[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYNYnRcaakaYyPbPUiS6p6UUL3rzcIreXL19mDoCFVr0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1806,"Taistelu ja voitto","Schultze, Victor",1851,1937,"1806-schultze-viktor-taistelu-ja-voitto","1806__Schultze_Viktor__Taistelu_ja_voitto","Kuvaelmia Rooman keisariajalta","romaani",[],[],"fi",1884,1886,46260,304665,false,57257,[23,24],"Church history -- Primitive and early church, ca. 30-600 -- Fiction","German fiction -- Translations into Finnish",[26],"Historical Novels","\"Taistelu ja voitto: Kuvaelmia Rooman keisariajalta\" by Viktor Schultze is a historical account written in the late 19th century. The book explores themes of faith, identity, and the sociopolitical landscape during the Roman Empire's reign. The story navigates the struggles and interactions of various characters, including Christians and pagans, as they face the challenges posed by their contrasting beliefs.  The opening of the text introduces a scene on the plains of Zeugitania, where an old man prays at a shrine while awaiting the arrival of travelers, a boy and a young man named Arbal and a Greek stranger. As they converse, themes of ancestral pride and the threat of foreign domination emerge, highlighting the conflict between the characters' identities and their empires. The Greek man, Apollonius, shares prophetic words, suggesting that a new era is coming, while the older characters reminisce about the past glory of their homeland and the struggle against oppression. This sets the stage for deeper explorations of faith, prophecy, and the unfolding drama of their lives against the backdrop of Rome's might. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Wyyrylinen, David Konstantin",286,"Historiallinen romaani kuvaa varhaiskristittyjen elämää ja uskonnollista kamppailua Rooman valtakunnan loppuaikoina. Tarina sijoittuu Pohjois-Afrikkaan ja Roomaan, seuraten kristinuskon leviämistä ja uskovien kohtaamia vainoja keisariajan kuvaelmien kautta.","Viktor Schultzen 'Taistelu ja voitto' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1806. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TAISTELU JA VOITTO.\n\nKuvaelmia Rooman keisariajalta\n\n\nKirj.\n\nVIKTOR SCHULTZE\n\n\nSuomentanut Lyry\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1886.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Maran Atha.\n 2. Kristityt ja kristittyjen Jumala.\n 3. Apollonius.\n 4. Kärsimyksen alku.\n 5. Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa.\n 6. Ystäviä hädässä.\n 7. Pako.\n 8. Aenariaan.\n 9. Napoli.\n10. Harhatiellä.\n11. Lasku ja nousu.\n12. Maailman pääkaupungissa.\n13. Petollisuus ja uskollisuus.\n14. Toivo ei anna häpeään tulla.\n\n\n\n\nEnsimmäinen Luku.\n\nMaran Atha.[1]\n\n\nPuolipäivän aurinko paahtoi Zeugitanin tasangolla. Atlas-vuoren\nryhmyisten huippujen ja Kartagon harmaan linnan välillä ei käynyt yhtä\ntuulen leyhkäystä. Hitaasti juoksi Bagradan joki merta kohti varakkaan,\nviljavainioista rikkaan maiseman läpi. Siinä kohdassa, jossa joki\nkoukistuu idästä pohjoiseen päin, kohoaa tasangolla vähäinen kukkula.\nSe on peitetty muurien harjanteilla ja marmorilohkareilla. Raunioista\nkohoaa kolme yksinäistä, täplikkäästä porfyyristä tehtyä pylvästä,\njotka ovat kadonneen muinaisen loiston kolmena hautapatsaana. Libyan\ntyömiehet ovat panneet ne vihelijäisen majan nurkkapatsaiksi, jonka\nkatto ja seinät ovat yhteenpalmikoituista lehväksistä. Missä aikoinaan\nkaareili koreasti kultaeltu katto, siinä nousee nyt ilmaan savu\npaimenien valkeasta ja leveiden marmorirappujen särkyneitä portaita\npolkee nyt ruskeaihoisen elomiehen paljas jalka.\n\nMajan ovella istuu maassa vanha, kokoon kytristynyt mies. Hänellä on\nyllänsä halpa, ruskea vaate, ja hänen tummat, laihat kasvonsa ovat\nsyvään kumartuneina pieneen jumalankuvaan päin, jota hän pitää puoleksi\nsuljetussa kädessään, ja jota hän puhuttelee hiljaan kuiskatuilla\nsanoilla. Rukoilijan ympärillä on kaikki hiljaa, ainoastaan silloin\ntällöin kuuluu joku sisilisko, jonka ihmisäänteily on houkutellut\nesiin, kahisevan kuivissa lehdissä majan katossa.\n\nYht'äkkiä kohottaa mies ylös päänsä ja katsoo mustilla silmillään\ntiedustelevaisesti alaalle yli tasangon. Kukkulan ohitse kulkevaa tietä\nlähestyy häntä kaksi henkilöä.\n\nKeskenkasvuisen pojan rinnalla, jonka pukunsa ja ulkomuotonsa\nosoittivat maan syntyperäiseksi asujameksi, astui väsynein askelin\nsolakka nuorukainen. Pitkät mustat hiukset löyhkivät ympäri hänen\npäänsä, joka vaipuneena oli nyykistynyt hänen rintaansa päin. Hänen\nalusvaatteensa helmat olivat polvia myöten ylös käärittyinä ja sen\npäällä kevyinen viitta vasemmalle olkapäälle heitettynä. Auringon\nsäteiltä suojeli häntä tessalialainen, leveälierinen matkahattu.\n\n\"Arbal\", kuiskasi vanhus ja nousi seisoalleen. \"Mutta kuka on tuo\nmuukalainen, jota hän saattaa?\"\n\nHitaasti laskeutui hän alas kukkulalta matkamiehiä vastaan.\n\n\"Siinä on isäni\", virkkoi poika seuralaisellensa, osoittaen vanhusta.\n\"Tämän kreikkalaisen\", jatkoi hän sitten, \"kohtasin minä ulkona\nkedolla; hän aikoo Kartagoon ja on joutunut eksyksiin.\"\n\n\"Niin ollen pitää meidän saattaman hänet oikealle tielle\", sanoi\nvanhus. \"Mutta tiedä, muukalainen, että tämän päivän aurinko menee\nmaillensa, ennenkuin sinä ennätät Kartagoon. Sentähden viemme sinut\nmeidän hyvän herran, Artemonin, tykö, että hän osoittaisi sinulle\nvieraanvaraisuutta; aamulla varhain voit lähteä edelleen kulkemaan.\"\n\nPuhuteltu kiitti vanhusta puristamalla hänen kättänsä.\n\n\"Mutta viivy hetkinen\", jatkoi vanhus, \"ja nauti majassamme\nvirvoittavaa juomaa; se tekee sinulle hyvää.\"\n\nMuukalainen nyykäytti päätään myöntävästi. \"Jo viisi tuntia\", virkkoi\nhän, \"on päivä paahtanut päälakeani ja vaikka minulla on sandaalit\njalassa, ovat jalkani kuumasta hiekasta melkein tulistuneet. Sentähden\notan sitäkin mieluisemmin vastaan tarjouksesi.\"\n\nHe astuivat hiljaan kukkulata ylöspäin. Majalle tultua seisattui vieras\nja käänsi silmänsä pohjoiseen päin. Hän huudahti kummastuksesta.\nKaikessa kauneudessaan levisi paljon kehuttu tasanko hänen edessänsä\nkultaisine vehnävainioineen ja raittiine vihantoineen, joissa lukuisat\nviina- ja öljypuistot kukoistivat. Kaupunkeja oli vieretysten melkein\nkeskeymätön rivi pitkin Bagradan vartta ja kaukana siniseltä\nkuumottavan meren äärellä kohosi ilmaan Kartagon palatsi ja temppeli.\n\n\"Kartago!\" huudahti hän ihastuksella. \"Kartago, minun matkani pää!\"\n\nMolemmat libyalaiset katsoivat äänettöminä maahan.\n\nHetkisen vait'olon perästä alkoi vanhus:\n\n\"Muukalainen, sinun ilosi on meille mielikarvaus. Tiedä, että noiden\nmuurien sisällä ja tuossa linnassa asui muinen toinen kansa ja toiset\njumalat -- nyt hallitsevat siellä vieraat herrat ja vieraat jumalat, ja\nme kynnämme maata ja korjaamme hedelmän heille, jotta he voisivat elää\nyltäkylläisyydessä.\"\n\n\"Niin, että he voisivat elää yltäkylläisyydessä\", toisti poika\nvihaisesti, puristaen kätensä nyrkkiin.\n\n\"Te olette siis vanhojen kartagolaisten sukua?\" kysyi vieras\nkummastuneena.\n\nVanhus teki kieltävän liikkeen.\n\n\"Emme\", sanoi hän ja nosti ylpeästi päätänsä, \"me olemme vanhempaa kuin\nKartago. Me olemme syntyisin juuri tästä maasta. Mutta meidän äitimme\ntuli ensin foinikialaisten ja sitten roomalaisten orjattareksi. Katso\nkuitenkin, muukalainen\", jatkoi hän kovemmalla äänellä, \"linnaa tuolla\n-- he sanovat sitä Byrsaksi -- sieltä on kerran tuli syöksevä ulos ja\nmeri on paisuva ja tuli ja veri hävittävä tyrannit; mutta me tulemme\njälleen mahtaviksi ja onnellisiksi. Minun silmäni eivät sitä näe, mutta\nsinä Arbal, poikani, saat kerran sen nähdä.\"\n\nPoika kuulteli hänen sanojansa säteilevin silmin ja isä kiersi\nkäsivartensa pojan kaulaan.\n\nKreikkalainen näytti hämmästyneeltä. Hän seisoi hetkisen ajatuksiin\nvaipuneena.\n\n\"Niin\", jupisi hän, \"tämä suku hukkuu, tämän täytyy hukkua ja toiset\npäivät vielä koittavat.\"\n\nMolemmat libyalaiset silmäilivät häntä kummastuksella.\n\n\"Uskotko sinäkin, muukalainen\", alotti vanhus, \"uskotko sinäkin sen,\njota me keskenämme salaisesti kuiskailemme, että toiset ja paremmat\npäivät ja sukukunnat tulevat näiden jälkeen, jotka nyt ovat?\"\n\n\"Enkö tietäisi ja uskoisi sitä, mitä pyhät kirjat sanovat?\" vastasi\nkreikkalainen.\n\nHän otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta.\n\n\"Kuule mitä tässä on ennustettu: Sentähden sanoo Herra, Herra näin:\nKatso, minun palvelijani syövät, mutta teidän pitää isooman; katso,\nminun palvelijani juovat, mutta teidän pitää janooman; katso minun\npalvelijani iloitsevat, mutta teidän pitää häpiään tulemaan. Sillä\nkatso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä\nmuistettaman!