Lapin erämaahan sijoittuva seikkailuromaani seuraa kullanetsijöiden ja eränkävijöiden karua elämää tuntureiden katveessa. Tarina käynnistyy väkivaltaisella yhteenotolla, jonka seurauksena kokenut vaeltaja Helmi-Isa joutuu vangiksi. Teoksessa kuvataan pohjoisen luonnon haasteita, poronhoitoa ja ihmisten välistä kamppailua.
Olli Karilan 'Ylämaan kultaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1805. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
YLÄMAAN KULTAA
Eräromaani
Kirj.
OLLI KARILA
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1936.
1.
Pohjoisesta paistava keskiyön aurinko kultasi tyynen erämaanjoen, joka tällä kohtaa laajeni melkein järven kokoiseksi lompoloksi. Rannoilla kiemurtelivat luhtaniittyjen suikaleet sankkaan metsään asti, jonka takaa ja yläpuolella punersivat ja siinsivät kaukaisten nimettömien tunturien pehmeäkaarteiset paljut.
Länsirannan vähäisessä niemekkeessä virran kallas kohosi hiekkaiseksi mellaksi, johon petäjämetsä oli juurtunut ja jossa mahtava, mustunut kelohonka osoitti erämaanmatkaajien tavallista asentopaikkaa. Siinä oli nytkin asento. Kaksi pitkänomaista, solakkaa jokivenettä oli vedetty rannalle ja ylempänä, hongan suojassa, oli kaksi mustunutta rankista ja niiden vaiheilla nuotio. Kahvipannu kiehui oksahaarukassa ja hiillokselta nousi paistetun taimenen miellyttävä tuoksu.
Nuotion savukehässä loikoili kaksi miestä, joista toinen hoiti kahvipannua, toinen taas valvoi kalojen kypsymistä. Vaitonaisina he toisinaan silmäilivät kahta muuta läsnäolijaa. Näistä toinen, vielä nuorelta vaikuttava mies, makasi ulompana havumatolla kasvot maata kohti, kädet ja jalat köytettyinä. Toinen, vanha ja kookas erämies, seisoi nojaten selkäänsä solakkaan petäjään. Tämä asento ei kuitenkaan ollut vapaaehtoinen. Hänet oli köytetty jaloista rintaan asti puuta vasten.
Erämaan taistelu oli taisteltu. Toinen voitetuista makasi tajuttomana maassa, toinen seisoi avuttomana köytettynä vankina. Voittajain saaliina oli kaksi pikkutelttaa, rankista, nuotio ja kalat, veneet ja aseet.
Puuhun köytetty mies katseli ylpein ja pilkallisin silmin voittajia. Hän oli vanha vaeltaja, hänen hiuksensa olivat vaalenneet, mutta eivät harvenneet, ja kasvojen juonteet olivat syvät ja jyrkät. Hän oli laiha ja jäntevä; hänen olemuksessaan oli jotakin talttumatonta ja taipumatonta. Kasvot olivat tuulten, auringon ja pakkasen puremat, mutta silmien sini oli yllättävän puhdas ja ne lievensivätkin muun olemuksen jyrkkyyttä. Hänellä oli yllään haalistuneen vihreä pusero ja samanlaiset housut, jaloissa ruskeat lapikkaat. Hän oli avopäin, puseron kaulus oli äskeisessä kahakassa repeytynyt ja paljasti näkyviin leveän rinnan.
Kalaa paistava mies käännähti ja vilkaisi vankiinsa.
– No, Helmi-Isa! Aiotko puhua?
– Kyllä, vaikka en siitä, mistä sinä haluat, sinä rajarosvo. Puhua minä aion, sillä tämä lienee viimeinen kerta, kun saan puhua. Tapoitte pojan?
Sanat tulivat töykeästi, mutta niissä oli kysymyksen vivahdus.
– Eikö mitä! vakuutti toinen. – Kolahdus päähän, ei muuta.
– Valehtelet! Minä kuulin sen kolahduksen. Jos se olisi sattunut minun päähäni, minä ehkä olisin kestänyt. Olen kestänyt paljon muutakin. Mutta poika on etelästä, alamaalainen. Hän ei kestänyt. Nyt on kulunut ainakin kaksi tuntia, ettekä ole saaneet häntä virkoamaan. Hän kuolee ja minä kuolen myös. Sinä olet tyhmä rosvoksikin.
Nuotiolla-olijat kirosivat. Loputon sääskiparvi kiusasi puuhun sidottua miestä, mutta hän ei antanut sen masentaa itseään.
– Jos poika olisi ehyt ja terve, olisit ehkä saanut helmipulloni. Nyt et saa.
Voittaja hymyili kavalasti. – Kyllä sanot vielä, Isa. Koetamme kuuman ja kylmän, terävän ja tylsän, ja sinä sanot!
Isa päästi naurun. Se soi hänen huuliltaan hereänä ja hilpeänä, täynnä uskallusta, uhmaa ja pilkkaa. Hänellä oli suunnitelma ja hän oli päättänyt toteuttaa sen. Hänen nuori toverinsa kuolisi, ja mitä pikemmin kuolema kohtaisi hänetkin, Isan, sitä parempi. Hän oli harkinnut tilanteen ja nauroi.
– Kuuman ja kylmän, terävän ja tylsän! Sinäpä sen sanoit, rosvo ja tihulainen. Mutta tuskinpa voit minulle uutta tarjota. Kuuma! Minä olen joskus ollut kuumassakin – kerran olin petäjän latvassa, kun kulomeri raivosi ympärilläni. Silloin oli kuuma ja pitkään. Ja kylmä! Ajelehtisitpas kevättalvella vuorokauden verran kumoonmenneen varangilaisveneen kölistä kiinni pidellen Jäämerellä, niin tietäisit sinäkin kylmän. Olen tuntenut karhun kynnet rinnassani ja suden hampaat kurkussani. Et saa helmipulloani, mikä sitten lienetkin rosvo!
Erämaanrosvo kohottautui nuotion äärestä, asteli vankinsa luo ja pysähtyi kädenmitan päähän hänen eteensä. Miehen kasvot olivat vaaleat ja parransänki punertava. Matala, taaksepäin viettävä otsa ja yläleuan eteentyöntyneet ikenet huonoine hampaineen saivat hänet näyttämään eläimelliseltä ja vaaralliselta. Silmät olivat vihertävät ja aivan ilmeettömät.
Hän puhui matalasti ja pehmeästi, mikä antoi hänen sanoilleen selittämättömän uhkaavan sävyn.
– En minä tarvitse kuloa enkä merta, en karhua enkä sutta. Luulen, että uskot sen, kun sanon nimeni. Minä olen Petrushka.
Hän tarkkasi vankinsa ilmettä. Mutta Isan kasvoi eivät värähtäneet. Vain lyhyt, pidätetty hengähdys ilmaisi, että nimi oli hänelle tuttu ja että sen sanominen oli vaikuttanut jotakin.
– Siis näitten erämaitten henkipatto? Siis rosvojen rosvo?
– Aivan niin, vastasi Petrushka häiriytymättä.
– Luulenpa, että suomalaiset tuolla rajan toisella puolella mielellään sinut nappaisivat kiinni? uteli Isa.
Rosvo naurahti ilkeästi. – Niin kai. Mutta minä olenkin rajan tällä puolen, eikä Petrushkan retkiä tiedä enempää suomalainen kuin koltta.
Mutta Isa ei hellittänyt rosvon ärsyttämistä.
– Liekö sinulla ystäviä tälläkään puolen? Taitaisivat Muurmanin, Kuollan, Hiipinän ja Kannanlahden komissaarit ihastua, jos saisivat tietää olinpaikkasi, ensimmäiseen puuhun vetäisivät taikka ensimmäisen kallion kupeella ampuisivat. Vai? Syrjäänipoloiset lähettäisivät sinut toiseen maailmaan, ja koltta, jos tietäisi sinua pensaassa väijyä, nitistäisi sinut mieluummin kuin sata purkaisinta poronvasaa.
Petrushkan poskilihakset liikahtelivat, mutta hän ei ärsyttynyt. Hän sieti herjaukset käsittäen ne ehkä tekojensa ylistelyksi.
– Ehkä olet oikeassa, Helmi-Isa. Niin, minä olen Petrushka. Entäpä sitten? Vähän tuo kaikki sinua siinä puussa auttaa.
– Joukkosi on hajonnut. Eivät rosvosikaan jaksaneet sinua sietää, ja nyt sinä kuljeskelet täällä erämaassa vaanien köyhiä helmenpyytäjiä! Hehheh, sinä, joka rosvosit syrjäänipomojen tuhantiset laumat, sinä, joka ryöstit koltat ja suomalaiset, joka elelit Kuollassa kuin ruhtinas, sinä, Petrushka, mangut nyt kuin etelän tattarainen köyhän pyytäjän helmipulloa.
– Annat sinä sen vielä mankumattakin, murahti rosvo, jota vanhan miehen yksitoikkoinen herjaustulva alkoi väsyttää.
– En, en anna, vakuutti Isa säyseästi. – Puolisen litraa niitä on, mutta en anna. Suurin osa niistä on ihan pieniä ja huonoja. Ehkä kymmenen kruunua maksavat kourallisesta Haaparannassa. Mutta on siellä parempiakin. Se pullo on hyvin laajasuinen, mutta onpa pullossa helmi, joka vain ihan tarkasti siitä sopi. Kuparisormusten kaupustelijakin Rovaniemen markkinoilla maksaisi siitä viisituhatta markkaa, Torniossa ahneinkin kultaseppä antaisi siitä viisitoista, ja jos sen vie jonnekin kauemmaksi – ja kyllä kannattaa matkustaa vaikka Lontooseen, jos tiedät sellaista paikkaa –, niin siellä saa tuhansia tukuittain. Se helmi on valkea ja välkkyvä ja siinä kuvastuvat taivaankaaren kaikki värit niinkuin tuossa järvenpinnassa. Ja sileä se on ja kiiltävä ja virheetön joka kohdasta. Mutta et saa helmipulloa, Petrushka.
– Sinä kuolet sitten, Petrushka huomautti synkästi.
Isa naurahti.
– Siitä olen muutenkin varma. Katsos, en minä ole niin ahne maailman tavaralle, mutta kun tiedän, että minun täytyy kuolla sinun kätesi kautta joka tapauksessa, niin en minä palkitsemaan rupea omaa surmaajaani.
– Saat mennä rauhassa, kunhan toimitat pullon. Se on tässä jossakin lähellä.
Isa koetti nyökäyttää päätään.
– Melko lähellä, melko lähellä, syvän ja mustan kaltion reunalle upotettuna. Voithan etsiä sitä.
Muodottoman rosvon silmissä välähti. Mutta välähdys sammui samassa. Etsiä... se oli melkein samaa kuin jos etsisi metsään ammuttuja hauleja!
Isa pudisti päätään.
– Niin, minun on kuoltava. Helpommin pahin pahta oivenisi kuin sinä armahtaisit. En sellaista ajattelekaan. Sanon vain sen, jotta näkisit, kuinka vähän minä voin mitään toivoa ja kuinka turhaa minun on mitään ilmaista. Toverini kuolee pian, ja se ratkaisee kaiken. Katsos, sinä et ole ikinä pitänyt mitään lupaustasi. Et pidä etkä voikaan pitää sitä nyt. Jos minä ilmaisisin pullon ja sinä laskisit minut menemään, tietäisit varmasti, että minä lähtisin perääsi kostamaan toverini kuolemaa ja tätä kidutustani. Se on erämaan laki, vaikka et taida siitä paljon tietää. Minä en voisi luvata olla kostamatta, ja vaikka lupaisinkin, en voisi lupaustani pitää. Siksi on sinunkin turha pyydellä – en minä usko kuitenkaan. Ja jos taas aiot minut joka tapauksessa surmata, ettei tekonne kostajaa jäisi eloon, niin en tosiaankaan ole niin heikko, että etukäteen palkitsisin toverini ja itseni murhaajat. Myönnät kai, että puheessani on järkeä. Helmet voit jättää kokonaan laskuistasi. Ne ovat piilossa ja turvassa. Liekö poika jo kuollut?
Rosvo astui maassa makaavan uhrinsa luo, laskeutui polvilleen ja kuunteli. Toinen rosvo lähestyi kantaen louevaatetta.
– Kyllä tämä vielä hengittää, Petrushka virkahti ja antoi rikostoverinsa varjostaa loukkautuneen kasvot.
– Hengittää, mutta ei pitkään, murahti Isa.
Hän oli hyvin varma huomiostaan. Poika oli saanut kuolettavan iskun pyssynperästä yllätyksen aikana ja luultavasti ampumahaavan rintaansa. Ei kestäisi lannanmaan heikko poika.
Rosvot vetäytyivät siljolle savun piiriin aterioimaan. Isa tarkkasi heitä. He eivät olleet erämiehiä. Heidän hääriskelynsä nuotion vaiheilla oli sekavaa ja kömpelöä. Taimenet oli paistettu ja poltettu hiilillä, ei paahdettu tulenloisteessa. Erämaa ei ollut vielä opettanut rosvoja omille tavoilleen.
Isan ja hänen toverinsa reput oli ryöstetty, ja eväät tuntuivat maistuvan ryöväreille. He käyttivät surkeilematta kahvia ja sokeria, noita erämaan herkkuja, kalliita ja vaikeasti saatavia. Isa kuuli viimeisten leipäpalasten musertuvan miesten hampaissa.
Sääsket kiusasivat häntä. Hän kiitti mielessään Luojaa, ettei ollut pahin räkän aika. Ei ollut vielä paarmoja eikä mäkäriä, ainoastaan sääskiä. Hän ei voinut suojella kasvojaan, mutta iltainen pikivoitelu tehosi vielä.
Puolenyön aika oli sivuutettu. Päivänkehrä alkoi hitaasti kohota itäiselle taivaanpuoliskolle. Isa katseli asentopaikan siljolle. Toinen miehistä, Petrushkan rosvopuittio, nousi ja käväisi virran kaltaalla ja tarkasteli venettä. Kaksilaidan keulatuhdon alta hän vetäisi esiin tuohisen kontin. Isan silmissä välähti. Hän oli vallan unohtanut kontin. Ihme, etteivät rosvot olleet sitä heti sattuneet keksimään!
Rosvopuittio tallusteli mellalle ja istuutui nuotion ääreen ojentaen päällikölleen kontista löytämänsä pullon. Isa kuuli selvästi miesten naurahdukset. Petrushka avasi tulpan, haisteli, siemaisi hiukan pullonsuusta ja nauroi vielä kovemmin.
– Koko kesän lääkevarasto! ajatteli Isa.
Miehet puhelivat keskenään ja tulivat sitten molemmat vankinsa luo.
– No niin, Helmi-Isa, laitetaanpa sinullekin yötila, pilkkasi Petrushka.
Miehet tarkastivat vankinsa jalka- ja käsiköydet, irroittivat hänet puusta ja köyttivät siihen uudelleen niin korkealle, että vain varpaat ja puoli jalkaa tapasivat maahan. Sitten Petrushka laittoi hänelle suukapulan.
– Sinulla tuntuu olevan lääkettäkin matkassa, selvitteli rosvo. – Mepä otamme sen. Ja sinä saat seisoa tässä puussa ja pitää seuraa sääskille. Aamulla puhelemme sitten helmistä. Ja ettei päähäsi pälkähtäisi huutaa ja häiritä meitä, saat pitää suusi kiinni.
Naurahtaen rosvot jättivät vankinsa kaameaan yöpaikkaan, ruumiin kuolettavasti puutumaan puolittain riippuvaan asentoon, kädet, kasvot ja rinnan alttiiksi verenhimoisille hyönteisille.
Isa rukoili hiljaa, ei pelastusta, vaan tuskien pikaista loppumista, rukoili, että rosvo älyäisi lopultakin, kuinka turhaa oli hänen kiduttamisensa. Pikainen loppu olisi kaikista selvin.
Tunnin puolentoista kuluttua olivat päihtyneet rosvot horjuneet rankisten suojaan nukkumaan. Erämaa alkoi herätä päivään, ja vanha mies valvoi katsoa tuijottaen itään, kohti nousevaa taivaankiekkoa.
Hän ei ajatellut rosvoja, ei kuolevaa toveriaan, ei omaa tuskaansa eikä pian koittavaa kuolemaa. Hän katsoi ääretöntä erämaata, hän eli sen elämää, hengitti sen mukana, ja hänen silmänsä kimalsivat päivän sinistäessä taivaan ja veden.
Erämaa oli hänelle kaikki, ja tämä olisi viimeinen aamu, jolloin hän sen näki, kuuli ja koki, ihmissilmälle rajattoman ja rannattoman kiveliön, Ylämaan, tunturien maailman.
Ei ollut kaikilla noilla tuntureilla, joitten kerot juoksivat pehmeästi kumpuilevana juovana taivaanrannalle, ei ollut niillä nimeäkään, ei kolttienkaan antamia, mutta niiden nimiä, jotka hän tiesi, hän hyväillen kertaili mielissään. Niitten äärillä ja niiden takana levisivät äärettömät vuomat ja aavat, jängät ja kankaat, siellä päilyivät kirkkaat nimettömät saivot ja virtasivat joet tuntemattomien kurujen kautta, ohi peloittavien pahtojen. Se oli hänen maailmaansa, oli ollut vuosikymmenien kuluessa hänen kotinsa ja aittansa, aina näihin hetkiin asti, jolloin hän tapasi kohtalonsa erämaanrosvon hahmossa; miehen, joka oli mahdollinen vain täällä, missä ei ollut rajoja eikä muuta oikeutta kuin minkä jokainen voi omin käsin itselleen hankkia.
Maailma kylpi sinipunervassa auteressa, joka väreili ja kohoili ja jonka yläpuolella, kaukana ja mahtavan korkealla, kimalsivat tunturilakien ikuiset, valkeat lumet.
Hän katsoi kaukaisuuteen ikäänkuin koettaen kuolemassakin syövyttää sieluunsa lähtemättömiksi erämaan piirteet. Hän tuskin enää tunsi kipuja ja tuskaa: armahtava turtumus alkoi levitä hänen ruumiiseensa, hänen kasvonsa olivat tunnottomat lukemattomista pistoksista. Vain silmiä kirveli kirkas valo, väsymys ja parveilevat sääsket.
Hän tunsi ne lukemattomat tuoksut, jotka kihosivat kukista ja puista, ruohoista ja vedestä, jotka tuskin havaittavan tuulenhengen mukana uhosivat jängiltä ja nousivat mustista kaltioista, raikkaat ja huumaavat tuoksut, jotka yhdessä olivat maailman paras ja raikkain: pohjoisen tunturierämaan tuoksu. Hän katseli tummaa kuusikkoa, joka kohosi rantalehdon takana, synkällä kairalla, hän hyväili katseellaan vastarannan tuuheaa koivikkoa, näki vesiheinäin hiljaa keinuvan järven kuviokkaissa vireissä, huomasi kalan hopeakyljen välähdyksen kaislikon laidassa, ja telkän leviävän kultavanan. Nuotion jätteistä kohosi ohut sinisenharmaa savujuova. Erämaa alkoi äännellä ja puhua. Kirkkaana ja puhtaana, kaikki muut äänet voittaen, kajahteli käen kukunta, rauhallisena ja soinnukkaana. Sorsat narahtelivat kaislikon kätkössä, kuukkeli tirpahteli pehmeästi, ja kauempaa kuului sinirinnan laulu. Ja alituisena säestyksenä, syvänä ja taka-alaisena, vahveten ja heiketen, pauhasi joen köngäs jossakin alempana.
Isa tunsi, että hän oli osa erämaata ja erämaa osa häntä ja hänen elämätään. Ja kiveliö oli ihana ja armoton.
Hänen ajatuksensa olivat tyynet. Niissä oli ikäänkuin teräksen kirkkautta ja kovuutta. Hän ei kapinoinut kohtaloaan vastaan. Hän oli ollut varomaton, ja kiveliössä varomattomuus merkitsee kuolemaa. Hän olisi voinut sortua kauniimmin ja tuskattomammin. Väärä aironvetäisy taikka sauvoimen työnnällys, ja jokin köngäs olisi nielaissut hänet vaahtoavaan syliinsä. Ase olisi voinut pettää ja hän olisi sortunut tasapää ottelussa karhun kanssa. Moni ja taitavampikin oli niin sortunut. Äkkijyrkkä pahta taikka irtokivinen kuru olisivat voineet vaatia hänet uhrikseen.
Mutta erämaa oli säästänyt hänet. Hänen kohtalonsa oli olla erämaan loinen ja kiertolainen. Kiveliö oli autio. Kukaan ei tulisi hänen avukseen. Toveri oli kuolemassa. Itse hän oli voimaton, eivätkä helmet, eivät pyynnöt eivätkä rukoukset häntä pelastaisi.
Auringonsäteet voivuttivat hänet puolittaiseen horrokseen. Hän nukahteli, hän horjahteli tajunnan ja tajuttomuuden välillä, ja unennäöt ja muistelot sekaantuivat kirjavaksi kuvasarjaksi.
Siitä lähtien kun itse oli voinut määrätä kohtalostaan, hän oli kuulunut kiveliölle ja kiveliö hänelle. Hänessä oli ylämaalaisen sukunsa vaeltajan verta. Jo poikasena raitioidessaan hän oli tottunut ylämaan vapauteen, vaaroihin ja vastuksiin. Kullankaivajana ja -huuhtojana hän oli kierrellyt ristiin rastiin kaikki Lapit, Ruijat ja Kuollat. Jäämerellä hän oli purjehtinut ruijalaisten kanssa, käynyt kauppaa Imandran kolttien kanssa ja kulkenut, kulkenut... sauvonut jokia, kävellyt jänkiä tiriseviä pitkospuita myöten, noussut ja laskenut kuruja, jutinut pororaidoissa, tolvannut omin ajokkain ja saanein, kalastanut ja metsästänyt ja taas kaivanut kultaa ja etsinyt helmiä. Hetkeäkään hän ei ollut ollut rikas, mutta aina hänellä oli syksyllä rintamaitten liepeille tullessaan ollut pussillinen kultahiekkaa, rakeitakin joukossa, taikka pullollinen helmiä tai muuta, mikä oli vienyt hänet turvallisesti pimeimmän talven, kamma-ajan ylitse. Hän oli käynyt Ruotsit ja Haaparannat ja siellä vaihtanut kultahiekkansa ja helmensä nopeasti kuluviin kruunuihin ja vielä nopeammin häipyviin huvituksiin ja iloihin. Viikot vierähtivät, ja sitten alkoi hiljainen paluu ylämaahan. Iisakki Niva kyllä tunnettiin ylämaissa, tunsivat jotkut herrat ja tunsivat jätkät, tunnettiin Rovaniemelläkin, Torniossa ja Haaparannalla, eikä häntä pahaksi moitittu. Hän eli omaa elämäänsä, eikä hän pysähtynyt sen tarkoitusta, sen hyötyä taikka turhuutta aprikoimaan.
Niin oli ollut viime syksyyn asti. Silloin hänestä oli tullut äkkiä kuin isä. Hän oli ollut Rovaniemellä, helmiä oli ollut pullollinen ja hän oli ollut aloittamassa pimeän ajan etelän vaellusta, kun hänet sai käsiinsä Antti Rovanen, hänen sisarenpoikansa.
Poika tuli hänen luokseen murjottuna ja muserrettuna, köyhänä ja kurjana ja pyysi – neuvoa. Orpo hän oli, sen Isa tiesi; hento ja heikko hän oli, sen Isa näki; ja luotti häneen niinkuin viimeiseen pelastukseen, sen Isa aavisti. Antti oli menettänyt kaikkensa, ennen kaikkea uskalluksensa ja tahtonsa. Mutta neuvoa häntä, etelänmiestä – neuvoa hänen, kiveliön vaeltajan, se oli toki liikaa. Tarina oli lyhyesti kerrottu. Jotakin Antti oli tuolla etelässä yrittänyt, liiketoveri oli hänet pettänyt, vienyt sekä rahat että kunnian. Häpeän kasvaessa ja varojen huvetessa joku tyttö oli hänet jättänyt, ja hän, etelänmies, oli silloin luhistunut. Vain jotakin tehdäkseen, paetakseen, poika oli alun perin lähtenyt ylämaihin enoaan etsimään, kohentunut matkalla ja tunnin puheltuaan Isan kanssa alkanut luottaa tähän ja uskoa kuin aameneen.
Neuvoa! Isa tiesi vain yhden neuvon, ja sitäkin hän epäili etelänpojalle annettavaksi: lähteä hänen kanssaan kiveliöön, ei rikastumaan, vaan elämään.
Mutta hän oli antanut sen, ja poika oli siihen tarttunut. Jotakin isämäistä, huolehtivaa ja hillittyä oli siitä lähtien kuulunut Isan olemukseen myös hänen rintamailla ollessaan, hänen, joka oli ollut iloinen ja rento, kevytmielinen ja tuhlaava. Rinnan kevään ja kesän kanssa he olivat painuneet pohjoista ja itää kohti, he olivat kalastaneet, metsästäneet ja etsineet helmiä. Ja heillä oli ollut tavallista parempi onni. –
Vaistomaisesti Isa koetti oikaista asentoaan, mutta köydet eivät myödänneet. Aurinko hehkui jo tulisena.
Kuin salattu aavistus oli saanut Isan kätkemään helmipullon uusille puroille siirryttäessä. Hehän olivat rajan toisella puolella, tosiasiallisesti "ei kenenkään-maassa". Varovaisuus oli tarpeen. Mutta nehän olivat sivuseikka, nuo helmet... Antti oli siis sortunut ensimmäisenä kesänään, yllätettynä, voimattomana puolustautumaan, ehtimättä mitään. Henkipattoiset rosvot olivat sen tehneet. –
Kuuma... niin oli tosiaankin... ja kuuma oli ollut silloinkin, kulon riehuessa. Hän oli ollut yksin. Se sattui keskikesällä. Hän oli tehnyt asentonsa kuivaneen harvan oudan keskiselle tievalle ja paneutunut nukkumaan. Ukkonen oli jyrissyt, oli kai satanutkin, mutta hän oli nukkunut ja herännyt vasta siihen, kun tulimeri lähestyi. Ei ollut keinoa paeta. Hän kiipesi korkeimpaan petäjään .. kaikki tavarat paloivat maassa, ammukset paukahtelivat, hän itse kärventyi tuolla ylhäällä, mutta henki säilyi... Kuumaa, oli tosiaankin kuumaa...
Hän tunsi keinuvansa, pitkään ja tasaisesti, oli niin kuin hän olisi ollut loivassa aallokossa, niin kuin varangilaisveneessä... ja hän oli tuntevinaan Jäämeren kylmät ja raikkaat tuulahdukset. Mutta se oli vain unta ja houretta, hän ponnistautui taas hereille ja tajuntaan.
Hän katsoi Anttia. Tämä makasi yhä samassa asennossa. Kuollut hän oli, varmasti kuollut, ja aamulla Petrushka ampuisi hänetkin, Isan, huomatessaan, ettei hän puhuisi.
Isa Niva koetti rukoilla. Jossakin hänen olemuksensa syvimmissä kätköissä oli sanoja, ajatuksia, tunnelmia, jotka olivat jääneet muistoiksi uskovaisten täpötäysistä pirteistä ja voimallisista julistuksista. Pohjaltaan hänen Luojansa oli ylämaan uskovaisten jäykkä ja totinen Jumala, mutta ihmisseurattomuus, kahdenkeskisyys Jumalan kanssa rannattomassa kiveliössä oli avartanut ja kirkastanut hänen Luojansa, se oli tehnyt Hänet läheisemmäksi ja tutummaksi ja lempeämmäksi.
Isa ei rukoillut pelastusta itselleen. Vain ihme voisi pelastaa hänet, eikä hän tahtonut kiusata Luojaansa. Mutta nyt, kun hänen loppunsa oli edessä, hän tahtoi kiittää Luojaa kaikesta, mikä hänen osakseen oli tullut, kaikesta siitä kauniista, mitä hän oli nähnyt ja kokenut, ja varjeluksesta, millä Luoja häntä oli vaivoissa ja vaaroissa suojellut. Urpiaisparvet keväisissä pajukoissa, maakotkan liitely poutapäivänä ylhäällä tunturien korkeudessa, revontulten kajo lumisen jängän rannalla poron tolvatessa tietään, poreileva hopeinen kaltio, joka sammutti janon helteellä, tuulentuoksu tunturirinteellä, pimeät talviset pesäpäivät ja se hetki, jolloin aurinko ensi kerran keväällä kurkottautui taivaanrannan ylle – kaikki tuo oli ollut ihanaa ja Luojan antia, kirpeinkin pakkasen kirvely, syksyn sumuisin sadepäivä taikka heinäkuun helle, jolloin räkkää on kaikkialla ja jolloin pihka petäjäoudassa tuoksuu tukahduttavasti.
Tajuttomuuden rajoilla vanhan miehen henki liiteli hänen sopertaessaan sanoja, häilyvien kuvien ja unien täyttäessä hänen sisäisen näkemyksensä.
Vielä kerran ponnistellen hänen onnistui palautua tajuntaan. Hänen katseensa kohosi tunturien hohtaviin lumiin, lipui alemmaksi ja pysähtyi vihdoin joenlaajentuman kaukaisimpaan päähän. Hän katsoi, käsitti ja vaipui jälleen tajuttomuuteen, mutta hän oli ehtinyt ymmärtää, että ihme saattoi tapahtua.
Tuolla kaukana lipui vene jokea alas.
Isa Nivan ensimmäinen tietoinen aistimus oli ihanan viileyden tuntu. Hän koetti kohottaa raskaita, turtuneita silmänluomiaan, ja parin ponnistuksen jälkeen se onnistuikin. Hän huomasi makaavansa lehdeksillä puitten katveessa. Se oli hänen ainoa huomionsa. Silmät painuivat jälleen kiinni. Sitten hän tunsi suussaan kirpeän maun. Se virkisti häntä, ja hän aukaisi silmänsä uudelleen. Niin, hän makasi lehdesvuoteella. Jalat olivat paljaat. Hänen ylleen oli kai valettu kylmää vettä, koska hänen oli niin viileä olla ja tuntui kostealta.
Siristäen silmiään hän näki vierellään hymyilemättömät miehenkasvot, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa, ja niiden takana sääskiverkkoisen nuoren naisen pään ja hartiat. Noissa kasvoissa hän oli näkevinään jännittynyttä sääliä.
Hänen oli suljettava silmänsä. Ne eivät kestäneet vajoa, vaikka hän olikin varjossa. Hänen täytyi koota ajatuksiaan. Meni pitkä hetki, ennenkuin tajunta virkosi ja hän kykeni palauttamaan mieleen viime kokemuksensa.
Sitten hän muisti kaiken... rosvot ja puun ja kaukana lipuvan veneen... ja Antin.
– Vene? hän äänsi näköään irrallisesti.
Mies kuitenkin arvasi hänen ajatuksensa. Hän vastasi matalalla ja syvällä äänellä:
– Niin, tulimme veneellä ja löysimme teidät. Oletteko haavoittunut?
– En, en ole. Entä Antti... se toinen? Isa kysyi nopeasti ja ääni värähdellen.
– Hän on hengissä, kuului hiljainen vastaus naisen huulilta. Nuo sanat lausuttiin epäröivään sävyyn, ja Isa tajusi heti: pojan tilaa pidettiin kai toivottomana.
Isa nousi käsiensä varaan ja siitä istualleen. Ruumis tuntui kipeältä ja kolhitulta, se oli jäykkä ja turta, mutta hän saattoi liikuttaa jäseniään. Miehen auttamana hän pääsi pystyyn ja otti muutamia askelia.
– Kyllä minä jaksan, hän totesi sitten.
Mies kuitenkin tuki häntä heidän mennessään siljon poikki. Hongan varjossa istuivat yrmeäilmeiset rosvot seläkkäin. Heidän välissään oli maassa tukeva hirsi, johon heidän kätensä olivat köytetyt takaapäin. Isa vain vilkaisi heihin ja käänsi sitten katseensa toisaalle. Vieraitten pystyttämän louteen suojassa makasi Antti. Hänen päätään ja oikeaa olkaansa peitti valkea side. Hänenkin luonaan oli mies ja nuori nainen.
– Hän voi pysyä tajuttomana monta päivää, tämä nuori nainen sanoi Isalle. – Hän on saanut pahan iskun päähänsä. Olkahaava ei ole niin vaarallinen. Olen tehnyt mitä olen voinut, eikä nyt ole muuta tehtävissä kuin odottaa.
Hän katsoi miettivästi nuoren miehen laihoja ja ruskeita kasvoja, jotka näkyivät kääreen alta, ja suljettuja silmänluomia, jotka eivät värähtäneetkään.
He poistuivat haavoittuneen luota ja ryhtyivät varjossa aterioimaan. Isa tunsi hiukovaa nälkää nähdessään tulella kahvipannun ja puuhaarukoitten varassa paahtuvat kalat. Vasta sen tyydytettyään ja saatuaan piippunsa palamaan hän tunsi hiljalleen palautuvansa ennalleen vaarallisesta seikkailustaan. Aterian aikana ei ollut vaihdettu kuin muutamia sanoja, eikä kukaan nytkään kiirehtinyt puhumaan.
Isa oli tehnyt muutamia nopeita huomioita. Hän ihmetteli, keitä pelastajat ja vieraat saattoivat olla. Vaikka he kaikki olivat nuoria, he olivat vähäpuheisia ja hillittyjä. Mitään kiveliön kulkureita he eivät voineet olla. Heidän aseensa, varusteensa, pukunsa... kaikki viittasi tiettyyn ja näissä oloissa harvinaiseen varakkuuteen. Heitä olisi helposti taipunut pitämään uhkarohkeina, matkailijoina, mutta heidän jokaisesta askareestaan, liikkeestään ja sanastaan kuvastui täydellinen erätaitavuus, liian perusteellinen hyvillekin matkailijoille. He olisivat niinikään voineet olla uudisasukkaita, mutta Isa tiesi, ettei näissä hylätyissä seuduissa heitä enää ollut. Toiset olivat sortuneet, toiset paenneet turvallisempiin oloihin.
Isa tarkkaili heitä vaitonaisena piipunsavun läpi. Miehet olivat luultavasti veljeksiä. Heidän ulkomuodossaan ja liikkeissään oli paljon samanlaista. He olivat molemmat pitkiä ja rotevia miehiä, ja vaikka Isa itsekin oli kookas, hän tunsi itsensä vähäiseksi heidän rinnallaan. He olivat erämiehiä, se oli selvää, mutta heidän liikuskeluunsa täällä Isa ei keksinyt uskottavaa selitystä.
Ja naiset, vieläpä nuoret naiset! Heidän pelkkä läsnäolonsa hämmästytti Isaa. He eivät olleet kolttia, sen saattoi sokeakin nähdä. Heidän olemuksessaan, sanoissaan ja sävyssään oli jotakin, mikä tuntui oudolta ja erämaahan sopeutumattomalta, mutta toiselta puolen he ilmeisesti olivat tällaiseen elämään kotiutuneet, sillä kaikki heidän pikkutoimensa olivat luontevia ja kertoivat harjaannuksesta. Ja kauniita he olivat molemmat, mutta varsinkin se, joka oli ollut Anttia hoivaamassa.
Isa kopisti piippunsa tyhjäksi. Nyt hän tahtoi puhua. Hän naurahti peittääkseen hämmennystään.
– Kun seisoin tuolla niinkuin repo käpäläpuussa, hän virkahti viitaten yölliseen kidutuspaaluunsa, olin jo varma lopustani ja rukoilin vain tuskieni päättymistä. Vain ihme saattoi minut pelastaa. Se tapahtuikin. Näin veneen ilmestyvän tuonne kosteeseen ja se olikin viimeinen, mitä muistan nähneeni. Sitten kai pyörryin. En tiedä, keitä olette, mutta kiitän teitä omastani ja Antin pelastuksesta. Muutamia tunteja vielä – ja kaikki olisi ollut myöhäistä.
Kukaan vieraista ei vastannut mitään. Isa jatkoi:
– Me olemme kumppanini kanssa – hän on sisarenpoikani – olleet helmiä etsimässä. Nähtävästi roistot ovat naakineet meitä jonkin aikaa. He yllättivät meidät maitse. Ellei Antti olisi loukkaantunut hengenvaarallisesti, olisin antanut niille helmemme, mutta sitten en puhunut niistä paljon, ja rosvot yrittivät kiristää minulta tiedon väkisin.
– Avusta ei maksa paljon puhua, väheksyi toinen vieraista miehistä. – Näimme jo kaukaa, että jotakin oli oudosti. Huomasimme teidät puussa. Mutta loppu oli perin helppo. Me laskimme maihin hiukan ylempänä, hiivimme siljolle, kokosimme aseet ja vasta sitten herätimme rosvot. Sikeästi ne nukkuivat.
– Joivat minulta lääkepullon yöllä. Olen Iisakki Niva, Isaksi sanottu, kiveliöitten matkaaja, jos lienette sattuneet kuulemaan, ja tuo on sisarenpoikani Antti Rovanen.
Seurasi äänettömyys. Isa oli mielestään tehnyt itsestään ja asioistaan täyden selvän, täydemmän kuin erämaassa on tapanakaan, mutta nuo toiset eivät vastanneet samanlaisella luottamuksella. Isa sytytti jälleen piippunsa. Kysymään hän ei alentuisi. Pelastajat saisivat kernaasti pitää salaisuutensa tietonaan. Hänen oli oltava vain vilpittömän kiitollinen heitä kohtaan.
Vihdoin vanhemmalta vaikuttava mies keskeytti hiljaisuuden.
– Asia on niin, että meillä on pakottava syy salata nimemme ja henkilöllisyytemme. Ei se suinkaan ole mikään häpeällinen syy eikä se osoita luottamuksen puutettakaan. Olen kai joskus kuullut nimenne ja hyvässä yhteydessä. Mutta kun meidän on joka tapauksessa pakko jonkin aikaa jatkaa yhdessäoloa, niin nimet ovat tarpeelliset. Minun nimeni on Paavo, tämä on veljeni Jaakko, tässä on sisareni Sanna ja tämä on ystävämme Ruut. Nämä nimet ovat kyllä oikeita. Ja nyt: mitä teemme?
Nuoren miehen vastaus miellytti Isaa. Salaperäisyys pysyi, mutta olihan vierailla oikeus salaisuuteensa. Ja koska he kerran sen olivat tunnustaneet, ei siitä puhuttaisi enää mitään.
– Minä en tiedä muusta kuin Antista, virkahti Isa.
– Minun on pysyttävä hänen luonaan.
– Tietysti, myönsi Paavo. – Mutta on kysymys siitäkin, voidaanko hänet ehkä siirtää sopivampaan paikkaan. Mitä arvelet, Sanna?
Nuori nainen liikahti niin että sääskiverkko heilahti.
– Luulisin olevan parhaaksi, että hän toistaiseksi saisi olla alallaan.
Hän keskeytti puheensa, kumartui veljensä puoleen ja kuiskutteli hetkisen hänen kanssaan. Paavoksi nimittäytynyt mies jatkoi puhetta:
– Toverinne kaipaa hoitoa, ja siihen tarvitaan sidettä ja puhdistusaineita. Niitä meillä onkin, mutta ei mukana.
– Voin lähteä niitä hakemaan, ehdotti Isa kerkeästi, jos joku jää Antin luo.
– Hm, epäröi Paavo. – Sellainen ratkaisu on tuskin paikallaan. Tiedän paremman. Sanna, jäisitkö tänne sairasta hoivaamaan... yhdessä herra Nivan kanssa? Me muut jatkamme matkaa ja Jaakko voi sitten tuoda siteet ja lääkkeet ja noutaa sinut. Siihen menisi noin viisi kuusi päivää.
Isa näki kirkkaitten, levollisten naissilmien suuntautuvan häneen. Katse viivähti hänessä vain hetkisen. Sitten Sanna nyökäytti päätään.
– Kyllä, mielelläni, hän vastasi yksinkertaisesti.
– Sitten asia on selvä, päätti Paavo. – Kas niin, voitte huuhtaista nämä vähät astiat ja pestä ne käytetyt liinasuikaleet, jotka ovat repussani. Ne kelpaavat kyllä hätäsiteiksi.
Sanna ja Ruut poistuivat rantaan. Raskas hiljaisuus vallitsi nuotion luona. Sitten Paavo teki melkein huomaamattoman merkin sormellaan viitaten vankeihin.
– Rosvot? hän sanoi matalasti.
Miehet vilkaisivat nopeasti toisiinsa. Laki, korpien laki, oli selvä. Kuulusteleminen ja tutkiminen ei hyödyttäisi mitään. Rosvot oli tavattu tuoreeltaan.
– Tämä tilanne on ilkeä, myönsi Paavo. – Mutta sittenkin on vain yksi ratkaisu. Kuolema.
– Kuolema! toisti Jaakko kaikuna.
– Olkoon niin! jatkoi Isa. – En halua puhua kostosta, vaikka Antti onkin kuolemaisillaan. Mutta jokainen kontio, hukka tai ahma, joka tavataan, sekin surmataan, jos vain voidaan. Ja kuitenkin: ne verottavat vain porokarjaa, harvoin niistä ihmiselle on hengenvaaraa. Nämä henkipattoiset rosvot ovat kohdistaneet rikoksensa kaikkiin ja ovat tuhoisampia kuin metsänpedot. Jos heidät päästetään irti, he ovat taas erämaan vaarana. Vankeina heitä ei voida pitää. Siis...
Hänen kädenliikkeensä oli kuvaava. Toiset nyökkäsivät. Isan puheeseen ei ollut mitään lisättävissä eikä siitä mitään tingittävissä.
Paavo nousi ja otti louteen luota pari suopunkia. Toiset seurasivat. Paavo pysähtyi ja katsahti rannalle.
– Tämä on pahuksen ilkeää. Tiedän kyllä, etteivät tytöt virka asiasta mitään, mutta kamalaa se heille on. Kiiruhtakaamme! Viedään ne metsään.
Rosvojen yrmeät kasvot olivat kalvenneet. He kai aavistivat, mistä oli kysymys, kun näkivät synkkien miesten lähenevän heitä suopungit ja aseet kädessään. Mutta he eivät tehneet vastarintaa eivätkä puhuneet mitään, kun heidät irroitettiin tukista ja lähdettiin kuljettamaan rantalehtoon erämiesten vartioidessa heidän jokaista liikettään.
Kulkue ehti pienelle aukeamalle, jonka keskellä kasvoi tukevaoksainen koivu. Paavo nyökkäsi päällään, ja kaikki pysähtyivät.
– Eivät näytä suomalaisilta, hän virkahti viivytellen vastenmielistä tehtävää.
– Eivät olekaan, Isa vastasi. – Toinen on ryssä taikka sen sukuinen. Puhuu suomea vain vaivoin. Ja toinen on myös ryssä, pohjoisten seutujen ryssä. Se kai on karjalaistunut ja puhuu suomea melko puhtaasti. Punaiset komissaarit ja suomalaiset rajavartijat nappaisivat sen kiinni yhtä mielellään, ja tuomio olisi kai yhtä lyhyt molemmissa tapauksissa.
– Tehän taidatte tunteakin miehet! huudahti Paavo ihmetellen.
– Vain maineeltaan, Isa selvitti. – Hän suvaitsi minulle ilmoittaa, että hänen nimensä on Petrushka.
Sekä Paavo että Jaakko kääntyivät rajusti Isaan ja sitten päärosvoon.
– Petrushka? kysyi Paavo kiihkeästi, kiihkeämmin kuin Isa olisi häneltä voinut odottaakaan. – Onko tämä Petrushka?
Rosvo, kaiketi käsittäen, että hänen nimensä jollakin tavalla viivytti tuomion täytäntöönpanoa, nyökkäsi innokkaasti.
– Olen Petrushka!
Paavo alkoi vyyhdetä äsken irroittamaansa suopunkia. Sitten hän, silmät synkästi liekehtien, lähestyi rosvoa ja kuiskasi muutamia sanoja tämän korvaan. Petrushka vavahti ja hänen ilmeensä kävi harhailevaksi.
– Oikea mies! virkahti Paavo tyynesti. – Ja koska niin on, täytyy tuomion täytäntöönpanoa siirtää. Petrushka voi kertoa meille asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin hänen tuhonsa. Ja hänen kumppaninsa voinee samaten. Meidän on vietävä heidät mukanamme.
– Tehkää niinkuin haluatte, vastasi Isa. – Mutta minun mielestäni te voisitte kysellä häneltä tiedot heti tässä ja sen jälkeen suoriutua hänestä mahdollisimman nopeasti. Hän on äärimmäisen ovela ja osaa paeta pahastakin pinteestä.
Paavo puraisi huultaan.
– Tuo kaikki on kyllä oikein, mutta on syitä, jotka pakottavat minut menettelemään niin kuin menettelen. Täytyy pitää heitä silmällä. Palatkaamme asentoon!
Kulkue, joka lähti aukeamalta rannalle, oli kaikesta huolimatta paljon hilpeämpi kuin sieltä lähtenyt, ja selvästi Isa näki myös naisten huojentuneet ilmeet, kun he keksivät, että palaajia oli viisi eikä kolme, niinkuin he jo olivat aavistelleet.
Oli kulumassa neljäs päivä Paavon, Jaakon ja Ruutin lähdöstä.
Asennossa jokimellalla ei ollut tapahtunut mitään uutta ja ratkaisevaa. Antti Rovanen oli hengissä, mutta edelleenkin tajuttomana. Vain lyhyet hourailukohtaukset keskeyttivät toisinaan kuolemankaltaisen unen.
Sanna hoiti häntä uupumatta Isan avustamana. Hän liikkui vaiteliaana ja hiljaisena, muutti ja kostutti kääreitä ja sai haavoittuneen silloin tällöin nielaisemaan pisaran raikasta vettä.
Olkahaava parani tasaisesti. Siitä ei ollut suurta vaaraa, mutta pään ruhjevamma oli arvaamaton.
Isa hoiti leirin talouspuolen. Kalaa sai joesta helposti. Joka ateriaan kuului tuoretta taimenta, siikaa taikka harjusta. Isa ampui vaihteeksi vesilintuja. Hän pilkkoi kelopuuta nuotiotarpeiksi, vuoli kiehisiä sytyksi, hoiti valkeat, kantoi veden, keitti ja paistoi ja koetti omalla karhealla tavallaan pitää seuraa tuntemattomalle nuorelle naiselle, joka puolestaan uhrautui hänen nuoren suojattinsa ja holhottinsa hyväksi.
Sanna ei puhunut itsestään eikä elämästään. Isa vältti huolellisesti mitään kysymästä, edes keskustelua johdattamasta urille, jotka helposti saattaisivat paljastaa jotakin nuoren naisen ja hänen seurueensa salaisuudesta. Kiveliön hienotunteisuus vaati sellaista, ja Isa oli jo aikoja sitten oppinut kunnioittamaan sen vaatimuksia.
Itsestään Isa sen sijaan omalla hilpeällä tavallaan kyllä kertoili, kaskuili metsästysmuistoistaan, matkoistaan ja elämästään pohjanperien eri puolilla. Tyttö kuunteli häntä kiinnostuneena ja tarkkaavana, keskeyttämättä milloinkaan. Isa tunsi selvästi, että tyttö ymmärsi hänet, että kuvaillut ympäristöt olivat hänelle tuttuja, että hän oli perillä kaikista yksityiskohdista ja osasi antaa suorituksille ja tapauksille oikean arvon. Hän oli erämaan tyttö, ja kuitenkin hän tuntui siihen sopeutumattomalta.
Hänen silmissään ja hänen olemuksessaan oli toisinaan arkaa ja pälyilevää, säikähtynyttä ja pelokasta. Erämaan lukemattomat äänet olivat hänelle tuttuja, ja kuitenkin hän pelkäsi jotakin... ehkä jotakin sellaista, mikä ei kuulunutkaan erämaahan.
Mikä syy oli saanut tämän nuoren naisen, melkein tytön vielä, vetäytymään tänne kaukaiseen kiveliöön, Kuollan luoteiskulmaan, Jäämeren nurkkaukseen, maahan, joka oli täynnä pelkkiä nimettömiä tuntureita?
Sitä Isa sai kyllä vapaasti miettiä, mutta hän ei löytänyt tyydyttävää ratkaisua. Sanna vaikutti sivistyneeltä, hän ei ollut metsäläinen kaikesta harjaantumuksestaan huolimatta.
Ja hän oli kaunis. Hiukset olivat kuin joennivan kultaa kesäisenä yönä, otsa oli puhdas ja korkea kuin tunturilaen lumi, silmät syvät ja sielukkaat kuin välkehtivä kaltio. Hänessä oli pehmeää eloisuutta kuin silkkikarvaisessa poronvasassa, puhtautta ja kirkkautta kuin Lapin pulmusessa.
Isa tunsi erämaan ja tiesi, kuinka kummallisia ja yksinäisiä kohtaloita se kätki aarnioihinsa, jylhiä ja synkkiä, voimakkaita ja pahoja kohtaloita, mutta Sannan kirkkaus, puhtaus... hänen olemuksensa kimmeltävä autereisuus oli Isalle uutta ja tavatonta. Hänen veljensä muistuttivat jykeviä, punarunkoisia honkia. Sanna oli heidän keskellään kuin valkea, kirkas metsäntähti, hento ja puhdas.
Tällaisia mietiskellessään ja nähdessään tytön tarkkaavasti seurailevan haavoittuneen jokaista värähdystä Isa kopisti piippunsa tyhjäksi, nousi ja murahti itsekseen:
– Hyvä hän on, tuo tyttö, sen pahempi, sillä jos... jos Antti tointuu... hän varmasti hukkuu tuon tytön silmien kaltioon. Ja tyttö, hän on ylämaalainen, hän on ylämaan kultaa, ja Antista... niin, Antista ei tiedä vielä, onko hän terästä vai meltoa rautaa! Hyvää siitä ei tule missään tapauksessa...
Mutta nämä olivat kaukaiselta tuntuvan ja hyvin epävarman tulevaisuuden mietteitä, joitten Isa ei antanut häiritä nykyisyyttään. Hän toivoi vain palavasti, että tytön onnistuisi palauttaa henki poikaan, jonka hän, perheetön ja omaiseton mies, tunsi kuin omaksi pojakseen ja jonka kohtalosta hän vanhempana ja kokeneempana oli vastuussa.
Iltapäivällä, aterian jälkeen, Isa istuskeli tavanmukaisella paikallaan varjossa, jonne kevyt tuulenhenki somasti kuljetti sääskiä karkoittavaa savua. Hän imi piippuaan ja katseli tuulenvireissä karehtivalle joelle, ja syvä kiveliön rauha täytti hänen olemuksensa.
Mutta erämaa on arvaamaton. Seuraavassa hetkessä Isa kuuli vierestään terävän viuhahduksen ja vihellyksen, korvanlehti tuntui liikahtavan ilmanpaineen vaikutuksesta, ja melkein samassa kajahti läheisen poukaman rannalta, lehtovyöhykkeen reunalta, kumea laukaus.
Ajatustakin nopeammin Isa heittäytyi pitkälleen ja sieppasi piipun käteensä. Ja tuijottaessaan havuneulasiin hän kuuli pehmeän napsahduksen ja toisen laukauksen: toinen kuula oli sattunut puuhun, jota vasten hän oli nojannut.
– Makasiinikivääri! hän totesi kuivasti ja rauhallisesti. Sitten hän korotti äänensä ja huusi matalasti: – Maahan, Sanna, maahan!
Hän tunsi ajattelevansa hitaasti. Ja kuitenkin hän ajatteli hyvinkin nopeasti. Hänen kiväärinsä oli kolmen metrin päässä. Se oli saatava käteen, se oli ensimmäinen tehtävä.
Niin kauan kuin hän oli pitkällään, hän oli luultavasti suojassa. Pyöreähkön mellan korkea keskiosa suojeli häntä vastapuolelta tulevilta laukauksilta. Mutta hän ei voinut kohottautua katsomaan, kuinka Sanna oli noudattanut hänen kehoitustaan.
Hän lähti ryömimään. Se oli tuttua työtä. Metsoja ampuessaan hän oli saanut sitä tehdä lukemattomia kertoja. Matka edistyi nopeasti, ja hän sai kiväärin kaadetuksi eteensä puun nojasta, missä se oli. Samassa kajahti kolmas laukaus – hänen työnsä oli huomattu – mutta kuula vihelsi jossakin korkeammalla. Tuskin tämän kolmannen laukauksen kaiku oli vaiennut, kun aivan läheltä kuului äkkiä neljäs.
Sanna oli ampunut Antin kiväärillä. Isa murahti mielihyvästä ja pelosta.
– Älkää ampuko, Sanna, älkää ampuko! Se paljastaa olinpaikkanne. Vetäytykää suojaan! Ryömien, ryömien .. kuuletteko?
– Minä olen jo, kuului hengästynyt vastaus, jossa ei silti tuntunut pelkoa. – Olen kuopassa.
– Mainiota! kehui Isa. Hän muisti pienehkön hiekkakuopan, joka oli syntynyt myrskyn kaataessa puun juurineen. Sanna oli suhteellisen hyvässä turvassa.
Isa kehitti tuota pikaa jonkinlaisen taistelusuunnitelman. Ei olisi mitään järkeä puolustautua melkein suojattomalla kumpareella. Hänen täytyi yrittää hyökkäystä. Sala-ampujat olivat heistä noin puolentoistasadan metrin päässä. Hän sovitti äänensä lujaksi, varoen kuitenkin sen kuulumista tuntemattomille vihollisille.
– Sanna, pysykää kuopassa ja pitäkää ympäristöä silmällä! Jos näette jonkun selvästi liikkuvan, ampukaa silloin, mutta vain silloin. Minusta älkää huolehtiko! Minä lähden vähän katsastamaan ja lupaan olla varovainen. Onko selvä?
– On, kuului heikosti, mutta rohkeasti.
Isa ryömi takaperin metsään. Kahdesti häntä vielä ammuttiin, mutta tähtäys oli edelleenkin epätarkka. Päästyään metsän suojaan Isa ponnistautui täyteen vauhtiin. Hän oli viime päivinä liikuskellut lähitienoilla ja tiesi erään käyttökelpoisen rannion, jota porot tai hirvet olivat käyttäneet joelle tullessaan. Hän saavutti sen ja lähti sitä pitkin juoksemaan. Se etääntyi ensin joesta melkein kohtisuoraan, mutta teki kauempana kaaren, niin että Isa pääsi nopeasti poukamarannan ja varsinaisen metsän väliin. Salakytät olivat jossakin hänen edessään.
Hän hidastutti kulkunsa ja eteni puu puulta, pysähtyen ja kuulostaen. Noustuaan kivelle hän näki hämärästi hopeista välkettä lehtiverhon lomitse. Hän oli jo lähellä jokea.
Hän painautui sammaleiselle kivelle ja herkesi pelkäksi korvaksi. Pitkään aikaan hän ei kuullut muuta kuin metsän ääniä. Lintujen hätäinen sirkutus ja lentely todisti, että laukaukset olivat häirinneet metsän elämää ja että jotakin outoa ja peloittavaa oli lähistöllä.
Mutta sitten hän kuuli oksien rasahduksen ja raskaan ja pehmeän äänen, joka syntyy, kun raudoitettu kiväärinperä lasketaan sammaleiselle kivelle.
Hän odotti hievahtamatta ja jännitti näköään ja kuuloaan. Kaikki oli taas hiljaista. Kivääri oli hänellä ojennettuna edessään ja hän väijyi katsellen sen tähtäimen ylitse.
Hän aprikoi hätäisesti, kuka ampuja saattoi olla. Joku yksinäinen, luihu kolttako, joka halusi korvata tappionsa ryöstämällä vaeltajat? Se ei tuntunut uskottavalta. Poronvarkauksien yhteydessä koltta saattoi ampua vastustajan tai takaa-ajajan, mutta eivät koltat hyökkäilleet asennon kimppuun. Olisiko Petrushkan seuralaisia harhailemassa täällä?
Mutta tämähän oli myöhemmän ajan murhetta. Ensiksi täytyi torjua väijytys.
Sitten hän kuuli pehmeää lipsahtelua. Maapohja oli turpean sammalen peittämä, ja lipsahtelu aiheutui askelista.
Ja nyt hän näki: lehtiverhon takana liikkui jotakin, kaksi tummaa varjoa... miehiä ne olivat varmasti... ei, eläimiä ei missään tapauksessa.
Kivääri liikkui hitaasti miesten kulkusuuntaa tähtäillen. Isa tahtoi olla varma laukauksestaan. Hän odotti. Nyt miehet pysähtyivät, ja samassa jymähti Isan kivääri. Käheä huuto, korahduksia, pari kirkaisua seurasi välittömästi, sitten oksien ratinaa ja lehvien kahinaa, kun toinen väijyjistä ponnistautui nopeaan pakoon. Isa ampui toisen, kolmannen, neljännen kerran... mutta uutta huutoa ei kuulunut.
Hän latasi kiväärinsä uudelleen ja odotti. Hiljaista kahahtelua kuului suunnalta, mihin hän äsken oli ampunut, mutta sekin loppui.
Viimein Isa hitaasti ja varovasti lähti liikkeelle. Kivääri oli valmiina ja varmistamattomana. Hän teki kaarroksen lähestyäkseen tarkoittamaansa paikkaa toiselta suunnalta.
Vihdoin hän näki. Puitten juurella makasi tumma kasa: mies. Hänen asentonsa poisti Isalta viimeisenkin epäilyksen. Hän lähestyi nopeammin, tuli miehen viereen ja totesi hänet kuolleeksi.
Hän tunsi miehen. Se oli toinen niistä erämaanrosvoista, jotka olivat heidät Antin kanssa yllättäneet ja joitten olisi pitänyt olla matkalla pohjoiseen.
Saskaksi oli Petrushka puhutellut rosvopuittiotaan, ja nyt mies oli tavoittanut kohtalonsa ja rangaistuksensa.
Mitään tavaroita ei hänellä näyttänyt olevan mukana. Vierellä maassa oli sotilasmallinen kivääri, samanlainen kuin rosvoilla oli ollut. Makasiinissa oli yksi patruuna ja ammusvyössä vielä parikymmentä.
Isa korjasi kiväärin, sulloi ammukset taskuunsa ja lähti palailemaan asennolle jo kauempaa huudellen Sannalle, että kaikki oli ohi ja että tulija oli hän, Isa.
Mutta hänen mielensä oli levoton. Jos kerran Saska oli ollut täällä, niin silloin toinen mies, se, joka pääsi pakenemaan, oli tietysti Petrushka. Kuinka he olivat täällä? Olivatko he onnistuneet pakenemaan erämiesten käsistä? Ja kuinka heillä oli kiväärikin? Niin, luultavasti vain yksi. Vain yhdellä kiväärillä oli ammuttu, se oli melkein varmaa. Saskalla ei ollut tavaroita. Se viittasi pakoon.
Olivatko nuo rosvot onnistuneet, tavalla taikka toisella, tuhoamaan vangitsijansa taikka jonkun heistä?
Isa päätti kertoa Sannalle, että hän oli onnistunut karkoittamaan jonkun kiertelevän koltan ja sillä hyvä. Ei ollut miellyttävää nuoren naisen tietää, että lähellä oli kurjan rosvon ruumis. Hän hautaisi sen myöhemmin huomaamatta.
Mutta itse Isa päätti vartioida leiriä yötä päivää. Jos Petrushka oli liikkeellä, ei varovaisuus suinkaan ollut liikaa. Tosin rosvo saattoi olla aseetonkin, mutta se ei ollut varmaa, ja aseettomanakin tuo ovela ja kavala mies oli alituisena uhkana.
Kuudennen päivän aamuna Antti Rovanen palasi tajuntaan. Hän liikahti, avasi silmänsä ja katsoi. Katse oli jollakin tavoin verhottu ja samea, mutta Sanna, joka oli potilaan luona, totesi heti, ettei siinä ollut tuota harhailevaa, poissaolevaa vivahdusta niinkuin sellaisilla, jotka jokin isku on tehnyt henkisesti vajavaisiksi.
Tyttö viittasi Isalle, ja vanha mies tuli varovasti holhottinsa luo ja polvistui hänen viereensä. Antin katse kiintyi häneen; silmissä välähti jotakin jälleentuntemisen tapaista, ja sitten katse jälleen siirtyi Sannaan. Ehkä näky tuntui sairaasta ilmestykseltä. Sannan vakavat ja puhtaat kasvot, niitä kehystävät kultaiset hiukset ja sääskiverkko, jonka lomitse auringonpaiste siivilöityi, tuo kaikki vaikutti niin kuin enkelinkasvot olisivat katsoneet utuisesta, kimaltavasta pilvestä.
Antti katsoi siten hetkisen, huokasi, sulki silmänsä ja nukkui. Sanaakaan ei ollut puhuttu.
Tyttö nousi hiljaa ja varovasti haavoittuneen vierestä Isan seuratessa esimerkkiä. He etääntyivät muutamia askelia, ja sitten tyttö kuiskasi, vilpittömän ilon loistaessa silmistä ja jonkin kirkkaan jännityksen ja laukeamisen kyynelen helmeillessä poskipäillä, matalasti ja vilkkaasti:
– On melkein varmaa, että hän jää henkiin... minä tunnen sen... hän oli ihan ennallaan... Nyt hän kaipaa hoitoa, lääkkeitä, lepoa ja täydellistä rauhaa. Hän on ehkä pelastettu.
Isa otti karheaan kouraansa tytön pienet, jäntevät kädet.
– Ja kiitos siitä tulee teille, Sanna.
– Minulle vähän, minä taidan niin vähän... mutta hän on vahva ja nuori.
– Nuori kyllä, mutta ei kovinkaan vahva. Teille, teille ja veljillenne tästä kiitos tulee...
– Teimme vain velvollisuutemme. Onhan erämaassa jokaisen toista autettava. Olen hyvin iloinen, että sisarenpoikanne paranee.
Isa muutti sävyä.
– Niin minäkin. Vuosikymmeniä olen kierrellyt kiveliötä vanhanapoikana. Sitten minusta yht'äkkiä tuli melkein isä. Ja nyt olin vähällä jäädä pojatta. Mutta kaikki kääntyy hyväksi, ja ainoa huoli kohtapuoleen lienee saada Antti naimisiin ja oikean tytön kanssa.
Kevyt puna kohosi tytön poskipäille, mutta silmät nauroivat hämmentymättöminä.
– Toivotan onnea, hän virkahti ilkamoivasti ja kääntyi pois.
Isakin lähti askareilleen mieli kevyempänä kuin moniin pitkiin päiviin. Toive Antin toipumisesta täytti hänet ilolla ja odotuksella.
Illalla, lupauksen mukaisesti, palasi yksi lähtijöistä, nimittäin veljeksistä hilpeämpi, Jaakko, jolla oli apumiehenään ruskeanmusta koltta.
Erämiehen ensimmäinen kysymys koski Petrushkaa ja sitä, oliko hänestä nähty tai kuultu jotakin. Isa vei hänet syrjään ja kertoi totuudenmukaisesti leiriin tehdyn salahyökkäyksen ja sen tuloksen.
Jaakko äkäili hiljaa.
– Niin, ne karkasivat ja karkasivat minulta. Laskimme juuri koskentapaista nivaa. Paavo oli Ruutin kanssa edellä toisessa veneessä, minä vankien kanssa toisessa. Paavon veneessä oli lisäksi tavaroita. Niva oli nielevä, ei kylläkään vaarallinen, mutta huolta ja tarkkuutta se vaati. Minulla oli vangit airoissa ja itse olin perässä. Kaikki kävi äkkiä. En tiedä, lienenkö ohjannut väärin vai vangitko saivat airoilla suuntaa hiukan muutetuksi, joka tapauksessa vene sipaisi kiveä ja kaatui. Siinä ei ehtinyt tehdä paljon mitään. Tarrauduin laitaan ja kiidin veneen mukana alaspäin. Vangit olivat vierähtäneet jokeen, mutta kun se oli varsin matala ja kun kiviä oli paljon, he saivat piankin jalansijan. Veneen pohjalla oli ollut kaksi kivääriä, ja toisen niistä se vähäisempi rosvo kai sattumalta, pohjalle kaatuessaan, sai käteensä, kiväärin ja sen ympärille kiedotun patruunavyön. Me vain näimme, ollessamme satoja metrejä alempana kosteessa, molempien miesten kömpivän rannalle ja häviävän metsään. Emme voineet tehdä mitään. Minun veneeni oli rikkoutunut, ja niin matkaa jatkettiin yhdellä veneellä. – Vai niin, siis toinen rosvo jo sai palkkansa! Hyvä. Olisipa se vain ollut päärosvo itse.
– Samaa minäkin toivoin, mutta eiväthän kaikki toivomukset täyty. En minä muuten miestä kadehti. Ilman pyssyä, ilman pyydysvälineitä ja ilman evästä kiveliössä... hm, kyllä siinä synnit mieleen muistuvat.
– Varmasti, mutta kaipa mies nyt loittonee näiltä mailta.
Sanna oli hoitamassa Anttia. Hän oli muuttanut siteet, oli antanut Jaakon tuomaa lääkettä ja hiukan kalakeittoa – ensimmäistä ruokaa moniin päiviin. Antti oli tajuissaan ja hereillä, mutta puhua hän ei vielä jaksanut. Hänen silmänsä vain seurailivat Sannaa hetkeksikään tästä väistymättä.
– Henkiin jää, henkiin jää, Sanna kuiskasi, kun he neljin, koltta mukana, istuivat valkean ääressä ilta-ateriaansa aloittamassa.
Siinä nuotiolla päätettiin, että Sanna lähtee veljensä ja koltan mukana aamulla. Sitä ennen hän antaa Isalle tarkat hoito-ohjeet ja jättää hänelle ne vähät lääkkeet, jotka Jaakko oli tuonut.
Kun ateria oli syöty, Isa poistui siljolta metsään. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi ja liittyi toisten seuraan, jotka savun piirissä viettivät kirkasta iltaa auringon loimottaessa täydeltä terältä luoteisella taivaalla.
Isa istahti Sannan viereen.
– Minä en oikein osaa kiittää, hän virkahti. – Mutta kiitollinen olen, sen voitte ymmärtää, kiitollinen omasta puolestani ja Antin osalta. Ja se, mitä nyt annan teille, ei ole tarkoitettu palkkioksi. Mitä olette meille tehnyt, sitä ei voi palkita. Mutta muistoksi meistä tahdon sen antaa.
Hän otti puseronsa taskusta pikkuisen poronnahasta ommellun pussin, avasi sen kurotun suun ja onki sormillaan esille kaksi pientä esinettä. Hän pani ne avatulle kämmenelleen.
Siinä oli kaksi kirkasta ja sileää helmeä, aivan toistensa kokoiset ja näköiset, kummatkin valkeat, heikosti punertavat ja virheettömät.
– Tässä pussissa on myös kultahiekkaa niin paljon, että joskus voitte siitä valmistuttaa jonkin korun, johon helmet kiinnitetään. Loppu siitä riittää kultasepän työn hinnaksi.
Hän sujautti helmet takaisin, vetäisi pussin suun kiinni ja ojensi sen nuorelle naiselle, joka silmät sädehtien otti sen vastaan. Hän kiitti.
– Valmistutan todella siitä jotakin. Nuo helmet ovat ihastuttavat. Ja pidän ne muistona... näistä unohtumattomista päivistä.
Isasta tuntui, että Sanna aikoi sanoa enemmänkin, mutta hän vilkasi veljeensä, ja Jaakon kasvot vaikuttivat häneen hillitsevästi.
– Salaisuus, kirottu salaisuus! ajatteli Isa, mutta hän ei tehnyt viittaustakaan siihen.
Aamulla, venekunnan lähtiessä, Antti Rovanen nukkui. Hyvästit heitettiin lyhyesti, mutta Isa jäi seisomaan rannalle ja seuraili venettä katseellaan siksi kunnes se katosi joen mutkaan.
2
Heidän asentonsa oli harvan oudan laidassa tunturinrinteellä, missä raikas tuuli karkoitti sääsket. Maassa kasvoi vihreänruskeaa sammalta ja harmaata jäkälää ja jalka upposi siihen pehmeästi, ääntä päästämättä. Lähellä, kurussa, solisi pienoinen puro tullen ylhäältä tunturin laelta, missä lumi yhä vielä suli.
Aurinko oli jo lännessä ja kimalteli korkeimpien korpikuusien lomitse, jotka kohosivat alempana olevasta kurusta. Etelään, länteen ja itään aukeni rajaton erämaa, pohjoisessa kohosi tunturiseinämä kuin suoraan taivaaseen.
Isa ja Antti loikoilivat havuvuoteillaan nuotion ja louteen välissä. Antti oli toipunut vammoistaan, hän oli jo terve, vaikka ei vielä yhtä vahva kuin ennen. Hän oli kuitenkin jo palautumassa täysin ennalleen voimakkaan tunturi-ilmaston, liikunnan ja runsaan ruoan ansiosta.
Isa katseli syrjäkarein nuorta kumppaniaan imeskellen samalla piippuaan. Hän oli ollut poissa kokonaisen viikon jätettyään Antin kalaisen järven rannalle ja huolehdittuaan, että hänellä oli riittävästi kaikkea. Hän itse oli pistäytynyt Suomen puolella tavallisessa etappipaikassaan lähellä rajaa, noutanut sieltä erämiehen välttämättömiä varusteita, suolaa ja kahvia, jauhoja ja sokeria.
Sikäli kaikki oli kunnossa. Mutta Isa oli matkallaan saanut enemmän kuin oli toivonutkaan. Tuosta erämaantalosta oli puolitoista kuukautta sitten käyty ihmisten ilmoilla, aina postitien varressa, ja postitalossa oli ollut iso ja paksu kirje Iisakki Nivalle. Talonisäntä oli ottanut sen mukaansa. Itse asiassa kirjeessä ei ollut paljonkaan Isalle itselleen, vain pyyntö, että hän koettaisi toimittaa, jos tietäisi Antti Rovasen osoitteen, ison kuoren sisällä olleet kaksi kirjettä hänelle. Antin ylämaihin tulon jälkeen Isa oli kaikessa hiljaisuudessa kirjoittanut eräälle hänen ystävistään, josta Antti oli kertonut, ja tiedustellut tämän haaksirikon syitä ja seurauksia. Siten Isan epämääräinen osoite oli tullut Antin ystävän tietoon.
Isa katseli alempana kimaltelevaa järveä, luhtaniittyjen vihreänkeltaista juovaa ja lumihuippuisia tuntureita, jotka kiersivät taivaanrantaa.
Hän taisteli sisimmässään. Hän epäili noita kirjeitä. Niissä saattoi olla jokin houkutus Antille. Varsinkin pienempi peloitti häntä. Hänestä tuntui niinkuin se olisi naisen kirjoittama. Hän ei ollut Antista varma. Anttia oli erämaa kolhinut heti aluksi. Ehkä hänen oli ikävä. Kutsu etelään – ehkä siinä olisi kaikki, mitä hän tarvitsi ja odotti. Heikko hän oli, mutta Isa oli ollut huomaavinaan, kuin Anttiin olisi niiden kuukausien aikana, jotka he olivat viettäneet yhdessä, kasvanut reipasta karskiutta ja tinkimättömyyttä.
Isa tiesi olevansa itsekäs. Hän kaipasi seuraa. Oli tuhannesti hauskempaa retkeillä Antin kanssa kuin yksinään. Iltahetket nuotion äärellä olivat ihan toista, kun sai piippua imeskellessään puhua sanan ja toisen kuuntelevalle ja ymmärtävälle olennolle, kuin jos olisi katsellut mykkää tunturinseinämää. Se oli sellaista pientä, ehkä anteeksiannettavaa vanhan miehen heikkoutta.
Hän oli palannut matkaltaan muutamia tunteja sitten eikä ollut vielä antanut kirjeitä. Antti ei osannut odottaakaan. Hän oli vaitelias ja vaikutti alakuloiselta, lienevätkö syynä sitten olleet vamman jälkitunnut vai muut.
Mutta ei – kirjeet oli annettava. Mikään kierous ei tullut kysymykseen heidän välillään. Ehkä Antin kohtalo ja elämä oli sittenkin etelässä, alamaissa, ihmisten ilmoilla. Hänen itsensä oli asia ratkaistava.
Isa vetäisi repun vierelleen ja kaivoi sieltä paperikäärön.
– Tässä, Antti, on sinulle pari kirjettä. Ne tulivat minun osoitteellani.
Nuori mies ojensi laihan, sinisuonisen kätensä ottaakseen kirjeet. Hänen silmänsä loistivat, ja jännityksen puna nousi kalpeille poskipäille.
Hän vilkaisi kuoriin ja säpsähti. Asettaen pienen kuoren viereensä hän aukaisi isomman ja alkoi lukea. Leppeä hymy häivähti hänen huulillaan.
"Terve, lappalainen! – En tiedä osoitettasi, en tiedä toimiasi;
ainoa, minkä tiedän, on enosi osoite ja sekin on tarpeeksi
epämääräinen. Pahoittelisin sentään kovin, ellet saisi tätä
epistolaani käsiisi.
Iloitse, sinä tuhlaajapoika! Sanotaan, että rehellisyys
perii maan. Useimmiten kyllä vasta haudassa. Mutta poikkeus
vahvistaa säännön. Kumppanisi S. on joutunut kiinni, ja uutterat
tutkimukset, keksinnöt ja paljastukset ovat todistaneet, että
hän on suuri huijari, minkä me kyllä tiesimme jo aikaisemminkin,
ja että itse olet omalta osaltasi puhdas kuin pulmunen, joita
lienet siellä Lapissa nähnyt. Olen puolestasi hoidellut asiaa sen
valtakirjan nojalla, jonka aikoinaan annoit. Kunnia ja maine on
palautettu täydelleen ja voit uskoa, etten ole säästänyt sanojani
ja luonnon minulle lahjoittamaa terävää kieltä pilkatakseni
niitä, jotka olivat valmiit sinut ristiinnaulitsemaan ensimmäisen
epäluulon perusteella. Olen sommitellut sinusta kokoon legendan:
nuori viaton marttyyri, joka on painunut pohjoisiin erämaihin
luodakseen siellä tukkimiehenä itselleen uuden pohjan ja pääoman.
Aihe on muodikas ja kertomus menee kuin kuumille kiville. Mutta
tämä on vain alkua. Kumppanisi S. oli aikoinaan siirtänyt osan –
ja isoimman osan – omaisuuttaan eräille bulvaaneille. Temppu on
tavallinen, mutta suoritus ei ollut moitteeton, ja nyt on käynyt
niin, että sinulla on täydet mahdollisuudet saada omaisuudestasi
takaisin noin 60-70 prosenttia. Tämä pääoman palautus tukee
erinomaisesti kunniaa ja mainetta, niinkuin ymmärrät.
Ja nyt odotan sinua takaisin. Ellet ole osunut johonkin
satuvuoreen, josta voit vuoleskella kultaa puu- tai vaikkapa
teräsveitselläkin, taikka ellet ole ihastunut johonkin
leveäposkiseen ja tummapintaiseen lappalaiskaunottareen, niin
palaa. Sinua tarvitaan ja odotetaan. Järjestämme tulotanssiaiset,
ja siitä voit olla varma, ettei sinulta tanssitettavia
puutu. Mutta leikittä: sinua tarvittaisiin todistajaksi
oikeudenkäyntiin. Ole sydämellisesti tervetullut. – Torsti."Antti Kovanen tuijotti hetkisen kirjeeseen ja ojensi sen sitten enolleen. Ripeästi hän avasi tämän jälkeen toisen. Siinä ei ollut kuin päivämäärä ja neljä sanaa:
"Rakas Antti. Tule! Irma."
Nuoren miehen kasvot tummuivat veren noustessa otsaan ja ohimoihin. Hän repäsi kiivaasti kirjeen kahtia ja heitti palaset tuleen, ja pian tuulenhenki hajoitti hiiltyneet liuskat.
Isa luki kirjeen ilmeenkään muuttumatta. Hänen pahin pelkonsa oli toteutunut. Anttia kutsuttiin etelään. Kaikki oli muuttunut. Hän ei ollut enää omaisuudeton, kunniaton pakolainen. Kohtalo oli palauttanut hänelle melkein kaiken.
Tietysti hänen oli palattava. Siellä, alamaissa, oli hänen tulevaisuutensa. Siellä hänellä oli tuttu ympäristö, suhteet, hänellä oli taitoa etelän vaatimuksiin. Kirjeen hilpeä, leikillinen ja pilkallinen sävy viekoitteli.
– Sepä sattui hyvin, Isa virkahti jäyhästi ojentaessaan kirjeen takaisin.
Antti kuunteli alhaalla kurussa pauhaavan könkään kohinaa, ja hänelle muistui mieleen kotikaupungin kivimuurien keskeinen hillitty, elähtänyt virta. Siellä etelässä oli niin sileää ja turvallista, ainakin tuntui turvalliselta, vaikka tuo tunne oli pettävä. Päin vastoin: siellä väijyttiin kaikkialla, jokainen vastaantulija väijyi, laski, arvioi. Mutta siihenhän tottui, ja olihan hän tottunut. Kuusikymmentä, seitsemänkymmentä prosenttia! Täydellisen haaksirikon jälkeen se oli paljon. Ainakin niin paljon, että saattoi huoletta aloittaa uudelleen.
Hän olisi jälleen työssä. Laskelmia, hintoja, puhelinsoittoja, kirjoituskoneen rätinää, kiirettä, kumarruksia, hymyä ja salattua kiukkua! Täytyi ottaa kaikki varteen. Jokainen kumarrus oli laskettava, se ehkä voitiin laskuttaakin. Hymy oli huokeaa pääomaa, joka saattoi kasvaa ison koron. Suhteita täytyi vaalia, tukahduttaa jokainen vastenmielisyyden tunne, teeskennellä kiinnostusta, ihastusta ja myötätuntoa. Suhteethan määräsivät kaiken arvokkaan. Aamiainen kerhossa: liiaksi kypsytettyä ja liiaksi maustettua ruokaa, edellisen illan urotöitä kerskailevassa sävyssä, liikeasioita ja suhteita; ilta ravintolassa, kutsuissa, teatterissa, ja sitten levoton yö ja tympeä aamu, väsynyt ja haluton. Aurinko oli jo korkealla. Aamun pitkiä varjoja, tuoretta kimallusta ja raikasta autiutta ei kokenut vuosiin.
Tulotanssiaiset! Ei, ei, ei ainakaan sitä. Varjele, mitä Torsti oli hänestä puhunut, minkälaisen tarumaineen hän lienee kertonut ja kenelle! Joillekin nukeille, jotka osasivat ajaa autoa, mutta eivät heiluttaa kätkyttä, jotka valmistivat kotiliköörejä, mutta eivät kuorineet perunaa! Hän naurahti äkkiä. Peruna toi hänen mieleensä nautinnon, jota hän ei ollut nautinnoksi tiennytkään. Täällä erämaassa peruna maistuisi, mutta täällä sitä ei ollut.
Itse asiassa Antti oli koko ajan odottanut sellaista, mistä kirje nyt oli tuonut tiedon. Olo erämaassa oli vain väliaikaista niinkuin lepo kylpylässä. Se oli ehkä häntä muuttanut, hän palaisi uutena miehenä ja olisi toisenlainen, ainakin aluksi.
Mutta hän ei pitänyt Torstin kirjeen sävystä. Siinä kosketeltiin asioita pilkallisesti ja kevytmielisesti, asioita, jotka sittenkin olivat tärkeitä. Kunnia ja maine! Ei, ne eivät olleet leikkiä. Tietysti ystävä tarkoitti vain hyvää, mutta... mutta kirjeen sävy ei ollut miellyttävä. Isa ei olisi siten kirjoittanut, eikä kukaan niistä erämaan miehistä, jotka hän oli tullut tuntemaan.
Hän sytytti piippunsa ja tuijotti hämärtyvään erämaahan. Pian olisi syksy ja pimeä, sitten tulisi kireä talvi ja vieläkin pimeämpi.
Nuori mies vavahti. Hän muisti nuo toisen kirjeen neljä sanaa. Tai yhden sanan: Tule!
Hänen piirteensä kovenivat. Hän tiesi, ettei mikään, ei kunnian, maineen eikä omaisuuden menetys ollut häneen pohjiltaan vaikuttanut. Hänelle oli riittänyt tietoisuus siitä, että hän oli viaton. Mutta milloinkaan hän ei voisi unohtaa viimeistä kertaa Irman kodissa, viileitä sanoja, velttoja eleitä ja kaikesta huokuvaa halveksuntaa: pelkän epäluulon perusteella.
Tule! kirjoitti tyttö.
Antti Rovanen ponnahti seisomaan. Ei, tuhat kertaa ei! Hän ei tulisi, ei kutsua noudattaen eikä siitä välittämättä.
Hän kääntyi Isan puoleen.
– Kuules, eno, mitä ajattelisit, ellen lähtisikään tuonne etelään?
Isa katsoi varovasti nuoreen mieheen. Hän imi piippuaan muutamia kertoja. Nyt oli siis ratkaisu käsissä. Mutta hän ei tahtonut vaikuttaa siihen. Hän ei katsonut Anttiin vastatessaan.
– Ajattelisin, että olet hupsu.
– Mutta ethän itse välitä mistään muusta kuin kiveliöstä.
– Sepä se: minä. Minä olen täällä syntynyt ja kasvanut. Minä olen kasvanut erämaahan, sinä olet tänne tullut. Vain tullut. Ja sellaisista kasvaa täällä erämaassa joko enkeleitä tai paholaisia.
Antti hymähti.
– Ja sinä siis luulet, että minussa on ainesta siihen jälkimmäiseen?
– Sinussa on ainesta kumpaankin. Luuletko, että erämaa on leikkiä? Me olemme tähän asti leikkineet. Lohestaneet, helmiä kauneimpana kesänä etsineet, matkailleet, syöneet ja juoneet ja levänneet. Sehän on ollut huvittelua. Mutta asua täällä! Se on toista. Eläminen täällä on muuta. Minä en kiellä enkä käske. Kestäpä talvi täällä: hiljaisuus ja millainen hiljaisuus, pimeys... vain revontulet, ja sitten pyryä ja pakkasta ja oikeita Jäämeren myrskyjä. Innostuttaako?
Antti ei vastannut. Hänessä oli taipumatonta, hänessäkin. Ja pelkoa. Hänkö palaisi etelään... näin pian, ahneena ja kiireisenä ottamaan haltuunsa omaisuuttaan?
Hän käännähti vanhaan mieheen päin.
– Minä jään, hän sanoi yksinkertaisesti.
Hän ei selittänyt enempää eikä laskelmoinut tulevaisuutta. Hän tiesi vain, ettei hän olisi kuin opetettu koira, joka menee ja tulee käskyn mukaan. Mutta hän ei voinut olla varma itsestään. Irmalla oli suuri valta häneen. Jos hän palaisi tytön läheisyyteen, voisi tämän vaikutus muuttaa paljon. Irma oli kaunis ja kova, mutta hän osasi olla herttainen ja hellä, milloin tahtoi. Hänessä oli totista naisellisuutta, mutta hänen ympäristönsä ja hänen elämäntapansa olivat tuon ominaisuuden tukahuttaneet, niin että se ilmeni vain välähdyksittäin. Ehkä juuri tämä tytön luonteen sisin ominaisuus oli saanut hänet tuntemaan taipumusta sairaanhoitajattareksi ja suorittamaan tarpeelliset tutkinnot. Hän selvisi niistä loistavasti, mutta kun hänellä ei ollut pakkoa ansaita omaa elatustaan, hän ympäristönsä velton esimerkin vaikutuksesta jatkoi toimetonta, huvittelevaa elämäänsä.
Kesken kaiken katkeruutensa Antti muisti Irman sairaanhoitajattaren puvussa. Hänestä oli silloin äkkiä tuntunut, että Irma oli niitä naisia, joiden mielentila, tunteet ja koko sävy vaihtelevat puvun mukaan. Mutta oli miten oli, Irma sairaanhoitajattaren puvussa oli ollut lempeän ja vienon naisellisuuden kuva; sama Irma, joka avonaisessa iltapuvussaan vaikutti itsetietoiselta ja ylimieliseltä maailmannaiselta.
Hän jäisi tänne. Irma oli vielä liian lähellä. Ja Irman muisto loi varjon kaikkiin niihin muistoihin, jotka liittyivät naisiin. Eikä hän tajunnut, että muisto kultakutrisesta tytöstä, jonka kasvot paistoivat keskeltä utuista pilveä, että se oli vaikuttanut hänen päätökseensä. Tuo erämaan kultatyttö väikkyi hänen vaiheillaan melkein tiedottomasti. Erämaa tuntui läheisemmältä ja kodikkaammalta hänen tietäessään, että jossakin näiden korkeiden tunturien ja leveitten väylien takana oli niin tenhoisaa ja kaunista kuin tuo tyttö.
Rannalta katsoen tunturi kohosi maailmanrajana. Isa oli jäänyt järvelle ja Antti oli päättänyt kiivetä tunturin huipulle, joka silmämäärin arvioidessa näytti korkeammalta kuin mikään muu tähänastinen.
He olivat hiljalleen siirtyneet pohjoista ja koillista kohti. Seudut olivat Isallekin tuntemattomia. He olivat pelkällä tutkimis- ja huvimatkalla. Antti oli niin tahtonut. Hän oli selittänyt, että vaikka he ehkä eivät saisikaan helmiä ja kultaa niin paljon, että se turvaisi talvisen elannon, hän käyttäisi pääomaansa. Isa vastusti heikosti, mutta taipui. Päivä päivältä hän kiintyi yhä enemmän sisarenpoikaansa ja hänessä heräsivät myöhäiset, mutta sitä aidommat isäntunteet. Hän tahtoi kasvattaa Anttia. Hän ei toivonutkaan, että Antti jäisi erämaahan ainiaaksi, mutta hän arveli, että erämainen kasvatus osoittautuisi kyllä kelvolliseksi missä elämänvaiheessa tahansa.
Antti oli jo selvinnyt alarinteillä olevista metsistä, oli kulkenut vaivaiskoivu vyöhykkeen poikki ja oli saapumassa puurajalle, missä alkoi variksenmarjan, sammalen, jäkälän ja moniaitten tunturiyrttien valtakunta.
Hän kiipesi liikoja pysähtelemättä. Voimat olivat jo palanneet ja hän tunsi kiihkeää löytämisen ja katselemisen intohimoa. Ylemmäksi vain!
Rinne muuttui jyrkemmäksi ja mitä pahankulkuisimmaksi irtonaisten lohkareitten ja kivien röykkeliköksi, oikeaksi pirunpelloksi, missä kulku oli sekä vaikeaa että vaarallista. Kivet vierähtelivät helposti tässä rovassa, jalka lipesi tuon tuostakin kostean, rasvanliukkaan sammalen peittämillä lohkareilla. Tätä kivivyöryä tuntui riittävän kauan ja korkealle. Antti oli palavissaan, hänen kätensä ja polvensa olivat mustelmilla, mutta sisukkaasti hän jatkoi matkaansa rakkaa pitkin. Se ulottui niin pitkälle kuin näki kummallekin sivulle. Sitä ei käynyt kiertäminen.
Vihdoin hän tapasi tasaisen, jäkäläpeitteisen kalliorinteen, pysähtyi ja silmäsi taakseen.
Hän oli jo korkealla, ja kuitenkin tunturipaljulle oli vielä matkaa. Järvi, jonka rannalta hän oli lähtenyt, näytti nyt lampareelta, ja enemmän arvaten kuin nähden hän saattoi määritellä Isan paikan veneineen. Tumma varjo lankesi tunturin yöpuolelle.
Hän nojasi kivääriinsä ja antoi tuulen vilvoitella päätään, mutta jo muutaman hetken kuluttua vilu puistatti häntä. Täällä ylhäällä, kaikkien tuulien väylällä, oli kylmä. Hän lähti jatkamaan matkaansa. Hiukan kumarassa, jäntevin polvin, kävi hänen kulkunsa jyrkkää rinnettä pitkin.
Häneltä meni ainakin kaksi tuntia, ennenkuin hän oli tunturin laella. Mutta sieltä avautuva näköala sai hänet unohtamaan kaikki, rikkihankautuneet polvensa, pakottavan selkänsä ja kolhiutuneet käsivartensa.
Nyt, vasta nyt hän näki oikean pohjoisen erämaan paratiisin. Tunturin toisella puolen oli syvä, pitkä ja kapeahko laakso. Seitsemän tunturia, kaikki korkeita ja kaikki lumihuippuisia niinkuin sekin, jonka lumilaelle hän oli kiivennyt, saartoivat laakson joka suunnalta. Tunturien juurilla kohosivat tummat ja synkät aarniometsät, joihin ihmiskäsi ei näyttänyt koskeneen, vaan joissa oli alkukantaista jylhyyttä ja jotka vaikuttivat sellaisilta kuin ne olisivat muuttumattomia niistä ajoista lähtien, jolloin suunnaton maajää oli väistynyt napaseuduille.
Laakso oli arviolta kolmekymmentä kilometriä pitkä ja ehkä viisitoista kilometriä leveä. Se oli soikea kehys, uloimpana tummien tunturien juotto lumisine lakineen, ruskeine sammalineen ja harmaanvalkoisine jäkälineen. Sitten alkoi vihreä vaivaiskoivumetsä ja alempana havuouta. Välillä ja lomassa pilkoitti tunturikenttiä, rovia ja niittyjä. Alhaalla levisivät vihreänkeltaiset niityt, jängät selkosineen. Ne olivat kuin himmeää kultaa, johon oli upotettu kaksi helmeä: kaksi välkkyvää järveä, välillään kapea salmi.
Tuo laakso oli kuin luonnon koruteos, tenhokas ja hillitty, rauhaa ja salaperäisyyttä uhoava. Antti polki paikoillaan syvää lunta näkyynsä viehättyneenä. Alempaa tunturin rinteeltä kantautui lintujen ääniä ja ylhäällä leijaili kotka, jonka terävät silmät olivat keksineet oudon, tumman pisteen lumisella lakeudella, ja kiersi suurissa kaarissa korkeammalle.
Antti varjosti silmiä kädellään. Aurinko paistoi melkein vastaan. Hän koetti arvioida tunturien korkeutta. Joku niistä saattoi olla yli tuhannen metrin, eikä yksikään ollut paljon alle. Laakso oli joka puolelta tunturien suojaama. Hän katsoi vastaista rinnettä. Se oli pystyjyrkkä ja niin syvä, että Antti tunsi lievää huimausta.
Tuo laakso lumosi hänet. Siinä oli salaperäisyyttä, joka houkutteli. Nuo järvet läikkyivät kutsuvasti. Hän ei erottanut tulevaa eikä laskevaa jokea, mutta päätteli laskujoen olevan pohjoisella tai koillisella suunnalla. Vedet virtasivat näiltä tienoin Jäämereen. Laakson pohja oli paljon korkeammalla kuin järvenranta tunturin ulkopuolella.
Hänen katseensa kierteli rinteitä. Hän nautti suurenmoisesta ja rauhallisesta näystä ja tunsi samaa, mitä ehkä alkuaikojen ihminen oli tuntenut nähdessään vuoren laelta mittaamattoman laajalti uutta maata, joka oli hänen taikka ei kenenkään.
Sitten hänen silmänsä kiintyivät muutamiin valkeihin pisteisiin, jotka liikkuivat keskellä vihreää tunturiniittyä. Välimatka oli pitkä ja alhaalla oli auertakin. Valkeita ne olivat, se oli varmaa.
Mutta lintuja ne eivät voineet olla. Niiden olisi pitänyt siinä tapauksessa olla tavattoman kookkaita. Antti ei tiennyt mitään eläintä, joka olisi ollut tähän aikaan vuodesta valkoinen.
Hän tähysti ja mietti. Ja sitten tuli hänen mieleensä ratkaisu, yksinkertainen ja uskomaton. Nuo valkeat pisteet olivat pohjolan lehmiä. Salaperäinen satulaakso oli asuttu.
3
Erämaa ei kadottanut Petrushkaa. Se vei hänet elämän ja kuoleman rajalle, sillä aseeton ja varusteeton mies on sen armoilla, mutta se pelasti hänet sittenkin.
Jonkun kolttalappalaisen turvaton kevätaitta koitui Petrushkan pelastukseksi. Tosin sen sisältämä aarre oli vähäinen, mutta se riitti. Hän sai aitan murretuksi ja löysi kuivattua haukea, kapakalaa. Hän löysi myös rikkoutuneen kattilan. Tulitikkuja hänellä oli mukanaan metallirasiassa ja vapisevin käsinhän valmisti itselleen tuiman kalakeiton. Hän söi sitä niin kauan kuin jaksoi ja nukkui sitten nuotion ääreen. Herättyään hän tiesi voimiensa palaavan, ja samalla heräsi elämisen halukin. Hän tunsi, ettei vielä kaikki ollut menetetty.
