[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fooq9lRyTrC6y59qTfXhT-n0V8bIzl0yQET8fmZzdDVI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1801,"Miljoonan dollarin timantti","Fletcher, J. S.",1863,1935,"1801-fletcher-j-s-miljoonan-dollarin-timantti","1801__Fletcher_J._S.__Miljoonan_dollarin_timantti",null,"romaani",[14],"rikos",[16],"brittilainen","fi",1923,1924,27569,176080,false,67131,[25,26],"Detective and mystery stories","English fiction -- Translations into Finnish",[28,29,30],"British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Miljoonan dollarin timantti\" by J. S. Fletcher is a novel likely written in the early 20th century. The story revolves around Mr. Daniel Vandamarke, a wealthy and somewhat reserved man recently arrived from South Africa, and his young companion, Gregg, as they find themselves embroiled in a dangerous encounter with masked attackers.   At the start of the book, we meet Mr. Vandamarke as he joins a golf club in England and forms a bond with the narrator, Gregg. Their peaceful outing is upended when they are ambushed by three men in ominous hoods, armed and demanding that they come along. The tension escalates as the characters are forced into a mysterious vehicle and taken to an unknown location, where it is revealed that Vandamarke is being targeted for a valuable diamond he possesses. The opening sets a thrilling stage filled with intrigue, danger, and hints of hidden past adventures, inviting readers into a gripping mystery. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Hedman, Valfrid",221,"Eteläafrikkalainen miljonääri Daniel Vandamarke joutuu huppukauluksisten miesten ryöstämäksi ja kidnappaamaksi pian Lontooseen saapumisensa jälkeen. Tapaus käynnistää monimutkaisen rikostutkinnan, jonka tavoitteena on selvittää arvokkaan timantin kohtalo ja paljastaa syylliset.","J. S. Fletcherin 'Miljoonan dollarin timantti' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1801. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MILJOONAN DOLLARIN TIMANTTI\n\nKirj.\n\nJ. S. Fletcher\n\n\nEnglanninkielestä (The million-dollar diamond) suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n    I. Huppukauluksiset miehet.\n   II. Vapautus.\n  III. Toinen vieras.\n   IV. Nurkkapöytä.\n    V. Huoneisto Down-kadun varrella.\n   VI. Avaimenreikä ja sisähuone.\n  VII. Herttainen palvelija.\n VIII. Yhä pahempaa sekavuutta.\n   IX. Postikortti ja kirje.\n    X. Takaa-ajo hämärissä.\n   XI. Hyvin vanha mies.\n  XII. Täydellinen koe.\n\n\n\n\nI\n\nHUPPUKAULUKSISET MIEHET\n\n\nI\n\nMr Daniel Vandamarke tuli golf-kerhomme -- Marton Hillin kenttää\nkäyttävän -- jäseneksi aikaisin syksyllä vuonna 1919. Hänet esitteli\nkaksi Cityn miestä. Nämä näkyivät tietävän hänestä vähän. Eikä kukaan\nmuu jäsen tiennyt sen enempää. Hänestä vain huhuiltiin yhtä ja\ntoista. Hän oli miljoonamies. Oli äskettäin saapunut Lontooseen\nEtelä-Afrikasta. Asui palatsimaisessa talossa Prince's Gaten alueella.\nHänellä oli laajoja liikesuhteita suurien rahamiesten kanssa. Hän oli\nmahtimies. Mutta läheltä nähden mr Vandamarke oli vanhanpuoleinen,\nsäyseä, vaatimaton, huomiotaherättämätön, lihavahko, pienikokoinen\nmies, jolla oli hyvin hoidettu parta ja eloisat silmät; sellainen, joka\npikemminkin kuuntelee kuin itse puhuu. Hänen haastellessaan kuitenkin\npani pian merkille kaksi seikkaa: ensiksikin, että hänen keskustelunsa\nmaksoi kuuntelemisen vaivan, ja toiseksi, että aikanaan hän oli\nmatkustellut jokaisessa maapallon kolkassa ja tutustunut monenlaisiin\nihmisiin ja moniin kaupunkeihin.\n\nMr Vandamarken käsitykset golfista olivat aivan ominaisia hänelle. Hän\nei laisinkaan välittänyt, menikö häneltä kaksi vai kaksikymmentä iskua\nlähdön ja kuopan välillä; hän pysyi kernaasti syrjässä tarmokkaampien\npelaajien mennessä ohitse, vain yhdessä ainoassa suhteessa hän oli\njärkähtämätön, -- veipä se kuinka paljon aikaa tahansa, niin kiertonsa\nhän teki. Vaikkei hän sitä koskaan sanonut, oli aivan selvää, että\nhänen todellisena tarkoituksenaan oli ruumiin harjoitus: taitoa ja\nmestaruutta hän ei näkynyt tavoittelevan. Siksipä ei mr Vandamarke\nkoskaan mennytkään kentälle pelitaiturien kanssa; hän halusi saada\nvastapelaajan, joka suhtautui asiaan yhtä tyynesti ja levollisesti kuin\nhän itsekin. Siitä syystä hän sattui mieltymään minuun, joka olin\nkyllin nuori hänen pojanpojakseen, ja siksipä minä usein kiemurtelin --\nmikään muu sana ei retkiämme yhtä hyvin kuvaa -- pelikentän ympäri\nhänen kanssaan.\n\nHänen vauhtinsa soveltui minulle, koska siihen aikaan vielä tuskin olin\noikein toipunut oltuani pitkän aikaa sairaalassa sodan viime vaiheissa\nsaamani haavan vuoksi ja kaipasin raikasta ilmaa ja lievää liikuntoa\nenemmän kuin lujia lyöntejä ja tarkkaa tähtäilyä. Mr Vandamarken silmät\nvälähtivät hänen kultasankaisten lasiensa takana, kun hän vain havaitsi\nminut vetelehtimässä kerhotalon lähettyvillä. Silloisessa tilassani\nolin juuri sopiva hänen toverikseen. Tavallisesti vei kierto häneltä\nkolme tuntia, sitten hän kulutti vielä tunnin verran teetä maistellen\nja poltellen savukkeita ennenkuin lähti verkalleen kävelemään asemalle,\nehtiäkseen kaupunkiin lähtevään junaan. Useimmiten minä seurasin häntä\ntälle kävelylle, ja meistä tuli melkeinpä ystävät.\n\nMarton Hillin sijainti on tavallaan erikoinen. Vaikka se on vain\nkolmenkymmenenviiden kilometrin päässä Lontoosta, sijaitsee maa-alue,\njolle pelikenttä on laitettu, sillä tavoin, että se ensi näkemältä\ntuntuu olevan ihan maailman ääressä -- kaistale rosoista, aaltoilevaa\nja villiä seutua ilmeisesti kaukana kaikkialta. Sitäpaitsi rajoittavat\nsitä tiheä metsä ja pensaikot, eikä kerhotalon edustalla olevalta\nkuistilta ole ainoatakaan taloa, eipä yksinäistä mökkiäkään eikä\nkirkontornia nähtävissä. Mutta niin syrjässä maailmasta ei paikka\nkuitenkaan ole, sillä ryteisen metsikön takaa itäpuolelta, syvällä\nriippapuiden siimestämässä kapeassa laaksossa kulkee kaksi yhdystietä\nvilkkaammille näyttämöille -- toinen on Lontoosta etelään vievä\nmaantie, toinen, vähän etäämpänä, rautatie, joka tuo väkeä\nVictoria-asemalle.\n\nSitä rautatietä mr Vandamarke ja minä matkustimme eräänä iltapäivänä\nMarton Hilliin ja aioimme palata aikaisessa iltajunassa Lontooseen.\nEpäilemättä ei kukaan laisinkaan pannut merkille sellaisen mitättömän\nhenkilön tapoja kuin minä olen tässä suhteessa, mutta vastaiset\ntapahtumat osoittivat, että mr Vandamarken menettely oli tarkoin\nhuomattu. Hän olikin niitä miehiä, jotka toimivat kuin kellon mukaan,\nja sitten kun hän oli päässyt kerhon jäseneksi, otti hän tavakseen\npalata kaupunkiin 5.53:n junalla.\n\nOn tarpeellista selittää, mitä hänen oli tehtävä junalle ehtiäkseen.\nVälimatka kerhotalon ja aseman -- pelkän laiturin, jolle vain jotkut\njunat pysähtyivät -- välillä voidaan ajassa arvioida kahdeksikymmeneksi\nminuutiksi. Tie kulki ensin metsiköiden läpi ja sitten syvää,\nyksinäistä kujaa pitkin, joka lopuksi päätyi maantielle. Siltä kohtaa\nnoustiin jalkaportaitse aidan yli, käveltiin polkua pitkin kahden\nniityn poikki ja tultiin tuolle pikku asemalle. Siinä kapean kujan ja\nleveän valtatien yhtymäkohdassa mr Vandamarke ja minut napattiin kiinni\nneljännestä vaille kuusi eräänä lokakuun iltana ja vietiin meille\nitsellemme tuntemattomalle retkelle.\n\nSe kävi seuraavasti. Olimme viettäneet iltapäivän yhdessä tapamme\nmukaan, ja onniteltuamme toisiamme kahdeksannellatoista kuopalla --\nmeille -- harvinaisen hyvästä saavutuksesta olimme kuluttaneet\ntuntikauden kerhohuoneen teepöydän ääressä. Puoli kuudelta lähdimme\nkävelemään asemalle. Olimme ainoat, jotka sillä junalla palaisivat\nkaupunkiin. Jotkut kerhotovereistamme asettuivat pelaamaan korttia,\ntoisia taas odottelivat heidän autonsa. Mr Vandamarke ja minä saimmekin\nsiis kahden pitää yksinäisen metsätien. Alkoi jo hämärtää, kun\nlaskeuduimme laaksoa kohden; harmaata usvaakin vaappui kuusten ja\npetäjien ympärillä. Toverini mainitsi jotakin Englannin ilmanalasta,\nmikä sai minut huomauttamaan edellisen talven kovuudesta.\n\n\"En tiedä sellaisesta mitään\", vastasi hän naurahtaen. \"En ole nähnyt\nEnglannin talvea herra ties kuinka moneen vuoteen! Olen kuitenkin\nkokenut muutamia aika tuimia -- muualla!\"\n\nHänen äänessään oli värähdys -- kuten usein sattuu, -- joka ilmaisi\nsyvällistä ja erikoista asiantuntemusta, ja tuntien hänet siihen aikaan\njo varsin hyvin rohkenin lausua jotakin omasta puolestani, mikä\nepäilemättä kuulosti kehoitukselta.\n\n\"Luulenpa, että on perin vähän sellaista, mitä ette ole kokenut, mr\nVandamarke?\" sanoin minä. \"Olette liikkunut maailmassa melko paljon,\neikö totta?\"\n\n\"Ollut joka paikassa ja nähnyt jos jotakin!\" vakuutti hän, kuivasti\nnaurahtaen. \"Aina poikasesta asti olen samoillut. Olen nähnyt paljon\nkummallistakin.\"\n\n\"Mikä on ollut kummallisinta?\" kysyin.\n\n\"Ihmiset!\" vastasi hän heti omituiseen, tuimaan sävyyn. \"Eläimiä --\nluontokappaleita -- en laske mukaan! Olen tutkinut ihmisluonnetta\nkaiken ikäni -- enkä ole vielä päässyt läheskään sen perille.\nMerkillistä!\"\n\n\"Teillä on ollut seikkailuja?\" vihjaisin.\n\n\"Seikkailuja!\" huudahti hän, taaskin kuivasti naurahtaen. \"Oh, niistä\nvoisi kirjoittaa pari paksua nidosta. Minä olen niitä miehiä, joille\naina sattuu seikkailuja. Minä... Hyväinen aika! Tässäkö jo taas?\"\n\nHänellä oli syytä äkilliseen kummastukseensa. Juuri edessämme kuja\nkapeni ennenkuin päätyi maantielle; sen yli riippuvat puiden oksat\ntekivät sen pimeähköksikin. Tiheästä pensaikosta oikeallamme sukelsi\nesille kolme miestä, kolme isoa, lujarakenteista, rotevaa miestä, jotka\nlyöttäytyivät ympärillemme yhtä peloittavasti kuin päättäväisestikin.\n\nMutta en kiinnittänyt huomiotani niin paljon heidän liikkeisiinsä kuin\nulkonäköön. Jokaisella oli omituinen huppukaulus -- se peitti\ntäydellisesti pään ja hartiat, ulottuen vyötäisille asti. Pään\nyläpuolella se suipentui kärjeksi; kaksi pyöreätä reikää oli leikattu\neteen, joista naamioitu voi katsella; molemmilla sivuillakin oli aukko,\njosta käsivarsi pistäytyi ulos. Vaikka melkolailla hätkähdinkin, panin\nkuitenkin merkille, että jokaisella miehistä oli neliniitinen\nvillakankainen puku ja että hihat eivät olleet kurtussa. Kaiketikin\nolivat ahdistajamme hyvin pukeutuvia miehiä. Mutta sitäpaitsi\nhavaitsimme jotakin muuta -- paljoa tärkeämpää. Jokainen piteli --\nilmeisesti hyvin asiallisesti -- automaattirevolveria.\n\nEnsimmäisen huudahduksensa jälkeen mr Vandamarke seisoi aivan hiljaa.\nKuulin hänen nopeasti vetävän henkeänsä. Sitten seurasi hetkisen\näänettömyys, jonka pisin naamioiduista katkaisi.\n\n\"Mr Vandamarke\", sanoi hän nopeasti, tempovalla äänellä. \"Me sieppaamme\nteidät mukaamme! Me tarvitsemme teitä -- ja otamme myöskin nuoren\ntoverinne, koska hän sattuu olemaan seurassanne. Älkää ryhtykö\nvastarintaan, niin teille ei tehdä mitään pahaa. Aluksi kysyn\nkursailematta: onko kummallakaan teistä aseita? Muistakaa, että voin\nteidät heti kohta tarkastuttaa!\"\n\nMr Vandamarke päästi suustaan yhden sanan.\n\n\"Ei!\"\n\n\"Minulla ei ole aseita\", virkoin minä.\n\n\"Hyvä!\" huudahti mies. \"Sitten -- tuon kulman taakse autoomme!\nKummallakaan teistä ei ole syytä pelkoon, mutta totella teidän täytyy.\nNoh -- rivakasti!\"\n\nMe marssimme -- eihän siinä muuta neuvoa ollut. Mutta mr Vandamarke\nkysyi olkansa yli:\n\n\"Minne?\"\n\n\"Meidän asiamme!\" vastasi iso mies. \"Kuten sanottu -- älkää tehkö\nvastarintaa, mr Vandamarke, niin ei teille tapahdu mitään pahaa. Jo\ntänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!\"\n\nMe käännyimme kulmasta. Siellä, maantien vieressä oli iso, voimakas,\nsuljettu matka-auto. Meidät työnnettiin kursailematta autoon; kaksi\nmiehistä, toinen sama, joka tähän asti oli ylläpitänyt keskustelua,\nseurasi meitä; kolmas hyppäsi eteen. Näin hänen asettuvan ajamaan,\nmistä minulle selvisi, että neljättä miestä ei ollut. Mutta vähän\ntilaisuutta meillä oli mitään nähdä, sillä heti kun me vangitsijoinemme\nolimme astuneet autoon, laskettiin verhot sivuilla ja edessä alas, enkä\nenää nähnyt ajajaa. Kaiketikin hän, kun meidät oli saatu varmaan\ntalteen, riuhtaisi pois huppukauluksensa ja pukeutui tavalliseen\nasuunsa, jottei herättäisi huomiota. Oli miten oli, mutta minuutin\nkuluttua meidät kiidätettiin pois -- vangittuina ja häkkiin\nsuljettuina.\n\nAjopeleissä oli juuri kylliksi valoa voidakseni nähdä nuo kaksi miestä,\njotka istuivat meitä vastapäätä lähellä ovea kummallakin puolen. Mutta\nminä en kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan keskitin sen kokonaan\nmatkamme suuntaan. Auto oli siihen astuessamme käännettynä etelään\npäin, ja eteläiseen suuntaan se lähti. Mutta muutaman minuutin perästä\nse kääntyi jyrkästi vasemmalle ja teki vähän myöhemmin yhtä jyrkän\npolven oikealle. Puolen tunnin kuluessa olimme kääntyneet niin monta\nkertaa, että jouduin ymmälle enkä voinut päättää, liikuimmeko itään,\nlänteen, etelään vai pohjoiseen.\n\nÄkkiä kiersi yksi pidättäjistämme sähkövalon palamaan. Silloin näin,\nettä meitä kuljetettiin loistovaunussa, joka varmaan oli maksanut\nomistajalleen melkoisen rahasumman. Se oli iso, tilava kulkuneuvo ja\nsiihen mahtui istumaan puoli tusinaa henkilöä. Sitäpaitsi se oli\npehmeästi sisustettu ja varustettu kaikenlaisilla laitteilla, jotka\ntekivät oleskelun mukavaksi ja hauskaksi. Mutta turhaan etsin mitään\nkilpeä, nimipiirtoa tai muuta, mikä olisi ilmaissut omistajan. Sillä\ntavoin ei ollut enempää selkoa saatavissa kuin edessämme olevista\nsynkistä hahmoista.\n\nKun saatiin valaistusta, kumartui mr Vandamarke, joka siihen asti oli\nistunut ääneti vieressäni, äkkiä päävartijamme puoleen.\n\n\"Koska näytte tuntevan perin hyvin asiani ja liikkumiseni\", huomautti\nhän peittämättömän ivallisesti, \"niin tiedätte kaiketi, että minulla on\ntytär?\"\n\n\"Tiedämme sen varsin hyvin, mr Vandamarke\", kuului miehen huulilta.\n\n\"Tyttäreni odottaa minua kotiin päivälliselle neljännestä yli\nseitsemän\", sanoi mr Vandamarke. \"Hän hätääntyisi kovin, jos minä en\nsaapuisi.\"\n\n\"Olkaa huoleti, sir!\" vastasi kohtelias ääni. \"Me otimme sen seikan\nhuomioon. Tyttärenne on jo ehtinyt saada teiltä sähkeen, jolla\nilmoititte hänelle, että odottamaton asia viivyttää teitä myöhäiseen\nhetkeen. Kaikki on kunnossa, mr Vandamarke! Te pääsette turvallisesti\nnukkumaan kotiinne, kun olette meistä suoriutunut.\"\n\n\"Tosiaan hyvin ystävällistä teidän puoleltanne!\" huomautti mr\nVandamarke. \"Teidänlaisiksenne miehiksi olette sekä kohteliaita että\nhuomaavaisia. Mutta sanokaahan mitä minusta tahdotte? Noh, hupsu\nkysymys! Voinhan asian hyvinkin arvata.\"\n\n\"Sitten ei olekaan mitään syytä sitä minulta kysyä, mr Vandamarke\",\nvastasi vangitsijamme. \"Olen sentään iloinen, kun pidätte meitä\nhuomaavaisina ja kohteliaina. Koetamme olla kumpaakin. Kaihan teidän on\nmukava istua? Polttakaa, jos haluatte -- me itse, kuten näette, emme\nsitä tällä hetkellä voi.\"\n\nVandamarke veti esiin sikaarikotelonsa, noudattaen kehoitusta. Hän\npoltteli ääneti kotvan aikaa, silmäillen tarkasti pidättäjiään. Minäkin\ntarkastelin heitä -- tai pikemminkin mitä heidän vaatteistaan saatoin\nnähdä. Toisella oli ruskea, toisella harmaa villapuku -- hyvää kangasta\nja hyvin leikattu. Jalkineetkin olivat hyvät -- ensiluokkaiset,\nkallishintaiset kengät. Ja mies, joka yksin oli haastellut, puhui\ntyynellä, sivistyneellä äänellä -- herrasmiehen äänellä.\n\n\"Lienenköhän joskus ennenkin kuullut teidän äänenne!\" huudahti mr\nVandamarke äkkiä. \"Melkeinpä luulen!\"\n\n\"Ja minä luulen, että ette ole, mr Vandamarke\", vastasi vangitsijamme.\n\"Mikä on kohtelias muoto sanoa, että varmasti ette ole. Ette ole minua\nmilloinkaan ennen tavannut ettekä minua tämän illan jälkeen myöskään\nkoskaan enää tapaa.\"\n\n\"Saa nähdä\", jupisi mr Vandamarke. \"Teidän ääntänne en ainakaan\nunohda!\"\n\nOmasta puolestani toivoin, että minulla olisi jotakin\nkouraantuntuvampaa muistettavaa kuin pelkkä ääni. Minusta oli vähän\nmahdollisuutta, että milloinkaan olisin voinut ryöstäjämme tuntea.\nEpälukuisilla miehillä on kuosikkaat ruskeat tai harmaat villapuvut, ja\nvaikea on eroittaa toista siroa kenkäparia toisesta. Eikä äänikään\nollut erikoisen tunnuksellinen; se oli tavallinen hyvin kasvatetun\nenglantilaisen ääni. Kunhan vain näkisin edes vilahduksen!... Ja\nsilloin minä aivan äkkiä näin. Auto oli nyt toista tuntia kiitänyt\ntasaisesti ja hyvällä vauhdilla. Se hiljensi vauhtiaan, hiljensi yhä ja\npysähtyi. Oli hetkinen äänettömyyttä. Sitten avautui toinen ovista, ja\nse kolmas mies näyttäytyi, huppukauluksessaan taaskin. Ja kun hän laski\noikean kätensä oven syrjään, huomasin minä, että hänen pikkusormensa\noli omituisesti taipunut ja kiertynyt ja että rystön päällä, jossa\nsormi liittyi kämmeneen, oli lyijynharmaa arpi. Laajasta kokemuksesta\ntiesin, että näkemäni täplä oli luodinhaavan merkki.\n\n\"Nyt, mr Vandamarke -- ja teidän nuori ystävänne -- suvainnette astua\nalas\", sanoi päärosvo. \"Olemme perillä.\"\n\nMe astuimme autosta. Minä vilkaisin ympärilleni. Silloin oli pimeä,\nmutta saatoin eroittaa olevamme jonkinlaisessa pihassa, nähtävästi\njonkun vanhan, korkeaharjaisen rakennuksen ympäröimänä kolmelta\nsivulta. Edestämme kiilui valoa -- heikkoa valoa, -- ja henkivartijamme\nohjasivat meidät sitä kohti. Tulimme tammella laudoitettuun eteiseen,\nmutta siitä emme paljoa nähneet. Heti sisälle astuttuamme avautui ovi,\nja meidät työnnettiin lempeästi pieneen huoneeseen, jossa lamppu paloi\nkeskipöydällä ja hauska valkea loimusi takassa. Ovi suljettiin\nperästämme: kuulimme avainta kierrettävän lukossa.\n\nMr Vandamarken ensi hommat kiinnittivät huomioni. Heti kun olimme\nsisällä suojassa ja yksinämme, vilkaisi hän ympärilleen. Huone\nitsestään oli aivan tavallinen päivähuone, kaksitoista jalkaa\nkumpaankin suuntaan ja yksinkertaisesti kalustettu. Toisella sivulla\noli väliovi, toisella taas verhottu ikkuna. Mr Vandamarke meni\nkoettelemaan ovea -- se oli lukossa. Hän astui lattian yli ja veti\nverhoa. Ikkuna oli varustettu metallitangoilla. Sitten hän kääntyi\nminuun päin, irvistäen ja merkitsevästi nyökäten.\n\n\"Todellakin satimessa tällä kertaa, Gregg-poikaseni!\" lausui hän.\n\"Varsin varmassa tallessa. Olen pahoillani teidän tähtenne.\"\n\n\"Eipä se mitään merkinne, mr Vandamarke\", vastasin minä. \"Minut\nsiepattiin siksi, että olin seurassanne. Kun he ovat suoriutuneet\nteistä, jättävät he minutkin rauhaan... Minä en ole tärkeämpi kuin\nteidän keppinne. Mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\" kysyi hän, kun minä vaikenin.\n\n\"Olen levoton teidän tähtenne\", sanoin minä. \"Mitä he teistä tahtovat?\"\n\n\"Minä tiedän -- tiedän varsin hyvin!\" vastasi hän jurosti. \"Tiesin\nalusta pitäin! No, eihän sille mitään voi. Yksi seikkailu lisää.\"\n\nOlin juuri vastaamaisillani, että seikkailu, jossa esiintyi\nnaamioituja, revolverilla aseistettuja miehiä, ei ollut erikoisen\nhauska, kun sisäovi samassa avautui ja yksi pidättäjistämme ilmestyi\ntuoden lautasella voileipiä, viskyä ja kivennäisvettä. Lyhyesti, mutta\nkohteliaasti kehoitettuaan meitä nauttimaan virvokkeita hän palasi yhtä\nnopeasti kuin oli tullutkin -- mutta sitä ennen ehdin kuitenkin jälleen\ntodeta hänen käyristyneen sormensa.\n\n\"Tuon miehen minä toki tunnen\", huomautin ottaessani voileivän. \"Hän on\nmerkitty...\" ja minä selitin sanojeni tarkoituksen.\n\nMatkatoverini pudisti päätänsä.\n\n\"Jos nimittäin koskaan satutte hänet jälleen tapaamaan\", virkkoi hän.\n\"Mutta tämä on ovela, hyvin suunniteltu juoni, poikani, ja luultavinta\non, ettemme näistä miehistä koskaan ketään tapaa. Kaikki on\nhuolellisesti järjestetty -- eikä minulla ole aavistustakaan, missä\nolemme! Kuinka pitkälti luulette siinä autossa ajaneemme?\"\n\n\"Ajasta päättäen arvelisin ajaneemme viitisenkymmentä kilometriä\",\nvastasin. \"Mutta minulla ei ole aavistustakaan, vietiinkö meitä etelään\nvai pohjoiseen, länttäkö vai itää kohti. Varmaa vain on, että olemme\nkaukana Marton Hillistä, mr Vandamarke.\"\n\nHän vilkaisi minuun omituisesti, puolittain arasti ja puolittain\nhuvitettuna lasin yli, jota juuri kohotti huulilleen.\n\n\"Niinkö?\" sanoi hän kuivakiskoisesti. \"No... ehkä.\"\n\nTuijotin häneen kummastuneena.\n\n\"Ajelimme toista tuntia!\" huudahdin.\n\n\"Juuri niin, Gregg\", vastasi hän. \"Mutta ehkä meitä kyyditettiin\nympärinsä naapuristossa. Silmänlumeita! Joka tapauksessa...\"\n\nJuuri silloin avautui väliovi, ja huppukauluksinen pää kurkisti\nhuoneeseen.\n\n\"Olkaa hyvä, mr Vandamarke, käykäähän tänne\", käski tulija. \"Toverinne\njää paikoilleen. Ottakaahan lasinne mukaan, mr Vandamarke, niin\nrupattelu sujuu hauskemmin ja hilpeämmin.\"\n\nMr Vandamarke murahti jotakin, mitä en kuullut. Mutta lasi kädessä hän\nastui ovesta sisälle. Se lukittiin jälleen. Minä olin yksin.\n\nSeisoin jonkun aika kuuntelemassa, mutta en eroittanut mitään.\nPienintäkään ääntä ei kuulunut huoneesta, johon mr Vandamarke oli\nmennyt. Vankilassani ei ollut mitään merkille pantavaa -- ei edes\nkirjaa, josta olisin tavannut jonkun nimipiirroksen. Astuen ikkunan luo\nja pujahtaen raskaan verhon taakse vilkaisin pihaan. Samassa äkkäsin\nmiehen kävelemässä edestakaisin pimennossa -- herkeämättä edestakaisin\nkuin vartijan. Hän pysähtyi ja raapaisi katsellessani tulta, sytytellen\nsillä huuliensa välissä lerppuvaa sikaaria. Lähes minuutin ajan näin\nhänen kasvonsa kokonaan, selvästi ja varmasti.\n\n\n\n\nII\n\nVAPAUTUS\n\n\nOlisi näissä olosuhteissa ollut hupsua, ellen olisi tiukasti tarkannut\ntuota miestä -- tai oikeammin, mitä hänestä saatoin nähdä. Hänen\nottamansa tulitikku oli hyvä, se leimahti kauniisti ja hänen pitäessään\nsitä sikaarinsa päätä vasten valaisi hänen piirteensä. Niissä ei ollut\nmitään tavallisesta poikkeavaa, huomiota herättävää tai merkillistä,\nminkävuoksi tunsinkin pettymystä, koska tietenkin olisin muistanut ne\nparemmin, jos niissä olisi jotakin sellaista ollut. Mutta minä tiesin,\netten häntä unohtaisi, että helposti tuntisin hänet, jos hänet jälleen\nnäkisin.\n\nKuitenkin hänen kasvonsa olivat niitä, joita kohtaa tuhansittain --\ntyypillisen, hyvännäköisen englantilaisen sileähköt, viiksillä\nkoristetut, hyvässä lihassa olevat ja huolellisesti ajellut kasvot. Ja\nmies oli otaksuttavasti kolmekymmentäviisi, mahdollisesti neljäkymmentä\nvuotta täyttänyt, pitkä ja jotenkin harteva. Sen lisäksi en hänestä\neroittanut mitään muuta kuin että hänellä oli päässä pehmeä lakki\nsyvään otsalle vedettynä ja että hän näkyi olevan verhoutuneena väljään\npäällystakkiin.\n\nSytytettyään sikaarinsa hän lähti kävelemään poispäin; minä tarkkasin\nhäntä vielä pari minuuttia. Hän asteli edestakaisin pihassa, sikaarin\nhehkuva pää osoitti minulle hänen suuntansa. Mutta sitten kuulin\ntakahuoneen oven narahtavan ja pujahdin esille ikkunaverhon takaa,\njottei vain kukaan vangitsijoistani yllättäisi minua ikkunasta\nkurkistelemasta. Tuskin olin palannut paikoilleni, kun väliovi avautui\nja mr Vandamarke tuli esille. Ovi suljettiin taaskin toiselta puolelta\nja lukittiin.\n\nMr Vandamarkella oli lasi tyhjänä kädessä. Tiesin hänet perin\nkohtuulliseksi mieheksi, joka ei kerhossa koskaan nauttinut muuta kuin\nkupillisen teetä. Mutta nyt hän astui suoraan pöydän luo täyttäen\nitselleen toisen juomalasillisen viskyä ja soodaa. Hän joi sen yhdellä\nsiemauksella, kääntyi minun puoleeni ja hymyili -- omituisesti.\n\n\"No niin, nyt siitä on päästy, Gregg-poikaseni\", sanoi hän melkein\nhilpeästi. \"Nopeasti -- kivuttomasti!\"\n\n\"En tiedä, mistä on päästy, mr Vandamarke\", vastasin minä.\n\nHän pisti kätensä taskuihinsa, kuului kilistelevän siellä olevia\nirtonaisia kolikoita ja iski minulle silmää.\n\n\"Varsinainen asia on nyt suoritettu\", selitti hän. \"Se heidän asiansa!\nSe, jonka vuoksi he toivat meidät -- toivat minut -- tänne.\"\n\n\"Mutta minulle on kaikki yhtä hämärää kuin ennenkin\", vastasin minä.\n\"Miksi he toivat meidät -- teidät -- tänne? Minä en sitä tiedä, mr\nVandamarke!\"\n\nHän naurahti, mutta suupielissä ja silmissä oli yrmeä ilme, kun hän\nvetäen taskustaan sikaarikotelonsa valitsi ja sytytti sikaarin\nikäänkuin tahallisen verkallisesti. Mutta huomasin, että hänen sormensa\nhiukan vapisivat, kun hän raapaisi tulta.\n\n\"Ettekö?\" virkkoi hän. \"No, minä kerron teille. Ryöstö!\"\n\n\"He -- tahtoivat ryöstää teidät!\" huudahdin minä.\n\n\"Niinpä niin, veikkoseni -- juuri niin!\" vastasi hän tyynesti. \"Ja\npanivat aikomuksensa täytäntöönkin! On tilanteita, Gregg, joissa mies\njoutuu epäedulliseen asemaan. Esimerkiksi silloin, kun on vieraassa\ntalossa kolmen naamioidun, julmannäköisillä revolvereilla varustetun\nmiehen parissa! Kun sellaisissa olosuhteissa tyynesti ja päättäväisesti\nvaaditaan luovuttamaan, on paras luovuttaa -- nopeasti. Häh?\"\n\n\"Siis... teidät on ryöstetty?\" huomautin.\n\nMutta minä tarkkasin häntä. Hän oli niitä, jotka panevat liian paljon\njalokiviä näytteille. Hänellä oli kravatissaan timantti, josta eräs\nkerholaisista kerran oli minulle kuiskannut, että sen täytyi olla\npienen omaisuuden arvoinen. Hänellä oli samanlainen pikkusormensa\nsormuksessa. Hänellä oli paksut kultaperät hyvin upeassa kellossaan.\nKaikki nuo esineet olivat yhä tallella. Hän havaitsi minun vilkaisevan\nniihin ja nauroi.\n\n\"Pyh, ei sellaista! Ei mitään pikku näpistelyä -- jos se on oikea\nsana\", virkkoi hän ivallisesti. \"Huolellinen valmistelu vaatii suuria\ntuloksia. No -- kaikki on päättynyt, kuten sanoin, ja toivon, että he\npäästäisivät minut menemään.\"\n\nTuijotin häneen, ääneti ihmetellen -- en niin paljoa hänen menetystään,\nolipa se mitä tahansa, kuin hänen levollisuuttaan. Mutta kun hän ei\nomaehtoisesti antanut enempiä tietoja kuin mitä jo oli antanut, en\nniitä udellutkaan. Minäkin toivoin pääseväni pois ja käännyin\ntuontuostakin toiselta ovelta toiselle. Sitten avattiinkin se, josta\nensin olimme astuneet huoneeseen. Hämärästi valaistussa eteisessä\nseisoivat nuo kolme miestä huppukauluksissaan.\n\n\"No, mr Vandamarke!\" virkkoi johtaja leppeimmällä, kohteliaimmalla\näänellään. \"Auto odottaa käskyjänne.\"\n\nMr Vandamarke astui ulos vankilastaan, ja minä hänen kintereillään.\n\n\"Jos autonne on minun käskettävissäni\", murisi hän, \"vaikka luulen, että\nmurina oli teeskenneltyä, niin vietäköön minut suoraan talooni Prince's\nGaten alueelle Lontooseen. Tulen jo myöhään päivälliselle, ja\npäivällinen on tärkeä asia minun ikääni ehtineelle miehelle.\"\n\nRosvojen johtaja nauroi opastaessaan meidät rakennuksesta pihan yli.\n\n\"Pelkään, ettei se ole meille mahdollista, mr Vandamarke\", vastasi hän,\n\"mutta teemme teidän hyväksenne kaiken voitavamme, toisin sanoen,\nviemme teidät paikkaan, josta pääsette nopeasti ja välittömästi\nkosketuksiin Lontoon kanssa. Olemme nähkääs miehiä, jotka pitävät\nsanansa, -- tänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!\"\n\n\"Sulimmat kiitokset huomaavaisuudestanne!\" vastasi mr Vandamarke\nivallisesti. \"Osaanhan sentään kylliksi aritmetiikkaa käsittääkseni,\nettä olette saanut palkan vaivoistanne! Mutta -- se ei kuulu tähän, --\nhaluammepa vain jo toiseen seuraan.\"\n\nHän astui autoon ja painuen sen etäisimpään nurkkaan vaikeni jälleen.\nMinä seurasin; kaksi miehistä lähti mukaan. Verhot tiukkaan vedettyinä\nkaikkiin ikkunoihin lähdimme jälleen liikkeelle. Kun yksi vartioistamme\nsytytti valon, vilkaisin kelloon. Kaksikymmentä minuuttia yli\nkahdeksan: olimme olleet tuossa oudossa talossa lähes kolme\nneljännestuntia.\n\nAuto kulki miellyttävän tasaisesti, joten vierimme eteenpäin hyvin\nmukavasti. Äkkiä kumartui johtaja mr Vandamarken puoleen.\n\n\"Meillä on runsaasti tunnin matka, mr Vandamarke\", virkkoi hän\nhauskasti naurahtaen. \"Entä jos pelattaisiin korttia? Meillä on\nlehdet.\"\n\nMinä vilkaisin toveriini. Ihmeekseni havaitsin hänen silmissään äkkiä\nvälähtävän. Hän kohottausi.\n\n\"Onko teillä käteistä?\" kysyi hän.\n\n\"Onhan toki!\" vakuutti kysyjä taaskin naurahtaen. \"Tässä on kortit. No,\nmitä pelaamme, mr Vandamarke? Te ja toverinne määräätte pelin.\"\n\n\"Jättäkää minut pois!\" sanoin minä. \"En halua pelata -- eikä minulla\nole rahaakaan, paitsi jokunen shillinki.