\nTuo \"ulkokullattu paavillinen rippi\" poistettiin, ja ehtoollisessa\njaettiin molempia aineksia. Koko seurakunta otti osaa\njumalanpalvelukseen, papiston etuoikeutettu asema hävisi. Sen vuoksi\nmyöskin, kuten Münzer itse kertoo, \"meidän vastustajamme sanovat, että\nme opetamme tallirenkejä pitämään messuja ulkona pellolla\".\n\nMünzer julkaisi Allstättissä useita kirjotuksia sekä messujen ja\npsalmien käännöksiä. Paitsi näitä ansaitsee pari hänen tämänaikuista\nkirjettään erityisempää huomiota. Toisessa, joka on päivätty\n18 p:nä heinäk. 1523, hän kehottaa Stolbergissä olevia veljiä\nkärsivällisyyteen. Vielä kansan on liian hyvä olla. Tilan täytyy\nhuonontua, ennenkuin se paranee. \"Jumala sallii senvuoksi yhä enempi\ntyrannien raivota, jotta valittuihin tulisi harras pyrkimys etsiä\njumalaa. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet vastoin kaikkea uskoa,\ntoivoneet vastoin kaikkea toivoa, vihanneet vastoin Jumalan rakkautta,\nhe eivät tiedä, että Jumala itse sanoo ihmisille, mitä heille on\nvälttämätöntä.\" Lopuksi moittii hän veljien sisällyksettömyyttä ja\nylellistä elämää: \"Niin kuulen minä, että te olette kerskailevaisia\nettekä lue mitään. Kun juotte, olette te suurpuheisia, kun olette\nselviä, pelkäätte te kuin jänikset. Senvuoksi parantakaa, hyvät veljet,\nelämäänne; varokaa mässäystä, paetkaa himojanne, ruvetkaa reippaammiksi\nkuin olette olleet ja kirjottakaa minulle, mitenkä olette leiviskäänne\nkartuttaneet.\"\n\nNäissä kirjotuksissa on jo kaikki Münzerin ajatusten oleelliset\npiirteet. Niissä esiintyy hänen _mystisisminsä_, hänen raamatun\nhalveksimisensa, sikäli kuin kirjotettua sanaa ei tue sisäisen\n_ilmestyksen_ ääni, jollaisen saapi vain kärsimisen, _askesin_ kautta,\nvieläpä hänen ylenkatseensa oppineita kohtaan, hänen _panteisminsa_ ja\nhänen uskonnollinen _suvaitsevaisuutensa_.\n\nEnsimäisistä katsantokannoista olemme maininneet esimerkkejä jo tämän\nosan toisessa luvussa. Tässä mainittakoon vain vielä yksi kohta\nmainitusta kirjotuksesta: Raamatun nojalla yksin, sanoo Münzer, ei voi\ntietää, mikä on oikein, Jumalan täytyy herättää tieto siitä meidän\nsydämessämme. \"Vaikka sinä jo olisitkin ahminut raamatut, ei se sinua\nauta, sinun täytyy kärsiä sen terävän auranvantaan leikkaamista, jolla\njumala juurruttaa rikkaruohot sydämestäsi.\"\n\nSelvänä todistuksena hänen panteistisistä taipumuksistaan on seuraava\nkohta: \"Nimittäin, hänen (ihmisen) täytyy ja pitää tietää, että jumala\non hänessä, että jumala ei hänen suhteensa määrää ja mieti, kuin hän\nolisi tuhannen penikulman päässä, vaan kuten _taivas ja maa ovat\ntäynnä, täynnä jumalaa_ ja kuten isä synnyttää lakkaamatta pojan meissä\nja pyhä henki ristiinnaulitun meissä kirkastaa sydämen surun kautta.\"\n\nMünzerin uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta vihdoin ovat todisteena\nseuraavat mietteet: Ketään älköön ihmetyttäkö, että me Allstättissä\npidämme saksalaisia messuja. Eikä olekaan yksin meidän tapamme,\npitää messuja toisella tavoin kuin roomalaiset, koska Milanossakin\nLombardiassa pidetään messuja kovin toisella tavoin kuin Roomassa.\nKrabotit, böhmiläiset, armenialaiset j.n.e. pitävät messuja omalla\nkielellään, venäläisillä on \"kovin erilaiset tavat eivätkä he silti ole\nmitään paholaisia. Oi, sokeita, tietämättömiä ihmisiä olisimme me, jos\npitäisimme itseämme ainoina oikeina kristittyinä ulkonaisten tapojen\nperusteella ja kinastelemme niistä kuin hullut nautamaiset ihmiset.\"\nPakanat ja turkkilaiset eivät ole huonompia kuin kristityt. Eikä hän\n\"tahdo halveksia kavalia vitkaisia roomalaisia veljiäkään.\"\n\nNe ajatukset, jotka hän lausui, olivat hänen aikanaan varmasti suuria\nja syviä, mutta ne eivät olleet hänelle ominaisia. Panteististä\nmystisismiä olemme huomanneet olleen jo vapaan hengen veljillä ja\nsisarilla.\n\nSamoin oli Münzerin uskonnollisella suvaitsevaisuudellakin\nedeltäjänsä. Kuten tiedämme, herätti se taborilaisissa ilmenneenä jo\nEneas Sylviuksen huomiota. Myöskin böhmiläiset veljet harrastivat\nsitä. Tämä uskonnollinen suvaitsevaisuus on kumminkin käsitettävä\nsangen rajotetussa mielessä. Se ei voinut ulottua uskonnon kaikkiin\nkysymyksiin aikana, jolloin kaikki suuret vastakohdat valtiossa ja\nyhteiskunnassa esiintyivät uskonnollisessa verhossa. Münzer vihasikin\nkaikkea suvaitsevaisuuden teeskentelyä, joka vaan sisälsi pelkuruutta\nja luonteenheikkoutta.\n\nVarsinaisesti uskonnollinen suvaitsevaisuus kohdistuu hänessä itse\nasiassa vain _kansainvälisiin_ suhteisiin. Se on jonkinlainen\nkansanyksinvaltaisuuden tunnustamisen seuraus. Kukin kansa järjestäköön\nuskontonsa mielensä mukaan, meistä se on samantekevää. \"Kavalat\nroomalaiset veljet lukekoot messujansa tapansa mukaan, turkkilaiset\nja pakanat uskokoot, mitä itse tahtovat, mitä se meihin koskee?\" Me\nemme tahdo mitään muuta kuin että meidän annetaan järjestää omat\nolosuhteemme omien tarpeidemme mukaan. Siis ei saa olla olemassa mitään\nvastustamista vieraita kansakuntia kohtaan. Mutta sitävastoin voipi\nvarsin hyvin julistaa säälimättömästi sisäistä luokkataistelua.\n\nTämä julistus on kumminkin jo otettu eräästä myöhemmästä kirjotuksesta.\nTähänastiset Münzerin kirjotukset ovat yleensä vielä suhteellisesti\nrauhallisia -- niin maltillisesti kirjotettuja kuin sellainen\ntulinen luonne saattaa tehdä. Hänen kirjotuksensa koskivat etupäässä\nuskonnon ja kirkollisen järjestyksen kysymyksiä; niissä ei ollut\nvallankumouksellisia huudahduksia eikä uhkauksia. Vielä hän ei ollut\nmikään kapinoitsija, vielä hän ei ollut julkitaistelussa esivaltaa\nvastaan.\n\nSitävastoin oli hän jo riidassa Lutherin kanssa. Syynä tähän lienee\nollut puhtaasti personallinen kilpaileminen.\n\nKuinka vähän uskonpuhdistus lähti Lutherin personallisesta\nvaikutuksesta, näkyy ehkä kaikkein selvemmin vuosina 1522-23. Ei siinä\nkyllin, että Luther antoi asianhaarojen johtaa itseään käsittämättä\nselvästi niiden sisäistä yhteyttä, vaan tapahtuipa vielä sitäkin, että\ntoiset kerran aletulla tiellä menivät hänen sivutsensa. Sillä aikaa\nkun Luther istui hyvässä rauhassa Wartburgissa ja käänsi raamattua,\nrupesivat toimintakykyiset ainekset Wittenbergissä Karlstadtin\njohdolla ja Zwickausta lähteneitten hurmahenkien vaikutuksesta\nvetämään Roomanvastaisen taistelun käytännöllisiä johtopäätöksiä. He\npoistivat naimattomuuskiellon, munkkilupaukset, paastot, pyhimysten\nkuvien palvelemisen, yksityismessut j.n.e. Lutherilla ei ollut sitten\nenää muuta tehtävää kuin omaksua ja vahvistaa nämä jo aikaansaadut\nparannukset -- mikäli hän niitä ei lakkauttanut.\n\nJa nyt, näiden Wittenbergin tapauksien jälkeisenä vuonna, näki Luther,\njoka jo piti itseään johtajana taistelussa \"evankelisen totuuden\"\npuolesta, Münzerin käyvän ohitsensa, tämä kun otti käytäntöön puhtaan\nsaksalaisen jumalanpalveluksen! Sillä tällä Münzerin toimeenpanemalla\nyrityksellä Allstättissä oli sellainen menestys, että Lutherilla\nei ollut muuta keinoa kuin seurata. Mutta maailman silmissä ei hän\ntahtonut näyttää matkijalta. Tämä kävikin yksinkertaisesti päinsä\nsiten, että kansan ei sallittu saada tietoa Münzerin uutuuksista,\nennenkuin ne olivat täydessä käytännössä sielläkin, missä Luther\nesiintyi alkajana. Münzer syyttikin Lutheria siitä, että tämä\nolisi \"vihapäissä hankkinut ruhtinaalta luvan siihen, ettei minun\n'Saksalaista Jumalanpalvelussääntöäni' _saanut painattaa_\". Ja tähän\nsyytökseen on Luther jättänyt vastaamatta.\n\nMolempien uskonpuhdistajien välinen kilpaileminen suurensi epäilemättä\njuopaa heidän välillään. Mutta pääsyy heidän väliseensä eripuraisuuteen\noli joka tapauksessa syvemmällä.\n\nLuther ei kyllä vielä tähän aikaan ollut asettunut millekään varmalle\nkannalle kansanvaltaisuuteen nähden. Hän ei vielä tiennyt, mille\npuolelle vallan vaaka painuisi. Mutta _yksi_ seikka oli hänelle aivan\nselvänä: Hänen porvarillinen aistinsa oli liian kehittynyt hänen\nollakseen huomaamatta, että _missään tapauksessa ei saisi päästää\nkommunistisia lahkoja edistymään_.\n\nTämä oli hänelle selvinnyt jo vuonna 1522, kun Zwickaun hurmahenget\nolivat alkaneet voittaa alaa myöskin Wittenbergissä. Kun ei\nMelanchton eikä vaaliruhtinas tahtoneet päättävästi heitä vastustaa,\nei Luther viipynyt kauemmin Wartburgissa, vaan riensi keväällä v.\n1522 Wittenbergiin ja hajotti tuon vaarallisen seuran. Storch lähti\nEtelä-Saksaan, missä hän hävisi. Luther koki tukkia Karlstadtin suun\nsamaista menettelytapaa seuraamalla, jota hän käytti Münzeriä vastaan\n-- hän näet antoi esivallan ottaa hänen kirjotuksensa takavarikkoon.\nKarlstadt meni nyt maalle Wittenbergin läheisyyteen ja aikoi elää\nsiellä talonpoikana; talonpojat eivät saaneet kutsua häntä tohtoriksi,\nvaan \"Antti-naapuriksi\". Me tapaamme hänet kuitenkin taasen pian\nkiihottajana Orlamündassa, missä hän järjesti seurakuntalaitokset\nvallan kansanvaltaisiksi ja teki lopun kaikista vanhoista katolisista\nmenoista.\n\nKun Münzer esiintyi Allstättissä, täytyi Lutherin, joka tunsi, missä\nyhteydessä hän oli zwickaulaisten kanssa, jo ennakolta katsella häntä\nepäluuloisin silmin. Tämä epäluuloisuus kasvoi samassa määrässä kuin\nMünzeriä ruvettiin pitämään arvossa. Kateuden okaan täytyi saattaa\nLuther vallan raivoihinsa. Mutta mieheen oli vaikea päästä käsiksi.\nTurhaan kutsui Luther häntä Wittenbergiin kuulustellakseen häntä.\nMünzer selitti, että hän saattoi tulla väin \"vaarattoman seurakunnan\"\neteen.\n\nKun Münzer ei lähtenyt Wittenbergiin, tulivat Saksin ruhtinaat Fredrik\nja hänen veljensä ja hallituskumppaninsa, herttua Johann, Allstättiin\nmuutamien levottomuuksien johdosta, joita oli syntynyt tämän kaupungin\nläheisyydessä.\n\nJoukko Allstättin asukkaita oli 24 p:nä maaliskuuta v. 1524 hävittänyt\nMelletbachin kappelin, jota käytettiin pyhiinvaelluspaikkana,\ntehdäkseen siten lopun \"kuvain palveluksen epäjumalisuudesta\",jota\nvastaan Münzer siihen aikaan saarnasi. Allstättin viranomaiset saivat\nnyt vaaliruhtinaalta käskyn rangaista niitä, jotka olivat harjottaneet\ntätä ilkityötä. Käskyn saaneet vitkastelivat kuitenkin pannessaan tätä\nmääräystä toimeen, sillä he pelkäsivät kapinaa.\n\nKun he vihdoin, 13 p:nä kesäkuuta, aikoivat vangita epäluulonalaiset,\ntuli heidän aikeensa ilmi. \"Ei vain miehet, vaan myöskin vaimot\nja neitoset, joita Münzer oli kehottanut 'haarukoin ja tadikoin'\nvarustautumaan vastarintaan, liittyivät yhteen. Hätäkellot soivat,\nMünzerin sanotaan itse alkaneen niitä soittaa.\" Ja seuraavana päivänä\n\"saivat Allstättin asukkaat apua ulkoapäin _Kaivosmiehet_ ja monet muut\nolivat, kuten sanoivat, tulleet katsomaan, oliko maisteri (Münzer)\njoutunut pulaan tai kärsikö kukaan vääryyttä evankeliumin tähden\n-- paras todistus Münzerin vaikutuksesta ja hänen saavuttamastaan\nrakkaudesta.\" (Mert.)\n\nLuonnollisesti eivät vaaliruhtinaan viranomaiset asioitten sillä\nkannalla ollessa voineet tehdä mitään. Pääsyyllisenä pidettiin Münzeriä.\n\nJa vielä vähemmän saattoivat nuo molemmat ruhtinaat, kun he itse\ntulivat Allstättiin saadakseen järjestystä aikaan, ryhtyä mihinkään\ntoimenpiteisiin Münzerin suhteen. Vieläpä he sallivat hänen pitää\nheille puheen niin rohkean, ettei ehkä milloinkaan ole voimakkaammin\npuhuttu hallitseville ruhtinaille. Tämän puheen yksinään pitäisi\noleman kylliksi kumoomaan kaikellaiset jaaritukset Münzerin\npelkurimaisuudesta, joita aina Melanchtonin kirjotuksista alkaen\nesiintyy kaikissa \"hyväntahtoisissa\" esityksissä, joissa kerrotaan\nMünzeriläisestä liikkeestä.\n\nMünzer lähti puheessaan Danielin kirjan toisesta luvusta,\nNebukadnezarin näystä ja Danielin siihen antamasta selityksestä.\n\"Sellaisia ilmestyksiä tapahtuu vielä nykyäänkin\", hän virkkoi. \"Tosin\nkyllä kirjanoppineet väittävät, ettei Jumala tähän aikaan enää ilmesty\nrakkaille ystävilleen näkyväisesti ja suullisesti, täytyy pysyä kiinni\nkirjotuksissa. He pilkkailevat niiden varotuksia, jotka pitävät seuraa\nJumalan kanssa, niinkuin juutalaisetkin nauroivat Jeremiakselle,\nkun hän ennusti Babylonian vankeutta.\" Luopumalla kaikista turhista\najanvietteistä ja kuolettamalla kaikellaiset lihalliset halut, voipi,\njatkaa hän, vielä tänä päivänä saada sellaisia näkyjä. \"Niin on,\noikean apostolisen, patriarkallisen ja profetallisen hengen mukaista\nodottaa näitä näkyjä ja seurata niitä murretuin ja suruisin mielin,\nja senvuoksi ei olekaan ihmeellistä, että veli Syöttösika ja veli\nMukavaelämä (Luther) hylkääkin sellaisen... Mutta minä tiedän varmaan,\nettä Jumalan henki on ilmestynyt monelle valitulle hurskaalle ihmiselle\nja ennustanut, että oivallinen, voittamaton, tuleva uskonpuhdistus\non tarpeen vaatima ja että se täytyy saada aikaan.\" Me elämme nyt,\njatkaa hän edelleen, viidennen aikakauden valtakunnassa. \"Huomaa\nkylläkin selvästi kuinka ankeriaat ja käärmeet harjottavat riettautta\nyhdessä kasassa. Papit ja kaikki väärät hengelliset ovat käärmeitä...\nja maalliset herrat ja hallitsijat ovat ankeriaita. Oi, rakkaat\nherrat, ajatelkaapa miten Herra vielä takoo rautatangolla näitä\nvanhoja saviruukkuja.\" Evankelisten ruhtinasten on nyt karattava\nevankeliumin vihollisten kimppuun. \"Jos te nyt tahdotte olla oikeita\nhallitsijoita, niin teidän täytyy kiskoa entinen järjestelmä juurineen\npois. Epäjumalisuus täytyy hävittää. Miekka on jumalattomien\nhävittämisen välikappale. Jotta se nyt kävisi kunnollisella tavalla ja\noikeudenmukaisesti, niin tulee kallisten isiemme tehdä se, ruhtinasten,\njotka kanssamme tunnustavat Kristusta. Mutta jolleivät he sitä tee,\n_niin miekka otetaan heiltä pois_, sillä silloin he tunnustavat\nhänet sanoissaan, mutta kieltävät teoillaan.\" Senjälkeen kääntyi hän\npuhumaan teeskentelevää suvaitsevaisuutta vastaan ja lopettaa puheensa\nseuraavasti: \"Olkaa nyt urheita? Se tahtoo itse hallita, jolle kaikki\nvalta on annettu taivaassa ja maan päällä. Amen.\"\n\nMünzer selitti siis tässä kumouksen tarpeelliseksi. Ruhtinasten\npitää asettua liikettä johtamaan, muuten vihastunut kansa tulee itse\ntoimimaan ruhtinaista välittämättä. Puhe ei todista mitään suurempaa\nluottamusta siihen, että hallitsijat seuraisivat kehotusta, mutta\nse todistaa kuitenkin, ettei hän pitänyt aivan mahdottomana voittaa\nainakin vaaliruhtinasta puolelleen.\n\nLuokkavastakohtaisuudet uskonpuhdistusliikkeessä eivät olleet vielä\nesiintyneet niin ilmeisinä ja sovittamattomina kuin vuotta myöhemmin\noli laita. Eikä saa unohtaa, että rajaton ruhtinasvalta silloin vielä\noli vallankumouksellinen mahti, niin että sen liittyminen toisiin\nvallankumouksellisiin ei suinkaan ollut itsestään mitään tavatonta.\nOvatpa vielä viimeisen sadan vuoden kuluessa lailliset ruhtinaat\nliehakoinneet kapinoitsijoita, jos heidän omille eduilleen on ollut\nsiitä hyötyä -- muistakaamme vain Hohenzollereita ennen vuotta 1866.\nMutta lisäksi tulee vielä se seikka, että vaaliruhtinas Fredrik oli\nvast'ikään suotta osottanut myötätuntoisuutta kansanliikkeelle, kuten\nolemme nähneet puhuttaessa Zwickaun hurmahengistä ja tulemme taas\nnäkemään puhuessamme talonpoikaissodan alkamisesta.\n\nTämän seikan, ehkäpä myöskin sen ansioksi, että Münzeriä pidettiin\nAllstättissä suuressa arvossa, on mahdollisesti luettava se, että\nruhtinas jätti Münzerin ahdistamatta.\n\nFredrikin veli, herttua Johann, oli paljon luokkatietoisempi.\nHän karkotti Saksista sen kirjanpainajan, joka oli kyllin rohkea\npainamaan tämän Münzerin puheen. Turhia olivat Münzerin vastaväitteet.\nVastaukseksi tuli vain kielto, ettei saanut painaa mitään ilman Saksin\nhallituksen lupaa.\n\nTaipumaton Münzer vastasi puolestaan tähän uudella\nagitatsionikirjotuksella, joka julaistiin Mülhausenissa, missä\njuuri silloin kansassa oli liikettä. Sen otsikkona oli \"Uskottoman\nmaailman väärän uskon paljastaminen\". Tekijä kutsuu itseään nimellä\n\"Vasara-Münzer\", viitaten sillä erääseen Jeremiaksen kirjan kohtaan,\njossa puhutaan jumalan sanasta, joka on kuin kallioita musertava\nvasara. Mottona hänellä on kaksi tilaisuuteen sovitettua saman profetan\nlausetta: \"Herra sanoi minulle: Katso, minä panen sanani sinun suuhusi.\nKatso, minä panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntien yli, repimään,\nsärkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan\".\nToinen kuului: \"Katso, minä teen sinut vahvaksi vaskiseksi muuriksi\nkoko maata vastaan, kuninkaita, ruhtinaita ja pappeja vastaan. He\nsotivat, ja voitto kääntyy ihmeellisellä tavalla voimakkaiden,\njumalattomien tyrannien perikadoksi.\" Tämä johdanto osottaa jo koko\nkirjotuksen luonteen.\n\nSe alkaa väittelemällä kirjanoppineita vastaan, jotka pettävät köyhää\nkansaa. Tämän täytyy erkaantua heistä. Joka rikkauteen ja kunniaan\npyrkii, se ei voi palvella jumalaa. \"No, miksikä veli Mukavaelämä ja\nveli Liehakoitsija (Luther) niin kiivastuu ja vieläpä haukkuukin?\nNiin, hän luultavasti tarkottaa, että hän voipi pitää loistonsa\nja rikkautensa ja kuitenkin pysyä totisessa uskossa, jommoisesta\nmenettelystä Jumalan Poika juuri selvin sanoin kirjanoppineita\nmoittii... Te ette voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja rikkauksia.\nSen, joka hankkii kunnia ja tavaraa, täytyy lopuksi ikuisesti erkaantua\nJumalasta. _Senvuoksi täytyy nämä itsepäiset, väkivaltaiset ihmiset\nkukistaa_.\"\n\nMünzer selittää edelleen, kuinka Jumala panee omilleen suuremman\nkuorman kuin he voivat kantaa. \"Jumalattomien ja mielettömien ihmisten\nhallitus ja esivalta riehuu nyt kaikkein kovimmin Jumalaa ja hänen\nvoideltujaan kohtaan, he rääkkäävät, kynivät, nylkevät ja kiusaavat\nkansaansa ja vieraita ja häpäisevät siten koko kristikunnan, niin ettei\nJumala saata kauemmin nähdä valittujensa surkeutta\".\n\nRuhtinaat ovat se ruoska, jolla Jumala vihassaan rankaisee maailmaa.\n\"Sen vuoksi he eivät olekaan mitään muuta kuin pyöveleitä ja pyövelin\napureita, siinä on heidän koko toimensa.\"\n\nHeitä ei saa peljätä, vaan jumalaa. Mutta jumalan suhteen ei saa joutua\nepätoivoon. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, eipä edes kommunistisen\nvallankumouksen voittokaan. \"Niin, tämä näyttää lukemattomista\nihmisistä tavattoman suurelta haaveilemiselta. He eivät voi ajatella\nmuuta kuin että on mahdotonta toimittaa ja aikaansaada sellaista\nsekä työntää jumalattomia tuomarinpaikaltaan ja korottaa alhaiset ja\nyksinkertaiset.\" Mutta mahdoton on tuleva mahdolliseksi. \"Niin, se\nonkin usko, joka vielä saa aikaan paljon hyvää. Se muodostaa ylevän\nkansan, sellaisen kuin Platon, filosofi, oli miettinyt.\"\n\nJos vertaa tätä kirjotusta Münzerin edellisiin allstättiläisiin\njulkaisuihin, pistää suuri eroavaisuus silmään. Eikä hän nyt koeta\nvakuuttaa ja puhutella etäällä olevia, vaan innostaa ja yllyttää\npuoluelaisiaan. Eikä etualalla enään ole kirkollinen mullistus, vaan\nvaltiollinen ja yhteiskunnallinen. Vielä puheessaan hän oli yrittänyt\nsaada ruhtinasta vallankumouksen asian puolelle. Nyt ruhtinaat ovat\npäävihollisena eikä paavi, eikä ollut kysymyksessä häilyväinen\n\"evankeliumi \"-käsite, vaan suorastaan kommunismi, \"sellainen kuin\nPlaton, filosofi, oli miettinyt\". Münzer tunsi siis tämän kirjottaman\n\"Valtio\"-kirjan.\n\nTämä muutos Münzerin agitatsionin sävyssä ja sisällössä oli\nepäilemättä seurauksena hänen ristiriidastaan ruhtinasvallan kanssa,\njoka hänelle selvästi todisti, että hänen aatteensa saattoi panna\ntäytäntöön ainoastaan taistellen tätä vastaan. Mutta olipa olemassa\nsyvempikin syy: koko asema oli muuttunut toiseksi. Juuri tähän aikaan\nleimahtivat talonpoikaissodan ensimäiset liekit. Ei ollut enään kysymys\n_saarnaamisesta_, vaan _toimimisesta_.\n\n\nVIII. Suuren talonpoikaissodan juuret.\n\nMe olemme jo useampia kertoja -- puhuessamme Dolcinon kapinasta,\nenglantilaisesta kapinasta v. 1381 ja taborilaisista -- johtuneet\npuhumaan niistä yleisistä vastakkaisuuksista, jotka johtivat\ntalonpoikaissotiin. Tässä meidän täytyy valaista vain niitä kohtia,\njoissa Saksan talonpoikien asema 16:nnen vuosisadan alkaessa eroaa\nheidän edeltäjiensä asemasta.\n\nÄskenmainitut levottomuudet tapahtuivat kaikki aikana, jolloin\ntalonpoikaisluokan asema yleensä oli paranemassa. Saksassa sitävastoin\nsuuri talonpoikaiskapina syntyi vasta silloin kuin talonpoikien tila\noli melkoisesti huonontumassa. Hussilaissotia voi yleensä pitää\nrajana, jolloin talonpoikaistossa heidän asemaansa huonontavat\nyhteiskunnalliset kehityspyrkimykset alkavat yleisemmin voittaa\nkohottavat pyrkimykset. Tämä johtui pääasiallisesti siitä, että\n_pääoma_ (varsinkin kauppakapitaali) ja sen liittolaisena oleva\n_rajaton ruhtinasvalta_ olivat suuresti voimistuneet.\n\nPääoman lisääntynyt voima oli luonnollisena seurauksena tavaratuotannon\nja tavarakaupan kehittymisestä. Mutta pääoma, ja ennenkaikkea\nkauppapääoma, tarvitsee voimakkaan valtiovallan, joka voi turvata sille\nmarkkinat omassa maassa ja sen ulkopuolella. Pääomanomistajat edistävät\nsentähden kaikin tavoin ruhtinasten yksinvaltaa ja tämän molempia\nsuuria aseita, virkavaltaisuutta ja palkkasotajoukkoja ja tukivat\nrahoillaan sen taistelua niskoittelevien luokkien, osaksi aatelin ja\npapiston, osaksi talonpoikien ja pikkuporvarien, entisien vapauksien\nja oikeuksien riistämiseksi. Luonnollisesti ruhtinasvallalla oli tässä\npaljon hyötyä vanhojen säätyjen välisistä jyrkistä vastakkaisuuksista\nja katkerista keskinäisistä kahakoista. Jokainen näistä luokista koki\nvierittää taakkaa muiden hartioille ja lopputulokseksi tuli se, että\nyhä useammat verot, sekä vanhat että uudet, moninverroin raskaampina\npainoivat alimpaa kansankerrosta, kaupunkien irtolaisväestöä ja\nvarsinkin talonpoikia, kansan suurta enemmistöä. Hintamullistukset,\njoista jo olemme puhuneet, lisäsivät vielä tämän taakan painoa.\n\nMutta samalla kun alempia luokkia rasittava paino kasvoi, väheni\nsamalla heidän vastustusvoimansa. Kun talonpoikien asema 13:nnella\n14:nnellä vuosisadalla parani, oli siitä suuressa määrin kiittäminen\nkaupunkien, vallankin lukuisien pikkukaupunkien, kukoistamaan\nrupeamista, niissä kun talonpojat olivat saaneet turvaa yhteistä\nvihollista vastaan. Mutta 15:nnellä vuosisadalla joutuivat Saksassa\nkaupungit yhä suurempaan riippuvaisuuteen ruhtinaista. Useimmat\nsaksalaiset kaupungit olivat 15:nnen vuosisadan loppuun mennen\nmenettäneet itsenäisyytensä. Suhteellisesti harvalukuisemmat,\njotka olivat osanneet säilyttää vapautensa, olivat enimmäkseen\nsuuria kaupunkeja, joiden vallitsevilla luokilla itsellään oli mitä\ntärkeimpiä etuja valvottavana talonpoikien riistämisessä. Nämä\nkaupunkilaistasavallat -- merkitsevin niistä lie ollut Nürnberg\n-- kallistuvat ruhtinaita kannattamaan samoin kuin Böhmissä\nhussilaissotien aikana Prag oli ollut suurylimysten puolella.\nKansanvallan selkärankana oli ollut pikkukaupunkien porvaristo.\nSamassa määrin kuin tämä menetti itsenäisyyttään, menettivät myöskin\nkansanvaltaiset pyrkimykset voimaansa.\n\nMutta toisellakin tavoin huononsi kaupunkilaisolojen kehitys 15:nnellä\nvuosisadalla talonpoikien tilaa. Aina 14:nnelle vuosisadalle olivat\nkaupungit olleet turvapaikkoina, jotka olivat olleet avoinna\ntalonpojille. Tämä pakotti hoviherrat, elleivät tahtoneet menettää\ntyöläisiään, kiinnittämään itseensä talonpojat, jos mahdollista\nväkivallalla, mutta myöskin hyvällä kohtelulla.\n\nNyt tulivat asiat toiselle kannalle. Muistakaamme, mitä toisessa\nosassa olemme sanoneet ammattikuntalaitoksen kehityksestä. 15:nnellä\nvuosisadalla alkaa käsityöammattien sulkeminen liian suurta työläisten\ntulvaa vastaan jo saada suurempaa laajuutta. Se johtaa, paitsi\njärjestymättömän kaupunkilaisköyhälistön, myöskin talonpoikien aseman\nhuononemisen. Niiltä sulkeutuu kaupungeissa tie hyvinvointiin.\nKaupunkien pikkuporvariston ja talonpoikien välille kehittyy\nvastakohtaisuus, joka ei estä toisinaan tekemästä liittoa yhteistä\nvihollista -- kirkkoa, aatelistoa, ruhtinaita, kapitalisteja --\nvastaan, mutta joka silloinkin tekee ystävyyden sangen laimeaksi.\n\nKuta enempi kaupungit lakkasivat olemasta talonpoikien turvapaikkoina,\nsitä vähemmän tarvitsi hoviherran heitä säästää. Hän voi nyt olla varma\nheistä, heillä ei ollut nyt enään kaupungissa mitään voitettavana,\nelleivät olleet aivan häviölle joutuneita. Mutta myöskin köyhälistölle\nsulkeutuivat kaupungit yhä enempi. Kaupunkilaisköyhälistön ohella\nsyntyy maalaisköyhälistö, jota lisää läänitysaateliston _seurueiden_\nväheneminen ja hajaantuminen, joka oli luonnollinen seuraus\ntavaratuotannon kehittymisestä ja siitä riippuvasta rahantarpeesta\nmaaseudulla. Olemme jo nähneet, että senkautta alkuperäinen\nvieraanvaraisuus yhä supistui. Mutta tämä kehitys johti myöskin\nyhä lisääntyvään seurueiden vähentämiseen. Ruhtinaat edistivät\ntätä kehitystä, missä vain voivat, vähentääkseen heille epämukavaa\naateliston itsenäisyyttä.\n\nMutta tavaratuotannon kehitys antoi myöskin maaperälle arvon,\npakotti toiselta puolen kyläkuntayhteisöt sulkeutumaan, toiselta\npuolen hoviherrat vaatimaan yhteisöjen yhteisomaisuutta omaksi\nyksityisomaisuudelleen ja anastamaan sen haltuunsa.\n\nJos ottaa huomioon kaiken tämän: kaupunkien ja maaseudun turvapaikkojen\nsulkemisen irtaimelta väestöltä, samalla kun luonnollisen\nväestölisäyksen ohella seurueiden hajoaminen sekä talonpoikien\njoutuminen yhä suurempaan valtioverojen, maanomistajien pakottamien\nrasituksien ja kiskurikorkojen alaisuuteen loivat yhä enemmän irtainta\nväestöä, silloin emme ihmettele, että maalaisköyhälistö nopeasti\nlisääntyi.\n\nEnsinnä koski tämä ryysyköyhälistöä, sen keskuudesta ilmaantui\nkerjäläisiä ja varkaita, laillisia ja laittomia, rosvoja ja\npalkkasotureja.\n\nPalkkajoukot olivat vielä 1300-luvulla suureksi osaksi nuoria\ntalonpoikaispoikia, jotka muutamia vuosia seikkailujaan ja saalista\nkoottuaan käänsivät sotapalvelukselle selkänsä ja rupesivat uudestaan\ntalonpojiksi, omaksuivat talonpoikien luokkaharrastukset, eivät\nmielellään käyneet oman maan talonpoikia vastaan ja kotiinpalattuaan\nlisäsivät talonpoikien asekelpoisuutta. Sen sijaan 1400-luvulla pääsi\nirtolaisväestö voitolle palkkasoturien joukossa. Se oli hajanaista\nväkeä, jolla ei ollut enää mitään luokkaharrastuksia, vaan teki mitä\ntahansa heidän herransa käski -- niin kauan kun hän maksoi hyvin.\n\nJo tämän täytyi vähentää talonpoikien sotaista vastustusvoimaa. Mutta\nvielä voimakkaammin vaikutti sotalaitoksen kehitys samaan suuntaan.\nMe muistamme, kuinka taborilaiset saivat aikaan mullistuksen tässä\nsuhteessa. Heidän jälkeensä mentiin vielä pitemmälle samaan suuntaan.\nEdeltäkäsin suunniteltu yhdysvaikutus sotajoukon eri osien välillä tuli\nyhä välttämättömämmäksi voiton saamiselle. Tämä uusi menettelytapa\noli tehnyt taborilaisten käsissä kansanvallan voittamattomaksi, nyt\nkallisti se sotaisen ylivoiman kansanvallan vastustajien puolelle.\nMutta vain _ammattisotamies_ kykeni kypsymään sellaiseen, sillä\ntuollaiseen sotaiseen kehittymiseen vaadittiin runsaasti aikaa. Suurin\nkysymys olikin siis se, kuka saattoi _maksaa_ ammattisotilaille. Se\nratkaisi voiton.\n\n_Ruudin_ enenevä käytäntö sodankäynnissä vaikutti samaan suuntaan.\nOn sanottu ruudin keksimistä kansanvaltaiseksi keksinnöksi, koska\nse teki lopun ritarijoukoista. Me puolestamme emme voi nähdä paljon\n\"kansanvaltaista\" tämän keksinnön vaikutuksissa. Sen osallisuus alemman\naateliston kukistamisessa on arvattu usein aivan liian suureksi, sillä\ntämä luokka oli jo ennen tehnyt taloudellisessa ja sotaisessa suhteessa\nvararikon. Eikä tämän lisäksi pidä unohtaa, että ruuti yhtä hyvin on\nollut apuna murtamaan _talonpoikaisjoukkojen_ vastustuskykyä kuin\nmilloinkaan ratsumiesten. Tuliaseitten kehittyminen on viimeinen rengas\nsiinä ketjussa, joka taottiin 1500-luvulla. Siitä alkaen vaadittiin\nsodankäyntiin ennenkaikkea rahaa, rahaa ja taaskin rahaa. Vain _rikkaat\nvallanpitäjät_, ruhtinaat ja suuret kaupungit kykenivät hankkimaan\nitselleen tuliaseita ja niitä tarkotuksen mukaisesti käyttämään. Niiden\navulla kukistettiin aatelisvalta, mutta ei suinkaan talonpoikien\nja pikkuporvarien hyväksi, vaan kapitalistisen ja ruhtinaallisen\nsortamisen eduksi.\n\nTalonpojat saivat päinvastoin maksaa aateliston kukistamisen\nkustannukset. Kun aateliston täytyi luopua aikeestaan puolustaa\nitseänsä sekä ylhäältä- että alhaaltakäsin tehtyjä hyökkäyksiä\nvastaan ja lopulta alistua ruhtinaiden alaiseksi niin tämä sai\nvelvollisuudekseen pitää talonpojat ohjissa. Aatelisto myi siis\nitsenäisyytensä saadakseen sen sijaan sortamisoikeutensa talonpoikiin\nsitä varmemmaksi.\n\nLuonnollisesti ei tämä kehitys tapahtunut kaikkialla samaan tapaan eikä\nsamaan aikaan. Pohjois-Saksassa tapahtui se myöhemmin, mutta Etelä- ja\nKeski-Saksassa talonpojat tunsivat jo 15:nnellä vuosisadalla sen\npainostavaa vaikutusta, ja sitä enemmän mitä enemmän 16:s vuosisata\nläheni. Heidän tilansa oli 1500-luvun alussa sen ajan vaatimusten\nmukaan kokonaan sietämätön, vaikkapa se kyllä monessa kohden oli\nsuotuisampi kuin työtätekevien luokkien tila meidän päivinämme.\n\nTämä sortuminen, työ-, luonnontuote- ja rahaverojen lisääntyminen,\nsuurempi riippuvaisuus hoviherroista, talonpoikien yhteisesti\nomistaman laidun- ja metsäomaisuuden anastus hoviherrojen hyväksi\n-- talonpoikien yksityisomaisuuden anastus alkaa vasta myöhemmin\n-- kaikki se luonnollisesti ei tapahtunut pontevatta vastarinnatta\ntalonpoikien puolelta. 15:nnellä vuosisadalla seurasi Saksassa\ntalonpoikaiskapinoita, ja ne tulivat sitä tavallisemmiksi ja\nkatkerammiksi, kuta enempi vuosisata edistyi.\n\nTärkeimmät näistä suuren talonpoikaissodan edeltäjistä luettelee\nZimmermann, tässä ei tila salli tehtävän niistä lähempää selkoa. Kaikki\nne kukistettiin. Niistä on sanottava samaa kuin jo Dolcinon liikkeestä\nsanoimme: ne jäivät paikallisiksi liikkeiksi.\n\nSilloin tuli uskonpuhdistusliike, järkytteli koko kansaa pohjia myöten\nja yhdisti, ainakin hetkeksi, kaikki paikalliset luokkavastakohdat\nkansallisiksi, koko valtakuntaa tai ainakin sen suurinta osaa\nkoskeviksi luokkavastakohdiksi. Nyt paikalliset talonpoikaisliikkeetkin\nyhdistyivät yhdeksi ainoaksi suureksi liikkeeksi, joka oli vuosisatojen\najaksi Europan mannermaan talonpoikien viimeinen suuri, valtavin\nvoimanponnistus heitä painostavan ikeen poistamiseksi. Jollemme\nota Englantia lukuun, tapaamme taasen vasta v. 1789 Ranskassa yhtä\nsuuremmoisen talonpoikaisliikkeen. Mutta asema olikin silloin aivan\ntoinen ja samalla myötäinen. Yhtä vastustamaton kuin v. 1789:n liike\noli, yhtä hyvin kantoi v. 1525 talonpoikaiskapina jo alusta alkaen\nkuolemansiementä povessaan.\n\nMutta talonpoikien rinnalla kohoo toisiakin luokkia kapinaan. Yleensä\nporvarillinen yhteiskunta on kokoonpanoltaan liian monimutkainen, jotta\ntähän asti suuri vallankumouksellinen liike olisi voinut olla jonkun\nyksityisen luokan työ. Ja tulevaa vallankumousta ei myöskään suorittane\nloppuun mikään erityinen luokka, teollisuusköyhälistö, yksinään, vaan\nmyöskin pikkuporvarit ja pikkutalonpojat. Mutta aina on sentään _yksi_\nluokka, jonka on ensimäisenä mentävä tuleen. Meidän päivinämme on\ntänä luokkana köyhälistö, v. 1789 olivat sinä pikkuporvarit, v. 1525\ntalonpojat.\n\nNäiden viimeksimainittujen liittolaiset olemme jo oppineet tuntemaan\n1525; taistelivat suureksi osaksi samat luokat yhdessä, jotka olivat\nkokoontuneet taborilaisten lipun ympärille. Osa häviöön joutunutta\nalempaa aatelistoa liittyy nytkin kapinoitsijoihin, ollen sitten\nsotilaallisina johtajina. Tässä asemassa heistä tuli joko uskollisia\nsankareita niinkuin Florian Geyeristä tai pettureita kuten Götz von\nBerlichingenistä. Myöskin suuri joukko kaupunkien, ja varsinkin\npikkukaupunkien väestöä liittyy talonpoikiin, ensi sijassa köyhälistö.\nMutta Saksan kaupungeilla oli 16:nnen vuosisadan alussa toinen\nluonne kuin Böhmin kaupungeilla sata vuotta ennen. Tiedollisessa\nsuhteessa kaupungit ovat paljon edistyneempiä, mutta valtiollisesti\nne ovat kadottaneet itsenäisyyttänsä. Ja ainoastaan kaupunkien\nköyhälistö on enään talonpoikien luotettava liittolainen, kun taas\nkäsityöläismestarit, vieläpä sällitkin ovat heistä vieraantuneet.\nTaistelun taakka onkin sen vuoksi nyt paljon enempi talonpoikien\nhartioilla kuin oli laita hussilaissotien aikana. Vain sangen laimeasti\nryhtyivät kaupungit asiaan eikä liike saa mitään sellaista tukikohtaa,\njommoinen Tabor oli Böhmissä. Kaupunkien vaikutus näyttäytyykin enempi\ntalonpoikien _ohjelmassa_ kuin sotaisessa suhteessa.\n\nSitävastoin saivat vuoden 1525 kapinoitsijat liittolaisen, jollaista\ntaborilaisilta puuttui: _vuorikaivosten työmiehet_. Nämä olivat, kuten\njo olemme nähneet, asekuntoisia ja asuivat suurin joukoin yhdessä. He\nolivat tottuneet sotaisiin kehittelyihin ja kuriin. Sotilaallisesti\nolivat he paljon korkeammalla asteella kuin sen ajan työläisluokkien\nkaikki muut kerrokset. Missä he voimakkaasti ryhtyivät asiaan, onnistui\nheidän myöskin kallistaa voitto kapinallisten puolelle.\n\nSe seikka, että täytyi syntyä väkivaltainen kapina, kävi vuoden\n1524 kuluessa selväksi jokaiselle, joka lähemmin tunsi talonpoikia.\nVarsinkin miehen sellaisen kuin Münzer täytyi nähdä tämä. He olivat\nkaikki tehneet saman kokemuksen kuin hän itsekin. He olivat iloiten\nsuostuneet Lutheriin, joka lisäsi kansanomaisuuttaan herättämällä\ntoiveita _kaikissa_ luokissa. Mutta kun yleinen vihollinen näytti\nvoitetulta, kun paavi ja hänen suojelusherransa keisari olivat\nnäyttäneet Wormsissa voimattomuutensa, kun vanhat auktoritetit olivat\nkukistuneet ja uusi asiaintila oli järjestettävä, ja luokkien väli kävi\nyhä kireämmäksi, kun oli ratkaistava kuka korjaisi kirkonpuhdistuksen\nhedelmät, yli- vaiko aliluokat, vaikeni Luther niin kauan kuin hän voi\n-- vain kommunistisia hurmahenkiä vastaan hän esiintyi päättävästi\n-- mutta hän alkoi vastustaa jokaista alaluokkien puolelta tehtyä\nyritystä, jonka tarkotuksena oli saada jotain käytännöllisiä etuja\nuskonpuhdistuksesta, samalla kun hän suosi kaikkea, johon ruhtinaat\nsiinä suhteessa ryhtyivät. Heidän, eikä talonpoikien, piti saada\nkirkkotilat. \"Meidän on vain temmattava kaikki _sydämet_ luostareista\",\nkirjotti hän heinäkuussa 1524, \"mutta ei suinkaan hyökättävä luostarien\nkimppuun. Jos meidän sydämemme ovat poissa, niin että kirkot ja\nluostarit ovat autioina, niin annettakoon _ruhtinaiden_ tehdä niille,\nmitä tahtovat.\"\n\nLutherilaiselta uskonpuhdistukselta ei siis alemmilla luokilla ollut\nmitään odotettavana, se kävi v. 1524 yhä selvemmäksi. Ainoastaan omalla\nvoimallaan, aseellisessa kapinassa, saattoivat he vapautua ikeestä,\njoka heitä painoi.\n\n\nIX. Münzerin kapinalliset valmistukset.\n\nNiin pian kuin oli käynyt selväksi, ettei alaluokilla ollut mitään\nmuuta keinoa kuin tarttua miekkaan noustakseen _kaikkia_ sortajia, sekä\nvallankumouksellisia että taantumuksellisia, vastaan, ei kukaan ollut\ninnokkaampi kuin Münzer valmistamaan kapinaa. Hänen toimekkuutensa,\ntoimintakykynsä ja rohkeutensa tekivät hänestä Thüringenin sorrettujen\nluokkien vallankumouksellisen liikkeen keskuksen ja antoivat hänelle\nvaikutusvallan kauas tämän ulkopuolellekin.\n\nVoi mitata hänen toimintaansa niiden valituksien perusteella, joita\nhänestä jätettiin Saksin ruhtinaille. Niinpä eräs valittaa, että hänen\nalustalaisensa Wendelsteinissä, Wollmerstadtissa ja Roslebenissä olivat\nlähettäneet lähettiläitä Münzerin luo kysymään, saisivatko he liittyä\nyhteen herraansa vastaan, joka esti heitä käymästä münzeriläisissä\njumalanpalveluksissa. Münzer oli vastannut myöntävästi ja myöskin\nnäyttänyt, miten heidän tuli järjestäytyä. Samoin hän järjesti\n_vuorityömiehet_ Mansfeldin alueella ja kirjotti Sangershauseniin\nSaksin herttuan Yrjön, alammaisille kirjeen, jossa kehotti heitä\nseisomaan evankeliumin, se on kansanvallan asian puolella ja asettumaan\nevankeliumin vihollisia vastaan.\n\nMyöskin kääntyi hän orlamündalaisten puoleen ja pyysi Karlstadtia,\njoka Orlamündassa oli samallaisessa asemassa kuin Münzer Allstättissä,\nja hänen ystäviään liittoon. Mutta nämä vastasivat, etteivät he\n\"tahdo varustautua veitsillä eikä keihäillä, vaan ainoastaan uskon\nhaarniskalla. Jos liittyisimme teihin, emme enään olisi vapaita\nkristittyjä, vaan ihmisiin sidotuita. Tyrannit riemuitsisivat ja\nsanoisivat: Katso, nämä kerskaavat Jumalastaan eikä kuitenkaan heidän\nJumalansa ole kyllin vahva taistelemaan heidän puolestaan\". Tämä kirje\nei kumminkaan hyödyttänyt Karlstadtia, Luther piti häntä Münzerin\nkaltaisena. Mutta Münzeriin nähden oli tämä kirje ilmiantoa.\n\nVielä vaarallisempaa tälle oli se, että muuan petturi ilmaisi\nruhtinaille, että Münzer oli Allstättiin perustanut _salaisen\nseuran_, jonka tarkotuksena oli, kuten Melanchton lausuu, \"rangaista\njumalattomia ruhtinaita ja asettaa sijaan kristillinen hallinto.\"\nLiitolla oli kannattajia Allstättin ulkopuolellakin, niin Mansfeldin\nlaaksossa, Sangershausenissa, vieläpä Zwickaussakin. Münzer itse\nilmottaa myöhemmin \"Tunnustuksessaan\", että tarkotuksena oli ollut\n\"yhdistyminen niitä vastaan, jotka vainoovat evankeliumia,\" ja\npakotettuna kovin kysymällä tunnustamaan, mitä \"evankeliumi\" tässä\nkohden merkitsi, hän lausui: \"Oli tarkotus toimia tähän suuntaan: omnia\nsunt communia (kaikki on yhteistä), ja piti jaettaman kullekin tarpeen\nja tilaisuuden mukaan. Mutta siltä ruhtinaalta, kreiviltä tai herralta,\njoka vakavasti kehotettuna ei olisi tahtonut tähän suostua, olisi lyöty\nkaula poikki taikka olisi hänet hirtetty.\"\n\nMiten laajalti saksilaiset ruhtinaat jo silloin tunsivat liiton\ntarkotusperät, sitä emme tunne. Mutta ilmiannot jo saattoivat Saksin\nruhtinaat kutsumaan tuon vaarallisen miehen Weimariin tutkittavaksi,\nsitä suuremmalla syyllä kun myöskin \"veli Mukavaelämä\" (Luther) pani\nparhaansa yllyttääkseen heitä avoimessa kirjeessään Münzeriä vastaan.\nHän kirjottaa siinä, kuinka hän on huomannut, ettei \"tämä henki tahdo\njättää asiaa sanoihin, vaan aikoo ajaa sitä nyrkkioikeudella ja tahtoo\nväkivaltaisesti asettua esivaltaa vastaan ja ruveta täydelliseen\nkapinaan. -- Vaikka minä kyllä tiedän, että Teidän ruhtinaallinen\nArmonne tässä kohden osaa paremmin menetellä kuin minä voin neuvoa,\nniin vaatii kuitenkin minun alammainen intoni tekemään voitavani ja\nalammaisesti pyytämään ja kehottamaan Teidän ruhtinaallista Armoanne\nhuomaamaan, että tässä on tosi kysymyksessä... sillä jumala tulee toden\nteolla vaatimaan tilille antamansa miekan veltosta käyttämisestä. Eikä\nsitä myöskään voisi ihmisille ja maailmalle selittää, että Teidän\nruhtinaallinen Armonne suvaitsisi ja kärsisi kapinallista ja hävytöntä\nkättä.\"\n\nNämä paikat kirjeestä kuvaavat sekä Lutherin että silloisen tilan\nluonnetta. Kaikki muu on vain kiistakirjotusta Münzeriä vastaan ja\nmelkoista itsensä kehumista. Vihdoin oli siinä, ehkä torjuakseen\nilmiannon pahaa sivumakua, viittaus siihen, ettei hän muka vaadi\nallstättiläisen _hengen_ vaan vain siellä valmistellun _väkivallan_\ntukahuttamista. Ellei Münzer ryhdy väkivallan töihin, annettakoon hänen\nrauhassa saarnata. Münzer itse on jo vastauksessaan tähän kirjeeseen,\n\"Puolustuspuheessaan\", viitannut siihen, minkälaista teeskentelyä nämä\nLutherin kirjotelmat sisälsivät. Olihan joka tapauksessa Lutherin\nhartaana pyrkimyksenä tukkia Münzerin suu.\n\nMünzer oli siksi rohkea, että kutsua noudattaen saapui elokuussa\nWeimariin. Herttua Johann tutki häntä ja huomasi, \"että hän oli\nkehottanut kansaa yhtymään liittoon ja tekemään muuta sellaista\nsopimattomuutta,\" mutta hän tahtoi joka tapauksessa ensin neuvotella\nvaaliruhtinaan kanssa niistä toimenpiteistä, joihin hänen suhteensa\nryhdyttäisi. Siihen asti tulisi Münzerin pysyä alallaan.\n\nMutta Münzer ei pitänyt viisaana odottaa vaaliruhtinaan päätöstä.\nHänen asemansa Allstättissä oli käynyt epävarmaksi. Vaaliruhtinaan\nrankaiseminen uhkasi kaupunkia, ja neuvosto oli selittänyt olevansa\nhäntä vastaan. Hän jätti kaupungin elokuun 8 päivän edellisenä yönä.\nHän kertoo itse \"Puolustuspuheessaan\": \"Kun tulin kotiin Weimarissa\npidetystä kuulustelusta, aioin saarnata jumalan totista sanaa; silloin\ntulivat neuvosherrat ja tahtoivat jättää minut evankeliumin pahimpien\nvihollisten käsiin. Kun sain sen kuulla, päätin ainaiseksi lähteä\nkaupungista. Pudistin heidän tomunsa kengistäni, sillä näin näkevillä\nsilmilläni, että he pitivät valaansa ja velvollisuuksiaan suuremmassa\narvossa kuin jumalan sanaa.\"\n\nTuo heikko luopio Melanchton koetti tässäkin, kuten tavallista, kuvata\nMünzeriä pelkuriksi. \"Tuomas unohti suuren henkensä ja _piilotti_\nitsensä puolen vuoden ajaksi,\" kirjottaa hän.\n\nKuinka vähän Münzer aikoi piileksiä, käy parhaiten selväksi siitä, että\nhän lähti Allstättistä suoraan uudelle sotanäyttämölle, Mülhauseniin,\nmissä tapaamme hänet jo 15 p:nä elokuuta. Eikä tässä kohden voi olla\npuhettakaan mistään _erehdyksestä_ Melanchtonin puolelta, vaan on\nkysymyksessä suorastaan _tahallinen valhe_, sillä Melanchtonin, joka\ntämän kirjotti v. 1525, oli mahdoton niin pian unohtaa, kuinka Luther\nja hänen ystävänsä elokuussa 1524 kauhistuivat, kun heille kerrottiin,\nettä Münzer oli mennyt Mülhauseniin.\n\nLuther kirjotti heti sinne ja kehotti neuvoskuntaa karkottamaan\nMünzerin. Neuvoston pitäisi käskemän Münzer eteensä ja kysymän häneltä,\nkuka oli kutsunut hänet saarnaamaan. \"Jos hän silloin vastaa, että\njumala ja hänen henkensä oli hänet lähettänyt, niin pyytäkää häntä\n_todistamaan tämä merkeillä ja ihmeillä_; mutta kieltäkää hänet\nsaarnaamasta, sillä missä jumala tahtoo muuttaa säännöllistä tapaa,\n_tekee hän ihmemerkkejä_.\"\n\nLutherilla olikin täysi syy ryhtyä pontevasti vastustamaan\ntuota kommunistista kiihottajaa. Uhkaavan kapinan merkit olivat\nlisääntymässä, ja Mülhausenissa oli Münzer vielä vaarallisempi kuin\npienessä Allstättissä. Mülhausen oli suuri ja rikas kaupunki, jossa\noli noin 6,000 asukasta. Siinä kukoistivat käsityöt ja kauppa,\nvarsinkin _kutomateollisuus_ ja _verkakauppa_. Mutta Mülhausen ei\nollut ainoastaan rikas ja voimakas, se oli myöskin Saksin ruhtinaista\nriippumaton, yksi niitä harvoja vapaita valtakunnan kaupunkeita, joita\nThüringenissä vielä oli säilynyt itsenäisinä. Jos sellainen kaupunki\njoutuisi kommunistisien hurmahenkien käsiin, voisi se tulla näiden\nhyvinkin arvokkaaksi tukipaikaksi.\n\nMülhausenin sisäiset olosuhteet olivat varsin suotuisat\nkansankapinoille. Villateollisuuden suuri laajeneminen\nvientiteollisuudeksi muokkasi pakostakin maaperän hedelmälliseksi\nkapinallisille ja kommunistisille virtauksille. Lisäksi tuli se seikka,\nettä Mülhausenissa \"vallitsi raskas ylimysvalta: tässä vapaassa\nvaltakunnankaupungissa ei ollut enempää kuin yhdeksänkymmentäkuusi\nmiestä, jotka todella olivat vapaita kansalaisia. Nuo vapaat olivat\nneuvoston herrat; neuvosto täydensi itse itsensä ja _vain vanhojen\nsukujen piiristä_\", kertoo Zimmermann.\n\nMülhausenissa olivat näin ollen, paitsi kaupunkilaisköyhälistöä,\netukaupunkilaisia ja kaupungista riippuvien lähiseutujen talonpoikia,\nkapinallisia myöskin ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset, jotka\nmuualla kuuluivat etuoikeutettuihin luokkiin. Ei ihme, että\nuskonpuhdistusliike johti Mülhausenissa useihin kiivaisiin porvariston\nkapinoihin ylimyskuntahallitusta vastaan. Kansan johtajana näissä\ntaisteluissa oli _Heinrich Pfeiffer_, muuan munkki, joka kuten niin\nuseat muutkin siihen aikaan, oli eronnut luostaristaan. Pfeiffer\noli hyvinvoivan porvariston vastustushaluisen osan, ammattikuntiin\nkuuluvien käsityöläisten ja kauppiaiden, johtaja, mikäli nämä eivät\nkuuluneet ylimystöön. Mutta vanhat ylimyssuvut olivat Mülhausenissa\nniin voimakkaat, ettei Pfeiffer voinut jättää talonpoikia ja\nköyhälistöä huomioon ottamatta. Hän kääntyi heidänkin puoleensa ja\nkutsui heitä taisteluun kaupungin ylimystöä vastaan.\n\nJa vielä toisenkin liittolaisen sai Pfeiffer: Saksin ruhtinaat, jotka\njo kauan olivat himoinneet tuota mahtavaa valtakunnankaupunkia valtansa\nalle ja joiden tarkotuksiin sen sisäiset levottomuudet osottautuivat\nmainiosti sopivan. Sama Saksin herttua Johan, joka myöhemmin, sitte kun\nPfeiffer ei enään sovi hänen tarkotuksiinsa, mestauttaa hänet, suosi\nnyt tämän kapinahankkeita.\n\nHuolimatta kaikista näistä vastustajista oli neuvoskunnalla\nehdottomasti voimakas puolue kaupungissa, koskapa kansanvaltaisten ei\nonnistunut saavuttaa pysyväistä voittoa. V. 1523 saavutti Pfeiffer\npuolueineen ensi kerran voiton. Mutta saalis joutui kokonaan\nhyvinvoivalle porvaristolle; vain tämä sai osanoton-oikeuden\nkaupunginhallintoon. Köyhälistö ja etukaupunkien pikkukäsityöläiset ja\nennenkaikkea talonpojat eivät saavuttaneet kerrassaan mitään.\n\nSaiko tämä aikaan käänteen alempien luokkien mielialassa? Varmaa on,\nettä neuvoskunnan pian onnistui karkottaa Pfeiffer, ja turhaan puhui\nSaksin herttua Johann hänen paluulupansa puolesta. Mutta sittenkin\ntapaamme hänet taasen pian Mülhausenissa kiivaassa taistelussa\nneuvoston kanssa, jolloin onni kallistui väliin puolelle, väliin\ntoiselle. Kesken tätä taistelua saapui Münzer Mülhauseniin. Neuvosto\noli silloin voimaton noudattamaan Lutherin vaatimusta, niin halukas\nkuin se siihen olisi ollutkin. \"Kunnianarvoisa neuvosto on ollut\nyhtävähän tyytyväinen häneen kuin Pfeifferiinkin, mutta roskakansa on\nkäyttänyt väkivaltaa häntä puolustaakseen. Hän on toverinsa Pfeifferin\nkera perustanut ja toiminut salaliiton toisensa jälkeen.\"\n\nJuuri siihen aikaan kun Münzer saapui, tapahtui Pfeifferin puolueessa\nkäänne vasemmalle, se teki vaatimuksia, jotka miellyttivät myös\ntalonpoikia ja etukaupunkilaisia, ja 27 p:nä elokuuta 1524 saavutti\nhän voiton. Missä määrin Münzerillä oli näissä tapauksissa osaa,\nei voi varmaan sanoa. Voitto ei nytkään kestänyt kauan. Voittajain\npiirissä ilmeni hajaannusta. Porvarillinen aines lienee alkanut\npelätä talonpoikia ja köyhälistöä, jotka eivät suinkaan kadottaneet\nluottamustaan sen kautta, että Münzer oleskeli kaupungissa. Porvarit,\nkäsityöläiset ja kauppiaat menivät neuvoskunnan puolelle, ja jo 25 p:nä\nsyyskuuta voitettiin pfeiffer-münzeriläinen puolue ja molemmat johtajat\nkarkotettiin.\n\nMünzer lähti nyt Etelä-Saksaan, niinkuin monet muutkin Saksissa\nvaltiollisesti vainotut, kuten esim. Karlstadt, jonka Luther oli\nruhtinaallaan karkotuttanut, kun orlamündalaiset olivat kovin huonosti\nottaneet hänet vastaan eräällä agitatsioonimatkalla, jonka hän oli\ntehnyt Karlstadtia vastaan. Mutta nytkään ei suinkaan merkinnyt pelkoa\nse, että hän vetäytyi jonkun aikaa kestävään lepoon liikkeestä. Hän\netsi vain uutta toimialaa. Saksanmaa oli tähän aikaan peitettynä\nsalaisten seurojen verkolla, ja kommunistisilla lahkoilla oli\nkaikkialla kuljeskelevia agitatoreja, jotka, kuten Englannissa John\nBallin aikaan, nyt varsinkin Etelä- ja Keski-Saksassa pitivät yllä\nyhteyttä eri seurojen kesken. Tiedämme jo, että valdolaisten ensi\najoilta asti kommunistien \"luottamushenkilöt\", \"apostolit\", \"köyhät\npapit\", tai minkä nimellisiä lienevät olleetkin, yleensä olivat\nalituisesti matkoilla, korkeintaan lyhyiksi ajoiksi näitä keskeyttäen.\nKäsityöläissällien matkustamisen kehittyminen oli uutena keinona\nsaattaa näiden kerrosten paikkainvälistä yhteyttä kiinteämmäksi kuin\nyhteiskunnan muiden kerrosten välinen yhteys oli. \"Kaikista kulkevista\nkäsityöläisistä, jotka kuuluivat seurakuntaan, sekä mestareista että\nsälleistä, tuli apostoleja.\"\n\nKun Münzer kääntyi Etelä-Saksaan, täytyi hänen siis hyvinkin tuntea\nsikäläiset olot, hänen täytyi tietää, että siellä kaikkialla uhkasi\nkapina, hän tiesi joka tapauksessa myöskin siitä, että (elokuun\nlopulla) Stühlingerin talonpojat tosiasiassa olivat jo nousseet\nkapinaan ja _että_ kapinaliike nopeasti levisi Sveitsin rajalla. Siinä\nkylliksi syitä Münzerille kääntyä sinne, kun saksilaisissa maissa hänen\ntoimintansa oli tehty niin kauaksi aikaa mahdottomaksi, kuin olevat\nolot kestivät.