\"\n\nHän pysähtyi. Libyalaiset katsoa tuijottivat kummastuneina häneen.\n\n\"Muukalainen\", alotti vanhus juhlallisesti hetkisen vait'olon perästä,\n\"pyhän jumalan äidin nimessä pyydän sinua sanomaan meille, onko hän,\njoka on puhunut nämät sanat, totinen mies vai yksi niistä pettureista,\njotka kulkevat ympäri maata ja myövät ennustuksiansa meille.\"\n\nKreikkalainen veti suunsa nauruun.\n\n\"Se, jonka nämät sanat ovat\", virkkoi hän sitten, \"antakoon sinulle\nanteeksi kysymyksesi. Sinä et häntä tunne, sillä idässä, kaukana\nidässä, josta aurinko nousee, on hän astunut alas ihmisten tykö ja\npuhunut heidän kanssansa. Hänen on maa ja kaikki mitä sen päällä on.\nHänen on voima ja herruus.\"\n\n\"Baal, Baal, isä\", virkahti poika vilkkaasti.\n\n\"Hän tarkoittaa Baalia. Niin, Baal on suuri. Kiitetty olkoon hänen\nnimensä!\"\n\nVanhus kumarsi nöyrästi päätään näihin sanoihin. Muukalainen teki\nvastenmielisyyden liikkeen.\n\n\"Samoin kuin sinun jalkasi ei pidä lukua madosta, joka matelee maassa,\nsamoin myöskin on Herra polkeva jalkojensa alle Baalin\", vastasi hän\nvakaisesti.\n\n\"Baalinko sanot sinä?\" kysyi vanhus peljästyneenä ja peräytyi askelen\ntakaperin.\n\nMuukalainen nosti juhlallisesti kätensä ylös.\n\n\"Elonaika lähenee, joka niittää pois teidän jumalanne. Väkevämpi on\ntuleva heidän ylitsensä ja he kukistukoot! Hän on luova uuden taivaan\nja uuden maan -- voi sitä, joka ei tunnusta häntä!\"\n\n\"Sinun sanasi ovat epäselvät minulle\", vastasi vanhus; \"minä en voi\nkäsittää niitä. Mutta minä tiedän että Baal on suuri ja peljättävä eikä\nkukaan väkevämpi --\"\n\n\"Artemon!\" keskeytti häntä poika. \"Tuolta tulee Artemon.\"\n\nVanhus käänsi silmänsä sinne päin, jonne poikansa kädellään osoitti.\n\n\"Niin, se on meidän hyvä herra\", sanoi hän. \"Riennä, Arbal, häntä\nvastaan, sill'aikaa kuin minä seoitan juomaa vieraallemme.\"\n\nPoika riensi iloisesti marmorirappuja alas ja ennätti muutamassa\ntuokiossa miehen luokse, joka hitaasti astuskeli viljamaan yli. Vanhus\nmeni majaan ja kreikkalainen jäi nyt yksin. Hän otti päästänsä\nmatkahatun, nojautui yhtä pylvästä vasten ja antoi silmäyksensä vielä\nkerran liidellä paratiisillisen tasangon yli.\n\n\"Kartago\", jupisi hän loistavin silmin, \"toisella puolen merta on henki\nkuiskaissut minulle nimesi, ja minun huuleni ovat kertoilleet sitä\npolttavassa auringon paahteessa sekä hyisen talven kylmyydessä, öillä\nja päivillä, ilossa ja surussa, kunnes nyt omilla silmilläni näen\nedessäni sinut -- matkani pään! Tiedän ilon ja onnen ainoastaan\nkukoistavan minulle sinun muuriesi sisällä, ja suuria asioita antaa\nhenki minun siellä toimittaa.\"\n\nKukkulan juurella tuli nyt pojan saattamana se mies, jota libyalaiset\nnimittivät herraksensa. Hän oli kunnianarvoinen ukko, jonka näkö oli\nlempeä ja melkein surkumielinen. Vuodet olivat jossakin määrin\nköykistäneet hänen selkäänsä ja tehneet hänen käyntinsä raskaaksi.\nMutta heti saattoi huomata, että hänen heikossa ruumiissansa asui vielä\nelonvoimakas henki.\n\nSeuralaiseensa nojautuen astui hän hitaasti rappuja ylös. Hänen\ntultuansa, ojensi kreikkalainen kätensä hänelle.\n\n\"Terve\", lausui ukko, ja puristi vuorostansa kreikkalaisen kättä. \"Älä\nhalveksi huonettani ja mitä muuten voin tehdä hyväksesi.\"\n\nOttaessaan kiinni ukon ojennetusta kädestä huomasi kreikkalainen hänen\netusormessansa kultaan juotetun ametistin,[2] johon oli piirretty\npaimenen kuva kantavana hartioillaan lammasta. \"Kiitetty olkoon Jesus\nKristus!\" sanoi hän äkkiä ja vakavasti.\n\nHämmästyneenä tuijotti ukko hetkisen häneen.\n\n\"Ijankaikkisesti amen!\" vastasi hän sitten ja syleili muukalaista.\n\n\"Näin sielujen paimenen[3] sinettisormuksessasi\", alotti muukalainen,\n\"ja ymmärsin siitä sinun tunnustavan itsesi hänen omaksensa.\"\n\n\"Hänelle olkoon kiitos\", sanoi ukko liikutettuna, \"että hän on\nlähettänyt minulle yhden veljen. Monta vuotta olen elänyt yksinäni ja\nmuitten keskuudesta erotettuna täällä maatilallani ja valmistautunut\nkäymään toiseen maailmaan.\"\n\n\"Minä olen Apollonius Phrygiasta\", virkkoi sen jälkeen kreikkalainen,\n\"ja olen matkalla Kartagoon. Herra palkitkoon sinulle, että panet\nitsesi ja huoneesi väsyneelle matkamiehelle alttiiksi!\"\n\nSamassa tuli vanha libyalainen kantaen kahta pikaria. Tervehdittyänsä\nkunnioittavaisesti herraansa ojensi hän heille kummallekin yhden\npikarin.\n\n\"Parasta viiniä ja parasta lähdevettä kuin voitte löytää\", lisäsi hän.\n\nSitten levitti hän ripeästi muutamia ruokokimppuja maahan, heitti maton\nniiden päälle ja pyysi vieraitansa istumaan. He tottelivat hänen\npyyntöänsä. Libyalaiset vetäytyivät takaisin.\n\n\"Sano minulle, sinä paljon kulkenut mies\", alotti Artemon, \"rehoittaako\nevankeliumin siemen maailmassa; kasvaako uskovaisten luku ja kasvavatko\nhe itse pyhityksessä ja uskossa? Kirkon ottaessa minut helmoihinsa oli\nheitä vasta vähäinen joukko, ja me tunsimme itsemme ikäänkuin samaan\nsukuun kuuluviksi. Kuinka on nyt?\"\n\n\"Minä vastaan sinulle sekä ilolla että surulla\", sanoi Apollonius;\n\"tosin on sinapin siemen tullut puuksi, joka peittää varjollansa\nmelkein koko maailman. Siellä, jossa iberialainen asuu ja jossa\nparttilainen piehtaroittaa hevosiansa, jossa Britannian rajamuurin\nlinja kulkee ja jossa faraonien haudat ovat, siellä on joka\npaikassa siemen kantanut hedelmän. Kreikkalaiset, roomalaiset ja\nraakalaiset kuulevat sanaa. Herran kiitosta pitävät huulillansa\npurpurapukuiset keisarin hovissa samoin kuin orjatkin, jotka\nsoutavat kolmisoutolaivoja. Joka päivä panee Herra uusia kiviä\nkirkonrakennukseensa, josta myös onkin jo tullut iso torni, joka kohoaa\nkorkealle pilviä kohti.\"\n\n\"Ylistetty olkoon Herra, joka antaa minun, elämäni ehtoona kuulla tämän\niloisen sanoman\", virkkoi vanha Artemon ja nosti kiitollisena kätensä\ntaivasta kohden.\n\n\"Niin, ylistetty olkoon Herra\", toisti Apollonius. \"Mutta monelle on\ntämä Herran nähtävä armo tullut ansaksi. Nähdessään valloittavansa\nmaailman, antoivat he samalla kertaa maailman valloittaa heidät\nitsensä. Vanha tapojen yksinkersaisuus katosi, kunniallinen ja ankara\nelämä veltostui, usko heikkoni. He ovat alkaneet seurustella\nulkopuolella olevien kanssa. Tarvitaan vähän järjenterävyyttä,\nvoidaksensa havaita, onko kristittyä niiden joukossa, joita kohdataan\nkaduilla, oikeuspaikalla, toreilla ja työhuoneissa. Kristityiden miekat\nsurmaavat tappeluissa yhtä mieluisasti kuin pakanallisten\nlegionalaistenkin aseet, ja kristityt ilmoittavat kätten taputuksella\nmieltymyksensä teaattereissa ja sirkuksessa kilvan maailman lasten\nkanssa.\"\n\nArtemon pudisti surullisesti päätänsä.\n\n\"Minun vielä nuorena ollessani\", sanoi hän, \"ei mitään sellaista\ntunnettu kirkossa. Jospa Herra kuitenkin palauttaisi nuot eksyneet ja\npoistaisi tämän pahan ajan!\"\n\n\"Hän poistaa sen\", vastasi Apollonius vakavalla äänellä, \"ja poistaa\npian! Vielä on suloinen salaisuus sinulta kätkettynä, mutta sinun pitää\ntietämän se, sillä minä olen tullut tänne kertomaan sitä veljilleni.\"\n\nUkko nosti tarkkaavasti päätänsä.\n\n\"Kaukana, kaukana idässä\", jatkoi kreikkalainen, \"on Phrygian maassa\nPepuzan kaupunki. Siellä herätti Herra, sydäntentutkija, Montanus[4]\nnimisen miehen saarnaamaan samoin kuin Johannes muinen: 'Tehkäät\nparannus ja kääntykäät! Kirves on jo pantu puun juurelle!' Häntä\nseurasivat useat Jumalan vaikuttamat naiset ja henki puhui heidän\nkauttansa ja selitti tämän maailman lopun olevan lähellä ja Herran\nvalmistautuvan astumaan alas tekemään tyhjäksi perkeleen ja hänen\nvaltakuntansa ja viemään omansa uuteen Jerusalemiin, tuhatvuotiseen\nvaltakuntaan... Mutta onko hän tunnustava omiksensa heitä, jotka elävät\nmaailman mukaan ja maailman tavoin? Onko hän kutsuva veljiksensä ja\nsiunaava heitä, joita hänen nimensä pitäminen hävettää, ja yhdistävä\nheidät niiden kanssa, jotka ovat hiljaiset ja puhtaat sydämmestänsä? Ei\nsuinkaan, vaan hänellä on kyllä vaaka kädessänsä ja hän osaa erottaa\nruumenet nisuista. Voi niitä, jotka ovat ruumenet! Vaan että ruumenien\nluku tulisi pienemmäksi, olen minä kulkenut tänne, hengen voimasta,\njulistamaan veljille tässä maassa, mitä Herra on ilmoittanut, ja\nhuutamaan heille: Maran atha!\"\n\n\"Maran atha!\" toisti hiljaa vanhus ja syvä huokaus tunkeutui hänen\nrinnastansa. \"Niin, Herramme tulee!\"\n\nNuorukainen tarttui hänen käteensä ja kysyi lempeästi: \"Minkätähden\ntulevat nämät iloiset lohdutussanat niin raskaasti ja karvastelevasti\nsinun huuliltasi?