Hän valmisti itselleen toisen keiton, sitaisi selkäänsä vitsallisen kuivia kaloja ja lähti jatkamaan matkaansa. Hänellä oli vain hyvin hatara käsitys siitä, missä hän oli, mutta hän laski, että etelään ja itään kulkien hän saapuisi seuduille, missä voisi tavata ainakin kolttia. Sitäpaitsi oli todennäköistä, että sama kolttien perhekunta, jonka kevätaittaa hän oli verottanut, oleskelisi jossakin melko lähellä kesäisellä kalajärvellään. Siellä olisi mahdollisuus syödä kunnollisesti, ryöstää ja sitten levätä.
Hän kiipesi lähimmälle tunturille ja tähysteli ympäristöä koko päivän. Hän söi kalaa säästeliäästi. Ja illalla hän keksi sen, mitä oli odottanutkin: ohuen savujuovan järven vastarannalla. Siellä oli varmasti koltan kesäasumus. Hän suuntasi kulkunsa sitä kohti.
Kolmannen päivän iltana Petrushkalla oli oivallinen asento puron korkealla kaltaalla. Hän oli onnistunut aikeissaan. Hän oli väijynyt koltan asumusta koko päivän. Iltayöstä, kun väki oli lähtenyt nuotan vetoon järvelle ja siljolle oli jäänyt vain pari vanhaa naista, hän oli hyökännyt aseenaan paksu puunkarahka. Silmittömästi säikähtyneet naiset olivat paenneet metsään.
Hän oli löytänyt kaikkea. Hänellä oli nyt teetä ja joku pala sokeriakin, hänellä oli lihaa ja kalaa, oli suolaa, ja mikä oli kaikkein tärkeintä, hänellä oli ase, kivääri ammuksineen, tosin vanha ja huono, mutta vielä käyttökelpoinen; ase, joka teki hänet erämaan valtiaaksi, sekä kolttien että eläinten herraksi.
Totta oli, että hän oli yksin, että hänen eväänsä riittäisivät vain joiksikin päiviksi, että hänen sen jälkeen oli ryhdyttävä hankalaan pyyntiin ja että loppujenkin lopuksi tulevaisuus näytti synkältä.
Hänen oli varottava kaikkia ja kaikkea. Hän oli henkipatto, jolle ei ihminen erämaassa antaisi armoa, jos hänet vain tuntisi ja voisi hänet tuhota.
Mutta Petrushkalla oli kiihoittavia ajatuksia ja hän soimasi itseään siitä, ettei ollut aikaisemmin, silloin kun hänellä vielä oli valtaa ja voimaa, ryhtynyt niitä toteuttamaan.
Kymmenen vuotta sitten kauempana etelässä, pakkotyöleirillä, missä hän toimi vartijain päällikkönä, hän oli tavannut erään suomalaisen vangin. Tämä oli ollut Kuollaan muuttaneita uudisasukkaita. Hän oli ollut uhmapäinen ja vaarallinen mies. Esimerkin ja rangaistuksen vuoksi häntä oli kidutettu. Hänet oli aiottu ampua myöhemmin, mutta hän oli ehättänyt kiusaajainsa edelle ja kuollut vammoihinsa. Mutta ennen kuolemaansa, puolittain valveilla, puolittain houraillen, hän oli puhunut ja ilkkunut kiusaajiaan, sanonut tietävänsä Lapin rikkaimman kultapaikan, oikean kultakurun, summattoman hiidenkirnun, joka oli laitojaan myöten täynnä kultahiekkaa. Mutta sitä hän ei ilmaisisi kenellekään ja kaikkein vähimmin kiusaajilleen. Petrushka ja muut olivat pitäneet miehen puhetta silloin houreina. Mutta sattumalta hän oli myöhemmin saanut tietää tuolla miehellä olevan veljen ja tällä perhettä sekä kolttien keskuudessa kerrottavan, ettei Huuhkan joukolta kultaa puuttunut, vaan että he ammensivat sitä salaperäisestä lähteestä mielensä mukaan. Tuo pakkotyövanki oli ollut Pekka Huuhka, ja hän oli kuollut. Hänen veljestään ja tämän perheestä ei tiedetty enempää. Heidän aikaisempi talonsa, joka oli ollut erään pienen Nuortijärveen laskevan puron rannalla, oli ryöstetty ja hävitettykin jo aikoja sitten. Mutta mahdollista oli, että sitkeät ja uhmakkaat suomalaiset olivat muuttaneet jonnekin kauemmaksi.
Näihin asti tämä kaikki oli ollut vain olettamusta. Nyt oli toisin. Nyt Petrushka tiesi. Pekka Huuhkan sukulaiset elivät. Heillä oli asumus täällä erämaassa. Tuo mies, joka oli kuljettanut hänet koivun juurelle rantalehdon aukeamalla, oli kuiskannut hänen korvaansa:
– Muistatko Pekka Huuhkaa?
Se riitti Petrushkalle. Tuo mies oli Pekka Huuhkan sukulainen, ehkä hänen veljenpoikansa. Ja Petrushka tiesi nyt suunnilleen, mistä päin Huuhkain taloa ja kulta-aarretta oli etsittävä. Hänen täytyi vain saada apulaisia.
Pahalla on omat suosikkinsa. Petrushka kuului niihin. Puolentoista viikon kuluttua hän oli osunut syrjäiseen loukkoon, entiseen kolttien talvikylään, missä majaili joukko santarmeina toimivia sotilaita ja päällikkyyttä piti aliupseeri Mitjka, hänen entinen kumppaninsa. Iltakauden haastelu riitti vakuuttamaan rentoluonteisen, ikävystyneen aliupseerin, että hän tekisi itselleen, osastolleen ja Petrushkalle parhaiten, jos lähtisi tämän opastamana tuhoamaan luvattoman suomalaisasutuksen – sekä ottamaan selvän tuosta kultakurusta.
Mitjka vaatetti Petrushkan, eikä sotilailla ollut aavistustakaan, että tämä oli etsintäkuulutettu rikollinen.
Kahden päivän kuluttua lähti vanhasta kolttien kyläkunnasta liikkeelle aseistettu miesjoukko, selässään raskaat kantamukset. Se painui pohjoista kohti päällikkönään Mitjka ja oppaanaan Petrushka, jonka oikeaa nimeä sotilaat eivät tienneet.
Vain Petrushka tajusi jotenkin selvästi, että he lähtivät etsimään yhtä tiettyä käpyä metsästä, mutta hän ei kaikkia ajatuksiaan ilmaissut. Hän luotti siihen, että he ehkä onnistuisivat tapaamaan pohjoisempana jonkun koltan, joka sopivasti käsiteltynä kertoisi heille kiveliön salat ja opastaisi tuohon yksinäiseen taloon, jonka olemassaoloa Petrushkakaan ei epäillyt.
Sama vaistomainen tiedonhalu, se synnynnäinen uteliaisuus, joka pakottaa pikkulapsen tutkimaan pihan salaisimmatkin sopet ja joka vastustamattomasti ajaa rohkeat miehet rannattomiin erämaihin, oli vallannut Isan ja Antin.
Antin huomio oli todettu oikeaksi: kaukaisella tunturiniityllä oli valkeaa lehmikarjaa, ja sen olemassaolo taas oli järkähtämättömänä todistuksena asutuksesta.
– Ja ne ovat uudisasukkaita, ei kolttia! selvitti Isa katsellen jylhänkauniiseen satulaaksoon tunturinlaelta.
He eivät pysähtyneet ajattelemaan, miksi he tahtoivat paljastaa laakson salat, miksi he tahtoivat tutustua asukkaisiin, jotka olivat piiloutuneet tähän melkein luoksepääsemättömään soppeen. Taloa taikka mitään muuta merkkiä asutuksesta he eivät keksineet, vaikka koettivat tarkasti tähystellä.
Pääsy tuohon seitsemän tunturin laaksoon tuntui jokseenkin mahdottomalta. Tunturien sisäpuoliset rinteet olivat äkkijyrkät ylhäältä ja niin korkeat, että olisi tarvittu suhdattoman pitkä köysi, ennenkuin laskeutumista olisi käynyt ajatteleminenkaan. Myöskin tunturien väliset kurut olivat jyrkkyytensä ja louhuisuutensa takia läpitunkemattomat.
– Eipä tuonne laaksoon asiattomalla olekaan pistäytymistä, Isa tuumi tyynesti heidän koetettuaan päiväkausia etsiä jotakin solaa taikka loivempaa rinnettä, mistä voisivat aloittaa laskeutumisensa. – Mutta tietysti sinnekin on pääsy, vieläpä niinkin hyvä, että on voitu lehmätkin kuljettaa. Etsitään!
Hän naurahti kuivasti. Tunturipiirissä heille olisi viikkokausiksi kiipeilemistä ja koluamista, sitäkin enemmän kun heidän täytyi aina laskeutua alas asentoa tekemään ja kalastamaan.
Isa lepäili rinteellä istuskellen sammal- ja jäkälämatolla. Antti kuljeskeli maltittomana ympäristössä. Päivä oli selkeä ja raikas, ja nuo helmiltä hohtavat järvet kilottivat kirkkaina ja sinertävinä.
Hän laskeutui vähäistä painumaa myöten alemmaksi, tähysteli ja arvioi. Kohta oli paras, minkä he tähän asti olivat keksineet. Tuolla alempana oli pieni tasanne. He olivat sommitelleet venenuorista lujan suopungin. Se ehkä riittäisi tuonne tasanteelle. Sieltä käsin vasta voisi arvioida, kävisikö laskeutuminen edemmäksi.
Hän palasi Isan luo ja kertoi huomionsa. Muutaman hetken kuluttua suopunki oli heitettynä yli jyrkänteen reunan ja kallion ja köyden väliin hankauskohtaan koottuna varpuja ja sammalia. Suopungin yläpää oli kierretty kiven ympärille, ja Isa piti siitä kiinni.
Antti ryömi takaperin jyrkänteen reunalle, hivuttautui yli ja suopungista pidellen aloitti laskeutumisensa. Se sujui nopeasti ja reippaasti. Hän saavutti alemman tasanteen. Hän oli nyt kuin pienellä, vuorenseinään hakatulla hyllyllä. Hänestä tuntui niinkuin ei laskeutuminen eteenpäinkään olisi mahdotonta. Tosin rinne oli huimaavan jyrkkä, mutta ei sentään pystysuora, ja lisäksi se oli rosoinen.
Hän huusi huomionsa Isalle ja ilmoitti aikovansa yrittää. Isa veti suopungin ylös ja laski sitten hänelle kiväärin ja repun. Antti sovitti repun selkäänsä ja tarttuen kivääriin, jota hän aikoi käyttää sauvan asemesta, alkoi varovasti laskeutua.
Hän tiesi, että hänen allaan oli peloittava tyhjyys ja syvyys, mutta häntä ei huimannut. Seikkailunhalu ja kiihko paljastaa laakson salaisuus voittivat kaiken mahdollisen pelontunteen.
Hän oli jo laskeutunut arviolta kolmattakymmentä metriä, kun yht'aikaa hänen toinen jalkansa ja toinen kätensä tapasivat tyhjää. Jalan alle oli sattunut jokin irtirapautunut särmä. Hän koetti painautua kalliota vasten ja haroi käsillään ja jaloillaan tukea, mutta ei löytänyt, vaan alkoi nopeasti liukua alaspäin vauhdin joka sekunnin osalla lisääntyessä. Hän töytäsi johonkin, ja tuo töytäys käänsi hänet niin, että hänen selkänsä tuli kalliota vasten, sitten hän satutti vasemman kyynärpäänsä niin äkkiä ja niin vihlovan kipeästi, että kivääri irtautui kädestä ja putosi jonnekin. Hän näki kaukana edessään, äärettömän syvällä, päilyvät järvet ja kellanvihreinä paistavat luhtaniityt, hän tunsi väliin liitävänsä ilmassa, hankautui sitten taas kalliota vasten, näki, että vasemmalle puolen äkkiä aukeni tumma kuilu, jonka reunaa pitkin hän itse syöksyi alaspäin. Selässä oleva reppu suojasi häntä paljon... vaikka hän ei ehtinyt sitä ajatella, sillä hän odotti vain joka hetki kiitävänsä tyhjään ja sitten murskautuvansa alempana rovaan.
Mutta vauhti hiljeni äkkiä huomattavasti, rinne oli loivennut ja hän kaatui sivuttain, kieri rajusti, vaikka ei hengenvaarallisesti ja pysähtyi vihdoin pehmeään varvikkoon, mistä hän selviytyi variksenmarjani, kanervain ja pajupensaitten keskeltä, huumaantuneena ja kolhittuna, mutta täysin terveenä ja jäsenet eheinä.
Ensi hetkessä hän ei muistanutkaan, että kivääri oli syöksynyt kuiluun.
Antti makasi jonkin aikaa paikallaan, hengitti syvään ja ihmetteli, kuinka nopeasti ja sittenkin onnellisesti hän oli selviytynyt salaperäiseen laaksoon. Hänhän oli melkein lentänyt.
Hän käännähti ja katsahti tunturinseinämää, jota myöten hän oli luisunut ja vasta silloin hän tunsi lievää pyörrytystä. Rinne oli huikean korkea ja jyrkkä. Ei voinut erottaa sitä pientä tasannetta, jonne hän oli suopungin varassa laskeutunut ja jolta hän oli aloittanut liukumisensa. Ja jyrkänteen reuna peitti näkyvistä Isankin, joka oli vielä korkeammalla.
Nopea harkinta selvitti hänelle, että hänen asemansa, niin onnellisesti kuin hän oli selviytynytkin putoamisesta, ei ollut kadehdittava. Isa tuskin voisi seurata hänen tietään. Hän oli täällä alhaalla yksinään ja aseettomana. Hänellä ei ollut muuta kuin metsästysveitsi.
Hän kohottautui pystyyn ja asteli kuilun reunalle. Syvällä alhaalla kasvoi metsää, ja jossakin pohjalla oli kai hänen kiväärinsä, kiviin murskautuneena. Joka tapauksessa hänen täytyi ensiksi varmistua sen kohtalosta.
Rinne jatkui loivana ja sileänä, helppokulkuisena. Antti tunkeutui taas vaivaiskoivumetsän läpi, kulki kuusikon halki, missä matkanteko oli hankalaa sammalpeitteisten, kosteitten kivilohkareitten takia, ja oli juuri saapumassa niitylle, kun hänen korviinsa kantautui äkkiä outoa murahtelua, mörinää ja karjahtelua, lehmän ynähtelyä ja sitten hätäinen ihmisen kirkaisu. Temmaten veitsen tupestaan hän syöksyi pienelle niitynpälvelle.
Hetkiseksi hän pysähtyi ja vetäisi henkeään. Tilanne oli hänelle, erämiesalokkaalle, kokonaan uusi, mutta hän ymmärsi sen silmänräpäyksessä. Niitty sijaitsi kallionotkelmassa ja oli melkein suota. Tummankauhtunut kontio oli kaatanut valkoisen vasikan ja oli kai ollut sitä raahaamassa kätkeäkseen sen suohon, kun ihmisolento oli sattunut sen tielle. Mutta karhu ei ollutkaan jättänyt saalistaan, vaan oli syöksynyt päin, ja syynä sen kiukkuun ja rohkeuteen oli tumma ja pehmeä kerä, joka nyt terhenteli vasikanraadon luona. Karhu oli naaras ja sillä oli pentu matkassaan. Ja ihminen, joka oli sattunut sen saalispolulle, oli nainen. Ilmeisesti hän oli karhun hyökätessä syöksynyt pakoon, mutta joko jalka oli livennyt taikka hän oli kompastunut johonkin mättääseen, joka tapauksessa hän oli kaatunut maahan karhun kieriessä hänen ylleen. Nyt peto mörisi hänen yläpuolellaan käpälät hänen ympärillään. Uhri ei liikahtanutkaan, ehkä pelosta, taikka ehkä hän oli pyörtynyt.
Ensi kerran elämässään Antti Rovanen näki villin karhun näin läheltä ja tilanteessa, joka edellytti taistelua. Nuoren miehen jokainen hermo värisi ja koko ruumis vapisi. Se ei ollut suoranaista pelkoa, sen aiheutti outo jännitys, uusi kokemus ja vain vaistomaisen epämääräinen tieto siitä, mitä hänen tuli tehdä.
Kivääriä hänellä ei ollut. Oli vain pitkä ja terävä veitsi, Isan hankkima erikoinen lapinpuukko, jonka kahva oli raskasta, valkoista luuta.
Antti huusi ja kiljui juostessaan eteenpäin ja hypellessään soisen niityn mättäillä. Karhu, laihanlainen, kesälihainen, pyörähti vikkelästi häntä kohti etääntymättä silti uhristaan. Sen pienet tummat silmät kiiluivat ja se käänteli päätään ikäänkuin epäröiden, mikä ratkaisu olisi paras. Se olisi ehkä paennut kohtisyöksyvää, kiljuvaa olentoa, mutta Antin kiihkeä harkitsemattomuus muutti ratkaisun toiseksi. Hän oli valinnut suorimman suunnan, ja sen tien varrella oli vasikanraato ja tuo tumma villakuontalo, pentu. Tämä säikähti miestä, vingahti ja yritti pakoon. Vingahdus riitti emolle, se jätti entisen uhrinsa ja kieri nopeasti ja äänettömästi miestä kohti. Se hypähti vikkelästi takajaloilleen ja syöksyi mahtavat etukäpälät levitettyinä Anttia päin. Sen valtava kita oli auki, helmenvalkoiset hammasrivit loistivat ja sen silmät punersivat kiukusta ja kiihkosta.
Mieletön, kaikkilamauttava pelko valtasi Antin. Kuin savuhattara tuulessa haihtui hänen aikomuksensa käydä kontion kimppuun aseenaan pelkkä veitsi – pitkä veitseksi, kovin lyhyt keihääksi. Karhu oli niin nopea, niin notkea ja niin salaman vikkelä käänteissään, että taistelu näytti toivottomalta. Antin käsi heilahti taaksepäin, puukko välähti, käsi oikeni kaikin voimin eteenpäin, ja raskas ase kiiti suhahtaen karhua kohti. Se oli pelkän pelon ja vaiston heitto. Ainakaan vuosikymmeneen mies ei ollut veistä heittänyt; joskus, pikkupoikana, hän oli sitä viskellyt riihen seinään. Hän horjahti heittonsa vaikutuksesta eteenpäin, oli menettää tasapainonsa ja vain osittain väisti kontion oikean etukäpälän iskun suistuessaan suohon.
Kontio seisoi hetken kahden jalkansa varassa, huojuen ja möristen peloittavasti. Kirkasteräinen ase oli osunut siihen, jonnekin rinnan ja vatsan väliseuduille ja uppoutui kahvaa myöten sen valkoisen pään melkein peittyessä vaaleampiin, pitkiin vatsakarvoihin. Melkein inhimillisin liikkein peto laski vasemman käpälänsä tuhoisan aseen iskemän haavan ääreen, mörähti rajusti ja työnnälsi niin että puukko irtautui heleän verivirran samalla purskahtaessa haavasta. Kontio huojui yhä rajummin ja lysähti vihdoin mättäälle. Sen hirveät käpälät pieksäytyivät sammaleen ja saraheiniin raivoisissa kuolemankouristuksissa.
Melkein umpimähkäinen heitto oli sattunut ja ase oli osunut sydämeen taikka sen läheisyyteen. Kontio oli kuolettavasti haavoitettu.
Antti makasi suossa puolittain huumaantuneena. Karhun käpälät riehuivat vain korttelin päässä hänen kasvoistaan. Hän ponnisti voimansa, kierittäytyi pehmeässä, märässä suossa kauemmaksi ja kompuroi pystyyn.
Karhu makasi kyljellään ja riehui vieläkin, mutta yhä heikommin. Pentu vingahti surkeasti kauempana, ja sen pelokkaaseen ääneen sekaantui emon käheä mörinä. Emo yritti kierähtää toiselle kyljelleen, koetti kohoutua pystyyn, mutta raukeni äkkiä ja jäykistyi liikkumattomaksi.
Pidellen päätään, johon karhunkäpälä oli sattunut ja jonka kontion kynnet olivat raapaisseet verille, Antti verkalleen kiersi yhäti liikkumattoman naisen luo. Tällä oli vaalea, raitainen kesäpuku, jalassa pieksut ja valkoinen huivi sitaistuna pään yli. Hän makasi kasvot maata kohti.
Antti käänsi hänet ylöspäin ja silmäsi nuoria, viehättäviä, mutta hänelle täysin tuntemattomia kasvoja. Hän kumartui alemmaksi ja koetti kuunnella tytön hengitystä. Hän kuuli selvästi sydämen harvat, hiljaiset lyönnit. Mitään haavaa hän ei keksinyt. Tyttö oli vain pyörtynyt. Ei – hän irroitti huivin, ja otsassa, aivan hiusten rajalla, oli verestävä kuhmu. Aivan oikein: mättään alla oli kivi, ja siihen kai tyttö kaatuessaan oli lyönyt otsansa.
Hän otti tytön huivin, kasteli sen hetteessä ja alkoi virvoitella uhria, jonka oli osunut pelastamaan, ellei kuolemasta – sillä karhuhan ei yleensä kajoa pyörtyneisiin, ei liikkumattomiksi tekeytyviin eikä kuolleeseenkaan saaliiseen, joka ei ole ehtinyt kylmetä – niin, ellei ihan kuolemastakaan, niin ainakin hyvin vaarallisesta tilanteesta.
Antti tunsi pettymystä. Juuri äsken, ennenkuin hän oli nähnyt tytön kasvot, hän oli hetken rajusti toivonut, että tyttö olisi sama, jonka hän muisti kultaisten hiusten ja pilvimäisen sääskiverhon reunustamin kasvoin tuolta joen vartisen mellan asennolta.
Hän oli toivonut, että tyttö olisi Sanna... vain Sanna, josta hän ei tiennyt muuta kuin että tyttö oli erämaasta tullut ja erämaahan mennyt ja pelastanut hänen henkensä.
Tämäkin oli nuori ja kaunis, mutta hän ei ollut Sanna.
Hän kantoi tytön kuusten katveeseen niityn reunamalle ja hauteli hänen ohimoitaan kostealla huivilla. Lääkitys tehosi varsin pian, ja hän kuuli tytön silmät vielä kiinni kuiskaavan:
– Eliel!
Se oli tuntematon nimi Antille. Hän keksi pienen kaltion kuusten lomasta ja haki hatullaan kylmää vettä. Juuri kaataessaan sitä tytön otsalle hän kuuli pehmeitä askelia takaansa, ja kääntyessään hän huomasi kolmen vaiteliaan miehen seisovan pienessä kehässä vain parin sylen päässä hänestä.
Antti hätkähti syytä tietämättä. Nuo miehet eivät tehneet pienintäkään vihamielistä elettä. He seisoivat liikkumattomina nojaten kivääreihinsä. Mutta heidän laihoista kasvoistaan uhosi sellainen järkähtämätön päättäväisyys, umpimielisyys ja epäluuloisuus, että Antti tunsi asemansa vaaralliseksi.
Hänen katseensa kiintyi väkisinkin yhteen heistä. Tämä oli varmasti kookkain mies, minkä hän milloinkaan oli nähnyt, todellinen jättiläinen. Hän oli kai ainakin kahden metrin pituinen, ja hänen hartiainsa leveys vastasi täydellisesti pituutta. Hän oli jo vanha mies, yllään ruskea ja käytöstä kiiltäväksi kulunut nahkapuku, tuuhea valkoinen parta ryntäille ulottuen. Viikset olivat niinikään valkoiset, ja sakeitten valkoisten kulmakarvojen takaa katseli kaksi eloisaa sinisenharmaata silmää. Vanhuksessa oli voimaa ja levollisuutta, joka sai hänet vaikuttamaan todelliselta erämaan patriarkalta, ja keskeyttäen jo kiusalliseksi käyneen hiljaisuuden Antti tervehti häntä luontaisen kohteliaasti.
Vanhus nyökäytti päätään hillitysti. Hän ei kiinnittänyt huomiota tyttöön, joka jo oli avannut silmänsä, ei kaatuneeseen kontioon eikä kuusikon reunassa kierivään pentuun, joka ei osannut ratkaista, pitikö sen paeta vai pysyä paikalla.
– Mistä tulit tänne? vanhus kysyi Antilta, ja hänen äänensä soinnahti tästä matalammalta ja syvemmältä kuin hän milloinkaan oli kuullut.
Antti käännälsihe ja viittasi tunturiin, joka kohosi metsän takaa.
– Tuolta! hän vastasi yksinkertaisesti.
Vanhus vilkaisi häneen. Nuoren miehen asu todisti hänen olleen tekemisissä kallioitten ja kivien kanssa.
– Näiltäkö paikoin laskeuduit? vanhus tiedusteli edelleen.
– En minä oikeastaan laskeutunut, Antti selvitti puoleksi hymyillen, puoleksi irvistäen. – Minä putosin.
Ja parilla lauseella hän selvitti laskeutumitapansa. Vanhus ei sanonut mitään, viittasi vain toiselle seurassaan olevalle miehelle ja osoitti kaatunutta kontiota. Mies, pitkä ja roteva kuin vanhuskin, vaikka ei kuitenkaan hänen mittaisensa, käväisi karhunraadon luona, tutki sen ja palasi mukanaan Antin puukko, jonka hän oli löytänyt kontion viereltä puoleksi suohon uponneena. Hän näytti sitä vanhukselle.
– Tuo on paras ottaa kiinni, vanhus määräsi sitten ja osoitti karhunpentua.
Nuoremmat miehet täyttivät käskyn nopeasti. Pentu yritti ajettaessa suolle, mutta osui pieneen hetteeseen ja oli helppo saalis. Se kuljetettiin niskavilloista toisten luo, minkä jälkeen seurueen kolmas mies, kooltaan pienin ja vartaloltaan sopusuhtaisin, poistui pentua kantaen ja samalla saattaen jo täysin tointunutta, mutta vielä ymmällä ja puhumattomana olevaa tyttöä. Antti huomasi heidän lähtönsä vasta kun oli käännähtänyt taaksepäin.
He olivat nyt kolmisin, ja Antilla oli peloittava tai ainakin epämiellyttävä aavistus siitä, että pian ratkaistaisiin hänen kohtalonsa ja ettei ratkaisu olisi hyvä. Miesten ilmeinen epäluuloisuus, ehkä pohjaltaan suoranainen vihamielisyyskin sai aavistukset liikkeelle.
– Nyletään karhu! käski vanhus ja vaikka hän ei kohdistanut sanojaan Antille, tarttui tämäkin työhön. Kolmisin he saivat pedon raahatuksi metsän laiteeseen, missä se vedettiin puuhun. Vanhus ja hänen seuralaisensa nylkivät sitten kontion niin nopeasti ja kätevästi, että oli ilmeistä heidän perehtyneen sellaiseen työhön. Vasikanraato käsiteltiin samoin ja sen lihat ladottiin kivenkoloon lähelle varjoista kaltiota.
Antti, voimatta auttaa ja tahtomatta aloittaa keskustelua, laskeutui sammalikkoon, täytti piippunsa ja loikoillessaan seurasi miesten toimia. Kun ne oli suoritettu, miehet laskeutuivat hekin lähelle ja sytyttivät piippunsa.
– Sinä heitit puukolla? sanoi vanhus kysymyksen tapaan...
– Niin, vastasi Antti yksikantaan. – Kivääri on jossakin tuplia rotkossa.
Vanhus silmäili häntä kiinteästi.
– Kuinka uskalsit heittää? Entä, ellei heitto olisi osunut? Oletko harjaantunut heittämään veistä?
Väri vaihteli Antin kasvoilla. Hän vastasi ensiksi viimeiseen kysymykseen.
– Olen joskus poikasena heitellyt, mutta en ole harjaantunut.
– Ja kuitenkin heitit? Se osui kyllä mainiosti, mutta se oli siis sattuma.
Antti ei puhunut mitään hetkeen. Hän tunsi, että miehet aavistivat asian oikean laidan. Ja mielessään jonkinlaista uhmaa näitä salaperäisiä miehiä kohtaan, jotka esiintyivät niin varmoina, hän tunnusti kaiken.
– Se oli ensimmäinen kerta, kun kohtasin karhun. Ja minä pelästyin käsikähmää.
Vanhus hyrähti hiljaiseen nauruun, joka soi varsin miellyttävältä.
– Sehän on selvää. Pahannäköinen peto se on, ensi kerralla varsinkin. Ja kun ei ollut puukkoa kummempaa! Ja reimasti tuon tunnustitkin!
Erämies paineli piipunkoppaansa ja kääntyi jälleen Antin puoleen.
– Milläs asioilla täällä kiveliössä kuljeskelet?
– Olen etsinyt helmiä ja huuhtonut kultaa kumppanini... enoni kanssa. Helmiä olemme vähin saaneet, kultaa kovin niukalti.
– Alamaan miehiä?
– Minä kyllä, minä olen alamaista, mutta enoni on vanha kiveliönkävijä.
– Mikä sinut osutti tähän laaksoon?
– Näin täällä lehmiä laitumella. Uteliaisuus oikeastaan. Vanhuksen kulmakarvat vetäytyivät yhteen ja otsalle muodostui tuikea ryppy. Mutta hän puhui tyynesti ja hillitysti.
– Ellei olisi sattunut tuota kontiojuttua ja ellet olisi auttamattoman ensikertalainen ja lisäksi taatusti suomalainen, olisimme sinut jo aikoja sitten ampuneet. Nyt saat sensijaan olla vankinamme.
Sanoissa ei ollut mitään kiihkoilevaa eikä uhkaavaa, niiden sävy oli pelkästään selostava, mutta juuri niissä ilmenevä kylmä välttämättömyys vaikutti Anttiin tyrmistyttäväsi. Hän oli, asettaen henkensä panokseksi, juuri äsken pelastanut tytön, joka varmasti kuului miesten seurueeseen, ja nyt hän sai kuulla, että suosionosoitukseksi ja palkkioksi häntä ei ammuttaisi, vaan ainoastaan pidätettäisiin – vangiksi!
– Mutta miksi? hän sai käheästi kuiskatuksi.
– Pian huomaat sen ehkä itsekin. Muuten riittää päätökseni ilman selityksiäkin.
Vastarinta oli toivotonta. Vilkaisu miesten käsiin riitti. Niissä oli varmasti voimaa yhtä paljon kuin karhunkin käpälissä. Pakoa ei käynyt ajatteleminen. Miehillä oli pyssyt, he olivat valppaita ja niinkuin kotonaan täällä kiveliössä. Vastalauseet olivat naurettavia. Tietysti miehillä oli selvät perusteet ja syyt, miksi he näin toimivat ja näin epäluuloisesti vieraihin suhtautuivat.
Mutta syvä harmi ja viha täytti Antin mielen. Mitä he tiesivät hänestä? Eivät mitään. Eivätkä he olleet mitään kysyneetkään. Heitä ei kiinnostanut edes hänen nimensä, hänen aikaisemmat vaiheensa, ei mikään. Nähtävästi riitti, että hän oli vieras, heihin kuulumaton. Mitä he salasivat ja suojelivat?
Vanhus kopisti piippunsa tyhjäksi ja nousi.
– Lähdetään! hän sanoi ykskantaan.
Illalla Antti havaitsi olevansa teljetty ahtaaseen, mutta siistiin aittahuoneeseen. Sisäseinän vierellä oli puinen lavitsa, jonka pohjalla oli ohranolkia ja niiden päällä puhdas raanu. Se oli hänen vuoteensa. Pienelle hyllylle oli asetettu savinen vesiastia ja koivunpahkainen kuppi. Vanhuksen seurassa ollut mies oli äsken tuonut hänelle ruokaa: jauhovelliä ja paistettua kalaa sekä tuoretta ohraleipää. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ateria maistui hänelle mainiosti.
Nyt hän oli yksin ja tutki ympäristöään. Aitta – sitä lie ehkä joskus käytetty asuinhuoneenakin – oli tiiviisti ja lujasti rakennettu honkahirsistä, lattiat paksuista, veistetyistä lankuista, samoin sisäkatto. Sivuseinällä oli pieni ikkuna, jossa paitsi lasia oli myös tiheä ja tukeva rautaristikko, kai eläinten varalta, sillä ei aittaa liene alunperin suunniteltu vankien varalta. Sitäpaitsi oli ikkuna niin pieni, että vain vähän kissaa kookkaampi olisi siitä sopinut.
Pakenemiseen aitta ei ainakaan tuntunut soveliaalta. Se oli liian luja ja tämä seikka oli tietenkin ollutkin määräävänä hänelle asuntoa suunniteltaessa.
Aitta oli keskellä metsikköä, jonka lomitse hän erotti ikkunasta katsoessaan jonkin toisen rakennuksen päädyn. Se saattoi ehkä olla navetta taikka muu ulkosuoja. Hän kuuli karjan ääniä, ammumista ja vienoa kellojen helinää. Hän oli osunut kaukaiseen, salattuun uudisasutukseen.
Alkoi hämärtää. Tunturien tuoksuva, huumaava yöilma tunkeutui sisäänkin. Päivän raskaat kokemukset, jännitys ja kolhaisut saivat Antti Rovasen raukeana laskeutumaan vuoteelle.
Hän nukkui ennenkuin oli ehtinyt mitään ajatella ja suunnitella seuraavan päivän varalle, nukkui vankina salaperäisen laakson salatun talon aitassa, ja hänen unensa oli syvää ja rauhallista.
Kulkiessaan miesten vartioimana oudan halki aitalle, hän oli ajatellut Isaa. Hän harmitteli mielessään, että oli hänestä miehille mitään maininnut, mutta arveli, että hänen huomautuksensa oli unohdettu. Hän luotti Isaan. Oikeastaan Isa oli hänen ainoa mahdollisuutensa nykyisessä tilanteessa. Hän ei osannut aavistaa, että vanhus oli heti ryhtynyt toimiin kiveliön toisenkin vaeltajan pidättämiseksi ja että Isaa etsittiin tuntureilta.
Isa oli rauhallisesti kuljeskellut tunturinrinteellä, paistattanut päivää ja tupakoinut. Hän ei ollut lainkaan huolissaan Antista. Rinne kai oli helppokulkuisempi kuin mitä he saattoivat ylhäältä käsin arvostella. Kun Antti ei antanut mitään merkkiä, oli siis kaikki hyvin. Poika etsisi tietysti helpoimman tien ja palaisi sitten ilmoittamaan tai antamaan merkin. Heidänhän olisi haettava osa tavaroistaankin joen rannalta, ennenkuin lähtisivät lopullisesti laaksoon. Kalanpyydykset olivat kaikki siellä.
Mutta aika kului eikä mitään elonmerkkiä ilmennyt. Isa alkoi huolestua. Tunturilla kävi ajoittain navakka viima. Oli mahdollista, että Antin merkkihuuto oli häipynyt tuulenkohinaan. Isa päätti laskeutua itsekin, ainakin alemmalle tasanteelle, voidakseen tähystellä kumppaniaan. Hän tuki suopungin kallion halkeamaan vierittämäänsä kiveen, siunasi itsensä ja uskalsi pienen hypyn. Hetken hänen silmänsä yrittivät kutoa juovikasta. Hän heilui tasanteen yllä. Mutta hän voitti heikkoutensa ja hellitettyään köydestä putosi onnellisesti kalliohyllylle. Suopungin, jota hän oli käyttänyt kaksinkertaisena voidakseen vetää sen uudelleen luokseen, hän nykäisi vahvasta kalastajalangasta käteensä.
Hän laskeutui hitaammin, mutta myös harkitummin ja helpommin kuin Antti. Hän valitsi huolellisesti jalan- ja kädensijansa. Missä tukea ei kaikelle riittänyt, hän turvautui suopunkiin, kiersi sen mutkan jonkin ulkoneman ympärille ja laskeutui köytensä varassa tunnustellen uusia jalan- ja kädensijoja.
Varsin pian hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Antti oli pudonnut, ainakin vierinyt. Irtautunut sammal oli selvä todiste. Se oli paikoin lähtenyt suurina levyinä. Kammoa tuntien Isa katsahti kuiluun, joka aukeni vierellä, mutta jälkien suunta tuntui sittenkin siitä eroavan.
Pelko ja kiihko yrittivät kiirehtiä Isan kulkua, mutta tottumus ja harkinta voittivat. Vain parissa kolmessa kohdassa hän hiukan vieri, mutta löysi aina pian jalansijat uudelleen ja saapui siten, itsensä aivan väsyneeksi raataen, melkein samoille paikoin minne Anttikin oli kierinyt.
Jäljet kertoivat Isalle kaiken. Antti ei missään tapauksessa ollut vaarallisesti loukkautunut. Mutta miksi hän oli jatkanut matkaansa? Ja missä hän viipyi?
Isa noudatteli Antin jälkiä, kadotti ne osittain vaivaiskoivujen alueella ja pitkäksi aikaa sileillä kallioilla, mutta löysi ne uudelleen ja saapui suoniitylle.
Kierreltyään sen ja jouduttuaan nylkypaikalle, hän kyllä tiesi, mitä oli tapahtunut: kontio oli kaadettu, mutta Antin osuutta hän ei voinut aavistaa. Laukaustakaan ei ollut ammuttu, siitä hän oli varma, sillä sen kaiku olisi kyllä kantautunut ylös tunturillekin.
Hän oli ymmällä, hän löysi jälkiä liikaa ja lähti sitten seuraamaan tuskin poluksi tunnettavaa juovan tapaista, joka kulki noudatellen oudan harvimpia osia.
Vaisto oli hereillä ja se väitti, ettei kaikki ollut oikein. Sitten hän osui eläinten leveälle ranniolle ja – se hänen täytyi myöntää – harvinaiselle ranniolle. Metsän läpi kulki lehmänpolku.
Isa puikahti metsään ja seurasi polkua sen vieressä kulkien. Hänellä oli epämieluinen tunne siitä, että yöstä koituisi ikävä. Hän ikäänkuin pelkäsi jotakin, ei mitään siitä, mitä erämaassa tavallisesti oli, vaan sitä, mikä oli saanut Antin vaikenemaan.
Hän kyyristyi äkkiä matalaksi. Hän oli erottanut matalahkon salvetun aitan ja sen luona kaksi miestä, joista toisen hän tunsi Antiksi. Antti meni sisään, toinen mies sulki oven ja veti sen päälle isot salvat.
Isa kyyristyi entistä alemmaksi ja tekeytyi näkymättömäksi kuin hautova riekko. Miksi Antti työnnettiin salpojen taa yöksi?
Hän koetti arvata ja ajatella.
Jälkiä naakiessaan Isa oli melkein unohtanut ympäristönsä. Sää oli nopeasti muuttumassa. Oli alkanut tuulla. Raskaat kohahdukset kävivät läpi metsän, siellä kohisi ja ulvoi, kaivomaiset hileet soivat honkien rungoissa ja paksut oksat narahtelivat ja naukuivat tuulen kynsissä. Laskeutuessaan Isa oli nähnyt lännen puolelta mahtavien pilvivuorien hitaasti kohoavan tunturien ylle lähenevän rajuilman merkkeinä.
Tuulenpuuskat yltyivät vinhoiksi pyörteiksi. Metsä liikkui ja kohisi kuin meri, tuli sankka pimeys, ja äkkiä koko tienoota valaisi keltainen häikäisevä valo: salama oli iskenyt tunturilaaksossa. Melkein samassa avaruus paukkui, jyrisi ja mylvi kaiun pauhatessa moninkertaisena tunturinseinämistä kimmoten. Vesivirrat tulvahtivat alas ja hukuttivat näkyvistä ja kuuluvista kaiken muun paitsi salamain leimahdukset ja pitkäisen jylähdykset.
Isa, likomärkänä ja melkein kuurona paukkeesta, siirtyi nopeasti ulommaksi isojen puitten juurelta. Siellä oli vaarallista, sen hän tiesi kokemuksesta. Hän aikoi juuri salaman leimahtaessa laskeutua pieneen notkelmaan, kun hän tunsi vahvojen käsivarsien tarttuvan itseensä. Kivääri temmattiin hänen kädestään. Vaistoksi muuttuneen tottumuksen voimasta Isa yritti rajusti hypähtää syrjään, samalla kun hänen oikea kätensä kiivaasti huitaisi taaksepäin, mutta yllättäjä oli hänen veroisensa. Niinkuin elävät teräsrenkaat tuntemattoman kädet kietoutuivat hänen ympärilleen. Isa ei menettänyt malttiaan. Ylivoimaisesti ponnistaen hänen onnistui työntää kätensä tuon puristavan teräsrenkaan alle. Seuraavassa hetkessä se olisi murtunut, sillä yllätyksen synnyttämä raivo antoi Isalle voimia, mutta samassa hän tunsi jalkojensa voimakkaasta töytäisystä luistavan altaan. Hän kaatui märkään maahan, satutti otsansa johonkin kovaan ja makasi hetken huohottaen, ympärillään yhä edelleen nuo teräksiset käsivarret. Kaatuminen ja otsaan sattunut kolahdus hämmennyttivät hänet ja riistivät hänen voimansa. Hänet nostettiin pystyyn, ja sitten lähdettiin liikkeelle. Isaa puoleksi työnnettiin, puoleksi kannettiin, ja hän tunsi liikkuvansa melkein kuin lentäen vain varpaitten tapaillessa rosoista maata. Lyhyen taistelun aikana ei ollut puhuttu sanaakaan, vain käheä huohotus oli ilmaissut, että joskin Isa oli pinteessä, hänen vastustajansa saivat hekin ponnistaa voimansa viimeiseen asti. Sillä heitä oli ainakin kaksi, siitä Isa oli varma ja se lievitti hänen raivoaan. Olihan hän sortunut ylivoimaan.
Ukkosilma jatkui heikentymättömän raivoisana. Isa näki salamain välähdyksissä vettä tulvivan metsän ja mustilta kumottavat puut. Vastustajat pysyttelivät hänen takanaan, kumpikin kiristäen hänen ranteitaan otteella, josta ei voinut vapautua murtamatta luitaan.
Salamain leimahdukset ja yhtämittainen, huumaavan voimakas jylinä saavuttivat huippunsa. Salamat iskivät peräperää, jopa kaksi ja kolmekin yht'aikaa, ja niiden luonnottomalta vaikuttavassa valaistuksessa Isa oli näkevinään kauempana omituisen synkän näyn: jossakin puitten lomitse ja niiden yli kohosi tumma rykelmä sateenkiiltoisia pylväitä, jokin, mikä muistutti suippoa tornia, joukko leimahduksista välähteleviä korkeita ikkunoita... ja kaiken tämän tumman rykelmän yläpuolella näytti loistavan musta, uhkaava risti, jonka märästä pinnasta salamain valo heijastui. Tuo kummallinen näky kesti vain hetken. Isa tiesi, kuinka ihmeellisiä näkyjä pimeä tuntematon metsä voi tarjota ukkosilman riehuessa, mutta ensi hetkessä hän oli ollut melkein varma, että hänen huomionsa oli todellisuutta. Mutta he kulkivat edelleen sähköisessä valossa. Isalla ei ollut aikaa tarkistaa näkyään. Ja lyhyitten tuokioitten jälkeen hän näki taaskin salaman valossa olevansa äskeisen aitan ovella, jonne Antti oli suljettu salpojen taa. Ne vetäistiin nyt auki, ovi avattiin ja hänet työnnettiin pimeään oven samalla jysähtäessä kiinni hänen takanaan. Hän oli aseettomana vankina hänkin, yhdessä Antin kanssa, joka salamain ja jyrähdysten herättämänä katsoi häneen vuoteeltansa mitään tajuamatta. Pimeys ja valo vaihtelivat pimeässä aitassa ukkosilman jyristessä ylhäällä.
Vankina!
Se oli aamulla Isan ja Antin ensimmäinen selvä ajatus. He olivat yöllä vaihtaen sekavia sanoja yrittäneet tehdä selvää seikkailuistaan, mutta väsymys, Isan saama isku, jännitys ja välitön toiminnan mahdottomuus olivat tyrehdyttäneet keskustelun ja vaivuttaneet heidät uneen.
Oli vielä hyvin varhaista, mikäli pienestä ikkunasta katsellen saattoi päätellä. Isa ja Antti istuivat lavitsan reunalla. Heidän mielensä oli ennen kaikkea hämmentynyt, mutta he tunsivat myös pelkoa. Verkalleen puhellen he selvittivät toisilleen seikkailunsa. Isa ei kuitenkaan maininnut mitään yöllisestä salamanäystään, sillä nyt, kirkkaalla päivällä, se tuntui hänestä näköharhalta. Tietysti jokin metsäinen kallio oli kuvastunut hänelle outona ja ihmeellisenä.
– Rosvoja ne eivät ole, Isa sanoi jatkoksi ajatuksilleen.
– Eivät varmastikaan, Antti myönsi vastahakoisesti.
– Mutta minua he peloittavat enemmän kuin rosvot. Petrushkakin puhui lunnaista, mutta näitä ei voine hyvittää niilläkään.
Isakaan ei voinut torjua mielestään kaiken salaperäisyyden synnyttämää kammoa. Hän vaistosi, että vääjäämätön tahto johti kaikkia tapahtumia täällä salaperäisessä laaksossa. Ja tuolla tahdolla oli käytettävissään vankkumatonta voimaa, siitä olivat miehet, jotka Isan yllättivät, tuoreena todistuksena.
– Eivätkä ne vaikuta karkulaisiltakaan, Antti tuumi.
– Vanhuksenkin katse oli suora ja kirkas. Missään tapauksessa emme kykene vastarintaan. Nuo miehet ovat jättiläisiä.
Isa irvisti hiukan pilkallisesti, mutta ei vastannut mitään. Hän tunsi syvää harmia, eikä hän ollut Antillekaan tehnyt tarkkaa selkoa viimeöisestä yllätyksestä. Hän oli tottunut pitämään itseään vahvana ja ketteränä, mutta se voima ja nopeus, jolla hänet yöllä oli siepattu, ansaitsi hänenkin vastahakoisen ihailunsa. Siksi hän ei puhunut mitään, nousi kävelemään ahtaassa vankiaitassa ja sytytti piippunsa. Samassa kuului liikettä oven takaa, salvat kirskahtivat ja ovi avautui. Ulkona oli kaksi miestä, samat, jotka Antti oli tavannut vanhuksen seurassa. Molemmilla oli kivääri, ja he näyttivät tyyniltä ja yrmeiltä.
– Lähdetään, kookkaampi mies sanoi yksikantaan ja astahti askelen verran syrjään. – Ja tässä on kaltio, jos tahdotte peseytyä.
Hän viittasi lähellä aittaa olevaan lähteeseen, eivätkä vangit jättäneet tilaisuutta käyttämättä. Raikas lähdevesi virkisti ja uudisti. Olo alkoi valjeta, vaikka toiveet eivät silti tuntuneet iloisilta, sillä vartijain sotilaallisen tiukka käytös ei lupaillut liikoja. Isa ja Antti eivät koettaneetkaan puhuttaa miehiä, sillä sellainen menettely olisi tuntunut arkailevalta ja hätäiseltä. Ratkaisu koittaisi pian, sen he aavistivat.
Oudan halki kiertelevä polku kohosi verkalleen. He kulkivat sitä pitkin jonossa, vartija edellä ja toinen perässä. Miehet aistivat rajuilman jälkeisen raikkaan, kostean tuoksun, johon sekaantui otsonia ja pihkanlemua. Taivas näkyi korkeana ja siintävänä. Jännitys, uteliaisuus ja pelko vaihtelivat heidän mielessään. Mihin heidät vietäisiin? Minkälainen olisi tämän salaperäisen laakson talo, asumus, jossa nuo jättiläiset elivät?
Polku teki jyrkän mutkan, metsä loppui äkkiä ja he astuivat aukeamalle häikäisevään valoon. Isa ja Antti pysähtyivät vaistomaisesti. He olivat tulleet satumaahan.
Tuntui niinkuin jokin alkuaikojen jättiläispeikko olisi suurella veitsellä viiltänyt kappaleen harmaata tunturia, niin että monisatametristen pahtaseinien väliin oli syntynyt syvä, kapea laakso, kaikkien kurujen kuru. Seinämät näyttivät kaukana yhtyvän. Ne olivat paljaat ja sileät, ne hohtivat tummanharmaina ja ruskeina, ja niiden yläreunan vaiheilla leijaili hienoinen auer kuin sädehtivä huntu. Laakson pohjalla luikerteli runsasvetinen, kohiseva puro pudoten valkoisena vaahtoryöppynä pienistä könkäistä. Vastarannalla levisivät heleät niityt, niitä kaarsivat valkorunkoiset koivumetsiköt ja ylempänä, huimaavan korkean pahtaseinän luona ja sen suojassa, ylenivät tummat kuuset ja kuparikylkiset petäjät. Tämä kurulaakso oli jylhin ja villein, mitä Isa tai Antti olivat nähneet; nuo pystysuorat kallioseinämät olivat peloittavat, mutta samalla laakso oli herttaisen kaunis ja rauhallinen, suljettu ja suojattu satumaan loukko, jonka kätkivät maailmalta nuo korkeat pahtaseinät ja kurunsuun metsät. Ja kun laakso aukeni etelään, kun lumihuippuinen tunturi oli ikäänkuin avannut tukevan sylinsä sen suojaksi pohjoista vastaan, se oli poikkeuksellisen lämmin ja vehmas, sen ruohopeite oli mehevämpi, sen kukat korkeammat, sen puut ja varsinkin punarunkoiset petäjät kookkaampia kuin muualla näin pohjoisessa. Hetkessä se lumosi varsinkin Antin, joka väristystä tuntien katseli ylpeästi nousevia pahtaseiniä.
Mutta yllätys jatkui. Oikealla puolella työntyi äkkijyrkästä pahtaseinästä poikki laakson loivempi kumpu, joka ulottui aina puroon asti. Sen rinteet olivat alempana niittyä ja lainehtivaa ohrapeltoa, mutta ylempänä tunki paikoin esiin paljas kallio. Sen korkeimmalla kohdalla yleni jykevä rakennus – salaisen laakson ihmeellisin yllätys.
Isa katsoi rakennusta mykistävän tunteen vallassa. Hänen öinen näkynsä salamain leimahdellessa ei ollutkaan ollut mikään näköharha. Ja vaikka rakennus nyt, kirkkaassa päivänvalossa, oli menettänyt kaameaa tenhoaan, se sittenkin näytti enemmän jättiläisten ja peikkojen asumukselta kuin ihmisten tyyssijalta. Se urkeni kalliosta kuin osa siitä ja sen väri ja muodot tuntuivat sulautuvan siihen.
Talo!
Antti pidätti hengitystään. Talo! Tuo nimitys ei sille soveltunut. Linna tai temppeli... sellaista se muistutti ja sellaiselta se vaikutti. Metsänpeikkojen linna... noiden jättiläisten asumus.
Rakennus yleni korkeana ja jykevänä, perustuksenaan jykevät kivenlohkareet. Neljä valtaista pylvästä kohosi hallitsevina sen keskellä kannatellen isoa eteiskatosta. Korkeat, kapeat ikkunat, jotka pyöristyivät suippokaariksi, kimaltelivat auringonvalossa katoksen molemmin puolin. Se oli kaksikerroksinen, ja ylimmät ikkunat olivat matalat ja leveät. Se oli rakennettu raskaista, paksuista honkahirsistä. Päivänpaiste, tuulet ja sateet olivat aidaskoittaneet seinät mustiksi, ja katto, paksuista paanuista rakennettu, vihersi paikoin sammalen ja ruohojen peittämänä. Ja keskeltä rakennusta kohosi solakka, suippo torni eteiskatoksen takaa ja yltä; senkin pienet ikkunat välkähtelivät, ja torni päättyi yllättävästi pieneen, tukevaan ristiin. Oli kuin sen rakentajat olisivat ottaneet oppia pahtaseinien tyylistä. Tuo hirsinen rakennus luontui aivan tavattomasti laakson jylhyyteen. Siinä oli ennen kaikkea vankkaa, karkeaa voimaa, joka pahtaseinien rinnalla loi vaikuttavan vastakohdan alempana olevien niittyjen ja metsiköitten värikkäälle ja monivivahteiselle pikkupiirteisyydelle.
Isan silmät olivat kavenneet kahdeksi viiruksi. Hän hengitti nopeasti. Hän ja Antti eivät enää muistaneet omaa vaaraansa. Laakso ja sen jykevä rakennus olivat vallanneet heidän mielensä; varsinkin tuo selittämätön mahtava rakennus, joka kohosi kaukana Kuollan kiveliöissä ja joka olisi voinut olla minkä erämaanpitäjän Herranhuoneena tahansa. He seisoivat ja katsoivat. Vartijat olivat myös pysähtyneet eivätkä tehneet liikettäkään kiirehtiäkseen. Ehkä he ymmärsivät heidän liikutuksensa ja järkytyksensä.
Seitsemän tunturin laakso oli paljastanut heille salaisimman salaisuutensa. Tämä rakennus, kalliolta kohoten, perustuksenaan isoja kivijärkäleitä, uhmasi heidän heikkoja ja hataroita selityksiään. Leivon liverrys korkeuden sinestä, riemukas ja kirkas, sai heidät heräämään.
– Lähtekäämme, taimmainen vartija sanoi, ja hänen äänessään oli pehmeä sävy.
He jatkoivat matkaansa pitkin kohoavaa polkua, niittyjen ja ohrapellon lomitse, ja tulivat kumpareen jyrkälle kohdalle. Kiveen oli karkeasti hakattu muutamia askelmia ja siihen, missä kallio kahden puolen muodosti kuin kaiteen, oli uurrettu ristejä.
Antti kompasteli, sillä hän ei jaksanut irroittaa katsettaan tummasta rakennuksesta, joka lähempää ja kallion alta katsoen näytti yhä mahtavammalta. Hänen silmänsä olivat kuin sumenneet, vaikka päivä paistoi kirkkaasti, ja jossakin hänen sisimmässään kaikersi uusi pelko, että hän tietämättään oli loukannut tämän linnan väkeä ja että rangaistus, yhtä suurpiirteinen ja jykevä kuin linna ja sen ympäristö, oli kohtaava hänet vääjäämättömästi. Mitä hän tiesi näistä erämaanloukoista ja mitä Isakaan tiesi? Tuota satumaista ja jättimäistä rakennusta lähestyttäessä hänestä tuntui kaikki olevan mahdollista. Hän eli kuin huumeessa, jonka olivat synnyttäneet tämä jylhänkaunis kuru ja sen jykevä linna.
He nousivat vielä pari askelmaa ja saapuivat pylväsportaikon äärelle. Vasta nyt rakennuksen jykevyys pääsi täysin vaikuttamaan. Hämmästellen he katselivat valtavia ikihonkain runkoja, joita kai oli kasvanut tässä poikkeuksellisen suojaisessa ja lämpimässä laaksossa. Tuskin kahdenkaan miehen syli olisi riittänyt katospylväitten ympäri, ja ne jatkuivat melkein tasapaksuina latvaan asti.
Katoksen perällä oli raskas ja runsaasti raudoitettu ovi, jonka ensimmäinen vartija avasi. He tulivat hämärään eteiseen, johon valoa pilkisti vain muutamista pienistä, katonrajassa olevista ikkunoista. Kahdet leveät ja vahvat portaat nousivat yläkertaan yhtyen ylempänä puolittaiseksi katokseksi, jonka alla oli kaksipuolinen ovi perälle. Myöskin molemmilla sivuilla ovet, ja vartija avasi oikeanpuoleisen ja laski saatettavansa sisään.
Antti oli jo valmistautunut kohtaamaan uusia yllätyksiä, mutta sittenkin pirtin avaruus ja jylhyys mykisti hänet. Isakin katsoi tupaa rävähtämättömin silmin. Jos rakennus oli ulkoapäin vaikuttanut temppeliltä, ei erehdys enää ollut mahdollinen. Tämä oli selvästi suurtalon suurtupa, avarin ja mahtavin, mitä kumpikaan mies oli siihen mennessä nähnyt. Tuossa pirtissä oli jotakin juhlallista ja harrasta. Antti käsitti hämärästi, että se mahtoi johtua ikkunoista. Toisella pitkällä sivulla oli joukko korkeita, kapeita ja suippopäisiä ikkunoita, päätyseinällä ja toisella pitkällä seinällä oli matalat mutta leveät ikkunat. Tuvan yläosa jäi hämärään, sillä vaikka pitkän sivun ikkunat olivat korkeat, ne olivat hyvin matalalla. Valovaikutus oli siten ihmeellinen ja tuvanlaki peittyi hämärään, mikä sai sen näyttämään entistäkin korkeammalta. Sisäseinälle oli muurattu mahtava liesirakennelma luonnonkivistä ja sen keskuksena avautui korkea avotakka, jonka molemmin puolin oli keittoliedet. Takan kamanat olivat täynnä kiiltäviä kupariastioita, ja muita keittokaluja riippui pitkissä vaarnoissa lieden kahden puolen.
Ikkunoista tulviva valo leikki punahonkaisilla seinillä ja hohtavan puhtailla lattialankuilla. Kaikki oli jykevää ja vahvaa. Seinät oli huolellisesti veistetty ikihongista, lattialankut ilmeisesti sahattu käsin ja silitetty. Tuon avaran pirtin melkein ainoina huonekaluina olivat seiniä kiertävät leveät ja paksut lavitsat, päätyseinän eteen asetettu mahtava, pitkä pöytä sekä seinille ripustetut aseet. Pöydän takana, kahden ikkunan välissä, seisoi korkeaselustainen, veistetyin koristein somistettu istuin ja ympäri pöydän oli säännöllisten välimatkojen päähän asetettu joukko tanakoita ja koristeellisia jakkaroita. Pöytä ja jakkarat olivat maalaamattomia, mutta kiiltävän puhtaita, pinnallaan vuosien kulutuksen synnyttämä patina.
Linna! Antti Rovanen ajatteli. – Heimopäällikön sukukartano!
He astelivat aroin askelin pitkin lattiaa, joka kumisi heidän allaan. Ensimmäinen vartija vetäisi pari jakkaraa etemmäksi pöydästä ja kehoitti heitä istumaan.
He istuutuivat, ja Isan katse kohosi laen korkeuteen. Hän näki tukevat orret, mutta niiden yläpuolella kaikki häipyi hämärään.
– Maistakaa ja pitäkää hyvänänne! kookkaampi vartija kehoitti ja osoitti pöytää, minkä jälkeen hän kumppaninsa kanssa vetäytyi sivulavitsalle istumaan. Kumpikaan ei laskenut asetta kädestään.
Peräpöydälle oli siististi katettu ateria. Siinä oli kattila, josta uhosi tuoreen lohikeiton ruokainen tuoksu, siinä oli leipää ja voita ja suolaa, kaksi valkoista, käytöstä säröillyttä posliinilautasta, kaksi taitavasti vuoltua puista lusikkaa ja niinikään kaksi puista haarukkaa. Toinen vartija katsahti asetelmaa ja läheni sitten.
– Puukkonne ovat tässä, hän sanoi ja veti taskustaan Isan ja Antin veitset tuppeineen.
Isa oli jo hetken koettanut vapautua lumouksesta, jonka laakson yllätykset olivat synnyttäneet. Ruoka auttoi hänet tasapainoon. Hän pyörähti jakkarallaan, näki lieden äärellä valkomekkoisen, korkeapäähineisen kolttavaimon, joka kai oli toiminut kokkina, ja kurkisti kattilaan. Sitten hän sanoi puoliääneen Antille, äänessään kevyt ja huoleton sävy:
– Oli miten oli, mutta tätä tauroa kannattaa maistella. Aletaanpas pistellä.
Ja kaikesta jännityksestä ja lumouksesta huolimatta ateria maittoi mainiosti. Kun he olivat lopettaneet sen, kolttavaimo kevein askelin sipsutteli pöydän luo ja korjasi tähteet ja astiat. Antti katsoi kiinnostuneena hänen korkeaa, punaista päähinettään, jossa oli keltaista ja valkoista koristusta. Tähän asti hän ei erämaassa ollut nähnyt kansallispukuisia kolttia. Ne harvat, joita he olivat kohdanneet, olivat muistuttaneet äveriäämpien seutujen kerjäläisiä, yllään jostakin etelästä saatuja, paikattuja ja rikkinäisiä rääsyjä. Tämä hiljainen, valkomekkoinen ja korkeapäähineinen vaimo soveltui hyvin omalaatuiseen pirttiin.
Isa, tietoisesti taistellen lumoa vastaan, sytytti piippunsa ja kääntyi tarkastelemaan suurtupaa, mutta Antista tupakoiminen tuntui täällä oudolta ja luvattomalta kuin kirkossa. Hän oli juuri keksinyt honkaseinistä, niille ripustettujen aseitten ja tarvekalujen lomasta, joitakin omituisia piirroksia, kun tuvan ovi kävi ja eilinen vanhus, kookkaana, rauhallisena ja vähäliikkeisenä, astui sisään tupaan, joka nyt oli hänen jykevän olemuksensa oikeana taustana.
Ratkaisu tulisi nyt.
– Hyvää huomenta! vanhus toivotti syvällä ja sointuvalla äänellään. Hän käveli verkkaisesti pitkän pöydän taa ja istuutui puuveistoksin koristettuun, korkeaselustaiseen tuoliin.
Isa ja Antti olivat vastanneet puoliääneen hänen tervehdykseensä ja vaistomaisesti nousseet. Nyt he istuivat vastapäätä ja koettivat vaivihkaa lukea kohtalonsa vanhuksen liikkeistä ja ilmeistä.
Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Oikea käsi haroi hitaasti valkoista partaa sormien soluessa kiiltävien hiusten lomitse. Vartijat olivat hiljalleen siirtyneet lähemmäksi ja kolttavaimo kadonnut.
– Nyt voimme puhua, vanhus sanoi ja laski jäntevät, suonikkaat kätensä pöydälle.
Hän puhui tyynesti ja hillitysti, eikä hänen sävyssään erottanut mitään uhkaa. Siitä huolimatta sekä Isaa että Anttia kouristi pelko. Ellei olisi ollut mitään pelättävissä, heitä ei olisi vangittu, ei vartioitu eikä istutettu tällaisissa käräjissä.
– Teidät molemmat, vanhus jatkoi ja hänen äänensä nousi hiukan, – on tavattu hiiviskelemästä tässä laaksossa, jossa vieraita ei suvaita. Te olette – niin sanoi tämä nuori mies – helmenetsijöitä ja kullanhuuhtojia. Se on, luvalla sanoen, monien kehnojen miesten ammatti, jotka käyttävät sitä tihutöittensä verhona. Ja vain kurja uteliaisuus, niinkuin tämä nuori mies sanoi, houkutteli teidät tänne laaksoon sen uudisasukkaita etsimään. Olitte nähnyt lehmät ja päättelitte oikein, että täällä täytyi olla ihmisiäkin. Te löysitte tämän asutuksen, jota ei vielä kukaan kutsumaton vieras ole löytänyt. Mutta sanon, ettette hyödy löydöstänne mitään.
Hän teki jyrkän liikkeen ja vaikeni.
Isa yskäisi ja ryhtyi puhumaan molempien puolesta.
– On totta, että tulimme tänne uteliaisuudesta, mutta mitään muuta tai pahaa tarkoitusta meillä ei ollutkaan. Löysimme tämän laakson, näimme lehmät, ja lopun tiedätte. Emme osanneet aavistaa mitään, mitä olemme täällä kokeneet. Emmekä luonnollisesti tienneet, ettei täällä suvaita vieraita, minkäänlaisia vieraita. Mutta me olemme rehellisiä miehiä. Jos läsnäolomme täällä on pahaksi, sallikaa meidän poistua. Kun saamme varusteemme ja aseemme, me lähdemme oitis, eikä kukaan ole kuuleva huuliltamme ainoatakaan sanaa, joka ilmiantaisi tämän ihmeellisen asutuksen. Siitä voimme antaa kunniasanamme.
Isa innostui puhuessaan ja nousi seisomaan. Mutta tyyni vanhus viittasi hänelle kädellään. Isa istuutui. Vanhus jatkoi, ja hänen äänessään oli hiukan kiihkeää ja katkeraa sävyä.
– Aivan niin. Te lähdette täältä, mutta niin kuin minä tahdon ja käsken. Minulla ei ole mitään velvollisuutta selittää toimiani kenellekään, mutta koska te kuitenkin näytätte rehellisiltä miehiltä, haluan sen tehdä.
Hän piti tauon ja jatkoi sitten matalalla, muistelevalla äänellä:
– Kaksi kertaa vieraat ovat kavaltaneet sukumme elannon. Ja minä olen vannonut, ettei se tapahdu kolmatta kertaa, jos vain voin sen estää. Mikään ei minua kavahduta, ei minua eikä niitä, jotka täällä ovat kanssani.
Sanoissa soi teräksinen tahto. Vanhuksessa oli sokeaa ja jäykkää kiihkomieltä.
– Niin pitkälti kuin tiedämme, sukumme on elänyt ja asunut ylämaissa, mutta täälläkin, näissä isännättömissä erämaissa, jo kolmas polvi ahertaa. Tämä on kolmas talo, jossa asumme, täällä ovat kolmannet peltomme ja niittymme, jotka olemme raivanneet. Kaksi kertaa ovat vieraat, joille olemme ystävällisyyttä osoittaneet, meidät kavaltaneet, kaksi kertaa on talomme hävitetty ja meidät ajettu korpeen. Kolmatta kertaa meitä ei yllätetä – jos vain voimme sen estää. Me taistelemme ja rankaisemme. Meidän luotamme ei vieras lähde pettämään. Me taistelemme kaikestamme. Vieraalle on tuhoamisemme vain seikkailu, unohtuva pahateko, häipyvä voitto. Me rukoilemme Luojaa ja turvaamme omaan voimaan.
Vanhus keskeytti vetoavan puheensa. Sitten hän lisäsi arkisesti, mutta niin että nyt ensi kerran puheessa soinnahti uhkaus:
– Te lähdette pitkälle matkalle, te kaksi!
Nuo sanat naulitsivat sekä Isan että Antin paikalleen. Mitä vanhus tarkoitti "pitkällä matkalla"? Saattoiko hän tarkoittaa muuta kuin sitä matkaa, jolta ei kukaan enää palaa?
Kuohahtava raivo sai valtaansa Isan.
– Surmataanko meidät ilman muuta, edes nimeä kysymättä? hän huusi hypähtäen pystyyn. Vartijat nousivat ja lähenivät häntä.
– En tarvitse nimiänne! vanhus torjui jyrkästi. – En tunne teitä, ja se riittää.
– Mutta minä en halua kuolla nimettömänä, Isa karjahti. – Tietäkää, että olen Iisakki Niva, kiveliön kulkija ja rehelliseksi tunnettu, ja tässä on sisarenpoikani Antti Rovanen, alokas näillä matkoilla, joka ei yksinään mitenkään osaisi tänne tulla toiseen kertaan.
– Iisakki Niva! vanhus kertasi itseksiin. – Ehkä olen kuullut nimen, ehkä en. En tiedä teistä kummastakaan mitään. Ja nimet eivät muuta ratkaisuani.
– Eikö sekään, että Antti pelasti taloonne kuuluvan tytön karhun kynsistä?
Vanhuksen katse painui, mutta hän pudisti päätään.
– Ei sekään. Se oli vain sattuma. Vieraat pois! se on ohje.
Isa istuutui. Hän tunsi hiestyvänsä. Hänellä oli vastassaan visainen tahto, hän tiesi sen, ja oli vain heikko mahdollisuus, että he voisivat välttää kohtalon, jota heille valmisteltiin. Antti oli kuin unessa. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut uskoa siihen, mitä heidän ympärillään tapahtui, vaikka suurtalon uhkaava olemus painosti ja lumosi. Toista olisi ollut, jos rosvot olisivat aikoneet viedä heidän henkensä. Se olisi tuntunut luonnolliselta. Mutta että heidät tuhottaisiin tässä vakaassa ja vauraassa talossa, se tuntui hänestä uskomattomalta.
Sitten vanhus hymähti katkerasti.
– Olette muuten käsittänyt minut väärin. Kun sanoin, että lähdette pitkälle matkalle, tarkoitin sitä enkä mitään muuta. Ellei olisi sattunut sitä karhujuttua ja ellette olisi taatusti suomalaisia, tuomionne olisi hyvin lyhyt. Nyt annan teille mahdollisuuden. Ehkä se ei ole suuri, mutta mahdollisuus se kuitenkin on. Teidät viedään erämaahan, kaukaiseen paikkaan, teille palautetaan hiukan varusteita ja aseita, ja sitten voitte koettaa löytää omille asuinpaikoillenne parhaanne mukaan. Helppoa se ei ole, mutta siinä on sittenkin onnistumisen mahdollisuus. Enempää en voi. Olen mennyt pitemmälle myöntyväisyydessä kuin valani ja turvallisuutemme oikeastaan sallivat. Tämä on päätökseni. Te lähdette aivan heti. Nämä miehet saattavat teitä.
Isa ja Antti käsittivät, että tuo päätös oli peruuttamaton. Se oli julma ja kova, mutta samalla venyvä ja lievä. Se oli niitä keinoja, joita epätoivoiset miehet keksivät erämaassa.
Mutta vanhemman miehen mielenkuohu purkautui taas pian ilmoille. Isa löi nyrkkinsä pöytään ja huusi omaa ja Antin nimeä, vakuuttaen rehellisyyttään ja kunniallisuuttaan.
Vanhus viittasi kärsimättömästi. – Ei hyödytä huutaa. Päätös on tehty. Eliel, kutsu Ruut tänne. Hän saa huoltaa eväänne. Te lähdette aivan pian.
– En ole nähnyt Ruutia koko aamuna, pitkä vartija vastasi.
– Et koko aamuna? Missä hän sitten on? Aaro?
– Minäkään en ole nähnyt, toinen vartija epäsi.
– Mitä ihmettä tämä merkitsee? Kysy kolttanaisilta, Eliel.
Nuori mies poistui tuvasta, mutta ilmoitti palatessaan, etteivät koltatkaan tienneet Ruutista mitään. Isa kuunteli tarkasti. Ruut! Tuo nimi toi mieleen koko joukon muistoja joen vartisen mellan asennosta.
Kun Ruutia ei kaikesta tiedustelusta huolimatta löydetty, isäntä antoi määräyksen kolttanaisille eväitten varustamisesta. Hän itse ja vartijat jäivät vankiensa luo.
Isa ja Antti istuivat tylsinä ja tahdottomina. Vain puoleksi tajuten Antin katse kierteli omituisia piirroksia, joilla seinähirret oli viirottu, mutta hän ei jaksanut erottaa niitä selviksi kuvioiksi.
Näinkö hänen erämatkansa loppuisi? Heidät vietäisiin ehkä jonnekin Kuollan kulmaan ja jätettäisiin heikosti varustettuina armottoman luonnon hoiviin. Hän ei voinut estää mieleensä tulvahtamasta kuvaa kaukaisesta, turvallisesta kaupungista... ja Irmasta, joka oikutteli ja teeskenteli, mutta joka saattoi olla niin hellä ja herttainenkin. Ja tuo erämaantyttö... kultakutrinen tyttö... kuinka kaukana sellainen suloinen ilmestys tuntuikaan olevan odotettavista kauhuista!
Sitten kuului eteisestä hälinää, ovi avattiin ja kokonainen ihmisjoukko työntyi sisään. Vanhus, joka oli vaipunut nojaamaan tuolinsa korkeaan selustaan, kavahti kerkeästi, ja hänen silmiinsä tuli terävä ilme.
Antti hätkähti rajusti. Kaksi tulijaa hän oli tuntenut, ensimmäiset. Toinen niistä oli hänen karhun käpälistä pelastamansa nuori nainen, toinen... niin, se ei saattanut olla muu kuin se sääskiverkkoinen, kultakutrinen tyttö, jonka hän oli nähnyt ääreensä kumartuneena tuolla kaukana joen rannalla!
Sanna! Se oli Sanna, hänen erämaantyttönsä! Hälinä hiljeni heti, mutta tulijain katseet kertoivat ilosta heidän tavatessaan vangit ja näiden vartijat.
– Mitä tämä merkitsee? Miksi palasitte? Ja missä olet ollut, Ruut?
Vanhuksen kysymykset kajahtivat tiukkoina ja tylyinä. Nuori nainen lähestyi arkaillen, mutta hänen äänensä oli luja kaikessa kunnioittavuudessaan.
– Aaretti-isäntä, minä tunsin tämän nuoren miehen ja sain tietää yöllä vanhemmastakin. Me olemme heidät tavanneet, Sanna, Paavo, Jaakko ja minä.
Isäntä katsoi häntä kylmästi. Lihaskaan ei värähtänyt hänen kasvoillaan.
– Entä sitten?
– Sitten... sitten päätin ilmoittaa heille asiasta... koska he olivat nämä tavanneet... he voivat kertoa ja todistaa, sillä minä pelkäsin... pelkäsin, että...
Hän ei lopettanut lausettaan. Isäntävanhus jyrähti:
– Että heidät ajetaan laaksosta niinkuin vieraat ja kiertolaiset on päätetty ajaa! Tyttö, olet tehnyt pahasti. Mutta päätökseni ei muutu. Eihän merkitse mitään, vaikka olettekin tehneet näille hyväntyön. Sellaisen palkaksi meidät on ennenkin kavallettu. Olen päättänyt, että heidät viedään kauaksi erämaahan.
– Pidän näitä miehiä rehellisinä ja kunniallisina, Paavo virkahti jäykästi. – Uskoisin, että heihin voidaan luottaa. Mutta... en voi vastustaa tuomiota, joka on aikaisemman päätöksemme mukainen.
Antti loi kiitollisen katseen tyttöihin ja miehiin. Paavon tunnustus lievitti hänen katkeruuttaan, mutta suurinta iloa hänelle tuotti Ruutin ripeys, jolla tämä oli yrittänyt pelastaa heidät, ja toisten aulius rientää heidän turvakseen. Hän katseli Sannaa sumein silmin ja koetti kuvitella hänen päänsä ympärille sääskiverkon. Nyt sitä ei ollut.
Isa oli ikäänkuin vaistonnut, ettei lisäväen saapuminen muuttaisi heidän kohtaloaan. Hän katseli ylpein ja pilkallisin ilmein ympärilleen ja oli tarkastelevinaan sivuseinälle ripustettuja aseita. Mutta äkkiä hänen katseensa terästyi, ja kenenkään estämättä ja ehtimättä estää hän harppasi seinän vierelle ja tempasi käteensä lyhyen, isoreikäisen karhupyssyn. Hän silmäsi kiihkeästi siihen, käänteli sitä ja päästi iloisen ulvahduksen. Oli jotakin juhlallisen ilkkuvaa hänen käynnissään, kun hän läheni pöytää ja laski ottamansa aseen sille.
– Eikö tämä, hän kysyi korkealla ja tiukalla äänellä, eikö tämä ole Pekka Huuhkan karhupyssy?
Vanhuksen silmät revähtivät suuriksi, kun hän kuuli Isan sanat.
– Mistä olet sen tietävinäsi? hän mutisi matalasti.
– Minäkö en tuntisi! Isa huusi. – Minäkö en tuntisi tätä asetta, jolla Pekka on toisenkin karhun kellistänyt ja joka kerran minunkin henkeni pelasti, minun ja Pekan. Pekka oli kompastunut lumessa, minun pyssyni ei lauennut, ja silloin sain käteeni tämän oivan aseen, karhu kellahti ja omin käsin vedin tähän tuon piirron, jatkoksi entisille ja karhuluvun muistissa pysyttämiseksi!
Hän osoitti sormellaan leveää ja syvää piirtoa pyssyn tukissa, ja hänen silmänsä tuikahtelivat ilkikurisesti ja iloisesti. Hän heitti erääseen pöydälle, istahti rennosti jakkaralle ja purskahti kaiken juhlallisen jännityksen jälkeen sopimattomalta kuulostavaan, karkeaan nauruun.
– Voi mettähinen sentään! Tuossa on Pekan peruja, jotka tunnen kuin omani. Ja jos Pekka-vainaja kelpaa minun ja Antin takaajaksi, niin tuskinpa siitä päätetystä pitkästä matkasta mitään tulee. Tässä on käteni! Sinä olet Pekan veli, niin totta kuin nimeni on Iisakki Niva, sinä olet Aaretti Huuhka ja minä olen velivainajasi parhain eräkumppani!
Hän ojensi kätensä pöydän yli vanhukselle. Tämä oli laskenut käden silmilleen niinkuin liiallinen äkillinen valo olisi hänet sokaissut. Mitään muuta liikettä hän ei tehnyt.
– Iisakki Niva... Iisakki Niva! hän toisteli muistutellen mieleensä.
– Isaksi Pekka minua nimitti niinkuin muutkin ovat nimittäneet.
Hän seisoi ja odotti käsi ojennettuna. Vanhus laski kämmenensä pöydälle ja nousi. Hänen silmissään näkyi hämmennystä ja iloa.
– Paljon vanha tietää, vaikka ei kaikkea heti muista, hän sanoi kuin pahoitellen ja ojensi jäntevän kätensä erämiehelle. He puristivat lujasti toistensa kättä. Selityksiä ei tarvittu. Isa kuuli takanaan pari vaimeaa huudahdusta ja kolahduksia, kun vartijain aseet lensivät seinävaarnoihin.
Kaikki oli hetkessä muuttunut, ja kun Antti tajusi olevansa valveilla, hänestä tuntui kuin kuvottavasta unesta heräämiseltä.
Hän näki Aaretti-isännän kiertävän pöydän taitse, lähestyvän häntä ja ojentavan hänelle kätensä. Kouraisu tuntui tavattoman raskaalta ja tiukalta. Ja seuraavana hetkenä hän tunsi olevansa oudon suurtalon vieras, jota kaikki tungeksivat kattelemaan ja tervetulleeksi toivottamaan. Nuo isot, jättimäiset miehet puristivat hänen kättään niin että kipu melkein nosti kyynelet silmiin.
Ja sitten hän näki edessään Sannan, kultakutrisen erämaantyttönsä. Hieno, aavistuksenomainen hymy väikkyi tytön huulilla, niinkuin silloinkin, kun hän oli tytön nähnyt mellalla.
– Tässä on tyttäreni Sanna, Aaretti Huuhkan ääni jyrähti lähellä Anttia. – Tehän tunnettekin jo toisenne, hänhän se tohtoroi sinut siellä joen varrella.
Antti tunsi hämminkiä ja avuttomuutta noiden kirkkaitten, levollisten silmien katsoessa häneen. Nyt hän ymmärsi auttajiensa salaperäisyyden joen rannalla. Hänen olisi tehnyt mieli kaunopuheisesti kiittää tyttöä, mutta nyt hän sai soperretuksi vain muutamia sanoja, hän, Antti Rovanen, joka ei alamaissa ollut hämmentynyt minkäänlaisessa seurassa eikä tilanteessa. Mutta tyttö ei hymyillyt hänelle pilkallisesti, ja Antti tunsi jotakin turvallista, vakaata ja varmaa huokuvan hänen olemuksestaan ja jykevästä, avarasta tuvasta. Lämmin kodikkuuden tunne ailahti hänen sydämessään.
Sitten Ruut tuli hänen luokseen kevein ja sievästi arkailevin askelin.
– En vielä ehtinyt kiittää teitä, tyttö sanoi, ja hänen ruskettuneille kasvoilleen levisi hiukan punaa. – Olen kyllä karhuja nähnyt, mutta en näin vihaista enkä näin läheltä.
Antti aikoi vastata, kun Aaretti Huuhka naurahti leveästi.
– Kiitä vain poikaa, hän kehoitti. – Hän tappoi karhun puukolla, ja sievästi se kävikin, yksi ainoa pisto vain. Tietysti siinä oli onnea, mutta – onni on hyvä ominaisuus näillä main.
Antti otti vaitonaisena vastaan niin nuoren naisen kiitokset kuin vanhuksen leikkipuheen, mutta taaskin hänellä oli lämmin tunne siitä, että huolimatta väärinkäsityksestä, joka oli uhannut lähettää heidät kauas tuntemattomaan erämaahan, tämän talon ihmiset pitivät hänestä hänen itsensä ja ehkä sattuman suosiman tekonsa takia. Hän koetti hymyillä huolettomasti.
– Missä lienee se penikka?
– Se on tuolla alhaalla pienessä aitauksessa, Ruut vastasi. – Emon nahka on kuivamassa orrella. Sehän kuuluu teille. Siitä saatte lattiamaton, kun palaatte etelään, vaikka eihän sellainen kesänahka parhaimpia ole.
– Etelään? Antti torjui. – Tuskinpa palaan sinne pitkiin aikoihin.
Tytöt kiiruhtivat askareilleen, ja Antti katsoi heidän joustavaa, äänetöntä käyntiään, jossa oli rytmiä ja suloa ja jollaista ei milloinkaan saavuta se, joka oppii askelensa sivistyksen raivatuilla valtateillä. Jänkien tikkatiet, metsäpolut ja kiviset kurut opettavat omilleen tuollaisen käynnin.
Isa ja Antti, joita Eliel ja Sanna olivat opastaneet, palailivat kurulaakson peräsoppeen tekemältään taivallukselta. Koko päivän he olivat käyttäneet tutustuakseen salaperäisen laakson asutuksen jokaiseen loukkoon.
Aurinko oli lännessä, ja kurun itäinen seinämä hohti sen kuumassa valossa, mutta läntinen sinersi syvässä varjossa. He olivat käyneet useitten kilometrien päässä, siellä missä pahtaseinät yhtyivät ja missä ryöppyisä puro syöksyi tunturien huimaavasta korkeudesta. He katsoivat erämaanasumusta takaapäin. Nyt, kun he olivat nähneet rakennuksen kokonaan, heidän ihmetyksensä vain kasvoi. Ilmeisesti oli tuntematon rakentaja pitänyt esikuvanaan ristikirkkoa. Rakennus oli ristin muotoinen, kuitenkin niin, että tuo pilarien kannattama eteiskatos vastasi yhtä sakaraa, eivätkä rakennuksen jyhkeän mahtavat piirteet olleet menettäneet ensinäkemän tehoaan nytkään.
Veljeksistä vanhin ja pisin, Eliel, ei ollut sanallakaan viitannut tuon rakennuksen omituiseen muotoon eikä siihenkään, että tuollainen kiveliön mitoin ottaen jättimäinen rakennus oli kohotettu tähän syrjäiseen kurusoppeen. Antti ei ollut lopulta enää malttanut olla kysymättä, ja silloin Eliel oli tyynesti vastannut, että hänen isänsä kyllä kertoisi siitä. Antti, vaikka paloikin malttamattomuudesta, ei toistanut kysymystään, sillä näissä erämaanihmisissä oli luontaisen hilpeyden ja ystävällisyyden ohella myöskin synnynnäistä arvokkuutta, jota ei sopinut ahdistaa.
Itsessään asutus ei ollut suuri. Väkeä oli kaikkiaan seitsemän henkeä, isäntä Aaretti Huuhka, hänen kolme poikaansa, Eliel, Paavo ja Jaakko, hänen tyttärensä Sanna sekä heidän ystävänsä Ruut, jonka sukunimi oli norjalainen Hansen, ja Aaro Niemi, sama, joka oli ollut Isaa ja Anttia yhdessä Elielin kanssa vartioimassa. Antti ei tiennyt tarkemmin näiden suhdetta taloon ja varoi tarkasti sitä kysymästäkin. Lisäksi oli joukko luotettavia kolttia.
Kaikki muu, paitsi Huuhkain asuma päärakennus, viittasi tavalliseen, hyvinvoipaan uudisasutukseen, joita näissä erämaissa oli ollut ennen, mutta jotka levottomina aikoina olivat hävinneet. Metsästys ja poronhoito olivat Huuhkain päätehtävänä, mutta heillä oli myöskin kuusi seitsemän valkorotuista lehmää, samoja, jotka Antti oli keksinyt tunturilta, toisinaan enemmänkin, vähän ohrapeltoa, perunamaata ja kasvitarhaa. Mehevistä ja rehevistä niityistä ei avarassa "seitsemän tunturin laaksossa" ollut puutetta.
Vain kurulaakson äärimmäisen suojainen, piiloinen ja vaikeapääsyinen asema saattoivat selittää tämän uudisasutuksen säilymisen kaikkina ja yhäkin jatkuvina kireinä vuosina. Jo pääsykin seitsemän tunturin laaksoon oli tuskastuttavan hankala, mutta sinne päästyäkin oli asuttu kuru vain sattumalta löydettävissä. Huimaavat pahtaseinät suojasivat asumusta näkymästä lähimmille tuntureille, ja kurun matalassa avopäässä oli taas metsää riittävästi sulkemaan näköalan tunturilaakson kaukaisemmille keroille ja paljuille. Ja savukin, joka saattoi olla ilmiantajana, häipyi usein yllä leijailevaan autereen. He olivat keskustelleet laakson löytymisestä.
– Lehmät! Eliel ihmetteli. – Tosiaankin niistä voi olla vaaraa. Se asia on järjestettävä. Nyt toistaiseksi emme uskalla viedä niitä aukeille niityille. Vihreää ruohotaustaa vasten valkeat lehmät näkyvät kyllä kauaksi.
– Ja ohra kypsyy ja perunat kasvavat? Isa tiedusti.
– Aina se ei ole varmaa, Sanna naurahti. – Toisinaan emme saa maasta mitään. Halla vie elokuussa ja voi viedä aikaisemminkin, vaikka tämä rinne on ylävä ja suojaisa. Mutta meillä on porotokka laakson ulkopuolella, eikä metsästä ja vedestä riista tunnu loppuvan.
Antti ei uskaltanut Sannaa paljon puhutella. Eliel miellytti häntä suuresti. Hän oli hiljainen ja harvapuheinen kuten yksinäisyyteen tottunut erämies ainakin, mutta tuntui siltä kuin hänen vaiteliaisuutensa olisi ollut puhuvampi ja merkitsevämpi kuin jonkun toisen sanat, ilmeikkäämpi ja rikkaampi vivahduksista. Ja hänessä oli jotakin, mikä sai Antin ajattelemaan kaupunkia ja sivistystä, jotakin, mikä oli muuta kuin luontaista hienoutta ja jaloutta, jokin häive opillista sivistystä, jota ei juuri voinut odottaa tapaavansa täällä.
– Oletteko käynyt Suomessa? Antti kysyi Elieliltä. Erämies naurahti tyynesti.
– Jos tarkoitatte, olenko käynyt rajan toisella puolella, niin olen kyllä montakin kertaa, mutta jos tarkoitatte Suomella sivistynyttä asutusta, kaupunkia taikka sellaista, niin en. En ole milloinkaan ollut suomalaisessa kylässä tai kaupungissa, en oikeastaan missään kylässä taikka kaupungissa.
Antti ei osannut sanoa, miksi tämä tunnustus tuntui hänestä mahdottomalta. Mutta tietystihän siihen täytyi uskoa. Miehen levollinen ja kirkas katse ei tiennyt mitään valheesta. Eikä siihen olisi ollut mitään syytäkään. Erämaa oli siis muovannut tällaisen luontevan kohteliaan miehen, jonka käytös oli samalla pakoton ja hillitty.
Jatkettaessa matkaa jylhää asumusta kohti Eliel ja Sanna kertoivat kyselemättä yhä lisää. Ruut oli heidän sanojensa mukaan puoleksi norjalainen, puoleksi suomalainen. Hänen äitinsä oli ollut suomalainen, isä pienen Jäämeren-purren kapteeni. Äiti oli kuollut varhain ja isän kuollessa tyttö jo oli Aaretti Huuhkan kasvattina, jonne, ystävänsä luo, merikapteeni oli hänet ajoissa toimittanut, kun hänellä ja hänen vaimollaan oli vain kaukaisia sukulaisia etelässä. Aaro Niemi oli taas Huuhkain aikaisemman naapurin poika – jos naapuriksi saattoi sanoa sellaista, jonka talolle oli matkaa viidettä peninkulmaa. Heidänkin talonsa oli tuhottu, ja isänsä kuollessa orpo Aaro jäi niinikään Aaretti-isännän kasvatettavaksi yhdessä hänen omien poikiensa kanssa.
Maittava ilta-ateria oli syöty suurtuvassa, sääsket oli palavin katajoin savustettu ulos, ikkunat oli suljettu ja vietettiin valoisaa iltaa auringon painuessa näkymättömiin syvän kurun yltä. Miehet tupakoivat vaitonaisina.
– Nyt voimme näyttää vieraillemme tämän talon suojat, Aaretti-isäntä sanoi. – Rakentajia itseään ja meitä lukuunottamatta ei kukaan ole vielä sitä kauttaaltaan nähnyt. Jotkut luotettavat koltat tietävät kyllä tien, mutta hekään eivät ole olleet muualla kuin tässä tuvassa. Uskon, että tässä talossa on katsomista kaukaisillekin vieraille.
Talon väki solui verkalleen isoon eteiseen, ja Aaretti avasi portaitten alla olevan oven. Antti ja Isa pysähtyivät kynnykselle epäröivinä ja ihmeissään. Huone oli yhtä avara kuin suurtupa, se oli autio eikä sen peräseinällä ollut ikkunoita, mutta molemmilla sivuilla tulvi korkeista ja kapeista kaari-ikkunoista valoa sillalle ja huoneen alaosaan.
Keskellä takaseinää oli valtava honkapuinen risti. Sen edessä oli paksuista lankuista rakennettu laitos, joka korokkeelta yleten vaikutti alttarilta. Kokonaisuus oli karu mutta harras ja vaikuttava. Ja kun Antti ja Isa silmäsivät seiniä, he havaitsivat niiden olevan aivan täyteen veitsellä uurrettuja kuvioita, jotka hahmottuivat erikokoisiksi risteiksi. Sakarain takaa kohosi ikäänkuin tulenliekkejä. Joukossa oli myös palavia sydämiä ja hartaasti muovattuja käsiä, jotka näyttivät ylentyneen rukoukseen. Ja näiden kuvien keskitse, taitse ja ylitse luikertelivat omituiset hennot kasvit, ehkä unessa nähdyt, ja niiden pitkulaiset lehdet ja nuokkuvat liljamaiset kukat taipuivat mitä viehättävimpiin asentoihin. Aineena oli ollut jäykkä, halkeillut honka, välineenä vain terävä veitsi, ja kuitenkin tuossa karussa tekotavassa oli hartautta ja hienoutta, joka ihmetytti. Ja kun Antti pääsi täysin käsittämään, kuinka laajat pinnat oli täten kirjailtu, hän tunsi syvää kunnioitusta myöskin tuntemattoman taiteilijan uurautta ja sitkeyttä kohtaan.
– Tämä on kirkkomme, Aaretti huomautti.
He seisoivat hetken erämaan omituisessa temppelissä ja palasivat sitten eteiseen. Kolmas ovi avattiin, ja Antti näki taaskin avaran tuvan, joka oli muuten autio paitsi että ne sinne oli koottu joukko kaikenlaisia tarvekaluja.
– Emme tarvitse rakennusta kokonaan, isäntä selitti. – Tämä tupa on jäänyt puolitekoiseksi, siinä ei ole uunia ja siten se on meillä pelkkänä varastohuoneena. Mutta noustaan yläkertaan.
He lähtivät kapuamaan pitkin tukevia ja leveitä portaita, jotka puolivälissä yhtyivät ja kääntyivät. Yläkerran huoneissa oli täydelleen toinen sävy. Useimmat olivat pieniä, viihtyisiä ja kodikkaita, ja ne olikin tarkoitettu pelkiksi asuinhuoneiksi. Avattuaan erään oven Aaretti Huuhka antoi vieraittensa mennä edellä. Pitkä ja matala ikkuna valaisi tyhjiä hirsiseiniä, kalustoa ei ollut lainkaan, vain nurkassa oli taas puinen risti, kuitenkin paljon pienempi kuin alhaalla. Mutta seinät olivat sananmukaisesti peitetyt kirjailuilla. Palavien ristien rivit muodostivat neliöitä ja neliöt olivat täynnä rukoilevia käsiä, joiden koko ja muoto vaihteli. Sormien asento oli kaikissa hiukan erilainen. Oli niinkuin toiset sormet vain arkaillen olisivat pyrkineet ristiytymään, ne kun taas toisissa veistoksissa olivat epätoivoisesti puristuneet palavaan ja kiihkeään rukoukseen. Nurkassa oli liesi ja sen vierellä sillalla vanha kauhtunut ja kulunut karhunnahka.
– Tämän talon rakentaja asui ja nukkui tässä, tuolla karhuntaljalla, Aaretti sanoi hiljaisesti. – Hän nukkui tässä huoneessa yli kolmekymmentä vuotta.
