[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGLTsKv3yFtdpOox0QsqJ1T2nbs7lKxTBr7dEmHZuhVs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1804,"Konstantinopelin valloitus","Horn, W. O. von",1798,1867,"1804-horn-w-o-von-konstantinopelin-valloitus","1804__Horn_W._O._von__Konstantinopelin_valloitus","Kertomus Turkin vallan perustamisajoilta kansalle ja nuorisolle","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1855,1902,16912,112968,false,57282,[24],"Istanbul (Turkey) -- History -- Siege, 1453 -- Fiction",[26,27],"Adventure","Historical Novels","\"Konstantinopelin valloitus\" by W. O. von Horn is a historical account likely written in the late 19th century. The narrative focuses on the events surrounding the Ottoman siege of Constantinople in 1452, primarily through the eyes of an Armenian merchant named Tommaso, who operates undercover as a spy for Sultan Muhammed II. This tale delves into themes of betrayal, ambition, and the complexities of political maneuvering in a tumultuous historical period.  The opening of the book introduces the character of Tommaso, an ostensibly aged Armenian who walks the streets of Adrianople with a keen eye and an ulterior motive. As he interacts with a diverse array of people, from Turkish soldiers to Greek merchants, his keen observations reveal an underlying resentment towards the Greeks, fueled by personal tragedy linked to his father. The narrative paints a vivid picture of the socio-political landscape of the time, setting the stage for Tommaso's dual life as a merchant by day and a scheming spy by night, determined to exact revenge against those who wronged him while serving the interests of the Ottoman Empire. The tensions evident among the characters foreshadow the impending conflict, drawing readers into a world where loyalty is fragile and the stakes are deadly high. (This is an automatically generated summary.)",[],255,"Historiallinen seikkailukertomus sijoittuu Konstantinopolin valloituksen aikoihin vuonna 1453. Teos kuvaa Turkin vallan nousua ja kaupungin piiritystä seuraten tapahtumia muun muassa valepukuisen armenialaiskauppiaan silmin.","W. O. von Hornin 'Konstantinopelin valloitus' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1804. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KONSTANTINOPELIN VALLOITUS\n\nKertomus Turkin vallan perustamisajoilta kansalle ja nuorisolle\n\n\nKertonut\n\nW. O. von HORN\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nU. W. Telén & C:o,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nEräänä päivänä alkupuolella toukokuuta 1452 kulki muudan armenialainen\nAdrianopelin rantakatua pitkin Maritsajoen rannalla olevalle\nvesiportille päin. Hänen päällään oli pitkä, musta kauhtana ja\nomituinen armenialainen lakki syvällä päässä. Hän näytti jo ijäkkäältä\nmieheltä, sillä hänen hartiansa olivat kumarassa ja pitkä, melkein\nvalkoinen parta peitti lähes kokonaan hänen kasvonsa, mutta poskilla\nhänellä oli vielä nuorekas väri. Ammatiltaan hän nähtävästi oli\nkuljeskeleva rihkamakauppias, kuten monet hänen kansastaan. Hän näet\nkantoi edessään leveästä hihnasta pitkulaista neliskulmaista koria,\njossa hän nahkapeitteen alla suojellen säilytti tavaroitaan. Siinä oli\nkalliita ryytejä, tuoksuvia öljyjä ja voiteita, jommoisia turkkilaiset\nnaiset mielellään käyttävät kylvyissään varsinkin voidellakseen\ntuuheata, tummaa tukkaansa kylvyn jälkeen hyvänhajuiseksi.\n\nHänen kasvojensa ilme näytti kylmältä ja välinpitämättömältä, mutta jos\ntarkasti hänen tuikeita, teräviä, levottomasti vilkuilevia, kaikkea\ntähysteleviä silmiään, niin tuli toiseen käsitykseen, ja tuo\nnäennäisesti tylsä välinpitämättömyys näytti olevansa naamari, jonka\ntaakse hänen kansansa koko henkinen sukkeluus ja neuvokkaisuus\nkätkeytyi.\n\nMaritsan toisella puolen olevista ihanoista puutarhoista toi leuto\ntuulen henki tuoksua tuhansista kukista väsynyttä matkamiestä vastaan\nja hänen ohitsensa ylvästä kaupunkia kohden, joka seitsemälle\nkukkulalle rakennettuna, niinkuin vanha Rooma, komeasti loisti laskevan\nauringon kultahohteessa.\n\nJoen rannoilla hyöri kirjavanaan uimamiehiä ja korkeiden muurien\nympäröimissä puutarhoissa käyskenteli paksuihin huntuihin verhottuja\nnaisia, sillä aikaa kun heidän vartijansa, mustat, vahvaruumiiset\nafrikalaiset olivat vahdissa ovilla.\n\nRatsumiehiä uljasten, puhdasrotuisten arapialaisten tammojen selässä\nkiiti ohitse loistavasti koristettuina, niinkuin itämaan tapa vaatii.\nDervishejä hiiviskeli pitkin tietä, ikäänkuin heidän ajatuksensa\nolisivat olleet kaiken maallisen yli korotettuina, ja kuitenkin\npälyivät heidän silmänsä joka taholle, niin ettei pieninkään asia\njäänyt heiltä huomaamatta.\n\nTurkkilaisten joukossa asteli nöyränä kreikkalainen, joka tarkoin\nlaski, kuinka paljon hänen kannatti millekin vastaantulijalle\nkumartaa. --\n\nTurkkilaisten antoi armenialainen rauhassa mennä ohi, jos he eivät\nhäneltä mitään ostaneet; mutta kun tuli joku kreikkalainen, joka\nmilloin käyttäytyi nöyrästi kuin orja, milloin taas ylimielisesti kuin\nkäskijä, silloin välähti hänen silmässään kamala loiste ja syvälle\njuurtunut kansallisviha tuli pian ilmi.\n\nAivan lähellä sitä paikkaa, mistä tie jyrkästi kääntyi portille, kasvoi\niso surupaju Maritsan aaltojen kostuttamana, ja sen hienojen,\nriippuvien, mutta tuuheutensa kautta varjoisten oksien suojassa oli\nkivipenkki, joka ei ainoastaan houkutellut levähtämään, vaan myös\nerittäin hyvin sopi myymäpaikaksi hänen voiteilleen, öljyilleen ja\nryydeilleen. Siihen istahti armenialainen. Tuontuostakin koetti hänen\nkatseensa mitata näköpiirin reunaa lähenevän auringon korkeutta.\n\nTästä hän saattoi nähdä portin lävitse jokseenkin kauvas sitä kaupungin\nkatua pitkin, joka päättyi vesiporttiin.\n\nEloisan näytelmän mitä erilaisimpia jalkamiehiä ja ratsastajia, joita\nkulki ulos ja sisään, keskeytti juuri nyt osasto janitshareja, jotka\nlähestyivät, heidän päällikkönsä, aga, istuen korkealla ratsun selässä.\n\nSotilaallisesta järjestyksestä heidän marssiessaan ei ollut\npuhettakaan. He juoksivat sekaisin, puhelivat, nauroivat, laskivat\nleikkiä, kiusottelivat ohikulkijoita raa'alla tavalla ja käyttäytyivät\njotakuinkin niin kuin sellaiset, joille kaikki on sallittua, ja joita\nkohtaan oikeutetusta pelosta ja kammosta kaikki osottautuivat nöyriksi\ntai, jos suinkin mahdollista, väistyivät heidän tieltään.\n\nArmenialainen ei voinut toivoa pääsevänsä heidän käsistään, sillä hän\nei nähnyt mitään pakotietä: mutta hän veti nopeasti nahkapeitteen\nsirojen rasioittensa, lasien ja puusäiliöitten päälle ja pani sen\nsoljet niin tiukkaan kiinni kuin hän suinkin sai, koska hän pelkäsi\nrohkeita kopalluksia.\n\nHän oli juuri saanut sen tehdyksi, kun he tulivat kohdalle.\n\nMuudan löi lakin hänen silmilleen, toinen nyhtäsi häntä parrasta;\njokaisella oli pilasana varalla, mutta ei yksikään ollut loukkaava tai\nhävytön, ja armenialainen antoi heille takaisin milloin leikillisesti,\nmilloin terävästi ja ähitellen, niin että naurun rähähdys seurasi hänen\nsanojaan ja halu häntä härnätä tuli vaan suuremmaksi.\n\nKreikkalainen, jota turkkilainen vihasi enemmän kuin armenialaista, ei\nolisi päässyt niin vähällä pälkähästä, kuin Armenian vuoriston\npikkukauppias, joka nähtävästi tunsi ne, joiden kanssa hän oli\ntekemisissä. --\n\nNyt lähestyi aga.\n\nHän oli komea, noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla oli ilmeikkäät,\nkauniit kasvot ja suuret, terävät silmät.\n\nArmenialainen nousi ylös, paljasti päänsä ja sanoi: \"Rauha olkoon sinun\nkanssasi!\"\n\n\"Tommaso!\" sanoi Muktar-aga, katsoen häneen hämmästyneenä. \"Sinä olet\nkauvan viipynyt poissa, ja sinua odotetaan hartaasti. Älä viivyttele!\nMinulla oli palatsin vartio viime yönä ja ankarin käsky päästää sinut\nsisälle mihin aikaan yöstä tahansa.\" Hän oli ratsastanut aivan\narmenialaisen luo ja puhui nämä sanat niin hiljaa, ettei niitä paitsi\nhäntä kukaan voinut kuulla.\n\n\"Kiitos sulle Muktar-aga\", vastasi armenialainen. \"Tommaso rientää,\nminkä hän vain huomiota herättämättä suinkin voi.\"\n\nSillävälin kun janitsharien aga meni nopeasti etenevien miestensä\nperästä, nousi armenialainen, joka uudestaan oli istuutunut\nripustaakseen kantokorinsa selkäänsä, jokseenkin reippaasti ja astui\nnopeammin ja rivakammin, kuin hänen ikänsä oikeastaan olisi sopinut\nmyöntää, portista kaupunkiin, raivasi itselleen yhä lisääntyvässä\nväkitungoksessa tietä niin paljon kuin hän voi, ja poikkesi\nensimäiselle oikealle kääntyvälle kadulle päästäkseen sille kukkulalle,\njolla oli suurherran laaja palatsi, joka nyt ihmeellisesti loisti\nlaskemaisillaan olevan ilta-auringon valossa.\n\nKun hän aikoi astua selkoselällään olevasta portista palatsin suureen\npihaan, niin sulki häneltä tien vahdissa oleva janitshari.\n\n\"Takaisin, giauri!\" ärjäsi hän hänelle.\n\nTommaso, joksi aga oli häntä nimittänyt, mainitsi nimensä, ja\njanitshari vavahti säikähtäen, astui syrjään ja antoi hänen\nesteettömästi jatkaa matkaansa.\n\nLähellä palatsin ovea riensi neekeri häntä vastaan. Se oli sulttaanin\nkapidschi, Ferik bei.\n\n\"Siinäkö sinä viimeinkin olet?\" sanoi hän. \"Olen jo kauvan sinua\nodottanut, ja usein on sinua minulta kysytty. Tule kiireesti!\" sanoi\nhän sitten, otti armenialaisen kädestä kiini ja vei hänet ulkonevan\ntornin ympäri pienelle muurin ovelle, jonka taa molemmat katosivat.\n\nEi viipynyt kuitenkaan kauvempaa kuin korkeintaan kymmenen minuuttia,\nniin tuli neekeri taas ulos kukoistavan nuoren miehen seurassa, joka\nkävi aivan suorana, jonka vartalo tosin näytti hoikalta ja hienolta,\nmutta kuitenkin yhtä voimakkaalta kuin notkealta. Hänellä oli\narmenialaisen viitta ja lakki, mutta ei kukaan olisi tuntenut häntä nyt\nsamaksi valkopartaiseksi vanhukseksi, joka vähäistä ennen oli neekerin\nkanssa hävinnyt saman portin taakse, josta hän nyt niin ihmeellisesti\nmuuttuneena ja nuortunneena astui esiin.\n\n\"Suurherra on kioskissa, Haik Tommaso\", sanoi neekeri tuttavallisesti\navatessaan puutarhan porttia. \"Sinä tunnet täkäläiset tiet yhtä hyvin\nkuin minäkin, vieläpä useita, joita minä en tunnekaan\", lisäsi hän\nhiljaa, työnsi Tommason puutarhaan, lukitsi nopeasti portin hänen\njälestään ja kätki avaimen vyönsä alle.\n\nHaik, joksi turkkilaiset armenialaisia ja nämä itsekin itseään\nnimittivät erään hyvin kuuluisan Haiko nimisen kansallissankarin\nmukaan, astui puutarhan hämärille, viileille varjokäytäville ja osoitti\nepäröimättömällä etenemisellään, kuinka totta neekeri oli puhunut. Pian\nnäki hän kioskin, komean huvimajan, jota kohden hän rauhallisesti\nasteli.\n\nOrjat, joita oli suuri joukko jonkun matkan päässä kioskin ympärillä,\ntunsivat hänet, lausuivat hänelle ystävällisesti hymyillen puoli ääneen\n\"salaminsa\" ja osoittivat raskaita kultakoristeisia oviverhoja, jotka\nsulkivat kioskin etusalin holvikaarioven.\n\nVaikka nuoren Haikin askelet, itsessään kepeät ja joustavat, tuskin\nolivat kuultavat teiden hienolla hiekalla, niin kuitenkin käsi, musta\nkuin sysi, nosti raskaan oviverhon, kun hän vielä oli jonkun matkan\npäässä, ja naama, niin ruma kuin aito neekerin naama kuuna päivänä voi\nolla, kurkisti esille uteliaana.\n\nMutta tuskin huomasi neekeri Haikin, kun hänen naamansa meni irvalleen,\nhänen leveä suunsa vetäytyi vielä leveämmäksi korvia kohden, paksujen\nhuulten välistä tuli näkyviin kaksi riviä lumivalkeita hampaita, --\neikä tämä neekeriystävyyden täysikelpoinen ilmaus tarkoittanut ketään\nmuuta kuin Haikia, jolla oli jokaiselle varalla ystävällinen sana ja\nhyväntahtoinen neuvo, jos sitä tarvittiin, ja josta tiedettiin, missä\narvossa Padishah häntä piti.\n\nRuma neekeri viittasi, ja Haik astui keskeltä jakaantuvan oviverhon\nläpi huoneeseen, jossa tosin oli kallisarvoiset matot lattialla, mutta\nei muita koristuksia kuin pieni suihkulähde, jonka vesisäteet\npulppuelivat hopeaisesta torvesta. Takaisin pudotessaan sen pisarat\nkokoontuivat maljaan, jonka sisusta kaunistivat kalliista kivistä\nkokoonpannut kasvi- ja kukkakuviot, niin sanotut arabeskit.\n\nTämän, oikeastaan eteisenä käytetyn huoneen ulko-oven vastapäätä oli\ntoinen samanlainen ovi, jonka sulki vielä runsaammin kullalla\nkoristettu verho, ja oven toisella puolella, joka vei suurempaan\nsaliin, oli varsinainen vastaanottohuone, jossa mahtoi olla\n\"uskovaisten hallitsija\", kuten turkkilainen nimittää sulttaaniaan;\nsillä sitä, että hän todella oli siellä, ei voinut aavistaa siinä,\nmissä neekeri ja Haik seisoivat, kun ei sieltä kuulunut mitään ääntä.\n\nHaik osoitti kädellään sisähuoneeseen päin ja katsoi kysyvästi\nneekeriin. Tämä ymmärsi kysyvän liikkeen ja pannen sormensa huulelleen\nantoi merkin, ettei ollut lupa puhua sanaakaan ääneen.\n\nTuokion kuluttua tuli vastaanottohuoneesta vanha parrakas turkkilainen,\njonka Haik huomasi oviverhon liikahtaessa. Hän astui nopeasti neekerin\nkohottaman raskaan oviverhon isojen poimujen taa, ja vanhus astui ulos\nkioskista häntä huomaamatta.\n\n\"Kuka se oli?\" kysyi Haik neekeriltä. \"Mureddin, toinen visiiri\",\nsanoi neekeri, \"hurja, kiivas mies, joka on laivaston päällikkö,\nkapudan-pasha.\"\n\n\"Kiivaat myrskyt eivät kestä kauvan!\" nauraa hihitti viekkaan näköisenä\nHaik ja jatkoi sitten: \"ilmoita minut suurherralle!\" --\n\nNeekeri pujahti oviverhojen lävitse melkein heilauttamatta niiden\nsuuria poimuja ja ilmestyi seuraavassa silmänräpäyksessä uudelleen\nviitaten nuorelle armenialaiselle.\n\nTämä oli juuri kerrotun kohtauksen aikana heittänyt lakkinsa sohvalle,\njoka oli huoneen seinustalla, oli ohkasilla sormillaan pyyhkäissyt\notsaltaan kiharaista, aaltoilevaa tukkaansa, joka nyt valui alas\nsilkinhienoisissa kiemuroissa hänen leveille hartioilleen asti, ja\nastui nyt kokonaan syrjään nostettujen oviverhojen lomitse\nkeisarilliseen vastaanottohuoneeseen, missä ovea vastapäätä suurherra\nlepäsi leveällä, vaaleanvihreällä venetsialaisella sametilla\npäällystetyllä sohvalla.\n\n\"Uskovaisten hallitsija\" oli iso, vahva mies parhaassa miehuuden\nijässä. Mutta vaikka hänen vartalonsa olikin voimakas, niin näkyi\nkuitenkin hänen kauniissa kasvonpiirteissään hieman ventomielinen ilme.\nVaaleanruskea, hiukkasen punertava, kiharainen parta ympäröi hänen\nleukaansa, suutansa, vieläpä peitti puolet poskiakin. Kauniisti\nkaarevien kulmakarvojen alta katseli kaksi suurta, kaunista, ilmeikästä\nsilmää, jotka, sen näki niistä, mahtoivat voida singahutella pelottavia\nvihan salamoita. Otsa hänellä oli korkea ja tuskin vähääkään ryppyinen.\nTukasta ei näkynyt jälkeäkään ei ohimoilla eikä niskassa, vaan sen\npeitti vaalean vihreä, erinomaisen hienosta vaatteesta tehty turbaani,\njota otsan puolelta oli kiinipitämässä yksi ainoa välkkyvä, tavattoman\nsuuri timantti.\n\nValkoinen, poimukas puku verhosi mahtimiehen vartaloa paljasta kaulaa\nmyöten. Vyötäisiltä piti sitä koossa useita kertoja ympäri kiedottu\nhienon hieno hindostanilainen saali, johon oli pistettynä jalokivillä\nkoristettu käyrä tikari kultaisessa tupessa.\n\nHuoneessa, joka ei ollut kovin suuri, olivat seinät verhotut raskailla\nvaaleanvihreillä silkkikankailla samoin kuin pehmeät untuvapatjat,\njoita oli pitkin seiniä, samanvärisellä vahvalla sametilla\npäällystetyt; sillä vihreä oli Muhamedin, profeetan, lempiväri, eikä\nsen käyttämiseen ole lupaa muilla kuin profeetan jälkeläisellä ja\nnäkyväisellä edustajalla, \"sulttaanilla\", \"suurherralla\" eli\n\"uskovaisten hallitsijalla\", jolla myös on padishahin arvonimi.\n\nHaik astui sisälle, kumarsi kolmasti melkein maahan saakka, heittäysi\nsitten polvilleen ja kosketti kolmasti maata otsallaan ja jäi siihen\nasentoon, siksi kun suurherra häntä puhutteli ja käski nousemaan ylös.\n\nSuurherra kohensihe nopeasti patjallaan, työnsi paksun käärön vasemman\nkäsivartensa alle, niin että hän tuli puoleksi istuvaan asentoon, ja\nsanoi sitten kaunissointuisella äänellä hyväntahtoisesti: \"nouse ylös,\nHaik Tommaso, ja istuudu!\"\n\nArmenialainen nousi seisomaan ja pannen molemmat säärensä alleen\nristiin istuutui pehmeälle lattiamatolle.\n\n\"Et ole minulla koskaan vielä näin kauvan odotuttanut, Haik\", sanoi\nsuurherra.\n\n\"Se, joka kantaa raskasta taakkaa, ei jaksa kiiruhtaa, korkea herra\",\nsanoi Haik, \"ja se, jolla on vaan kaksi silmää nähdä, tarvitsee aikaa\nnähdäkseen saman, mitä neljä silmää ennättäisi nopeammin nähdä.\"\n\n\"Painon mukaanhan palkka määrätään\", sanoi sulttaani hymyillen ja\nmerkitsevästi.\n\n\"Uskovaisten hallitsija\", alkoi nyt Haik puhua katsoen sulttaania\nsilmiin, \"sinä tiedät, että vanhan Bytsantiumin muureja on pitkälti ja\nminun tehtäväni oli tutkia ne tarkoin ja tehdä siitä sinulle selkoa.\"\n\n\"Niin on, ja minä toivon, että sinä olet niitä tyystin tarkastellut ja\nannat minulle riittäviä tietoja\", sanoi suurherra. --\n\n\"Sinun orjasi on tehnyt velvollisuutensa\", vastasi Haik, \"mutta sinä\ntiedät myös, että nuo kirotut kreikkalaiset eivät luota Haikiin, ja\npitävät tarkkaa vahtia nykyään.\"\n\n\"Sinuun nähden heillä on siihen täysi syy\", sanoi suurherra, ja hänen\nkaunis suunsa vetäytyi pilkalliseen hymyyn.\n\n\"On kyllä, se on totta\", jatkoi Haik; \"sillä he ovat murhanneet minun\nvanhan isäni, he ovat hänet ja minut tehneet kerjäläisiksi. Kirotut\nolkoot he, niin kauvan kuin yksikään siitä uskottomasta kansasta on\nelossa!\"\n\n\"Sinä palkitset heille runsaalla mitalla\", ivasi sulttaani.\n\n\"Kostoa olen minä heille vannonut, ja kosto on suloinen!\" vastasi Haik\nsäihkyvin silmin.\n\n\"Hyvä\" vastasi sulttaani. \"Tule asiaan! Mitä sanovat he linnan\nrakentamisesta Bosporon rannalle?