\"\n\n\"Jättäkää hänet pois pelistä!\" käski mr Vandamarke. \"Minä en salli\npoikasten pelata kanssani, en milloinkaan pelaa muutoin kuin rahasta.\nEikä nuorukaisilla ole syytä panna rahoja alttiiksi korttipelissä\nenemmän kuin muussakaan. No niin, minä pelaan teidän kanssanne. Otamme\njonkun erän sokkopeliä.\"\n\nJohtaja, joka oli laskenut levyn alas pöydäksi auton taka- ja\netuistuimien välille ja nyt hypisteli uutta korttipakkaa, tiputteli\nlehtiä sormistaan ja tuijotti. Ainakin otaksun hänen tuijottaneen siitä\ntavasta päättäen, jolla hän käänsi naamioidut kasvonsa mr Vandamarkea\nkohti.\n\n\"Sokkopeliä!\" huudahti hän. \"Olenhan siitä tietenkin kuullut...\nmutta... eikö se ole pelkkää sattumankauppaa? Yksinomaan -- uhkapeliä!\"\n\n\"Kerrassaan!\" varmensi mr Vandamarke. \"Juuri sopiva peli näissä\nolosuhteissa.\"\n\nJohtaja käänsi silmäreikänsä toveriaan kohti, joka nyökkäsi. \"Sama se!\"\nsanoi johtaja. \"Sokkopeliä siis. Mutta -- kuinka sitä pelataan?\"\n\n\"Yksinkertaista!\" vastasi mr Vandamarke. \"Korttipakka siirtyy kädestä\nkäteen ja jokainen ottaa pienen määrän kortteja päältä, minkä jälkeen\nkukin lehtiinsä vilkaisematta pelaa niillä, jotka on sattunut saamaan.\nSiinä kaikki!\"\n\n\"Räikeää uhkapeliä! Jumalatonta peliä!\" huudahti johtaja. \"Ihmettelen,\nettä teidänlaisenne erittäin arvossapidetty herrasmies, mr\nVandamarke... Mutta olkoon menneeksi! Näyttäkäähän siis!\"\n\nHe alkoivat pelata. Minä istuin vieressä katselemassa ja havaitsin\nnopeasti pari, kolme seikkaa. Mitä muuta mr Vandamarkelta tuossa\ntalossa lieneekin ryöstetty, oli hänelle ainakin jätetty lompakkonsa.\nHän otti sen esille -- seteleistä pulleana. Toisetkin miehet ottivat\nhuppukaulustensa verhosta lompakkonsa, jotka myöskin olivat hyvin\ntäyteläiset. Se siitä! Mutta kiintoisampaa minusta oli mr Vandamarken\nilmetyn erinomainen onni. Hän voitti voittamistaan! Löi aina korttinsa\nvälinpitämättömän tyynesti, mistä havaitsin, että menestys näkyi\nhänelle olevan poikkeuksettoman säännöllinen. Toisten miesten setelit\nsiirtyivät alati hänen omaan kasaansa, ja vihdoin nojasi johtaja\npöydästä poispäin.\n\n\"Jo riittää!\" virkkoi hän surkeasti nauraen. \"Puti puhdas!\"\n\n\"Niin olen minäkin\", sanoi hänen toverinsa. \"Ihan pennitön.\"\n\nMr Vandamarke sipaisi setelit -- hyvänlaisen pinkan -- ja pisti\ntaskuunsa.\n\n\"Minulla on aina ollut hyvä onni korttipelissä\", virkkoi hän\nmiettivästi. \"Kummallista! Mutta niin on ollut. Kiitän teitä hauskasta\nhuvista. Ja milloin me sitten eroamme?\"\n\nEro tuli kymmenen minuuttia myöhemmin, ajettuamme jo toista tuntia.\nAuto hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi. Sisältä sammutettiin valot, ja ovi\naukeni. Herra Vandamarkea ja minua pyydettiin astumaan ajopeleistä, ja\nniin tulimme pimeään. Minä näin olevamme valtamaantiellä, ja jonkun\nmatkan, noin puolentoista kilometrin, päästä edestämme kuulsi valoja\nmatalahkolta mäeltä -- pienen kaupungin valoja.\n\n\"Missä ollaan? Mihin te meidät jätätte?\" kysyi mr Vandamarke. \"Tämä\nnäyttää erämaalta. Missä...?\"\n\n\"Kävelkää tuonne kaupunkiin, mr Vandamarke, niin tiedätte, missä\nolette\", vastasi johtaja, tyynesti ja levollisesti naurahtaen. \"Pian\npääsette kotiinne Prince's Gaten varrelle. Hyvää yötä vain!\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli auto vierinyt edelleen. Mutta se\nkulki vain muutaman kymmenkunnan metriä. Sitten se pysähtyi, kääntyi --\nsuhahti hetkistä myöhemmin ohitsemme suuremmalla vauhdilla ja hävisi.\nMe käännyimme kaupunkia kohti.\n\n\"Missähän olemme?\" kysyi mr Vandamarke. \"Outoa seutua -- ja tähän\naikaan. Varmaankin...\"\n\n\"Kello lähenee kymmentä\", sanoin minä. \"Mutta olemmepa missä tahansa,\njos tämä paikka on Lontoon tien vartta, pääsemme pian kotiin.\"\n\n\"Sitä ei voi tietää, Gregg\", vastasi hän. \"Saatamme olla pitkän matkan\npäässä Lontoosta, eikä tähän aikaan kenties mene junaa. Ajoimme hyvän\ntaipaleen siinä autossa!\"\n\n\"Luulen niiden tarkoittaneen mitä sanoivat\", vastasin. \"Ja valot tuolla\nnäyttävät isohkon aseman lyhdyiltä. Joka tapauksessa olemme nyt\nvapaudessa. Saanko tehdä teille erään kysymyksen, mr Vandamarke?\"\n\n\"Vaikka tuhannen, poikani, jos haluatte!\" sanoi hän. \"Kymmenenkin\ntuhatta!\"\n\n\"Yksi riittää\", virkoin minä. \"Ja se on täydellinen. Onko teillä mitään\naavistusta, keitä nuo miehet olivat?\"\n\n\"Ei minkäänlaista!\" huudahti hän heti. \"Ei enempää kuin teilläkään.\nMistäpä muusta heidät voisi tuntea kuin äänestä? Enkä minä kuullut\nmitään tuttua äänen värettä?\"\n\n\"Kuitenkin täytyy heidän tietää melko paljon teistä ja tavoistanne\",\nhuomautin minä.\n\n\"Se on varmaa, veikkoseni!\" myönsi hän. \"Oikein ovelia paholaisia!\nMutta rientäkäämme kotiin, Gregg. Minulla on tytär -- ainoani, -- vasta\ntyttönen, ja minä olen levoton hänen tähtensä. Hiisi muusta\nvälittäköön! Kotiin nyt vain!\"\n\nMe kiirehdimme askeleitamme ja saavuimme pian tuon tuntemattoman\nkaupungin liepeille. Kaksi miestä astui ulos tienviereisestä\nravintolasta, ja minä riensin heidän luokseen.\n\n\"Mikä kaupunki se on, johon nyt tulemme?\" kysyin.\n\nMiehet pysähtyivät ja vilkaisivat minuun läheisen katulyhdyn valossa,\nihmetellen.\n\n\"Nimeltäänkö?\" kysäisi toinen ikäänkuin kummastuneena. \"Tämä on\nBasingstoke!\"\n\n-- Hyväinen aika! -- jupisin minä itsekseni, umpimähkään arvellen, että\nolimme satakunnan kilometrin päässä paikalta, jossa meidät napattiin.\nSitten sanoin ääneeni: \"Basingstoke! Kuinka kaukana se on Lontoosta?\"\n\nMiehet vilkaisivat toisiinsa.\n\n\"Hm, noin kuusikymmentä kilometriä\", sanoi toinen heistä. \"Ehkä vähän\nenemmän.\"\n\n\"Satutteko tietämään, milloin täältä lähtee juna?\" kysyin. \"Ja voitteko\nnäyttää minulle lyhimmän tien asemalle?\"\n\n\"Lounainen rautatieyhtiön juna lähtee 10.17, eikö niin, Bill?\" virkkoi\ntoinen. \"Saapunee Waterloo-asemalle 11.30. Enempää en tiedä, mutta...\"\n\nMr Vandamarke, joka oli ääneti kuunnellut, puuttui nyt puheeseen.\n\n\"Melkein tunti odotettava, Gregg!\" huudahti hän kärsimättömästi. \"Ajan\nhukkaa! Kuulkaahan, nuoret miehet, tiedättekö autoasemaa, josta saisi\nvuokrata ensiluokkaisen vaunun? Niinkö? No, opastakaahan minut sinne,\nniin siitä heltiää teille pari puntaa.\"\n\nAnnoin hänen ottaa ohjat omiin käsiinsä. Miehet opastivat meidät\nautovajaan, mr Vandamarke palkitsi heidät ja alkoi selittää asiaa\nomistajalle. Kymmenen minuutin päästä olimme jälleen matkalla --\nkiitämässä nopealla autolla Lontoota kohti. Toverini virkkoi tuskin\nsanaakaan, ennenkuin olimme läntisissä esikaupungeissa. Sitten hän\nkysäisi äkkiä: \"Odottaako teitä joku, Gregg? Äiti... ehkä?\"\n\n\"Ei\", sanoin minä. \"Asun yksinäni -- kalustetuissa huoneissa. Ei\nminusta mitään hätää, mr Vandamarke -- ei ole väliä, milloin tulen\nkotiin. Yksineläjä.\"\n\n\"Sitten lähdette mukaani\", ehdotti hän. \"Syömme illallista ja ehkä\nrupattelemme. Illallinen sentään ensin.\"\n\nOtin kernaasti vastaan hänen kutsunsa, sillä minä olin utelias\ntietämään hänestä ja illan salaperäisestä seikkailusta. Saavuimme\nPrince's Gaten alueelle heti yhdentoista jälkeen. Hän maksoi\najajallemme runsaasti ja opasti minut palatsimaiseen asuntoon, jossa\nharvinaisen muhkea ja juhlallinen hovimestari otti meidät vastaan\neteisessä. Juteltuaan hetkisen hänen kanssaan tarttui mr Vandamarke\nkäsivarteeni.\n\n\"Epäilemättä ne miehet, joiden kanssa tänä iltana jouduimme tekemisiin,\nolivat roistoja, Gregg!\" kuiskasi hän astuessamme eteisen läpi. \"Mutta\nhe olivat rehellisiä roistoja! He lähettivät mainitsemansa sähkeen,\ntiedättehän, ilmoittaen tyttärelleni, että viipyisin myöhäiseen. Se oli\nhyvä! Tyttö on sen rauhoittamana mennyt tuutuunsa. Ja älykkäitä\nroistoja! Lähettivät sen Marton Hillistä minun nimessäni. No -- mikä\nnyt?\"\n\nMinä olin hätkähtänyt ja hän oli sen havainnut. Vastasin hänen kysyvään\nkatseeseensa nauraen.\n\n\"Eivätköhän vain antaneet itseään siellä ilmi, mr Vandamarke?\" sanoin.\n\"He eivät voineet mennä pieneen maalaispostitoimistoon niissä\nkummallisissa huppukauluksissaan! Arvatenkin yksi meni sisälle --\nhuppukauluksettaan. No niin, -- Marton Hillin postiaseman virkailijat\nvoivat hänet meille kuvailla.\"\n\n\"Sepä on mainiota, nuori ystäväiseni\", virkkoi hän. \"Sitä minä en olisi\ntullut ajatelleeksi. Niin, sitä tietä voimme tosiaan saada heistä\njotakin vihiä.\"\n\n\"Ja muillakin keinoin, mr. Vandamarke\", sanoin minä. \"Nyt kun olette\nturvassa kotonanne, kerron teille jotakin. Voin tuntea kaksi miehistä,\njotka olivat mukana tässä väkivallantyössä tai miksi sitä halunnette\nnimittää, kunhan vain pääsisimme heidän jäljilleen.\"\n\n\"Niinkö?\" huudahti hän. \"Ja millä tavoin?\"\n\nMinä kerroin hänelle miehestä, jolla oli käyristynyt sormi, ja\ntulitikun valossa näkemistäni kasvoista. Hän kuunteli tarkkaavaisesti\nja kerran rypisti kulmiaan, ikäänkuin koettaen muistella jotakin.\n\n\"Kummallista... kummallista!\" virkkoi hän mietiskellen. \"Hm,\nmielenkiintoista, Gregg, perin mielenkiintoista! Ja sanotaan, että\nnykyiseen aikaan ei ole mitään seikkailuja ja romantiikkaa! Vai ei?\nMutta tulkaahan pieneen sopukkaani -- sinne tuodaan meille illallista.\"\n\nHän avasi oven eteisen perältä ja ohjasi minut kummalliseen ja\nomituiseen huoneeseen, jonkalaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja\nhän nauroi huomatessaan minun tarkkaavan sitä ja havaitessaan\nkummastuneen katseeni.\n\n\"Ette liene koskaan nähnyt tällaista huonetta ennen, poikaseni?\" kysyi\nhän. \"Ette tiedä, mitä se onkaan! Se on täydellinen toisinto\nhollantilaisesta maalaistuvasta! Suonissani virtaa hollantilaista verta\netäisiltä ajoilta, ja minusta tuntuu tässä huoneessa kodikkaalta, --\nsiksi minä sen näin sisustin. Kaikki on oikeaa ja alkuperäistä -- ei\nmitään jäljittelyä -- lattiasta kattoon asti. Istuskelen täällä\nmielelläni -- soveltuu minulle paremmin kuin tämän talon muut, upeat ja\nisot huoneet.\"\n\nSitten hän astui uunin luo ja osoitti huoneen ainoaa englantilaista ja\nnykyaikaista esinettä -- suloisen, kauniin tytön valokuvaa\nkallishintaisissa kehyksissä. \"Pieni neitini!\" sanoi hän ihaillen.\n\"Kaikki, mitä minulla on! Mitä ajattelette hänestä, nuori mies? Eikö\nole laatuunkäypä?\"\n\n\"Toivon, että minun sallitaan nähdä alkuperäinen, sir\", vastasin minä.\n\"Voisinko sanoa enemmän tai lausua suuremman kohteliaisuuden?\"\n\n\"Ette totisesti!\" huudahti hän taputtaen minua olalle. \"Ja nähdä hänet\nkyllä saatte -- huomenna. Mutta tässä tulee illallinen.\"\n\nHovimestari ja palvelija astuivat huoneeseen, asettivat pöydälle ruokaa\nja viiniä ja poistuivat jälleen. Jonkun aikaa isäntäni söi ja joi\nääneti. Sitten hän äkkiä, tehden hänelle ominaisen jyrkän liikkeen,\nnojausi pöydän yli minua kohti.\n\n\"Gregg\", sanoi hän omituisesti hymyillen. \"Ette tietäne, mitä ne miehet\nkärkkyivät?\"\n\n\"Minäkö, mr Vandamarke? En! Minulla ei ole siitä vähäisintäkään\naavistusta!\"\n\n\"Te olette rehti nuori mies\", jatkoi hän. \"Minä ilmoitan teille.\nTimanttia!\"\n\n\"Timanttiako?\" huudahdin. \"Ihanko sananmukaisesti yhtä timanttia?\"\n\n\"Niin\", vastasi hän tyynesti. \"Yhtä timanttia! Mutta -- se on\nkahdensadantuhannen punnan arvoinen!\"\n\n\n\n\nIII\n\nTOINEN VIERAS\n\n\nPudotin veitsen ja haarukan pelkästä kummastuksesta ja tuijotin\nisäntääni kuin hän olisi äkkiä maininnut jotakin melkein uskomatonta.\nJa puhuessani kuulostivat sanani varmaankin melko hupsumaisilta, koska\nsaivat hänet hymyilemään.\n\n\"Mitä... mitä!\" huudahdin. \"Onko... onko olemassa sellaista?\"\n\n\"Millaista?\" kysyi hän.\n\n\"Niin... niin arvokasta timanttia? Maksaisiko timantti -- yksi ainoa\nkivi -- kaksisataatuhatta puntaa?\"\n\nHän nauroi leppeästi niinkuin asiantuntija nauraa tietämättömyydelle.\n\n\"Cullinan-timantti -- jonka näin vähän senjälkeen kun se löydettiin --\nvakuutettiin Eurooppaan lähetettäessä neljännesmiljoonasta\", vastasi\nhän levollisesti. \"Niin, niin, poikani! Joka tapauksessa minun\ntimanttini on mainitsemani summan arvoinen.\"\n\n\"Kaksisataatuhatta puntaa!\" toistin minä yhä kummastuneena. \"Hyväinen\naika!\"\n\n\"Minun hintani!\" huomautti hän. \"Kallis ehkä, Gregg. Mutta nykyisin\nei ole sellaista kiveä ostettavissa. Minä toin sen mukanani, kun\ntyttöseni kanssa saavuin tänne muutama kuukausi sitten. Tämän\nVandamarke-timantin. Maailmassa ei ole toista sellaista kiveä.\nCullinan-timanttihan leikattiin palasiksi -- en muista kuinka moneksi\n-- ja kuuluu nyt kuninkaallisen kruunun kalleuksiin. Mutta minun kiveni\non ehjä!\"\n\n\"Ja sanotte niiden miesten etsineen sitä, mr Vandamarke?\" huudahdin\nminä. \"Saivat... saivatko he sen?\"\n\nVastaukseksi hän työnsi kätensä liivien sisäpuolelle ja sieppasi\njostakin sikäläisestä taskusta pienen, nelikulmaisen nahalla\npäällystetyn rasian tai laatikon, jota hän ojensi minua kohti. Hänen\npainaessaan ponninta avautui kansi, ja näkyviin tuli sametilla\nsisustettu lokero. Se oli tyhjä.\n\n\"He saivat, mitä oli tämän sisällä!\" vastasi hän synkästi. \"Niin.\nOlivat taitavia veitikoita, Gregg! He tekivät työnsä aika hyvin. Ovelia\nmiehiä! Mutta eipä heillä ollut onnea sokkopelissä\", jatkoi hän\ntyytyväisesti nauraa hytkyttäen. \"Siinä minä toki panin heidät pussiin,\n-- kortithan aina suosivat minua!\"\n\nTuijotin häneen ihmeissäni. Tässä oli mies, jolta oli ryöstetty\nkahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka nauroi, koska oli\nvoittanut rosvoilta pivollisen punnan ja kymmenen shillingin seteleitä!\nHänen ilmeisen flegmaattinen leikillisyytensä oli minulle jotakin\nkäsittämätöntä, ja tarttuen jälleen veitseen ja haarukkaan minä jatkoin\nateriaani.\n\n\"Te olette omituinen mies, mr Vandamarke!\" sanoin syötyäni pari\nsuupalaa. \"Perin omituinen mies!\"\n\n\"Minäkö?\" vastasi hän ilmeisesti hyvin mielissään. \"Ah, te pidätte\nminua omituisena miehenä, niinkö, Gregg? No, miksi minä teistä olen\nomituinen?\"\n\n\"Minun käsittääkseni pidettäisiin jokaista miestä omituisena, jolta on\nryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka sen\njälkeen riemuitsee siitä, että voitti varkaat korttipelissä!\" sanoin\nminä. \"Mutta teissä on jotakin vielä omituisempaakin!\"\n\n\"Esimerkiksi mitä?\" kysyi mr. Vandamarke, jota huomautukseni näkyivät\nyhä huvittavan.\n\n\"Tarkoitatteko, että tapananne on ollut kuljettaa tuota timanttia\nmukananne?\" kysyin.\n\nHän napautti rintaansa -- sille kohtaa, johon oli pannut tyhjän rasian\ntakaisin. \"Juuri täällä!\" vakuutti hän. \"Hyvä ja varma paikka!\"\n\n\"Erinomaisen varmaksi se osoittautuikin!\" sanoin minä ivallisesti.\n\"Timantti on poissa, mr Vandamarke.\"\n\nHän nauraa hihitti jälleen ikäänkuin kovin huvitettuna.\n\n\"Aivan oikein, poikaseni!\" vastasi hän. \"Vandamarke-timantti on nyt\npoissa!\"\n\n\"Olisi mielestäni hiukan merkillistä, jollei se olisi\", sanoin minä.\n\"Olenko oikeassa otaksuessani, mr Vandamarke, että oli ihmisiä, jotka\ntiesivät sen säilytyspaikan?\"\n\n\"Olette, Gregg, olette!\" myönsi hän. \"Oli -- on -- ihmisiä, jotka sen\ntiesivät. Useitakin!\"\n\n\"Jotka olivat sen nähneet?\" jatkoin vielä.\n\n\"Useat henkilöt ovat nähneet timantin Lontooseen tultuani\", vastasi hän\nlevollisesti. \"Olen näyttänyt sitä Cityssä ja kauppiaille Hatton\nGardenissa sekä joillekuille henkilöille, joista sellaiset asiat ovat\nperin mielenkiintoisia, vaikkeivät he olekaan ammattimiehiä. Olen\nmyöskin näyttänyt sen parille, kolmelle henkilölle golf-kerhossa -- ja\nolisin kaiketi näyttänyt teillekin, jos olisi juolahtanut mieleeni.\"\n\n\"Ja tiesivätkö kaikki nuo ihmiset, että se oli teillä mukananne tuossa\npienoislippaassa?\" kysyin.\n\n\"Jotkut tiesivät -- ehkä useimmat\", vastasi hän samaan levolliseen\nsävyyn. \"Kaiketi näkivät minun sen siitä ottavan.\"\n\n\"Sitten en voi muuta kuin ihmetellä, sir, ettei teiltä ryöstetty\ntimanttianne jo kauan sitten!\" huudahdin nuorukaisen tapaan innostuen.\n\"Hyväinen aika! Ihme, ettei teitä sen takia ole murhattu!\"\n\nHän hymyili miettiväisesti ja hieroi leukaansa.\n\n\"Nuo miehet olivat tosiaan hyvin huomaavaisia ja kohteliaita!\" sanoi\nhän ikäänkuin muistellen. \"Säädyllisimpiä roistoja, mitä olen\nkohdannut. Ja olenhan niitä elämässäni kohdannut moniakin. Eivätkö he\nolleet hyvin huomaavaisia? Meille tuotiin maukkaita voileipiä ja mitä\noivallisinta viskyä. Ja minä voitin heiltä seitsemänkymmentäviisi\npuntaa!\"\n\n\"Niin, te olette omituinen mies!\" sanoin minä. \"Aivan erikoinen!\"\n\n\"Seitsemänkymmentäviisi puntaa on seitsemänkymmentäviisi puntaa,\npoikani\", huomautti hän vakavasti. \"Se on tosiseikka, Gregg!\"\n\n\"On kyllä, mutta totta on myöskin, että kaksisataatuhatta puntaa on\nkaksisataatuhatta puntaa\", vastasin minä. \"Mihin toimenpiteisiin aiotte\ntimanttinne -- ja varkaiden suhteen ryhtyä, mr Vandamarke?\"\n\n\"Ajamaan heitä takaa!\" vastasi hän, äkillinen päättäväisyyden ilme\nsilmissä. \"Niin, poikaseni, se on itsestään selvää!\"\n\n\"Työläs tehtävä, mr Vandamarke\", huomautin minä. \"Meillä ei ole mitään\njohtolankaa paitsi noita puolisen tuntia sitten mainitsemiani perin\nheikkoja vihjeitä. Ja uskotteko tosissanne, että rosvot jäisivät tänne\nsaatuaan haltuunsa kahdensadantuhannen punnan arvoisen jalokiven? Minä\nen sitä usko!\"\n\n\"No, mitä he sitten tekisivät?\" kysyi hän.\n\n\"Minun käsittääkseni he ajaisivat autollaan Harwichiin, Doveriin tai\nFolkestoneen -- johonkin satamaan, josta voivat päästä mantereelle\",\nvastasin minä. \"Olisivat hupsuja, jolleivät niin menettelisi!\"\n\n\"Minä tavoitan heidät sittenkin\", selitti hän. \"On keinoja.\"\n\n\"Poliisit?\" esitin. \"Scotland Yardin etsiväosasto?\"\n\n\"En minä poliiseista enkä etsivistä\", vastasi hän lujasti. \"En välitä\nsellaisista. Ei, jättäkää asia minun huolekseni -- minä olen vanha\nviekas kettu, jos siksi tulee. Te pidätte tämän omana tietonanne,\nGregg. Mainitsin teille timantista vain siksi, että he minut\nryöstäessään ryöstivät teidätkin. Mutta eipä siitä tullut vahinkoa\nkummallekaan meistä -- ja enkö minä niistä miekkosista selvinnyt\nkorttipelissä oikein loistavasti?\"\n\nHän nousi pöydästä nauraen, aukaisi sikaarikaappisen ja pyysi minua\nvalitsemaan mieleiseni. Sytyttäen itsekin sikaarin hän istahti syvään\nnojatuoliin hollantilaisen lietensä ääreen ja pisti peukalonsa liivien\nhihanreikiin. Häntä katsellessaan olisi luullut, ettei hän timanttinsa\nmenetyksestä piitannut enempää kuin jos se olisi ollut piikivi.\n\n\"Otatte asiat hyvin filosofiselta kannalta, mr Vandamarke\", huomautin\nminä.\n\n\"Mitäpä tässä muutakaan?\" sanoi hän. \"Se on luullakseni paras\nmenettely. Olen eläissäni ollut kaikenlaisissa kummallisissa\nseikkailuissa, Gregg. Muuten on aina jotakin syytä kiitollisuuteenkin.\nNiinpä nämä miehet olisivat voineet helposti vaania minua tullessani\njoskus yksinäni kerhosta, ampua luodin kallooni ja jättää minut\nkuolleena virumaan. Mutta tässäpä olen elävänä ja eheänä. Ei, ainoa,\nmikä minua tänä iltana vähääkään hermostutti, oli, että tyttöseni\nsaattaisi käydä levottomaksi minusta. Kaikki järjestettiin toki hyvin\nja minä olen suuresti kiitollinen kohteliaille rosvoille. Mutta nytpä\nmuistankin luvanneeni, että saisitte hänet tavata. Tulkaa päivälliselle\nhuomenillalla -- tarkoitan tänä iltana, sillä onhan kello jo lyönyt\nkaksitoista. Tuletteko? Täsmälleen puoli kahdeksalta?\"\n\n\"Kiitos vain\", sanoin minä; \"kyllä tulen.\"\n\n\"Hyvä!\" virkkoi hän. \"Hiljainen pieni ateria -- minä itse, tyttäreni,\nte, sihteerini -- rouva Kennerley, reipas nainen, hyvin reipas, taitava\nnainen, Gregg -- ja eräs tuttavani Citystä, herra Guy Trafferdale.\nSiinä kaikki. Saapukaa kello seitsemältä.\"\n\n\"Entä... tämän illan tapaukset, mr Vandamarke?\" kysäisin minä.\n\"Otetaanko ne puheeksi...?\"\n\n\"Ei, jollen minä niistä mainitse\", keskeytti hän nopeasti. \"Jättäkää\nasiat minun haltuuni, kuten teille vastikään sanoin. En kerro\ntyttärellenikään, mitä on tapahtunut.\"\n\n\"Luuletteko, että saatte timanttinne takaisin, mr Vandamarke?\" kysyin\ntodetakseni, mitä hän sisimmässään oikeastaan tunsi. \"Luuletteko?\"\n\nHän vaikeni hetkiseksi tarkaten sikaarista kiemurtelevaa savua, ja kun\nhän jälleen puhui, oli hänen äänensä sointu vakavampi kuin se miltä\nkoskaan oli minusta tuntunut.\n\n\"Kyllä, Gregg, poikani!\" vastasi hän. \"Kyllä luulen, että saan\ntimanttini vielä käsiini! Mutta niin kummalliselta kuin se teistä\ntuntuneekin, en välitä siitä niin paljoa kuin eräästä toisesta\nasiasta!\"\n\n\"Mistä sitten, jos saan kysyä?\" virkoin minä.\n\nHän loi minuun äkillisen leimuavan katseen ja kumartui hiukan\neteenpäin. \"Mitä minä tahdon saada käsiini\", sanoi hän matalalla,\npontevalla äänellä, \"on se joukkio, joka tänä iltana meitä väijyi ja\nvei meidät mukaansa, ja -- minä saan heidät käsiini!\"\n\nSilloin näin mr Vandamarken uudessa valossa. Hänellä oli rautainen\ntahto ja teräksinen tarmo, vaikka hänen sävynsä olikin näennäisesti\nhuoleton.\n\n\"Minä tavoitan heidät\", lisäsi hän sitten. \"Nutistan heidät -- noin!\"\n\nHän painoi peukalonsa tuolinsa käsinojaa vastaan ikäänkuin olisi\nmusertanut hyönteisen ja vilkaisi samalla minuun. Teko ja katse\nmerkitsivät paljon.\n\n\"Käsitän, mr Vandamarke!\" sanoin, nyökäten hänelle. \"Ilman armoa!\"\n\n\"Juuri niin!\" vastasi hän, vuorostaan nyökäten. \"Ilman armoa!\"\n\nMinä lähdin pian senjälkeen ja kävelin vitkalleen asuntooni\nJermyn-kadulle. Olin hyvilläni, että olin päässyt kotiin. Päivän\ntapahtumat olivat olleet kyllin kiihoittavia kaivatakseni hiukan\nhiljaisuutta. Mutta heti oman kynnykseni yli astuttuani kohtasi minua\nuusi yllätys. Minulla oli kirjelaatikko kiinnitettynä vaatimattoman\nasuntoni ulko-oven sisäpuolelle. Pelkästä tottumuksesta vilkaisin\nsinne. Siellä oli yksi ainoa kirje. Osoite oli koneella kirjoitettu\nkuoreen, ja siitä vetämälläni paperiarkilla oli myöskin pelkkää\nkonekirjoitusta. Paljoa luettavaa ei siinä ollutkaan:\n\n                                          \"Birchin Lane 327 A, E.C.2.\n                                                Lokakuun 8 p:nä 1920.\n\n    Herra Mervyn Gregg,\n         Täällä.\n\n    Olen kuullut, että Te entisenä upseerina kernaasti haluaisitte\n    saada luottamustoimen. Jos suvaitsette tulla luokseni yllämainitun\n    osoitteen mukaan huomenna iltapäivällä täsmälleen kello neljä,\n    luulen voivani tehdä Teille tarjouksen, jonka otatte huomioonne.\n\n                                                Kunnioittaen\n                                              H.C. LEDDENHAM.\"\n\nMinulla ei ollut hämärintäkään aavistusta, kuka H.C. Leddenham oli.\nSellaisesta henkilöstä en varmaankaan ollut koskaan kuullut. Mutta\ntotta oli, että etsiskelin tointa, totta sekin, että monet sen\ntiesivät, joten päättelin jonkun maininneen hänelle nimeni. Ja sitten\nselvisi minulle, että jos tässä oli ollut joku hyvä tilaisuus, olin\nmenettänyt sen lähtemällä Marton Hilliin eilen. Olin tosiaan lähtenyt\naamulla jokseenkin varhain ja syönyt puolista golf-kerhossa. Olin\nvetelehtinyt mr Vandamarken kanssa pelikentällä silloin, kun minun\nolisi pitänyt olla Cityssä. Miten olikaan, ei kirjettä oltu tuotu heti\naamulla, vaan oli pistetty laatikkoon vasta lähtöni jälkeen.\n\nJotten hukkaisi mitään mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta, päätin\nmennä Birchin Lanelle seuraavana aamuna, kysyä herra H.C. Leddenhamia,\nkuka hän sitten olisikin, ja selittää syyn poisjäämiseeni edellisenä\niltapäivänä. Ja puolipäivän lähestyessä minä meninkin. Sitten tuli\ntoinen ja vielä salaperäisempi yllätys. En ollut erikoisemmin\ntutustunut Cityyn, mutta kauan ei kestänyt ennenkuin tulin vakuutetuksi\nyhdestä epäilemättömästä tosiasiasta -- nimittäin siitä, että Birchin\nLanella ei ollut sellaista numeroa kuin 327 A! Kävelin yhtä puolta\nylös, toista alas, päästäkseni asiasta täyteen varmuuteen,\ntiedustelinpa kirjeenkantajaltakin. Hän vilkaisi minuun puolittain\nsäälien.\n\n\"Ei ole sellaista numeroa, sir\", vastasi hän. \"Tarkoitatteko numeroa\n27?\"\n\n\"Enkä tarkoita!\" sanoin minä, vetäen taskustani koneella kirjoitetun\nkirjeen. \"Tuossa -- 327 A!\"\n\n\"Ei -- ei sellaista ole, sir\", selitti hän. \"Ei koko kadun varrella!\"\n\n\"Oletteko koskaan kuullut tuota nimeä?\" kysyin osoittaen H.C.\nLeddenhamia, koneella kirjoitettuna kuten kaikki muukin. \"Leddenham?\"\n\nHän pudisti päätänsä ja näytti neuvottomalta. \"Ei! Se on aivan outo!\"\nvastasi hän. \"Ei tässä korttelissa sennimistä asu, siitä menen\ntakuuseen!\"\n\n\"Onko täällä mitään toista Birchin Lanea?\" tiedustin.\n\nTällä kertaa hän katsahti minuun todella säälivästi.\n\n\"Toista! Ei ole muuta Birchin Lanea koko Lontoossa!\" sanoi hän. \"Tämä\non ihan ainoa, hyvä herra.\"\n\nHänen mentyään tiehensä lähdin minäkin omalle taholleni -- takaisin\nlänteen päin. Nyt minulle selvisi. Kirje oli lähetetty pidättämään\nminua sinä iltapäivänä Marton Hillistä, jotta mr. Vandamarkella ei\nolisi seuraa hänen palatessaan kerhosta asemalle!\n\nSiitä päätelmästä johduin toisiin; jotkut niistä olivatkin varsin\nilmeisiä. Ken tahansa kirjeen kyhääjä olikin, täytyi hänen tietää, että\nmr Vandamarkesta ja minusta oli suuresta ikäerostamme huolimatta tullut\nmelkein toverukset ja että minulla oli tapana kävellä hänen kanssaan\nkerhosta asemalle. Siitä saattoi päätellä, että mies tiesi, mitä\ngolf-kerhossa puuhailtiin -- kenties oli sen jäsen. Saattoi hyvinkin\nolla henkilö, joka mieskohtaisesti tunsi mr Vandamarken ja minut ja\ntunsi meidät hyvin. Ehkä oli mr Vandamarke näyttänyt hänelle tuon\nkahdensadantuhannen punnan arvoisen timantinkin.\n\nMarton Hillin golf-kerhoon kuului noin sataviisikymmentä jäsentä, ja\nolihan joukkoon voinut pujahtaa jokunen musta lammas. Joka tapauksessa\noli varmaa, että tämä oli huolellisesti harkittu juoni. Birchin Lanella\nei ollut sellaista taloa kuin 327 A; siellä ei tunnettu H.C.\nLeddenhamia; kirjeen tarkoituksena oli pidättää minua golf-kerhosta\ntuona määrättynä iltapäivänä, ja sen lähettäjä olisi päässyt\ntarkoituksensa perille, jollen olisi tavallisesta menettelystäni\npoiketen matkustanut Marton Hilliin aamulla ennen kirjeen saapumista.\n\nPukeuduin sinä iltana hyvin huolellisesti -- miss Vandamarken valokuvan\nvuoksi. En ihmetellyt, että tytön isä oli hänestä niin ylpeä: jos\nvalokuva puhui totta, oli hän herttaisimpia ja kauneimpia tyttöjä, mitä\nkoskaan olin nähnyt. Menin taloon Prince's Gaten alueelle innokkaana\nnäkemään hänet ilmielävänä -- hyvin innokkaana. Mutta ensimmäinen\nhenkilö, jonka tapasin, oli mr Vandamarke itse, joka sattui olemaan\neteisessä, kun minut päästettiin sisälle. Vein hänet syrjään ja kerroin\nhänelle seikkailustani salaperäisine kirjeineni. Hänen silmänsä\nvälkähtivät kultareunaisten silmälasiensa takaa, ja hän nauroi jurosti,\nmutta kuitenkin ilmeisesti hyvillään.\n\n\"Ovelia kettuja -- viekkaita kettuja -- taitavia -- taitavia!\" sanoi\nhän nauraa hytkyttäen. \"Se oli tarkoitettu pysyttämään teidät poissa,\nGregg, veikkoseni. Tahtoivat kaapata ukon aivan yksinään! Ha, ha! Mutta\nei sanaakaan nyt eilisiltaisesta seikkailustamme! Kukaan ei tiedä -- ei\nedes tyttöseni eikä sihteerini. Olemme mitään hiiskumatta --\ntoistaiseksi. Tulkaa! Minä saatan teidät naisten luo -- tulin vastikään\nitse sisälle ja minun täytyy pukeutua purppuraani ja hienoihin\nkauluksiin ja kalvosimiin. Tänne päin!\"\n\nHän vei minut vierashuoneeseen, jossa virallisesti esitteli minut\ntyttärelleen -- sain silloin tietää, että tytön nimi oli Rosalie -- ja\nsihteerilleen, mrs Kennerleylle. Suositellen minua heidän erikoiseen\nhoivaansa hän jätti meidät.\n\nMiss Vandamarke osoittautui vielä kauniimmaksi ja herttaisemmaksi\nkuin valokuvasta saattoi päätellä. Myöskin huomasin hänen olevan\nvilkkaan ja luonnollisen. Sitäpaitsi hän oli mielestäni leikkisä ja\npirteä. Mrs Kennerley, teräväsilmäinen, maltillinen, komeahko,\nkolmisenkymmenvuotias rouva, tuntui minusta heti juuri sellaiselta,\njonka mr Vandamarke haluaisi apulaisekseen liikeasioissa. Hän loi\nminuun nopean yleissilmäyksen ja nähtävästi arvioi minut hyvin\ntavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta miss Vandamarke silmäili minua\nverkallisemmin ja päätti tarkastelunsa hymyllä.\n\n\"Ihmettelen, että olette niin perin nuori ja -- näöltänne -- niin perin\nviaton, mr Gregg\", sanoi hän herttaisesti. \"Olin saanut teistä -- aivan\ntoisenlaisen käsityksen.