– Kuka ja mikä hän oikein oli? Antti ei malttanut lopuksi olla kysymättä.
– Odotahan, nuori mies. Katsotaan ensin ja kerrotaan sitten. Ymmärrät paremmin.
Muut huoneet olivat nykyisin talonväen asuinhuoneina, ja niiden yhteisenä somistuksena ja omituisuutena olivat seinäpiirrokset. Mutta edellisten huoneitten aiheet, ristit, sydämet ja varsinkin rukoilevat kädet, eivät enää esiintyneet täällä. Oli niinkuin veistäjä olisi tahtonut päästä omista kiduttavista ajatuksistaan, jotka pakottivat hänet veistämään armon ja uskon tunnuksia, ja viehättynyt hetkeksi kauniiseen ympäristöönsä.
Sannan ja Ruutin huonetta sanottiin Kukkakamariksi, ja sillä olikin oikeus tuohon nimeen, sillä sen vankat hirsiseinät kukkivat talvet ja kesät, syksyt ja keväät kaikkia tunturimaan kukkia, sellaisia, joita Antti ei lainkaan tuntenut – niin eläviä, sattuvia ja tarkkoja kuin nuo puukolla veistetyt piirrokset olivatkin. Hän tunsi sieltä kulleron ja rentukan, kielon ja metsäntähden ja pitkän horsman; useimmat olivat outoja, mutta luontaisen viehkeitä ja sulavia. Tekoaineessa, hirressä, vastaan sattuneet oksatkaan eivät olleet haitanneet tekijää, kai taltalla hän oli veistänyt niiltä paikoin, ja somat kaarreviivat jatkuivat katkeamattomina oksien yli.
Hilpein oli ehkä sittenkin Elielin ja Aaron huone. Sen punertavia seiniä kirjavoivat lukemattomat oravat, jänikset, ketut, näädät, kärpät, sopulit, pikkulinnut, pöllöt ja havukat. Pirteät eläinkuvat liittyivät toisiinsa, muodostivat hauskoja ryhmiä, ja jokaisesta viivasta, asennosta ja ryhmityksestä kuvastui tekijän tuntemus, rakkaus kuvattaviin sekä järeä, vilpitön huumori, jollaista ei olisi voinut aavistaakaan rukoilevain kätten jälkeen.
Mutta taiteilijan luomispakko ei ollut pysähtynyt näihinkään. Antti tarkasteli ihastuneena yksinkertaisia, mutta sirosti koristettuja jakkaroita, pöytiä ja kaappeja, joita oli yläkerrassa. Niissä oli kuvattu kokonaisia eläinsatuja, siellä oli ahmanpäitä, irvistäviä susia, leppoisia karhuja ja joitakin ihan erinomaisia hirven- ja poronpäitä. Myöskin porraskaiteet ja niiden päätypylväät oli veistoksin, kaunisteltu.
Huone, joka kuului Aaretti-isännälle, oli kalustukseltaan kaikista karuin, mutta Antti pani hämmästellen merkille kaksi pitkää hyllyä, jotka olivat täynnä arvokkaasti ja lujasti sidottuja kirjoja. Nyt hän alkoi käsittää, mistä oli peräisin näissä erämaaneläjissä se sävy, joka oli häneen ja Isaan vaikuttanut erämaahan sopeutumattomalta. Epäilemättä nuo kirjat olivat muutakin kuin koristuksia, varmasti niiden sisällystä oli tutkittu pitkien talvipäivien verkkaan soluessa, tutkittu ja niiden henki omaksuttu.
Viimeksi he nousivat tornihuoneeseen. Sen keskellä oli liesi ja kalustuksena vain muutamia matalia jakkaroita, koristeltuja ja veistettyjä niinkuin melkein kaikki muutkin huonekalut. Mutta vain vaivoin Antti saattoi pidättää kummastuksen huudahduksen keksiessään seinän viereltä vähäisen vanhanaikaisen pianon sekä nähdessään vaarnoissa riippuvan viulujen ja kai muidenkin soittokoneitten koteloita. Oliko tämä jonkinlainen musiikkihuone – kiveliössä? Mutta Antti ei kysynyt mitään.
Näköala huoneen neljälle suunnalle avautuvista ikkunoista oli tenhoisa. Alhaalla ryöppysi puro ja levisivät niityt, ja kahden puolen ylhäällä kohosivat tummat pahtaseinät korkeuteen.
Tämä oli ihmeellinen rakennus, ihmeellinen rakenteeltaan, ihmeellinen koristeiltaan ja ihmeellinen kaikkineen. Ja tämä jylhä, jättiläisten puhdetyöltä vaikuttava rakennus kätki karkeitten seiniensä sisään kokonaisen aarreaitan välittömän tenhoavaa taidetta. Oli tarvittu vuosikymmenien ajat, ennenkuin nuo piirrokset oli saatu uurretuksi kuivaan, sitkeään puuhun, joka ei oikeastaan soveltunut tällaiseen tarkoitukseen. Antti koki äkkiä kipeän tunteen, kun hän käsitti, että nämä aarteet oli haudattu tänne erämaahan ja että ne ehkä piankin saattoivat tuhoutua arvaamattomissa oloissa.
Kun oli palattu suurtupaan, Aaretti Huuhka ryhtyi tarinoimaan. Vanhan miehen äänessä soinnahti ylpeys, mutta hänen sanansa olivat kokeneen ja kärsineen ylämaalaisen korutonta puhetta.
– Elämämme on aina ollut vaivaa ja vaaraa täällä. Seitsenkymmenluvulla isäni muutti tänne Kuollan Lappiin. En kuullut milloinkaan hänen kertovan perimmäisiä syitä. Hänellä oli tapana sanoa, että täällä erämaassa oli lähempänä Luojaa. Äiti kertoi kerran, että isä oli papiksi lukenut, mutta jättänyt sitten luvut ja lähtenyt tänne korpeen; mutta äitikään ei selittänyt tarkasti lopullista syytä. Arvelen, että hän huomasi kutsumuksen ja viran välisen eron olevan liian suuren. Hän oli päättänyt, niin hän kertoi itse, matkata niin kauaksi kuin eväät riittivät. Hän tuli keväällä, viimeisillä porokeleillä, ja siihen, missähän honkatulen ääressä söi viimeiset eväänsä, siihen tai lähistölle hän salvoi ensimmäisen kämppänsä, rakensi sitten vuosien kuluessa talon ja haki äitini vaimokseen Suomen puolelta. Se asumus oli täältä kaukana kaakossa.
– Siihen asti erämaa oli ollut vapaa. Tänne sai muuttaa kuka hyvänsä, joka uskalsi ja pystyi. Sanottiin, että keisarit olivat suorastaan käskeneet hankkimaan väkeä tänne. Mutta vähän ja hitaasti väkeä muutti. Kiveliö peloitti. Ja pelkoon on syytäkin. Ei heikko, huono eikä saamaton täältä elantoaan löydä. Aikojen kuluessa tuli korvenperkaajia sittenkin, yksin ja kaksin, ja levisi ympäri Kuollaa.
– Ja sitten alkoivat keisarit pelätä. Säikähtivät, että suomalaiset asuttavat nämä suunnattomat erämaat, asuttavat ja omanaan pitävät. Ja niin keisarit pyörsivät sanansa ja erämaaneläjiä alettiin häädellä ja ahdistella. Luvat ja lupakirjat piti olla, muuten pois.
Ei isä ollut huomannut lupakirjoja hankkia. Kovin olivat virkaherrat hänen kimpussaan, mutta kun käsky ei ole isku, kun kukaan virkaherroista ei jaksanut isää heittää tuvasta eikä tohtinut sellaista yrittääkään, niin isä oli ja eli kaikista käskyistä huolimatta, lupaili totella, lupaili kirjat hankkia ja asui talossaan. Mutta sitten kerran talvella hän löysi jängältä miehen, puolikuolleen ja avuttoman, jolta poro oli karannut. Toi hänet taloon, lämmitti ja syötteli, juotteli ja lepäytti. Ja tämä mies oli joku noita venäläisiä virkaherroja... katala ja kavala. Näki isän elannon ja kyläpaikkoihin päästyään toimitti miesjoukon häätämään. Väkivoiman edessä oli väistyttävä. Isä lähti, mutta ei pois, hän vain muutti syvemmäksi korpeen, siellä uuden elannon aloitti, uuden talon rakensi ja eli ja asui. Ja kun kerran keisarit eivät häntä ja hänen veroaan huolineet, hän osti kurjan metsäherran, heittäytyi tämän verolliseksi ja eleli rauhassa. Kukapa tiesi häntä kaivata, häntä etsiä! Metsäherra sai veron ja piti suunsa kiinni. Hän sai toisiltakin. Eivätkä metsäherran esimiehet voineet lähteä katsastamaan, sattuiko erämaassa olemaan asuvaisia, joilla ei ollut noita kirjoja ja lupia.
– Sitten tulivat sodat ja vallankumoukset. Isä oli jo kuollut. Minä hoidin taloa ja aavistin pahaa. Hyvissä ajoin katsastelin uusia asuinpaikkoja. Löysin tämän laakson, jonka vain harvat koltatkin tuntevat, se kun ei ole edes talviteitten lähistöllä. Mutta tästä kerron myöhemmin. Uumoilin tuhoa, ja se tulikin, tuli taas kavaltavan vieraan mukana. Ankara lumimyrsky oli silloin raivonnut kolme päivää, kun koirat löysivät läheiseltä tievalta melkein kuolleen miehen. Hänet tuotiin sisään ja palautettiin elämään. Pitkät ja kirjavat oli jutut miehellä, kun puhumaan kykeni, kiveliön kävijäksi itsensä esitti, onnettomuuksia sanoi sattuneen. Mies oleili talossa aikansa, sai uudet varusteet ja painui korpeen, niinkuin luulimme. Mutta hän oli talossa ollessaan nähnyt pussillisen kultahiekkaa, pienen pussin, ja se sytytti hänessä kiihkon. Hän vei sanan komissaareille ja tarjoutui oppaaksi. Miesjoukko lähti elantoamme hävittämään, ja vain onni ja Luojan apu auttoivat, että itse pääsimme pakenemaan talviseen erämaahan. Ryöstivät talon ja sen polttivat. Se oli toinen. Ja tämä on nyt kolmas, eikä turvaa ole vieläkään, nyt vähemmän kuin milloinkaan ennen.
Isa nyökkäsi päätään.
– Tuon tiedän. Olimme Pekka Huuhkan kanssa silloin hirvenajossa. Olin loukkautunut pahasti ja Pekka oli hoidellut minua jo useita päiviä, kun asennollemme saapui muuan hätääntynyt koltta ja kertoi tuhosta. En pidätellyt Pekkaa, mutta en voinut häntä seuratakaan. Silloin hän lähti yhteisen roitovalkeamme äärestä, lähti eikä palannut.
Viha ja katkeruus soinnahti Aaretti Huuhkan äänestä, kun hän jatkoi:
– Aivan niin, hän joutui väijytykseen, vangiksi ja kuoli vankina. Sen tiedämme nyt vuosien jälkeen. Ja tiedämme senkin, että joku komissaari, nimeltään Petrushka, oli lähinnä hänen kuolemaansa syypäänä. Ja nyt... nyt oli sama mies käsissämme, ja...!
Hän ei lopettanut puhettaan, vaan vilkaisi Paavoon ja Jaakkoon, jotka painoivat katseensa alas vanhuksen leimuavien silmien edessä. He tunsivat syyllisyytensä ja kuitenkin – rosvojen karkaaminen oli tapaturma, ei muuta!
– No niin, vanhus sanoi tyynemmin, – ehkä kohtaamme Petrushkan vielä kerran.
– Pekka oli oivallinen erämies, Isa virkahti. – - Jalo kerrassaan.
Vanhus myönsi.
– Sellainen hän oli eikä hän muusta välittänytkään. Eläinten retket, niiden elämän ja tavat hän tunsi, hän oli oiva ampuja, hän osasi ansat laittaa ja tiet löytää, mutta talossa hän ei viihtynyt eikä talontöihin häntä saanut houkuttelemallakaan.
Vanhus huokasi.
– Entiset erämaaneläjät häviävät. Uudisasutukset on hävitetty melkein viimeiseen asti. Kolttien kuolema sukupuuttoon on vain pienen ajan kysymys. Syrjääneistä on enää tuskin jälkeäkään. Pakkotyöleirit tulevat tilalle, ja niitä on jo tarpeeksi tuolla kiveliöitten laiteella. Metsät hakataan ja raiskataan, vuorten aarteet hävitetään muutamissa vuosissa. Tänne ei vielä ole ehditty, ja siksi uskon, että Pekka on pitänyt salaisuutensa.
– Löysikö hän kultaa? Isa kysyi yksinkertaisesti.
– Löysi. Hän sanoi tavanneensa Lapin rikkaimman kultapaikan, mutta luulen, ettei hän vielä ollut päättänyt mitä tekisi. Täällä erämaassa kulta on melkein arvotonta. Se vähä, mitä täällä tarvitaan ostaa kauempaa maailmasta, se voidaan vaihtaa nahkoihin ja lihaan. Ja rintamaille taas ei Pekan mieli tehnyt. Hänellä ei ollut kiirettä käyttää löytöään. Mutta salata hän sen tahtoi, sillä hän pelkäsi, että varma vihjekin siitä voisi houkutella rauhallisille saloille kaiken maailman väen ja levottomat roistot. Minäkin tiedän vain suunnilleen tuon löytöpaikan. Mutta me emme kaipaa kultaa... emmekä paljoa kultaa missään tapauksessa. Kukaan meistä ei halua muuttaa alamaihin, missä kullalla on voimansa ja valtansa. Täällä se ei hyödytä... täällä se vain vahingoittaisi. Tietysti, voisimme kullalla hankkia kaikki tarvikkeemme tänne, elää työttä, mutta sellainen elo tappaisi meidät. Ja jos huhu leviäisi, että meillä on kultaa, että me tiedämme missä on kultaa, samassa olisi kiveliön rauha lopussa... erämaan todelliset rikkaudet, metsät ja vesien kalat ja riista tuhottaisiin, ja kun kultarippeet olisi kaavittu, erämaa olisi autio ja kuollut. Ei, emme tarvitse kultaa... ja Luojan kiitos, Pekan salaisuus on mennyt hautaan.
Antti Rovanen katsoi läsnäolijoita. Miehet istuivat tyyninä ja välinpitämättöminä. Nuo kaksi nuorta erämaantyttöä, vierekkäin lavitsalla, olivat kuunnelleet tarkkaavina ja rauhallisina. Kulta-aarteen mahdollisuus ei kiihdyttänyt ketään. Eikä heidän välinpitämättömyytensä ollut teeskenneltyä asennetta, se ei ollut edes tulosta tietoisesta ja perinpohjaisesta harkinnasta. Se oli vaistoa ja luonnollisuutta. He eivät tarvinneet kultaa, eivätkä he himoinneet sitä edes hyödyttömäksi aarteeksi.
– Kultaa, sanoi Eliel jonkin ajan kuluttua, – voi kyllä joskus huvikseen huuhdella ja ottaa talteen sen vähän mitä saa, niinkuin otamme kiveliöstä muutakin. Ja kullanhuuhtominen voi olla yhtä rehellinen ammatti kuin mikä hyvänsä. Se on työtä ja kovaa työtä onkin. Mutta orjuutta se on heti, jos aina toivoo löytävänsä aarteen, jonka ryöstettyään voi sitten painua alamaitten huveihin ja leveään elämään.
Tuli hetken hiljaisuus. Sitten Aaretti-isäntä kohottautui ja jatkoi puhettaan.
– Tämän rakennuksen tarina on tarina kiivaasta, väkevästä verestä ja miehestä, joka koko elinaikansa katui ihmislain tuomitsematonta rikostaan. Isäni tunsi hänet, tämän talon rakentajan, ja minäkin tunsin hänet hänen vanhuudenpäivinään. En tiedä, miten hänen rikoksensa on tuomittu taivaassa, mutta minusta hän oli mies, joka oli päässyt lähemmäksi Luojaa kuin kukaan, jonka olen tuntenut tai josta olen kuullut.
– Hänen nimensä oli Kirkko-Simo, muuta nimeä en ole milloinkaan kuullut. Hänen sukunsa oli peräisin ylämaista, mutta alamaihin muuttanutta, missä sen miehistä tuli suosittuja kirvesmiehiä ja puuseppiä. Kirkko-Simon isä, jota sanottiin Kirkko-Matiksi, oli laajalti tunnettu kirkonrakentajana ja -korjaajana, ja poika, Simo, peri isänsä taidot ja tiedot. Hän kehaisi jo nuorena, että ennenkuin hän täyttää kolmekymmentä vuotta, yksi kirkko ainakin on syntynyt hänen kädestään – ja hän täytti lupauksensa, vaikka tavalla, jollaista hän ei ollut aavistanutkaan. Isältään hän peri taidot, tiedot ja sitkeyden; äidiltään, jonka sukua ei tunnettu – Kirkko-Matti oli pitkillä kiertomatkoillaan häneen tutustunut etelässä ja tuonut sieltä vaimonaan kotiin – äidiltään hän sai kiivaan, kuohahtelevan, väkevän verensä, joka suisti hänet tyynestä elämästä tänne kauaksi kiveliöön katumaan ja parannusta tekemään monien vuosikymmenien ajaksi.
– Hänen tielleen tuli rikos. Se oli suun sanomaton, käden tekemätön. Melkein jokainen toinen olisi hänen asemassaan sen joko valehdellut olemattomiin taikka unohtanut. Mutta Kirkko-Simo oli hurskas ja rehellinen. Hän ei tahtonut väärin heittää taakkaansa. Hän sortui siihen. Niin luulivat ihmiset. Mutta minä tiedän, että hän kantoi sen voitokkaasti loppuun asti.
– Olen kuullut siitä puhuttavan ylämaissa Suomen puolella. Taruna sitä pidetään, mutta totta se on, pääasiat kuitenkin. Kirkko-Simo oli voittanut omakseen naapuritalon tytön, pitäjänkuulun kauniin, mutta veren vika lienee ollut, joka vaikutti, että hän rupesi epäilemään morsiantaan ja nuorempaa veljeään. Hän ei sanonut mitään, ei tehnyt mitään. Kaikki sujui hyvin hääpäivään asti. Silloin oli ollut kaunis alkukesän sunnuntai, kun Simo ja hänen morsiamensa vihittiin kotipitäjän kirkossa, ja hääjoukko oli ollut iloinen ja hilpeä. Lähdettiin sitten häätaloon – veneillä pitkin jokea, ensimmäisessä veneessä Kirkko-Simo perämiehenä, hänen veljensä airoissa ja nuori vaimo keulassa kukkana. Muu hääjoukko tuli pitkänä venejonona perässä. Mutta ensimmäisessä nivassa, vuolaassa paikassa, häävene kaatui, kaikki kolme joutuivat veteen, kolhiutuivat alempana kiviin, ja vain Kirkko-Simon virta heitti rannalle. Vaikka apua oli lähellä, vaikka voimia ponnistettiin, ei Kirkko-Simon vaimoa eikä hänen veljeään löydetty ennenkuin illalla. He olivat kuolleet. Iloiset häät olivat muuttuneet hautajaisiksi. Onnettomuutta kummasteltiin suuresti, niva ei ollut vaarallinen ja Kirkko-Simo oli laskenut sen lukemattomia kertoja. Veneessä ei ollut vikaa, ei kukaan ollut huomannut Kirkko-Simon tekevän väärää ohjausliikettä, mutta mela löydettiin kyllä katkenneena suvannosta. Lopullista selvyyttä ei saatu, oliko mela ehkä katkennut onnettomuushetkellä, oliko se rikkoutunut kivissä vai olivatko joutavat poikaviikarit kirkonmenojen aikana aiheuttaneet sille vaurion.
– Kun Simo oli saatu virkoamaan kolhiutumisestaan ja hänelle kerrottiin kaikki, hän järkyttyi suunniltaan ja huusi: Minä toivoin, mutta en tehnyt, ja kuitenkin se on synti, minä toivoin... toivoin...!
– Hän meni uudelleen tajuttomaksi, ja kun hän virkosi siitä, havaittiin hänet mieleltään kokonaan hämmentyneeksi. Sitä ei kukaan ihmetellyt, sillä olihan hänen kokemuksensa järkyttävä. Mutta hän toisteli yhä uudelleen: Toivoin... toivoin sitä, mutta en tehnyt...! Olen kuitenkin tehnyt kuolemansynnin! Ja kun läheiset tiedustelivat häneltä, mitä hän oli toivonut, hän viimein sekavin sanoin selvitti, että kirkkorannasta lähdettäessä hän oli nähnyt vaimonsa ja veljensä hymyilevän toisilleen, että häneen oli silloin mennyt pahahenki ja että hän oli kiitävän hetken toivonut, että jotakin oikein pahaa tapahtuisi molemmille. Viisi minuuttia myöhemmin vene oli kaatunut, ja Kirkko-Simo piti tapahtunutta ihmeenä ja omana syynään. Hän oli toivonut, vaikka ei ollut mitään tehnyt, ja synnilliset ajatukset ovat yhtä syntiä kuin teotkin. Kirkko-Simo piti itseään molempien murhaajana: pahahenki oli saanut hänet aiheetta epäilemään, se oli hänet houkutellut kamalia toivomaan.
– Hänen isänsä oli jo kuollut. Hänen annettiin olla olossaan. Toivottiin, että hän rauhoittuisi ja kohentuisi. Mutta hän möi talo-osuutensa sukulaisilleen, otti mukaansa joukon työkaluja ja katosi paikkakunnalta sanoen lähtevänsä työnhakuun. Vasta monien vuosien kuluttua kulkeutui pitäjään huhuja, että Kirkko-Simo olikin päätynyt jonnekin Lapin perukoille ja että hän siellä rakensi kirkkoa.
– Hän tuli tänne. Kuinka hän löysi tämän piiloutuneen kurun, sitä ei kai kukaan tiedä. Mutta tänne hän osui ja hänellä oli seurassaan toinenkin mies, joka kyllä tunnettiin ylämaissa, tunnettiin ja kartettiin. Hän oli omalta nimeltään Peli-Jonne, kiveliön heittiömäinen kulkuri, pelaaja, soittaja ja näpistelijä, iloinen ja pohjattoman kevytmielinen. Hän oli liittynyt Kirkko-Simoon, ehkä aluksi vain siksi, että kaipasi seuraa, että Simon varusteet olivat hyvät ja että hän ehkä toivoi voivansa ne varastaa. Mutta jokin selittämätön, jokin salattu sävy Simossa vaikutti Peli-Jonneen, ettei hän yrittänytkään viedä mitään, vaikka Simo, huomio kiintyneenä kokonaan toisiin asioihin, olisi ollut mitä helpoin uhri. Näin nämä kaksi miestä yhtyivät, toinen, joka oli omantuntonsa langettamana paennut kiveliöön, toinen huoleton kulkuri, joka ei paremmasta elämästä tiennyt eikä siitä välittänyt. Ja nämä miehet rakensivat tämän talon.
– Siihen, että se syntyi sellaiseksi kuin se on, vaikutti tietysti Simo. Hänen mielessään paloi ammattikunnia ja -halu, ja se sekaantui katumuksen ja parannuksen tarpeeseen. Koska hän ei voinut elää ja rakentaa alamaissa, hän eli ja rakensi ylämaissa, missä kukaan ei kieltänyt eikä käskenyt. Kirkon hän tahtoi rakentaa ja sen hän rakensi – ja muutakin kuin kirkon. Isäni kertoi, että hän uneksi aikaisemmin, että kunhan hän saa rakennuksensa valmiiksi, hän palaa alamaihin ja tuo sieltä tullessaan joukon tänne, seurakunnan, syntisiä ihmisiä, jotka voivat täällä erämaassa palvella Luojaa ja elää omissa oloissaan. Siksi tämä rakennus on sellainen kuin näitte: sekä kirkko että asuinrakennus. Luulen, että Kirkko-Simon aikeet tässä suhteessa olivat epäselvät, sillä mitään luostaria hän ei suinkaan aikonut. Hän toivoi tänne perheitä... uudisasukkaita... ja koetti siksi rakentaa talonsa tilavaksi.
– Niin he elivät täällä, ja Peli-Jonnesta tuli uusi mies. Hän toimi kalastajana ja riistanpyytäjänä, Kirkko-Simo kotimiehenä ja isäntänä. Mutta molemmat rakensivat... vuodesta vuoteen, ja uskomattoman hidasta on työn täytynyt olla, sillä tällaisia hirsiä ei leikin nostella kahteen mieheen. He tuhlasivat aikaa siihen, missä olisi tarvittu voimaa. Mutta rakennus kohosi... se on oikea rakennus, vaikka se ei tullut milloinkaan valmiiksi ja vaikka mekin olemme sitä paljon kohentaneet ja täydentäneet. Rakentaminen oli maallista ylpeyttä, sen Kirkko-Simo itse tunnusti, mutta rakentamisen välillä, heti kun hän vain saattoi siihen ryhtyä, hän kuvaili nuo seinät... ja koristeli kaiken. Se oli hänen ominaisin tapansa rukoilla... hän tahtoi, niinkuin sanoi, kättensä töillä anoa anteeksi ajatuksin tehdyn rikoksen. Ja paljon... paljon harrasta rukousta sisältyy noihin pyytäviin käsiin, noihin liekehtiviin risteihin ja palaviin sydämiin – hänen omaan sydämeensä, jonka hän seinille kuvasi.
– Voisin hänestä tarinoida viikon. Kuinka lempeä ja tyyni hän oli, kuinka uuras ja arvokas. Hän oppi tuntemaan eläimet ja kasvit... eläimet eivät häntä vähääkään kaihtaneet... hän saattoi oleilla niiden parissa säikyttämättä arimpiakaan, ja Peli-Jonne kertoi karhun kaksi kertaa väistäneen Simoa outapolulla... ei paenneen, vaan väistäneen.
– Niin jatkui heidän elämänsä vuodesta vuoteen, ensin havumajassa, sitten salvotussa kammissa ja vihdoin tässä suuressa talossa. Rakentaminen ja veistäminen jatkui... Kirkko-Simo lepäsi harvoin, puhui vähän ja nukkui vähän. Peli-Jonne ei milloinkaan kertonut hänen kuolemastaan muuta, kuin että se oli ollut rauhallinen ja tyyni kuin iltainen nukkuminen varhaiskesän päivänä, samanlaisena, jolloin hänen vaimonsa ja veljensä olivat hukkuneet. Kirkko-Simo lepää tuolla kuusikkokumpareella puron toisella puolen, ja hänen haudallaan on kivi, johon Peli-Jonne kaiversi ristin. Ja Peli-Jonne lepää hänen vieressään. Minä hautasin hänet, ja hänellä on samanlainen ristikivi kuin hänen elinikäisellä kumppanillaan ja ystävällään. Hänen kyläaikojen viulunsa on tuolla ylhäällä. Viime vuotensa hän aina lauloi... Kirkko-Simolta oppimiaan virsiä ja kulkurielämänsä aikuisia viisuja, mutta niiden sanat ja sävy olivat muuttuneet. Ja sitten, kun meidän kohtalomme täyttyi tuolla kaakossa, muistin tämän kurun ja tämän laakson, ja me tulimme tänne. Tämä rakennus oli autio ja isännätön, mutta minulla oli molempien rakentajien sana, että saisin sen asuttaa itse ja että saisin suoda täällä sijan – jos niin tarvittaisiin – rehellisille tuntemilleni kiveliönmiehille. Niin että teilläkin on parempi ja varhaisempi kutsu tänne kuin minun antamani.
Vanhus nousi ja katsahti ikkunaan.
– On aika mennä levolle, hän sanoi matalasti ja lähti astumaan yli kumajavan lattian.
Sinä yönä Antti makasi pitkään valveilla yläkerran huoneessa, jonka seinillä tarunomaisen Kirkko-Simon metsänelävät juoksivat ja kukat nuokkuivat ja jonka ikkunasta kurun pahtaseinä loisti öisen auringon paisteessa. Elämyksiä oli ollut niin paljon ja niin voimakkaita, ettei uni väsymyksenkään uhmalla tullut.
He olivat Isan kanssa kahden. Vanha erämies oli vaiteliaana laskeutunut porontaljaiselle lavitsalle ja nukkunut heti, mutta Antti valvoi ja hänen ajatuksensa kiertelivät paljossa.
Hän tunsi tämän talon lumon, tämän jykevän hirsirakennuksen, joka oli samalla erämaan kirkko ja suurelle sukukunnalle tarkoitettu talo. Sen rakentamisen tarina oli vaikuttanut häneen voimakkaasti. Hän ihmetteli ja hän ihaili miestä, joka kuudettakymmentä vuotta oli katunut ja rukoillut anteeksi rikosta, jonka hän oli tehnyt vain ajatuksissaan, vilahtavana hetkenä, pahana silmänräpäyksenä, jollaisilta parhainkaan ihminen ei välty, ja hänen mieleensä johtuivat ne monet – hän itsekin –, jotka luulivat teolla tehdyistä synneistään selviytyvänsä unohtamalla. Ehkä Kirkko-Simo oli liioitellut syntiään ja rikostaan, mutta hän ei ollut ainakaan tinkinyt uskostaan ja katumuksestaan. Vuosikymmenet hän oli veistänyt kovaa, sitkeää hirttä ja kuvaillut ristit, kädet ja sydämet – rukouksensa mykiksi ja kuitenkin niin eloisiksi merkeiksi.
Ja Antti ajatteli talon nykyistä väkeä, jättimäistä Aaretti-isäntää ja hänen poikiaan, hänen tytärtään ja heidän ystäviään, ja hän tunsi selvästi, että tämä jylhä rakennus oli joutunut oikeille hoitajille ja omistajille. Kaikissa heissä oli samaa tinkimättömyyttä, samaa sitkeyttä ja vääjäämättömyyttä kuin Kirkko-Simossa. He olivat hänen henkistä sukuaan.
Hän tunsi itsensä pieneksi ja mitättömäksi tässä jylhän valtavassa rakennuksessa ja näiden voimakkaitten, määrätietoisten ihmisten rinnalla. Mitä hän oli ja miksi hän oli tänne tullut? Epätoivo, masennus, häpeä... lyhyesti: heikko luonne, se oli syynä hänen tuloonsa. Hän oli paennut vaivoja ja vastuksia, heittäytynyt suinpäin ja epätoivoissaan seikkailuun, jossa häntä uhkasi tuho. Hänkö ylämaahan, hän, joka ei ollut jaksanut taistella alamaissakaan, vaikka vastukset olivatkin erilaisia? Ilman Isaa hän olisi jo aikoja sitten tuhoutunut, painunut yhä alemmaksi. Yksinään hän olisi sortunut niihin ruumiillisiin ja henkisiin vastuksiin, joita kiveliö tarjosi. Ja kuitenkin: erämaa vaati miehen selviytymään yksinäänkin.
Epätoivo oli hänet tänne tuonut. Ja nyt uhma pidätteli häntä. Hän ei halunnut palata äskeisen häpeänsä näyttämölle, häpeän, jota ei ollutkaan, ja sen häpeän, jonka hän itse oli saattanut itselleen miehuuttomalla paollaan. Antin täytyi tunnustaa, että epätoivo ja uhma olivat huonoja perusteita ja syitä.
Ja mitä hän aikoi? Palaisiko hän alamaahan? Vai jäisi tänne?
Hän koetti tehdä itselleen selväksi, mitä merkitsi jääminen tänne. Ensiksikin se merkitsi ankaraa työtä, se vaati harjaantunutta taitoa, se vaati voimaa ja terveyttä. Ja toiseksi se vaati sielullista vireyttä, sitkeyttä ja vastustuskykyä. Talvi tunturien erämaassa! Isa oli häntä varoittanut. Se ei ollut leikkiä. Yksinäisyys uhkasi. Se ei ollut sitä yksinäisyyttä, johon hän joskus, kyllästyttyään liikeasioihin, ystäviin, naisiin ja seurusteluun, oli vetäytynyt, yksinäisyys, jonka hän tiesi voivansa lopettaa millä hetkellä hyvänsä. Erämaan yksinäisyys oli toista. Se oli pahempaa ja painavampaa kuin vankilankin eristyneisyys, sillä vankilassakin oli toisia lähellä, toisia näki ja kuulija pelkkä tietoisuus ihmisistä lievensi kolkkoutta.
Sanna!
Hän koetti olla rehellinen. Hän tunsi, ettei hän mistään hinnasta haluaisi erota tytöstä ainakaan nyt heti. Eikä hänen kai olisi pakkokaan. Mutta entä sitten? Mitä hän aikoi, mitä hän tahtoi? Hän ei voinut sanoa muuta, kuin että hän oli ihastunut tyttöön. Oliko hän rakastunut? Mahdollisesti. Mutta rakastiko hän tuota erämaantyttöä syvästi ja vilpittömästi? Siihen hän ei voinut vastata. Mutta mitä hän tahtoi? Ollako vain tytön luona? Se oli romanttista mielettömyyttä, jota hän oli toisissa halveksinut. Tahtoiko hän tytön omakseen? Mutta miten? Täälläkö vai alamaissa? Tyttö ei kai tulisi alamaihin, ja täällä taas hän, Antti, tuskin olisi hänelle riittävän kelvollinen ja riittävän taitava mieheksi, täällä, missä vaadittiin niin kovin toisenlaisia taitoja kuin alamaissa. Irma... niin, Irmalle hän olisi ollut oikea kumppani, mutta Sanna...
Hän kääntyili vuoteellaan, mutta ei päässyt mihinkään selvään päätökseen. Olisi parasta odottaa ja katsoa, antaa ajan kulua, kulkea sen virran mukana. Raikas öinen heinäntuoksu leijaili huoneessa. Hän hengitti sitä mielihyvin. Ja hänen oli hyvä olla täällä erämaan suuressa talossa. Lähin tulevaisuus oli kuitenkin taattu: he olivat Isan kanssa lupautuneet talon heinätöihin. Heinällä Lapissa – olihan siinä oma viehätyksensä.
He niittivät mehevää luhtaa. Hereästi soi viikatteitten teräs ja kevyesti kaatui aaltoileva heinä.
Naiset, Sanna ja Ruut, kokosivat luo'on ylävämmille kohdille, missä se asetettaisiin yöksi nokkoihin.
Antti Rovasen ruumista pakotti ja särki. Kuitenkin hänen mielialansa oli hilpeä ja tyytyväinen, sillä ruumiinkivut olivat päivä päivältä vähentyneet, ja hänen itsetuntoaan hivelivät hänen sattumalta kuulemansa Aaretti Huuhkan sanat: sehän on saura poika.
Tämä heinänniitto oli Antille kuin koetin. Hän ei ollut mistään niin selvästi huomannut, kuinka paljon erämaa oli häntä kohottanut ja voimistuttanut. Hän muisti edellisenä kesänä, paripäiväisellä virkistysmatkalla ollessaan, niittäneensä lyhyehkön saran kertaalleen päästä päähän. Hänen ruumiinsa oli kipeytynyt sietämättömän helläksi, hän jaksoi tuskin vapaasti liikkua seuraavana päivänä. Hän ei olisi millään saanut niitetyksi kokonaista sarkaa.
Nyt oli toisin. Hän oli todellakin aika saura, aika kestävä ja ripeäkin.
Aurinko paahtoi. Hiki ja pikiöljy sekaantuivat hänen kasvoillaan tahmeaksi tahtaaksi. Sääskiverkko häiritsi. Mutta hän ei antanut minkään masentaa itseään. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja terveeksi. Milloinkaan hän ei ollut nauttinut tällaisesta ruumiillisesta hyvinvoinnista. Se oli aivan uusi nautinnon aihe ja lähde. Viime kuukaudet olivat pusertaneet hänestä kaiken turhan hien, kaiken liian rasvan, kovettaneet lihaksia ja jänteitä. Hänestä tuntui, että hän näki paremmin kuin ennen, mitään kosteaa harsoa, ikäänkuin jonkinlaista sumua, ei ilmestynyt silmien eteen. Hänen sieraimensa aistivat kaikki tuoksut ja hajut. Hän tunsi ruumiissaan kuin raikkaita sähkövirtoja.
Ruumis oli väsynyt ja hellä, mutta se oli terve. Kipu ei jaksanut lannistaa häntä.
Hän teroitti viikatetta. Teräs soi tahdikkaasti ja kirkkaasti. Hän huokasi syvään, silmäsi ympärilleen, ja syvä riemu täytti hänen mielensä. Lähellä heiluivat muitten miesten viikatteet, naisten vaaleat puvut häilähtelivät kauempana, tuossa välkkyi järvi tyynenä ja hopeisena, ja kaikkialla vartioivat tunturit kohosivat ympärillä ja niiden huippujen lumet hohtivat huikaisevan kirkkaina vaaleansinistä taivasta vasten.
Hänellä ei ollut aikaa uppoutua nauttimaan näystään. Mutta hän tunsi olemuksessaan erämaan sulon ja lumouksen, kun hän jälleen kumartui jatkamaan työtään.
Kuukausimääriin hän ei ollut maistanut pisaraakaan väkijuomia. Hän oli käytellyt tupakkaakin säästeliäästi. Hän tunsi ruumiinsa puhtaaksi kiihoitusaineista, ja kuitenkin tämä ilma, tämä liikunta ja työ, eikö se raikkaammin ja ehdottomammin kiihoittanut kuin kaikki nuo keinotekoiset kiihoitteet?
Hän oli pitänyt itseään urheilijana! Mutta urheilu, mitä se oli tähän verraten? Sehän oli pelkkä vaivainen vastike kaikelle sille, mitä ihminen kokee muokkaamattomassa luonnossa, sehän oli vain kaupunkilaisten epätoivoinen hätäkeino. Se tarvitsi kiihoitteikseen kilpailut ja palkinnot. Täällä, avarassa luonnossa, täällä työ ja pelkkä olemisen riemu teetti kaiken, mitä urheilukentillä tehtiin, ja mittaamattomasti paljon muuta. Täällä varttui ja karaistui ruumis, mutta täällä myös sielu, täällä henki sai tyydytyksensä, kauneuden janolla oli loputtomia lähteitä. Urheilukentillä, pölyisillä, ihmisreunusteisilla aukeilla, siellä asui laskelmointi ja turhamaisuus; täällä ihminen teki omaksi ilokseen sen mitä teki, vapaasti ja pakotta, ilman mieltä myrryttäviä laskelmia ja ilman ylpistyttäviä kademielisiä katsojia.
Viikate viuhahteli ja heinä kaatui. Pitkät luokorivit jäivät niittäjien taa niinkuin merenmaininkien unohtamat leväkasat. Ja yhä selvempänä alkoi Antille kumottaa ratkaisu, että tekipä hän elämänsä suhteen lopullisesti minkä päätöksen tahansa, milloinkaan hän ei enää etääntyisi luonnosta kauaksi, milloinkaan hän ei taipuisi työhön tai ammattiin, joka karkottaisi hänet elävästä luonnosta. Erämaa... tätä sanottiin erämaaksi, mutta kuinka paljon elävämpi ja kohottavampi se oli kuin ihmiskäsin rakennetut erämaat! Voisi tulla aika, jolloin nopeasti lisääntyvä ihmissuku olisi ottanut haltuunsa ja pilannut kaiken alkuperäisen luonnon, mutta niin kauan kuin tunturituulet puhalsivat, niin kauan kuin erämaiset järvet läikkyivät vapaina ja kiveliö uhosi väkeviä tuoksujaan, niin kauan hän ammentaisi uutta ja virkeää voimaa erämaan voimasta.
Kuitenkin hänen olemuksensa pohjalla kaikersi pelko, että hänen asenteensa oli tunteilua ja kaiken alamaissa koetun äkillistä vastavaikutusta. Jos suuret vastukset tulisivat – ja ne tulisivat aikanaan –, silloin hän tuskin voisi taata itseään, sillä hän aavisti, ettei luonto ole tunteilevaa leikkiä, vaan ankaraa työtä ankarien lakien alaisena. Kirkko-Simo, Peli-Jonne... niin, ja Aaretti-isäntä – heidän kaltaisekseen hänen oli kasvettava, jos hän mieli selviytyä erämaassa.
Hän jatkoi työtään. Erämaanniityn heinä kaatui. Sitä oli loputtomasti.
He olivat olleet lohikoskella aamuvarhaisesta alkaen kolmisin: Sanna, Ruut ja Antti. Joki oli sama, joka laski tunturilaakson Helmijärvistä ja joka tässä, muutamien tuntien matkan päässä laaksosta, muodosti porrassarjan viehättävän vallattomia könkäitä, joista vesi ryöppysi, ja tyyniä suvantoja, kosteita ja vuolaita nivoja. Noissa kosteissa lepäili isoja merilohia, jotka eivät ylemmäksi päässeetkään, sillä könkäät, jotka olivat joessa sen murtautuessa tunturiketjun läpi, olivat isoimmillekin kaloille nousemattomia.
He olivat kalastaneet useita tunteja ja joki oli ollut antoisa. Moni kookas merilohi oli viehättynyt vedenpinnalla uiskentelevaan avuttomaan perhoon, oli notkean laiskasti syöksähtänyt sitä ottamaan ja samassa tuntenut pienten, mutta terävien koukkujen iskeytyvän suupieliinsä. Ja sitten oli alkanut taistelu, pitkällinen ja väsyttävä, joka kahta tapausta lukuunottamatta oli päättynyt onkijan voittoon. Nuo kaksi tapausta lankesivat Antin osalle. Toisen kerran hän oli hellittänyt siimaa liiaksi ja laskenut lohen väkevään nivaan, jolloin kalan ja veden yhteinen voima riistivät häneltä saaliin. Toisen kerran hän oli kiirehtinyt ja kiristänyt liiaksi, ja vaikka hänellä oli kallis, tietylle kilomäärälle taattu siima, lohi katkaisi sen ja vei mennessään perhon perukkeineen.
Tämä päivä oli Antista ollut kiintoisa. Vastoinkäymiset – lohien karkaaminen – eivät pohjaltaan nekään häntä harmittaneet. Ne olivat vain kuin kirpeää maustetta. Hän oli kyllästymättä ihaillut tyttöjen notkeaa ja varmaa liikehtimistä rantakallioilla ja louhikoilla, heidän joustavia vartaloitaan, kun ne voimakkaasti taipuivat kaloja väsytettäessä, ja heidän samalla hennolta vaikuttavaa ja kuitenkin sitkeää voimaansa. Mutta voimakkaimmin häneen oli tehonnut heidän avoin hilpeytensä ja raikkautensa, missä ei ollut mitään tavoiteltua eikä jälkeäkään tahallisesta keimailusta. Tietysti he keimailivat: Antin, vieraan nuoren miehen, läsnäolo sähköisti heidät, se oli selvää, mutta he eivät laskelmoineet eivätkä huomanneet sähköistyvänsä. Heillä oli jumalallisen hauskaa. Ja kun lohi lopetti syöntinsä ja he kokoontuivat kallioniemelle, jonka lahdelmassa heidän veneensä oli, he tunsivat ihanaa raukeutta ja rehellistä nälkää. Antti kyhäsi nopeasti nuotion ja tytöt perkasivat kaloja ja ripustivat kahvipannun tulelle. Tuota pikaa heillä oli oivallinen ateria, jonka ne nauttivat hiljaisuuden vallitessa. Se osoitti vain, että he todella olivat nälissään.
Antti oli pystyttänyt louteen suojaksi aurinkoa vastaan. He istuivat taikka melkein loikoivat sen varjossa Antin hiljalleen imiessä piippuaan.
– Te olitte siis kokonaisen vuoden alamaissa? Antti kysyi kuin saadakseen vahvistuksen aikaisemmin kuulemiinsa sanoihin. – Mitä piditte olostanne?
Sanna oikaisi pitkäkseen ja asetti kätensä niskaan. Hän naurahti pehmeästi.
– Olimme yli vuoden. Mitä pidimme sikäläisestä elämästä? Siihen ei ole helppo vastata. Paljosta pidimme, mutta paljosta ja vielä enemmästä emme pitäneet. Eikö totta, Ruut?
Ruutin myöntävässä naurahduksessa oli katkeruutta, mutta hän ei sanonut mitään.
– Oliko teillä ikävä? Te kaipasitte tänne? Antti jatkoi.
– Tietysti, Sanna vastasi, mutta se ei johtunut siitä. Työmme... olimme ylimääräisinä harjoittelijoina sairaalassa... ja opiskelumme... olimme jonkinlaisina ulko-oppilaina kursseilla... se oli suurenmoista ja hauskaa. Muistathan ylilääkärin, Ruut!
Toinen tyttö nyökkäsi. – Hän oli ihmeellinen mies.
– Mistä ette pitäneet? Antti uteli.
– Oli niin paljon sellaista, josta emme pitäneet, jota emme jaksaneet ymmärtää... emmekä hyväksyä. Mutta kauheinta minusta oli se mieltymys tungokseen, jota me huomasimme ihmisten osoittavan. Älkää käsittäkö minua väärin. Ymmärsimme tietysti, että tuolla keskuksissa on ahdasta. Eihän siellä voi olla väljyyttä ja vapautta. Mutta ihmiset tuntuivat rakastavan tungosta, pyrkivän siihen, etsivän sitä. Jokaisen tilaisuuden arvo mitattiin ihmispaljoudella. Ihmiset työntymällä työntyivät toistensa viereen, oli ahdasta ja tukahduttavaa... Me tunsimme tyhmistyvämme tuollaisissa joukoissa, eikä vain siksi, että olimme tottumattomia... tuo ihmisjoukko yritti tehdä meidät kaltaisikseen, lapsellisiksi ja sokeiksi ja uteliaiksi.
– Niinkö? Antti huomautti yllättyneenä Sannan voimakkaasta kuvauksesta. – Eivätkö teihin joukot siis suuruudellaan vaikuttaneet kohottavasti ja innostavasti?
Sanna pudisti tarmokkaasti päätään.
– Ei, ei, minä pelkään... ja luulen, että vihaan tuollaista massaa, josta ei milloinkaan voi tietää, mitä se tekee... Ja vaikka se tahtoisi hyvääkin, se on liian raskas ja kömpelö voidakseen sitä tehdä.
Antti, joka muisti Aaretti-isännän kirjaston, ei ihmetellyt hänen tyttärensä huomioita. Mieltymys tungokseen – tosiaankin, se oli muuan nykyisen sivistyselämän kasvannaisia.
– Mitä piditte tovereistanne? Antti kysäisi.
Sanna kohottautui istumaan, ja hänen silmänsä välähtivät ilkikurisesti.
– Pidimme ja emme pitäneet. Toverimme tiesivät paljon... mutta paljon turhaakin. He puhuivat paljon naisten tasa-arvoisuudesta, sehän on selvää. Tietysti naiset ovat tasa-arvoisia, mutta ei minun mielestäni niin kuin he esittivät ja vaativat. He vaativat kohtuuttoman paljon. He vaativat samoja kilpailuoikeuksia, mutta lisäksi he vaativat entisaikaista kohteliaisuutta. Toiset yrittivät rehellisesti... esimerkiksi opinnoissa. He lukivat... lukivat... ja he suorittivat samoja tutkintoja kuin miehet, mutta heistä oli harva... kovin harva enää sellainen nainen, jota me pidämme naisena... Työ oli sittenkin heille ylivoimaista ja he menehtyivät... eivät tosin kuolleet, mutta menettivät elämänilonsa ja -voimansa. Toiset taas pyrkivät tasa-arvoisuuteen helpommin. Meistä näytti niinkuin monet olisivat pitäneet itseään miesten vertaisina heti kun olivat opetelleet miesten heikkoudet... ja pahat tavat. Se oli hyvin helppoa. Savuke ja viini... ja yöelämä, muuta ei tarvittu... Siellä oli kauheita. Minä ymmärrän kyllä, että naiset ovat tarvinneet vapautta ja oikeuksia... mutta tuloksena on paljon muuta... uutta vääryyttä ja orjuutta... Kun aikoinani luin ritarien naistenpalvonnasta, se tuntui minusta liialliselta, vaikkakin kauniilta. Ehkä se ei ole sellaista todellisuudessa milloinkaan ollutkaan, mutta kaunista se on – vaikka ajatuksissa... ennen kaikkea se naisellisuuden kunnioitus, joka antoi väriä kaikelle. Nyt..., sen näimme, nykyinen aika suojelee naista, turvaa häntä... suo hänelle oikeuksia ja rajattomia mahdollisuuksia, mutta se ei kunnioita häntä lainkaan, ei lainkaan, ei lainkaan... Ja mikä on naisen asema, ellei häntä kunnioiteta?
Tytön äänessä oli kiivas sävy, ja hänen silmänsä säihkyivät.
– Mistä... mistä olitte huomaavinanne, ettei naista kunnioiteta? Antti tiukkasi. Sannan huomiot olivat hänelle yllätys, ei niin, että niissä olisi hänelle ollut varsinaisesti uutta, vaan siksi, että ne esitettiin naisen puolelta.
– Se käy ilmi paljosta... kaikesta, Sanna jatkoi ja purskahti nauruun, josta vakavuus ei kuitenkaan ollut kaukana. – Hullua se on, mutta en voi olla mainitsematta muuatta huomiotani. Olette lukenut sanoma- ja aikakauslehtiä! Olette nähnyt niiden ilmoitukset, joissa tarjotaan kaikkea tavaraa, mitä maailmassa ikinä tuotetaan. Oletteko huomannut niistä jotakin? Me huomasimme... ja meitä suututti ja nauratti. Olipa kysymyksessä mikä tavara tahansa, uudet autot tai silitysraudat, ihovoiteet tai pyykkisaippuat, savumerkit, viinit, sukat, apulannat, pölynimurit, kengät, vehnäjauhot, mausteet taikka mikä ikinä hyvänsä, aina liittyy tarjoukseen kuva naisesta... kokonaan tai osittain... valokuva tai piirros – ja millaiset valokuvat ja millaiset piirrokset! Nainen on muuttunut mainoksen, yhäti paisuvan reklaamin tahdottomaksi ainekseksi... hänet tuodaan esille aina ja alituisesti ja mitä sopimattomimmin... Nainen... lopultakin nainen merkitsee sivistysmaailmalle mainosvälinettä... Siinä eivät auta hänen oikeutensa eivätkä vapautensa. Ehkä tämä huomioni on uskallettu, mutta tosi se on.
Antti tunsi pienoista kauhua. Sanna – hänen kultakutrinen tyttönsä, erämaan kukka, Sanna – katseli elämää avoimin ja liikoja kuvitelmia näkemättömin silmin. Hän ja Ruut eivät olleetkaan sivistysmaailmaan päästyään heittäytyneet sen eteen kuin tomuun ja tuhkaan, ihailemaan ja palvomaan. He koettivat erottaa kullan kuonasta ja – kuonaa oli paljon.
Sanna, ikäänkuin lämmenneenä omista sanoistaan, jatkoi ripeästi:
– Ja paljon muuta, paljon, mitä en enää muista. Meistä tuntui, niinkuin ihmiset kykenisivät keksimään ja hankkimaan vaikka mitä, vaikka kuinka ihmeellistä, mutta etteivät he osaa siitä sittenkään oikealla tavalla nauttia. Muistan esimerkiksi konsertit! Sellaista musiikkia... sitä ei kuule täällä... mekin soitamme silloin tällöin, mutta tuo musiikki... se oli toisinaan taivaallista, jumalallista ja ihmeellistä! Mutta... sitäkin sai kuulla vain tungoksessa, kolkoissa saleissa, missä jokainen vain tähysteli toistaan ja kovin harva näytti kuuntelevankaan, mitä esitettiin. Useimmat puhelivat toistensa kanssa. Esiintyjää kyllä tarkasteltiin, mutta häntä ei kuunneltu, ja paljon enemmän puhuttiin siitä, miten hän oli puettu ja mitä hän oli ollut ennen, kuin siitä, mitä hän esitti ja miten hän esitti. Ihmiset tuntuivat niin inhoittavan kylläisiltä ja rikkailta, että he jatkuvasti katsoivat voivansa antaa helmien joutua sioille.
Antti nyökäytti päätään. Tuo oli kyllä totta, ja hän tunsi vanhan vastenmielisyytensä heräävän eloon. Täällä oli toista. Hän nautti ympäristön raikkaista äänistä. Könkäiltä ryöppysi vesi, nuotio sihisi ja suhisi hiljalleen, tuuli humisi rantakoivikossa ja sieltä kantautui lintujen virkeä sinfonia.
– Ja siellä palvotaan voimaa, Sanna jatkoi kuin puolittain itsekseen ja kääntyi sitten Ruutin puoleen. – Muistathan, Ruut, Hillervon? Hän oli muuan kurssilaisista, pieni ja hento ja heikko. Hän valitti monesti, kun hän joutui hiukankin kauemmin pitelemään lasta sylissään. Mutta hänen ainoa intohimonsa oli voima... voima alkuperäisimmässä ja raaimmassa muodossaan. Hän vei meidät kerran erääseen näytökseen... ne tappelivat siellä nyrkeillä, paksut käsineet yllä... ja Hillervo oli hurmiossa. Meitä peloitti ja nauratti. Hän itse oli niin voimaton ja hän ihaili voimaa, ei mitään muuta kuin voimaa, ja hän oli haltioissaan miehestä, joka iski toisen lattiaan. Hän ajatteli vain voimaa, mutta ei lainkaan, minkälainen mies oli ja mihin hän käytti voimaansa. Ja sellaisia oli paljon, jotka ihailivat voimaa, jotka ajoivat autolla urheilukilpailuihin ja valitsivat itselleen istuinpaikat.
– Kävittehän te huveissa?
– Emme paljon, emme pitäneet niistä. Konsertit ja teatteri oli tietysti toista. Elokuvat... ne olivat niin kamalan lapsellista ja hupsua... ihmiset kirkuivat ja piipittivät kuin torvista. Ja tanssiaiset olivat ikäviä. Ahdasta, kuumaa, savua, pölyä, tungosta ja sitten – ei koko iltana, ei koko yönä yhtään järjellistä sanaa, yhtään kaunista ajatusta. Olimme parissa hyväntekeväisyystanssiaisissa. Se oli kylmää ja niukkaa hyväntekeväisyyttä. Tunsimme rouvan, joka juhlapukuunsa tuhlasi tuhansia, joka ajoi omalla autollaan juhlaan, mutta joka ovella näytti – vapaalippua. Se oli niin hullua, että minä tulin naurusta ja vihasta melkein sairaaksi. Ja suuri osa ihmisistä tuntui aina odottavan avustusta – jostakin, he pitivät työtään ja merkitystään ainutlaatuisena ja odottivat rahallista tunnustusta, mutta kaikki pelkäsivät työtä ja ponnistusta... suurin onni on olla rikas työtä tekemättä... se on pienimmän työmiehenkin unelma... ja sitä, joka ansaitsee paljon rahaa vaikka huulimaalia valmistamalla, pidetään parempana ja arvokkaampana kuin sitä, joka tekee rehellistä työtä, joka koettaa tehdä hyvää toisille, ajattelee kauniita asioita ja ansaitsee juuri sen verran, että elää... Terävää älyä ja kylmää harkintaa, sitä tapasimme paljon, mutta suuret hehkuvat sydämet... niitä oli kai vähän.
Sanna vaikeni. Näytti siltä kuin hän olisi purkanut osan sisintään, osan kuormastaan, joka oli hänelle muuttunut taakaksi, ja purkanut juuri sille, joka saattoi ainakin ymmärtää.
Kun he illalla paluumatkallaan soutivat jokea ylöspäin, Antti hoiti airoja ja Sanna piteli perää. Antti hymähti ystävällisesti:
– Palataksemme vielä päiväiseen puheluumme: Sanna-neiti, voisitteko ja tahtoisitteko te sittenkin ehkä joskus muuttaa tuonne etelään, tuonne sivistyksen ja valesivistyksen keskelle? Ajatelkaa, mikä mukavuus, mikä turvallisuus ja vaihtelu siellä on! Ja ajatelkaa tämän erämaan yksinäisyyttä, pitkää talvea, vaaroja ja vaikeuksia. Olisiko valinta teille vaikea?
Sanna katsoi kysyjään kirkkain silmin.
– Valinta tuskin tulisi kysymykseen. Tiedän, että ihminen voi olla hyvä missä tahansa... myöskin hupsujen ja narrien joukossa... ja tiedän senkin, että suurissa kaupungeissa, keskellä niiden loistoa ja kurjuutta, on asunut ja asuu suuria, kirkkaita henkiä... sekä ettei autioinkaan, kaunein ja jylhin erämaa voi lähentää ihmistä Luojaan, ellei hän sitä itse tahdo. Mutta minä – minä olen kuin tuntuririekko... kiiruna. Se pysyttelee aina korkeimmilla huipuilla, köyhimmillä, paljaimmilla laeilla... vain kaikkein kovimmat pakkasmyrskyt saavat sen etsimään suojaa joksikin aikaa alempien rinteitten vaivaiskoivikoista. Minun kotimaani on tämä kiveliö ja minun kohtaloni on se, mitä se tarjoaa – niin pitkälle kuin ihmiselle on mahdollista.
Antti Rovanen oli vaiti. Hän käsitti tytön tunnustuksen vilpittömyyden ja voiman. Sannan sydän kuului erämaalle... ja ehkä jollekulle, joka siellä jo oli. Sanna kuului kiveliöön, ja sen, joka tahtoi hänet voittaa, sen oli niinikään liityttävä kiveliöön. Sanna oli sanonut oikein: hän oli paljaitten tunturilakien kiiruna, joka ei viihtynyt alarinteillä. Ja Sannan tunnustus oli kuin varoitus hänelle, ettei hän toivoisi turhaa ja mahdotonta.
Petrushkan ja aliupseeri Mitjkan joukon kulku ei sujunut alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Erämaa otti armottomasti vastaan oudot kulkijat.
Nyt joukko ponnisteli poikki kairan. Miehet olivat kumarruksissa taakkojensa alla. Ne olivat kuitenkin koko lailla kevyemmät kuin päälliköt olisivat tahtoneet, mutta sitä seikkaa ei käynyt auttaminen. Heti alkumatkasta, joen ensimmäisten könkäitten kohdalla, oli pari venettä kaatunut ja niiden lasti uponnut veteen. Muonavarat olivat vähissä ja mieliala kaukana hilpeästä.
Räkkä oli pahimmillaan. Vesihöyryä hohkava jänkä oli tulvillaan metallikiiltoisia paarmoja ja ne parveilivat suoranaisina pilvinä matkueen ympärillä. Niitä vastaan ei auttanut sääskiverkko eikä pikiöljy. Niiden puremat olivat tuskallisia ja ärtyviä. Lisäksi tulivat inisevät sääsket ja pikkuiset mäkärät, jotka sokaisivat näön, tunkeutuivat kuumuudesta läähättävään suuhun ja ryömivät nenään. Puolet tarmosta ja voimasta oli käytettävä näiden kiusanhenkien turhaan torjumiseen.
Petrushka tunsi seudut vain suunnilleen, eikä hänellä ollut eräkulkijan vaistoa valita parasta tietä. Nyt jokainen askel upotti ja matka sujui hitaasti. Se kulki yli jängän tavoitellen kuivempia ja kovempia kohtia, tievalta tievalle, ja osuihan joskus kangaskin eteen, missä jalka tapasi lujan pohjan. Sotilaat olivat alokkaita erämaassa. Mitjka, oltuaan jo pitkään vartiokeskuksen levossa ja mukavuudessa, menetti rehevän hyväntuulisuutensa. Petrushka oli synkkä ja vaitonainen, sillä sisimmässään hän pelkäsi sekä Mitjkan että sotilaitten kiukun kohdistuvan itseensä.
– Tuhannentuhatta paholaista! karjahti äkkiä Mitjka, kun iso paarma puraisi häntä otsaan. – Eihän tässä enää kestä mikään!
Hän katsoi ympärilleen. Näky oli toivoton. Alaston ja rannaton jänkä levisi joka puolella käppyräisine harvoine puineen, hetteet kuulsivat mustina tai keltaisina limasta, mättäät kohoilivat pehmeinä ja pettävinä.
Vaatteet kiusasivat ruumista. Kiväärit painoivat. Reput raskauttivat. Ammukset olivat kuin tykinkuulia. Jalat märkine saappaineen olivat lyijynraskaat.
Miehet olisivat kiroilleet, jos olisivat jaksaneet taikka mäkäriltä uskaltaneet. Mutta ei ollut miellyttävää avata suutaan. Yksi ja toinen vaipui silloin tällöin melkein menehtyneenä mättäälle, mutta ponnistautui viimein pystyyn uskaltamatta jäädä yksinään vihamieliseen erämaahan. Väliin Mitjka komensi koko joukon lepäämään. Ne olivat äänettömiä ja juroja hetkiä. Mitjka ei uskaltanut liikoja puhella miehille. Sotilaat olivat kiukkuisia. Mutta he jaksoivat käsittää vielä, että vastustelu ja kapinoiminen oli turhuutta. Jos matka keskeytettäisiin, jos he pyörtäisivät takaisin, he silti saisivat ponnistella tarpeekseen. Heidän oli kuljettava eteenpäin.
Ja he kulkivat... horjuen, muristen, kaatuillen ja nousten. Heillä kaikilla oli raivoisa halu vapautua kivääristä ja kantamuksista, syöksyä jonnekin turvapaikkaan, missä ei olisi kuumuutta, ei paarmoja eikä upottavaa jänkää...
Vihdoinkin oli päästy yli kairan. Tuossa alhaalla oli joki ja rannalla oli veneitä, jotka oli haettu Mitjkan tietämästä piilopaikasta ja jotka oli varattu sotilastarkoituksiin.
He itse olivat leiriytyneet ylemmäksi tunturinrinteelle, missä tuulenhenki pääsi tuntumaan eikä räkästä ollut niin suurta haittaa. Edessä olisi nyt jokimatka, ei vaaraton eikä vaivaton sekään, mutta aina siedettävämpi kuin tuo kiduttava kulku yli paahtavan jängän.
Petrushkan toivomus jonkun koltan kiinnisaamisesta ei ollut toteutunut. Kaksi kertaa he olivat nähneet ihmisen vilahtavan, mutta kaukana, ja molemmilla kerroilla se oli häipynyt kiveliöön. Oppaita ei ilmaantunut.
Mutta silti Petrushka ei ollut toivoton. Hän laski heidän joka tapauksessa osuvan suunnilleen niille main, missä Huuhkan asumuksen täytyisi olla. He voisivat, kiirehtimättä, käyttää joitakin päiviä sen etsimiseen. Ja vaikka erämaa oli laaja ja avara, niin ei kokonaista asumusta voisi piiloittaa. Jälkiä näkyisi. Savu näkyisi. Talo löytyisi. Ja vaikka sen asukkaat olisivatkin jäykkäniskaisia suomalaisia, niin puolentoistakymmenen miehen suuruinen joukko, hyvin aseistettu, ei voisi kohdata voittamatonta vastarintaa.
Pelkkä talon ryöstäminenkin korvaisi vaivat. Tuollaisen asutuksen hävittäminen tietäisi Mitjkalle ansiota. Hän, Petrushka ehkä voisi siihen turvaten saada henkipattoisuutensa peruutetuksi.
Tuo kaikki olisi vähintä. Entäpä jos he kykenisivät saamaan haltuunsa Huuhkain aarteen? Jospa he saisivat kultaa! Silloin koko maailma olisi avoinna heitä varten ja silloin ainakin hän, Petrushka, sanoisi ikuiset jäähyväiset kiveliölle.
Joki kulki syvässä kalliouomassa. He olivat nousseet sen itärannalle ja leiriytyneet kohtaan, missä kallio väistyi kauemmaksi pienen lompolon rannalla. Oli kulunut kolmatta päivää siitä, kun he olivat lähteneet asennosta, missä Petrushka oli yllättänyt Isan ja Antin.
Jätettyään sotilaat leiripuuhiin Petrushka ja Mitjka lähtivät kapuamaan tunturille. Petrushka tahtoi välttämättä jo katsastella ympärilleen. Joen toisella rannalla näkyi myös tunturien jono, mutta se oli kauempana ja korkealla. Tunturit vaikuttivat niin tylyiltä ja karuilta, että Petrushkan mielestä oli epätodennäköistä, että niiden äärellä olisi asutusta.
Päästyään ylemmälle aukealle rinteelle Petrushka tarkasteli ympäristöä. Se oli kappale viileintä erämaata, autio ja suurenmoinen. Hän ei kuitenkaan ollut altis luonnontunnelmille, hänen silmänsä tähyilivät valppaina ja saaliinhimoisina, löytäisikö hän erämaasta haettavaansa. Mutta kiveliö oli koskematonta. Ei näkynyt missään pienintäkään raiviota, ei savuhattaraa, ei heinäsuovaa, ei mitään, mikä olisi viitannut asutukseen.
Sitten hänen katseensa kiintyi puroon, joka alempana laski heidän kulkemaansa jokeen. Se oli kapea ja jyrkkä puro, joka virtasi syvässä kurussa. Äkkiä Petrushka kumartui ja viittasi vaitonaisena Mitjkalle.
– Mies! hän kuiskasi vaistomaisesti peläten, ikäänkuin hänen sanansa voisivat kuulua tuonne ehkä peninkulman päähän.
Molemmat miehet katsoivat liikkumattomina. Niin, tuolla puron partaalla oli varmasti ihminen... mies, siitä ei ollut epäilystäkään. Hetken kuluttua he jo saattoivat päätellä, miksi ja missä puuhissa hän oli. Hän oli kullanhuuhtoja. Hän oli osittain padonnut puron ja huuhteli sen pohjasoraa.
Petrushka ja Mitjka tutkiskelivat tienoon. Maitse olisi yllätys varmin.
Heidän täytyi saada käsiinsä tuo mies, tuo erämaan kullanhuuhtoja. Petrushka toivoi, että tämä olisi koltta. Hän oli kyllä oudossa puuhassa ollakseen kolttamies, koltat kokosivat enemmän veden viljaa kuin kultaa, mutta monet seikat, mikäli kävi näin kaukaa päätteleminen, viittasivat siihen.
Jaahk oli nuori kolttamies. Oli vain luonnollista, että hän joikui ollessaan puron varrella kultaa vaskoolilla huuhtomassa.
Työ oli tärkeää ja taito vasta opittua. Ja työn tulos ratkaisisi, saisiko hän ensi kevättalvella tuoda imandralaisen niejtansa vaimonaan taloonsa.
Hän joikui niejtastaan, tytöstään, jonka hän oli tavannut seikkailurikkaalla matkallaan Kannanlahteen. Nuorena ja huimapäisenä hän oli talvella lasketellut nahkaraitoineen sinne – suoraan suden kitaan. Hänet napattiin kiinni, hänelle tehtiin iso joukko hämmentäviä kysymyksiä, joista hän ei mitään ymmärtänyt ja joihin hän sitäkin vähemmän osasi vastata. Hänelle puhuttiin ihmeellisiä asioita uudesta järjestyksestä. Tosin hän siitä oli kuullut, mutta hän ei ollut tiennyt tuon järjestyksen itseäänkin koskevan. Hän menetti raidon nahkoineen korvauksetta, mutta sai pitää yhden ajohärän sulasta armosta sekä vapautensa, mikä oli tärkeintä. Paluumatkalla hän oli Imandran kylissä kierrellessään tavannut niejtansa, jota hän nytkin ajatteli ja josta hän joikui.
Mitään ei ollut puhuttu, oli vain päivä pari kisattu yhteisillä lumisilla kisakentillä. Mutta keväällä hän hankkisi puhemiehen ja kävisi kosimassa. Hän ei epäillyt tulosta. Hän oli taitava mies eikä hän ollut köyhäkään. Kolmekymmentä poroa ei näinä aikoina ollut vähän. Nuotta oli, oli verkkojakin, oli pyssy ja oli kalua muutakin. Ja oli talo – taikka ei talo, vaan talvikämppä, olivat tietyt kevät- ja kesäpaikat. Ja hän oli vilkas ja kaunis mies oman mittapuunsa mukaan, ja hänen korkeaposkinen tyttönsä oli hänelle nauranut ja hänen kanssaan ilakoinut.
Ja pieni, tummaihoinen koltta joikui sydämensä ilosta ja odotuksesta. Hänen syvällä olevat silmänsä hehkuivat, kun hän heilutti vaskoolia ja tarkkaili tulosta.
Hän tarvitsi kultaa. Häät maksaisivat. Hänen oli hankittava paljon ruokaa ja juomaa, viinaa varsinkin, ja kulta oli siihen kätevä keino. Hän oli nähnyt Suomen puolella ja Ruijassa käydessään kullanhuuhdontaa, oli kuullut siitä ja oli sitä opetellut. Tämä puro oli hänen suuri löytönsä. Hänellä oli jo hienoa kultahiekkaa kukkaronsa pohjalla muutamien tuoreitten koivunlehtien painon verran, ja tämä paikka näytti lupaavalta.
Jaahk joikui. Hän lauloi tytöstään, tämän punaisesta otsavaatteesta ja mustista silmistä, ja toistuva lo-loo kaikui puron kalliorantojen keskellä kaiun kantaessa äänen tiettömään kiveliöön. Pian koittaisi syksy, pian porot koottaisiin tuntureilta, tulisi liha-aika, tulisi lumi ja porokeli, ja sitten... sitten kevättalvella Jaahk ajaisi parhailla härillään puhemiehen jäljessä kauas etelään Imandran järvikyliin kosimaan niejtaansa.
Jaahk oli taitava joikumaan. Hänet tunnettiin kotiväen keskuudessa ja tunnettiin kauempanakin. Pian ja näppärästi hän lauluksi laittoi kaiken, minkä kuuli ja näki, mikä huvitti ja kiinnosti.
Hän oli kiintynyt työhönsä ja joikumiseensa. Puro solisi ja pienoinen köngäs pauhasi, ja ylinnä kaikui hänen milloin kimeä ja iloinen, milloin pitkäveteinen ja surullinen lo-loo'nsa. Hän oli huoleton ja varomaton.
Siksi hän ei kuullut eikä nähnyt niitä, jotka kahdelta puolen lähestyivät häntä, ylempää vastarannalta ja alempaa siltä rannalta, missä oli hänen veneensä ja asentonsa. Hän taukosi työstään ja heräsi unelmistaan karkeaan huutoon, jäi seisomaan siihen missä olikin, puron padottuun uomaan, ja tunsi lamauttavan kauhun jäykistävän jäsenensä.
Hän näki ympärillään samanlaisia miehiä kuin ne, jotka Kannanlahdessa olivat ryöstäneet hänen nahkansa ja turkiksensa. Sotilaita... aseellisia sotilaita! Heillä oli kiväärit kädessään. Hänellä ei ollut pakotietä ja hänen oma pyssynsä, vanha kerranlaukeava pienireikäinen tussari, oli asennossa. Hän pudotti vaskoolin matalaan veteen ja totteli hitaasti yhden tulijan vaativaa kädenviittausta.
Muutaman hetken kuluttua hän istui puolentoistakymmenen aseistetun miehen keskellä. Häneen suhtauduttiin vihamielisesti ja epäluuloisesti. Hänen tavaransa oli tarkastettu, osa niistä oli anastettu, ja nyt hän sai käskyn tyhjentää taskunsa. Hän latoi verkalleen kaikki pikkutavarat taskustaan kalliolle. Niitä ei ollut paljon. Tärkein oli tuo kultakukkaro, vaikka vähän siinä oli saalista vielä. Tulukset, piippu – Jaahk oli vastoin heimolaistensa yleistä tapaa oppinut polttelemaan – sekä nahkainen tupakkapussi. Kultakukkaron muuan miehistä, joka vaikutti päälliköltä, sujautti taskuunsa. Muut esineet eivät tuntuneet kiinnostavan rosvoja – sillä rosvoiksi Jaahk oli miehet päätellyt.
Ja sitten häneltä ruvettiin kyselemään ihan niinkuin Kannanlahdessakin. Nyt olivat kysymykset sentään käsitettäviä. Tiedusteltiin hänen nimeään ja kotipaikkaansa. Nimekseen hän ilmoitti Jaahk Gaurilov ja asuinpaikakseen Njarga-jaurin, mistä kyselijöille ei kuitenkaan ollut pienintäkään apua, koskapa he eivät tienneet ja tunteneet sennimistä paikkaa eivätkä etsiskelystään huolimatta löytäneet sitä kartaltakaan, vaikka ei Jaahk tuota paperia sellaiseksi taikakapineeksi suinkaan tiennyt.
Jaahk suhtautui kohtaloonsa tyynesti ja alistuvasti. Hän tunsi omatuntonsa puhtaaksi, eikä sitä painanut muuan poronvasakaan, jonka hän viikko sitten oli ampunut ja joka ei varmasti kuulunut hänen pikkutokkansa jäseniin.
Kuulustelua hoiteli Petrushka, joka oli saavuttanut taitoa ja kokemusta tässä toimessa. Hän arveli, että yllätetty ja mistään tietämätön metsäläinen oli kaikessa rauhassa houkuteltava puhumaan tietonsa, ja siksi hän kyseli ja tiedusteli paljon muutakin kuin mikä suoranaisesti koski hänelle tärkeää asiaa, tuota salattua uudisasutusta. Mutta harhauttavien kysymystensä lomaan hän sovitti sellaisia, jotka paljastaisivat koltan tietojen laajuuden.
Sitten Jaahk joutui tekemään perinpohjaista selkoa perhesuhteistaan ja sukulaisistaan, elantonsa suuruudesta ja laadusta, matkoistaan ja tuttavistaan.
– Tunnetko paljon suomalaisia uudisasukkaita ja ketä?
Jaahkin pienet tummat silmät välähtivät, mutta hän ei paljastanut tunteitaan.
Aikaisemmin, vielä poikasena ollessaan, hän oli isänsä kanssa erämaassa retkeillessään tavannut uudisasukkaita Tuulomalla, Nuortijoen ja Nuortijärven, rannalla, mutta nyt, sikäli kuin hän tiesi, nuo suomalaiset olivat lähteneet pois, eikä hän tiennyt minne.
– Hm, eikö täällä pohjoisessa ole sitten ketään suomalaisia?
Sitä Jaahk ei sanonut tietävänsä. Joskus oli liikkunut, vaikka hän ei itse ollut tavannut, joitakuita suomalaisia kuka kultaa huuhtomassa, kuka metsästämässä taikka helmiä etsimässä, mutta yhtään uudisasutusta hän ei tiennyt.
Hänen ilmeensä oli vakaa ja välinpitämätön, kun hän antoi tämän tiedon, eikä Petrushka voinut epäillä, ettei koltta puhunut tottakin. Ja kärsimättömänä rosvo tiedusti vihdoin suoraan, oliko täällä missään milloinkaan tavattu jotakuta Huuhka-nimistä miestä.
– Huuhka! toisti Jaahk hitaasti. – Ei, en tunne sellaista nimeä.
Petrushka ei voinut olla päästämättä kirousta. Heillä oli nyt käsissään koltta, kaikin puolin sopiva oppaaksi, mutta mitä he tekivät opastajalla, jolla ei päämäärästä ollut aavistustakaan?
Nuoren koltan mikään sana, mikään liike taikka ilme ei ollut ilmaissut, että hän olisi valehdellut, että hän olisi tahtonut tietoisesti pettää ja harhauttaa. Mutta toiselta puolen tuntui Petrushkasta mahdottomalta, etteivät erämaan kaikkitietoiset pojat aavistaneetkaan isohkon suomalaisasutuksen olemassaoloa, asutuksen, jonka täytyi sijaita lähellä, aivan käden ulottuvilla, kiveliön mittojen mukaan laskien. Ei, koltat retkeilivät joka sopen, joka erämaankolkan. Jotakin tietoa täytyi tällä Jaahkillakin olla.
Petrushka ei päätellyt niinkään huonosti, sillä melkein heti hän sai epäsuoran todistuksen, että Jaahk oli kuin olikin ollut tekemisissä Huuhkain kanssa. Hän otti, ajatuksissaan, käteensä koltan tupakkapussin ja käänteli sitä. Silloin hän huomasi, että tähän sirosti nahkasuikaleita punottuun pussiin oli vaaleammalla nahkalla kirjailtu nimi: J. Huuhka.
– Mistä olet saanut tämän pussin? Petrushka kysyi vangiltaan matalasti.
– Naapuri Ruijasta toi, Jaahk selitti.
– Valehtelet, koira! huusi Petrushka iskien aavistamatonta kolttaa kasvoihin. – Valehtelet! Vai Ruijasta! Etkö osaa lukea? Et kai, ja niinpä puhuit itsesi pussiin. Näetkö, tässä on nimi, tässä on Huuhkan nimi! Puhu!
Iskusta ja pelästyksestä typertynyt Jaahk tuijotti kiemurtelevaa vaaleaa nahkaa, jota hän oli pitänyt koristeena, mutta joka olikin aavistamatta paljastanut hänet ja ilmaissut syvän salaisuuden.
Mutta silti Jaahk päätti olla puhumatta. Hän olisi voinut, jos olisi tahtonut, kertoa Petrushkalle, että Huuhkan Jaakko oli kerran, muutamia vuosia sitten, yöpynyt hänen kotikammissaan keskitalvella, oleillut siellä vuorokauden verran lumimyrskyn raivotessa ja lähtiessään unohtanut tupakkapussinsa. Ja kun Jaahk taas monien kuukausien kuluttua hänet tapasi ja hänelle tarjosi pussia, Jaakko oli sen lahjoittanut hänelle sanoen, että hänen sisarensa oli jo punonut hänelle toisen ja paremman pussin.
Petrushka toisti kysymyksen ja vaatimuksen.
– Naapuri toi Ruijasta, koltta intti itsepäisesti.
Hän ei ilmiantaisi Huuhkia. Hänellä oli monta ja hyvää syytä pysyä lujana ja alistua ennemmin melkein millaisiin kärsimyksiin tahansa kuin kertoa salaisuudet.
Kyllä, kyllä he koltat tunsivat Huuhkat. Oli mahdotonta kohottaa talo erämaahan niin että naapurit ainakin parinkymmenen peninkulman päähän eivät siitä mitään tietäisi. Mutta totta oli, että vaikka he tiesivätkin paljon Huuhkista, he tunsivat silti varsin vähän heidän asumustaan. Ja niitäkin, jotka Huuhkia tunsivat, niitä oli vain vähän toistakymmentä perhekuntaa pohjoisimpia kolttia.
Ja heillä kaikilla oli syytä kiitollisuuteen Huuhkia kohtaan, kiitollisuuteen, joka elävimmin tunnetaan armottomassa kiveliössä, vaikka tietysti kiitollisuuskaan ei voisi velvoittaa mihin hyvänsä. Huuhkat olivat vähäisen koltta-asutuksen hyväntekijöitä. Keltäpä apua saisi, ellei heiltä, milloin mikin loppui, milloin puute, sairaus ja kuolema uhkasi? Kymmeniä kertoja Huuhkain naiset olivat pelastaneet heidän lapsensa vaikeista sairauksista ja kuolemasta, kortoista ja metsän vihoista. Kymmeniä kertoja he ja miehet olivat hoitaneet haavoittuneita ja loukkaantuneita. Huuhkat olivat antaneet ampumatarvikkeita, olivat luovuttaneet aseita ja työkaluja ja jakaneet neuvoja, silloin kun heidän omat viisaansa olivat vaiti ja avuttomina.
Kiitollisuuteen oli syytä, mutta kiitollisuus ei velvoittanut kaikkeen. Etua heillä oli Huuhkista, etua ja apua, mutta ei sitäkään etua käynyt pysyttäminen kuoleman hinnalla.
Mutta Huuhkilla oli mahtava liittolainen, ja se oli pelko. Se ei ollut tavallista pelkoa, jota pienet ja heikot koltat tunsivat vahvoja, jättimäisiä naapureitaan kohtaan, vaan se oli salaperäistä, taikamaista ja masentavaa pelkoa, sillä Huuhkat vallitsivat henkiä ja haltioita ja heidän asumukseensa mentiin sen hirveän kurun kautta, jonka nimeä koltat eivät milloinkaan kiveliössä retkeillessään lausuneet.
Huuhkat vallitsivat tuon pahtakurun henkiä ja haltioita.
Seita seisoi heidän laaksonsa ovella, ja kamala oli sitä seitaa vihoittaa. Mutta vielä peloittavampi seita oli laaksossa, kurussa... tuo tumma ja korkea rakennus... sekin oli seita ja kaikista pahin. Noiden seitojen vihoittamisesta seuraisi ainainen onnettomuus, vaurio ja paha. Jokaisen koltan, jonka olivat laskeneet laaksoon, Huuhkat olivat pahtakurun jylhimmässä paikassa vannottaneet vaiteliaisuuteen.
Jaahk oli myös vannonut valansa, ja tuon hetken muisto karmi vieläkin hänen herkkää ja taikauskoista mieltään ja enemmän kuin Petrushkan ja hänen aseistettujen apulaistensa läsnäolo. Kiveliö oli täynnä henkiä ja haltioita, useimmat pahoja ja varottavia, mutta pahin ja varottavin kaikista oli Huuhkain oma seita, missä he itse asuivat. Se ei milloinkaan antaisi anteeksi loukkausta. Olivathan he sen nähneet ja kokeneet. Kuka asettui Huuhkia vastaan ja teki pahaa, hänen itsensä kävi vielä pahemmin.
Siksi Jaahk pysyi puhumattomana ja tietämättömänä. Hän ei säikähtynyt edes viritettyä kivääriä eikä välittänyt, vaikka hänen kätensä sidottiin niin tiukalle, että kipu sai hänen silmistään tähtiä lentelemään. Hän oli kiitollinen Huuhkille, hän oli alamainen heille, ja ennen kaikkea hän pelkäsi heitä ja heidän salaperäisiä mahtejaan.
Mutta Petrushkalla oli omat synkät kokemuksensa. Hän tiesi, kuinka tuli kohdella vaiteliaita ja itsepintaisia vankeja. Koltta kertoisi kyllä tietonsa.
Jaahk saatettiin omalle asennolleen. Nuotiosijan vierellä yleni tukeva petäjä, jonka alaoksat olivat kuivuneet ja katkeilleet, mutta jossa parin miehenmitan korkeudella oli vankka oksa. Petrushka katseli sitä miettivästi ja antoi käskyn nuotion sytyttämisestä.
– No, Jaahk Gaurilov, etkö vieläkään tiedä mitään Huuhkista?
Jaahk kielsi, vaikka hänen silmänsä seurasivat levottomina miesten liikkeitä. Mitä nuo roistot oikein aikoivat?
Hän sai tietää sen varsin pian. Nuotio loimusi kohta – Jaahk oli itse hakannut riittävästi kelopuuta – ja miehet katsoivat odottavina Petrushkaan, joka viittasi kolttaan. Tuota pikaa oli tältä riisuttu poronnahkaiset kengät ja kirjaillut sukat. Sitten hänen olkapäittensä alitse pujotettiin vahva köysi ja kiinnitettiin selän puolelta vetosilmukkaan. Jaahk saateltiin nuotion ääreen, ja muuan sotilas heitti köyden vapaan pään petäjänoksan yli nuotion toiselle puolelle. Pari kolme sotilasta kiiruhti sitten tarttumaan siihen. Petrushka antoi merkin, miehet vetivät köyttä voimakkaasti ja Jaahk heilahti nuotion yli ilmaan. Köysi kiristi häntä, puristi häntä kainaloista, häneen koski ja hän heilui maan ja taivaan välillä, allaan liekehtivä ja kuumuutta hohkava nuotio.
Ja hänen jalkansa olivat paljaat.
Petrushka katseli kidutusta tyynenä ja kylmänä. Hän ei ollut ensi kertaa mukana tällaisessa, ja hänen sairaalloisen julma luonteensa nautti kaikesta.
– Alemmaksi! hän määräsi, ja sotilaat hellittivät hitaasti köyttä, niin että koltan jalat lähenivät tulta.
Jaahk oli seisonut vedessä koko päivän ja hänen jalkansa olivat kylmät. Ensi hetkessä tuli tuntui miellyttävän lämpimältä, sitten kuumalta ja vihdoin sietämättömältä. Jaahk veti vaistomaisesti jalkojaan ylemmäksi ja tarjosi siten, räpistellessään siinä köyden päässä, julman naurettavan näyn kiusaajilleen. Sotilaat hohottivat ääneensä ja Petrushka katseli uhriaan pilkallisesti.
– Vielä alemmaksi!
Jaahkin jalat alkoivat tapailla korkeimpien liekkien latvoja. Hänen korvissaan humisi, jalat tuntuivat hehkuvan ja puoliksi hirttäytyneenä hän oli jo vähällä menettää tajunnan.
Seita ja Huuhkat! Ja hänen oma niejtansa kaukana Imandran rannalla! Ei, kaikki olisi mennyttä, jos nuo roistot tässä hänet elävältä korventaisivat, jos he tekisivät hänet raajarikoksi taikka kerralla tappaisivat.
– Minä puhun! hän kiljaisi äkkiä koettaen vetää jalkansa käppyrään.
Petrushka viittasi, ja hänet hinattiin ylemmäksi, sitten hänen polviinsa tartuttiin, köydestä hellitettiin ja parin miehen auttamana hänet laskettiin maahan siljolle lähelle nuotiota.
Petrushka naurahti tyytyväisenä. – Tiesinhän minä, että puhuisit. No?
Jaahk viittasi reppuunsa, joka oli jonkin matkan päässä kivellä. Se tuotiin hänelle, ja hän kaivoi siitä tuohella peitetyn pahkakupin, jossa oli jotakin rasvaa. Se oli poron munuaisrasvaa, jota Jaahk kuljetti mukanaan lääkkeenä. Hän voiteli sillä paahtuneet jalkapohjansa, sitaisi niihin puolipuhdasta räsyä, jota hän niinikään otti repusta, pyysi vettä ja juotuaan alkoi kertoa.
Kun hänen vastuksensa oli kerran murrettu, hän kertoi kyselemättä, kertoi paljon ja perusteellisesti. Niin, hän tiesi kyllä, missä Huuhkat asuivat, vaikka sen paljastamisesta häntä uhkasikin seidan ja kiveliön haltioitten ikuinen kosto. Huuhkat asuivat syrjäisessä laaksossa, jonne päästiin vain yhtä, vaikeaa ja vaikeasti löydettävää tietä pitkin. Hän ei ollut milloinkaan käynyt talossa, ei ollut sitä nähnyt, mutta tiesi missä se oli, ja ne, jotka olivat siellä käyneet, kertoivat, että se oli iso ja vahva talo, että Huuhkilla oli paljon miehiä ja paljon aseita. Tietä hän ei voinut neuvoa, se oli liian monimutkaista, mutta hän voisi opastaa, kun vain hänen jalkansa paranisivat sen verran, että sietäisi kävellä.
Niin että kultaako? Kyllä, Huuhkilla oli kultaa, se oli varmaa, ja he kyllä tiesivät, missä sitä oli enemmänkin. Siitä koltat olivat aivan varmoja.
Petrushka kyseli tarkemmin. Jaahk ei sekaantunut puheissaan, ja jos hänen puheensa milloin yritti takaltaa, riitti Petrushkan silmäys äskeiseen petäjään saamaan hänet jälleen kiinni juonesta.
Mitjka hörähteli tyytyväisenä kuullessaan koltan puhetta. Oli Petrushka sittenkin oiva toveri, nokkela ja näppärä, ja hän, Mitjka, tekisi kaikkensa, että Petrushka löytäisi armon.
Jaahk sai jäädä makaamaan nuotion äärelle sen jälkeen kun hänen kätensä oli varmuuden vuoksi sidottu. Mitjka ja Petrushka siirtyivät syrjemmälle keskustelemaan, ja heidän puhelunsa tuloksena Mitjka ilmaisi nyt sotilaille retken tarkoituksen ja päämäärän.
Vallata ja ryöstää iso suomalaistalo, sitä vastaan ei kellään ollut muistuttamista, ja miehet ryhtyivät aterioimaan hilpeän mielialan vallitessa. Viisaasti ja kaukonäköisesti kyllä aliupseeri ei sanallakaan maininnut mahdollisesta vastuksesta ja talon varusteista. Sotilaat eivät olleet ymmärtäneet Jaahkin koltan, suomen ja venäjän sekaista kertomusta.
Oli satanut jo pitkään, sumuhuurut leijailivat joen yllä ja tunturit olivat näkymättömissä, kun retkikunta solui veneissään myötävirtaa. Ensimmäisessä veneessä oli Petrushka ja Jaahk sekä muuan sotilas, Jaahk oli varsin vaivainen ja hän istua kyhjötti veneen pohjalla vastaillen auliisti Petrushkan kysymyksiin. Tihkusade ja sumu vaikeuttivat Petrushkan suunnitelmia ja olivat esteinä hänen kiireelleen, mutta Jaahk vakuutti, että muutaman tunnin kuluttua ilma varmasti selkenisi ja sade lakkaisi. Tuuli oli kääntymässä itään, kuivan puolelle tähän aikaan vuodesta.
Jaahkin ilmoituksen mukaan he olivat nyt vajaan puolen päivän matkan päässä Huuhkain laaksosta ja asumuksesta. Petrushka uskoi halukkaasti koltan sanoihin, sillä ei tuntunut otaksuttavalta, että mies haluaisi uudistaa tuttavuutensa petäjän ja nuotion kanssa.
Koltan osoittamassa paikassa, vähäisen mellan kohdalla, he laskivat maihin ja leiriytyivät. Päivä alkoi olla puolessa ja osoittautui, että Jaahk oli ennustanut oikein. Sade lakkasi ja heikko tuuli alkoi hajoitella sumupilviä.
Nyt Jaahk sai tehdä tarkempaa selkoa kuljettavasta reitistä. Se oli yksinkertainen. Heidän tuli kulkea tuon lähimmän tunturin ylitse muutamaa kapeaa rotkokurua pitkin. Vastarinteeltä näkyisi Huuhkain talo, ja sitten he voisivat itse päättää, mitä ja miten oli edelleen tehtävä. Mutta Jaahk vakuutti, että pääsytie kurun halki oli vaikea ja vaivalloinen.
Se seikka ei kuitenkaan enää peloittanut enempää miehiä kuin päälliköltäkään. Retken päämäärä oli jo melkein näkyvissä, ja silloin jaksettaisiin kiivetä pahankin tunturin ylitse. Jaahk saisi valmistautua oppaaksi perille asti. Jaahk koetti innokkaasti vastustaa. Hän pääsi tuskin kävelemään. Ja vaikka hän pääsisikin, hänen kulkunsa olisi hidasta. Mutta hänen vastaväitteitään ei otettu huomioon. Kivusta irvistellen hän sai kiskoa jalkoihinsa sekä sukat että poronnahkakengät, hänelle luovutettiin reppu ja muut esineet lukuunottamatta pyssyä ja kultakukkaroa.
Petrushkan ja Mitjkan sotaneuvottelu oli lyhyt. Heillä oli kiire ja heidän mielensä oli kiihkeä. Odottamalla ei voitettaisi mitään. Oli tarjona vaara, että valppaat metsäläiset huomaisivat heidän oleskelunsa ja ehtisivät varustautua. Hyökkäyksen täytyi perustua yllätykseen, jos kerran miehiä ja aseita oli niin paljon kuin koltta oli kertonut.
Veneet vedettiin maihin ja piiloitettiin rantapensaikkoihin. Sotilaat sälyttivät selkäänsä kantamukset ja ottivat kiväärit olalleen. Niin lähdettiin nousemaan pitkänä jonona loivaa rantarinnettä outaa pitkin, edellä vaivainen Jaahk, jonka oikea ranne oli sidottu nahkahihnaan. Sitä piteli Petrushka. Hän tahtoi olla varma.
Aurinko alkoi paistaa ja helle kävi hiostavaksi. Rinne jyrkkeni ja muuttui vähitellen vaikeakulkuiseksi rovaksi, missä jalkavaivainen Jaahk kompasteli ja noitui hiljaa ja tuskaisesti. Pari kertaa hän kaatui ja veti toisella kerralla äkkinykäisyllä nurin Petrushkankin, joka ei ollut älynnyt ajoissa hellittää hihnasta. Kivet olivat kosteita ja liukkaita, sammal ja jäkälä irtosi helposti. Kulku oli etanamaisen hidasta, niinkuin Jaahk oli ennustanut, ja kuitenkin raskasta.
Petrushka hellitti hihnan.
– Kulje vapaana, mutta...!
Hän heilautti merkitsevästi pistoolia, jonka hän oli lainannut Mitjkalta.
Jaahk irroitti hihnan ranteestaan mitään puhumatta ja jatkoi kompuroimistaan ylöspäin.