\n\nTiellä hän pysähtyi hetkeksi Nürnbergiin, köyhänä ja nälkäisenä. Useat\nuskovat että hän siellä koetti saada aikaan kapinaa. Mutta todellisesti\nviipyi hän siellä painattaakseen salaisesti erään uuden kirjotuksen.\nKapinantekoon ei hetki näyttänyt hänestä suotuisalta. Neuvoskunta sai\nkuitenkin vihiä painamisesta, otti takavarikkoon koko painoksen ja\npanetti tyrmään sen sällin, joka oli painanut kirjotuksen mestarinsa\ntietämättä.\n\nLuther ja hänen puolueensa ovat panneet parhaansa ollakseen sanallakaan\nmainitsematta tästä kirjotuksesta. He eivät ole maininneet siitä\nmissään, vielä vähemmin siihen vastasivat, huolimatta siitä tai\noikeammin juuri siksi, että se sisälsi kiivaimpia hyökkäyksiä ja\nsyytöksiä Lutheria -- Lutheria ja ruhtinaita vastaan. Tämä Münzerin\nviimeinen kirjotus on kaikista intohimoisin ja vallankumouksellisin.\n\nJos nürnbergiläiset ja Luther ajattelivat voittaneensa jotakin\ntakavarikkoonotolla ja vaikenemisellaan, niin he erehtyivät, samoin\nkuin ne lukuisat valtiomiehet meidän päiviimme asti ovat erehtyneet ja\nerehtyvät, jotka noudattavat samallaista valtiotaitoa. Tuo Nürnbergin\nrikkiviisas neuvosto ei suinkaan saanut käsiinsä kaikkia kappaleita.\nKirjaa levitettiinkin suuresti ennen talonpoikaissotaa, ja huolimatta\ntuosta hävityssodasta, jota sen jälkeen käytiin kaikkia kapinallisia\nkirjotuksia kohtaan, on muutamia kappaleita tästä takavarikkoon\notetusta kirjasesta säilynyt aina meidän päiviimme asti. Kirjanen oli\nMünzerin \"Varsin tarpeen vaatima puolustuspuhe\". Sen täydellisenä\nnimenä oli: \"Varsin tarpeen vaatima suojeluspuhe ja vastaus\nWittenbergin hengettömälle, mukavasti elävälle lihalle, joka on väärin,\npyhää raamattua varastamalla, niin katalasti sokaissut viheliäistä\nkristikuntaa\".\n\nHienosti pilkaten orjamaisia lausetapoja, joita silloiset\njumaluusoppineet käyttivät, hän omisti kirjansa \"kaikkein korkeimmalle\nja kaikkivaltiaalle Herralle Jeesukselle Kristukselle, kaikkien\nkuningasten hyvälle Kuninkaalle, kaikkien uskovaisten urhoolliselle\nHerttualle, armollisimmalle herralleni ja uskolliselle suojelijalleni\nsekä Hänen surevalle ainoalle Morsiamelleen, köyhälle kristikunnalle\".\n\nKirjotus alkaa monenmoisilla hyökkäyksillä Lutheria ja kirjanoppineita\nvastaan ja kertoo sitten, kuinka Münzer oli Allstättissä todistanut\nraamatunpaikoilla ruhtinaille, että heidän velvollisuutensa on tarttua\naseisiin evankeliumin puolesta. \"Ja kuitenkin tuo hiipijäkummi tulee,\nvoi sitä kesyä käkeä, ja sanoo, että minä tahdon saada kapinaa aikaan!\nMutta hän salaa sen, kuinka minä selvästi näytin ruhtinaille, että\n_miekka on annettu koko seurakunnalle_, niin että ruhtinaat eivät ole\nmiekan (julkisen vallan) _herroja_, vaan sen _palvelijoita_\". Ja hän\njatkaa: \"Ruhtinaat älkööt tehkö niinkuin heitä haluttaa (5 Mos. kirj.\n17), he tehkööt oikein. Siksi, täytyykin vanhan hyvän tavan mukaan\nkansan olla mukana, ennenkuin oikeus on jumalan lain mukainen (4 Mos.\nkirj. 15). Ja minkä tähden? Siksi, että jos esivalta tahtoisi väärentää\ntuomion (Jesaias 10), niin niiden saapuvilla olevien kristittyjen\ntulee sanoa vastaan eikä sellaista kärsiä, sillä jumala vaatii tilille\nviattomasta verestä (Psalmi 78). Maan päällä on kamalin asia se, ettei\nkukaan tahdo välittää köyhien hädästä, vaan mahtavat tekevät niinkuin\nitse tahtovat. Katso tarkkaan ja sinä huomaat, että _alkusyynä kalkkeen\nkiskomiseen, varastelemiseen ja ryöstelemiseen ovat meidän herramme\nja ruhtinaamme_; he ottavat kaiken omakseen, kalat vedessä, linnut\nilmassa ja kasvit maassa, kaikkien täytyy olla heidän (Jesaias 5)\nja sitte he terottavat jumalan käskyjä köyhille ja sanovat: 'Jumala\non käskenyt: 'Älä varasta', mutta itse he eivät sitä noudata. He\nrasittavat nyt kaikkia ihmisiä, nylkevät ja pettävät köyhää peltomiestä\nja käsityöläisiä ja kaikkia eläviä (Mika 3). Mutta jos tämä vähäkin\nrikkoo, niin hänet hirtetään. Ja siihen tri Valehtelija sanoo: amen.\nHerrat itse menettelevät niin, että köyhästä miehestä tulee heidän\nvihollisensa. Kapinan syytä he eivät tahdo poistaa, kuinka saattaakaan\nsilloin ajan pitkään käydä hyvin? Ja siksi, että minä sanon tämän,\nminunkin pitää olla kapinallinen. No hyvä, olkoon niin!\"\n\nMünzer syyttää jatkossa Lutheria kateudesta, joka johtui siitä,\nettä Münzer ennen Lutheria oli, ottanut käytäntöön saksalaisen\njumalanpalveluksen -- me olemme jo tästä puhuneet ennemmin -- ja\nosottaa pilkaten, että \"Martti neitsyt, tuo puhdas Babylonian nainen\",\nei häntä tuomitse, vaan antaa hänet ilmi. Hän ivaa Lutheria siitä,\nettä tämä on tahtonut käydä marttyyristä, vaikka elää hyvinvoinnissa\nja ruhtinaiden suosimana. Yhtä inhottavaa sanoo hän olevan Lutherin\nharjottaman kurjan imartelun ja viekastelemisen. \"Köyhät munkit ja\npapit ja kauppiaat eivät voi itseään puolustaa, siksi sinä heitä\nkyllä manaat. Mutta jumalattomia hallitsijoita ei kukaan saa tuomita,\nvaikka he polkevat Kristuksen jalkojensa alle\". Naurettavaa on\nLutherin kerskuminen urhoudella. Ei Leipzigissä eikä Wormsissa hän ole\nasettanut mitään vaaralle alttiiksi. Kirjotus päättyy muutamin mehuisin\npilkkalausein Lutherista, samaan tapaan, jota Luther itsekin mielellään\nkäytti.\n\nSitten kun Münzer oli ampunut tämän nuolen vihollisiinsa, jätti\nhän Nürnbergin, vetäytyi Sveitsin rajalle ja vietti siellä talven.\nHän näyttää olleen osallisena noiden kuuluisien \"kahdentoista\nartikkelin\" muodostamisessa, joissa kapinalliset talonpojat ovat\nesittäneet vaatimuksensa. Sitävastoin on liikaa tehdä hänestä niiden\ntekijää, samoin kuin lukea hänen syyksensä, että eteläsaksalainen\nkapina puhkesi. Toiselta puolen hän itse tunnustaa, että hän täällä\nkehotuksesta \"saarnasi kansalle\", tai kuten muuan hyvänsuopa\nhistorioitsija lausuu: \"Münzer kylvi täällä talonpoikaiskapinan\nmyrkyllistä kylvöään.\"\n\nTäällä Sveitsin rajalla oli hänellä myöskin tilaisuus kohdata\nsveitsiläisten _uudestikastajien_ johtajia. Seurataksemme kertomuksen\nkulkua jätämme kuitenkin kaiken tämän kuvaamisen seuraavaan lukuun.\n\n\nX. Talonpoikaissota.\n\nAlussa vuotta 1525, kenties jo tammikuussa, Münzer lähti etelästä\ntakaisin Thüringeniin. Hän ei tullut umpimähkään. Hän tiesi, että\nmelskeiden aika nyt oli tulossa.\n\nMe muistamme talonpoikaiskapinan Englannissa v. 1381 alkaneen samana\npäivänä joka paikassa. Täällä oli myös sovittu määrätystä hetkestä,\njonka piti oleman 2 päivä huhtikuuta, mutta osaksi talonpoikien\nmalttamattomuudesta, osaksi olosuhteitten pakosta, puhkesi kapina ilmi\nmonin paikoin ennemmin. Me emme saa siis epäillä sitä, että laaja\nsalaliitto oli kapinan takana, järjesti sen ja johti sen ensimäisen\nsyttymisen.\n\nMeidän päivinämme ei salainen liitto, vaikkapa siihen kuuluisi\nmiten harvoja jäseniä hyvänsä ja se pysyisi tuntemattomana väestön\nsuurelle joukolle, johon sen pitäisi nojautuman, yleensä suinkaan pysy\ntuntemattomana hallitukselle. Nykyään ei olekaan vallankumouksellisten\npuolella yhtään ainoata vakavata valtiomiestä, joka uneksii saavansa\naikaan suurta kapinaa, joka käsittäisi koko kansan, salaliiton avulla.\nAsema oli tässä kohden 1300- ja vielä 1500-luvullakin suotuisampi.\nValtiollinen poliisi oli vielä vähän kehittynyt, varsinkin Alppien\npohjoispuolella, eikä postilaitoskaan lisineen ollut vielä tullut\nvaltioasiaksi. Kaikkea yhteyttä etäisempiin paikkoihin piti\nyllä erityinen sananviejä, ja vallankumouksellisten \"sotaposti\"\ntyöskenteli aivan yhtä ripeästi ja varmasti, toisinaan paremminkin\nkuin hallitsevien, josta kiitos tuli kuljeskeleville sälleille\nja \"apostoleille\", joiden merkitykseen tässä suhteessa jo olemme\nviitanneet.\n\nMünzer oli näin ollen esim. koko talonpoikaissodan ajan vilkkaassa\nyhteydessä Schwabenin kanssa. Bullinger kertoo uudestikastajista\nkirjottamassaan kirjassa: \"Ja kun hän ei enään ollut täällä ylhäällä\ntässä seudussa, vaan oli siirtynyt taas Thüringeniin ja asui\nMülhausenissa, kirjotti hän kumminkin etelään uskotuilleen kirjeitä,\njoilla hän aina innostutti levottomia ihmisiä ja kiihotti heitä herroja\nja esivaltaa vastaan. Ja vähää ennen talonpoikaiskapinan syttymistä\nmaakreivikunnassa ja sen seuduilla, lähetti hän lähetin mukana kirjeen\nja paperiliuskoja, joihin hän oli piirrättänyt malleja ja mittakaavoja,\njoiden mukaan piti laitettaman kuulia tykkiin, joka kapinaa varten jo\noli valettu Mülhausenissa: voimisti siten ja lohdutti noita levottomia.\"\n\nMutta hyödyllisin salaliiton menestymiselle sinä aikana, jota nyt\ntarkastelemme, oli se seikka, että jokainen alaluokan jäsen eli\npienessä piirissä, josta hän oli yhteiskunnallisesti ja tavallisesti\nmyöskin taloudellisesti mitä suurimmassa määrässä riippuvainen,\njoukossa, joka tunsi kaikki hänen tekonsa ja toimensa, ja johon hän oli\nsidottu mitä kiinteimmillä siteillä. Kyläkunta yhteisö, ammattikunta ja\nsällikunta, loivat kurin ja yhteyden, mutta samalla pitivät yllä eroa\ntoisiin piireihin nähden, joka oli erinomaisen edullista salaisuuksien\nsäilyttämiselle ja salaisten yhdistysten syntymiselle. Muistakaamme\nvain, että keskiajalla esim. ammattisalaisuudet saattoivat pysyä\nsalassa vuosisatoja. Salaseurojen kesken levitettiin kerettiläisiä\noppeja, mutta harjotettiin myöskin valtiollista agitatsionia.\n\nUskonpuhdistuksen aikakautena tuli vielä lisäksi se, että hallitsevat\nkatselivat toisiaan tavattoman epäluuloisin silmin. Jo Saksan\nhajanaisuus vaikeutti eri paikkakuntien esivaltojen järjestelmällistä\nyhteistoimintaa. Mutta tämä vaikeus tuli vielä suuremmaksi\nuskonpuhdistuksen aikana, jolloin eivät ainoastaan alemmat luokat\nkapinoinneet, vaan ylemmätkin vehkeilivät vallankumouksissa etuja\nitselleen, jolloin hengelliset herrat eivät luottaneet kerrassaan\nensinkään maallisiin, eivätkä katoliset evankelisiin ja päinvastoin.\nTulvaveden täytyi nousta heidän kurkkuunsa asti, ennenkuin he yhtyivät\nyhdeksi \"taantumukselliseksi joukoksi\".\n\nTämä tila selittää sen, että kapina, kaikista edelläkäyneistä merkeistä\nhuolimatta, saattoi kuitenkin yllättää hallitsevat luokat aivan\näkkiarvaamatta, niin että kapinalliset aluksi melkein kaikkialla\nolivat edullisessa asemassa.\n\nMünzer kohtasi jo tiellään pohjoiseen kapinallisten talonpoikien\njoukkoja. Olipa hänen kerran sellaisessa tilaisuudessa käydä\nhullustikin. Hänet vangittiin erään sellaisen joukon kanssa, mutta\nhäntä ei tunnettu, ja hän pääsi taas vapaaksi. Me tapaamme hänet\n12 p:nä maaliskuuta Mülhausenissa. Pfeiffer oli ollut siellä jo\njoulukuusta asti. Jo muutamia päiviä senjälkeen he pääsivät onnellisen\nkapinan avulla kaupungin herroiksi melkein samana päivänä, jolloin\nkansa v. 1848 Berlinissä ja v. 1871 Parisissa nousi voittoisaan\nkapinaan (17 p:nä maaliskuuta).\n\nEräs senaikuinen allstättiläinen veronkantaja kirjottaa ystävälleen\nMülhausenin tapauksista muun muassa seuraavaa: \"Minä tarvitsisin\nkokonaisen päivän kertoakseni teille siitä julmasta eripuraisuudesta\nja kapinasta, jonka saarnaaja Pfeiffer sekä Münzer ovat saaneet aikaan\nMülhausenissa. Lopputuloksena on että herra Omnes (Kaikki, Kansa) on\nottanut hallinnon neuvoskunnalta haltuunsa; neuvoskunta ei saa enää\nvastoin heidän tahtoaan rangaista, hallita, kirjottaa eikä toimia.\nSen jälkeen kun neuvosto karkotti Pfeifferin ynnä Münzerin ja heidän\noltuaan Nürnbergissä ja tultuaan sieltä karkotetuiksi, on Pfeiffer\npalannut takaisin ja kuljeksinut ylt'ympäri _kylissä_ kaupungin\nulkopuolella, valittaen, että hänet karkotettiin väkivallalla totuuden\ntähden ja siksi että hän tahtoi saarnata vapaasti neuvostosta ja\nesivallasta välittämättä. Ja talonpojat kokoontuivat aseineen ja\ntunkeutuivat Mülhausenin _esikaupunkiin_, missä hän saarnasi. Kun\nneuvoskunta sai tämän tietää, kokosi se voimat yhteen karkottaakseen\nhänet uudelleen, mutta ilkeät porvarit, joiden piti pitää neuvoston\npuolta, kääntyivätkin silloin tätä vastaan ja käyttäytyivät niin\npetollisesti, ettei sitä saata sanoakaan. Ja kun heidän päällikkönsä\nnäki, kuinka kansa luopui neuvostosta, ja suurella vaivalla sai heidän\nmetelinsä rauhotetuksi, kumminkin niin, että _Pfeiffer ja Münzer\nsaivat jäädä saarnaajiksi_, ja neuvoston täytyi suostua siihen,\nettei se tekisi eikä ryhtyisi mihinkään ilman seurakunnan tietoa ja\ntahtoa. Siten on neuvostolta otettu miekka ja Mülhausenissa tapahtuu\nihmeellisiä asioita.\"\n\nSe onkin toden totta, sillä _siellä perustettiin kommunistinen\nseurakunta_.\n\n\"Tämä oli uuden kristillisen hallituksen alku\", kirjottaa Melanchton.\n\"He karkottivat munkit, ottivat luostarit ja hiippakunnan tilat\nhaltuunsa. Siellä oli johanniteilla ollut talonsa ja suuret tulot;\nsen talon otti Tuomas nyt haltuunsa. Hän opetti myöskin, että\nkaikki omaisuus pitäisi olla yhteistä, niinkuin Apostolien Teoissa\non kirjotettu, että he panivat omaisuutensa yhteen. Siten hän sai\nrahvaan niin vastahakoiseksi, ettei se enää tahtonut tehdä työtä,\nvaan jos joskus tarvitsi jyviä tai kangasta meni se rikkaan luo ja\nvaati niitä kristillisen oikeuden perustuksella. Sillä Kristus tahtoi,\nettä piti jakaa puutteellisten kanssa. Jos rikas ei silloin antanut\nhyväntahtoisesti, niin otettiin väkisin. Niin tekivät myöskin ne,\n_jotka Tuomaksen kanssa asuivat johannitien talossa_.\"\n\nToinen vihamielinen tekijä valittaa, että \"kansa jätti päivätyönsä\ntekemättä ja ajatteli, että kun he ovat ehtineet hävittää\naatelismiesten, ruhtinasten ja herrojen, piispojen ja luostarien\nomaisuudet, niin jumala kyllä antaisi heille enemmän; he oppivat\nsiis ryöstämään ja varastamaan; ja tällaista menoa piti Münzer monta\nkuukautta.\"\n\nNämä valitusvirret kommunismin vaikutuksista eivät ole kuitenkaan\nmitään muuta kuin vanhaa tavallista porvarillista ruikutusta eikä\nniillä ole mitään todellista perustusta. Se käy selväksi jo siitä\ntosiasiasta, että vallankumouksellinen kunta, kommuni, ei pysynyt\npystyssä kauemmin kuin kaksi kuukautta (melkein yhtä kauan kuin\n_Parisin kommuni_ v. 1871); Münzer itse jätti Mülhausenin jo toukokuun\n12 p:nä. Näinä muutamana viikkona kommunismilla muka oli tuntuvia\nvaikutuksia tuotantoon, ja sitä sodan leimujen keskellä, joka kutsui\nkaikki asekuntoiset työmiehet taisteluun!\n\nMelanchton tosin kertoo meille, että kommunismi Mülhausenissa olisi\nkestänyt _kokonaisen vuoden!_ Tämä on samaa kuin ajattelisi jonkun\nnykyaikaisen kirjailijan syksyllä 1871 kuvailleen, että Parisin kommuni\nolisi pysynyt pystyssä vuoden ajan! Ei tiedä, mitä eniten ihmettelisi,\ntuon \"lempeän ja ujon\" Melanchtonin julkeata totuuden salaamista vaiko\nhänen lukijakuntansa ajatuksettomuutta.\n\nSellaisista \"samanaikuisista lähteistä\" on tähän asti säännöllisesti\nporvarillinen historiankirjotus hakenut tietonsa kommunistisista\nliikkeistä! Mutta nämä väärennykset huomaa helposti, jos on vähänkään\nhuolellinen. Paljon sekottavammin on vaikuttanut sen osan kokonaan\nväärä esittäminen, joka Münzerillä Mülhausenissa oli. Monet, Luther\nja Melanchtonkin, esittävät Münzeriä Mülhausenin diktatoriksi,\nvaikka hänen asemansa todellisuudessa oli siellä aivan epävarma. Hän\noli voittanut, mutta ei suinkaan omien kannattajiensa avulla, vaan\nryhtymällä sovitteluihin Pfeifferin porvarillisen suunnan kanssa. Hän\nei päässyt milloinkaan kauemmas kuin yksinkertaiseksi saarnaajaksi.\nKaikissa tärkeimmissä asioissa oli hänellä vastassaan Pfeiffer, jolla\noli kansan enemmistö takanaan.\n\nMülhausen ei ollut mikään Tabor. Tätä kaupunkia voi pitää\nkommunistisena siirtolana. Se oli vasta perustettu ja kommunistit\nvirtasivat sinne, muodostaakseen sen ainoan asutuksen.\nVallan toisellaiset olivat olosuhteet sellaisessa vanhassa\nvaltakunnankaupungissa kuin Mülhausen. Kommunisteilla oli siellä paras\ntukensa vain köyhälistössä ja sen lisäksi eräissä esikaupunkien pienten\nitsenäisten käsityöläisten ja ympäristön talonpoikien piireissä. Mutta\nnämä väestökerrokset olivat aivan liian heikot voidakseen pakottaa\nmielensä mukaan porvariston eri kerrokset. Suotuisien sattumien\nja myöskin näiden viisaan käyttämisen ansio oli, että Mülhausenin\nkommunistit olivat voineet olla ratkaisevana tekijänä, vaa'an kielenä,\nmolempien taistelevien puolueitten välillä. Mutta mitään enempää kuin\n_suvaitsevaisuutta_ eivät he saattaneet pyytää siltä suunnalta, jonka\nhe olivat auttaneet voittoon. Mülhausenia ei suinkaan järjestetty\nkommunistiseksi; \"veljet\" saivat vain tehdä salaisen järjestönsä\njulkiseksi ja muodostaa jonkinlaisen \"kunnan\" kaupunkikunnan _piiriin_,\nluultavasti johannitien taloon; mutta tässä olikin kaikki.\n\nKuinka vähän Münzerin kannattajia itse asiassa oli Mülhausenissa näkyy\nparhaiten siitä, että hän sai vain 300 miestä mukaansa, kun hän sieltä\nlähti talonpoikia auttamaan.\n\nMelanchton lienee kyllä siinä oikeassa, että Münzerin kunta, \"ne\njotka asuivat Tuomaksen kanssa johannitien talossa\", niinä harvoina\nviikkoina, jolloin se oli olemassa, ei elänyt vain jäseniensä työllä,\nvaan pääasiallisesti kirkoista, luostareista ja linnoista saadulla\nsaaliilla. Näinä aikoina kirkon omaisuus oli res nullius, ei kenenkään\nomaa, ja sen otti haltuunsa, kuka vaan siihen kykeni. Tavallisesti joku\nruhtinas. Mutta joskus myöskin joku köyhä raukka.\n\nOlemme jo maininneet, että Münzer ja Pfeiffer olivat mielipiteiltään\nvastakkaiset. Mutta siitä johtui taktillisiakin ristiriitoja.\n\nPfeiffer piti itseään, kuten oikea esikapitalistisen ajan pikkuporvari\nainakin, vain paikallisten etujen harrastajana. Münzer oli, kuten\nsen ajan kommunistit yleensä, paikkainvälisen yhteyden harrastaja.\nPfeifferistä oli Mülhausenin kapina jotain sellaista, joka koski\nainoastaan tätä kaupunkia. Münzeristä se oli sitävastoin vain rengas\nniiden vallankumouksellisten kapinain ketjussa, joiden yhteisvaikutus\ntekisi lopun kaikesta tyranniudesta ja kaikesta sorrosta. Mitä Tabor\nennen oli ollut Böhmille, sitä piti Mülhausenin lujan kaupungin olla\nThüringenille, koko kapinan tukipisteenä.\n\nSen sijaan että Pfeiffer -- kun me tässä puhumme Pfeifferistä ja\nMünzeristä, emme tarkota vain molempia henkilöjä, vaan myöskin heidän\nedustamiaan suuntia -- ei ryhtynyt mihinkään muuhun kuin toimimaan\nmuutamia hävitysretkiä läheisiin katolisiin seutuihin, niin Münzer teki\nkaikkensa varustaakseen ja harjottaakseen aseitten käyttöön Thüringenin\ntalonpoikia ja järjestääkseen heitä yhteisen johdon alle. Hän antoi\nvalaa jykeviä tykkejä ja toimitti tästä käskyjä aina Schwabeniin asti.\nJa joka taholle hän lähetti kirjeitä kehotukseksi ja rohkaisuksi,\nsamalla hän kehotti malttavaisuuteen siksi, kunnes kaikki oli ehditty\njärjestää asianmukaiseen kuntoon.\n\nErityisesti hän luotti _vuorityömiehiin_, enemmän kuin epäluotettaviin\nMülhausenin asukkaisiin ja vähän aseisiinharjaantuneisiin talonpoikiin.\nVuorityömiehet olivat Saksin kansan asekelpoisin ja uhmamielisin\nosa, ja heihin kiintyikin heti Münzerin huomio. Hän rupesi yhteyteen\nErzgebirgen vuorikaivoslaisten kanssa, ennen kaikkia pyrki hän\nnostamaan kapinaan häntä lähimmät, _Mansfeldin_ kaivostyöläiset,\njoiden kesken hän olikin vielä Allstättin ajoilta hyvässä yhteydessä.\nHän kirjotti näille Mansfeldin piiriin pääasiassa näin; \"Ensin ja\nennen kaikkea puhdas jumalanpelko. Rakkaat veljet, kuinka kauan te\nnukutte? Minä sanon Teille, että jollette Te tahdo kärsiä jumalan\ntähden, niin teistä tulee perkeleen marttyyrejä. Senvuoksi pitäkää\nvaranne, älkää mairitelko kauemmin vääriä intoilijoita tai jumalattomia\nveijareita. Nouskaa ja taistelkaa Herran taistelua. Aika on tullut ja\njumalan todistuksesta on vaari otettava. Koko Saksa, Ranska ja Italia\novat liikkeessä. Klettgaun, Hegaun ja Schwarzwaldin talonpojat ovat\npystyssä, kolmekymmentä tuhatta miestä, ja heidän joukkonsa kasvaa\nyhä. Minä huolehdin sitä, että yksinkertaiset ihmiset suostuisivat\njohonkin _väärään sovintoon_, jonka vahinkoa he eivät vielä huomaa.\nMutta jos Teidän joukoissanne on kolmekin, jotka etsivät jumalan nimeä\nja kunniaa, niin teidän ei tarvitse peljätä satoja tuhansia. Rohkeasti\neteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Nyt on aika. Heittiöt ovat arkoja\nkuin koirat. Mutta älkää kuulko jumalattomien valitusta! He pyytäen\nja itkien rukoilevat teitä kuin lapset. Mutta älköön sääli teihin\ntarttuko, niinkuin jumalakin on käskenyt Moseksen kautta (5 Mos. kirj.\n7) Toimikaa kylissä ja kaupungeissa, mutta varsinkin vuorimiehet ja\nmuut kunnon pojat! Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Älkää antako miekan\njäädä kylmäksi veressä, lyökää Nimrodin torni maahan! Eteenpäin,\neteenpäin, toisilla on ollut päivänsä, jumala käy teidän edellänne\nja seuraa teitä. Ja jumala sanoo: Älkää peljätkö, älkää hämmästykö\nheidän suurta joukkoansa, sillä sota ei ole teidän sotanne vaan Herran.\nAnnettu Mülhausenissa v. 1525. Münzer, jumalan palvelija jumalattomia\nvastaan.\"\n\nMünzerin kirje otettiin hyvin vastaan, suuria joukkoja kokoontui ja\nsyntyi levottomuuksia. Aina Meissenin vuorikaivospiirissä saakka\ntuntuivat mansfeldilaisessa annetun pysäyksen vaikutukset. \"Ja\nennenkuin mielettömät johtajat saivat aikaan Frankenhausenin verisen\npäivän,\" sanoo Hering Saksin ylämaitten historiassaan, \"olivat\nuseat Mansfeldin kreivikunnan kapinaannousseista _vuorityöläisistä_\npaenneet Saksin vuorille joko siksi että eivät toivoneet mitään hyvää\nkotona tulevan tai siksi että he uuden viisauden nojalla toivoivat\nnäyttelevänsä tärkeätä osaa kaukaisessa seudussa.\"\n\nHeidän onnistui saada vaikutusvaltaa ja edistää Zwickaun seudulla\nsyntynyttä kapinayritystä, siellä kun hurmahenget jo ennen Storchin\nja Münzerin johdolla olivat saaneet vaikutusvaltaa ja valmistaneet\nmaaperää.\n\nHuhtikuussa syntyikin todella Erzgebirgessä talonpoikien ja\nvuorityöläisten kapina. Vasta Frankenhausenin taistelun jälkeen taukosi\nliike siellä, kuten kaikkialla muuallakin Saksissa.\n\nMutta yleensä oli Münzerin pyrkimyksillä saada yhteistoimintaa aikaan\nSaksin eri seutujen vallankumouksellisten liikkeiden välille vain vähän\nmenestystä.\n\nTalonpoikien ja pikkukaupunkilaisten partikularismi oli edelleenkin\nvielä liian voimakas. Samallainen taloudellinen sorto, vanhojen\nolosuhteitten yleinen myllerrys, joka uskonpuhdistusta seurasi,\nsekä, eikä suinkaan vähimmässä määrässä, \"kommunistisien apostolien\"\nväsymätön eri paikkain yhteyttä välittävä toiminta olivat juuri\nriittäneet tekemään talonpoikaisliikkeen alussa kansalliseksi,\nkansakunnan suurinta osaa koskevaksi ja samanaikaiseksi. Mutta sen\njatkuessa paikalliset pyyteet astuivat taasen yhä selvimmin esiin.\nPartikularismilla oli aivan, liian syvät juurensa olosuhteissa, niin\nettei sitä voitu voittaa kuin lyhyeksi aikaa puutteellisestikaan.\n\nLisäksi tuli talonpoikien turmiollinen yksinkertaisuus. Nämä\nkokemattomat ihmiset luulivat, että ruhtinaan sanan täytyi kestää, jos\nei enemmän, niin ainakin yhtä paljon kuin tavallisissa oloissa elävän\nrehellisen miehen sanankin. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että\nuudempi valtiotaito luki petollisuuden ja tunnottomuuden ruhtinaan\ntärkeimpien hyveitten joukkoon -- sama valtiotaito, jota näimme\nRichardpoikasen toista sataa vuotta ennemmin niin taitavasti käyttäneen\nEnglannin talonpoikien vahingoksi.\n\nSen sijaan että olisivat toimineet yhdessä, toimi kukin piirikunta\nja kaupunki, joka oli liittynyt kapinallisiin, ominpäin, vain omaa\netua silmällä pitäen, ja herrojen tekemät tyhjät lupaukset valituksen\nalaisien kohtien parantamisesta saattoivat tavallisesti varustetut\njoukot laskemaan aseensa ja lähtemään kotipaikoilleen. Siten\nruhtinaat saivat aikaa joukkojen kokoamiseen ja yhdistymiseen, ja he\nvoittivat sillä tavalla toisen talonpoikaisjoukon toisensa jälkeen.\nTalonpoikien puolella kasvoi yhä enemmän liikkeen umpimähkäisyys ja\nsuunnittelemattomuus, kun sitävastoin vaara ruhtinaiden puolella yhä\nlisäsi koossapysyväisyyttä ja tarkotuksellista yhteisvaikutusta.\n\nAluksi ei ollut näyttänyt niinkään varmalta, kuka tulisi voittajaksi.\nVielä 14 p:nä huhtikuuta oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik puhunut yhtä\nsynkkänä kuin varovaisena kapinasta. Hän kirjotti pitkäperjantaina\nveljelleen Saksin herttua Johannille: \"On todellakin suuri asia, että\ntäytyy toimia väkivallalla. _Kenties on näille ihmisraukoille annettu\nsyytä sellaiseen kapinaan_, erittäinkin kieltämällä jumalan sana.\n_Niin rasittaa sekä hengellinen että maallinen esivalta köyhiä monella\ntavalla_. Kääntäköön jumala vihansa meistä. Jos jumala tahtoo, _voi\ntapahtua niin, että rahvaan mies pääsee hallitukseen_\".\n\nSamallainen käsitys näkyy myöskin ensimäisestä kirjotuksesta, jossa\nLuther koskettelee talonpoikaiskapinaa. Sen nimenä on: \"Kehotus\nsopimaan Schwabenin talonpoikien kahdestatoista artikkelista\". Tässä\nkirjotuksessa Luther ensiksi lausuu toivovansa, että kaikki muuttuisi\nhyväksi, jos talonpojat tarkottavat totta näillä artikkeleillaan\neivätkä tahtoisi pyytää enempää. Hän hyväksyy siis ne sopimuksen\npohjaksi.\n\nSitten kääntyy hän ruhtinasten ja herrojen puoleen: \"Me emme saa\nsellaisista ilkitöistä ja kapinoista kiittää ketään muuta kuin teitä,\nruhtinaat ja herrat, ja varsinkin teidän sokeita piispojanne ja hulluja\npappejanne ja munkkejanne... Miekka on teidän kaulallanne; vielä te\nluulette istuvanne tanakasti satulassa, niin ettei teitä voitaisi\nsiitä nostaa. Sellainen varmuus ja paatunut julkeus katkaisee teidän\nkaulanne, sen saatte nähdä... Niinpä, kun te olette syypäinä sellaiseen\njumalan vihaan, kääntyy se epäilemättä teitä vastaan, ellette ajoissa\nparanna itseänne. Taivaan merkit ja täällä maanpäällä tapahtuvat ihmeet\nkoskevat teitä, hyvät herrat, eivätkä ne ennusta teille hyvää... Sillä\ntietäkää, että _jumala ohjaa asiat niin, ettei voida eikä tahdota ajan\npitkään kärsiä teidän mellastustanne_. Talonpojat eivät suinkaan, hyvät\nherrat, asetu teitä vastaan, _vaan itse jumala, teidän elämöimisenne\ntähden_.\"\n\nLuther jatkaa kehottaen ruhtinaita oman hyötynsä vuoksi tekemään\nmyönnytyksiä talonpojille. Noiden kahdentoista artikkelin perusteella\nvoipi alkaa neuvottelut. Muutamat niistä ovat oikeutettuja ja\nkohtuullisia. Niinpä esim. ensimäinenkin, joka vaatii oikeutta saada\nkuulla evankeliumia ja valita papit. Ja toiset, joissa pyydetään\nsuojelusta kaikellaisia kiskomisia vastaan, ovat myöskin kohtuulliset.\n\"Sillä esivaltaa ei ole suinkaan asetettu valvomaan omaa etuaan vaan\nalamaistensa hyötyä ja parasta. _Nykyään onkin aivan sietämätöntä\nsellainen verottaminen ja nylkeminen_. Mitä auttaisi, vaikka talonpojan\npelto kasvaisikin yhtä monta guldenia kuin siinä nyt on olkia ja\ntähkiä, kun esivalta ottaisi vaan sitä enempi ja lisäisi sillä yhä\nloistoansa ja tuhlaisi kaiken vaatteisiin, syöminkeihin, juominkeihin,\nrakennuksiin y.m., niinkuin ne olisivat akanoita. Täytyisi vähentää\nloistoa ja pienentää menoja, niin että köyhä mies saisi myöskin pitää\njotakin.\"\n\nTämän jälkeen Luther kääntyy talonpoikien puoleen ja myöntää heille\nruhtinasten ansainneen sen, \"että jumala syöksisi heidät istuimiltaan\".\nMutta heidän pitäisi alkaman oikeasta päästä, \"muuten he saisivat\nvahingon sieluilleen, vaikkapa täällä ajassa voittaisivatkin ja\nsurmaisivat kaikki ruhtinaat\". Hän kehottaa sentähden talonpoikia,\n\"rakkaita herroja ja veljiä\", luopumaan miekasta eikä kapinoimaan\nesivaltaa vastaan, sillä sellaiseen heillä olisi oikeus vain, jos\njumala heitä siihen käskisi merkeillä ja ihmeillä. \"Kärsiminen,\nkärsiminen, risti, risti, se on kristityn oikeus, se, eikä mikään muu\".\n\nKirjotus päättyy molemminpuolisilla kehotuksilla. \"Molemmat puolet\novat väärässä, he ovat käyttäytyneet pakanain tavoin eikä niinkuin\nkristittyjen sopisi. Molempia uhkaa jumalan tuomio. Heidän sielunsa\njoutuvat helvettiin ja Saksa joutuu perikatoon. Sentähden olisi\nnyt minun uskollinen neuvoni se, että valittaisi muutamia kreiviä\nja herroja aatelistosta ja joitakuita neuvosherroja kaupungeista\nja ratkaistaisi asia ystävällisesti, että te herrat luovutte\njäykkyydestänne, joka Teidän kumminkin lopuksi täytyy tehdä joko\nvapaaehtoisesti tai muuten ja kartatte rahtusen tyranniuttanne ja\nsortoanne, niin että köyhäkin mies saisi ilmaa ja sijaa elääkseen.\nTalonpoikien taas pitää myöskin näyttäytymän kohtuullisiksi ja\nluopuman muutamista artikkeleista, joissa vaaditaan liian paljon,\nniin että asia, ellei siitä voi sopia kristillisellä tavalla, ainakin\nratkaistaisiin ihmisellisen oikeuden mukaisesti... Nyt minä olen\nneuvonut Teitä kaikkia uskollisesti, kristillisesti ja veljellisesti.\nJumala suokoon, että se auttaisi. Amen.\"\n\nJos ne olisivat oikeassa, jotka otaksuvat Lutherin valtavan\npersonallisuuden saaneen uskonpuhdistuksen aikaan, niin olisi tämän\nkirjotuksen pitänyt antaman talonpoikaissodalle toisen käänteen.\nTodellisesti se nyt jäi aivan vaikutuksettomaksi. Ensimäisessä\nkokeessaan olla uimatta virran mukana, osottautui Luther voimattomaksi.\n\nMutta hän ei ollut sellainen mies, joka olisi puolustanut asiaa,\njoka ei näyttänyt onnistuvan. Eikä hänen tarvinnut ajatella kauan,\nmille puolelle hänen tulisi asettua. Hänen rauhaarakastava herransa,\nvaaliruhtinas Fredrik, kuoli 5 p:nä toukokuuta, ja seuraajaksi tuli\nhänen veljensä Johann, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta\nja sovinnosta.\n\nJa kaikkialla varustautuivat ruhtinaat tukahuttaakseen kapinaliekin\ntalonpoikien vereen. Huhtikuun viimeisellä viikolla oli\ntalonpoikaisjoukot Schwabenissa tuhottu melkein kokonaan. Samaan aikaan\noli maakreivi Filipin onnistunut Hessenissä päästä kapinallisista\nvoitolle. Ja lukuisia sotataitoisia joukkoja kokoontui retketäkseen\nFrankenin ja Thüringenin kapinoitsijoita vastaan.\n\nLutherilla oli lisäksi personallinenkin syy kääntyä talonpoikia\nvastaan. Huhtikuun loppupuolella oli hän tehnyt agitatsionimatkan\nkautta Thüringenin, saattaakseen kansan rauhottumaan, mutta kaikkialla\nhän oli huomannut, että hän, joka piti itseään kansan epäjumalana, oli\nkadottanut kaiken vaikutuksensa siihen.\n\nTuon intohimoisen kiivauden, jonka alinomaa huomaa hänessä esiintyvän,\nsuuntasi hän nyt kapinoitsijoita vastaan. Äsken hän oli kutsunut heitä\n\"rakkaiksi herroiksi ja veljiksi\", nyt he eivät olleet muuta kuin\nrosvoja, murhamiehiä ja hulluja koiria, jotka täytyi lyödä kuoliaaksi.\nÄsken hän oli puhunut siitä, kuinka sorto oli ollut niin sietämätöntä,\nettä se oli pakottanut talonpojat kapinaan esivaltaa vastaan; nyt oli\nesivallalla kaikki oikeus puolellaan.\n\nToukokuun 6 p:nä, Fredrikin kuoleman jälkeisenä päivänä, ilmestyi\nLutherin kirjotus \"Ryösteleviä ja murhaavia talonpoikia vastaan\".\nSiinä sanotaan: \"Pelkkää perkeleen työtä he tekevät, varsinkin tuo\n_pääpaholainen_, joka hallitsee Mülhausenissa eikä toimita mitään muuta\nkuin ryöstöjä, murhia ja verenvuodatuksia, niinkuin Kristuskin, Joh.\n8, sanoo hänestä, 'että hän on murhaaja alusta'.\" Tähän talonpoikien\nesiintymiseen katsoen hänen täytyi nyt kirjottaa toisella tavalla kuin\n'edellisessä kirjasessaan'. Kapina on pahempaa kuin murha: \"Jokainen\nmuistakoon, ettei voi olla mitään myrkyllisempää, vahingollisempaa\neikä pirullisempaa kuin kapinallinen ihminen. Hullu koira täytyy lyödä\nkuoliaaksi; ellet sinä sitä tapa, niin se tappaa sinut... Siksipä\nei täällä saa nukkua. Eikä tässä tule kysymykseen kärsivällisyys\neikä sääli, on miekan ja vainon aika, eikä armon\". \"Se joka kaatuu\nesivallan puolesta, on jumalan edessä oikea marttyyri... se, joka\nsortuu talonpoikien puolella, on ihminen helvetin syötti... Nyt on\nsellaiset ihmeelliset ajat, että ruhtinas saattaa paremmin ansaita\ntaivaan verenvuodatuksella kuin muut rukouksilla. Pistä lyö ja kurista\nkuoliaaksi kaikki mitä voit. Kuole, mitään autuaampaa kuolemaa et\nmilloinkaan saa. Sillä sinä kuolet totellessasi jumalan sanaa ja käskyä\nRoom. 13, ja rakkauden palveluksessa (!!), pelastaessasi lähimmäistäsi\nhelvetin ja perkeleen kahleista\".\n\nSamallaisia \"rakkauden palveluksia\" osotti Luther talonpojille\ntämänaikuisissa yksityisissäkin kirjeissänsä. Niinpä hän 30 p:nä\ntoukok. kirjotti eräälle neuvosherralle, tri Rühlille: \"Puhutaan\nsääliväisyydestä heitä kohtaan, mutta jos heidän joukossaan on\nsyyttömiäkin, niin Jumala kyllä pelastaa ja varjelee heidät, kuten\nhän teki Lotille ja Jeremiakselle. Jos hän ei sitä tee, niin he eivät\ntodellakaan liene viattomia... Viisas mies sanoo: aasi tarvitsee\nruokaa, kuormaa ja piiskaa, talonpoika kauranolkia. Se, joka on\nnähnyt Münzerin, tietää sanoa, että hän on nähnyt perkeleen ihka\nelävänä suurimmassa vimmassa. Oi, Herra jumala, kun sellainen henki\non myöskin talonpojissa, kuinka onkaan silloin tärkeätä, että heidät\ntapetaan niinkuin hullut koirat!\" Kaikista Lutherin tämänaikuisista\nkirjotuksista näkee selvästi, että Münzer hänen mielestään oli\nvaarallisin kapinoitsijoista. Thüringenissä hän olikin sellainen.\n\nVielä myöhemmin Luther kehuu, että hän muka oli kapinassa lyönyt\nkaikki talonpojat, kun oli käskenyt surmata heidät kaikki; \"kaikki\nheidän verensä on minun niskoillani\". Suuruudenhulluudesta on hän\nkuitenkin ottanut kantaakseen suuremman verivelan, kuin todellisesti\ntuli hänen osalleen. Me olemme laajasti selittäneet hänen käytöstään\ntalonpoikaissodan aikana, sillä se ei kuvaa ainoastaan Lutheria, vaan\nkoko porvarillisen ja talonpoikaisköyhälistöläisen kerettiläisyyden\nvälistä suhdetta. Mutta kapinan lopputulokseen ei Luther mitään\nvaikuttanut. Hänen kehotuksensa sovinnontekoon ei merkinnyt mitään,\nja yhtä tarpeetonta oli se kiihotus, jolla hän yllytti ruhtinaita\nsäälimättömään teurastukseen. He kyllä ilman kehotuksiakin huolehtivat\nmurhaamisesta kaikella asiaankuuluvalla verenhimoisuudella, Lutherin\nvastustajat yhtähyvin kuin hänen kannattajansakin, ja molemmat\nosat veljellisessä sovussa. Sodassa sorretuita vastaan taukosivat\nkeskinäiset taistelut saaliista -- katoliset ja evankeliset liittyivät\nyhteen kukistaakseen köyhän kansan.\n\nToukokuun alussa yhtyivät Hessenin \"evankelisen\" maakreivin\nFilipin joukot kiihkokatolisen Saksin herttuan Yrjön ja muutamien\npikkuvaltiaiden joukkoihin, ja heihin liittyi Saksin uusi\nvaaliruhtinas, tehdäkseen lopun Thüringenin kapinasta. Tämän keskuksena\noli _Frankenhausen_, joka oli pieni kaupunki Mansfeldin kaivosten\nläheisyydessä. Enimmäkseen asui siinä sikäläisten suolakaivosten\ntyömiehiä. Sen edustalle kokoontui kapinallisten päävoima, eikä\ntykeillä hyvin varustettuun Mülhauseniin tai johonkin eteläisempään\npaikkaan, esim. Erfurtiin tai Eisenachiin, jotka myöskin olivat\nkapinallisten hallussa ja joista käsin olisi ollut helpompi pitää yllä\nyhteyttä Frankenin kapinallisten kanssa.\n\nRuhtinaat käsittivät myöskin, että täällä oli päävoima. Hessenin\nFilip riensi rohkeasti sitä vastaan, kulkien hyvinvarustettujen\nja kapinallisten hallussa olevien kaupunkien Mülhausenin ja\nErfurtin välitse. Se, että hän saattoi tehdä tämän, ilman että\nhäntä ahdistettiin, on yhtenä todistuksena siitä, mikä johdon- ja\nyhtenäisyyden puute vallitsi talonpoikien puolella.\n\nMutta Frankenhausenin merkityksen voimme selittää vain ottamalla\nhuomioon Mansfeldin kaivosten läheisyyden, siellä kun oli paljon\nasekelpoisia vuorityöläisiä. Jos onnistui ulottaa kapina sinne saakka,\nsilloin oli ruhtinaan joukoilla kova edessä.\n\nMünzer ymmärsi sangen hyvin Frankenhausenin merkityksen ja teki kaikki,\nmitä hänen vallassaan oli, kootaksensa sinne kapinan kaikki voimat. Hän\nkirjotti erfurtilaisillekin, mutta he eivät liikkuneet paikaltaan, ja\nyksinpä mülhausenilaisetkin jättivät hänet oman onnensa nojaan. Vapaan\nvaltakunnankaupungin pikkuporvarit huolivat vähän Frankenhausenin\nulkopuolella olevista talonpojista. Münzer ei saanut mukaansa enempää\nkuin 300 miestä, ja hädin tuskin sai hän lainaksi kahdeksan tykkiä.\n\nParemmin ei hänen käynyt Mansfeldin kaivostyömiehiin nähden. Ikävä\nkyllä puuttuu meiltä Mansfeldin tapahtumista kaikki lähemmät tiedot.\n_Spangenbergin_ Mansfeldilaisessa kronikassa on vain seuraava tieto,\njonka Bieringen \"Mansfeldin vuorikaivosten kuvauksessaan\" julkaisee\nvielä lyhyempänä?: \"Talonpojat nousivat Mansfeldin kreivikunnassakin\nkapinaan. Mansfeldin kreivi Albrecht ei säästänyt mitään vaivoja,\nyritti kaiken voitavansa ja antoi vuorityöläisille mitä makeimpia\nlupauksia, pysyttääkseen heidät kreivikunnassa, niin etteivät he\nlähtisi kapinallisten talonpoikien kera sotaretkelle.\"\n\nSe näyttää hänelle onnistuneenkin. Se huoli, jonka Münzer on lausunut\nyllä mainitussa kirjeessään vuoristolaisille, että nimittäin\n\"yksinkertaiset ihmiset\" voisivat \"suostua johonkin väärään sovintoon\",\nei ollut perusteeton. Vuorityöläisten _suurin osa_ rauhottui, heti\nkun oli suostuttu heidän vaatimuksiinsa eikä välittänyt sen enempää\nkapinoivista talonpojista. Mutta erinäisten uusien tulokkaiden tai\npienien joukkojen kimppuun hyökkäsivät kreivi Albrechtin ratsumiehet,\njotka pitivät hallussaan kaikki tiet.\n\n_Yksi_ mahdollisuus oli vielä jälellä: ulottaa kapina itse Mansfeldin\npiiriin ja siten repäistä vuorityöläiset mukaan. Mutta tätäkään\nmahdollisuutta ei käytetty. Frankenhausenin ulkopuolella olevat\ntalonpojat olivat kyllin yksinkertaisia, ruvetakseen kreivi Albrechtin\nkanssa neuvotteluihin, joita tuo viekas mies osasi lykätä päivästä\ntoiseen, siksi kunnes ruhtinaiden sotajoukot olivat saapuneet\nFrankenhausenin edustalle.\n\nAlbrecht oli sopinut rupeavansa toukokuun 12 p:nä pitämään neuvottelua\ntalonpoikien kanssa. Mutta hän ei tullutkaan, syytti tärkeitä asioita\nja kehotti talonpoikia saapumaan neuvotteluihin seuraavana sunnuntaina,\ntoukokuun 14 p:nä. \"Mutta sillä välin suo jumala\", kertoo Luther, \"että\nTuomas Münzer tulee Mülhausenista Frankenhauseniin\". Tämä vaikutti\nsen, että kreivin kanssa pidetyt neuvottelut heti keskeytyivät,\nMünzer kun älysi kreivin kavalat tarkotukset, ja hän teki kaiken\nvoitavansa yllyttääkseen taistelun käyntiin kreivin ja talonpoikien\nvälillä, ennenkuin ruhtinaat tulisivat. Sellaisena yllytyksenä\npidämme niitä tavattoman karkeita kirjeitä, joita hän silloin lähetti\nmansfeldilaisille, kirjeitä, joita vain yllytyksenä voi ymmärtää.\nJoku tutkija pitää niitä epätoivon tuotteina, joiden pyrkimyksenä\non itsepetos, puolihulluuden ilmauksina. Mutta Münzerin järjestelyt\nilmaisevat sangen selvää järkeä.\n\nAlbrechtille kirjottaa hän: \"Pelko ja vavistus tulkoon jokaiselle,\njoka pahaa tekee. Room. 2: 9. Se, että sinä käytät Paavalin epistolaa\nniin väärin, säälittää minua. Sinä tahdot konnamaista esivaltaa\nvahvistaa kaikin tavoin, kuten paavi on tehnyt Pietarin ja Paavalin\nvanginvartijoiksi. Luuletko sinä, että Herra jumala ei voisi nostattaa\nymmärtämätöntä kansaansa vihassaan kukistamaan tyrannit (Hosea 13 ja\n8)? Eikö Kristuksen äiti pyhän hengen vaikutuksesta ole ennustaen\nsanonut sinusta ja kaltaisistasi (Luuk. 1): 'Väkivallantekijät on hän\nsyössyt istuimelta ja alhaiset (joita sinä halveksit) korottanut.'\n\n\"Etkö sinä lutherilaisesta puurostasi ja wittenbergiläisistä\nvelleistäsi ole voinut huomata, mitä Hesekiel 37:nnessä luvussaan\nennustaa? Myöskään et sinä ole voinut maistaa martilaisesta loastasi,\nmitä profeetta edelleen sanoo 39:nnessä luvussaan. Havaitse, miten\njumala kehottaa kaikkia taivaan lintuja syömään ruhtinasten lihan, ja\njärjettömät eläimet imevät suurien kerskuvien veren, kuten myöskin\nennustettu on. Luuletko sinä, että jumalalle ei ole tärkeämpi hänen\nkansansa kuin te tyrannit? Sinä tahdot kristityn nimen varjolla olla\npakana ja verhota itseäsi Paavalilla. Mutta sinulle osotetaan ura,\nsilloin tiedä seurata sitä.\n\n\"Jos sinä tahdot tietää, Danielin 7:s, miten jumala on antanut vallan\nseurakunnalle, ja meidän luoksemme ilmestyä ja uskostasi luopua,\ntahdomme me mielellämme sen sinulle myöntää ja pitää sinua yhteisenä\nveljenä; mutta ellet niin tee, emme tahdo muuttua sinun rammoiksi,\nmauttomiksi irvikuviksesi vaan taistelemme sinua vastaan, koskapa\nsilloin pidämme sinua kristinuskon päävihollisena. Tiedä siis toimia\nsen mukaisesti.\"\n\n    Annettu Frankenhausenissa perjantaina lokakuun 12 päivänä.\n    Vuonna 1525.\n\n                                        Tuomas Münzer,\n                                 jolla on Gideonin miekka.\n\nVielä \"paljon karkeamman ja julkeamman kirjeen\", kuten Strobel lausuu,\nkirjotti Münzer samana päivänä Mansfeldin kreivi Ernstille, jolla\noli hallussaan Heldrungenin linna Frankenhausenin läheisyydessä.\nTämä Mansfeldien vankka tuki piti ensin vallotettaman. Hän huudahtaa\nkreiville: \"Sinä kurja, vajavainen madonruoka... Sinun täytyy ja sinun\npitää luopua uskostasi, kuten 1 Piet. 3 käsketty on. Sinun pitää\ntotisella tavalla saada hyvä varma turvasaatto, ilmaista uskosi, sen on\nsinulle koko seurakunta sanonut, ja sinun pitää myöskin puhdistautua\nilmeiseen tyranniuteesi nähden, myöskin sanoa, kuka on saanut aikaan,\nettä sinä kaikkien kristittyjen häpeäksi tahdot kristityn nimen\nvarjolla olla sellainen pakanallinen konna. Jos sinä jäisit pois etkä\ntee mitä käsketty on, niin huudan minä koko maailmalle, että kaikki\nveljet lohdullisina uskaltavat verensä; silloin sinua vainotaan ja\nsinut kokonaan hävitetään. Ellet sinä nöyrry pienien edessä, niin sanon\nminä sinulle, että ijankaikkinen elävä jumala on käskenyt sysätä sinut\nistuimeltasi vallalla, joka meille annettu on; sillä sinusta ei ole\nkristikunnalle mitään hyötyä, sinä olet jumalan ystävien vahingollinen\ntomuhuiska. Jumala on sinuun ja kaltaisiisi nähden sanonut, että sinun\npesäsi reväistään irti ja rikkirevitään. _Me tahdomme, että vastaat\nvielä tänään_, tai etsiskellä sinua sotajoukkojen jumalan nimessä. Me\nteemme vitkastelematta, mitä jumala on käskenyt; tee sinäkin parastasi,\nminä riennän edelleen.\"\n\nMutta Mansfeldit eivät suoneet Münzerille sitä iloa, että hän olisi\nsaanut heidät yllytetyksi. Mutta Münzer tunsi olevansa liian heikko,\ntai olivat talonpojat liian vastahakoisia hyökkäykseen ryhtyäkseen.\n\nJa pian olikin myöhäistä. Toukokuun 12 p:nä oli Münzer saapunut\nFrankenhauseniin, 14 p:nä tulivat sinne Hessenin maakreivi Filip\nja Braunschweigin herttua Heinrich, 15 p:nä Saksin herttua Yrjö\njoukkoineen.\n\nNyt oli Frankenhausenin ulkopuolella olevien kohtalo ratkaistu ja\nsamalla myöskin Thüringenin talonpoikaiskapina lopussa. Toisella puolen\noli 8,000 huonosti varustettua, kuriin tottumatonta talonpoikaa,\nmelkein tykistöä vailla. Vastapuolella oli yhtä monta, mutta hyvin\nvarustettua ja tottunutta sotilasta ja lukuisia tykkejä.\n\nTavallisesti Frankenhausenin tappelua kuvatessa seurataan Melanchtonin\nkertomusta. Münzer olisi muka ensin pitänyt kauniin puheen\ntalonpojille, sitten maakreivi Filip vielä kauniimman joukoilleen. Sen\njälkeen nämä jälkimäiset tekivät hyökkäyksen. \"Mutta talonpoikaisraukat\nseisoivat paikallaan ja lauloivat rukouksia pyhälle hengelle, niinkuin\n_mielipuolet, eivätkä valmistautuneet vastarintaan eikä pakoon_, ja\nmonet uskoivat Tuomaksen suuriin lupauksiin, että jumala antaisi\navun taivaasta\". Kun ei mitään ihmettä kuulunutkaan, vaan sotamiehet\nkarkasivat kimppuun, niin hämmästyneet talonpojat lähtivät pakoon ja\njoutuivat joukottain surman suuhun. Kummallinen taistelu!\n\nOnkohan nyt todella luultavaa, että Münzer ja talonpojat olivat\nsellaisia houkkioita? Jos ensiksi katsomme puheita, jotka Melanchton\nmainitsee, niin ne tekevät heti hyvin epäilyttävän vaikutuksen. Münzer\npuhuu ontolla mahtipontisuudella, joka on hänelle kokonaan vierasta, ja\nmaakreivi -- pitää vastapuheen vallan kuin hän ensin olisi kuunnellut\nMünzeriä! Niin kohta kohdalta kumoilee hän tämän puhetta. Kuta enempi\nmolempia puheita katselee, sitä selvemmäksi käy, ettei niitä ole\ntodellisuudessa pidetty, vaan että ne ovat oppineen koulumestarin\nkeksintöä ja pidetty niiden valtiomiesten ja sotapäällikköjen\npuheiden esimerkin mukaan, joista meille kertovat vanhat roomalaiset\nkirjailijat. Ne ovat puhetaidollisia harjotuksia, jotka on keksitty\nmäärättyjä tarkotuksia varten. Maakreivi esitelmöi tavasta ja\noikeudesta, verojen välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä j.n.e.\nja lopettaa liikuttavaan vakuutukseen, että kysymyksessä on taistelu\nvaimojen ja lasten turvallisuuden puolesta. On kerrassaan mahdotonta,\nettä sellainen puhe olisi pidetty vallattomille, kaikista maista\nkokoonhaalituille keihäsmiehille, joihin se ei olisi tehnyt kerrassaan\nmitään vaikutusta. Tuo oppinut kirjatoukka Melanchton on aivan\nyksinkertaisesti koonnut nämä molemmat puheet määrätyssä tarkotuksessa.\nMaakreiviä piti esittämän hyvässä valossa sivistyneille porvareille,\njoille Melanchton kirjotti ja Münzeriä taasen piti halventaa panemalla\nnaurettavia hullutuksia hänen suuhunsa.\n\nSe, että tämä puhe on Melanchtonin rohkea sepustus, saa tukea siitäkin,\nettä monet Münzerin aikaisemmat elämäkerrat ovat asian siinä valossa\nesittäneet. Todennäköisesti ei ollut edes aikaakaan puheitten pitoon\ntaistelun edellä, jos kerran sen aikuisissa kertomuksissa taistelun\nmenosta on perää. Muutamassa vielä samana vuonna kirjotetussa sanotaan,\nettä ruhtinaat ennen taistelua antoivat talonpojille _kolme tuntia_\najatusaikaa. Mutta sillä välin he pian saivat Stolbergin kreivin ja\nmuutamia muita aatelismiehiä luopumaan talonpoikien sotajoukosta\nja karkasivat heti senjälkeen tämän kimppuun, ennenkuin aselepo\noli loppunutkaan, ja hakkasivat hätääntyneet talonpojat joukottain\nkuoliaiksi.\n\nTämä ei nyt ole varsin kunniakasta, ja onkin helppo käsittää, että\nMelanchton koki löytää toisen käänteen. Sitävastoin vastikään kerrottu\nmenettelytapa sopii hyvin ruhtinasten tavallisesti petolliseen ja\nkavalaan käytökseen, jota he harjottivat talonpoikia kohtaan. Se, mutta\nei suinkaan talonpoikien tylsämielinen odottaminen, selittää myös\ntosiasian, että 5- à 6,000 talonpoikaa 8,000:sta sai surmansa, kun\ntaasen ruhtinasten joukot kärsivät tuskin mitään mainittavaa mieshukkaa.\n\nVoiton jälkeen joukot samosivat Frankenhauseniin. Maakreivi Filip\nitse kirjottaa seuraavana päivänä, että \"kaikki miehenpuoli, mitä\nlöydettiin, surmattiin ja kaupunki hävitettiin\".\n\nMünzer oli pakenevien talonpoikien mukana tullut kaupunkiin, ja\nkun vihollisen ratsumiehet olivat heidän kintereillään, riensi hän\nlähimpään taloon, sitoi päänsä ja meni sänkyyn ikäänkuin olisi ollut\nsairas. Mutta hänen viekkautensa ei onnistunut. Eräs keihäsmies\nhuomasi, kuka hän oli, muutaman laukun sisällyksestä. Hänet otettiin\nheti kiinni ja vietiin Hessenin maakreivin ja Yrjö-herttuan eteen.\n\n\"Kun hän saapui ruhtinasten luo, niin he kysyivät, miksi hän niin\noli johtanut harhaan nuo ihmisraukat. Hän vastasi uhmamielisesti,\nettä _hän oli tehnyt oikein siinä, mitä hän oli puuhannut ruhtinasten\nrankaisemiseksi_\". Tosiaankin rohkea vastaus. Melanchton, joka asiasta\nkertoo, unohtaa hetkeksi, että hän muuten aina tahtoo kuvata Münzeriä\npelkuriksi.\n\nRuhtinaat panettivat hänet heti piinapenkkiin ja nauttivat hänen\ntuskistaan ja lahjottivat hänet \"vaihtorahana\" Mansfeldin kreiville\nErnstille. \"Jos häntä ennen 'pahasti rääkättiin', niin häntä nyt sen\nsijaan muutaman päivän perästä 'hirmuisesti kohdeltiin' Heldrungenin\ntornissa\", kertoo Zimmermann.\n\nSilloin hänet pakotettiin tekemään ne tunnustukset, joiden pöytäkirjaa\nme jo monta kertaa olemme maininneet. Hän ei peruuttanut mitään eikä\nilmaissut salaisesta seurastaan sellaista, joka olisi vahingoittanut\njotakuta. Niistä jäsenistä, jotka hän nimitti, ei mainita ketään\nmestatuksi. Luultavasti hän antoi ilmi ainoastaan sellaisia, jotka jo\nolivat kaatuneet.\n\nFrankenhausenin tappelu taittoi selkärangan thüringeniläiseltä\nliikkeeltä. Ruhtinailla oli enään vain verisesti kostettavana, ja sen\nhe tekivätkin perinpohjaisesti.