[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdUmEjO2tjuMVFQSH_g2xU327saXa2bCwP6o8ZTUExH0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1805,"Ylämaan kultaa","Karila, Olli (oik. Pärnänen, Niilo) 1897-1936)",null,"1805-karila-olli-ylamaan-kultaa","1805__Karila_Olli__Ylämaan_kultaa","Erämaaromaani","romaani",[],[],"fi",1936,75418,479342,true,[],[],[],"Lapin erämaahan sijoittuva seikkailuromaani seuraa kullanetsijöiden ja eränkävijöiden karua elämää tuntureiden katveessa. Tarina käynnistyy väkivaltaisella yhteenotolla, jonka seurauksena kokenut vaeltaja Helmi-Isa joutuu vangiksi. Teoksessa kuvataan pohjoisen luonnon haasteita, poronhoitoa ja ihmisten välistä kamppailua.","Olli Karilan 'Ylämaan kultaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1805.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","YLÄMAAN KULTAA\n\nEräromaani\n\n\nKirj.\n\nOLLI KARILA\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1936.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nPohjoisesta paistava keskiyön aurinko kultasi tyynen erämaanjoen, joka\ntällä kohtaa laajeni melkein järven kokoiseksi lompoloksi. Rannoilla\nkiemurtelivat luhtaniittyjen suikaleet sankkaan metsään asti, jonka\ntakaa ja yläpuolella punersivat ja siinsivät kaukaisten nimettömien\ntunturien pehmeäkaarteiset paljut.\n\nLänsirannan vähäisessä niemekkeessä virran kallas kohosi hiekkaiseksi\nmellaksi, johon petäjämetsä oli juurtunut ja jossa mahtava, mustunut\nkelohonka osoitti erämaanmatkaajien tavallista asentopaikkaa. Siinä oli\nnytkin asento. Kaksi pitkänomaista, solakkaa jokivenettä oli vedetty\nrannalle ja ylempänä, hongan suojassa, oli kaksi mustunutta rankista\nja niiden vaiheilla nuotio. Kahvipannu kiehui oksahaarukassa ja\nhiillokselta nousi paistetun taimenen miellyttävä tuoksu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuotion savukehässä loikoili kaksi miestä, joista toinen hoiti\nkahvipannua, toinen taas valvoi kalojen kypsymistä. Vaitonaisina he\ntoisinaan silmäilivät kahta muuta läsnäolijaa. Näistä toinen, vielä\nnuorelta vaikuttava mies, makasi ulompana havumatolla kasvot maata\nkohti, kädet ja jalat köytettyinä. Toinen, vanha ja kookas erämies,\nseisoi nojaten selkäänsä solakkaan petäjään. Tämä asento ei kuitenkaan\nollut vapaaehtoinen. Hänet oli köytetty jaloista rintaan asti puuta\nvasten.\n\nErämaan taistelu oli taisteltu. Toinen voitetuista makasi tajuttomana\nmaassa, toinen seisoi avuttomana köytettynä vankina. Voittajain\nsaaliina oli kaksi pikkutelttaa, rankista, nuotio ja kalat, veneet ja\naseet.\n\nPuuhun köytetty mies katseli ylpein ja pilkallisin silmin voittajia.\nHän oli vanha vaeltaja, hänen hiuksensa olivat vaalenneet, mutta\neivät harvenneet, ja kasvojen juonteet olivat syvät ja jyrkät. Hän\noli laiha ja jäntevä; hänen olemuksessaan oli jotakin talttumatonta\nja taipumatonta. Kasvot olivat tuulten, auringon ja pakkasen puremat,\nmutta silmien sini oli yllättävän puhdas ja ne lievensivätkin muun\nolemuksen jyrkkyyttä. Hänellä oli yllään haalistuneen vihreä pusero\nja samanlaiset housut, jaloissa ruskeat lapikkaat. Hän oli avopäin,\npuseron kaulus oli äskeisessä kahakassa repeytynyt ja paljasti näkyviin\nleveän rinnan.\n\nKalaa paistava mies käännähti ja vilkaisi vankiinsa.\n\n-- No, Helmi-Isa! Aiotko puhua?\n\n-- Kyllä, vaikka en siitä, mistä sinä haluat, sinä rajarosvo. Puhua\nminä aion, sillä tämä lienee viimeinen kerta, kun saan puhua. Tapoitte\npojan?\n\nSanat tulivat töykeästi, mutta niissä oli kysymyksen vivahdus.\n\n-- Eikö mitä! vakuutti toinen. -- Kolahdus päähän, ei muuta.\n\n-- Valehtelet! Minä kuulin sen kolahduksen. Jos se olisi sattunut minun\npäähäni, minä ehkä olisin kestänyt. Olen kestänyt paljon muutakin.\nMutta poika on etelästä, alamaalainen. Hän ei kestänyt. Nyt on kulunut\nainakin kaksi tuntia, ettekä ole saaneet häntä virkoamaan. Hän kuolee\nja minä kuolen myös. Sinä olet tyhmä rosvoksikin.\n\nNuotiolla-olijat kirosivat. Loputon sääskiparvi kiusasi puuhun sidottua\nmiestä, mutta hän ei antanut sen masentaa itseään.\n\n-- Jos poika olisi ehyt ja terve, olisit ehkä saanut helmipulloni. Nyt\net saa.\n\nVoittaja hymyili kavalasti. -- Kyllä sanot vielä, Isa. Koetamme kuuman\nja kylmän, terävän ja tylsän, ja sinä sanot!\n\nIsa päästi naurun. Se soi hänen huuliltaan hereänä ja hilpeänä,\ntäynnä uskallusta, uhmaa ja pilkkaa. Hänellä oli suunnitelma ja hän\noli päättänyt toteuttaa sen. Hänen nuori toverinsa kuolisi, ja mitä\npikemmin kuolema kohtaisi hänetkin, Isan, sitä parempi. Hän oli\nharkinnut tilanteen ja nauroi.\n\n-- Kuuman ja kylmän, terävän ja tylsän! Sinäpä sen sanoit, rosvo\nja tihulainen. Mutta tuskinpa voit minulle uutta tarjota. Kuuma!\nMinä olen joskus ollut kuumassakin -- kerran olin petäjän latvassa,\nkun kulomeri raivosi ympärilläni. Silloin oli kuuma ja pitkään. Ja\nkylmä! Ajelehtisitpas kevättalvella vuorokauden verran kumoonmenneen\nvarangilaisveneen kölistä kiinni pidellen Jäämerellä, niin tietäisit\nsinäkin kylmän. Olen tuntenut karhun kynnet rinnassani ja suden hampaat\nkurkussani. Et saa helmipulloani, mikä sitten lienetkin rosvo!\n\nErämaanrosvo kohottautui nuotion äärestä, asteli vankinsa luo ja\npysähtyi kädenmitan päähän hänen eteensä. Miehen kasvot olivat vaaleat\nja parransänki punertava. Matala, taaksepäin viettävä otsa ja yläleuan\neteentyöntyneet ikenet huonoine hampaineen saivat hänet näyttämään\neläimelliseltä ja vaaralliselta. Silmät olivat vihertävät ja aivan\nilmeettömät.\n\nHän puhui matalasti ja pehmeästi, mikä antoi hänen sanoilleen\nselittämättömän uhkaavan sävyn.\n\n-- En minä tarvitse kuloa enkä merta, en karhua enkä sutta. Luulen,\nettä uskot sen, kun sanon nimeni. Minä olen Petrushka.\n\nHän tarkkasi vankinsa ilmettä. Mutta Isan kasvoi eivät värähtäneet.\nVain lyhyt, pidätetty hengähdys ilmaisi, että nimi oli hänelle tuttu ja\nettä sen sanominen oli vaikuttanut jotakin.\n\n-- Siis näitten erämaitten henkipatto? Siis rosvojen rosvo?\n\n-- Aivan niin, vastasi Petrushka häiriytymättä.\n\n-- Luulenpa, että suomalaiset tuolla rajan toisella puolella mielellään\nsinut nappaisivat kiinni? uteli Isa.\n\nRosvo naurahti ilkeästi. -- Niin kai. Mutta minä olenkin rajan tällä\npuolen, eikä Petrushkan retkiä tiedä enempää suomalainen kuin koltta.\n\nMutta Isa ei hellittänyt rosvon ärsyttämistä.\n\n-- Liekö sinulla ystäviä tälläkään puolen? Taitaisivat Muurmanin,\nKuollan, Hiipinän ja Kannanlahden komissaarit ihastua, jos saisivat\ntietää olinpaikkasi, ensimmäiseen puuhun vetäisivät taikka ensimmäisen\nkallion kupeella ampuisivat. Vai? Syrjäänipoloiset lähettäisivät sinut\ntoiseen maailmaan, ja koltta, jos tietäisi sinua pensaassa väijyä,\nnitistäisi sinut mieluummin kuin sata purkaisinta poronvasaa.\n\nPetrushkan poskilihakset liikahtelivat, mutta hän ei ärsyttynyt. Hän\nsieti herjaukset käsittäen ne ehkä tekojensa ylistelyksi.\n\n-- Ehkä olet oikeassa, Helmi-Isa. Niin, minä olen Petrushka. Entäpä\nsitten? Vähän tuo kaikki sinua siinä puussa auttaa.\n\n-- Joukkosi on hajonnut. Eivät rosvosikaan jaksaneet sinua sietää, ja\nnyt sinä kuljeskelet täällä erämaassa vaanien köyhiä helmenpyytäjiä!\nHehheh, sinä, joka rosvosit syrjäänipomojen tuhantiset laumat, sinä,\njoka ryöstit koltat ja suomalaiset, joka elelit Kuollassa kuin\nruhtinas, sinä, Petrushka, mangut nyt kuin etelän tattarainen köyhän\npyytäjän helmipulloa.\n\n-- Annat sinä sen vielä mankumattakin, murahti rosvo, jota vanhan\nmiehen yksitoikkoinen herjaustulva alkoi väsyttää.\n\n-- En, en anna, vakuutti Isa säyseästi. -- Puolisen litraa niitä on,\nmutta en anna. Suurin osa niistä on ihan pieniä ja huonoja. Ehkä\nkymmenen kruunua maksavat kourallisesta Haaparannassa. Mutta on siellä\nparempiakin. Se pullo on hyvin laajasuinen, mutta onpa pullossa helmi,\njoka vain ihan tarkasti siitä sopi. Kuparisormusten kaupustelijakin\nRovaniemen markkinoilla maksaisi siitä viisituhatta markkaa, Torniossa\nahneinkin kultaseppä antaisi siitä viisitoista, ja jos sen vie jonnekin\nkauemmaksi -- ja kyllä kannattaa matkustaa vaikka Lontooseen, jos\ntiedät sellaista paikkaa --, niin siellä saa tuhansia tukuittain. Se\nhelmi on valkea ja välkkyvä ja siinä kuvastuvat taivaankaaren kaikki\nvärit niinkuin tuossa järvenpinnassa. Ja sileä se on ja kiiltävä ja\nvirheetön joka kohdasta. Mutta et saa helmipulloa, Petrushka.\n\n-- Sinä kuolet sitten, Petrushka huomautti synkästi.\n\nIsa naurahti.\n\n-- Siitä olen muutenkin varma. Katsos, en minä ole niin ahne maailman\ntavaralle, mutta kun tiedän, että minun täytyy kuolla sinun kätesi\nkautta joka tapauksessa, niin en minä palkitsemaan rupea omaa\nsurmaajaani.\n\n-- Saat mennä rauhassa, kunhan toimitat pullon. Se on tässä jossakin\nlähellä.\n\nIsa koetti nyökäyttää päätään.\n\n-- Melko lähellä, melko lähellä, syvän ja mustan kaltion reunalle\nupotettuna. Voithan etsiä sitä.\n\nMuodottoman rosvon silmissä välähti. Mutta välähdys sammui samassa.\nEtsiä... se oli melkein samaa kuin jos etsisi metsään ammuttuja hauleja!\n\nIsa pudisti päätään.\n\n-- Niin, minun on kuoltava. Helpommin pahin pahta oivenisi kuin sinä\narmahtaisit. En sellaista ajattelekaan. Sanon vain sen, jotta näkisit,\nkuinka vähän minä voin mitään toivoa ja kuinka turhaa minun on mitään\nilmaista. Toverini kuolee pian, ja se ratkaisee kaiken. Katsos,\nsinä et ole ikinä pitänyt mitään lupaustasi. Et pidä etkä voikaan\npitää sitä nyt. Jos minä ilmaisisin pullon ja sinä laskisit minut\nmenemään, tietäisit varmasti, että minä lähtisin perääsi kostamaan\ntoverini kuolemaa ja tätä kidutustani. Se on erämaan laki, vaikka\net taida siitä paljon tietää. Minä en voisi luvata olla kostamatta,\nja vaikka lupaisinkin, en voisi lupaustani pitää. Siksi on sinunkin\nturha pyydellä -- en minä usko kuitenkaan. Ja jos taas aiot minut\njoka tapauksessa surmata, ettei tekonne kostajaa jäisi eloon, niin en\ntosiaankaan ole niin heikko, että etukäteen palkitsisin toverini ja\nitseni murhaajat. Myönnät kai, että puheessani on järkeä. Helmet voit\njättää kokonaan laskuistasi. Ne ovat piilossa ja turvassa. Liekö poika\njo kuollut?\n\nRosvo astui maassa makaavan uhrinsa luo, laskeutui polvilleen ja\nkuunteli. Toinen rosvo lähestyi kantaen louevaatetta.\n\n-- Kyllä tämä vielä hengittää, Petrushka virkahti ja antoi\nrikostoverinsa varjostaa loukkautuneen kasvot.\n\n-- Hengittää, mutta ei pitkään, murahti Isa.\n\nHän oli hyvin varma huomiostaan. Poika oli saanut kuolettavan iskun\npyssynperästä yllätyksen aikana ja luultavasti ampumahaavan rintaansa.\nEi kestäisi lannanmaan heikko poika.\n\nRosvot vetäytyivät siljolle savun piiriin aterioimaan. Isa tarkkasi\nheitä. He eivät olleet erämiehiä. Heidän hääriskelynsä nuotion\nvaiheilla oli sekavaa ja kömpelöä. Taimenet oli paistettu ja poltettu\nhiilillä, ei paahdettu tulenloisteessa. Erämaa ei ollut vielä opettanut\nrosvoja omille tavoilleen.\n\nIsan ja hänen toverinsa reput oli ryöstetty, ja eväät tuntuivat\nmaistuvan ryöväreille. He käyttivät surkeilematta kahvia ja sokeria,\nnoita erämaan herkkuja, kalliita ja vaikeasti saatavia. Isa kuuli\nviimeisten leipäpalasten musertuvan miesten hampaissa.\n\nSääsket kiusasivat häntä. Hän kiitti mielessään Luojaa, ettei ollut\npahin räkän aika. Ei ollut vielä paarmoja eikä mäkäriä, ainoastaan\nsääskiä. Hän ei voinut suojella kasvojaan, mutta iltainen pikivoitelu\ntehosi vielä.\n\nPuolenyön aika oli sivuutettu. Päivänkehrä alkoi hitaasti kohota\nitäiselle taivaanpuoliskolle. Isa katseli asentopaikan siljolle. Toinen\nmiehistä, Petrushkan rosvopuittio, nousi ja käväisi virran kaltaalla\nja tarkasteli venettä. Kaksilaidan keulatuhdon alta hän vetäisi esiin\ntuohisen kontin. Isan silmissä välähti. Hän oli vallan unohtanut\nkontin. Ihme, etteivät rosvot olleet sitä heti sattuneet keksimään!\n\nRosvopuittio tallusteli mellalle ja istuutui nuotion ääreen ojentaen\npäällikölleen kontista löytämänsä pullon. Isa kuuli selvästi miesten\nnaurahdukset. Petrushka avasi tulpan, haisteli, siemaisi hiukan\npullonsuusta ja nauroi vielä kovemmin.\n\n-- Koko kesän lääkevarasto! ajatteli Isa.\n\nMiehet puhelivat keskenään ja tulivat sitten molemmat vankinsa luo.\n\n-- No niin, Helmi-Isa, laitetaanpa sinullekin yötila, pilkkasi Petrushka.\n\nMiehet tarkastivat vankinsa jalka- ja käsiköydet, irroittivat hänet\npuusta ja köyttivät siihen uudelleen niin korkealle, että vain varpaat\nja puoli jalkaa tapasivat maahan. Sitten Petrushka laittoi hänelle\nsuukapulan.\n\n-- Sinulla tuntuu olevan lääkettäkin matkassa, selvitteli rosvo. --\nMepä otamme sen. Ja sinä saat seisoa tässä puussa ja pitää seuraa\nsääskille. Aamulla puhelemme sitten helmistä. Ja ettei päähäsi\npälkähtäisi huutaa ja häiritä meitä, saat pitää suusi kiinni.\n\nNaurahtaen rosvot jättivät vankinsa kaameaan yöpaikkaan, ruumiin\nkuolettavasti puutumaan puolittain riippuvaan asentoon, kädet, kasvot\nja rinnan alttiiksi verenhimoisille hyönteisille.\n\nIsa rukoili hiljaa, ei pelastusta, vaan tuskien pikaista loppumista,\nrukoili, että rosvo älyäisi lopultakin, kuinka turhaa oli hänen\nkiduttamisensa. Pikainen loppu olisi kaikista selvin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnin puolentoista kuluttua olivat päihtyneet rosvot horjuneet\nrankisten suojaan nukkumaan. Erämaa alkoi herätä päivään, ja vanha mies\nvalvoi katsoa tuijottaen itään, kohti nousevaa taivaankiekkoa.\n\nHän ei ajatellut rosvoja, ei kuolevaa toveriaan, ei omaa tuskaansa\neikä pian koittavaa kuolemaa. Hän katsoi ääretöntä erämaata, hän eli\nsen elämää, hengitti sen mukana, ja hänen silmänsä kimalsivat päivän\nsinistäessä taivaan ja veden.\n\nErämaa oli hänelle kaikki, ja tämä olisi viimeinen aamu, jolloin hän\nsen näki, kuuli ja koki, ihmissilmälle rajattoman ja rannattoman\nkiveliön, Ylämaan, tunturien maailman.\n\nEi ollut kaikilla noilla tuntureilla, joitten kerot juoksivat pehmeästi\nkumpuilevana juovana taivaanrannalle, ei ollut niillä nimeäkään,\nei kolttienkaan antamia, mutta niiden nimiä, jotka hän tiesi, hän\nhyväillen kertaili mielissään. Niitten äärillä ja niiden takana\nlevisivät äärettömät vuomat ja aavat, jängät ja kankaat, siellä\npäilyivät kirkkaat nimettömät saivot ja virtasivat joet tuntemattomien\nkurujen kautta, ohi peloittavien pahtojen. Se oli hänen maailmaansa,\noli ollut vuosikymmenien kuluessa hänen kotinsa ja aittansa, aina\nnäihin hetkiin asti, jolloin hän tapasi kohtalonsa erämaanrosvon\nhahmossa; miehen, joka oli mahdollinen vain täällä, missä ei ollut\nrajoja eikä muuta oikeutta kuin minkä jokainen voi omin käsin itselleen\nhankkia.\n\nMaailma kylpi sinipunervassa auteressa, joka väreili ja kohoili\nja jonka yläpuolella, kaukana ja mahtavan korkealla, kimalsivat\ntunturilakien ikuiset, valkeat lumet.\n\nHän katsoi kaukaisuuteen ikäänkuin koettaen kuolemassakin syövyttää\nsieluunsa lähtemättömiksi erämaan piirteet. Hän tuskin enää tunsi\nkipuja ja tuskaa: armahtava turtumus alkoi levitä hänen ruumiiseensa,\nhänen kasvonsa olivat tunnottomat lukemattomista pistoksista. Vain\nsilmiä kirveli kirkas valo, väsymys ja parveilevat sääsket.\n\nHän tunsi ne lukemattomat tuoksut, jotka kihosivat kukista ja puista,\nruohoista ja vedestä, jotka tuskin havaittavan tuulenhengen mukana\nuhosivat jängiltä ja nousivat mustista kaltioista, raikkaat ja\nhuumaavat tuoksut, jotka yhdessä olivat maailman paras ja raikkain:\npohjoisen tunturierämaan tuoksu. Hän katseli tummaa kuusikkoa, joka\nkohosi rantalehdon takana, synkällä kairalla, hän hyväili katseellaan\nvastarannan tuuheaa koivikkoa, näki vesiheinäin hiljaa keinuvan järven\nkuviokkaissa vireissä, huomasi kalan hopeakyljen välähdyksen kaislikon\nlaidassa, ja telkän leviävän kultavanan. Nuotion jätteistä kohosi ohut\nsinisenharmaa savujuova. Erämaa alkoi äännellä ja puhua. Kirkkaana\nja puhtaana, kaikki muut äänet voittaen, kajahteli käen kukunta,\nrauhallisena ja soinnukkaana. Sorsat narahtelivat kaislikon kätkössä,\nkuukkeli tirpahteli pehmeästi, ja kauempaa kuului sinirinnan laulu. Ja\nalituisena säestyksenä, syvänä ja taka-alaisena, vahveten ja heiketen,\npauhasi joen köngäs jossakin alempana.\n\nIsa tunsi, että hän oli osa erämaata ja erämaa osa häntä ja hänen\nelämätään. Ja kiveliö oli ihana ja armoton.\n\nHänen ajatuksensa olivat tyynet. Niissä oli ikäänkuin teräksen\nkirkkautta ja kovuutta. Hän ei kapinoinut kohtaloaan vastaan. Hän oli\nollut varomaton, ja kiveliössä varomattomuus merkitsee kuolemaa. Hän\nolisi voinut sortua kauniimmin ja tuskattomammin. Väärä aironvetäisy\ntaikka sauvoimen työnnällys, ja jokin köngäs olisi nielaissut hänet\nvaahtoavaan syliinsä. Ase olisi voinut pettää ja hän olisi sortunut\ntasapää ottelussa karhun kanssa. Moni ja taitavampikin oli niin\nsortunut. Äkkijyrkkä pahta taikka irtokivinen kuru olisivat voineet\nvaatia hänet uhrikseen.\n\nMutta erämaa oli säästänyt hänet. Hänen kohtalonsa oli olla erämaan\nloinen ja kiertolainen. Kiveliö oli autio. Kukaan ei tulisi hänen\navukseen. Toveri oli kuolemassa. Itse hän oli voimaton, eivätkä helmet,\neivät pyynnöt eivätkä rukoukset häntä pelastaisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringonsäteet voivuttivat hänet puolittaiseen horrokseen. Hän\nnukahteli, hän horjahteli tajunnan ja tajuttomuuden välillä, ja\nunennäöt ja muistelot sekaantuivat kirjavaksi kuvasarjaksi.\n\nSiitä lähtien kun itse oli voinut määrätä kohtalostaan, hän oli\nkuulunut kiveliölle ja kiveliö hänelle. Hänessä oli ylämaalaisen\nsukunsa vaeltajan verta. Jo poikasena raitioidessaan hän oli tottunut\nylämaan vapauteen, vaaroihin ja vastuksiin. Kullankaivajana ja\n-huuhtojana hän oli kierrellyt ristiin rastiin kaikki Lapit, Ruijat ja\nKuollat. Jäämerellä hän oli purjehtinut ruijalaisten kanssa, käynyt\nkauppaa Imandran kolttien kanssa ja kulkenut, kulkenut... sauvonut\njokia, kävellyt jänkiä tiriseviä pitkospuita myöten, noussut ja\nlaskenut kuruja, jutinut pororaidoissa, tolvannut omin ajokkain ja\nsaanein, kalastanut ja metsästänyt ja taas kaivanut kultaa ja etsinyt\nhelmiä. Hetkeäkään hän ei ollut ollut rikas, mutta aina hänellä\noli syksyllä rintamaitten liepeille tullessaan ollut pussillinen\nkultahiekkaa, rakeitakin joukossa, taikka pullollinen helmiä tai muuta,\nmikä oli vienyt hänet turvallisesti pimeimmän talven, kamma-ajan\nylitse. Hän oli käynyt Ruotsit ja Haaparannat ja siellä vaihtanut\nkultahiekkansa ja helmensä nopeasti kuluviin kruunuihin ja vielä\nnopeammin häipyviin huvituksiin ja iloihin. Viikot vierähtivät, ja\nsitten alkoi hiljainen paluu ylämaahan. Iisakki Niva kyllä tunnettiin\nylämaissa, tunsivat jotkut herrat ja tunsivat jätkät, tunnettiin\nRovaniemelläkin, Torniossa ja Haaparannalla, eikä häntä pahaksi\nmoitittu. Hän eli omaa elämäänsä, eikä hän pysähtynyt sen tarkoitusta,\nsen hyötyä taikka turhuutta aprikoimaan.\n\nNiin oli ollut viime syksyyn asti. Silloin hänestä oli tullut äkkiä\nkuin isä. Hän oli ollut Rovaniemellä, helmiä oli ollut pullollinen ja\nhän oli ollut aloittamassa pimeän ajan etelän vaellusta, kun hänet sai\nkäsiinsä Antti Rovanen, hänen sisarenpoikansa.\n\nPoika tuli hänen luokseen murjottuna ja muserrettuna, köyhänä ja\nkurjana ja pyysi -- neuvoa. Orpo hän oli, sen Isa tiesi; hento ja\nheikko hän oli, sen Isa näki; ja luotti häneen niinkuin viimeiseen\npelastukseen, sen Isa aavisti. Antti oli menettänyt kaikkensa, ennen\nkaikkea uskalluksensa ja tahtonsa. Mutta neuvoa häntä, etelänmiestä\n-- neuvoa hänen, kiveliön vaeltajan, se oli toki liikaa. Tarina oli\nlyhyesti kerrottu. Jotakin Antti oli tuolla etelässä yrittänyt,\nliiketoveri oli hänet pettänyt, vienyt sekä rahat että kunnian.\nHäpeän kasvaessa ja varojen huvetessa joku tyttö oli hänet jättänyt,\nja hän, etelänmies, oli silloin luhistunut. Vain jotakin tehdäkseen,\npaetakseen, poika oli alun perin lähtenyt ylämaihin enoaan etsimään,\nkohentunut matkalla ja tunnin puheltuaan Isan kanssa alkanut luottaa\ntähän ja uskoa kuin aameneen.\n\nNeuvoa! Isa tiesi vain yhden neuvon, ja sitäkin hän epäili\netelänpojalle annettavaksi: lähteä hänen kanssaan kiveliöön, ei\nrikastumaan, vaan elämään.\n\nMutta hän oli antanut sen, ja poika oli siihen tarttunut. Jotakin\nisämäistä, huolehtivaa ja hillittyä oli siitä lähtien kuulunut\nIsan olemukseen myös hänen rintamailla ollessaan, hänen, joka oli\nollut iloinen ja rento, kevytmielinen ja tuhlaava. Rinnan kevään ja\nkesän kanssa he olivat painuneet pohjoista ja itää kohti, he olivat\nkalastaneet, metsästäneet ja etsineet helmiä. Ja heillä oli ollut\ntavallista parempi onni. --\n\nVaistomaisesti Isa koetti oikaista asentoaan, mutta köydet eivät\nmyödänneet. Aurinko hehkui jo tulisena.\n\nKuin salattu aavistus oli saanut Isan kätkemään helmipullon uusille\npuroille siirryttäessä. Hehän olivat rajan toisella puolella,\ntosiasiallisesti \"ei kenenkään-maassa\". Varovaisuus oli tarpeen.\nMutta nehän olivat sivuseikka, nuo helmet... Antti oli siis sortunut\nensimmäisenä kesänään, yllätettynä, voimattomana puolustautumaan,\nehtimättä mitään. Henkipattoiset rosvot olivat sen tehneet. --\n\nKuuma... niin oli tosiaankin... ja kuuma oli ollut silloinkin, kulon\nriehuessa. Hän oli ollut yksin. Se sattui keskikesällä. Hän oli tehnyt\nasentonsa kuivaneen harvan oudan keskiselle tievalle ja paneutunut\nnukkumaan. Ukkonen oli jyrissyt, oli kai satanutkin, mutta hän oli\nnukkunut ja herännyt vasta siihen, kun tulimeri lähestyi. Ei ollut\nkeinoa paeta. Hän kiipesi korkeimpaan petäjään .. kaikki tavarat\npaloivat maassa, ammukset paukahtelivat, hän itse kärventyi tuolla\nylhäällä, mutta henki säilyi... Kuumaa, oli tosiaankin kuumaa...\n\nHän tunsi keinuvansa, pitkään ja tasaisesti, oli niin kuin hän olisi\nollut loivassa aallokossa, niin kuin varangilaisveneessä... ja hän oli\ntuntevinaan Jäämeren kylmät ja raikkaat tuulahdukset. Mutta se oli vain\nunta ja houretta, hän ponnistautui taas hereille ja tajuntaan.\n\nHän katsoi Anttia. Tämä makasi yhä samassa asennossa. Kuollut hän\noli, varmasti kuollut, ja aamulla Petrushka ampuisi hänetkin, Isan,\nhuomatessaan, ettei hän puhuisi.\n\nIsa Niva koetti rukoilla. Jossakin hänen olemuksensa syvimmissä\nkätköissä oli sanoja, ajatuksia, tunnelmia, jotka olivat jääneet\nmuistoiksi uskovaisten täpötäysistä pirteistä ja voimallisista\njulistuksista. Pohjaltaan hänen Luojansa oli ylämaan uskovaisten\njäykkä ja totinen Jumala, mutta ihmisseurattomuus, kahdenkeskisyys\nJumalan kanssa rannattomassa kiveliössä oli avartanut ja kirkastanut\nhänen Luojansa, se oli tehnyt Hänet läheisemmäksi ja tutummaksi ja\nlempeämmäksi.\n\nIsa ei rukoillut pelastusta itselleen. Vain ihme voisi pelastaa hänet,\neikä hän tahtonut kiusata Luojaansa. Mutta nyt, kun hänen loppunsa\noli edessä, hän tahtoi kiittää Luojaa kaikesta, mikä hänen osakseen\noli tullut, kaikesta siitä kauniista, mitä hän oli nähnyt ja kokenut,\nja varjeluksesta, millä Luoja häntä oli vaivoissa ja vaaroissa\nsuojellut. Urpiaisparvet keväisissä pajukoissa, maakotkan liitely\npoutapäivänä ylhäällä tunturien korkeudessa, revontulten kajo lumisen\njängän rannalla poron tolvatessa tietään, poreileva hopeinen kaltio,\njoka sammutti janon helteellä, tuulentuoksu tunturirinteellä, pimeät\ntalviset pesäpäivät ja se hetki, jolloin aurinko ensi kerran keväällä\nkurkottautui taivaanrannan ylle -- kaikki tuo oli ollut ihanaa ja\nLuojan antia, kirpeinkin pakkasen kirvely, syksyn sumuisin sadepäivä\ntaikka heinäkuun helle, jolloin räkkää on kaikkialla ja jolloin pihka\npetäjäoudassa tuoksuu tukahduttavasti.\n\nTajuttomuuden rajoilla vanhan miehen henki liiteli hänen sopertaessaan\nsanoja, häilyvien kuvien ja unien täyttäessä hänen sisäisen\nnäkemyksensä.\n\nVielä kerran ponnistellen hänen onnistui palautua tajuntaan. Hänen\nkatseensa kohosi tunturien hohtaviin lumiin, lipui alemmaksi ja\npysähtyi vihdoin joenlaajentuman kaukaisimpaan päähän. Hän katsoi,\nkäsitti ja vaipui jälleen tajuttomuuteen, mutta hän oli ehtinyt\nymmärtää, että ihme _saattoi_ tapahtua.\n\nTuolla kaukana lipui vene jokea alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsa Nivan ensimmäinen tietoinen aistimus oli ihanan viileyden\ntuntu. Hän koetti kohottaa raskaita, turtuneita silmänluomiaan, ja\nparin ponnistuksen jälkeen se onnistuikin. Hän huomasi makaavansa\nlehdeksillä puitten katveessa. Se oli hänen ainoa huomionsa. Silmät\npainuivat jälleen kiinni. Sitten hän tunsi suussaan kirpeän maun. Se\nvirkisti häntä, ja hän aukaisi silmänsä uudelleen. Niin, hän makasi\nlehdesvuoteella. Jalat olivat paljaat. Hänen ylleen oli kai valettu\nkylmää vettä, koska hänen oli niin viileä olla ja tuntui kostealta.\n\nSiristäen silmiään hän näki vierellään hymyilemättömät miehenkasvot,\njotka olivat kumartuneet hänen puoleensa, ja niiden takana\nsääskiverkkoisen nuoren naisen pään ja hartiat. Noissa kasvoissa hän\noli näkevinään jännittynyttä sääliä.\n\nHänen oli suljettava silmänsä. Ne eivät kestäneet vajoa, vaikka hän\nolikin varjossa. Hänen täytyi koota ajatuksiaan. Meni pitkä hetki,\nennenkuin tajunta virkosi ja hän kykeni palauttamaan mieleen viime\nkokemuksensa.\n\nSitten hän muisti kaiken... rosvot ja puun ja kaukana lipuvan veneen...\nja Antin.\n\n-- Vene? hän äänsi näköään irrallisesti.\n\nMies kuitenkin arvasi hänen ajatuksensa. Hän vastasi matalalla ja\nsyvällä äänellä:\n\n-- Niin, tulimme veneellä ja löysimme teidät. Oletteko haavoittunut?\n\n-- En, en ole. Entä Antti... se toinen? Isa kysyi nopeasti ja ääni\nvärähdellen.\n\n-- Hän on hengissä, kuului hiljainen vastaus naisen huulilta. Nuo sanat\nlausuttiin epäröivään sävyyn, ja Isa tajusi heti: pojan tilaa pidettiin\nkai toivottomana.\n\nIsa nousi käsiensä varaan ja siitä istualleen. Ruumis tuntui kipeältä\nja kolhitulta, se oli jäykkä ja turta, mutta hän saattoi liikuttaa\njäseniään. Miehen auttamana hän pääsi pystyyn ja otti muutamia askelia.\n\n-- Kyllä minä jaksan, hän totesi sitten.\n\nMies kuitenkin tuki häntä heidän mennessään siljon poikki. Hongan\nvarjossa istuivat yrmeäilmeiset rosvot seläkkäin. Heidän välissään oli\nmaassa tukeva hirsi, johon heidän kätensä olivat köytetyt takaapäin.\nIsa vain vilkaisi heihin ja käänsi sitten katseensa toisaalle.\nVieraitten pystyttämän louteen suojassa makasi Antti. Hänen päätään ja\noikeaa olkaansa peitti valkea side. Hänenkin luonaan oli mies ja nuori\nnainen.\n\n-- Hän voi pysyä tajuttomana monta päivää, tämä nuori nainen sanoi\nIsalle. -- Hän on saanut pahan iskun päähänsä. Olkahaava ei ole\nniin vaarallinen. Olen tehnyt mitä olen voinut, eikä nyt ole muuta\ntehtävissä kuin odottaa.\n\nHän katsoi miettivästi nuoren miehen laihoja ja ruskeita kasvoja,\njotka näkyivät kääreen alta, ja suljettuja silmänluomia, jotka eivät\nvärähtäneetkään.\n\nHe poistuivat haavoittuneen luota ja ryhtyivät varjossa aterioimaan.\nIsa tunsi hiukovaa nälkää nähdessään tulella kahvipannun ja\npuuhaarukoitten varassa paahtuvat kalat. Vasta sen tyydytettyään ja\nsaatuaan piippunsa palamaan hän tunsi hiljalleen palautuvansa ennalleen\nvaarallisesta seikkailustaan. Aterian aikana ei ollut vaihdettu kuin\nmuutamia sanoja, eikä kukaan nytkään kiirehtinyt puhumaan.\n\nIsa oli tehnyt muutamia nopeita huomioita. Hän ihmetteli, keitä\npelastajat ja vieraat saattoivat olla. Vaikka he kaikki olivat nuoria,\nhe olivat vähäpuheisia ja hillittyjä. Mitään kiveliön kulkureita he\neivät voineet olla. Heidän aseensa, varusteensa, pukunsa... kaikki\nviittasi tiettyyn ja näissä oloissa harvinaiseen varakkuuteen.\nHeitä olisi helposti taipunut pitämään uhkarohkeina, matkailijoina,\nmutta heidän jokaisesta askareestaan, liikkeestään ja sanastaan\nkuvastui täydellinen erätaitavuus, liian perusteellinen hyvillekin\nmatkailijoille. He olisivat niinikään voineet olla uudisasukkaita,\nmutta Isa tiesi, ettei näissä hylätyissä seuduissa heitä enää ollut.\nToiset olivat sortuneet, toiset paenneet turvallisempiin oloihin.\n\nIsa tarkkaili heitä vaitonaisena piipunsavun läpi. Miehet olivat\nluultavasti veljeksiä. Heidän ulkomuodossaan ja liikkeissään oli paljon\nsamanlaista. He olivat molemmat pitkiä ja rotevia miehiä, ja vaikka Isa\nitsekin oli kookas, hän tunsi itsensä vähäiseksi heidän rinnallaan. He\nolivat erämiehiä, se oli selvää, mutta heidän liikuskeluunsa täällä Isa\nei keksinyt uskottavaa selitystä.\n\nJa naiset, vieläpä nuoret naiset! Heidän pelkkä läsnäolonsa hämmästytti\nIsaa. He eivät olleet kolttia, sen saattoi sokeakin nähdä. Heidän\nolemuksessaan, sanoissaan ja sävyssään oli jotakin, mikä tuntui\noudolta ja erämaahan sopeutumattomalta, mutta toiselta puolen he\nilmeisesti olivat tällaiseen elämään kotiutuneet, sillä kaikki heidän\npikkutoimensa olivat luontevia ja kertoivat harjaannuksesta. Ja\nkauniita he olivat molemmat, mutta varsinkin se, joka oli ollut Anttia\nhoivaamassa.\n\nIsa kopisti piippunsa tyhjäksi. Nyt hän tahtoi puhua. Hän naurahti\npeittääkseen hämmennystään.\n\n-- Kun seisoin tuolla niinkuin repo käpäläpuussa, hän virkahti viitaten\nyölliseen kidutuspaaluunsa, olin jo varma lopustani ja rukoilin vain\ntuskieni päättymistä. Vain ihme saattoi minut pelastaa. Se tapahtuikin.\nNäin veneen ilmestyvän tuonne kosteeseen ja se olikin viimeinen, mitä\nmuistan nähneeni. Sitten kai pyörryin. En tiedä, keitä olette, mutta\nkiitän teitä omastani ja Antin pelastuksesta. Muutamia tunteja vielä --\nja kaikki olisi ollut myöhäistä.\n\nKukaan vieraista ei vastannut mitään. Isa jatkoi:\n\n-- Me olemme kumppanini kanssa -- hän on sisarenpoikani -- olleet\nhelmiä etsimässä. Nähtävästi roistot ovat naakineet meitä jonkin\naikaa. He yllättivät meidät maitse. Ellei Antti olisi loukkaantunut\nhengenvaarallisesti, olisin antanut niille helmemme, mutta sitten en\npuhunut niistä paljon, ja rosvot yrittivät kiristää minulta tiedon\nväkisin.\n\n-- Avusta ei maksa paljon puhua, väheksyi toinen vieraista miehistä. --\nNäimme jo kaukaa, että jotakin oli oudosti. Huomasimme teidät puussa.\nMutta loppu oli perin helppo. Me laskimme maihin hiukan ylempänä,\nhiivimme siljolle, kokosimme aseet ja vasta sitten herätimme rosvot.\nSikeästi ne nukkuivat.\n\n-- Joivat minulta lääkepullon yöllä. Olen Iisakki Niva, Isaksi sanottu,\nkiveliöitten matkaaja, jos lienette sattuneet kuulemaan, ja tuo on\nsisarenpoikani Antti Rovanen.\n\nSeurasi äänettömyys. Isa oli mielestään tehnyt itsestään ja asioistaan\ntäyden selvän, täydemmän kuin erämaassa on tapanakaan, mutta nuo toiset\neivät vastanneet samanlaisella luottamuksella. Isa sytytti jälleen\npiippunsa. Kysymään hän ei alentuisi. Pelastajat saisivat kernaasti\npitää salaisuutensa tietonaan. Hänen oli oltava vain vilpittömän\nkiitollinen heitä kohtaan.\n\nVihdoin vanhemmalta vaikuttava mies keskeytti hiljaisuuden.\n\n-- Asia on niin, että meillä on pakottava syy salata nimemme ja\nhenkilöllisyytemme. Ei se suinkaan ole mikään häpeällinen syy eikä se\nosoita luottamuksen puutettakaan. Olen kai joskus kuullut nimenne ja\nhyvässä yhteydessä. Mutta kun meidän on joka tapauksessa pakko jonkin\naikaa jatkaa yhdessäoloa, niin nimet ovat tarpeelliset. Minun nimeni\non Paavo, tämä on veljeni Jaakko, tässä on sisareni Sanna ja tämä on\nystävämme Ruut. Nämä nimet ovat kyllä oikeita. Ja nyt: mitä teemme?\n\nNuoren miehen vastaus miellytti Isaa. Salaperäisyys pysyi, mutta\nolihan vierailla oikeus salaisuuteensa. Ja koska he kerran sen olivat\ntunnustaneet, ei siitä puhuttaisi enää mitään.\n\n-- Minä en tiedä muusta kuin Antista, virkahti Isa.\n\n-- Minun on pysyttävä hänen luonaan.\n\n-- Tietysti, myönsi Paavo. -- Mutta on kysymys siitäkin, voidaanko\nhänet ehkä siirtää sopivampaan paikkaan. Mitä arvelet, Sanna?\n\nNuori nainen liikahti niin että sääskiverkko heilahti.\n\n-- Luulisin olevan parhaaksi, että hän toistaiseksi saisi olla alallaan.\n\nHän keskeytti puheensa, kumartui veljensä puoleen ja kuiskutteli\nhetkisen hänen kanssaan. Paavoksi nimittäytynyt mies jatkoi puhetta:\n\n-- Toverinne kaipaa hoitoa, ja siihen tarvitaan sidettä ja\npuhdistusaineita. Niitä meillä onkin, mutta ei mukana.\n\n-- Voin lähteä niitä hakemaan, ehdotti Isa kerkeästi, jos joku jää\nAntin luo.\n\n-- Hm, epäröi Paavo. -- Sellainen ratkaisu on tuskin paikallaan. Tiedän\nparemman. Sanna, jäisitkö tänne sairasta hoivaamaan... yhdessä herra\nNivan kanssa? Me muut jatkamme matkaa ja Jaakko voi sitten tuoda siteet\nja lääkkeet ja noutaa sinut. Siihen menisi noin viisi kuusi päivää.\n\nIsa näki kirkkaitten, levollisten naissilmien suuntautuvan häneen.\nKatse viivähti hänessä vain hetkisen. Sitten Sanna nyökäytti päätään.\n\n-- Kyllä, mielelläni, hän vastasi yksinkertaisesti.\n\n-- Sitten asia on selvä, päätti Paavo. -- Kas niin, voitte huuhtaista\nnämä vähät astiat ja pestä ne käytetyt liinasuikaleet, jotka ovat\nrepussani. Ne kelpaavat kyllä hätäsiteiksi.\n\nSanna ja Ruut poistuivat rantaan. Raskas hiljaisuus vallitsi nuotion\nluona. Sitten Paavo teki melkein huomaamattoman merkin sormellaan\nviitaten vankeihin.\n\n-- Rosvot? hän sanoi matalasti.\n\nMiehet vilkaisivat nopeasti toisiinsa. Laki, korpien laki, oli selvä.\nKuulusteleminen ja tutkiminen ei hyödyttäisi mitään. Rosvot oli tavattu\ntuoreeltaan.\n\n-- Tämä tilanne on ilkeä, myönsi Paavo. -- Mutta sittenkin on vain yksi\nratkaisu. Kuolema.\n\n-- Kuolema! toisti Jaakko kaikuna.\n\n-- Olkoon niin! jatkoi Isa. -- En halua puhua kostosta, vaikka\nAntti onkin kuolemaisillaan. Mutta jokainen kontio, hukka tai ahma,\njoka tavataan, sekin surmataan, jos vain voidaan. Ja kuitenkin: ne\nverottavat vain porokarjaa, harvoin niistä ihmiselle on hengenvaaraa.\nNämä henkipattoiset rosvot ovat kohdistaneet rikoksensa kaikkiin ja\novat tuhoisampia kuin metsänpedot. Jos heidät päästetään irti, he ovat\ntaas erämaan vaarana. Vankeina heitä ei voida pitää. Siis...\n\nHänen kädenliikkeensä oli kuvaava. Toiset nyökkäsivät. Isan puheeseen\nei ollut mitään lisättävissä eikä siitä mitään tingittävissä.\n\nPaavo nousi ja otti louteen luota pari suopunkia. Toiset seurasivat.\nPaavo pysähtyi ja katsahti rannalle.\n\n-- Tämä on pahuksen ilkeää. Tiedän kyllä, etteivät tytöt virka asiasta\nmitään, mutta kamalaa se heille on. Kiiruhtakaamme! Viedään ne metsään.\n\nRosvojen yrmeät kasvot olivat kalvenneet. He kai aavistivat, mistä oli\nkysymys, kun näkivät synkkien miesten lähenevän heitä suopungit ja\naseet kädessään. Mutta he eivät tehneet vastarintaa eivätkä puhuneet\nmitään, kun heidät irroitettiin tukista ja lähdettiin kuljettamaan\nrantalehtoon erämiesten vartioidessa heidän jokaista liikettään.\n\nKulkue ehti pienelle aukeamalle, jonka keskellä kasvoi tukevaoksainen\nkoivu. Paavo nyökkäsi päällään, ja kaikki pysähtyivät.\n\n-- Eivät näytä suomalaisilta, hän virkahti viivytellen vastenmielistä\ntehtävää.\n\n-- Eivät olekaan, Isa vastasi. -- Toinen on ryssä taikka sen sukuinen.\nPuhuu suomea vain vaivoin. Ja toinen on myös ryssä, pohjoisten seutujen\nryssä. Se kai on karjalaistunut ja puhuu suomea melko puhtaasti.\nPunaiset komissaarit ja suomalaiset rajavartijat nappaisivat sen kiinni\nyhtä mielellään, ja tuomio olisi kai yhtä lyhyt molemmissa tapauksissa.\n\n-- Tehän taidatte tunteakin miehet! huudahti Paavo ihmetellen.\n\n-- Vain maineeltaan, Isa selvitti. -- Hän suvaitsi minulle ilmoittaa,\nettä hänen nimensä on Petrushka.\n\nSekä Paavo että Jaakko kääntyivät rajusti Isaan ja sitten päärosvoon.\n\n-- Petrushka? kysyi Paavo kiihkeästi, kiihkeämmin kuin Isa olisi häneltä\nvoinut odottaakaan. -- Onko tämä Petrushka?\n\nRosvo, kaiketi käsittäen, että hänen nimensä jollakin tavalla viivytti\ntuomion täytäntöönpanoa, nyökkäsi innokkaasti.\n\n-- Olen Petrushka!\n\nPaavo alkoi vyyhdetä äsken irroittamaansa suopunkia. Sitten hän, silmät\nsynkästi liekehtien, lähestyi rosvoa ja kuiskasi muutamia sanoja tämän\nkorvaan. Petrushka vavahti ja hänen ilmeensä kävi harhailevaksi.\n\n-- Oikea mies! virkahti Paavo tyynesti. -- Ja koska niin on, täytyy\ntuomion täytäntöönpanoa siirtää. Petrushka voi kertoa meille asioita,\njotka ovat tärkeämpiä kuin hänen tuhonsa. Ja hänen kumppaninsa voinee\nsamaten. Meidän on vietävä heidät mukanamme.\n\n-- Tehkää niinkuin haluatte, vastasi Isa. -- Mutta minun mielestäni te\nvoisitte kysellä häneltä tiedot heti tässä ja sen jälkeen suoriutua\nhänestä mahdollisimman nopeasti. Hän on äärimmäisen ovela ja osaa paeta\npahastakin pinteestä.\n\nPaavo puraisi huultaan.\n\n-- Tuo kaikki on kyllä oikein, mutta on syitä, jotka pakottavat minut\nmenettelemään niin kuin menettelen. Täytyy pitää heitä silmällä.\nPalatkaamme asentoon!\n\nKulkue, joka lähti aukeamalta rannalle, oli kaikesta huolimatta paljon\nhilpeämpi kuin sieltä lähtenyt, ja selvästi Isa näki myös naisten\nhuojentuneet ilmeet, kun he keksivät, että palaajia oli viisi eikä\nkolme, niinkuin he jo olivat aavistelleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulumassa neljäs päivä Paavon, Jaakon ja Ruutin lähdöstä.\n\nAsennossa jokimellalla ei ollut tapahtunut mitään uutta ja ratkaisevaa.\nAntti Rovanen oli hengissä, mutta edelleenkin tajuttomana. Vain lyhyet\nhourailukohtaukset keskeyttivät toisinaan kuolemankaltaisen unen.\n\nSanna hoiti häntä uupumatta Isan avustamana. Hän liikkui vaiteliaana ja\nhiljaisena, muutti ja kostutti kääreitä ja sai haavoittuneen silloin\ntällöin nielaisemaan pisaran raikasta vettä.\n\nOlkahaava parani tasaisesti. Siitä ei ollut suurta vaaraa, mutta pään\nruhjevamma oli arvaamaton.\n\nIsa hoiti leirin talouspuolen. Kalaa sai joesta helposti. Joka\nateriaan kuului tuoretta taimenta, siikaa taikka harjusta. Isa ampui\nvaihteeksi vesilintuja. Hän pilkkoi kelopuuta nuotiotarpeiksi, vuoli\nkiehisiä sytyksi, hoiti valkeat, kantoi veden, keitti ja paistoi\nja koetti omalla karhealla tavallaan pitää seuraa tuntemattomalle\nnuorelle naiselle, joka puolestaan uhrautui hänen nuoren suojattinsa ja\nholhottinsa hyväksi.\n\nSanna ei puhunut itsestään eikä elämästään. Isa vältti huolellisesti\nmitään kysymästä, edes keskustelua johdattamasta urille, jotka helposti\nsaattaisivat paljastaa jotakin nuoren naisen ja hänen seurueensa\nsalaisuudesta. Kiveliön hienotunteisuus vaati sellaista, ja Isa oli jo\naikoja sitten oppinut kunnioittamaan sen vaatimuksia.\n\nItsestään Isa sen sijaan omalla hilpeällä tavallaan kyllä kertoili,\nkaskuili metsästysmuistoistaan, matkoistaan ja elämästään pohjanperien\neri puolilla. Tyttö kuunteli häntä kiinnostuneena ja tarkkaavana,\nkeskeyttämättä milloinkaan. Isa tunsi selvästi, että tyttö ymmärsi\nhänet, että kuvaillut ympäristöt olivat hänelle tuttuja, että hän\noli perillä kaikista yksityiskohdista ja osasi antaa suorituksille\nja tapauksille oikean arvon. Hän oli erämaan tyttö, ja kuitenkin hän\ntuntui siihen sopeutumattomalta.\n\nHänen silmissään ja hänen olemuksessaan oli toisinaan arkaa ja\npälyilevää, säikähtynyttä ja pelokasta. Erämaan lukemattomat äänet\nolivat hänelle tuttuja, ja kuitenkin hän pelkäsi jotakin... ehkä\njotakin sellaista, mikä ei kuulunutkaan erämaahan.\n\nMikä syy oli saanut tämän nuoren naisen, melkein tytön vielä,\nvetäytymään tänne kaukaiseen kiveliöön, Kuollan luoteiskulmaan,\nJäämeren nurkkaukseen, maahan, joka oli täynnä pelkkiä nimettömiä\ntuntureita?\n\nSitä Isa sai kyllä vapaasti miettiä, mutta hän ei löytänyt tyydyttävää\nratkaisua. Sanna vaikutti sivistyneeltä, hän ei ollut metsäläinen\nkaikesta harjaantumuksestaan huolimatta.\n\nJa hän oli kaunis. Hiukset olivat kuin joennivan kultaa kesäisenä\nyönä, otsa oli puhdas ja korkea kuin tunturilaen lumi, silmät syvät\nja sielukkaat kuin välkehtivä kaltio. Hänessä oli pehmeää eloisuutta\nkuin silkkikarvaisessa poronvasassa, puhtautta ja kirkkautta kuin Lapin\npulmusessa.\n\nIsa tunsi erämaan ja tiesi, kuinka kummallisia ja yksinäisiä kohtaloita\nse kätki aarnioihinsa, jylhiä ja synkkiä, voimakkaita ja pahoja\nkohtaloita, mutta Sannan kirkkaus, puhtaus... hänen olemuksensa\nkimmeltävä autereisuus oli Isalle uutta ja tavatonta. Hänen veljensä\nmuistuttivat jykeviä, punarunkoisia honkia. Sanna oli heidän keskellään\nkuin valkea, kirkas metsäntähti, hento ja puhdas.\n\nTällaisia mietiskellessään ja nähdessään tytön tarkkaavasti seurailevan\nhaavoittuneen jokaista värähdystä Isa kopisti piippunsa tyhjäksi, nousi\nja murahti itsekseen:\n\n-- Hyvä hän on, tuo tyttö, sen pahempi, sillä jos... jos Antti\ntointuu... hän varmasti hukkuu tuon tytön silmien kaltioon. Ja tyttö,\nhän on ylämaalainen, hän on ylämaan kultaa, ja Antista... niin, Antista\nei tiedä vielä, onko hän terästä vai meltoa rautaa! Hyvää siitä ei tule\nmissään tapauksessa...\n\nMutta nämä olivat kaukaiselta tuntuvan ja hyvin epävarman tulevaisuuden\nmietteitä, joitten Isa ei antanut häiritä nykyisyyttään. Hän toivoi\nvain palavasti, että tytön onnistuisi palauttaa henki poikaan, jonka\nhän, perheetön ja omaiseton mies, tunsi kuin omaksi pojakseen ja jonka\nkohtalosta hän vanhempana ja kokeneempana oli vastuussa.\n\nIltapäivällä, aterian jälkeen, Isa istuskeli tavanmukaisella paikallaan\nvarjossa, jonne kevyt tuulenhenki somasti kuljetti sääskiä karkoittavaa\nsavua. Hän imi piippuaan ja katseli tuulenvireissä karehtivalle joelle,\nja syvä kiveliön rauha täytti hänen olemuksensa.\n\nMutta erämaa on arvaamaton. Seuraavassa hetkessä Isa kuuli vierestään\nterävän viuhahduksen ja vihellyksen, korvanlehti tuntui liikahtavan\nilmanpaineen vaikutuksesta, ja melkein samassa kajahti läheisen\npoukaman rannalta, lehtovyöhykkeen reunalta, kumea laukaus.\n\nAjatustakin nopeammin Isa heittäytyi pitkälleen ja sieppasi piipun\nkäteensä. Ja tuijottaessaan havuneulasiin hän kuuli pehmeän\nnapsahduksen ja toisen laukauksen: toinen kuula oli sattunut puuhun,\njota vasten hän oli nojannut.\n\n-- Makasiinikivääri! hän totesi kuivasti ja rauhallisesti. Sitten hän\nkorotti äänensä ja huusi matalasti: -- Maahan, Sanna, maahan!\n\nHän tunsi ajattelevansa hitaasti. Ja kuitenkin hän ajatteli hyvinkin\nnopeasti. Hänen kiväärinsä oli kolmen metrin päässä. Se oli saatava\nkäteen, se oli ensimmäinen tehtävä.\n\nNiin kauan kuin hän oli pitkällään, hän oli luultavasti suojassa.\nPyöreähkön mellan korkea keskiosa suojeli häntä vastapuolelta tulevilta\nlaukauksilta. Mutta hän ei voinut kohottautua katsomaan, kuinka Sanna\noli noudattanut hänen kehoitustaan.\n\nHän lähti ryömimään. Se oli tuttua työtä. Metsoja ampuessaan hän oli\nsaanut sitä tehdä lukemattomia kertoja. Matka edistyi nopeasti, ja hän\nsai kiväärin kaadetuksi eteensä puun nojasta, missä se oli. Samassa\nkajahti kolmas laukaus -- hänen työnsä oli huomattu -- mutta kuula\nvihelsi jossakin korkeammalla. Tuskin tämän kolmannen laukauksen kaiku\noli vaiennut, kun aivan läheltä kuului äkkiä neljäs.\n\nSanna oli ampunut Antin kiväärillä. Isa murahti mielihyvästä ja pelosta.\n\n-- Älkää ampuko, Sanna, älkää ampuko! Se paljastaa olinpaikkanne.\nVetäytykää suojaan! Ryömien, ryömien .. kuuletteko?\n\n-- Minä olen jo, kuului hengästynyt vastaus, jossa ei silti tuntunut\npelkoa. -- Olen kuopassa.\n\n-- Mainiota! kehui Isa. Hän muisti pienehkön hiekkakuopan, joka oli\nsyntynyt myrskyn kaataessa puun juurineen. Sanna oli suhteellisen\nhyvässä turvassa.\n\nIsa kehitti tuota pikaa jonkinlaisen taistelusuunnitelman. Ei olisi\nmitään järkeä puolustautua melkein suojattomalla kumpareella.\nHänen täytyi yrittää hyökkäystä. Sala-ampujat olivat heistä noin\npuolentoistasadan metrin päässä. Hän sovitti äänensä lujaksi, varoen\nkuitenkin sen kuulumista tuntemattomille vihollisille.\n\n-- Sanna, pysykää kuopassa ja pitäkää ympäristöä silmällä! Jos näette\njonkun selvästi liikkuvan, ampukaa silloin, mutta vain silloin. Minusta\nälkää huolehtiko! Minä lähden vähän katsastamaan ja lupaan olla\nvarovainen. Onko selvä?\n\n-- On, kuului heikosti, mutta rohkeasti.\n\nIsa ryömi takaperin metsään. Kahdesti häntä vielä ammuttiin, mutta\ntähtäys oli edelleenkin epätarkka. Päästyään metsän suojaan Isa\nponnistautui täyteen vauhtiin. Hän oli viime päivinä liikuskellut\nlähitienoilla ja tiesi erään käyttökelpoisen rannion, jota porot tai\nhirvet olivat käyttäneet joelle tullessaan. Hän saavutti sen ja lähti\nsitä pitkin juoksemaan. Se etääntyi ensin joesta melkein kohtisuoraan,\nmutta teki kauempana kaaren, niin että Isa pääsi nopeasti poukamarannan\nja varsinaisen metsän väliin. Salakytät olivat jossakin hänen edessään.\n\nHän hidastutti kulkunsa ja eteni puu puulta, pysähtyen ja kuulostaen.\nNoustuaan kivelle hän näki hämärästi hopeista välkettä lehtiverhon\nlomitse. Hän oli jo lähellä jokea.\n\nHän painautui sammaleiselle kivelle ja herkesi pelkäksi korvaksi.\nPitkään aikaan hän ei kuullut muuta kuin metsän ääniä. Lintujen\nhätäinen sirkutus ja lentely todisti, että laukaukset olivat häirinneet\nmetsän elämää ja että jotakin outoa ja peloittavaa oli lähistöllä.\n\nMutta sitten hän kuuli oksien rasahduksen ja raskaan ja pehmeän äänen,\njoka syntyy, kun raudoitettu kiväärinperä lasketaan sammaleiselle\nkivelle.\n\nHän odotti hievahtamatta ja jännitti näköään ja kuuloaan. Kaikki oli\ntaas hiljaista. Kivääri oli hänellä ojennettuna edessään ja hän väijyi\nkatsellen sen tähtäimen ylitse.\n\nHän aprikoi hätäisesti, kuka ampuja saattoi olla. Joku yksinäinen,\nluihu kolttako, joka halusi korvata tappionsa ryöstämällä vaeltajat? Se\nei tuntunut uskottavalta. Poronvarkauksien yhteydessä koltta saattoi\nampua vastustajan tai takaa-ajajan, mutta eivät koltat hyökkäilleet\nasennon kimppuun. Olisiko Petrushkan seuralaisia harhailemassa täällä?\n\nMutta tämähän oli myöhemmän ajan murhetta. Ensiksi täytyi torjua\nväijytys.\n\nSitten hän kuuli pehmeää lipsahtelua. Maapohja oli turpean sammalen\npeittämä, ja lipsahtelu aiheutui askelista.\n\nJa nyt hän näki: lehtiverhon takana liikkui jotakin, kaksi tummaa\nvarjoa... miehiä ne olivat varmasti... ei, eläimiä ei missään\ntapauksessa.\n\nKivääri liikkui hitaasti miesten kulkusuuntaa tähtäillen. Isa tahtoi\nolla varma laukauksestaan. Hän odotti. Nyt miehet pysähtyivät, ja\nsamassa jymähti Isan kivääri. Käheä huuto, korahduksia, pari kirkaisua\nseurasi välittömästi, sitten oksien ratinaa ja lehvien kahinaa, kun\ntoinen väijyjistä ponnistautui nopeaan pakoon. Isa ampui toisen,\nkolmannen, neljännen kerran... mutta uutta huutoa ei kuulunut.\n\nHän latasi kiväärinsä uudelleen ja odotti. Hiljaista kahahtelua kuului\nsuunnalta, mihin hän äsken oli ampunut, mutta sekin loppui.\n\nViimein Isa hitaasti ja varovasti lähti liikkeelle. Kivääri oli\nvalmiina ja varmistamattomana. Hän teki kaarroksen lähestyäkseen\ntarkoittamaansa paikkaa toiselta suunnalta.\n\nVihdoin hän näki. Puitten juurella makasi tumma kasa: mies. Hänen\nasentonsa poisti Isalta viimeisenkin epäilyksen. Hän lähestyi\nnopeammin, tuli miehen viereen ja totesi hänet kuolleeksi.\n\nHän tunsi miehen. Se oli toinen niistä erämaanrosvoista, jotka olivat\nheidät Antin kanssa yllättäneet ja joitten olisi pitänyt olla matkalla\npohjoiseen.\n\nSaskaksi oli Petrushka puhutellut rosvopuittiotaan, ja nyt mies oli\ntavoittanut kohtalonsa ja rangaistuksensa.\n\nMitään tavaroita ei hänellä näyttänyt olevan mukana. Vierellä maassa\noli sotilasmallinen kivääri, samanlainen kuin rosvoilla oli ollut.\nMakasiinissa oli yksi patruuna ja ammusvyössä vielä parikymmentä.\n\nIsa korjasi kiväärin, sulloi ammukset taskuunsa ja lähti palailemaan\nasennolle jo kauempaa huudellen Sannalle, että kaikki oli ohi ja että\ntulija oli hän, Isa.\n\nMutta hänen mielensä oli levoton. Jos kerran Saska oli ollut täällä,\nniin silloin toinen mies, se, joka pääsi pakenemaan, oli tietysti\nPetrushka. Kuinka he olivat täällä? Olivatko he onnistuneet pakenemaan\nerämiesten käsistä? Ja kuinka heillä oli kiväärikin? Niin, luultavasti\nvain yksi. Vain yhdellä kiväärillä oli ammuttu, se oli melkein varmaa.\nSaskalla ei ollut tavaroita. Se viittasi pakoon.\n\nOlivatko nuo rosvot onnistuneet, tavalla taikka toisella, tuhoamaan\nvangitsijansa taikka jonkun heistä?\n\nIsa päätti kertoa Sannalle, että hän oli onnistunut karkoittamaan\njonkun kiertelevän koltan ja sillä hyvä. Ei ollut miellyttävää nuoren\nnaisen tietää, että lähellä oli kurjan rosvon ruumis. Hän hautaisi sen\nmyöhemmin huomaamatta.\n\nMutta itse Isa päätti vartioida leiriä yötä päivää. Jos Petrushka oli\nliikkeellä, ei varovaisuus suinkaan ollut liikaa. Tosin rosvo saattoi\nolla aseetonkin, mutta se ei ollut varmaa, ja aseettomanakin tuo ovela\nja kavala mies oli alituisena uhkana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuudennen päivän aamuna Antti Rovanen palasi tajuntaan. Hän liikahti,\navasi silmänsä ja katsoi. Katse oli jollakin tavoin verhottu ja samea,\nmutta Sanna, joka oli potilaan luona, totesi heti, ettei siinä ollut\ntuota harhailevaa, poissaolevaa vivahdusta niinkuin sellaisilla, jotka\njokin isku on tehnyt henkisesti vajavaisiksi.\n\nTyttö viittasi Isalle, ja vanha mies tuli varovasti holhottinsa luo ja\npolvistui hänen viereensä. Antin katse kiintyi häneen; silmissä välähti\njotakin jälleentuntemisen tapaista, ja sitten katse jälleen siirtyi\nSannaan. Ehkä näky tuntui sairaasta ilmestykseltä. Sannan vakavat ja\npuhtaat kasvot, niitä kehystävät kultaiset hiukset ja sääskiverkko,\njonka lomitse auringonpaiste siivilöityi, tuo kaikki vaikutti niin kuin\nenkelinkasvot olisivat katsoneet utuisesta, kimaltavasta pilvestä.\n\nAntti katsoi siten hetkisen, huokasi, sulki silmänsä ja nukkui.\nSanaakaan ei ollut puhuttu.\n\nTyttö nousi hiljaa ja varovasti haavoittuneen vierestä Isan seuratessa\nesimerkkiä. He etääntyivät muutamia askelia, ja sitten tyttö kuiskasi,\nvilpittömän ilon loistaessa silmistä ja jonkin kirkkaan jännityksen ja\nlaukeamisen kyynelen helmeillessä poskipäillä, matalasti ja vilkkaasti:\n\n-- On melkein varmaa, että hän jää henkiin... minä tunnen sen... hän\noli ihan ennallaan... Nyt hän kaipaa hoitoa, lääkkeitä, lepoa ja\ntäydellistä rauhaa. Hän on ehkä pelastettu.\n\nIsa otti karheaan kouraansa tytön pienet, jäntevät kädet.\n\n-- Ja kiitos siitä tulee teille, Sanna.\n\n-- Minulle vähän, minä taidan niin vähän... mutta hän on vahva ja nuori.\n\n-- Nuori kyllä, mutta ei kovinkaan vahva. Teille, teille ja veljillenne\ntästä kiitos tulee...\n\n-- Teimme vain velvollisuutemme. Onhan erämaassa jokaisen toista\nautettava. Olen hyvin iloinen, että sisarenpoikanne paranee.\n\nIsa muutti sävyä.\n\n-- Niin minäkin. Vuosikymmeniä olen kierrellyt kiveliötä\nvanhanapoikana. Sitten minusta yht'äkkiä tuli melkein isä. Ja nyt olin\nvähällä jäädä pojatta. Mutta kaikki kääntyy hyväksi, ja ainoa huoli\nkohtapuoleen lienee saada Antti naimisiin ja oikean tytön kanssa.\n\nKevyt puna kohosi tytön poskipäille, mutta silmät nauroivat\nhämmentymättöminä.\n\n-- Toivotan onnea, hän virkahti ilkamoivasti ja kääntyi pois.\n\nIsakin lähti askareilleen mieli kevyempänä kuin moniin pitkiin päiviin.\nToive Antin toipumisesta täytti hänet ilolla ja odotuksella.\n\nIllalla, lupauksen mukaisesti, palasi yksi lähtijöistä, nimittäin\nveljeksistä hilpeämpi, Jaakko, jolla oli apumiehenään ruskeanmusta\nkoltta.\n\nErämiehen ensimmäinen kysymys koski Petrushkaa ja sitä, oliko\nhänestä nähty tai kuultu jotakin. Isa vei hänet syrjään ja kertoi\ntotuudenmukaisesti leiriin tehdyn salahyökkäyksen ja sen tuloksen.\n\nJaakko äkäili hiljaa.\n\n-- Niin, ne karkasivat ja karkasivat minulta. Laskimme juuri\nkoskentapaista nivaa. Paavo oli Ruutin kanssa edellä toisessa veneessä,\nminä vankien kanssa toisessa. Paavon veneessä oli lisäksi tavaroita.\nNiva oli nielevä, ei kylläkään vaarallinen, mutta huolta ja tarkkuutta\nse vaati. Minulla oli vangit airoissa ja itse olin perässä. Kaikki\nkävi äkkiä. En tiedä, lienenkö ohjannut väärin vai vangitko saivat\nairoilla suuntaa hiukan muutetuksi, joka tapauksessa vene sipaisi kiveä\nja kaatui. Siinä ei ehtinyt tehdä paljon mitään. Tarrauduin laitaan\nja kiidin veneen mukana alaspäin. Vangit olivat vierähtäneet jokeen,\nmutta kun se oli varsin matala ja kun kiviä oli paljon, he saivat\npiankin jalansijan. Veneen pohjalla oli ollut kaksi kivääriä, ja toisen\nniistä se vähäisempi rosvo kai sattumalta, pohjalle kaatuessaan, sai\nkäteensä, kiväärin ja sen ympärille kiedotun patruunavyön. Me vain\nnäimme, ollessamme satoja metrejä alempana kosteessa, molempien miesten\nkömpivän rannalle ja häviävän metsään. Emme voineet tehdä mitään. Minun\nveneeni oli rikkoutunut, ja niin matkaa jatkettiin yhdellä veneellä.\n-- Vai niin, siis toinen rosvo jo sai palkkansa! Hyvä. Olisipa se vain\nollut päärosvo itse.\n\n-- Samaa minäkin toivoin, mutta eiväthän kaikki toivomukset täyty. En\nminä muuten miestä kadehti. Ilman pyssyä, ilman pyydysvälineitä ja\nilman evästä kiveliössä... hm, kyllä siinä synnit mieleen muistuvat.\n\n-- Varmasti, mutta kaipa mies nyt loittonee näiltä mailta.\n\nSanna oli hoitamassa Anttia. Hän oli muuttanut siteet, oli antanut\nJaakon tuomaa lääkettä ja hiukan kalakeittoa -- ensimmäistä ruokaa\nmoniin päiviin. Antti oli tajuissaan ja hereillä, mutta puhua hän ei\nvielä jaksanut. Hänen silmänsä vain seurailivat Sannaa hetkeksikään\ntästä väistymättä.\n\n-- Henkiin jää, henkiin jää, Sanna kuiskasi, kun he neljin, koltta\nmukana, istuivat valkean ääressä ilta-ateriaansa aloittamassa.\n\nSiinä nuotiolla päätettiin, että Sanna lähtee veljensä ja koltan mukana\naamulla. Sitä ennen hän antaa Isalle tarkat hoito-ohjeet ja jättää\nhänelle ne vähät lääkkeet, jotka Jaakko oli tuonut.\n\nKun ateria oli syöty, Isa poistui siljolta metsään. Noin puolen tunnin\nkuluttua hän palasi ja liittyi toisten seuraan, jotka savun piirissä\nviettivät kirkasta iltaa auringon loimottaessa täydeltä terältä\nluoteisella taivaalla.\n\nIsa istahti Sannan viereen.\n\n-- Minä en oikein osaa kiittää, hän virkahti. -- Mutta kiitollinen\nolen, sen voitte ymmärtää, kiitollinen omasta puolestani ja Antin\nosalta. Ja se, mitä nyt annan teille, ei ole tarkoitettu palkkioksi.\nMitä olette meille tehnyt, sitä ei voi palkita. Mutta muistoksi meistä\ntahdon sen antaa.\n\nHän otti puseronsa taskusta pikkuisen poronnahasta ommellun pussin,\navasi sen kurotun suun ja onki sormillaan esille kaksi pientä esinettä.\nHän pani ne avatulle kämmenelleen.\n\nSiinä oli kaksi kirkasta ja sileää helmeä, aivan toistensa kokoiset ja\nnäköiset, kummatkin valkeat, heikosti punertavat ja virheettömät.\n\n-- Tässä pussissa on myös kultahiekkaa niin paljon, että joskus voitte\nsiitä valmistuttaa jonkin korun, johon helmet kiinnitetään. Loppu siitä\nriittää kultasepän työn hinnaksi.\n\nHän sujautti helmet takaisin, vetäisi pussin suun kiinni ja ojensi sen\nnuorelle naiselle, joka silmät sädehtien otti sen vastaan. Hän kiitti.\n\n-- Valmistutan todella siitä jotakin. Nuo helmet ovat ihastuttavat. Ja\npidän ne muistona... näistä unohtumattomista päivistä.\n\nIsasta tuntui, että Sanna aikoi sanoa enemmänkin, mutta hän vilkasi\nveljeensä, ja Jaakon kasvot vaikuttivat häneen hillitsevästi.\n\n-- Salaisuus, kirottu salaisuus! ajatteli Isa, mutta hän ei tehnyt\nviittaustakaan siihen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla, venekunnan lähtiessä, Antti Rovanen nukkui. Hyvästit\nheitettiin lyhyesti, mutta Isa jäi seisomaan rannalle ja seuraili\nvenettä katseellaan siksi kunnes se katosi joen mutkaan.\n\n\n\n\n2\n\n\nHeidän asentonsa oli harvan oudan laidassa tunturinrinteellä,\nmissä raikas tuuli karkoitti sääsket. Maassa kasvoi vihreänruskeaa\nsammalta ja harmaata jäkälää ja jalka upposi siihen pehmeästi, ääntä\npäästämättä. Lähellä, kurussa, solisi pienoinen puro tullen ylhäältä\ntunturin laelta, missä lumi yhä vielä suli.\n\nAurinko oli jo lännessä ja kimalteli korkeimpien korpikuusien lomitse,\njotka kohosivat alempana olevasta kurusta. Etelään, länteen ja itään\naukeni rajaton erämaa, pohjoisessa kohosi tunturiseinämä kuin suoraan\ntaivaaseen.\n\nIsa ja Antti loikoilivat havuvuoteillaan nuotion ja louteen välissä.\nAntti oli toipunut vammoistaan, hän oli jo terve, vaikka ei vielä yhtä\nvahva kuin ennen. Hän oli kuitenkin jo palautumassa täysin ennalleen\nvoimakkaan tunturi-ilmaston, liikunnan ja runsaan ruoan ansiosta.\n\nIsa katseli syrjäkarein nuorta kumppaniaan imeskellen samalla\npiippuaan. Hän oli ollut poissa kokonaisen viikon jätettyään\nAntin kalaisen järven rannalle ja huolehdittuaan, että hänellä\noli riittävästi kaikkea. Hän itse oli pistäytynyt Suomen puolella\ntavallisessa etappipaikassaan lähellä rajaa, noutanut sieltä erämiehen\nvälttämättömiä varusteita, suolaa ja kahvia, jauhoja ja sokeria.\n\nSikäli kaikki oli kunnossa. Mutta Isa oli matkallaan saanut enemmän\nkuin oli toivonutkaan. Tuosta erämaantalosta oli puolitoista\nkuukautta sitten käyty ihmisten ilmoilla, aina postitien varressa, ja\npostitalossa oli ollut iso ja paksu kirje Iisakki Nivalle. Talonisäntä\noli ottanut sen mukaansa. Itse asiassa kirjeessä ei ollut paljonkaan\nIsalle itselleen, vain pyyntö, että hän koettaisi toimittaa, jos\ntietäisi Antti Rovasen osoitteen, ison kuoren sisällä olleet kaksi\nkirjettä hänelle. Antin ylämaihin tulon jälkeen Isa oli kaikessa\nhiljaisuudessa kirjoittanut eräälle hänen ystävistään, josta Antti oli\nkertonut, ja tiedustellut tämän haaksirikon syitä ja seurauksia. Siten\nIsan epämääräinen osoite oli tullut Antin ystävän tietoon.\n\nIsa katseli alempana kimaltelevaa järveä, luhtaniittyjen\nvihreänkeltaista juovaa ja lumihuippuisia tuntureita, jotka kiersivät\ntaivaanrantaa.\n\nHän taisteli sisimmässään. Hän epäili noita kirjeitä. Niissä saattoi\nolla jokin houkutus Antille. Varsinkin pienempi peloitti häntä. Hänestä\ntuntui niinkuin se olisi naisen kirjoittama. Hän ei ollut Antista\nvarma. Anttia oli erämaa kolhinut heti aluksi. Ehkä hänen oli ikävä.\nKutsu etelään -- ehkä siinä olisi kaikki, mitä hän tarvitsi ja odotti.\nHeikko hän oli, mutta Isa oli ollut huomaavinaan, kuin Anttiin olisi\nniiden kuukausien aikana, jotka he olivat viettäneet yhdessä, kasvanut\nreipasta karskiutta ja tinkimättömyyttä.\n\nIsa tiesi olevansa itsekäs. Hän kaipasi seuraa. Oli tuhannesti\nhauskempaa retkeillä Antin kanssa kuin yksinään. Iltahetket nuotion\näärellä olivat ihan toista, kun sai piippua imeskellessään puhua sanan\nja toisen kuuntelevalle ja ymmärtävälle olennolle, kuin jos olisi\nkatsellut mykkää tunturinseinämää. Se oli sellaista pientä, ehkä\nanteeksiannettavaa vanhan miehen heikkoutta.\n\nHän oli palannut matkaltaan muutamia tunteja sitten eikä ollut vielä\nantanut kirjeitä. Antti ei osannut odottaakaan. Hän oli vaitelias\nja vaikutti alakuloiselta, lienevätkö syynä sitten olleet vamman\njälkitunnut vai muut.\n\nMutta ei -- kirjeet oli annettava. Mikään kierous ei tullut kysymykseen\nheidän välillään. Ehkä Antin kohtalo ja elämä oli sittenkin etelässä,\nalamaissa, ihmisten ilmoilla. Hänen itsensä oli asia ratkaistava.\n\nIsa vetäisi repun vierelleen ja kaivoi sieltä paperikäärön.\n\n-- Tässä, Antti, on sinulle pari kirjettä. Ne tulivat minun\nosoitteellani.\n\nNuori mies ojensi laihan, sinisuonisen kätensä ottaakseen kirjeet.\nHänen silmänsä loistivat, ja jännityksen puna nousi kalpeille\nposkipäille.\n\nHän vilkaisi kuoriin ja säpsähti. Asettaen pienen kuoren viereensä hän\naukaisi isomman ja alkoi lukea. Leppeä hymy häivähti hänen huulillaan.\n\n    \"Terve, lappalainen! -- En tiedä osoitettasi, en tiedä toimiasi;\n    ainoa, minkä tiedän, on enosi osoite ja sekin on tarpeeksi\n    epämääräinen. Pahoittelisin sentään kovin, ellet saisi tätä\n    epistolaani käsiisi.\n\n    Iloitse, sinä tuhlaajapoika! Sanotaan, että rehellisyys\n    perii maan. Useimmiten kyllä vasta haudassa. Mutta poikkeus\n    vahvistaa säännön. Kumppanisi S. on joutunut kiinni, ja uutterat\n    tutkimukset, keksinnöt ja paljastukset ovat todistaneet, että\n    hän on suuri huijari, minkä me kyllä tiesimme jo aikaisemminkin,\n    ja että itse olet omalta osaltasi puhdas kuin pulmunen, joita\n    lienet siellä Lapissa nähnyt. Olen puolestasi hoidellut asiaa sen\n    valtakirjan nojalla, jonka aikoinaan annoit. Kunnia ja maine on\n    palautettu täydelleen ja voit uskoa, etten ole säästänyt sanojani\n    ja luonnon minulle lahjoittamaa terävää kieltä pilkatakseni\n    niitä, jotka olivat valmiit sinut ristiinnaulitsemaan ensimmäisen\n    epäluulon perusteella. Olen sommitellut sinusta kokoon legendan:\n    nuori viaton marttyyri, joka on painunut pohjoisiin erämaihin\n    luodakseen siellä tukkimiehenä itselleen uuden pohjan ja pääoman.\n    Aihe on muodikas ja kertomus menee kuin kuumille kiville. Mutta\n    tämä on vain alkua. Kumppanisi S. oli aikoinaan siirtänyt osan --\n    ja isoimman osan -- omaisuuttaan eräille bulvaaneille. Temppu on\n    tavallinen, mutta suoritus ei ollut moitteeton, ja nyt on käynyt\n    niin, että sinulla on täydet mahdollisuudet saada omaisuudestasi\n    takaisin noin 60-70 prosenttia. Tämä pääoman palautus tukee\n    erinomaisesti kunniaa ja mainetta, niinkuin ymmärrät.\n\n    Ja nyt odotan sinua takaisin. Ellet ole osunut johonkin\n    satuvuoreen, josta voit vuoleskella kultaa puu- tai vaikkapa\n    teräsveitselläkin, taikka ellet ole ihastunut johonkin\n    leveäposkiseen ja tummapintaiseen lappalaiskaunottareen, niin\n    palaa. Sinua tarvitaan ja odotetaan. Järjestämme tulotanssiaiset,\n    ja siitä voit olla varma, ettei sinulta tanssitettavia\n    puutu. Mutta leikittä: sinua tarvittaisiin todistajaksi\n    oikeudenkäyntiin. Ole sydämellisesti tervetullut. -- Torsti.\"\n\nAntti Kovanen tuijotti hetkisen kirjeeseen ja ojensi sen sitten\nenolleen. Ripeästi hän avasi tämän jälkeen toisen. Siinä ei ollut kuin\npäivämäärä ja neljä sanaa:\n\n    \"Rakas Antti. Tule! Irma.\"\n\nNuoren miehen kasvot tummuivat veren noustessa otsaan ja ohimoihin.\nHän repäsi kiivaasti kirjeen kahtia ja heitti palaset tuleen, ja pian\ntuulenhenki hajoitti hiiltyneet liuskat.\n\nIsa luki kirjeen ilmeenkään muuttumatta. Hänen pahin pelkonsa oli\ntoteutunut. Anttia kutsuttiin etelään. Kaikki oli muuttunut. Hän ei\nollut enää omaisuudeton, kunniaton pakolainen. Kohtalo oli palauttanut\nhänelle melkein kaiken.\n\nTietysti hänen oli palattava. Siellä, alamaissa, oli hänen\ntulevaisuutensa. Siellä hänellä oli tuttu ympäristö, suhteet, hänellä\noli taitoa etelän vaatimuksiin. Kirjeen hilpeä, leikillinen ja\npilkallinen sävy viekoitteli.\n\n-- Sepä sattui hyvin, Isa virkahti jäyhästi ojentaessaan kirjeen\ntakaisin.\n\nAntti kuunteli alhaalla kurussa pauhaavan könkään kohinaa, ja hänelle\nmuistui mieleen kotikaupungin kivimuurien keskeinen hillitty, elähtänyt\nvirta. Siellä etelässä oli niin sileää ja turvallista, ainakin tuntui\nturvalliselta, vaikka tuo tunne oli pettävä. Päin vastoin: siellä\nväijyttiin kaikkialla, jokainen vastaantulija väijyi, laski, arvioi.\nMutta siihenhän tottui, ja olihan hän tottunut. Kuusikymmentä,\nseitsemänkymmentä prosenttia! Täydellisen haaksirikon jälkeen se oli\npaljon. Ainakin niin paljon, että saattoi huoletta aloittaa uudelleen.\n\nHän olisi jälleen työssä. Laskelmia, hintoja, puhelinsoittoja,\nkirjoituskoneen rätinää, kiirettä, kumarruksia, hymyä ja salattua\nkiukkua! Täytyi ottaa kaikki varteen. Jokainen kumarrus oli laskettava,\nse ehkä voitiin laskuttaakin. Hymy oli huokeaa pääomaa, joka saattoi\nkasvaa ison koron. Suhteita täytyi vaalia, tukahduttaa jokainen\nvastenmielisyyden tunne, teeskennellä kiinnostusta, ihastusta ja\nmyötätuntoa. Suhteethan määräsivät kaiken arvokkaan. Aamiainen\nkerhossa: liiaksi kypsytettyä ja liiaksi maustettua ruokaa, edellisen\nillan urotöitä kerskailevassa sävyssä, liikeasioita ja suhteita; ilta\nravintolassa, kutsuissa, teatterissa, ja sitten levoton yö ja tympeä\naamu, väsynyt ja haluton. Aurinko oli jo korkealla. Aamun pitkiä\nvarjoja, tuoretta kimallusta ja raikasta autiutta ei kokenut vuosiin.\n\nTulotanssiaiset! Ei, ei, ei ainakaan sitä. Varjele, mitä Torsti oli\nhänestä puhunut, minkälaisen tarumaineen hän lienee kertonut ja\nkenelle! Joillekin nukeille, jotka osasivat ajaa autoa, mutta eivät\nheiluttaa kätkyttä, jotka valmistivat kotiliköörejä, mutta eivät\nkuorineet perunaa! Hän naurahti äkkiä. Peruna toi hänen mieleensä\nnautinnon, jota hän ei ollut nautinnoksi tiennytkään. Täällä erämaassa\nperuna maistuisi, mutta täällä sitä ei ollut.\n\nItse asiassa Antti oli koko ajan odottanut sellaista, mistä kirje nyt\noli tuonut tiedon. Olo erämaassa oli vain väliaikaista niinkuin lepo\nkylpylässä. Se oli ehkä häntä muuttanut, hän palaisi uutena miehenä ja\nolisi toisenlainen, ainakin aluksi.\n\nMutta hän ei pitänyt Torstin kirjeen sävystä. Siinä kosketeltiin\nasioita pilkallisesti ja kevytmielisesti, asioita, jotka sittenkin\nolivat tärkeitä. Kunnia ja maine! Ei, ne eivät olleet leikkiä. Tietysti\nystävä tarkoitti vain hyvää, mutta... mutta kirjeen sävy ei ollut\nmiellyttävä. Isa ei olisi siten kirjoittanut, eikä kukaan niistä\nerämaan miehistä, jotka hän oli tullut tuntemaan.\n\nHän sytytti piippunsa ja tuijotti hämärtyvään erämaahan. Pian olisi\nsyksy ja pimeä, sitten tulisi kireä talvi ja vieläkin pimeämpi.\n\nNuori mies vavahti. Hän muisti nuo toisen kirjeen neljä sanaa. Tai\nyhden sanan: Tule!\n\nHänen piirteensä kovenivat. Hän tiesi, ettei mikään, ei kunnian,\nmaineen eikä omaisuuden menetys ollut häneen pohjiltaan vaikuttanut.\nHänelle oli riittänyt tietoisuus siitä, että hän oli viaton. Mutta\nmilloinkaan hän ei voisi unohtaa viimeistä kertaa Irman kodissa,\nviileitä sanoja, velttoja eleitä ja kaikesta huokuvaa halveksuntaa:\npelkän epäluulon perusteella.\n\nTule! kirjoitti tyttö.\n\nAntti Rovanen ponnahti seisomaan. Ei, tuhat kertaa ei! Hän ei tulisi,\nei kutsua noudattaen eikä siitä välittämättä.\n\nHän kääntyi Isan puoleen.\n\n-- Kuules, eno, mitä ajattelisit, ellen lähtisikään tuonne etelään?\n\nIsa katsoi varovasti nuoreen mieheen. Hän imi piippuaan muutamia\nkertoja. Nyt oli siis ratkaisu käsissä. Mutta hän ei tahtonut vaikuttaa\nsiihen. Hän ei katsonut Anttiin vastatessaan.\n\n-- Ajattelisin, että olet hupsu.\n\n-- Mutta ethän itse välitä mistään muusta kuin kiveliöstä.\n\n-- Sepä se: minä. Minä olen täällä syntynyt ja kasvanut. Minä olen\nkasvanut erämaahan, sinä olet tänne tullut. Vain tullut. Ja sellaisista\nkasvaa täällä erämaassa joko enkeleitä tai paholaisia.\n\nAntti hymähti.\n\n-- Ja sinä siis luulet, että minussa on ainesta siihen jälkimmäiseen?\n\n-- Sinussa on ainesta kumpaankin. Luuletko, että erämaa on leikkiä? Me\nolemme tähän asti leikkineet. Lohestaneet, helmiä kauneimpana kesänä\netsineet, matkailleet, syöneet ja juoneet ja levänneet. Sehän on\nollut huvittelua. Mutta asua täällä! Se on toista. Eläminen täällä on\nmuuta. Minä en kiellä enkä käske. Kestäpä talvi täällä: hiljaisuus ja\nmillainen hiljaisuus, pimeys... vain revontulet, ja sitten pyryä ja\npakkasta ja oikeita Jäämeren myrskyjä. Innostuttaako?\n\nAntti ei vastannut. Hänessä oli taipumatonta, hänessäkin. Ja pelkoa.\nHänkö palaisi etelään... näin pian, ahneena ja kiireisenä ottamaan\nhaltuunsa omaisuuttaan?\n\nHän käännähti vanhaan mieheen päin.\n\n-- Minä jään, hän sanoi yksinkertaisesti.\n\nHän ei selittänyt enempää eikä laskelmoinut tulevaisuutta. Hän tiesi\nvain, ettei hän olisi kuin opetettu koira, joka menee ja tulee\nkäskyn mukaan. Mutta hän ei voinut olla varma itsestään. Irmalla\noli suuri valta häneen. Jos hän palaisi tytön läheisyyteen, voisi\ntämän vaikutus muuttaa paljon. Irma oli kaunis ja kova, mutta hän\nosasi olla herttainen ja hellä, milloin tahtoi. Hänessä oli totista\nnaisellisuutta, mutta hänen ympäristönsä ja hänen elämäntapansa\nolivat tuon ominaisuuden tukahuttaneet, niin että se ilmeni vain\nvälähdyksittäin. Ehkä juuri tämä tytön luonteen sisin ominaisuus\noli saanut hänet tuntemaan taipumusta sairaanhoitajattareksi ja\nsuorittamaan tarpeelliset tutkinnot. Hän selvisi niistä loistavasti,\nmutta kun hänellä ei ollut pakkoa ansaita omaa elatustaan, hän\nympäristönsä velton esimerkin vaikutuksesta jatkoi toimetonta,\nhuvittelevaa elämäänsä.\n\nKesken kaiken katkeruutensa Antti muisti Irman sairaanhoitajattaren\npuvussa. Hänestä oli silloin äkkiä tuntunut, että Irma oli niitä\nnaisia, joiden mielentila, tunteet ja koko sävy vaihtelevat puvun\nmukaan. Mutta oli miten oli, Irma sairaanhoitajattaren puvussa\noli ollut lempeän ja vienon naisellisuuden kuva; sama Irma, joka\navonaisessa iltapuvussaan vaikutti itsetietoiselta ja ylimieliseltä\nmaailmannaiselta.\n\nHän jäisi tänne. Irma oli vielä liian lähellä. Ja Irman muisto loi\nvarjon kaikkiin niihin muistoihin, jotka liittyivät naisiin. Eikä hän\ntajunnut, että muisto kultakutrisesta tytöstä, jonka kasvot paistoivat\nkeskeltä utuista pilveä, että se oli vaikuttanut hänen päätökseensä.\nTuo erämaan kultatyttö väikkyi hänen vaiheillaan melkein tiedottomasti.\nErämaa tuntui läheisemmältä ja kodikkaammalta hänen tietäessään, että\njossakin näiden korkeiden tunturien ja leveitten väylien takana oli\nniin tenhoisaa ja kaunista kuin tuo tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRannalta katsoen tunturi kohosi maailmanrajana. Isa oli jäänyt järvelle\nja Antti oli päättänyt kiivetä tunturin huipulle, joka silmämäärin\narvioidessa näytti korkeammalta kuin mikään muu tähänastinen.\n\nHe olivat hiljalleen siirtyneet pohjoista ja koillista kohti. Seudut\nolivat Isallekin tuntemattomia. He olivat pelkällä tutkimis- ja\nhuvimatkalla. Antti oli niin tahtonut. Hän oli selittänyt, että vaikka\nhe ehkä eivät saisikaan helmiä ja kultaa niin paljon, että se turvaisi\ntalvisen elannon, hän käyttäisi pääomaansa. Isa vastusti heikosti,\nmutta taipui. Päivä päivältä hän kiintyi yhä enemmän sisarenpoikaansa\nja hänessä heräsivät myöhäiset, mutta sitä aidommat isäntunteet.\nHän tahtoi kasvattaa Anttia. Hän ei toivonutkaan, että Antti jäisi\nerämaahan ainiaaksi, mutta hän arveli, että erämainen kasvatus\nosoittautuisi kyllä kelvolliseksi missä elämänvaiheessa tahansa.\n\nAntti oli jo selvinnyt alarinteillä olevista metsistä, oli kulkenut\nvaivaiskoivu vyöhykkeen poikki ja oli saapumassa puurajalle, missä\nalkoi variksenmarjan, sammalen, jäkälän ja moniaitten tunturiyrttien\nvaltakunta.\n\nHän kiipesi liikoja pysähtelemättä. Voimat olivat jo palanneet ja hän\ntunsi kiihkeää löytämisen ja katselemisen intohimoa. Ylemmäksi vain!\n\nRinne muuttui jyrkemmäksi ja mitä pahankulkuisimmaksi irtonaisten\nlohkareitten ja kivien röykkeliköksi, oikeaksi pirunpelloksi, missä\nkulku oli sekä vaikeaa että vaarallista. Kivet vierähtelivät helposti\ntässä rovassa, jalka lipesi tuon tuostakin kostean, rasvanliukkaan\nsammalen peittämillä lohkareilla. Tätä kivivyöryä tuntui riittävän\nkauan ja korkealle. Antti oli palavissaan, hänen kätensä ja polvensa\nolivat mustelmilla, mutta sisukkaasti hän jatkoi matkaansa rakkaa\npitkin. Se ulottui niin pitkälle kuin näki kummallekin sivulle. Sitä ei\nkäynyt kiertäminen.\n\nVihdoin hän tapasi tasaisen, jäkäläpeitteisen kalliorinteen, pysähtyi\nja silmäsi taakseen.\n\nHän oli jo korkealla, ja kuitenkin tunturipaljulle oli vielä matkaa.\nJärvi, jonka rannalta hän oli lähtenyt, näytti nyt lampareelta,\nja enemmän arvaten kuin nähden hän saattoi määritellä Isan paikan\nveneineen. Tumma varjo lankesi tunturin yöpuolelle.\n\nHän nojasi kivääriinsä ja antoi tuulen vilvoitella päätään, mutta\njo muutaman hetken kuluttua vilu puistatti häntä. Täällä ylhäällä,\nkaikkien tuulien väylällä, oli kylmä. Hän lähti jatkamaan matkaansa.\nHiukan kumarassa, jäntevin polvin, kävi hänen kulkunsa jyrkkää rinnettä\npitkin.\n\nHäneltä meni ainakin kaksi tuntia, ennenkuin hän oli tunturin\nlaella. Mutta sieltä avautuva näköala sai hänet unohtamaan kaikki,\nrikkihankautuneet polvensa, pakottavan selkänsä ja kolhiutuneet\nkäsivartensa.\n\nNyt, vasta nyt hän näki oikean pohjoisen erämaan paratiisin. Tunturin\ntoisella puolen oli syvä, pitkä ja kapeahko laakso. Seitsemän\ntunturia, kaikki korkeita ja kaikki lumihuippuisia niinkuin sekin,\njonka lumilaelle hän oli kiivennyt, saartoivat laakson joka suunnalta.\nTunturien juurilla kohosivat tummat ja synkät aarniometsät, joihin\nihmiskäsi ei näyttänyt koskeneen, vaan joissa oli alkukantaista\njylhyyttä ja jotka vaikuttivat sellaisilta kuin ne olisivat\nmuuttumattomia niistä ajoista lähtien, jolloin suunnaton maajää oli\nväistynyt napaseuduille.\n\nLaakso oli arviolta kolmekymmentä kilometriä pitkä ja ehkä viisitoista\nkilometriä leveä. Se oli soikea kehys, uloimpana tummien tunturien\njuotto lumisine lakineen, ruskeine sammalineen ja harmaanvalkoisine\njäkälineen. Sitten alkoi vihreä vaivaiskoivumetsä ja alempana havuouta.\nVälillä ja lomassa pilkoitti tunturikenttiä, rovia ja niittyjä.\nAlhaalla levisivät vihreänkeltaiset niityt, jängät selkosineen. Ne\nolivat kuin himmeää kultaa, johon oli upotettu kaksi helmeä: kaksi\nvälkkyvää järveä, välillään kapea salmi.\n\nTuo laakso oli kuin luonnon koruteos, tenhokas ja hillitty, rauhaa ja\nsalaperäisyyttä uhoava. Antti polki paikoillaan syvää lunta näkyynsä\nviehättyneenä. Alempaa tunturin rinteeltä kantautui lintujen ääniä ja\nylhäällä leijaili kotka, jonka terävät silmät olivat keksineet oudon,\ntumman pisteen lumisella lakeudella, ja kiersi suurissa kaarissa\nkorkeammalle.\n\nAntti varjosti silmiä kädellään. Aurinko paistoi melkein vastaan. Hän\nkoetti arvioida tunturien korkeutta. Joku niistä saattoi olla yli\ntuhannen metrin, eikä yksikään ollut paljon alle. Laakso oli joka\npuolelta tunturien suojaama. Hän katsoi vastaista rinnettä. Se oli\npystyjyrkkä ja niin syvä, että Antti tunsi lievää huimausta.\n\nTuo laakso lumosi hänet. Siinä oli salaperäisyyttä, joka houkutteli.\nNuo järvet läikkyivät kutsuvasti. Hän ei erottanut tulevaa eikä\nlaskevaa jokea, mutta päätteli laskujoen olevan pohjoisella tai\nkoillisella suunnalla. Vedet virtasivat näiltä tienoin Jäämereen.\nLaakson pohja oli paljon korkeammalla kuin järvenranta tunturin\nulkopuolella.\n\nHänen katseensa kierteli rinteitä. Hän nautti suurenmoisesta ja\nrauhallisesta näystä ja tunsi samaa, mitä ehkä alkuaikojen ihminen oli\ntuntenut nähdessään vuoren laelta mittaamattoman laajalti uutta maata,\njoka oli hänen taikka ei kenenkään.\n\nSitten hänen silmänsä kiintyivät muutamiin valkeihin pisteisiin, jotka\nliikkuivat keskellä vihreää tunturiniittyä. Välimatka oli pitkä ja\nalhaalla oli auertakin. Valkeita ne olivat, se oli varmaa.\n\nMutta lintuja ne eivät voineet olla. Niiden olisi pitänyt siinä\ntapauksessa olla tavattoman kookkaita. Antti ei tiennyt mitään eläintä,\njoka olisi ollut tähän aikaan vuodesta valkoinen.\n\nHän tähysti ja mietti. Ja sitten tuli hänen mieleensä ratkaisu,\nyksinkertainen ja uskomaton. Nuo valkeat pisteet olivat pohjolan\nlehmiä. Salaperäinen satulaakso oli asuttu.\n\n\n\n\n3\n\n\nErämaa ei kadottanut Petrushkaa. Se vei hänet elämän ja kuoleman\nrajalle, sillä aseeton ja varusteeton mies on sen armoilla, mutta se\npelasti hänet sittenkin.