\"\n\n\"Maran atha\", sanoi ukko vielä kerran ja painoi surullisesti päänsä.\n\"Muukalainen\", jatkoi hän sitten, \"katso tuonne\" -- hän osoitti\nkädellänsä pohjoiseen päin -- \"siellä on mahtava kaupunki Syrakusa.\nSiellä asuin minä ja kansankokouksessa ja temppeleissä seisoivat minun\ntekemäni jumalainkuvat. Sillä minä sanon sinulle kehumatta, ett'ei\nSyrakusassa kenenkään veistin muodostellut marmoria paremmin kuin\nminun... Silloin tuli hän, vaimovainajani, minun huoneeseni. Ystävät\nvaroittivat minua: 'hän on kristitty, sinä saat voimasi uskosta\njumalihin' -- minä nauroin ja minun työhuoneessani kuului vasarani\nkalke, niinkuin aina aamusta varhain iltaan myöhään. Mutta he puhuivat\ntotta. Minä en tiedä itse, kuinka se tapahtui -- eräänä aamuna lähetin\nminä pois oppipoikani, tartuin vasaraan ja musersin jumalainkuvat,\nnämät, pitkän ja vaivaloisen työn hedelmät, minun ylpeyteni ja\nrikkauteni. Mutta kun minä tämän tehtyäni läähättäen istuuduin, tuli\nminulle peljättävä hätä, hiki tihkui otsastani ja sisällinen ääni huusi\nminulle: 'Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt täytyy sinun nähdä nälkää ja\nkerjätä almuja.' Kyynelet kiertyivät silmistäni, ei itse tähteni vaan\nhänen, vaimoni tähden. Minun täytyi nyyhkiä ääneeni ja peitin kasvoni\nvaatteukseni laskoksella. Silloin tuli pehmeä käsi kaulalleni, ja\nenkelin ääni kuiskasi lempeästi ja lohduttavasti minulle: 'Älä epäile.\nMaran atha. Hän ei viivy.' Minä hyppäsin ylös ja suljin vaimoni syliini\nja epäilykseni kyynelet muuttuivat ilokyyneliksi ja autuaallisella\nriemulla sanoimme toisillemme: 'Maran atha! Niin, Herra tulee!'\"\n\nSyvästi liikutettuna vaikeni kertoja hetkiseksi kootakseen\najatuksiansa.\n\n\"Isäni oli kultaseppä\", jatkoi hän sitten, \"ja kauan tein minä hänen\noppipoikiensa kanssa työtä, ennenkuin noudatin taipumustani tulla\nkuvanveistäjäksi. Nyt etsin jälleen ylös vanhat työkalut -- ah, hän\n(vaimoni) autti minua niiden puhdistamisessa ruosteesta -- ja sen sanon\nsinulle, nuorukainen, ett'ei kolmea vuotta ollut vielä loppuun kulunut,\nkun minun töitäni ruvettiin kysymään enemmän kuin kenenkään muiden\nSyrakusassa ja ne löysivät itsellensä tien aina Kartagoon ja Roomaan\nsaakka. Mutta se tuotti minulle kadehtijoita ja vihollisia, eivätkä he\nlevähtäneet, ennenkuin saivat minut turmioon. Taivas antoi heille\nmenestyksen. Muutamana päivänä sain käskyn lähteä Syrakusasta paikalla\nja ainoastaan matkasauva kädessä. Minut sanottiin olevan isieni\nuskonopin ylenkatsojan ja valtion vihollisen. Edellinen on totta, mutta\njälkimmäinen ei.\n\n\"Hiljaa ja tyvenellä mielellä jätimme me esi-isiemme huoneen. Suru\ntahtoi toisin vallata minut, mutta kun silmäilin hänen ihastuneita\nkasvojansa, joka astui sivullani, voitin minä sen. Me kuljimme itään\npäin. Tultuamme Epipolen kukkulalle en voinut olla kääntymättä ja\nsilmäilemättä vielä kerran kotokaupunkiani. Nähdessäni sen, kaupunkien\nkomean kuningattaren, ilta-auringon hohteessa leviävän eteeni\nsinertävän meren ääressä ja hakeissani silmilläni kotoani ja niitä\npaikkoja, joissa olin elänyt nuorena ja iloisena, en voinut pidättää\nitseäni kauemmin, vaan tuntui ikäänkuin kaikki voima olisi lähtenyt\nminusta, ja minun täytyi vaipua maahan. Silloin taaskin oli hän se,\njoka käsivarrellaan tuki minua ja taaskin kuiskasi minulle nämät\nlohduttavat sanat: 'Ole hyvällä mielellä. Maran atha!' Me kuljimme\nkauan ympäri maata ja tulimme vihdoin Panormoon. Sinne asetuimme\nolemaan ja onnemme kukoisti taas. Mutta puolisoni tuli aina yhä\nkalpeammaksi, ja kun minä huolestuneena vedin hänet luokseni ja kysyin,\noliko hänellä mikä vaiva, nauroi hän ja pudisti päätänsä. Niin tuli\npääsijäinen. Me rukoilimme koko yön veljiemme kanssa ja menimme sitten\nkotia. Hän oli minusta tavallistansa kalpeampi, ja kun minä nyt kysyin\nhäneltä, tunsiko hän mitä vaivaa, painoi hän äänetönnä päänsä. Minulle\ntuli nyt peljättävä hätä. Minä tahdoin kutsua lääkärin, mutta hän esti\nminut siitä. Minä istuuduin sitten hänen vuoteensa viereen ja\nvapisevalla sydämmellä pidin varallani, voisinko houkutella häneltä\njotain toivomusta. Hän makasi äänettömänä koko päivän. Mutta illan\ntullessa kävi hän levottomaksi, hänen kalpeat poskensa punettuivat; hän\nnosti kättänsä ja osoitti laskeutuvaa aurinkoa. 'Felicitas, Felicitas',\nhuudahdin minä ja ja vaivuin nyyhkien hänen viereensä. 'Ei, se ei saa\ntapahtua!' Hän veti suunsa nauruun ja pyyhki valkoisella kädellään\nhiukset pois otsaltani. Sitten makasi hän jälleen liikkumatonna. --\nYhtäkkiä sydänyön joutuessa kohosi hän puoleksi ylös ja huudahti:\n'Artemon', ja kun minä kiiruhdin hänen tykönsä, tarttui hän käteeni ja\nsanoi vielä kerran: 'Artemon!' Sitten vaikeni hän hetken ajaksi.\n\n\"'Artemon', sanoi hän sen jälkeen kolmannen kerran ja katseli minua\nloistavin silmin, 'Maran atha!'\n\n\"Sitten painoi hän päänsä ja vaipui jälleen. Hän oli kuollut.\"\n\nKertoja itki kuin lapsi. Kreikkalainen kiersi kätensä hänen kaulaansa\nja lausui lempeästi:\n\n\"Hyvä isä, älä sure raskasta kärsimistäsi. Emmekö kehu nukkuneita\nonnellisiksi?\"\n\n\"Niin, onnellinen on hän\", huokasi vanhus, \"mutta minut on hänen\nkuolemansa tehnyt surkuteltavaksi. -- Minä lähdin pois Panormosta\nsitten kuin olin myönyt tavarani. Minä en kärsinyt olla siellä, jossa\nniin monta tuhatta asiaa muistutti minulle kärsimääni vahinkoa ja siten\nteki sen aina uudeksi. Minä tahdoin päästä Kartagoon. Drepanon luona\nlöi myrsky laivan kallioita vasten rikki; minä ainoastaan pelastuin,\nmutta jouduin ryövärien käsiin, jotka möivät minut Kyreneen. Kymmenen\nkovaa vuotta palvelin minä siellä; sitten kuoli herrani, ja hänen\ntestamentissaan oli säädettynä, että hänen orjansa pääsivät vapaiksi.\nSilloin tulin minä Kartagoon. Hiukseni olivat harmaantuneet, silmäni\ntummenneet ja selkäni köykistynyt, mutta kuitenkin täytyi minun ruveta\ntekemään työtä vieraissa työhuoneissa. Herra Jumala ja hänen pyhä\nsanansa antoivat minulle voimaa siihen. Muutaman vuoden kuluttua olin\nsaanut niin paljon säästöön, että voin ostaa itselleni pienen maatilan\ntäältä ja sillä tahdon nyt rauhassa ja levossa kuluttaa jälellä olevan\nelämäni.\"\n\nÄänettöminä katsoivat molemmat miehet muutaman minuutin maahan.\n\n\"Lähtekäämme nyt liikkeelle\", virkkoi jälleen Artemon, \"minun asuntoni\nei ole kaukana ja siellä saat paremman virvoituksen kuin täällä.\"\n\nNäin sanoessansa nousi hän istualtaan. Apollonius ojensi kätensä\nhänelle. Hiljaan astuskelivat he eteenpäin kapeaa polkua myöten ja\nmolemmat libyalaiset saattoivat heitä kappaleen matkaa. Heidän puolen\ntuntia astuttuansa rupesi näkymään pieni huvila, joka oli keskellä\npuutarhaa korkeain palmujen ja ruokamäntyjen välissä.\n\n\"Tuolla on minun kotoni\", sanoi Artemon. Palvelija avasi puutarhan\nportin. Hienoa valkoista hiekkaa myöten astuivat he rakennukselle. Sen\noven päällä oli marmoritaulu, johon seuraavat sanat olivat piirretyt:\n\n    Gloria in excelsis Deo et in\n    Terra pax hominibus bonae\n         Voluntatis.[5]\n\nHartaudella luki Apollonius puoliääneensä kirjoituksen.\n\n\"Se on evankeliumin rauhatervehdys\", virkkoi hän. \"Minä katson sen\nennustavan onnea työlleni tässä maassa. Jumalan kunnia ja ihmisten\nrauha -- se se juuri onkin, jonka tähden olen tullut tänne.\"\n\nKapeaa, yksinkertaisilla maalauksilla koristettua käytävää myöten\nastuivat he asunnon sisustaan.\n\n\n\n\nToinen Luku.\n\nKristityt ja kristittyjen Jumala.\n\n\nVia Coelestis nimiselle kadulle, joka oli pääkatu Kartagossa, poikkesi\nkantotuoli eräältä syrjäkadulta. Neljä numidialaista orjaa, jotka\nkantoivat sitä, seisattuivat paikalla, kun yht'äkkiä näkivät edessään\ntiheän kansajoukon. Juoksija koetti raivata heille tietä sen läpi.\n\n\"Antakaa tietä, antakaa tietä Cajus Calpurniukselle!\" huusi hän\nkaikille suunnille ja sysäsi hopeasilaisella kepillään ympärillä\nseisovia. Mutta se oli turhaa. Kantajien täytyi pysähtyä.\n\n\"No, Herkules auta, mikä nyt on, Amiantus?\" huusi syvä ääni\nkantotuolista.\n\nKäsi aukasi kantotuolin punaista, kultaripsuilla koristettua esirippua\nja vanhanpuoleisen miehen suuri pää ja suopeat kasvot tulivat näkyviin.\n\n\"Mikäkö on, herra?\" virkkoi juoksija. \"En tiedä minkätähden kansa on\nkeräytynyt tähän meluamaan; annahan kun tiedustan.\"\n\nTuskin oli hän lähtenyt, kun pieni mies kuluneessa tunikassa riensi\nkiireesti siihen vieressä olevasta kauppapuodista.