\"\n\n\"Niinkö? Ja miksi?\" kysyin minä.\n\n\"Siksi, että te ja isä viivyitte niin myöhään eilen illalla\", vastasi\nhän. \"Ajatelkaas, rouva Kennerley, että he eivät saapuneet sieltä\ngolf-kerhosta ennenkuin kellon käydessä kahtatoista ja sitten\nistuskelivat rupattelemassa pitkälle yli puoliyön! Huonoja tapoja,\nluullakseni, vanhanpuoleisille herrasmiehille, samoin kuin...\"\n\n\"Maitosuillekin -- niinkö?\" sanoin minä. \"Oh, luulenpa, että rouva\nKennerley arvioisi minut vanhemmaksi kuin siihen vuosimäärään, jonka te\nhaluatte minulle myöntää, neiti Vandamarke. Minä en ole...\"\n\nVaikenin siihen, nähdessäni, että mrs Kennerley, jonka puoleen olin\nkääntynyt, ei ollenkaan katsonut minuun. Seuraten hänen katsettaan\nhuomasin hänen hymyilevän miehelle, joka juuri oli astunut huoneeseen.\nMinäkin vilkaisin häneen. Vain nopealla tahdonponnistuksella onnistuin\nhillitsemään äkillisen kummastuksenhuudon, sillä siinä minun edessäni\nolivat aivan varmaan kasvot, jotka olin sytytetyn tulitikun valossa\nnähnyt sen yksinäisen talon pihamaalla!\n\n\n\n\nIV\n\nNURKKAPÖYTÄ\n\n\nMinulle oli onneksi, että myöskin Rosalie Vandamarke katsoi mieheen,\njoka juuri oli tullut sisälle ja verkalleen astui lattian yli\nsinnepäin, missä me kaikki olimme ryhmittyneinä takkavalkean ääreen.\nSiten sain paremman tilaisuuden huolellisesti tarkastaa vastatullutta.\nHän oli pitkä, ruumiiltaan sopusuhtainen herrasmies, nähtävästi\nkolmenkymmenenviiden ja neljänkymmenen ikävuoden välillä.\nKauniskasvoinen, huolellisesti kammattu, hyvin puettu ja kaikesta\npäättäen hyvin kotiutunut Vandamarken taloon. Hän tervehti molempia\nnaisia perin tuttavallisesti ja soi minulle tuollaisen puoliksi\nvälinpitämättömän, puoliksi ystävällisen nyökkäyksen kuten hänen\nikäisensä miehet yleensä suovat sellaisille, joita vielä pitävät\npoikina.\n\nHetkisen kuluttua hän naureskeli ja laski leikkiä miss Vandamarken ja\nmrs Kennerleyn kanssa: oli ilmeistä, että nuo kolme tunsivat toisensa\nhyvin. Ja sillä haavaa olin mielissäni, että sain pysyä syrjässä --\nhalusin vielä tarkemmin tutkia miehen kasvoja, vaikken epäillytkään\nvaikutelmani todenperäisyyttä. Hän seisoi nojaten uuninreunustaa vasten\nmuutaman minuutin tulonsa jälkeen ja kääntyi sitten äkkiä rouva\nKennerleyhin päin, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään.\nSilloin lankesi sähkölampun hohde määrätyssä kulmassa hänen\npiirteilleen, valaisten ne juuri samoin kuin tulitikku oli pihassa\nvalaissut hänen kasvonsa. Ja nyt olin asiasta varma. Ei ollut\nvähäisintäkään epäilystä siitä, että tämä oli sama mies, jonka olin\nristikkoikkunasta nähnyt! Ja... mitä minun nyt oli tehtävä? Paitsi että\ntuo vieras oli esitetty minulle mr Trafferdalena, en luonnollisesti\ntietänyt hänestä mitään. Hänen nimensä oli outo. Hän näytti minusta\njonkunlaiselta rahamieheltä, sellaiselta, joita tapaa tusinoittain joka\nhetki kymmenestä aamulla neljään iltapäivällä Lombard-kadulla taikka\nBartholomew Lanella. Hänen keskustelustaan ja käytöksestään päätin,\nettä hän oli joustava, tottunut maailmanmies; hän oli ilmeisesti niitä,\njotka osaavat miellyttää ja huvittaa. Mutta mitkä olivat hänen\nsuhteensa isäntääni? Siihen kysymykseen sain pian vastauksen. Mr\nVandamarke tulla touhusi huoneeseen ja tervehti Trafferdalea niin\nlämpimästi, että tuskin olisi lämpimämmin voinut tervehtiä rakasta\nveljeään. Näin heti, että hän ja hänen vieraansa olivat mitä parhaimmat\nystävät. Mutta -- tämä oli mies, jonka olin pihassa nähnyt, ja siis...\n\nOli enemmän kuin kiusallista ja häkellyttävää ajatella asiaa\npitemmälti. Välttämätön seuraus oli tuskastuttava, sillä mr Vandamarke\nei ollut niitä miehiä, joita olisi suonut vilpillisen ystävän vetävän\nnenästä ja petkuttavan. Vaivatessani päätäni sillä, mitä minun olisi\ntehtävä, siirtyivät mrs Kennerley ja Trafferdale, jotka mr Vandamarken\nsaavuttua olivat alkaneet keskustella liikeasioista minulle\nkäsittämättömin lausein, vähän kauemmaksi salin toiselle puolelle, yhä\njutellen ja jättäen minut miss Vandamarken kanssa kahdenkesken. Olin\nistahtanut nojatuoliin lähelle hänen omaansa, ja katsahtaen\nmerkitsevästi noihin kolmeen kumartui tyttö äkkiä minua kohti.\n\n\"Pidättekö tuosta miehestä?\" kysyi hän kuiskaten. \"Sanokaa!\"\n\nMinä vilkaisin puhuttelijaani kummastuneena.\n\n\"En tunne häntä\", vastasin. \"Tämä on ensi kerta...\"\n\nNeitonen pudisti päätänsä kärsimättömästi.\n\n\"Ette ole kääntänyt silmiänne hänestä viime viiden minuutin aikana!\"\nhuudahti hän. \"Ette pidä hänestä! Ettehän?\"\n\n\"No niin -- en!\" sanoin minä. \"Onko tämä kyllin selvää?\"\n\n\"Aivan!\" vastasi hän tyytyväisesti nyökäten. \"Tiesin, ettette pitänyt.\nEnkä pidä minäkään.\"\n\n\"Miksette?\" kysyin.\n\n\"Sitä en osaa sanoa\", vastasi tyttö. \"Kaiketi vaistomaista\nvastenmielisyyttä. Minä inhoan häntä! Vaikka esiinnyn hänelle\nkohteliaana, hilpeänä ja miellyttävänä, vakuutan teille, että se on\npelkkää valhetta! Pelkkää teeskentelyä! Johtuu siitä, että hän on isän\nparhaita tovereita -- Cityssä. Kunpa pysyisikin siellä!\"\n\n\"Mitä hän on Cityssä?\" tiedustin.\n\n\"Hyväinen aika, tietäisinkö minä!\" huudahti neitonen. \"Rahaa!\nKiittäisinpä onneani, jos nuo kolme puhuisivat illan pitkään muusta\nkuin rahasta. Kuunnelkaahan! Minä olen sijoittanut teidät viereeni\npöytään. Jutelkaa minulle, älkää heistä välittäkö!\"\n\nMinä loin häneen tutkivan katseen, johon hän luottamuksellisesti\nvastasi. Olimme jokseenkin samanikäiset, ja nuorison välillä on\nolemassa joku vastaväitteitä väheksyvä vapaamuurariliitto.\n\n\"Kyllästynyt siihen puheenaiheeseen?\" vihjaisin.\n\n\"Niin, milloin nuo kolme ovat koolla!\" sanoi hän. \"Hypähdin ilosta\nkuullessani, että te tulette päivälliselle! En ollut teitä koskaan\nnähnyt, mutta...\"\n\n\"No, nyt kun olette nähnyt? Sanokaahan?\"\n\n\"Oh, olette varsin miellyttävä nuorukainen!\" vastasi hän hymyillen.\n\"Nuoruudessa on viehätystä, eikö totta? En tunne montaa nuorta henkilöä\n-- täällä. Lontooseen tultuamme olen tavannut vain -- tuollaisia!\nRahamiehiä! Olen kuullut vain timanteista, osakeyhtiöistä, osakkeista,\nkaivoksista, rautateistä, luovutuksista, sopimuksista. Ja sitten se\nrouva Kennerley!\"\n\n\"Ettekö pidä rouva Kennerleystä?\" kysyin. \"Näyttää reippaalta,\ntaitavalta naiselta.\"\n\n\"Oh, taitavahan hän kyllä on\", myönsi neitonen. \"Mutta -- hänkin on\npelkkää liikehommaa. Minä kaipaan jotakin muuta.\"\n\n\"Esimerkiksi?\" kysyin minä.\n\n\"Elämää! Käymme tietysti teattereissa ja niin edespäin, mutta\" -- hän\npysähtyi ja katsoi miettiväisesti minuun. \"Onko teillä sisaria?\" kysyi\nhän äkkiä.\n\n\"Ei!\" vastasin. \"Minulla ei ole ketään. Olen orpo, eikä minulla ole\nsisarta eikä veljeä -- ei edes isoäitiä tai naimatonta tätiä.\"\n\n\"Yksinäistä!\" jupisi hän myötätuntoisesti. \"Mihin te käytätte aikanne!\"\n\n\"Kuljeskelen ympärinsä ja pelaan golfia\", vastasin. \"Nimittäin --\nkunnes saan toimen. Ei ole mitään tehtävää nykyisin, kun sota loppui.\"\n\n\"Oletteko ollut sodassa?\" kysyi hän avartuvin silmin. \"Tekö?\"\n\n\"Kolme vuotta\", vastasin.\n\n\"Teidänlaisenne lapsi!\" huudahti hän. \"Ja -- tapoitteko siellä ketään?\"\n\n\"Toivoakseni!\" vastasin innokkaasti. \"Olisin pahoillani jollen olisi\ntappanut.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että olette englantilainen\", sanoi hän. \"Miksi\nenglantilaiset eivät ole koskaan onnellisia, jolleivät voi mitään\ntappaa?\"\n\n\"Minä olen aivan onnellinen, kun saan olla tappamatta\", vastasin.\n\"Sodassa oli tappaminen -- velvollisuuteni.\"\n\n\"Sekin on englantilaisten epäjumalia\", sanoi neitonen. \"Velvollisuus!\nMutta\" -- tässä hän katseli minua kysyvästi -- \"satuitteko...\nsatuitteko haavoittumaan?\"\n\n\"Kahdesti\", sanoin minä. \"Vastikään toipunut jälkimmäisestä vammasta.\"\nJotta hän ei jatkaisi siihen suuntaan, aloin minä sitten vuorostani\nkuulustella häntä. \"Miksi mainitsitte minua englantilaiseksi?\" kysyin.\n\"Ettekö sitten itse ole?\"\n\n\"Minäkö? Enhän toki! Viime keväänä näin Englannin ensi kertaa: minä\nolen syntynyt Etelä-Afrikassa. Isäni oli hollantilainen ja äitini\nranskalainen. Enkö olekin kummallinen sekoitus?\"\n\n\"Hyvin mielenkiintoinen sekoitus\", myönsin minä. \"Mutta tuloksista\npäättäen...\"\n\nJuuri silloin asteli mr Vandamarke meitä kohti hykertäen käsiään.\n\n\"Ah\", huudahti hän. \"Arvasinkin, että te nuoret viihtyisitte hyvin\nkeskenänne! Nuoret ihmiset löytävät pian toisensa. Herttainen poika,\nRosalie, eikö totta?\"\n\n\"Luullakseni ei mr Gregg ole yhtä nuori iältään kuin näöltään\", vastasi\nhänen tyttärensä. \"Eikä niin varsin viaton ja -- kokematonkaan\", lisäsi\nhän syrjäpuheena minulle.\n\nEnnenkuin ehdin vastata, ilmoitettiin päivällispöytä katetuksi. Kävi\nniinkuin nuori emäntäni oli ennustanut. Heidän päässään pöytää puhui mr\nVandamarke kahden vanhemman vieraansa kanssa liikeasioista; me taas\nrupattelimme kaikenlaista muuta. Mutta minä koetin sekä silmilläni että\nkorvillani seurata noita kolmea ja pian varmistuin kahdesta seikasta --\nensiksikin, että herrat Vandamarke ja Trafferdale olivat hyvin hartaat\nystävykset ja että heillä oli tärkeitä yhteisiä raha-asioita; toiseksi\nettä mrs Kennerley oli ikäänkuin isäntäni oikeana kätenä ja luultavasti\ntiesi hänen asioistaan yhtä paljon kuin tämä itsekin.\n\nJa vaikka seurusteluni pöytätoverini kanssa olikin hauskaa, sillä\nRosalie oli perin herttainen ja vilkas neitonen, kun häneen tutustuin,\nvaivasi minua kaiken aikaa sielullisen tukehtumisen tunne. Siitä, että\nTrafferdale oli mies, jonka olin nähnyt tuon salaperäisen talon\npihassa, ja siis yksi niitä, jotka olivat ryöstäneet isännältäni hänen\nkahdensadantuhannen punnan arvoisen timanttinsa -- kenties koko juonen\nalkuunpanija, -- olin varma ja tulin yhä varmemmaksi, mitä enemmän\nhäntä katselin. Ja tuossa oli mitään pahaa aavistamaton poloinen, mr\nVandamarke, joka piti häntä suuressa arvossa ja kilisteli hänen\nkanssaan aivan luottavaisesti! Se pani vereni kiehumaan -- sitä\nkiihkeämmin, kun en tiennyt, mitä olisi tehtävä.\n\nMutta lopuksi sain mielijohteen. En kenties olisi sen mukaan toiminut,\njos olisin muistanut vanhan sananparren ja laskenut kahteenkymmeneen\nennenkuin antauduin vaikutelman valtaan. Se juolahti päähäni tällä\ntavoin: kun naiset olivat poistuneet, jäivät isäntäni ja vanhempi\nvieras istumaan portviini-karahvin ääreen, jolloin minä valittaen\nheikkoa päätäni pyysin anteeksi ja siirryin vierashuoneeseen. Siellä\ntapasin mrs Kennerleyn -- yksinään. Pysähtymättä miettimään -- ja\nloppujen lopuksi oli sittenkin hyvä, ettei minulla ollut aikaa\nmiettimiseen! -- istahdin tuolille hänen viereensä.\n\n\"Mrs Kennerley!\" sanoin, luoden oveen katseen, jolla halusin vihjaista,\nettä puhuisin hänelle luottamuksellisesti. \"Tehän askartelette\nliikeasioissa?\"\n\nHän soi minulle hymyn, ikäänkuin sanani olisivat häntä huvittaneet, ja\nnauroi.\n\n\"Niinpä kai, mr Gregg\", vastasi hän.\n\n\"Olette niissä varmaankin taitava ja älykäs?\" vihjaisin.\n\n\"Kyllähän jotkut minua sellaisena pitävät\", vakuutti hän taaskin\nnaurahtaen. \"Mutta -- mistä on kysymys?\"\n\nSiirsin tuolini lähemmäksi hänen omaansa vilkaisten taaskin ovelle.\n\"Tarvitsisin neuvoanne, mrs Kennerley\", vastasin minä, \"perin tärkeässä\nasiassa. Voitteko suoda minulle huomenna puoli tuntia -- yksinänne --\njossakin?\"\n\nHänen huvitettu ilmeensä muuttui kummastuneeksi, mutta hän vastasi\nvarsin auliisti: \"Johonkin erityiseen aikaanko?\"\n\n\"Minulle sopii joka aika\", selitin. \"Määrätkää itse aika -- ja paikka.\"\n\nHän epäröi hetkisen ja nyökkäsi sitten ikkunoita kohti.\n\n\"Tunnettehan Alexandran portin tuolla?\" sanoi hän. \"No niin --\nkohdatkaa minut siellä huomenna puoli yhdeltä. Siihen aikaan menen aina\nRowille kävelemään. Sopiiko se?\"\n\nEhdin juuri kiittää häntä ja sanoa, että se sopi mainiosti, kun Rosalie\nVandamarke tuli huoneeseen. Pian senjälkeen ilmestyivät hänen isänsä ja\nTrafferdale. Mr Vandamarke oli juuri ostanut gramofonin, jota kehui\nviimeiseksi uutuudeksi sillä alalla. Tunnin aika hänen täytyi sillä\nrumahisella renkuttaa jotakin, mitä hän hartaasti kuvitteli musiikiksi.\nOlin kiitollinen, kun se osa ohjelmasta oli ohitse.\n\nPian senjälkeen minä lähdin kotiin, miettien havaintoani. Että\nTrafferdale, joka esiintyi Vandamarken parhaana ystävänä, oli\ntimanttiryöstö-juonen toimeenpanijoita, siitä olin varma. Mutta\ntuskallista ja vaikeata oli paljastaa totuus Vandamarkelle. Kuvittelin\nsiis, että mrs Kennerley olisi omiaan siihen tehtävään. Olin nähnyt\nkylliksi ollakseni varma, että vanha herra kaikessa luotti häneen\nehdottomasti ja suuresti ihaili hänen kykyään. Päätin uskoa asian mrs\nKennerleylle.\n\nHeti puolenpäivän jälkeen seuraavana päivänä olin Alexandran portilla,\nja puoli yhdeltä näin mrs Kennerleyn tulevan minua kohti. Hän näytti\nhyvin reippaalta ja valppaalta, juuri sellaiselta naiselta, joka voisi\nottaa arkaluontoisia asioita huolekseen, ja minä onnittelin itseäni\nneuvokkuudestani, että olin hankkinut hänet apulaisekseni. Käännyimme\nKensingtonin puutarhan ihmisistä tyhjimpään osaan. Oli lämmin,\npäivänpaisteinen aamu, ja me istahdimme penkille.\n\n\"No\", sanoi mrs Kennerley, \"mikä se perin tärkeä asia on?\"\n\nMinä koetin näyttää mahdollisimman vakavalta.\n\n\"Mrs Kennerley\", aloitin, \"te olette mr Vandamarken yksityissihteeri?\"\n\n\"Niin olen\", vastasi hän.\n\n\"Ja epäilemättä olette hänen uskottunsa?\"\n\n\"Useimmissa asioissa kylläkin -- liikeasioissa.\"\n\n\"Oletteko -- minä lyön kaikki korttini pöytään mr Vandamarken vuoksi --\noletteko kuullut hänen erinomaisen kallisarvoisesta timantistaan?\"\n\n\"Vandamarke-timantistako? -- Olen.\"\n\n\"Tiedättekö, että hän on sen -- kadottanut?\"\n\nHän käänsi minuun katseen, jota minun oli vaikea ymmärtää. Ei se\nosoittanut kummastusta eikä myöskään ilmaissut, ettei hän olisi asiaa\nuskonut. Näytti siltä kuin hän olisi itseltään kysynyt, kuinka paljon\nminä tästä mainitsemastani tapauksesta oikeastaan tiesin.\n\n\"Kadottanut?\" huudahti hän. \"Mahdotonta!\"\n\n\"Eipä suinkaan!\" sanoin minä. \"Pikemminkin on ihme, ettei hän ole sitä\naikaisemmin menettänyt. Mutta... eikö hän ole siitä teille maininnut?\"\n\n\"Hänkö? Ei!\" vakuutti rouva. \"Ei sanallakaan!\"\n\n\"Sitten minä kerron teille -- hänen tähtensä\", jatkoin. \"Hän tarvitsee\n-- suojelusta. Minä kerron sen teille tietenkin salaisuutena, mrs\nKennerley -- tämä on ehdottomasti pidettävä vain omana tietonamme.\"\n\n\"Oh, tietysti, mr Gregg!\" jupisi hän. \"Mutta se timantti! Hävinnyt!\"\n\n\"Suoraan sanoen se ryöstettiin toissa iltana. Kerron teille kaikki --\nse on varsin lyhyt tarina. Hän ja minä kävelimme Marton Hillin\ngolf-kerhon kentältä asemalle, meidät pysähdytti kolme naamioitua,\nrevolvereilla aseistettua miestä, jotka pakottivat meidät astumaan\nvoimakkaaseen autoon ja kiidättivät meidät monen, monen kilometrin\npäähän yksinäiseen taloon. Siellä he nipistivät mr Vandamarkelta hänen\ntimanttinsa; kyyditsivät meidät jälleen pois ja laskivat meidät runsaan\ntunnin ajelun jälkeen Basingstoken ulkopuolelle. Perin ovela hanke\nkauttaaltaan, rouva Kennerley, -- eikö hän ole teille siitä maininnut?\"\n\n\"Ei sanallakaan!\" vastasi yksityissihteeri. \"Tavuakaan hän ei ole\nasiasta hengähtänyt!\"\n\n\"Eikä minunkaan olisi tullut siitä hiiskua sanaa tai tavuakaan\",\nvirkoin minä. \"Minä lupasin sen hänelle. Mutta -- minunpa oli pakko\npuhua! Teille!\"\n\n\"Miksikä?\" kysyi hän.\n\n\"Sanon sen teille. Minulla on mielestäni varsin hyvä, vakiintunut\nhavaintokyky -- se kehittyi kaiketi sotakokemuksissani. Joka\ntapauksessa pidän silmäni auki. No niin, huomasin kaksi asiaa tuon\nseikkailun aikana toissa iltana. Ensiksikin, että autonajajalla oli\nomituisesti käyristynyt sormi -- luoti oli lävistänyt hänen rystönsä,\nsiitä menen vaikka valalle! Toiseksi näin jotakin vielä paljoa\ntärkeämpää: mr. Vandamarken ollessa poissa siitä huoneesta, johon he\nolivat meidät sulkeneet -- käskettynä toiseen suojaan, -- kurkistin\nikkunasta sen edustalla olevaan pihaan. Siellä käveli mies\nedestakaisin. Raapaisi tulta sytyttääkseen sikaarinsa, ja lähes\nminuutin ajan, mrs Kennerley, minä näin hänen kasvonsa täydellisesti ja\nkirkkaassa valossa. Ja, hyvä rouva -- minä näin nuo kasvot jälleen\neilen illalla!\"\n\n\"Missä?\" kysyi hän kääntäen silmänsä minuun -- hyvin kauniit, avoimet\nsilmät, ikäänkuin hän olisi ollut tenhottu. \"Lontoossako?\"\n\n\"Lontoossa!\" nauroin minä. \"Niin -- tässä lähellä. Mrs Kennerley,\nmies, jonka näin pihassa, oli herra Trafferdale! Eilisiltainen\nvierastoverimme! Se on aivan yhtä varmaa kuin että tuo kamala taiteen\nkuvatus, jonka tuolla näemme, on Albertin muistopatsas.\" Käännyin\nosoittamasta yhden inhoni aiheen kultauksia ja katsoin häneen. Hän\nsilmäili minua samanlaisella katseella kuin oli minulle aikaisemmin\nsuonut, mutta nyt se oli korostetumpi. Minä nyökkäsin hänelle.\n\n\"Ihan totta, mrs Kennerley!\" sanoin pontevasti.\n\nVihdoin hänen kielensä kirposi.\n\n\"Herra Trafferdale?\" virkkoi hän matalalla äänellä. \"Mahdotonta! Hän on\nmr Vandamarken lähimpiä ystäviä -- yksityiselämässä samoin kuin monissa\nliikeasioissa.\"\n\n\"En välitä siitä, mitä hän on!\" tiukkasin itsepintaisesti. \"Hän on _se_\nmies! Tunsin hänet heti, kun hän eilen astui vierashuoneeseen. Ystävä\ntai ei, hän on mies, joka poltteli sikaariansa rakennuksen\nulkopuolella, sillä välin kun hänen toverinsa sisällä kevensivät mr\nVandamarken hänen kahdensadantuhannen punnan arvoisesta timantistaan!\nJa -- mitä nyt on tehtävä?\"\n\n\"Mitä -- minkälaista tekemistä tarkoitatte?\" kysyi hän.\n\n\"Siinäpä juuri halusinkin pyytää neuvoanne\", selitin. \"Onko minun\nmentävä suoraan mr Vandamarken puheille ja kerrottava hänelle, mitä\nolen kertonut teille? Minä mainitsin hänelle käyräsormisesta miehestä\nja pihassa näkemistäni kasvoista, -- tuleeko minun nyt mennä sanomaan\nhänelle, että ne olivat hänen ystävänsä mr Trafferdalen kasvot?\"\n\n\"Hän ei sitä uskoisi\", virkkoi rouva. \"Hän ja Trafferdale...\"\n\n\"Sen asian voisi kaiketikin todistaa, mrs Kennerley\", sanoin minä. \"Jos\nTrafferdalea pyydettäisiin selittämään seniltaiset puuhailunsa...\"\n\n\"Mitä mr Vandamarke pyysi teitä tekemään?\" kysyi hän keskeyttäen minut.\n\"Olemaanko toistaiseksi vaiti? No -- teidän asemassanne, mr Gregg,\nnoudattaisin hänen pyyntöänsä. Voitte olla varma, että en petä\ntämänaamuista luottamustanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että\nmr Vandamarkella on jo Etelä-Afrikasta käsin terävä-älyisen miehen\nmaine! En tarkoita, että hän olisi viekas tai tunnoton, mutta hän on\nasioittensa ja harrastustensa hoitamisessa terävin mies, mitä koskaan\nolen tavannut, ja -- teidän asemassanne minä odottaisin nähdäkseni,\nmihin hän lähinnä ryhtyy. Voitte olla varma siitä, että mr\nVandamarkella on joitakin hankkeita! Mitä tyynempi, mitä hiljaisempi\nhän on, sitä uutterammin hän askartelee -- rauhallisen pinnan alla.\nOttakaa neuvostani vaari -- älkää tehkö mitään, älkää sanoko mitään,\nodottakaa!\"\n\nMe erosimme. Mutta minä sain nähdä mrs Kennerleyn vielä samana päivänä,\nvaikka paljoa myöhemmin. Olin juuri saanut sievähkön perinnön ja\nkestitäkseni itseäni menin sinä iltana syömään päivällistä Mocattin\nravintolaan. Ken on Mocattissa käynyt, tietää, että tuossa erittäin\nhienossa ravintolassa kiertää pääsalia parveke. Parvekkeella voi\naterioida ja sieltä katsella iloista vilinää alhaalla. Minä tilasin\npäivälliseni parvekkeelle. Ja kun ateriani puolivälissä sattumalta\nvilkaisin alas, näin aivan alapuolellani erään nurkkapöydän ääressä\nrouva Kennerleyn täysissä hepenissään syömässä päivällistä kahdenkesken\n-- Trafferdalen kanssa!\n\n\n\n\nV\n\nHUONEISTO DOWN-KADUN VARRELLA\n\n\nOlin jo jokseenkin tottunut yllätyksiin. Nähtyäni rouva Kennerleyn ja\nTrafferdalen vedin siis pääni parvekkeen rintasuojan taakse ja mietin\ntätä uutta tilannetta. Tarkastin sitä useilta eri puolilta. Näkemäni\nsaattoi olla aivan viatonta laatua. Ei ollut mitään syytä, miksi mrs\nKennerley ja mr Trafferdale eivät aterioitsisi yhdessä Mocattin\nravintolassa tai jossakin muussa hienossa paikassa. Olin katsellut\nheitä tarpeeksi edellisenä iltana tietääkseni, että he olivat hyvät\ntuttavat keskenään. Rosalie Vandamarke oli maininnut minulle, että mrs\nKennerley oli leski: ehkäpä hän ja Trafferdale olivat kihloissa tai\nkihloihin menemäisillään.\n\nMutta tietäessäni Trafferdalesta mitä tiesin ja muistellessani, mitä\nolin kertonut rouva Kennerleylle vain muutamaa tuntia aikaisemmin\nKensingtonin puutarhassa, tunsin mieleni levottomaksi ja epäileväksi.\nKertoisiko hän Trafferdalelle -- oliko jo kertonut Trafferdalelle, --\nmitä olin hänelle ilmoittanut? Siinä tapauksessa se olisi kuin varkaan\nvaroittamista siitä, että hänen pieni vehkeensä oli paljastettu ja laki\nhänen kintereillään. Oli miten oli, mutta en voinut mielessäni olla\naivan levollinen tuon naisen suhteen. Tosin olin ottanut hänet\nuskotukseni -- mutta minä en ollut aivan varma, nyt kun se oli tehty,\nettä olin menetellyt viisaasti ilmoittaessani hänelle salaisuuden. Ja\nsiinä hän nyt istui alapuolellani Mocattissa juuri sen miehen kanssa,\njonka olin antanut ilmi!\n\nHetkisen perästä vilkaisin salavihkaa ja mahdollisimman mukaan välttäen\nhuomionherättämistä toistamiseen alhaalla olevaan pariin. He nauttivat\nhuolettomina päivällistään ja näkyivät olevan perin tyytyväisiä\ntoisiinsa ja maailmaan yleensä. Sitäpaitsi he olivat liian syventyneinä\nkeskusteluunsa, jotta olisivat vilkuilleet ympärilleen; varmaankaan he\neivät kertaakaan katsahtaneet ylös. Ja senjälkeen minä pidin heitä\nsilmällä, sillä minä olin päättänyt, että heidän lähtiessään Mocattin\nsuojista minäkin lähtisin ja ottaisin selvän, mihin he menivät. Halusin\ntietää enemmän.\n\nHe eivät pitäneet kiirettä. Kun tuotiin kahvi ja liköörejä, sytyttivät\nhe savukkeet ja näkyivät viipyvän vielä jonkun aikaa. He olivat\nsiirtäneet tuolinsa ja kumartaneet päänsä aivan lähitysten, ja\nkaiketikin he juttelivat salavihkaa. Äkkiä pisti Trafferdale sitten\nkätensä housuntaskuunsa, veti esille kukkaron tai pienen lippaan\ntapaisen esineen, ottaen siitä jotakin, mitä hän pöydän syrjän suojassa\nnäytti kämmeneltään toverilleen. Jos ken heitä ympäröivistä ihmisistä\nolisi heitä samalta tasolta tarkannut, niin hän ei olisi nähnyt mitään,\nmutta korkealta paikaltani saatoin minä nähdä selvästi. Ja hänen\nkourassaan olevasta esineestä huomasin välähtävän kirkkaan hohteen enkä\nepäillyt silloin, että hän näytti varastettua timanttia mrs\nKennerleylle.\n\nHänen kätensä palasi taskuun: molemmat nauroivat kuin olisi äskeinen\nseikka tuottanut heille sekä huvia että tyydytystä. Sitten he\nosoittivat lähdönmerkkejä. Trafferdale viitasi tarjoilijaansa ja alkoi\nsuorittaa laskuaan. Niinpä minäkin pyysin omani ja pidin tarkoin\nsilmällä paria alhaalla, heti kun olin valmis lähtemään.\n\nHe nousivat vihdoin, samoin minä. Varovaisesti hiipien alakertaan minä\ntarkkasin heitä parilta sopivalta paikalta ja seurasin heitä lopuksi\nkadulle. Suureksi tyydytyksekseni he eivät kutsuneet ajuria, vaan\nläksivät jalkaisin -- käsi toisensa kainalossa.\n\nMinut oli vallannut kuumeinen, salapoliisimainen vaisto, ja olin\npäättänyt seurata heitä, mihin tahansa he menisivät, sillä minä olin\nvarma, että Trafferdalella oli Vandamarke-timantti mukanaan ja että mrs\nKennerley oli hänen rikostovereitaan. Kääntäen päällysnuttuni kaulurin\nylös, peittäen kasvojeni alaosan silkkisellä kaulahuivillani ja painaen\npehmeän hattuni silmilleni astelin saaliini perästä. Heidän jälkiään\noli helppo seurata, sillä Trafferdale oli kookas mies ja mrs\nKennerleyllä oli tavattoman selvästi näkyvä viitta päivällispukunsa\npäällä. Mutta pitkälti ei minun tarvinnutkaan seurata.\n\nKuten kaikki tietävät, sijaitsee Mocattin ravintola kivenheiton päässä\nPiccadillyn aukiosta. He astuivat aukion yli, minun seuratessani\nkymmenen metrin päässä heidän kintereillään, ja kääntyivät Lontoon\npaviljonkiin. Niin tein minäkin, pysytellen takalistolla Trafferdalen\nostaessa kaksi istuinpaikkaa paraalta kohdalta. Minäkin ostin\nsamanlaisen paikan ja menin kuulijasaliin heidän perästään, mutta vain\nniin pitkäksi aikaa, että ehdin varmistua heidän sielläolostaan ja\ntarkoin panna merkille paikan.\n\nSitten menin jälleen eteiseen ja silmäilin ohjelmaa. Suuri tähti\nesiintyisi sinä iltana; arvioin, että se tapahtuisi noin neljännestä\nyli kymmenen. Vilkaisten kellooni huomasin sen olevan juuri\nkaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän. Minä menin suoraan kadulle, otin\nensimmäisen tapaamani tyhjän vuokra-auton ja käskin ajajan\nmahdollisimman nopeasti huristaa Prince's Gaten alueelle.\n\nAioin kertoa mr Vandamarkelle -- kertoa hänelle kaikki. Minusta näytti,\nettä hänen ystävänsä pettivät häntä hänen omassa kodissaan ja että hän\noli inhoittavan salajuonen uhri. Enemmittä viivyttelyittä saisikin hän\ntietää kaikki, mitä minä tiesin, nyt heti. Silloin ei omatuntoni minua\nsoimaisi, ja hän voi toimia kuten parhaaksi näki. Mutta soittaessani\nVandamarken asunnon ovikelloa ja juhlallisen hovimestarin itsensä\navattua, minä ällistyin. Mr Vandamarke ei ollut kotona.\n\n\"Hän matkusti tänä iltapäivänä, sir\", sanoi hovimestari suvaiten tuntea\nminut edellisenä iltana vierailleeksi henkilöksi. \"Luullakseni ulos\nkaupungista, sir. Mutta\", lisäsi hän tervetulleena äänenpainolla, \"miss\nVandamarke on kotona.\"\n\nViime sanoissa oli kysyvä sävy ja minä riensin pyytämään häntä\nilmoittamaan miss Vandamarkelle, että olin siellä. Kahden minuutin\nperästä hän osoitti minut samaan hollantilaiseen huoneeseen, johon mr\nVandamarke oli Basingstokesta palattuamme minut vienyt. Siellä istui\nRosalie mukavasti isossa nojatuolissa, kirja helmassaan. Mutta minun\nsaapuessani hän hypähti pystyyn ja tuijotti minuun. Hänen huulensa\nraoittuvat, ja hänen poskensa sai heikon punan.\n\n\"Onko... onko jotakin tapahtunut?\" kysyi hän. \"Näytätte...\njärkkyneeltä!\"\n\n\"Eipä ihme!\" virkoin minä. \"Mutta sanokaahan minulle... isännehän on\npoissa?\"\n\n\"Niin on\", vastasi tyttö. \"Matkusti Birminghamiin -- liikeasioissa.\"\n\n\"Milloin hän palaa?\" kysyin. \"Tänä iltanako?\"\n\n\"Ei!\" virkkoi neitonen yhä kummastuneena. \"Kenties huomenillalla. Mistä\non kysymys?\"\n\nMinä tuijotin häneen.\n\n\"Peijakas!\" huudahdin. \"Niin se nyt on! Ei ole muuta neuvoa kuin --\nkertoa teille!\"\n\n\"Kertoa minulle mitä?\" kysyi hän. \"Olette kovin salaperäinen!\"\n\n\"Salaperäinen!\" toistin minä. \"Juuri niin! Salaperäinen on osuvin sana.\nIstukaahan ja kuunnelkaa.\"\n\nHän istuutui. Minä vedin tuolin lähelle häntä ja kerroin hänelle\nmahdollisimman nopeasti ja lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut,\nkaappauksesta Marton Hillin tanhualla siihen asti, kun seurasin\nTrafferdalen ja mrs Kennerleyn jälkiä Paviljonkiin. Rosalie oli mainio\nkuuntelija: hän ei kertaakaan keskeyttänyt ja vastasi jokaiseen kohtaan\nymmärtävällä nyökkäyksellä.\n\n\"Niin se on -- ja mitä nyt on tehtävä?\" päätin puheeni. \"Isänne on\npoissa, -- Trafferdalella on varmasti timantti hallussaan, hän voi\nlivistää aarteineen, ja silloin on kaksisataatuhatta puntaa mennyttä!\"\n\nHän mietti asiaa -- ja katseli minua -- muutaman silmänräpäyksen.\n\n\"Ovat kai vielä siellä konserttisalissa?\" kysyi hän.\n\n\"Minä jätin heidät sinne kaksikymmentä minuuttia sitten ja luulisinpä\nheidän viipyvän ainakin tunnin vielä\", sanoin minä. \"Viisitoista yli\nkymmenen esiintyy suuri tähti. Varmaankin jäävät he häntä kuulemaan.\"\n\n\"Mikä olisi teidän käsityksenne?\" kysyi hän.\n\n\"Ajattelin, että isänne, kuultuaan mitä minulla oli kerrottavana, olisi\nehkä lähtenyt sinne kanssani\", vastasin. \"Asianmukaisimmalta näyttää\nastua heti noiden kahden eteen. Olen varma, että Trafferdalella on\ntimantti hallussaan. Otaksun, että isänne olisi lähtenyt.\"\n\nNeitonen nousi äkkiä nojatuolistaan.\n\n\"No, sitten lähden minä!\" lausui hän päättäväisesti. \"Luulen, että\nTrafferdale on kehno mies, ja olen aina vainunnut mrs Kennerleyssä\njotakin kissamaista! Sen jälkeen, mitä teiltä olen kuullut, käyn heitä\nravistelemaan!