\n\nJonkun kolttalappalaisen turvaton kevätaitta koitui Petrushkan\npelastukseksi. Tosin sen sisältämä aarre oli vähäinen, mutta se riitti.\nHän sai aitan murretuksi ja löysi kuivattua haukea, kapakalaa. Hän\nlöysi myös rikkoutuneen kattilan. Tulitikkuja hänellä oli mukanaan\nmetallirasiassa ja vapisevin käsinhän valmisti itselleen tuiman\nkalakeiton. Hän söi sitä niin kauan kuin jaksoi ja nukkui sitten\nnuotion ääreen. Herättyään hän tiesi voimiensa palaavan, ja samalla\nheräsi elämisen halukin. Hän tunsi, ettei vielä kaikki ollut menetetty.\n\nHän valmisti itselleen toisen keiton, sitaisi selkäänsä vitsallisen\nkuivia kaloja ja lähti jatkamaan matkaansa. Hänellä oli vain hyvin\nhatara käsitys siitä, missä hän oli, mutta hän laski, että etelään\nja itään kulkien hän saapuisi seuduille, missä voisi tavata ainakin\nkolttia. Sitäpaitsi oli todennäköistä, että sama kolttien perhekunta,\njonka kevätaittaa hän oli verottanut, oleskelisi jossakin melko\nlähellä kesäisellä kalajärvellään. Siellä olisi mahdollisuus syödä\nkunnollisesti, ryöstää ja sitten levätä.\n\nHän kiipesi lähimmälle tunturille ja tähysteli ympäristöä koko\npäivän. Hän söi kalaa säästeliäästi. Ja illalla hän keksi sen, mitä\noli odottanutkin: ohuen savujuovan järven vastarannalla. Siellä oli\nvarmasti koltan kesäasumus. Hän suuntasi kulkunsa sitä kohti.\n\nKolmannen päivän iltana Petrushkalla oli oivallinen asento puron\nkorkealla kaltaalla. Hän oli onnistunut aikeissaan. Hän oli väijynyt\nkoltan asumusta koko päivän. Iltayöstä, kun väki oli lähtenyt nuotan\nvetoon järvelle ja siljolle oli jäänyt vain pari vanhaa naista, hän oli\nhyökännyt aseenaan paksu puunkarahka. Silmittömästi säikähtyneet naiset\nolivat paenneet metsään.\n\nHän oli löytänyt kaikkea. Hänellä oli nyt teetä ja joku pala\nsokeriakin, hänellä oli lihaa ja kalaa, oli suolaa, ja mikä oli\nkaikkein tärkeintä, hänellä oli ase, kivääri ammuksineen, tosin vanha\nja huono, mutta vielä käyttökelpoinen; ase, joka teki hänet erämaan\nvaltiaaksi, sekä kolttien että eläinten herraksi.\n\nTotta oli, että hän oli yksin, että hänen eväänsä riittäisivät vain\njoiksikin päiviksi, että hänen sen jälkeen oli ryhdyttävä hankalaan\npyyntiin ja että loppujenkin lopuksi tulevaisuus näytti synkältä.\n\nHänen oli varottava kaikkia ja kaikkea. Hän oli henkipatto, jolle ei\nihminen erämaassa antaisi armoa, jos hänet vain tuntisi ja voisi hänet\ntuhota.\n\nMutta Petrushkalla oli kiihoittavia ajatuksia ja hän soimasi itseään\nsiitä, ettei ollut aikaisemmin, silloin kun hänellä vielä oli valtaa ja\nvoimaa, ryhtynyt niitä toteuttamaan.\n\nKymmenen vuotta sitten kauempana etelässä, pakkotyöleirillä, missä\nhän toimi vartijain päällikkönä, hän oli tavannut erään suomalaisen\nvangin. Tämä oli ollut Kuollaan muuttaneita uudisasukkaita. Hän oli\nollut uhmapäinen ja vaarallinen mies. Esimerkin ja rangaistuksen vuoksi\nhäntä oli kidutettu. Hänet oli aiottu ampua myöhemmin, mutta hän oli\nehättänyt kiusaajainsa edelle ja kuollut vammoihinsa. Mutta ennen\nkuolemaansa, puolittain valveilla, puolittain houraillen, hän oli\npuhunut ja ilkkunut kiusaajiaan, sanonut tietävänsä Lapin rikkaimman\nkultapaikan, oikean kultakurun, summattoman hiidenkirnun, joka oli\nlaitojaan myöten täynnä kultahiekkaa. Mutta sitä hän ei ilmaisisi\nkenellekään ja kaikkein vähimmin kiusaajilleen. Petrushka ja muut\nolivat pitäneet miehen puhetta silloin houreina. Mutta sattumalta hän\noli myöhemmin saanut tietää tuolla miehellä olevan veljen ja tällä\nperhettä sekä kolttien keskuudessa kerrottavan, ettei Huuhkan joukolta\nkultaa puuttunut, vaan että he ammensivat sitä salaperäisestä lähteestä\nmielensä mukaan. Tuo pakkotyövanki oli ollut Pekka Huuhka, ja hän oli\nkuollut. Hänen veljestään ja tämän perheestä ei tiedetty enempää.\nHeidän aikaisempi talonsa, joka oli ollut erään pienen Nuortijärveen\nlaskevan puron rannalla, oli ryöstetty ja hävitettykin jo aikoja\nsitten. Mutta mahdollista oli, että sitkeät ja uhmakkaat suomalaiset\nolivat muuttaneet jonnekin kauemmaksi.\n\nNäihin asti tämä kaikki oli ollut vain olettamusta. Nyt oli toisin.\nNyt Petrushka tiesi. Pekka Huuhkan sukulaiset elivät. Heillä oli asumus\ntäällä erämaassa. Tuo mies, joka oli kuljettanut hänet koivun juurelle\nrantalehdon aukeamalla, oli kuiskannut hänen korvaansa:\n\n-- Muistatko Pekka Huuhkaa?\n\nSe riitti Petrushkalle. Tuo mies oli Pekka Huuhkan sukulainen, ehkä\nhänen veljenpoikansa. Ja Petrushka tiesi nyt suunnilleen, mistä päin\nHuuhkain taloa ja kulta-aarretta oli etsittävä. Hänen täytyi vain saada\napulaisia.\n\nPahalla on omat suosikkinsa. Petrushka kuului niihin. Puolentoista\nviikon kuluttua hän oli osunut syrjäiseen loukkoon, entiseen kolttien\ntalvikylään, missä majaili joukko santarmeina toimivia sotilaita ja\npäällikkyyttä piti aliupseeri Mitjka, hänen entinen kumppaninsa.\nIltakauden haastelu riitti vakuuttamaan rentoluonteisen, ikävystyneen\naliupseerin, että hän tekisi itselleen, osastolleen ja Petrushkalle\nparhaiten, jos lähtisi tämän opastamana tuhoamaan luvattoman\nsuomalaisasutuksen -- sekä ottamaan selvän tuosta kultakurusta.\n\nMitjka vaatetti Petrushkan, eikä sotilailla ollut aavistustakaan, että\ntämä oli etsintäkuulutettu rikollinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahden päivän kuluttua lähti vanhasta kolttien kyläkunnasta liikkeelle\naseistettu miesjoukko, selässään raskaat kantamukset. Se painui\npohjoista kohti päällikkönään Mitjka ja oppaanaan Petrushka, jonka\noikeaa nimeä sotilaat eivät tienneet.\n\nVain Petrushka tajusi jotenkin selvästi, että he lähtivät etsimään yhtä\ntiettyä käpyä metsästä, mutta hän ei kaikkia ajatuksiaan ilmaissut.\nHän luotti siihen, että he ehkä onnistuisivat tapaamaan pohjoisempana\njonkun koltan, joka sopivasti käsiteltynä kertoisi heille kiveliön\nsalat ja opastaisi tuohon yksinäiseen taloon, jonka olemassaoloa\nPetrushkakaan ei epäillyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSama vaistomainen tiedonhalu, se synnynnäinen uteliaisuus, joka\npakottaa pikkulapsen tutkimaan pihan salaisimmatkin sopet ja joka\nvastustamattomasti ajaa rohkeat miehet rannattomiin erämaihin, oli\nvallannut Isan ja Antin.\n\nAntin huomio oli todettu oikeaksi: kaukaisella tunturiniityllä oli\nvalkeaa lehmikarjaa, ja sen olemassaolo taas oli järkähtämättömänä\ntodistuksena asutuksesta.\n\n-- Ja ne ovat uudisasukkaita, ei kolttia! selvitti Isa katsellen\njylhänkauniiseen satulaaksoon tunturinlaelta.\n\nHe eivät pysähtyneet ajattelemaan, miksi he tahtoivat paljastaa\nlaakson salat, miksi he tahtoivat tutustua asukkaisiin, jotka olivat\npiiloutuneet tähän melkein luoksepääsemättömään soppeen. Taloa taikka\nmitään muuta merkkiä asutuksesta he eivät keksineet, vaikka koettivat\ntarkasti tähystellä.\n\nPääsy tuohon seitsemän tunturin laaksoon tuntui jokseenkin\nmahdottomalta. Tunturien sisäpuoliset rinteet olivat äkkijyrkät\nylhäältä ja niin korkeat, että olisi tarvittu suhdattoman pitkä köysi,\nennenkuin laskeutumista olisi käynyt ajatteleminenkaan. Myöskin\ntunturien väliset kurut olivat jyrkkyytensä ja louhuisuutensa takia\nläpitunkemattomat.\n\n-- Eipä tuonne laaksoon asiattomalla olekaan pistäytymistä, Isa tuumi\ntyynesti heidän koetettuaan päiväkausia etsiä jotakin solaa taikka\nloivempaa rinnettä, mistä voisivat aloittaa laskeutumisensa. -- Mutta\ntietysti sinnekin on pääsy, vieläpä niinkin hyvä, että on voitu\nlehmätkin kuljettaa. Etsitään!\n\nHän naurahti kuivasti. Tunturipiirissä heille olisi viikkokausiksi\nkiipeilemistä ja koluamista, sitäkin enemmän kun heidän täytyi aina\nlaskeutua alas asentoa tekemään ja kalastamaan.\n\nIsa lepäili rinteellä istuskellen sammal- ja jäkälämatolla. Antti\nkuljeskeli maltittomana ympäristössä. Päivä oli selkeä ja raikas, ja\nnuo helmiltä hohtavat järvet kilottivat kirkkaina ja sinertävinä.\n\nHän laskeutui vähäistä painumaa myöten alemmaksi, tähysteli ja arvioi.\nKohta oli paras, minkä he tähän asti olivat keksineet. Tuolla alempana\noli pieni tasanne. He olivat sommitelleet venenuorista lujan suopungin.\nSe ehkä riittäisi tuonne tasanteelle. Sieltä käsin vasta voisi\narvioida, kävisikö laskeutuminen edemmäksi.\n\nHän palasi Isan luo ja kertoi huomionsa. Muutaman hetken kuluttua\nsuopunki oli heitettynä yli jyrkänteen reunan ja kallion ja köyden\nväliin hankauskohtaan koottuna varpuja ja sammalia. Suopungin yläpää\noli kierretty kiven ympärille, ja Isa piti siitä kiinni.\n\nAntti ryömi takaperin jyrkänteen reunalle, hivuttautui yli ja\nsuopungista pidellen aloitti laskeutumisensa. Se sujui nopeasti\nja reippaasti. Hän saavutti alemman tasanteen. Hän oli nyt kuin\npienellä, vuorenseinään hakatulla hyllyllä. Hänestä tuntui niinkuin ei\nlaskeutuminen eteenpäinkään olisi mahdotonta. Tosin rinne oli huimaavan\njyrkkä, mutta ei sentään pystysuora, ja lisäksi se oli rosoinen.\n\nHän huusi huomionsa Isalle ja ilmoitti aikovansa yrittää. Isa veti\nsuopungin ylös ja laski sitten hänelle kiväärin ja repun. Antti sovitti\nrepun selkäänsä ja tarttuen kivääriin, jota hän aikoi käyttää sauvan\nasemesta, alkoi varovasti laskeutua.\n\nHän tiesi, että hänen allaan oli peloittava tyhjyys ja syvyys,\nmutta häntä ei huimannut. Seikkailunhalu ja kiihko paljastaa laakson\nsalaisuus voittivat kaiken mahdollisen pelontunteen.\n\nHän oli jo laskeutunut arviolta kolmattakymmentä metriä, kun yht'aikaa\nhänen toinen jalkansa ja toinen kätensä tapasivat tyhjää. Jalan\nalle oli sattunut jokin irtirapautunut särmä. Hän koetti painautua\nkalliota vasten ja haroi käsillään ja jaloillaan tukea, mutta ei\nlöytänyt, vaan alkoi nopeasti liukua alaspäin vauhdin joka sekunnin\nosalla lisääntyessä. Hän töytäsi johonkin, ja tuo töytäys käänsi hänet\nniin, että hänen selkänsä tuli kalliota vasten, sitten hän satutti\nvasemman kyynärpäänsä niin äkkiä ja niin vihlovan kipeästi, että\nkivääri irtautui kädestä ja putosi jonnekin. Hän näki kaukana edessään,\näärettömän syvällä, päilyvät järvet ja kellanvihreinä paistavat\nluhtaniityt, hän tunsi väliin liitävänsä ilmassa, hankautui sitten taas\nkalliota vasten, näki, että vasemmalle puolen äkkiä aukeni tumma kuilu,\njonka reunaa pitkin hän itse syöksyi alaspäin. Selässä oleva reppu\nsuojasi häntä paljon... vaikka hän ei ehtinyt sitä ajatella, sillä hän\nodotti vain joka hetki kiitävänsä tyhjään ja sitten murskautuvansa\nalempana rovaan.\n\nMutta vauhti hiljeni äkkiä huomattavasti, rinne oli loivennut ja\nhän kaatui sivuttain, kieri rajusti, vaikka ei hengenvaarallisesti\nja pysähtyi vihdoin pehmeään varvikkoon, mistä hän selviytyi\nvariksenmarjani, kanervain ja pajupensaitten keskeltä, huumaantuneena\nja kolhittuna, mutta täysin terveenä ja jäsenet eheinä.\n\nEnsi hetkessä hän ei muistanutkaan, että kivääri oli syöksynyt kuiluun.\n\nAntti makasi jonkin aikaa paikallaan, hengitti syvään ja ihmetteli,\nkuinka nopeasti ja sittenkin onnellisesti hän oli selviytynyt\nsalaperäiseen laaksoon. Hänhän oli melkein lentänyt.\n\nHän käännähti ja katsahti tunturinseinämää, jota myöten hän oli\nluisunut ja vasta silloin hän tunsi lievää pyörrytystä. Rinne oli\nhuikean korkea ja jyrkkä. Ei voinut erottaa sitä pientä tasannetta,\njonne hän oli suopungin varassa laskeutunut ja jolta hän oli aloittanut\nliukumisensa. Ja jyrkänteen reuna peitti näkyvistä Isankin, joka oli\nvielä korkeammalla.\n\nNopea harkinta selvitti hänelle, että hänen asemansa, niin onnellisesti\nkuin hän oli selviytynytkin putoamisesta, ei ollut kadehdittava. Isa\ntuskin voisi seurata hänen tietään. Hän oli täällä alhaalla yksinään ja\naseettomana. Hänellä ei ollut muuta kuin metsästysveitsi.\n\nHän kohottautui pystyyn ja asteli kuilun reunalle. Syvällä alhaalla\nkasvoi metsää, ja jossakin pohjalla oli kai hänen kiväärinsä, kiviin\nmurskautuneena. Joka tapauksessa hänen täytyi ensiksi varmistua sen\nkohtalosta.\n\nRinne jatkui loivana ja sileänä, helppokulkuisena. Antti tunkeutui taas\nvaivaiskoivumetsän läpi, kulki kuusikon halki, missä matkanteko oli\nhankalaa sammalpeitteisten, kosteitten kivilohkareitten takia, ja oli\njuuri saapumassa niitylle, kun hänen korviinsa kantautui äkkiä outoa\nmurahtelua, mörinää ja karjahtelua, lehmän ynähtelyä ja sitten hätäinen\nihmisen kirkaisu. Temmaten veitsen tupestaan hän syöksyi pienelle\nniitynpälvelle.\n\nHetkiseksi hän pysähtyi ja vetäisi henkeään. Tilanne oli\nhänelle, erämiesalokkaalle, kokonaan uusi, mutta hän ymmärsi sen\nsilmänräpäyksessä. Niitty sijaitsi kallionotkelmassa ja oli melkein\nsuota. Tummankauhtunut kontio oli kaatanut valkoisen vasikan ja oli\nkai ollut sitä raahaamassa kätkeäkseen sen suohon, kun ihmisolento oli\nsattunut sen tielle. Mutta karhu ei ollutkaan jättänyt saalistaan,\nvaan oli syöksynyt päin, ja syynä sen kiukkuun ja rohkeuteen oli\ntumma ja pehmeä kerä, joka nyt terhenteli vasikanraadon luona. Karhu\noli naaras ja sillä oli pentu matkassaan. Ja ihminen, joka oli\nsattunut sen saalispolulle, oli nainen. Ilmeisesti hän oli karhun\nhyökätessä syöksynyt pakoon, mutta joko jalka oli livennyt taikka\nhän oli kompastunut johonkin mättääseen, joka tapauksessa hän oli\nkaatunut maahan karhun kieriessä hänen ylleen. Nyt peto mörisi hänen\nyläpuolellaan käpälät hänen ympärillään. Uhri ei liikahtanutkaan, ehkä\npelosta, taikka ehkä hän oli pyörtynyt.\n\nEnsi kerran elämässään Antti Rovanen näki villin karhun näin läheltä\nja tilanteessa, joka edellytti taistelua. Nuoren miehen jokainen hermo\nvärisi ja koko ruumis vapisi. Se ei ollut suoranaista pelkoa, sen\naiheutti outo jännitys, uusi kokemus ja vain vaistomaisen epämääräinen\ntieto siitä, mitä hänen tuli tehdä.\n\nKivääriä hänellä ei ollut. Oli vain pitkä ja terävä veitsi, Isan\nhankkima erikoinen lapinpuukko, jonka kahva oli raskasta, valkoista\nluuta.\n\nAntti huusi ja kiljui juostessaan eteenpäin ja hypellessään soisen\nniityn mättäillä. Karhu, laihanlainen, kesälihainen, pyörähti\nvikkelästi häntä kohti etääntymättä silti uhristaan. Sen pienet tummat\nsilmät kiiluivat ja se käänteli päätään ikäänkuin epäröiden, mikä\nratkaisu olisi paras. Se olisi ehkä paennut kohtisyöksyvää, kiljuvaa\nolentoa, mutta Antin kiihkeä harkitsemattomuus muutti ratkaisun\ntoiseksi. Hän oli valinnut suorimman suunnan, ja sen tien varrella oli\nvasikanraato ja tuo tumma villakuontalo, pentu. Tämä säikähti miestä,\nvingahti ja yritti pakoon. Vingahdus riitti emolle, se jätti entisen\nuhrinsa ja kieri nopeasti ja äänettömästi miestä kohti. Se hypähti\nvikkelästi takajaloilleen ja syöksyi mahtavat etukäpälät levitettyinä\nAnttia päin. Sen valtava kita oli auki, helmenvalkoiset hammasrivit\nloistivat ja sen silmät punersivat kiukusta ja kiihkosta.\n\nMieletön, kaikkilamauttava pelko valtasi Antin. Kuin savuhattara\ntuulessa haihtui hänen aikomuksensa käydä kontion kimppuun aseenaan\npelkkä veitsi -- pitkä veitseksi, kovin lyhyt keihääksi. Karhu oli\nniin nopea, niin notkea ja niin salaman vikkelä käänteissään, että\ntaistelu näytti toivottomalta. Antin käsi heilahti taaksepäin, puukko\nvälähti, käsi oikeni kaikin voimin eteenpäin, ja raskas ase kiiti\nsuhahtaen karhua kohti. Se oli pelkän pelon ja vaiston heitto. Ainakaan\nvuosikymmeneen mies ei ollut veistä heittänyt; joskus, pikkupoikana,\nhän oli sitä viskellyt riihen seinään. Hän horjahti heittonsa\nvaikutuksesta eteenpäin, oli menettää tasapainonsa ja vain osittain\nväisti kontion oikean etukäpälän iskun suistuessaan suohon.\n\nKontio seisoi hetken kahden jalkansa varassa, huojuen ja möristen\npeloittavasti. Kirkasteräinen ase oli osunut siihen, jonnekin rinnan\nja vatsan väliseuduille ja uppoutui kahvaa myöten sen valkoisen pään\nmelkein peittyessä vaaleampiin, pitkiin vatsakarvoihin. Melkein\ninhimillisin liikkein peto laski vasemman käpälänsä tuhoisan aseen\niskemän haavan ääreen, mörähti rajusti ja työnnälsi niin että\npuukko irtautui heleän verivirran samalla purskahtaessa haavasta.\nKontio huojui yhä rajummin ja lysähti vihdoin mättäälle. Sen\nhirveät käpälät pieksäytyivät sammaleen ja saraheiniin raivoisissa\nkuolemankouristuksissa.\n\nMelkein umpimähkäinen heitto oli sattunut ja ase oli osunut sydämeen\ntaikka sen läheisyyteen. Kontio oli kuolettavasti haavoitettu.\n\nAntti makasi suossa puolittain huumaantuneena. Karhun käpälät riehuivat\nvain korttelin päässä hänen kasvoistaan. Hän ponnisti voimansa,\nkierittäytyi pehmeässä, märässä suossa kauemmaksi ja kompuroi pystyyn.\n\nKarhu makasi kyljellään ja riehui vieläkin, mutta yhä heikommin. Pentu\nvingahti surkeasti kauempana, ja sen pelokkaaseen ääneen sekaantui emon\nkäheä mörinä. Emo yritti kierähtää toiselle kyljelleen, koetti kohoutua\npystyyn, mutta raukeni äkkiä ja jäykistyi liikkumattomaksi.\n\nPidellen päätään, johon karhunkäpälä oli sattunut ja jonka kontion\nkynnet olivat raapaisseet verille, Antti verkalleen kiersi yhäti\nliikkumattoman naisen luo. Tällä oli vaalea, raitainen kesäpuku,\njalassa pieksut ja valkoinen huivi sitaistuna pään yli. Hän makasi\nkasvot maata kohti.\n\nAntti käänsi hänet ylöspäin ja silmäsi nuoria, viehättäviä, mutta\nhänelle täysin tuntemattomia kasvoja. Hän kumartui alemmaksi ja\nkoetti kuunnella tytön hengitystä. Hän kuuli selvästi sydämen harvat,\nhiljaiset lyönnit. Mitään haavaa hän ei keksinyt. Tyttö oli vain\npyörtynyt. Ei -- hän irroitti huivin, ja otsassa, aivan hiusten\nrajalla, oli verestävä kuhmu. Aivan oikein: mättään alla oli kivi, ja\nsiihen kai tyttö kaatuessaan oli lyönyt otsansa.\n\nHän otti tytön huivin, kasteli sen hetteessä ja alkoi virvoitella\nuhria, jonka oli osunut pelastamaan, ellei kuolemasta -- sillä karhuhan\nei yleensä kajoa pyörtyneisiin, ei liikkumattomiksi tekeytyviin eikä\nkuolleeseenkaan saaliiseen, joka ei ole ehtinyt kylmetä -- niin, ellei\nihan kuolemastakaan, niin ainakin hyvin vaarallisesta tilanteesta.\n\nAntti tunsi pettymystä. Juuri äsken, ennenkuin hän oli nähnyt tytön\nkasvot, hän oli hetken rajusti toivonut, että tyttö olisi sama, jonka\nhän muisti kultaisten hiusten ja pilvimäisen sääskiverhon reunustamin\nkasvoin tuolta joen vartisen mellan asennolta.\n\nHän oli toivonut, että tyttö olisi Sanna... vain Sanna, josta hän ei\ntiennyt muuta kuin että tyttö oli erämaasta tullut ja erämaahan mennyt\nja pelastanut hänen henkensä.\n\nTämäkin oli nuori ja kaunis, mutta hän ei ollut Sanna.\n\nHän kantoi tytön kuusten katveeseen niityn reunamalle ja hauteli hänen\nohimoitaan kostealla huivilla. Lääkitys tehosi varsin pian, ja hän\nkuuli tytön silmät vielä kiinni kuiskaavan:\n\n-- Eliel!\n\nSe oli tuntematon nimi Antille. Hän keksi pienen kaltion kuusten\nlomasta ja haki hatullaan kylmää vettä. Juuri kaataessaan sitä tytön\notsalle hän kuuli pehmeitä askelia takaansa, ja kääntyessään hän\nhuomasi kolmen vaiteliaan miehen seisovan pienessä kehässä vain parin\nsylen päässä hänestä.\n\nAntti hätkähti syytä tietämättä. Nuo miehet eivät tehneet pienintäkään\nvihamielistä elettä. He seisoivat liikkumattomina nojaten\nkivääreihinsä. Mutta heidän laihoista kasvoistaan uhosi sellainen\njärkähtämätön päättäväisyys, umpimielisyys ja epäluuloisuus, että Antti\ntunsi asemansa vaaralliseksi.\n\nHänen katseensa kiintyi väkisinkin yhteen heistä. Tämä oli varmasti\nkookkain mies, minkä hän milloinkaan oli nähnyt, todellinen\njättiläinen. Hän oli kai ainakin kahden metrin pituinen, ja hänen\nhartiainsa leveys vastasi täydellisesti pituutta. Hän oli jo vanha\nmies, yllään ruskea ja käytöstä kiiltäväksi kulunut nahkapuku, tuuhea\nvalkoinen parta ryntäille ulottuen. Viikset olivat niinikään valkoiset,\nja sakeitten valkoisten kulmakarvojen takaa katseli kaksi eloisaa\nsinisenharmaata silmää. Vanhuksessa oli voimaa ja levollisuutta,\njoka sai hänet vaikuttamaan todelliselta erämaan patriarkalta, ja\nkeskeyttäen jo kiusalliseksi käyneen hiljaisuuden Antti tervehti häntä\nluontaisen kohteliaasti.\n\nVanhus nyökäytti päätään hillitysti. Hän ei kiinnittänyt huomiota\ntyttöön, joka jo oli avannut silmänsä, ei kaatuneeseen kontioon eikä\nkuusikon reunassa kierivään pentuun, joka ei osannut ratkaista, pitikö\nsen paeta vai pysyä paikalla.\n\n-- Mistä tulit tänne? vanhus kysyi Antilta, ja hänen äänensä soinnahti\ntästä matalammalta ja syvemmältä kuin hän milloinkaan oli kuullut.\n\nAntti käännälsihe ja viittasi tunturiin, joka kohosi metsän takaa.\n\n-- Tuolta! hän vastasi yksinkertaisesti.\n\nVanhus vilkaisi häneen. Nuoren miehen asu todisti hänen olleen\ntekemisissä kallioitten ja kivien kanssa.\n\n-- Näiltäkö paikoin laskeuduit? vanhus tiedusteli edelleen.\n\n-- En minä oikeastaan laskeutunut, Antti selvitti puoleksi hymyillen,\npuoleksi irvistäen. -- Minä putosin.\n\nJa parilla lauseella hän selvitti laskeutumitapansa. Vanhus ei sanonut\nmitään, viittasi vain toiselle seurassaan olevalle miehelle ja osoitti\nkaatunutta kontiota. Mies, pitkä ja roteva kuin vanhuskin, vaikka ei\nkuitenkaan hänen mittaisensa, käväisi karhunraadon luona, tutki sen ja\npalasi mukanaan Antin puukko, jonka hän oli löytänyt kontion viereltä\npuoleksi suohon uponneena. Hän näytti sitä vanhukselle.\n\n-- Tuo on paras ottaa kiinni, vanhus määräsi sitten ja osoitti\nkarhunpentua.\n\nNuoremmat miehet täyttivät käskyn nopeasti. Pentu yritti ajettaessa\nsuolle, mutta osui pieneen hetteeseen ja oli helppo saalis. Se\nkuljetettiin niskavilloista toisten luo, minkä jälkeen seurueen kolmas\nmies, kooltaan pienin ja vartaloltaan sopusuhtaisin, poistui pentua\nkantaen ja samalla saattaen jo täysin tointunutta, mutta vielä ymmällä\nja puhumattomana olevaa tyttöä. Antti huomasi heidän lähtönsä vasta kun\noli käännähtänyt taaksepäin.\n\nHe olivat nyt kolmisin, ja Antilla oli peloittava tai ainakin\nepämiellyttävä aavistus siitä, että pian ratkaistaisiin hänen\nkohtalonsa ja ettei ratkaisu olisi hyvä. Miesten ilmeinen\nepäluuloisuus, ehkä pohjaltaan suoranainen vihamielisyyskin sai\naavistukset liikkeelle.\n\n-- Nyletään karhu! käski vanhus ja vaikka hän ei kohdistanut sanojaan\nAntille, tarttui tämäkin työhön. Kolmisin he saivat pedon raahatuksi\nmetsän laiteeseen, missä se vedettiin puuhun. Vanhus ja hänen\nseuralaisensa nylkivät sitten kontion niin nopeasti ja kätevästi,\nettä oli ilmeistä heidän perehtyneen sellaiseen työhön. Vasikanraato\nkäsiteltiin samoin ja sen lihat ladottiin kivenkoloon lähelle varjoista\nkaltiota.\n\nAntti, voimatta auttaa ja tahtomatta aloittaa keskustelua, laskeutui\nsammalikkoon, täytti piippunsa ja loikoillessaan seurasi miesten\ntoimia. Kun ne oli suoritettu, miehet laskeutuivat hekin lähelle ja\nsytyttivät piippunsa.\n\n-- Sinä heitit puukolla? sanoi vanhus kysymyksen tapaan...\n\n-- Niin, vastasi Antti yksikantaan. -- Kivääri on jossakin tuplia\nrotkossa.\n\nVanhus silmäili häntä kiinteästi.\n\n-- Kuinka uskalsit heittää? Entä, ellei heitto olisi osunut? Oletko\nharjaantunut heittämään veistä?\n\nVäri vaihteli Antin kasvoilla. Hän vastasi ensiksi viimeiseen\nkysymykseen.\n\n-- Olen joskus poikasena heitellyt, mutta en ole harjaantunut.\n\n-- Ja kuitenkin heitit? Se osui kyllä mainiosti, mutta se oli siis\nsattuma.\n\nAntti ei puhunut mitään hetkeen. Hän tunsi, että miehet aavistivat\nasian oikean laidan. Ja mielessään jonkinlaista uhmaa näitä\nsalaperäisiä miehiä kohtaan, jotka esiintyivät niin varmoina, hän\ntunnusti kaiken.\n\n-- Se oli ensimmäinen kerta, kun kohtasin karhun. Ja minä pelästyin\nkäsikähmää.\n\nVanhus hyrähti hiljaiseen nauruun, joka soi varsin miellyttävältä.\n\n-- Sehän on selvää. Pahannäköinen peto se on, ensi kerralla varsinkin.\nJa kun ei ollut puukkoa kummempaa! Ja reimasti tuon tunnustitkin!\n\nErämies paineli piipunkoppaansa ja kääntyi jälleen Antin puoleen.\n\n-- Milläs asioilla täällä kiveliössä kuljeskelet?\n\n-- Olen etsinyt helmiä ja huuhtonut kultaa kumppanini... enoni kanssa.\nHelmiä olemme vähin saaneet, kultaa kovin niukalti.\n\n-- Alamaan miehiä?\n\n-- Minä kyllä, minä olen alamaista, mutta enoni on vanha kiveliönkävijä.\n\n-- Mikä sinut osutti tähän laaksoon?\n\n-- Näin täällä lehmiä laitumella. Uteliaisuus oikeastaan. Vanhuksen\nkulmakarvat vetäytyivät yhteen ja otsalle muodostui tuikea ryppy. Mutta\nhän puhui tyynesti ja hillitysti.\n\n-- Ellei olisi sattunut tuota kontiojuttua ja ellet olisi auttamattoman\nensikertalainen ja lisäksi taatusti suomalainen, olisimme sinut jo\naikoja sitten ampuneet. Nyt saat sensijaan olla vankinamme.\n\nSanoissa ei ollut mitään kiihkoilevaa eikä uhkaavaa, niiden sävy\noli pelkästään selostava, mutta juuri niissä ilmenevä kylmä\nvälttämättömyys vaikutti Anttiin tyrmistyttäväsi. Hän oli, asettaen\nhenkensä panokseksi, juuri äsken pelastanut tytön, joka varmasti kuului\nmiesten seurueeseen, ja nyt hän sai kuulla, että suosionosoitukseksi\nja palkkioksi häntä ei ammuttaisi, vaan ainoastaan pidätettäisiin --\nvangiksi!\n\n-- Mutta miksi? hän sai käheästi kuiskatuksi.\n\n-- Pian huomaat sen ehkä itsekin. Muuten riittää päätökseni ilman\nselityksiäkin.\n\nVastarinta oli toivotonta. Vilkaisu miesten käsiin riitti. Niissä oli\nvarmasti voimaa yhtä paljon kuin karhunkin käpälissä. Pakoa ei käynyt\najatteleminen. Miehillä oli pyssyt, he olivat valppaita ja niinkuin\nkotonaan täällä kiveliössä. Vastalauseet olivat naurettavia. Tietysti\nmiehillä oli selvät perusteet ja syyt, miksi he näin toimivat ja näin\nepäluuloisesti vieraihin suhtautuivat.\n\nMutta syvä harmi ja viha täytti Antin mielen. Mitä he tiesivät\nhänestä? Eivät mitään. Eivätkä he olleet mitään kysyneetkään. Heitä\nei kiinnostanut edes hänen nimensä, hänen aikaisemmat vaiheensa, ei\nmikään. Nähtävästi riitti, että hän oli vieras, heihin kuulumaton. Mitä\nhe salasivat ja suojelivat?\n\nVanhus kopisti piippunsa tyhjäksi ja nousi.\n\n-- Lähdetään! hän sanoi ykskantaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla Antti havaitsi olevansa teljetty ahtaaseen, mutta siistiin\naittahuoneeseen. Sisäseinän vierellä oli puinen lavitsa, jonka pohjalla\noli ohranolkia ja niiden päällä puhdas raanu. Se oli hänen vuoteensa.\nPienelle hyllylle oli asetettu savinen vesiastia ja koivunpahkainen\nkuppi. Vanhuksen seurassa ollut mies oli äsken tuonut hänelle ruokaa:\njauhovelliä ja paistettua kalaa sekä tuoretta ohraleipää. Kaikesta\nepävarmuudesta huolimatta ateria maistui hänelle mainiosti.\n\nNyt hän oli yksin ja tutki ympäristöään. Aitta -- sitä lie ehkä joskus\nkäytetty asuinhuoneenakin -- oli tiiviisti ja lujasti rakennettu\nhonkahirsistä, lattiat paksuista, veistetyistä lankuista, samoin\nsisäkatto. Sivuseinällä oli pieni ikkuna, jossa paitsi lasia oli myös\ntiheä ja tukeva rautaristikko, kai eläinten varalta, sillä ei aittaa\nliene alunperin suunniteltu vankien varalta. Sitäpaitsi oli ikkuna niin\npieni, että vain vähän kissaa kookkaampi olisi siitä sopinut.\n\nPakenemiseen aitta ei ainakaan tuntunut soveliaalta. Se oli liian\nluja ja tämä seikka oli tietenkin ollutkin määräävänä hänelle asuntoa\nsuunniteltaessa.\n\nAitta oli keskellä metsikköä, jonka lomitse hän erotti ikkunasta\nkatsoessaan jonkin toisen rakennuksen päädyn. Se saattoi ehkä olla\nnavetta taikka muu ulkosuoja. Hän kuuli karjan ääniä, ammumista\nja vienoa kellojen helinää. Hän oli osunut kaukaiseen, salattuun\nuudisasutukseen.\n\nAlkoi hämärtää. Tunturien tuoksuva, huumaava yöilma tunkeutui\nsisäänkin. Päivän raskaat kokemukset, jännitys ja kolhaisut saivat\nAntti Rovasen raukeana laskeutumaan vuoteelle.\n\nHän nukkui ennenkuin oli ehtinyt mitään ajatella ja suunnitella\nseuraavan päivän varalle, nukkui vankina salaperäisen laakson salatun\ntalon aitassa, ja hänen unensa oli syvää ja rauhallista.\n\nKulkiessaan miesten vartioimana oudan halki aitalle, hän oli ajatellut\nIsaa. Hän harmitteli mielessään, että oli hänestä miehille mitään\nmaininnut, mutta arveli, että hänen huomautuksensa oli unohdettu.\nHän luotti Isaan. Oikeastaan Isa oli hänen ainoa mahdollisuutensa\nnykyisessä tilanteessa. Hän ei osannut aavistaa, että vanhus oli heti\nryhtynyt toimiin kiveliön toisenkin vaeltajan pidättämiseksi ja että\nIsaa etsittiin tuntureilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsa oli rauhallisesti kuljeskellut tunturinrinteellä, paistattanut\npäivää ja tupakoinut. Hän ei ollut lainkaan huolissaan Antista. Rinne\nkai oli helppokulkuisempi kuin mitä he saattoivat ylhäältä käsin\narvostella. Kun Antti ei antanut mitään merkkiä, oli siis kaikki hyvin.\nPoika etsisi tietysti helpoimman tien ja palaisi sitten ilmoittamaan\ntai antamaan merkin. Heidänhän olisi haettava osa tavaroistaankin joen\nrannalta, ennenkuin lähtisivät lopullisesti laaksoon. Kalanpyydykset\nolivat kaikki siellä.\n\nMutta aika kului eikä mitään elonmerkkiä ilmennyt. Isa alkoi huolestua.\nTunturilla kävi ajoittain navakka viima. Oli mahdollista, että Antin\nmerkkihuuto oli häipynyt tuulenkohinaan. Isa päätti laskeutua itsekin,\nainakin alemmalle tasanteelle, voidakseen tähystellä kumppaniaan.\nHän tuki suopungin kallion halkeamaan vierittämäänsä kiveen, siunasi\nitsensä ja uskalsi pienen hypyn. Hetken hänen silmänsä yrittivät kutoa\njuovikasta. Hän heilui tasanteen yllä. Mutta hän voitti heikkoutensa ja\nhellitettyään köydestä putosi onnellisesti kalliohyllylle. Suopungin,\njota hän oli käyttänyt kaksinkertaisena voidakseen vetää sen uudelleen\nluokseen, hän nykäisi vahvasta kalastajalangasta käteensä.\n\nHän laskeutui hitaammin, mutta myös harkitummin ja helpommin kuin\nAntti. Hän valitsi huolellisesti jalan- ja kädensijansa. Missä tukea ei\nkaikelle riittänyt, hän turvautui suopunkiin, kiersi sen mutkan jonkin\nulkoneman ympärille ja laskeutui köytensä varassa tunnustellen uusia\njalan- ja kädensijoja.\n\nVarsin pian hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Antti oli\npudonnut, ainakin vierinyt. Irtautunut sammal oli selvä todiste. Se oli\npaikoin lähtenyt suurina levyinä. Kammoa tuntien Isa katsahti kuiluun,\njoka aukeni vierellä, mutta jälkien suunta tuntui sittenkin siitä\neroavan.\n\nPelko ja kiihko yrittivät kiirehtiä Isan kulkua, mutta tottumus ja\nharkinta voittivat. Vain parissa kolmessa kohdassa hän hiukan vieri,\nmutta löysi aina pian jalansijat uudelleen ja saapui siten, itsensä\naivan väsyneeksi raataen, melkein samoille paikoin minne Anttikin oli\nkierinyt.\n\nJäljet kertoivat Isalle kaiken. Antti ei missään tapauksessa ollut\nvaarallisesti loukkautunut. Mutta miksi hän oli jatkanut matkaansa? Ja\nmissä hän viipyi?\n\nIsa noudatteli Antin jälkiä, kadotti ne osittain vaivaiskoivujen\nalueella ja pitkäksi aikaa sileillä kallioilla, mutta löysi ne\nuudelleen ja saapui suoniitylle.\n\nKierreltyään sen ja jouduttuaan nylkypaikalle, hän kyllä tiesi, mitä\noli tapahtunut: kontio oli kaadettu, mutta Antin osuutta hän ei voinut\naavistaa. Laukaustakaan ei ollut ammuttu, siitä hän oli varma, sillä\nsen kaiku olisi kyllä kantautunut ylös tunturillekin.\n\nHän oli ymmällä, hän löysi jälkiä liikaa ja lähti sitten seuraamaan\ntuskin poluksi tunnettavaa juovan tapaista, joka kulki noudatellen\noudan harvimpia osia.\n\nVaisto oli hereillä ja se väitti, ettei kaikki ollut oikein. Sitten\nhän osui eläinten leveälle ranniolle ja -- se hänen täytyi myöntää --\nharvinaiselle ranniolle. Metsän läpi kulki lehmänpolku.\n\nIsa puikahti metsään ja seurasi polkua sen vieressä kulkien. Hänellä\noli epämieluinen tunne siitä, että yöstä koituisi ikävä. Hän ikäänkuin\npelkäsi jotakin, ei mitään siitä, mitä erämaassa tavallisesti oli, vaan\nsitä, mikä oli saanut Antin vaikenemaan.\n\nHän kyyristyi äkkiä matalaksi. Hän oli erottanut matalahkon salvetun\naitan ja sen luona kaksi miestä, joista toisen hän tunsi Antiksi. Antti\nmeni sisään, toinen mies sulki oven ja veti sen päälle isot salvat.\n\nIsa kyyristyi entistä alemmaksi ja tekeytyi näkymättömäksi kuin hautova\nriekko. Miksi Antti työnnettiin salpojen taa yöksi?\n\nHän koetti arvata ja ajatella.\n\nJälkiä naakiessaan Isa oli melkein unohtanut ympäristönsä. Sää oli\nnopeasti muuttumassa. Oli alkanut tuulla. Raskaat kohahdukset kävivät\nläpi metsän, siellä kohisi ja ulvoi, kaivomaiset hileet soivat honkien\nrungoissa ja paksut oksat narahtelivat ja naukuivat tuulen kynsissä.\nLaskeutuessaan Isa oli nähnyt lännen puolelta mahtavien pilvivuorien\nhitaasti kohoavan tunturien ylle lähenevän rajuilman merkkeinä.\n\nTuulenpuuskat yltyivät vinhoiksi pyörteiksi. Metsä liikkui ja kohisi\nkuin meri, tuli sankka pimeys, ja äkkiä koko tienoota valaisi keltainen\nhäikäisevä valo: salama oli iskenyt tunturilaaksossa. Melkein samassa\navaruus paukkui, jyrisi ja mylvi kaiun pauhatessa moninkertaisena\ntunturinseinämistä kimmoten. Vesivirrat tulvahtivat alas ja hukuttivat\nnäkyvistä ja kuuluvista kaiken muun paitsi salamain leimahdukset ja\npitkäisen jylähdykset.\n\nIsa, likomärkänä ja melkein kuurona paukkeesta, siirtyi nopeasti\nulommaksi isojen puitten juurelta. Siellä oli vaarallista, sen hän\ntiesi kokemuksesta. Hän aikoi juuri salaman leimahtaessa laskeutua\npieneen notkelmaan, kun hän tunsi vahvojen käsivarsien tarttuvan\nitseensä. Kivääri temmattiin hänen kädestään. Vaistoksi muuttuneen\ntottumuksen voimasta Isa yritti rajusti hypähtää syrjään, samalla kun\nhänen oikea kätensä kiivaasti huitaisi taaksepäin, mutta yllättäjä\noli hänen veroisensa. Niinkuin elävät teräsrenkaat tuntemattoman\nkädet kietoutuivat hänen ympärilleen. Isa ei menettänyt malttiaan.\nYlivoimaisesti ponnistaen hänen onnistui työntää kätensä tuon\npuristavan teräsrenkaan alle. Seuraavassa hetkessä se olisi murtunut,\nsillä yllätyksen synnyttämä raivo antoi Isalle voimia, mutta samassa\nhän tunsi jalkojensa voimakkaasta töytäisystä luistavan altaan.\nHän kaatui märkään maahan, satutti otsansa johonkin kovaan ja\nmakasi hetken huohottaen, ympärillään yhä edelleen nuo teräksiset\nkäsivarret. Kaatuminen ja otsaan sattunut kolahdus hämmennyttivät\nhänet ja riistivät hänen voimansa. Hänet nostettiin pystyyn, ja\nsitten lähdettiin liikkeelle. Isaa puoleksi työnnettiin, puoleksi\nkannettiin, ja hän tunsi liikkuvansa melkein kuin lentäen vain\nvarpaitten tapaillessa rosoista maata. Lyhyen taistelun aikana ei ollut\npuhuttu sanaakaan, vain käheä huohotus oli ilmaissut, että joskin Isa\noli pinteessä, hänen vastustajansa saivat hekin ponnistaa voimansa\nviimeiseen asti. Sillä heitä oli ainakin kaksi, siitä Isa oli varma ja\nse lievitti hänen raivoaan. Olihan hän sortunut ylivoimaan.\n\nUkkosilma jatkui heikentymättömän raivoisana. Isa näki salamain\nvälähdyksissä vettä tulvivan metsän ja mustilta kumottavat puut.\nVastustajat pysyttelivät hänen takanaan, kumpikin kiristäen hänen\nranteitaan otteella, josta ei voinut vapautua murtamatta luitaan.\n\nSalamain leimahdukset ja yhtämittainen, huumaavan voimakas jylinä\nsaavuttivat huippunsa. Salamat iskivät peräperää, jopa kaksi\nja kolmekin yht'aikaa, ja niiden luonnottomalta vaikuttavassa\nvalaistuksessa Isa oli näkevinään kauempana omituisen synkän\nnäyn: jossakin puitten lomitse ja niiden yli kohosi tumma rykelmä\nsateenkiiltoisia pylväitä, jokin, mikä muistutti suippoa tornia,\njoukko leimahduksista välähteleviä korkeita ikkunoita... ja kaiken\ntämän tumman rykelmän yläpuolella näytti loistavan musta, uhkaava\nristi, jonka märästä pinnasta salamain valo heijastui. Tuo kummallinen\nnäky kesti vain hetken. Isa tiesi, kuinka ihmeellisiä näkyjä pimeä\ntuntematon metsä voi tarjota ukkosilman riehuessa, mutta ensi hetkessä\nhän oli ollut melkein varma, että hänen huomionsa oli todellisuutta.\nMutta he kulkivat edelleen sähköisessä valossa. Isalla ei ollut aikaa\ntarkistaa näkyään. Ja lyhyitten tuokioitten jälkeen hän näki taaskin\nsalaman valossa olevansa äskeisen aitan ovella, jonne Antti oli\nsuljettu salpojen taa. Ne vetäistiin nyt auki, ovi avattiin ja hänet\ntyönnettiin pimeään oven samalla jysähtäessä kiinni hänen takanaan. Hän\noli aseettomana vankina hänkin, yhdessä Antin kanssa, joka salamain ja\njyrähdysten herättämänä katsoi häneen vuoteeltansa mitään tajuamatta.\nPimeys ja valo vaihtelivat pimeässä aitassa ukkosilman jyristessä\nylhäällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVankina!\n\nSe oli aamulla Isan ja Antin ensimmäinen selvä ajatus. He olivat yöllä\nvaihtaen sekavia sanoja yrittäneet tehdä selvää seikkailuistaan, mutta\nväsymys, Isan saama isku, jännitys ja välitön toiminnan mahdottomuus\nolivat tyrehdyttäneet keskustelun ja vaivuttaneet heidät uneen.\n\nOli vielä hyvin varhaista, mikäli pienestä ikkunasta katsellen saattoi\npäätellä. Isa ja Antti istuivat lavitsan reunalla. Heidän mielensä oli\nennen kaikkea hämmentynyt, mutta he tunsivat myös pelkoa. Verkalleen\npuhellen he selvittivät toisilleen seikkailunsa. Isa ei kuitenkaan\nmaininnut mitään yöllisestä salamanäystään, sillä nyt, kirkkaalla\npäivällä, se tuntui hänestä näköharhalta. Tietysti jokin metsäinen\nkallio oli kuvastunut hänelle outona ja ihmeellisenä.\n\n-- Rosvoja ne eivät ole, Isa sanoi jatkoksi ajatuksilleen.\n\n-- Eivät varmastikaan, Antti myönsi vastahakoisesti.\n\n-- Mutta minua he peloittavat enemmän kuin rosvot. Petrushkakin puhui\nlunnaista, mutta näitä ei voine hyvittää niilläkään.\n\nIsakaan ei voinut torjua mielestään kaiken salaperäisyyden synnyttämää\nkammoa. Hän vaistosi, että vääjäämätön tahto johti kaikkia tapahtumia\ntäällä salaperäisessä laaksossa. Ja tuolla tahdolla oli käytettävissään\nvankkumatonta voimaa, siitä olivat miehet, jotka Isan yllättivät,\ntuoreena todistuksena.\n\n-- Eivätkä ne vaikuta karkulaisiltakaan, Antti tuumi.\n\n-- Vanhuksenkin katse oli suora ja kirkas. Missään tapauksessa emme\nkykene vastarintaan. Nuo miehet ovat jättiläisiä.\n\nIsa irvisti hiukan pilkallisesti, mutta ei vastannut mitään. Hän\ntunsi syvää harmia, eikä hän ollut Antillekaan tehnyt tarkkaa selkoa\nviimeöisestä yllätyksestä. Hän oli tottunut pitämään itseään vahvana ja\nketteränä, mutta se voima ja nopeus, jolla hänet yöllä oli siepattu,\nansaitsi hänenkin vastahakoisen ihailunsa. Siksi hän ei puhunut mitään,\nnousi kävelemään ahtaassa vankiaitassa ja sytytti piippunsa. Samassa\nkuului liikettä oven takaa, salvat kirskahtivat ja ovi avautui. Ulkona\noli kaksi miestä, samat, jotka Antti oli tavannut vanhuksen seurassa.\nMolemmilla oli kivääri, ja he näyttivät tyyniltä ja yrmeiltä.\n\n-- Lähdetään, kookkaampi mies sanoi yksikantaan ja astahti askelen\nverran syrjään. -- Ja tässä on kaltio, jos tahdotte peseytyä.\n\nHän viittasi lähellä aittaa olevaan lähteeseen, eivätkä vangit\njättäneet tilaisuutta käyttämättä. Raikas lähdevesi virkisti ja\nuudisti. Olo alkoi valjeta, vaikka toiveet eivät silti tuntuneet\niloisilta, sillä vartijain sotilaallisen tiukka käytös ei lupaillut\nliikoja. Isa ja Antti eivät koettaneetkaan puhuttaa miehiä, sillä\nsellainen menettely olisi tuntunut arkailevalta ja hätäiseltä. Ratkaisu\nkoittaisi pian, sen he aavistivat.\n\nOudan halki kiertelevä polku kohosi verkalleen. He kulkivat sitä pitkin\njonossa, vartija edellä ja toinen perässä. Miehet aistivat rajuilman\njälkeisen raikkaan, kostean tuoksun, johon sekaantui otsonia ja\npihkanlemua. Taivas näkyi korkeana ja siintävänä. Jännitys, uteliaisuus\nja pelko vaihtelivat heidän mielessään. Mihin heidät vietäisiin?\nMinkälainen olisi tämän salaperäisen laakson talo, asumus, jossa nuo\njättiläiset elivät?\n\nPolku teki jyrkän mutkan, metsä loppui äkkiä ja he astuivat aukeamalle\nhäikäisevään valoon. Isa ja Antti pysähtyivät vaistomaisesti. He\n_olivat_ tulleet satumaahan.\n\nTuntui niinkuin jokin alkuaikojen jättiläispeikko olisi suurella\nveitsellä viiltänyt kappaleen harmaata tunturia, niin että\nmonisatametristen pahtaseinien väliin oli syntynyt syvä, kapea\nlaakso, kaikkien kurujen kuru. Seinämät näyttivät kaukana yhtyvän.\nNe olivat paljaat ja sileät, ne hohtivat tummanharmaina ja ruskeina,\nja niiden yläreunan vaiheilla leijaili hienoinen auer kuin sädehtivä\nhuntu. Laakson pohjalla luikerteli runsasvetinen, kohiseva puro\npudoten valkoisena vaahtoryöppynä pienistä könkäistä. Vastarannalla\nlevisivät heleät niityt, niitä kaarsivat valkorunkoiset koivumetsiköt\nja ylempänä, huimaavan korkean pahtaseinän luona ja sen suojassa,\nylenivät tummat kuuset ja kuparikylkiset petäjät. Tämä kurulaakso oli\njylhin ja villein, mitä Isa tai Antti olivat nähneet; nuo pystysuorat\nkallioseinämät olivat peloittavat, mutta samalla laakso oli herttaisen\nkaunis ja rauhallinen, suljettu ja suojattu satumaan loukko, jonka\nkätkivät maailmalta nuo korkeat pahtaseinät ja kurunsuun metsät. Ja kun\nlaakso aukeni etelään, kun lumihuippuinen tunturi oli ikäänkuin avannut\ntukevan sylinsä sen suojaksi pohjoista vastaan, se oli poikkeuksellisen\nlämmin ja vehmas, sen ruohopeite oli mehevämpi, sen kukat korkeammat,\nsen puut ja varsinkin punarunkoiset petäjät kookkaampia kuin muualla\nnäin pohjoisessa. Hetkessä se lumosi varsinkin Antin, joka väristystä\ntuntien katseli ylpeästi nousevia pahtaseiniä.\n\nMutta yllätys jatkui. Oikealla puolella työntyi äkkijyrkästä\npahtaseinästä poikki laakson loivempi kumpu, joka ulottui aina puroon\nasti. Sen rinteet olivat alempana niittyä ja lainehtivaa ohrapeltoa,\nmutta ylempänä tunki paikoin esiin paljas kallio. Sen korkeimmalla\nkohdalla yleni jykevä rakennus -- salaisen laakson ihmeellisin yllätys.\n\nIsa katsoi rakennusta mykistävän tunteen vallassa. Hänen öinen näkynsä\nsalamain leimahdellessa ei ollutkaan ollut mikään näköharha. Ja\nvaikka rakennus nyt, kirkkaassa päivänvalossa, oli menettänyt kaameaa\ntenhoaan, se sittenkin näytti enemmän jättiläisten ja peikkojen\nasumukselta kuin ihmisten tyyssijalta. Se urkeni kalliosta kuin osa\nsiitä ja sen väri ja muodot tuntuivat sulautuvan siihen.\n\nTalo!\n\nAntti pidätti hengitystään. Talo! Tuo nimitys ei sille soveltunut.\nLinna tai temppeli... sellaista se muistutti ja sellaiselta se\nvaikutti. Metsänpeikkojen linna... noiden jättiläisten asumus.\n\nRakennus yleni korkeana ja jykevänä, perustuksenaan jykevät\nkivenlohkareet. Neljä valtaista pylvästä kohosi hallitsevina sen\nkeskellä kannatellen isoa eteiskatosta. Korkeat, kapeat ikkunat,\njotka pyöristyivät suippokaariksi, kimaltelivat auringonvalossa\nkatoksen molemmin puolin. Se oli kaksikerroksinen, ja ylimmät ikkunat\nolivat matalat ja leveät. Se oli rakennettu raskaista, paksuista\nhonkahirsistä. Päivänpaiste, tuulet ja sateet olivat aidaskoittaneet\nseinät mustiksi, ja katto, paksuista paanuista rakennettu, vihersi\npaikoin sammalen ja ruohojen peittämänä. Ja keskeltä rakennusta\nkohosi solakka, suippo torni eteiskatoksen takaa ja yltä; senkin\npienet ikkunat välkähtelivät, ja torni päättyi yllättävästi pieneen,\ntukevaan ristiin. Oli kuin sen rakentajat olisivat ottaneet oppia\npahtaseinien tyylistä. Tuo hirsinen rakennus luontui aivan tavattomasti\nlaakson jylhyyteen. Siinä oli ennen kaikkea vankkaa, karkeaa voimaa,\njoka pahtaseinien rinnalla loi vaikuttavan vastakohdan alempana\nolevien niittyjen ja metsiköitten värikkäälle ja monivivahteiselle\npikkupiirteisyydelle.\n\nIsan silmät olivat kavenneet kahdeksi viiruksi. Hän hengitti nopeasti.\nHän ja Antti eivät enää muistaneet omaa vaaraansa. Laakso ja sen jykevä\nrakennus olivat vallanneet heidän mielensä; varsinkin tuo selittämätön\nmahtava rakennus, joka kohosi kaukana Kuollan kiveliöissä ja joka olisi\nvoinut olla minkä erämaanpitäjän Herranhuoneena tahansa. He seisoivat\nja katsoivat. Vartijat olivat myös pysähtyneet eivätkä tehneet\nliikettäkään kiirehtiäkseen. Ehkä he ymmärsivät heidän liikutuksensa ja\njärkytyksensä.\n\nSeitsemän tunturin laakso oli paljastanut heille salaisimman\nsalaisuutensa. Tämä rakennus, kalliolta kohoten, perustuksenaan isoja\nkivijärkäleitä, uhmasi heidän heikkoja ja hataroita selityksiään.\nLeivon liverrys korkeuden sinestä, riemukas ja kirkas, sai heidät\nheräämään.\n\n-- Lähtekäämme, taimmainen vartija sanoi, ja hänen äänessään oli pehmeä\nsävy.\n\nHe jatkoivat matkaansa pitkin kohoavaa polkua, niittyjen ja ohrapellon\nlomitse, ja tulivat kumpareen jyrkälle kohdalle. Kiveen oli karkeasti\nhakattu muutamia askelmia ja siihen, missä kallio kahden puolen\nmuodosti kuin kaiteen, oli uurrettu ristejä.\n\nAntti kompasteli, sillä hän ei jaksanut irroittaa katsettaan tummasta\nrakennuksesta, joka lähempää ja kallion alta katsoen näytti yhä\nmahtavammalta. Hänen silmänsä olivat kuin sumenneet, vaikka päivä\npaistoi kirkkaasti, ja jossakin hänen sisimmässään kaikersi uusi\npelko, että hän tietämättään oli loukannut tämän linnan väkeä ja\nettä rangaistus, yhtä suurpiirteinen ja jykevä kuin linna ja sen\nympäristö, oli kohtaava hänet vääjäämättömästi. Mitä hän tiesi näistä\nerämaanloukoista ja mitä Isakaan tiesi? Tuota satumaista ja jättimäistä\nrakennusta lähestyttäessä hänestä tuntui kaikki olevan mahdollista. Hän\neli kuin huumeessa, jonka olivat synnyttäneet tämä jylhänkaunis kuru ja\nsen jykevä linna.\n\nHe nousivat vielä pari askelmaa ja saapuivat pylväsportaikon äärelle.\nVasta nyt rakennuksen jykevyys pääsi täysin vaikuttamaan. Hämmästellen\nhe katselivat valtavia ikihonkain runkoja, joita kai oli kasvanut tässä\npoikkeuksellisen suojaisessa ja lämpimässä laaksossa. Tuskin kahdenkaan\nmiehen syli olisi riittänyt katospylväitten ympäri, ja ne jatkuivat\nmelkein tasapaksuina latvaan asti.\n\nKatoksen perällä oli raskas ja runsaasti raudoitettu ovi, jonka\nensimmäinen vartija avasi. He tulivat hämärään eteiseen, johon valoa\npilkisti vain muutamista pienistä, katonrajassa olevista ikkunoista.\nKahdet leveät ja vahvat portaat nousivat yläkertaan yhtyen ylempänä\npuolittaiseksi katokseksi, jonka alla oli kaksipuolinen ovi perälle.\nMyöskin molemmilla sivuilla ovet, ja vartija avasi oikeanpuoleisen ja\nlaski saatettavansa sisään.\n\nAntti oli jo valmistautunut kohtaamaan uusia yllätyksiä, mutta\nsittenkin pirtin avaruus ja jylhyys mykisti hänet. Isakin katsoi\ntupaa rävähtämättömin silmin. Jos rakennus oli ulkoapäin vaikuttanut\ntemppeliltä, ei erehdys enää ollut mahdollinen. Tämä oli selvästi\nsuurtalon suurtupa, avarin ja mahtavin, mitä kumpikaan mies oli\nsiihen mennessä nähnyt. Tuossa pirtissä oli jotakin juhlallista ja\nharrasta. Antti käsitti hämärästi, että se mahtoi johtua ikkunoista.\nToisella pitkällä sivulla oli joukko korkeita, kapeita ja suippopäisiä\nikkunoita, päätyseinällä ja toisella pitkällä seinällä oli matalat\nmutta leveät ikkunat. Tuvan yläosa jäi hämärään, sillä vaikka pitkän\nsivun ikkunat olivat korkeat, ne olivat hyvin matalalla. Valovaikutus\noli siten ihmeellinen ja tuvanlaki peittyi hämärään, mikä sai sen\nnäyttämään entistäkin korkeammalta. Sisäseinälle oli muurattu mahtava\nliesirakennelma luonnonkivistä ja sen keskuksena avautui korkea\navotakka, jonka molemmin puolin oli keittoliedet. Takan kamanat olivat\ntäynnä kiiltäviä kupariastioita, ja muita keittokaluja riippui pitkissä\nvaarnoissa lieden kahden puolen.\n\nIkkunoista tulviva valo leikki punahonkaisilla seinillä ja hohtavan\npuhtailla lattialankuilla. Kaikki oli jykevää ja vahvaa. Seinät oli\nhuolellisesti veistetty ikihongista, lattialankut ilmeisesti sahattu\nkäsin ja silitetty. Tuon avaran pirtin melkein ainoina huonekaluina\nolivat seiniä kiertävät leveät ja paksut lavitsat, päätyseinän eteen\nasetettu mahtava, pitkä pöytä sekä seinille ripustetut aseet. Pöydän\ntakana, kahden ikkunan välissä, seisoi korkeaselustainen, veistetyin\nkoristein somistettu istuin ja ympäri pöydän oli säännöllisten\nvälimatkojen päähän asetettu joukko tanakoita ja koristeellisia\njakkaroita. Pöytä ja jakkarat olivat maalaamattomia, mutta kiiltävän\npuhtaita, pinnallaan vuosien kulutuksen synnyttämä patina.\n\nLinna! Antti Rovanen ajatteli. -- Heimopäällikön sukukartano!\n\nHe astelivat aroin askelin pitkin lattiaa, joka kumisi heidän allaan.\nEnsimmäinen vartija vetäisi pari jakkaraa etemmäksi pöydästä ja\nkehoitti heitä istumaan.\n\nHe istuutuivat, ja Isan katse kohosi laen korkeuteen. Hän näki tukevat\norret, mutta niiden yläpuolella kaikki häipyi hämärään.\n\n-- Maistakaa ja pitäkää hyvänänne! kookkaampi vartija kehoitti\nja osoitti pöytää, minkä jälkeen hän kumppaninsa kanssa vetäytyi\nsivulavitsalle istumaan. Kumpikaan ei laskenut asetta kädestään.\n\nPeräpöydälle oli siististi katettu ateria. Siinä oli kattila, josta\nuhosi tuoreen lohikeiton ruokainen tuoksu, siinä oli leipää ja voita ja\nsuolaa, kaksi valkoista, käytöstä säröillyttä posliinilautasta, kaksi\ntaitavasti vuoltua puista lusikkaa ja niinikään kaksi puista haarukkaa.\nToinen vartija katsahti asetelmaa ja läheni sitten.\n\n-- Puukkonne ovat tässä, hän sanoi ja veti taskustaan Isan ja Antin\nveitset tuppeineen.\n\nIsa oli jo hetken koettanut vapautua lumouksesta, jonka laakson\nyllätykset olivat synnyttäneet. Ruoka auttoi hänet tasapainoon.\nHän pyörähti jakkarallaan, näki lieden äärellä valkomekkoisen,\nkorkeapäähineisen kolttavaimon, joka kai oli toiminut kokkina, ja\nkurkisti kattilaan. Sitten hän sanoi puoliääneen Antille, äänessään\nkevyt ja huoleton sävy:\n\n-- Oli miten oli, mutta tätä tauroa kannattaa maistella. Aletaanpas\npistellä.\n\nJa kaikesta jännityksestä ja lumouksesta huolimatta ateria maittoi\nmainiosti. Kun he olivat lopettaneet sen, kolttavaimo kevein\naskelin sipsutteli pöydän luo ja korjasi tähteet ja astiat. Antti\nkatsoi kiinnostuneena hänen korkeaa, punaista päähinettään, jossa\noli keltaista ja valkoista koristusta. Tähän asti hän ei erämaassa\nollut nähnyt kansallispukuisia kolttia. Ne harvat, joita he olivat\nkohdanneet, olivat muistuttaneet äveriäämpien seutujen kerjäläisiä,\nyllään jostakin etelästä saatuja, paikattuja ja rikkinäisiä rääsyjä.\nTämä hiljainen, valkomekkoinen ja korkeapäähineinen vaimo soveltui\nhyvin omalaatuiseen pirttiin.\n\nIsa, tietoisesti taistellen lumoa vastaan, sytytti piippunsa ja\nkääntyi tarkastelemaan suurtupaa, mutta Antista tupakoiminen tuntui\ntäällä oudolta ja luvattomalta kuin kirkossa. Hän oli juuri keksinyt\nhonkaseinistä, niille ripustettujen aseitten ja tarvekalujen lomasta,\njoitakin omituisia piirroksia, kun tuvan ovi kävi ja eilinen vanhus,\nkookkaana, rauhallisena ja vähäliikkeisenä, astui sisään tupaan, joka\nnyt oli hänen jykevän olemuksensa oikeana taustana.\n\nRatkaisu tulisi nyt.\n\n-- Hyvää huomenta! vanhus toivotti syvällä ja sointuvalla äänellään.\nHän käveli verkkaisesti pitkän pöydän taa ja istuutui puuveistoksin\nkoristettuun, korkeaselustaiseen tuoliin.\n\nIsa ja Antti olivat vastanneet puoliääneen hänen tervehdykseensä ja\nvaistomaisesti nousseet. Nyt he istuivat vastapäätä ja koettivat\nvaivihkaa lukea kohtalonsa vanhuksen liikkeistä ja ilmeistä.\n\nHän näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Oikea käsi haroi hitaasti valkoista\npartaa sormien soluessa kiiltävien hiusten lomitse. Vartijat olivat\nhiljalleen siirtyneet lähemmäksi ja kolttavaimo kadonnut.\n\n-- Nyt voimme puhua, vanhus sanoi ja laski jäntevät, suonikkaat kätensä\npöydälle.\n\nHän puhui tyynesti ja hillitysti, eikä hänen sävyssään erottanut mitään\nuhkaa. Siitä huolimatta sekä Isaa että Anttia kouristi pelko. Ellei\nolisi ollut mitään pelättävissä, heitä ei olisi vangittu, ei vartioitu\neikä istutettu tällaisissa käräjissä.\n\n-- Teidät molemmat, vanhus jatkoi ja hänen äänensä nousi hiukan,\n-- on tavattu hiiviskelemästä tässä laaksossa, jossa vieraita ei\nsuvaita. Te olette -- niin sanoi tämä nuori mies -- helmenetsijöitä\nja kullanhuuhtojia. Se on, luvalla sanoen, monien kehnojen miesten\nammatti, jotka käyttävät sitä tihutöittensä verhona. Ja vain kurja\nuteliaisuus, niinkuin tämä nuori mies sanoi, houkutteli teidät\ntänne laaksoon sen uudisasukkaita etsimään. Olitte nähnyt lehmät ja\npäättelitte oikein, että täällä täytyi olla ihmisiäkin. Te löysitte\ntämän asutuksen, jota ei vielä kukaan kutsumaton vieras ole löytänyt.\nMutta sanon, ettette hyödy löydöstänne mitään.\n\nHän teki jyrkän liikkeen ja vaikeni.\n\nIsa yskäisi ja ryhtyi puhumaan molempien puolesta.\n\n-- On totta, että tulimme tänne uteliaisuudesta, mutta mitään muuta tai\npahaa tarkoitusta meillä ei ollutkaan. Löysimme tämän laakson, näimme\nlehmät, ja lopun tiedätte. Emme osanneet aavistaa mitään, mitä olemme\ntäällä kokeneet. Emmekä luonnollisesti tienneet, ettei täällä suvaita\nvieraita, minkäänlaisia vieraita. Mutta me olemme rehellisiä miehiä.\nJos läsnäolomme täällä on pahaksi, sallikaa meidän poistua. Kun saamme\nvarusteemme ja aseemme, me lähdemme oitis, eikä kukaan ole kuuleva\nhuuliltamme ainoatakaan sanaa, joka ilmiantaisi tämän ihmeellisen\nasutuksen. Siitä voimme antaa kunniasanamme.\n\nIsa innostui puhuessaan ja nousi seisomaan. Mutta tyyni vanhus viittasi\nhänelle kädellään. Isa istuutui. Vanhus jatkoi, ja hänen äänessään oli\nhiukan kiihkeää ja katkeraa sävyä.\n\n-- Aivan niin. Te lähdette täältä, mutta niin kuin minä tahdon ja\nkäsken. Minulla ei ole mitään velvollisuutta selittää toimiani\nkenellekään, mutta koska te kuitenkin _näytätte_ rehellisiltä miehiltä,\nhaluan sen tehdä.\n\nHän piti tauon ja jatkoi sitten matalalla, muistelevalla äänellä:\n\n-- Kaksi kertaa vieraat ovat kavaltaneet sukumme elannon. Ja minä olen\nvannonut, ettei se tapahdu kolmatta kertaa, jos vain voin sen estää.\nMikään ei minua kavahduta, ei minua eikä niitä, jotka täällä ovat\nkanssani.\n\nSanoissa soi teräksinen tahto. Vanhuksessa oli sokeaa ja jäykkää\nkiihkomieltä.\n\n-- Niin pitkälti kuin tiedämme, sukumme on elänyt ja asunut ylämaissa,\nmutta täälläkin, näissä isännättömissä erämaissa, jo kolmas polvi\nahertaa. Tämä on kolmas talo, jossa asumme, täällä ovat kolmannet\npeltomme ja niittymme, jotka olemme raivanneet. Kaksi kertaa ovat\nvieraat, joille olemme ystävällisyyttä osoittaneet, meidät kavaltaneet,\nkaksi kertaa on talomme hävitetty ja meidät ajettu korpeen. Kolmatta\nkertaa meitä ei yllätetä -- jos vain voimme sen estää. Me taistelemme\nja rankaisemme. Meidän luotamme ei vieras lähde pettämään. Me\ntaistelemme kaikestamme. Vieraalle on tuhoamisemme vain seikkailu,\nunohtuva pahateko, häipyvä voitto. Me rukoilemme Luojaa ja turvaamme\nomaan voimaan.\n\nVanhus keskeytti vetoavan puheensa. Sitten hän lisäsi arkisesti, mutta\nniin että nyt ensi kerran puheessa soinnahti uhkaus:\n\n-- Te lähdette pitkälle matkalle, te kaksi!\n\nNuo sanat naulitsivat sekä Isan että Antin paikalleen. Mitä vanhus\ntarkoitti \"pitkällä matkalla\"? Saattoiko hän tarkoittaa muuta kuin sitä\nmatkaa, jolta ei kukaan enää palaa?\n\nKuohahtava raivo sai valtaansa Isan.\n\n-- Surmataanko meidät ilman muuta, edes nimeä kysymättä? hän huusi\nhypähtäen pystyyn. Vartijat nousivat ja lähenivät häntä.\n\n-- En tarvitse nimiänne! vanhus torjui jyrkästi. -- En tunne teitä, ja\nse riittää.\n\n-- Mutta minä en halua kuolla nimettömänä, Isa karjahti. -- Tietäkää,\nettä olen Iisakki Niva, kiveliön kulkija ja rehelliseksi tunnettu, ja\ntässä on sisarenpoikani Antti Rovanen, alokas näillä matkoilla, joka ei\nyksinään mitenkään osaisi tänne tulla toiseen kertaan.\n\n-- Iisakki Niva! vanhus kertasi itseksiin. -- Ehkä olen kuullut nimen,\nehkä en. En tiedä teistä kummastakaan mitään. Ja nimet eivät muuta\nratkaisuani.\n\n-- Eikö sekään, että Antti pelasti taloonne kuuluvan tytön karhun\nkynsistä?\n\nVanhuksen katse painui, mutta hän pudisti päätään.\n\n-- Ei sekään. Se oli vain sattuma. Vieraat pois! se on ohje.\n\nIsa istuutui. Hän tunsi hiestyvänsä. Hänellä oli vastassaan visainen\ntahto, hän tiesi sen, ja oli vain heikko mahdollisuus, että he voisivat\nvälttää kohtalon, jota heille valmisteltiin. Antti oli kuin unessa.\nHän ei yksinkertaisesti jaksanut uskoa siihen, mitä heidän ympärillään\ntapahtui, vaikka suurtalon uhkaava olemus painosti ja lumosi. Toista\nolisi ollut, jos rosvot olisivat aikoneet viedä heidän henkensä. Se\nolisi tuntunut luonnolliselta. Mutta että heidät tuhottaisiin tässä\nvakaassa ja vauraassa talossa, se tuntui hänestä uskomattomalta.\n\nSitten vanhus hymähti katkerasti.\n\n-- Olette muuten käsittänyt minut väärin. Kun sanoin, että lähdette\npitkälle matkalle, tarkoitin sitä enkä mitään muuta. Ellei olisi\nsattunut sitä karhujuttua ja ellette olisi taatusti suomalaisia,\ntuomionne olisi hyvin lyhyt. Nyt annan teille mahdollisuuden. Ehkä\nse ei ole suuri, mutta mahdollisuus se kuitenkin on. Teidät viedään\nerämaahan, kaukaiseen paikkaan, teille palautetaan hiukan varusteita\nja aseita, ja sitten voitte koettaa löytää omille asuinpaikoillenne\nparhaanne mukaan. Helppoa se ei ole, mutta siinä on sittenkin\nonnistumisen mahdollisuus. Enempää en voi. Olen mennyt pitemmälle\nmyöntyväisyydessä kuin valani ja turvallisuutemme oikeastaan sallivat.\nTämä on päätökseni. Te lähdette aivan heti. Nämä miehet saattavat teitä.\n\nIsa ja Antti käsittivät, että tuo päätös oli peruuttamaton. Se oli\njulma ja kova, mutta samalla venyvä ja lievä. Se oli niitä keinoja,\njoita epätoivoiset miehet keksivät erämaassa.\n\nMutta vanhemman miehen mielenkuohu purkautui taas pian ilmoille.\nIsa löi nyrkkinsä pöytään ja huusi omaa ja Antin nimeä, vakuuttaen\nrehellisyyttään ja kunniallisuuttaan.\n\nVanhus viittasi kärsimättömästi. -- Ei hyödytä huutaa. Päätös on tehty.\nEliel, kutsu Ruut tänne. Hän saa huoltaa eväänne. Te lähdette aivan\npian.\n\n-- En ole nähnyt Ruutia koko aamuna, pitkä vartija vastasi.\n\n-- Et koko aamuna? Missä hän sitten on? Aaro?\n\n-- Minäkään en ole nähnyt, toinen vartija epäsi.\n\n-- Mitä ihmettä tämä merkitsee? Kysy kolttanaisilta, Eliel.\n\nNuori mies poistui tuvasta, mutta ilmoitti palatessaan, etteivät\nkoltatkaan tienneet Ruutista mitään. Isa kuunteli tarkasti. Ruut! Tuo\nnimi toi mieleen koko joukon muistoja joen vartisen mellan asennosta.\n\nKun Ruutia ei kaikesta tiedustelusta huolimatta löydetty, isäntä antoi\nmääräyksen kolttanaisille eväitten varustamisesta. Hän itse ja vartijat\njäivät vankiensa luo.\n\nIsa ja Antti istuivat tylsinä ja tahdottomina. Vain puoleksi tajuten\nAntin katse kierteli omituisia piirroksia, joilla seinähirret oli\nviirottu, mutta hän ei jaksanut erottaa niitä selviksi kuvioiksi.\n\nNäinkö hänen erämatkansa loppuisi? Heidät vietäisiin ehkä jonnekin\nKuollan kulmaan ja jätettäisiin heikosti varustettuina armottoman\nluonnon hoiviin. Hän ei voinut estää mieleensä tulvahtamasta kuvaa\nkaukaisesta, turvallisesta kaupungista... ja Irmasta, joka oikutteli\nja teeskenteli, mutta joka saattoi olla niin hellä ja herttainenkin.\nJa tuo erämaantyttö... kultakutrinen tyttö... kuinka kaukana sellainen\nsuloinen ilmestys tuntuikaan olevan odotettavista kauhuista!\n\nSitten kuului eteisestä hälinää, ovi avattiin ja kokonainen ihmisjoukko\ntyöntyi sisään. Vanhus, joka oli vaipunut nojaamaan tuolinsa korkeaan\nselustaan, kavahti kerkeästi, ja hänen silmiinsä tuli terävä ilme.\n\nAntti hätkähti rajusti. Kaksi tulijaa hän oli tuntenut, ensimmäiset.\nToinen niistä oli hänen karhun käpälistä pelastamansa nuori nainen,\ntoinen... niin, se ei saattanut olla muu kuin se sääskiverkkoinen,\nkultakutrinen tyttö, jonka hän oli nähnyt ääreensä kumartuneena tuolla\nkaukana joen rannalla!\n\nSanna! Se oli Sanna, hänen erämaantyttönsä! Hälinä hiljeni heti, mutta\ntulijain katseet kertoivat ilosta heidän tavatessaan vangit ja näiden\nvartijat.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? Miksi palasitte? Ja missä olet ollut, Ruut?\n\nVanhuksen kysymykset kajahtivat tiukkoina ja tylyinä. Nuori\nnainen lähestyi arkaillen, mutta hänen äänensä oli luja kaikessa\nkunnioittavuudessaan.\n\n-- Aaretti-isäntä, minä tunsin tämän nuoren miehen ja sain tietää yöllä\nvanhemmastakin. Me olemme heidät tavanneet, Sanna, Paavo, Jaakko ja\nminä.\n\nIsäntä katsoi häntä kylmästi. Lihaskaan ei värähtänyt hänen kasvoillaan.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten... sitten päätin ilmoittaa heille asiasta... koska he olivat\nnämä tavanneet... he voivat kertoa ja todistaa, sillä minä pelkäsin...\npelkäsin, että...\n\nHän ei lopettanut lausettaan. Isäntävanhus jyrähti:\n\n-- Että heidät ajetaan laaksosta niinkuin vieraat ja kiertolaiset on\npäätetty ajaa! Tyttö, olet tehnyt pahasti. Mutta päätökseni ei muutu.\nEihän merkitse mitään, vaikka olettekin tehneet näille hyväntyön.\nSellaisen palkaksi meidät on ennenkin kavallettu. Olen päättänyt, että\nheidät viedään kauaksi erämaahan.\n\n-- Pidän näitä miehiä rehellisinä ja kunniallisina, Paavo virkahti\njäykästi. -- Uskoisin, että heihin voidaan luottaa. Mutta... en voi\nvastustaa tuomiota, joka on aikaisemman päätöksemme mukainen.\n\nAntti loi kiitollisen katseen tyttöihin ja miehiin. Paavon tunnustus\nlievitti hänen katkeruuttaan, mutta suurinta iloa hänelle tuotti Ruutin\nripeys, jolla tämä oli yrittänyt pelastaa heidät, ja toisten aulius\nrientää heidän turvakseen. Hän katseli Sannaa sumein silmin ja koetti\nkuvitella hänen päänsä ympärille sääskiverkon. Nyt sitä ei ollut.\n\nIsa oli ikäänkuin vaistonnut, ettei lisäväen saapuminen muuttaisi\nheidän kohtaloaan. Hän katseli ylpein ja pilkallisin ilmein ympärilleen\nja oli tarkastelevinaan sivuseinälle ripustettuja aseita. Mutta\näkkiä hänen katseensa terästyi, ja kenenkään estämättä ja ehtimättä\nestää hän harppasi seinän vierelle ja tempasi käteensä lyhyen,\nisoreikäisen karhupyssyn. Hän silmäsi kiihkeästi siihen, käänteli sitä\nja päästi iloisen ulvahduksen. Oli jotakin juhlallisen ilkkuvaa hänen\nkäynnissään, kun hän läheni pöytää ja laski ottamansa aseen sille.\n\n-- Eikö tämä, hän kysyi korkealla ja tiukalla äänellä, eikö tämä ole\nPekka Huuhkan karhupyssy?\n\nVanhuksen silmät revähtivät suuriksi, kun hän kuuli Isan sanat.\n\n-- Mistä olet sen tietävinäsi? hän mutisi matalasti.\n\n-- Minäkö en tuntisi! Isa huusi. -- Minäkö en tuntisi tätä asetta,\njolla Pekka on toisenkin karhun kellistänyt ja joka kerran minunkin\nhenkeni pelasti, minun ja Pekan. Pekka oli kompastunut lumessa, minun\npyssyni ei lauennut, ja silloin sain käteeni tämän oivan aseen, karhu\nkellahti ja omin käsin vedin tähän tuon piirron, jatkoksi entisille ja\nkarhuluvun muistissa pysyttämiseksi!\n\nHän osoitti sormellaan leveää ja syvää piirtoa pyssyn tukissa, ja hänen\nsilmänsä tuikahtelivat ilkikurisesti ja iloisesti. Hän heitti erääseen\npöydälle, istahti rennosti jakkaralle ja purskahti kaiken juhlallisen\njännityksen jälkeen sopimattomalta kuulostavaan, karkeaan nauruun.\n\n-- Voi mettähinen sentään! Tuossa on Pekan peruja, jotka tunnen kuin\nomani. Ja jos Pekka-vainaja kelpaa minun ja Antin takaajaksi, niin\ntuskinpa siitä päätetystä pitkästä matkasta mitään tulee. Tässä on\nkäteni! Sinä olet Pekan veli, niin totta kuin nimeni on Iisakki Niva,\nsinä olet Aaretti Huuhka ja minä olen velivainajasi parhain eräkumppani!\n\nHän ojensi kätensä pöydän yli vanhukselle. Tämä oli laskenut käden\nsilmilleen niinkuin liiallinen äkillinen valo olisi hänet sokaissut.\nMitään muuta liikettä hän ei tehnyt.\n\n-- Iisakki Niva... Iisakki Niva! hän toisteli muistutellen mieleensä.\n\n-- Isaksi Pekka minua nimitti niinkuin muutkin ovat nimittäneet.\n\nHän seisoi ja odotti käsi ojennettuna. Vanhus laski kämmenensä pöydälle\nja nousi. Hänen silmissään näkyi hämmennystä ja iloa.\n\n-- Paljon vanha tietää, vaikka ei kaikkea heti muista, hän sanoi kuin\npahoitellen ja ojensi jäntevän kätensä erämiehelle. He puristivat\nlujasti toistensa kättä. Selityksiä ei tarvittu. Isa kuuli takanaan\npari vaimeaa huudahdusta ja kolahduksia, kun vartijain aseet lensivät\nseinävaarnoihin.\n\nKaikki oli hetkessä muuttunut, ja kun Antti tajusi olevansa valveilla,\nhänestä tuntui kuin kuvottavasta unesta heräämiseltä.\n\nHän näki Aaretti-isännän kiertävän pöydän taitse, lähestyvän häntä ja\nojentavan hänelle kätensä. Kouraisu tuntui tavattoman raskaalta ja\ntiukalta. Ja seuraavana hetkenä hän tunsi olevansa oudon suurtalon\nvieras, jota kaikki tungeksivat kattelemaan ja tervetulleeksi\ntoivottamaan. Nuo isot, jättimäiset miehet puristivat hänen kättään\nniin että kipu melkein nosti kyynelet silmiin.\n\nJa sitten hän näki edessään Sannan, kultakutrisen erämaantyttönsä.\nHieno, aavistuksenomainen hymy väikkyi tytön huulilla, niinkuin\nsilloinkin, kun hän oli tytön nähnyt mellalla.\n\n-- Tässä on tyttäreni Sanna, Aaretti Huuhkan ääni jyrähti lähellä\nAnttia. -- Tehän tunnettekin jo toisenne, hänhän se tohtoroi sinut\nsiellä joen varrella.\n\nAntti tunsi hämminkiä ja avuttomuutta noiden kirkkaitten, levollisten\nsilmien katsoessa häneen. Nyt hän ymmärsi auttajiensa salaperäisyyden\njoen rannalla. Hänen olisi tehnyt mieli kaunopuheisesti kiittää tyttöä,\nmutta nyt hän sai soperretuksi vain muutamia sanoja, hän, Antti\nRovanen, joka ei alamaissa ollut hämmentynyt minkäänlaisessa seurassa\neikä tilanteessa. Mutta tyttö ei hymyillyt hänelle pilkallisesti, ja\nAntti tunsi jotakin turvallista, vakaata ja varmaa huokuvan hänen\nolemuksestaan ja jykevästä, avarasta tuvasta. Lämmin kodikkuuden tunne\nailahti hänen sydämessään.\n\nSitten Ruut tuli hänen luokseen kevein ja sievästi arkailevin askelin.\n\n-- En vielä ehtinyt kiittää teitä, tyttö sanoi, ja hänen ruskettuneille\nkasvoilleen levisi hiukan punaa. -- Olen kyllä karhuja nähnyt, mutta en\nnäin vihaista enkä näin läheltä.\n\nAntti aikoi vastata, kun Aaretti Huuhka naurahti leveästi.\n\n-- Kiitä vain poikaa, hän kehoitti. -- Hän tappoi karhun puukolla, ja\nsievästi se kävikin, yksi ainoa pisto vain. Tietysti siinä oli onnea,\nmutta -- onni on hyvä ominaisuus näillä main.\n\nAntti otti vaitonaisena vastaan niin nuoren naisen kiitokset kuin\nvanhuksen leikkipuheen, mutta taaskin hänellä oli lämmin tunne siitä,\nettä huolimatta väärinkäsityksestä, joka oli uhannut lähettää heidät\nkauas tuntemattomaan erämaahan, tämän talon ihmiset pitivät hänestä\nhänen itsensä ja ehkä sattuman suosiman tekonsa takia. Hän koetti\nhymyillä huolettomasti.\n\n-- Missä lienee se penikka?\n\n-- Se on tuolla alhaalla pienessä aitauksessa, Ruut vastasi. --\nEmon nahka on kuivamassa orrella. Sehän kuuluu teille. Siitä saatte\nlattiamaton, kun palaatte etelään, vaikka eihän sellainen kesänahka\nparhaimpia ole.\n\n-- Etelään? Antti torjui. -- Tuskinpa palaan sinne pitkiin aikoihin.\n\nTytöt kiiruhtivat askareilleen, ja Antti katsoi heidän joustavaa,\näänetöntä käyntiään, jossa oli rytmiä ja suloa ja jollaista ei\nmilloinkaan saavuta se, joka oppii askelensa sivistyksen raivatuilla\nvaltateillä. Jänkien tikkatiet, metsäpolut ja kiviset kurut opettavat\nomilleen tuollaisen käynnin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsa ja Antti, joita Eliel ja Sanna olivat opastaneet, palailivat\nkurulaakson peräsoppeen tekemältään taivallukselta. Koko päivän\nhe olivat käyttäneet tutustuakseen salaperäisen laakson asutuksen\njokaiseen loukkoon.\n\nAurinko oli lännessä, ja kurun itäinen seinämä hohti sen kuumassa\nvalossa, mutta läntinen sinersi syvässä varjossa. He olivat käyneet\nuseitten kilometrien päässä, siellä missä pahtaseinät yhtyivät ja missä\nryöppyisä puro syöksyi tunturien huimaavasta korkeudesta. He katsoivat\nerämaanasumusta takaapäin. Nyt, kun he olivat nähneet rakennuksen\nkokonaan, heidän ihmetyksensä vain kasvoi. Ilmeisesti oli tuntematon\nrakentaja pitänyt esikuvanaan ristikirkkoa. Rakennus oli ristin\nmuotoinen, kuitenkin niin, että tuo pilarien kannattama eteiskatos\nvastasi yhtä sakaraa, eivätkä rakennuksen jyhkeän mahtavat piirteet\nolleet menettäneet ensinäkemän tehoaan nytkään.\n\nVeljeksistä vanhin ja pisin, Eliel, ei ollut sanallakaan viitannut\ntuon rakennuksen omituiseen muotoon eikä siihenkään, että tuollainen\nkiveliön mitoin ottaen jättimäinen rakennus oli kohotettu tähän\nsyrjäiseen kurusoppeen. Antti ei ollut lopulta enää malttanut olla\nkysymättä, ja silloin Eliel oli tyynesti vastannut, että hänen isänsä\nkyllä kertoisi siitä. Antti, vaikka paloikin malttamattomuudesta, ei\ntoistanut kysymystään, sillä näissä erämaanihmisissä oli luontaisen\nhilpeyden ja ystävällisyyden ohella myöskin synnynnäistä arvokkuutta,\njota ei sopinut ahdistaa.\n\nItsessään asutus ei ollut suuri. Väkeä oli kaikkiaan seitsemän henkeä,\nisäntä Aaretti Huuhka, hänen kolme poikaansa, Eliel, Paavo ja Jaakko,\nhänen tyttärensä Sanna sekä heidän ystävänsä Ruut, jonka sukunimi oli\nnorjalainen Hansen, ja Aaro Niemi, sama, joka oli ollut Isaa ja Anttia\nyhdessä Elielin kanssa vartioimassa. Antti ei tiennyt tarkemmin näiden\nsuhdetta taloon ja varoi tarkasti sitä kysymästäkin. Lisäksi oli joukko\nluotettavia kolttia.\n\nKaikki muu, paitsi Huuhkain asuma päärakennus, viittasi tavalliseen,\nhyvinvoipaan uudisasutukseen, joita näissä erämaissa oli ollut\nennen, mutta jotka levottomina aikoina olivat hävinneet. Metsästys\nja poronhoito olivat Huuhkain päätehtävänä, mutta heillä oli myöskin\nkuusi seitsemän valkorotuista lehmää, samoja, jotka Antti oli keksinyt\ntunturilta, toisinaan enemmänkin, vähän ohrapeltoa, perunamaata ja\nkasvitarhaa. Mehevistä ja rehevistä niityistä ei avarassa \"seitsemän\ntunturin laaksossa\" ollut puutetta.\n\nVain kurulaakson äärimmäisen suojainen, piiloinen ja vaikeapääsyinen\nasema saattoivat selittää tämän uudisasutuksen säilymisen kaikkina\nja yhäkin jatkuvina kireinä vuosina. Jo pääsykin seitsemän tunturin\nlaaksoon oli tuskastuttavan hankala, mutta sinne päästyäkin oli asuttu\nkuru vain sattumalta löydettävissä. Huimaavat pahtaseinät suojasivat\nasumusta näkymästä lähimmille tuntureille, ja kurun matalassa avopäässä\noli taas metsää riittävästi sulkemaan näköalan tunturilaakson\nkaukaisemmille keroille ja paljuille. Ja savukin, joka saattoi olla\nilmiantajana, häipyi usein yllä leijailevaan autereen. He olivat\nkeskustelleet laakson löytymisestä.\n\n-- Lehmät! Eliel ihmetteli. -- Tosiaankin niistä voi olla vaaraa.\nSe asia on järjestettävä. Nyt toistaiseksi emme uskalla viedä niitä\naukeille niityille. Vihreää ruohotaustaa vasten valkeat lehmät näkyvät\nkyllä kauaksi.\n\n-- Ja ohra kypsyy ja perunat kasvavat? Isa tiedusti.\n\n-- Aina se ei ole varmaa, Sanna naurahti. -- Toisinaan emme saa maasta\nmitään. Halla vie elokuussa ja voi viedä aikaisemminkin, vaikka\ntämä rinne on ylävä ja suojaisa. Mutta meillä on porotokka laakson\nulkopuolella, eikä metsästä ja vedestä riista tunnu loppuvan.\n\nAntti ei uskaltanut Sannaa paljon puhutella. Eliel miellytti häntä\nsuuresti. Hän oli hiljainen ja harvapuheinen kuten yksinäisyyteen\ntottunut erämies ainakin, mutta tuntui siltä kuin hänen\nvaiteliaisuutensa olisi ollut puhuvampi ja merkitsevämpi kuin jonkun\ntoisen sanat, ilmeikkäämpi ja rikkaampi vivahduksista. Ja hänessä oli\njotakin, mikä sai Antin ajattelemaan kaupunkia ja sivistystä, jotakin,\nmikä oli muuta kuin luontaista hienoutta ja jaloutta, jokin häive\nopillista sivistystä, jota ei juuri voinut odottaa tapaavansa täällä.\n\n-- Oletteko käynyt Suomessa? Antti kysyi Elieliltä. Erämies naurahti\ntyynesti.\n\n-- Jos tarkoitatte, olenko käynyt rajan toisella puolella, niin olen\nkyllä montakin kertaa, mutta jos tarkoitatte Suomella sivistynyttä\nasutusta, kaupunkia taikka sellaista, niin en. En ole milloinkaan ollut\nsuomalaisessa kylässä tai kaupungissa, en oikeastaan missään kylässä\ntaikka kaupungissa.\n\nAntti ei osannut sanoa, miksi tämä tunnustus tuntui hänestä\nmahdottomalta. Mutta tietystihän siihen täytyi uskoa. Miehen levollinen\nja kirkas katse ei tiennyt mitään valheesta. Eikä siihen olisi ollut\nmitään syytäkään. Erämaa oli siis muovannut tällaisen luontevan\nkohteliaan miehen, jonka käytös oli samalla pakoton ja hillitty.\n\nJatkettaessa matkaa jylhää asumusta kohti Eliel ja Sanna kertoivat\nkyselemättä yhä lisää. Ruut oli heidän sanojensa mukaan puoleksi\nnorjalainen, puoleksi suomalainen. Hänen äitinsä oli ollut suomalainen,\nisä pienen Jäämeren-purren kapteeni. Äiti oli kuollut varhain ja isän\nkuollessa tyttö jo oli Aaretti Huuhkan kasvattina, jonne, ystävänsä\nluo, merikapteeni oli hänet ajoissa toimittanut, kun hänellä ja hänen\nvaimollaan oli vain kaukaisia sukulaisia etelässä. Aaro Niemi oli taas\nHuuhkain aikaisemman naapurin poika -- jos naapuriksi saattoi sanoa\nsellaista, jonka talolle oli matkaa viidettä peninkulmaa. Heidänkin\ntalonsa oli tuhottu, ja isänsä kuollessa orpo Aaro jäi niinikään\nAaretti-isännän kasvatettavaksi yhdessä hänen omien poikiensa kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaittava ilta-ateria oli syöty suurtuvassa, sääsket oli palavin\nkatajoin savustettu ulos, ikkunat oli suljettu ja vietettiin valoisaa\niltaa auringon painuessa näkymättömiin syvän kurun yltä. Miehet\ntupakoivat vaitonaisina.\n\n-- Nyt voimme näyttää vieraillemme tämän talon suojat, Aaretti-isäntä\nsanoi. -- Rakentajia itseään ja meitä lukuunottamatta ei kukaan ole\nvielä sitä kauttaaltaan nähnyt. Jotkut luotettavat koltat tietävät\nkyllä tien, mutta hekään eivät ole olleet muualla kuin tässä tuvassa.\nUskon, että tässä talossa on katsomista kaukaisillekin vieraille.\n\nTalon väki solui verkalleen isoon eteiseen, ja Aaretti avasi portaitten\nalla olevan oven. Antti ja Isa pysähtyivät kynnykselle epäröivinä ja\nihmeissään. Huone oli yhtä avara kuin suurtupa, se oli autio eikä sen\nperäseinällä ollut ikkunoita, mutta molemmilla sivuilla tulvi korkeista\nja kapeista kaari-ikkunoista valoa sillalle ja huoneen alaosaan.\n\nKeskellä takaseinää oli valtava honkapuinen risti. Sen edessä oli\npaksuista lankuista rakennettu laitos, joka korokkeelta yleten vaikutti\nalttarilta. Kokonaisuus oli karu mutta harras ja vaikuttava. Ja kun\nAntti ja Isa silmäsivät seiniä, he havaitsivat niiden olevan aivan\ntäyteen veitsellä uurrettuja kuvioita, jotka hahmottuivat erikokoisiksi\nristeiksi. Sakarain takaa kohosi ikäänkuin tulenliekkejä. Joukossa oli\nmyös palavia sydämiä ja hartaasti muovattuja käsiä, jotka näyttivät\nylentyneen rukoukseen. Ja näiden kuvien keskitse, taitse ja ylitse\nluikertelivat omituiset hennot kasvit, ehkä unessa nähdyt, ja niiden\npitkulaiset lehdet ja nuokkuvat liljamaiset kukat taipuivat mitä\nviehättävimpiin asentoihin. Aineena oli ollut jäykkä, halkeillut honka,\nvälineenä vain terävä veitsi, ja kuitenkin tuossa karussa tekotavassa\noli hartautta ja hienoutta, joka ihmetytti. Ja kun Antti pääsi täysin\nkäsittämään, kuinka laajat pinnat oli täten kirjailtu, hän tunsi syvää\nkunnioitusta myöskin tuntemattoman taiteilijan uurautta ja sitkeyttä\nkohtaan.\n\n-- Tämä on kirkkomme, Aaretti huomautti.\n\nHe seisoivat hetken erämaan omituisessa temppelissä ja palasivat sitten\neteiseen. Kolmas ovi avattiin, ja Antti näki taaskin avaran tuvan, joka\noli muuten autio paitsi että ne sinne oli koottu joukko kaikenlaisia\ntarvekaluja.\n\n-- Emme tarvitse rakennusta kokonaan, isäntä selitti. -- Tämä tupa\non jäänyt puolitekoiseksi, siinä ei ole uunia ja siten se on meillä\npelkkänä varastohuoneena. Mutta noustaan yläkertaan.