\n\nMansfeldin vuorimiehet jätettiin aluksi rauhaan. Oltiin iloisia,\nettä he pysyivät rauhallisina. Vasta vuosi sen jälkeen ruvettiin\n\"heitä kovasti painamaan työllä\", ja kun he ryhtyivät vastustamaan,\nlähetettiin sotaväkeä sinne, joka \"rauhotti\" heidät. Heiltä riistettiin\nkaikki kokoontumis- ja puhevapaus. Pahemmin sai Mülhausen kärsiä siitä,\nettä se ratkaisevassa hetkessä petti kapinan. Ruhtinaat riensivät\nFrankenhausenista suoraan Mülhausenia vastaan. Kaupunki pyysi turhaan\nFrankenin talonpojilta apua. Kaupungin kapinalliset pikkuporvarit\nalkoivat pelätä, kun piiritys alkoi 19 p:nä toukok. Jo 24 p:nä Pfeiffer\nhuomasi, että kaikki oli mennyttä, ja pakeni kaupungista 400 miestä\nmukanaan koettaen päästä Frankeniin. Mutta ruhtinasten ratsumiehet\nsaivat hänet kiinni, ja hänet otettiin vangiksi, samoin 92 hänen\nseuralaistaan.\n\nSeuraavana päivänä Mülhausen antautui, saaden kirjallisen\narmovakuutuksen. Tätä noudatettiin siten, että joukko kaupunkilaisia\nmestattiin ja kaupunki pantiin pakkoverolle ja kadotti itsenäisyytensä.\nSaksin ruhtinaat voittivat sen, mitä Mülhausenin kapinasta\ntoivoivatkin: kaupunki joutui heidän haltuunsa. Kapinoitsijat, jotka\nheidät tähän auttoivat, mestattiin, sekä Pfeiffer että Münzer, joka\nmyöskin oli tuotu Mülhauseniin.\n\nPfeiffer kuoli uhkamielisenä ja katumattomana, siitä ovat kaikki\nkertojat yksimielisiä. Mitä taas Münzeriin tulee, niin Melanchton\nluonnollisesti väittää, että \"hän oli hyvin pikkumainen samassa\nviimeisessä hädässä\". Todistukseksi hän mainitsee sen, ettei Münzer\nvoinut rukoilla tuskan tähden ääneensä, vaan Braunschweigin herttuan\noli täytynyt lukea hänelle uskontunnustus. Ja heti sen jälkeen\nMelanchton antaa pelosta sanattoman Münzerin pitää yhden noita kauniita\npuheita, joita tuo klassillinen kaunopuheisuudessa oppinut koulumestari\nniin suuresti rakasti!\n\nToiset samanaikuiset kertojat eivät sitävastoin tiedä mitään tästä\n\"pikkumaisuudesta\". On olemassa vain yksi ainoa todistus, joka viittaa\nsamaan suuntaan: muuan 17 päivänä toukokuuta Heldrungenin vankilasta\nMülhausenin seurakunnalle lähetetty kirje. Siinä kehotetaan \"luopumaan\nkapinasta ja rukoilemaan ruhtinailta armoa\". Varmaa on, että tämä kirje\non pelkurimainen. Mutta onko se myöskin _oikea?_ Se ilmottaa olevansa\nvain saneltu eikä suinkaan Münzerin kirjottama. Ja kenelle oli hyötyä\nsiitä, että tuollainen muka Münzerin sanelema kirje tuli Mülhauseniin?\nEi kellekään muille kuin ruhtinaille. Kirje oli kirjotettu 17 p:nä,\nja 19 p:nä alkoi Mülhausenin piiritys. Uskottavaa on, että kirje oli\nruhtinasten puolelta sotajuoni saadakseen alakuloisuuden vallalle\nMülhausenissa. Sellaiset sotajuonethan olivat siihen aikaan tavallisia.\n\nVoinee siis sanoa, ettemme tiedä mitään varmaa Münzerin viimeisistä\npäivistä sekä että syytöksiä hänen arkuudestaan ei ole todistettu.\n\nLausuessamme ajatuksemme Münzeristä ja hänen asiastaan ei\nluonnollisesti merkitse mitään, olivatko hänen hermonsa voimissaan\nloppuun asti vai ei. Kysymyksellä on suurempi mielenkiinto vain siksi,\nettä se kuvaa Münzerin vastustajia.\n\nFysillinen rohkeus todistaa yhtä vähän kuin fysillinen voima ja kauneus\nsen ihmisen siveellistä kuntoisuutta, jolla on nämä ominaisuudet, mutta\nme olemme nyt kuitenkin sellaisia, ettei arka, heikko eikä ruma meitä\nilman muuta viehätä. On senvuoksi helppo ymmärtää, että Melanchton\noli niin kärkäs heti taistelun jälkeen halventamaan vaarallista\nvastustajaansa syyttämällä häntä pelkuruudesta.\n\nMutta vielä tänäänkin toistetaan itsepintaisesti, vieläpä\nliioitellaankin, sama syytös, vaikka siltä puuttuu kaikki pohja.\n\nTämä on, niin ainakin meistä näyttää, hyvä merkki. Vuosisatoja on\nkulunut siitä, kun Tuomas Münzer uhrasi elämänsä asiansa eteen, mutta\ntämä asia, köyhälistön asia, se elää ja on pelätty, enemmän kuin\nMünzerin aikoina. Ne herjaukset, joita papit ja professorit vielä\ntänäänkin koettavat levittää tuosta ruhtinaallisen ja porvarillisen\nuskonpuhdistuksen suuresta vastustajasta, olisivat mielettömiä, jos\nne kohdistettaisi vain kuolleeseen mieheen, mutta niillä tahdotaankin\ntavottaa elävää kommunistista liikettä.\n\nMutta juuri ne hurjat hyökkäykset, joita hallitsevien luokkien\nasianajajat aina Lutherista ja Melanchtonista alkaen meidän aikaamme\nasti ovat suunnanneet Münzeriä enemmän kuin ketään muuta hänen\naikuistaan kommunistia ja vallankumouksellista vastaan. -- Münsterin\nuudestikastajat tulevat vähän myöhemmin -- juuri nämä hyökkäykset ovat\nmitä mahtavimmin vaikuttaneet siihen, että hänen muistonsa on säilynyt\nSaksan kansassa ja että kansan myötätuntoisuus on heikentymättömänä\nkohdistunut häneen.\n\nMünzer oli ja on vielä tänä päivänä kansantajunnassa kapinallisen\nkerettiläiskommunismin loistavin edustaja.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nUudestikastajat.\n\n\nI. Uudestikastajat ennen talonpoikaissotaa.\n\nSaksan uskonpuhdistuksen aikana oli, kuten olemme nähneet,\nkommunistisen liikkeen yhtenä keskuksena _Saksi_. Toinen keskus\noli Sveitsissä, tuossa talonpoikais- ja pikkukaupunkitasavaltojen\nomituisessa ryhmäkkeessä, jotka olivat liittyneet yhteen ylt'ympäri\nAlppeja suojellakseen itseään yhteisiltä vihollisilta.\n\nJo 1200-luvun lopussa olivat vuoriseudut Uri, Schwyz ja Unterwalden\nnousseet kapinaan herrojen kiskomista ja Habsburgsukuisten ruhtinasten\nsortoa vastaan. Heidän vapaudentaistelunsa päättyi hyvin, josta ansio\ntulee heidän asekuntoisuudelleen ja heidän alueittensa asemalle,\nniihin kun oli hyvin vaikea päästä. Läheiset kaupungit, joita kohoava\nruhtinasvalta uhkasi, liittyivät vanhoihin kantoneihin ja ryhtyivät\n1300-luvulla, samaan aikaan kuin eteläsaksalaiset ja rheiniläiset\nkaupungit, taisteluun ja 1400-luvulla olivat he kyllin voimakkaat\nkäydäkseen hyökkäykseen itse perivihollisiaan Habsburgin ruhtinaita\nvastaan.\n\nHe pääsivät Saksan valtakunnasta kokonaan riippumattomiksi; mutta\nmyöskin paavin kiskomisille osasivat he asettaa ehtoja.\n\nSveitsi ei kuitenkaan voinut tänä aikakautena vielä kehittyä\nyhtenäiseksi valtioksi. Heitä piti yhdessä tieto, että he tarvitsivat\ntoisiaan väkevämpiä ruhtinaallisia naapureitaan vastaan, mutta oli\nmyöskin olemassa suuria etujen vastakkaisuuksia taloudellisesti\nkehittymättömillä vanhoilla talonpoikaiskantoneilla ja rikkailla\ntaloudellisesti kehittyneillä kaupunki-alueilla.\n\nTämä etujen vastakkaisuus tuli selvästi näkyviin _uskonpuhdistuksen_\naikana. Vanhat kantonit eivät tätä suosineet. Paavin kiskominen\nei paljon rasittanut näitä köyhiä seutuja. Sitävastoin oli niillä\nkaikki syy harrastaa sovintoa suurien katolisten valtojen, Ranskan,\nMilanon, Venetsian, paavin ja habsburgilaisten ruhtinaidenkin kanssa,\nsaadakseen ainoan tavaran, jonka he tuottivat suurille markkinoille,\nnimittäin _aseisiin tottuneet poikansa_, \"tekemään kauppansa\".\nPalkkasotureina palveleminen oli Sveitsin maalaisväestön, vallankin\nvuoristokantonien, nuorukaisten pääasiallisimpana tulolähteenä.\nLiittyminen uskonpuhdistukseen merkitsi eroa katolisista valloista ja\nuhkasi rikkaiden rahalähteiden ehtymisellä. Niinmuodoin pysyivätkin\nyksinkertaisesti vuoristolaiset uskollisina isiensä uskolle.\n\nKokonaan toinen oli laita kaupunkien. Näitten porvareilla ei\nollut mitään etuja palvelemisesta ulkolaisten palkkajoukoissa.\nPäinvastoin oli se heistä epämieluista, se kun vahvisti porvaristolle\nvihamielisen aateliston voimaa ja alempien luokkien asekelpoisuutta\nja itsenäisyyttä, joka tietysti oli omiaan ehkäisemään riistämistä.\nSillä Sveitsin palkkasoturit eivät olleet mitään kodittomia\nryysyköyhälistöläisiä, vaan enimmäkseen talonpoikien poikia, jotka\nlopetettuaan sotapalveluksensa palasivat kotiin ja vahvistivat\ntalonpoikien vastustusvoimaa.\n\nSitävastoin oli kaupunkien porvaristolla täysi syy pysyä vihamielisenä\nkatoliselle asialle. Paavin sorto painoi heitä kovemmin ja\nhabsburgilaiset ruhtinaat olivat alituisesti uhkaavana vaarana. Saksan\nuskonpuhdistus ei ollut kapinoimista ainoastaan paavia, vaan myöskin\nkeisaria, s.o. Habsburgin sukua vastaan, ja sellaiseksi katsottiin se\nSveitsissäkin.\n\nVanhemmille kantoneille oli Habsburgin suku jo aikoja lakannut olemasta\n\"perivihollinen\". Heidän asemansa oli jo niin vankka, ettei tämä\nruhtinassuku enään voinut sitä uhata; ne eivät olisi sitä vastustamalla\nmitään voittaneet, mutta vain menettäneet palkkasoturipaikat ja\nlahjomisrahat. Aivan toisin oli Pohjois-Sveitsin kaupunkien laita,\njotka olivat Habsburgien maiden rajalla ja näiden uhkaamina, niitä\nhimoten, aina niitä vastustamassa. Erittäinkin oli _Zürichin_ kaupunki\nharras taistelemaan Habsburgeja vastaan. Tämä kaupunki tulikin Sveitsin\nuskonpuhdistuksen esitaistelijaksi, kun taasen vanhat kantonit\nasettuivat katolisuuden puolelle. Wilhelm Tellin jälkeläiset kävivät\ntässä tarkotuksessa liittoon habsburgilaisen keisarin Ferdinandin\nkanssa!\n\nSamoin kuin Saksassa, antoi uskonpuhdistus Sveitsissäkin aiheen\nkommunistisen virtauksen ilmenemiselle. Mutta edellytykset olivat\nkokonaan toiset, ja niin saikin Sveitsin kommunismi sangen paljon\nsaksilaisesta eroavan luonteen.\n\nViimeksimainittu oli nuorempi, saanut oleellisia vaikutuksia\ntaborilaisesta perimätiedosta. Sveitsiin olivat ne tuskin huomattavassa\nmäärässä vaikuttaneet. Tosin oli se jo pitkiä aikoja ollut valdolaisten\nja beghardien vaikutuksen alaisena; valdolaisten, jotka tulivat\nEtelä-Ranskasta ja Pohjois-Italiasta, ja beghardien, jotka levisivät\nAlankomaista Rheininlaaksoa pitkin, tulivat Kölnin ja Strassburgin\nkautta Baseliin.\n\nMutta jos taborilaisuus oli väkivaltainen, niin taipuivat valdolaiset\nja beghardit alusta alkaen rauhallisuuteen. Jo tämän eron täytyi\nvaikuttaa siihen suuntaan, että Sveitsin kommunistit tunsivat,\najattelivat ja toimivat toisin kuin saksilaiset. Mutta vielä\nratkaisevammin kuin muualta tuodut opit, vaikuttavat jonkin maan\nyhteiskunnallisen liikkeen luonteeseen sen ominaiset yhteiskunnalliset\nja valtiolliset olosuhteet. Ja nämä olivat Sveitsissä monessa suhteessa\ntoisenlaiset kuin Saksissa. Viimeksi mainitun maan huomattavimpana\npiirteenä oli _vuoriviljelys_, vallankin hopeakaivokset. Se edisti\nruhtinasvallan syntymistä, mutta loi myöskin vuorityöläisistä\nvoimakkaan, uhkamielisen, suurin joukoin samoilla paikoilla asuvan\nköyhälistön, edisti tavarantuotantoa maatalouden alalla, mutta samalla\nmyöskin suurmaanomistajien maannälkää, ja kärjisti kaikki sen ajan\nyhteiskunnalliset vastakkaisuudet huippuunsa.\n\nAivan toisin oli asianlaita Sveitsissä. Siellä ei ollut mitään\nvuoriviljelystä, eikä siis myöskään mitään asekelpoista\nköyhälistöä. Maatalous on, ainakin vielä suurimmaksi osaksi, sangen\nalkuperäistä, maakommunismi vielä voimakkaana, yksinvaltaisesta\nruhtinasvallasta ei jälkeäkään. Sensijaan tapaamme talonpoikaisia ja\nkaupunkilaistasavaltoja, talonpoikaisen ja porvarillisen kansanvallan,\njoka, niin kauan kuin se vielä tuntee itsensä heikoksi ja ulkoapäin\nuhatuksi, on suosiollinen kommunismille, jonka lähimmät viholliset ovat\nmyöskin sen vihollisia.\n\nKaiken sen täytyi vaikuttaa edistävästi Sveitsin valdolaisuuden ja\nbeghardilaisuuden rauhallisiin taipumuksiin. Mutta se vaikutti myöskin,\nkun luokkavastakkaisuudet eivät vielä olleet niin kärjistyneitä\nkuin Saksissa, sen, että liikkeestä tuli vähemmän köyhälistöläinen\nSveitsissä kuin Saksissa. Ylemmistä luokista peräisin olevien\nkommunistien lukumäärä oli Saksissa Münzerin liikkeen aikaan mitätön.\nSe lienee ollut yhtenä syynä siihen, että Münzer niin tavattomassa\nmäärässä kohosi yli nimettömän joukon, joka häntä kannatti ja teki\nhänet pelottavaksi, mutta joka ei kasvattanut ketään esitaistelijaa,\njoka olisi kyennyt kirjallisella toiminnallaan vakiinnuttamaan\nhenkilöllisyytensä ja muistonsa.\n\nAivan toisin oli asian laita sveitsiläisten ja heidän vaikutuksensa\nalaisten kommunistien piirissä. Sveitsin liikkeessä ilmenee\nyhteiskunnallisesti huomattavia sivistyneitä miehiä joukottain. Niin\nsuhteellisesti heikko ja historiallisesti vähä-arvoinen kuin liike\nSveitsissä olikin, oli se kuitenkin kirjallisessa ja älyllisessä\nsuhteessa korkeammalla kuin saksilainen.\n\nNiin paljon sen yleiseksi kuvaukseksi.\n\nMe tapaamme 1300- ja 1400-luvulla Sveitsissä lukuisien valdolaisten ja\nbeghardien jälkiä -- näitten lahkojen surmattujen jäsenien verijälkiä.\nEnimmäkseen kuuluivat nämä henkilöt alempiin luokkiin: käsityöläisiin,\nköyhälistöläisiin, talonpoikiin, jotka saarnasivat kommunismia\nsalaoppina salaisissa kokouksissaan; mutta 1500-luvun alussa näyttää\njonkinlainen salonkikommunismi kehittyneen proletarisen ohella Sveitsin\nhumanistien piireissä.\n\nKommunismin pääpaikaksi maassa tuli Baselin kaupunki. Siellä oli v:sta\n1513 alkaen kokoontunut muuan piiri vapaa-aatteisia tiedemiehiä ja\ntaiteilijoita kuuluisan, Rotterdamista kotoisin olevan _Erasmuksen_\nympärille, joka oli Englannin kuuluisan kommunistin Thomas Moren\nharras ystävä ja kuuluisin pohjoismaiden humanisteista. Tässä piirissä\nkeskusteltiin mitä erilaisimmista uusista aatteista, todennäköisesti\nmyöskin useista myöhempien uudestikastajien opeista. Muun muassa\nviittaa siihen muuan Oekolampadiuksen kirje. Tämä baselilainen\noppinut oli jo v. 1524 tullut Münzerin kanssa tekemisiin Münzerin\noleskellessa Sveitsin rajalla ja oli vaatinut häntä saarnaamaan\nkansalle. Myöhemmin varovainen professori tosin kielsi kaiken\ntuollaisen yhteyden tuon vaarallisen miehen kanssa. Hän oli muka\ntuskin tuntenut Münzeriä ja saanut tietää hänen nimensä vasta sitte,\nkun oli kutsunut Münzerin käymään luonansa. Mutta Oekolampadius oli\nseurustellut muidenkin vaarallisten miesten kanssa, esim. maisteri\n_Hans Denckin_ kanssa, josta myöhemmin tuli uudestikastajien etevä\nteoretikko. Oekolampadius, joka oli kuunnellut Denckin luentoja, hankki\nhänelle v. 1523 rehtorinpaikan eräässä Nürnbergin koulussa. Mutta\nDenckin mielipiteet herättivät pahennusta, hän joutui riitaan esivallan\nkanssa ja hänen täytyi jättää Nürnberg, kuten vielä tulemme näkemään.\nOekolampadiusta syytettiin siitä, että hän olisi elähyttänyt Denckiä\nhänen mielipiteissään. Sitä vastaan puolustautui baselilainen oppinut\neräässä huhtikuun 25 p:nä 1525 eräälle nürnbergiläiselle ylimykselle,\nWillibald Pirkheimerille kirjottamassaan kirjeessä: \"Denck ei ole\nsaanut minulta mitään myrkkyä, jos hän yleensä on sellaista saanut...\nMutta noin vuosikymmen takaperin (siis 1515) kuuluu eräässä oppineiden\nmiesten piirissä puhutun paljon siitä (kerettiläisyydestä, jota Denck\nkannatti); heiltä on hän ehkä saanut oppinsa.\"\n\nNiiden \"oppineiden miesten\" joukossa, joita silloin oli kokoontunut\nBaseliin, huomaamme useita uudestikastajien myöhäisempiä merkkimiehiä:\n1521 ja 1522 oli siellä zürichiläinen ylimyksenpoika _Konrad Grebel_\njo \"evankeliumin mainiona suojelijana\". Toht. _Baltasar Hubmeter_\nWaldshutista oleskeli siellä paljon; edelleen kuului tuohon piiriin\nvielä schwabilainen _Wilhelm Reublin_, Baselin St. Albanin kirkkoherra\n_Ulrick Hugwald_, baselilainen professori, joka Oekolampadiuksen\nohella oli vaatinut Münzeriä agiteeraamaan. Siellä tapaamme _Ludvig\nHärzerin_, kirjakauppias _Andreas auf der Stülzenin, Simon Stumpfin_ ja\nmuita; pelkkiä uudestikastajien myöhempiä agitatoreja.\n\nSiinä pitkässä luettelossa, jonka meille antaa uskonpuhdistuksen\nhistoriassaan Keller, jonka mukaan nämä nimet olemme maininneet, ovat\nmeistä edelleen huomattavia muuan _alamaalainen, Rode_, joka myöhemmin\nvaikutti pohjoisessa ja voitti Jürgen Wullenweberin uudestikastajien\npuolelle, ja ritari _de Coct, eteläranskalaisten_ \"veljien\" edustaja.\nSekä etelän että pohjolan kanssa olivat baselilaiset mitä vilkkaimmassa\nvuorovaikutuksessa.\n\nPaitsi näitä todisteita, joita Keller tuo esiin, voimme vielä esittää\nsen tosiasian, että Thomas Moren kommunistinen Utopia, josta vielä\ntoisessa yhteydessä tulemme puhumaan, juuri _Baselissa_ silloin sai\nsuurimman huomion osakseen.\n\nLatinaksi kirjotetun \"Utopian\" ensimäinen painos ilmestyi 1516\nLöwenissä, Moren ystävän Erasmuksen huolehtimana, Erasmus kun tuona\nvuonna oli Löwenissä. V. 1518 kävi toinen painos tarpeelliseksi; se\nilmestyi Baselissa mainion painajan Frobenin painosta. Eräästä Beatus\nRhenanuksen Pirkheimerille kirjottamasta kirjeestä näemme, miten\ninnokkaasti Baselissa tuohon aikaan keskusteltiin \"Utopiasta\".\n\nMutta v. 1525 ilmestyi ensimäinen saksalainen käännös, ja yleensä\nensimäinen \"Utopian\" käännös, samoin Baselissa, Klaudius Kantiunkulan\nhuolehtimana.\n\nSangen tärkeätä olisi, jos Kellerin otaksuma, jonka hän tekee usein\nmainitussa kirjassaan, osottautuisi oikeaksi, se otaksuma nimittäin,\nettä Baselissa _kirjanpainajat_ olivat valdolaisten ja beghardilaisten\nperimätietojen pääkannattajia ja välittivät niitä oppineille.\n\nJuuri 16:nnen vuosisadan alussa oli Basel tullut saksalaisen\nkielialueen kirjanpainamiseen nähden tärkeimmäksi paikaksi. Paitsi\nmaailmankuulua Frobenin kirjapainoa, jonka jo olemme maininneet,\noli siellä useita muitakin. Kirjanpainajat näyttelivät Baselissa\nhuomattavaa osaa. Ja he olivat mitä likeisimmässä yhteydessä tuon\nkaupungin taiteilijoiden ja oppineiden kanssa. Keller viittaa Lorckin\nlausuntoon (tämän \"Kirjapainotaidon historian käsikirjassa\"):\n\"Harvoin ovat tiede, taide ja teknika toimineet veljellisemmin\nyhdessä kuin siellä\". Mutta Keller on myöskin saanut selville joukon\nkirjanpainajien, vallankin baselilaisten, suhteita valdolaisiin\nja beghardeihin. Vallankin on se tosiasia mainittava, että kaikki\nsaksalaiset raamatunkäännökset, jotka ilmestyivät painosta ennen\nlutherilaista, ovat yhtäpitäviä. Ne ovat kaikki samallaisia kuin eräs\n14:nnellä vuosisadalla toimitettu saksalainen käännös, joka on, kuten\nKeller vakuuttavasti on todistanut, valdolaista alkuperää. Samaa\nkäännöstä käyttivät uudestikastajat ja heidän seuraajansa, mennonitit,\naina 17:nnelle vuosisadalle saakka.\n\nMutta se seikka, että kirjanpainajat monistivat yksinomaan valdolaista\nkäännöstä, johtaa siihen päätelmään, että valdolaiset perimätiedot\nolivat heidän keskuudessaan sangen levinneitä ja sangen eläviä.\n\nSe onkin todennäköistä. Mutta tuon ajan kirjanpainajien erikoisesta\nluokka-asemasta emme voi saada selitystä tuolle heidän kommunistiselle\nmyötätuntoisuudelleen, johon heidän valdolaiset taipumuksensa\nviittaavat. Vielä suuremmassa määrin kuin tavalliset käsityöläiset,\nmuodostivat he, jotka olivat niin lähellä taiteilijoita ja oppineita,\nosaksi heidän riveistään tulleita, etuoikeutetun luokan, jolla ei ollut\nmitään yleisen kommunismin harrastusta. Korkeintaan voisi sanoa, että\nkirjanpainajat, ollen sivistyneitä palkkatyöläisiä, siis riistettyjä,\nvoivat kehittää kommunistisia aatteenharrastajia pikemmin, kuin\npuheenaolevan ajan muut sivistyneet luokat, hengelliset, professorit,\nlainoppineet, joiden ammattitoiminta ja edut vaativat paljon\nkiinteämmin olevien luokkaerojen säilymistä. Mutta kirjanpainajien\nkommunistisen myötätuntoisuuden voi paljon helpommin selittää, jos\nseuraa päinvastaista tietä: paremmin kuin sillan kirjainpainamisesta\nkommunismiin löytää sillan kommunismista kirjanpainamiseen.\n\nOlemme jo usein olleet tilaisuudessa viittaamaan siihen, mikä harrastus\nkommunisteilla oli hyvän kansansivistyksen edistämiseen. Valdolaisista\nalkaen voi tätä harrastusta seurata. Se johti siihen, että kommunistit\ninnokkaasti ottivat käytäntöön uuden keinon kirjojen monistamiseksi ja\njoukottain levittämiseksi.\n\nTiedämme, kuinka yhteisen elämän veljet pääasiallisesti työskentelivät\nkirjojen kopioimiseksi ja levittämiseksi. Kirjapainotaidon keksittyä\nkuuluivat he ensimäisiin, jotka sen omaksuivat ja kirjapainoja\nperustivat; ensimäisen Rheingaussa olevan Geisenheimin läheiseen\nMarienthaliin (ehkä jo v. 1463, joka tapauksessa ennen vuotta 1474),\njota seurasi useita muita. Muuan Parisin ensimäisistä mainioista\nkirjanpainajista, Jodocus Badius Ascensius, oli erään veljeskoulun\noppilas.\n\nJo ennen olemme nähneet, miten innokkaasti Böhmin veljet harjottivat\nkirjanpainamista.\n\nMünzer näyttää matkavuosinaan liittyneen \"oppineena apulaisena\nkirjanpainajiinkin\", kertoo Seidemann. Allstättissä oli hänellä oma\nkirjanpainaja ja Nürnbergin kirjanpainajasällien joukossa oli hänellä\nkannattajia.\n\nJo ennen mainittu oppinut uudestikastaja Hans Denck toimi innolla\nkirjapainoissa, ensin Baselissa Kratanderin liikkeessä ja sitte Kurion\nliikkeessä; 1525, tultuaan karkotetuksi Nürnbergistä, St. Gallenissa.\n\nEnsinkään ei ole epäilystä siitä, että kommunistit mitä suurimmassa\nmäärin harrastivat kirjanpainamista ja että heitä lukuisasti oli työssä\nkirjapainoissa. Me emme uskalla sanoa varmana asiasta enempää.\n\nLähemmät erikoisseikat, jotka koskevat uudestikastajien ja aikaisempien\nkommunistisien lahkojen välistä yhteyttä, ovat vielä hämärän peitossa.\nEnsi kerran ilmestyi uusi lahko Zürichissä _Zwinglin_ uskonpuhdistuksen\naikana.\n\nLutherilainen uskonpuhdistus alkoi siten, että ruvettiin vastustamaan\nanetta, joka oli tehokkain keino saada Saksan kulta Italiaan. Zwingli,\njoka vuosina 1506-19 oli maalaispappina Glaruksessa ja Einsiedelnissä\nja vuodesta 1519 pastorina Zürichissä, ryhtyi taistelemaan sitä keinoa,\npalkkasoturiksi rupeamista, vastaan, joka toi paavin kullan Sveitsiin.\nLuther alkoi jumaluusoppineena, Zwingli taasen valtiomiehenä. Zwinglin\nensimäiset hyökkäykset eivät koskeneet katolisia uskonlauseita, vaan\nnaapurivaltioitten suuria katolisia hallitsijasukuja, Valois- ja\nHabsburg-sukuja. Zwingli oli vielä v. 1519 niin hyvässä paavinvallan\nsuosiossa, että paavin lähettiläs lähetti hänen luokseen oman\nhenkilääkärinsä, kun hän silloin sairastui ruttoon. Vasta sitten kun\nSaksan uskonpuhdistuksen aallot ehtivät Sveitsiin, muuttui katolisten\nsuurvaltojen vastustaminen taisteluksi katolilaisuutta vastaan (1522).\nMutta kun sveitsiläiset kerran olivat tälle tielle astuneet, kulkivat\nhe nopeasti eteenpäin.\n\n\"Ilman suuria valmistuksia\", lausuu Vögelin Zwinglijuhlassa v. 1884,\n\"esittää Zwingli jo ensimäisen väittelytilaisuuden 'loppupuheessa',\ntammikuussa v. 1523, koko uskonpuhdistuksensa täydellisen ohjelman.\nTässä hän onkin kokonaan erilainen kuin Luther, joka kuuluisissa 95\nteesissään varsinaisesti vain 95 kertaa toistaa saman asian, että\nvanhurskaaksi tulee yksistään uskon kautta, joka hänellä siiloin\noli ainoana sydämen asiana. Lutherin vei uskonpuhdistukseen askel\naskeleelta katolisen hierarkien vastarinta. Zwinglin selvälle hengelle\noli uskonpuhdistuksen koko rakenne selvänä jo 1523 ja on esitetty\ntuossa hänen 'loppupuheessaan', joka ei ulkonaiseen vaikutukseen mutta\nkyllä tieteelliseen merkitykseen nähden on paljon Lutherin teesejä\nansiokkaampi.\n\n\"Kolme seuraavaa vuotta osottaa myöskin joukon voittoja. Isku\nseurasi iskua: vanhoista kirkollisista siteistä irrottuminen, ensin\nKonstanzin ja sitten Rooman määräämistä, luostarien lakkauttaminen,\nhengellisen vallan alistaminen maallisen alle, messun poistaminen,\nkuvien hävittäminen[32] kirkoista. Kaikki tämä muodostaa yhtenäisen\nkokonaisuuden, ja voipi sanoa, että v. 1525 uskonpuhdistus oli\nvoitokkaasti saatu aikaan Zürichissä.\" (Vögelin).\n\nMutta joskin Zwingli selvyydessä ja johdonmukaisuudessa oli Lutheria\netevämpi, on kuitenkin se uudistusliike, joka kantaa hänen nimeään,\n_yhdessä_ tärkeässä kohdassa samallainen kuin lutherilainen. Kuten\ntämä, turvautui sekin alussa _kaikkien_ luokkien yhteisvaikutukseen,\njotka olivat tyytymättömiä oleviin kirkollisiin oloihin. Mutta\nkummassakin tapahtui yhteisen taistelun perästä hajaannus.\nJokainen suunta ja luokka koettaa käyttää voittoa hyväkseen omaksi\nedukseen. Liikkeen johtajan, uskonpuhdistajan, jota tähän saakka\nkaikki puolueet ovat kannattaneet, täytyy ruveta jonkun puolueen\npuolelle toisia vastaan, s.o. hänen täytyy kääntyä vastustamaan\nosaa entisistä auttajistaan. Tämä ilmiö on ominainen kaikille\nvallankumouksellisille liikkeille, jotka saadaan aikaan sellaisten\neri luokkien yhteisvaikutuksen avulla, joilla on vastakkaiset\nharrastukset. Wiclifillä oli tässä kohden sama kohtalo kuin Lutherilla,\nja Hussin olisi käynyt samalla tavalla, jos hän olisi elänyt vielä\ntaborilaisuuden kehityttyä. Lutherille on ominaista vain se ripeys,\njolla hän teki pyörähdyksensä, kaiken asiallisen perustelun puute sekä\nmyöskin se vimma, jolla hän hyökkäsi eilisien \"rakkaitten veljiensä\"\nkimppuun.\n\nKun Zürichissä riita hallitsevan kirkon kanssa alkoi, eivät sikäläiset\nkommunistiset lahkolaiset pitäneet tarpeellisena säilyttää järjestönsä\nsalaista luonnetta. Jo v. 1522 keksivät viranomaiset, että Zürichissä\noli olemassa \"kerettiläiskoulu\", järjestö, jossa muuan kirjakauppias,\nAndreas auf der Stülzen, toimi opettajana; tämä oli kuulunut\nBaselin seuraan. Jäsenien joukossa tapaamme Zürichin porvarin Klaus\nHottingerin sekä muita käsityöläisiä, jotka sittemmin kaikki esiintyvät\nuudestikastajien historiassa. Yhdistystä ei vielä v. 1522 vainottu,\nvaan päinvastoin Hottinger ja hänen ystävänsä olivat parhaassa sovussa\nZwinglin kanssa.\n\nMyöhään syksyllä v. 1522 tuli Konrad Grebel Baselista Zürichiin\nja liittyi heti \"kerettiläiskouluun\". Hän oli opiskellut Wienissä\nja Parisissa, mutta joutunut riitaan varakkaiden vanhempiensa\nkanssa mentyään salaisesti naimisiin vastoin heidän tahtoaan. Hänen\naineellinen asemansa kärsi kovin siitä.\n\nPalattuaan Zürichiin yhtyi hän innokkaana kirkolliseen liikkeeseen ja\ntuli \"veljeksi\", mutta oli samalla Zwinglin kanssa hyvässä sovussa.\n\nHäntä seurasi Baselista lukuisia tovereita, jotka luulivat löytävänsä\nZürichissä vapaamman tilaisuuden toiminnalleen.\n\nMyöskin vanhoista zürichiläisistä sai seura lukuisia proselytejä.\nHuomattavin näistä oli _Feliks Manz_, kielitieteellisesti sivistynyt\nmies, joka Grebelin rinnalla pian tuli etummaiseen riviin\n\"spiritualistien\" joukossa, joiksi Zürichin \"veljiä\" aluksi kutsuttiin.\nSeura piti tavallisesti kokouksiaan Feliksin äidin luona tämän talossa.\n\nSeura kasvoi ja alkoi tuntea voimansa. Zwingli mielisteli sitä. Nyt oli\nkysymyksessä saada hänet tekemään yhteiskunnallisia parannuksia. Tästä\nsyntyi kuitenkin riita, joka vähitellen yhä kiihtyi.\n\nVeljet vaativat kirkon korkojen, verojen ja kymmenyksien poistamista.\nZwingli oli heille monta kertaa puhunut samaan suuntaan, mutta nyt hän\nalkoi peljätä näitä liittolaisia. Kesäkuussa v. 1523 suuri neuvoskunta\nkielsi jyrkästi koskemasta kirkon kymmenyksiin, ja uskonpuhdistaja\nymmärsi viittauksen. Kolme päivää myöhemmin piti hän saarnan, jossa\nkokonaan asettui neuvoston puolelle. Tällä hän jo näytti, ettei aikoisi\nseurata veljiä pitemmälle.\n\nVeljet eivät kumminkaan heittäneet taistelua sikseen. He kehottivat\nZwingliä järjestämään kirkon valtiosta riippumattomaksi. Vastauksena\noli _valtiokirkon_ muodostaminen, jonka kautta päätösvalta kaikissa\nkirkollisissa asioissa joutui suurelle neuvoskunnalle, s.o.\nhallitseville luokille.\n\n\"Kokonaan maallisen vallan mukaisesti\", lausuu tästä Vögelin, \"perusti\nZwingli valtiokirkon uskonpakon pohjalle, joka oli ankarampi ja\npainostavampi kuin katolisessa kirkossa vallitseva. Todellisesti\nsaattoi 1500-luvun alussa jokainen uskoa tai olla uskomatta, miten\nitse tahtoi. Jos vain jotenkuten noudatti katolisia menoja _ja maksoi\npapeille heidän tulonsa_, niin ei kukaan kysynyt sisäistä vakaumusta.\nReformeerattu kirkko terotti vastakkaista, tosin siveellisempää, mutta\nmyöskin järjettömämpää periaatetta: sinulla täytyy olla sydämessäsi\nsama vakaumus kuin minulla.\"\n\nTämä valtiokirkon perustaminen oli \"spiritualistien\" törkeätä\nloukkaamista. He eivät olleet ryhtyneet taisteluun paavia vastaan\nsaadakseen sijaan kirkon, joka oli hallitsevien luokkien tahdoton ase.\nRiita heidän ja Zwinglin välillä tuli nyt yhä katkerammaksi. Mutta sen\nsijaan että he taistelivat vain sanoilla, käytti Zwingli taistelussa\nhäikäilemättä valtion koko voimaa. Jo lopulla v. 1523 \"veljiä\"\nvangittiin ja karkotettiin.\n\nMutta vainoaminen kohotti vain heidän intoansa ja lujensi heidän\nkeskinäistä yhteyttään. Lahko kasvoi nopeasti sekä kaupungissa että\nmaaseudulla. Karkotetut levittivät sen oppia naapurikantoneihin. Mutta\nsamalla \"veljet\" alkoivat erkaantua muun väestön suuresta joukosta.\nHeidän erikoiseksi tunnusmerkikseen tuli yhä enemmän se, että he\nhylkäsivät _lapsenkasteen_.\n\nSellainen oli asema, kun vuosi 1525 alkoi.\n\n\nII. Uudestikastajien opit.\n\nVuoden 1525 paikkeilla eivät uudestikastajien teoretikot olleet vielä\nlopullisesti puhuneet. Heidän esityksensä koskivat etupäässä heidän\noppiensa teologista perustelua ja kehittelyä. Mutta opit esiintyivät\npääpiirteissään riittävän selvinä jo talonpoikaissodan alkaessa. Meistä\nnäyttää tässä olevan sopivin hetki niiden selvittelemiseen, ennenkuin\nalamme kertoa lahkon ulkonaisista vaiheista.\n\nMikä ennenkaikkea on herättänyt uudestikastajien tarkastajien huomiota,\non se suuri mielipiteiden eroavaisuus, mikä heidän keskuudessaan\nvallitsi. Sebastian Franck, joka tunsi heidät tarkasti ja ymmärsi heitä\nhyvin, kun hän useissa kohdin oli heihin myötätuntoisessa, joskin\nepäileväisessä ja arassa suhteessa, sanoo kronikassaan, joka ilmestyi\nv. 1531, heistä: \"Vaikka kaikki lahkot ovat hajonneina, ovat kastajat\nkuitenkin keskenään niin eripuraisia ja hajanaisia, että en osaa heistä\nkirjottaa mitään varmaa ja äärellistä.\"\n\nSamoin sanoo myöskin Bullinger uudestikastajia vastaan kirjottamassaan\nkirjasessa, että \"muutamat arvelevat olevan mahdotonta, että voisi\nkunnolla luetella kaikki uudestikastajien eroavaisuudet, vastakkaiset\nmielipiteet ja vahingolliset hirveät lahkot tai ryhmät: niinkuin\ntotta onkin, että heistä tapaa harvoja, jotka olisivat yksimielisiä\nkeskenään, niin ettei jokaisella olisi erikoista salaisuuttaan, s.o.\nmielikuvitelmaa\". Sentähden hän ei tahdokaan kuvata kaikkia heidän\nlahkojaan, vaan erottaa vain heidän tärkeimmät suuntansa.\n\nHajanaisuus ja moninaisuus eivät ole mitään uudestikastajien erikoisia\nomituisuuksia. Me olemme sellaista tavanneet jo valdolaisissa,\nbeghardeissa ja taborilaisissa. Osittain oli se uskonasioissa\nvallitsevan suuren suvaitsevaisuuden seuraus, joka teki mahdolliseksi\nsen, että esim. Taborissa varsin erilaiset lahkot saattoivat asua\nrauhassa keskenään, mutta osittain johtui se siitä, että nämä lahkot\nainoastaan harvoin kehittyivät lujiksi, julkisiksi järjestöiksi. Sana\n\"uudestikastaja\" jäi niin ollen yhtä epämääräiseksi käsitteeksi kuin\nesim. meidän päivinämme Venäjällä sana \"nihilisti\". Siihen luettiin\nmitä erilaisimmat suunnat. Toiselta puolen on myöskin luonnollista,\nettä vallankumouksellinen, siis kriitillinen liike arvostelee ei\nainoastaan ulkonaista vaan myöskin sisäistä. Tämä vaikuttaa taasen sen,\nettä liike, niin kauan kuin se vielä hapuilee ilman varmaa pohjaa, on\ntaipuvainen hajaantumaan eri suuntiin. Mutta uudestikastajat eivät\nainakaan Saksassa -- päässeet milloinkaan tälle kehitysasteelle.\n\nBullinger kuvaa uudestikastajien eri suuntia laveammin, mutta myöskin\nvihamielisemmin kuin Franck. Seuraammekin tätä viimeksi mainittua ja\notamme tähän kappaleita hänen selvittelyistään.\n\n\"Jotkut, sanoo hän, pitävät sunnuntaita, toiset eivät. Monilla\non määrättyjä sääntöjä vaatetuksesta ja ruoasta, toiset elävät\nasianhaarain mukaan. Useat opettavat, etteivät he voi tehdä syntiä,\nmutta enemmistö saarnaa ristiä ja tekee 'kärsimisen epäjumalakseen'.\nMuutamat saarnaavat ja joutuvat senvuoksi rääkättäviksi, toiset\narvelevat, että nyt on aika vaieta. Useat näkevät näkyjä ja unia,\ntoiset eivät ensinkään. He vetoavat raamatun kirjaimeen. Muutamat eivät\npane mitään arvoa saarnaamiseen yhtävähän kuin kirjoihinkaan.\n\n\"Muutamat säännöllisesti vaikenevat ja noudattavat paljoja säännöksiä\nja ulkonaisia ohjeita... puvuissa, hiustenpalmikoimisessa, ruoassa,\npuheessa. Näitä kutsutaan 'vaikeneviksi veljiksi'. Toiset pitävät\nnäitä kaikkia seikkoja vapaaehtoisina. Muutamat panevat paljon\narvoa raamatulle, toiset vain jumalan välittömälle ilmotukselle.\nViimeksimainitut otaksuvat, että voi ilman raamattuakin uskoa ja tulla\nautuaaksi. Melkein kaikki pitävät lapsia puhtaina ja viattomina eivätkä\ntunnusta perisyntiä miksikään tuomittavaksi synniksi, ei lapsissa eikä\ntäysikasvuisissa.\n\n\"Muutamat eivät tee muuta kuin rukoilevat ja tahtovat torjua\nkaikellaiset onnettomuudet säännöllisellä rukoilemisella, ikäänkuin\ntekisivät sillä jonkin erikoisen palveluksen jumalalle, että yhä\nrukoilevat ja suutaan väsyttävät. He eivät myöskään tahdo vastustaa.\npahaa muuten kuin rukouksella, eivätkä senvuoksi suvaitse kenenkään\nkäyttävän minkäänlaisia aseita. Mutta melkein jokaisella on erityinen\nmielipiteensä, niin että tuskin koskaan kaksi täydellisesti on\nmielipiteiltään samallaista.\n\n\"Moni arvelee, että samallaisia ihmisiä pitäisi meidän pikemmin\ntoivoman tai etsimän taivaasta kuin pitävän heitä täällä maan päällä,\ntai ehkä _Platonin tasavallasta_.\"\n\nUseat heistä uskovat kiliastisiin kuvitelmiin. He otaksuvat, että\n\"hurskaat, jotka ovat Kristuksessa nukkuneet, ylösnousevat rauhaisasti\nja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta täällä maan päällä,\nmuutamien mielestä ijankaikkisesti, ja uskovat, että Kristuksen\nvaltakunta tulisi olemaan täällä maanpäällä, kuten profeetat\nkirjaimenmukaisesti ovat sanoneet ja juutalaisetkin vielä tänään\nuskovat\". Useat ovat luulleet viimeisen päivän jo tulevan, ja siihen\nluottaen tuhlanneet tavaransa ja omaisuutensa. Muutamilla on kuvia,\ntoiset käyvät itse kirkossa ja messua kuulemassa j.n.e.\n\nKaikki nämä eroavaisuudet ovat toisarvoista laatua, koskevat ulkonaisia\nseikkoja tai johtuvat vain mielenlaadun ja taipumusten, joihin luemme\nerilaisen suhtautumisen ilmestyksiin ja uniin, erilaisuudesta. Sen\nohella tulee lisäksi vielä tähän asti luetelluihin kohtiin muutamia\nvähemmänarvoisia taktillisia eroavaisuuksia kysymykseen.\n\nMutta tärkeissä, periaatteellisissakaan kysymyksissä ei vallinnut\ntäydellistä yksimielisyyttä uudestikastajien keskuudessa.\n\nNiin ennenkaikkea peruskysymykseen, _omaisuuskysymykseen_, nähden.\n\n\"Muutamat\", sanoo Franck, \"pitävät itseään pyhinä ja puhtaina, heillä\non, muista erillään, _kaikki yhteistä_, ei kukaan sano, että jokin\nolisi hänen, vaan kaikkea omaisuutta he pitävät syntinä.\n\n\"Toisilla on kaikki siten yhteistä, etteivät he anna kenenkään\nkeskuudessaan kärsiä puutetta. Ei siten että toinen saisi toisen\nomaisuuden haltuunsa, vaan siten että tarpeen sattuessa toisen oma\nkuuluu myöskin toiselle, niin ettei kukaan kätke toiselta mitään, vaan\npitävät kaikki saatavissa. Ja tulee auttajan olla myöntyisä ja valmis,\nmutta ottajan vastahakoinen, niin ettei, mikäli vain mahdollista, joudu\nrasitukseksi veljelleen.\n\n\"Muutamissa seuduissa, kuten esim. Austerlizissa Mährissä, on heillä\ntaloudenhoitaja eli hankkija ja yhteinen keittovarasto, josta\njokaiselle annetaan, mitä hän tarvitsee.\n\n\"Toiset kastajat taasen katsovat tämän yhteyden tarpeettomaksi ja\npitävät sitä liiallisena, että toiset kutsuvat itseään täydellisiksi\nkristityiksi ja halveksivat toisia. Nämä työskentelevät kukin itseänsä\nvarten, auttavat, kysyvät ja tarjoovat toisilleen kättänsä (minun\nmielestäni) hyvin viekastelevalla tavalla, josta minä en kuitenkaan\ntahdo moittia niitä, jotka pitävät sitä oikeana\".\n\nMe tapaamme siis kaksi suuntaa uudestikastajien keskuudessa, kuten\ntaborilaisien ja Böhmin veljien sekä kristinuskon alkuaikoinakin.\nToinen on jyrkempi ja tahtoo todenteolla täydellistä kommunismia,\ntahtoo kaiken yksityisomaisuuden poistettavaksi ja ruokkia kaikki\nyhteisesti. Tämän rinnalla on toinen, lievempi, joka myöntää\nyksityisomaisuuden, mutta vaatii, että kunkin pitäisi omistaa\nomaisuutensa, \"niinkuin ei sitä omistaisikaan\". Näiden molempien\nsuuntien esiintyminen rinnakkain ei ole mikään satunnainen, vaan\naivan oleellinen ilmiö, joka luonnonlain välttämättömyydellä\nesiintyy kommunistisessa liikkeessä, niin kauan kuin se ei voi astua\nalkukristillisen perustan ulkopuolelle.\n\nOmaisuuskysymyksestä on _avioliittokysymys_ hyvin läheisesti\nriippuvainen. Siinäkään uudestikastajat eivät olleet yksimielisiä yhtä\nvähän kuin heidän äskenmainitut edeltäjänsäkään.\n\nMuutamat opettavat, sanoo Franck, ettei saa elää samassa perheessä\ntoisinuskovaisten kanssa. Tämä hävitti monta perhettä. Monet heistä\nopettavat aivan vastakkaista.\n\nToiset ovat katsoneet velvollisuudekseen jättää kotinsa ja perheensä\napostolien esimerkkiä seuraten.[33] Mutta tätäkin vastaan saarnaavat\nmuutamat heidän joukostaan.\n\n\"Niinpä on heidän keskuudessaan syntynyt sellainenkin lahko, joka\ntahtoo pitää naisia yhteisinä kuten kaiken muunkin. Mutta pian saivat\ntoiset veljet heidät vaikenemaan ja poistumaan muiden yhteydestä. Osa\nsyytti Hutia ja Hätzeriä siitä, että he olisivat suosineet tätä lahkoa.\nSiinä kohden he ovatkin saaneet tuomionsa.\"\n\nThurgausta kotoisin ollut Ludvig Hätzer ei kuulunut vain\navioliittokysymyksessä puolueensa rohkeimpiin ajattelijoihin. Hän\nkielsi Kristuksen jumaluuden ja tunnusti hänet ainoastaan opettajaksi\nja esikuvaksi, mutta ei \"epäjumalaksi\". Vuonna 1529 hänet mestattiin\nKonstanzissa \"aviorikoksesta\". Ei ole tunnettua, missä määrin\nhänen oppinsa oli tähän syynä. \"Hänelle oli Jumalan Henki antanut\nsuuret lahjat\", sanoo hänestä muuan mähriläinen uudestikastajien\nhistorioitsija.\n\nFrankenissa syntynyt kirjojen kaupustelija Hans Hut oli oli ollut\nMünzerin innokas kannattaja ja liittyi Thüringenin talonpoikaiskapinan\nkukistuttua Etelä-Saksan uudestikastajiin.\n\nNe pyrinnöt, joista häntä ja Hätzeriä syytetään, muistuttavat elävästi\nBöhmin aatamilaisia sekä \"vapaan hengen veljiä ja sisaria\". Väitetäänpä\nuudestikastajien joukossa olleen erityinen \"vapaitten veljien\"\nlahkokin, joka ei vain nimelleen, vaan myöskin aatteilleen osottaa\nsuurta sukulaisuutta vapaan hengen veljiin. Riippuuko tämä yhdellaisuus\nperimätiedosta vai ovatko tässä taasen samallaiset olosuhteet\naivan itsenäisesti, ilman mitään yhteyttä edeltäjiin, synnyttäneet\nsamallaisia ilmiöitä, sitä emme voi ratkaista.\n\n\"Vapaat veljet\", sanoo Bullinger, \"joita melkein kaikki muut kastajat\nnimittävät karkeiksi kolkoiksi veljiksi ja kiroavat heidät ja\nhylkäävät heidän oppinsa, ovat kastajien kahdeksantena lahkona. Heitä\noli uudestikastajien alkuajoilta asti melkoisesti siellä ja täällä,\nvarsinkin Zürichin ylämaassa. Kastajat käsittivät kristillisen vapauden\nlihallisesti. Kun Kristus oli tehnyt heidät vapaiksi, tahtoivat he olla\nvapaita kaikista laeista ja siteistä eikä maksaa veroa eikä kymmenyksiä\neikä myöskään palvella tai olla maaorjina. Muutamat selittivät\nKristuksen sanoja siten, että koska hänen sanojensa mukaan publikaanit\nja huorintekijät pääsevät helpommin taivaanvaltakuntaan kuin jotkut\nhurskaat, niin kaikkien naisten pitäisi olla huorintekijöitä,\nsilloin tulisivat he taivaanvaltakunnassa hurskaiden naisten edelle.\nToiset ottivat asiat hienommalta kannalta. Kun he nimittäin vaativat\nkaikkea yhteiseksi, pitäisi muka naistenkin olla yhteisiä. Sitte\nväittivät muutamat, että kun heidät oli uudestikastettu, he olisivat\nuudestisyntyneitä eivätkä voisi tehdä syntiä; liha yksin saattoi olla\nsyntinen. Joka tapauksessa kävi kaikki siten kuin jumala tahtoi.\nPaikottain syntyi n.s. hengellisiä avioliittoja. Sillä naisille\nvakuutettiin, että he tekevät suuren synnin ollessaan sellaisten\nmiesten kanssa naimisissa, jotka eivät olleet uudestikastetut; mutta\nheidän, kastajien, kanssa seurustellessaan eivät he tekisi syntiä,\nheidän välillään kun oli hengellinen avioliitto.\"\n\nMeidän ei ole onnistunut löytää muita samanaikuisia todisteita vapaista\nveljistä. Bullingerin riitakirjoitus ei ole mikään varma lähde, mutta\ntodennäköisesti on kuvaus pääasiallisesti oikea, varsinkin siinä, mikä\nkoskee vapaan hengen veljiä ja sisaria, nimittäin \"vapaata rakkautta\",\n\"kommunistista anarkismia\" ja synnittömyyttä, kun kaikki mitä he\ntekisivät olisi jumalan tahto.\n\nSuhteessaan valtioonkaan, julkiseen valtaan, eivät uudestikastajat\nolleet aivan yksimielisiä. He kaikki kyllä toivoivat, että heillä olisi\nvaltion kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. He eivät tahtoneet\ntietää siitä mitään, mutta eivät ajatelleet myöskään väkivaltaista\nkapinaa sitä vastaan, vaan käskivät saarnoissaan osottamaan sille\nkärsivän tottelevaisuuden velvollisuuksia.\n\nHe opettivat, kertoo Franck, että väkivaltaa pitäisi kärsiä eikä\notettua vaatia takaisin. Kristitty ei saisi olla missään virassa,\n\"hänellä ei saisi olla maaorjia eikä muita palvelijoita, hän ei\nmyöskään saisi ottaa osaa sotaan eikä käyttää nyrkkiään toista\nvastaan\". Jumalan olisi kosto.\n\nMuutamat heistä vaativat, että ei saisi milloinkaan vannoa. \"Myöskään\nei kristitty saisi olla esivaltana, jolla on kuolemaantuomitsemisen\noikeus ja joka käy sotaa\". Muutamat hyväksyivät ainakin\nhätäpuolustuksen. \"Kumminkin he kaikki yksimielisesti opettavat olemaan\nkuuliaisia esivallalle kaikissa sellaisissa asioissa, jotka eivät ole\njumalan tahtoa vastaan, ja antamaan veroja ja korkoja. He sanovat\nolevansa valmiita kärsimään väkivaltaa ja tottelemaan tyranniakin...\nHe ovat minulle vastanneet, niin usein kuin vaan olen ottanut asian\npuheeksi, että heidän asiansa on kärsiä kärsivällisesti Kristuksen\ntähden eikä taistella kärsimättömästi. Sillä evankeliumin mukaista\nei ole puolustaa sitä nyrkeillä, kuten talonpojat mielivät, vaan\nkärsimällä ja kuolemalla... Senvuoksi ei minun mielestäni ole ensinkään\nniin suurta hätää siitä, että he nostaisivat kapinan. Perkele, joka\nmielellään näkee murhaa ja haluaa kylpeä veressä, tuottaa muutamiin\nhullun innon hirmuhallita tuollaisia ihmisraukkoja... Nyt, kun ei\nmitään kapinaa ole, ei pelkän epäluulon vuoksi pitäisi ketään heistä\nniin kiduttaa. _En miltään kansalta pelkäisi vähemmän kapinaa, kuin\ntältä_, jos olisin paavi, keisari tai itse turkkilainen.\"\n\nTässä oli ratkaiseva kohta, joka erotti Münzerin ja useimmat\nsaksalaiset kommunistit zürichiläisistä, niin monessa kohdin kuin he\nmuuten sopivatkin yhteen.\n\nOn olemassa vielä S:t Gallenin kansalaiskirjastossa muuan kirje,\njonka Grebel, Manz, Andreas Stülzeniläinen y.m. 5 p:nä syyskuuta\nlähettivät Münzerille. He selittivät siinä, että he monessa kohden\novat samaa mieltä hänen kanssaan, \"sekä että sinä ja Karlstadt\nolette meistä puhtaimman jumalallisen sanan selkeimpiä julistajia ja\nsaarnaajia\". Münzerin \"pikkukarjat\" olivat \"ylenmäärin opettaneet ja\nvahvistaneet meitä hengellisesti köyhiä\", mutta hän ei ole heistä\nkyllin jyrkkä opissaan, ja he kehottavat häntä, \"että sinä toden\nteolla ahkeroitsisit vain jumalan sanan pelkäämätöntä saarnaamista,\nmutta hylkäisit, vihaisit ja kiroisit kaikkien ihmisten, myöskin sinun\nomat juonesi, tapasi ja mielitekosi\". Münzerin messu on heistä liian\nvähän apostolisesti yksinkertainen. He moittivat häntä siitäkin, että\nhän on antanut panna tauluja (kuvia?) kirkkoihin, mutta ennen kaikkea\nhe vastustavat hänen mielipiteitään väkivaltaisesta kumouksesta.\n\"Sitä, joka ponnistelee Jumalan sanaa vastaan eikä tahdo uskoa,\nälköön tapettako, vaan pidettäköön pakanana ja publikaanina ja olkoon\nrauhassa. Ei myöskään saa evankeliumia ja sen tunnustajia suojella\nmiekalla. Oikeat, uskovaiset kristityt ovat lampaita susien joukossa,\nteuraslampaita, heitä täytyy kastaa ja koetella tuskassa ja hädässä,\nkärsimyksissä ja kuolemassa. He eivät saa käyttää maallista miekkaa\neikä käydä sotaa, sillä tappaminen heidän keskuudessaan on kokonaan\nkielletty.\"\n\nKirjeessä on jälkikirjotus, jossa mainitaan, että lähettäjät juuri\nolivat saaneet tutustua Lutherin \"kirjeeseen ja hävyttömään kirjaseen\",\njossa hän kehottaa ystäviä tekemään lopun Münzerin agitatsionista.\nMünzeriä kehotetaan kuitenkin luopumaan saarnaamasta ruhtinaita\nvastaan, niin että hän tulisi kokonaan puhtaaksi, \"sillä ei kukaan\nSaksassa eikä myöskään missään muussa maassa _miellytä meitä\nkaikissa muissa asioissa_ (siis lukuunottamatta messua, 'tauluja' ja\nväkivaltaisia keinoja) _niin paljon kuin sinä_. Jos joudut Lutherin\nja herttuaitten käsiin, niin suostu luopumaan noista kohdista, joista\nolemme kirjottaneet, mutta puolusta kaikkea muuta kuin sankari\".\n\nSaiko Münzer milloinkaan tätä kirjettä ja mitä hän siihen\nvastasi, sitä ei tunneta. Pian senjälkeen tapaamme hänet Sveitsin\nrajalla seurustelemassa Sveitsin uudestikastajien kanssa. Tämän\nseurustelun laadusta on vain arveluja olemassa. Joka tapauksessa käy\nselväksi siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, ettei päästy mihinkään\nyksimielisyyteen väkivaltaisten keinojen käyttämisestä.\n\nTämä väkivaltaisten keinojen kysymys oli ratkaiseva uudestikastajille,\nkuten ennemmin Böhmin veljillekin. Se selviää jo siitä, että he,\nhuolimatta suuresta suvaitsevaisuudestaan eri suuntia kohtaan, aina\nväittivät vastaan, kun Münzer heihin luettiin. Myöskin Münzerin\nkannattajat pitivät he itsestään erillään. Franck kertoo: \"Münzerillä\nlienee vielä (1531) Thüringenissä suuri joukko salaisia oppilaita,\n_jotka eivät ole kastajia_, hän ei itsekään ole uudestikastanut, kuten\nluotettavalta taholta olen kuullut.\"\n\nViimeksi mainittu seikka ei tosin itsessään olisi mikään todistus\nsiitä, että Münzer ei olisi kuulunut uudestikastajiin. Samoin kuin\nnämä, on Münzerkin ollut lastenkastetta vastaan. Kerrankin hän\nkirjottaa: Apostolien aikana on valvottu siitä, että vihamies ei\nsekottaisi nisuun rikkaruohoja. \"Sen vuoksi on vain _täysikasvuisia_\npitkän opetuksen jälkeen otettu oppilaiksi... Voi, mitä sanoisin,\nei ole milloinkaan eikä missään yhdelläkään (sanalla?) sanottu tai\nosotettu, missään kirkonopettajien kirjoissa niiden kirjottamisen\nalusta alkaen, mikä on oikea kaste. Pyydän kaikkia kirjaimellisesti\noppineita osottamaan minulle, missä kohdin pyhässä sanassa on sanottu,\nettä olisi Kristus tai hänen opetuslapsensa ovat kastaneet yhdenkään\nainoan alaikäisen lapsukaisen.\"\n\nMutta _käytännössä_ ovat zürichiläiset alkaneet uudestikastamisen\nvasta tammikuun lopulla tai helmikuun alussa v. 1525, aikana, jolloin\nMünzer jo todennäköisesti oli lähtenyt ottaakseen osaa suureen\nvallankumoustaisteluun ja jolloin tuollaisen lahkolaisen pikkuasian\ntäytyi hänestä näyttää merkityksettömältä.\n\nUudestikastaminen eli täysikasvuisena kastaminen ei ollut suinkaan\nmitään uutta. Varhain esiintyi se jo valdolaisilla, ja varsin\nvoimakkaana sitte myöhemmin Böhmin veljien alku-aikoina. Pietari\nChelcicky arveli, että \"olisi parempi kastaa vanhan kirkon tapaan vain\ntäysikasvuisia, jotka kykenevät jo toimillaan todistamaan uskonsa\". Hän\nei ehdottomasti hylännyt lastenkastamista, mutta piti täysikasvuisena\nkastamista parempana. Kun Böhmin veljesseurakunta syntyi v. 1407, niin\nensimäisenä tehtävänä oli kastaa kaikki läsnäolevat. Tapa kastaa vasta\ntäysikasvuisena säilyi sitten Böhmin veljillä aina uudestikastajien\naikaan saakka. He olivat silloin jo saaneet selvän porvarillisen\nkarvan, eivätkä tahtoneet olla vaarallisten uudestikastajien\nkaltaisia, joilla oli sama luonne kuin Chelcickyn oppilailla alkuaan.\nAikuisien kastaminen tuli nyt vaaralliseksi tunnusmerkiksi ja vuonna\n1534 -- samana vuonna, jolloin uudestikastajat tekivät kapinan\nMünsterin kaupungissa -- Böhmin veljien synoodi luopui muodollisesti\ntäysikasvuisien kastamisesta. Ei se siis ollut mikään uusi periaate,\njonka noudattamisesta Zürichin veljet saivat nimensä. Lapsenkasteen\nhylkääminen oli johdonmukainen seuraus valtiokirkon vastustamisesta.\n\nNiin kauan kuin katolinen kirkko kristityssä Länsi-Europassa oli\ntodella \"katolinen\" (katholikos, kreikkalainen sana = yleinen),\nmerkitsi kaste siellä yhteiskunnan yhteyteen ottamista yleensä.\nVastasyntyneiden kastaminen ei siis ollut mitään vastenjärkistä. Mutta\nkokonaan toiseksi muuttui asia, kun alkoi syntyä vastustuspuolueita,\nkerettiläisiä lahkoja, jotka vastustivat kirkon vaatimusta, että se\noli koko yhteiskunnan käsittävä! Kun toisia kirkollisia yhdyskuntia\nmuodostui sen rinnalle, oli lähellä sellainen vaatimus, ettei yksilöä\nsaisi tahdottomasti syntymän sattuman nojalla yhdistää toiseen tai\ntoiseen kirkkoon, vaan että hän saisi vapaasti tästä päättää, sitten\nkun on tullut kykeneväksi ajattelemaan itsenäisesti.