Maaseudulle sijoittuva kaksinäytöksinen komedia seuraa hyväntahtoisen nuoren isännän ja hänen itsetietoisen sukulaisensa elämää. Talonpoikainen arki ja henkilöiden väliset suhteet joutuvat koetukselle, kun paikallinen nimismies puuttuu tapahtumien kulkuun.
Olli Karilan 'Kaksi kaartilaista' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1802. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KAKSI KAARTILAISTA
Kaksinäytöksinen komedia
Kirj.
OLLI KARILA
Helsingissä, Hakkapeliitta, 1932.
HENKILÖT
ANSU HÄTÖNEN, nuori isäntä. JAAKKO RÄYHÄ, hänen sukulaisensa. IMPI VALMU, taloudenhoitajatar. ANNIKKI LEHTONEN, karjakko. IERlKKA KOUHI, pienviljelijä. MÄNTYLÄ, nimismies.
Tapahtuu maaseudulla. Ensi ja toisen näytöksen välillä kulunut puolisen vuotta.
Aika nykyinen.
OHJEITA ESITTÄJILLE:
ANSU HÄTÖNEN: nuori mies, talonpoikaisen siististi puettu; yksinkertainen ja hyväntahtoinen, nopeasti mukautuva, leveästi ja hitaammin puhuva kuin toiset. Muutos toisessa näytöksessä on huomattava, mutta ei uskomattomiin liioiteltu; itsetietoisuudessa ja varmuudessa on jotain koomillista, se on osaksi teennäistä eikä vielä juurtunutta luontevaksi, vaikka ratkaiseva murros onkin tapahtunut. - - Voi käyttää paikallista murretta.
JAAKKO RÄYHÄ: puettu hiukan ameriikkalaisittain, mieluimmin yllään housut ja nahkavyö, kaulus ja kravatti, mutta ei takkia eikä liivejä; itsetietoinen, asiallisen ylimielinen, liikkeissään ja äänenpainoissaan terävä ja kulmikas; väliin taas liukkaan juutalaismainen.
IMPI VALMU: mauttoman koreilevasti puettu; esiintymisessä ja liikkeissä teennäistä hellyyttä ja makeutta ja samalla koomillisen lapsellista lepertelyä, niin että ikä ja käytös vaikuttavat ristiriitaisilta.
ANNIKKI LEHTONEN: sievässä navettapuvussa; iloinen ja luonnollinen, käytöksessä viehkeyttä ja reippautta, sanoissa ja sävyissä pilkallisuutta ja äksyyttä yhtyneenä suoruuteen ja välittömyyteen.
IERIKKA KOUHI: maalaisesti puettu, köyhemmin kuin Ansu, nuori mies, reipas hulivili, nopea puheissaan ja sukkela liikkeissään, kehuskelija ja liioittelija hyvänsuuntaisessa merkityksessä; käytöksessä luontaista oveluutta.
MÄNTYLÄ: vanhahko, sotilaallinen, puettu joko virkapukuun tai päässä ainakin virkalakki; pilkallisen suorasukainen, isällinen ja suojeleva, käytös karski.
Vuoropuhelu sujuu kauttaaltaan nopeassa tahdissa, ei jaaritteluna, vaan tilanteitten edellyttämänä levottomana ja paikoin kiihkeänäkin keskusteluna.
KAKSI KAARTILAISTA.
Näyttämö: Maalaistalon vaatimaton tupakamari. Ovi perällä ja oikealla. Vasemmalla ikkuna, oikealla etualalla poikittain sänky. Ikkunan edessä pöytä, sohva ja tuoleja. Muuta kalustoa tilaisuuden mukaan. Vaatteita ja erilaista rojua vähän kaikkialla, niin että kamari tekee siivoamattoman vaikutuksen.
Oikea ja vasen lasketaan katsomosta.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
ANSU (nukkuu vuoteella vaatteet yllä leveästi kuorsaten ja liikahdellen väliin).
IMPI (tulee Räyhän seuraamana perältä, makeasti): Voi, Pulu nukkuu vielä!
RÄYHÄ (kiukkuisen ivallisesti): Pulu! (Katsoo vihaisesti.) Porsas! Minä herätän hänet. Asiat on saatava selviksi.
IMPI (kiireesti): Ei, ei, hän tulee pahalle tuulelle. Hänhän sanoi yöllä, ettei onnistunut. Pyöränsä oli särkenyt ja oli saanut kävellä, poikaparka!
RÄYHÄ (synkästi): Hyväkin parka! Me tässä olemme parkoja kohta, jos hän menee kaartiin.
IMPI (levottomasti): Mitäs olisi tehtävä? En minä ymmärrä. Jospa hän menisi sinne väkeen...?
RÄYHÄ (ivallisesti): Jaa, menisi väkeen! Ja saisi kukaties korpraalin tai kersantinkin nauhat! Ja rakastuisi siellä kaupungissa johonkin liehakkoon! Mitäs neiti Valmu silloin sanoisi!
IMPI (tuskaisesti): Niin, niin, sehän olisi vaarallista. Hän unohtaisi minut... Voi, Pulu ei saa mennä sotaväkeen.
RÄYHÄ (päättävästi): Eikä menekään ei ainakaan ennenkuin hän on naimisissa...
IMPI (imelän haaveilevasti): Minun kanssani...
RÄYHÄ: Niin juuri. (Kuiskaten, kuin salaliittolainen.) Ja ennenkuin minä olen laatinut avioehdot ja te olette palkinnut minut. En minä koko ikääni rupea olemaan Hätösen höpelön pojan apulaisena ja enona. Kauppa on selvä: te saatte pojan ja puolet rahoista, minä toisen puolen pojatta. Ansun äidin perintö jaetaan. Päätetty?
IMPI (pelokkaasti): Päätetty. Kyllä minä... Mutta miten? Miten voimme estää hänet menemästä sotaväkeen?
RÄYHÄ (kuin edellä; miettien): Keksitään. Meno on estettävä. Hän viisastuu siellä liiaksi. Hän voi viisastua niin, että ajaa minut matkoihinsa. Ja teistä hän tuskin enää huolii... sitten. Hm, hänet on saatava sairaaksi.
IMPI: Mutta eikö se ole vaarallista? Jos hän todella sairastuu?
RÄYHÄ: Ei merkitse mitään. Eikä hän sairastu. Pieni pahoinvointi aluksi... minä järjestän sen... ja sitten kutsumme tohtorin tänne... ja... Ansu saa jäädä toistaiseksi kotiin... Sitten keksitään lisää... (Nopeasti.) Niin, ja sanokaa keittiöön, ettei hänelle saa antaa mitään juotavaa eikä syötävää. Minä lähden valmistelemaan.
(Poistuu perältä).
IMPI (poistuu myös, luoden teeskennellyn hellän katseen Ansuun): Voi Pulu parka! Hänenkö pitäisi mennä kaartiin!
ANSU (unissaan): Terve... terrve... terrve kuin pukki... niin, niin kuin sahapukki... ja kaartiin, kaartiin... minä olen kaartilainen ja sinä olet... kaarti... laiska...
ANNIKKI (kurkistaa peräovesta, puoliääneen): Täällä se on, mutta se nukkuu... unissaan höpisee...
(Tulee sisään.)
KOUHI (tulee hänen jäljessään): Kaupunkimatka nukuttaa. Mitä se kaupungissa kävi?
ANNIKKI (ylenkatseellisesti): Tohtorissa kävi.
KOUHI: Tohtorissa? Ansu? Terve mies.
ANNIKKI: Ihan. Syynäyttämässä itseään. Siellä on juossut joka viikko.
KOUHI: Minä sen herätän... (Viekkaasti.) Asiaa on.
ANNIKKI (estää): Et, joutaa nukkua. On tässä töitä ilman senkin passausta. Ja painu itse tiehesi. Lähtö se on sinullakin tänään.
KOUHI: Niin on ja surra ei.
ANNIKKI (puhuu hiljempään): Mutta Ansua tuskin saat mukaasi. Niillä onkin täällä muut kotkotukset. Minä kuulin juuri. Se neiti, (Hyvin pilkallisesti) se morsian ja Räyhä puhelivat. Ei taida Ansu lähteä.
KOUHI: Ihanko totta? Mitä kuulit?
ANNIKKI (viittaa oveen oikealla): Olin tuolla siivoamassa, kun herrasväki jutteli. (Salaperäisesti.) Ansusta aiotaan tehdä sairas.
KOUHI: Jottako... jottako... jäisi väkeen menemättä?
ANNIKKI: Tietysti. Neiti pelkää kaupungin tyttöjä ja se pehtoori pelkää kaartin viisautta.
KOUHI (hiukan kuohuksissa): Oikea pelko, oikea pelko! Vai ettei Ansu lähtisi, vai... vai... Ei, kuules, Annikki, kyllä Ansu lähtee.
ANNIKKI: Mistäs niin varmaan tiedät?
KOUHI (itsetietoisesti): Koskapa Ierikka Kouhi on niin päättänyt. Minä tarvitsen Ansua ja Ansu tarvitsee minua. Vai sairaaksi? Hm, ehkäpä... ehkäpä keksitään vastalääkkeet... (Muuttaen sävyä.) Annikki, haluatko sinä, että Ansu lähtee.
ANNIKKI (säpsähtäen): Minä... mitäs minusta...
KOUHI (kujeellisesti): Ptruu, ptruu, ei niin kiireesti... Mitäs sanoisit, jos Ansu tulisi takaisin kersanttina vaikka, nauhat olkalapuissa, ryhti kuin aidanseipäällä, katse karskina... Ansu on aika komea poika... hehheh...
ANNIKKI (muka vihaisesti): Hyi, ettet häpeä... toisen sulhasta tässä esittelemään... mokomakin...
KOUHI: On niitä kihlauksia ennenkin purettu... Mutta annetaan olla. (Teennäisen murheellisesti.) Niin, niin, tänään siis lähdetään. Annikki, anna edes yksi pusu!
(Yrittää tavoittaa tyttöä.)
ANNIKKI (väistää nauraen): Kas, kas kun imelää mieli tekee jo aamusta päivin. Suutele vasikkaa!
KOUHI: Mutta lupaatko edes kirjoittaa minulle sinne kaartiin?
ANNIKKI: Kummitäti sinulle kirjoittakoon, mutta en minä. Mitäs sinä minun kirjeilläni?
KOUHI (avomielisesti): Niin, katsos, olisi niin komeaa niille kaartilaisille vilautella kirjeitä ja sanoa, jotta tässä onkin poika, josta tytöt tykkäävät...
ANNIKKI: Se vielä puuttuisi. Ja nyt, ala suoriutua tiehesi!
KOUHI: Lähdetään, lähdetään! Mutta takaisinkin tullaan. (Katsahtaa Ansuun.) Vai sairaaksi! No, kyllä minä parannan...
ANNIKKI (ilahtuen): Ihanko varmasti?
KOUHI: Ahaa, vai siitäkö kenkä puristaa! No, minä parannan, mutta sillä ehdolla, että saan pusun...