\n\n\"Hyvää päivää, Calpurnius\", sanoi hän kantotuolissa olevalle miehelle\nja kumarsi nöyrästi. \"Jos tahdot, niin voin sanoa sinulle, mitä tässä\ntehdään. Totta tosiaan eivät tämmöiset metelit olekaan harvinaisia\ntällä kadulla. -- Minä olen hedelmänkauppias Zosimus. Minun isäni asui\nmonta vuotta Roomassa ja tunsi vallan hyvin sinun isäsi, konsulin. Hän\nmahtoi olla kunnon mies! Keisari sai usein neuvoja häneltä. Kauppa käy\ntäällä huonosti; minulla on tuo pikkunen puoti tuossa.\"\n\nMies kantotuolissa pudisti kärsimättömästi päätänsä.\n\n\"Sinne asetti tänä aamuna eräs juutalainen eläinten kesyttäjä -- hänen\nnimeänsä en nyt muista -- suuren kuvan asuntonsa ulkopuolelle\npilkatakseen kristiaaneja. Tiedäthän hyvin tämän epäuskoisen lahkon.\nKuva esittää kristittyjen jumalaa, ja jokainen rientää nyt sinne\nkatsomaan sitä. Se kuva on hyvin lystinmoinen, ja eläinten kesyttäjä\nsiitä hyötyy, sillä huomenna tietää koko Kartago hänen nimensä, ha, ha,\nha!\"\n\nSamassa tuokiossa palasi juoksija.\n\n\"Minä tulen ulos, Amiantus\", sanoi kantotuolissa oleva mies. \"Me\nmenemme jalkaisin. Kantajat saavat kääntyä takaisin samaa tietä kuin\ntulimmekin.\"\n\nNäin sanottuansa nousi hän ylös istualtansa ja astui ulos kantotuolista\norjan ja hedelmänkauppiaan nojassa.\n\nNähtyänsä tungoksen ja sekasorron rupesi hän arvelemaan, tekisikö hän\nensinkään, niinkuin oli aikonut. Mutta utelijaisuus saada nähdä\neläintenkesyttäjän kuvaa pääsi hänessä vihdoinkin voitolle.\n\nEläintenkesyttäjä Jason'in talo Via Coelestis kadun varrella oli se\npaikka, jonka ympärillä kansajoukko kiehui. Eläintenkesyttäjä itse\nseisoi oven edustalla, kevyiseen tunikaan pukeutuneena, joten hänen\nvoimakas ruumiinsa muoto pääsi erinomaisen hyvin esiytymään, ja nauroi\nja laski leikkiä ympärillä seisovien kanssa. Oven päälle oli\npingoitettu iso kappale liinavaatetta ja siihen oli maalattu tuo\neriskummainen kuva, joka nyt veti puoleensa satojen ihmisten silmät. Se\nesitti togaan puettua miestä, joka piti toisessa kädessään kirjaa ja\ntoista kättänsä ylhäällä, ikäänkuin olisi hän ketä opettanut. Hänen\npäästänsä pisti ulos kaksi suunnattoman suurta aasinkorvaa ja hänen\ntoinen jalkansa päättyi aasinkaviolla. Kuvan alla oli kirjoitettuna\nisoilla kirjaimilla:\n\n\"_Tämä on kristittyjen aasijumala_!\"[6]\n\nTämän asunnon edustalla lainehti kansajoukko edestakaisin. Toiset\nnauroivat ja toivottivat eläintenkesyttäjälle onnea oivalliseen\nkeksintöönsä, toisista oli kuva mauton.\n\n\"Kuinka voi joku uskoa\", lausui eräs leipurimestari, \"että kristiaanit\npalvelevat tuollaista rumaa kuvaa! Niin mielettömiä eivät he ole.\nMinulla on ollut monta kristittyä oppipoikaa ja olen tarkoin kysellyt\nheiltä uskoansa, mutta koskaan en ole huomannut heidän kunnioittaneen\nnoin eriskummaista jumalaa.\"\n\n\"Sinä saatat olla oikeassa\", vastasi toinen. \"Mutta naurettava on\nkuitenkin kuva, ja se närkästyttää kristiaaneja kyllä sangen kovin.\"\n\n\"Ei\", virkahti kolmas, \"minä luin äskettäin suuresta Tacituksesta, että\njuutalaiset todellakin palvelevat aasia, ja onhan tunnettu asia, että\njuutalaiset ja kristityt ovat ainoastaan kaksi saman opin lahkoa.\"\n\n\"Siitä varjelkoon meitä Jehovah\", äännähti eräs juutalainen\nsaviastiankauppijas, joka oli kuullut nuot viimeiset sanat. \"Kuinka\nvoit sanoa, että juutalaiset ja kristityt ovat samat. Meillä ei ole\nmitään tekemistä näitten ihmisten kanssa.\"\n\nYmpärillä seisovat nauroivat.\n\n\"Heprealainen on oikeassa\", virkkoi eräs vanha, paljaspäinen ja\nkuluneessa puvussa oleva mies. \"Juutalaiset ovat tulleet houkutelluiksi\nja narratuiksi ainoastaan Mooseksen silmänkäännöskonsteilla, mutta\nnämät, kristiaanit, on pettänyt eräs toinen. Kuitenkin, jos tahdotte\nuskoa filosofia, on jälkimäinen laji pahempata. Eikö jo kauhistuta\njokaista, että tämä vihelijäinen lahko irvistelee meidän jumalillemme\nja jumalanpalveluksellemme ja surkutellen silmäilee meidän pappejamme,\nvaikka itse juuri on surkuteltava? Ja sitten vielä uhkaavat he koko\nmaata ja maailmaa tulella ja perikadolla, ikäänkuin luonnon\nijankaikkinen järjestys voisi milloin hämmentyä! Mutta he eivät tyydy\nvielä tämmöisiinkään hourumaisiin mielipiteihin, vaan keksivät lisäksi\nkaikellaisia lasten satuja. He nousevat jälleen ylös, kun ovat kuolleet\nja tulleet tuhkaksi, tomuksi, ja käsittämättömän autuaassa\nluottamuksessa uskovat he toistensa valheita, että voisi luulla heidän\njo elpyneen kuolleista. Totta Herkules on se kirottu liittokunta!\"\n\nUkko vapisi vihasta lausuessaan nämät sanat.\n\n\"Niin, oivallinen seura\", alotti leipurimestari, \"ja pulskea jumala\nmikä sillä on. Minä sanoin sen äskettäin muutamille heistä. 'Te olette\nköyhiä', sanoin minä heille, 'te kärsitte vilua ja nälkää, ja teidän\nJumalanne näkee sen, mutta on ikäänkuin ei hän sitä huomaisi. Joko ei\nhän siis tahdo auttaa omiansa tai ei hän voi auttaa heitä. Hän on\nniinmuodoin järjetön jumala tai myöskin raukka. Eriskummainen jumala on\nhän totisesti, joka voi auttaa kuolleita, vaan ei eläviä.' Niin sanoin\nminä heille, mutta he eivät voineet keksiä kuin muutamia huonoja\npuolustussyitä.\"\n\nTuo paljaspäinen filosofi aikoi sanoa jotain, kun eräs nuori mies tuli\nympärillä seisovien joukkoon ja sanoi kuuluvalla äänellä:\n\n\"Ivatkaa vaan ja pilkatkaa! Mutta mitä voitatte sillä? Ettepä mitään,\nsanon minä. Katselkaa ympärillenne. Eikö joka paikassa huudeta:\nkaupunki, maa, kaikki on kristityiden huostassa. Kaikenikäisiä,\nkaikensäätyisiä, kaikenvirkaisia ihmisiä rupeaa epäuskoisten puolelle.\nHe, jotka niin sanovat, ovat oikeassa. Mutta voinettekohan te muuttaa\nsitä? Voitteko saada meidät häviämään -- minä nimittäin kuulun myöskin\nkristityiden joukkoon? Sinä, joka ivaat niin minun jumalaani, salli\nminun kysyä sinulta: 'Minkätähden on Jupiter[7] ääneti, eikä sinkahuta\nnuoltansa meihin, jotka irvistelemme hänelle? Onko hän tullut vanhaksi\nja rakasmieliseksi, koska hän antoi meidän niin lisääntyä, vai\nlienevätkö vuodet heikontaneet hänen silmiensä valon?'\"\n\nYmpärillä seisovat nauroivat ja taputtivat käsiänsä.\n\n\"Kas, nyt nauratte itsekin jumalillenne\", jatkoi puhuja, \"ja kuitenkin\nolette valmiit murhaamaan meitä, sentähden että me kiellämme ne; millä\ntavoin luulette saavanne tämän kaiken yhtäpitäväiseksi toinen toisensa\nkansa? Mutta tehkää mitä tahdotte\", sanoi hän lopuksi. \"Te ette voi\ntehdä turhaksi totuutta. Mitä useammin te niitätte meitä, sitä enemmän\nkasvamme me. Kristityiden veri on kuin kylvetty siemen.\"\n\nSitten pyörähti hän ympäri ja katosi ihmisjoukkoon, joka kernaasti\nantoi hänelle tietä.\n\n\"Totta, kyprolainen äiti\",[8] virkkoi leipurimestari ensimäiseksi, \"se\noli hyvin puhuttu! Se täytyy myöntää heistä, että he pitävät puolensa\neikä anna itseänsä minkään säikäyttää.\"\n\n\"Uppiniskaisuus! Uppiniskaisuus\", virkkoi paljaspäinen ukko, \"he ovat\nhurjapäisiä ihmisiä, katilinalaisia.\"\n\n\"Aivan niin\", vakuutti juutalainen saviastiankauppijas, \"ja minä sanon\nteille roomalaiset sen, että joll'ette hävitä heitä kohta perinpohjin,\non teistä loppu; joll'eivät he tahdo mukautua hyvällä, niin onhan\nteillä tulta, vettä ja rautaa. Pois kristityt, pois kristityt!\"[9]\n\nSamassa tuokiossa syntyi äänekäs huuto.\n\n\"Tertullianus, Tertullianus!\"[10] huudettiin ja kansajoukko kerääntyi\nyhteen paikkaan kadulle, jossa pitkä, laiha mies seisoi käsivarret\nristissä. Hänellä oli yllänsä harmaa, halpavaatteinen viitta, jommoisia\nNumidian talonpojat pitävät; hänen hiuksensa olivat kerityt, hänen\nkasvonsa kalpeat ja laihat. Ylenkatse värehti hänen suunsa ympärillä,\nja hänen silmäyksensä vierivät synkkinä häntä ympäröivän kansajoukon\nyli.\n\n\"Sinun Jumalasi, Tertullianus!\" huudettiin hänelle kaikilta haaroilta.\n\"Tule, sinun pitää nähdä jumalasi!\"\n\nPuhuteltu puri huultansa. Hän näytti miettivän mitä hän tekisi. Nyt\nnosti hän ylös päänsä.\n\n\"No, tehkää minulle sitten tietä!\" lausui hän katkerasti ja astui\naskelen eteenpäin. Äänekäs riemuhuuto tervehti tätä liikettä.\n\n\"Tietä! Tehkää tietä Tertullianukselle! Hän tahtoo tervehtää\njumalaansa\", huusivat lähellä seisovat.\n\nTämä laiha mies astui hitaasti eteenpäin ihmisjoukon läpi, silmänsä\nmaahan päin kääntyneinä.\n\nNyt oli hän päässyt eläintenkesyttäjän asunnon luokse. Tuhansien silmät\nolivat kääntyneinä häneen ja yht'äkkiä oli tullut äänettömyys tälle\nihmisillä täytetylle kadulle.\n\nTyynesti nosti hän päänsä kuvaa kohti ja -- purskahti äänekkääsen\nnauruun.\n\nKansajoukko näytti hämmästyneen.\n\n\"Eläköön Tertullianus!\" huusi joku.\n\nSadat yhtyivät tähän, ja hurja suostumushuuto raikui pitkin katua.\n\nTertullianus kääntyi ympäri. Hän oli tylyn- ja nyreännäköinen, niinkuin\nennenkin, teki kieltävän liikkeen ja astui sitten ripeästi eteenpäin.