\n\nKaikki protestanttiset lahkot eivät kuitenkaan olleet vetäneet tätä\njohtopäätöstä. Hallitsevien luokkien protestanttisuus ei ollut mitään\nmuuta kuin pyrkimystä saada kirkko herruutensa välikappaleeksi ja\nyhdistää se valtioon. Kirkko tuli valtion osaksi, valtiokirkoksi.\nNiissä maissa, missä uskonpuhdistus saatiin aikaan, valtiovalta\nmääräsi, mihin kirkkoon, mihin \"uskoon\" kansalaisten piti kuuluman.\nErittäin jyrkästi tämä ilmeni myöhemmin yksivaltaisessa Saksassa, missä\nperuslauseeksi tuli _cujus regio, ejus religio_ (kenen on valta, se\nmäärää uskonnon). Siellä täytyi väestön heti ja napisematta vaihtaa\nuskontoa, jos maanisä jostakin syystä teki sellaisen vaihdoksen tai jos\nmaa perinnön, lahjotuksen tai kaupan kautta tai jollakin muulla tavalla\njoutui sellaiselle ruhtinaalle, jolla oli toinen uskonto.[34]\n\nKansanvaltaisissa protestantisissa yhteiskunnissa ei valtiokirkko\nsentään tuonut mukanaan niin tavattomia seurauksia kuin\nyksinvaltaisissa. Sitävastoin se pääsi aikaisemmin kukoistukseen ensin\nZürichissä, missä Zwingli, kuten olemme nähneet, saattoi voimaan\nvaltiokirkon v. 1523. Mutta valtiokirkko ja täysikasvuisten kastaminen\neivät sopineet yhteen. Myöhäisemmällä ijällä toimitettu kaste kieltää\nvaltion oikeuden määrätä kansalaisten uskontunnustus. Zwingli oli\nihanteellisuuden aikanansa, vastustusmiehenä, ollut täysikasvuisena\ntoimitettavan kastamisen puolella, sen on hän itse tunnustanut. Mutta\nZürichin valtion johtajana ei hän mitenkään voinut pysyä tällä kannalla.\n\nToiselta puolen täytyi \"veljien\" olla yhä enemmän taipuvaisia\nhylkäämään lastenkaste mitättömänä ja pitämään lujasti kiinni\ntäysikasvuisena kastamisesta, samassa määrin kuin he tunsivat olevansa\nvähemmistönä, jonka oli luopuminen ajatuksesta vallata yhteiskunta,\nja pääsevän jotakin merkitsemään vain sen kautta, että järjestyivät\n\"pyhien\" ja \"valittujen\" seurakunnaksi, nimiä, jotka näyttävät\nepäilemättä pöyhkeiltä, mutta vain todistavat, että tämä erkaantuminen\nmuista ihmisistä on vain merkkinä siitä, että heistä on kadonnut toivo\npäästä joskus enemmistöksi.\n\nSiten astui kysymys myöhemmällä ijällä kastamisesta eli\n\"uudestikastamisesta\", kuten vastustajat sanoivat, yhä enemmän esiin.\nLuonnollista on, ettei siitä varsinaisesti kiistelty, yhtä vähän\nkuin hussilaiset olivat taistelleet saadakseen ehtoollisessa käyttää\nmolempia aineksia. Tämän tunnustaa Zwinglikin kirjeessään vuodelta\n1525, jossa hän sanoo taistelua \"kastajia vastaan vaikeimmaksi, mitä\nhän milloinkaan on käynyt, mutta lisää, että hänen on täytynyt tehdä\nheille vastarintaa, sillä ei suinkaan ollut kysymyksessä kaste, vaan\nkapina ja esivallan halveksiminen\".\n\nMutta asianhaarat olivat sellaisia, että kuten kalkki tuli\nsotamerkiksi, jonka ympärille hussilaiset kokoontuivat, niin\ntuli uudestikastajille kaste heidän tunnusmerkikseen, josta he\ntunsivat toisensa. Siitä ovat he myöskin saaneet nimen, joka heillä\non historiassa -- vaikka he itse vastustivat niin hyvin nimeä\n\"uudestikastajat\" kuin kreikkalaista nimeä \"anabaptistit\", jolla on\nsama merkitys. He selittivät, etteivät he kasta kahta kertaa, sillä\nlapsenkaste ei ollut mikään kaste, vaan ainoastaan pelkkää lapsen\npesemistä.\n\n\nIII. Sveitsin uudestikastajien menestys ja häviö.\n\nVielä ennen kuin Saksan talonpoikaissota puhkesi, iskettiin Zürichissä\nratkaiseva isku uudestikastajia vastaan.\n\nUseat vanhemmat olivat heidän saarnaajiensa kehotuksesta kieltäneet\nkastamasta vastasyntyneitä lapsiaan. Papit ja neuvosherrat koettivat\nturhaan heitä taivuttaa. Silloin neuvoskunta 18 p:nä tammikuuta 1525\nantoi lapsenkasteesta käskyn ja määräsi _maanpaon_ rangaistukseksi\njokaiselle, joka ei totellut tätä käskyä. Kolme päivää senjälkeen\nruvettiin määräystä noudattamaan. Reublin, Hätzer ja Andreas\nStülzeniläinen ja joitakuita muita saarnaajia karkotettiin.\n\nTähän iskuun vastattiin kerrassaan arvokkaasti ja rohkeasti. Jäljelle\njääneet veljet kokoontuivat ja kokouksessa nousi puhumaan Jörgen\nBlaurock, joka oli ollut munkkina Churissa, ja pyysi Grebeliä antamaan\nhänelle oikean, kristillisen kasteen. Kun tämä oli tapahtunut, kastoi\nBlaurock kaikki läsnäolijat. Siitä alkaen oli uudestikastaminen eli\naikuisena kastaminen veljesseuraan ottamisen kuvauksena. Samaan aikaan\nalettiin koettaa toteuttaa kommunismia käytännöllisesti.[35] Zürichin\nveljet olivat tunnustautuneet uudestikastamisen oppiin hyvin tietäen,\nmitä heillä oli odotettavana.\n\n\"Niin pian kuin Zwingli oli uudestaan ja vielä vaativaisempana kuin\nennen antanut sotahuutonsa kajahtaa, kohosi hurmahenkien ihastuksen\nliekki korkeimmilleen, häikäisten ja pelottaen. Nähtiin kaikkialla läpi\nZürichin katujen kulkevan henkilöitä, jotka olivat vyötetyt köydellä\nkuin matkaan valmiina. Toreille he pysähtyivät ja saarnasivat elämän\nparannusta ja mielenmuutosta ja kääntymystä puhtauteen, hurskauteen\nja veljelliseen rakkauteen. Mutta välillä he soimasivat tuota\nvanhaa lohikäärmettä ja hänen päämiehiään, s.o. Zwingliä ja hänen\nvirkatovereitaan, ja ennustivat kaupungin pikaista perikatoa, jollei se\ntahtoisi kuulla Herran ääntä. 'Voi, voi, Zürichiä!' niin kajahtelivat\nhuudot, milloin valittaen, milloin uhaten, ikäänkuin toisesta\nmaailmasta peräisin oleva kehotus, kaikkialla väkirikkaan pääkaupungin\nahtailla kaduilla.\n\n\"Neuvosto vangitutti useita, m.m. Manzin ja Blaurockin. Sitten seurasi\nkieltoja, kuulusteluja ja rangaistuksia, ja jälleen vangitsemisia,\ntuomioita ja kovennettuja rankaisuja. Mutta näillä ihmisillä oli henki,\njoka oli pilkaksi Zwinglin teologialle, ja väkivaltaiset toimenpiteet\nlevittivät heidän seurakuntansa maineen kauas, niinkuin tuuli\ntulipalon.\"\n\nHeidän kylvönsä orasti pian jo koko saksalaisessa Sveitsissä, Zürichin\npakolaisten kaikkialle levittämänä. Parhaiten se menestyi Saksan\nrajalla, Waldshutissa, Schaffhausenissa, St. Gallenissa.\n\nKuten Böhmissä, niin Sveitsissäkin pikkukaupungit olivat\nkansanvaltaisempia ja radikalisempia kuin suuremmat. Zürichin\nuskonpuhdistusliike oli kaikkialla niissä herättänyt harrasta\nvastakaikua, ja niissä esiintyi myöskin uudestikastajien tapaisia\nperinpohjaisempia uudistuksia harrastavia aineksia, ja liike voitti\nsuurta alaa.\n\nJoukkokarkotukset Zürichistä vuoden 1525 alussa toivat suurempaa\nvauhtia liikkeeseen. Grebel kääntyi Schaffhauseniin, Brödli alkoi\nsaarnata Schaffhausenin Hallaussa. Reublin vihdoin lähti Waldshutiin.\nVain vähitellen edistyi uusi oppi Schaffhausenissa. Mutta Hallau\nsitävastoin vallotettiin pian ja samoin Waldshut. Liikkeen johtajana\nsiellä oli toht. _Balthasar Hubmeier_, joka oli seurustellut\nbaselilaisen piirin kanssa.\n\nTätä miestä täytyy meidän tarkastaa vähän lähemmin. Syntyneenä v.\n1480 Friedbergissä Augsburgin lähellä, oli hän kääntynyt oppineelle\nuralle ja oli tullut Ingolstadtin yliopiston professoriksi, ja v.\n1515 tämän yliopiston vararehtoriksi. Seuraavana vuonna noudatti hän\nkutsua Regensburgin tuomiorovastiksi. Mainittavimmaksi tuli siellä\nhänen agitatsioninsa juutalaisia vastaan, joihin nähden käsityöläiset\nväittivät, että he olisivat syynä kaupungin ja käsityön taantumiseen.\n1519 juutalaiset karkotettiin. Pian sen jälkeen, 1521, jätti Hubmeier\nitsekin Regensburgin. Mikä hänet sieltä ajoi, emme tiedä. Ehkä hänen\nosanottonsa uskonpuhdistusliikkeeseen. Hän lähti Waldshutiin, joka\nkaupunki silloin oli Habsburgien hallussa. Hubmeier saavutti siellä\nsaarnaajana melkoisen vaikutuksen, vallankin rahvaan keskuudessa.\nVaikutus kasvoi, kun Zürichin uskonpuhdistusliikkeen vaikutuksesta\nWaldshutissa syntyi kansanvaltainen habsburgilaisvastainen liike;\ntätä liikettä, joka vihdoin talonpoikaissodan aattona johti kaupungin\nirtaantumiseen Habsburgien herruudesta, johti Hubmeier, joka siellä\nnäytteli samaa osaa kuin Zürichissä Zwingli, jonka kanssa hän oli mitä\nvilkkaimmassa yhteydessä.\n\nMutta, kuten jo huomautettu, tämän liikkeen ohella menestyivät\nWaldshutissakin \"veljet\".\n\nKun Zwingli ryhtyi taistelemaan näitä vastaan, täytyi Hubmeierinkin\ntehdä päätöksensä. Mutta Waldshutissa oli rahvas voimakkaampi kuin\nZürichissä, ja Etelä-Saksan kapinalliset talonpojat olivat lähempänä.\nHubmeier erosi Zürichistä ja liittyi seurakuntineen \"kastajiin\", joita\nkohtaan hän jo ennen oli tuntenut myötätuntoa ja joiden kanssa hän\nuseissa kohdin oli ollut samaa mieltä.\n\nKun Reublin tuli Waldshutiin, antoi Hubmeier tämän kastaa itsensä,\nja enemmän kuin 300 asukasta seurasi hänen esimerkkiään. Hubmeierin\nmukana oli koko kaupunki voitettu. Täten uudestikastajat olivat saaneet\nWaldshutista \"lujan linnan, josta kiihotusta pantiin toimeen joka\ntaholle.\"\n\nSamaan aikaan St. Gallenin seurakunta kasvoi yli 800:ksi hengeksi,\njohon suuresti vaikutti myöskin se agitatsionimatka, jonka Grebel teki\nsinne Schaffhausenista.\n\nManz levitti kastajien oppia Graubündteniin, toiset taasen Baseliin ja\nBerniin, ja itse Zürichin kanttonissakaan eivät viranomaisten kiellot\nkyenneet estämään agitatsionityötä.\n\nHuomaa selvästi, mitä karkotukset aina saavat aikaan, kun puolue, jota\nniiden pitäisi vahingoittaman, saa olevista olosuhteista elinvoimansa.\nJa näinhän oli tässäkin laita. Karkotetut agitatorit eivät milloinkaan\nolisi saavuttaneet sellaisia tuloksia, jollei Saksan talonpoikaissota\nsamaan aikaan olisi mitä suurimmassa määrin järkyttänyt Sveitsiäkin ja\nsaanut sekä alemmat luokat että porvarilliset aatteenihailijat mitä\nsuosiollisimmiksi uudestikastajien saarnoille. Mitä olikaan tuo verinen\ntaistelu tasavallan rajoilla muuta kuin alku noihin peljättäviin\ntapauksiin, joista Apokalypsi puhuu, joiden kautta jumalattomat\ntuhottaisiin ja vain valitut jäisivät jälelle päästäkseen osallisiksi\ntuhatvuotisesta valtakunnasta?\n\nKun tuo suuri taistelu oli ohitse ja Saksan kapinallinen\ntalonpoikaissääty oli maahan runneltu, vuotaen verta tuhansista\nhaavoista, silloin muuttui myös kastajien asema Sveitsissä. Nämä\nrauhaarakastavat lahkolaiset, jotka kammosivat kapinaa, olivat\nvoittaneet suurimmat voittonsa kapinan aikana ja juuri sen\nperustuksella. Kun se kukistettiin, kadottivat he lujan pohjansa,\nainakin omassa kotiseudussaan. Alemmat luokat tulivat nyt pikkumaisiksi\nja aroiksi, kun sen sijaan sortajien kukonharja nousi ja saksalaisten\nnaapurien tavaton esimerkki kiihotti heidän verenhimoaan.\n\nVuoden 1525 jälkimäisellä puoliskolla tulivat uudestikastajien\nvainoamiset Sveitsissä yleisiksi. Ja ne tulivat sitä katkerammiksi\nja julmemmiksi, kuta uhkaavampi kommunististen lahkojen kasvaminen\ntalonpoikaissodan turvin oli ollut.\n\nJo kesäkuun alussa kielsi St. Gallenin neuvosto uudestikastamisen\nja määräsi maanpakoon ajettavaksi jokaisen, joka ei tahtonut vannoa\nehdottomasti tottelevansa sen määräyksiä. Heinäkuussa vangittiin\nManz, elokuussa kiellettiin uudestikastaminen Schaffhausenissa,\nlokakuussa vangittiin Grebel ja Blaurock ja joulukuussa vihdoin joutui\nWaldshut, uudestikastajien vahvin turvapaikka, miekaniskutta Itävallan\nhallituksen käsiin. Hubmeier pakeni Zürichiin, jossa hänet vangittiin.\n\nTämä vuosi, jonka alkupuoli oli täynnä loistavia voittoja, päättyi siis\nuudestikastajien täydellisellä häviöllä ja joukkojen hajottamisella\nSveitsissä.\n\nUseimmat pakenivat Saksaan, kuten Reublin, Hätzer ja Blaurock. Toiset\ntaasen peruuttivat harhaoppinsa. Tunnetuin näistä oli Hubmeier. Hänen\nollessaan vankina Zürichissä, pakotettiin hänet väittelemään Zwinglin\n-- vanginvartijansa kanssa, jolla oli käsissään hänen kohtalonsa!\nHubmeier ei ollut omiaan antamaan arvokkaisuutta tälle ilkeälle\nilveilylle. Hän sanoi ensin olevansa epätietoinen, ja kun se ei\nriittänyt, hän juhlallisesti peruutti \"harha-oppinsa\", pelastaakseen\nitsensä. Sitten hän sai vannoa, ettei hän milloinkaan tulisi takaisin\nZürichiin, jonka jälkeen hänet laskettiin vapaaksi. Tämä tapahtui\nhuhtikuussa v. 1526.\n\n\"Mutta\", vaikeroi Bullinger, \"vaikka tämä tohtori Balthasarin menettely\nsai järkiinsä monta ihmistä, oli kuitenkin useita uppiniskaisiakin\nkastajia, joita ei mitenkään saatu parannukseen.\"\n\nEsivalta rankaisi heitä nyt yhä kovemmin. Zürichin neuvosto päätti\nmaaliskuussa 1526, että jokainen, joka itsepintaisesti pysyisi\nkastajien opeissa, \"pantaisiin uuteen torniin vedelle ja leivälle\".\nSiellä \"saisi hän kuolla ja mädäntyä\". Samaa kohtaloa uhattiin\nvaimoille ja tytöillekin. Myöskin kiellettiin ankaran rangaistuksen\nuhalla pitämästä uudestikastajaa huoneessaan ja antamasta hänelle\nruokaa. Vihdoin määrättiin kuolemarangaistus niille, jotka uudelleen\nliittyvät kastajien lahkoon. Ensimäinen, joka joutui uhriksi, oli Felix\nManz, v. 1527. Hänet upotettiin veteen, ja hänen omaisuutensa otettiin\ntakavarikkoon.\n\nTotta kyllä, nämä vainot eivät voineet hävittää lahkoa Sveitsissä\nyhtävähän kuin mitään kommunistista lahkoa tähän asti on voitu kokonaan\nhävittää väkivallalla. Mutta olosuhteiden suosio ei ollut enään sen\npuolella. Se tungettiin pian takaisin samaan mitättömyyteen, joka sillä\noli ennen uskonpuhdistusta, salaseuraisuudeksi, joka ei varsinaisesti\nhäirinnyt hallitsevia luokkia ja jonka olemassaolo ilmeni enään vain\ntavantakaa uudistuvissa käräjöimisissä ja mestauksissa.\n\nSveitsin uudestikastajat hävisivät julkisuudesta.\n\nMutta juuri samaan aikaan alkoi uudestikastajien liikkeen kukoistus\nSaksassa.\n\n\nIV. Etelä-Saksan uudestikastajat.\n\nVoisi odottaa, että talonpoikaiskapinan kukistaminen, joka oli ollut\nmasentava isku kaikille kansanliikkeille naapurimaissa, olisi sitä\nsuuremmassa määrin tehnyt mahdottomaksi kaiken niiden ilmenemisen itse\nSaksassa. Mutta tämä ajatus, joka vastaisi nykyaikaisen keskitetyn\nvaltion olosuhteita, ei pidä paikkaansa sellaiseen feudaliseen\npartikularismiin nähden, jollainen silloin vielä suuressa määrin\noli vallalla Saksassa. Samalla kun tämä partikularismi vaikeutti\nkaikkien vallankumouksellisten (tai kapinallisten) voimien liittymistä\nyhdeksi yhtenäiseksi liikkeeksi, niin se samalla myöskin vähensi\ntalonpoikaissodan kukistamisessa sattuneen iskun voimaa, niin ettei se\nkohdannut näitä kaikkia voimia yhtaikaa eikä samassa määrässä.\n\nTalonpoikaisliikettä ei tosin talonpoikaissodan jälkeen ollut\najateltavissa. Talonpoikien ohella oli myöskin kukistettu useimmat\npienemmistä heihin liittyneistä kaupungeista. Sitävastoin olivat\nuseimmat suuremmista vapaista valtakaupungeista olleet aivan kylmiä\ntalonpoikien vapautusyrityksille. Näin oli yksinpä näitten kaupunkien\npikkuporvarien ja sällienkin laita. Talonpoikaissodan kukistumisessa\nsattunut isku ei ollut kohdannut heitä. Kansanvaltaisuus Etelä-Saksan\nvapaissa valtakaupungeissa olikin senvuoksi entisissä voimissaan.\nMutta juuri tällöin saivat toiselta puolen taistelut sen ja kaupungin\nylimystön välillä ja toiselta puolen kaupunkien koko väestön ja\nkaupunkien riistämiseen ja hallitsemiseen pyrkivän ruhtinasvallan\nvälillä, taistelut, jotka noina vuosisatoina kyllä eivät koskaan\nkokonaan lakanneet, kiihkoisamman luonteen.\n\nNäiden valtakunnankaupunkien väestö oli ilolla tervehtinyt ja\nkannattanut Lutherin kapinoimista paavinvaltaa vastaan. Mutta\nnämä tunteet Lutheria kohtaan kylmenivät sitä enemmän, mitä\nvihamielisemmäksi Luther tuli kansanvaltaisuudelle.\n\nSamaan aikaan, jolloin Luther alkoi kääntää selkänsä\nkansanvaltaisuudelle, syntyi Zürichissä sellainen kirkonuudistus,\njoka täydellisesti vastasi niitä pyrkimyksiä mitä kaupunkien\nammattikunnallisella kansanvallalla silloin oli. Se herätti pian\nEtelä-Saksan kaupunkien huomiota ja voitti siellä alaa, aluksi\nasettumatta vihamieliselle kannalle lutherilaisuutta vastaan.\nSitävastoin täytyi molempien suuntien joutua ristiriitaan heti kun\nLuther ja hänen väkensä asettuivat ehdottomasti kansanvaltaisuutta\nvastaan. Niin oli juuri talonpoikaissodan aika se aika, jona alkoi\nLutherin ja Zwinglin välinen suuri kiista. Näennäisesti riideltiin\nyhdestä _sanasta_, siitä, sanoiko Kristus: \"Tämä (leipä) _on_ minun\nruumiini\", kuten Luther väitti, vaiko: \"Tämä _merkitsee_ minun\nruumistani\", niinkuin Zwingli sanoi. Todellisuudessa koski riita\nsitä, pitikö uskonpuhdistuksen olla porvariskansanvaltainen vaiko\nruhtinasmielinen. Kiisteltiin jumaluusopillisilla todistuksilla, mutta\nsangen maallisesta asiasta.\n\nTätä taistelua, joka täytti koko Saksanmaan vuoden 1525 jälkeen,\nkäytiin innokkaimmin Etelä-Saksan valtakunnankaupungeissa,\nStrassburgissa, Ulmissa, Konstanzissa, Augsburgissa y.m. Kuten\nennen, kun taistelu puhkesi ilmi Rooman paavia vastaan, kommunistit\ntaistelussa olivat saaneet ilmaa ja valoa vapaalle kehitykselleen,\nniin kävi nytkin, kun hyökkäys koski Wittenbergin paavia. Etelä-Saksan\nzwingliläiset käyttivät uudestikastajia liittolaisinaan lutherilaisia\nvastaan ja suosivat siksi heitä ensimäisinä vuosina vuoden 1525:n\njälkeen, kuten Zwingli itsekin vähää ennen vielä oli heitä suosinut.\n\nEtelä-Saksa tuli turvapaikaksi lukuisille sveitsiläisille pakolaisille,\njotka voittivat pian suurta kannatusta. Heidän rauhallinen\nmielenlaatunsa, heidän vastenmielisyytensä väkivaltaiseen kapinaan sopi\nvallan alempien luokkien keskuudessa talonpoikaiskapinan kukistamisen\njälkeen vallitsevaan mielialaan. Myöskin Münzerin entiset kannattajat\nliittyivät nyt heihin, m.m. kirjakauppias _Hans Hut_ ja pappi _Melchior\nRinck_, joka oli ollut mukana Frankenhausenin taistelussa, mutta\npäässyt hengissä sieltä.\n\nNiin nopeasti kasvoi nyt uudestikastajien liike Saksassa, että siellä\nmonin paikoin luultiin, että se oli syntynyt vasta talonpoikaissodan\naikana tai sen jälkeen. Sitä uskoa levittivät uudestikastajat\nitsekin, koska luulivat siten saavansa olla paremmassa rauhassa. Opin\nleviämisestä kirjottaa Sebastian Franck: \"Heidän oppinsa levisi yli\nkoko maan, ja he kastoivat monta tuhatta ja vetivät puoleensa useita\nhyviäkin sydämiä. Sillä he eivät opettaneet näennäisesti mitään muuta\nkuin rakkautta, uskoa ja ristiä, näyttäytyivät kärsivällisiksi ja\nnöyriksi kärsimyksissä, mursivat leipää keskenään yhteyden ja rakkauden\nmerkiksi, auttoivat toisiaan uskollisesti lainoilla, almuilla ja\nlahjoilla, opettivat, että kaikki olisi yhteistä, ja kutsuivat toisiaan\nveljiksi. Mutta sitä, joka ei kuulunut lahkoon, he tuskin tervehtivät.\nHe pysyivät niin koossa ja lisääntyivät niin nopeasti, että maailma\npelkäsi kapinaa heidän puoleltaan, jollaiseen he kumminkin, kuten minä\nkuulen, kaikkialla ovat olleet syyttömiä.\"\n\nLahko näytti sitä vaarallisemmalta, kun se levisi suuriin kaupunkeihin.\nKuvaavaa on, mitä tri Eck v. 1527 kirjotti Saksin herttualle Yrjölle\nuudestikastajista. Hän sanoo m.m.: \"Minun armollinen herrani ja\nhänen ruhtinaallinen neuvostonsa punnitkoon, onko peljättävä heidän\npuoleltaan suurempaa vahinkoa, kuin viimeisestä talonpoikaiskapinasta:\nsillä _tällä lahkolla on juurensa kaupungeissa_. Jos syntyisi kapina,\nniin he nousisivat kaupungeissa kapinaan, heillä olisi tykkejä, ruutia\nja haarniskoja ja sotaantottuneita palkkajoukkoja, ja maaseudun\ntalonpoikaisväestö liittyisi heihin, ja kaikki he yhdessä kävisivät\npapistoa, ruhtinaita ja aatelistoa vastaan. Siksi on ruhtinasten ja\naatelin pidettävä varansa\".\n\nPääpaikoiksi eteläsaksalaiselle kastajaliikkeelle tulivat Augsburg\nja Strassburg, molemmat kutojakaupunkeja, joissa jo beghardilaisuus\noli esiintynyt hyvin voimakkaana. Toisena keskuksena oli _Nürnberg_.\nTiedämme, että Münzerillä oli siellä lukuisia samanmielisiä tovereja.\nMutta siellä olivat vanhat ylimyssuvut liian voimakkaita, niin ettei\nsiellä voinut syntyä kansanomaista liikettä. Denck, joka oli siellä\nSebalduskoulun rehtorina, ja hänen ystävänsä vangittiin v. 1524\nkerettiläisinä ja karkotettiin. Mutta oleskeltuaan vähän aikaa St.\nGallenissa palasi Denck takaisin Saksanmaalle, Augsburgiin. Siellä\nalkoi lutherilaisuuden ja zwingliläisyyden välinen vastakkaisuus ilmetä\nräikeimmin, siellä riehui noina vuosina molempien suuntien välinen\ntaistelu voimakkaimmin, siellä oli kastajilla suotuisimman menestymisen\nmahdollisuudet.\n\nNopeasti kasvoi seurakunta, vuoden 1527:n paikkeilla oli siinä eräiden\ntietojen mukaan jo 1,100 henkeä. Se luettiin etupäässä Denckin\ntoiminnan ansioksi, joka \"kulkureineen\", kulkevine agitatoreineen, \"on\nmeillekin tahtonut perustaa uuden kastekuntansa, ensin piileksinyt\nnurkissa ja salaa vuodattanut myrkkyään\", kuten muutamassa Urbanus\nRhegiuksen Denckiä vastaan suuntaamassa kirjasessa sanotaan.\n\nDenckiä suosivat olosuhteet Augsburgissa suuressa määrin. Kumminkin\nsaamme suuren osan hänen menestystään lukea hänen intonsa ja\nsuuren älynsä ansioksi. Hubmeierin rinnalla astui hän ensi riviin\nveljien esitaistelijain joukossa. Joku aikalainen puhuu hänestä\n\"uudestikastajien päänä\", toinen nimittää häntä \"paaviksi\", kolmas\n\"uudestikastajien Apolloksi.\"\n\nDenck, etevä oppinut ja filosofi koetti varsinkin poistaa kastajien\nopeista niiden aineellisen, \"lihallisen\" luonteen ja \"hengevöittää\"\nniitä. Hänestä tulikin uudestikastajien lempeämmän, jos niin tahtoo\nsanoa, käytännöllisemmän ja sovinnollisemman suunnan pääedustaja,\njoka suunta koetti lieventää sekä jyrkempien käsitystä täydellisestä\nomaisuudenyhteydestä että heidän täydellistä toimettomuuttaan valtioon\nnähden. Saksassa ei tämä molempien suuntien välinen ristiriita päässyt\nmilloinkaan täydelleen kehittymään. Vasta Mährissä sai seurakunta\nniin paljon voimaa, että siinä sisälliset riidat pääsivät syntymään.\nMutta uudemman käytännöllisemmän suunnan alku näkyi varsin selvästi jo\nAugsburgissa, missä seurakunta menestyi ja myöskin useita henkilöitä\nkorkeammista luokista yhtyi liikkeeseen, m.m. \"Augsburgin huomatuimman\nsuvun jäsen\" _Eitelhans Langenmantel_. Kuten Böhmin veljienkin\nkeskuudessa, olivat täälläkin etupäässä sivistyneet lievemmän suunnan\npuolella olevia. Paitsi Denckiä tapaamme siellä Hubmeierin, joka\npäästyään pois Zürichistä, kiiruhti taasen liittymään kastajiin.\n\nMutta olipa sivistyneitä ankarammankin suunnan puolella. Sellaisia oli\näskenmainittu Eitelhans Langenmantel, jos hän vaan, kuten väitetään,\non erään \"Lyhyt puhe totisesta yhteisyydestä\"-nimisen kirjotuksen\nkirjottaja. Hän kääntyy siinä niitä vastaan, jotka selittävät, että\n\"jos vaan on rakkautta ja hurskasta tahtoa, voipi kyllä jokainen pitää\nomaisuutensa\". Tästä käsitystavastaan sanoo Langenmantel: \"Jumalan\nkorkein käsky on rakkaus. Rakasta jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi\nniinkuin itseäsi. Tämä rakkaus tunnustetaan sillä, että ajalliset\ntavarat ovat yhteisiä. Ei kukaan saa sanoa: minun, minun, sillä se\non myöskin veljen. Kukapa antaa veljelleen korkeampaa, tulevaista,\nhengellistä tavaraa, jos hän häneltä kieltää ajallisenkin? Ainoastaan\nse, joka pitää yllä yhteisyyttä, on Kristuksessa, toiset ovat hänen\nja hänen yhteytensä ulkopuolella... Mutta jos nyt joku tahtoo sanoa,\nettä, kun kaikki on yhteistä, täytyisi muka vallita naisyhteydenkin,\nniin en sano minä niin, vaan mitä jumala on yhdistänyt, sitä ei\nihminen saa muuttaa. Oikea yhteisyys on se, ettei kukaan kiellä, mitä\ntoinen tarvitsee: mutta jokainen voipi ottaa naisen yksinään omakseen,\nse tapahtukoon Herrassa. Niin jaettakoon ajallisistakin tavaroista\njokaiselle, mitä hän tarvitsee. Sellainen yhteisyys, jolloin toinen on\nrikas ja omaa paljon tavaraa, mutta toinen on köyhä ja kärsii puutetta,\nei ole Kristuksesta.\"\n\nAnkaramman suunnan etevimmäksi edustajaksi tuli kuitenkin kirjansitoja\nja kirjakauppias _Hans Hut_, joka oli, kuten olemme nähneet, ollut\nMünzerin koulussa ja jota syytettiin naisyhteyden kannattajaksi. Jo\nveljien toisessa augsburgilaisessa kongressissa tapasivat Denck ja Hut\ntoisensa.\n\nNiin tärkeä oli Augsburg, että siellä pidettiin kastajien kaksi\nensimäistä kongressia (synodia). Ensimäinen keväällä 1526. Siihen\nottivat osaa Hans Denck, Hans Hut, Ludvig Hätzer, Jakob Gross\nWaldshutista, Kaspar Färber Innthalista ja Balthasar Hubmeier. Tämä\nsynodi vahvisti uudestikastamisen käytäntöön ottamisen Saksassa, sitä\nkun tähän asti oli toimitettu vain Sveitsissä.\n\nTärkeämpi oli toinen synodi, joka pidettiin elokuussa 1527; siihen otti\njo osaa enempi kuin 60 edustajaa Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä.\nSen päätehtävänä oli agitatsionin järjestäminen, apostolien\nlähettäminen mitä erilaisimpiin seutuihin, mahdollisesti myöskin\nohjelman, \"tunnustuksen\", laatiminen.\n\n\"Tämän kokouksen päätöksistä\", sanoo Keller, jonka esitystä\nnäihin kahteen kongressiin nähden seuraamme, \"puuttuu ikävä kyllä\npöytäkirjatietoja.\" Jokatapauksessa on ainakin niin paljo varmaa, että\nedustajat pitkien keskustelujen jälkeen, joissa ilmeni mielipiteiden\neroavaisuus Denckin ja Hutin välillä, lopulta tekivät päätökset\ntäydellisen yksimielisinä, ja että _Denckin mielipiteet_ pääsivät\nkokouksessa voitolle.\n\nPaitsi nykyiseltä Etelä-Saksan alueelta ja Sveitsistä saapuneita\nedustajia, oli näissä kokouksissa edustajia myöskin _Itävallasta_.\nSinnekin olivat uudestikastajien opit tunkeutuneet. Ensi kädessä\nSveitsin naapurina olevaan Tyroliin ja sen lähellä oleviin alppimaihin.\n\nTyrolilla oli silloin taloudellisesti ja valtiollisesti paljon\nsuurempi merkitys kuin nykyään. Paitsi Saksia ja Böhmiä ei\nvuoriviljelys missään ollut niin korkealle kehittynyt kuin\nTyrolissa ja itäisissä naapurialueissa. Paitsi rikkaita rauta- ja\nkuparimalmikaivoksia sekä mahtavia suolavarastoja oli siellä myöskin\nlukuisia kulta- ja hopeasuonia. Kuten ensimainituissa maissa,\ntäytyi vuoririkkauksien Tyrolissakin edistää yhteiskunnallisten\nvastakkaisuuksien kärjistymistä. Kumminkin tapahtui tällaista\nalppimaissa pienemmässä määrässä kuin Saksissa. Pääsyynä tähän oli\nkait maan luoksepääsemättömyys ja eri laaksojen eristetty asema ja\nhedelmättömyys. Syrjälaaksojen asukkaihin eivät tuntuneet niiden\nmuutamien kauppateiden vaikutukset, jotka kulkivat korkeiden\nalppisolien yli. Heidän tarpeensa pysyivät entisinä, eikä myöskään\nniiden tyydyttämisen tapa muuttunut. Mikään voitto ei houkutellut\nkauppiasta näihin tiettömiin erämaihin, talonpoika ei tuottanut mitään\nliikamäärää, jonka hän olisi voinut vaihtaa.\n\nRikkaudet, joita vuorelaiset, vallankin kulta- ja hopeakaivoksissa\ntyöskentelevät, tuottivat, käytettiin vain osaksi tavaratuotannon\nedistämiseen omassa maassa. Tyrolin kaivoksien pääomistajat eivät\nolleet tyrolilaisia, tärkeimmät heistä olivat augsburgilaiset Figgerit\nja höchstättiläiset. Mutta olipa isäntinä yksinpä espanjalaisiakin. Ja\nsekin, mikä tuli maan herrojen, Habsburgien, osaksi, ei jäänyt maahan,\nvaan hajotettiin maailmalle heidän maailmanpolitikansa edistämiseksi;\nse vaelsi Sveitsistä, Alankomaista, Espanjasta kotoisin olevien\npalkkasoturien taskuihin, eri hoveissa lahjottavien valtiomiesten\ntaskuihin, ja Saksan vaaliruhtinaiden ja heidän virkamiestensä\ntaskuihin.\n\nTapaamme senvuoksi Tyrolissa taloudellisesti korkealle kehittyneiden\nseutujen ohella myöskin sangen takapajulla olevia. Vanhalla,\nkyläkuntajärjestyksellä oli yleensä vielä suuri voima ja talonpoikien\nriistäminen oli, ainakin Brennersolan pohjoispuolisissa osissa,\npieni. Luokkavastakkaisuuksien kärjistyminen, jonka runsaat\nvuoritulot toivat mukanaan, ulottui melkein vain kaupunkeihin ja\nvuoriteollisuuspaikkoihin ja niiden lähimpään ympäristöön.\n\nKun vuoden 1525:n talonpoikaissodan aallot löivät Tyrolin ja Salzburgin\nalppimaihinkin ja saivat niiden väestön liikkeelle, silloin eivät ne\nolleet talonpojat vaan vuorityöläiset, jotka olivat kapinayritysten\netunenässä.\n\nSilloin näkyi, mikä sotilaallinen voima vuorityöläisillä oli ja\nmiten vaaralliseksi Thüringenin kapina olisi tullut, jos sikäläiset\nvuorityöläiset ponnella olisivat ryhtyneet sitä kannattamaan.\nPohjois-Tyrolin ja Salzburgin kapinat olivat v. 1525 ainoat, joita\nei kukistettu aseiden voimalla. Niiden herraksi päästiin \"henkisin\nasein\", se on valheellisilla lupauksilla ja käyttämällä hyväkseen\ntyhmiä nurkkaharrastuksia, joita Tyrolin ja Salzburgin vuorityöläisillä\noli yhtähyvin kuin mansfeldilaisillakin. Muutamat vaarallisimmista\nkapinoista kukistettiin poistamalla joitakuita vallan liian huutavista\nepäkohdista, saatiin sen kautta vapaat kädet muihin kapinoitsijoihin\nnähden, ja nämä kukistettua ja ehdittyä koota joukkoja, voitiin päästä\nsotilaallisesti voittamattomiksi jääneidenkin alueiden herroiksi. Nämä\neivät voittaneet mitään pettämällä yleisen asian, työläisluokan yleinen\nsorron alle painuminen vuoden 1525 jälkeen kohtasi lopulta heitäkin.\n\nVoitettuina ja sorrettuina, olematta sotilaallisesti voitettuja, olivat\nTyrolin alemmat luokat talonpoikaissodan jälkeen yhtä tyytymättömiä\nkuin Etelä-Saksankin alemmat kansankerrokset, mutta eivät kumminkaan\nniin rohkeutensa menettäneitä.\n\nTässä mielentilassa löysivät heidät uudestikastajien saarnaajat,\njotka Sveitsistä ja Baierista tulivat Tyroliin. Pian näkyi, miten\nhedelmällisen maaperän tämä maa tarjosi uudelle opille.\n\nEtupäässä vuorityöseutuihin levisi uudestikastajien oppi. Jo ennen\ntalonpoikaissotaa olivat ne omaksuneet mielellään Lutherin opin,\njolla katolisten Habsburgien maissa oli puhtaasti vastustuksellinen,\nehdottomasti ruhtinasvihollinen luonne. \"Paitsi hengenmiehiä\nrupesi myöskin maallikoita, niinpä vuorityöläisiä, käräjäkirjuria,\nylioppilaita y.m. saarnaamaan uutta evankeliumia... Kaikilla tahoilla\nliekehti innostusta uuteen oppiin. _Vanhan kirkollisuuden vastustajien\npääpesänä oli Schwarzin veljeskunta lukuisine vuorityömiehineen_.\"\n(Loserth).\n\nVuonna 1525 alkoi Tyrolin kansanvaltaisten ainesten kääntyminen\nLutherin opista, joka oli ilmaissut olevansa kansanvallan vihollinen.\nNopeasti kääntyivät he uudestikastajien puoleen, heti kun olivat\ntulleet tuntemaan näiden oppeja.\n\nJo v. 1526 kerrotaan muutamista Innlaakson \"veljistä\", m.m.\n_Rattenbergin_ vuorityöpaikasta kotoisin olevasta vuorituomarista\n_Pilgram Marbeckista_. 1527 mainitaan jo muitakin vuoriseutuja\nuudestikastajien tyyssijoiksi, niin Schwarz, Kitzbühel,\nSterzing, Klausen y.m., ja mainitaan lahkon eninten juurtuneen\n\"vuorityöläissukulaisiin\". Sen ohella on meissä herättänyt huomiota\n_kankurien_ lukumäärä Tyrolin uudestikastajien keskuudessa. Mutta\npuutetta ei ollut muidenkaan työläisluokkien kerrosten jäsenistä;\nliittyipä muutamia aatelisiakin lahkokuntaan.\n\nSamoin kuin Etelä-Saksan kaupungeissa, lisääntyi Tyrolissakin\nensimäisinä vuosina talonpoikaissodan jälkeen kastajien lukumäärä\ntavattoman nopeasti.\n\nKauan ei kuitenkaan saatu oppia esteettömästi levittää. Tuskin olivat\nhe alkaneet saavuttaa huomattavampaa kannatusta, kun jo myöskin\nkaupunkien ja ruhtinaiden viranomaiset yhtyivät heitä vainoomaan.\nTotta kyllä täytyi itse vihollistenkin tunnustaa, että kastajat\nviettivät nöyrää ja rauhallista elämää ja pelkäsivät ajatellakin\nkapinaa. Mutta se ei auttanut. Heidän opeistaan johtui, niin sanottiin,\nkumminkin vallankumous. Eräässä julkisessa, heitä vastaan suunnatussa\nkirjotuksessa vuodelta 1528 esitetään heidän oppinsa tottelevaisuudesta\nesivaltaa kohtaan vain pelkäksi teeskentelyksi, \"sillä he sitoutuvat\nkeskenään olemaan jättämättä toisiaan pulaan mitenkään koettelemusten\nsattuessa, ja auttamaan toisiaan henkeen ja vereen asti, joten he siis\npitävät sellaista lupausta ja velvollisuutta suuremmassa arvossa kuin\nvelvollisuuksiaan Jumalan asettamaa esivaltaa kohtaan\". Ja tekijä\njatkaa: \"Sillä, joka opettaa, että kaikki on yhteistä, ei ole mitään\nmuuta mielessä kuin saada alamaiset kapinoimaan jumalan säätämää\nesivaltaa vastaan ja köyhä kansa tyytymättömäksi ja kapinaan niitä\nvastaan, jotka jotakin omistavat.\"\n\nSellaisen todistelemisen täytyi 1520-luvun lopussa, jolloin\ntalonpoikaissota oli vielä aivan tuoreessa muistossa, olla\ntäysin ymmärrettävä varsinkin vallanpitäjille. Muuten pidettiin\nuudestikastajia vaarallisina jo siksi, että he uhkasivat saada\nkaupunkeja haltuunsa eikä sovi unohtaa, että huolimatta heidän\nrauhallisesta mielenlaadustaan oli kieltämättä kapinallisuutta suuressa\nosassa uudestikastajia, erittäinkin köyhälistöläisessä Hutin suunnassa.\nVaikka he selittivätkin aseellisen kapinan yrittämisenkin syntiseksi,\nolivat useat heistä kuitenkin vakuutettuja siitä, että vallitsevan\nyhteiskunnan loppu oli lähellä, he vaan eivät luottaneet sisäiseen\nkapinaan, vaan ulkomaisen sodan vaikutuksiin.\n\n_Turkkilaiset_ hävittävät valtakunnan, opetti Hut. Sillä aikaa ovat\nuskovaiset kätkeytyneinä metsiin, mutta tulevat taasen piilopaikoistaan\nesiin, kun turkkilaiset ovat tehneet työnsä, ja täydentävät työn.\nHän ilmotti ajankin, jolloin tuhatvuotisen valtakunnan piti alkaman:\nhelluntaina v. 1528.\n\nNämä Hutin ennustukset olivat yhtä vähän kuin Dolcinonkin pelkkiä\nharhakuvia. Turkkilaiset lähestyivät toden teolla, ja sulttaani\nSoliman II:nen tuli, tosin ei 1528 vaan 1529, ja hänen onnistui\nvallottaa Unkari, mutta ei tunkeutua Saksaan asti. Wienin edustalla\nhänen voittokulkunsa pysähtyi, josta suuresti pettyivät ei ainoastaan\nkiivaimmat uudestikastajat, vaan myöskin keisarin voimakkaimmat\nvastustajat Saksan ruhtinaista, varsinkin tuo suuresti ylistetty\nHessenin maakreivi Filip.\n\nKommunistit eivät siis olleet ainoita \"maankavaltajia\".\n\nTämä erään uudestikastajien osan myötätuntoisuus turkkilaisia\nkohtaan ei tietysti tehnyt viranomaisia suosiollisemmiksi heitä\nkohtaan, ei varsinkaan keisarin maissa. Sanottiin erityisesti heidän\ntunnusmerkkiään virallisesti ilmotettaessa, että \"jos turkkilaiset\ntulevat maahan, niin uudestikastajat tahtovat liittyä heihin, eikä\nauttaa esivaltaansa, ja lyödä kaikki ne kuoliaiksi, jotka eivät ole\nheidän uskoansa, keisariakaan säästämättä\".\n\nKumminkaan ei tällä seikalla ollut suurta vaikutusta vainojen\nalkamiseen. Uudestikastajien vainoamiset pääsivät yhtä suureen vauhtiin\nniissäkin seuduissa, missä ei mitään turkkilaispelkoa ollut, kuten\nhabsburgien itäisissä maakunnissa.\n\nTurkkilaispelko ei riitä selittämään niitä julmia, raivoisia vainoja,\njoiden alaisiksi uudestikastajat joutuivat heti, kun olivat saaneet\nvaikutusvaltaa alempiin kansankerroksiin. Ne voi selittää vain\ntalonpoikaissodan jälkivaikutuksina. Se oli, samassa määrin kuin se\nsaattoi hallitsevat luokat pelonvaltaan, herättänyt heissä verenjanoa\nja kostonhimoa. Siitä alkaen näkivät he jokaisessa, jolla oli\nmyötätuntoisuutta alempia luokkia kohtaan, verivihollisen, jota ei\nkyllin katkerasti voinut vainota, ei kyllin julmasti rangaista.\n\nProtestantit ja katolilaiset kilpailivat uudestikastajien\nvainoamisessa. \"Enimmän verta vuoti katolisissa maissa\", kirjottaa\nCornelius. \"Protestanttiset kaupungit Saksassa voittivat kovilla ja\nverisillä vainoillaan katolisetkin\", lausuu Beck. Todellisesti olivat\nmolemmat tässä suhteessa yhtä hyviä.\n\nV. 1526 tapahtui Etelä-Saksassa vain yksityisiä vainoja. Mutta kun\nuudestikastajien luku kasvoi nopeasti, lisääntyivät vainotkin.\nAlussa vuotta 1528 julkaistiin keisarillinen käsky, joka määräsi\nkuolemanrangaistuksen uudestikastamisesta. Tätä säädöstä täydennettiin\nSpeierin valtiopäivillä 1529 -- samoilla valtiopäivillä, joilla\nevankeliset säädyt _protesteerasivat_ kaikkinaista uskonpakkoa vastaan,\njosta he saivat nimen \"protestantit\".\n\nSpeierin valtiopäiväpäätöksen 6:nnessa §:ssä sanotaan: \"Sitten kun\njoku aika takaperin uusi uudestikastajien lahko on syntynyt, joka\nyleisesti on kielletty ja _monta sataa vaotta sitten kirottu_,\nlahko... joka voittaa yhä enemmän alaa, niin on hänen majesteettinsa,\nestääkseen sellaista pahuutta ja pysyttääkseen rauhan ja sovun\npyhässä valtakunnassa, määrännyt ja kaikkialla antanut kuuluttaa\nkäskyn ja määräyksen, että jokainen uudestikastaja ja uudestikastettu\ntäysi-ikäinen mies tai nainen, tuomitaan ja surmataan tulella, miekalla\ntai muulla tavalla, aina henkilöstä riippuen, _ilman edelläkäypää_\nhengellisen tuomarin _toimittamaa inkvisitsionia_.\"\n\nKuten metsän petoja sai heitä siis tappaa, niin pian kuin he olivat\njoutuneet kiinni, tuomarin tuomitsematta, oikeuden tutkimatta.\n\nEikä tämä valtiopäiväpäätös jäänytkään paperille, niinkuin monet muut.\nPikemmin monella taholla sitä käytäntöön pantaessa tehtiin enempikin\nkuin oli määrätty.\n\n\"Muutamia venytettiin ja revittiin kappaleiksi kiristyspenkeissä\",\nkirjottaa muuan uudestikastajien kronikoitsija, \"toisia poltettiin\ntomuksi ja tuhaksi, useita paistettiin paaluissa, toisia revittiin\nhehkuvilla pihdeillä, toisia teljettiin huoneisiin, jotka sitten\npoltettiin, useita hirtettiin puihin, muutamia mestattiin miekalla,\ntoisia hukutettiin veteen. Monelle pantiin kapula suuhun estääkseen\nheitä puhumasta, ja sitten vietiin kuolemaan.\n\n\"Kuten lampaita ja karitsoja heitä kuljetettiin joukottain\nteurastettaviksi. Monin paikoin kiellettiin ankarasti kaikki\nraamatulliset kirjat, toisissa seuduissa ne poltettiin. Muutamat saivat\nnääntyä nälkään tai mädäntyä pimeissä vankiloissa; useita rääkättiin\nkaikellaisilla kidutuskoneilla, ennenkuin heidät surmattiin. Useita,\njoita pidettiin liian nuorina kuolemaan, ruoskittiin. Myöskin on\nmonia pantu vuosiksi vankiloihin. Monelle poltettiin reiät poskien\nläpi ja päästettiin sitten vapaiksi. Jäljellejääneitä, jotka olivat\nkaikesta tästä päässeet, ajettiin maasta maahan, paikasta toiseen.\nNiinkuin metsänpetojen, jotka eivät uskalla kuin öisin liikkua, täytyi\nheidän usein piilottautua rotkoihin ja jylhiin metsiin, kuoppiin\nja maankoloihin. Heitä etsittiin koirien ja kätyrien avulla, heitä\npyydystettiin kuten taivaan lintuja -- ja tämä kaikki ilman mitään\nsyytä, ilman että, he olivat tehneet mitään pahaa, he kun eivät tehneet\neivätkä aikoneetkaan tehdä mitään häiriötä eikä vahinkoa.\"\n\nTämä valitus on vain suorasanainen muoto eräästä tämänaikuisesta\nlaulusta, jonka sepitti _Leonhard Siemer_, muuan fransiskani,\njoka turhaan etsittyään luostarista, mitä hän oli toivonut,\nliittyi uudestikastajiin ja opetteli, vaikka olikin oppinut mies,\nräätälinammattia. Hän kuului kastajien jyrkemmän suunnan miehiin.\nMarraskuussa v. 1527 hän joutui Tyrolissa viranomaisten käsiin ja\nmestattiin 14 p:nä tammik. v. 1528. Hän todisti elämällään todeksi\nlaulunsa, jossa hän m.m. lauloi:\n\n    Me hiivimme metsien kohdussa,\n    Meit' hurtat ne ahdistaapi,\n    Kuni teuraat kuljemme nuorassa,\n    Kuin pyöveli halajaapi.\n    Meit' kapina-henkinä näytellään.\n    Pakanoina ja pettureina,\n    Meist' valhetta kaikille syötellään.\n\n    Ovat hirtetyt puihin ne korkeisiin\n    Tai värjyvät kidutuspuissa;\n    Moni heitetty virran vaahtoihin\n    On impikin. Surman suissa\n    Toki riemulla totuutta todistavat,\n    Ett' Jesus Kristus se tiemme on\n    Ja totuus ja elämä kuolematon.\n\n    Viel' maailman meno se riehuupi,\n    On hurjaksi, villiksi käynyt.\n    Se valhetta päällemme syytääpi,\n    On tulehen, miekkahan turvannut;\n    Me sorrumme avutta Herran.\n    Oi, auta, armias, kerran!\n    Lyö ylpeys, Herra, sä auta\n    Sun poikasi verten kautta.\n\nKuinka kiivas tämä ensimäinen suuri vaino oli, voi nähdä siitä,\nettä melkein kaikki etevät kastajat kärsivät kuoleman sen aikana.\nJoku pelastui luonnollisen kuoleman kautta pyövelin käsistä, kuten\nDenck, joka vuoden 1527 lopulla kuoli ruttoon Baselissa. Kivulloinen\nGrebel oli kuollut jo vuotta ennen, niin ettei Zwingli saanutkaan\nkostaa tälle suurelle vihamiehelleen, jota hän kerran oli kutsunut\n\"uudestikastajien johtajaksi\". Sensijaan hän mestautti syksyllä samana\nvuonna Grebelin isän, joka oli sopinut poikansa kanssa; isää syytettiin\nmaankavalluksesta, ja siitä hänet tuomittiin, vaikka vastustajatkin\nmyöntävät, että syytä sellaiseen ei ollut.\n\nUudestikastajien ensimäinen marttyyri oli, kuten jo olemme maininneet,\nFelix Manz. Oppinut Mikael Sattler sai seurata häntä 21 p:nä toukokuuta\n1527. Hänet otettiin vangiksi Rothenburgissa Neckarin varrella,\nkärvennettiin hehkuvilla pihdeillä ja senjälkeen hänet poltettiin,\nhänen kaikessa pysyessään lujana Herrassa. Hans Hut sai surmansa\nAugsburgissa koettaessaan karata vankilasta. Brödli ja Hubmeier\nkärsivät v. 1528 marttyyrikuoleman. 1529 surmattiin Langenmantel,\nBlaurock poltettiin Tyrolissa, Hätzer mestattiin Konstanzissa. Rinck\njoutui Hessenin maakreivin Filipin käsiin. Tällä ei ollut omaatuntoa\ntappaa rauhallisia ihmisiä ainoastaan heidän uskonsa tähden, Lutherin\nsuureksi närkästykseksi, joka lempeän Melanchtonin kanssa turhaan\nkoetti taivuttaa häntä säälimättömästi noudattamaan vuoden 1529:n\nvaltiopäivien päätöstä. Mutta onnettomat, jotka joutuivat maakreivin\nkäsiin, eivät voittaneet paljoa. Lempeä ruhtinas tuomitsi heidät\nelinkautiseen vankeuteen.\n\nKaikki menivät kuolemaan lujamielisinä ja rohkeina, myöskin Hubmeier,\njoka kuitenkin ensin taasen osotti arveluttavaa luonteenheikkoutta.\nHän saatiin kiinni kesällä 1527 Mährenissä ja vietiin sitten Wieniin.\nTäällä hän kerettiläisvainooja Ferdinandille peruuttaa harhaoppinsa\nja rupeaa hänen uskolliseksi palvelijakseen \"neuvomalla vakavasti ja\nahkerasti kansaa hartauteen, jumalanpelkoon ja tottelevaisuuteen, kuten\naina olen tehnytkin\".\n\nMutta kaikki lupaukset ja rukoukset olivat turhia. Hubmeier oli ollut\nWaldshutissa kapinan johtajana Habsburgsukua vastaan, ja sellaista\neivät habsburgit ole koskaan antaneet anteeksi.\n\nKun Hubmeier huomasi, että hänen kohtalonsa oli ratkaistu, rohkasi\nhän itsensä, ja tässä tuki häntä hänen urhea vaimonsa Elsbeth, joka\noli Reichenausta kotoisin oleva porvarintytär, jonka hän oli nainut\nWaldshutissa v. 1524. Hubmeier kuoli lujamielisenä roviolla Wienissä\n10 p. maalisk. 1528. Hänen urhea vaimonsa upotettiin kolme päivää\nmyöhemmin Donauvirtaan.\n\nSellainen heikkous, jota Hubmeier oli osottanut, oli varsin harvinaista\nuudestikastajissa. Yleensä ihmeteltiin heidän kestäväisyyttään ja\nsitä iloisuutta, jolla he menivät kuolemaan. Kastajat käyttivät\nmarttyyrejansa asiansa pyhyyden ja ylevyyden todistajina, niinkuin\nkristittyjen kirjailijoidenkin on tapana alkukristillisyyden\nmarttyyreihin nähden samallaisessa tarkotuksessa.\n\nKuten alkukristillisyyden marttyyrien, muodostui uudestikastajienkin\nmarttyyrien ympärille pyhimystarusto, täynnä ihmeitä. Vain yksi, joka\non kuvaava, mainittakoon tässä. Eräs böhmiläinen kronika vuodelta\n1527 kertoo, että Leonard Kaiser, \"joka oli ollut ennen pappi, oli\nSchärdingissä tuomittu roviolla poltettavaksi. Kun hänet vietiin\nkärryissä mestauspaikalle, ojensi hän kärryiltä kätensä ja taittoi\nkukan, otti sen ja sanoi tuomarille, joka ratsasti hänen vieressään:\nJos _tämä_ ja _minä_ palamme, olkoon se merkkinä siitä, että minulle\non käynyt oikein. Mutta jos kukka ja minä pysymme palamattomina, niin\najatelkaa, mitä olette tehneet! Sitten sytytettiin useita sylyyksiä\npuita hänen ympärilleen, mutta hän ei palanut. Nyt lisättiin kaksin\nkerroin puita, mutta ne eivät voineet häntä polttaa, ainoastaan hiukset\nkärventyivät ja _käsien kynnet muuttuivat vähän ruskeiksi_. Ja kukka\npysyi yhä tuoreena hänen kädessään. Kun hänen ruumiinsa pyyhittiin\npuhtaaksi noesta, oli iho edelleenkin _kauniin valkoinen_.\" Ei ollut\nenää muuta keinoa kuin hakata tuo tulenkestävä pyhimys palasiksi ja\nheittää kappaleet Inn-jokeen.\n\nPaljon liikuttavampia, kuin tämänlaiset mielikuvituksen tuotteet,\novat kuitenkin ne oikeiksi todistetut kertomukset, joita meillä on\nkastajista, esim. muutaman 16 vuotiaan tytön telotuksesta Salzburgissa.\nHäntä ei saatu mitenkään peruuttamaan oppiansa, mutta kuitenkin\npyysivät kaikki, että häntä säästettäisi, \"sillä kaikki tiesivät, että\nhän oli puhdas ja viaton kuin lapsi. Pyöveli otti tytön syliinsä ja\nkantoi hänet vesi-altaaseen, josta hevosia juotettiin. Siinä hän piti\nhäntä niin kauan upoksissa, kunnes henki oli lähtenyt. Senjälkeen hän\nveti hengettömän ruumiin ylös ja jätti sen liekkien saaliiksi\", kertoo\nKeller.\n\nMutta turvattomimpien ja heikoimpienkin osottama urhous kestäessään\npyövelien tavatonta petomaisuutta ei liikuttanut ruhtinaita eikä heidän\nhengellisiä ja maallisia lakeijoitaan. Mikä ensimäisten kristittyjen\nmarttyyreissa oli ollut jumaluuden työtä, se oli nyt paholaisen\nvaikutusta.\n\n\"Mistä johtuu se\", kysyy Faber, \"että uudestikastajat niin iloisesti ja\nrohkeasti kärsivät kuoleman kauhut? He tanssivat ja hyppivät tuleen,\nkatselevat pelkäämättöminä välkkyvää miekkaa, puhuvat ja saarnaavat\nkansalle suu hymyssä, he laulavat psalmeja ja muita lauluja, kunnes\nhenki lähtee, kuolevat riemuiten kuin olisivat vain iloisessa seurassa,\npysyvät vahvoina, lohdullisina ja lujina aina kuolemaan asti\". Tämä\nkaikki on _helvetin lohikäärmeen_ työtä.\n\nMyöskin Luther kutsuu uudestikastajien lujamielisyyttä \"helvetilliseksi\npaatumukseksi, saatanan työksi\". Hän kirjottaa: \"Pyhät marttyyrit,\nsellaiset kuin meidän Leonard Kaiserimme, kuolevat osottaen nöyryyttä\nja suurta lempeyttä vihollisilleen. Mutta nämä (uudestikastajat) käyvät\nkuolemaan vihan vimman rohkaisemina.\"\n\nTuolle totiselle jumalanmiehelle on kuitenkin hänen sokeassa raivossaan\nuudestikastajia vastaan sattunut onnettomuus. Hän ei huomannut, että\ntuo \"pyhä marttyyri\", jonka hän asetti uudestikastajille esikuvaksi, ei\nollutkaan lutherilainen, niinkuin hän luulotteli, -- vaan Schärdingin\nuudestikastajaseurakunnan johtaja, sama, jonka kansan tarun mukaan ei\ntulessa ollut käynyt \"kuin lihan ja luun, vaan joka oli kestänyt kuin\noikea merenvaha.\"\n\nKaikki kestäväisyys ja kaikki urhous vain tavattomasti lisäsi\nverituomioitten lukua. Jo v. 1530 nousi niiden luku aina 2,000:een.\n\nKuulee usein sanottavan, ettei väkivalta voi tukahduttaa aatteita.\nTälle lauseelle on monta todistusta, ja se tuopi suurta lohtua kaikille\nvainotuille. Mutta niin ehdottomana kuin se on lausuttu, ei se ole\noikea. Totta on kyllä, ettei väkivaltaisilla toimenpiteillä saata\ntappaa itse aatetta, mutta aate itsessään onkin vain voimaton ja\ntehoton varjo. Kuinka suuren voiman yhteiskunnallinen ihanne voipi\nsaavuttaa -- ja vain sellaisista aatteista on tässä kysymys -- se\nriippuu niistä yksilöistä, jotka sitä kannattavat, heidän voimastaan\nyhteiskunnassa. Jos onnistutaan kukistamaan joku luokka, jota innostaa\nmäärätty ihanne, niin samalla tuhotaan myöskin tämä ihanne.\n\n16:s vuosisata oli valtiollisen yksinvallan aikaa. Myöskin harvoissa\nvapaissa kaupungeissa tuli valtiovalta alempiin luokkiin nähden yhä\nrajattomammaksi. Kun tämä yksinvaltius oli saanut voiton aateliston\nsekä talonpoikien ja pikkuporvarien vastustuksesta, oli sille\npikku-asia hävittää kommunistiset pyrkimykset, joita ilmeni köyhälistön\nja muutamien voimattomien porvarillisten aatteenharrastajien taholla.\n\nAnabaptismi katosi Etelä-Saksasta yhtä nopeasti kuin se oli sinne\ntullutkin. Münsterin katastrofi v. 1535, johon kohta toisessa\nyhteydessä palaamme, pyyhki sen pois koko Saksasta, lukuunottamatta\nmuutamia harvoja, voimattomia salaseuroja, jotka hajanaisina vielä\njonkun aikaa viettivät riutuvaa elämää.\n\nVerinen vainoaminen oli yksi ja tärkein syy kastajien nopeaan\nhäviämiseen Saksasta. Mutta suurena syynä oli myöskin se seikka, että\nsamaan aikaan, jolloin vainot alkoivat, kastajille ilmestyi Saksan\nulkopuolella turvapaikka, jonne he nyt joukottain muuttivat. Tämä\nturvapaikka, 16:nnen vuosisadan Amerika, oli _Mähri_.\n\n\nV. Mährin uudestikastajat.