\"\n\n\"He näkevät siinä ansan, jommoisia viritetään viekkaalle ketulle,\nvieläpä enemmänkin, he huomaavat siinä varman vaaran kaupungille, joka\noikeastaan käsittää koko keisarikunnan\", vastasi Haik, jonka sisu\nkiehui vihasta. \"Sen ulkopuolellahan sinä olet valtakunnan herra.\"\n\n\"Eräs sanoi\", jatkoi Haik, kun sulttaani oli vaiti: \"Jos sulttaanilla\nolisi voimakkaita kanuunoita, niin hän voisi kokonaan sulkea Bosporon.\"\n\n\"Niin, voimakkaita kanuunoita!\" toisti sulttaani haikein mielin\npuoliääneen.\n\nHaikin tarkka korva oivalsi suurherran lauseen. \"Kaupunkilaisilla\",\nsanoi hän, \"ei totisesti ole liiaksi raskasta tykistöä! Mutta se on\nvarma, korkea herra, että jos vastarakennetulla merilinnalla olisi yksi\nainoakaan kunnollinen kanuuna, niin pitäisi voida ampua upoksiin\njokikinen kaleeri, jok'ainoa kauppalaiva! Mutta tämä ei ole ainoastaan\nminun ajatukseni, sen on lausunut eräs, joka myös voi auttaa, ja jota\nKonstantinopelissa kohtelevat niinkuin jokaista, joka sokaistua neuvoo\nhyvään tai ojentaa kätensä tarjotakseen viimeistä tukea mainehikkaan\nItärooman keisarikunnan kurjalle olemassa ololle. Ja siitä huolimatta,\nettä he ovat hukassa, jos sinä, korkea herra, käyt heitä ahdistamaan,\novat he kyllin sokeita, ajaakseen luotaan miehen, joka toki osaisi\nainakin valaa heille tulikitoja.\"\n\nMuhamed II hypähti ylös. \"Kenestä sinä puhut Haik?\" kysyi hän nopeasti.\n\n\"Kanuunanvalajasta!\" vastasi Tommaso.\n\n\"Voitko sinä hankkia hänet minulle, jos hän mihinkään pystyy?\" kysyi\nsuurherra nopeasti ojentautuen ihan suoraksi seisomaan.\n\n\"Minä en tiedä, mitä hän kykenee aikaan saamaan\", vastasi\narmenialainen; \"mutta se kai puhunee kumminkin hänen puolestaan, että\nkeisari on pitänyt häntä työssään, kunnes rahat ja kanuunoihin\ntarvittava metalli loppuivat. Muutoin unkarilaista ei haluta kärsiä\npuutetta uskottomain kreikkalaisten tähden. Hän aikoo mennä Wieniin.\"\n\n\"Pidätä hänet menemästä!\" huusi kiivaasti sulttaani. \"Eihän hän vaan\nliene vielä lähtenyt kaupungista, kun sinä sinne palaat?\"\n\n\"Voit rauhoittua, korkea herra\", sanoi Haik iloiten niistä toiveista,\njoita hän voitti ystävälleen Orbanille; \"ei hän pääse lähtemään, kun\nhänellä ei ole rahaa eikä voi saadakaan virkamiehiä lahjomatta. Jos hän\nnostaa siitä melua, niin he panevat hänet torniin seitsemän lukon ja\nsalvan taa, eikä yksikään ihmiskorva kuule häntä, kun hän huutaa\noikeutta avukseen! -- Jumala varjelkoon häntä olemasta kyllin tyhmä\nniin menetelläkseen; muutenhan sinun keisarillinen korkeutesi\nmenettäisi hänet.\"\n\n\"Jo huomenna pitää sinun jälleen olla Konstantinopelissa\", huudahti\nsulttaani. \"Se mies minun pitää saada käsiini!\"\n\n\"Sen pitää tapahtuman, korkea uskovaisten hallitsija\", sanoi Haik,\n\"mutta Orbanilla ei ole rahaa, ja hyvin ansaitsemaansa palkkaa\nodottaessaan hän on velkaantunut.\"\n\n\"Tiedätkö sinä, mitenkä paljo hänellä on saatavaa keisarilta?\" puuttui\nsulttaani nopeasti Haikin puheeseen. \"Minä maksan sen hänelle ja annan\nkaksinkertaisesti, mitä nämä giaurit ovat hänelle luvanneet, mutta\njättäneet antamatta. Sano se hänelle. Muhamed pitää sanansa!\"\n\n\"Hän on sinun, korkea herra\", sanoi Tommaso täysin varmana\nonnistumisestaan.\n\n\"Hyvä\", vastasi sulttaani, \"siitä ei sinulle ole koituva vahinkoa!\nMutta nyt kerro pian, mitä olet havainnut!\"\n\n\"Muurit ovat vielä oivallisia niiltä kohden, missä ne vielä ovat\nroomalaista tekoa, ja tornit lujia\", sanoi Haik; \"mutta pitkät jaksot\novat kovin huonossa kunnossa. Orbanin kanuunat puhaltavat ne pois\nniinkuin lapsen henkäys kevyen höyhenen!\"\n\nNäin sanoen pisti hän kätensä povelleen, pitkän mustan kauhtanansa alle\nja veti esiin käärön, jonka hän levitti sulttaanin eteen\nkallisarvoiselle lattiamatolle.\n\n\"Kas tässä, korkea herra ja käskijä, minun pitkällisen ja vaarallisen\ntyöni hedelmä. Jos nuo uskottomat olisivat saaneet minut kiini, niin he\nolisivat kuristaneet minut kuoliaaksi, niinkuin he tekivät minun\nsyyttömälle isälleni, koska hän tarvitsi rahaa, jota keisari oli\nhänelle velkaa, mutta ei voinut maksaa. -- Katsos tässä nämä paikat,\njotka olen merkinnyt punaisella värillä, ovat muurin heikoimmat kohdat.\nSinä saat siitä helposti selon, kun minun karttani kuvaa vaan kaupunkia\nmaan puolelta. He puuhaavat parast'aikaa innokkaasti muurien\nkorjaamista; mutta kunnes raha joutuu keisarin kukkarosta köyhän\ntyömiehen tai mestarin käsiin, joka antaa kalkkia muurausruukkiin, ei\nsiitä ole mitään enää jälellä, ja kalkin asemasta pannaan pelkkää\nsavea, joka päältä päin valkaistaan, niin että se näyttää kalkilta ja\nkuitenkin on vaan haurasta kuin savi. Petosta ylhäältä alas asti, siinä\non kreikkalaisten rehellisyys, joka vanhastaan on tullut sananparreksi.\nRakennus on laho ja mätä. Miekka riippuu heidän päänsä päällä, ja kun\nolisi aika varustautua, istuu keisari yhtenä Rooman paavin kanssa,\nsaadakseen aikaan länsi- ja itämaisen kristillisen kirkon yhtymisen! --\nHa ha ha!\"\n\n\"Herra, yhtä hyvin kuin sinä saat tulen yhtymään veteen, niin onnistuu\ntämäkin! Ja tälle horjuvalle perustukselle rakentaa pelastuksensa\nmahtinsa menettänyt kreikkalainen, tuo tutiseva pelkuri, eikä lujaan\nkäsivarteen ja oikeaan uljuuteen.\"\n\n\"Sellaiset perustukset eivät pidä\", sanoi sulttaani hymyillen ja katsoi\nsäihkyvin silmin pitkää paperikaistaletta, jonka Haik oli levittänyt\nhänen eteensä.\n\n\"Mitenkäs on varustusväen laita?\" kysyi hän sitten kohottaen nopeasti\nkatseensa armenialaiseen.\n\nTämä kohautti hartioitaan.\n\n\"Se, jonka täytyy kerjätä, on köyhä\", sanoi hän sitten pilkallisesti\nnauraen. -- \"Hän, joka sanoo itseään Kreikan keisariksi, kerjää apua\nlatinalaisilta. -- He taas ovat kaukana sinun valtasi tuottamasta\nvaarasta, eikä se, jonka oma kotinurkka ei ole tulessa, viitsi tulla\ntulta sammuttamaan. Herra, kun sinä ja sinun jalot esi-isäsi tempasitte\nirti Kreikan keisarikunnasta maakuntia ja maita toisen toisensa\nperästä, niin katselivat Europan herrat sitä rauhallisina ja arvelivat:\nKaukana maalitaulusta on turvassa laukaukselta. Mitä se minua liikuttaa\njos pelkurimaiselta kreikkalaiselta kynitään höyhenet, että hän vihdoin\nnäyttää sellaiselta, jollaiseksi kreikkalainen Plato kerran kuvasi\nihmistä, sanoen häntä höyhenettömäksi kukoksi? Kiekua kai kreikkalainen\nvielä voi, mutta taistella häntä ei haluta, koska hän pelkää saavansa\nnaarmuja omaan nahkaansa. Sentähden kerjää hän nyt apua italialaisilta\ntasavalloilta, paavilta, länsimaiden keisarilta. Luuletko sinä\nlänsimaalaisten unohtaneen ristiretkien ajat ja kreikkalaisten\nsilloisen käytöksen? Arveletko kauppiaan menevän pitemmälle kuin hänen\netunsa ulottuu? Jos mieli saada apua Venetsialta ja Genualta, niin\nJumala armahtakoon! -- Sinä voit huoleti käydä päälle uskonrohkeine\njoukkoinesi. Vastustajaisi puolustusjoukot eivät ole loitolta\nkoottuja!\"\n\n\"Luuletko niin?\" kysyi suurherra totisena.\n\n\"Kah\". huudahti armenialainen, \"luuletko sinä, että minua haluttaisi\npanna päätäni pantiksi, jonka sinun kapidshisi voi laskea jalkaini\njuureen?\"\n\n\"Palkkasoturien värväämiseen tarvitaan rahaa\", jatkoi Haik, \"mutta\nvaikka sitä olisikin, niin kreikkalaisen saastainen saituus ei sallisi\nsiitä paljoa käytettävän; mutta sitä puuttuu kaikista rahastoista, ja\ntoivehikkaasti katsotaan länsimaihin, jotka antavat yhtä vähän rahaa\nkuin sotilaitakaan. Venetsialaiset ja Genualaiset ovat ainoat, joilla\nsitä on, ja he osaavat kauppiaina pitää sitä oikeassa arvossaan. 'Minä\nannan, jotta sinä annat', se on vanha roomalainen oikeusperustus. Sinä\nnäet, kuinka pitkälle se riittää. Oikeata osanottoa ei ole\najateltavissakaan siinä, missä vain oma etu on määrääjänä.\"\n\n\"Teetpä surullisen kuvauksen keisarin tilasta, Haik\", sanoi sulttaani\nnähtävästi hyvillään.\n\n\"Surullisen, mutta todellisen!\" vastasi armenialainen.\n\nSulttaani nousi ylös, avasi salaisen oven ja veti esille nahkaisen\nkukkaron, jonka hän ojensi Tommasolle.\n\n\"Se on kultaa, oikeita venetsialaisia kultatukaattia ja tsekiinejä\",\nsanoi hän. \"Nyt mene ja toimita tänne minulle se kanuunanvalaja!\"\n\nHaik otti kultakukkaron, kumarsi syvään ja kätkettyään sen\nhuolellisesti povelleen avaran viittansa alle, kiitti sulttaania ja\npoistui lähteäkseen taas vanhana pitkäpartaisena armenialaisena\nrihkamakorineen paluumatkalle Konstantinopeliin, joka onnistui hänelle\nvaaratta.\n\nUnkarilainen Orban oli tukalassa asemassa. Hänen varansa olivat\nloppumaisillaan, eikä keisari taipunut hänen tuumiinsa osaksi siitä\nsyystä, että häneltä todella puuttui varoja, osaksi koska hän toivoi\nsaavansa vältetyksi Adrianopelista uhkaavaa myrskyä kaikenlaisilla\nverukkeilla ja hänen arvoaan alentavalla rukuustamisella.\n\nErään saaristolaiskreikkalaisen pitämässä pahanpäiväisessä merimiesten\nmajatalossa lähellä meren rantaa, siinä kohden, missä se pistäkse\nsyvälle molempain niemenkärkien väliin, istui tuo miesparka, joka näki\nkaikissa toiveissansa surkeasti pettyneensä. Hän nojasi huolten\npainamaa päätänsä oikeaan käteensä ja mietti, miten hän saisi henkensä\nelätetyksi lähinnä seuraavana aikana.\n\nAnniskeluhuone oli tyhjä, ei edes isäntäkään ollut tuvassa, kun äkkiä,\nmelkein kuulumattomasi, vanha Haik astui sisälle ja istuutui\nhuomaamatta surullisiin mietelmiin vaipuneen unkarilaisen viereen.\n\n\"Mestari\", alkoi hän puoliääneen, ja unkarilainen, joka luuli olevansa\nyksin säpsähti. \"Mestari, sinun hommasi eivät näytä käyvän toivomustesi\nmukaan?\"\n\n\"Kirotut olkoot nämä bytsantilaiset!\" huudahti Orban. \"Minä tiedän,\nettä hirttonuora on heidän kaulassaan, mutta he ovat valheen ja\npetoksen, saituuden ja ahneuden sokaisemia, He viivyttelevät maksujaan,\nminun rahani loppuvat, ja mihin voin minä ryhtyä vieraassa kaupungissa\nilman ansiota?\" Niin huusi hän purkaen suuttunutta sisuaan.\n\n\"Lähde pois!\" kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.\n\n\"Hyvähän sinun on puhua, Haik\", vastasi Orban. \"Minnekä pitää minun\nkääntyä, jossa taidollani voin ansaita leipää? Tiedätkö sinä kaupunkeja\ntai luostareita, jotka tarvitsevat kelloja, ruhtinaita, joille voisin\nvalaa kanuunoita?\"\n\n\"Tiedän jälkimäisiä\", kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.\n\nUnkarilainen kääntyi nopeasti hänen puoleensa: \"Puhutko sinä tosissasi,\nTommaso?\"\n\n\"Minä tunnen sinun tilasi, Orban\", vastasi hyvin hiljaa armenialainen.\n\"Mikä oikeuttaa sinua luulemaan, että minä lasken leikkiä näin\ntotisessa, jopa tukalassa asemassa? Ole vallan vakuutettu, että minä\ntäydellä todella tarkoitan sitä, mitä sanoin.\"\n\n\"Niinpä puhu selvemmin!\" ahdisti Orban.\n\n\"Vielä yksi seikka ensin\", sanoi armenialainen, \"onko sinusta\nyhdentekevää, ketä sinä palvelet?\"\n\n\"Minä palvelen sitä, joka minulle maksaa!\" vastasi Orban nopeasti\nkysyjälle. \"Missä puute on oven edessä, ei valinta ole vaikea.\"\n\n\"Siinä sinä olet oikeassa\", vastasi Tommaso; \"mutta toinen seikka on\nmieleinen, toinen vastenmielinen ja siihen on usein kaikenlaisia\nkummallisia syitä, toisinaan ei mitään syitä, ja ikäänkuin hämärä,\nmutta voimakas vaisto meitä toisaalla vetää puoleensa, toisaalla\ntyöntää pois. Etkö tiedä sitä kokemuksesta?\"\n\n\"Sekin on totta ja oikein; mutta Haik, usko minua, minä palvelen\njokaista mielelläni, mutta en vaan näitä petollisia bytsantilaisia. Se\non minun ajatukseni!\" sanoi unkarilainen vakaasti.\n\n\"Vai niin, siis turkkilaisiakin?\" kysyi Haik hymysuin ja tutkistellen.\n\n\"Miksikä en?\" huudahti Orban. \"He ovat rehellisempiä kuin\nkreikkalaiset, ja sulttaani pitää sanansa uskollisesti, siitä on hän\ntunnettu.\"\n\n\"Nyt pitää minun sinulta kysyä, puhutko sitä tosissasi\", sanoi\narmenialainen viekkaasti hymyillen.\n\n\"Ihan tosissani\", vakuutti Orban painaen oikean kätensä vakuudeksi\nrintaansa vasten.\n\n\"No niin on asiasi selvillä\", vastasi Haik, \"sinä olet tästä hetkestä\nlähtien suurherran Muhamed toisen palveluksessa! Kuinka paljon\nkäsirahaa sinä vaadit, sano!\"\n\n\"Haik, minä hämmästyn\", sanoi Orban ihmeissään tarkastellen terävin\nsilmin armenialaista. \"Onko sinulla valtakirjaa, Haik, älä petkuta\nminua!\"\n\n\"Puhuisinko minä sillä tavalla, ellei minulla sitä olisi?\" kysyi\narmenialainen. \"Paljonko käsirahaa sinä tahdot?\"\n\n\"Eikö sinusta kaksikymmentä tsekiiniä ole liikaa?\" kysyi Orban.\n\n\"Ei\", vastasi Haik hyvillään siitä, ettei hän häneltä enempää vaatinut,\nja painoi pyydetyn summan hänen kouraansa.\n\nIlonvälähdys näkyi Orbanin kasvoissa. \"Paljonkohan luulet suurherran\nantavan minulle palkkaa?\" kysyi hän iloissaan.\n\n\"Sitä minä en tiedä\", vastasi Tommaso; \"mutta vähää sinä et saa pyytää,\nsillä kanuunanvalajaa hän tällä kertaa tarvitsee. Hän haluaa kanuunoita\nvoidakseen ampua upoksiin laivoja, jotka kulkevat hänen uuden linnansa\nohi, eivätkä tahdo mukautua tullia maksamaan.\"\n\n\"Niitä pitää hänen saaman\", huudahti unkarilainen, \"entäs metallia ja\nrahaa!\"\n\n\"Niitä ei sinulta tule puuttumaan, koska niitä ei häneltä puutu\",\nvakuutti Haik.\n\n\"Milloinka me lähdemme Adrianopeliin?\" kysyi innostuneena unkarilainen\nnousten ylös.\n\n\"Huomenna!\" vastasi Tommaso.\n\nIsäntä tuli sisälle ja esti keskustelua jatkumasta, joka nyt kääntyikin\nmuihin asioihin.\n\nPäivää myöhemmin vei neekeri, joka oli Maritsan rannalla olevassa\npuutarhassa sulttaanin kioskin ovenvartijana, Haikin uudestaan siihen\nhuoneeseen, jonka me jo tunnemme.\n\nTällä kertaa suurherra ei ollut yksin. Visiiri Halil pasha oli hänen\nluonaan.\n\n\"Kas, siinähän on Haik!\" huudahti sulttaani, kun nuori armenialainen\nkäärmeen tavoin kuulumattomasti luikahti sisälle. \"Oletko tuonut\nmestarin mukanasi?\"\n\n\"Ja lujasti käsirahalla sitonut!\" vastasi Haik alamaisesti\ntervehdittyään.\n\n\"Halil pasha korvaa sen sinulle\", sanoi sulttaani. \"Sinun\npalkitsemisesi on minun asiani! Missä hän on?\"\n\n\"Sinun tarvitsee vaan käskeä, korkea herra\", sanoi Haik, \"hän odottaa\npuutarhassa.\"\n\nHeti tuotiin Orban sisälle. Hän oli solakka, kaunis, vielä nuori mies.\nHänellä oli pitkä, tumma tukka ja pitkät viikset. Yllään hänellä oli\nkaunis kotimaansa kansallispuku. Neuvottelua pidettiin nyt\ninnokkaammin. Sulttaani antoi mestarille niin suuren palkan, ettei hän\nkoskaan olisi sitä saanut niin korkealle nousemaan, ellei viekas Haik\nolisi keskustelua johtanut. Sitten kysyi sulttaani, tokko hän osaisi\nvalaa sellaista kanuunaa, että sillä ampumalla uudesta meren rannalla\nolevasta linnasta voisi hävittää laivan. Unkarilainen myönsi varmasti\nosaavansa, ja Halil pasha sai toimekseen lähteä sinne mestarin kanssa\njo seuraavana päivänä, jotta hän heti rakentaisi valimonsa ja niin pian\nkuin mahdollista ryhtyisi työhönsä. Satoja rakennustyömiehiä antoi\nvisiiri Halil pasha siellä hänen käytettäväkseen ja tuntien herransa\nkärsimättömyyden, hän kehoitti tekemään työtä mitä suurimmalla\nkiireellä.\n\nOrbanista itsestäänkin oli tärkeätä saavuttaa päämääränsä niin pian\nkuin mahdollista, ja niin edistyi sulatusuunin ja valimon rakennus\nhämmästyttävän nopeasti, ja sulttaanista itsestään se näytti\nloitsimalla tehdyltä, kun hän siellä käydessään näki työn niin\nedistyneen, että Orban voi pyytää ensi tilassa pitämään huolta metallin\nhankinnasta, jota kanuunan tavattoman suuruuden tähden tarvittiin\npaljon enemmän kuin mitä sulttaani oli pitänyt riittävänä.\n\nKaikki työt olivat vihdoin päättyneet ja valaminen alkoi. Sulttaani oli\nläsnä ja katseli ihmetellen työtä, kun hän ei ollut koskaan sellaista\nnähnyt. Mutta kun tuo kauhean suuri kanuuna oli valmiina, silloinpa\nvasta tuo tietämätön muhamettilainen tuli ihmeisiinsä ja syytämällä\nsyyti kultaa Orbanille.\n\nUudessa Bosporon rannalla olevassa linnoituksessa, jolle Muhamed II\nantoi nimen \"Bogats Kessen\", s.o. meren salmen katkaisija, asetettiin\nkanuuna käyttökuntoon varta vasten rakennetulle telineelle,\nvalmistettiin tavattoman suuria marmorikuulia ja kanuuna ladattiin;\nmutta vasta kun kaksi venetsialaista kaleeriaa purjehti ohi, eivätkä\nlinnaväen huudoista huolimatta tulleet maksamaan tullia, vasta silloin\ntuli kanuuna koetukselle. Kun kapteeni Rizzo ei vastannut turkkilaisten\nhuutoon, tähtäsi Orban kanuunansa laivaa kohden. Kanuuna laukesi ja\nnoin sadan kilon painoinen marmorikuula ruhjoi laivan aivan mäsäksi,\nniin että se silmänräpäyksessä upposi.\n\nSiitä lähtien nousi Orban yhtämittaa sulttaanin suosiossa, mutta aivan\nsamassa määrässä myöskin viekas ja ovela Haik, joka vakoilijana teki\nsuurimpia palveluksia ja siten koetti todellakin pirullisella tavalla\nkostaa Kreikan keisarille. Hän tunsi itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä\nenemmän hän voi häntä vahingoittaa -- ja itse ansaita rahaa.\n\nKoko Konstantinopelin valtasi kauhu, kun kuultiin tämän kanuunan\ntuottamasta hirvittävästä hävityksestä ja lisäksi, että samainen\nunkarilainen Orban, jota Konstantinopelissa oli niin kehnosti kohdeltu,\naikoi valaa toisen vielä voimakkaamman kanuunan, joka voisi murskata\ntomuksi Konstantinopelin muurit. Tämä tieto oli, ilman että sitä\naavistettiin, lähtenyt Haik Tommasolta, joka osasi levitellä tietojaan\nturkkilaisten aikeista asukkaita säikytelläkseen niin viekkaasti, että\nne tulivat jokaisen korville, vaan ei kukaan tietänyt mistä ne saivat\nalkunsa. Itse hän riemuitsi nähdessään vihollistensa hädän.\n\nSillä välin saapui Konstantinopeliin länsimaiden niukka apu, mutta\nvielä pahempi kuin länsimaiden avun vähäpätöisyys, oli se sisällinen\nsekasorto, joka johtui Kreikan ja Rooman kirkon yhdistämisestä; sillä\ntämä toimenpide, jonka kautta keisari tahtoi saavuttaa vaan ulkonaisia\ntarkoituksia, nimittäin apua turkkilaisten puolelta uhkaavaa vaaraa\nvastaan, nosti kapinaan kansan ja kreikkalaisen papiston mielet ja\nmurti yht'aikaa sekä kansan että keisarin voimat vieroittamalla heidät\ntoisistaan.