\nKukaan ei pidätellyt häntä, mutta moni katsoi hänen jälkeensä kunnes\nhän katosi eräälle syrjäkadulle.\n\n\"Kuka on tuo eriskummainen ihminen?\" kysyi Calpurnius orjaltansa.\n\n\"Etevin asianajaja kuin Kartagolla koskaan on ollut. Hän voisi olla\nCroesuksen kaltainen, mutta aina siitä saakka, kun hän liittyi\nkristiaaneihin, on hän pysynyt erillään kaikista käräjäasioista.\nVahinko sitä sukkelata miestä.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Tertullianus. Kartagossa tuntee jokainen lapsikin hänet. Se suuri\nriita-asia muistathan...\"\n\n\"Ei, mutta kas Liciniusta, mistä sinä tulet ja mihin aiot?\"\n\nNuori mies yksinkertaisessa, mutta ylhäisessä puvussa astui\nCalpurniuksen luokse, joka sydämmellisesti puristi hänen kättänsä.\n\n\"Minä tulen prokonsulin tyköä\", vastasi Licinius, \"ja ajattelin\noikeastaan...\"\n\nHän vaikeni ja punastui.\n\n\"Minä tiedän\", virkkoi Calpurnius leikillä ja viiputti sormellansa.\n\"Annas tänne kätesi. Onko sinulla mitään?\"\n\n\"Prokonsuli sanoi minulle, että keisari oli tullut Aleksandriaan ja\ntulee luultavasti myöskin Kartagossa käymään.\"\n\n\"Minusta olisi hauskaa nähdä häntä. Septimius Severuksesta kerrotaan\npaljon hyvää.\"\n\n\"Jos tämä toive toteutuisi, aikoo prokonsuli panna toimeen suuria\njuhlallisuuksia. Jo eilen oli useita gladiaatorikoulujen isäntiä käynyt\nhänen luonansa. Sophronius aikoo myös kirjoittaa näytelmäkappaleen\nerityisesti sitä tilaisuutta varten.\"\n\n\"Siitä varjelkoot meitä jumalat\", lausui Calpurnius.\n\n\"Samoin ajattelen minäkin\", virkkoi hänen seuralaisensa nauraen.\n\nHe olivat tulleet Calpurniuksen asunnolle. Kynnyksellä otti heidät\nvastaan portinvahti nöyrällä kumarruksella. Taidokkaasti tehdyillä\nkivikutomilla kaunistellun käytävän kautta astuivat he atriumiin.[11]\n\n\"Sisaret ovat peristiilissä\",[12] sanoi Calpurnius. \"Minä tulen perästä\nniin kohta kuin saan toisen puvun päälleni.\"\n\nNäin sanottuansa astui hän viereiseen kammioon. Hänen seuralaisensa\nmeni atriumin läpi ja kääntyi kapeaan käytävään, joka vei huoneen\nsisustaan.\n\nSolevat korinttilaiset pylväät ympäröivät tätä rakennuksen osaa.\nMahdottoman isot lehdet ja köynnöskasvit sekä pienet ruusu- ja\norvokki-penkit tekivät sen muhkean puutarhan näköiseksi. Komeita\njumalainkuvia, kreikkalaisten taideniekkain taideteoksia, kimalteli\nviheriöiden kasvien välissä ja marmorisesta raakusta juoksi hiljaa\npikkuinen puro altaasen, jossa mylläili kultakaloja ja loisti valkoisia\nkukkia. Kunniaterveisillä käyvien klienttien ja muiden hakijoiden melu\nei tunkeutunut tälle paikalle asti, joka oli perhe-elämän tuttavallinen\npesäpaikka.\n\nLuonnon laittaman telttakaton, palmukasvin jättiläislehtien alla istui\nkaksi naista. Toinen heistä saattoi olla noin kolmikymmenvuotias.\nHänellä oli päällänsä harmaa, yksinkertainen stola.[13] Musta nauha\npiti koossa hänen hiuksensa; mitään kultakoristuksia ei hänellä\nnäkynyt. Hänen vaaleat kasvonsa olivat ankaran näköiset. Hän istui\nmatalalla selkänojattomalla tuolilla ja luki puoliääneensä kirjarullaa,\njoka oli hänen polvillansa.\n\nHänen jalkainsa juureen oli nuori tyttö istuutunut ja kuunteli tarkasti\nlukijaa. Tytöllä oli yllänsä Assyrian silkistä tehty päällysvaate, joka\noli purppuraisilla nauhoilla koristeltu ja olkapäiltä pantu kokoon\nkorusoljilla. Kullattu nauha kierteli hänen keltaisten hiustensa\nympärillä ja hänen kaulassansa riippui hienossa kultaketjussa pikkuinen\nkultakala,[14] jossa oli kirjoitus _sosais_ (vapahda meitä). Hänen\nvartalonsa oli solakka ja norea. Uneksivasti istui hän, ylevät kauniit\nkasvonsa, jotka olivat samaa näköä kuin lukijallakin, solisevaan veteen\npäin käännettyinä. Yltä ympärinsä oli kaikki hiljaa. Ainoastaan lukevan\nääni kuului. Silloin tällöin nähtiin joku palvelijattarista, ruskeista\negyptiläisistä tytöistä, menevän hiljaisin askelin ohitse, mutta kukaan\nei heistä tohtinut astua likemmäksi eikä häiritä herrattariansa.\n\nLukija luki:\n\n    \"Kuningas sä uskovaisten,\n    Isän korkeen ilmehinen\n    Sana, voittamaton juuri,\n    Viisauden lähde suuri,\n    Hädän turva, vahva muuri,\n    Jok' on ollut ainian,\n    Aina pitää valtikan,\n    Edestämme rukoelee,\n    Auttaa, holhoo, johdattelee,\n    Turvaa kaikill' valmistelee,\n    Kaitsee uskovaisiaan;\n    Kalastaja lempimielin\n    Houkuttelee kaloi meitä\n    Synninmeren syvänteiltä\n    Rauhan rantaan sulokielin.\n    Paimen, joka tunnet omas,\n    Ystäväsi ota huomaas,\n    Kaitaa tietä heitä saata\n    Armon tietä autuasta!\"[15]\n    -- -- -- -- --\n\nHän taukosi. Käytävässä kuuluivat askelet. \"Ei se ole Cajus\", sanoi\nhän, \"Licinius se on käynnistään.\"\n\nHaihtuva puna lennähti nuoren tytön kasvoille.\n\nYksi palvelijatar tuli ja lausui:\n\n\"Licinius pyytää päästäkseen tervehtimään.\"\n\n\"Astukoon hän sisään.\"\n\nRipeästi tuli tämä ilmoitettu naisten tykö, jotka hänen tullessansa\nolivat nousseet istualtaan, ja tervehti heitä iloisesti.\n\n\"Minun terveisillä käyntini ehkä häiritsee teitä\", virkkoi hän,\n\"kirjarulla tuossa tuolilla ilmoittaa minulle sen.\"\n\n\"Luulen sisareni jo lopettaneenkin\", sanoi nuori tyttö hyvin hiljaa.\n\n\"En suinkaan, Julia; mutta Markus Licinius on aina tervetullut. Etkö\nole kohdannut puolisoani? Hän meni äsken ulos.\"\n\n\"Kohtasin hänet kadulla, ja seurasin häntä tänne saadakseni jättää\nteille erään uuden runoelman, jonka muuan kreikkalainen antoi minulle\neilen; tässä se on.\"\n\nHän otti rullan vaatteuksensa laskoksesta ja ojensi sen kysyjälle. Tämä\nteki epivän liikkeen.\n\n\"Ota sinä, Julia, se\", sanoi hän. \"Minusta on uudenaikainen runous\nvastenluontoista. Meidän runoilijamme ovat ruvenneet käyttämään\nirstaista kirjoitustapaa. Toinen oppii toiseltansa.\"\n\n\"Minä luulen, että tämä runoelma on poikkeus\", virkkoi Licinius\nsäveästi.\n\n\"Poikkeusko? Luuletko sinä, että meidän aikaisemme miespolvi ylimalkaan\nvoi saada aikaan mitään jaloa, olkoon se sitten mitä tahtonsa? Sen\nsanon sinulle, Licinius, että kaikki on kuivettunut ja tullut\nvoimattomaksi, sentähden että juuri on huono. Me olemme eläneet yli\najastamme ja meillä on välttämätön perikato edessämme, joll'ei --\"\n\nHän pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin olisi hän hakenut sopivia sanoja.\n\n\"Joll'ei apua tule\", sanoi hän sitten äkkiä.\n\nLicinius pudisti hiljaa päätänsä.\n\n\"Sinä, Marcella, tuomitset liian ankarasti\", sanoi hän pidätetyllä\näänellä. \"Minä olen, näet, kulkenut kreikkalaisten kaupungit läpi ja\nnähnyt heidän taideteoksensa; minä olen yksinäisinä hetkinä lukenut\nkaikesta, mitä esi-isämme ovat saaneet aikaan toiminnassa,\najattelemisessa ja runoudessa ja olen nähnyt, kuinka suuria ja jaloja\nhe olivat; semmoisten isien pojat eivät voi mennä hautaan niin ilman\nmitään kunniata, olkootpa sitten kuinka hyvänsä suvustansa huononneet.\nHe nuorentuvat, tulevat paremmiksi ja enemmän sukunsa arvon\nmukaisiksi.\"\n\n\"Oletko koskaan nähnyt kuivan rungon uudelleen elpyneen ja saaneen\nkasvuvoimaa\", keskeytti Marcella.\n\n\"En, mutta olen kyllä nähnyt, että nuori vesa on eloisana puhjennut\nkuivasta rungosta. Samoin on meidänkin käypä.\"\n\n\"Sinä et saa minua siihen vakuutukseen. Niin ei tule tapahtumaan.\nIdästä nousee aurinko.\"\n\n\"Minä tiedän, mitä tarkoitat\", sanoi Licinius karvaalla mielellä.\n\"Mutta minä en voi uskoa sitä. Ei, vaan Rooma tulee jälleen jaloksi ja\nsuureksi ja pyhiin temppeleihin kulkee taaskin puhtaita joukkoja ja\nmeissä toteutuvat ne onnelliset ajat, joita te odotatte.\"\n\n\"Minä tunnen pari säettä teidän kunnioittamaltanne Horatiukselta\",\nvirkkoi Marcella. Ne kuuluvat näin:\n\n    \"On huonoksi tehnyt kaikk' aika turmeltunut\n    Aikamme, kurjempi vielä ol' isien, on siittänyt\n    Meidät raukat, jotk' annamme\n    Elon sikiölle, vielä huonommalle.\"\n\n\"Mutta sano minulle\", lisäsi hän heti sen jälkeen antaaksensa\nkanssapuheelle uuden suunnan. \"Onko totta mitä kerrotaan, että\nprokonsuli on aikeissa ryhtyä toimiin kristityitä vastaan?\"\n\nLicinius nyykäytti päätään myöntävästi.\n\n\"Hänellä on jo monta kertaa ollut sellaiset ajatukset\", virkkoi hän,\n\"mutta minun on aina onnistunut saada hänet luopumaan niistä.\"\n\nNaiset katsoivat äänettöminä toisiinsa hetkisen.\n\n\"Licinius\", sanoi sitten Marcella vakaasti ja meni suoraan hänen\nluoksensa, \"tiedätkö, että kristityt rukoilevat jumalaansa hävittämään\nteidän uskonoppinne, temppelinne ja jumalanne pois koko maan päältä ja\nopettavat taivaan vihan kerran kohtaavan teitä?\"\n\n\"Tiedän minä sen, olen lukenut heidän kirjojansa.\"\n\n\"Etkä ole tahtonut hävittää heitä, vaikka on ollut sinun vallassasi?