\"\n\n\"Minun seuraamanani tietysti\", sanoin minä. \"No, ulkopuolella on\nvuokra-auto; pidin sen kaiken varalta. Mutta -- eikö teidän olisi\nparasta vaihtaa pukua? On tärkeätä esiintyä mahdollisimman vähän...\nvähän silmäänpistävänä.\"\n\nHän vilkaisi vaatteisiinsa. Hänellä oli luontainen taipumus loistaviin\nväreihin. Eikä hänen päivällispukunsa ollut sellainen, että olisi\njäänyt huomaamatta.\n\n\"Kuinka pitkän ajan minulle suotte?\"\n\n\"Korkeintaan -- kymmenen minuuttia\", sanoin lujasti. \"Sillä tarkoitan\nkymmentä minuuttia.\"\n\nHän nauroi ja riensi huoneesta. Määräämäni ajan kuluttua hän oli\npalannut, kylläkin sirona, mutta nyt harmaassa ulsterissa, joka verhosi\nhänet kiireestä kantapäähän, harso kasvoillaan. Hän pysähtyi hetkiseksi\novelle.\n\n\"Kelpaanko nyt teidän ylhäisyydellenne?\" kysyi hän sievistellen.\n\"Tuntisiko minua nyt kukaan?\"\n\n\"Mainiota!\" sanoin minä. \"Tulkaa nyt!\"\n\nMennen auton luo, johon astuimme heti, lähdimme palvelijoille sanaakaan\nilmoittamatta, ja sitten juolahti päähäni ajatus, ja minä käskin ajajan\nkiertää Jermyn-kadun kautta ja pysähdyttää asunnolleni.\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Rosalie liikkeelle lähdettyämme. \"Luulin, että\nteillä oli kiire päästä konserttisaliin?\"\n\n\"Emme tiedä, mitä voi tapahtua tai minkälaiseen seuraan joutunemme\",\nvastasin, \"ja minusta on paras lähteä asestettuna. Pistäydyn\nasunnostani noutamassa vanhan sotilaspistoolini.\"\n\n\"Asestettuna!\" huudahti hän. \"Ette edellyttäne...\"\n\n\"Emme edellytä mitään\", sanoin minä. \"Toivokaamme, että älymme on\nhyödyllisempi kuin voimakeinot. Mutta parempi on katsoa kuin katua --\nja saattaahan olla tarpeellista antaa jonkun nähdä, että meidän\nkanssamme ei sovi leikitellä.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" kysyi hän.\n\n\"Ensiksikin pitää silmällä, mihin nuo kaksi menevät Paviljongista\nlähdettyään\", vastasin minä. \"Ja sitten tehdä, mitä otaksuisin isänne\ntekevän, jos hän olisi täällä.\"\n\n\"Ja se olisi...?\" kysyi tyttö.\n\n\"Vaatia timantin luovuttamista!\" selitin minä. \"Ja se olisi mielestäni\nteidän -- isänne edustajana -- tehtävä. Luuletteko, että tahtoisitte\nsen vaatimuksen Trafferdalelle lausua?\"\n\n\"Saattepa nähdä\", vastasi hän. \"Jos olette varma, että se hänellä\non...\"\n\n\"Olen varma, että hänellä on timantti, ja laskien kaksi ja kaksi\nyhteen, niin kenen se olisi, jollei isänne?\" vastasin minä. \"Joka\ntapauksessa olen valmis sanomaan Trafferdalelle vasten silmiä, että hän\non mies, jonka näin pihassa polttelemassa -- se on ehdottomasti varmaa!\nTämä on juoni, salaliitto...\"\n\n\"Tietenkin mrs Kennerleyn suunnittelema\", mutisi neitonen. \"Minä en ole\nkoskaan pitänyt hänestä tai häneen luottanut! Kuulkaahan -- Trafferdale\nhäntä isälleni suosittelikin.\"\n\n\"Ah\", huudahdin minä. \"Se selittää paljon! Hän on Trafferdalen kätyri.\nJa kuka esitteli Trafferdalen?\"\n\n\"En tiedä -- ei luullakseni kukaan\", vastasi Rosalie. \"Isä kaiketi\nsattui hänet Citystä poimimaan. Englantiin tullessamme emme tunteneet\nketään.\"\n\n\"Karitsoita -- susien joukkoon heitettynä\", huomautin kyynillisen\nmyötätuntoisesti. \"Viattomia!\"\n\n\"En luule, että osoittautuisin mielestänne varsin karitsamaiseksi ja\nviattomaksi\", jupisi hän. \"Hupsu en ainakaan ole.\"\n\n\"Isäänne on kuvailtu minulle nokkelimmaksi mieheksi, mitä koskaan on\nelänyt!\" huomautin.\n\n\"Niin hän onkin!\" huudahti neitonen uhmaten. \"Kuka väittää, ettei hän\nolisi? Tekö?\"\n\n\"En pidä varsin ovelana menettelynä kuljetella liivien taskussa parin\nsadan tuhannen punnan arvoista timanttia\", huomautin, \"vieläpä näytellä\nsitä kelle tahansa! Pidättekö te?\"\n\n\"Minä en tunnusta noita sanoja 'kelle tahansa'\", vastasi hän. \"Mutta\nminä tiedän isän olevan terävän ja neuvokkaan. Sitä hän on toki ollut\nkaiken ikänsä!\"\n\n\"No, nyt on teillä tilaisuus osoittautua vesaksi samasta vanhasta\nrungosta!\" sanoin minä auton pysähtyessä Jermyn-kadulle. \"Silmänräpäys\n-- käyn vain noutamassa aseeni!\"\n\nMinä syöksyin huoneisiini, otin vanhan sotilaspistoolini, sujautin\nsiihen pari patruunaa ja käännyin lähteäkseni. Joku vaisto sai minut\nvilkaisemaan kirjelaatikkooni: siellä oli sähke. Repäisin siteen auki,\nvilkaisin sisältöön ja riensin takaisin Rosalien luo.\n\n\"Isästänne puhuen\", sanoin minä asettuessani paikalleni hänen\nviereensä, \"löysin juuri häneltä tulleen sähkeen -- Birminghamista\nlähetetyn, lyhyen ja asiallisen. Voin sen muististani toistaa: 'Tulkaa\nCorlandin toimistoon St. Martin's Lanelle huomenna iltapäivällä noin\n2.30'. Keitä ovat Corlandit?\"\n\n\"En tiedä -- en ole koskaan kuullut sitä nimeä\", vastasi hän. \"Mutta --\ntätä asiaa se kyllä koskee.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" sanoin minä.\n\n\"Varmasti, ja luulen, että myöskin hänen käyntinsä Birminghamissa\ntapahtuu tämän jutun yhteydessä\", selitti hän. \"Kuten jo aikaisemmin\nhuomautin, on isä...\"\n\n\"Nokkela!\" täydensin minä. \"No, juuri tulemme Paviljonkiin, ja nyt on\nmeidän vuoromme olla ovelia ja vähän enemmänkin. Muistakaa -- meidän on\nnähtävä, mutta emme saa näyttäytyä.\"\n\nKello oli silloin kymmenen minuuttia yli kymmenen: suuri tähti\nesiintyisi viiden minuutin päästä. Minä saatoin Rosalien varieteesaliin\nja kiilauduin varta vasten mukavaan nurkkaan, josta saatoimme nähdä\nTrafferdalen tovereineen. Siellä he olivat, aivan kuin olin\nluottavaisesti edellyttänytkin. Trafferdale oli mielestäni juuri niitä\nmiehiä, jotka nauttivat varieteesalin esityksistä, ja sellainen, joka\nkaikin mokomin tahtoi nähdä \"tähden.\" Minä osoitin toverilleni hänet ja\nmrs Kennerleyn.\n\n\"Ei suinkaan seisominen teitä väsytä?\" kuiskasin. \"Tästä voimme nähdä\nheidät, kun he lähtevät. Olkaa varma, että silloin en päästä heitä\nsilmistäni, ja pysytelkää te lähellä minua.\"\n\nTyttö nyökkäsi, katsahti sitten ihmeissään ympärilleen ja kuiskasi\nkumartuen minun puoleeni:\n\n\"En ole koskaan ennen ollut tämänlaisessa paikassa. Teattereissa olen\ntietysti käynyt paljonkin, mutta en koskaan varieteessa. Jos aiotte\nheitä vartioida, niin ehkä minä voin...\"\n\n\"Juuri niin!\" yhdyin minä. \"Huvitelkaa te seuraamalla esitystä, minun\npitäessäni saalista silmällä. He eivät vielä lähde -- eivät ainakaan\nennenkuin tämä suuri tähti on suorittanut osansa. Jotta emme eksyisi\ntoisistamme, pistäkää käsivartenne kainalooni. Se on hyväksytty muoti\nseisottaessakin.\"\n\nHän nauroi ja sujahdutti kätensä kainalooni. Se oli hento mutta silti\nluja käsi. Saatoin tuntea takkini lävitse sen lämmön. Kahtakymmentä\nminuuttia myöhemmin, kun taiteilijatar oli viimeisen kerran kumartanut\npoistuakseen, minä puristin sitä vaistomaisesti. Trafferdale ja hänen\ntoverinsa olivat lähteneet liikkeelle.\n\n\"No nyt!\" sanoin. \"Tämä on tehtävän tiukin osa. Kiusallista on, jos he\nlähtevät ajurilla! Mutta joka tapauksessa...\"\n\nSeurasin silmilläni Trafferdalen kookasta vartaloa hänen astuessaan\nedeltä. Onneksi poistui joukko ihmisiä, kun loistonumero oli ohi, joten\nRosalien ja minun oli helppo seurata saalistamme huomatuiksi tulematta.\nJa suurella mielihyvällä totesin, etteivät Trafferdale ja mrs Kennerley\nkadulle tultuaan osoittaneet mitään halua ajaa, pitipä heidän matkansa\nsitten minne tahansa. Mrs Kennerley pisti käsivartensa hänen\nkainaloonsa, ja he alkoivat astella aukeaman yli. Samoin teimme me\nheidän perässään.\n\n\"Kuulkaahan!\" virkoin minä vetäen Rosalien käsivarren taaskin\nkainalooni. \"Nuo kaksi aikovat kävellä. Tiedätteköhän, missä rouva\nKennerley asuu?\"\n\n\"Hänen osoitteensa? Niin -- hänellä on huoneisto Wells-kadun varrella.\nEikö sinne käännytä Oxfordkadulta?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä -- mutta he eivät mene sinne päin\", vastasin minä, kun\nTrafferdale tovereineen suuntausi länttä kohti. \"He seuraavat\nPiccadillyä. Tiedättekö, missä Trafferdale asuu?\"\n\n\"Tiedän kyllä senkin, koska olen lähetellyt sinne kortteja\", vastasi\ntyttö. \"Hän asuu Down-kadun varrella -- siellä on hänellä luullakseni\nhuoneisto.\"\n\n\"Sinne he sitten kaiketi ovat matkalla\", sanoin minä. \"Ja siinä\ntapauksessa saamme purjehtia selvää väylää -- kunnes panemme heidät\nkiikkiin. Tuolla he menevät! Meidän tarvitsee vain kävellä perästä\nsäädyllisen matkan päässä. Mutta jos he menevät Trafferdalen asuntoon,\nmitä meidän silloin on tehtävä? Isänne edustajana tulee teidän\nratkaista.\"\n\nNeitonen epäröi hetkisen ja lausui sitten päättäväisesti:\n\n\"Velvollisuuteni on minusta selvä. On astuttava sisälle ja pyydettävä\nherra Trafferdalelta selitystä.\"\n\n\"Niin, mutta millä perusteella?\" kysyin minä. \"Hän vaatisi varmaan\njonkun!\"\n\n\"Ensiksi siksi, että näitte hänet sen rakennuksen ulkopuolella, johon\nteidät ja isä vietiin\", vastasi Rosalie. \"Toiseksi senvuoksi, että\ntämän iltaisesta näkemästänne päätellen uskotte hänellä olevan\nmenetetyn timantin hallussaan. Eiköhän se riitä!\"\n\n\"Riittää hyvinkin\", sanoin minä. \"Onko asia siis päätetty? Teettekö\nniin?\"\n\n\"Minä teen!\" vastasi hän lujasti. \"En piittaa Trafferdalesta enempää\nkuin rouva Kennerleystäkään. Luuletteko rouvan olevan siellä?\"\n\n\"Sen saamme pian nähdä\", vastasin. \"Down-katu ei ole tästä kaukana.\"\n\nSeurasimme Trafferdalea ja mrs Kennerleytä Down-kadun suulle. He\nkääntyivät sille ja astuivat puolivälissä olevan vuokratalon valaistuun\neteiseen. Parin minuutin kuluttua mekin astuimme siihen eteiseen.\nSiellä oli taulu, johon oli merkitty asukkaiden nimet: Trafferdalen\nhuoneisto näkyi olevan toisessa kerroksessa. Ääneti nousimme portaita\nja keksittyämme hänen nimensä eräältä ovelta soitimme kelloa.\n\nTrafferdale itse avasi oven. Hänellä oli vielä hattu, päällysnuttu ja\nkaulahuivinsa. Hän sävähti silminnähtävästi meidät huomatessaan, mutta\nennenkuin hän ehti puhua, virkkoi Rosalie matalalla äänellä:\n\n\"Herra Trafferdale, isäni poissaollessa tulen minä tänne -- hänen\nsijastaan. Tahdon haastella kanssanne -- hänen timantistaan!\nYmmärrättekö?\"\n\nMies oli kyllin terävä-älyinen teeskennelläkseen tietämättömyyttä. Hän\ntuijotti ikäänkuin kummastuneena.\n\n\"Isänne -- timantista!\" huudahti hän. \"Minä... mutta astukaahan\nsisälle... tähän huoneeseen!\" Sisäpuolella oli nelikulmainen, hämärästi\nvalaistu eteinen, jonka lävitse hän meidät opasti. Sitten hän avasi\noven, kiersi valon palamaan ja ohjasi meidät arkihuoneeseen.\n\n\"Puoli minuuttia -- riisun vain päällysnuttuni\", jupisi hän. \"En\ntosiaan... en laisinkaan käsitä... tiedättehän...\"\n\nSitten hän astui ulos, sulkien oven jälkeensä. Ja -- _väänsi sen\nlukkoon!_\n\n\n\n\nVI\n\nAVAIMENREIKÄ JA SISÄHUONE\n\n\nAvaimen nopea kiertäminen vaikutti Rosalie Vandamarkeen ja minuun\nniinkuin näkymättömistä metallitangoista vetäminen vaikuttaa\nmarionetteihin. Me pyörähdimme toistemme ympäri ikäänkuin meitä\nvallitsevan, vastustamattoman voiman tempaamina. Tunsin silmieni\navartuvan ja huuleni aukenevan, ja pelkästä suuttumuksesta\nvaromattomuuteni vuoksi minä en saanut sanaa suustani. Mutta Rosalien\nkieli oli kylläkin kerkeä.\n\n\"Lukon takana!\" huudahti hän. \"Satimessa!\" Vilkaisin ympärilleni. Huone\noli pienehkö, läpimitaltaan noin kaksitoista tai neljätoista jalkaa\nkumpaankin suuntaan, kalustettu pienen ruokasalin tapaan,\nyksinkertaisesti, mutta mukavasti. Kaikkeen tuohon minä kuitenkin vain\nvilkaisin. Minä etsin ulospääsyä. Etäisimmässä päässä oli ikkuna, ja\nuunin oikeanpuolisessa kulmauksessa toinen ovi. Menin ensin sitä kohti,\nmutta se lukittiin, kun sitä lähestyin, -- kuulin aivan selvästi\navaimen kilahduksen. Hypähdin sitten ikkunaan ja näin, että sen kautta\nei ollut mitään pakomahdollisuutta, -- se oli kahdenkertainen ikkuna,\nja sisemmät kehykset olivat keskellä lukitut, eikä mitään avainta ollut\nnäkyvissä. Niin pitkältä kuin saatoin eroittaa oli ulkopuolella vain\nsileää tiiliseinää viiden, kuuden metrin päässä edessäni. Käännyin\njälleen miss Vandamarkeen päin, katkerasti naurahtaen.\n\n\"Voitte merkitä minut hölmöksi!\" sanoin. \"Mutta Trafferdale ei ole\nhölmö! Hän on minut puijannut! Hän älysi heti -- ja tässä sitä nyt\nollaan!\"\n\n\"Kyllä kai minä olen yhtä suuri hölmö kuin tekin\", vastasi toverini.\n\"Mutta enhän osannut aavistaakaan -- en ainakaan mitään tällaista! Hän\noli tosiaan varsin ripeä -- nopsa käsittämään tilanteen!\"\n\n\"Ripeä!\" huudahdin minä. \"Hitonmoisen ripeä sittenkin! Tietenkin hän\ntajusi kaikki yhdellä silmäyksellä, tiesi, mitä varten olimme tulleet\n-- arvasi koko asian. Se narttu on varmaan kertonut hänelle kaikki,\nmitä Kensingtonin puutarhassa juttelin, ja hän laski nopeasti kaksi ja\nkaksi yhteen nähdessään meidät ovellaan. Merkitkää minut aasiksi!\"\n\n\"Enpä käsitä, mitä muutakaan olisimme tehneet\", sanoi hän. \"Mutta nyt\non kysymys siitä, mitä _on_ tehtävä.\"\n\n\"Sitä voisi yhtä hyvin kysyä miekkoselta, joka vastikään on tuomittu\nkuudeksi kuukaudeksi istumaan ja työnnetty koppiinsa\", virkoin minä\nkatkerasti. \"Olemme vangitsijamme armoilla. Ei ole epäilystäkään siitä,\nettä olen pähkähullu! Tässä nyt olen -- pistooli taskussa.\"\n\n\"Mitä hyötyä siitä?\" kysyi tyttö.\n\n\"Minun olisi pitänyt sitä hiukan näytellä, kun Trafferdale avasi oven\",\nsanoin minä.\n\n\"Olenpa iloinen, ettette niin tehnyt\", virkkoi hän. \"He eivät voi pitää\nmeitä täällä iäti!\"\n\n\"Voivat pitää niin kauan kuin haluavat\", sanoin minä. \"Ovet ovat\ntukevat ja varmasti lukitut; samoin ikkunakin, ja jos sen särkisimme,\nnäkyy edessä olevan vain sileä, ikkunaton seinä. Niin -- häkissä me\nolemme.\"\n\nNyt aloin etsiä huoneesta. Täytyyhän olla kello jossakin --\nmahdollisesti se olisi yhteydessä siivoojan huoneen kanssa\nkivijalkakerroksessa. Mutta ei ollut kelloa -- en ainakaan löytänyt\nmuuta kuin koristetun messinkikapineen, käsikellon, joka oli muiden\npikkuesineiden joukossa uunin reunuksella. Sen kilinä saattoi tunkeutua\nviereisiin suojiin, muttei suinkaan pitemmälle. Mutta kun vielä kerran\ntarkastin ovea, josta olimme astuneet sisälle, keksin jotakin.\nAvaimenreikä oli tavattoman iso; sitäpaitsi se oli sovitettu\novenpieleen vähän korkeammalle kuin mitä yleensä on tapana. Lukitessaan\nmeidät sisään, oli Trafferdale kääntänyt avaimen aivan pois reiän\npäältä, ja minä huomasin voivani katsoa lävitse ja nähdä suuren osan\neteisestä.\n\n\"Hei!\" huudahdin. \"Minä voin nähdä tämän avaimenreiän läpi!\"\n\nRosalie vilkaisi minuun ikäänkuin huvitettuna ihmetellen innostustani.\n\n\"Ja mitä hyötyä meille siitä on?\" kysyi hän.\n\n\"Kenties paljonkin!\" sanoin minä. \"Voin ainakin pitää silmällä eteistä.\nJos ne kaksi lähtevät...\"\n\n\"Miksi he lähtisivät?\" keskeytti neitonen.\n\n\"Minun käsittääkseni he lähtevät\", vastasin minä vakaasti. \"Tietenkin\nhe lähtevät! He sulkivat meidät tänne voidakseen pötkiä tiehensä --\ntimantteineen! Ettekö käsitä? Heti kun Trafferdale näki meidän\nyksinkertaiset, nuorekkaat kasvomme ovella ja kuuli teidän\nsuorasukaisen kysymyksenne, hän älysi, että leikki oli lopussa ja että\nme tiesimme enemmän kuin meidän tuli tietää, ja osoitti meidät tänne,\nsulkien oven jälkeensä, jotta olisimme varmassa tallessa sillä välin,\nkun hä ja mrs Kennerley livistäisivät! Niin se on... ja...\"\n\nSähkökellon kimeä soitto eteisestä keskeytti kaunopuheisuuteni ja\nsäpsähdytti meitä molempia. Heilauttaen kättäni Rosalielle, astuin\nvarpaillani ovelle ja painoin oikean silmäni tuohon erittäin mukavaan\navaimenreikään. Saatoin nähdä ison osan eteisestä -- ulko-oven, eteisen\npöydän, hattunaulakon ja osan oikeanpuolista ovea. Ja nyt näin\nTrafferdalen tulevan siitä ovesta. Hän astui ulko-ovelle ja laski\nkätensä ripaan.\n\n\"On juuri tullut mies sisälle!\" kuiskasin Rosalielle, joka nyt kyykötti\nkiihtyneenä ja innokkaana vieressäni. \"Kookas seurustelupukuinen mies\n-- sileäksi ajelluin kasvoin. Hänellä on sanomalehti kädessään. Näyttää\nsiitä jotakin Trafferdalelle. Trafferdale lukee sitä. Mulkoilevat sen\nyli toisilleen, mitä se sitten lieneekin. Trafferdale on sulkenut\netuoven. Mies riisuu hattunsa ja päällystakin. Nyt menevät toiseen\nhuoneeseen -- menivät jo!\"\n\nMinä nousin ja katsoin toveriini, ja hän pudisti päätänsä.\n\n\"Siitä ei ole meille vähääkään apua\", huomautti hän, \"kunpa pääsisimme\ntäältä pois! Minun on nälkä!\"\n\nMinä käännyin pienelle sivupöydälle, joka oli huoneen seinustalla.\nSiinä oli lasikulho täynnä korppuja ja pari vadillista hedelmiä --\nappelsiineja, banaaneja, viinirypäleitä. Minä siirsin ne keskipöydälle.\n\n\"Koska olemme Trafferdalen vieraina vastoin tahtoamme, niin käytämme\nhyväksemme Trafferdalen eväitä\", sanoin minä. \"En toki usko, että hän\non mitään näistä myrkyttänyt. Käykää käsiksi, sillä välin kun minä\netsin, onko täällä mitään juotavaa.\"\n\nJuomaa oli runsaastikin saman sivupöydän pullosäiliössä -- viskyä,\nkonjakkia, portviiniä, sherryä, punaviiniä. Hain edelleen, löysin\nkorkkiruuvin ja laseja ja avasin punaviinipullon, koska se oli\nmiedointa. Kaadettuani lasin Rosalielle ja naukattuani itsekin menin\ntakaisin avaimenreiälle. Takaani kuulin, kuinka vankeustoverini yhä\npureskeli korppuja.\n\n\"Mitä teette, jos Trafferdale tulee?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"Annan hänen kurkistaa pistoolini piippuun\", sanoin minä. \"Se\nrauhoittaisi hänet!\"\n\n\"Ettehän häntä ampuisi?\" kysyi hän.\n\n\"Mielihyvällä -- jos hän rimpuilee\", vastasin. \"Mutta pistoolilla on\noiva ominaisuus taltuttaa häijyt miehet. Kunpa minulla vain olisi se\nollut kädessäni, heti kun täällä näyttäydyimme!\"\n\n\"Kenties hänelläkin olisi ollut\", huomautti Rosalie.\n\n\"Hyvin luultavasti -- mutta minä en olisi suonut hänelle aikaa sen\nkäsittelemiseen\", sanoin. \"Mutta mennyt on mennyttä. Mitähän se mies\nlienee hakenut? En ihmettelisi, vaikka hän olisi yksi joukkiosta, joka\nnappasi minut ja teidän arvoisan isänne!\"\n\n\"En ole enää niin nälissäni!\" huomautti tyttö. \"Tulenko minä\nkurkistelemaan?\"\n\n\"Ette kai\", sanoin minä. \"Tämä on miehen hommaa. Kunhan nyt vain\njotakin tapahtuisi...\"\n\nMutta kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin näin enempää. Sitten tuli\nTrafferdale äkkiä ulos oikeanpuolisesta ovesta, ja minä aloin\nkuiskaillen kertoa hänen liikkeistään.\n\n\"Trafferdale taas!\" sanoin. \"Yksinään. Hän ottaa alas isoa matkatakkia\neteisen naulakosta. Nyt hän... hyväinen aika! Hän käänsi valon\nsammuksiin ja eteisessä on pimeä.\"\n\nMutta oven raosta oikealta, mistä Trafferdale oli tullut, kuulsi hieman\nvaloa. Nyt hänen kookas ruhonsa sen kuitenkin himmensi. Hän meni\nhuoneeseen, josta valojuova väikkyi. Ovi sulkeutui. Kaikki oli\nhiljaista ja -- pimeää.\n\nJouduin ymmälle. Miksi oli Trafferdale kiertänyt valon sammuksiin\neteisessä otettuaan sieltä takin, jota arvattavasti aikoi käyttää? Ja\nmitä se toinen mies hommaili? Varmasti tiesin hänen vielä olevan\njossakin tässä huoneistossa. Viivyin jonkun aikaa avaimenreiällä ja\nkuuntelin. Mutta en kuullut mitään enkä voinut kuulla mitään toiselle\novelle siirryttyänikään. Mistään en eroittanut hivahdustakaan, en edes\nhillittyä kuisketta. Vihdoin Rosalie haukotteli, -- se oli raukean\nuneliaisuuden luonnollinen, teeskentelemätön haukotus.\n\n\"Kuinka kauan luulette heidän pitävän meitä täällä?\" kysyi hän. \"Olen\nhirveästi unissani.\"\n\n\"Kyllä kai meidät aamuun asti häkissämme pidetään\", sanoin. \"Emme me\nitse voi itseämme vapauttaa. Mutta oikaiskaahan itsenne tuolle\nsohvalle! Minä vartioin -- en minä nukahda, sen vakuutan. Hyvin\nluultavasti... noh, mitä se oli?\"\n\nMutta minä tiesin varsin hyvin, mikä ääni oli saanut meidät molemmat\nhypähtämään. Se oli oven raju mäjähdys.\n\n\"He ovat menneet!\" huudahdin. \"Ulko-ovi paiskattiin kiinni. Meidät on\nteljetty tänne koko yöksi. Siitä ei epäilystäkään. Ihan niinkuin\notaksuinkin. He ovat karanneet timantteineen!\"\n\n\"Mutta mistä tiedätte, että pidätystämme kestää vain tämän yön?\" kysyi\nRosalie. \"Jos he ovat juosseet tiehensä, voimme joutua olemaan täällä\npäiväkausia --- ja kuolla nälkään!\"\n\n\"Ei!\" sanoin minä rauhoittaen. \"On varmaan joku hoitamassa näitä\nhuoneistoja, joku vanha vaimo, joka tulee toimittamaan askareita,\njärjestämään vuoteet ja niin poispäin, ja joka ilmestyy aamulla. Mutta\nsiihen asti pelkään kyllä olevamme tiukasti teljettyinä. Miksette\npaneudu tuolle sohvalle nukkumaan?\"\n\n\"Entä... te?\" kysyi hän.\n\n\"Oh, minä polttelen\", sanoin. \"Minä en nuku. Kello on yksi -- ehkä joku\nsaapuu seitsemältä tai kahdeksalta. Seuratkaa neuvoani.\"\n\nHän seurasi sitä. Sohva oli hyvä ja laaja, varustettu ryijyllä ja\nmonilla pieluksilla. Yhdessä kohensimme sen mukavaksi, ja kymmenen\nminuutin päästä oli Rosalie vaipunut sikeään uneen. Minä puolestani\nsytytin piippuni ja istuuduin nojatuoliin miettimään. Paljon\nmietittävää minulla olikin. Sillä minä en suinkaan ollut varma, että\nkukaan saapuisi aamulla, enkä nähnyt mitään mahdollisuutta omilla\nponnistuksillani vapauttaa itseämme. Siitä, että Trafferdale, mrs\nKennerley ja tuo outo mies olivat kaikki lähteneet yhdessä, olin aivan\nvakuutettu. He halusivat monen tunnin etumatkan, mikä, kun asiaa tulin\ntarkemmin miettineeksi, olisi lisäsyy, miksi meidät olisi vangittu\npaljoa pitemmäksi ajaksi kuin ensin otaksuin.\n\nYö kului perin hitaasti. Vastoin tahtoani aloin minäkin lopulta\ntorkkua, kunnes vaivuin uneen. Se oli levotonta, kummallisten\nunennäköjen häiritsemää unta, mutta lienee aamupuolella tullut\nsikeämmäksi, sillä minä olin varmaan syvässä unessa silmänräpäystä\nennen äkillistä heräämistäni. Minä kavahdin, tuijotin ympärilleni ja\nnäin Rosalien puoliksi nousseena sohvallaan, silmät oveen käännettyinä.\n\nSitten minulle selvisi, että olin kuullut jotakin melua, ja että sama\nmelu oli tytönkin herättänyt.\n\n\"Mikä on?\" kuiskasin. \"Kuulitteko jotakin?\"\n\nHän nyökkäsi eteistä kohti.\n\n\"Eteisen ovi!\" sanoi hän. \"Minä kuulin sen käyvän. Joku on tullut\nsinne.\"\n\nMinä nousin pystyyn, samoin hän. Seisoimme odottaen, kasvomme\nkäännettyinä ovea kohti. Kului pari, kolme minuuttia. Sitten\nkierrettiin ovenripaa, ja minä sieppasin pistoolini. Rosalie äännähti\nehkäisevästi.\n\n\"Hyvä on!\" jupisin minä. \"Ei mitään vaaraa -- mutta jos ken pyrkii\nhuoneeseen, saa hän katsoa tämän piippuun. Pysytelkäähän te vähän\ntaempana!\"\n\nAvain kitisi lukossa, ja hyvin hitaasti avautui ovi. Silloin minun oli\nvaikea olla kummastuksesta huudahtamatta. Ilmestyi käsi ovenreunaan\ntyöntääkseen sitä auki -- käsi, jonka pikkusormi oli omituisesti\nkäyristynyt ja arvettunut. Sen huomattuani minä kohotin pistoolini\nsille tasolle, jolta arvelin kasvojen ilmaantuvan.\n\nKasvot kurkistivat ovensyrjän taitse.\n\nNe olivat kaitaposkisen, kelmeän miehen kasvot, jolla oli tummat,\nsyväkuoppaiset silmät. Olin sillä hetkellä vain muutaman jalan päässä\nnoista kasvoista ja kutitin pistoolillani suoraan miehen nenää. Hän\npäästi kiljahduksen, josta hänen keuhkonsa saattoivat ylpeillä, ryntäsi\neteisen halki, riuhtaisi ulomman oven auki ja syöksyi päätähavin\nportaita alas. Hyökäten hänen perässään ehdin vain nähdä hänen häviävän\nniiden alapäähän. Kuulin sieltä oven mäjähdyksen: kaiketikin hän oli\npaennut kadulle.\n\nKäännyin ja näin Rosalien katselevan minua huoneiston ulommalta ovelta.\n\n\"Mennyt?\" kysyi hän.\n\n\"Ja aika vauhtia sittenkin!\" vastasin. \"Kah, hän oli yksi niistä\nkolmesta miehestä, jotka meidät kaappasivat!\"\n\n\"Oletteko varma?\" kysyi neitonen, puoliksi epäillen.\n\n\"Vallan varma! Minä tunnen hänet\", vakuutin. \"Hän on se koukkusormi --\nhänen kätensä on joskus vioittunut. Kylläpä minä hänet tunsin! Ja hän\ntunsi minut. Hän kaiketi käy täällä Trafferdalen palvelijana. Niin. Kai\nhän kerrankin kummastui, kun tapasi meidät täältä!\"\n\n\"Älkäämme viipykö täällä enää\", virkkoi tyttö. \"Olemme vapaina --\nlähtekäämme.\"\n\n\"Silmänräpäys\", hillitsin minä. \"Mielin tarkastaa tämän asunnon. Tuossa\nhuoneessa he eilenillalla olivat -- katsokaamme, ovatko jättäneet sinne\nmitään johtolangaksi kelpaavaa.\"\n\nHuoneen ovi oli vielä puoliavoinna. Menimme sisälle. Siellä oli tosiaan\nmerkkejä paon valmistuksista. Pöydällä oli illallislautanen, mutta\nruokiin ei oltu paljoa koskettu; oli myöskin väkijuomia, viiniä ja\nlaseja; tuoleilla lojui vaatekappaleita. Näytti siltä kuin olisi\nTrafferdale sullonut matkalaukkua. Takana oli makuuhuone -- siellä oli\nauki jätettyjä kaappeja ja laatikoita, ja miehen seurustelupuku oli\nhuolimattomasti heitetty vuoteelle. Mutta kaikki huoneet olivat\nihmisistä tyhjät, eikä niiden pintapuolinen tarkastus antanut mitään\nvihiä äskeisen asukkaan matkan suunnasta. Olin juuri saattamaisillani\nRosalien ulos, kun huoneessa olevalta nojatuolilta sattui silmääni\nsanomalehti, joka oli huolimattomasti paiskattu syrjään. Siinä oli\nsinikynällä merkitty kohta, ja nyt muistin, että Trafferdalen\npäästettyä tuon toisen miehen sisälle iltamyöhällä oli tulija heti\nkiinnittänyt hänen huomionsa sanomalehteen, joka hänellä oli kädessään.\nOtin siis lehden tuolilta ja vilkaisin heti sinisellä merkittyyn\nkohtaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä huohotin kummastuksesta.\n\n\"Tämäpä Trafferdalen tovereineen matkalle lähetti!\" huudahdin.\n\"Katsokaa; tässä on isänne sormet pelissä! Lukekaahan!\"\n\nMinä levitin lehden sekasotkuisen pöydän tyhjälle kohdalle, ja yhdessä\ntarkastelimme tuota sinikynällä merkittyä ilmoitusta.\n\n\"_5000 punnan palkinto_. -- Viime lauantai-iltana kiristettiin\nomistajalta _iso timantti_ maalaistalossa, johon naamioidut miehet\nolivat hänet väkivallalla vieneet. Yllämainitun palkinnon maksaa\nasianajotoimisto Corland & C:o, St. Martin's Lane 983, mainitun\ntimantin palauttajalle tai henkilölle, jonka antamain tietojen nojalla\nse voidaan saada takaisin tai yllämainittuun ryöstöön osalliset\npidätetyiksi.\"\n\nVilkaisimme toisiimme. Sama ajatus juolahti kummankin päähän -- jotakin\noli tekeillä.\n\n\"Niin, se oli isän puuhia\", sanoi neitonen. \"Entä Corlandin toimisto?\nEikö teidän ollut määrä siellä hänet tavata?\"\n\n\"Oli\", vastasin. \"Tänään iltapäivällä. Mutta -- emme saa odottaa siihen\nasti. Trafferdale on arvoisine tovereineen ehtinyt muutaman tunnin\nmatkan meistä edelle. Meidän tulee käydä siellä heti, kertomassa mitä\ntiedämme.\"\n\n\"Minä haluan mennä kotiin\", selitti Rosalie. \"Palvelijat soittavat\npoliisille, jollen palaa. Tulkaa minun kanssani kotiini suurukselle, ja\nsitten menemme Corlandille yhdessä.\"\n\nTuumin, että Corlandin toimisto ei luultavasti olisi avoinna ennen\nkymmentä; ja kello ei vielä ollut kahdeksaakaan. Me riensimme\nTrafferdalen asunnosta, jättäen sen oman onnensa nojaan, ja ottaen\najurin Piccadillyltä ajoimme Prince's Gatelle. Jättäen Rosalien asiaksi\nantaa hämmästyneelle palvelusväelle minkä selityksen hyväksi näki, minä\npyysin hovimestarilta kaikki edellisen illan sanomalehdet. Kimppu niitä\nkädessäni siirryin mr Vandamarken hollantilaiseen pikkusuojaan.\nIlmoitus oli jokaisessa sanomalehdessä.\n\nTuo ilmoitus saattoi minut melkoisesti hämilleni -- sitäkin enemmän,\nkun en osannut selittää itselleni, miksi laisinkaan hämmästyin. Mutta\nsiinä se oli jokaisessa Lontoon aamu- ja iltalehdessä, ja Rosalie ja\nminä voimme varmaankin antaa noille Corlandeille joitakin sitä koskevia\ntietoja.\n\nLähdimme St. Martin's Lanelle heti kun olimme murkinoineet. Ennen kello\nkymmentä olimme vilkkaassa keskustelussa teräväsilmäisen miehen kanssa,\njoka minusta näytti tietävän paljon enemmän kuin halusi meille\nilmoittaa. Hänelle me kerroimme tyhjentävästi seikkailumme edellisestä\nillasta asti. Asia näkyi häntä kovin huvittavan. Mutta hän kävi varsin\nvakavaksi, kun Trafferdalen ja mrs Kennerleyn nimet mainittiin.\n\n\"Oletteko aivan varma, että rouva oli huoneistossa hänen kanssaan?\"\nkysyi hän.\n\n\"Ainakin hän sinne Trafferdalen kanssa meni\", vastasin minä.\n\n\"Tarkoitatte, että näitte heidän yhdessä menevän sisälle katuovesta?\"\nkysyi hän erikoisesti korostaen yhdyssanan ensi osaa. \"Mutta ettekö\ntodella nähnyt häntä huoneistossa? Kah...\"\n\nTässä kohdassa keskeytti hänet sihteeri, joka tuli kuiskaamaan jotakin.\nKun viimemainittu oli mennyt, kääntyi hän meihin päin.\n\n\"Täällä on mies, joka sanoo voivansa antaa tietoja\", virkkoi hän.