\n\nMährissä oli hyvin suotuisat olosuhteet kastajien lahkolle. Böhmiin\nyhdistettynä saman hallitsijan alaisena oli Mähri jakanut tämän\nmaan kohtalot hussilaissotien aikana ja niiden jälkeen. Taistelut,\njotka uskonpuhdistuksen vuosisatoina repelivät Saksaa, oli jo aikoja\nsitten taisteltu Böhmin kruununmaissa. Ne olivat loppuneet vanhan\nja uuden uskon väliseen sopimukseen, joka totutti uskonnolliseen\nsuvaitsevaisuuteen. Katolisten ja utraquistien rinnalle oli siellä\nsyntynyt Böhmin veljien lahko, vallan rauhassa valtiolta ja\nyhteiskunnalta ja suurimmaksi hyödyksi herroille, joiden alueilla\nlahkolaiset asuivat.\n\nTullakseen siedetyksi, ei uuden lahkon tarvinnut Böhmissä ja Mährissä\nvoittaa valtiovallan suojaa. Maan ruhtinas oli siellä hussilaissotien\najoilta asti voimaton. Korkeampi aatelisto oli melkein täydellisen\nriippumaton. Jos joku lahko oli voittanut jonkun aatelisherran suosion,\nvoi se rauhassa asettua hänen tiloilleen uutisasukkaiksi, ajattelipa\nruhtinas siitä mitä tahansa. Asiat eivät muuttuneet, kun Böhmi ja Mähri\nv. 1526 joutuivat katolisten habsburgien vallan alaisiksi.\n\nHuolimatta näistä suotuisista olosuhteista eivät uudestikastajat\nole milloinkaan saaneet Böhmissä vakavaa jalansijaa. Siihen saanee\nselityksen Böhmin kansallisista olosuhteista. Uudestikastajat\nolivat saksalaisia siirtolaisia. Mutta vielä 16:nnella vuosisadalla\noli edellisellä vuosisadalla niin räikeänä ilmennyt kansallinen\nvastakkaisuus vielä sangen voimakas. Saksalaiset eivät olleet siellä\ntshekkiläisen väestön keskuudessa oikein tyytyväisiä. Mährissä\nsitävastoin eivät kansalliset vastakkaisuudet olleet milloinkaan olleet\nniin jyrkkiä, ja saksalaiset voivat sieltä helpommin löytää kodin.\n\nJo syksyllä 1526 lähti Hubmeier Augsburgista Mähriin \"paljo kansaa\nmukanaan\", ja hänet otti Nikolsburgissa vierasvaraisesti vastaan\nLeonard von Lichtenstein, joka kastatti itsensä. Seurakunta\njärjestettiin ja -- mikä on varsin kuvaavaa -- heti perustettiin\nkirjapaino, jossa Hubmeierin kirjotukset painettiin. Kirjanpainajana\noli Simprecht Sorg Zürichistä.\n\nMaine tästä uudesta \"Emauksesta\" levisi nopeasti talonpoikien\nkeskuuteen, ja monet pakenivat vainoja välttääkseen sinne. Mutta vapaus\nja menestyminen edistivät jo olevaa hajanaisuutta. Ilmeni selvästi\nuudestikastajien ankaramman ja lievemmän suunnan välinen ristiriita,\njoka oli ilmennyt jo Saksassa, mutta jonka vainot siellä olivat\nsaattaneet taka-alalle. Molempien suuntien johtajat olivat Hubmeier ja\nHut, joka pian oli seurannut Hubmeieriä Mähriin.\n\nLähestyvä turkkilainen vaara teki mielialan kiihkeäksi. Määrättiin vero\nuskottomia vastaan käytävää sotaa varten, ja silloin nousi kysymys,\npitikö kastajien maksaa vaiko ei. He hylkäsivät kaikkinaisen sodan,\nja Hutin suunnituksiin ei laisinkaan sopinut auttaa keisarillisia\nturkkilaisten vahingoksi, joiden voittokulun hän juuri toivoi\nkääntyvän kastajien eduksi. Tästä seikasta kiisteltiin monin ottein\nNikolsburgissa ja sen ympäristöllä. \"Kun huuto kuului\", kertovat\nuudestikastajien aikakirjat, \"v. 1527, että turkkilainen ryntäisi\nItävallan Wieniin, kokoontuivat Nikolsburgin läheisen Pergenin\nseurakunnan veljet ja vanhimmat pappilaan -- -- -- neuvottelemaan\nmainituista asioista, mutta eivät ole voineet päästä yksimielisyyteen\".\nJa toisessa paikassa: \"Hans Hut ja muut kokoontuivat kaikki\nNikolsburgin (Lichtensteinin) linnaan neuvottelemaan miekasta,\npitäisikö sitä käyttää ja kantaa vaiko ei; myöskin siitä, pitääkö\nmaksaa sotaveroa, ja muistakin säädöksistä, joista asioista he eivät\nkuitenkaan voineet sopia. He erosivat siis pääsemättä yksimielisyyteen.\nMutta kun Hans Hut ei voinut eikä tahtonut yhdessä herra Leonard von\nLichtensteinin kanssa äänestää miekan puolesta, on häntä _vasten\ntahtoaan_ pidetty Nikolsburgin linnassa. Mutta muuan, joka tahtoi\nhyvää Hutille ja huolehti hänen kohtalostaan, on laskenut hänet yöllä\njäniksenverkossa akkunasta muurin ylitse. Seuraavana päivänä nousi\nkaupungin kansan keskuudessa suuri nurina ja valitus herra Leonardia\nja hänen kannattajiansa vastaan siitä, että he olivat väkisin pitäneet\nHutia linnassa. Sen vuoksi oli Balthasar Hubmeierin pakko julkisesti\nselittää suhteensa miekkaan ja sotaveroon.\"\n\nNäyttää siis silloin rauhallisten veljien keskuudessa olleen koko\nkuumaa kiistaa.\n\nHut ei viipynyt kauan Mährissä, vaan lähti v. 1527 Augsburgiin, missä\nhän, kuten ennen olemme kertoneet, kärsi marttyyrikuoleman.\n\nMutta Hubmeier jatkoi kiistaansa ankaramman suunnan kanssa. Hänen\nkirjasensa \"Miekasta\" on omistettu yksinomaan polemikille veljiä\nvastaan. Muutamia kuvaavia kohtia siitä lainattakoon. Aluksi Hubmeier\nviittaa siihen, että veljien pitää ottaa olevaiset, todelliset\nolosuhteet huomioon eikä elää unelmien maailmassa. Hän alkaa Kristuksen\nsanoilla: \"Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta\" ja selittää\nniiden merkitsevän: \"Meidän valtakuntamme ei _pitäisi_ oleman tästä\nmaailmasta. Mutta, jumala paratkoon, se on tästä maailmasta... me\nolemme maailman, synnin, kuoleman ja helvetin valtakunnassa. Mutta isä,\nauta sinä meitä tästä valtakunnasta, me olemme siinä korviamme myöden\nemmekä voi siitä vapautua.\"\n\nSamalla tavalla selvittää Hubmeier ne viisitoista muuta kohtaa, jotka\nankarampi suunta oli esittänyt mielipiteilleen tueksi. Luonnollisesti\nei hänen ole vaikea löytää Uudesta testamentista lauseita, jotka\nterottavat velvollisuuksia esivaltaa kohtaan. Mutta tämä tottelevaisuus\nei kuitenkaan saa olla sokeata, huomauttaa Hubmeier. \"Jos esivalta\non lapsellinen tai mieletön tai ehkä vallan kykenemätön hallitsemaan\nja jos voipi kohtuudenmukaisesti siitä luopua ja ottaa toisen, on se\nhyvä,[36] mutta ellei se voi kohtuudenmukaisesti ja rauhassa tapahtua,\ntai suuretta vahingotta ja meteleittä, niin kärsittäköön sitä.\"\n\nSamaan aikaan Hubmeier julkaisi riitakirjotuksia Zwingliä ja tämän\nystäviä vastaan, ja niistä käy selväksi, että hänen kommunisminsakin\noli sangen lievää. Kirjasessaan \"Keskustelua Ulrich Zwinglin\nlasten kastetta koskevan kirjasen johdosta\" vastaa hän syytteeseen\n\"yhteisyydestä\", kommunismista: \"Olen aina ja kaikkialla puhunut\ntavarain yhteisyydestä sitä tarkottaen, että jokaisen pitää sääliä\ntoista, ruokkia nälkäisiä, antaa juomaa janoisille, vaatettaa\nalastomia, sillä mehän emme ole tavaramme herroja, vaan vain\nisännöitsijöitä ja jakajia. Tiettävästi ei ole ketään, joka sanoisi,\nettä pitää ottaa toiselta hänen omansa ja tehdä se yhteiseksi, vaan\npikemmin antaa takkinsa viitaksi\". Ylentävää ei ole, että Hubmeier,\nkun hänet vangittiin, koetti päästä kuningas Ferdinandin armoihin\nmuun, muassa sillä, että selitti, miten jyrkkä vastakkaisuus oli\nollut hänen ja Hans Hutin välillä. Hän kirjottaa kirjasessaan\n_\"viimeisestä päivästä\"_, mikä sen ajan puhetavan mukaan ei merkitse\nmuuta kuin kapinaa: \"Vaikka Kristus on antanut meille monta merkkiä\nmeidän tietääksemme, miten lähellä hänen tulemisensa päivä on ovella,\nniin ei tätä päivää tiedä kukaan muu kuin jumala yksin. Olenkin sen\nvuoksi ollut melkein kova Johannes Hutia ja hänen kannattajiaan\nkohtaan, koska he väittävät tietävänsä, että viimeinen päivä olisi\nensi helluntaina, ja ovat saarnanneet kansalle sellaista ja saaneet\nsen tämän kautta myymään talonsa ja tavaransa, jättämään vaimonsa\nja lapsensa, ja taivuttaneet yksinkertaiset jättämään työnsä ja\njuoksemaan hänen perässään. Erehdys, joka on johtunut tavattomasta\nraamatunkäsittämättömyydestä\". Danielin kolmesta ja puolesta vuodesta\non Hut muka tehnyt neljä tavallista vuotta, mikä on suuri erehdys.\nHubmeierin laskujen mukaan olisi Danielin vuoden yksi päivä yhtä pitkä\nkuin tavallinen vuosi, sen vuoksi merkitsevät nämä puoli neljättä\nvuotta 1277:ää vuotta, jotka puuttuvat Hutin laskuista. \"Minkä olen\nhänen nenänsä alle julkisesti ja vakavasti sysännyt ja _osottanut\nhänelle olevan rikollista puhua niin kansa paralle ja johtaa sitä\nharhaan_, kuten voin todistaa sillä loppupuheella, jonka olen pitänyt\nhäntä vastaan\". Vallankumouksellinen, joka odotti vallankumousta vasta\n1277 vuoden kuluttua, ei tosiaankaan ollut kovin vaarallinen.\n\nKirjasensa \"Tilinteko\" toisessakin kohdassa pauhaa Hubmeier Hutia\nvastaan: \"Kasteeseen ja sakramenttiin (ehtoolliseen), sellaisena kuin\nJohan Hut seuralaisineen niitä opettaa, olen melkein suuttunut, _tahdon\nmyöskin opetuksella ja kirjotuksilla taistella sellaisia käsityksiä\nvastaan_, mikäli jumala elämäni varrella minulle voimaa antaa... Minun\nopettamani kaste ja Hutin kaste ovat niin kaukana toisistaan kuin\ntaivas ja helvetti. Myöskin ehtoolliseen nähden turvaan jumalaan.\"\n\nMolempien suurten vastustajien kuoleman jälkeen ei taistelu molempien\nsuuntien välillä ensinkään lakannut, joskin se joksikin aikaa hiljeni,\nkun kastajien vainoaminen (toistaiseksi) ulottui Mähriin asti ja\nsamalla turkkilaisten hyökkäys veti yleisen huomion puoleensa.\n\nSaksasta vaelsi silloin paljon veljiä Mähriin. Muuan joukko asettui\nGabriel Ascherhamin johdolla asumaan Rossitziin ja tunnetaan he\nsittemmin _gabrielilaisten_ nimellä. Kun siellä kävi liian ahtaaksi,\nkulki osa, enimmäkseen pfalzilaisia, Filip Plenerin johdolla -- sen\nvuoksi _filippiläisiksi_ kutsuttuja -- Auspitziin. Molemmat \"kansat\"\nkuuluivat lievemmän suunnan kannattajiin, mutta olivat taasen keskenään\nmielipiteiltään erilaisia. Nikolsburgilaisten keskuudessa jatkui\ntaistelu molempien suuntien kesken, joista ankarampi nyt sai lisänimen\n_\"yhteisomistajat\"_ tai _\"sauvalaiset\"_, toinen nimen _\"miekkalaiset\"_.\n\nViimeksimainittujen puolella oli Leonard von Lichtenstein. Kun hänestä\nkiista kävi liian ankaraksi, pakotti hän jyrkemmät kommunistit, 200\ntäysikasvuista henkeä, muuttamaan pois hänen tiluksiltaan (1528).\nEnsimäinen tehtävä näillä, sittenkun he olivat kääntäneet vanhalle\nseurakunnalleen selkänsä, oli kommunisminsa julistaminen. \"Miehet\nlevittivät vaippansa kansan eteen ja jokainen antoi sen, mitä omasi,\nvapaasta tahdosta, ilman pakkoa, tarvitsevaisten ylläpidoksi,\nprofeetojen ja apostolien opin mukaan.\"\n\nHe menivät Austerlitziin, Kaunitzin herrojen tilalle, ja nämä ottivat\nheidät mielellään vastaan. \"Pikardit\" olivat jo ennen, vuonna 1511,\nsinne asettuneet. Pian seurasi siirtolaisia sinne ja lukuisia muita\ntovereja, niin että Austerlitz tuli Mährin kastajien pääpaikaksi.\n\nMutta myöskin Austerlitzin seurakunnassa syntyi pian riitaisuuksia.\nReublin, joka sieltä karkotettiin ja perusti Auspitziin oman\nseurakunnan, kertoo kirjeessään eräälle ystävälleen, kuinka jäljelle\njääneet antoivat rikkaille omat pienet talot, niin että Franz ja hänen\nvaimonsa elivät aatelisten tapaan. \"Aterioidessa vanhimmat ja heidän\nvaimonsa saivat paistia, kalaa, lintua ja hyvää viiniä, ja useita\nvaimoja en ole edes nähnytkään yhteisen pöydän ääressä. Tavalliset\nveljet sensijaan saivat yleensä tyytyä herneisiin ja kaaliin. Toisilla\nei saanut olla kenkiä eikä paitaa, mutta heillä itsellään oli\nyltäkyllin housuja, takkeja ja turkkeja.\"\n\nPian huomattiin, että Reublin itse oli \"petollinen ja uskoton Ananias\",\nja hänet erotettiin veljeskunnasta. Hän oli pitänyt omanaan 40\nguldenia, jotka hän oli tuonut mukanaan Saksasta, eikä ollut antanut\nniitä seurakunnalle.\n\nNoin v. 1531 oli hämmennys Mährin kastajien keskuudessa saavuttanut\nsuurimman määränsä. Mutta mikä näytti hajaannukselta, olikin itse\nasiassa vain kehittymisaikaa, joka tuotti kirkastuneen ja kestävän\ntuloksen.\n\nKaikkien näiden taistelujen lopputuloksena oli _kommunistinen\njärjestö_, joka oli olemassa lähes vuosisadan ja kukistettiin vasta\nulkonaisella väkivallalla.\n\nPääansio kastajien lopullisesta järjestämisestä tulee _Tyrolista_\ntulleille siirtolaisille, joita vuoden 1529 jälkeen sadottain tuli\nMähriin ja antoi siellä sikäläiselle liikkeelle leimansa. Heidän\njohtajanaan mainitaan etukädessä hatuntekijä Jakob, jota ammattinsa\nmukaan kutsuttiin Huteriksi (häntä usein sekotetaan Hans Hutiin).\nHänestä Mährin uudestikastajat saivat nimen _\"huterinveljet\"_. Missä\nmäärin Huterin nero oli osallisena uudestijärjestymiseen, missä määrin\nhän oli vain takanaan olevan joukon tahdon toteuttaja, on nykyisin\nvaikea ratkaista.\n\nSyksyllä 1529 tulivat Jakob Huter ja Sigismund Schützinger useiden\ntoverien mukana Tyrolista Austerlitziin ja liittyivät sikäläiseen\nseurakuntaan. He huomasivat, että Mährissä oli hyvä asua. Jakob palasi\nTyroliin, lähettääkseen joukon toisensa jälkeen Mähriin. Nämä uudet\ntulokkaat toivat mukanaan innostusta, uhrautuvaisuutta ja kuria ja\nmuodostivat kommunistiselle seurakunnalle ytimen, joka pian saattoi\ntoisetkin ainekset rauhalliseen ja uutteraan yhteiselämään.\n\nElokuussa 1533 tuli Huter itse takaisin lukuisain kannattajien\nseuraamana, sillä Tyrolissa \"oli hirmuvalta päässyt sellaiseen\nmittaan\", kuten veljet selittivät, \"että pyhien ei enään auttanut\njäädä maahan\". Ja nyt alkoi varsinainen uudestijärjestelytyö. Sitä\nlienee tehty erittäin tarmokkaasti ja tarkotuksenmukaisesti, sillä\nkastajaseurakunnan lopulliset perusteet olivat jo valmiina, kun\nkastajien kapina Münsterissä (1534), joka kiihotti mitä ankarimpaan\nuudestikastajien vainoon, pelästytti joksikin aikaa osan Mährinkin\naatelistoa. Ensimäinen suuri kastajien vaino Mährissä alkoi.\nSeurakunnat hajotettiin ja niiden jäsenet karkotettiin, joukko\naatelismiehiä, joiden tiloilla he olivat eläneet, kielsi heiltä\nsuojeluksensa Arveltiin tähän aikaan kastajia olleen Mährissä 3-4,000.\n\nMyöskin Huterin täytyi paeta. Hän lähetti kuitenkin 1 p:nä toukok. 1535\nrohkean vastalauseen vainoa vastaan Mährin maaherralle. \"Voi, voi\",\nhän kirjottaa siinä, \"ja vielä kerran voi teitä, Mährin herrat, jotka\nolette suostuneet ja hyväksyneet tuon _julman tyrannin_ Ferdinandin,\ntämän jumalallisen totuuden vihollisen käskyn karkottaa hurskaat ja\njumalaapelkääväiset ihmiset maastanne ja pelkäätte enemmän _kuolevaista\nhyödytöntä ihmistä_ kun kaikkivaltiasta Herraa Jumalaa!\"\n\nTämä vastalause sai aikaan vain sen, että kaksinkertaisella innolla\nvainottiin Huteria. Hän lähti takaisin Tyroliin, mutta ei ollut\nsuuremmassa turvassa siellä kuin Mährissäkään. Marraskuun 30 p:nä 1535\notettiin hänet vangiksi Klausenissa. Veljet kertoivat hänen osakseen\ntulleesta kohtelusta: \"He panivat hänet jääkylmään veteen ja veivät\nsitte kuumaan huoneeseen ja ruoskivat häntä. He myöskin haavottivat\nhänen ruumistaan ja kaatoivat paloviinaa haavoihin sekä sytyttivät sen\nsitte palamaan\". Aikaisin aamulla maaliskuun 3 p:nä 1536 hänet kaikessa\nhiljaisuudessa poltettiin, sillä peljättiin kansaa.\n\nJohtaja oli kaatunut, mutta seurakunnalla oli kyllin sisäistä voimaa\nvoittaa sekä tämä että toinenkin isku. Jo 1536 voivat kastajat Mährissä\ntaasen kokoontua. Herrat, joiden tiloilla he ennen olivat asuneet,\nolivat vainon aikana oppineet arvostamaan näiden ahkerien ja taitavien\ntyömiesten taloudellista arvoa. He kutsuivat heidät takaisin, ja\nkaikista piilopaikoista he tulivatkin esiin. Pian oli, ei ainoastaan\nvanhat vauriot korjattu, vaan voitiinpa ruveta perustamaan uusia\nseurakuntiakin.\n\nVaino pikemmin vahvisti kastajia, sillä se puhdisti heidät kaikista\nepäilyttävistä aineksista. Vuoden 1536 jälkeen oli yksimielisyys paljon\nsuurempi kuin ennen, ja edistyi siitä alkaen nopeasti. Kaikki muut\nsuunnat sulautuivat lopulta huterilaiseen.\n\nMährin kastajien uuden järjestön perustana oli mitä ankarin kommunismi.\nPidettiin syntisenä vähäpätöisimmänkin yksityisomaisuuden omistamista.\nHans Schmidt, tuomittuna kuolemaan, lähettää \"Magdaleenalleen kauhansa\nmuistoksi, edellyttäen, _ettei veljillä ole mitään sitä vastaan_. Hän\nkuolee yhteisön opin puolesta. Se on hänestä korkein aarre, kaunein\nasia maan päällä...\"\n\n\"Sen, joka liittyi seurakuntaan, täytyi luopua kaikesta, mitä hänellä\noli, ja antaa se seurakunnanjohtajille. Kumminkin liittyi lahkoon\nnyt enimmäkseen köyhää kansaa, työntekijöitä ja käsityöläisiä, mutta\nTyrolin oikeuden pöytäkirjat osottavat kuitenkin, että sekä yksityisiä\naatelismiehiä että hyvinvoipia talonpoikia yhtyi siihen.\" (Loserth).\n\nSe, mitä seurakunnalle annettiin, kuului sille, eikä ollut\nminkäänmoinen osakemaksu eikä sentapainen. Yksinpä silloinkaan, kun\njäsen erosi tai erotettiin, ei hän saanut seurakunnalle antamaansa\nsummaa takaisin.\n\nAnkarampi suunta voitti siinäkin kohden, mille kannalle oli asetuttava\nvaltion ja sotapalveluksen suhteen. Kaikissa _kohtuullisissa_ asioissa\npiti mukautua esivallan määräyksiin, mutta aina totella enempi Jumalaa\nkuin ihmisiä, s.o. kastajat pidättivät itselleen oikeuden päättää itse,\nmilloin tuli totella. Osanotto valtiovaltaan kiellettiin samoin kuin\nsodankäyntikin jopa sotaveronkin maksaminen.\n\nKehitys kulki siis kastajilla toiseen suuntaan kuin Böhmin veljillä,\njoiden keskuudessa, kuten olemme nähneet, maltillisempi puolue pääsi\nvoitolle.\n\nSyyt siihen ovat niiden olosuhteiden erilaisuudessa, joiden vallitessa\nkumpikin lahko syntyi.\n\nBöhmin veljesyhteisö vaikutti oman kansansa keskuudessa. Niin pian\nkuin sen muodostama yhteiskunta alkoi menestyä ja levitä, syntyi\nveljien silmissä mahdollisuus ja mielessä halu, voittaa koko\nkansakunta puolelleen. Mutta jokaisen tätä tarkottavan käytännöllisen\ntoiminnan kokeen täytyi silloin kehittymässä olevan tavaratuotannon\nja sen seurausilmiöiden piirissä johtaa kommunististen pyrkimysten\nheikkenemiseen.\n\nKastajat Mährissä olivat ja pysyivät saksalaisina tshekkiläisen väestön\nkeskuudessa, pienenä \"valittujen\" lahkona \"pakanoiden\" seassa. Heillä\noli vain muutamia kosketuskohtia ympäristöönsä, eivätkä he tunteneet\ntämän vetävän heitä puoleensa, vaan pikemmin he yhä enemmän joutuivat\ntoimimaan vain omassa keskuudessaan.\n\nLisäksi ne sivistyneitten luokkien miehet, jotka liittyivät Böhmin\nveljiin, kuuluivat järjestään maltillisempaan suuntaan, riippuipa\nhe sitten siitä että heidän katsantokantansa oli laajempi tai siitä\nettä he eninten kärsivät veljeskunnan joutuessa kokonaan erilleen\nympäröivästä yhteiskunnasta. Myöskin useimmat uudestikastajiin\nliittyneet oppineet olivat maltillisemman suunnan kannattajia. Mutta\nensimäinen suuri vaino uudestikastajia vastaan sitävastoin pyyhki pois\nnämä sivistyneet ainekset, eikä niitä sitten enää milloinkaan tullut\nuusia. Melkein kaikki heidän etevimmät miehensä olivat sittemmin\noppimattomia käsityöläisiä. Viha taidetta ja tiedettä kohtaan,\njoka esiintyi useimmissa kommunistisissa lahkoissa keskiajalla ja\nuskonpuhdistuksen aikana, saattoi esteettömästi kehittyä nyt heidän\nkeskuudessaan. Ja suuressa määrin sitä heidän keskuudessaan sittemmin\nilmenikin.\n\nSe, ettei tämän suuren vainon jälkeen keitään sivistyneitä\naatteenmiehiä liittynyt kastajiin riippui suureksi osaksi niistä\nolosuhteista, jotka nämä vainot loivat. Vuodesta 1527 alkaen oli\njokainen, joka yhtyi kastajiin, porvarillisen yhteiskunnan kirouksen\nalainen. Hänen oli joko salattava kerettiläiset mielipiteensä tai\nmukaannuttava elämään talonpoikana talonpoikien parissa vapaaehtoisessa\nmaanpaossa kaukana sivistyneen maailman rajoilla -- turkkilaisethan\ntähän aikaan tunkivat aina Mähriin asti.\n\nJa kastajille tai köyhälistölle myötätuntoisien oppineiden täytyi\nvuoden 1525 jälkeen olla peräti harvinaisia. Sillä talonpoikaiskapinan\nkukistuessa musertui Saksassa samalla sekä yhteiskunnallinen vapaus\nettä tieteenkin itsenäisyys. Tieteestä tuli, kuten kirkostakin,\nainoastaan valtion palvelija. Professoreista tuli ruhtinaallisia\npalvelijoita, samallaisia kuin pastoritkin. Se rohkeus ja itsenäisyys,\nmikä saksalaisella tieteellä oli vuoden 1525 edellisinä vuosikymmeninä,\noli nyt hävinnyt. Mistä olisikaan tullut tiedemiehiä, joilla oli\nvallankumouksellisia mielipiteitä?\n\nAnkaramman suunnan voittamiseen vaikutti suuresti sekin, että sama\nvaino, joka hävitti oppineet kastajaliikkeestä, toi suuren määrän\ntyrolilaisia talonpoikia Mähriin, ja ne olivat osaksi _kankureja_,\njoilla, kuten olemme nähneet, kommunistinen innostus aina oli ollut\nvarsin voimakas, osaksi Tyrolista tulleita _vuorimiehiä_, jotka olivat\nkäyneet kapitalistisen sortamisen koulussa ja suurteollisuudessa\noppineet kuriin ja tuumaperäiseen johtoon.\n\nAnkaramman suunnan kommunismin perustuksena oli, kuten kaikkien\nkommunismin muotojen, joita tähän saakka olemme tarkastaneet,\nyhteisyys _kulutuksessa_, kulutusvälineiden yhteisomistus. Tästä\njohtui välttämättömästi yksiavioisen perheen poistaminen. Mährin\nkastajat eivät sitävastoin ruvenneet poistamaan _yksiavioisuutta_.\nNaimattomuuskieltoakaan eivät he voineet ottaa noudattaakseen\nvastakkaisuutensa vuoksi paavinkirkkoon; se olisi saattanut heidät\nmunkkien asteelle joita he vihasivat enempi kuin mitään muita\npaaviuden puolustajia, ne kun olivat silloisen sorron ja riistämisen\npahimpien muotojen puolustajia. Ja vapaa sukupuolirakkaus oli vielä\njyrkemmässä ristiriidassa pikkuporvarillis- ja pikkutalonpoikaispiirien\nkäsityksien ja vaatimuksien kanssa, joiden piirien aatteet sen ajan\nköyhälistölläkin suuressa määrin oli.\n\nSuurempi vapaus rakkaudessa ja avioliitossa oli itse asiassa vaatimus,\njoka oli paljon lähempänä kumouksellisia yläluokkia, 1500-luvun\nruhtinaita, kauppiaita ja humanistisia oppineita, kuin niitä\naineksia, joista kastajat saivat jäsenensä. Kohoavissa korkeammissa\nluokissa saattoi olla olemassa elämäniloa, tietoisuutta omasta\npersonallisuudesta, jonka voimakkaan kehittymisen ja toiminnan kaikki\nedellykset niissä piireissä olivat olemassa, \"individualismia\" ja\nkaikkinaisen pakon vihaamista. Sorrettujen alempien luokkien piiristä\nlähteneet kommunistit eivät voineet ajatella pysyvänsä pystyssä\nmuuten kuin että sulausivat personallisuuksineen suureen yhteisöön.\nNäille aineksille, jotka harrastivat synkkää kieltäymystä, olivat\nsukupuolielämän ilot, kuten kaikki muukin ilo, jotain halpamaista ja\nsynnillistä, ja niiden täytyi olla heistä sitä hyljättävämpiä, kun ne\nnäyttivät kuuluvan ylempien luokkien ylellisyyteen ja ylimielisyyteen.\nKoko nykyaikainen yksilöllinen sukupuolirakkaus oli vielä kehdossaan,\nja sen edellytykset ilmenivät enempi yläluokassa kuin kansan syvissä\nriveissä.\n\nSiten esiintyivätkin juuri uskonpuhdistuksen ajan ruhtinaanpalvelijat\nhelpompien avioeronehtojen puoltajina; Luther ja Melanchton selittivät\nvieläpä moniavioisuudenkin luvalliseksi! Ja Luther selitti yksinpä\navioliiton ulkopuolisenkin sukupuolielämän ansiokkaammaksi kuin\nsukupuolipuhtauden. \"Kaikki munkit ja nunnat, joilla ei ole uskoa ja\njotka luottavat puhtauteensa ja munkkikuntaansa, eivät ole arvokkaita\ntuutimaan kastettua lasta, olkoonpa se sitten vaikka aviotonkin. Syy:\nsillä heidän munkkikuntansa ja heidän elämänsä eivät ole Jumalan sanan\nmukaisia, eivätkä he myöskään voine kehua, että Jumala mielistyy\nkaikkeen, mitä he tekevät, kuten nainen voipi tehdä, _vaikkapa hän\nkantaisi aviotontakin lasta_\".\n\nTämän ajan kommunistit olivat sitävastoin melkein poikkeuksetta\nperäti ankaria avioliittokysymyksissä. Aviorikos oli vaikea rikos,\nja avioliitto oli rikkomaton. \"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät\nihmiset saa erottaa\", sanoivat kastajat. Avioliittorikoksen tapahtuessa\nrangaistiin ei ainoastaan syyllinen sulkemalla hänet seurakunnan\nyhteydestä määrätyksi ajaksi, vaan myöskin syytön puoliso sai osansa\nja kiellettiin kastajien ankarimman rangaistuksen, seurakunnasta\nsulkemisen, uhalla pitämästä yhteyttä puolisonsa kanssa, ennenkuin tämä\noli kokonaan taasen saanut armon.\n\nNaisyhteisyydestä ei heillä siis ollut jälkeäkään. Kastajat olivat\navioliiton asioissa ankarampia kuin \"pakanat\". Mutta toiselta puolen\nei heillä ollut juuri mitään muuta jäljellä avioliitosta kuin itse\nparitteleminen. \"Vanhimmat\" järjestelivät enimmäkseen avioliitot,\nmelkein kuin Platonin valtiossa tai Oneidan \"täydellisten\" keskuudessa.\n\nYksiavion oleelliset toimet, lukuunottamatta parittelua, suoritettiin\npitämällä yhteistä taloutta ja kasvattamalla lapset yhdessä.\n\nSeurakunta jakaantui useampiin talouskuntiin, joita oli siellä täällä\nympäri koko Mähriä. Sen suurimman kukoistuksen aikana oli näitä 70, ja\njokaisessa oli 4 à 600 henkeä, suuremmissa vieläpä 2,000:kin. Heillä\nkaikilla oli _yksi_ kyökki, _yksi_ leipomohuone, _yksi_ juomakeittiö,\n_yksi_ koulu, _yksi_ huone lapsivuoteessa olevia naisia varten, _yksi_\nhuone, missä äidit olivat pikkulastensa kanssa, j.n.e.\n\nJokaisessa sellaisessa huonekunnassa oli _yksi_ taloudenhoitaja, joka\nosti kaiken viljan, viinin, villan, hampun, suolan, eläimet y.m.\ntarpeet niillä rahoilla, jotka saatiin käsityöstä ja muista tuloista,\nja tarpeen mukaan sitten jaettiin jokaiselle. Niin tuotiin ruokaa\nkoululapsille, naisille, jotka olivat äsken nousseet lapsivuoteesta,\nja kaikelle muulle kansalle _yhteen_ huoneeseen, ruokahuoneeseen.\nSairaille on asetettu sisaria, jotka tuovat heille ruokaa ja juomaa ja\npalvelevat heitä.\n\n\"Hyvin vanhat asetetaan erikseen ja heille annetaan vähän enemmän kuin\nnuorille ja terveille ja kaikille _kohtuuden_ ja _varojen_ mukaan.\"\n(Loserth).\n\nMinkälainen ruoka oli näissä yhteisissä aterioissa, käy selväksi\nmuutamasta kirjeestä vuodelta 1642, kun seurakunta oli karkotettu\nMähristä ja vietti Unkarissa puutteenalaista elämää. Siinä sanotaan:\n\"Lihaa meillä on kaikkina päivinä illalliseksi, ja yksi, kaksi, kolme\ntai neljä kertaa viikossa aamiaiseksi, sen mukaan kuin ajatkin ovat.\nMuissa aterioissa me käytämme hyväksemme vihanneksia. Kaikkina päivinä\non kahden aterian ohella myöskin sopiva mitallinen viiniä, mutta muuten\nei milloinkaan, paitsi silloin kun menemme iltarukoukseen, silloin\nsaamme myöskin mitallisen viiniä, toisinaan on oluttakin. Leipää, joka\nmeillä on yhteisessä kodissa, syömme me mielellämme, mutta tuoretta ei\nole varsin usein -- paitsi erityisissä tapauksissa, niinkuin Herran\nmuistopäivänä, pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna.\"\n\nSisarusten ruoka -- kastajat kutsuivat toisiaan sisaruksiksi -- oli\nsiis yksinkertainen, mutta samalla jotenkin runsas. Ruuassa ei oltu\nkaavamaisia, vaan, kuten olemme nähneet, \"kaikille annettiin kohtuuden\nja varojen mukaan\". Kuinka tässä meneteltiin, se selviää muutamasta\nruokaohjeesta nälkävuodelta 1569; siinä määrätään ravinto ijän,\nsukupuolen, toimen, terveydentilan j.n.e. mukaan. Yksin tämä niin raaka\nja alkuperäinen yhteiskuntamuoto on siis paljon etevämpi niitä \"valtion\nkeittiöitä\", joissa jokaiselle poikkeuksetta annetaan sama ja yhtä\nsuuri ruoka-annos, joita Eugen Richterin mielikuvitus näkee 1900-luvun\nsosialidemokratisessa \"tulevaisuusvaltiossa!\"\n\nPaitsi kastajien yhteistä taloutta ansaitsee heidän yhteinen\nlastenkasvatuksensa erityisesti huomiota. Beck puhuu heidän lastensa\n\"_spartalaisesta_ kasvatuksesta\" ja kuvailee, kuinka \"lapset\näidinrinnoilta joutuivat yhteisiin lastenkamareihin, missä he\nsaivat kasvaa vanhemmilleen ja lapsellisille tunteille vieraina\".\nHän olisi voinut ehkä vielä paremmin puhua _\"platonilaisesta\"_\nlastenkasvatuksesta, sillä uudestikastajien kasvatusjärjestelmä\nmuistutti useissa kohdin Platonin tasavaltaa samoin kuin useissa kohdin\nMoren \"Utopiaa\". Ei ole mahdotonta, että tämä voipi osaksi riippua\nsuoranaisesta aatteiden siirtymisestä. Platon ei ollut tuntematon\nuskonpuhdistuksen ajan kommunisteille. Tuomas Münzer viittaa useasti\nhänen \"Valtio\"-kirjaansa. Baselin humanistit, joiden läheisistä\npiireistä useat ensimäiset sivistyneet kastajat lähtivät, keskustelivat\nja väittelivät innokkaasti Moren \"Utopiasta\". Mutta yhdenmukaisuuden\nsaattaa myöskin selvittää aivan yksinkertaisesti sillä tavoin,\nettä olosuhteiden oma johdonmukaisuus johti Mährin sivistymättömän\nköyhälistön samalle tielle, jolle kreikkalainen maailmanviisas\nja englantilainen humanisti joutuivat vetäessään johtopäätöksiä\naatteistaan.\n\nNiin pitkälle kuin Platon, eivät huterilaiset menneet -- he eivät\nvaatineet, että lapsi olisi otettava äidiltä niin varhain, ettei tämä\nenään sitä tuntisi. Lapsi pysyi äitinsä luona usein kahdenkin vuoden\nikään, mutta silloin hän joutui yleiseen kasvatuslaitokseen, _kouluun_.\n\nTämä oli yksi kohta, joka herätti paljon pahennusta kastajien\nvastustajissa. \"Nuo väärät uudestikastajat toimivat luontoa vastaan\",\nkirjottaa Fischer v. 1607 ja kuvaa, kuinka säälimätöntä oli ottaa\nlapset oikeilta vanhemmiltaan ja antaa ne ensiksi erityisten sisarien\nja sitten äkäisten kasvattajien ja koulumestarien haltuun. Mutta sama\nFischer kumoo itse itsensä, kun hän valittaa, että Mährin varakkaat\nmieluimmin ottivat imettäjät ja hoitajat lapsilleen uudestikastajien\njoukosta _\"niinkuin nämä yksin ymmärtäisivät näitä asioita\"_.\nLoistavampia todistuksia ei voi antaa kommunistisen kasvatuksen\netevämmyydestä kuin sellaiset katkeran vihollisen lausumat sanat.\n\nUudestikastajien koulutkin olivat niin suuressa maineessa, _että\ntoisuskoisetkin mielellään lähettivät lapsensa niihin_. Heidän\nkoululaitoksensa ja kasvatusopilliset sääntönsä ansaitsevat huomiota\nvielä nykyäänkin, ja 1500-luvulla olivat ne suuremmoisia.\n\nSen ajan tavallisten opetusmenettelyjen valaisemiseksi mainittakoon\nseuraava tapaus, jonka Erasmus rotterdamilainen kertoo ja joka on aikaa\nkuvaava. Muutamalla koulumestarilla oli tapana aina aterian jälkeen,\njota hän söi yhdessä oppilaittensa kanssa, kutsua jonkun oppilaista\nesiin ja antaa hänet raa'an rangaistusmestarin kuritettavaksi. Kun\nkerran eräs heikko poika sai osansa, hakattiin häntä siksi kunnes\nhän makasi puolikuolleena piiskurin jalkain juuressa ja piiskuri oli\nhiestä märkänä. Mutta opettaja kääntyi rauhallisesti toisten oppilaiden\npuoleen ja sanoi: _\"Hän ei kyllä ollut tehnyt mitään, mutta häntä\ntäytyy nöyryyttää\"_. Tämä oli kommunismin _vastustajien_ kasvatusoppia.\n\nKastajat taas selittivät: \"_Kovilla iskuilla_ ei paljon saada aikaan.\nTäytyy _opilla_ vaikuttaa lapsiin\".\n\nKastajien kouluissa oli lukuisa opettajisto. Opettajien oli\npidettävä huolta paitsi lapsen henkisestä, hänen ruumiillisestakin\nhyvinvoinnistaan, vieläpä pantiin tälle pääpainokin. \"Kun lapsi\nviedään kouluun\", sanotaan vuoden 1568 koulujärjestyksessä, \"täytyy\nsen terveydentilaa mitä huolellisimmin tutkia. Jos hänessä on joku\nvaarallinen tauti, kuten luumärkä, sukupuolitauti tai sellainen, niin\nhäntä pidettäköön nukkumassa, syömässä ja pesuissa erillään muista\nlapsista\".\n\nKun \"koulunäiti\" on puhdistanut jonkun lapsen sairaan suun, niin ei hän\nsaa pesemättömin käsin tarkastaa terveitten lasten suita. Myöskin on\nhänen neuvottava \"sisarille\", kuinka lapsen suu puhdistetaan. Yleensä\npannaan suuri arvo ankaraan puhtauteen. \"Sisarien\" on valvottava\npikkulasten nukkumista, peitettävä ne, jos ne potkivat peiton päältään.\nLapsia ei saa lyödä, jos nämä alkavat nukkuessaan kirkua.\n\nLapsille ei saanut olla tarpeettoman ankara. Jos lapsi tekee virheen\nkehruussa, niin on siinä kylliksi, että se ilmotetaan \"koulunäidille\".\nHän kurittaa suurempia tyttöjä ja koulumestari suuria poikia. Kun olisi\nrangaistava varkaudesta, valheesta ja muista synneistä, täytyy aina\nkysyä joltakin veljeltä neuvoa. Kaikellainen lyöminen päähän tai suuhun\nja muullainen liian ankara kuritus on ankarasti kielletty.\n\nKasvatuksen tulee olla yksilöllistä. \"Lasten kurittamisessa tarvitaan\nsuurta huomaavaisuutta ja oikeata erilaisuutta. Yksi taipuu ystävyyttä\nkäyttämällä, toinen voitetaan lahjoilla, kolmas vaatii ankarampaa\nkuria.\"\n\nMitä aineita kastajien kouluissa luettiin sitä emme lähemmin tunne;\netukädessä harjotettiin niissä luonnollisesti sisälukua ja kirjotusta,\njoita molempia melkein kaikki kastajat osasivat. Hyödyllinen työnteko\nnäyttää käyneen käsi kädessä henkisen kehityksen kanssa; varsinkin\ntotutettiin tytöt varhain kehräämään.\n\nMihin ikävuoteen asti lapset olivat koulussa, emme tiedä. Koulusta\njoutuivat he teollisuuden, maanviljelyksen tai talouden töihin.\nTeollisuus ja maanviljelys tarkottivat ennen kaikkea seurakunnan\ntarpeitten tyydyttämistä. Ennenkuin tämä oli tehty, ei kukaan saanut\ntyöskennellä toisille.\n\nMutta kastajat olivat oivallisia ja ahkeria työmiehiä, ja heidän työnsä\ntuotti melkoisesti yli tarpeen. Varsinkin kunnostivat he itseään\n_hevosenhoitajina, mylläreinä, oluenpanijoina_ sekä _veitsien_ ja\nennen kaikkea _veran_ valmistamisessa, joka oli heidän pääammattinsa.\nTässäkin tapaamme taas villakutomisen mitä likeisimmässä kommunismin\nyhteydessä.\n\nSe mitä yli oman tarpeen tuotettiin näillä ja muilla tuotannon\naloilla, sai tavaratuotannon yhteiskunnassa luonnollisesti tavarain\nmuodon. He myivät suuren osan tuotteitaan, mikä heille taasen teki\nmahdolliseksi laajentaa määrättyjen tuotteiden valmistusta jatkuvasti\npaljon yli omien tarpeiden. Niin joutuivat he monella tuotannon alalla\n_teollisuuden suurtuotantoon_.\n\nKotitalouden ja tuotannon muodot ovat aina olleet likeisessä suhteessa\ntoisiinsa. Ennen oli näin laita vielä suuremmassa määrässä kuin nyt.\nKapitalistinen tuotanto on höllentänyt tätä suhdetta, erottamalla\ntyöpajan kotitalouden piiristä; molempien suhde ei enään ole välitön.\nMutta vanhalla ja keskiajalla olivat molemmat mitä läheisimmässä\nyhteydessä toistensa kanssa, tuotannon laajuus määräsi perheen\nlaajuuden.\n\nMutta päinvastoin ei myöskään perheen laajentuminen jäänyt\nvaikuttamatta tuotannon laajentumiseen.\n\nYhteinen kotitalous, esim. luostareissa tai beghardilaistaloissa\nesiintyvä, edistikin aina pyrkimystä suurliikkeiden muodostumiseen.\nKun 20:kin kankuria eli yhteistä taloutta pitäen, oli lähellä se,\nettä he ostivat myöskin raaka-aineen yhteisesti ja työskentelivät\nyhteisessä huoneustossa. Mutta nämä pyrkimykset ovat toteutuneet vain\nvähässä määrin; toisissa -- luostareissa -- ehkäisi niitä se, että nämä\njärjestöt säännöllisesti ennenpitkää lakkasivat olemasta työjärjestöjä\nja muuttuivat riistämisjärjestöiksi, toisissa begharditaloissa ja\nsentapaisissa laitoksissa estivät vainot työn yhteisyyttä pääsemästä\nkehittymään, ottamasta syvää juurta ja vaikuttamasta tuotantotapaan.\n\nJa luostarit samoin kuin begharditalot menestyivät työlaitoksina\naikana, jolloin ei ollut yhteiskunnallisia eikä tekotavallisia\nedellytyksiä suurtuotannolle.\n\nToisin oli laita Mährin uudestikastajien. Heidän järjestönsä olivat\nvarmempia kuin useimmat beghardilaistalot olivat olleet; mutta ollen\nvieraita, joita vain siedettiin ja joita hallitsijoidensa viha aina\nuhkasi, eivät he voineet kehittää talouksiaan riistämislaitoksiksi,\nkuten luostarit. Vihdoin esiintyivät he aikana, jolloin\nyhteiskunnalliselle tuotannolle jo oli lukuisia edellytyksiä.\nVuorityötä ja malmienjalostusta harjotettiin jo kapitalistisesti. Mutta\nkäsityökin pyrki silloin jo usein laajentumaan käsiteollisuudeksi\nja rikkomaan liikkeen ammatillisen rajottamisen puitteet, jotka\nestivät käyttämästä muuta kuin muutamia sällejä. Kun sitten muodostui\n1,000-2,000 hengen yhteisiä kotitalouksia, täytyi niissä olevien\nsuurliikkeiden laittamista ja kehittämistä tarkottavien pyrkimysten\nlöytää suotuisa maaperä.\n\nUudestikastajien kesken \"kävi kaikki suurliikkeen tapaan ja eri\nkäsityöläiset valmistivat tuotteita toistensa tarpeiksi. Oli\nmitä jyrkimmin kielletty ottamasta raaka-ainetta muualta kuin\nuudestikastajien itsensä parista, kun vaan sellaista sieltä oli\nsaatavissa. Niin saivat nahkurit valmistettavat vuodat teurastajilta ja\njättivät ne valmistettuina satulasepille ja suutareille. Samallainen\noli puuvillakehrääjien ja kankurien, kankurien ja räätälien suhde\nj.n.e. Vain muutamia raaka-aineita, kuten rautaa, hienompia öljyjä ja\nmuutamia muita tuotiin ulkoa. Ja eri ammatteja harjotettiin suuressa\nmittakaavassa, sillä tuotteilleen: puukoille, sirpeille, kankaille,\nkengille j.n.e. saivat he hyvän menekin, paitsi veljien, myöskin\nmuitten naapurien parissa.\"\n\nNiistä raaka-aineista, joita he ostivat, olisi Loserthin, joka tämän\nkuvauksen on antanut, täytynyt vielä mainita yksi, joka oli sangen\ntärkeä, _villa_. Heidän kangasteollisuutensa menestyi niin suuressa\nmäärin, ettei mähriläinen villa enään riittänyt, vaan täytyi villaa\ntuottaa ulkoa, todennäköisesti Unkarista.\n\nJokaisessa ammatissa oli aineenostajansa, jakajansa ja päällysmiehensä.\nEnsinmainitut ostivat, jos tarvittiin, raaka-aineen suurissa\nmäärin, toiset jakoivat sen eri työmiehille ja valvoivat heidän\nyhteistyötään. Näiden asioiden ja yleensä tuotannon järjestämisessä\noli veljillä paljon puuhaa. Tämä käy selväksi m.m. niistä lukuisista\njärjestyssäännöistä, joita he ovat työskentelyn järjestämiseksi\ntehneet. Valitettavasti ei näitä ole monta tallella, eipä edes\nveranvalmistusta koskevia, jota he harjottivat suuressa määrin ja\nmenestyksellä. Emme näin ollen tiedä, miten pitkälle työnjako ja\njärjestelmällinen yhteistyö eri teollisuusaloilla meni. Varmaa on, että\nhe sen ajan ammattikunnalliseen käsityöhön verraten olivat ottaneet\naimo askeleen käsiteollisuutta kohti. He huolehtivat myöskin sitä,\nettä he olisivat teknillisessä suhteessa aikansa tasalla. Niinpä he\nesim. aika ajoin lähettivät mylläreitä Sveitsiin tutkimaan sikäläisiä\nammattiin kuuluvia laitoksia.\n\nVielä enempi he olivat luonnollisesti _kaupantekoon_ nähden\nkäsityöastetta etevämmällä kannalla, he kun osaksi ostivat raaka-aineet\nsuurissa määrin ja vain osaksi saivat itse valmistamalla. He saattoivat\nmyöskin helpommin kuin yksityiset valmistajat voittaa kauppapulat,\njoskaan ei liikatuotantoa toisinaan kokonaan voitu välttää. Mutta\nsilloin autettiin asia panemalla liiat käsivarret maanviljelykseen,\njolla alalla työtä ei koskaan puuttunut.\n\nKaikkien näiden etujen lisäksi, joita kommunistisella suurtuotannolla\noli käsityöläisten yksilölliseen valmistamistapaan verrattuna tuli\nluonnollisesti vielä se, että jokaisen yksilön ylläpito tietysti\ntuli paljon huokeammaksi suuressa yhteisessä taloudessa kuin\nkäsityöläismestarien pienissä talouksissa. Eivätkä milloinkaan\nlakanneetkaan valitukset siitä turmiollisesta kilpailusta, jonka\nkommunistit tuottivat ammattikuntien käsityöläismestareille.\nUudestikastajat väittivät, etteivät he tehneet mitään muuta kuin\nahkeroivat kaikessa rehellisessä työnteossa. He selittivät, etteivät\nhe suinkaan saata huonontaa työtään siksi, että yksi ja toinen heitä\naiheettomasti moitti.\n\nKastajien laitosten etevämmyys vastustajien laitoksien rinnalla\ntuotantotapaan samoin kuin koululaitokseenkin nähden, käy paraiten\nselville juuri vastustajien valituksista. Me neuvomme kaikkia niitä,\njotka väittävät, että kommunismin täytyy kaikissa olosuhteissa olla\nepätaloudellinen, ajattelemaan tätä seikkaa. Mährin uudestikastajien\nkokemukset vahvistavat sitä sääntöä, jonka huomasimme verratessamme\nluostareita sekä Amerikan uskonnollisia kommunistisiirtoloita toisiinsa.\n\nSamat syyt, jotka tekivät kaupunkien käsityöläisistä huterilaisten\nvastustajia, saivat sensijaan suuret maanomistajat, joiden tiloilla\nhe elivät ja joille he maksoivat veronsa, heille suosiolliseksi.\nUudestikastajat lisäsivät aateliston rikkautta ja hyvinvointia.\nKastajat tulivat Mährin aatelille taloudellisesti välttämättömiksi.\n\nMutta kastajilla ei ollut taloudellista merkitystä vain tuotteittensa\nperustuksella, vaan myös niiden palkkatyömiesten tähden, joita\nheistä saatiin. Useat veljet ja sisaret olivat nimittäin yksityisten\npalveluksessa. Me olemme jo nähneet, kuinka heidän naisensa olivat\nhaluttuja imettäjiksi ja kasvattajiksi, mutta kastajia käytettiin\nmuissakin toimissa, kuten esim. mylläreinä ja varsinkin liikkeiden\njohtajina, mikä saa selityksensä siitä, että heidän suuren taloutensa\nhoitaminen luonnollisesti kehitti järjestämis- ja hallintakykyä heissä.\n\nEivätkä suinkaan vain erityiset yksilöt olleet sellaisessa yksityisessä\npalveluksessa, vaan kokonainen kastajaseurakunta. Yksityiset olivat\nainoastaan seurakunnan asettamia siihen toimeen, jossa he olivat.\nHe olivat edelleenkin seurakunnan kurinpidon alaisia ja heidän\ntäytyi antaa kaikki tulonsa tälle, ei vain palkkansa, vaan myöskin\n_juomarahansa_ ja _lahjansa_, olivatpa nämä sitte rahassa tai luonnossa\nannetuita.\n\nNäyttää siltä että nämä määräykset pantiin toimeen ilman sanottavia\nvaikeuksia. Vain yksi ammatti teki tässä poikkeuksen, nimittäin\n_lääkärit_. Huolimatta siitä että kastajat halveksivat tiedettä ja\noppineisuutta, pitivät he paljon lääkintötaidosta ja vesilääkityksestä.\nHeidän kylpynsä eivät tosin kai suurestikaan olleet tieteellisellä\npohjalla, mutta he lienevät silti käytännössä olleet sangen taitavia,\nsillä heidän apuaan tässä asiassa haettiin koko maassa, vieläpä\nkutsuttiin kastajia sitä varten keisarilliseen hoviinkin, joka muuten\nei kärsinyt nähdäkään kommunisteja.\n\nHuomattava on heidän kylvettäjiä varten antamansa säännöt vuodelta\n1654. Siinä asetetaan kylvettäjille m.m. seuraavia velvotuksia:\n\n4. Tulee lukea ahkerasti ja harrastaa pyhää raamattua ja lääkekirjoja;\n\n8. Yrttejä ja rohdosjuuria kootessa ei saa mennä viinille ja tulla\nkotiin ilman juuria ja yrttejä;\n\n16. Eivät saa olla poissa työstä, ikäänkuin olisivat liian hyviä\nsellaiseen eivätkä luodut työtä tekemään;\n\n17. Älköön myöskään pidettäkö omia lääkkeitä omaksi voitoksi ja\nhyödyksi;\n\n19. Kaikki rahat, olkootpa sitten lahjotettuja tai juomarahoja, sekä\nkaikki ansio tulee rehellisesti antaa esimiehelle.\n\nKylvettäjien oli vaikeinta mukaantua kommunistiseen järjestykseen,\nehkäpä sentähden, että he olivat erikoisasemassa, sivistyksensä ja\narvonsa puolesta muiden veljien yläpuolella.\n\nVeljien yhteiskuntamuoto oli kansanvaltainen. Yhteisön johdossa\nolivat osaksi hengelliset, osaksi maalliset virkamiehet. Edelliset,\n\"sananpalvelijat\", olivat osaksi apostoleja, jotka kulkivat maailmalla\nhankkimassa uusia tovereita, osaksi saarnaajia, jotka toimivat\nkotona Mährissä. Maalliset virkamiehet, \"tarpeen palvelijat\", olivat\nraaka-aineitten ostajia, esimiehiä, taloudenhoitajia ja työnjohtajia.\nKorkein valta oli seurakunnalla. Mutta ettei tämän mieltä tarvinnut\nkysyä tavan takaa, oli olemassa vanhimpien neuvosto, joka seurakunnan\npalvelijoiden kanssa ratkaisi vähemmän tärkeitä kysymyksiä. Koko\nyhteisön johtajana oli piispa. Virkamiehiä ei kuitenkaan valittu,\nvaan he määrättiin arvalla, \"Herran sormen avulla\", niistä, jotka\nnäyttivät olevan kelvollisia. Mutta seurakunnan tuli jälkeenpäin antaa\nvahvistuksensa Jumalan tahdolle ja hyväksyä valittu virkaan, ennenkuin\ntämä saattoi lopullisesti ottaa sen vastaan.\n\nLähes kokonaisen vuosisadan pysyi tämä omituinen yhteiskunta, jota\ntässä olemme kuvanneet täysissä voimissaan. Se ei kukistunut sisäisen\nrappeutumisen tähden, vaan ulkonaisen väkivallan uhrina.\n\nSitten kun Böhmi ja Mähri olivat joutuneet habsburgeille, olivat nämä\nolleet alituisessa, joskin enimmäkseen verettömässä sodassa näitten\nmaiden mahtavan aateliston kanssa. Vihdoin syntyi suuri, ratkaiseva\ntaistelu, joka johti kolmenkymmenvuotiseen sotaan ja päättyi aateliston\ntäydellisellä kukistumisella Valkeavuoren tappelussa (1620). Aatelisto\nmelkein tuhottiin. Aateliston mukana kukistuivat sen turvatitkin,\nBöhmin veljet ja Mährin huterilaiset seurakunnat.\n\nKardinali Dietrichstein kuulutti 22 p:nä syysk. 1622 keisari\nFerdinandin käskystä, että \"kaikkia, jotka olivat liittyneet Huterin\nveljeskuntaan, olkootpa sitten mies- tai naishenkilöitä, käsketään\npoistumaan neljän viikon kuluessa kuulutuspäivästä alkaen ankaran\nruumiin- ja kuolemanrangaistuksen uhalla Mährin rajojen sisältä.\"\n\nSillä kertaa ei karkotusmääräys jäänyt paperille. Nyt tuli loppu Mährin\nuudestikastajien järjestöstä. Monet liittyivät katolilaisuuteen, vaikka\nsalaisesti pysyivät uskollisina vanhalle uskolleen, toiset menehtyivät,\nkun he talvella pakolaisina harhailivat ympäri metsissä, pienen osan\nonnistui jättämällä kaikki omaisuutensa, mitä heillä oli, päästä\nUnkariin, jossa heillä aina vuodesta 1546 alkaen oli ollut muutamia\nuutistaloja. Unkarilaiset vallanpitäjät tarvitsivat siirtolaisia\nja ottivat tulokkaita mielellään vastaan. Pakolaiset järjestyivät\nuudella kotiseudulla vanhaan tapaan, mutta seurakunta ei voinut\nmilloinkaan tointua tämän ankaran iskun jälkeen eikä saavuttaa entistä\nmerkitystään. Olosuhteet silloisessa Unkarissa, missä turkkilaisten\nmaahankarkaukset ja omien kansalaisten keskinäiset sodat saivat\naikaan hajaannusta, eivät olleet juuri omiansa edistämään köyhän\nuutisasukassiirtolan pääsemistä hyvinvointiin. Se rappeutui ja hävisi\nja sen mukana hävisi olemasta sen kommunismikin.\n\nOlisiko uudestikastajien kommunismi voinut pysyä pystyssä, jos\nseurakunta olisi Mährissä saanut häiritsemättä kehittyä, ei ole\nniinkään helposti ratkaistavissa. Mutta varsin todennäköistä ei\nkuitenkaan ole, että kastajien olisi onnistunut pysyttää kommunismiansa\nvoimassa keskellä kapitalista yhteiskuntaa, jonka kanssa he\ntavaratuotannon ja palkkatyön kautta olivat läheisessä yhteydessä ja\njolla silloin vielä oli tulevaisuus edessään.\n\nMutta joka tapauksessa on Huterin lahkolla Mährissä mitä suurin\nmerkitys sosialismin historialle. Siitä tuli kerettiläiskommunismin\nkypsin hedelmä ja se näyttää meille selvimmin uudestikastajien\npyrkimykset. Sen pääpiirteet ovat vielä samat kuin munkkilaitoksenkin;\ntalous on tavallansa vain jonkunlainen luostari. Mutta se on kuitenkin\njo kehittyneempi tätä ja lähempänä uudenaikaista sosialismia, se kun\nsovittaa avioliiton luostarikommunismiin ja kehittää suurteollisuutta\ntavalla, joka näyttää, että tämä ei enää ole vain kommunismin\nsivu-ilmaus, vaan alkaa tulla sen perustukseksi.\n\nMutta merkityksestään ja omituisuudestaan huolimatta ovat\nuudestikastajien mähriläiset järjestöt kuitenkin pitkän aikaa olleet\nunohduksissa. \"On kummallista\", kirjotti 1858 muuan böhmiläinen\nhistorioitsija, \"että Mährin uudestikastajien muisto on niin kokonaan\nhävinnyt kansasta ja että tieteellinen tutkiminen vasta nykyään on\nhiukan tuonut valoa heidän oloihinsa\". Sittemmin on tri Josef Beck\nväsymättömällä innolla toimien saanut koolle tarpeellisia lähteitä,\njoita sitte m.m. Loserth on taitavasti osannut käyttää. Mutta\nerikoistutkijoita lukuunottamatta tiedetään vielä nykyäänkin Mährin\nuudestikastajista varsin vähän, ja vanhemman sosialismin porvarilliset\nhistoriankirjottajat ovat jättäneet heidät kerrassaan huomioonottamatta.\n\nTämä ei saa meitä ihmetyttää. Nämä herrat _eivät_ yleensä pyri\nsosialismia ymmärtämään, vaan vain kokoamaan aineksia, jotka näyttävät\nolevan hyviä sitä tuomitessa. Mutta siihen tarkotukseen sopivat Mährin\nuudestikastajat huonosti. Paljon sopivampi sellaiseen oli Münsterin\nuudestikastajien kapina, Ja sitäpä perinnäinen historiankirjotus\nesittääkin uudestikastajien kuvaavana ilmauksena. Siihen viitataan\nmielellään, kun tahdotaan osottaa mitä kamaluuksia kommunismi\nvälttämättömästi tuo mukanaan.\n\nJoka kuulee puhuttavan uudestikastajista, ajattelee tavallisesti heti\nMünsterin kapinaa, ja joka tästä puhuu, tarkottaa _sillä_ hirmuista\nmieletöntä irstailevaa remuilua.\n\nKatsokaammepa, missä määrin tämä on oikeutettua.\n\n\nVI. Münsterin levottomuudet.\n\nMyöhemmin kuin Etelä-Saksassa alkoi Pohjois-Saksassa\nuskonpuhdistusliike varttua ja ajan luokkavastakohdat astua esiin.\n\nSuureksi osaksi on tähän syy haettava Pohjois-Saksan taloudellisesta\ntakapajullaolosta; mutta niissä luoteisissa osissa, jotka olivat\nkorkeammalle kehittyneitä, esti uskonpuhdistusliikettä habsburgilaisten\nAlankomaiden läheisyys. Talonpojat pohjoisessa _eivät_ yleensä\n_joutuneet_ mihinkään yleiseen liikkeeseen. Osaksi oli heillä vielä\nparempi asema kuin veljillään etelässä, osaksi olivat he vielä enempi\nerillään toisistaan kuin taajemmin asutussa Etelä-Saksassa.\n\nVain kaksi uskonpuhdistusliikkeen puolta tapaamme Ala-Saksassa:\n_ruhtinaitten_ ja _kaupunkien_ edustamat. Mitä taasen\nviimeksimainittuun tulee, ilmeni siinäkin osaksi jyrkkä kaupunkien\nporvariston ja sen vapautta uhkaavan ruhtinasvallan välinen\nvastakohta, osaksi ammattikuntien ja vanhojen ylimysperheiden välinen\nvastakohtaisuus. Ja aivan kuin etelässäkin _liittyivät_ täälläkin,\nennenkuin taistelu oikein voi alkaa, kaupunkien alimmat kansankerrokset\nnäihin liikkeisiin ja alkoivat siellä, missä olosuhteet _olivat_\nsuotuisat, ajaa itsenäistä politiikkaa.