Jälleen muistui mieliin äskeinen kulku jängän yli. Oli kuumaa ja hiostavaa, askel tahtoi lipsahdella, kaatumisia sattui runsaasti, kivet vierivät ja irtosivat, ja ennenkuin päästiin ylemmäksi, minne tuuli kävi vapaammin, kiusasivat sääsket, paarmat ja mäkärät.
Vähitellen alkoi selvästi hahmottua näkyviin ahdas ja syvä rotko, joka ikäänkuin halkaisi tunturin. Matka suuntautui sen oikeanpuoliselle seinämälle.
Mutta varsinaiseen rotkoon oli vielä pitkälti. Rakka jatkui, oikein pirunpelto, missä jokainen askel oli otettava hyppäämällä. Miehet väsyivät tavattomasti raskaine taakkoineen ja aseineen. Ihme oli, että kidutettu koltta jaksoi kaikesta huolimatta ponnistella eteenpäin. Hän valitti ja lepäsikin joskus, mutta silti hän kulki eteenpäin. Hänen kantamuksensa olikin kevyt, eikä hänellä ollut vastuksellista asetta.
Petrushka noitui joka kolmannella askelella, ja mielessään hän lupasi koltalle kamalan koston, ellei yritys onnistuisi. Oikealla tiellä he olivat, se oli kyllä varmaa. Olivatpa Huuhkat todellakin osanneet valita asuinpaikkansa. Jos tämä oli ainoa sinne johtava käyttökelpoinen kesätie, niin totisesti he silloin voivat tuntea olevansa aika hyvässä turvassa.
Aliupseeri Mitjka turpeine olemuksineen läähätti, noitui ja nauroi. Hänellä oli täysi työ seurata vaivaista kolttaa hänelläkin, ja joka puolen tunnin kuluttua hän tiedusti, eikö kirottu irtokivialue jo loppuisi.
– Kurupolku alkaa kohta, Jaahk selvitti. Hänen ilmeensä oli voipunut, mutta tummat silmät liekehtivät iloisesti. Hän oli omalla alueellaan, omissa oloissaan, tämä rakka oli hänelle tuttua.
Väliin rinne nousi korkein, jyrkin hampain, niin että täytyi tarttua kiviin kaksin käsin ja vetämällä vetää itsensä ylemmäksi. Petrushka oli jo aikoja sitten pistänyt pistoolinsa koteloon. Jaahk oli koko ajan pysytellyt hänen lähistöllään ja auttanutkin häntä omista vaivoistaan huolimatta.
Koltta oli masennettu.
Muutamat pienet syyt pelastivat Isan ja Antin joutumasta melkein sotilasjoukon jalkoihin, silloin kun se rantautui jokimellalle ennen tunturikiipeilyä. Tihkusateinen ilma kantoi äänen hyvästi, sotilaat puhuivat kovaäänisesti veneissään, ja Isalla oli tarkka eräkorvansa.
He olivat vain muutamien satojen metrien päässä mellasta, pitkähköllä niemellä, joka vastarannalta pisti jokeen. Selviydyttyään seikkailustaan Petrushkan kanssa Isa noudatti horjumatonta varovaisuutta. Lujat, huolettomat äänet olivat niin harvinaisia erämaassa, että Isa päätti kätkeytyä. Vene vedettiin kauas rannalle läpipääsemättömään pajupensaikkoon, ja sinne, vaikka toiselle kohtaa, miehetkin piiloutuivat.
Aamulla varhain he olivat lähteneet Huuhkain talosta. Heinänteko oli loppunut – hehän olivat tulleetkin sen loppupuolella – ja vaikka heillä ei ollutkaan tarkoituksena lähteä lopullisesti, he olivat päättäneet jatkaa helmenpyyntiä joella, missä raakkuja piti olla runsaasti. Paavo Huuhka, joka ehkä parhaiten veljeksistä tunsi kiveliön, oli niin heille neuvonut.
Nyt he odottivat liikkumattomina ja äänettöminä kuin kaksi vaanivaa metsänpetoa.
Isa ei ollut erehtynyt, vaikka kuluikin melkoinen aika, ennenkuin hänen huomionsa todistautui oikeaksi.
Joenmutkasta tuli näkyviin vene ja siinä kolme miestä, toinen vene, kolmas, neljäs ja viides. Isa laski tulijat ja sai kuusitoista henkeä, mikä olikin tarkka määrä. Hän ei ollut erehtynyt, vaikka välimatka oli tuntuvan pitkä.
– Sotilaita! Ryssiä! Isa kuiskasi hetken kuluttua tuntiessaan puvut ja merkit. – Nyt on kumma! Mitä ne täältä autiomaasta etsivät?
Vaistomaisesti molemmat miehet sormeilivat kiväärejään.
Enempää ei veneitä tullut, ja nuo viisi venettä rantautuivat melkein vastapäätä, vain hiukan ylempänä. Eräretkeilijät tarkkailivat tiukasti tulokkaita.
Isa päästi muutamia ääniä, jotka kuuluivat melkein noitumiselta, ja kumartui sisarenpoikansa ja kumppaninsa puoleen.
– Ellen nyt pety, niin tuossa joukossa on mukana sinun lyöjäsi, hän sanoi. – Tuossa ensimmäisessä veneessä oli upseeri tai aliupseeri, en tosiaankaan osaa sitä varmasti päätellä. Sitten siinä on sotilas. Ja kolmanneksi siinä on koltta. Ja tuo, joka vaikuttaa aliupseerilta tai upseerilta, eikö hitossa, ei se ole kumpaakaan, sillä on aivan sekava puku... mutta olkoon mikä hyvänsä, mies joka tapauksessa muistuttaa tuota Petrushkaa. Mutta millä lemmon asioilla ne täällä retkeilevät, ja vielä tuollaisella armeijalla?
Siinä oli pulma, jota Isa ei osannut ainakaan vielä ratkaista. Mutta hän ja Antti tarkkasivat valppaasti ja herkeämättä uhkaavan joukon liikehtimistä ja toimia. He näkivät kaiken, ja Isa puheli kumppanilleen taikka melkein itsekseen.
– Vai leiriydytään! Yöksikö jo ..? Jopa olisi aikaista. Mutta ehkäpä ryssäraiskoja väsyttää... ovat tulleet muutaman peninkulman myötävirtaan...!
Leiriytyminen ei tullut kuitenkaan pitkäaikaiseksi. Isa tarkkasi outojen kulkijoitten jokaista liikahdusta.
– Tuo koltta on varmasti vanki, hän päätteli jonkin ajan kuluttua. – Ja vaivainen lisäksi. Onkohan Petrushka siltäkin tahtonut helmiä? Kas vain, taidetaan lähteä jo... Koltta vetää sukat ja kengät jalkaansa ja... oikeassa olin... vanki se on ja se kiinnitetään hihnaan niinkuin koira kuunaan... ja tuo Petrushkalta näyttävä mies ottaa hihnan toisen pään... Kas... kas..., veneet vedetään maihin... ylöshän ne kiskotaankin! Minne ihmeessä tuo matkue aikoo? Huuhkat sanoivat, että tienoo on täälläpäin autiota korpea. Olisivatko ehkä löytäneet kultaa? Heipä hei, miekkosethan piilottavat veneensä! Aikovat siis viipyä jonkin aikaa!
Isa ja Antti joutuivat siten olemaan Petrushkan ja Mitjkan joukkion lähdön todistajina, kun miehet hävisivät oudan syliin.
– Minä en tule tästä kaikesta hullua hurskaammaksi, Isa valitti. – Minne nuo lähtivät?
– Kun olisi koko joukkio nitistää! tuumi Antti.
– Ei käy, ikävä kyllä! nauroi Isa. – Ei, koko joukkiota emme kykene hävittämään, ja jos niistä jäisi yksikin, hän voisi hälyttää tänne ties vaikka rykmentin. Sellainen keino ei kävele. Mutta jos keksisi tavan, millä saisi joukon lähtemään näiltä main, niin kyllä minä koettaisin sitä käyttää.
Odotettuaan pari tuntia he näkivät miehet kaukana ylhäällä rakkaa kiipeämässä. Isa puhkesi kiukutteluun:
– Mitä asiaa saattaa puolellatoistakymmenellä sotilaalla olla autiolla tunturilla? Miksi ne sinne lähtivät? – Mutta katsastakaamme niiden leiripaikkaa. Jos hiivimme tuonne niemeen, voimme sieltä lähteä yli joen. Metsä suojaa näkymästä.
He kuljettivat veneen niemennenään ja soutivat joen yli. Isa kävi katsastamassa sotilaitten piilottamia veneitä.
– Olisi maailman helpoin asia tehdä noista kiertolaisista jalkamiehiä, hän tuumaili. – Käyttelisi hiukan kirvestä, ja veneistä syntyisi paremmanpuoleista nuotiopuuta. Mutta ei... antakaamme niiden olla, sillä jos veneet rikotaan, joukkion on pakko viipyä täällä ehkä kauemmin kuin muuten olisivatkaan. Mutta voimme odotella... ja pakkokin on odotella, sillä ei tule helmenpyynnistäkään mitään, jos koko ajan täytyy varoa moista rosvojoukkoa.
He siirtyivät takaisin yli joen ja odottivat uskaltamatta sytyttää tavallista honkatultakaan, sillä tunturilta käsin olisi helppo havaita sekä tuli että savu.
Hämärä oli jo tiheä, mutta kun taivas oli selkeä, ei pimeys kovin paljon haitannut. Isa kyyristeli pensaikon suojassa valppaana kuin väijyvä ilves. Erämaa oli hiljainen ja autio, ja sittenkin täynnä yhtämittaisia ääniä, kahahduksia, kolahduksia, hiljaista vihellystä, narinaa ja surinaa, jonka kaiken alkuperää ja syytä Isakaan ei voinut selvittää.
– Shsh! Liikkuuko joku tuolla? hän äkkiä kuiskasi Antille, jota pitkällinen odotus jo raukaisi ja kyllästytti. Hän osoitti joen vastarantaa.
Antti koetti terästää aistimiaan, mutta hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, joka olisi poikennut erämaanyön rauhasta.
– On, siellä on jotakin, Isa vakuutti, ja hetken kuluttua Anttikin kuuli oksain taipumista, kahinaa ja sitten karskahtelua. Kimppu hopeisia juovia näyttäytyi kohta joenpinnalla lähellä toista rantaa, kuului matala loiskahdus, ja tumma esine liukui vesille.
Jaahk oli elämänsä suurimmassa seikkailussa. Mitä hän, luonnostaan heikko ja heiveröinen mies, saattoi asettaa etelän miesten voiman ja aseitten vastapainoksi? Hän saattoi luottaa vain erätaitoihinsa ja turvautua viekkauteen, millä heikko voi puolensa pitää vahvaa vastaan.
Jaahk oli aikoja sitten tehnyt päätöksensä ja eräeläjän sitkeydellä ja itsepintaisuudella sen tähän asti toteuttanut. Hän ei kyllä tiennyt, mikä sai hänet tuohon päätökseen, Huuhkain ja seitojen pelko, muisto omasta niejtastaan, kostonhalu vai mikä, mutta hän oli päättänyt uhmata näitä taarlajta, näitä venäläisiä, joitten hän itse oli kuullut pilkkaavan omaa uskoaan, ristinmerkkiä ja pyhää Pedaria.
Ei olisi synti pettää näitä. Ja niin Jaahk oli päättänyt taistella taistelun, jossa hänen puoleltaan oli panoksena henki. Voitto tietäisi vapautta, tappio kuolemaa.
Mutta puolentoistakymmenen miehen raaka ja kiroileva joukko ei aavistanut heppaisen kolttakääpiön ajatuksia ja päätöksiä, jotka todistivat erakkomaitten entisten eläjien kovasta ja sisukkaasta hengestä.
Rakka loppui vihdoinkin ja koko miesjoukko lepäsi, ennenkuin lähti kapuamaan kalliopolkua, jyrkkää ja kapeaa, mutta kuitenkin sellaista, missä irtonaiset kivet eivät olleet vastuksina.
Näky oli suurenmoinen ja ahdistava. Rotko oli satoja metrejä syvä. Se halkaisi tunturin lähes puoliväliin. Polku – jos sitä siksi saattoi sanoa – kulki rotkon oikeanpuoleista seinämää. Sen toisella sivulla, vasemmalla, oli pohjattomalta vaikuttava pimeä syvyys. Oikealla kohosi tunturinseinämä pystyjyrkkänä korkeuteen, satoja metrejä ylemmäksi. Ja väliin palas kapeni niin kaitaiseksi, että joka askelella oli jalansija etsittävä ja tarkastava.
Äsken, rakkavyöryä kiivetessään, matkaajilla oli ollut helle. Nyt kammo ja pelko kylmäsi heitä samoinkuin syvästä, kapeasta rotkosta kohoavat vesihuurutkin, jotka olivat kylmiä kuin manalan kaltiosta nousevia.
Kuitenkin kulku oli helpompaa, ja vaikka miehet vaistomaisesti sivusivat oikealla olevaa seinämää kuin tukea etsien, vauhti parani. Pian he sivuuttivat palkaan korkeimman kohdan ja alkoivat hiljalleen laskeutua. Rotko ja polku kääntyivät oikealle, ja Jaahk pysähtyi kohdalle, missä vuorenhylly oli melko leveä.
– Näettekö tuolla? hän kysyi ja osoitti itään, missä tunturintakainen laakso jänkineen, niittyineen ja järvensilmineen levisi. – Tuolla on Huuhkain talo.
Petrushka katsoi. Hän ei erottanut mitään. Mitjka katsoi. Ei hänkään nähnyt, eivätkä miehet keksineet, ennenkuin Jaahk oli ihan tarkkaan neuvonut kohdan, minne heidän tuli katseensa kohdistaa.
– Siellä on, on tosiaan! huudahti viimein Petrushka. Hän näki harmaan asumuksen päädyn ja osan kattoa, mitkä pilkoittivat esiin metsästä tuolla kaukana alhaalla. Ja kun hän vihdoin oli neuvonut muutkin, kaikki näkivät talon.
– Eteenpäin! komensi Petrushka, ikäänkuin hän olisi ollut päällikkö eikä Mitjka. Mutta niinkuin tällaisissa oloissa aina, ohjakset luisuivat sen käsiin, joka oli tarmokkain ja aloitekykyisin. Mitjka vain hymyili. Hän piti mukavuudesta, ja hänen puolestaan Petrushka sai määräillä. Kyllä hän, Mitjka, sitten aikanaan tietäisi rajat.
Joukko lähti eteenpäin. Koltta nilkutti etumaisena.
Polku kapeni jälleen. Miehet painautuivat vuorenseinämää vasten. Heitä hirvitti, ja Mitjka vapisi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hänenlaisensa tukeva, melkein lihava mies saattoi läpäistä moisella kulkutiellä. Jaahk itse kehoitti varovaisuuteen, mutta vakuutti, että polku pian paranisi.
Petrushka epäröi.
– Kuules, koltta, hän sanoi, – tätäkö polkua myöten Huuhkat tavaransa tuovat?
Hän tapaili pistoolinsa koteloa.
Jaahk pudisti tyynenä päätään. – Ei, ei tätä. Tämä on vain kesäpolku. Laakson toisella puolella on kivinen, virtaava joki. Sitä ei nouse kesällä, mutta talvella sitä pitkin ajetaan. Sitä tietä Huuhkat itselleen tavarat kuljettavat. Ja sanoinhan minä, että tie on paha.
Nilkku koltta vaikutti uskottavalta. Matkaa jatkettiin.
Jännitys vapisutti Petrushkan ruumista. Monien tuntien ajan hän oli saanut yhteen mittaan ponnistella, ryömiä, kiivetä ja nyt viimeksi tuskallisesti varoa kuiluun syöksähtämistä. Hänen tarkkaavaisuutensa herpautui pakostakin.
Ja Jaahk, tietämätön, oppimaton koltta, vailla kaikkia muita paitsi erätaitoja, hän oli laskenut ja suunnitellut tämän kaiken jo silloin, kun hän killui nuorassa liekehtivän nuotion yllä. Hänen laskunsa olivat olleet ihan oikeat.
He kulkivat nyt kahden. Mitjka, aliupseeri, oli ainakin parikymmentä metriä kauempana, ja vasta hänen takanaan hiivittyivät sotilaat alituisessa tuntumassa vuorenseinään.
Yht'äkkiä polku tuntui ikäänkuin katkeavan. Sen keskellä oli syvä repeämä, ainakin kolmen metrin levyinen, ja toisella puolella polku jatkui ehkä puolitoista metriä alempana.
Jaahk ja Petrushka pysähtyivät muutamien metrien päähän repeämästä.
– Entä nyt? Petrushka kiljahti sekä raivosta että pelosta.
Mutta Jaahk oli äkkiä ottanut muutamia nopeita juoksuaskelia, hyppäsi, putosi polun jatkuvalle osalle, kapealle kallionkielekkeelle, nousi joustavasti ja oli samassa kadonnut polun äkilliseen mutkaan, kallion suojaan.
Pitkä, kimeä, ilkkuva nauru kajahti syvässä rotkossa. Nauraja oli Jaahk. Hänen naurunsa jatkui sittenkin, kun Petrushka silmittömässä raivossa ampui pistoolinsa tyhjäksi kallioseinämään.
Jaahk oli laskenut oikein. Koko pitkän jokimatkan, leiriytymisen, nousun ja kaiken aikana hän oli ajatellut vain tätä rotkotietä. Kerran hän oli jo tuon hypyn uskaltanut; nyt, kuolemanhädässä, hän uskalsi sen toistamiseen.
Loikkaus vain, ja hän oli vapaa.
Petrushka tunsi ruumistaan hervottavan. Raivo ja pelko olivat voivuttaneet hänet. Hän ei osannut laukausten säikäyttämälle Mitjkalle kertoa mitään, hän vain osoitti halkeamaa, jonka yli jalkavaivainen koltta oli loikannut ja jonka yli häntä, Petrushkaa, selvä kuolemakaan ei olisi saanut yrittämään.
Ensimmäisen tyrmistyksen mentyä ohi heidän valtasi sokea raivo, mutta ei kuitenkaan niin sokea, että kumpikaan heistä olisi uskaltautunut hyppyyn. Mitjka haukkui Petrushkan kamalasti, koska hän oli vapauttanut koltan rannehihnasta, ja Petrushka linkosi syytöksen takaisin väittäen tehneensä sen Mitjkan, päällikön, kehoituksesta.
Sotilaat olivat, laukausten innoittamina, kiirehtineet kulkuaan, ja etumaiset heistä saapuivat paikalle parhaiksi kuullakseen molempien päälliköittensä raivoisasti soimaavan toisiaan.
Vihdoin viimein äly ja harkinta voittivat. Mitjka lupasi tuntuvan palkkion sille sotilaalle, joka uskaltaisi hypyn ja lähtisi tavoittamaan aseetonta kolttaa, joka ei voinut vielä olla kaukana.
Sotilaat kävivät vuoron perään silmäämässä poikkirotkoa, ja jokainen heistä kieltäytyi hypystä, olipa sitten kysymyksessä palkinto taikka rangaistus. Väsyneinä, voipuneina heistä ei yksikään kyennyt tuota kuolemanharppausta suorittamaan.
Koltta ei ollut kaukana. He kuulivat hänen joikumisensa, ja hänen lo-loo'nsa kaikui voittoisana ja varmana jylhien kallioitten keskellä.
Taitava sanaseppo Jaahk joikui parhaillaan uusinta ja julminta seikkailuaan. Hänenkö jalkansa kärventyneet? Ei toki, lämminneet olivat vain, ja hyvään tarpeeseenkin se oli vedessä seisomisen jälkeen. Ne olivat vasta alkaneet punoittaa niinkuin ruumiskin Huuhkain saunassa. Lo-lo-loo, hän oli pettänyt kokonaisen joukon, narrannut heidät pääsemättömään paikkaan, hän, yksinään ja aseetonna! Kyllä hänen niejtansa ihailisi ja ihmettelisi häntä, Jaahkiaan, kunhan hän joskus hänen joikunsa kuulisi. Ja paha ja tunturinhaltiat saisivat periä kumppanukset, jotka nyt kyköttivät kapealla kurupolulla.
Oli onni, etteivät hänen kiusaajansa ymmärtäneet koltanlappia täydelleen, mutta Jaahkin joiun sävy riitti heille. He tiesivät, että heitä pilkattiin.
Mitjka sai äkillisen tarmon puuskan. Rotkopolun alkupäässä hän muisti nähneensä irrallisen puunrungon. Hän ei ollut siihen silloin kiinnittänyt huomiota.
Nyt hän antoi puolellekymmenelle sotilaalle käskyn raahata rungon tänne ylös. Se ehkä kelpaisi hätäsillaksi tuon halkeaman yli, ja silloin... silloin koltalla olisi vaara takanaan.
Mutta rungon raahaaminen vei aikaa – ja polun kapeimmalla kohdalla se luiskahti kantajilta, syöksyi kuiluun ja oli vähällä viedä yhden sotilaan mukanaan.
Hämärä oli jo tullut, kohta olisi pimeä ja – muuta ratkaisua ei käynyt ajatteleminen – heidän oli yövyttävä siihen, missä olivat. Rotkopolku, rakka ja rova olivat aivan liian vaarallisia pimeällä kuljettaviksi. He kokoontuivat polun leveimmälle kohdalle, samaan paikkaan, missä Jaahk oli näyttänyt heille Huuhkain talon.
Petrushka epäili, ja täydellä syyllä, että hän jo siinä oli heidät pettänyt. Hän oli ollut näkevinään ikäänkuin talon päädyn, mutta yhtä hyvin se saattoi olla sileän kallion kylki, joka näkyi metsän keskeltä.
Ja häntä raivostutti enimmin toteamus, että tuo koltta, Jaahk, että hän sittenkin oli tiennyt Huuhkain talon paikan ja lienee tiennyt paljon muutakin.
Sekä Isa että Antti virittivät kiväärinsä äärimmäisen varovasti. Henkeään pidättäen he tähystivät hämärälle joelle.
Nyt tumma esine tuli keskijoelle, missä oli valoisinta. Se oli vene ja siinä oli yksi mies. Vene suuntautui vinosti yli joen.
– Se tulee tänne! Isa kuiskasi niin heikosti, ettei hänen äänensä voittanut rantalehdon suhinaa heikossa yötuulessa. – Älä ammu ennenkuin viime hädässä... kun käsken! Otetaan selvä kulkijasta!
Vene kulki nopeasti ja aivan äänettömästi joen yli. Tulija meloi sitä, eikä mela kertaakaan loiskauttanut vettä kuuluvasti. Isa hiipi kyyristellen paikalle, jota kohti veneen keula suuntautui. Hän antoi tulijan rauhassa laskea rantakivien lomaan ja hypätä maihin, ennenkuin läheni miestä ja kuiskasi:
– Hiljaa! Tule tänne!
Kivääri oli laukaisuvalmiina, ja sivulla oli Antti niin ikään ase kädessään.
Tulija päästi pienen, tukahdutetun huudon, mutta astui epäröimättä pensaikkoon. Isan kädet kopeloivat hänet nopeasti, totesivat hänet aseettomaksi ja vetivät häntä mukaansa ylemmäksi rannalle, missä ei ollut puita ja missä pimeys oli vähäisin.
– Kuka olet? tulija kuuli kuiskattavan suomeksi.
– Jaahk olen.
– Kolttako... lappalainen?
– Niin olen.
– Istu maahan!
Jaahk totteli. Hän oli äärimmäisen pelokas. Kestettyään huiman seikkailunsa rosvojen kanssa, hypättyään kuolemaa uhmaavan hyppynsä ja kierreltyään rosoisen tunturin vain itse tuntemiaan polkuja pitkin hänestä ja hänen hermoistaan oli jo todellakin liikaa, että hänet vielä kerran ja hämärissä yllätettiin, hämärissä, mikä hänelle, puoleksi yösokealle miehelle, oli melkein täyttä pimeyttä.
Hänen kuulemansa ääni oli karski, mutta rauhallinen. Ja nyt siihen ilmaantui myhäilevä sävy.
– Vai Jaahk. Katsotaan! Tulepa tänne... kas niin, tänne näiden puiden suojaan. Tässä voi vaaratta hetkiseksi tulenkin tehdä.
Jaahk opastettiin pienelle tiheikköaukeamalle. Hän kuuli tulusteräksen iskevän piikiveen, taula hehkui, ja seuraavassa hetkessä kuiva heinätukko leimahti tuleen, joka valaisi hänen kasvonsa ja oli sokaista hänet. Hän erotti kuitenkin, että hänen vierellään seisoi kaksi miestä, molemmat tavallisissa erämiespukineissa ja molemmilla kiväärit. Hän melkein tunsi... Ääni nauroi.
– Jaha, jaha... taidetaankin olla omaa väkeä.
Isa ja Antti olivat muutamia päiviä aikaisemmin käyneet eräällä järvellä, jonka rannalla oli parikin kolttien kesäistä tönöä, ja siellä he olivat nähneet Jaahkin. He tiesivät siten, että Jaahk kuului Huuhkain tuntemiin ja luottamiin kolttiin. Mutta Isa oli samalla melkein varma, että Jaahk oli sama koltta, jonka hän oli nähnyt äskeisen joukkion mukana.
– Tunnemme sinut! Tunnetko meidät?
– Olitte Huuhkain kanssa, Jaahk vastasi.
– Hyvä muisti, kiitti Isa. – Entä mistä tulet?
– Voi! sanoi Jaahk, ja sitten seurasi kertomus, josta ei puuttunut enemmän vilkkautta kuin väriäkään. Jaahk kertoi uskollisesti kaikki, kullanhuuhdonnan kalliopurolla, vangiksijoutumisensa, killumisensa köydessä nuotion yläpuolella, kidutuksensa ja sen lopun. Sitten hän kuvasi jokimatkan ja lähdön tunturille. Mutta päästyään sitten kohtaan, missä hän kertoi hirveän hyppynsä yli ammottavan syvyyden, hänen sanansa saivat vauhdin ja lennon, jota molemmat suomalaiset vaitonaisina kuuntelivat. Jaahk nauroi, itki, noitui ja melkein huusi, kun hän koetti kuvailla rosvojen ällistystä ja kiukkua hänen päästyään pujahtamaan suojaavan kallion taa.
– Ampui, se paha mies ampui... monta... monta kertaa ampui... ja kiroili... niin kirvotteli että hirvitti siinä pahassa paikassa... ja minä Jaahk sitten joiun laitoin ja joiuin niille heti... tuoreeltaan niille lauloin... Ja jotta totta olen puhunut, katsokaa, tästä nähnette ja uskonette...
Nopeasti ja kätevästi hän riisui kenkänsä ja sukkansa, ja sytytettyään toisen heinäsoihdun Isa tarkasteli koltan jalkapohjia. Ne eivät olleet suinkaan hauskannäköiset, mutta Jaahk vain nauroi.
– Ei mitään... ei mitään! Hiukan hellät vain. Minä niille olin kovin kipeä olevinani... nilkuttelin koko päivän... uskoivat ja laskivat hihnasta irti. Ja nyt äijit siellä kurupolulla istuksivat... istuksivat ja odottavat päivän koittoa ..!
Jaahk sylkäisi ja nauroi. Isa ositteli hänelle syötävää repustaan, leipää, voita ja kuivattua poron jalkaa. Kalaakin olisi kyllä ollut, mutta tulenteko oli liian uskallettua. Niinpä niin, Jaahkin osalta seikkailu oli sujunut onnellisesti. Mutta entäpä muu?
Antti Rovanen tunsi sydäntään kouristavan kuullessaan koltan kertovan, että joukkion päämääränä oli Huuhkain talo, sen tuho ja asujainten hävittäminen.
Isalle tilanne oli vielä selvempi, mutta hän käsitti myös, mitä voitiin ja mitä ei voitu tehdä. Jos Huuhkan miehet olisivat olleet tässä, kaikki vanhasta isännästä Niemen Aaroon asti, he olisivat hyvin voineet pitää puolensa erätaitoisten Isan ja koltan sekä taisteluinnosta hehkuvan Rovasen Antin auttamina. Heitä olisi ollut kahdeksan, vastustajia viisitoista, mikä olisi ollut enemmän kuin tasaväkistä. Mutta kolmeen mieheen yritys oli uskallettua. Tappion he ehkä saattaisivat joukkiolle tuottaa, ajaa sen pakoon, mutta oli otaksuttavaa, että jäljellejääneet palaisivat moninkertaisin voimin.
Joka tapauksessa: vakava vaara uhkasi laaksotaloa. Oli tehtävä sen torjumiseksi mitä voitiin.
Jaahk vietti vain yön pimeimmät hetket Isan ja Antin luona. Aamun alkaessa aavistuksentapaisesti sarastaa hän lähti taipalelle, mukanaan Antin kirjoittama kirje. Huuhkain, kaikkien, jotka olivat läsnä, olisi saavuttava heidän luokseen. Jaahk opastaisi.
Isa ja Antti odottivat ja odottaessaan purivat leipää ja sitkeää lihaa. Nuotio oli edelleenkin vaarallinen.
Päivä, lämmin ja kirkas, oli jo varsin pitkällä, kun odottavat miehet näkivät ensimmäisten rosvojen ilmestyvän oudasta ranta-aukealle. Heti Jaahkin lähdettyä Isa oli käynyt viemässä hänen käyttämänsä veneen takaisin piilopaikkaansa. Sotilaat tuskin huomaisivat, että sitä oli liikuteltukaan.
Tulijat vaikuttivat väsyneiltä ja haluttomilta. Mutta silti he yhtyivät kiireesti leiripuuhiin ja osa lähti joelle kalaan. Heillä näkyi olevan sekä verkkoja että onkivehkeitä. He laskivat verkot suvantopaikkaan pitkin rantaa, soutivat niiden ja rannan välitse ja ajoivat kalat verkkoihin. Jokseenkin samaan aikaan kuin vesikattilat nuotioitten yllä alkoivat kiehua, kalastajatkin palasivat saaliineen. Joki oli ollut antelias, ja puolen tunnin kuluttua koko joukko oli maittavan aterian ääressä.
Isa noiduskeli hiljaa.
– Nuo pakanat ja puplikaanit pistelevät suihinsa makoisaa kalakeittoa, taimenia saivat... ja me kristityt ihmiset saamme tässä paastota. Mutta odottakaa, odottakaa... vuoro se on meilläkin!
Aterian jälkeen joukko otti pitkän ettoneen. Mikäs siinä, eihän heillä lopultakaan ollut mihinkään kiirettä, ja edellisen yön uni oli jäänyt vähäksi ja huonoksi hirvittävän kuilun partaalla. Kohtalainen tuuli oli alkanut puhaltaa ja ilma oli nyt mainio. Helle ei päässyt liiaksi tuntumaan ja hyönteisparvetkin vähenivät.
Ettoneen jälkeenkään ei miehillä tuntunut olevan kiirettä, ja Isa alkoi jo hiljalleen toivoa, että Huuhkat ehtisivät yhtyä heihin hyvissä ajoin. He tarkkailivat rosvojen puuhia. Miehet kuljeskelivat lähistöllä ja harhailivat ja istuskelivat niinkuin joutilaat ainakin. Viimein muuan heistä tuntui huutavan jotakin toisille ja viittoilevan vähäiselle niemekkeelle, joka oli mellan yläpuolella. Miesjoukko alkoi riisuutua siljolla.
– Ne juuttaat lähtevät uimaan! Isa totesi seuraillen rosvojen puuhia. – Uimaanhan ne ..!
Niemekkeen toisella puolen oli hyvä hiekkainen ranta, matala ja sopiva. Tuota pikaa koko miesjoukko oli häipynyt näkymättömiin. Kovaääninen ilakointi niemekkeen toiselta puolen ilmoitti, että joukko oli virvoittamassa itseään suvannon tyynessä vedessä.
Isa katseli mietteissään niemekettä ja murahti sitten jotakin ikäänkuin tyytymättömänä itseensä.
– Mitä? Antti kysäisi.
– Sitä vain, että kun pitääkin olla vanha ja vaivainen! vastasi erämies. – Ei, minusta ei ole siihen.
– Mihin? tiedusti Antti kiihkeänä. Hän uumoili jotakin tärkeää Isan sanoista.
– Uimaan tuon lätäkön poikki! Isa marmatti ja viittasi jokea.
– Uimaanko? ihmetteli hänen sisarenpoikansa. – Mitä ihmettä! Ah, tarkoitatko, eno, että...
Hän teki kuvaavan kädenliikkeen ja Isa nyökäytti päätään. Antti nauroi jännittyneenä ja kiihkeänä.
– Eno, olet nähnyt, että olen vain keskinkertainen erämies, ampua osaan vain kohtalaisesti ja senkin mieluimmin liikkumattomaan maaliin. Mutta etpä taidakaan tietää, että jotakin osaan minäkin. Minä osaan uida... voin sanoa olevani vedessä kotona kuin kala... Ja tuollainen matka, sehän ei merkitse mitään!
– Sepä olisi melkein vastavirtaa! Isa penäsi.
– Mutta virta on heikko.
– Köngäs on lähellä.
– Tarpeeksi kaukana kuitenkin. Ei, Isa, minä lähden .. Sinä saat vartioida ja suojella. Vihellä, milloin vaara alkaa pilkistää, ja ammu, milloin se suoraan uhkaa! Minä lähden.
Vanha helmenpyytäjä purskahti hiljaiseen nauruun, hyrähteli ja kierteli, mutta Antti ei kuunnellut enonsa kieltoja. Pensaikon turvissa hän riisuutui ja laskeutui sopivassa paikassa syvään virtaan.
Vesi tuntui kolakalta, mutta virta ei tässä kohdin ollut enempää kuin noin kolmeasataa metriä leveä. Veden paine oli kaikesta huolimatta tuntuva, ja Antin oli ohjattava kulkunsa jyrkän vinosti joen poikki.
Alkumatka oli vaarallisin, sillä joku vihollisista saattaisi niemen kärjestä hänet huomata. Siksi hän kulki pitkän matkaa sukeltelemalla ja ponnistautui pintaan vasta puolivälissä jokea.
Hänen vähäaikainen näkymättömyytensä oli suuresti hermostuttanut Isaa, mutta sitten helmenpyytäjä saattoi todeta, ettei Antti ollut liioitellut. Hän ui tosiaankin keveästi ja nopeasti kuin kuikka joen poikki. Isa vartioi hänen kulkuaan kivääri poskella ja tähysteli tarkkaan. Jos joku uivista rosvoista palaisi, niin...!
Mutta Antti pääsi onnellisesti vastarannan pensaikkoon, ja miehet, valvottuaan yön peloittavassa kurussa, käveltyään ja syötyään, leikittelivät mielihalusta tuolla ylemmässä poukamassa.
Antilla oli ainakin joitakin hetkiä käytettävissään.
Hän nousi varovasti rannalle, silmäsi ympärilleen ja juoksi sitten autiolle siljolle, jonka keskellä hiiltyvät nuotiot hiljalleen savusivat. Hän kahmasi syliinsä kokonaisen kantamuksen sotilaitten vaatteita, juoksi mellan toiseen päähän ja heitti kantamuksen jokeen. Pyörre vetäisi vaatteet mukaansa, ja tuossa tuokiossa ne jo katosivat näkyvistä pieneen könkääseen.
Antti syöksyi takaisin siljolle ja uudisti äskeisen temppunsa. Uusi kantamus vaatteita sukelsi erämaanjokeen, ja mies palasi vieläkin leiripaikalle. Lyhyessä ajassa hän sai ajetuksi virtaan koko joukkion pukimet... ja sitten hän alkoi raahata sinne aseitakin. Hän oli juuri ehtinyt heittää jokeen ensimmäisen kiväärikantamuksensa, kun virran yli kuului hiljainen vihellys.
Se oli Isan varoitus, eikä Antti siekaillut yhtään. Hän hyppäsi takaisin jokeen.
Niemekkeellä olevan metsikön reunaan oli ilmestynyt muutamia sotilaita. Mutta Antti ehti uida näkymättömänä joen yli ja kavuta pensaikon kätköön. Hän oli jo pukeutumassa, kun hämmästyksen ja raivon huuto kajahti vastaiselta rannalta.
Miehet olivat huomanneet vaatteittensa katoamisen. Niemekkeeltä juoksi lisää miehiä, ja muutaman hetken ajan leiripaikka muistutti villien tanssiaukiota, missä alastomat, kirkuvat ja noituvat miehet pyörivät huimassa vauhdissa.
Vaatekasat olivat kadonneet. Vain joukko saappaita, lakkeja ja muita pieniä kapineita oli jäljellä. Aseitten lukukin oli vähentynyt.
Juuri äsken kaikki oli ollut tallella, ja nyt...?
Miehet olivat kuulleet, niin vähän kuin olivatkin ylimaissa olleet, kolttien kertomuksia taioista ja haltioista, metsänväestä ja veden väestä. Ensi hetkessä nuo taikauskoiset kuvitelmat juontuivat mieleen.
Aliupseeri Mitjka oli koko joukosta ainoa, joka oli säilyttänyt vaatteensa. Hän oli mennyt vain katselemaan miestensä uintia, sillä hänellä oli synnynnäinen vastenmielisyys vettä kohtaan. Hän nauroi aluksi vaatteettomille miehilleen, jotka painiskelivat sääskien ja paarmojen kanssa, mutta tuli varsin vakavaksi käsitettyään tilanteen outouden.
Erämaassa ei leikiten olla alastomana. Ja vaikka päivin olikin lämmin, yöt eivät enää olleet hiottavia. Sitäpaitsi: päivin oli räkkää tarpeeksi.
– Koltta! hän kiljahti ja hypähti Petrushkan eteen, joka niin ikään oli narrautunut uimaan ja menettänyt pukimensa. – Koltta se on! Mutta missä se nyt on?
Kukaan ei mielinyt lähteä ajamaan takaa kolttaa rantalehdoista, sitäkin vähemmän, koska mies nyt oli aseistettu. Noin puolet kivääreistä oli poissa.
Petrushka vain kiristeli hampaitaan. Niin, tietysti se oli koltta.
Mutta ei ollut aikaa raivota ja kiukutella. Kuolema uhkasi alastomia miehiä. Oli laittauduttava matkaan ja kiireesti sittenkin. Jäljellejääneet saappaat ja lakit otettiin ylle, muun ruumiin verhoksi katkottiin koivunlehviä ja nuoranpätkillä kiedottiin ne "hameiksi" ja "puseroiksi". Puolentoista tunnin kuluttua lähti outo matkue mellalta jokea ylöspäin, joukko lehdespukuisia miehiä, jotka olivat kuin trooppisten maitten villejä juhlapukimissaan, ja ne, joilla oli aseet, vartioivat ja tarkkailivat joen rantoja keksiäkseen armottoman vihollisen, joka tämän tekosensa oli heille tehnyt.
Mutta vastarannalla Isa Niva kieritteli itseään nurmikolla ja oli tikahtua nauruunsa.
– Ei, ei... tämä on jotakin, tämä... saavat ne sauvoa tätä jokea pitääkseen pyllynsä lämpiminä... saavat ne... ja voi mäkäriä, voi sääskiä ..! Minä, vanha erämies, minä en olisi tähän temppuun kyennyt... en sitten millään! Ja sinähän uit kuin saarva!
Hän taputti innoissaan sisarenpoikaansa, joka loistavin silmin seurasi poistuvia. Ainakin tämän kerran oli torjuttu Huuhkain taloa uhkaava vaara... ja torjuttu laukaustakaan ampumatta, pisaraakaan verta vuodattamatta. – Kun Eliel ja Jaakko Huuhka myöhemmin Jaahkin opastamina saapuivat joelle, he tapasivat kaksi naurusta väsynyttä miestä, jotka kuitenkin, kerrottuaan tapauksen, jaksoivat vieläkin nauraa pitkän tovin.
Ja vanha Aaretti Huuhka, saatuaan kuulla miesten seikkailusta ja Antin oudosta urotyöstä, kiitti tätä lämpimästi ja miehekkäästi.
– Se oli oiva työ. Kovia ja karkeita me täällä kiveliössä olemme, mutta vasta viime hetkessä, suorastaan oman henkemme lunnaiksi, me lähimmäisemme verta vuodatamme. Olet nokkela ja rohkea, alamaitten mies. Olet nyt kuitannut Sannan hoidon monin kerroin... hätistit karhun Ruutin kimpusta ja nyt melkein pelastit koko talon... Muista, että se on kotisi, milloin vain sitä tarvitset. Tätä Kirkko-Simon lupaa ei ole vielä kellekään annettu.
4
Varhainen syksy oli tullut erämaahan. Vähäinen elo oli jo leikattu. Heinäsuovia oli siellä täällä luhtaniittyjen kupeilla odottamassa lumikeliä, jolloin ne pororaidoilla ajettaisiin pihaan.
Päivät olivat kuulaita ja kirkkaita, yöt kylmiä, pimeitä ja tähtisiä. Roustale rauskahteli askelten alla; jängät, lampareet ja matalat rannat olivat aamuisin jääriitteessä; paleltuneet, tummanruskeiksi muuttuneet hillanvarvut nuokkuivat pettävillä vuomilla. Taikka monesti sitten pilvet matoivat alhaalla lyijynraskaina ja harmaina, kylmä sade tipahteli maahan ja tunturit häipyivät tiheään usvaan. Nousi tuuli, tuli milloin pohjoisesta, milloin luoteesta taikka koillisesta, Jäämeren jäähtyviltä ulapoilta, ja toi mukanaan lumiräntää ja pimeyttä.
Isa ja Antti olivat päättäneet jäädä talveksi kiveliöön. He lukeutuivat Huuhkan talon väkeen. Antti oli jo aikaisemmin lähettänyt alamaan ystävälleen kirjeen, jossa hän antoi ohjeet taikka lausui toivomuksensa tulossa olevan oikeudenkäynnin suhteen. Siten hän oli mielestään selvittänyt suhteensa entisyyteen. Irma... hän jäi viestittä.
Päätöstä oli muuten helpottanut Isan sairaus. Syyskylmien tultua vanha erämies, niin paljon kuin hän koettikin sitä välttää, ei voinut olla valittamatta tuskiaan.
– Se on vain muisto muutamasta kevätkylvystä, hän irvisteli, mutta oli selvää, että pitkä erämaanmatka olisi hänelle näissä oloissa liikaa.
Isa jäi Huuhkan taloon "kotimieheksi", niinkuin hän itse sanoi, ja tietysti hänelle riitti tehtävää. Hänellä oli siten tietty turva talosta, missä hän saisi nauttia lämpimästä ja kuivasta.
Antti sen sijaan, epäröityään pitkän tovin voimiaan ja kestävyyttään, oli lähtenyt kiveliöön yhdessä Aaro Niemen ja Jaahk-koltan kanssa kokoamaan poroja niiden jokasyksyiseen erottamiseen.
– Missä päin ja kuinka kaukana eläimet mahtavat olla? Antti kysyi Aarolta, kun he laskeutuivat laaksoa saartavien tunturien ulommaisia rinteitä.
Nuori uudisasukas naurahti pehmeästi.
– Noin pari viikkoa sitten koltat näkivät porotokan oleilevan muutamalla tunturirinteellä, jonne täältä on matkaa noin neljä peninkulmaa koilliseen suuntaan.
Antti pidätti hämmästyksen huudahduksensa. Erämaassa oli oma mittakaavansa.
– Eikö niistä sen jälkeen ole mitään kuultu?
– Ei mitään, Aaro sanoi.
Erämaa oli ennen talven kuolettavaa hiljaisuutta laittautunut tumman upeaan juhla-asuun. Lehtipuut komeilivat heleimmissä ja räikeimmissä väreissään, oli tummaa karmiinia, oli hehkuvaa zinoberia, täyteläisintä kromikeltaa, violettia ja kaikkia niiden vivahteita taivaan ja vesien kuultavan sinen taikka teräksenharmauden lisäksi. Kulonkeltaisina, harmaina ja ruskeina levisivät jängät, ruskeina ja mustina tunturit. Ilma oli kylmää ja makeaa.
Kyllälti Antti sai nyt tallustaa erämaata. Totta oli Isa puhunut, leikkiä olivat olleet heidän kesäisensä vaelluksensa. Silloin, keväällä ja alkukesästä, hän ei olisi tätä vauhtia eikä näitä teitä kestänytkään. Nyt hän pysyi matkassa kaikki voimansa ponnistaen. Hänestä tuntui toisinaan niinkuin eivät hänen kumppaninsa olisi lainkaan kiinnittäneet huomiota kuljettavien teitten mukavuuteen ja helppoisuuteen, mutta hän erehtyi. Aaro ja Jaahk eivät suinkaan kulkeneet umpimähkään, he pitivät silmällä sekä suuntaa että mukavuutta, mutta mukavuuden oli useimmiten väistyttävä.
Kantamukset olivat raskaat, vaikka heidän ei ollut suinkaan pakko kuljettaa kaikkea syötävää mukanaan. He sekä kalastivat että metsästivät matkallaan. Heillä oli kaksi Aaron koiraa, mustan valkeita karjalaisia koiria, jotka olivat hyviä löytämään ja haukkumaan metsoja ja jotka olivat kaikilta ominaisuuksiltaan todellisia eräkoiria. Siten heillä oli alituiseen sekä lintua että kalaa.
Antti oli jo aikaisemmin laaksossa joutohetkinään harjoitellut suopungin heittoa, mutta kankeasti ja epävarmasti se häneltä vielä kävi, niin tärkeä poronhoidon väline kuin suopunki Isan mielestä olikin. Sillä olisi näet joka tapauksessa ensimmäiset porohärät vangittava, ja vasta niiden avulla voitaisiin saada muu lauma mukaan.
Kulkiessa ei joudettu puhelemaan, sillä puhelu vaikeutti hengitystä ja Antti älysi säästää itseään ja kumppaneitaan. Mutta iltaisin, kun asetuttiin koovaksen turviin, puhelu kävi kyllä päinsä ja oli paikallaan. Antilla oli paljonkin kyseltävää ja udeltavaa.
– Kuinka paljon poroja on Huuhkilla? hän tiedusti Aarolta, kun molemmat syötyään ja leiriaskareet suoritettuaan makailivat honkatulen loimussa havualuksillaan.
– Eihän niitä paljon ole, Aaro vastasi, – noin kuusisataa, mutta kyllä se sittenkin on isoin tokka näillä main. Ja minulla on siinä kuutisenkymmentä päätä. Ne hoidetaan samassa tokassa, vaikka minulla on kyllä oma merkkini. Ja tällä Jaahkilla on kolmekymmentä, ja siksi se kantaa noin isoa sauvaa.
Aaro viittasi vahvaan sauvaan, jota Jaahk oli itsepäisesti pitänyt mukanaan kiväärin ja muun kantamuksensa lisänä, vaikka Antin mielestä sauvalla ei voinut olla mitään tarkoitusta.
– Tämä Jaahk uskoo vieläkin, että porotokka lisääntyy sen mukaan, kuinka iso on sen hakijan sauva, Aaro selvitti.
Jaahk silmäsi vaiteliaana tuleen eikä vastannut mitään. Hän oli vaiheaikojen kasvatti; toiselta puolen taianomaiset perintätiedot pitivät häntä lumoissaan, toisaalta niihin uskomaton uusi aika oli saanut hänestä otteensa.
– Pieniksi ovat käyneet porotokat täällä niinkuin kai muuallakin, jatkoi Aaro juttuaan. – Vainoajat koskivat niihinkin. Nälkäänsä koltat ja uudisasukkaat ne söivät. Taikka ne oli pakko teurasporoina myydä. Isä kertoi menneitten aikojen koltta- ja syrjäänipohattojen tuhatpäisistä porolaumoista, jotka väkisin lisääntyivät sitenkin, että niihin niin kesin kuin talvinkin eksyi pienempien ja kaukaisten eläjien poroja. Eihän niitä sellaisista tokista löytänyt sekään, joka uskalsi lähteä hakemaankin.
Neljäntenä iltana Antti Rovanen yötulella loikoillessaan teki havainnon, joka säpsähdytti häntä, joka ikäänkuin riisti kaiken lumon erämaalta ja heidän vaellukseltaan: Aaro Niemi rakasti Sannaa.
He olivat puhuneet Huuhkista. Aaro oli, isänsä kuoltua sotavuosina – äiti oli kuollut aikaisemmin, samoin häntä vanhempi veli – joutunut Aaretti Huuhkan kasvatiksi. Hän oli ollut kuin oma lapsi.
– Isäntä on hyvä, jyrkkä ja oikeamielinen mies, kuuluivat hänen sanansa. – Pahaa ei hänestä voi puhua kukaan, ei koltta eikä suomalainen, joka on hänen kanssaan joutunut tekemisiin. Hän on jyrkkä ja hän tuntuu käyvän yhä jyrkemmäksi, mutta vain vieraille, joitten hän pelkää ilmaisevan uudisasutuksen. Onhan hänellä siihen syytäkin. Ja hänen pelkonsa on tarttunut Elieliin... Luoja nähköön, mieshän voisi elää onnellisena... onhan hänellä Ruut, mutta hän pelkää... pelkää tytön vuoksi..
– Mitä? Antti kysyi hiljaa.
– Tietysti hän pelkää taisteluja, selkkauksia, talon hävitystä... Eliel on kiveliöitten mies... hän ei osaa eikä tahdo muuttaa muualle, vaikka voisikin... ja toiselta puolen... kuinka hän voisi taata huomispäivää vaimolleen... ja kuinka minäkään voisin Sannalle?
Antti ei vastannut mitään. Metsänreunan takaa loisti kirkas kuu, ja kauempana siitä pilkoittivat tähdet. Muuten ympärillä oli sysimusta pimeys nuotion valopiirin ulkopuolella.
Kuinka minäkään voisin...?
Nuo sanat olivat äkkiä havahduttaneet Antin todellisuuteen. Hän tajusi äkkiä, että täälläkin tiettömissä kiveliöissä, tämän tumman taivaan alla, täällä, missä elämäntaistelu todella oli taistelua luonnonvoimia, petoja ja henkipattoja vastaan, että täälläkin oli hallitsemassa rakkaus, inhimillinen rakkaus, ja kaikki se, mikä siihen liittyi.
Eliel ja Ruut! Tietysti, sehän oli luonnollista, se oli välttämätöntä. Ja Aaro ja Sanna. Samoin, samoin...!
Antti nauroi sisimmässään katkerasti. Hän oli ollut oikea alamaan houkka. Ei niin, että hän olisi mitään tehnyt, mitään sanonut... mutta hän oli ollut omasta mielestään Sannan ympäristössä ainoa mies, joka saattoi tulla kysymykseen hänen yhteydessään. Ja nyt... vasta nyt hän muisti ne monet kerrat, jolloin Sanna oli hymyillyt ja nauranut Aarolle, puhellut syvällä, sointuvalla äänellään hänen kanssaan, osoittanut häntä kohtaan huomaavaisuutta ja hellyyttä.
Aaro ja Sanna! Sanna ja Aaro! Mutta sehän oli luonnollista, se oli välttämätöntä. He olivat lapsuudenystäviä, he olivat aina olleet toistensa läheisyydessä, Sanna osasi antaa arvoa Aaron luonteen syvyydelle ja luotettavuudelle, hänen taidoilleen ja tiedoilleen, jotka olivat pieniä ja vähäisiä alamaan tietoihin verraten, mutta täällä korvaamattomia ja välttämättömiä.
Ja esteenä oli siis vain se, että Aaro... että hän pelkäsi elämän kiveliössä voivan käydä vaaralliseksi ja uhanalaiseksi, että hän ei uskaltanut ottaa Sannaa...
Aaro ja Sanna! Tietysti... hehän olivat kuin kaksi puronvarren yhteenkietoutunutta pajua.
Tänä kylmänä syysyönä Antti tunsi rakastavansa Sannaa. Nyt, kun hän tiesi, että toinen rakasti Sannaa, nyt tyttö tuntui hänestä korvaamattomalta.
Ja hän oli yksin maailmassa, avuttoman yksin. Selvemmin kuin milloinkaan ennen hän tunsi ihmisen suunnattoman yksinäisyyden, jonka kylien häly ja kaupunkien melu voi hetkeksi häivyttää mielestä, mutta ei milloinkaan poistaa. Hän kuuli puitten hiljaisen palamisen, sihinän, kun kosteus haihtui höyrynä ilmaan, koirien syvän hengityksen ja kumppaniensa liikahdukset. Yllä oli mittaamattoman korkea kiveliön taivas, kaukaiset tähdet ja kuu, joka hänestä näytti kookkaammalta ja kirkkaammalta kuin alamaissa.
Ja hän oli yksin.
Alamaat olivat kaukana ja unohdettuina. Irma... ketä hän mahtoi raahata tanssiaisiin? Kivulloinen eno oli laaksotalossa. Antin seurana olivat lapsenomainen koltta ja mies, joka ei milloinkaan ollut nähnyt kaupunkia, joka oli kuin toista rotua, ja kaksi koiraa, varmaa ja terhakkaa koiraa, mutta vain eläimiä...
Hän oli yksin, ja tietysti Sanna rakasti toista.
Mitään estettä ei hänen mielestään lopultakaan ollut, etteivät he saisi toisiaan. Aaretti Huuhka piti kasvattipojastaan, ja epäröimättä hän luovuttaisi tälle tyttärensä. Huuhkan pojat, hehän olivat kuin Aaron veljiä, ja tietäisivät, että Sanna olisi rakastavan ja luotettavan miehen hoteissa. Mitä hän, Antti, oli Aaroon verraten? Vain epämääräinen alamaan kiertolainen, ilman erätaitoja, ilman voimaa ja uskallusta.
Sanna alamaissa! Tietysti, jos Sanna suuresti rakastaisi häntä, kaikki olisi mahdollista. Ja sittenkin... erämaan uudisasutuksen tyttö alamaitten kutsuissa, alamaitten monimutkaisessa ja pikkutärkeässä elämässä, alituisesti alttiina arvosteluille, pilkalle ja sääliville silmäyksille! Sekin oli sietämätöntä ajatella.
Voisiko hän jäädä tänne, Huuhkain taloon? Hän naurahti mielessään nimitystä "kotivävy". Mutta hän voisi, tulla siksikin, ellei olisi Aaroa...
Hän katsahti syrjäkarein kumppaniinsa, jäntevään ja solakkaan mieheen, joka huolettomana lojui havuilla. Hän ei voinut vihata miestä niinkuin kilpakosijaa, niinkuin vastustajaa ja vihollista. Sekin, ettei hän voinut vihata, oli hänen mielestään heikkoutta ja pehmeyttä. Vihaisiko Aaro häntä, jos tietäisi? Hän ei osannut vastata kysymykseensä.
Jaahk huomautti jotakin päivällä nähdyistä karhunjäljistä. Aaro murahti myöntävästi. Sitten hän kääntyi Antin puoleen nauraen tapansa mukaan pehmeästi, melkein äänettömästi.
– Tuo veitsenheittosi karhun sydämeen on paras temppu, millä olen nähnyt kontion nitistettävän.
Antin alakuloiset mietteet keskeytyivät. Hän sanoi vain jotakin puhuakseen:
– Montako karhua olet tappanut?
– Kahdeksan, Aaro vastasi. – Tämä Jaahk on surmannut kaksi.
– Ja miten, kierroksestako?
– Siitäkin, mutta useimmat muuten. Kerran käytin keihästä, kerran kirvestä, loput ammuin. Aaretti Huuhka ei tiedä kontioittensa lukuakaan, Elielillä on tilillään ehkä parikymmentä, Paavolla kai hiukan enemmän, ja Jaakkokin on jo ehtinyt puoleen tusinaan.
– Entä tytöt?
– Ei, ei sentään, eivät kontiot niin kesyjä ole. Ruutin jonkun esiäidin kerrotaan kyllä surmanneen kontion keihäällä kotitalonsa tuvanuunilta käsin... jossakin Suomen puolella. Se on Ruutilla ihan kirjoitettuna, mutta se on niinkuin joulusatu ja pitkä juttu, enkä minä osaa sitä kertoa. Mutta ilveksen Sanna on kerran osunut ampumaan, ja Ruut taas ahman, joka oli juuri hypännyt ja pureutunut poron niskaan.
Eräjutut jatkuivat. Ne olivat alati uusi ja tyhjentymätön puheenaihe iltanuotion äärellä, kunnes sitten matkaajat nukahtivat syvään ja häiriintymättömään uneen.
Antti Rovanen seuraili karhun jälkiä. Peto oli repinyt puita, raastanut pensaita ja myllertänyt maata, ja pehmeissä notkopaikoissa näkyivät sen jäljet aivan selvästi.
Kaikesta päättäen se oli iso ja pahantuulinen eläin.
Antti oli aamupäivällä eronnut kumppaneistaan. Syyksi hän oli näille ilmoittanut halunsa seurata karhua, mutta todellisuudessa hän tahtoi olla yksin. Hän ei enää jaksanut olla hiljaisten eräkumppaniensa seurassa, jotka eivät aavistaneetkaan hänen masentuneita ja surullisia ajatuksiaan.
Hän tahtoi olla yksin ja kamppailla itsensä selvyyteen. Mitä hänen tuli tehdä? Mitä hän aikoi? Mitä hän tahtoi? – Hän toivoi kiveliön yksinäisyydessä pääsevänsä siitä selvyyteen.
Aaro oli estellyt ja varoittanut, mutta Antti pysyi itsepintaisena. Hänen varusteensa olivat hyvät, hänellä oli evästä ja hän kykeni hankkimaan sitä lisää. Nähtyään kumppanin taipumattomuuden Aaro selvitti tarkasti Antille maamerkkejä, joitten perusteella hän osaisi seitsemän tunturin laaksoon. Varmin merkki oli kaukainen, korkea ja lumilakinen tunturi, jonka näköpiirissä hän pysyisi päiväkausia.
Antti lähti yksinään kiveliöön.
Pohjimmaltaan karhunjäljet kiinnostivat häntä hyvin vähän. Mutta ne olivat tarjonneet kätevän tekosyyn poistumiseen. Poropaimenilla ei ollut aikaa hukata päivää tai kahta ajaakseen takaa karhua sulan aikana, jolloin jäljet helposti saattoivat häipyä löytämättömiin kallioilla.
Antti kulki verkalleen jälkiä seuraillen ja kierteli omia ajatuksiaan.
Tosiaankin hän oli ollut houkka. Aluksi hän oli pitänyt Sannaa vain tavallista terhakampana erämaantyttönä. Alitajuisesti hänellä oli ollut mielessään ajatus, tokko Sanna oli hänelle riittävän hyvä ja kelvollinen. Niin itsetärkeä ja itserakas hän, Antti, oli. Ja sitten Aaro Niemi. Hänen mieleensäkään ei ollut aluksi juolahtanut, että tämä erämaitten mies rakastaisi, uskaltaisi rakastaa omaa kasvinkumppaniaan, ja rohkenisi vielä jotakin toivoa. Ne muutamat päivät, jotka hän oli viettänyt Aaron seurassa, olivat haihduttaneet hänen väheksyvät kuvitelmansa. Aaro ei ollut pelkkä uudisasukas, poromies, metsästäjä ja kalastaja; hän oli erämaan todellinen mies, jonka hienotunteisuutta, tahdikkuutta ja lempeää suvaitsevaisuutta mikä salonkien keikari tahansa olisi voinut kadehtia, mutta vain harva saavuttaa.
Hän olisi Sannalle muutakin kuin isäntä ja elannon hankkija; Sanna olisi hänelle enemmän kuin uudisasukkaan raatava vaimo. Aaron rakkaudessa olisi voimaa ja syvyyttä.
Nämä huomiot olivat kipeitä ja katkeria. Eikä Antti sittenkään voinut toivoa, että Aaro olisi toisenlainen, että hän olisi pelkkä raaka ja karkea kiveliöitten mies, jonka syrjäyttäminen olisi hyvätyö Sannalle.
Mutta mitä erämaa oli Antille ilman Sannaa? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän tunsi sen selvästi.
Sanna oli värittänyt koko kiveliön siitä lähtien, jolloin Antti näki hänet sääskiverkon hulmuavan pilven keskellä. Sanna kultasi erämaan. Sanna ikäänkuin leijaili tunturien yllä, hän päilyi kaltioitten kalvoista.
Ilman Sannaa erämaa oli pelkkä autio metsämaa, missä eläminen oli kiväärin ja verkon varassa; se oli kadotuksen maa, joka vaati kaiken ja antoi vähän.
Antti huomasi äkkiä eksyneensä karhunjäljiltä. Hän palasi äskeistä tietään. Joka tapauksessa jäljet olivat selvää todellisuutta, ja vaikka hän ei toivonutkaan löytävänsä karhua, voisi jälkiä silti seurata. Oli helpompaa seurata niitä kuin harhailla ilman mitään päämäärää.
Oli tumma, pilvetön pouta. Kiveliö levittäytyi mykistävässä suuruudessaan ja rajattomuudessaan hänen edessään aution tunturin rinteeltä. Mutta hän tunsi nyt erämaassa jotakin synkkää ja vihamielistä, armotonta ja luotaantyöntävää, jota hän ei ollut ennen havainnut toisessa mielentilassa ollessaan.
Ja sitten hän äkkiä keksi karhun. Hän näki sen pitkän matkan päästä. Rinteen juuritse kulki matala, mutta kallioinen ja rosoinen kuru. Sen pohjalla virtasi hopeinen, kapea puro. Karhu oli puron toisella rannalla, kurun vastarinteellä, missä se puuhaili jotakin vesakon reunassa.
Antin metsästysvaistot heräsivät oitis ja hukuttivat kerralla hänen heikot mietteensä. Tuolla oli karhu – eikä se ollut saavuttamattomissa; karhu, jonka kaatamista hän vielä muutamia kuukausia sitten olisi pitänyt mainittavana urotyönä.
Hän laskeutui nopeasti ja varovasti rinnettä suojautuen kivien ja pensaitten taa. Jos hän pedon huomaamatta pääsisi sitä lähenemään vielä muutamia satoja metrejä, hän voisi sen ampua hyvällä kiväärillään puron tältä puolen. Karhu oli paikalla, missä sillä ei laajahkolla alueella ollut mitään näkösuojaakaan.
Antti liukui sammalpeitteistä kalliota pitkin, juoksi kyyristellen yli pienten jäkälää kasvavien aukeitten ja pääsi vihdoin, kiihkoisena ja hengästyneenä, pienen jyrkänteen reunalle, joka sillä kohtaa putosi puroon. Hän pysähtyi suojaavan kiven taa.
Hän arvioi välimatkan noin neljänneskilometriksi. Tuuli oli heikko ja kävi karhun suunnalta häneen päin. Se ei ilmiantaisi häntä eikä vaikeuttaisi ampumista. Tasainen pilvisyys oli erinomaista tähtäykselle.
Antti piti itseään aika hyvänä ampujana, mutta olosuhteet olivat toiset kuin tutulla ampumaradalla. Nyt tuli lisäksi kiihko, jota hän ei voinut hillitä. Kohde oli liikkuva. Hän oli hengästynyt.
Hän punnitsi mielessään, vieläkö lähestyisi karhua. Mutta puron ylittäminen saattoi merkitä ilmituloa, ja kiipeäminen vastarannalle, joka oli jyrkkä ja jossa karhu olisi yläpuolella, peloitti häntä, niinkuin hän rehellisesti tunnusti itselleen. Karhu oli iso, mustanhallava, luultavasti uros. Se puuhaili samassa paikassa.
Antti asetti reppunsa kahden kiven väliin ja sen päälle lakkinsa; hän valmisti täten varman ja pehmeän tuen pyssylleen. Sitten hän katsoi kontiota tähtäimen yli.
Tähtäämisen kannalta katsoen karhu liikahteli harmittavan nopeasti. Mutta oli hyvin vähän todennäköistä, että se vakiutuisi paikalleen. Antti tähtäsi huolellisesti ja laukaisi. Pamahdus kiiri kurussa.
Melkein samassa karhu karjahti ja hypähti oudosti. Se kierähteli ympäriinsä ja mörisi. Laukaus oli varmasti osunut, mutta ei kuolettavasti. Ja sitten karhu ampaisi viistosti kalliota ylöspäin.
Antti ampui toistamiseen. Hän ei tiennyt, osuiko, mutta hän ampui edelleen. Karhu oli pääsemässä kallioharjan suojaan, se oli kiivennyt nopeasti ja voimakkaasti, mutta Antin neljäs ja viides laukaus osuivat kai kohdalleen, koskapa peto horjahti sivulle, heilui hetkisen jyrkänteen reunalle ja suistui sitten nurinniskoin rinnettä pitkin. Se putosi näkymättömiin johonkin syvennykseen lähelle puron rantaa.
Antti nousi seisomaan. Hän tähysteli ja kuunteli, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään. Sitten hän latasi aseensa huolellisesti ja lähti tavoittamaan saalistaan.
Karhu makasi isohkon, pyöreän syvennyksen pohjalla, missä oli hiukan vettä. Maaperä oli karkeaa soraa ja hiekkaa. Peto oli täysin liikkumaton ja makasi kyljellään, ja vesi oli osittain värjäytynyt punaiseksi.
Antti tahtoi olla varma, ja siksi hän melko läheltä ampui vielä kerran, tällä kertaa päähän ja aivoihin. Hän lähestyi kontiota, jonka valtavat käpälät olivat viime kouristuksissa heittäneet soraa ja hiekkaa kuivalle kalliolle.
Ja sitten äkkiä Antti pysähtyi. Hän unohti melkein hetkessä karhun ja vain katsoa tuijotti kalliolle, missä oli kosteaa soraa ja hiekkaa.
Nuo pienet hiekkakasat kimaltelivat ihmeellisen kirkkaasti.
Antti pisti kätensä sadeveden jäännökseen – sillä sadevettä oli syvennyksen pohjalla –, kouraisi soraa ja hiekkaa ja katseli sitä. Pienen pieniä kimaltelevia pisteitä loisti siinä.
Antti ei voinut olla hetkeäkään epätietoinen huomionsa laadusta. Tuo karhu, tuo kuollut kontio oli elonsa viime hetkinä kouraissut hänen nähtävilleen mitä rikkaimman kultapaikan.
Hän piteli kädessään Ylämaan kultaa!
Ja sitä oli tässä syvennyksessä paljon. Se oli kuin jättiläismalja, laitojaan myöten täynnä soraa ja hiekkaa ja kultaa. Sora oli tavattoman runsasmetallista, se ei ollut tavallista kultapitoista hiekkaa, joka päivän työn tulokseksi antoi gramman tai puolitoista. Tästä... tästä sorasta voisi päivässä huuhtoa kilon... hän ei osannut arvioida... kaksi kiloa... ehkä useampiakin. Ja mikä ihanteellinen paikka! Tuossa oli soma puro, jonka vettä voisi johtaa kouruun...!
Kultaa! Mittaamattomasti kultaa!
Antti istahti kalliolle ja silmäili paikkaa. Hän koetti arvioida, kuinka paljon kultahiekkaa tuo hiidenkirnu sisältäisi... ja kuinka paljon hiekassa ja sorassa olisi kultaa. Hän ei päässyt mihinkään varmoihin lukuihin... mutta kysymyksessä olisivat ehkä miljoonat ja monet miljoonat. Hänen mielikuvituksensa houkutteli hänet yhä hurjempiin arvioihin.
Ei tarvitsisi muuta kuin huuhtoisi kullan, sulloisi sen reppuun ja lähtisi alamaihin...
Hän säpsähti äkkiä: tietäisikö joku muu tästä kultapaikasta? Ja hän melkein huudahti ääneen, kun muisti Aaretti Huuhkan kertomuksen. Ei suinkaan tämä ollut hänen veljensä löytö?
Hän jätti reppunsa kalliolle ja ottaen pyssynsä lähti kiertämään läheistä ympäristöä. Hän etsi jälkiä ihmisestä, jälkeä hänen olostaan, jotakin merkkiä nuotiosta, majasta, leiristä... mutta ei, eihän niitä ollut täällä, ei paperipalaa... savuketta... vaateriepua... luuta... mitään. Tunnin etsiskelyn jälkeen hän saattoi todeta, ettei ainakaan lähellä syvennystä ollut ketään ollut, ellei kävijä ollut hävittänyt tahallaan jälkiään.
Hän palasi karhun luo ja ryhtyi sitä nylkemään. Tuo talja, jota hän vielä vähän aikaa sitten olisi pitänyt erinomaisen tavoiteltavana, tuntui nyt hänestä yhdentekevältä. Hän vilkuili yhtämittaa sameaan vesilätäkköön, joka melkein kokonaan peitti hänen aarteensa.
Kultaa! Hänellä oli kultaa. Hän olisi rikas mies, hän olisi mahtava mies, kun hän saisi rikkautensa alamaihin.
Hän koetti ajatella ja toimia kylmästi, mutta tunsi silti olevansa huumeessa. Kulta oli lumonnut hänet muutamissa hetkissä.
Nyljettyään karhun – se työ vaati häneltä aikaa, eikä jälki silti ollut moitteeton – hän paloitteli ruhon ja varasi evääkseen muutamia parhaita paloja. Loput hän viskoi alempana puroon.
Sitten hän lähti etsimään itselleen kauempaa asentoa. Hän ei halunnut jättää lähelle aarrettaan jälkiä oleskelustansa. Hän kulki ampumapaikalleen, noukki maasta tyhjät ammushylsyt ja pisti ne reppuunsa. Sitten hän etsi ja löysi leiripaikan vajaan tunnin matkan päästä, metsän reunasta, suojaisesta paikasta, missä kaltiokin oli lähellä. Hän söi kiireesti virittämättä tulta ja mitään itselleen keittämättä. Illalla, pimeän tultua, hän vasta ehtisi suoda itselleen mukavuuksia ja ylellisyyksiä. Nyt hänellä oli kiire. Kulta odotti.
Hän palasi syvennykseen ja ryhtyi kömpelösti ja taitamattomasti huuhtomaan soraa ja hiekkaa kattilallaan. Se oli ainoa astia, joka saattoi tulla kysymykseen.
Mutta vaikka hänen välineensä olivat alkeelliset ja hänen taitonsa epäiltävä, hänelle silti kertyi kultaa. Paikka oli antoisa. Soraa ja hiekkaa oli ilmeisesti syvälti.
Kuumeiset, nopeat ja häilyvät ajatukset täyttivät hänen mielensä. Kulta oli työntänyt kaikki surulliset mietteet syrjään, ratkaisevasti syrjään. Joskus hän muisti Sannan, mutta muisto ei tehnyt kipeää. Paratkoon, olihan hänellä kultaa. Hänhän voisi, jos tahtoisi – ja jos Sanna tahtoisi –, viedä hänet avaraan maailmaan, sinne, missä on hauskuutta ja mukavuuksia. Ellei Sanna tahtoisi, niin... sille hän ei tietysti voisi mitään, mutta sekään ratkaisu ei häntä enää masentaisi.
Hän muisti Torstin kirjeen. Tosiaankin, hän oli löytänyt kultaa. Hänen ei tarvinnut vuolla sitä puu- eikä teräsveitsellä, hän sai sitä suoraan ammentaa leirikattilallaan. Nyt... mukanaan kultaa, nyt hän voisi palata alamaihin, lyhytaikaisen ja ansaitsemattoman häpeänsä näyttämölle, ja kaikki ovet avautuisivat hänelle... hän kohtaisi pelkkää hymyä, kumarruksia ja siloisia sanoja! Ja Irma – ja hänen omaisensa, jotka olivat niin ylimielisiä!
Hän hekumoi ajatuksissaan. Hänellä oli niin paljon mahdollisuuksia. Vaihtoehtoja oli rajattomiin. Ja hänellä olisi aikaa harkita, mikä niistä olisi viehättävin.
Hän keksi kyllä monia harmittavia seikkoja. Hänen täytyisi palata laaksotaloon noutamaan Isan kullanhuuhdontavälineitä. Hänen olisi puhuttava Isalle. Tietysti Isa saisi osansa... hänen päivänsä turvattaisiin. Mutta pahinta oli, ettei hän tietysti jaksaisi kantaa kaikkea kultaa. Ja toiseksi syksy oli niin pitkällä, että minä päivänä hyvänsä voisi sataa lumen, voisi jäätää vedet... hän ei ehkä ehtisi huuhtoa koko aarrettaan. Se jäisi piiloon talven yli.
Hänestä hänen nykyinen mielentilansa oli luonnollinen. Hän ei ihmetellyt, hän ei edes huomannut, että hänessä kaikki se, mikä oli peräisin alamaista ja entisestä elämästä, kaikki se, minkä hän oli kuvitellut muuttuneen kiveliössä, minkä hän oli ollut huomaavinaan kadonneen – niinkuin oli luullut heinäniityllä laaksojärven rannalla –, että se oli palannut ja että hänen uusiksi omaksutut ihanteensa ja pyrintönsä olivat kadonneet, haihtuneet samassa hetkessä, jolloin hän oli nähnyt kultajyvästen kimaltelun kosteassa hiekassa.
Hän ahersi pitkälle hämärään. Hän ei tuntenut väsymystä, ei janoa eikä nälkää. Hän ei tuntikausiin tupakoinutkaan. Hän vain huuhtoi soraa ja hiekkaa.
Nuotio loimusi taas mustaan yöhön. Rakotuli virittäytyi hiljalleen. Antti oli syönyt ja juonut. Hän poltteli piippua ja ajatteli kuunnellen öisen erämaan ääniä.
Oli alkanut tuulla ja sataa. Hän oli suojassa, mutta hän tunsi yksinäisyyden, ja häntä peloitti tuntematon kiveliö, sen äänet ja sen piilevät vaarat.
Tähän asti hän oli ollut rauhallinen ja tyyni laskeutuessaan iltaisin vuoteelleen louteen suojassa, honkatulen huoltaessa lämmityksen. Seikkailu Petrushkankaan kanssa ei ollut hänen rauhaansa ja turvallisuuttaan horjuttanut, sillä tuo seikkailu oli poikkeuksellinen.
Mutta nyt hän pelkäsi, eikä hän tiennyt, mitä kammosi. Olisi ollut suurenmoisen turvallista, jos joku kumppani olisi ollut hänen kanssaan. Mutta hän itse oli heistä eronnut. Aaro oli kehoittanut häntä ottamaan mukaansa toisen koirista, mutta hän ei halunnut toisten apulaisia vähentää, eikä koirakaan näyttänyt halukkaalta seuraamaan häntä.
Siten hän oli aivan yksin ja pelkäsi.
Ja hän käsitti, että pohjimmaltaan hänen pelkonsa aiheutti kulta. Niin kauan kuin hän oli ollut köyhä erämies, jolla ei eväittensä, vaatteittensa ja aseittensa lisäksi ollut mitään, hän oli ollut huoleton ja turvallinen.
Mutta nyt, kun hänellä oli pieni nahkapussillinen kultaa... hän oli huuhtonut arvionsa mukaan pari sataa grammaa... ja kun hän tiesi suojattoman aarteensa kätkeytyvän öiseen pimeyteen aivan lähellä, vajaan tunnin matkan päässä, nyt hän pelkäsi.
Hän pelkäsi itsensä ja aarteensa puolesta. Hänestä tuntui niinkuin erämaasta loistaisi häntä ja hänen asentoaan kohti satoja välkkyviä vaanivia silmiä, niinkuin kiveliö huhuaisi hänen löydöstään, niinkuin erämaa varustautuisi ryöstämään hänet ja hänen aarteensa.
Hänellä oli kivääri poikittain sylissään, hana vireessä ja varmistimetta. Hän tähyili, vaikka koetti hillitä itseään, lakkaamatta pimeyteen, nuotion joka puolelle.
Sadepisarat ropisivat, tuuli huhusi ja ulvoi, metsä ylempänä huokaili, siellä ryskähteli, naukui ja kitisi. Puro pauhasi kauempana. Ne olivat kaikki luonnollisia ääniä, mutta hänen herkistynyt kuulonsa oli erottavinaan monia kymmeniä salaperäisiä, luonnottomia ääniä, jotka uhosivat vaaraa.
Ja kaiken syynä oli kulta... tuo tummankeltainen jauhe... tuo raskas hiekka, jota hän puolen päivää oli erotellut puron rannalla, tuo himmeänkirkas metalli, jolla oli ääretön voima ja valta kaukana maailmassa, aine, joka erotti ihmisiä, ylensi ja alensi heitä, mutta jonka arvo sittenkin pelkkänä metallina oli vähäinen tai ainakin vähäisempi kuin monen muun.
Antti Rovanen pelkäsi niinkuin pelkää se, joka unessa näkee aarteen ja vaikka tietääkin unen uneksi, sittenkin pelkää sen kesken katkeavan.
Ja sitten hän kuuli äänen, joka oli selvä ja sittenkin epäluonnollinen, syvän, pitkäveteisen huhuamisen.
Hän ponnahti pystyyn nuotionsa ääressä hermot äärimmilleen jännittyneinä, sormi pyssyn liipaisinta tapaillen. Jääden kumaraan asentoon hän kuunteli erämaan yötä, ja hänen ruumiinsa vapisi heikosti.
Lapsuudenajan kammottava tarumaailma, kuullut kertomukset Lapinmaan ihmeistä, noidista ja hengistä, koko se musta ja mystillinen alamaailma, joka uinuu arkipäivän varjottoman valon alla ja toisella puolen, ikäänkuin heräsi ja elävöityi.
Oliko se lintu? Hän ei tuntenut ainoatakaan lintua, jolla olisi ollut sellainen ääni, ei ainoatakaan eläintä, joka siten huhuaisi. Ja hän oli varma huomiostaan. Se ei ollut mikään harha-aistimus. Se oli kuulunut varsin läheltä, metsikön laidasta.
Hän terästäytyi, sieppasi nuotiosta palavan kekäleen ja voimakkaalla heitolla nakkasi sen suuntaan, josta ääni oli kuulunut. Kekäle piirsi hulmuavan, säkeniä sinkoilevan tulikaaren mustaan yöhön, putosi maahan, hehkui jossakin, sähisi ja sammui sateeseen.
Ja heti kun täysi pimeys oli peittänyt maailman nuotion ulkopuolella, toistui äskeinen karmiva huhuaminen, se muutti sävyään ja päättyi melkein selvään, ilkkuvaan nauruun.
Antti Rovanen sipaisi otsaansa kädellä. Ääni oli todellisuutta. Tuolla lähellä oli joku tai jokin, joka sen päästi. Mutta hän ei voinut ratkaista, oliko se eläin vai ihminen. Jos hän olisi tiennyt sen eläimeksi, hän olisi ollut levollinen. Peto ei hyökkää palavan nuotion ääreen. Jos se oli ihminen, hän saattoi taistella tai paeta.
Hän käsitti tilanteensa vaikeuden ja vaaran. Hän oli tulenloimussa alttiina jokaiselle pimeydestä tuijottavalle katseelle. Mutta jos hän taas etääntyisi tulesta, nähtäisiin sekin ja hänet voitaisiin pimeydessä yllättää...
Hän pelkäsi... hän pelkäsi niin, että hänen hampaansa löivät loukkua ja hänen polvensa vapisivat. Hän noitui... hän kirosi heikkouttaan, mutta silti hän ei hallinnut hermojaan.
Huhuaminen ja nauru kuului jälleen... lähempää, niinkuin hänestä tuntui...
– Kuka siellä? hän äkkiä kiljaisi koettaen väkisin masentaa pelästyksensä.
Hänen äänensä tuntui heikolta ja käheältä. Se ikäänkuin tukahtui tuuleen ja sateeseen. Vastausta ei kuulunut, mutta karmiva, naurava ääni toistui jälleen jonkin ajan kuluttua.
Hän vetäytyi louteen suojaan, makasi vatsallaan ja piteli pyssyä edessään ampumavalmiina. Hän oli päättänyt ampua kohti heti kun kuulisi äänen vielä kerran.
Nyt se alkoi, pitkäveteinen huhuaminen, ja laukaus räiskähti nuotion vierestä. Ääni keskeytyi, mutta samassa Antti tajusi kimppuunsa hyökättävän, huopa kietaistiin hänen päänsä ja hartioittensa yli, ja vankat, väkevät kädet kopeloivat häntä kuin kääröä. Muutamassa tuokiossa hänen kätensä ja jalkansa olivat köytetyt. Jokin vaate solui hänen päähänsä, hän tiesi sitä sidottavan, ja sen jälkeen hänestä hellitettiin.
Ihmisiä, ihmisiä oli hänen kimpussaan! Vastentahtoinen huokaus pääsi häneltä, helpotuksen huokaus, sillä sisimmässään, vaikka hän ei ollut halunnut myöntää sitä tajuiselle olemukselleen, hän oli pelännyt joutuneensa erämaan henkien ja kummitusten pariin.
Ja sitten hän kuuli ihmisäänen, hänelle aivan tuntemattoman, puhuvan. Se oli, mikäli hän saattoi päätellä, vanhan miehen ääni, ja puhe oli huonoa, murteellista suomea. Tuo puhuja oli koltta, siitä Antti oli varma.
– Nuku rauhassa, nuori mies, nuku rauhassa... älä pelkää! Se mikä tapahtuu, se tapahtuu... Älä pelkää. Honka palaa, sinulla on lämmin. Nuku vain!
Ja sitten kuului lyhyt, käheä naurahdus. Hän kuuli viereltään liikettä, kahinaa, kuuli puitten räiskähtelevän, kun niitä lisättiin nuotioon, mutta hän ei voinut päättää, oliko hänen luonaan yksi vai useampia henkilöitä. Oli myöskin tietymätöntä, miksi hänen kimppuunsa oli hyökätty. Häntä ei ollut vähääkään vahingoitettu, ei lyöty eikä kolhaistu, vaikka hänen asentonsa ei suinkaan ollut mukava ja kasvoille työnnetty vaate vaivasi hengitystä. Hän koetti puhua ja kysyä, mutta ainoa vastaus oli äskeisen koltan rauhallinen kehoitus:
– Nuku!
Hänen ympärillään oli useita ihmisiä, nyt hän saattoi sen todeta. He aterioivat. Hän tunsi keitetyn lihan hajua. Jokin astia kalahti pari kertaa, ja sitten koltta huomautti:
– Iso kuobdza!
Mies oli tietysti huomannut levitetyn karhuntaljan. Mutta siinä olikin kaikki, mitä Antti kuuli ja huomasi. Jonkin ajan kuluttua hän tiesi lähellään olevan nukkuvia ihmisiä. Hänellä itsellään oli lämmin ja mukava olla, ellei ottanut lukuun kiristäviä siteitä.
Ja sitten hänkin nukahti.
He olivat sinä päivänä kulkeneet pitkään. Sen Antti Rovanen tiesi jäykistyvistä jaloistaan ja ruumiistaan. Päivä oli tuulinen ja sateinen. Sen hän tunsi.
Mutta koko aikana hän ei ollut nähnyt vilahdustakaan ulkoilmasta. Hän oli saanut tehdä matkaa tiukka side silmillään ja hän uumoili jo, mikä oli sen tarkoituksena. Hänet tahdottiin eksyttää aarrepaikasta.
Ja karvain mielin hänen oli todettava, että hänen yllättäjänsä luultavasti onnistuisivat aikeissaan. Hän oli varsin huonosti huomioinut seutua edellisenä päivänä. Hän ei varmasti muistanut sitäkään, missä suunnassa oli ollut Aaron neuvoma merkkitunturi.
Muutamien tuntien ajan he olivat kulkeneet kallio- ja kangasmaita, sitten hänet oli autettu veneeseen, ja koko päivä oli soudettu jokea ylös, sauvottu ja kaksi kertaa venettä kai köydessäkin vedetty.
Hänen kanssaan ei puheltu. Hänen kysymyksiinsä ei vastattu. Mutta muuten hänestä pidettiin hyvää huolta ja ruokaa annettiin riittävästi.
Kolttia! Niin, hänen vangitsijansa olivat erämaitten lappalaisia. Pitivätkö he ehkä hänen aarrepaikkaansa jonkinlaisena koskemattomana seitapaikkana?
Yö kului niinkuin edellinenkin. Seuraavana päivänä jatkettiin venematkaa. Jalkamatkan aikana hänen jalkansa olivat olleet vapaat, kädet sidottuina, mutta venematkalla häntä pidettiin kokonaan köytettynä. Se oli kiusallista, ja hän tunsi huikeaa tupakantuskaa, mutta hän oli siksi kiukuissaan ja ylpeä, ettei alentunut pyytämään piippua suuhunsa.
Toisen päivän iltapuolella rantauduttiin. Antti autettiin maihin. Hän kuuli, kuinka tavaroita kannettiin veneestä.
Ja sitten häneltä äkkiä kiskaistiin side silmiltä. Hän siristeli niitä hetkisen, vaikka olikin hämärä, pilvinen ilma, ja näki sitten lähellään vanhan, käppyräisen koltta-ukon, joka irvisteli hänelle leveästi.
Koltta astui hänen luokseen takaapäin ja viilsi äkkiä suurella puukolla hänen käsiään kahlitsevat köydet poikki, juoksi sitten rannalle, hyppäsi veneeseen ja työnsi sen rannasta ulommaksi.
– Tässä on veitsi! ukko huudahti ja heitti aseen vain muutamien askelien päähän Antista.
Vene solui nopeassa virrassa alaspäin ja katosi mutkaan.
Antti ryömi veitsen luo ja katkoi jalkakahleensa. Hän oli todellisesti ymmällään ja sitäkin enemmän, kun hän tarkastellessaan rannalle jätettyjä tavaroita totesi kaiken omaisuutensa koskemattomaksi. Yksinpä kultapussikin kaikkine sisällyksineen oli tallella. Oli niinkuin hän olisi ollut pahankurinen poika, jonka jotkut vanhemmat olivat päättävästi toimittaneet kauemmaksi hänen pahantekonsa paikalta.
Hän tarkasteli ympäristöään. Hän alkoi muistella. Paikka oli tuttu. Hän katsoi tuntureita. Hän tunsi nekin. Hän oli seitsemän tunturin laakson ulkopuolella, ja tällä samalla kohtaa he olivat asennoituneet Isan kanssa parikin kertaa. Hänellä olisi muutamien tuntien matka Huuhkain taloon. Hän päätti lähteä sinne. Hän ei osannut muutakaan. Mutta totisesti hänellä ei ollut paljonkaan aavistusta siitä, missä hänen "kultakirnunsa" sijaitsi. Nuo omituiset, vaiteliaat koltat olivat eksyttäneet hänet.
Laaksoon päästyään ja astellessaan jo melkein tuttua outapolkua hän päätti olla vaiti seikkailustaan. Häntä nolottikin. Hänet yllätettiin täällä erämaassa liian helposti. Olihan tämä jo toinen kerta.
Pian alkaisi varsinainen metsästysaika. Hän kiertelisi silloin kiveliötä, ja näillä matkoillaan hän voisi etsiä aarrepaikkaansa. Hän löytäisi sen... se ei voinut olla kovin kaukana. Ja ellei hän ehtisikään enää tänä syksynä saada saalistaan talteen, hän odottelisi kevääseen.
Mutta hän ei ollut enää huumeessa. Kullan nostattamat houkuttelevat näyt ja sen esiinloihtimat mahdollisuudet olivat hänen ajatuksissaan taas taka-alalla. Ei tosiaankaan hyödyttänyt kiukutella. Ja mukautuminen välttämättömyyteen oli erämaan hänelle antamia ensimmäisiä opetuksia, vaikka hän ei sitä vielä täydelleen huomannutkaan. – Pian saapuisivat poromiehet tokkineen... koltat vetäytyisivät syyspaikoilleen... tulisivat pakkaset, jää ja lumi... metsästys alkaisi ja hiljaisessa erämaassa soisivat porokellot ja tiu'ut.
Hän odottaisi. Mutta hän ei peräytyisi. Hän löytäisi ja anastaisi aarteensa. – Ja sitten saisi Sanna valita. Aaro Niemi – tai hän. Jylhä ja köyhä kiveliö – tai sivistynyt, rikas alamaa.
5
Erämaassa kiehui työ ja elämä.
Huuhkain porokaarteessa oli menossa porojen erottaminen ja pyällys, merkitseminen ja lukeminen. Avara aitaus oli sovitettu tasaiselle, jäkäläkankaiselle niemelle, jolla puita oli vain harvassa. Villeinä ryhminä kirmasivat nyt niemellä Huuhkain ja niiden kolttien porot, joiden pienemmät taikka suuremmat tokat olivat kesän kuluessa heidän laumaansa yhtyneet.
Harhailtuaan koko kesän täydessä vapaudessaan aavoilla kankailla, autioilla tunturinrinteillä, noustuaan aina joskus tunturien keroillekin sääskiä, mäkäriä ja paarmoja pakoon, oltuaan näiden syöpäläisten kiusaamina, ihmisiä näkemättä ja kuulematta, eläimet olivat nyt villejä ja vauhkoja, yksinpä talttuneet härätkin.
Näin paljon väkeä, huutoa ja hälinää Antti ei ollut tähän asti erämaassa vielä nähnyt eikä kuullut. Eikä hän ollut kuvitellut sellaista olevankaan. Nyt oli läsnä kolttia kymmenittäin, miehiä ja naisia, sekä Huuhkain väki melkein kokonaan. Vain kolttanaiset ja Isa olivat jääneet laaksotaloon.
Antti oli katsellut kiinnostuneena ja hiukan arkanakin telmivää porokarjaa aitauksen toiselta puolen. Hänellä oli ollut hämäränlainen käsitys näistä eläimistä, sillä tähän asti hän oli nähnyt vain talttuneita ajohärkiä sekä kesällä jonkin aran, pakoon puittavan yksilön kiveliössä.
Nyt hän näki tokan, missä oli eläimiä Aaretti Huuhkan arvioinnin mukaan noin tuhat, eivätkä nuo eläimet näyttäneet suinkaan kesyiltä. Niiden nopea liikehtiminen, heiluvat sarvet ja tuliset silmät aristuttivat häntä. Vasat roukuivat herkeämättä kierrellessään vaatimien ympärillä.
Hänen vierellään seisoivat Sanna ja Ruut, molemmat katsellen eläimiä silmät sädehtien, iloisina ja kiihkoissaan. Ne olivat heille tuttuja ja rakkaita.
– Ah, tuossa on Tähti! Sanna huudahti ja osoitti läheisessä rykelmässä kävelevää komeaa, tummaa poroa, jolla oli valkoinen laikku otsassaan. – Antti, ottakaa se kiinni! Tietysti tyttö ei tullut ajatelleeksi mitä puhui. Antilla oli tosin suopunki, mutta hänen taitonsa oli epävarma ja tunkeutuminen tuohon rajusti liikehtivään laumaan edellytti rohkeutta, joka pohjautui kokemukseen.
Mutta pyytäjä oli Sanna, eikä Antti epäröinyt. Hän sieppasi köytensä, kehitti sen heittovalmiiksi ja nousi aitauksen sisäpuolelle, missä kauempana Huuhkan pojat ja joukko kolttia Aaretti Huuhkan johdolla vangitsivat ja tarkastivat poroja, kaatoivat ne maahan ja vetivät pieniin suljettuihin aitauksiin.
Sannan osoittama ajohärkä Tähti oli jo etääntynyt. Antti lähestyi rykelmää päättävästi, ja se hajosi hänen ehtiessään sen luo. Tuo ajohärkä erottautui nyt selvästi toisista, mutta sekin oli arka tai villi eikä sallinut lähestyttävän. Antti heilautti suopunkiaan ja heitti, mutta välimatka oli liian pitkä ja silmukka tapasi maahan edes sattumatta poroon. – Ah, tuo hirvas! Antti, varokaa! Sannan huuto, jossa oli hätäinen vivahdus, sai Antin katsahtamaan sivulleen. Sieltä häntä lähestyi nuori ja hehkeä koirasporo, hirvas, jolla oli jäljessään muutamia vaatimia siroine, kevytliikkeisine vasoineen.
Hirvas käyttäytyi Antin mielestä täsmälleen niinkuin hänen kerran lapsuudessaan niityllä kohtaamansa vihainen sonni. Eläin heristeli sarvillaan ja kynteli koparoillaan maata, painoi paksun niskansa kyyryyn, se päästeli käheitä ääniä ja sen tummat silmät välkehtivät vihaisina ja raivokkaina. Kiima-aika oli lähellä, ja nuori hirvas oli nyt villeimmillään.
Sen aikeista ei voinut erehtyä. Se aikoi hyökätä Antin kimppuun, eikä tällä ollut mitään tietoa sen estämiseksi. Hän vilkaisi ympärilleen. Aitaus ei ollut kaukana, mutta hirvas oli melkein sen ja hänen välissään. Miehet olivat kaukana tähän hätään, he eivät olleet mitään huomanneet eivätkä mitään ehtisi tehdä. Asetta Antilla ei ollut puukkoa lukuunottamatta.
Sitten hän näki toisella puolen matalahkon männyn. Se oli ainoa turva. Hän päästi kädestään puoleksi vyyhteämänsä suopungin ja syöksyi pakoon sarvekasta vihollista, joka silmänräpäyksessä pyyhältäytyi hänen jälkeensä. Kaikuen kovat koparat iskivät routaiseen maahan.