\n\nHe lähtivät kapuamaan pitkin tukevia ja leveitä portaita, jotka\npuolivälissä yhtyivät ja kääntyivät. Yläkerran huoneissa oli täydelleen\ntoinen sävy. Useimmat olivat pieniä, viihtyisiä ja kodikkaita, ja\nne olikin tarkoitettu pelkiksi asuinhuoneiksi. Avattuaan erään oven\nAaretti Huuhka antoi vieraittensa mennä edellä. Pitkä ja matala ikkuna\nvalaisi tyhjiä hirsiseiniä, kalustoa ei ollut lainkaan, vain nurkassa\noli taas puinen risti, kuitenkin paljon pienempi kuin alhaalla. Mutta\nseinät olivat sananmukaisesti peitetyt kirjailuilla. Palavien ristien\nrivit muodostivat neliöitä ja neliöt olivat täynnä rukoilevia käsiä,\njoiden koko ja muoto vaihteli. Sormien asento oli kaikissa hiukan\nerilainen. Oli niinkuin toiset sormet vain arkaillen olisivat pyrkineet\nristiytymään, ne kun taas toisissa veistoksissa olivat epätoivoisesti\npuristuneet palavaan ja kiihkeään rukoukseen. Nurkassa oli liesi ja sen\nvierellä sillalla vanha kauhtunut ja kulunut karhunnahka.\n\n-- Tämän talon rakentaja asui ja nukkui tässä, tuolla karhuntaljalla,\nAaretti sanoi hiljaisesti. -- Hän nukkui tässä huoneessa yli\nkolmekymmentä vuotta.\n\n-- Kuka ja mikä hän oikein oli? Antti ei malttanut lopuksi olla\nkysymättä.\n\n-- Odotahan, nuori mies. Katsotaan ensin ja kerrotaan sitten. Ymmärrät\nparemmin.\n\nMuut huoneet olivat nykyisin talonväen asuinhuoneina, ja niiden\nyhteisenä somistuksena ja omituisuutena olivat seinäpiirrokset. Mutta\nedellisten huoneitten aiheet, ristit, sydämet ja varsinkin rukoilevat\nkädet, eivät enää esiintyneet täällä. Oli niinkuin veistäjä olisi\ntahtonut päästä omista kiduttavista ajatuksistaan, jotka pakottivat\nhänet veistämään armon ja uskon tunnuksia, ja viehättynyt hetkeksi\nkauniiseen ympäristöönsä.\n\nSannan ja Ruutin huonetta sanottiin Kukkakamariksi, ja sillä olikin\noikeus tuohon nimeen, sillä sen vankat hirsiseinät kukkivat talvet ja\nkesät, syksyt ja keväät kaikkia tunturimaan kukkia, sellaisia, joita\nAntti ei lainkaan tuntenut -- niin eläviä, sattuvia ja tarkkoja kuin\nnuo puukolla veistetyt piirrokset olivatkin. Hän tunsi sieltä kulleron\nja rentukan, kielon ja metsäntähden ja pitkän horsman; useimmat\nolivat outoja, mutta luontaisen viehkeitä ja sulavia. Tekoaineessa,\nhirressä, vastaan sattuneet oksatkaan eivät olleet haitanneet tekijää,\nkai taltalla hän oli veistänyt niiltä paikoin, ja somat kaarreviivat\njatkuivat katkeamattomina oksien yli.\n\nHilpein oli ehkä sittenkin Elielin ja Aaron huone. Sen punertavia\nseiniä kirjavoivat lukemattomat oravat, jänikset, ketut, näädät,\nkärpät, sopulit, pikkulinnut, pöllöt ja havukat. Pirteät eläinkuvat\nliittyivät toisiinsa, muodostivat hauskoja ryhmiä, ja jokaisesta\nviivasta, asennosta ja ryhmityksestä kuvastui tekijän tuntemus, rakkaus\nkuvattaviin sekä järeä, vilpitön huumori, jollaista ei olisi voinut\naavistaakaan rukoilevain kätten jälkeen.\n\nMutta taiteilijan luomispakko ei ollut pysähtynyt näihinkään. Antti\ntarkasteli ihastuneena yksinkertaisia, mutta sirosti koristettuja\njakkaroita, pöytiä ja kaappeja, joita oli yläkerrassa. Niissä oli\nkuvattu kokonaisia eläinsatuja, siellä oli ahmanpäitä, irvistäviä\nsusia, leppoisia karhuja ja joitakin ihan erinomaisia hirven-\nja poronpäitä. Myöskin porraskaiteet ja niiden päätypylväät oli\nveistoksin, kaunisteltu.\n\nHuone, joka kuului Aaretti-isännälle, oli kalustukseltaan kaikista\nkaruin, mutta Antti pani hämmästellen merkille kaksi pitkää hyllyä,\njotka olivat täynnä arvokkaasti ja lujasti sidottuja kirjoja. Nyt hän\nalkoi käsittää, mistä oli peräisin näissä erämaaneläjissä se sävy,\njoka oli häneen ja Isaan vaikuttanut erämaahan sopeutumattomalta.\nEpäilemättä nuo kirjat olivat muutakin kuin koristuksia, varmasti\nniiden sisällystä oli tutkittu pitkien talvipäivien verkkaan soluessa,\ntutkittu ja niiden henki omaksuttu.\n\nViimeksi he nousivat tornihuoneeseen. Sen keskellä oli liesi ja\nkalustuksena vain muutamia matalia jakkaroita, koristeltuja ja\nveistettyjä niinkuin melkein kaikki muutkin huonekalut. Mutta vain\nvaivoin Antti saattoi pidättää kummastuksen huudahduksen keksiessään\nseinän viereltä vähäisen vanhanaikaisen pianon sekä nähdessään\nvaarnoissa riippuvan viulujen ja kai muidenkin soittokoneitten\nkoteloita. Oliko tämä jonkinlainen musiikkihuone -- kiveliössä? Mutta\nAntti ei kysynyt mitään.\n\nNäköala huoneen neljälle suunnalle avautuvista ikkunoista oli tenhoisa.\nAlhaalla ryöppysi puro ja levisivät niityt, ja kahden puolen ylhäällä\nkohosivat tummat pahtaseinät korkeuteen.\n\nTämä oli ihmeellinen rakennus, ihmeellinen rakenteeltaan, ihmeellinen\nkoristeiltaan ja ihmeellinen kaikkineen. Ja tämä jylhä, jättiläisten\npuhdetyöltä vaikuttava rakennus kätki karkeitten seiniensä sisään\nkokonaisen aarreaitan välittömän tenhoavaa taidetta. Oli tarvittu\nvuosikymmenien ajat, ennenkuin nuo piirrokset oli saatu uurretuksi\nkuivaan, sitkeään puuhun, joka ei oikeastaan soveltunut tällaiseen\ntarkoitukseen. Antti koki äkkiä kipeän tunteen, kun hän käsitti, että\nnämä aarteet oli haudattu tänne erämaahan ja että ne ehkä piankin\nsaattoivat tuhoutua arvaamattomissa oloissa.\n\nKun oli palattu suurtupaan, Aaretti Huuhka ryhtyi tarinoimaan. Vanhan\nmiehen äänessä soinnahti ylpeys, mutta hänen sanansa olivat kokeneen ja\nkärsineen ylämaalaisen korutonta puhetta.\n\n-- Elämämme on aina ollut vaivaa ja vaaraa täällä. Seitsenkymmenluvulla\nisäni muutti tänne Kuollan Lappiin. En kuullut milloinkaan hänen\nkertovan perimmäisiä syitä. Hänellä oli tapana sanoa, että täällä\nerämaassa oli lähempänä Luojaa. Äiti kertoi kerran, että isä oli\npapiksi lukenut, mutta jättänyt sitten luvut ja lähtenyt tänne korpeen;\nmutta äitikään ei selittänyt tarkasti lopullista syytä. Arvelen, että\nhän huomasi kutsumuksen ja viran välisen eron olevan liian suuren.\nHän oli päättänyt, niin hän kertoi itse, matkata niin kauaksi kuin\neväät riittivät. Hän tuli keväällä, viimeisillä porokeleillä, ja\nsiihen, missähän honkatulen ääressä söi viimeiset eväänsä, siihen tai\nlähistölle hän salvoi ensimmäisen kämppänsä, rakensi sitten vuosien\nkuluessa talon ja haki äitini vaimokseen Suomen puolelta. Se asumus oli\ntäältä kaukana kaakossa.\n\n-- Siihen asti erämaa oli ollut vapaa. Tänne sai muuttaa kuka hyvänsä,\njoka uskalsi ja pystyi. Sanottiin, että keisarit olivat suorastaan\nkäskeneet hankkimaan väkeä tänne. Mutta vähän ja hitaasti väkeä muutti.\nKiveliö peloitti. Ja pelkoon on syytäkin. Ei heikko, huono eikä\nsaamaton täältä elantoaan löydä. Aikojen kuluessa tuli korvenperkaajia\nsittenkin, yksin ja kaksin, ja levisi ympäri Kuollaa.\n\n-- Ja sitten alkoivat keisarit pelätä. Säikähtivät, että suomalaiset\nasuttavat nämä suunnattomat erämaat, asuttavat ja omanaan pitävät. Ja\nniin keisarit pyörsivät sanansa ja erämaaneläjiä alettiin häädellä ja\nahdistella. Luvat ja lupakirjat piti olla, muuten pois.\n\nEi isä ollut huomannut lupakirjoja hankkia. Kovin olivat virkaherrat\nhänen kimpussaan, mutta kun käsky ei ole isku, kun kukaan\nvirkaherroista ei jaksanut isää heittää tuvasta eikä tohtinut sellaista\nyrittääkään, niin isä oli ja eli kaikista käskyistä huolimatta, lupaili\ntotella, lupaili kirjat hankkia ja asui talossaan. Mutta sitten kerran\ntalvella hän löysi jängältä miehen, puolikuolleen ja avuttoman, jolta\nporo oli karannut. Toi hänet taloon, lämmitti ja syötteli, juotteli ja\nlepäytti. Ja tämä mies oli joku noita venäläisiä virkaherroja... katala\nja kavala. Näki isän elannon ja kyläpaikkoihin päästyään toimitti\nmiesjoukon häätämään. Väkivoiman edessä oli väistyttävä. Isä lähti,\nmutta ei pois, hän vain muutti syvemmäksi korpeen, siellä uuden elannon\naloitti, uuden talon rakensi ja eli ja asui. Ja kun kerran keisarit\neivät häntä ja hänen veroaan huolineet, hän osti kurjan metsäherran,\nheittäytyi tämän verolliseksi ja eleli rauhassa. Kukapa tiesi häntä\nkaivata, häntä etsiä! Metsäherra sai veron ja piti suunsa kiinni.\nHän sai toisiltakin. Eivätkä metsäherran esimiehet voineet lähteä\nkatsastamaan, sattuiko erämaassa olemaan asuvaisia, joilla ei ollut\nnoita kirjoja ja lupia.\n\n-- Sitten tulivat sodat ja vallankumoukset. Isä oli jo kuollut. Minä\nhoidin taloa ja aavistin pahaa. Hyvissä ajoin katsastelin uusia\nasuinpaikkoja. Löysin tämän laakson, jonka vain harvat koltatkin\ntuntevat, se kun ei ole edes talviteitten lähistöllä. Mutta tästä\nkerron myöhemmin. Uumoilin tuhoa, ja se tulikin, tuli taas kavaltavan\nvieraan mukana. Ankara lumimyrsky oli silloin raivonnut kolme päivää,\nkun koirat löysivät läheiseltä tievalta melkein kuolleen miehen. Hänet\ntuotiin sisään ja palautettiin elämään. Pitkät ja kirjavat oli jutut\nmiehellä, kun puhumaan kykeni, kiveliön kävijäksi itsensä esitti,\nonnettomuuksia sanoi sattuneen. Mies oleili talossa aikansa, sai uudet\nvarusteet ja painui korpeen, niinkuin luulimme. Mutta hän oli talossa\nollessaan nähnyt pussillisen kultahiekkaa, pienen pussin, ja se sytytti\nhänessä kiihkon. Hän vei sanan komissaareille ja tarjoutui oppaaksi.\nMiesjoukko lähti elantoamme hävittämään, ja vain onni ja Luojan apu\nauttoivat, että itse pääsimme pakenemaan talviseen erämaahan. Ryöstivät\ntalon ja sen polttivat. Se oli toinen. Ja tämä on nyt kolmas, eikä\nturvaa ole vieläkään, nyt vähemmän kuin milloinkaan ennen.\n\nIsa nyökkäsi päätään.\n\n-- Tuon tiedän. Olimme Pekka Huuhkan kanssa silloin hirvenajossa. Olin\nloukkautunut pahasti ja Pekka oli hoidellut minua jo useita päiviä,\nkun asennollemme saapui muuan hätääntynyt koltta ja kertoi tuhosta. En\npidätellyt Pekkaa, mutta en voinut häntä seuratakaan. Silloin hän lähti\nyhteisen roitovalkeamme äärestä, lähti eikä palannut.\n\nViha ja katkeruus soinnahti Aaretti Huuhkan äänestä, kun hän jatkoi:\n\n-- Aivan niin, hän joutui väijytykseen, vangiksi ja kuoli vankina. Sen\ntiedämme nyt vuosien jälkeen. Ja tiedämme senkin, että joku komissaari,\nnimeltään Petrushka, oli lähinnä hänen kuolemaansa syypäänä. Ja nyt...\nnyt oli sama mies käsissämme, ja...!\n\nHän ei lopettanut puhettaan, vaan vilkaisi Paavoon ja Jaakkoon,\njotka painoivat katseensa alas vanhuksen leimuavien silmien edessä.\nHe tunsivat syyllisyytensä ja kuitenkin -- rosvojen karkaaminen oli\ntapaturma, ei muuta!\n\n-- No niin, vanhus sanoi tyynemmin, -- ehkä kohtaamme Petrushkan vielä\nkerran.\n\n-- Pekka oli oivallinen erämies, Isa virkahti. -- - Jalo kerrassaan.\n\nVanhus myönsi.\n\n-- Sellainen hän oli eikä hän muusta välittänytkään. Eläinten retket,\nniiden elämän ja tavat hän tunsi, hän oli oiva ampuja, hän osasi ansat\nlaittaa ja tiet löytää, mutta talossa hän ei viihtynyt eikä talontöihin\nhäntä saanut houkuttelemallakaan.\n\nVanhus huokasi.\n\n-- Entiset erämaaneläjät häviävät. Uudisasutukset on hävitetty melkein\nviimeiseen asti. Kolttien kuolema sukupuuttoon on vain pienen ajan\nkysymys. Syrjääneistä on enää tuskin jälkeäkään. Pakkotyöleirit tulevat\ntilalle, ja niitä on jo tarpeeksi tuolla kiveliöitten laiteella. Metsät\nhakataan ja raiskataan, vuorten aarteet hävitetään muutamissa vuosissa.\nTänne ei vielä ole ehditty, ja siksi uskon, että Pekka on pitänyt\nsalaisuutensa.\n\n-- Löysikö hän kultaa? Isa kysyi yksinkertaisesti.\n\n-- Löysi. Hän sanoi tavanneensa Lapin rikkaimman kultapaikan, mutta\nluulen, ettei hän vielä ollut päättänyt mitä tekisi. Täällä erämaassa\nkulta on melkein arvotonta. Se vähä, mitä täällä tarvitaan ostaa\nkauempaa maailmasta, se voidaan vaihtaa nahkoihin ja lihaan. Ja\nrintamaille taas ei Pekan mieli tehnyt. Hänellä ei ollut kiirettä\nkäyttää löytöään. Mutta salata hän sen tahtoi, sillä hän pelkäsi, että\nvarma vihjekin siitä voisi houkutella rauhallisille saloille kaiken\nmaailman väen ja levottomat roistot. Minäkin tiedän vain suunnilleen\ntuon löytöpaikan. Mutta me emme kaipaa kultaa... emmekä paljoa kultaa\nmissään tapauksessa. Kukaan meistä ei halua muuttaa alamaihin, missä\nkullalla on voimansa ja valtansa. Täällä se ei hyödytä... täällä\nse vain vahingoittaisi. Tietysti, voisimme kullalla hankkia kaikki\ntarvikkeemme tänne, elää työttä, mutta sellainen elo tappaisi meidät.\nJa jos huhu leviäisi, että meillä on kultaa, että me tiedämme missä\non kultaa, samassa olisi kiveliön rauha lopussa... erämaan todelliset\nrikkaudet, metsät ja vesien kalat ja riista tuhottaisiin, ja kun\nkultarippeet olisi kaavittu, erämaa olisi autio ja kuollut. Ei, emme\ntarvitse kultaa... ja Luojan kiitos, Pekan salaisuus on mennyt hautaan.\n\nAntti Rovanen katsoi läsnäolijoita. Miehet istuivat tyyninä ja\nvälinpitämättöminä. Nuo kaksi nuorta erämaantyttöä, vierekkäin\nlavitsalla, olivat kuunnelleet tarkkaavina ja rauhallisina.\nKulta-aarteen mahdollisuus ei kiihdyttänyt ketään. Eikä heidän\nvälinpitämättömyytensä ollut teeskenneltyä asennetta, se ei ollut edes\ntulosta tietoisesta ja perinpohjaisesta harkinnasta. Se oli vaistoa ja\nluonnollisuutta. He eivät tarvinneet kultaa, eivätkä he himoinneet sitä\nedes hyödyttömäksi aarteeksi.\n\n-- Kultaa, sanoi Eliel jonkin ajan kuluttua, -- voi kyllä joskus\nhuvikseen huuhdella ja ottaa talteen sen vähän mitä saa, niinkuin\notamme kiveliöstä muutakin. Ja kullanhuuhtominen voi olla yhtä\nrehellinen ammatti kuin mikä hyvänsä. Se on työtä ja kovaa työtä onkin.\nMutta orjuutta se on heti, jos aina toivoo löytävänsä aarteen, jonka\nryöstettyään voi sitten painua alamaitten huveihin ja leveään elämään.\n\nTuli hetken hiljaisuus. Sitten Aaretti-isäntä kohottautui ja jatkoi\npuhettaan.\n\n-- Tämän rakennuksen tarina on tarina kiivaasta, väkevästä verestä\nja miehestä, joka koko elinaikansa katui ihmislain tuomitsematonta\nrikostaan. Isäni tunsi hänet, tämän talon rakentajan, ja minäkin tunsin\nhänet hänen vanhuudenpäivinään. En tiedä, miten hänen rikoksensa on\ntuomittu taivaassa, mutta minusta hän oli mies, joka oli päässyt\nlähemmäksi Luojaa kuin kukaan, jonka olen tuntenut tai josta olen\nkuullut.\n\n-- Hänen nimensä oli Kirkko-Simo, muuta nimeä en ole milloinkaan\nkuullut. Hänen sukunsa oli peräisin ylämaista, mutta alamaihin\nmuuttanutta, missä sen miehistä tuli suosittuja kirvesmiehiä ja\npuuseppiä. Kirkko-Simon isä, jota sanottiin Kirkko-Matiksi, oli\nlaajalti tunnettu kirkonrakentajana ja -korjaajana, ja poika, Simo,\nperi isänsä taidot ja tiedot. Hän kehaisi jo nuorena, että ennenkuin\nhän täyttää kolmekymmentä vuotta, yksi kirkko ainakin on syntynyt hänen\nkädestään -- ja hän täytti lupauksensa, vaikka tavalla, jollaista hän\nei ollut aavistanutkaan. Isältään hän peri taidot, tiedot ja sitkeyden;\näidiltään, jonka sukua ei tunnettu -- Kirkko-Matti oli pitkillä\nkiertomatkoillaan häneen tutustunut etelässä ja tuonut sieltä vaimonaan\nkotiin -- äidiltään hän sai kiivaan, kuohahtelevan, väkevän verensä,\njoka suisti hänet tyynestä elämästä tänne kauaksi kiveliöön katumaan ja\nparannusta tekemään monien vuosikymmenien ajaksi.\n\n-- Hänen tielleen tuli rikos. Se oli suun sanomaton, käden tekemätön.\nMelkein jokainen toinen olisi hänen asemassaan sen joko valehdellut\nolemattomiin taikka unohtanut. Mutta Kirkko-Simo oli hurskas ja\nrehellinen. Hän ei tahtonut väärin heittää taakkaansa. Hän sortui\nsiihen. Niin luulivat ihmiset. Mutta minä tiedän, että hän kantoi sen\nvoitokkaasti loppuun asti.\n\n-- Olen kuullut siitä puhuttavan ylämaissa Suomen puolella. Taruna\nsitä pidetään, mutta totta se on, pääasiat kuitenkin. Kirkko-Simo oli\nvoittanut omakseen naapuritalon tytön, pitäjänkuulun kauniin, mutta\nveren vika lienee ollut, joka vaikutti, että hän rupesi epäilemään\nmorsiantaan ja nuorempaa veljeään. Hän ei sanonut mitään, ei tehnyt\nmitään. Kaikki sujui hyvin hääpäivään asti. Silloin oli ollut\nkaunis alkukesän sunnuntai, kun Simo ja hänen morsiamensa vihittiin\nkotipitäjän kirkossa, ja hääjoukko oli ollut iloinen ja hilpeä.\nLähdettiin sitten häätaloon -- veneillä pitkin jokea, ensimmäisessä\nveneessä Kirkko-Simo perämiehenä, hänen veljensä airoissa ja nuori\nvaimo keulassa kukkana. Muu hääjoukko tuli pitkänä venejonona perässä.\nMutta ensimmäisessä nivassa, vuolaassa paikassa, häävene kaatui,\nkaikki kolme joutuivat veteen, kolhiutuivat alempana kiviin, ja vain\nKirkko-Simon virta heitti rannalle. Vaikka apua oli lähellä, vaikka\nvoimia ponnistettiin, ei Kirkko-Simon vaimoa eikä hänen veljeään\nlöydetty ennenkuin illalla. He olivat kuolleet. Iloiset häät olivat\nmuuttuneet hautajaisiksi. Onnettomuutta kummasteltiin suuresti, niva ei\nollut vaarallinen ja Kirkko-Simo oli laskenut sen lukemattomia kertoja.\nVeneessä ei ollut vikaa, ei kukaan ollut huomannut Kirkko-Simon\ntekevän väärää ohjausliikettä, mutta mela löydettiin kyllä katkenneena\nsuvannosta. Lopullista selvyyttä ei saatu, oliko mela ehkä katkennut\nonnettomuushetkellä, oliko se rikkoutunut kivissä vai olivatko joutavat\npoikaviikarit kirkonmenojen aikana aiheuttaneet sille vaurion.\n\n-- Kun Simo oli saatu virkoamaan kolhiutumisestaan ja hänelle\nkerrottiin kaikki, hän järkyttyi suunniltaan ja huusi: Minä toivoin,\nmutta en tehnyt, ja kuitenkin se on synti, minä toivoin... toivoin...!\n\n-- Hän meni uudelleen tajuttomaksi, ja kun hän virkosi siitä,\nhavaittiin hänet mieleltään kokonaan hämmentyneeksi. Sitä ei kukaan\nihmetellyt, sillä olihan hänen kokemuksensa järkyttävä. Mutta hän\ntoisteli yhä uudelleen: Toivoin... toivoin sitä, mutta en tehnyt...!\nOlen kuitenkin tehnyt kuolemansynnin! Ja kun läheiset tiedustelivat\nhäneltä, mitä hän oli toivonut, hän viimein sekavin sanoin selvitti,\nettä kirkkorannasta lähdettäessä hän oli nähnyt vaimonsa ja veljensä\nhymyilevän toisilleen, että häneen oli silloin mennyt pahahenki ja että\nhän oli kiitävän hetken toivonut, että jotakin oikein pahaa tapahtuisi\nmolemmille. Viisi minuuttia myöhemmin vene oli kaatunut, ja Kirkko-Simo\npiti tapahtunutta ihmeenä ja omana syynään. Hän oli toivonut, vaikka\nei ollut mitään tehnyt, ja synnilliset ajatukset ovat yhtä syntiä kuin\nteotkin. Kirkko-Simo piti itseään molempien murhaajana: pahahenki oli\nsaanut hänet aiheetta epäilemään, se oli hänet houkutellut kamalia\ntoivomaan.\n\n-- Hänen isänsä oli jo kuollut. Hänen annettiin olla olossaan.\nToivottiin, että hän rauhoittuisi ja kohentuisi. Mutta hän möi\ntalo-osuutensa sukulaisilleen, otti mukaansa joukon työkaluja ja katosi\npaikkakunnalta sanoen lähtevänsä työnhakuun. Vasta monien vuosien\nkuluttua kulkeutui pitäjään huhuja, että Kirkko-Simo olikin päätynyt\njonnekin Lapin perukoille ja että hän siellä rakensi kirkkoa.\n\n-- Hän tuli tänne. Kuinka hän löysi tämän piiloutuneen kurun, sitä\nei kai kukaan tiedä. Mutta tänne hän osui ja hänellä oli seurassaan\ntoinenkin mies, joka kyllä tunnettiin ylämaissa, tunnettiin ja\nkartettiin. Hän oli omalta nimeltään Peli-Jonne, kiveliön heittiömäinen\nkulkuri, pelaaja, soittaja ja näpistelijä, iloinen ja pohjattoman\nkevytmielinen. Hän oli liittynyt Kirkko-Simoon, ehkä aluksi vain siksi,\nettä kaipasi seuraa, että Simon varusteet olivat hyvät ja että hän ehkä\ntoivoi voivansa ne varastaa. Mutta jokin selittämätön, jokin salattu\nsävy Simossa vaikutti Peli-Jonneen, ettei hän yrittänytkään viedä\nmitään, vaikka Simo, huomio kiintyneenä kokonaan toisiin asioihin,\nolisi ollut mitä helpoin uhri. Näin nämä kaksi miestä yhtyivät, toinen,\njoka oli omantuntonsa langettamana paennut kiveliöön, toinen huoleton\nkulkuri, joka ei paremmasta elämästä tiennyt eikä siitä välittänyt. Ja\nnämä miehet rakensivat tämän talon.\n\n-- Siihen, että se syntyi sellaiseksi kuin se on, vaikutti tietysti\nSimo. Hänen mielessään paloi ammattikunnia ja -halu, ja se sekaantui\nkatumuksen ja parannuksen tarpeeseen. Koska hän ei voinut elää ja\nrakentaa alamaissa, hän eli ja rakensi ylämaissa, missä kukaan ei\nkieltänyt eikä käskenyt. Kirkon hän tahtoi rakentaa ja sen hän rakensi\n-- ja muutakin kuin kirkon. Isäni kertoi, että hän uneksi aikaisemmin,\nettä kunhan hän saa rakennuksensa valmiiksi, hän palaa alamaihin ja\ntuo sieltä tullessaan joukon tänne, seurakunnan, syntisiä ihmisiä,\njotka voivat täällä erämaassa palvella Luojaa ja elää omissa oloissaan.\nSiksi tämä rakennus on sellainen kuin näitte: sekä kirkko että\nasuinrakennus. Luulen, että Kirkko-Simon aikeet tässä suhteessa olivat\nepäselvät, sillä mitään luostaria hän ei suinkaan aikonut. Hän toivoi\ntänne perheitä... uudisasukkaita... ja koetti siksi rakentaa talonsa\ntilavaksi.\n\n-- Niin he elivät täällä, ja Peli-Jonnesta tuli uusi mies. Hän toimi\nkalastajana ja riistanpyytäjänä, Kirkko-Simo kotimiehenä ja isäntänä.\nMutta molemmat rakensivat... vuodesta vuoteen, ja uskomattoman hidasta\non työn täytynyt olla, sillä tällaisia hirsiä ei leikin nostella\nkahteen mieheen. He tuhlasivat aikaa siihen, missä olisi tarvittu\nvoimaa. Mutta rakennus kohosi... se on oikea rakennus, vaikka se\nei tullut milloinkaan valmiiksi ja vaikka mekin olemme sitä paljon\nkohentaneet ja täydentäneet. Rakentaminen oli maallista ylpeyttä, sen\nKirkko-Simo itse tunnusti, mutta rakentamisen välillä, heti kun hän\nvain saattoi siihen ryhtyä, hän kuvaili nuo seinät... ja koristeli\nkaiken. Se oli hänen ominaisin tapansa rukoilla... hän tahtoi, niinkuin\nsanoi, kättensä töillä anoa anteeksi ajatuksin tehdyn rikoksen. Ja\npaljon... paljon harrasta rukousta sisältyy noihin pyytäviin käsiin,\nnoihin liekehtiviin risteihin ja palaviin sydämiin -- hänen omaan\nsydämeensä, jonka hän seinille kuvasi.\n\n-- Voisin hänestä tarinoida viikon. Kuinka lempeä ja tyyni hän oli,\nkuinka uuras ja arvokas. Hän oppi tuntemaan eläimet ja kasvit...\neläimet eivät häntä vähääkään kaihtaneet... hän saattoi oleilla niiden\nparissa säikyttämättä arimpiakaan, ja Peli-Jonne kertoi karhun kaksi\nkertaa väistäneen Simoa outapolulla... ei paenneen, vaan väistäneen.\n\n-- Niin jatkui heidän elämänsä vuodesta vuoteen, ensin havumajassa,\nsitten salvotussa kammissa ja vihdoin tässä suuressa talossa.\nRakentaminen ja veistäminen jatkui... Kirkko-Simo lepäsi harvoin,\npuhui vähän ja nukkui vähän. Peli-Jonne ei milloinkaan kertonut hänen\nkuolemastaan muuta, kuin että se oli ollut rauhallinen ja tyyni kuin\niltainen nukkuminen varhaiskesän päivänä, samanlaisena, jolloin hänen\nvaimonsa ja veljensä olivat hukkuneet. Kirkko-Simo lepää tuolla\nkuusikkokumpareella puron toisella puolen, ja hänen haudallaan on kivi,\njohon Peli-Jonne kaiversi ristin. Ja Peli-Jonne lepää hänen vieressään.\nMinä hautasin hänet, ja hänellä on samanlainen ristikivi kuin hänen\nelinikäisellä kumppanillaan ja ystävällään. Hänen kyläaikojen viulunsa\non tuolla ylhäällä. Viime vuotensa hän aina lauloi... Kirkko-Simolta\noppimiaan virsiä ja kulkurielämänsä aikuisia viisuja, mutta niiden\nsanat ja sävy olivat muuttuneet. Ja sitten, kun meidän kohtalomme\ntäyttyi tuolla kaakossa, muistin tämän kurun ja tämän laakson, ja me\ntulimme tänne. Tämä rakennus oli autio ja isännätön, mutta minulla\noli molempien rakentajien sana, että saisin sen asuttaa itse ja että\nsaisin suoda täällä sijan -- jos niin tarvittaisiin -- rehellisille\ntuntemilleni kiveliönmiehille. Niin että teilläkin on parempi ja\nvarhaisempi kutsu tänne kuin minun antamani.\n\nVanhus nousi ja katsahti ikkunaan.\n\n-- On aika mennä levolle, hän sanoi matalasti ja lähti astumaan yli\nkumajavan lattian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä yönä Antti makasi pitkään valveilla yläkerran huoneessa, jonka\nseinillä tarunomaisen Kirkko-Simon metsänelävät juoksivat ja kukat\nnuokkuivat ja jonka ikkunasta kurun pahtaseinä loisti öisen auringon\npaisteessa. Elämyksiä oli ollut niin paljon ja niin voimakkaita, ettei\nuni väsymyksenkään uhmalla tullut.\n\nHe olivat Isan kanssa kahden. Vanha erämies oli vaiteliaana laskeutunut\nporontaljaiselle lavitsalle ja nukkunut heti, mutta Antti valvoi ja\nhänen ajatuksensa kiertelivät paljossa.\n\nHän tunsi tämän talon lumon, tämän jykevän hirsirakennuksen, joka oli\nsamalla erämaan kirkko ja suurelle sukukunnalle tarkoitettu talo. Sen\nrakentamisen tarina oli vaikuttanut häneen voimakkaasti. Hän ihmetteli\nja hän ihaili miestä, joka kuudettakymmentä vuotta oli katunut ja\nrukoillut anteeksi rikosta, jonka hän oli tehnyt vain ajatuksissaan,\nvilahtavana hetkenä, pahana silmänräpäyksenä, jollaisilta parhainkaan\nihminen ei välty, ja hänen mieleensä johtuivat ne monet -- hän\nitsekin --, jotka luulivat teolla tehdyistä synneistään selviytyvänsä\nunohtamalla. Ehkä Kirkko-Simo oli liioitellut syntiään ja rikostaan,\nmutta hän ei ollut ainakaan tinkinyt uskostaan ja katumuksestaan.\nVuosikymmenet hän oli veistänyt kovaa, sitkeää hirttä ja kuvaillut\nristit, kädet ja sydämet -- rukouksensa mykiksi ja kuitenkin niin\neloisiksi merkeiksi.\n\nJa Antti ajatteli talon nykyistä väkeä, jättimäistä Aaretti-isäntää\nja hänen poikiaan, hänen tytärtään ja heidän ystäviään, ja hän tunsi\nselvästi, että tämä jylhä rakennus oli joutunut oikeille hoitajille\nja omistajille. Kaikissa heissä oli samaa tinkimättömyyttä, samaa\nsitkeyttä ja vääjäämättömyyttä kuin Kirkko-Simossa. He olivat hänen\nhenkistä sukuaan.\n\nHän tunsi itsensä pieneksi ja mitättömäksi tässä jylhän valtavassa\nrakennuksessa ja näiden voimakkaitten, määrätietoisten ihmisten\nrinnalla. Mitä hän oli ja miksi hän oli tänne tullut? Epätoivo,\nmasennus, häpeä... lyhyesti: heikko luonne, se oli syynä hänen\ntuloonsa. Hän oli paennut vaivoja ja vastuksia, heittäytynyt suinpäin\nja epätoivoissaan seikkailuun, jossa häntä uhkasi tuho. Hänkö\nylämaahan, hän, joka ei ollut jaksanut taistella alamaissakaan, vaikka\nvastukset olivatkin erilaisia? Ilman Isaa hän olisi jo aikoja sitten\ntuhoutunut, painunut yhä alemmaksi. Yksinään hän olisi sortunut niihin\nruumiillisiin ja henkisiin vastuksiin, joita kiveliö tarjosi. Ja\nkuitenkin: erämaa vaati miehen selviytymään yksinäänkin.\n\nEpätoivo oli hänet tänne tuonut. Ja nyt uhma pidätteli häntä. Hän\nei halunnut palata äskeisen häpeänsä näyttämölle, häpeän, jota ei\nollutkaan, ja sen häpeän, jonka hän itse oli saattanut itselleen\nmiehuuttomalla paollaan. Antin täytyi tunnustaa, että epätoivo ja uhma\nolivat huonoja perusteita ja syitä.\n\nJa mitä hän aikoi? Palaisiko hän alamaahan? Vai jäisi tänne?\n\nHän koetti tehdä itselleen selväksi, mitä merkitsi jääminen tänne.\nEnsiksikin se merkitsi ankaraa työtä, se vaati harjaantunutta taitoa,\nse vaati voimaa ja terveyttä. Ja toiseksi se vaati sielullista\nvireyttä, sitkeyttä ja vastustuskykyä. Talvi tunturien erämaassa!\nIsa oli häntä varoittanut. Se ei ollut leikkiä. Yksinäisyys uhkasi.\nSe ei ollut sitä yksinäisyyttä, johon hän joskus, kyllästyttyään\nliikeasioihin, ystäviin, naisiin ja seurusteluun, oli vetäytynyt,\nyksinäisyys, jonka hän tiesi voivansa lopettaa millä hetkellä hyvänsä.\nErämaan yksinäisyys oli toista. Se oli pahempaa ja painavampaa kuin\nvankilankin eristyneisyys, sillä vankilassakin oli toisia lähellä,\ntoisia näki ja kuulija pelkkä tietoisuus ihmisistä lievensi kolkkoutta.\n\nSanna!\n\nHän koetti olla rehellinen. Hän tunsi, ettei hän mistään hinnasta\nhaluaisi erota tytöstä ainakaan nyt heti. Eikä hänen kai olisi\npakkokaan. Mutta entä sitten? Mitä hän aikoi, mitä hän tahtoi? Hän ei\nvoinut sanoa muuta, kuin että hän oli ihastunut tyttöön. Oliko hän\nrakastunut? Mahdollisesti. Mutta rakastiko hän tuota erämaantyttöä\nsyvästi ja vilpittömästi? Siihen hän ei voinut vastata. Mutta mitä hän\ntahtoi? Ollako vain tytön luona? Se oli romanttista mielettömyyttä,\njota hän oli toisissa halveksinut. Tahtoiko hän tytön omakseen? Mutta\nmiten? Täälläkö vai alamaissa? Tyttö ei kai tulisi alamaihin, ja\ntäällä taas hän, Antti, tuskin olisi hänelle riittävän kelvollinen\nja riittävän taitava mieheksi, täällä, missä vaadittiin niin kovin\ntoisenlaisia taitoja kuin alamaissa. Irma... niin, Irmalle hän olisi\nollut oikea kumppani, mutta Sanna...\n\nHän kääntyili vuoteellaan, mutta ei päässyt mihinkään selvään\npäätökseen. Olisi parasta odottaa ja katsoa, antaa ajan kulua, kulkea\nsen virran mukana. Raikas öinen heinäntuoksu leijaili huoneessa.\nHän hengitti sitä mielihyvin. Ja hänen oli hyvä olla täällä erämaan\nsuuressa talossa. Lähin tulevaisuus oli kuitenkin taattu: he olivat\nIsan kanssa lupautuneet talon heinätöihin. Heinällä Lapissa -- olihan\nsiinä oma viehätyksensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe niittivät mehevää luhtaa. Hereästi soi viikatteitten teräs ja\nkevyesti kaatui aaltoileva heinä.\n\nNaiset, Sanna ja Ruut, kokosivat luo'on ylävämmille kohdille, missä se\nasetettaisiin yöksi nokkoihin.\n\nAntti Rovasen ruumista pakotti ja särki. Kuitenkin hänen mielialansa\noli hilpeä ja tyytyväinen, sillä ruumiinkivut olivat päivä päivältä\nvähentyneet, ja hänen itsetuntoaan hivelivät hänen sattumalta\nkuulemansa Aaretti Huuhkan sanat: sehän on saura poika.\n\nTämä heinänniitto oli Antille kuin koetin. Hän ei ollut mistään\nniin selvästi huomannut, kuinka paljon erämaa oli häntä kohottanut\nja voimistuttanut. Hän muisti edellisenä kesänä, paripäiväisellä\nvirkistysmatkalla ollessaan, niittäneensä lyhyehkön saran kertaalleen\npäästä päähän. Hänen ruumiinsa oli kipeytynyt sietämättömän helläksi,\nhän jaksoi tuskin vapaasti liikkua seuraavana päivänä. Hän ei olisi\nmillään saanut niitetyksi kokonaista sarkaa.\n\nNyt oli toisin. Hän oli todellakin aika saura, aika kestävä ja ripeäkin.\n\nAurinko paahtoi. Hiki ja pikiöljy sekaantuivat hänen kasvoillaan\ntahmeaksi tahtaaksi. Sääskiverkko häiritsi. Mutta hän ei antanut\nminkään masentaa itseään. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja terveeksi.\nMilloinkaan hän ei ollut nauttinut tällaisesta ruumiillisesta\nhyvinvoinnista. Se oli aivan uusi nautinnon aihe ja lähde. Viime\nkuukaudet olivat pusertaneet hänestä kaiken turhan hien, kaiken liian\nrasvan, kovettaneet lihaksia ja jänteitä. Hänestä tuntui, että hän näki\nparemmin kuin ennen, mitään kosteaa harsoa, ikäänkuin jonkinlaista\nsumua, ei ilmestynyt silmien eteen. Hänen sieraimensa aistivat kaikki\ntuoksut ja hajut. Hän tunsi ruumiissaan kuin raikkaita sähkövirtoja.\n\nRuumis oli väsynyt ja hellä, mutta se oli terve. Kipu ei jaksanut\nlannistaa häntä.\n\nHän teroitti viikatetta. Teräs soi tahdikkaasti ja kirkkaasti. Hän\nhuokasi syvään, silmäsi ympärilleen, ja syvä riemu täytti hänen\nmielensä. Lähellä heiluivat muitten miesten viikatteet, naisten\nvaaleat puvut häilähtelivät kauempana, tuossa välkkyi järvi tyynenä ja\nhopeisena, ja kaikkialla vartioivat tunturit kohosivat ympärillä ja\nniiden huippujen lumet hohtivat huikaisevan kirkkaina vaaleansinistä\ntaivasta vasten.\n\nHänellä ei ollut aikaa uppoutua nauttimaan näystään. Mutta hän tunsi\nolemuksessaan erämaan sulon ja lumouksen, kun hän jälleen kumartui\njatkamaan työtään.\n\nKuukausimääriin hän ei ollut maistanut pisaraakaan väkijuomia. Hän oli\nkäytellyt tupakkaakin säästeliäästi. Hän tunsi ruumiinsa puhtaaksi\nkiihoitusaineista, ja kuitenkin tämä ilma, tämä liikunta ja työ,\neikö se raikkaammin ja ehdottomammin kiihoittanut kuin kaikki nuo\nkeinotekoiset kiihoitteet?\n\nHän oli pitänyt itseään urheilijana! Mutta urheilu, mitä se oli\ntähän verraten? Sehän oli pelkkä vaivainen vastike kaikelle sille,\nmitä ihminen kokee muokkaamattomassa luonnossa, sehän oli vain\nkaupunkilaisten epätoivoinen hätäkeino. Se tarvitsi kiihoitteikseen\nkilpailut ja palkinnot. Täällä, avarassa luonnossa, täällä työ ja\npelkkä olemisen riemu teetti kaiken, mitä urheilukentillä tehtiin, ja\nmittaamattomasti paljon muuta. Täällä varttui ja karaistui ruumis,\nmutta täällä myös sielu, täällä henki sai tyydytyksensä, kauneuden\njanolla oli loputtomia lähteitä. Urheilukentillä, pölyisillä,\nihmisreunusteisilla aukeilla, siellä asui laskelmointi ja turhamaisuus;\ntäällä ihminen teki omaksi ilokseen sen mitä teki, vapaasti ja pakotta,\nilman mieltä myrryttäviä laskelmia ja ilman ylpistyttäviä kademielisiä\nkatsojia.\n\nViikate viuhahteli ja heinä kaatui. Pitkät luokorivit jäivät\nniittäjien taa niinkuin merenmaininkien unohtamat leväkasat. Ja yhä\nselvempänä alkoi Antille kumottaa ratkaisu, että tekipä hän elämänsä\nsuhteen lopullisesti minkä päätöksen tahansa, milloinkaan hän ei enää\netääntyisi luonnosta kauaksi, milloinkaan hän ei taipuisi työhön tai\nammattiin, joka karkottaisi hänet elävästä luonnosta. Erämaa... tätä\nsanottiin erämaaksi, mutta kuinka paljon elävämpi ja kohottavampi se\noli kuin ihmiskäsin rakennetut erämaat! Voisi tulla aika, jolloin\nnopeasti lisääntyvä ihmissuku olisi ottanut haltuunsa ja pilannut\nkaiken alkuperäisen luonnon, mutta niin kauan kuin tunturituulet\npuhalsivat, niin kauan kuin erämaiset järvet läikkyivät vapaina ja\nkiveliö uhosi väkeviä tuoksujaan, niin kauan hän ammentaisi uutta ja\nvirkeää voimaa erämaan voimasta.\n\nKuitenkin hänen olemuksensa pohjalla kaikersi pelko, että hänen\nasenteensa oli tunteilua ja kaiken alamaissa koetun äkillistä\nvastavaikutusta. Jos suuret vastukset tulisivat -- ja ne tulisivat\naikanaan --, silloin hän tuskin voisi taata itseään, sillä hän aavisti,\nettei luonto ole tunteilevaa leikkiä, vaan ankaraa työtä ankarien\nlakien alaisena. Kirkko-Simo, Peli-Jonne... niin, ja Aaretti-isäntä\n-- heidän kaltaisekseen hänen oli kasvettava, jos hän mieli selviytyä\nerämaassa.\n\nHän jatkoi työtään. Erämaanniityn heinä kaatui. Sitä oli loputtomasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat olleet lohikoskella aamuvarhaisesta alkaen kolmisin: Sanna,\nRuut ja Antti. Joki oli sama, joka laski tunturilaakson Helmijärvistä\nja joka tässä, muutamien tuntien matkan päässä laaksosta, muodosti\nporrassarjan viehättävän vallattomia könkäitä, joista vesi ryöppysi, ja\ntyyniä suvantoja, kosteita ja vuolaita nivoja. Noissa kosteissa lepäili\nisoja merilohia, jotka eivät ylemmäksi päässeetkään, sillä könkäät,\njotka olivat joessa sen murtautuessa tunturiketjun läpi, olivat\nisoimmillekin kaloille nousemattomia.\n\nHe olivat kalastaneet useita tunteja ja joki oli ollut antoisa. Moni\nkookas merilohi oli viehättynyt vedenpinnalla uiskentelevaan avuttomaan\nperhoon, oli notkean laiskasti syöksähtänyt sitä ottamaan ja samassa\ntuntenut pienten, mutta terävien koukkujen iskeytyvän suupieliinsä.\nJa sitten oli alkanut taistelu, pitkällinen ja väsyttävä, joka kahta\ntapausta lukuunottamatta oli päättynyt onkijan voittoon. Nuo kaksi\ntapausta lankesivat Antin osalle. Toisen kerran hän oli hellittänyt\nsiimaa liiaksi ja laskenut lohen väkevään nivaan, jolloin kalan ja\nveden yhteinen voima riistivät häneltä saaliin. Toisen kerran hän\noli kiirehtinyt ja kiristänyt liiaksi, ja vaikka hänellä oli kallis,\ntietylle kilomäärälle taattu siima, lohi katkaisi sen ja vei mennessään\nperhon perukkeineen.\n\nTämä päivä oli Antista ollut kiintoisa. Vastoinkäymiset -- lohien\nkarkaaminen -- eivät pohjaltaan nekään häntä harmittaneet. Ne olivat\nvain kuin kirpeää maustetta. Hän oli kyllästymättä ihaillut tyttöjen\nnotkeaa ja varmaa liikehtimistä rantakallioilla ja louhikoilla,\nheidän joustavia vartaloitaan, kun ne voimakkaasti taipuivat kaloja\nväsytettäessä, ja heidän samalla hennolta vaikuttavaa ja kuitenkin\nsitkeää voimaansa. Mutta voimakkaimmin häneen oli tehonnut heidän avoin\nhilpeytensä ja raikkautensa, missä ei ollut mitään tavoiteltua eikä\njälkeäkään tahallisesta keimailusta. Tietysti he keimailivat: Antin,\nvieraan nuoren miehen, läsnäolo sähköisti heidät, se oli selvää, mutta\nhe eivät laskelmoineet eivätkä huomanneet sähköistyvänsä. Heillä oli\njumalallisen hauskaa. Ja kun lohi lopetti syöntinsä ja he kokoontuivat\nkallioniemelle, jonka lahdelmassa heidän veneensä oli, he tunsivat\nihanaa raukeutta ja rehellistä nälkää. Antti kyhäsi nopeasti nuotion\nja tytöt perkasivat kaloja ja ripustivat kahvipannun tulelle. Tuota\npikaa heillä oli oivallinen ateria, jonka ne nauttivat hiljaisuuden\nvallitessa. Se osoitti vain, että he todella olivat nälissään.\n\nAntti oli pystyttänyt louteen suojaksi aurinkoa vastaan. He istuivat\ntaikka melkein loikoivat sen varjossa Antin hiljalleen imiessä\npiippuaan.\n\n-- Te olitte siis kokonaisen vuoden alamaissa? Antti kysyi kuin\nsaadakseen vahvistuksen aikaisemmin kuulemiinsa sanoihin. -- Mitä\npiditte olostanne?\n\nSanna oikaisi pitkäkseen ja asetti kätensä niskaan. Hän naurahti\npehmeästi.\n\n-- Olimme yli vuoden. Mitä pidimme sikäläisestä elämästä? Siihen ei ole\nhelppo vastata. Paljosta pidimme, mutta paljosta ja vielä enemmästä\nemme pitäneet. Eikö totta, Ruut?\n\nRuutin myöntävässä naurahduksessa oli katkeruutta, mutta hän ei sanonut\nmitään.\n\n-- Oliko teillä ikävä? Te kaipasitte tänne? Antti jatkoi.\n\n-- Tietysti, Sanna vastasi, mutta se ei johtunut siitä. Työmme...\nolimme ylimääräisinä harjoittelijoina sairaalassa... ja opiskelumme...\nolimme jonkinlaisina ulko-oppilaina kursseilla... se oli suurenmoista\nja hauskaa. Muistathan ylilääkärin, Ruut!\n\nToinen tyttö nyökkäsi. -- Hän oli ihmeellinen mies.\n\n-- Mistä ette pitäneet? Antti uteli.\n\n-- Oli niin paljon sellaista, josta emme pitäneet, jota emme jaksaneet\nymmärtää... emmekä hyväksyä. Mutta kauheinta minusta oli se mieltymys\ntungokseen, jota me huomasimme ihmisten osoittavan. Älkää käsittäkö\nminua väärin. Ymmärsimme tietysti, että tuolla keskuksissa on\nahdasta. Eihän siellä voi olla väljyyttä ja vapautta. Mutta ihmiset\ntuntuivat rakastavan tungosta, pyrkivän siihen, etsivän sitä. Jokaisen\ntilaisuuden arvo mitattiin ihmispaljoudella. Ihmiset työntymällä\ntyöntyivät toistensa viereen, oli ahdasta ja tukahduttavaa... Me\ntunsimme tyhmistyvämme tuollaisissa joukoissa, eikä vain siksi,\nettä olimme tottumattomia... tuo ihmisjoukko yritti tehdä meidät\nkaltaisikseen, lapsellisiksi ja sokeiksi ja uteliaiksi.\n\n-- Niinkö? Antti huomautti yllättyneenä Sannan voimakkaasta\nkuvauksesta. -- Eivätkö teihin joukot siis suuruudellaan vaikuttaneet\nkohottavasti ja innostavasti?\n\nSanna pudisti tarmokkaasti päätään.\n\n-- Ei, ei, minä pelkään... ja luulen, että vihaan tuollaista massaa,\njosta ei milloinkaan voi tietää, mitä se tekee... Ja vaikka se tahtoisi\nhyvääkin, se on liian raskas ja kömpelö voidakseen sitä tehdä.\n\nAntti, joka muisti Aaretti-isännän kirjaston, ei ihmetellyt hänen\ntyttärensä huomioita. Mieltymys tungokseen -- tosiaankin, se oli muuan\nnykyisen sivistyselämän kasvannaisia.\n\n-- Mitä piditte tovereistanne? Antti kysäisi.\n\nSanna kohottautui istumaan, ja hänen silmänsä välähtivät ilkikurisesti.\n\n-- Pidimme ja emme pitäneet. Toverimme tiesivät paljon... mutta\npaljon turhaakin. He puhuivat paljon naisten tasa-arvoisuudesta,\nsehän on selvää. Tietysti naiset ovat tasa-arvoisia, mutta ei\nminun mielestäni niin kuin he esittivät ja vaativat. He vaativat\nkohtuuttoman paljon. He vaativat samoja kilpailuoikeuksia, mutta\nlisäksi he vaativat entisaikaista kohteliaisuutta. Toiset yrittivät\nrehellisesti... esimerkiksi opinnoissa. He lukivat... lukivat...\nja he suorittivat samoja tutkintoja kuin miehet, mutta heistä oli\nharva... kovin harva enää sellainen nainen, jota me pidämme naisena...\nTyö oli sittenkin heille ylivoimaista ja he menehtyivät... eivät\ntosin kuolleet, mutta menettivät elämänilonsa ja -voimansa. Toiset\ntaas pyrkivät tasa-arvoisuuteen helpommin. Meistä näytti niinkuin\nmonet olisivat pitäneet itseään miesten vertaisina heti kun olivat\nopetelleet miesten heikkoudet... ja pahat tavat. Se oli hyvin helppoa.\nSavuke ja viini... ja yöelämä, muuta ei tarvittu... Siellä oli\nkauheita. Minä ymmärrän kyllä, että naiset ovat tarvinneet vapautta\nja oikeuksia... mutta tuloksena on paljon muuta... uutta vääryyttä ja\norjuutta... Kun aikoinani luin ritarien naistenpalvonnasta, se tuntui\nminusta liialliselta, vaikkakin kauniilta. Ehkä se ei ole sellaista\ntodellisuudessa milloinkaan ollutkaan, mutta kaunista se on -- vaikka\najatuksissa... ennen kaikkea se naisellisuuden kunnioitus, joka antoi\nväriä kaikelle. Nyt..., sen näimme, nykyinen aika suojelee naista,\nturvaa häntä... suo hänelle oikeuksia ja rajattomia mahdollisuuksia,\nmutta se ei kunnioita häntä lainkaan, ei lainkaan, ei lainkaan... Ja\nmikä on naisen asema, ellei häntä kunnioiteta?\n\nTytön äänessä oli kiivas sävy, ja hänen silmänsä säihkyivät.\n\n-- Mistä... mistä olitte huomaavinanne, ettei naista kunnioiteta? Antti\ntiukkasi. Sannan huomiot olivat hänelle yllätys, ei niin, että niissä\nolisi hänelle ollut varsinaisesti uutta, vaan siksi, että ne esitettiin\nnaisen puolelta.\n\n-- Se käy ilmi paljosta... kaikesta, Sanna jatkoi ja purskahti nauruun,\njosta vakavuus ei kuitenkaan ollut kaukana. -- Hullua se on, mutta en\nvoi olla mainitsematta muuatta huomiotani. Olette lukenut sanoma- ja\naikakauslehtiä! Olette nähnyt niiden ilmoitukset, joissa tarjotaan\nkaikkea tavaraa, mitä maailmassa ikinä tuotetaan. Oletteko huomannut\nniistä jotakin? Me huomasimme... ja meitä suututti ja nauratti. Olipa\nkysymyksessä mikä tavara tahansa, uudet autot tai silitysraudat,\nihovoiteet tai pyykkisaippuat, savumerkit, viinit, sukat, apulannat,\npölynimurit, kengät, vehnäjauhot, mausteet taikka mikä ikinä hyvänsä,\naina liittyy tarjoukseen kuva naisesta... kokonaan tai osittain...\nvalokuva tai piirros -- ja millaiset valokuvat ja millaiset\npiirrokset! Nainen on muuttunut mainoksen, yhäti paisuvan reklaamin\ntahdottomaksi ainekseksi... hänet tuodaan esille aina ja alituisesti\nja mitä sopimattomimmin... Nainen... lopultakin nainen merkitsee\nsivistysmaailmalle mainosvälinettä... Siinä eivät auta hänen oikeutensa\neivätkä vapautensa. Ehkä tämä huomioni on uskallettu, mutta tosi se on.\n\nAntti tunsi pienoista kauhua. Sanna -- hänen kultakutrinen tyttönsä,\nerämaan kukka, Sanna -- katseli elämää avoimin ja liikoja kuvitelmia\nnäkemättömin silmin. Hän ja Ruut eivät olleetkaan sivistysmaailmaan\npäästyään heittäytyneet sen eteen kuin tomuun ja tuhkaan, ihailemaan ja\npalvomaan. He koettivat erottaa kullan kuonasta ja -- kuonaa oli paljon.\n\nSanna, ikäänkuin lämmenneenä omista sanoistaan, jatkoi ripeästi:\n\n-- Ja paljon muuta, paljon, mitä en enää muista. Meistä tuntui,\nniinkuin ihmiset kykenisivät keksimään ja hankkimaan vaikka mitä,\nvaikka kuinka ihmeellistä, mutta etteivät he osaa siitä sittenkään\noikealla tavalla nauttia. Muistan esimerkiksi konsertit! Sellaista\nmusiikkia... sitä ei kuule täällä... mekin soitamme silloin tällöin,\nmutta tuo musiikki... se oli toisinaan taivaallista, jumalallista ja\nihmeellistä! Mutta... sitäkin sai kuulla vain tungoksessa, kolkoissa\nsaleissa, missä jokainen vain tähysteli toistaan ja kovin harva näytti\nkuuntelevankaan, mitä esitettiin. Useimmat puhelivat toistensa kanssa.\nEsiintyjää kyllä tarkasteltiin, mutta häntä ei kuunneltu, ja paljon\nenemmän puhuttiin siitä, miten hän oli puettu ja mitä hän oli ollut\nennen, kuin siitä, _mitä_ hän esitti ja _miten_ hän esitti. Ihmiset\ntuntuivat niin inhoittavan kylläisiltä ja rikkailta, että he jatkuvasti\nkatsoivat voivansa antaa helmien joutua sioille.\n\nAntti nyökäytti päätään. Tuo oli kyllä totta, ja hän tunsi vanhan\nvastenmielisyytensä heräävän eloon. Täällä oli toista. Hän nautti\nympäristön raikkaista äänistä. Könkäiltä ryöppysi vesi, nuotio sihisi\nja suhisi hiljalleen, tuuli humisi rantakoivikossa ja sieltä kantautui\nlintujen virkeä sinfonia.\n\n-- Ja siellä palvotaan voimaa, Sanna jatkoi kuin puolittain itsekseen\nja kääntyi sitten Ruutin puoleen. -- Muistathan, Ruut, Hillervon?\nHän oli muuan kurssilaisista, pieni ja hento ja heikko. Hän valitti\nmonesti, kun hän joutui hiukankin kauemmin pitelemään lasta sylissään.\nMutta hänen ainoa intohimonsa oli voima... voima alkuperäisimmässä ja\nraaimmassa muodossaan. Hän vei meidät kerran erääseen näytökseen... ne\ntappelivat siellä nyrkeillä, paksut käsineet yllä... ja Hillervo oli\nhurmiossa. Meitä peloitti ja nauratti. Hän itse oli niin voimaton ja\nhän ihaili voimaa, ei mitään muuta kuin voimaa, ja hän oli haltioissaan\nmiehestä, joka iski toisen lattiaan. Hän ajatteli vain voimaa, mutta\nei lainkaan, minkälainen mies oli ja _mihin_ hän käytti voimaansa. Ja\nsellaisia oli paljon, jotka ihailivat voimaa, jotka ajoivat autolla\nurheilukilpailuihin ja valitsivat itselleen istuinpaikat.\n\n-- Kävittehän te huveissa?\n\n-- Emme paljon, emme pitäneet niistä. Konsertit ja teatteri oli\ntietysti toista. Elokuvat... ne olivat niin kamalan lapsellista\nja hupsua... ihmiset kirkuivat ja piipittivät kuin torvista. Ja\ntanssiaiset olivat ikäviä. Ahdasta, kuumaa, savua, pölyä, tungosta\nja sitten -- ei koko iltana, ei koko yönä yhtään järjellistä sanaa,\nyhtään kaunista ajatusta. Olimme parissa hyväntekeväisyystanssiaisissa.\nSe oli kylmää ja niukkaa hyväntekeväisyyttä. Tunsimme rouvan, joka\njuhlapukuunsa tuhlasi tuhansia, joka ajoi omalla autollaan juhlaan,\nmutta joka ovella näytti -- vapaalippua. Se oli niin hullua, että minä\ntulin naurusta ja vihasta melkein sairaaksi. Ja suuri osa ihmisistä\ntuntui aina odottavan avustusta -- jostakin, he pitivät työtään ja\nmerkitystään ainutlaatuisena ja odottivat rahallista tunnustusta, mutta\nkaikki pelkäsivät työtä ja ponnistusta... suurin onni on olla rikas\ntyötä tekemättä... se on pienimmän työmiehenkin unelma... ja sitä,\njoka ansaitsee paljon rahaa vaikka huulimaalia valmistamalla, pidetään\nparempana ja arvokkaampana kuin sitä, joka tekee rehellistä työtä, joka\nkoettaa tehdä hyvää toisille, ajattelee kauniita asioita ja ansaitsee\njuuri sen verran, että elää... Terävää älyä ja kylmää harkintaa, sitä\ntapasimme paljon, mutta suuret hehkuvat sydämet... niitä oli kai vähän.\n\nSanna vaikeni. Näytti siltä kuin hän olisi purkanut osan sisintään,\nosan kuormastaan, joka oli hänelle muuttunut taakaksi, ja purkanut\njuuri sille, joka saattoi ainakin ymmärtää.\n\nKun he illalla paluumatkallaan soutivat jokea ylöspäin, Antti hoiti\nairoja ja Sanna piteli perää. Antti hymähti ystävällisesti:\n\n-- Palataksemme vielä päiväiseen puheluumme: Sanna-neiti, voisitteko ja\ntahtoisitteko te sittenkin ehkä joskus muuttaa tuonne etelään, tuonne\nsivistyksen ja valesivistyksen keskelle? Ajatelkaa, mikä mukavuus,\nmikä turvallisuus ja vaihtelu siellä on! Ja ajatelkaa tämän erämaan\nyksinäisyyttä, pitkää talvea, vaaroja ja vaikeuksia. Olisiko valinta\nteille vaikea?\n\nSanna katsoi kysyjään kirkkain silmin.\n\n-- Valinta tuskin tulisi kysymykseen. Tiedän, että ihminen voi olla\nhyvä missä tahansa... myöskin hupsujen ja narrien joukossa... ja\ntiedän senkin, että suurissa kaupungeissa, keskellä niiden loistoa\nja kurjuutta, on asunut ja asuu suuria, kirkkaita henkiä... sekä\nettei autioinkaan, kaunein ja jylhin erämaa voi lähentää ihmistä\nLuojaan, ellei hän sitä itse tahdo. Mutta minä -- minä olen kuin\ntuntuririekko... kiiruna. Se pysyttelee aina korkeimmilla huipuilla,\nköyhimmillä, paljaimmilla laeilla... vain kaikkein kovimmat\npakkasmyrskyt saavat sen etsimään suojaa joksikin aikaa alempien\nrinteitten vaivaiskoivikoista. Minun kotimaani on tämä kiveliö ja minun\nkohtaloni on se, mitä se tarjoaa -- niin pitkälle kuin ihmiselle on\nmahdollista.\n\nAntti Rovanen oli vaiti. Hän käsitti tytön tunnustuksen vilpittömyyden\nja voiman. Sannan sydän kuului erämaalle... ja ehkä jollekulle, joka\nsiellä jo oli. Sanna kuului kiveliöön, ja sen, joka tahtoi hänet\nvoittaa, sen oli niinikään liityttävä kiveliöön. Sanna oli sanonut\noikein: hän oli paljaitten tunturilakien kiiruna, joka ei viihtynyt\nalarinteillä. Ja Sannan tunnustus oli kuin varoitus hänelle, ettei hän\ntoivoisi turhaa ja mahdotonta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPetrushkan ja aliupseeri Mitjkan joukon kulku ei sujunut alkuperäisten\nsuunnitelmien mukaan. Erämaa otti armottomasti vastaan oudot kulkijat.\n\nNyt joukko ponnisteli poikki kairan. Miehet olivat kumarruksissa\ntaakkojensa alla. Ne olivat kuitenkin koko lailla kevyemmät kuin\npäälliköt olisivat tahtoneet, mutta sitä seikkaa ei käynyt auttaminen.\nHeti alkumatkasta, joen ensimmäisten könkäitten kohdalla, oli pari\nvenettä kaatunut ja niiden lasti uponnut veteen. Muonavarat olivat\nvähissä ja mieliala kaukana hilpeästä.\n\nRäkkä oli pahimmillaan. Vesihöyryä hohkava jänkä oli tulvillaan\nmetallikiiltoisia paarmoja ja ne parveilivat suoranaisina pilvinä\nmatkueen ympärillä. Niitä vastaan ei auttanut sääskiverkko eikä\npikiöljy. Niiden puremat olivat tuskallisia ja ärtyviä. Lisäksi\ntulivat inisevät sääsket ja pikkuiset mäkärät, jotka sokaisivat näön,\ntunkeutuivat kuumuudesta läähättävään suuhun ja ryömivät nenään. Puolet\ntarmosta ja voimasta oli käytettävä näiden kiusanhenkien turhaan\ntorjumiseen.\n\nPetrushka tunsi seudut vain suunnilleen, eikä hänellä ollut eräkulkijan\nvaistoa valita parasta tietä. Nyt jokainen askel upotti ja matka\nsujui hitaasti. Se kulki yli jängän tavoitellen kuivempia ja kovempia\nkohtia, tievalta tievalle, ja osuihan joskus kangaskin eteen, missä\njalka tapasi lujan pohjan. Sotilaat olivat alokkaita erämaassa. Mitjka,\noltuaan jo pitkään vartiokeskuksen levossa ja mukavuudessa, menetti\nrehevän hyväntuulisuutensa. Petrushka oli synkkä ja vaitonainen,\nsillä sisimmässään hän pelkäsi sekä Mitjkan että sotilaitten kiukun\nkohdistuvan itseensä.\n\n-- Tuhannentuhatta paholaista! karjahti äkkiä Mitjka, kun iso paarma\npuraisi häntä otsaan. -- Eihän tässä enää kestä mikään!\n\nHän katsoi ympärilleen. Näky oli toivoton. Alaston ja rannaton jänkä\nlevisi joka puolella käppyräisine harvoine puineen, hetteet kuulsivat\nmustina tai keltaisina limasta, mättäät kohoilivat pehmeinä ja\npettävinä.\n\nVaatteet kiusasivat ruumista. Kiväärit painoivat. Reput raskauttivat.\nAmmukset olivat kuin tykinkuulia. Jalat märkine saappaineen olivat\nlyijynraskaat.\n\nMiehet olisivat kiroilleet, jos olisivat jaksaneet taikka mäkäriltä\nuskaltaneet. Mutta ei ollut miellyttävää avata suutaan. Yksi ja\ntoinen vaipui silloin tällöin melkein menehtyneenä mättäälle, mutta\nponnistautui viimein pystyyn uskaltamatta jäädä yksinään vihamieliseen\nerämaahan. Väliin Mitjka komensi koko joukon lepäämään. Ne olivat\näänettömiä ja juroja hetkiä. Mitjka ei uskaltanut liikoja puhella\nmiehille. Sotilaat olivat kiukkuisia. Mutta he jaksoivat käsittää\nvielä, että vastustelu ja kapinoiminen oli turhuutta. Jos matka\nkeskeytettäisiin, jos he pyörtäisivät takaisin, he silti saisivat\nponnistella tarpeekseen. Heidän oli kuljettava eteenpäin.\n\nJa he kulkivat... horjuen, muristen, kaatuillen ja nousten. Heillä\nkaikilla oli raivoisa halu vapautua kivääristä ja kantamuksista,\nsyöksyä jonnekin turvapaikkaan, missä ei olisi kuumuutta, ei paarmoja\neikä upottavaa jänkää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin oli päästy yli kairan. Tuossa alhaalla oli joki ja rannalla\noli veneitä, jotka oli haettu Mitjkan tietämästä piilopaikasta ja jotka\noli varattu sotilastarkoituksiin.\n\nHe itse olivat leiriytyneet ylemmäksi tunturinrinteelle, missä\ntuulenhenki pääsi tuntumaan eikä räkästä ollut niin suurta haittaa.\nEdessä olisi nyt jokimatka, ei vaaraton eikä vaivaton sekään, mutta\naina siedettävämpi kuin tuo kiduttava kulku yli paahtavan jängän.\n\nPetrushkan toivomus jonkun koltan kiinnisaamisesta ei ollut toteutunut.\nKaksi kertaa he olivat nähneet ihmisen vilahtavan, mutta kaukana, ja\nmolemmilla kerroilla se oli häipynyt kiveliöön. Oppaita ei ilmaantunut.\n\nMutta silti Petrushka ei ollut toivoton. Hän laski heidän joka\ntapauksessa osuvan suunnilleen niille main, missä Huuhkan asumuksen\ntäytyisi olla. He voisivat, kiirehtimättä, käyttää joitakin päiviä sen\netsimiseen. Ja vaikka erämaa oli laaja ja avara, niin ei kokonaista\nasumusta voisi piiloittaa. Jälkiä näkyisi. Savu näkyisi. Talo löytyisi.\nJa vaikka sen asukkaat olisivatkin jäykkäniskaisia suomalaisia, niin\npuolentoistakymmenen miehen suuruinen joukko, hyvin aseistettu, ei\nvoisi kohdata voittamatonta vastarintaa.\n\nPelkkä talon ryöstäminenkin korvaisi vaivat. Tuollaisen asutuksen\nhävittäminen tietäisi Mitjkalle ansiota. Hän, Petrushka ehkä voisi\nsiihen turvaten saada henkipattoisuutensa peruutetuksi.\n\nTuo kaikki olisi vähintä. Entäpä jos he kykenisivät saamaan haltuunsa\nHuuhkain aarteen? Jospa he saisivat kultaa! Silloin koko maailma olisi\navoinna heitä varten ja silloin ainakin hän, Petrushka, sanoisi ikuiset\njäähyväiset kiveliölle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoki kulki syvässä kalliouomassa. He olivat nousseet sen itärannalle ja\nleiriytyneet kohtaan, missä kallio väistyi kauemmaksi pienen lompolon\nrannalla. Oli kulunut kolmatta päivää siitä, kun he olivat lähteneet\nasennosta, missä Petrushka oli yllättänyt Isan ja Antin.\n\nJätettyään sotilaat leiripuuhiin Petrushka ja Mitjka lähtivät kapuamaan\ntunturille. Petrushka tahtoi välttämättä jo katsastella ympärilleen.\nJoen toisella rannalla näkyi myös tunturien jono, mutta se oli\nkauempana ja korkealla. Tunturit vaikuttivat niin tylyiltä ja karuilta,\nettä Petrushkan mielestä oli epätodennäköistä, että niiden äärellä olisi\nasutusta.\n\nPäästyään ylemmälle aukealle rinteelle Petrushka tarkasteli ympäristöä.\nSe oli kappale viileintä erämaata, autio ja suurenmoinen. Hän ei\nkuitenkaan ollut altis luonnontunnelmille, hänen silmänsä tähyilivät\nvalppaina ja saaliinhimoisina, löytäisikö hän erämaasta haettavaansa.\nMutta kiveliö oli koskematonta. Ei näkynyt missään pienintäkään\nraiviota, ei savuhattaraa, ei heinäsuovaa, ei mitään, mikä olisi\nviitannut asutukseen.\n\nSitten hänen katseensa kiintyi puroon, joka alempana laski heidän\nkulkemaansa jokeen. Se oli kapea ja jyrkkä puro, joka virtasi syvässä\nkurussa. Äkkiä Petrushka kumartui ja viittasi vaitonaisena Mitjkalle.\n\n-- Mies! hän kuiskasi vaistomaisesti peläten, ikäänkuin hänen sanansa\nvoisivat kuulua tuonne ehkä peninkulman päähän.\n\nMolemmat miehet katsoivat liikkumattomina. Niin, tuolla puron partaalla\noli varmasti ihminen... mies, siitä ei ollut epäilystäkään. Hetken\nkuluttua he jo saattoivat päätellä, miksi ja missä puuhissa hän oli.\nHän oli kullanhuuhtoja. Hän oli osittain padonnut puron ja huuhteli sen\npohjasoraa.\n\nPetrushka ja Mitjka tutkiskelivat tienoon. Maitse olisi yllätys varmin.\n\nHeidän täytyi saada käsiinsä tuo mies, tuo erämaan kullanhuuhtoja.\nPetrushka toivoi, että tämä olisi koltta. Hän oli kyllä oudossa puuhassa\nollakseen kolttamies, koltat kokosivat enemmän veden viljaa kuin\nkultaa, mutta monet seikat, mikäli kävi näin kaukaa päätteleminen,\nviittasivat siihen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaahk oli nuori kolttamies. Oli vain luonnollista, että hän joikui\nollessaan puron varrella kultaa vaskoolilla huuhtomassa.\n\nTyö oli tärkeää ja taito vasta opittua. Ja työn tulos ratkaisisi,\nsaisiko hän ensi kevättalvella tuoda imandralaisen niejtansa vaimonaan\ntaloonsa.\n\nHän joikui niejtastaan, tytöstään, jonka hän oli tavannut\nseikkailurikkaalla matkallaan Kannanlahteen. Nuorena ja huimapäisenä\nhän oli talvella lasketellut nahkaraitoineen sinne -- suoraan suden\nkitaan. Hänet napattiin kiinni, hänelle tehtiin iso joukko hämmentäviä\nkysymyksiä, joista hän ei mitään ymmärtänyt ja joihin hän sitäkin\nvähemmän osasi vastata. Hänelle puhuttiin ihmeellisiä asioita uudesta\njärjestyksestä. Tosin hän siitä oli kuullut, mutta hän ei ollut tiennyt\ntuon järjestyksen itseäänkin koskevan. Hän menetti raidon nahkoineen\nkorvauksetta, mutta sai pitää yhden ajohärän sulasta armosta sekä\nvapautensa, mikä oli tärkeintä. Paluumatkalla hän oli Imandran kylissä\nkierrellessään tavannut niejtansa, jota hän nytkin ajatteli ja josta\nhän joikui.\n\nMitään ei ollut puhuttu, oli vain päivä pari kisattu yhteisillä\nlumisilla kisakentillä. Mutta keväällä hän hankkisi puhemiehen ja\nkävisi kosimassa. Hän ei epäillyt tulosta. Hän oli taitava mies eikä\nhän ollut köyhäkään. Kolmekymmentä poroa ei näinä aikoina ollut vähän.\nNuotta oli, oli verkkojakin, oli pyssy ja oli kalua muutakin. Ja oli\ntalo -- taikka ei talo, vaan talvikämppä, olivat tietyt kevät- ja\nkesäpaikat. Ja hän oli vilkas ja kaunis mies oman mittapuunsa mukaan,\nja hänen korkeaposkinen tyttönsä oli hänelle nauranut ja hänen kanssaan\nilakoinut.\n\nJa pieni, tummaihoinen koltta joikui sydämensä ilosta ja odotuksesta.\nHänen syvällä olevat silmänsä hehkuivat, kun hän heilutti vaskoolia ja\ntarkkaili tulosta.\n\nHän tarvitsi kultaa. Häät maksaisivat. Hänen oli hankittava paljon\nruokaa ja juomaa, viinaa varsinkin, ja kulta oli siihen kätevä keino.\nHän oli nähnyt Suomen puolella ja Ruijassa käydessään kullanhuuhdontaa,\noli kuullut siitä ja oli sitä opetellut. Tämä puro oli hänen suuri\nlöytönsä. Hänellä oli jo hienoa kultahiekkaa kukkaronsa pohjalla\nmuutamien tuoreitten koivunlehtien painon verran, ja tämä paikka näytti\nlupaavalta.\n\nJaahk joikui. Hän lauloi tytöstään, tämän punaisesta otsavaatteesta\nja mustista silmistä, ja toistuva lo-loo kaikui puron kalliorantojen\nkeskellä kaiun kantaessa äänen tiettömään kiveliöön. Pian koittaisi\nsyksy, pian porot koottaisiin tuntureilta, tulisi liha-aika, tulisi\nlumi ja porokeli, ja sitten... sitten kevättalvella Jaahk ajaisi\nparhailla härillään puhemiehen jäljessä kauas etelään Imandran\njärvikyliin kosimaan niejtaansa.\n\nJaahk oli taitava joikumaan. Hänet tunnettiin kotiväen keskuudessa\nja tunnettiin kauempanakin. Pian ja näppärästi hän lauluksi laittoi\nkaiken, minkä kuuli ja näki, mikä huvitti ja kiinnosti.\n\nHän oli kiintynyt työhönsä ja joikumiseensa. Puro solisi ja pienoinen\nköngäs pauhasi, ja ylinnä kaikui hänen milloin kimeä ja iloinen,\nmilloin pitkäveteinen ja surullinen _lo-loo'nsa._ Hän oli huoleton ja\nvaromaton.\n\nSiksi hän ei kuullut eikä nähnyt niitä, jotka kahdelta puolen\nlähestyivät häntä, ylempää vastarannalta ja alempaa siltä rannalta,\nmissä oli hänen veneensä ja asentonsa. Hän taukosi työstään ja heräsi\nunelmistaan karkeaan huutoon, jäi seisomaan siihen missä olikin, puron\npadottuun uomaan, ja tunsi lamauttavan kauhun jäykistävän jäsenensä.\n\nHän näki ympärillään samanlaisia miehiä kuin ne, jotka Kannanlahdessa\nolivat ryöstäneet hänen nahkansa ja turkiksensa. Sotilaita...\naseellisia sotilaita! Heillä oli kiväärit kädessään. Hänellä ei ollut\npakotietä ja hänen oma pyssynsä, vanha kerranlaukeava pienireikäinen\ntussari, oli asennossa. Hän pudotti vaskoolin matalaan veteen ja\ntotteli hitaasti yhden tulijan vaativaa kädenviittausta.\n\nMuutaman hetken kuluttua hän istui puolentoistakymmenen aseistetun\nmiehen keskellä. Häneen suhtauduttiin vihamielisesti ja epäluuloisesti.\nHänen tavaransa oli tarkastettu, osa niistä oli anastettu, ja nyt hän\nsai käskyn tyhjentää taskunsa. Hän latoi verkalleen kaikki pikkutavarat\ntaskustaan kalliolle. Niitä ei ollut paljon. Tärkein oli tuo\nkultakukkaro, vaikka vähän siinä oli saalista vielä. Tulukset, piippu\n-- Jaahk oli vastoin heimolaistensa yleistä tapaa oppinut polttelemaan\n-- sekä nahkainen tupakkapussi. Kultakukkaron muuan miehistä, joka\nvaikutti päälliköltä, sujautti taskuunsa. Muut esineet eivät tuntuneet\nkiinnostavan rosvoja -- sillä rosvoiksi Jaahk oli miehet päätellyt.\n\nJa sitten häneltä ruvettiin kyselemään ihan niinkuin Kannanlahdessakin.\nNyt olivat kysymykset sentään käsitettäviä. Tiedusteltiin hänen\nnimeään ja kotipaikkaansa. Nimekseen hän ilmoitti Jaahk Gaurilov ja\nasuinpaikakseen Njarga-jaurin, mistä kyselijöille ei kuitenkaan ollut\npienintäkään apua, koskapa he eivät tienneet ja tunteneet sennimistä\npaikkaa eivätkä etsiskelystään huolimatta löytäneet sitä kartaltakaan,\nvaikka ei Jaahk tuota paperia sellaiseksi taikakapineeksi suinkaan\ntiennyt.\n\nJaahk suhtautui kohtaloonsa tyynesti ja alistuvasti. Hän tunsi\nomatuntonsa puhtaaksi, eikä sitä painanut muuan poronvasakaan, jonka\nhän viikko sitten oli ampunut ja joka ei varmasti kuulunut hänen\npikkutokkansa jäseniin.\n\nKuulustelua hoiteli Petrushka, joka oli saavuttanut taitoa ja kokemusta\ntässä toimessa. Hän arveli, että yllätetty ja mistään tietämätön\nmetsäläinen oli kaikessa rauhassa houkuteltava puhumaan tietonsa, ja\nsiksi hän kyseli ja tiedusteli paljon muutakin kuin mikä suoranaisesti\nkoski hänelle tärkeää asiaa, tuota salattua uudisasutusta. Mutta\nharhauttavien kysymystensä lomaan hän sovitti sellaisia, jotka\npaljastaisivat koltan tietojen laajuuden.\n\nSitten Jaahk joutui tekemään perinpohjaista selkoa perhesuhteistaan\nja sukulaisistaan, elantonsa suuruudesta ja laadusta, matkoistaan ja\ntuttavistaan.\n\n-- Tunnetko paljon suomalaisia uudisasukkaita ja ketä?\n\nJaahkin pienet tummat silmät välähtivät, mutta hän ei paljastanut\ntunteitaan.\n\nAikaisemmin, vielä poikasena ollessaan, hän oli isänsä kanssa erämaassa\nretkeillessään tavannut uudisasukkaita Tuulomalla, Nuortijoen ja\nNuortijärven, rannalla, mutta nyt, sikäli kuin hän tiesi, nuo\nsuomalaiset olivat lähteneet pois, eikä hän tiennyt minne.\n\n-- Hm, eikö täällä pohjoisessa ole sitten ketään suomalaisia?\n\nSitä Jaahk ei sanonut tietävänsä. Joskus oli liikkunut, vaikka hän ei\nitse ollut tavannut, joitakuita suomalaisia kuka kultaa huuhtomassa,\nkuka metsästämässä taikka helmiä etsimässä, mutta yhtään uudisasutusta\nhän ei tiennyt.\n\nHänen ilmeensä oli vakaa ja välinpitämätön, kun hän antoi tämän\ntiedon, eikä Petrushka voinut epäillä, ettei koltta puhunut tottakin.\nJa kärsimättömänä rosvo tiedusti vihdoin suoraan, oliko täällä missään\nmilloinkaan tavattu jotakuta Huuhka-nimistä miestä.\n\n-- Huuhka! toisti Jaahk hitaasti. -- Ei, en tunne sellaista nimeä.\n\nPetrushka ei voinut olla päästämättä kirousta. Heillä oli nyt käsissään\nkoltta, kaikin puolin sopiva oppaaksi, mutta mitä he tekivät\nopastajalla, jolla ei päämäärästä ollut aavistustakaan?\n\nNuoren koltan mikään sana, mikään liike taikka ilme ei ollut ilmaissut,\nettä hän olisi valehdellut, että hän olisi tahtonut tietoisesti pettää\nja harhauttaa. Mutta toiselta puolen tuntui Petrushkasta mahdottomalta,\netteivät erämaan kaikkitietoiset pojat aavistaneetkaan isohkon\nsuomalaisasutuksen olemassaoloa, asutuksen, jonka täytyi sijaita\nlähellä, aivan käden ulottuvilla, kiveliön mittojen mukaan laskien. Ei,\nkoltat retkeilivät joka sopen, joka erämaankolkan. _Jotakin_ tietoa\ntäytyi tällä Jaahkillakin olla.\n\nPetrushka ei päätellyt niinkään huonosti, sillä melkein heti hän\nsai epäsuoran todistuksen, että Jaahk oli kuin olikin ollut\ntekemisissä Huuhkain kanssa. Hän otti, ajatuksissaan, käteensä koltan\ntupakkapussin ja käänteli sitä. Silloin hän huomasi, että tähän sirosti\nnahkasuikaleita punottuun pussiin oli vaaleammalla nahkalla kirjailtu\nnimi: _J. Huuhka_.\n\n-- Mistä olet saanut tämän pussin? Petrushka kysyi vangiltaan matalasti.\n\n-- Naapuri Ruijasta toi, Jaahk selitti.\n\n-- Valehtelet, koira! huusi Petrushka iskien aavistamatonta kolttaa\nkasvoihin. -- Valehtelet! Vai Ruijasta! Etkö osaa lukea? Et kai, ja\nniinpä puhuit itsesi pussiin. Näetkö, tässä on nimi, tässä on Huuhkan\nnimi! Puhu!\n\nIskusta ja pelästyksestä typertynyt Jaahk tuijotti kiemurtelevaa\nvaaleaa nahkaa, jota hän oli pitänyt koristeena, mutta joka olikin\naavistamatta paljastanut hänet ja ilmaissut syvän salaisuuden.\n\nMutta silti Jaahk päätti olla puhumatta. Hän olisi voinut, jos olisi\ntahtonut, kertoa Petrushkalle, että Huuhkan Jaakko oli kerran, muutamia\nvuosia sitten, yöpynyt hänen kotikammissaan keskitalvella, oleillut\nsiellä vuorokauden verran lumimyrskyn raivotessa ja lähtiessään\nunohtanut tupakkapussinsa. Ja kun Jaahk taas monien kuukausien kuluttua\nhänet tapasi ja hänelle tarjosi pussia, Jaakko oli sen lahjoittanut\nhänelle sanoen, että hänen sisarensa oli jo punonut hänelle toisen ja\nparemman pussin.\n\nPetrushka toisti kysymyksen ja vaatimuksen.\n\n-- Naapuri toi Ruijasta, koltta intti itsepäisesti.\n\nHän ei ilmiantaisi Huuhkia. Hänellä oli monta ja hyvää syytä pysyä\nlujana ja alistua ennemmin melkein millaisiin kärsimyksiin tahansa kuin\nkertoa salaisuudet.\n\nKyllä, kyllä he koltat tunsivat Huuhkat. Oli mahdotonta kohottaa\ntalo erämaahan niin että naapurit ainakin parinkymmenen peninkulman\npäähän eivät siitä mitään tietäisi. Mutta totta oli, että vaikka he\ntiesivätkin paljon Huuhkista, he tunsivat silti varsin vähän heidän\nasumustaan. Ja niitäkin, jotka Huuhkia tunsivat, niitä oli vain vähän\ntoistakymmentä perhekuntaa pohjoisimpia kolttia.\n\nJa heillä kaikilla oli syytä kiitollisuuteen Huuhkia kohtaan,\nkiitollisuuteen, joka elävimmin tunnetaan armottomassa kiveliössä,\nvaikka tietysti kiitollisuuskaan ei voisi velvoittaa mihin hyvänsä.\nHuuhkat olivat vähäisen koltta-asutuksen hyväntekijöitä. Keltäpä\napua saisi, ellei heiltä, milloin mikin loppui, milloin puute,\nsairaus ja kuolema uhkasi? Kymmeniä kertoja Huuhkain naiset olivat\npelastaneet heidän lapsensa vaikeista sairauksista ja kuolemasta,\nkortoista ja metsän vihoista. Kymmeniä kertoja he ja miehet olivat\nhoitaneet haavoittuneita ja loukkaantuneita. Huuhkat olivat antaneet\nampumatarvikkeita, olivat luovuttaneet aseita ja työkaluja ja jakaneet\nneuvoja, silloin kun heidän omat viisaansa olivat vaiti ja avuttomina.\n\nKiitollisuuteen oli syytä, mutta kiitollisuus ei velvoittanut kaikkeen.\nEtua heillä oli Huuhkista, etua ja apua, mutta ei sitäkään etua käynyt\npysyttäminen kuoleman hinnalla.\n\nMutta Huuhkilla oli mahtava liittolainen, ja se oli pelko. Se ei ollut\ntavallista pelkoa, jota pienet ja heikot koltat tunsivat vahvoja,\njättimäisiä naapureitaan kohtaan, vaan se oli salaperäistä, taikamaista\nja masentavaa pelkoa, sillä Huuhkat vallitsivat henkiä ja haltioita\nja heidän asumukseensa mentiin sen hirveän kurun kautta, jonka nimeä\nkoltat eivät milloinkaan kiveliössä retkeillessään lausuneet.\n\nHuuhkat vallitsivat tuon pahtakurun henkiä ja haltioita.\n\nSeita seisoi heidän laaksonsa ovella, ja kamala oli sitä seitaa\nvihoittaa. Mutta vielä peloittavampi seita oli laaksossa, kurussa...\ntuo tumma ja korkea rakennus... sekin oli seita ja kaikista pahin.\nNoiden seitojen vihoittamisesta seuraisi ainainen onnettomuus, vaurio\nja paha. Jokaisen koltan, jonka olivat laskeneet laaksoon, Huuhkat\nolivat pahtakurun jylhimmässä paikassa vannottaneet vaiteliaisuuteen.\n\nJaahk oli myös vannonut valansa, ja tuon hetken muisto karmi vieläkin\nhänen herkkää ja taikauskoista mieltään ja enemmän kuin Petrushkan\nja hänen aseistettujen apulaistensa läsnäolo. Kiveliö oli täynnä\nhenkiä ja haltioita, useimmat pahoja ja varottavia, mutta pahin ja\nvarottavin kaikista oli Huuhkain oma seita, missä he itse asuivat. Se\nei milloinkaan antaisi anteeksi loukkausta. Olivathan he sen nähneet\nja kokeneet. Kuka asettui Huuhkia vastaan ja teki pahaa, hänen itsensä\nkävi vielä pahemmin.\n\nSiksi Jaahk pysyi puhumattomana ja tietämättömänä. Hän ei säikähtynyt\nedes viritettyä kivääriä eikä välittänyt, vaikka hänen kätensä\nsidottiin niin tiukalle, että kipu sai hänen silmistään tähtiä\nlentelemään. Hän oli kiitollinen Huuhkille, hän oli alamainen heille,\nja ennen kaikkea hän pelkäsi heitä ja heidän salaperäisiä mahtejaan.\n\nMutta Petrushkalla oli omat synkät kokemuksensa. Hän tiesi, kuinka tuli\nkohdella vaiteliaita ja itsepintaisia vankeja. Koltta kertoisi kyllä\ntietonsa.\n\nJaahk saatettiin omalle asennolleen. Nuotiosijan vierellä yleni tukeva\npetäjä, jonka alaoksat olivat kuivuneet ja katkeilleet, mutta jossa\nparin miehenmitan korkeudella oli vankka oksa. Petrushka katseli sitä\nmiettivästi ja antoi käskyn nuotion sytyttämisestä.\n\n-- No, Jaahk Gaurilov, etkö vieläkään tiedä mitään Huuhkista?\n\nJaahk kielsi, vaikka hänen silmänsä seurasivat levottomina miesten\nliikkeitä. Mitä nuo roistot oikein aikoivat?\n\nHän sai tietää sen varsin pian. Nuotio loimusi kohta -- Jaahk oli\nitse hakannut riittävästi kelopuuta -- ja miehet katsoivat odottavina\nPetrushkaan, joka viittasi kolttaan. Tuota pikaa oli tältä riisuttu\nporonnahkaiset kengät ja kirjaillut sukat. Sitten hänen olkapäittensä\nalitse pujotettiin vahva köysi ja kiinnitettiin selän puolelta\nvetosilmukkaan. Jaahk saateltiin nuotion ääreen, ja muuan sotilas\nheitti köyden vapaan pään petäjänoksan yli nuotion toiselle puolelle.\nPari kolme sotilasta kiiruhti sitten tarttumaan siihen. Petrushka antoi\nmerkin, miehet vetivät köyttä voimakkaasti ja Jaahk heilahti nuotion\nyli ilmaan. Köysi kiristi häntä, puristi häntä kainaloista, häneen\nkoski ja hän heilui maan ja taivaan välillä, allaan liekehtivä ja\nkuumuutta hohkava nuotio.\n\nJa hänen jalkansa olivat paljaat.\n\nPetrushka katseli kidutusta tyynenä ja kylmänä. Hän ei ollut ensi kertaa\nmukana tällaisessa, ja hänen sairaalloisen julma luonteensa nautti\nkaikesta.\n\n-- Alemmaksi! hän määräsi, ja sotilaat hellittivät hitaasti köyttä,\nniin että koltan jalat lähenivät tulta.\n\nJaahk oli seisonut vedessä koko päivän ja hänen jalkansa olivat kylmät.\nEnsi hetkessä tuli tuntui miellyttävän lämpimältä, sitten kuumalta\nja vihdoin sietämättömältä. Jaahk veti vaistomaisesti jalkojaan\nylemmäksi ja tarjosi siten, räpistellessään siinä köyden päässä,\njulman naurettavan näyn kiusaajilleen. Sotilaat hohottivat ääneensä ja\nPetrushka katseli uhriaan pilkallisesti.\n\n-- Vielä alemmaksi!\n\nJaahkin jalat alkoivat tapailla korkeimpien liekkien latvoja. Hänen\nkorvissaan humisi, jalat tuntuivat hehkuvan ja puoliksi hirttäytyneenä\nhän oli jo vähällä menettää tajunnan.\n\nSeita ja Huuhkat! Ja hänen oma niejtansa kaukana Imandran rannalla!\nEi, kaikki olisi mennyttä, jos nuo roistot tässä hänet elävältä\nkorventaisivat, jos he tekisivät hänet raajarikoksi taikka kerralla\ntappaisivat.\n\n-- Minä puhun! hän kiljaisi äkkiä koettaen vetää jalkansa käppyrään.\n\nPetrushka viittasi, ja hänet hinattiin ylemmäksi, sitten hänen polviinsa\ntartuttiin, köydestä hellitettiin ja parin miehen auttamana hänet\nlaskettiin maahan siljolle lähelle nuotiota.\n\nPetrushka naurahti tyytyväisenä. -- Tiesinhän minä, että puhuisit. No?\n\nJaahk viittasi reppuunsa, joka oli jonkin matkan päässä kivellä. Se\ntuotiin hänelle, ja hän kaivoi siitä tuohella peitetyn pahkakupin,\njossa oli jotakin rasvaa. Se oli poron munuaisrasvaa, jota\nJaahk kuljetti mukanaan lääkkeenä. Hän voiteli sillä paahtuneet\njalkapohjansa, sitaisi niihin puolipuhdasta räsyä, jota hän niinikään\notti repusta, pyysi vettä ja juotuaan alkoi kertoa.\n\nKun hänen vastuksensa oli kerran murrettu, hän kertoi kyselemättä,\nkertoi paljon ja perusteellisesti. Niin, hän tiesi kyllä, missä Huuhkat\nasuivat, vaikka sen paljastamisesta häntä uhkasikin seidan ja kiveliön\nhaltioitten ikuinen kosto. Huuhkat asuivat syrjäisessä laaksossa, jonne\npäästiin vain yhtä, vaikeaa ja vaikeasti löydettävää tietä pitkin.\nHän ei ollut milloinkaan käynyt talossa, ei ollut sitä nähnyt, mutta\ntiesi missä se oli, ja ne, jotka olivat siellä käyneet, kertoivat, että\nse oli iso ja vahva talo, että Huuhkilla oli paljon miehiä ja paljon\naseita. Tietä hän ei voinut neuvoa, se oli liian monimutkaista, mutta\nhän voisi opastaa, kun vain hänen jalkansa paranisivat sen verran, että\nsietäisi kävellä.\n\nNiin että kultaako? Kyllä, Huuhkilla oli kultaa, se oli varmaa, ja he\nkyllä tiesivät, missä sitä oli enemmänkin. Siitä koltat olivat aivan\nvarmoja.\n\nPetrushka kyseli tarkemmin. Jaahk ei sekaantunut puheissaan, ja jos\nhänen puheensa milloin yritti takaltaa, riitti Petrushkan silmäys\näskeiseen petäjään saamaan hänet jälleen kiinni juonesta.\n\nMitjka hörähteli tyytyväisenä kuullessaan koltan puhetta. Oli Petrushka\nsittenkin oiva toveri, nokkela ja näppärä, ja hän, Mitjka, tekisi\nkaikkensa, että Petrushka löytäisi armon.\n\nJaahk sai jäädä makaamaan nuotion äärelle sen jälkeen kun hänen kätensä\noli varmuuden vuoksi sidottu. Mitjka ja Petrushka siirtyivät syrjemmälle\nkeskustelemaan, ja heidän puhelunsa tuloksena Mitjka ilmaisi nyt\nsotilaille retken tarkoituksen ja päämäärän.\n\nVallata ja ryöstää iso suomalaistalo, sitä vastaan ei kellään ollut\nmuistuttamista, ja miehet ryhtyivät aterioimaan hilpeän mielialan\nvallitessa. Viisaasti ja kaukonäköisesti kyllä aliupseeri ei\nsanallakaan maininnut mahdollisesta vastuksesta ja talon varusteista.\nSotilaat eivät olleet ymmärtäneet Jaahkin koltan, suomen ja venäjän\nsekaista kertomusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli satanut jo pitkään, sumuhuurut leijailivat joen yllä ja tunturit\nolivat näkymättömissä, kun retkikunta solui veneissään myötävirtaa.\nEnsimmäisessä veneessä oli Petrushka ja Jaahk sekä muuan sotilas, Jaahk\noli varsin vaivainen ja hän istua kyhjötti veneen pohjalla vastaillen\nauliisti Petrushkan kysymyksiin. Tihkusade ja sumu vaikeuttivat\nPetrushkan suunnitelmia ja olivat esteinä hänen kiireelleen, mutta Jaahk\nvakuutti, että muutaman tunnin kuluttua ilma varmasti selkenisi ja sade\nlakkaisi. Tuuli oli kääntymässä itään, kuivan puolelle tähän aikaan\nvuodesta.\n\nJaahkin ilmoituksen mukaan he olivat nyt vajaan puolen päivän matkan\npäässä Huuhkain laaksosta ja asumuksesta. Petrushka uskoi halukkaasti\nkoltan sanoihin, sillä ei tuntunut otaksuttavalta, että mies haluaisi\nuudistaa tuttavuutensa petäjän ja nuotion kanssa.\n\nKoltan osoittamassa paikassa, vähäisen mellan kohdalla, he laskivat\nmaihin ja leiriytyivät. Päivä alkoi olla puolessa ja osoittautui,\nettä Jaahk oli ennustanut oikein. Sade lakkasi ja heikko tuuli alkoi\nhajoitella sumupilviä.\n\nNyt Jaahk sai tehdä tarkempaa selkoa kuljettavasta reitistä. Se oli\nyksinkertainen. Heidän tuli kulkea tuon lähimmän tunturin ylitse\nmuutamaa kapeaa rotkokurua pitkin. Vastarinteeltä näkyisi Huuhkain\ntalo, ja sitten he voisivat itse päättää, mitä ja miten oli edelleen\ntehtävä. Mutta Jaahk vakuutti, että pääsytie kurun halki oli vaikea ja\nvaivalloinen.\n\nSe seikka ei kuitenkaan enää peloittanut enempää miehiä kuin\npäälliköltäkään. Retken päämäärä oli jo melkein näkyvissä, ja\nsilloin jaksettaisiin kiivetä pahankin tunturin ylitse. Jaahk\nsaisi valmistautua oppaaksi perille asti. Jaahk koetti innokkaasti\nvastustaa. Hän pääsi tuskin kävelemään. Ja vaikka hän pääsisikin,\nhänen kulkunsa olisi hidasta. Mutta hänen vastaväitteitään ei otettu\nhuomioon. Kivusta irvistellen hän sai kiskoa jalkoihinsa sekä sukat\nettä poronnahkakengät, hänelle luovutettiin reppu ja muut esineet\nlukuunottamatta pyssyä ja kultakukkaroa.\n\nPetrushkan ja Mitjkan sotaneuvottelu oli lyhyt. Heillä oli kiire ja\nheidän mielensä oli kiihkeä. Odottamalla ei voitettaisi mitään. Oli\ntarjona vaara, että valppaat metsäläiset huomaisivat heidän oleskelunsa\nja ehtisivät varustautua. Hyökkäyksen täytyi perustua yllätykseen, jos\nkerran miehiä ja aseita oli niin paljon kuin koltta oli kertonut.\n\nVeneet vedettiin maihin ja piiloitettiin rantapensaikkoihin. Sotilaat\nsälyttivät selkäänsä kantamukset ja ottivat kiväärit olalleen. Niin\nlähdettiin nousemaan pitkänä jonona loivaa rantarinnettä outaa pitkin,\nedellä vaivainen Jaahk, jonka oikea ranne oli sidottu nahkahihnaan.