\"\n\n\"Minä tiedän, ett'ei totuuden voittoa saadakseen, tarvitse väkivaltaa\nkäyttää.\"\n\nMarcella loi silmänsä alas. Hänen sisarensa käytti tätä äänettömyyttä,\njoka nyt syntyi, alottaaksensa toisellaista puheenainetta. Pikaisesti\nsilmäiltyään Liciniuksen hänelle jättämän kirjarullan nimen, kysyi hän\nkuka sen oli runoillut.\n\n\"Eräs kreikkalainen\", vastasi Licinius. \"Merirosvot olivat ottaneet\nhänet vangiksi ja ainoastaan onnellisen sattuman kautta pääsi hän\nvapaaksi Aleksandriassa ja sieltä on hän tuiki köyhänä ja nälästä\npuolinääntyneenä tullut Kartagoon. Minä kohtasin hänet eräänä aamuna\nasuntoni edustalla ja hän piti kädessänsä kirjoitettua paperia, jonka\nhän äänetönnä ojensi minulle. Ne olivat tämän runoelman ensimmäiset\nvärsyt. Niillä on historiansa.\"\n\n\"Sitä suuremmalla mielihalulla luen nyt tämän runoelman, kun tunnen sen\ntekijän onnettomuuden\", vakuutti nuori tyttö.\n\n\"Niin lue se\", kehoitti Licinius, \"ja lue sinä, Marcella, myöskin se.\nSitten tuomitset meitä ja jälkeentulevaisiamme lempeämmin. Runoilija on\nprofeetta. Mietiskelevä ajatus joutuu eksyksiin, mutta runoilijaan kun\njumalat vaikuttavat, niin hänen ennustushenkensä eteen tulevaisuus\navautuu. Uskokaa häntä siis.\"\n\nHän lausui nämät sanat hartaan ja sydämmellisen makuisesti.\n\nPalvelijatar astui sisään. Hänellä oli kädessään kirje. Sen\npäällekirjoitus oli: \"Marcus Licinius Proculukselle.\" Licinius mursi\nkiireesti sinetin; hänen otsansa rypistyi, kun hän silmäili kirjoitusta\nja hän lausui hiljaan muutamia vastenmielisiä sanoja.\n\nSitten sanoi hän sisarille: \"Prokonsuli kutsuttaa minut tärkeään\nkeskusteluun. Minun täytyy siis jättää teidät.\"\n\nHän ojensi kätensä heille kummallekin.\n\n\"Ajatuksesi runoelmasta\", virkkoi hän Julialle, \"saat sanoa minulle kun\nensi kerran tulen tänne, jos oletetaan sinulla olevan rohkeutta lukea\nse loppuun.\"\n\n\"Että luen sen täydellisesti, sen lupaan sinulle nyt jo\", vastasi hän\nvilkkaasti.\n\nMarcella seurasi vierasta peristiilin uloskäytävään. Mutta ennenkuin\nhän jätti hänet, sanoi hän pidätetyllä äänellä:\n\n\"Licinius, minä ihmettelen sitä jalomielistä ajatustapaa, joka sinulla\non kristityitä kohtaan. Voinko vakaasti luottaa siihen, ett'et koskaan\ntule toisin ajattelemaan?\"\n\nMarcella silmäili häntä vakaasti ja tutkistelevasti. Hän tahtoi saada\njuhlallisen lupauksen; Licinius huomasi sen. Sentähden vastasi hän\nlujasti ja jyrkästi:\n\n\"Voit, minä pysyn aina samana. Yhtä vähän kuin aurinko muuttaa\nkulkuansa lännestä itäänpäin, yhtä vähän olen minä horjuileva\nmielipiteissäni.\"\n\n\"Jää siis hyvästi! Taivas suojelkoon sinua!\" sanoi Marcella\nliikutettuna ja ojensi kätensä hänelle. Sitten palasi hän Julian tykö,\nja molemmat sisaret juttelivat keskenänsä hiljaa siitä, mitä olivat\nLiciniukselta kuulleet.\n\n\"Minä en jaksa uskoa\", virkkoi Marcella, \"että prokonsuli tohtii ruveta\ntekemään mitään meitä vastaan, kun keisari tahtoo meille hyvää. Mutta\nsellaiselta ihmiseltä kuin prokonsuli voi odottaa kaikkea.\"\n\n\"Mikä onni, että Licinius on suosiollis-mielinen meitä kohtaan\", lisäsi\nJulia.\n\n\"Sinä olet oikeassa, Julia. Ilman häntä olisimme jo monta kertaa\nsaaneet tuntea tiikerin kynsiä. Mutta prokonsuli pelkää häntä, eikä\nryhdy mihinkään ilman hänettä. Minua kummastuttaa se. Licinius on tosin\nmaakunnan sotaväen ylipäällikkö, mutta kuitenkin prokonsulin alamainen,\nlegaatti ainoastaan.\"\n\n\"Minulle sanottiin äskettäin, että hän on keisarin erinomaisessa\nsuosiossa ja määrätty ylhäiseen virkaan. Ehkä prokonsuli juuri\nsentähden ottaa niin suureen huomioon hänet.\"\n\n\"Mahdollista kyllä\", vastasi Marcella; \"myöskin Calpurniuksella, joka\ntuntee molemmat, on sama ajatus.\"\n\n\"Toivokaamme\", lisäsi hän hetkisen kuluttua, \"saavamme kohta lähteä\npois Kartagosta. Calpurnius ei nyt enää näytä olevan kovin\nvastahakoinen Roomaan muuttamaan.\"\n\n\"Tulemmeko lähtemään pois Kartagosta?\" kysäsi Julia melkein\npeljästyneenä. \"Tiedäthän\", vastasi Marcella, \"että heti, kun\nCalpurnius hyljäsi legaatinvirkansa täällä, aioimme palata Roomaan\ntakaisin. Olihan se lujasti päätetty. Mutta aikomuksemme\ntoimeenpaneminen lykättiin päivästä toiseen, Calpurnius kammoi muuton\nvaivoja.\"\n\nJulia painoi päänsä surullisesti alas. Tämä mielenliikutus ei jäänyt\nhänen sisareltansa huomaamatta.\n\n\"Tietysti\", lohdutti tämä, \"saattaa viipyä kauankin, ennenkuin\nmuuttamisesta mitään tulee, ja sillä ajalla saattaa tapahtua paljo,\njoka voi muuttaa tuumamme.\"\n\nNämät viimeiset sanat nostivat nuoren tytön kasvoille syvän punan, jota\nhän turhaan koetti salata.\n\n\"E-e-emmekö tänään mene seurakunnankokoukseen?\" tavoitteli hän ujosti.\n\n\"Menemme\", vastasi Marcella, \"tänään emme saa olla sieltä poissa. Olen\nkuullut, että eräs nuori mies, Vähästä Aasiasta, tahtoo puhua\nseurakunnalle, ja minulle on sanottu, että hän on puhuva jotain hyvin\ntärkeätä. Piispa ei liene alussa aikonut antaa hänen esiytyä\njulkisesti, eikä olekaan sallinut hänen puhua jumalanpalveluksessa\nsunnuntaina, vaan on määrännyt, että nuori kreikkalainen saa puhua,\nmitä hänellä on puhumista, ylimääräisessä kokouksessa tänään.\"\n\nNäin sanottuaan nousi hän istualtaan.\n\nMolemmat sisaret menivät omiin kamareihinsa.\n\n\n\n\nKolmas Luku.\n\nApollonius.\n\n\nAivan sen kaupunginportin ulkopuolella, jonka kautta tie kävi Zamaan,\noli iso, korkeilla muureilla ympäröitty maatalo. Se oli rikkaan\nOnesimus-nimisen kartagolaisen, joka kuitenkin monta vuotta oli\nalinomaa asunut kaupungissa. Sentähden näytti tämä suurenmoinen kartano\nolevan luontonsa nojaan jätetty, ja tavallisesti nähtiin siellä\nainoastaan muutamia maatyömiehiä. Mutta määrättyinä päivinä ja hetkinä\nvilkastutti tätä suljettua aluetta semmoiset miehet ja naiset, jotka\nkokoontuivat maatalon avaraan peristiiliin pitämään kristillistä\njumalanpalvelustansa. Siihen tarkoitukseen oli Onesimus, itsekin\nkristitty, osottanut seurakunnalle tämän rakennuksen.\n\nTänä päivänä oli seurakunnan esimies, piispa Optatus, kutsunut\nkristillisen seurakunnan sinne kokoon. Huvilan peristiili oli\ntäpötäynnä kuulijoita. Myöskin Marcella ja Julia olivat tulleet sinne\nja istuutuneet naisten puolelle.\n\nPöydän edessä, jolla pyhä ehtoollinen valmistettiin, seisoi Optatus.\nHän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, kasvot suopeannäköiset\nmutta elottomat. Hänen vieressänsä nähtiin nuori mies, jolla oli\npäällänsä lumivalkoinen, purpurareunuksinen, kreikkalainen liivitakki;\nse oli Apollonius. Hänen ylevistä kasvoistansa loisti haaveksivainen\nihastus; miettiväisenä katsoi hän maahan. Seurakunta katseli häntä\njännitetyllä odotuksella. Optatus astui askelen eteenpäin ja antoi\nkädellänsä viittauksen merkiksi, että hän tahtoi puhua. Hän alotti:\n\n\"Tämä Apollonius, jonka näette tässä, on Phrygiasta lähetetty meidän\ntykömme Apamean piispan kirjoituksen kanssa. Hän on tullut julistamaan\nmeille suuria asioita, jotka hänen puheensa mukaan ovat tapahtuneet\nhänen kotomaassansa, ja me olemme katsoneet kohtuulliseksi antaa hänen\ntässä puhua teille, jotta saatte itse kuulla ja arvostella häntä.\"\n\nNyt astui Apollonius esiin. Kainosti alkoi hän pyytää anteeksi, että\nhän, nuorukainen, tohti puhua tälle seurakunnalle.\n\n\"Mutta henki\", lausui hän ja korotti äänensä, \"valitsee välikappaleet\nmistä tahtoo, sentähden olen minä kulkenut tänne teidän tykönne kautta\nkuivuneiden autiomaiden, yli ryhmyisten vuorten; ei päivä eikä yö ole\nvoinut estää minua tulemasta julistamaan teille, mitä henki minun\nkäskee. Niin, veljeni, päivä on koittanut; kulunut on yö, jossa meidän\nisämme vaelsivat lain alaisina, ohitse se hämärä, jossa Jesus Kristus\nja hänen apostolinsa saarnasivat taivaanvaltakuntaa, ja noussut on\nhengen valoisa kirkas aurinko, joka myöskin on käsittänyt minut ja\ntuonut minut teidän tykönne, jotta tekin tulisitte osallisiksi hänen\nsalaisuudestansa. Idässä on valo noussut; siellä on taivas lahjoittanut\nmaalle parakleetin, lohduttajan, ja tämän kanssa on kirkolle alkanut\nmiehuuden ikä, johon verrattuna sen kulunut ikä on ainoastaan kuin\nvarjo.\"\n\nHän vaikeni hetkiseksi. Hänen kauniit kasvonsa ja ylevä ihastuksensa\npitivät seurakuntaa äänettömässä hiljaisuudessa. Ainoastaan piispa\nvapisi ankarasta mielenliikutuksesta. Hän puristeli käsillään\ntempovasti palliumia, ja hänen silmänsä harhaili levottomasti sinne\ntänne.