\n\nPohjois-Saksan kaupungeista kuuluisin ja mahtavin, jolla on ollut osaa\nuskonpuhdistusliikkeeseen, oli vanha hansakaupunki _Lübeck_.\n\nLübeckin ylimysmielinen neuvoskunta asettui vallitsevan auktoritetin,\nkatolisen kirkon, puolelle; kansanvaltaisuus sensijaan otti\n\"evankeliumin\" asian omakseen. Se sai v. 1530 kapinan avulla voiton,\nhallitusmuotoa muutettiin kansanvaltaiseen suuntaan, ja kirkon\nomaisuus otettiin kaupungille. Mutta tämä voitto saatiin vain\nammattikuntien ja rahvaan yhteisvaikutuksella. Tämän liiton etevin\nedustaja ja sen johtaja oli _Jürg Wullenweber_, joka v. 1533 tuli\nLübeckin pormestariksi. Sen seikan nojalla, että hän oli saavuttanut\nvoiton rahvaan avulla, on ymmärrettävää, että hän oli myötätuntoinen\nuudestikastajille, että Saksassa yleisesti sanottiin, että Lübeck hänen\ntullessaan tähän virkaan oli joutunut kastajien käsiin. Missä määrin\nWullenweber todella hyväksyi uudestikastajien aatteet ei enään voi\nsanoa. Mitään käytännöllisiä tuloksia eivät uudestikastajat Lübeckissä\nsaavuttaneet ja yhtä vähän missään muussa Pohjois-Saksan kaupungissa,\njoissa heitä oli lukuisasti.\n\nVain _yhdessä_ kaupungissa saavuttivat he hetkiseksi menestystä\nomituisen olosuhteiden yhteensattuman vuoksi, -- _Münsterissä_.\n\nLuoteis-Saksassa oli erikoisen lukuisasti hengellisiä ruhtinaskuntia:\nKöln, Münster, Paderborn, Osnabrück, Minden j.n.e. Näistä valtioista\nolivat Kölnin arkkipiispakunta ja Münsterin piispakunta muita paljon\nmerkitsevämmät.\n\nYhteiskunnalliset ja valtiolliset vastakkaisuudet saivat hengellisissä\nruhtinaskunnissa omituisen värityksen. Niiden valtiaalla oli samoissa\nkäsissä kirkon ja valtion mahtikeinot. Mutta hän oli kaikkea muuta\nkuin yksinvaltainen ruhtinas. Ollen riippuvaisempi keisarista ja\npaavista kuin maallinen ruhtinas, oli hän samalla myöskin suuremmassa\nmäärin välikappale kuin alueellansa olevan aateliston ja hengellisten\nhallitsija. Piispojen vaalin olivat kaikkialla _tuomiokapitulit_\nottaneet oikeudekseen, ja niiden virkojen täyttäminen taas, samoinkuin\nyleensä korkeampien ja merkitsevämpien kirkollisten virkojen\ntäyttäminen, oli _aateliston_ yksinoikeutena (Münsterissä vuodesta\n1392 alkaen). Aatelistoa ja hengellisiä liitti siis toisiinsa kiinteä\netujen yhteisyys, ja he olivat valitsemansa ruhtinaan rinnalla\nmahtavampia kuin maallisissa piireissä. Aatelilla ja hengellisillä\noli hengellisissä ruhtinaskunnissa enemmän sananvaltaa kuin muissa,\nja sitä enempi jota yksimielisempiä olivat. Kaupungit joutuivat aina\nalakynteen, ja pienempiä sorrettiin, suuret saivat turvautua omaan\napuunsa.\n\nAatelistolla ja korkeammilla hengellisillä oli asiain näin ollen\neninten kadotettavaa, he olivat senvuoksi lujia vanhan uskon\npuolustajia; paljon mieluummin jakoivat he tavattomat rikkaudet,\njoita kirkko oli koonnut hengellisissä ruhtinaskunnissa, Rooman\npaavi-istuimen kanssa kuin luopuivat kokonaan niistä.\n\nEpävarmempia olivat sitävastoin piispat. Aivan liian helposti joutuivat\nhe kiusaukseen, jonka heille tarjosi maallisten naapurien esimerkki.\nKääntyminen lutherilaisuuteen lupasi heille riippumattomuuden paavista,\njoka rasitti heitä suurilla veroilla, vapaamman vallan kirkkotilojen ja\naatelin yli. Ei sen vuoksi ole ensinkään ihmeellistä, että Münsterin\npiispat, kuten heidän virkaveljensäkin, vain puolin sydämin vastustivat\nevankelista oppia, vieläpä salaa sitä suosivatkin.\n\nKun _Bernt Rothmann_ v. 1531 alkoi pitää Münsterin etukaupungissa\nSt. Mauritzissa lutherilaismielisiä saarnoja, silloin kääntyi\ntuomiokapituli turhaan piispa Fredrikin puoleen, pyytäen, _että_\nhän estäisi tämän vallattomuuden. Piispa kielsi kyllä Rothmanin\nsaarnaamasta, mutta ei tehnyt kerrassaan mitään antaakseen pontta\nkiellolle, ja Rothman saarnasi huoletta edelleen. Vasta keisarin\nkäsky sai piispan karkottamaan Rothmanin (tammikuussa 1532). Rothman\njätti St. Mauritzin, mutta ei lähteäkseen maasta, vaan hyökätäkseen\nmünsteriläisen kirkon kimppuun sen keskuksessa: hän siirtyi saarnaamaan\nitse Münsteriin.\n\nMünster oli rikas ja vahvasti varustettu suuri kaupunki, ei vain\npiispakunnan, vaan koko Westfalin pääkaupunki. Kansanvalta osottautui\nsiellä erittäin voimakkaaksi. Alkuaan oli neuvoskunta, kuten jokaisessa\nkeskiaikaisessa kaupungissa, yksinomaan kyläkuntayhteistöläisten,\nvanhojen sukujen, hallussa, joita Münsterissä nimitettiin\nperintömiehiksi. Mutta kun kauppa ja ammattityöt alkoivat kukoistaa ja\nammattikunnat saavuttivat valtaa ja arvoa, silloin hankkivat he lopulta\nitselleen myöskin pääsyn neuvoskuntaan. Tämän valitsi vuotuisesti\nkymmenen valitsijaa, joita koko porvaristo oli valitsemassa. Vain\npuolet kahdestakymmenestäneljästä neuvosherrasta täytyi olla vanhojen\nsukujen jäseniä. Mutta kaupungin asioiden hoito vaati jo enemmän aikaa\nja tietoja, kuin kansanmiehellä yleensä voi siihen aikaan olla. Nuo\nkaksitoista tavallisen porvariston osalle myönnettyä neuvosherrapaikkaa\njoutui sen vuoksi yhä uudelleen muutamien harvojen hyvinvoivien\nperheiden jäsenille, joista perheistä vähitellen kehittyi toinen\nkaupunkilainen ylimystö, vähemmän ylhäinen kuin perintömiehet, mutta\nyhteisten etujen siihen liittämä.\n\nNiin muodostui neuvoskunta vähitellen taasen yksinomaan kaupunkien\nylimystön eduskunnaksi, ylimystön, joka osaksi eli koroistaan, maansa\nvuokrasta, osaksi myöskin kaupalla. Mutta neuvoston rinnalle kehittyi\nammattikuntien valta. Münsterissä oli seitsemäntoista ammattikuntaa.\nJokaisella niistä oli oma ammattikuntatalonsa, ja jokainen hoiti\nasioitaan omien sääntöjensä mukaan. Sitäpaitsi oli kaikilla\nyhteinen keskustalo. Paastonaikana, vähän neuvostovaalien jälkeen,\nkokoontuivat sinne kaupungin kolmekymmentäneljä ammattikuntamestaria\nja valitsivat kaksi ammattivanhinta. \"Nämä\", sanoo muuan senaikuinen\nmünsteriläinen historioitsija, \"ovat koko alemman porvariston päitä ja\njohtajia, ja heitä pidetään niin suuressa arvossa, että he, yhdessä\nammattikuntamestarien kanssa, voivat kumota neuvoston päätökset, jos\ntahtovat. Sen vuoksi ei maistraatti voi tärkeissä ja yhteisön hyvää\nkoskevissa asioissa päättää juuri mitään, elleivät sitä hyväksy nuo\nmainitut kansan johtomiehet.\"\n\nRauhallisina aikoina tosin annettiin neuvoston yleensä päättää asiat\nmielensä mukaan. Mutta jos syntyi riita kunnan ja neuvoston tai\nhengellisten välille, silloin katosi neuvoston arvo pian. Se oli,\nkuten jo aikaisemminkin, näkynyt varsin selvästi v. 1525. Mahtava\ntaistelu Etelä-Saksassa ei jäänyt vaikutuksitta Pohjois-Saksassakaan.\nKaikkialla ilmeni kaupungeissa alemman kansan liikkeitä; samoin kuin\nKölnissä, syntyi Münsterissäkin papistonvastainen liike, joka muuttui\nilmikapinaksi, kun neuvoskunta koki sitä ehkäistä. Kansa nousi kapinaan\nja asetti 40-miehisen valiokunnan, joka teki sen vaatimuksista 36\nartikkelia. Nämä eivät koske _uskonnollisia_, vaan _taloudellisia_\nkysymyksiä ja näyttivät, että ammattikunnat johtivat liikettä.\n\nLiikkeen luonteen kuvaamiseksi mainittakoon tässä muutamia artikkeleita:\n\n\"5. Ei kukaan hengellinen, kuulukoon hän mihin munkkikuntaan tahansa,\nei pappi eikä munkki eikä nunna saa harjottaa kauppaa eikä mitään\nmaallista ammattia, olkoonpa se sitten vaikka härkien ruokkimista tai\npalttinan kutomista tai jyvien kuivaamista. Heidän pitää senvuoksi heti\nvapaaehtoisesti luopuman sellaisiin toimiin tarvittavista työkaluista,\njoita on luostareissa tai papiston kodeissa, tai sitten valmistautuman\nsiihen, että kansa tulee ja ottaa ne.\n\n\"6. Älköön kukaan hengellinen olko tämän päivän jälkeen vapaa yleisistä\nkaupungin ulosteoista.\n\n\"7. Niin hyvin hengellinen kuin maallinenkin esivalta kieltäköön\nalamaisiaan kylissä, vähemmän kuin kahden penikulman etäisyydellä\nkaupungista, harjottamasta mitään ammattia tai porvarien vahingoksi\nkeittämästä olutta ja leipomasta leipää\" j.n.e.\n\nTämä kapina ei siis tarkottanut kaikkien erikoisoikeuksien poistamista,\nvaan sitä, että ammattikuntien etuoikeudet olisi asetettu pappien\netuoikeuksien sijaan.\n\nNeuvoskunta hyväksyi artikkelit, mutta niitä ei milloinkaan pantu\nkokonaan käytäntöön. Etelä-Saksan kapinan kukistuttua, kukistuivat\nPohjois-Saksalaisetkin liikkeet. V. 1526 saatiin aikaan piispan\nja samalla tuomiokapitulin sekä kaupungin välillä sopimus, joka\nsuurimmaksi osaksi palautti papiston oikeudet.\n\nSillä oli rauha palautettu, mutta kaupungin kansanvaltaisten ainesten\nvastustus rikasta ja sortavaa papistoa vastaan ei ollut suinkaan sillä\npoistettu. Suuri talonpoikaissota oli saanut mielet kuohuksiin, ja\nrahvas, joka oli ennen ollut koko Pohjois-Saksassa uskonpuhdistukselle\naivan välinpitämätön, omisti nyt ilolla evankeliumin asian. Entiset\nhengelliset rupesivat liikettä johtamaan, ja liike, jolla alkuaan oli\npuhtaasti taloudellinen luonne, pukeutui yhä enemmän uskonnolliseen\nverhoon ja tuli näennäisesti puhtaasti uskonnolliseksi liikkeeksi.\n\nTämä ilmiö kohtaa meitä usein uskonpuhdistuksen aikakautena ja\nsillä on vastaavaisuutensa nykyaikaisissa porvarillisissa ja\nköyhälistöläisissä liikkeissä. Syy siihen on helposti havaittavissa.\nNiin kauan kuin yhteiskunnallisessa liikkeessä on kysymys\nyksityisistä hetkenvaatimuksista, on sen taloudellinen luonne\nselvä. Mutta mitä enemmän se syventyy ja laajenee ja mitä enempi se\npyrkii koko yhteiskuntamuodon mullistamiseen, sitä enemmän tuntuu\ntarvittavan henkistä yhdyssidettä kaikkien ohjelman eri kohtien\nvälille, sitä enemmän on kaikkien ajattelevien pakko tehdä itselleen\nselväksi sen liikkeen päämäärä, jonka ensimäisinä askeleina ovat\nnuo hetkenvaatimukset, sekä selittämään näitä vaatimuksia jonkun\nkorkeamman yleisen periaatteen johtopäätöksiksi. Kuta pienempi\najan taloudellinen tieto on ja kuta pitemmälle liike tähtää, sitä\nsalaperäisemmän leiman saavat yleensä todistukset ja teoriat, sitä\npikemmin unohtavat liikkeen kannattajat agitatsioninsa taloudellisen\npohjan. Jos jossakin liikkeessä vain on kysymys esim. kauppavapaudesta\nja pienemmistä veroista tai lyhemmästä työajasta ja korkeammasta\npalkasta, silloin lyhytnäköisellekin on selvänä sen taloudellinen\nydin. Mutta jos liike laajenee joko porvariston tai köyhälistön\nyleiseksi luokkataisteluksi vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, niin\ntaloudellinen ydin katoo huomattavista melkein kokonaan, ellei ole\ntarpeeksi teoretista ymmärrystä sen huomaamiseen. Silloin esiintyy\nkaikki kysymyksinä luonnollisen oikeuden, järkevyyden j.n.e. käskystä.\nUskonpuhdistuksen aikakautena ei puettu ajatuksia lainopillisiin\nmuotoihin, vaan jumaluusopillisiin. Yhteiskunnallinen liike esiintyi\nsentähden ulkonaisesti sitä jumaluusopillisempana, sitä enempi käyttäen\njumalansanaa ja Kristuksen käskyjä, mitä jyrkemmin kumouksellinen se\noli.\n\nVuonna 1529 sai Pohjois-Saksan kansanvaltainen protestanttinen liike\nsuuremman vauhdin. Silloin oli katovuosi ja nälänhätä, jotka kestivät\nuseampia vuosia. Rukiin hinta kohosi moninkertaiseksi, ja tuhoisa\nkulkutauti, \"englantilainen hiki\" raivosi lisäksi maassa. Lisäksi\nhyökkäsivät turkkilaiset maahan, ja se koski Pohjois-Saksaankin siinä\nmuodossa, että näille seuduille määrättiin erityinen sotavero, joka\nnousi aina 10 prosenttiin asti kaikista tuloista. Ja kuta vähemmän\nmaata itseään turkkilaisvaara näytti uhkaavan, sitä raskaampana tuntui\ntämä suuri sotavero, vallankin kun maassa muutenkin nyt vallitsi hätä.\n\nKaiken sen täytyi tavattomasti jyrkentää olevia luokkavastakohtia,\nvallankin vastakkaisuutta kansanvallan ja rikkaan papiston välillä,\npapisto kun aivan liian helposti osasi päästä sotaveroja suorittamasta,\nja sen ahnaaseen mieleen ei johtunut antaa mitään vapaaehtoisia lahjoja.\n\nSellaisten olosuhteiden vallitessa saivat jo mainitun Rothmanin\nsaarnat luonnollisesti hedelmällisen maaperän. Vuonna 1531 tuli\nhän itse Münsteriin, missä kansanvaltaiset ottivat hänet avosylin\nvastaan ja antoivat hänelle tarpeellista suojaa. Etevin mies\nkansanvaltaisessa puolueessa oli siihen aikaan rikas verkakauppias\n_Bernhard Knipperdollinck_, \"komea, vielä nuori mies, jolla oli kauniit\nhiukset ja parta, urhea, reipas ja voimakas näöltään, liikkeiltään\nja toimiltaan, taitava puhumaan ja nopea töissään\", kuten häntä\nkuvataan, ja lisäksi itsepäinen ja toiminnanhaluinen, haaveellisuuteen\ntaipuvainen.\n\nMünsterin kohoamaan pyrkivälle kansanvallalle sopi hyvin, että juuri\ntähän aikaan, jolloin sen täytyi suorittaa ensimäinen kokeensa\npuolustaessaan Rothmania, papilliset vallanpitäjät olivat kiintyneet\nsisäisiin asioihin. Nämä kuvaavat erittäin hyvin ajan kirkollisia\nolosuhteita.\n\nPiispa Fredrik, mukava herra, ei viihtynyt virassaan näinä levottomina\naikoina, vaan katseli sopivaa henkilöä, joka kelpo hinnasta olisi\ntahtonut ostaa piispantoimen häneltä. Hän tapasikin vihdoin sellaisen\nPaderbornin ja Osnabrückin piispassa Eerikissä, joka oli yhtä\nvallanhimoinen kuin rikaskin ja halusta laajensi alueitaan vielä\nkolmannella. Kölnin katolinen arkkipiispa ja Saksin lutherilainen\nvaaliruhtinas olivat välittäjinä tässä kirkollisessa kaupassa, --\nsaivatko he toimestaan välittäjäpalkkion, sitä ei tiedetä. Myyntihinta\nmäärättiin kuitenkin 40,000 guldeniksi, ja törkeän petoksen avulla\nsaivat nuo yhtä hurskaat kuin korkeatkin herrat tuomiokapitulin\nsuostumuksen, -- tehtiin tätä varten väärä välikirja, jossa kauppasumma\nilmotettiin puoleksi siitä, mitä se todellisuudessa oli. Sellaisia\nolivat ne yhteiskunta-ainekset, jotka sitte myöhemmin esiintyivät\nuskonnon, siveyden ja omaisuuden suojelijoina uudestikastajia vastaan!\n\nJoulukuussa 1531 valittiin Eerik väliaikaiseksi piispaksi. Kun hän oli\nmaksanut kauppasumman, luopui Fredrik maaliskuussa 1532 piispallisesta\narvostaan.\n\nTällä väliajalla lisääntyi kerettiläisyys Münsterissä huomattavasti.\nMutta uuden piispan tulokaan ei muuttanut paljon asiaa. Hän\ntunsi olevansa paljon enempi maallinen ruhtinas kuin kirkollinen\nvirkamies, lutherilaisen opin levittäminen oli hänelle vielä\nvähemmän vastenmielistä kuin hänen edeltäjälleen. Hän oli etevimpien\nprotestantisten ruhtinasten, sekä Saksin vaaliruhtinaan että\nHessenin maakreivin, läheinen ystävä. Vieläpä oli hän, vaikka olikin\nkolmenkertainen katolinen piispa, todistajana Teklenburgin kreivin ja\nerään luostarista paenneen nunnan vihkiäisissä!\n\nSellaisen piispan valitseminen vahvisti suuressa määrin\nprotestantisuuden asiaa Münsterissä, mutta sai samalla aikaan\nhajaannuksen protestanttien keskuudessa. Piispa olisi sallinut vain\nylhäältäpäin, vallanpitäjien puolelta, toimitetun, uskonpuhdistuksen,\nmutta ei kansanvaltaista. Piispa ja neuvoskunta olivat kaupungissa\n\"maltillisena\" puolueena, joka viekasteli lutherilaisuutta. Kaupunkien\nkansanvalta oli käyttänyt lutherilaisuutta tuekseen niin kauan kuin\nkaikki sen vastustajat olivat katolilaisia. Nyt uhkasi lutherilaisuus\nmuuttua kansanvallan aseesta kansanvallan vaarallisimpain\nvastustajien, piispan ja ylimystön, aseeksi. Samassa määrin hävisi\nkansanvaltaisuudesta mieltymys lutherilaisuuteen. Yhä enempi alempi\nkansankerros kallistui zwingliläisyyteen, joka paraiten vastasi heidän\ntarpeitaan.\n\nHuhtikuussa 1532 ryhtyivät piispa ja neuvoskunta taisteluun\nkansanvaltaisuutta vastaan, jonka kukistaminen näytti heistä kaikkein\ntärkeimmältä. Rothmania käskettiin lopettamaan saarnaamisensa, mutta\nseurakunta selitti aikovansa joka tapauksessa pitää hänet pastorinaan.\n\nJa onni suosi tällä kertaa taaskin kansanvaltaisuuden asiaa. \"Tämä\noikeudellinen piispa\", kirjottaa muuan piispanmielinen kirjailija,\n\"olisi oman mahtinsa ja ystäviensä kautta voinut vaikuttaa paljon\ntähän asiaan, jollei hänen ennenaikainen kuolemansa olisi tullut\nväliin. Sillä kun hän vietti tavallista hauskempia päiviä linnassaan\nFürstenaussa, lienee hän sairastunut, tai toisten tietojen mukaan\nkuollut äkkiä tyhjennettyään mahdottoman suuren viinipikarin\".\n\nPiispan kuolema oli kapinanmerkkinä kaikissa kolmessa hiippakunnassa,\njoita tuo viiniin autuaasti nukkunut oli elinaikanaan nylkenyt ja\nsortanut. Kansa nousi kapinaan, karkotti katoliset papit ja asetti\nprotestantisia mielensä mukaan niiden sijaan. Osnabrückissä saatiin\naikaan sovinto, ja Paderbornin kukisti väkivallalla Kölnin arkkipiispa\nlokakuussa 1532, mutta Münsterissä onnistui kapinallisten pitää\nasemansa.\n\nTuomiokapituli oli heti valinnut Eerikin seuraajaksi Frans\nWaldeckilaisen ja ylimyssuvut selittivät olevansa valmiita vannomaan\nhänelle kuuliaisuutta. Mutta ammattikuntien kokous päätti sen sijaan\n1 p:nä heinäk. muodostaa liiton evankeliumin suojelemiseksi ja asetti\n36-miehisen vallankumouksellisen valiokunnan, joka niin pelotti\nneuvoskuntaa, että se myöntyi kaikkeen, mitä seurakunta pyysi.\n36-miehinen valiokunta järjesti nyt kirkon uudelleen ja rupesi samalla\nliittoon m.m. Hessenin maakreivi Filipin kanssa. Kun piispa Frans\nsyksyllä alkoi hengellisen ja maallisen ylimystön avulla varustautua\nkukistaakseen kaupungin väkivallalla, pakotti valiokunta. Münsterin\nneuvoston ryhtymään vastavarustuksiin.\n\nSyntyi mitättömiä kahakoita, mutta piispa ei uskaltanut ruveta\nratkaisevaan hyökkäykseen tuota vahvaa kaupunkia vastaa, vaan ryhtyi\nsen sijaan keskustelemaan neuvoston kanssa.\n\nNeuvosto oli luonnollisesti taipuvainen sovintoon, mutta kansa ei\ntahtonut tietää mitään myönnytyksistä. \"Ei askeltakaan takaisin!\nMieluummin teurastakaamme ja syökäämme omat lapsemme\", huudahti\nKnipperdollinck, ja rahvas oli samaa mieltä. Salaa suunniteltiin\nhyökkäystä pienen Telgtkaupungin kimppuun, jonne piispa oli kutsunut\nomat miehensä ja Münsterin neuvosherroja. Siihen ryhdyttiin yöllä\njoulukuun 26 päivää vastaan, ja se onnistui. Piispa itse oli lähtenyt\nsattumalta pari päivää aikaisemmin kaupungista, mutta joukko\nhengellisiä ja maallisia ylimyksiä, katolisen asian etevimmät edustajat\nmaaseudulta ja Münsteristä, otettiin vangiksi.\n\nTämä ratkaisi asian. Hessenin maakreivi Filipin välityksellä saatiin\naikaan sopimus, jossa pääasiallisesti vahvistettiin, mitä kapinan\nkautta oli saatu aikaan.\n\n_Münster tunnustettiin evankeliseksi kaupungiksi_.\n\n\nVII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat.\n\nAmmattikunnallinen kansanvaltaisuus oli voittanut Münsterissä, mutta\nvain järjestymättömän väestön, pääasiassa siis omaisuudettomien,\nköyhälistön, avulla. Eikä se tällä kertaa voinut, kuten sekä ennen\nettä jälkeenpäin niin usein on tapahtunut, heittää asettaan syrjään\nsitä käytettyään. Sillä voitto oli vain onnellisen hyökkäyksen hedelmä\neikä saavutettu ratkaisevasti voittamalla vastustaja avoimessa\ntaistelussa. Uusia vaikeita taisteluja oli edessä ja niiden uhka\npiti porvarilliskansanvaltaisia köyhälistöläisten yhteydessä.\nMutta köyhälistöläisen kansanvallan kuvaavimpana ilmauksena oli\nuudestikastajien lahko. Se huomattava asema, jonka köyhälistö\nMünsterissä oli saanut, teki senvuoksi pian tämän kaupungin\nuudestikastamisliikkeen keskukseksi Pohjois-Saksassa.\n\nNe molemmat ahjot, joista näitä oppeja sinne tuotiin, olivat\n_Strassburg_ ja _Alankomaat_.\n\nStrassburgissa, joka on läheisessä taloudellisessa ja valtiollisessa\nyhteydessä Pohjois-Sveitsin suurien kaupunkien kanssa, oli v. 1525\nzwingliläinen valtiokirkollisuus voittanut. Mutta tämän taistellessa\nkatolisuutta ja lutherilaisuutta vastaan nousi siellä, kuten muissakin\nEtelä-Saksan kaupungeissa, kastajien lahko kukoistukseen, niin että\nStrassburg tuli paraaksi pakopaikaksi kaikille niille veljille, jotka\neivät lähteneet Mähriin. Me tapaammekin siellä 1520-luvun lopulla\ntoinen toisensa jälkeen melkein kaikki huomattavat eteläsaksalaiset\nkastajat, m.m. Tyrolista tulleen Pilgram Marbeckin, joka\nstrassburgilaisten hyödyksi toimitti nerokkaalla tavalla joen siihen\nkuntoon, että sen kautta saatiin Schwarzwaldin metsistä puita tähän\npuutavarasta köyhään kaupunkiin.\n\nTärkeimmäksi kaikista tuli Strassburgissa tuo paljon matkustanut\nturkkurinsälli _Melkior Hofmann_ Schwabenista. Tämä oli jo v.\n1523 saarnannut Liivinmaalla evankelisessa hengessä, tuli sitten\nTukholman saksalaisen seurakunnan saarnaajaksi; sieltä karkotettuna\nsaihan Tanskan kuninkaalta Fredrikiltä luvan saarnata ja oleskella\nHolsteinissa. Mutta kun hän kääntyi lutherilaisuudesta Zwinglin oppiin,\nkarkotettiin hänet maasta v. 1529. Hän tuli silloin Strassburgiin\nSaksan zwingliläisyyden pääpaikkaan. Täällä hän kuitenkin liittyi\nkastajiin ja oli jo v. 1530 näiden huomatuin mies, kun kaikki vanhat\njohtajat olivat kaatuneet tai karkotetut.\n\nHurmahenkinen ja haaveileva intoilija kun oli, veti hän taas\nesille Hans Hutin opit tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka nyt\nvoitti etelä-saksalaisten talonpoikien keskuudessa sitä suurempaa\nalaa, kuta ankarampi vaino oli. Mutta turkkilaisilta ei ollut enää\nmitään odotettavissa. Hofmann julisti Strassburgin taivaalliseksi\nJerusalemiksi ja ennusti että kastajat pääsisivät siellä valtaan,\nvieläpä aivan pian, jo v. 1533.\n\nVallan mieletön ei tämä ennustus ollutkaan. Kastajat olivat\nStrassburgissa jo jommoinenkin mahti, eikä kauan enää voinut viipyä,\nennenkuin ratkaisun täytyi tapahtua. On luonnollista, että Hofmann\nluotti voittoon. Vain se, joka uskoo asiaansa, saattaa menestyksellä\nsen eduksi toimia.\n\nTärkeässä kohdassa jäi Hofmann kuitenkin kastajien yleisen perinnäisen\nkatsantotavan kannalle; hän julisti väkivallan käyttämisen,\nkapinoimisen, syntiseksi. Hän luotti yksinomaan lähetystyöhön. Jumala\nantaisi voiton.\n\nAluksi kohtasi Hofmann seurakunnassa ankaraa vastustusta, mutta hänen\nsuuntansa tuli kumminkin lopulta vallitsevaksi, johon ei suinkaan vähän\nvaikuttanut hänen menestyksensä Alankomaissa, jonne hän jo v. 1530 oli\nlähtenyt agitatsionimatkalle.\n\nAlankomaat olivat, kuten olemme nähneet, olleet kerettiläiskommunismin\npäämaana Alppien pohjoispuolella. Mutta sama nopea taloudellinen\nkehitys, joka tämän kerettiläiskommunismin synnytti, antoi myöskin\nvarhain voimia sen vaarallisimmalle viholliselle, vahvalle\nvaltiovallalle.\n\nRuhtinasvalta oli 1500-luvun alussa Alankomaissa paljon mahtavampi ja\nitsenäisempi kuin Saksassa.\n\nHabsburgit nousivat v. 1504 myöskin Alankomaiden silloisen päämaan\nEspanjan valta-istuimelle ja heillä oli kirkossa ja inkvisitsionissa\ntottelevaiset aseet, jotka pitivät kaikki niskottelevat ainekset\nohjissa. Vuonna 1516 yhdisti Kaarle V kaikkiin muihin alueihinsa\nAlankomaitten 17 maakuntaa. Hänellä oli nyt hirmuiset aseet\nkäytettävänä kukistaakseen kaiken vastustuksen perintömaissaan.\nAlankomaissa hän voi esiintyä protestantisia liikkeitä vastaan paljon\npontevammin kuin Saksassa. Hän perusti ja pani toimeen kaikkialla,\nmissä ne näytti tarpeelliselta, yksinvaltaisen hallitusmuodon, joka\nsitten hänen poikansa Filip II:sen aikana sai niin hirvittävän muodon\nja joka vasta 80-vuotisen taistelun jälkeen, ja sittenkin Alankomaissa\nvain osaksi, saattoi murtua. Vapaamielinen historiankirjotus on tästä\nhuolimatta kohdistanut kaiken siveellisen mielipahansa Filip II:en,\nmutta aina kohdellut Kaarle V:ttä kovin sääliväisesti. Syynä siihen on\nvarsin yksinkertaisesti ollut se, että Alankomaitten korkeammat luokat,\naatelismiehet ja kauppiaat, jaksoivat hyvin Kaarle V:nnen yksinvallan\nvallitessa. Sillä tämä, joka oli Alankomaissa syntynyt ja kasvanut,\nsuosi heitä kaikin tavoin, piti heitä espanjalaisten arvoisina vieläpä\nnäitä parempinakin niin selvästi, että Espanjan kaupungit rupesivat v.\n1522 kapinoimaan.\n\nTämä muuttui kokonaan toiseksi, kun Filip II, joka oli kasvatettu\nespanjalaiseksi, nousi valtaistuimelle. Nyt pidätettiin kaikki paremmat\npaikat armeijassa, hallituksessa ja siirtomaissa alankomaalaisilta ja\nannettiin espanjalaisille, tai tarkemmin sanoen kastilialaisille. Se\njohti Alankomaat kapinaan.\n\nKaarle V:nnen aikana pidettiin alemmat luokat Alankomaissa ohjissa\naivan yhtä raudankovalla ankaruudella kuin hänen seuraajansakin\nhallitessa, eivätkä he voineet aikaansaada mitään, niin kauan\nkuin hallitsevat luokat olivat sovussa keskenään. Se selittää,\nettä kerettiläiskommunismin kotimaassa, jossa vallitsi pitkälle\nedistynyt taloudellinen kehitys ja missä oli lukuisa köyhälistö\nja kaikki beghardien toiminnan muistot, Saksan uskonpuhdistuksen\nensimäisen vuosikymmenen kuluessa oli näennäisesti niin huono maaperä\nkommunistisille opeille. Kuitenkaan ei puuttunut kommunistisien\npyrkimysten ilmauksia, huolimatta valtiovallan hirmuisesta sorrosta.\n15:nnen vuosisadan lopulla puhutaan \"waldolaisten\" salaisista\nseuroista, joilla oli nimenä \"turlupins\" tai \"pifles\", myöskin, mikä on\nhuomattavaa, \"tisserands\" (kankurit).\n\nKastajien käännytystyön sanotaan alkaneen jo v. 1524. Vuodelta 1527\nmainitaan jo kolme marttyyria \"veljien\" asialle Hollannissa. Hofmannin\nmerkitys ei ollut siinä, että hän olisi sinne vienyt kastajien\nmielipiteitä, vaan siinä, että hän ennustuksillaan tuhatvuotisesta\nvaltakunnasta, jonka piti alkaa v. 1533, antoi kastajille rohkeutta\ntuoda julkisuuteen mielipiteitään.\n\nHuomattava on, että uusi lahko, melkiorilaiset -- kuten heitä\nMelkior Hofmannin mukaan kutsuttiin -- ei voinut oikein menestyä\ntaloudellisesti ja valtiollisesti pisimmälle kehittyneissä maakunnissa,\nFlanderissa ja Brabantissa. Valtiovalta oli siellä jo liian vahva ja\nkeskitetty. Liikkeen keskus oli pohjoisten maakuntien kaupungeissa,\nmissä vielä oli jälkiä kaupunkien vanhasta itsenäisyydestä,\nHollannissa, Seelannissa ja Frieslannissa, samoissa maakunnissa,\njoiden myöhemmin onnistui vapautua Espanjan ikeestä. Pääseurakunta\nmuodostettiin Amsterdamiin. Se ei pelästynyt siitä, että keisari\nKaarlen nimenomaisesta käskystä sen johtaja, Jan Volkerts, ja kahdeksan\nhänen aatetoveriaan mestattiin Haagissa joulukuun 5 p:nä 1531 ja päät\nvietiin Amsterdamiin, \"missä ne asetettiin riukuihin ympyrään, niin\nettä näkyivät kauaksi laivoille, jotka tulivat ja menivät, ja saarnaaja\nkeskelle korkealle toisten yläpuolelle\". Kaupungin viranomaiset\nummistivat silmänsä lahkolaisiin nähden. Amsterdam pysyi liikkeen\nkeskuksena Alankomaissa.\n\nTuskin alkoivat melkiorilaiset saavuttaa kannatusta, kun kaksi\nsuuntaa muodostui heidän keskuuteensa. Kaikki uskoivat luonnollisesti\nuuden Jerusalemin, uuden yhteiskunnan pikaiseen tuloon, mutta\nkäytännöllisemmät arvelivat, ettei se kuitenkaan muodostuisi itsestään,\nihmeen kautta, vaan että -- puhuaksemme nykyajan kieltä -- köyhälistön\ntäytyisi itse vapauttaa itsensä. Kansan täytyy, sanoivat he, taistella\nsortajiaan vastaan samoilla keinoilla, joita nämäkin käyttävät,\n_aseilla_. Miekka, jonka jumalattomat ovat vetäneet tupesta jumalan\nkansaa vastaa vastaan, täytyy kääntyä heitä itseään vastaan.\n\nNiin opetti Jan Mathys, harlemilainen leipuri, joka ensimäisenä\nmelkiorilaisten keskuudessa esiintyi puolustamaan väkivaltaista\nmenettelytapaa. Mathyksen oppi oli mitä jyrkimmässä ristiriidassa erään\n_kaikkien_ kastajien tähänastisen ohjelman tärkeimmän kohdan kanssa.\nMutta se oli luonnollinen seuraus niistä kiliastisista toiveista,\njoille vainot valmistivat sopivaa maa-alaa. Älköön se ihmetelkö, joka\nsaattaa jonkun kansankerroksen epätoivoon, jos tämä lopuksi rupesi\npuolustukseen. Mathysin opit menestyivät Alankomaissa vielä senkin\nvuoksi, että luokkavastakohdat ovat siellä jo paljon jyrkempiä,\nkuin uudestikastajien opin kotimaassa Sveitsissä. Alankomaissa ei\nuudestikastajien joukossa tavata juuri ensinkään korkeampien luokkien\njäseniä. Liike oli puhtaasti köyhälistöläinen, sellaisten ainesten\nliike, joilla ei ollut muuta kadotettavana kuin kahleensa. Sen seikan\ntäytyi lisätä heidän vastustuskykyään ja vastustushaluaan.\n\nMathysin onnistui saada Amsterdamin seurakunnassa vakavaa jalansijaa.\nLähettien avustuksella saavutti hän tämän seurakunnan ulkopuolellakin\npian lukuisia kannattajia. Heidän lukunsa kasvoi samassa määrässä kuin\nmelkiorilaiset lisääntyivät. Heistä oli yksi toisia paljon etevämpi,\nnimittäin leydeniläinen _Johann Bockelson_. Hänen äitinsä, Münsterin\ntienoilta kotoisin oleva maaorja, oli palvellut Bockel-voudilla\nLeydenin läheisyydessä ja saanut hänen kanssaan v. 1509 pojan\nJohanneksen. Myöhemmin hän osti itsensä vapaaksi ja meni Bockelin\nkanssa naimisiin. Johann opetteli Leydenissä räätälin ammattia ja\nsai puutteellisen henkisen sivistyksen, jota kuitenkin erinomaiset\nluonnonlahjat korvasivat. Jo varhain hän otti innokkaasti osaa\nkysymyksiin, jotka siihen aikaan mieliä liikuttivat, ja varsinkin hän\ninnostui hurmahenkiseen kommunismiin, johon hän tutustui Münzerin\nkirjotuksia lueskelemalla. Laajat matkustelut avasivat hänen\nkatsettaan. Räätälinsällinä hän kuljeskeli Englannissa ja Flanderissa,\nmutta palattuaan kotiin hän nai laivurin lesken ja rupesi kauppiaaksi.\nSellaisena kävi hän Lübeckissä ja Lissabonissa. Mutta joko hänellä oli\nhuono onni tai puuttui häneltä liikemiehen lahjoja, joka tapauksessa\njoutui hän vararikkoon juuri samaan aikaan kuin kastajien lahko alkoi\nlevitä Alankomaihin. Hän omisti nuoruutensa innolla sen opit. Sillä\nvaikka hän oli jo nähnyt ja kokenut paljon, ei hän kuitenkaan vielä\nollut 25 vuoden vanha, kun hän liittyi Mathysiin (marraskuussa 1533).\n\nKaunis, vilkas, innokas ja erinomaisen kaunopuheinen kun oli, voitti\nJohann helposti sydämet puolelleen. Erittäinkin herättää hänessä\nhuomiota se, että hän oli elämänhaluinen ja kaunista ihaileva,\nmikä jyrkästi erotti hänet hänen useimmista uskonveljistään, jotka\nsuosivat synkkää puritanismia. Varhaisesta nuoruudestaan asti\noli hänessä ilmennyt taipumusta runouteen. \"Hän kirjotti myöskin\nkaikellaisia teatterikappaleita, joita hän, kuten siellä on tapana,\nantoi esittää näyttämöllä kaikellaiselle kansalle saadakseen rahoja\",\nkertoo Kerssenbroick. Myöskin Münsterissä hän osotti, että hänellä\noli teatterillisia taipumuksia ja että hän ymmärsi näytelmällistä\nvaikutusta.\n\nKerssenbroickilla on kuitenkin vähän syytä pilkata Johann Leydeniläistä\n\"räätäliksi\" ja \"teatterikuninkaaksi\". Ne vallanpitäjät, joiden nöyränä\nrenkinä Kerssenbroick oli, ovat vapisseet räätälin ja teatterikuninkaan\nedessä, sillä Münsterin diktatorilla olivat nämä ominaisuudet\nyhdistyneet raudankovaan tahdonvoimaan ja tarkkanäköiseen älyyn, mikä\nteki hänestä varsin vaarallisen vastustajan.\n\nJo ennenkuin Bockelson liittyi Mathysiin, oli tästä tullut\nalankomaalaisten melkiorilaisten johtaja, sillä Hofmann lähti\nmaasta pois vuoden 1533 alussa palatakseen Strassburgiin, kun uuden\nJerusalemin nyt piti alkaman. Hänelle oli ennustettu, että hänet\npantaisi kiinni ja että hän saisi istua vankina puolen vuoden ajan,\nmutta sitten tulisi pelastaja. Edellinen osa tästä ennustuksesta\ntoteutui pian. Jo toukokuussa panetti neuvoskunta Hofmannin kiinni.\nVeljet odottivat nyt mitä jännitetyimpinä. Mutta pelastusta ei tahtonut\ntulla.\n\nVuosi kului loppuun, neuvosto kovensi yhä enemmän toimenpiteitään\nkastajia kohtaan. Kaikki horjuvat ainekset luopuivat, heidän\nasiansa taantui siitä alkaen Strassburgissa. Hofmann itse ei enään\npäässyt milloinkaan vapauteen. Mutta juuri tähän aikaan sai veljien\nhurmahenkinen innostus uuden sysäyksen. \"Yltympäri Alankomaissa kulki\nmelkiorilaisten seurakuntien keskuudessa miehestä mieheen puhe, että\nHerra oli hyljännyt Strassburgin sen uskottomuuden tähden ja valinnut\nsen sijaan Münsterin uudeksi Jerusalemiksi\". (Cornelius).\n\n\nVIII. Münsterin vallotus.\n\nJo vuonna 1532 ilmeni Münsterissä huomattavasti uudestikastajien ja\nmuiden samallaisten ainesten vaikutusta. Seuraavan vuoden kuluessa, 14\np:nä helmikuuta tehdyn sopimuksen jälkeen, lisääntyi nopeasti heidän\npäättäväisyytensä, voimansa ja lukumääränsä.\n\nNeuvostossa oli hajaannus vallalla, sillä viimeisessä vaalissa oli\nsiihen päässyt kansanvaltaisia aineksia. Näihin kuului vielä toinen\npormestarikin, _Hermann Tilbeck_, syntyperältään ylimys, mutta hyvä\nkansanvaltainen mielipiteiltään, mies, joka sitten seurasi mukana, kun\nporvarillisten kansanvaltaisten jyrkin osa liittyi kastajien leiriin.\n\nYhtä hajaantuneita ja horjuvia kuin neuvostokin olivat ammattikunnat.\nHe tiesivät, että piispa ja papisto odottivat vain sopivaa tilaisuutta\nsaadakseen entiset riistettävänsä taasen herruutensa alaisiksi. Mutta\nosa ammattikuntien porvareista alkoi pelätä omaisuudettomia, jotka\neivät tahtoneet myöntää mitään etuoikeuksia eikä tunnustaa mitään\nomaisuutta, ammattikunnallistakaan. Oli kysymyksessä, kumpi oli\nvaarallisempi, rahvasko vai ylimystö. Ne porvarillisen kansanvallan\nosat, jotka eninten pelkäsivät pappis- ja ylimysvaltaa, pysyivät\nuskollisesti liitossa köyhälistöläisten ainesten kanssa; toisia liittyi\nlutherilaisiin, vieläpä kaupungin katolilaisiinkin, ammattikunnallisten\nainesten suurin osa horjui ryhdittöminä sinne tänne, vain pyrkien\nestämään mitään muuta puoluetta pääsemästä ylivoimaiseksi.\n\nNämä olosuhteet olivat alkuaikoina kastajille sangen suureksi eduksi,\nne estivät neuvostoa toimimasta pontevasti heitä vastaan. Ja kastajat\nkäyttivät uutterasti tätä asiain tilaa hyväkseen. He harjottivat\nylen innokkaasti herätystyötä, mutta vielä enemmän kasvoi heidän\nlukumääränsä, kun siirtolaisia alkoi virrata Münsteriin. Näitä tuli\nensin lähempää, mutta sitte kauempaakin, etenkin Alankomaista.\nPakolaisia tuli osaksi sen tähden, että vainot olivat karkottaneet\nheidät kodeistaan, mutta myöskin senvuoksi, että Münster näytti\nheistä tarjoovan paraita toiveita veljien asialle. Nämä siirtolaiset\nkuuluivat puolueen rohkeimpiin ja toimintakykyisimpiin aineksiin ja\nolivat sikäläisten kastajien sekä siveellisenä että sotaisena tukena\nja on heillä mitä tärkein merkitys Münsterin seuraaville tapahtumille.\nMuuan silminnäkijä sanoo kastajien voittoa juuri heidän ansiokseen\nja kutsuukin alati äärimäisiä uudestikastajia \"hollantilaisiksi ja\nfrieseiksi\".\n\n\"Järjestyspuolueet\" sitävastoin, kuten voimme lyhyimmin kutsua kaikkia\nkastajien vastustajia, huomasivat rivinsä yhä harvenevan. Jokainen uusi\nkansanvaltaisuuden menestys karkotti muutamia heistä pakoon.\n\nMuuan katolinen runo vuodelta 1534 kuvaa selvästi tätä asioitten menoa.\nSiinä sanotaan m.m.:\n\n    \"Hengellisiä Münsteriss' maallikot vihasivat,\n    Siksipä varhain sielt' osa prelaatteja lähti.\n    Ammattikunnat eivät herroja kärsiä voineet,\n    Siksipä ajoiss' sielt' herrat ovat karkkouneet.\n    Köyhät rikkaita porvareit' kovast' vainosivat,\n    Siksipä herroja porvarit pian seurasivat.\n    Jos toinen toistaan tukenut oisi,\n    Kurjuus sellainen ei tullut oisi.\"\n\nRunoilija saarnasi tässä selkeätä totuutta. Aivan varmaan olisi\nkaikki itsenäinen köyhälistön liike ollut mahdotonta Münsterissäkin\n-- kuten se olisi vielä tänäkin päivänä useimmissa maissa -- jos\nomistavat luokat olisivat pysyneet yhdessä. Mutta köyhälistön onneksi\nkuuluvat hallitsevat eri luokkiin, joilla on hyvinkin erilaiset,\nusein vastakkaisetkin harrastukset, nämä hallitsevien keskinäiset\nluokkataistelut ovat aina tärkeitä köyhälistön kehityshistorialle.\nTotta kyllä, kun köyhälistö on alkanut tulla vaaralliseksi, osottavat\nvallitsevatkin luokat taipumusta yhtyä \"yhdeksi taantumukselliseksi\njoukoksi\". Mutta kuitenkin koettaa kukin luokka hankkia itselleen\nerityisiä etuja muiden liittolaisten kustannuksella, ja epäluuloa on\naina vallalla, sillä kuten jokainen liittolainen tahtoisi muita pettää,\npelkää myöskin jokainen petosta muiden puolelta. Vielä kun Münster\njo oli kastajien käsissä, oli korkeampien luokkien vaikea unohtaa\nkeskinäiset riitansa ja liittyä yhteen.\n\nJyrkimmät porvarilliskansanvaltaiset ainekset, Rothmann ja\nKnipperdollinck johtajina, huomasivat olevansa pakotettuja yhä\nlikeisemmin liittymään köyhälistöläiseen suuntaan. He kääntyivät\nhyväksymään uudestikastajien oppia. Vielä v. 1532 oli Rothmann\nzwingliläinen ja uudestikastamisopin vastustaja. Toukokuussa 1533 hän\njo tunnusti olevansa lastenkasteen vastustaja.\n\nNeuvoskunta koetti ensin vastustaa uudestikastajia \"hengellisillä\naseilla\". Sen kehotuksesta Melanchton kirjotti Rothmannille kirjeen\npalauttaakseen hänet totiseen uskoon. Tämä ja muut samantapaiset\nkirjeet eivät saaneet mitään aikaan, ja yhtä vähän hyödytti se\nväittely, joka tapahtui elokuussa 1533. Se pikemmin rohkaisi kastajia.\n\nNeuvosto ryhtyi nyt tehoisampiin keinoihin. Joukko Münsterin saarnaajia\noli liittynyt kastajiin ja kieltäytynyt toimittamasta lastenkastetta.\nNeuvoskunta uhkasi heitä erottamisella ja maanpaolla, mutta sai\nvastaukseksi, että enempi tulee totella jumalaa kuin ihmisiä. Silloin\nerotettiin Rothmann Lambertus-kirkon saarnaajanvirasta. Mutta\nseurakunnan käytös oli niin uhkaava, että neuvoston jo lokakuussa\ntäytyi antaa hänelle toinen kirkko käytettäväkseen. Kastajat olivat\nsaaneet ensimäisen voittonsa.\n\nMarraskuussa tapahtui uusi voimankoetus. Neuvosto koki nyt muodostaa\n\"yhtä taantumuksellista joukkoa\". Se neuvotteli ammattikuntamestarien\nja katolisten ylimysten kanssa siitä, kuinka saataisi kastajat\nkukistettua. Sovittiin siitä, että jo seuraavana päivänä ryhdyttäisi\naseelliseen hyökkäykseen heitä vastaan.\n\nJärjestysainekset kokoontuivat asestettuina ja koettivat aluksi\nottaa kiinni kastajien saarnaajia. Mutta nyt muutamat äärimäiset\ntaantumukselliset vaativat, että neuvoston kansanvaltaiset jäsenet,\nennen kaikkia pormestari Tilbeck, karkotettaisiin. Siitä ei ollut\npuhetta edellisenä päivänä, ja tämä vaatimus teki välipuolueen\nepäileväiseksi. Kastajat kokoontuivat sillä välin ja varustautuivat\nLambertus-kirkon pihamaalle, ja sinne ei uskallettu hyökätä. Neuvosto\nrupesi keskusteluihin, ja tuo aiottu kastajien seurakunnan hajottaminen\nkutistuikin siihen, että vain osaksi rajotettiin heidän julkista\nlähetystyötänsä. Rothmann esim. ei saanut enään saarnata julkisesti.\nMutta kastajat itse täytyi suvaita kaupungissa. He olivat kestäneet\ntässä toisessakin, ensimäistä paljon vaarallisemmassa kokeessa.\n\"Rothmannkaan ei lakannut saarnaamasta, mutta hän saarnasi salaisesti\nyöllä, ja jonkun ajan kuluttua, kun taasen tultiin rohkeammiksi,\nmyöskin päivällä yksityisten kastajien taloissa. Saarnan aika\nilmotettiin pyssynlaukauksella, eikä sisään päästetty muita kuin niitä,\njotka olivat uudestikastamisopin tartuttamat\", kirjottaa Kerssenbroick.\n\nPaitsi suullisesti, levitettiin oppia vielä painattamalla lentokirjoja.\nRothmannin taloon perustettiin salainen kirjapaino, jonka viranomaiset\nmyöhemmin keksivät.\n\nMyöskin kommunismia ruvettiin jo toteuttamaan. Rikkaat \"veljet\", kertoo\nKerssenbroick, \"panivat kaikki rahansa Rothmannin jalkain juureen,\npolttivat kaikki velkakirjat, mitä heillä oli ja antoivat anteeksi\nkaikki velat; niin eivät tehneet ainoastaan miehet, vaan naisetkin,\njoiden muuten ei ole tapana hukata mitään. Sillä Brandsteinin vaimo,\nKnipperdollinckin anoppi, hyvin rikas rouva, tuli niin jumalan\nhengen innostamaksi, että hän lähetti kaikille velallisilleen heidän\nvelkakirjansa sekä jo kantamansa korot\".\n\nSellainen epäitsekäs innostus sai rahvaan, voimakkaaseen liikkeeseen.\nPian olivat kastajat kyllin vahvoja julkisestikin esiintymään.\nJoulukuun 8 p:nä alkoi sepänsälli Johan Schröder julkisesti saarnata\nkastajien oppia. Neuvosto panetti hänet pian kiinni, mutta seppien\nammattikunta kokoontui, kulki neuvoshuoneelle ja pakotti viranomaiset\npäästämään hänet vapaaksi. Mutta 15 p:nä tammik. karkotti neuvosto\nmuutamia saarnaajia. Kaupunginpalvelijat veivät heidät ulos\nkaupungista, mutta heidän uskonveljensä toivat heidät takaisin toisen\nportin kautta, eikä neuvoskunta uskaltanut sitä estää. Kastajat olivat\ntodellisuudessa jo kaupungin herroina.\n\nEi ihme, että \"veljet\" kaikkialla alkoivat uskoa, että Münsteristä\nsyntyisi todellinen uusi Sion. Pohjois-Saksan liikkeen keskusjohto\n-- puoluejohto kuten me nykyään sanoisimme -- muutettiin sinne\nAmsterdamista. Johann Mathys, Hofmannin seuraaja melkiorilaisten\nprofeettana ja johtajana, lähetti tammikuussa 1534 sinne joukon\nlähettejä muun muassa Johann Bockelson Leydeniläisen. Helmikuussa tuli\nMathys itsekin Münsteriin.\n\nJärjestyspuolue oli kokonaan epätoivoissaan ja keksi vain _yhden_\nainoan keinon yhä kasvavaa kommunistien virtausta vastaan, nimittäin\nsen, että heittäytyi piispan turviin ja kavalsi hänelle kaupungin, mikä\nsilloin oli melkein samaa kuin nykyään maankavaltaminen.\n\nPiispa Frans oli alusta alkaen pitänyt juhlallista sopimustaan\nkaupungin kanssa täydellisestä uskonvapaudesta vain arvottomana\npaperinlappuna ja varustautui hyökkäämään Münsteriä vastaan. Siksipä\njärjestyspuolueen kavallus oli hänelle varsin tervetullut. Hän sopi\nneuvoston ja muutamien porvarien kanssa siitä, että hänelle avattaisi\nkaksi porttia. Siten hän sai kaupunkiin parituhatta aseellista\ntalonpoikaa ja joukon ratsumiehiä. Tämä tapahtui helmikuun 10 p:nä.\nPiispan joukkoihin liittyivät \"hyväntahtoiset porvarit\", jotka olivat\nheitä odottaneet ja kantaneet haarniskoja vaatteittensa alla. He olivat\nmyöskin sopimuksen mukaan ripustaneet olkiseppeleitä talojensa eteen,\nmerkiksi siitä, että niitä säästettäisi, kun omaisuuden puolustajat\nryhtyisivät kaupunkia ryöstämään.\n\nLiittoutuneilla oli alussa onni puolellaan. He saivat käsiinsä\nKnipperdollinckin ja muutamia muita uudestikastajia ja panivat heidät\ntyrmään.\n\nMutta pian kokoontuivat yllätetyt kastajat ja näyttivät, että\nheissä ei ole Johann Mathysin sotaisan suunnan henki. Katutaistelu\nkallistui heidän edukseen, piispan joukot peräytyivät ja alkoivat\npoistua kaupungista. Petos oli kääntynyt itse pettäjiä vastaan ja\ntehnyt kastajat Münsterin herroiksi. He eivät vallottaneet Münsteriä\nhyökkäävän kapinan kautta, vaan puolustaessaan itseään.\n\nHelmikuun 10 p:n taistelulla oli kaksi seurausta. Kaupungin ja piispan\nvälillä jatkui edelleenkin sotatila. Frans lähti helmikuun 23 päivänä\nliikkeelle joukkoineen alkaakseen piirityksen. Samana päivänä oli\nMünsterissä laillisesti määrätyt maistraatinvaalit toimitettava.\nIlman että vaalijärjestystä laisinkaan muutettiin, pääsivät kastajat\nvoitolle. Knipperdollinck ja muuan verankutoja Kippenbroick tulivat\nMünsterin pormestareiksi. \"Liikkeen johtajat olivat täten kohonneet\n_laillista tietä_ korkeimpaan valtaan, ja Westfalin pääkaupunki oli\nuusien profeettojen käsissä\". (Keller.)\n\n\n\n\nIX. Uusi Jerusalem.\n\n\na) Tietolähteet.\n\nPorvarillisen historiankirjotuksen mukaan olisi nyt muka alkanut\nmieletön hekumoitseminen ja verenhimoisuuden tyydyttäminen. Niin on\nsanottu aina Münsterin \"kommunin\" päivistä meidän aikaamme asti.\nPiispa Frans vaikeroitsi sitä, kuinka uudestikastajat \"polkivat\nlokaan kaiken jumalallisen ja kristillisen järjestyksen ja oikeuden,\nhävittivät kaiken hengellisen ja maallisen hallituksen ja poliisin ja\nasettivat sijaan _eläimellisen elämän_\". Vieläpä viimeisimmissäkin\nriitakirjotuksissa sosialidemokratiaa vastaan levitellään tietoja\nsiitä, kuinka Münster tuli \"alhaisimman irstauden ja verisimpien\njoukkomurhien näyttämöksi\", kuten kirjasen 'Schlaraffia politican'\nnimetön tekijä kertoo. Hän puhuu \"verisen raakuuden ja alhaisimman\nnautinnonhimon inhottavimmasta ilmenemisestä sekä nerolaisista\nirstailemisista ja julmuuksista, joita Johann Leydeniläinen ja hänen\ntoverinsa harjottivat\". Mutta hän lisää, että \"uudestikastajat\nkuitenkin uskoivat jumalaan ja kuolemattomuuteen, mutta meidän\npäiviemme kommunistit ovat vaipuneet törkeimpään materialismiin; jos he\nsaisivat toteuttaa haaveilunsa, niin _joutuisivat Münsterin tapahtumat\nepäilemättä kokonaan varjoon_\".\n\nTähän tapaan käyvät _kaikki_ porvarilliset esitykset Münsterin\n\"kommunismista.\"\n\nSellaisen ilmiön puolueeton arvosteleminen on porvarilliselle\nhistoriankirjotukselle kokonaan mahdotonta; sille ei ole silloin\npääasiana tieteellinen tutkiminen, vaan verivihollisen vastustaminen.\n\nTieteellisen sosialismin kannalta sitävastoin voipi varsin\npuolueettomasti tutkia tapauksia Münsterissä. Ei siinä kyllin että\nuudestikastajien kommunismi on pohjaltaan vallan erilainen kuin\nkommunismin nykyiset muodot, lisäksi tiedämme, ettei uusi Jerusalem\nMünsterissä vastaa edes uudestikastajien aatteita, saatikka sitte\nyleensä kommunismia. Siellä, missä nämä saivat rauhassa kehittyä, ei\nnäkynyt jälkeäkään julmuudesta eikä irstailusta.\n\nKommunistiset virtaukset, joita ennen olemme tarkastaneet, ovat\ntoki tavallisesti saaneet jonkun tutkijan, joka on puolueettomasti\nkoettanut kuvata ja ymmärtää niitä. Mutta ne olivatkin joko kokonaan\nvaarattomia ja rauhallisia, kuten esim. Mährin veljet, tai esiintyivät\nne porvarillisen kansanvaltaisuuden liittolaisina, kuten oli Tuomas\nMünzerin laita, joka sai voimansa ja vaikutuksensa etupäässä\nruhtinasvallan vastustamisesta. Kommunistina ei hän saanut paljonkaan\naikaan, kuten Mülhausenin tapahtumat osottavat. _Sitävastoin esiintyi\nkommunismi Münsterissä ensimäisen kerran historiassa itsenäisenä,\nhallitsevana, vallankumouksellisena valtana_.\n\nMünster oli kastajien voiton, helmikuun 10 päivän, jälkeen erotettu\nulkomaailmasta, ja kun sitten kaupunki kukistui, surmattiin melkein\nkoko väestö. Ei säästynyt verisaunasta kastajien mielipiteille yhtään\nedustajaa, joka olisi kyennyt antamaan kirjallisen kuvauksen siitä,\nmitä kaupungissa oli tapahtunut piirityksen kestäessä. _Kaikki\nesitykset siitä ovat vastustajien kirjottamia_. Nyt tarvitsee vain\nmuistella, kuinka hävyttömästi on valehdeltu Parisin kommunista, jonka\nmiehillä oli keinoja paljastaa valheet, jos ajattelee kuinka joka päivä\nvalehdellaan sosialidemokratiasta, jolla kuitenkin on laajalle levinnyt\nsanomalehdistö ja edustajat valtiopäivillä, joka kykenee torjumaan\nherjaukset, niin voipi ajatella, minkä arvon voittajien kertomukset\nMünsterin \"kapinasta\" ansaitsevat.\n\nOn olemassa varsinaisesti kolme päälähdettä tiedoille. Heti Münsterin\nkukistumisen jälkeen ilmestyi Henrik Dorpius Münsteriläisen kirjottama\n\"Todenperäinen historia siitä, kuinka evankeliumi Münsterissä oli\nalkanut ja kuinka sen uudestikastajat hävittivät ja näiden lurjusten\nkaikki työt\". Tämä on kuitenkin, kuten Cornelius on todistanut,\nainoastaan wittenbergiläinen _puoluekirjotus_, joka on tarkotettu\nsiveellisesti tuhoamaan vastustajat. Itse nimessäkin on petosta, sillä\ntekijä itse ei ole Münsteristä, vaikka hän sanookin silminnäkijänä\nkertovansa sen, mitä hän vain on kuullut.\n\nPaljon tärkeämpi on Kerssenbroickin teos, josta jo olemme lainanneet\nlauseita. Hän syntyi v. 1520, kävi koulua Münsterissä vuoteen 1534 ja\noli sitten rehtorina samassa oppilaitoksessa 1550-75. Silloin hän\nkirjotti historiansa, joka sisältää lukuisia todistuksia. Mutta hän ei\narvostele lähteitään ja ilmottaa sitäpaitsi, mikä tarkotus hänellä on,\nkunhan esipuheessa lausuu kirjottavansa siinä tarkotuksessa, \"ettei\nunohdettaisi niitä loistavia tekoja, joita Kristuksessa kunnia-arvoisin\nkreivi ja herra Frans, tämä Münsterin kirkon hurskas piispa ja\nvanhan kreivillisen Waldeck-suvun jäsen, on toimittanut julmimman ja\nhäpeällisimmän kerettiläisyyden hävittämiseksi... Edelleen kirjotan\ntämän historian, jotta _kaikki oikeamieliset voisivat välttää ja\ntietäisivät inhota uudestikastajien kamalaa ja häpeällistä raivoa_\".\nHän siis suoraan myöntää kirjottavansa kirjan piispan ylistämiseksi ja\nuudestikastajien häväisemiseksi.\n\nYksi esimerkki valaiskoon sitä, kuinka Kerssenbroick kokoo historiansa.