\nSitä piteli Petrushka. Hän tahtoi olla varma.\n\nAurinko alkoi paistaa ja helle kävi hiostavaksi. Rinne jyrkkeni ja\nmuuttui vähitellen vaikeakulkuiseksi rovaksi, missä jalkavaivainen\nJaahk kompasteli ja noitui hiljaa ja tuskaisesti. Pari kertaa hän\nkaatui ja veti toisella kerralla äkkinykäisyllä nurin Petrushkankin,\njoka ei ollut älynnyt ajoissa hellittää hihnasta. Kivet olivat kosteita\nja liukkaita, sammal ja jäkälä irtosi helposti. Kulku oli etanamaisen\nhidasta, niinkuin Jaahk oli ennustanut, ja kuitenkin raskasta.\n\nPetrushka hellitti hihnan.\n\n-- Kulje vapaana, mutta...!\n\nHän heilautti merkitsevästi pistoolia, jonka hän oli lainannut\nMitjkalta.\n\nJaahk irroitti hihnan ranteestaan mitään puhumatta ja jatkoi\nkompuroimistaan ylöspäin.\n\nJälleen muistui mieliin äskeinen kulku jängän yli. Oli kuumaa ja\nhiostavaa, askel tahtoi lipsahdella, kaatumisia sattui runsaasti, kivet\nvierivät ja irtosivat, ja ennenkuin päästiin ylemmäksi, minne tuuli\nkävi vapaammin, kiusasivat sääsket, paarmat ja mäkärät.\n\nVähitellen alkoi selvästi hahmottua näkyviin ahdas ja syvä rotko, joka\nikäänkuin halkaisi tunturin. Matka suuntautui sen oikeanpuoliselle\nseinämälle.\n\nMutta varsinaiseen rotkoon oli vielä pitkälti. Rakka jatkui, oikein\npirunpelto, missä jokainen askel oli otettava hyppäämällä. Miehet\nväsyivät tavattomasti raskaine taakkoineen ja aseineen. Ihme oli, että\nkidutettu koltta jaksoi kaikesta huolimatta ponnistella eteenpäin. Hän\nvalitti ja lepäsikin joskus, mutta silti hän kulki eteenpäin. Hänen\nkantamuksensa olikin kevyt, eikä hänellä ollut vastuksellista asetta.\n\nPetrushka noitui joka kolmannella askelella, ja mielessään hän lupasi\nkoltalle kamalan koston, ellei yritys onnistuisi. Oikealla tiellä he\nolivat, se oli kyllä varmaa. Olivatpa Huuhkat todellakin osanneet\nvalita asuinpaikkansa. Jos tämä oli ainoa sinne johtava käyttökelpoinen\nkesätie, niin totisesti he silloin voivat tuntea olevansa aika hyvässä\nturvassa.\n\nAliupseeri Mitjka turpeine olemuksineen läähätti, noitui ja nauroi.\nHänellä oli täysi työ seurata vaivaista kolttaa hänelläkin, ja joka\npuolen tunnin kuluttua hän tiedusti, eikö kirottu irtokivialue jo\nloppuisi.\n\n-- Kurupolku alkaa kohta, Jaahk selvitti. Hänen ilmeensä oli voipunut,\nmutta tummat silmät liekehtivät iloisesti. Hän oli omalla alueellaan,\nomissa oloissaan, tämä rakka oli hänelle tuttua.\n\nVäliin rinne nousi korkein, jyrkin hampain, niin että täytyi tarttua\nkiviin kaksin käsin ja vetämällä vetää itsensä ylemmäksi. Petrushka oli\njo aikoja sitten pistänyt pistoolinsa koteloon. Jaahk oli koko ajan\npysytellyt hänen lähistöllään ja auttanutkin häntä omista vaivoistaan\nhuolimatta.\n\nKoltta oli masennettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamat pienet syyt pelastivat Isan ja Antin joutumasta melkein\nsotilasjoukon jalkoihin, silloin kun se rantautui jokimellalle ennen\ntunturikiipeilyä. Tihkusateinen ilma kantoi äänen hyvästi, sotilaat\npuhuivat kovaäänisesti veneissään, ja Isalla oli tarkka eräkorvansa.\n\nHe olivat vain muutamien satojen metrien päässä mellasta, pitkähköllä\nniemellä, joka vastarannalta pisti jokeen. Selviydyttyään\nseikkailustaan Petrushkan kanssa Isa noudatti horjumatonta\nvarovaisuutta. Lujat, huolettomat äänet olivat niin harvinaisia\nerämaassa, että Isa päätti kätkeytyä. Vene vedettiin kauas rannalle\nläpipääsemättömään pajupensaikkoon, ja sinne, vaikka toiselle kohtaa,\nmiehetkin piiloutuivat.\n\nAamulla varhain he olivat lähteneet Huuhkain talosta. Heinänteko\noli loppunut -- hehän olivat tulleetkin sen loppupuolella -- ja\nvaikka heillä ei ollutkaan tarkoituksena lähteä lopullisesti, he\nolivat päättäneet jatkaa helmenpyyntiä joella, missä raakkuja piti\nolla runsaasti. Paavo Huuhka, joka ehkä parhaiten veljeksistä tunsi\nkiveliön, oli niin heille neuvonut.\n\nNyt he odottivat liikkumattomina ja äänettöminä kuin kaksi vaanivaa\nmetsänpetoa.\n\nIsa ei ollut erehtynyt, vaikka kuluikin melkoinen aika, ennenkuin hänen\nhuomionsa todistautui oikeaksi.\n\nJoenmutkasta tuli näkyviin vene ja siinä kolme miestä, toinen vene,\nkolmas, neljäs ja viides. Isa laski tulijat ja sai kuusitoista henkeä,\nmikä olikin tarkka määrä. Hän ei ollut erehtynyt, vaikka välimatka oli\ntuntuvan pitkä.\n\n-- Sotilaita! Ryssiä! Isa kuiskasi hetken kuluttua tuntiessaan puvut ja\nmerkit. -- Nyt on kumma! Mitä ne täältä autiomaasta etsivät?\n\nVaistomaisesti molemmat miehet sormeilivat kiväärejään.\n\nEnempää ei veneitä tullut, ja nuo viisi venettä rantautuivat melkein\nvastapäätä, vain hiukan ylempänä. Eräretkeilijät tarkkailivat tiukasti\ntulokkaita.\n\nIsa päästi muutamia ääniä, jotka kuuluivat melkein noitumiselta, ja\nkumartui sisarenpoikansa ja kumppaninsa puoleen.\n\n-- Ellen nyt pety, niin tuossa joukossa on mukana sinun lyöjäsi, hän\nsanoi. -- Tuossa ensimmäisessä veneessä oli upseeri tai aliupseeri, en\ntosiaankaan osaa sitä varmasti päätellä. Sitten siinä on sotilas. Ja\nkolmanneksi siinä on koltta. Ja tuo, joka vaikuttaa aliupseerilta tai\nupseerilta, eikö hitossa, ei se ole kumpaakaan, sillä on aivan sekava\npuku... mutta olkoon mikä hyvänsä, mies joka tapauksessa muistuttaa\ntuota Petrushkaa. Mutta millä lemmon asioilla ne täällä retkeilevät, ja\nvielä tuollaisella armeijalla?\n\nSiinä oli pulma, jota Isa ei osannut ainakaan vielä ratkaista. Mutta\nhän ja Antti tarkkasivat valppaasti ja herkeämättä uhkaavan joukon\nliikehtimistä ja toimia. He näkivät kaiken, ja Isa puheli kumppanilleen\ntaikka melkein itsekseen.\n\n-- Vai leiriydytään! Yöksikö jo ..? Jopa olisi aikaista. Mutta\nehkäpä ryssäraiskoja väsyttää... ovat tulleet muutaman peninkulman\nmyötävirtaan...!\n\nLeiriytyminen ei tullut kuitenkaan pitkäaikaiseksi. Isa tarkkasi\noutojen kulkijoitten jokaista liikahdusta.\n\n-- Tuo koltta on varmasti vanki, hän päätteli jonkin ajan kuluttua. --\nJa vaivainen lisäksi. Onkohan Petrushka siltäkin tahtonut helmiä? Kas\nvain, taidetaan lähteä jo... Koltta vetää sukat ja kengät jalkaansa\nja... oikeassa olin... vanki se on ja se kiinnitetään hihnaan niinkuin\nkoira kuunaan... ja tuo Petrushkalta näyttävä mies ottaa hihnan\ntoisen pään... Kas... kas..., veneet vedetään maihin... ylöshän ne\nkiskotaankin! Minne ihmeessä tuo matkue aikoo? Huuhkat sanoivat, että\ntienoo on täälläpäin autiota korpea. Olisivatko ehkä löytäneet kultaa?\nHeipä hei, miekkosethan piilottavat veneensä! Aikovat siis viipyä\njonkin aikaa!\n\nIsa ja Antti joutuivat siten olemaan Petrushkan ja Mitjkan joukkion\nlähdön todistajina, kun miehet hävisivät oudan syliin.\n\n-- Minä en tule tästä kaikesta hullua hurskaammaksi, Isa valitti. --\nMinne nuo lähtivät?\n\n-- Kun olisi koko joukkio nitistää! tuumi Antti.\n\n-- Ei käy, ikävä kyllä! nauroi Isa. -- Ei, koko joukkiota emme kykene\nhävittämään, ja jos niistä jäisi yksikin, hän voisi hälyttää tänne ties\nvaikka rykmentin. Sellainen keino ei kävele. Mutta jos keksisi tavan,\nmillä saisi joukon lähtemään näiltä main, niin kyllä minä koettaisin\nsitä käyttää.\n\nOdotettuaan pari tuntia he näkivät miehet kaukana ylhäällä rakkaa\nkiipeämässä. Isa puhkesi kiukutteluun:\n\n-- Mitä asiaa saattaa puolellatoistakymmenellä sotilaalla olla autiolla\ntunturilla? Miksi ne sinne lähtivät? -- Mutta katsastakaamme niiden\nleiripaikkaa. Jos hiivimme tuonne niemeen, voimme sieltä lähteä yli\njoen. Metsä suojaa näkymästä.\n\nHe kuljettivat veneen niemennenään ja soutivat joen yli. Isa kävi\nkatsastamassa sotilaitten piilottamia veneitä.\n\n-- Olisi maailman helpoin asia tehdä noista kiertolaisista jalkamiehiä,\nhän tuumaili. -- Käyttelisi hiukan kirvestä, ja veneistä syntyisi\nparemmanpuoleista nuotiopuuta. Mutta ei... antakaamme niiden olla,\nsillä jos veneet rikotaan, joukkion on pakko viipyä täällä ehkä\nkauemmin kuin muuten olisivatkaan. Mutta voimme odotella... ja pakkokin\non odotella, sillä ei tule helmenpyynnistäkään mitään, jos koko ajan\ntäytyy varoa moista rosvojoukkoa.\n\nHe siirtyivät takaisin yli joen ja odottivat uskaltamatta sytyttää\ntavallista honkatultakaan, sillä tunturilta käsin olisi helppo havaita\nsekä tuli että savu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämärä oli jo tiheä, mutta kun taivas oli selkeä, ei pimeys kovin\npaljon haitannut. Isa kyyristeli pensaikon suojassa valppaana kuin\nväijyvä ilves. Erämaa oli hiljainen ja autio, ja sittenkin täynnä\nyhtämittaisia ääniä, kahahduksia, kolahduksia, hiljaista vihellystä,\nnarinaa ja surinaa, jonka kaiken alkuperää ja syytä Isakaan ei voinut\nselvittää.\n\n-- Shsh! Liikkuuko joku tuolla? hän äkkiä kuiskasi Antille, jota\npitkällinen odotus jo raukaisi ja kyllästytti. Hän osoitti joen\nvastarantaa.\n\nAntti koetti terästää aistimiaan, mutta hän ei kuullut eikä nähnyt\nmitään, joka olisi poikennut erämaanyön rauhasta.\n\n-- On, siellä on jotakin, Isa vakuutti, ja hetken kuluttua Anttikin\nkuuli oksain taipumista, kahinaa ja sitten karskahtelua. Kimppu\nhopeisia juovia näyttäytyi kohta joenpinnalla lähellä toista rantaa,\nkuului matala loiskahdus, ja tumma esine liukui vesille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaahk oli elämänsä suurimmassa seikkailussa. Mitä hän, luonnostaan\nheikko ja heiveröinen mies, saattoi asettaa etelän miesten voiman ja\naseitten vastapainoksi? Hän saattoi luottaa vain erätaitoihinsa ja\nturvautua viekkauteen, millä heikko voi puolensa pitää vahvaa vastaan.\n\nJaahk oli aikoja sitten tehnyt päätöksensä ja eräeläjän sitkeydellä ja\nitsepintaisuudella sen tähän asti toteuttanut. Hän ei kyllä tiennyt,\nmikä sai hänet tuohon päätökseen, Huuhkain ja seitojen pelko, muisto\nomasta niejtastaan, kostonhalu vai mikä, mutta hän oli päättänyt\nuhmata näitä taarlajta, näitä venäläisiä, joitten hän itse oli kuullut\npilkkaavan omaa uskoaan, ristinmerkkiä ja pyhää Pedaria.\n\nEi olisi synti pettää näitä. Ja niin Jaahk oli päättänyt taistella\ntaistelun, jossa hänen puoleltaan oli panoksena henki. Voitto tietäisi\nvapautta, tappio kuolemaa.\n\nMutta puolentoistakymmenen miehen raaka ja kiroileva joukko ei\naavistanut heppaisen kolttakääpiön ajatuksia ja päätöksiä, jotka\ntodistivat erakkomaitten entisten eläjien kovasta ja sisukkaasta\nhengestä.\n\nRakka loppui vihdoinkin ja koko miesjoukko lepäsi, ennenkuin lähti\nkapuamaan kalliopolkua, jyrkkää ja kapeaa, mutta kuitenkin sellaista,\nmissä irtonaiset kivet eivät olleet vastuksina.\n\nNäky oli suurenmoinen ja ahdistava. Rotko oli satoja metrejä syvä. Se\nhalkaisi tunturin lähes puoliväliin. Polku -- jos sitä siksi saattoi\nsanoa -- kulki rotkon oikeanpuoleista seinämää. Sen toisella sivulla,\nvasemmalla, oli pohjattomalta vaikuttava pimeä syvyys. Oikealla kohosi\ntunturinseinämä pystyjyrkkänä korkeuteen, satoja metrejä ylemmäksi. Ja\nväliin palas kapeni niin kaitaiseksi, että joka askelella oli jalansija\netsittävä ja tarkastava.\n\nÄsken, rakkavyöryä kiivetessään, matkaajilla oli ollut helle. Nyt kammo\nja pelko kylmäsi heitä samoinkuin syvästä, kapeasta rotkosta kohoavat\nvesihuurutkin, jotka olivat kylmiä kuin manalan kaltiosta nousevia.\n\nKuitenkin kulku oli helpompaa, ja vaikka miehet vaistomaisesti\nsivusivat oikealla olevaa seinämää kuin tukea etsien, vauhti parani.\nPian he sivuuttivat palkaan korkeimman kohdan ja alkoivat hiljalleen\nlaskeutua. Rotko ja polku kääntyivät oikealle, ja Jaahk pysähtyi\nkohdalle, missä vuorenhylly oli melko leveä.\n\n-- Näettekö tuolla? hän kysyi ja osoitti itään, missä tunturintakainen\nlaakso jänkineen, niittyineen ja järvensilmineen levisi. -- Tuolla on\nHuuhkain talo.\n\nPetrushka katsoi. Hän ei erottanut mitään. Mitjka katsoi. Ei hänkään\nnähnyt, eivätkä miehet keksineet, ennenkuin Jaahk oli ihan tarkkaan\nneuvonut kohdan, minne heidän tuli katseensa kohdistaa.\n\n-- Siellä on, on tosiaan! huudahti viimein Petrushka. Hän näki harmaan\nasumuksen päädyn ja osan kattoa, mitkä pilkoittivat esiin metsästä\ntuolla kaukana alhaalla. Ja kun hän vihdoin oli neuvonut muutkin,\nkaikki näkivät talon.\n\n-- Eteenpäin! komensi Petrushka, ikäänkuin hän olisi ollut päällikkö\neikä Mitjka. Mutta niinkuin tällaisissa oloissa aina, ohjakset\nluisuivat sen käsiin, joka oli tarmokkain ja aloitekykyisin. Mitjka\nvain hymyili. Hän piti mukavuudesta, ja hänen puolestaan Petrushka sai\nmääräillä. Kyllä hän, Mitjka, sitten aikanaan tietäisi rajat.\n\nJoukko lähti eteenpäin. Koltta nilkutti etumaisena.\n\nPolku kapeni jälleen. Miehet painautuivat vuorenseinämää vasten.\nHeitä hirvitti, ja Mitjka vapisi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että\nhänenlaisensa tukeva, melkein lihava mies saattoi läpäistä moisella\nkulkutiellä. Jaahk itse kehoitti varovaisuuteen, mutta vakuutti, että\npolku pian paranisi.\n\nPetrushka epäröi.\n\n-- Kuules, koltta, hän sanoi, -- tätäkö polkua myöten Huuhkat tavaransa\ntuovat?\n\nHän tapaili pistoolinsa koteloa.\n\nJaahk pudisti tyynenä päätään. -- Ei, ei tätä. Tämä on vain kesäpolku.\nLaakson toisella puolella on kivinen, virtaava joki. Sitä ei nouse\nkesällä, mutta talvella sitä pitkin ajetaan. Sitä tietä Huuhkat\nitselleen tavarat kuljettavat. Ja sanoinhan minä, että tie on paha.\n\nNilkku koltta vaikutti uskottavalta. Matkaa jatkettiin.\n\nJännitys vapisutti Petrushkan ruumista. Monien tuntien ajan hän oli\nsaanut yhteen mittaan ponnistella, ryömiä, kiivetä ja nyt viimeksi\ntuskallisesti varoa kuiluun syöksähtämistä. Hänen tarkkaavaisuutensa\nherpautui pakostakin.\n\nJa Jaahk, tietämätön, oppimaton koltta, vailla kaikkia muita paitsi\nerätaitoja, hän oli laskenut ja suunnitellut tämän kaiken jo silloin,\nkun hän killui nuorassa liekehtivän nuotion yllä. _Hänen_ laskunsa\nolivat olleet ihan oikeat.\n\nHe kulkivat nyt kahden. Mitjka, aliupseeri, oli ainakin parikymmentä\nmetriä kauempana, ja vasta hänen takanaan hiivittyivät sotilaat\nalituisessa tuntumassa vuorenseinään.\n\nYht'äkkiä polku tuntui ikäänkuin katkeavan. Sen keskellä oli syvä\nrepeämä, ainakin kolmen metrin levyinen, ja toisella puolella polku\njatkui ehkä puolitoista metriä alempana.\n\nJaahk ja Petrushka pysähtyivät muutamien metrien päähän repeämästä.\n\n-- Entä nyt? Petrushka kiljahti sekä raivosta että pelosta.\n\nMutta Jaahk oli äkkiä ottanut muutamia nopeita juoksuaskelia, hyppäsi,\nputosi polun jatkuvalle osalle, kapealle kallionkielekkeelle, nousi\njoustavasti ja oli samassa kadonnut polun äkilliseen mutkaan, kallion\nsuojaan.\n\nPitkä, kimeä, ilkkuva nauru kajahti syvässä rotkossa. Nauraja oli\nJaahk. Hänen naurunsa jatkui sittenkin, kun Petrushka silmittömässä\nraivossa ampui pistoolinsa tyhjäksi kallioseinämään.\n\nJaahk oli laskenut oikein. Koko pitkän jokimatkan, leiriytymisen,\nnousun ja kaiken aikana hän oli ajatellut vain tätä rotkotietä. Kerran\nhän oli jo tuon hypyn uskaltanut; nyt, kuolemanhädässä, hän uskalsi sen\ntoistamiseen.\n\nLoikkaus vain, ja hän oli vapaa.\n\nPetrushka tunsi ruumistaan hervottavan. Raivo ja pelko olivat\nvoivuttaneet hänet. Hän ei osannut laukausten säikäyttämälle Mitjkalle\nkertoa mitään, hän vain osoitti halkeamaa, jonka yli jalkavaivainen\nkoltta oli loikannut ja jonka yli häntä, Petrushkaa, selvä kuolemakaan\nei olisi saanut yrittämään.\n\nEnsimmäisen tyrmistyksen mentyä ohi heidän valtasi sokea raivo, mutta\nei kuitenkaan niin sokea, että kumpikaan heistä olisi uskaltautunut\nhyppyyn. Mitjka haukkui Petrushkan kamalasti, koska hän oli vapauttanut\nkoltan rannehihnasta, ja Petrushka linkosi syytöksen takaisin väittäen\ntehneensä sen Mitjkan, päällikön, kehoituksesta.\n\nSotilaat olivat, laukausten innoittamina, kiirehtineet kulkuaan, ja\netumaiset heistä saapuivat paikalle parhaiksi kuullakseen molempien\npäälliköittensä raivoisasti soimaavan toisiaan.\n\nVihdoin viimein äly ja harkinta voittivat. Mitjka lupasi tuntuvan\npalkkion sille sotilaalle, joka uskaltaisi hypyn ja lähtisi\ntavoittamaan aseetonta kolttaa, joka ei voinut vielä olla kaukana.\n\nSotilaat kävivät vuoron perään silmäämässä poikkirotkoa, ja jokainen\nheistä kieltäytyi hypystä, olipa sitten kysymyksessä palkinto taikka\nrangaistus. Väsyneinä, voipuneina heistä ei yksikään kyennyt tuota\nkuolemanharppausta suorittamaan.\n\nKoltta ei ollut kaukana. He kuulivat hänen joikumisensa, ja hänen\n_lo-loo'nsa_ kaikui voittoisana ja varmana jylhien kallioitten keskellä.\n\nTaitava sanaseppo Jaahk joikui parhaillaan uusinta ja julminta\nseikkailuaan. Hänenkö jalkansa kärventyneet? Ei toki, lämminneet olivat\nvain, ja hyvään tarpeeseenkin se oli vedessä seisomisen jälkeen. Ne\nolivat vasta alkaneet punoittaa niinkuin ruumiskin Huuhkain saunassa.\n_Lo-lo-loo_, hän oli pettänyt kokonaisen joukon, narrannut heidät\npääsemättömään paikkaan, hän, yksinään ja aseetonna! Kyllä hänen\nniejtansa ihailisi ja ihmettelisi häntä, Jaahkiaan, kunhan hän joskus\nhänen joikunsa kuulisi. Ja paha ja tunturinhaltiat saisivat periä\nkumppanukset, jotka nyt kyköttivät kapealla kurupolulla.\n\nOli onni, etteivät hänen kiusaajansa ymmärtäneet koltanlappia\ntäydelleen, mutta Jaahkin joiun sävy riitti heille. He tiesivät, että\nheitä pilkattiin.\n\nMitjka sai äkillisen tarmon puuskan. Rotkopolun alkupäässä hän\nmuisti nähneensä irrallisen puunrungon. Hän ei ollut siihen silloin\nkiinnittänyt huomiota.\n\nNyt hän antoi puolellekymmenelle sotilaalle käskyn raahata rungon tänne\nylös. Se ehkä kelpaisi hätäsillaksi tuon halkeaman yli, ja silloin...\nsilloin koltalla olisi vaara takanaan.\n\nMutta rungon raahaaminen vei aikaa -- ja polun kapeimmalla kohdalla\nse luiskahti kantajilta, syöksyi kuiluun ja oli vähällä viedä yhden\nsotilaan mukanaan.\n\nHämärä oli jo tullut, kohta olisi pimeä ja -- muuta ratkaisua ei käynyt\najatteleminen -- heidän oli yövyttävä siihen, missä olivat. Rotkopolku,\nrakka ja rova olivat aivan liian vaarallisia pimeällä kuljettaviksi. He\nkokoontuivat polun leveimmälle kohdalle, samaan paikkaan, missä Jaahk\noli näyttänyt heille Huuhkain talon.\n\nPetrushka epäili, ja täydellä syyllä, että hän jo siinä oli heidät\npettänyt. Hän oli ollut näkevinään ikäänkuin talon päädyn, mutta yhtä\nhyvin se saattoi olla sileän kallion kylki, joka näkyi metsän keskeltä.\n\nJa häntä raivostutti enimmin toteamus, että tuo koltta, Jaahk, että hän\nsittenkin oli tiennyt Huuhkain talon paikan ja lienee tiennyt paljon\nmuutakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSekä Isa että Antti virittivät kiväärinsä äärimmäisen varovasti.\nHenkeään pidättäen he tähystivät hämärälle joelle.\n\nNyt tumma esine tuli keskijoelle, missä oli valoisinta. Se oli vene ja\nsiinä oli yksi mies. Vene suuntautui vinosti yli joen.\n\n-- Se tulee tänne! Isa kuiskasi niin heikosti, ettei hänen äänensä\nvoittanut rantalehdon suhinaa heikossa yötuulessa. -- Älä ammu\nennenkuin viime hädässä... kun käsken! Otetaan selvä kulkijasta!\n\nVene kulki nopeasti ja aivan äänettömästi joen yli. Tulija meloi\nsitä, eikä mela kertaakaan loiskauttanut vettä kuuluvasti. Isa hiipi\nkyyristellen paikalle, jota kohti veneen keula suuntautui. Hän antoi\ntulijan rauhassa laskea rantakivien lomaan ja hypätä maihin, ennenkuin\nläheni miestä ja kuiskasi:\n\n-- Hiljaa! Tule tänne!\n\nKivääri oli laukaisuvalmiina, ja sivulla oli Antti niin ikään ase\nkädessään.\n\nTulija päästi pienen, tukahdutetun huudon, mutta astui epäröimättä\npensaikkoon. Isan kädet kopeloivat hänet nopeasti, totesivat hänet\naseettomaksi ja vetivät häntä mukaansa ylemmäksi rannalle, missä ei\nollut puita ja missä pimeys oli vähäisin.\n\n-- Kuka olet? tulija kuuli kuiskattavan suomeksi.\n\n-- Jaahk olen.\n\n-- Kolttako... lappalainen?\n\n-- Niin olen.\n\n-- Istu maahan!\n\nJaahk totteli. Hän oli äärimmäisen pelokas. Kestettyään huiman\nseikkailunsa rosvojen kanssa, hypättyään kuolemaa uhmaavan hyppynsä\nja kierreltyään rosoisen tunturin vain itse tuntemiaan polkuja pitkin\nhänestä ja hänen hermoistaan oli jo todellakin liikaa, että hänet vielä\nkerran ja hämärissä yllätettiin, hämärissä, mikä hänelle, puoleksi\nyösokealle miehelle, oli melkein täyttä pimeyttä.\n\nHänen kuulemansa ääni oli karski, mutta rauhallinen. Ja nyt siihen\nilmaantui myhäilevä sävy.\n\n-- Vai Jaahk. Katsotaan! Tulepa tänne... kas niin, tänne näiden puiden\nsuojaan. Tässä voi vaaratta hetkiseksi tulenkin tehdä.\n\nJaahk opastettiin pienelle tiheikköaukeamalle. Hän kuuli tulusteräksen\niskevän piikiveen, taula hehkui, ja seuraavassa hetkessä kuiva\nheinätukko leimahti tuleen, joka valaisi hänen kasvonsa ja oli sokaista\nhänet. Hän erotti kuitenkin, että hänen vierellään seisoi kaksi miestä,\nmolemmat tavallisissa erämiespukineissa ja molemmilla kiväärit. Hän\nmelkein tunsi... Ääni nauroi.\n\n-- Jaha, jaha... taidetaankin olla omaa väkeä.\n\nIsa ja Antti olivat muutamia päiviä aikaisemmin käyneet eräällä\njärvellä, jonka rannalla oli parikin kolttien kesäistä tönöä, ja\nsiellä he olivat nähneet Jaahkin. He tiesivät siten, että Jaahk kuului\nHuuhkain tuntemiin ja luottamiin kolttiin. Mutta Isa oli samalla\nmelkein varma, että Jaahk oli sama koltta, jonka hän oli nähnyt\näskeisen joukkion mukana.\n\n-- Tunnemme sinut! Tunnetko meidät?\n\n-- Olitte Huuhkain kanssa, Jaahk vastasi.\n\n-- Hyvä muisti, kiitti Isa. -- Entä mistä tulet?\n\n-- Voi! sanoi Jaahk, ja sitten seurasi kertomus, josta ei puuttunut\nenemmän vilkkautta kuin väriäkään. Jaahk kertoi uskollisesti kaikki,\nkullanhuuhdonnan kalliopurolla, vangiksijoutumisensa, killumisensa\nköydessä nuotion yläpuolella, kidutuksensa ja sen lopun. Sitten\nhän kuvasi jokimatkan ja lähdön tunturille. Mutta päästyään sitten\nkohtaan, missä hän kertoi hirveän hyppynsä yli ammottavan syvyyden,\nhänen sanansa saivat vauhdin ja lennon, jota molemmat suomalaiset\nvaitonaisina kuuntelivat. Jaahk nauroi, itki, noitui ja melkein huusi,\nkun hän koetti kuvailla rosvojen ällistystä ja kiukkua hänen päästyään\npujahtamaan suojaavan kallion taa.\n\n-- Ampui, se paha mies ampui... monta... monta kertaa ampui... ja\nkiroili... niin kirvotteli että hirvitti siinä pahassa paikassa... ja\nminä Jaahk sitten joiun laitoin ja joiuin niille heti... tuoreeltaan\nniille lauloin... Ja jotta totta olen puhunut, katsokaa, tästä nähnette\nja uskonette...\n\nNopeasti ja kätevästi hän riisui kenkänsä ja sukkansa, ja sytytettyään\ntoisen heinäsoihdun Isa tarkasteli koltan jalkapohjia. Ne eivät olleet\nsuinkaan hauskannäköiset, mutta Jaahk vain nauroi.\n\n-- Ei mitään... ei mitään! Hiukan hellät vain. Minä niille olin kovin\nkipeä olevinani... nilkuttelin koko päivän... uskoivat ja laskivat\nhihnasta irti. Ja nyt äijit siellä kurupolulla istuksivat... istuksivat\nja odottavat päivän koittoa ..!\n\nJaahk sylkäisi ja nauroi. Isa ositteli hänelle syötävää repustaan,\nleipää, voita ja kuivattua poron jalkaa. Kalaakin olisi kyllä ollut,\nmutta tulenteko oli liian uskallettua. Niinpä niin, Jaahkin osalta\nseikkailu oli sujunut onnellisesti. Mutta entäpä muu?\n\nAntti Rovanen tunsi sydäntään kouristavan kuullessaan koltan kertovan,\nettä joukkion päämääränä oli Huuhkain talo, sen tuho ja asujainten\nhävittäminen.\n\nIsalle tilanne oli vielä selvempi, mutta hän käsitti myös, mitä\nvoitiin ja mitä ei voitu tehdä. Jos Huuhkan miehet olisivat olleet\ntässä, kaikki vanhasta isännästä Niemen Aaroon asti, he olisivat\nhyvin voineet pitää puolensa erätaitoisten Isan ja koltan sekä\ntaisteluinnosta hehkuvan Rovasen Antin auttamina. Heitä olisi ollut\nkahdeksan, vastustajia viisitoista, mikä olisi ollut enemmän kuin\ntasaväkistä. Mutta kolmeen mieheen yritys oli uskallettua. Tappion\nhe ehkä saattaisivat joukkiolle tuottaa, ajaa sen pakoon, mutta oli\notaksuttavaa, että jäljellejääneet palaisivat moninkertaisin voimin.\n\nJoka tapauksessa: vakava vaara uhkasi laaksotaloa. Oli tehtävä sen\ntorjumiseksi mitä voitiin.\n\nJaahk vietti vain yön pimeimmät hetket Isan ja Antin luona. Aamun\nalkaessa aavistuksentapaisesti sarastaa hän lähti taipalelle, mukanaan\nAntin kirjoittama kirje. Huuhkain, kaikkien, jotka olivat läsnä, olisi\nsaavuttava heidän luokseen. Jaahk opastaisi.\n\nIsa ja Antti odottivat ja odottaessaan purivat leipää ja sitkeää lihaa.\nNuotio oli edelleenkin vaarallinen.\n\nPäivä, lämmin ja kirkas, oli jo varsin pitkällä, kun odottavat miehet\nnäkivät ensimmäisten rosvojen ilmestyvän oudasta ranta-aukealle. Heti\nJaahkin lähdettyä Isa oli käynyt viemässä hänen käyttämänsä veneen\ntakaisin piilopaikkaansa. Sotilaat tuskin huomaisivat, että sitä oli\nliikuteltukaan.\n\nTulijat vaikuttivat väsyneiltä ja haluttomilta. Mutta silti he yhtyivät\nkiireesti leiripuuhiin ja osa lähti joelle kalaan. Heillä näkyi olevan\nsekä verkkoja että onkivehkeitä. He laskivat verkot suvantopaikkaan\npitkin rantaa, soutivat niiden ja rannan välitse ja ajoivat kalat\nverkkoihin. Jokseenkin samaan aikaan kuin vesikattilat nuotioitten yllä\nalkoivat kiehua, kalastajatkin palasivat saaliineen. Joki oli ollut\nantelias, ja puolen tunnin kuluttua koko joukko oli maittavan aterian\nääressä.\n\nIsa noiduskeli hiljaa.\n\n-- Nuo pakanat ja puplikaanit pistelevät suihinsa makoisaa kalakeittoa,\ntaimenia saivat... ja me kristityt ihmiset saamme tässä paastota. Mutta\nodottakaa, odottakaa... vuoro se on meilläkin!\n\nAterian jälkeen joukko otti pitkän ettoneen. Mikäs siinä, eihän heillä\nlopultakaan ollut mihinkään kiirettä, ja edellisen yön uni oli jäänyt\nvähäksi ja huonoksi hirvittävän kuilun partaalla. Kohtalainen tuuli\noli alkanut puhaltaa ja ilma oli nyt mainio. Helle ei päässyt liiaksi\ntuntumaan ja hyönteisparvetkin vähenivät.\n\nEttoneen jälkeenkään ei miehillä tuntunut olevan kiirettä, ja Isa\nalkoi jo hiljalleen toivoa, että Huuhkat ehtisivät yhtyä heihin\nhyvissä ajoin. He tarkkailivat rosvojen puuhia. Miehet kuljeskelivat\nlähistöllä ja harhailivat ja istuskelivat niinkuin joutilaat ainakin.\nViimein muuan heistä tuntui huutavan jotakin toisille ja viittoilevan\nvähäiselle niemekkeelle, joka oli mellan yläpuolella. Miesjoukko alkoi\nriisuutua siljolla.\n\n-- Ne juuttaat lähtevät uimaan! Isa totesi seuraillen rosvojen puuhia.\n-- Uimaanhan ne ..!\n\nNiemekkeen toisella puolen oli hyvä hiekkainen ranta, matala ja sopiva.\nTuota pikaa koko miesjoukko oli häipynyt näkymättömiin. Kovaääninen\nilakointi niemekkeen toiselta puolen ilmoitti, että joukko oli\nvirvoittamassa itseään suvannon tyynessä vedessä.\n\nIsa katseli mietteissään niemekettä ja murahti sitten jotakin ikäänkuin\ntyytymättömänä itseensä.\n\n-- Mitä? Antti kysäisi.\n\n-- Sitä vain, että kun pitääkin olla vanha ja vaivainen! vastasi\nerämies. -- Ei, minusta ei ole siihen.\n\n-- Mihin? tiedusti Antti kiihkeänä. Hän uumoili jotakin tärkeää Isan\nsanoista.\n\n-- Uimaan tuon lätäkön poikki! Isa marmatti ja viittasi jokea.\n\n-- Uimaanko? ihmetteli hänen sisarenpoikansa. -- Mitä ihmettä! Ah,\ntarkoitatko, eno, että...\n\nHän teki kuvaavan kädenliikkeen ja Isa nyökäytti päätään. Antti nauroi\njännittyneenä ja kiihkeänä.\n\n-- Eno, olet nähnyt, että olen vain keskinkertainen erämies, ampua\nosaan vain kohtalaisesti ja senkin mieluimmin liikkumattomaan maaliin.\nMutta etpä taidakaan tietää, että jotakin osaan minäkin. _Minä_ osaan\nuida... voin sanoa olevani vedessä kotona kuin kala... Ja tuollainen\nmatka, sehän ei merkitse mitään!\n\n-- Sepä olisi melkein vastavirtaa! Isa penäsi.\n\n-- Mutta virta on heikko.\n\n-- Köngäs on lähellä.\n\n-- Tarpeeksi kaukana kuitenkin. Ei, Isa, minä lähden .. Sinä saat\nvartioida ja suojella. Vihellä, milloin vaara alkaa pilkistää, ja ammu,\nmilloin se suoraan uhkaa! Minä lähden.\n\nVanha helmenpyytäjä purskahti hiljaiseen nauruun, hyrähteli ja\nkierteli, mutta Antti ei kuunnellut enonsa kieltoja. Pensaikon turvissa\nhän riisuutui ja laskeutui sopivassa paikassa syvään virtaan.\n\nVesi tuntui kolakalta, mutta virta ei tässä kohdin ollut enempää kuin\nnoin kolmeasataa metriä leveä. Veden paine oli kaikesta huolimatta\ntuntuva, ja Antin oli ohjattava kulkunsa jyrkän vinosti joen poikki.\n\nAlkumatka oli vaarallisin, sillä joku vihollisista saattaisi niemen\nkärjestä hänet huomata. Siksi hän kulki pitkän matkaa sukeltelemalla ja\nponnistautui pintaan vasta puolivälissä jokea.\n\nHänen vähäaikainen näkymättömyytensä oli suuresti hermostuttanut\nIsaa, mutta sitten helmenpyytäjä saattoi todeta, ettei Antti ollut\nliioitellut. Hän ui tosiaankin keveästi ja nopeasti kuin kuikka joen\npoikki. Isa vartioi hänen kulkuaan kivääri poskella ja tähysteli\ntarkkaan. Jos joku uivista rosvoista palaisi, niin...!\n\nMutta Antti pääsi onnellisesti vastarannan pensaikkoon, ja miehet,\nvalvottuaan yön peloittavassa kurussa, käveltyään ja syötyään,\nleikittelivät mielihalusta tuolla ylemmässä poukamassa.\n\nAntilla oli ainakin joitakin hetkiä käytettävissään.\n\nHän nousi varovasti rannalle, silmäsi ympärilleen ja juoksi sitten\nautiolle siljolle, jonka keskellä hiiltyvät nuotiot hiljalleen\nsavusivat. Hän kahmasi syliinsä kokonaisen kantamuksen sotilaitten\nvaatteita, juoksi mellan toiseen päähän ja heitti kantamuksen jokeen.\nPyörre vetäisi vaatteet mukaansa, ja tuossa tuokiossa ne jo katosivat\nnäkyvistä pieneen könkääseen.\n\nAntti syöksyi takaisin siljolle ja uudisti äskeisen temppunsa. Uusi\nkantamus vaatteita sukelsi erämaanjokeen, ja mies palasi vieläkin\nleiripaikalle. Lyhyessä ajassa hän sai ajetuksi virtaan koko joukkion\npukimet... ja sitten hän alkoi raahata sinne aseitakin. Hän oli juuri\nehtinyt heittää jokeen ensimmäisen kiväärikantamuksensa, kun virran yli\nkuului hiljainen vihellys.\n\nSe oli Isan varoitus, eikä Antti siekaillut yhtään. Hän hyppäsi\ntakaisin jokeen.\n\nNiemekkeellä olevan metsikön reunaan oli ilmestynyt muutamia sotilaita.\nMutta Antti ehti uida näkymättömänä joen yli ja kavuta pensaikon\nkätköön. Hän oli jo pukeutumassa, kun hämmästyksen ja raivon huuto\nkajahti vastaiselta rannalta.\n\nMiehet olivat huomanneet vaatteittensa katoamisen. Niemekkeeltä juoksi\nlisää miehiä, ja muutaman hetken ajan leiripaikka muistutti villien\ntanssiaukiota, missä alastomat, kirkuvat ja noituvat miehet pyörivät\nhuimassa vauhdissa.\n\nVaatekasat olivat kadonneet. Vain joukko saappaita, lakkeja ja muita\npieniä kapineita oli jäljellä. Aseitten lukukin oli vähentynyt.\n\nJuuri äsken kaikki oli ollut tallella, ja nyt...?\n\nMiehet olivat kuulleet, niin vähän kuin olivatkin ylimaissa olleet,\nkolttien kertomuksia taioista ja haltioista, metsänväestä ja veden\nväestä. Ensi hetkessä nuo taikauskoiset kuvitelmat juontuivat mieleen.\n\nAliupseeri Mitjka oli koko joukosta ainoa, joka oli säilyttänyt\nvaatteensa. Hän oli mennyt vain katselemaan miestensä uintia, sillä\nhänellä oli synnynnäinen vastenmielisyys vettä kohtaan. Hän nauroi\naluksi vaatteettomille miehilleen, jotka painiskelivat sääskien ja\npaarmojen kanssa, mutta tuli varsin vakavaksi käsitettyään tilanteen\noutouden.\n\nErämaassa ei leikiten olla alastomana. Ja vaikka päivin olikin lämmin,\nyöt eivät enää olleet hiottavia. Sitäpaitsi: päivin oli räkkää\ntarpeeksi.\n\n-- Koltta! hän kiljahti ja hypähti Petrushkan eteen, joka niin ikään\noli narrautunut uimaan ja menettänyt pukimensa. -- Koltta se on! Mutta\nmissä se nyt on?\n\nKukaan ei mielinyt lähteä ajamaan takaa kolttaa rantalehdoista, sitäkin\nvähemmän, koska mies nyt oli aseistettu. Noin puolet kivääreistä oli\npoissa.\n\nPetrushka vain kiristeli hampaitaan. Niin, tietysti se oli koltta.\n\nMutta ei ollut aikaa raivota ja kiukutella. Kuolema uhkasi alastomia\nmiehiä. Oli laittauduttava matkaan ja kiireesti sittenkin.\nJäljellejääneet saappaat ja lakit otettiin ylle, muun ruumiin verhoksi\nkatkottiin koivunlehviä ja nuoranpätkillä kiedottiin ne \"hameiksi\"\nja \"puseroiksi\". Puolentoista tunnin kuluttua lähti outo matkue\nmellalta jokea ylöspäin, joukko lehdespukuisia miehiä, jotka olivat\nkuin trooppisten maitten villejä juhlapukimissaan, ja ne, joilla oli\naseet, vartioivat ja tarkkailivat joen rantoja keksiäkseen armottoman\nvihollisen, joka tämän tekosensa oli heille tehnyt.\n\nMutta vastarannalla Isa Niva kieritteli itseään nurmikolla ja oli\ntikahtua nauruunsa.\n\n-- Ei, ei... tämä on jotakin, tämä... saavat ne sauvoa tätä jokea\npitääkseen pyllynsä lämpiminä... saavat ne... ja voi mäkäriä, voi\nsääskiä ..! Minä, vanha erämies, minä en olisi tähän temppuun\nkyennyt... en sitten millään! Ja sinähän uit kuin saarva!\n\nHän taputti innoissaan sisarenpoikaansa, joka loistavin silmin\nseurasi poistuvia. Ainakin tämän kerran oli torjuttu Huuhkain taloa\nuhkaava vaara... ja torjuttu laukaustakaan ampumatta, pisaraakaan\nverta vuodattamatta. -- Kun Eliel ja Jaakko Huuhka myöhemmin Jaahkin\nopastamina saapuivat joelle, he tapasivat kaksi naurusta väsynyttä\nmiestä, jotka kuitenkin, kerrottuaan tapauksen, jaksoivat vieläkin\nnauraa pitkän tovin.\n\nJa vanha Aaretti Huuhka, saatuaan kuulla miesten seikkailusta ja Antin\noudosta urotyöstä, kiitti tätä lämpimästi ja miehekkäästi.\n\n-- Se oli oiva työ. Kovia ja karkeita me täällä kiveliössä olemme,\nmutta vasta viime hetkessä, suorastaan oman henkemme lunnaiksi, me\nlähimmäisemme verta vuodatamme. Olet nokkela ja rohkea, alamaitten\nmies. Olet nyt kuitannut Sannan hoidon monin kerroin... hätistit karhun\nRuutin kimpusta ja nyt melkein pelastit koko talon... Muista, että se\non kotisi, milloin vain sitä tarvitset. Tätä Kirkko-Simon lupaa ei ole\nvielä kellekään annettu.\n\n\n\n\n4\n\n\nVarhainen syksy oli tullut erämaahan. Vähäinen elo oli jo leikattu.\nHeinäsuovia oli siellä täällä luhtaniittyjen kupeilla odottamassa\nlumikeliä, jolloin ne pororaidoilla ajettaisiin pihaan.\n\nPäivät olivat kuulaita ja kirkkaita, yöt kylmiä, pimeitä ja tähtisiä.\nRoustale rauskahteli askelten alla; jängät, lampareet ja matalat\nrannat olivat aamuisin jääriitteessä; paleltuneet, tummanruskeiksi\nmuuttuneet hillanvarvut nuokkuivat pettävillä vuomilla. Taikka monesti\nsitten pilvet matoivat alhaalla lyijynraskaina ja harmaina, kylmä\nsade tipahteli maahan ja tunturit häipyivät tiheään usvaan. Nousi\ntuuli, tuli milloin pohjoisesta, milloin luoteesta taikka koillisesta,\nJäämeren jäähtyviltä ulapoilta, ja toi mukanaan lumiräntää ja pimeyttä.\n\nIsa ja Antti olivat päättäneet jäädä talveksi kiveliöön. He lukeutuivat\nHuuhkan talon väkeen. Antti oli jo aikaisemmin lähettänyt alamaan\nystävälleen kirjeen, jossa hän antoi ohjeet taikka lausui toivomuksensa\ntulossa olevan oikeudenkäynnin suhteen. Siten hän oli mielestään\nselvittänyt suhteensa entisyyteen. Irma... hän jäi viestittä.\n\nPäätöstä oli muuten helpottanut Isan sairaus. Syyskylmien tultua vanha\nerämies, niin paljon kuin hän koettikin sitä välttää, ei voinut olla\nvalittamatta tuskiaan.\n\n-- Se on vain muisto muutamasta kevätkylvystä, hän irvisteli, mutta oli\nselvää, että pitkä erämaanmatka olisi hänelle näissä oloissa liikaa.\n\nIsa jäi Huuhkan taloon \"kotimieheksi\", niinkuin hän itse sanoi, ja\ntietysti hänelle riitti tehtävää. Hänellä oli siten tietty turva\ntalosta, missä hän saisi nauttia lämpimästä ja kuivasta.\n\nAntti sen sijaan, epäröityään pitkän tovin voimiaan ja kestävyyttään,\noli lähtenyt kiveliöön yhdessä Aaro Niemen ja Jaahk-koltan kanssa\nkokoamaan poroja niiden jokasyksyiseen erottamiseen.\n\n-- Missä päin ja kuinka kaukana eläimet mahtavat olla? Antti kysyi\nAarolta, kun he laskeutuivat laaksoa saartavien tunturien ulommaisia\nrinteitä.\n\nNuori uudisasukas naurahti pehmeästi.\n\n-- Noin pari viikkoa sitten koltat näkivät porotokan oleilevan\nmuutamalla tunturirinteellä, jonne täältä on matkaa noin neljä\npeninkulmaa koilliseen suuntaan.\n\nAntti pidätti hämmästyksen huudahduksensa. Erämaassa oli oma\nmittakaavansa.\n\n-- Eikö niistä sen jälkeen ole mitään kuultu?\n\n-- Ei mitään, Aaro sanoi.\n\nErämaa oli ennen talven kuolettavaa hiljaisuutta laittautunut tumman\nupeaan juhla-asuun. Lehtipuut komeilivat heleimmissä ja räikeimmissä\nväreissään, oli tummaa karmiinia, oli hehkuvaa zinoberia, täyteläisintä\nkromikeltaa, violettia ja kaikkia niiden vivahteita taivaan ja vesien\nkuultavan sinen taikka teräksenharmauden lisäksi. Kulonkeltaisina,\nharmaina ja ruskeina levisivät jängät, ruskeina ja mustina tunturit.\nIlma oli kylmää ja makeaa.\n\nKyllälti Antti sai nyt tallustaa erämaata. Totta oli Isa puhunut,\nleikkiä olivat olleet heidän kesäisensä vaelluksensa. Silloin,\nkeväällä ja alkukesästä, hän ei olisi tätä vauhtia eikä näitä teitä\nkestänytkään. Nyt hän pysyi matkassa kaikki voimansa ponnistaen.\nHänestä tuntui toisinaan niinkuin eivät hänen kumppaninsa olisi\nlainkaan kiinnittäneet huomiota kuljettavien teitten mukavuuteen\nja helppoisuuteen, mutta hän erehtyi. Aaro ja Jaahk eivät suinkaan\nkulkeneet umpimähkään, he pitivät silmällä sekä suuntaa että\nmukavuutta, mutta mukavuuden oli useimmiten väistyttävä.\n\nKantamukset olivat raskaat, vaikka heidän ei ollut suinkaan pakko\nkuljettaa kaikkea syötävää mukanaan. He sekä kalastivat että\nmetsästivät matkallaan. Heillä oli kaksi Aaron koiraa, mustan valkeita\nkarjalaisia koiria, jotka olivat hyviä löytämään ja haukkumaan metsoja\nja jotka olivat kaikilta ominaisuuksiltaan todellisia eräkoiria. Siten\nheillä oli alituiseen sekä lintua että kalaa.\n\nAntti oli jo aikaisemmin laaksossa joutohetkinään harjoitellut\nsuopungin heittoa, mutta kankeasti ja epävarmasti se häneltä vielä\nkävi, niin tärkeä poronhoidon väline kuin suopunki Isan mielestä\nolikin. Sillä olisi näet joka tapauksessa ensimmäiset porohärät\nvangittava, ja vasta niiden avulla voitaisiin saada muu lauma mukaan.\n\nKulkiessa ei joudettu puhelemaan, sillä puhelu vaikeutti hengitystä\nja Antti älysi säästää itseään ja kumppaneitaan. Mutta iltaisin,\nkun asetuttiin koovaksen turviin, puhelu kävi kyllä päinsä ja oli\npaikallaan. Antilla oli paljonkin kyseltävää ja udeltavaa.\n\n-- Kuinka paljon poroja on Huuhkilla? hän tiedusti Aarolta, kun\nmolemmat syötyään ja leiriaskareet suoritettuaan makailivat honkatulen\nloimussa havualuksillaan.\n\n-- Eihän niitä paljon ole, Aaro vastasi, -- noin kuusisataa, mutta\nkyllä se sittenkin on isoin tokka näillä main. Ja minulla on siinä\nkuutisenkymmentä päätä. Ne hoidetaan samassa tokassa, vaikka minulla on\nkyllä oma merkkini. Ja tällä Jaahkilla on kolmekymmentä, ja siksi se\nkantaa noin isoa sauvaa.\n\nAaro viittasi vahvaan sauvaan, jota Jaahk oli itsepäisesti pitänyt\nmukanaan kiväärin ja muun kantamuksensa lisänä, vaikka Antin mielestä\nsauvalla ei voinut olla mitään tarkoitusta.\n\n-- Tämä Jaahk uskoo vieläkin, että porotokka lisääntyy sen mukaan,\nkuinka iso on sen hakijan sauva, Aaro selvitti.\n\nJaahk silmäsi vaiteliaana tuleen eikä vastannut mitään. Hän oli\nvaiheaikojen kasvatti; toiselta puolen taianomaiset perintätiedot\npitivät häntä lumoissaan, toisaalta niihin uskomaton uusi aika oli\nsaanut hänestä otteensa.\n\n-- Pieniksi ovat käyneet porotokat täällä niinkuin kai muuallakin,\njatkoi Aaro juttuaan. -- Vainoajat koskivat niihinkin. Nälkäänsä\nkoltat ja uudisasukkaat ne söivät. Taikka ne oli pakko teurasporoina\nmyydä. Isä kertoi menneitten aikojen koltta- ja syrjäänipohattojen\ntuhatpäisistä porolaumoista, jotka väkisin lisääntyivät sitenkin, että\nniihin niin kesin kuin talvinkin eksyi pienempien ja kaukaisten eläjien\nporoja. Eihän niitä sellaisista tokista löytänyt sekään, joka uskalsi\nlähteä hakemaankin.\n\nNeljäntenä iltana Antti Rovanen yötulella loikoillessaan teki\nhavainnon, joka säpsähdytti häntä, joka ikäänkuin riisti kaiken lumon\nerämaalta ja heidän vaellukseltaan: Aaro Niemi rakasti Sannaa.\n\nHe olivat puhuneet Huuhkista. Aaro oli, isänsä kuoltua sotavuosina --\näiti oli kuollut aikaisemmin, samoin häntä vanhempi veli -- joutunut\nAaretti Huuhkan kasvatiksi. Hän oli ollut kuin oma lapsi.\n\n-- Isäntä on hyvä, jyrkkä ja oikeamielinen mies, kuuluivat hänen\nsanansa. -- Pahaa ei hänestä voi puhua kukaan, ei koltta eikä\nsuomalainen, joka on hänen kanssaan joutunut tekemisiin. Hän on jyrkkä\nja hän tuntuu käyvän yhä jyrkemmäksi, mutta vain vieraille, joitten hän\npelkää ilmaisevan uudisasutuksen. Onhan hänellä siihen syytäkin. Ja\nhänen pelkonsa on tarttunut Elieliin... Luoja nähköön, mieshän voisi\nelää onnellisena... onhan hänellä Ruut, mutta hän pelkää... pelkää\ntytön vuoksi..\n\n-- Mitä? Antti kysyi hiljaa.\n\n-- Tietysti hän pelkää taisteluja, selkkauksia, talon hävitystä...\nEliel on kiveliöitten mies... hän ei osaa eikä tahdo muuttaa muualle,\nvaikka voisikin... ja toiselta puolen... kuinka hän voisi taata\nhuomispäivää vaimolleen... ja kuinka minäkään voisin Sannalle?\n\nAntti ei vastannut mitään. Metsänreunan takaa loisti kirkas kuu, ja\nkauempana siitä pilkoittivat tähdet. Muuten ympärillä oli sysimusta\npimeys nuotion valopiirin ulkopuolella.\n\nKuinka minäkään voisin...?\n\nNuo sanat olivat äkkiä havahduttaneet Antin todellisuuteen. Hän tajusi\näkkiä, että täälläkin tiettömissä kiveliöissä, tämän tumman taivaan\nalla, täällä, missä elämäntaistelu todella oli taistelua luonnonvoimia,\npetoja ja henkipattoja vastaan, että täälläkin oli hallitsemassa\nrakkaus, inhimillinen rakkaus, ja kaikki se, mikä siihen liittyi.\n\nEliel ja Ruut! Tietysti, sehän oli luonnollista, se oli välttämätöntä.\nJa Aaro ja Sanna. Samoin, samoin...!\n\nAntti nauroi sisimmässään katkerasti. Hän oli ollut oikea alamaan\nhoukka. Ei niin, että hän olisi mitään tehnyt, mitään sanonut... mutta\nhän oli ollut omasta mielestään Sannan ympäristössä ainoa mies, joka\nsaattoi tulla kysymykseen hänen yhteydessään. Ja nyt... vasta nyt\nhän muisti ne monet kerrat, jolloin Sanna oli hymyillyt ja nauranut\nAarolle, puhellut syvällä, sointuvalla äänellään hänen kanssaan,\nosoittanut häntä kohtaan huomaavaisuutta ja hellyyttä.\n\nAaro ja Sanna! Sanna ja Aaro! Mutta sehän oli luonnollista, se oli\nvälttämätöntä. He olivat lapsuudenystäviä, he olivat aina olleet\ntoistensa läheisyydessä, Sanna osasi antaa arvoa Aaron luonteen\nsyvyydelle ja luotettavuudelle, hänen taidoilleen ja tiedoilleen, jotka\nolivat pieniä ja vähäisiä alamaan tietoihin verraten, mutta täällä\nkorvaamattomia ja välttämättömiä.\n\nJa esteenä oli siis vain se, että Aaro... että hän pelkäsi elämän\nkiveliössä voivan käydä vaaralliseksi ja uhanalaiseksi, että hän ei\nuskaltanut ottaa Sannaa...\n\nAaro ja Sanna! Tietysti... hehän olivat kuin kaksi puronvarren\nyhteenkietoutunutta pajua.\n\nTänä kylmänä syysyönä Antti tunsi rakastavansa Sannaa. Nyt, kun\nhän tiesi, että toinen rakasti Sannaa, nyt tyttö tuntui hänestä\nkorvaamattomalta.\n\nJa hän oli yksin maailmassa, avuttoman yksin. Selvemmin kuin\nmilloinkaan ennen hän tunsi ihmisen suunnattoman yksinäisyyden, jonka\nkylien häly ja kaupunkien melu voi hetkeksi häivyttää mielestä, mutta\nei milloinkaan poistaa. Hän kuuli puitten hiljaisen palamisen, sihinän,\nkun kosteus haihtui höyrynä ilmaan, koirien syvän hengityksen ja\nkumppaniensa liikahdukset. Yllä oli mittaamattoman korkea kiveliön\ntaivas, kaukaiset tähdet ja kuu, joka hänestä näytti kookkaammalta ja\nkirkkaammalta kuin alamaissa.\n\nJa hän oli yksin.\n\nAlamaat olivat kaukana ja unohdettuina. Irma... ketä hän mahtoi\nraahata tanssiaisiin? Kivulloinen eno oli laaksotalossa. Antin seurana\nolivat lapsenomainen koltta ja mies, joka ei milloinkaan ollut nähnyt\nkaupunkia, joka oli kuin toista rotua, ja kaksi koiraa, varmaa ja\nterhakkaa koiraa, mutta vain eläimiä...\n\nHän oli yksin, ja tietysti Sanna rakasti toista.\n\nMitään estettä ei hänen mielestään lopultakaan ollut, etteivät he\nsaisi toisiaan. Aaretti Huuhka piti kasvattipojastaan, ja epäröimättä\nhän luovuttaisi tälle tyttärensä. Huuhkan pojat, hehän olivat\nkuin Aaron veljiä, ja tietäisivät, että Sanna olisi rakastavan ja\nluotettavan miehen hoteissa. Mitä hän, Antti, oli Aaroon verraten? Vain\nepämääräinen alamaan kiertolainen, ilman erätaitoja, ilman voimaa ja\nuskallusta.\n\nSanna alamaissa! Tietysti, jos Sanna suuresti rakastaisi häntä, kaikki\nolisi mahdollista. Ja sittenkin... erämaan uudisasutuksen tyttö\nalamaitten kutsuissa, alamaitten monimutkaisessa ja pikkutärkeässä\nelämässä, alituisesti alttiina arvosteluille, pilkalle ja sääliville\nsilmäyksille! Sekin oli sietämätöntä ajatella.\n\nVoisiko hän jäädä tänne, Huuhkain taloon? Hän naurahti mielessään\nnimitystä \"kotivävy\". Mutta hän voisi, tulla siksikin, ellei olisi\nAaroa...\n\nHän katsahti syrjäkarein kumppaniinsa, jäntevään ja solakkaan mieheen,\njoka huolettomana lojui havuilla. Hän ei voinut vihata miestä niinkuin\nkilpakosijaa, niinkuin vastustajaa ja vihollista. Sekin, ettei hän\nvoinut vihata, oli hänen mielestään heikkoutta ja pehmeyttä. Vihaisiko\nAaro häntä, jos tietäisi? Hän ei osannut vastata kysymykseensä.\n\nJaahk huomautti jotakin päivällä nähdyistä karhunjäljistä. Aaro murahti\nmyöntävästi. Sitten hän kääntyi Antin puoleen nauraen tapansa mukaan\npehmeästi, melkein äänettömästi.\n\n-- Tuo veitsenheittosi karhun sydämeen on paras temppu, millä olen\nnähnyt kontion nitistettävän.\n\nAntin alakuloiset mietteet keskeytyivät. Hän sanoi vain jotakin\npuhuakseen:\n\n-- Montako karhua olet tappanut?\n\n-- Kahdeksan, Aaro vastasi. -- Tämä Jaahk on surmannut kaksi.\n\n-- Ja miten, kierroksestako?\n\n-- Siitäkin, mutta useimmat muuten. Kerran käytin keihästä, kerran\nkirvestä, loput ammuin. Aaretti Huuhka ei tiedä kontioittensa\nlukuakaan, Elielillä on tilillään ehkä parikymmentä, Paavolla kai\nhiukan enemmän, ja Jaakkokin on jo ehtinyt puoleen tusinaan.\n\n-- Entä tytöt?\n\n-- Ei, ei sentään, eivät kontiot niin kesyjä ole. Ruutin jonkun\nesiäidin kerrotaan kyllä surmanneen kontion keihäällä kotitalonsa\ntuvanuunilta käsin... jossakin Suomen puolella. Se on Ruutilla ihan\nkirjoitettuna, mutta se on niinkuin joulusatu ja pitkä juttu, enkä minä\nosaa sitä kertoa. Mutta ilveksen Sanna on kerran osunut ampumaan, ja\nRuut taas ahman, joka oli juuri hypännyt ja pureutunut poron niskaan.\n\nEräjutut jatkuivat. Ne olivat alati uusi ja tyhjentymätön puheenaihe\niltanuotion äärellä, kunnes sitten matkaajat nukahtivat syvään ja\nhäiriintymättömään uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Rovanen seuraili karhun jälkiä. Peto oli repinyt puita, raastanut\npensaita ja myllertänyt maata, ja pehmeissä notkopaikoissa näkyivät sen\njäljet aivan selvästi.\n\nKaikesta päättäen se oli iso ja pahantuulinen eläin.\n\nAntti oli aamupäivällä eronnut kumppaneistaan. Syyksi hän oli näille\nilmoittanut halunsa seurata karhua, mutta todellisuudessa hän tahtoi\nolla yksin. Hän ei enää jaksanut olla hiljaisten eräkumppaniensa\nseurassa, jotka eivät aavistaneetkaan hänen masentuneita ja surullisia\najatuksiaan.\n\nHän tahtoi olla yksin ja kamppailla itsensä selvyyteen. Mitä hänen\ntuli tehdä? Mitä hän aikoi? Mitä hän tahtoi? -- Hän toivoi kiveliön\nyksinäisyydessä pääsevänsä siitä selvyyteen.\n\nAaro oli estellyt ja varoittanut, mutta Antti pysyi itsepintaisena.\nHänen varusteensa olivat hyvät, hänellä oli evästä ja hän kykeni\nhankkimaan sitä lisää. Nähtyään kumppanin taipumattomuuden Aaro\nselvitti tarkasti Antille maamerkkejä, joitten perusteella hän osaisi\nseitsemän tunturin laaksoon. Varmin merkki oli kaukainen, korkea ja\nlumilakinen tunturi, jonka näköpiirissä hän pysyisi päiväkausia.\n\nAntti lähti yksinään kiveliöön.\n\nPohjimmaltaan karhunjäljet kiinnostivat häntä hyvin vähän. Mutta ne\nolivat tarjonneet kätevän tekosyyn poistumiseen. Poropaimenilla ei\nollut aikaa hukata päivää tai kahta ajaakseen takaa karhua sulan\naikana, jolloin jäljet helposti saattoivat häipyä löytämättömiin\nkallioilla.\n\nAntti kulki verkalleen jälkiä seuraillen ja kierteli omia ajatuksiaan.\n\nTosiaankin hän oli ollut houkka. Aluksi hän oli pitänyt Sannaa vain\ntavallista terhakampana erämaantyttönä. Alitajuisesti hänellä oli\nollut mielessään ajatus, tokko Sanna oli hänelle riittävän hyvä ja\nkelvollinen. Niin itsetärkeä ja itserakas hän, Antti, oli. Ja sitten\nAaro Niemi. Hänen mieleensäkään ei ollut aluksi juolahtanut, että tämä\nerämaitten mies rakastaisi, uskaltaisi rakastaa omaa kasvinkumppaniaan,\nja rohkenisi vielä jotakin toivoa. Ne muutamat päivät, jotka hän\noli viettänyt Aaron seurassa, olivat haihduttaneet hänen väheksyvät\nkuvitelmansa. Aaro ei ollut pelkkä uudisasukas, poromies, metsästäjä ja\nkalastaja; hän oli erämaan todellinen mies, jonka hienotunteisuutta,\ntahdikkuutta ja lempeää suvaitsevaisuutta mikä salonkien keikari\ntahansa olisi voinut kadehtia, mutta vain harva saavuttaa.\n\nHän olisi Sannalle muutakin kuin isäntä ja elannon hankkija; Sanna\nolisi hänelle enemmän kuin uudisasukkaan raatava vaimo. Aaron\nrakkaudessa olisi voimaa ja syvyyttä.\n\nNämä huomiot olivat kipeitä ja katkeria. Eikä Antti sittenkään voinut\ntoivoa, että Aaro olisi toisenlainen, että hän olisi pelkkä raaka ja\nkarkea kiveliöitten mies, jonka syrjäyttäminen olisi hyvätyö Sannalle.\n\nMutta mitä erämaa oli Antille ilman Sannaa? Ei mitään, ei kerrassaan\nmitään. Hän tunsi sen selvästi.\n\nSanna oli värittänyt koko kiveliön siitä lähtien, jolloin Antti näki\nhänet sääskiverkon hulmuavan pilven keskellä. Sanna kultasi erämaan.\nSanna ikäänkuin leijaili tunturien yllä, hän päilyi kaltioitten\nkalvoista.\n\nIlman Sannaa erämaa oli pelkkä autio metsämaa, missä eläminen oli\nkiväärin ja verkon varassa; se oli kadotuksen maa, joka vaati kaiken ja\nantoi vähän.\n\nAntti huomasi äkkiä eksyneensä karhunjäljiltä. Hän palasi äskeistä\ntietään. Joka tapauksessa jäljet olivat selvää todellisuutta, ja vaikka\nhän ei toivonutkaan löytävänsä karhua, voisi jälkiä silti seurata. Oli\nhelpompaa seurata niitä kuin harhailla ilman mitään päämäärää.\n\nOli tumma, pilvetön pouta. Kiveliö levittäytyi mykistävässä\nsuuruudessaan ja rajattomuudessaan hänen edessään aution tunturin\nrinteeltä. Mutta hän tunsi nyt erämaassa jotakin synkkää ja\nvihamielistä, armotonta ja luotaantyöntävää, jota hän ei ollut ennen\nhavainnut toisessa mielentilassa ollessaan.\n\nJa sitten hän äkkiä keksi karhun. Hän näki sen pitkän matkan päästä.\nRinteen juuritse kulki matala, mutta kallioinen ja rosoinen kuru.\nSen pohjalla virtasi hopeinen, kapea puro. Karhu oli puron toisella\nrannalla, kurun vastarinteellä, missä se puuhaili jotakin vesakon\nreunassa.\n\nAntin metsästysvaistot heräsivät oitis ja hukuttivat kerralla\nhänen heikot mietteensä. Tuolla oli karhu -- eikä se ollut\nsaavuttamattomissa; karhu, jonka kaatamista hän vielä muutamia\nkuukausia sitten olisi pitänyt mainittavana urotyönä.\n\nHän laskeutui nopeasti ja varovasti rinnettä suojautuen kivien ja\npensaitten taa. Jos hän pedon huomaamatta pääsisi sitä lähenemään vielä\nmuutamia satoja metrejä, hän voisi sen ampua hyvällä kiväärillään puron\ntältä puolen. Karhu oli paikalla, missä sillä ei laajahkolla alueella\nollut mitään näkösuojaakaan.\n\nAntti liukui sammalpeitteistä kalliota pitkin, juoksi kyyristellen yli\npienten jäkälää kasvavien aukeitten ja pääsi vihdoin, kiihkoisena ja\nhengästyneenä, pienen jyrkänteen reunalle, joka sillä kohtaa putosi\npuroon. Hän pysähtyi suojaavan kiven taa.\n\nHän arvioi välimatkan noin neljänneskilometriksi. Tuuli oli heikko\nja kävi karhun suunnalta häneen päin. Se ei ilmiantaisi häntä eikä\nvaikeuttaisi ampumista. Tasainen pilvisyys oli erinomaista tähtäykselle.\n\nAntti piti itseään aika hyvänä ampujana, mutta olosuhteet olivat toiset\nkuin tutulla ampumaradalla. Nyt tuli lisäksi kiihko, jota hän ei voinut\nhillitä. Kohde oli liikkuva. Hän oli hengästynyt.\n\nHän punnitsi mielessään, vieläkö lähestyisi karhua. Mutta puron\nylittäminen saattoi merkitä ilmituloa, ja kiipeäminen vastarannalle,\njoka oli jyrkkä ja jossa karhu olisi yläpuolella, peloitti häntä,\nniinkuin hän rehellisesti tunnusti itselleen. Karhu oli iso,\nmustanhallava, luultavasti uros. Se puuhaili samassa paikassa.\n\nAntti asetti reppunsa kahden kiven väliin ja sen päälle lakkinsa; hän\nvalmisti täten varman ja pehmeän tuen pyssylleen. Sitten hän katsoi\nkontiota tähtäimen yli.\n\nTähtäämisen kannalta katsoen karhu liikahteli harmittavan nopeasti.\nMutta oli hyvin vähän todennäköistä, että se vakiutuisi paikalleen.\nAntti tähtäsi huolellisesti ja laukaisi. Pamahdus kiiri kurussa.\n\nMelkein samassa karhu karjahti ja hypähti oudosti. Se kierähteli\nympäriinsä ja mörisi. Laukaus oli varmasti osunut, mutta ei\nkuolettavasti. Ja sitten karhu ampaisi viistosti kalliota ylöspäin.\n\nAntti ampui toistamiseen. Hän ei tiennyt, osuiko, mutta hän ampui\nedelleen. Karhu oli pääsemässä kallioharjan suojaan, se oli kiivennyt\nnopeasti ja voimakkaasti, mutta Antin neljäs ja viides laukaus osuivat\nkai kohdalleen, koskapa peto horjahti sivulle, heilui hetkisen\njyrkänteen reunalle ja suistui sitten nurinniskoin rinnettä pitkin. Se\nputosi näkymättömiin johonkin syvennykseen lähelle puron rantaa.\n\nAntti nousi seisomaan. Hän tähysteli ja kuunteli, mutta ei nähnyt\neikä kuullut mitään. Sitten hän latasi aseensa huolellisesti ja lähti\ntavoittamaan saalistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarhu makasi isohkon, pyöreän syvennyksen pohjalla, missä oli\nhiukan vettä. Maaperä oli karkeaa soraa ja hiekkaa. Peto oli täysin\nliikkumaton ja makasi kyljellään, ja vesi oli osittain värjäytynyt\npunaiseksi.\n\nAntti tahtoi olla varma, ja siksi hän melko läheltä ampui vielä kerran,\ntällä kertaa päähän ja aivoihin. Hän lähestyi kontiota, jonka valtavat\nkäpälät olivat viime kouristuksissa heittäneet soraa ja hiekkaa\nkuivalle kalliolle.\n\nJa sitten äkkiä Antti pysähtyi. Hän unohti melkein hetkessä karhun ja\nvain katsoa tuijotti kalliolle, missä oli kosteaa soraa ja hiekkaa.\n\nNuo pienet hiekkakasat kimaltelivat ihmeellisen kirkkaasti.\n\nAntti pisti kätensä sadeveden jäännökseen -- sillä sadevettä oli\nsyvennyksen pohjalla --, kouraisi soraa ja hiekkaa ja katseli sitä.\nPienen pieniä kimaltelevia pisteitä loisti siinä.\n\nAntti ei voinut olla hetkeäkään epätietoinen huomionsa laadusta. Tuo\nkarhu, tuo kuollut kontio oli elonsa viime hetkinä kouraissut hänen\nnähtävilleen mitä rikkaimman kultapaikan.\n\nHän piteli kädessään Ylämaan kultaa!\n\nJa sitä oli tässä syvennyksessä paljon. Se oli kuin jättiläismalja,\nlaitojaan myöten täynnä soraa ja hiekkaa ja kultaa. Sora oli tavattoman\nrunsasmetallista, se ei ollut tavallista kultapitoista hiekkaa, joka\npäivän työn tulokseksi antoi gramman tai puolitoista. Tästä... tästä\nsorasta voisi päivässä huuhtoa kilon... hän ei osannut arvioida...\nkaksi kiloa... ehkä useampiakin. Ja mikä ihanteellinen paikka! Tuossa\noli soma puro, jonka vettä voisi johtaa kouruun...!\n\nKultaa! Mittaamattomasti kultaa!\n\nAntti istahti kalliolle ja silmäili paikkaa. Hän koetti arvioida,\nkuinka paljon kultahiekkaa tuo hiidenkirnu sisältäisi... ja kuinka\npaljon hiekassa ja sorassa olisi kultaa. Hän ei päässyt mihinkään\nvarmoihin lukuihin... mutta kysymyksessä olisivat ehkä miljoonat\nja monet miljoonat. Hänen mielikuvituksensa houkutteli hänet yhä\nhurjempiin arvioihin.\n\nEi tarvitsisi muuta kuin huuhtoisi kullan, sulloisi sen reppuun ja\nlähtisi alamaihin...\n\nHän säpsähti äkkiä: tietäisikö joku muu tästä kultapaikasta? Ja hän\nmelkein huudahti ääneen, kun muisti Aaretti Huuhkan kertomuksen. Ei\nsuinkaan tämä ollut hänen veljensä löytö?\n\nHän jätti reppunsa kalliolle ja ottaen pyssynsä lähti kiertämään\nläheistä ympäristöä. Hän etsi jälkiä ihmisestä, jälkeä hänen olostaan,\njotakin merkkiä nuotiosta, majasta, leiristä... mutta ei, eihän niitä\nollut täällä, ei paperipalaa... savuketta... vaateriepua... luuta...\nmitään. Tunnin etsiskelyn jälkeen hän saattoi todeta, ettei ainakaan\nlähellä syvennystä ollut ketään ollut, ellei kävijä ollut hävittänyt\ntahallaan jälkiään.\n\nHän palasi karhun luo ja ryhtyi sitä nylkemään. Tuo talja, jota hän\nvielä vähän aikaa sitten olisi pitänyt erinomaisen tavoiteltavana,\ntuntui nyt hänestä yhdentekevältä. Hän vilkuili yhtämittaa sameaan\nvesilätäkköön, joka melkein kokonaan peitti hänen aarteensa.\n\nKultaa! Hänellä oli kultaa. Hän olisi rikas mies, hän olisi mahtava\nmies, kun hän saisi rikkautensa alamaihin.\n\nHän koetti ajatella ja toimia kylmästi, mutta tunsi silti olevansa\nhuumeessa. Kulta oli lumonnut hänet muutamissa hetkissä.\n\nNyljettyään karhun -- se työ vaati häneltä aikaa, eikä jälki silti\nollut moitteeton -- hän paloitteli ruhon ja varasi evääkseen muutamia\nparhaita paloja. Loput hän viskoi alempana puroon.\n\nSitten hän lähti etsimään itselleen kauempaa asentoa. Hän ei\nhalunnut jättää lähelle aarrettaan jälkiä oleskelustansa. Hän kulki\nampumapaikalleen, noukki maasta tyhjät ammushylsyt ja pisti ne\nreppuunsa. Sitten hän etsi ja löysi leiripaikan vajaan tunnin matkan\npäästä, metsän reunasta, suojaisesta paikasta, missä kaltiokin oli\nlähellä. Hän söi kiireesti virittämättä tulta ja mitään itselleen\nkeittämättä. Illalla, pimeän tultua, hän vasta ehtisi suoda itselleen\nmukavuuksia ja ylellisyyksiä. Nyt hänellä oli kiire. Kulta odotti.\n\nHän palasi syvennykseen ja ryhtyi kömpelösti ja taitamattomasti\nhuuhtomaan soraa ja hiekkaa kattilallaan. Se oli ainoa astia, joka\nsaattoi tulla kysymykseen.\n\nMutta vaikka hänen välineensä olivat alkeelliset ja hänen taitonsa\nepäiltävä, hänelle silti kertyi kultaa. Paikka oli antoisa. Soraa ja\nhiekkaa oli ilmeisesti syvälti.\n\nKuumeiset, nopeat ja häilyvät ajatukset täyttivät hänen mielensä.\nKulta oli työntänyt kaikki surulliset mietteet syrjään, ratkaisevasti\nsyrjään. Joskus hän muisti Sannan, mutta muisto ei tehnyt kipeää.\nParatkoon, olihan hänellä kultaa. Hänhän voisi, jos tahtoisi -- ja\njos Sanna tahtoisi --, viedä hänet avaraan maailmaan, sinne, missä on\nhauskuutta ja mukavuuksia. Ellei Sanna tahtoisi, niin... sille hän ei\ntietysti voisi mitään, mutta sekään ratkaisu ei häntä enää masentaisi.\n\nHän muisti Torstin kirjeen. Tosiaankin, hän oli löytänyt kultaa.\nHänen ei tarvinnut vuolla sitä puu- eikä teräsveitsellä, hän sai sitä\nsuoraan ammentaa leirikattilallaan. Nyt... mukanaan kultaa, nyt hän\nvoisi palata alamaihin, lyhytaikaisen ja ansaitsemattoman häpeänsä\nnäyttämölle, ja kaikki ovet avautuisivat hänelle... hän kohtaisi\npelkkää hymyä, kumarruksia ja siloisia sanoja! Ja Irma -- ja hänen\nomaisensa, jotka olivat niin ylimielisiä!\n\nHän hekumoi ajatuksissaan. Hänellä oli niin paljon mahdollisuuksia.\nVaihtoehtoja oli rajattomiin. Ja hänellä olisi aikaa harkita, mikä\nniistä olisi viehättävin.\n\nHän keksi kyllä monia harmittavia seikkoja. Hänen täytyisi palata\nlaaksotaloon noutamaan Isan kullanhuuhdontavälineitä. Hänen olisi\npuhuttava Isalle. Tietysti Isa saisi osansa... hänen päivänsä\nturvattaisiin. Mutta pahinta oli, ettei hän tietysti jaksaisi kantaa\nkaikkea kultaa. Ja toiseksi syksy oli niin pitkällä, että minä päivänä\nhyvänsä voisi sataa lumen, voisi jäätää vedet... hän ei ehkä ehtisi\nhuuhtoa koko aarrettaan. Se jäisi piiloon talven yli.\n\nHänestä hänen nykyinen mielentilansa oli luonnollinen. Hän ei\nihmetellyt, hän ei edes huomannut, että hänessä kaikki se, mikä oli\nperäisin alamaista ja entisestä elämästä, kaikki se, minkä hän oli\nkuvitellut muuttuneen kiveliössä, minkä hän oli ollut huomaavinaan\nkadonneen -- niinkuin oli luullut heinäniityllä laaksojärven rannalla\n--, että se oli palannut ja että hänen uusiksi omaksutut ihanteensa ja\npyrintönsä olivat kadonneet, haihtuneet samassa hetkessä, jolloin hän\noli nähnyt kultajyvästen kimaltelun kosteassa hiekassa.\n\nHän ahersi pitkälle hämärään. Hän ei tuntenut väsymystä, ei janoa eikä\nnälkää. Hän ei tuntikausiin tupakoinutkaan. Hän vain huuhtoi soraa ja\nhiekkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuotio loimusi taas mustaan yöhön. Rakotuli virittäytyi hiljalleen.\nAntti oli syönyt ja juonut. Hän poltteli piippua ja ajatteli kuunnellen\nöisen erämaan ääniä.\n\nOli alkanut tuulla ja sataa. Hän oli suojassa, mutta hän tunsi\nyksinäisyyden, ja häntä peloitti tuntematon kiveliö, sen äänet ja sen\npiilevät vaarat.\n\nTähän asti hän oli ollut rauhallinen ja tyyni laskeutuessaan iltaisin\nvuoteelleen louteen suojassa, honkatulen huoltaessa lämmityksen.\nSeikkailu Petrushkankaan kanssa ei ollut hänen rauhaansa ja\nturvallisuuttaan horjuttanut, sillä tuo seikkailu oli poikkeuksellinen.\n\nMutta nyt hän pelkäsi, eikä hän tiennyt, mitä kammosi. Olisi ollut\nsuurenmoisen turvallista, jos joku kumppani olisi ollut hänen kanssaan.\nMutta hän itse oli heistä eronnut. Aaro oli kehoittanut häntä ottamaan\nmukaansa toisen koirista, mutta hän ei halunnut toisten apulaisia\nvähentää, eikä koirakaan näyttänyt halukkaalta seuraamaan häntä.\n\nSiten hän oli aivan yksin ja pelkäsi.\n\nJa hän käsitti, että pohjimmaltaan hänen pelkonsa aiheutti kulta.\nNiin kauan kuin hän oli ollut köyhä erämies, jolla ei eväittensä,\nvaatteittensa ja aseittensa lisäksi ollut mitään, hän oli ollut\nhuoleton ja turvallinen.\n\nMutta nyt, kun hänellä oli pieni nahkapussillinen kultaa... hän oli\nhuuhtonut arvionsa mukaan pari sataa grammaa... ja kun hän tiesi\nsuojattoman aarteensa kätkeytyvän öiseen pimeyteen aivan lähellä,\nvajaan tunnin matkan päässä, _nyt_ hän pelkäsi.\n\nHän pelkäsi itsensä ja aarteensa puolesta. Hänestä tuntui niinkuin\nerämaasta loistaisi häntä ja hänen asentoaan kohti satoja välkkyviä\nvaanivia silmiä, niinkuin kiveliö huhuaisi hänen löydöstään, niinkuin\nerämaa varustautuisi ryöstämään hänet ja hänen aarteensa.\n\nHänellä oli kivääri poikittain sylissään, hana vireessä ja\nvarmistimetta. Hän tähyili, vaikka koetti hillitä itseään, lakkaamatta\npimeyteen, nuotion joka puolelle.\n\nSadepisarat ropisivat, tuuli huhusi ja ulvoi, metsä ylempänä huokaili,\nsiellä ryskähteli, naukui ja kitisi. Puro pauhasi kauempana. Ne olivat\nkaikki luonnollisia ääniä, mutta hänen herkistynyt kuulonsa oli\nerottavinaan monia kymmeniä salaperäisiä, luonnottomia ääniä, jotka\nuhosivat vaaraa.\n\nJa kaiken syynä oli kulta... tuo tummankeltainen jauhe... tuo raskas\nhiekka, jota hän puolen päivää oli erotellut puron rannalla, tuo\nhimmeänkirkas metalli, jolla oli ääretön voima ja valta kaukana\nmaailmassa, aine, joka erotti ihmisiä, ylensi ja alensi heitä, mutta\njonka arvo sittenkin pelkkänä metallina oli vähäinen tai ainakin\nvähäisempi kuin monen muun.\n\nAntti Rovanen pelkäsi niinkuin pelkää se, joka unessa näkee aarteen ja\nvaikka tietääkin unen uneksi, sittenkin pelkää sen kesken katkeavan.\n\nJa sitten hän kuuli äänen, joka oli selvä ja sittenkin epäluonnollinen,\nsyvän, pitkäveteisen huhuamisen.\n\nHän ponnahti pystyyn nuotionsa ääressä hermot äärimmilleen\njännittyneinä, sormi pyssyn liipaisinta tapaillen. Jääden kumaraan\nasentoon hän kuunteli erämaan yötä, ja hänen ruumiinsa vapisi heikosti.\n\nLapsuudenajan kammottava tarumaailma, kuullut kertomukset Lapinmaan\nihmeistä, noidista ja hengistä, koko se musta ja mystillinen\nalamaailma, joka uinuu arkipäivän varjottoman valon alla ja toisella\npuolen, ikäänkuin heräsi ja elävöityi.\n\nOliko se lintu? Hän ei tuntenut ainoatakaan lintua, jolla olisi ollut\nsellainen ääni, ei ainoatakaan eläintä, joka siten huhuaisi. Ja hän oli\nvarma huomiostaan. Se ei ollut mikään harha-aistimus. Se oli kuulunut\nvarsin läheltä, metsikön laidasta.\n\nHän terästäytyi, sieppasi nuotiosta palavan kekäleen ja voimakkaalla\nheitolla nakkasi sen suuntaan, josta ääni oli kuulunut. Kekäle piirsi\nhulmuavan, säkeniä sinkoilevan tulikaaren mustaan yöhön, putosi maahan,\nhehkui jossakin, sähisi ja sammui sateeseen.\n\nJa heti kun täysi pimeys oli peittänyt maailman nuotion ulkopuolella,\ntoistui äskeinen karmiva huhuaminen, se muutti sävyään ja päättyi\nmelkein selvään, ilkkuvaan nauruun.\n\nAntti Rovanen sipaisi otsaansa kädellä. Ääni oli todellisuutta. Tuolla\nlähellä oli joku tai jokin, joka sen päästi. Mutta hän ei voinut\nratkaista, oliko se eläin vai ihminen. Jos hän olisi tiennyt sen\neläimeksi, hän olisi ollut levollinen. Peto ei hyökkää palavan nuotion\nääreen. Jos se oli ihminen, hän saattoi taistella tai paeta.\n\nHän käsitti tilanteensa vaikeuden ja vaaran. Hän oli tulenloimussa\nalttiina jokaiselle pimeydestä tuijottavalle katseelle. Mutta jos\nhän taas etääntyisi tulesta, nähtäisiin sekin ja hänet voitaisiin\npimeydessä yllättää...\n\nHän pelkäsi... hän pelkäsi niin, että hänen hampaansa löivät loukkua ja\nhänen polvensa vapisivat. Hän noitui... hän kirosi heikkouttaan, mutta\nsilti hän ei hallinnut hermojaan.\n\nHuhuaminen ja nauru kuului jälleen... lähempää, niinkuin hänestä\ntuntui...\n\n-- Kuka siellä? hän äkkiä kiljaisi koettaen väkisin masentaa\npelästyksensä.\n\nHänen äänensä tuntui heikolta ja käheältä. Se ikäänkuin tukahtui\ntuuleen ja sateeseen. Vastausta ei kuulunut, mutta karmiva, naurava\nääni toistui jälleen jonkin ajan kuluttua.\n\nHän vetäytyi louteen suojaan, makasi vatsallaan ja piteli pyssyä\nedessään ampumavalmiina. Hän oli päättänyt ampua kohti heti kun kuulisi\näänen vielä kerran.\n\nNyt se alkoi, pitkäveteinen huhuaminen, ja laukaus räiskähti nuotion\nvierestä. Ääni keskeytyi, mutta samassa Antti tajusi kimppuunsa\nhyökättävän, huopa kietaistiin hänen päänsä ja hartioittensa yli,\nja vankat, väkevät kädet kopeloivat häntä kuin kääröä. Muutamassa\ntuokiossa hänen kätensä ja jalkansa olivat köytetyt. Jokin vaate solui\nhänen päähänsä, hän tiesi sitä sidottavan, ja sen jälkeen hänestä\nhellitettiin.\n\nIhmisiä, ihmisiä oli hänen kimpussaan! Vastentahtoinen huokaus pääsi\nhäneltä, helpotuksen huokaus, sillä sisimmässään, vaikka hän ei ollut\nhalunnut myöntää sitä tajuiselle olemukselleen, hän oli pelännyt\njoutuneensa erämaan henkien ja kummitusten pariin.\n\nJa sitten hän kuuli ihmisäänen, hänelle aivan tuntemattoman, puhuvan.\nSe oli, mikäli hän saattoi päätellä, vanhan miehen ääni, ja puhe oli\nhuonoa, murteellista suomea. Tuo puhuja oli koltta, siitä Antti oli\nvarma.\n\n-- Nuku rauhassa, nuori mies, nuku rauhassa... älä pelkää! Se mikä\ntapahtuu, se tapahtuu... Älä pelkää. Honka palaa, sinulla on lämmin.\nNuku vain!\n\nJa sitten kuului lyhyt, käheä naurahdus. Hän kuuli viereltään\nliikettä, kahinaa, kuuli puitten räiskähtelevän, kun niitä lisättiin\nnuotioon, mutta hän ei voinut päättää, oliko hänen luonaan yksi vai\nuseampia henkilöitä. Oli myöskin tietymätöntä, miksi hänen kimppuunsa\noli hyökätty. Häntä ei ollut vähääkään vahingoitettu, ei lyöty eikä\nkolhaistu, vaikka hänen asentonsa ei suinkaan ollut mukava ja kasvoille\ntyönnetty vaate vaivasi hengitystä. Hän koetti puhua ja kysyä, mutta\nainoa vastaus oli äskeisen koltan rauhallinen kehoitus:\n\n-- Nuku!\n\nHänen ympärillään oli useita ihmisiä, nyt hän saattoi sen todeta. He\naterioivat. Hän tunsi keitetyn lihan hajua. Jokin astia kalahti pari\nkertaa, ja sitten koltta huomautti:\n\n-- Iso kuobdza!\n\nMies oli tietysti huomannut levitetyn karhuntaljan. Mutta siinä olikin\nkaikki, mitä Antti kuuli ja huomasi. Jonkin ajan kuluttua hän tiesi\nlähellään olevan nukkuvia ihmisiä. Hänellä itsellään oli lämmin ja\nmukava olla, ellei ottanut lukuun kiristäviä siteitä.\n\nJa sitten hänkin nukahti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat sinä päivänä kulkeneet pitkään. Sen Antti Rovanen tiesi\njäykistyvistä jaloistaan ja ruumiistaan. Päivä oli tuulinen ja\nsateinen. Sen hän tunsi.\n\nMutta koko aikana hän ei ollut nähnyt vilahdustakaan ulkoilmasta. Hän\noli saanut tehdä matkaa tiukka side silmillään ja hän uumoili jo, mikä\noli sen tarkoituksena. Hänet tahdottiin eksyttää aarrepaikasta.\n\nJa karvain mielin hänen oli todettava, että hänen yllättäjänsä\nluultavasti onnistuisivat aikeissaan. Hän oli varsin huonosti\nhuomioinut seutua edellisenä päivänä. Hän ei varmasti muistanut\nsitäkään, missä suunnassa oli ollut Aaron neuvoma merkkitunturi.\n\nMuutamien tuntien ajan he olivat kulkeneet kallio- ja kangasmaita,\nsitten hänet oli autettu veneeseen, ja koko päivä oli soudettu jokea\nylös, sauvottu ja kaksi kertaa venettä kai köydessäkin vedetty.\n\nHänen kanssaan ei puheltu. Hänen kysymyksiinsä ei vastattu. Mutta\nmuuten hänestä pidettiin hyvää huolta ja ruokaa annettiin riittävästi.\n\nKolttia! Niin, hänen vangitsijansa olivat erämaitten lappalaisia.\nPitivätkö he ehkä hänen aarrepaikkaansa jonkinlaisena koskemattomana\nseitapaikkana?\n\nYö kului niinkuin edellinenkin. Seuraavana päivänä jatkettiin\nvenematkaa. Jalkamatkan aikana hänen jalkansa olivat olleet vapaat,\nkädet sidottuina, mutta venematkalla häntä pidettiin kokonaan\nköytettynä. Se oli kiusallista, ja hän tunsi huikeaa tupakantuskaa,\nmutta hän oli siksi kiukuissaan ja ylpeä, ettei alentunut pyytämään\npiippua suuhunsa.\n\nToisen päivän iltapuolella rantauduttiin. Antti autettiin maihin. Hän\nkuuli, kuinka tavaroita kannettiin veneestä.\n\nJa sitten häneltä äkkiä kiskaistiin side silmiltä. Hän siristeli niitä\nhetkisen, vaikka olikin hämärä, pilvinen ilma, ja näki sitten lähellään\nvanhan, käppyräisen koltta-ukon, joka irvisteli hänelle leveästi.\n\nKoltta astui hänen luokseen takaapäin ja viilsi äkkiä suurella puukolla\nhänen käsiään kahlitsevat köydet poikki, juoksi sitten rannalle,\nhyppäsi veneeseen ja työnsi sen rannasta ulommaksi.\n\n-- Tässä on veitsi! ukko huudahti ja heitti aseen vain muutamien\naskelien päähän Antista.\n\nVene solui nopeassa virrassa alaspäin ja katosi mutkaan.\n\nAntti ryömi veitsen luo ja katkoi jalkakahleensa. Hän oli todellisesti\nymmällään ja sitäkin enemmän, kun hän tarkastellessaan rannalle\njätettyjä tavaroita totesi kaiken omaisuutensa koskemattomaksi. Yksinpä\nkultapussikin kaikkine sisällyksineen oli tallella. Oli niinkuin\nhän olisi ollut pahankurinen poika, jonka jotkut vanhemmat olivat\npäättävästi toimittaneet kauemmaksi hänen pahantekonsa paikalta.\n\nHän tarkasteli ympäristöään. Hän alkoi muistella. Paikka oli tuttu.\nHän katsoi tuntureita. Hän tunsi nekin. Hän oli seitsemän tunturin\nlaakson ulkopuolella, ja tällä samalla kohtaa he olivat asennoituneet\nIsan kanssa parikin kertaa. Hänellä olisi muutamien tuntien matka\nHuuhkain taloon. Hän päätti lähteä sinne. Hän ei osannut muutakaan.\nMutta totisesti hänellä ei ollut paljonkaan aavistusta siitä, missä\nhänen \"kultakirnunsa\" sijaitsi. Nuo omituiset, vaiteliaat koltat olivat\neksyttäneet hänet.\n\nLaaksoon päästyään ja astellessaan jo melkein tuttua outapolkua hän\npäätti olla vaiti seikkailustaan. Häntä nolottikin. Hänet yllätettiin\ntäällä erämaassa liian helposti. Olihan tämä jo toinen kerta.\n\nPian alkaisi varsinainen metsästysaika. Hän kiertelisi silloin\nkiveliötä, ja näillä matkoillaan hän voisi etsiä aarrepaikkaansa.\nHän löytäisi sen... se ei voinut olla kovin kaukana. Ja ellei hän\nehtisikään enää tänä syksynä saada saalistaan talteen, hän odottelisi\nkevääseen.\n\nMutta hän ei ollut enää huumeessa. Kullan nostattamat houkuttelevat\nnäyt ja sen esiinloihtimat mahdollisuudet olivat hänen ajatuksissaan\ntaas taka-alalla. Ei tosiaankaan hyödyttänyt kiukutella. Ja\nmukautuminen välttämättömyyteen oli erämaan hänelle antamia ensimmäisiä\nopetuksia, vaikka hän ei sitä vielä täydelleen huomannutkaan. --\nPian saapuisivat poromiehet tokkineen... koltat vetäytyisivät\nsyyspaikoilleen... tulisivat pakkaset, jää ja lumi... metsästys alkaisi\nja hiljaisessa erämaassa soisivat porokellot ja tiu'ut.\n\nHän odottaisi. Mutta hän ei peräytyisi. Hän löytäisi ja anastaisi\naarteensa. -- Ja sitten saisi Sanna valita. Aaro Niemi -- tai hän.\nJylhä ja köyhä kiveliö -- tai sivistynyt, rikas alamaa.\n\n\n\n\n5\n\n\nErämaassa kiehui työ ja elämä.\n\nHuuhkain porokaarteessa oli menossa porojen erottaminen ja pyällys,\nmerkitseminen ja lukeminen. Avara aitaus oli sovitettu tasaiselle,\njäkäläkankaiselle niemelle, jolla puita oli vain harvassa. Villeinä\nryhminä kirmasivat nyt niemellä Huuhkain ja niiden kolttien porot,\njoiden pienemmät taikka suuremmat tokat olivat kesän kuluessa heidän\nlaumaansa yhtyneet.\n\nHarhailtuaan koko kesän täydessä vapaudessaan aavoilla kankailla,\nautioilla tunturinrinteillä, noustuaan aina joskus tunturien\nkeroillekin sääskiä, mäkäriä ja paarmoja pakoon, oltuaan näiden\nsyöpäläisten kiusaamina, ihmisiä näkemättä ja kuulematta, eläimet\nolivat nyt villejä ja vauhkoja, yksinpä talttuneet härätkin.\n\nNäin paljon väkeä, huutoa ja hälinää Antti ei ollut tähän asti\nerämaassa vielä nähnyt eikä kuullut. Eikä hän ollut kuvitellut\nsellaista olevankaan. Nyt oli läsnä kolttia kymmenittäin, miehiä ja\nnaisia, sekä Huuhkain väki melkein kokonaan. Vain kolttanaiset ja Isa\nolivat jääneet laaksotaloon.\n\nAntti oli katsellut kiinnostuneena ja hiukan arkanakin telmivää\nporokarjaa aitauksen toiselta puolen. Hänellä oli ollut hämäränlainen\nkäsitys näistä eläimistä, sillä tähän asti hän oli nähnyt vain\ntalttuneita ajohärkiä sekä kesällä jonkin aran, pakoon puittavan\nyksilön kiveliössä.\n\nNyt hän näki tokan, missä oli eläimiä Aaretti Huuhkan arvioinnin mukaan\nnoin tuhat, eivätkä nuo eläimet näyttäneet suinkaan kesyiltä. Niiden\nnopea liikehtiminen, heiluvat sarvet ja tuliset silmät aristuttivat\nhäntä. Vasat roukuivat herkeämättä kierrellessään vaatimien ympärillä.\n\nHänen vierellään seisoivat Sanna ja Ruut, molemmat katsellen eläimiä\nsilmät sädehtien, iloisina ja kiihkoissaan. Ne olivat heille tuttuja ja\nrakkaita.\n\n-- Ah, tuossa on Tähti! Sanna huudahti ja osoitti läheisessä rykelmässä\nkävelevää komeaa, tummaa poroa, jolla oli valkoinen laikku otsassaan.\n-- Antti, ottakaa se kiinni! Tietysti tyttö ei tullut ajatelleeksi mitä\npuhui. Antilla oli tosin suopunki, mutta hänen taitonsa oli epävarma ja\ntunkeutuminen tuohon rajusti liikehtivään laumaan edellytti rohkeutta,\njoka pohjautui kokemukseen.\n\nMutta pyytäjä oli Sanna, eikä Antti epäröinyt. Hän sieppasi köytensä,\nkehitti sen heittovalmiiksi ja nousi aitauksen sisäpuolelle, missä\nkauempana Huuhkan pojat ja joukko kolttia Aaretti Huuhkan johdolla\nvangitsivat ja tarkastivat poroja, kaatoivat ne maahan ja vetivät\npieniin suljettuihin aitauksiin.\n\nSannan osoittama ajohärkä Tähti oli jo etääntynyt. Antti lähestyi\nrykelmää päättävästi, ja se hajosi hänen ehtiessään sen luo. Tuo\najohärkä erottautui nyt selvästi toisista, mutta sekin oli arka tai\nvilli eikä sallinut lähestyttävän. Antti heilautti suopunkiaan ja\nheitti, mutta välimatka oli liian pitkä ja silmukka tapasi maahan edes\nsattumatta poroon. -- Ah, tuo hirvas! Antti, varokaa! Sannan huuto,\njossa oli hätäinen vivahdus, sai Antin katsahtamaan sivulleen. Sieltä\nhäntä lähestyi nuori ja hehkeä koirasporo, hirvas, jolla oli jäljessään\nmuutamia vaatimia siroine, kevytliikkeisine vasoineen.\n\nHirvas käyttäytyi Antin mielestä täsmälleen niinkuin hänen kerran\nlapsuudessaan niityllä kohtaamansa vihainen sonni. Eläin heristeli\nsarvillaan ja kynteli koparoillaan maata, painoi paksun niskansa\nkyyryyn, se päästeli käheitä ääniä ja sen tummat silmät välkehtivät\nvihaisina ja raivokkaina. Kiima-aika oli lähellä, ja nuori hirvas oli\nnyt villeimmillään.