\n\"Tulee juuri sisälle. Kuulkaa, livahtakaahan tuonne sivuhuoneeseen,\njättäkää ovi auki ja... kuunnelkaa!\"\n\nRosalie ja minä tottelimme. Kuulimme vieraan astuvan sisälle.\nVarovaisesti vilkaisin häneen ovenraosta. Ja hän oli vanha tuttavani --\nkäyräsorminen mies.\n\n\n\n\nVII\n\nHERTTAINEN PALVELIJA\n\n\nEnnenkuin Corland oli virkkanut tulijalle muuta kuin pari sanaa\nkeskustelun esipuheeksi, pujahti sisähuoneeseen sen etäisimmässä\nnurkassa olevasta ovesta omituisen näköinen pieni mies, joka hymyillen\nja merkitsevästi nyökäten Rosalielle ja minulle, samalla kuin\nvaroittavasti laski sormen huulilleen, hiipi varpaillaan lattian yli ja\nasettuen likelle kyynärpäätäni yhtyi kanssani tuijottamaan rakosesta,\njonka lävitse katsellen oli tuntenut koukkusormen. Hän näkyi\ntarkastavan miehen nopeasti, mutta tyydytyksekseen. Sen tehtyään hän\nkääntyi jälleen meitä kohti, pudisti päätänsä, hymyili ja näkyi avaavan\nkorvansa yhtä suuriksi kuin vastikään oli avannut silmänsä. Ja hän\nkuunteli hartaasti. Samoin mekin. Sen miehen täälläolo, jonka vajaasti\nkolme tuntia aikaisemmin olimme nähneet päätähavin syöksyvän,\nhuoneistosta nähdessään minun pistoolini ja jolla minä tiesin olevan\nosaa mr Vandamarken ja minun kaappaamisessani, oli lievimmin sanoen\nperäti kummallista.\n\nMutta Corland oli alkanut puhua äänekkäästi ja samaan sävyyn kuin\nristikuulustelun toimittaja, joka tahtoo päästä totuuden perille.\n\n\"Olette tullut _Morning Postin_ ilmoituksen johdosta, niinkö?\" haastoi\nhän. \"Ilmoituksen, jossa puhuttiin varastetusta timantista? Hyvä on --\nja kuka te sitten olette?\"\n\nVastaus tuli niin mairean säyseällä soinnulla, että siinä suhteessa\nharvat olisivat vetäneet hänelle vertaa. Olisi voinut lyödä huoletta\nvetoa miehen ammatista hänen äänensävynsä perusteella.\n\n\"Nimeni on Ganderson, sir, -- John Ganderson\", vastasi hän.\n\n\"Ganderson? Ei ole nimien tavallisimpia! No, mitä te tiedätte tästä\nasiasta, Ganderson?\"\n\nVastaus tähän suoraan kysymykseen sai johdannokseen pikku rykäyksen --\nsellaisen, joka ilmaisee hellävaroin hoideltavaa diplomatiaa.\n\n\"Niin, sir, luulen tietäväni jotakin -- mahdollisesti paljonkin. Asia\non -- sanoisimmeko omituinen? Ja mutkallinen.\"\n\n\"Omituinen ja mutkallinen, niinkö, Ganderson? Hm... sitten teidän on\nluullakseni parasta puhua mahdollisimman yksinkertaisesti ja selvästi.\nNo, mitä te tiedätte?\"\n\n\"Niin, sir, voin sanoa olevani kamaripalvelija -- ammatiltani, sir. En\nkenenkään yksityinen kamaripalvelija, -- hoidan palvelushommia\nWellersfordin talossa, Down-kadun varrella asuville herroille yleensä.\nEräs heistä on mr Trafferdale. Ikäväkseni täytyy minun sanoa, sir, että\n-- todistuksista päätellen -- mr Trafferdale on minua puijannut.\"\n\n\"Miten? Ja mitä yhteyttä sillä on tämän jutun kanssa?\"\n\n\"Asia on näin, sir: palvelijantoimieni ohella harjoitan toisinaan\nhiukan autonajoa -- olen tutkinnon suorittanut ajaja. Olen kyydinnyt mr\nTrafferdalea aika paljon -- silloin tällöin. Kun mr Trafferdale lähtee\nautomatkalle, sir, on hänellä tapana vuokrata ensiluokkainen auto\nHellinghamin autotallista. Viime maanantai-iltana palasi mr Trafferdale\naikaisin Citystä ja käski minun hankkia auton, jota hän tavallisesti\nkäyttää. Sanoi haluavansa, että kyyditsisin hänet maataloon, joka\nhänellä on Surreyssä.\"\n\n\"Missä päin siellä?\"\n\n\"Dorkingin lähistössä, Leith Hillin rinteillä. Se on omituinen,\nränstynyt vanha talo, jonne hän lauantai-iltaisin toisinaan matkusti\ntuttavineen. Yksinäinen paikka, sir, -- ei mitään muita asumuksia\nlähettyvillä.\"\n\n\"Ja te kyyditsitte hänet sinne maanantai-iltana?\"\n\n\"Niin, sir. Saavuimme sinne kello neljän tienoissa. Sitten mr\nTrafferdale sanoi, että hänellä oli minulle muka joku hupaisa pikku\nhomma. Sanoi, että hän ja kaksi tuttavaa Citystä tahtoivat vedonlyönnin\njohdosta tehdä eräälle ystävälleen viattoman kepposen kaappaamalla\nhänet kiinni. Hän vakuutti, että kaikki oli pelkkää leikkiä ja että\nsenjälkeen, kun tekonen oli suoritettu, ei kukaan nauttisi siitä\nenemmän kuin tuo kaapattu herrasmies. No, sir, tietysti minä luotin mr\nTrafferdalen sanaan -- onhan hän aina kohdellut minua herrasmiehen\ntavoin, -- Trafferdale. Tein siis työtä käskettyä ja ajoin auton\nBushingtonin asemalle, jossa hän sanoi minun tapaavan nuo kaksi Cityn\nherrasmiestä neljännestä yli viiden. He odottaisivat minua, sanoi hän.\nMinun olisi tarkoin seurattava heidän käskyään. Minä ajoin\nBushingtoniin, sir, ja pian ilmestyivätkin nuo kaksi herrasmiestä.\"\n\n\"Tunsitteko heidät, Ganderson?\"\n\n\"En, sir, en kumpaakaan. En ollut koskaan nähnyt heitä mr Trafferdalen\nasunnossa enkä missään muuallakaan, mikäli muistan. He olivat sellaisia\nherrasmiehiä kuin tapaa Cityssä, sir. Tietenkin minä heidät nyt\ntuntisin.\"\n\n\"No -- mitä tapahtui?\"\n\n\"Yksi heistä -- se, joka sittemmin osoittautui päämieheksi -- puhutteli\nminua ja minä sanoin hänelle, että olin hänen käytettävissään mr\nTrafferdalen määräysten mukaan. Hän käski minun sitten ajaa pienen\ntanhuan kohdalle, joka johtaa Marton Hillin golf-kentältä isolle\nmaantielle, ja pysähdyttämään sinne. Tein niin. Silloin oli melkein\npimeä. Kun auto pysähtyi, astuivat herrasmiehet maantielle. He ottivat\nesille huppukauluksia, jotka peittivät pään ja hartiat -- ja\npukeutuivat niihin. He käskivät minunkin vetää ylleni sellaisen,\nsanoen, että sekin kuului ilveilyyn. Työnsivät sitten pistoolin\nkouraani, sanoen, että sekin kuului pilaan, mutta vakuuttaen, että se,\nsamoin kuin heidän omansakin, oli panostamatta.\"\n\n\"Oliko se totta?\"\n\n\"Minun pistooliini nähden kyllä, sir, -- hetihän minä sen huolellisesti\ntarkastin! Sitten odotimme puiden alla. Vanha herrasmies saapui, mutta\nhänellä oli nuorempi mukanaan. Heidät pysähdytettiin, sir, ja\nvanhemmalle herrasmiehelle, jota he puhuttelivat Vandamarkeksi,\nsanottiin, että heidät otettaisiin kiinni. Molemmat pakotettiin --\nilman väkivaltaa, sir -- autoon, ja minä ajoin sen takaisin mr.\nTrafferdalen taloon. Siellä nuo kaksi herrasmiestä vietiin sisälle ja\nlukittiin erääseen suojaan. En tiedä, mitä sitten tapahtui, sillä minut\nlähetettiin keittiöön valmistamaan jotakin haukattavaa ja hakemaan\njuotavaa. Tunnin perästä minulle sanottiin, että he olivat lähtövalmiit\nja käskettiin minun kyyditä heidät kyläteitse Basingstoken\nläheisyyteen. Sinne, niin lähelle kaupunkia, että se näkyi, jätettiin\nmr Vandamarke ja nuori herrasmies autosta, ja minä kyyditsin toiset\nkaksi takaisin mr Trafferdalen taloon. Myöhemmin illalla toin kaikki\nkolme Lontooseen. Siinä kaikki, mitä tiedän maanantai-illan\ntapahtumista, sir.\"\n\n\"Kaikki, mitä tiedätte! Kuinka sitten johduitte meidän ilmoituksessamme\nmainittuun timanttiin?\"\n\n\"Panemalla kaksi ja kaksi yhteen, sir. Tähän aamuun asti ei minulla\ntosiaan ollut mitään epäluuloja. Mutta sitten minä mennessäni\ntavallisella tunnillani Trafferdalen asuntoon huomasin -- koska olen\ntarkka havaintojen tekijä, sir -- että mr Trafferdale oli karannut.\"\n\n\"Karannut? Mistä sen tiesitte?\"\n\n\"Näkemästäni, sir, sen arvasin. Äkkäsin huoneistoon jääneen\neilisiltaisen _Evening Standardin_, johon ilmoituksenne oli merkitty\nsinikynällä. Silloin aloin oivaltaa. Minussa on kai vähän salapoliisin\nvikaa. Olin kuullut mr Vandamarkesta -- tunnenkin hänen\napupalvelijansa. Herra V. kuuluu olevan timanttikuningas.\nIlmoituksenne, sir, mitä tiesin maanantai-illan tapahtumista, ja\nmyöskin se, että mr Trafferdalen asunnosta vallitsevasta\nepäjärjestyksestä päätellen hän oli kiireellisesti sullonut\nmatkalaukun, vihjaisivat minulle nykyisen otaksumani, nimittäin, että\nmr Trafferdale oli minut pettänyt, että herra Vandamarken pidättäminen\nei ollutkaan leikkiä, vaan että hänen siinä huoneessa ollessaan\nkiristettiin häneltä tuo timantti. Arvelen, etten ole kaukana\ntotuudesta, sir.\"\n\nOli hetkinen äänettömyyttä. Omituinen pieni mies vieressäni katsahti\nminuun ja iski silmää. Sitten hän katsahti Rosaliehen ja hymyili.\nSenjälkeen hän mitään hiiskahtamatta hykersi käsiään ikäänkuin olisivat\nhänen salaiset ajatuksensa häntä suuresti huvittaneet. Ja sitten kuului\näkkiä Corlandin ääni:\n\n\"Mr Gregg! Oletteko hyvä ja tulette tänne? Vain te!\"\n\nAstuin heti huoneeseen ja pysähdyin Corlandin työpöydän ääreen.\nPalvelija sen toisella puolella oli säädyllisen kohteliaisuuden\nperikuva. Sisälle astuessani hän nousi, kumarsi ja jäi seisomaan, hattu\ntoisessa kädessä ja sirosti kokoonkierretty sateenvarjo toisessa.\n\n\"Oletteko koskaan ennen nähnyt tätä herrasmiestä?\" kysyi Corland\nosoittaen minua.\n\nPalvelija kohotti katseensa kunnioittavasti minua kohti, mutta hänen\nsilmissään oli myöskin pieni moitteen välähdys.\n\n\"Olen, sir. Näin tämän nuoren herrasmiehen aamusella -- mr Trafferdalen\nasunnon ruokasalissa, johon teljettynä hänet tapasin. Hän uhkasi minua\npistoolilla, sir. Lähdin tieheni kiireesti!\"\n\n\"Ettekä odottanut mitään selitystä, Ganderson?\" sanoi Corland. \"Kävitte\nsiellä ja sitten -- mitä sitten tapahtui?\"\n\nGanderson tuhautti nenäänsä.\n\n\"En ole tuliaseitten ystävä, sir. Katsoin parhaaksi livistää. Sattuuhan\ntapaturmia.\"\n\nCorland kääntyi minuun päin, katseessa ilme, joka näkyi vihjaisevan,\nettä minä puuttuisin asiaan.\n\n\"Tunnetteko te _häntä_, mr Gregg?\" kysyi hän.\n\n\"Varsin hyvin!\" sanoin mahdollisimman ankaraan sävyyn. \"Hän on niitä\nmiehiä, jotka kaappasivat mr Vandamarken.\"\n\n\"Syyttömänä, sir, syyttömänä!\" puolustautui palvelija. \"Olen juuri\nselittänyt mr Corlandille, että...\"\n\n\"Selityksenne olisivat kai paremmin paikallaan poliisikamarissa\",\njatkoin. \"Te olitte yksi niistä kolmesta ja olitte aseistettu! Tekee\npuolittain mieleni...\"\n\n\"Pelkään, että mr Greggin vallassa on vangituttaa teidät, Ganderson\",\nkeskeytti Corland, iskien minulle salavihkaa silmää. \"Mutta luulenpa,\nettä hän kernaasti kuuntelee tarinaanne vähän pitemmältä. No, olitteko\nkoskaan todella kuullut tuosta timantista?\"\n\n\"En koskaan, hyvät herrat! En koskaan, sen vakuutan kunniasanallani!\nOtaksun, että mr Gregg juuri tulleena huoneesta, jonka ovi on ollut\nauki siitä asti, kun tänne saavuin, on kuullut kaikki, mitä minulla on\nollut sanottavaa. Ja se, mitä olen puhunut, on silkkaa totta -- ei\nenempää eikä vähempää. Timantista en tiedä mitään, mutta varma\nvakaumukseni on, että se on herra Trafferdalella. Miksi hän olisi\nkarannut, jollei sitä hänellä olisi?\"\n\n\"Emme ole varmat, että hän on karannut\", huomautti Corland. \"Jos\ntiedätte enemmän...\"\n\n\"Olin sanomaisillani enemmän, sir, kun mr Gregg astui huoneeseen.\nLuuloni mukaan on mr Trafferdale paennut mannermaalle.\"\n\n\"Mikä saa teidät sitä otaksumaan?\" kysyi Corland.\n\n\"Se, että aamusella, kun ensiksi astuin hänen huoneisiinsa, löysin\nsinne tänne heiteltyjen esineiden joukosta Bradshawin aikataulun. Se\noli aukaistuna Harwichin juna-aikojen kohdalta suurella itäradalla.\nHarwichin sivun kohdalta olikin kirja käännetty kumoon. Harwichiin\nlähtee pikajuna klo 5.50 aamulla, sir.\"\n\nCorland kääntyi jälleen minuun päin.\n\n\"Se osuu jokseenkin paikalle\", sanoi hän. \"Harwichiin? Oli ehkä\nmatkalla Amsterdamiin -- sehän on suuri keskus timanttimaailmassa. Enpä\nluule, että minulla tätä nykyä on teiltä muuta kysyttävää, Ganderson.\nMissä asutte?\"\n\n\"Asun Shepherd-kadun varrella 21 c, sir\", vastasi palvelija kerkeästi\nja veti esille painetun kortin. \"Nimikorttini, jos suvaitsette, sir.\"\n\n\"Hyvä on -- minä ilmoitan teille, kun teitä tarvitsen\", sanoi Corland\nheittäen kortin pöytälaatikkoon. \"Nyt voitte lähteä, Ganderson, jollei\nmr Gregg vielä halua kysyä teiltä jotakin?\"\n\n\"Kyllä haluan\", virkoin minä, kääntyen Gandersoniin, joka oli jo ovelle\nmenossa. \"Kuinka kauan olette tuntenut mr Trafferdalen?\" kysyin.\n\n\"Noin yhdeksän kuukautta, sir\", vastasi hän. \"Siitä asti, kun hän\nmuutti huoneistoonsa -- jossa on asunut jokseenkin sen ajan.\"\n\n\"Olette kai siinä talossa hyvin perehtynyt?\" tiedustin.\n\n\"Kyllä, sir, -- niinkuin palvelija perehtyy.\"\n\n\"Oletteko koskaan nähnyt siellä rouva Kennerleytä?\" kysyin.\n\nHän pudisti vakavasti päätänsä.\n\n\"Enpä sennimisenä, sir\", vastasi hän. \"Olen nähnyt siellä naishenkilön\nkerran, pari. Mutta hänen nimeään ei minun kuulteni mainittu.\"\n\n\"Minkä näköinen hän oli?\" utelin. \"Olkaahan nyt täsmällinen!\"\n\nHän siveli miettiväisesti leukaansa.\n\n\"Hm, pikemmin repäisevä kuin kaunis. Puoleensavetävä nainen luullakseni\n-- pitkähkö, tummaverinen. Olisikohan hän se, jota tarkoitatte, sir?\"\n\nEn vastannut. Hänen kuvauksensa sopi jokseenkin hyvin mrs Kennerleyhin.\nJa Corland antoi hänelle toisen lähtönyökkäyksen.\n\n\"Hyvä on, Ganderson\", sanoi hän, \"me ilmoitamme teille tarpeen tullen.\nParasta pitää sillä välin suunne tukossa, ymmärrättehän.\"\n\n\"Toivoakseni voidaan minuun luottaa, sir\", vastasi palvelija. \"Toivon\nmyöskin, että minua muistetaan... hm, sillä palkinnolla.\"\n\n\"Asiain mukaan\", vastasi Corland. \"Saamme nähdä, mihin tuloksiin tässä\ntullaan. Jääkäähän nyt hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, sir\", sanoi Ganderson.\n\nHän livahti pois pehmein, äänettömin askelin. Heti kun ovi sulkeutui\nhänen jälkeensä, vilkaisi Corland sisähuoneeseen ja virkkoi ääntään\nkorottaen:\n\n\"Metham!\"\n\nOmituisen näköinen, pieni mies, jonka olin jättänyt Rosalien pariin,\nlipui sisälle, käsiään hykerrellen ja yhä hymyillen. Hän muistutti\nminulle rottakoiraa, joka innosta vavisten odottaa saaliinajoa. Corland\npuhui hänelle muutamia sanoja kuiskaamalla; mies nyökkäsi ääneti,\nhykersi vielä kerran käsiään ja riensi ulos huoneesta. Corland kääntyi\nminuun.\n\n\"No, mr Gregg, mitä te siitä palvelushengestä tuumitte?\" kysyi hän.\n\"Kuulitte kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa. Miltä se teistä tuntui?\"\n\n\"Haluaisin mieluummin tietää, miltä se tuntui teistä\", kysyin. \"Minä\nolen ymmällä.\"\n\n\"Niin minäkin\", sanoi Rosalie, joka juuri silloin saapui huoneeseen.\n\"Sanokaahan meille, mitä ajattelette, mi Corland!\"\n\nCorland nojautui taaksepäin tuolissaan, pisti peukalonsa\nliivintaskuihin ja näpytteli sormiaan. Hän nauroi hiljaa, katsoessaan\ntoisesta toiseen.\n\n\"En oikein tiedä\", sanoi hän. \"Enpä ole varma, vaikka tuo miekkonen\nolisi lähetetty tänne -- vartavasten. Silmänlumeeksi!\"\n\n\"Silmänlumeeksi!\" huudahdin minä. \"Lähetetty? Tarkoitatteko, että\nTrafferdalen joukkio...?\"\n\n\"Varsin luultavaa\", vastasi hän tyynesti. \"Eksyttääkseen meidät\njäljiltä. Haistan käryä! Hyvin mahdollista.\"\n\n\"Mutta -- hänhän kertoi niin avomielisesti koko jutun!\" huomautin. \"Hän\npaljasti kaikki!\"\n\n\"Eipä oikeastaan mitään, hyvä herra, jota ei jo tiedetty tai olisi\nvoitu helposti todeta\", vastasi Corland. \"Kertoiko hän teille mitään,\njota ette tiennyt? Hänen selostuksensa kaappauksesta oli yhtäpitävä\nomanne kanssa. Hän johti meidät -- ja johti taitavasti -- siihen, mikä\nsaattoi olla asiassa julkein huiputus!\"\n\n\"Nimittäin...?\" kysyin.\n\n\"Vihjaukseen, että Trafferdale on matkalla Harwichiin ja mannermaalle!\"\nvastasi Corland epäluuloisesti hymyillen. \"Ei minua hämmästyttäisi,\nvaikka mies olisi juuri sitä varten tullutkin -- tullut eksyttämään\nmeitä jäljiltä.\"\n\n\"Trafferdalen lähettämänäkö?\" huudahdin. \"Sitäkö tarkoitatte?\"\n\n\"Niin, nähkääs\", sanoi Corland. \"Mitä kello oli Gandersonin avatessa\nhuoneen ovea, johon teidät molemmat oli teljetty? Vähän yli seitsemän?\nNo niin, hänellä on ollut kolme tuntia käytettävissään ennenkuin saapui\ntänne -- runsaastikin kolme tuntia. Missä hän on sen ajan oleskellut?\nLuultavasti Trafferdalen parissa. He ovat ehtineet kutoa juonen\nheittääkseen hiekkaa silmiimme. En usko Trafferdalen lähteneen\nmannermaalle. Luulen tässä jutussa olevan kaiken takana jotakin, mikä\nei vielä ole ilmennyt. Minun täytyy odottaa, kunnes mr Vandamarke\nsaapuu tänne tänä iltapäivänä. Tällä haavaa, kuten sanoin, pelkään\npahoin, että Gandersonin lähetti tänne se sama mies, jonka hän oli\nantavinaan ilmi! Perin taitavaa peliä!\"\n\n\"Luulette Gandersonia rikostoveriksi?\" kysyi Rosalie.\n\n\"Minun käsitykseni mukaan, miss Vandamarke, hän on sitä\", vakuutti\nCorland. \"Hän ei ole päämiehiä, vaan rikostoveri sikäli, että saa\nrunsaan palkan vaivoistaan. Se mies ei ole hölmö -- päinvastoin\nkylläkin ovela ja taitava. No, saammehan nähdä!\"\n\n\"Mutta\", sanoin, \"jos tuo mies teidän mielestänne on osallinen\nrikokseen, eikö ole jokseenkin...\"\n\nEmmin löytämättä oikeaa sanaa. \"Olisiko hänen ollut sallittava\npoistua?\" lopetin. \"Sitä minä tarkoitan.\"\n\nCorland nauroi. Minun viattomuuteni näkyi häntä huvittavan.\n\n\"Olkaa huoleti, mr Gregg!\" vastasi hän. \"Ganderson saattaa olla,\nniinkuin luulen hänen olevankin, lipeäkielinen ovela veitikka, kuinka\nliukas sanoissaan tahansa. Mutta hän ei kelpaa kynttilänpitäjäksi sille\nmiehelle -- Methamille --, joka täältä vastikään lähti eräässä toisessa\nasiassa: vaanimisessa! Metham pitää Gandersonia silmällä -- kunnes\nhäntä tarvitsemme! Emmekä voi tehdä mitään enempää ennenkuin mr\nVandamarke tänään iltapuolella palaa.\"\n\nRosalie ja minä lähdimme Corlandin luota. Neitonen halusi mennä kotiin.\nMinä taas päätin, koska jo oli melkein keskipäivä, pysytellä täällä\nlähettyvillä tavatakseni hänen isänsä Corlandien toimistossa hänen\nsähkeensä mukaisesti. Neitonen nousikin pian ajurin rattaille, ja minä\nkävelin ilman aikojani St. Martin's Lanelle. Olin astellut satasen\nmetriä, kun äkkiä tunsin kyynärpäähäni kosketettavan ja kääntyessäni\nnäin Methamin edessäni.\n\n\"Mr Gregg!\" kuiskasi hän. \"Voitte olla minulle erinomaisen hyödyllinen,\njos suvaitsette! Minulla ei ole aikaa etsiä apua muualta. Se Ganderson\ntapasi tuolla toisen miehen -- ulkoasusta päättäen herrasmiehen. He\nmenivät tuohon ryyppylään kadun toiselle puolen. Palatessaan he\nluultavasti eroavat toisistaan. Siinä tapauksessa te seuraisitte sitä\ntoista minun jatkaessani Gandersonin vaanimista. Ganderson ei tunne\nminua -- se toinen taas ei tuntene teitä. Vetäytykäähän tänne syrjään,\nmr Gregg!\"\n\nHän kiskoi minut erään porttikäytävän suulle. Äänettöminä tarkkasimme\nryyppylän ovea. Muutaman minuutin perästä tuli Ganderson ulos toveri\nmukanaan. Ja viimemainitun minä tunsin mieheksi, jonka Trafferdale oli\nedellisenä iltana päästänyt asuntoonsa -- hän oli sanomalehden tuoja!\n\n\n\n\nVIII\n\nYHÄ PAHEMPAA SEKAVUUTTA\n\n\nEttä hän oli sama mies, siitä olin yhtä varma kuin että olin St.\nMartin's Lanella. Olin nähnyt hänen kasvonsa selvästi, kun hän jutteli\nTrafferdalen kanssa hänen huoneistonsa eteisessä. Se oli kirkkaasti\nvalaistu ja hän oli seisonut pari, kolme minuuttia täydessä hohteessa.\nHän oli komeahko, hyvin puettu mies, sellainen, jota ei helposti\nunohda. Olin hänestä varma.\n\nMinulta pääsi pieni huudahdus. Vieressäni seisova Metham kääntyi\ninnokkaasti.\n\n\"Tunnetteko tuon toisen?\" kysyi hän.\n\n\"Tunnen\", sanoin minä. \"Näin hänet eilen illalla -- keskiyöllä --\nTrafferdalen asunnossa.\"\n\n\"Mr Gregg, auttakaahan toki minua seuraamalla häntä kintereillä\", pyysi\nMetham. \"Minä vaanin toista -- mutta malttakaas -- he juttelevat vielä.\nPidetäänpä silmällä! He eivät huomaa -- ovat liian syventyneitä\nkeskusteluunsa.\"\n\nGanderson ja toinen mies olivat pysähtyneet kadunvierustalle melkein\nvastapäätä kujaa, johon olimme peräytyneet. Ilmeisesti he pohtivat\ninnokkaasti jotakin. Palvelija puhui yksinään tai melkein\nyksinään. Toisesta miehestä se näytti tuntuvan huvittavalta tai\nuskomattomaltakin, koska hän milloin nauroi, milloin pudisti päätänsä.\nVihdoin hän veti kellon esille ja näytti aikovan lähteä liikkeelle.\n\n\"He eroavat, mr Gregg!\" kuiskasi Metham. \"Nyt, sir, suvainnette tehdä\nosanne seuraamalla tuota harmaapukuista. Jos katsotte tarpeelliseksi\ntai joudutte ahtaalle ja haluatte apua, niin soittakaa meille ja\nsanokaa päämiehelleni, mihin hänen on lähetettävä teille apua. He\nlähtevät liikkeelle, mr Gregg -- siirtykäähän tänne vähän taemmalle ja\nseuratkaa häntä sitten! Kiihoittavaa leikkiä, sir!\"\n\nMe vetäydyimme peremmälle kujaan, yhä pitäen kadun yli silmällä miehiä.\n\nLausuen viime sanansa, johon toinen näkyi vastaavan sydämellisellä\nnaurulla, kohotti Ganderson kunnioittavasti hattuaan ja kääntyi\npoispäin. Minun mieheni käveli verkalleen vastakkaiseen suuntaan.\n\n\"Nyt, sir!\" kuiskasi Metham, \"Kahdenkymmenen metrin päässä hänen\nperässään ja valppautta, olematta mitään näkevinänne, on ohjelma! Hyvää\nonnea, sir!\"\n\nHän itse sujahti kulman sivuitse, ja hetkistä myöhemmin näin hänen\nhuolettomana astelevan toisella katukäytävällä Gandersonin käydessä\neteenpäin toisella. Sitten minä ryhdyin omaan tehtävääni, eikä Methamin\nohjeiden noudattaminen erikoisen vaikeata ollutkaan. Otustani oli\nhelppo seurata hänen siron vaaleanharmaan pukunsa ja hänen kuosikkaan\nhuopahattunsa vuoksi, jossa oli musta nauha helmenharmaalla pinnalla.\nMyöskin hänen kookas, ryhdikäs vartalonsa helpotti tehtävää.\n\nMinun oli vain pelättävä, että hän tuntisi minut -- ainakin oli se\nmielestäni hyvin mahdollista, jopa otaksuttavaakin, koska hän\nkaappaamisiltana oli katsellut minua niin läheltä. Sanon tämän, koska\nolin tehnyt jo johtopäätöksen, että hän oli yksi huppukauluksisista\nmiehistä -- pisin heistä, sama, joka oli suorittanut kaiken haastelun\nja joka sattumalta oli enimmin nauranut ja leikkiä laskenut\n\"sokkopelissä\" Vandamarken kyniessä häntä ja hänen toveriaan. Kaikesta\npäättäen hän ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, joilla on paha tapa\nvilkuilla ympärilleen. Hän käveli suoraan eteenpäin Charing Crossia\nkohti joustavin askelin, tuskin katsahtaen oikealle tai vasemmalle, ja\nhänen olemuksensa ilmaisi hänen olevan hyvin tyytyväisen sekä itseensä\nettä muuhun maailmaan.\n\nSeurasin häntä, Methamin neuvot mielessäni, King Williamin katua pitkin\nStrandille. Hän käveli eteenpäin Cityä kohti vasemmanpuolista käytävää\nja aina yhtä huolettomana, ja minä seurasin parinkymmenen metrin\npäässä, silmät tähdättyinä huopahattuun. Pysytin sen näkyvissäni pitkin\nStrandia, Temple Barin ohi, Fieet-katua alas, Ludgate Hilliä ylös ja\npohjoissivulta Paavalin tuomiokirkon ohi kulkiessamme. Cheapsidella\nkävi liikenne vilkkaammaksi, ja minä uskalsin lyhentää välimatkaamme.\nMutta hän ei milloinkaan vilkaissut ympärilleen eikä pysähtynyt, paitsi\nkerran pariksi minuutiksi erästä näyteikkunaa katselemaan. Ja vihdoin\nhän luovi Mansion Housen väentungoksen läpi, sukelsi Cornhillille ja\nkääntyi sen puolivälistä kapeaan poikkikujaan.\n\nSilloin epäröitsin ensi kertaa. Pelkäsin seurata häntä sinne tai edes\nmennä tuon kujan suulle. Olisihan hän saattanut äkkiä kääntyä päin\nminua. Vihdoin kävelin kohdalle ja tirkistin kujaan katukäytävältä\nvastapäätä. Sitten osui kujan päästä silmääni vanhan kuuluisan\ncityläisen ravintolan julkisivu ja kilpi. Olin usein kuullut Barleyn\nhotellista, joka oli oivallisessa maineessa, mutta en ollut sitä\nkoskaan nähnyt. Luultavasti oli vaanittavani astunut sisälle Barleyn\nsaleihin. Nyt voisin hyvinkin eksyä hänestä, siellä kun saattoi olla ja\nhyvin luultavastikin oli toinen uloskäytävä. Arvellen, että hän jo\nistui turvallisesti Barleyn suojissa, päätin lähteä tuonne kujalle.\nHeti kun olin ehtinyt kadun poikki, näin, että kuja olikin\nläpikulkupaikka -- siellä oli tungokseen asti miehiä ja poikia. Kävelin\nnopeasti heidän joukossaan pitkin sen pituutta, silmäillen Barleyn eri\nulko-ovia matkallani. Olinkin juuri päässyt kujan päähän, joka aukeaa\nChangen puistokadulle, kun sille kääntyvä mies äkkiä hiljensi vauhtiaan\nminut sivuuttaessaan, pysähtyi ja huvitettuna nauraen taputti minua\nolalle. Minä käännyin puolittain vihaisesti ja tuijotin häneen. Siinä\nseisoi edessäni toinen sirosti puettu hymyilevä mies, joka katsoi\nminuun ikäänkuin ihmeissään, etten häntä tuntenut.\n\n\"Hei, nuori ystävä!\" huudahti hän. \"Toipunut äskeisestä vaarallisesta\nseikkailustanne. Kuinka vanha herrasmies jaksaa? Kepponen on kai\nhänelle nyttemmin selitetty?\"\n\nHämmästyin niin kovin, että seisoin hetkisen häneen tuijottaen, aivan\nneuvotonna. Hän nauroi taas ja nyökäytti päällänsä vanhaa ravintolaa\nkohti.\n\n\"Tulkaahan ottamaan tilkka!\" sanoi hän herttaisesti. \"Meillä on --\nhalloo! Tässä hän tulee!\"\n\nMinä käännyin ja näin miehen, jota olin seurannut, rientämässä meitä\nkohti läheiseltä ovelta. Hänen kulmakarvansa kohosivat, kun hän näki\nminut, ja hän nauroi leveästi.\n\n\"Hei!\" huudahti hän. \"Taaskin kaapattu, eikö vain. Kaappaaja ja\nkaapattu tavanneet toisensa, häh? Tulkaahan ottamaan ryyppy, pojat --\nminä olen odotellut.\"\n\nHe olivat nyt kumpikin puoleltaan tarttuneet minua käsivarresta. Minä\nponnistausin ja vapautuessani vilkaisin toisesta toiseen. Sillä välin\nhe yhä katselivat minua, ja tilanne näkyi heitä huvittavan.\n\n\"Oletteko te molemmat niitä miehiä, jotka olivat mukana maanantai-illan\nhommissa?\" kysyin mahdollisimman jäätävästi. \"Nii... niitä harmaisiin\nhuppukauluksiin naamioituja herroja. Sillä jos olette...\"\n\nHe alkoivat äänekkäästi nauraa. Huopahattuun puettu mies läimäytti\nminua olkapäälle; he olivat molemmat sitä lajia, joka mielellään\nkäyttää tällaista tuttavallista tervehdystä.\n\n\"Sillä jos olemme, niin te juhlallisesti varoitatte meitä sanomasta\nmitään sellaista, jota voitaisiin käyttää todistuksena meitä vastaan,\nniinkö, veikkonen?\" virkkoi hän nauraa hykähdellen. \"Haha, mikään ei\nvedä vertaa oivalle leikille! Mutta tulkaahan Barleyn ravintolaan ja\nkertokaa meille, kuinka vanha herrasmies jakselee, nyt kun tietää\nkepposen kepposeksi. Vanhaa, kelpo lajia -- ja vanha taitava\nkorttihuijari. Tulkaahan!\"\n\nHe astuivat ravintolaa kohti ja minä heidän kanssaan, päättäen nyt\nhankkia selvyyttä niin paljon kuin voin. Olin äkkiä muistanut\nGandersonin maininneen jotakin siihen suuntaan, että Trafferdale oli\nhänelle kuvaillut kaappaamista oivalliseksi pilaksi. Nähtävästi olivat\nnämä kaksi miestä samaa mieltä. Mutta minä halusin tietää -- ja olin\ntarttuvinani heidän onkeensa.\n\nHe saattoivat minut vanhanaikuisen huoneen hiljaiseen nurkkaan ja\nolivat kovin kestiystävällisellä päällä. Huopahattuinen mieli tarjota\nsamppanjaa. Mutta minä tyydyin sellaiseen, mikä ei niin helposti\nsamentaisi sielunkykyjen toimintaa.\n\n\"Sensijaan että kilistelen teidän kanssanne, hyvät herrat\", sanoin minä\nniin hilpeään sävyyn kuin suinkin voin teeskennellä näkyville, \"tulisi\nminun luovuttaa teidät ensimmäisen konstaapelin huostaan. Tiedättekö,\nettä sanomalehdissä on ilmoitus...?\"\n\n\"Nähnyt sen joka lehdessä sekä eilen illalla että tänä aamuna!\"\nkeskeytti vanhempi mies. \"Onkin ikävää, että Trafferdale viivytteli\nniin kauan ennenkuin selitti asian tuolle vanhalle herrasmiehelle --\nmuutoin olisivat Vandamarkelta säästyneet kaikki nuo kulut.\nArvattavasti on asia nyt päättynyt -- kuten kaiketi tiedätte, koska\nolette ukon nuori ystävä.\"\n\n\"En ole nähnyt Vandamarkea kahteen päivään\", vastasin, tahallani\npuolittain huolettomasti. \"En siis tiedä, mistä haastelette. Mitä\nselityksiä tarkoitatte? Mikä on tämän jutun salaisuus? Puhutte pilasta.\nOliko pilaa raahata vanhanpuoleinen herrasmies vieraaseen taloon ja\nryöstää häneltä...\"\n\n\"Talteenotto on parempi sana!\" huudahti toinen mies keskeyttäen\nlauseeni. \"Ryöstö? Rumaa!\"\n\n\"... perin arvokkaan timantin?\" jatkoin minä. \"Vieläpä revolverilla\nuhkaamalla? Minä en sitä oikein käsitä! Minusta tuntuu kuin...\"\n\n\"Missään revolverissa ei ollut edes tyhjää patruunaa\", sanoi vanhempi\nmies, puhuen vakavammin. \"Ja myöntänette, ystävä hyvä, ettei tehty\nminkäänlaista väkivaltaa. Kaikkihan kävi kohteliaasti ja\nhuomaavaisesti. Koko asia oli oivallinen pila...\"\n\n\"Minä nimittäisin sitä oivalliseksi läksyksi\", keskeytti toinen, \"ja\nhyvin tarpeelliseksi läksyksi.\"\n\n\"En vieläkään tajua!\" sanoin. \"Kenties suvaitsette valaista järkeäni.\"\n\n\"Se on helppoa\", vastasi vanhempi mies. \"Kepponen oli tarkoitettu\nVandamarkelle läksyksi -- ehkäkin ankaranpuoleiseksi. Vandamarkehan on\nEnglannissa melkein ventovieras. Hän on hyvin herttainen vanha tai\nvanhanpuoleinen herrasmies, perin miellyttävä ja ystävällinen, mutta --\nhieman itserakas ja rahtusen liian varma sävyltään. Hänellä on\nerinomaisen uhkea timantti, jota väittää kahdensadantuhannen punnan\narvoiseksi. Itse puolestani sitä epäilen...