ANNIKKI: Ei puhettakaan. Mutta olisi se somaa, että Ansu menisi väkeen... sen koppavan morsiamen kiusallakin...
KOUHI (humoristisen juhlallisesti): Ansu Hätönen menee kaartiin.
(Poistuu yhdessä Annikin kanssa perältä.)
ANSU (edelleen unissaan): Te... terrve... terve... hiivatin terrrve... kaartiin... (Liikahtelee, huokaisee syvään ja herää, nousten istualleen.) Jaha, sängyssä ollaan, jaha... (Kovemmin.) Kahvii! (Huutaa.) Kahvii! (Tarttuu sängynpäässä olevaan lehmänkelloon ja sitä kilistäen kiljaisee.) Kahvii ja väleen! Kahvii!
ANNIKKI (tulee perältä): Mitäs isäntä kiljuu?
ANSU: Kahvii.
ANNIKKI (pudistaa päätään): Kahvia ei anneta.
ANSU (ällistyneenä): Höh, eikö anneta?
ANNIKKI (teennäisen viattomasti): Ei. Kielletty on.
ANSU (kohottautuu): Kuka on kieltänyt? Minä olen isäntä.
ANNIKKI: Lienettekö? Se toinen isäntä, pehtoori, on kuitenkin kieltänyt. Ja neiti. Se morsian. Sanoivat, ettei saa antaa, kun isännällä on mahatauti...
ANSU (tulistuen): Mahatauti... (Miettien ja lauhtuen, kuin jotakin arvaten.) Jaha, vai niin... Missäs on... hm, neiti Valmu...
ANNIKKI (auliisti): Neitikö? Morsian meni mutakylpyyn... hautomaan pakaroitaan.
ANSU: Paka... pakaroitaan.
ANNIKKI: Niin, niitä juuri. Ristiluita kuuluu kolottavan. Taitaa tulla sadeilma.
ANSU (ankarasti): Annikki, äläpäs sinä pilkkaa.
ANNIKKI: Minäkö? Ehei. Minähän vain säälin. Neiti kun onkin jo ikäihminen. Ei minun ristiluitani kolota muulloin kuin kovan tanssin jälkeen.
(Keikauttaa itseään.)
ANSU (lauhtuen, ihaillen): Sinähän oletkin reipas tyttö. Voi, Annikki, jos sinä tietäisit...
ANNIKKI: Mitä?
ANSU (hämillään): En minä osaa sanoa. Impi... ja sinä... En minä tiedä... Miksi sinä olet niin kova minulle?
ANNIKKI: Minäkö? En minä ole kova... enkä pehmeä. Muuten vain.
ANSU (nousee ja lähestyy häntä): Annikki, eikö sinun tule yhtään ikävä, kun minä nyt lähden... kaartiin?
ANNIKKI: Ikäväkö? Kittiä kans! Mitäs ikäviä minulle! Kysykääs morsiamelta?
ANSU: Äh, älä sillä tavalla...
ANNIKKI (lähestyy hiukan ja taivuttautuu Ansun puoleen): Eikähän isäntä lähdekään... kaartiin. Isännästä aiotaan ruunankummi.
(Nauraa).
ANSU (tavoittaa Annikin syliinsä): Tyttö! Hiivatin tyttö. Mitä sinä tarkoitat. Häh?
IMPI (tulee kiireesti oikealta, pysähtyy äkkiä, vihaisesti): Pulu! Neiti Lehtonen! Mitä tämä on?
ANSU (päästää Annikin): Ei mitään.
ANNIKKI (harmistuneena): Ei kerrassaan mitään.
(Aikoo lähteä.)
IMPI (asettuu hänen tielleen kädet puuskassa): Vai ei mitään! Vai ei mitään! Vai ei se ole mitään, että neiti Lehtonen kurttiseeraa minun sulhaseni kanssa! Vai ei mitään? (Raivostuen.) Minä, minä, minä...
ANNIKKI (topakasti): Minä en ole kurtunnut. Mitäs Ansu otti minusta kiinni.
IMPI: Mitäs tekemistä neiti Lehtosella on täällä? Neiti Lehtonen on karjakko. Pysyköön tallissa.
ANNIKKI: Karjakot ovat navetassa. Isäntä kiljui kahvia.
IMPI: Annikki puhuu sivistymättömästi.
ANNIKKI: Mutta totta.
(Poistuu kiireesti perältä.)
IMPI (koettaa rauhoittua, katselee hämillään olevaa Ansua): Pulu on siis noussut.
ANSU (kuivasti): Pulu on noussut.
(Istahtaa sängynlaidalle.)
IMPI (istahtaa hänen viereensä): Huusiko Pulu kahvia?
ANSU: Huusi.
IMPI (nojaa häneen, keimailevasti): Pulu ei saa kahvia. Mutta Pulu saa parempaa. Tahtooko Pulu?
ANSU: Mitä?
IMPI (kuiskaa hellänmakeasti): Suudelman.
ANSU (happamesti): Samapa tuo.
(Suutelee välinpitämättömästi.)
IMPI (hellän nuhtelevasti): Mitä Pululla oli tekemistä Annikin kanssa?
ANSU: Ei mitään.
IMPI: Minä luotan kyllä Puluun. Mutta Pulun pitää olla varovainen. On niin kauheita naisia, jotka koettavat jahdata miehiä. Ei saa olla liian vapaasti. Annikki voi saada luuloja.
ANSU (varmasti): Ei se saa luuloja vaikka luulottelisi. Se on hyvin äksy tyttö.
IMPI (muuttaen äänensävyä): Mutta Pulu, miten kävi tohtorissa oikein. Pulu oli niin väsynyt yöllä eikä sanonut muuta kuin, että huonosti kävi. Eikö ole mitään toivoa.
ANSU (synkästi): Ei ole mitään toivoa. Ei mitään. Minä olen terve. Terve kuin sahapukki, sanoi tohtori. Rinta kuin ryövärillä. Sydän kuin lentomoottori. Ja vatsa kuin tsut... trustilla. (Vielä synkemmin.) Minä olen terve. Ja tänään on lähdettävä kaartiin... Minusta tulee kaartilainen... ja sinusta tulee kaartilaiska...
IMPI (salaperäisesti): Mutta älä hätäile. Eno on keksinyt jotakin. Hän pelastaa sinut.
ANSU (pelästyen): Miten? Niin, miksi minä en saa kahvia? Mitä se merkitsee? Annikki sanoi, että minusta tehdään ruunankummi? Mitä se on?
IMPI (kuohahtaen): Annikki on simppeli, Annikki on raaka.
ANSU (itsepäisesti): Mutta mitä on ruunankummi?
IMPI: En minä tiedä. (Suostutellen.) Pulu, eno järjestää niin, että sinä tulet tänään hiukan... hiukan pahoinvoivaksi... Ja sitten lääkäri määrää sinut jäämään kotiin.
ANSU: Mutta miten? Minä en tahdo tulla sairaaksi. Minä en ole milloinkaan ollut sairas. Se olisi kamalaa.
IMPI: Mutta vielä kamalampaa olisi joutua sotaväkeen. Ajattele, Pulu, ajattele! (Maalaavasti.) Pulu joutuisi vieraitten pariin, raakojen toverien pariin, upseerit komentelisivat Pulua, Pulu saisi juosta ja hikoilla ja marssia, Pulu ei saisi syödä lettuja eikä marjahilloa eikä Pulun Impi olisi lähellä häntä passaamassa, eikä pussaamassa. Eikö se olisi kamalaa?
ANSU (epäröiden): Niin, höm, jaa... niin, en minä tiedä... Onhan siellä ollut muitakin. Ja meneehän Ierikkakin...
IMPI (kiihtyen, hellästi): Ja ajattele, me emme sitten pääsisi naimisiinkaan ennenkuin vuoden perästä...
ANSU (lohduttavasti): Kyllä minä jaksan odottaa... Isä sanoi aina, että pitää toimia hitaasti. Ei ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi...
IMPI (alkaen nyyhkyttää): Pulu, Pulu, etkö sinä rakastakaan minua, koska tahdot pois luotani. Voi, Pulu!
ANSU: Enhän minä tahdo. Mutta kun valtakunta tahtoo. Ja kyllähän minä rakastankin... Sanoinhan minä kun sinä kosit...
IMPI (kiivastuen): Minäkö kosin? Hyi, Pulu!
ANSU (ymmällään): Enhän minä mitään tarkoita... Mutta sinähän kysyit, etkö muista, että tahdonko minä elämän toverin ja kun minä sanoin, että tietysti, niin silloin sinä pussasit ja sitten sinä kysyit, jotta rakastanko minä ja minä tietysti vastasin, että tietysti.
IMPI: Mutta en minä kosinut.
ANSU: Ei, ei, et sinä yksinäsi. Me kosimme. Toinen toisiamme...
IMPI: Niin, niin. (Vilkkaasti.) Voi, Ansu, ajatteles, kuinka hauskaa meille tulee, kun menemme naimisiin. Sinä laitat tänne taloon uusia laitoksia enon kanssa. Kaikki pitäjäläiset kadehtivat sinua. Ja minulla on kaupungissa oikea plyyssikalusto ja ihan uusi suuri tietosanakirja ja pieni tietosanakirja, joita en ole milloinkaan raahtinut aukaistakaan, ja minulla on uusi gramofooni ja siinä paljon levyjä, tansseja ja tunteellisia lauluja ja "Oi Havaiji" ja sitten sinä hommaat radion ja meillä tulee olemaan hienoa ja meillä käy hienoja vieraita ja me olemme pitäjän kermaa...
ANSU (innostuen): Jaa, jaa, isästäkin sanottiin, että hän oli pitäjän napa. Ja lihava napa olikin. Juu, tehdään vain niin...
IMPI (sukkelasti): Siis Pulu tulee nyt pahoinvoivaksi... Minun tähteni... Tuleehan Pulu?
ANSU (jäähtyen): Jaa, niin, en tiedä... Kun minä en ole milloinkaan ollut sairas... Ja kun ne pojat sanovat, että on siellä kaartissa lystiäkin... Ja kun minun tekisi mieli nähdä maailmaa...
IMPI: Mutta mehän voimme tehdä häämatkan. Se on hienoa.
ANSU (hämillään): En tiedä... Kun minä en ole naisten kanssa matkustanut... ja muutenkaan... Eikös se ole noloa?
IMPI: Voi Pulu, kun sinä et ymmärrä.
ANSU: En minä ymmärräkään... Ja mitä pitäisi tehdä, mennäkö kaartiin vai naidako... (Tarttuu päähänsä ja kävelee vasemmalle.) Vaikeaa on olla poikamiehenä ja sulhasena ja kaartilaisena samaan aikaan...
RÄYHÄ (tulee sisään, kädessään lasi ja lääkepullo): Hei, Ansu, hyvää huomena. Nyt on kiire, jos mielit välttää kaartin komennon. Imaiseppas tuo!