\n\nSen aikeista ei voinut erehtyä. Se aikoi hyökätä Antin kimppuun, eikä\ntällä ollut mitään tietoa sen estämiseksi. Hän vilkaisi ympärilleen.\nAitaus ei ollut kaukana, mutta hirvas oli melkein sen ja hänen\nvälissään. Miehet olivat kaukana tähän hätään, he eivät olleet mitään\nhuomanneet eivätkä mitään ehtisi tehdä. Asetta Antilla ei ollut puukkoa\nlukuunottamatta.\n\nSitten hän näki toisella puolen matalahkon männyn. Se oli ainoa turva.\nHän päästi kädestään puoleksi vyyhteämänsä suopungin ja syöksyi pakoon\nsarvekasta vihollista, joka silmänräpäyksessä pyyhältäytyi hänen\njälkeensä. Kaikuen kovat koparat iskivät routaiseen maahan.\n\nAntti juoksi... hän ponnisti kaikki voimansa, mutta huomasi, ettei\nhän sittenkään ehtisi suorittaa hyppyä. Puun kohdalle tultuaan hän\nviskautui salamannopeasti syrjään ja kaatui, ja raivokas hirvas syöksyi\nhänen ohitseen. Antti ampaisi jaloilleen ja tavoitti turvallisen\ntukevan oksan, ennenkuin poro oli ehtinyt kääntyä ja uudelleen rynnätä\nhäntä kohti.\n\nHänen korviinsa kaikui heleä, pidättämätön nauru. Hän näki tyttöjen,\nSannan ja Ruutin, heiluttavan käsiään hänelle ja nauravan... nauravan\nsydämensä pohjasta... sillä joskin he muutaman hetken ajan olivat\nolleet levottomia hänen tähtensä, he eivät nyt, nähtyään hänen hyppynsä\nja hänen kohottamisensa puussa, mitenkään voineet tai edes tahtoneet\npidättää nauruaan. Anttia harmitti ja nauratti, harmitti kuitenkin\nenemmän, ja tuikeasti hän katseli valtiasmaisesti keikkuvaa hirvasta\ntämän teutaroidessa siinä puun ympärillä.\n\nTytöt olivat kuitenkin siirtyneet aitauksen suojassa lähemmäksi miehiä,\nja pian Antti näki jonkun juoksevan häntä kohti. Se oli nuori Jaahk.\n\nKun tämä lähestyi hirvasta ja sen laumaa, niin eläimen villi raivo\nriehahti uudelleen. Se toisti äskeiset temppunsa, se kuopi ja möyri\nja kähähteli ja ryntäsi sitten hirmustuneena pientä kolttaa kohti.\nMutta Jaahk tuntui vain naureskelevan. Hän siirrähti nopeasti syrjään,\nhänen suopunkinsa viuhahti ilmassa, takertui hirvaan sarviin, ja kun\nJaahk jännitti köyden, eläin kaatui romahtaen omasta vauhdistaan\npitkin pituuttaan tantereelle. Jaahk oli tuossa paikassa sen vierellä\nkädessään tukeva oksa, jonka hän oli siepannut juostessaan. Ja nyt\nAntti sai nähdä vastenmielisen näytelmän, niinkuin se ensikertalaisesta\nsaattaa tuntua. Raivokkaalle hirvaalle annettiin säälimättä, ja\narmotta selkään, sitä lyötiin lujasti ja pitkään. Vaikka Antti vielä\näsken oli ollut suuressa vaarassa joutua samaisen elikon jalkoihin ja\nsarviin, häntä säälitti nyt tuon komean ja siron eläimen kohtalo. Mutta\nJaahk, joka tiesi, mitä hirvas välttämättömästi kaipasi lakatakseen\nolemasta vaarana lähiaikoina, ei välittänyt Antin huudoista, vaan\njatkoi pieksämistään. Hirvaan sisu tuntui riittävän pitkälle, mutta\nvielä pitemmälle jaksoi Jaahk heilua, ja kun hän vihdoin salli eläimen\nnousta, se puistaltihe varsin lauhkeana ja lähti etsimään kumppaneitaan.\n\nAntti kapusi alas ja tapasi tytöt, jotka odottivat häntä ilmeet\nhillittyinä, mutta silti hilpeinä.\n\n-- Voi, Antti, puhkesi Sanna puhumaan, -- emme me voineet mitään\nsille, että meitä nauratti. Mutta teitte oikein juostessanne pakoon.\nTuollainen hirvas voi olla vaarallinen. Jaakko joutui kerran sellaisen\nalle, ja isä pelasti hänet viime tingassa. Hänen heittonsa epäonnistui.\nMutta kylläpä Jaahk antoikin sille läksytyksen. Nyt se pysyy etäällä\njonkin aikaa.\n\nHe jatkoivat vilkkaan ja värikkään näytelmän katsomista. Aaretti\nHuuhka johti kaikkea, poikiaan ja kolttaraitioita, jotka juoksivat,\nheittivät suopunkejaan ja huusivat. Tuhatpäinen tokka oli alituisessa\nliikkeessä, mutta silti työ edistyi. Moni elikko keikahti tantereeseen\nsuopunki sarvissaan, moni muukin hirvas sai kipeän opetuksen käyttäytyä\nhiljaisesti.\n\nAntti näki, että järjestys ja kuri vallitsi raitioitten joukossa.\nKoltat olivat omassa ja tutussa työssään. Ja Aaretti Huuhka tiesi mitä\nkäski.\n\nNyt vasta Antti tapasi hänet oikeana erämaan vallitsijana,\npororuhtinaana ja käskijänä. Tosin hänen tokkansa oli pieni entisiin\naikoihin ja toisiin oloihin verraten, mutta vieläkin se oli niin suuri,\nettä sen perusteella sai käsityksen tästä kiveliön elinkeinosta, tästä\npohjanperien karjanhoidosta.\n\nAaretti Huuhka oli erämaan isäntä. Hän hallitsi taloaan, lapsiaan ja\nalustalaisiaan, ei voimalla eikä rikkaudella, vaan viisaudellaan,\nkokemuksellaan ja oikeudenmukaisuudellaan. Antti oli jo monesti\nihmetellyt laaksotalossa vallitsevaa henkeä, yhteistahtoa ja\nyksimielisyyttä, joka ei sortanut ketään, vaan jokaista auttoi ja\ntuki. Aaretti Huuhka oli vanhain aikain patriarkka, mutta hänen\nisällisyytensä oli sellaista, mitä tarvittiin kaikkina aikoina.\n\n-- Hyvin ovat porot kestäneet kesän, Paavo virkahti ohimennessään\nkasvot suopeassa hymyssä, mikä muutti hänet kokonaan.\n\n-- Paavo on aina innoissaan poroista, selvitti Ruut erämiehen mentyä\nkauemmaksi. -- Hän ei välitä juuri muusta kuin poroista.\n\nAntti naurahti.\n\n-- Sittenhän harrastukset ovatkin jakautuneet, hän huomautti. -- Eliel\non maamies, Paavo poromies ja Jaakko erämies.\n\n-- Niin, niin, Sanna huokasi hiljaa.\n\n-- Ja Aaro Niemi on kaikkea, pisti Ruut. Sanna kääntyi toisiin.\n\n-- Eikä kukaan tiedä, kuinka kauan yksikään on mitään. Emme tiedä edes\nhuomispäivää.\n\nAntti tunsi ikäänkuin kirvelevän piston. Niin, tämän reippaan ja\nvärikkään näyn yllä lepäsi kuin tumma varjo, kaiken elon ja olemisen\nepävarmuus. Ei voitu tietää, minä päivänä, millä hetkellä kaikki\ntuhoutuisi, milloin vieraat raa'at voimat hävittäisivät kaiken,\nryöstäisivät, surmaisivat ja ajaisivat autioon kiveliöön. Tuo lopun\ntunnelma, jäytävä epävarmuus, se hillitsi yksinpä kolttienkin huutoja\nja kirkaisua ja se samensi Huuhkain ja heidän apulaistensa iloa.\n\nPorokarjat lisääntyivät, mutta kenen hyväksi, sitä ei tiedetty.\nElo vaurastui, mutta myrsky saattoi pyyhkäistä kaiken. Tuntui niin\ntoivottomalta raataa ja ahertaa, kun minkään kestämisestä ei voinut\nolla varma.\n\nAinoa turva oli tietön kiveliö, joka suojasi eläjiään -- mutta kuinka\nkauan sekään voisi turvata?\n\nSinä iltana porokaarteen vaiheilla oli iso yhteinen asento taikka\noikeammin joukko pieniä. Ja sinä iltana lihapadat ja -kattilat\nhöyrysivät jokaisen nuotion äärellä.\n\nJokainen poronomistaja oli valinnut seniltaisen tappoporonsa, ne oli\npistetty kuoliaaksi kaarteen ulkopuolella, nyljetty, paloiteltu ja\ntäytetty kattilat ääriään myöten tuoreella lihalla, jota varsinkin\nkoltat himoitsivat pitkän yksitoikkoisen kalakauden jälkeen.\n\nNuotiot hulmusivat yöhön lennätellen liekkejään, säkeniä ja savua.\nIloinen ja tyytyväinen puheenporina kuului kaikkialta porojen\nhiljentyneinä astellessa kaarteen aitauksen suojassa.\n\n-- Entäs mitä niille tämän jälkeen tehdään? tiedusti Antti tytöiltä\niltaista syötäessä. -- Lasketaan taas metsiin ja kankaille?\n\nSanna pudisti päätään. -- Ei, ei vielä. Jokin aika on niitä\npaimenneltava, jokainen omaa laumaansa omilla syyspaikoillaan.\nNiillä alkaa kosima-aika nyt ihan heti... ne saatiinkin tänä vuonna\nkokoon tavallista myöhempään... olivat hajaantuneet niin kauaksi ja\nlaajalle. Härät otetaan sitten töihin ja muut saavat painua talvisille\njäkälämaille. Sitten ei niistä olekaan huolta ennen kevättä, ellei satu\ntaas ilmaantumaan susilaumoja.\n\n-- Onko niitä paljonkin?\n\n-- Milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta aina niitä on. Viime\nvuosina ne tuntuvat lisääntyneen ja siirtyvän länttä kohti. Tietysti\nidässä niiden elanto käy yhä kireämmäksi. Porolaumat ja riistakin\nvähenevät. Ja siksi on talvella niitä pidettävä silmällä. Pari\npientäkin susilaumaa tekee äkkiä pahan loven meidänkin tokkaamme.\n\nPaavo puuttui nyt puheeseen.\n\n-- Lauma on tänä kesänä säilynyt hyvin, oikein erinomaisesti. Vain\nmuutamia poroja on kadoksissa. Tietysti jokin on voinut joutua karhun\ntai ahman suuhun, jokin on voinut vajota jängän silmäkkeeseen, jokin\nehkä on menettänyt henkensä räkän aikana. Mutta kesä on hyvä, ja jos\nmerkit pitävät paikkansa, pitäisi tulla hyvä jäkälätalvikin.\n\n-- Millainen sitten?\n\n-- Kas, jäkälä voi toisin talvin olla melkein saavuttamattomissa. Jos\njäätää ensilumet, niin poro ei saa sitä hakatuksi rikki. Jäkälä jää\nsilloin jään alle. Ja jos tulee lunta kovin roimalti, kaivaminen käy\nsilloinkin vaikeaksi, ja mahdottomaksi kerrassaan, jos keväällä hangen\npinta jäätyy syvemmälti.\n\n-- Entäs mitä sitten tehdään?\n\n-- Ei voida tehdä paljonkaan. Joko porot kuolevat nälkään taikka ne on\ntapettava.\n\nAaretti Huuhka sytytti piippunsa ja puheli.\n\n-- Niinpä niin, omat vaivansa ja vastuksensa on kaikella. Lapin elo,\nLapin touko kasvaa metsissä ja kankailla, vähän paimenneltuna, vähän\nhoideltuna, mutta sen, kimpussa ovat pedot ja sen henki pysyy tai menee\nsäitten mukaan. Kireä talvi voi melkein lopettaa poronhoidon. Mutta\nihan niin tiukkaa ei meille ole vielä sattunut.\n\nKoltat joikuivat nuotioittensa äärillä. Äänistä saattoi toisin ajoin\npäätellä, että joku koltta oli säästänyt viinaa kevätkeleiltä tänne\nasti ja maistoi vasta nyt lihan ääreen päästyään.\n\n-- Tämähän se on koltan juhla-aikaa, Aaro huomautti. -- Kyllä liha nyt\nmaistaa ja kyllä sitä syödäänkin. Ei se kai susikaan enemmän pistele.\n\nAaretti Huuhka huokasi kuuluvasti.\n\n-- Ei olisi mikään täällä eläessä, kun tietäisi rauhassa saavansa elää.\nKestettäisiin, kärsittäisiin vastukset. Mutta rauhasta ei ole tietoa\neikä varmuutta, ei meillä eikä koltilla. Olisi kerran ollut aika,\njolloin nämäkin erämaat olisivat voineet päästä turvaan ja suojaiseen\nelämään, mutta se aika meni eikä sitä osattu käyttää... Raskasta on\nsitä muistella, enkä kuitenkaan voi syyttää. Suomalaisilla oli silloin\nläheisempiä huolia, olivat liiaksi kiinni kotiasioissaan jaksaakseen\najatella ja vieläkin vähemmän toimia kaukaisilla rajoilla. Mutta\nsilloin olisi ollut oikea aika... eikä nyt tiedä, toistuuko sellainen\ntilaisuus milloinkaan.\n\nVanhan isännän raskaat sanat saivat aikaan hiljaisuuden. Antti Rovanen\ntunsi ikäänkuin piston sydämessään. Niin, aika oli ollut... mutta\nse oli käytetty muuhun... pienet kotiriidat olivat vieneet ajan ja\ntarmon, jota olisi tarvittu täällä kaukanakin. Nyt tilanne oli toinen,\nja nyt nämä viimeiset suomalaiset uudisasukkaat kävivät sitkeää ja\nepätoivoista taistelua olemassaolostaan voimatta olla varmoja edes\nhuomispäivästä. He saivat pakoilla ja pelätä niin erämaanrosvoja kuin\nrankaisuretkikuntiakin.\n\n-- Niinhän on, lausui Eliel syvällä, uhmaavalla äänellä, -- epävarmaa\non kaikki muu paitsi luopuminen elannostamme, talostamme ja\nerämaistamme ilman taistelua.\n\nAntti nousi ja poistui hiljaa nuotion piiristä. Hänen mieltään ahdisti.\nHe olivat torjuneet yhden hyökkäyksen, mutta jäisikö se viimeiseksi?\nTuho ja kuolema uhkasivat uudisasutusta ja näitä pohjanperien\nalkuasukkaita, jotka nyt, lapsenomaisen huolettomina, joikuivat\nvalkeainsa äärellä, lomaan ahmien tuoretta, kuumaa poronlihaa ja\nkaataen suihinsa polttavaa paloviinaa pahkaisista kupeista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli Antista ihmeellinen. Milloinkaan hän ei ollut kokenut\nsellaista. Ylhäällä tornihuoneessa soitettiin. Pehmeät, kirkkaat\nsävelvuot kiidättivät hänen ajatuksensa kauaksi erämaasta, ja kuitenkin\ntornin ulkopuolella ensimmäinen syksyinen lumimyrsky tuiversi\nkuvaamattoman raivoisasti. Tuuli ujelsi, vihelsi ja soi. Se kävi\netelänpuolesta ja puski voimansa pahtaseiniin, ahtautuen niiden väliin\nkuin voimakas virta kallionieluun, ja lumiryöppy, kiitäen tuulen\nvoimasta melkein vaakasuorasti, oli niin tiheä ja sakea, ettei voinut\nnähdä kahtakaan askelta eteenpäin. Erälle ei ollut menemistä, ja\nnelinryömin miesten oli ollut käytävä lehmiäkin ruokkimassa pehmeissä\nkinoksissa kahlaten. Tornihuoneen tuulenpuoleiset ikkunat olivat\npaksun, tiiviin lumikerroksen peitossa, ja savupiipussa humisi ja\nkohisi, kun tuuli kuin kiskomalla veti siihen liekkejä räiskyvästä\ntakkavalkeasta.\n\nAntti makasi pehmeillä porontaljoilla ja katseli hehkuvien valojen\nja hiilimustien varjojen häilähtelevää leikkiä karkeilla seinillä\nja soittajien kasvoilla. Takan varjossa Aaretti-isäntä istui isossa\nnojatuolissa, silmät puoliavoimina ja aivan liikkumattomana. Hän oli\nvajonnut itseensä ja säveliin. Isa nojasi nurkassa seinään, istuen\nniinikään taljoilla ja pitäen kädessään sammunutta piippuaan, jonka hän\noli kokonaan unohtanut.\n\nSävelet täyttivät huoneen sekaantuen ja voittaen myrskyn pauhinan.\n\nAntti kuuli nyt vasta ensi kerran erämaan asujain soittoa. Joskus,\nerältä palatessaan, hän oli kuullut katkelmia, joitakin nopeita\njuoksutuksia, kun tornihuoneessa oli harjoiteltu, mutta kukaan ei ollut\nhäntä pyytänyt sinne ylös kuuntelemaan. Nyt kurulaakson orkesteri\nsoitti kuulijoillekin, kolmelle -- isännälle, Isalle ja Antille.\n\nAntti uppoutui näkemäänsä ja kuulemaansa. Valaistus oli omituinen ja\naavistuttavan salaperäinen. Takkatulen loimu vaimeni vienoksi seinille\nehdittyään. Soittajien edessä paloi pieniä talikynttilöitä, jotka oli\nkiinnitetty puisiin nuottitelineisiin.\n\nKuusikko soitti, ja Antti unohti kohisevan myrskyn, unohti yksinäisen\nkurulaakson ja aution kiveliön, unohti kaiken ja vaipui vain säveliä\nkuuntelemaan. Ja poissaolevin, syventynein ilmein soittajatkin olivat\nkiintyneet tunnetilaansa.\n\nKaikkien ilmeet olivat muuttuneet ja kirkastuneet. Paavo soitti\nensiviulua joustavin ja kiihkein liikkein. Hänen tavallisesti\nyrmeä katsantonsa oli lientynyt, syvät silmät välkähtelivät hänen\nnostaessaan päätään, ja huulet värähtelivät herkästi. Pettämättömän\nkirkkaina ja puhtaina soivat äänet hänen viulustaan, ja melkein\nhuomaamattomin liikkein hän johti toisia. Eliel, jolla oli toinen\nviulu, tuntui keskittäneen katseensa pimeään ikkunaan, jonka takana\nlumimyrsky raivosi, mutta tuo katse tunki kai kauas myrskyn läpi ja\nnäki sellaista, mitä ei tavallisin silmin ollut nähtävissä. Ruut\nsäesti pianon ääressä. Hänen vilkkaan lapsellinen katseensa oli nyt\nankara ja keskittynyt, ja hennot mutta vahvat sormet juoksivat kärpän\nnotkeudella yli koskettimien. Jaakolla oli sello, jonka ääni oli\nharvinaisen syvä ja hivelevän pehmeä, ja Aarolla huilu, jonka ohuet,\nhuhuavat äänet loivat väriä ja tunnetta yhteissoittoon. Mutta Antin\nkatse oli ennen kaikkea imeytynyt Sannaan, jonka sormet juoksivat\nkookkaan harpun kielillä. Oli niinkuin tuo jalo soitin olisi kerralla\nmuuttanut yksinkertaisen erämaantytön ylvääksi linnanneidoksi. Lempeä\ntyyneys kuvastui tytön jokaisesta liikkeestä ja ilmeestä, ja takkatulen\nlangetessa hänen kasvoilleen, hiusten välkähdellessä kullalta ja kahden\npaksun palmikon laskeutuessa olkapäille hän Antin mielestä muistutti\njotakin unohtunutta kuvaa vanhoilta... vanhoilta ajoilta, jolloin\nneidot soittivat tornikammioissaan.\n\nSävelet veivät Antin kauas lapsuuteen, sillä ne muistuttivat sellaista,\nmitä hän joskus oli kuullut... aivan pienenä, jolloin hän ei vielä\nollut oikein tajunnut mitään. Jotakin tällaista oli soitettu hänen\nkodissaan, tällaisia pehmeitä, kiehtovia säveliä -- paljon ennen\nkuin hän, Antti oli tullut suureksi ja ennen kuin he vielä olivat\nkaupungissa. Tuollaiset sävelet... niistä saattoi nauttia, niihin\nsaattoi unohtua uneksimaan... nuo sävelet, jotka tulvivat vanhoista\nsoittimista. Paavolla oli Peli-Jonnen viulu, Antti tiesi sen. Ja\nRuutin pianoon liittyi pitkä ja vaiheikas tarina sen tuonnista tänne\nkiveliöön, myrskyisestä matkasta yli Jäämeren ulapoitten, lautan\nkiskonnasta jokea ylös ja vihdoin porokyydistä. Tuohon vanhaan pianoon\nkätkeytyi runollisia muistoja. Ja Sannan harppu -- se oli sukuperintöjä\nhänen äitinsä puolelta, äidin, jota Sanna tuskin muisti, sillä hän oli\nollut vielä aivan lapsi äitinsä kuollessa. Kaikkiin noihin soittimiin\nliittyi erämaa ja sen vaiheet.\n\nOli soitettu muuan kiehtovan vilkas kappale, kun Paavo nyökäytti\nmerkitsevästi päätään ja vetäisi ripeän juoksutuksen. Kaikki soittajat\nikäänkuin heräsivät ja tarttuivat uusin ottein soittimiinsa. Antti\nkohottautui istumaan. Hänestä tuntui niinkuin illan huippuesitys olisi\ntulossa.\n\nKappale alkoi vallattoman riemukkaana ja kuulaana. Antti, vaikka\nhän ei ollut syvemmin perehtynyt musiikkiin, ikäänkuin kirkkaasti\nvaistosi, että nämä sävelet olivat soittajain omia... että he\nsoittivat sitä, mitä olivat erämaassa nähneet ja kokeneet. Erämaan\nlaulu, jotakin sellaista se oli, ja tämä alku, tämä riemuisan hilpeä\nalku, sehän oli erämaan kevät. Soinnut lumosivat hänet, hän eli ja\niloitsi keväässä, ja myrskyn säestys häipyi hänen tietoisuudestaan.\nKevät... kevät... pohjoisen erämaan raju ja kuohuva kevät, jolloin\nkaikki kuin taikaiskusta hetkessä herää ja nousee kasvamaan... Koko\nkiveliön luonto soi ja eli noissa sävelissä, luonto ja erämaan eläjien\nkesytön kaipaus... Antti kuunteli, ja jossakin hänen alitajunnassaan\nkehkeytyi kysymys, kuka oli tämän kappaleen säveltänyt, mutta vaisto\nikäänkuin kuiskaili tekemättömään kysymykseen, että se oli kaikkien\nyhteistyötä... joku heistä oli puro, joka solisi, joku oli suhahteleva\ntunturituuli, joku lintusten laulu tai könkään kohina, järven aalto tai\npehmeästi purjehtiva poutapilvi, ylhäällä sinessä kirkuva haukka tai\nmetsälammella soiluva joutsen. Ja he yhdessä olivat erämaan kevät, joka\non villiä kaipausta ja rajua täyttymystä.\n\nRytmi hidastui, sävelet rauhoittuivat. Ne soivat nyt hitaina, kirkkaina\nja hiljaisen kuulaina. Oli kuin keskikesän yö tyynellä järvellä... vain\nhiljaista laineitten liplatusta... jokin linnunääni... sinirinnan öinen\nlaulu, kunnes aamu valkenee ja lintujen kuoro virkoaa... käki luikahtaa\nja tuuli herää tunturien rinteillä. Mutta kaiken riemullisen rauhan\nja kuulauden takaa kaikuu tumma odotuksen sävel... kesä on pohjolassa\nlyhyt... ja kirkkaimpanakin päivänä muistuu mieleen syksy.\n\nSävel tummui ja kiihtyi. Villit tuulenpyörteet humisivat. Sello valitti\nkuin koivikko, jonka lehdet värikkäinä pilvinä kiitävät syksyisin\ntiehensä. Kosken pauhu syveni, yksitoikkoinen sade helähteli ja viulut\nsoivat suurta, alistuvaa kaipausta. Harppu ja huilu muistuttelivat\nmieleen kesän iloja ja kirkkautta. Mutta rytmi vilkastui ja synkkeni\nyhä. Sävelet saivat katkeran ja kovan sävyn. Vauhti kiihtyi yhä,\nmuuttui oikulliseksi. Talvi tekee tuloaan ja pimeys alkaa vallita,\nkunnes myrsky puhkeaa, kiveliön rajumyrsky, joka peittää kaikki\nja kaataa kaikki, joka nuolee tunturien paljut jäisiksi, joka\nhautaa riekot lumikieppeihin, joka peittää vaivaiskoivikot ja kasaa\nsuojapaikkoihin suunnattomat lumivyöryt. Koko erämaan kätketty voima,\nsen hurja alkuvoimaisuus, sen villi sävy purkautuu myrskyssä...\njoka ihmisen on kestettävä ja voitettava. Täyteläisinä, villeinä\nja kiihkeinä sävelet soivat, soittajain kasvot hehkuvat ja silmät\nloistavat. Ja ulkona pauhaa todellinen myrsky, se huutaa ja mylvii\nja sen säestys on nyt korvaamaton. Se luo taustan, jota ei millään\njäljittele, se antaa sävyn, joka olisi muuten tavoittamaton. Ääretön,\nsokea voima työntää kaikkea eteenpäin, sävelet hurjistuvat, ja jossakin\ntaka-alalla soi erämaan ihmisen kesytön kaipaus valoon, kirkkauteen,\nelämään ja -- rakkauteen! Nyt Antti sen tajusi... tuo kaikki, tuo\nkaikki oli rakkautta... syvää, toivotonta ja kuitenkin toivovaa...\nmyrskyn ja pimeän ja ainaisen yönkin uhalla toivovaa, polttavaa ja\nkuluttavaa rakkautta.\n\nAntti ei uskaltanut katsoa soittajiin. Hänestä tuntui niinkuin he\ntässä soitossaan olisivat paljastaneet itsensä, ilmaisseet sisimpänsä,\nja että olisi sopimatonta katsoa heitä juuri silloin, kun he\ntiedottomasti, vaistomaisesti riisuivat sielunsa verhot ja myrskyn\nuhallakin paljastivat kaipaavan ja kärsivän, polttavan ja rakastavan\nsisimpänsä. Mutta hän tunsi kuin salaman välähdyksessä päässeensä heitä\nkaikkia lähemmäksi... ihmisinä, sieluina. He eivät olleet hänelle enää\npelkkiä erämaan omituisuuksia, jotka muistuttivat jykeviä honkia, he\nolivat hänelle nyt herkkiä, kärsiviä ja värähtelevin tuntein ilmeneviä\nihmisiä, joilla oli yhtä polttava halu rakkauteen, valoon ja lämpimään\nkuin hänelläkin... ja joissa oli voimaa säilyttää kaipauksensa\nmyrskyjenkin uhalla.\n\nMyrsky kohisi ulkona. Se ulvoi ja valitti villisti ahtaassa\npahtakurussa.\n\n\n\n\n6\n\n\nOhkemij, Jaahkin leskenä elävä sisar, seisoi syyspirtin siljolla ja\nkuunteli. Puolitoista viikkoa sitten oli satanut ensimmäisen lumen.\nKiveliö oli peittynyt puhtaaseen valkeaan tunturien huipuista jänkien\nlakeuksiin asti. Aurinko nousi vielä hetkeksi suvenpuolessa. Vielä ei\npohjolan yhtämittainen yö ollut alkanut.\n\nKolttanainen kuulosteli tarkkaan. Jaahk oli kalassa, peninkulman päässä\nverkkoja jään alta kokemassa. Kiveliön naisen kuulo oli tarkka. Hän ei\nollut erehtynyt. Jostakin läheisen kankaan tienoilta kuului heikkoa\nporonkellon helähtelyä ja tiukujen soimista. Ensimmäinen ajokeli oli\ntullut. Se toi kai vieraita. Mutta keitä ja mistä? Olivatko ystäviä vai\nvihollisia? Ystäviä oli vähän, vihollisia oli aina pelättävissä.\n\nOhkemij syöksähti pieneen, pimeään pirttiin kertomaan huomiostaan\nsisälläolijoille, äidilleen Annjille ja nuorelle veljelleen Evvanille.\n\n-- Vieraita tulee, vieraita tulee! Poronkello kuuluu, poronkello kuuluu!\n\nPieni pirtti hätkähti. Vanha Annj herkesi puuhistaan lieden luona,\nEvvan syöksähti kärppänä ovesta ulos, lapset rupesivat huutamaan ja\nitkemään ja pyrkimään piiloon roukojen alle.\n\n-- Jo tulevat, jo tulevat! kuului ulkoa noin kolmentoista ikäisen\nEvvanin huuto. -- Kankaalla raito tolvaa.\n\nErämaan asutuksen eläjät syöksähtivät sitten kiihkoissaan,\npeloissaan ja innoissaan ulos. Kankaalla he näkivät pororaidon\n-- kuusi, seitsemän... yhdeksän poroa yhteensä -- joka lähestyi\nheidän syyspirttiään. Yhdeksän poroa ja kaksi miestä, niistä toinen\nensimmäisessä ahkiossa, toinen viimeisessä. Ja muilla poroilla oli\nraskaasti kuormitetut tavara-ahkiot.\n\n-- Lienevätkö kauppamiehiä? vanha Annj hoki koettaen tähystellä\nlumiselle kankaalle.\n\n-- Lienevät, lienevät... Ohkemij toivoi ajatellen samalla kaikkea hyvää\nja ihanaa, mitä sellaisilla miehillä voisi olla mukanaan.\n\nNaiset ja lapset puikahtivat takaisin tupaan raidon lähestyessä hyvää\nvauhtia tie van loivaa rinnettä ylöspäin. Kellot helähtelivät ja\nkalahtelivat, tiu'ut soivat ja helisivät, porot saaloivat ja lumi\nsuhahteli, kun raito pysähtyi siljolle ja miehet kömpivät ahkioistaan.\nHe kalauttelivat puupalikoita, joita vetelehti siljolla, ja siten\nilmaisivat hätäisille naisille olevansa ystäviä ja vieraita, joita\nei tarvinnut kaihtaa eikä vieroa. -- Tervetulleita he olivatkin,\nsillä aikoja, kokonaisia pitkiä vuosia oli vierähtänyt siitä, kun\nnäillä tienoin oli nähty matkaavia karjalaisia kauppamiehiä, erämaan\nkulkukauppiaita.\n\nMiehet riisuivat väsyneet porohärät ja veivät ne kiekeröön, vetivät\nahkiot yhteen, peittelivät ne sekä työntyivät tämän jälkeen pirttiin\npeskeissään ja kallokkaissaan.\n\n-- Tierv!\n\n-- Tierv, tierv!\n\nKäteltiin, istuttiin ja odotettiin. Puheisiin ei osattu ruveta eikä\nsopinutkaan ruveta, ennen kuin vieraat olisi kestitetty. Annj oli\nehättänyt teeveden tulelle, Ohkemij riensi aittakodasta hakemaan lihaa\nja kalaa, Evvan seisoskeli nurkassa tarkastellen outoja tulijoita,\nkauppamiehiä.\n\nPartaisia miehiä olivat molemmat, niin karvaisia kerrassaan, ettei\nnaamasta paljonkaan selkoa saanut. Turkislakit oli molemmilla, outoa\nkuosia kummatkin, ja uljaat ja muhkeat peskit oli kummankin yllä.\n\n-- Onko isäntä kotona? tiedusti viimein toinen miehistä, nähtyään ettei\nketään täysikasvuista miestä ollut saapuvilla.\n\n-- Ei, ei ole, kalassa on, Annj vastasi täydelleen tointuneena\nvieraitten tulon aiheuttamasta hämmingistä ja pelkonsa suistaneena.\n\nAlkoi vähäinen juttelu, joka sivusi pienen erämaisen tönön\narkipäiväistä elämää, mutta ei kosketellut mitään tärkeämpää. Tulijat\npuhuivat venäjän ja koltankielen sekoitusta, jota pirtissä vallan\nhyvin ymmärrettiin. Kun sitten oli juotu tsajut ja syöty kalaa ja\nporokeittoa, puhelu muuttui yhä vilkkaammaksi. Tulijat saivat tietää,\nettä isäntänä oli Jaahk Gaurilov, että hän oli naimaton ja että koko\nmuu talonväki oli läsnä. He saivat tietää, että porontaljoja oli,\nettä oli myös turkiksia, lihaa ja kalaa sekä villatuotteita. Kesken\njuttelun toinen miehistä alkoi valitella hampaisiinsa koskevan. Hän\nkaivoi taskustaan pullon ja ryyppäsi siitä pitkän ryypyn, minkä jälkeen\nhän kietoi kasvojensa ympärille villaliinan, niin että hänen naamansa\npeittyi melkein kokonaan. Vain tummat, liekehtivät silmät vilkkuivat\nvillaliinan ja tuuheitten viiksien yltä. Sitten kauppamiehet kantoivat\npirttiin osan ahkioittensa sisällyksestä, alkoivat näytellä tavaroitaan\ntalonväelle sitä vaihtokauppaan kiehitellen.\n\nKauppiaitten varastot hurmasivat naisväen. Noissa nyyteissä oli koreaa\nkangasta, oli silkkiä ja palttinaa, oli muita hienoja laatuja, olipa\nsitten herkkuja, niinkuin sokeria ja jauhoja, rinkilöitä, rihkamaa\nkaikenlaista, neuloja ja nauloja, veitsiä ja lusikoita. Kiihkeä ja\nlapsellinen hälinä täytti pirtin.\n\nOli jo tullut pimeä, kun Jaahk saapui joelta. Hän tunsi mielessään\npelokkaan sävähdyksen huomatessaan jo kaukaa, että hänen syyspirtilleen\noli saapunut vieraita. Kankaalla käyvät vieraat irralliset porot,\nahkiot siljolla ja raitojälki ilmaisivat heti näiden tulon. Hän astui\ntupaan keskelle vilkasta ja äänekästä puhelua naisten kysymysten,\nhuudahdusten ja vastaväitteiden sinkoillessa. Jaahkin epäilevä ja\npelokas katse kiintyi vieraisiin.\n\nTuvassa oli kuitenkin varsin hämärää. Tuli oli hiipunut hiillokselle ja\nsen lisäksi tupaa valaisi vain pienoinen tuiju. -- Tierv! Jaahk sanoi\nlyhyesti ja istahti lautsalle. Hän tarkasteli kauppamiehiä. Toinen oli\niso mustapartainen mies, joka puhui vilkkaasti ja esitteli tavaroita.\nNiin tarkasti kuin Jaahk koettikin katsoa, hän oli varma siitä, ettei\ntuntenut eikä ollut milloinkaan tavannut häntä. Toisen miehen kasvot\nolivat varjossa eikä Jaahk kunnolleen nähnyt niitä. Lisäksi mies oli\nkietonut päänsä punaiseen huiviin, niin että kasvot olivat melkein\nnäkymättömissä. Nähtävästi hänen hampaitaan särki. Hän ei paljonkaan\npuuttunut kauppatoimiin eikä puhunut kuin silloin tällöin. Jaahk piti\nhäntä toisen apulaisena ja renkinä.\n\nMolemmat kauppamiehet tervehtivät Jaahkia sydämellisesti ja\nperinpohjaisesti syleillen, ja tuota pikaa toinen heistä ojensi\nhänelle pahkaisen kupin, jonka tuoksu sai koltan sieraimet leviämään.\nHeimolaistensa tapaan Jaahkkin oli perso viinalle, ja ensimmäinen\nryyppy lämmitti suloisesti hänen kylmästä kangistunutta ruumistaan.\nJa juotuaan pahkakupin pohjaan hän piankin luopui erämaisesta\nepäluuloisuudestaan ja muuttui vieraanvaraiseksi isännäksi. Hän heitti\näreytensä ja tuli hilpeäksi. Siitä sukeutui riemullinen ilta pahaisessa\nkolttakammissa. Tavarain vaihto välttämättömille tinkimisineen ja\nmyöntymisineen sujui kahnauksitta ja kauppamiehet keräsivät ahkioihinsa\nporontaljoja ja metsäeläinten turkiksia, lihoja, lintuja ja villoja.\nKun Jaahk ryypyistä rohkaistuneena alkoi puhella etäisemmistä asioista\nja ihmetteli, että miehet uskalsivat kulkea kaupalla, iso kauppamies\nkertoili omien alamaittensa elämästä ja mainitsi, että vaikka\nkauppaliike olikin tukalaa harjoittaa, se ei enää ollut kiellettyä.\nUusi järjestys oli astunut voimaan.\n\nPienen tuijun valossa syötiin ja juotiin uudelleen, pahkakuppi\npolttavine viinoineen kiersi tuvassa, ja sitten asetuttiin viettämään\nerämaan pitkää yötä, vieraat parhailla paikoilla, lautsoilla, yllään\nlämpimät villaiset raanut, allaan pehmeät porontaljat.\n\nAamupimeällä, vieraitten vielä nukkuessa, Jaahk nousi, joi Annjin\njo keittämän teeveden, haukkasi poronlihaa ja painui tarkastelemaan\nkankaalla syöskentelevää pientä tokkaansa. Ja heti kohta Jaahkin\nmentyä vääntäytyivät pystyyn virkut vieraatkin ja rupesivat lähtöä\nteettelemään. Itsestään siinä puhe kierähti naapureihin, ja\nkauppamiehet utelivat muita lähimpiä syyskotia.\n\nOhkemij ja Evvan neuvoivat niitä, selittelivät merkkejä tuntureista,\nkuruista ja jokiuomista. Viimein kauppamiehistä toinen tiedusteli,\nmissä päin täällä mahtoivat olla uudisasutukset, suomalaisten talot,\njoita piti olla. Niillekin kai olisi kauppamiesten käynti tervetullut.\n\nMietteliäs hiljaisuus seurasi tätä kyselyä. Naiset jatkoivat\naskareitaan vastaamatta mitään käsitettävää, ja Evvan tarkasteli\ntavaranyyttejä.\n\n-- Eikös täällä sitten ole uudisasukkaita? kysyi mustapartainen\nkauppias.\n\n-- Lienee heitä jossakin Suomen rajalla, Annj tiesi.\n\n-- Eikös ole lähempänä?\n\n-- Ei tiedetä, väitti Ohkemij katsomatta kysyjiin. Vieraat alkoivat\nkannella tavaroitaan ahkioihin. Evvan seurasi heitä ulos. Toinen\nmiehistä lähestyi häntä ja näytti hänelle isoa, komeaa veistä.\n\n-- Tämän saat, kun neuvot tien niiden suomalaisten luo, hän kuiskasi\nkolttapojalle.\n\nEvvan seisoi jännityksestä vavisten. Veitsi oli huikaisevan komea, eikä\nJaahk ollut sellaista hänelle ostanut, vaikka hän oli pyytänytkin.\nJa nyt hänellä olisi tilaisuus. Tiesihän hän, että suomalaisia oli\ntäällä, ei kyllä ihan lähellä, mutta ei niin kovin kaukanakaan. Ja\ntiesi hän suunnankin, vaikka ei tarkkaa tietä. Mutta ne olivat asioita,\njoista ei sopinut puhua. Jaahk-veli oli hänelle niin opettanut. Ja\nmuistamattomuudesta voisi johtua monenlaisia ikävyyksiä.\n\nMutta ei kai olisi paha, vaikka hän jotakin puhuisi. Nämä miehethän\nolivat kauppamiehiä ja ystäviä. Hän katsoi pitkään ja innokkaasti\nveitseen.\n\n-- No sano, niin saat heti! mies houkutteli. Mutta nuori koltta ei\nollut vielä tehnyt lopullista päätöstään, kun tiukujen helke veti hänen\nhuomionsa puoleen. Syyspirttiä lähestyi kaksi ajoporoa toiselta puolen\ntievaa, ja Evvan tunsi oitis tulijat.\n\nNe olivat suomalaistytöt Sanna ja Ruut. Hän syöksyi pirttiin\nilmoittamaan uusista tulijoista, ja kohta nämä pysäyttivät poronsa\nsiljolle ja kiinnittivät ne puihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Sanna ja Ruut eivät olleet käyneet päivääkään koulua, he olivat\nsaaneet hyvän ja erämaassa ainutlaatuisen kotiopetuksen. Perinne\njuontui jo Aaretti Huuhkan isän ajoilta. Tämä oli, vakaannutettuaan\nelantonsa kiveliössä, tuottanut koko kirjastonsa taloon, ja sitä hän\noli kaikkien vaivojen ja vastuksien uhallakin kartuttanut vuosien\nmittaan. Sen ja oman opetuksensa avulla hän koulitsi perheensä, ja niin\noli tehnyt Aaretti Huuhkakin. Syksyn ja talven pimeimmät ajat, milloin\nvain joutilasta hetkeä ilmaantui, oli käytetty kirjojen tutkiskeluun.\nSitten Aaretti Huuhka, käyttäen hyväkseen isänsä ajoilta periytyviä\nsuhteita, joita hänkin oli hoitanut, oli lähettänyt sekä Sannan että\nRuutin Suomeen, sivistyneisiin oloihin, ajatellen heidän oppivan\nsekä käytöstapoja että käytännöllisempiäkin taitoja, ennen kaikkea\nsairaanhoitoa, mikä erämaassa on kultaakin kalliimpaa. Tytöille olikin\njärjestynyt tilaisuus ottaa osaa yksityisiin sairaanhoitokursseihin,\nniinkuin Sanna oli kertonut. Ja vaikka kurssilaisjoukossa oli monia,\njoiden pohjatiedot olivat laajemmat ja pätevämmät, ei heistä kukaan\nosoittanut sellaista antautumusta, intoa ja synnynnäiseltä vaikuttavaa\ntaitoa kuin nämä erämaan tytöt.\n\nJo aikaisemmin Huuhkat olivat toimineet kolttien lääkäreinä ja\nauttajina. Lukemattomia kertoja sekä Sanna että Ruut olivat hoitaneet\nkiveliön eläjiä, varsinkin lapsia, joitten osa ja arpa erämaassa\noli pahin ja vaarallisin. Kylmyys ja kosteus, sopimaton ravinto ja\npaimentolaiselämän yleinen epävakaisuus surmasivat pieniä joukoittain.\n\nNyt Sanna ja Ruut olivat jälleen tällaisella sairaanhoitomatkallaan\nkiertelemässä lähimmissä kolttien syyspirteissä neuvoen, ohjaten ja\nlääkkeitä jakaen.\n\nHe menivät pirttiin oudostellen vieraita, jotka he huomasivat muiksi\nkuin koltiksi, eivätkä antautuneet heidän kanssaan puheisiin.\nKauppamiehetkin tuntuivat kiirehtivän lähtöään. Porot oli tuota pikaa\nvaljastettu ja kollostettu raidoksi, ahkiot kuormattu, ja pian raito\nkatosi läheiseen metsään.\n\nSisällä pirtissä juotettiin uusille vieraille jälleen teetä ja\ntarjottiin ruokaa tyttöjen tarkastellessa Ohkemijn pieniä lapsia. Niitä\noli kolme, eikä niistä yksikään näyttänyt terveeltä, niin vilkkaita ja\nvallattomia kuin olivatkin. Tytöt tiesivät vallan hyvin pahimman syyn\nkaikkeen: lapsilta puuttui maitoa. Tosin Ohkemij oli saatu, pitkien\ntaivuttelujen ja opetusten jälkeen, perehtymään vanhaan hylättyyn\ntaitoon: porojen lypsämiseen, mutta poroja oli vähän, ne olivat\nmaidossa vain jonkin aikaa ja niiden maitoa saatiin muutenkin kovin\nvähän.\n\n-- Evvan saa tulla kanssamme, Sanna virkahti viimein. -- Meillä on\njäädytettyä maitoa kesämökillä. Evvan osannee ajaa tämän matkan\nnimikkoporollaan.\n\nEvvan, jonka huomion tytöt olivat kokonaan sotkeneet kauppamiehistä\nja komeasta veitsestä, oli heti valmis. Tietysti hän osasi ajaa omaa\nporoaan, eikähän matkaakaan Huuhkain eräälle pienelle kalastuskämpälle\nollut paljonkaan yli peninkulman.\n\nPäivä oli noin puolessa, Jaahk ei ollut vielä saapunut, kun tytöt\nhyvästelivät pirtinväen ja lähtivät palaamaan laaksotaloon poroillaan.\nViimeisenä jonossa Evvan ohjaili omassa ajoahkiossaan sarvekasta\nhärkäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLunta oli vielä vähän, liiankin vähän rakkaisilla taipaleilla ja\nrovissa, mutta riittämiin tasaisilla kankailla ja jängillä. Porot\ntolvasivat hyvää vauhtia, tiu'ut helisivät, ja Evvan joikui takana\njotakin Jaahkilta oppimaansa joikua.\n\nMatkue oli juuri pääsemässä kangassalmekkeeseen, joka työntyi pitkälle\nmetsän syliin, kun äkkiä metsästä kahtapuolen syöksyi kaksi poroa\najajineen poikki tien. Sanna ajoi edellä. Hänen poronsa pelästyi\npahanpäiväisesti, syöksyi rajusti sivuun, kaatoi ahkion ja sotkien\nvetohihnan jalkoihinsa kaatui itsekin.\n\nRuutin poro alkoi teutaroida paikallaan, yritti hypätä ajajansa\npäällitse ja kaatoi sekin ahkion. Evvan oli näppäränä poikana jo\nsaanut poronsa käännetyksi, kun pamahti laukaus ja eläin vaipui\nverissään lumeen. Samoihin aikoihin nuo oudot tulijat olivat hypänneet\nahkiostaan ja syöksyneet naisten kimppuun, vetäisseet nämä ahkioista\nlumeen ja sitten taltuttaneet porot. Evvan, liian pelästyksissään ja\nhämmästyksissään yrittääkseenkään paeta, oli jäänyt ahkioonsa, jonka\nedessä hänen nimikkoporonsa makasi kuolinkouristuksissaan.\n\nHuumaantuneena ja järkyttyneenä Sanna oli kohottautunut lumesta. Hän\nkatsoi hyökkääjiä. Ne olivat samat kulkukauppiaat, jotka edellisenä\niltana olivat tulleet Jaahkin pirttiin.\n\nJa nyt... nyt Sanna tunsi heistä muutakin. Toinen heistä oli varmasti\nPetrushka.\n\nNiin riuska ja kokenut tyttö kuin Sanna olikin, vaaroihin tottunut, hän\ntämän huomion tehtyään pyörtyi.\n\nHe olivat siis, hän ja Ruut ja Evvan-poika, tämän erämaanrosvon käsissä\nja vallassa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Rovanen oli kulkenut erässä ja etsinyt aarrepaikkaansa. Mutta\ntuntui niinkuin kiveliö olisi taikonut joko sen tai hänet. Hän ei\nlöytänyt sitä. Puron hän oli ollut löytävinään, mutta sitä kohtaa,\ntuota syvennystä, jonka pohjalta hän oli kultahiekkaa huuhtonut, hän\nei keksinyt. Hän ei ollut ehtinyt laittaa paikasta karttaa. Kulta oli\nhänet huumannut ja hän oli oikopäätä antautunut huuhtomiseen. Ja muisti\nalkoi horjua ja pettää. Hän ei jaksanut täsmälleen määrittää paikan\nluonnetta, ehkä siksikin, että puron varrella oli samanlaisia niin\npaljon. Hänen eksyttäjänsä olivat onnistuneet. Aarre oli taas erämaan\nturvissa.\n\nMutta hän ei pitänyt menetystään lopullisena eikä antanut sen masentaa\nitseään. Kevät tulisi ja hän löytäisi sen jälleen.\n\nNyt hän erästi. Nyt oli sen aika, ja kun ensimmäiset varsinaiset\npakkaset tulivat, silloin hän sai Isankin kumppanikseen. Hänen kanssaan\nluontui kaikki parhaiten. Isan opetuksiin oli paljon helpompi taipua\nkuin Huuhkan poikain taikka Aaro Niemen.\n\n-- Syyssateet, ne ovat pahimmat, Isa selvitteli. -- Pakkanen vain\nvirkistää ja nuorentaa. En minä jaksanut enää talossa olla. Ei, nyt on\nerää käytävä.\n\nSuurriistan aika ei ollut vielä tullut. Se saapuisi vasta lumien\nmukana, sitten kun sekä jäljet näkyisivät että hanget kannattaisivat\nhiihtäjän, mutta upottaisivat eläimen. Joskus, kaukaisilla rinteillä,\nAntti oli nähnyt hirviäkin, yhden tai pari kolme eläintä, mutta\nampumamatkan päähän hän ei ollut päässyt.\n\nIsan kanssa hän kiersi ja pyydysti ensimmäiset näädät, Isan laittamiin\nrautoihin takertuivat ensimmäiset saukot, naalit ja ketut. Ansoilla ja\nrihmasilla saatiin puuttumattomasti lintuja, ennen kaikkea metsoja ja\nvarsinkin valkeita pajuriekkoja sekä tunturikiirunoita, ja oravia Antti\noppi piankin varmasti napsuttelemaan, oppipa Isan mukana myös oravaa\nsyömään.\n\n-- Se se on erämaan hätäpaistia, Isa selitti heidän nakerrellessaan\nsitkeää ja pihkaista paistia. -- Ja nälän sekin pitää. Koltat\neivät syö oravaa, eivätpä paljon nahastakaan välitä -- eiväthän ne\nkarhurokkaakaan syö, kun karhu on kuuleman mukaan niille joku serkku\ntai ainakin kumminkaima. Mutta meille pitää kummankin kelvata.\n\nHe rakensivat muutamia ahmanloukkuja, ja heti ensimmäisen lumen tultua\nheidän onnistui kiertää karhukin pesäänsä. Talvella olisi sitten\ntoivossa hirviä, peurojakin ehkä, ja karhuja varmasti.\n\n-- Onhan täällä elikkoa, on, Isa vakuutti. -- Ahman ehkä tavoitamme,\njoskus ilveksen jäljille joudumme, ja susista tulee kiusaa ja\nsaalista tarpeeksi. On täällä erämiehellä elämistä ja leveä olisi\nelanto kerralla, jos vain rauhassa tietäisi olevansa, turvassa\nihmisvihollisilta. Mutta helppoa se ei ole, ei ainakaan silloin, kun\non kokonaan siihen turvauduttava. Mikäpäs meillä on ollessa, kun on\ntiedossa ja turvana tuollainen Huuhkain rustholli.\n\nHe olivat joitakin päiviä liikkuneet mukanaan porot, jotka vetivät\ntavara- ja saalisahkioita. Erä antoi lintua siksi runsaasti, että\nsaaliin kuljettelu selkätakoissa kävi vaikeaksi.\n\nSinä päivänä he olivat palaamassa laaksotaloon täysin ahkioin\nhiihdellen porojensa sivuilla, kun he saapuivat syvälle ja leveälle\nraitojäljelle.\n\nIsa pysähtyi ja katseli miettivästi lumeen tallautunutta uraa. Hänen\nilmeensä oli pelokas ja jännittynyt.\n\n-- Siitä on mennyt moni poro, ja onpa mennyt hyvää vauhtia. Sen\nnäkee selvästi. Kaakkoiseen on suunta. Kukahan lie ollut liikkeellä?\nHm, tässä on lähellä vain Jaahkin syyspirtti. Seuraillaanpa jälkeä\nsinnepäin.\n\nOhjattuaan porot raidon jäljelle he hiihtelivät sen vieritse.\n\nSe sukelsi vähäiseen metsäniemekkeeseen ja tuli sitten, parin virstan\npäässä, taas aukealle kankaalle, joka työntyi metsän syliin.\n\nIsa viittasi äkkiä kiihkeästi.\n\n-- Tuolla! Kuollut poro... ihan varmasti se on kuollut poro... ja\nsiinähän on ajoahkiokin vieressä.\n\nHe kiiruhtivat paikalle, ja heidät molemmat valtasi säikähdys.\nPoro makasi liikkumattomana lumessa. Sen kuolemansyytä ei käynyt\nepäileminen: sitä oli ammuttu. Ahkio oli kumollaan.\n\nLumessa oli jälkiä kosolti, mutta meni aikaa, ennenkuin Isa saattoi\nniitä tulkita.\n\n-- Kun tietäisi, kenen poro tuo on... on sillä kyllä merkit korvissa,\nmutta en tunne niitä... enhän tunne täkäläisiä merkkejä... enkä tunne\nahkiotakaan! Jotakin... jotakin outoa tässä on tapahtunut. Kuka on\nvoinut ampua ajoporon... ampua sen ahkion eteen? Mutta entäs tämä?\n\nHän oli sivummalla huomannut lumessa jotakin ja nosti sen. Se oli\nkirjava villainen naisten kinnas. Antti vilkaisi siihen -- ja hänen\nsydämensä tuntui pysähtyvän.\n\n-- Se... se voi olla Huuhkain tyttöjen... olen nähnyt tuollaisen joko\nSannalla taikka Ruutilla... Herra varjelkoon, mitä tämä kaikki saattaa\nmerkitä? Ja kuinka poro on jätetty tähän? Eihän sitä ole edes nyljetty!\n\n-- Ja nylkemättä se jää meidänkin puolestamme, Isa virkahti jäykästi.\n-- Nyt pois tavarat toisesta ahkiosta... piilotetaan ne metsään, ja\ntämä toinen ahkio jätetään myös ja vaihdetaan tähän löydettyyn. Ja nyt\nporonkorvat talteen!\n\nIsa silpasi veitsellään poronkorvat merkkeineen ja työnsi ne taskuunsa.\nTuota pikaa molemmat porot oli vapautettu entisistä kuormistaan;\ntyhjennetty ahkio ja löydetty ajoahkio saivat kuormakseen miehet, ja\nIsa ajoi edellä. Antti koetti pysytellä perässä. Hän oli nyt viime\nviikkojen aikana opetellut poroilla-ajoa ja kykeni jo jotakin tekemään\nja saamaan poron vähin tottelemaan.\n\n-- Jaahkin pirtille! Isa kiljui. -- Ja Luoja suokoon, ettemme olisi\nminkään turmanviestin tuojia.\n\nLyhyehkö taival sujui nopeasti poroilla, jotka olivat päivällä vain\nhiljalleen nulkkaneet. Pian lasketeltiin Jaahkin pirtin siljolle. Ja\nkoltta oli itsekin siellä.\n\nIsa hyppäsi hänen eteensä.\n\n-- Kenen poron korvat nämä ovat? hän huudahti ja ojensi koltalle\nveriset merkit.\n\nJaahk silmäsi niihin ja hätkähti.\n\n-- Minun... minun poroni... Mitenkä?\n\n-- Entäpä tämä ahkio? Isa kiljui tuskan vallassa. Jaahk tuskin\nsilmäsikään. -- Minun, minun... mutta miten ihmeessä?\n\nNyt sinkoilivat kysymykset ja vastaukset nopeassa tahdissa, paljon\nsekaannusta ja väärinkäsityksiä syntyi, ennenkuin Isa sai selville\nkolttien tietämät tosiasiat.\n\nSanna ja Ruut olivat käyneet pirtissä. Evvan oli lähtenyt heitä\nsaattamaan eräälle Huuhkain kalamajalle. Ja illalla oli tullut pari\nkaukaista kauppamiestä, jostakin Karjalan puolesta olivat sanoneet\nolevansa, mutta nämä olivat lähteneet aamulla, paljon ennen Sannaa,\nRuutia ja Evvania.\n\nIsa kyseli edelleen. Oli vaikeaa asettaa nuo kauppamiehet ja erämaassa\ntapettu ajoporo yhteyteen keskenään, mutta muuta selitystä oli vielä\nvaikeampi keksiä. Sitäpaitsi kauppamiesten liikuskelu oli sinänsäkin\noutoa. Heitä ei erämaassa ollut enää nähty vuosiin. Koko elinkeino\noli luvaton, viranomaisten kieltämä. Ja mistäpä kauppamiehet ottivat\ntavaransakaan?\n\nIsa tarkasteli miesten myymiä esineitä ja tavaroita. Niissä ei ollut\nsinänsä mitään vikaa, mutta sitten kävi vähitellen ilmi, että kauppiaat\nolivat olleet ilmeisen anteliaita. Porontaljalla oli saatu paljon,\nkovinkin paljon vastinetta.\n\nErämies koetti kysellä miesten näköä, mutta heistä ei osattu antaa\njuuri muuta selvitystä, kuin että he kumpikin olivat tavattoman\npartaisia. Isa irvisti sitten rumasti, paljasti hampaansa ja veti\nylähuulensa kovin ylös.\n\n-- Eikö niistä toinen ollut vähän tämän näköinen? Vanha Annj ei\nvoinut sanoa mitään, hänen näkönsä oli jo heikko, mutta Ohkemij oli\nmuistavinaan miehen tosiaankin vähän sellaista muistuttaneen.\n\nJa kun Isa sanoi Jaahkille nimen \"Petrushka\" ja tiedusti, eikö miehessä\nmikään viitannut koltan kiduttajaan, Jaahk ei voinut olla myöntämättä,\nettä tosiaankin jokin piirre saattoi viitata häneen.\n\n-- Sillä oli huivi yli puolen pään, Jaahk kertoi. -- Ei sitä tuntenut.\n\nHän olisi voinut lisätä, että miesten tarjoamat ryypyt olivat varsin\npian haihduttaneet hänestä sekä epäluulon että tarkastelunhalun.\n\n-- Siitä seikasta emme pääsekään varmuuteen, Isa lopetti tutkiskelun.\n-- Jotakin on tapahtunut ja tytöt sekä Evvan on varmasti viety muuanne\nkuin minne heillä oli matka. Tärkeintä on nyt päästä heidän jäljilleen.\nSinä, Antti, sinä saat lähteä Huuhkain luo ja ilmoittaa, mitä on\ntapahtunut. Seuratkoot he raidon jälkeä ja meitä. Me lähdemme Jaahkin\nkanssa ajamaan takaa. Eivät he voi olla vielä kovinkaan kaukana.\n\nIsa oli puhunut kokeneena erämiehenä. Hänellä olisi Jaahkista paljon\napua pororetkellä.\n\nMutta Antti syttyi kuin tuleen. Jyrkästi ja ratkaisevasti hän\nilmoitti lähtevänsä takaa-ajoon. Hän pysyisi kyllä Isan matkassa,\nja jos kysymykseen tulisi taistelu -- jos heidän arvelunsa olivat\noikeita, ei taistelutta selvittäisikään --, olisi hänestä siinä\nenemmän apua kuin hennosta koltasta. Antti oli kiihkeä, niin raju ja\nitsepintainen, että Isan oli taivuttava. Jaahk sai ensiksikin lainata\nheille kaikki ajoporonsa, parhaat härät, ja sitten molemmat saaninsa.\nJos tuntemattomat tihulaiset jatkaisivat matkaansa raidossa, ei ollut\nmahdotonta, että nopeat saanivaljakot piankin heidät tavoittaisivat.\n\nEi viipynyt kauan, ennenkuin kuusi virkeää härkää oli valjastettu\nsaanien eteen, kolme kummankin pitkäkkään ja korkeakaplaisen isonkelkan\neli pikkureen eteen rinnakkain. Tiu'ut, kellot ja muut helistimet\njätettiin pois. Äänettöminä takaa-ajajain piti kiitää yli lumiaapojen,\näänettöminä ja hiljaa karata tihulaisten niskaan.\n\nJaahk sujauttaisi laaksotaloon ja ilmoittaisi Huuhkille. He jättivät\nvalittavan pirtin, jossa äiti itki poikaansa ja sisar parkui veljeään\npikkulasten huutaessa vain siksi, että näkivät vanhempain niin tekevän.\n\nKangassalmekkeella, tapetun poron luona, molemmat saanivaljakot\nerosivat saattavasta Jaahkista. Ne lähtivät itään, Jaahk lasketti\nahkiossaan lounaiseen kohti laaksotaloa viemään sinne turman ja surun\nviestiä, ilmoitusta onnettomuudesta ja rikoksesta, joka oli kohdannut\nHuuhkia ja joka uhkasi kaikkia erämaan asujia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Rovanen oli niin tyrmistynyt, niin täynnä jäätävää vihaa, että\nhän tuskin kiinnitti huomiota nopean valjakkonsa ohjaamiseen. Hän ei\ntuntenut pelkoa eikä epävarmuutta, vaikka hänen ajotaitonsa oli hatara,\nniin vinha vauhti kuin tuollaisella porotroikalla onkin hyvän kelin ja\nkohtalaisen vähän lumen aikana. Mutta niinpä hänelle olikin annettu\nJaahkin tottunein johtohärkä, ja koulittuja eläimiä olivat molemmat\nsivuhärätkin. Ja kun Isa tottuneesti ja varmasti ajoi edellä, Antin\nvaljakko seurasi ilman ohjaustakin hänen \"troikkaansa\".\n\nMiesten vähät varusteet olivat saanien etuosassa, jalkojen välissä. He\nnojasivat korkeaan selustaan tukien jalkojaan erityiseen poikkipuuhun,\nja kummallakin oli kivääri käsillä.\n\nPehmeästi porojen koparat vajosivat lumeen; se tuiskusi ja viuhui\nsaanien ympärillä. Kylmä talvi-ilma kiteytyi vinkuvaksi viimaksi\najajien ympärillä, mutta kun lumi oli pehmeää, irtonaista pakkaslunta,\neivät porojen sorkat heittäneet lumipaakkuja silmille. Huuhkat olivat\nheille jo aikaisemmin toimittaneet lappalaismalliset talvipukineet, ja\nnyt olivat pehmeät, porontaljaiset peskit, heinin täytetyt kallokkaat\nja lämpimät turkislakit hyvään tarpeeseen. Avonainen saani on kylmä\nistuttava pohjanperien talvella.\n\nPorot tolvasivat tietä tasaisesti. Raidon jälki näkyi selvänä ja\nleveänä. Sitä voisi seurata yölläkin, ja kumpikin mies toivoi, että\nyö tulisi selkeä. Silloin loimuaisivat revontulet ja silloin olisi\nkuutamostakin apua pimeällä taipaleella.\n\nSuhahdettiin läpi metsän, jossa aluskasvillisuus rapisi saanin jalaksia\nvasten, ja tulla syöksähdettiin sitten rannattomalle jängälle, jonka\nyli jälki juoksi viivasuorana.\n\nIsa koetti laskea takaa-ajettavain saamaa etumatkaa ja tuli päätökseen,\nettä näillä oli sitä noin kuusi tai kahdeksan tuntia. Pian oli, vaikka\nerämaassa oltiinkin, tihutyö paljastunut, ja nopeasti takaa-ajajat\nolivat suoriutuneet matkaansa, varmasti nopeammin kuin tihulaiset\naavistivatkaan.\n\nAntti puolittain loikoi, puolittain istui heiluvassa ja keikkuvassa\nsaanissa, joka ui yli lumimeren kallistellen mättäiden ja pensaiden\nvarassa, jotka eivät vielä olleet vajonneet täyden talven lumivuorien\nalle.\n\nHän tunsi toisaalta palavansa, hehkuvansa vihasta ja raivosta,\ntoisaalta olevansa kylmä kuin kuulas ilma, joka häntä ympäröi, kylmä\nja kirkas kuin taivas, joka tummana kaartui lumisten lakeuksien ja sen\näärillä häämöttävien tunturien yllä.\n\nSannako... Sanna erämaanrosvojen parissa, uhkanaan kuolemaakin\npahempi kohtalo, Sanna ja Ruut? Se oli julmaa todellisuutta, mutta\ntodellisuutta se oli. Jokainen muu selitys näytti mahdottomalta.\n\nAntti hekumoi ajatuksissaan siinä koston tyydytyksessä, jonka hän saisi\nkokea rosvot tavoitettuaan. Mikään paikka erämaassa ei olisi niin\nkaukainen, ettei hän sinne jaksaisi entää, ei mikään voisi olla niin\nsalattu, ettei hän sitä löytäisi, ei mikään niin luja ja varma, ettei\nhän sitä uskaltaisi valloittaa.\n\nSanna oli ollut erämaata kiertämässä laupeudenpoluilla; hän oli ollut\ntekemässä hyvää, auttamassa ja hoivaamassa, ja hänet oli yllätetty ja\nryöstetty kuin hän olisi ollut metsänpeto.\n\nOliko kysymyksessä Petrushka? Sitä ei voinut tietää. Olihan niitä\nerämaassa muitakin hänen kaltaisiaan. Sieltä Muurmanin radan varsilta\nniitä aina tunkeutui kiveliöön täällä riehuakseen ja täällä, tavalla\ntai toisella, aikansa täytyttyä surmansa saadakseen.\n\nAntti puristi lujemmin pitkän ohjaussauvansa tyveä. Kaikki mietteet,\nkaikki laskelmat ja kuvitelmat olivat hyödyttömiä, kaiken ratkaisisi\nporojen nopeus ja heidän, Isan ja Antin, taitonsa pysyä jäljillä.\n\nErämaan ilta tähdittyi. Kuu kohosi tunturin takaa. Revontulet\nsyttyivät pohjoisella taivaalla ja niiden rikinkeltaiset, punaiset,\nfosforinvihreät lieskat alkoivat loimuta taivaankannelle yhä\nkorkeammaksi. Komea ja kaamea oli pohjolan talviyö. Kiveliö väikkyi\nsatumaisessa, epätodellisessa heijastuksessa. Ja tässä valaistuksessa,\nyli äänettömän, liikkumattoman erämaan porotroikat taivalsivat tietään\nsuoraan eteenpäin, saaloen ja puuskuttaen.\n\nIsa ei ajanut umpimähkään. Ei ollut niin tärkeää tavoittaa\nedelläolijoita heti kuin oli tärkeää yleensä tavoittaa. Poroja oli\nsäästettävä, niitä ei saanut ylettömässä innossa pakahduttaa. Oli\nlevättävä ja lepuutettava porojakin, niitä syötettävä ja syötävä\nitsekin.\n\nIsa valitsi asentopaikan metsän reunasta, jäkäläkankaan laidasta. He\nhoitivat ensin porot ja sitten tallasivat lumeen sijan nuotiolle ja\nrakovalkealle sekä levittivät louteen. Isa arveli, ettei tulenteko\nvoinut heitä ilmiantaa.\n\nLeirityöt kävivät nopeasti ja kätevästi. Antti oli niihin jo täysin\ntottunut. He söivät aterian ja ojentautuivat sitten havunaluksilleen,\njoiden päälle he olivat levittäneet taljoja.\n\nMutta keskustelua ei syntynyt. Heidän ajatuksensa olivat liian raskaat.\nTilanne oli niin selvä, ettei se kaivannut puhumista, ja niin vaikea,\nettei sitä sanoilla käynyt auttaminen.\n\nHe puolittain nukkuivat, puolittain torkkuivat ne tunnit, jotka he\nviettivät rakotulen äärellä. Sitten haettiin porot ja valjastettiin\nuudelleen. Kuu oli vielä näkyvissä, revontulet sähisivät hiljalleen,\npohjolan yö jatkui ja tietymätön taival oli edessäpäin.\n\nPitkät ohjaussauvat kohosivat, ja syöneet ja levänneet porot lähtivät\njälleen tolvaamaan erämaahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki Isan erävaistot olivat hereillä. Hän tunsi olevansa suurriistan\najossa, riistan, joka oli vaarallisempi kuin karhu tai susilauma,\narvokkaampi kuin hirvi tai ilves taikka ahma. Erämaan kaikkia petoja\nhän oli ajanut ja kaatanut. Hän oli joskus taistellut rosvojenkin\nkanssa. Mutta tällaisessa ajossa hän ei vielä milloinkaan ennen ollut\nollut.\n\nJa rosvojen mukana oli kaksi tyttöä, joita hän osaltaan saattoi kiittää\nhengestään, ja nuori turvaton lapsi.\n\nIsa hymyili julmasti. Hän oli toimekkaan, sanoja karttavan, kylmän\nraivon vallassa. Hän toivoi vain saavansa rosvot pyssynsä tähtäimen\neteen. Milloinkaan hän ei ampuisi niin hyvin kuin silloin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPorot juoksivat. Niiden hengitys levisi valkoisina huurupilvinä ilmaan.\n\nIsa alkoi toivoa, että pakolaiset saavutettaisiin ennen iltaa. He\nolivat nyt olleet matkalla lähes vuorokauden. Levähdyspaikoista,\ntuhkasta ja porojen lannasta Isa saattoi päätellä, etteivät raitomiehet\nkulkeneet läheskään niin nopeasti kuin he saanivaljakoin.\n\nTaivas oli yhtenäisen, raskaan ja lyijynvärisen pilviverhon peitossa.\nSe oli peloittavin merkki. Se ennusti lumipyryä tai ainakin\nlumisadetta, joka peittäisi jäljet. Silloin olisi takaa-ajo lopetettava\nsiihen.\n\nMutta Isa toivoi, että he pääsisivät ratkaisuun jo ennen. Porot olivat\nkestäneet hyvin matkan rasituksen. Ne olivat reippaassa kunnossa, ja\näärimmäisessä pakossa niistä oli vielä puserrettavissa vauhtia ja\nvoimaa.\n\nHe olivat juuri päässeet korkeahkon tievan laelle, kun jängän\nvastaisella puolella heidän silmiinsä vilahti liikkuvia, mustia\npisteitä.\n\nHe huudahtivat kumpikin... ilosta, kostonhalusta ja raivosta.\nPakolaiset olivat siis lähellä. He olivat juuri nousemassa kahden\nvaaraselänteen väliseen kuruun.\n\nPorot laukkasivat kuin henkensä edestä. Isan ohjaussauva kalahteli\nniiden sarviin, se töni ja tökähteli eläinten selkään ja lonkkaan.\nVoimakas johtohärkä ponnistautui vauhtiinsa, ja sivuhärät laukkasivat\nsen rinnalla villisti. Antin valjakko ei päästänyt välimatkaa\npitenemään. Yhtenä valkoisena, tupruavana lumiryöppynä molemmat\nvaljakot syöksyivät yli keikuttavan aavan.\n\nMutta niin nopeasti kuin jouduttiinkin, pakolaiset ehtivät päästä kurun\nsuojaan.\n\nIsa pelkäsi väijytystä. Jos heidät, hänet ja Antti, oli huomattu, olisi\nmitä luonnollisinta, että ainakin toinen roistoista jäisi väijymään\nkuruun toisen jatkaessa matkaansa.\n\nMutta Isa käsitti myös, että oli uskallettava. Jos he rupeaisivat\nvaromaan väijytyksiä, takaa-ajo olisi toivottomana jätettävä.\n\nKuru oli kauempaa näyttänyt kovin matalalta ja helpolta, mutta\nlähestyessään sitä takaa-ajajat huomasivat erehtyneensä. Maasto oli\nmonin paikoin ilkeää rakkaa eikä lumi vielä kokonaan peittänyt sitä.\nJa tie, jota pakolaiset olivat käyttäneet, oli kapea ja vaarallinen\nleveille saanivaljakoille. Raito sai matkata turvallisestikin, mutta\nsaani saattoi poroineen vierähtää alas jyrkästä, rotkomaisesta\nrinteestä.\n\nPorot nousivat uljaasti rinteen ja ahtautuivat sitten kurupolulle. Isa\nkiirehti niitä, sillä tietoisuus rosvojen läheisyydestä poltti häntä\nkuin tuli.\n\nOnnettomuus tapahtui äkkiä ja varoituksetta. Laitimmainen sivuporo\nkompastui ehkä lumen alla olevaan irtonaiseen kiveen, kaatui ja\nvierähti yli rinteen, veti mukanaan toisetkin ja hetken kuluttua\nsaaninkin, mistä Isa ei ehtinyt hypätä pois. Ryöppyävänä lumipilvenä\nkaikki vierivät jyrkkää rinnettä alas kurun pohjalle.\n\nAntti, joka oli liian kaukana voidakseen auttaa, katsoi onnettomuutta\ntyrmistyneenä ja pidätteli poroja, jotka olivat vaarassa vauhkoutua.\nLuminen, sekava rykelmä alhaalla liikkui, kuului porojen ääntelyä ja\nkorinaa, mutta Isa ei huutanut mitään.\n\nOliko hän loukkautunut pahasti?\n\nAntti epäröi epätoivoissaan. Hän ei tiennyt, kuinka hän voisi jättää\nvaljakkonsa... ja kuitenkin, Isaa oli autettava... silläkin uhalla,\nettä pakolaiset pääsisivät lisäämään etumatkaansa.\n\nMutta nuoren miehen epätietoisuus ei kestänyt kauan. Äkkiä hän näki\nalhaalla lumelta kohoavan, viittovan käden, ja sitten kantautui hänen\nkorviinsa Isan huuto. Se kuulosti vaimealta ja heikolta.\n\n-- Älä odota! Jatka matkaa, jatka matkaa viimeiseen asti! Minä selviän\ntäältä... ja tulen perässä. Anna mennä vain! Ja varo tietä!\n\nAntti ei miettinyt. Isa oli siis selvinnyt vahingoittumatta huimasta\nputoamisestaan. Hän selviäisi vauriosta yksin. Takaa-ajoa ei saisi\nkeskeyttää.\n\nAntti hoputti valjakkonsa liikkeelle, ja selvittyään onnellisesti\nkurusta hän lasketti täyttä vauhtia vastaista rinnettä alas. Pakolaisia\nei näkynyt, sillä maastossa oli metsää, mutta raidonjälki oli selvä.\n\nMetsän toisella puolen aukeni sileä, luminen järvenselkä, ehkä\npuolentoista taikka parin peninkulman levyinen. Pakolaiset näkyivät\njärven keskikohdalla.\n\nNyt tulivat kysymykseen porojen kaikki voimat.\n\nAntti hypisteli joskus kivääriä. Kiusaus ampua, sitten kun hän\npääsisi tarpeeksi lähelle, oli suuri, mutta se oli voitettava, sillä\nkeikkuvasta saanista ampuminen oli epävarmaa, ja raidossa olivat\ntytötkin. Sensijaan pakolaisilla oli paljon parempi tilaisuus ampua.\nHeidän ei tarvinnut varoa mitään.\n\nHän ei ollut lainkaan pannut merkille muutamia keveitä, isoja\nlumihiutaleita, joita oli pudonnut hänen käsivarsilleen. Mutta nyt\nhän huomasi, että lumisade oli todellakin alkamassa, eikä ehkä vain\nlumisade, vaan myös pyry ja tuisku.\n\nHän hoputti ja kiihoitti saalovia eläimiä. Niiden oli juostava, vaikka\nmenehtyisivät. Valkoinen hämärä tiheni huomaamatta, ja vaikka hän oli\nvarma lähenemisestään, koitti hetki, jolloin pakolaisten raito katosi\nlumipilveen, ja mitä kauemmin hän ajoi, sitä epäselvemmäksi kävi\njälkikin.\n\nHän tunsi muutamia keveitä, kylmiä tuulenviuhahduksia. Sitten hän näki\njärvenselällä pieniä, tanssivia lumipyörteitä, joita tuuli ajeli. Ja\nsitten, äkkiä ja ratkaisevasti, viiman vinkuna täytti koko luonnon ja\nhän näki tuskin pari saaninmittaa eteensä.\n\nHänen raivonsa oli voimatonta ja hyödytöntä. Luonnonvoimat olivat\nyllättäneet hänet. Ja hän oli yksin...! Tämä tosiasia iski hänen\nmieleensä kylmänä ja peloittavana. Viime hetkien aikana hän oli\nunohtanut Isan. Hän ei ollut nähnyt tämän ajavan jäljessään. Nähtävästi\nsaanin valjaat olivat rikkoutuneet, ehkä saanikin, ja Isalta kului\naikaa, ennenkuin hän jälleen sai sen matkakuntoon.\n\nMuutamissa minuuteissa yhä yltyvät vihurit olivat kasanneet jäljen\nnäkymättömiin. Antti ei voinut muuta kuin ajaa umpimähkään eteenpäin\njärven toista rantaa kohti. Ehkä lumimyrsky taukoaisi ja ehkä hän\nmetsäisessä maastossa, missä tuuli ei niin tuntuisi, jälleen löytäisi\nmerkkejä jäljistä.\n\nPorot kahlasivat lumessa jääkylmän vihurin ulvoessa niiden ympärillä.\nKoko maailma rajoittui villisti kieppuviin lumihiutaleisiin. Ja kylmyys\ntunki Antin suojattuun ruumiiseen.. Tällaista viimaa ei mikään puku\nkyennyt estämään avoimella jääselällä.\n\nAntti menetti väkisin käsityksen ympäristöstä ja ajasta. Hän vain\nmakasi saanissa ja antoi porojen tarpoa yhäti kiihtyvässä myrskyssä.\nPieninkin mahdollisuus pakolaisten löytämisestä oli nyt menetetty.\nLumimyrsky oli tullut heidän avukseen, ja he olivat kadonneet\ntietymättömään erämaahan.\n\nJa Isakin oli poissa. Ehkä hän ei lähtisikään liikkeelle kurusta,\nennenkuin myrsky lakkaisi. Olihan se ihan hyödytöntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumimyrsky raivosi kolmatta päivää ja Antti Rovanen oli jo aikoja\nsitten todennut olevansa eksyksissä. Joskus ensimmäisen päivän iltana\nhän oli saavuttanut vastarannan, hakeutunut suojaiseen metsänloukkoon\nja tehnyt sinne asentonsa. Mutta kun myrsky tuntui aamupuoleen\ntaukoavan, hän lähti liikkeelle, ja tällöin hän tuiskun taas\ntihentyessä kokonaan eksyi suunnalta.\n\nHän ei voinut määrittää edes ilmansuuntia. Hänen pienoiskompassinsa oli\nkadonnut jo kesällä, ja kello oli pysähtynyt ensimmäisenä yönä. Hän oli\nunohtanut sen vetämisen.\n\nIlma oli kuin puuroa, sakeaa, harmaanvalkoista. Tuuli kierätteli\nirtonaista lunta sakeissa ryöpyissä. Taivaasta, kuusta ja tähdistä ei\nollut aavistustakaan. Hän makaili jälleen asennossa. Porot koparoivat\njäkälää läheisellä kangasaukeamalla. Antin eväät alkoivat loppua, ja\nmetsästys olisi tällaisen jumalanilman raivotessa toivotonta. Vesi\nsihisi rakotulen puissa. Ylemmän pölkyn päihin, minne lämpö ei yltänyt,\nkasvoi hiljalleen lumikerros yhä paksummaksi. Kahvipannu porisi nuotion\nyllä. Kahvia Antilla vielä oli riittävästi, samoin sokeria.\n\nToistaiseksi hänellä ei ollut suurtakaan hätää. Ja toisissa oloissa hän\nolisi nauttinutkin elostaan täällä tietymättömässä korvessa, pehmeän,\nääntävaimentavan lumen keskellä. Hänellä oli hyvä asento suojaavan\nkallion kyljessä. Tuulenpyörteet eivät päässeet tänne pahasti tuntumaan.\n\nMutta pakollinen toimettomuus, sakea hämärä ja myrskyn yksitoikkoinen\nvinkuna kiusasivat häntä. Tyttöjen kohtaloa hän ei uskaltanut\najatellakaan. Hän tunsi kuuman veriaallon aina syöksähtävän päähänsä,\nkun vaistomainen ajatus hipaisi heitä.\n\nIsan kohtalo huolestutti. Hän muisteli tämän viimeistä huutoa, ja nyt\njälkeenpäin hänestä tuntui, niinkuin siinä olisi ollut outo, vaimea\nsävy, joka ei soveltunut sanojen sisällykseen. Joka tapauksessa\nonnettomuus oli viivästyttänyt Isaa odottamattoman paljon. Mutta\nhuojentavia selityksiä oli kyllä helppo keksiä. Varsinkin saanin\nrikkoutuminen selittäisi paljon.\n\nTuulen voima ja -- hänen huomatakseen -- myöskin suunta olivat\npysyneet samoina näiden pitkien, kiduttavien vuorokausien ajan. Tämä\noli napaseudun rajuilma. Raskaat ilmavirrat työntyivät Jäämeren\näärettömiltä ulapoilta. Kuinka kauan tätä jatkuisi?\n\nHän ei voinut keksiä muuta kuin maata, syödä ja odottaa. Isa ei voinut\ntehdä enempää. Eivätkä Huuhkatkaan kaikkine voimineen ja taitoineen.\nRiehahtaneet luonnonvoimat olivat heitä kaikkia voimakkaammat.\n\nPolttava katkeruus hiipi hänen mieleensä Huuhkia ajatellessa. Heidän\nkohtalonsa oli julma. Rauhallinen erämaanasutus oli jo oikeastaan\ntuhottu. Tyttöjen pelastaminen tuntui epätoivoiselta. Ja Antti tiesi,\nettä ellei se onnistuisi, silloin ilmaantuisi näihin erämaihin joukko\njulmia ja mistään piittaamattomia miehiä, jotka eivät kaihtaisi mitään\neivätkä armahtaisi ketään. He eivät voisi antaa anteeksi tyttärensä,\nsisarensa, ystävänsä ja rakastettujensa tuhoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsa oli keskittänyt kaiken tahdonvoimansa niihin muutamiin sanoihin,\njotka hän huusi Antille.\n\nHän tiesi teeskentelevänsä. Mutta kiintymys erämaantalon tyttöihin,\nmiehinen ylpeys ja sitkeä sisukkuus pakottivat siihen. Oli\nmahdollisuus, että Antti onnistuisi yksinäänkin. Hän ei ajatellut Antin\nvaaraa. Jos Antti kaatuisi... niin, sille ei voinut mitään, silloin\nolisi tehty kaikki, mitä oli voitu.\n\nSillä Isa tiesi toinnuttuaan putouksen ensimmäisestä huumauksesta,\nettei hänestä olisi enää Antin seuraajaksi.\n\nHän kuuli saanin etenevän. Vähäisinkin ääni häipyi. Isa kupertui\ntajuttomana lumeen. Maailma oli mustennut hänen silmissään.\n\nHän heräsi joskus. Hän kuuli tuulen ulvovan ja näki lumen tupruavan\nympärillään. Pyörtymys hellitti hetkeksi, mutta hän tiesi, että se\ntapahtui vain joksikin aikaa. Hän tunsi kuvottavaa pahoinvointia.\n\nKylmästi ja arkailematta hän ryhtyi ensiksi tutkimaan kolhiintunutta\nruumistaan. Hänestä tuntui niinkuin hänet olisi ruhjottu kappaleiksi,\nmutta päätettyään tutkimuksensa hän saattoi todeta, että jäsenet olivat\nehyet. Hän oli siis saanut joitakin ankaria sisäisiä vammoja, ehkä\nsisäisen verenvuodon.\n\nSaani oli lähellä kumollaan. Hän ryömi sen luo ja kohottautui sen\nvarassa. Lievä huimaus valtasi hänet jälleen, mutta hän kykeni\nsen voittamaan. Porot olivat lähellä. Kaksi väsynyttä eläintä oli\nponnistautunut seisomaan. Ne olivat edelleen valjaisiinsa kytkettyinä.\nKolmas poro makasi lumessa koristen ja vavahdellen. Isa käveli niiden\nluo. Hän saattoi ottaa vain lyhyen, varovan askelen kerrallaan.\n\nHän tarkasti kaatunutta poroa. Se oli loukkaantunut pahasti; Isa\npaljasti pitkän, terävän puukkonsa ja lopetti sen kärsimykset. Sitten\nhän tutki saanin. Sen kaplaat olivat toiselta puolen murtuneet. Se\noli käyttökelvoton. Hän etsi sen varusteitten joukosta kirveen. Hänen\noli saatava tehdyksi tuli, ennenkuin hän pyörtyisi uudelleen. Oli\nlaitettava asento.\n\nKuru suojasi tuulelta. Sitäpaitsi sen pohjalla oli vielä jäätymätön\nkaltio sekä kelorunkoja, joista saisi rakotulen ainesta.\n\nMonen monta kertaa Isa luuli vaipuvansa lumeen, ennenkuin oli saanut\npuut hakatuiksi ja rakotulen sekä nuotion viritetyksi. Hän laski\nkaksi poroa irti, nylki ja paloitteli kolmannen. Irtipäästetyt\neläimet siirtyivät alemmaksi jäkäläiselle rinteelle. Myrsky yltyikin\nyltymistään, ja kun Isa oli vihdoinkin saanut asennon valmiiksi,\nsyönyt ja juonut ja asettautunut makuulle, hän kuuli tuulen riehuvan\nhillittömästi ylempänä rinteellä. -- Hän vaipui uneen rakotulen\njatkaessa sihisemistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kamppaili koko seuraavan päivän. Hän vaistosi kuoleman lähenevän,\nmutta hän ponnisteli sen karkoittamiseksi. Virkeimpinä hetkinään hän\nsai turvatuksi viereensä rakovalkeapuita, mutta ruoka kuvotti eikä edes\nkahvi maistunut. Hän oli ottanut hiukan viinaa ja kuumelääkettä, mutta\nniillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta.\n\nHän eli sen päivän horroksessa ja tajuttomuudessa. Nuo tilat\nvaihtelivat säännöllisesti, mutta hän oli huomaavinaan, että\ntajuttomuuden ajat yhä vain pitenivät. Hän ei valittanut eikä\ntuskitellut. Miksi hän huutaisi myrskyyn? Erämaa ei vastaisi.\n\nIltapuolella kivut vaimenivat, mutta heikkous levisi yli ruumiin. Ja\nhän tunsi kirkkaasti ja selvästi, niinkuin hänelle joku olisi sen\nsanonut, että hän kuolisi nyt... aivan pian. Hän ei kapinoinut. Koko\nelämänsä hän oli elänyt kiveliössä. Oli vain luonnollista, että hän\nkuolisikin nimettömässä kurussa, yksinään, rajutuulen soittaessa ja\nulvoessa. Hän muisti kesällisen vaaransa. Sellainen kuolema olisi ollut\nilkeä. Nyt oli toista. Hän oli vapaa. Avara ja hänelle rakas erämaa\nvaatisi hänet. Sen vaatimusta ei käynyt väistäminen.\n\nTodellisuus ja uni sekaantuivat toisiinsa. Hän näki äkkiä vierellään\noman poronvasansa, sen, jonka setä oli hänen nimikokseen antanut. Se\noli tumma ja kiiltäväkarvainen. Setä oli sen emon vaihtanut jostakin\nrajan takaa syrjääneiltä. Vasa oli vilkas ja raisu, ja hän kieppui sen\nmukana pehmeissä lumikinoksissa. Sen turpa oli niin pehmeä ja hieno\nja sen silmät lempeät ja syvät. Se oli hänen... hänen oma vasansa,\njosta tulisi kerran hänen oma ajokkinsa. Tuolla... tuolla poro juoksi\nläheiseen kiekeröön ja hän palasi pirttiin, vanhaan kotipirttiinsä,\njonka liedellä pororokka porisi ja tuoksui. Hän veti sieraimiinsa\nmaukasta tuoksua ja -- heräsi.\n\nTuuli oli vihdoinkin vaimennut. Hän ei osannut laskea, monesko\npäivä oli kulumassa. Mutta pimeää oli. Hän sai heitetyksi muutamia\npuunkalikoita hiillokseen, joka sytytti ne. Pian hänellä oli valoa,\nja viimeiset voimansa ponnistaen hän kohottautui istumaan. Hän kaivoi\npoveltaan pienen nahkakantisen, nuhrautuneen muistikirjan sekä\nkynänpätkän. Nuotion valossa hän kirjoitti muutamia sanoja, hitaasti,\nkirjain kirjaimelta, lehtiönsä viimeiselle sivulle. Se oli hänen\ntestamenttinsa, hänen viimeiset, sanansa Antille. Hän ei tiennyt,\nlöytäisikö Antti häntä milloinkaan. Mutta hän tahtoi kirjoittaa.\n\nHän ei voinut sanojaan päivätä. Hän ei tietänyt aikaa eikä paikkaa.\nMutta sehän merkitsi vähän. Hän työnsi lehtiön povelleen, heitti vielä\npuita tuleen ja vaipui taljoille.\n\nKas niin, hänellä oli korkeaselkäinen, luistava ahkio, ja tuo vasa,\njosta oli kasvanut voimakas härkä, tolvasi, tietään vinhasti ja rajusti\nyli pimeän lumisen jängän... kotia kohti. Isa tunsi viiman kasvoillaan,\nnäki poron hengityksen valkoisen huurun... hän joikui ja kiihotti\nporoa. Ja tuolla... tuolla vihdoin pilkoitti valo... punertava valo,\nvain pieni piste äärettömässä erämaassa, hänen kotinsa ikkunan valo,\nja poro juoksi suoraan sitä kohti kahlaten loivaa rinnettä ylöspäin.\nKotona olisi lämmintä... ja valoisaa... Punainen piste kirkastui,\nvaaleni, suureni ikkunan kokoiseksi, ja poro ponnistihe vauhdissaan.\nSamassa välähti... tuvan ovi aukeni... porstuan ovi oli kai auki...\nja valohohde lankesi pihalumelle. Ja ääni, kirkas ja sydämellinen,\ntunkeutui pimeään, ääni, jossa väreili ilo ja tyytyväisyys... äidin\nääni: Isa! Isa! Valo loisti ikkunasta, ovi sulkeutui ja Isa tunsi poron\npysähtyvän siljolle...\n\nHän heräsi ja avasi silmänsä. Hänen katseensa tavoitti punertavan kuun,\njoka kaukana nousi tunturin takaa. Tuuli oli vaimennut, ja rannaton\nluminen kiveliö loisteli ja välkkyi kuun säteissä. Isa näki kauaksi,\nnäki jängälle ja näki tuntureille ja kurun seinämille. Kuu... ja\nkodin ikkunan valo... ja lempeä ääni! Hän vaipui takaisin taljoilleen\nsammuvissa silmissään kuva öisestä, äärettömästä erämaasta, joka oli\nollut hänen kotinsa ja joka olisi hänen hautansa.\n\nHän ei enää noussut. Joskus keskiyöllä, kuun kiivettyä korkeimmalle\nja revontulten kajon väikkyessä pohjoisessa vanhan erämiehen uljas\nhenki erisi yhtyäkseen erämaahan Rakotuli sihisi vielä ja hiljaiset\nyksinäiset tuulenpyörteet pyryyttivät hienoista lunta nukkujan ylle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolet punaista auringonkehrää hehkui taivaanrannalla jängän takana.\nLumiharsoinen kiveliö kylpi punaisissa violeteissa, sinisissä ja\noransseissa sävyissä. Koskemattomalla lumenpinnalla oli ikäänkuin\nelävän, paljaan ihon lämmin punerrus.\n\nLumimyrsky oli tauonnut. Taivas oli sees ja napaseudun kalpea päivä\nkulumassa.\n\nSynkkä ja vaitelias miesjoukko seisoskeli matalan kurun pohjalla,\nsammuneen nuotion ja rakotulen äärellä, ja heidän keskellään,\najoahkioon nostettuna, makasi Iisakki Nivan hengetön, kylmennyt ruumis.\nErämaan eläjä ja sen uhri oli löydetty. -- Isa on tässä, mutta missä\non Antti? Aaretti Huuhka huokasi katsellen viime aikojen ystävänsä\nja veljensä kumppanin rauhallisia, kuin kiveen uurrettuja piirteitä\nHe olivat siinä kaikki, Huuhkain väki, Aaro Niemi ja Jaahk-koltta.\nHe olivat lähteneet raivoisaan, epätoivoiseen takaa-ajoon heti, kun\nJaahk oli tuonut sanan, mutta he olivat myöhässä, ja lumimyrsky oli\nkatkaissut heidänkin matkansa. Mutta sen loputtua he olivat jälleen\nlähteneet taipaleelle, pitäen entistä suuntaa, ja siten osuneet samaan\nkuruun, jossa Isaa kohdannut onnettomuus oli sattunut.\n\n-- Tästä ei ole pitkääkään aikaa, kun hän on kuollut virkahti Eliel,\njonka silmät paloivat oudon hurjina ja kosteina syvällä kuopissaan. --\nPölkkyjen tähteet ja nuotion tuhka ovat vielä lämpimiä.\n\nKuolemansyy oli heille selvä. Rikkoutunut saani, ruhjoutunut poro ja\nIsan ruumiin tarkastus olivat vakuuttaneet heidät putoamisesta.\n\n-- Mutta kuinka Antti on voinut jatkaa matkaa? Jaakko ihmetteli.\n\nEliel sävähti.\n\n-- Olisitko sinä jäänyt minua hoivailemaan sellaisessa tapauksessa?\nHehän ajoivat takaa. Ja ehkei Isa tiennyt, kuinka pahasti itse oli\nloukkaantunutkaan. Hän on varmasti elänyt aika pitkään putoamisensa\njälkeen. Hän on laittanut asennon, nylkenyt poron, keittänyt... hän on\nelänyt koko lumimyrskyn ajan ja kuollut vasta sen loppuessa.\n\nAaro Niemi seisoi liikkumattomana ja katseli kuruun. Heillä ei ollut\nseurattavana jälkeä, heillä ei ollut tietoa eikä aavistustakaan\ntakaa-ajettavista. Antti oli poissa, ainoa, joka olisi voinut jotakin\ntietoa antaa.\n\nMutta he kaikki, koko miesjoukko, olivat raivoisaa hulluutta\nlähentelevässä mielentilassa. Oli sietämätöntä pysyä toimetonna, kun\ntyttöjen kaamea kohtalo eli joka hetki mielessä. Ja olihan siellä\nlapsikin, kolttapoikanen, joka oli joutunut jakamaan heidän kohtalonsa,\nvaikka hänen asemansa ei sittenkään ollut pahin.\n\nEi -- oli tehtävä mahdotonkin mahdolliseksi! Koko erämaa oli etsittävä.\nHeitä oli vielä kuusi miestä.\n\nHe peittivät ruumiin, laittoivat ison roitovalkean ja ryhtyivät\nneuvottelemaan. Aaretti Huuhka puhui:\n\n-- Jos tietäisimme edes, keitä nuo ryöstäjät ovat! Mutta sitä emme\ntiedä. Jos he ovat erämaanrosvoja, silloin he piiloittavat saaliinsa\njonnekin kiveliöön. Petrushka tuskin voi lähteä ryöstettyine naisineen\nasutuille seuduille. Siellä hän voi menettää saaliinsa. Ja parasta on\notaksua, että kysymyksessä ovat lainsuojattomat rosvot. Jos tytöt on\nviety asutuskeskuksiin jonnekin Muurmanin radan varsille, silloin he\novat melkein saavuttamattomissa. Jos he ovat erämaassa, voimme yrittää\netsimistä.\n\n-- Jokainen lähteköön suunnalleen, Paavo ehdotti. -- Silloin voimme\nkiertää erämaata laajimmin, nähdä ja tutkia enimmin.\n\nAaro Niemi pudisti päätään.\n\n-- Se on kyllä totta. Jos he olisivat eksyksissä, olisi se\nmenettelytapa paras. Mutta he ovat vartioituina, he ovat vankeina. Ja\njos joku meistä heidän kätköpaikkansa löytäisikin, ei se vielä riitä.\nHän tuskin voi heitä yksinään vapauttaa. Hänen on haettava muita\navukseen. Eikä sillä aikaa jäisi ketään pitämään piilopaikkaa silmällä.\nRosvot voivat sitä muuttaa. Yksinäiselle miehelle voi sattua mitä\nhyvänsä. Luulisin, että olisi parasta lähteä kaksimiehisin joukoin. Jos\nkätköpaikka löydetään, toinen voi jäädä sitä vartioimaan, toinen tietoa\ntuomaan.\n\n-- Aivan niin, Aaretti-isäntä ratkaisi. -- Juuri siten teemme. Kun on\nlevätty, lähdemme liikkeelle. Minä otan mukaani Elielin.\n\nAaretti Huuhka pelkäsi ja varoi poikaansa. Hän näki, kuinka pohjattoman\nepätoivon syvyyteen tämä oli vajonnut saadessaan viestin rikoksesta.\nIsä tahtoi olla lähellä suojelemassa ja tukemassa vanhintaan.\n\nJako järjestyi tuotapikaa. Paavo ja Jaakko lähtisivät yhdessä niinkuin\nhe muutenkin niin paljon yhdessä liikkuivat. Aaro Niemi sai avukseen\nJaahkin. Isan ruumis täytyi jättää jälkeen. Kuolleitten olisi\nodotettava. Ruumis suojattiin nahkoin ja kivin.\n\nHe sopivat kohtaamispaikakseen viikon kuluttua muutaman mellan, joka\noli kuruntakaisen ison järven vastarannalla, ja tunnin kuluttua\nporomatkue oli taipaleella. Se hajaantui jo järvellä viuhkamaisesti eri\nsuuntiin.\n\nMittaamattomasta erämaasta lähdettiin etsimään muutamia ihmisiä. Työ\noli epätoivoista, mutta toimettomuus olisi ollut vielä pahempaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksikään poro ei ollut vielä saavuttanut vastarantaa, kun sieltä,\nmetsän kätköstä, syöksähti äkkiä yksinäinen ajaja jäälle: poro ja mies\najoahkiossa.\n\nKaikki kolme matkuetta pyöräyttivät poronsa ja riensivät vastaan, kun\näkkiä metsästä ilmaantui toinenkin ajaja: saanivaljakko, porotroikka.\n\nMelkein samassa Paavo laukaisi pyssynsä merkiksi toisille. Hän oli\ntuntenut porot ja ajajat. Hän tunsi Sannan nimikkoporon, Tähden. Ja\njälkimmäinen oli tietysti Antti.\n\nVinhaa vauhtia porot kiidättivät eri suunnilta yhteen. Vihdoinkin\nsaataisiin jotakin selvyyttä.\n\n-- Evvan! Evvan! Jaahk kiljui jo kaukaa tuntiessaan nuoren veljensä\nyksinäisellä porolla ajajaksi. Oliko Evvan päässyt pakenemaan? Vai\noliko hänet laskettu?\n\nJäällä, melko lähellä rantaa, yhdyttiin vihdoinkin. Kiihko loisti\njokaisen kasvoista. Antin katse lensi nopeasti yli miesjoukon. Isaa ei\nollut heidän mukanaan. Raskas aavistus täytti hänen mielensä.\n\nTänään hän oli osunut yksinäisen ahkion jäljille ja lähtenyt niitä\nseuraamaan. Hän olisi levänneillä poroillaan piankin tavoittanut\nEvvanin, jota ei ollut tuntenut.\n\nMutta nyt kohdistui kaikkien huomio pieneen kolttapoikaan, joka\nvilkkaasti hypähti ahkiostaan tunnettuaan miehet ystäviksi. Hänen\nkasvoillaan oli kuitenkin hämmentynyt, pelokas ilme. Äskeiset\nkokemukset olivat tietysti järkyttäneet hänen lapsenmieltään. Hän ei\nosannut vastata mitään kiihkeihin huudahduksiin ja kysymyksiin, hän\nkaivoi mitään puhumatta peskinsä povelta rypistyneen paperin ja ojensi\nsen Aaretti-isännälle.