\"\n\n\"Niin minäkin!\" huudahti toinen mies päättäväisesti. \"Sanokaamme puolet\nsiitä!\"\n\n\"Tai niille vaiheille\", myönsi vanhempi. \"No niin,\nmaailmantuntemuksestaan huolimatta Vandamarke on niin hupsu, niin\ntyperä, että kuljettaa tuota kiveä liivintaskussaan, eikäpä ainoastaan\nkuljeta, vaan antaa ihmisten tietää, että se siellä on, vieläpä joskus\nottaa sen esille ja näytteleekin sitä -- kelle hyvänsä! Hänen ystävänsä\novat varoittaneet häntä, selittäneet hänelle, rukoilleet häntä, mutta\nturhaan. Ja Trafferdale, joka on ollut hänen kanssaan paljon asioissa\nja hänelle suureksi hyödyksi, päätti antaa hänelle läksyn ja sai meidät\navustajikseen. Olemme osoittaneet ukkohupsulle, kuinka helppoa on panna\ntoimeen sellainen yllätys kuin maanantainen. Kenties hän nyt säilyttää\nkallista kiveään varmassa tallessa -- pankissa tai lujassa\nkassakaapissa!\"\n\n\"Mikäli hän sen koskaan saa takaisin!\" virkoin minä vihjaavasti.\n\nMolemmat kääntyivät minuun, tuijottaen.\n\n\"Mikäli?\" huudahti vanhempi heistä. \"Tietysti hän sen saa! Kävin\nTrafferdalen luona hänen asunnossaan keskiyön aikaan ja näytin hänelle\nilmoitusta eräästä iltalehdestä. Trafferdale sanoi, että hän tänä\naamuna palauttaisi timantin ja antaisi Vandamarkelle läksytyksen hänen\ntuittupäisyydestään ja uhkarohkeudestaan. Nyttemmin se siis on jo\ntehty. Asiasta on pidetty paljon tyhmää touhua. Tapasin juuri St.\nMartin's Lanella miehen, joka palvelee Trafferdalea, ja hän, poloinen\nhoukkio, luuli isäntänsä puijanneen meidät ja karanneen, vieden lelun\nmukanaan!\"\n\n\"Mistä tiedätte, ettei hän ole niin tehnyt!\" kysäisit minä ivallisesti.\n\"Minä -- jos vähäpätöinen mielipiteeni on minkään arvoinen -- en\nihmettelisi, että hän on karannut. Se on minun luuloni.\"\n\nHe kääntyivät minuun ja tuijottivat. Vanhemman miehen kasvoille lehahti\nhiukan punaa. Hän pisti kätensä liivintaskuunsa ja veti esille\nnimikorttikotelonsa.\n\n\"Ohoh!\" huudahti hän. \"Kyllä te menette liian pitkälle, nuori ystäväni!\nTrafferdale on kunniallinen mies, hyvin tunnettu Cityssä ja muualla.\nSamoin olemme mekin -- kunniallisia miehiä!\"\n\nHän laski kortin eteeni; toinen mies noudatti hänen esimerkkiänsä. Minä\nvilkaisin niihin; niissä oli hyvät nimet, joita muistin kuulleeni\nmainituiksi suurien liikeyrityksien yhteydessä, ja osoitteet olivat\nmoitteettomat. Mutta minä teeskentelin epäluuloisuutta.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoin, \"minä en epäile, että olette joka suhteessa\naivan kunniallisia. Mutta jotkut kaivavat kastanjoita tulesta toisen\nkäpälällä! Mistä tiedätte, ettei Trafferdale ole käyttänyt\nvälikappaleinaan teitä kumpaakin?\"\n\nHe tuijottivat jälleen uskomattomina ja nauroivat sitten.\n\n\"Oivallista!\" huudahti vanhempi mies. \"Me juuri olemmekin sopivia\nnarreja välikappaleiksi! Mutta ehkä luulottelemme itseämme viisaammiksi\nkuin olemme?\"\n\nMinä päätin lyödä korttini pöytään.\n\n\"Niin minusta tuntuu\", vastasin. \"Ja sitä hiukan todistellakseni kerron\nteille jotakin. Te sanotte olleenne\" -- käännyin sen puoleen, jota olin\nseurannut -- \"Trafferdalen asunnossa Down-kadun varrella viime yönä --\nkeskiyön aikaan. Niin olin minäkin!\"\n\n\"Ette silloin, kun minä olin siellä!\" sanoi hän korostaen.\n\n\"Juuri samaan aikaan\", vakuutin. \"Minä näin teidät!\"\n\n\"Minä en ainakaan nähnyt teitä\", vastasi hän. \"Missä te olitte?\"\n\n\"Huoneessa vastapäätä eteisen ovea\", selitin. \"Katselin avaimenreiästä\n-- mukavan isosta reiästä. Minut oli suljettu huoneeseen!\"\n\n\"Suljettu!\" huudahti hän. \"Kuka... kuka sen teki?\"\n\n\"Trafferdale!\" sanoin minä. \"Ei ole tarpeen puuttua yksityiskohtiin.\nNäin eilen illalla sattumalta timantin Trafferdalen hallussa ja\nseurasin häntä kotiin, aikoen vaatia sen häneltä takaisin\nVandamarkelle. Trafferdale osoitti minut siihen huoneeseen -- ja\nlukitsi minut sinne!\"\n\n\"Ja te näitte minut?\" kysyi hän, vielä puolittain epäluuloisena.\n\n\"Minä näin teidät!\" toistin. \"Näin teidän tulevan sisälle; te näytitte\nTrafferdalelle sanomalehteä, ja huomasin teidän yhdessä pohtivan\njotakin siihen painettua...\"\n\n\"Sitä ilmoitusta!\" jupisi hän.\n\n\"Sitten menitte hänen kanssaan toiseen huoneeseen\", jatkoin minä. \"Ja\nnyt teen teille kysymyksen: Ettekö tavannut siellä ketään\nnaishenkilöä?\"\n\nHänen kulmakarvansa kohosivat, ja huulet avautuivat silkasta\nkummastuksesta.\n\n\"Naishenkilöä!\" huudahti hän. \"Trafferdalenko asunnossa? En, ei siellä\nnaishenkilöä ollut.\"\n\n\"Oli kyllä\", sanoin minä. \"Jollei hän ollut siinä huoneessa, jossa\nkävitte, oli hän toisessa. Varmasti hän siellä oli! -- Minä näin hänen\nmenevän sisälle Trafferdalen kanssa. Sanonpa teille, kuka hän olikin.\nHän oli Vandamarken yksityissihteeri rouva Kennerley. No, eikö tässä\nkaikessa ole jotakin enempää kuin tiedätte olevan? Mitä sanotte\nvälikappaleotaksumastani?\"\n\nOli helppo huomata, että he olivat hämillään, vieläpä tavattomassa\nmäärässä. Vanhempi mies alkoi hieroa miettiväisenä leukaansa.\n\n\"Kuinka pääsitte ulos?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"Se palvelushenki Ganderson, jonka tapasitte tänä aamuna St. Martin's\nLanella, tuli toimittamaan askareitaan ja avasi oven\", vastasin. \"Minä\nkävelin ulos -- ensin hiukan tarkastettuani asuntoa. Tarkastuksen\ntuloksena sain sen käsityksen, että arvoisa ja kunniallinen ystävänne\nherra Trafferdale oli kiireesti lähtenyt tiehensä. Uskon sen vieläkin,\nja samoin uskoo Ganderson.\"\n\n\"No, tiedänhän minä, mitä Ganderson ajattelee\", huomautti hän\nolkapäitään kohauttaen. \"Ganderson pysäytti minut kaupungilla ja kertoi\nminulle tuon tarinansa; sanoi myöskin juuri käyneensä Corlandin\ntoimistossa ja elävänsä siinä toivossa, että saisi palkinnon tai osan\nsiitä. Mutta -- tämäpä on kumma juttu! Oletteko varma siitä\nKennerley-naikkosesta?\"\n\n\"Mrs Kennerley oli huoneistossa samaan aikaan kuin te\", selitin minä.\n\"Se on tosiasia!\"\n\nHän hyppäsi äkkiä ylös nurkasta, jossa istuimme, ja meni eteiseen,\njossa oli puhelinkaappi. Hänen astuttuaan sinne puhui toinen mies.\n\n\"Minusta on aivan uskomatonta se, mitä te ja tuo palvelusmies\notaksutte\", sanoi hän. \"Trafferdale on niitä miehiä, jotka saattavat\nryhtyä oivalliseen pilaan -- ja tässä tapauksessa hänellä oli siihen\ntodella vakavat syytkin, -- mutta hän on rehti mies. En voi uskoa...\"\n\n\"Mutta asiaan kuuluu kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti\",\nvirkoin minä.\n\n\"Loruja!\" huudahti hän. \"Ei niin kallis! Ehkä puoliksi. Mutta vaikka se\nolisi ollut puolen miljoonan arvoinen, ei sillä olisi voitu ostaa\nTrafferdalea, Cityn miestä... Hänen uransahan olisi ollut lopussa, ja\nhän itse... Naurettavaa!\"\n\n\"Mutta miksi sitten nuo viimeöiset hommat?\" kysyin minä.\n\n\"Sehän minulle tässä on käsittämätöntä\", vastasi hän. \"Ilmeisiä\nkiireellisen paon valmistuksia, sanoitte? Hm...\"\n\nVanhempi mies palasi pudistaen päätänsä.\n\n\"Soitin Trafferdalelle\", sanoi hän palatessaan luoksemme. \"Hän ei ollut\ntänä aamuna käynyt toimistossaan. Mutta -- mistään matkasta ei siellä\ntiedetä.\"\n\n\"Eipä suinkaan!\" huudahdin ivallisesti. \"Mitä tuumitte?\"\n\nMolemmat katselivat minua ankaranlaisesti.\n\n\"No, pysykää te mielipiteessänne\", sanoi vanhempi mies. \"Meillä on\nomamme. Ja kun kerran olemme kertoneet teille näin paljon ja te olette\nVandamarken ystävä, sanomme enemmänkin -- voitte ilmoittaa\nVandamarkelle, että olemme hänen käytettävissään. Mutta minä luulen,\nettä tähän mennessä Trafferdale on käynyt Vandamarken luona, selittänyt\nhänelle koko asian ja antanut hänelle takaisin timantin, kehoittaen\nhäntä olemaan siitä juttelematta ja sitä näyttelemättä.\"\n\nVandamarken nimen mainitseminen toi mieleeni, että minun oli määrä\nhänet tavata, ja vilkaisten kellooni minä huomasin, että vielä nipin\nnapin ehtisin ajoissa kohtaamispaikalle. Erosin uusista ystävistäni\nheidän vieläkin leikillisesti pistellessä minua ja riensin etsimään\nvuokra-autoa. Mutta astuessani Corlandin toimistoon hän pudisti minulle\npäätänsä.\n\n\"Mr Vandamarke kävi täällä, mutta lähti jo\", sanoi hän. \"Hän tuli\nhiukan ennen määräaikaansa ja teitä odotellessaan hän soitti kotiin\ntyttärelleen. Ja juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Hovimestari vastasi,\nettä miss Vandamarke lähti teidän kanssanne jo varhain aamulla eikä\nollut sittemmin palannut. Vanha herrasmies riensi siis kotiinsa\nnähdäkseen, olitteko lähtenyt sinne hänen kanssaan, sensijaan, että\nolisitte tänne saapunut. Tiedättekö hänestä mitään?\"\n\n\"Minäkö? En!\" huudahdin. \"Neiti otti ajurin toimistonne ulkopuolelta\nmonta tuntia sitten, ajaakseen suoraan kotiinsa. Mitä ihmettä...\"\n\nPuhelimen kello kilahti heleästi. Corland tarttui kuulotorveen ja\nkääntyi heti minua kohti.\n\n\"Puhelimeen\", sanoi hän. \"Metham kysyy teitä...\"\n\nHän työnsi kuulotorven käteeni. \"Onko se mr Gregg?\" kysyi Metham.\n\"Saapukaa luokseni, sir, heti -- niin pian kuin suinkin -- Wells-kadun\nalapäähän. Rientäkää!\"\n\n\n\n\nIX\n\nPOSTIKORTTI JA KIRJE\n\n\nNäin Methamin Wells-kadun päästä ennenkuin hän huomasi minut. Hän\nseisoi erään nurkkapuodin vieressä tuijottaen katua ylöspäin --\ntuijottaen niin hartaasti, että olinkin hänen vieressään ja kosketin\nhäntä olkapäähän ennenkuin hän minut äkkäsi. Hän säpsähti kosketuksesta\nja kääntyi kohti.\n\n\"Mr Gregg\", kuiskasi hän ikäänkuin tuon näköalan ja salaperäisyyden\nlumoissa. \"Se Ganderson on tuolla -- erään vuokrarakennuksen\nulkopuolella. Hän on seisoskellut siellä jonkun aikaa milloin\nvasemmalla milloin oikealla jalallaan, niin sanoakseni. Olen pitänyt\nhäntä silmällä nähdäkseni, menisikö hän johonkin tai saapuisiko kukaan\nhänen luokseen. Toivon, että minulla olisi ollut joku mukanani, --\nmutten tohtinut kääntää silmiäni hänestä enempää kuin muutamiksi\nminuuteiksi, jolla välin soitin Corlandin toimistoon. Mitähän hän\ntäällä Wells-kadulla puuhailee. Tiedättekö tämän asian yhteydessä\nmitään Wells-kadusta, herra Gregg?\"\n\n\"Kyllä\", sanoin minä, muistaen mitä Rosalie Vandamarke oli minulle\nkertonut. \"Kyllä tiedän! Kuulittehan kaikki, mitä tänä aamuna puhuttiin\nherra Corlandin, minun ja Gandersonin välillä? No, ettekö kuullut\nmainittavan erästä mrs Kennerleytä? Juuri niin! Ja mrs Kennerleyllä on\nhuoneisto Wells-kadulla.\"\n\nHän säpsähti taas ja irvisti.\n\n\"No, se selittää asian\", sanoi hän. \"Sitä minä ajattelinkin.\"\n\n\"Ajattelitte mitä?\" kysyin.\n\n\"Ajattelin, että Ganderson seuraili miestä ja naista\", selitti hän.\n\"Siltä minusta näytti -- olen juoksennellut hänen perässään moniin\npaikkoihin; hän on löntystellyt siellä täällä kaiken aamua. Mutta\npuolen päivän tienoissa näkyy hän itse alkaneen vaania jotakuta, ja\nminä huomasin miehen ja naishenkilön hänen edellään. Se oli tuolla\nOxford-kadulla. Kun kulmassa käännyin Gandersonin perästä tänne\nWells-kadulle, näin kyllä hänet, mutten niitä toisia.\"\n\n\"Näittekö heidät läheltä?\" kysyin minä.\n\n\"Vain siksi läheltä, että havaitsin miehen olevan kookkaan ja naisen\npitkänlaisen ja tumman\", vastasi hän. \"Tietenkään en ollut koskaan\nheidän kintereillään -- Ganderson oli välissämme.\"\n\n\"Kuulostaa siltä, että he olivat Trafferdale ja mrs Kennerley\", sanoin\nminä. \"Ja siinä tapauksessa he luultavasti menivät rouvan asuntoon. No\n-- mitä nyt on tehtävä, kun olen täällä?\"\n\nHän nyökkäsi katua ylöspäin, missä saatoin nähdä palvelijan\nvetelehtivän. \"Ganderson ei tunne minua eikä tiedä, mitä minä kärkyn\",\nsanoi hän. \"Enkä halua hänen saavan sitä tietääkään ennenkuin pääsemme\nselville hänen aikeistaan. Kenties menisitte -- aivan kuin sattumalta\n-- tiedustelemaan, mitä hän siellä puuhailee? Ja jos katsotte\nviisaaksi, viitatkaa minut tulemaan luoksenne. Jos tarvitsette minua,\nmr Gregg, vetäkää nenäliina taskustanne, niin riennän heti paikalle.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasin. \"Ja menettelenkö siinä oman harkintani mukaan?\"\n\n\"Aivan!\" sanoi hän. \"Mutta jos esimerkiksi saatte selville, että ne\nkaksi henkilöä olivat Trafferdale ja mrs Kennerley ja että mies\nodottelee tai vaanii heitä, niin antakaa merkki. Muussa tapauksessa\njättäkää hänet ja tulkaa pois, joten voin jatkaa silmälläpitoani.\"\n\nMinä nyökkäsin ja kävelin verkalleen katua ylös, olematta mitään\nerityisesti katselevinani. Lähelle tullessani oli Ganderson\nMargaret-kadun kulmassa, tuijottaen ikäänkuin perin hajamielisenä\nvastapäiseen ovikäytävään. Äkkiä huomasi hän minut ja asteli ikäänkuin\nvaistomaisesti eteenpäin. \"Halloo!\" huusin.\n\n\"Mitäs te täällä hommailette?\"\n\nVaikka kohtauksemme olikin näin odottamaton, muuttui Ganderson heti\nmaireaksi ja kohteliaaksi palvelushengeksi.\n\n\"Olenpa hyvillänikin, että tapasin teidät täällä, sir\", vastasi hän\nkohottaen hattuaan. \"Asia on niin, sir, että olen kovin ymmällä, mitä\nminun tulisi tehdä. Tuumin, olisiko viisasta tarjoutua poliisilaitoksen\npalvelukseen, mutta en ole varma otollisuudestani -- en ole niitä\nmiehiä, jotka pitävät ankarista äärimmäisyystoimenpiteistä.\"\n\n\"Mistä on kysymys, Ganderson?\" utelin. \"Tämänaamuisenko asian\njohdosta...?\"\n\n\"Kaiketikin se sitä koskee, sir\", vastasi hän. \"Muistanette kysyneenne\nminulta mr Corlandin toimistossa, olinko koskaan nähnyt naishenkilöä mr\nTrafferdalen asunnossa, -- sellaista, jota mainitsitte mrs Kennerleyn\nnimellä, -- ja minä vastasin, että olin kyllä nähnyt siellä naisen,\nmutta tietämättä hänen nimeään. Nyt, sir, vähän senjälkeen, kun lähdin\nCorlandin toimistosta tänä aamuna, näin sen rouvashenkilön -- ja mr\nTrafferdalen hänen kanssaan.\"\n\n\"Niinkö?\" huudahdin.\n\n\"Näin tosiaan\", vastasi hän. \"Ja ottaen asianhaarat huomioon katsoin\nvelvollisuudekseni pitää heitä silmällä. Seurasin heitä tänne\nRegent-kadulta, sir. He menivät sisälle ovikäytävästä tuolla. Enkä\nsenjälkeen ole heitä nähnyt. Mutta -- olen aivan varma, etteivät he ole\nsieltä lähteneet.\"\n\n\"Oletteko vartioinut huolellisesti?\" kysyin.\n\n\"Mitä huolellisimmin, sir, kelloni mukaan kokonaisen tunnin\", vastasi\nhän. \"Tuon oven sisäpuolelle he astuivat, mutta ulos eivät ole\ntulleet.\"\n\nEn enää epäröinyt, vaan vedin nenäliinani ulos ollen sitä käyttävinäni.\nMetham asteli verkalleen meitä kohti. Minä osoitin häntä hänen\ntullessaan.\n\n\"Kah, Ganderson\", sanoin, \"tämä on Corlandien miehiä. Hän avustaa\nminua, ja me kerromme hänelle mitä olette nähnyt, kuullaksemme hänen\nneuvonsa. Sitten...\"\n\nMethamin neuvo, jonka hän antoi heti, kun oli kuullut selostukseni, oli\nperin käytännöllinen: mennä kadun yli ja tarkata ihmisten nimiä\nhuoneistojen ulkoeteisen taululta. Harppasimme heti kadun yli, ja\nsilmiimme osui ainakin yksi tuttu nimi: _N:o 8, Mrs Kennerley_.\n\n\"Aivan oikein!\" sanoi Metham. \"Ja te, hyvä herra Gregg, olette oikea\nmies tähän hommaan! Teillä on valituksen syytä kumpaankin kohtaan. He\nvangitsivat teidät! Nouskaa portaita, soittakaa kelloa. Jos joko\nTrafferdale tai rouva tulee avaamaan, älkää astuko sisälle, vaan\nkutsukaa minua tuon rintanojan yli. On saatava varmuus siitä, ovatko he\nhuoneistossa. Nyt, sir, vallin yli!\"\n\nOlin hyökännyt vallin yli -- toisella tavalla -- useammin kuin kerran\nFlandriassa, mutta minun täytyy tunnustaa, että tämä rohkean\nsodankäynnin muunnos pani housuni vapisemaan. Mielelläni en suinkaan\nnoita portaita noussut. Minulla ei ollut suurta halua tavata jälleen\nmrs Kennerleytä enempää kuin Trafferdaleakaan enkä laisinkaan tiennyt,\nmitä heille sanoisin, jos heidät kohtaisin, sillä aamuiset tapaukset\nolivat minut aivan häkellyttäneet. Mutta olihan tehtävä suoritettava,\nja ylös minä kiipesin, huolellisesti ottaen vaarin kaikesta, mitä\nympärilläni näin. Portaat olivat kivestä, rakennuksen keskellä;\nensimmäisen sillakkeen ovilla oli numerot 1 ja 2, seuraavilla 3 ja 4,\nsitten 5 ja 6, ja vasta neljännen porrasmitan kiivettyäni näin seitosen\nvieressä 8:lla merkityn oven. Kerroksia oli vielä yläpuolellanikin; se\noli korkea rakennus. Ja hiljainen ja äänetön; koko matkallani en nähnyt\nketään.\n\nOvessa 8 oli sähkökello; painoin sitä sormellani ja kuulin kimeän\nkilinän jostakin huoneiston sisäpuolelta. Mutta kukaan ei tullut\navaamaan. Minä soitin pian uudestaan, vieläkään saamatta vastausta.\nKuuntelin ovilaudoituksessa nenäni edessä olevasta kirjeluukusta, mutta\nkorvani eivät eroittaneet mitään.\n\nÄkkiä avautui 7:llä merkitty ovi, ja sievä tyttö, jota päättelin\nnäyttelijättäreksi, astui ulos, sulkien sen jälkeensä. Hän vilkaisi\nminuun ja oveen, jonka takana seisoin.\n\n\"Etsittekö mrs Kennerleytä?\" kysyi neitonen. \"Hän on luullakseni mennyt\nulos -- tapasin hänet astumassa portaita alas tänne tullessani puoli\ntuntia sitten.\"\n\nKiitin häntä; hän sipsutti portaita alas, hyräillen säveltä. Olin juuri\nseuraamaisillani häntä, kun jostakin sielullisesta sysäyksestä, jota en\nmitenkään voisi itselleni selittää, kiersin edessäni olevan oven ripaa.\nSe myötäsi kädessäni. Ovi huoneistoon oli avoinna! Epäröitsin pari\nsekuntia, minkä jälkeen työnsin oven raolleen ja vilkaisin\nsisäpuolelle. Näin pienen neliömäisen eteisen, astuin pari askelta, ja\nvastapäätä minua oli seurusteluhuoneen ovi avoinna. Ja siellä istui\nnojatuolissa, pää sen selkää vasten retkahtaneena ja koko ruumis\nvelttona kuin nukkujan -- Trafferdale! Seisoin minuutin ajan tuijottaen\nhäneen. Sitten yskähdin äänekkäästi. Hän ei osoittanut mitään merkkejä\nsiitä, että olisi sen kuullut. Minä toistin yskähdykseni kovempaa.\nMikäli saatoin havaita, ei silmäluomikaan värähtänyt, ei sormikaan\nvavahtanut. Silloin astuin sisälle ja katselin ympärilleni. Kaksi muuta\novea oli avoinna. Toisesta pääsi pieneen keittiöön, toisesta\nmakuuhuoneeseen -- naisen huoneeseen. Se oli hiukan epäjärjestyksessä\n-- laatikoita ja vaatekaappeja avoinna, iltapuku huolimattomasti\nheitettynä sängylle. Minä muistin tuon puvun: se oli sama, joka mrs\nKennerleyllä oli ollut edellisenä iltana. Eikä ainoaakaan ihmistä\nmakuuhuoneessa enempää kuin keittiössäkään.\n\nVarmistautuen, että minulla vielä oli pistoolini taskussani ja pitäen\nkättäni mukavasti sillä (kuten irlantilainen sanoisi), jotta olisin\nvalmis torjumaan äkillistä hyökkäystä, astuin varovaisesti\nseurusteluhuoneeseen nojatuolissa retkottavan miehen luo. Kosketin\nhänen olkapäähänsä -- ensin hiljaa, sitten lujasti painaen ja vihdoin\nravistaen. Olisi voinut yhtä hyvin ravistaa tuolia, jossa hän lojui. Ja\näkkiä huomasin, ettei tuo ollut unta laisinkaan, ei ainakaan\nluonnollista unta, ja silmänräpäyksessä olin portaiden yläpäässä\nkutsuen hiljaa miehiä, jotka odottelivat alhaalla.\n\nHe riensivät ylös -- Metham edellä. Viittasin hänet huoneistoon ja\nosoitin Trafferdalea. Häneltä pääsi kimeä huudahdus, hän riensi esille\nja kumartui Trafferdalen kasvojen yli. Samassa hän kääntyi minua kohti.\n\n\"Nainen?\" huudahti hän. \"Missä on nainen?\"\n\n\"Täällä ei ole ketään naishenkilöä!\" sanoin minä. \"Ei ole ketään muita.\nNäittekö tytön vastikään astuvan portaita alas? Hän tuli viereisestä\nhuoneistosta ja sanoi nähneensä mrs Kennerleyn lähteneen pois puoli\ntuntia sitten. Mutta -- mikä tuota miestä vaivaa?\"\n\nMetham kääntyi jälleen Trafferdalesta.\n\n\"Mikäkö vaivaa?\" virkkoi hän. \"Hänet on tohtoroitu, mr Gregg,\ntohtoroitu! Ehkä myrkytetty! Haistakaahan!\"\n\nHän otti juomalasin pieneltä pöydältä Trafferdalen tuolin vierestä ja\nhaistettuaan itse työnsi sen minun käteeni. Siitä lemahti väljähtäneen\nkonjakin tympäisevä haju, mutta siitä tuoksahti jotakin muutakin,\nkirpeää ja tuikeaa.\n\n\"Hänelle on tietysti juotettu jotakin!\" sanoi Metham. \"Sen naisen\ntyötä! Ja hän itse on livistänyt -- timantti mukanaan! No...\"\n\nMetham vilkaisi ympärilleen ja äkkäsi Gandersonin, joka oli seurannut\nmeitä huoneeseen ja tuijotti Trafferdaleen.\n\n\"Meidän täytyy hakea lääkäri\", sanoi Metham äkkiä. \"Kuulkaahan,\nrientäkää te Margaret-kadulle, varmaankin tapaatte sieltä jonkun\nlääkärin. Hankkikaa sellainen joka tapauksessa ja tuokaa hänet tänne\nniin pian kuin suinkin.\"\n\nGanderson yskähti varovaisen salaperäisesti.\n\n\"Tunnen tämän kaupunginosan hyvin, gentlemen\", sanoi hän luoden meihin\nvihjaavan katseen. \"Tunnen perin taitavan lääkärin, joka asuu tässä\nlähellä Hollis-kadun varrella ja johon... hm, voi luottaa\narkaluontoisissa olosuhteissa. Arvelen, että julkisuus ei ole\nsuotavaa?\"\n\n\"Menkää noutamaan hänet nopeasti!\" käski Metham viitaten hänet matkaan.\n\"Tämä mies saattaa olla kuolemaisillaan -- ja me haluamme häneltä\ntietoja. Julkisuus!\" jatkoi hän virnistäen, sitten kun Ganderson oli\nlähtenyt. \"Julkisuutta saanemme pian yllin kyliini mr Gregg. Tästä\ntulee poliisijuttu. Kenties meidän oikeastaan pitäisikin kutsua tänne\npoliisit nyt heti.\"\n\nKäännyin ja vilkaisin Trafferdaleen. Kyllä hän hengitti -- raskaasti ja\nsäännöllisesti, -- mutta muutoin olisi häntä voinut luulla kuolleeksi.\nHän oli niin liikkumaton ja kaikesta päättäen tajutonna. Metham kohotti\nhänen toista silmäluomeaan.\n\n\"Löisinpä vetoa, että hänet on myrkytetty, mr Gregg\", jupisi hän.\n\"Luulen käsittäväni koko asian. Lähdettyään yöllä Down-kadulta he\ntulivat tänne aikoen olla hissuksiin, kunnes ehtisivät matkalle --\nainakin se lienee ollut Trafferdalen aikomus. Ja rouva on tohtoroinut\nhäntä, näpistänyt häneltä timantin ja vienyt sen mukanaan! Tyttö puhui\npuolesta tunnista, niinkö? Hm, puolen tunnin etumatka on kyllä hyvä,\nkun on tehnyt suunnitelmansa.\"\n\nAjattelin, tosiaan ihmeissäni, mitenkä tämä asian viime kehitys sopi\nyhteen sen kanssa, mitä olin kuullut noilta kahdelta Cityn\nherrasmieheltä vanhassa hiljaisessa ravintolassa. Olin aikonut kertoa\nsiitä Corlandille kuullakseni hänen mielipiteensä, mutta en ollut\nsaanut siihen tilaisuutta. Ja nyt Gandersonin palaamista ja lääkäriä\nodotellessamme minä juttelin Methamille. Hän kuunteli innokkaasti, ja\nhänen tarkkaavaiset kasvonsa osoittivat yhä suurempaa mielenkiintoa.\n\n\"Ahaa!\" huudahti hän vihjaavin katsein. \"Nyt alkaa vyyhti minulle\nhiukan selvitä! Minusta tuntuu, mr Gregg, että se nainen on ollut\nkaiken takana. Aika ovelasti tehtykin! Jos nyt kysyisitte\nmielipidettäni, niin sanoisin, että hän on vetänyt nenästä tätä\nmiekkosta, kuten Trafferdale vuorostaan on pettänyt miehiä, joista\nminulle kerroitte. Luultavasti rouva viekoitteli hänet tekemään tämän\naimo kepposen mr Vandamarkille ja heti, kun Trafferdale sai timantin\nhaltuunsa, käsitteli häntä tuolla... tuolla tavoin, anastaakseen kiven\nitselleen. Lyönpä vaikka mitä vetoa, ettei se enää Trafferdalella ole!\"\n\nJa sitten hän alkoi häikäilemättä penkoa Trafferdalen taskuja, mikäli\nse oli mahdollista, osoittaen siinä merkillistä kätevyyttä. Mutta\nmitään erikoista hän ei löytänyt, ja tarkastuksen tulos sai hänet\npudistamaan päätänsä.\n\n\"Näyttää siltä kuin rouva olisi puhdistanut hänet ennen lähtöään\",\nsanoi hän. \"Kuten näette, ei lompakossa, jossa hänenlaisellaan miehellä\ntoki pitäisi olla melkoinen setelitukku, ole mitään, ja kukkarossa ja\ntaskuissa vain jokunen pikku kolikko. Kunpa vain olisimme olleet\nsaapuvilla tuntia aikaisemmin, mr Gregg, niin olisimme -- mitä se oli?\"\n\nRipeä kaksoisnapaus kuului ulko-ovelta, jonka olin sulkenut Gandersonin\nlähdettyä. Metham vilkaisi eteiseen.\n\n\"Postiljooni\", sanoi hän. \"Kirjeitä -- kirje ja postikortti.\"\n\nHän otti ne ja palasi seurusteluhuoneeseen. \"Otamme kai itsellemme\nvapauden lukea postikortin. Hm, näyttää kohtaussopimukselta.\" Hän\nojensi minulle kortin, joka oli osoitettu rouva Kennerleylle, ja näytti\ntiedonantoa sen takasivulla. Ei siinä paljoa kirjoitusta ollut, ja\njokaiselle, joka ei tuntenut lähettäjän ja saajan salaisuuksia, jäi\nsisältö hämäräksi. Siihen oli piirretty vain rivi alkukirjaimia ja\nnumeroita -- kahdessa sarjassa ja lyhyt alleviivattu sana niiden\nvälillä:\n\nB.M. 3.15 oder H.G. 4.30.\n\n\"No, mitä siitä tuumitte, mr Gregg?\" kysyi Metham. \"Salaperäistä, eikö\nvain? Mutta minä luulisin, että siinä sovitaan kohtaamisesta. B.M., hm?\nTarkoittanee British Museumia. Mutta tuo alleviivattu sana keskellä?\nMitähän se merkinnee? Kai se on jotakin vierasta kieltä?\"\n\n\"Saksaa\", selitin minä. \"_Oder_ merkitsee _tai_.\"\n\n\"Vai niin\", hymähti hän. \"Ahaa! Jos se on kohtaussopimus, on se\nvaihtoehtoinen. Rouvan oli tavattava lähettäjä B.M:ssä neljännestä yli\nkolmen tai H.G.:ssä puoli viisi. Juuri niin, mutta hän nähkääs lähti\nulos ennenkuin postikortti tuotiin. Siis olisi meillä, vaikka saisimme\nnoiden alkukirjainten B.M. tai H.G. oikean tarkoituksen selvillekin,\nvain vähän toiveita tavata häntä kummassakaan paikassa.\"\n\nHän käänteli korttia ja näytti minulle, että se oli postitettu Citystä\njuuri ennen keskipäivää. Sitten hän vilkaisi kirjeeseen, jonka oli\nmyöskin ottanut käteensä.\n\n\"Tässä on Birminghamin postileima\", sanoi hän. \"Ka, jos tämä olisi\njoutunut jonkun salapoliisin käsiin...\"\n\nMutta minä keskeytin hänet huudahtamalla:\n\n\"Hyväinen aika! Tuo on Vandamarken käsialaa! Tunnen se varsin hyvin!\"\n\n\"Vandamarkenko?\" virkkoi Metham. \"Niin, muistelen kuulleeni hänen\nmatkustaneen Birminghamiin. Ja rouva Kennerleyhän oli hänen\nyksityissihteerinsä. No...\"\n\nHän pysähtyi äkkiä, koska minä olin tarttunut toisella kädelläni hänen\nkäsivarteensa ja toisella siepannut kirjeen häneltä.\n\n\"Metham\", sanoin minä, \"näissä olosuhteissa minä avaan kirjeen. Vastaan\nteostani mr Vandamarkelle. Kukaties siitä saamme arvokkaan johtolangan.\nJoka tapauksessa... Kas noin!\"\n\nViilsin kuoren kynäveitselläni auki ja vedin sen sisästä\nkokoonkäännetyn postipaperiarkin, jossa oli tunnetun birminghamilaisen\nhotellin osoite ja eilinen päiväys. Levitin sen pöydälle; molemmat\nkumarruimme sitä katselemaan, ja Methamilta pääsi äkäinen huudahdus.\n\n\"Voi sun vietävä!\" päivitteli hän. \"Vielä hullumpi kuin postikortti!\"\n\nEdessämme oli kolme, neljä riviä kirjoitusta, muutamia sanoja kullakin\nrivillä. Mutta se oli pelkkää sekamelskaa. Joissakuissa sanoissa oli\nkerakkeita ilman ääntiöitä, toisissa taas pelkkiä ääntiöitä. Jykevä V\npäätti kirjeen.\n\n\"Se oli salakirjoituksella kyhätty tiedonanto!\" virkoin minä. \"Rouva\nsen ymmärtäisi; emme me. Siis...\"\n\nJuuri silloin riensi Ganderson huoneeseen lääkärin kanssa, ja me jäimme\nodottamaan, kun viimemainittu tutki Trafferdalea. Muutaman minuutin\npäästä tiesimme, että aavistuksemme olivat olleet oikeat.\nTrafferdalelle oli annettu voimakasta huumausainetta. Mutta\nhengenvaaraa ei ollut, ja jättäen hänet lääkärin ja palvelijan hoiviin\nriensin Methamin kanssa lähimmälle puhelinkaapille soittaaksemme\nCorlandille. Minulla oli kirje ja postikortti. Asiain näin ollen oli\nmeidän nopeasti päästävä mrs Kennerleyn jäljille.\n\nPuhelinkaapissa Metham kääntyi äkkiä kuulotorvesta minuun päin.\n\n\"Mr Gregg\", kuiskasi hän, \"minun täytyy nopeasti rientää takaisin\ntoimistoon. Mutta te! Miss Vandamarke on juuri soittanut Corlandeille\nkysyen, olitteko siellä. Hän odottaa teitä Hatton Gardenin\npostikonttorin luona ja haluaa, että saavutte sinne niin pian kuin\nsuinkin.\"\n\n\n\n\nX\n\nTAKAA-AJO HÄMÄRISSÄ\n\n\nOlin kääntynyt lähtemään ennenkuin Metham oli kelvolleen lopettanut\npuheensa. Mutta hän oli minuakin nopeampi ja oli tarttunut käsivarteeni\nennenkuin astuin kynnyksen yli.\n\n\"Mihin tahansa menettekin, pysytelkää kosketuksissa kanssamme, mr\nGregg!\" kuiskasi hän korvaani. \"Että miss Vandamarke on siellä, on\nvarmaankin yhteydessä tämän jutun kanssa, ja saatatte joutua vaaraan ja\ntarvita apua. Soittakaa Corlandin toimistoon, jos jostakin sellaista\nsattuu! Minä lähden suoraan sinne.