(Ojentaa lasia, johon on kaatanut lääkepullosta nestettä.)
ANSU (torjuen): En minä tiedä... Eikö lie selvintä mennä kaartiin. Kun muutkin ovat menneet. Ja kun Ierikkakin menee. Ja sanotaanhan laulussakin, että kyllä kruunu huolen pitää pojistaan.
RÄYHÄ (vetäisee esille tuolin ja istahtaa, asiallisesti ja huolettomasti): Kuuleppa, Ansu, puhutaanpa nyt kuin miehet.
ANSU: Puhutaan vain.
RÄYHÄ: No niin. Siis: ensiksikin sinä olet aika rikas poika.
ANSU: Liehän noita, isänperuja. Ja äidinperut saan naituani. Minä itse en ole vielä ansainnut markkaakaan, se on totinen tosi.
RÄYHÄ: Mutta ansaitset pian. No niin, sinä olet siis rikas orpo poika. Ja sinulla on morsian.
IMPI (kiireesti): Niin hänellä on.
RÄYHÄ: Sinä olet vähän saamaton. Sinä viivyttelit kosintaa. Ja nyt voi käydä niin, ettet ehdikään naimisiin tällä haavaa. Ja mikä pitkistyy se mutkistuu.
ANSU: Ei ole kiirettä kirkkoon.
RÄYHÄ: Sinulla on järkevä, sivistynyt ja hieno morsian...
IMPI: Ah niin.
RÄYHÄ: Hän on hellämielinen ja uskollinen. Hän odottaisi sinua kyllä, mutta nainen on nainen ja nainen on heikko...
IMPI: Ah niin, heikko... heikko...
RÄYHÄ: Sinulla ei ole oikeutta jättää häntä epävarmuuteen. Sinun on naitava...
ANSU: Kaipa on.
RÄYHÄ: Se siitä. Mutta sinulla on muitakin velvollisuuksia. Sinun on hoidettava omaisuuttasi. (Mahtaillen.) Me olemme muodostamassa tästä vanhasta tilarähjästä oikeaa ameriikkalaista farmia. Sinä tulet farmariksi. Me perustamme tänne paljon uutta. Kettufarmin ja kaniinifarmin ja ankkafarmin ja kanafarmin ja kalkkunafarmin ja... ja...
ANSU (äkkiä vilkkaasti): Eikös niillä ole Ameriikassa sammakkofarmejakin?
RÄYHÄ: On kyllä. Mutta emme me sammakoista...
ANSU: Mutta mahtuvatko kaikki farmit? Ei tässä ole alaa kuin alun kolmattasataa hehtaaria?
RÄYHÄ: Mahtuvat. Ja sitten me perustamme louhimon ja sahan ja myllyn ja meijerin...
ANSU (vilkkaasti): On se somaa kuinka rahalla saa. Miten se isäukko ei osannut mitään? Ei muuta kuin viljeli maata ja nauroi agronoomeillekin.
RÄYHÄ: Isäsi oli vanhankansan mies. Me olemme uudenajan lapsia, tekniikan lapsia...
ANSU: Kyllä mulla on jo täysi-ikä.
RÄYHÄ: No niin, sinä et siis jouda sotaväkeen. Sinulla on muuta tehtävää. Hellästi rakastettu morsiamesi odottaa...
IMPI: Niin, hän odottaa...
RÄYHÄ: Odottaa, milloin viet hänet vihille. Ja farmit odottavat perustajaansa. Juo, tuossa on!
ANSU (hyvin pelokkaana): Kyllähän minä... kyllähän minä muuten... mutta jos minä tulen sairaaksi... Minä en ole ollut sairas... Meidän suvussa ei ole sairaita... Yksi setä on vain vähän yksinkertainen. Mitäs se vaikuttaa, tämä tökötti?
RÄYHÄ (hiukan kärsimättömästi): En minä miehiselle miehelle rupea niin tarkkaa selvää tekemään. Juo tai ole juomatta. Sinun parastasihan tässä yritetään. Ole juomatta! Muistatpa sitten enoasi, kunhan vääpeli ärjyy sinulle, että hei, Hätösen höpelö poika, liikuttakaa koipianne! Maistahan kaartin makeutta, maista! En minä houkuttele! Juo tai ole juomatta!
ANSU (pelästyneenä): Voinhan minä juodakin... en minä pelkää... Mutta mitäs se merkitsee se ruunankummi?
RÄYHÄ: Kuka sinulle sellaista on puhunut.
ANSU: Annikki. Sanoi, että isännästä aiotaan tehdä ruunankummi.
RÄYHÄ (säpsähtäen): Sellainen letukka! Ansu, olisi parasta, että sinä irtisanoisit sen. Tai minä teen sen. Tyttö on kelvoton.
ANSU (tulistuen): Annikkia ei irtisanota...
IMPI (kiivaasti): Sinä puolustat häntä... Voi, Pulu, etkö rakastakaan minua?
ANSU (kyllästyneenä): Rakastanhan minä...
RÄYHÄ: No, juo annoksesi. Minä soitan sitten kohta lääkärille, sille vanhalle höpelölle ja kutsun tänne. Siltä saa lääkärintodistuksen.
ANSU (epäröiden): Mutta jos minä kuolen?
RÄYHÄ: Et sinä kuole. Pieni pahoinvointi. Ainahan mies sellaisen kestää.
ANSU: Tämä on peloittavampaa kuin kaarti... Voi, voi, kuinka on vaikeaa olla. Jos minä sittenkin kuolen...?
IMPI (hyvin makeasti): Niin minä kuolen kanssasi.
ANSU: Se ei auta minua yhtään.
RÄYHÄ: Ole mies. Juo ja kestä!
(Ojentaa lasin.)
ANSU (tarttuen lasiin): Onko se pahanmakuista?
RÄYHÄ: Voihan se irvistyttää!
IMPI: Minä annan suukon päälle.
ANSU (puolittain itsekseen): Jos minä juon... juon... jos minä juon... jos minä en sittenkään juo...
RÄYHÄ: Niin olet akka...
ANSU: Mutta jos juon...
RÄYHÄ: Niin olet mies.
ANSU (äkillisen päättävästi): Jos minä sitten joisin. (Kohottaa lasin ja ryyppää, leveän irvistyksen levitessä kasvoille.) Juutas, kuinka oli pahaa! Hyi, nyt se tuli juotua! Oivoi, mitähän siitä tulee? Kuolenkohan minä?
RÄYHÄ (tyytyväisenä): Et sinä kuole. Ja jos kuolet, pidetään komeat hautajaiset!
IMPI: Voi rakas Pulu, kuinka sinä olet rohkea.
(Tulee luo ja suutelee häntä.)
ANSU: Tämä oli hirveää. Olenko minä nyt sairas?
RÄYHÄ: Ihan kohta. Ja nyt järjestykseen. Ansu käy vuoteeseen, peitteen alle.
ANSU (hiljaisesti ja nöyrästi): Kyllä, kyllä.
(Kömpii vuoteeseen.)
IMPI (peittää hänet): Niin, Pulu on kiltti! Kas niin, nyt on Pulun hyvä olla.
RÄYHÄ (määräten): Ja side otsalle. Se näyttää paremmalta. Ansu, sinun päähäsi koskee.
ANSU (hiljaa): Ei siihen koske.
RÄYHÄ: Mutta vaikka ei koskisikaan, niin sinun on sanottava tohtorille, että koskee. Sano vain, että päätä koskee.
ANSU: Mitä päätä?
RÄYHÄ: Päätä, päätä, tavallista päätä.
IMPI (sitaisee liinan Ansun otsalle): Kas niin, nyt Pulu näyttää sairaalta. Mitä vielä?
RÄYHÄ: Asetetaan tuoli vuoteen ääreen. Ja siihen pulloja. Jotta näyttäisi sairaalta.
IMPI: Kyllä, kyllä. (Käy perällä ja tuo kiireesti joitakin pulloja, asettaen ne tuolille vuoteen ääreen, kiikuttaen samalla myös yöastian, jonka työntää vuoteen alle, jättäen sen näkyviin.) Nyt on kaikki. Pulu on vain ja odottaa tohtoria. Eikä Pulun tarvitse mennä minnekään. Niinhän, Pulu?
ANSU (vienosti): Niin.
RÄYHÄ (on katsellut kaikkea kuin näyttämöasettelua): Hyvä. Kaikki on järjestyksessä. Nyt emme tarvitse muuta kuin tohtorin ja todistuksen.
ANSU: Milloin se alkaa, sairaus?
RÄYHÄ: Kohta, kohta... Ja nyt on parasta, että Ansu saa olla yksin ja rauhassa... Eikä Ansun pidä puhua mitään kenellekään...
ANNIKKI (tulee perältä, kuin julistaen): Käsnä-Miina tuli kuppaamaan ja hieromaan neitiä.
IMPI (kiusaantuneesti): Hyvä on, hyvä on, minä tulen...
ANNIKKI (tulee lähemmäksi, katselee ihmeissään Ansua): No, mikäs nuorelle isännälle on tullut? Sairasko se on, terve mies?
RÄYHÄ (kylmästi): Annikki menee hoitamaan omia asioitaan.
ANNIKKI (ollen kuulematta): Onko pahakin sairaus?
ANSU (hiljaa): On se, paha on. Päähän koskee ja muutakin tulee...
ANNIKKI: No eikös se isäntä aiokaan mennä kaartiin.
IMPI: Neiti Lehtonen ei saa häiritä isäntää.
ANNIKKI: Isäntäkö tässä määrää vai muut?
ANSU (kerkeästi): Minä, minä... Mutta... mutta... en minä sanokaan mitään...
ANNIKKI: Ka, onhan lupa kysyä, vaikka ei pakko vastata. Se Ierikka näet vain...
RÄYHÄ (ratkaisevasti): Isäntä on sairaana. Hänet on jätettävä rauhaan. Täällä ei tarvita Ierikoita. Ymmärtääkö Annikki?
ANNIKKI: Sinnepäin, sinnepäin, sanoi akka kun lehmälle perää piti. Vai niin, vai niin. Ohhoh!
(Poistuu perältä.)
IMPI: Sietämätön naikkonen!
RÄYHÄ: Vaarallinen lörppö!
(Menevät.)
ANSU (yksin, mutisee itsekseen ja valittelee ja kouraisee äkkiä vatsaansa): Äh, ohoo, voi, voi!
KOUHI (koputtaa ikkunaan ja avaa sen ulkoapäin): Ansu!
ANSU (kohottautuu hiukan): Ierikkako? Voi, veliveikkonen! Tule tänne!
KOUHI: Ja meillähän ei sumeilla. Tullaan, tullaan, hoki ukko kun kaivoon putosi. (Kiipeää ikkunasta sisään ja rennosti istahtaa sängynnojalle.) Mitäs halvattua sinä makailet?
ANSU (tekee varoittavan liikkeen): Hiljaa, hiljaa! Tuleppa lähemmäksi.