\n\nMutta siitä huolimatta, että kansanjoukkoja kulki raivoten pitkin\nkatuja ja huusi ja melusi tätä yhdistämistä vastaan, ei kaupungin\npuolustamista kuitenkaan laiminlyöty.\n\nArmenialaisesta Tommasosta, joka kaikenlaisissa valepuvuissa, mutta\nvarsinkin munkin vaatteissa koetti kiihoittaa rahvasta keisaria\nvastaan, ei se ollut mieleen. Hän oli kaikkialla ja näki mitä tapahtui;\nsulttaanikin tiesi siten kaikki, mitä oli tekeillä ja nauroi\nkristityille, joiden täytyi väkisin pidättää satamassaan venetsialaisia\nlaivoja hankkiakseen itselleen riittävää suojelusta. Kuitenkin oli tämä\napu niin mitätöntä ja riittämätöntä, ett'ei edes itse Haikkaan voinut\nolla sääliväisesti hymyilemättä.\n\nNiin tuli talvi 1452-53, mutta vaikka sota jo oli julistettu, niin\nlykkäytyi kuitenkin taistelun alku kevääseen asti, ja kreikkalaiset\nkiittivät Jumalaa, että heille vielä suotiin armon aikaa, kun kaikilta\npuolin kuului munkkien ja tietäjäin ennustuksia, jotka julistivat\nKreikan valtakunnan häviötä ja puolikuun voittoa.\n\nSulttaani yksin tiesi, -- kukaan muu sitä ei aavistanutkaan -- että\nkreikkalaisten ja etenkin keisarin verivihollinen, Haik Tommaso\ntässäkin oli toimessaan tykkänään lamauttaakseen bytsantilaisten\nkreikkalaisten entisestäänkin tarmottoman pelkurikansan vähäistäkin\nrohkeutta. Haik näet muutti niin usein muotoa ja asua ja oli\nteeskentelyn taidossa sellainen mestari, että häntä oli vallan mahdoton\ntuntea.\n\nAinoastaan kaksi intohimoa, ahneus ja kostonhalu täytti nuoren\narmenialaisen sielun. Hän oli aivan yksin maailmassa, sittenkun hänen\nisänsä ilmeisesti syyttömänä oli joutunut kuolon omaksi, kun hän oli\nkeisarin hoviin hankkinut tavaroita, jotka hovin virkamiesten käsissä\nantoivat aihetta hävyttömimpään petokseen, mitä milloinkaan on\nharjoitettu hovissa, jossa petos ja valhe kuuluvat jokapäiväisiin\nilmiöihin. Ne molemmat virkamiehet, jotka petosta olivat harjoittaneet,\nainakin anastaneet itselleen suurimman voiton siitä, olivat jääneet\nrankaisematta, ja Haik Tommason isän oli täytynyt kauvan kitua\nkauheassa vankilassa, kunnes hänet vihdoin kuristettiin kuoliaaksi --\nehkä noiden molempain virkamiesten käskystä, jotka lienevät pelänneet,\nettä hän voisi antaa todistuksia heidän hävyttömistä konnantöistään.\n\nTämä häpeällinen rikos oli saattanut onnettoman vanhuksen ilmankin\nkiivaan pojan aivan suunniltaan. Hurja, kaikissa intohimoissaan\nhillitön luonne leimahti vihanliekissä, ja tyydyttämätön kostonhalu\nkaikkia kreikkalaisia, keisaria ja Konstantinopelia vastaan oli hänen\nsielunsa ainainen ajatus, joka sen täytti öin ja päivin.\n\nHänen isäänsä oli pidetty ainoana syyllisenä tuohon kamalaan\nhovipetokseen, ja hänen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon, ja se\noli ollut melkoinen. Siten oli muinoin rikkaan ja arvossa pidetyn\nEffremin poika tullut kerjäläiseksi, jolla todellakaan ei enää ollut,\nmihin päänsä kallistaa ja millä nälkäänsä tyydyttää.\n\nSiitä johtui jo aikaiseen hänen sieluunsa toinen vallitseva intohimo,\nyhtä tyydyttämätön ahneus.\n\nKerjäten oli hän kuljeksinut pitkin Konstantinopelin katuja, oli\nvillien isännättömien katukoirien kanssa tapellut ruuanjätteistä, ettei\nkuolisi nälkään, kunnes muudan armenialainen munkki otti hänet\nhuostaansa.\n\nMitä hätä oli aloittanut hänen henkisten voimiensa teroittamiseksi, sen\ntäydensi oppineen isän kasvatus. Tämä vihasi itsekin kreikkalaisia\nuskonnon tähden ja hänen koulussaan kehittyi kostonhaluisesta\nTommasosta se, jona olemme hänet jo nähneet, mies, joka kauniista,\nrunsaista luonnonlahjoista huolimatta oli hurjien, hehkuvien\nintohimojen kammottava perikuva. Ne tekivät hänet kokonaan\nvälinpitämättömäksi siitä, mitä uskonto, oikeus, velvollisuus ja\nomatunto käskivät, kun hän vaan voi tyydyttää kostonhimoaan niitä\nkohtaan, jotka olivat murhanneet hänen isänsä ja saattaneet hänet\nkerjäläiseksi, ja kun hän sen ohella oli tilaisuudessa keräämään\nrikkauksia, vaikkakin paheen ja vääryyden palveluksessa.\n\nVaikka hän sulttaanin vakoojana oli koonnut rikkauksia, pysyi hän\nkuitenkin köyhänä Haikina, joka yhä kaikilla tarjona-olevilla keinoilla\nkoetti tuottaa turmiota kreikkalaisille ja itselleen hankkia etuja.\nRikkauksiaan ei hän käyttänyt sulostuttaakseen elämäänsä tai\nauttaakseen onnettomia ja vähentääkseen tai lieventääkseen inhimillistä\nkurjuutta; päinvastoin hän oikean saiturin tavoin vartioi kultasäkkiään\nja kätki ne huolellisesti lattiakivien alle viheliäisessä asunnossaan.\nUlkonäöstä päättäen ei siinä luullut asuvan miehen, jolla oli tuhansia\ntakanaan. Hänen onnellisimpia hetkiään olivat ne, jolloin hän\nsydänyöllä koko luomakunnan nauttiessa rauhallista virkistävää unta,\nvoi laskea kultakolikoitaan, kurjan petoksensa hedelmiä, iloita niitä\nkatsellessaan ja huomatessaan niiden luvun lisääntyneen tai\nonnistuneesta kolttosesta kreikkalaisten turmioksi.\n\nKuinka syvälle ihminen siihen suuntaan voi vajota, sen näytti Tommaso\nhirvittävimmällä tavalla.\n\nNuo palatsivirkamiehet, jotka olivat olleet syynä hänen isänsä turmioon\nja kuolemaan, murhattiin molemmat peräkkäin keisarillisessa palatsissa\nhuolimatta vartioista ja lukemattomasta joukosta kaikenlaisia\npalvelijoita, joita siellä hyöri kaikkialla.\n\nAnkarimmallakaan tutkimuksella ei saatu syyllistä ilmi, mutta joka\ntarkkaan olisi voinut katsoa, olisi keisarillisen palvelijan puvussa\ntuntenut kukoistavan kauniin, nuoren armenialaisen, joka pirullisesti\nnauraen veti höyryävän tikarin molempien uhriensa rinnasta ja sitten\nyhtä jäljettömästi hävisi, kuin hän hämärän aikaan oli pujottautunut\nsisälle.\n\nSiitä lähtien karttoi hän palatsia. Verellä tahratut vaatteet\nlöydettiin eräästä kaupungin kolkasta ja ne tuottivat kovia kärsimyksiä\nniille, joille ne ko'on ja ruumiinmuodon puolesta sopivat, vaikkakaan\ntiedusteluilla ei saatu sen enempää selville. Armenialaisen Effreniin\npoikaa ei kukaan epäillytkään murhaajaksi, koska oikeastaan ei kukaan\nihminen koko suuressa, avarassa Konstantinopelissa häntä tuntenut, eikä\nkukaan hänestä välittänyt; sillä ei kukaan olisi arvannut häntä tuoksi\nvanhuudesta kumaraiseksi ukoksi, joka laahusteli keisarikaupungin\nkaduilla kaupitellen koristaan kallisarvoisia ryytejä ja voiteita\ntaikka myös joskus vaelsi maaseuduilla, eikä kukaan olisi luullut häntä\nvaarallisimmaksi vakoojaksi, joka oli valinnut pyrkimystensä\npäämääräksi kaupungin luovuttamisen turkkilaisten käsiin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nEi kukaan tietänyt paremmin, miten kreikkalaisten sotavoiman laita oli\nKonstantinopolissa, kuin keisari ja -- Haik Tommaso. Edellinen sai\nylimäiseltä ovenvartijalta Frantyeeltä tietonsa siitä surullisesta\ntosiasiasta, että kaupungin koko puolustusvoima, siihen luettuna\nkotimaiset ja vieraat joukot, jotka olivat tulleet avuksi, nousi vaan\n4,973:een kreikkalaiseen ja 2,000 ulkomaalaiseen.\n\nTämä tieto oli kirjoitettuna keisarin vastaanottohuoneen pöydällä,\njohon keisari siitä syvästi masentuneena oli sen jättänyt, kun muudan\npalvelijoista, eräs viekas kreettalainen kepein askelin läheni pöytää,\nsieppasi paperin, luki sen ja sitten nopeasti kirjoitti luvut\npaperipalaselle, pisti sen sukkelasti piiloon ja huomaamatta poistui\nhuoneesta.\n\nKreettalaisen asunto oli palatsin maakerroksessa. Hän istui samana\niltana yksin huoneessaan, kun ovi aukeni ja kreettalaisen laivurin\npuvussa solakka, kaunis nuorukainen astui sisään ja maan tavan mukaan\ntervehti keisarin palvelijaa kreetan murteella.\n\n\"Minä olen tänään (oli 26 päivä tammikuuta 1453) tullut Kreetasta\ngenualaisen Joan Giustinianin kaleereilla, joilla paitsi hyviä\nsotatarpeita tuotiin keisarille 700 genualaista sotilasta\", sanoi hän\npuristaen maanmiehensä kättä, \"ja tuon terveisiä sinulle sukulaisiltasi\nkotosaareltamme.\"\n\n\"Ollos kaksinkerroin tervetullut\", sanoi kreettalainen sydämmellisesti.\n\n\"Sinun isäsi\", jatkoi laivuri, \"lähettää sinulle tässä kukkarossa sata\ntsekiiniä.\"\n\n\"Tervetullut lahja näinä aikoina\", vastasi kreettalainen\npalatsinpalvelija. \"Siitä on minulle enemmän apua kuin keisarille\nteidän tuomastanne lisäväestä, josta johtaja Giustiniani lienee paras\nosa. Minulla ei ole sinulle vastalahjaksi muuta tarjottavaa, kuin tämä\npaperi!\" -- Näin sanoen hän ojensi laivurille paperipalasen, jonka tämä\nnopeasti kätki.\n\n\"Onko se oikein?\" kysyi hän sitten kumartuen puhumaan maanmiehensä\nkorvaan.\n\nIsidor, kreettalainen palatsinpalvelija vastasi samaten kuiskaamalla:\n\"Se on alkuperäinen ilmoitus keisarin kaikista sotavoimista,\nsemmoisenaan kuin se oli hänen pöydällään.\"\n\n\"Oivallista\", huusi laivuri. \"Minä luotan siinä asiassa sinuun!\"\n\n\"Voit luottaakin, niin totta kuin minä vihaan keisaria niinkuin\nkuolemaa\", vastasi palatsinpalvelija.\n\n\"Kuinka paljon niitä on?\" kysyi laivuri.\n\n\"Pyh, seitsemäntuhatta kaiken kaikkiaan\", kuului vastaus.\n\n\"Ihanata!\" kuiskasi laivuri. \"Nehän töin tuskin riittävät vartioimaan\nmuureja! Hukka heidät perii!\" lisäsi hän riemuiten, \"ja koston päivä\nkoittaa!\"\n\n\"Mutta mitenkäs minä saan nahkani säilytetyksi, kun janitsharit\nmurhaten veressä rypevät?\" kysyi Isidor.\n\n\"Kyllä minä siitä huolen pidän!\" vastasi Tommaso. Juuri hän näet\nlaivuri olikin.\n\n\"Me pelaamme uhkarohkeaa peliä, ystäväni\", kuiskasi Isidor, \"täällä,\njossa kukaan ei luota toiseensa kauvemmin kuin hän hänet näkee!\" --\n\n\"Eikö sinulle vaikein ole onnistunut, Isidor?\" kysyi kreettalaiseksi\nlaivamieheksi puettu Haik. \"Etkö ole anastanut tärkeää asiakirjaa\nkeisarin pöydältä? Meidän pelastumisemme on helpoin asia maailmassa.\nKun kaikki menee mullin mallin, niin osaan minä tien turkkilaisten\nleiriin, ja siellä me olemme turvassa. Ja ellemme ehkä olisikaan\nturvassa, niin onhan maa leirin tuolla puolen meille avoinna, ja me\npääsemme varmasti pakoon, sillä kun me pääsemme Balkanin\ntoiselle puolelle, niin -- ota hiiri hännästä kiinni! Me olemme\nKonstantinopelista tulleita pakolaisia. Siten on kaikki niin kuin\nollakin pitää, ja -- sitä älä unohda -- minulla on oikeus astua\nMuhamedin telttaan. Siellä tiedän, mitä tehdä, ja me voimme pitää\nhuolta tulevaisuudestamme!\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat?\" kysyi melkein vavisten kiihkoissaan tuo\nuskoton, rahanhimoinen kreettalainen.\n\n\"Pässinpää!\" sanoi Tommaso. \"Etkö sinä nyt ymmärrä? Minä tiedän, missä\nMuhamedin raha-arkku on, jossa on enemmän kultaa, kuin mitä tuo\nnälkäinen, purppuraan puettu kreikkalainen omistaa.\"\n\nHän nauraa hihitti tyytyväisenä ja jatkoi sitten: \"Me olemme molemmat\nsulttaanin palveluksessa. Sinä tiedät, että hän maksaa hyvästi: mutta\nme emme kumminkaan saa niin hyvää palkkaa, kuin minkä arvoisia meidän\npalveluksemme ovat. Mitä meiltä kohtuullisesta palkastamme puuttuu, sen\nme otamme täydellä oikeudella ansioittemme oman arvioimisemme mukaan ja\nviemme sen varmaan talteen. Sitten me annamme heidän tehdä, mitä he\ntahtovat, ja haemme suojaa Unkarista muka valloitetusta kaupungista\ntulleina pakolaisina. Sinä voit kiertoteitä palata Kreettaan, elääksesi\nsiellä hekumassa upporikkaana miehenä, ja minä etsin itselleni\ntyyssijan jostakin paikasta, joka minua miellyttää. Sellainen on\ntuumani. Luota ehdottomasti minuun, niin kaikki käy mainiosti. Sinä\notat, mitä sinulla on, nahkavyöhön vyötäisillesi, ja minä teen samaten.\nNiinpä tuli, mitä tuli, me olemme turvassa ja -- kosto on suloinen!\"\n\nViimeisiä sanoja sanoessaan hän näytti todellakin pirulliselta, ja\näkillisellä, melkein itsetiedottomalla liikkeellä osoitti\nkreettalainen, että hänenkin sielunsa täytti tunne, joka oli yhtä maata\nHaikin tunteen kanssa.\n\n\"Mutta nyt erotkaamme\", sanoi Haik. \"Minulla on pitempi matka edessäni.\nSinä saat rauhassa laskeutua levolle, minun täytyy siivekkäin askelin\nvaeltaa vielä tämän yötä, niin että päivän sarastaessa olen\nAdrianopelin porteilla, -- jos se minulle onnistuu. Muhamed odottaa\nminua ja minulta tietoja, joita hän tarvitsee.\"\n\nHe puristivat toistensa kättä ja erosivat. Tuntia myöhemmin oli vanha\narmenialainen korineen Konstantinopelin muurien ulkopuolella, ja kun\nhän oli kulkenut noin tunnin verran, tapasi hän luotettavan miehen,\njonka huostaan hän heitti korinsa ja nousi varalla olleen muulin\nselkään.\n\nEi edes aasinajajakaan tiennyt, että hän oli vuokrannut elukkansa\nnuorelle miehelle; hänkin, samoin kuin jokainen muukin, joka hänet\nnäki, piti häntä vanhuksena, jolle niin pitkä matka olisi liian\nväsyttävä.\n\nTommaso osasi mestarillisesti tekeytyä minkä näköiseksi tahansa ja\nosasi täydellisesti hallita itsensä, joten kukaan ei epäillyt, ettei\nhän muka ollut se, jonka kasvon ilmeitä, puhetta ja tapoja hän matki.\nMutta tätä taitoaan hän käytti vaan saavuttaakseen niitä molempia\nhävyttömiä tarkoituksiaan, joiden ympäri hänen ajatuksensa ja\ntoimintansa pyöri niinkuin saranain ympäri, nimittäin kostoa hänen\nvihollisilleen ja voittoa hänelle itselleen mistä hinnasta ja millä\ntavalla hyvänsä. Siveellisyyden mittapuuta hänellä ei ollut, oikeudesta\nhän ei ollut tietääkseenkään. Hän oli valmis mihin konnantyöhön\ntahansa, jos se edisti hänen tarkoituksiaan, ja hänestä oli pikku asia\npistää tikarillaan kuoliaaksi se, joka tuli hänen tielleen.\n\nSellaista roistoa tarvitsi Muhamed II saavuttaakseen hänkin\ntarkoituksensa. Ja vaikka hän häntä inhosi sydämensä pohjasta, koska\nhän aikoja sitten oli nähnyt perin pohjin hänen siveellisen\nturmeluksensa, niin hän kumminkin oli hänen palveluksessaan, ja sai\nsiitä syystä mennä mukiin.\n\nHaik oli viime kerralla tavatessaan tarkalleen määrännyt tulonsa ajan\nja hetken. Sentähden sulttaani hiljaisessa kioskissaan, jossa ei\nkukaan tiennyt hänen olevan, paitsi visiiri Halil pasha, odotti\nkärsimättömästi viekkaan vakoojansa tuloa, jolle hän maksoi runsaasti,\nmutta joka myös taas maksoi apulaisensa ja otti näiden menojensa\nkorvaukseksi enimmäkseen kahta vertaa suuremmat summat sulttaanilta.\n\nTänään ei uskovaisten hallitsijan tarvinnut kauvan odottaa. Määrähetki\noli tuskin mennyt ohi, kun armenialainen vaiteliaan neekerin saattamana\nastui Maritsan rannalla olevaan kioskiin.\n\nTuntikausia kului neuvottelussa, johon Halil pashakin kutsuttiin.\nSulttaani ei ollut koskaan ollut hilpeämpi ja iloisempi, sillä tänään\noli unkarilainen Orban asettanut hänen nähtäväkseen tavattoman suuren,\noivallisesti onnistuneen kanuunan ja tänään toi hänelle usein mainittu\nHaik sanoman kreikkalaisten tuskin uskottavasta heikkoudesta\nKonstanttinopelissa.\n\nAasiasta yhä tulvehti uusia saaliin- ja taistelunhimoisia laumoja hänen\nsotajoukkoonsa, mutta Konstanttinopeliin ei sotijoita lisääntynyt ja\nne, joita todella sinne tuli lisäksi, olivat niin köyhiä ja\nvähäväkisiä, että he tuskin ansaitsivat mainitsemista. Mitenkäpä nämä\nharvat pystyivät puolustamaan kaupungin pitkiä muurilinjoja? Kun heitä\nvaan harvasteensa riitti muureille, niin mitenkä oli ajateltavissa,\nettä kun Muhamed II yhä voi tuoda uusia levänneitä joukkoja taisteluun,\nhe jaksaisivat kestää sellaisen taistelun vaivoja ilman vaihtoa, ilman\nlepoa? Siitä keskusteltiin kaikinpuolin ja Haik lähti pois saatuaan\nrunsaan palkan.\n\nMuhamed ja Halil pasha neuvottelivat vielä kauvan tasotellakseen niitä\nteitä, joita vihdoin oli lähdettävä käymään, jos mieli välttää, että\nsulttaani kärsimättömyydessään ei laiminlöisi tyyntä punnitsemista.\nHalil pasha ei luottanut Haikiin.\n\n\"Jos hän sinua palvelee, uskovaisten hallitsija\", sanoi hän, \"niin\nhänessä on miestä samanlaisesta petoksen palkasta palvelemaan myös\nkreikkalaista. Mitä takeita on hänestä? -- Minusta, profeetan parran\nkautta, ei kaupungissa olevain sotilasten vähäinen lukumäärä tahdo\noikein sopia yhteen keisarin ylimielisen puhetavan kanssa.\"\n\n\"Etkö tiedä, visiiri, että ainoastaan heikko pelkuri uhkailee?\" kysyi\nsulttaani. \"Haik ei ole minua pettänyt; mitäpä syytä hänellä siihen\nolisikaan nyt, kun hänen kostonsa täyttäminen on niin lähellä? Mutta\nolkoon sen asian laita miten tahansa, niin on parasta toimia nopeasti,\nennenkun bytsantilainen ennättää koota enemmän apujoukkoja. Pidä\nsentähden innokkaasti huolta siitä, että edistät taistelua ja tuot\nlähemmäksi sitä päämäärää, jota minun sieluni himoitsee. Eikö ole\nhäpeällistä jättää tätä Bosporon helmeä noitten arkojen, voimattomien\nkreikkalaisten käsiin ja nähdä ristin loistavan auringon valossa\nkoristamassa Sofian kirkon korkeata kupoolia? Vasta kun profeetan\npuolikuu siellä loistaa ja muezzinit kokoovat uskovaisia rukoukseen sen\nihanoiden holvikaarten alle, vasta silloin pidän minä työtäni\ntäytettynä!\" --\n\nHalil pasha kumarsi maahan asti ja sanoi: \"Allah on suuri ja Muhamed\nhänen profeettansa! Antakoon hän siunauksensa täyttääksesi elämäsi\ntehtävän!\" --\n\nHän lähti pois lujasti vakuuttaen tekevänsä kaikki, mitä hänen\nvoimissansa seisoi, täyttääkseen herransa vaatimuksia; mutta sulttaanin\nrautainen tahto ei väistynyt eikä horjunut, ja ellei hän olisi tuntenut\nHalil pashan intoa ja alttiutta, niin olisi hänen vihansa purkautunut\nhänen päänsä päälle.\n\nAnatoolialaiset joukot pitivät hallussaan Konstantinopelin ympäristöjä\nja heidän telttarivejään ulottui silmänkantamattomiin, vaikka tämä oli\nennemmin Halil pashan sotajuoni, kuin että teltat todella olisivat\nsisältäneet niin suuren määrän sotilaita. Mutta se riitti pelottamaan\nkreikkalaisia ja estämään heitä tekemästä partioretkiä, jotka\nturkkilaisille olisivat helposti voineet tulla turmiollisiksi.