\"\n\nNyökkäsin, riuhtaisin käsivarteni irti ja riensin lähimpään\nvuokra-autoon. Muutaman sekunnin päästä ajoin itäänpäin. Mutta millä\nasioilla? Ja tapaisinko Rosalien tuosta mainitusta paikasta? Enhän\ntiennyt, vaikka hän olisi soittanut Corlandeille tuntikausia sitten ja\nnyt odotukseensa väsyneenä lähtenyt pois. Joka tapauksessa olin\nkiihtynyt. Jo sekin, ettei hän ollut palannut kotiin, vaikka viime\nsanoikseen St. Martin's Lanella oli minulle vakuuttanut kaikin mokomin\nhaluavansa lähteä sinne heti, näytti viittaavan siihen, että timanttia\nkoskevat asianhaarat olivat hänet siitä pidättäneet. Ja tietäen hänet\nreippaaksi ja rohkeaksi tytöksi pidin mahdollisena, että jollen\nrientäisi noudattamaan hänen kutsuaan, hän saattaisi omin päin ryhtyä\njohonkin uhkarohkeaan toimenpiteeseen, joka, kuten Metham oli\nvihjaissut, voisi olla hyvinkin vaarallinen.\n\nTarkoituksellisesti pysähdytin ajajani, kun tulimme Holborn Circusin\nlähelle, ja astuen ajopeleistä livahdin varovaisesti kadun kulmitse\nHatton Gardeniin. Ja sitten huomasinkin heti Rosalien seisomassa\npostitoimiston ovikäytävässä ja tähyilemässä ympärilleen. Minut\nnähdessään hänen silmänsä kirkastuivat ja hän käveli minua kohti.\n\n\"Riensin tänne niin nopeasti kuin kerkisin!\" huudahdin läähättäen ja\nolinkin niin hengästyneenä kuin olisin juossut koko matkan. \"En ollut\nCorlandin toimistossa -- sieltä täytyi soittaa minulle muualle. Mutta\nmitä te täällä hommailette? Mistä on kysymys?\"\n\nNeitonen katsahti minuun merkitsevästi.\n\n\"Mrs Kennerley\", kuiskasi hän, \"on täällä jossakin lähettyvillä. Minä\nseurasin häntä.\"\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahdin. \"Olen juuri tullut hänen asunnostaan\nWells-kadun varrelta. Se Corlandin apulainen -- Metham -- ja minä\nmenimme sinne ja tapasimme Trafferdalen yksinään jollakin aineella\nhuumattuna!\"\n\n\"Huumattuna!\" äännähti neitonen.\n\n\"Ja minusta hän näytti kuolleelta\", sanoin. \"Mrs Kennerley on tietenkin\nmennyt tiehensä, timantti luultavasti taskussaan. -- Entä te?\"\n\n\"Tulkaa sisäpuolelle\", kuiskasi hän. \"Pitäkää silmällä katua -- sen\ntoista sivua, noin kahdeksannen tai kymmenennen oven kohdalta -- sillä\nvälin kun kerron teille. Hän on jossakin siellä, jossakin noista\ntoimistoista, mutten tiedä missä; en päässyt kyllin lähelle nähdäkseni,\nja ne ovat kaikki ulkopuolelta niin toistensa näköisiä. Se kävi näin\",\njatkoi hän, kun olimme astuneet pois katukäytävän vilkkaanlaisesta\nliikenteestä. \"Kotimatkallani poikkesin Oxford-kadulle tekemään\nmuutamia ostoksia, jotka äkkiä muistin. Siihen meni pitempi aika kuin\nolin luullut, ja kun kotona ei ollut ketään, päätin haukata puolista\nulkosalla. Niin kului tunti. Sitten kun lähdin ulos, kotiin mennäkseni,\nnäin -- hänet!\"\n\n\"Yksinäänkö?\" kysäisin minä.\n\n\"Yksinään! Hän tuli puodista lähellä Waringia, tiukasti hunnutettuna,\nmutta minä tunsin hänet kyllin hyvin -- tunsin hänen hameensa ja\nhattunsakin. Hän ei huomannut minua, vaikka olin hänen lähellään, ja\nhyvin koetinkin varoa, ettei hän olisi minua tuntenut. Mutta minä\nseurasin häntä. Hän astui itää kohti ja meni pian toiseen puotiin --\napteekkiin. Silloin päätin menetellä oikein järkiperäisesti.\nLähettyvillä oli vapaa vuokra-auto. Menin puhuttelemaan ajajaa --\nnuorta, älykkään näköistä miestä ja selitin hänelle muutamilla sanoilla\ntilanteen: 'Jos hän tulee ulos ja ottaa ajurin, niin seuratkaa häntä\nminne tahansa hän menee. Mutta jos hän kävelee, kuljettakaa minua\nverkalleen hänen perässään. On pidettävä hänet näkyvissä ja estettävä\nhänet näkemästä minua'.\"\n\n\"-- 'Astukaa autoon ja istukaa hyvin takana, neiti', sanoi hän. Minä\nastuin autoon. 'No', virkkoi hän pistäen päänsä ikkunasta,\n'kuvailkaahan hiukan, minkä näköinen hän on, niin pidän häntä silmällä,\nkunnes pääsette pyrkimyksenne perille!' Kuvailin hänelle vaanittavan ja\nistuuduin ajoneuvojen perälle. Pian iski mies minulle silmää -- nainen\noli tullut ulos ja lähti taas itäänpäin. Seurasimme. Hän otti ajurin\nTottenham Courtin tien päässä; sekin ajoi itäänpäin. Seurasimme häntä\nsuoraan Cityyn -- hirveän pitkän matkan! -- tuomiokirkon ja\nvaltiopankin sivuitse sellaisiin paikkoihin ja niiden ohi, joita en\nollut koskaan ennen nähnyt, ja vihdoin eräälle Bishopsgatelta\npoikkeavalle kadulle. Siellä ajajani pysähdytti ja vilkaisi pian\nikkunasta sisälle. 'Hän meni johonkin toimistoon, tästä kolmas ovi,\nneiti. Mitä minä nyt teen?' kysyi mies. 'Odottakaa hetkinen\nnähdäksenne, tuleeko hän ulos', vastasin minä. 'Lähettikö hän ajurinsa\npois?' -- 'Ei, tuolla se odottaa', vastasi ajajani. 'Sitten mekin\nodotamme', sanoin. 'Mikä katu tämä on?' -- 'Tämä', vastasi hän, 'on\nBevis Marks...'\"\n\nMinä keskeytin Rosalien äkillisellä huudahduksella. Bevis Marks! Se oli\ntietenkin postikortin B.M., ja H.G. sen jäljessä merkitsi Hatton\nGardenia. Näin sen nyt kuin leimauksena. Postikortti oli joltakulta\nrikostoverilta, joka kehoitti mrs Kennerleytä saapumaan Bevis Marksille\ntuolloin tai Hatton Gardeniin tällöin. Mutta postikortin saapuessa hän\noli jo lähtenyt!\n\n\"Jatkakaa!\" sanoin minä Rosalielle. \"Älkää minusta välittäkö -- tuli\nvain jotakin mieleeni. Niin, olitte Bevis Marksilla -- suuressa\njuutalaiskeskuksessa.\"\n\n\"Juuri niin\", myönsi hän. \"Ajaja sen minulle mainitsi. No, muutaman\nminuutin päästä hän astui jälleen esille, ja hänen ajopelinsä lähtivät\nliikkeelle. Seurasimme turvallisen välimatkan päässä. Hän palasi\nlänteen päin. Kulmassa tuolla hänen ajurinsa pysähdytti, ja hän astui\nkadulle. Ehdin töin tuskin maksaa kyytini ja pujahtaa tälle kadulle\nhänen peräänsä, kun hän jo hävisi johonkuhun noista toimistoista\npäinvastaisella sivulla. Olin kyllin rohkea kävelemään ovien ohi, mutta\nne olivat kaikki kovin samanlaisia, enkä tiedä mistä hän meni sisälle.\nKiivistä päättäen näkyvät nuo toimistot melkein kaikki harjoittavan\ntimanttiliikettä.\"\n\n\"Tämä on sen liikkeenhaaran varsinainen keskus Lontoossa\", sanoin minä.\n\"Täällä leikitellään timanteilla. Mutta -- ette ole häntä sen koommin\nnähnyt?\"\n\n\"En\", vastasi tyttö. \"Heti kun olin seurannut häntä tänne, pujahdin\ntuohon postikonttoriin soittaakseni teille Corlandin toimistoon. Mutta\nsen minä suoritin tuota pikaa, viipymättä viittäkään minuuttia, ja\nsenjälkeen olen alituisesti vaaninut. -- Mitä meidän on tehtävä?\"\n\n\"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa asian kehitystä\", vastasin minä.\n\"Mutta jos pidätte katua silmällä, ilmoitan Corlandille olinpaikkamme.\"\n\n\"Ja isä sitten\", sanoi neitonen. \"Hänen tulisi saada tietää; muutoin\nhän käy levottomaksi.\"\n\n\"Jättäkää se minun huolekseni\", sanoin minä. Ja rientäen\npostitoimistoon soitin ensin Vandamarken taloon. Hovimestari vastasi\npuhelimessa: Mr Vandamarke oli ollut kotona, oli kuullut, että miss\nVandamarke ei ollut vielä palannut, ja lähtenyt jälleen ulos. Mihin,\nsitä ei hovimestari tiennyt. Sitten soitin Corlandin toimistoon ja sain\nMethamin puhelimeen. Hän vastasi juuri kuulleensa jotakin tärkeää ja\nsaapuvansa heti minun luokseni sitä kertomaan. Sitten palasin Rosalien\nluo. \"Onko mitään tapahtunut?\" kysyin tultuani. \"Oletteko nähnyt\nketään?\"\n\n\"Mitään ei ole tapahtunut, enkä ole ketään nähnyt\", vastasi hän. \"Tämä\non hidasta hommaa! Mitä meidän pitäisi tehdä?\"\n\n\"Metham on tulossa tänne\", vastasin minä. \"Hän ehdottanee jotakin.\nMutta yhdessä suhteessa suosii onni meitä kumminkin!\"\n\n\"Mikä onni?\" kysyi hän kietoen pukuansa tiukempaan ympärilleen. \"Minua\nviluttaa!\"\n\n\"Onni on siinä, että pian alkaa hämärtää\", sanoin minä. \"Me voimme\nnähdä, itse pysyen näkymättömissä. Kävelkäämme edestakaisin vastapäätä\nliikkeitä, joihin sanoitte hänen menneen.\"\n\nAstuimme verkalleen katua ylöspäin. Kaasulyhdyt oli jo sytytetty, ja\nvaloja tuikki ikkunoista kummaltakin puolen. Äkkiä tarttui Rosalie\nkäsivarteeni, pysähdyttäen minut.\n\n\"Tuolla hän on! Tuossa ikkunassa vastapäätä!\"\n\nKurkistin kadun yli. Talo, jota hän osoitti, oli likainen ja\nsynkännäköinen; sen käytävä oli pimeä, alekerran ikkunoissa ei ollut\nvaloa, se osa rakennusta näytti asumattomalta. Mutta toisessa\nkerroksessa oli joku vastikään kiertänyt kirkkaasti hehkuvan sähkövalon\npalamaan, ja yhdessä ikkunassa näimme selvästi mrs Kennerleyn\npäästämässä käärekaihdinta alas. Se laskeutui ja kätki hänet. Samalla\nhetkellä ilmestyi toiseen ikkunaan mies ja laski sen kaihtimen alas.\nNäimme kummankin henkilön varjojen livahtavan valon yli huoneessa ja\nhäviävän.\n\n\"Hän se oli!\" vakuutti Rosalie. \"Näin hänet selvästi.\"\n\n\"Niin, hän se oli!\" myönsin minä. \"Nyt siis tiedämme, missä hän on.\nKysymys on vain siitä, mitä on lähinnä tehtävä.\"\n\n\"Miksei mennä vaatimaan timanttia?\" ehdotti Rosalie. \"Minulla on\nuskallusta.\"\n\n\"Ei, älkäämme sentään\", sanoin minä. \"Odottakaamme Methamia -- hän ei\nkauan viivy, ja hän on älykäs mies. Hänellä on kai joku ehdotus, ja\nsitten...\"\n\nJuuri silloin riensi Metham esille. Kerroin hänelle kiireellisesti,\nmitä tiesimme. Sanaa sanomatta hän livahti kadun yli häviten sen\ntoisella puolella olevan rakennuksen ovikäytävään. Näin hänen\nraapaisevan tulitikun ja suojaavan lieskaa kädellään. Hohde sammui, ja\nhän tuli takaisin.\n\n\"Toinen kerros, Gartebaum & Caltiades, timanttikauppiaita\", kuiskasi\nhän. \"Siellä hän siis on, niin kai? Tekee tai hieroo kauppaa, mr Gregg.\nHyvä niinkin! Eipä hätää niin kauan kuin tiedämme, missä hän on. Tässä\nseisoskeleminen on neidille viileää hommaa. Mutta...\"\n\n\"Mitä te sanoitte kuulleenne Corlandin toimistoon palattuanne?\" kysyin\nminä.\n\nHän vei minut syrjään, kuiskaillen.\n\n\"Minä kuulin sen isännältä\", vastasi hän. \"Teräväpäinen mies, se\nCorland! On päivän kuluessa hiljalleen tiedustellut Trafferdalesta,\nsenjälkeen kun kuuli, mitä teillä ja palvelijalla oli tänä aamuna\nsanottavana. Trafferdalen raha-asiat ovat huonolla tolalla. Hänestä\nnäet huhuillaan Cityssä, ja eilen ehtyi melkein kaikki hänen\nkäytettävissään oleva tili hänen pankissaan. Ne rahat on kai tuo\nsaanut\", jatkoi Metham, nyökäten valaistua ikkunaa kohti. \"Lienee\nkyninyt hänet perinpohjin! Seikkailijatar ja luultavasti...\"\n\n\"Miss Vandamarke sanoo Trafferdalen suositelleen häntä mr\nVandamarkelle\", huomautin minä. \"Näyttäisi siltä kuin...\"\n\n\"Mrs Kennerleykö olisi ollut hänen kätyreitään?\" keskeytti Metham\nivallisesti naurahtaen. \"Hm, jos niin oli, mr Gregg, ovat osat\nvaihtuneet! Sen jälkeen, mitä näimme Wells-kadun huoneistossa, ei ole\nepäilystäkään, että rouva oli hänet huumannut ja sitten livistänyt.\nJa...\"\n\n\"Valo on sammutettu!\" huudahti Rosalie.\n\nMetham ja minä käännyimme nopeasti.\n\nToisen kerroksen ikkunat olivat pimentyneet. Rakennuksen koko etusivu\noli nyt pimeänä. Metham veti meidät takaisin.\n\n\"Nyt tarkkoina!\" jupisi hän. \"Pidetäänhän silmällä ovikäytävää!\"\n\nSe oli silloin aivan pimeänä, ja oli mahdotonta tuntea kasvoja kadun\ntoiselta puolelta. Mutta ei voinut erehtyä mrs Kennerleystä, kun hän\ntuli ulos ovesta ja pian joutui läheisen kaasulyhdyn valopiiriin. Hänen\nkanssaan oli mies -- lyhyt, tanakka, pitkään päällysnuttuun verhottu\nmies, joka koko ulkonäöltään vaikutti muukalaiselta. Me saatoimme nähdä\nhänen huitovan käsillään ja nyökäyttelevän päätänsä, kun he kääntyivät\nvieretysten kulkemaan katua ylöspäin.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Metham pidättäen minua, kun vaistomaisesti olin\nhyökätä heidän peräänsä. \"Ei kiirettä, mr Gregg -- eivät he minulta\npääse! Te ja miss Vandamarke pysyttelette tällä puolella; minä menen\ntoiselle.\"\n\nHän livahti hiljaa kadun yli ja alkoi käydä lerkutella parin perästä,\nmeidän, jotka kumpikin olimme innokkaita ja kiihtyneitä, seuratessa\nomalla puolellamme. Pian saapuivat mrs Kennerley ja hänen toverinsa\nCharles-kadulle. He kääntyivät sille ikäänkuin olisivat olleet menossa\nFarringdon-tielle päin. Mutta äkkiä he jälleen hävisivät -- tällä\nkertaa erään myymälän vieressä olevaan ovikäytävään. Ja sitten Metham\nlähestyi ovikäytävää, pujahti hetkiseksi sisälle ja tuli jälleen ulos,\nharpaten kadun yli meidän luoksemme.\n\n\"Siellä on toimistoja useitakin, eri kerroksissa\", virkkoi hän\nlyhyesti. \"He ovat nousseet portaita ylös. Meidän täytyy odottaa.\"\n\nMutta meidän tarvitsi odottaa tuskin viittä minuuttia seuraavaa\nkehitystä, ja se oli hämmästyttävä. Cityn suunnalta porhalsi auto --\nsiro, voimakas, yksityisauto. Sen ajaessa ohitsemme saatoimme nähdä\nainoan siinä istuvan henkilön, ison leveäharteisen miehen\nturkiskauluksisessa päällysnutussa, ja silmänräpäykseksi eroitimme\nselvästi hänen kasvonsa. Rosalielta pääsi kimakka huudahdus.\n\n\"Minä tunnen tuon miehen!\" sanoi hän huomattavan kiihtyneellä äänellä.\n\"Hän on... hän on isäni tuttavia... liiketuttavia. On ollut pari kertaa\nmeillä päivällisellä. Mitähän hän täällä...?\"\n\n\"Tarkatkaamme!\" keskeytti Metham. \"Auto pysähtyy -- katsokaa!\"\n\nVoimavaunu vähensi vauhtiaan, pysähtyen ovikäytävän eteen, josta Metham\njuuri oli palannut. Turkiskauluksinen mies astui autosta, virkkoi\njotakin ajajalleen ja katosi samalle taholle kuin mrs Kennerley\ntovereineen. Metham kääntyi Rosaliehen ja kysyi äkkiä innokkaalla ja\nmerkitsevällä äänellä:\n\n\"Miehen nimi? Kuka hän on?\"\n\n\"Mr Sanderwell!\" vastasi tyttö heti. \"Tietysti rahamiehiä. Tiedän hänen\nasuntonsakin -- olen osoittanut sinne kutsukirjeitä.\"\n\n\"Missä se sitten on?\" kysyi Metham. \"Hyvinkin luultavasti hän\npalattuaan lähtee sinne, ja arvelen noiden kahden seuraavan mukana.\"\n\n\"Ellacombe Lodge, Campden Hill\", sanoi Rosalie yhtä kerkeästi kuin\näsken.\n\n\"Mutta...\" Metham ei odottanut, mitä hänellä vielä lienee ollut\nsanottavaa. Kuiskaten minulle, että pysyisimme paikallamme, hän käänsi\näkkiä päällysnuttunsa kaulurin ylös, veti lerppahattunsa lierin\notsalleen ja ponnisti kadun yli kuin olisi mennyt sen silkosen tien.\nMutta eräässä pimeässä kohdassa vähän alempana hän pyörähti\nkantapäillään ja asteli verkalleen takaisin, kurkkien myymäläin\nikkunoihin. Sitten hän pysähtyi sen eteen, jonka luona auto seisoi, ja\nnäkyi suurella mielenkiinnolla tarkkaavan sen sisällystä. Muutamia\nminuutteja kului. Sitten tuli näkyviin turkiskauluksinen, saattaen mrs\nKennerleyn ulos ovikäytävästä. Pieni, muukalaisen näköinen mies tuli\nheidän perästään. Kaikki kolme astuivat autoon ja ajajan sulkiessa oven\nkääntyi Metham ja käveli ohi. Kun auto lähti liikkeelle, harppasi hän\nmeidän luoksemme.\n\n\"Kuulin sen!\" huudahti hän voitonriemuisesti. \"Hän sanoi: 'kotiin!' Ja\nkoska se miss Vandamarken tiedon mukaan on Campden Hillin tien\nvarrella, niin te, mr Gregg, ja minä menemme kai sinne? Mutta eikö\nteidän, miss Vandamarke, olisi parasta lähteä...?\"\n\n\"En minä kotiin mene, jos sitä tarkoitatte\", vastasi tyttö nopeasti.\n\"Aion tulla katsomaan, kuinka käy, -- se on mieltä kiihoittavaa!\"\n\n\"Saattaa tulla liiankin kiihoittavaksi\", huomautti Metham\nvaroittavasti. \"On käymässä joku leikki, jolla voi olla häijyjä\nkehitysmahdollisuuksia. Toimittakaamme teidät nyt ajuriin, ja\nsitten...\"\n\n\"Ei\", sanoi neitonen päättäväisesti. \"Sillä naisella on isäni timantti,\nja minä tahdon saada käsiini sen ja hänet. Sallikaa minun tulla, mr\nGregg\", lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, \"tehän pidätte minusta\nhuolta!\"\n\nMetham nauroi. Viime sanat näkyivät häntä suuresti huvittavan. \"Tulkaa\nsitten molemmin\", virkkoi hän. \"Nyt tarvitsemme vain hyvän auton, ja\nkyllä minä sen hankin.\"\n\nYksityisauto kolmine matkustajineen oli nyttemmin hävinnyt. Mutta\nMetham ei osoittanut suurta levottomuutta tai kiirettä sen takaa-ajoon.\nHän kävelytti meidät verkalleen lähimmälle autoasemalle, valitsi yhden,\nkuiskasi sen ajajalle muutamia ohjeita, ja me kaikki nousimme autoon,\njoka kiidätti meitä länttä kohti. Se oli pitkähkö taival, ja\najopeleistä astuessamme olimme kaupunginosassa, jota vähän tunsin.\nMutta Methamille se näkyi olevan kylläkin tuttu ja jätettyään auton hän\nohjasi meidät parin kulman sivuitse ja vihdoin tielle, jonka varrelle\nrakennetut talot näkyivät kaikki sijaitsevan erillään muurien\nympäröimissä puutarhoissa tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä.\n\nPian tulimme sileätyylisen, tukevannäköisen, talvihuvilan kaltaisen\nrakennuksen luo, jonka portinpylväässä näimme mustilla kirjaimilla\nmaalatun nimen \"Ellacombe Lodge.\" Tämä talo, samoin kuin kaikki\nsielläpäin, oli omalla puutarhatontillaan eikä sitä ollut helppo nähdä.\nEtumuuri oli hyvinkin seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkea, ja portti\noli vankka. Mutta ketään ei ollut lähellä, ja kun olimme siinä pari\nminuuttia kuunnelleet, ehdotti Metham, että auttaisin hänet ylös, jotta\nhän voisi kurkistaa portinharjan yli. Hän kapusi sinne minun avullani\nja pudottausi melkein heti takaisin.\n\n\"Varsin vähän elon merkkejä, mitä valaistukseen tulee\", jupisi hän.\n\"Näkyy sentään vähän valoa -- etuhuoneesta hohtaa valoviiru ikäänkuin\nluukkujen läpi. Mr Gregg, minusta olisi parasta ryhtyä ripeään\ntoimintaan! Kah, en luule, että tästä talosta pääsee ulos muuta tietä\nkuin tämän portin kautta, koskapa pylvääseen on pantu kaksi kelloa --\ntoinen vierailijoita ja toinen liikemiehiä varten. Ehdotan siis, että\nte ja miss Vandamarke jäätte tänne vartioimaan, sillä välin kun minä\nriennän lähimpään puhelinkojuun ilmoittaakseni Corlandille, missä\nolemme, ja pyytääkseni häntä heti saapumaan tänne, mukanaan niin paljon\napuväkeä kuin luulee tarvitsevansa. Ei ole epäilemistäkään, että nainen\nja nuo kaksi miestä ovat täällä...\"\n\n\"Entä jos ne tulevat ulos teidän poissaollessanne?\" kysyin.\n\n\"Pysähdyttäkää heidät ja kysyä mäjäyttäkää heiltä heti timanttia ja\nmuuta sitä koskevaa\", vastasi hän. \"Niin minä tekisin tai teen. Joka\ntapauksessa on parasta kiirehtiä ratkaisua. Enkä minä kauan viivy --\ntiedän, mistä voin soittaa.\"\n\nHän riensi pois pimeään, jättäen minut ja Rosalien suljetun portin\neteen. Siellä oli hyvin hiljaista; ei kuulunut muuta kuin liikenteen\nvaimentunut humina isoilta valtakaduilta pohjois- ja eteläpuoleltamme.\nIlman aikojani laskin käteni suljetulle portille ja ihmeekseni\nhavaitsin sen myötäävän kosketuksestani.\n\n\"Tämä portti on lukitsematta!\" kuiskasin. \"No, minä menen sisälle!\nMenen katsomaan, voinko tirkistää huoneeseen, josta valo kuultaa.\"\n\n\"Olkaa varuillanne!\" sanoi tyttö. \"Entä jos...\"\n\nMutta kuiskaten hänelle varoituksen livahdin hiljaa portin sisäpuolelle\npuutarhaa reunustavien pensaiden siimekseen. Askel askeleelta lähestyin\nrakennusta kukkasarkojen pehmeän mullan yli. Samalla huomasin, että\nluukkujen rako, josta valo välkkyi, oli laajempi kuin Metham oli\nilmoittanut. Ja silloin hiivin salavihkaa ikkunan luo ja kurkistin\nhuoneeseen.\n\n\n\n\nXI\n\nHYVIN VANHA MIES\n\n\nSaatoin nähdä huoneeseen varsin hyvin. Se oli tilava, neliönmuotoinen,\nkummallakin puolen isoa takkaa vuodekomerot ja takaseinällä kaksoisovi,\njoka kaiketi johti rakennuksen perällä olevaan suojaan. Huonekalusto\noli vanhanaikainen, eikä sitä paljoa ollutkaan. Huoneessa oli\nkolme henkilöä -- samat, jotka olivat Charles-kadulla nousseet\nyksityisautoon. Mrs Kennerley istui nojatuolissa takan ääressä, iso\nturkiskauluksinen mies nojaili uuninreunusta vasten, pieni muukalaisen\nnäköinen taas istui pöydän syrjällä heilutellen töppöjalkojaan. Ja\npöydän keskellä tummalla kangastilkulla, lamppujen valossa säihkyen ja\nvälkkyen, oli -- timantti!\n\nMinusta näytti, että nämä henkilöt odottivat jotakin tai jotakuta. Sitä\npäättelin heidän ilmeestään. Milloin he vilkaisivat timanttiin, milloin\nhuoneen vasemmalla seinällä olevaan oveen, jonka arvelin avautuvan\neteiseen ja joka oli hiukan raollaan. Siinä tähyillessäni harppasi\nturkiskauluksinen mies kerran ilmeisen levottomana ovelle, kurkisti\npienestä aukeamasta, kuunteli ja palasi paikalleen. Silloin tällöin he\nvaihtoivat jonkun lauseenkin keskenään, mutta kaikesta päättäen ne\nolivat lyhyitä, ja varsinkin mrs Kennerley näkyi ottavan keskusteluun\nosaa vain yksitavuisilla äännähdyksillä. Ennenkuin olin kahtakaan\nminuuttia tarkannut, olin varma siitä, että nämä kolme odottivat\nneljättä henkilöä luokseen. Ja melkein olin varma siitäkin, että\ntuo neljäs henkilö oli aikeissa ostaa pöydällä kimaltelevan\nVandamarke-timantin ja että se oli jätetty siihen mustalle\nsamettipohjalle lumoamaan hänen silmänsä, heti kun hän astuisi\nhuoneeseen.\n\nMinun valtimoitani kiihoitti timantin näkeminen toisella tavalla. Olin\nluonteeltani kiihkeä -- ja minulla oli luotettava pistoolini taskussa.\nMinusta näytti, että jos vain voisin päästä tuohon huoneeseen, hiipiä\neteisen kautta sen ovelle ja astua sisälle, ojentaen pistoolini, niin\nvoisin siepata timantin ja lähteä täysin onnellisin tuloksin tieheni.\nUlkopuolelle päästyäni ja timantti hallussani...\n\nPelkään, etten sillä hetkellä ajatellut Rosalie Vandamarkea -- tai jos\najattelinkin, tuumin vain, kuinka komealta ja urhoolliselta\nnäyttäisikään, kun äkkiä ilmestyisin hänen viereensä pistooli toisessa\nkädessä ja pelastettu timantti toisessa. Aasihan minä olin, mutta\ntosiasia on, että livahdin pois ikkunasta, pujottausin laakeripensaiden\nvälitse etuovelle ja hiivin pari kolme askelmaa sille johtavia portaita\nylöspäin. Juuri yhtä varovaisesti minä hyvinkin minuutin kuunneltuani\nkiersin raskasta nuppimaista ripaa ja sitten työnsin hiljaa. Ovi oli\nauki. Tuuma tuumalta avaten sitä yhä enemmän pistin pääni eteiseen.\nSiellä oli kylläkin hiljaista ja pilkkosen pimeää, paitsi pientä\nvaloviirua. Se tuli huoneesta, johon vastikään olin kurkistellut. Ja\nkäsittäen, että oli toimittava nyt tai ei koskaan, minä vedin esille\npistoolini, otin sen oikeaan käteeni ja livahdin pimeään. Sisälle\npäästyäni pysähdyin silmänräpäykseksi tunnustellen lattiaa kenkäni\nkärjellä. Matolla, paksulla matolla peitetty! Hiivin sitä pitkin\nkissanaskelin ja perin varovaisesti, jotten törmäisi johonkin siellä\nmahdollisesti olevaan huonekaluun. Vihdoin olinkin oven takana ja\nkuulin ääniä sisäpuolella.\n\n\"Kyllä hänen jo olisi aika olla täällä!\" virkkoi miehen ääni nuristen.\n\"Olisi ollut jo kauan sitten!\"\n\n\"Kaikki olee sen kirotun postitoimiston syy!\" sanoi toinen, luultavasti\npienen muukalaisen ääni. \"Jos tämä neiti vain olisi saanut minun kortti\naikoinaan, niin sittenhän me olisi nähnyt se mies Cityssä.\"\n\n\"Minä en saanut sitä!\" kuului mrs Kennerleyn ääni terävänä ja\närtyisenä. \"Olen sanonut sen teille sata kertaa! Teidän olisi pitänyt\npostittaa se aikaisemmin.\"\n\n\"Minä postitti se kyllä hyvin aikaisin -- ei ollut vielä puoliyö, kun\nminä se viime yönä postitti\", puolustausi edellinen puhuja; \"sen olisi\npitänyt saapua teille maitomiehen aikaan, kuten teillä on tapana sanoa.\nNe postikonttorin väet ei kelpaa yhtään minkään!\"\n\nOli taaskin hiljaista. Joku miehistä haukotteli. Astuin askelta\nlähemmäksi ja tuijotin yhä huoneeseen. Tahdoin viimeistellä lopullisen\nhyökkäyssuunnitelmani. Mrs Kennerley ja iso mies olivat pöydän toisella\npuolella lähellä takkaa; pieni mies istui sen syrjällä katsellen oveen.\nHän siis olisi rynnätessäni ensimmäisenä minua vastassa. Kiireellisesti\npäätin, miten menettelisin, kuinka hallitsisin heidät pistoolillani,\nsieppaisin timantin ja pakenisin. No nyt...\n\nVasen käteni oli laskettuna oven ylempää peiliä vasten ja olin juuri\ntyöntämäisilläni sen hyökätessäni auki, kun, vaikken ollut kuullut\nmitään rahinaa tai vähääkään aavistanut, että joku oli lähelläni,\nkäsivarsiini tarttui takaapäin kaksi rotevaa ja jäntevää kouraa, jotka\npuristivat niitä kuin pihdissä, ja minut paiskattiin kuin höyhen\nhuoneeseen, kiepahdin kuin tuulen pyörittämä oljenkorsi ja tölmäsin\nkasvot edellä seinää vasten, lyyhistyin siihen kuin neulalla\nkiinnitetty hyönteinen, kykenemättömänä liikahtamaan. Siinä äkillisessä\nrytäkässä singahti pistooli kädestäni ja putosi vaarattomana lattialle.\n\nTämän tapahtuessa kuulin takaani sarjan kimeitä, hätääntyneitä\nhuudahduksia -- miesten äänet ja naisen ohuemman piipityksen. Likeltä\neroitin miehen syvän, hiukan läähättävän hengityksen. Siellä oli\nvangitsijani. Hän oli kiilannut minut sellaiseen asemaan, etten voinut\nkääntää päätäni; kun kerran liikahdin ikäänkuin sitä yrittääkseni,\nsurvaisi hän otsani seinää vasten niin rajusti, että näin epälukuisten\ntähtien välähtävän. Hänen puristuksensa voimastakin ja hänen\nliikkeistään päättelin joutuneeni jättiläisen käsiin. Mutta\nturkiskauluksinen mies astui luoksemme, samoin toinenkin.\n\n\"Mitä hittoa tämä on?\" kysyi ensinmainittu. \"Kuka tuo mies on?\"\n\nVangitsijani ravisti minua.\n\n\"Hiipi sisälle etuovesta\", sanoi hän vielä hiukan hengästyneenä\nponnistuksistaan. \"Äkkäsin hänet ja vaanin häntä hänen kuunnellessaan\ntuolla... Kah, pistooli -- automaattipistooli!\"\n\n\"Kääntäkää hänet tänne!\" sanoi turkiskauluksinen. \"Katselkaamme häntä!\nHerra... Tunteeko joku hänet?\"\n\n\"Minä tunnen\", vastasi mrs Kennerley. \"Tungetteleva nuori hupsu!\nParasta, että sidotte hänet tiukasti kiinni, kunnes olemme suorittaneet\nasiamme. Hän on varmaankin meitä seurannut.\"\n\nMietin, puhuisinko vai pysyisinkö ääneti. Mutta äkillinen\nuhkarohkeuteni oli haihtunut; aloin käyttää sitä vähää tajuntaa, joka\nminulla oli jäljellä. He olivat saaneet minut satimeen -- se oli\nvarmaa. Mutta ulkopuolella oli Rosalie, ja Metham oli rientänyt\nhakemaan apua. Se ja vapaus olivat siis varmasti tulossa. Niinpä\npysyinkin ääneti, tuijottaen heihin. Mrs Kennerley kuiskasi jotakin\nnoille kahdelle miehelle; turkiskauluksinen nyökkäsi vangitsijalleni;\npieni mies vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi leikkaamaan kahta tukevaa\nkellonnyöriä, jotka riippuivat kummallakin puolen takkaa.\n\nHe sitoivat minut varmasti ja vankasti kyynärpäistäni ja nilkoistani,\nniin etten voinut liikahtaakaan. Sen tehtyään he pikemmin heittivät\nkuin sovittivat minut tuolille nurkkaan. Silloin näin, kuinka kookas\nminun kaappaajani oli -- yli kuuden jalan pituinen miehenroikale.\nEttei hän ollut englantilainen, sen näin. Iso, vaaleatukkainen,\nvaaleaverinen, germaanilainen pahus, ajattelin. Hän se oli, joka\npaiskasi minut tuolille, ja sen tehtyään hän kääntyi turkkeihin\npuettuun mieheen ja näkyi vihjaisten ehdottavan jotakin uutta\nkonnuutta.\n\nSe vihjaus toteutettiin: yksissä pienen miehen kanssa onnistui hänen\npanna kapula suuhuni ja sitoa vaatteita suuni ympärille ja korviini,\nniin etten voinut ollenkaan puhua ja kuullakin vain heikosti.\nSuoriuduttuaan minusta vetäytyivät nuo neljä yhteen ja haastelivat\nkuiskaamalla. Sitten kookas mies kaiketikin heidän neuvottelunsa\ntuloksena poistui hiljaa huoneesta. Ja pian jännittyi jokainen hermo\nruumiissani muutaman minuutin ajaksi, kun kuulin parkaisun -- naisen\nparkaisun! Se oli kimeä ja selvä, mutta sitten se tukahtui, vaimeni\näkkiä, ikäänkuin olisi raskas käsi laskeutunut vastusteleville\nhuulille.\n\nMutta tukahdutetut parahdukset kuuluivat yhä lähempää, ja äkkiä\nharppasi iso vaaleaverinen roikale huoneeseen, kantaen Rosalieta\nvaltaviin käsivarsiinsa rutistettuna ja pitäen kättä hänen suullaan.\nHän paiskasi tytön kiroten lattialle, ja silloin näin ilokseni, että\ntyttö oli vapautumisponnistuksissaan raapinut hänen punakat poskensa ja\nettä verta valui virtanaan hänen leualleen.\n\nRosalie kääntyi kuin villikissa naista kohti, kun mies oli hellittänyt\notteensa. Mutta ennenkuin hän ehti toisen kimppuun, tulivat miehet\nväliin. Syntyi tuima kamppailu, jonka näkeminen teki minut, avuttoman,\nmelkein hulluksi. Sitten he työnsivät hänet takanani olevasta\nkaksipuolisesta ovesta ja sulkivat sen hänen jälkeensä. Jostakin\nsyystä, jonka itse Rosalie parhaiten tiesi, hän vaikeni.\n\nTurkiskauluksinen mies kääntyi jättiläiseen, joka yhä muristen ja\nkiroillen pyyhkieli lihavia kasvojaan.\n\n\"Tyttökö yksinään siellä oli?\" kysyi hän.\n\n\"En nähnyt ketään muuta! Hän lymyili käytävässä. Minä olin hänen\nkimpussaan ja kaappasin hänet ennenkuin hän aavistikaan.\" Hän kääntyi\näkkiä minuun päin. \"Entä tämä?\" sanoi hän katsahtaen mieheen, joka\nilmeisesti oli hänen isäntänsä. \"Hänellä saattaa olla jotakin\ntaskuissaan -- enemmän aseita?\"\n\n\"Tarkastakaa!\" käski turkiskauluksinen lyhyesti.