KOUHI (laskee reppunsa varovaisesti lattialle ja kumartuu Ansua kohden): Mulla ei ole paljonkaan aikaa. On käytävä valoja vannottamassa.
ANSU: Valoja?
KOUHI: Niin, jättämässä tytöille hyvästit, kun tässä kerran nyt lähdetään kaartiin.
ANSU: Onkos sinulla sitten niin monta?
KOUHI (venytellen): Ei, oikeastaan. Yksi vakituinen, kaksi reservissä ja muut nostoväkeä. Mutta etkö sinä aio lähteä? Sairasko. Mitä hulluja?
ANSU: Niin, katsos, minulla kun on morsian ja pitää laittaa farmeja...
KOUHI: Yksi morsian nyt. On sillä ikää odotella. Ja mitä sinä vouhottelet farmeista?
ANSU: Niin, eno laitattaa ankkafarmit ja kettufarmit ja hanhifarmit... ja...
KOUHI: Kuules, en minä tahdo sanoa mitään pahaa, mutta kyllä sinun olisi varottava, ettei sinusta itsestäsi tulisi kynittyä hanhea. Mikäs se on oikein miehiään, tuo eno?
ANSU: Ei se ole eno, oikea eno. Onpahan sukulaisia. Joutui holhoojaksi. Ameriikassa on ollut. Koneasiamiehenä.
KOUHI: Huh, koneasiamiehenä. Ja sellainen mies taloa hoitamassa. Ei sinulla kohta ole taloa eikä farmia.
ANSU: Äläs!
KOUHI: Pidä silmäsi auki! Sotaväessä viisastuu, tiedä se. Viisastumaan minäkin sinne lähden. Ja oppimaan. Ja maailmaa näkemään. Koulut jäivät vähän retuperälle, mutta armeijassa kyllä koulitaan. Opetetaan luvut ja laskut.
ANSU: Mutta se komento...
KOUHI: Ka, tekee komennon mukaan, mikäs siinä...
ANSU: Niinpä niin, eihän siinä muuta.
KOUHI (utelevasti): Mutta mikäs sulla oikein on?
ANSU (kuiskaten, kaameasti): Minä otin sellaista söpötystä, joka tekee sairaaksi. Eno antoi. Tohtori kutsutaan, jotta antaa todistuksen. (Sävyä muuttaen.) Mutta voi Ierikka, miten minun on nälkä. Hirveä nälkä.
KOUHI (hymähtäen): Se on autettu asia. (Ottaa reppunsa ja kaivaa sieltä leivän ja voiastian.) Tässä olisi muonaa. Matkamuonaa.
ANSU (nousee istumaan): Vatsaa nipistelee, mutta en minä syömättä osaa sairaskaan olla. (Tarttuu leipään.) Ja kovasti minun alkaa tehdä mieli kaartiinkin.
KOUHI (salavihkaisesti): Sehän on selvä. On siellä toki hauskaakin. Voidaan käydä iltamissa. On siellä tanssitettavia ja sotamies onkin erimies tanssisalissa.
ANSU: Voi perhana, kun tuli nieltyä se söpötys. (Tarttuu vatsaansa.) Äh, äh, ähhääh! (Rukoilevasti.) Voi Ierikka, etkö osaisi parantaa minua?
KOUHI: Jaa, enpä tiedä. Ihanko tekee mielesi kaartiin?
ANSU: Tietysti, tietysti. Sinnehän minä minne muutkin. Mutta kun se Impi on ollut niin vastaan ja minulla on hellä sydän. Ierikka, eikö sinulla ole mitään konstia?
KOUHI: Ehkäpä, ehkäpä. (Kaivaa repusta pullon.) Olisihan tässäkin vastalääkettä.
ANSU: Mitä se on. (Ottaa pullon ja lukee etiketistä.) Porsaille. Porsailleko?
KOUHI: Porsaillepa hyvinkin. No?
ANSU: Mutta sehän on porsaille...
KOUHI: No, jos kerran pienet porsaat sen sietävät, niin kaipa sinäkin.
ANSU: No toki minä sen siedän minkä porsaskin. Mutta mitä se on?
KOUHI: Onpahan vain. Sillä aineella on niin monta nimeä. Isäukko antoi tilkan evääksi, jotta saisin itseäni hieroa marssien jälkeen. Mutta eihän sitä osaa kaartiin kuljettaa. Otetaanpa kumpikin.
(Ryyppää ja ojentaa pullon Ansulle.)
ANSU: Niellään nyt, kun kerran alettiin nieleskellä. (Ryyppää.) Hyh hitto, olipa tulista. Mitä se on?
KOUHI: Vanhankansan rohtoja vain. Ota surutta. Kyllä asettuu maha kohdalleen.
ANSU: Niin, isäukolla sitä vasta oli lääkettä, se se auttoi vaikka mikä olisi ollut, sillä samalla parannettiin lehmän nännit ja minun hampaankolotukseni. (Silmäilee pulloa.) Kirpeää on, mutta somalta tuntuu. Jokohan auttaisi?
KOUHI: Auttaa ja varmasti auttaa.
ANSU: Ja minähän lähden kaartiin.
KOUHI: Se nyt on selvä. Et suinkaan sinä ruunankummiksi rupea.
ANSU: Mitä se on?
KOUHI: Ruunankummiko. Ka, sellainen mies, joka ei ole läpäissyt rippikoulua eikä kelvannut sotaväkeen. Sellainen mies, josta ei mikään tyttökään huoli.
ANSU (suutahtaen): Vai niin, vai sellaista minusta on aiottu? Vai ei huoli. (Kiivastuen.) Minä olen käynyt rippikoulun ja käyn minä kaartissakin. Ei meitä peloita. Tuo rohto muuten tuntuu auttavan. Minä otan vielä, varmuuden vuoksi. (Ryyppää ja irvistää iloisesti.) Katos, kun on ihan kuin toinen mies. Ei nipistelekään enää. Mutta mitäs se Impi sanoo? Kun se ei jaksa odotella naimisiinmenoa.
KOUHI: Pakko on odotella. Ja mitäs tästä nyt, yhdestä tytöstä ja vanhastakin vielä. Kyllä toiset odottelevat. Aina niitä tyttöjä saa. Sinäkin, ölhytalon poika. Etkä sinä ole niin tyhmäkään kuin luullaan.
ANSU: En, en, en toki niin tyhmä ainakaan.
KOUHI: Ja mikäs meidän on kaartissa oleilla. Minä kyllä keksin hauskaa ja sinä saat maksaa.
ANSU (kehaisten): Ja meillä kun onkin millä maksaa. Ei raha lopu.
KOUHI: Ja hoidakin itse rahojasi.
ANSU: Niin hoidetaankin. Hoidetaan yhdessä. Annahan vielä sitä rohtoa. Terve minä aina olen ollut, mutta näin terve en ole milloinkaan ollut. (Ryyppää.) No jopa on tulista! Ohoo, ohoo! (Hiukan liikutettuna.) Voitkohan selittää, miksi tuo Annikki on minulle niin äkäinen?
KOUHI: Annikki? Mitä sinä Annikista? Minä olen katsellut vähän sinnepäin.
ANSU (uhaten, kiivaasti): Älä sinä poika puutu...
KOUHI: Mutta mitäs se sinulle kuuluu, kihlatulle sulhaselle?
ANSU: Minä vain... niin, enhän minä... Hitto vie, nyt minä olen varmasti terve. Mutta ehkä ei rohto tee pahaa.
(Ryyppää.)
KOUHI: Älähän sinä tule liian terveeksi. (Ottaa pullon ja maistaa itse.) Tämä on taiten otettava. Eikä sitä otetakaan kuin joskus. Se on niin kahtalaista lääkettä.
ANSU: Ja nyt se vasta nälkä tulikin. (Nousee vuoteesta.) Annahan puukkoa.
KOUHI (ojentaa puukon): Syö ja juo ja ole iloinen.
ANSU (naurahtelee ja hörähtelee): Iloinen ollaankin, ollaan, ollaan...
(Leikkaa leipää.)
ANNIKKI (tulee kiireesti perältä): No nyt tulee tohtori! Auto on jo mäen päällä.
KOUHI (hypähtää säikähtäneenä vasemmalle): No nyt!
ANSU (säpsähtäen): Voi muorin pieksut sentään! Tässähän piti olla sairas. (Säntää vuoteeseen ja vie leivän mennessään.) Ierikka, anna tänne tuo reppu, pian! (Piiloittaa repun ja pullon ja leivän peitteen alle viereensä ja korjaa pääsidettä.) Ollaan sairas, ollaan! Mutta kaartiin lähdetään, Ierikka!
ANNIKKI (ivallisesti): Tokko tuo isäntä uskaltaa?
ANSU (kiivaasti): Uskaltaa! Isäntä uskaltaa vaikka mitä. Ei meistä tulekaan ruunankummia, älä luulekaan!
ANNIKKI (säpsähtäen): Jokohan jäisi tulematta...
IMPI (tulee perältä): Tohtori tulee, Pulu! Kas, Kouhi! Mitä te.
KOUHI (tekohartaasti): Tulin vain katsomaan sairasta Ansua... Liekö kuinkakin sairas?
IMPI: Pahasti on. Tuskin pääsee kaartiinkaan...
RÄYHÄ (tulee samoin perältä): Kas, kaikki kunnossa... (Silmäilee.) Hyvä on. (Huomaa Kouhin.) Mitäs Ierikka täällä?
KOUHI (kuin ed.): Lapsuudenystävää tulin katsomaan, kun sairas kuuluu olevan. Ohoh!
RÄYHÄ (kumartuu hiukan Ansuun päin): Muista siis, pää kipeä ja vatsaan koskee kovasti...
ANSU: Ki... kyl... kyllähän minä.. päähän ja vatsaan.. Hehheh, eno en minä olekaan niin tyhmä kuin miltä näytän. (Naurahtaa.) Ei lähellekään.
RÄYHÄ: Annikki menee tohtoria vastaan ja saattaa hänet sisään. (Annikki menee.) Niin, niin. (Kävelee hermostuneena edestakaisin.) Mitähän tohtori sanoo? Toivottavasti se ei ole vakavaa.
ANSU (naurahtaa päihtyneesti ja iloisesti): Siitä saa eno olla varma. Terve me ollaan, terve kuin sahapukki... hehheh...
RÄYHÄ: Hiljaa, hiljaa... oletko sinä hullu?
ANSU: Ei vähääkään... muuten vain iloinen...
RÄYHÄ: Hiljaa! (Askeleita kuuluu perältä.) Hiljaa!
(Luo vihaisen katseen Ansuun.)
MÄNTYLÄ (tulee perältä hymyilevän Annikin seuraamana, virkapuvussa): Päivää!
IMPI (lysähtää istumaan lähimmälle tuolille, kuiskaten): Vallesmanni!
RÄYHÄ (vavahtaen, kiroten puoliääneen): Perhana! Vallesmanni!
ANSU (kavahtaa istumaan, suu auki, hämmästyneenä ja pelästyneenä): Va... va... vahallesnianni!