\n\n-- Sanna-niejta lähetti! hän toimitti vakavasti.\n\nMilloinkaan ei mikään viesti, mikään paperi tai merkki ollut niin\njännittänyt erämaan uudisasukkaan mieltä kuin tämä kokoontaitettu\nlippunen, johon nähtävästi nuotiollaollessa oli tuherrettu jotakin\nkirjoitusta.\n\nLumi häikäisi hetken, mutta vihdoin Aaretti huulilta saattoi lukea\nepäselvän kirjoituksen.\n\n    \"Isä ja veljet ja kaikki! Me olemme Ruutin kanssa vieläkin\n    matkalla. Saattajiemme käskystä kirjoitan tämän. Meitä on uhattu\n    kaikella pahalla, ellei saattajillemme makseta. He ovat siinä\n    käsityksessä, että meillä on kultaa, että meillä on kulta-aarre.\n    En tiedä siitä mitään, niinkuin olen sanonutkin näille. Mutta\n    he vaativat, että heille on maksettava viisi kiloa puhdasta\n    kultaa. Ellei niin tehdä, emme enää milloinkaan pääse kotiin.\n    Kulta on tuotava kuukauden kuluttua Rakkakosken rannalla olevaan\n    kolttakammiin. Tuojia saa olla vain yksi, ja hänen on tultava\n    keskipäivän aikaan marraskuun viidentenäkolmatta päivänä. Ellei\n    niin tehdä, meidät viedään kauas. Tähän asti ei meille ole\n    tehty mitään pahaa. Me olemme Ruutin kanssa terveitä. Jumala\n    auttakoon teitä ja meitä. Parhaat terveiset lähetämme kaikille\n    siellä kotona. _Sanna_. -- P.S. -- He lähettävät Evvanin viemään\n    kirjettä perille. Suokoon Luoja, ettei hän eksyisi kiveliöön. --\n    Sama.\"\n\nAaretti Huuhka mutisi rukouksen puoliääneen ja alkoi kuulustella\nEvvania. Tämä ei kuitenkaan tiennyt paljonkaan eikä osannut\nmainittavasti suuntaakaan selvittää. He olivat matkanneet nopeasti,\nlevähtäneet vain vähän, eivätkä ensimmäisenä iltana olleet nuotiotakaan\nvirittäneet ennen kuin lumimyrskyn täydelleen puhjettua. Niin paljon\nkuitenkin Evvanin kuvauksesta kävi selville, että luultavastikin rosvo\nPetrushka oli toinen ryöstäjistä ja koko juonen sommittelija. Pojan\nkuvaukset hänen ulkomuodostaan viittasivat selvästi siihen.\n\nSitten Aaretti Huuhka luki kirjeen muille. Se aiheutti hiljaisuuden ja\ntyrmistyksen.\n\nViisi kiloa kultaa! Eihän se ollut poimittavissa niinkuin hillat\njängiltä.\n\n-- Ne luulevat meidän kai kultahiekkaa käyttävän leipäjauhoina! Jaakko\nhuudahti pilkallisen katkerasti.\n\n-- Eikä mitään takeita siitä, että täyttävät lupauksensa, vaikka me sen\nkullan hankkisimmekin! Aaro Niemi intti kalpeana.\n\nAntti Rovanen melkein parkaisi ääneen.\n\n-- -- Kultaa! Kultaa! Mikä kirottu paha onni minua vainonneekin! Vielä\nkuukausi sitten minulla oli tiedossani ehkä näitten seutujen rikkain\nkultapaikka!\n\nAaretti Huuhka oli vaipunut istumaan Antin saanin laidalle. Hän oli\nvajonnut ajatuksiinsa. Toiset hämmästyivät Antin ilmoitusta.\n\n-- Kultapaikka? Eliel tiedusti kiihkeästi. -- Missä ja minkälainen?\n\nAntti polki jalkaansa voimattomassa kiukussa.\n\n-- Missä se on, sitä en tiedä kuin suunnilleen. Mutta se oli rikas,\nhyvin rikas löytö. Huuhdoin vajaassa päivässä pari sataa grammaa.\nMutta... mutta saman päivän iltana tuntemattomat henkilöt yllättivät\nminut, vangitsivat ja eksyttivät paikastani... Viisi kiloa! Se olisi\nollut viikon, puolentoista asia...!\n\nÄkkiä Aaretti Huuhka nousi ja astui miesjoukkoon.\n\n-- Antti, sinun kultapaikkasi on tallella. Minä tiedän sen. Minä\ntiesin sen suunnilleen jo ennen. Sinä, Antti, löysit veljeni Pekan\nkultapaikan. Ja minä... ja muuan kolttamme, me sinut yllätimme ja\neksytimme. Minä pelkäsin ja pelkään huhua kultalöydöstä. Tämä kaikki...\nkaikki paha, mitä on meille yritettyjä mitä nyt on tapahtunut, kaikki\nse paha on alkuisin kullasta. Mutta minä tiedän... tiedän sen paikan.\nKuinka vain voimme saada kultaa lumen ja jään ja roudan alta?\n\n-- Oh, Isa kyllä neuvoo, ja me keksimme kyllä keinot. Hiljaisuus\nseurasi Isan nimeä. Aaretti Huuhka risti kätensä. Antti hätkähti ja\nkatsahti vanhusta kasvoihin.\n\n-- Isa?\n\n-- Ystävämme Iisakki Niva on kuollut, vanhus sanoi juhlallisesti.\n-- Hänen ruumiinsa on tuolla kurussa, suojattuna ja kätkettynä.\nHän loukkaantui pudotessaan kuoliaaksi. Hän uhrasi henkensä meidän\npuolestamme, Sannan ja Ruutin hyväksi.\n\nAntti mykistyi. Tuntui niin oudolta ja tyhjältä. Isa oli hänelle ollut\nkuin vanhempi veli taikka isä. Nyt Isaa ei enää ollut.\n\nAaretti Huuhka kääntyi miehiinsä.\n\n-- Mielestäni emme voi nyt ryhtyä muuhun kuin täyttämään rosvojen\nvaatimuksia. Heillä on kaikki edut puolellaan. Hankkikaamme...\nkoettakaamme hankkia sitä kirottua metallia, joka riistää ihmisiltä\nrauhan, kunnian ja hengen täällä kiveliössäkin. Meidän on palattava\nkotiin, meidän on haudattava Isa ja neuvoteltava. Pelkään ettei asia\nole niin yksinkertainen kuin saattaa näyttää. Meillä ei todellakaan ole\nmitään takeita, että rosvot täyttäisivät lupauksensa. Mutta emme voi\nantautua vaaraan olla yrittämättä täyttää heidän vaatimuksiaan. Voi\nolla niinkin, että joku rosvoista tai heidän apulaisistaan on jäänyt\nväijyksiin päästäkseen varmuuteen, ajammeko heitä vielä takaa vai emme.\nOnnistumaton yritys meidän puoleltamme voi koitua tyttöjen lopulliseksi\nturmioksi.\n\nHänen sanainsa järkevyys oli ilmeinen, ja alistuneesti, joskin\nväkinäisesti ja vastenmielisesti, kiihkeä miesjoukko taipui hänen\nkäskyihinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe hautasivat Isan, ja Aaretti Huuhka luki siunauksen. Hauta oli\nvanhalle erämiehelle kaivettu kuusikkokumpareeseen laaksotalon\nperustajain ja rakentajain, Kirkko-Simon ja Peli-Jonnen hautojen\nviereen. Sieltä näkyi oudan lomitse helmisille järville, jotka nyt\nlevisivät valkoisina lumen ja jään peitossa, ja sieltä näkyi jängille\nja tuntureille, jotka vartioivat hautaa kaikilta suunnilta. Harmaa\nkivi, jota Antti oli hiukan siloittanut ja johon hän oli kaivertanut\nristin, pystytettiin kummulle.\n\nIsa lepäsi erämaansa sylissä.\n\n\n\n\n7\n\n\nElämä vaati oikeutensa. Tihulaisten vaatimus oli täytettävä. Kultaa\noli hankittava. -- He tarvitsivat sitä kolme kiloa. Aaretti Huuhkan\nkätköissä oli yli kilon verran, pojilla ja Aaro Niemellä oli hiukan\njokaisella ja Antti luovutti syksyllä huuhtomansa pienen erän. Yhteensä\nsitä kertyi noin kaksi kiloa.\n\nHe kokosivat tavaransa, joita he tarvitsivat muuttaessaan kiveliöön.\nKurulaakson talo teljettiin ja jätettiin kylmilleen, tavarat\nkuormattiin ahkioihin ja saaneihin, ja niin lähdettiin uuteen ja\noutoon, raskaaseen työhön. Kenelläkään heistä ei ollut täyttä\ntietoa, vielä vähemmän kokemusta talvisesta kullanhuuhdonnasta.\nMutta he luottivat itseensä. Jos kerran Antti oli vajaassa päivässä\nhuuhtonut pari sataa grammaa, täytyi heidän nyt talvesta huolimatta\npäästä samaan tulokseen. Jos olisi ollut kysymyksessä laajempi ja\nvähäantoisempi löytö, yritys olisi ollut toivoton niin lyhyessä ajassa\nsuoritettavaksi. Mutta nyt oli mahdollisuus onnistua.\n\nHeidän täytyi yrittää ja kokeilla. Antilla oli muistissaan joukko\nhämäriä kirjatietoja, mutta hän epäili niiden soveltuvaisuutta\nkäytäntöön.\n\nHe pystyttivät leirinsä tuon pienen puron äyräälle, missä Antti oli\nkarhunsa ampunut ja löytönsä tehnyt. Nyt hän näki Aaretti Huuhkan sen\nvähin keinoin muuttaneen hänelle tuntemattomaksi. Pieni harjanne, joka\noli suojannut kultakirnua purolta, oli räjäytetty ruudilla ja kaivettu\nrikki, niin että vesi oli täyttänyt syvennyksen ja peittänyt aarteen.\nErämaantalon isäntä oli tämän kaiken toimittanut heti kun oli saanut\nAntin lähetetyksi kolttaukon mukana eksytettäväksi.\n\nHe tarvitsivat vettä ja tulta. Vettä he tarvitsivat huuhtoakseen\nkultasoran, tulta pysyttääkseen veden sulana ja sulattaakseen soran\nja hiekan, niin että sitä voitiin louhia. Vaikeudet tuntuivat aluksi\nylivoimaisilta.\n\nPurosta he eivät voisi ottaa tarvitsemaansa vettä. Puron juoksu oli\nloiva, eivätkä he voisi, ainakaan varmasti, pitää vesikouruja sulana\njään päällä. Ylempänä puron läntisellä rannalla oli kuitenkin syvä\nkaltio, joka ei ollut vieläkään täysin jäätynyt. Vesi oli johdettava\nsieltä. Siihen tarvittiin iso pumppu ja pitkät puiset kourut. Siinä\noli työalaa Paavolle, ja sitä varten oli jo laaksotalosta lähdettäessä\notettu mukaan karkeita lautoja. Paavo jäi rakentamaan pumppua ja\nkouruja. Imuputki oli valmis, se oli neulottu talossa paksusta,\nvedenpitävästä kankaasta ja vahvistettu rautaisin tuin.\n\nMutta raskain ja ratkaisevin työ oli polttopuitten hankinta. Niitä\nei ollut aivan lähellä. Metsä alkoi vasta kauempaa. Sen kaataminen\nja runkojen raahaaminen puron äyräälle oli tappavan kovaa työtä sekä\nihmisille että varsinkin poroille, joita käytettiin vetojuhtina.\nEi ollut kuitenkaan valitsemisen varaa, ja viisi miestä heittäytyi\ntulisin innoin, hammasta purren, raadannan kimppuun. Paavo ahersi\nomassa työssään ja Jaahk, joka oli myös mukana, hoiti leirityöt,\nruoanvalmistuksen ja riistan hankinnan, sillä heiveröisestä koltasta ei\nollut voimia kysyvään raadantaan.\n\nMetsässä soi kilke ja kalke, kun vihaisen terävät kirveenterät\nkatkoivat keloista oksia ja purivat tuoreita runkoja, jotka kaatua\nhumahtivat pehmeään lumeen. Huuruinen hengitys väreili miesten\nvaiheilla, kun he ponnistivat voimiaan ja kiiruhtivat, kiiruhtivat...\nAaretti-isäntä raatoi rinnan toisten kanssa antamatta vuosiensa estää\nitseään, ja isokin runko kumahteli, kun hän upotti kirveensä sen\nkylkeen. Ja sitten vedätettiin rankoja ja runkoja pehmeässä lumessa,\nrakkaisessa maastossa, porot saaloivat ja kaatuivat, joskus jokin\nniistä henkensäkin heitti uupumuksesta, mutta poroja oli varalla -- ja\ntyö jatkui kiivaaseen tahtiinsa. Kukaan ei saanut, kukaan ei tahtonut\nlevätä enemmän kuin oli kaikkein välttämättömintä. Kultakirnun vierelle\nja kaltion ja puron välille alkoi kasaantua isot röykkiöt puita, mutta\nenemmän, paljon enemmän vielä tarvittiin. Ja siksi miehet heiluivat,\nsiksi heidän ruumiistaan uhosi höyryävä hiki, kun he kylmästä\nvälittämättä paitahihasillaankin raatoivat, ja kirveet kumahtelivat\ntaajoin iskuin puitten kylkeen. Taikka he kaaloivat lumessa, upposivat\nkainaloita myöten syvänteisiin, nostivat poroja, kun nämä uupuivat\ntaikka kuormat tarttuivat kiviin, nostivat raskaita runkoja, vetivät\nkilpaa elikkojen kanssa ja toivat kuormat rannalle.\n\nPaavo oli saanut valmiiksi pumppunsa. Se oli iso, jykevä ja kömpelö\nlaitos, mutta -- se nosti vettä. Ja se oli pääasia. Myöskin puiset\nvesikourut olivat valmistuneet ja ne oli nostettu pukeille, joiden\nvarassa kouru juoksi kaltion rannalta purolle ohi syvennyksen, missä\noli kultaa. Paavokin liittyi nyt puunkaatajain joukkoon, ja hänen\nvoimansa ja taitonsa antoivat esimerkkiä muillekin.\n\nNyt kirveet joutivat syrjään. Valtavat puukasat riittäisivät\ntoistaiseksi. Miehet tarttuivat kankiin, lapioihin ja hakkuihin,\njoita Aaretti oli takonut kurulaakson pienessä pajassa. Lumi ja jää\npoistettiin kultasyvänteen yltä ja sitten kasattiin pohjalle vankka\nkasa puita. Tuohien ja kuivien kiehisten avulla sytytettiin jäiset\npuut, ja pian mahtava roitovalkea loimusi valaisten kauaksi pimeään\nerämaahan. Routa oli sulatettava pohjalta, jotta louhiminen kävisi\nmahdolliseksi. He istuivat syvennyksen reunoilla, väsyneinä, hikisinä\nja likaisina, mutta mielessään tietoisuus hyvin suoritetusta alusta,\nja paksuissa talvitamineissaan, tahrautunein kasvoin, tuimin ilmein ja\nliekehtivin silmin he muistuttivat pohjolan satujen peikkoja, jotka\nolivat kokoontuneet aarnivalkeansa äärelle. Niin, se olikin heidän\naarnivalkeansa. Tuolla pohjalla, nuotion alla, siellä heidän aarteensa\npiili soran ja hiekan seassa, ja moni huokaus oli nouseva, moni\nhikikarpalo pusertuva, ennenkuin aarre olisi heidän hallussaan.\n\nHe jakoivat tehtävät. Pumpunvarteen tarvittiin kaksi miestä. Eliel ja\nJaakko olivat vuorollaan ensimmäiset. Louhintaa ja soran irroittamista\nhoitivat aluksi Paavo ja Aaro. Isäntä Aaretti lapioi sulaa soraa\nkouruun -- vesiränniin, missä virtaava vesi erotti soran ja kullan,\nkultasirujen pudotessa pienistä lävistä kourun kaksoispohjalle. Ja\nAntti Rovanen sai aluksi huoltaa rovioita, joita oli kasattu pumpun\nääreen, pitkin kourua kahden puolen sekä syvennyksen lähettyvillä.\n\nHe kaikki pureutuivat työhön kuin hullut. Esteet eivät heitä\npeloittaneet, ei raskas raadanta, ei kuuma eikä vilu. He muistivat\ntytöt... he muistivat lunnaat... ja kostonhalu, toivo ja pelko kiihti\nheitä. He arvasivat vaistomaisesti tehtävänsä, ketään ei tarvinnut\nkäskeä eikä kehoittaa. Vain Aaretti koetti pitää silmällä, ettei kukaan\nraataisi menehtymykseen asti, ei siksi, että hän olisi tuntenut sääliä,\nvaan ettei yksikään mies joutuisi poistumaan rivistä.\n\nKun Antti vuorollaan joutui yhdessä Aaron kanssa pumpun varteen, hän\nensi hetkenä luuli, ettei hän kestäisi puoltakaan tuntia. Pumpunvarsi\noli aika lyhyt: se vaati voimaa, mutta salli joltisenkin nopeuden.\nMutta kun hän näki Aaron väkevien kämmenien puristuvan varren\nympärille, näki miehen päättävän irvistyksen, melkein kuin kuuli hänen\nlihastensa paisuvan ja jännittyvän, hänkin ponnisti voimansa ja painoi\nja nosti, nosti ja painoi, ja kylmä vesi virtasi kouruun, kylmää vettä\ntippui heidän jalkoihinsa. Mutta isot valkeat molemmin puolin hohtivat\nväliin sietämätöntä kuumuutta, tuulenhenki toi tukahduttavaa savua ja\nkipinöitä lenteli yhtämittaa. Siellä, savun ja tulen keskellä, jalkojen\nkylmäessä ja ruumiin hiestyessä, he raatoivat puhumatta sanaakaan, vain\ntoisinaan ähkien ja huohottaen, kun käsivarsien lihakset tuntuivat\nhalkeavan ja repeävän ylettömästä ponnistuksesta.\n\nHakut ja kanget jysähtelivät routaisen sitkeään maahan, niin että\ntulikipinät räiskähtelivät kivistä. Siinäkin sai kestää kylmän, kuuman\nja märän. Missä äsken nuotio oli leimunnut, siitä louhittiin nyt,\nmutta vierellä paloivat uudet nuotiot valmistaakseen ja sulattaakseen\nmaaperää. Vettä kokoutui syvänteen pohjalle, jalat tuntuivat ilkeän\nkosteilta ja kylmiltä, mutta hakut ja kanget eivät hetkeksikään\npysähtyneet, vaan iskeytyivät kovaan maahan. Ja Aaretti-isännän\nlapio kalisi yhtämittaa ja sula sora lensi ryöppyävään kouruun.\nHe eivät tietäneet mitään ajan kulusta, heillä oli ympärillään\nmelkein yhtämittainen napaseudun yö ja pimeä, mutta neljätoista\nja kuusitoistakin tuntia he saattoivat raataa yhteen menoon, vain\npienten taukojen syntyessä aina silloin kun työvuorot vaihtuivat, kun\npumppumiehet tarttuivat hakkuihin ja toiset puolestaan raskaaseen\npumpunvarteen.\n\nOmasta työstään ja väsymyksestään huolimatta Aaretti-isäntä piti\nsilmällä kaikkea. Hän oli edelleenkin käskijä. Mikään ei välttänyt\nhänen katsettaan. Hän vaati kaikki, mitä voitiin, mutta hän ei\nkiristänyt liikaa. Yhdenkin miehen menettäminen olisi ollut korvaamaton\ntappio.\n\nElielin riehumisessa oli jotakin epäinhimillistä ja yli-inhimillistä.\nHänen voimansa tuntuivat rajattomilta ja hän käytti niitä\nsäästelemättä. Ja kun hän vuorollaan oli puita raahaamassa, tuntui kuin\nvakavimpien, jykevimpien runkojen nostelu ja vierittely olisi ollut\nhänelle sulaa nautintoa, julmaa huvia, mihin hän sai purkaa raivonsa,\nkaipauksensa ja rakkautensa. Hänen silmissään oli villi, mitään\nläheistä näkemätön katse. Aaro Niemi ahersi kylmänä ja sanattomana,\nmutta hänen silmänsä tuntuivat päivä päivältä vajoavan yhä syvemmälle\nkuoppiinsa ja niissä oli tumma ja synkkä hehku. Hän oli niitä rautaisia\nmiehiä, jotka kykenevät pidättämään sisäisten järkytystensä jokaisen\nulkonaisen ilmaisun.\n\nHe olivat unohtaneet puhelemisen. Työssä ei siihen ollut aikaa, lyhyinä\nlepohetkinä jokainen oli niin väsynyt ja niin omiin ajatuksiinsa\nuppoutunut, ettei montakaan sanaa tullut vaihdetuksi. Paavo ja Jaakko\nahersivat sitkeinä ja hiljaisina.\n\nAntti Rovanen tunsi laihtuvansa ja sitkistyvänsä. Pitkä parransänki\npeitti hänen kalvistuneet ja likaantuneet kasvonsa, joissa nuotioitten\nnoki, hiki ja pihka olivat sekaantuneet tiiviiksi seokseksi. Oikeastaan\nhänen osansa oli raskain, sillä hän, alamaan mies ja toisten olojen\neläjä, ei ollut lainkaan sopeutunut ruumiilliseen työhön. Mutta hän ei\nhellittänyt. Hän ajatteli Sannaa ja hän pelkäsi pienintäkin myötätunnon\ntai säälin sanaa, joka olisi voinut tulla hänen osakseen, jos hän olisi\nmasentunut ja viivytellyt työssään. Mutta kesäkautinen erämaanelämä oli\nhäntä kehittänyt. Hän voitti ylivoimaiset ensimmäiset päivät, ja sitten\nhän hitaasti kasvoi tehtäviensä mittaiseksi.\n\nTuli tuiskuja, tuli pakkasia, mutta työ jatkui. Roitovalkeat\nloimusivat sitä suurempina ja hehkuvampina, miehet ponnistelivat\nkeskellä tuulta ja lunta, joka ryöppysi ja satoi heidän ylleen melkein\nvetenä, nuotioitten sulattamana. Hiki pusertui heidän yltään, ja\nheidän ylleen taas muodostui hienoinen jääkerros, jalat turposivat\nalituisessa kylmässä ja kosteassa, kurkku tulehtui ja heidän äänensä\nkävi karheaksi ja raa'aksi, niin että he tuskin saivat selvää toistensa\nharvoista sanoista. He olivat sairaita, mutta kenelläkään ei ollut\naikaa sairastaa. Pumppu kitisi ja vesi loiskui ja hakut ja kanget\njysähtelivät routaiseen soraan. Heidän työnsä muuttui konemaiseksi, se\nei vaatinut minkäänlaista ajatusta, vain lihasponnistusta.\n\nJoskus iltaisin he hoippuivat sitten leiriinsä pitkin kapeaa, lumeen\ntallattua palasta. Silmiä kirveli, ohimoissa jyskytti ja jäsenet\nvavahtelivat, kun he kumaraisina laahasivat jalkojaan livettävällä\npolulla. Heidän tietoisessa tajunnassaan ei ollut mitään, se ikäänkuin\nnukkui, mutta alitajuisesti he eivät tahtoneet muuta kuin nukkua...\nnukkua pitkään... eikä enää kuulla korvissa nuotioitten suhinaa ja\nräiskettä, ei enää painaa pumpunvartta, ei enää kohottaa hakkua\nja kankea. He eivät tunteneet nälkääkään. He olisivat mieluimmin\nateriankin ajan nukkuneet. Mutta Aaretti Huuhka ei antanut. Hän\ntiesi, ettei mikään olisi niin vaarallista kuin ruoan hylkiminen.\nMitä vähemmän nukuttiin, mitä enemmän ponnistettiin, sitä enemmän\nja lujemmin oli syötävä. Jaahk sai panna kaikki pienet taitonsa\nkäytäntöön. Rasvainen porokeitto odotti miehiä joka aterialla, mutta\nJaahk sai ruokaan vaihteluakin. Hän hankki kalaa ja hän keksi tuoretta\nriistaa, ampuipa kerran hirvenkin, jonka liha olisi ollut herkkua\ntoisissa oloissa, mutta johon miehet nyt eivät kiinnittäneet mitään\nhuomiota. He vain ahmivat, eivät nälkänsä takia, vaan joutuakseen\npikemmin nukkumaan, ja Aaretti Huuhka valvoi, että jokainen nieli\nriittävän annoksen, maistui se sitten tai ei. Ruoan täytyi korvata\nlepo, ja tietyn ajan se voisi sen tehdäkin. Aaretti Huuhkalla oli siitä\nkyllä kokemusta.\n\nJa sitten he nukkuivat. Rakotulet paloivat ja sihisivät, tuuli heilutti\nlouteita, kahisi lumenpinnalla, tähtituhannet loistivat mustalla\ntaivaalla, ja usein... usein karkeloivat revontulet pohjanpuolella.\nMiehet makasivat... turtuneina... mistään välittämättä... mutta heidän\nunensa ei ollut rauhallista ja tyyntä. He örisivät ja huokailivat,\nkuorsasivat raskaasti, liikahtelivat kömpelösti... joku nousi\nistualleen ja putosi taas vuoteelleen. Päivän työn ponnistukset\npainoivat yölläkin... nääntyneet ruumiit piinautui rasittavissa\nunennäöissä. Ja lepoaika oli lyhyt: pian Jaahk tempasi jokaista jalasta\nja kiljui nousemaan. Melkein väkisin he vääntäytyivät istumaan ja\nsiirtyivät sitten kahvipannun ääreen. Kahvi, niin... se oli ainoa, joka\nei tympäissyt... se oli ihanaa juomaa pimeinä kylminä aamuina, ja he\nhörppivät sitä suuhunsa neljä viisi isoa kupillista... mustaa, väkevää\nkahvia, joka kymmenessä minuutissa karisti pahimman unen mieliteon\nja norjisti puutuneet ruumiit. He polttivat suunsa ja huulensa,\ntulehtuneet kurkut tuntuivat olevan kuin tulessa polttavan juoman\nsoluessa ohi, mutta sittenkin... kahvi oli korvaamatonta!\n\nKultaa alkoi kertyä. Hitaasti ja niukasti sitä aluksi tuli; taidon\nja kokemuksen lisääntyessä saalis kasvoi. Mutta miehet tuskin\nvilkaisivatkaan siihen. He eivät udelleet eivätkä laskeneet. Aaretti\nhuuhtoi kourujen kaksoispohjan, hän otti kullan haltuunsa, mittasi ja\nkätki sen. Hän kai sanoisi, milloin sitä oli riittävästi. Tiedettiin\nvain, että kultaa saatiin... että ellei tulisi hirmumyrskyä,\ntulipalopakkasta taikka muuta sellaista estettä, vaadittu määrä olisi\nkoossa ennen määräaikaa.\n\nHornamainen työ jatkui kylmässä kiveliössä, työ, joka riudutti miehiä\nja joka ei tuntunut loppuvan. Jaahk oli herennyt puhumattomaksi. Häntä\nkammotti ja ihastutti. Nuo miehet, Huuhkat ja heidän ystävänsä, eivät\nhänestä olleet enää mitään ihmisiä, vaan peikkoja ja haltioita, niitä\nmuinaisten taka-aikojen Stalloja, joiden väellä ja voimalla ei ollut\nrajaa. Siellä he häärivät liekehtivien rovioittensa vaiheilla, ja\ntulenloimu loi verenkarvaisen kajastuksen heidän mustille, nokisille\nnaamoilleen. Silmät paloivat, huulet olivat irvissä, hampaat oli purtu\nyhteen, niin he puursivat halki pimeän päivän yön kynnykselle asti,\nahmivat ruokansa kuin sudet ja vaipuivat sitten nukkumaan melkein\nsyöntitiloilleen. Päivästä päivään he kiikkuivat pumpunvarressa,\npäivästä päivään heidän hakkunsa ja kankensa syvensivät routaista\nkultakirnua, ja väsymättömän notkeina ja jäntevinä heidän vartalonsa\ntaipuivat, nousivat ja laskivat. Kuivat kuusenkelot paukahtelivat ja\nräiskivät nuotioissa, sankat kipunaparvet pöllähtelivät ilmoille, ja\nkitkerä savu levisi ympäristöön. Jaahkin mieleen muistuivat kertomukset\npiinanpaikasta, helvetistä, ja hänestä tuntui niinkuin hänen\nisäntänsä olisivat ponnistelleet keskellä hulmuavia ikuisia liekkejä\ntuntemattoman voiman pakotuksesta -- ja turhaan. Lähtemättömästi hänen\nmuistiinsa painui kuva tultasuitsevasta erämaasta, jossa joukko mustia,\nnokisia jättiläisiä raatoi sisukkaasti ja sanaakaan puhumatta.\n\nOli taas aamu. Veristävin silmin ja pakottavin jäsenin miehet istuivat\nja imivät kahviaan. Taas olisi edessä raskas päivä ja yksitoikkoinen\nraataminen. Kukaan ei katsonut toiseensa, kukaan ei puhutellut\ntoista. Sitten Aaretti-isäntä astui havumajasta. Hänen asennossaan ja\nkäynnissään oli jotakin tavallisesta raskaudesta ja järkkymättömyydestä\npoikkeavaa. Hänellä oli kädessään nahkainen pussi.\n\n-- Miehet, tässä on melkein neljä kiloa. Työ on lopussa.\n\nMiehet eivät äännähtäneetkään. He pysyivät paikoillaan. He eivät\niloinneet. Mutta pian, juotuaan kahvinsa ja korjattuaan rakotulet, he\noikaisivat itsensä pitkälleen ja nukkuivat.\n\nNyt he saisivat nukkua, ja Jaahkilla, tuolla harmillisella koltalla, ei\nolisi asiaa tulla heitä herättelemään.\n\nNukkua... pitkään... rajattomasti... se oli työn arvoinen palkkio.\n\nJoskus he heräsivät... he eivät tienneet milloin... he laahautuivat\nnuotion ääreen ja söivät... Jaahk oli hoitanut leiriaskareita. Ja\nsitten he nukkuivat uudelleen... vuorokauden ja pitkälle toistakin.\n\nJa sitten he olivat kuin uusia miehiä, reippaita ja virkeitä, vaikka\nruumista pakotti, vaikka lihakset tuntuivat helliltä ja kankeilta ja\nkolhituilta. Tavarat kuormattiin raitoihin, ja sitten lähdettiin kohti\nlaaksotaloa. Sammuvat nuotiot loimahtivat viimeisen punertavan hehkunsa\nlumelle. Työ oli tehty, lunnaat heillä oli, ja nyt vaadittiin toisia\ntaitoja.\n\nHe eivät nähneet, että tunturinrinteeltä, jonne asti liekkien kajo oli\nulottunut, poistui kaksi pientä tummaa pistettä: poro ja sen ajaja.\nNoiden kulku piti itään. Kullanhuuhtojat eivät heistä aavistaneet\nmitään.\n\n\n\n\n8\n\n\nEi puheltu, vaan sanojen asemasta kuului pienilehtisten koivun\nvastojen laiskinta, ja löyly kihahteli ja pihisi kiukaalla ja kierteli\nkuumuutta hohkavana pilvenä laaksotalon avaran saunan laessa.\nYlhäällä ponnistelivat miehet. Kolmiviikkoisen raadannan kivut ja\nvammat lääkittiin nyt yht'aikaa. Jaahk oli innoissaan, vaikka hän ei\nvoinutkaan suomalaisten rumahisten kanssa kilpailla, vaan istuskeli\nalaportaalla. Tämä oli juhlaa hänelle, ja saisivat totta vie nyt\nkerrankin kaikki ne pienet, kutsumattomat loisvieraat, jotka asustivat\nhänen päässään ja vaatteissaan, saisivat nyt taas kerran kiukkuisen\nlähdön.\n\nErämiehet norjistivat ruumiinsa. Taistelu oli edessä, taistelu\ntyttöjen vapaudesta! Ja kesken kiukkuisimmankin löylyn heitä poltti\nvielä enemmän tietoisuus tyttöjen vaaranalaisesta asemasta. Tämä\nnautinto, tämä erämaan ylellisyys oli vain välttämätön tauko jatkuvassa\nkamppailussa.\n\nJa sitten he istuivat laaksotalon suurtuvassa raukeina ja väsyneinä.\nApeat, tuskaiset ajatukset täyttivät mielen. Lunnaat heillä oli. Mutta\neikö mitään muuta tarvittu?\n\nSuurtupa vaikutti nyt entistäkin avarammalta ja autiommalta. Lamppu\njätti pimentoon nurkat, laen ja uunintaukset. Mutta autiuden tunne ei\njohtunut siitä. Tytöt olivat poissa, juuri he, joiden iloiset äänet\nja hilpeä leikinlasku olivat siellä kaikuneet, joiden nopeat askelet\nolivat kopisseet jykevillä lattiapalkeilla ja joiden kerkeät kädet\nolivat kattaneet pöydän. Nyt he olivat poissa, pöytää ei enää sievästi\nkatettu ja ruoanlaittokin oli miesten huolena, sillä monestakin syystä\nei kolttanaisia siihen toimeen päästetty.\n\nHe söivät ilta-aterian melkein ääneti. Kaikkien mieltä poltti sama\nkysymys. Aaretti Huuhka tiesi sen. Kun loppusiunaus oli lausuttu, hän\nilmaisi sen lyhyesti.\n\n-- Kuka lähtee lunnaita viemään?\n\nKukaan ei vastannut mitään. Isäntä tiesi kyllä, ettei tämä hiljaisuus\naiheutunut pelosta. Siihen oli syynä luontainen ujous: jokainen halusi\ntämän vaarallisen työn itselleen, mutta kukaan ei tahtonut sitä\nensimmäiseksi vaatia, tunkeutua etualalle ja sysätä toisia syrjään.\n\nAntti oli lukenut enonsa Iisakki Nivan lyhyet jäähyväissanat vanhasta\nmuistikirjasta. Isa oli kehoittanut: elä miehenä!\n\nNoihin sanoihin sisältyi vaativa velvoitus. Antti oli koettanut täyttää\nsen, eikä hän nytkään mistään hinnasta halunnut suoda tehtävää toisille.\n\nJa siten, tahtoen toteuttaa suunnitelmansa, hän aloitti keskustelun,\njohon pian kaikki ja kiihkeässä sävyssä yhtyivät. Pitkän epäröinnin\nja harkinnan jälkeen hänen keinonsa hyväksyttiin. Olisi kohtalokasta\ntäyttää lunnasehdot kirjaimellisesti, sillä oltiinhan tekemisissä\njulkirosvojen kanssa. Vähintään kaksi miestä oli saatava Rakkakoskelle,\nnäistä toinen salaa. Antin ehdottamalla tavalla se ei ollutkaan\nmahdotonta. Rakennettaisiin tavallista isompi saani, jonka aluspuitten\nväliin toinen mies voisi kätkeytyä. Hämärä ja syvä lumi estäisivät\njotenkin varmasti rosvoja huomaamasta mitään.\n\nJa niinkuin Antti esitti, tästä keinosta seurasi itsestään, että\nAaron oli oltava toinen lähtijöistä. Hän oli -- pienin ja solakin.\nMilloinkaan Antti ei ollut nähnyt niin rajua ilonilmettä kuin silloin\nAaro Niemen kasvoilla. Kiveliön hiljainen ja hillitty mies suorastaan\nhypähti hänen luokseen ja melkein syleillen tarttui hänen hartioihinsa.\n\nMutta toisen lähtijän valinta aiheutti synkän ja kiihkeän kiistan.\nOli kyllä sovittu, että isäntä Aaretti jäisi muiden johtajaksi, mutta\nEliel, Paavo, Jaakko ja Antti kilpailivat sisukkaasti kunniasta ja\nvaarasta. Jäyhät erämiehet muuttuivat kiihkeiksi lapsiksi ja keinoja\nehdotettiin monenlaisia, etuja vertailtiin ja heikkouksia selostettiin.\nJopa asia yritettiin ratkaista voimalla taikka kilpa-ammunnalla, kunnes\nitse isäntä Aaretti ratkaisi pulman. -- Arpa määrätköön! hän sanoi. --\nSe on puolueeton. Sen tuomiosta ei voi eikä saa vedota.\n\nAntti Rovanen tunsi sydämensä sykkivän riemusta, kun hän otettuaan\nisännän vanhasta hatusta puulipukan näki siihen piirretyksi\nviisikannan. Arpa oli valinnut hänet.\n\nSaani valmistettiin, ja Aaro sopeutui piilopaikkaansa, kun Antti\nharjoituksekseen sillä ajeli. Eikä tosiaankaan ollut helppo epäillä,\nettä saanikuormassa oli muutakin kuin mitä siinä näytti olevan. Tuon\npikkureen tavallista suurempi kokokaan ei pistänyt silmään, kun se\nvajosi lumeen.\n\nMuu Huuhkain joukko odottaisi lunnaitten viejiä sovitussa paikassa, ei\nkovin kaukana Rakkakoskelta. Ellei heitä kuuluisi takaisin määräajassa,\nolisi Huuhkain ryhdyttävä toimiin. Tilanne oli siten varmistettu niin\nhyvin ja niin pitkälle kuin he niissä oloissa suinkin saattoivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksinäinen tshetvjörka -- neljän poron rinnakkaisvaljakko -- ponnisteli\nsyvässä lumessa yli jäätyneen järvenselän. Saanin taa oli kollostettu\nkahden kuormaporon raito. Suunta piti kaakkoa kohti.\n\nAntti Rovanen oli matkalla kohtaamaan rosvoja ja suorittamaan lunnaita.\nHän oli aamulla eronnut Huuhkista, jotka saaneineen ja raitoineen\nodottivat häntä sovitussa paikassa.\n\nKultahiekka -- pieniin nahkapusseihin sullottuna -- oli hänellä\nmukanaan, niinikään panostettu kivääri. Sitä ei rosvojen ehdoissa\nollut kielletty, ja kukapa lähtisikään kiveliöön aseitta? Saanissa\noli evästä ja vaatteita tyttöjä varten, jos rosvot heidät todellakin\nluovuttaisivat.\n\n-- Ei täällä ole niinkään tukala loikoa, vaimea ääni kuului istuimen\nalta. -- Eihän tässä tosin voi käsiään levitellä eikä näe juuri mitään,\nmutta hätää ei ole minkäänlaista.\n\nAaro Niemi puheli näin kätköpaikastaan. He tahtoivat olla varmoja\nja varovaisia, ja siksi Niemi oli piiloutunut saaniin jo Huuhkista\nerottaessa.\n\nEteläisellä taivaanrannalla näkyi kapea vaalea juova. Siellä oli\naurinko tunturien alapuolella. Se ei enää jaksanut nousta ylemmäksi.\nPohjoisessa, sinertävän hiilimustalla taivaalla, tuikki jo tähtiä. Ei\nollut yö eikä päivä, oli pohjolan selittämätön hämärä.\n\nMutta kuolleelta vaikuttava luonto ei kyennyt masentamaan nuorten\nmiesten mieltä. Se ailahteli rohkeana ja toivovana. He olivat menossa\nseikkailuun. Oli kysymyksessä monen henki, onni ja kunnia.\n\nAntti Rovanenkin vain joskus ja sivumennen ajatteli, että he molemmat\nolivat kilpakosijoita, että jos heidän retkensä onnistuisi, Sanna\nkai suostuisi Aaroon ja hän itse, Antti, jäisi pelkäksi yksinäiseksi\nkiveliön kulkijaksi.\n\nMutta tuo ratkaisu tuntui kaukaiselta. Aaro ei hänelle ollut mikään\nvihamies, ei kilpailija, vaan ystävä ja kumppani, jonka taidosta ja\nrohkeudesta ehkä hänenkin henkensä riippuisi, niinkuin hänkin turvasi\nAaroa.\n\nAntti ei tahtonut väsyttää valjakkoaan ja eteni siksi verkalleen. Ei\nvoinut koskaan tietää, mihin poroja ehkä tarvittaisiin. Voisi käydä\nniin, että vain porojen voima ja nopeus ratkaisisi kaiken.\n\nHe puhelivat Aaron kanssa hiljalleen, vaikka Aaron puhetta oli vaikea\nkuulla oudosta paikasta lumen kahistessa ja poronkoparain napsaessa.\n\n-- Illaksi ehdimme hyvästi Rakkakoskelle, Aaro selvitti. -- Joki lähtee\ntästä järvestä ja me voimme seurata sitä melkein kosken luusuaan\nasti. Rakkakoski ei kylläkään vielä ole jäässä, ja se jäätyykin hyvin\nharvoin, vain ankarimpain tulipalopakkasten jatkuessa viikkokaupalla.\n\n-- Entäpä perillä? Miten aiot siellä sijoittua? kysyi Antti, jota\ntämä kysymys oli askarruttanut jo kauan, hänen keksimättään siihen\nkelvollista vastausta.\n\n-- Sepä nähdään sitten siellä paikalla, Aaro rauhoitti. -- Tarkastelet\nensin kolttakammin. Se on sellainen puolihirsinen, puolittain\nturpeista kyhätty asumus. Ja jos olemme ensimmäiset, hiivin pimeässä\nmetsänlaiteeseen. Saat sotkettaa poroilla hangen, jottei minun jälkiäni\nheti keksitä. Täytyy toimia niinkuin parhaalta näyttää. Ja hätätilassa\nvoin makailla siinäkin, niissä nyt olen. Tytöillä mahtaa olla nyt\npitkät päivät? Ja he eivät ole tottuneet joutilaina ja yhdessä paikassa\noleilemaan.\n\n-- Kunpa olisikin kysymyksessä vain ikävä, Antti virkahti synkästi. --\nSiitä ei olisi hätää. Mutta jos heitä on pahoin kohdeltu...!\n\nHän ei uskaltanut jatkaa, hän ei uskaltanut ajatella ajatustansa\nloppuun.\n\nMutta synnynnäinen kiveliön mies oli uskaltanut kaiken senkin. Aaro oli\najatellut kaikki, ja hän oli tehnyt päätöksensä.\n\n-- Ellei tyttöjä saada takaisin... tai jos niille on pahaa tehty...\nsilloin minä etsin heidän kiusaajiaan niin kauan kuin elän.\n\nAaron äänessä ei ollut hitustakaan uhmaa eikä kerskailua. Hän puhui\nrauhalliseen arkitapaansa, mutta silti hänen sanoistaan kuvastui\njärkähtämätön päättäväisyys. Hän oli tehnyt valintansa, viitoittanut\nitselleen suunnan, jota hän seuraisi loppuun asti, johtipa se minne\nhyvänsä. Antti ei voinut mitään sille, että hän väkisinkin asetti tämän\ntyynen kiveliön miehen itsensä edelle, paremmaksi ja arvokkaammaksi.\nHän ihmetteli, vertailiko ehkä Aaro itseään häneen. Tuskinpa vain.\nErämaitten asukasta tuskin raastoi ja painoi tuhoava itsearvostelu,\nainainen itsensä tarkkailu ja tutkiskelu, tottumus, joka kyllä varjeli\nmonesta erehdyksestä, monesta naurettavuudesta, mutta joka ikäänkuin\nimi mehun ja ytimen myös innosta ja rohkeudesta, varmuudesta ja elämän\nsuorasukaisesta yksinkertaisuudesta.\n\nAaron rakkaus... se oli vaistomainen, syvä ja voimakas tunne, joka\nkauttaaltaan kannatti häntä. Antin rakkaus -- eikö se lopultakin ollut\nvain rakastumista, hentoa, ja haurasta tunnelmointia, jonka aika ja\nelämä hajoittaisi kuin hämähäkinseitin?\n\nOli joka tapauksessa onni, ettei hän, Antti, ollut siitä mitään puhunut\nSannalle, sitä millään tavalla ilmaissut. Niin oli helpompi, ainakin\nitserakkaudelle, kestää tappio ja ristiriitoja aiheuttamatta suoda\nSanna Aarolle, jos Sanna itse niin päättäisi. Sillä ratkaisu kuului\nhänelle, ei heille kummallekaan.\n\nSaanivaljakko jatkoi kulkuaan. Vähän jälkeen puolenpäivän Antti\npoikkeutti sen niemelle, joka pistäytyi kauaksi järveen, ja siellä,\nmetsikön turvissa, lepuutti poroja ja valmisti nuotion. Täällä Aarokin\nsaattoi ilmaantua ahtaasta kätköstään, oikaista puutunutta ruumistaan\nja nauttia ruokaa.\n\nMutta pysähdys ei ollut pitkäaikainen, ja pian valjakko oli\ntaipaleella. Saavuttiin joenniskalle, ja matka jatkui pitkin jäätynyttä\nväylää, jonka kummallakin puolen kohosi luminen, ryteikköinen\nkuusimetsä.\n\nKumpikaan seikkailijoista ei voinut olla ajattelematta, että tie\ntarjosi mahdolliselle naakijalle oivallisia tilaisuuksia. Rannat\nlähenivät monin paikoin toisiaan, niin että puitten suojasta olisi\nollut mahdollisimman helppo ampua yksinäinen ajaja ja ryöstää hänen\naarteensa. Jos rosvoilla oli sellaisia aikeita, ei niiden toteuttaminen\nkohtaisi vaikeuksia.\n\nHe eivät enää puhelleet. Jos heitä väijyttiin, sellainen keskustelu\nsaattoi tulla kuulluksi ja heidän yksinkertainen juonensa\npaljastetuksi. Eikä heillä sitäpaitsi ollut enää paljon puheltavaakaan.\nPian koittaisi lopullisen toiminnan hetki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuu oli painumassa etelään, sen säteet loistivat jo melkein\nvaakasuoraan, mutta pohjoisella taivaalla karkeloivat, räiskyivät ja\nsähisivät revontulten komeat, huikaisevat loimut. Metsä näytti niitä\nvasten aivan mustalta, ja hylätyn autiolta vaikutti Rakkakosken kammin\nsiljokin, kun saanivaljakko ponnisteli mellalle.\n\nVierellä pärskyi ja kohisi vieläkin vuolas ja runsasvetinen koski,\nrannalla kyyhötti lumeen puoleksi hautautunut kammi, lammaspuore\noli tuskin näkyvissä, ulut ojentautuivat kuin luurangot lumesta, ja\nkauempana seistä törrötti pitkän kantonsa päässä njolla, nili, koltan\npieni aitta, jota ei kaikenrosvo ahmakaan kykene ryöstämään. Antti\nRovanen oli siis saapunut rosvojen osoittamaan paikkaan.\n\nHän pysäytti porot, sytytti tervassoihdun ja ottaen käteensä Isan\npistoolin lähti tarkastamaan ympäristöä. Niin pitkälti kuin hän kulki\nja näki, lumenpinta oli rikkoutumaton. Pienintäkään merkkiä, että\ntäällä olisi viime lumentulon jälkeen liikuttu, ei ollut havaittavissa.\n\nViimein hän lähestyi pientä, matalaa kotamaista majaa. Nojallaan oleva\nseiväs oli ovenlukon virassa. Hän sysäsi sen syrjään ja avattuaan oven\nvalaisi kammin sisältä. Sen vähäinen, karkea kalustus oli hienoisen\nlumen peitossa. Kammi oli varmasti autio. Siinä ei ollut sellaista\nloukkoa, johon kukaan olisi voinut piiloutua. Antti saattoi seisoa\nsuorana vain harjan kohdalla, muualta kammi oli hänelle liian matala.\n\nHän oli siis saapunut ensimmäisenä. Nyt oli marraskuun neljäskolmatta\npäivä. Määrähetki olisi huomenna. He olivat puolestaan tarkasti\ntäyttäneet vaatimukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOdotus oli raskasta. Avoimessa lapintakassa räiskyi iloinen valkea,\nja Antti makaili lavitsalla seinän vieressä lähellä puuntyvestä ja\nmonihaaraisesta juurakosta veistettyä pöytää.\n\nHän oli suorittanut kaikki tavalliset leiriaskareet nopeasti ja\ntottuneesti. Poroista oli huolehdittu. Niillä olikin lähellä aivan\ntyydyttävä jäkäläpaikka. Hän oli noutanut vettä ja pilkkonut puita,\nvalmistanut itselleen aterian ja syönyt.\n\nAaro oli omassa kätkössään, joka olikin suorastaan tarjoutunut heille.\nKuljetellessaan poroja saadakseen siljon täyteen jälkiä ja lumen\ntallatuksi Antin mieleen oli juolahtanut koltan njolla-aitta. Se sopisi\nparemmin kuin saani Aaron kätköksi. Hän oli esittänyt asian tälle\nollessaan puuhailevinaan saanin ja tavara-ahkioitten äärellä, ja Aaro\noli pitänyt tuumaa sopivana. Antti oli ottanut selvän, että njolla oli\ntyhjä, ja sitten Aaro oli lumipuvussaan hiipinyt aitan juurelle ja\nkiivennyt portaiksi tarkoitettua juurakkoa myöten tuonne noin kolmen\nmetrin korkeuteen, aittapahaseen, jonne hän juuri ja juuri sopi, mutta\njosta oli mainio tähystellä ja josta ulospääsykin oli joka tapauksessa\nhelpompi kuin saanista.\n\nLumi oli tallattua ja Antti astuskeli njollankin luona, niin ettei\nAaron ilmitulosta ollut pelkoa valoisimpanakaan aikana. Totta oli, että\nhyvin tarkka huomioitsija olisi ehkä keksinyt juurakon oksista lumen\npudonneen sieltä täältä, mutta sellaisesta tarkastelusta oli tuskin\nsittenkään pelkoa.\n\nVaikka kammi oli hatara, se lämpisi nopeasti, ja Anttia alkoi\nraukaista. Hän ei voinut kuitenkaan nukkua, eikä hän oikein\nuskaltanutkaan uinahtaa. Hän otaksui rosvojen pitäneen silmällä hänen\ntuloaan varmistuakseen siitä, että hän saapui yksin. He voisivat\nilmestyä hänen luokseen milloin hyvänsä. Eikä hän halunnut tulla\nyllätetyksi nukkuessaan.\n\nKaiken ratkaisisi hänen valppautensa, oveluutensa ja rohkeutensa.\nSannan ja Ruutin vapaus ja onni olivat hänen käsissään. Huuhkat\nluottivat häneen.\n\nHän ponnisteli unta vastaan ja joi kupillisen toisensa jälkeen vahvaa,\nmustaa kahvia, jota hän oli keittänyt itselleen. Se virkisti ja\nhelpotti valvomista.\n\nAaron oleskelu njollassa ei ollut kadehdittavaa, Antti ajatteli. Hän\noli kyllä lämpimästi pukeutunut, mutta yhdessä paikassa kyyhöttäminen\nkangistutti. Mutta se oli osa suunnitelmaa, eikä asiaa käynyt\nauttaminen.\n\nKuitenkin hän nukahti... Hän ei tiennyt, kauanko hän oli ollut\ntäydessä horroksessa, mutta kun jokin alitajuinen sysäys herätti\nhänet, hän oli samassa täysin valveilla, virkeänä ja valppaana. Hän\nkuunteli hievahtamatta, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin ja\nvoimakkaammin.\n\nEi voinut erehtyä: ulkoa kuului lumen narskunaa ja suhajamista. Joku\noli tulossa... ääni oli tahdikas, se ei voinut olla hänen omien\nporojensa liikahteluista.\n\nJa vihdoin hän kuuli huudon... hän ei saanut selvää sanoista, mutta\nilmeisesti ne olivat tarkoitetut poroille. Rosvo oli saapunut.\n\nAntti istuutui lavitsalle ja varmistui, että pistooli oli helposti\nkäsillä. Se oli viimeinen turva, ja hänellä oli epämiellyttävä varmuus\nsiitä, että ase lopultakin ratkaisisi kaikki ongelmat.\n\nKammin ovi avautui, pakkashuuru tulvahti paksuna pilvenä sisään, ja sen\nkeskitse astui kotapirttiin turkispukuinen mies. Vain vaivoin Antti\nlepattavassa valossa tunsi erämaanrosvon, Petrushkan.\n\nHän se siis kuitenkin oli.\n\nRosvo katsoi hetken Anttia ja tervehti sitten murahtaen. Antti vastasi\nkylmästi.\n\nPetrushka alkoi vähentää päällysvaatteitaan ja siirtyi tulen ääreen\nlämmittelemään käsiään.\n\n-- Söisin ensin, sitten voimme puhella, hän sanoi. -- Minun on nälkä.\nPitkä matka ja...\n\nHän ei odottanut Antin vastausta, vaan käännähti, poistui kammista\nja palasi hetken kuluttua raahaten paria isoa reppua. Antti istui\npaikallaan katsellen toisen puuhia.\n\nPetrushka valmisti itselleen tuota pikaa tukevan kalakeiton mukanansa\ntuomastaan kapakalasta sekä keitti teetä, minkä jälkeen hän kaivoi\nrepustaan leipää, voita ja jonkin säilykerasian. Hän söi nopeasti ja\nahneesti katseen kiinteästi pysyessä ruoassa.\n\nAntti tupakoi häiritsemättä häntä, vaikka hänellä olikin syntinen halu\ntarttua pistooliinsa. Mutta rosvon rauhallisuus esti kaiken sellaisen.\nVarmasti Petrushka oli järjestänyt kaikki niin, että hän saattoi tuntea\nolevansa turvassa.\n\nJuotuaan viidennen lasillisen teetä Petrushka kääntyi jakkarallaan ja\nsytytti piippunsa.\n\n-- Jaha, hän sanoi puhuen suomea, johon kuitenkin sekaantui sekä\nvenäläisiä että koltanlappalaisia sanoja. -- Nyt voimme puhella. Onko\nteillä kulta mukana?\n\n-- Se on saatavissa, kun luovutatte tytöt, Antti vastasi haluamatta\nselvittää asiaa tarkemmin. -- Missä he ovat?\n\nRosvo nytkäytti hartioitaan.\n\n-- Enpä tiedä sanoa enkä haluakaan. Mutta turvassa he ovat eikä heillä\nole mitään hätää. On lämmintä, on ruokaa ja lepoa. Koreita tyttöjä, ja\nviisi kiloa kultaa on tosiaankin vähäinen hinta.\n\nAntin rinnassa hytkähti hänen kuullessaan rosvon kertovan tyttöjen\nolosta. Hän koetti tarkata rosvon ilmeitä ja äänenvirettä voidakseen\npäätellä, puhuiko hän totta vai valehteliko. Petrushkan karvaisesta\nnaamasta oli kuitenkin perin vaikeaa päätellä mitään.\n\nÄänensävy tuntui kuitenkin vilpittömältä. Rosvo katseli Anttia\nmietteissään.\n\n-- Ette ole Huuhkia, hän virkahti äkkiä, -- mutta olemme tavanneet\ntoisemme ennenkin?\n\n-- Olemme, Antti myönsi kuivasti. -- Enkä ole Huuhka. Mutta olen heidän\nasiallaan.\n\n-- Hyvä, hyvä. Sehän on sivuseikka. Pääasia on, että teillä on kultaa.\n\n-- On kyllä. Se on saatavissa tyttöjä vastaan.\n\n-- Ihan niin. Niin, tehän olettekin sen vanhan miehen... Isan...\nIisakki Nivan sukulainen. Silloin joella ..\n\n-- Eikö meidän olisi parasta pysyä asioissa, Antti keskeytti rosvon\nmuistelut. -- Miten aiotte luovuttaa tytöt?\n\n-- Onpa teillä kiire, Petrushka nauroi ilkeästi. -- Mutta pysytään vain\nasiassa. Saitte nopeasti kullan kokoon?\n\nHänen silmissään oli väijyvä katse.\n\n-- Sehän ei kuulu tähän, Antti väitti. -- Kultaa on, saatte sen, kun\nluovutatte tytöt.\n\nHän ei halunnut poiketa asiasta. Rosvo ehkä aikoi yrittää udella, miten\nja mistä kulta oli saatu, mutta sellaisia selvityksiä oli Antilta turha\nodottaa. Hän osaisi kyllä olla varuillaan.\n\n-- Niinpä niin! myönnytteli Petrushka kopistaen piippunsa tyhjäksi ja\ntäyttäen sen uudelleen. -- Asiahan on yksinkertainen. Annatte minulle\nkullan ja minä lähden päästämään tyttöjä vapaiksi. Neuvon heille tien.\nHeillä on poroja ja he saapuvat tänne parin päivän kuluttua.\n\nAntti naureskeli hiljalleen ja pilkallisesti.\n\n-- Älkää puhuko lapsellisuuksia, hän varoitti toista. -- Jos minä sillä\ntavoin luovuttaisin kullan, näkisin sen viimeisen kerran enkä tyttöjä\nmilloinkaan.\n\n-- Mutta minä lupaan..., yritti rosvo.\n\n-- Lupauksenne ovat, kaikella kunnialla, käymätöntä rahaa. Jos haluatte\nkullan, teidän on tuotava tytöt nähtävilleni. Ja vasta sitten teemme\nvaihtokaupan.\n\n-- Hm... hm..., Petrushka mutisi mietteliäästi. -- Mitäs takeita minulla\nolisi sellaisessa tapauksessa?\n\n-- Teillä on minun sanani. Ja se kyllä pätee, Antti virkkoi ylpeästi.\n\nRosvo mittaili katseillaan vastustajaansa. Ja sitten hän taipui.\n\n-- Olkoon menneeksi, hän sanoi. -- Tuon tytöt kolmen päivän kuluttua\ntänne. Voitte odottaa täällä. Mutta varokaa... jos...!\n\n-- Minä toimin rehellisesti, Antti vakuutti. -- Meille on tärkeämpää\npelastaa tytöt kuin varjella kultaa.\n\n-- Niin kai, niin kai, Petrushka myhähteli. -- Koreita tyttöjä, koreita\ntyttöjä! Morsiankin ehkä?\n\n-- Ei kuulu teille, torjui Antti.\n\n-- Ei, se on totta, mutta kulta kuuluu. Vot, viisi kiloa on, sentään\nviisi kiloa, rosvo toisteli hykertäen käsiään. -- Missä se on?\n\n-- Siitä ei puhuta ennen kuin tytöt ovat nähtävilläni. Petrushka\nnyökkäsi. Hän näytti täysin sopeutuneen Antin jyrkkiin vaatimuksiin,\njotka kuitenkin olivat aivan kohtuulliset ja luonnolliset, ja Antti\nalkoi taipua luuloon, että pulma selviäisi sekä nopeasti että\nrauhallisesti.\n\nHän ryhtyi täyttämään piippuaan ja meni sitten lieden luo ottaakseen\nhehkuvan hiilen piipun sytyttämistä varten. Hän käänsi huomaamattaan\nhetkeksi selkänsä rosvolle, joka istuskeli jakkaralla.\n\nÄkkiä Antti kuuli takanaan kimakan vihellyksen, ja samassa hän tunsi\nlujien käsivarsien kiertyvän ympärilleen. Ne pusersivat hänen kätensä\ntiukasti kylkiä vasten.\n\nPetrushka oli yllättänyt hänet. Piippu putosi Antin kädestä, kun hän\nvoimansa jännittäen antautui taisteluun. Hän oli täysin varma siitä,\nettä kykenisi seuraavassa hetkessä karistamaan rosvon kimpustaan.\n\nMutta samassa hän tunsi kasvoillaan kylmän viiman, kammin ovi narahti\nvitsasaranoillaan ja hänen jalkojaan riuhtaistiin voimakkaasti syrjään.\nHän kaatui, ja hänen mukanaan lankesi hänen päälleen rosvokin.\nMuutamien silmänräpäysten aikana Antilta riistettiin pistooli ja\npuukko, nahkahihnat kiertyivät sekä jalkojen että käsien ympärille.\nHänet käännettiin rajusti selälleen.\n\nHänen luonaan seisoivat Petrushka ja tämän puittio. Petrushkalla oli siis\nollut apulainen ja hän oli kaiken suunnitellut edeltäkäsin.\n\n-- Missä on kulta? Petrushka kysyi pistoolia ojentaen. Antti koetti\npudistaa päätään ja irvisti pilkallisesti.\n\n-- Tarkasta tavarat! määräsi Petrushka apulaiselleen. Lappalaispukuinen\nmies poistui kammista. Petrushka istahti jakkaralleen ja Antti virui\nlattialla.\n\nAntti koetti uhata rosvoa.\n\n-- Hyvä on, hän sanoi. -- Tiedä, Petrushka, että kostajat ovat jo\nliikkeellä ja he vainoavat sinua loppuun asti. Ellen ole huomenna\nmääräpaikassa, niin päiväsi ovat luetut.\n\nPetrushka huitaisi kädellään. -- Sinun päiväsi luetaan sitä ennen. Näit\ntuon kosken. Sinne sinut työnnämme. Jälkeäkään ei jää.\n\nTuskanhiki kihelmöi Antin otsalla. Hän ajatteli Aaroa. Oli hyvinkin\ntodennäköistä, että rosvot suoriutuisivat hänestä nopeasti ja helposti.\nJos Aaro vain myöhästyisi... eikä hän voinut antaa mitään merkkiäkään!\nLaukaustakaan ei ollut ammuttu. Yllätys oli sujunut aivan äänettömästi.\n\nHetket kuluivat verkalleen. Vihdoin toinen rosvo palasi ja levitti\nkuvaavasti kätensä.\n\n-- Ei mitään. Saanissa ei ollut eikä ahkiossa. Petrushka kumartui\nvankinsa puoleen ja painoi pistoolin tämän ohimolle.\n\n-- Missä on kulta? Sano tai kuole! Nopeasti!\n\nAntti näki edessään ilkeät, pienet ja verestävät silmät. Ne kiiluivat\njulmasti. Ilmeisesti rosvo todella tarkoitti mitä puhuikin. Olisi\ntyperää uhmata... oli voitettava aikaa, jotta Aaro ehkä ehtisi avuksi.\n\n-- No! Petrushka kiirehti, ja ase liikahti hiukan. Antti näki sormen\nkoukistuvan liipaisimen ympärille.\n\n-- Sanon! hän huoahti. -- Heitin ne ulkujen luo... verkonkuivauspuitten\nluo... hankeen... En osaa tarkemmin sanoa.\n\nPetrushka kohosi seisomaan, ja tyytyväinen hymy väikkyi hänen huulillaan.\n\n-- Yksi käärökö? hän tiedusti.\n\n-- Ei, viisi pientä nahkapussia, Antti selvitti.\n\n-- Hyvä on. Käy etsimässä, Grisa.\n\nRosvo poistui jälleen kammista ja Antti jäi Petrushkan kanssa kahden.\nValkea oli hiipunut vähäiseksi, ja Petrushka heitti siihen lisää puita.\n\nAntti oli tavattomassa jännityksessä. Hän ei voinut olla varma, oliko\nAaro huomannut, että rosvoja oli kaksi, ja aavistiko hän, että Antti\noli yllätetty ja vangittu. Oli vain sovittu, että Aaro laskeutuisi\nnjollasta rosvon saapumisen jälkeen sopivana hetkenä ja sitten\nkoettaisi tarkata, kuinka Antti selviytyisi tämän kanssa neuvottelusta.\n\nAaro saattoi myöhästyä. Oli luultavaa, että rosvot lopettaisivat hänet\nheti, kun olivat saaneet kullan käsiinsä. Hän oli heille sen jälkeen\nhyödyttömäksi taakaksi. Ja pahimmassa tapauksessa he ehkä ehtisivät\nlivistääkin saaliineen.\n\nGrisaksi nimitetty mies palasi, ja hänen kasvoillaan oli leveä nauru.\n\nHän heitti kasan pieniä nahkapusseja lattialle. Ne jysähtivät raskaasti\nja pehmeästi.\n\n-- Tuossa! hän sanoi. -- Niitä on neljä!\n\nPetrushka otti yhden pussin, punnitsi sitä kädessään, avasi sen suun ja\nvilkaisi sisään.\n\n-- Oikeaa tavaraa on! hän totesi. -- Entä viides pussi? Hän kääntyi\ntiukkana Antin puoleen.\n\n-- Siellä se on sekin, tämä vakuutti. -- Ei se kaukana ole.\n\n-- Käy etsimässä vielä, käski Petrushka puittiotaan. -- Sitten\nlähdemmekin, me omalle suunnallemme, tämä toiselle. Porothan ovat\nvalmiiksi valjastetut.\n\nPuittio poistui tottelevaisesti. Petrushka jäi istuskelemaan. Hän ei\nkatsonut enää vankiin, ja Antti oli elävästi tietoinen siitä, että jos\nAaro perinpohjaisuudessaan ja varovaisuudessaan vain myöhästyisi, hänen\nhetkensä olisivat silloin jo luetut. Rosvot olivat kai jo etukäteen\npäättäneet hänen kuolemastaan.\n\nSydän jyskytti haljetakseen, kun hän kuunteli odottaen toisen rosvon\npaluuta etsinnästään. Niin, tuo kulta, heidän yhteisen raadantansa\ntulos, se oli nyt tosiasiallisesti jo rosvojen hallussa.\n\nJa tyttöjen kohtalo oli synkempi kuin milloinkaan ennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAaro oli kyyhöttänyt korkeahkossa piilopaikassaan, kolttaukon\nkannonpäähän kyhäämässä aittasessa, ja vaikka hänen ympärillään\nvallitsikin napaseudun synkkä yö, hän silti saattoi erottaa pienen\npororaidon saapumisen. Siitä nousi yksi mies, joka porot kiinnitettyään\ntyöntyi kammiin.\n\nNäytti siltä kuin rosvotkin olisivat noudattaneet omaa sopimustaan.\nEpäilemättä Antti selviytyisi yksinään ja rauhallisesti.\n\nAaro tunsi alkavansa kangistua. Olisi ollut kokonaan toista makailla\nasennossa rakovalkean äärellä tuoksuvilla havuilla. Hataraan aittaan\ntunkeutui pakkanen esteettömästi, ja pakollinen liikkumattomuus\nkangisti.\n\nMutta Aaro Niemi oli tottunut kärsimään kylmää, eikä tilanne häntä\nlainkaan huolettanut. Hän tarkkaili kammia, jonka pikkuruisesta\nikkunasta näkyi tulenloimua.\n\nOli kulunut jo melkoinen aika ensimmäisen öisen tulijan saapumisesta,\nkun valoa tuikkiva ikkuna tuntui äkkiä pimenneen. Sen eteen oli\nilmestynyt tumma varjo, ja muutamien hetkien tarkkailu riitti\nvakuuttamaan Aarolle, että joku olio piti silmällä kammia ikkunan\nulkopuolelta.\n\nSen täytyi olla toinen rosvo, ja nyt Aaro tiesi toiminnan hetken\nkoittaneen.\n\nHän avasi varovasti njollan pienen oven ja kääntyi sitten vaivoin\nahtaassa aitassa voidakseen laskeutua takaperin ja jalat edellä\njuurakkoportaille.\n\nSilloin ilmeni harmillinen vaikeus, jota hän ei ollut osannut varoa\neikä aavistaa. Njollan pohja ja ovenkehys olivat kyhätyt oksikkaista\nrangoista, joihin hänen paksut vaatteensa, ennen kaikkea lumipuku,\ntakertuivat, niin että ne sananmukaisesti kiinnittivät hänet\npaikalleen. Vaatteet nousivat ylöspäin kainaloita kohti ja estivät\nlaskeutumisen. Oli niin ahdasta, ettei hän voinut kohottautua ja\nirroittautua pinteestä. Ja aitta kallisteli ja huojui arveluttavasti,\nkun hän koetti voimakkaammin riuhtoa.\n\nHän ponnisteli pitkään ja sisukkaasti, mutta vihdoin hänen oli\nmyönnettävä mahdoton mahdottomaksi.\n\nAinoa keino oli laskeutua pää edellä. Se merkitsi itse asiassa\npudottautumista lähes kolmen metrin korkeudesta ja mahdollista\nkolhiutumista juurakkoportaisiin.\n\nAaro ryömi uudelleen aittaan ja pääsi kääntymään. Hän ryhtyi jälleen\nlaskeutumaan pää edellä. Kolhiutuminen näytti olevan väistämättömissä.\n\nHän horjahti alaspäin ja solui hitaasti ja varmasti aitan aukosta.\nSe oli kuitenkin niin ahdas ja hänellä oli niin paljon vaatteita\nyllään, ettei vauhti ollut suuri. Ja katsellessaan alaspäin hän näki\nylöspäin ojentuvan sakaran. Hän tähtäsi oikealla kädellään siihen, ja\npudotessa hänen onnistui sysätä sitä rajusti. Työntö oli niin voimakas,\nettä hänen putoamissuuntansa muuttui ja hän tuli lumeen sattumatta\njuurakkoon.\n\nHän jysähti pehmeästi, mutta raskaasti. Ruumiiseen koski, mutta hän\ntiesi olevansa vahingoittumaton. Aaro ponnistautui kyyrysilleen ja\ntähysi ympäristöä.\n\nMikään ei osoittanut, että hänen putoamistaan ja hänen läsnäoloaankaan\nolisi huomattu. Vieraitten pororaito seisoi entisellä paikallaan.\nEläimillä oli jäkälää edessään ja ne söivät rauhallisina.\n\nJos Aaro äsken oli ollut hiljaa ja kärsivällinen kuin vaaniva ahma\npuunoksalla, hän nyt kyyhötti valppaana paikallaan kuin hyppyyn\nvalmistautuva ilves, ja hänen silmänsä näkivät kaiken, mitä erämaan\nyössä oli nähtävänä.\n\nKankeus oli poissa, samoin kylmäntunne. Hän oli palavissaan. Äskeinen\nponnistelu oli verryttänyt hänet kauttaaltaan.\n\nYksinäinen tulisilmä loisti yössä ennallaan. Sen edessä ei ollut\nvarjoa. Toinen tulija, olipa hän kuka hyvänsä, oli kai mennyt kammiin.\n\nAntti oli siis kahden miehen seurassa.\n\nAaro Niemi lähti hiljaa hiipimään lähemmäksi. Lumivaippa pään\nyli ulottuvine luukkoineen teki hänet käytännöllisesti katsoen\nnäkymättömäksi. Hänellä oli sekä pistooli että puukko valmiina\nkäytettäviksi.\n\nÄkkiä hän pysähtyi liikkumattomaksi. Kammin ovi oli avautunut ja ulos\noli tullut jokin tumma hahmo. Se suuntasi matkansa sitä paikkaa kohti,\nmissä Antin saani ja ahkiot olivat. Aaro näki miehen kovakouraisesti\ntarkastelevan kaikki ja huolimattomasti syytävän tavaroita ympärilleen.\nTuo tuntematon etsi, eikä ollut vaikea päätellä hänen etsivän kultaa.\n\nAaro siirtyi kaiken uhalla vieläkin lähemmäksi, mutta mies poistui\nkammiin.\n\nKun Aaro tiesi kultapussien olevan ulkujen luona, hän hiipi sinne. Hän\noli vasta puolimatkassa, kun kammin ovi jälleen narahti ja joku tuli\nuudelleen ulos. Tämä suuntasi askelensa niinikään ulkuja kohti, ja Aaro\npäätteli levottomana Antille jotakin tapahtuneen. Jos kaikki olisi\nsujunut rauhallisesti ja hyvin, Antti olisi tietysti itse hakenut ja\nluovuttanut kullan.\n\nMissään tapauksessa Aaron mielestä ei ollut kuitenkaan syytä hätiköidä.\nOli varmistauduttava kaikista mahdollisuuksista. Jos kerran iski, oli\noltava varma onnistumisesta.\n\nTulija kopeloi ja sohi lunta jaloin ja käsin ulkujen luona. Aaro kuuli\nhänen murahtavan ja näki hänen kohottavan jotakin. Mies etsi edelleen,\nja melko pian hän löysi lisää etsimäänsä. Mutta hän sohi ja sotki lunta\nedelleen, silmäili ympärilleen ja palasi vihdoin kammiin.\n\nAaro läheni ulkuja ja kyyristyi lumeen.\n\nHänen käsittääkseen ainoa keino saada tilanteesta selvyyttä oli hiipiä\nkammin ikkunan taa ja tirkistää sisään. Mutta sellainen yritys oli\nvaarallinen. Sillä niin vähän kuin ikkunasta loistikin valoa -- vain\npieni osa siitä oli lasia, muu tuohta ja pärettä -- oli uhkana joutua\nkeksityksi ennen aikojaan. Sitäpaitsi miehet olivat kulkeneet ikkunan\neditse ovelle.\n\nHän voisi odottaakin. Jos miehet yrittäisivät lähteä matkaan -- porojen\nvalmius viittasi siihen --, hän voisi vielä silloinkin sekaantua\nasiaan, ellei näkisi Anttia turvassa ja vapaana.\n\nHän jäi ulkujen luo.\n\nKammin ovi avautui jälleen, ja mies tuli ulos. Hänellä oli kädessään\nsytytetty tervassoihtu ja hän lähestyi Aaroa kohti nopeasti. Tämä\nei uskaltanut liikahtaakaan. Oli luotettava lumivaippaan. Tietysti\nmies ei etsinyt häntä, vaan muuta... ehkei hän ollut löytänyt kaikkia\nkultapusseja. Päätelmä oli oikea. Mies tarkasteli lunta valaisten\ntyötään räiskyvällä soihdulla. Vihdoin hän kai tunsi käteensä jotakin\nsattuvan, koska kohottautui ja katsoi. Aaro erotti hänen kädessään\npienen pussin.\n\nOli mahdotonta ratkaista, mikä aiheutti miehen huomion: outo varjoko\nvai Aaron loistavat silmät, joka tapauksessa hän kohotti soihtua\nylemmäksi ja katsoi suoraan Aaroon. Välimatkaa ei ollut kuin muutamia\nmetrejä. Seuraavassa hetkessä mies huudahti tukahtuneesti ja säntäsi\njuoksuun. Ilmeisesti hän oli luullut Aaroa, josta hän ei nähnyt muuta\nkuin turkislakin, sen korvasuojusten reunustamat kasvot ja silmät,\njoksikin vaanivaksi eläimeksi, koska hän voimakkaasti heilutti soihtua\nikäänkuin tulella pedon karkoittaakseen.\n\nAarolla ei ollut enää valinnan mahdollisuutta. Hän syöksyi miehen\nkimppuun kuin ilves. Tältä putosi soihtu, joka sähähtäen rupesi\nsammumaan -- ja ykskaks miehet olivat ankarassa taistelussa.\n\nAaro ei ollut turvautunut heti aseeseen. Hän pelkäsi hälinää ja melua\nja arveli saavansa miehen alleen pelkin ruumiillisin voimin.\n\nHänen laskelmansa olivat kuitenkin ennenaikaiset ja uskalletut. Jo\nmiehen ensimmäiset otteet ilmaisivat, että hänessä oli sekä voimaa\nettä notkeutta. He painivat hetken sokeasti ja villisti, huohottaen\nraskaissa talvivaatteissaan ja koettaen saada toisiaan kumoon. Aaro sai\nmelko hyvän otteen miehen kurkusta, niin että huuto ainakin estyi.\n\nLumen alla oli jokin epätasaisuus, ja Aaro menetti jalansijansa ja\nkaatui. Hän ei kuitenkaan irroittanut otettaan, vaan veti vastustajansa\nmukanaan. Kamppailu jatkui äänettömänä ja raivoisana lumessa.\n\nAaro koetti saada nyt käsille asetta, puukkoa, mutta mies pyörähteli ja\nhyökkäili niin nopeaan ja rajusti, ettei hänelle jäänyt silmänräpäyksen\naikaa irroittaa toista kättään ja siepata puukkoa. Eikä sillä hyvä:\njonkin ajan kuluttua Aaro totesi kauhukseen, että mies oli tavalla\ntaikka toisella onnistunut vetäisemään esille pitkän veitsen. Sen terä\nkimalsi viuhahtaessaan ohitse, ja äärimmilleen voimansa ponnistaen Aaro\nsai miehen käden, jossa veitsi oli, vangituksi omaan otteeseensa.\n\nKoko se patoutunut raivo, katkeruus ja pettymys, jonka taakan alla Aaro\noli saanut elää ja raataa jo toista kuukautta, purkautui nyt villiin\nkamppailuun. Jos mies voittaisi... silloin kaikki olisi hukassa!\n\nMies kohotti kätensä ja yritti suunnata veitsen piston Aaroon, mutta\ntämä sai painetuksi käden sivuun, jaksamatta kuitenkaan vääntää sitä\nniin paljon, että ase olisi irtautunut.\n\nAaro ei olisi osannut sanoa jälkeenpäin, kestikö heidän ottelunsa\nviisi minuuttia vai tunnin. He eivät enää jaksaneet kamppailla\nkeskeytyksettä, he vuoroin rynnistivät, vuoroin huohottaen lepäsivät\ntoistensa rinnalla.\n\nJa sitten tuli kamppailulle raju loppu. Mies kohotti kätensä jälleen\niskeäkseen, ja Aaro irroitti silmänräpäykseksi omansa. Veitsi välähti,\nmutta samassa Aaron jäntevä käsi sysäsi vastustajan kättä niin rajusti\nja voimakkaasti, että pitkä ase painui omistajansa rintaan.\n\nRosvon ote heltisi samassa, hänen kurkustaan kuului korinaa, ja Aaro\nhyppäsi pystyyn. Miehen käsi veti aseen verkalleen ja kai tahdottomasti\nhaavasta, hän liikahteli muutaman kerran ja raukeni sitten paikalleen.\n\nAaro sieppasi puukon vasempaan ja pistoolin oikeaan käteensä ja\nkiiruhti kammille. Hän kulki nopeasti ja arkailematta. Äskeinen\nraivokas taistelu oli haihduttanut häneltä kaiken varovaisuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPetrushka oli laskenut pistoolin pöydälle ja istui sivuttain oveen,\nkun se avautui ja pakkashuurun mukana syöksähti joku valkoinen olento\nsisään. Petrushka karjahti raivosta, mutta ei tehnyt liikettäkään.\nPistooli oli käden ulottuville, tarvitsi vain hiukan kääntyä, kaiken\nkaikkiaan oli kysymys silmänräpäyksestä, mutta Petrushka vaistosi, että\ntuo lyhyt hetki oli kuitenkin tarpeeksi pitkä hänen passittamisekseen\ntästä maailmasta.\n\nPetrushka sysättiin nurkkaan, Aaro sieppasi pistoolin ja leikkasi poikki\nAntin siteet pitäen tarkasti rosvoa silmällä.\n\nMuutaman hetken kuluttua Petrushka oli vuorostaan kiinnitetty lavitsaan\nsiteitten jäännöksillä. Antti ja Aaro puristivat toistensa kättä.\n\n-- Miten on? Aaro tiedusti.\n\n-- Meiltä yritettiin viedä sekä tytöt että kulta. Mutta nyt voimme\npalata uudelleen asiaan ja keskustella rauhassa. Entä toinen mies?\nYllätitkö hänet?\n\n-- Hän oikeastaan yllätti minut, mutta hän kaatui omaan pistoonsa. Käyn\ntarkastamassa häntä vielä.\n\nAaro ei viipynyt kuin muutamia minuutteja. Hän nyökkäsi hitaasti.\n\n-- Hän on kuollut.\n\nPetrushka katseli ja kuunteli kaikkea täysin levollisen ja tunteettoman\nnäköisenä. Häntä eivät miesten uhkaavat silmäykset hätkähdyttäneet.\n\n-- No niin, Petrushka, luovutatko tytöt nyt? Antti tiedusti istuutuen\nPetrushkan äskeiselle jakkaralle.\n\n-- Entisin ehdoin? rosvo tiedusti tyynesti.\n\n-- Eikö lemmossa! kirahti Antin huulilta. -- Ehdoitta! Taikka sillä\nehdolla, että pääset itse vapaaksi.\n\n-- Ja mikä sen takaa, että pidätte lupauksen? rosvo kysyi\nmahdollisimman ylenkatseellisesti.\n\n-- Minun sanani, johan sen ilmoitin, muistutti Antti. -- No?\n\n-- Vaadin entiset ehdot, rosvo jankutti itsepäisesti.\n\n-- Et vaadi mitään, Antti väitti kiihtyneenä. -- Täytyykö tässä\nruveta muistuttelemaan tekosiasi? On sulaa armoa meidän puoleltamme,\nettä lupaamme sinulle henkesi, ja vapautesi. Ja vaikka minä kammoan\njulmuutta ja väkivaltaa turvatonta kohtaan, niin totisesti pitää sinun\nkärsimän kaikki vaivat, ellet taivu ja nopeasti.\n\nPetrushka naurahti huvitettuna, niin tuntui. Ja sitten hän sanoi\npilkallisesti irvistäen:\n\n-- Moukka!\n\nAntti hätkähti, ei sanaa, vaan sävyä, jolla se lausuttiin. Siitä\nkuvastui vuorenvarma ja järkkymätön rauhallisuus, jonka täytyi perustua\ntiettyyn syyhyn.\n\n-- Jos, rosvo rupesi puhumaan, -- välitätte vähääkään noiden naisten\nkohtalosta, jos jolloinkin vielä haluatte saada heidät takaisin, teidän\non kauniisti taivuttava minun ehtoihini. Muussa tapauksessa ette näe\nheitä milloinkaan, vaikka minulle mitä tekisitte.\n\nAntti ja Aaro alkoivat hämärästi aavistaa, että rosvo oli turvannut\nhyvin selkäpuolensa, eikä se seikka, että hän oli heidän vallassaan,\npaljonkaan auttanut tyttöjä. Väkivalta tuskin kykenisi asiaa\nratkaisemaan.\n\n-- Selitä! Antti vaati. -- Muuten puheesi on pelkkiä sanoja ja\nkerskailua.\n\n-- Kun minä, rosvo aloitti hitaasti ja pilkallisen opettavasti, --\nkun minä lähdin tänne Rakkakoskelle kohtaukseen, jätin tytöt vartijan\nhaltuun. Tämä vartija on varma ja luotettava. Hän tottelee minua\nsokeasti. Ja tälle vartijalle on annettu selvät ja jyrkät määräykset,\nmitä hänen on tehtävä, ellen saavu sovittuun aikaan ja sovitulla\ntavalla. Ja siihen tapaan kuuluu ennen kaikkea se, että saavun\nyksinäni. Ymmärrättekö?\n\nHän katsoi miehiin kiinteästi ja ylimielisesti. Antti ja Aaro eivät\nvoineet pidättää raivon ja pettymyksen huokausta.\n\nItse asiassa Petrushka oli voittanut taistelun. Hänen ehtoihinsa oli\ntaivuttava niin pitkälle kuin mahdollista. Ja hän itse oli täysin\nturvassa ja suojattuna.\n\nVain hän tiesi, minne tytöt äärettömässä kiveliössä olivat kätketyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat pysähtyneet tunturinrinteen puoliväliin. Alhaalla laaksossa\nkiemurteli joki, nyt jääpeitteinen, ja törmällä kohosi vanha,\nränsistyneen näköinen talo. Tännekin erotti heti, että sen oli joskus\nsuomalainen uudisasukas rakentanut.\n\nTyttöjen kätköpaikka oli siellä. Niin oli Petrushka ilmoittanut. Hän\nseisoi rauhallisena ja huolettomana heidän vierellään, Antin ja Aaron.\n\nPuolitoista päivää sitten he olivat lähteneet Rakkakosken kammilta. He\nolivat jättäneet kammiin ilmoituksen Huuhkille kaikesta tapahtuneesta\nja neuvoneet heitä hiljalleen seuraamaan heidän jälkiään. Ja Aaro oli\nsirottanut jälkiä, käpyjä, havuoksien palasia, taitellut metsässä\nlatvuksia pienistä vesoista. Huuhkat kyllä osuisivat heidän uralleen,\nsiitä sai olla varma.\n\nNyt he olivat lähellä tyttöjen kätköpaikkaa. Niin paljon kuin he\nepäilivätkin rosvoa, he otaksuivat nyt olevan jotenkin varmaa, ettei\nrosvo halunnut menettää saalistaan ja vapauttaan.\n\n-- Nyt minun on jatkettava matkaa yksin, Petrushka intti. -- Eikä teillä\nole mitään vaaraa. Lähden hiihtäen, en pyydä porojakaan. Mutta yksi\nkultapussi minun on saatava mukaani.\n\n-- Tuossa! Antti sanoi ja ojensi rosvolle kultahiekkapussin.\n\n-- Te näette minun saapuvan taloon. Puolta tuntia myöhemmin saatte\nlähteä liikkeelle. Ja vielä kerran: te vakuutatte vapauden ja hengen\nminulle ja sille, joka on tyttöjä vartioinut?\n\n-- Ellei tytöille ole tapahtunut mitään pahaa, emme sano sanaakaan,\nAntti vakuutti. -- Ja talossa saatte loput kullasta.\n\n-- Hyvä on.\n\nHän ojensi kätensä, jotka olivat sidotut nahkahihnalla. Aaro leikkasi\nhihnan poikki, rosvo nousi suksille ja lähti laskemaan loivaa ja\navointa rinnettä. Hän katosi hetkisen kuluttua alempana olevaan metsään.\n\nPetrushka ilmestyi näkyviin myöhemmin, ja hänen suuntansa piti taloa\nkohti.\n\n-- Olisiko sillä vielä petos mielessä? Antti aprikoi.\n\n-- En oikein uskoisi, Aaro vakuutteli jännittynein katsein seuratessaan\nrosvon etenemistä.\n\nHe näkivät hänen vihdoin lähenevän kaukaista taloa ja katoavan sen taa.\nMiehet silmäsivät kelloa.\n\n-- Puoli tuntia. No niin, luvattu on luvattu. Odotetaan, mutta ei\nsekuntiakaan liikaa.\n\nTuo puolituntinen oli pitkä aika. He tähystivät pohjoinen erämaan\nhämärässä.\n\n-- Nyt! Antti sanoi, ja porovaljakko lähti liikkeelle. He ajoivat\ntäyttä vahtia yli aukean, läpi metsän ja sitten tasaista laaksonpohjaa\npitkin.\n\n-- Valoa sieltä ei ainakaan näy, Aaro huomautti, -- ei valoa eikä savua.\n\n-- Hm, se on totta, ja huomasin sen jo aikaisemmin. Ehkä eivät\nparhaillaan lämmitä.\n\nHe nousivat törmälle porojen hiukan hiljentäessä vauhtia ja kiersivät\ntalon nurkitse. Samassa he molemmat huudahtivat hämmästyksestä ja\npettymyksestä.\n\nTalo oli autio. Ovi oli auki ja kynnyksellä paksulti lunta.\n\nSiepaten aseensa he ryntäsivät sisään. Pirtti oli kylmillään, siellä\noli luntakin. Vain muutamia jälkiä näkyi lattialla, ja ne olivat\nPetrushkan. Mutta samassa molempain miesten silmät keksivät jotakin:\npöydänkulmalla oli pieni puukko. Se oli unohtunut siihen, ja molemmat\nnuoret miehet tunsivat sen. Aaro tempasi veitsen käteensä. Hän itse oli\nsyövyttänyt sen kahvaan Sannan nimikirjaimet.\n\nTytöt olivat siis ainakin olleet täällä. Miehet tutkivat kaiken ja\nlöysivät lisää jälkiä. Lieden tuhkasta Aaro päätteli, että tuvassa oli\nasuttu viimeistään kolme päivää sitten.\n\nHe eivät nyt ajatelleet Petrushkan takaa-ajoa. Toiveitten täydellinen\nluhistuminen masensi heidät pitkäksi aikaa, kunnes he jaksoivat harkita\ntilannetta tyynemmin.\n\nAaro löi äkkiä kumppaninsa polveen.\n\n-- Kuules, Antti, ei ole mahdotonta, että tämä autio tupa oli yllätys\nPetrushkallekin. Tytöt ovat tavalla tai toisella paenneet. En luulisi\nrosvon vapaaehtoisesti kieltäytyneen selvästä kullasta ja paenneen\npäätäpahkaa kiveliöön, pelkkiin suksiin turvautuen. Hänellä ei ollut\nasettakaan. Tytöt ovat paenneet... ja rosvo pelkäsi meidän tappavan\nhänet siihen paikkaan, jos olisi jäänyt kultaa odottamaan. Siltä tämä\nasia minusta näyttää.\n\nAntti tunsi sielullista ja ruumiillista raukeutta. Eikö takaa-ajo ja\ntaistelu loppuisi milloinkaan? Hän oli ollut mukana kaikessa, ja kaikki\noli toistaiseksi epäonnistunut. Aaro saattoi kyllä olla oikeassa. Tytöt\nolivat ehkä paenneet. Mutta eikö ollut yhtä otaksuttavaa sekin, että\ntuo Petrushkan mainitsema vartija oli syystä taikka toisesta siirtänyt\nheidät toiseen kätköpaikkaan? Varmaa ei ollut mikään. He etsivät ulkoa\njälkiä, mutta lumipyry oli ne peittänyt, jos niitä oli ollutkaan. Vain\nPetrushkan suksenjälki juoksi suoraan itään. Mutta tytöt eivät olleet\nPetrushkan mukana.\n\nHeidän oli syötävä ja levättävä. He ryhtyivät askareisiinsa ripeästi\nja tottuneesti, puhdistivat lumen ja roskat tuvasta, kantoivat puita\nlieteen, sytyttivät tulen ja keittivät itselleen ruokaa.\n\nPetrushkan takaa-ajo olisi hankalaa työtä, mutta kun he eivät\nkeksineet muutakaan, se olisi tehtävä ja saavutettava erämaanrosvo\nvihdoinkin lopullista tilitystä varten. Tyttöjen etsiskely näytti nyt\ntoivottomalta.\n\nAntin katse harhaili pitkin ränsistyneen tuvan seiniä, joille lieden\nloimu loi valoja ja varjoja. Äkkiä hän kohottautui, sieppasi käteensä\npalavan kekäleen ja valaisi sillä muuatta kohtaa seinästä.\n\n-- Katso! hän huudahti Aarolle ja nosti soihtuaan. Aaro käännähti ja\nnäki seinälle hiilenpalasella kirjoitetun muutamia sanoja. Hän aivan\nulvahti riemusta.\n\n\"Olemme vapaat. Ruut ja Sanna.\"\n\nSe oli Ruutin käsialaa, siitä ei voinut erehtyä. Miehet tarttuivat\ntoisiinsa ja pyörähtivät muutamia kertoja ympäri villistä riemusta.\n\nTytöt olivat vapaat! Mutta missä he olivat? Olivatko he yrittäneet\ntäältä laaksotaloon? Sitä oli mahdoton tietää. Tytöt eivät tietysti\nolleet uskaltaneet kirjoittaa mitään, mikä olisi ilmaissut heidän\naikeensa.\n\n-- Luojan kiitos! Aaro lausui vihdoin juhlallisen soinnun kaikuessa\nhänen äänestään. -- Parempi erämaassa yksin kuin rosvojen, seurassa.\n\nPetrushkan takaa-ajo sai nyt jäädä. Hän tavoittaisi vielä kohtalonsa.\nNyt, kun hänellä ei ollut enää tyttöjä vallassaan, nyt hän ei merkinnyt\nlaaksotalon väelle paljon. Oli odotettava Huuhkia ja heidän kanssaan\npäätettävä enemmistä toimista.\n\n\n\n\n9\n\n\nPetrushka ja hänen apulaisensa eivät olleet kyenneet oikein arvioimaan\nerämaantyttöjen päättäväisyyttä ja aloitekykyä. Kun tytöt olivat\ntoipuneet ensimmäisestä kauhustaan ja yllätyksen synnyttämästä\nhämmingistään, he alkoivat heti kiihkeästi miettiä keinoja, joista\nolisi apua toivottomalta näyttävässä tilanteessa. Varsinkin Ruut,\nJäämeren uljas tyttö, terästi huomiokykynsä ja kekseliäisyytensä, ja\nvaikka paon mahdollisuutta ei ilmennytkään, tytöt hänen toimestaan\nhankkivat itselleen varman, joskin äärimmäisen uskalletun turvan.\n\nToinen rosvoista, tuo iso mustapartainen mies, joka Jaahkin kammilla\noli esiintynyt varsinaisena kauppiaana ja jota Petrushka nimitti\nGrigoriksi ja Grisaksi, loukkaantui nimittäin pahasti. Hän oli metsässä\najettaessa kaatunut kumoon ahkioineen ja satuttanut jalkansa lumen\nalla piilleeseen, terävään ja kovaan oksantynkään. Kun Petrushka jo\nsilloin oli tarkastanut tyttöjen tavarat ja huomannut heillä olevan\nlääkintätarpeita mukana, hän vaati tyttöjä hoitamaan ja sitomaan\napulaisensa vammat. Tuntien toiselta puolen vastenmielisyyttä ja inhoa,\ntoiselta puolen pakon, tytöt ryhtyivät työhön myös inhimillisten\ntunteittensa kannustamina. Ruut etsiskeli tavaroittensa joukosta\nsiteitä, jodia ja vanua. Tällöin sattui hänen käteensä repusta muuan\npieni käärö, ja nopea, värisyttävä ajatus pälkähti hänen päähänsä. Hän\nsulloi käärön huomaamatta taskuunsa.\n\nHe hoitivat vaiteliaan ja irvistelevän rosvon haavan ja onnistuivat\ntyössään niin hyvin, että rosvo loi heihin melkein kiitollisen katseen.\nIlkeännäköinen viiltohaava oli pitkä ja syvä, ja pakkasilma olisi\nvoinut piankin aiheuttaa kylmän vihat. Nyt rosvo kompuroi pystyyn ja\nvakuutti, että jalka paranisi muutamissa päivissä.\n\nAsennossa aterioitaessa, tyttöjen istuessa syrjemmällä, Ruut sujautti\nSannan käteen muutamia pieniä esineitä... kuin litteitä pallosia,\nja käski kuiskaten Sannaa piilottamaan ne sisätaskuunsa. Sanna,\nuskaltamatta katsoa niitä rosvojen pelossa, tunnusteli niitä hiljaa, ja\näkillinen kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hän melkein aavisti... hän\ntiesi nyt, mitä urhea Ruut tarkoitti... ja hän hyväksyi Ruutin teon.\n\n-- Jos... jos meille aiottaisiin tehdä pahaa... jos joutuisimme\nväkivallan uhreiksi, silloin tämä on viimeinen keino... ja se on varma,\nRuut kuiskaili hitaasti ja matalasti.\n\nTytöt katsoivat toisiaan silmiin. He olivat molemmat rohkeita ja\npelottomia, ja kuitenkin heitä kammotti tämä keino. Mutta sekin olisi\nuskallettava, jos... jos jotakin tapahtuisi. Heillä oli nyt joka\ntapauksessa turva.\n\nSanna tiesi nyt, mitä Ruut oli hänelle antanut. Ne olivat\nmyrkkykapseleita, joita he olivat tuoneet Suomesta ja jotka olivat\ntarkoitetut susien, kettujen ja ahmojen surmaksi. Aaretti-isäntä\noli käskenyt viedä niitä Jaahkillekin. Mutta Jaahk ei ollut kotona,\nkapselit unohtuivat, ja nyt, nyt nuo strykniinipalloset voisivat olla\nheidän viimeinen epätoivoinen keinonsa, sillä ennen he kuolisivat\nkuin alistuisivat. Molemmat tytöt värisivät asemansa kaameasta\nvarmistumisesta, mutta samalla tietoisuus siitä antoi heille rohkeutta\nja voimaa. He eivät sittenkään olleet aivan avuttomia. Ja jos rosvojen\ntarkoitus oli hankkia heistä lunnaat, niinkuin he jo tiesivät, ja\npitää heitä jossakin tuntemattomassa autiotalossa, silloin täytyisi\nrosvojen jo oman etunsa takia käyttäytyä heitä kohtaan siedettävästi.\nJa siinä nuotion äärellä kuiskaillessaan he päättivät varoa ja valvoa.\nAina toisen nukkuessa toinen valvoisi. Rosvoihin ei voinut hetkeäkään\nluottaa. Järjestys oli vaivalloinen, mutta vain se takasi edes\nsuhteellisen turvan. Matka jatkui, ajettiin ja levättiin, ja suunta oli\naina itää kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAutiotalossa tyttöjen oli kuitenkin taivuttava eräisiin rosvojen\nvaatimuksiin. Petrushka ei voinut luottaa heihin, jotka hän tiesi\nsynnynnäisiksi kiveliöneläjiksi. He eivät kaihtaisi pakenemista\nyksinäänkään erämaahan, jos vain keino ja tilaisuus ilmaantuisi.\nNiinpä rosvot toimittivat porot kauemmaksi ja sukset hyvään säilöön.\nLisäksi tyttöjen oli luovuttava poronnahkakengistään ja tyydyttävä\nahkiossa olleisiin, sisällä käytettäviin huopatossuihin. Ja varmemmaksi\nvakuudeksi Grisa tekaisi vanhoista lehmänriimuista ja eräistä\nrautapaloista jonkinlaiset pitkät kahleet, jotka kiinnitettiin tyttöjen\nnilkkoihin. Ne eivät juuri ollenkaan haitanneet liikuskelua sisällä,\nmutta matkanteko talvisessa luonnossa ei niitten ollessa jaloissa\nsujuisi kovinkaan helposti.\n\nTämä alentava ja kiusallinen varokeino oli kuitenkin jossakin määrin\nkäsitettävä, sillä tytöt saivat paljon oleskella kahden kesken.\nRosvoilla tuntui olevan puuhia ulkosalla, ja niinpä Petrushkakin oli\nyhteen mittaan poissa lähes kaksi viikkoa.\n\nRuokatarvikkeista ei ollut puutetta, vieläpä voitiin varastoja sanoa\nylellisiksikin, ja tytöt ihmettelivät, mistä rosvot monia laatuja\nolivat saaneet. He jättivät ruokapuolen hoitamisen kokonaan vankiensa\nhuoleksi, ja Sanna ja Ruut olivat iloisia voidessaan edes siten\nlyhentää auringottomien, pimeitten päivien painavaa yksitoikkoisuutta.\nHe koettivat pitää pirttiä mahdollisimman siistinä, laittoivat maukasta\nja vaihtelevaa ruokaa ja saivat jöröiltä rosvoiltakin osakseen ynseää\nkiitosta. Ulkonaisesti ei ollut mainittavia häiriöitä. Mutta aseman\nepävarmuus, outous ja pitkällinen jännitys koettelivat tyttöjen mielen\nlujuutta.\n\nHe pelkäsivät lunnaitten suuruutta.\n\n-- Niin, setä Pekka tiesi aarteen, mutta isä ei sitä tiedä muuta kuin\nsuunnilleen, Sanna aprikoi. -- Ja nyt on talvi. Hän ei löydä... hän ei\nlöydä sitä... eikä meillä kotona ole niin paljon kultaa.\n\nRuut kuitenkin avoimesti tunnusti luottavansa miehiin, joiden\nkeskuudessa hän oli kasvanut.\n\n-- Kyllä ne keksivät keinon, hän vakuutti. -- Onhan siellä isä...\nniin, isäksi minä sanon häntä... siellä on Antti Rovanen... ja kaikki\npojat... ja Isa Niva, hänhän osaa etsiä kultaa...\n\n-- Niin, siellä on Eliel, eikö niin? Sanna kysyi katsoen\nlapsuusystäväänsä kostein, kirkkain silmin.\n\n-- On, on, Ruut vakuutti terhakasti. -- Ja Aaro Niemi, eikö niin?