Antti juoksi... hän ponnisti kaikki voimansa, mutta huomasi, ettei hän sittenkään ehtisi suorittaa hyppyä. Puun kohdalle tultuaan hän viskautui salamannopeasti syrjään ja kaatui, ja raivokas hirvas syöksyi hänen ohitseen. Antti ampaisi jaloilleen ja tavoitti turvallisen tukevan oksan, ennenkuin poro oli ehtinyt kääntyä ja uudelleen rynnätä häntä kohti.
Hänen korviinsa kaikui heleä, pidättämätön nauru. Hän näki tyttöjen, Sannan ja Ruutin, heiluttavan käsiään hänelle ja nauravan... nauravan sydämensä pohjasta... sillä joskin he muutaman hetken ajan olivat olleet levottomia hänen tähtensä, he eivät nyt, nähtyään hänen hyppynsä ja hänen kohottamisensa puussa, mitenkään voineet tai edes tahtoneet pidättää nauruaan. Anttia harmitti ja nauratti, harmitti kuitenkin enemmän, ja tuikeasti hän katseli valtiasmaisesti keikkuvaa hirvasta tämän teutaroidessa siinä puun ympärillä.
Tytöt olivat kuitenkin siirtyneet aitauksen suojassa lähemmäksi miehiä, ja pian Antti näki jonkun juoksevan häntä kohti. Se oli nuori Jaahk.
Kun tämä lähestyi hirvasta ja sen laumaa, niin eläimen villi raivo riehahti uudelleen. Se toisti äskeiset temppunsa, se kuopi ja möyri ja kähähteli ja ryntäsi sitten hirmustuneena pientä kolttaa kohti. Mutta Jaahk tuntui vain naureskelevan. Hän siirrähti nopeasti syrjään, hänen suopunkinsa viuhahti ilmassa, takertui hirvaan sarviin, ja kun Jaahk jännitti köyden, eläin kaatui romahtaen omasta vauhdistaan pitkin pituuttaan tantereelle. Jaahk oli tuossa paikassa sen vierellä kädessään tukeva oksa, jonka hän oli siepannut juostessaan. Ja nyt Antti sai nähdä vastenmielisen näytelmän, niinkuin se ensikertalaisesta saattaa tuntua. Raivokkaalle hirvaalle annettiin säälimättä, ja armotta selkään, sitä lyötiin lujasti ja pitkään. Vaikka Antti vielä äsken oli ollut suuressa vaarassa joutua samaisen elikon jalkoihin ja sarviin, häntä säälitti nyt tuon komean ja siron eläimen kohtalo. Mutta Jaahk, joka tiesi, mitä hirvas välttämättömästi kaipasi lakatakseen olemasta vaarana lähiaikoina, ei välittänyt Antin huudoista, vaan jatkoi pieksämistään. Hirvaan sisu tuntui riittävän pitkälle, mutta vielä pitemmälle jaksoi Jaahk heilua, ja kun hän vihdoin salli eläimen nousta, se puistaltihe varsin lauhkeana ja lähti etsimään kumppaneitaan.
Antti kapusi alas ja tapasi tytöt, jotka odottivat häntä ilmeet hillittyinä, mutta silti hilpeinä.
– Voi, Antti, puhkesi Sanna puhumaan, – emme me voineet mitään sille, että meitä nauratti. Mutta teitte oikein juostessanne pakoon. Tuollainen hirvas voi olla vaarallinen. Jaakko joutui kerran sellaisen alle, ja isä pelasti hänet viime tingassa. Hänen heittonsa epäonnistui. Mutta kylläpä Jaahk antoikin sille läksytyksen. Nyt se pysyy etäällä jonkin aikaa.
He jatkoivat vilkkaan ja värikkään näytelmän katsomista. Aaretti Huuhka johti kaikkea, poikiaan ja kolttaraitioita, jotka juoksivat, heittivät suopunkejaan ja huusivat. Tuhatpäinen tokka oli alituisessa liikkeessä, mutta silti työ edistyi. Moni elikko keikahti tantereeseen suopunki sarvissaan, moni muukin hirvas sai kipeän opetuksen käyttäytyä hiljaisesti.
Antti näki, että järjestys ja kuri vallitsi raitioitten joukossa. Koltat olivat omassa ja tutussa työssään. Ja Aaretti Huuhka tiesi mitä käski.
Nyt vasta Antti tapasi hänet oikeana erämaan vallitsijana, pororuhtinaana ja käskijänä. Tosin hänen tokkansa oli pieni entisiin aikoihin ja toisiin oloihin verraten, mutta vieläkin se oli niin suuri, että sen perusteella sai käsityksen tästä kiveliön elinkeinosta, tästä pohjanperien karjanhoidosta.
Aaretti Huuhka oli erämaan isäntä. Hän hallitsi taloaan, lapsiaan ja alustalaisiaan, ei voimalla eikä rikkaudella, vaan viisaudellaan, kokemuksellaan ja oikeudenmukaisuudellaan. Antti oli jo monesti ihmetellyt laaksotalossa vallitsevaa henkeä, yhteistahtoa ja yksimielisyyttä, joka ei sortanut ketään, vaan jokaista auttoi ja tuki. Aaretti Huuhka oli vanhain aikain patriarkka, mutta hänen isällisyytensä oli sellaista, mitä tarvittiin kaikkina aikoina.
– Hyvin ovat porot kestäneet kesän, Paavo virkahti ohimennessään kasvot suopeassa hymyssä, mikä muutti hänet kokonaan.
– Paavo on aina innoissaan poroista, selvitti Ruut erämiehen mentyä kauemmaksi. – Hän ei välitä juuri muusta kuin poroista.
Antti naurahti.
– Sittenhän harrastukset ovatkin jakautuneet, hän huomautti. – Eliel on maamies, Paavo poromies ja Jaakko erämies.
– Niin, niin, Sanna huokasi hiljaa.
– Ja Aaro Niemi on kaikkea, pisti Ruut. Sanna kääntyi toisiin.
– Eikä kukaan tiedä, kuinka kauan yksikään on mitään. Emme tiedä edes huomispäivää.
Antti tunsi ikäänkuin kirvelevän piston. Niin, tämän reippaan ja värikkään näyn yllä lepäsi kuin tumma varjo, kaiken elon ja olemisen epävarmuus. Ei voitu tietää, minä päivänä, millä hetkellä kaikki tuhoutuisi, milloin vieraat raa'at voimat hävittäisivät kaiken, ryöstäisivät, surmaisivat ja ajaisivat autioon kiveliöön. Tuo lopun tunnelma, jäytävä epävarmuus, se hillitsi yksinpä kolttienkin huutoja ja kirkaisua ja se samensi Huuhkain ja heidän apulaistensa iloa.
Porokarjat lisääntyivät, mutta kenen hyväksi, sitä ei tiedetty. Elo vaurastui, mutta myrsky saattoi pyyhkäistä kaiken. Tuntui niin toivottomalta raataa ja ahertaa, kun minkään kestämisestä ei voinut olla varma.
Ainoa turva oli tietön kiveliö, joka suojasi eläjiään – mutta kuinka kauan sekään voisi turvata?
Sinä iltana porokaarteen vaiheilla oli iso yhteinen asento taikka oikeammin joukko pieniä. Ja sinä iltana lihapadat ja -kattilat höyrysivät jokaisen nuotion äärellä.
Jokainen poronomistaja oli valinnut seniltaisen tappoporonsa, ne oli pistetty kuoliaaksi kaarteen ulkopuolella, nyljetty, paloiteltu ja täytetty kattilat ääriään myöten tuoreella lihalla, jota varsinkin koltat himoitsivat pitkän yksitoikkoisen kalakauden jälkeen.
Nuotiot hulmusivat yöhön lennätellen liekkejään, säkeniä ja savua. Iloinen ja tyytyväinen puheenporina kuului kaikkialta porojen hiljentyneinä astellessa kaarteen aitauksen suojassa.
– Entäs mitä niille tämän jälkeen tehdään? tiedusti Antti tytöiltä iltaista syötäessä. – Lasketaan taas metsiin ja kankaille?
Sanna pudisti päätään. – Ei, ei vielä. Jokin aika on niitä paimenneltava, jokainen omaa laumaansa omilla syyspaikoillaan. Niillä alkaa kosima-aika nyt ihan heti... ne saatiinkin tänä vuonna kokoon tavallista myöhempään... olivat hajaantuneet niin kauaksi ja laajalle. Härät otetaan sitten töihin ja muut saavat painua talvisille jäkälämaille. Sitten ei niistä olekaan huolta ennen kevättä, ellei satu taas ilmaantumaan susilaumoja.
– Onko niitä paljonkin?
– Milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta aina niitä on. Viime vuosina ne tuntuvat lisääntyneen ja siirtyvän länttä kohti. Tietysti idässä niiden elanto käy yhä kireämmäksi. Porolaumat ja riistakin vähenevät. Ja siksi on talvella niitä pidettävä silmällä. Pari pientäkin susilaumaa tekee äkkiä pahan loven meidänkin tokkaamme.
Paavo puuttui nyt puheeseen.
– Lauma on tänä kesänä säilynyt hyvin, oikein erinomaisesti. Vain muutamia poroja on kadoksissa. Tietysti jokin on voinut joutua karhun tai ahman suuhun, jokin on voinut vajota jängän silmäkkeeseen, jokin ehkä on menettänyt henkensä räkän aikana. Mutta kesä on hyvä, ja jos merkit pitävät paikkansa, pitäisi tulla hyvä jäkälätalvikin.
– Millainen sitten?
– Kas, jäkälä voi toisin talvin olla melkein saavuttamattomissa. Jos jäätää ensilumet, niin poro ei saa sitä hakatuksi rikki. Jäkälä jää silloin jään alle. Ja jos tulee lunta kovin roimalti, kaivaminen käy silloinkin vaikeaksi, ja mahdottomaksi kerrassaan, jos keväällä hangen pinta jäätyy syvemmälti.
– Entäs mitä sitten tehdään?
– Ei voida tehdä paljonkaan. Joko porot kuolevat nälkään taikka ne on tapettava.
Aaretti Huuhka sytytti piippunsa ja puheli.
– Niinpä niin, omat vaivansa ja vastuksensa on kaikella. Lapin elo, Lapin touko kasvaa metsissä ja kankailla, vähän paimenneltuna, vähän hoideltuna, mutta sen, kimpussa ovat pedot ja sen henki pysyy tai menee säitten mukaan. Kireä talvi voi melkein lopettaa poronhoidon. Mutta ihan niin tiukkaa ei meille ole vielä sattunut.
Koltat joikuivat nuotioittensa äärillä. Äänistä saattoi toisin ajoin päätellä, että joku koltta oli säästänyt viinaa kevätkeleiltä tänne asti ja maistoi vasta nyt lihan ääreen päästyään.
– Tämähän se on koltan juhla-aikaa, Aaro huomautti. – Kyllä liha nyt maistaa ja kyllä sitä syödäänkin. Ei se kai susikaan enemmän pistele.
Aaretti Huuhka huokasi kuuluvasti.
– Ei olisi mikään täällä eläessä, kun tietäisi rauhassa saavansa elää. Kestettäisiin, kärsittäisiin vastukset. Mutta rauhasta ei ole tietoa eikä varmuutta, ei meillä eikä koltilla. Olisi kerran ollut aika, jolloin nämäkin erämaat olisivat voineet päästä turvaan ja suojaiseen elämään, mutta se aika meni eikä sitä osattu käyttää... Raskasta on sitä muistella, enkä kuitenkaan voi syyttää. Suomalaisilla oli silloin läheisempiä huolia, olivat liiaksi kiinni kotiasioissaan jaksaakseen ajatella ja vieläkin vähemmän toimia kaukaisilla rajoilla. Mutta silloin olisi ollut oikea aika... eikä nyt tiedä, toistuuko sellainen tilaisuus milloinkaan.
Vanhan isännän raskaat sanat saivat aikaan hiljaisuuden. Antti Rovanen tunsi ikäänkuin piston sydämessään. Niin, aika oli ollut... mutta se oli käytetty muuhun... pienet kotiriidat olivat vieneet ajan ja tarmon, jota olisi tarvittu täällä kaukanakin. Nyt tilanne oli toinen, ja nyt nämä viimeiset suomalaiset uudisasukkaat kävivät sitkeää ja epätoivoista taistelua olemassaolostaan voimatta olla varmoja edes huomispäivästä. He saivat pakoilla ja pelätä niin erämaanrosvoja kuin rankaisuretkikuntiakin.
– Niinhän on, lausui Eliel syvällä, uhmaavalla äänellä, – epävarmaa on kaikki muu paitsi luopuminen elannostamme, talostamme ja erämaistamme ilman taistelua.
Antti nousi ja poistui hiljaa nuotion piiristä. Hänen mieltään ahdisti. He olivat torjuneet yhden hyökkäyksen, mutta jäisikö se viimeiseksi? Tuho ja kuolema uhkasivat uudisasutusta ja näitä pohjanperien alkuasukkaita, jotka nyt, lapsenomaisen huolettomina, joikuivat valkeainsa äärellä, lomaan ahmien tuoretta, kuumaa poronlihaa ja kaataen suihinsa polttavaa paloviinaa pahkaisista kupeista.
Ilta oli Antista ihmeellinen. Milloinkaan hän ei ollut kokenut sellaista. Ylhäällä tornihuoneessa soitettiin. Pehmeät, kirkkaat sävelvuot kiidättivät hänen ajatuksensa kauaksi erämaasta, ja kuitenkin tornin ulkopuolella ensimmäinen syksyinen lumimyrsky tuiversi kuvaamattoman raivoisasti. Tuuli ujelsi, vihelsi ja soi. Se kävi etelänpuolesta ja puski voimansa pahtaseiniin, ahtautuen niiden väliin kuin voimakas virta kallionieluun, ja lumiryöppy, kiitäen tuulen voimasta melkein vaakasuorasti, oli niin tiheä ja sakea, ettei voinut nähdä kahtakaan askelta eteenpäin. Erälle ei ollut menemistä, ja nelinryömin miesten oli ollut käytävä lehmiäkin ruokkimassa pehmeissä kinoksissa kahlaten. Tornihuoneen tuulenpuoleiset ikkunat olivat paksun, tiiviin lumikerroksen peitossa, ja savupiipussa humisi ja kohisi, kun tuuli kuin kiskomalla veti siihen liekkejä räiskyvästä takkavalkeasta.
Antti makasi pehmeillä porontaljoilla ja katseli hehkuvien valojen ja hiilimustien varjojen häilähtelevää leikkiä karkeilla seinillä ja soittajien kasvoilla. Takan varjossa Aaretti-isäntä istui isossa nojatuolissa, silmät puoliavoimina ja aivan liikkumattomana. Hän oli vajonnut itseensä ja säveliin. Isa nojasi nurkassa seinään, istuen niinikään taljoilla ja pitäen kädessään sammunutta piippuaan, jonka hän oli kokonaan unohtanut.
Sävelet täyttivät huoneen sekaantuen ja voittaen myrskyn pauhinan.
Antti kuuli nyt vasta ensi kerran erämaan asujain soittoa. Joskus, erältä palatessaan, hän oli kuullut katkelmia, joitakin nopeita juoksutuksia, kun tornihuoneessa oli harjoiteltu, mutta kukaan ei ollut häntä pyytänyt sinne ylös kuuntelemaan. Nyt kurulaakson orkesteri soitti kuulijoillekin, kolmelle – isännälle, Isalle ja Antille.
Antti uppoutui näkemäänsä ja kuulemaansa. Valaistus oli omituinen ja aavistuttavan salaperäinen. Takkatulen loimu vaimeni vienoksi seinille ehdittyään. Soittajien edessä paloi pieniä talikynttilöitä, jotka oli kiinnitetty puisiin nuottitelineisiin.
Kuusikko soitti, ja Antti unohti kohisevan myrskyn, unohti yksinäisen kurulaakson ja aution kiveliön, unohti kaiken ja vaipui vain säveliä kuuntelemaan. Ja poissaolevin, syventynein ilmein soittajatkin olivat kiintyneet tunnetilaansa.
Kaikkien ilmeet olivat muuttuneet ja kirkastuneet. Paavo soitti ensiviulua joustavin ja kiihkein liikkein. Hänen tavallisesti yrmeä katsantonsa oli lientynyt, syvät silmät välkähtelivät hänen nostaessaan päätään, ja huulet värähtelivät herkästi. Pettämättömän kirkkaina ja puhtaina soivat äänet hänen viulustaan, ja melkein huomaamattomin liikkein hän johti toisia. Eliel, jolla oli toinen viulu, tuntui keskittäneen katseensa pimeään ikkunaan, jonka takana lumimyrsky raivosi, mutta tuo katse tunki kai kauas myrskyn läpi ja näki sellaista, mitä ei tavallisin silmin ollut nähtävissä. Ruut säesti pianon ääressä. Hänen vilkkaan lapsellinen katseensa oli nyt ankara ja keskittynyt, ja hennot mutta vahvat sormet juoksivat kärpän notkeudella yli koskettimien. Jaakolla oli sello, jonka ääni oli harvinaisen syvä ja hivelevän pehmeä, ja Aarolla huilu, jonka ohuet, huhuavat äänet loivat väriä ja tunnetta yhteissoittoon. Mutta Antin katse oli ennen kaikkea imeytynyt Sannaan, jonka sormet juoksivat kookkaan harpun kielillä. Oli niinkuin tuo jalo soitin olisi kerralla muuttanut yksinkertaisen erämaantytön ylvääksi linnanneidoksi. Lempeä tyyneys kuvastui tytön jokaisesta liikkeestä ja ilmeestä, ja takkatulen langetessa hänen kasvoilleen, hiusten välkähdellessä kullalta ja kahden paksun palmikon laskeutuessa olkapäille hän Antin mielestä muistutti jotakin unohtunutta kuvaa vanhoilta... vanhoilta ajoilta, jolloin neidot soittivat tornikammioissaan.
Sävelet veivät Antin kauas lapsuuteen, sillä ne muistuttivat sellaista, mitä hän joskus oli kuullut... aivan pienenä, jolloin hän ei vielä ollut oikein tajunnut mitään. Jotakin tällaista oli soitettu hänen kodissaan, tällaisia pehmeitä, kiehtovia säveliä – paljon ennen kuin hän, Antti oli tullut suureksi ja ennen kuin he vielä olivat kaupungissa. Tuollaiset sävelet... niistä saattoi nauttia, niihin saattoi unohtua uneksimaan... nuo sävelet, jotka tulvivat vanhoista soittimista. Paavolla oli Peli-Jonnen viulu, Antti tiesi sen. Ja Ruutin pianoon liittyi pitkä ja vaiheikas tarina sen tuonnista tänne kiveliöön, myrskyisestä matkasta yli Jäämeren ulapoitten, lautan kiskonnasta jokea ylös ja vihdoin porokyydistä. Tuohon vanhaan pianoon kätkeytyi runollisia muistoja. Ja Sannan harppu – se oli sukuperintöjä hänen äitinsä puolelta, äidin, jota Sanna tuskin muisti, sillä hän oli ollut vielä aivan lapsi äitinsä kuollessa. Kaikkiin noihin soittimiin liittyi erämaa ja sen vaiheet.
Oli soitettu muuan kiehtovan vilkas kappale, kun Paavo nyökäytti merkitsevästi päätään ja vetäisi ripeän juoksutuksen. Kaikki soittajat ikäänkuin heräsivät ja tarttuivat uusin ottein soittimiinsa. Antti kohottautui istumaan. Hänestä tuntui niinkuin illan huippuesitys olisi tulossa.
Kappale alkoi vallattoman riemukkaana ja kuulaana. Antti, vaikka hän ei ollut syvemmin perehtynyt musiikkiin, ikäänkuin kirkkaasti vaistosi, että nämä sävelet olivat soittajain omia... että he soittivat sitä, mitä olivat erämaassa nähneet ja kokeneet. Erämaan laulu, jotakin sellaista se oli, ja tämä alku, tämä riemuisan hilpeä alku, sehän oli erämaan kevät. Soinnut lumosivat hänet, hän eli ja iloitsi keväässä, ja myrskyn säestys häipyi hänen tietoisuudestaan. Kevät... kevät... pohjoisen erämaan raju ja kuohuva kevät, jolloin kaikki kuin taikaiskusta hetkessä herää ja nousee kasvamaan... Koko kiveliön luonto soi ja eli noissa sävelissä, luonto ja erämaan eläjien kesytön kaipaus... Antti kuunteli, ja jossakin hänen alitajunnassaan kehkeytyi kysymys, kuka oli tämän kappaleen säveltänyt, mutta vaisto ikäänkuin kuiskaili tekemättömään kysymykseen, että se oli kaikkien yhteistyötä... joku heistä oli puro, joka solisi, joku oli suhahteleva tunturituuli, joku lintusten laulu tai könkään kohina, järven aalto tai pehmeästi purjehtiva poutapilvi, ylhäällä sinessä kirkuva haukka tai metsälammella soiluva joutsen. Ja he yhdessä olivat erämaan kevät, joka on villiä kaipausta ja rajua täyttymystä.
Rytmi hidastui, sävelet rauhoittuivat. Ne soivat nyt hitaina, kirkkaina ja hiljaisen kuulaina. Oli kuin keskikesän yö tyynellä järvellä... vain hiljaista laineitten liplatusta... jokin linnunääni... sinirinnan öinen laulu, kunnes aamu valkenee ja lintujen kuoro virkoaa... käki luikahtaa ja tuuli herää tunturien rinteillä. Mutta kaiken riemullisen rauhan ja kuulauden takaa kaikuu tumma odotuksen sävel... kesä on pohjolassa lyhyt... ja kirkkaimpanakin päivänä muistuu mieleen syksy.
Sävel tummui ja kiihtyi. Villit tuulenpyörteet humisivat. Sello valitti kuin koivikko, jonka lehdet värikkäinä pilvinä kiitävät syksyisin tiehensä. Kosken pauhu syveni, yksitoikkoinen sade helähteli ja viulut soivat suurta, alistuvaa kaipausta. Harppu ja huilu muistuttelivat mieleen kesän iloja ja kirkkautta. Mutta rytmi vilkastui ja synkkeni yhä. Sävelet saivat katkeran ja kovan sävyn. Vauhti kiihtyi yhä, muuttui oikulliseksi. Talvi tekee tuloaan ja pimeys alkaa vallita, kunnes myrsky puhkeaa, kiveliön rajumyrsky, joka peittää kaikki ja kaataa kaikki, joka nuolee tunturien paljut jäisiksi, joka hautaa riekot lumikieppeihin, joka peittää vaivaiskoivikot ja kasaa suojapaikkoihin suunnattomat lumivyöryt. Koko erämaan kätketty voima, sen hurja alkuvoimaisuus, sen villi sävy purkautuu myrskyssä... joka ihmisen on kestettävä ja voitettava. Täyteläisinä, villeinä ja kiihkeinä sävelet soivat, soittajain kasvot hehkuvat ja silmät loistavat. Ja ulkona pauhaa todellinen myrsky, se huutaa ja mylvii ja sen säestys on nyt korvaamaton. Se luo taustan, jota ei millään jäljittele, se antaa sävyn, joka olisi muuten tavoittamaton. Ääretön, sokea voima työntää kaikkea eteenpäin, sävelet hurjistuvat, ja jossakin taka-alalla soi erämaan ihmisen kesytön kaipaus valoon, kirkkauteen, elämään ja – rakkauteen! Nyt Antti sen tajusi... tuo kaikki, tuo kaikki oli rakkautta... syvää, toivotonta ja kuitenkin toivovaa... myrskyn ja pimeän ja ainaisen yönkin uhalla toivovaa, polttavaa ja kuluttavaa rakkautta.
Antti ei uskaltanut katsoa soittajiin. Hänestä tuntui niinkuin he tässä soitossaan olisivat paljastaneet itsensä, ilmaisseet sisimpänsä, ja että olisi sopimatonta katsoa heitä juuri silloin, kun he tiedottomasti, vaistomaisesti riisuivat sielunsa verhot ja myrskyn uhallakin paljastivat kaipaavan ja kärsivän, polttavan ja rakastavan sisimpänsä. Mutta hän tunsi kuin salaman välähdyksessä päässeensä heitä kaikkia lähemmäksi... ihmisinä, sieluina. He eivät olleet hänelle enää pelkkiä erämaan omituisuuksia, jotka muistuttivat jykeviä honkia, he olivat hänelle nyt herkkiä, kärsiviä ja värähtelevin tuntein ilmeneviä ihmisiä, joilla oli yhtä polttava halu rakkauteen, valoon ja lämpimään kuin hänelläkin... ja joissa oli voimaa säilyttää kaipauksensa myrskyjenkin uhalla.
Myrsky kohisi ulkona. Se ulvoi ja valitti villisti ahtaassa pahtakurussa.
6
Ohkemij, Jaahkin leskenä elävä sisar, seisoi syyspirtin siljolla ja kuunteli. Puolitoista viikkoa sitten oli satanut ensimmäisen lumen. Kiveliö oli peittynyt puhtaaseen valkeaan tunturien huipuista jänkien lakeuksiin asti. Aurinko nousi vielä hetkeksi suvenpuolessa. Vielä ei pohjolan yhtämittainen yö ollut alkanut.
Kolttanainen kuulosteli tarkkaan. Jaahk oli kalassa, peninkulman päässä verkkoja jään alta kokemassa. Kiveliön naisen kuulo oli tarkka. Hän ei ollut erehtynyt. Jostakin läheisen kankaan tienoilta kuului heikkoa poronkellon helähtelyä ja tiukujen soimista. Ensimmäinen ajokeli oli tullut. Se toi kai vieraita. Mutta keitä ja mistä? Olivatko ystäviä vai vihollisia? Ystäviä oli vähän, vihollisia oli aina pelättävissä.
Ohkemij syöksähti pieneen, pimeään pirttiin kertomaan huomiostaan sisälläolijoille, äidilleen Annjille ja nuorelle veljelleen Evvanille.
– Vieraita tulee, vieraita tulee! Poronkello kuuluu, poronkello kuuluu!
Pieni pirtti hätkähti. Vanha Annj herkesi puuhistaan lieden luona, Evvan syöksähti kärppänä ovesta ulos, lapset rupesivat huutamaan ja itkemään ja pyrkimään piiloon roukojen alle.
– Jo tulevat, jo tulevat! kuului ulkoa noin kolmentoista ikäisen Evvanin huuto. – Kankaalla raito tolvaa.
Erämaan asutuksen eläjät syöksähtivät sitten kiihkoissaan, peloissaan ja innoissaan ulos. Kankaalla he näkivät pororaidon – kuusi, seitsemän... yhdeksän poroa yhteensä – joka lähestyi heidän syyspirttiään. Yhdeksän poroa ja kaksi miestä, niistä toinen ensimmäisessä ahkiossa, toinen viimeisessä. Ja muilla poroilla oli raskaasti kuormitetut tavara-ahkiot.
– Lienevätkö kauppamiehiä? vanha Annj hoki koettaen tähystellä lumiselle kankaalle.
– Lienevät, lienevät... Ohkemij toivoi ajatellen samalla kaikkea hyvää ja ihanaa, mitä sellaisilla miehillä voisi olla mukanaan.
Naiset ja lapset puikahtivat takaisin tupaan raidon lähestyessä hyvää vauhtia tie van loivaa rinnettä ylöspäin. Kellot helähtelivät ja kalahtelivat, tiu'ut soivat ja helisivät, porot saaloivat ja lumi suhahteli, kun raito pysähtyi siljolle ja miehet kömpivät ahkioistaan. He kalauttelivat puupalikoita, joita vetelehti siljolla, ja siten ilmaisivat hätäisille naisille olevansa ystäviä ja vieraita, joita ei tarvinnut kaihtaa eikä vieroa. – Tervetulleita he olivatkin, sillä aikoja, kokonaisia pitkiä vuosia oli vierähtänyt siitä, kun näillä tienoin oli nähty matkaavia karjalaisia kauppamiehiä, erämaan kulkukauppiaita.
Miehet riisuivat väsyneet porohärät ja veivät ne kiekeröön, vetivät ahkiot yhteen, peittelivät ne sekä työntyivät tämän jälkeen pirttiin peskeissään ja kallokkaissaan.
– Tierv!
– Tierv, tierv!
Käteltiin, istuttiin ja odotettiin. Puheisiin ei osattu ruveta eikä sopinutkaan ruveta, ennen kuin vieraat olisi kestitetty. Annj oli ehättänyt teeveden tulelle, Ohkemij riensi aittakodasta hakemaan lihaa ja kalaa, Evvan seisoskeli nurkassa tarkastellen outoja tulijoita, kauppamiehiä.
Partaisia miehiä olivat molemmat, niin karvaisia kerrassaan, ettei naamasta paljonkaan selkoa saanut. Turkislakit oli molemmilla, outoa kuosia kummatkin, ja uljaat ja muhkeat peskit oli kummankin yllä.
– Onko isäntä kotona? tiedusti viimein toinen miehistä, nähtyään ettei ketään täysikasvuista miestä ollut saapuvilla.
– Ei, ei ole, kalassa on, Annj vastasi täydelleen tointuneena vieraitten tulon aiheuttamasta hämmingistä ja pelkonsa suistaneena.
Alkoi vähäinen juttelu, joka sivusi pienen erämaisen tönön arkipäiväistä elämää, mutta ei kosketellut mitään tärkeämpää. Tulijat puhuivat venäjän ja koltankielen sekoitusta, jota pirtissä vallan hyvin ymmärrettiin. Kun sitten oli juotu tsajut ja syöty kalaa ja porokeittoa, puhelu muuttui yhä vilkkaammaksi. Tulijat saivat tietää, että isäntänä oli Jaahk Gaurilov, että hän oli naimaton ja että koko muu talonväki oli läsnä. He saivat tietää, että porontaljoja oli, että oli myös turkiksia, lihaa ja kalaa sekä villatuotteita. Kesken juttelun toinen miehistä alkoi valitella hampaisiinsa koskevan. Hän kaivoi taskustaan pullon ja ryyppäsi siitä pitkän ryypyn, minkä jälkeen hän kietoi kasvojensa ympärille villaliinan, niin että hänen naamansa peittyi melkein kokonaan. Vain tummat, liekehtivät silmät vilkkuivat villaliinan ja tuuheitten viiksien yltä. Sitten kauppamiehet kantoivat pirttiin osan ahkioittensa sisällyksestä, alkoivat näytellä tavaroitaan talonväelle sitä vaihtokauppaan kiehitellen.
Kauppiaitten varastot hurmasivat naisväen. Noissa nyyteissä oli koreaa kangasta, oli silkkiä ja palttinaa, oli muita hienoja laatuja, olipa sitten herkkuja, niinkuin sokeria ja jauhoja, rinkilöitä, rihkamaa kaikenlaista, neuloja ja nauloja, veitsiä ja lusikoita. Kiihkeä ja lapsellinen hälinä täytti pirtin.
Oli jo tullut pimeä, kun Jaahk saapui joelta. Hän tunsi mielessään pelokkaan sävähdyksen huomatessaan jo kaukaa, että hänen syyspirtilleen oli saapunut vieraita. Kankaalla käyvät vieraat irralliset porot, ahkiot siljolla ja raitojälki ilmaisivat heti näiden tulon. Hän astui tupaan keskelle vilkasta ja äänekästä puhelua naisten kysymysten, huudahdusten ja vastaväitteiden sinkoillessa. Jaahkin epäilevä ja pelokas katse kiintyi vieraisiin.
Tuvassa oli kuitenkin varsin hämärää. Tuli oli hiipunut hiillokselle ja sen lisäksi tupaa valaisi vain pienoinen tuiju. – Tierv! Jaahk sanoi lyhyesti ja istahti lautsalle. Hän tarkasteli kauppamiehiä. Toinen oli iso mustapartainen mies, joka puhui vilkkaasti ja esitteli tavaroita. Niin tarkasti kuin Jaahk koettikin katsoa, hän oli varma siitä, ettei tuntenut eikä ollut milloinkaan tavannut häntä. Toisen miehen kasvot olivat varjossa eikä Jaahk kunnolleen nähnyt niitä. Lisäksi mies oli kietonut päänsä punaiseen huiviin, niin että kasvot olivat melkein näkymättömissä. Nähtävästi hänen hampaitaan särki. Hän ei paljonkaan puuttunut kauppatoimiin eikä puhunut kuin silloin tällöin. Jaahk piti häntä toisen apulaisena ja renkinä.
Molemmat kauppamiehet tervehtivät Jaahkia sydämellisesti ja perinpohjaisesti syleillen, ja tuota pikaa toinen heistä ojensi hänelle pahkaisen kupin, jonka tuoksu sai koltan sieraimet leviämään. Heimolaistensa tapaan Jaahkkin oli perso viinalle, ja ensimmäinen ryyppy lämmitti suloisesti hänen kylmästä kangistunutta ruumistaan. Ja juotuaan pahkakupin pohjaan hän piankin luopui erämaisesta epäluuloisuudestaan ja muuttui vieraanvaraiseksi isännäksi. Hän heitti äreytensä ja tuli hilpeäksi. Siitä sukeutui riemullinen ilta pahaisessa kolttakammissa. Tavarain vaihto välttämättömille tinkimisineen ja myöntymisineen sujui kahnauksitta ja kauppamiehet keräsivät ahkioihinsa porontaljoja ja metsäeläinten turkiksia, lihoja, lintuja ja villoja. Kun Jaahk ryypyistä rohkaistuneena alkoi puhella etäisemmistä asioista ja ihmetteli, että miehet uskalsivat kulkea kaupalla, iso kauppamies kertoili omien alamaittensa elämästä ja mainitsi, että vaikka kauppaliike olikin tukalaa harjoittaa, se ei enää ollut kiellettyä. Uusi järjestys oli astunut voimaan.
Pienen tuijun valossa syötiin ja juotiin uudelleen, pahkakuppi polttavine viinoineen kiersi tuvassa, ja sitten asetuttiin viettämään erämaan pitkää yötä, vieraat parhailla paikoilla, lautsoilla, yllään lämpimät villaiset raanut, allaan pehmeät porontaljat.
Aamupimeällä, vieraitten vielä nukkuessa, Jaahk nousi, joi Annjin jo keittämän teeveden, haukkasi poronlihaa ja painui tarkastelemaan kankaalla syöskentelevää pientä tokkaansa. Ja heti kohta Jaahkin mentyä vääntäytyivät pystyyn virkut vieraatkin ja rupesivat lähtöä teettelemään. Itsestään siinä puhe kierähti naapureihin, ja kauppamiehet utelivat muita lähimpiä syyskotia.
Ohkemij ja Evvan neuvoivat niitä, selittelivät merkkejä tuntureista, kuruista ja jokiuomista. Viimein kauppamiehistä toinen tiedusteli, missä päin täällä mahtoivat olla uudisasutukset, suomalaisten talot, joita piti olla. Niillekin kai olisi kauppamiesten käynti tervetullut.
Mietteliäs hiljaisuus seurasi tätä kyselyä. Naiset jatkoivat askareitaan vastaamatta mitään käsitettävää, ja Evvan tarkasteli tavaranyyttejä.
– Eikös täällä sitten ole uudisasukkaita? kysyi mustapartainen kauppias.
– Lienee heitä jossakin Suomen rajalla, Annj tiesi.
– Eikös ole lähempänä?
– Ei tiedetä, väitti Ohkemij katsomatta kysyjiin. Vieraat alkoivat kannella tavaroitaan ahkioihin. Evvan seurasi heitä ulos. Toinen miehistä lähestyi häntä ja näytti hänelle isoa, komeaa veistä.
– Tämän saat, kun neuvot tien niiden suomalaisten luo, hän kuiskasi kolttapojalle.
Evvan seisoi jännityksestä vavisten. Veitsi oli huikaisevan komea, eikä Jaahk ollut sellaista hänelle ostanut, vaikka hän oli pyytänytkin. Ja nyt hänellä olisi tilaisuus. Tiesihän hän, että suomalaisia oli täällä, ei kyllä ihan lähellä, mutta ei niin kovin kaukanakaan. Ja tiesi hän suunnankin, vaikka ei tarkkaa tietä. Mutta ne olivat asioita, joista ei sopinut puhua. Jaahk-veli oli hänelle niin opettanut. Ja muistamattomuudesta voisi johtua monenlaisia ikävyyksiä.
Mutta ei kai olisi paha, vaikka hän jotakin puhuisi. Nämä miehethän olivat kauppamiehiä ja ystäviä. Hän katsoi pitkään ja innokkaasti veitseen.
– No sano, niin saat heti! mies houkutteli. Mutta nuori koltta ei ollut vielä tehnyt lopullista päätöstään, kun tiukujen helke veti hänen huomionsa puoleen. Syyspirttiä lähestyi kaksi ajoporoa toiselta puolen tievaa, ja Evvan tunsi oitis tulijat.
Ne olivat suomalaistytöt Sanna ja Ruut. Hän syöksyi pirttiin ilmoittamaan uusista tulijoista, ja kohta nämä pysäyttivät poronsa siljolle ja kiinnittivät ne puihin.
Vaikka Sanna ja Ruut eivät olleet käyneet päivääkään koulua, he olivat saaneet hyvän ja erämaassa ainutlaatuisen kotiopetuksen. Perinne juontui jo Aaretti Huuhkan isän ajoilta. Tämä oli, vakaannutettuaan elantonsa kiveliössä, tuottanut koko kirjastonsa taloon, ja sitä hän oli kaikkien vaivojen ja vastuksien uhallakin kartuttanut vuosien mittaan. Sen ja oman opetuksensa avulla hän koulitsi perheensä, ja niin oli tehnyt Aaretti Huuhkakin. Syksyn ja talven pimeimmät ajat, milloin vain joutilasta hetkeä ilmaantui, oli käytetty kirjojen tutkiskeluun. Sitten Aaretti Huuhka, käyttäen hyväkseen isänsä ajoilta periytyviä suhteita, joita hänkin oli hoitanut, oli lähettänyt sekä Sannan että Ruutin Suomeen, sivistyneisiin oloihin, ajatellen heidän oppivan sekä käytöstapoja että käytännöllisempiäkin taitoja, ennen kaikkea sairaanhoitoa, mikä erämaassa on kultaakin kalliimpaa. Tytöille olikin järjestynyt tilaisuus ottaa osaa yksityisiin sairaanhoitokursseihin, niinkuin Sanna oli kertonut. Ja vaikka kurssilaisjoukossa oli monia, joiden pohjatiedot olivat laajemmat ja pätevämmät, ei heistä kukaan osoittanut sellaista antautumusta, intoa ja synnynnäiseltä vaikuttavaa taitoa kuin nämä erämaan tytöt.
Jo aikaisemmin Huuhkat olivat toimineet kolttien lääkäreinä ja auttajina. Lukemattomia kertoja sekä Sanna että Ruut olivat hoitaneet kiveliön eläjiä, varsinkin lapsia, joitten osa ja arpa erämaassa oli pahin ja vaarallisin. Kylmyys ja kosteus, sopimaton ravinto ja paimentolaiselämän yleinen epävakaisuus surmasivat pieniä joukoittain.
Nyt Sanna ja Ruut olivat jälleen tällaisella sairaanhoitomatkallaan kiertelemässä lähimmissä kolttien syyspirteissä neuvoen, ohjaten ja lääkkeitä jakaen.
He menivät pirttiin oudostellen vieraita, jotka he huomasivat muiksi kuin koltiksi, eivätkä antautuneet heidän kanssaan puheisiin. Kauppamiehetkin tuntuivat kiirehtivän lähtöään. Porot oli tuota pikaa valjastettu ja kollostettu raidoksi, ahkiot kuormattu, ja pian raito katosi läheiseen metsään.
Sisällä pirtissä juotettiin uusille vieraille jälleen teetä ja tarjottiin ruokaa tyttöjen tarkastellessa Ohkemijn pieniä lapsia. Niitä oli kolme, eikä niistä yksikään näyttänyt terveeltä, niin vilkkaita ja vallattomia kuin olivatkin. Tytöt tiesivät vallan hyvin pahimman syyn kaikkeen: lapsilta puuttui maitoa. Tosin Ohkemij oli saatu, pitkien taivuttelujen ja opetusten jälkeen, perehtymään vanhaan hylättyyn taitoon: porojen lypsämiseen, mutta poroja oli vähän, ne olivat maidossa vain jonkin aikaa ja niiden maitoa saatiin muutenkin kovin vähän.
– Evvan saa tulla kanssamme, Sanna virkahti viimein. – Meillä on jäädytettyä maitoa kesämökillä. Evvan osannee ajaa tämän matkan nimikkoporollaan.
Evvan, jonka huomion tytöt olivat kokonaan sotkeneet kauppamiehistä ja komeasta veitsestä, oli heti valmis. Tietysti hän osasi ajaa omaa poroaan, eikähän matkaakaan Huuhkain eräälle pienelle kalastuskämpälle ollut paljonkaan yli peninkulman.
Päivä oli noin puolessa, Jaahk ei ollut vielä saapunut, kun tytöt hyvästelivät pirtinväen ja lähtivät palaamaan laaksotaloon poroillaan. Viimeisenä jonossa Evvan ohjaili omassa ajoahkiossaan sarvekasta härkäänsä.
Lunta oli vielä vähän, liiankin vähän rakkaisilla taipaleilla ja rovissa, mutta riittämiin tasaisilla kankailla ja jängillä. Porot tolvasivat hyvää vauhtia, tiu'ut helisivät, ja Evvan joikui takana jotakin Jaahkilta oppimaansa joikua.
Matkue oli juuri pääsemässä kangassalmekkeeseen, joka työntyi pitkälle metsän syliin, kun äkkiä metsästä kahtapuolen syöksyi kaksi poroa ajajineen poikki tien. Sanna ajoi edellä. Hänen poronsa pelästyi pahanpäiväisesti, syöksyi rajusti sivuun, kaatoi ahkion ja sotkien vetohihnan jalkoihinsa kaatui itsekin.
Ruutin poro alkoi teutaroida paikallaan, yritti hypätä ajajansa päällitse ja kaatoi sekin ahkion. Evvan oli näppäränä poikana jo saanut poronsa käännetyksi, kun pamahti laukaus ja eläin vaipui verissään lumeen. Samoihin aikoihin nuo oudot tulijat olivat hypänneet ahkiostaan ja syöksyneet naisten kimppuun, vetäisseet nämä ahkioista lumeen ja sitten taltuttaneet porot. Evvan, liian pelästyksissään ja hämmästyksissään yrittääkseenkään paeta, oli jäänyt ahkioonsa, jonka edessä hänen nimikkoporonsa makasi kuolinkouristuksissaan.
Huumaantuneena ja järkyttyneenä Sanna oli kohottautunut lumesta. Hän katsoi hyökkääjiä. Ne olivat samat kulkukauppiaat, jotka edellisenä iltana olivat tulleet Jaahkin pirttiin.
Ja nyt... nyt Sanna tunsi heistä muutakin. Toinen heistä oli varmasti Petrushka.
Niin riuska ja kokenut tyttö kuin Sanna olikin, vaaroihin tottunut, hän tämän huomion tehtyään pyörtyi.
He olivat siis, hän ja Ruut ja Evvan-poika, tämän erämaanrosvon käsissä ja vallassa!
Antti Rovanen oli kulkenut erässä ja etsinyt aarrepaikkaansa. Mutta tuntui niinkuin kiveliö olisi taikonut joko sen tai hänet. Hän ei löytänyt sitä. Puron hän oli ollut löytävinään, mutta sitä kohtaa, tuota syvennystä, jonka pohjalta hän oli kultahiekkaa huuhtonut, hän ei keksinyt. Hän ei ollut ehtinyt laittaa paikasta karttaa. Kulta oli hänet huumannut ja hän oli oikopäätä antautunut huuhtomiseen. Ja muisti alkoi horjua ja pettää. Hän ei jaksanut täsmälleen määrittää paikan luonnetta, ehkä siksikin, että puron varrella oli samanlaisia niin paljon. Hänen eksyttäjänsä olivat onnistuneet. Aarre oli taas erämaan turvissa.
Mutta hän ei pitänyt menetystään lopullisena eikä antanut sen masentaa itseään. Kevät tulisi ja hän löytäisi sen jälleen.
Nyt hän erästi. Nyt oli sen aika, ja kun ensimmäiset varsinaiset pakkaset tulivat, silloin hän sai Isankin kumppanikseen. Hänen kanssaan luontui kaikki parhaiten. Isan opetuksiin oli paljon helpompi taipua kuin Huuhkan poikain taikka Aaro Niemen.
– Syyssateet, ne ovat pahimmat, Isa selvitteli. – Pakkanen vain virkistää ja nuorentaa. En minä jaksanut enää talossa olla. Ei, nyt on erää käytävä.
Suurriistan aika ei ollut vielä tullut. Se saapuisi vasta lumien mukana, sitten kun sekä jäljet näkyisivät että hanget kannattaisivat hiihtäjän, mutta upottaisivat eläimen. Joskus, kaukaisilla rinteillä, Antti oli nähnyt hirviäkin, yhden tai pari kolme eläintä, mutta ampumamatkan päähän hän ei ollut päässyt.
Isan kanssa hän kiersi ja pyydysti ensimmäiset näädät, Isan laittamiin rautoihin takertuivat ensimmäiset saukot, naalit ja ketut. Ansoilla ja rihmasilla saatiin puuttumattomasti lintuja, ennen kaikkea metsoja ja varsinkin valkeita pajuriekkoja sekä tunturikiirunoita, ja oravia Antti oppi piankin varmasti napsuttelemaan, oppipa Isan mukana myös oravaa syömään.
– Se se on erämaan hätäpaistia, Isa selitti heidän nakerrellessaan sitkeää ja pihkaista paistia. – Ja nälän sekin pitää. Koltat eivät syö oravaa, eivätpä paljon nahastakaan välitä – eiväthän ne karhurokkaakaan syö, kun karhu on kuuleman mukaan niille joku serkku tai ainakin kumminkaima. Mutta meille pitää kummankin kelvata.
He rakensivat muutamia ahmanloukkuja, ja heti ensimmäisen lumen tultua heidän onnistui kiertää karhukin pesäänsä. Talvella olisi sitten toivossa hirviä, peurojakin ehkä, ja karhuja varmasti.
– Onhan täällä elikkoa, on, Isa vakuutti. – Ahman ehkä tavoitamme, joskus ilveksen jäljille joudumme, ja susista tulee kiusaa ja saalista tarpeeksi. On täällä erämiehellä elämistä ja leveä olisi elanto kerralla, jos vain rauhassa tietäisi olevansa, turvassa ihmisvihollisilta. Mutta helppoa se ei ole, ei ainakaan silloin, kun on kokonaan siihen turvauduttava. Mikäpäs meillä on ollessa, kun on tiedossa ja turvana tuollainen Huuhkain rustholli.
He olivat joitakin päiviä liikkuneet mukanaan porot, jotka vetivät tavara- ja saalisahkioita. Erä antoi lintua siksi runsaasti, että saaliin kuljettelu selkätakoissa kävi vaikeaksi.
Sinä päivänä he olivat palaamassa laaksotaloon täysin ahkioin hiihdellen porojensa sivuilla, kun he saapuivat syvälle ja leveälle raitojäljelle.
Isa pysähtyi ja katseli miettivästi lumeen tallautunutta uraa. Hänen ilmeensä oli pelokas ja jännittynyt.
– Siitä on mennyt moni poro, ja onpa mennyt hyvää vauhtia. Sen näkee selvästi. Kaakkoiseen on suunta. Kukahan lie ollut liikkeellä? Hm, tässä on lähellä vain Jaahkin syyspirtti. Seuraillaanpa jälkeä sinnepäin.
Ohjattuaan porot raidon jäljelle he hiihtelivät sen vieritse.
Se sukelsi vähäiseen metsäniemekkeeseen ja tuli sitten, parin virstan päässä, taas aukealle kankaalle, joka työntyi metsän syliin.
Isa viittasi äkkiä kiihkeästi.
– Tuolla! Kuollut poro... ihan varmasti se on kuollut poro... ja siinähän on ajoahkiokin vieressä.
He kiiruhtivat paikalle, ja heidät molemmat valtasi säikähdys. Poro makasi liikkumattomana lumessa. Sen kuolemansyytä ei käynyt epäileminen: sitä oli ammuttu. Ahkio oli kumollaan.
Lumessa oli jälkiä kosolti, mutta meni aikaa, ennenkuin Isa saattoi niitä tulkita.
– Kun tietäisi, kenen poro tuo on... on sillä kyllä merkit korvissa, mutta en tunne niitä... enhän tunne täkäläisiä merkkejä... enkä tunne ahkiotakaan! Jotakin... jotakin outoa tässä on tapahtunut. Kuka on voinut ampua ajoporon... ampua sen ahkion eteen? Mutta entäs tämä?
Hän oli sivummalla huomannut lumessa jotakin ja nosti sen. Se oli kirjava villainen naisten kinnas. Antti vilkaisi siihen – ja hänen sydämensä tuntui pysähtyvän.
– Se... se voi olla Huuhkain tyttöjen... olen nähnyt tuollaisen joko Sannalla taikka Ruutilla... Herra varjelkoon, mitä tämä kaikki saattaa merkitä? Ja kuinka poro on jätetty tähän? Eihän sitä ole edes nyljetty!
– Ja nylkemättä se jää meidänkin puolestamme, Isa virkahti jäykästi. – Nyt pois tavarat toisesta ahkiosta... piilotetaan ne metsään, ja tämä toinen ahkio jätetään myös ja vaihdetaan tähän löydettyyn. Ja nyt poronkorvat talteen!
Isa silpasi veitsellään poronkorvat merkkeineen ja työnsi ne taskuunsa. Tuota pikaa molemmat porot oli vapautettu entisistä kuormistaan; tyhjennetty ahkio ja löydetty ajoahkio saivat kuormakseen miehet, ja Isa ajoi edellä. Antti koetti pysytellä perässä. Hän oli nyt viime viikkojen aikana opetellut poroilla-ajoa ja kykeni jo jotakin tekemään ja saamaan poron vähin tottelemaan.
– Jaahkin pirtille! Isa kiljui. – Ja Luoja suokoon, ettemme olisi minkään turmanviestin tuojia.
Lyhyehkö taival sujui nopeasti poroilla, jotka olivat päivällä vain hiljalleen nulkkaneet. Pian lasketeltiin Jaahkin pirtin siljolle. Ja koltta oli itsekin siellä.
Isa hyppäsi hänen eteensä.
– Kenen poron korvat nämä ovat? hän huudahti ja ojensi koltalle veriset merkit.
Jaahk silmäsi niihin ja hätkähti.
– Minun... minun poroni... Mitenkä?
– Entäpä tämä ahkio? Isa kiljui tuskan vallassa. Jaahk tuskin silmäsikään. – Minun, minun... mutta miten ihmeessä?
Nyt sinkoilivat kysymykset ja vastaukset nopeassa tahdissa, paljon sekaannusta ja väärinkäsityksiä syntyi, ennenkuin Isa sai selville kolttien tietämät tosiasiat.
Sanna ja Ruut olivat käyneet pirtissä. Evvan oli lähtenyt heitä saattamaan eräälle Huuhkain kalamajalle. Ja illalla oli tullut pari kaukaista kauppamiestä, jostakin Karjalan puolesta olivat sanoneet olevansa, mutta nämä olivat lähteneet aamulla, paljon ennen Sannaa, Ruutia ja Evvania.
Isa kyseli edelleen. Oli vaikeaa asettaa nuo kauppamiehet ja erämaassa tapettu ajoporo yhteyteen keskenään, mutta muuta selitystä oli vielä vaikeampi keksiä. Sitäpaitsi kauppamiesten liikuskelu oli sinänsäkin outoa. Heitä ei erämaassa ollut enää nähty vuosiin. Koko elinkeino oli luvaton, viranomaisten kieltämä. Ja mistäpä kauppamiehet ottivat tavaransakaan?
Isa tarkasteli miesten myymiä esineitä ja tavaroita. Niissä ei ollut sinänsä mitään vikaa, mutta sitten kävi vähitellen ilmi, että kauppiaat olivat olleet ilmeisen anteliaita. Porontaljalla oli saatu paljon, kovinkin paljon vastinetta.
Erämies koetti kysellä miesten näköä, mutta heistä ei osattu antaa juuri muuta selvitystä, kuin että he kumpikin olivat tavattoman partaisia. Isa irvisti sitten rumasti, paljasti hampaansa ja veti ylähuulensa kovin ylös.
– Eikö niistä toinen ollut vähän tämän näköinen? Vanha Annj ei voinut sanoa mitään, hänen näkönsä oli jo heikko, mutta Ohkemij oli muistavinaan miehen tosiaankin vähän sellaista muistuttaneen.
Ja kun Isa sanoi Jaahkille nimen "Petrushka" ja tiedusti, eikö miehessä mikään viitannut koltan kiduttajaan, Jaahk ei voinut olla myöntämättä, että tosiaankin jokin piirre saattoi viitata häneen.
– Sillä oli huivi yli puolen pään, Jaahk kertoi. – Ei sitä tuntenut.
Hän olisi voinut lisätä, että miesten tarjoamat ryypyt olivat varsin pian haihduttaneet hänestä sekä epäluulon että tarkastelunhalun.
– Siitä seikasta emme pääsekään varmuuteen, Isa lopetti tutkiskelun. – Jotakin on tapahtunut ja tytöt sekä Evvan on varmasti viety muuanne kuin minne heillä oli matka. Tärkeintä on nyt päästä heidän jäljilleen. Sinä, Antti, sinä saat lähteä Huuhkain luo ja ilmoittaa, mitä on tapahtunut. Seuratkoot he raidon jälkeä ja meitä. Me lähdemme Jaahkin kanssa ajamaan takaa. Eivät he voi olla vielä kovinkaan kaukana.
Isa oli puhunut kokeneena erämiehenä. Hänellä olisi Jaahkista paljon apua pororetkellä.
Mutta Antti syttyi kuin tuleen. Jyrkästi ja ratkaisevasti hän ilmoitti lähtevänsä takaa-ajoon. Hän pysyisi kyllä Isan matkassa, ja jos kysymykseen tulisi taistelu – jos heidän arvelunsa olivat oikeita, ei taistelutta selvittäisikään –, olisi hänestä siinä enemmän apua kuin hennosta koltasta. Antti oli kiihkeä, niin raju ja itsepintainen, että Isan oli taivuttava. Jaahk sai ensiksikin lainata heille kaikki ajoporonsa, parhaat härät, ja sitten molemmat saaninsa. Jos tuntemattomat tihulaiset jatkaisivat matkaansa raidossa, ei ollut mahdotonta, että nopeat saanivaljakot piankin heidät tavoittaisivat.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin kuusi virkeää härkää oli valjastettu saanien eteen, kolme kummankin pitkäkkään ja korkeakaplaisen isonkelkan eli pikkureen eteen rinnakkain. Tiu'ut, kellot ja muut helistimet jätettiin pois. Äänettöminä takaa-ajajain piti kiitää yli lumiaapojen, äänettöminä ja hiljaa karata tihulaisten niskaan.
Jaahk sujauttaisi laaksotaloon ja ilmoittaisi Huuhkille. He jättivät valittavan pirtin, jossa äiti itki poikaansa ja sisar parkui veljeään pikkulasten huutaessa vain siksi, että näkivät vanhempain niin tekevän.
Kangassalmekkeella, tapetun poron luona, molemmat saanivaljakot erosivat saattavasta Jaahkista. Ne lähtivät itään, Jaahk lasketti ahkiossaan lounaiseen kohti laaksotaloa viemään sinne turman ja surun viestiä, ilmoitusta onnettomuudesta ja rikoksesta, joka oli kohdannut Huuhkia ja joka uhkasi kaikkia erämaan asujia.
Antti Rovanen oli niin tyrmistynyt, niin täynnä jäätävää vihaa, että hän tuskin kiinnitti huomiota nopean valjakkonsa ohjaamiseen. Hän ei tuntenut pelkoa eikä epävarmuutta, vaikka hänen ajotaitonsa oli hatara, niin vinha vauhti kuin tuollaisella porotroikalla onkin hyvän kelin ja kohtalaisen vähän lumen aikana. Mutta niinpä hänelle olikin annettu Jaahkin tottunein johtohärkä, ja koulittuja eläimiä olivat molemmat sivuhärätkin. Ja kun Isa tottuneesti ja varmasti ajoi edellä, Antin valjakko seurasi ilman ohjaustakin hänen "troikkaansa".
Miesten vähät varusteet olivat saanien etuosassa, jalkojen välissä. He nojasivat korkeaan selustaan tukien jalkojaan erityiseen poikkipuuhun, ja kummallakin oli kivääri käsillä.
Pehmeästi porojen koparat vajosivat lumeen; se tuiskusi ja viuhui saanien ympärillä. Kylmä talvi-ilma kiteytyi vinkuvaksi viimaksi ajajien ympärillä, mutta kun lumi oli pehmeää, irtonaista pakkaslunta, eivät porojen sorkat heittäneet lumipaakkuja silmille. Huuhkat olivat heille jo aikaisemmin toimittaneet lappalaismalliset talvipukineet, ja nyt olivat pehmeät, porontaljaiset peskit, heinin täytetyt kallokkaat ja lämpimät turkislakit hyvään tarpeeseen. Avonainen saani on kylmä istuttava pohjanperien talvella.
Porot tolvasivat tietä tasaisesti. Raidon jälki näkyi selvänä ja leveänä. Sitä voisi seurata yölläkin, ja kumpikin mies toivoi, että yö tulisi selkeä. Silloin loimuaisivat revontulet ja silloin olisi kuutamostakin apua pimeällä taipaleella.
Suhahdettiin läpi metsän, jossa aluskasvillisuus rapisi saanin jalaksia vasten, ja tulla syöksähdettiin sitten rannattomalle jängälle, jonka yli jälki juoksi viivasuorana.
Isa koetti laskea takaa-ajettavain saamaa etumatkaa ja tuli päätökseen, että näillä oli sitä noin kuusi tai kahdeksan tuntia. Pian oli, vaikka erämaassa oltiinkin, tihutyö paljastunut, ja nopeasti takaa-ajajat olivat suoriutuneet matkaansa, varmasti nopeammin kuin tihulaiset aavistivatkaan.
Antti puolittain loikoi, puolittain istui heiluvassa ja keikkuvassa saanissa, joka ui yli lumimeren kallistellen mättäiden ja pensaiden varassa, jotka eivät vielä olleet vajonneet täyden talven lumivuorien alle.
Hän tunsi toisaalta palavansa, hehkuvansa vihasta ja raivosta, toisaalta olevansa kylmä kuin kuulas ilma, joka häntä ympäröi, kylmä ja kirkas kuin taivas, joka tummana kaartui lumisten lakeuksien ja sen äärillä häämöttävien tunturien yllä.
Sannako... Sanna erämaanrosvojen parissa, uhkanaan kuolemaakin pahempi kohtalo, Sanna ja Ruut? Se oli julmaa todellisuutta, mutta todellisuutta se oli. Jokainen muu selitys näytti mahdottomalta.
Antti hekumoi ajatuksissaan siinä koston tyydytyksessä, jonka hän saisi kokea rosvot tavoitettuaan. Mikään paikka erämaassa ei olisi niin kaukainen, ettei hän sinne jaksaisi entää, ei mikään voisi olla niin salattu, ettei hän sitä löytäisi, ei mikään niin luja ja varma, ettei hän sitä uskaltaisi valloittaa.
Sanna oli ollut erämaata kiertämässä laupeudenpoluilla; hän oli ollut tekemässä hyvää, auttamassa ja hoivaamassa, ja hänet oli yllätetty ja ryöstetty kuin hän olisi ollut metsänpeto.
Oliko kysymyksessä Petrushka? Sitä ei voinut tietää. Olihan niitä erämaassa muitakin hänen kaltaisiaan. Sieltä Muurmanin radan varsilta niitä aina tunkeutui kiveliöön täällä riehuakseen ja täällä, tavalla tai toisella, aikansa täytyttyä surmansa saadakseen.
Antti puristi lujemmin pitkän ohjaussauvansa tyveä. Kaikki mietteet, kaikki laskelmat ja kuvitelmat olivat hyödyttömiä, kaiken ratkaisisi porojen nopeus ja heidän, Isan ja Antin, taitonsa pysyä jäljillä.
Erämaan ilta tähdittyi. Kuu kohosi tunturin takaa. Revontulet syttyivät pohjoisella taivaalla ja niiden rikinkeltaiset, punaiset, fosforinvihreät lieskat alkoivat loimuta taivaankannelle yhä korkeammaksi. Komea ja kaamea oli pohjolan talviyö. Kiveliö väikkyi satumaisessa, epätodellisessa heijastuksessa. Ja tässä valaistuksessa, yli äänettömän, liikkumattoman erämaan porotroikat taivalsivat tietään suoraan eteenpäin, saaloen ja puuskuttaen.
Isa ei ajanut umpimähkään. Ei ollut niin tärkeää tavoittaa edelläolijoita heti kuin oli tärkeää yleensä tavoittaa. Poroja oli säästettävä, niitä ei saanut ylettömässä innossa pakahduttaa. Oli levättävä ja lepuutettava porojakin, niitä syötettävä ja syötävä itsekin.
Isa valitsi asentopaikan metsän reunasta, jäkäläkankaan laidasta. He hoitivat ensin porot ja sitten tallasivat lumeen sijan nuotiolle ja rakovalkealle sekä levittivät louteen. Isa arveli, ettei tulenteko voinut heitä ilmiantaa.
Leirityöt kävivät nopeasti ja kätevästi. Antti oli niihin jo täysin tottunut. He söivät aterian ja ojentautuivat sitten havunaluksilleen, joiden päälle he olivat levittäneet taljoja.
Mutta keskustelua ei syntynyt. Heidän ajatuksensa olivat liian raskaat. Tilanne oli niin selvä, ettei se kaivannut puhumista, ja niin vaikea, ettei sitä sanoilla käynyt auttaminen.
He puolittain nukkuivat, puolittain torkkuivat ne tunnit, jotka he viettivät rakotulen äärellä. Sitten haettiin porot ja valjastettiin uudelleen. Kuu oli vielä näkyvissä, revontulet sähisivät hiljalleen, pohjolan yö jatkui ja tietymätön taival oli edessäpäin.
Pitkät ohjaussauvat kohosivat, ja syöneet ja levänneet porot lähtivät jälleen tolvaamaan erämaahan.
Kaikki Isan erävaistot olivat hereillä. Hän tunsi olevansa suurriistan ajossa, riistan, joka oli vaarallisempi kuin karhu tai susilauma, arvokkaampi kuin hirvi tai ilves taikka ahma. Erämaan kaikkia petoja hän oli ajanut ja kaatanut. Hän oli joskus taistellut rosvojenkin kanssa. Mutta tällaisessa ajossa hän ei vielä milloinkaan ennen ollut ollut.
Ja rosvojen mukana oli kaksi tyttöä, joita hän osaltaan saattoi kiittää hengestään, ja nuori turvaton lapsi.
Isa hymyili julmasti. Hän oli toimekkaan, sanoja karttavan, kylmän raivon vallassa. Hän toivoi vain saavansa rosvot pyssynsä tähtäimen eteen. Milloinkaan hän ei ampuisi niin hyvin kuin silloin...
Porot juoksivat. Niiden hengitys levisi valkoisina huurupilvinä ilmaan.
Isa alkoi toivoa, että pakolaiset saavutettaisiin ennen iltaa. He olivat nyt olleet matkalla lähes vuorokauden. Levähdyspaikoista, tuhkasta ja porojen lannasta Isa saattoi päätellä, etteivät raitomiehet kulkeneet läheskään niin nopeasti kuin he saanivaljakoin.
Taivas oli yhtenäisen, raskaan ja lyijynvärisen pilviverhon peitossa. Se oli peloittavin merkki. Se ennusti lumipyryä tai ainakin lumisadetta, joka peittäisi jäljet. Silloin olisi takaa-ajo lopetettava siihen.
Mutta Isa toivoi, että he pääsisivät ratkaisuun jo ennen. Porot olivat kestäneet hyvin matkan rasituksen. Ne olivat reippaassa kunnossa, ja äärimmäisessä pakossa niistä oli vielä puserrettavissa vauhtia ja voimaa.
He olivat juuri päässeet korkeahkon tievan laelle, kun jängän vastaisella puolella heidän silmiinsä vilahti liikkuvia, mustia pisteitä.
He huudahtivat kumpikin... ilosta, kostonhalusta ja raivosta. Pakolaiset olivat siis lähellä. He olivat juuri nousemassa kahden vaaraselänteen väliseen kuruun.
Porot laukkasivat kuin henkensä edestä. Isan ohjaussauva kalahteli niiden sarviin, se töni ja tökähteli eläinten selkään ja lonkkaan. Voimakas johtohärkä ponnistautui vauhtiinsa, ja sivuhärät laukkasivat sen rinnalla villisti. Antin valjakko ei päästänyt välimatkaa pitenemään. Yhtenä valkoisena, tupruavana lumiryöppynä molemmat valjakot syöksyivät yli keikuttavan aavan.
Mutta niin nopeasti kuin jouduttiinkin, pakolaiset ehtivät päästä kurun suojaan.
Isa pelkäsi väijytystä. Jos heidät, hänet ja Antti, oli huomattu, olisi mitä luonnollisinta, että ainakin toinen roistoista jäisi väijymään kuruun toisen jatkaessa matkaansa.
Mutta Isa käsitti myös, että oli uskallettava. Jos he rupeaisivat varomaan väijytyksiä, takaa-ajo olisi toivottomana jätettävä.
Kuru oli kauempaa näyttänyt kovin matalalta ja helpolta, mutta lähestyessään sitä takaa-ajajat huomasivat erehtyneensä. Maasto oli monin paikoin ilkeää rakkaa eikä lumi vielä kokonaan peittänyt sitä. Ja tie, jota pakolaiset olivat käyttäneet, oli kapea ja vaarallinen leveille saanivaljakoille. Raito sai matkata turvallisestikin, mutta saani saattoi poroineen vierähtää alas jyrkästä, rotkomaisesta rinteestä.
Porot nousivat uljaasti rinteen ja ahtautuivat sitten kurupolulle. Isa kiirehti niitä, sillä tietoisuus rosvojen läheisyydestä poltti häntä kuin tuli.
Onnettomuus tapahtui äkkiä ja varoituksetta. Laitimmainen sivuporo kompastui ehkä lumen alla olevaan irtonaiseen kiveen, kaatui ja vierähti yli rinteen, veti mukanaan toisetkin ja hetken kuluttua saaninkin, mistä Isa ei ehtinyt hypätä pois. Ryöppyävänä lumipilvenä kaikki vierivät jyrkkää rinnettä alas kurun pohjalle.
Antti, joka oli liian kaukana voidakseen auttaa, katsoi onnettomuutta tyrmistyneenä ja pidätteli poroja, jotka olivat vaarassa vauhkoutua. Luminen, sekava rykelmä alhaalla liikkui, kuului porojen ääntelyä ja korinaa, mutta Isa ei huutanut mitään.
Oliko hän loukkautunut pahasti?
Antti epäröi epätoivoissaan. Hän ei tiennyt, kuinka hän voisi jättää valjakkonsa... ja kuitenkin, Isaa oli autettava... silläkin uhalla, että pakolaiset pääsisivät lisäämään etumatkaansa.
Mutta nuoren miehen epätietoisuus ei kestänyt kauan. Äkkiä hän näki alhaalla lumelta kohoavan, viittovan käden, ja sitten kantautui hänen korviinsa Isan huuto. Se kuulosti vaimealta ja heikolta.
– Älä odota! Jatka matkaa, jatka matkaa viimeiseen asti! Minä selviän täältä... ja tulen perässä. Anna mennä vain! Ja varo tietä!
Antti ei miettinyt. Isa oli siis selvinnyt vahingoittumatta huimasta putoamisestaan. Hän selviäisi vauriosta yksin. Takaa-ajoa ei saisi keskeyttää.
Antti hoputti valjakkonsa liikkeelle, ja selvittyään onnellisesti kurusta hän lasketti täyttä vauhtia vastaista rinnettä alas. Pakolaisia ei näkynyt, sillä maastossa oli metsää, mutta raidonjälki oli selvä.
Metsän toisella puolen aukeni sileä, luminen järvenselkä, ehkä puolentoista taikka parin peninkulman levyinen. Pakolaiset näkyivät järven keskikohdalla.
Nyt tulivat kysymykseen porojen kaikki voimat.
Antti hypisteli joskus kivääriä. Kiusaus ampua, sitten kun hän pääsisi tarpeeksi lähelle, oli suuri, mutta se oli voitettava, sillä keikkuvasta saanista ampuminen oli epävarmaa, ja raidossa olivat tytötkin. Sensijaan pakolaisilla oli paljon parempi tilaisuus ampua. Heidän ei tarvinnut varoa mitään.
Hän ei ollut lainkaan pannut merkille muutamia keveitä, isoja lumihiutaleita, joita oli pudonnut hänen käsivarsilleen. Mutta nyt hän huomasi, että lumisade oli todellakin alkamassa, eikä ehkä vain lumisade, vaan myös pyry ja tuisku.
Hän hoputti ja kiihoitti saalovia eläimiä. Niiden oli juostava, vaikka menehtyisivät. Valkoinen hämärä tiheni huomaamatta, ja vaikka hän oli varma lähenemisestään, koitti hetki, jolloin pakolaisten raito katosi lumipilveen, ja mitä kauemmin hän ajoi, sitä epäselvemmäksi kävi jälkikin.
Hän tunsi muutamia keveitä, kylmiä tuulenviuhahduksia. Sitten hän näki järvenselällä pieniä, tanssivia lumipyörteitä, joita tuuli ajeli. Ja sitten, äkkiä ja ratkaisevasti, viiman vinkuna täytti koko luonnon ja hän näki tuskin pari saaninmittaa eteensä.
Hänen raivonsa oli voimatonta ja hyödytöntä. Luonnonvoimat olivat yllättäneet hänet. Ja hän oli yksin...! Tämä tosiasia iski hänen mieleensä kylmänä ja peloittavana. Viime hetkien aikana hän oli unohtanut Isan. Hän ei ollut nähnyt tämän ajavan jäljessään. Nähtävästi saanin valjaat olivat rikkoutuneet, ehkä saanikin, ja Isalta kului aikaa, ennenkuin hän jälleen sai sen matkakuntoon.
Muutamissa minuuteissa yhä yltyvät vihurit olivat kasanneet jäljen näkymättömiin. Antti ei voinut muuta kuin ajaa umpimähkään eteenpäin järven toista rantaa kohti. Ehkä lumimyrsky taukoaisi ja ehkä hän metsäisessä maastossa, missä tuuli ei niin tuntuisi, jälleen löytäisi merkkejä jäljistä.
Porot kahlasivat lumessa jääkylmän vihurin ulvoessa niiden ympärillä. Koko maailma rajoittui villisti kieppuviin lumihiutaleisiin. Ja kylmyys tunki Antin suojattuun ruumiiseen.. Tällaista viimaa ei mikään puku kyennyt estämään avoimella jääselällä.
Antti menetti väkisin käsityksen ympäristöstä ja ajasta. Hän vain makasi saanissa ja antoi porojen tarpoa yhäti kiihtyvässä myrskyssä. Pieninkin mahdollisuus pakolaisten löytämisestä oli nyt menetetty. Lumimyrsky oli tullut heidän avukseen, ja he olivat kadonneet tietymättömään erämaahan.
Ja Isakin oli poissa. Ehkä hän ei lähtisikään liikkeelle kurusta, ennenkuin myrsky lakkaisi. Olihan se ihan hyödytöntä.
Lumimyrsky raivosi kolmatta päivää ja Antti Rovanen oli jo aikoja sitten todennut olevansa eksyksissä. Joskus ensimmäisen päivän iltana hän oli saavuttanut vastarannan, hakeutunut suojaiseen metsänloukkoon ja tehnyt sinne asentonsa. Mutta kun myrsky tuntui aamupuoleen taukoavan, hän lähti liikkeelle, ja tällöin hän tuiskun taas tihentyessä kokonaan eksyi suunnalta.
Hän ei voinut määrittää edes ilmansuuntia. Hänen pienoiskompassinsa oli kadonnut jo kesällä, ja kello oli pysähtynyt ensimmäisenä yönä. Hän oli unohtanut sen vetämisen.
Ilma oli kuin puuroa, sakeaa, harmaanvalkoista. Tuuli kierätteli irtonaista lunta sakeissa ryöpyissä. Taivaasta, kuusta ja tähdistä ei ollut aavistustakaan. Hän makaili jälleen asennossa. Porot koparoivat jäkälää läheisellä kangasaukeamalla. Antin eväät alkoivat loppua, ja metsästys olisi tällaisen jumalanilman raivotessa toivotonta. Vesi sihisi rakotulen puissa. Ylemmän pölkyn päihin, minne lämpö ei yltänyt, kasvoi hiljalleen lumikerros yhä paksummaksi. Kahvipannu porisi nuotion yllä. Kahvia Antilla vielä oli riittävästi, samoin sokeria.
Toistaiseksi hänellä ei ollut suurtakaan hätää. Ja toisissa oloissa hän olisi nauttinutkin elostaan täällä tietymättömässä korvessa, pehmeän, ääntävaimentavan lumen keskellä. Hänellä oli hyvä asento suojaavan kallion kyljessä. Tuulenpyörteet eivät päässeet tänne pahasti tuntumaan.
Mutta pakollinen toimettomuus, sakea hämärä ja myrskyn yksitoikkoinen vinkuna kiusasivat häntä. Tyttöjen kohtaloa hän ei uskaltanut ajatellakaan. Hän tunsi kuuman veriaallon aina syöksähtävän päähänsä, kun vaistomainen ajatus hipaisi heitä.
Isan kohtalo huolestutti. Hän muisteli tämän viimeistä huutoa, ja nyt jälkeenpäin hänestä tuntui, niinkuin siinä olisi ollut outo, vaimea sävy, joka ei soveltunut sanojen sisällykseen. Joka tapauksessa onnettomuus oli viivästyttänyt Isaa odottamattoman paljon. Mutta huojentavia selityksiä oli kyllä helppo keksiä. Varsinkin saanin rikkoutuminen selittäisi paljon.
Tuulen voima ja – hänen huomatakseen – myöskin suunta olivat pysyneet samoina näiden pitkien, kiduttavien vuorokausien ajan. Tämä oli napaseudun rajuilma. Raskaat ilmavirrat työntyivät Jäämeren äärettömiltä ulapoilta. Kuinka kauan tätä jatkuisi?
Hän ei voinut keksiä muuta kuin maata, syödä ja odottaa. Isa ei voinut tehdä enempää. Eivätkä Huuhkatkaan kaikkine voimineen ja taitoineen. Riehahtaneet luonnonvoimat olivat heitä kaikkia voimakkaammat.
Polttava katkeruus hiipi hänen mieleensä Huuhkia ajatellessa. Heidän kohtalonsa oli julma. Rauhallinen erämaanasutus oli jo oikeastaan tuhottu. Tyttöjen pelastaminen tuntui epätoivoiselta. Ja Antti tiesi, että ellei se onnistuisi, silloin ilmaantuisi näihin erämaihin joukko julmia ja mistään piittaamattomia miehiä, jotka eivät kaihtaisi mitään eivätkä armahtaisi ketään. He eivät voisi antaa anteeksi tyttärensä, sisarensa, ystävänsä ja rakastettujensa tuhoa.
Isa oli keskittänyt kaiken tahdonvoimansa niihin muutamiin sanoihin, jotka hän huusi Antille.
Hän tiesi teeskentelevänsä. Mutta kiintymys erämaantalon tyttöihin, miehinen ylpeys ja sitkeä sisukkuus pakottivat siihen. Oli mahdollisuus, että Antti onnistuisi yksinäänkin. Hän ei ajatellut Antin vaaraa. Jos Antti kaatuisi... niin, sille ei voinut mitään, silloin olisi tehty kaikki, mitä oli voitu.
Sillä Isa tiesi toinnuttuaan putouksen ensimmäisestä huumauksesta, ettei hänestä olisi enää Antin seuraajaksi.
Hän kuuli saanin etenevän. Vähäisinkin ääni häipyi. Isa kupertui tajuttomana lumeen. Maailma oli mustennut hänen silmissään.
Hän heräsi joskus. Hän kuuli tuulen ulvovan ja näki lumen tupruavan ympärillään. Pyörtymys hellitti hetkeksi, mutta hän tiesi, että se tapahtui vain joksikin aikaa. Hän tunsi kuvottavaa pahoinvointia.
Kylmästi ja arkailematta hän ryhtyi ensiksi tutkimaan kolhiintunutta ruumistaan. Hänestä tuntui niinkuin hänet olisi ruhjottu kappaleiksi, mutta päätettyään tutkimuksensa hän saattoi todeta, että jäsenet olivat ehyet. Hän oli siis saanut joitakin ankaria sisäisiä vammoja, ehkä sisäisen verenvuodon.
Saani oli lähellä kumollaan. Hän ryömi sen luo ja kohottautui sen varassa. Lievä huimaus valtasi hänet jälleen, mutta hän kykeni sen voittamaan. Porot olivat lähellä. Kaksi väsynyttä eläintä oli ponnistautunut seisomaan. Ne olivat edelleen valjaisiinsa kytkettyinä. Kolmas poro makasi lumessa koristen ja vavahdellen. Isa käveli niiden luo. Hän saattoi ottaa vain lyhyen, varovan askelen kerrallaan.
Hän tarkasti kaatunutta poroa. Se oli loukkaantunut pahasti; Isa paljasti pitkän, terävän puukkonsa ja lopetti sen kärsimykset. Sitten hän tutki saanin. Sen kaplaat olivat toiselta puolen murtuneet. Se oli käyttökelvoton. Hän etsi sen varusteitten joukosta kirveen. Hänen oli saatava tehdyksi tuli, ennenkuin hän pyörtyisi uudelleen. Oli laitettava asento.
Kuru suojasi tuulelta. Sitäpaitsi sen pohjalla oli vielä jäätymätön kaltio sekä kelorunkoja, joista saisi rakotulen ainesta.
Monen monta kertaa Isa luuli vaipuvansa lumeen, ennenkuin oli saanut puut hakatuiksi ja rakotulen sekä nuotion viritetyksi. Hän laski kaksi poroa irti, nylki ja paloitteli kolmannen. Irtipäästetyt eläimet siirtyivät alemmaksi jäkäläiselle rinteelle. Myrsky yltyikin yltymistään, ja kun Isa oli vihdoinkin saanut asennon valmiiksi, syönyt ja juonut ja asettautunut makuulle, hän kuuli tuulen riehuvan hillittömästi ylempänä rinteellä. – Hän vaipui uneen rakotulen jatkaessa sihisemistään.
Hän kamppaili koko seuraavan päivän. Hän vaistosi kuoleman lähenevän, mutta hän ponnisteli sen karkoittamiseksi. Virkeimpinä hetkinään hän sai turvatuksi viereensä rakovalkeapuita, mutta ruoka kuvotti eikä edes kahvi maistunut. Hän oli ottanut hiukan viinaa ja kuumelääkettä, mutta niillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta.
Hän eli sen päivän horroksessa ja tajuttomuudessa. Nuo tilat vaihtelivat säännöllisesti, mutta hän oli huomaavinaan, että tajuttomuuden ajat yhä vain pitenivät. Hän ei valittanut eikä tuskitellut. Miksi hän huutaisi myrskyyn? Erämaa ei vastaisi.
Iltapuolella kivut vaimenivat, mutta heikkous levisi yli ruumiin. Ja hän tunsi kirkkaasti ja selvästi, niinkuin hänelle joku olisi sen sanonut, että hän kuolisi nyt... aivan pian. Hän ei kapinoinut. Koko elämänsä hän oli elänyt kiveliössä. Oli vain luonnollista, että hän kuolisikin nimettömässä kurussa, yksinään, rajutuulen soittaessa ja ulvoessa. Hän muisti kesällisen vaaransa. Sellainen kuolema olisi ollut ilkeä. Nyt oli toista. Hän oli vapaa. Avara ja hänelle rakas erämaa vaatisi hänet. Sen vaatimusta ei käynyt väistäminen.
Todellisuus ja uni sekaantuivat toisiinsa. Hän näki äkkiä vierellään oman poronvasansa, sen, jonka setä oli hänen nimikokseen antanut. Se oli tumma ja kiiltäväkarvainen. Setä oli sen emon vaihtanut jostakin rajan takaa syrjääneiltä. Vasa oli vilkas ja raisu, ja hän kieppui sen mukana pehmeissä lumikinoksissa. Sen turpa oli niin pehmeä ja hieno ja sen silmät lempeät ja syvät. Se oli hänen... hänen oma vasansa, josta tulisi kerran hänen oma ajokkinsa. Tuolla... tuolla poro juoksi läheiseen kiekeröön ja hän palasi pirttiin, vanhaan kotipirttiinsä, jonka liedellä pororokka porisi ja tuoksui. Hän veti sieraimiinsa maukasta tuoksua ja – heräsi.
Tuuli oli vihdoinkin vaimennut. Hän ei osannut laskea, monesko päivä oli kulumassa. Mutta pimeää oli. Hän sai heitetyksi muutamia puunkalikoita hiillokseen, joka sytytti ne. Pian hänellä oli valoa, ja viimeiset voimansa ponnistaen hän kohottautui istumaan. Hän kaivoi poveltaan pienen nahkakantisen, nuhrautuneen muistikirjan sekä kynänpätkän. Nuotion valossa hän kirjoitti muutamia sanoja, hitaasti, kirjain kirjaimelta, lehtiönsä viimeiselle sivulle. Se oli hänen testamenttinsa, hänen viimeiset, sanansa Antille. Hän ei tiennyt, löytäisikö Antti häntä milloinkaan. Mutta hän tahtoi kirjoittaa.
Hän ei voinut sanojaan päivätä. Hän ei tietänyt aikaa eikä paikkaa. Mutta sehän merkitsi vähän. Hän työnsi lehtiön povelleen, heitti vielä puita tuleen ja vaipui taljoille.
Kas niin, hänellä oli korkeaselkäinen, luistava ahkio, ja tuo vasa, josta oli kasvanut voimakas härkä, tolvasi, tietään vinhasti ja rajusti yli pimeän lumisen jängän... kotia kohti. Isa tunsi viiman kasvoillaan, näki poron hengityksen valkoisen huurun... hän joikui ja kiihotti poroa. Ja tuolla... tuolla vihdoin pilkoitti valo... punertava valo, vain pieni piste äärettömässä erämaassa, hänen kotinsa ikkunan valo, ja poro juoksi suoraan sitä kohti kahlaten loivaa rinnettä ylöspäin. Kotona olisi lämmintä... ja valoisaa... Punainen piste kirkastui, vaaleni, suureni ikkunan kokoiseksi, ja poro ponnistihe vauhdissaan. Samassa välähti... tuvan ovi aukeni... porstuan ovi oli kai auki... ja valohohde lankesi pihalumelle. Ja ääni, kirkas ja sydämellinen, tunkeutui pimeään, ääni, jossa väreili ilo ja tyytyväisyys... äidin ääni: Isa! Isa! Valo loisti ikkunasta, ovi sulkeutui ja Isa tunsi poron pysähtyvän siljolle...
Hän heräsi ja avasi silmänsä. Hänen katseensa tavoitti punertavan kuun, joka kaukana nousi tunturin takaa. Tuuli oli vaimennut, ja rannaton luminen kiveliö loisteli ja välkkyi kuun säteissä. Isa näki kauaksi, näki jängälle ja näki tuntureille ja kurun seinämille. Kuu... ja kodin ikkunan valo... ja lempeä ääni! Hän vaipui takaisin taljoilleen sammuvissa silmissään kuva öisestä, äärettömästä erämaasta, joka oli ollut hänen kotinsa ja joka olisi hänen hautansa.
Hän ei enää noussut. Joskus keskiyöllä, kuun kiivettyä korkeimmalle ja revontulten kajon väikkyessä pohjoisessa vanhan erämiehen uljas henki erisi yhtyäkseen erämaahan Rakotuli sihisi vielä ja hiljaiset yksinäiset tuulenpyörteet pyryyttivät hienoista lunta nukkujan ylle...
Puolet punaista auringonkehrää hehkui taivaanrannalla jängän takana. Lumiharsoinen kiveliö kylpi punaisissa violeteissa, sinisissä ja oransseissa sävyissä. Koskemattomalla lumenpinnalla oli ikäänkuin elävän, paljaan ihon lämmin punerrus.
Lumimyrsky oli tauonnut. Taivas oli sees ja napaseudun kalpea päivä kulumassa.
Synkkä ja vaitelias miesjoukko seisoskeli matalan kurun pohjalla, sammuneen nuotion ja rakotulen äärellä, ja heidän keskellään, ajoahkioon nostettuna, makasi Iisakki Nivan hengetön, kylmennyt ruumis. Erämaan eläjä ja sen uhri oli löydetty. – Isa on tässä, mutta missä on Antti? Aaretti Huuhka huokasi katsellen viime aikojen ystävänsä ja veljensä kumppanin rauhallisia, kuin kiveen uurrettuja piirteitä He olivat siinä kaikki, Huuhkain väki, Aaro Niemi ja Jaahk-koltta. He olivat lähteneet raivoisaan, epätoivoiseen takaa-ajoon heti, kun Jaahk oli tuonut sanan, mutta he olivat myöhässä, ja lumimyrsky oli katkaissut heidänkin matkansa. Mutta sen loputtua he olivat jälleen lähteneet taipaleelle, pitäen entistä suuntaa, ja siten osuneet samaan kuruun, jossa Isaa kohdannut onnettomuus oli sattunut.
– Tästä ei ole pitkääkään aikaa, kun hän on kuollut virkahti Eliel, jonka silmät paloivat oudon hurjina ja kosteina syvällä kuopissaan. – Pölkkyjen tähteet ja nuotion tuhka ovat vielä lämpimiä.
Kuolemansyy oli heille selvä. Rikkoutunut saani, ruhjoutunut poro ja Isan ruumiin tarkastus olivat vakuuttaneet heidät putoamisesta.
– Mutta kuinka Antti on voinut jatkaa matkaa? Jaakko ihmetteli.
Eliel sävähti.
– Olisitko sinä jäänyt minua hoivailemaan sellaisessa tapauksessa? Hehän ajoivat takaa. Ja ehkei Isa tiennyt, kuinka pahasti itse oli loukkaantunutkaan. Hän on varmasti elänyt aika pitkään putoamisensa jälkeen. Hän on laittanut asennon, nylkenyt poron, keittänyt... hän on elänyt koko lumimyrskyn ajan ja kuollut vasta sen loppuessa.
Aaro Niemi seisoi liikkumattomana ja katseli kuruun. Heillä ei ollut seurattavana jälkeä, heillä ei ollut tietoa eikä aavistustakaan takaa-ajettavista. Antti oli poissa, ainoa, joka olisi voinut jotakin tietoa antaa.
Mutta he kaikki, koko miesjoukko, olivat raivoisaa hulluutta lähentelevässä mielentilassa. Oli sietämätöntä pysyä toimetonna, kun tyttöjen kaamea kohtalo eli joka hetki mielessä. Ja olihan siellä lapsikin, kolttapoikanen, joka oli joutunut jakamaan heidän kohtalonsa, vaikka hänen asemansa ei sittenkään ollut pahin.
Ei – oli tehtävä mahdotonkin mahdolliseksi! Koko erämaa oli etsittävä. Heitä oli vielä kuusi miestä.
He peittivät ruumiin, laittoivat ison roitovalkean ja ryhtyivät neuvottelemaan. Aaretti Huuhka puhui:
– Jos tietäisimme edes, keitä nuo ryöstäjät ovat! Mutta sitä emme tiedä. Jos he ovat erämaanrosvoja, silloin he piiloittavat saaliinsa jonnekin kiveliöön. Petrushka tuskin voi lähteä ryöstettyine naisineen asutuille seuduille. Siellä hän voi menettää saaliinsa. Ja parasta on otaksua, että kysymyksessä ovat lainsuojattomat rosvot. Jos tytöt on viety asutuskeskuksiin jonnekin Muurmanin radan varsille, silloin he ovat melkein saavuttamattomissa. Jos he ovat erämaassa, voimme yrittää etsimistä.
– Jokainen lähteköön suunnalleen, Paavo ehdotti. – Silloin voimme kiertää erämaata laajimmin, nähdä ja tutkia enimmin.
Aaro Niemi pudisti päätään.
– Se on kyllä totta. Jos he olisivat eksyksissä, olisi se menettelytapa paras. Mutta he ovat vartioituina, he ovat vankeina. Ja jos joku meistä heidän kätköpaikkansa löytäisikin, ei se vielä riitä. Hän tuskin voi heitä yksinään vapauttaa. Hänen on haettava muita avukseen. Eikä sillä aikaa jäisi ketään pitämään piilopaikkaa silmällä. Rosvot voivat sitä muuttaa. Yksinäiselle miehelle voi sattua mitä hyvänsä. Luulisin, että olisi parasta lähteä kaksimiehisin joukoin. Jos kätköpaikka löydetään, toinen voi jäädä sitä vartioimaan, toinen tietoa tuomaan.
– Aivan niin, Aaretti-isäntä ratkaisi. – Juuri siten teemme. Kun on levätty, lähdemme liikkeelle. Minä otan mukaani Elielin.
Aaretti Huuhka pelkäsi ja varoi poikaansa. Hän näki, kuinka pohjattoman epätoivon syvyyteen tämä oli vajonnut saadessaan viestin rikoksesta. Isä tahtoi olla lähellä suojelemassa ja tukemassa vanhintaan.
Jako järjestyi tuotapikaa. Paavo ja Jaakko lähtisivät yhdessä niinkuin he muutenkin niin paljon yhdessä liikkuivat. Aaro Niemi sai avukseen Jaahkin. Isan ruumis täytyi jättää jälkeen. Kuolleitten olisi odotettava. Ruumis suojattiin nahkoin ja kivin.
He sopivat kohtaamispaikakseen viikon kuluttua muutaman mellan, joka oli kuruntakaisen ison järven vastarannalla, ja tunnin kuluttua poromatkue oli taipaleella. Se hajaantui jo järvellä viuhkamaisesti eri suuntiin.
Mittaamattomasta erämaasta lähdettiin etsimään muutamia ihmisiä. Työ oli epätoivoista, mutta toimettomuus olisi ollut vielä pahempaa.
Yksikään poro ei ollut vielä saavuttanut vastarantaa, kun sieltä, metsän kätköstä, syöksähti äkkiä yksinäinen ajaja jäälle: poro ja mies ajoahkiossa.
Kaikki kolme matkuetta pyöräyttivät poronsa ja riensivät vastaan, kun äkkiä metsästä ilmaantui toinenkin ajaja: saanivaljakko, porotroikka.
Melkein samassa Paavo laukaisi pyssynsä merkiksi toisille. Hän oli tuntenut porot ja ajajat. Hän tunsi Sannan nimikkoporon, Tähden. Ja jälkimmäinen oli tietysti Antti.
Vinhaa vauhtia porot kiidättivät eri suunnilta yhteen. Vihdoinkin saataisiin jotakin selvyyttä.
– Evvan! Evvan! Jaahk kiljui jo kaukaa tuntiessaan nuoren veljensä yksinäisellä porolla ajajaksi. Oliko Evvan päässyt pakenemaan? Vai oliko hänet laskettu?
Jäällä, melko lähellä rantaa, yhdyttiin vihdoinkin. Kiihko loisti jokaisen kasvoista. Antin katse lensi nopeasti yli miesjoukon. Isaa ei ollut heidän mukanaan. Raskas aavistus täytti hänen mielensä.
Tänään hän oli osunut yksinäisen ahkion jäljille ja lähtenyt niitä seuraamaan. Hän olisi levänneillä poroillaan piankin tavoittanut Evvanin, jota ei ollut tuntenut.
Mutta nyt kohdistui kaikkien huomio pieneen kolttapoikaan, joka vilkkaasti hypähti ahkiostaan tunnettuaan miehet ystäviksi. Hänen kasvoillaan oli kuitenkin hämmentynyt, pelokas ilme. Äskeiset kokemukset olivat tietysti järkyttäneet hänen lapsenmieltään. Hän ei osannut vastata mitään kiihkeihin huudahduksiin ja kysymyksiin, hän kaivoi mitään puhumatta peskinsä povelta rypistyneen paperin ja ojensi sen Aaretti-isännälle.
– Sanna-niejta lähetti! hän toimitti vakavasti.