(Pujahtaa peitteen alle.)
KOUHI (seisoo sivulla hiljaa naureskellen, samoin Annikki takana vahingoniloisesti hymyillen.)
MÄNTYLÄ (karskisti ja kovemmin): Päivää! (Kiljaisten.) Hyvää päivää!
RÄYHÄ ja IMPI (hiukan tointuen): Hyvää päivää!
ANSU (tirkistää varovasti peitteen reunan takaa, hiljaa ja arasti): Päivää!
MÄNTYLÄ (astuu tanakasti vuoteen ääreen ja vetäisee tuolin itselleen): Vai ollaan täällä sairaana? (Kovasti, äkkiä.) Niinkö?
ANSU (puolittain hypähtää): Niin, niin, sairaita ollaan...
MÄNTYLÄ: Ja kovasti oikein?
ANSU: Kovasti, kovasti.
MÄNTYLÄ: Mihin koskee.
ANSU: Päähän... ja vatsaan, vatsaan, tavalliseen vatsaan... matoja on ja tuuperkeleitä.
MÄNTYLÄ (hymyillen jurosti): Vai päähän ja vatsaan. Ja paljon on muutakin. Laiskamnatoja. Ja lääkkeitä on otettu?
ANSU: On, on lääkkeitä on otettu...
MÄNTYLÄ: Näitäkö? (Viittaa tuolilla oleviin pulloihin. Ottaa niitä käteensä ja lukee.) Lysoolia. Karboolia. Rikkihappoa. Caustic-soodaa. Ohhoh, jopa on sairaus, näin pontevia lääkkeitä käytetään. (Kovasti, uhkaavasti.) Oletko näitä kaikkia ottanut?
ANSU: Kaikkia, kaikkia, ihan kaikkia!
MÄNTYLÄ (naurahtaa): Ja yhä olet hengissä. Jopa. Kyllä sinä sitten paranet. (Kiljaisee). Minä parannan. Tohtori ei voinut tullakaan, mutta minä tulin entisen ystäväni taloon. Minä aavistin jotakin. Minä olen jotakin kuullut. (Huutaen.) Ylös, lurjus! Ja joutuin!
ANSU (hypähtää vuoteesta ja jää seisomaan etualalle hiukan epävarmana): Kyl... kyllähän minä... jaksankin jo...
MÄNTYLÄ (on huomannut peitteen alla repun ja muut esineet, ottaa ne esille): Kas, kas, vai sairaalla on varastossa ruisleipä... ja voita... ja pullo... lääkettä tämäkin kai. (Lukee.) Porsaille.
ANSU: Niin, niin, po... po... pohorsaille...
MÄNTYLÄ: Vai sellaisia lääkkeitä! Näkyy, että olet ottanutkin.
ANSU: Otinhan minä, otin... kun Ierikka antoi... vastalääkkeeksi... ja terveeksi minä tulinkin... (Kouristaa äkkiä käsillään vatsaansa) vohoi, vohoi...
(Käpristyy kokoon irvistellen ja lähtee kiireesti perälle.)
MÄNTYLÄ: Minne? Mitä sinä?
ANSU (juosten poistuessaan): Ri... ri... rihipuli...
(Juoksee perältä ulos.)
MÄNTYLÄ (käännähtää kiivaasti): Kenen järjestämä komedia tämä on? Teidänkö, Räyhä?
RÄYHÄ (häikäilemättömästi): Millä oikeudella te kyselette.
MÄNTYLÄ (polkien jalkaa): Suu poikki! Kyllä minulla on oikeus kysyä, jos teillä on tehdä. Ja minä olen niin vanha tuttu Hätölässä, että uskallan minä täällä vähän komennellakin. (Tyynemmin, ivallisesti.) En tiedä oikein, mihin pyritte, mutta tämä aie on ainakin mennyt myttyyn.. Ansu menee kyllä kaartiin. (Riiputtaa pulloa kädessään, ankarasti.) Kouhi, onko tämä teidän pullonne?
KOUHI (aristuen): On, herra vallesmanni.
MÄNTYLÄ: Vai niin, vai käytätte te porsaitten lääkkeitä? Ja annatte toisillekin?
KOUHI (puolustautuen): Ansu valitti mahaansa ja minä tahdoin auttaa...
MÄNTYLÄ: Jaha. Ja koska Ansun maha oli kipeä, niin piti teidän maistaa.
KOUHI (arasti): Seuran vuoksi...
MÄNTYLÄ (ärjyen): Riittää jo, nulikka! Vai niin, vai aiotaan täältä lähteä kaartiin pää täynnä ja jalat taikinana! Ettes häpeä! Onko sulla luonto niin lamassa, että porsaslääkkeillä pitää sitä kohentaa?
KOUHI: Ei, ei... muuten minä vain...
MÄNTYLÄ: Muuten... Kyllä minä sinulle annan muuten... Tuttia sietäisit vielä imeä... Mitäs sanot, jos annan sinut konstaapelin huostaan ja konstaapeli saa sinut kuljettaa sitten asemalle?
KOUHI (pelästyen todella): Mutta ei kai herra vallesmanni... minä... minä pyydän anteeksi...
MÄNTYLÄ: Hm, ei asia anteeksipyynnöllä parane... (Juhlallisemmin.) Kunniasanasi, ettet enää maista porsasta etkä muuta, kaartilaisen sana!
KOUHI: Annan minä sen, annan...
MÄNTYLÄ: Hyvä, ja katso itsesi... tai... Ja nyt, mars kotiin! (Kouhi poistuu kiireesti perältä.) Jaha. (Katsoo kelloaan.) Ansulla on vielä aikaa. Nukkukoon ennen lähtöä. (Uhkaavasti) Ja hän lähtee.
(Kaataa puhuessaan pullon sisällyksen yöastiaan.)
RÄYHÄ (vihaisen välinpitämättömästi): En minä ole estänyt.
MÄNTYLÄ (pilkallisesti): Sepä hyvä. (Kääntyy Impin puoleen.) Te olette taloudenhoitajatar, vai?
IMPI (kainosti): Niin, ja morsian.
MÄNTYLÄ (kuivasti): Niin olen kuullut kummakseni. (Naurahtaa.) No, hätäinen avioliitto ei ole hyväksi. Nyt teillä on aikaa vuoden verran, jos niikseen tulee, koetella rakkautenne kestävyyttä.
IMPI: Minun rakkauteni kyllä kestää.
MÄNTYLÄ (kuivasti): Mahdollisesti. Mutta en ole varma Ansusta. Nuoret miehet ovat huikentelevaisia. Mutta te kai huolehditte, että poika joutuu ajoissa ja varustettuna matkaan?
IMPI: Kyllä, tietysti!
ANSU (tulee perältä): Nyt jo helpoitti...
MÄNTYLÄ: Niin, aikanaanhan helpoittaa. Ansu lähtee siis kaartiin.
ANSU: Tietysti, tietysti, kyllä meillä lähdetään. Ei meitä vatsa estä...
MÄNTYLÄ: Oikein. Ja nyt minulla ei ole muuta. Hyvästi! (Kättelee Ansua.) Ja onnea matkalle.
(Poistuu perälle luoden mennessään Räyhään uhkaavan silmäyksen.)
RÄYHÄ (Mäntylän poistuttua, polkee jalkaa): Perhana!
ANNIKKI (iloisen pilkallisesti): No, ei isännästä taitanut tullakaan ruunankummia...
ANSU: Ei toki, eihän meistä... kaartilaisesta...
(Annikki poistuu.)
RÄYHÄ (on liikehdellut hermostuneena paikallaan, äkkiä): Perhana sittenkin!
(Poistuu kiukkuisena.)
IMPI (heittäytyy Ansun kaulaan): Voi Pulu, nyt sinun sittenkin pitää lähteä...
ANSU (korkealentoisesi): Niin, niin, valtakunta tarvitsee... Ja kun vallesmanni kerran käski... Älä huoli, ei se ole kuin vuosi...
IMPI: Ja muistatko minua aina siellä kaukana, aina, aina, aina...?
ANSU: Aina, tietysti aina... jos sattuu mieleen johtumaan... paitsi nukkuessa... ja kun äkseerataan... niin, ja kun mennään tanssimaan.
IMPI: Tanssimaan? Menetkö sinä tanssimaan?
ANSU: Jos vain pääsen.
IMPI: Mutta rakastatko sinä minua? Aina...
ANSU: Kyllähän minä... aina... tai melkein aina... toistaiseksi...
IMPI: Voi, voi, Pulu! Että sinun pitääkin lähteä! Vanno minulle, vanno minulle, että aina...
ANSU (tarttuu jälleen vatsaansa): Ah, ah voi! (Käpristyy ja irvistää) Äh, äh, ähäh!
(Juoksee kiireesti perältä ulos).
IMPI (teennäisen hysteerisesti): Voi minua tyttöraukkaa kuin olen onnetoin...
VÄLIVERHO.
TOINEN NÄYTÖS.
IMPI (istuu pöydän ääressä puolipukeissa ja panee pasianssia, itsekseen): Ristiä... ristiä... voi voi, riitaa ja epäsopua, voi... pataa, pataa... murhetta ja surua... kas, herttaa... niin, ja ruutua ... rakastaa, ei rakasta, rakastaa... (Haaveilevasti) eikö rakastaisi... ei rakasta...
ANNIKKI (tulee perältä kirje kädessään, pysähtyy keskilattialle ja nauraa): Eikö rakasta! Tottahan nyt. Tässä olisi kirje neidille.
IMPI (säpsähtäen): Kirje... ah! (Ottaa kirjeen ja vilkaisee siihen.) Ah, Pululta... Pulu kirjoittaa... (Repii kirjeen auki ja lukee innokkaasti.) Ah, ah!
ANNIKKI (iloisen ivallisesti): No ja mitä Pulu mahtanee kirjoittaa?
IMPI (alentuvasti): Pulu tulee tervehtimään minua. (Lukee.) "Ja sitten ilmoitan, jotta antavat lomaa ja tulen kotiin lauantaina. Kunnioittaen Ansu Hätönen kaartilainen." Niin, Ansu on nyt kaartilainen.
ANNIKKI (teennäisen ihailevasti): Ja neidistä tulee siis pian kaartilaiska.
IMPI (itsetietoisesti): Niin, niin, niin minusta tulee. Rouva Hätönen.
ANNIKKI (haaveksien): Hätöskä.
IMPI (vilkaisee uudelleen kirjeeseen): Lauantaina, Pulu kirjoittaa. Voi, siihenhän ei enää ole kuin kolme päivää. Täytyy varustautua. Herra Räyhälle on ilmoitettava.
(Heittää kortit pöydälle ja poistuu Annikin kanssa.)
KOUHI (avaa varovasti ikkunan ja kurkistaa sisään): Maasto on autio! Eteenpäin, kaartilainen!
(Kiipeää sisään; sotilaspuvussa.)