\n\nSellaista partioretkeä genualainen Giustiniani yhä uudelleen kehoitti\ntekemään, ja ainoastaan keisarin huolestunut päättämättömyys sai\nestetyksi toimenpiteen, josta kaikissa tapauksissa olisi täytynyt\nkoitua hyötyä kreikkalaisille.\n\nMielellään olisi Haik ilmoittanut sulttaanille tästä uhkaavasta\nvaarasta; mutta portit olivat ankarasti suljetut, ja olisi ollut\nsuuressa vaarassa joutua pahojen epäluulojen alaiseksi, jos vaan olisi\nlausunut edes toivovansakaan päästä ulos kaupungista.\n\nHaikissa näyttäytyi muutoin pahan omantunnon voima, joka kuten pyhä\nraamattu sanoo, kaikkialla varoo pahinta. Siitä lähtien kun hän oli\nliitossa Isidorin, palatsinpalvelijan kanssa, hän näki kaikkialla\njuoniensa paljastumisen vaaran ja vapisi aarteidensa puolesta, joita\ntosiaankin oli jo melkoinen joukko. Hän kaivoi kirkkaina kuutamoöinä\nmajansa lattiaan kuopan ja hautasi häpeällisesti ansaitsemansa kullan\nniin syvään kuin mahdollista maan sisään, ja torjuakseen kaikki\nepäluulot hän ilmoittautui vapaaehtoisesti kaupungin puolustukseen ja\nliittyi muurien puolustajiin, vaikka hän jo oli ne kavaltanut. Tuo\nviekas vakooja sai sitä paitsi siten tilaisuuden oppia tuntemaan vielä\ntarkemmin kuin ennen vallien ja muurien heikoimmat kohdat; sillä nyt\nhän sai arastelematta ja häiritsemättä kuljeksia ympäri tutkimassa\nlaajalle ulottuvia muureja.\n\nEräällä sellaisella retkellä hän keksi paikan, jossa muuri oli niin\nmatala ja vallihauta sen edessä niin kuivunut, että siitä saattoi\nolematta edes rohkea hypätä vallihaudan reunalle ja vaivatta ja aivan\nvaaratta kahlata sen poikki. Tällä paikalla oli vielä se suuri etu,\nettä siellä oli harvassa asuntoja ja muurin matalalle kohdalle asti\nulottui puutarhoja, joissa oli runsaasti piilopaikkoja, mihin\nkätkeytyä. Hän oli siitä hyvin hyvillään, koska hän siitä kautta voi\ntarpeen tullen päästä sulttaanin leiriin, mutta myös valloituksen\naikana päästä pakoon verilöylystä, joka oli odotettavissa.\n\nTämä paikka ei ollut kaukana Hebdomonin palatsista ja Haik tutustui\nsiihen usein siellä käymällä niin tarkoin, että hän hätätilassa olisi\nosannut pelastautua sitä tietä vaikka pilkkosen pimeällä yöllä.\n\nPääsiäisaattona, 31 päivänä maaliskuuta nähtiin turkkilaisten\nlähestyvän, kuin heinäsirkkaparvien. Spahit ajaa karauttivat vilkkailla\narapialaisilla hevosillaan aina lähelle muureja, ja kun pari laukausta\nsuunnattiin heitä kohden, pölähtivät he eri suuntiin ja karttoivat\nsiten vaaran.\n\nKultaisen sarven satama suljettiin raskaalla suojaketjulla ja kaikki\npantiin kuntoon puolustusta varten. Kesti kuitenkin aina huhtikuun\nalkupäiviin saakka, ennenkuin koko joukon toista sataa tuhatta\nmiestä käsittävä Turkin armeija oli asettunut leiripaikoilleen\nKonstantinopelin edustalle ja pystyttänyt telttansa, joiden edessä\nheidän patterinsa sijaitsivat.\n\nSulttaanin upea, kaunis teltta pystytettiin Maltepen kukkulalle, jolla\nprofeetan pyhä lippu liehui, turkkilaisten kaikkein pyhin esine. Kun\nse nostettiin liehumaan, niin julistettiin sota pyhäksi sodaksi, johon\njokaisen asekuntoisen täytyi ottaa osaa.\n\nViisitoistatuhatta valikoitua janitsharia pystytti telttansa\nuskovaisten hallitsijan teltan ympärille sen vartioväeksi. Keisarin\nteltan vieressä vasemmalla oli visiirin, Halil pashan ja oikealla\nOrbanin teltta, jota lähellä tuo hirveän suuri kanuuna tukevalla\nalustalla käänsi vaskisen kitansa kaupunkia kohden ja sen vieressä sen\napulaisina kaksi pienempää, jotka Orban samoin oli viime aikoina\nvalanut.\n\nKesti sangen kauvan, kunnes teltat oli pystytetty, vallitukset luotu\nniiden eteen ja kanuunat kuljetettu paikoilleen.\n\nPiiritys oli siten alkanut. Keisari, jonka vaaran läheisyys oli\nravistanut hereille, lähti palatsistaan ja asettui vastapäätä\nsulttaania telttaan, jossa hän pysyi uskollisesti ja uljaasti.\n\nKun Haik näki, että tämä paikka oli Orbanin suurta kanuunaa vastapäätä,\nniin hän riemuitsi, sillä hän luuli voivansa olla varma siitä, että jo\nensi laukaus tuosta hirvittävästä tulikidasta oli tuhoava hänen\nperivihollisensa.\n\nMutta tiesikö sulttaani, tiesikö Orban sen?\n\nHaik ei saanut rauhaa, ennenkuin hän siitä kohden, joka oli hänelle\nniin tuttu, oli hiipinyt ulos kaupungista. --\n\nTuskin oli hän lähestynyt janitsharien leiriä, kun nämä hänelle\nhuusivat, ympäröivät hänet ja ottivat kiinni.\n\nOnneksi hänelle oli sulttaani antanut käskyn, että kaikki vangit piti\ntuoda hänen eteensä.\n\nHe laahasivat hänet suurherran teltalle, ja kun sulttaani, joka piti\nherättää, kun joku vanki oli tuotava sisälle, näki hänet, käski hän\nnopeasti jättämään Haikin kahden kesken hänen kanssansa.\n\nMyös Orbankin herätettiin ja Maltepen kukkulan huipulla he seisoivat\nkolmen, ja Haik osoitti kanuunamestarille tarkkaan sen paikan, missä\nkeisarin teltta seisoi.\n\nLähes päivän koittoon saakka jäi Haik sulttaanin luo, jonka telttaa hän\nterävin silmin tähysteli. Sitten hän riensi salaiselle kulkupaikalleen.\nMutta hän ei virkkanut mitään siitä, että sillä kohden oli helppo käydä\nkimppuun. Ja vielä ennenkuin päivän ensimäiset säteet saivat loistamaan\nAja Sofian, kreikkalaisen pääkaupungin komeimman kirkon kultaisen\nkupoolin, hän oli hiljaisessa pienessä majassaan, jossa hän vielä,\nennenkuin hän voi ummistaa silmänsä uneen, tarkoin tutki sitä paikkaa,\nmihin hän oli aarteensa haudannut.\n\nSe paikka, jossa keisarin teltta seisoi, oli lähellä pyhän Romanuksen\nporttia. Sitä kohden suuntasi Orban jättiläiskanuunansa mustan\nsurmansuun.\n\nKun turkkilainen sotajoukko oli tullut lähemmäksi kaupungin muureja ja\nkaikki kanuunat asetettu paikoilleen, alkoi Orban ladata kanuunaansa.\nSe ampui 360-410 kilon painoisia marmorikuulia, ja niiden vaikutuksen\ntäytyi olla kauhea ja ruhjoa kaikki rikki; mutta vaikka Orban olikin\nerittäin taitava kanuunanvalaja, niin hän ei kuitenkaan osannut laskea\nruutilatingin määrää singoitettavan kuulan suhteen eikä kanuunansa\nkantavuutta.\n\nHaik, joka tarkoin tiesi, milloin ensimäinen laukaus oli ammuttava\nkanuunasta, seisoi muurilla niin kaukana, että hän oli hyvässä turvassa\nja hänen sydäntään hytkäytti, kun hän ajatteli, kuinka tuo kauhean\nsuuri kuula murskaisi mäsäksi keisarin, jota hän suunnattomasti vihasi.\nHän malttoi tuskin odottaa, kunnes sen laukauksen ukkosentapainen\njyrähdys kuuluisi.\n\nMutta Orban oli tietämättömyydestä pannut kanuunaan aivan liian suuren\nmäärän ruutia. --\n\nÄkkiä täytti jyrähdys ilman, painoi sitä niin kauheasti, että kaikki,\njotka seisoivat lähellä, vieläpä itse Haikkin ja kaikki, jotka\nseisoivat piiritetyn kaupungin muureilla, ikäänkun huumaantuneina\nkaatuivat maahan; mutta -- kuulaa ei tullut. -- Se putosi etäälle\nmaahan muurien eteen. Maltepen kukkulalla verhosi suunnaton tomupilvi\nja ruudin savu kaikki sisäänsä. Kuului vaan huutoa ja valitusta eikä\nilon ja voitonriemun ääniä. --\n\nSulttaani ajoi täyttä laukkaa siltä paikalta, mistä hän tarpeeksi\netäältä ollakseen turvassa oli aikonut tarkastaa hirvittävän kanuunan\nkauheata vaikutusta.\n\nMikä näky hänelle tarjoutui! --\n\nPirstaleina oli kaikki kanuunan ympärillä. -- Se itse oli palasiksi\nsärkynyt. Orban ja kaikki, jotka olivat olleet avullisina kanuunan\nlataamisessa ja laukasemisessa, olivat niin ruhjoutuneet, ettei heidän\nruumiitaan enää voinut tuntea. Tykkänään pirstoutuneen kanuunan\nhehkuvat kappaleet olivat saaneet aikaan kauhean hävityksen\njanitsharien joukossa, jotka seisoivat ryhmissä loitolla kanuunasta\nnähdäkseen sen vaikutuksen. Runneltuja ruumiita ja kauheita\nverilätäköitä oli todistamassa liian kovasti ladatun kanuunan voimaa.\nItse keisarin telttakin oli vahingoittunut ja vieläpä luja, mahtavista\nkivilohkareista rakennettu jättiläiskanuunan alusta oli hirveästi\nmurskaantunut.\n\nKalpeana pysähtyi sulttaani hävityksen paikalle. Ellei Orban olisi\njoutunut oman hirvittävän työnsä ja tietämättömyytensä uhriksi, niin\nolisi uskovaisten hallitsijan peljättävä viha saattanut hänet omin\nkäsin tekemään sen verityön, joka kuului Kapidshi-Bashille, ja antamaan\nkäyrästä sapelistaan niin taitavan iskun, että hänen päänsä olisi\nvierähtänyt hänen jalkainsa eteen.\n\nKun tämän yrityksen huono menestys tuli tunnetuksi, kajahti pilkallinen\nriemuhuuto kaupungin muureilta ja Haik, joka taas oli toipunut\nsäikähdyksestään, polki raivoissaan jalallaan muuria, sillä hän huomasi\nlähemmäksi astuessaan muurilla keisarin, jonka kasvoista voitonriemu\nloisti, että niin peljätty ja vaarallinen hyvityksen välikappale oli\ntehnyt itselleen väkivaltaa ja hävittänyt itsensä.\n\nSulttaaniin se teki syvän vaikutuksen. Hänen hurjan vihansa sijaan tuli\nankara mielenmasennus, eikä hän päiväkauteen näyttäytynyt kenellekään.\nSillä aikaa käski Halil pasha niin pian kuin mahdollista poistaa ja\nhävittää tuon kamalan tapahtuman jäljet. --\n\nTurkkilaisten pattereita kehoitti tämä tapaus ja sen masentava vaikutus\nsulttaaniin pitämään kanuunoitaan entistäänkin ahkerammassa\ntoiminnassa, mutta eivätpä kreikkalaisetkaan vitkastelleet, vaan\nkäyttivät kelpolailla muureilla olevia kanuunoitaan. Kuitenkaan ei\nniiden vaikutus ollut mainittava kummallakaan puolella, koska ei\nkummallakaan puolella osattu käsitellä ampuma-aseita, varsinkaan\nkanuunoita niin, että niillä olisi voinut olla ratkaisevaa vaikutusta;\nkaikkein vähimmin näytti noista tavattoman suurista kanuunoista, joihin\nsulttaani Muhamed oli niin varmasti luottanut, olevan niistä odotettua\nhyötyä. Se saattoi hänet huonolle tuulelle ja ärtyiseksi.\n\nSen lisäksi tuli toinen kovan onnen kolahdus.\n\nTurkkilaisten laivasto oli laskenut ankkuriin Beshiktashin luona.\nSiihen kuului sataneljäkymmentäviisi purjealusta ja se oli mahdottoman\nsuuri kreikkalaisten merivoimaan verraten. Ainoastaan sen kautta voi\ntämä tehdä viholliselle vastarintaa, että oivalliset genualaiset ja\nvenetsialaiset merenkulkijat olivat sen palveluksessa ja Arkipelaagin\nkreikkalaisilta saarilta saatiin siihen merimiehiä, jotka pienestä\npitäen olivat tutustuneet mereen, jolla he olivat kaiken aikansa\nviettäneet.\n\nTässäkin piti sulttaanin kokea syvä nöyryytys.\n\nJuonikas Haik, jolla oli silmät ja korvat kaikkialla ja jolle hänen\nystävänsä, palatsin palvelija Isidor myös teki hyviä palveluksia, oli\ntavallista tietään ilmoittanut sulttaanille, että satamaan oli tulossa\nkeisarillinen laiva vehnälastissa Sisiliasta ja kaksi gennalaista\nlaivaa tuoden myöskin täytensä muonatavaroita piiritettyyn kaupunkiin.\nPian tämä ilmoitettiin kapudan-pashalle, Suleiman Beille, jonka\nkäskettiin ottaa nämä laivat kiinni keinolla millä hyvänsä. Sen täytyi\nsuurherran laivaston alusten paljouteen nähden olla lasten leikkiä ja\nsuurherra oli siitä sitäkin varmempi, koska hän toivoi siten saavansa\npois pyyhityksi toisen iskun jäljet. Turkkilaiset olivat näet tehneet\nonnistumattoman rynnäkön kaupunkia vastaan, joka heille oli päättynyt\nhyvin ohrasesti ja tuottanut heille suuria vaurioita, jota vastoin\npiiritetyt kreikkalaiset eivät menettäneet ainoatakaan kuollutta.\n\nKello kymmenen tienoilla aamulla tulivat nämä neljä raskaasti lastattua\nlaivaa kaupungin näkyviin. Sulttaani oli suuren seurueen kanssa\nratsastamassa meren rannalle, nähdäkseen omin silmin laivastonsa\nvoiton, joka koko voimallaan lähti merelle valloittaakseen nämä neljä\nlaivaa.\n\nKaupungin näkyvissä olivat ne päässeet melkein niin likelle toisiaan,\nettä taistelu olisi voinut alkaa, kun oikullinen tuuli tyyntyi\ntykkänään, niin etteivät ne päässeet paikaltaan liikahtamaan.\n\nMutta ne olivat kumminkin ehtineet tulla jo liian lähelle toisiaan,\netteivät olisi saaneet korvatuksi tuulta siihen aikaan vielä\ntavallisilla soutumiehillä, ja niin pian kuin ne sitten olivat kylliksi\nlähellä toisiaan ryhtyäkseen taisteluun, alkoi nuolisade ja vesille\nlasketut venheet vallan peittää meren. Urhoollisuus oli kummallakin\npuolella suuri, mutta kreikkalaiset ja genualaiset alkoivat yhtäkkiä\nkäyttää niin sanottua \"kreikkalaista tulta\", erästä juoksevaa ainetta,\njoka kerran tuleen sytytettynä ei ollut enää millään sammutettavissa,\nei edes vedelläkään. Tätä kauheata hävitysainetta he ruukuissa\nheittivät vihollisten laivoihin, jotka nyt leimahtivat palamaan\nilmiliekissä ja auttamattomasti olivat hukassa. Vieläpä ne sytyttivät\nlähellä olevia naapurilaivojakin ja tempasivat ne mukanaan perikatoon.\nSilloin alkoi, samassa määrässä kuin silmitön kauhu valtasi\nturkkilaiset, voitto kallistua kreikkalaisten puolelle. Tätä mitättömän\npientä joukkoa laivoja ei siis turkkilaisten suunnaton enemmyys saanut\nkukistetuksi. Eikäpä kreikkalaisten mieshukkakaan ollut juuri\nmainittava, jota vastoin turkkilaisten mieshukka oli melkoinen.\n\nSulttaanin sisu oli kauheasti kuohuksissaan. Hän tuskin jaksoi\nmielessään sulattaa räjähtäneiden kanuunain tuottamaa hävitystä ja\nonnistumatonta rynnäkköä kaupunkia vastaan. Nyt hän tahtoi olla\nnäkemässä laivastonsa voittoa ja ratsasti lukuisan seurueen kanssa ulos\nleiristä lähellä meren rantaa olevalle kukkulalle, josta saattoi nähdä\nkoko sen meren selän, jolla laivastotaistelun täytyi tapahtua. Nyt hän\ntoki kerrankin muka sai riemuita sotavoimainsa voitosta. Ainoastaan\nHalil pasha oli jäänyt leiriin vahingoittaakseen kaupunkia entistäänkin\nkiivaammalla ammunnalla ja, jos mahdollista, saavuttaakseen tuloksen,\njoka jossakin määrin voisi lauhduttaa hänen herransa vihaa. Ja\ntodellakin hänen onnistui, sillä aikaa kun sulttaani viipyi tuolla\nkukkulalla nähdäkseen meritappelun, jonka voitonvarmuus jo ennakolta\nilahdutti hänen sydäntään, ampumalla jaottaa maahan yksi torni\nniinsanotun kanuunaportin luona ja sen mukana osa kaupungin muuria. Jos\nhänellä olisi ollut rohkeutta ja päättäväisyyttä käyttääkseen hyväkseen\ntätä etua, niin epäilemättä hän olisi saanut kaupungin kohtalon\nratkaistuksi kymmenentuhannen miehen sotajoukolla silloin vallitsevan\nhämmingin aikana. Mutta hän tyytyi tähän menestykseen ja piiritetyt\ntointuivat säikähdyksestään ja korjasivat vahingon niin, että he\nainakin jonkun aikaa voivat olla turvassa suuremmilta vaurioilta.\n\nSulttaanin varma toivo joutui surkeasti häpeään. Tosin kapudan-pasha\nSuleiman bei työnsi aluksensa raudoitetun nokan niin syvälle\nkeisarillisen laivan kylkeen, että ne tuskin enää voivat päästä\ntoisistaan irti, mutta miehistö puolustautui niin urheasti, että\nSuleiman beiltä kaatui sataviisitoista sotilasta. Hänen täytyi\nväkivallalla kiskaista kaleerinsa irti kreikkalaisesta laivasta, jotta\nhän ei siinä määrässä joutuisi tappiolle, että hän jälellä olevine\nmiehistöineen ja laivoineen olisi joutunut vangiksi. Sillä aikaa kun\ntämä tässä tapahtui, heittivät kreikkalaiset juoksevaa tultaan ja\nsaivat siten turkkilaisille perinpohjaisen tappion.\n\nSulttaanin täytyi nähdä kaikki nämä tapahtumat; sillä hän voi\ntäydellisesti nähdä yli koko taistelualueen ja oli kylliksi lähellä\nhuomatakseen kaikki tarkalleen.\n\nKuta varmemmin hän oli ollut oikeutettu odottamaan ratkaisevaa voittoa,\nsitä raskaampana kohtasi häntä isku, kun hänen oli pakko pitää tappiota\npäätettynä tosiasiana. Peloittavana kuohahti hänen vihansa. Hän\nvimmastui nähdessään, miten hänen laivansa syttyivät palamaan,\nleimusivat ilmiliekissä ja upposivat, miten hänen merimiehensä ja\nsotilaansa peljäten hirveästi hävittävää tulta epätoivoissaan\nhyppäsivät mereen ja ennemmin hukkuivat, kuin tahtoivat sanomattomia\ntuskia kärsien elävältä palaa. Kun hän vihdoin huomasi, kuinka Suleiman\nbei luopui taistelusta ja käänsi oman kaleerinsa pakoon, niin silloin\nei hän enää voinut hillitä itseään. Ollenkaan ajattelematta painoi hän\nkannuksensa tulisen arapialaisensa kupeisiin ja ajaa karautti meren\nrannalle ja hänen suuri seurueensa hänen kintereillään.\n\nSatulaa myöten seisoi tuo jalo eläin meressä, jonka nousuvesi vyörrytti\nmahtavia aaltoja rannalle, kun sulttaani huomasi mitä hän oli\ntekemässä. Hänen äänensä jyrinä taisteli vaahtoavan vuoksen pauhinan\nkanssa. Hän heilutti saraseenilaista miekkaansa kuin riivattu, ja\nSuleiman bei näki herransa ja ryhtyi vielä kerran taisteluun; mutta\nrohkeus oli lannistunut, voima murtunut; kristittyjen voiton huuto\nhuumasi hänet ja hänen miehensä.\n\nAinoastaan silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taistelu alkaisi\nuudelleen, -- sitten kääntyi pelottavasti harvennut laivasto yltä\nyleensä pakoon, ja taistelu oli loppunut. --\n\nMeri oli ruumiiden ja laivansirpaleiden peitossa. Kristittyjen neljä\nlaivaa olivat melkein vioittumatta, ellei ota lukuun sitä läpeä, jonka\nSuleiman bein kaleeri oli puskenut kreikkalaiseen laivaan, mutta joka\noli hyvällä menestyksellä saatu tukituksi.\n\nKaupungin muureilta kajahti ääretön riemuhuuto. Kaksi kaleeria lähti\nsisäsatamasta ja toi torven toitotusten kauvaksi kajahtaessa nuo neljä\nlaivaa hinaamalla satamaan.\n\nJa tuolla rannalla ajoi muudan lumivalkoisella arapialaisoriilla kuin\nriivattu leiriä kohden, ja päästyään suurherran teltan luo hän hyppäsi\nvaahtoisen ratsun selästä ja katosi telttaan, jossa hän painoi\npolttavat kasvonsa sohvan tyynyihin ja kiljasi visiiri Halil pashalle\ntuskin ihmismäisellä äänellä: \"pois! pois!\" niin että tämä\nkauhistuksesta väristen kiireestä kantapäähän sukkelasti pujahti ulos\nhuoneesta ja jätti onnettoman sulttaanin yksin tuskansa ja raivonsa\nvaltaan.\n\nEpätasaista ja siitä syystä turkkilaisille niin onnetonta taistelua ja\nsen niin peräti nöyryyttävää lopputulosta oli myös kaupungin muurilta\nollut katsomassa muudan, jonka sydän julmistui, kun hän näki\nkreikkalaisten ja latinalaisten, joiksi Konstantinopelissä tavallisesti\nsanottiin italialaisia, melkeimpä kaikkia länsimaalaisia, saavan niin\nhelpolla niin tärkeän voiton ja heidän laivojensa tulevan satamaan\ntuoden niin runsaasti muonavaroja, mutta vielä enemmän kunniaa.