Milloinkaan ei mikään viesti, mikään paperi tai merkki ollut niin jännittänyt erämaan uudisasukkaan mieltä kuin tämä kokoontaitettu lippunen, johon nähtävästi nuotiollaollessa oli tuherrettu jotakin kirjoitusta.
Lumi häikäisi hetken, mutta vihdoin Aaretti huulilta saattoi lukea epäselvän kirjoituksen.
"Isä ja veljet ja kaikki! Me olemme Ruutin kanssa vieläkin
matkalla. Saattajiemme käskystä kirjoitan tämän. Meitä on uhattu
kaikella pahalla, ellei saattajillemme makseta. He ovat siinä
käsityksessä, että meillä on kultaa, että meillä on kulta-aarre.
En tiedä siitä mitään, niinkuin olen sanonutkin näille. Mutta
he vaativat, että heille on maksettava viisi kiloa puhdasta
kultaa. Ellei niin tehdä, emme enää milloinkaan pääse kotiin.
Kulta on tuotava kuukauden kuluttua Rakkakosken rannalla olevaan
kolttakammiin. Tuojia saa olla vain yksi, ja hänen on tultava
keskipäivän aikaan marraskuun viidentenäkolmatta päivänä. Ellei
niin tehdä, meidät viedään kauas. Tähän asti ei meille ole
tehty mitään pahaa. Me olemme Ruutin kanssa terveitä. Jumala
auttakoon teitä ja meitä. Parhaat terveiset lähetämme kaikille
siellä kotona. Sanna. – P.S. – He lähettävät Evvanin viemään
kirjettä perille. Suokoon Luoja, ettei hän eksyisi kiveliöön. –
Sama."Aaretti Huuhka mutisi rukouksen puoliääneen ja alkoi kuulustella Evvania. Tämä ei kuitenkaan tiennyt paljonkaan eikä osannut mainittavasti suuntaakaan selvittää. He olivat matkanneet nopeasti, levähtäneet vain vähän, eivätkä ensimmäisenä iltana olleet nuotiotakaan virittäneet ennen kuin lumimyrskyn täydelleen puhjettua. Niin paljon kuitenkin Evvanin kuvauksesta kävi selville, että luultavastikin rosvo Petrushka oli toinen ryöstäjistä ja koko juonen sommittelija. Pojan kuvaukset hänen ulkomuodostaan viittasivat selvästi siihen.
Sitten Aaretti Huuhka luki kirjeen muille. Se aiheutti hiljaisuuden ja tyrmistyksen.
Viisi kiloa kultaa! Eihän se ollut poimittavissa niinkuin hillat jängiltä.
– Ne luulevat meidän kai kultahiekkaa käyttävän leipäjauhoina! Jaakko huudahti pilkallisen katkerasti.
– Eikä mitään takeita siitä, että täyttävät lupauksensa, vaikka me sen kullan hankkisimmekin! Aaro Niemi intti kalpeana.
Antti Rovanen melkein parkaisi ääneen.
– – Kultaa! Kultaa! Mikä kirottu paha onni minua vainonneekin! Vielä kuukausi sitten minulla oli tiedossani ehkä näitten seutujen rikkain kultapaikka!
Aaretti Huuhka oli vaipunut istumaan Antin saanin laidalle. Hän oli vajonnut ajatuksiinsa. Toiset hämmästyivät Antin ilmoitusta.
– Kultapaikka? Eliel tiedusti kiihkeästi. – Missä ja minkälainen?
Antti polki jalkaansa voimattomassa kiukussa.
– Missä se on, sitä en tiedä kuin suunnilleen. Mutta se oli rikas, hyvin rikas löytö. Huuhdoin vajaassa päivässä pari sataa grammaa. Mutta... mutta saman päivän iltana tuntemattomat henkilöt yllättivät minut, vangitsivat ja eksyttivät paikastani... Viisi kiloa! Se olisi ollut viikon, puolentoista asia...!
Äkkiä Aaretti Huuhka nousi ja astui miesjoukkoon.
– Antti, sinun kultapaikkasi on tallella. Minä tiedän sen. Minä tiesin sen suunnilleen jo ennen. Sinä, Antti, löysit veljeni Pekan kultapaikan. Ja minä... ja muuan kolttamme, me sinut yllätimme ja eksytimme. Minä pelkäsin ja pelkään huhua kultalöydöstä. Tämä kaikki... kaikki paha, mitä on meille yritettyjä mitä nyt on tapahtunut, kaikki se paha on alkuisin kullasta. Mutta minä tiedän... tiedän sen paikan. Kuinka vain voimme saada kultaa lumen ja jään ja roudan alta?
– Oh, Isa kyllä neuvoo, ja me keksimme kyllä keinot. Hiljaisuus seurasi Isan nimeä. Aaretti Huuhka risti kätensä. Antti hätkähti ja katsahti vanhusta kasvoihin.
– Isa?
– Ystävämme Iisakki Niva on kuollut, vanhus sanoi juhlallisesti. – Hänen ruumiinsa on tuolla kurussa, suojattuna ja kätkettynä. Hän loukkaantui pudotessaan kuoliaaksi. Hän uhrasi henkensä meidän puolestamme, Sannan ja Ruutin hyväksi.
Antti mykistyi. Tuntui niin oudolta ja tyhjältä. Isa oli hänelle ollut kuin vanhempi veli taikka isä. Nyt Isaa ei enää ollut.
Aaretti Huuhka kääntyi miehiinsä.
– Mielestäni emme voi nyt ryhtyä muuhun kuin täyttämään rosvojen vaatimuksia. Heillä on kaikki edut puolellaan. Hankkikaamme... koettakaamme hankkia sitä kirottua metallia, joka riistää ihmisiltä rauhan, kunnian ja hengen täällä kiveliössäkin. Meidän on palattava kotiin, meidän on haudattava Isa ja neuvoteltava. Pelkään ettei asia ole niin yksinkertainen kuin saattaa näyttää. Meillä ei todellakaan ole mitään takeita, että rosvot täyttäisivät lupauksensa. Mutta emme voi antautua vaaraan olla yrittämättä täyttää heidän vaatimuksiaan. Voi olla niinkin, että joku rosvoista tai heidän apulaisistaan on jäänyt väijyksiin päästäkseen varmuuteen, ajammeko heitä vielä takaa vai emme. Onnistumaton yritys meidän puoleltamme voi koitua tyttöjen lopulliseksi turmioksi.
Hänen sanainsa järkevyys oli ilmeinen, ja alistuneesti, joskin väkinäisesti ja vastenmielisesti, kiihkeä miesjoukko taipui hänen käskyihinsä.
He hautasivat Isan, ja Aaretti Huuhka luki siunauksen. Hauta oli vanhalle erämiehelle kaivettu kuusikkokumpareeseen laaksotalon perustajain ja rakentajain, Kirkko-Simon ja Peli-Jonnen hautojen viereen. Sieltä näkyi oudan lomitse helmisille järville, jotka nyt levisivät valkoisina lumen ja jään peitossa, ja sieltä näkyi jängille ja tuntureille, jotka vartioivat hautaa kaikilta suunnilta. Harmaa kivi, jota Antti oli hiukan siloittanut ja johon hän oli kaivertanut ristin, pystytettiin kummulle.
Isa lepäsi erämaansa sylissä.
7
Elämä vaati oikeutensa. Tihulaisten vaatimus oli täytettävä. Kultaa oli hankittava. – He tarvitsivat sitä kolme kiloa. Aaretti Huuhkan kätköissä oli yli kilon verran, pojilla ja Aaro Niemellä oli hiukan jokaisella ja Antti luovutti syksyllä huuhtomansa pienen erän. Yhteensä sitä kertyi noin kaksi kiloa.
He kokosivat tavaransa, joita he tarvitsivat muuttaessaan kiveliöön. Kurulaakson talo teljettiin ja jätettiin kylmilleen, tavarat kuormattiin ahkioihin ja saaneihin, ja niin lähdettiin uuteen ja outoon, raskaaseen työhön. Kenelläkään heistä ei ollut täyttä tietoa, vielä vähemmän kokemusta talvisesta kullanhuuhdonnasta. Mutta he luottivat itseensä. Jos kerran Antti oli vajaassa päivässä huuhtonut pari sataa grammaa, täytyi heidän nyt talvesta huolimatta päästä samaan tulokseen. Jos olisi ollut kysymyksessä laajempi ja vähäantoisempi löytö, yritys olisi ollut toivoton niin lyhyessä ajassa suoritettavaksi. Mutta nyt oli mahdollisuus onnistua.
Heidän täytyi yrittää ja kokeilla. Antilla oli muistissaan joukko hämäriä kirjatietoja, mutta hän epäili niiden soveltuvaisuutta käytäntöön.
He pystyttivät leirinsä tuon pienen puron äyräälle, missä Antti oli karhunsa ampunut ja löytönsä tehnyt. Nyt hän näki Aaretti Huuhkan sen vähin keinoin muuttaneen hänelle tuntemattomaksi. Pieni harjanne, joka oli suojannut kultakirnua purolta, oli räjäytetty ruudilla ja kaivettu rikki, niin että vesi oli täyttänyt syvennyksen ja peittänyt aarteen. Erämaantalon isäntä oli tämän kaiken toimittanut heti kun oli saanut Antin lähetetyksi kolttaukon mukana eksytettäväksi.
He tarvitsivat vettä ja tulta. Vettä he tarvitsivat huuhtoakseen kultasoran, tulta pysyttääkseen veden sulana ja sulattaakseen soran ja hiekan, niin että sitä voitiin louhia. Vaikeudet tuntuivat aluksi ylivoimaisilta.
Purosta he eivät voisi ottaa tarvitsemaansa vettä. Puron juoksu oli loiva, eivätkä he voisi, ainakaan varmasti, pitää vesikouruja sulana jään päällä. Ylempänä puron läntisellä rannalla oli kuitenkin syvä kaltio, joka ei ollut vieläkään täysin jäätynyt. Vesi oli johdettava sieltä. Siihen tarvittiin iso pumppu ja pitkät puiset kourut. Siinä oli työalaa Paavolle, ja sitä varten oli jo laaksotalosta lähdettäessä otettu mukaan karkeita lautoja. Paavo jäi rakentamaan pumppua ja kouruja. Imuputki oli valmis, se oli neulottu talossa paksusta, vedenpitävästä kankaasta ja vahvistettu rautaisin tuin.
Mutta raskain ja ratkaisevin työ oli polttopuitten hankinta. Niitä ei ollut aivan lähellä. Metsä alkoi vasta kauempaa. Sen kaataminen ja runkojen raahaaminen puron äyräälle oli tappavan kovaa työtä sekä ihmisille että varsinkin poroille, joita käytettiin vetojuhtina. Ei ollut kuitenkaan valitsemisen varaa, ja viisi miestä heittäytyi tulisin innoin, hammasta purren, raadannan kimppuun. Paavo ahersi omassa työssään ja Jaahk, joka oli myös mukana, hoiti leirityöt, ruoanvalmistuksen ja riistan hankinnan, sillä heiveröisestä koltasta ei ollut voimia kysyvään raadantaan.
Metsässä soi kilke ja kalke, kun vihaisen terävät kirveenterät katkoivat keloista oksia ja purivat tuoreita runkoja, jotka kaatua humahtivat pehmeään lumeen. Huuruinen hengitys väreili miesten vaiheilla, kun he ponnistivat voimiaan ja kiiruhtivat, kiiruhtivat... Aaretti-isäntä raatoi rinnan toisten kanssa antamatta vuosiensa estää itseään, ja isokin runko kumahteli, kun hän upotti kirveensä sen kylkeen. Ja sitten vedätettiin rankoja ja runkoja pehmeässä lumessa, rakkaisessa maastossa, porot saaloivat ja kaatuivat, joskus jokin niistä henkensäkin heitti uupumuksesta, mutta poroja oli varalla – ja työ jatkui kiivaaseen tahtiinsa. Kukaan ei saanut, kukaan ei tahtonut levätä enemmän kuin oli kaikkein välttämättömintä. Kultakirnun vierelle ja kaltion ja puron välille alkoi kasaantua isot röykkiöt puita, mutta enemmän, paljon enemmän vielä tarvittiin. Ja siksi miehet heiluivat, siksi heidän ruumiistaan uhosi höyryävä hiki, kun he kylmästä välittämättä paitahihasillaankin raatoivat, ja kirveet kumahtelivat taajoin iskuin puitten kylkeen. Taikka he kaaloivat lumessa, upposivat kainaloita myöten syvänteisiin, nostivat poroja, kun nämä uupuivat taikka kuormat tarttuivat kiviin, nostivat raskaita runkoja, vetivät kilpaa elikkojen kanssa ja toivat kuormat rannalle.
Paavo oli saanut valmiiksi pumppunsa. Se oli iso, jykevä ja kömpelö laitos, mutta – se nosti vettä. Ja se oli pääasia. Myöskin puiset vesikourut olivat valmistuneet ja ne oli nostettu pukeille, joiden varassa kouru juoksi kaltion rannalta purolle ohi syvennyksen, missä oli kultaa. Paavokin liittyi nyt puunkaatajain joukkoon, ja hänen voimansa ja taitonsa antoivat esimerkkiä muillekin.
Nyt kirveet joutivat syrjään. Valtavat puukasat riittäisivät toistaiseksi. Miehet tarttuivat kankiin, lapioihin ja hakkuihin, joita Aaretti oli takonut kurulaakson pienessä pajassa. Lumi ja jää poistettiin kultasyvänteen yltä ja sitten kasattiin pohjalle vankka kasa puita. Tuohien ja kuivien kiehisten avulla sytytettiin jäiset puut, ja pian mahtava roitovalkea loimusi valaisten kauaksi pimeään erämaahan. Routa oli sulatettava pohjalta, jotta louhiminen kävisi mahdolliseksi. He istuivat syvennyksen reunoilla, väsyneinä, hikisinä ja likaisina, mutta mielessään tietoisuus hyvin suoritetusta alusta, ja paksuissa talvitamineissaan, tahrautunein kasvoin, tuimin ilmein ja liekehtivin silmin he muistuttivat pohjolan satujen peikkoja, jotka olivat kokoontuneet aarnivalkeansa äärelle. Niin, se olikin heidän aarnivalkeansa. Tuolla pohjalla, nuotion alla, siellä heidän aarteensa piili soran ja hiekan seassa, ja moni huokaus oli nouseva, moni hikikarpalo pusertuva, ennenkuin aarre olisi heidän hallussaan.
He jakoivat tehtävät. Pumpunvarteen tarvittiin kaksi miestä. Eliel ja Jaakko olivat vuorollaan ensimmäiset. Louhintaa ja soran irroittamista hoitivat aluksi Paavo ja Aaro. Isäntä Aaretti lapioi sulaa soraa kouruun – vesiränniin, missä virtaava vesi erotti soran ja kullan, kultasirujen pudotessa pienistä lävistä kourun kaksoispohjalle. Ja Antti Rovanen sai aluksi huoltaa rovioita, joita oli kasattu pumpun ääreen, pitkin kourua kahden puolen sekä syvennyksen lähettyvillä.
He kaikki pureutuivat työhön kuin hullut. Esteet eivät heitä peloittaneet, ei raskas raadanta, ei kuuma eikä vilu. He muistivat tytöt... he muistivat lunnaat... ja kostonhalu, toivo ja pelko kiihti heitä. He arvasivat vaistomaisesti tehtävänsä, ketään ei tarvinnut käskeä eikä kehoittaa. Vain Aaretti koetti pitää silmällä, ettei kukaan raataisi menehtymykseen asti, ei siksi, että hän olisi tuntenut sääliä, vaan ettei yksikään mies joutuisi poistumaan rivistä.
Kun Antti vuorollaan joutui yhdessä Aaron kanssa pumpun varteen, hän ensi hetkenä luuli, ettei hän kestäisi puoltakaan tuntia. Pumpunvarsi oli aika lyhyt: se vaati voimaa, mutta salli joltisenkin nopeuden. Mutta kun hän näki Aaron väkevien kämmenien puristuvan varren ympärille, näki miehen päättävän irvistyksen, melkein kuin kuuli hänen lihastensa paisuvan ja jännittyvän, hänkin ponnisti voimansa ja painoi ja nosti, nosti ja painoi, ja kylmä vesi virtasi kouruun, kylmää vettä tippui heidän jalkoihinsa. Mutta isot valkeat molemmin puolin hohtivat väliin sietämätöntä kuumuutta, tuulenhenki toi tukahduttavaa savua ja kipinöitä lenteli yhtämittaa. Siellä, savun ja tulen keskellä, jalkojen kylmäessä ja ruumiin hiestyessä, he raatoivat puhumatta sanaakaan, vain toisinaan ähkien ja huohottaen, kun käsivarsien lihakset tuntuivat halkeavan ja repeävän ylettömästä ponnistuksesta.
Hakut ja kanget jysähtelivät routaisen sitkeään maahan, niin että tulikipinät räiskähtelivät kivistä. Siinäkin sai kestää kylmän, kuuman ja märän. Missä äsken nuotio oli leimunnut, siitä louhittiin nyt, mutta vierellä paloivat uudet nuotiot valmistaakseen ja sulattaakseen maaperää. Vettä kokoutui syvänteen pohjalle, jalat tuntuivat ilkeän kosteilta ja kylmiltä, mutta hakut ja kanget eivät hetkeksikään pysähtyneet, vaan iskeytyivät kovaan maahan. Ja Aaretti-isännän lapio kalisi yhtämittaa ja sula sora lensi ryöppyävään kouruun. He eivät tietäneet mitään ajan kulusta, heillä oli ympärillään melkein yhtämittainen napaseudun yö ja pimeä, mutta neljätoista ja kuusitoistakin tuntia he saattoivat raataa yhteen menoon, vain pienten taukojen syntyessä aina silloin kun työvuorot vaihtuivat, kun pumppumiehet tarttuivat hakkuihin ja toiset puolestaan raskaaseen pumpunvarteen.
Omasta työstään ja väsymyksestään huolimatta Aaretti-isäntä piti silmällä kaikkea. Hän oli edelleenkin käskijä. Mikään ei välttänyt hänen katsettaan. Hän vaati kaikki, mitä voitiin, mutta hän ei kiristänyt liikaa. Yhdenkin miehen menettäminen olisi ollut korvaamaton tappio.
Elielin riehumisessa oli jotakin epäinhimillistä ja yli-inhimillistä. Hänen voimansa tuntuivat rajattomilta ja hän käytti niitä säästelemättä. Ja kun hän vuorollaan oli puita raahaamassa, tuntui kuin vakavimpien, jykevimpien runkojen nostelu ja vierittely olisi ollut hänelle sulaa nautintoa, julmaa huvia, mihin hän sai purkaa raivonsa, kaipauksensa ja rakkautensa. Hänen silmissään oli villi, mitään läheistä näkemätön katse. Aaro Niemi ahersi kylmänä ja sanattomana, mutta hänen silmänsä tuntuivat päivä päivältä vajoavan yhä syvemmälle kuoppiinsa ja niissä oli tumma ja synkkä hehku. Hän oli niitä rautaisia miehiä, jotka kykenevät pidättämään sisäisten järkytystensä jokaisen ulkonaisen ilmaisun.
He olivat unohtaneet puhelemisen. Työssä ei siihen ollut aikaa, lyhyinä lepohetkinä jokainen oli niin väsynyt ja niin omiin ajatuksiinsa uppoutunut, ettei montakaan sanaa tullut vaihdetuksi. Paavo ja Jaakko ahersivat sitkeinä ja hiljaisina.
Antti Rovanen tunsi laihtuvansa ja sitkistyvänsä. Pitkä parransänki peitti hänen kalvistuneet ja likaantuneet kasvonsa, joissa nuotioitten noki, hiki ja pihka olivat sekaantuneet tiiviiksi seokseksi. Oikeastaan hänen osansa oli raskain, sillä hän, alamaan mies ja toisten olojen eläjä, ei ollut lainkaan sopeutunut ruumiilliseen työhön. Mutta hän ei hellittänyt. Hän ajatteli Sannaa ja hän pelkäsi pienintäkin myötätunnon tai säälin sanaa, joka olisi voinut tulla hänen osakseen, jos hän olisi masentunut ja viivytellyt työssään. Mutta kesäkautinen erämaanelämä oli häntä kehittänyt. Hän voitti ylivoimaiset ensimmäiset päivät, ja sitten hän hitaasti kasvoi tehtäviensä mittaiseksi.
Tuli tuiskuja, tuli pakkasia, mutta työ jatkui. Roitovalkeat loimusivat sitä suurempina ja hehkuvampina, miehet ponnistelivat keskellä tuulta ja lunta, joka ryöppysi ja satoi heidän ylleen melkein vetenä, nuotioitten sulattamana. Hiki pusertui heidän yltään, ja heidän ylleen taas muodostui hienoinen jääkerros, jalat turposivat alituisessa kylmässä ja kosteassa, kurkku tulehtui ja heidän äänensä kävi karheaksi ja raa'aksi, niin että he tuskin saivat selvää toistensa harvoista sanoista. He olivat sairaita, mutta kenelläkään ei ollut aikaa sairastaa. Pumppu kitisi ja vesi loiskui ja hakut ja kanget jysähtelivät routaiseen soraan. Heidän työnsä muuttui konemaiseksi, se ei vaatinut minkäänlaista ajatusta, vain lihasponnistusta.
Joskus iltaisin he hoippuivat sitten leiriinsä pitkin kapeaa, lumeen tallattua palasta. Silmiä kirveli, ohimoissa jyskytti ja jäsenet vavahtelivat, kun he kumaraisina laahasivat jalkojaan livettävällä polulla. Heidän tietoisessa tajunnassaan ei ollut mitään, se ikäänkuin nukkui, mutta alitajuisesti he eivät tahtoneet muuta kuin nukkua... nukkua pitkään... eikä enää kuulla korvissa nuotioitten suhinaa ja räiskettä, ei enää painaa pumpunvartta, ei enää kohottaa hakkua ja kankea. He eivät tunteneet nälkääkään. He olisivat mieluimmin ateriankin ajan nukkuneet. Mutta Aaretti Huuhka ei antanut. Hän tiesi, ettei mikään olisi niin vaarallista kuin ruoan hylkiminen. Mitä vähemmän nukuttiin, mitä enemmän ponnistettiin, sitä enemmän ja lujemmin oli syötävä. Jaahk sai panna kaikki pienet taitonsa käytäntöön. Rasvainen porokeitto odotti miehiä joka aterialla, mutta Jaahk sai ruokaan vaihteluakin. Hän hankki kalaa ja hän keksi tuoretta riistaa, ampuipa kerran hirvenkin, jonka liha olisi ollut herkkua toisissa oloissa, mutta johon miehet nyt eivät kiinnittäneet mitään huomiota. He vain ahmivat, eivät nälkänsä takia, vaan joutuakseen pikemmin nukkumaan, ja Aaretti Huuhka valvoi, että jokainen nieli riittävän annoksen, maistui se sitten tai ei. Ruoan täytyi korvata lepo, ja tietyn ajan se voisi sen tehdäkin. Aaretti Huuhkalla oli siitä kyllä kokemusta.
Ja sitten he nukkuivat. Rakotulet paloivat ja sihisivät, tuuli heilutti louteita, kahisi lumenpinnalla, tähtituhannet loistivat mustalla taivaalla, ja usein... usein karkeloivat revontulet pohjanpuolella. Miehet makasivat... turtuneina... mistään välittämättä... mutta heidän unensa ei ollut rauhallista ja tyyntä. He örisivät ja huokailivat, kuorsasivat raskaasti, liikahtelivat kömpelösti... joku nousi istualleen ja putosi taas vuoteelleen. Päivän työn ponnistukset painoivat yölläkin... nääntyneet ruumiit piinautui rasittavissa unennäöissä. Ja lepoaika oli lyhyt: pian Jaahk tempasi jokaista jalasta ja kiljui nousemaan. Melkein väkisin he vääntäytyivät istumaan ja siirtyivät sitten kahvipannun ääreen. Kahvi, niin... se oli ainoa, joka ei tympäissyt... se oli ihanaa juomaa pimeinä kylminä aamuina, ja he hörppivät sitä suuhunsa neljä viisi isoa kupillista... mustaa, väkevää kahvia, joka kymmenessä minuutissa karisti pahimman unen mieliteon ja norjisti puutuneet ruumiit. He polttivat suunsa ja huulensa, tulehtuneet kurkut tuntuivat olevan kuin tulessa polttavan juoman soluessa ohi, mutta sittenkin... kahvi oli korvaamatonta!
Kultaa alkoi kertyä. Hitaasti ja niukasti sitä aluksi tuli; taidon ja kokemuksen lisääntyessä saalis kasvoi. Mutta miehet tuskin vilkaisivatkaan siihen. He eivät udelleet eivätkä laskeneet. Aaretti huuhtoi kourujen kaksoispohjan, hän otti kullan haltuunsa, mittasi ja kätki sen. Hän kai sanoisi, milloin sitä oli riittävästi. Tiedettiin vain, että kultaa saatiin... että ellei tulisi hirmumyrskyä, tulipalopakkasta taikka muuta sellaista estettä, vaadittu määrä olisi koossa ennen määräaikaa.
Hornamainen työ jatkui kylmässä kiveliössä, työ, joka riudutti miehiä ja joka ei tuntunut loppuvan. Jaahk oli herennyt puhumattomaksi. Häntä kammotti ja ihastutti. Nuo miehet, Huuhkat ja heidän ystävänsä, eivät hänestä olleet enää mitään ihmisiä, vaan peikkoja ja haltioita, niitä muinaisten taka-aikojen Stalloja, joiden väellä ja voimalla ei ollut rajaa. Siellä he häärivät liekehtivien rovioittensa vaiheilla, ja tulenloimu loi verenkarvaisen kajastuksen heidän mustille, nokisille naamoilleen. Silmät paloivat, huulet olivat irvissä, hampaat oli purtu yhteen, niin he puursivat halki pimeän päivän yön kynnykselle asti, ahmivat ruokansa kuin sudet ja vaipuivat sitten nukkumaan melkein syöntitiloilleen. Päivästä päivään he kiikkuivat pumpunvarressa, päivästä päivään heidän hakkunsa ja kankensa syvensivät routaista kultakirnua, ja väsymättömän notkeina ja jäntevinä heidän vartalonsa taipuivat, nousivat ja laskivat. Kuivat kuusenkelot paukahtelivat ja räiskivät nuotioissa, sankat kipunaparvet pöllähtelivät ilmoille, ja kitkerä savu levisi ympäristöön. Jaahkin mieleen muistuivat kertomukset piinanpaikasta, helvetistä, ja hänestä tuntui niinkuin hänen isäntänsä olisivat ponnistelleet keskellä hulmuavia ikuisia liekkejä tuntemattoman voiman pakotuksesta – ja turhaan. Lähtemättömästi hänen muistiinsa painui kuva tultasuitsevasta erämaasta, jossa joukko mustia, nokisia jättiläisiä raatoi sisukkaasti ja sanaakaan puhumatta.
Oli taas aamu. Veristävin silmin ja pakottavin jäsenin miehet istuivat ja imivät kahviaan. Taas olisi edessä raskas päivä ja yksitoikkoinen raataminen. Kukaan ei katsonut toiseensa, kukaan ei puhutellut toista. Sitten Aaretti-isäntä astui havumajasta. Hänen asennossaan ja käynnissään oli jotakin tavallisesta raskaudesta ja järkkymättömyydestä poikkeavaa. Hänellä oli kädessään nahkainen pussi.
– Miehet, tässä on melkein neljä kiloa. Työ on lopussa.
Miehet eivät äännähtäneetkään. He pysyivät paikoillaan. He eivät iloinneet. Mutta pian, juotuaan kahvinsa ja korjattuaan rakotulet, he oikaisivat itsensä pitkälleen ja nukkuivat.
Nyt he saisivat nukkua, ja Jaahkilla, tuolla harmillisella koltalla, ei olisi asiaa tulla heitä herättelemään.
Nukkua... pitkään... rajattomasti... se oli työn arvoinen palkkio.
Joskus he heräsivät... he eivät tienneet milloin... he laahautuivat nuotion ääreen ja söivät... Jaahk oli hoitanut leiriaskareita. Ja sitten he nukkuivat uudelleen... vuorokauden ja pitkälle toistakin.
Ja sitten he olivat kuin uusia miehiä, reippaita ja virkeitä, vaikka ruumista pakotti, vaikka lihakset tuntuivat helliltä ja kankeilta ja kolhituilta. Tavarat kuormattiin raitoihin, ja sitten lähdettiin kohti laaksotaloa. Sammuvat nuotiot loimahtivat viimeisen punertavan hehkunsa lumelle. Työ oli tehty, lunnaat heillä oli, ja nyt vaadittiin toisia taitoja.
He eivät nähneet, että tunturinrinteeltä, jonne asti liekkien kajo oli ulottunut, poistui kaksi pientä tummaa pistettä: poro ja sen ajaja. Noiden kulku piti itään. Kullanhuuhtojat eivät heistä aavistaneet mitään.
8
Ei puheltu, vaan sanojen asemasta kuului pienilehtisten koivun vastojen laiskinta, ja löyly kihahteli ja pihisi kiukaalla ja kierteli kuumuutta hohkavana pilvenä laaksotalon avaran saunan laessa. Ylhäällä ponnistelivat miehet. Kolmiviikkoisen raadannan kivut ja vammat lääkittiin nyt yht'aikaa. Jaahk oli innoissaan, vaikka hän ei voinutkaan suomalaisten rumahisten kanssa kilpailla, vaan istuskeli alaportaalla. Tämä oli juhlaa hänelle, ja saisivat totta vie nyt kerrankin kaikki ne pienet, kutsumattomat loisvieraat, jotka asustivat hänen päässään ja vaatteissaan, saisivat nyt taas kerran kiukkuisen lähdön.
Erämiehet norjistivat ruumiinsa. Taistelu oli edessä, taistelu tyttöjen vapaudesta! Ja kesken kiukkuisimmankin löylyn heitä poltti vielä enemmän tietoisuus tyttöjen vaaranalaisesta asemasta. Tämä nautinto, tämä erämaan ylellisyys oli vain välttämätön tauko jatkuvassa kamppailussa.
Ja sitten he istuivat laaksotalon suurtuvassa raukeina ja väsyneinä. Apeat, tuskaiset ajatukset täyttivät mielen. Lunnaat heillä oli. Mutta eikö mitään muuta tarvittu?
Suurtupa vaikutti nyt entistäkin avarammalta ja autiommalta. Lamppu jätti pimentoon nurkat, laen ja uunintaukset. Mutta autiuden tunne ei johtunut siitä. Tytöt olivat poissa, juuri he, joiden iloiset äänet ja hilpeä leikinlasku olivat siellä kaikuneet, joiden nopeat askelet olivat kopisseet jykevillä lattiapalkeilla ja joiden kerkeät kädet olivat kattaneet pöydän. Nyt he olivat poissa, pöytää ei enää sievästi katettu ja ruoanlaittokin oli miesten huolena, sillä monestakin syystä ei kolttanaisia siihen toimeen päästetty.
He söivät ilta-aterian melkein ääneti. Kaikkien mieltä poltti sama kysymys. Aaretti Huuhka tiesi sen. Kun loppusiunaus oli lausuttu, hän ilmaisi sen lyhyesti.
– Kuka lähtee lunnaita viemään?
Kukaan ei vastannut mitään. Isäntä tiesi kyllä, ettei tämä hiljaisuus aiheutunut pelosta. Siihen oli syynä luontainen ujous: jokainen halusi tämän vaarallisen työn itselleen, mutta kukaan ei tahtonut sitä ensimmäiseksi vaatia, tunkeutua etualalle ja sysätä toisia syrjään.
Antti oli lukenut enonsa Iisakki Nivan lyhyet jäähyväissanat vanhasta muistikirjasta. Isa oli kehoittanut: elä miehenä!
Noihin sanoihin sisältyi vaativa velvoitus. Antti oli koettanut täyttää sen, eikä hän nytkään mistään hinnasta halunnut suoda tehtävää toisille.
Ja siten, tahtoen toteuttaa suunnitelmansa, hän aloitti keskustelun, johon pian kaikki ja kiihkeässä sävyssä yhtyivät. Pitkän epäröinnin ja harkinnan jälkeen hänen keinonsa hyväksyttiin. Olisi kohtalokasta täyttää lunnasehdot kirjaimellisesti, sillä oltiinhan tekemisissä julkirosvojen kanssa. Vähintään kaksi miestä oli saatava Rakkakoskelle, näistä toinen salaa. Antin ehdottamalla tavalla se ei ollutkaan mahdotonta. Rakennettaisiin tavallista isompi saani, jonka aluspuitten väliin toinen mies voisi kätkeytyä. Hämärä ja syvä lumi estäisivät jotenkin varmasti rosvoja huomaamasta mitään.
Ja niinkuin Antti esitti, tästä keinosta seurasi itsestään, että Aaron oli oltava toinen lähtijöistä. Hän oli – pienin ja solakin. Milloinkaan Antti ei ollut nähnyt niin rajua ilonilmettä kuin silloin Aaro Niemen kasvoilla. Kiveliön hiljainen ja hillitty mies suorastaan hypähti hänen luokseen ja melkein syleillen tarttui hänen hartioihinsa.
Mutta toisen lähtijän valinta aiheutti synkän ja kiihkeän kiistan. Oli kyllä sovittu, että isäntä Aaretti jäisi muiden johtajaksi, mutta Eliel, Paavo, Jaakko ja Antti kilpailivat sisukkaasti kunniasta ja vaarasta. Jäyhät erämiehet muuttuivat kiihkeiksi lapsiksi ja keinoja ehdotettiin monenlaisia, etuja vertailtiin ja heikkouksia selostettiin. Jopa asia yritettiin ratkaista voimalla taikka kilpa-ammunnalla, kunnes itse isäntä Aaretti ratkaisi pulman. – Arpa määrätköön! hän sanoi. – Se on puolueeton. Sen tuomiosta ei voi eikä saa vedota.
Antti Rovanen tunsi sydämensä sykkivän riemusta, kun hän otettuaan isännän vanhasta hatusta puulipukan näki siihen piirretyksi viisikannan. Arpa oli valinnut hänet.
Saani valmistettiin, ja Aaro sopeutui piilopaikkaansa, kun Antti harjoituksekseen sillä ajeli. Eikä tosiaankaan ollut helppo epäillä, että saanikuormassa oli muutakin kuin mitä siinä näytti olevan. Tuon pikkureen tavallista suurempi kokokaan ei pistänyt silmään, kun se vajosi lumeen.
Muu Huuhkain joukko odottaisi lunnaitten viejiä sovitussa paikassa, ei kovin kaukana Rakkakoskelta. Ellei heitä kuuluisi takaisin määräajassa, olisi Huuhkain ryhdyttävä toimiin. Tilanne oli siten varmistettu niin hyvin ja niin pitkälle kuin he niissä oloissa suinkin saattoivat.
Yksinäinen tshetvjörka – neljän poron rinnakkaisvaljakko – ponnisteli syvässä lumessa yli jäätyneen järvenselän. Saanin taa oli kollostettu kahden kuormaporon raito. Suunta piti kaakkoa kohti.
Antti Rovanen oli matkalla kohtaamaan rosvoja ja suorittamaan lunnaita. Hän oli aamulla eronnut Huuhkista, jotka saaneineen ja raitoineen odottivat häntä sovitussa paikassa.
Kultahiekka – pieniin nahkapusseihin sullottuna – oli hänellä mukanaan, niinikään panostettu kivääri. Sitä ei rosvojen ehdoissa ollut kielletty, ja kukapa lähtisikään kiveliöön aseitta? Saanissa oli evästä ja vaatteita tyttöjä varten, jos rosvot heidät todellakin luovuttaisivat.
– Ei täällä ole niinkään tukala loikoa, vaimea ääni kuului istuimen alta. – Eihän tässä tosin voi käsiään levitellä eikä näe juuri mitään, mutta hätää ei ole minkäänlaista.
Aaro Niemi puheli näin kätköpaikastaan. He tahtoivat olla varmoja ja varovaisia, ja siksi Niemi oli piiloutunut saaniin jo Huuhkista erottaessa.
Eteläisellä taivaanrannalla näkyi kapea vaalea juova. Siellä oli aurinko tunturien alapuolella. Se ei enää jaksanut nousta ylemmäksi. Pohjoisessa, sinertävän hiilimustalla taivaalla, tuikki jo tähtiä. Ei ollut yö eikä päivä, oli pohjolan selittämätön hämärä.
Mutta kuolleelta vaikuttava luonto ei kyennyt masentamaan nuorten miesten mieltä. Se ailahteli rohkeana ja toivovana. He olivat menossa seikkailuun. Oli kysymyksessä monen henki, onni ja kunnia.
Antti Rovanenkin vain joskus ja sivumennen ajatteli, että he molemmat olivat kilpakosijoita, että jos heidän retkensä onnistuisi, Sanna kai suostuisi Aaroon ja hän itse, Antti, jäisi pelkäksi yksinäiseksi kiveliön kulkijaksi.
Mutta tuo ratkaisu tuntui kaukaiselta. Aaro ei hänelle ollut mikään vihamies, ei kilpailija, vaan ystävä ja kumppani, jonka taidosta ja rohkeudesta ehkä hänenkin henkensä riippuisi, niinkuin hänkin turvasi Aaroa.
Antti ei tahtonut väsyttää valjakkoaan ja eteni siksi verkalleen. Ei voinut koskaan tietää, mihin poroja ehkä tarvittaisiin. Voisi käydä niin, että vain porojen voima ja nopeus ratkaisisi kaiken.
He puhelivat Aaron kanssa hiljalleen, vaikka Aaron puhetta oli vaikea kuulla oudosta paikasta lumen kahistessa ja poronkoparain napsaessa.
– Illaksi ehdimme hyvästi Rakkakoskelle, Aaro selvitti. – Joki lähtee tästä järvestä ja me voimme seurata sitä melkein kosken luusuaan asti. Rakkakoski ei kylläkään vielä ole jäässä, ja se jäätyykin hyvin harvoin, vain ankarimpain tulipalopakkasten jatkuessa viikkokaupalla.
– Entäpä perillä? Miten aiot siellä sijoittua? kysyi Antti, jota tämä kysymys oli askarruttanut jo kauan, hänen keksimättään siihen kelvollista vastausta.
– Sepä nähdään sitten siellä paikalla, Aaro rauhoitti. – Tarkastelet ensin kolttakammin. Se on sellainen puolihirsinen, puolittain turpeista kyhätty asumus. Ja jos olemme ensimmäiset, hiivin pimeässä metsänlaiteeseen. Saat sotkettaa poroilla hangen, jottei minun jälkiäni heti keksitä. Täytyy toimia niinkuin parhaalta näyttää. Ja hätätilassa voin makailla siinäkin, niissä nyt olen. Tytöillä mahtaa olla nyt pitkät päivät? Ja he eivät ole tottuneet joutilaina ja yhdessä paikassa oleilemaan.
– Kunpa olisikin kysymyksessä vain ikävä, Antti virkahti synkästi. – Siitä ei olisi hätää. Mutta jos heitä on pahoin kohdeltu...!
Hän ei uskaltanut jatkaa, hän ei uskaltanut ajatella ajatustansa loppuun.
Mutta synnynnäinen kiveliön mies oli uskaltanut kaiken senkin. Aaro oli ajatellut kaikki, ja hän oli tehnyt päätöksensä.
– Ellei tyttöjä saada takaisin... tai jos niille on pahaa tehty... silloin minä etsin heidän kiusaajiaan niin kauan kuin elän.
Aaron äänessä ei ollut hitustakaan uhmaa eikä kerskailua. Hän puhui rauhalliseen arkitapaansa, mutta silti hänen sanoistaan kuvastui järkähtämätön päättäväisyys. Hän oli tehnyt valintansa, viitoittanut itselleen suunnan, jota hän seuraisi loppuun asti, johtipa se minne hyvänsä. Antti ei voinut mitään sille, että hän väkisinkin asetti tämän tyynen kiveliön miehen itsensä edelle, paremmaksi ja arvokkaammaksi. Hän ihmetteli, vertailiko ehkä Aaro itseään häneen. Tuskinpa vain. Erämaitten asukasta tuskin raastoi ja painoi tuhoava itsearvostelu, ainainen itsensä tarkkailu ja tutkiskelu, tottumus, joka kyllä varjeli monesta erehdyksestä, monesta naurettavuudesta, mutta joka ikäänkuin imi mehun ja ytimen myös innosta ja rohkeudesta, varmuudesta ja elämän suorasukaisesta yksinkertaisuudesta.
Aaron rakkaus... se oli vaistomainen, syvä ja voimakas tunne, joka kauttaaltaan kannatti häntä. Antin rakkaus – eikö se lopultakin ollut vain rakastumista, hentoa, ja haurasta tunnelmointia, jonka aika ja elämä hajoittaisi kuin hämähäkinseitin?
Oli joka tapauksessa onni, ettei hän, Antti, ollut siitä mitään puhunut Sannalle, sitä millään tavalla ilmaissut. Niin oli helpompi, ainakin itserakkaudelle, kestää tappio ja ristiriitoja aiheuttamatta suoda Sanna Aarolle, jos Sanna itse niin päättäisi. Sillä ratkaisu kuului hänelle, ei heille kummallekaan.
Saanivaljakko jatkoi kulkuaan. Vähän jälkeen puolenpäivän Antti poikkeutti sen niemelle, joka pistäytyi kauaksi järveen, ja siellä, metsikön turvissa, lepuutti poroja ja valmisti nuotion. Täällä Aarokin saattoi ilmaantua ahtaasta kätköstään, oikaista puutunutta ruumistaan ja nauttia ruokaa.
Mutta pysähdys ei ollut pitkäaikainen, ja pian valjakko oli taipaleella. Saavuttiin joenniskalle, ja matka jatkui pitkin jäätynyttä väylää, jonka kummallakin puolen kohosi luminen, ryteikköinen kuusimetsä.
Kumpikaan seikkailijoista ei voinut olla ajattelematta, että tie tarjosi mahdolliselle naakijalle oivallisia tilaisuuksia. Rannat lähenivät monin paikoin toisiaan, niin että puitten suojasta olisi ollut mahdollisimman helppo ampua yksinäinen ajaja ja ryöstää hänen aarteensa. Jos rosvoilla oli sellaisia aikeita, ei niiden toteuttaminen kohtaisi vaikeuksia.
He eivät enää puhelleet. Jos heitä väijyttiin, sellainen keskustelu saattoi tulla kuulluksi ja heidän yksinkertainen juonensa paljastetuksi. Eikä heillä sitäpaitsi ollut enää paljon puheltavaakaan. Pian koittaisi lopullisen toiminnan hetki.
Kuu oli painumassa etelään, sen säteet loistivat jo melkein vaakasuoraan, mutta pohjoisella taivaalla karkeloivat, räiskyivät ja sähisivät revontulten komeat, huikaisevat loimut. Metsä näytti niitä vasten aivan mustalta, ja hylätyn autiolta vaikutti Rakkakosken kammin siljokin, kun saanivaljakko ponnisteli mellalle.
Vierellä pärskyi ja kohisi vieläkin vuolas ja runsasvetinen koski, rannalla kyyhötti lumeen puoleksi hautautunut kammi, lammaspuore oli tuskin näkyvissä, ulut ojentautuivat kuin luurangot lumesta, ja kauempana seistä törrötti pitkän kantonsa päässä njolla, nili, koltan pieni aitta, jota ei kaikenrosvo ahmakaan kykene ryöstämään. Antti Rovanen oli siis saapunut rosvojen osoittamaan paikkaan.
Hän pysäytti porot, sytytti tervassoihdun ja ottaen käteensä Isan pistoolin lähti tarkastamaan ympäristöä. Niin pitkälti kuin hän kulki ja näki, lumenpinta oli rikkoutumaton. Pienintäkään merkkiä, että täällä olisi viime lumentulon jälkeen liikuttu, ei ollut havaittavissa.
Viimein hän lähestyi pientä, matalaa kotamaista majaa. Nojallaan oleva seiväs oli ovenlukon virassa. Hän sysäsi sen syrjään ja avattuaan oven valaisi kammin sisältä. Sen vähäinen, karkea kalustus oli hienoisen lumen peitossa. Kammi oli varmasti autio. Siinä ei ollut sellaista loukkoa, johon kukaan olisi voinut piiloutua. Antti saattoi seisoa suorana vain harjan kohdalla, muualta kammi oli hänelle liian matala.
Hän oli siis saapunut ensimmäisenä. Nyt oli marraskuun neljäskolmatta päivä. Määrähetki olisi huomenna. He olivat puolestaan tarkasti täyttäneet vaatimukset.
Odotus oli raskasta. Avoimessa lapintakassa räiskyi iloinen valkea, ja Antti makaili lavitsalla seinän vieressä lähellä puuntyvestä ja monihaaraisesta juurakosta veistettyä pöytää.
Hän oli suorittanut kaikki tavalliset leiriaskareet nopeasti ja tottuneesti. Poroista oli huolehdittu. Niillä olikin lähellä aivan tyydyttävä jäkäläpaikka. Hän oli noutanut vettä ja pilkkonut puita, valmistanut itselleen aterian ja syönyt.
Aaro oli omassa kätkössään, joka olikin suorastaan tarjoutunut heille. Kuljetellessaan poroja saadakseen siljon täyteen jälkiä ja lumen tallatuksi Antin mieleen oli juolahtanut koltan njolla-aitta. Se sopisi paremmin kuin saani Aaron kätköksi. Hän oli esittänyt asian tälle ollessaan puuhailevinaan saanin ja tavara-ahkioitten äärellä, ja Aaro oli pitänyt tuumaa sopivana. Antti oli ottanut selvän, että njolla oli tyhjä, ja sitten Aaro oli lumipuvussaan hiipinyt aitan juurelle ja kiivennyt portaiksi tarkoitettua juurakkoa myöten tuonne noin kolmen metrin korkeuteen, aittapahaseen, jonne hän juuri ja juuri sopi, mutta josta oli mainio tähystellä ja josta ulospääsykin oli joka tapauksessa helpompi kuin saanista.
Lumi oli tallattua ja Antti astuskeli njollankin luona, niin ettei Aaron ilmitulosta ollut pelkoa valoisimpanakaan aikana. Totta oli, että hyvin tarkka huomioitsija olisi ehkä keksinyt juurakon oksista lumen pudonneen sieltä täältä, mutta sellaisesta tarkastelusta oli tuskin sittenkään pelkoa.
Vaikka kammi oli hatara, se lämpisi nopeasti, ja Anttia alkoi raukaista. Hän ei voinut kuitenkaan nukkua, eikä hän oikein uskaltanutkaan uinahtaa. Hän otaksui rosvojen pitäneen silmällä hänen tuloaan varmistuakseen siitä, että hän saapui yksin. He voisivat ilmestyä hänen luokseen milloin hyvänsä. Eikä hän halunnut tulla yllätetyksi nukkuessaan.
Kaiken ratkaisisi hänen valppautensa, oveluutensa ja rohkeutensa. Sannan ja Ruutin vapaus ja onni olivat hänen käsissään. Huuhkat luottivat häneen.
Hän ponnisteli unta vastaan ja joi kupillisen toisensa jälkeen vahvaa, mustaa kahvia, jota hän oli keittänyt itselleen. Se virkisti ja helpotti valvomista.
Aaron oleskelu njollassa ei ollut kadehdittavaa, Antti ajatteli. Hän oli kyllä lämpimästi pukeutunut, mutta yhdessä paikassa kyyhöttäminen kangistutti. Mutta se oli osa suunnitelmaa, eikä asiaa käynyt auttaminen.
Kuitenkin hän nukahti... Hän ei tiennyt, kauanko hän oli ollut täydessä horroksessa, mutta kun jokin alitajuinen sysäys herätti hänet, hän oli samassa täysin valveilla, virkeänä ja valppaana. Hän kuunteli hievahtamatta, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin ja voimakkaammin.
Ei voinut erehtyä: ulkoa kuului lumen narskunaa ja suhajamista. Joku oli tulossa... ääni oli tahdikas, se ei voinut olla hänen omien porojensa liikahteluista.
Ja vihdoin hän kuuli huudon... hän ei saanut selvää sanoista, mutta ilmeisesti ne olivat tarkoitetut poroille. Rosvo oli saapunut.
Antti istuutui lavitsalle ja varmistui, että pistooli oli helposti käsillä. Se oli viimeinen turva, ja hänellä oli epämiellyttävä varmuus siitä, että ase lopultakin ratkaisisi kaikki ongelmat.
Kammin ovi avautui, pakkashuuru tulvahti paksuna pilvenä sisään, ja sen keskitse astui kotapirttiin turkispukuinen mies. Vain vaivoin Antti lepattavassa valossa tunsi erämaanrosvon, Petrushkan.
Hän se siis kuitenkin oli.
Rosvo katsoi hetken Anttia ja tervehti sitten murahtaen. Antti vastasi kylmästi.
Petrushka alkoi vähentää päällysvaatteitaan ja siirtyi tulen ääreen lämmittelemään käsiään.
– Söisin ensin, sitten voimme puhella, hän sanoi. – Minun on nälkä. Pitkä matka ja...
Hän ei odottanut Antin vastausta, vaan käännähti, poistui kammista ja palasi hetken kuluttua raahaten paria isoa reppua. Antti istui paikallaan katsellen toisen puuhia.
Petrushka valmisti itselleen tuota pikaa tukevan kalakeiton mukanansa tuomastaan kapakalasta sekä keitti teetä, minkä jälkeen hän kaivoi repustaan leipää, voita ja jonkin säilykerasian. Hän söi nopeasti ja ahneesti katseen kiinteästi pysyessä ruoassa.
Antti tupakoi häiritsemättä häntä, vaikka hänellä olikin syntinen halu tarttua pistooliinsa. Mutta rosvon rauhallisuus esti kaiken sellaisen. Varmasti Petrushka oli järjestänyt kaikki niin, että hän saattoi tuntea olevansa turvassa.
Juotuaan viidennen lasillisen teetä Petrushka kääntyi jakkarallaan ja sytytti piippunsa.
– Jaha, hän sanoi puhuen suomea, johon kuitenkin sekaantui sekä venäläisiä että koltanlappalaisia sanoja. – Nyt voimme puhella. Onko teillä kulta mukana?
– Se on saatavissa, kun luovutatte tytöt, Antti vastasi haluamatta selvittää asiaa tarkemmin. – Missä he ovat?
Rosvo nytkäytti hartioitaan.
– Enpä tiedä sanoa enkä haluakaan. Mutta turvassa he ovat eikä heillä ole mitään hätää. On lämmintä, on ruokaa ja lepoa. Koreita tyttöjä, ja viisi kiloa kultaa on tosiaankin vähäinen hinta.
Antin rinnassa hytkähti hänen kuullessaan rosvon kertovan tyttöjen olosta. Hän koetti tarkata rosvon ilmeitä ja äänenvirettä voidakseen päätellä, puhuiko hän totta vai valehteliko. Petrushkan karvaisesta naamasta oli kuitenkin perin vaikeaa päätellä mitään.
Äänensävy tuntui kuitenkin vilpittömältä. Rosvo katseli Anttia mietteissään.
– Ette ole Huuhkia, hän virkahti äkkiä, – mutta olemme tavanneet toisemme ennenkin?
– Olemme, Antti myönsi kuivasti. – Enkä ole Huuhka. Mutta olen heidän asiallaan.
– Hyvä, hyvä. Sehän on sivuseikka. Pääasia on, että teillä on kultaa.
– On kyllä. Se on saatavissa tyttöjä vastaan.
– Ihan niin. Niin, tehän olettekin sen vanhan miehen... Isan... Iisakki Nivan sukulainen. Silloin joella ..
– Eikö meidän olisi parasta pysyä asioissa, Antti keskeytti rosvon muistelut. – Miten aiotte luovuttaa tytöt?
– Onpa teillä kiire, Petrushka nauroi ilkeästi. – Mutta pysytään vain asiassa. Saitte nopeasti kullan kokoon?
Hänen silmissään oli väijyvä katse.
– Sehän ei kuulu tähän, Antti väitti. – Kultaa on, saatte sen, kun luovutatte tytöt.
Hän ei halunnut poiketa asiasta. Rosvo ehkä aikoi yrittää udella, miten ja mistä kulta oli saatu, mutta sellaisia selvityksiä oli Antilta turha odottaa. Hän osaisi kyllä olla varuillaan.
– Niinpä niin! myönnytteli Petrushka kopistaen piippunsa tyhjäksi ja täyttäen sen uudelleen. – Asiahan on yksinkertainen. Annatte minulle kullan ja minä lähden päästämään tyttöjä vapaiksi. Neuvon heille tien. Heillä on poroja ja he saapuvat tänne parin päivän kuluttua.
Antti naureskeli hiljalleen ja pilkallisesti.
– Älkää puhuko lapsellisuuksia, hän varoitti toista. – Jos minä sillä tavoin luovuttaisin kullan, näkisin sen viimeisen kerran enkä tyttöjä milloinkaan.
– Mutta minä lupaan..., yritti rosvo.
– Lupauksenne ovat, kaikella kunnialla, käymätöntä rahaa. Jos haluatte kullan, teidän on tuotava tytöt nähtävilleni. Ja vasta sitten teemme vaihtokaupan.
– Hm... hm..., Petrushka mutisi mietteliäästi. – Mitäs takeita minulla olisi sellaisessa tapauksessa?
– Teillä on minun sanani. Ja se kyllä pätee, Antti virkkoi ylpeästi.
Rosvo mittaili katseillaan vastustajaansa. Ja sitten hän taipui.
– Olkoon menneeksi, hän sanoi. – Tuon tytöt kolmen päivän kuluttua tänne. Voitte odottaa täällä. Mutta varokaa... jos...!
– Minä toimin rehellisesti, Antti vakuutti. – Meille on tärkeämpää pelastaa tytöt kuin varjella kultaa.
– Niin kai, niin kai, Petrushka myhähteli. – Koreita tyttöjä, koreita tyttöjä! Morsiankin ehkä?
– Ei kuulu teille, torjui Antti.
– Ei, se on totta, mutta kulta kuuluu. Vot, viisi kiloa on, sentään viisi kiloa, rosvo toisteli hykertäen käsiään. – Missä se on?
– Siitä ei puhuta ennen kuin tytöt ovat nähtävilläni. Petrushka nyökkäsi. Hän näytti täysin sopeutuneen Antin jyrkkiin vaatimuksiin, jotka kuitenkin olivat aivan kohtuulliset ja luonnolliset, ja Antti alkoi taipua luuloon, että pulma selviäisi sekä nopeasti että rauhallisesti.
Hän ryhtyi täyttämään piippuaan ja meni sitten lieden luo ottaakseen hehkuvan hiilen piipun sytyttämistä varten. Hän käänsi huomaamattaan hetkeksi selkänsä rosvolle, joka istuskeli jakkaralla.
Äkkiä Antti kuuli takanaan kimakan vihellyksen, ja samassa hän tunsi lujien käsivarsien kiertyvän ympärilleen. Ne pusersivat hänen kätensä tiukasti kylkiä vasten.
Petrushka oli yllättänyt hänet. Piippu putosi Antin kädestä, kun hän voimansa jännittäen antautui taisteluun. Hän oli täysin varma siitä, että kykenisi seuraavassa hetkessä karistamaan rosvon kimpustaan.
Mutta samassa hän tunsi kasvoillaan kylmän viiman, kammin ovi narahti vitsasaranoillaan ja hänen jalkojaan riuhtaistiin voimakkaasti syrjään. Hän kaatui, ja hänen mukanaan lankesi hänen päälleen rosvokin. Muutamien silmänräpäysten aikana Antilta riistettiin pistooli ja puukko, nahkahihnat kiertyivät sekä jalkojen että käsien ympärille. Hänet käännettiin rajusti selälleen.
Hänen luonaan seisoivat Petrushka ja tämän puittio. Petrushkalla oli siis ollut apulainen ja hän oli kaiken suunnitellut edeltäkäsin.
– Missä on kulta? Petrushka kysyi pistoolia ojentaen. Antti koetti pudistaa päätään ja irvisti pilkallisesti.
– Tarkasta tavarat! määräsi Petrushka apulaiselleen. Lappalaispukuinen mies poistui kammista. Petrushka istahti jakkaralleen ja Antti virui lattialla.
Antti koetti uhata rosvoa.
– Hyvä on, hän sanoi. – Tiedä, Petrushka, että kostajat ovat jo liikkeellä ja he vainoavat sinua loppuun asti. Ellen ole huomenna määräpaikassa, niin päiväsi ovat luetut.
Petrushka huitaisi kädellään. – Sinun päiväsi luetaan sitä ennen. Näit tuon kosken. Sinne sinut työnnämme. Jälkeäkään ei jää.
Tuskanhiki kihelmöi Antin otsalla. Hän ajatteli Aaroa. Oli hyvinkin todennäköistä, että rosvot suoriutuisivat hänestä nopeasti ja helposti. Jos Aaro vain myöhästyisi... eikä hän voinut antaa mitään merkkiäkään! Laukaustakaan ei ollut ammuttu. Yllätys oli sujunut aivan äänettömästi.
Hetket kuluivat verkalleen. Vihdoin toinen rosvo palasi ja levitti kuvaavasti kätensä.
– Ei mitään. Saanissa ei ollut eikä ahkiossa. Petrushka kumartui vankinsa puoleen ja painoi pistoolin tämän ohimolle.
– Missä on kulta? Sano tai kuole! Nopeasti!
Antti näki edessään ilkeät, pienet ja verestävät silmät. Ne kiiluivat julmasti. Ilmeisesti rosvo todella tarkoitti mitä puhuikin. Olisi typerää uhmata... oli voitettava aikaa, jotta Aaro ehkä ehtisi avuksi.
– No! Petrushka kiirehti, ja ase liikahti hiukan. Antti näki sormen koukistuvan liipaisimen ympärille.
– Sanon! hän huoahti. – Heitin ne ulkujen luo... verkonkuivauspuitten luo... hankeen... En osaa tarkemmin sanoa.
Petrushka kohosi seisomaan, ja tyytyväinen hymy väikkyi hänen huulillaan.
– Yksi käärökö? hän tiedusti.
– Ei, viisi pientä nahkapussia, Antti selvitti.
– Hyvä on. Käy etsimässä, Grisa.
Rosvo poistui jälleen kammista ja Antti jäi Petrushkan kanssa kahden. Valkea oli hiipunut vähäiseksi, ja Petrushka heitti siihen lisää puita.
Antti oli tavattomassa jännityksessä. Hän ei voinut olla varma, oliko Aaro huomannut, että rosvoja oli kaksi, ja aavistiko hän, että Antti oli yllätetty ja vangittu. Oli vain sovittu, että Aaro laskeutuisi njollasta rosvon saapumisen jälkeen sopivana hetkenä ja sitten koettaisi tarkata, kuinka Antti selviytyisi tämän kanssa neuvottelusta.
Aaro saattoi myöhästyä. Oli luultavaa, että rosvot lopettaisivat hänet heti, kun olivat saaneet kullan käsiinsä. Hän oli heille sen jälkeen hyödyttömäksi taakaksi. Ja pahimmassa tapauksessa he ehkä ehtisivät livistääkin saaliineen.
Grisaksi nimitetty mies palasi, ja hänen kasvoillaan oli leveä nauru.
Hän heitti kasan pieniä nahkapusseja lattialle. Ne jysähtivät raskaasti ja pehmeästi.
– Tuossa! hän sanoi. – Niitä on neljä!
Petrushka otti yhden pussin, punnitsi sitä kädessään, avasi sen suun ja vilkaisi sisään.
– Oikeaa tavaraa on! hän totesi. – Entä viides pussi? Hän kääntyi tiukkana Antin puoleen.
– Siellä se on sekin, tämä vakuutti. – Ei se kaukana ole.
– Käy etsimässä vielä, käski Petrushka puittiotaan. – Sitten lähdemmekin, me omalle suunnallemme, tämä toiselle. Porothan ovat valmiiksi valjastetut.
Puittio poistui tottelevaisesti. Petrushka jäi istuskelemaan. Hän ei katsonut enää vankiin, ja Antti oli elävästi tietoinen siitä, että jos Aaro perinpohjaisuudessaan ja varovaisuudessaan vain myöhästyisi, hänen hetkensä olisivat silloin jo luetut. Rosvot olivat kai jo etukäteen päättäneet hänen kuolemastaan.
Sydän jyskytti haljetakseen, kun hän kuunteli odottaen toisen rosvon paluuta etsinnästään. Niin, tuo kulta, heidän yhteisen raadantansa tulos, se oli nyt tosiasiallisesti jo rosvojen hallussa.
Ja tyttöjen kohtalo oli synkempi kuin milloinkaan ennen.
Aaro oli kyyhöttänyt korkeahkossa piilopaikassaan, kolttaukon kannonpäähän kyhäämässä aittasessa, ja vaikka hänen ympärillään vallitsikin napaseudun synkkä yö, hän silti saattoi erottaa pienen pororaidon saapumisen. Siitä nousi yksi mies, joka porot kiinnitettyään työntyi kammiin.
Näytti siltä kuin rosvotkin olisivat noudattaneet omaa sopimustaan. Epäilemättä Antti selviytyisi yksinään ja rauhallisesti.
Aaro tunsi alkavansa kangistua. Olisi ollut kokonaan toista makailla asennossa rakovalkean äärellä tuoksuvilla havuilla. Hataraan aittaan tunkeutui pakkanen esteettömästi, ja pakollinen liikkumattomuus kangisti.
Mutta Aaro Niemi oli tottunut kärsimään kylmää, eikä tilanne häntä lainkaan huolettanut. Hän tarkkaili kammia, jonka pikkuruisesta ikkunasta näkyi tulenloimua.
Oli kulunut jo melkoinen aika ensimmäisen öisen tulijan saapumisesta, kun valoa tuikkiva ikkuna tuntui äkkiä pimenneen. Sen eteen oli ilmestynyt tumma varjo, ja muutamien hetkien tarkkailu riitti vakuuttamaan Aarolle, että joku olio piti silmällä kammia ikkunan ulkopuolelta.
Sen täytyi olla toinen rosvo, ja nyt Aaro tiesi toiminnan hetken koittaneen.
Hän avasi varovasti njollan pienen oven ja kääntyi sitten vaivoin ahtaassa aitassa voidakseen laskeutua takaperin ja jalat edellä juurakkoportaille.
Silloin ilmeni harmillinen vaikeus, jota hän ei ollut osannut varoa eikä aavistaa. Njollan pohja ja ovenkehys olivat kyhätyt oksikkaista rangoista, joihin hänen paksut vaatteensa, ennen kaikkea lumipuku, takertuivat, niin että ne sananmukaisesti kiinnittivät hänet paikalleen. Vaatteet nousivat ylöspäin kainaloita kohti ja estivät laskeutumisen. Oli niin ahdasta, ettei hän voinut kohottautua ja irroittautua pinteestä. Ja aitta kallisteli ja huojui arveluttavasti, kun hän koetti voimakkaammin riuhtoa.
Hän ponnisteli pitkään ja sisukkaasti, mutta vihdoin hänen oli myönnettävä mahdoton mahdottomaksi.
Ainoa keino oli laskeutua pää edellä. Se merkitsi itse asiassa pudottautumista lähes kolmen metrin korkeudesta ja mahdollista kolhiutumista juurakkoportaisiin.
Aaro ryömi uudelleen aittaan ja pääsi kääntymään. Hän ryhtyi jälleen laskeutumaan pää edellä. Kolhiutuminen näytti olevan väistämättömissä.
Hän horjahti alaspäin ja solui hitaasti ja varmasti aitan aukosta. Se oli kuitenkin niin ahdas ja hänellä oli niin paljon vaatteita yllään, ettei vauhti ollut suuri. Ja katsellessaan alaspäin hän näki ylöspäin ojentuvan sakaran. Hän tähtäsi oikealla kädellään siihen, ja pudotessa hänen onnistui sysätä sitä rajusti. Työntö oli niin voimakas, että hänen putoamissuuntansa muuttui ja hän tuli lumeen sattumatta juurakkoon.
Hän jysähti pehmeästi, mutta raskaasti. Ruumiiseen koski, mutta hän tiesi olevansa vahingoittumaton. Aaro ponnistautui kyyrysilleen ja tähysi ympäristöä.
Mikään ei osoittanut, että hänen putoamistaan ja hänen läsnäoloaankaan olisi huomattu. Vieraitten pororaito seisoi entisellä paikallaan. Eläimillä oli jäkälää edessään ja ne söivät rauhallisina.
Jos Aaro äsken oli ollut hiljaa ja kärsivällinen kuin vaaniva ahma puunoksalla, hän nyt kyyhötti valppaana paikallaan kuin hyppyyn valmistautuva ilves, ja hänen silmänsä näkivät kaiken, mitä erämaan yössä oli nähtävänä.
Kankeus oli poissa, samoin kylmäntunne. Hän oli palavissaan. Äskeinen ponnistelu oli verryttänyt hänet kauttaaltaan.
Yksinäinen tulisilmä loisti yössä ennallaan. Sen edessä ei ollut varjoa. Toinen tulija, olipa hän kuka hyvänsä, oli kai mennyt kammiin.
Antti oli siis kahden miehen seurassa.
Aaro Niemi lähti hiljaa hiipimään lähemmäksi. Lumivaippa pään yli ulottuvine luukkoineen teki hänet käytännöllisesti katsoen näkymättömäksi. Hänellä oli sekä pistooli että puukko valmiina käytettäviksi.
Äkkiä hän pysähtyi liikkumattomaksi. Kammin ovi oli avautunut ja ulos oli tullut jokin tumma hahmo. Se suuntasi matkansa sitä paikkaa kohti, missä Antin saani ja ahkiot olivat. Aaro näki miehen kovakouraisesti tarkastelevan kaikki ja huolimattomasti syytävän tavaroita ympärilleen. Tuo tuntematon etsi, eikä ollut vaikea päätellä hänen etsivän kultaa.
Aaro siirtyi kaiken uhalla vieläkin lähemmäksi, mutta mies poistui kammiin.
Kun Aaro tiesi kultapussien olevan ulkujen luona, hän hiipi sinne. Hän oli vasta puolimatkassa, kun kammin ovi jälleen narahti ja joku tuli uudelleen ulos. Tämä suuntasi askelensa niinikään ulkuja kohti, ja Aaro päätteli levottomana Antille jotakin tapahtuneen. Jos kaikki olisi sujunut rauhallisesti ja hyvin, Antti olisi tietysti itse hakenut ja luovuttanut kullan.
Missään tapauksessa Aaron mielestä ei ollut kuitenkaan syytä hätiköidä. Oli varmistauduttava kaikista mahdollisuuksista. Jos kerran iski, oli oltava varma onnistumisesta.
Tulija kopeloi ja sohi lunta jaloin ja käsin ulkujen luona. Aaro kuuli hänen murahtavan ja näki hänen kohottavan jotakin. Mies etsi edelleen, ja melko pian hän löysi lisää etsimäänsä. Mutta hän sohi ja sotki lunta edelleen, silmäili ympärilleen ja palasi vihdoin kammiin.
Aaro läheni ulkuja ja kyyristyi lumeen.
Hänen käsittääkseen ainoa keino saada tilanteesta selvyyttä oli hiipiä kammin ikkunan taa ja tirkistää sisään. Mutta sellainen yritys oli vaarallinen. Sillä niin vähän kuin ikkunasta loistikin valoa – vain pieni osa siitä oli lasia, muu tuohta ja pärettä – oli uhkana joutua keksityksi ennen aikojaan. Sitäpaitsi miehet olivat kulkeneet ikkunan editse ovelle.
Hän voisi odottaakin. Jos miehet yrittäisivät lähteä matkaan – porojen valmius viittasi siihen –, hän voisi vielä silloinkin sekaantua asiaan, ellei näkisi Anttia turvassa ja vapaana.
Hän jäi ulkujen luo.
Kammin ovi avautui jälleen, ja mies tuli ulos. Hänellä oli kädessään sytytetty tervassoihtu ja hän lähestyi Aaroa kohti nopeasti. Tämä ei uskaltanut liikahtaakaan. Oli luotettava lumivaippaan. Tietysti mies ei etsinyt häntä, vaan muuta... ehkei hän ollut löytänyt kaikkia kultapusseja. Päätelmä oli oikea. Mies tarkasteli lunta valaisten työtään räiskyvällä soihdulla. Vihdoin hän kai tunsi käteensä jotakin sattuvan, koska kohottautui ja katsoi. Aaro erotti hänen kädessään pienen pussin.
Oli mahdotonta ratkaista, mikä aiheutti miehen huomion: outo varjoko vai Aaron loistavat silmät, joka tapauksessa hän kohotti soihtua ylemmäksi ja katsoi suoraan Aaroon. Välimatkaa ei ollut kuin muutamia metrejä. Seuraavassa hetkessä mies huudahti tukahtuneesti ja säntäsi juoksuun. Ilmeisesti hän oli luullut Aaroa, josta hän ei nähnyt muuta kuin turkislakin, sen korvasuojusten reunustamat kasvot ja silmät, joksikin vaanivaksi eläimeksi, koska hän voimakkaasti heilutti soihtua ikäänkuin tulella pedon karkoittaakseen.
Aarolla ei ollut enää valinnan mahdollisuutta. Hän syöksyi miehen kimppuun kuin ilves. Tältä putosi soihtu, joka sähähtäen rupesi sammumaan – ja ykskaks miehet olivat ankarassa taistelussa.
Aaro ei ollut turvautunut heti aseeseen. Hän pelkäsi hälinää ja melua ja arveli saavansa miehen alleen pelkin ruumiillisin voimin.
Hänen laskelmansa olivat kuitenkin ennenaikaiset ja uskalletut. Jo miehen ensimmäiset otteet ilmaisivat, että hänessä oli sekä voimaa että notkeutta. He painivat hetken sokeasti ja villisti, huohottaen raskaissa talvivaatteissaan ja koettaen saada toisiaan kumoon. Aaro sai melko hyvän otteen miehen kurkusta, niin että huuto ainakin estyi.
Lumen alla oli jokin epätasaisuus, ja Aaro menetti jalansijansa ja kaatui. Hän ei kuitenkaan irroittanut otettaan, vaan veti vastustajansa mukanaan. Kamppailu jatkui äänettömänä ja raivoisana lumessa.
Aaro koetti saada nyt käsille asetta, puukkoa, mutta mies pyörähteli ja hyökkäili niin nopeaan ja rajusti, ettei hänelle jäänyt silmänräpäyksen aikaa irroittaa toista kättään ja siepata puukkoa. Eikä sillä hyvä: jonkin ajan kuluttua Aaro totesi kauhukseen, että mies oli tavalla taikka toisella onnistunut vetäisemään esille pitkän veitsen. Sen terä kimalsi viuhahtaessaan ohitse, ja äärimmilleen voimansa ponnistaen Aaro sai miehen käden, jossa veitsi oli, vangituksi omaan otteeseensa.
Koko se patoutunut raivo, katkeruus ja pettymys, jonka taakan alla Aaro oli saanut elää ja raataa jo toista kuukautta, purkautui nyt villiin kamppailuun. Jos mies voittaisi... silloin kaikki olisi hukassa!
Mies kohotti kätensä ja yritti suunnata veitsen piston Aaroon, mutta tämä sai painetuksi käden sivuun, jaksamatta kuitenkaan vääntää sitä niin paljon, että ase olisi irtautunut.
Aaro ei olisi osannut sanoa jälkeenpäin, kestikö heidän ottelunsa viisi minuuttia vai tunnin. He eivät enää jaksaneet kamppailla keskeytyksettä, he vuoroin rynnistivät, vuoroin huohottaen lepäsivät toistensa rinnalla.
Ja sitten tuli kamppailulle raju loppu. Mies kohotti kätensä jälleen iskeäkseen, ja Aaro irroitti silmänräpäykseksi omansa. Veitsi välähti, mutta samassa Aaron jäntevä käsi sysäsi vastustajan kättä niin rajusti ja voimakkaasti, että pitkä ase painui omistajansa rintaan.
Rosvon ote heltisi samassa, hänen kurkustaan kuului korinaa, ja Aaro hyppäsi pystyyn. Miehen käsi veti aseen verkalleen ja kai tahdottomasti haavasta, hän liikahteli muutaman kerran ja raukeni sitten paikalleen.
Aaro sieppasi puukon vasempaan ja pistoolin oikeaan käteensä ja kiiruhti kammille. Hän kulki nopeasti ja arkailematta. Äskeinen raivokas taistelu oli haihduttanut häneltä kaiken varovaisuuden.
Petrushka oli laskenut pistoolin pöydälle ja istui sivuttain oveen, kun se avautui ja pakkashuurun mukana syöksähti joku valkoinen olento sisään. Petrushka karjahti raivosta, mutta ei tehnyt liikettäkään. Pistooli oli käden ulottuville, tarvitsi vain hiukan kääntyä, kaiken kaikkiaan oli kysymys silmänräpäyksestä, mutta Petrushka vaistosi, että tuo lyhyt hetki oli kuitenkin tarpeeksi pitkä hänen passittamisekseen tästä maailmasta.
Petrushka sysättiin nurkkaan, Aaro sieppasi pistoolin ja leikkasi poikki Antin siteet pitäen tarkasti rosvoa silmällä.
Muutaman hetken kuluttua Petrushka oli vuorostaan kiinnitetty lavitsaan siteitten jäännöksillä. Antti ja Aaro puristivat toistensa kättä.
– Miten on? Aaro tiedusti.
– Meiltä yritettiin viedä sekä tytöt että kulta. Mutta nyt voimme palata uudelleen asiaan ja keskustella rauhassa. Entä toinen mies? Yllätitkö hänet?
– Hän oikeastaan yllätti minut, mutta hän kaatui omaan pistoonsa. Käyn tarkastamassa häntä vielä.
Aaro ei viipynyt kuin muutamia minuutteja. Hän nyökkäsi hitaasti.
– Hän on kuollut.
Petrushka katseli ja kuunteli kaikkea täysin levollisen ja tunteettoman näköisenä. Häntä eivät miesten uhkaavat silmäykset hätkähdyttäneet.
– No niin, Petrushka, luovutatko tytöt nyt? Antti tiedusti istuutuen Petrushkan äskeiselle jakkaralle.
– Entisin ehdoin? rosvo tiedusti tyynesti.
– Eikö lemmossa! kirahti Antin huulilta. – Ehdoitta! Taikka sillä ehdolla, että pääset itse vapaaksi.
– Ja mikä sen takaa, että pidätte lupauksen? rosvo kysyi mahdollisimman ylenkatseellisesti.
– Minun sanani, johan sen ilmoitin, muistutti Antti. – No?
– Vaadin entiset ehdot, rosvo jankutti itsepäisesti.
– Et vaadi mitään, Antti väitti kiihtyneenä. – Täytyykö tässä ruveta muistuttelemaan tekosiasi? On sulaa armoa meidän puoleltamme, että lupaamme sinulle henkesi, ja vapautesi. Ja vaikka minä kammoan julmuutta ja väkivaltaa turvatonta kohtaan, niin totisesti pitää sinun kärsimän kaikki vaivat, ellet taivu ja nopeasti.
Petrushka naurahti huvitettuna, niin tuntui. Ja sitten hän sanoi pilkallisesti irvistäen:
– Moukka!
Antti hätkähti, ei sanaa, vaan sävyä, jolla se lausuttiin. Siitä kuvastui vuorenvarma ja järkkymätön rauhallisuus, jonka täytyi perustua tiettyyn syyhyn.
– Jos, rosvo rupesi puhumaan, – välitätte vähääkään noiden naisten kohtalosta, jos jolloinkin vielä haluatte saada heidät takaisin, teidän on kauniisti taivuttava minun ehtoihini. Muussa tapauksessa ette näe heitä milloinkaan, vaikka minulle mitä tekisitte.
Antti ja Aaro alkoivat hämärästi aavistaa, että rosvo oli turvannut hyvin selkäpuolensa, eikä se seikka, että hän oli heidän vallassaan, paljonkaan auttanut tyttöjä. Väkivalta tuskin kykenisi asiaa ratkaisemaan.
– Selitä! Antti vaati. – Muuten puheesi on pelkkiä sanoja ja kerskailua.
– Kun minä, rosvo aloitti hitaasti ja pilkallisen opettavasti, – kun minä lähdin tänne Rakkakoskelle kohtaukseen, jätin tytöt vartijan haltuun. Tämä vartija on varma ja luotettava. Hän tottelee minua sokeasti. Ja tälle vartijalle on annettu selvät ja jyrkät määräykset, mitä hänen on tehtävä, ellen saavu sovittuun aikaan ja sovitulla tavalla. Ja siihen tapaan kuuluu ennen kaikkea se, että saavun yksinäni. Ymmärrättekö?
Hän katsoi miehiin kiinteästi ja ylimielisesti. Antti ja Aaro eivät voineet pidättää raivon ja pettymyksen huokausta.
Itse asiassa Petrushka oli voittanut taistelun. Hänen ehtoihinsa oli taivuttava niin pitkälle kuin mahdollista. Ja hän itse oli täysin turvassa ja suojattuna.
Vain hän tiesi, minne tytöt äärettömässä kiveliössä olivat kätketyt.
He olivat pysähtyneet tunturinrinteen puoliväliin. Alhaalla laaksossa kiemurteli joki, nyt jääpeitteinen, ja törmällä kohosi vanha, ränsistyneen näköinen talo. Tännekin erotti heti, että sen oli joskus suomalainen uudisasukas rakentanut.
Tyttöjen kätköpaikka oli siellä. Niin oli Petrushka ilmoittanut. Hän seisoi rauhallisena ja huolettomana heidän vierellään, Antin ja Aaron.
Puolitoista päivää sitten he olivat lähteneet Rakkakosken kammilta. He olivat jättäneet kammiin ilmoituksen Huuhkille kaikesta tapahtuneesta ja neuvoneet heitä hiljalleen seuraamaan heidän jälkiään. Ja Aaro oli sirottanut jälkiä, käpyjä, havuoksien palasia, taitellut metsässä latvuksia pienistä vesoista. Huuhkat kyllä osuisivat heidän uralleen, siitä sai olla varma.
Nyt he olivat lähellä tyttöjen kätköpaikkaa. Niin paljon kuin he epäilivätkin rosvoa, he otaksuivat nyt olevan jotenkin varmaa, ettei rosvo halunnut menettää saalistaan ja vapauttaan.
– Nyt minun on jatkettava matkaa yksin, Petrushka intti. – Eikä teillä ole mitään vaaraa. Lähden hiihtäen, en pyydä porojakaan. Mutta yksi kultapussi minun on saatava mukaani.
– Tuossa! Antti sanoi ja ojensi rosvolle kultahiekkapussin.
– Te näette minun saapuvan taloon. Puolta tuntia myöhemmin saatte lähteä liikkeelle. Ja vielä kerran: te vakuutatte vapauden ja hengen minulle ja sille, joka on tyttöjä vartioinut?
– Ellei tytöille ole tapahtunut mitään pahaa, emme sano sanaakaan, Antti vakuutti. – Ja talossa saatte loput kullasta.
– Hyvä on.
Hän ojensi kätensä, jotka olivat sidotut nahkahihnalla. Aaro leikkasi hihnan poikki, rosvo nousi suksille ja lähti laskemaan loivaa ja avointa rinnettä. Hän katosi hetkisen kuluttua alempana olevaan metsään.
Petrushka ilmestyi näkyviin myöhemmin, ja hänen suuntansa piti taloa kohti.
– Olisiko sillä vielä petos mielessä? Antti aprikoi.
– En oikein uskoisi, Aaro vakuutteli jännittynein katsein seuratessaan rosvon etenemistä.
He näkivät hänen vihdoin lähenevän kaukaista taloa ja katoavan sen taa. Miehet silmäsivät kelloa.
– Puoli tuntia. No niin, luvattu on luvattu. Odotetaan, mutta ei sekuntiakaan liikaa.
Tuo puolituntinen oli pitkä aika. He tähystivät pohjoinen erämaan hämärässä.
– Nyt! Antti sanoi, ja porovaljakko lähti liikkeelle. He ajoivat täyttä vahtia yli aukean, läpi metsän ja sitten tasaista laaksonpohjaa pitkin.
– Valoa sieltä ei ainakaan näy, Aaro huomautti, – ei valoa eikä savua.
– Hm, se on totta, ja huomasin sen jo aikaisemmin. Ehkä eivät parhaillaan lämmitä.
He nousivat törmälle porojen hiukan hiljentäessä vauhtia ja kiersivät talon nurkitse. Samassa he molemmat huudahtivat hämmästyksestä ja pettymyksestä.
Talo oli autio. Ovi oli auki ja kynnyksellä paksulti lunta.
Siepaten aseensa he ryntäsivät sisään. Pirtti oli kylmillään, siellä oli luntakin. Vain muutamia jälkiä näkyi lattialla, ja ne olivat Petrushkan. Mutta samassa molempain miesten silmät keksivät jotakin: pöydänkulmalla oli pieni puukko. Se oli unohtunut siihen, ja molemmat nuoret miehet tunsivat sen. Aaro tempasi veitsen käteensä. Hän itse oli syövyttänyt sen kahvaan Sannan nimikirjaimet.
Tytöt olivat siis ainakin olleet täällä. Miehet tutkivat kaiken ja löysivät lisää jälkiä. Lieden tuhkasta Aaro päätteli, että tuvassa oli asuttu viimeistään kolme päivää sitten.
He eivät nyt ajatelleet Petrushkan takaa-ajoa. Toiveitten täydellinen luhistuminen masensi heidät pitkäksi aikaa, kunnes he jaksoivat harkita tilannetta tyynemmin.
Aaro löi äkkiä kumppaninsa polveen.
– Kuules, Antti, ei ole mahdotonta, että tämä autio tupa oli yllätys Petrushkallekin. Tytöt ovat tavalla tai toisella paenneet. En luulisi rosvon vapaaehtoisesti kieltäytyneen selvästä kullasta ja paenneen päätäpahkaa kiveliöön, pelkkiin suksiin turvautuen. Hänellä ei ollut asettakaan. Tytöt ovat paenneet... ja rosvo pelkäsi meidän tappavan hänet siihen paikkaan, jos olisi jäänyt kultaa odottamaan. Siltä tämä asia minusta näyttää.
Antti tunsi sielullista ja ruumiillista raukeutta. Eikö takaa-ajo ja taistelu loppuisi milloinkaan? Hän oli ollut mukana kaikessa, ja kaikki oli toistaiseksi epäonnistunut. Aaro saattoi kyllä olla oikeassa. Tytöt olivat ehkä paenneet. Mutta eikö ollut yhtä otaksuttavaa sekin, että tuo Petrushkan mainitsema vartija oli syystä taikka toisesta siirtänyt heidät toiseen kätköpaikkaan? Varmaa ei ollut mikään. He etsivät ulkoa jälkiä, mutta lumipyry oli ne peittänyt, jos niitä oli ollutkaan. Vain Petrushkan suksenjälki juoksi suoraan itään. Mutta tytöt eivät olleet Petrushkan mukana.
Heidän oli syötävä ja levättävä. He ryhtyivät askareisiinsa ripeästi ja tottuneesti, puhdistivat lumen ja roskat tuvasta, kantoivat puita lieteen, sytyttivät tulen ja keittivät itselleen ruokaa.
Petrushkan takaa-ajo olisi hankalaa työtä, mutta kun he eivät keksineet muutakaan, se olisi tehtävä ja saavutettava erämaanrosvo vihdoinkin lopullista tilitystä varten. Tyttöjen etsiskely näytti nyt toivottomalta.
Antin katse harhaili pitkin ränsistyneen tuvan seiniä, joille lieden loimu loi valoja ja varjoja. Äkkiä hän kohottautui, sieppasi käteensä palavan kekäleen ja valaisi sillä muuatta kohtaa seinästä.
– Katso! hän huudahti Aarolle ja nosti soihtuaan. Aaro käännähti ja näki seinälle hiilenpalasella kirjoitetun muutamia sanoja. Hän aivan ulvahti riemusta.
"Olemme vapaat. Ruut ja Sanna."
Se oli Ruutin käsialaa, siitä ei voinut erehtyä. Miehet tarttuivat toisiinsa ja pyörähtivät muutamia kertoja ympäri villistä riemusta.
Tytöt olivat vapaat! Mutta missä he olivat? Olivatko he yrittäneet täältä laaksotaloon? Sitä oli mahdoton tietää. Tytöt eivät tietysti olleet uskaltaneet kirjoittaa mitään, mikä olisi ilmaissut heidän aikeensa.
– Luojan kiitos! Aaro lausui vihdoin juhlallisen soinnun kaikuessa hänen äänestään. – Parempi erämaassa yksin kuin rosvojen, seurassa.
Petrushkan takaa-ajo sai nyt jäädä. Hän tavoittaisi vielä kohtalonsa. Nyt, kun hänellä ei ollut enää tyttöjä vallassaan, nyt hän ei merkinnyt laaksotalon väelle paljon. Oli odotettava Huuhkia ja heidän kanssaan päätettävä enemmistä toimista.
9
Petrushka ja hänen apulaisensa eivät olleet kyenneet oikein arvioimaan erämaantyttöjen päättäväisyyttä ja aloitekykyä. Kun tytöt olivat toipuneet ensimmäisestä kauhustaan ja yllätyksen synnyttämästä hämmingistään, he alkoivat heti kiihkeästi miettiä keinoja, joista olisi apua toivottomalta näyttävässä tilanteessa. Varsinkin Ruut, Jäämeren uljas tyttö, terästi huomiokykynsä ja kekseliäisyytensä, ja vaikka paon mahdollisuutta ei ilmennytkään, tytöt hänen toimestaan hankkivat itselleen varman, joskin äärimmäisen uskalletun turvan.
Toinen rosvoista, tuo iso mustapartainen mies, joka Jaahkin kammilla oli esiintynyt varsinaisena kauppiaana ja jota Petrushka nimitti Grigoriksi ja Grisaksi, loukkaantui nimittäin pahasti. Hän oli metsässä ajettaessa kaatunut kumoon ahkioineen ja satuttanut jalkansa lumen alla piilleeseen, terävään ja kovaan oksantynkään. Kun Petrushka jo silloin oli tarkastanut tyttöjen tavarat ja huomannut heillä olevan lääkintätarpeita mukana, hän vaati tyttöjä hoitamaan ja sitomaan apulaisensa vammat. Tuntien toiselta puolen vastenmielisyyttä ja inhoa, toiselta puolen pakon, tytöt ryhtyivät työhön myös inhimillisten tunteittensa kannustamina. Ruut etsiskeli tavaroittensa joukosta siteitä, jodia ja vanua. Tällöin sattui hänen käteensä repusta muuan pieni käärö, ja nopea, värisyttävä ajatus pälkähti hänen päähänsä. Hän sulloi käärön huomaamatta taskuunsa.
He hoitivat vaiteliaan ja irvistelevän rosvon haavan ja onnistuivat työssään niin hyvin, että rosvo loi heihin melkein kiitollisen katseen. Ilkeännäköinen viiltohaava oli pitkä ja syvä, ja pakkasilma olisi voinut piankin aiheuttaa kylmän vihat. Nyt rosvo kompuroi pystyyn ja vakuutti, että jalka paranisi muutamissa päivissä.
Asennossa aterioitaessa, tyttöjen istuessa syrjemmällä, Ruut sujautti Sannan käteen muutamia pieniä esineitä... kuin litteitä pallosia, ja käski kuiskaten Sannaa piilottamaan ne sisätaskuunsa. Sanna, uskaltamatta katsoa niitä rosvojen pelossa, tunnusteli niitä hiljaa, ja äkillinen kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hän melkein aavisti... hän tiesi nyt, mitä urhea Ruut tarkoitti... ja hän hyväksyi Ruutin teon.
– Jos... jos meille aiottaisiin tehdä pahaa... jos joutuisimme väkivallan uhreiksi, silloin tämä on viimeinen keino... ja se on varma, Ruut kuiskaili hitaasti ja matalasti.
Tytöt katsoivat toisiaan silmiin. He olivat molemmat rohkeita ja pelottomia, ja kuitenkin heitä kammotti tämä keino. Mutta sekin olisi uskallettava, jos... jos jotakin tapahtuisi. Heillä oli nyt joka tapauksessa turva.
Sanna tiesi nyt, mitä Ruut oli hänelle antanut. Ne olivat myrkkykapseleita, joita he olivat tuoneet Suomesta ja jotka olivat tarkoitetut susien, kettujen ja ahmojen surmaksi. Aaretti-isäntä oli käskenyt viedä niitä Jaahkillekin. Mutta Jaahk ei ollut kotona, kapselit unohtuivat, ja nyt, nyt nuo strykniinipalloset voisivat olla heidän viimeinen epätoivoinen keinonsa, sillä ennen he kuolisivat kuin alistuisivat. Molemmat tytöt värisivät asemansa kaameasta varmistumisesta, mutta samalla tietoisuus siitä antoi heille rohkeutta ja voimaa. He eivät sittenkään olleet aivan avuttomia. Ja jos rosvojen tarkoitus oli hankkia heistä lunnaat, niinkuin he jo tiesivät, ja pitää heitä jossakin tuntemattomassa autiotalossa, silloin täytyisi rosvojen jo oman etunsa takia käyttäytyä heitä kohtaan siedettävästi. Ja siinä nuotion äärellä kuiskaillessaan he päättivät varoa ja valvoa. Aina toisen nukkuessa toinen valvoisi. Rosvoihin ei voinut hetkeäkään luottaa. Järjestys oli vaivalloinen, mutta vain se takasi edes suhteellisen turvan. Matka jatkui, ajettiin ja levättiin, ja suunta oli aina itää kohti.
Autiotalossa tyttöjen oli kuitenkin taivuttava eräisiin rosvojen vaatimuksiin. Petrushka ei voinut luottaa heihin, jotka hän tiesi synnynnäisiksi kiveliöneläjiksi. He eivät kaihtaisi pakenemista yksinäänkään erämaahan, jos vain keino ja tilaisuus ilmaantuisi. Niinpä rosvot toimittivat porot kauemmaksi ja sukset hyvään säilöön. Lisäksi tyttöjen oli luovuttava poronnahkakengistään ja tyydyttävä ahkiossa olleisiin, sisällä käytettäviin huopatossuihin. Ja varmemmaksi vakuudeksi Grisa tekaisi vanhoista lehmänriimuista ja eräistä rautapaloista jonkinlaiset pitkät kahleet, jotka kiinnitettiin tyttöjen nilkkoihin. Ne eivät juuri ollenkaan haitanneet liikuskelua sisällä, mutta matkanteko talvisessa luonnossa ei niitten ollessa jaloissa sujuisi kovinkaan helposti.
Tämä alentava ja kiusallinen varokeino oli kuitenkin jossakin määrin käsitettävä, sillä tytöt saivat paljon oleskella kahden kesken. Rosvoilla tuntui olevan puuhia ulkosalla, ja niinpä Petrushkakin oli yhteen mittaan poissa lähes kaksi viikkoa.
Ruokatarvikkeista ei ollut puutetta, vieläpä voitiin varastoja sanoa ylellisiksikin, ja tytöt ihmettelivät, mistä rosvot monia laatuja olivat saaneet. He jättivät ruokapuolen hoitamisen kokonaan vankiensa huoleksi, ja Sanna ja Ruut olivat iloisia voidessaan edes siten lyhentää auringottomien, pimeitten päivien painavaa yksitoikkoisuutta. He koettivat pitää pirttiä mahdollisimman siistinä, laittoivat maukasta ja vaihtelevaa ruokaa ja saivat jöröiltä rosvoiltakin osakseen ynseää kiitosta. Ulkonaisesti ei ollut mainittavia häiriöitä. Mutta aseman epävarmuus, outous ja pitkällinen jännitys koettelivat tyttöjen mielen lujuutta.
He pelkäsivät lunnaitten suuruutta.
– Niin, setä Pekka tiesi aarteen, mutta isä ei sitä tiedä muuta kuin suunnilleen, Sanna aprikoi. – Ja nyt on talvi. Hän ei löydä... hän ei löydä sitä... eikä meillä kotona ole niin paljon kultaa.
Ruut kuitenkin avoimesti tunnusti luottavansa miehiin, joiden keskuudessa hän oli kasvanut.
– Kyllä ne keksivät keinon, hän vakuutti. – Onhan siellä isä... niin, isäksi minä sanon häntä... siellä on Antti Rovanen... ja kaikki pojat... ja Isa Niva, hänhän osaa etsiä kultaa...
– Niin, siellä on Eliel, eikö niin? Sanna kysyi katsoen lapsuusystäväänsä kostein, kirkkain silmin.
– On, on, Ruut vakuutti terhakasti. – Ja Aaro Niemi, eikö niin?
Sanna huokasi. Ruut muutti äkkiä puheenaihetta.
– Mitä oikein pidät Antista... Antti Rovasesta? hän tiedusti.