\n\nSanna huokasi. Ruut muutti äkkiä puheenaihetta.\n\n-- Mitä oikein pidät Antista... Antti Rovasesta? hän tiedusti.\n\n-- Kuinka niin? Mitä tarkoitat? Sanna vastasi luoden katseensa alas.\n\n-- En muuta kuin että hänen silmänsä aina etsivät sinua. Olen nähnyt\nainakin kymmenen kertaa, että hän muuttuu kokonaan, kun sinä tulet\npaikalle. Etkö ole huomannut?\n\nSanna olisi tahtonut kieltää, mutta Ruut oli vanha ystävä ja hänellä\noli vaistomainen kammo epärehellisiä tai edes kierteleviä vastauksia\nkohtaan.\n\n-- Olen ehkä huomannut, hän sanoi hiljaa. -- Mutta sehän ei merkitse\nmitään. Hän... hän on vieras... hän on etelästä... ja... ja...\n\n-- Ja sinulla on Aaro, Ruut täydensi. -- Olet oikeassa. Niin tekisin\nminäkin. Aaro on ollut aina...\n\n-- Ja Eliel, hymyili Sanna kyynelten lomitse.\n\nJa ollessaan pirtissä kahden tytöt heittäytyivät toistensa syliin ja\nkertoivat sydämiensä salat, onnellisina, että heillä oli joku, jolle\nuskoa onnensa ja toivonsa, ja lohduttomina, koska tulevaisuus näytti\nsynkältä ja toivottomalta. Näkisivätkö he milloinkaan enää Elieliä ja\nAaroa?\n\n-- Mutta kuule, Sanna... minua niin kiinnostaa... ajattele, ellei olisi\nAaroa... niin, voisitko silloin... ajattelisitko silloin ehkä Anttia?\n\nUneksuva, verhottu katse ilmestyi Sannan silmiin.\n\n-- Ehkä... ehkä... hän on sulautumassa kiveliöön... hän alkaa tajuta,\nmitä erämaa vaatii... Hän alkaa siihen lumoutua. Ja ehkä... ehkä hän\njääkin erämaahan... vain sen vuoksi, ei kullan ja helmien himon,\nei seikkailun hetkellisestä viehätyksestä, ei pakosta... eikä edes\nrakkaudesta... ja silloin, silloin hänestä voisi tulla mies... oikea\nmiesten mies. Mutta en halua sitä ajatella... hän on minulle kuin\nnuorempi veli... Ja Aaro, hän on jo kaikkea, mitä Antista ehkä voi\ntulla...!\n\n-- Ja Eliel myös, Ruut muistutti hiljaa.\n\nPäivät kuluivat, pimeät ja harmaat, samoin loppumattomilta tuntuvat\nyöt, jolloin revontulten kajo loisti heikkona aavistuksena jäisten\nikkunanruutujen takaa. Lunnaitten maksuaika läheni, ja tyttöjen tuska\nja jännitys kasvoi päivä päivältä.\n\nRosvot eivät heille paljonkaan puhelleet, ja puhellessaankin vain\ntalousasioista. Mutta keskenään he toisin ajoin juttelivat aika\nvilkkaasti. Aluksi tämä juttelu oli melko hiljaista ja kuiskaavaa,\nmutta nähtävästi miehet lopulta vakuuttautuivat, ettei heitä ymmärretä\neikä heidän siksi tarvitse varoa. He puhuivat venäjää. Mutta Sanna\nymmärsi sitä, ei tosin erittäin hyvin, mutta kuitenkin niin paljon,\nettä hän, milloin halusi kuunnella, sai selvän rosvojen ajatuksesta.\nNäin hän sai tietää, että jossakin Muurmanin radan varrella oli\njoitakin aikoja sitten sattunut junaonnettomuus, minkä jälkeen juna\noli ryöstetty. Hän käsitti nyt, mistä Petrushka oli saanut tavaroita\nvoidakseen esiintyä kauppamiehenä, ja tiesi myös, mistä olivat peräisin\nheidän syömänsä jauhot, ryynit ja muut ruokatavarat. Kävi niinikään\nilmi, että jossakin kiveliössä, hylätyssä parakkirakennuksessa,\nmajaili kokonainen hylkyjoukko, joka oli ottanut osaa junanryöstöön,\nja rosvojen viittauksista saattoi päätellä, että Petrushka oli tähän\njoukkoon suhteissa ja aikoi joskus käyttää sitä hyväkseen. Rosvot\ntuntuivat toiselta puolen näitä miehiä pelkäävän, toiselta puolen\nolivat hyvillään heidän olemassaolostaan. Mutta sitten toisinaan miehet\nalensivat ääntään, vilkaisivat vankeihin ja kuiskuttelivat aivan\nhiljaa. Sanna ei voinut päästä varmuuden veroisesta aavistuksestaan,\nettä miehet suunnittelivat jotakin uutta ja tärkeämpää.\n\nPäivien lasku oli tytöiltä mennyt osittain sekaisin. He eivät olleet\nkyenneet huomioimaan hirveän seikkailunsa ensimmäisiä päiviä, ja\nsittemmin ainainen pimeys oli sekoittanut heidät. Mutta arviolta\nnoin viikkoa ennen lunnasaikaa tytöt näkivät rosvojen varustautuvan\npitkähkölle matkalle, ja vihdoin Petrushka ilmoittikin heidän lähtevän\nhakemaan lunnaita. Hän sanoi jättävänsä tytöt yksin ja varoitti heitä\npakenemasta. Poroja ei ollut paikalla. Miehet ottaisivat sukset\nmukaansa. Viitaten kahleisiin Petrushka arveli niiden olevan hankalana\nesteenä taivalta tehdessä. Ruokatarvikkeita jätettiin kosolti,\npolttopuita oli varattuna ulkona ja vettä he voisivat itse käydä\nnoutamassa.\n\nTytöt jäivät kahden.\n\nJa sittenkin he heti aluksi keskustelivat pakomahdollisuuksista. Mutta\nne olivat niin epätoivoiset ja pienet, että heidän täytyi myöntää\nrosvon varoitus oikeaksi. Jalkaisin erämaassa -- tähän aikaan vuodesta\nja kahleitten estäessä vapaata kulkua -- se saattoi merkitä kuolemaa ja\nparhaimmassakin tapauksessa ylivoimaisia ponnistuksia ja kärsimyksiä.\n\nOli sittenkin parasta odottaa. He jäivät autiotaloon. Eivätkä he\nsillekään mitään voineet, että erämaan hiljainen yksinäisyys, sen\nloppumaton pimeys, tutkimattomuus, alkoi saada heidät pelon valtaan.\nMiesten -- rosvojenkin -- poistuminen huojensi heidän mieltään toiselta\npuolen, toiselta puolen he taas tunsivat olevansa avuttoman yksin,\nilman sitäkään turvaa, minkä rosvot saattoivat taata vangeilleen. He\nalkoivat kuulostella kiveliön outoja ääniä, he olivat kuulevinaan\nenemmän kuin oli aihettakaan, he säikkyivät, ja lumimyrskyn alkaessa he\npainautuivat toisiinsa makuulavitsallaan uskaltamatta toisin ajoin edes\npäätään kohottaa. Kuinka kauan tämä tuska ja piina jatkuisi...?\n\nKoltta Eljin kesävarastot olivat riittäneet tasan viikon yli\njuhannuksen. Siitä lähtien Elj oli eukkoineen ja kaksine lapsineen\nollut ilman jauhoja, sokeria, teetä, ja viinaa. Suola oli ollut\nainoa mauste ja ylellisyys, jota oli ollut käytettävänä. Elj oli\nköyhä koltaksikin, eikä ehkä heimonsa parhaita pyyntimiehiäkään.\nKevättalviset ansiot olivat supistuneet vähiin, ja siksi\nkesävarastotkin olivat jääneet riittämättömiksi.\n\nKaikesta huolimatta kesä oli puurrettu kalan varassa ja syksyllä\nlyöty taas lihaa pataan, tuoretta poronlihaa joka päivä. Ajokeli\noli jo tullut, eikä Elj enää mitenkään malttanut viivytellä. Täytyi\nlähteä hakemaan muonaa lisää ja vaihtelua kauempaa, joko Norjasta\ntaikka Petsamosta, jauhoja leiväksi ja hutuksi, sokeria ja teetä sekä\nviinaakin. Olihan Eljillä varastossa lintuja, oli turkisnahkoja, oli\nporontaljoja ja -lihaa, oli kuivattua ja suolattua kalaa. Raitokuormien\nhinnalla hän saisi kaikkea, kunhan käväisisi mennen tullen yhteensä\ntuhatvirstaisen matkan. Perhesyistä hän ei kuitenkaan voinut\njättää eukkoaan yksin syyskammiin. Perhe oli vietävä matkan ajaksi\nsukulaisiin. Palatessaan hän heidät sitten sieltä noutaisi.\n\nJa innokkaana, touhukkaana Elj pyöriskeli raitoaan kuormaten, hyppeli\nlumessa parhaassa purkapeskissään, käppelehti kevyenä ja nopeana kuin\nkarvainen peikko, ja vihdoin raito nytkähti liikkeelle, Elj viimeisessä\nahkiossa pitääkseen silmällä, ettei vahinkoa tapahtuisi ja että kaikki\npysyisi matkassa. Eukko ajeli edellä, lapset keskellä ja muu osa oli\nkuormaraitoa.\n\nYli lumisen, aavemaisen erämaan kävi kolttien kulku nopein poroin.\nSyvä ura painautui lumeen. Se juoksi yli jänkien ja selkosten, poikki\njokien ja järvenselkien, kierteli tunturinrinteitä ja piti suuntanaan\nluoteista.\n\nSitten alkoi myrsky, alkoi hiljaa, mutta koveni pian myllertäväksi\nlumimereksi, ja samoihin aikoihin kuului raidon etupäästä huuto, kimeä\nkirkaisu, ja raito pysähtyi levottomana paikoilleen.\n\nElj riensi etupäähän. Hän melkein arvasi asian, ja hänen mieleensä\njuolahti, että itse asiassa hän olisi voinut lähteä matkaan\naikaisemminkin ja että se, mikä tapahtui, olisi voinut tapahtua\nsopivammassa ympäristössä.\n\nMutta näistä edes selviksi ajatuksiksi kiteytymättömistä arveluista\nei ollut apua. Uusi elämä oli pyrkimässä lumiseen, autioon erämaahan,\nkamppailemaan, kärsimään ja kuolemaan. Ja tuon uuden elämän tulo oli\ntapahtumassa myrskyisellä lumilakeudella, pimeässä tuiskussa. Lumi\nja kylmyys toivottaisivat tulijan turvetulleeksi. Lumi ja kylmyys ja\npimeys olisivat olennon ensimmäiset aistimukset, sen vähän mitä se\nkykeni aistimaan.\n\nMutta Elj ei ollut arvannut täsmälleen. Mitään ei vielä ollut\ntapahtunut, mutta sitä voitiin odottaa milloin hyvänsä. Ja kolttavaimo\nehdotti miehelleen, eikö olisi syytä poiketa joksikin aikaa\nautiotaloon, jonka molemmat tiesivät sijaitsevan parin tunnin matkan\npäässä syrjään heidän reitiltään. Sen asukkaat, suomalaiset, olivat\njättäneet talon kylmilleen jo vuosia sitten.\n\nElj yhtyi vaimonsa esitykseen, ja pororaito sai poiketa syrjään. Se\nalkoi sisukkaasti ja sitkeästi polkea melkein myötäiseen lumiaaltojen\najellessa sitä takaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona napsoivat porojen koparat, kuului huutoja ja noitumista, kajahti\nnaisen ääni ja lasten itkua. Yllättyneinä, ihmeissään ja peloissaan\nSanna ja Ruut seisoivat lavitsansa äärellä ja pitelivät käsissään\npalavia päreitä.\n\nAutiotaloon oli kesken lumimyrskyn eksynyt vieraita. Ja he alkoivat\nlappautua sisään nahkoissaan, karvaisina ja muodottomina, kylminä ja\nviluisina, ja. ääni, josta ei voinut erehtyä, pieni, kimeä ja vaativa,\nilmaisi uuden elämän äsken syntyneen ulkona erämaassa.\n\n-- Vieraita, vieraita! tytöt hokivat ja riensivät vastaan kahleiden\nkilistessä lattialla.\n\nMutta meni pitkä hetki, ennenkuin tulijat olivat selviytyneet\nhämmästyksestään ja pelostaan löytäessään autiotalosta kaksi naista,\nkaksi nuorta tyttöä... suomalaisia lisäksi... Sanna sai moneen kertaan\nselvittää jokaisen yksityisseikan, ennenkuin tilanne vähitellen valkeni\nEljille.\n\nMutta Sanna ja Ruut olivat käsittäneet asemansa paljon nopeammin.\nPikkukoltta, joka tunti sitten laskettuna pehmeälle poron vasantaljalle\noli tuntenut ulkomaailman ensimmäisen kylmän kosketuksen, sai nyt\nkaiken sen ruhtinaallisen hoidon, mikä lämpimän lieden ja hirsisen\ntuvan suojassa oli mahdollista antaa, eikä hänen siten tarvinnut huutaa\nensimmäisiä huutojaan lumimyrskyn säestykseksi rakovalkean äärellä\njossakin metsänlaiteessa. Hän sai hoidon, niin myös hänen erämainen\näitinsä, joka urheasti oli jatkanut matkaansa kohti autiotaloa.\n\nMeni pitkät hetket, ennenkuin pienokainen nukkui, ennenkuin äiti oli\nsovitettu lavitsalle ja tytöt saattoivat ajatella omiakin asioitaan.\n\nTässä saattoi olla heidän pelastuksensa. Koltat olivat tulleet heidän\nluokseen kuin heidän rukoustensa kutsumina ja taivaan lähettäminä.\n\nSanna ja Ruut ryhtyivät puhuttelemaan Eljiä, joka ahneesti ja\ntyytyväisesti söi leipää ja maisteli sokeria teen ohella. Hänhän\nvoisi viedä heidätkin mukanaan... minne hyvänsä, kunhan he pääsisivät\nrosvojen ulottuvilta.\n\nPäästyään täydellisesti perille, miten asiat olivat, Elj osoittautui\nvarovaiseksi ja araksi. Se oli luonnollista. Varovaisuus, arkuus ja\nviekkaus olivat näiden kiveliönasukkaiden ainoat keinot selviytyä\nepätasaisessa taistelussa paremmin varustettuja tunkeilijoita vastaan.\n\nJos Elj olisi saanut pitää tahtonsa, hän olisi jatkanut matkaa jo\nparin kolmen tunnin kuluttua. Hän ei halunnut kohdata rosvoja,\njoiden toimista ei ollut mitään takeita. He voisivat pitää Eljin\nkuormaraitoakin saaliinaan. Ja vaikka Sanna ja Ruut todella nyt\npelastuksen jo ollessa käden ulottuvilla pelkäsivät rosvojen paluuta,\nhe eivät voineet hyväksyä Eljin kiirettä. Vaimon ja lapsen oli saatava\nlevähtää.\n\nTyttöjen mukaantuloa vastaan Eljillä sensijaan ei ollut mitään. Raito\nvoitiin kuormittaa siten, että tytöt sopisivat ahkioihin. Ja sitten,\nkun Elj olisi päässyt poroineen kiveliöön, sitten hän kyllä osaisi ja\ntietäisi varoa rosvoja. Erämaassa hän ei pelkäisi, hän osaisi kyllä\npujahtaa pakoon.\n\nMutta vajaata vuorokautta pitempään Elj ei suostunut millään puheella\nviipymään, ja siihen oli taivuttava. Lapsi ja äiti jaksoivat hyvin.\nMatkalle oli lähdettävä.\n\nTyttöjen nilkkarenkaita Eljkään ei kyennyt irroittamaan, mutta riimut\nhäh, epäitsekkäästi turmellen kirveensä, hakkasi poikki.\n\nPoislähdettäessä Ruut sieppasi liedestä hiilen ja kirjoitti sillä\nmuutamia sanoja seinälle.\n\n-- Ehkä pojat osuvat ja näkevät, hän huudahti Sannalle. -- Ja olkoon\nPetrushkan kiusaksi.\n\n\n\n\n10\n\n\nAntti Rovanen, seurassaan Jaahk, oli kierrellyt Huuhkain porotokkaa\ntarkastelemassa. Nyt molemmat miehet hiihtelivät hiljalleen pitkin\ntunturinrinnettä palatakseen laaksotaloon.\n\nOikeastaan oli kysymys enemmästäkin. Sannan ja Ruutin kertomukset\nolivat virittäneet epäluulon ja pelon laaksotalossa. Vihjaukset\nmonilukuisesta hylkyjoukosta täytyi ottaa huomioon. Ehkäpä rosvot\nolivat sittenkin keksineet tien laaksotaloon, ehkäpä he olivat selvillä\nkuhapaikastakin.\n\nAntin hiihtely oli kuin etuvartiopalvelusta, kuin kaukotiedustelua\nja varmistusta. Hän ei vain olisi osannut itselleen selvittää, miksi\nhän sitä suoritti ja miksi hän yleensä viipyi täällä kiveliössä, kun\nalamaissa häntä odotti omaisuus, palautettu asema ja puhdistettu kunnia.\n\nOli tapahtunut tärkeä ratkaisu. Sanna kuului Aarolle yhtä varmasti\nkuin Ruut Elielille. Se oli tosiasia. Sitä ei käynyt muuttaminen. Eikä\nhänellä ollut oikeutta edes toivoa muutosta.\n\nTytöt olivat, Luojan kiitos, pelastuneet. Etsijät olivat Huuhkain\nsaavuttua hajaantuneet erämaahan tavoittamaan tyttöjä, ja juuri he,\nAaro ja Antti, olivat kohdanneet tytöt ja heidän väsyneet poronsa parin\npäivänmatkan päässä laaksotalosta. Tytöt olivat jo ehtineet erota\nkoltta Eljistä.\n\nJa silloin tapahtui ratkaisu, nopeasti ja vastustamattomasti.\n\nJälleennäkemisen riemussa, vapautuneena viikkojen tuskasta ja pelosta,\nluopuen vaistomaisesti kaikista naisellisista arveluista Sanna oli\nääneen huudahtaen heittäytynyt Aaron syliin. Ja vaikka Aarolla olisi\nollut kuinka paljon epäilyksiä, joista hän oli Antille kertonut, ne\neivät enää merkinneet hänelle mitään. Pelko, tuska ja kärsimys olivat\nkaikki ne poistaneet, ja Aaro sulki tyttönsä kiihkeään syleilyyn.\nHeidän suudelmansa oli rakastavien suudelma, he tiesivät sen siksi\nja antoivat muidenkin tietää. Aaro ja Sanna, he kuuluivat yhteen.\nHän, Antti, ei voinut valittaa. Molemmat tytöt olivat lämpimästi ja\nriemuitsevasti kiittäneet häntä, olivat hänetkin sulkeneet syliinsä,\nmutta se oli vain riemua, ei rakkautta.\n\nSanna ei milloinkaan voisi kuulua hänelle, alamaitten miehelle. Eikä\nhänellä ollut oikeutta katkeruuteen. Hän ei ollut mitään menettänyt,\nsillä Sanna ei ollut koskaan kuulunutkaan hänelle.\n\nEnsi hetkien jälkeen Antti oli halunnut kiidättää saanivaljakkonsa\ntäyteen laukkaan ja laskettaa suorinta tietä erämaan kautta etelään ja\nSuomeen. Hänellä ei ollut kiveliössä enää mitään tekemistä. Huvia ei\nkiveliö tarjonnut. Sen talvi ei ollut leikkiä. Seikkailu, poikamainen\ntai kevytmielinen seikkailu, ei tyydyttänyt enää Anttia. Olihan hänellä\nosuutensa kulta-aarteeseen, mutta ennenkuin hän siihen pääsisi edes\nkäsiksi, hänen olisi odotettava kevääseen. Ja mahdollista oli sekin,\nettä aarre oli jo tyhjentynyt. Hän muisti soran kultapitoisuuden\ntuntuvasti vähenneen viimeisinä työpäivinä. Sanna ei ollut enää häntä\npidättämässä. Mikään ei ollut estämässä. Hän oli vapaa lähtemään minne\nhyvänsä ja jättämään Isan kuusikkokumpuun nukkumaan ikuista untaan.\n\nEikä hän kuitenkaan lähtenyt. Ehkä jääminen aiheutui hänen\npäättämättömyydestään, hänen taipumuksestaan lykätä ratkaisuja.\nMutta toiselta puolen hän tiesi, miksi ei lähtenyt. Hän ei tahtonut,\nettä hänen tunteensa Sannaa kohtaan täydelleen arvattaisiin. Hän ei\nhalunnut lähteä ikäänkuin pakoon. Saattoi olla ehkä joskus oikein paeta\nvaikeuksia. Mutta vielä uljaampaa oli kestää ne. Hän oli paennut jo\nkerran. Hän oli paennut Irman tylyyttä.\n\nNyt hän ei pakenisi. Hän oleilisi talossa toistaiseksi, mitään\nodottamatta, mitään toivomatta. Hän näyttäisi, että vaikka ratkaisu\nolikin tapahtunut hänen toiveittensa vastaisesti, hän jaksaisi kantaa\nkohtalonsa. Hän ei olisi enää kaikkien tuulien heiteltävä. Irma oli\ntyly -- hän pakeni; Sanna ihastui toiseen -- hän pakeni; ei, sellainen\nei käynyt päinsä.\n\nSannan onni oli hänen onnensa. Siksi hänen oli opittava olemaan\najattelematta Sannaa, opittava vain auttamaan häntä pysymään omassa\nonnessaan.\n\nNämä olivat kaikesta huolimatta alakuloisia mietteitä, ja siksi hän\nmieluimmin valitsi seurakseen suomalaisten asemesta harvapuheisen\nJaahkin. Tämä oli altis ja häiritsemätön. Hän ei puhunut muuten kuin\npuhuteltaessa.\n\nHe olivat hiihdelleet ja erästäneet. Mutta nyt, juuri tänään, Antti\ntunsi kuin pohjattoman tyhjyyden leviävän ympärillään. Mitä hän teki\ntäällä? Eihän hänellä ollut täällä mitään elämisen määrää.\n\nHän sävähti ajatellessaan, että muutamien viikkojen kuluttua hän voisi\nolla kaukana etelässä, alamaissa, joulua viettämässä. Hän muisti\nrauhallisen vanhan kaupungin ja sen lumivallit. Siellä etelässä, siellä\nlumi ja hanget olivat kuin maiseman koristeellinen lisä tehostamassa\ntalven ja varsinkin joulun tuntua.\n\nMikään ei estäisi häntä. Hän saisi Huuhkilta poroja, hän saisi jonkun\nheistä oppaakseen, ja niin alkaisi vaellus kohti rajaa ja sitten yhä\nlähemmäksi asuttuja seutuja, kunnes rautatie tavoitettaisiin.\n\nSanomaton koti-ikävä valtasi hänet. Hän kiristi huomaamattaan vauhtia\nja hidasti sitä taas. Alamaa kutsui häntä. Hän tunsi tänä hetkenä\nkiveliön pimeän maailman itselleen vieraaksi ja vastenmieliseksi.\n\nLähtisikö hän? Jäisikö kiveliö hänelle vain vilahtavaksi vaiheeksi,\nkäydyksi kouluksi, jonka opetuksista hän voisi hyötyä alamaissa?\n\nHe hiihtelivät nyt Jaahkin kanssa jäljekkäin, Antti koivuisilla\nsuksillaan edellä, Jaahk jäljessä petäjäisillä, hylkeennahalla\npohjatuilla kolloksillaan, jotka äänettöminä ja pehmeinä liukuivat\nlumessa.\n\nHe olivat vielä yli puolen peninkulman päässä pahtakurusta, jonka\nkautta laaksoon mentiin, kun Antti äkkiä pysähtyi. Hän näki lumessa\nuran, joka kulki melkein samaan suuntaan kuin hekin olivat aikoneet.\nPikainenkin tarkastelu osoitti, että he olivat osuneet susilauman\njäljille, ja kun Antti ja Jaahk innokkaina ja jännittyneinä olivat\ntutkineet löytöään tarkemmin, kävi selville, että sudet olivat\npyrkineet laaksoon päin. Siellä kankailla jäkälää koparoivat porot\nolisivat suuressa vaarassa. Sudet, uudisasukkaitten, kolttien ja\nporojen pahimmat viholliset, olivat tähän aikaan varmasti nälkäisiä ja\nnopsia. Lunta tosin oli, pehmeää ja upottavaa lunta, mutta ei vielä\nniin paljon, että se olisi kyennyt estämään susien liikehtimistä.\n\nAntti painoi sauvansa tiukasti lumeen ja ponnisti matkaan Jaahkin\nsauvoitta seuratessa yhtä nopeasti. Susijahti olisi tosin vaikea\nja raskas tällaisella kelillä, mutta pedot olisi saatava ainakin\nhäädetyksi kauemmas. Ja kun oli käytettävissä hyvät aseet, ei jonkin\nharmaaturkin ampuminenkaan ollut mahdotonta.\n\nJäljistä selvisi, että sudet olivat liikkuneet rauhallisesti ja\nverkalleen. Niillä ei ollut vielä selvää vainua ja tietoa riistasta.\n\nHe saapuivat joen kaltaalle, saman joen, jonka kautta laaksossa\nolevat järvet laskivat. Susien jäljet laskeutuivat virran jäälle\nsuuntautuakseen sen poikki. Jos susilla oli aikomus laaksoon, täytyi\nihmetellä niiden vaistoa, sillä pahtakurun kohdalla tämänpuolinen ranta\nei tarjonnut käytettäväksi edes pahaista polkua, vaan se laskeutui\npuolisensataa metriä korkeana, äkkijyrkkänä seinämänä suoraan koskeen,\njoka ei juuri milloinkaan jäätynyt. Vain vastaista rantaa kulkien\nsaattoi päästä pahtakurun läpi kapeaa ja vaivalloista polkua pitkin.\nPorotkin kulkivat siellä varovasti.\n\nAntti ja Jaahk seurasivat jälkiä, ja noustuaan vastarannan törmälle\nhe näkivät susien todellakin kääntyneen pahtakurun polulle. Miehet\nponnistelivat ylöspäin.\n\nKiertäessään muuatta kallionlohkaretta Antti tuli silmäilleeksi melkein\ntaakseen. Hän kumartui ja pysähtyi samassa paikassa silmien kavetessa\nkahdeksi viiruksi.\n\n-- Seis! Hiljaa! hän komensi Jaahkille.\n\nOli keskipäivä -- mikäli päivästä voitiin puhua -- ja niin valoisaa\nkuin napaseudulla on joulukuussa. Mutta ilma oli tyyni ja selkeä, ja se\nhelpotti näkyvyyttä.\n\nAntti katsoi ja tähysti. Hän ei ollut erehtynyt.\n\nTuon alempana olevan metsän sylistä oli sukeltautunut näkyviin\ntumma jono. Sen liikkumistavasta oli helppo päätellä, että siinä\noli sekä ajoporoja että hiihtomiehiä. Antti seisoi Jaahkin kanssa\nliikkumattomana. He odottivat jonon ilmaantumista kokonaan. Kun\nse oli tullut näkyviin, Antti saattoi arvioida miesmäärän noin\nkolmeksikymmeneksi. Suunta piti kohti pahtakurua. Laaksoon ja sen\nsalattuun taloon oli tulossa kokonainen vierasjoukko!\n\nMutta keitä?\n\nSitä ei tiedetty. Se vain oli varmaa: ne eivät olleet ystäviä.\nLaaksotalolla ei ollut niin paljon ystäviä. Eivätkä he yht'aikaa olisi\nsellaisin joukoin saapuneet vieraskäynnille.\n\nKysymyksessä olisi saattanut olla kaukainen kolttajoukkokin, mutta\nhiihtomiesten runsaus epäilytti. Koltat eivät hiihtäneet, jos heillä\noli poroja.\n\nJa elleivät tulijat olleet kolttia, he olivat kai venäläisiä. Heidän ei\nvälttämättä tarvinnut olla vihollisia, mutta he saattoivat niitä olla\ntai niiksi tulla vähimmästäkin aiheesta.\n\nJoka tapauksessa matkueen eteneminen oli pysäytettävä. Oli helpompaa\nestää joukon tunkeutuminen laaksoon kuin voittaa siellä, missä\ntulijoilla olisi paljon enemmän etua lukumäärästään kuin kapeassa,\nahtaassa kurussa.\n\nAntti ja Jaahk pujahtivat nopeina ja nokkelina kivien suojaan ja\nponnistelivat ylöspäin kurupolulle pitäen pientä harvahkoa metsikköä\nnäkösuojanaan itsensä ja matkueen välillä. Menisi vielä jonkin aikaa,\nennenkuin poromatkue kulkisi susien ja heidän jälkiensä poikki.\n\nAntti harkitsi nopeasti tilannetta. Jaahkilla ja hänellä oli kyllä\naika runsaasti ammuksia mukanaan, mutta jos vieraitten pysäyttäminen\nkehittyisi taisteluksi, olisi mieletöntä olettaa, että he kahden\nkesken, koltan ollessa vain keskinkertainen ampuja, kykenisivät\nkäännyttämään vieraan joukon tai edes pitämään puoliaankaan pitkälti.\n\nApua oli saatava talosta. Laukausten kaiku ei kantaisi sinne asti.\nAinoa keino oli lähteä ilmoittamaan. Sen saisi Jaahk heikompana\ntaistelijana tehdä. Antti jäisi yksinään kurupolulle pidättelemään\ntulijoita siksi kunnes apua saapuisi tai... Niin, toinen mahdollisuus\noli kylläkin luultava.\n\nAntti selvitti tilanteen Jaahkille muutamin ytimekkäin sanoin ja\notti tältä kiväärin -- Jaahk saisi talosta kyllä toisen tilalle --\nsekä ammukset, ja teroitettuaan miehen mieleen, mitä hänen tuli\nsanoa Huuhkille, hän lähetti koltan matkaan. Hän tiesi, että Jaahk\nsujauttaisi matkan mahdollisimman lyhyessä ajassa ja varmasti nopeammin\nkuin hän itse pystyisi.\n\nYksin jäätyään Antti valitsi itselleen aseman jyrkähkön rinneosan\npuolivälin yläpuolelta. Siinä oli joukko kuin ketjuun asettuneita\nkiviä, jotka tarjosivat suojaa ja sen edun, että ampumapaikkaa kävi\nnopeasti ja huomaamattomasti vaihtaminen. Hän asetti Jaahkilta\nottamansa oman entisen kiväärinsä kiven taa ja kyyristyi itse,\nkädessään Isan ase, toisen kiven taa. Hänellä oli edessään ja allaan\nmelko pitkälti avointa ampumamaastoa, oikealla kohosi tunturiseinämä\nkorkeuteen, vasemmalla kuru laskeutui pystysuorana pauhaavaan koskeen.\nHänen asemaansa ei voitu kiertää. Matkueen olisi kirjaimellisesti\ntultava hänen ylitseen, jos se mieli saapua laaksoon.\n\nHän odotti. Ympärillä oli autio erämaa ja painava hämärä.\n\nHän tunsi vaaran, mutta hän ei ajatellut sitä itseensä kohdistuvana,\nvaan pelkästään laakson puolustuksen kannalta. Jos hän kaatuisi, jos\njokin kuula sattumalta taikka erikoisen hyvin tähdättynä osuisi häneen,\nlaakso ja sen asukkaat olisivat puolustajitta. Tämä ajatus jännitti\nhäntä ja teki hänet varovaksi.\n\nHän ei muistanut alamaita. Etelän joulu oli hänelle äkkiä vieras,\nkaukainen käsite, vaikka hän juuri äsken oli sitä ajatellut.\n\nEi hän oikeastaan ensisijassa ajatellut laaksotaloa eikä sen\nasukkaitakaan. Hän tunsi vihaavansa tunkeilijoita, jotka häiritsivät\nerämaan rauhaa. Hän tunsi puolustavansa erämaan vapautta ja\nkoskemattomuutta. Hän tunsi omaavansa kirjoittamattoman valtuuden\npuolustaa erämaata rosvoilta ja tunkeilijoilta.\n\nAntti ei ollut tiennytkään, kuinka, lujasti erämaa jo oli ottanut hänet\nvaltaansa. Hän uhmaili sen puolesta kuolemaa, ehkä pahempaakin, jos\njoutuisi vangiksi.\n\nMutta hän odotti.\n\nVihdoin alkoi kuulua ääniä, porojen saalomista ja hiihtomiesten\nähkäisyjä. Hän erotti joitakin vieraskielisiä sanoja ja vihdoin\nselvästi huhuten huudetun nimen.\n\nTuo nimi sai hänen sormensa koukistumaan liipaisimen ympärille.\n\nJoku tulijoista oli huutanut Petrushkaa.\n\nTuo yksi ainoa sana selvitti kaiken. Antti ymmärsi tilanteen.\nErämaanrosvo oli sittenkin, kaikesta huolimatta, onkinut tietoonsa\nlaaksoasutuksen. Hän oli tulossa vaatimaan niitä neljää kultakiloa,\njoita oli jäänyt vaille -- niitä ja paljon muuta.\n\nAntti näki alempana, vielä hyvänlaisen matkan päässä, kivien lomassa\nvilahtavan poron pään ja sarvet.\n\nSilloin hän ampui. Hän ampui niin nopeasti kuin osasi ensin Isan aseen\ntyhjäksi ja sitten, hypäten omaan kiväärinsä luo, senkin makasiinin\nloppuun. Hän oli melkein varma, että vieraitten oli mahdoton päätellä,\nkuinka monta miestä heillä oli vastassa ja kuinka monella kiväärillä\nammuttiin. Hän ei tähdännyt juuri lainkaan, hän vain ampui alas,\nvaroittaakseen ja ilmoittaakseen, että kurupolku oli miehitetty.\n\nHän ei aikonut voittaa matkuetta, hän tahtoi voittaa vain aikaa.\n\nLaukaukset kajahtivat kumeina ja jylhinä syvässä kurussa, jonka\nmolemmat vastakkaiset seinät toistivat kaiun moninkertaisena. Ja\nvälittömästi laukauksia seuraten kuului alempaa kiihkeitä huutoja,\nkarjahduksia ja kirouksia. Yllätykselliset laukaukset olivat\naiheuttaneet täydellisen sekasorron, poronpää katosi näkyvistä, ja\nkohottauduttuaan paikaltaan Antti näki matkueen kiireesti painuvan\nalaspäin.\n\nEnsimmäinen vastarinta oli johtanut tulokseen. Tulijat kai nyt\njärjestäytyisivät hyökkäykseen, jos heillä kerran oli vakaa aikomus\nkäyttää kurupolkua ajotienään.\n\nAntti kuuli vaimeaa hälinää alempaa rinteeltä, minne hän ei voinut\nnähdä. Hänen oli terästettävä katseensa äärimmilleen, sillä hämärä oli\npettävä. Vain kurupolun kapeus teki hänelle mahdolliseksi pitää sitä\nsilmällä. Aukeammassa maastossa hän olisi ollut myyty mies.\n\nHän laski mielessään sekunteja ja minuutteja. Ehtisikö Jaahk hälyttää\nHuuhkat ajoissa? Ennättäisivätkö nämä perille niin aikaisin, että\nvastarintaa voitaisiin tehdä kurupolulla?\n\nMutta Antti ei antanut näiden ajatusten masentaa eikä kiihdyttää\nitseään. Hän tiesi, että hänellä oli vastassaan sinänsä suunnaton\nylivoima. Vain maasto suosi häntä. Mutta ei sekään voisi häntä\npelastaa, jos tulijat uskaltaisivat rohkean hyökkäyksen. Hän ei\nyksinkertaisesti ehtisi ampua niin taajaan, vaikka jokainen laukaus\nosuisikin.\n\nHän odotti ja tähysti. Äkkiä hän näki alempana kirkkaan punakeltaisen\ntulenlieskan, ilma soi hänen korvassaan, ja melkein yht'aikaa pamahti\nlaukaus. Tumma möhkäle, jota Antti oli jo hetkisen tähystänyt, oli\nollut vihollinen, ja tämä oli ampunut.\n\nNyt Antti tähtäsi. Hänen kiväärinsä sylkäisi tulta, ja möhkäle yritti\npuolittain pystyyn, kirkaisi, korahti ja jäi tempoillen makaamaan\nhangelle.\n\nSinä silmänräpäyksen murto-osana Antti kumartui, juuri silloin, kun\nhänen ylitseen pyyhkäisi ikäänkuin sulien teräspisaroitten tulinen\nsuihku. Se tuli oikealta suunnattoman nopeana papatuksena, mutta oli\ntähdätty liian ylös.\n\n-- Konepistooli! Pikakivääri! totesi Antti kauhuissaan ja yllätettynä.\nSellaista asetta hän ei ollut toki osannut aavistaa vastaansa.\n\nHän sukelsi kivien suojassa toiseen suojapaikkaan. Konease ampui\nedelleenkin hänen äskeistä paikkaansa, ja nyt kuulat ponnahtelivat\nvaarallisen kiukkuisina kivestä ja irroittivat siitä kirpoilevia siruja.\n\nUudesta suojapaikastaan Antti ampui pikakivääriä kohti tähdäten\nhieman alemmaksi pientä tulenkielekettä. Toisen laukauksen jälkeen\nvastustajain ase vaikeni, ja hän oli taaskin kuulevinaan huudon. Hän\njatkoi tulta. Hän tähtäsi joihinkin tummiin kohtiin, jotka saattoivat\nolla vihollisia, mutta jotka yhtä hyvin saattoivat olla kiviäkin,\nja hän väisteli nopeasti ja yhtämittaa asemaansa. Pikakivääri oli\ntauonnut, mutta viisi kuusi miestä piti suojapaikoista häntä kohti yllä\nsäännötöntä, mutta kiihkeää tulta.\n\nViholliset huutelivat hänelle käheitä, kirousten höystämiä uhkauksia.\n\nAntti ampui. Hän ampui niin nopeaan kuin vain ehti, sillä tärkeintä oli\npysyttää viholliset siinä luulossa, että heillä oli useita vastustajia\nkurupolulla. Jos he vain aavistaisivat, ettei näitä ollut kuin yksi, he\nepäilemättä uskaltaisivat kaikkensa ja tuhoaisivat hänet.\n\nKiväärit kuumenivat hänen käsissään. Tyhjiä hylsyjä kokoontui pieniksi\nkasoiksi. Jos hänen täytyisi jatkaa tällaista pikatulta hiukankin\nkauemmin, ne loppuisivat pian.\n\nHän käsitti täydelleen, että tilanne oli melkein toivoton ja hänen\nloppunsa jotenkin varma. Mutta hän ei syventynyt sellaisiin ajatuksiin.\nNiistä ei ollut vähintäkään hyötyä taistelussa. Osua vihollisiin --\nhämätä heidät -- pitää puolensa -- siinä oli lyhyitä ja tepsiviä\nohjeita. Hän oli yksin, toisia ehkä kolmekymmentä -- vastarinta oli\nainakin kunniakas. Vaikka hän ei välittänyt kunniastakaan. Mutta\nlaaksotalon puolustamista, taistelua erämaan vapauden puolesta,\ntihulaisten tuhoamista, sitä hän kyllä halusi.\n\nTaas ilma vihelsi ja soi hänen yllään ja ympärillään. Pikakivääri oli\njälleen toimessa. Hän suojasi itsensä ja syöksähti toisen kiven taa.\n\nHän tähtäsi juuri tulenkielekkeen alle, kun se äkkiä kääntyi\nja terässuihku soi hänen ympärillään. Ammukset napsahtelivat\nsalamannopeasti kiveen, ja äkkiä Antti tunsi olkapäässään kuin lujan\ntöytäyksen. Hän ei kuitenkaan suistunut polviasennostaan, vaan\nlaukaisi, ja taas suihku loppui.\n\nHänen silmissään hämärsi, olkapäässä tuntui vihlova kipu, mutta Antti\nampui ja latasi. Kiväärit polttivat nahkarukkastenkin läpi.\n\nHän horjahti kiveä vasten, mutta tyhjensi vielä makasiinin.\nVastapuolelta ei enää ammuttu. Hän odotti ryntäystä kivääri poskella.\nTummat möhkäleet -- hän ei enää tiennyt, olivatko ne kiviä vai ihmisiä\n- näyttivät huojuvan hänen silmissään. Ja äkkiä tuli pimeä, hän tunsi\nolonsa kuin pehmeäksi liitelyksi jonnekin hyvin syvälle, ja hän kaatui\nkiven taa.\n\nKurupolku oli puolustajitta.\n\n\n\n\n11\n\n\nJaahk oli nopea ja taitava hiihtäjä koltaksikin, ja nyt hänellä\noli täysi syy ottaa käytäntöön sekä nopeus että taito. Hän valitsi\njyrkimmän suunnan tunturin sisärinteeltä ja pudotteli pahimmatkin,\nkieroimmat laskut pysäyttelemättä ja hidastelematta. Ollessaan juuri ja\njuuri kuulomatkan rajoilla hän oli erottavinaan ensimmäiset laukaukset\nkurupolulta.\n\nAntti Rovanen oli taistelussa ja yksinään kokonaista vierasmatkuetta\nvastaan! Jaahk koetti parantaa vauhtia vielä entisestään. Hän oli\nvirkeässä kunnossa. Se oli hyvä. He eivät Antin kanssa olleet\nuuvuttaneet itseään erällä liikkuessaan. Tänään he olivat vain\nhiljakseen hiihdelleet.\n\nJaahk jaksoi nyt ponnistaa. Itse isäntä Aarettikin antaisi hänelle\ntunnustuksen, jos näkisi. Mutta Jaahk ei oikeastaan kaivannut\neikä odottanut tunnustusta. Olisi paljon tärkeämpää, että Huuhkat\njoutuisivat ajoissa kuruun. Huuhkissa oli hänenkin, Jaahkin, turva,\nvieraissa hänen tuhonsa.\n\nLumipyrynä Jaahk ilmaantui muutamalle aukealle, jossa Huuhkat\nparhaillaan opettivat nuoria ajoporoja vetämään ahkiota ja toimimaan\nsaanivaljakon sivuhärkinä. Aaretti Huuhkakin oli siellä, ja hänen\nluokseen syöksyi hengästynyt koltta.\n\n-- Vieraita tuli, vieraita tuli! hän hoki. -- Koko kuru täynnä...\npahtakuru... ja Antti jäi vastaanottamaan... apua pyytää... sinne olisi\nlähdettävä! Kiväärinkin minulta otti... ammukset kaikki... siellä jo\nammuttiin.\n\nElämä erämaassa on kuin päässälaskua. Siinä ei ole aikaa pohtia,\nharkita, keskustella. Kysymykseen on annettava pikavastaus. Vaara on\nkuin kysymys: oletko mittaiseni?\n\nHuuhkat eivät puhuneet kuin välttämättömän. He vain varmistautuivat\nJaahkin ilmoituksesta. Tilanteessa ei heille ollut mitään epäselvää.\nHeitä vaadittiin taisteluun elämästä ja olemassaolosta tai kuolemasta\nja tuhosta.\n\nPorot olivat valjaissa. Kolme Huuhkan poikaa ja Aaro Niemi sieppasivat\nkiväärinsä -- niistä he eivät luopuneet nykyisin milloinkaan talosta\nlähtiessään -- ja mukanaolleet ammuksensa ja lähtivät painumaan\nahkioissa yhdellä saanivaljakolla kohti pahtakurua. Aaretti Huuhka ja\nJaahk taas lähtivät ajamaan kohti taloa.\n\n-- Haen ammuksia ja eväitä! huusi erämaantalon isäntä lähtijöille.\n\nPorot tolvasivat reippaasti, ja tuota pikaa Aaretti Huuhka kolttineen\nehti laaksotaloon.\n\nTytöt, Sanna ja Ruut; olivat jo ajon kiivaudesta ja tavasta aavistaneet\njotakin tapahtuneen, sitäkin enemmän, kun he keksivät Jaahkin\nmukanaolon. He olivat rientäneet siljolle vastaan. Ja silmäys isännän\ntuimiin kasvoihin tiedoitti heille, että vakava vaara oli taas\nuhkaamassa.\n\n-- Vieraita... vihollisia pahtakurussa! Aaretti Huuhka ilmaisi. --\nAntti on jäänyt vastustamaan, pojat lähtivät juuri. Eväitä!\n\nTytöt eivät odottaneet toista käskyä. Itse Aaretti riensi\nammusvarastolleen, ja yhdessä Jaahkin kanssa he alkoivat kantaa\npieniä, raskaita patruunalaatikoita poronahkioihin, joihin taas tytöt\npuolestaan sijoittivat evästä, lihaa, kalaa, leipää ja kahvia.\n\nÄkkiä Sanna hypähti vanhan isänsä eteen.\n\n-- Entä me, Ruut ja minä? hän tiedusti säihkyvin silmin. -- Eikö meitä\ntarvita siellä?\n\nJäyhä hymy levisi erämaan miehen huulille. Hän nyökkäsi.\n\n-- Miksei! Tulkaa matkaan! Ja ottakaa mukaan haavanhoitotarvikkeet.\nAavistan, että niitä tarvitaan kyllä. Saatte toimia haavureina.\n\nTytöt sävähtivät tyytyväisyydestä ja riensivät kokoamaan isännän\nmainitsemia esineitä. Heidän sydämensä sykkivät kiivaasti, kiihkosta ja\npelosta. He tiesivät taas taistelun alkaneen, ja siellä olivat mukana\nmyös Aaro ja Eliel. Siksi täytyi heidänkin, tyttöjen, olla siellä. He\ntahtoivat olla miesten rinnalla kotiaan ja elämäänsä puolustamassa.\n\nEi ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun pieni pororaito jo lähti\nliikkeelle.\n\nAaretti Huuhka oli lähtiessään vilkaissut kelloa. Hän tunsi aseman\nvakavuuden. Hän tiesi likipitäin, kuinka paljon ammuksia Antilla\nsaattoi olla, ja hän arveli, että ne olivat jo loppuneet siinäkin\nonnellisessa tapauksessa, että Antti oli säilynyt haavoittumattomana.\nAntin asema oli epätoivoinen. Ja jos hänelle oli jotakin sattunut...\nsilloin kai pahtakuru jo oli vihollisen hallussa ja he saisivat\nvalmistautua tuimaan ja epätasaiseen taisteluun laakson aukeilla.\n\nJaahk ei tiennyt mitään pikakivääristä. Jos hän olisi tiennyt siitä\njotakin mainita isännälle, Aaretti Huuhka olisi pitänyt asemaa\ntoivottomana. Ylivoimaakin vastaan voitiin taistella, mutta ei\nminkälaista ylivoimaa vastaan tahansa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRosvojen tilapäisessä leirissä, joka sijaitsi alempana rinteellä\nsuojaavan kallioseinämän takana, vallitsi sekava mieliala. Entinen\nsotilas, joukkion varajohtaja, oli ensimmäisen hyökkäyksen alkaessa\nollut vielä varsin itsevarma, niin pahasti kuin yllättävät laukaukset\nkapealla polulla olivatkin koko joukkoa tyrmistyttäneet. Hänen\nvoitonvarmuutensa oli kuitenkin hiljentynyt aika lailla sen jälkeen,\nkun hän oli ensimmäiset suihkut pikakivääristä ammuttuaan haavoittunut\nkäteen. Haavoittuneita oli kaikkiaan kolme. Jo kahta pikakiväärimiestä\noli haavoitettu. Eivätkä tappiot rajoittuneet siihen. Syrjässä\nmakasivat kahden rosvon kylmenevät ruumiit. Tarkat laukaukset olivat\nheidät tavoittaneet. Ei voinut tosin sanoa, että heitä olisi suinkaan\nsurtu, mutta heidän kohtalonsa oli vakavana muistutuksena muille, jotka\nolivat lähteneet retkelle etupäässä ryöstämään ja rikastumaan eivätkä\nsuinkaan kaatumaan taistelussa kokeneitten erämiesten kanssa.\n\n-- Niillä on valloittamaton asema, entinen sotilas marisi. --\nEn uskokaan, että voimme heille sanottavasti mitään tällaisilla\npäätäpahkaisilla rintamahyökkäyksillä. Kiertoliike... se olisi ainoa...!\n\n-- Kiertoliike! Petrushka ivasi. -- Kierrä, jos voit ja osaat. Toisella\npuolen on vuori kuin seinä -- toisella kuilu ja koski. Läpi on mentävä!\n\nEntinen sotilas ei kiinnittänyt huomiota päällikön puheeseen.\n\n-- Ja melkein mahdotonta ampua! Ihan kuin yöllä ja säkkipimeässä. Ei\nerota mitään tuota takana olevaa tummaa vuorenseinää vasten. Näet\nvain leimahduksen, ja kun yrität sitä kohti ampua, niin jo räiskitään\ntoisessa paikassa. Ja miehiä siellä lienee melkein saman verran.\nSieltähän tulee tulta kuin komppanialta. Petrushka tuhahti halveksivasti.\n\n-- Pötyä! Siellä ei ole montakaan miestä. Näimmehän suksenjäljet: kaksi\nmiestä. Siellä on ehkä enintään kolme, ammunnasta päätellen.\n\n-- Jos siellä olisi vain kolme, niin lähtisin yksinäni pikakiväärin\nkanssa, uhitteli sotilas, joka tiesi, ettei hän ampumaan pystymättömänä\nkelvannut juuri mihinkään. -- Parasta on odottaa ja harkita jotakin\nmukavampaa keinoa. Oli miten oli: viisi miestä jo oikeastaan on poissa\nleikistä.\n\nMuistutus tappioista tehosi syvästi. Kukaan ei himoinnut kunniakasta\nkuolemaa taikka sitä ihailua, jota urhoollinen haavoittunut herättää.\n\nMutta Petrushka halusi kiirehtiä ratkaisua. Häntä rohkaisi varmuus\nmoninkertaisesta ylivoimasta ja hän oli vakuuttunut siitä, että\näkillinen ja rohkea hyökkäys toisi onnellisen ratkaisun. Ja jos hän\nolisi ollut sotilas, taistelemassa hyvän ja oikean asian puolesta, hän\nolisi asettunut joukkonsa etunenään ja osoittanut sille seurattavaa\nesimerkkiä. Mutta Petrushka oli rosvo, hän himoitsi saalista, ja\nvastustaja ampui tarkkaan. Hän halusi mieluimmin pysytellä taempana\n\"johtaakseen\" taistelua.\n\nKuitenkin hän kannatti rynnäkköä ja houkutteli miehiään siihen\nkuvailemalla saalista. Hän tähdensi, ettei muutakaan keinoa ollut.\nHänen tietääkseen tämä kurupolku oli ainoa, mitä myöten ainakin\ntalvella pääsi laaksoon. Ja heidän täytyi valloittaa uudisasutus.\nMuuten he eivät voisi hetkeäkään työskennellä rauhassa kultapaikalla.\nHe saisivat taistella päivästä päivään.\n\nPetrushkan puheessa tuntui olevan sittenkin järkeä. Ja hitaasti ja\nvastahakoisesti rosvojoukko taipui uusimaan hyökkäyksen. Kaikkien oli\notettava siihen osaa, myös haavoittuneitten, vaikka näistä entinen\nsotilas ei kyennyt ampumaankaan.\n\nRosvojoukko lähti tiheässä ketjussa etenemään ja avasi kiivaan tulen jo\nvarsin pitkältä matkalta. Molemmat pikakivääritkin olivat toiminnassa.\nNiitä kumpaakin hoiteli uusi mies, joka oli saanut sen käsittelyn\npikakurssin tauon aikana.\n\nKurun puolustajat eivät vastanneet. Ylhäällä vallitsi täysi äänettömyys\nja hämärä. Vastustajan uhkaava pidättyväisyys vaikutti hyökkääjiin\naristuttavasti. Heidän oma pelkonsa kahlitsi heitä.\n\nYli puolensadan metrin päässä rosvot pysähtyivät. He hidastelivat ja\narkailivat hyökkäyksessään. He pelkäsivät joka hetki saavansa vastaan\nhätäilemättömän, tarkan tulen. Mutta itse he jatkoivat ampumistaan\npommittaen tunnontarkasti jokaista näkyvää kiveä ja tummaa kohtaa.\nVastausta ei kuulunut.\n\nMutta kun tämä aluksi uhkaavalta tuntunut äänettömyys oli jatkunut\ntarpeeksi kauan ja kun rosvot omasta tulestaan olivat saaneet\nrohkaisua, Petrushka huomasi hetken tulleen komentaa lopulliseen\nhyökkäykseen. Hän oli varma onnistumisesta. Välimatka oli lyhyt ja\nylivoima verraton.\n\nHän huuteli kehoitussanoja pitkin tiheää ketjuaan ja karjaisi viimein\nrynnäkkökäskyn. Miehet ponnahtivat ylös -- mutta samassa räiskähti\nkauempaa, tuntuvasti ylempää kuin aikaisemmin, joukko tiheästi toisiaan\nseuraavia laukauksia.\n\nPari miestä horjahti, toinen heistä kaatui, toinen ryömi taaksepäin,\nketju pysähtyi veltossa kulussaan, syöksyi lumeen ja ammuttuaan\numpimähkään vetäytyi sitten nopeasti ja varoen kauemmaksi, kun tuli\nylhäältä jatkui.\n\nMutta kaikki eivät peräytyneet. Kolme miestä jäi hangelle. Siten\nrosvojoukko oli supistunut jo kolmanneksen, eikä mitään varsinaista\netua tai yliotetta ollut kamppailussa saavutettu.\n\nPetrushka noitui ja joukko murisi. Tuo uudisasutus oli lujempain\nvastusten takana kuin joukolle oli uskoteltu. Ja paikka oli tavattoman\nepäedullinen suurellekin ylivoimalle. Oli sitäpaitsi selvää, että\npuolustajia oli tuntuvasti enemmän kuin Petrushka arvioi. Nyt se oli\nvoitu varmasti todeta. Petrushka näki eräitten miestensä ilmeistä ja\nkatseista, että nämä jo ajattelivat yrityksestä luopumista.\n\nVain rohkea, taitava aloite saattoi enää pelastaa aseman, sen\nrosvojoukon päällikkö käsitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Antti on vielä paikoillaan, Eliel Huuhka läähätti noustessaan\nkurupolun korkeimmalle kohdalle. -- Me ehdimme, ehdimme.\n\nHe olivat kuulleet ammunnan räiskeen jo alemmaksi. Se kiihotti ja\nkiirehti heitä, ja se oli heidän mielestään varma merkki siitä, että\nAntti Rovanen oli taistelupaikallaan.\n\nHuuhkan veljekset ja Aaro Niemi saapuivat polulle juuri viime hetkellä,\njolloin Petrushka oli komentanut joukkonsa viimeiseen syöksyyn.\n\nPuolustajilla ei ollut aikaa valikoida itselleen asemia.\n\nHe vain heittäytyivät lumeen ja avasivat nopean, tarkan tulen, joka\nkerralla pysäytti joukkion hyökkäyksen. Se peräytyi ampuen ja katosi\nsuojaan.\n\nAntti Rovasesta eivät avuksi tulleet ystävät aluksi keksineet\nmerkkiäkään, ennenkuin tarkasteltuaan etumaastoa huomasivat kiven\nkupeelta liikkumattoman, tumman kasan. -- Kaatunut! voihkaisi Jaakko,\njoka oli syvimmin Anttiin kiintynyt, ja syöksyi yli pienen viettävän\naukean, jonka alareunassa Antti makasi. Jaakko kumartui hänen puoleensa\nja koetti hänen kättänsä. Se tuntui kylmältä, mutta ei niin elottomalta\nkuin kuolleen. Kylmyys saattoi aiheutua ilmastakin. Toisetkin riensivät\npaikalle, ja pienen tutkiskelun jälkeen selvisi, että joskin kurun\nainoa tähänastinen puolustaja olikin tiedoton, hänen sydämensä löi\nvielä ja hän hengittikin hiljaa.\n\nEliel nosti Antin vankoille käsivarsilleen ja kantoi hänet ylemmäksi\npolun mutkaan, jossa haavoittunut oli täydessä suojassa. Toiset kolme\nasettuivat ketjuun samalle linjalle, jonka Antti oli valinnut. He eivät\nvastanneet vihollisen tuskin tähdättyyn ammuntaan, vaan odottivat\ntyyninä paikoillaan.\n\nVanhin Huuhkan veljeksistä riisui Antin päähineen, ja silloin tuli\nnäkyviin pitkä verinen haava, joka kulki ohimon tienoilta taaksepäin.\nElielistä se näytti lievältä. Mutta hänen kohottaessaan haavoittuneen\nkättä Antti voihkaisi hiljaa ja heräsi kivun johdosta tainnostilastaan.\nHän oli hetken aivan kuin sekaisin, mutta palasi pian täydelleen\ntajuihinsa. Hän tunsi Elielin, ja hänen kasvoilleen levisi riemastunut\nilme.\n\n-- Te siis... te siis ehditte? hän tiedusti voipuneena.\n\n-- Ehdimme kyllä... hyökkäys on torjuttu... Mutta mihin olet oikeastaan\nhaavoittunut?\n\nAntti koetti koota muistojaan ja kokemuksiaan.\n\n-- Olkaan... vasempaan olkapäähän, hän lausui hiljaa ja irvisti.\n\nHän tunsi suunnatonta voipumusta ja taintui Elielin käsiin.\n\nKiveliön mies laski hänet varovasti puolittain nojaavaan asentoon\nkalliota vasten. Hän harkitsi nopeasti. Antin haava saattoi olla\npahakin. Parasta oli, ettei hän sitä yrittäisi liikutella. Verenvuoto\nei tuntunut olevan kovinkaan runsas. Ehkä kylmä ilma oli tyrehdyttänyt\nsen. Isä saapuisi pian, ja hän olisi taitavampi Anttia käsittelemään.\n\nAlempana kaikuivat laukaukset. Taistelu kutsui. Pääasia oli, että Antti\noli saatettu turvaan. Eliel kiiruhti alemmaksi ja liittyi puolustajien\nlyhyeen ja harvaan ketjuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Rovanen heräsi tulen lämpimään ja kirkkaaseen loimuun ja siihen,\nettä hänen olkapäähänsä koski. Kun tajunta täydelleen palasi ja\nhän käsitti tapahtuvan, hän näki makaavansa nuotion ja rakovalkean\nluona havuilla ja porontaljoilla. Valkeanliekit löivät korkealle,\nja pysty kallionseinämä, jonka syvennykseen asento oli laitettu,\nloisti verenkarvaisena, harmaana ja mustana. Ylhäällä kaartui tumma,\ntähdekäs taivas, revontulten kaaret ja kielekkeet nuolivat pohjoista\ntaivasta, ja kaksi tytönpäätä oli kumartunut hänen puoleensa, kasvoilla\nhuolestunut, ilahtunut ja sädehtivä ilme.\n\nSilmänräpäyksessä Antin mieleen palasi kohtaus joelta, jolloin hän\noli nähnyt Sannan ensi kerran, nähnyt suloiset ja lempeät kasvot\nkeskellä valkeaa sääskiverkkoa. Tuo näky oli hänen mielestään ollut\nkoko elämän ihanin. Mutta tämä uusi näky vei ehkä siitäkin voiton. Hän\nnäki nyt kahdet kasvot. Niitä ei reunustanut utumainen sääskiverkko,\nvaan pehmeät näädännahkaiset talvilakit, ja nuotion loimu leikitteli\nposkilla ja suun seutuvilla luoden kirkkaita läikkiä ja syviä,\naavistuttavia varjoja. Ja ympärillä oli napaseudun talvinen ja öinen\nerämaa, täynnä omaa omituista valoaan, täynnä syvyyttä ja synkkyyttä,\nja levottomat, oudot äänet täyttivät sen: aseitten epätasainen,\nräiskivä paukkina.\n\nTaistelu jatkui, ja Antti kohottautui vaistomaisesti.\n\n-- Ei, ei! Sanna kielsi lempeästi ja päättävästi. -- Antti, haava on\nnyt sidottu. Ette herännyt hoitoomme. Päässä on vain naarmu, mutta se\nkai tainnutti teidät. Olkapäässä on toinen haava, mutta sekään ei ole\nvaarallinen. Paikallanne on kuitenkin oltava. Isä sanoi, että kurupolku\non turvassa. Ei paholainenkaan kuulema pääsisi siitä läpi, jos vain\nparikin miestä kykenee käyttelemään kivääriä. Olkaa alallanne!\n\nJa Ruut yhtyi vilkkaasti ystävättärensä kehoitukseen, jossa niin\ntaitavasti soinnahti lempeä käskevyys ja huolettomuus.\n\nAntti koetti liikuttaa vasenta käsivarttaan. Se onnistui, eikä kipukaan\nollut mainittava. Haava oli sidottu. Takki oli jälleen autettu hänen\nylleen.\n\nHän hymyili veljellisesti. Sekunnin ajan hän oli tuntenut hurjaa halua\nvetäistä Sanna syliinsä ja suudella häntä, ei ehkä enää rakkaudesta,\nvaan pursuavasta elämänhalusta, toiminnantarpeesta, kiitollisuudesta...\nMutta hän pidättäytyi. Oikeastaan ei ollut suudelmien aika. Vaaniva,\nsalamannopea kuolema leijaili erämaassa. Hän oli mies ja hänellä oli\nmiehen velvollisuuksia.\n\n-- Oliko reppuni mukanani? hän tiedusti Sannalta.\n\n-- Kyllä, tässä se on, Sanna virkahti ja ojensi haavoittuneelle\nraskaanlaisen esineen.\n\nVaitonaisena Antti Rovanen kopeloi sen sisusta.\n\n-- Jos on keitettyä vettä, pyytäisin sitä tähän kuppiin, hän\njatkoi ja antoi Sannalle alumiinisen kenttäkuppinsa. Tyttö täytti\nsen nuotiokattilasta. Antti kaatoi ison osan sisällystä lumeen ja\nvedettyään repusta esille pienehkön pullon täytti sen sisältämällä\nnesteellä lasinsa ääriään myöten.\n\n-- Asia on siten, Antti puheli hilpeästi, -- että itse asiassa inhoan\ntätä myrkkyä enkä ole sitä enää täällä kiveliössä lainkaan maistanut.\nMutta on tilanteita, joissa myrkystäkin on apua. Tämä nyt on sellainen.\nEnsimmäinen lasillinen poistaa minusta kaiken turtumuksen.\n\nHän joi irvistellen lasinsa pohjaan. Sanna, oikein ymmärtämättä sairaan\ntarkoitusta, antoi hänelle lisää kuumaa vettä. Antti kaatoi loput\npullon sisällyksestä lasiin ja joi senkin.\n\n-- Ja tämä toinen lasillinen tekee minusta terveen ja reippaan miehen\nainakin lähiajoiksi, Antti huudahti vilkkaasti ja ponnistautui pystyyn.\n\nRuutin ja Sannan pyynnöt, käskyt ja uhkaukset eivät tehonneet. Antti\nsonnustautui uudelleen varuksiinsa ja ottaen kiväärinsä lähti tyttöjen\npäivittelyjen saattamana kapuamaan kurupolulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRosvot eivät olleet enää yrittäneet hyökkäystä. Saavutetut kokemukset\nvaroittivat siitä. Joukkio oli jo huvennut enemmän kuin kolmanneksen.\nKaatuneita ei tosin ollut kuin viisi, mutta lievemmin tai pahemmin\nhaavoittuneita oli lisäksi. Eivätkä rosvot nähtävästi kyenneet\narvioimaan vastustajainsa tappiota.\n\nPerehdyttyään paremmin maastoon rosvot valitsivat toistaiseksi\npitkällisemmän, mutta varmemman menettelytavan. Hieman kauempana oli\nvastarinne, kohoutuma. Sen laella ollessaan rosvot olivat melkein\nsamassa tasossa vastustajainsa kanssa, vieläpä osittain heidän\nsivullaankin, ja hidas mutta taukoamaton kiväärituli uhkasi näitä\nyhtämittaa.\n\nPolun puolustajat eivät voineet vastata tuleen yhtä tehokkaasti.\nEnsiksikin heidän ampumavaransa olivat joka tapauksessa varsin\nrajoitetut. Sitäpaitsi oli kovin vaarallista yhtämittaa paljastaa\nyksityisten ampujain asemia, kun toisella puolen oli joka hetki kaksi\npikakivääriä valmiina suihkuttamaan lyijyä ja nikkeliä.\n\nHeistä oli jo kolme lievästi haavoittunut, Aaretti, Jaakko ja Jaahk,\nmutta kaikki he olivat toistaiseksi taistelukuntoisia, kun Antti\nRovanen saapui ryömien ketjuun.\n\nAaretti Huuhka yritti kiellellä, mutta Antti vakuutti, että hän\npitämällä kivääriä kiven nojassa lakki pehmitteenä saattoi vallan hyvin\ntähdätä ja ampua, sekä muistutti, että heitä puolustajia oli vähän.\n\n-- Se on kyllä totta, mutta ei meitä niin vähän ole, että\nhaavoittuneitten pitäisi yritellä mahdottomia, isäntä penäsi. --\nJa sitäpaitsi nuo koirankuonolaiset ovat jo oppineet meitä hiukan\ntuntemaan, niin että lähestyvät syvän harkinnan jälkeen. Antaa tulla\nvain!\n\nJaahk oli huolellisesti suojautunut parin kiven kulmaukseen ja ampui\nhänkin silloin tällöin. Huuhkat olivat kaikki hilpeällä tuulella,\nsamoin Aaro, niin että tuskin vakavuuden merkkiä oli havaittavissa,\nvaikka nyt oli kysymyksessä heidän elämänsä, henkensä ja omaisuutensa.\nYhteinen vaara oli liittänyt heidät jos mahdollista entistä\nkiinteämmäksi piiriksi, ja poikamainen, raisu ilo heidän kyetessään\nvastarintaan nostatti mieltä ja sai vuolaat puheet; liikkeelle. He\nolivat kylmäverisiä, luottavia ja hilpeitä, vaarallisia vastustajia\ntuntuvallekin ylivoimalle.\n\n-- Meillä ei ole mitään hätää, Jaakko naljaili maaten! kivääri poskella\nja puhuen suoraan eteensä. -- Tätä leikkiä me varmasti kestämme\nkauemmin kuin nuo. Mikäs meillä! Tytöt ovat alhaalla ja pitävät huolen\nruoasta, juomasta ja kaikesta muusta. Siellä voimme käydä vuoron\nperään. Ja jos eväät käyvät vähiksi, sopii tuoda talosta lisää. Näillä\nrosvoilla lie tuskin kuukausien varastoja mukanaan. Nälkä niille tulee,\nennenkuin ne meidät näiden kivien takaa karkoittavat. Kun vain saisi\nyhdenkin pikakiväärin suun kiinni.\n\nSovittiin yksinkertaisesta juonesta. Äärimmäisenä vasemmalla oleva\nJaakko, keskellä Aaretti ja oikealla sivustalla Eliel ampuisivat\nyht'aikaa ja eri puolilta pikakiväärin suihkua kohti toisten neljän\nkoettaessa tulellaan houkutella sitä toimimaan.\n\nJuoni onnistui erinomaisesti. Paavo, Aaro, Antti ja Jaahk kehittivät\nhitaan tulen, johon äkkiä yhtyivät vastapuolella molemmat pikakiväärit.\nJaakko, Aaretti ja Eliel ampuivat oikeanpuoleista kohti. Niin oli\nsovittu, jos kaksi konetta toimisi. Äänekäs voivotus ja jos mahdollista\nvieläkin äänekkäämpi noituminen todistivat, että osuttu oli.\nPikakivääri vaikeni, ja Elielillä oli syytä otaksua, että jokin heidän\nampumistaan luodeista oli vioittanut itse asettakin.\n\nTulitaistelu jatkui hermostuttavana, mutta luultavasti aivan\ntehottomana.\n\nÄkkiä Huuhkan isäntä kutsui Elielin ja Antin luokseen keskustaan.\n\n-- Minua tämä ampuminen alkaa hermostuttaa, hän murahti tyytymättömänä.\n-- Ja lisäksi minä pelkään tässä hämärässä noiden tihulaisten ryhtyvän\njohonkin koirankeinoon. Olen ajatellut uutta juonta. Se on kyllä hurja\nja uskallettu, ja on enemmän kuin luultavaa, että joku meistä voi\nmenettää henkensä. Mutta jos se onnistuu, niin voitto on meidän.\n\nJa nopeasti, katkonaisin viittauksin ja kiihkein sanoin vanha erämies\nselosti suunnitelmansa. Antti kuunteli sitä ihailunsekaisella\nkammolla. Se oli kyllä rohkea, mutta mahdoton se ei suinkaan ollut, ja\nonnistuessaan se olisi ehdottoman tehokas.\n\nHän kannatti sitä innokkaasti, ja Eliel yhtyi hänen mielipiteeseensä\nrauhallisesti, niinkuin asia olisi ollut päivänselvä.\n\n-- Teemme siis niin, Huuhkan isäntä päätti.\n\nHän kutsui luokseen Jaahkin, antoi hänelle joukon lyhyitä käskyjä ja\nlähetti hänet ylös kurupolulle. Antti ja Eliel palasivat paikoilleen\nketjuun.\n\nJa tähtisen taivaan alla jatkui hidas, epätasainen tulitaistelu, johon\npuolustajat osallistuivat vain sen verran, että viholliset tiesivät\nheidän jatkuvasti olevan paikallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAaretti Huuhka, vaikka hän ei ollut milloinkaan ollut sodassa,\nkäsitti kouliutuneella, terveellä järjellään, että ainoa keino, millä\nvähälukuisempi, heikommin aseistettu joukko saattoi voittaa ylivoiman,\noli voitollinen asema. Kiertoliike oli aikaansaatava. Vihollista\noli uhattava sivulta ja takaa. Harkittuaan perinpohjin paikalliset\nmaastosuhteet hän luuli keksineensä siihen keinon.\n\nTaempana, kapeimmalla kohdallaan kuru ei ollut kuin ehkä parikymmentä\nmetriä leveä. Alhaalla, noin puolensadan metrin syvyydessä, pauhasi\nköngäs. Sillä rannalla, jolla molemmat vastustajat olivat, oli\nkurun seinämässä siksi leveä pengermä, että sitä voitiin käyttää\npolkuna. Toisellakin rannalla oli vastaava pengermä, mutta se oli\nyläpäästään kokonaan umpinainen, alapäästään osittain. Sen yläpuolella\noleva vuorenseinämä oli kuitenkin loivempi kuin tällä rannalla.\nJos voitaisiin päästä tuolle osittaispengermälle, saavutettaisiin\nratkaiseva etu. Sieltä käsin voitaisiin hiipiä vihollisen selkäpuolelle\nja sitten ylävämmästä, suojaisasta asemasta avata tuhoisa tuli.\nVihollinen joutuisi kahden tulen väliin ja sen olisi ehdoton pakko\nperäytyä.\n\nLopulta kysymys huipistui yksityisseikkaan: kuinka päästäisiin kurun\nyli, kuilun, joka ammotti syvänä ja vaarallisena?\n\nJos kiertäisi ylempää joen luusuan kautta, missä oli jääpeitto, ei\ntunturille voisi nousta ainakaan nyt, talvisaikaan. Se oli siltä kohtaa\naivan liian jyrkkä.\n\nMutta oli yksinkertainen, epävarma ja rohkea keino. Kurun tällä puolen,\nrosoisella jyrkänteellä, yleni muutamia ikivanhoja, jättimäisiä\nkuusia. Ne olivat oksattomia varsin korkealle. Jos onnistuisi jonkin\nniistä kaatamaan yli kurun, niin että latvapuoli osuisi vastakkaiselle\npengermälle, niin rohkeat, taitavat ja kylmäpäiset miehet voisivat\nhiipiä tällaista tilapäistä siltaa myöten kuilun yli, pakkashuurujen\nkeskitse.\n\nSe olisi lyhyt, mutta uskallettu tie. Varomaton askel, liikahdus\ntai ote merkitsisi tekijälleen äkillistä kuolemaa könkään kuohuissa\nja kivissä. Mutta Aaretti ei epäröinyt. Hänellä ei ollut varaa\nepäröidä eikä heillä kellään. Hän oli itse valmis uskaltautumaan\ntähän uhkarohkealta näyttävään, mutta järkevään yritykseen lastensa,\nelämäntyönsä ja rauhansa nimessä.\n\nHän pohti levollisesti ja tyynesti yrityksen yksityisseikkoja, kun\nvihellys ylempää kurusta tiedoitti hänelle, että Jaahk oli saapunut\nhänelle määrättyyn paikkaan.\n\nAaretti kutsui jälleen luokseen Elielin ja Antin. Kolmelle\nvartiomiehelle, Paavolle, Jaakolle ja Aarolle hän antoi tiukat ohjeet\nja sopi heidän kanssaan merkinannosta, jos joukkohyökkäys näyttäisi\nuhkaavan.\n\nSenjälkeen hän Antin ja Elielin kanssa lähti hiipimään ylös vihollisen\nhuomaamatta heidän liikettään. He tapasivat kauempana, missä polku jo\nvietti laaksoon päin, Jaahkin poroineen ja tavara-ahkioineen, joissa\nhän oli tuonut laaksotalosta kirveitä, sahoja ja paljon lujaa, paksua\nköyttä.\n\nOli kuin Aaretti Huuhkassa olisivat vironneet kaikki jo unohdettujen\nsukupolvien sissipäällikönvaistot. Hän oli jo etukäteen hyvillään\nkepposesta, jonka he saisivat tehdyksi vihollisille, erämaan rosvoille,\njoilta ei kukaan eikä mikään saanut olla rauhassa.\n\n-- Ällistyy, ällistyy se Petrushka, jahka luoteja alkaa sataa sivusta ja\ntakaa, hän kehui. -- Ja nyt työhön! Valitaan puu!\n\nHe laskeutuivat varovasti polun syrjään, missä syvämultaisella\ntasanteella kohosi joukko isoja, vankkoja korpikuusia.\n\nVankin niistä seisoi lähinnä reunaa, ei liian lähellä kuitenkaan, että\nolisi ollut pelkoa sen suistumisesta kuiluun kaatamisen jälkeen. Sen\nympärillä oli muutamia muita melkein samankokoisia jättiläisiä.\n\n-- Minä luulin ensin, että pitäisi järjestää jonkinlainen savunuotio\nylemmäksi polulle, jotta nuo koirankuonolaiset eivät huomaisi, mitä on\ntekeillä, mutta tuolta joesta ja könkäästä näkyy nousevan vesiusvaa\naivan tarpeeksi. Se suojaa meidät täydellisesti. Ja nyt ei muuta kuin\nJaahk puuhun!\n\nKoltta oli sovelias mies kaikkeen, missä ei tarvittu kovin suurta\nvoimaa tai rohkeutta. Hän kipusi suureksi osaksi oksattomaan puuhun\nkuin näätä, uumillaan vankka köysi, jonka hän kiinnitti puuhun jonkin\nverran sen keskikohdan alapuolelle.\n\nAntti katsoi pientä miestä ihaillen ja kauhuissaan. Puu seisoi melkein\nkuilun reunalla, se kietoutui usvaan ja sen korkeus oli kuin suurlaivan\nmaston.\n\nMutta Jaahk oli nopea ja varma liikkeissään. Hän sai kavuta puuhun\nvielä kahdesti. Kolme ohjausköyttä kiinnitettiin, sillä oli tärkeää\nsaada runko osutetuksi juuri vastaiselle pengermälle. Puu ei saanut\nkaatua rennosti kuin huolimattomassa metsänhakkauksessa. Eikä se saisi\nromahtaa kalliolle niin äkillisesti, että latvus liiasta vauhdista\nkatkeaisi.\n\nMiehet alkoivat jyystää. Ei ollut mikään leikinasia hakata kovasyistä,\nvanhaa ja paksua puuta, jonka pinta oli jäätynyt. Mutta Aaretin,\nElielin ja Jaahkin käyttämät kirveet ja sahat tehosivat vähitellen.\nIskut kajahtelivat kumeina kurussa, mutta ne sekaantuivat siinä määrin\nyhäti jatkuvien laukausten ääniin, ettei ilmitulosta ollut pelkoa.\n\n-- Luulevat meidän kelopuita rakovalkeaan raajivan, Aaretti huomautti.\n\nToiset vain puolittain hymähtivät. Hakkuun äänistä ja niiden\nmerkityksestä vihollisilla saattoi tuskin olla aavistusta.\n\nMutta paikka, jossa he työskentelivät, oli siksi vaarallinen, että\nheidän oli keskitettävä koko huomionsa käsilläolevaan tehtävään. Pieni\ntasanne vietti heikosti kuiluun, siinä oli lunta ja lumen alla siellä\ntäällä pettävää, liukasta jäätä. Jalansijojen säilyttäminen oli siksi\nvaikeaa, ettei iskuihin voitu ponnistaa täysin voimin. Mutta sitkeys\nratkaisi lopultakin kaiken. Jättiläinen alkoi horjua.\n\n-- Kaatuu... kaatuu! Antti huusi varoittavasti. Hän oli seisonut takana\npitämässä kaikkea silmällä.\n\nJaahk ja Eliel keskeyttivät työnsä ja tarttuivat sivuköysiin, jotka oli\nohjattu naapuripuitten taitse, niin että puun painoa olisi helpompi\nvastustaa.\n\nIsäntä Aaretti yksinään heilutti raskasta kirvestä, jättimäisenä ja\nvoimakkaana. Eliel ja Jaahk vetivät köysistään. Kuusi huojui selvästi\nja alkoi vähitellen kallistua yli kuilun.\n\n-- Nyt... isäntä, nyt! Antti huusi jälleen.\n\nHän syöksyi auttamaan vanhaa miestä ja tarttui oikealla kädellään\nkolmanteen köyteen.\n\nJännittävän hitaasti puu kaatui. Sen vauhti kuitenkin lisääntyi sen\nomasta painosta, ja Elielin ja Jaahkin hoitamat köydet hankasivat\nkuoren puista, joitten ympärille ne olivat kiedotut. Ja ylivoimaisen\nraskaalta alkoi köysi tuntua isännästä ja Antista.\n\n-- Käy katsomassa! Aaretti huudahti.\n\nAntti hypähti taapäin. Puu kaatui aivan oikeaan asentoon. Kuului\nryskettä sen tyvestä, kun sälöt murtuivat, ja viimeinen romahdus\ntapahtui nopeasti ja vastustamattomasti. Kuusen latva lakaisi vastaista\njyrkännettä, taipui ja heilui ja pysähtyi vihdoinkin pengermän varaan.\n\nKurukuilu oli silloitettu.\n\nNyt he saattaisivat uhata vihollisia sivusta ja takaa.\n\nMiehet huohottivat ponnistuksesta ja jännityksestä. He pyyhkeilivät\nhikeään.\n\nAaretti Huuhka katsoi kelloaan.\n\n-- Aika on täpärällä, hän virkahti. -- Kuutamo on kirkas. Nyt tuo\nvastajyrkänne on varjossa ja tämä puoli valossa. Nyt on oikea aika\nhiipiä sinne. Nyt näkee ampua sieltä tänne.\n\nEliel syöksyi isänsä luo.\n\n-- Minä lähden sinne nyt heti! Turvaan tien. Aaretti Huuhka vastasi\nkieltävästi.\n\n-- Sinä et mene sinne! Sinne on Paavon, Aaron ja Jaakon mentävä. Me\njäämme tänne neljään mieheen. Meillä on helpompi tehtävä, mutta niinpä\njoukossamme on vain yksi haavoittumaton. Jaakon haava on aivan lievä.\nSe ei haittaa häntä vähääkään.\n\nAntti ei voinut olla kesken kaiken ajattelematta, että Aaretti Huuhka\ntahtoi säästää vanhinta poikaansa. Sukurakkaus oli hänessä voimakas.\nEliel oli esikoinen. Hän ei saisi tuhoutua. Mutta Eliel, huomasipa\nhän vanhan miehen heikkouden tai ei, vastusti joka tapauksessa sitä\njyrkästi. Hän oli liiaksi kiihkoissaan ollakseen vastustamatta edes\ntässä vaarallisessa ja kiireellisessä tilanteessa.\n\n-- Vaiti! Minä määrään! jyrähti äkkiä Aaretti äänellä, joka oli kuin\nvaskitorvesta puhallettu. Se vaimensi kerralla toisen.\n\nHe lähtivät jälleen hiipimään ketjuun, missä tulta vieläkin pidettiin\nyllä säännöttömästi ja laimeasti. Pikakiväärikin toimi toisinaan, eikä\nuudisasukkaitten ollut onnistunut sitä toistamiseen vaimentaa. Nyt\nsen laukaussarjat olivat hyvin nopeita ja lyhyitä. Rosvot olivat kai\nottaneet oppia kokemuksesta.\n\nAaretti Huuhka selosti jälleen aseman ja antoi käskynsä. Iloista\nmutinaa kuului vastaukseksi.\n\n-- Se on oivallinen tuuma, Aaro kehui. -- Ja me kyllä koetamme pitää\nrosvot lämpiminä. Lähtekäämme vain!\n\n-- Aivan niin! Aaretti myöntyi. -- Kuunvalo siirtyy melko pian. On\npidettävä kiirettä. Ja Antti, sinä saat lähteä katsomaan, että pojat\npääsevät kunnolla yli. Tuot sitten sanan.\n\nNeljä varjoa hiipi jälleen rinnettä ylös ja katosi polun mutkaan. Eliel\nkatsahti menijöihin synkkänä kiven kupeelta, jonne isän käsky oli hänet\npakottanut.\n\nPian miehet olivat kaatuneen kuusen rosoisen tyven luona. Paavo ilmaisi\ntahtovansa kulkea ensimmäisenä.\n\n-- On parasta kulkea mies kerrallaan. Emme tiedä, kuinka lujassa tämä\nsilta on.\n\nHetki tuntui ahdistavalta ja juhlalliselta kaikista. Välimatka oli\ntosin mitätön, mutta silta oli epävarma. Jäinen, luminen runko ei ollut\nkovinkaan leveä puolipimeässä ja vesihuurussa asteltavaksi. Paavo\npuristi kaikkien kättä.\n\n-- Näkemiin! hän kuiskasi rohkeasti ja ystävällisesti. -- Vihellän\npäästyäni yli. Selvä on.\n\nHän kiipesi rungolle ja alkoi edetä, puolittain käyden, puolittain\nitseään käsillään tukien, tämä reipas ja innokas erämies, joka puhui\nvähän ja toimitti paljon.\n\nToiset seisoivat kallion syvässä varjossa ja näkivät tumman hahmon\nverkalleen etenevän pakkashuurussa. Silta liikahteli hiukan, mutta\nsilti se tuntui lujalta ja luotettavalta.\n\n-- Hän pääsee... hän pääsee, Jaakko iloitsi hiljaa. -- Nyt tulee sinun\nvuorosi Aaro...\n\nÄkkiä hänen puheensa tyrehtyi. Paavo oli ehkä parin metrin päässä\nvastajyrkänteestä, kun ylempää pimeydestä leimahti näkyviin\npunaisenkeltainen tulenkieleke, terässuihku soi ilmassa ja Paavo\nkirkaisi... hän lyyhistyi runkoa vasten... horjui hetkisen, kierähti\nsitten sivuun ja katosi pimeään, huuruiseen kuiluun...\n\nAntti, Jaakko ja Aaro päästivät yhteisen kauhunhuudon ja lyyhistyivät\nkivien suojaan.\n\nVastarinne oli miehitetty! Siellä oli pikakivääri! Ja Paavo oli\nkaatunut sen suihkusta ja suistunut syvyyteen. Viholliset olivat\nyllättäneet heidät! He olivat keksineet saman tien kuin hekin. He\nolivat ylittäneet joen ja päässeet kiipeämään samalle pengermälle.\n\nVastarinteeltä kajahti sarja laukauksia, ja pikakivääri aloitti jälleen\ntoimintansa. Luodit rapisivat ja napsahtelivat kaikkialla ympäristössä.\n\nOli pelkkä onni, että miehet olivat syvässä varjossa. Ilmeisesti\nviholliset eivät nähneet heitä. Muuten he olisivat jo olleet seulana.\n\nAntti tiesi itsensä pahimmin haavoittuneeksi, mutta hän ei tahtonut\npoistua vaaran paikalta. Ja samassa Jaakko huudahti:\n\n-- Tästä on ilmoitettava isälle ja muille! Lähden matkaan!\n\nHän pujahti polulle ja syöksyi täydellä vauhdilla ohi valoisien\npaikkojen. Luodit seurailivat häntä, mutta eivät osuneet.\n\nHän pääsi kauemmaksi ja katosi.\n\nAaro ja Antti kyyhöttivät sillan päässä. He eivät uskaltaneet ampua,\nsillä laukaukset ja tulet olisivat ilmaisseet heidän paikkansa. Eivätkä\nhe olisi voineet ampumisellaan mitään hyötyä tuottaakaan. He eivät\nnähneet tähdätä ketään eikä mitään. Vastarinteeltä pidettiin sensijaan\ntulta yllä.\n\nÄkkiä Antti oli näkevinään puunrungon toisessa päässä jotakin tummaa,\nliikkuvaa. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän käsitti vaaran koko\nsuuruuden. Viholliset olivat tietenkin keksineet tämän tilapäisen\nsillan. He aikoivat käyttää sitä hyväkseen syöksyäkseen puolustajien\nselkään polulla.\n\nHän vihjaisi huomionsa Aarolle. Nyt ei ollut enää mahdollista\npiileksiä. Heidän täytyi puolustaa siltaa millä hinnalla hyvänsä siksi,\nkunnes ehkä apua ehtisi. He laukaisivat kiväärinsä. Vastarannalta\nkuului huuto ja käheää korinaa, mutta samassa pikakiväärikin räiskähti,\nAaro äännähti heikosti ja vaipui kiven taa, minne Anttikin sukelsi.\n\nEikä pikakivääri nyt enää tauonnut. Se suihkutti kuolemaa sillan\ntoiseen päähän. Oli täysin mahdotonta kohottua. Ja Antti näki\nvilahdukselta silmätessään kiven kupeitse, että puunrungolla heilui ja\nkeikkui kokonainen joukko tummia hahmoja.\n\nHän ampui uudelleen kuoleman uhalla. Hänen hattuunsa osui kuula ja oli\nvähällä tainnuttaa hänet. Ollessaan kumarruksissa maata vasten hänen\nkätensä sattui johonkin. Se oli köysi. Se oli sivuköysi, yksi niistä,\njoiden varassa puunrunko oli ohjattu pengermälle.\n\nHurja toivo välähti hänen mielessään. Hän tarttui köyteen ja alkoi sitä\nkiskoa. Se oli vieläkin löyhästi kiedottuna muutaman läheisen puun\nympärille.\n\nHänestä tuntui ikäänkuin köysi myötäisi hiukan. Hän ponnisti edelleen.\n\nPikakiväärituli jatkui nopein sarjoin, joiden väliä ei ollut kuin\nmuutamia sekunteja. Kuulat rapisivat yhtä mittaa hänen ympärillään.\nJa hän kuuli kirouksia, puhetta, ähkinää aivan läheltä...\npuunrunkosillalle oli uskaltautunut kokonainen joukko rosvoja.\nEnsimmäiset heistä olisivat muutamien sekuntien kuluttua tällä\npuolella. Ampumisesta ei olisi enää ratkaisevaa hyötyä...\n\nHän kiskaisi köyttä. Se myötäsi, mutta kovin vähän. Kivi sensijaan\nliikahti, ja silloin hän sai salamannopean aatoksen. Hän kietoi köyden\npään kiven ympärille ja rupesi työntämään sitä kuilua kohti... Kivi\nliikahti ja lähti. Mutta matkaa oli... oli ainakin puolitoista metriä...\n\nMutta kivi liikkui... se liikkui -- ja Antti työnsi sitä kaikin\nvoiminsa... jokaisen tarmonrippeensä työntöön keskittäen.\n\nHänen henkensä oli pimeyden armoilla. Oli onni... verraton onni, että\nkallio loi juuri tähän paikkaan varjonsa... kuutamon varjon.\n\nÄkkiä hän näki ikäänkuin tumman haamun kohoavan edessään vasemmalla.\nKauhun sävähdys täytti hänen olemuksensa. Yksi rosvoista oli juuri\npääsemässä yli.\n\nHänen täytyi jättää kiven työntäminen, mutta hänelle ei kiväärin\nsieppaaminen ja sen tukilla työnnältäminen rosvon rintaan merkinnyt\nkuin silmänräpäyksen keskeytystä. Mies horjahti syvyyteen pitkän,\nhyytävän huutonsa saattamana.\n\nSamassa Antti oli taas kiven takana. Hän työnsi... työnsi... kivi alkoi\nliukua omia aikojaan, ja Antti ponnaltihe taaksepäin, sillä puolen\njalan verta vielä... ja hän olisi suistunut syvyyteen...!\n\nKivi liukui omasta painostaan, ja äkkiä Antti näki sen katoavan reunan\nyli...\n\nAntti makasi tallatulla, lumisella ja iljanteisella kalliolla vain\nparin jalan päässä äkkijyrkästä reunasta... Hän tuijotti kuutamon\nvalaisemaan vesihuuruun... hän näki puunrunkosillan taipuneena\nmiesjoukon alla, joka suurimmaksi osaksi ryömien liikkui sitä\npitkin... ja jyrkänteen yllä rätisi ja paukkui pikakivääri syytäen\nkuolemansuihkujaan hänen puolelleen...\n\nHän havaitsi kaiken järjestelmällisesti ja hitaasti ja kuitenkin\nmelkein unen nopeudella... Hän ehti ajatella sitäkin, onnistuisiko\nhänen keinonsa... tekisikö kivi tehtävänsä... eikä kaikkeen kulunut\naikaa enemmän kuin mitä kivi tarvitsi pingoittaakseen köyden...\n\nJa sitten puunrunko vavahti... sen yläpää liikahti rajusti... Antti\nnäki osan miehistä kierähtävän rungon ympäri epätoivoisesti tarrautuen\nsen karkeaan, jäiseen pintaan... ja sitten rungon yläpää alkoi\nliukua... se liukui syrjittäin... hitaasti ja vastustamattomasti\nniinkuin Antista tuntui... se tuli vastajyrkänteen reunalle ja solahti\näkkiä sen yli... Samassa koko silta keikahti pystympään asentoon,\nmiehet kietoutuivat sen ympärille, sitten liikahti tyvipuoli ja vieri\nestämättä syvyyteen... ja sen mukana syöksyi pauhaavaan könkääseen\nrosvojoukko huutaen pitkään, villisti ja vihlovasti...\n\nAntti makasi kalliolla... huumaantuneena... järkkyneenä... hän\nkauhistui työtään... hän, yksin, hän oli torjunut tämän hyökkäyksen,\njoka olisi koitunut heidän kaikkien surmaksi...\n\nPikakivääri oli hetkeksi vaiennut. Kuiluun syöksyvän joukon kaamea\nhuuto oli kai pelästyttänyt ampujan. Mutta nyt tuhoisat sarjat alkoivat\nuudelleen...\n\nAntti tiesi olevansa suojaton, ja uskaltautuen rajuun hyppyyn hän\nponnaltihe paikaltaan ja syöksyi matalan harjanteen taa...\n\nMutta liukuessaan sinne hän tajusi, että oli myöhästynyt. Vihlova kipu\ntuntui selässä ja rinnassa. Pikakivääri oli vihdoinkin osunut häneen...\n\nHän oli voipunut, mutta hän ei tuskista huolimatta -- taikka juuri sen\ntakia -- menettänyt tajuntaansa. Hän tiesi voittaneensa. Tuo yksinäinen\npikakivääri ei voisi heitä enää tuhota... Kurupolulla oli enää vain\nvähän rosvoja... Heidän päävoimansa oli suistunut syvyyteen...\n\nKuinka hirveän nopeasti ratkaisu oli tapahtunut! Juuri äsken... ihan\näsken he olivat seisoneet runkosillan päässä, ja Paavo oli sanonut\n\"näkemiin\" ja lähtenyt... Ja sitten Paavo oli sortunut... Aaro oli\nkaatunut maahan, ja hän, Antti, hänkin oli kai kaatunut. Juuri äsken\nkaikki oli ollut, ja kuitenkin siitä tuntui kuluneen ikuisuus... Köysi\nja kivi... ja sillan suistuminen...!\n\nHän kuuli läheltä ääniä... tumma varjo tuli hänen luokseen -- hän\ntunsi isäntä Aaretin äänen. Ja viimeisillä voimillaan hän ponnistautui\npuhumaan: -- Työnsin... työnsin sillan kuiluun... siinä meni rosvoja\nkokonainen joukko... ei niitä enää paljon ole... Paavo putosi... Aaro\nkaatui... Nyt hyökätkää... puhdistakaa kuru... nyt... nyt!\n\nVastausta hän ei enää tajunnut. Pimeys peitti silmät, ja hän vaipui\ntiedottomana hangelle kallioharjanteen takana, jota jo kuudan valaisi.\n\n\n\n\n12\n\n\nKaksi saanivaljakkoa ponnisteli yli upottavan aavan, ja kaksi pitkää\nohjaussauvaa nousi ja laski kalahdellen ajohärkien sarviin tai sattuen\nniiden lautasille. Aaretti Huuhka oli liikkeellä Miikla-koltan kanssa.\nHeidän suuntansa piti suoraan lounasta kohti. Matka oli pitkä ja\nvaikea. Porot tolvasivat ja saaloivat, mutta ne saivat menehtyäkin jos\nniikseen tuli: Aaretti Huuhkalla oli kiire, tuskallisempi kiire kuin\nmilloinkaan ennen elämässään, ja Miiklan saanin taa oli kollostettu\nkuorimattomia varaporoja.\n\nLumi ryöppysi matkueen kiitäessä yli pimeän erämaan.\n\nKiveliön taistelu oli taisteltu, ja he, laaksotalon väki, olivat\njääneet voittajiksi. Yksikään ainoa rosvojoukosta ei ollut jäänyt\nhenkiin. Ne, jotka eivät kaatuneet kurupolulla ja rinteellä, ne\nsaavutettiin aukealla jängällä. Armoa ei pyydetty eikä annettu.\n\nMutta voiton hinta oli kallis, ja Aaretti Huuhka tunsi tuskan kiihtävän\nmieltään.\n\nJaahk, tuo nokkela ja vikkelä koltta, oli kaatunut. Hän oli sortunut\nvoiton jo ollessa varman tasapääottelussa Petrushkaa vastaan. Jaahkin\nkädestä tämä erämaan pahahenki sai ansaitun surmansa, mutta Jaahk\nitsekin tapasi kohtalonsa.\n\nLaakson väki oli taistellut niinkuin Aaretti oli odottanut ja toivonut\nsen taistelevan. Kukaan heistä ei ollut haavoittumaton. Taistelun\nviimeisissä, sekavissa vaiheissa, kun Sanna ja Ruut olivat käskyttä\nuskaltautuneet haavoittuneiden ystäviensä luo, hekin olivat saaneet\nosansa. Sannalla ei ollut kuin nirhama, mutta Ruutin jalkahaava oli\npaha. Aaretti, Eliel ja Jaakko olivat lievemmin loukkaantuneet, mutta\nAntti Rovanen ja Aaro Niemi olivat jääneet laaksotaloon häilymään\nelämän ja kuoleman välille.\n\nJa Paavo -- hän oli oikeastaan jo kuollut. Aaretti Huuhka uskalsi hänen\npuolestaan rukoilla, mutta ei uskaltanut enää toivoa. Juuri voiton\nhetkellä hän oli saanut tietää Paavon, sillan ensimmäisen ylittäjän,\nsortuneen kuiluun. Mitä luodit eivät ehkä tehneet, sen köngäs kivineen\ntäydensi. Se oli järkyttävän selvää. Mutta taistelu jatkui ja muiden\ntäytyi ponnistaa. Sen päätyttyä he lähtivät joen jäätä pitkin lähelle\nkurukuilua, sulan reunalle asti, missä vihainen virta painui jään alle.\nHe löysivät sieltä monta rosvon ruumista, mutta Paavoa ei ollut näiden\njoukossa. Oli hyvin mahdollista, että hänen ruumiinsa oli solunut\njääpeitteen alle ja kadonnut ehkä iäksi tietämättömiin. Mutta ei, he\nsaivat huomata erehtyneensä. Palatessaan menehtymäisillään kurupolkua\npitkin he tähystelivät vastaista rantaa, josta viholliset olivat heidät\nyllättäneet ja minne he itse olivat aikoneet siirtyä. Kuu valaisi\nkirkkaasti, ja Aaretti pysähtyi äkkiä.\n\n-- Mikä tuolla on? hän kysyi ja osoitti vavisten pientä halkeamaa\nvastaisen pahtaseinän pengermän alla.\n\nHe katsoivat ja tarkkailivat. Ja heistä alkoi näyttää varmalta, että\njoku oli siellä. Huolimatta uupumuksestaan he kaatoivat puun yli\nkuilun, Eliel ja Jaakko kiipesivät toiselle rannalle, ja puolentoista\ntunnin sitkeän työn jälkeen heidän onnistui nostaa ja kantaa omalle\npuolelleen Paavon hengettömältä näyttävä ruumis. Se oli ollut tuolla\nhalkeamassa. Paavo ei sittenkään ollut suistunut kuiluun. Nähtävästi\nhän aluksi oli vain lievästi haavoittunut, tarrautunut sitten kiinni\nlatvukseen ja kai harkiten syöksynyt tuohon tasapohjaiseen halkeamaan,\nmissä hän, vaikka aivan lähellä vihollisiaan, oli jyrkän törmän alla\ntäydessä suojassa. Nämä olivat tietysti vain arveluita.\n\nAaretti Huuhka oli kiihkeästi heittäytynyt Paavon viereen ja tutkinut\nhänet, ja hiljainen, palava kiitos oli kuulunut hänen huuliltaan. Paavo\nhengitti vielä, hän oli vielä elossa, mutta oli aivan liian uskallettua\ntoivoa enempää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin olivat nyt asiat laaksotalossa. Vain Sanna, Eliel ja Jaakko\nsaattoivat olla pystyssä. Paavo makasi täysin kuolemankaltaisessa\nunessa. Hänen pahimmat haavansa Sanna oli sitonut, mutta tyttö tiesi\nkyllä, että hänen vähäiset ja pinnalliset tietonsa olisivat tässä\ntapauksessa riittämättömät. Myöskin Antti ja Aaro makasivat kuumeisina\nja tuskaisina, ja Ruutkin, vaikka hänen haavansa olikin lievin, oli\nkahlehdittu vuoteeseen. Saadut vammat, ennen kaikkea Paavon, Antin ja\nAaron, ylittivät laaksoväen taidon.\n\nApua oli saatava -- vaikka mistä.\n\nSiksi Aaretti Huuhka oli nyt kiireisellä matkalla. Hänen täytyi saada,\nhänen täytyi tuoda asiantuntevaa apua laaksotaloon, missä kamppailtiin\nkuoleman kanssa.