\n\nSe oli Haik, joka käsivarret ristissä ja pää syvään rinnalle painuneena\nnojasi tornin kaidetta vastaan ja puolinaisissa huudahduksissa päästi\nilmoille ajatuksiaan.\n\nKauvan katsoa tuijotti hän meritaistelua ja pui nyrkkiä vimmoissaan,\nkun hän näki, miten Suleiman bei irroittautui kreikkalaisesta\nkauppalaivasta, jonka miehistö oli niin tuhoisasti harventanut hänen\nmiehistönsä rivejä, että ne tuskin enää riittävät omaa laivaa\nhallitsemaan ja suojaan viemään.\n\n\"Voi sinua!\" huudahti hän nyrkkiään puiden, \"sinun pääsi ei tosiaankin\nole enää tiukassa. Mutta mitäpä apua siitä on?\" jatkoi hän muutaman\nminuutin perästä. \"Jos edelleenkin käy niinkuin tähänkin asti, sekä\nmaalla että merellä, niin on Muhamedin kärsivällisesti jätettävä\njollekin myöhemmistä jälkeläisistään 'elämänsä tehtävä', joksi hän\nsanoo Konstantinopelin valloitusta, palattava Adrianopeliin ja\nkiittäköön hän luojaansa, jos bytsantilainen suo hänelle rauhaa, että\nhän kerran saa siellä sohvallaan kuolla.\"\n\n\"Ei!\" huudahti hän puoliääneen, \"tästä täytyy tulla toinen leikki!\nMutta ellei yht'aikaa käydä kimppuun sekä meren että maan puolelta,\nniin kreikkalainen jää huokealla hinnalla voittajaksi.\"\n\n\"Mutta miten? Ketju sulkee sataman. Sitä on mahdoton saada poikki.\nOlenhan minä sen niin tarkkaan tutkinut.\" Kauvan hän oli vaiti.\n\nKuu loi kirkkaan valonsa maalle ja merelle. Puhtaan ilman läpi se\nloisti niin ihmeellisen kirkkaasti, että oli valoisa kuin päivällä.\n\nHaik tuijotti kauvan aikaa yli sataman tienoon, sitten hän huusi äkkiä:\n\"Niin, ainoastaan siten se käy päinsä, ainoastaan sillä tavalla se\nonnistuu! Kun vaan on kylliksi ihmiskäsiä, niin se on vaan lasten\nleikkiä!\"\n\nVielä kerran loi hän terävän katseensa yli seudun, nyykäytti päätään\ntyytyväisyytensä merkiksi ja hävisi sitten nopeasti sokkeloisten\nkatujen vilinään.\n\nPitkä oli matka, jonka hän oli kulkenut satamasta Pyhän Romanoksen\nportille, mutta hän riensi ikäänkuin hänen jalkopohjiaan olisi\npolttanut, ja kun hän vihdoin oli saapunut sille paikalle, josta hänen\noli tapa mennä ulos ja palata takaisin kaupunkiin, niin hän pian hävisi\nnäkyvistä, kunnes hän taas muurin varjosta päästyään ilmestyi\nkirkkaaseen kuun valoon.\n\n\"Tahdotko panna henkesi alttiiksi, Haik?\" kysyi neekeri, joka niin\nusein oli avannut hänelle oven Maritsan rannalla Adrianopelissa.\n\"Sulttaani on tänään ajanut ulos Halil pashan, joka kumminkin on hänen\nsuosikkinsa, niin että minullekin tuli hätä ja pelko.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", sanoi Haik osanottavaisesti, \"mutta se, mitä minä\ntuon, on lääkettä hänelle, koska se virkistää hänen toimintatarmoaan.\nIlmoita minut! Sen täytyy tapahtua!\"\n\nNeekeri lähestyi vavisten ovea, joka vei sulttaanin sisähuoneisiin ja\nhävisi kallisarvoisen brokaatti oviverhon taa. Useiden huoneiden läpi\nhän hiipi kuulumattomin askelin; sitten hän nosti sulttaanin\nvastaanottohuoneen oviverhoa.\n\n\"Mitä on asiaa?\" huusi sulttaani, joka istui sohvalla pää käden\nvarassa. Mutta hänen äänessään oli tykkänään toinen sävy, kuin minkä\nneekeri oli kuullut muutamia tuntia aikaisemmin, kun visiiri pyrki\nherransa puheille.\n\nNeekeri kumarsi syvään käsivarret ristissä rinnalla ja sanoi vaan:\n\"Haik!\"\n\n\"Hän tulkoon!\" ja muutaman tuokion perästä seisoi armenialainen\nsulttaanin edessä siinä alamaisessa asennossa, jonka itämaalainen\nhovitapa määräsi.\n\nSulttaani käski sytyttää kynttilöitä ja sanoi, kun se oli tehty,\nHaikille: \"Istu!\"\n\nHeti istuutui Tommaso pannen jalat allensa ristiin pehmeälle\nlattiamatolle jonkun matkan päähän sulttaanista ja odotti hänen\npuhutteluaan.\n\n\"Haik\", alkoi suurherra vihdoin, \"näyttääpä melkein siltä kuin pitäisi\ntuhansien voittojen kautta saavutetun esi-isäini maineen minulta hävitä\ntaistelussa näitä kurjia, teeskenteleväisiä, pelkurimaisia\nkreikkalaisia vastaan!\"\n\n\"Siitä Herra meitä varjelkoon!\" sanoi Haik, joka tällä huudahduksella\ntarkoitti täyttä totta. \"Ei ole vaikea alku vielä sama kuin loppu,\nkorkea herra! -- Tosin\", jatkoi hän rohkeasti, kun sulttaani pysyi\nvaiti, \"tästä täytyy tulla muutos. Mutta tekihän Halil pasha eilen\nkauniin alun.\"\n\n\"Missä ja miten?\" huusi sulttaani hypähtäen ylös.\n\nTommaso kertoi, mitä seurauksia oli ollut kanuunoilla ammunnasta ja\nvalitti vaan, että Halil pasha ei ollut uskaltanut tehdä rynnäkköä\nilman suurherran lupaa; sitten hän jatkoi: \"Kaupunki oli sinun, korkea\nherra, niin varmaan kuin minun henkeni on sinun käsissäsi. Se on alku,\nuskovaisten hallitsija\", jatkoi hän, \"eikä se jää sikseen, jos tahdot\nkuulla ja ottaa huomioosi orjasi Tommason ajatuksia.\"\n\n\"Puhu, puhu!\" huusi sulttaani innoissaan, \"ei vielä koskaan ole sinun\nneuvosi ollut huono!\"\n\nHaik kertoi, miten hän oli ollut näkemässä meritaistelua ja hänen\nsydämensä vuotanut verta, kun se sai onnettoman käänteen, kuin hän\nsitten oli ajatuksissaan punninnut kaikkia meren puolelta tehtävän\nhyökkäyksen mahdollisuuksia, jonka välttämättä täytyisi tapahtua\nyht'aikaa maankin puolelta, jos sen mieli maksaa vaivaa. \"Silloin\nvain\", sanoi hän, \"on kreikkalaisten pakko käyttää latinalaisia\napujoukkojaan meren puolella, ja heidän poissaolonsa maanpuolella takaa\nvoiton sinulle.\"\n\n\"Saatko sinä laivat lentämään satamaan tuon kirotun ketjun yli?\" kysyi\nsulttaani katkerasti.\n\n\"Saan, herra!\" huusi Haik ja hyppäsi ylös, niin että hän melkein seisoi\nsulttaanin edessä.\n\nTämä rähähti nauramaan. \"Kaippa sinä vielä osaat loitsia?\" sanoi hän\npilkallisesti.\n\n\"Samoin kuin minä, voi jokainen järjellinen ihminen loitsia\", sanoi\nHaik ja istuutui taas samalla kertaa kuin sulttaanikin heittäytyi\nsohvan tyynyille.\n\n\"Annappa kuulla!\" sanoi suurherra.\n\n\"Tunnetko sinä teloja, korkea herra, pitkiä pyöreitä puita, joiden\npäällä voi liikuttaa raskaita kuormia?\" kysyi Haik.\n\n\"Tunnenhan minä!\" oli sulttaanin vastaus.\n\n\"No entäpä\", jatkoi Tommaso, \"jos ne tuhannet kourat, joita on sinun\nkäytettävänäsi, jonakin hiljaisena yönä vierittävät sinun kaleerisi\nmerestä, telojen päällä pelätyn satamaketjun ympäri satamaan, jos sinun\nsotajoukkosi on tekevinään maan puolella hyökkäyksen muurien kimppuun\nja yhdistää piiritettyjen koko huomion ja toiminnan sinne, ja jos\naamulla sinun laivastosi ikäänkuin taikavoiman nostamana on ketjusta\nhuolimatta satamassa ja siellä alkaa hyökkäyksen, samalla kun maan\npuolella näennäisestä taistelusta tehdään täysi tosi? Mitäs arvelet,\nherra?\"\n\nHyvän aikaa katsoi suurherra ääneti leimahtelevaan vahakynttilään, joka\nseisoi hänen edessään, sitten hän äkkiä kääntyi armenialaisen puoleen\nja huusi: \"Haik, sinä ansaitseisit päästä suurvisiiriksi ja kapudan\npashaksi samalla!\"\n\n\"Uskovaisten hallitsija, minusta ei se, jota ihmiset sanovat kunniaksi,\nole parankaan arvoinen [para on turkkilainen raha; 1/10 piasteria, joka\non arvoltaan 25 Suomen penniä]. Sinun armosi tuottaa minulle varoja,\nettä voin vaatimattomasti elää kansani tapojen mukaan. Se on minun\nsydämeni kunnianhimo ja korkein toivomus!\"\n\nSulttaani nauroi. \"Yksi tahtoo maineen loistoa, toinen kunnian ja arvon\nkultaiset ketjut, kolmas etsii ylellisyyttä ja hekumaa, neljäs\nkultasäkkejä, viides hiljaista, kotoista rauhaa. Kuka on viisain,\nHaik?\" --\n\n\"Viimeinen, korkea herra\", vastasi armenialainen nopeasti, \"mutta häntä\nkorkeammalle asetan kuitenkin vielä sen, joka ei pyydä mitään ihmisten\noikulliselta hyväntahtoisuudelta, vaan kaikkea odottaa ja rukoilee\nJumalansa armolta!\"\n\n\"Haik\", sanoi suurherra, \"sinussa ei ole ainoastaan kekseliäisyyttä,\nvaan myöskin elämänviisautta!\"\n\n\"Ennen kaikkea ja kaikessa olen sinun palvelijasi, herra!\" kuului\nHaikin taiten laskettu vastaus, samalla kun hän kumarsi maahan asti.\n\nHän tiesi nyt varmasti, mitä oli odotettavissa eikä hän erehtynyt.\nMuutaman hetkisen jälkeen astui sulttaani runsaasti koristellulle\narkulle, pisti avaimen reikään, nosti ylös raskaan kannen ja ojensi\nTommasolle kaksi noita tsekiinikukkaroita, joiden sisällyksen Haik\nvallan hyvin tunsi.\n\nMutta tuskin oli hän kätkenyt ne kauhtanansa alle, kun muudan\njanitsharien bei syöksähti sisälle ja huusi: \"kreikkalaiset ovat\ntehneet hyökkäyksen kaupungista ja meidän joukkomme väistyvät!\"\nKykenemättä mitään muuta ajattelemaan, huusi sulttaani ratsuaan ja\nsyöksyi ulos.\n\nHaik astui peremmäksi huoneen seinäverhojen väliin ja tuijottaen\nsilmiään räpäyttämättä avaimeen, joka oli arkun suulla, hän sanoi\nhiljaa itsekseen: \"Halkokaa te toistenne päitä! Minulla on parempaa\ntehtävää!\"\n\nNopeasti hän sammutti kynttilät, riensi arkulle, nosti kantta ja\nsieppasi niin paljon nahkakukkaroita, kuin hän voi kätkeä ja säilyttää,\npani sen sitten lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa. -- Sillä aikaa kuin\nsulttaanin teltan vasemmalla puolen vaskikanuuunat jyrähtelivät yön\nselkään ja hurjat sotahuudot pöyristyttävästi kajahtivat halki ilmojen,\nluikahti muudan notkea olento huomaamatta ulos sulttaanin teltasta ja\nhävisi janitsharien leirin tyhjien telttarivien väliin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nHaikin ja sulttaani Muhamed II:n välisen yöllisen keskustelun\njälkeisenä päivänä vallitsi suuri liike laivastolla Beshiktashin luona.\n\nLoistava gondooli, jota souti joukko veripunaisiin vaatteisiin puettuja\nmerimiehiä, kiiti kahdeksan muun, vähemmän koristellun venheen\nsaattamana nuolen nopeudella yli rasvatyynen meren pinnan ja laski\nkapudan-pashan, Suleiman bein laivan ääreen. Gondoolin keskeltä\nkohoavasta, huoneen tapaisesta astui ulos sulttaani ja hänen jälestään\nHalil pasha ja se neekeri, joka niin usein oli avannut ovea Haikille\nMaritsan rantapuistossa, ja jolla nyt oli päällään veripunainen puku ja\nleveä miekka kupeella.\n\n\"Voi Suleiman bei parkaa!\" kuiskasi muudan soutaja. \"Sehän on\nkapidshi-bashi, suurherran pyöveli.\"\n\nPadishah nousi laskuportaita myöten laivan kannelle, ja toiset\nseurasivat häntä.\n\nSilloin astui kalpeana, polvet lokattaen, kapudan-pasha, suurherran\nlaivaston ylipäällikkö, Suleiman bei sulttaania vastaan, notkisti\npolvensa ja kumarsi päänsä maahan asti.\n\nSulttaani ei viitsinyt edes katsoakaan häneen.\n\n\"Mene alas odottamaan tuomiotasi!\" tiuskasi hän hänelle. Aavistaen\nloppunsa olevan lähellä tuo onneton hoiperteli suureen kajuuttaan\nviepiä portaita kohden.\n\nSillä välin olivat kaikki gondoolit saapuneet ja padishahin korkeat\narvoherrat nousivat laivaan ja kokoontuivat herransa ympärille.\n\nKun kaikki olivat koolla, astui sulttaani kajuuttaan, jossa Suleiman\nbei lankesi hänen jalkainsa eteen ja odotti siinä asennossa, kunnes\nkaikki seisoivat puoliympyrässä sulttaanin ympärillä. Peräti\ntuskallinen hiljaisuus syntyi.\n\n\"Nouse ylös!\" huusi sulttaani jyrisevällä äänellä Suleiman beille ja\nkun tämä oli totellut, jatkoi hän kovasti kiihtyneenä: \"Uskosi ja\nherrasi pettäjä, kuinka se on selitettävä, että sinä et saanut niin\nsuurella laivastolla edes neljää kristittyjen koirain laivaa\nvalloitetuksi? -- Eikö niitä, sitäpaitsi tuulen tyyntyminen estänyt\nliikkumasta? Mitenkäpä sinä sitte milloinkaan aiot valloittaa laivaston\nsatamassa?\"\n\nNämä sanat lausui sulttaani koko sillä suuttumuksen vimmalla, joka\ntäytti hänen mielensä..\n\nMies parka oli jonkun aikaa ääneti, sitten hän kysyi masentuneena:\n\"Saanko puhua, uskovaisten hallitsija?\"\n\n\"Puhu!\" vastasi padishah terävästi.\n\nHän huomautti, että hän oli purjehtinut kreikkalaisen laivan päälle,\nniin että se oli vähällä ollut upota, mutta että hän oli taistelussa\nmenettänyt 115 miehistään, eikä ollut enää kyennyt vastustamaan. Sama\noli ollut laita muillakin laivoilla, kun vihollinen oli käyttänyt tuota\nhelvetillistä juoksevaa tulta, jota ei kukaan ollut voinut vastustaa ja\njonka saaliiksi koko laivasto olisi joutunut, jos hän ei olisi ajoissa\nvetäytynyt takaisin tappelusta.\n\nKapidshi-bashin läsnäolo oli sen merkki, että sulttaani oli aikonut\nmuitta mutkitta hakkuuttaa häneltä pään poikki; mutta vanhan miehen\nsanat lauhduttivat jonkun verran hänen vihaansa.\n\n\"Olet ansainnut kuoleman\", sanoi hän Suleiman beille, \"mutta minä\ntahdon osoittaa sinulle armoa. Mene pois minun näkyvistäni ja ajattele\nAleppon luona pakolaisena niitä velvollisuuksia, joita olet\nlaiminlyönyt, häpeää, jota olet tuottanut profeetan lipulle, ja tee\nparannusta syvässä katumuksessa, jotta Allah sinua kerran armahtaa.\"\n\nKapudan-pasha tahtoi syleillä hänen polviaan, mutta hän potkaisi hänet\nluotaan menemään.\n\n\"Korjaa luusi, petturi!\" huusi hän ja kääntyi pois.\n\nMies raukka, joka jo ennakolta oli korjannut aarteensa varmaan talteen,\nlähti nopeasti isolta kaleerilta ja nousi Beshiktashin rannalla\nhevosensa selkään, jolla hän nuolen nopeudella kiiti pois padishahin\nvihan ulotuttavista, iloissaan siitä, että oli pelastanut henkensä,\nvaikkakin häpeän tahraamana.\n\n\"Nyt neuvotelkaamme, miten saisimme poistetuksi meitä kohdanneiden\nonnettomuuksien jäljet ja häpeätahran pois pyyhityksi!\" sanoi sulttaani\nja hänen käskevästä viittauksestaan istuutuivat sotajoukon ja\nhallituksen korkeimmat edustajat kajuutan seinustoilla olevalle\ndivaanille.\n\nSuurvisiiri Halil Pasha, joka ensiksi sai sulttaanilta puhevuoron, oli\nvanha turkkilainen, joka oli tuntevinaan sotajoukon ja laivaston\nmonissa onnettomuuksissa Allahin tahdon ja muuttumattoman neuvon, ettei\noikea hetki ollut vielä tullut valloittaa Konstantinopelia ja joka\nsentähden kerrassaan äänesti piirityksen lakkauttamista.\n\nSulttaanin ilmeikkäille kasvoille lensi tumma varjo. Hänen korkean\notsansa rypyt osoittivat tyytymättömyyttä, joka täytti hänen sielunsa,\nettä juuri suurvisiiri oli lausunut sellaisen mielipiteen tässä\nneuvottelukokouksessa. Se perustui uskonkappaleeseen ja se oli syy,\nmiksi sulttaani oli vaiti, eikä kiivaasti vastustanut visiiriään, koska\nneuvostossa oli henkilöitä, jotka helposti olisivat voineet käydä hänen\nuskonsa kimppuun ja heikentää koko hänen vaikutustaan kansan kesken.\n\nLiekkö se riippunut helposti huomattavasta tyytymättömyyden ilmeestä\npadishahin kasvoilla vai omasta vakaumuksesta -- Halil pasha joutui\näänestyksessä tappiolle ja taistelua päätettiin jatkaa. Jos mieli saada\ntaistelua pian voittoon päättymään, niin oli sille välttämättä saatava\nparempi menestys tekemällä merenpuolinen hyökkäys mahdolliseksi. Mutta\nsiinäpä vasta ilmestyi kosolta vastuksia, koska kaikkien mielestä oli\nmahdotonta tunkeutua satamaan sen suuta sulkevaa ketjua poistamatta.\n\nVihdoin puuttui sulttaani puhumaan esittäin Haikin ehdottaman\nsuunnitelman. Hänen sanansa saivat mielet syttymään. Kaikki\nneuvosherrat ihmettelivät ja ylistivät uskovaisten loistoisan\nhallitsijan viisautta ja viivyttelemättä jaettiin käskyt tuuman\ntoimeenpanemiseksi.\n\nKoko matka Beshiktashista satamaan saakka puhdistettiin siinä\nrehoittavasta pensaikosta ja varustettiin puusilloilla, paikotellen\ntukevilla vierityspölkyillä ja kaiteilla ja tämä rännin muotoinen rata\nvoideltiin paksulti talilla.\n\nLaivat vedettiin nyt rullien ja valssien avulla merestä maalle ja\nlaskettiin sitten aivan samalla tavalla \"kultaiseen sarveen.\"\n\nIhmeellistä oli, että kreikkalaiset eivät huomanneet niitä tuhansia,\njotka tekivät sen jättiläistyön, että hilasivat seitsemänkymmentäkaksi\nlaivaa tällä tavalla kultaiseen sarveen, taikka että, jos he\nolisivatkin sen huomanneet, sitä ei yritettykään estää. Ja yhdessä\nyössä, joka seurasi neuvottelua, pantiin se täytäntöön ahkeruudella ja\ninnolla, jotka ansaitsivat suurinta ylistystä.\n\nKoko Konstantinopelin valtasi ääretön hämmästys, jolle veti vertoja\nvaan kauhistus, minkä synnytti turkkilaisen laivaston niin suuren osan\nilmestyminen satamaan. Sehän näytti ihan taikatempulta! Kukaan ei\nymmärtänyt, kuinka se oli ollut mahdollista, kunnes muudan\narmenialainen heille selitti, miten turkkilaiset olivat mahtaneet saada\nsen aikaan. Hänen selityksensä oli aivan totuuden mukainen ja hän tiesi\nsen, sillä vaikka kukaan ei sitä aavistanut, -- hänhän oli koko tuon\nKonstantinopelille niin pahan asian alkuunpanija.\n\nOlipa se tosiaankin paha asia! Sillä nyt täytyi, se huomattiin,\ntaistella kahdella taholla, eivätkä ne sotilaat, jotka täällä\ntaistelivat vihollisten laivastoa vastaan, enää mitenkään voineet olla\npuolustamassa muureja vaaranalaiselta maan puolelta. Ja sehän oli\nvalitettavasti huolestuttava seikka, että kaupungissa olevain\ntaistelijain luku väheni joka tappelussa, jota vastoin sulttaanin\nsotajoukko sai joka päivä vereksiä lisävoimia hänen laajan\nvaltakuntansa kaikista osista.\n\nIloisempana kuin moneen päivään saapui padishah teltalleen ja heitti\narapialaisen ratsunsa suitset neekerille, jota hän piti hyvin hyvässä\nsuosiossa.\n\n\"Eikö Haik ole vielä ollut täällä?\" kysyi sulttaani.\n\n\"On toki\", vastasi neekeri. \"Puoliyöstä hän odotti sinun korkeutesi\npalaamista. Mutta, kun hän ei voi palata kuin yön pimeässä, hän lähti\ntakaisin ennen sen loppua.\"\n\nSulttaani pudisti päätään; sillä hän olisi mielellään kilisevällä\nkullalla osoittanut kiitollisuuttaan Haikille hänen oivallisesta\nneuvostaan. Mutta voitiinhan siihen vielä keino keksiä. Sentähden\nheittäysi hän väsyksissä vuoteelleen nauttiakseen vielä levosta,\nennenkuin aurinko panisi pyhän Sofian kirkon kultaisen kupoolin\nloistamaan.