\n\n\"Teillä ei vielä ole tätä sanomaa\", jatkoi Apollonius, \"teiltä on\nvalkeus vielä kätkettynä, sillä -- minä puhun teille kaikella\nujostelemattomuudella -- teidän elämänne on samallainen kuin niidenkin,\njotka eivät mitään tiedä, mitään tunne. Niin, veljeni! Tuskin yhtä\npäivää olen ollut täällä, ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut teidän\nheittävän leväperään paastoamisen, kirkon oven avattavan helposti\npannaan pannuille syntisille ja teidän -- voi sellaista heikkoutta! --\npelolla välttelevän kärsimistä ja kuolemaa uskon tähden. Minä näen\njoukossanne ihmisiä, jotka ovat toista kertaa naimisissa; minä näen\nnaituja naisia ja neitseitä tässä seurassa istuvan hunnuttomina ja\nkaikin tavoin kaunistettuina ja koristettuina. Mutta henki tahtoo\ntoisella tavalla. Hän tahtoo kirkon olemaan Kristuksen puhtaan\nmorsiamen, joka ei kärsi yhteydessänsä ketään raskailla synneillä\nkuormitettua. Hän vaatii sellaista rohkeutta, joka vainon hädässä hakee\nkuolemaa ja pyrkii saamaan marttyriuden loistavaa kruunua. Hän tahtoo\nnaisen, jonka kautta synti tuli maailmaan, käymään huolivaatteissa. Hän\nvaatii elämää, joka on ankara, kova, kuolemaan ja taivaasen päin\nkääntynyt, sydäntä, joka luopuu kaikesta, saavuttaaksensa kaikki. Sillä\nse päivä, hyvät veljet, on lähellä tulossa, jolloin aurinko ja kuu\nkadottavat valonsa ja kaikki sukukunnat maan päällä vaikeroivat.\nOnnellinen --\"\n\nHän taukosi. Optatus oli noussut seisoalleen ja lähestynyt häntä. Nyt\nnousi istualtaan myös kokoontuneiden joukossa pitkä, laiha mies -- se\noli Tertullianus -- ja lausui:\n\n\"Se on Jumalan henki, joka puhuu meille. Kuka tohtii ruveta sitä\nestelemään?\"\n\nSamalla kuului sieltä täältä sekavaa puhetta, mutta vanha piispa pysyi\ntoimessa.\n\nHän kääntyi Apolloniukseen, nosti juhlallisesti kätensä ja lausui:\n\"Muukalainen; minä vaadin sinua sanomaan, kenen nimessä ja millä\nvoimalla sinä puhut.\"\n\n\"Hengen, Jumalan lähettämän parakleetin nimessä.\"\n\n\"Ja minä kysyn sinulta toiseksi\", jatkoi piispa, \"oletko sinä\nMontanuksen lahkon lähettämä?\"\n\nPuhuteltu painoi päänsä äänetönnä alas.\n\n\"Siis otan minä sinulta pois vallan puhua tässä huoneessa\", sanoi\nOptatus juhlallisesti. \"Sinulla ei ole mitään yhteyttä meidän\nkanssamme.\"\n\nSitten kääntyi hän kokoontuneihin lausuen: \"Veljeni! Ne sanat, jotka\nolette kuulleet tältä ihmiseltä, ovat väärät ja harhaoppiset.\"\n\nSanomaton meteli syntyi nyt. Muutamat tahtoivat Apolloniusta puhumaan;\nenemmistö pani kiivaasti sitä vastaan. Useat lähtivät paikoiltansa ja\npakkautuivat ryhmiksi. Turhaan koettivat presbyterit ja diakonit pitää\nvoimassa järjestystä. Naiset vääntelivät tuskallisesti käsiänsä.\n\n\"Kuka tahtoo tukehuttaa henkeä?\" lausui jälleen Tertullianus kovalla\näänellä. \"Kuka rohkenee sulkea totuuden lähdettä? Me tahdomme kuulla\nApolloniusta.\"\n\n\"Niin, me tahdomme kuulla Apolloniusta!\" toistivat useat.\n\nPiispa oli suuressa mielenliikutuksessa, mutta pysyi taipumattomana.\n\n\"Ja minä\", vastasi hän kovalla äänellä, \"minä, joka apostolisen\nasetuksen mukaan, olen tämän seurakunnan hoitaja, estän häneltä kaiken\nyhteyden meidän kanssamme. Menköön hän takaisin, mistä on tullutkin.\"\n\nApollonius katsoi muutaman sekunnin äänetönnä lattiaan. Sitten antoi\nhän kokoontuneille merkin.\n\n\"Koska piispa niin tahtoo, niin menen minä takaisin matkaani\", sanoi\nhän hiljaa. \"Mutta voi sitä\", lisäsi hän mielikarvaudella, \"joka\nasettautuu henkeä vastaan!\"\n\nNäin sanottuaan lähti hän kokoussalista. Muutamat, niiden joukossa\nTertullianus, menivät hänen luoksensa ja seurasivat häntä ulos.\n\nSitten kuin Optatus oli lausunut vielä muutamia varoittavia ja neuvovia\nsanoja kokoontuneille, hajoitti hän kaikessa hiljaisuudessa kokouksen.\n\nMarcellaan ja Juliaan oli Apollonius tehnyt syvän vaikutuksen. Mutta\nsamalla kuin edellinen ankarassa jumalisuudessaan otti mielisuosiolla\nvastaan sen, että puhuja oli vaatinut lain-alaisempaa elämää, tunsi\nJulia tulleensa enemmän liikutetuksi hänen ylevästä esiintymisestänsä\nja hartaasta innostaan. Ja sentähden oli mieleen kummastakin sisaresta,\nettä he huvilan sisäänkäytävän vieressä kohtasivat Apolloniuksen ja\nTertullianuksen, joka oli heille hyvin tuttu. Tertullianuksen kautta\ntulivat he tutuiksi Apolloniuksen kanssa, ja kaikki neljä menivät\nyhdessä takaisin kaupunkiin.\n\nTertullianus, joka vielä oli sangen liikutettuna äskeisestä\ntapauksesta, ja joka tiesi Marcellan voivan käsittää riitakysymyksen,\noli paikalla johtanut hänet uskonnolliseen keskusteluun, ja tämä\nsaattoi Apolloniuksen alkamaan juttelun Julian kanssa. Mutta ollen\nmaailmaa kokenut, huomasi hän heti että uskonnolliset ja kirkolliset\nasiat olivat Julialle ihan vieraita ja sentähden käänsi hän puheensa\ntoisaalle. Hän jutteli kodostansa, maanmiehistänsä Vähässä Aasiassa,\nmatkastansa Kartagoon, ja kaikkea tätä kertoi hän ujostelevalla\ntavalla, niin lapsellisella tunteella ja sellaisella hartaudella, että\nJulia tunsi itseään hänen sanojensa yhä enemmän miellyttävän. Julia,\njosta kaihtivaisuuden jää nyt suli, alkoi rinnallansa astuvan nuoren\nmiehen kanssa yhdessä ylistää kaikkea, mikä avarassa maassa on loistoa\nja ihanuutta ja mitä ihmishenki vuosisatojen harrastuksissa oli\ntuottanut kaunista ja jaloa.\n\n\"Eikö hän ole tullut toisellaiseksi kuin ennen?\" täytyi Julian\nehdottomasti kysyä itseltänsä kuullessaan seuralaisensa ylistelevän\nPhrygian vuorimaisemia, Epheson taideaarteita ja Egyptin kaupungin\nTeehen valtaavaa ihanuutta. \"Eikö hän äsken kehoittanut kiroamaan ja\nvihaamaan maailmaa, luopumaan kaikesta maallisesta, kaikesta mikä\nsilmää viehättää?\"\n\nHänen sieluunsa nousi salainen ja himeä aavistus, että tämä nuori mies\non mahtanut taipua semmoisen periaatteen valtaavan voiman alle, joka\noli peräti ristiriidassa kaikkien hänen tunteidensa ja ajatustensa\nkanssa, mutta joka oli liian voimallinen hänen voittaaksensa. Samalla\nkertaa juolahti hänelle mieleen vapauttaa tämä vankiraukka ja antaa\nhänet jälleen maailmalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat tulleet sille kadulle, jonka varrella Calpurniuksen asunto\noli. Pitkä, viittaan kääriytynyt vartalo tuli heidän vastaansa ja\nseisattui Marcellan ja Tertullianuksen eteen. Se oli Licinius.\n\n\"Terve Marcella\", lausui hän ystävällisesti ja ojensi kätensä hänelle.\n\nSamalla silmäili hän Marcellan seuralaista kysyvännäköisesti.\n\n\"Se on Tertullianus\", virkkoi Marcella, joka ymmärsi hänen\nsilmäyksensä; \"hän on saattanut meitä.\"\n\nSamassa tulivat myöskin Julia ja Apollonius paikalle. \"Mikä odottamaton\ntulo\", lausui Licinius ja kääntyi naurussa suin Juliaan, ojentaen\nkätensä hänelle.\n\nMutta häntä kummastutti se, että Julia ainoastaan epien ja vähin ujosti\nojensi kätensä hänelle. Silloin kääntyivät hänen silmänsä\nkreikkalaiseen ja paikalla nousi hänen sieluunsa luulo, joka pani hänen\nsydämmensä kahta nopeammin tykkimään.\n\n\"Kuka on tämä?\" kysäsi hän, tuskin voiden hallita liikutustansa. Hän\nlausui nämät sanat melkein käskevään tapaan.\n\n\"Eräs muukalainen Vähästä Aasiasta, jonka kanssa olemme tänään tulleet\ntutuiksi; hän on Tertullianuksen ystävä\", vastasi Marcella.\n\n\"Sitten en voi tarjoutua kanssanne seurustelemaan\", jatkoi Licinius;\n\"hyvästi! Me näemme taas toisemme.\"\n\nHän meni pikaisesti edelleen.\n\nHän oli tullut prokonsulin tyköä neuvottelusta. Siellä oli jälleen ja\nvielä äänekkäämmin kuin ennen vaadittu ankariin toimiin ryhtymään\nkristityitä vastaan, jotka olivat muka valtion vihollisia. Mutta\nLicinius oli, vaikk'ei ilman vaivatta, saanut prokonsulin kääntämään\nkorvansa pois näistä neuvoista.\n\n\"Ei sinun syysi\", oli prokonsuli sanonut hänelle neuvottelun loputtua,\n\"pidätä minua tekemästä sitä, johon ystäväni ja oma päätelmäni\nkehoittavat minua, vaan ainoastaan sinun ystävyytesi. Mutta varo,\nLicinius, ett'ei minun ystävyyteni ja mielihartauteni sinua kohtaan\ntule valtiolle vahingoksi.\"\n\nNämät sanat olivat hiukan nyreyttäneet Liciniusta, mutta hän unhotti ne\nmennessänsä Calpurniuksen asunnon ohitse ja ajatteli sitä, joka nyt\nunessa ehkä myöskin muisti häntä.\n\nNyt oli peljättävä epäluulo syntynyt hänen sieluunsa ja kiihkeänä ja\nkuohussa kun hänen mielensä oli, teki hän itsensä tahdottomasti tämän\nepäluulon orjaksi.\n\n\"Hän ei enää rakasta sinua!\" sanoi hän itseksensä. \"Kreikkalainen on\nsysännyt sinut syrjään!