ANSU (kiipeää hänen perässään, samoin sotilaspuvussa): Käskystä, herra korpraali! (Toisella äänellä.) Tänne asti on päästy kenenkään näkemättä.
KOUHI: Eteenpäin!
ANSU: Ei meillä ole kiirettä. Kyllä me ruokakonttorin ehdimme puhdistaa. Vääpeli antoi tilapäistä ylimääräistä erikoislomaa kaksi tuntia. Muonitustarkoituksessa. Heh, katsastetaanpa vähän paikkoja. (Silmäilee arvostellen siivoamatonta huonetta.) Jaa-a, kyllä kaarti opettaa! Tämmöinen siivo! Voi yhden kerran sitä sapiskaa, minkä tupa saisi, jos siinä olisi ainoakaan sänky tuollainen.
(Viittaa korjaamattomaan vuoteeseen.)
KOUHI (ivallisesti): Morsian ei ole ehtinyt siivota. Se vain rakastaa.
ANSU: Vaikka olet korpraali, niin tuki suusi. Minäpä syynäänkin sen morsiamen nyt uudemman kerran. Taisi tulla mentyä liian aikaisin kihloihin.
KOUHI: No ei liian aikaisin ainakaan sille. Eteenpäin! Vatsa huutaa piimää! Mars, kaartilainen!
ANSU (kuin itsekseen): Olenko minä enää minä. En taida ollakaan. Tällaisessa pahnassako minä olen asunut?
KOUHI: Mutta sinähän sanoit morsiamella olevan oikeat plyyssimööpelit...
ANSU: Ka mööpelit on erikseen ja morsiamet erikseen. Onko minua petetty?
KOUHI: Eikö mitä! Kyllä sinä olet saanut varmasti vanhan...
ANSU: Mitäs sillä luulet olevan ikää?
KOUHI: Mahtaneeko olla alle viidenkymmenen? (Kuuluu askeleita ja ääniä.) Nyt tulevat.
ANSU (ovelasti): Ollaanpa piilosilla! Komppania vetäytyy entisiin asemiin, mars!
(Kiipeää ulos ikkunasta.)
KOUHI: Lentosuoja!
(Seuraa Ansua.)
IMPI (tulee Annikin seurassa): Lieneekö herra Räyhä jossakin pellolla?
ANNIKKI (ivallisesti): Pellollako? Ei se meidän pehtoori peltoja poleksi. Eikö lie tuolla Silta-Maijan kuppilassa, jota herrat suosivat.
IMPI (ankarasti): No kaikki se Annikkikin tietää.
ANNIKKI: Sattuuhan tuota kuulemaan. Vaikka pehtoori kyllä on niitä hiljaisia humalaisia.
IMPI (alkaa kuvastimen edessä laittaa tukkaansa, ei vastaa.)
ANNIKKI (ovelan naivisti): Neiti se ei vain näytä niin vanhalta kuin on. Miten se neiti säilyy niin nuorena ja pulskana?
IMPI (imarreltuna): Niin, se on taidetta, Annikki. Mutta minä osaan. Minä en vanhetu. (Opettavasti.) Katsos, Annikki! Hampaat minä teetin Helsingissä. Parhaassa paikassa. Tukka on värjätty vedenkestävästi vaikka ei sitä sentään saunassa uskalla pestä. Ja sitten minä annan hieroa itseäni ja kupata ja otan mutakylpyjä ja savikylpyjä reumatismia vastaan ja sähkökylpyjä suontenkalkkeutumista vastaan... Ja syön väliin lihotuspulvereita, väliin taas laihdutuspulvereita...
ANNIKKI: Voi, voi, voiko tuota kaikkea tehdä! Entä kasvot?
IMPI (tietävästi): Niitä on voideltava ja maalattava... Minulla on yövoiteita ja päivävoiteita ja sitruunavoiteita ja mantelivoiteita ja värejä ja puuteria... Voi, voi, Annikki ei usko, kuinka nätti minä olen, kun minä oikein viitsin... Mutta en minä aina viitsi. Eikä Pulu oikein ymmärrä hienosta...
ANNIKKI (tökerön naivisti): Mutta miten neiti ei sitten ole aikaisemmin saanut miestä?
IMPI (suutahtaen, kiivaasti): Voi kun Annikki puhuu sivistymättömästi ja ymmärtämättömästi! Minäkö en olisi saanut miestä! Minäkö! Minä olisin saanut vaikka monta miestä, hienoa miestä, rikasta miestä, kaunista miestä...
ANNIKKI: Voi, miksi neiti ei sitten ottanut?
IMPI (ylpeästi): Jaa, siksi, että minä en ottanut... Minä vain elin ja nautin... Ja minä olin nuori ja kaunis... Niin, minuun rakastuivat kaikki... ja minä annoin rukkaset... Niin ettei minulle tarvitse sanoa, etten minä olisi saanut... Kyllä minä olisin saanut, mutta minä en huolinut...
ANNIKKI (kujeellisesti): No voi sentään, ja minä kun en saa yhtäkään!
IMPI (opettavasti): Se johtuu siitä, ettei Annikki ole hieno... Annikki puhuu rumasti, Annikki on tyly, Annikki on äksy... Miehille pitää olla kohtelias ja nöyrä... Silloin miehet rakastavat. Niinkuin Pulukin rakastaa minua...
ANSU (on sopivissa kohdissa näyttänyt avuttoman happamia ja harmistuneita ilmeitä ikkunasta.)
IMPI (on saanut tukkansa kuntoon): Nyt minä lähden terveyskävelylle. Ehkä Annikki siivoaa huoneen. Eiväthän lehmät hermostu, vaikka ne lypsetään myöhemmin.
(Menee perälle.)
RÄYHÄ (tulee vastaan ovella, hiukan liikutettuna): Päivää, hyvää päivää kaunis morsian! Kas Annikki! Menisittekö keittämään kahvia. Minulle... hm... tuota... minulle tulee tänne muutamia hienoja vieraita, hiton hienoja vieraita...
ANNIKKI: Tunnetaan, tunnetaan... hienot vieraat...
(Poistuu perältä.)
IMPI (on katsellut Räyhää harmistuneena): Mutta herra Räyhä!
RÄYHÄ (istahtaa epävarmasti): No mitä?
IMPI: Te... te... olette...
RÄYHÄ (ylimielisesti): Niin, minä olen... maistanut, tarkoititte kai sanoa... Niin olen. Hienojen toverien kanssa. Ikävästä. Ja hyvien kauppojen nimessä. Hehheh, vielä on aikaa puolisen vuotta...
IMPI (näyttää kirjettä, merkitsevästi): Ansu tulee tänne lauantaina.
RÄYHÄ (jäykistyy äkkiä, takeltelematta): Lauantaina ja perhana!
IMPI: Niin, sain häneltä juuri kirjeen. Hän saa lomaa.
RÄYHÄ: Se on hävytöntä. Vai vielä lomaa. Voi juutas sentään, nyt on... nyt on ainakin paholainen veneessä... Ne ketut... ja kaniinit... ja... ja... Juutas! (Tarttuu päähänsä.) Huh, tuokin tuntuu niin raskaalta. Vai lauantaina! Mitä minä teen, mitä hittoa minä teen. Nyt ovat hyvät neuvot kalliit, eikä niitä saa rahallakaan! Vai Ansu tulee!
IMPI: Varmasti.
RÄYHÄ (koettaa tyyntyä): No, no, ei hätäillä, ei hätäillä. Ehkä tässä vielä keinot keksitään! Hyvä puhe, siinähän on paras keino Ansuun nähden. Eikähän tuo kaarti liene häntä sentään niin kovin paljon viisastuttanut, vai mitä luulette?
IMPI: En tiedä... Ehkä. Hänen kirjeensä... hm, hänen kirjeensä ovat olleet niin kylmäkiskoisia, niin tylyjä... (Peittää silmänsä, nyyhkyttäen) minua peloittaa, ettei hän ehkä enää rakastakaan minua...
RÄYHÄ (ivallisesti tyynnyttäen): No, no, eihän se ole neiti Valmun ensimmäinen sydänsuru... Ehkäpä Ansu saadaan vielä rakastamaan... ainakin niin kauan, että ehditte päästä naimisiin...
IMPI: Niin, vaikka vain niin kauan... Voi Pulu! Voi minua!
RÄYHÄ (nousee seisomaan): Ja voi minua. Minulla tässä on pahimmat oltavat. Mutta kaikesta selvitään! Kolme päivää – oh, siinä on tarpeeksi. (Silmäilee ympärilleen.) Täällä on siivottava. Odotan vieraita.
IMPI (menee ovelle ja huutaa): Annikki!
ANNIKKI (tulee): No?
IMPI: Annikki siivoaa huoneen, niin minä keitän kahvit.
(Poistuu Räyhän kanssa.)
ANNIKKI (purskahtaa vallattomaan nauruun ryhtyen työhönsä.)
ANSU (kiipeää ikkunasta hiljaa): Hei!
ANNIKKI (pelästyen ankarasti kirkaisee): Ta... talikkala! Ansu!
ANSU: Hiljaa, hiljaa!
ANNIKKI: Sinäkö täällä? Mutta lauantainahan sinun piti tulia?
ANSU: Niin tulenkin. Tämä on vain partioretki. Muonaa! Ymmärrätkö?
ANNIKKI: En, en minä ymmärrä! Ja... ja sinä olet ihan toisenlainen... tuota, isäntä on aivan toisenlainen...
ANSU (pöyhistelee hieman): Ka, kaartilainen... Meillä ei pelätä... Ja meillä tiedetään... Hei, korpraali!
KOUHI (tulee, kiipeää ikkunasta): Hei, olipa se koko taideteos, tuo morsian...
ANSU (synkästi): Tästä tehdäänkin raportti...
ANNIKKI (hämillään): Kuu... kuuliko isäntä kaikki?
ANSU (mahtavasti): Joka sanan. Ja ymmärsi myös. Meillä onkin nyt järki kirkastunut. Ei ollakaan enää Hätösen höpelö poika, ei! Tässä talossa tulee suuria muutoksia, minä aavistan sen...
ANNIKKI: Vai niin! Tietysti, kun isäntä menee naimisiin...
ANSU: Ei ole kiirettä naimisiin.
KOUHI: Ei meillä ainakaan.
ANSU (muuttaen sävyä): Mutta Annikki, missä ne ovat ne kettufarmit ja ankkafarmit ja muut farmit, joista eno on kirjoittanut.
ANNIKKI: Mitkä kumman... mitkä?
ANSU (koettaen puhua tajuttavasti): Missä täällä on kettuja? Ja hanhia ja ankkoja ja hopeakaniineja?
ANNIKKI: Mitä isäntä höpöttää? Ei täällä ole mitään kettuja, jos mitä lie metsässä irrallaan... Ja kaniineja ei ole varmastikaan. Eikä hanhia...
ANSU: Etteikö niitä kasvateta täällä Hätölässä?
ANNIKKI: No ei. Ei muuta kuin lehmiä. Ja niitäkin huononpuoleisesti. Keväällä ei ollut kuin olkia, kun heinät myytiin...