– Kuinka niin? Mitä tarkoitat? Sanna vastasi luoden katseensa alas.
– En muuta kuin että hänen silmänsä aina etsivät sinua. Olen nähnyt ainakin kymmenen kertaa, että hän muuttuu kokonaan, kun sinä tulet paikalle. Etkö ole huomannut?
Sanna olisi tahtonut kieltää, mutta Ruut oli vanha ystävä ja hänellä oli vaistomainen kammo epärehellisiä tai edes kierteleviä vastauksia kohtaan.
– Olen ehkä huomannut, hän sanoi hiljaa. – Mutta sehän ei merkitse mitään. Hän... hän on vieras... hän on etelästä... ja... ja...
– Ja sinulla on Aaro, Ruut täydensi. – Olet oikeassa. Niin tekisin minäkin. Aaro on ollut aina...
– Ja Eliel, hymyili Sanna kyynelten lomitse.
Ja ollessaan pirtissä kahden tytöt heittäytyivät toistensa syliin ja kertoivat sydämiensä salat, onnellisina, että heillä oli joku, jolle uskoa onnensa ja toivonsa, ja lohduttomina, koska tulevaisuus näytti synkältä ja toivottomalta. Näkisivätkö he milloinkaan enää Elieliä ja Aaroa?
– Mutta kuule, Sanna... minua niin kiinnostaa... ajattele, ellei olisi Aaroa... niin, voisitko silloin... ajattelisitko silloin ehkä Anttia?
Uneksuva, verhottu katse ilmestyi Sannan silmiin.
– Ehkä... ehkä... hän on sulautumassa kiveliöön... hän alkaa tajuta, mitä erämaa vaatii... Hän alkaa siihen lumoutua. Ja ehkä... ehkä hän jääkin erämaahan... vain sen vuoksi, ei kullan ja helmien himon, ei seikkailun hetkellisestä viehätyksestä, ei pakosta... eikä edes rakkaudesta... ja silloin, silloin hänestä voisi tulla mies... oikea miesten mies. Mutta en halua sitä ajatella... hän on minulle kuin nuorempi veli... Ja Aaro, hän on jo kaikkea, mitä Antista ehkä voi tulla...!
– Ja Eliel myös, Ruut muistutti hiljaa.
Päivät kuluivat, pimeät ja harmaat, samoin loppumattomilta tuntuvat yöt, jolloin revontulten kajo loisti heikkona aavistuksena jäisten ikkunanruutujen takaa. Lunnaitten maksuaika läheni, ja tyttöjen tuska ja jännitys kasvoi päivä päivältä.
Rosvot eivät heille paljonkaan puhelleet, ja puhellessaankin vain talousasioista. Mutta keskenään he toisin ajoin juttelivat aika vilkkaasti. Aluksi tämä juttelu oli melko hiljaista ja kuiskaavaa, mutta nähtävästi miehet lopulta vakuuttautuivat, ettei heitä ymmärretä eikä heidän siksi tarvitse varoa. He puhuivat venäjää. Mutta Sanna ymmärsi sitä, ei tosin erittäin hyvin, mutta kuitenkin niin paljon, että hän, milloin halusi kuunnella, sai selvän rosvojen ajatuksesta. Näin hän sai tietää, että jossakin Muurmanin radan varrella oli joitakin aikoja sitten sattunut junaonnettomuus, minkä jälkeen juna oli ryöstetty. Hän käsitti nyt, mistä Petrushka oli saanut tavaroita voidakseen esiintyä kauppamiehenä, ja tiesi myös, mistä olivat peräisin heidän syömänsä jauhot, ryynit ja muut ruokatavarat. Kävi niinikään ilmi, että jossakin kiveliössä, hylätyssä parakkirakennuksessa, majaili kokonainen hylkyjoukko, joka oli ottanut osaa junanryöstöön, ja rosvojen viittauksista saattoi päätellä, että Petrushka oli tähän joukkoon suhteissa ja aikoi joskus käyttää sitä hyväkseen. Rosvot tuntuivat toiselta puolen näitä miehiä pelkäävän, toiselta puolen olivat hyvillään heidän olemassaolostaan. Mutta sitten toisinaan miehet alensivat ääntään, vilkaisivat vankeihin ja kuiskuttelivat aivan hiljaa. Sanna ei voinut päästä varmuuden veroisesta aavistuksestaan, että miehet suunnittelivat jotakin uutta ja tärkeämpää.
Päivien lasku oli tytöiltä mennyt osittain sekaisin. He eivät olleet kyenneet huomioimaan hirveän seikkailunsa ensimmäisiä päiviä, ja sittemmin ainainen pimeys oli sekoittanut heidät. Mutta arviolta noin viikkoa ennen lunnasaikaa tytöt näkivät rosvojen varustautuvan pitkähkölle matkalle, ja vihdoin Petrushka ilmoittikin heidän lähtevän hakemaan lunnaita. Hän sanoi jättävänsä tytöt yksin ja varoitti heitä pakenemasta. Poroja ei ollut paikalla. Miehet ottaisivat sukset mukaansa. Viitaten kahleisiin Petrushka arveli niiden olevan hankalana esteenä taivalta tehdessä. Ruokatarvikkeita jätettiin kosolti, polttopuita oli varattuna ulkona ja vettä he voisivat itse käydä noutamassa.
Tytöt jäivät kahden.
Ja sittenkin he heti aluksi keskustelivat pakomahdollisuuksista. Mutta ne olivat niin epätoivoiset ja pienet, että heidän täytyi myöntää rosvon varoitus oikeaksi. Jalkaisin erämaassa – tähän aikaan vuodesta ja kahleitten estäessä vapaata kulkua – se saattoi merkitä kuolemaa ja parhaimmassakin tapauksessa ylivoimaisia ponnistuksia ja kärsimyksiä.
Oli sittenkin parasta odottaa. He jäivät autiotaloon. Eivätkä he sillekään mitään voineet, että erämaan hiljainen yksinäisyys, sen loppumaton pimeys, tutkimattomuus, alkoi saada heidät pelon valtaan. Miesten – rosvojenkin – poistuminen huojensi heidän mieltään toiselta puolen, toiselta puolen he taas tunsivat olevansa avuttoman yksin, ilman sitäkään turvaa, minkä rosvot saattoivat taata vangeilleen. He alkoivat kuulostella kiveliön outoja ääniä, he olivat kuulevinaan enemmän kuin oli aihettakaan, he säikkyivät, ja lumimyrskyn alkaessa he painautuivat toisiinsa makuulavitsallaan uskaltamatta toisin ajoin edes päätään kohottaa. Kuinka kauan tämä tuska ja piina jatkuisi...?
Koltta Eljin kesävarastot olivat riittäneet tasan viikon yli juhannuksen. Siitä lähtien Elj oli eukkoineen ja kaksine lapsineen ollut ilman jauhoja, sokeria, teetä, ja viinaa. Suola oli ollut ainoa mauste ja ylellisyys, jota oli ollut käytettävänä. Elj oli köyhä koltaksikin, eikä ehkä heimonsa parhaita pyyntimiehiäkään. Kevättalviset ansiot olivat supistuneet vähiin, ja siksi kesävarastotkin olivat jääneet riittämättömiksi.
Kaikesta huolimatta kesä oli puurrettu kalan varassa ja syksyllä lyöty taas lihaa pataan, tuoretta poronlihaa joka päivä. Ajokeli oli jo tullut, eikä Elj enää mitenkään malttanut viivytellä. Täytyi lähteä hakemaan muonaa lisää ja vaihtelua kauempaa, joko Norjasta taikka Petsamosta, jauhoja leiväksi ja hutuksi, sokeria ja teetä sekä viinaakin. Olihan Eljillä varastossa lintuja, oli turkisnahkoja, oli porontaljoja ja -lihaa, oli kuivattua ja suolattua kalaa. Raitokuormien hinnalla hän saisi kaikkea, kunhan käväisisi mennen tullen yhteensä tuhatvirstaisen matkan. Perhesyistä hän ei kuitenkaan voinut jättää eukkoaan yksin syyskammiin. Perhe oli vietävä matkan ajaksi sukulaisiin. Palatessaan hän heidät sitten sieltä noutaisi.
Ja innokkaana, touhukkaana Elj pyöriskeli raitoaan kuormaten, hyppeli lumessa parhaassa purkapeskissään, käppelehti kevyenä ja nopeana kuin karvainen peikko, ja vihdoin raito nytkähti liikkeelle, Elj viimeisessä ahkiossa pitääkseen silmällä, ettei vahinkoa tapahtuisi ja että kaikki pysyisi matkassa. Eukko ajeli edellä, lapset keskellä ja muu osa oli kuormaraitoa.
Yli lumisen, aavemaisen erämaan kävi kolttien kulku nopein poroin. Syvä ura painautui lumeen. Se juoksi yli jänkien ja selkosten, poikki jokien ja järvenselkien, kierteli tunturinrinteitä ja piti suuntanaan luoteista.
Sitten alkoi myrsky, alkoi hiljaa, mutta koveni pian myllertäväksi lumimereksi, ja samoihin aikoihin kuului raidon etupäästä huuto, kimeä kirkaisu, ja raito pysähtyi levottomana paikoilleen.
Elj riensi etupäähän. Hän melkein arvasi asian, ja hänen mieleensä juolahti, että itse asiassa hän olisi voinut lähteä matkaan aikaisemminkin ja että se, mikä tapahtui, olisi voinut tapahtua sopivammassa ympäristössä.
Mutta näistä edes selviksi ajatuksiksi kiteytymättömistä arveluista ei ollut apua. Uusi elämä oli pyrkimässä lumiseen, autioon erämaahan, kamppailemaan, kärsimään ja kuolemaan. Ja tuon uuden elämän tulo oli tapahtumassa myrskyisellä lumilakeudella, pimeässä tuiskussa. Lumi ja kylmyys toivottaisivat tulijan turvetulleeksi. Lumi ja kylmyys ja pimeys olisivat olennon ensimmäiset aistimukset, sen vähän mitä se kykeni aistimaan.
Mutta Elj ei ollut arvannut täsmälleen. Mitään ei vielä ollut tapahtunut, mutta sitä voitiin odottaa milloin hyvänsä. Ja kolttavaimo ehdotti miehelleen, eikö olisi syytä poiketa joksikin aikaa autiotaloon, jonka molemmat tiesivät sijaitsevan parin tunnin matkan päässä syrjään heidän reitiltään. Sen asukkaat, suomalaiset, olivat jättäneet talon kylmilleen jo vuosia sitten.
Elj yhtyi vaimonsa esitykseen, ja pororaito sai poiketa syrjään. Se alkoi sisukkaasti ja sitkeästi polkea melkein myötäiseen lumiaaltojen ajellessa sitä takaa.
Ulkona napsoivat porojen koparat, kuului huutoja ja noitumista, kajahti naisen ääni ja lasten itkua. Yllättyneinä, ihmeissään ja peloissaan Sanna ja Ruut seisoivat lavitsansa äärellä ja pitelivät käsissään palavia päreitä.
Autiotaloon oli kesken lumimyrskyn eksynyt vieraita. Ja he alkoivat lappautua sisään nahkoissaan, karvaisina ja muodottomina, kylminä ja viluisina, ja. ääni, josta ei voinut erehtyä, pieni, kimeä ja vaativa, ilmaisi uuden elämän äsken syntyneen ulkona erämaassa.
– Vieraita, vieraita! tytöt hokivat ja riensivät vastaan kahleiden kilistessä lattialla.
Mutta meni pitkä hetki, ennenkuin tulijat olivat selviytyneet hämmästyksestään ja pelostaan löytäessään autiotalosta kaksi naista, kaksi nuorta tyttöä... suomalaisia lisäksi... Sanna sai moneen kertaan selvittää jokaisen yksityisseikan, ennenkuin tilanne vähitellen valkeni Eljille.
Mutta Sanna ja Ruut olivat käsittäneet asemansa paljon nopeammin. Pikkukoltta, joka tunti sitten laskettuna pehmeälle poron vasantaljalle oli tuntenut ulkomaailman ensimmäisen kylmän kosketuksen, sai nyt kaiken sen ruhtinaallisen hoidon, mikä lämpimän lieden ja hirsisen tuvan suojassa oli mahdollista antaa, eikä hänen siten tarvinnut huutaa ensimmäisiä huutojaan lumimyrskyn säestykseksi rakovalkean äärellä jossakin metsänlaiteessa. Hän sai hoidon, niin myös hänen erämainen äitinsä, joka urheasti oli jatkanut matkaansa kohti autiotaloa.
Meni pitkät hetket, ennenkuin pienokainen nukkui, ennenkuin äiti oli sovitettu lavitsalle ja tytöt saattoivat ajatella omiakin asioitaan.
Tässä saattoi olla heidän pelastuksensa. Koltat olivat tulleet heidän luokseen kuin heidän rukoustensa kutsumina ja taivaan lähettäminä.
Sanna ja Ruut ryhtyivät puhuttelemaan Eljiä, joka ahneesti ja tyytyväisesti söi leipää ja maisteli sokeria teen ohella. Hänhän voisi viedä heidätkin mukanaan... minne hyvänsä, kunhan he pääsisivät rosvojen ulottuvilta.
Päästyään täydellisesti perille, miten asiat olivat, Elj osoittautui varovaiseksi ja araksi. Se oli luonnollista. Varovaisuus, arkuus ja viekkaus olivat näiden kiveliönasukkaiden ainoat keinot selviytyä epätasaisessa taistelussa paremmin varustettuja tunkeilijoita vastaan.
Jos Elj olisi saanut pitää tahtonsa, hän olisi jatkanut matkaa jo parin kolmen tunnin kuluttua. Hän ei halunnut kohdata rosvoja, joiden toimista ei ollut mitään takeita. He voisivat pitää Eljin kuormaraitoakin saaliinaan. Ja vaikka Sanna ja Ruut todella nyt pelastuksen jo ollessa käden ulottuvilla pelkäsivät rosvojen paluuta, he eivät voineet hyväksyä Eljin kiirettä. Vaimon ja lapsen oli saatava levähtää.
Tyttöjen mukaantuloa vastaan Eljillä sensijaan ei ollut mitään. Raito voitiin kuormittaa siten, että tytöt sopisivat ahkioihin. Ja sitten, kun Elj olisi päässyt poroineen kiveliöön, sitten hän kyllä osaisi ja tietäisi varoa rosvoja. Erämaassa hän ei pelkäisi, hän osaisi kyllä pujahtaa pakoon.
Mutta vajaata vuorokautta pitempään Elj ei suostunut millään puheella viipymään, ja siihen oli taivuttava. Lapsi ja äiti jaksoivat hyvin. Matkalle oli lähdettävä.
Tyttöjen nilkkarenkaita Eljkään ei kyennyt irroittamaan, mutta riimut häh, epäitsekkäästi turmellen kirveensä, hakkasi poikki.
Poislähdettäessä Ruut sieppasi liedestä hiilen ja kirjoitti sillä muutamia sanoja seinälle.
– Ehkä pojat osuvat ja näkevät, hän huudahti Sannalle. – Ja olkoon Petrushkan kiusaksi.
10
Antti Rovanen, seurassaan Jaahk, oli kierrellyt Huuhkain porotokkaa tarkastelemassa. Nyt molemmat miehet hiihtelivät hiljalleen pitkin tunturinrinnettä palatakseen laaksotaloon.
Oikeastaan oli kysymys enemmästäkin. Sannan ja Ruutin kertomukset olivat virittäneet epäluulon ja pelon laaksotalossa. Vihjaukset monilukuisesta hylkyjoukosta täytyi ottaa huomioon. Ehkäpä rosvot olivat sittenkin keksineet tien laaksotaloon, ehkäpä he olivat selvillä kuhapaikastakin.
Antin hiihtely oli kuin etuvartiopalvelusta, kuin kaukotiedustelua ja varmistusta. Hän ei vain olisi osannut itselleen selvittää, miksi hän sitä suoritti ja miksi hän yleensä viipyi täällä kiveliössä, kun alamaissa häntä odotti omaisuus, palautettu asema ja puhdistettu kunnia.
Oli tapahtunut tärkeä ratkaisu. Sanna kuului Aarolle yhtä varmasti kuin Ruut Elielille. Se oli tosiasia. Sitä ei käynyt muuttaminen. Eikä hänellä ollut oikeutta edes toivoa muutosta.
Tytöt olivat, Luojan kiitos, pelastuneet. Etsijät olivat Huuhkain saavuttua hajaantuneet erämaahan tavoittamaan tyttöjä, ja juuri he, Aaro ja Antti, olivat kohdanneet tytöt ja heidän väsyneet poronsa parin päivänmatkan päässä laaksotalosta. Tytöt olivat jo ehtineet erota koltta Eljistä.
Ja silloin tapahtui ratkaisu, nopeasti ja vastustamattomasti.
Jälleennäkemisen riemussa, vapautuneena viikkojen tuskasta ja pelosta, luopuen vaistomaisesti kaikista naisellisista arveluista Sanna oli ääneen huudahtaen heittäytynyt Aaron syliin. Ja vaikka Aarolla olisi ollut kuinka paljon epäilyksiä, joista hän oli Antille kertonut, ne eivät enää merkinneet hänelle mitään. Pelko, tuska ja kärsimys olivat kaikki ne poistaneet, ja Aaro sulki tyttönsä kiihkeään syleilyyn. Heidän suudelmansa oli rakastavien suudelma, he tiesivät sen siksi ja antoivat muidenkin tietää. Aaro ja Sanna, he kuuluivat yhteen. Hän, Antti, ei voinut valittaa. Molemmat tytöt olivat lämpimästi ja riemuitsevasti kiittäneet häntä, olivat hänetkin sulkeneet syliinsä, mutta se oli vain riemua, ei rakkautta.
Sanna ei milloinkaan voisi kuulua hänelle, alamaitten miehelle. Eikä hänellä ollut oikeutta katkeruuteen. Hän ei ollut mitään menettänyt, sillä Sanna ei ollut koskaan kuulunutkaan hänelle.
Ensi hetkien jälkeen Antti oli halunnut kiidättää saanivaljakkonsa täyteen laukkaan ja laskettaa suorinta tietä erämaan kautta etelään ja Suomeen. Hänellä ei ollut kiveliössä enää mitään tekemistä. Huvia ei kiveliö tarjonnut. Sen talvi ei ollut leikkiä. Seikkailu, poikamainen tai kevytmielinen seikkailu, ei tyydyttänyt enää Anttia. Olihan hänellä osuutensa kulta-aarteeseen, mutta ennenkuin hän siihen pääsisi edes käsiksi, hänen olisi odotettava kevääseen. Ja mahdollista oli sekin, että aarre oli jo tyhjentynyt. Hän muisti soran kultapitoisuuden tuntuvasti vähenneen viimeisinä työpäivinä. Sanna ei ollut enää häntä pidättämässä. Mikään ei ollut estämässä. Hän oli vapaa lähtemään minne hyvänsä ja jättämään Isan kuusikkokumpuun nukkumaan ikuista untaan.
Eikä hän kuitenkaan lähtenyt. Ehkä jääminen aiheutui hänen päättämättömyydestään, hänen taipumuksestaan lykätä ratkaisuja. Mutta toiselta puolen hän tiesi, miksi ei lähtenyt. Hän ei tahtonut, että hänen tunteensa Sannaa kohtaan täydelleen arvattaisiin. Hän ei halunnut lähteä ikäänkuin pakoon. Saattoi olla ehkä joskus oikein paeta vaikeuksia. Mutta vielä uljaampaa oli kestää ne. Hän oli paennut jo kerran. Hän oli paennut Irman tylyyttä.
Nyt hän ei pakenisi. Hän oleilisi talossa toistaiseksi, mitään odottamatta, mitään toivomatta. Hän näyttäisi, että vaikka ratkaisu olikin tapahtunut hänen toiveittensa vastaisesti, hän jaksaisi kantaa kohtalonsa. Hän ei olisi enää kaikkien tuulien heiteltävä. Irma oli tyly – hän pakeni; Sanna ihastui toiseen – hän pakeni; ei, sellainen ei käynyt päinsä.
Sannan onni oli hänen onnensa. Siksi hänen oli opittava olemaan ajattelematta Sannaa, opittava vain auttamaan häntä pysymään omassa onnessaan.
Nämä olivat kaikesta huolimatta alakuloisia mietteitä, ja siksi hän mieluimmin valitsi seurakseen suomalaisten asemesta harvapuheisen Jaahkin. Tämä oli altis ja häiritsemätön. Hän ei puhunut muuten kuin puhuteltaessa.
He olivat hiihdelleet ja erästäneet. Mutta nyt, juuri tänään, Antti tunsi kuin pohjattoman tyhjyyden leviävän ympärillään. Mitä hän teki täällä? Eihän hänellä ollut täällä mitään elämisen määrää.
Hän sävähti ajatellessaan, että muutamien viikkojen kuluttua hän voisi olla kaukana etelässä, alamaissa, joulua viettämässä. Hän muisti rauhallisen vanhan kaupungin ja sen lumivallit. Siellä etelässä, siellä lumi ja hanget olivat kuin maiseman koristeellinen lisä tehostamassa talven ja varsinkin joulun tuntua.
Mikään ei estäisi häntä. Hän saisi Huuhkilta poroja, hän saisi jonkun heistä oppaakseen, ja niin alkaisi vaellus kohti rajaa ja sitten yhä lähemmäksi asuttuja seutuja, kunnes rautatie tavoitettaisiin.
Sanomaton koti-ikävä valtasi hänet. Hän kiristi huomaamattaan vauhtia ja hidasti sitä taas. Alamaa kutsui häntä. Hän tunsi tänä hetkenä kiveliön pimeän maailman itselleen vieraaksi ja vastenmieliseksi.
Lähtisikö hän? Jäisikö kiveliö hänelle vain vilahtavaksi vaiheeksi, käydyksi kouluksi, jonka opetuksista hän voisi hyötyä alamaissa?
He hiihtelivät nyt Jaahkin kanssa jäljekkäin, Antti koivuisilla suksillaan edellä, Jaahk jäljessä petäjäisillä, hylkeennahalla pohjatuilla kolloksillaan, jotka äänettöminä ja pehmeinä liukuivat lumessa.
He olivat vielä yli puolen peninkulman päässä pahtakurusta, jonka kautta laaksoon mentiin, kun Antti äkkiä pysähtyi. Hän näki lumessa uran, joka kulki melkein samaan suuntaan kuin hekin olivat aikoneet. Pikainenkin tarkastelu osoitti, että he olivat osuneet susilauman jäljille, ja kun Antti ja Jaahk innokkaina ja jännittyneinä olivat tutkineet löytöään tarkemmin, kävi selville, että sudet olivat pyrkineet laaksoon päin. Siellä kankailla jäkälää koparoivat porot olisivat suuressa vaarassa. Sudet, uudisasukkaitten, kolttien ja porojen pahimmat viholliset, olivat tähän aikaan varmasti nälkäisiä ja nopsia. Lunta tosin oli, pehmeää ja upottavaa lunta, mutta ei vielä niin paljon, että se olisi kyennyt estämään susien liikehtimistä.
Antti painoi sauvansa tiukasti lumeen ja ponnisti matkaan Jaahkin sauvoitta seuratessa yhtä nopeasti. Susijahti olisi tosin vaikea ja raskas tällaisella kelillä, mutta pedot olisi saatava ainakin häädetyksi kauemmas. Ja kun oli käytettävissä hyvät aseet, ei jonkin harmaaturkin ampuminenkaan ollut mahdotonta.
Jäljistä selvisi, että sudet olivat liikkuneet rauhallisesti ja verkalleen. Niillä ei ollut vielä selvää vainua ja tietoa riistasta.
He saapuivat joen kaltaalle, saman joen, jonka kautta laaksossa olevat järvet laskivat. Susien jäljet laskeutuivat virran jäälle suuntautuakseen sen poikki. Jos susilla oli aikomus laaksoon, täytyi ihmetellä niiden vaistoa, sillä pahtakurun kohdalla tämänpuolinen ranta ei tarjonnut käytettäväksi edes pahaista polkua, vaan se laskeutui puolisensataa metriä korkeana, äkkijyrkkänä seinämänä suoraan koskeen, joka ei juuri milloinkaan jäätynyt. Vain vastaista rantaa kulkien saattoi päästä pahtakurun läpi kapeaa ja vaivalloista polkua pitkin. Porotkin kulkivat siellä varovasti.
Antti ja Jaahk seurasivat jälkiä, ja noustuaan vastarannan törmälle he näkivät susien todellakin kääntyneen pahtakurun polulle. Miehet ponnistelivat ylöspäin.
Kiertäessään muuatta kallionlohkaretta Antti tuli silmäilleeksi melkein taakseen. Hän kumartui ja pysähtyi samassa paikassa silmien kavetessa kahdeksi viiruksi.
– Seis! Hiljaa! hän komensi Jaahkille.
Oli keskipäivä – mikäli päivästä voitiin puhua – ja niin valoisaa kuin napaseudulla on joulukuussa. Mutta ilma oli tyyni ja selkeä, ja se helpotti näkyvyyttä.
Antti katsoi ja tähysti. Hän ei ollut erehtynyt.
Tuon alempana olevan metsän sylistä oli sukeltautunut näkyviin tumma jono. Sen liikkumistavasta oli helppo päätellä, että siinä oli sekä ajoporoja että hiihtomiehiä. Antti seisoi Jaahkin kanssa liikkumattomana. He odottivat jonon ilmaantumista kokonaan. Kun se oli tullut näkyviin, Antti saattoi arvioida miesmäärän noin kolmeksikymmeneksi. Suunta piti kohti pahtakurua. Laaksoon ja sen salattuun taloon oli tulossa kokonainen vierasjoukko!
Mutta keitä?
Sitä ei tiedetty. Se vain oli varmaa: ne eivät olleet ystäviä. Laaksotalolla ei ollut niin paljon ystäviä. Eivätkä he yht'aikaa olisi sellaisin joukoin saapuneet vieraskäynnille.
Kysymyksessä olisi saattanut olla kaukainen kolttajoukkokin, mutta hiihtomiesten runsaus epäilytti. Koltat eivät hiihtäneet, jos heillä oli poroja.
Ja elleivät tulijat olleet kolttia, he olivat kai venäläisiä. Heidän ei välttämättä tarvinnut olla vihollisia, mutta he saattoivat niitä olla tai niiksi tulla vähimmästäkin aiheesta.
Joka tapauksessa matkueen eteneminen oli pysäytettävä. Oli helpompaa estää joukon tunkeutuminen laaksoon kuin voittaa siellä, missä tulijoilla olisi paljon enemmän etua lukumäärästään kuin kapeassa, ahtaassa kurussa.
Antti ja Jaahk pujahtivat nopeina ja nokkelina kivien suojaan ja ponnistelivat ylöspäin kurupolulle pitäen pientä harvahkoa metsikköä näkösuojanaan itsensä ja matkueen välillä. Menisi vielä jonkin aikaa, ennenkuin poromatkue kulkisi susien ja heidän jälkiensä poikki.
Antti harkitsi nopeasti tilannetta. Jaahkilla ja hänellä oli kyllä aika runsaasti ammuksia mukanaan, mutta jos vieraitten pysäyttäminen kehittyisi taisteluksi, olisi mieletöntä olettaa, että he kahden kesken, koltan ollessa vain keskinkertainen ampuja, kykenisivät käännyttämään vieraan joukon tai edes pitämään puoliaankaan pitkälti.
Apua oli saatava talosta. Laukausten kaiku ei kantaisi sinne asti. Ainoa keino oli lähteä ilmoittamaan. Sen saisi Jaahk heikompana taistelijana tehdä. Antti jäisi yksinään kurupolulle pidättelemään tulijoita siksi kunnes apua saapuisi tai... Niin, toinen mahdollisuus oli kylläkin luultava.
Antti selvitti tilanteen Jaahkille muutamin ytimekkäin sanoin ja otti tältä kiväärin – Jaahk saisi talosta kyllä toisen tilalle – sekä ammukset, ja teroitettuaan miehen mieleen, mitä hänen tuli sanoa Huuhkille, hän lähetti koltan matkaan. Hän tiesi, että Jaahk sujauttaisi matkan mahdollisimman lyhyessä ajassa ja varmasti nopeammin kuin hän itse pystyisi.
Yksin jäätyään Antti valitsi itselleen aseman jyrkähkön rinneosan puolivälin yläpuolelta. Siinä oli joukko kuin ketjuun asettuneita kiviä, jotka tarjosivat suojaa ja sen edun, että ampumapaikkaa kävi nopeasti ja huomaamattomasti vaihtaminen. Hän asetti Jaahkilta ottamansa oman entisen kiväärinsä kiven taa ja kyyristyi itse, kädessään Isan ase, toisen kiven taa. Hänellä oli edessään ja allaan melko pitkälti avointa ampumamaastoa, oikealla kohosi tunturiseinämä korkeuteen, vasemmalla kuru laskeutui pystysuorana pauhaavaan koskeen. Hänen asemaansa ei voitu kiertää. Matkueen olisi kirjaimellisesti tultava hänen ylitseen, jos se mieli saapua laaksoon.
Hän odotti. Ympärillä oli autio erämaa ja painava hämärä.
Hän tunsi vaaran, mutta hän ei ajatellut sitä itseensä kohdistuvana, vaan pelkästään laakson puolustuksen kannalta. Jos hän kaatuisi, jos jokin kuula sattumalta taikka erikoisen hyvin tähdättynä osuisi häneen, laakso ja sen asukkaat olisivat puolustajitta. Tämä ajatus jännitti häntä ja teki hänet varovaksi.
Hän ei muistanut alamaita. Etelän joulu oli hänelle äkkiä vieras, kaukainen käsite, vaikka hän juuri äsken oli sitä ajatellut.
Ei hän oikeastaan ensisijassa ajatellut laaksotaloa eikä sen asukkaitakaan. Hän tunsi vihaavansa tunkeilijoita, jotka häiritsivät erämaan rauhaa. Hän tunsi puolustavansa erämaan vapautta ja koskemattomuutta. Hän tunsi omaavansa kirjoittamattoman valtuuden puolustaa erämaata rosvoilta ja tunkeilijoilta.
Antti ei ollut tiennytkään, kuinka, lujasti erämaa jo oli ottanut hänet valtaansa. Hän uhmaili sen puolesta kuolemaa, ehkä pahempaakin, jos joutuisi vangiksi.
Mutta hän odotti.
Vihdoin alkoi kuulua ääniä, porojen saalomista ja hiihtomiesten ähkäisyjä. Hän erotti joitakin vieraskielisiä sanoja ja vihdoin selvästi huhuten huudetun nimen.
Tuo nimi sai hänen sormensa koukistumaan liipaisimen ympärille.
Joku tulijoista oli huutanut Petrushkaa.
Tuo yksi ainoa sana selvitti kaiken. Antti ymmärsi tilanteen. Erämaanrosvo oli sittenkin, kaikesta huolimatta, onkinut tietoonsa laaksoasutuksen. Hän oli tulossa vaatimaan niitä neljää kultakiloa, joita oli jäänyt vaille – niitä ja paljon muuta.
Antti näki alempana, vielä hyvänlaisen matkan päässä, kivien lomassa vilahtavan poron pään ja sarvet.
Silloin hän ampui. Hän ampui niin nopeasti kuin osasi ensin Isan aseen tyhjäksi ja sitten, hypäten omaan kiväärinsä luo, senkin makasiinin loppuun. Hän oli melkein varma, että vieraitten oli mahdoton päätellä, kuinka monta miestä heillä oli vastassa ja kuinka monella kiväärillä ammuttiin. Hän ei tähdännyt juuri lainkaan, hän vain ampui alas, varoittaakseen ja ilmoittaakseen, että kurupolku oli miehitetty.
Hän ei aikonut voittaa matkuetta, hän tahtoi voittaa vain aikaa.
Laukaukset kajahtivat kumeina ja jylhinä syvässä kurussa, jonka molemmat vastakkaiset seinät toistivat kaiun moninkertaisena. Ja välittömästi laukauksia seuraten kuului alempaa kiihkeitä huutoja, karjahduksia ja kirouksia. Yllätykselliset laukaukset olivat aiheuttaneet täydellisen sekasorron, poronpää katosi näkyvistä, ja kohottauduttuaan paikaltaan Antti näki matkueen kiireesti painuvan alaspäin.
Ensimmäinen vastarinta oli johtanut tulokseen. Tulijat kai nyt järjestäytyisivät hyökkäykseen, jos heillä kerran oli vakaa aikomus käyttää kurupolkua ajotienään.
Antti kuuli vaimeaa hälinää alempaa rinteeltä, minne hän ei voinut nähdä. Hänen oli terästettävä katseensa äärimmilleen, sillä hämärä oli pettävä. Vain kurupolun kapeus teki hänelle mahdolliseksi pitää sitä silmällä. Aukeammassa maastossa hän olisi ollut myyty mies.
Hän laski mielessään sekunteja ja minuutteja. Ehtisikö Jaahk hälyttää Huuhkat ajoissa? Ennättäisivätkö nämä perille niin aikaisin, että vastarintaa voitaisiin tehdä kurupolulla?
Mutta Antti ei antanut näiden ajatusten masentaa eikä kiihdyttää itseään. Hän tiesi, että hänellä oli vastassaan sinänsä suunnaton ylivoima. Vain maasto suosi häntä. Mutta ei sekään voisi häntä pelastaa, jos tulijat uskaltaisivat rohkean hyökkäyksen. Hän ei yksinkertaisesti ehtisi ampua niin taajaan, vaikka jokainen laukaus osuisikin.
Hän odotti ja tähysti. Äkkiä hän näki alempana kirkkaan punakeltaisen tulenlieskan, ilma soi hänen korvassaan, ja melkein yht'aikaa pamahti laukaus. Tumma möhkäle, jota Antti oli jo hetkisen tähystänyt, oli ollut vihollinen, ja tämä oli ampunut.
Nyt Antti tähtäsi. Hänen kiväärinsä sylkäisi tulta, ja möhkäle yritti puolittain pystyyn, kirkaisi, korahti ja jäi tempoillen makaamaan hangelle.
Sinä silmänräpäyksen murto-osana Antti kumartui, juuri silloin, kun hänen ylitseen pyyhkäisi ikäänkuin sulien teräspisaroitten tulinen suihku. Se tuli oikealta suunnattoman nopeana papatuksena, mutta oli tähdätty liian ylös.
– Konepistooli! Pikakivääri! totesi Antti kauhuissaan ja yllätettynä. Sellaista asetta hän ei ollut toki osannut aavistaa vastaansa.
Hän sukelsi kivien suojassa toiseen suojapaikkaan. Konease ampui edelleenkin hänen äskeistä paikkaansa, ja nyt kuulat ponnahtelivat vaarallisen kiukkuisina kivestä ja irroittivat siitä kirpoilevia siruja.
Uudesta suojapaikastaan Antti ampui pikakivääriä kohti tähdäten hieman alemmaksi pientä tulenkielekettä. Toisen laukauksen jälkeen vastustajain ase vaikeni, ja hän oli taaskin kuulevinaan huudon. Hän jatkoi tulta. Hän tähtäsi joihinkin tummiin kohtiin, jotka saattoivat olla vihollisia, mutta jotka yhtä hyvin saattoivat olla kiviäkin, ja hän väisteli nopeasti ja yhtämittaa asemaansa. Pikakivääri oli tauonnut, mutta viisi kuusi miestä piti suojapaikoista häntä kohti yllä säännötöntä, mutta kiihkeää tulta.
Viholliset huutelivat hänelle käheitä, kirousten höystämiä uhkauksia.
Antti ampui. Hän ampui niin nopeaan kuin vain ehti, sillä tärkeintä oli pysyttää viholliset siinä luulossa, että heillä oli useita vastustajia kurupolulla. Jos he vain aavistaisivat, ettei näitä ollut kuin yksi, he epäilemättä uskaltaisivat kaikkensa ja tuhoaisivat hänet.
Kiväärit kuumenivat hänen käsissään. Tyhjiä hylsyjä kokoontui pieniksi kasoiksi. Jos hänen täytyisi jatkaa tällaista pikatulta hiukankin kauemmin, ne loppuisivat pian.
Hän käsitti täydelleen, että tilanne oli melkein toivoton ja hänen loppunsa jotenkin varma. Mutta hän ei syventynyt sellaisiin ajatuksiin. Niistä ei ollut vähintäkään hyötyä taistelussa. Osua vihollisiin – hämätä heidät – pitää puolensa – siinä oli lyhyitä ja tepsiviä ohjeita. Hän oli yksin, toisia ehkä kolmekymmentä – vastarinta oli ainakin kunniakas. Vaikka hän ei välittänyt kunniastakaan. Mutta laaksotalon puolustamista, taistelua erämaan vapauden puolesta, tihulaisten tuhoamista, sitä hän kyllä halusi.
Taas ilma vihelsi ja soi hänen yllään ja ympärillään. Pikakivääri oli jälleen toimessa. Hän suojasi itsensä ja syöksähti toisen kiven taa.
Hän tähtäsi juuri tulenkielekkeen alle, kun se äkkiä kääntyi ja terässuihku soi hänen ympärillään. Ammukset napsahtelivat salamannopeasti kiveen, ja äkkiä Antti tunsi olkapäässään kuin lujan töytäyksen. Hän ei kuitenkaan suistunut polviasennostaan, vaan laukaisi, ja taas suihku loppui.
Hänen silmissään hämärsi, olkapäässä tuntui vihlova kipu, mutta Antti ampui ja latasi. Kiväärit polttivat nahkarukkastenkin läpi.
Hän horjahti kiveä vasten, mutta tyhjensi vielä makasiinin. Vastapuolelta ei enää ammuttu. Hän odotti ryntäystä kivääri poskella. Tummat möhkäleet – hän ei enää tiennyt, olivatko ne kiviä vai ihmisiä - näyttivät huojuvan hänen silmissään. Ja äkkiä tuli pimeä, hän tunsi olonsa kuin pehmeäksi liitelyksi jonnekin hyvin syvälle, ja hän kaatui kiven taa.
Kurupolku oli puolustajitta.
11
Jaahk oli nopea ja taitava hiihtäjä koltaksikin, ja nyt hänellä oli täysi syy ottaa käytäntöön sekä nopeus että taito. Hän valitsi jyrkimmän suunnan tunturin sisärinteeltä ja pudotteli pahimmatkin, kieroimmat laskut pysäyttelemättä ja hidastelematta. Ollessaan juuri ja juuri kuulomatkan rajoilla hän oli erottavinaan ensimmäiset laukaukset kurupolulta.
Antti Rovanen oli taistelussa ja yksinään kokonaista vierasmatkuetta vastaan! Jaahk koetti parantaa vauhtia vielä entisestään. Hän oli virkeässä kunnossa. Se oli hyvä. He eivät Antin kanssa olleet uuvuttaneet itseään erällä liikkuessaan. Tänään he olivat vain hiljakseen hiihdelleet.
Jaahk jaksoi nyt ponnistaa. Itse isäntä Aarettikin antaisi hänelle tunnustuksen, jos näkisi. Mutta Jaahk ei oikeastaan kaivannut eikä odottanut tunnustusta. Olisi paljon tärkeämpää, että Huuhkat joutuisivat ajoissa kuruun. Huuhkissa oli hänenkin, Jaahkin, turva, vieraissa hänen tuhonsa.
Lumipyrynä Jaahk ilmaantui muutamalle aukealle, jossa Huuhkat parhaillaan opettivat nuoria ajoporoja vetämään ahkiota ja toimimaan saanivaljakon sivuhärkinä. Aaretti Huuhkakin oli siellä, ja hänen luokseen syöksyi hengästynyt koltta.
– Vieraita tuli, vieraita tuli! hän hoki. – Koko kuru täynnä... pahtakuru... ja Antti jäi vastaanottamaan... apua pyytää... sinne olisi lähdettävä! Kiväärinkin minulta otti... ammukset kaikki... siellä jo ammuttiin.
Elämä erämaassa on kuin päässälaskua. Siinä ei ole aikaa pohtia, harkita, keskustella. Kysymykseen on annettava pikavastaus. Vaara on kuin kysymys: oletko mittaiseni?
Huuhkat eivät puhuneet kuin välttämättömän. He vain varmistautuivat Jaahkin ilmoituksesta. Tilanteessa ei heille ollut mitään epäselvää. Heitä vaadittiin taisteluun elämästä ja olemassaolosta tai kuolemasta ja tuhosta.
Porot olivat valjaissa. Kolme Huuhkan poikaa ja Aaro Niemi sieppasivat kiväärinsä – niistä he eivät luopuneet nykyisin milloinkaan talosta lähtiessään – ja mukanaolleet ammuksensa ja lähtivät painumaan ahkioissa yhdellä saanivaljakolla kohti pahtakurua. Aaretti Huuhka ja Jaahk taas lähtivät ajamaan kohti taloa.
– Haen ammuksia ja eväitä! huusi erämaantalon isäntä lähtijöille.
Porot tolvasivat reippaasti, ja tuota pikaa Aaretti Huuhka kolttineen ehti laaksotaloon.
Tytöt, Sanna ja Ruut; olivat jo ajon kiivaudesta ja tavasta aavistaneet jotakin tapahtuneen, sitäkin enemmän, kun he keksivät Jaahkin mukanaolon. He olivat rientäneet siljolle vastaan. Ja silmäys isännän tuimiin kasvoihin tiedoitti heille, että vakava vaara oli taas uhkaamassa.
– Vieraita... vihollisia pahtakurussa! Aaretti Huuhka ilmaisi. – Antti on jäänyt vastustamaan, pojat lähtivät juuri. Eväitä!
Tytöt eivät odottaneet toista käskyä. Itse Aaretti riensi ammusvarastolleen, ja yhdessä Jaahkin kanssa he alkoivat kantaa pieniä, raskaita patruunalaatikoita poronahkioihin, joihin taas tytöt puolestaan sijoittivat evästä, lihaa, kalaa, leipää ja kahvia.
Äkkiä Sanna hypähti vanhan isänsä eteen.
– Entä me, Ruut ja minä? hän tiedusti säihkyvin silmin. – Eikö meitä tarvita siellä?
Jäyhä hymy levisi erämaan miehen huulille. Hän nyökkäsi.
– Miksei! Tulkaa matkaan! Ja ottakaa mukaan haavanhoitotarvikkeet. Aavistan, että niitä tarvitaan kyllä. Saatte toimia haavureina.
Tytöt sävähtivät tyytyväisyydestä ja riensivät kokoamaan isännän mainitsemia esineitä. Heidän sydämensä sykkivät kiivaasti, kiihkosta ja pelosta. He tiesivät taas taistelun alkaneen, ja siellä olivat mukana myös Aaro ja Eliel. Siksi täytyi heidänkin, tyttöjen, olla siellä. He tahtoivat olla miesten rinnalla kotiaan ja elämäänsä puolustamassa.
Ei ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun pieni pororaito jo lähti liikkeelle.
Aaretti Huuhka oli lähtiessään vilkaissut kelloa. Hän tunsi aseman vakavuuden. Hän tiesi likipitäin, kuinka paljon ammuksia Antilla saattoi olla, ja hän arveli, että ne olivat jo loppuneet siinäkin onnellisessa tapauksessa, että Antti oli säilynyt haavoittumattomana. Antin asema oli epätoivoinen. Ja jos hänelle oli jotakin sattunut... silloin kai pahtakuru jo oli vihollisen hallussa ja he saisivat valmistautua tuimaan ja epätasaiseen taisteluun laakson aukeilla.
Jaahk ei tiennyt mitään pikakivääristä. Jos hän olisi tiennyt siitä jotakin mainita isännälle, Aaretti Huuhka olisi pitänyt asemaa toivottomana. Ylivoimaakin vastaan voitiin taistella, mutta ei minkälaista ylivoimaa vastaan tahansa...
Rosvojen tilapäisessä leirissä, joka sijaitsi alempana rinteellä suojaavan kallioseinämän takana, vallitsi sekava mieliala. Entinen sotilas, joukkion varajohtaja, oli ensimmäisen hyökkäyksen alkaessa ollut vielä varsin itsevarma, niin pahasti kuin yllättävät laukaukset kapealla polulla olivatkin koko joukkoa tyrmistyttäneet. Hänen voitonvarmuutensa oli kuitenkin hiljentynyt aika lailla sen jälkeen, kun hän oli ensimmäiset suihkut pikakivääristä ammuttuaan haavoittunut käteen. Haavoittuneita oli kaikkiaan kolme. Jo kahta pikakiväärimiestä oli haavoitettu. Eivätkä tappiot rajoittuneet siihen. Syrjässä makasivat kahden rosvon kylmenevät ruumiit. Tarkat laukaukset olivat heidät tavoittaneet. Ei voinut tosin sanoa, että heitä olisi suinkaan surtu, mutta heidän kohtalonsa oli vakavana muistutuksena muille, jotka olivat lähteneet retkelle etupäässä ryöstämään ja rikastumaan eivätkä suinkaan kaatumaan taistelussa kokeneitten erämiesten kanssa.
– Niillä on valloittamaton asema, entinen sotilas marisi. – En uskokaan, että voimme heille sanottavasti mitään tällaisilla päätäpahkaisilla rintamahyökkäyksillä. Kiertoliike... se olisi ainoa...!
– Kiertoliike! Petrushka ivasi. – Kierrä, jos voit ja osaat. Toisella puolen on vuori kuin seinä – toisella kuilu ja koski. Läpi on mentävä!
Entinen sotilas ei kiinnittänyt huomiota päällikön puheeseen.
– Ja melkein mahdotonta ampua! Ihan kuin yöllä ja säkkipimeässä. Ei erota mitään tuota takana olevaa tummaa vuorenseinää vasten. Näet vain leimahduksen, ja kun yrität sitä kohti ampua, niin jo räiskitään toisessa paikassa. Ja miehiä siellä lienee melkein saman verran. Sieltähän tulee tulta kuin komppanialta. Petrushka tuhahti halveksivasti.
– Pötyä! Siellä ei ole montakaan miestä. Näimmehän suksenjäljet: kaksi miestä. Siellä on ehkä enintään kolme, ammunnasta päätellen.
– Jos siellä olisi vain kolme, niin lähtisin yksinäni pikakiväärin kanssa, uhitteli sotilas, joka tiesi, ettei hän ampumaan pystymättömänä kelvannut juuri mihinkään. – Parasta on odottaa ja harkita jotakin mukavampaa keinoa. Oli miten oli: viisi miestä jo oikeastaan on poissa leikistä.
Muistutus tappioista tehosi syvästi. Kukaan ei himoinnut kunniakasta kuolemaa taikka sitä ihailua, jota urhoollinen haavoittunut herättää.
Mutta Petrushka halusi kiirehtiä ratkaisua. Häntä rohkaisi varmuus moninkertaisesta ylivoimasta ja hän oli vakuuttunut siitä, että äkillinen ja rohkea hyökkäys toisi onnellisen ratkaisun. Ja jos hän olisi ollut sotilas, taistelemassa hyvän ja oikean asian puolesta, hän olisi asettunut joukkonsa etunenään ja osoittanut sille seurattavaa esimerkkiä. Mutta Petrushka oli rosvo, hän himoitsi saalista, ja vastustaja ampui tarkkaan. Hän halusi mieluimmin pysytellä taempana "johtaakseen" taistelua.
Kuitenkin hän kannatti rynnäkköä ja houkutteli miehiään siihen kuvailemalla saalista. Hän tähdensi, ettei muutakaan keinoa ollut. Hänen tietääkseen tämä kurupolku oli ainoa, mitä myöten ainakin talvella pääsi laaksoon. Ja heidän täytyi valloittaa uudisasutus. Muuten he eivät voisi hetkeäkään työskennellä rauhassa kultapaikalla. He saisivat taistella päivästä päivään.
Petrushkan puheessa tuntui olevan sittenkin järkeä. Ja hitaasti ja vastahakoisesti rosvojoukko taipui uusimaan hyökkäyksen. Kaikkien oli otettava siihen osaa, myös haavoittuneitten, vaikka näistä entinen sotilas ei kyennyt ampumaankaan.
Rosvojoukko lähti tiheässä ketjussa etenemään ja avasi kiivaan tulen jo varsin pitkältä matkalta. Molemmat pikakivääritkin olivat toiminnassa. Niitä kumpaakin hoiteli uusi mies, joka oli saanut sen käsittelyn pikakurssin tauon aikana.
Kurun puolustajat eivät vastanneet. Ylhäällä vallitsi täysi äänettömyys ja hämärä. Vastustajan uhkaava pidättyväisyys vaikutti hyökkääjiin aristuttavasti. Heidän oma pelkonsa kahlitsi heitä.
Yli puolensadan metrin päässä rosvot pysähtyivät. He hidastelivat ja arkailivat hyökkäyksessään. He pelkäsivät joka hetki saavansa vastaan hätäilemättömän, tarkan tulen. Mutta itse he jatkoivat ampumistaan pommittaen tunnontarkasti jokaista näkyvää kiveä ja tummaa kohtaa. Vastausta ei kuulunut.
Mutta kun tämä aluksi uhkaavalta tuntunut äänettömyys oli jatkunut tarpeeksi kauan ja kun rosvot omasta tulestaan olivat saaneet rohkaisua, Petrushka huomasi hetken tulleen komentaa lopulliseen hyökkäykseen. Hän oli varma onnistumisesta. Välimatka oli lyhyt ja ylivoima verraton.
Hän huuteli kehoitussanoja pitkin tiheää ketjuaan ja karjaisi viimein rynnäkkökäskyn. Miehet ponnahtivat ylös – mutta samassa räiskähti kauempaa, tuntuvasti ylempää kuin aikaisemmin, joukko tiheästi toisiaan seuraavia laukauksia.
Pari miestä horjahti, toinen heistä kaatui, toinen ryömi taaksepäin, ketju pysähtyi veltossa kulussaan, syöksyi lumeen ja ammuttuaan umpimähkään vetäytyi sitten nopeasti ja varoen kauemmaksi, kun tuli ylhäältä jatkui.
Mutta kaikki eivät peräytyneet. Kolme miestä jäi hangelle. Siten rosvojoukko oli supistunut jo kolmanneksen, eikä mitään varsinaista etua tai yliotetta ollut kamppailussa saavutettu.
Petrushka noitui ja joukko murisi. Tuo uudisasutus oli lujempain vastusten takana kuin joukolle oli uskoteltu. Ja paikka oli tavattoman epäedullinen suurellekin ylivoimalle. Oli sitäpaitsi selvää, että puolustajia oli tuntuvasti enemmän kuin Petrushka arvioi. Nyt se oli voitu varmasti todeta. Petrushka näki eräitten miestensä ilmeistä ja katseista, että nämä jo ajattelivat yrityksestä luopumista.
Vain rohkea, taitava aloite saattoi enää pelastaa aseman, sen rosvojoukon päällikkö käsitti.
– Antti on vielä paikoillaan, Eliel Huuhka läähätti noustessaan kurupolun korkeimmalle kohdalle. – Me ehdimme, ehdimme.
He olivat kuulleet ammunnan räiskeen jo alemmaksi. Se kiihotti ja kiirehti heitä, ja se oli heidän mielestään varma merkki siitä, että Antti Rovanen oli taistelupaikallaan.
Huuhkan veljekset ja Aaro Niemi saapuivat polulle juuri viime hetkellä, jolloin Petrushka oli komentanut joukkonsa viimeiseen syöksyyn.
Puolustajilla ei ollut aikaa valikoida itselleen asemia.
He vain heittäytyivät lumeen ja avasivat nopean, tarkan tulen, joka kerralla pysäytti joukkion hyökkäyksen. Se peräytyi ampuen ja katosi suojaan.
Antti Rovasesta eivät avuksi tulleet ystävät aluksi keksineet merkkiäkään, ennenkuin tarkasteltuaan etumaastoa huomasivat kiven kupeelta liikkumattoman, tumman kasan. – Kaatunut! voihkaisi Jaakko, joka oli syvimmin Anttiin kiintynyt, ja syöksyi yli pienen viettävän aukean, jonka alareunassa Antti makasi. Jaakko kumartui hänen puoleensa ja koetti hänen kättänsä. Se tuntui kylmältä, mutta ei niin elottomalta kuin kuolleen. Kylmyys saattoi aiheutua ilmastakin. Toisetkin riensivät paikalle, ja pienen tutkiskelun jälkeen selvisi, että joskin kurun ainoa tähänastinen puolustaja olikin tiedoton, hänen sydämensä löi vielä ja hän hengittikin hiljaa.
Eliel nosti Antin vankoille käsivarsilleen ja kantoi hänet ylemmäksi polun mutkaan, jossa haavoittunut oli täydessä suojassa. Toiset kolme asettuivat ketjuun samalle linjalle, jonka Antti oli valinnut. He eivät vastanneet vihollisen tuskin tähdättyyn ammuntaan, vaan odottivat tyyninä paikoillaan.
Vanhin Huuhkan veljeksistä riisui Antin päähineen, ja silloin tuli näkyviin pitkä verinen haava, joka kulki ohimon tienoilta taaksepäin. Elielistä se näytti lievältä. Mutta hänen kohottaessaan haavoittuneen kättä Antti voihkaisi hiljaa ja heräsi kivun johdosta tainnostilastaan. Hän oli hetken aivan kuin sekaisin, mutta palasi pian täydelleen tajuihinsa. Hän tunsi Elielin, ja hänen kasvoilleen levisi riemastunut ilme.
– Te siis... te siis ehditte? hän tiedusti voipuneena.
– Ehdimme kyllä... hyökkäys on torjuttu... Mutta mihin olet oikeastaan haavoittunut?
Antti koetti koota muistojaan ja kokemuksiaan.
– Olkaan... vasempaan olkapäähän, hän lausui hiljaa ja irvisti.
Hän tunsi suunnatonta voipumusta ja taintui Elielin käsiin.
Kiveliön mies laski hänet varovasti puolittain nojaavaan asentoon kalliota vasten. Hän harkitsi nopeasti. Antin haava saattoi olla pahakin. Parasta oli, ettei hän sitä yrittäisi liikutella. Verenvuoto ei tuntunut olevan kovinkaan runsas. Ehkä kylmä ilma oli tyrehdyttänyt sen. Isä saapuisi pian, ja hän olisi taitavampi Anttia käsittelemään.
Alempana kaikuivat laukaukset. Taistelu kutsui. Pääasia oli, että Antti oli saatettu turvaan. Eliel kiiruhti alemmaksi ja liittyi puolustajien lyhyeen ja harvaan ketjuun.
Antti Rovanen heräsi tulen lämpimään ja kirkkaaseen loimuun ja siihen, että hänen olkapäähänsä koski. Kun tajunta täydelleen palasi ja hän käsitti tapahtuvan, hän näki makaavansa nuotion ja rakovalkean luona havuilla ja porontaljoilla. Valkeanliekit löivät korkealle, ja pysty kallionseinämä, jonka syvennykseen asento oli laitettu, loisti verenkarvaisena, harmaana ja mustana. Ylhäällä kaartui tumma, tähdekäs taivas, revontulten kaaret ja kielekkeet nuolivat pohjoista taivasta, ja kaksi tytönpäätä oli kumartunut hänen puoleensa, kasvoilla huolestunut, ilahtunut ja sädehtivä ilme.
Silmänräpäyksessä Antin mieleen palasi kohtaus joelta, jolloin hän oli nähnyt Sannan ensi kerran, nähnyt suloiset ja lempeät kasvot keskellä valkeaa sääskiverkkoa. Tuo näky oli hänen mielestään ollut koko elämän ihanin. Mutta tämä uusi näky vei ehkä siitäkin voiton. Hän näki nyt kahdet kasvot. Niitä ei reunustanut utumainen sääskiverkko, vaan pehmeät näädännahkaiset talvilakit, ja nuotion loimu leikitteli poskilla ja suun seutuvilla luoden kirkkaita läikkiä ja syviä, aavistuttavia varjoja. Ja ympärillä oli napaseudun talvinen ja öinen erämaa, täynnä omaa omituista valoaan, täynnä syvyyttä ja synkkyyttä, ja levottomat, oudot äänet täyttivät sen: aseitten epätasainen, räiskivä paukkina.
Taistelu jatkui, ja Antti kohottautui vaistomaisesti.
– Ei, ei! Sanna kielsi lempeästi ja päättävästi. – Antti, haava on nyt sidottu. Ette herännyt hoitoomme. Päässä on vain naarmu, mutta se kai tainnutti teidät. Olkapäässä on toinen haava, mutta sekään ei ole vaarallinen. Paikallanne on kuitenkin oltava. Isä sanoi, että kurupolku on turvassa. Ei paholainenkaan kuulema pääsisi siitä läpi, jos vain parikin miestä kykenee käyttelemään kivääriä. Olkaa alallanne!
Ja Ruut yhtyi vilkkaasti ystävättärensä kehoitukseen, jossa niin taitavasti soinnahti lempeä käskevyys ja huolettomuus.
Antti koetti liikuttaa vasenta käsivarttaan. Se onnistui, eikä kipukaan ollut mainittava. Haava oli sidottu. Takki oli jälleen autettu hänen ylleen.
Hän hymyili veljellisesti. Sekunnin ajan hän oli tuntenut hurjaa halua vetäistä Sanna syliinsä ja suudella häntä, ei ehkä enää rakkaudesta, vaan pursuavasta elämänhalusta, toiminnantarpeesta, kiitollisuudesta... Mutta hän pidättäytyi. Oikeastaan ei ollut suudelmien aika. Vaaniva, salamannopea kuolema leijaili erämaassa. Hän oli mies ja hänellä oli miehen velvollisuuksia.
– Oliko reppuni mukanani? hän tiedusti Sannalta.
– Kyllä, tässä se on, Sanna virkahti ja ojensi haavoittuneelle raskaanlaisen esineen.
Vaitonaisena Antti Rovanen kopeloi sen sisusta.
– Jos on keitettyä vettä, pyytäisin sitä tähän kuppiin, hän jatkoi ja antoi Sannalle alumiinisen kenttäkuppinsa. Tyttö täytti sen nuotiokattilasta. Antti kaatoi ison osan sisällystä lumeen ja vedettyään repusta esille pienehkön pullon täytti sen sisältämällä nesteellä lasinsa ääriään myöten.
– Asia on siten, Antti puheli hilpeästi, – että itse asiassa inhoan tätä myrkkyä enkä ole sitä enää täällä kiveliössä lainkaan maistanut. Mutta on tilanteita, joissa myrkystäkin on apua. Tämä nyt on sellainen. Ensimmäinen lasillinen poistaa minusta kaiken turtumuksen.
Hän joi irvistellen lasinsa pohjaan. Sanna, oikein ymmärtämättä sairaan tarkoitusta, antoi hänelle lisää kuumaa vettä. Antti kaatoi loput pullon sisällyksestä lasiin ja joi senkin.
– Ja tämä toinen lasillinen tekee minusta terveen ja reippaan miehen ainakin lähiajoiksi, Antti huudahti vilkkaasti ja ponnistautui pystyyn.
Ruutin ja Sannan pyynnöt, käskyt ja uhkaukset eivät tehonneet. Antti sonnustautui uudelleen varuksiinsa ja ottaen kiväärinsä lähti tyttöjen päivittelyjen saattamana kapuamaan kurupolulle.
Rosvot eivät olleet enää yrittäneet hyökkäystä. Saavutetut kokemukset varoittivat siitä. Joukkio oli jo huvennut enemmän kuin kolmanneksen. Kaatuneita ei tosin ollut kuin viisi, mutta lievemmin tai pahemmin haavoittuneita oli lisäksi. Eivätkä rosvot nähtävästi kyenneet arvioimaan vastustajainsa tappiota.
Perehdyttyään paremmin maastoon rosvot valitsivat toistaiseksi pitkällisemmän, mutta varmemman menettelytavan. Hieman kauempana oli vastarinne, kohoutuma. Sen laella ollessaan rosvot olivat melkein samassa tasossa vastustajainsa kanssa, vieläpä osittain heidän sivullaankin, ja hidas mutta taukoamaton kiväärituli uhkasi näitä yhtämittaa.
Polun puolustajat eivät voineet vastata tuleen yhtä tehokkaasti. Ensiksikin heidän ampumavaransa olivat joka tapauksessa varsin rajoitetut. Sitäpaitsi oli kovin vaarallista yhtämittaa paljastaa yksityisten ampujain asemia, kun toisella puolen oli joka hetki kaksi pikakivääriä valmiina suihkuttamaan lyijyä ja nikkeliä.
Heistä oli jo kolme lievästi haavoittunut, Aaretti, Jaakko ja Jaahk, mutta kaikki he olivat toistaiseksi taistelukuntoisia, kun Antti Rovanen saapui ryömien ketjuun.
Aaretti Huuhka yritti kiellellä, mutta Antti vakuutti, että hän pitämällä kivääriä kiven nojassa lakki pehmitteenä saattoi vallan hyvin tähdätä ja ampua, sekä muistutti, että heitä puolustajia oli vähän.
– Se on kyllä totta, mutta ei meitä niin vähän ole, että haavoittuneitten pitäisi yritellä mahdottomia, isäntä penäsi. – Ja sitäpaitsi nuo koirankuonolaiset ovat jo oppineet meitä hiukan tuntemaan, niin että lähestyvät syvän harkinnan jälkeen. Antaa tulla vain!
Jaahk oli huolellisesti suojautunut parin kiven kulmaukseen ja ampui hänkin silloin tällöin. Huuhkat olivat kaikki hilpeällä tuulella, samoin Aaro, niin että tuskin vakavuuden merkkiä oli havaittavissa, vaikka nyt oli kysymyksessä heidän elämänsä, henkensä ja omaisuutensa. Yhteinen vaara oli liittänyt heidät jos mahdollista entistä kiinteämmäksi piiriksi, ja poikamainen, raisu ilo heidän kyetessään vastarintaan nostatti mieltä ja sai vuolaat puheet; liikkeelle. He olivat kylmäverisiä, luottavia ja hilpeitä, vaarallisia vastustajia tuntuvallekin ylivoimalle.
– Meillä ei ole mitään hätää, Jaakko naljaili maaten! kivääri poskella ja puhuen suoraan eteensä. – Tätä leikkiä me varmasti kestämme kauemmin kuin nuo. Mikäs meillä! Tytöt ovat alhaalla ja pitävät huolen ruoasta, juomasta ja kaikesta muusta. Siellä voimme käydä vuoron perään. Ja jos eväät käyvät vähiksi, sopii tuoda talosta lisää. Näillä rosvoilla lie tuskin kuukausien varastoja mukanaan. Nälkä niille tulee, ennenkuin ne meidät näiden kivien takaa karkoittavat. Kun vain saisi yhdenkin pikakiväärin suun kiinni.
Sovittiin yksinkertaisesta juonesta. Äärimmäisenä vasemmalla oleva Jaakko, keskellä Aaretti ja oikealla sivustalla Eliel ampuisivat yht'aikaa ja eri puolilta pikakiväärin suihkua kohti toisten neljän koettaessa tulellaan houkutella sitä toimimaan.
Juoni onnistui erinomaisesti. Paavo, Aaro, Antti ja Jaahk kehittivät hitaan tulen, johon äkkiä yhtyivät vastapuolella molemmat pikakiväärit. Jaakko, Aaretti ja Eliel ampuivat oikeanpuoleista kohti. Niin oli sovittu, jos kaksi konetta toimisi. Äänekäs voivotus ja jos mahdollista vieläkin äänekkäämpi noituminen todistivat, että osuttu oli. Pikakivääri vaikeni, ja Elielillä oli syytä otaksua, että jokin heidän ampumistaan luodeista oli vioittanut itse asettakin.
Tulitaistelu jatkui hermostuttavana, mutta luultavasti aivan tehottomana.
Äkkiä Huuhkan isäntä kutsui Elielin ja Antin luokseen keskustaan.
– Minua tämä ampuminen alkaa hermostuttaa, hän murahti tyytymättömänä. – Ja lisäksi minä pelkään tässä hämärässä noiden tihulaisten ryhtyvän johonkin koirankeinoon. Olen ajatellut uutta juonta. Se on kyllä hurja ja uskallettu, ja on enemmän kuin luultavaa, että joku meistä voi menettää henkensä. Mutta jos se onnistuu, niin voitto on meidän.
Ja nopeasti, katkonaisin viittauksin ja kiihkein sanoin vanha erämies selosti suunnitelmansa. Antti kuunteli sitä ihailunsekaisella kammolla. Se oli kyllä rohkea, mutta mahdoton se ei suinkaan ollut, ja onnistuessaan se olisi ehdottoman tehokas.
Hän kannatti sitä innokkaasti, ja Eliel yhtyi hänen mielipiteeseensä rauhallisesti, niinkuin asia olisi ollut päivänselvä.
– Teemme siis niin, Huuhkan isäntä päätti.
Hän kutsui luokseen Jaahkin, antoi hänelle joukon lyhyitä käskyjä ja lähetti hänet ylös kurupolulle. Antti ja Eliel palasivat paikoilleen ketjuun.
Ja tähtisen taivaan alla jatkui hidas, epätasainen tulitaistelu, johon puolustajat osallistuivat vain sen verran, että viholliset tiesivät heidän jatkuvasti olevan paikallaan.
Aaretti Huuhka, vaikka hän ei ollut milloinkaan ollut sodassa, käsitti kouliutuneella, terveellä järjellään, että ainoa keino, millä vähälukuisempi, heikommin aseistettu joukko saattoi voittaa ylivoiman, oli voitollinen asema. Kiertoliike oli aikaansaatava. Vihollista oli uhattava sivulta ja takaa. Harkittuaan perinpohjin paikalliset maastosuhteet hän luuli keksineensä siihen keinon.
Taempana, kapeimmalla kohdallaan kuru ei ollut kuin ehkä parikymmentä metriä leveä. Alhaalla, noin puolensadan metrin syvyydessä, pauhasi köngäs. Sillä rannalla, jolla molemmat vastustajat olivat, oli kurun seinämässä siksi leveä pengermä, että sitä voitiin käyttää polkuna. Toisellakin rannalla oli vastaava pengermä, mutta se oli yläpäästään kokonaan umpinainen, alapäästään osittain. Sen yläpuolella oleva vuorenseinämä oli kuitenkin loivempi kuin tällä rannalla. Jos voitaisiin päästä tuolle osittaispengermälle, saavutettaisiin ratkaiseva etu. Sieltä käsin voitaisiin hiipiä vihollisen selkäpuolelle ja sitten ylävämmästä, suojaisasta asemasta avata tuhoisa tuli. Vihollinen joutuisi kahden tulen väliin ja sen olisi ehdoton pakko peräytyä.
Lopulta kysymys huipistui yksityisseikkaan: kuinka päästäisiin kurun yli, kuilun, joka ammotti syvänä ja vaarallisena?
Jos kiertäisi ylempää joen luusuan kautta, missä oli jääpeitto, ei tunturille voisi nousta ainakaan nyt, talvisaikaan. Se oli siltä kohtaa aivan liian jyrkkä.
Mutta oli yksinkertainen, epävarma ja rohkea keino. Kurun tällä puolen, rosoisella jyrkänteellä, yleni muutamia ikivanhoja, jättimäisiä kuusia. Ne olivat oksattomia varsin korkealle. Jos onnistuisi jonkin niistä kaatamaan yli kurun, niin että latvapuoli osuisi vastakkaiselle pengermälle, niin rohkeat, taitavat ja kylmäpäiset miehet voisivat hiipiä tällaista tilapäistä siltaa myöten kuilun yli, pakkashuurujen keskitse.
Se olisi lyhyt, mutta uskallettu tie. Varomaton askel, liikahdus tai ote merkitsisi tekijälleen äkillistä kuolemaa könkään kuohuissa ja kivissä. Mutta Aaretti ei epäröinyt. Hänellä ei ollut varaa epäröidä eikä heillä kellään. Hän oli itse valmis uskaltautumaan tähän uhkarohkealta näyttävään, mutta järkevään yritykseen lastensa, elämäntyönsä ja rauhansa nimessä.
Hän pohti levollisesti ja tyynesti yrityksen yksityisseikkoja, kun vihellys ylempää kurusta tiedoitti hänelle, että Jaahk oli saapunut hänelle määrättyyn paikkaan.
Aaretti kutsui jälleen luokseen Elielin ja Antin. Kolmelle vartiomiehelle, Paavolle, Jaakolle ja Aarolle hän antoi tiukat ohjeet ja sopi heidän kanssaan merkinannosta, jos joukkohyökkäys näyttäisi uhkaavan.
Senjälkeen hän Antin ja Elielin kanssa lähti hiipimään ylös vihollisen huomaamatta heidän liikettään. He tapasivat kauempana, missä polku jo vietti laaksoon päin, Jaahkin poroineen ja tavara-ahkioineen, joissa hän oli tuonut laaksotalosta kirveitä, sahoja ja paljon lujaa, paksua köyttä.
Oli kuin Aaretti Huuhkassa olisivat vironneet kaikki jo unohdettujen sukupolvien sissipäällikönvaistot. Hän oli jo etukäteen hyvillään kepposesta, jonka he saisivat tehdyksi vihollisille, erämaan rosvoille, joilta ei kukaan eikä mikään saanut olla rauhassa.
– Ällistyy, ällistyy se Petrushka, jahka luoteja alkaa sataa sivusta ja takaa, hän kehui. – Ja nyt työhön! Valitaan puu!
He laskeutuivat varovasti polun syrjään, missä syvämultaisella tasanteella kohosi joukko isoja, vankkoja korpikuusia.
Vankin niistä seisoi lähinnä reunaa, ei liian lähellä kuitenkaan, että olisi ollut pelkoa sen suistumisesta kuiluun kaatamisen jälkeen. Sen ympärillä oli muutamia muita melkein samankokoisia jättiläisiä.
– Minä luulin ensin, että pitäisi järjestää jonkinlainen savunuotio ylemmäksi polulle, jotta nuo koirankuonolaiset eivät huomaisi, mitä on tekeillä, mutta tuolta joesta ja könkäästä näkyy nousevan vesiusvaa aivan tarpeeksi. Se suojaa meidät täydellisesti. Ja nyt ei muuta kuin Jaahk puuhun!
Koltta oli sovelias mies kaikkeen, missä ei tarvittu kovin suurta voimaa tai rohkeutta. Hän kipusi suureksi osaksi oksattomaan puuhun kuin näätä, uumillaan vankka köysi, jonka hän kiinnitti puuhun jonkin verran sen keskikohdan alapuolelle.
Antti katsoi pientä miestä ihaillen ja kauhuissaan. Puu seisoi melkein kuilun reunalla, se kietoutui usvaan ja sen korkeus oli kuin suurlaivan maston.
Mutta Jaahk oli nopea ja varma liikkeissään. Hän sai kavuta puuhun vielä kahdesti. Kolme ohjausköyttä kiinnitettiin, sillä oli tärkeää saada runko osutetuksi juuri vastaiselle pengermälle. Puu ei saanut kaatua rennosti kuin huolimattomassa metsänhakkauksessa. Eikä se saisi romahtaa kalliolle niin äkillisesti, että latvus liiasta vauhdista katkeaisi.
Miehet alkoivat jyystää. Ei ollut mikään leikinasia hakata kovasyistä, vanhaa ja paksua puuta, jonka pinta oli jäätynyt. Mutta Aaretin, Elielin ja Jaahkin käyttämät kirveet ja sahat tehosivat vähitellen. Iskut kajahtelivat kumeina kurussa, mutta ne sekaantuivat siinä määrin yhäti jatkuvien laukausten ääniin, ettei ilmitulosta ollut pelkoa.
– Luulevat meidän kelopuita rakovalkeaan raajivan, Aaretti huomautti.
Toiset vain puolittain hymähtivät. Hakkuun äänistä ja niiden merkityksestä vihollisilla saattoi tuskin olla aavistusta.
Mutta paikka, jossa he työskentelivät, oli siksi vaarallinen, että heidän oli keskitettävä koko huomionsa käsilläolevaan tehtävään. Pieni tasanne vietti heikosti kuiluun, siinä oli lunta ja lumen alla siellä täällä pettävää, liukasta jäätä. Jalansijojen säilyttäminen oli siksi vaikeaa, ettei iskuihin voitu ponnistaa täysin voimin. Mutta sitkeys ratkaisi lopultakin kaiken. Jättiläinen alkoi horjua.
– Kaatuu... kaatuu! Antti huusi varoittavasti. Hän oli seisonut takana pitämässä kaikkea silmällä.
Jaahk ja Eliel keskeyttivät työnsä ja tarttuivat sivuköysiin, jotka oli ohjattu naapuripuitten taitse, niin että puun painoa olisi helpompi vastustaa.
Isäntä Aaretti yksinään heilutti raskasta kirvestä, jättimäisenä ja voimakkaana. Eliel ja Jaahk vetivät köysistään. Kuusi huojui selvästi ja alkoi vähitellen kallistua yli kuilun.
– Nyt... isäntä, nyt! Antti huusi jälleen.
Hän syöksyi auttamaan vanhaa miestä ja tarttui oikealla kädellään kolmanteen köyteen.
Jännittävän hitaasti puu kaatui. Sen vauhti kuitenkin lisääntyi sen omasta painosta, ja Elielin ja Jaahkin hoitamat köydet hankasivat kuoren puista, joitten ympärille ne olivat kiedotut. Ja ylivoimaisen raskaalta alkoi köysi tuntua isännästä ja Antista.
– Käy katsomassa! Aaretti huudahti.
Antti hypähti taapäin. Puu kaatui aivan oikeaan asentoon. Kuului ryskettä sen tyvestä, kun sälöt murtuivat, ja viimeinen romahdus tapahtui nopeasti ja vastustamattomasti. Kuusen latva lakaisi vastaista jyrkännettä, taipui ja heilui ja pysähtyi vihdoinkin pengermän varaan.
Kurukuilu oli silloitettu.
Nyt he saattaisivat uhata vihollisia sivusta ja takaa.
Miehet huohottivat ponnistuksesta ja jännityksestä. He pyyhkeilivät hikeään.
Aaretti Huuhka katsoi kelloaan.
– Aika on täpärällä, hän virkahti. – Kuutamo on kirkas. Nyt tuo vastajyrkänne on varjossa ja tämä puoli valossa. Nyt on oikea aika hiipiä sinne. Nyt näkee ampua sieltä tänne.
Eliel syöksyi isänsä luo.
– Minä lähden sinne nyt heti! Turvaan tien. Aaretti Huuhka vastasi kieltävästi.
– Sinä et mene sinne! Sinne on Paavon, Aaron ja Jaakon mentävä. Me jäämme tänne neljään mieheen. Meillä on helpompi tehtävä, mutta niinpä joukossamme on vain yksi haavoittumaton. Jaakon haava on aivan lievä. Se ei haittaa häntä vähääkään.
Antti ei voinut olla kesken kaiken ajattelematta, että Aaretti Huuhka tahtoi säästää vanhinta poikaansa. Sukurakkaus oli hänessä voimakas. Eliel oli esikoinen. Hän ei saisi tuhoutua. Mutta Eliel, huomasipa hän vanhan miehen heikkouden tai ei, vastusti joka tapauksessa sitä jyrkästi. Hän oli liiaksi kiihkoissaan ollakseen vastustamatta edes tässä vaarallisessa ja kiireellisessä tilanteessa.
– Vaiti! Minä määrään! jyrähti äkkiä Aaretti äänellä, joka oli kuin vaskitorvesta puhallettu. Se vaimensi kerralla toisen.
He lähtivät jälleen hiipimään ketjuun, missä tulta vieläkin pidettiin yllä säännöttömästi ja laimeasti. Pikakiväärikin toimi toisinaan, eikä uudisasukkaitten ollut onnistunut sitä toistamiseen vaimentaa. Nyt sen laukaussarjat olivat hyvin nopeita ja lyhyitä. Rosvot olivat kai ottaneet oppia kokemuksesta.
Aaretti Huuhka selosti jälleen aseman ja antoi käskynsä. Iloista mutinaa kuului vastaukseksi.
– Se on oivallinen tuuma, Aaro kehui. – Ja me kyllä koetamme pitää rosvot lämpiminä. Lähtekäämme vain!
– Aivan niin! Aaretti myöntyi. – Kuunvalo siirtyy melko pian. On pidettävä kiirettä. Ja Antti, sinä saat lähteä katsomaan, että pojat pääsevät kunnolla yli. Tuot sitten sanan.
Neljä varjoa hiipi jälleen rinnettä ylös ja katosi polun mutkaan. Eliel katsahti menijöihin synkkänä kiven kupeelta, jonne isän käsky oli hänet pakottanut.
Pian miehet olivat kaatuneen kuusen rosoisen tyven luona. Paavo ilmaisi tahtovansa kulkea ensimmäisenä.
– On parasta kulkea mies kerrallaan. Emme tiedä, kuinka lujassa tämä silta on.
Hetki tuntui ahdistavalta ja juhlalliselta kaikista. Välimatka oli tosin mitätön, mutta silta oli epävarma. Jäinen, luminen runko ei ollut kovinkaan leveä puolipimeässä ja vesihuurussa asteltavaksi. Paavo puristi kaikkien kättä.
– Näkemiin! hän kuiskasi rohkeasti ja ystävällisesti. – Vihellän päästyäni yli. Selvä on.
Hän kiipesi rungolle ja alkoi edetä, puolittain käyden, puolittain itseään käsillään tukien, tämä reipas ja innokas erämies, joka puhui vähän ja toimitti paljon.
Toiset seisoivat kallion syvässä varjossa ja näkivät tumman hahmon verkalleen etenevän pakkashuurussa. Silta liikahteli hiukan, mutta silti se tuntui lujalta ja luotettavalta.
– Hän pääsee... hän pääsee, Jaakko iloitsi hiljaa. – Nyt tulee sinun vuorosi Aaro...
Äkkiä hänen puheensa tyrehtyi. Paavo oli ehkä parin metrin päässä vastajyrkänteestä, kun ylempää pimeydestä leimahti näkyviin punaisenkeltainen tulenkieleke, terässuihku soi ilmassa ja Paavo kirkaisi... hän lyyhistyi runkoa vasten... horjui hetkisen, kierähti sitten sivuun ja katosi pimeään, huuruiseen kuiluun...
Antti, Jaakko ja Aaro päästivät yhteisen kauhunhuudon ja lyyhistyivät kivien suojaan.
Vastarinne oli miehitetty! Siellä oli pikakivääri! Ja Paavo oli kaatunut sen suihkusta ja suistunut syvyyteen. Viholliset olivat yllättäneet heidät! He olivat keksineet saman tien kuin hekin. He olivat ylittäneet joen ja päässeet kiipeämään samalle pengermälle.
Vastarinteeltä kajahti sarja laukauksia, ja pikakivääri aloitti jälleen toimintansa. Luodit rapisivat ja napsahtelivat kaikkialla ympäristössä.
Oli pelkkä onni, että miehet olivat syvässä varjossa. Ilmeisesti viholliset eivät nähneet heitä. Muuten he olisivat jo olleet seulana.
Antti tiesi itsensä pahimmin haavoittuneeksi, mutta hän ei tahtonut poistua vaaran paikalta. Ja samassa Jaakko huudahti:
– Tästä on ilmoitettava isälle ja muille! Lähden matkaan!
Hän pujahti polulle ja syöksyi täydellä vauhdilla ohi valoisien paikkojen. Luodit seurailivat häntä, mutta eivät osuneet.
Hän pääsi kauemmaksi ja katosi.
Aaro ja Antti kyyhöttivät sillan päässä. He eivät uskaltaneet ampua, sillä laukaukset ja tulet olisivat ilmaisseet heidän paikkansa. Eivätkä he olisi voineet ampumisellaan mitään hyötyä tuottaakaan. He eivät nähneet tähdätä ketään eikä mitään. Vastarinteeltä pidettiin sensijaan tulta yllä.
Äkkiä Antti oli näkevinään puunrungon toisessa päässä jotakin tummaa, liikkuvaa. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän käsitti vaaran koko suuruuden. Viholliset olivat tietenkin keksineet tämän tilapäisen sillan. He aikoivat käyttää sitä hyväkseen syöksyäkseen puolustajien selkään polulla.
Hän vihjaisi huomionsa Aarolle. Nyt ei ollut enää mahdollista piileksiä. Heidän täytyi puolustaa siltaa millä hinnalla hyvänsä siksi, kunnes ehkä apua ehtisi. He laukaisivat kiväärinsä. Vastarannalta kuului huuto ja käheää korinaa, mutta samassa pikakiväärikin räiskähti, Aaro äännähti heikosti ja vaipui kiven taa, minne Anttikin sukelsi.
Eikä pikakivääri nyt enää tauonnut. Se suihkutti kuolemaa sillan toiseen päähän. Oli täysin mahdotonta kohottua. Ja Antti näki vilahdukselta silmätessään kiven kupeitse, että puunrungolla heilui ja keikkui kokonainen joukko tummia hahmoja.
Hän ampui uudelleen kuoleman uhalla. Hänen hattuunsa osui kuula ja oli vähällä tainnuttaa hänet. Ollessaan kumarruksissa maata vasten hänen kätensä sattui johonkin. Se oli köysi. Se oli sivuköysi, yksi niistä, joiden varassa puunrunko oli ohjattu pengermälle.
Hurja toivo välähti hänen mielessään. Hän tarttui köyteen ja alkoi sitä kiskoa. Se oli vieläkin löyhästi kiedottuna muutaman läheisen puun ympärille.
Hänestä tuntui ikäänkuin köysi myötäisi hiukan. Hän ponnisti edelleen.
Pikakiväärituli jatkui nopein sarjoin, joiden väliä ei ollut kuin muutamia sekunteja. Kuulat rapisivat yhtä mittaa hänen ympärillään. Ja hän kuuli kirouksia, puhetta, ähkinää aivan läheltä... puunrunkosillalle oli uskaltautunut kokonainen joukko rosvoja. Ensimmäiset heistä olisivat muutamien sekuntien kuluttua tällä puolella. Ampumisesta ei olisi enää ratkaisevaa hyötyä...
Hän kiskaisi köyttä. Se myötäsi, mutta kovin vähän. Kivi sensijaan liikahti, ja silloin hän sai salamannopean aatoksen. Hän kietoi köyden pään kiven ympärille ja rupesi työntämään sitä kuilua kohti... Kivi liikahti ja lähti. Mutta matkaa oli... oli ainakin puolitoista metriä...
Mutta kivi liikkui... se liikkui – ja Antti työnsi sitä kaikin voiminsa... jokaisen tarmonrippeensä työntöön keskittäen.
Hänen henkensä oli pimeyden armoilla. Oli onni... verraton onni, että kallio loi juuri tähän paikkaan varjonsa... kuutamon varjon.
Äkkiä hän näki ikäänkuin tumman haamun kohoavan edessään vasemmalla. Kauhun sävähdys täytti hänen olemuksensa. Yksi rosvoista oli juuri pääsemässä yli.
Hänen täytyi jättää kiven työntäminen, mutta hänelle ei kiväärin sieppaaminen ja sen tukilla työnnältäminen rosvon rintaan merkinnyt kuin silmänräpäyksen keskeytystä. Mies horjahti syvyyteen pitkän, hyytävän huutonsa saattamana.
Samassa Antti oli taas kiven takana. Hän työnsi... työnsi... kivi alkoi liukua omia aikojaan, ja Antti ponnaltihe taaksepäin, sillä puolen jalan verta vielä... ja hän olisi suistunut syvyyteen...!
Kivi liukui omasta painostaan, ja äkkiä Antti näki sen katoavan reunan yli...
Antti makasi tallatulla, lumisella ja iljanteisella kalliolla vain parin jalan päässä äkkijyrkästä reunasta... Hän tuijotti kuutamon valaisemaan vesihuuruun... hän näki puunrunkosillan taipuneena miesjoukon alla, joka suurimmaksi osaksi ryömien liikkui sitä pitkin... ja jyrkänteen yllä rätisi ja paukkui pikakivääri syytäen kuolemansuihkujaan hänen puolelleen...
Hän havaitsi kaiken järjestelmällisesti ja hitaasti ja kuitenkin melkein unen nopeudella... Hän ehti ajatella sitäkin, onnistuisiko hänen keinonsa... tekisikö kivi tehtävänsä... eikä kaikkeen kulunut aikaa enemmän kuin mitä kivi tarvitsi pingoittaakseen köyden...
Ja sitten puunrunko vavahti... sen yläpää liikahti rajusti... Antti näki osan miehistä kierähtävän rungon ympäri epätoivoisesti tarrautuen sen karkeaan, jäiseen pintaan... ja sitten rungon yläpää alkoi liukua... se liukui syrjittäin... hitaasti ja vastustamattomasti niinkuin Antista tuntui... se tuli vastajyrkänteen reunalle ja solahti äkkiä sen yli... Samassa koko silta keikahti pystympään asentoon, miehet kietoutuivat sen ympärille, sitten liikahti tyvipuoli ja vieri estämättä syvyyteen... ja sen mukana syöksyi pauhaavaan könkääseen rosvojoukko huutaen pitkään, villisti ja vihlovasti...
Antti makasi kalliolla... huumaantuneena... järkkyneenä... hän kauhistui työtään... hän, yksin, hän oli torjunut tämän hyökkäyksen, joka olisi koitunut heidän kaikkien surmaksi...
Pikakivääri oli hetkeksi vaiennut. Kuiluun syöksyvän joukon kaamea huuto oli kai pelästyttänyt ampujan. Mutta nyt tuhoisat sarjat alkoivat uudelleen...
Antti tiesi olevansa suojaton, ja uskaltautuen rajuun hyppyyn hän ponnaltihe paikaltaan ja syöksyi matalan harjanteen taa...
Mutta liukuessaan sinne hän tajusi, että oli myöhästynyt. Vihlova kipu tuntui selässä ja rinnassa. Pikakivääri oli vihdoinkin osunut häneen...
Hän oli voipunut, mutta hän ei tuskista huolimatta – taikka juuri sen takia – menettänyt tajuntaansa. Hän tiesi voittaneensa. Tuo yksinäinen pikakivääri ei voisi heitä enää tuhota... Kurupolulla oli enää vain vähän rosvoja... Heidän päävoimansa oli suistunut syvyyteen...
Kuinka hirveän nopeasti ratkaisu oli tapahtunut! Juuri äsken... ihan äsken he olivat seisoneet runkosillan päässä, ja Paavo oli sanonut "näkemiin" ja lähtenyt... Ja sitten Paavo oli sortunut... Aaro oli kaatunut maahan, ja hän, Antti, hänkin oli kai kaatunut. Juuri äsken kaikki oli ollut, ja kuitenkin siitä tuntui kuluneen ikuisuus... Köysi ja kivi... ja sillan suistuminen...!
Hän kuuli läheltä ääniä... tumma varjo tuli hänen luokseen – hän tunsi isäntä Aaretin äänen. Ja viimeisillä voimillaan hän ponnistautui puhumaan: – Työnsin... työnsin sillan kuiluun... siinä meni rosvoja kokonainen joukko... ei niitä enää paljon ole... Paavo putosi... Aaro kaatui... Nyt hyökätkää... puhdistakaa kuru... nyt... nyt!
Vastausta hän ei enää tajunnut. Pimeys peitti silmät, ja hän vaipui tiedottomana hangelle kallioharjanteen takana, jota jo kuudan valaisi.
12
Kaksi saanivaljakkoa ponnisteli yli upottavan aavan, ja kaksi pitkää ohjaussauvaa nousi ja laski kalahdellen ajohärkien sarviin tai sattuen niiden lautasille. Aaretti Huuhka oli liikkeellä Miikla-koltan kanssa. Heidän suuntansa piti suoraan lounasta kohti. Matka oli pitkä ja vaikea. Porot tolvasivat ja saaloivat, mutta ne saivat menehtyäkin jos niikseen tuli: Aaretti Huuhkalla oli kiire, tuskallisempi kiire kuin milloinkaan ennen elämässään, ja Miiklan saanin taa oli kollostettu kuorimattomia varaporoja.
Lumi ryöppysi matkueen kiitäessä yli pimeän erämaan.
Kiveliön taistelu oli taisteltu, ja he, laaksotalon väki, olivat jääneet voittajiksi. Yksikään ainoa rosvojoukosta ei ollut jäänyt henkiin. Ne, jotka eivät kaatuneet kurupolulla ja rinteellä, ne saavutettiin aukealla jängällä. Armoa ei pyydetty eikä annettu.
Mutta voiton hinta oli kallis, ja Aaretti Huuhka tunsi tuskan kiihtävän mieltään.
Jaahk, tuo nokkela ja vikkelä koltta, oli kaatunut. Hän oli sortunut voiton jo ollessa varman tasapääottelussa Petrushkaa vastaan. Jaahkin kädestä tämä erämaan pahahenki sai ansaitun surmansa, mutta Jaahk itsekin tapasi kohtalonsa.
Laakson väki oli taistellut niinkuin Aaretti oli odottanut ja toivonut sen taistelevan. Kukaan heistä ei ollut haavoittumaton. Taistelun viimeisissä, sekavissa vaiheissa, kun Sanna ja Ruut olivat käskyttä uskaltautuneet haavoittuneiden ystäviensä luo, hekin olivat saaneet osansa. Sannalla ei ollut kuin nirhama, mutta Ruutin jalkahaava oli paha. Aaretti, Eliel ja Jaakko olivat lievemmin loukkaantuneet, mutta Antti Rovanen ja Aaro Niemi olivat jääneet laaksotaloon häilymään elämän ja kuoleman välille.
Ja Paavo – hän oli oikeastaan jo kuollut. Aaretti Huuhka uskalsi hänen puolestaan rukoilla, mutta ei uskaltanut enää toivoa. Juuri voiton hetkellä hän oli saanut tietää Paavon, sillan ensimmäisen ylittäjän, sortuneen kuiluun. Mitä luodit eivät ehkä tehneet, sen köngäs kivineen täydensi. Se oli järkyttävän selvää. Mutta taistelu jatkui ja muiden täytyi ponnistaa. Sen päätyttyä he lähtivät joen jäätä pitkin lähelle kurukuilua, sulan reunalle asti, missä vihainen virta painui jään alle. He löysivät sieltä monta rosvon ruumista, mutta Paavoa ei ollut näiden joukossa. Oli hyvin mahdollista, että hänen ruumiinsa oli solunut jääpeitteen alle ja kadonnut ehkä iäksi tietämättömiin. Mutta ei, he saivat huomata erehtyneensä. Palatessaan menehtymäisillään kurupolkua pitkin he tähystelivät vastaista rantaa, josta viholliset olivat heidät yllättäneet ja minne he itse olivat aikoneet siirtyä. Kuu valaisi kirkkaasti, ja Aaretti pysähtyi äkkiä.
– Mikä tuolla on? hän kysyi ja osoitti vavisten pientä halkeamaa vastaisen pahtaseinän pengermän alla.
He katsoivat ja tarkkailivat. Ja heistä alkoi näyttää varmalta, että joku oli siellä. Huolimatta uupumuksestaan he kaatoivat puun yli kuilun, Eliel ja Jaakko kiipesivät toiselle rannalle, ja puolentoista tunnin sitkeän työn jälkeen heidän onnistui nostaa ja kantaa omalle puolelleen Paavon hengettömältä näyttävä ruumis. Se oli ollut tuolla halkeamassa. Paavo ei sittenkään ollut suistunut kuiluun. Nähtävästi hän aluksi oli vain lievästi haavoittunut, tarrautunut sitten kiinni latvukseen ja kai harkiten syöksynyt tuohon tasapohjaiseen halkeamaan, missä hän, vaikka aivan lähellä vihollisiaan, oli jyrkän törmän alla täydessä suojassa. Nämä olivat tietysti vain arveluita.
Aaretti Huuhka oli kiihkeästi heittäytynyt Paavon viereen ja tutkinut hänet, ja hiljainen, palava kiitos oli kuulunut hänen huuliltaan. Paavo hengitti vielä, hän oli vielä elossa, mutta oli aivan liian uskallettua toivoa enempää.
Niin olivat nyt asiat laaksotalossa. Vain Sanna, Eliel ja Jaakko saattoivat olla pystyssä. Paavo makasi täysin kuolemankaltaisessa unessa. Hänen pahimmat haavansa Sanna oli sitonut, mutta tyttö tiesi kyllä, että hänen vähäiset ja pinnalliset tietonsa olisivat tässä tapauksessa riittämättömät. Myöskin Antti ja Aaro makasivat kuumeisina ja tuskaisina, ja Ruutkin, vaikka hänen haavansa olikin lievin, oli kahlehdittu vuoteeseen. Saadut vammat, ennen kaikkea Paavon, Antin ja Aaron, ylittivät laaksoväen taidon.
Apua oli saatava – vaikka mistä.
Siksi Aaretti Huuhka oli nyt kiireisellä matkalla. Hänen täytyi saada, hänen täytyi tuoda asiantuntevaa apua laaksotaloon, missä kamppailtiin kuoleman kanssa.