\n\nVanha armenialainen oli tullut sataman päällikön Diedon laivalle\ntarjoamaan kaupaksi laatikostaan jaloja, kallisarvoisia ryytejään.\nJuuri silloin tulivat venetsialaisten ja genualaisten laivojen\nkapteenit kannelle: myöskin keisarin virkamiehiä oli läsnä.\n\nArmenialainen oli näennäisesti vaatimattomuudesta painautunut\nsyrjäiseen nurkkaan, josta ei kukaan ylhäisistä herroista häntä\nhuomannut.\n\nKannelle he vielä kerran pysähtyivät ja Diedo mainitsi vielä kerran\naikeestaan polttaa vihollisten laivasto; mutta hän ehdotti vielä kerran\npidettäväksi neuvottelua ja arveli, että pyhän Marian kirkko forumin\nvarrella oli siihen sovelias, koska se oli pieni ja sinne helposti\npääsi joka puolelta.\n\nTämä ehdotus hyväksyttiin.\n\nKun herrat olivat lähteneet pois eikä Diedo ollut huomannut Haikia,\nhiipi tämä tiehensä, ja juuri silloin laivalta lähtevä venhe vei hänet\nmuurin suojaamalle rannalle. Hänellä oli kiire, sillä neuvottelu oli\nmäärätty kello kolmeksi iltapäivällä.\n\nEhkä noin puoli tuntia myöhemmin astui jo mainitun kirkon portille\nnuori, solakka kreikkalainen, joka katseli kirkkoa päältä päin tarkkaan\njoka puolelta. Hänellä oli paperikäärö kainalossa ja piirustuskynä\nkädessä ja näytti olevan rakennusmestari.\n\nKun hän oli päältä päin tutkinut kirkon, astui hän vanhan suntion\nmatalaan majaan ja sanoi vanhukselle: \"Minut lähetti arkimandriitti\nBasilius tutkimaan kirkkoa sisältä. Se on vanha ja mitä huolellisimman\nkorjauksen tarpeessa ja minä olen rakennusmestari. Koska minun nyt\ntäytyy viipyä kauvan kirkossa, niin avaa minulle sakastin pieni portti\nja jätä minulle avain!\"\n\n\"Niin, herra\", vastasi vanhus; \"mutta minulle on ilmoitettu, että eräät\nkorkeat herrat aikovat täällä tänään päivällisen aikaan pitää kokousta\nneuvotellakseen salaisista asioista!\"\n\n\"Mitäpä minä herroista välitän?\" nauraa hohotti arkkitehti. \"Sitä ennen\nminä olen jo aikoja kotonani.\"\n\nSuntio antoi avaimen hänen käteensä ja hän oli pian sakastin oven\ntoisella puolen, poissa ukon nähtävistä.\n\nNiin pian kuin hän oli päässyt ovesta sisälle, silmäili hän tarkkaan\nrakennusta. Sakasti oli liian pieni suurempaa kokousta varten. Se\nvoitiin pitää vaan kirkon pääosassa ja siinä täytyi puhua kovalla\näänellä, jos mieli saada puheensa kuulumaan. Kun hän oli päässyt\nselville siitä seikasta, niin oli hänen etsittävä jokin piilopaikka,\njosta hän kenenkään näkemättä voi kuulla tämän neuvottelun. Mutta\nsellaista paikkaa hän ei löytänyt muualta kuin kaikkein pyhimmän\nesiripun takaa, jonne ei kukaan maallikko saanut astua.\n\nMitäpä hän, armenialainen, välitti kreikkalaisten pyhyyden\nhäväisemisestä? Johan se ikivanha viha, joka vallitsi hänen\nkirkkokuntansa ja kreikan kirkon välillä, poisti hänestä kaikki\nepäilykset ja tuskin oli hän astunut paksun kultakoristeisen esiripun\ntaakse, kun hän täysin tyytyväisenä taas astui ulos.\n\nHetkisen nojasi hän seinää vasten ja mietti, miten hän saisi ensimäisen\nsuntion petetyksi. Jumalanpalvelusta ei täällä pidetty, sillä ihanan\npyhän Sofian kirkon kaikki ovet olivat selkosen selällään, että aamusta\niltaan uskovaisten lauma sai yhtenä papiston kanssa rukoilla pyhille\nsuojelusta Ismaelin villiä poikia, noita Kristuksen pyhän nimen\nverenhimoisia ja katkeria vihollisia vastaan.\n\nKun armenialainen, sillä hän se oli, vielä jonkun aikaa oli nauttinut\nkirkon virkistävästä viileydestä, lähti hän sakastista, kuitenkaan ovea\nlukitsematta, ja vei avaimen takaisin suntiolle.\n\n\"Minusta on tänään liian kylmä kirkossa\", sanoi hän vanhalle miehelle.\n\"Minä aion huomenna hyvissä ajoin lopettaa työni!\" Ukko myönsi sen ja\nhe erosivat.\n\nMutta kello ei ollut vielä likikään kahta iltapäivällä, kun nuori\narkkitehti lähestyi sakastia toiselta puolen, huomaamatta astui sisälle\nja työnsi oven eteen lujan salvan, joka esti ketään pääsemästä ulkoa\npäin sakastiin. Sitten pujahti hän nopeasti kaikkein pyhimmän esiripun\ntaakse ja istuutui siellä kallisarvoiselle istuimelle, jota vanha\npiispa käytti lepotuolinaan. Paikan viileys ja häntä ympäröivä\nhiljaisuus sai hänet pian torkahtamaan. Vasta kun alkoi kuulua kovia,\nkarkeita ääniä, jotka kumeasti kajahtelivat holvien kaarroksissa, hän\nhavahti suloiselta ettoneeltaan.\n\nKenenkään näkemättä ja aavistamatta kuuli hän, mitä neuvoteltiin\nsuurherran laivaston hävittämisestä satamassa, ja sai tietää, että tämä\nvaikea ja vaarallinen tehtävä uskottiin uhkarohkealle laivan\nkapteenille Jacopo Cocolle; hän sai tietää, miten tuuma oli pantava\ntoimeen, ja että se oli tapahtuva seuraavana yönä.\n\nKun neuvottelussa olleet miehet olivat lähteneet pois, hiipi hän ulos\nja riensi, minkä käpälästä kerkesi, sille paikalle, josta hän pääsi\nulos kaupungista. Oli todellakin onnellinen sattuma, että hän tällä\nkertaa jäi huomaamatta, kun hän ensi kerran päiväiseen aikaan lähti\nuskaliaalle retkelleen sulttaanin teltalle. Siinä tuli hänelle tosin\navuksi se seikka, että Halil pasha vastakkaisella puolella pommitteli\nmuureja kanuunoillaan ja siellä odotettiin rynnäkköä, jonka tähden\nkaikki saatavissa olevat voimat oli koottu sinne.\n\nKepeäjalkaisena kuin jänis hyppeli Haik Tommaso kerjäläisen puvussa,\nkäyttäen joka pensasta piiloutuakseen, turkkilaisten leirille ja saapui\nehjin nahoin padishahin teltalle. Neekeri ei ollut tuntea häntä, mutta\nsittenkin kun hän oli tuntenut hänet ei hän päästänyt häntä sisälle\nkoska herra nautti lepoa, jota hän viime päiväin ponnistusten jälkeen\nhyvinkin tarvitsi.\n\nVasta kun Haik sitä kiivaasti vaati ja huomautti, miten vaarallisia\nseurauksia siitä saattaisi olla, hiipi neekeri telttaan, jossa hän\nonneksi tapasi sulttaanin vielä valvomassa.\n\n\"Eikö minun korvani ole kuullut Haikin ääntä?\" kysyi hän.\n\n\"Hän vaatii kiireesti päästä sinun puheillesi korkea herra!\"\n\nHaik astui sisälle.\n\nYstävällisesti katsoi häneen padishah ja sanoi: \"Kiitos neuvostasi,\nHaik. Se oli oivallinen. Se onnistui ihanasti!\"\n\n\"Älä huoli siitä, korkea padishah\", vastasi Haik nopeasti, \"ja kuule,\nmitä minä olen sinun palvelukseksesi puuhannut, ja mitä on tehtävä, se\npitää sinun viisautesi panna toimeen.\"\n\nNyt hän ilmoitti hänelle, miten hän oli saanut selville kreikkalaisten\naikeet polttaa satamaan tunkeutuneet turkkilaisten laivat. Hän sanoi\nhänelle, että venetsialainen Coco oli ottanut työn suorittaakseen ja\nettä luultavasti oli aikomus vielä ensi yönä panna se toimeen.\n\nPadishah kuunteli jännitettynä eikä tämä ilmoitus ollut hänestä hauska.\nLänsimaalaisilla eli latinalaisilla, joiksi genualaisia ja\nvenetsialaisia sanottiin, oli vastustamaton ja sammuttamaton juokseva\ntuli, tuo hävitysaine, jonka kokoonpano oli turkkilaisille salaisuus.\nHe pelkäsivät sitä täydellä syyllä, koska mikään ei kyennyt sitä\nvastaan suojelemaan. Sen välttäminen oli sitäkin vaikeampaa, kun\nkreikkalaiset, samoin kuin latinalaiset osasivat omilla\nheittokoneillaan heittää sitä pitkän matkan päästä vihollisiin\nlaivoihin ruukuissa, jotka särkyivät ja sitten päästivät sen kaikkialle\nvalumaan. Tuo hirvittävä aine syttyi silmän räpäyksessä ja tarttui joka\npaikkaan vastustamattomalla voimalla hävittäen kaikki auttamattomasti.\nMutta varsinkin sentähden pelkäsivät turkkilaiset sitä, koska yksi\nainoa pisara siitä, joka pirskahti ihmisen vaatteisiin, tuotti hänelle\ntuskallisimman kuoleman polttaen hänet elävältä. Jos voitiin estää\nvihollisten laivojen lähestyminen, niin oli vaara vältetty. Sentähden\nneuvoi viekas armenialainen asettamaan laivoihin kauvas kantavia\nkanuunia ja lisäämään niihin riittävän määrän tarkk'ampujia, jotka\npuolestaan auttavat nuolisateella pitämään laivoja kaukana.\n\nSe oli ainoa mahdollinen keino vastustaa vaaraa. Sen tunnusti sulttaani\nja kiitti ja palkitsi runsaasti Haikia, jonka tällä kertaa täytyi jäädä\nleiriin odottamaan yötä, jolloin hän voi huomaamatta päästä takaisin\npiiritettyyn kaupunkiin.\n\nPadishah kutsutti kiireesti Halil pashan luokseen ilmoittaakseen\nhänelle ilmisaadun salaisuuden. Tämä pani suunnitelman täytäntöön mitä\nkiireimmin; mutta yö kului, ilman että yritettiin hävittää turkkilaista\nlaivastoa, koska sulttaanin kanssa salaisessa yhteydessä olevat\nGalatassa asuvat venetsialaiset osasivat lykätä sen lähinnä seuraavaksi\nyöksi luvaten muka auttaa hävitystyössä. He lähettivät siitä\nsulttaanille sanan, joka oli yhtäpitävä sen ilmoituksen kanssa, jonka\npaljoa aikaisemmin ja sentähden paremmalla menestyksellä Haik oli\ntuonut.\n\nSuurherra oli tosin huomannut, että avain puuttui hänen raha-arkkunsa\nsuulta; mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ruveta Haikia\nepäilemään sen varastamisesta, koska hän ehdottomasti luotti tämän\nsukkelatuumaisen miehen uskollisuuteen. Teetettiin uusi avain, eikä\nkukaan sen koommin ajatellut asiaa, joka itsessään näytti\nvähäpätöiseltä ja jonka selitettiin johtuvan siitä, että sulttaanilta\nsinä iltana oli poislähtiessään ollut niin kova kiire. Kukkaroiden\npuuttumista arkusta ei sulttaani voinut huomata, koska hän ei tietänyt\naarteittensa määrää.\n\nTäydentääkseen varokeinojaan teetti sulttaani, kun ensimäinen yö oli\nkulunut ilman päälle karkausta, niinkuin Galatassa olevat liittolaiset\nolivat ilmoittaneet, tuon rauhallisesti kuluneen yön jälkeisenä päivänä\n\"kultaisen sarven\" ylitse laivoista sillan, joka turvasi laivojen\nyhteyden turkkilaisten lujasti miehittämän ja suojeleman rannan kanssa.\n\nNiin odotti sulttaani taas tulevia tapahtumia tuolla kukkulalla, jolta\nhän oli katsellut ensimäistä onnetonta meritappelua.\n\nTuli keskiyö, eikä mikään osottanut kreikkalaisten ja heidän\nliittolaistensa hankkeiden alkavan: mutta aamupuolella näyttäytyi\nmelkoinen joukko kreikkalaisia laivoja ja liikkui hiljaa turkkilaisten\nlaivastoa kohden, joka sitä rauhallisesti odotti.\n\nHehkuen halusta saada omistaa itselleen onnistuvan yrityksen kunnian\nriensi Coco toisten laivojen edelle ja tunkeutui turkkilaisten\nlaivaston sisälle.\n\nSilloin jyrähtivät äkkiä kanuunat ja kuulasade yllätti laivan. Kun\nturkkilaisten patterit laukasivat kanuunansa toisen kerran tuli Cocon\nlaiva niin reikiä täyteen, että se siinä paikassa upposi koko\nmiehistöineen päivineen.\n\nTämä odottamaton asiain käänne jäi perästä tulevilta laivoilta yön\npimeässä ja ruudinsavussa siihen määrin näkemättä, että ne eivät\ntienneet, oliko Coco vai turkkilaiset alottaneet ammunnan.\n\nToinenkin suuri kaleeri lähestyi sentähden: mutta senkin vastaanotti\nturkkilaisten kanuunain jyrinä niin kiivaasti, että se niin ikään\nupposi. Nyt paljastui kreikkalaisille totuus, että turkkilaisten oli\ntäytynyt saada tieto yrityksestä petoksen kautta, ja he kääntyivät\ntakaisin niin pian kuin mahdollista päästäkseen jälleen satamaan, mikä\nkuitenkin ei voinut tapahtua ilman suuria vaurioita.\n\nKun päivä tuli, tervehtivät laivastolla olevat turkkilaiset\nriemuhuudoilla hallitsijaansa, jonka he tiesivät olleen tapahtumia\nkatsomassa, ja pikalähetti ilmoitti hänelle kahden suuren\nvihollislaivan häviön ja että koko yritys oli mennyt myttyyn.\n\nIloisena palasi suurherra telttaansa ja huusi suurvisiirilleen, joka\noli häntä vastaan ottamassa: \"Sinä olet väärin arvostellut, Halil!\nAllah tahtoo suoda meille lopullisen voiton; sillä vihollisteni\nhankkeet eivät ole onnistuneet ja kaksi laivaa on miehineen päivineen\nuponneet meren pohjaan.\"\n\nHalil pasha pani kätensä ristiin rinnalleen, kumarsi maahan ja sanoi:\n\"Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa. Ylistetty olkoon hänen\npyhä nimensä!\"\n\nSillä välin oli muuria ammuttu yhtä mittaa saamatta kuitenkaan\ntuntuvampaa vahinkoa aikaan.\n\nTukalammaksi uhkasi tulla se seikka, että elintarpeet alkoivat uupua.\nMieliala oli sen johdosta tullut kaupungissa levottomaksi ja siellä\ntäällä syntyi suuren tyytymättömyyden ilmauksina meteleitä, joissa\narmenialainen Tommaso oli kaikellaisissa valepuvuissa osallisena.\nSamoin hän jo ajoissa tiesi ilmoittaa sulttaanille Giustinianin\naikomasta hyökkäyksestä laivaston kimppuun, jonka johdosta tämä yritys\nonnistui yhtä huonosti kuin edellinenkin.\n\nPienet laivastokahakat raukesivat tyhjiin, torjutuita rynnäköitä\nseurasi toinen toistaan sangen tiheään ilman että kumpikaan riitapuoli\nniistä sanottavasti olisi hyötynyt tai kärsinyt vahinkoa. Nyt alettiin\nmyöskin miinoilla ja vastamiinoilla käydä maanalaista sotaa; mutta\nsenkään menestys ei ollut juuri mainittava. Vain sen puolesta oli\nkaupunki tappiolla, että sikäli kuin piiritystä jatkui pitempään, sen\napuneuvot vähitellen vähenivät, joita se piiritystä kestääkseen\ntarvitsi.\n\nTurkkilaiset ampuivat yhtämittaa joka päivä. Osia muurista luhistui,\nmutta piiritetyt korjasivat pirstaleet entiselleen. Mitä suurinta\nvarovaisuutta käyttämällä ei kreikkalaisilta jäänyt tuskin yhtään\nturkkilaista miinaa huomaamatta. Sitä helpotti paljon se seikka, että\nturkkilaiset, merkillistä kyllä, kaivoivat kaikki miinansa aina vaan\nsamoille paikoin, eikä niillä siitä syystä ollut vähintäkään\nmenestystä.\n\nMuudan Padishahin lähetystö, joka vaati antautumaan ja tarjosi\nkeisarille Peloponnesosta, jäi vaikutuksetta, kun keisari hylkäsi\nkaikki, mutta lupasi veroa, jos sulttaani tahtoisi lähteä pois ja\njättää Konstantinopelin rauhaan. Kaikki jäi ilman menestystä ja yllytti\nvaan turkkilaisten intoa.\n\nSulttaani olisi ollut hullu, jos hän olisi uskonut Konstantinopelin\nvapaaehtoisesti antautuvan; sillä kaikista hänen yrityksistään sekä\nhänen tarjouksistaan ei ollut ollut vähintäkään hyötyä. Hänen\nkärsivällisyytensä loppui. Johonkin tuloksiin täytyi niin pitkän\npiirityksen perästä päästä, se oli hänen järkähtämätön tahtonsa.\n\nHalil pasha antoi sentähden koko leirille tiedoksi, että suurherra\nkäski jokaisen varustaumaan päärynnäkköön 29:ksi päiväksi toukokuuta.\nKiihoittaakseen vielä enemmän sotamiesten intoa hän lupasi, että he\nsaisivat pitää kaiken saaliin, minkä he kolmessa päivässä ehtisivät\nryöstää, ja persoonallisen omistusoikeuden kaikkiin, joita he saisivat\nvangiksi. Ainoastaan kaupungin, muurit ja julkiset rakennukset\nsulttaani pidätti itselleen.\n\nNämä myönnytykset olivat raa'an, villin kansan mieleen ja olivat siitä\nhyvin ansaittuja niin pitkän ja vaivaloisen piirityksen vaatimien\nuhrausten palkaksi. Riemuittiin ja ylistettiin sulttaania, ja kaikki\nolivat valmiita taisteluun, joka lupasi heille sellaisen palkinnon.\nAiottua väkirynnäkköä ei pidetty laisinkaan salassa, sillä\nturkkilaisten Beshiktashissa oleva laivasto, samoin kuin sekin osa\nsiitä, joka vielä yhä lepäili rauhassa kaupungin satamassa, oli\nkomeasti valaistu, tulisoihtuja ja pikitynnöriä toinen toisensa\nvieressä paloi leimuten leirissä, josta mitä hillitsemättömimmän riemun\nremakka kuului onnettoman kaupungin muureille, niin että se karmi\nniiden selkää, jotka nyt valmistautuivat kuolinkamppailuunsa.\n\nPilkkosen pimeä yö vallitsi Konstantinopelissa, jota vastoin\nturkkilaisten leiri näytti uivan valomeressä. --\n\nOmantunnon tuskat vaivasivat palatsinpalvelijaa, Isidoria. Hän haki\nkäsiinsä liittolaisensa, Haik Tommason hänen viheliäisestä asunnostaan\nmuistuttaakseen häntä hänen lupauksestaan pelastaa hänet rynnäkön\naikana.\n\nHaik istui synkkiin mietteisiin vajonneena. Hänen aarteitaan oli\ntodellakin liian paljon, jotta hän olisi voinut viedä ne mukanaan\nturkkilaisten leiriin. Päin vastoin hän aikoi anastaa sieltä itselleen\nlisää aarteita, kun rynnäkköön tarvittaisiin kaikki turkkilaiset.\n\nHuoli siitä, miten hän saisi pelastetuksi kultatsekiineillä täytetyt\nkukkaronsa, ei ollut suonut hänelle lepoa moneen päivään, sillä\ntiesihän hän, että päärynnäkkö oli lähellä.\n\nLopultakin hän teki päätöksensä ja hautasi rahansa lujassa puuarkussa,\njonka hän oli pelastanut isänsä varallisuuden häviöstä, näkymättömään\nkolkkaan majassansa ja peitti työnsä jäljet vierasten nähtävistä\nkiinnittämällä jälleen paikoilleen maaperän peittona olleet kivilevyt.\n\nHän oli vastikään päättänyt työnsä, jonka hän suureksi osaksi oli\nsuorittanut pimeässä, ja sytytti kynttilän tullakseen vakuutetuksi,\nettä kaikki oli hyvin kätketty. Sitten hän pukeutui mennäkseen\nturkkilaisten leiriin päästäkseen verilöylyä pakoon, joka kaupungissa\noli odotettavissa, ja sammutti taas kynttilänsä. Silloin kolkutti joku\nhänen ovelleen.\n\nSanomaton kauhistus valtasi hänet. Vavisten vaipui hän pehkuilla\ntäytetylle divaanilleen, joka oli hänellä ollut sekä istuimena että\nvuoteena, ja näytti olevan rutiköyhän miehen omaisuutta, niin kuin\nkaikki muukin saiturin mökkirähjässä. Varmaankin oikeuden palvelijat\nolivat vihdoinkin päässeet hänen katalan kavalluksensa perille! Varmaan\ntultiin häntä noutamaan tilinteolle. Niin vaivasi omatunto häntä hänen\nraskaasta syyllisyydestään.\n\n\"Voi miksi piti minun niin kauvan viivytellä!\" huudahti hän\npuoliääneen. --\n\nMutta -- kolkutus ei kuulunut sellaiselta, että sitä olisi seurannut\nväkivalta, ellei hyvällä olisi avattu. -- Se oli joku ystävä! -- Mutta\nkuka se voi olla? Kukaan ei hänestä ollut tervetullut. Jos hän jäi\nkaupunkiin, niin hän joutui taistelun tuoksinaan, jota hän, arka kun\noli, tähän asti oli välttänyt missä vaan oli voinut. -- Hänen täytyi\npäästä pois, ja tulija pidätti häntä.\n\n\"Tommaso!\" kuului samalla hiljainen huuto. \"Avaahan toki! Minä se olen,\nIsidor, sinun ystäväsi!\" --\n\n\"Vai hän se on?\" arveli armenialainen itsekseen. \"Hänkin tahtoo\npelastaa henkensä. Koettakoon hän sitä omin nokkinsa! -- Mutta --\nvoisinkohan minä ehkä tarvita häntä? -- Mutta mihin? Jos minun onnistuu\navata sulttaanin raha-arkku, niin minun pitäisi jakaa hänen kanssaan.\n-- Jakaa? -- Ei! Mitä minä saavutan, sen tahdon yksin pitää. Jakaminen\non ikävää.