ANSU (kokonaan ymmällä): Mutta... mutta... kun eno kirjoitti... ja minä maksoin...
KOUHI: Hupsuja ei kylvetä eikä kynnetä...
ANSU (raivostuen): Mutta tästä minä otan selvän... Jos... jos kettuja, niitä kalliita hopeakettuja ei ole Hätölässä, niin minä nyljen enon...
KOUHI: Mutta ei Räyhällä ole turkkia.
ANSU: Vaikkapa. (Kiivastuen.) Minua on petetty. Vanhapiika ensin tuppautuu morsiameksi. Ja entinen holhooja petkuttaa. Ja sitten ei päästettäisi kaartiinkaan... Ahaa, minä ymmärrän... Ne arvasivat, että poika viisastuu kaartissa. Niinkuin on viisastunutkin... Ei meitä enää petetä, ei luvunlaskussakaan. Vai en minä olekaan kettufarmari! Voi kenraalska kuitenkin!
ANNIKKI: Isännän pitää rauhoittua!
ANSU: Ja minä kun en rauhoitu! Meillä on vielä aikaa. Ja minä istun vaikka putkassa, mutta nyt tulee Hätölässä selvää... Tulee kuin tuleekin...
RÄYHÄ (tulee perältä, säpsähtää ankarasti): Ansuko? Ka, Ansu!
ANSU (karskisti): Ansupa Ansu. (Kuin hyökäten.) Missä on hopeaketut? Hä! Ja hanhet? Ne lihavat hanhet? Ja kaniinit? Hä?
RÄYHÄ (yllätettynä, koettaen voittaa aikaa): Ke... ketut? Mitkä ketut?
ANSU: Ne kalliit hopeaketut, jotka minä olen maksanut.
RÄYHÄ (suostutellen): Istuppa! Mitä sinä oikein kiivailet?
ANSU: Missä on ketut. Ja minä kun en istu.
RÄYHÄ (tyyntyneenä, julkeasti): Mutta minä istun. Ja kysyn, mistä tämä röyhkeys johtuu. Mitä sinä oikein äksyilet?
ANSU: Missä on ketut?
RÄYHÄ: Ne ovat pesissään. No?
ANSU: Ja missä ovat pesät?
RÄYHÄ: Jaa, pesät ovat myyjän maatilalla.
ANSU (säpsähtäen): Niin, että ketut siis on ostettu?
RÄYHÄ: Totta kai ne on ostettu, kerran ne on maksettukin.
ANSU: Mutta miksi niitä ei ole tuotu tänne?
RÄYHÄ: Siksi, ettei kannattanut. Minä ostin koko farmin. Valmiin. Se tuli huokeammaksi.
ANSU (järkähtämättömänä): Entä kaniinit? Ja hanhet? Ja ankat?
RÄYHÄ: Niitä ei ole ostettu.
ANSU: Ja rahat?
RÄYHÄ (tyynesti): Ne ovat pankissa.
ANSU: Vai niin, vai niin... Näytäppä pankkikirja... (Huutaa.) Näytä!
RÄYHÄ (pelokkaasti, nousee seisomaan): Ei se ole täällä... Se se on ta... tallessa... pa... pankissa.... sekin.
ANSU (jäätävästi): Vai niin. (Annikille) Laita tupaan piimää pöydälle. Ja maitokannuun. Me viemme piimää pojille. (Räyhälle). Pehtoori saa mennä töihin, ei Silta-Maijan kuppilaan.
RÄYHÄ: Mi... mitä...?
ANSU: Sitä, että minä olen isäntä. (Räyhä ja Annikki poistuvat perältä). Kuule, luuletko, että tämä on enää laitaa?
KOUHI (vajoaa istumaan): On, on tämä laitaa, tämä istuminen.
ANSU: Äh, tuo eno, tuo pehtoori, tuo entinen holhooja.
KOUHI: Hän on holhonnut hyvin – itsensä.
ANSU: Tästä nousee juttu, eri juttu... Mi... minä....
IMPI (syöksyy perältä): Pulu! Voi, Pulu!
(Lentää Ansun kaulaan.)
ANSU (koettaa väistää): Tämähän on väijytyshyökkäys! Älähän, älähän, korpraali näkee!
IMPI (kiihkeästi): Nähköön! Minä olen morsiamesi!
ANSU (venytellen): Siltä se voi tuntua... mutta... älähän, älähän... jospa korpraali ei anna lupaa...
KOUHI: Kaartilainen Hätönen ei saa pussata...
IMPI: Kuinka? Miksi?
KOUHI (muka vakavana): Se on liiaksi pussaillut...
IMPI (kirkaisee): Pulu! Onko totta?
ANSU: On se. (Äkillisesti). Kuinka vanha sinä olet?
IMPI (vetäytyy äkkiä syrjään): Hyi, kuinka tyhmiä kysymyksiä? (Teennäisen lapsellisesti). Kuinka vanhalta minä näytän?
ANSU: Maalattuna vai maalaamattomana?
IMPI (hätkähtää rajusti): Mutta Pulu, kuinka sinä tuolla tavalla. Sinä olet muuttunut kauhean tuhmaksi siellä kaartissa.
ANSU: Eikö mitä, minä olen viisastunut. Ja minusta alkaa tuntua siltä, ettei minun pidä mennä naimisiin.
IMPI (pitkään): Niinkö?
ANSU: Niin. Kaikki tytöt tulevat silloin onnettomiksi.
IMPI (muuttaen sävyä, päättävästi): Herra Kouhi, suokaa anteeksi, mutta meillä on Ansun kanssa puhuttavaa kahden kesken... ymmärrättehän...
KOUHI: En minä kyllä tajua, mutta voinhan minä lähteä. (Menee ulos perältä, ovelta). Älä unohda, että lomaa oli vain kaksi tuntia.
IMPI: Pulu, etkö rakasta minua?
ANSU: Hm.
IMPI: Etkö olekaan minua rakastanut.
ANSU: Juu, kun oli pakko rakastaa.
IMPI (on nyyhkyttävinään): Ja nytkö sinä hylkäät minut?
ANSU (myrkyllisesti): Niin, kun sinäkin olet hyljännyt niin monet, miten se olikaan, (Matkien) hienoja miehiä, rikkaita miehiä, kauniita miehiä... (Teennäisen arasti.) En minä uskalla.
IMPI (muistutellen): Mitä sinä olet kuullut. Ah, se Annikki, se käärme, se on sinulle jotakin valehdellut... se, se, se, ei muu kukaan.
ANSU (rauhallisesti): Eipä, eipä. Minä olin vain tuolla äsken... (Viittaa ikkunaan.)
IMPI (painaa sydäntään): Ja siellä...
ANSU: Kuulin kaikki. Niistä hienoista miehistä... ja taidekeinoista ja voiteista ja kuppauksesta ja savikylvyistä, kaikki. Ei sitä voinut auttaa...
IMPI: Mutta se oli leikkiä...
ANSU: Leikkiäpä tietysti. Mutta minä kun en osaa leikkiä... Ja... ja... sinä kai sopisit minulle sittenkin paremmin mammaksi kuin eukoksi...
IMPI (vajoaa istumaan tuolille, järkytetyn tyynenä): Taas meni plöröksi! Taas! Vaikka minulla on plyyssimööpelit ja iso ja pieni tietosanakirja ja gramofooni! (Katselee Ansua.) Kyllä sinä olet muuttunut. Sinä olet viisastunut, olet sinä. Voi, voi, jos et olisi mennyt kaartiin, niin me olisimme onnellisesti naimisissa...
ANSU: Kai me olisimme naimisissa, mutta en minä siitä onnesta mene takuuseen. Oli se vain hyvä, kummallekin, ettei se ripuli oikein onnistunut.
IMPI: Niin, niin! Ja nyt minä taas saan aloittaa alusta! Ohhoh, vaikeaa on saada miestä! Vaikeaa!
ANSU: Mutta sinähän sanoit...
IMPI: Niinhän minä sanoin, mutta... mutta...
ANNIKKI (ovelta): Piimää juomaan!
(Ansu menee Annikin kanssa).
IMPI (yksin, raukean haaveilevasti): Sinne se meni, Pulukin... Ohhoh!
RÄYHÄ (tulee oikealta, varovasti): Impi!
IMPI (väsyneesti): Niin.
RÄYHÄ: Nyt on piru irti!
IMPI: Eikö mitä! Järki on irti!
RÄYHÄ (tulee lähemmäksi): Mitä? Onko sinullekin jotain tapahtunut vai?
IMPI: On.
RÄYHÄ: Mitä, hylkäsikö Ansu?
IMPI (nyökäyttää päätään): Viisastui viime hetkessä.
RÄYHÄ (synkästi): Siinä meni viimeinen toivo. Kaarti viisastutti sen höpelön, niinkuin arvasinkin. Ja minä olen kiikissä.
IMPI: Miten?
RÄYHÄ: Vaikka miten. Epäselvät tilit. Taitaa mennä viimeiset säästöt. Holhoustilitkään eivät ole selvät. Nimismies yrittää jo kimppuun. Minun on paras häipyä näiltä mailta. Kun vain pääsisi...
KOUHI (tulee oikealta): Ei pääse, ei. Vai on pehtoorilla säästöjä. No sittenhän se sopii! Maksaa pois rötöksensä. Ei talosta lähdetä kuin torpasta, eikä torpasta kuin havumajasta.
RÄYHÄ (pelokkaasti): Herra Kouhi, herra kersantti...
KOUHI: Korpraali minä vain olen.
RÄYHÄ: Ei niin kovasti... koetetaan järjestää. (Huutaa). Ansu!
KOUHI: En minä mitään järjestä. Isäntä järjestää. (Huutaa.) Ansu!
ANSU (tulee perältä): Jaa, herra korpraali!
KOUHI: Tämä pehtoori sanoi aikovansa livistää... sillä on kuuleman mukaan tilit epäselvät.
ANSU (mahtavasti): Vai niin, vai tilit! Minä olen melkein aavistanutkin. No?
RÄYHÄ (ilmeet vaihtelevat raivosta pelkoon, sitten äkkiä teennäisen ruikuttavasti): Voi Ansu poika, maailma on johdattanut minut pahaan! (Kuin huono maallikkosaarnaaja). Minä en ole milloinkaan oikein päässyt synnintuntoon, niin, niin tuntoon, tuntoon! Maailma on houkutellut minua puoleensa, makiat juomat ja korttipeli ja hurja seura... Niin, niin, Ansu! Mutta sinusta olen koettanut pitää huolta, olen minä, huolta olen koettanut pitää, aina ja joka paikassa... Niin, niin, holhoojana olen ollut ja syödä olen saanut ja lämmintä on ollut, enkä olisi sinua sotaväkeenkään laskenut... Niin, niin... Mutta maailma on houkutellut ja niin minä olen... tuota... tullut... vähän niinkuin pistäneeksi omiin taskuihini... vanhojen päivien varaksi... ja siksi tilit ovat epäselvät... mutta ei niissä paljon puutu... vain ne ketut ja hanhet ja ankat... ja olisithan sinä kuitenkin ne rahat hävinnyt... olisithan sinä... Niin että anna anteeksi minulle, sukulaisuuden tähden... ja älä ota minulta pois säästöjä, vaivaloisesti ansaittuja... niin, niin, hyvä veljenpoika, valmis minä olen tekemään mitä tahansa... niin, Ansu, vaikka et olekaan ihan veljenpoika, anna tuhmalle enoraukalle anteeksi...