\n\nJa hänen oli saatava apua oman itsensäkin takia, sillä Aaretti Huuhka\noli suuressa sielun ja sydämen tuskassa. Niinkuin miekan terävä tutkain\noli häneen sattunut tieto Paavon sortumisesta, eikä pojan löytyminen\nollut hänen tuskaansa lieventänyt, vaan piinallinen, syyttävä jännitys\ntäytti hänen mielensä.\n\nOliko hän syyllinen Paavon tuhoon? Niin hän kai oli, sillä lahjomaton\nomatunto ei antanut hänelle rauhaa.\n\nEliel oli tarjoutunut ylittämään kuilun ensimmäisenä. Isänä, isäntänä\nja sukunsa päämiehenä Aaretti Huuhka oli sen kieltänyt. Paavo oli\nmennyt hänen sijastaan ja sortunut.\n\nJos Aaretti Huuhka olisi voinut esittää menettelynsä tueksi pätevän\nsyyn, sellaisen, että omatuntokin olisi sen hyväksynyt, hän olisi\nvoinut olla rauhallinen. Tietysti hän olisi tuntenut tuskaa ja surua,\nmutta omatunto ei olisi häntä soimannut. Paavon kohtalo olisi silloin\nollut sallimus, jota vastaan he eivät voineet eivätkä saaneet nureksia.\nMutta hän oli sekaantunut korkeihin voimiin. Hän oli valikoinut. Hän ei\nollut tahtonut mistään hinnasta menettää Elieliä. Ja kuitenkin Paavo\npohjaltaan oli hänelle yhtä rakas. Paavo oli hänen poikansa, hänen hyvä\npoikansa, eikä hänellä olisi ollut oikeutta estää Elieliä ja ikään kuin\ntyöntää Paavoa surman suuhun.\n\nJa pimeästä huolimatta hän tunsi paljastavan ja häpäisevän veriaallon\nnousevan kasvoilleen. Hän ei ollut menetellyt suorasti.\n\nHän muisti arvannoston ennen lunnaitten vientiä. Hän ei tahtonut sallia\nkilpailua, jonka Eliel olisi voinut helposti voittaa. Hän järjesti\narvannoston -- rehellisesti muuten, paitsi ettei Elielillä ollut\nmahdollisuutta.\n\nHän oli pitänyt pienenä ja ymmärrettävänä heikkoutena omalta puoleltaan\nkiihkeää haluaan suojata Elieliä, esikoista ja ensimmäistä perillistä.\nJa vain tuo halu oli saanut hänet kurupoluilla turvautumaan tekosyyhyn,\njotta joku toinen ylittäisi vaarallisen sillan Elielin sijasta.\n\nNyt omatunto ei antanut hänelle rauhaa. Jos Paavo kuolisi... hän sanoi\najatuksissaan _kun_ -- hänkin olisi syyssä ja vastuussa. Maailma ja\nihmiset eivät voisi häntä syyttää, mutta hänellä oli omatunto. Nyt\nhän tunsi sen vallan ja mahdin, ja nyt vasta, vanhana miehenä, hän\ntäydelleen käsitti Kirkko-Simon katumuksen ja parannuksen. Siten oli\nKirkko-Simoakin kiusannut vuodesta vuoteen ajatus tuosta salaisesta\nsyyllisyydestä. Eihän hän, tietysti, ollut toivonut Paavon sortumista,\nniinkuin Kirkko-Simo vaimonsa ja veljensä, mutta toiselta puolen hän\noli tavallaan rikkonut enemmän kuin Kirkko-Simo: hän oli lähettänyt\nPaavon kuolemaan.\n\nAaretti Huuhkalla oli ollut unelmansa, ja se kävi sitä rakkaammaksi,\nmitä suuremmat vastukset kasautuivat sen tielle. Suuri ja mahtava\nsukutalo, se oli hänen unelmansa, oma vankka ja laajeneva uudisasutus,\njoka muodostuisi näiden erämaitten valtakeskukseksi. Talo... sukulinna\nhänellä oli, ja vaikka hänellä ei siihen ollutkaan kirjoja, hän tiesi\nsen omistavansa rehellisesti. Ja hänellä oli perillisiä, jotka voisivat\nasutuksen kerran laajentaa ennen näkemättömäksi. Tuon talon ja kaiken\nvallan, mikä siihen liittyi, sen tuli kulkea perintönä isältä pojalle.\nSiksi Eliel oli hänelle tärkein, rakkain ja läheisin lapsistaan, ei\nsiksi, että hän olisi häntä enimmin rakastanut, vaan näiden salaisten\nylpeitten unelmien takia. Hän rakasti jokaista lastaan, mutta nuo\nylpeät suunnitelmat olivat saaneet hänet suojaamaan toista ja\ntyöntämään toisen vaaraan ja kuolemaan.\n\nRaskas oli se tilitys, minkä hän sai nyt sisimmässään tehdä napaseudun\npimeydessä, porojen läähättäen rientäessä yli lumilakeuksien ja\nkevyen saanin heilahdellessa rajusti. Apua, apua oli saatava... ehkä\nhänen taakkansa vielä otettaisiin pois ja se jäisi painavaksi, mutta\nsovitetuksi synnin muistoksi...\n\nHän kiihti poroja. Niiden oli juostava. Rohto-Niilan kammille oli vielä\npeninkulmia...\n\nRohto-Niilan pikku tupa, hirsinen, suomalaistyylinen, kohosi aution\ntunturijärven puuttomalla, laakealla rannalla. Se näytti toivottoman\nsynkältä ja avuttomalta painostavassa valaistuksessa. Järven toisella\npuolen, tunturien lomassa, pilkoitti kapea juova punertavaa valoa, joka\nei paljonkaan valaissut, vaan teki vain oudon ja synkän vaikutuksen\nluontoon.\n\nAaretti tunsi ilon ailahtavan mielessänsä nähdessään pienen\nsavuhattaran nousevan kammin savupiipusta. Rohto-Niila oli kotona.\nMuita siellä ei ollut. Niila oli jo vuosia ollut leskenä.\n\nKerran, siitä oli aikaa jo parikymmentä vuotta, Niila oli pelastanut\nAaretin hengen, kun haavoittunut kontio oli tehnyt melkein lopun\nhänestä. Aaretti oli ollut tavanmukaisella Suomen-matkallaan. Niila,\njoka oli puoleksi suomalainen, puoleksi lappalainen ja koltta, oli\nollut paikalla ja omin keinoinsa lääkinnyt Aaretin ammottavat haavat.\nHän oli tunnettu parantajana ja lääkitsijänä, niinkuin oli tunnettu\nmyös poppamiehenä ja loitsijana, ja pelättykin sen takia. Aaretti\nei häntä pelännyt eikä hänen loitsimistaidoistaan välittänyt, mutta\nhän oli itse kokenut, että kiveliön mies osasi hoitaa ja parantaa\nhaavoja. Jonkinlaista vastentahtoista katkeruutta Aaretti ei voinut\npidättää lasketellessaan kammia kohti. Hänellä oli kultaa, mutta se oli\nhyödytöntä nyt, kun sen avulla ei voitu hankkia apua. Lääkäri, sehän\nsaattoi merkitä kymmenien peninkulmien matkaa ja kuka, kuka Lapinkaan\nvähistä tohtoreista lähtisi hänen mukanaan rajan toiselle puolelle?\nRohto-Niila oli ainoa apu, jos hänestä jotakin apua oli.\n\nPieni, karvainen ja musta ukkopaha pyörähti kammista ulos Aaretin\nporojen tolvatessa siljolle asti. Vuosia, monia vuosia oli kulunut\nmiesten viime kohtaamisesta, mutta Niila tunsi tulijan oitis.\n\n-- Pitkä-Aaretti, tierv!\n\n-- Tierv! oli Aaretin lyhyt, mutta iloa ilmaiseva vastaus. Aaretti\nHuuhkan olemus mahtavissa peskissä täytti Niilan kammin oviaukon, ja\nastuessaan sisään pieneen, savuiseen ja tuoreilta nahkoilta tuoksuvaan\ntupaan laaksotalon isäntä alkoi kiireesti selvittää asiaa. Se oli\nvastoin kaikkia tapoja ja perinteitä, mutta Aaretilla oli kiire.\nHän kertoi tapahtumat lyhyesti. Niila ymmärsi. Hän tiesi paljon\nrajantakaisten ja varsinkin Huuhkien elannosta.\n\n-- Sinä olet lääkemies. Tule mukaan ja käytä taitoasi. Saat valita\nporotokasta parhaita vaatimia ja lisäksi saat mukaasi pussillisen,\npainavan pussillisen puhdasta kultaa.\n\nOvela ja tyytyväinen vilahdus näkyi erämaan tohtorin silmissä. Mutta\nhän pudisti päätään.\n\n-- Minä en osaa.\n\n-- Et osaa? Paransit minutkin! Aaretti huudahti.\n\n-- Se oli toista. Se oli kontio. Minä osaan... minä tiedän... tuota...\nkontion tunnen ja sen haavat... paljon muuta myös. Mutta tämä on\ntoista. Ampumahaava on vaikea... En tule, sillä miksi tulisin? Jos he\novat kuollakseen, he kuolevat. Minun apuni ei auta. Voisin vielä saada\nviat päälleni.\n\n-- Niila! Aaretti karjaisi hirmustuneena. -- Sinä lähdet, jos et\nhyvällä, niin sitten pahalla. Sinua ei kukaan syytä, jos lähdet, mutta\napuasi on saatava.\n\nAaretti näytti niinkuin hän olisi valmis hyökkäämään pienen\nylämaanmiehen kimppuun. Mutta Niila siirrähti hiukan taakse ja alkoi\npuhua nopeasti ja rauhoittavasti.\n\n-- Kuule minua, Aaretti Huuhka, hän pyysi. -- Saatan lähteäkin, saatan\ntaitoani koetella, mutta mitään en lupaa enkä takaa. Eläinten ja\nteräaseitten haavat... niistä minä tiedän jotakin, mahtia on, mutta\nampumahaavat... ne ovat toista. Mutta voithan, Aaretti-isäntä, hakea\noikean alamaan tohtorin Jäkkälästä.\n\nAaretti Huuhka tuskin uskoi korviaan. Alamaan tohtori! Oikea lääkäri!\n\n-- Mistä Jäkkälästä? hän huusi.\n\n-- Niin, sinä et taida sitä tietääkään. Tänne muutti muuan\nJäkkälä-niminen uudisasukas... sillä on nyt iso talo tuolla...\nJäkkälälompoloksi sitä sanotaan... rannalla. Poromies ja maamieskin.\nOn poroja ja lehmiä ja talossa tupa ja kaksi kamaria. Siellä on nyt\ntohtori.\n\nAaretti istuutui ja koetti tyyntyä tästä yllättävästä uutisesta,\njota hän ei vielä oikein uskonut. Rohto-Niila oli ehkä erehtynyt ja\njoku muu kuin lääkäri majaili tuolla Jäkkälässä. Hän alkoi kysellä\ntarkemmin ja varmistui lopultakin, että Niila puhui totta ja että hän\noli oikeassa. Tohtorin sanottiin kulkevan pitkin Lappia ja mittailevan\nihmisten päitä ja pituutta ja tutkivan ja kyselevän, ja nyt hän oli\nollut jo toista viikkoa Jäkkälässä, missä hänen luokseen oli saapunut\neläjiä kauempaakin saatuaan tietää hänen tulostaan. Niilakin oli\nkäynyt hänen luonaan, pääasiallisesti uteliaisuudesta, ja hänetkin\ntuo alamaan herra oli tutkinut ja mittaillut. Niilan kuvauksen mukaan\nhän oli pieni, hyvin lihava ja kärtyisä herra, jolle ei puhtauden\npuolesta kelvannut mikään, vaikka Jäkkälä olikin ihan maanmainio siinä\nsuhteessa. Ja tohtorilla oli mukanaan nainen, nuori nainen, joka oli\nhänen apulaisenaan ja autteli häntä hänen puuhissaan. Melkein varmuuden\nveroinen toivo välähti Aaretti-isännän mielessä. Saisiko hän todella\noikean lääkärin käsiinsä? Se tuntui näissä oloissa uskomattomalta.\nMutta oli toimittava kaiken uhallakin.\n\n-- Niila, lähdet mukaan ja opastat meidät Jäkkälään! hän sanoi -- Onko\nsinne pitkälti?\n\nNiila naurahti huolettomasti. -- Sehän on ihan naapurissa. Ei ole kuin\nvähän päälle peninkulman.\n\nMuutaman hetken kuluttua porot nulkkasivat yli järven. Niila istui\nAaretin saanissa. Ja puolivälissä järveä Aaretti kiihti väsyneet\neläimet parempaan vauhtiin. Tolvaten porot kaaloivat kinoksissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAaretti Huuhka ei ollut kiihkon ja kiireen, vaan maltin ja harkinnan\nmies. Niinpä hän lyhyellä ajomatkalla uteli Niilalta tämän kaikki\ntiedot ja luulot tuosta tuntemattomasta tohtorista. Aaretti ei\ntietänyt, miten hän oikein kävisi asiaansa käsiksi. Hän epäili, ettei\ntohtori suostuisi hänen pyyntöönsä. Olisihan se aivan luonnollista.\nKysymyksessä ei olisi mikään tavallinen lääkärimatka, vaan rajan\nylittäminen ja vaarallinen seikkailu. Mutta Aaretti päätti koettaa\nkaikki keinonsa. Kultaa hänellä oli, kaikki, mitä heiliä oli säästöä --\nlukuunottamatta Petrushkan saamaa kiloa --, ja hän toivoi, että kulta\nedes tällä kertaa näyttäisi mahtinsa. Tohtorin oli tultava mukaan ja\npelastettava laaksotalon haavoittuneet. Ellei se olisikaan tohtorin\nvirallinen tehtävä, niin ainakin se oli inhimillinen velvollisuus.\n\nJäkkälänkin talo oli järvenrannalla, missä kasvoi harvaa metsää, ja\ntäälläkin ehätti isäntä, laiha, pieni ja suonikas mies, tulijoita\nvastaan. Rohto-Niila kuiskasi hänelle muutamia sanoja, ja Jäkkälä,\njoka häneltä oli kuullut tarinoita rajantakaisista Huuhkista, tiesi\nheti, kenen kanssa hän oli tekemisissä. Aaretin kiihkeään kysymykseen\ntohtorista hän vastasi myöntävästi ja todisti Niilan antamat tiedot\noikeiksi. Kysymyksessä oli oikea lääkäri, vieläpä isännän kuulemien\npuheitten mukaan tavallista etevämpi ja ansioituneempi. Hänen\nnimensä oli Matti Auer ja hän oli kotoisin pääkaupungista. Nyt hän\nliikuskeli Lapissa yksityisellä tieteellisellä tutkimusmatkalla,\njonka tarkoitusta isäntä ei tiennyt eikä osannut selittää. Hänellä\noli mukanaan apulainen, joku neiti Vuolle, joka oli sairaanhoitajatar\nja toimi tohtorin assistenttina ja hänen taloudenhoitajattarenaan.\nJurosti hymyillen isäntä myönsi senkin Niilan tiedon oikeaksi, että\ntohtori oli kärtyisä. Hänelle ei kelvannut mikä vain, mutta muuten hän\noli kohtelias ja vilkas mies. Pahimmin tohtoria hermostutti se, että\nhänen luokseen tultiin kaikkialla valittamaan minkä mitäkin vaivoja,\nja tohtori murisi, että hän kipeitten hampaitten, nivelkolotuksen ja\nsilmänkipujen takia menetti kaiken aikansa hänelle kuulumattomaan\nlääkitsemiseen ja tutkimukset viivästyivät.\n\nAaretti-isäntä selosti sitten muutamin sanoin tilanteen uudistalon\nisännälle. Luuliko isäntä, että tohtori suostuisi lähtemään tuonne\ntietämättömälle taipaleelle, jos häntä pyytäisi ja hänelle lupaisi\nhyvän palkkion?\n\nIsäntä pudisti päätään.\n\n-- En sano mitään. Parastahan on kokeilla. Kolmen miehen henki... ja\nneljäs on vielä nainen... luulisin sen jotakin merkitsevän, mutta matka\non pitkä ja vaarallinen.\n\n-- Vastaan kaikesta, Aaretti tokaisi jäykästi.\n\n-- Ja minä uskaltaisin kaikki kanssanne, isäntä vastasi\nyksinkertaisesti, mutta tohtorihan ei tiedä teistä mitään eikä oloista\nymmärrä paljonkaan. Neuvoni on, että koettakaa pyytää... ja sitten\ntehkää niinkuin haluatte.\n\nAaretti Huuhka katsahti uudistalon isäntään. Miehen kasvot olivat\nilmeettömät. Hänen viimeisten sanojensa sävyssä oli kuitenkin ollut\nouto vivahdus, jota Aaretti jäi ajattelemaan ja jonka merkityksen hän\nluuli arvaavansa. No niin, hyvä niinkin!\n\n-- Tohtori on kai tuvassa? Aaretti kysyi siirtyäkseen toimintaan.\n\n-- Ei tällä hetkellä. Hän on kamarissa nukkumassa, ja neuvoisin teitä\nodottamaan hänen heräämistään. Hän voi ärtyä ihan suotta.\n\nMutta siihen Aaretti ei taipunut. Tohtorin uni ei merkinnyt monen\nihmishengen ollessa kysymyksessä. Tohtori sai luvan herätä ja nousta.\nJäkkälä kohautti hiukan olkapäitään. Hän ymmärsi erämaan miehen.\nAaretti sai tehdä hänen puolestaan mitä halusi.\n\nAaretin työnnyttyä tupaan hänen huomionsa herätti ensiksi lähellä\nliettä istuva nuori nainen, jonka vaateparsi oli outo ja hienosteleva.\nNainen luki kirjaa häilähtelevässä valossa, ja hänen kalpeat, mutta\nvilkkaat ja miellyttävät kasvonsa jäivät kiinteästi tuijottamaan\ntulijaan, jollaista hän ei ollut vielä nähnyt täällä kiveliössä.\nAaretti arvasi hänet tohtorin apulaiseksi eikä tuhlannut aikaa.\nHän riisui turkislakkinsa ja kintaansa, kumarsi jäykästi paksuissa\ntamineissaan ja tervehti.\n\n-- Pyytäisin teitä, hyvä neiti, herättämään tohtori Auerin.\nKysymyksessä on monta ihmishenkeä ja minulla on kiire.\n\nNainen -- hän vaikutti melkein tytöltä -- hypähti kerkeästi pystyyn.\nEpätietoinen ja epäröivä hymy häivähti hänen huulillaan, mutta\nnyökättyään kevyesti hän päättävästi astui toisen kamarin ovelle,\nkoputti ja vastausta saamatta astui sisään. Hän viipyi siellä pari\nhetkeä, joitakin ääniä kuului tupaan -- ja sitten ovi lennähti auki\nja pieni, paksu mies, puolittain lappalaispukineissa, puolittain\nvillahuovan peitossa, siristeli silmiään kynnyksellä ja ärähti\nkiukkuisesti:\n\n-- Kellä täällä kellottomassa erämaassa on niin lemmon kiire, että ajaa\nminut pystyyn kesken unien?\n\n-- Minulla, Aaretti vastasi ja siirrähti keskilattialle. Tohtori Auerin\nkasvot olivat näkemisen arvoiset. Hän katsoi jättiläiskokoista miestä,\njoka matalassa tuvassa ja mahtavissa tamineissaan näytti entistäkin\nisommalta ja leveämmältä. Ja olipa hän kuka tahansa, hänen näkönsä ja\nkokonsa pakotti kyllä kuuntelemaan.\n\n-- Mistä on kysymys? tohtori paukautti ja rupesi asettelemaan\nsilmälasejaan paikoilleen.\n\n-- Minulla on kotona neljä haavoittunutta, joista yksi on varmasti\nkuoleman partaalla, kaksi kamppailee siitä ja elämästä ja\nneljännelläkin, tytöllä, on vakava haava.\n\n-- Mutta miten kummassa sellaista on sattunut? Neljä haavoittunutta\nsamassa talossa yht'aikaa?\n\n-- Tappelu, Aaretti selitti yksikantaan.\n\nTohtori ikäänkuin kiehahti. Ja sitten hän puhui nopeasti ja\nsuuttuneesti:\n\n-- Tietysti, tietysti... olisihan minun pitänyt se arvata. Olemmehan\nSuomessa... vaikka olemmekin Lapissa. Olivatko ne häät vai hautajaiset?\nMinä en ole täällä tohtorina, vaan yksityisenä matkamiehenä,\ntiedemiehenä, jos ymmärrätte, eivätkä minuun kuulu tappelunne.\nHoidelkaa ne itse! Se on vain oikein teille.\n\nAaretti tukahdutti syvän harminsa. Tohtori oli kokonaan väärillä\njäljillä. Ja sitten hän, hilliten mieltään ja valiten sanansa, kertoi\ntohtorille kaikki, lyhyesti ja selkeästi. Tohtorin apulainen huudahteli\nvälillä muutamia vertoja -- kai myötätunnosta ja osanotosta. Tohtorikin\ntyyntyi hiukan ja istahti lautsalle Aaretin istuessa jakkaralla\nkeskellä tupaa. Rohto-Niila, Miikla ja Jäkkälän isäntä väkineen\nkuuntelivat sivulla. Aaretin selitys tehosi tohtoriinkin, mutta hänen\nhaluttomuutensa ei siitä suinkaan vähentynyt. Päinvastoin hän murahteli\nitsekseen pudistellen päätään.\n\n-- Niin ovat asiat, herra tohtori. Teitä tarvitaan. Ja minä vakuutan,\nettä saatan teidät koskemattomana talooni ja sieltä takaisin tänne.\nMinä en pyydä sitä ilmaiseksi, jos siitä tulee kysymys. Tässä on\nmelkein viisi kiloa puhdasta kultaa, ja se on teidän, herra tohtori,\njos nyt lähdette mukaani!\n\nAaretti nousi ja poimi taskuistaan viisi pientä nahkaista pussia, jotka\nhän laski pöydälle. Tohtori tuijotti häneen kummissaan ja pelästyneenä.\nSumman suuruus ei häneen vaikuttanut, mutta kylläkin se, että se\nlaskettiin pöydälle niin sanoaksemme alkuperäisenä, puhtaana kultana ja\nettä tarjoajana oli jättiläinen, joka tuntui ainakin näiden tunturien\nkuninkaan hovimestarilta.\n\nMutta sitten tohtori hypähti pystyyn ja kielsi jyrkästi. -- Minä en\nvoi... minä en mitenkään voi. En halua joutua selkkauksiin. Toista\nolisi, jos haavoittuneet olisivat edes rajan tällä puolen. Mutta\nylittää raja salaa... ei, ei, se on liian uskallettua, ja matkahan on\nhirmuinen. Ja sitäpaitsi... anteeksi että nyt vasta muistin... minulla\non seuralainen, josta olen vastuussa. Hän ei ainakaan voi tuota matkaa\ntehdä eikä voi jäädä yksikseenkään tänne.\n\nMutta samassa neiti Vuolle hypähti tohtorin eteen. Hänen silmänsä\nsäihkyivät ja hänen kätensä vapisivat.\n\n-- Minä voin... minä voin, herra tohtori! Ja ettekö tekin voi?\nAjatelkaa noita ihmisraukkoja tuolla ..! Lähtekäämme, tohtori Auer!\n\nNeitosen sanat olivat täydellinen yllätys tohtorille. Hän menetti\nhetkeksi malttinsa ja syyti suustaan joukon epäselviä sanoja, joista\nvoi erottaa vain \"hupsu\" ja \"mieletöntä\".\n\nKun kultapusseihin ei kukaan ollut hetkeen koskenut, Aaretti poimi ne\ntakaisin taskuihinsa. Sitten hän siirtyi Miikla-koltan ja Rohto-Niilan\nluo ja kuiskutteli hetkisen heidän kanssaan. Nämä pujahtivat sukkelasti\nulos.\n\nAaretti kääntyi tohtorin apulaisen puoleen.\n\n-- Hyvä neiti, kiitos noista sanoista. Tunnustan, että epäröin itsekin\npyytää tohtoria näin vaaralliseen yritykseen. Hänen syynsä ovat kyllä\npäteviä ja ymmärrettäviä. Mutta hätä ei lue lakia. Me tarvitsemme apua.\nJa kun emme sitä saa, me otamme sen itse.\n\nTarvittiin vain yksi Aaretin askel, ja hän oli tohtorin vierellä.\nSeuraavassa hetkessä tohtori tunsi teräskäsien kiertyvän ympärilleen,\nhänet kohotettiin ilmaan kuin lapsi, ja ennenkuin hän ehti\näännähtääkään, hän oli jo matkalla ovea kohti.\n\n-- Neiti, tuokaa tohtorin ulkovaatteet! Aaretti pyysi ohimennessään.\n\nJäkkälän väki seisoi sanattomana, mutta kukaan heistä ei tehnyt\nliikettäkään estääkseen Aarettia. Huuhkan isäntä oli aivan oikein\nkäsittänyt uudisasukkaan painokkaat sanat. Hän sai tehdä mitä halusi.\n\nTohtori oli kuin lamautunut. Hän alkoi uskoa, että uskomatonkin oli\ntotta: hänen oli tehtävä tuo mahdoton matka. Kiveliössä toimittiin\nnopeasti ja suorasukaisesti. Hän ei yrittänytkään vastarintaa. Hän\nosasi arvioida tuon erämaan jättiläisen voimat ja taidon.\n\nHänet istutettiin saaniin, nostettiin vielä apulaisen tuotua vaatteet,\npuettiin perusteellisesti ja istutettiin jälleen pieneen rekeen.\nMiikla-koltta ja Rohto-Niila olivat hänen luonaan.\n\nAaretti meni tupaan, sirotti runsaan määrän keltaista kultajauhoa\nlautaselle ja pyysi Jäkkälää luovuttamaan kuusi parasta ajohärkää. Hän\nsaisi pitää korvaukseksi sekä kullan että Aaretin entiset ajokkaat.\nEdullinen vaihtokauppa solmittiin sanaakaan sanomatta, ja tuskin\ntuntiakaan oli kulunut kiveliön isännän tulosta, kun saanimatkue\njälleen lähti liikkeelle. Nyt heitä oli kaikkiaan viisi, ja kummankin\nsaanin edessä oli neljä porohärkää. Rohto-Niila ja tohtori Auer\nistuivat yhdessä Aaretin kanssa, Miikla-koltta piti seuraa tohtorin\napulaiselle toisessa saanissa. Ja kesken kaiken kiireen ja hädän,\ntuskan ja toivon Aaretin mielessä välähti vastentahtoinen leikillinen\najatus, että kaipa hänen matkansa nyt onnistuu, kun hänellä on\nsaanissaan kaksi tohtoria, toinen alamaan tutkinnot suorittanut, toinen\nkiveliön kokemukset kestänyt. Ehtisivätkö he vain ajoissa? Kysymys oli\nnyt siitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikista omituisista pikkuheikkouksistaan huolimatta tohtori Matti\nAuer oli sekä järkevä että hyväntahtoinen mies. Järki neuvoi häntä\nmukautumaan ja alistumaan. Ihmisrakkaus kehoitti häntä auliisti\nauttamaan. Ja hän päätti noudattaa kumpaakin kehoitusta.\n\nNopea ajo hurmasi häntä aluksi. Hän oli ollut porokyydissä, mutta\nei tällaisessa, ja hän pidätti monesti hengitystään pitkissä\nloivissa maissa, kun saani tuntui kiitävän kuin ilmassa. Vähitellen,\nhuomaamatta, tohtori alkoi pitää seikkailustaan, ja kaikki, mitä\nhänessä oli vilkasta ja poikamaista, heräsi eloon.\n\nTohtori Auer oli kuuluisa mies omalla alallaan ja omalla tavallaan.\nLääketieteen alkuopinnot hän oli suorittanut nopeasti ja ilmiömäisen\nhelposti, ja sitten, omien varojen myöntäessä, hän oli hankkinut\nsyvällisen erikoiskoulutuksen ulkomaisissa yliopistoissa ja suurissa\nklinikoissa. Kotimaahan palattuaan hänet nimitettiin suuren sairaalan\nylilääkäriksi hämmästyttävän nuorena. Sitä virkaa hän oli hoitanut\njatkuvasti tähän asti. Hänellä oli tunnettu nimi tiedemiespiireissä ja\nhänelle annettiin arvoa.\n\nMutta mikään varsinaisesti suosittu mies hän ei ollut. Hänellä\noli omat tapansa, jotka ehkä ärsyttivät hänen ympäristöään. Hänen\ntyötaakkansa oli suunnaton, eikä hän tahtonut menettää aikaa. Siksi\nhän oli kärtyisä potilaille, jotka yrittivät kuluttaa hänen aikaansa\npuhelemalla omista luuloistaan, ja samasta syystä hän oli ehdottoman\njyrkkä hoitajia kohtaan, elleivät nämä kirjaimellisen tarkasti\nnoudattaneet hänen määräyksiään. Hän ärsytti ja terrorisoi, sanottiin,\nmutta hän paransi myös. Tuhannet kiitolliset potilaat muistivat häntä,\nhän tiesi sen, mutta ei sitä ajatellut, ja sadat hoitajattaret ja\noppilaat, jotka olivat työskennelleet hänen sairaalassaan, ylistivät\nitseään onnellisiksi, että olivat saaneet nauttia hänen ohjaustaan,\nja ylpeilivät, että, olivat olleet hänen oppilaitaan. Sairaalassa\nkerrottiin hoitajien kesken, että kyynelillä, joita hoitajat ja\noppilaat olivat vuodattaneet tohtori Auerin \"ilkeyden\" takia, olisi\nvoitu sammuttaa kohtalainen tulipalo, mutta siitä huolimatta kaikki\njälkeenpäin, asioitten yhteyden ymmärrettyään, pitivät hänestä suuresti.\n\nNiin hän työskenteli vuodesta vuoteen. Käytännöllinen lääkärinammatti\noli tukahduttanut hänen puhtaasti tieteelliset harrastuksensa,\nmutta silti ne eivät olleet kuolleet. Hän ei suonut paljon eikä\nriittävästikään lepoa itselleen, ja nyt hiljattain hän huomasi\ntarvitsevansa, niinkuin sanoi, perusparannuksen. Hänen virkatoverinsa,\njotka tutkivat hänet, määräsivät hänelle ehdottomasti lepoa.\nVaikutusvaltaiset voimat toimivat niin, että hänelle annettiin\ntieteellinen matkaraha. Ajateltiin, että hän sen varjolla voisi\nrauhassa matkustaa etelämaihin ja levätä perusteellisesti.\n\nMutta tohtori Auer oli omalaatuinen mies. Stipendi ei häntä\nvelvoittanut mihinkään ehdottomasti määrättyyn. Eikä hänellä ollut\nmitään halua etelään. Päinvastoin hän arveli, että raikas pohjola\nja suhteellinen yksinäisyys tekisi hänelle hyvää. Ja koska hän jo\naikaisemmin oli innostunut eräisiin rotuopillisessa tutkimuksessa\ntarvittaviin fysiologisiin ja anatomisiin mittauksiin, hän ostikin\nlipun rautatien päätekohtaan pohjoiseen ja matkusti sinne yhdessä\nneiti Vuolteen kanssa. Sekin oli hänen oikkunsa. Hän ei valinnut\nketään hoitajista, jotka hän oli tuntenut vuosikausia ja joihin tiesi\nvoivansa luottaa. \"Ei yksikään noista itkupilleistä tulisi päivääkään\ntoimeen ilman sähkövaloja ja lämmintä vettä\", sanoi tohtori Auer ja\nlaati sanomalehti-ilmoituksen, joka ei suinkaan ollut houkutteleva. Hän\nsai yhden vastauksen, ja se \"lujahermoinen, reipas ja käytännöllinen\nsairaanhoitajatar\", joka oli halukas lähtemään vaivalloiselle matkalle\nLapin erämaihin tuntemattomaksi ajaksi, oli neiti Vuolle. Varsinaista\nhoitajatarkoulutusta tämä ei ollut saanut, mutta hän oli harjoitellut\nsairaalassa pari kuukautta, oli vilkas ja näppärä -- ja loppujen\nlopuksi tohtori Auer halusikin mieluimmin apulaisen, jonka hän saisi\nkouluttaa alusta alkaen oman järjestelmänsä mukaan.\n\nHe olivat olleet neiti Vuolteen kanssa nyt yhdessä koko syksyn ja\nretkeilleet Lapissa. Tyttö oli hyvä apulainen, vaikka tohtori ei\nsuinkaan sitä hänelle sanonut. Hän oli taitava ja kätevä omissa\ntöissään, sekä tieteellisissä että taloudenpidossa, hän oli mukautuva\nja järkevä, ja hän oli loppujen lopuksi hyvin reipas ja vilkas\nseuralainen.\n\nJa nyt he molemmat olivat joutuneet seikkailuun, johonkin sellaiseen,\nmitä tohtori oli salaa toivonut poikavuosinaan, seikkailuun, jossa oli\ntarjolla mitä hyvänsä. Hän... tohtori Matti Auer... jolle professorin\narvonimi lankeaisi automaattisesti muutaman vuoden kuluttua, hän istui\nsamassa pororeessä ties minkä erämaanseikkailijan ja jonkin lappalaisen\nkanssa, ja häntä kiidätettiin neljän poron voimalla kohti tuntematonta\nerämaantaloa... yli rajan jonnekin ulkomaille...!\n\nMutta itse asiassa hänen oli hyvä ja hauska olla. Hän ei ollut\noikeastaan koskaan elänyt: vuosikymmenien opinnot ja sitten heti\nvastuunalaisuus, joka ei sallinut mitään omia mielitekoja. Kissa\nsentään, nyt saivat tulla sairaalassa toimeen ilman häntä! Hän\noli omilla matkoillaan, jollaisista sairaalamaailmassa ei voitu\nkuvitellakaan.\n\nTohtori ei ottanut pahakseen Aaretin kovakouraisuutta eikä\nomavaltaisuutta. Tohtorin mielestä sellainen kuului tyyliin maassa,\nmissä lääkärille yritettiin maksaa pelkällä kultahiekalla. Ja niinpä\nAaretti Huuhka ensimmäisessä pysähdyspaikassa huomasi sanomattomaksi\nhelpotuksekseen ja ilokseen, ettei hänen väkivaltaisesti kaappaamaansa\nauttaja tuntunut lainkaan olevan nyreä.\n\nAterioitaessa puhe itsestään siirtyi kurulaakson tapahtumiin.\n\n-- Ne haavoittuneet ovat siis poikianne? tohtori Auer tiedusti.\n\n-- Yksi heistä on poikani, toinen on kasvattipoikani ja kolmas on\nystävämme, jota mielelläni sanoisin pojakseni. Me kaikki muut siellä\nolemme vanhoja kiveliöneläjiä, mutta hän on tulokas alamaasta, reipas\nja rohkea mies. Meillä on kaikilla osuutemme voittoon, mutta ilman\nhäntä olisimme olleet hukassa. Hän puolusti pitkän aikaa polkua\nyksinään, kunnes apua ehti. Hänellä oli enonsa mukanaan, kun he\nsaapuivat, mutta eno sai surmansa muutamassa onnettomuudessa. Enon nimi\noli Iisakki Niva ja pojan on Antti Rovanen.\n\n-- En kylläkään tunne, tohtori virkahti miettiväisesti ja jäi\nkuuntelemaan Aaretin jäyhää kuvausta taistelusta. Myöskin\nMiikla-koltta, Rohto-Niila ja tohtorin apulainen kuuntelivat. Mutta\nmiehistä ei kukaan huomannut vavahdusta, joka sai tohtorin apulaisen\nliikahtamaan, kun Aaretti mainitsi Antti Rovasen nimen.\n\nAntti Rovanen! Ja nuo isännän, erämiehen, ylistyssanat! Ja hän, neiti\nVuolle, hän oli sama Irma Vuolle, jonka Antti oli jättänyt.\n\nNyt hän, Irma, oli matkalla tuomaan apua Antille, joka makasi\nhengenvaarallisesti haavoitettuna jossakin erämaanloukossa, rajan\ntakana.\n\nPelko, toivo ja vastustamaton, rajaton riemu hämmennyttivät kokonaan\ntytön. Hän ei enää jaksanut kuunnella Aaretti Huuhkan kertomustakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaivalta tehtiin, kiireistä taivalta erämaan halki, ja pysähdykset\nolivat sekä harvoja että lyhyitä. Aaretti Huuhka ei säälinyt ihmisiä\nenempää kuin porojakaan. Viimeksimainittuja tuli kuitenkin käyttää\njärkevästi.\n\nHe eivät puhelleet. Oli liian kylmä, ja jäinen viima ehkäisi\nkeskustelunhalun. Vain nuotioilla ja levähdyspaikoilla vaihdettiin\nmuutamia sanoja.\n\nRajan he olivat jo sivuuttaneet. Sen Aaretti ilmaisi vasta myöhemmin,\nja he kaikki henkäisivät helpotuksesta. Rohto-Niila olisi jätetty\nkammilleen, mutta hän vaati päästä mukaan, koska Aaretti oli häntä\nalun perin pyytänyt, ja erämaatalon isäntä ymmärsi kiveliönmiehen\nhalun ja uteliaisuuden. Ampumahaavat olivat Niilalle olleet tähän asti\noutoja. Hän tahtoi tietysti päästä oppineemman kolleegansa keinoista\nperille. Tohtorilla ei onneksi ollut aavistustakaan erään seuralaisensa\nammatista, muuten tilanne olisi voinut muuttua kerralla humoristiseksi.\n\nPitkällä, puhumattomalla taipaleella Irma Vuolteella oli hyvää aikaa\nvalmistautua kohtaamaan Anttia. Hän vain rukoili palavasti, että hän\nnäkisi Antin hengissä. Mistään muusta ei ollut väliä. Hän ei tahtonut\ntoivoa mitään. Tulevaisuus saisi tuoda mukanaan mitä toisi.\n\nVasta Antin kadottua hän oli käsittänyt, kuinka hän, elettyään velttoa\nja hyödytöntä elämää, oli sittenkin ankkuroinut kaiken toivonsa\nparemmasta juuri Anttiin. Mutta Antti oli hänen odotuksensa murskannut.\n\nHän ei syyttänyt Anttia, mutta hän surkutteli ja ihmetteli häntä. Oli\ntotta, että hän oli ollut tyly ja ynseä hänelle viime kerralla, mutta\nAntti oli käsittänyt hänet kokonaan väärin, jos hän otaksui Irman\nhalveksivan häntä sattuneen häpeän ja köyhyyden takia. Oli jotakin,\njota Irma hänessä halveksi, se veltto ja saamaton hyvänahkaisuus,\njolla hän suhtautui liiketovereihinsa. Anttia oli vakavasti varoitettu\nliikekumppanistaan, eikä hän tehnyt mitään. Sitä... sitä Irma oli\nvihannut ja halveksinut hänessä, että hän, lupaava ja hyvä nuori mies,\nehdoin tahdoin sotkeutui hulttiomaisten miesten juoniin ja sai kärsiä\nseuraukset.\n\nMutta Antti olisi tuskin silloisessa mielentilassaan, pitäessään\nkoko maailmaa vihollisenaan, häntä edes kuunnellut, jos hän olisi\nkoettanut asian selittää. Eihän Antti jättänyt hänelle edes selityksen\ntilaisuutta. Hän pakeni... katosi jonnekin erämaahan. Irma oli\nkirjoittanut hänelle kirjeen, jonka osoitteen hän sai Antin ystävältä.\nSiinä ei ollut oikeastaan kuin yksi sana, mutta Irma oli ollut varma,\nettä se palauttaisi Antin. _Tule!_ Niin siinä oli -- eikä mitään muuta.\nMutta joko ei Antti ollut kirjettä saanut taikka hän ei ollut siitä\nvälittänyt.\n\nIrman tunteet Anttia kohtaan eivät olleet muuttuneet. Hän rakasti\ntätä entistä syvemmin tuotettuaan hänelle kärsimystä ja kestettyään\nitsekin paljon enemmän kuin oli luullut voivansa kärsiäkään. Ja Antin\npoistuminen oli kerralla muuttanut Irmankin elämän. Kotonakin oli\nikävyyksiä. Isän liiketoimet kohtasivat vastatuulta, tuli niukkuuden\naika, Irmalle muistutettiin, että hän oli ajanut Antin luotaan, vaikka\nperheen suhtautuminen oli tehostanut hänen omaa käytöstään, ja hän\nhuomasi itsensä kuolettavan haluttomaksi, hyödyttömäksi ja elämäänsä\ntuhlaavaksi naiseksi, jolla ei ollut mitään kiinnekohtaa.\n\nIkävystymisensä ajamana ja jotakin tehdäkseen hän otti harjoittelijan\npaikan pienessä sairaalassa. Työ oli aluksi tuntunut raskaalta,\nkädet olivat halkeilleet ja kovettuneet, lihakset olivat kipeytyneet\npainavien vesisankojen kannossa, mutta päivien touhuisassa, ajavassa\nkiireessä haluttomuuskin oli kaikonnut. Ja se Irma Vuolle, joka\nparia kuukautta myöhemmin lähti tohtori Auerin kanssa pohjoiseen,\noli luja, reipas nuori nainen, täynnä uskallusta. Hän tiesi Lapin\nlaajaksi, hän tiesi oman toiveensa rohkeaksi ja mielettömäksi -- ja\nkuitenkin, kuitenkin hän jo lähtiessään oli tuntenut löytävänsä Antin\nrajattomista, rannattomista erämaista.\n\nNyt hän kohtaisi Antin. Ja hän tiesi... hän aavisti, että ensimmäinen\nsilmäys, ensimmäinen kohtaus ratkaisisi kaiken. Joko kaikki olisi\nniinkuin ennen -- siihen hän ei uskaltanut luottaa -- taikka sitten ei\nolisi mitään.\n\nAntilla oli kyllä ollut oikeus paeta. Myös Irma oli ollut saamaton\nja veltto. Hän ei ollut tarmokkaasti ja vakaasti tarjonnut Antille\napuaan silloin, kun tämä olisi sitä kipeimmin kaivannut. He olivat\nmolemmat rikkoneet toisiaan vastaan, ei pahasta tahdosta, vaan veltosta\npenseydestä, mikä oli oikeastaan vielä pahempaa.\n\nMutta Irma ei tuntenut katkeruutta Anttia kohtaan. Pitkien kuukausien\naikana hän oli koettanut tottua ajatukseen, että Antti oli hänen\nelämästään kadonnut. Nyt nousi uusi toivo ja tuska.\n\nRatkaisu olisi Antin. Irma tyytyisi siihen. Hän ei tekisi puolestaan\nvaikeuksia suuntaan eikä toiseen. Mutta tuo ensimmäinen mahdollisuus --\nse riemastuttaisi hänet, se lahjoittaisi hänelle elämän, -- ja toinen,\nniin, hän tyytyisi siihen, mutta silloin tulisi hänen elämänsä olemaan\nautio ja iloton.\n\nIrma tunsi kuumenevansa tuskallisesta jännityksestä, vaikka\npohjoisviima puhalsi sivulta, vaikka pakkanen oli ankara ja vaikka\nsädehtivät revontulet näyttivät niin korean kylmiltä.\n\nLoppuisiko tämä matka... ja ennen kaikkea, vieläkö he tapaisivat\nhaavoittuneet siinä kunnossa, että heille apu jotakin merkitsisi? Hän\nnäki joskus vilahdukselta Aaretin kiihtävän poroja, ja tuon jäyhän\nmiehen kasvoilla oli kuoleman vakavuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tohtori Matti Auer astui kurulaakson ihmeellisen talon kynnyksen\nyli, hän muuttui samassa hetkessä vaativaksi ja tunnontarkaksi\nsairaalanlääkäriksi. Hän salli auttaa yltään raskaat ja lämpimät\n\"ulkovaatteet\", mutta hän ei halunnut levätä eikä aterioida, ennenkuin\noli tarkastanut potilaat.\n\nSannan muutamat sanat, jotka hän oli huutanut ulkoportailta, olivat\nhetkessä nostaneet raskaan kiven kaikkien sydämeltä: kaikki olivat\nvielä hengissä.\n\nTohtori siistiytyi kiireesti ja meni sitten Sannan saattamana\npotilaitten luo, joiden vuoteet oli laitettu suurtupaan. Auer ei\nkiinnittänyt katsettakaan ympäristöönsä. Hän näki vain potilaat.\n\nPaavo oli tullut tajuihinsa, mutta hänen tuskansa olivat niin\npolttavat, ettei hän jaksanut puhua sanaakaan. Aaro ja Antti olivat\nentisellään, heidänkin tuskansa olivat suuret, mutta eivät sentään\nylivoimaiset. Ruut sensijaan kalpeana, mutta pirteänä tarkasteli\nvuoteestaan käsin vieraita.\n\nIrma Vuolle oli sanonut muutaman sanan tohtorille ja pyytänyt, ettei\nhänen tarvitsisi seurata tätä ensimmäisen tarkastuksen aikana. Hän\noli vihjannut, että hän kai tunsi yhden haavoittuneista eikä tahtonut\ntuottaa tälle mielenjärkytystä ilmestymällä niin äkillisesti. Tohtori\noli vain nyökäyttänyt päätään, mutta hänen silmissään oli ollut tutkiva\nilme.\n\nHän tarkasti jokaisen, ensin Paavon, sitten Antin ja Aaron ja lopuksi\nRuutin, jonka haavalle hän vain naurahti. Hän ei muuten sanonut mitään\nvammojen vaarallisuudesta, mutta lopetettuaan tarkastuksensa hän\nvirkahti kevyesti:\n\n-- Hm, hullumminkin näitä olisi voitu hoitaa.\n\nSanna hämmentyi kokonaan, mutta kun hän oli joutunut sitten kauemmaksi\ntohtorista, Irma sai hänet käsiinsä ja selitti, että niin suurta\nkiitosta kuin tohtori Auer tälle oli antanut, hän ei tietänyt vielä\nkenenkään häneltä saaneen.\n\nNopeasti suurtupa muutettiin sitten tilapäiseksi leikkaussaliksi. Iso\nvanhanaikainen kuparilamppu puhdistettiin ja kirkastettiin, ja pari\nkolme pienempää lamppua sytytettiin avuksi. Tuvan suuri pöytä sai\nkelvata leikkauspöydäksi, ja se sekä sitä valaisevat lamput eristettiin\nmuusta tuvasta vaateverhoin.\n\nPaavon vuoro oli ensiksi, ja Aaretti ja Eliel siirsivät hänet varovasti\nvuoteesta pöydälle. Irma ja Sanna saivat olla tohtorin apulaisina.\n\nKoko kurulaakson väki oli tuskallisen, piinaavan jännityksen ja\nodotuksen vallassa. Leikkaukset olivat vaarallisia muutenkin ja\nvarsinkin siksi, että kun kuoletus oli välttämätön, oli tarjolla vaara,\nettä kuoletusaineet kaasuuntuessaan saattaisivat öljylamppujen lämmöstä\nräjähtää. Mutta napaseudun yö oli synkeimmillään ja täytyi uskaltaa.\n\nAaretti oli vetäytynyt pimeään tornihuoneeseen. Hän oli kuin ilkeässä\nunessa. Hän pelkäsi... pelkäsi Paavon puolesta... poika näytti hänestä\nkuolleelta... Nyt hän kai saisi varmuuden.\n\nHän käveli pimeässä tornihuoneessa, jonne ei näkynyt muuta valoa kuin\nkalpea kuudan ja revontulet. Ja hän tunsi syntinsä... ylpeyden ja\nomahyväisyyden synnin, kipeämpänä kuin milloinkaan ennen.\n\nHän oli lähettänyt Paavon turmioon ja säästänyt Elielin...\n\nHänellä ei ollut käsitystä ajan kulusta. Hän ei tahtonut kuunnella.\nHän vain toivoi ja rukoili, hän laskeutui ikkunan ääreen polvilleen ja\nvajosi rukoukseen. Tästä asennosta hänet Eliel löysi tullessaan hänen\nluokseen lyhty kädessään.\n\n-- Isä, hän sanoi, ja hänen äänensä oli juhlallinen ja sointuva. --\nTulkaa alas. Kaikki on ohi. He... he jäävät kaikki henkiin. Ja tohtori\nsanoo, että jos on vähänkin onnea, Paavo ei jää edes raajarikoksi.\n\nMutta Aaretti Huuhka ei noussut. Hän liitti äskeisiin palaviin\npyyntöihinsä nöyrän ja hartaan kiitoksen Sille, joka sittenkin oli\nkaiken hyvin johdattanut. Hän oli kuin uusi mies, kun hän asteli\nElielin jäljessä portaita alas, mutta ylpeyttä hän ei tuntenut.\n\n\n\n\n13\n\n\nJouluaatto oli kurulaakson talossa. Ja kaikilla heillä oli syytä\nkiitollisuuteen ja hartaaseen iloon.\n\nVieraat olivat vähenneet. Rohto-Niila oli lähtenyt kammillensa\nmielessään ties minkälaiset ajatukset, sillä hän oli seisonut neljän\nmetrin päässä leikkauspöydästä kaikkien leikkausten aikana, sanaakaan\npuhumatta ja tuskin jalkaansa lepuuttaen. Ja omalle kammilleen\nMiiklakin oli painunut. Hänellä oli matkassaan kokonainen raito, ja\nsiinä oli tuomisia Jaahkin perhekunnalle. Heistä Huuhkat pitivät ja\npitäisivät edelleenkin hyvää huolta.\n\nMutta tohtori Matti Auer oli kotiutunut laaksotaloon. Kaikki epäilyt\nseikkailun vaarallisuudesta, rajan ylittämisestä ja sen sellaisesta\nolivat unohtuneet. Hän oli mieltynyt taloon, talonväkeen, kurulaaksoon\nja koko ympäristöön, ja hän suunnitteli salaperäistä tutkimusmatkaa\nlähimmän koltta-asutuksen keskuuteen. Hän oli vilkas ja hänen\nhillitty kohteliaisuutensa ja hienostuneet tapansa, joita hän ei\nsuinkaan hylännyt täällä erämaassakaan, loivat miellyttävää hohdetta\nkaikkeen seurusteluun. Nyt hän oli oma itsensä, todellinen ihminen.\nHän viihtyi mainiosti. Muuan hänen heikkouksistaan oli hyvä ruoka,\nvarsinkin kaikenlainen villi riista. Siitähän ei laaksotalossa ollut\npuutetta. Ja Sanna, Irma ja Ruut, joka jo jotenkin pääsi liikkeelle,\npanivat parastaan ruokaa valmistaessaan. Niin niukka kuin tohtori Auer\nsairaalassaan olikin ollut jakamaan kiitoksia, hän ei nyt lainkaan\nsalannut tyytyväisyyttään, ja hänen ylistelynsä aterioilla saivat\njäyhän hymyn nousemaan Aaretinkin huulille.\n\nHaavoittuneet paranivat. Antti ja Aaro olivat sivuuttaneet vaara-asteen\ntäydellisesti ja saattoivat varovasti liikuskella talon suojissa.\nPaavon tuskat olivat laantuneet, ja hänenkin parantumisensa edistyi\ntasaisesti. Ja olihan hänellä hoitajiakin. Irma tuskin salli Sannankaan\napua, hän väitti leikillisesti olevansa pätevämpi, ja jokainen, ajan\nvähänkään myöntäessä, koetti hauskuttaa ja ilahduttaa potilasta. Ja\nniin, sitten Aarolla oli Sanna ja Elielillä Ruut, sen jokainen näki\nheidän kasvoistaan.\n\nJa Aaretti-isäntä liikkui väkensä keskuudessa hiljaisena ja\nvähäpuheisena, mutta myhäilevänä ja onnellisena. Eliel oli\nhuomaavinaan, että jotakin isän ylpeästä varmuudesta oli vähennyt,\nmutta hän ei ollut varma huomiostaan.\n\nIrma oli ollut melkein oikeassa. Hän oli aavistanut, että ensimmäinen\nsilmäys ratkaisisi kaiken. Mutta vasta toinen silmäys oli tehnyt niin.\nAntin ensimmäinen silmäys, kun Irma oli ilmestynyt leikkauksen jälkeen\nhänen vuoteensa viereen, kuvasti uskomatonta, melkein yliluonnollista\nihmettelyä ja pelkoa. Mutta sitten jäykkä hymy lientyi, silmät\nsädehtivät rajua jälleennäkemisen riemua, ja Antin laiha, suonikas\nkäsi pusertui tiukasti tytön pieneen valkoiseen käteen. Ja vavahtaen\nylenmääräisestä onnesta ja riemusta Irma tiesi, vaikka sanaakaan ei\nollut puhuttu, että kaikki oli niinkuin ennen, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut ja niinkuin he eivät olisikaan tavanneet toisiaan oudoissa\nja ihmeellisissä olosuhteissa.\n\nSovinto... rakkaus ja ilo syntyivät sanoitta, kysymyksittä ja\nvastauksitta. Mutta istuessaan sitten pitkinä päivinä Antin luona\nIrma kertoi kaikesta, myöskin siitä omasta viastaan ja virheestään,\nettei ollut Anttia tämän vaikeina hetkinä auttanut, ja vakuutti että\nAntti kuitenkin oli tuominnut hänet aivan väärin näennäisten syitten\nperusteella ja oman kiintymyksensä vallassa.\n\nMutta oli muuan kysymys vielä, joka poltti Irman mieltä ja jota hän ei\nennen ollut tullut ajatelleeksikaan: mitä Antti aikoi?\n\nIrma oli luullut, että Antti olisi saanut tarpeeksi erämaasta ja että\nhän palaisi alamaitten elämään. Mutta nyt hän päivien kuluessa sai\nhuomata Antin puheista, ettei tämä mitään sellaista suunnitellut.\nEikä Irma puolestaan vielä voinut sopeutua ajatukseen, että hän\nseuraisi Anttia tähän vaaralliseen ja vaikeaan erämaahan. Siinä\npiili ristiriita, joka tuotti tuskaa Irmalle, mutta niin kauan\nkuin Antti vielä oli toipilaana, Irma ei tahtonut häntä häiritä\nahdistavilla kysymyksillä. Hän tiesi, että Antti aikoi lähteä alamaihin\nparannuttuaan, mutta vain solmiakseen Irman kanssa avioliiton. Antti\noli maininnut Irmalle myös kultapaikasta ja mahdollisuudesta, että\nkevään tullen ryhdyttäisiin sitä huuhtomaan. Sen Huuhkatkin olivat\npäättäneet. He arvelivat löydön olevan ahdasalaisen. Oli parempi\nottaa se talteen kuin antaa joidenkin kiertolaisten se ehkä löytää ja\naiheuttaa uusia selkkauksia.\n\nNaisena, herkästi tuntevana sukupuolensa edustajana, Irma oli kohta\ntulonsa jälkeen havainnut, että täällä erämaassakin kukoisti rakkaus\nja että kaksi paria oli löytänyt toisensa. Ja tutustuttuaan tyttöihin\nhän sai pian tietää näidenkin ajatusten olevan keväässä, jolloin\nhekin lähtisivät alamaihin samassa tarkoituksessa kuin hänkin, Irma.\nMutta heidän tulevaisuutensa oli selvä. He palaisivat tänne. Eliel\ntulisi talon toiseksi isännäksi ja Ruut saisi sen emännyyden. Aaron ja\nSannan suunnitelmat tähtäsivät omaan uudisrakennukseen. Se syntyisi\nyhteisin talkoin ja olisi vain pieni korvaus kaikesta, mitä Aaro oli\nlaaksolaisten puolesta tehnyt ja ponnistellut.\n\nIrma oli hämmästynyt eräänä iltana suuresti, kun Aaretti-isäntä tuvan\nollessa tavallista tyhjempänä veti hänet ikkunan luo sivupenkille.\nHänellä oli asiaa.\n\n-- Minä olen huomaavinani, miten asiat ovat, hän sanoi nopeasti,\nikäänkuin asiaansa arkaillen. -- Te pidätte Antista ja Antin katse\nseurailee teitä. Minä onnittelen teitä. Antti on hyvä ja luotettava\nmies, ja minä toivon parhainta menestystä teille molemmille. En tiedä,\nmitä Antti aikoo. Hänellä on täällä osuus kultalöytöön, ja loppujenkin\nlopuksi hänen olisi parasta ottaa osansa. Minusta näyttää, että\nAntti olisi mieltynyt elämäänsä täällä. Jos haluatte jäädä tänne,\nmuistakaa sanoa Antille, niin kuin jo kerran olen hänelle sanonut,\nettä hänellä on täysi osuus myöskin tähän taloon. Tänne sopii kyllä\nväkeä, eikä ahdasta tule sittenkään. Kun kunnostamme tuon toisen puolen\nja luovutamme muutamia yläkerran huoneita, on teillä taloa aluksi.\nJos Antti lähtee alamaihin, ei minulla ole oikeutta valittaa, mutta\nkovin... kovin mielelläni pitäisin hänet täällä ja tietysti teidät\nmolemmat.\n\nIrma tunsi ahdistusta. Häntä erämaa vielä peloitti. Ja hän ajatteli\nkaikkia niitä mahdottomuuksilta tuntuvia pikkuseikkoja, mitä elämä\nerämaassa merkitsi. Mutta hän ei puhunut mitään.\n\nHe olivat, haavoittuneiden hoidon lomassa, valmistaneet ja puuhanneet\npaljonkin jouluksi. Suursiivous oli käynyt kuin käden käänteessä, ja\nmonena päivänä oli suurtuvassa paistettu, leivottu ja valmistettu\nkaikenlaista juhlaruokaa, missä työssä myös muutamat kolttavaimot\nolivat heitä auttaneet. He koettivat olla unohtamatta ketään ja\nmitään. Kuusikkokumpareen haudat oli puhdistettu ja somistettu tuorein\nkuusenoksin. Linnut ja kotieläimet saisivat kestityksensä. Ja tohtori\nAuer oli kävellyt ja katsellut ja ihmetellyt. Hänen mielestään tämä\njoulu oli hänen kaikista jouluistaan ei vain ihmeellisin, mutta enimmin\njoulutunnelmaa herättävä.\n\n-- Täällä kaikki suorastaan tuoksuu joululle, hän hoki nähdessään\ntuoreita katajanoksia, joita tytöt käyttivät somisteluun.\n\nJa todellakin heissä oli joulutunnelmaa, harrasta ja vakaata ja\nkuitenkin hilpeätä. He valmistivat ja sitoivat jokainen joulukäärönsä\nja -lahjansa, ja kun Aaretilla oli isäntävalta, hän sen nojalla\nkaikessa hiljaisuudessa pyysi itse tohtori Auerin joulupukiksi. Tohtori\noli pahassa pulassa omien lahjojensa takia, sillä hänkin tahtoi antaa\njotakin, eikä hän tosiaankaan ollut aavistanut joutuvansa viettämään\nnäin tavallaan suurellista Lapin joulua. Mutta kun hän Irman avulla\ntarkasteli kaikki tavaransa, hän löysi sieltä paljon pientä, josta\nsaattoi luopua ja jonka saattoi lahjoittaa. Irmallakaan ei ollut\npaljon, mutta oli sentään jotakin, millä oli arvonsa täällä erämaassa:\nhänellä oli joukko kirjoja, jotka avattuina ja luettuinakin kelpaisivat\nlahjoiksi.\n\nTuli iltapuoli -- koko päivä oli pimeää -- ja he astuivat omaan\nkirkkoonsa, jota tohtori Auer ei ollut koko aikana lakannut\nihmettelemästä ja ihailemasta, samoinkuin hän oli tarkasti tutkinut\ntalon muutkin runsaat ja omituiset somisteet.\n\nPaavo oli kannettu keskelle lattiaa vuoteineen, jossa hän makasi hyvin\npeitettynä, sillä kirkko oli kylmä, sitä kun ei voinut lämmittää. Ja\nkurulaakson väki ja heidän vieraansa seisoivat Paavon kahtapuolen,\nlukuunottamatta Anttia ja Aaroa, joiden oli pakko istua jakkaroilla.\n\nOmituisen jäyhä tunnelma vallitsi tässä pienessä erämaan temppelissä,\nsillä kirkkona he pitivät sitä, vaikka kukaan ei ollutkaan sitä\ntarkoitukseensa vihkinyt. Vähäisen ihmisjoukon hengitys nousi\npakkasilmaan paksuna valkoisena huuruna, kuin suitsutuksena. Alttari\noli koristettu komein jäkälin, vihrein varvuin ja kynttilöin, ja\nsomia varpuköynnöksiä oli ripustettu myös seinien koristeiksi. Se oli\ntyttöjen työtä; he olivat jo syksyllä varanneet tarvikkeet.\n\nAlttarilla oli avattuna vanha kookas Raamattu, ja hitain, tyynin\naskelin Aaretti astui sen luo. Hän asetti silmälasit paikoilleen\nja kumartui kirjaa kohti. Hän luki melkein ulkoa, ja hänen äänensä\nsärähteli liikutuksesta ja vieraitten aiheuttamasta tahtomattomasta\nhämmingistä, mutta se oli sittenkin selvä ja kirkas.\n\nVerkkaan ja hartaasti, antaen jokaiselle sanalle sen vaatiman sävyn,\nhän luki jouluevankeliumin. Hän luki sitten rukouksen, ja samassa\nkajahti tyttöjen heleitten äänien aloittama jouluvirsi \"Enkeli taivaan\nlausui näin\". Miesten karheat ja jämerät äänet yhtyivät siihen, ja\nkirkas ja riemuinen virsi kajahteli erämaan temppelissä, kajahteli\nsointuvana ja voimakkaana tulkiten laulajain kiitollista mieltä.\n\nIsäntä Aaretti astahti sitten alttarin viereen. Hän loi katseensa\npieneen joukkoon, josta jokainen oli hänelle läheinen.\n\n-- Jokainen ihminen voi olla pappi, jos hän toimii vilpittömässä\nmielessä Sanan selittäjänä, ja jokainen paikka voi Herran silmissä\nolla temppeli, mistä harras rukous kohoaa hänen puoleensa. Se on vakaa\nuskoni, ja siksi seison tässä.\n\nAaretti Huuhka piti lyhyen joulusaarnan. Hänen äänensä soi jäyhänä\nja vakaana; hän katsoi suoraan eteensä, ja vanhan erämiehen\nkarut, uurteiset kasvot saivat kynttiläin lepattavassa valossa\nkummallisen, profeetallisen kirkkauden. Hän kertoi koruttomasti omasta\nlankeemuksestaan, omahyväisyydestään ja ylpeydestään, ja Antista tuntui\nsiltä, kuin alttarin ääressä seisova vanhus olisi nähnyt jotakin\nsellaista, mitä kukaan heistä ei nähnyt, kuin hänen silmänsä jossakin\nkaukaisuudessa, ajattomuudessa, olisivat kohdanneet Kirkko-Simon\nlempeän katseen.\n\nHiljaisina ja hartaina ihmiset poistuivat jumalanpalveluksensa\npaikasta, ja tohtori pyyhkäisi salavihkaa silmäkulmaansa puristaessaan\nAaretti-isännän kättä. Ruut ja Irma jäivät sammuttamaan kynttilöitä,\nmutta Sanna kiiruhti edellä suurtupaan.\n\nTohtori Auer pysähtyi kynnykselle nähdessään erämaantalon avaran\npirtin jouluasussa. Ikkunoilla paloivat kynttilöiden rivit jäkälä- ja\nvarpuryhmien keskellä, pirtin perälle, jykevälle pöydälle oli katettu\njouluiltanen. Ja keskellä tupaa kohosi korkea, kapeaoksainen kuusi,\nmetsän jättiläinen, jonka harmaiden naavapartojen välistä vilkkuivat\nkynttilöiden lepattavat liekit. Niiden lämmin, häilähtelevä valo loihti\ntuvan seinille salaperäisiä, mielikuvituksellisia varjoja.\n\nVähitellen jäykän juhlallinen mieliala lientyi, ja kun myöhemmin\npeskipukuinen joulu-ukko ilmaantui runsaine kantamuksineen ja sattuvine\nleikillisyyksineen, raikahteli pirtti nuorista, onnellisista äänistä,\nja nauru, jota laaksotalossa ei ollut kuultu pitkiin, pitkiin aikoihin,\nkaikui raikkaana ja uutena. Itse joulu-ukko, tohtori Auer, riemastui\nvaltavasti Aaretin lahjoittamasta kolttapopan noitapussista, ja Antti\nnäki hämmästyen hukkuvansa moninaisiin vaatekappaleihin.\n\nIrma tunsi rajua riemua, kun hän sai käärityksi auki ison paketin,\njosta hän löysi pienen, raskaan nahkapussin. Antti oli hänen vierellään.\n\n-- Se on sinulle... siitä valmistutamme sormuksen... kihlasormuksen.\nKulta on itseni huuhtomaa, mutta... en osaa laittaa sormusta.\n\nIrma puristi salavihkaa Antin kättä. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina\nja onnellisina.\n\nRiemukas mieliala jatkui illallispöydässä. Tohtori Auer oli alinomaa\näänessä, hänen ilonsa oli vilpitöntä ja pursuavaa, ja suolattu lohi,\npaistettu metso, poronpaistit, juustot ja monen monet kiveliön parhaat\nherkut saivat hänen pidättelemättömän kiitoksensa.\n\n-- Ellei minua olisi tänne väkisin tuotu, en olisi milloinkaan päässyt\ntuntemaan ja kokemaan oikeaa erämaisen suurtalon elämää. Enkä ikinä\nolisi saanut näin hyvää riekonpaistia. Ja nyt ilmoitan, että koska\nisäntämme on pyytänyt minua jäämään taloon, rohkenen viipyä vieraananne\nvielä pari viikkoa. En luule, että neiti Vuolteellakaan olisi sen\nsuurempaa kiirettä.\n\nRaikas nauru kajahti illallispöydässä. Kaikki tunsivat Antin ja Irman\nsalaisuuden, ja tohtori oli taitavasti kysellyt Irmalta koko heidän\nromanttisen tarinansa.\n\nMyöhemmin, aterian jälkeen, tohtori, joka halusta oli osallistunut\nnuorten leikkeihin, istuutui palavissaan Aaretin viereen. Hän tuli\näkkiä vakavaksi.\n\n-- Minä tunnen täällä vallitsevan erikoisen erämaan hengen,\nminä vaistoan ja tajuan sen, mutta en saa sitä itselleni täysin\nselvitetyksi. Valaiskaa se minulle! Ehkä joku teistä osaa kertoa,\nkuvata sen... tuon hengen, jossa on sitkeyttä ja päättäväisyyttä,\nrohkeutta ja reippautta, hartautta ja kauneutta.\n\nKaikki olivat hetken vaiti. Sitten Ruut huudahti vilkkaasti:\n\n-- Ehkäpä minä voin... en kuvata, vaan lukea erään vanhan kertomuksen.\nSe on tositarina Lapin erämaista... Suomen Lapista. Ja se on tapahtunut\neräälle esiäidilleni. Muuan kaukainen sukulaiseni -- hän kuoli tuolla\nylämaassa pappina -- kirjoitti sen muistitiedosta sadun muotoon, ja se\non ollut äitini hallussa. Odottakaa hetkinen, haen sen heti.\n\nRuut riensi niin nopeasti kuin uskalsi vammaltaan yläkertaan ja palasi\njoutuin. Hänellä oli kädessään joukko kellastuneita paperiliuskoja. Hän\nlaski ne pöydälle, ja Eliel siirsi hänen eteensä ison haarakynttilän.\nSen valossa Ruutin laihtuneet, kalpeat kasvot heijastivat sisäistä\nkirkkautta. Ja innokkaalla, ikäänkuin itsestään hieman lapsellisella\näänellä hän ryhtyi lukemaan. -- Huuhkain väki oli tuon vanhan\nkertomuksen kuullut, mutta se kuuli mielellään sen uudelleen, ja\nvieraat olivat uteliaita. Eliel seurasi Ruutin jokaista liikahdusta, ja\nhänen silmänsä loistivat syvästä rakkaudesta.\n\nPehmeänä ja herkkänä kaikui Ruutin ääni:\n\n\"Sinä syksynä monta kymmentä vuotta sitten Paha kokosi itsensä ja\nomansa ja alkoi kiusata Nimettömän vaaran uudisasukkaita kaukana\nsalolla. Sillä Vaaran väki oli hiljaista, työteliästä ja hurskasta\njoukkoa, ja Pahan silmää vaivasivat laajenevat peltoaukiot rinteillä,\nlehmänkellon kalkatus jokitöyrään heinikoilla ja kaskensavut hikevissä\nkoivikkonotkoissa.\n\nMutta eniten Pahaa kiusasi Vaaran väen hurskas meno. Vaari oli uljas\nkuin kelohonka, eikä hän väsynyt tutkimaan Sanaa ja sitä toisille\nlukemaan. Isäntä, jäntevä kuin visakoivu, kiersi pahimmatkin maakivet\neikä kironnut. Emäntä, sorea kuin kotipihlaja, liikkui askareillaan suu\nhymyssä ja silmät kirkkaina. Poika, viidentoistatalvinen, villivarsa\nja aikamies, isän apu ja äidin ylpeys, taipui tasaisesti vanhempien\ntahtoon ja leikkinään piti vaativatkin työt. Tyttö, kuusisuvinen,\ntähtisilmä, olemuksessaan orvokin tuoksu ja lintusen sirous, heräsi\nkasteisin silmin, eli päivänsä iloiten ja nukkui niinkuin nukkuu\nkevätvuokko.\n\nKorpi raivautui, rinne uhosi eloa, ja kohtuullisesti vaivat palkiten\nelämä vieri korkean Nimettömän vaaran rinteellä, kunnes Paha itsensä\nja omansa kokosi ja alkoi kiusata Vaaran väkeä, jonka mieli oli raitis\nkuin vaaran yli puhaltavat tuulet ja puhdas kuin notkossa hohtavain\nkoivujen valkoinen kuori.\n\nSyyskesällä Paha kouraisi ensimmäisen kerran: Juonikki suosilmään\nhukkui, Mansikki hallavan kontion kynsiin joutui. Mutta ei kirahtanut\nkirous isännän huulilta eikä voimaton syyttely synkistänyt emännän\npäiviä.\n\nRakeet löivät, halla verotti, mutta alistunein mielin ja tyynin katsein\nleikattiin se, mitä oli jäänyt, ja isäntä varalta, muille puhumatta,\nkatsoi metsästä valmiiksi kevään leipäpuut. Ehkä niitä tarvittaisiin.\nNiiden varaan olivat isätkin turvanneet.\n\nHiiret sikisivät sinä syksynä, käärmeet matelivat pihaan asti,\nsammakot joenrannalla kurnuttivat, mutta riistalinnut kaikkosivat ja\nkalat katosivat tuntemattomiin syövereihin. Eivät jänikset painuneet\norasta syömään eivätkä pyytkään viidakossa viheltäneet. Mutta metsällä\nja vedellä on omat tapansa, turha oli niitä tuskitella, kohtaloa\nkovistella ja Luojalle nyrpeillä.\n\nMutta Paha ei hellittänyt. Syysmyöhällä hallojen käytyä, roudankin\ntultua, heittihe suojaiseksi ja yöllä puhkesi pitkäinen jylisemään.\nLeimahdus vain ja ilmiliekeissä oli riihi ahdoksineen ja läheinen\nelonärte. Yksi ahdos oli vasta puitu, muu meni, vaivoin varjeltui\ntalo. Synkin katsein isäntä seisoi punaisten ja keltaisten liekkien\näärellä, jotka hulmusivat syysmustaa taivasta vasten, mutta hän masensi\nluontonsa, meni tupaan ja viihdytti omiaan. Eikä hän silloinkaan,\nkun Mustalammen kaksiöinen jää petti tytön, kapinoinut osaansa ja\nkohtaloaan vastaan, vaikka tähtisilmäinen tyttö oli hänelle rakkaampi\nkuin metsähuhtien jyvät, elonärtteet ja riistamaat. Ja tyynin katsein\nhän kesti toimettomuudenkin kiusat, kun oli iljanteisella kalliolla\njäsenensä loukannut ja joutunut kytketyksi vuoteeseen.\n\nMutta Nimettömän vaaran väkeä uhkasi tuho. Pahan valta ei ollut\nlopussa, ja silloin, kun isäntä viimeinkin joulun alla pääsi vuoteesta\nja ontuen lähti poikansa kanssa kylille, ihmisten ilmoille, vaihtamaan\neloon syksyn niukkoja saaliita, joitakin saukon- ja näädännahkoja,\nsilloin vasta Paha pahimman iskunsa iski kerralla tuhotakseen Vaaran\nväen elämän.\n\nKovin viipyivät menneet ja kovin heitä odotettiin, mutta ei tuskiteltu\neikä levottomina oltu, sillä hitaasti selvisivät seikat tylyissä\nkylissä ja hitaasti sujui ontuvan miehen matka koleikkoisella\ntaipaleella. Se, joka syksyllä jyvän kylvää sen seuraavana syksynä\nelona korjatakseen, on tottunut odottamaan. Vaari viipyi aikansa\nSanan äärellä, enemmän ulkoa lukien kuin silmällä nähden, ja emäntä\naskareillaan liikkui, navetan polulla, kaivotiellä ja saunan vaiheilla.\n\nRaskaana ja pimeänä koitti joulun aatto. Tahmea sumu kattoi alarinteet\nja synkkä kuusikko kohosi kuin harmaasta merestä. Niljakkaa oli kaikki,\nkuin olisi Paha paneutunut ympärille, ja emännän mieltä ahdisti kuin\naavistus tulevasta tuhosta. Hän säikkyi ääntä ja pelkäsi pimeyttä.\n\nMutta pakko on ankara isäntä, ja niin emäntä, vaarin lähtiessä\nansatielle ja kosken suvantoon katiskaa kokemaan, suoriutui kelkkoineen\nsuoniityn heinäladolle. Hevonen, purilaisiin valjastettu, oli\nmenneitten matkassa, ja Kyyttö tarvitsi jouluheinänsä.\n\nSumu imeytyi emännän ympärille. Askelen, kaksi näki eteensä. Puitten\nmustat rungot sukelsivat eteen kuin vaanivat pedot, märät oksat löivät\nkasvoihin, ja edessä oli tietymätöntä hiljaista harmautta. Lumi naukui,\nliukastutti niityllä, ojaportaat olivat pettävät, kelkka painoi\nvetäjäänsä.\n\nKun emäntä tuli ladon oviaukolle, hän näki sisällä mustan\nkarvakuontalon ja kaksi kiiltävää silmää. Hätkähti nainen, vavahti\nsydänjuuriaan myöten, Pahaksi luuli olijan, tempasi käteensä tukevan\nrangan, ja juuri kun karhunpentu, vajaatalvinen, yritti pyöriä ulos,\nranganisku kolahti sen päähän, ja otsonpoika menetti nuoren elämänsä.\nHeleä veri vain purskahti suusta.\n\nNainen seisoi huohottaen, liian pelästyneenä liikahtaakseen, uskomatta\ntekoaan, kunnes hänen vapiseva vartensa terästyi, huokaus helpoitti\nrinnan ahdistuksen ja hän kumartui tarkastamaan saalistaan ja uhriaan.\nHänellä oli veitsi vyössä, ja nopeasti hän silpaisi otsolaisen kurkun\npoikki, niin että nuori veri juoksi märälle valkoiselle lumelle. Nainen\ntiesi, että nyt oli Mansikin tappajan sukua yhtä vähemmän ja että jos\ntulijat saapuisivat, heille olisi valmiina muhea karhunrokka.\n\nHän kantoi otsosen kelkkaan, täytti kelkan heinillä ja lähti kiireesti\ntarpomaan kotiin. Otsonpojan käpälä viilsi lumeen uran, ja veri tippui\nhohtavina pisaroina.\n\nHuohottaen, mutta ahdistuksesta vapautuneena, pelon ja säikyn\njättämänä, emäntä saapui pihaan, kantoi otsosen tupaan ja kiinnitti sen\norteen. Taitavasti, viimeistä päivän häivähdystä käyttäen, hän nylki\nsaaliin, pingoitti pienen taljan, siivosi ruhon, puhdisti kaivolla\nja paloitteli sen rokaksi pataan, tulijoita osamiehiksi toivoen.\nTyytyväisyyden nytkähdys tuntui koko olemuksessa, niinkuin olisi saanut\niskeä vastaiskun Pahalle ja vaanivalle korvelle, joka oli niin paljon\nvaatinut ja vienyt.\n\nMutta jossakin, ihan sisimmässä, kaikersi outo pelko ja aavistelu.\nViaton tämä otso oli ollut Mansikin surmaan, karvakuontalo,\nkiiltäväsilmä, joka oli paneutunut heiniin nukkumaan, pelkäämättä ja\nvaromatta. Liekö eksynyt emosta vai kuljeskeliko jo yksikseen päivän,\npuoli? Eihän vain ollut tullut pahoin tehdyksi? Oli niin pelästynyt,\nsäikkynyt, ettei osannut muuta ajatella kuin lyödä vain.\n\nEmäntä odotti vaaria palaavaksi ansatieltä ja kalamatkalta. Tähysteli\npimenevään metsään, poluille, sumusta kohoavaan kuusikkoon. Sameaa\noli, hiljaista oli ja pimeää alkoi tulvia yhä enemmän. Tuntui niin\nsanomattoman kolkolta ja yksinäiseltä. Vain liedessä palava tuli ja\nhahlaimessa poriseva pata viihdyttivät elollaan. Korven kammo yllätti,\nsen muinaisten vaarojen muovaamat vaistot herkistyivät tuskaisiksi,\nja tuo lyhyt erämaan taistelu ladon ovella valautui muodottomaksi ja\npeloittavaksi enteeksi, tutkimattomien tuhojen aluksi.\n\nEmäntä kaipasi koiraa, mutta sekin oli miesten matkassa, oravia\nhaukkumassa, lintuja ajamassa, seurana hevoselle. Vain unelias kissa,\nraukeana karhunlihan jätteistä, makasi pankon alla. Se ei vaistonnut\nvaaraa.\n\nPimeä sakeni. Sumu työntyi läpäisemättömänä seinänä tupaan kiinni.\nPäreen lepattava liekki loi häilyviä varjoja karkeille seinille. Emäntä\nistui rahilla lähellä tulta kuin sen valosta ja lämmöstä turvaa etsien.\nEi ollut tähtisilmäistä tyttöä, ei ketään, ei vanhaa vaariakaan.\n\nVaari tulisi. Hän vain viipyi. Ansatie oli pitkä. Tänä syksynä se oli\nollut vähäantoinen. Vaari kai kävi sen päästä päähän jouluksi paistia\ntoivoen, vaikka tämä suojailma ei saalista ennustanutkaan. Kankeasti\nkävi jo vaarin kulku. Maa veti häntä puoleensa.\n\nSäikkyvät ajatukset pyrähtelivät kuin linnut. Riihen palo leimahti\nmieleen, ja Mustalammen jäätynyt pinta silloin... silloin kun\ntähtisilmä löydettiin.\n\nOvella kolahti. Emäntä painoi kädellä sydänalaansa, nousi ja tuijotti\nukseen.\n\nVaari tuli tupaan. Hänen selkänsä oli köyryssä taakan alla, ja\nkäsivitsassa kimalteli isoja kaloja. Hän pudotti taakan lattialle:\nmetsoja, teeriä, riekkoja. Ja vitsassa oli lahnoja, leveitä,\nmustaselkäisiä... oli haukia...\n\n-- Ansatie antoi, vaari sanoi tyytyväisenä ja silmäsi ylös kiitollisena\nKorkeimmalle.\n\nSilloin hän näki pienen taljan, vavahti ja jäi seisomaan.\n\n-- Mistä tuo? hän kuiskaten kysyi.\n\nEmäntä säikkyi vaarin levotonta katsetta. Hän kertoi katkonaisesti.\nRanganiskulla hän oli pyytänyt kontionpojan, otsosen... joulurokaksi.\n\nVaari risti kätensä kuin se, joka alistuu väistämättömään pakkoon, ja\nsanoi hartaasti:\n\n-- Luoja varjelkoon meitä, sillä tuskin oma apumme auttaa. Veren haju\non kaikkialla, polulla, pihalla, tuvassa. Ei karhuemo jätä poikaansa,\nei karhuisäkään. Ansatien poikki näin kulkevan kahden kontion jäljet,\nja toisen painanteet olivat kuin jättiläiskäden sijat. Kontiot osuvat\ntänne, veri kiihtää ne raivoon, ja voi meitä silloin... meitä, heikkoa\nnaista ja vapisevaa ukkoa, joka ei enää keihästä jaksa käyttää eikä näe\npyssyä tähdätä!\n\nVaari vaikeni. Emäntä ei epäillyt hänen jylhää ennustustaan. Vaari\ntunsi metsän ja metsän väen, sen tavat ja toimet. Hän liikahti\nikäänkuin turtumuksesta vapautuneena.\n\n-- Turvatkaamme Luojaan. Hän auttaa niitä, jotka itseään auttaa\nkokevat. Hae pihlajaranka pihalta, niitä on siinä kotipihlajan vesoja,\nja ota kekäle valoksi.\n\nEmäntä kiiruhti pihalle. Luottamus vaariin oli palannut. Hänen uskonsa\nei horjunut. Ehkä ilmaantuisi pelastus, jokin keino... sillä ei emännän\nmieleen juolahtanut, että kontiot jättäisivät tulematta, että ne\nkaihtaisivat ihmisasumusta, hirsistä tupaa.\n\nVaari haki kätköstä vanhan, ruostuneen keihäänkärjen. Hän työnsi sen\nlieteen. Liekit söivät ruosteen, varrentynkä paloi. Nopeasti mutta\nhätäilemättä vaari toimi. Pian pyöri tahko kitisten ja soiden, kun\nvaari emännän kiertäessä hioi terää, koetteli kädellään ja viimein\nhyväksi näki. Pian oli pihlajavarsi istutettu terään.\n\n-- Se on purrut monta elämää poikki, vaari lausahti asettaessaan\nkeihään käden ulottuville.\n\nEmäntä kiidätti hänelle vanhan piilukkopyssyn, entisten sotien muiston.\n\n-- Tämä on monelle surman siittänyt, vaari kertoi tarttuen aseeseen.\nHän puhdisti siitä pölyt ja tarkasti lukon. Seinähyllyn komerosta hän\nsai esille ruutisarven, vanhuuttaan mustuneen. Hän kaatoi hiukan mustaa\njauhetta lieden kivelle ja kosketti sitä palavalla lastulla. Ruuti\nleimahti ja hävisi.\n\n-- Se pätee, se pätee!\n\nMutta luotia ei ollut, ja hiukan jo hätäisin liikkein vaari etsi\nvalinmuotin, sulatti lyijyä toisessa astiassa ja valoi. Hän vuoli\npuukolla luodin tasaiseksi, siloitteli sen ja sovitteli sitä\npyssynsuulle. Se sopi. Hän rasvasi luodin, kaatoi tuikean mitallisen\nruutia piippuun, työnsi tappuraa tukoksi, sujutti luodin paikalleen ja\nkiilasi kaiken tappuralla kireäksi.\n\n-- Varjelkoon! Pii on kelvoton. Löydänkö... löydänkö toisen? hän hoki\nja etsiskeli hyllynkomerosta. Emäntä, kuunnellen hiljaisuutta ulkoa ja\nvavisten seuraten vaarin puuhia, riensi hänen avukseen. He etsivät...\nvalaisivat päreellä... sorvatun puukupin pohjalla oli kaikenlaista\npientä, mutta oliko piitä... lukkopiitä vanhaan, aikansa eläneeseen\npyssyyn?\n\nJa silloin kajahti ulkoa äkäinen mörähdys, karjahdus... raivokasta\nmurinaa... tuntui kuin jokin valtava olento olisi tassutellut\nseinivieressä ja sitten jysähtänyt ovea vasten. Kuului vihlovia\nraapaisuja, kuin olisi kiskottu pärettä... ovi jytisi, ovi, jota eivät\npidättäneet muut kuin heikot puiset salvat... siellä, ulkoisessa\npimeydessä, siellä Paha vaani kahden raivokkaan, veren kiihtämän ja\nkoston sokaiseman pedon hahmossa... Paha valmistautui ryntäämään\ntupaan... kahden turvattoman ihmisolennon kimppuun.\n\nMutta vaari ei kääntänyt päätään, ei tuhlannut aikaa .. hän etsi...\nja väristen emäntä näytti tulta, päre heilahti, mutta emäntä kesti ja\nnäytti.\n\n-- Tässä on! vaari sanoi viimein, ja hänen äänensä oli niin\nrauhallinen, että emäntää karmaisi. Hän oli joskus, vaaran hetkinä,\nnähnyt vaarin muuttuvan tuollaiseksi.\n\nVaarin tutisevat sormet kiersivät piin kiinnikettä. Vanha pii solahti\npois. Hän koetti työntää uutta paikalle, mutta päreen lepattava liekki\nhäikäisi hänen silmiään eikä hän nähnyt asettaa piitä.\n\nMutta hän ei laskenut sitä putoamaankaan sillalle. Tuo pii -- hän\nvaistosi sen -- voisi olla heidän pelastuksensa... kun se vain\nsaataisiin paikalleen.\n\nSamassa ikkuna särähti ja pedon pörröinen pää pisti sisään, ja\npunainen, kuolainen kita oli ammollaan. Peto ponnistihe ja oli työntyä\ntupaan.\n\n-- Uunille, käski vaari hiljaa ja viittasi emännälle keihästä.\n\nHe kapusivat uunille, naisella kädessään tukeva keihäs, vaarilla pyssy,\njonka piitä hän ei ollut saanut paikoilleen. Tupaa valaisivat vain\nlieden yllä palavat kaksi pärettä.\n\nJa äkkiä toinen pedoista oli sisällä. Se pyörähteli hurjistuneena ja\nmörähteli. Ja sitten, kevyesti ja voimakkaasti, ponnahti ikkunasta\njättiläispeto, uroskarhu, jonka mörinä sekaantui epätoivoisen naaraan\nulahteluun.\n\nNyljetty talja orrella sai molemmat pedot silmittömään vimmaan.\n\nVaari oli uunilla polvillaan. Hänen sormensa kopeloivat piitä ja sen\nkiinnikettä, hänen huulensa toistivat ääneen ja selvästi rukouksen\nsanoja. Hänen vierellään, samoin polvillaan, keihäs ojennettuna\nviistosti eteen ja alas, huohotti emäntä, kasvot valjuina, katse\nnaulittuna petoihin.\n\nPii tapasi reikään... ruuvi tuntui kiertyvän... pii lujeni\npaikassaan... vielä hetkine, ja vaari lausui palavan, äänekkään\nkiitoksen. Vanha pyssy oli laukaisuvalmiina.\n\nMutta vaari ei ampunut. Hän ei ampunut siksi, ettei hän enää vanhoin\nsilmin nähnyt tähdätä riehuviin petoihin, ja siksi, ettei hän tiennyt,\nkuinka muinainen ase tappaisi. Hänellä oli vain yksi luoti, eikä hän\nehtisi ladata vanhaa pyssyä uudelleen, vaikka hänellä olisi niitä ollut\nenemmänkin. Hän ampuisi vasta sitten, kun voisi työntää pyssynsuun\npedon irvistävään kitaan.\n\nMolemmat pedot pysähtyivät äkkiä. Ne kääntyivät yht'aikaa uunia kohti\nja tuijottivat pienin, kiiluvin silmin olentoja, jotka kyyhöttivät\nylhäällä.\n\nJa sitten ne syöksyivät eteenpäin. Ne hyökkäsivät.\n\nEmännän silmät olivat nauliutuneet pienempään petoon, joka hyökkäsi\nhäntä kohti. Hänen vartalonsa jännittyi, ja äkkiä hän tunsi vihlovan\nkivun sydämensä alla. Hänen silmänsä sokenivat... hän näki vain\nkeltaista ja punaista...\n\nPeto oli ponnahtanut eteen ja ylös. Sen puoli ruumista oli uunilla,\nsen etukäpälät olivat vain muutamain tuumain päässä emännästä, sen\ntakakäpäläin kynnet raapivat epätoivoisesti uunin laastia. Kita oli\nammollaan ja terävät, hohtavat hampaat välkkyivät punaisen kielen\nympärillä. Kipu oli vapauttanut emännän turtumuksesta. Hänen vaistonsa\ntoimivat. Hän ei ajatellut mitään, hän ei muistanut vaaria ja toista\npetoa, hän näki vain kuoleman silmiensä edessä... kuoleman, joka\nuhkasi häntä ja jotakuta toista. Hänen kätensä väkevöityi, jännittyi\niskuun, keihäs ammahti eteenpäin, sen hiottu kärki sukelsi karhun\nharovien käpälien lomitse, ja pureva teräs tunkeutui suoraan pedon\nkurkkuun. Tumma, vuolas veri tulvahti uunille, karhu korisi... sen\nkäpälät taittoivat keihäänvarren. Se yritti nousta ylemmäksi, ja sitten\nse lyhistyi sillalle, joka jymähti sen painon alla. Peto piehtaroi\nkuolemankouristuksissaan, ja emäntä, kädessään tehoton varrentynkä,\nkuunteli vihollisen kuolemaa valtavasti nousevin ja laskevin povin...\n\nUroskarhu seisoi takajaloillaan. Sen mustat sieraimet värähtelivät\nveren kiihkosta ja vihasta, sen silmät olivat supistuneet kahdeksi\nkiiluvaksi mustanvihreäksi napiksi ja sen suusta kävi kuuma lieska.\n\nVaari oli väistynyt uunin perimmäiseen soppeen. Jykevän kiväärin\npiippu oli vain vaaksan päässä ammottavasta kidasta. Lujasti silmäten\nraivokasta kuolemaa, tyynenä ja päättävänä vaari painoi liipaisinta.\nPii kirskahti teräkseen, pieni kipinä välähti -- mutta kivääri ei\nsyttynyt... Oliko sankkiruuti karissut pois?\n\nSilmäten kuolemaa kasvoihin, pidellen toisella kädellä kivääriä, vaari\ntoisella kädellä kaivoi taskusta ruutisarven... avasi puutulpan...\nkaatoi uutta ruutia... hän ei nähnyt minne... hän kaatoi umpimähkään...\ntarkasti kiitävän silmänräpäyksen ajan pyssyään... karhu ponnaltihe\njaloillaan, ja tuntui kuin mustankultainen vuori olisi noussut\nuunille...\n\nMutta karhu ei voinut hetkeen käyttää etukäpäliään. Vaari lähensi\npyssyn sen kitaan, työnsi sitä eteenpäin ja painoi liipaisinta,\nhuulillaan äänekäs rukous... pii leimahti, ja seuraavassa hetkessä\nkaikki sokeni leimahdukseen ja jyrähdykseen... pyssy heltisi vaarin\nkädestä... ilmanpaine potkaisi hänet seinää vasten... hän tunsi\nvajoavansa jonnekin ja kuulevansa viheltelyä ja soimista.\n\nVanha pyssy oli räjähtänyt, sen piippu haljennut tuikeasta panoksesta.\nPeto retkahti murskatuin aivoin sillalle, ja molemmat ihmiset vaipuivat\nkasaan uunille. Tuli hirvittävä hiljaisuus... päre vain sihahteli\npihdissään pitkällä karrella. -- --\n\n-- Niin, siten torjuivat esiäitini ja hänen isänsä pedot. Samana yönä\npalasivat matkamiehet. Villisti uikahtaen koira ryntäsi tupaan. Veri\nja pedot huumasivat sen. Kalpeina, mielessään aavistus kamalasta, mies\nja poika tunkeutuivat sisään... he näkivät kuolleet pedot sillalla\nja kaksi elotonta ruumista uunilla... tunsivat ruudin ellottavan\nhajun ja näkivät veren ja raastetun uunin. Ja siinä hetkessä heidän\nmielestään kaikkosivat kylien iloiset uutiset, saadut elot ja olemiset,\nperuosuudet ja turvatut päivät... unohtui ilves, joka oli juossut\ntielle eteen ja lahjoittanut turkkinsa, ja näätä, jonka koira oli\nhaukkunut, kaikki, mikä ikäänkuin rikkoi Pahan lumouksen. He syöksyivät\nomiensa luo.\n\nJa kuitenkin sinä yönä vallitsi lopultakin syvä ilo Nimettömän vaaran\ntalossa. Sillä vaari heräsi ja emäntä tointui, ja vielä jouluyönä\nnostettiin orsille kolme kalliinkultaista taljaa, pienen otsosen ja\nsen raivokkaan ison ja emon. Pahan mahti oli kilpistynyt Vaaran väen\njärkkymättömyyteen.\n\nKun väki vihdoin pitkän, pimeän yön keskellä kallistui levolle, emäntä\nkuiskasi miehelleen:\n\n-- Minä taistelin tuolla vaarin rinnalla enemmän kuin meidän kahden\npuolesta... minä taistelin kolmen puolesta. Kun ensi kesänä päivä on\npisimmillään... kuule, silloin on meitä taas sama luku kuin oli tänäkin\nvuonna siihen aikaan. Sain sen tietää... taistelun kestäessä... ja\nsiksi oli kädessäni voimaa...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarras ja tarkkaava hiljaisuus vallitsi lukemisen ajan. Esittäjän\npehmeä, erilaisia sävyjä herkästi myötäilevä ääni lumosi kuulijat. Ja\nhiljaisuus jatkui vielä Ruutin lopetettuakin.\n\n-- Siinä mielestäni kuvataan sitä, mitä herra tohtori nimittää erämaan\nhengeksi, hän sanoi hiljaa.\n\nTohtori heräsi kuin syvistä ajatuksista.\n\n-- Aivan niin. Nyt minäkin olen ymmärtävinäni. Ja se on hyvin\nyksinkertaista: olla uskollinen itselleen ja elämälleen ja turvata\nKorkeimpaan.\n\n-- Amen, Aaretti virkahti jäyhästi.\n\nAntti ja Irma olivat jääneet lukemisen ajaksi istumaan osittain\njoulukuusen taa. Irma kumartui nyt kevyesti ja salavihkaa Antin\npuoleen. Hän oli vielä äsken aikonut kysyä... tiedustella Antilta...\nOli se yksi kysymys, joka oli hänelle tuottanut tuskaa. Mutta Ruutin\nkertomus oli selvittänyt kaiken. Hän ei kysyisi Antilta mitään. Hänellä\nei ollut mitään kysyttävää enää. Hänkin tiesi tiensä.\n\n-- Antti, hän sanoi hiljaa, missä sinä olet, siellä olen minäkin.\n\nHän näki Antin riemuisan, sydämellisen silmäyksen. He olivat kuusen\nsuojassa, ja heidän silmänsä yhtyivät kirkkauteen ja onneen.\n\nSe oli sittenkin paras joululahja. Ja he jäivät istumaan käsikkäin, ja\nkynttiläin jo sammuessa he katsoivat ikkunoitten läpi erämaan mustalle\ntaivaalle, jota pienet vilkkuvat tähdet pilkuttivat.\n\n\n\n\nSANASELITYKSIÄ:\n\n\n    aapa -- suuri puuton suo\n    aidaskoitua -- tummua, harmaantua auringon, sateen ja\n       tuulen vaikutuksesta\n    asento, asennon -- yöpymispaikka, leiripaikka\n\n    hirvas, hirvaan -- kuohitsematon urosporo\n\n    jänkä, jängän -- suo, jossa voi kasvaa puitakin\n\n    kaarre, kaarteen -- aitaus; pyällyskaarre -- aitaus, jossa\n       porot merkitään ja erotetaan\n    kaira -- kahden joen välinen alue\n    kallokas, kallokkaan -- poron kallonahkasta tehty kenkä\n    kaltio -- lähde\n    kammi -- maja\n    kamma-aika -- auringoton aika\n    kero -- pyöreäpäinen tunturinlaki\n    kiehinen -- sytykelastu\n    kiehitellä -- houkutella\n    kiekerö -- paikka, missä porot ovat kaivaneet jäkälää lumen alta,\n       ja tallanneet sen kovaksi\n    kieppi -- lumikuoppa tai -onkalo, jonne linnut kaivautuvat\n    kiiruna -- tuntuririekko\n    kirvata -- kirota\n    kiveliö -- erämaa\n    kollostaa -- valjastaa porot peräkkäin\n    koltat -- lappalaisheimo Kuollassa ja Petsamossa\n    koovas -- tuulensuoja\n    koste -- pieni suvanto niemen tai kiven alla koskessa\n    kopara -- sorkka (poron)\n    kortto -- \"pahasilmä\"\n    kuru -- jyrkkäseinäinen tunturinrotko\n    kuukkeli -- kuusanka\n    köngäs - vesiputous\n\n    lannanmaa -- etelän seudut\n    lompolo -- lampi; pieni järvi tai leveä kohta joessa\n    loue, louteen -- telttavaate\n    luukko -- viitan tai kaavun yhteyteen ommeltu väljä päähine\n    luusua - joenniska\n\n    mella -- hiekkakumpu (veden rannalla)\n    naakia -- väijyä, hiipiä\n    niejta -- tyttö, neito (koltaksi)\n    niva -- lujavirtainen kohta joessa\n    nili (koltaksi njolla) -- yhden tai kahden pitkän kannon\n       varaan rakennettu pieni aitta\n    nokko -- heinäkasa\n    nulkata -- juosta hiljaa (poroista)\n\n    outa -- metsä\n\n    pahta -- jyrkkä kallionrinne\n    palas, palkaan -- polku\n    palju -- paljas tunturinlaki\n    pesäpäivät -- auringottomat talvipäivät\n    puittio -- apulainen (etenkin kalastuksessa)\n    puore -- suoja, vaja\n    purkainen -- poronvasan nahkasta käytetty laatusana, kun\n    nahka on parhaimmillaan\n    purkapeski -- parhaimmasta poronvasannahkasta valmistettu peski\n\n    raakku -- simpukankotelo\n    raitio -- poropaimen\n    raitioida -- paimentaa poroja\n    raito -- jono toisiinsa kytkettyjä poroja\n    rakka -- louhikko\n    rannio -- eläinten polku\n    rankinen -- sääskisuoja, -verho, pieni teltta\n    roitovalkea -- iso nuotio\n    rova -- ylävä kivikko\n    roukua -- porolehmien ja vasojen ääntelystä käytetty\n       onomato poeettinen nimitys\n    rouvot -- vällyt\n    räkkä -- sääsket, mäkärät ja paarmat ja niiden esiintymisaika\n\n    saaloa -- läähättää, huohottaa (poroista)\n    saivo -- tunturijärvi\n    saura -- vahva, reipas\n    seita -- jumalana palvottu kivi\n    siljo -- aukea paikka kodan, asennon ym edustalla\n\n    taarlaj -- venäläinen\n    tattarajnen -- mustalainen\n    tauro -- keitetty kalanrasva\n    tieva -- hiekkakumpu\n    tokka -- porolauma\n    tolvata -- juosta kovasti (poroista)\n\n    ulut -- orret, puut, esimerkiksi verkonkuivauspuut\n\n    vaadin -- porolehmä\n    vasa -- porovasikka\n    vaskooli -- kullanhuuhdontamalja\n\n\n\n"]