\n\nKylläpä minä tuijotin kuin mielipuoli mieheen hänen tullessaan\nlähemmäksi. Hän ei välittänyt minusta enempää kuin tuolista, jolla\nistuin, ja hänen isot kätensä olivat kyllin keveät hänen penkoessaan\ntaskuni. Vähän hän sieltä löysi mitään tähdellistä. Mutta hän veti\nesille postikortin ja kirjeen, jotka olin tuonut Wells-kadun\nhuoneustosta, ja ne sekä rahani ja muut kapineeni hän ojensi\nisännälleen. Vilkaistuaan kirjeeseen ja postikorttiin antoi tämä ne\nvuorostaan rouva Kennerleylle, joka ne nähdessään rypisti vihaisesti\nkulmiaan. Ymmärsin heti, että hän käsitti minun käyneen hänen\nhuoneissaan. Hän silmäsi postikorttiin, mainitsi siitä jotakin pienelle\nmiehelle ja oli juuri vetämäisillään kirjeen kotelosta, kun äkillinen\nkolkutus ulkona sai hänet ja miehet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Hän\ntyönsi kirjeen taskuunsa, sitä lukematta.\n\nRievut olivat sidotut korviini niin tiukasti, että kuulin tuskin\nmitään, kun nuo ihmiset alensivat äänensä. Mutta minä saatoin nähdä\nkaikki, mitä tapahtui. Ulkona kuuluneesta kolkutuksesta he karahtivat\nliikkeelle. Turkiskauluksinen mies astui ovea kohti; sen puolivälissä\nhän pysähtyi, osoittaen ensin minua ja sitten kaksoisovea, josta\nreuhtova ja vastaanponnisteleva Rosalie oli työnnetty takahuoneeseen.\nMutta mrs Kennerley pudisti päätänsä ja minä eroitin hänen\nvastauksensa:\n\n\"Ei! Tyttö päästäisi hänet irti! Varjostin tuolta! Pankaa se hänen\neteensä!\"\n\nIso vaaleaverinen peijooni tarttui lähinurkassa olevaan korkeaan\nvarjostimeen ja siirsi sen minun ja pöydän välille. Kaiketi hän luuli,\nettä se kylliksi kätki minut. Ehkä kätkikin huoneen keskustasta\nkatsottuna, mutta kiertäen vähän päätäni minä saatoin nähdä eteiseen\nvievän oven. Ja se oli seuraavan parin kolmen minuutin ajan\ntarkkaamisen arvoinen. Turkiskauluksinen mies meni ulos ja kääntyi\neteisen ovea kohti, josta minä, mitä nyt sain katkerasti katua,\nkymmenen minuuttia -- kymmenen nyttemmin tuntikausilta tuntuvaa\nminuuttia! -- sitten olin hiipinyt sisälle, ja katosi.\n\nToisetkin miehet lähtivät ulos, mutta kääntyivät toisaalle. Tiesin\nsilloin, että mrs Kennerley oli jäänyt yksikseen huoneeseen, että\nturkiskauluksinen mies oli mennyt noutamaan jotakuta hänen luokseen.\nKetä? Sitäkö, joka ulkona oli pitänyt ääntä? Ja kuinka kauan kestäisi,\nennenkuin Metham palaisi? Tiesinhän minä, että hän palaisi. Hänessä oli\nainoa toivomme. Jollei hän palaisi, uskalsin tuskin ajatellakaan, mitä\nsaattaisi tapahtua. Mutta hänen täytyi tulla -- hän tulisi ja\nhavaitsisi tosin kyllä Rosalien ja minut hävinneiksi, mutta se vain\nterästäisi hänen vaistojaan hänen astuessaan huoneistoon. Milloin\nsitten saapuisivat hänen apumiehensä, poliisit tai keitä ne olisivat?\nJa sillä välin...\n\nKuulin ääniä eteisestä ja heristin korviani, kunnes pääni, jo muutenkin\narka tölmäyksestä, jolla vangitsijani oli sen työntänyt seinää vasten,\noli pakahtumaisillaan. Sitten näyttäytyi turkiskauluksinen mies hyvin\nmaireana ja ryhdittömänä saatellen huoneeseen toista miestä.\n\nJa tämä oli kaikkein vanhin mies, mitä koskaan muistelen nähneeni,\nainakin kasvojen juonteista päättäen. Näin edessäni muumion kasvot, kun\nopas astui sivulle seuralaistaan peittämästä -- kasvot, joilla\nruttuinen pergamenttimainen nahka oli pingoitettu ikäänkuin kaikesta\nniistä peittävästä ja ympäröivästä lihasta paljaiksi vuoltujen luiden\nja jänteiden päälle. Sellaiset kasvot saattaisi ehkä tavata jossakin\ntibetiläisessä temppelissä tai pyhän Oudh-virran partailla jonkun\nlaaman myssyn alta tai runollisiin rääsyihinsä puetulla fakiirilla.\nMoisia kasvoja en suinkaan olisi odottanut näkeväni talossa Campden\nHillin varrella. Mutta siinä ne olivat harmaantuneen tukkavanukkeen\nalla, jolta sen omistaja vastikään oli poistanut kuosikkaan\nsilkkihatun. Muumiomaisista kasvoistaan huolimatta hän oli sirosti,\nuusimman muodin mukaan puettu vanhus, joka oli ryhdiltään reipas,\nmelkeinpä keikarimainen. Ja vaikka hänen kasvonsa näyttivät\nsatavuotisen kasvoilta, loistivat hänen mustat silmänsä kirkkaina ja\ntarkkaavaisina kuin nuoren miehen; ja ne tulivat vielä\ntarkkaavaisemmiksi, kun hän katsoi huoneen keskukseen.\n\n\"Ah\", huudahti hän heleällä, voimakkaalla äänellä, kaiketikin\npuhutellen mrs Kennerleytä astuessaan eteenpäin ja pois minun\nnäkyvistäni, \"siinäpä te olettekin, hyvä rouva! Ja tuossa luullakseni\non se pikku kapine, jota katsomaan olette minut kutsunut? Ka, juuri\nniin... juuri niin!\"\n\nTaempana pysytellen turkiskauluksinen mies sulki oven, ja näin hänen\nkiertävän avainta. Nyt tiesin olevani yksinäni näiden kolmen kanssa:\nnaisen, hänen päärikostoverinsa ja tuon muumionaamaisen miehen, ken hän\nsitten lienee ollutkin. Tiesin myöskin, että minä puolestani en ollut\nmitään enempää kuin mikä tahansa huonekaluista, koska en voinut huutaa\nenkä liikkua. Turkiskauluksinen mies astui varjostimen ohi, kaiketikin\nyhtyen toisiin. Kuvittelin, että he kaikki kolme olivat kumartuneina\npöydälle välkkyvää timanttia katselemaan. Huone muuttui hiljaiseksi.\nMahdollisesti nuo henkilöt juttelivat matalalla äänellä. Mutta se oli\niso huone -- noin kolmekymmentä jalkaa kunnekin -- ja pöytä, jonka luo\notaksuin heidän kerääntyneen, oli sen toisessa päässä, etäällä minusta\nja lähellä puutarhan puolista ikkunaa.\n\nNyt, kun he kaikki olivat siirtyneet sille taholle, en tietystikään\nvoinut nähdä heistä mitään, ja niin kauan kun he puhuivat\nkuiskailemalla, en voinut mitään kuullakaan. Mutta näin, mitä oli\nympärilläni varjostimen ja sen kaksoisoven välillä, jonka taakse\nRosalie oli työnnetty.\n\nLähellä tuolia, jolle he olivat minut paiskanneet, sattui olemaan pieni\npöytä ja sille oli germaanilainen pahus, kuten häntä ajatuksissani\nnimitin, laskenut taskuistani penkomansa esineet. Niiden joukossa oli\nkaksi, joista olisin antanut omaisuuden, jos olisin kyennyt niitä viisi\n-- vaikkapa vain kaksikin -- minuuttia käsittelemään! Toinen oli\nuskollinen taskuveitseni -- ei mikään pelkkä norsunluupäinen\nnaisellisen siro kynänteroitus- ja kynnenleikkauslelu. Se oli täysin\nluotettava ase, jonka vahvimmalla terällä toki voi hakata aika paksun\noksan puusta. Toinen kapine oli automaattipistoolini. Kunhan olisin\nvoinut vapauttaa edes toisen käteni... Äkkiä kuulin heikkoa, perin\nheikkoa ratinaa, oikean olkani takaa. Tuskallisella ponnistuksella\nkiersin päätäni sivulle. Ja sitten näin silmäkulmastani, kuinka\novenpuoliskot avautuivat, juuri hivenen verran. Tiesin, että sen oli\nRosalie tehnyt; hänen päänsä oli ovella ja silmä tirkisti sen raosta.\nAukko laajeni enemmän, yhä enemmän. Tyttö katseli huoneeseen. Ja oliko\nsitten, että minulla oli häneen jotakin telepaattista vaikutusvoimaa,\nvai askartelivatko hänen luonnostaan vilkkaat aivonsa ikäänkuin niitä\nolisi ollut tyynnyttävä jääkuori ympäröimässä, sitä en tiedä enkä nyt\nvälitä tietääkään... mutta sen minä tiedän, että hän aivan äkkiä oli\nlivahtanut huoneeseen kuin varjo, että hänen vasempi kätensä heti\nkurottautui veitseen ja oikean peukalon kynsi veti ison terän esille ja\nettä hän käänsi minua kohti katseen, joka ilmaisi, että hänen hermonsa\nolivat jännittyneet ratkaisevaan toimintaan. Vihdoin olimme valmiit!\nMihin?\n\nTerän olin aina pitänyt hiottuna teräväksi kuin partaveitsen, ja hän\nkatkoi köyteni muutamalla nopealla, hiljaisella silpaisulla. Tiukassa\npuristuksessa olleet käteni ja ranteeni olivat siihen asti tuntuneet\npuutuneilta, mutta se tunto hävisi epätoivoisen innon vaikutuksesta,\njolla sieppasin pistoolin. Ja yhtä äänettömästi kun Rosalie oli minut\npäästänyt nousin heti jaloilleni, varoittavalla katseella vihjaisten\nhäntä siirtymään sivummalle. Pistooli kädessä astahdin varjostinta\nkohti. Tuskin tiesin, mitä tekisin; hiukan sekavasti tosin ajattelin,\nettä raivaisin meille molemmille tien puutarhan puolisesta ikkunasta.\nMutta ennenkuin ehdin näyttäytyä, ennenkuin astuimme esille tai\näännähdimme, syntyi huoneessa äkillistä hälinää. Kuului siltä kuin joku\nolisi rajusti hypähtänyt, tuoli kaadettu, joku esine heitetty nurin. Ja\nrytinän yli kohosi tuon omituisen vanhan miehen heleä, värähtelevä\nääni, suuttumusta, halveksimista ja hämmästystä osoittaen.\n\n\"Tämä ei ole timantti, ei kahdensadantuhannen punnan eikä\nkahdensadantuhannen pennynkään arvoinen! Se on väärennetty, mukailtu --\nlasinpalanen! Mitä sillä tarkoitatte? Miksi olette kutsunut minut\ntänne? Miksi...?\"\n\n\n\n\nXII\n\nTÄYDELLINEN KOE\n\n\nMinun olisi vaikea kuvitella syvempää, hisahtamattomampaa hiljaisuutta\nkuin se, joka seurasi vanhan herran kiihoittuneita ja kiukkuisia\nhuudahduksia. Mutta niin syvä ja täydellinen kuin se olikin, kesti sitä\nvain sekunnin verran. Turkiskauluksinen mies katkaisi sen omituisella\nnaurulla, jossa olin kuulevinani oudon sekoituksen ihmettelyä ja äkkiä\nherännyttä epäilyä.\n\n\"Eikö timantti?\" huudahti hän. \"Noh, mr Ellerbrook, noh! Tiedämmehän\nme, että se on timantti, ainutlaatuinen sittenkin. Eikö muka timantti!\nMrs Kennerley...\"\n\n\"Totta kai se on timantti!\" vakuutti rouva pilkallisesti nauraen.\n\"Ikäänkuin en minä tietäisi...\"\n\nKuului äkkiä jyminää, ikäänkuin olisi pöytää jyskytetty; sitten\nhuudahti vanha mies entistä vihaisempana ja tuimistuneempana.\n\n\"Ikäänkuin en _minä_ tietäisi, hyvä rouva!\" karjaisi hän. \"Te? Mitä te\ntiedätte timantista -- minuun verrattuna! Sanon teille, että tämä ei\nole mikään timantti, vaan mukailtu lelu. Mitä tarkoitatte tuomalla\nminut tänne, tähän vieraaseen taloon -- mokomaa katsomaan. Minusta\ntuntuu, että te olette petkuttajakopla, -- pois tieltäni, hyvä herra!\"\n\n\"En ennenkuin ymmärrämme toisemme paremmin!\" sanoi toinen mies häijy\nsävy äänessä. \"Me sanomme, että tämä on timantti, ettekä te lähde,\nennenkuin...\"\n\nKuului hiljaista rynnistelyä tai sellaisen alkua. Kuiskaten sanasen\nRosalielle ja puristaen lujasti pistooliani työnsin varjostimen sivulle\nja astuin keskelle huonetta. Ison miehen käsi oli vanhan herrasmiehen\nolalla; tämä kiemurteli ja vastusti hurjasti; pöydän ääressä seisova\nmrs Kennerley parkaisi kummastuksesta minut nähdessään. Ja kun\nturkiskauluksinen kääntyi suu avoinna tuijottamaan, annoin minä hänen\nkurkistaa pyssyni piippuun.\n\n\"Jättäkää vanha herra rauhaan, te siinä!\" sanoin. \"Ja nopeasti!\"\n\nEttä hän koostaan ja pöyhkeilystään huolimatta oli arka raukka, sen\nhuomasin heti. Hänen lihava leukansa venähti rempalleen; hänen poskensa\nkävivät taikinan harmaiksi, eikä hän ainoastaan pudottanut kättään,\nvaan peräytyi naisen viereen. Vapisevana ja läähättävänä kääntyi vanha\nherrasmies minuun päin.\n\n\"Kuka -- mitä -- mitä --\" aloitti hän. \"Te --\"\n\n\"Olkaa huoletta, sir!\" vastasin minä kiireellisesti. \"Timanttiko tuo\nlienee vai ei, minä tunnen koko jutun, ja olkoon se mitä tahansa, nämä\nihmiset ovat sen rosvonneet. Tuo nainen on varas, ja mies...\"\n\nViimemainittu astahti eteenpäin, mutta peräytyi kohotetun pistoolin\nedestä jälleen. Mutta mrs Kennerley pujahti sivupöydän luo. Sillä oli\nmessinkikello -- sitä lajia, joka koskettamalla pannaan helisemään. Hän\npainoi sitä lujasti kämmenellään kerran, kahdesti. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä kuului melua ovelta, se lensi auki, ja vaaleaverinen\nkoljo hyökkäsi sisälle pikku miehen seuraamana. Lyhyen tuokion he\nseisoivat tuijottaen, kaiketikin hämmästyneinä nähdessään minut, jonka\nolivat jättäneet sidotuksi ja avuttomaksi, nyt heiluttamassa pistoolia\nkasvojensa edessä.\n\n\"Käsiksi häneen, Max\", sähisi turkiskauluksinen mies. \"Siltä puolelta\n-- kaikki yhdessä!\"\n\nMies empi hetkisen. Sitten hän lähestyi enempää epäröimättä. Minä\nlaukaisin, tähdäten suoraan hänen olkapäähänsä. Äärettömäksi\nhämmästyksekseni seurasi pistoolini pamausta melkein heti toinen aivan\nläheltä takaani, ja kun käännyin varmana, että olin osannut maaliini,\nnäin vanhan pikku herrasmiehen tyynesti ojentamassa revolveria pöydän\ntoisella puolella seisovaa miestä ja naista kohti. Näin myöskin, että\nmies oli tarttunut vasemmalla kädellään oikeaan kyynärvarteensa, ja\nkuulin hänen syytävän sadatuksia hampaittensa välitse.\n\n\"Minäkin olin aseistettu!\" kuiskasi vanha herrasmies. \"Vieraita ihmisiä\n-- vieras talo! Oli mielestäni viisainta olla varuillaan. Teidän\nmiehenne -- sattuiko häneen?\"\n\nMinun mieheeni oli kylläkin sattunut. Hän oli keikahtanut selälleen\nsaman tuolin ylle, jolle oli minut paiskannut, ja kaatuessaan hän oli\nkimeästi kirkaissut. Mutta nyt hän oli istuallaan ja voihki. Siitä,\nettä hän oikealla kädellään piteli vasempaa olkapäätänsä, niveleen\nkohdalta, minä päättelin ampuneeni luodin juuri siihen paikkaan, johon\nolin aikonutkin. Toinen mies taas oli ensimmäisen pistoolin laukauksen\nkuullessaan rientänyt ovelle, paiskannut sen auki ja hypännyt eteiseen.\n\nJa nyt hän yhtä kiireesti juoksi takaisin, kasvoiltaan kalpeana ja\npelosta luikaten.\n\n\"Poliiseja! Täällä -- pihan puolella -- katuovella! Toiseen huoneeseen\n-- puutarhaikkunoista!\"\n\nHän tempoi kaksoisovea, ja toiset kaksi olivat ryntäämässä pöydän\ntakaa, kun samassa jymisi raskaita askeleita eteisestä ja Metham\nsyöksyi sisään useiden virkapukuisten miesten seuraamana. Metham\nvilkaisi nopeasti Rosalieen ja hänestä minuun.\n\n\"Eikö kumpikaan teistä ole loukkaantunut, mr Gregg?\" kysyi hän\nlevottomasti. \"Kuulimme laukauksia...\"\n\n\"Emme ensinkään\", sanoin minä. \"Noihin kahteen mieheen osui -- meidän\ntäytyi ampua heitä itsepuolustukseksi. Parasta, että panisitte kiinni\nkoko joukkion\", jatkoin, kääntyen poliisikersanttiin, joka näkyi olevan\njohtajana. \"Älkää millään muotoa päästäkö ketään heistä käsistänne --\nja pitäkää vaari tuosta\", lopetin, osoittaen timanttia, joka vielä\nkimalteli pöydällä. \"Se on koko jupakan syynä!\"\n\nPoliisikersantti oli tyyni, selvä-älyinen mies, ja hänen\nsilmäkulmassaan oli välähdys, joka osoitti hänen ymmärtävän huumoria.\nHän loi yleissilmäyksen ympärilleen, supatti muutaman sanan\nkonstaapeleilleen ja kääntyi jälleen minuun.\n\n\"Mitä on tapahtunut, sir?\" kysyi hän. \"Tiedämme, mitä mr Metham meille\nkertoi, -- mutta mitä täällä on hommailtu? Ammuskeltuko? Niin,\nlaukauksista ja hajusta päättäen.\"\n\nSelostin asian hänelle lyhyesti ja mutkattomasti. Hän kääntyi minusta\nvanhaan herrasmieheen päin. \"Entä te, sir?\" sanoi hän. \"Miten olette\ntänne joutunut?\"\n\n\"Tuohan minut tänne kutsui, hyvä mies\", vastasi vanhus, joka vielä piti\nrevolveriaan kyljellään keinumassa. \"Luullakseni roisto -- huono\nihminen...\"\n\n\"Aivan niin, sir\", keskeytti poliisikersantti. \"Mutta teinä, sir, minä\npistäisin tuon revolverin taskuuni tai missä sitä kantanette.\nTuollaiset ovat rumia leluja noin huolettomasti pidellä. Hän kutsui\nteidät tänne, niinkö, sir --\"\n\n\"Katsomaan tuota!\" jatkoi vanha herra. \"Halusi, että sen ostaisin,\nsanoi sen olevan maailman uhkeimpia timantteja! Tietysti minä, kun\nryhdyin sitä tarkastamaan, heti huomasin, ettei se mikään timantti\nollut! Ja kun sen sanoin tuolle miehelle, kävi hän väkivaltaisesti\nminuun käsiksi, ja jollei olisi ollut tätä nuorta herrasmiestä, niin...\nhm, en tiedä, mitä olisi voinut tapahtua!\"\n\n\"Teillä on kaiketi rahoja muassanne, sir?\" huomautti poliisikersantti.\n\"Ehkä suurikin summa?\"\n\n\"Minulla on shekkikirja\", vastasi vanha mies kuivasti. \"Mutta ei\ntimanttimukailujen ostamiseksi! Timantti!\" huudahti hän\nylenkatseellisesti. \"Minua suututtaa, että miestä, jolla on minun\nmaineeni, pyydetään tuhlaamaan aikaansa moisten tarkast...\"\n\n\"Se on timantti!\" puhkesi mrs Kennerley äkkiä väittämään. \"Timantti...\"\n\n\"Ette te tiedä mitään timanteista, hyvä rouva tai pikemminkin paha\nrouva!\" vastasi vanhus. \"Tuo _ei ole_ timantti! Jos yksikään\nhenkilö aikalaisistamme tuntee paremmin timantteja kuin minä, niin\nhaluaisinpa hänet tavata! Nimeni on Ellerbrook\", jatkoi hän kääntyen\npoliisikersanttiin, joka nyttemmin näytti olevan perin ymmällä, \"John\nEllerbrook -- hyvin tunnettu Atlantin molemmilla puolin. Useimmat\nihmiset tuntevat minut ja laskevat minut maailman kuuden rikkaimman\nmiehen joukkoon. Kenties minä olen -- ja ainakin minä olen\nharvinaisuuksien ostelija. Mutta minua ei helposti petkuteta, ja kun\ntämä naishenkilö väittää tuota timantiksi, sanon minä, että hän ei\ntiedä, mitä puhuu. Jos joku, jonka hallussa se lienee konsaan ollut, on\nollut kyllin hupsu luulemaan sitä oikeaksi kiveksi...\"\n\nMrs Kennerley liikkui äkkiä poispäin miehistä, jotka seisoivat häntä ja\nturkiskauluksista vartioimassa. Hän sieppasi taskustani otetun kirjeen,\njota ei ollut lukenut silloin, kun lähellä oleva mies oli sen hänelle\npostikortin kera ojentanut. Nyt hän veti paperiarkin jo avatusta\nkuoresta ja luki meidän muiden häntä tarkatessa salakirjoituksella\nkyhätyn tiedonannon, joka oli saattanut Methamin ja minut niin ymmälle,\nkun sitä katsastimme Wells-kadun huoneistossa.\n\n\"Katsokaahan häntä\", kuiskasi Rosalie vieressäni. \"Katsokaa!\"\n\nNäky tarjosi jotakin katsomisen arvoista. Mrs Kennerleyn kasvot\nmuuttuivat valkeiksi. Sitten karahtivat punaisiksi -- tummanpunaisiksi.\nHän huohotti hiukan, puna vaaleni harmahtavaksi, jääden kiukkua\nosoittavaksi kuumotukseksi. Hänen silmiinsä tuli kostonhimoinen ilme.\nIhan yhtä nopeasti kuin hän oli mennyt kirjeen ottamaan heitti hän nyt\nsen luotaan ja kääntyi ovelle päin.\n\n\"Päästäkää minut!\" huudahti hän kiihkeän epätoivoisella äänellä.\n\"Minulle on tehty kepponen -- minut on petetty! Päästäkää minut, sanon\nteille --\"\n\nHän oli ketterä ja liukas liikkeissään ja oli ehtinyt melkein ovelle\nennenkuin poliisit hänet pysähdyttivät. Ja juuri kun yksi näistä laski\nehkäisevän kätensä hänen käsivarrelleen, avautui ovi. Sisälle astui\nCorland ja hänen takanaan -- mr Vandamarke.\n\nVielä kerran syntyi sekunnin -- kirjaimellisesti sekunnin äänettömyys.\nÄsken tulleet pysähtyivät tuijottaen ympärilleen. Sitten Corland puhui\nkääntyen minun puoleeni, ehkä siksi, että minulla vielä oli pistooli\nkädessäni. Hänen äänensä kuulosti virkistävän tavalliselta ja\njokapäiväiseltä.\n\n\"Onko kukaan loukkaantunut?\" kysyi hän.\n\nMinä viittasin pistoolillani haavoitettuihin pahantekijöihin.\n\n\"Pikku naarmuja, luulisin\", vastasin. \"Heidän oma syynsä!\nOli aihetta --\"\n\nMutta Corland oli jo kääntynyt minusta. Ja mr Vandamarke oli omituisen\nlevollisena pistänyt silmälasit päähänsä ja katseli, leuka hiukan\nkohotettuna, nenänvartensa yli huoneessa olevia eri henkilöitä. Ensi\nkertaa siitä asti, kun olin häneen tutustunut, en pitänyt hänen\nsilmäinsä ilmeestä. Ainakaan en olisi suonut hänen katselevan minua\nsillä tavoin kuin katseli kahta näistä edessään olevista ihmisistä.\nSiinä katseessa oli kovuutta ja säälittömyyttä, joka ei ennustanut\nheille hyvää, ja hänen puhuessaan oli hänen äänensä kuin jäätä tai\nterästä -- kumpaa vain. Ainakin minusta se tuntui kylmältä kuin jää ja\nviiltävältä kuin teräs.\n\n\"Öh\", äännähti hän tarkatessaan turkispukuista miestä kiireestä\nkantapäähän. \"Te... kö? Öh!\" Kääntyen sitten rouva Kennerleyhin: \"Ah...\nte!\" virkkoi hän. \"Trafferdalen olen tietysti jo nähnyt. Hm... Niin,\nniin!\" Hän kääntyi vanhaan herrasmieheen päin, silmäillen häntä\nuteliaana. \"Entä te, sir?\"\n\n\"Olen juuri kertonut näille henkilöille kuka olen, mr Vandamarke\",\nvastasi vanhus kerkeästi. \"Minä tunnenkin teidät, vaikkette te tunne\nminua! Olen John Ellerbrook -- nimi toki lienee teille tuttu.\nKummallisessa paikassa -- ja kummallisissa olosuhteissa -- me tapaamme\ntoisemme, mr Vandamarke!\"\n\nViimemainitun sävy pysyi jäisenä.\n\n\"Ja mitä mr John Ellerbrook täällä hommailee?\" kysyi hän.\n\"Liikeasioissa?\"\n\n\"Minut houkuteltiin tänne, sir!\" vastasi vanha herra, harmistuneena\npainostaen sanojaan. \"Minut houkuttelivat tänne nuo kaksi -- tuo nainen\nja tuo mies -- muka ostamaan satumaisen arvokasta timanttia. Tuota\npöydällä tuossa -- joka ei ole timantti laisinkaan!\"\n\nKäännyimme kaikki mr Vandamarkea kohti -- Rosalie ja minä tuntien\njotakin enempääkin kuin uteliasta mielenkiintoa. Sillä nyt oli varmaan\ntullut ratkaiseva hetki. Ellei tuo ollut Vandamarken timantti...\n\nMutta mr Vandamarke oli ottanut esineen ja piti sitä oikealla\nkämmenellään. Hän loi veitikkamaisen ja röyhkeän katseen herra\nEllerbrookiin.\n\n\"Mutta myöntänette toki, että se on oivallinen jäljitelmä?\" sanoi hän\npuolittain leikillä. \"Ei jokainen ole yhtä taitava tuomari -- ei\njokainen yhtä arvostelukykyinen asiantuntija kuin mr Ellerbrook! Ei!\"\nlisäsi hän korottaen ääntään ja heittäen kiven takaisin pöydälle.\n\"Eihän se tietenkään ole timantti! Tämä on mukailu, taitavasti laadittu\njäljennös... minun timantistani. Ja _se_ on hyvässä tallessa muualla!\"\n\nKuulin Rosalien hengähtävän ja arvasin hänen ajatuksensa. Samat tunteet\noli minulla itselläni. Mielessäni kuvastui kaikki, mitä hän ja minä\nolimme viime vuorokauden kuluessa kokeneet -- enkä sillä hetkellä ollut\nerikoisen hyvällä tuulella herra Vandamarkea kohtaan. Mutta hän puhui\njälleen.\n\n\"Kerron teille, mr Ellerbrook, kuinka tämä kaikki tapahtui\", jatkoi\nhän, kääntyen vanhaan herrasmieheen. \"Ehkette sitä tiedä, mutta näihin\nasti olen ollut jokseenkin vieras tässä maassa. Kun viime keväänä\nsaavuin, halusin ryhtyä vähän liikehommiin. Ei voi olla liikeasioissa\njoutumatta ihmisten kanssa tekemisiin. Senvuoksi täytyy oppia ihmisiä\ntuntemaan. Tutustuin muutamiin\" -- tässä hän soi turkiskauluksiselle ja\nmrs Kennerleylle merkitsevän katseen -- \"ja niistä näkyivät jotkut\nolevan kieroa joukkoa. Pelkäsin sitä -- mies minun asemassani on\nveijarien ja toisten luonnollisena saaliina -- ja halusin tietää, kuka\nkukin ja mikä mikin oli. Muistan kerran lukeneeni miehestä, joka kitki\nrikkaruohot ystäväpiiristään ripustamalla etuikkunastaan takkamaton,\njohon oli nuppineulalla kiinnitetty ulosottomiehen lappu. Hänen\njuonensa onnistui mainiosti. Minä en voinut juuri niin menetellä. Mutta\nminä osasin virittää ansan. Minulla on yksi komeimpia ja arvokkaimpia\ntimantteja, mitä koskaan on tuotu päivänvaloon, -- tuo, kuten sanottu,\non siitä taitavasti tehty jäljitelmä, -- ja minä annoin ihmisten\ntietää, että sen omistin, vieläpä uskottelin, että se aina oli minulla\nmuassani. Käsitättekö, mr Ellerbrook? Katsokaas, tahdoin tutkia nämä\nihmiset oikein täydellisellä kokeella. Vihdoin se, mitä jokseenkin\novelasti olin edellyttänyt, tapahtui: minut kaapattiin hiljakseen tuon\nnuorukaisen seurassa, raahattiin pois ja pakotettiin luovuttamaan --\ntuo! Aavistelin kaiken aikaa -- enemmänkin kuin aavistelin, -- kuka\nolisi juonen toimeenpanija. Arvelin siksi Trafferdalea, epäilin häntä\nalusta pitäen. Mutta minä olin väärässä! Trafferdale oli tuon naisen\nkätyri!\"\n\nHän osoitti sormellaan mrs Kennerleytä ja piti sitä ojennettuna\njatkaessaan puhettaan.\n\n\"Olen vanha hupsu!\" sanoi hän jurosti nauraa hytkyttäen. \"Häntä minä en\nlaisinkaan epäillyt! Hän on viekas, taitava, juonitteleva nainen --\npetti minut perin ovelasti. Epäilin häntä niin vähän, mr Ellerbrook,\nettä tietäen hänen olevan (omien sanojensa mukaan) huolissaan tästä\nasiasta, siitä hänelle yksityisesti mainittuani, lähetin hänelle hänen\nlevottomuuttaan lieventääkseni salamerkeillä kyhätyn kirjeen\nBirminghamista eilen illalla, ilmoittaen hänelle -- mitä hän ei siihen\nasti tiennyt, -- että varastettu kivi ei ollut tuo oikea timantti, vaan\nainoastaan sen jäljitelmä. Minkätähden hän kirjeestäni huolimatta yhä\nyritti valetimantin kauppaamista...\"\n\n\"Hän sai kirjeen vasta äsken, sir\", sanoin minä astahtaen äkkiä esille\nja ottaen paperiarkin, jonka mrs Kennerley oli rutistanut ja heittänyt\npois. \"Myöhemmin voin ilmoittaa teille syyn siihen -- mutta ei ole\nkulunut kymmentäkään minuuttia sen jälkeen, kun hän sai tietää, että\ntuo ei ollut oikea timantti.\"\n\nMr Vandamarke näytti vähän kummastuneelta ja neuvottomalta tämän\nkuultuaan, mutta pudisti vain päätänsä.\n\n\"Se siis selittää rouva Kennerleyn itsepäisyyden kirjeestäni\nhuolimatta\", sanoi hän, \"muttei selitä hänen petostaan! Hän punoi tämän\njuonen rosvotakseen minulta, työnantajaltaan! Ja punoi sen hyvin\ntaitavasti, Gregg. Näin Trafferdalen tänä iltapäivänä sairaalassa --\nkävin Corlandin kanssa hänen luonaan. Tuo nainen sai hänet verkkoonsa\nja huumasi jollakin juomalla -- mutta nyt on loru lopussa! Minulla ei\nole muuta sanottavaa kuin että jos te, mr Ellerbrook, viitsitte\npistäytyä minua tapaamassa, niin näytän teille oikean timantin. Ja nyt,\nmr Gregg, luulen, että teidän ja Rosalien olisi parasta tulla kotiin --\nauto odottaa kadulla.\"\n\nHän kääntyi ikäänkuin välinpitämättömänä, mutta pyörähti äkkiä takaisin\nja nyppäsi valetimantin käteensä. Ennenkuin kukaan ehti häntä ehkäistä,\nheitti hän sen tuleen. Kuului sähähdys -- heikko räjähdys...\n\nSeuraavana seikkana oli poliisikersantin asettuminen taas etualalle.\nHän oli kuunnellut melkein hyvänsuovan kärsivällisen näköisenä, --\nikäänkuin suoden leppoisaa huomiota lapselle, joka selittää arvoitusta\ntai leikkiä.\n\n\"Entä nuo kaksi, hyvät herrat?\" kysyi hän, osoittaen peukalollaan\nrikollisia. \"Ja nuo kaksi miestä? Aikooko joku heitä syyttää ja --\nmistä?\"\n\nMr Vandamarke viittasi minua ja Rosalieta seuraamaan itseään ja\nharppasi ovea kohti.\n\n\"En minä\", sanoi hän karskisti. \"Menkööt matkoihinsa! Eivät he minun\ntielleni enää astu.\"\n\nMatkalla Prince's Gatelle olimme ääneti. Mr Vandamarkella ei näkynyt\nolevan halua haastella. Rosalie tuijotti ikkunoista valoihin ja näytti\nhajamieliseltä; minulla puolestani ei ollut mitään sanottavaa. Aioin\nVandamarken ovelle päästyäni kääntyä lähtemään asuntooni, mutta he\neivät tahtoneet siitä kuullakaan -- kumpikin väitti, että minun piti\njäädä päivälliselle.\n\n\"Sitäpaitsi _minä_ haluan, että tulette sisälle!\" kuiskasi Rosalie\nerikoisella korostuksella. \"Teidän täytyy!\"\n\nSuostuin. Rosalie komensi isänsä ja minut pieneen omituiseen\nhollantilaiseen huoneeseen, jossa ensi kertaa olin taloon tutustunut.\nHän sulki oven ja kääntyi mr Vandamarkeen päin.\n\n\"Nyt, isä!\" sanoi hän käskevästi. \"Minä vaadin sinut tilille mr Greggin\nläsnäollessa. Olet menetellyt häntä ja minua kohtaan kovin pahoin --\nkovin häijysti! Olemme tänään kokeneet kaikenlaisia ikäviä seikkailuja\nja olleet todellisessa vaarassakin -- varsinkin mr Gregg -- vain sinun\nja sinun vehkeittesi vuoksi! Minun puolestani saat kernaasti tehdä mitä\ntahansa päästäksesi selville keneen voit luottaa, keneen et, ja olen\nkiitollinen, että pääsit sen naaraskissan metkujen perille, mutta sinä\nolisit voinut ottaa herra Greggin ja minut uskotuiksesi. Minun\nmielestäni tulee sinun esittää meille kummallekin nöyrä anteeksipyyntö!\nMutta minäpä en päästäkään sinua niin vähällä -- kuuletkos?\"\n\nMr Vandamarke iski minulle silmää Rosalien olan yli; en ole koskaan\ntavannut miestä, joka olisi näyttänyt vähemmän katuvaiselta ja\nhäkeltyneeltä.\n\n\"No, rakkaani, ja millä lunnailla sinä minut päästät?\" kysyi hän vetäen\nleikillisesti tytärtään korvasta. \"Haluatko uuden puvun?\"\n\n\"Tyhmyyksiä!\" sanoi tyttö. \"En minä vähempään tyydy kuin siihen\ntimanttiin -- oikeaan, todelliseen kiveen! Sinun pitää antaa se minulle\nihkasen omaksi -- heti kohta!\"\n\n\"Se ei käy laatuun!\" nauroi isä. \"Timantti on lukittuna pankin\nholviin.\"\n\n\"Sitten huomenaamulla\", tivasi tytär. \"Sano, että tahdot -- nyt!\nVähemmällä en sinulle anna anteeksi. Jollet sitä tee, niin panen\nsaappaasi tutisemaan!\"\n\n\"Tuopa ei ole leikkiä!\" sanoi isä yhä nauraen. \"Olkoon menneeksi --\nsinä saat sen! Huomenna keskipäivällä!\"\n\nSitten hän lähti huoneesta. Rosalie kääntyi minuun.\n\n\"Niin pian kuin timantti on minun käsissäni\", sanoi hän salaperäisen\nluottavaisesti, \"annan sen teidän haltuunne. Minä voin luottaa teihin,\nettä panette sen johonkin, missä se on aivan varmassa tallessa ja minun\nkäytettävissäni. Ei sillä enää kujeilla!\"\n\nSillä hetkellä pulpahti elämäni loistavin aatos säihkyvän kuumana\nnuorista aivoistani.\n\n\"Minä otan aarteen tallettaakseni\", sanoin innokkaasti, \"yhdellä\nehdolla!\"\n\nHän kääntyi ja vilkaisi minuun, ja jostakin syystä saivat hänen\nposkensa heleämmän värin.\n\n\"Ehdolla?\" huudahti hän. \"Millä ehdolla?\"\n\n\"Että timantin omistajatar seuraa mukana!\" selitin urhoollisesti. \"Niin\njuuri!\"\n\nEn tahdo väittää, ettei hän sanonut tämän tulleen äkkiä. Hän oli\njossakin määrin vanhanaikainen ja kenties hän niin sanoi. Eipä väliä!\nViiden minuutin kuluttua tiesin, että kummallinen seikkailuni oli\npäättynyt mitä suloisimpaan menestykseen.\n\n\n\n"]