\"\n\n\"Tommaso!\" kuului ulkoa rukoileva ääni. \"Etkö muista pyhää lupaustasi?\"\n\n\"Narri!\" ivasi puoliääneen pimeässä majassaan uskoton Haik. \"Sanani\npitäminen ei juohdu mieleenikään!\"\n\nVihdoin näytti hädissään oleva Isidor tulevan siihen luuloon, ettei\narmenialainen ollutkaan majassaan. Nyt alkoi hän kauheasti kirota tuota\nuskotonta ja poistui neuvotonna.\n\nHaik nauraa hihitti itseensä tyytyväisenä.\n\n\"Hänestä olen päässyt\", sanoi hän itsekseen ja odotti vielä jonkun\naikaa heristäen tarkkakuuloisia korviaan. Mutta kun joka puolella oli\nhiljaista ja hän oli koetellut, että sulttaanin raha-arkun avain oli\nhänen salataskussaan ja tilava rahavyö sidottu hänen vyötäisilleen,\nlähti hän ulos, lukitsi köyhän majansa perästään ja liukui kuin aave\ntalojen vieritse, kunnes hän saapui puutarhoihin ja nyt hän nousi\nmuurille jossa ei näkynyt ei kuulunut puolustajoita.\n\nHämmästyneenä siitä näystä, joka hänelle tarjoutui, jäi hän seisomaan.\nSe laaja puolikehä, jonka turkkilaisten leiri muodosti loisti\nkirkkaassa valossa. Nähtiin tummien olentojen kieppuvan hurjassa\ntanssissa, kuului riemun huutoja, ikäänkuin olisi ilojuhlaa vietetty.\nVoiton varmuus, joka ei voinut ajatellakaan vastakohtaa, ja runsaan\nsaaliin toiveet saivat aivan suunniltaan nuo raakalaiset, joista\nturkkilaisten sotajoukko oli kokoonpantu. Soitto säesti tätä hurjaa\nmenoa ja kohotti vielä innostusta. Jos ei uskonto olisi kieltänyt\nturkkilaiselta päihdyttävien juomien nautintoa, niin olisi voinut\nluulla, että koko sotajoukko oli juonut itsensä humalaan.\n\nNyt oli Haik kuulevinaan kepeiden askelien lähestyvän häntä. -- Mutta\nsamassa silmänräpäyksessä olikin hän jo alhaalla kuivassa vallihaudassa\nja sieltä hän kerkeästi kuin kissa hyppäsi ylös vallihaudan toiselle\npuolelle, missä kasvoi matalaa pensaikkoa.\n\n\"Saas tästä sinä, roisto!\" kuuli hän nyt Isidorin äänen sanovan, ja\nhyvin tähdätty kivi taitavan, harjaantuneen linkoojan singottamana\nsuhahti aivan hänen korvansa vieritse.\n\n\"Huonosti tähdätty, kreikkalainen!\" huusi hän nauraen pilkallisesti ja\nmuutamilla hyppäyksillä oli hän päässyt sen vaaran piiristä, jota\nhänelle petetyn kosto oli tuottanut. Nopeasti juosten riensi hän\njanitsharien leiriin, jotka hänet tunsivat ja päästivät häiritsemättä\nlävitse.\n\nSulttaanin teltassa pidettiin sotaneuvottelua. Sotajoukon kaikki pashat\nolivat siellä koolla. Neekeri otti hänet vastaan, antoi hänelle ruokaa\nja käski ruveta lepäämään hänen omalle divaanilleen; sillä sulttaanin\nluo hän ei enää voinut tulla, kun sotaneuvottelu kesti paljon yli\npuoliyön.\n\nTämä sotaneuvosto ei tosiaankaan näyttänyt iloiselta.\n\nHuolimatta innostuksesta, jonka dervishit eli turkkilaiset munkit\nsaivat aikaan panemalla parastaan saadakseen turkkilaisten uskonkiihkon\nnousemaan ylimmilleen, oli hyvin arveluttavia huhuja liikkeellä\nturkkilaisten kesken.\n\nTosin oli keisari jo aikoja sitten odottanut mahtavata venetsialaista\nlaivastoa pelastuksekseen, mutta se pieni laiva, joka Turkin puolikuu\nmastonsa nenässä oli lähtenyt vakoilemaan, palasi löytämättä Kreikan\nvesiltä ja saaristosta jälkeäkään laivastosta. Kuitenkin liikkui\nleirissä huhu, että tämä laivasto oli lähellä, ja itämaisen\nmielikuvituksen voimalla sen suuruutta liioteltiin vallan äärettömiin.\n\nEikä siinä kyllin; kerrottiinpa myöskin unkarilaisen sotajoukon olevan\ntulossa, joka aikoi hyökätä turkkilaisten selkään. Merkillistä kyllä,\nnämä molemmat huhut olivat lähtöisin Halil pashasta, tai ainakin hän\nniitä uskoi, vaikka ne eivät olleetkaan todennäköisiä.\n\nYlipäätänsä osottautui suurvisiiri kreikkalaisten ystäväksi tai ainakin\nKonstantinopelin valloituksen vastustajaksi, ja se otaksuminen oli\nlähellä, vaikka sulttaani ei osottanut sitä uskovansa, että hänet oli\nostettu kreikkalaisten rahoilla. Ainakin se seikka näytti sitä\ntodistavan, että jo seuraavana aamuna keisari sai hänen kauttansa\nkuulla, että sotaneuvottelu oli ollut erimielinen, ja terveisiä, että\nhänen tuli vaan urhoollisesti puolustaa pääkaupunkiaan, vielä se ei\nmuka ollut hukassa.\n\nHalil puolusti näitä molempia huhuja sotaneuvottelussa ja äänesti, että\nväkirynnäkkö vielä olisi lykättävä, mutta hänen vastustajansa\näänestivät hänet kumoon, ja sulttaanikin taipui heidän puolelleen;\nkuitenkin jäi hänen mieleensä hiukan epäilyksen kaunaa, että olisikohan\nvielä lykätä yleistä rynnäkköä.\n\nVasta leiriin tulonsa jälkeisen päivän iltana pääsi Haik sulttaanin\npuheille. Innokkaasti kyseli sulttaani, mitä Haik tiesi noista\nmolemmista huhuista.\n\nHaik nauroi. \"Korkea padishah\", sanoi hän, \"usko minua, ne ovat\nkreikkalaisten valheita, joiden kavala tarkoitus on sinun sotajoukkosi\nrohkeuden lamauttaminen. Minä tiedän, että keisari toivoi\nvenetsialaisen laivaston tulevan avuksi, minä tiedän, että muudan pieni\nkaleeri, sinun lippusi mastossa ja laivamiehet turkkilaisiksi puettuina\nlähti hakemaan laivastoa ja kiirehtimään sen tuloa, mutta etsittyään\nsitä Kreikanmaan ja Aigeian meren saarten kaikista satamista tuo laiva\npalasi toivottomana ja kiitti kauppojaan, että se, vaikkakin töin\ntuskin, pääsi sinun laivojesi huomaamatta. Venetsian dogi näyttää\nrakastavan uskotonta Bytsantiumia yhtä hartaasti kuin minäkin!\"\n\n\"Entä unkarilaiset?\" kysyi sulttaani.\n\n\"No heistä saat olla kerrassaan huoleti. Minä tiedän, miten keisari\nrukoili apua Budapestista ja Wienistä, mutta siellä, länsimaiden\nkristittyjen ruhtinasten kesken ei ole sopua nimeksikään. Siellä pitää\njokainen huolta itsestään, eivätkä bytsantilaiset tosiaankaan ole\ntehneet länsimaalaisille sellaisia palveluksia, että nämä nyt viitsivät\nheidän tähtensä panna henkensä alttiiksi. Usko pikemminkin taivaan\nluuhistuvan päällesi, kuin länsimaalaisten tulevan Konstantinopelin\navuksi. Jos minä erehdyn, niin minä tahdon nurkumatta ojentaa kaulani\nsinun kapidshi-bashisi miekan katkaistavaksi!\"\n\n\"Sinun puheesi on luottavaista, mutta rohkeata\", sanoi sulttaani.\n\"Mitäs, jos minä pitäisin kiinni sanoistasi?\"\n\n\"Tee niin, korkea herra!\" huudahti Haik, \"tee niin, ja jos minä olen\nerehtynyt, niin minä otan kärsiäkseni sen, mitä olen sanonut. Lähetä\ntiedustelijoita Balkanille asti, niin totuus tulee ilmi\".\n\nKului kolme päivää tuosta riemuisasta illasta ja vakoilijat, joita Haik\njohti, palasivat ilman että olivat voineet havaita jälkeäkään\nunkarilaisen sotajoukon lähenemisestä. Ja venetsialainen laivasto\npurjehti toistaiseksi mielikuvituksen merellä, mutta ei sillä, joka\nhuuhteli Italian ja Kreikan rantamia.\n\n\"Olisi hullutusta\", arveli Haik tehdessään sulttaanille selkoa\nhavainnoistaan, \"jos rynnäkkö lykättäisiin tuonnemmaksi. Ulkomuurit\",\nsanoi hän, \"ovat niin vioittuneet, että niistä ei ole enää suojaksi\npuolustajille; miehistön täytyy jo vetäytyä sisusmuureille; eikä heillä\nenää ole muuta mahdollisuutta hyökkäykseen, kuin että he murtavat auki\nHebdomonin palatsin luona aikoja sitten kiinni muuratun portin nimeltä\nKsilokerkos, s.o. 'Puuvanne'. Käske väkesi olla siellä varuillaan.\"\n\nMitä Haik oli sanonut, se näyttäytyi todeksi. Tämä vanha portti\nmurrettiin auki ja siitä yritettiin hyökätä ulos; mutta Haikin neuvolla\noli hyvät seuraukset. Sieltä tehty hyökkäys torjuttiin verisesti.\n\nToukokuun 29 päivä tuli lopultakin määrätyksi rynnäkön päiväksi, sitten\nkun huhut venetsialaisesta laivastosta ja unkarilaisesta sotajoukosta\nolivat näyttäytyneet perättömiksi. Kaupungissa tiedettiin Halil pashan\nkautta vallan hyvin rynnäkköpäivä ja molemmat, piirittäjät ja\npiiritetyt, käyttivät toukokuun 28 päivää kaikkiin varustuksiin, jotka\ntoisaalla voivat vahvistaa valloituksen, toisaalla rynnäkön torjumisen\ntoivoa.\n\nMutta syvä oli mielenmasennus kaupungissa ja itse keisarinkin hovissa.\nYmmärrettiin, että Konstantinopeli oli mennyttä kalua. Toukokuun 28\npäivän illalla meni keisari hoviseurueineen pyhän Sofian kirkkoon,\njossa he nauttivat Herran ehtoollista ja sitten meni jokainen\npaikalleen varmana ja kuolonrohkeana, sillä jokaisesta tuntui kuin\nolisi hän saanut kuolinsakramentit.\n\nYksi vaan riemuitsi. Se oli Haik. Hänen turmeltunut sydämmensä iloitsi\nsaadessaan kostaa keisarille, jopa kaikille kreikkalaisille, joita hän\nvihasi äärettömästi -- ja siitä, että hän oli pelastanut oman nahkansa.\n-- Ainoastaan yksi asia häntä huoletti, nimittäin hänen maahan kaivetut\naarteensa. Mutta sieltä, jossa ne olivat, niitä ei varmaankaan kukaan\netsinyt ja sulttaanin suosiossa oli hän niin korkealla ja niin\ntaatusti, että hän toivoi voittajana hänen kanssaan astuvansa\nkaupunkiin ja saavansa ansioitansa vastaavan palkan, taikka -- jos\nhänen suunnitelmansa onnistui päästä avaimen avulla suurherran\nraha-arkun sisällyksen omistajaksi, silloin lähtisi hän Unkariin,\nkäytyään sitä ennen noutamassa aarteensa majastaan Konstantinopelista.\nNe olivat hänen hävyttömät aikeensa, toivomuksensa ja toiveensa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nToukokuun 29 päivä 1453 oli tiistai. Kaikki valmistukset rynnäkköä\nvarten oli tehty ja aikaisin sammuivat vartiotulet. Sotajoukon tuli\nnauttia hetkisen lepoa; mutta kukapa voi nukkua hädän alaisessa\nkaupungissa, kuka saaliin himoisessa turkkilais-leirissä? --\n\nSulttaani oli antanut määräyksensä. Toisen kukonlaulun aikana, noin\nkello 2 tienoissa, oli rynnäkkö alettava ja täsmälleen määräaikana\nalkoi syntyä liikkeitä satamassa olevalla laivastonosastolla ja\nleirissä.\n\nEnsimäisellä hyökkäyksellä maan puolelta oli salaisena tarkoituksena\nhoukutella kreikkalaiset ulos kaupungista; mutta nämä varoivat\nsellaista hullutusta tekemästä ja tyytyivät rynnäkön torjumiseen.\nToinenkin hyökkäys torjuttiin ja kreikkalaisten kanuunat tekivät suuria\naukkoja sulttaanin sotajoukkoon.\n\nSill'aikaa kun miehet taistelivat, olivat naiset kirkoissa polvillaan\nalttarien edessä ja rukoilivat Herralta armoa ja laupeutta. Siellä\nkaikuivat valitushuudot pyhissä huoneissa ja kauhean tuskan pusertamat\nkyyneleet kastelivat marmorilattiata. Laivaston hyökkäykset torjuttiin\nurhoollisesti ja sydämmiin nousi iloinen toivo, ettei kärsimyksen\nmaljaa vuodatettaisi täyteen.\n\nMuureihin saivat turkkilaisten kanuunat aikaan korvaamattomia\nvahinkoja; mutta sisääntunkeumis-yritykset tehtiin tyhjiksi epätoivon\nurhoollisuudella. Kreikkalainen tuli sai aikaan hävityksiä, jotka\nkävivät yli järjen ja ruumiskasat kohosivat yhä korkeammalle, mutta\nmyöskin turkkilaisten vimma. Inhimillinen urhoollisuus ei heitä\npelottanut eikä myöskään kanuunoiden murhaava tuli, joka niin läheltä\nammuttaessa pyyhki maahan kokonaisia sotaväen rivejä; ainoastaan\njuokseva tuli kauhistuttavine vaikutuksineen oli kammon esineenä ja\nminne sen virrat valuivat, siinä syöksyivät turkkilaiset takaisin\nulvoen raivosta, ja suunnaton määrä heitä paloi elävältä. --\n\nSiinä kuristettiin toisiaan, paiskattiin maahan, murhattiin, valeltiin\nkreikkalaisella tulella, niin ettei sitä käy sanoin kertominen. Kuin\nraivoisat tiikerit kävivät ihmiset toistensa kimppuun ja ainoastaan\ntoisen kuolema lopetti kaksintaistelun, joka yhä uudestaan vaan\njulmempana syttyi joka silmänräpäyksessä. Varsinkin kunnostivat itseään\njanitsharit, jotka raivoten syöksyivät tappeluun ja murhasivat kuin\nverenhimoiset tiikerit.\n\nKatkerin kamppailu tapahtui pyhän Romanoksen portilla. Siellä oli\nkeisari kehoitushuudoillaan rohkaisemassa kristityitä sotilaita.\n\nSiellä oli taistelua kestänyt taukoamatta kello 2 aamulla ja\nruumisläjät alkoivat täyttää ulko- ja sisämuurin välisen alan.\nPiiritettyjen voimat olivat lopussa, kun ulkoapäin tuotiin taisteluun\nyhä uusia, vereksiä voimia ja näytti siltä kuin täytyisi ratkaisun\ntäällä olla lähellä, kun kreikkalaiset alkoivat väistyä. Silloin\nilmestyi oikeaan aikaan uusia taistelijoita, jotka astuivat väsyneitten\nsijalle aukkoihin.\n\nSe oli suuri onnettomuus että Giustiniani sai haavan ja vetäytyi pois\ntaistelusta, -- koska hän oli heittänyt kaiken toivon kaupungin\npelastamisesta.\n\nTurhaan rukoili keisari, että hän saatuaan haavansa sidotuksi tulisi\ntakaisin. Hän kiiruhti Galataan turvaan. Turhaan koetteli keisari\ntäyttää hänen sijaansa. Sen hämmingin, minkä Giustiniaanin\nhaavoittuminen ja pelkurimaisen paon kaltainen peräytyminen\nsynnyttivät, olivat turkkilaiset huomanneet ja kiiruhtivat käyttämään\nsitä hyväkseen. Muudan janitshari, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan,\ntunkeutui kolmenkymmenen toverinsa kanssa esiin sinne missä hän huomasi\nhämmingin. Piiritetyt ottivat nuo päälletunkeutujat vastaan\nnuolisateella ja kivituiskulla. Tosin puolet turkkilaisista\nperäytyivät, mutta tuo väkevä janitshari, Hassan oli hänen nimensä, ei\nhorjunut hetkeäkään. Kuolemaa halveksien tunkeutui hän esiin ja nousi\nmuurille. Nyt seurasivat ne, jotka olivat peräytyneet, hänen jäljissään\nja tällä kohden heikko miehistö ei jaksanut sitä estää.\n\nNyt syttyi muurilla mitä raivoisin kamppailu mies miestä vastaan. Mutta\njättiläisen kokoisen Hassanin kuolinhetki oli lyönyt. Voimakkaasti\nlingotettu kivi kaasi hänet maahan ja pian oli hän tapettu. Se lannisti\nhänen toveriensa rohkeutta ja kohotti samassa määrässä piiritettyjen\nurheutta. Sisääntunkeutuneet sullottiin maahan paitsi muutamia jotka\npakenivat.\n\nToisillakaan paikoin muuria ei taistelu ollut vähemmän raivoisa, missä\nse vaati samanlaisia uhreja molemmin puolin.\n\n\"Puuvanne\" nimisen portin luona tapahtui onneton tapaus. Se oli auki\nilman että tiedettiin, miten se oli avattu ja joukko turkkilaisia,\njotka sen huomasivat, tunkeutuivat sisälle ja kiipesivät muurille\nsisäpuolelta. Heidän voitonhuutonsa kuullessaan riensivät heidän\nulkopuolella olevat kansalaisensa luokse. Rynnäkkötikapuut nostettiin\npystyyn ja he nousivat onnellisesti muurille, joilta puolustajat\npakenivat. --\n\n\"Turkkilaiset ovat kaupungissa!\" Niin kuului huuto pitkin katuja.\nKaikki pakenivat pelastautuakseen satamassa oleviin laivoihin. Luottaen\nerääseen ennustukseen, että kreikkalaiset tulisivat torjumaan\nturkkilaisten hyökkäykset ja sitten ajamaan heitä takaa aina kaukaiseen\nPersiaan asti, sulkivat portilla seisovat kreikkalaiset portit,\nheittivät avaimen mereen ja pidättivät kaupunkilaisia pakenemasta. --\n\nYhä hurjemmaksi kävi taistelu Romanoksen portilla, jonne turkkilaisten\npääjoukko tunki. Keisari koetti hillitä turkkilaisten yhä lähemmäksi\nvyöryvää virtaa. Hänen sivultaan oikealta ja vasemmalta kaatuivat hänen\nhorjuvan valtaistuimensa ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet. Nyt\nvetäytyi taistelu enemmän Karsiaan portille päin, jossa sulttaanin\ntoinen, rikkiräjähtäneen sijaan valattama iso kanuuna oli hyvän matkaa\nsärkenyt muuria maata myöten.\n\nPian kreikkalaiset työnsivät turkkilaiset ulos, mutta sitä kiivaammin\najoivat turkkilaiset taas kreikkalaiset takaisin kaupunkiin, ja\nhillitsemättömästi virtasi nyt turkkilaisten lauma perästä; ja heitä\ntuli vallan tulvanaan onnettoman kaupungin sisälle, jossa heidän\nvoitonhuutonsa: \"Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa!\" levitti\nlamauttavaa kauhistusta.\n\nEpätoivoissaan keisari huusi ratsunsa selästä uskollisilleen, että he\nhänen kanssaan ponnisteleisivat virtaa vastaan. Tosin muutamia\nkerääntyi hänen ympärilleen, mutta yritys jäi onnistumatta.\nPakenijoiden virta tempasi hänet mukaansa.\n\n\"Voi, eikö siis ole ketään kristittyä, joka minut tappaisi!\" huusi\nkeisari epätoivoissaan.\n\nSamassa tuokiossa haavoitti häntä muudan turkkilainen kasvoihin. --\nKeisari sivalsi häneltä miekallaan pään halki. Sen näki eräs toinen\nturkkilainen, joka oli keisarin takana. Hän heitti surmansilmukan\nkeisarin kaulaan ja kuolleena vaipui hän hevosen selästä ja hänen\nruumiinsa ylitse tulvasi voittoisain turkkilaisten valtava virta. --\nSe, joka oli hänet tappanut, ei häntä tuntenut ja niin jäi hänen\nruumiinsa makaamaan toisten alle ryntääjien jalkojen ja hevosten\nkavioiden rikki tallattavaksi. Voittajain virtaa ei mikään enää voinut\nvastustaa. Se tulvasi edelleen hurjina, korkealle kuohuvina aaltoina.\n\nKaikkiin suuntiin levisivät veriset, mylvivät laumat iskien maahan\nkaikki mitä heidän tielleen tuli, ikään, säätyyn ja sukupuoleen\nkatsomatta.\n\nKaikista keisarillisista rakennuksista he riistivät pois kultaiset\nvaakunat ja pystyttivät turkkilaiset liput niiden sijalle. Verivirtoja\nvalui kadulla ja valitusta ja voihkinata kuului kaikkialla, kunnes ne\npäättyivät viimeiseen kuolon korinaan.\n\nNoin kaksituhatta kreikkalaista olivat nuo julmat voittajat lyöneet\nkuolijaaksi. Mutta kun he huomasivat puolustusväen heikkouden, silloin\nvoitti saaliinhimo kaikki muut vaikuttimet. Olivathan näet orjat hyvä\nsaalis ja jokaisen vangin, niin oli sulttaani luvannut, piti tulla sen\norjaksi, joka oli hänet vanginnut. Tästä lähtien ei ketään enää tapettu\nvaan otettiin vangiksi.\n\nHe tunkeutuivat nyt taloihin ryöstämään ja saivat käsiinsä runsaita\nsaaliita. Kaikkialla oli hävityksen kauhistus. Muutamia esimerkkejä\nvihollisen osoittamasta suuresta urheudesta sulttaani kunnioitti, mutta\nhän ei voinut olla kaikkialla läsnä jalomielisyyttä harjoittamassa.\n\nVenetsialaiset ja genualaiset laivat pääsivät onnellisesti pakoon kun\nturkkilaisten laivojen miehistö oli lähtenyt kaupunkiin ryöstämään,\neikä heitä näin ollen voitu ajaa takaa. Ei yhtäkään laukausta ammuttu\nniihin turkkilaisista laivastosta. Olisi ollut helppo asia polttaa ne,\nellei kuolontuska olisi täyttänyt kaikkien sydämmiä ja -- ellei heidän\npaolleen niin suotuisa tuuli olisi pullistanut heidän purjeitaan ja\nauttanut heitä pääsemään valloituksen sanomattomien kauhujen mailta,\nmutta myöskin tukahuttanut kaikki muut ajatukset.