\nHän kertoo: \"Tähän aikaan (helmikuun alussa) kutsui profeetta Johann\nMathys, varsin hekumallinen mies, kaikki kastetut, molempaa sukupuolta,\nkokoon yöllä Knipperdollinckin taloon. Siellä hän asettui heidän\nkeskelleen kuparisen kynttilänjalan ääreen, jossa kolme vahakynttilää\npaloi, opetti heitä ja sai profeetallisella hengellään monen sydämessä\nkiiluvan tulen täyteen liekkiin. Sitte hän puhui ensimäisen Moseksen\nkirjan ensimäisen luvun johdolla, ja kun hän oli lukenut värsyn:\n'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää', sammutettiin kynttilät. Mitä\nhävyttömyyksiä sitten seurasi, voipi ymmärtää siitä, että huomattiin\nkerrankin profeetan makaavan erään tytön sylissä siveettömällä\ntavalla. Tätä kokousta he kutsuivat tulikasteeksi. _Eikä tämä ole\nkeksittyä sillä_\" -- nyt tulee todistus!-- \"sillä kun sellaisesta kulki\nhuhuja kaupungissa, mutta ei kukaan tiennyt, siitä mitään lähempää,\nniin tarjoutui minun isännälleni muuan nainen varsin pientä lahjaa\nvastaan ottamaan selkoa asiasta. Tämä nainen hankki uudestikastajien\ntunnussanat tietoonsa, hiipi sisään, näki kaikki omin silmin ja\nkertoi sen meille.\" Kaunis todistus! Joku nainen kertoo, saadakseen\njuomarahoja, tutkimattoman kertomuksen sen talon isännälle, jossa\nKerssenbroick oleskeli. Miehenä tämä kirjottaa historian muististaan ja\nvaatii sitten, että me uskoisimme sellaisen \"todistuksen\" perustuksella\nuudestikastajien viettäneen hillittömintä porttoelämää, vaikkapa\nuudestikastajat itse erityisessä kirjotuksessa selittivät kaikki\nsellaiset puheet hävyttömäksi valheeksi. Ja sellaisia akkojen juoruja\nkertaavat sitten meidän tunnokkaat historioitsijamme, sillä siten saa\n\"tieteellisesti kumottua kommunismin!\"\n\nJa kaiken lisäksi Kerssenbroick itse toisessa kohdin ylistää\nuudestikastajien ankaria tapoja. \"Sitten kun Rothmann oli liittynyt\nkastajiin\", kertoo hän, \"käyttäytyi hän toisin ja osotti paljon\nsuurempaa hyvyyttä ja jumalanpelkoa kuin ennen. Hän luopui kaikista\nkemuista, kaikesta aistillisesta seurustelusta toisen sukupuolen\nkanssa, sanalla sanoen kaikesta, jonka vuoksi häntä voisi epäillä\nkevytmielisyydestä... Ja kaikissa saarnoissaan hän opetti, että\npiti elämän kohtuullisesti, yhteisesti käyttämän ne tavarat, jotka\noli saatu kokoon j.n.e\". Tällainen on uudestikastajan ja yleensä\nkerettiläiskommunistin oikea kuva, jonka olemme jo niin monta kertaa\noppineet tuntemaan.\n\nVerrattomasti tärkein tietolähde, joka meillä on uudestikastajien\nvaltakunnasta, on Gresbeckin kertomus, josta myöskin jo olemme\nlainanneet lauseita. Tämä oli münsteriläinen puuseppä ja tuli\nhelmikuussa 1534 takaisin kotikaupunkiinsa, jonka oli jättänyt 1530,\nliittyi kastajiin ja oli Münsterissä aina toukokuun 23 päivään asti\n1535. Hän kirjotti kertomuksensa kuitenkin vasta kahdeksan tai ehkäpä\nyhdeksänkin vuotta sen jälkeen ja yksinomaan muistin mukaan. Senvuoksi\nhän sekottaa yhteen joukon asioita. Ja hänen muistojensa puhtautta\nhämmentää muuan tärkeä seikka: _juuri hän petti Münsterin_ ja päästi\npiispan sotamiehet kaupunkiin. Luonnollisesti omistaa hän pettämilleen\nentisille uskonveljille luopion ja petturin koko vihan, ja kuvatakseen\nitsensä syyttömäksi, jonka oli pakko niin kauan oleskella kastajien\njoukossa, värittää hän mitä rohkeimmalla tavalla kaikkien tapahtumien\nkertomuksen.\n\nSellaiset ovat ne tiedonannot, jotka ovat olleet lähteinä\nhistoriankirjotukselle, joka jo edeltäkäsin piti selvänä sitä, mitä\nnämä lähteet tahtoivat todistaa: että kommunismin täytyi synnyttää\nmielettömyyttä ja kurjuutta. Ei ole ihmeellistä, että uudestikastajien\nvaltakunnassa Münsterissä näyttää tämän historiankirjotuksen mukaan\nvallinneen mielettömän hirmuisuuden ja alhaisuuden sekasotku.\n\nJa kuitenkin on mahdollista vieläpä näistäkin tiedonannoista,\narvostellen käsiteltyinä, ymmärtää Münsterin tapauksia, jos vaan vertaa\nniitä toisiin samanaikaisiin todistuksiin ja sitäpaitsi pitää silmällä\nsekä kerettiläiskommunismin yleistä luonnetta että niitä erikoisia\nolosuhteita, jotka Münsterissä vallitsivat.\n\n\nb) Hirmuhallinto.\n\nEnnen kaikkea ei saa unohtaa, että Münsterissä vallitsi sotatila, sen\njälkeen kun piispa helmikuun 10 p:nä oli hyökännyt kaupungin kimppuun.\nMutta sellaisia asioita eivät porvarilliset historioitsijat milloinkaan\nota huomioon, kun on puhe kommunistisesta yhteisöstä, Münsteriin\nnähden yhtä vähän kuin Parisin kommuniinkaan eipä edes Ranskan suuren\nvallankumouksen aikana vallinneeseen hirmuhallintoon nähden.\n\nMutta jos tahdotaan Münsterin oloja ymmärtää, ei niitä saa mitata\nrauhanaikojen mittapuulla, vaan tulee ottaa huomioon että kaupunki oli\n_piiritettynä_, vieläpä erittäin vaikeiden olosuhteiden vallitessa.\nSiihen nähden eivät olleet voimassa tavalliset sotalait; kunniallinen\nantautuminen oli sille mahdotonta. Sen asukkailla oli valittavana vain\njoko voitto tai tuskallinen kuolema. Kapinoitsijoille eivät mitkään\nrangaistukset olleet kyllin julmia, ne olivatkin, kuten Luther sanoi,\n\"rakkaudenpalveluksia\", joita ruhtinaat osottivat kapinallisille.\nMutta jos kapinoitsijat uskaltavat joskus seurata ruhtinaallisen\nverenhimoisuuden esimerkkiä, niin silloin he näyttävät selvästi --\nsiten opettavat meille \"tieteen valot\" -- mihin kamaluuksiin vapaus ja\nyhdenvertaisuus johtavat!\n\nPaitsi tätä erikoista asemaa, joka johti veritöihin, on otettava\nhuomioon tämän, ehkä historian verenjanoisimman, ajan luonne. Olemme\njo maininneet monta esimerkkiä siitä; mainittakoon tässä vielä pari\nlisäksi. Talonpoikien tappion jälkeen Frankenhausenin luona antoivat\nmaakreivi Filip ja Yrjö-herttua muutamien vangittujen naisten hakata\nkuoliaaksi erään vangitun saarnaajan ja hänen kappalaisensa sillä\nehdolla, että vain siten saisivat vangitut miehensä elävinä takaisin.\nJa naiset \"hakkasivat heitä kalikoilla, kunnes päät olivat kuten\nkeitetyt kaalinkuvut, ja aivojen kappaleet tarttuivat kalikoihin;\nruhtinaat itse katselivat sitä\". Tämä tapahtui Thüringenissä, ja samaan\naikaan Frankenin järjestyksen puolustajat huvittelivat samalla tavalla.\n\"Illalla sidottiin Jakob Rohrbach rautakahleella puuhun ja tuli\ntehtiin ympärille, samoin kuin oli tapahtunut Pfeifferille, niin että\nhänen, kun hän vähitellen paistui, täytyi kestää kauhea kuolonkamppaus\nliekkien keskellä, rumpujen ja pillien soidessa. Lapset katselivat\nsotamiesten hartioilla tätä näytelmää ja aateliset seisoivat ympärillä,\nkunnes uhrin ääni vaikeni ja hän kaatui muodottomana maahan.\"\n\nErityisesti ovat uudestikastajat saaneet koettaa, mitä viranomaisten\nvaino tähän aikaan merkitsi. Vaikkapa he olivatkin rauhallisimpia\nihmisiä maailmassa, oli heitä härnätty kuin metsän petoja ja olivat\nhe joutuneet mitä hirmuisimpien kidutuksien alaisiksi. Lopuksi syntyi\nheidän keskuudessaan suunta, joka oli saanut kyllikseen hiljasesta\nkärsivällisyydestä ja tahtoi asettaa väkivallan väkivaltaa vastaan.\nOn vaan ihmeellistä, ettei tämä tapahtunut ennemmin ja ettei tähän\nsuuntaan kuulunut milloinkaan muuta kuin osa vainottuja.\n\nNyt oli onnellisten seikkojen vallitessa luja kaupunki joutunut\nniin hirmuisesti vainottujen käsiin. Mutta jo uhkasi sitä ulkoapäin\ntäydellinen hävitys.\n\nKuinka he menettelivät näissä olosuhteissa?\n\n\"Helmikuun 27 p:nä\", kertoo Janssen tarpeellisesti inhon sokaisemana,\n\"alkoi _hirmuhallitus_ määräyksellä, että kaikkien asukasten täytyi\njoko kastattaa itsensä tai lähteä kaupungista\". Ja hän lainaa hurskaan\npiispan Fransin lauseen, \"ettei edes turkkilaisten ja pakanoiden\nkeskuudessa ollut esiintynyt mitään niin kuulumatonta ja sydämetöntä.\"\n\nMutta katolinen Janssen unohtaa, että juuri tämä hellätunteinen piispa\npiiritti siihen aikaan Münsteriä ja jo ennen oli julkaissut käskyn,\nmissä hän määrää kuolemanrangaistuksen \"kaikille tottelemattomille\nkapinoitsijoille\". Ja tämä määräys ei ollut mikään tyhjä uhkaus.\nKerssenbroick kertoo mielihyvällä, kuinka \"uudestikastajia rangaistiin\nankarasti. Wollbeckissa upotettiin viisi _naista_ ja yksi mies,\nBewergenissä tuomittiin neljä _naista_ upotettavaksi ja kaksi miestä\npoltettavaksi. Ja monet, jotka Rothmann oli salaisesti kastanut,\n_saivat hyvin ansaitun kuolemanrangaistuksensa_\". Kaikesta siitä\nei Janssen puhu mitään, yhtävähän kuin sopimuksesta avata 10 p:nä\nhelmik. piispalle kaupungin portit. Nyt kun piiritys oli alkanut\nuudelleen, ei noita senaikuisia salaliittolaisia suinkaan surmattu,\nmikä olisi vastannut sotaoikeutta ja piispan hyvää esimerkkiä,\nvaan heidät käskettiin _lähtemään kaupungista!_ Ja sitä nimitetään\n\"hirmuhallinnoksi\"! Mitä kurjaa ivaa!\n\nPiirityksen jatkuessa tuli ankara hallitus kaupungissa\nvälttämättömäksi. Joukko mestauksia tapahtui. Jos tarkastaa niitä\ntapauksia, joissa näin tehtiin, niin oli aina kysymyksessä rikos\nkaupungin turvallisuutta vastaan: sopimus vihollisen kanssa, rikos\nkuria vastaan, pakenemiskoe tai yritys lannistaa väestön rohkeutta.\nEpäilemättä on surmaaminen aina julmaa, mutta ei julmempaa kuin\nsotakaan. Ja tätä eivät kastajat suinkaan olleet tahtoneet. Heidät oli\nsiihen pakotettu, ja he ilmaisivat kaikissa tilaisuuksissa haluavansa\n\"pitää yllä rauhaa ja osottaa veljenrakkautta Kristuksessa kaikille\nihmisille\", kuten eräässä heidän lentokirjasessaan sanotaan.\n\n\"Hirmuvalta\" ei vallinnut ainoastaan Münsterissä, vaan piispankin\nvalta-alueella, ja näitä toisiinsa verrattaessa ei viimeksimainittu\nsuinkaan ole parempi edellistä.\n\nPiispa oli hyökkääjä ja hän surmasi hyötyäkseen, kastajat taas\nsuojellakseen henkeänsä. Ja piispan väki surmasi mielellään ne, jotka\nsai käsiinsä, hirmuisella tavalla, upottamalla tai polttamalla.\nMünsterissä ei tuomittuja kidutettu; oli vain kaksi mestaustapaa,\nkaulankatkaiseminen ja ampuminen, eikä sen pitemmälle ole ehtinyt edes\ninhimillinen 19:s vuosisata.\n\nOnpa nähty siinä erityistä verenhimoisuutta, että kaupungin\npäälliköt, \"kuningas\" Johann Leydeniläinen ja hänen käskynhaltijansa\nKnipperdollinck itse toimivat pyöveleinä. Siinä ilmenee törkeätä\ntietämättömyyttä ajan koko ajattelemis- ja tuntemistavasta. Ei suinkaan\nihmisyys estänyt korkeita herroja, joilla tänä aikana oli elämä ja\nkuolema vallassaan, itse surmaamasta kuolemaantuomittujaan; he pitivät\nvarsin yksinkertaisesti pyövelin inhottavaa ja likaista työtä liian\nyksinkertaisena. Pyöveliä, jonka oli surmattava rikoksentekijät,\nihmiset kaikkialla suuresti halveksivat, ja kaikki häntä karttoivat\nKun liikkeen johtajat Münsterissä itse toimivat telottajina, niin\nhe sillä osottivat verratonta _alentuvaisuutta_. He eivät tehneet\nsitä julmuudesta, vaan heitä kehotti siihen kaikkien ihmisten\n_yhdenvertaisuuden_ tunne.\n\nEikä tämä ole \"mitään keksittyä\", puhuaksemme Kerssenbroickin tapaan,\nsen vakuuttaa tämä arvon mies itsekin, kun hän kertoo, kuinka profeetta\nja jumalanmies Johann Bockelson pahantekijöiden kauhuksi antoi\nmiekan Knipperdollinckille ja koko seurakunnan edessä nimitti hänet\nmiekankäyttäjäksi. Sillä \"_koska kaikki korkea oli alennettava_ ja\nKnipperdollinck oli tähän asti ollut kaupungin pormestarina ja päänä,\nniin oli isän tahto, että hän nyt toimittaisi pyövelin _halpa-arvoista\nvirkaa_.\"\n\nSelvemmin ei juuri enää voi lausua. Ne mestaukset, joita \"kuningas\"\nomakätisesti toimitti, johtuivat samasta periaatteesta, joka saattoi\nhänet ja \"kuningattaren\" palvelemaan väestöä julkisissa aterioissa.\n\nMeidän nykyisen tuntemistapamme mukaan on sangen vastenmielistä, että\n\"kuningas\" ja hänen käskynhaltijansa harjottavat pyövelin ammattia,\nmutta nykyisillä kuolemanrangaistuksen puolustajilla ei ole mitään\nsyytä sellaisesta nypristää nenäänsä.\n\nJa mihinkä jää uudestikastajien \"neromainen julmuus\". Se häviää\nmitättömyyteen, kun lähemmin tarkastaa asioita, ja selviää päinvastoin,\nettä Münsterin kastajat _aikaansa ja siihen poikkeusasemaan katsoen,\njossa he elivät_, olivat _tavattoman lempeitä_. Koko heidän julmuutensa\noli siinä, etteivät he sallineet itseään teurastaa kuten lampaat ilman\nvastarintaa -- mutta se on anteeksiantamaton rikos \"hyväntahtoisien\"\nsilmissä.\n\nPaitsi julmuudesta, syytetään uudestikastajia myöskin tyranniudesta.\nMünster näyttää meille, niin sanotaan, mihin kommunismin vapaus ja\nyhdenvertaisuus johtavat.\n\nMe olemme nähneet, että Münsterin kastajat saivat kokonaan laillisella\ntavalla, neuvoston vaalien kautta, vallan käsiinsä. Mutta vaali oli\ntapahtunut vanhan järjestyksen mukaan, köyhälistö ja ne lukuisat\nsiirtolaiset, jotka olivat kokoontuneet Münsteriin, eivät olleet\nedustettuina neuvoskunnassa. Toiselta puolen oli koko porvarillinen\njärjestömuoto rauhaa varten säädetty. Piiritystila on aina tuonut\nmukanaan sotilasviranomaisten yksinvallan ja lakkauttanut tavalliset\nyhteiskunnalliset etuisuudet ja oikeudet. Vielä ei kommunismi\nikävä kyllä ole keksinyt sellaista ihmekeinoa, joka poistaisi nämä\npiiritystilan seuraukset. Se ei siis Münsterissäkään voinut estää sitä,\nettä piiritys johti sotilasylivaltaan. Jos siitä ei voi selvästi nähdä\nkommunismin ja kommunistien turmiollisuutta, niin on auttamattomasti\nsoaistu!\n\nNeuvoskunnan rinnalle muodostivat saarnaajat jonkunlaisen\nkansaneduskunnan. Sen valitsivat eri seurakunnat, ja siihen valittaessa\noli myöskin ammattikuntiin järjestymättömällä väestöllä äänivalta.\nSaarnaajat ehdottivat Mathysin kuoleman jälkeen, että asetettaisiin\njonkunlainen \"yhteishyvänvaliokunta\" jonka jäsenet se itse määräisi --\nseurakunnan suostumuksella.\n\n\"Profeetat ja saarnaajat\", kertoo Gresbeck \"hollantilaiset ja friesit,\nroistot ja oikeat uudestikastajat tahtoivat olla yksin herroja eivätkä\nsuvainneet kaupungissa mitään esivaltaa. He asettivat viisaimpien\njoukosta kaksitoista vanhinta, joiden piti olla hyviä kristittyjä\nja hallita kansaa sekä vallita kaupunkia. Niin ovat he panneet\nviralta pormestarit ja neuvoston, jotka ovat asettaneet, ja kaikki\nammattikunnat, niin ettei näiden enään pitänyt olla minään esivaltana.\"\n\nKun uudestikastajilta puuttui klassillista sivistystä ja he, kuten\nkaikki kerettiläiskommunistit ja kerettiläiskansanvaltaiset, ottivat\nkirjalliseksi perustukseksensa vanhan testamentin, eivät he kutsuneet\ntämän valiokunnan jäseniä senaattoreiksi eikä diktaattoreiksi\ntai muuksi sellaiseksi, vaan \"Israelin kahdentoista sukukunnan\nvanhimmiksi.\" Nämä saivat rajattoman tuomitsemis-, lainlaadinta- ja\nhallintovallan.\n\nMutta piirityksestä oli seurauksena, että todellinen ylivalta\nkaupungissa tuli linnotuksen päällikölle. Siinä virassa oli ensin\nprofeetta Johann Mathys. Mutta 5 p:nä huhtik. hän kaatui hyökkäyksessä,\ntaistellen loistavan urhoollisesti. Johann Leydeniläinen astui nyt\nhänen sijaansa.\n\nKaupunginpäällikkönä ja sotavoiman komentajana oli hän kaupungin\nyksinvaltias herra. Kiivaasti ammuttuaan ryhtyi vihollinen 31 p:nä\nelok. väkirynnäkköön. Mutta tämä torjuttiin onnellisesti. Siitä oli\nseurauksena, että etevimpien kastajien kehotuksesta kaikki vanhimmat\njulkisesti seurakunnan edessä siirsivät kaupungin onnelliselle\npuolustajalle sen vallan, joka hänellä todellisesti jo oli ollut.\nSe, että kastajat eivät osanneet antaa kaupunkinsa päällikölle\nsopivampaa nimeä kuin Israelin kuningas, riippui heidän yksipuolisesta\nraamatullisesta sivistyksestään, josta jo olemme huomauttaneet.\nHurskasmielisten pitäisi oleman viimeisiä heitä tästä moittimassa, ja\nkuningasmielisille historiankirjottajille pitäisi näiden kommunistien,\njotka valitsivat itselleen kuninkaan, olla erikoisen myötätuntoa\nherättäviä. Uudestikastajien elämästä, jotka saivat elää levossa ja\nrauhassa, kuten esim. Mährissä, eivät he voi keksiä pienintäkään jälkeä\nyksinvaltaisista taipumuksista.\n\nOllen hyvä päällikkö, piti Johann Leydeniläinen huolta ei ainoastaan\njoukkojensa varustuksista ja harjotuksista, vaan myöskin väestön\nhyvästä mielentilasta. Poistaakseen heistä lamauttavaa toimettomuutta\nja tuskastumista, pyrki hän hankkimaan heille puuhaa ja huvia. Hän\nantoi heidän puuhata varustuksien parantamisessa, tarpeettomien\nkirkkojen ja muiden rakennuksien repimisessä j.n.e. \"niin ettei\nniillä olisi ollut aikaa ajatella kapinoimista kuningasta vastaan\",\nletkauttaa Kerssenbroick. Mutta hän huolehti myöskin huvituksista.\nPaitsi sota- ja voimisteluharjotuksia toimitti hän yhteisiä aterioita,\nleikkejä ja tansseja, juhlakulkueita ja näytäntöjä. Nykyaikaiseen\ntarkastelijaan tekee hänen esiintymisensä näissä kansanhuvituksissa\nhelposti teatterimaisen vaikutuksen. Mutta eipä saa tarkastaa Johann\nLeydeniläistä uudenaikaisilla silmillä. Juhlakulkueet ovat niin\nteatterimaisia siksi, että emme tunne niitä muuten kuin näyttämöltä.\nKeskiajan lopulla olivat ne sitävastoin, kuten olemme esittäneet,\nyhteiskunnallisen elämän elimillisenä osana, ja kirkko, ruhtinaat\nja aatelisto kilpailivat silloin loistokkaassa esiintymisessä.\nUudestikastajat, kuten kaikki muutkin kerettiläiskommunistit, eivät\nhyväksyneet tätä loistoa, joka oli kiskomisien hedelmä. Itse he\npitivät varsin yksinkertaisia pukuja, vieläpä räätälit (Mährissäkin)\nkieltäytyivät valmistamasta komeita vaatteita toisillekaan. Mutta\nmyöskin tässä tapauksessa olivat olosuhteet Münsterissä tavattomat.\nSe komeus y.m., joka esiintyi Johan Leydeniläisen ja hänen väkensä\npuvuissa, ei riippunut riistämisestä. Tämän loiston olivat he löytäneet\nvalmiina, heitä varten ei sitä oltu luotu. \"Kuninkaan\" tavarat olivat\nennen kuuluneet _rikkaille_, jotka olivat kääntäneet Münsterille\nselkänsä. Kerssenbroick kertoo, että \"he ottivat kullan ja hopean,\nkuuluipa se sitte porvareille tai kaupungille, samoin kuin pyhät,\nsilkillä ja purppuralla koristetut kapineet, joita oli käytetty\njumalanpalveluksessa; samoin olivat he ottaneet omikseen kaiken\nmuunkin, mikä kuului kaupungille ja porvareille. Niillä komeilivat he\nsitte mielensä mukaan.\"\n\nMünsterin uudestikastajien loisto oli siis kaupungissa jo ennestään.\nErotus oli siinä, että loistokapineet olivat vaihtaneet omistajia,\njoutuneet sortajilta sorrettujen käsiin, jotka ne olivat luoneet. Tässä\nvaihteessa oli kuitenkin koko komeus saanut kaikkien \"hyväntahtoisien\"\nkertojien silmissä mitä kamalimpia ominaisuuksia.\n\nApokalypsi kuvauksineen uuden Jerusalemin loistosta ja komeudesta\nlienee myöskin vaikuttanut siihen että kastajat Münsterissä koettivat\ntodistaa, että kaupunki todella oli kauan ikävöity uusi Jerusalem!.\n\nYleensä ei muuten pidä kuvitella, että Münsterin loisto oli niinkään\nsuuremmoista, kuten yleensä tehdään. Niitä tavattomia kulta- ja\nhopeamääriä, joita Gresbeck kuvittelee olleen, oli piispan sotamiehien,\nkun he lopuksi vallottivat kaupungin, mahdoton löytää. Niiden viiden,\nkuuden kultatynnörin sijaan, joita oli odotettu löydettävän, saatiin\ntuskin puoltakaan tynnöriä, eikä sekään tuottanut enempää, että vihan\nvimmassa mestattiin eräs karkuri, joka oli lörpötellyt \"kuninkaan\nsuuresta aarteesta\".\n\nKuvaavia olivat ne näytelmäkappaleet, joita Johann antoi näytellä.\nGresbeck kuvailee yhtä niistä; se oli tendensikappale. \"Kuningas\",\nkirjottaa hän, \"on antanut rahvaan kokoontua tuomiokirkkoon, miehet\nja naiset, kaikki, jotka eivät vartioineet valleilla, katsomaan\nsuurta ihmettä, jonka piti tapahtua. Hän oli teettänyt kuoriin, missä\npääalttari sijaitsee, näyttämön ja _siellä esitettiin 'Näytelmä\nrikkaasta miehestä ja Latsaruksesta'_. Nämä näyttelivät ja vaihtoivat\nsanoja keskenään, ja kun rikas mies oli antanut Lazarukselle lopullisen\nvastauksen, soitti kolme soittajaa, jotka seisoivat näyttämön jalustan\nluona, kolmiäänisen kappaleen. Sitte alkoi virkamies taasen puhua,\njonka jälkeen soittajat taas soittivat. Niin jatkui kappale aina\nloppuun asti, mutta vihdoin tuli pahojahenkiä, ne ottivat rikkaan\nmiehen ruumiineen ja sieluineen ja veivät hänet näyttämöä ympäröivän\nuutimen taakse. Silloin oli riemua tuomiokirkossa.\"\n\nYhtä viattomia olivat muutkin kansanhuvit, joista Gresbeck kertoo. Hän\npuhuu kylläkin ilkeästi ja myrtyneesti näistä iloista, mutta hän ei\nsanallakaan mainitse mistään \"jumalattomasta elämästä.\"\n\nPahinta, mitä hän osaa kertoa, on se, että kuningas kerran kutsui\nkaikki päälliköt ja neuvosherrat sekä heidän rouvansa luoksensa,\njolloin \"he söivät, joivat ja huvittelivat, ja syötyään tanssivat,\n_kukin rouvansa kanssa_\". Tämän lainaa muuan nykyaikainen\nhistoriankirjottaja Keller, mutta käyttäen sanoja: \"Kuningas valmisti\nsuuren juhlan kaikille etevimmille miehilleen ja heidän rouvilleen _ja\nmässäsi heidän kanssaan komeasti ja ylellisesti_\".\n\nNiin kirjotetaan historiaa! Koko kertomuksesta käy selväksi, ettei\nGresbeck ajatellutkaan ylellisyyttä, vaan että hän tahtoi hyökätä\nJohann Leydeniläisen kimppuun siksi, että tällä oli muka yllinkyllin\nruokavaroja, kun sen sijaan kansa näki nälkää. Se onkin Gresbeckin\nraskain syytös Johann Leydeniläistä vastaan.\n\nMutta Gresbeckillä, joka ei kuulunut kuninkaan ympäristöön, on\nkuitenkin vain kulkupuheita tukemassa tätä raskasta syytöstä. On\naivan luonnollista, että useat tyytymättömät moittivat linnotuksen\npäällikköä, kun muona rupesi vähenemään, ja käsitettävää, että\nkaikenlaisia kulkupuheitakin liikkui; mutta huomattava on, että mitä\nkauempana oltiin tapauksien keskuksesta, sitä varmempia huhuja kulki\nkuninkaan hyvinvoinnista. Gresbeck itsekin erehtyy kerran, ja viittaa\nsiihen, että Johannkin kärsi samaa puutetta kuin muutkin, ja kumoo\nsiten omat herjaavat väitteensä. Hän ei nähtävästi vielä ymmärtänyt\n\"yhtenäisen historiankirjotuksen\" taitoa.\n\n\nc) Kommunismi.\n\nOmaisuudenyhteys oli perustuksena koko kastajaliikkeelle. Sitä\nkoski tuo suuri taistelu Münsteristä. Mutta ei kuitenkaan siitä\njohtuvat seuraukset, vaan varsinkin piiritys antoi leimansa Münsterin\nkastajavaltakunnalle. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena sotaleirinä,\nvapaus ja yhdenvertaisuus saattoivat päästä voimaan vain siinä määrin\nkuin sotilasdiktaturi salli.\n\nTuskin oli Münster helmik. 10 p:nä joutunut kastajien käsiin, kun he\nlähettivät joka taholle kirjeitä, kehottaen uskolaisiaan tulemaan\nMünsteriin. Eräässä kirjeessä, joka on säilynyt, sanotaan: \"Täällä\nsaatte kaikkea tarpeen mukaan. Meidän keskuudessamme köyhimmät,\njotka ennen olivat halveksittuja kuin kerjäläiset, käyvät yhtä hyvin\npuettuina kuin ylhäisimmillä ja korkeimmilla on tapana meidän tai\nteidän keskuudessamme. Ja köyhät ovat jumalan armosta tulleet yhtä\nrikkaiksi kuin kaupungin pormestarit ja rikkaimmat.\"\n\nMutta tämän kommunismin toteuttaminen jäi keskeneräiseksi. _Ainoastaan\nyksityinen omistusoikeus kultaan ja hopeaan, raha, poistettiin\nkokonaan_. \"Profeetat, saarnaajat ja neuvosto ovat päättäneet, että\nkaikki on oleva yhteistä, että jokaisen tulee luopua _rahastaan,\nkullastaan_ ja _hopeastaan_, joka myöskin lopuksi tapahtui\", kertoo\nGresbeck. Näitä varoja käytettiin etupäässä agitatsionikustannuksiin ja\nsotamiesten värväykseen.\n\nMutta yksityinen talous säilytettiin edelleenkin, ja yksityinen\nomistusoikeus tuotannon- ja nautinnonvälikappaleisiin poistettiin vain\nsiinä määrin kuin sodan tarpeet sitä vaativat.\n\nPerintö-oikeus oli edelleenkin voimassa, yksinpä sotasaaliistakin\nsaattoi osa jäädä yksityisomaisuudeksi.\n\nRahan tultua poistetuksi oli tuotteiden vaihtaminen tullut\nvälttämättömäksi, kun kerran oli säilytetty yksityisomaisuus\ntuotannonvälineisiin ja tuotteisiin, ja Johann Leydeniläinen kielsi\nerityisesti niissä artikkelissa, jotka hän julkaisi tammikuun 2\np:nä 1535, kristittyjä m.m. harjottamasta viekkautta ja petosta\nvaihtokaupassa\". Miten suuressa määrin yksityisomaisuutta säilytettiin,\nkäy ilmi m.m. eräästä kohtauksesta, jonka Gresbeck kertoo:\nKnipperdollinck tuli erään rihkamakauppiaan luo, _jolla vielä oli\njäljellä varastonsa_. Silloin Knipperdollinck sanoi hänelle: Sinä\ntahtoisit kai myöskin olla pyhä, mutta rihkamastasi et tahdo luopua.\nSinä istut ja mietit, että sinä voit ehkä saada siitä voittoa.\nRihkamasi on sinun Jumalasi. Siitä sinun täytyy luopua, jos tahdot olla\npyhä\". Rihkamakauppaa ei siis pidetty suorastaan minään kunniallisena\nammattina, mutta \"kommunistinen hirmuhallitus\" ei ajatellutkaan\nhävittää sitä väkivallalla.\n\nYhteisiä aterioita tapaamme kyllä Münsterissä, mutta ne olivat osaksi\nsatunnaisia juhlallisia kansan kokouksia, osaksi _sotatoimenpiteitä_.\nJokaisen portin luona oli kokoushuone, jonne vahdit ja ne, jotka\ntyöskentelivät valleilla, menivät syömään, ja missä myöskin\nsaarnattiin. Diakonit ja seurakunnan asettamat isännät hoitivat\ntaloutta. Päivällisen aikana luettiin ruokailijoille, kertoo Gresbeck,\nluku vanhasta testamentista tai profeetoista. Aterian jälkeen\nlaulettiin jokin saksalainen virsi. Sitte nousivat syöjät ylös ja\nmenivät taasen vartiotoimeensa.\n\nMyöskin naiset, jotka olivat mukana puolustuksessa, ottivat osaa\nnäihin aterioihin. Kerssenbroick kertoo, kuinka oli määrätty, että\nveljet ja sisaret istuisivat _eri_ pöydissä, ja kohtuullisen siivosti,\neivätkä pyytäisi muuta ruokaa kuin mitä tuodaan. Syödessä ei puhuttu\nsanaakaan, vaan kuunneltiin lukijaa.\n\nKaikki tämä muistuttaa paljon enemmän pietistien kokousta kuin\njuominkeja. Mutta juuri sellaista oli kerettiläiskommunismi.\n\nKustannukset näistä yhteisistä aterioista saivat katolinen kirkko ja\nsiirtolaiset maksaa. Heidän taloistaan ja luostareista ottivat diakonit\nne ruokavarat, joita tarvittiin.\n\nKussakin seurakunnassa oli kolme diakonia, joiden huolena oli\nmyöskin köyhäinhoito. Pitemmälle ei kristillinen kommunismi ole\nkäytännöllisesti ajanpitkään päässyt missään, missä se on säilyttänyt\nyksityistalouden.\n\nSamat diakonit ottivat myöskin selvää yksityisten ruokavaroista, mutta\ntämä onkin tarpeellinen toimenpide piiritetyssä kaupungissa ja osottaa,\nmuuten että yksityinen taloudenpito jatkui. Vasta myöhemmin annettiin\nhädän pakottamina määräyksiä, että jokaisen tuli luopua niistä liioista\nvaatteista ja kaikista ruokavaroista, jotka hänellä oli, mutta diakonit\nsen sijaan antaisivat kullekin perheelle päivittäin leipää ja lihaa,\nniin kauan kuin sitä oli. Puutarhatkin jaettiin eri perheiden kesken.\nYksityisomaisuusjärjestelmä pysytettiin siinäkin suhteessa.\n\nYksityisen talouden ohella säilyi edelleenkin taloudenhoitajan\nkurinpitovalta lapsiin ja palvelusväkeen nähden; ja keskiaikaiset\nperheet olivat säännöllisesti suuria, kuten muistamme, niihin kuului\nsenvuoksi paljon palvelijoitakin, jotka olivat perheen pään valtiuden\nalaisina. Kummankin velvollisuuksia toisia kohtaan terotettiin\nvanhusten julistuksissa.\n\nJotkut käsityöläiset määrättiin tekemään työtä kaupungin tai väestön\ntarpeiksi, -- sekään ei ollut sosialistinen vaan sotatilan vaatima\ntoimenpide. Nämä käsityöläiset pääsivät nimittäin sen sijaan\nvartiotoimesta.\n\nTavallisten historiankirjottajien kertomukset Münsterin pitkälle\nmenneestä kommunismista ovat kokonaan aiheettomia. Syy siihen, että\nniin vähän tähän suuntaan saatiin aikaan, on sama kuin v. 1871 Parisin\nkommunin toimettomuuteen yhteiskunnallisella alalla. Piiritys työnsi\nkaiken muun syrjään. _Sota ei ole vielä koskaan osottautunut oikeaksi\nhetkeksi järjestää yhteiskuntaa kokonaan uudelle kannalle_.\n\nEipä edes kirkollisessa suhteessa pantu toimeen mitään\njumalanpalvelusmuotojen perusteellistakaan uudistusta. Osittain lienee\ntämä riippunut sodasta, mutta osaksi vaikutti tähän se seikka, ettei\nuudestikastajia, samoin kuin esim. Böhmin veljiä ja Tuomas Münzeriä,\nole tämänlaiset kysymykset milloinkaan varsin suuresti huvittaneet.\n\nTäydellisessä sopusoinnussa kerettiläiskommunismin yleisen luonteen\nkanssa on heidän mieltymyksensä _vanhaan testamenttiin_ sekä\noppineisuuden halveksiminen, jonka he ilmaisivat polttamalla Münsterin\nkirkkopihalla kaikki kirjat ja kirjeet, joita kaupungissa tavattiin,\nraamattua lukuunottamatta. He todistavat samalla oikeaksi sen säännön,\nettä he samalla kun halveksivat oppineisuutta, pitivät hyvää huolta\nkansakoulusta. Piirityksestä huolimatta he perustivat viisi tai\nkuusi uutta koulua, missä lasten, nuorukaisten ja tyttöjen täytyi\noppia saksalaisia virsiä, kirjottamaan ja lukemaan. Myöskin mystisen\npiirteen huomaa selvästi Münsterin kastajissa. Kaikista heidän etevistä\nmiehistään kerrotaan suorastaan sairaalloisen haltioissaolon piirteitä.\n\nMutta niin paljon kuin he näissä suhteissa ovatkin rauhallisten\nmähriläisten veljiensä ja muiden edeltäjiensä kaltaisia, eroavat he eri\nkertojien mukaan muka eräässä kohdin vallan tykkänään näistä, nimittäin\n_hillittömyytensä_ kautta. Olemme jo usein olleet tilaisuudessa\nkoskettelemaan tätä kohtaa. Nyt tarkastamme sitä lähemmin.\n\n\nd) Monivaimoisuus.\n\nUudestikastajat ovat ristiriidassa nykyisen käsityksen kanssa ei\nhillittömyyden, vaan päinvastoin _ankaruutensa, puritanisminsa_\npuolesta. Piiritys, joka vaati puolustajilta kovaa kuria, ei tietysti\nollut omiaan ainakaan heikontamaan tätä uudestikastajien yleistä\ntaipumusta. Kun lähemmin tarkastaa, näkyy ettei niin ollutkaan laita.\n\nSäädyllisyyttä ja kuria pidettiin ankarasti yllä. Mainitkaamme\ntodisteeksi muutamia niistä 28 artikkelista, jotka julkaistiin 2 p:nä\ntammikuuta 1535. Niissä sanotaan m.m.:\n\n\"6. Ei kukaan, joka taistelee oikeuden puolesta, saa vaipua\nhäpeälliseen ja rumaan juoppouspaheeseen, eläimelliseen hävyttömyyteen,\npeliin, joka ilmaisee rahanhimon ja joka usein saa aikaan vihaa ja\neripuraisuutta, eikä huoruuteen eikä aviorikoksiin, sillä sellaiset\npaheet eivät jää rankaisematta jumalan kansan keskuudessa.\n\n\"20. Ei kukaan kristitty (s.o. uudestikastaja) saa _vastustaa\neikä vahingoittaa pakanallista_ (s.o. sellaista, joka ei ole\nuudestikastajista kokoonpantu) _esivaltaa_, jollei tämä pakota\nketään uskottomuuteen ja jumalattomuuteen; sitävastoin on kaikilla\nmahdollisilla tavoilla masennettava sitä babylonilaista tyranniutta,\njota papit ja munkit kannattajineen harjottavat, sillä väkivallallaan\nja vääryydellään he pimittävät jumalan vanhurskauden.\n\n\"21. Jos pakana tekee itsensä rikokseen syypääksi ja pakenee kristityn\nseurakunnan turviin päästäkseen rankaistuksesta vapaaksi, niin\n_kristityt eivät saa ottaa häntä vastaan_, vaan on heidän jätettävä\nhänet asianomaisten rankaistavaksi, _jotta kristitty seurakunta ei tule\nvallattomuuden ja paheiden turvapaikaksi_\".\n\nHe kehottivat siis, rauhaarakastavia kun olivat, tottelevaisuuteen\nniin kauan kuin tämä oli mahdollista, varoivat pitämästä keskuudessaan\ntavallisia lainrikkojia ja rankaisivat mitä ankarimmin juoppoudesta,\npelaamisesta ja kaikellaisesta sukupuoliyhteydestä avioliiton\nulkopuolella.\n\nGresbeck kertoo kuvaavan esimerkin siitä, kuinka ankara kurinpito\noli. Kymmenen tai parikymmentä sotamiestä oli istunut ravintolassa ja\nollut iloisia. Kun isäntä ja emäntä eivät tahtoneet tarjoilla heille\nenempää, alkoivat he uhkailla ja käyttää rumia sanoja. Isäntä ja emäntä\nvalittivat tästä kahdelletoista vanhimmalle, jotka panivat sotilaat\ntorniin, ja seuraavana päivänä pidettiin tutkimus Tuomiokirkontorilla.\nKansleri Krechting oli yleinen syyttäjä. Sotamiehet pyysivät armoa, ja\nlopuksi armon ovi sitte hiukan aukenikin, osa sai armon, mutta kuuden\ntäytyi kuolla.\n\nNäin ankaran kurin vallitessa oli luonnollisesti juoppous harvinaista\nMünsterin puolustajien keskuudessa, ja useita voittoja saatiin siksi\nettä he tässä kohden olivat vastustajiaan parempia. Itse Gresbeckin\ntäytyi ylistää heidän \"viisauttaan, sukkeluuttaan ja _raitista\nmieltänsä_.\"\n\nTämä on Münsterin uudestikastajien \"eläimellistä hillittömyyttä\" ja\n\"mielettömyyttä\", jonka on kertonut kaikkea muuta kuin kaunisteleva\nsilminnäkijä!\n\nMutta kuinka on heidän epäsiveellisyytensä, heidän moniavioisuutensa\nlaita? Ainakin tällä alalla voi toki puhua eläimellisestä\nhillittömyydestä?\n\nMeillä on edessämme vaikein ja epäselvin kohta Münsterin\nuudestikastajavaltakunnan historiasta. Moniavioisuus sotii siinä\nmäärin uudestikastajien ja yleensä kerettiläiskommunistien koko henkeä\nvastaan, että me aluksi olimme taipuvaisia uskomaan, että tässä lienee\ntapahtunut sekaannus. Eihän mikään ole tutkijalle vaikeampaa kuin\noikein ja ennakkoluuloista vapaana käsittää sukupuolisuhteita, jotka\neivät ole totuttujen tapaisia. Ei missään tunnu epäluvallinen niin\nhelposti kuin sukupuolikysymyksissä vastenmieliseltä ja inhottavalta.\nTästä riippunee sekin, että vasta myöhempinä vuosikymmeninä\nyleensä on käynyt mahdolliseksi esihistoriallisen ajan ja villien\nsukupuolisuhteiden tieteellinen, ennakkoluuloton tutkiminen.\n\nSe, joka on nähnyt, mitä mahdottomuuksia esim. lähetyssaarnaajat\novat levittäneet Etelämeren saarilla asuvien raakalaisheimojen\nsukupuolisuhteista, joita he ovat katselleet, ymmärtää, että voipi\nepäillä että Münsterin moniavioisuus riippuisi siitä, että on\nsekotettu asioihin esim. aatamilaisten tapaista \"naisyhteisyyttä\",\njolla oli jonkunlaista sukulaisuutta eräiden nautinnonvälineiden\nyhteisyyden muotojen kanssa. Mutta tämä otaksuminen ei pidä paikkaansa.\n_Münsterissä ei ollut puhettakaan mistään naisyhteydestä_.\n\nSe julistus, jonka kaksitoista vanhinta antoivat ottaessaan vallan\nkäsiinsä, sääsi _kuolemanrankaistuksen avioliittorikoksesta ja neidon\nviettelemisestä_. Ja melkein samanaikainen lienee Münsterin seurakunnan\npuolustuskirja. Siinä sanotaan \"avioliittoa\" koskevassa luvussa:\n\n\"Me sanomme ja selitämme raamatun mukaisesti, että avioliitto on miehen\nja naisen yhdistys ja velvotus Herrassa... Alussa Jumala loi ihmisen,\nmieheksi ja vaimoksi hän loi heidät, molemmat hän yhdisti pyhään\naviosäätyyn, niin että he olisivat kaksi sielua ja yksi liha. _Älköön\nsiis kukaan ihminen erottako sellaista liittoa_.\n\n\"Mutta me teemme erotuksen tämän ja pakanoiden avioliiton välillä.\nSillä näiden avioliitto on syntiä ja saastainen, eikä ole Herran edessä\nmuuta kuin huoruutta ja aviorikosta. Sillä, kuten näemme, _naivat he\nvain ystävien ja sukulaisten, rahan ja tavaran, lihan ja koreuden\nvuoksi_.\n\n\"Mutta koska avioliitto siis on kunniallinen ja ihana sääty, _niin\nei kenenkään pidä menemän siihen kevytmielisesti_, vaan puhtain ja\nhurskain sydämin, niin ettei koeta etsiä siinä mitään muuta kuin\nJumalan kunniaa ja tahtoa...\n\n\"Me kuulemme, että meitä soimataan myöskin monista muista rumista\nasioista, _että me muka platonilaisella tai nikolailaisella\n(aatamilaisella) tavalla pitäisimme naisemme yhteisinä_, sekä monesta\nsiveettömästä seikasta, niinkuin siitäkin, ettemme pitäisi väliä\nsukulaisuudesta. _Mutta tämä on, kuten kaikki muutkin häpeälliset rumat\nasiat, joita pahansuovat keksivät meidän syyksemme_, kaikissa suhteissa\n_liettävää valhetta_. Me tiedämme, että Kristus on sanonut: vanhoille\non sanottu: ei sinun pidä huorin tekemän, mutta minä sanon teille: se\njoka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo sydämessään tehnyt\nhuorin hänen kanssansa. Jos nyt meidän keskuudessamme, josta Jumala\nvarjelkoon, olisi sellainen, _niin emme häntä laisinkaan sietäisi_,\nvaan panisimme hänet pannaan ja antaisimme hänet perkeleen haltuun.\"\n\nHuomaamme, että uudestikastajien \"neromainen hekumallisuus\" selitti\npelkän neidon mielistelemisenkin syntiseksi. Ja nämä mielipiteet ovat\nmitä täydellisimmässä sopusoinnussa useimpien muitten uudestikastajien\nsukupuolisen ankaruuden kanssa. Johann Leydeniläinen oli samalla\nkannalla, kun hän yllämainituissa 28 artikkelissa tammikuun 2 päivänä\n1535 määräsi rankaistuksen avioliittorikoksista ja huoruudesta, jolla\nsanalla siihen aikaan tarkotettiin kaikkea sukupuoliyhteyttä avioliiton\nulkopuolella. Ja tähän aikaan oli kuitenkin moniavioisuutta jo\nkäytännössä.\n\nMutta kuinka on tämä selitettävissä? Se selitys, että se oli\nkommunistien synnynnäisen irstaisuuden ja kohtuuttomuuden tulos, on\ntosin sangen mukava ja lohduttava porvarillisille mielille, mutta siltä\npuuttuu vaan varmaa tukea. Se selitys nojautuu ainoastaan ja yksinomaan\nsiihen, mitä pitäisi selitettämän. Kaikki muu puhuu sitä vastaan. Me\nolemme juuri nähneet, että raittius ja itsensähillitseminen olivat\nkastajien huomattavia luonnepiirteitä.\n\nSelitystä ei voida myöskään saada kastajakommunismin olemuksesta. Se\non siis etsittävä yksinomaan niistä erikoisista sukupuolien suhteista,\njotka vallitsivat piirityksen aikana. Ja nämä olivat itse asiassa niin\nharvinaisenlaatuisia, että tarvitaan uskomattoman paljon sokeutta ja\nhyvän tahdon puutetta, ennenkuin voipi olla niitä näkemättä.\n\nMuistakaamme, että hyvämieliset porvarit joukottain matkustivat pois\nMünsteristä. Miehet lähtivät, mutta jättivät jäljelle vaimonsa ja\nnaispalvelijansa. Siten kasvoi suuresti naisten lukumäärä miehiin\nverraten, Gresbeckin mukaan varsin tavattomasti; hän mainitsee olleen\n2,000 miestä, mutta kahdeksan, yhdeksän tuhatta naista. Asemaa sekotti\nvielä sekin, että ainakin puolet miehistä olivat naimattomia. Niin oli\nlukuisien _siirtolaisten_ ja luonnollisesti myöskin niiden sotamiesten\nlaita, jotka liittyivät kastajiin.\n\nKatsoen kastajien ankaruuteen sukupuolisuhteissa, täytyi näiden\nseikkojen tulla piirityksen kestäessä kokonaan sietämättömiksi miehisen\nväestön enemmistölle. _Juuri tämä ankaruus_, joka määräsi kovat\nrangaistukset avioliiton ulkopuolisesta sukupuolielämästä _teki vihdoin\navioliittosuhteiden mullistuksen välttämättömäksi_.\n\nSamat henkilöt, jotka eivät voi kyllin kauhistua Münsterissä\nvallinnutta monivaimoisuutta, pitävät prostitutsionia itsestään\nselvänä. Luonnollisesti oli prostitutsionia vallinnut Münsterissä\n\"säädyllisyydenkin\" vallitessa. Muutamassa niistä artikkeleista, jotka\nkapinalliset v. 1525 julkaisivat, vaadittiin, että \"kaikki haureelliset\nnaishenkilöt sekä _pappien jalkavaimot_ oli määrätyillä tuntomerkeillä\nerotettava kunniallisista naisista.\"\n\nKastajat, nämä \"irstaat hekumoitsijat\", tekivät lopun\nprostitutsionista. Prostitutsioni ja kommunismi ovat suorastaan kaksi\nkäsitettä, jotka eivät sovi yhteen. Kommunismin eri muodot sopivat\nyhteen mitä erilaisimpien sukupuolielämän muotojen kanssa, _yhden_\nkanssa vaan eivät: _ostettavan rakkauden_. Missä ei ole mitään\ntavaratuotantoa, missä ei osteta eikä myydä mitään, siellä lakkaa\nnaisen ruumis samoinkuin työvoimakin olemasta kauppatavaraa. Miten\npuutteellisesti ikinä kommunismi pantiinkin toimeen Münsterissä, ei\nsiellä kastajien aikana hätä pakottanut ketään tyttöä myymään itseänsä.\nJa portot, jotka olivat saaneet tapansa vanhan yhteiskunnan ajalla,\neivät saaneet ostajia Münsteristä, jossa ei kellään yksityisellä\nollut rahoja. Sellaisia täytyi heidän etsiä kurin ja järjestyksen\npuolesta taistelevien leiristä, sotamiesten, kunnianarvoisien porvarien\nkeskuudesta, maallisen ja hengellisen ylimysvallan piiristä. Sieltä he\nlöysivät vanhat kauppatuttunsa.\n\nKommunismin luonnollista vaikutusta tähän suuntaan lisäsi Münsterissä\nvielä kastajien sukupuolielämää koskeva ankaruus. Mutta ajateltakoon,\nettä yli tuhannen naimatonta miestä eli monia kuukausia meidän\noloihimme katsoen pienessä kaupungissa yhdessä useampien tuhansien\nnaimattomien naisten kanssa, ilman että oli olemassa prostitutsionia.\nAnkarimmatkaan rangaistukset eivät voineet estää aviorikoksia ja\navioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Oli olemassa vain yksi ainoa\ntehokas keino uhkaavan sukupuolienvälisen sekaannuksen vastustamiseksi:\n_avioliittosuhteiden uudestaan järjestäminen_. Kauan ponnisteltuaan\nvastaan, ryhtyivät vanhimmat ja saarnaajat asiaan piirityksen\n_viidennellä_ kuukaudella.\n\nTehtävä oli vaikea, melkein mahdoton ratkaista. Oli valmistettava\navioliitto-oikeus, joka olisi sopusoinnussa uudestikastajien ankaran\navioliittosiveyden kanssa ja samalla vastaisi Münsterin omituisia\nsukupuolisia olosuhteita. Uusi avioliitto-oikeus ei astunutkaan voimaan\nmäärättynä, valmiina lakina, vaan moninaisina, toisiaan täydentävinä,\nosittain ristiriitaisinakin määräyksinä. Münsterin uudestikastajat\neivät tässä päässeet milloinkaan hapuilevalta, etsivältä kannalta,\nsiksi säännöttömiä olivat ne olosuhteet, joissa he elivät.\n\nGresbeckin sekaisista tiedonannoista ei ole helppo saada selvää\nkuvaa näistä seikoista, joskin hänen kuvauksensa onkin parempi kuin\nKerssenbroickin mieletön selonteko.[37]\n\nVoipi kumminkin huomata Gresbeckin selonteossa kaksi pääkohtaa.\nOsaksi pyrittiin tekemään avioliitto vapaaksi yhdistykseksi.\nSitte julistettiin ennen uudestikastamista solmitut avioliitot\npätemättömiksi, muutenhan poislähteneitten vaimot olisivat\nolleet estetyt kerrassaan solmimasta mitään avioliittoja. Tämä\npätemättömyysjulistus oli kastajien sitä helpompi tehdä, kun he kyllä\npitivät omat avioliittonsa erottamattomina, mutta eivät tunnustaneet\n\"pakanoitten\" naimiskauppoja todellisiksi avioliitoiksi. Myöskin\nvanhojen pariskuntien täytyi nyt uudistaa liittonsa.\n\nToiselta puolen täytyi pyrkiä myöskin siihen, että olisi saatu kaikki\nnaiset morsiamiksi. Kuitenkin lähinnä vain taloudellisessa eikä\nruumiillisessa suhteessa.\n\nJotta ymmärtäisimme Münsterissä vallinnutta \"monivaimoisuutta\",\ntäytyy meidän pitää mielessä, että siellä ei milloinkaan luovuttu\n_yksityisestä taloudenpidosta_. Kuitenkin oli olemassa, siksi että niin\nmonet olivat jättäneet kaupungin, lukuisia perheitä, joissa ei ollut\nmiestä, vieläpä sellaisiakin, joissa ei ollut perheenemäntää. Tämä\nsynnytti monta sietämätöntä asiaintilaa piiritetyssä kaupungissa, jossa\noli lukuisa naimaton sotaväki. Senvuoksi määrättiin, että jokaisella\nnaisella täytyy olla mies _suojana_ ja mies -- _silmälläpitäjänä_.\nSillä uudestikastajat Münsterissä, jossa yksityisperhe pysyi olemassa,\nolivat yhtä vähän _naisen_ kuin _lihankin_ vapauttamisen kannattajia.\n\nErittäin selvästi näkyy tämä eräästä agitatsionikirjasesta jonka\nRothmann kirjotti lokakuussa 1534; siinä muun muassa sanotaan: \"Mies\nsiis käyttäköön miehisin mielin jalouttansa (herruuttansa) naista\nkohtaan ja pitäköön avioliiton puhtaana. Naisilla on melkein kaikkialla\nvalta ja he johtavat miehiä kuten ohjataan karhuja... On varsin\ntarpeellista, että naiset, joilla nyt melkein kaikilla on housut,\ntaipuvat oikeaan ja sopivaan tottelevaisuuteen. Sillä sellainen on\nJumalalle mieluista, että kukin on paikallaan, mies Kristuksen ja vaimo\nmiehen alamaisena.\"\n\nNe naiset, joilla ei ollut miehistä päämiestä, saivat nyt käskyn\nliittyä perheisiin, joissa on mies, ei kuitenkaan kotiorjattariksi,\npalvelustytöiksi, vaan _vaimojen tovereiksi_.\n\nLuonnollisesti ei tätä määräystä perusteltu viittaamalla niihin\ntodellisiin olosuhteisiin, jotka sen olivat saaneet aikaan, niin\nmaterialistisesti ei siihen aikaan ajateltu, vaan raamattuun. Mutta\nsiinä oli vain yksi esikuva, joka jotenkin sopi, nimittäin vanhojen\njuutalaisten ja erittäinkin patriarkkojen _monivaimoisuus_. Tämä\notettiin perustaksi sitä mieluummin kun patriarkat kieltämättä olivat\nolleet varsin hurskaita miehiä, joita jumala itse oli kunnioittanut\npersoonallisesti seurustelemalla heidän kanssansa ja lähettämällä\nenkelinsä heidän luoksensa. Sellaisten kristikunnan esikuvien tekoja\noli mahdotonta sanoa syntisiksi. Ja näin ajatellessaan saattoivat\nkastajat nojautua eteviin evankelisiin kirkollisiin \"valoihin\". Olihan\nMelanchton 27 p:nä elok. 1531 neuvonut Englannin kuningasta ottamaan\nitselleen _toisen vaimon_ ensimäisen rinnalle ja selittänyt ettei\n\"moniavioisuutta jumalallinen oikeus kieltänyt.\"\n\nVieläpä sittenkin, kun moniavioisuuden toimeenpano Münsterissä oli\nherättänyt suurta hälinää ja se yleensä oli tuomittu, selittivät\nLuther ja Melanchton 10 p:nä marraskuuta 1539 Hessenin maakreivi\nFilipille, että \"mitä Moseksen laki avioasiassa oli myöntänyt, sitä ei\nole evankeliumissa kielletty\", s.o. hän saattoi rauhallisesti ottaa\nlisäksi yhden vaimon. Ei siis moniavioisuus sellaisenaan aiheuttanut\nhurskaitten sielujen raivoa kastajia kohtaan, vaan näiden hävyttömyys\ntahtoessaan panna toimeen moniavioisuutta rahvaan keskuudessa eikä\nsäilyttää sitä ruhtinaallisena etuoikeutena.\n\nSe uskonnollinen verho, jossa Münsterin \"monivaimoisuus\" esiintyi,\non suuressa määrin himmentänyt sen todellista luonnetta. Vihaiset\nvääristelyt ja vihollisten valheet ovat lisäksi vaikeuttaneet oikean\nkäsityksen saamista. Mutta muutamat tiedot, jotka ovat säilyneet,\nnäyttävät joka tapauksessa riittävästi, että kastajilla Münsterissä,\nkun he panivat toimeen n.k. \"monivaimoisuutensa\", oli tarkotuksena\nliittää useita naisia vain samaan _perheeseen_ eikä suinkaan samaan\n_aviovuoteeseen_, vaikka luonnollisesti ei tahdota väittää, ettei\nedellinen olisi edistänyt tätä jälkimäistä.\n\nEnnen kaikkea meidän täytyy viitata siihen, että _jokainen_ nainen\nmäärättiin hakemaan itselleen mies, myöskin _ijäkkäät_ ja ne jotka\n_eivät vielä olleet naimaijässä_. Ei kukaan voine toden teolla väittää,\nkuten Gresbeck, että tämän viimeksimainitun määräyksen tarkotuksena\nolisi ollut pakottaa nuoret tytöt antamaan itsensä alttiiksi.\n\nMutta tämä ei suinkaan ole meidän käsityksemme ainoana tukena.\nKuulkaammepa mitä Kerssenbroick sanoo: \"Lokakuun alussa Butendick\nsyytti julkisesti oikeata vaimoaan Barbaraa siitä, että tämä oli häntä\nhäväissyt _solvaavin sanoin_ ja sanonut että hän _ei henkisesti vaan\nlihallisesti eli yhdessä muitten vaimojensa ja kanssasisartensa kanssa\nja usein lihallisesti sekausi heihin_.\" Hänet huomattiin syypääksi ja\n_tuomittiin kuolemaan_, mutta sai armon, kun pyysi mieheltään anteeksi.\n\nTehtiin siis ero oikean puolison ja tämän kanssasisarien välillä.\n_Jokainen perheen naisjäsen ei ollut huonekunnan päämiehen aviovaimo_,\nvaikka häntä sanotuinkin hänen vaimoksensa.\n\nToiselta puolen saattoi sattua, että niin likeisessä yhdyselämässä\ntapahtui vielä helpommin, mitä muutenkin usein tapahtuu, että mies ei\ntyytynyt aviovaimoonsa. Näin sitä enemmän siksi, että uudestikastajien\nankara siveysoppi kielsi oikeittenkin puolisojen välisen yhteyden,\nkun vaimo oli hedelmätön taikka raskaana. Rothmann esim. johti tämän\nohjeen käskystä: \"lisääntykää\"; ainoastaan siksi, eikä huviksi saa\nmies ja vaimo käyttää jumalan siunausta. Mutta tästä seuraa myöskin\nRothmannin mukaan, että \"jos Jumala on siunannut miestä enemmän kuin\non tarpeellista _yhden_ vaimon hedelmöittämiseen, niin ei hän saa\nkäyttää väärin sellaista siunausta, vaan on hänellä vapaus, vieläpä\nhänen pitääkin ottaa useampia hedelmällisiä naisia avioiksi, sillä\nsukupuolisuhteissa oleminen avioliiton ulkopuolella on aviorikos ja\nhuoruutta.\"\n\nMutta täytyy aina tarkkaan erottaa tällainen _sukupuolinen_\nmoniavioisuus _taloudellisesta_. Edellisessä valitsi mies itselleen\nvaimot, jälkimäisessä naiset valitsivat jonkun miehen, jonka he\ntahtoivat tunnustaa suojelusherrakseen. Edellinen oli _sallittu_\nmäärättyjen olosuhteiden vallitessa -- ja olosuhteiden vuoksi olisi\nnähtävästi ollut mahdotonta kokonaan päästä niin tekemästä. Münsterin\nlainsäätäjät kokivat pysyttää sitä säännöllisen avioliiton rajain\nsisäpuolella. Se monivaimoisuus, joka jonkun aikaa oli _pakollinen_,\noli sitävastoin _taloudellinen_, useampien naisten yhdistyminen samaan\nperheeseen saman miehen suojan ja silmälläpidon alaisiksi. Vain tämän\nviimeksi mainitun, mutta ei edellisen laatuisen monivaimoisuuden\nalaisuuteen oli vaimo münsteriläisen avio-oikeuden mukaan velvotettu.\nMutta tämäkin pakko lakkasi pian ja muuttui _velvollisuudesta_ vain\nnaisten _oikeudeksi_. Kuulkaammepa niitä Johann Leydeniläisen 28:sta\nartikkelista, jotka käsittelevät avioliittoa, ne ovat mitä kuvaavimpia\nmünsteriläisen avio-oikeuden hengelle:\n\n\"24. Ei ketään saa pakottaa vasten tahtoaan naimisiin; sillä avioliitto\non vapaa yhdistys, enemmän sidottu luonnon ja rakkauden siteillä kuin\npaljailla sanoilla ja ulkonaisilla menoilla.\n\n\"25. Jos jotakuta vaivaisi kaatuvatauti, sukupuoli- tai jokin muu\ntauti, niin ei hän saa laisinkaan mennä naimisiin, missään tapauksessa\nei ennen kuin toisella on tieto taudista.\n\n\"26. Älköön kukaan, joka ei enään ole neito, antako itseään sellaisena\nja pettäkö veljeänsä; sellainen petos rankaistakoon vakavasti.\n\n\"27. _Jokaisella naimattomalla naisella, tai vaimolla, jolla ei ole\noikeata miestään, olkoon oikeus valita itselleen holhooja tai suojelija\nKristuksen seurakunnasta_.