KOUHI: Kappas, kappas, ihan vuotaa kuin öljyttyjä papuja... Vai mitä tahansa teet... ja mitähän voisi tehdä?
RÄYHÄ (surkeasti): Mitä vain, mitä vain... kunhan anteeksi saan... hiljaa lupaan elellä, hiljaa ja rehellisesti...
ANSU: Mi... mitä minun tälle pitääkään tehdä?
RÄYHÄ: Anna hyvän sydämesi puhua.
KOUHI: Ja järjen johtaa. Vai on hopeaketut säästetty? Hm. hm, mitäs tehdään, kaartilainen?
ANSU: En minä tiedä... Eikä ohjesääntö sano mitään...
KOUHI (siirtyy Ansun luo ja kuiskuttelee).
ANSU: Kyllä... niin, sanoin minä...
KOUHI (luo silmäyksen Räyhään ja Impeen): No mitäs mieltä neiti Valmu on? Minkälainen mies on tämä pehtoori oikein? Tehän tunnette toisenne.
IMPI (epäröiden): Niin, hyvä mieshän se on, toiselta puolen... ehkä hän on erehtynyt...
KOUHI: Niin, niin, pitämään Ansua tyhmempänä kuin onkaan. Sattuuhan niitä, erehdyksiä...
RÄYHÄ: Niin, niin, siinä kuulitte, neiti Valmu on oikeassa... Hän tuntee minut ja hän on taattu ja kunnollinen ihminen... Erehtynyt minä olen, erehtynyt...
KOUHI: Vai sitä mieltä pehtoori on taloudenhoitajattaresta. Hm. Ja neiti Valmu takaa taas pehtoorin. Hm, hm. Olettekos te jo kauan olleet sillä kannalla?
RÄYHÄ ja IMPI: Olemme, olemme...
KOUHI: No olkaa sitten edelleenkin. Neiti Valmu on erehtynyt Ansuun nähden. Ei kai hän erehdy pehtooriin nähden?
RÄYHÄ: Ei, ei, kyllä hän on oikeassa. Taattu ja kunnollinen ihminen, naisten parhaita...
KOUHI: Jaa, jaa. No jos nyt pehtoorille annettaisiin anteeksi... isännällä kun on hellä sydän... niin pitäisi toki saada varmuus, ettei pehtoori enää erehdy pistämään ketturahoja taskuunsa... Neiti Valmullahan on huonekalujakin?
IMPI (innokkaasti): On, on, oikeat plyyssimööpelit ja iso ja pieni tietosanakirja ja gramofooni ja ja...
KOUHI: Hm, hm.
IMPI: Kaikki vähittäismaksuilla ostettu. Ja maksettu. Kuitit on.
KOUHI (ivallisesti): No se on selvää taloudenpitoa, se. Toisenlaista kuin pehtoorin tilit. Pehtoori tarvitsisikin sellaisen tilinpitäjän kuin neiti Valmu.
IMPI (alkaen jotakin aavistaa, innokkaasti): Niin, niin, kyllä hän tarvitsisi. (Arasti). Ja kyllähän hän saisikin.
KOUHI: No sittenhän se on selvää... kyllä kai pehtoori ottaa neiti Valmun tilienpitäjättäreksi... naisten parhaita... ikuisiksi ajoiksi... jos isäntä antaa anteeksi ne ketut ja muut luontokappaleet?
IMPI (alkaen jälleen toivoa, kehoittavasti): Niinhän, Jaakko kulta? Mi... minä kyllä suostun... rakastamaan sinua myötä- ja vastoinkäymisissä... Me tulemme hyvin, hyvin onnellisiksi...
KOUHI: No siinä kuulitte! Ei tarvitse enää kosiakaan!
ANSU (hämmästyneenä): Jottako nuo naimisiin? (Ilahtuen). Sehän sopii, se. Jos niin on, niin minä annan enolle anteeksi... (Hammasta purren) vaikka ne hopeiset ketutkin... ja ankat... ja muut... ja tilit.
RÄYHÄ (happamesti, pelokkaasti): Kai minun täytyy suostua... niin, mikäpä siinä... Hm, Impi, no nyt sinä taisit saada viimeinkin miehen... En minä aavistanut, että siksi minä joutuisin... Mutta tuli laskuvirhe...
IMPI (hellästi): Ei se mitään... Niin, nyt taisinkin saada... Viimein... (Asettuu Räyhän viereen ja taivuttautuu hänen puoleensa). Oh, minä olen onnellinen...
ANSU: Olkoon niin.
KOUHI: Sanoi Nikolai toinen. Selvä on.
ANSU (synkemmin): Mutta pehtoorin on lähdettävä...
IMPI (huokaisten onnellisena): Enkä minä sinua jätä.
RÄYHÄ (Kuivasti): Sen minä kyllä uskon.
(Poistuvat perältä.)
KOUHI (nauraa): No se järjestyi sievästi. Räyhä saa olla tyytyväinen. Hapankin omena on sentään omena.
ANSU: Kyllä sinä olet koko korpraali. Mutta se piimä, joka viedään pojille?
KOUHI: Minä lähden katsomaan.
(Poistuu perältä.)
ANSU (miettii hetkisen, itsekseen): Uskallanko minä. Uskallan... enkä taida... Ja uskallan... hitto vieköön, uskallan... Kaartilainen ei pelkää...
ANNIKKI (tulee perältä): Kaikkiko se piimä...?
ANSU (vetäisee tytön keskemmäksi): Annikki! Kuules!
ANNIKKI (tempoilee): Mitä nyt?
ANSU (koomillisen vakavasti): Olenkos minä ruunankummi?
ANNIKKI: Ei isäntä ole, ei.
ANSU: Olenko minä Hätösen höpelö poika?
ANNIKKI: Mitäs isäntä turhia...
ANSU (huutaa): Olenko minä Hätösen höpelö poika?
ANNIKKI: Ei ole, isäntä, ei.
ANSU: Mikäs minä olen?
ANNIKKI: Mistäs minä tiedän... ANSU...
ANSU (ilahtuen): Niin juuri, Ansu... Ansu vain, ei muuta... Annikki, olenkos minä muuttunut?
ANNIKKI: On isäntä muuttunut, ei samaksi uskoisi kuin puolisen vuotta sitten... ei uskoisi...
ANSU: Sellaista se kaarti saa aikaan. Siellä kun tehdään miehiä, miehiä, reippaita miehiä, kovalla kurilla ja murealla muonalla. Jaa, jaa, minä olen paljon viisastunut. Ja pulskistunut! Katsoppa, Annikki! (Röyhistää rintaansa ja kävelee koomillisen mahtavana edestakaisin). Näin kun minä marssin kaupungin kaduilla, niin jo toki tytöt katsovat perään! Ierikkakin on sen sanonut!
ANNIKKI: Niin, niin, kovastihan isäntä on komistunut...
ANSU (ilahtuneena): Älä muuta sano! Ja minä kun ennen en tahtonut päästä lehmäveräjän yli ja nyt mennään vaikka mistä, vaikka piikkilanka-aidoista! Heh! (Kuin muistellen). Niin, olihan aluksi vähän outoa ja nauramaan ne minulle pyrkivät. Mutta kaikkea aikansa. Ei nyt naureta, ei! Hätösen poika kun lähteekin ampumaan, niin siitä on oksat pois! Paljaita kymppejä, kymppejä vain tulee, milloin ei satu silmä pettämään! Ja meistä tulee vielä sellainen ampuja, että ohoh! Annahan olla, meillä liitytäänkin suojeluskuntaan, kunhan kotiin päästään! Ja sitten ammutaan ja opetetaan muille mitä kaartissa neuvottiin! Ei meillä enää vilustuta niinkuin Impi peloitteli.
ANNIKKI (ihailevasti): No, ei isäntää tuntisi, ei...
ANSU (muistaa jotain, epäröi, sitten päättävästi): No, kaartilainen ei pelkää eikä kierrä: huoliiko Annikki minusta, vai.
(Tarttuu kiinni tyttöön).
ANNIKKI (hämmentyneenä): Minä... tuota... ei... tuota, kyllä... voi, kun minä en...
ANSU: Vai pitääkö Annikki korpraalista, Ierikasta?
ANNIKKI: Ei, ei... en minä... siitä...
ANSU: No, huoliiko Annikki. Sukkelaan, sukkelaan, mulla on vain kaksi tuntia tilapäistä ylimääräistä erikoislomaa, jota ei ole merkitty kirjoihin eikä kansiin... Huolitko, Annikki? Anna tulla vain!
ANNIKKI: Mutta kun... kun minä... olen karjakko...
ANSU: Ka, sitähän minä tarvitsenkin... En minä rupea karjakoksi, en toki... No?
ANNIKKI: Jos tuota... sitten.. koetettaisiin...
ANSU: Koetetaan, koetetaan... (Sulkee Annikin syliinsä). Ka, ja nyt pussataan. (Suutelee). Ähä, tämä maistuukin toiselta.
(Suutelee vielä).
ANNIKKI: Antaa olla jo, antaa olla...
ANSU: (innostuen): Kas nyt se vasta alkaakin... Kunhan ollaan kaarti ensin läpikäyty... Se on käytävä... En minä ole vielä liian viisas. Ja sitten aloitetaan. (Yhä innostuneemmin). Kaartilainen ja kaartilaiska. Ja sitten me saamme pieniä sotamiehiä ja sitten niistä kasvaa korpraaleja ja kersantteja ja vääpeleitä ja niin edespäin. Ja kuules, Annikki, niitä pitääkin olla sitten niin paljon, että riittää yksi jokaiseen aselajiin, yksi kenraali Hätönen vähän joka paikkaan, kenraali kaartiin ja kenraali ilmavoimiin ja kenraali tykistöön ja yksi amiraali...
ANNIKKI: Ansu, Ansu, älä puhu noin... Voi...
ANSU: Puhun minä, kun minä olen kerran iloinen... Hei, näin sitä on toimittava: kahden tunnin tilapäinen ylimääräinen erikoisloma ja sillä ajalla hankitaan muonaa ja morsian, ajetaan petkuttajat pois ja puhdistetaan talo!
KOUHI (näyttäytyy piimälekkereineen): Hei, kaartilainen, eteenpäin! Muonakuormasto lähtee!
ANSU (syleilee Annikkia): Käskystä, herra korpraali! Hyvästi ja näkemiin, kaartilaiska! Me tullaan, me tullaan...
(Poistuu perälle).