\n\nKauhistuttavimmalla tavalla ilmeni voittajien raakuus ja villiys\nonnettoman kaupungin ihanimmassa rakennuksessa, pyhän Sofian ylevässä\nkirkossa, jolle ei yksikään toinen vetänyt vertoja komeudessa ja\nkauneudessa, pyhien astiain ja kalujen koristuksissa, eikä rikkaudessa.\n\nOn jo ollut puhe Konstantinopelin rahvaan uskomasta ennustuksesta, että\nnimittäin turkkilaiset pääsisivät tunkeutumaan Konstantinus Suuren\npatsaalle asti; mutta silloin oli tuleva enkeli taivaasta tuomaan\neräälle patsaaseen nojaavalle miehelle tulisen miekan; hänen\nympärilleen olivat ristin soturit kokoontuvat ja hänen johtamina\nvoittavat turkkilaiset ja ajavat pakenijoita takaa aina syvälle Persian\nsydämeen.\n\nAikaiseen kello kuuden paikoilla, kun jo kuultiin turkkilaisten\nAllah-huutoja, tunkeutui suunnattomia kansanjoukkoja tuohon komeaan,\nsuurenmoiseen rakennukseen ja täytti sen korkeaa kupoolia ja kattoa\nmyöten. Sitten ovet suljettiin. Jokainen tahtoi, mikäli mahdollista,\nolla näkemässä, kun enkeli tuli leimuava miekka kädessä: jokainen\ntahtoi nähdä vihollisen paon ja ratketa ylistämään Herraa, kiittämään\nhänen jumalallista viisauttaan, jonka kunniaksi pyhän Sofian (=\nviisauden) kirkko oli rakennettu. Voi herkkäuskoisten kauheaa\npettymystä!\n\nTurkkilaisten raivoisista kirveeniskuista särkyivät korkean\ntuomiokirkon ovet ja villit voittajat tulvasivat pyhäkköön. -- Tässä\nalkoi sarja hirmutöitä, joita kynä ei hirviä kuvaella!\n\nKaksittain köytettiin nuoret ja vanhat vankien joukosta yhteen ja\nvietiin pois orjiksi. Ne jotka näyttivät olevan tähän tarkoitukseen\nkelpaamattomia iskettiin kuolijaaksi, niin että verivirta juoksi Herran\nhuoneen ovesta ja sisällä täytyi nilkkaa myöten kahlata ihmisveressä.\n\nKuvat revittiin rikki, jumalanpalvelukseen käytetyt puvut ryövättiin,\nsamoin pyhät astiat. Sitten ajettiin hevoset sisään ja ruokittiin\nniitä, tehtiin tulia ruuan keittämistä varten pyhissä astioissa, eikä\nainoastaan saaliin himo ja uskonvimma, vaan myöskin raain vallattomuus\nja kauhein turmelus olivat pyhäkköä häpäisemässä.\n\nSulttaani oli ratsun selässä pashojensa ja virkamiestensä ympäröimänä,\nmikäli nämä eivät olleet päällikköinä rynnäkköä johtamassa, jäänyt\ntelttansa luo ja katseli Maltepen kukkulalta taistelua.\n\nKello oli 10 aamulla, kun Halil pasha lähetti hänelle sanan, että\nkaupunki oli valloitettu ja hänen voittoisa sotajoukkonsa kaikissa\nosissa sen herrana.\n\nTäyttä laukkaa lähti hän heti seisontapaikaltaan ajamaan Adrianopelin\nporttia kohden, josta hän loistavan seurueen etunenässä ratsasti\nsisälle suunnaten kulkunsa pyhän Sofian kirkolle. Kenraalien ja\npashojen rivin takana seisoi teltan seinää vastaan painautuneena Haik\nTommaso.\n\nHänen kostoa hehkuva sydämmensä sykähti hänen rinnassaan ja himokkain\nsilmin katseli hän vihreitä lippuja, joiden nähtiin kaikkialla liehuvan\nnavakassa pohjatuulessa.\n\n\"Vihdoin viimeinkin on minun kostoni täysi ja ja ihana!\" huudahti hän\npuoliääneen, \"ja kun Sofian kirkon päältä kreikkalainen risti kaatuu ja\nsijaan kohoaa puolikuu, silloin on minun työni täydellinen. Mutta --\nTommaso, älä unohda itseäsi!\" puhui hän itselleen.\n\nHän veti leveäteräisen puukon taskustaan, joka riippui pitkin hänen\noikeaa säärtään ja viilti syvälti ja pitkälti suurherran teltan\nvaatteeseen ja vetäen halkeaman reunoja erilleen pujahti hän siitä\nsisälle. Mutta sitä hän ei ollut huomannut, että musta kapidshi-bashi,\njoka niin usein oli ystävällisesti irvistäen avannut hänelle teltan\nesiriput, oli kiiluvin silmin pitänyt silmällä jokaista hänen askeltaan\nja tätäkin hänen tekoaan.\n\nFerik bei, se oli neekerin nimi, oli jo kauan kadehtinut vakoojan\nsulttaanin luona nauttimaa suosiota ja tsekiineillä täytetyitä\nkukkaroita, joita Haik sai kavalluksistaan.\n\nHän ei uskonut Haikista mitään hyvää, ja kun sulttaanin raha-arkun\navain oli hävinnyt, ei hän paljon epäillytkään enää, että Haik oli sen\nsiepannut hämmingin aikana ja tietysti siinä tarkoituksessa, että hän\ntilaisuuden tullen käyttäisi sen aarteita omaksi hyväkseen, ehkäpä jo\nsilloin osaksi oli sen tehnytkin.\n\nJälkimäistä ei voitu saada toteen näytetyksi, kun sulttaani itsekään ei\ntiennyt niiden summien määrää, jotka olivat hänen kalliissa arkussaan,\nvarsinkaan, kun jalokivien ja kalliiden helmien määrästä ei mitään\npuuttunut.\n\nHaik ei tuntenut oikein tarkkaan teltan sisäosia. Hän ei sentähden\nlöytänyt niin helposti tietä sulttaanin omaan kammioon ja menetti siten\npaljon aikaa.\n\nTämä viivytys antoi neekerille kylliksi aikaa kätkeytymään niin teltan\nseinäverhojen poimuihin, ettei terävinkään silmä voinut häntä huomata.\nMutta piilostaan piti hän arkkua silmällä ja jokaista sen liikettä joka\nehkä aikoi siihen kajota.\n\nViipyi jokseenkin kauvan, ennenkuin Haik uupuneena ja väsyneenä astui\nsiihen huoneeseen, jossa raha-arkku oli.\n\nHän kuunteli kauvan aikaa henkeään pidätellen, eikö mitään häiriötä\nollut odotettavissa. Kun kaikki pysyi kuolon hiljaisena, meni hän\nvarovasti arkkua kohden, irroitti vyöltään leveän nahkavyön ja laski\nsen matolle viereensä. Sitten veti hän avaimen esille ja avasi arkun.\n\nKun hän nosti auki raskaan kannen, pääsi häneltä hiljainen huudahdus\nhämmästyksestä nähdessään silmäinsä edessä äärettömän paljouden mitä\nkallisarvoisimpia, kaiken värisiä jalokiviä ja harvinaisen suuria ja\npuhtaita helmiä.\n\nSiinä oli joukko kukkaroita täynnä kultaa. Mitä tuli hänen ottaa?\nJalokivet ja helmet vai kulta? Hän mietti. Korkeampi oli jalokivien ja\nhelmien arvo, kun ehkä yhden ainoan arvo oli suurempi kuin kaiken\nrahaksilyödyn kullan, joka oli näissä kukkaroissa.\n\nTuokion miettimisellä oli hänen vaalinsa ratkaistu. Kalliimpiarvoinen\nveti hänen sydäntänsä puoleensa ja hän sieppasi ensin kourallisen\njalokiviä ja työnsi ne vyöhönsä, sitten tuli helmien vuoro. Mutta\nvyöhön mahtui vielä koko joukon enemmän.\n\n\"Miksikäs ei kultaakin?\" kysyi hän itseltään ja työnsi kukkaron\ntoisensa perästä vyöhönsä; sitten pujotti hän vahvan hihnan silmukoiden\nlävitse sulkien siten vyölaukun kiinnittääkseen sen nyt ruumiinsa\nympärille.\n\nFerik bashi seisoi teltan seinäpoimussa ja vapisi.\n\nMitä piti hänen tehdä? Haik oli väkevämpi kuin hän. Tappeluun hänen\nkanssaan hän ei voinut antautua. Suuren virheen oli hän tehnyt, sitä\nhän ei nyt salannut itseltään, että hän yksin oli seurannut Haikia. Jos\nhänellä olisi ollut apulaisia ja niitä oli hänellä suurherran orjien ja\nteltan vartijain joukosta saatavissa kosolta, silloin olisi hän voinut\nsaada varkaan kiinni itse työssä. Nyt oli tarpeen nopea päätös,\nratkaiseva teko, eikä se voinut tapahtua muuten kuin lyömällä Haikin\npään poikki yhdellä noita taitavia iskuja, joita hän osasi niin\nmestarillisesti antaa. Sitten vasta voi hän huutaa niitä, joita hän ei\nollut tullut ennakolta kutsuneeksi vieraiksi miehiksi.\n\nKuulumattoman hiljaa selvittäytyi hän irti poimuistaan, paljasti\nmiekkansa ja astui Haikin huomaamatta suurherran kammion pehmeitä\nmattoja myöten hänen taakseen.\n\n\"Haik, mitä sinä teet?\" huusi hän hänelle äkkiä. --\n\nKimakka kauhistuksen kiljahdus pääsi pahantekijältä, ja pannen kätensä\nristiin hän huusi: \"Anna armoa, Ferik bashi! puolet olkoon sinun!\"\n\nMutta vielä ennen kuin tuo konna ehti sanaakaan sanoa tai\nhievahtaakkaan, suhahti kapidshi-bashin tuomiomiekka ilman halki,\nrikollisen pää vierähti matolle. Verisäde seurasi suurherran pyövelin\niskua. Häntäkin oikein pöyristytti ja hän peräytyi työntämään syrjään\nhuoneen oviverhot ja huusi kovalla äänellä apua.\n\nTuokion kuluttua tunkeutui orjia, päällysmiehiä ja vartioita\nhuoneeseen. Hekin peräytyivät kauhistuen näkyä, joka heille tarjoutui.\n\n\"Se on kavaltajan palkka\", sanoi kapidshi-bashi osoittaen mestattua ja\nkertoi heille, mitä oli tapahtunut viime puolen tunnin kuluessa.\n\nSellainen konnamaisuus inhoitti heitä kaikkia. Orjat tahtoivat viedä\nruumiin pois; mutta kapidshi-bashi ei sallinut sitä. Kaiken piti jäädä\nsemmoisekseen ja Ferik bashi jäi palatsipalvelijain kanssa vartioimaan\nhuoneen ovella, kunnes suurherra palaisi; sitten, sen hän sanoi heille\nkaikille, aikoi hän kutsua heidät, tapahtuman ensimäiset vieraat\nmiehet, todistamaan siitä suurherralle, jonka luottamuksen Haikiin he\nkaikki tunsivat.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nAdrianopelin portin kautta oli sulttaani ratsastanut kaupunkiin; mutta\ntäällä voi hän vaan käyten ajaa eteenpäin; sillä kadut olivat ruumiita\ntäynnä, ei ainoatakaan haavoitettua näkynyt. Kuolema oli saanut kamalan\nsadon ja voittajain vimma.\n\nSulttaaniin se ei tehnyt mitään vaikutusta. Hurja voitonriemu välkkyi\nhänen silmistään, mutta ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Ihanaa\nSofian kirkkoa kohden hän ohjasi ratsunsa, jonka kaviot olivat punaiset\nkaduille kaatuneitten verestä. Hän pysähtyi Sofian kirkon avonaisen\npääoven eteen. Ihaellen katseli hän suurenmoista kirkkoa, kristillisen\nrakennustaiteen mestariteosta. Hän laskeusi sitten hevosen selästä,\nnousi ylös marmoriportaita ja astui ihanaan temppeliin.\n\nEnsimäinen, minkä hän näki, oli turkkilainen sotamies, joka valtavassa\nuskoninnossa särki lattian marmorilevyjä.\n\n\"Miksi sinä niin teet?\" ärjäsi hänelle sulttaani suuttuneena\nsellaisesta raakuudesta.\n\n\"Uskon tähden teen sen!\" kuului turkkilaisen uhmailevalla äänellä\nantama vastaus.\n\nVihoissaan tempasi sulttaani käyrän sapelinsa tupesta ja huima isku\nrankaisi tuota epäkelpoa, joka kuolettavasti haavoitettuna laahattiin\nulos.\n\nVielä kerran loi hän ihailevan katseen ympäri kirkkoa, sitten käski\nhän erästä läsnäolijaa: \"Nouse saarnastuoliin ja lue profeetan\nuskontunnustus\". Tämä totteli ja syvään kumartuneena, kädet ristissä\nrinnalla, mumisivat sulttaani ja kaikki hänen seuralaisensa\ntunnustussanat hänen perästään.\n\nSitten astui hän alttarin luo, kiipesi sen päälle ja toimitti\nrukouksensa. Niin oli ihana Sofian kirkko vihitty Islamin moskeijaksi,\nsamoin kuin Konstantinopel oli lakannut olemasta ja siitä lähtien\nIstampulin nimellä oli moslemilaisen maailman pääkaupunkina.\n\nRukouksen jälkeen käski sulttaani noutaa Luukas Notaraksen, keisarin\nsuurherttuan ja ensimäisen ministerin, jonka hänelle oli sanottu saadun\nvangiksi.\n\nHän syyti hänelle silmät korvat täyteen syytöksiä kaupungin\npuolustuksen tähden. Notaras vastasi hänelle arvokkaasti ja\npelottomasti.\n\nSen jälkeen hän kysyi, missä keisari oli.\n\nSilloin astui esiin kaksi sotamiestä, jotka sanoivat nähneensä hänet,\ntoinen haavoitettuna, toinen kuolleena.\n\nSulttaani käski tuomaan itselleen keisarin pään. Mutta se ei ollut\nniinkään nopeasti ja helposti tehtävissä, sillä sotamiehet eivät\ntienneet tarkalleen sitä paikkaa, missä keisari oli kaatunut.\n\nVihdoin he kumminkin löysivät ja tunsivat hänet hänen jalassaan\nolleista koruompeluksilla kirjailluista kengistään. Pää erotettiin\nruumiista ja vietiin Aja Sofiaan.\n\nSyvästi järkytti tämä näky Notarasta. Hän tunsi keisarin kasvonpiirteet\nja vakuutti sen olevan keisarin pään.\n\nSulttaani käski nostamaan pään Konstantinuksen patsaan nenään, jotta\njokainen sen näkisi, mutta ruumiin käski hän haudata kunniallisesti.\n\nNotarasta hän rohkaisi ja sanoi aikovansa asettaa hänet hallituksen\netupäähän ja jättää kaikki virkamiehet paikoilleen. Mutta kuinka vähän\nnäillä vakuutuksilla oli arvoa, sen osoitti seuraava päivä, jolloin\nsulttaani, kun hänen nauttimansa viini oli päästänyt valloilleen hänen\nluontaisen villiytensä, mestautti Notaraksen ja kaikki virkamiehet,\njoiden nimet hän edellisenä päivänä oli kirjoittanut muistiin.\n\nVoitonpäivän aurinko oli laskemaisillaan, kun sulttaani nousi ratsunsa\nselkään ja seurueineen ratsasti hitaasti pitkin katuja. Kaikkialla\nraivosi vielä ryöstö taloissa ja murha ja kaikkinainen hävityksen\nkauhistus niiden kintereillä; mutta sulttaani ei siitä välittänyt.\nHänhän oli antanut joukoilleen luvan ryöstää; mitenkäpä hän olisi\nvoinut heitä hillitä, vaikka hän olisi sitä ehkä milloin tahtonutkin?\nMutta veren, ruumiiden ja hävityksen näkeminen yhdessä voitonriemun\nkanssa ikään kuin saivat hereille kaiken hänen hurjuutensa, joka nyt\nvaltasi ja vallitsi hänen sielunsa. Maltepen kukkulaa kirkastivat\nilta-auringon viimeiset säteet, kun hän pysähtyi telttansa eteen.\n\nKapidshi-bashi Ferik astui häntä vastaan, kumarsi villaista\nneekeripäätään hänen edessään ja sanoi: \"Korkea padishah, kuule\norjaasi, ennenkuin astut jalallasi telttasi kynnyksen yli, sillä\nhirmutöitä on tehty, loukattu sinun luottamustasi ja sinun aarteitasi\nryöstetty!\"\n\nHurjasti katsoa tuijotti sulttaani neekeriin, jolle sääli oli\ntuntematon ja joka oli herransa sokea välikappale. \"Mitä sinä puhut?\"\nhuusi hän. \"Oletko sinä menettänyt järkesi? Kuka on minun luottamustani\nloukannut? Kuka on minun aarteitani ryövännyt?\"\n\n\"Haik Tommaso!\" vastasi neekeri.\n\n\"Vai Haik?\" huusi sulttaani ja hänen tumman punasen poskensa nähtiin\nkalpenevan.\n\n\"Vai Haik minut pettänyt? Ei Ferik, sen sinä valehtelet!\"\n\nMuut palvelijat ja orjat astuivat esiin.\n\n\"Me kaikki todistamme sen!\" huusivat he.\n\n\"Hiljaa!\" käski padishah. Mutta Ferikille hän antoi merkin kertoa, mitä\nhän tiesi.\n\nTämä alkoi siitä, että Haik oli varastanut suurherran yksityiskassan\narkun avaimen. --\n\nSulttaani keskeytti häntä käskien kädenliikkeellään häntä vaikenemaan.\nHän mietti jonkun aikaa, sitten hän huudahti: \"Se ajatus ei juolahtanut\nmieleeni! Mutta sinä olet näen mä päässyt totuutta lähelle!\" -- Hän vei\nkätensä korkean otsansa yläpuolelle turbaaninsa timanttisolkea kohden\nja sanoi katkerasti: \"Enkö minä siis voi kehenkään luottaa?\" -- Sitten\nhän yhä hevosen selässä istuen antoi neekerille merkin jatkaa.\n\nTämä pääsi kertomuksessaan teltan seinämän halkiviiltämiseen asti, --\nsilloin puuttui sulttaani hänen puheeseensa: \"Siinähän se roisto\nseisoi. Se on totta!\" --\n\nNeekeri jatkoi kertomustaan. Kun hän tuli siihen hetkeen asti, jolloin\nhän itse riensi telttaan kätkeytyäkseen sinne, huusi sulttaani:\n\n\"Mutta mistä johtui sinun epäluulosi Haikia kohtaan?\"\n\n\"En tiedä sitä itsekään, korkea padishah\", vastasi neekeri, \"mutta\nminulla oli se jo kauvan. Olihan hänen kostonhimonsa hehkuva,\nviekkaudessa hän oli petoeläimen vertainen, arkuudessa jänistä arempi\nja notkeutensa ja liukkautensa puolesta ankeriaan kaltainen. Sen\nlisäksi hänen katseensa oli häilyvä ja epävarma, eikä hän sietänyt\ntoisen terävää katsetta. Hänen ahneutensa sinä tunnet paremmin kuin\nminä. Missä on olemassa sellaiset merkit, siinä ei ole kaikki niinkuin\npitää olla, jos luottamuksen mieli juurtua. Mutta tunnethan sinä\nsitäpaitsi sananlaskun: Kreikkalaisen uskollisuus ja armenialaisen\nrehellisyys ovat yhtä harvinaisia kuin vesi hieta-aavikolla.\"\n\nSulttaani nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi. \"Kerrohan loppuun!\"\nsanoi hän.\n\nNeekeri kertoi nyt, miten Haik meni sisälle siihen teltan osastoon,\njoka muodosti sulttaanin salaisen kammion, jossa raha-arkku oli. Hän\nkuvaili niin elävästi, niin vilkkaasti, että sulttaani itsekin suuttui\nsilmittömästi ja kun neekeri mainitsi avaimesta, huudahti hän: \"Siis\nhänellä oli se kumminkin?\"\n\n\"Oli kuin olikin\", jatkoi neekeri, \"ja sillä hän avasi arkun kannen.\nMutta kun hän näki jalokivet ja helmet, jotka minun silmäni ensi kerran\nnäkivät siinä hänen kädessään, silloin näytti hän punnitsevan, olisiko\nviisaampaa ottaa ne, vai kultaa; mutta hänen ahneutensa valitsi\narvokkaammat. Hän työnsi ne nahkavyöhönsä ja kun ne ottivat vähemmän\ntilaa, tunki hän siihen myös tsekiineillä täytetyitä kukkaroita, kunnes\nvyölaukku tuli täyteen\".\n\n\"Entä sinä, Ferik, mitä sinä teit? Annoitko sinä hänen saaliineen\nlivistää tiehensä?\" kysyi sulttaani melkein pelokkaasti.\n\n\"Herra, sinun orjasi tuntee velvollisuutensa\", sanoi neekeri\nvoitonriemusta loistaen; \"mutta minä arvelin, että Haik oli väkevä kuin\njalopeura ja julma kuin tiikeri. En voinut ryhtyä hänen kanssaan\ntaistelemaan, joutumatta allekynsin, joten tuo roisto olisi saanut\npitää ryöstämänsä saaliin, sillä apua minulla ei ollut odotettavissa.\"\n\n\"Ja mitä sinä teit?\" huusi sulttaani, kumartuen suurimmassa\njännityksessä satulansa nupin yli eteenpäin ja tuijottaen neekeriin.\n\"Mitä varten sinulla on terävä miekkasi?\"\n\n\"Herra, sitähän minäkin sanoin itselleni siinä tuokiossa; minä hiivin\nhänen taaksensa ja hänen päänsä vierähti sinun huoneesi matolle!\" --\n\nSulttaania puistatti.\n\n\"Sinä olet hyvin tehnyt!\" sanoi hän sitten hitaasti. \"Uskottomuus lyö\nomaa herraansa, se on ijäti toteutuva totuus.\"\n\n\"Ja kaikki on jätetty paikoilleen semmoisenaan\", jatkoi neekeri, \"jotta\nsinä, korkea herra, voit omin silmin nähdä.\"\n\n\"Pois, pois!\" huusi sulttaani kiivaasti. \"Pitääkö veren ja ruumiiden\nahdistaa minua sille divaanille saakka, jolla haen lepoa? Pian, pian,\norjat, puhdistakaa kaikki, jotta voin astua sisälle näkemättä tuota\nkurjaa miestä, joka on tehnyt itsensä syylliseksi niin suureen\nuskottomuuteen!\"\n\nKun orjat riensivät pois, kääntyi hän seurueensa puoleen ja hän katsoa\ntuijotti suoraan Halil pashaan puhuessaan: \"Eikö se ole ruhtinasten\nkirous, että uskollisuus heitä kohtaan ja totuus heidän korvilleen ovat\nharvinaisia, kuin kirkas vesilähde erämaassa? Jumala on suuri ja\nvanhurskas! Tässä näkee hänen sormensa! Uskottoman ja pahantekijän\ntavoittaa varmasti hänen kätensä ja koston miekka riippuu hiuskarvasta\nhänen päänsä päällä. Se osuu siihen varmasti. Voi sitä, joka pahoin\ntekee ja luopuu Jumalan teiltä!\"\n\n\n\n"]