Ja hänen oli saatava apua oman itsensäkin takia, sillä Aaretti Huuhka oli suuressa sielun ja sydämen tuskassa. Niinkuin miekan terävä tutkain oli häneen sattunut tieto Paavon sortumisesta, eikä pojan löytyminen ollut hänen tuskaansa lieventänyt, vaan piinallinen, syyttävä jännitys täytti hänen mielensä.
Oliko hän syyllinen Paavon tuhoon? Niin hän kai oli, sillä lahjomaton omatunto ei antanut hänelle rauhaa.
Eliel oli tarjoutunut ylittämään kuilun ensimmäisenä. Isänä, isäntänä ja sukunsa päämiehenä Aaretti Huuhka oli sen kieltänyt. Paavo oli mennyt hänen sijastaan ja sortunut.
Jos Aaretti Huuhka olisi voinut esittää menettelynsä tueksi pätevän syyn, sellaisen, että omatuntokin olisi sen hyväksynyt, hän olisi voinut olla rauhallinen. Tietysti hän olisi tuntenut tuskaa ja surua, mutta omatunto ei olisi häntä soimannut. Paavon kohtalo olisi silloin ollut sallimus, jota vastaan he eivät voineet eivätkä saaneet nureksia. Mutta hän oli sekaantunut korkeihin voimiin. Hän oli valikoinut. Hän ei ollut tahtonut mistään hinnasta menettää Elieliä. Ja kuitenkin Paavo pohjaltaan oli hänelle yhtä rakas. Paavo oli hänen poikansa, hänen hyvä poikansa, eikä hänellä olisi ollut oikeutta estää Elieliä ja ikään kuin työntää Paavoa surman suuhun.
Ja pimeästä huolimatta hän tunsi paljastavan ja häpäisevän veriaallon nousevan kasvoilleen. Hän ei ollut menetellyt suorasti.
Hän muisti arvannoston ennen lunnaitten vientiä. Hän ei tahtonut sallia kilpailua, jonka Eliel olisi voinut helposti voittaa. Hän järjesti arvannoston – rehellisesti muuten, paitsi ettei Elielillä ollut mahdollisuutta.
Hän oli pitänyt pienenä ja ymmärrettävänä heikkoutena omalta puoleltaan kiihkeää haluaan suojata Elieliä, esikoista ja ensimmäistä perillistä. Ja vain tuo halu oli saanut hänet kurupoluilla turvautumaan tekosyyhyn, jotta joku toinen ylittäisi vaarallisen sillan Elielin sijasta.
Nyt omatunto ei antanut hänelle rauhaa. Jos Paavo kuolisi... hän sanoi ajatuksissaan kun – hänkin olisi syyssä ja vastuussa. Maailma ja ihmiset eivät voisi häntä syyttää, mutta hänellä oli omatunto. Nyt hän tunsi sen vallan ja mahdin, ja nyt vasta, vanhana miehenä, hän täydelleen käsitti Kirkko-Simon katumuksen ja parannuksen. Siten oli Kirkko-Simoakin kiusannut vuodesta vuoteen ajatus tuosta salaisesta syyllisyydestä. Eihän hän, tietysti, ollut toivonut Paavon sortumista, niinkuin Kirkko-Simo vaimonsa ja veljensä, mutta toiselta puolen hän oli tavallaan rikkonut enemmän kuin Kirkko-Simo: hän oli lähettänyt Paavon kuolemaan.
Aaretti Huuhkalla oli ollut unelmansa, ja se kävi sitä rakkaammaksi, mitä suuremmat vastukset kasautuivat sen tielle. Suuri ja mahtava sukutalo, se oli hänen unelmansa, oma vankka ja laajeneva uudisasutus, joka muodostuisi näiden erämaitten valtakeskukseksi. Talo... sukulinna hänellä oli, ja vaikka hänellä ei siihen ollutkaan kirjoja, hän tiesi sen omistavansa rehellisesti. Ja hänellä oli perillisiä, jotka voisivat asutuksen kerran laajentaa ennen näkemättömäksi. Tuon talon ja kaiken vallan, mikä siihen liittyi, sen tuli kulkea perintönä isältä pojalle. Siksi Eliel oli hänelle tärkein, rakkain ja läheisin lapsistaan, ei siksi, että hän olisi häntä enimmin rakastanut, vaan näiden salaisten ylpeitten unelmien takia. Hän rakasti jokaista lastaan, mutta nuo ylpeät suunnitelmat olivat saaneet hänet suojaamaan toista ja työntämään toisen vaaraan ja kuolemaan.
Raskas oli se tilitys, minkä hän sai nyt sisimmässään tehdä napaseudun pimeydessä, porojen läähättäen rientäessä yli lumilakeuksien ja kevyen saanin heilahdellessa rajusti. Apua, apua oli saatava... ehkä hänen taakkansa vielä otettaisiin pois ja se jäisi painavaksi, mutta sovitetuksi synnin muistoksi...
Hän kiihti poroja. Niiden oli juostava. Rohto-Niilan kammille oli vielä peninkulmia...
Rohto-Niilan pikku tupa, hirsinen, suomalaistyylinen, kohosi aution tunturijärven puuttomalla, laakealla rannalla. Se näytti toivottoman synkältä ja avuttomalta painostavassa valaistuksessa. Järven toisella puolen, tunturien lomassa, pilkoitti kapea juova punertavaa valoa, joka ei paljonkaan valaissut, vaan teki vain oudon ja synkän vaikutuksen luontoon.
Aaretti tunsi ilon ailahtavan mielessänsä nähdessään pienen savuhattaran nousevan kammin savupiipusta. Rohto-Niila oli kotona. Muita siellä ei ollut. Niila oli jo vuosia ollut leskenä.
Kerran, siitä oli aikaa jo parikymmentä vuotta, Niila oli pelastanut Aaretin hengen, kun haavoittunut kontio oli tehnyt melkein lopun hänestä. Aaretti oli ollut tavanmukaisella Suomen-matkallaan. Niila, joka oli puoleksi suomalainen, puoleksi lappalainen ja koltta, oli ollut paikalla ja omin keinoinsa lääkinnyt Aaretin ammottavat haavat. Hän oli tunnettu parantajana ja lääkitsijänä, niinkuin oli tunnettu myös poppamiehenä ja loitsijana, ja pelättykin sen takia. Aaretti ei häntä pelännyt eikä hänen loitsimistaidoistaan välittänyt, mutta hän oli itse kokenut, että kiveliön mies osasi hoitaa ja parantaa haavoja. Jonkinlaista vastentahtoista katkeruutta Aaretti ei voinut pidättää lasketellessaan kammia kohti. Hänellä oli kultaa, mutta se oli hyödytöntä nyt, kun sen avulla ei voitu hankkia apua. Lääkäri, sehän saattoi merkitä kymmenien peninkulmien matkaa ja kuka, kuka Lapinkaan vähistä tohtoreista lähtisi hänen mukanaan rajan toiselle puolelle? Rohto-Niila oli ainoa apu, jos hänestä jotakin apua oli.
Pieni, karvainen ja musta ukkopaha pyörähti kammista ulos Aaretin porojen tolvatessa siljolle asti. Vuosia, monia vuosia oli kulunut miesten viime kohtaamisesta, mutta Niila tunsi tulijan oitis.
– Pitkä-Aaretti, tierv!
– Tierv! oli Aaretin lyhyt, mutta iloa ilmaiseva vastaus. Aaretti Huuhkan olemus mahtavissa peskissä täytti Niilan kammin oviaukon, ja astuessaan sisään pieneen, savuiseen ja tuoreilta nahkoilta tuoksuvaan tupaan laaksotalon isäntä alkoi kiireesti selvittää asiaa. Se oli vastoin kaikkia tapoja ja perinteitä, mutta Aaretilla oli kiire. Hän kertoi tapahtumat lyhyesti. Niila ymmärsi. Hän tiesi paljon rajantakaisten ja varsinkin Huuhkien elannosta.
– Sinä olet lääkemies. Tule mukaan ja käytä taitoasi. Saat valita porotokasta parhaita vaatimia ja lisäksi saat mukaasi pussillisen, painavan pussillisen puhdasta kultaa.
Ovela ja tyytyväinen vilahdus näkyi erämaan tohtorin silmissä. Mutta hän pudisti päätään.
– Minä en osaa.
– Et osaa? Paransit minutkin! Aaretti huudahti.
– Se oli toista. Se oli kontio. Minä osaan... minä tiedän... tuota... kontion tunnen ja sen haavat... paljon muuta myös. Mutta tämä on toista. Ampumahaava on vaikea... En tule, sillä miksi tulisin? Jos he ovat kuollakseen, he kuolevat. Minun apuni ei auta. Voisin vielä saada viat päälleni.
– Niila! Aaretti karjaisi hirmustuneena. – Sinä lähdet, jos et hyvällä, niin sitten pahalla. Sinua ei kukaan syytä, jos lähdet, mutta apuasi on saatava.
Aaretti näytti niinkuin hän olisi valmis hyökkäämään pienen ylämaanmiehen kimppuun. Mutta Niila siirrähti hiukan taakse ja alkoi puhua nopeasti ja rauhoittavasti.
– Kuule minua, Aaretti Huuhka, hän pyysi. – Saatan lähteäkin, saatan taitoani koetella, mutta mitään en lupaa enkä takaa. Eläinten ja teräaseitten haavat... niistä minä tiedän jotakin, mahtia on, mutta ampumahaavat... ne ovat toista. Mutta voithan, Aaretti-isäntä, hakea oikean alamaan tohtorin Jäkkälästä.
Aaretti Huuhka tuskin uskoi korviaan. Alamaan tohtori! Oikea lääkäri!
– Mistä Jäkkälästä? hän huusi.
– Niin, sinä et taida sitä tietääkään. Tänne muutti muuan Jäkkälä-niminen uudisasukas... sillä on nyt iso talo tuolla... Jäkkälälompoloksi sitä sanotaan... rannalla. Poromies ja maamieskin. On poroja ja lehmiä ja talossa tupa ja kaksi kamaria. Siellä on nyt tohtori.
Aaretti istuutui ja koetti tyyntyä tästä yllättävästä uutisesta, jota hän ei vielä oikein uskonut. Rohto-Niila oli ehkä erehtynyt ja joku muu kuin lääkäri majaili tuolla Jäkkälässä. Hän alkoi kysellä tarkemmin ja varmistui lopultakin, että Niila puhui totta ja että hän oli oikeassa. Tohtorin sanottiin kulkevan pitkin Lappia ja mittailevan ihmisten päitä ja pituutta ja tutkivan ja kyselevän, ja nyt hän oli ollut jo toista viikkoa Jäkkälässä, missä hänen luokseen oli saapunut eläjiä kauempaakin saatuaan tietää hänen tulostaan. Niilakin oli käynyt hänen luonaan, pääasiallisesti uteliaisuudesta, ja hänetkin tuo alamaan herra oli tutkinut ja mittaillut. Niilan kuvauksen mukaan hän oli pieni, hyvin lihava ja kärtyisä herra, jolle ei puhtauden puolesta kelvannut mikään, vaikka Jäkkälä olikin ihan maanmainio siinä suhteessa. Ja tohtorilla oli mukanaan nainen, nuori nainen, joka oli hänen apulaisenaan ja autteli häntä hänen puuhissaan. Melkein varmuuden veroinen toivo välähti Aaretti-isännän mielessä. Saisiko hän todella oikean lääkärin käsiinsä? Se tuntui näissä oloissa uskomattomalta. Mutta oli toimittava kaiken uhallakin.
– Niila, lähdet mukaan ja opastat meidät Jäkkälään! hän sanoi – Onko sinne pitkälti?
Niila naurahti huolettomasti. – Sehän on ihan naapurissa. Ei ole kuin vähän päälle peninkulman.
Muutaman hetken kuluttua porot nulkkasivat yli järven. Niila istui Aaretin saanissa. Ja puolivälissä järveä Aaretti kiihti väsyneet eläimet parempaan vauhtiin. Tolvaten porot kaaloivat kinoksissa.
Aaretti Huuhka ei ollut kiihkon ja kiireen, vaan maltin ja harkinnan mies. Niinpä hän lyhyellä ajomatkalla uteli Niilalta tämän kaikki tiedot ja luulot tuosta tuntemattomasta tohtorista. Aaretti ei tietänyt, miten hän oikein kävisi asiaansa käsiksi. Hän epäili, ettei tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä. Olisihan se aivan luonnollista. Kysymyksessä ei olisi mikään tavallinen lääkärimatka, vaan rajan ylittäminen ja vaarallinen seikkailu. Mutta Aaretti päätti koettaa kaikki keinonsa. Kultaa hänellä oli, kaikki, mitä heiliä oli säästöä – lukuunottamatta Petrushkan saamaa kiloa –, ja hän toivoi, että kulta edes tällä kertaa näyttäisi mahtinsa. Tohtorin oli tultava mukaan ja pelastettava laaksotalon haavoittuneet. Ellei se olisikaan tohtorin virallinen tehtävä, niin ainakin se oli inhimillinen velvollisuus.
Jäkkälänkin talo oli järvenrannalla, missä kasvoi harvaa metsää, ja täälläkin ehätti isäntä, laiha, pieni ja suonikas mies, tulijoita vastaan. Rohto-Niila kuiskasi hänelle muutamia sanoja, ja Jäkkälä, joka häneltä oli kuullut tarinoita rajantakaisista Huuhkista, tiesi heti, kenen kanssa hän oli tekemisissä. Aaretin kiihkeään kysymykseen tohtorista hän vastasi myöntävästi ja todisti Niilan antamat tiedot oikeiksi. Kysymyksessä oli oikea lääkäri, vieläpä isännän kuulemien puheitten mukaan tavallista etevämpi ja ansioituneempi. Hänen nimensä oli Matti Auer ja hän oli kotoisin pääkaupungista. Nyt hän liikuskeli Lapissa yksityisellä tieteellisellä tutkimusmatkalla, jonka tarkoitusta isäntä ei tiennyt eikä osannut selittää. Hänellä oli mukanaan apulainen, joku neiti Vuolle, joka oli sairaanhoitajatar ja toimi tohtorin assistenttina ja hänen taloudenhoitajattarenaan. Jurosti hymyillen isäntä myönsi senkin Niilan tiedon oikeaksi, että tohtori oli kärtyisä. Hänelle ei kelvannut mikä vain, mutta muuten hän oli kohtelias ja vilkas mies. Pahimmin tohtoria hermostutti se, että hänen luokseen tultiin kaikkialla valittamaan minkä mitäkin vaivoja, ja tohtori murisi, että hän kipeitten hampaitten, nivelkolotuksen ja silmänkipujen takia menetti kaiken aikansa hänelle kuulumattomaan lääkitsemiseen ja tutkimukset viivästyivät.
Aaretti-isäntä selosti sitten muutamin sanoin tilanteen uudistalon isännälle. Luuliko isäntä, että tohtori suostuisi lähtemään tuonne tietämättömälle taipaleelle, jos häntä pyytäisi ja hänelle lupaisi hyvän palkkion?
Isäntä pudisti päätään.
– En sano mitään. Parastahan on kokeilla. Kolmen miehen henki... ja neljäs on vielä nainen... luulisin sen jotakin merkitsevän, mutta matka on pitkä ja vaarallinen.
– Vastaan kaikesta, Aaretti tokaisi jäykästi.
– Ja minä uskaltaisin kaikki kanssanne, isäntä vastasi yksinkertaisesti, mutta tohtorihan ei tiedä teistä mitään eikä oloista ymmärrä paljonkaan. Neuvoni on, että koettakaa pyytää... ja sitten tehkää niinkuin haluatte.
Aaretti Huuhka katsahti uudistalon isäntään. Miehen kasvot olivat ilmeettömät. Hänen viimeisten sanojensa sävyssä oli kuitenkin ollut outo vivahdus, jota Aaretti jäi ajattelemaan ja jonka merkityksen hän luuli arvaavansa. No niin, hyvä niinkin!
– Tohtori on kai tuvassa? Aaretti kysyi siirtyäkseen toimintaan.
– Ei tällä hetkellä. Hän on kamarissa nukkumassa, ja neuvoisin teitä odottamaan hänen heräämistään. Hän voi ärtyä ihan suotta.
Mutta siihen Aaretti ei taipunut. Tohtorin uni ei merkinnyt monen ihmishengen ollessa kysymyksessä. Tohtori sai luvan herätä ja nousta. Jäkkälä kohautti hiukan olkapäitään. Hän ymmärsi erämaan miehen. Aaretti sai tehdä hänen puolestaan mitä halusi.
Aaretin työnnyttyä tupaan hänen huomionsa herätti ensiksi lähellä liettä istuva nuori nainen, jonka vaateparsi oli outo ja hienosteleva. Nainen luki kirjaa häilähtelevässä valossa, ja hänen kalpeat, mutta vilkkaat ja miellyttävät kasvonsa jäivät kiinteästi tuijottamaan tulijaan, jollaista hän ei ollut vielä nähnyt täällä kiveliössä. Aaretti arvasi hänet tohtorin apulaiseksi eikä tuhlannut aikaa. Hän riisui turkislakkinsa ja kintaansa, kumarsi jäykästi paksuissa tamineissaan ja tervehti.
– Pyytäisin teitä, hyvä neiti, herättämään tohtori Auerin. Kysymyksessä on monta ihmishenkeä ja minulla on kiire.
Nainen – hän vaikutti melkein tytöltä – hypähti kerkeästi pystyyn. Epätietoinen ja epäröivä hymy häivähti hänen huulillaan, mutta nyökättyään kevyesti hän päättävästi astui toisen kamarin ovelle, koputti ja vastausta saamatta astui sisään. Hän viipyi siellä pari hetkeä, joitakin ääniä kuului tupaan – ja sitten ovi lennähti auki ja pieni, paksu mies, puolittain lappalaispukineissa, puolittain villahuovan peitossa, siristeli silmiään kynnyksellä ja ärähti kiukkuisesti:
– Kellä täällä kellottomassa erämaassa on niin lemmon kiire, että ajaa minut pystyyn kesken unien?
– Minulla, Aaretti vastasi ja siirrähti keskilattialle. Tohtori Auerin kasvot olivat näkemisen arvoiset. Hän katsoi jättiläiskokoista miestä, joka matalassa tuvassa ja mahtavissa tamineissaan näytti entistäkin isommalta ja leveämmältä. Ja olipa hän kuka tahansa, hänen näkönsä ja kokonsa pakotti kyllä kuuntelemaan.
– Mistä on kysymys? tohtori paukautti ja rupesi asettelemaan silmälasejaan paikoilleen.
– Minulla on kotona neljä haavoittunutta, joista yksi on varmasti kuoleman partaalla, kaksi kamppailee siitä ja elämästä ja neljännelläkin, tytöllä, on vakava haava.
– Mutta miten kummassa sellaista on sattunut? Neljä haavoittunutta samassa talossa yht'aikaa?
– Tappelu, Aaretti selitti yksikantaan.
Tohtori ikäänkuin kiehahti. Ja sitten hän puhui nopeasti ja suuttuneesti:
– Tietysti, tietysti... olisihan minun pitänyt se arvata. Olemmehan Suomessa... vaikka olemmekin Lapissa. Olivatko ne häät vai hautajaiset? Minä en ole täällä tohtorina, vaan yksityisenä matkamiehenä, tiedemiehenä, jos ymmärrätte, eivätkä minuun kuulu tappelunne. Hoidelkaa ne itse! Se on vain oikein teille.
Aaretti tukahdutti syvän harminsa. Tohtori oli kokonaan väärillä jäljillä. Ja sitten hän, hilliten mieltään ja valiten sanansa, kertoi tohtorille kaikki, lyhyesti ja selkeästi. Tohtorin apulainen huudahteli välillä muutamia vertoja – kai myötätunnosta ja osanotosta. Tohtorikin tyyntyi hiukan ja istahti lautsalle Aaretin istuessa jakkaralla keskellä tupaa. Rohto-Niila, Miikla ja Jäkkälän isäntä väkineen kuuntelivat sivulla. Aaretin selitys tehosi tohtoriinkin, mutta hänen haluttomuutensa ei siitä suinkaan vähentynyt. Päinvastoin hän murahteli itsekseen pudistellen päätään.
– Niin ovat asiat, herra tohtori. Teitä tarvitaan. Ja minä vakuutan, että saatan teidät koskemattomana talooni ja sieltä takaisin tänne. Minä en pyydä sitä ilmaiseksi, jos siitä tulee kysymys. Tässä on melkein viisi kiloa puhdasta kultaa, ja se on teidän, herra tohtori, jos nyt lähdette mukaani!
Aaretti nousi ja poimi taskuistaan viisi pientä nahkaista pussia, jotka hän laski pöydälle. Tohtori tuijotti häneen kummissaan ja pelästyneenä. Summan suuruus ei häneen vaikuttanut, mutta kylläkin se, että se laskettiin pöydälle niin sanoaksemme alkuperäisenä, puhtaana kultana ja että tarjoajana oli jättiläinen, joka tuntui ainakin näiden tunturien kuninkaan hovimestarilta.
Mutta sitten tohtori hypähti pystyyn ja kielsi jyrkästi. – Minä en voi... minä en mitenkään voi. En halua joutua selkkauksiin. Toista olisi, jos haavoittuneet olisivat edes rajan tällä puolen. Mutta ylittää raja salaa... ei, ei, se on liian uskallettua, ja matkahan on hirmuinen. Ja sitäpaitsi... anteeksi että nyt vasta muistin... minulla on seuralainen, josta olen vastuussa. Hän ei ainakaan voi tuota matkaa tehdä eikä voi jäädä yksikseenkään tänne.
Mutta samassa neiti Vuolle hypähti tohtorin eteen. Hänen silmänsä säihkyivät ja hänen kätensä vapisivat.
– Minä voin... minä voin, herra tohtori! Ja ettekö tekin voi? Ajatelkaa noita ihmisraukkoja tuolla ..! Lähtekäämme, tohtori Auer!
Neitosen sanat olivat täydellinen yllätys tohtorille. Hän menetti hetkeksi malttinsa ja syyti suustaan joukon epäselviä sanoja, joista voi erottaa vain "hupsu" ja "mieletöntä".
Kun kultapusseihin ei kukaan ollut hetkeen koskenut, Aaretti poimi ne takaisin taskuihinsa. Sitten hän siirtyi Miikla-koltan ja Rohto-Niilan luo ja kuiskutteli hetkisen heidän kanssaan. Nämä pujahtivat sukkelasti ulos.
Aaretti kääntyi tohtorin apulaisen puoleen.
– Hyvä neiti, kiitos noista sanoista. Tunnustan, että epäröin itsekin pyytää tohtoria näin vaaralliseen yritykseen. Hänen syynsä ovat kyllä päteviä ja ymmärrettäviä. Mutta hätä ei lue lakia. Me tarvitsemme apua. Ja kun emme sitä saa, me otamme sen itse.
Tarvittiin vain yksi Aaretin askel, ja hän oli tohtorin vierellä. Seuraavassa hetkessä tohtori tunsi teräskäsien kiertyvän ympärilleen, hänet kohotettiin ilmaan kuin lapsi, ja ennenkuin hän ehti äännähtääkään, hän oli jo matkalla ovea kohti.
– Neiti, tuokaa tohtorin ulkovaatteet! Aaretti pyysi ohimennessään.
Jäkkälän väki seisoi sanattomana, mutta kukaan heistä ei tehnyt liikettäkään estääkseen Aarettia. Huuhkan isäntä oli aivan oikein käsittänyt uudisasukkaan painokkaat sanat. Hän sai tehdä mitä halusi.
Tohtori oli kuin lamautunut. Hän alkoi uskoa, että uskomatonkin oli totta: hänen oli tehtävä tuo mahdoton matka. Kiveliössä toimittiin nopeasti ja suorasukaisesti. Hän ei yrittänytkään vastarintaa. Hän osasi arvioida tuon erämaan jättiläisen voimat ja taidon.
Hänet istutettiin saaniin, nostettiin vielä apulaisen tuotua vaatteet, puettiin perusteellisesti ja istutettiin jälleen pieneen rekeen. Miikla-koltta ja Rohto-Niila olivat hänen luonaan.
Aaretti meni tupaan, sirotti runsaan määrän keltaista kultajauhoa lautaselle ja pyysi Jäkkälää luovuttamaan kuusi parasta ajohärkää. Hän saisi pitää korvaukseksi sekä kullan että Aaretin entiset ajokkaat. Edullinen vaihtokauppa solmittiin sanaakaan sanomatta, ja tuskin tuntiakaan oli kulunut kiveliön isännän tulosta, kun saanimatkue jälleen lähti liikkeelle. Nyt heitä oli kaikkiaan viisi, ja kummankin saanin edessä oli neljä porohärkää. Rohto-Niila ja tohtori Auer istuivat yhdessä Aaretin kanssa, Miikla-koltta piti seuraa tohtorin apulaiselle toisessa saanissa. Ja kesken kaiken kiireen ja hädän, tuskan ja toivon Aaretin mielessä välähti vastentahtoinen leikillinen ajatus, että kaipa hänen matkansa nyt onnistuu, kun hänellä on saanissaan kaksi tohtoria, toinen alamaan tutkinnot suorittanut, toinen kiveliön kokemukset kestänyt. Ehtisivätkö he vain ajoissa? Kysymys oli nyt siitä.
Kaikista omituisista pikkuheikkouksistaan huolimatta tohtori Matti Auer oli sekä järkevä että hyväntahtoinen mies. Järki neuvoi häntä mukautumaan ja alistumaan. Ihmisrakkaus kehoitti häntä auliisti auttamaan. Ja hän päätti noudattaa kumpaakin kehoitusta.
Nopea ajo hurmasi häntä aluksi. Hän oli ollut porokyydissä, mutta ei tällaisessa, ja hän pidätti monesti hengitystään pitkissä loivissa maissa, kun saani tuntui kiitävän kuin ilmassa. Vähitellen, huomaamatta, tohtori alkoi pitää seikkailustaan, ja kaikki, mitä hänessä oli vilkasta ja poikamaista, heräsi eloon.
Tohtori Auer oli kuuluisa mies omalla alallaan ja omalla tavallaan. Lääketieteen alkuopinnot hän oli suorittanut nopeasti ja ilmiömäisen helposti, ja sitten, omien varojen myöntäessä, hän oli hankkinut syvällisen erikoiskoulutuksen ulkomaisissa yliopistoissa ja suurissa klinikoissa. Kotimaahan palattuaan hänet nimitettiin suuren sairaalan ylilääkäriksi hämmästyttävän nuorena. Sitä virkaa hän oli hoitanut jatkuvasti tähän asti. Hänellä oli tunnettu nimi tiedemiespiireissä ja hänelle annettiin arvoa.
Mutta mikään varsinaisesti suosittu mies hän ei ollut. Hänellä oli omat tapansa, jotka ehkä ärsyttivät hänen ympäristöään. Hänen työtaakkansa oli suunnaton, eikä hän tahtonut menettää aikaa. Siksi hän oli kärtyisä potilaille, jotka yrittivät kuluttaa hänen aikaansa puhelemalla omista luuloistaan, ja samasta syystä hän oli ehdottoman jyrkkä hoitajia kohtaan, elleivät nämä kirjaimellisen tarkasti noudattaneet hänen määräyksiään. Hän ärsytti ja terrorisoi, sanottiin, mutta hän paransi myös. Tuhannet kiitolliset potilaat muistivat häntä, hän tiesi sen, mutta ei sitä ajatellut, ja sadat hoitajattaret ja oppilaat, jotka olivat työskennelleet hänen sairaalassaan, ylistivät itseään onnellisiksi, että olivat saaneet nauttia hänen ohjaustaan, ja ylpeilivät, että, olivat olleet hänen oppilaitaan. Sairaalassa kerrottiin hoitajien kesken, että kyynelillä, joita hoitajat ja oppilaat olivat vuodattaneet tohtori Auerin "ilkeyden" takia, olisi voitu sammuttaa kohtalainen tulipalo, mutta siitä huolimatta kaikki jälkeenpäin, asioitten yhteyden ymmärrettyään, pitivät hänestä suuresti.
Niin hän työskenteli vuodesta vuoteen. Käytännöllinen lääkärinammatti oli tukahduttanut hänen puhtaasti tieteelliset harrastuksensa, mutta silti ne eivät olleet kuolleet. Hän ei suonut paljon eikä riittävästikään lepoa itselleen, ja nyt hiljattain hän huomasi tarvitsevansa, niinkuin sanoi, perusparannuksen. Hänen virkatoverinsa, jotka tutkivat hänet, määräsivät hänelle ehdottomasti lepoa. Vaikutusvaltaiset voimat toimivat niin, että hänelle annettiin tieteellinen matkaraha. Ajateltiin, että hän sen varjolla voisi rauhassa matkustaa etelämaihin ja levätä perusteellisesti.
Mutta tohtori Auer oli omalaatuinen mies. Stipendi ei häntä velvoittanut mihinkään ehdottomasti määrättyyn. Eikä hänellä ollut mitään halua etelään. Päinvastoin hän arveli, että raikas pohjola ja suhteellinen yksinäisyys tekisi hänelle hyvää. Ja koska hän jo aikaisemmin oli innostunut eräisiin rotuopillisessa tutkimuksessa tarvittaviin fysiologisiin ja anatomisiin mittauksiin, hän ostikin lipun rautatien päätekohtaan pohjoiseen ja matkusti sinne yhdessä neiti Vuolteen kanssa. Sekin oli hänen oikkunsa. Hän ei valinnut ketään hoitajista, jotka hän oli tuntenut vuosikausia ja joihin tiesi voivansa luottaa. "Ei yksikään noista itkupilleistä tulisi päivääkään toimeen ilman sähkövaloja ja lämmintä vettä", sanoi tohtori Auer ja laati sanomalehti-ilmoituksen, joka ei suinkaan ollut houkutteleva. Hän sai yhden vastauksen, ja se "lujahermoinen, reipas ja käytännöllinen sairaanhoitajatar", joka oli halukas lähtemään vaivalloiselle matkalle Lapin erämaihin tuntemattomaksi ajaksi, oli neiti Vuolle. Varsinaista hoitajatarkoulutusta tämä ei ollut saanut, mutta hän oli harjoitellut sairaalassa pari kuukautta, oli vilkas ja näppärä – ja loppujen lopuksi tohtori Auer halusikin mieluimmin apulaisen, jonka hän saisi kouluttaa alusta alkaen oman järjestelmänsä mukaan.
He olivat olleet neiti Vuolteen kanssa nyt yhdessä koko syksyn ja retkeilleet Lapissa. Tyttö oli hyvä apulainen, vaikka tohtori ei suinkaan sitä hänelle sanonut. Hän oli taitava ja kätevä omissa töissään, sekä tieteellisissä että taloudenpidossa, hän oli mukautuva ja järkevä, ja hän oli loppujen lopuksi hyvin reipas ja vilkas seuralainen.
Ja nyt he molemmat olivat joutuneet seikkailuun, johonkin sellaiseen, mitä tohtori oli salaa toivonut poikavuosinaan, seikkailuun, jossa oli tarjolla mitä hyvänsä. Hän... tohtori Matti Auer... jolle professorin arvonimi lankeaisi automaattisesti muutaman vuoden kuluttua, hän istui samassa pororeessä ties minkä erämaanseikkailijan ja jonkin lappalaisen kanssa, ja häntä kiidätettiin neljän poron voimalla kohti tuntematonta erämaantaloa... yli rajan jonnekin ulkomaille...!
Mutta itse asiassa hänen oli hyvä ja hauska olla. Hän ei ollut oikeastaan koskaan elänyt: vuosikymmenien opinnot ja sitten heti vastuunalaisuus, joka ei sallinut mitään omia mielitekoja. Kissa sentään, nyt saivat tulla sairaalassa toimeen ilman häntä! Hän oli omilla matkoillaan, jollaisista sairaalamaailmassa ei voitu kuvitellakaan.
Tohtori ei ottanut pahakseen Aaretin kovakouraisuutta eikä omavaltaisuutta. Tohtorin mielestä sellainen kuului tyyliin maassa, missä lääkärille yritettiin maksaa pelkällä kultahiekalla. Ja niinpä Aaretti Huuhka ensimmäisessä pysähdyspaikassa huomasi sanomattomaksi helpotuksekseen ja ilokseen, ettei hänen väkivaltaisesti kaappaamaansa auttaja tuntunut lainkaan olevan nyreä.
Aterioitaessa puhe itsestään siirtyi kurulaakson tapahtumiin.
– Ne haavoittuneet ovat siis poikianne? tohtori Auer tiedusti.
– Yksi heistä on poikani, toinen on kasvattipoikani ja kolmas on ystävämme, jota mielelläni sanoisin pojakseni. Me kaikki muut siellä olemme vanhoja kiveliöneläjiä, mutta hän on tulokas alamaasta, reipas ja rohkea mies. Meillä on kaikilla osuutemme voittoon, mutta ilman häntä olisimme olleet hukassa. Hän puolusti pitkän aikaa polkua yksinään, kunnes apua ehti. Hänellä oli enonsa mukanaan, kun he saapuivat, mutta eno sai surmansa muutamassa onnettomuudessa. Enon nimi oli Iisakki Niva ja pojan on Antti Rovanen.
– En kylläkään tunne, tohtori virkahti miettiväisesti ja jäi kuuntelemaan Aaretin jäyhää kuvausta taistelusta. Myöskin Miikla-koltta, Rohto-Niila ja tohtorin apulainen kuuntelivat. Mutta miehistä ei kukaan huomannut vavahdusta, joka sai tohtorin apulaisen liikahtamaan, kun Aaretti mainitsi Antti Rovasen nimen.
Antti Rovanen! Ja nuo isännän, erämiehen, ylistyssanat! Ja hän, neiti Vuolle, hän oli sama Irma Vuolle, jonka Antti oli jättänyt.
Nyt hän, Irma, oli matkalla tuomaan apua Antille, joka makasi hengenvaarallisesti haavoitettuna jossakin erämaanloukossa, rajan takana.
Pelko, toivo ja vastustamaton, rajaton riemu hämmennyttivät kokonaan tytön. Hän ei enää jaksanut kuunnella Aaretti Huuhkan kertomustakaan.
Taivalta tehtiin, kiireistä taivalta erämaan halki, ja pysähdykset olivat sekä harvoja että lyhyitä. Aaretti Huuhka ei säälinyt ihmisiä enempää kuin porojakaan. Viimeksimainittuja tuli kuitenkin käyttää järkevästi.
He eivät puhelleet. Oli liian kylmä, ja jäinen viima ehkäisi keskustelunhalun. Vain nuotioilla ja levähdyspaikoilla vaihdettiin muutamia sanoja.
Rajan he olivat jo sivuuttaneet. Sen Aaretti ilmaisi vasta myöhemmin, ja he kaikki henkäisivät helpotuksesta. Rohto-Niila olisi jätetty kammilleen, mutta hän vaati päästä mukaan, koska Aaretti oli häntä alun perin pyytänyt, ja erämaatalon isäntä ymmärsi kiveliönmiehen halun ja uteliaisuuden. Ampumahaavat olivat Niilalle olleet tähän asti outoja. Hän tahtoi tietysti päästä oppineemman kolleegansa keinoista perille. Tohtorilla ei onneksi ollut aavistustakaan erään seuralaisensa ammatista, muuten tilanne olisi voinut muuttua kerralla humoristiseksi.
Pitkällä, puhumattomalla taipaleella Irma Vuolteella oli hyvää aikaa valmistautua kohtaamaan Anttia. Hän vain rukoili palavasti, että hän näkisi Antin hengissä. Mistään muusta ei ollut väliä. Hän ei tahtonut toivoa mitään. Tulevaisuus saisi tuoda mukanaan mitä toisi.
Vasta Antin kadottua hän oli käsittänyt, kuinka hän, elettyään velttoa ja hyödytöntä elämää, oli sittenkin ankkuroinut kaiken toivonsa paremmasta juuri Anttiin. Mutta Antti oli hänen odotuksensa murskannut.
Hän ei syyttänyt Anttia, mutta hän surkutteli ja ihmetteli häntä. Oli totta, että hän oli ollut tyly ja ynseä hänelle viime kerralla, mutta Antti oli käsittänyt hänet kokonaan väärin, jos hän otaksui Irman halveksivan häntä sattuneen häpeän ja köyhyyden takia. Oli jotakin, jota Irma hänessä halveksi, se veltto ja saamaton hyvänahkaisuus, jolla hän suhtautui liiketovereihinsa. Anttia oli vakavasti varoitettu liikekumppanistaan, eikä hän tehnyt mitään. Sitä... sitä Irma oli vihannut ja halveksinut hänessä, että hän, lupaava ja hyvä nuori mies, ehdoin tahdoin sotkeutui hulttiomaisten miesten juoniin ja sai kärsiä seuraukset.
Mutta Antti olisi tuskin silloisessa mielentilassaan, pitäessään koko maailmaa vihollisenaan, häntä edes kuunnellut, jos hän olisi koettanut asian selittää. Eihän Antti jättänyt hänelle edes selityksen tilaisuutta. Hän pakeni... katosi jonnekin erämaahan. Irma oli kirjoittanut hänelle kirjeen, jonka osoitteen hän sai Antin ystävältä. Siinä ei ollut oikeastaan kuin yksi sana, mutta Irma oli ollut varma, että se palauttaisi Antin. Tule! Niin siinä oli – eikä mitään muuta. Mutta joko ei Antti ollut kirjettä saanut taikka hän ei ollut siitä välittänyt.
Irman tunteet Anttia kohtaan eivät olleet muuttuneet. Hän rakasti tätä entistä syvemmin tuotettuaan hänelle kärsimystä ja kestettyään itsekin paljon enemmän kuin oli luullut voivansa kärsiäkään. Ja Antin poistuminen oli kerralla muuttanut Irmankin elämän. Kotonakin oli ikävyyksiä. Isän liiketoimet kohtasivat vastatuulta, tuli niukkuuden aika, Irmalle muistutettiin, että hän oli ajanut Antin luotaan, vaikka perheen suhtautuminen oli tehostanut hänen omaa käytöstään, ja hän huomasi itsensä kuolettavan haluttomaksi, hyödyttömäksi ja elämäänsä tuhlaavaksi naiseksi, jolla ei ollut mitään kiinnekohtaa.
Ikävystymisensä ajamana ja jotakin tehdäkseen hän otti harjoittelijan paikan pienessä sairaalassa. Työ oli aluksi tuntunut raskaalta, kädet olivat halkeilleet ja kovettuneet, lihakset olivat kipeytyneet painavien vesisankojen kannossa, mutta päivien touhuisassa, ajavassa kiireessä haluttomuuskin oli kaikonnut. Ja se Irma Vuolle, joka paria kuukautta myöhemmin lähti tohtori Auerin kanssa pohjoiseen, oli luja, reipas nuori nainen, täynnä uskallusta. Hän tiesi Lapin laajaksi, hän tiesi oman toiveensa rohkeaksi ja mielettömäksi – ja kuitenkin, kuitenkin hän jo lähtiessään oli tuntenut löytävänsä Antin rajattomista, rannattomista erämaista.
Nyt hän kohtaisi Antin. Ja hän tiesi... hän aavisti, että ensimmäinen silmäys, ensimmäinen kohtaus ratkaisisi kaiken. Joko kaikki olisi niinkuin ennen – siihen hän ei uskaltanut luottaa – taikka sitten ei olisi mitään.
Antilla oli kyllä ollut oikeus paeta. Myös Irma oli ollut saamaton ja veltto. Hän ei ollut tarmokkaasti ja vakaasti tarjonnut Antille apuaan silloin, kun tämä olisi sitä kipeimmin kaivannut. He olivat molemmat rikkoneet toisiaan vastaan, ei pahasta tahdosta, vaan veltosta penseydestä, mikä oli oikeastaan vielä pahempaa.
Mutta Irma ei tuntenut katkeruutta Anttia kohtaan. Pitkien kuukausien aikana hän oli koettanut tottua ajatukseen, että Antti oli hänen elämästään kadonnut. Nyt nousi uusi toivo ja tuska.
Ratkaisu olisi Antin. Irma tyytyisi siihen. Hän ei tekisi puolestaan vaikeuksia suuntaan eikä toiseen. Mutta tuo ensimmäinen mahdollisuus – se riemastuttaisi hänet, se lahjoittaisi hänelle elämän, – ja toinen, niin, hän tyytyisi siihen, mutta silloin tulisi hänen elämänsä olemaan autio ja iloton.
Irma tunsi kuumenevansa tuskallisesta jännityksestä, vaikka pohjoisviima puhalsi sivulta, vaikka pakkanen oli ankara ja vaikka sädehtivät revontulet näyttivät niin korean kylmiltä.
Loppuisiko tämä matka... ja ennen kaikkea, vieläkö he tapaisivat haavoittuneet siinä kunnossa, että heille apu jotakin merkitsisi? Hän näki joskus vilahdukselta Aaretin kiihtävän poroja, ja tuon jäyhän miehen kasvoilla oli kuoleman vakavuus.
Kun tohtori Matti Auer astui kurulaakson ihmeellisen talon kynnyksen yli, hän muuttui samassa hetkessä vaativaksi ja tunnontarkaksi sairaalanlääkäriksi. Hän salli auttaa yltään raskaat ja lämpimät "ulkovaatteet", mutta hän ei halunnut levätä eikä aterioida, ennenkuin oli tarkastanut potilaat.
Sannan muutamat sanat, jotka hän oli huutanut ulkoportailta, olivat hetkessä nostaneet raskaan kiven kaikkien sydämeltä: kaikki olivat vielä hengissä.
Tohtori siistiytyi kiireesti ja meni sitten Sannan saattamana potilaitten luo, joiden vuoteet oli laitettu suurtupaan. Auer ei kiinnittänyt katsettakaan ympäristöönsä. Hän näki vain potilaat.
Paavo oli tullut tajuihinsa, mutta hänen tuskansa olivat niin polttavat, ettei hän jaksanut puhua sanaakaan. Aaro ja Antti olivat entisellään, heidänkin tuskansa olivat suuret, mutta eivät sentään ylivoimaiset. Ruut sensijaan kalpeana, mutta pirteänä tarkasteli vuoteestaan käsin vieraita.
Irma Vuolle oli sanonut muutaman sanan tohtorille ja pyytänyt, ettei hänen tarvitsisi seurata tätä ensimmäisen tarkastuksen aikana. Hän oli vihjannut, että hän kai tunsi yhden haavoittuneista eikä tahtonut tuottaa tälle mielenjärkytystä ilmestymällä niin äkillisesti. Tohtori oli vain nyökäyttänyt päätään, mutta hänen silmissään oli ollut tutkiva ilme.
Hän tarkasti jokaisen, ensin Paavon, sitten Antin ja Aaron ja lopuksi Ruutin, jonka haavalle hän vain naurahti. Hän ei muuten sanonut mitään vammojen vaarallisuudesta, mutta lopetettuaan tarkastuksensa hän virkahti kevyesti:
– Hm, hullumminkin näitä olisi voitu hoitaa.
Sanna hämmentyi kokonaan, mutta kun hän oli joutunut sitten kauemmaksi tohtorista, Irma sai hänet käsiinsä ja selitti, että niin suurta kiitosta kuin tohtori Auer tälle oli antanut, hän ei tietänyt vielä kenenkään häneltä saaneen.
Nopeasti suurtupa muutettiin sitten tilapäiseksi leikkaussaliksi. Iso vanhanaikainen kuparilamppu puhdistettiin ja kirkastettiin, ja pari kolme pienempää lamppua sytytettiin avuksi. Tuvan suuri pöytä sai kelvata leikkauspöydäksi, ja se sekä sitä valaisevat lamput eristettiin muusta tuvasta vaateverhoin.
Paavon vuoro oli ensiksi, ja Aaretti ja Eliel siirsivät hänet varovasti vuoteesta pöydälle. Irma ja Sanna saivat olla tohtorin apulaisina.
Koko kurulaakson väki oli tuskallisen, piinaavan jännityksen ja odotuksen vallassa. Leikkaukset olivat vaarallisia muutenkin ja varsinkin siksi, että kun kuoletus oli välttämätön, oli tarjolla vaara, että kuoletusaineet kaasuuntuessaan saattaisivat öljylamppujen lämmöstä räjähtää. Mutta napaseudun yö oli synkeimmillään ja täytyi uskaltaa.
Aaretti oli vetäytynyt pimeään tornihuoneeseen. Hän oli kuin ilkeässä unessa. Hän pelkäsi... pelkäsi Paavon puolesta... poika näytti hänestä kuolleelta... Nyt hän kai saisi varmuuden.
Hän käveli pimeässä tornihuoneessa, jonne ei näkynyt muuta valoa kuin kalpea kuudan ja revontulet. Ja hän tunsi syntinsä... ylpeyden ja omahyväisyyden synnin, kipeämpänä kuin milloinkaan ennen.
Hän oli lähettänyt Paavon turmioon ja säästänyt Elielin...
Hänellä ei ollut käsitystä ajan kulusta. Hän ei tahtonut kuunnella. Hän vain toivoi ja rukoili, hän laskeutui ikkunan ääreen polvilleen ja vajosi rukoukseen. Tästä asennosta hänet Eliel löysi tullessaan hänen luokseen lyhty kädessään.
– Isä, hän sanoi, ja hänen äänensä oli juhlallinen ja sointuva. – Tulkaa alas. Kaikki on ohi. He... he jäävät kaikki henkiin. Ja tohtori sanoo, että jos on vähänkin onnea, Paavo ei jää edes raajarikoksi.
Mutta Aaretti Huuhka ei noussut. Hän liitti äskeisiin palaviin pyyntöihinsä nöyrän ja hartaan kiitoksen Sille, joka sittenkin oli kaiken hyvin johdattanut. Hän oli kuin uusi mies, kun hän asteli Elielin jäljessä portaita alas, mutta ylpeyttä hän ei tuntenut.
13
Jouluaatto oli kurulaakson talossa. Ja kaikilla heillä oli syytä kiitollisuuteen ja hartaaseen iloon.
Vieraat olivat vähenneet. Rohto-Niila oli lähtenyt kammillensa mielessään ties minkälaiset ajatukset, sillä hän oli seisonut neljän metrin päässä leikkauspöydästä kaikkien leikkausten aikana, sanaakaan puhumatta ja tuskin jalkaansa lepuuttaen. Ja omalle kammilleen Miiklakin oli painunut. Hänellä oli matkassaan kokonainen raito, ja siinä oli tuomisia Jaahkin perhekunnalle. Heistä Huuhkat pitivät ja pitäisivät edelleenkin hyvää huolta.
Mutta tohtori Matti Auer oli kotiutunut laaksotaloon. Kaikki epäilyt seikkailun vaarallisuudesta, rajan ylittämisestä ja sen sellaisesta olivat unohtuneet. Hän oli mieltynyt taloon, talonväkeen, kurulaaksoon ja koko ympäristöön, ja hän suunnitteli salaperäistä tutkimusmatkaa lähimmän koltta-asutuksen keskuuteen. Hän oli vilkas ja hänen hillitty kohteliaisuutensa ja hienostuneet tapansa, joita hän ei suinkaan hylännyt täällä erämaassakaan, loivat miellyttävää hohdetta kaikkeen seurusteluun. Nyt hän oli oma itsensä, todellinen ihminen. Hän viihtyi mainiosti. Muuan hänen heikkouksistaan oli hyvä ruoka, varsinkin kaikenlainen villi riista. Siitähän ei laaksotalossa ollut puutetta. Ja Sanna, Irma ja Ruut, joka jo jotenkin pääsi liikkeelle, panivat parastaan ruokaa valmistaessaan. Niin niukka kuin tohtori Auer sairaalassaan olikin ollut jakamaan kiitoksia, hän ei nyt lainkaan salannut tyytyväisyyttään, ja hänen ylistelynsä aterioilla saivat jäyhän hymyn nousemaan Aaretinkin huulille.
Haavoittuneet paranivat. Antti ja Aaro olivat sivuuttaneet vaara-asteen täydellisesti ja saattoivat varovasti liikuskella talon suojissa. Paavon tuskat olivat laantuneet, ja hänenkin parantumisensa edistyi tasaisesti. Ja olihan hänellä hoitajiakin. Irma tuskin salli Sannankaan apua, hän väitti leikillisesti olevansa pätevämpi, ja jokainen, ajan vähänkään myöntäessä, koetti hauskuttaa ja ilahduttaa potilasta. Ja niin, sitten Aarolla oli Sanna ja Elielillä Ruut, sen jokainen näki heidän kasvoistaan.
Ja Aaretti-isäntä liikkui väkensä keskuudessa hiljaisena ja vähäpuheisena, mutta myhäilevänä ja onnellisena. Eliel oli huomaavinaan, että jotakin isän ylpeästä varmuudesta oli vähennyt, mutta hän ei ollut varma huomiostaan.
Irma oli ollut melkein oikeassa. Hän oli aavistanut, että ensimmäinen silmäys ratkaisisi kaiken. Mutta vasta toinen silmäys oli tehnyt niin. Antin ensimmäinen silmäys, kun Irma oli ilmestynyt leikkauksen jälkeen hänen vuoteensa viereen, kuvasti uskomatonta, melkein yliluonnollista ihmettelyä ja pelkoa. Mutta sitten jäykkä hymy lientyi, silmät sädehtivät rajua jälleennäkemisen riemua, ja Antin laiha, suonikas käsi pusertui tiukasti tytön pieneen valkoiseen käteen. Ja vavahtaen ylenmääräisestä onnesta ja riemusta Irma tiesi, vaikka sanaakaan ei ollut puhuttu, että kaikki oli niinkuin ennen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin he eivät olisikaan tavanneet toisiaan oudoissa ja ihmeellisissä olosuhteissa.
Sovinto... rakkaus ja ilo syntyivät sanoitta, kysymyksittä ja vastauksitta. Mutta istuessaan sitten pitkinä päivinä Antin luona Irma kertoi kaikesta, myöskin siitä omasta viastaan ja virheestään, ettei ollut Anttia tämän vaikeina hetkinä auttanut, ja vakuutti että Antti kuitenkin oli tuominnut hänet aivan väärin näennäisten syitten perusteella ja oman kiintymyksensä vallassa.
Mutta oli muuan kysymys vielä, joka poltti Irman mieltä ja jota hän ei ennen ollut tullut ajatelleeksikaan: mitä Antti aikoi?
Irma oli luullut, että Antti olisi saanut tarpeeksi erämaasta ja että hän palaisi alamaitten elämään. Mutta nyt hän päivien kuluessa sai huomata Antin puheista, ettei tämä mitään sellaista suunnitellut. Eikä Irma puolestaan vielä voinut sopeutua ajatukseen, että hän seuraisi Anttia tähän vaaralliseen ja vaikeaan erämaahan. Siinä piili ristiriita, joka tuotti tuskaa Irmalle, mutta niin kauan kuin Antti vielä oli toipilaana, Irma ei tahtonut häntä häiritä ahdistavilla kysymyksillä. Hän tiesi, että Antti aikoi lähteä alamaihin parannuttuaan, mutta vain solmiakseen Irman kanssa avioliiton. Antti oli maininnut Irmalle myös kultapaikasta ja mahdollisuudesta, että kevään tullen ryhdyttäisiin sitä huuhtomaan. Sen Huuhkatkin olivat päättäneet. He arvelivat löydön olevan ahdasalaisen. Oli parempi ottaa se talteen kuin antaa joidenkin kiertolaisten se ehkä löytää ja aiheuttaa uusia selkkauksia.
Naisena, herkästi tuntevana sukupuolensa edustajana, Irma oli kohta tulonsa jälkeen havainnut, että täällä erämaassakin kukoisti rakkaus ja että kaksi paria oli löytänyt toisensa. Ja tutustuttuaan tyttöihin hän sai pian tietää näidenkin ajatusten olevan keväässä, jolloin hekin lähtisivät alamaihin samassa tarkoituksessa kuin hänkin, Irma. Mutta heidän tulevaisuutensa oli selvä. He palaisivat tänne. Eliel tulisi talon toiseksi isännäksi ja Ruut saisi sen emännyyden. Aaron ja Sannan suunnitelmat tähtäsivät omaan uudisrakennukseen. Se syntyisi yhteisin talkoin ja olisi vain pieni korvaus kaikesta, mitä Aaro oli laaksolaisten puolesta tehnyt ja ponnistellut.
Irma oli hämmästynyt eräänä iltana suuresti, kun Aaretti-isäntä tuvan ollessa tavallista tyhjempänä veti hänet ikkunan luo sivupenkille. Hänellä oli asiaa.
– Minä olen huomaavinani, miten asiat ovat, hän sanoi nopeasti, ikäänkuin asiaansa arkaillen. – Te pidätte Antista ja Antin katse seurailee teitä. Minä onnittelen teitä. Antti on hyvä ja luotettava mies, ja minä toivon parhainta menestystä teille molemmille. En tiedä, mitä Antti aikoo. Hänellä on täällä osuus kultalöytöön, ja loppujenkin lopuksi hänen olisi parasta ottaa osansa. Minusta näyttää, että Antti olisi mieltynyt elämäänsä täällä. Jos haluatte jäädä tänne, muistakaa sanoa Antille, niin kuin jo kerran olen hänelle sanonut, että hänellä on täysi osuus myöskin tähän taloon. Tänne sopii kyllä väkeä, eikä ahdasta tule sittenkään. Kun kunnostamme tuon toisen puolen ja luovutamme muutamia yläkerran huoneita, on teillä taloa aluksi. Jos Antti lähtee alamaihin, ei minulla ole oikeutta valittaa, mutta kovin... kovin mielelläni pitäisin hänet täällä ja tietysti teidät molemmat.
Irma tunsi ahdistusta. Häntä erämaa vielä peloitti. Ja hän ajatteli kaikkia niitä mahdottomuuksilta tuntuvia pikkuseikkoja, mitä elämä erämaassa merkitsi. Mutta hän ei puhunut mitään.
He olivat, haavoittuneiden hoidon lomassa, valmistaneet ja puuhanneet paljonkin jouluksi. Suursiivous oli käynyt kuin käden käänteessä, ja monena päivänä oli suurtuvassa paistettu, leivottu ja valmistettu kaikenlaista juhlaruokaa, missä työssä myös muutamat kolttavaimot olivat heitä auttaneet. He koettivat olla unohtamatta ketään ja mitään. Kuusikkokumpareen haudat oli puhdistettu ja somistettu tuorein kuusenoksin. Linnut ja kotieläimet saisivat kestityksensä. Ja tohtori Auer oli kävellyt ja katsellut ja ihmetellyt. Hänen mielestään tämä joulu oli hänen kaikista jouluistaan ei vain ihmeellisin, mutta enimmin joulutunnelmaa herättävä.
– Täällä kaikki suorastaan tuoksuu joululle, hän hoki nähdessään tuoreita katajanoksia, joita tytöt käyttivät somisteluun.
Ja todellakin heissä oli joulutunnelmaa, harrasta ja vakaata ja kuitenkin hilpeätä. He valmistivat ja sitoivat jokainen joulukäärönsä ja -lahjansa, ja kun Aaretilla oli isäntävalta, hän sen nojalla kaikessa hiljaisuudessa pyysi itse tohtori Auerin joulupukiksi. Tohtori oli pahassa pulassa omien lahjojensa takia, sillä hänkin tahtoi antaa jotakin, eikä hän tosiaankaan ollut aavistanut joutuvansa viettämään näin tavallaan suurellista Lapin joulua. Mutta kun hän Irman avulla tarkasteli kaikki tavaransa, hän löysi sieltä paljon pientä, josta saattoi luopua ja jonka saattoi lahjoittaa. Irmallakaan ei ollut paljon, mutta oli sentään jotakin, millä oli arvonsa täällä erämaassa: hänellä oli joukko kirjoja, jotka avattuina ja luettuinakin kelpaisivat lahjoiksi.
Tuli iltapuoli – koko päivä oli pimeää – ja he astuivat omaan kirkkoonsa, jota tohtori Auer ei ollut koko aikana lakannut ihmettelemästä ja ihailemasta, samoinkuin hän oli tarkasti tutkinut talon muutkin runsaat ja omituiset somisteet.
Paavo oli kannettu keskelle lattiaa vuoteineen, jossa hän makasi hyvin peitettynä, sillä kirkko oli kylmä, sitä kun ei voinut lämmittää. Ja kurulaakson väki ja heidän vieraansa seisoivat Paavon kahtapuolen, lukuunottamatta Anttia ja Aaroa, joiden oli pakko istua jakkaroilla.
Omituisen jäyhä tunnelma vallitsi tässä pienessä erämaan temppelissä, sillä kirkkona he pitivät sitä, vaikka kukaan ei ollutkaan sitä tarkoitukseensa vihkinyt. Vähäisen ihmisjoukon hengitys nousi pakkasilmaan paksuna valkoisena huuruna, kuin suitsutuksena. Alttari oli koristettu komein jäkälin, vihrein varvuin ja kynttilöin, ja somia varpuköynnöksiä oli ripustettu myös seinien koristeiksi. Se oli tyttöjen työtä; he olivat jo syksyllä varanneet tarvikkeet.
Alttarilla oli avattuna vanha kookas Raamattu, ja hitain, tyynin askelin Aaretti astui sen luo. Hän asetti silmälasit paikoilleen ja kumartui kirjaa kohti. Hän luki melkein ulkoa, ja hänen äänensä särähteli liikutuksesta ja vieraitten aiheuttamasta tahtomattomasta hämmingistä, mutta se oli sittenkin selvä ja kirkas.
Verkkaan ja hartaasti, antaen jokaiselle sanalle sen vaatiman sävyn, hän luki jouluevankeliumin. Hän luki sitten rukouksen, ja samassa kajahti tyttöjen heleitten äänien aloittama jouluvirsi "Enkeli taivaan lausui näin". Miesten karheat ja jämerät äänet yhtyivät siihen, ja kirkas ja riemuinen virsi kajahteli erämaan temppelissä, kajahteli sointuvana ja voimakkaana tulkiten laulajain kiitollista mieltä.
Isäntä Aaretti astahti sitten alttarin viereen. Hän loi katseensa pieneen joukkoon, josta jokainen oli hänelle läheinen.
– Jokainen ihminen voi olla pappi, jos hän toimii vilpittömässä mielessä Sanan selittäjänä, ja jokainen paikka voi Herran silmissä olla temppeli, mistä harras rukous kohoaa hänen puoleensa. Se on vakaa uskoni, ja siksi seison tässä.
Aaretti Huuhka piti lyhyen joulusaarnan. Hänen äänensä soi jäyhänä ja vakaana; hän katsoi suoraan eteensä, ja vanhan erämiehen karut, uurteiset kasvot saivat kynttiläin lepattavassa valossa kummallisen, profeetallisen kirkkauden. Hän kertoi koruttomasti omasta lankeemuksestaan, omahyväisyydestään ja ylpeydestään, ja Antista tuntui siltä, kuin alttarin ääressä seisova vanhus olisi nähnyt jotakin sellaista, mitä kukaan heistä ei nähnyt, kuin hänen silmänsä jossakin kaukaisuudessa, ajattomuudessa, olisivat kohdanneet Kirkko-Simon lempeän katseen.
Hiljaisina ja hartaina ihmiset poistuivat jumalanpalveluksensa paikasta, ja tohtori pyyhkäisi salavihkaa silmäkulmaansa puristaessaan Aaretti-isännän kättä. Ruut ja Irma jäivät sammuttamaan kynttilöitä, mutta Sanna kiiruhti edellä suurtupaan.
Tohtori Auer pysähtyi kynnykselle nähdessään erämaantalon avaran pirtin jouluasussa. Ikkunoilla paloivat kynttilöiden rivit jäkälä- ja varpuryhmien keskellä, pirtin perälle, jykevälle pöydälle oli katettu jouluiltanen. Ja keskellä tupaa kohosi korkea, kapeaoksainen kuusi, metsän jättiläinen, jonka harmaiden naavapartojen välistä vilkkuivat kynttilöiden lepattavat liekit. Niiden lämmin, häilähtelevä valo loihti tuvan seinille salaperäisiä, mielikuvituksellisia varjoja.
Vähitellen jäykän juhlallinen mieliala lientyi, ja kun myöhemmin peskipukuinen joulu-ukko ilmaantui runsaine kantamuksineen ja sattuvine leikillisyyksineen, raikahteli pirtti nuorista, onnellisista äänistä, ja nauru, jota laaksotalossa ei ollut kuultu pitkiin, pitkiin aikoihin, kaikui raikkaana ja uutena. Itse joulu-ukko, tohtori Auer, riemastui valtavasti Aaretin lahjoittamasta kolttapopan noitapussista, ja Antti näki hämmästyen hukkuvansa moninaisiin vaatekappaleihin.
Irma tunsi rajua riemua, kun hän sai käärityksi auki ison paketin, josta hän löysi pienen, raskaan nahkapussin. Antti oli hänen vierellään.
– Se on sinulle... siitä valmistutamme sormuksen... kihlasormuksen. Kulta on itseni huuhtomaa, mutta... en osaa laittaa sormusta.
Irma puristi salavihkaa Antin kättä. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina ja onnellisina.
Riemukas mieliala jatkui illallispöydässä. Tohtori Auer oli alinomaa äänessä, hänen ilonsa oli vilpitöntä ja pursuavaa, ja suolattu lohi, paistettu metso, poronpaistit, juustot ja monen monet kiveliön parhaat herkut saivat hänen pidättelemättömän kiitoksensa.
– Ellei minua olisi tänne väkisin tuotu, en olisi milloinkaan päässyt tuntemaan ja kokemaan oikeaa erämaisen suurtalon elämää. Enkä ikinä olisi saanut näin hyvää riekonpaistia. Ja nyt ilmoitan, että koska isäntämme on pyytänyt minua jäämään taloon, rohkenen viipyä vieraananne vielä pari viikkoa. En luule, että neiti Vuolteellakaan olisi sen suurempaa kiirettä.
Raikas nauru kajahti illallispöydässä. Kaikki tunsivat Antin ja Irman salaisuuden, ja tohtori oli taitavasti kysellyt Irmalta koko heidän romanttisen tarinansa.
Myöhemmin, aterian jälkeen, tohtori, joka halusta oli osallistunut nuorten leikkeihin, istuutui palavissaan Aaretin viereen. Hän tuli äkkiä vakavaksi.
– Minä tunnen täällä vallitsevan erikoisen erämaan hengen, minä vaistoan ja tajuan sen, mutta en saa sitä itselleni täysin selvitetyksi. Valaiskaa se minulle! Ehkä joku teistä osaa kertoa, kuvata sen... tuon hengen, jossa on sitkeyttä ja päättäväisyyttä, rohkeutta ja reippautta, hartautta ja kauneutta.
Kaikki olivat hetken vaiti. Sitten Ruut huudahti vilkkaasti:
– Ehkäpä minä voin... en kuvata, vaan lukea erään vanhan kertomuksen. Se on tositarina Lapin erämaista... Suomen Lapista. Ja se on tapahtunut eräälle esiäidilleni. Muuan kaukainen sukulaiseni – hän kuoli tuolla ylämaassa pappina – kirjoitti sen muistitiedosta sadun muotoon, ja se on ollut äitini hallussa. Odottakaa hetkinen, haen sen heti.
Ruut riensi niin nopeasti kuin uskalsi vammaltaan yläkertaan ja palasi joutuin. Hänellä oli kädessään joukko kellastuneita paperiliuskoja. Hän laski ne pöydälle, ja Eliel siirsi hänen eteensä ison haarakynttilän. Sen valossa Ruutin laihtuneet, kalpeat kasvot heijastivat sisäistä kirkkautta. Ja innokkaalla, ikäänkuin itsestään hieman lapsellisella äänellä hän ryhtyi lukemaan. – Huuhkain väki oli tuon vanhan kertomuksen kuullut, mutta se kuuli mielellään sen uudelleen, ja vieraat olivat uteliaita. Eliel seurasi Ruutin jokaista liikahdusta, ja hänen silmänsä loistivat syvästä rakkaudesta.
Pehmeänä ja herkkänä kaikui Ruutin ääni:
"Sinä syksynä monta kymmentä vuotta sitten Paha kokosi itsensä ja omansa ja alkoi kiusata Nimettömän vaaran uudisasukkaita kaukana salolla. Sillä Vaaran väki oli hiljaista, työteliästä ja hurskasta joukkoa, ja Pahan silmää vaivasivat laajenevat peltoaukiot rinteillä, lehmänkellon kalkatus jokitöyrään heinikoilla ja kaskensavut hikevissä koivikkonotkoissa.
Mutta eniten Pahaa kiusasi Vaaran väen hurskas meno. Vaari oli uljas kuin kelohonka, eikä hän väsynyt tutkimaan Sanaa ja sitä toisille lukemaan. Isäntä, jäntevä kuin visakoivu, kiersi pahimmatkin maakivet eikä kironnut. Emäntä, sorea kuin kotipihlaja, liikkui askareillaan suu hymyssä ja silmät kirkkaina. Poika, viidentoistatalvinen, villivarsa ja aikamies, isän apu ja äidin ylpeys, taipui tasaisesti vanhempien tahtoon ja leikkinään piti vaativatkin työt. Tyttö, kuusisuvinen, tähtisilmä, olemuksessaan orvokin tuoksu ja lintusen sirous, heräsi kasteisin silmin, eli päivänsä iloiten ja nukkui niinkuin nukkuu kevätvuokko.
Korpi raivautui, rinne uhosi eloa, ja kohtuullisesti vaivat palkiten elämä vieri korkean Nimettömän vaaran rinteellä, kunnes Paha itsensä ja omansa kokosi ja alkoi kiusata Vaaran väkeä, jonka mieli oli raitis kuin vaaran yli puhaltavat tuulet ja puhdas kuin notkossa hohtavain koivujen valkoinen kuori.
Syyskesällä Paha kouraisi ensimmäisen kerran: Juonikki suosilmään hukkui, Mansikki hallavan kontion kynsiin joutui. Mutta ei kirahtanut kirous isännän huulilta eikä voimaton syyttely synkistänyt emännän päiviä.
Rakeet löivät, halla verotti, mutta alistunein mielin ja tyynin katsein leikattiin se, mitä oli jäänyt, ja isäntä varalta, muille puhumatta, katsoi metsästä valmiiksi kevään leipäpuut. Ehkä niitä tarvittaisiin. Niiden varaan olivat isätkin turvanneet.
Hiiret sikisivät sinä syksynä, käärmeet matelivat pihaan asti, sammakot joenrannalla kurnuttivat, mutta riistalinnut kaikkosivat ja kalat katosivat tuntemattomiin syövereihin. Eivät jänikset painuneet orasta syömään eivätkä pyytkään viidakossa viheltäneet. Mutta metsällä ja vedellä on omat tapansa, turha oli niitä tuskitella, kohtaloa kovistella ja Luojalle nyrpeillä.
Mutta Paha ei hellittänyt. Syysmyöhällä hallojen käytyä, roudankin tultua, heittihe suojaiseksi ja yöllä puhkesi pitkäinen jylisemään. Leimahdus vain ja ilmiliekeissä oli riihi ahdoksineen ja läheinen elonärte. Yksi ahdos oli vasta puitu, muu meni, vaivoin varjeltui talo. Synkin katsein isäntä seisoi punaisten ja keltaisten liekkien äärellä, jotka hulmusivat syysmustaa taivasta vasten, mutta hän masensi luontonsa, meni tupaan ja viihdytti omiaan. Eikä hän silloinkaan, kun Mustalammen kaksiöinen jää petti tytön, kapinoinut osaansa ja kohtaloaan vastaan, vaikka tähtisilmäinen tyttö oli hänelle rakkaampi kuin metsähuhtien jyvät, elonärtteet ja riistamaat. Ja tyynin katsein hän kesti toimettomuudenkin kiusat, kun oli iljanteisella kalliolla jäsenensä loukannut ja joutunut kytketyksi vuoteeseen.
Mutta Nimettömän vaaran väkeä uhkasi tuho. Pahan valta ei ollut lopussa, ja silloin, kun isäntä viimeinkin joulun alla pääsi vuoteesta ja ontuen lähti poikansa kanssa kylille, ihmisten ilmoille, vaihtamaan eloon syksyn niukkoja saaliita, joitakin saukon- ja näädännahkoja, silloin vasta Paha pahimman iskunsa iski kerralla tuhotakseen Vaaran väen elämän.
Kovin viipyivät menneet ja kovin heitä odotettiin, mutta ei tuskiteltu eikä levottomina oltu, sillä hitaasti selvisivät seikat tylyissä kylissä ja hitaasti sujui ontuvan miehen matka koleikkoisella taipaleella. Se, joka syksyllä jyvän kylvää sen seuraavana syksynä elona korjatakseen, on tottunut odottamaan. Vaari viipyi aikansa Sanan äärellä, enemmän ulkoa lukien kuin silmällä nähden, ja emäntä askareillaan liikkui, navetan polulla, kaivotiellä ja saunan vaiheilla.
Raskaana ja pimeänä koitti joulun aatto. Tahmea sumu kattoi alarinteet ja synkkä kuusikko kohosi kuin harmaasta merestä. Niljakkaa oli kaikki, kuin olisi Paha paneutunut ympärille, ja emännän mieltä ahdisti kuin aavistus tulevasta tuhosta. Hän säikkyi ääntä ja pelkäsi pimeyttä.
Mutta pakko on ankara isäntä, ja niin emäntä, vaarin lähtiessä ansatielle ja kosken suvantoon katiskaa kokemaan, suoriutui kelkkoineen suoniityn heinäladolle. Hevonen, purilaisiin valjastettu, oli menneitten matkassa, ja Kyyttö tarvitsi jouluheinänsä.
Sumu imeytyi emännän ympärille. Askelen, kaksi näki eteensä. Puitten mustat rungot sukelsivat eteen kuin vaanivat pedot, märät oksat löivät kasvoihin, ja edessä oli tietymätöntä hiljaista harmautta. Lumi naukui, liukastutti niityllä, ojaportaat olivat pettävät, kelkka painoi vetäjäänsä.
Kun emäntä tuli ladon oviaukolle, hän näki sisällä mustan karvakuontalon ja kaksi kiiltävää silmää. Hätkähti nainen, vavahti sydänjuuriaan myöten, Pahaksi luuli olijan, tempasi käteensä tukevan rangan, ja juuri kun karhunpentu, vajaatalvinen, yritti pyöriä ulos, ranganisku kolahti sen päähän, ja otsonpoika menetti nuoren elämänsä. Heleä veri vain purskahti suusta.
Nainen seisoi huohottaen, liian pelästyneenä liikahtaakseen, uskomatta tekoaan, kunnes hänen vapiseva vartensa terästyi, huokaus helpoitti rinnan ahdistuksen ja hän kumartui tarkastamaan saalistaan ja uhriaan. Hänellä oli veitsi vyössä, ja nopeasti hän silpaisi otsolaisen kurkun poikki, niin että nuori veri juoksi märälle valkoiselle lumelle. Nainen tiesi, että nyt oli Mansikin tappajan sukua yhtä vähemmän ja että jos tulijat saapuisivat, heille olisi valmiina muhea karhunrokka.
Hän kantoi otsosen kelkkaan, täytti kelkan heinillä ja lähti kiireesti tarpomaan kotiin. Otsonpojan käpälä viilsi lumeen uran, ja veri tippui hohtavina pisaroina.
Huohottaen, mutta ahdistuksesta vapautuneena, pelon ja säikyn jättämänä, emäntä saapui pihaan, kantoi otsosen tupaan ja kiinnitti sen orteen. Taitavasti, viimeistä päivän häivähdystä käyttäen, hän nylki saaliin, pingoitti pienen taljan, siivosi ruhon, puhdisti kaivolla ja paloitteli sen rokaksi pataan, tulijoita osamiehiksi toivoen. Tyytyväisyyden nytkähdys tuntui koko olemuksessa, niinkuin olisi saanut iskeä vastaiskun Pahalle ja vaanivalle korvelle, joka oli niin paljon vaatinut ja vienyt.
Mutta jossakin, ihan sisimmässä, kaikersi outo pelko ja aavistelu. Viaton tämä otso oli ollut Mansikin surmaan, karvakuontalo, kiiltäväsilmä, joka oli paneutunut heiniin nukkumaan, pelkäämättä ja varomatta. Liekö eksynyt emosta vai kuljeskeliko jo yksikseen päivän, puoli? Eihän vain ollut tullut pahoin tehdyksi? Oli niin pelästynyt, säikkynyt, ettei osannut muuta ajatella kuin lyödä vain.
Emäntä odotti vaaria palaavaksi ansatieltä ja kalamatkalta. Tähysteli pimenevään metsään, poluille, sumusta kohoavaan kuusikkoon. Sameaa oli, hiljaista oli ja pimeää alkoi tulvia yhä enemmän. Tuntui niin sanomattoman kolkolta ja yksinäiseltä. Vain liedessä palava tuli ja hahlaimessa poriseva pata viihdyttivät elollaan. Korven kammo yllätti, sen muinaisten vaarojen muovaamat vaistot herkistyivät tuskaisiksi, ja tuo lyhyt erämaan taistelu ladon ovella valautui muodottomaksi ja peloittavaksi enteeksi, tutkimattomien tuhojen aluksi.
Emäntä kaipasi koiraa, mutta sekin oli miesten matkassa, oravia haukkumassa, lintuja ajamassa, seurana hevoselle. Vain unelias kissa, raukeana karhunlihan jätteistä, makasi pankon alla. Se ei vaistonnut vaaraa.
Pimeä sakeni. Sumu työntyi läpäisemättömänä seinänä tupaan kiinni. Päreen lepattava liekki loi häilyviä varjoja karkeille seinille. Emäntä istui rahilla lähellä tulta kuin sen valosta ja lämmöstä turvaa etsien. Ei ollut tähtisilmäistä tyttöä, ei ketään, ei vanhaa vaariakaan.
Vaari tulisi. Hän vain viipyi. Ansatie oli pitkä. Tänä syksynä se oli ollut vähäantoinen. Vaari kai kävi sen päästä päähän jouluksi paistia toivoen, vaikka tämä suojailma ei saalista ennustanutkaan. Kankeasti kävi jo vaarin kulku. Maa veti häntä puoleensa.
Säikkyvät ajatukset pyrähtelivät kuin linnut. Riihen palo leimahti mieleen, ja Mustalammen jäätynyt pinta silloin... silloin kun tähtisilmä löydettiin.
Ovella kolahti. Emäntä painoi kädellä sydänalaansa, nousi ja tuijotti ukseen.
Vaari tuli tupaan. Hänen selkänsä oli köyryssä taakan alla, ja käsivitsassa kimalteli isoja kaloja. Hän pudotti taakan lattialle: metsoja, teeriä, riekkoja. Ja vitsassa oli lahnoja, leveitä, mustaselkäisiä... oli haukia...
– Ansatie antoi, vaari sanoi tyytyväisenä ja silmäsi ylös kiitollisena Korkeimmalle.
Silloin hän näki pienen taljan, vavahti ja jäi seisomaan.
– Mistä tuo? hän kuiskaten kysyi.
Emäntä säikkyi vaarin levotonta katsetta. Hän kertoi katkonaisesti. Ranganiskulla hän oli pyytänyt kontionpojan, otsosen... joulurokaksi.
Vaari risti kätensä kuin se, joka alistuu väistämättömään pakkoon, ja sanoi hartaasti:
– Luoja varjelkoon meitä, sillä tuskin oma apumme auttaa. Veren haju on kaikkialla, polulla, pihalla, tuvassa. Ei karhuemo jätä poikaansa, ei karhuisäkään. Ansatien poikki näin kulkevan kahden kontion jäljet, ja toisen painanteet olivat kuin jättiläiskäden sijat. Kontiot osuvat tänne, veri kiihtää ne raivoon, ja voi meitä silloin... meitä, heikkoa naista ja vapisevaa ukkoa, joka ei enää keihästä jaksa käyttää eikä näe pyssyä tähdätä!
Vaari vaikeni. Emäntä ei epäillyt hänen jylhää ennustustaan. Vaari tunsi metsän ja metsän väen, sen tavat ja toimet. Hän liikahti ikäänkuin turtumuksesta vapautuneena.
– Turvatkaamme Luojaan. Hän auttaa niitä, jotka itseään auttaa kokevat. Hae pihlajaranka pihalta, niitä on siinä kotipihlajan vesoja, ja ota kekäle valoksi.
Emäntä kiiruhti pihalle. Luottamus vaariin oli palannut. Hänen uskonsa ei horjunut. Ehkä ilmaantuisi pelastus, jokin keino... sillä ei emännän mieleen juolahtanut, että kontiot jättäisivät tulematta, että ne kaihtaisivat ihmisasumusta, hirsistä tupaa.
Vaari haki kätköstä vanhan, ruostuneen keihäänkärjen. Hän työnsi sen lieteen. Liekit söivät ruosteen, varrentynkä paloi. Nopeasti mutta hätäilemättä vaari toimi. Pian pyöri tahko kitisten ja soiden, kun vaari emännän kiertäessä hioi terää, koetteli kädellään ja viimein hyväksi näki. Pian oli pihlajavarsi istutettu terään.
– Se on purrut monta elämää poikki, vaari lausahti asettaessaan keihään käden ulottuville.
Emäntä kiidätti hänelle vanhan piilukkopyssyn, entisten sotien muiston.
– Tämä on monelle surman siittänyt, vaari kertoi tarttuen aseeseen. Hän puhdisti siitä pölyt ja tarkasti lukon. Seinähyllyn komerosta hän sai esille ruutisarven, vanhuuttaan mustuneen. Hän kaatoi hiukan mustaa jauhetta lieden kivelle ja kosketti sitä palavalla lastulla. Ruuti leimahti ja hävisi.
– Se pätee, se pätee!
Mutta luotia ei ollut, ja hiukan jo hätäisin liikkein vaari etsi valinmuotin, sulatti lyijyä toisessa astiassa ja valoi. Hän vuoli puukolla luodin tasaiseksi, siloitteli sen ja sovitteli sitä pyssynsuulle. Se sopi. Hän rasvasi luodin, kaatoi tuikean mitallisen ruutia piippuun, työnsi tappuraa tukoksi, sujutti luodin paikalleen ja kiilasi kaiken tappuralla kireäksi.
– Varjelkoon! Pii on kelvoton. Löydänkö... löydänkö toisen? hän hoki ja etsiskeli hyllynkomerosta. Emäntä, kuunnellen hiljaisuutta ulkoa ja vavisten seuraten vaarin puuhia, riensi hänen avukseen. He etsivät... valaisivat päreellä... sorvatun puukupin pohjalla oli kaikenlaista pientä, mutta oliko piitä... lukkopiitä vanhaan, aikansa eläneeseen pyssyyn?
Ja silloin kajahti ulkoa äkäinen mörähdys, karjahdus... raivokasta murinaa... tuntui kuin jokin valtava olento olisi tassutellut seinivieressä ja sitten jysähtänyt ovea vasten. Kuului vihlovia raapaisuja, kuin olisi kiskottu pärettä... ovi jytisi, ovi, jota eivät pidättäneet muut kuin heikot puiset salvat... siellä, ulkoisessa pimeydessä, siellä Paha vaani kahden raivokkaan, veren kiihtämän ja koston sokaiseman pedon hahmossa... Paha valmistautui ryntäämään tupaan... kahden turvattoman ihmisolennon kimppuun.
Mutta vaari ei kääntänyt päätään, ei tuhlannut aikaa .. hän etsi... ja väristen emäntä näytti tulta, päre heilahti, mutta emäntä kesti ja näytti.
– Tässä on! vaari sanoi viimein, ja hänen äänensä oli niin rauhallinen, että emäntää karmaisi. Hän oli joskus, vaaran hetkinä, nähnyt vaarin muuttuvan tuollaiseksi.
Vaarin tutisevat sormet kiersivät piin kiinnikettä. Vanha pii solahti pois. Hän koetti työntää uutta paikalle, mutta päreen lepattava liekki häikäisi hänen silmiään eikä hän nähnyt asettaa piitä.
Mutta hän ei laskenut sitä putoamaankaan sillalle. Tuo pii – hän vaistosi sen – voisi olla heidän pelastuksensa... kun se vain saataisiin paikalleen.
Samassa ikkuna särähti ja pedon pörröinen pää pisti sisään, ja punainen, kuolainen kita oli ammollaan. Peto ponnistihe ja oli työntyä tupaan.
– Uunille, käski vaari hiljaa ja viittasi emännälle keihästä.
He kapusivat uunille, naisella kädessään tukeva keihäs, vaarilla pyssy, jonka piitä hän ei ollut saanut paikoilleen. Tupaa valaisivat vain lieden yllä palavat kaksi pärettä.
Ja äkkiä toinen pedoista oli sisällä. Se pyörähteli hurjistuneena ja mörähteli. Ja sitten, kevyesti ja voimakkaasti, ponnahti ikkunasta jättiläispeto, uroskarhu, jonka mörinä sekaantui epätoivoisen naaraan ulahteluun.
Nyljetty talja orrella sai molemmat pedot silmittömään vimmaan.
Vaari oli uunilla polvillaan. Hänen sormensa kopeloivat piitä ja sen kiinnikettä, hänen huulensa toistivat ääneen ja selvästi rukouksen sanoja. Hänen vierellään, samoin polvillaan, keihäs ojennettuna viistosti eteen ja alas, huohotti emäntä, kasvot valjuina, katse naulittuna petoihin.
Pii tapasi reikään... ruuvi tuntui kiertyvän... pii lujeni paikassaan... vielä hetkine, ja vaari lausui palavan, äänekkään kiitoksen. Vanha pyssy oli laukaisuvalmiina.
Mutta vaari ei ampunut. Hän ei ampunut siksi, ettei hän enää vanhoin silmin nähnyt tähdätä riehuviin petoihin, ja siksi, ettei hän tiennyt, kuinka muinainen ase tappaisi. Hänellä oli vain yksi luoti, eikä hän ehtisi ladata vanhaa pyssyä uudelleen, vaikka hänellä olisi niitä ollut enemmänkin. Hän ampuisi vasta sitten, kun voisi työntää pyssynsuun pedon irvistävään kitaan.
Molemmat pedot pysähtyivät äkkiä. Ne kääntyivät yht'aikaa uunia kohti ja tuijottivat pienin, kiiluvin silmin olentoja, jotka kyyhöttivät ylhäällä.
Ja sitten ne syöksyivät eteenpäin. Ne hyökkäsivät.
Emännän silmät olivat nauliutuneet pienempään petoon, joka hyökkäsi häntä kohti. Hänen vartalonsa jännittyi, ja äkkiä hän tunsi vihlovan kivun sydämensä alla. Hänen silmänsä sokenivat... hän näki vain keltaista ja punaista...
Peto oli ponnahtanut eteen ja ylös. Sen puoli ruumista oli uunilla, sen etukäpälät olivat vain muutamain tuumain päässä emännästä, sen takakäpäläin kynnet raapivat epätoivoisesti uunin laastia. Kita oli ammollaan ja terävät, hohtavat hampaat välkkyivät punaisen kielen ympärillä. Kipu oli vapauttanut emännän turtumuksesta. Hänen vaistonsa toimivat. Hän ei ajatellut mitään, hän ei muistanut vaaria ja toista petoa, hän näki vain kuoleman silmiensä edessä... kuoleman, joka uhkasi häntä ja jotakuta toista. Hänen kätensä väkevöityi, jännittyi iskuun, keihäs ammahti eteenpäin, sen hiottu kärki sukelsi karhun harovien käpälien lomitse, ja pureva teräs tunkeutui suoraan pedon kurkkuun. Tumma, vuolas veri tulvahti uunille, karhu korisi... sen käpälät taittoivat keihäänvarren. Se yritti nousta ylemmäksi, ja sitten se lyhistyi sillalle, joka jymähti sen painon alla. Peto piehtaroi kuolemankouristuksissaan, ja emäntä, kädessään tehoton varrentynkä, kuunteli vihollisen kuolemaa valtavasti nousevin ja laskevin povin...
Uroskarhu seisoi takajaloillaan. Sen mustat sieraimet värähtelivät veren kiihkosta ja vihasta, sen silmät olivat supistuneet kahdeksi kiiluvaksi mustanvihreäksi napiksi ja sen suusta kävi kuuma lieska.
Vaari oli väistynyt uunin perimmäiseen soppeen. Jykevän kiväärin piippu oli vain vaaksan päässä ammottavasta kidasta. Lujasti silmäten raivokasta kuolemaa, tyynenä ja päättävänä vaari painoi liipaisinta. Pii kirskahti teräkseen, pieni kipinä välähti – mutta kivääri ei syttynyt... Oliko sankkiruuti karissut pois?
Silmäten kuolemaa kasvoihin, pidellen toisella kädellä kivääriä, vaari toisella kädellä kaivoi taskusta ruutisarven... avasi puutulpan... kaatoi uutta ruutia... hän ei nähnyt minne... hän kaatoi umpimähkään... tarkasti kiitävän silmänräpäyksen ajan pyssyään... karhu ponnaltihe jaloillaan, ja tuntui kuin mustankultainen vuori olisi noussut uunille...
Mutta karhu ei voinut hetkeen käyttää etukäpäliään. Vaari lähensi pyssyn sen kitaan, työnsi sitä eteenpäin ja painoi liipaisinta, huulillaan äänekäs rukous... pii leimahti, ja seuraavassa hetkessä kaikki sokeni leimahdukseen ja jyrähdykseen... pyssy heltisi vaarin kädestä... ilmanpaine potkaisi hänet seinää vasten... hän tunsi vajoavansa jonnekin ja kuulevansa viheltelyä ja soimista.
Vanha pyssy oli räjähtänyt, sen piippu haljennut tuikeasta panoksesta. Peto retkahti murskatuin aivoin sillalle, ja molemmat ihmiset vaipuivat kasaan uunille. Tuli hirvittävä hiljaisuus... päre vain sihahteli pihdissään pitkällä karrella. – –
– Niin, siten torjuivat esiäitini ja hänen isänsä pedot. Samana yönä palasivat matkamiehet. Villisti uikahtaen koira ryntäsi tupaan. Veri ja pedot huumasivat sen. Kalpeina, mielessään aavistus kamalasta, mies ja poika tunkeutuivat sisään... he näkivät kuolleet pedot sillalla ja kaksi elotonta ruumista uunilla... tunsivat ruudin ellottavan hajun ja näkivät veren ja raastetun uunin. Ja siinä hetkessä heidän mielestään kaikkosivat kylien iloiset uutiset, saadut elot ja olemiset, peruosuudet ja turvatut päivät... unohtui ilves, joka oli juossut tielle eteen ja lahjoittanut turkkinsa, ja näätä, jonka koira oli haukkunut, kaikki, mikä ikäänkuin rikkoi Pahan lumouksen. He syöksyivät omiensa luo.
Ja kuitenkin sinä yönä vallitsi lopultakin syvä ilo Nimettömän vaaran talossa. Sillä vaari heräsi ja emäntä tointui, ja vielä jouluyönä nostettiin orsille kolme kalliinkultaista taljaa, pienen otsosen ja sen raivokkaan ison ja emon. Pahan mahti oli kilpistynyt Vaaran väen järkkymättömyyteen.
Kun väki vihdoin pitkän, pimeän yön keskellä kallistui levolle, emäntä kuiskasi miehelleen:
– Minä taistelin tuolla vaarin rinnalla enemmän kuin meidän kahden puolesta... minä taistelin kolmen puolesta. Kun ensi kesänä päivä on pisimmillään... kuule, silloin on meitä taas sama luku kuin oli tänäkin vuonna siihen aikaan. Sain sen tietää... taistelun kestäessä... ja siksi oli kädessäni voimaa..."
Harras ja tarkkaava hiljaisuus vallitsi lukemisen ajan. Esittäjän pehmeä, erilaisia sävyjä herkästi myötäilevä ääni lumosi kuulijat. Ja hiljaisuus jatkui vielä Ruutin lopetettuakin.
– Siinä mielestäni kuvataan sitä, mitä herra tohtori nimittää erämaan hengeksi, hän sanoi hiljaa.
Tohtori heräsi kuin syvistä ajatuksista.
– Aivan niin. Nyt minäkin olen ymmärtävinäni. Ja se on hyvin yksinkertaista: olla uskollinen itselleen ja elämälleen ja turvata Korkeimpaan.
– Amen, Aaretti virkahti jäyhästi.
Antti ja Irma olivat jääneet lukemisen ajaksi istumaan osittain joulukuusen taa. Irma kumartui nyt kevyesti ja salavihkaa Antin puoleen. Hän oli vielä äsken aikonut kysyä... tiedustella Antilta... Oli se yksi kysymys, joka oli hänelle tuottanut tuskaa. Mutta Ruutin kertomus oli selvittänyt kaiken. Hän ei kysyisi Antilta mitään. Hänellä ei ollut mitään kysyttävää enää. Hänkin tiesi tiensä.
– Antti, hän sanoi hiljaa, missä sinä olet, siellä olen minäkin.
Hän näki Antin riemuisan, sydämellisen silmäyksen. He olivat kuusen suojassa, ja heidän silmänsä yhtyivät kirkkauteen ja onneen.
Se oli sittenkin paras joululahja. Ja he jäivät istumaan käsikkäin, ja kynttiläin jo sammuessa he katsoivat ikkunoitten läpi erämaan mustalle taivaalle, jota pienet vilkkuvat tähdet pilkuttivat.
SANASELITYKSIÄ:
aapa – suuri puuton suo
aidaskoitua – tummua, harmaantua auringon, sateen ja
tuulen vaikutuksesta
asento, asennon – yöpymispaikka, leiripaikka
hirvas, hirvaan – kuohitsematon urosporo
jänkä, jängän – suo, jossa voi kasvaa puitakin
kaarre, kaarteen – aitaus; pyällyskaarre – aitaus, jossa
porot merkitään ja erotetaan
kaira – kahden joen välinen alue
kallokas, kallokkaan – poron kallonahkasta tehty kenkä
kaltio – lähde
kammi – maja
kamma-aika – auringoton aika
kero – pyöreäpäinen tunturinlaki
kiehinen – sytykelastu
kiehitellä – houkutella
kiekerö – paikka, missä porot ovat kaivaneet jäkälää lumen alta,
ja tallanneet sen kovaksi
kieppi – lumikuoppa tai -onkalo, jonne linnut kaivautuvat
kiiruna – tuntuririekko
kirvata – kirota
kiveliö – erämaa
kollostaa – valjastaa porot peräkkäin
koltat – lappalaisheimo Kuollassa ja Petsamossa
koovas – tuulensuoja
koste – pieni suvanto niemen tai kiven alla koskessa
kopara – sorkka (poron)
kortto – "pahasilmä"
kuru – jyrkkäseinäinen tunturinrotko
kuukkeli – kuusanka
köngäs - vesiputous
lannanmaa – etelän seudut
lompolo – lampi; pieni järvi tai leveä kohta joessa
loue, louteen – telttavaate
luukko – viitan tai kaavun yhteyteen ommeltu väljä päähine
luusua - joenniska
mella – hiekkakumpu (veden rannalla)
naakia – väijyä, hiipiä
niejta – tyttö, neito (koltaksi)
niva – lujavirtainen kohta joessa
nili (koltaksi njolla) – yhden tai kahden pitkän kannon
varaan rakennettu pieni aitta
nokko – heinäkasa
nulkata – juosta hiljaa (poroista)
outa – metsä
pahta – jyrkkä kallionrinne
palas, palkaan – polku
palju – paljas tunturinlaki
pesäpäivät – auringottomat talvipäivät
puittio – apulainen (etenkin kalastuksessa)
puore – suoja, vaja
purkainen – poronvasan nahkasta käytetty laatusana, kun
nahka on parhaimmillaan
purkapeski – parhaimmasta poronvasannahkasta valmistettu peski
raakku – simpukankotelo
raitio – poropaimen
raitioida – paimentaa poroja
raito – jono toisiinsa kytkettyjä poroja
rakka – louhikko
rannio – eläinten polku
rankinen – sääskisuoja, -verho, pieni teltta
roitovalkea – iso nuotio
rova – ylävä kivikko
roukua – porolehmien ja vasojen ääntelystä käytetty
onomato poeettinen nimitys
rouvot – vällyt
räkkä – sääsket, mäkärät ja paarmat ja niiden esiintymisaika
saaloa – läähättää, huohottaa (poroista)
saivo – tunturijärvi
saura – vahva, reipas
seita – jumalana palvottu kivi
siljo – aukea paikka kodan, asennon ym edustalla
taarlaj – venäläinen
tattarajnen – mustalainen
tauro – keitetty kalanrasva
tieva – hiekkakumpu
tokka – porolauma
tolvata – juosta kovasti (poroista)
ulut – orret, puut, esimerkiksi verkonkuivauspuut
vaadin – porolehmä
vasa – porovasikka
vaskooli – kullanhuuhdontamalja