\"\n\nLoppuna on ennustus: \"Elävän Jumalan ääni on opettanut minulle, että\ntämä on kaikkein Korkeimman käsky: Miehet vaatikoot uskontunnustuksen\nniin hyvin _laillisilta vaimoiltaan_ kuin niiltäkin, joille he ovat\n_holhoojina ja suojana_. Mutta ei tuota tavallista: Minä uskon Isään\nJumalaan j.n.e., vaan tunnustuksen uskovansa uuteen kuningaskuntaan,\navioliittoon, johon he ovat kastetut. Kaiken tämän he näyttäkööt ja\nilmaiskoot _miehilleen_.\"\n\nSellaiselta näyttää Münsterin uudestikastajien avioliitto-oikeus\nviimeisimmässä muodossaan. Taitavimmankin ja tunnottomimmankin\nsosialistivihollisen on vaikea keksiä hillittömän hekuman jälkiä\nsen raittiista ja yksinkertaisista määräyksistä. Sitä ei voi,\nkuviteltakoonpa se millaiseksi hyvänsä, verrata itämaiseen haaremiin.\nNaiset eivät Münsterissä olleet orjattaria, vaan valitsivat vapaasti\nmiehensä, suojelijansa ja holhoojansa. Ja kuinka vähän heitä painoi\ntämä avioliittosuhteiden uudelleen järjestäminen, se käy selväksi\nsiitä, että _useimmat heistä kuuluivat uuden valtakunnan innokkaimpiin\npuolustajiin_.\n\nLuonnollisesti oli heidänkin joukossaan tyytymättömiä, mutta yleensä\nolivat naiset innostuneita uuteen järjestykseen. Esimerkin tästä antaa\nMollenheckin kapina, joka tapahtui 30 p:nä heinäkuuta. Bezold sanoo\nsitä kapinaksi, joka sai alkunsa \"sikäläisten veljien paremmasta\ntunteesta, mutta joka kuitenkin verisesti kukistettiin!\" Gresbeck kuvaa\noikein tapausta, kun hän kertoo, että Mollenheck, entinen ammattikunnan\nesimies, kokosi ympärilleen \"joukon porvareita ja hurskasta kansaa ja\nsotilaita\", ei vain uuden avioliittojärjestyksen kumoamiseksi, vaan\njotta \"kukin saisi omaisuutensa takaisin, ja pormestarit ja neuvosto\nuudelleen asetettaisi, ja kaikki olisi niinkuin ennenkin.\" Karanneet\nsotamiehet kuuluivat siis pääasiallisesti tähän teeskenneltyyn\nsiveysliikkeeseen, joka itse asiassa koetti kukistaa vallankumousta. He\nmenestyivät aluksi ja saivat Johann Leydeniläisen ja Knipperdollinckin\nvangiksi. Jos he olisivat nyt heti avanneet kaupunginportin, niin\npiispan väki olisi jo silloin saanut kaupungin haltuunsa, kirjottaa\nGresbeck. \"Mutta he ajattelivat enemmän rahoja kuin portin avaamista ja\ntäyttivät avarat hihansa rahoilla ja istuivat koko yön viinin ääressä\nja joivat, kunnes juopuivat. Siksi heidät lyötiin, ja friesit ja\nhollantilaiset saivat taasen voiton.\"\n\nMiten innokkaasti Münsterin naiset taistelivat valleilla ryntäyksen\ntorjumiseksi, siitä kertovat sekä Kerssenbroick että Gresbeck\nlukuisia esimerkkejä. Mutta hyökkäyksiinkin he olivat valmiita.\nJohann Leydeniläinen piti eräänä päivänä sitä varten vapaaehtoisten\nkatselmusta. Niiden joukossa oli _kolmesataa naista_, \"toinen tuli\ntappara, toinen keihäs olallaan. Mutta kuningas ei tahtonut ottaa\nkaikkia, vaan valitsi 51, ja heidän nimensä kirjotettiin muistoon\".\nSeuraavana päivänä käski hän kaikkien niiden, jotka tahtoivat jäädä\nkaupunkiin tulla koolle. Heidät jaettiin sitte yhtämoneen osastoon kuin\noli portteja, ja kukin joukko sai vartioida porttiansa miesten kanssa\nyhdessä. Kaikki kulkivat portilleen laulaen Saksan uskonpuhdistuksen\nmarseljeesia: \"Jumala ompi linnamme.\"\n\nSiten Münsterin naiset puolustautuivat \"häpeäänsä\" vastaan.\n\nSanottu olkoon kylliksi \"naiskysymyksestä\" Münterissä. Joskin vielä\npaljon on epäselvää, käynee tästä kuitenkin riittävästi selville, että\nasioitten uusi järjestys, joka siellä pantiin toimeen, on täydellisesti\nkäsitettävissä, ja useista vajavaisuuksista, lapsellisuuksista, vieläpä\nraakuuksistakin huolimatta se kuitenkin monessa suhteessa miellyttää.\nKaikkein vähimmin on nykyisen yhteiskunnan puolustajilla aihetta\nmoittia Münsterin uudestikastajien \"häpeällistä irstautta\". Sillä\njuuri heidän yhteiskuntansa paraimpina tukipylväinä on sukupuolielämän\nhävyttömin ja alentavaisin muoto, joka käyttää nuorien tyttöjen\nhätää ja taitamattomuutta alentaakseen heidät miehisten tarpeitten\ntahdottomiksi uhreiksi, kaikille himoille alttiiksi. Kuinkapa ilman\ntätä ihanaa laitosta kävisi meidän teollisuutemme suuren osan\n\"kukoistuksen\", kuinka porvarillisten yhteiskuntakerrosten vaimojen ja\nnuorien tyttöjen hyveen ja siveyden?\n\nSe onkin nykyajan kuva, jonka meidän porvarilliset historioitsijamme\novat esittäneet, kun he ovat kuvanneet Münsterissä muka vallinnutta\nhillittömyyttä. He ovat luoneet kuvan, jonka toden teolla näkee\njokaisessa kaupungissa, jossa nykyinen sivistys hallitsee. Ja viisauden\nviimeinen loppu yhteiskunnassamme on _näiden irstailujen järjestäminen_.\n\n\nX. Münsterin kukistuminen.\n\nMünsterin \"kommunin\" luonteen käsitteleminen on tässä tullut sekä\nlaajaksi että kiistakirjotuksen tapaiseksi, mutta vähemmällä ei häviä\nse vääristelyjen vuori, joka peittää sen oikeat piirteet, ja on\nmahdotonta pysyä tieteellisen välinpitämättömänä, kun huomaa, kuinka\njärjestelmällisesti alkuaan rauhallinen ja rauhaarakastava lahko\nleimataan verenhimoisien, eläimellisien roistojen liitoksi, vain siksi,\nettä se kerran nousi voimakkaaseen vastarintaan, ei kärsinyt, vaan\ntaisteli vakaumuksensa puolesta ja osotti sotaista sankariutta.\n\nKevein sydämin rupesi piispa Frans piirittämään kaupunkia, sittekun\nhänen kavala hyökkäyksensä helmikuun 10 p:nä oli torjuttu. Hän\nluuli kai piankin suoriutuvansa tuosta nälkäänäkevien ja kaupunkiin\nkokoontuneiden maankiertäjien joukosta, joksi hän uudestikastajien\njoukkoa kuvitteli. Hänellä oli käytettävänä useampia tuhansia sotaan\nharjaantuneita miehiä, joilla oli lukuisa tykistö ja kokeneita\npäälliköitä, -- jo ennen helluntaita oli hänellä 8,000 keihäsmiestä.\nMutta vaikka kastajia ei milloinkaan ollut enempää kuin 1,500 miestä ja\nnekin sotaantottumattomia, oli heillä luja linnoitus tukenansa, mutta\nennen kaikkea teki heidän etevämpi sotakurinsa, uhrautuvaisuutensa ja\ninnostuksensa heidät vastustajiaan etevämmiksi.\n\nToukokuun 21 p:nä alkoi ensimäinen kaupungin ampuminen, ja 25 p:nä\nryhtyivät piirittäjät hyökkäykseen. Mutta osa piispan sotilaita oli\njuovuksissa, he ryntäsivät liian aikaisin ja saattoivat, kun heidät\najettiin takaisin, toverinsa epäjärjestykseen. Hyökkääjät pääsivät\nkuitenkin tikapuineen aina valleille asti, mutta siellä kohtasivat he\nniin voimakkaan vastarinnan, että he täysin hajallaan peräytyivät.\n\nPian senjälkeen tekivät piiritetyt hyökkäyksen erästä ulkovarustusta\nvastaan, yllättivät sotamiehet korttien ja maljojen äärestä,\nkarkottivat heidät pakoon, naulasivat umpeen tykit ja tekivät\nsotajoukon päävoimaan, kun se kokoontui rohkeita häiritsijöitä\nvastustamaan, sellaisen vaikutuksen, että he saivat rauhassa palata\nkaupunkiin.\n\nParemmin ei käynyt toisen hyökkäyksen, johon kolmipäiväisen kiivaan\nampumisen jälkeen ryhdyttiin elokuun 31 p:nä. Hurja taistelu päättyi\nhyökkääjäin perinpohjaisella tappiolla. Heidän mieshukkansa oli\nsuunnaton -- muutaman sen ajan kansanlaulun mukaan 3.000 miestä ja 48\npäällikköä. Sen iskun jälkeen kadotti piispa toivonsa saada Münsterin\nväkivallalla haltuunsa ja tyytyi uuvuttamaan kaupunkia nälällä.\n\n_Ja lopuksi oli kuitenkin koko Saksan valtakunta käymässä sotaa\ntämän yhden ainoan kaupungin kanssa_. Aluksi oli tämän \"yhden\ntaantumuksellisen joukon\" ollut vaikea päästä yksimielisyyteen.\nPian oli kyllä selvillä, että piispan voimat eivät riittäneet\nkaupungin valtaukseen. Hän haki liittolaisia ja sekä katoliselta\nettä evankeliselta taholta. Mutta riita siitä, miten karhun nahka\njaettaisi, ehkäisi arveluttavassa määrässä taistelua tätä vielä varsin\nelävää karhua vastaan. Mutta kaikesta huolimatta piirittäjien luku ja\nvoimakeinot kumminkin yhä lisääntyivät, ja kun Saksan valtiopäivät\nhuhtikuun 4 p:nä 1535 kokoontuivat _Wormsiin_, tuli Münsterin piiritys\nvaltakunnan asiaksi, ja vero määrättiin tähän tarkotukseen. Frankfurtin\nja Nürnbergin pormestarit lähetettiin Münsteriin vaatimaan sen\npuolustajia _valtakunnan nimessä_ antautumaan, mutta nämä karkottivat\najatuksenkin sellaisesta.\n\nAsema oli kuitenkin siihen aikaan jo toivoton. Alusta alkaen oli\nMünsterin kastajien täytynyt käsittää, että heillä, kun _koko\nvaltakunnan_ hallitsevat luokat olivat heidän katkerina vihamiehinään,\nei ollut muuta keinoa kuin koettaa saada liike paikallisesti\nyleisemmäksi. Ei se näyttänytkään toivottomalta. Heillä oli vahvaa\nkannatusta kaikissa Pohjois-Saksan kaupungeissa, olipa Lübeckissä\nheitä lähellä oleva suunta enemmistönä. He lähettivät kiihottajiaan\njoka taholle, samoin kuin lentokirjasiaankin. Niistä ansaitsee mainita\nerittäinkin Rothmannin kirjottama \"Entiselleenasettamlnen\", josta jo\nuseita kertoja olemme lainanneet otteita. Se oli kastajien oppien\nja laitoksien puolustuskirjotus, joka puolusti miekan käyttämistä\n\"jumalattomia\" vastaan, kommunismia ja moniavioisuutta. Kirjotuksella,\njoka ilmestyi lokakuussa 1534 ja kuljetettiin salaa Münsteristä\nkaikkialle, oli hyvä menekki. Ennen pitkää otettiin siitä toinen painos.\n\nJoulukuussa ilmestyi sitte: \"Kirja kostosta, varsin lohtua tuottava\nkertomus babylonialaisen pedon hylkäämisestä ja rankaistuksesta,\njulkaistu Münsterissä Kristuksen seurakunnan toimesta kaikille hajalla\noleville totisille israelilaisille ja Kristuksen liittolaisille\". Kosto\ntulee, sanotaan siinä, nyt mahtaville, ja kun se on täytetty, tulee\njumalan kansalle uusi taivas ja uusi maa. Kirjanen loppuu kehotuksella\nkapinaan: \"Nyt, rakkaat veljet, on koston hetki tullut, jumala on\nherättänyt luvatun Davidin kostamaan ja rankaisemaan Babylonia ja sen\nkansaa. Siksipä, rakkaat veljet, varustautukaa taisteluun, ei vain\napostolien nöyrän kärsimisen aseilla vaan myöskin Davidin ihanalla\nkostonhaarniskalla. Kaikkea viisautta, kaikkia juonia täytyy meidän\nkäyttää heikontaaksemme jumalan vihollisia ja vahvistaaksemme jumalan\nsotalippua. _Muistakaa, mitä he ovat tehneet teille_; se täytyy meidän\ntehdä heille, ja samalla mitalla, millä he ovat teille mitanneet, tulee\nheille itselle takaisin mitata. Lähtekää sen vuoksi, rakkaat veljet,\nniin lukuisasti kuin mahdollista tänne päästäksenne jumalan lipun alle.\nJumala, sotajoukkojen herra, joka tämän on maailman alusta päättänyt ja\nprofeettainsa kautta julistanut, varustakoon teitä ja koko Israelia,\ntahtonsa mukaan, ylistyksekseen ja valtakuntansa lisäämiseksi. Amen.\"\n\nKun tämä kiihkeä kehotus julkaistiin, oli kuitenkin jo kaikki\nkastajaliikkeet Saksan kaupungeissa kukistettu, ja Lübeckin kansanvalta\noli joutunut sotaan Tanskan kanssa eikä voinut Münsterin hyväksi tehdä\nmitään, kuten alkuaan oli ollut aikomus, ja lopuksi kääntyi sota\nkansanvallalle vallan tuhoisaksi.\n\nSaksasta ei siis ollut apua odotettavissa. Mutta yksi toivo oli vielä\njälellä: _Alankomaat_, joka jo oli antanut heille niin paljon voimia.\n\nVuodesta 1534 alkaen, jolloin Münster joutui kastajien käsiin,\nkasvoi liike voimakkaasti kaikkialla Alankomaissakin. Amsterdam oli\nedelleen heidän pääpaikkansa, mutta monessa muussakin paikassa oli\nheillä valtavaa kannatusta. \"Me olemme suuresti huolissamme näissä\nmaakunnissa\", kirjotti Antwerpenistä muuan Erasmus Rotterdamilaisen\nystävä, \"uudesti -- kastamisen kapinallisen liekin vuoksi. Se\nloimuaa ilmiliekissä. Tuskinpa on sellaista kylää tai kaupunkia,\nmissä kapinaliekki ei salaisesti hehkuisi. Kun he saarnaavat\nomaisuudenyhteyttä, virtaavat kaikki varattomat heidän puolelleen.\"\n\nMutta näillä vallankumouksellisilla joukoilla ei ollut, kuten\nMünsterin veljillä, tekemistä hajaantuneitten vastustajien kanssa.\nVahva keskittynyt valtiovalta käytti heti kaiken voimansa uhkaavan\nkapinan tukahuttamiseksi. Me emme saata luetella niitä lukuisia\nmestauksia, joita nyt seurasi, ne ovat yhtä ja samaa julmuutta. Mutta\nsiitä huolimatta ei voitu estää aseellisia joukkoja muodostumasta,\nne kokoontuivat Vollenhoween Zuiderseen rannalla, lähteäkseen sieltä\nMünsterin avuksi.\n\nMaaliskuun 22 p:nä saapui Vollenhoween 30 laivaa Amsterdamista tuoden\naseellisia kastajia, ja pari päivää myöhemmin tuli 3,000 miestä 21\nlaivalla, paitsi kaikkia niitä, jotka samaan aikaan tulivat sinne\njalkaisin tai kärryillä. Mutta Alankomaitten viranomaiset olivat\nsaaneet vihiä asiasta ja hajottivat joukot sitä myöten kuin ne\nsaapuivat.\n\nPiiritettyjen suuret voitot toukok. 25 p:nä ja elokuun 31 p:nä\nelvyttivät kumminkin uudelleen liikettä. Sitä edistivät myöskin\nMünsteristä tulleet lähettiläät. Nälänhädän vuoksi, joka talvella\n1534-35 uhkasi kaupunkia, suunnitteli Johann Leydeniläinen rohkean\nyrityksen: alankomaalaisten toverien piti nousta kapinaan, hänen\nitsensä piti erään joukkojen osan kanssa tunkeutuman piiritysarmeijan\nläpi, yhtyä sitten kapinallisiin alankomaalaisiin ja näiden kanssa\nlevittää kapinaa ja tulla Münsterin avuksi. Hän katsasti ja harjotti\nmyöskin, kuten olemme nähneet, vapaaehtoisia tähän epätoivoiseen\nyritykseen ja teetti sitä varten erityisen vaunulinnan.\n\nMutta niin pitkälle ei päästy. Muuan Johannin lähettämä \"apostoli\"\nJohann Grass, entinen koulumestari, ilmaisi suunnitelman. Hänen piti\nkokooman veljet Deventeriin ja sieltä kulkeman Münsteriä kohden.\nSen sijaan hän lähti suoraan piispa Fransin luo, ilmotti hänelle\nsuunnitelman, etevimpien puolueystävien nimet Ala-Reinin varrelta\nsekä heidän yhtymäpaikkansa. Sillä oli tämä auttamisyritys tehty\nmahdottomaksi.\n\nMutta vielä kerran teki Johann Leydeniläinen yrityksen suunnitelmansa\ntoteuttamiseksi. Pääsiäisenä piti sen tapahtuman. Keller kertoo\nsiitä: \"Kastajat aikoivat sovitulla hetkellä pystyttää neljä lippua,\nyhden Eschenbruchin luo Jülichin maassa, yhden Hollantiin, kolmannen\nMastrichin ja Aachenin välille ja neljännen Frieslandiin. Siksi piti\nveljien varustauman aseilla ja rahoilla, ja niin pian kuin käsky\nkävisi, lähtisi jokainen lähimmän lipun luoksi tullakseen Münsteriin.\n\n\"Tämä suunnitelma osittain toteutetuinkin. Ensimäisenä pääsiäispäivänä\nvaltasivat kastajat n.k. Oldenluostarin länsi-Frieslandissa ja\nvarustivat sen nelinkertaisilla valleilla ja haudoilla. Keisarillinen\nmaaherra koki turhaan vallottaa paikkaa äkillisellä hyökkäyksellä.\nHänen täytyi tuottaa järeätä tykistöä ja ryhtyä säännölliseen\npiiritykseen. Ampumisen jälkeen hän ryhtyi hyökkäykseen. Neljä kertaa\ntäytyi hänen viedä sotamiehet tuleen, voittamatta enempää kuin osan\netuvarustusta. Ampuminen sai jonkun päivän kuluttua alkaa uudestaan,\nja kun tykit olivat tehneet muuriin neljä aukkoa, vallattiin vihdoin\nkoko asema pitkän ja vaikean taistelun jälkeen. Kahdeksan tai ehkäpä\nyhdeksänsataa kuollutta jäi tappelutantereelle.\"\n\nToinen joukko kulki meritse Dewenteriä kohden, mutta sen hajotti\nGeldernin herttua. Vaarallisemmaksi kävi kapina _Amsterdamissa_, sinne\noli lähetetty _Johann Geeliläinen_, joka oli Münsterin paraimpia\npäälliköitä. Hän pääsi onnellisesti perille ja sai veljet nousemaan\nkapinaan.\n\nToukokuun 11:nnen päivän illalla 500 aseellista kastajaa miehitti\nneuvoshuoneen, toinen pormestari surmattiin ja talo laitettiin\npuolustuskuntoon. Kapinalliset eivät kuitenkaan olleet kyllin vahvoja\nvoidakseen karata koko suuren kaupungin kimppuun. Ensi menestyksen\njälkeen kohtasi Johann Geeliläinen sellaisen vastarinnan, että hän ei\nliene sellaista odottanut. Porvaristo tarttui yksimielisesti aseisiin,\nja verinen taistelu syntyi, joka kesti koko yön ja päättyi kastajien\nperinpohjaisella häviöllä. Voittajien viha sai aikaan hirmuisia\njulmuuksia. Johann Campenilaiselta, jonka Johann Leydeniläinen\noli asettanut kastajien piispaksi Amsterdamiin, kiskottiin kieli\nsuusta ja käsi hakattiin poikki; niin silvottuna pantiin hänet\nseisomaan häpeäpaaluun, päässä peltinen piispan hiippa, jossa oli\nkaupunginvaakuna. Vasta sitte hänet mestattiin. Toisilta vangeilta\nreväistiin sydän ruumiista, vaikka he elivät. Millaisia petoja\nolivatkaan -- uudestikastajat!\n\nAmsterdamin kapinan kukistaminen mursi voiman viimeisiltä kastajilta\nMünsterin ulkopuolella, jotka olisivat voineet toimittaa jotakin tämän\nkaupungin auttamiseksi.\n\nJa piiritettyjen keskuudessa vallitsi jo nälänhätä. \"Ensin syötiin\nhevoset\", kirjottaa Gresbeck, \"päineen ja jalkoineen, maksoineen\nja keuhkoineen. Sitten tuli kissojen, koirien, rottien, suurien\nsimpukoiden ja sammakoitten vuoro, ja leipää leivottiin sammalista.\nNiin kauan kuin oli suolaa, oli se rasvana. Sitte syötiin\nhärännahkojakin, ja vanhat jalkineet pehmitettiin ja syötiin. Lapset\nkuolivat nälkään, vanhat kuolivat nälkään, toinen kuoli toisen jälkeen.\"\n\nKun hätä tuli sietämättömäksi, julistutti Johann, että se, joka ei\nenää tahtonut ottaa osaa taisteluun ja tahtoi jättää kaupungin, sai\nilmottautua neuvoshuoneessa; neljän päivän kuluessa saisi jokainen,\njoka tahtoi, lähteä kaupungista. Useat käyttivät hyväkseen tätä\ntilaisuutta, naiset, ukot ja lapset, mutta myöskin asekelpoiset miehet.\nOsan tuhosi heti piispan väki, toiset heitettiin vankeuteen; sotamiehet\nottivat haltuunsa nuoret naiset ja harjottivat heidän kanssansa --\nmonimiehisyyttä, luultavasti vapauttaakseen heidät sen kautta siitä\nhäpeästä, jonka kastajien monivaimoisuus Münsterissä oli heille\ntuottanut.\n\nUseimmat jäljellejääneistä olivat päättäneet pitää puoliansa\nviimeisimpään hengenvetoon asti ja mieluummin kuolevansa palavan\nMünsterin raunioihin. Piispan leirissä tiedettiin, kuinka epätoivoinen\nkaupungin tila oli, että siellä oli vain varsin vähän ruutia ja\nettä sotahaluisten lukumäärä väheni hirmuisesti. \"Johann tarkasti\ntoukok. 24 p:nä, kuinka paljon asekuntoista väkeä oli kaupungissa,\nja oli sitä noin _kaksisataa_ miestä, kuten vangitut meille ovat\nilmottaneet. Muut ovat sairaita, makaavat tai hapuilevat ympäri, kaikki\novat pöhöttyneitä, heikkoja, eivätkä jaksa kulkea kauaksi ovensa\nedestä, niin etteivät he voi päästä pakoon sotamiehiltämme\", kirjotti\nFrankfurtin pormestari tähän aikaan piispan leiristä.\n\nSiitä huolimatta ei piispan väki uskaltanut tehdä hyökkäystä. Se\nmuisti hyvin, että se taistellessaan kastajien pientä joukkoa vastaan\noli menettänyt jo 6,000 miestä, ja vielä kesäkuun 8 p:nä kirjotti\nyllämainittu pormestari, että _ellei petos tule avuksi, emme saane\nkaupunkia tänä kesänä valtaamme_. Aivan kuin aikanaan Dolcinon joukot,\nolivat nyt Johann Leydeniläisen miehet niin pelättyjä, ettei kukaan\nuskaltanut avoimessa taistelussa karata heidän kimppuunsa, niin kauan\nkuin heissä oli hiukkakin vastustusvoimaa.\n\nKun pormestari kirjotti mainitun kirjeen, oli kuitenkin pettäjä\nilmaantunut, tuo meille hyvin tuttu Gresbeck. Toukokuun 23 p:nä\nhän pakeni kaupungista, otettiin vangiksi ja tarjoutui silloin\nviemään piirittäjät sellaiselle muurin kohdalle, jota ei vartioittu,\nkastajilla ei ollut näet enää tarpeeksi väkeä vartiotoimeen. Gresbeckin\ntiedonannon vahvisti toinenkin karkulainen, Hans Eck, todeksi,\nmutta varovaiset piirittäjät eivät kuitenkaan uskaltaneet ryhtyä\nhyökkäykseen, ennenkuin kesäkuun 25 p:nä, kun kaikki sen varalta oli\nmitä huolellisimmin varustettu. Hyökkäys tehtiin yönaikana, hirmuisen\nrajuilman turvissa.\n\nCresbeckin johdolla tuli sotamiesten etujoukko, 200 miestä,\nonnellisesti vallille, lähimmät vartiat surmattiin ja portti\naukaistiin. Nyt viisi- kuusisataa miestä ryntäsi sisään, ja Münster\nnäytti vallotetulta. Mutta vielä kerran piti omaisuudenpuolustajien\njoutuman ahdinkoon raa'an ryöstönhimonsa vuoksi.\n\nSisäänrynnänneet riensivät voiton hurmaamina ryöstämään ja jättivät\nportin miehittämättä. Sillaikaa riensi kastajien lähin vartiojoukko\npaikalle, miehitti portin, ennenkuin piispan päävoima oli ehtinyt\nsisään, ja katkaisi yhteyden kaupunkiin tulleiden sotamiesten ja\npääjoukon väliltä. Ja sen sijaan, että olisi ryhdytty yleiseen\nhyökkäykseen ulkoapäin, käski piispan sotajoukon ylipäällikkö, kreivi\nWirich von Dhaun, säikähtynyt kun oli, _peräytymään_ niin pian kun\nhän huomasi, että kastajat olivat jälleen miehittäneet portin!\nPuolustajien, miesten ja naisten, pilkkanauru ja pistopuheet valleilta\nseurasivat peräytyviä sotamiehiä. Koko kaupungin kastajat nousivat.\nKaukana siitä, että olisivat tehneet lopun \"hirmuvallasta\", riensivät\nsitävastoin kaikki, jotka vielä kykenivät aseita käyttämään, kaupunkiin\ntulleita sotamiehiä vastaan. Nämä tapasivatkin 200 asestetun miehen\nsijasta 800, ja 3-aikaan aamulla oli kaupunkiin rynnänneiden asema\nsellainen, että he lähettivät lähettilään Johann Leydeniläisen luo.\nMuutamien sotilaitten onnistui kuitenkin päästä sellaiseen paikkaan\nkaupungin muurilla, jota ei vartioitu, ja sieltä heidät huomasivat\nheidän ulkopuolella olevat toverinsa. Nyt tekivät vihdoin hyökkääjät\nsen, mitä jo kauan sitte olisi pitänyt tapahtua: heidän päävoimansa\nteki hyökkäyksen ja otti haltuunsa heikosti miehitetyn vallin.\n\"Kaupunki vallotettiin siis jumalan erityisestä armosta eikä suinkaan\nsotaväen taitavuuden vuoksi\", kirjottaa ennen mainittu pormestari.\n\nNyt alkoi hirmuinen katutaistelu. Kastajat rakensivat katusulkuja,\nmihin vain voivat, vielä klo 8 aamulla piti heidän sotavoimansa\nvaliojoukko, noin 200 miestä, lujasti puoliansa katusulkujen\nsuojaamalla torilla. Piispan päälliköiden sotaneuvosto huomasi peräti\nvaaralliseksi tai joka tapauksessa liian suuria uhrauksia vaativaksi,\nkoettaa väkivallalla karkottaa heitä heidän viimeisestä asemastaan.\nHeille myönnettiin senvuoksi _vapaa lähtö ja varma suojeluslupaus_, jos\nluopuisivat aseistaan.\n\nNämä ehdot hyväksyttiin, kastajilla kun ei enää ollut mitään toivoa.\nTuskin olivat sitte aseettomat jättäneet varustuksensa, ennenkuin\nheidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin. Kunniattomuus\nenemmän tai vähemmän, se ei painanut ruhtinaallisten rosvojen mieltä.\n\nItse vallotuspäivänä surmattiin 450 kastajaa, mutta myös seuraavinakin\npäivinä tapettiin useita, joiden oli onnistunut piilottautua. Raivoisat\nsotamiehet murhasivat suuren joukon naisiakin, jotka olivat ottaneet\ninnokkaasti osaa taisteluun. Jäljellejääneet kutsutti piispa eteensä ja\nlupasi heille armon, jos he tahtoisivat kirota uudestikastamisen. Mutta\nvain ani harvat siihen suostuivat, he pysyivät lujina. Etevimmät heistä\nmestattiin, ja muut karkotettiin kaupungista. Useimmat heistä lienevät\nlähteneet Englantiin.\n\nJohtajien keskuudesta oli suuri osa kaatunut, m.m. Tilbeck ja\nKippenbroick, luultavasti myöskin Rothmann. Vain ani harvojen onnistui\npäästä pakoon, kuten esim. Heinrich Krechtinckin. Tämän veli Bernt,\nsamoinkuin Knipperdollinck ja Johann Leydeniläinen, joutuivat elävinä\nvoittajien käsiin ja heitä säästettiin erityistä, harkittua kostoa\nvarten. Kerssenbroick kertoo meille, että Johann Leydeniläinen oli\npaennut taistelusta, sillä ajan tapana oli syyttää arkuudesta juuri\nniitä, jotka eniten olivat herättäneet pelkoa. Ei hänen esiintymisensä\nennen eikä jälkeen vallotuksen todista kuitenkaan pelkuruutta. Kun\nkaupunki oli vallotettu kutsutti piispa hänet luoksensa, \"ja minun\narmollinen herrani sanoi: Oletko sinä kuningas? ja silloin kuuluu\nkuningas vastanneen: Oletko sinä piispa?\" Tämä vastaus suinkaan ei\nosota arkamaisuutta.\n\nSe kohtelu, joka tuli vankien osaksi, oli tavallinen sorrettujen\nluokkien voitetuille puolustajille siihen aikaan -- vieläpä muinakin\naikoina.\n\nJohannille, Knipperdollinckille ja Krechtinckille taottiin\n_kaularauta_, ja niissä heitä kuljetettiin ympäri maata. Heidän\nkärsimyksistään ei näyttänyt tulevan loppua. Vasta tammikuun 22 p:nä\n1536 mestattiin heidät Münsterissä kaiken kansan edessä ja itse\npiispankin läsnäollessa. Kerssenbroick kertoo tästä: Ja pyövelit\nottivat ensin kuninkaan (Johann Leydeniläisen), takoivat kiinni\nkaularaudan ja sitoivat hänet paaluun, jonka jälkeen he tarttuivat\ntulisiin pihteihin ja rupesivat niillä nipistelemään kaikkia hänen\nruumiinsa lihasia ja muita osia, niin että _liekki näkyi_ joka\npaikasta, johon pihdit koskivat, ja tuli _semmoinen katku, että\nmelkein kaikki, jotka seisoivat torilla, eivät voineet sietää\nsellaista hajua_. Sama rankaistus tuli muidenkin osaksi, mutta he\neivät kestäneet tätä rääkkäystä yhtä kärsivällisesti ja lujamielisesti\nkuin kuningas ja ilmaisivat tuskansa kovasti vaikeroiden ja huutaen.\nMutta kun Knipperdollinck tuskastui nähdessään sellaisia hirmuisia\nkidutuksia, rupesi hän riippumaan kaularaudassa, jolla hänet oli\nsidottu paaluun, ja koetti sillä leikata kurkkunsa poikki ja siten\njouduttaa kuolemaansa. Mutta pyövelit huomasivat tämän, _nostivat hänet\ntaas pystyyn, tempasivat auki hänen suunsa, vetivät köyden hampaitten\nvälistä ja sitoivat hänet paaluun niin lujasti, ettei hän voinut päästä\nalemmaksi eikä leikata kurkkuaan poikki eikä tukehduttaa itseänsä,\nkun kurkku oli kokonaan auki_. Kun heitä oli tarpeeksi rääkätty ja he\nvielä elivät, kiskastiin heiltä lopuksi tulisilla pihdillä kieli pois\nsuusta ja samalla voimakkaasti työnnettiin tikari sydämeen. Ruumiit\nripustettiin rautahäkkeihin Lambertuskirkkoon. Ja Kerssenbroick kertoo\n-- _näissä_ suhteissa ei meillä ole syytä epäillä hänen kertomustaan\n-- että \"ne pihdit, joilla heitä oli kidutettu, voipi vielä nähdä\ntorilla eräässä neuvoshuoneen pylväässä, jossa ne ovat kaikkien oikeata\nesivaltaa vastaan kapinoivien varotuksena ja kauhistuksena.\"\n\nMuuan nykyaikainen saksalainen historioitsija, Keller, kutsuu\ntätä _\"rangaistukseksi, jonka heidän pahat tekonsa ansaitsivat\"._\nNäyttäköönpä toki sellainen \"tieteen\" jalo herra edes yhden ainoankin\nesimerkin siitä, että Münsterin sivistymätön, raaka köyhälistö olisi\npiirityksen kauhujen keskellä harjottanut jollekin viholliselleen edes\nsadannen osan niistä petomaisuuksista, joita hänen korkea-arvoisuutensa\npiispa puolen vuoden ajan voittonsa jälkeen antoi pyöveliensä harjottaa\nomien silmiensä edessä! Ja kuitenkin iloitsee tämä yhteiskunta, joka\nkerskuu korkeasta siveysopistaan, papillisen verikoiran voitosta ja\ntahraa hänen uhrinsa lokaan, ikäänkuin ne olisivat kurjia lainrikkojia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudestikastaminen, köyhälistön asia, vieläpä koko kansanvaltaisuuden\nasia oli lopullisesti kukistettu Saksassa. Ja myöskin Saksan\nulkopuolella oli kastajien asekykyinen, sotainen suunta kadottanut\nkaiken voimansa.\n\nElokuussa 1536 hajosivat Alankomaiden kastajat Bockholtin kongressissa\nkahteen ryhmään. Sotainen suunta hävisi sen jälkeen olemasta,\nrauhallinen sitävastoin pysyi pystyssä jonkun aikaa. Heidän johtajanaan\noli _David Joris_. Mutta tärkeimmäksi tuli _Menno Simonsin_ suunta,\njonka kannattajia johtajansa mukaan nimitettiin _mennoniteiksi_.\nHe opettivat, että täällä alhaalla ei ollut mitään muuta tilaa\nodotettavana, kuin nykyinen, jossa täytyy tulla toimeen. Menno syntyi\n1492 friesiläisessä kylässä, tuli katoliseksi papiksi, mutta joutui\n1531 kastajien yhteyteen, ja jo 1533 tapaamme hänet Johann Mathysin\nvastustajana ja alistuvaisen suunnan kannattajana. Hänellä oli veli,\njoka kuului sotaiseen suuntaan ja liittyi niihin joukkoihin, jotka\npääsiäisenä 1535 muodostuivat lähteäkseen Münsterin avuksi. Veli\nkaatui urhoollisena taistelijana, Menno taas ei kammonut hyökkäämästä\nMünsterin ankarasti vainottujen uskonveljien kimppuun takaapäin, vaan\nalkoi kiihotuksen heitä _vastaan_.\n\nMenno kuten Joriskin kuolivat rauhassa, yleisesti kunnioitettuina ja\nvarakkaina. Tämä kuvaa sitä luonnetta, jonka kastajalahko nyt sai.\nViimeksimainittu huomasi sopivaksi asettautua Baseliin väärän nimen\nturvissa nauttimaan kokoomastaan rikkaudesta. Vasta hänen kuolemansa\njälkeen huomattiin, kuka hän oli ollut, ja hänen ruumiinsa poltettiin\nneuvoskunnan käskystä. Menno taas, joka kuoli 1559, eli viimeiset\nvuotensa Holsteinissa erään aatelismiehen tilalla, joka oli oppinut\ntuntemaan näiden kastajien ahkeruuden ja antoi heille hyvin edullisen\nturvapaikan.\n\nPian tulivat itse Alankomaatkin sellaiseksi turvapaikaksi vainotuille\nkastajille. Habsburgien ikeen murruttua julistettiin eräänlainen uskon\nvapaus. 16:nnen vuosisadan lopulla siedettiin mennolaisia Alankomaissa,\nv. 1626 saivat he virallisen uskonvapauden. Kuten herrnhutilaisia,\nBöhmin veljien jälkeläisiä, on heitä säilynyt aina meidän päiviimme\nasti. Mutta aikoja sitten eivät he ole olleet muuta kuin hyvinvoipia\npikkuporvareita, merkityksettömiä köyhälistön vapaustaistelulle ja\nsosialistisen ajatuksen kehitykselle.\n\nAlankomaista, jotka jo beghardien aikana olivat olleet Englannin\nkanssa läheisessä yhteydessä, tulivat kastajien aatteet sinnekin ja\nEnglannin vallankumouksen aikana 1600-luvulla tulivat ne etualallekin.\nMutta joskin määrätyt kansanvaltais-sosialistiset suunnat sen ajan\nindependentien keskuudessa voivat näyttää kastajaliikkeen jatkolta,\novat ne kuitenkin oleellisesti kokonaan erilaisia.\n\nTodellisena yhteiskunnan elämän liikevoimana ei kristillinen sosialismi\nesiinny 16:nnen vuosisadan jälkeen. Se vuosisata synnytti nykyaikaisen\ntuotantotavan, nykyaikaisen valtion, nykyaikaisen köyhälistön, mutta\nmyöskin _nykyaikaisen sosialismin_.\n\nUusi ajanjakso alkaa ihmiskunnalle.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] \"Tasa-arvokommunismiksi\" kutsuu Engels sitä kommunismia, \"joka\nyksinomaisesti tai etukädessä nojaa tasa-arvovaatimukselle\". Meistä\nnäyttää tämä sana oikealta merkitsemään yleensä alkuperäistä\nköyhälistön kommunismia. Siinä merkityksessä käytetään sanaa tässä.\n\n[2] Tuomioistuimet Atenassa olivat vala-oikeuksia; jokainen oli\nkokoonpantu viidestäsadasta valamiehestä.\n\n[3] Erittäin vaikutti häneen pytagoralaisten opit ja matematiset\nopinnot. Pytagorasta (noin 600-510 e.a.a.) tavallisesti nimitettiin\nkommunistiksi, kommunistisen liiton perustajaksi, tätä väitettä tukee\nainoastaan muuan taru. Missään tapauksessa ei Platonin kommunismi ole\nsiitä johtunut.\n\n[4] \"Valtio\" on, niinkuin Platonin useimmat teokset, kirjotettu\nvuoropuheen muotoon, ja siinä enimmäkseen Sokrates keskustelee\nmuutamain oppilaittensa kanssa.\n\n[5] Väärin on siis syyttää pääomaa siitä, että avioliitto on muuttunut\nraha-asiaksi. Laillisesti suojeltu yksiavioisuus, yksityisomaisuuden\nja perintöoikeuden lapsi, on aina ollut sellainen. Kapitalistinen\ntuotantotapa on päinvastoin luonut olosuhteet, joissa yksilöllinen\nsukupuolirakkaus -- intohimoinen pyrkimys kuulua jollekin määrätylle\ntoista sukupuolta olevalle henkilölle eikä kellekään muulle ja\ntälle ainaiseksi -- on saattanut tulla tunnustetuksi vaikuttimeksi\nyhteiskunnallisessa elämässä. Nykyisen yhteiskunnan moralille\non sen tähden avioliitto, joka on yksinomaan raha-asia, tullut\nepäsiveelliseksi suhteeksi. Mutta kun pääoma pysyttää entisellään\navioliiton taloudelliset juuret, vieläpä vahvistaakin niitä, niin\nei tällä siveellisellä käsityksellä ole suinkaan seurauksena, että\navioliitto lakkaa olemasta raha-asia, vaan vain se, että koetetaan\nsalata tätä siten, että niiden, jotka menevät naimisiin, on ollut pakko\nkäyttäytyä niin, jotta se todellakin näyttäisi olevan rakkaus, joka\noli syynä heidän yhtymiseensä. Pakanallisen avosydämisyyden sijaan\nolemme saaneet kristillisen ulkokultaisuuden. Luonnollisesti pitää tämä\npaikkansa etupäässä omistavien avioliittoihin nähden.\n\n[6] Marx muistuttaa teoksessaan \"Das Kapital\", puhuessaan orjatyöstä,\nettei orja, niinkuin roomalaiset sanat merkitsevät, ollut mitään muuta\nkuin instrumentum vocale (puhuva työkalu), samalla kun vetojuhta\noli instrumentum semivocale (puoleksi puhelahjainen työkalu) ja\nhengettömät työaseet instrumentum mutum (mykkä työkalu). \"Mutta\",\njatkaa Marx, \"orja antaa eläinten ja työaseitten tuntea, ettei hän\nkuitenkaan ole niiden vertainen, vaan ihminen. Hän hankkii oman arvonsa\ntuntoa erottaakseen itsensä niistä, rääkkäämällä ja tuhoomalla niitä\nmielinmäärin. Siinä tuotannossa, joka käyttää orjatyötä, on sentähden\ntaloudellisena periaatteena, että tulee käyttää ainoastaan karkeimpia\nja kömpelöimpiä, mutta sen ohessa myöskin vaikeasti rikkuvia työaseita\".\n\nVerrattakoon tähän, mitä Sismondi sanoo, kun hän kirjottaa: \"Orjat\novat meidän päivinämme kykenemättömiä kaikkeen sellaiseen työhön,\njoka vaatii älyä, makua ja tarkkuutta. Luultavaa on, että roomalaisen\nmuinaisuuden kauniit työt ovat suorittaneet henkilöt, jotka ovat\nvapaina saavuttaneet taitavuutensa ja vasta jonkun sodan kautta\njoutuneet orjuuteen. Sillä niin pian kuin roomalaiset vihdoinkin olivat\nkukistaneet kaikki teollisuuskansat, niin että he saattoivat ottaa\nuusia orjia ainoastaan raakalaisten joukosta, joutui kaikki taide\nja teollisuus tavattoman nopeasti rappiolle, ja he itse vaipuivat\nraakuuteen. Yleensä orjuus ei vahingoita ainoastaan orjia, vaan\nmyöskin vapaita, sillä se saattaa halveksimaan teollista työtä, joka\nseikka yhä enempi estää köyhiä vapaita ryhtymästä siihen. Se tila,\njohon Rooman tasavallan köyhälistö vaipui, kun se oli erotettu kaiken\ntyön yhteydestä, osaksi koska se tätä halveksi, osaksi orjakilpailun\nkautta, on sattuva ja liikuttava esimerkki siitä, kuinka orjuus syöksee\nalennukseen ja kurjuuteen sen osan kansasta, joka ei kuulu vallitseviin\neikä orjiin\".\n\n[7] Kreikankielinen christos-sana merkitsee voideltua.\n\n[8] \"Chilias\" kreikankielessä = tuhat.\n\n[9] Latinalaisesta sanasta caelebs = naimaton.\n\n[10] Kreikkalaisesta sanasta laos = kansa.\n\n[11] Ruotsissa niinkuin Suomessakin välittivät, kuten tunnettua,\nSaksalaiset keski-ajalla kauppaa.\n\n[12] Tämä maanisän yksinkertainen toimenpide sopivan vähennyksen\naikaansaamiseksi työpalkoissa herättänee kateutta ja ihailua monessa\nuuden ajan kaksinaisen rahakannan harrastajassa.\n\n[13] Koko keski-ajalla syötiin ja juotiin hyvin ja runsaasti.\nAinoastaan muutamia esimerkkejä lukemattomien joukosta. Kun Böhmin\nprinsessa Kunigunda v. 1246 vietti häitään Unkarin prinssin Belan\nkanssa Tonavan varrella lähellä Wieniä, niin \"hankittiin Itävallasta,\nSteiermarkista ja Mähristä kaikellaisia tavaroita uskomattoman paljon.\nViisi rehusuojaa rakennettiin, suuria kuin isoin kirkko; kaikenlaisia\nsuurempia ja pienempiä syöttöraavaita oli Tonavan saarella ja\nläheisellä tasangolla, metsänriistaa ja siipikarjaa oli, voi sanoa,\nlukemattomin määrin; leipää varten oli 1,000 mittaa vehnää, ja viiniä\nniin paljon, että se olisi riittänyt parinkin maan väestölle useammaksi\npäiväksi\". Tämä Palacky'n \"Böhmin historiasta\" otettu kuvaus tuntuu\nuskomattomalta. Vilhelm Oranialaisen häissä v. 1561 kulutettiin 2,000\nhl. vehnää, 4,000 hl. ruista, 7,000 hl. kauroja, 3,600 aarnia viiniä\nja 1,600 tynnyriä olutta. Albrecht Baierilaisen suurissa hautajaisissa\nv. 1509 tarjottiin kokonasta 23 ruokalajia. Vuonna 1569 kääntyi muuan\nläheltä Helmstädt'iä kotoisin oleva apotti protestanttiseen oppiin ja\nmeni naimisiin, jolloin syötyä vihkiäisateriaa sanotaan erityisesti\nvaatimattomaksi, ja kuitenkin 110 henkeä söi silloin 2 härkää, 3\nsikaa, 10 vasikkaa, 10 karitsaa, 60 kanaa, 120 toutainta, 10 haukea,\ntynnörillisen pientä kalaa, neljänneksen tynnöriä voita, 600 munaa ja 2\nsuurta juustoa. Esimerkkejä olisi loppumattomasti ja kaikista maista.\n\n[14] Että kirkko muutenkin pyrki levittämään hyödyllistä maallista\ntietoa, sitä todistaa se kysymys, jonka pyhä Bonifasius teki\nyhtä pyhälle Isälle Roomassa, tahtoen tietää miten silava olisi\nsoveliaimmin nautittava. Paavi, Sakarias nimeltään, vastasi, että\nhän kirkko-isien kirjoista ei löydä mitään neuvoa tässä syntisen\nihmiskunnan menestykselle niin tärkeässä kysymyksessä. Hänen mielestään\npitäisi silavaa nauttia vain, kun se on kunnollisesti paistettua tai\nsavustettua. Mutta jos tahdottaisi nauttia sitä raakana, silloin\ntapahtukoon se vasta pääsiäisen jälkeen.\n\n[15] Täällä oli sekä runsaasti kotimaista villaa että sen ohella suuria\nmääriä tätä tavaraa vastapäätä olevasta Englannista, jonka villa\noli silloin tunnetuista parasta ja joka vasta myöhään kehitti oman\nvillakangasteollisuutensa.\n\n[16] Näillä vanhemmilla kommunistisilla siirtoloilla oli kaikilla\nuskonnollinen luonne -- jo se osottaa niiden vanhoillisuutta.\nNiille kommunistisille siirtoloille, joita tässä tarkotamme, ei\nuskonto ollut yksityisasiana, vaan ne olivat vielä sillä kannalla,\njolloin yhteiskunnalliset aatteet puetaan uskonnolliseen asuun.\nSiirtolaan yhtymisellä oli edellytyksenä määrättyjen uskonkappaleiden\ntunnustaminen.\n\n[17] Mitään tavatonta työtaakkaa eivät munkit tosin ole koskaan\nitselleen asettaneet, yhtä vähän kuin vapaat työmiehetkään ennen\nkapitalistisen tuotannon syntyä. Benediktiläisluostareissa oli\nnormalityöpäivä, pyhän Benediktus Nursialaisen omien sääntöjen mukaan,\n_seitsemän tuntia_. Me suositamme tätä normalityöpäivää hurskaalle\nkristikunnalle huomioon otettavaksi.\n\n[18] Näitä yksinkertaisien talonpoikien ja käsityöläisten siirtoloita,\njoiden on kommunisminsa avulla onnistunut taloudellisesti kohota\nluokkansa tavallisen pinnan yli, ei saa, sanomme sen vielä\nkerran, sekottaa niihin kommunistisiin siirtoloihin, joita ovat\nperustaneet sivistyneet kaupunkilaisasukkaat, ollen tarkotuksena\nluoda yhteiskuntamuoto, joka voittaisi ei ainoastaan talonpoikais- ja\npikkuporvariyhteiskunnan, vaan vieläpä kapitalistisenkin, sen\nkehittyneimmässäkin muodossa. Nämä kokeet onnistuivat tavallisesti\nhuonosti heti alusta alkaen, sillä kaupunkilainen on kun onkin huono\nsivistyksen tienraivaaja maaseudulla, ennen kaikkea erämaassa. Mutta\nsilloinkin kun koe näennäisesti onnistui, ei se kuitenkaan saavuttanut\npäämääräänsä. Yksinäinen kommunistinen, itsestään huolta pitävä kunta\non nimittäin aina, vaikka se olisi kuinka täydellisesti järjestynyt\ntahansa, taloudelliselta kannalta katsoen alempana kapitalistista\nyhteiskuntaa, joka hallitsee kokonaisen kansakunnan markkinoita ja\nlisäksi osan maailmanmarkkinoita. Kommunistinen siirtola saattaa\npysyä nykyisessä yhteiskunnassa pystyssä ainoastaan sen kautta,\nettä sen jäsenet muuttuvat talonpojiksi ja luopuvat kaikista niistä\nsivistyksen hedelmistä, joita kapitalistinen yhteiskunta on kehittänyt.\nTästä voi päättää, mikä arvo on esim. Hertzkan afrikalaisilla\nasutussuunnitelmilla. Joskin ne menestyisivät, joka kumminkaan ei\nole luultavaa -- kuten on tunnettu, ne ovatkin sen jälkeen kuin tämä\nkirjotettiin menneet kumoon -- niin tuloksena ei olisi suinkaan\nkorkeamman yhteiskunnan, vaan joidenkuiden talonpoikaiskylien\nperustaminen, jotka kaikin puolin olisivat meidän sivistyksemme rajojen\nulkopuolella.\n\n[19] Latinal. sanasta partikula, pikku-osa. Partikularismi = taipumus\nhajaantua pieniin osiin.\n\n[20] Ansaitsee huomauttaa, että vastakohta Vanhan Testamentin usein\ntalonpoikaismielisien ja Uuden Testamentin ruhtinasmielisien ajatusten\nvälillä ei suinkaan jäänyt huomaamatta sinä aikakautena, jossa nyt\nliikumme. Luther kirjottaa esim. lentokirjasessaan \"ryösteleviä\nja murhailevia talonpoikia\" vastaan m.m.: \"Ei suinkaan se auta\ntalonpoikiakaan, jos he väittävätkin, että 1 Mooseksen kirjan 1 ja 2\nluvun mukaan kaikki esineet luotiin vapaiksi ja yhteisiksi ja että me\nkaikki olemme samallaisia kasteen kautta. _Sillä Uudessa Testamentissa\nei määrää Mooses_, vaan siellä on mestarimme Jesus Kristus ja hän\n_asettaa meidät, sekä henkemme että omaisuutemme, keisarin_ ja\nmaallisen oikeuden alaisiksi,\" j.n.e.\n\n[21] Mahdollisesti on sana johtunut kreikkalaisesta sanasta \"katharos\"\n= puhdas, katarit merkitsisivät: puhtaat. Viekkaimpia selittäjistä ovat\nteologit, niinpä kaksi \"oppinutta\" jesuiittaa on johtanut tämän sanan\nsaksalaisesta sanasta \"katze\" tai \"kater\", kissa, koska nämä uskottomat\npitivät kokouksiaan öisin, kuten kissat. Toinen \"tiedemies\" selittää\nheidän saaneen nimensä siitä, että palvelivat paholaista kissan\nmuodossa, jonka peräpuolia he suutelevat.\n\n[22] Tämä on oivallinen esimerkki siitä, kuinka sorrettu luokka voi\npäästä parempaan asemaan ja sen sekä riistävänluokan vastakohtaisuus\nkumminkin käydä jyrkemmäksi. Ei mikään saata senvuoksi olla\nnaurettavampaa kuin ne kokeet, joita nykyisen porvarillisen\nkansallistaloustieteen asianajajat tekevät, koettaessaan todistaa\ntyömiehille, että heidän asemansa on parempi kuin ennen ja että tällä\nperusteella koko sosialistinen työväenliike on aivan epäoikeutettu\nja väärinkäsityksestä riippuva. Vaikkapa kaikki heidän selityksensä\n\"köyhälistön kohoavasta luokkaliikkeestä\" olisivatkin oikeita, niin\neivät ne kuitenkaan todistaisi mitään. Herrat voisivat toki jo\ntietää, mitä Marx ja Engels ovat keksineet puoli vuosisataa sitten,\nettei sosialidemokratinen (kommunistinen) liike ole _kurjuuden_,\nvaan _luokkavastakohtien_ ja _luokkataistelun_ tuote. Ja että\nluokkavastakohdat ovat tasottumassa, että luokkataistelut vähenevät,\nsitä eivät toki väittäneet ruusuhohteisimmissa väreissä asioita\nkuvailevat Wolf tai Brentanokaan.\n\n[23] Näytteeksi siitä, millainen \"sivistyneen\" yläluokan\nhistoriankirjotus aliluokkien liikkeestä on, lainattakoon tähän N.\nLovenin toimittamasta ruotsalaisesta \"Jumalaisen komedian\" käännöksestä\nmuuan Dolcinoa koskeva huomautus. \"Selitykseksi\" sanotaan siinä\nseuraavaa, jonka puolueellinen väritys pistää väkisinkin silmään:\n\n\"Vuonna 1305 onnistui muutaman Dolcino-nimisen munkin, joka ei kuulunut\nmihinkään hengelliseen munkkikuntaan, koota ympärilleen joukko\nalhaisempaa väkeä Novarrassa Lombardiassa, sanoen olevansa Kristuksen\ntosi-apostoli. Sitä lahkoa, jonka johtajaksi hän tuli, kutsuttiin\n'apostolisiksi veljiksi'. Hän muun muassa opetti, että kaikki omaisuus\npitäisi olla yhteistä ja kaikki vaimot yhteisiä, että väärät valat\nolivat joskus luvallisia y.m. Hän parjasi paavia, kardinaleja ja\npapistoa, ja vakuutti olevansa ainoa oikea paavi, joka saattaisi\npalauttaa kirkon apostoliseen puhtauteen. Häntä seurasi enemmän kuin\nkolmetuhatta miestä ja naista, jotka elivät vuorilla yhteydessä\nkeskenään metsänpetojen tavoin, ja kun he tarvitsivat elintarpeita,\nniin he hankkivat niitä ryöstö- ja hävitysretkien kautta. Tätä jatkui\npari vuotta, kunnes useat, jotka saivat omantunnontuskia moisesta\nsurkeasta elämästä, hylkäsivät hänen lahkonsa. Vihdoin hänen oli pakko,\nyritettyään pysyä hengissä perin nälkiintyneine joukkoineen Novarran\nvuorella, antautua suuren lumimyrskyn satuttua Novarran väelle. Hänet\npoltettiin roviolla vaimoineen, samoin monet miehet ja naiset, jotka\nkannattivat hänen kanssaan samoja erehdyksiä\".\n\n[24] Fuller kirkkohistoriassaan kertoilee, kuinka alamaalaisia kutojia\nhoukuteltiin Englantiin. \"Kuninkaamme lähetti Flanderiin henkilöitä,\njotka pyrkivät sellaisten alamaalaisten täydelliseen suosioon, jotka\nolivat täysin taitavia ammatissaan, mutt'eivät olleet itsenäisiä\nmestareita, vaan sällejä ja palkkalaisia. He surkuttelivat näitä\nsälliraukkoja, joilla muka oli orjuudessaan niin paha olla ja joita\nkohdeltiin pikemmin pakanallisesti kuin kristillisesti. Aikaisin ylös\nja myöhään maata, kaiken päivää kovaa työtä ja huonoa ruokaa -- pari\nsilliä ja kuivaa juustoa -- ja kaikki tämä rikastuttaakseen vain\nmestareita, samalla kun heille itselleen ei ollut siitä pienintäkään\nhyötyä! Kuinka onnellisia he sitä vastoin olisivatkaan, jos tahtoisivat\ntulla Englantiin ja tuoda mukanaan ammattitaitonsa, kaikkialla olisi\nheille ovet avoinna! Silloin he saisivat syödä härän- ja lampaanlihaa\nniin paljon kuin vaan jaksaisivat, vaikka haljetakseen... Ja\nonnellinen se maanomistaja, jonka taloon sellainen alamaalainen menisi\ntyökykyineen rikkautta tuomaan. Muukalaisena hän sinne tulisi, mutta\nsulhasena ja vävypoikana hän sieltä palaisi...\"\n\n[25] Tiedonannot sen tuhotöistä eri paikoissa ovat todellakin\nkauhistuttavia. Venedigissä sanotaan kuolleen 100,000 henkeä,\nLübeckissä 90,000, Strassburgissa 16,000. Wienissä laskettiin yhtenä\npäivänä kuolleen yli 900 henkeä. Monessa seudussa kuoli noin yhdeksän\nkymmenesosaa koko väestöstä.\n\n[26] Petrarca tunsi Avignonin ja paavien paheissa viettämän elämän\nvarsin hyvin, sillä hän oli oleskellut Avignonissa kaikkiaan 15 vuotta.\nMuutamassa sonetissaan hän kutsuu ukkosen salamaa tähän kaupunkiin,\n\"petturien pesään\", missä juomingit ja alhaisimmat nautinnot olivat\nvallassa. \"Saleissasi riehuu vanhojen ja nuorien hurja noitatanssi,\nmissä Belzebub on päämiehenä. Taivaaseen se kuuluu, Jumala sinut\ntuomitkoon!\", huudahtaa runoilija.\n\n[27] Konstanzin kirkolliskokouksessa v. 1417 valittiin paavi Martti\nV, jolloin kirkon skisma loppui; tämän vaalin toimitti, paitsi 23\nkardinalia, 30 viiden kristityn kansan edustajaa, italialaisia,\nsaksalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia ja englantilaisia.\n\n[28] Lausutaan Shishka.\n\n[29] Yksinpä aristokratisesta Pragistakin on säilynyt kertomuksia\nsiitä, että suuri kunta, siis kansankokous, otti takavarikkoon\nvastustajien taloja, viinitarhoja ja muuta omaisuutta ja luovutti hyvän\nasian kannattajille. \"Kunnianarvoisa\" neuvosto otti ne tosin useimmiten\ntaas takaisin.\n\n[30] Johan Kabot purjehti v. 1497 Bristolista Labradoriin, v. 1498\nKolumbus Paloksesta Länsi-Intiaan. Norrmannit, jotka noin v. 1000\nlöysivät Amerikan, valitsivat Islannin ja Grönlannin kautta kulkevan\ntien.\n\n[31] Tätä kirjaa käyttäen on _Friedrich Engels_ ryhtynyt samaa ainetta\nitsenäisesti tutkimaan, ja tulos julkaistiin ensi kerran v. 1850. Siinä\nhän käyttää jo materialistisen historian käsityksen menettelytapaa ja\nsaa sen kautta selville joukon tärkeitä näkökohtia, jotka ovat olleet\nmeille seuraavassa suureksi hyödyksi.\n\n[32] Tässä tilaisuudessa hävitettiin Zürichissä, niinkuin myöhemmin\nBaselissa, joukko taideteoksia, vandalismia (hillitöntä hävityshalua),\njosta parjaajat nykyisin sosialidemokratiaa syyttävät, harjottivat\nsilloin porvarilliset uudistajat, ilman että edes Erasmus ryhtyi\nmoittimaan. Päinvastoin hän kirjotti tästä leikkiä laskien. Kun Baselin\nasukkaat polttivat pyhimysten kuvat kahdessatoista suuressa roviossa,\nniin Erasmus ilmaisi hämmästyksensä siitä, että parrakkaat pyhimykset\nsuvaitsivat rauhallisina kärsiä sellaista. Mutta mitä sitävastoin\nneitsyt Mariaan tulisi, niin hän ei ensinkään ihmetellyt, että hän sitä\nsieti, olihan hän lempeydestään tunnettu.\n\nTämä kuvainraasto ei muuten ollut ainoastaan tekijäinsä mielenlaadun\nilmaus, vaan se oli mitä suurimmassa määrin taloudellisesti edullinen\nporvarivallalle. Yhdestä ainoasta Zürichin kirkosta otti neuvosto m.m.\n4 Zürichin marttyyrien hopeista rintakuvaa, 4 kallisarvoista ristiä,\n4 raskasta, arvokasta ehtoollisastiaa, 60 naulan painoisen, puhtaasta\nkullasta tehdyn Mariankuvan j.n.e. Kaikkiaan painoivat anastetut\nkultaiset taideteokset toista sentneriä (sentneri = sata naulaa) ja\nhopeatavarat useita sentnereitä. Kaikki rikottiin ja lyötiin tuhaksi.\nAarteet kuvaavat muuten mainiosti katolisen kirkon riistoa, joka kykeni\ntekemään mahdolliseksi sellaisten aarteiden keräämisen, vaikka kirkko\ntavattomasti niitä kuluttikin päiväntarpeisiinsa.\n\n[33] Vert. Luuk. 18: 28-30.\n\n[34] Suomalaistenkin täytyi Kustaa Vaasan hallitessa muuttua\nkatolilaisista lutherilaisiksi, Juhana III:nnen aikana ruveta suosimaan\nliturgiaa, Sigismundin hallitessa tulla taasen katolilaisiksi ja Kaarle\nIX:nnen ja Kustaa II Adolfin aikoina jälleen ankariksi lutherilaisiksi\n-- ei ole mikään ihme, että monen oli vaikeata seurata mukana kaikissa\nnäissä käänteissä.\n\n[35] \"Oltiin\", kertoo muuan aikalainen, \"sitä mieltä, että kaiken\ntavaran pitäisi olla yhteistä ja kaikki tuotaman yhdelle koolle, ja\njokainen saisi siitä sitte ottaa mitä häneltä puuttuisi ja niin paljon\nkuin tarvitsisi. Ja he olivat sitäkin mieltä että mielellään olisivat\nottaneet rikkaita ihmisiä ja suuria sukuja keskuuteensa.\"\n\n[36] \"Niin, niin, koettakaapa sitä\", sanotaan sen kappaleen\nreunamuistutuksessa, joka on Mährin maa-arkistossa.\n\n[37] Tämä kertoo kuinka Johann Leydeniläinen tavattiin matkalla\nKnipperdollinckin palvelustytön luo ja oli hän muka silloin\nvälttääkseen huonoa mainetta aivan yksinkertaisesti houkutellut\nRothmann ja toiset saarnaajat -- säätämään moniavioisuuden!\n\n\n\n"]