\"\n\nHänen orjansa kuulivat kauan kuinka hän käveli edestakaisin\nkamarissansa. Hän koetti levätä vasta sitten, kun hän oli tehnyt lujan\npäätöksen, ja tämä päätös oli, että hän seuraavana päivänä julkisesti\nilmoittaisi rakkautensa hänelle, johon hän kauan oli tuntenut itseänsä\nvedetyksi ja tarjoaisi kätensä hänelle. Hän oli jo aikaa sitten\ntahtonut tehdä sen, sillä hän tiesi Julian varmaan ja ilolla antavan\nmyönnytyksensä hänelle, mutta ujous sai hänet lykkäämään tämän päivästä\ntoiseen. Nyt pakotti häntä tuo äkkiä herännyt luulevaisuus jyrkkään\npäätökseen, ja siten tuli hän tulemistaan levollisemmaksi ja kun\nvihdoin uni saapui hänen makuusijallensa, toi se tullessaan suloisten\nunien lahjan. -- --\n\nAamuauringon ensimmäiset säteet olivat juuri alkaneet kimallella yli\nKartagon linnan, kun orja astui Liciniuksen makuukamariin ja herätti\nhänet.\n\n\"Herra\", sanoi hän, \"prokonsulin käsikirjoittaja hakee sinua, hän sanoo\ntulevansa tärkeälle asialle ja tahtoo paikalla päästä sinun\npuheillesi.\"\n\n\"Anna hänen tulla sisään.\"\n\nVanhanpuoleinen mies ilmestyi ovelle.\n\n\"No, Markus\", sanoi Licinius hänelle ja nousi ylös, \"mikä nyt on?\"\n\n\"Huonoja sanomia on tullut\", vastasi puhuteltu ja astui likemmäksi.\n\"Siccan luona on maakansa tehnyt kapinan ja lyönyt kuolijaaksi\nkeisarillisen veronkantajan. Kaupunkiin sijoitettu sotaväki ei ole\nvoinut tehdä mitään kapinannostajille. Rauhattomuus on yltymään päin.\nSentähden pyytää prokonsuli sinua paikalla lähtemään yhden kohortin\nkanssa tähän kapinalliseen maakuntaan; miesjoukko on jo valmiina.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Licinius, \"sano prokonsulille, että minä tulen\npaikalla.\"\n\nKäsikirjoittaja meni pois.\n\nLicinius puki ripeästi päällensä. Käsky tuli hänelle hyvin\nsopimattomaan aikaan, ja hän oli hetkisen aikeissa pyytää prokonsulia\nlähettämään jonkun toisen hänen sijaansa. Mutta hän käsitti\nvelvollisuutensa niin tunnollisesti, ett'ei hän kauempaa antanut valtaa\nsemmoisille ajatuksille.\n\nPuolen tunnin kuluttua tuli hän kasarmille, piti pikaisen katselmuksen,\nantoi muutamia käskyjä ja lähti marssimaan kohorttinsa kanssa.\nSynkkämielisyys valtasi hänet, kun hän kulki ulos kaupungin portista,\nsillä hän ajatteli sitä, joka päivää ennen oli tehnyt hänelle niin\npaljon levottomuutta ja josta hän tänään oli aikonut saada varmuutta.\nMutta kun raitis aamutuuli puhalteli hänelle vastaan ja Atlasvuoren\nhuiput kohosivat hänen edessänsä aamuauringon kultaamina, tunsi hän\ntulevansa vähitellen iloisemmaksi ja murheista vapaammaksi ja voipa jo\nlaskea leikkiäkin häntä seuraavien upseerien kanssa.\n\nKaksipäiväisen kiivaan marssin perästä rupesivat Siccan muurit kaukaa\nnäkymään. Myöskin maalaisia alkoi parveilla heidän ympärillänsä,\ntekemättä kuitenkaan vakaista koetusta karata sotamiehien päälle.\nVahinkoa kärsimättä saapui kohortti kaupunkiin. Heti seuraavana päivänä\nteki Licinius suuremmilla sotavoimilla partioretken, ja kaatoi suuren\njoukon kapinoitsijoita, jotka olivat huonosti aseilla varustetut ja\nkeskenään eripuraiset. Seuraavat päivät toivat mukanaan samallaisen\nmenestyksen, ja kun nyt keisarillinen legaatti näiden voittojen nojassa\ntarjosi heille kohtuulliset ehdot, niin olivat kapinan johdattajat\nhalukkaat taipumaan alamaisuuteen. Sillä tavalla saatiin melske viikon\nkuluessa tukahutetuksi ja levollisuus aivan entiselleen palautetuksi.\nSaattajanansa kunniaseurue porvareja marssi Licinius takaisin ja saapui\nseuraavana iltana Kartagoon. Prokonsuli oli sangen iloissaan asian\nonnellisesta päättymisestä ja antoi legaatillensa ylenmäärin\nkunnianosoituksia.\n\n\"Kahdeksan päivää olen menettänyt\", sanoi Licinius itseksensä\nastuessansa sisään kamariinsa. \"Kahdeksan päivää voi tehdä suuren\nmuutoksen, erittäinkin naisissa. Mutta minkätähden huolestutan itseäni\nkärsimisellä, joka tähän asti on ainoastaan mielikuvituksessani\nolemassa?\"\n\nSeuraavana aamuna, kun hän oli saanut muutamat toimitukset tehdyiksi ja\naika terveisillä käyntiin oli tullut, lähti hän ulos asunnostansa.\nKohta seisoi hän Calpurniuksen huoneen kynnyksellä. Hän katsoi hetkisen\nlattiassa olevaan kivikutoiseen kirjoitukseen: Salve (Terve).\n\n\"Lieneeköhän tämä tulotervehdys tänään minullekin?\" ajatteli hän\nitsekseen.\n\nHän meni kiireesti atriumin läpi. Palvelijatar ilmoitti hänet. Hän\nastui pylväs-saliin. Synkeä varjo pimitti hänen kasvonsa ja hän jupisi\nhiljaan: \"kreikkalainen!\"\n\nSamasta paikasta, jossa hän oli kohdannut heidät viime kerralla\nkäydessään, löysi hän heidät nytkin. Heidän vieressänsä seisoi\nApollonius kädessään kirjarulla. Hän näytti nyt juuri lukevan heille\njotain.\n\n\"Minä häiritsen\", sanoi Licinius lempeästi, koettaen väkisin hillitä\nmielenliikutustaan. \"Mutta minä voin sitten palata jälleen takaisin,\njos se minulle sallitaan.\"\n\nMarcella nousi seisoalleen ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Sinä olet aina tervetullut meillä\", sanoi hän ystävällisesti.\n\"Erittäinkin hauskuttaa meitä nähdä sinun onnellisesti tulleen\ntakaisin. Mutta minkätähden ovat kasvosi noin totiset? Ethän tuone\nmeille mitään ikäviä sanomia?\"\n\n\"En, en, Marcella\", lausui Licinius ujomaisesti, \"en ole minkään\nerinomaisen asian tähden tullut tänne. Mutta kuitenkin\" -- hän mietti\nhetkisen aikaa -- \"pyytäisin saada jutella sinun ja Julian kanssa\nmuutaman minuutin.\"\n\n\"Julia\", lausui Marcella, \"menkäämme Liciniuksen kanssa tabliumiin;\nsuohan Apollonius sen anteeksi.\"\n\nJulia nousi äänetönnä istualtaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen\nsilmäyksensä levoton. Kirjarulla putosi hänen vaatteensa laskoksesta.\nLicinius otti sen pikaisesti ylös; se oli sama runoelma, jonka hän\nkahdeksan päivää sitten oli jättänyt Julialle. Hän ei kysynyt oliko\nJulia lukenut sen, mutta kun hän ojensi sen Julialle, nousi tytön\nkasvoille syvä puna. Licinius näki sen, ja surumielisenä ajatteli\nitsekseen: \"Ei hän ole lukenut sitä.\"\n\nHe menivät tabliumiin.\n\nKiiltävään marmorilattiaan kuvastui sen kalliskoristeinen laki;\ntaidokkaasti maalatuita tanssijattaria ja hengettäriä oli kuvattuna sen\nvaaleanruunittaville seinille ja täällä, samoin kuin peristiilissäkin,\nkohtasivat sisään-astuvan silmät jaloja marmorisia patsaita. He kolme\nsilmäilivät toisiaan hetkisen aikaa äänettöminä.\n\n\"Marcella\"; alotti viimein Licinius vienolla äänellä, katsoen maahan,\n\"minä olen Calpurniuksen perheen ystävä ja olen aina kohdannut\nhyväntahtoisuutta teissä kaikissa. Mutta käydessäni teillä olen kauan\ntuntenut --.\" Hän keskeytti puheensa ja silmäili Juliaa. Vaaleana ja\nliikkumattomana katsoa tuijotti Julia ulos pihalle, jonka kirjavalla\nkivityksellä auringon säteet leikittelivät. Ja kun Licinius näki Julian\nolevan näin kylmämielisen ja myötätuntoisuutta hänen sanoillensa\nosoittamattoman, vetäytyi hänen sydämmensä kokoon ja hän oli vähällä\nlähteä ulos ja heittää kaikki silleen. Mutta hän ponnisti itsellensä\nvoimaa viipyäksensä ja saattaaksensa taistelun päätökseen.\n\n\"Minä olen kauan tuntenut\", toisti hän, \"että tämä huone kätkee elämäni\nkorkeimman onnen, sieluni rauhan, sydämmeni suloisimman halauksen. Ja\ntämä onni --\"\n\nJälleen vaikeni hän. Hänen rintansa kohoili kovin, hänen äänensä\nvapisi, mutta hän rohkasi mieltänsä tämän ratkaisevan sanan\nlausumiseen.\n\n\"-- olet sinä\", jonka hän vihdoin sai suustansa ja astui Julian luokse.\n\nVienosti parahtaen vetäytyi nuori tyttö hänestä yht'äkkiä edemmäksi ja\nvaipui sisarensa syliin, peittäen kasvonsa hänen rintaansa vasten.\n\nÄänetön hiljaisuus vallitsi muutaman sekunnin. Julia nousi seisoalleen,\nhänen huulensa värähtelivät, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.\n\n\"Julia\", sanoi Licinius ehkäistyllä ja surkumielisellä äänellä, \"katso,\nminä tulen tykösi niinkuin rukoilevainen, joka rukoilee sinua, ett'et\ntekisi häntä onnettomaksi, etkä sysäisi häntä pois tyköäsi.\"\n\nTyttönen antoi kätensä vaipua alas. Hänen silmistään tulvasi virtanaan\nkyyneleitä ja äänekkäästi nyyhkien syleili hän sisartansa.\n\nKukaan heistä ei virkkanut yhtä sanaa. Licinius katsoi tylseästi\nlattiaan. Hänen voimansa oli lähtenyt hänestä. Haaveelliset kuvat\najelivat hänen aivoissansa; hänestä oli mahdotonta olla selvässä\ntunnossa siitä, mitä hän teki; oli kuin yö hänen silmiensä edessä.\nSilloin näki hän hienon valkoisen käden, joka ojentui häntä kohden; hän\ntarttui siihen kiinni ja autuaallisuuden tunne tunkeutui läpi hänen\nolentonsa.\n\n\"Minä en saata. Voi hyvin aina, Licinius.\"\n\nKäsi oli kadonnut, hän näki hoikan vartalon rientävän pois huoneesta.\nHän tahtoi syöksyä sen perästä; hänen jalkansa olivat ikäänkuin\nlattiaan kiinni tarttuneet. Oli kuin miekka olisi käynyt hänen sielunsa\nläpi, hänen rintansa oli haljeta ja hänen täytyi painaa molemmat\nkätensä sitä vasten. Hän kuuli vieressänsä äänen, joka rohkasi häntä.\nHän tahtoi vastata, mutta ainoastaan epätoivon huudahdus pääsi hänen\nhuuliltansa.\n\nLumous näytti poistuneen sen huudahduksen kanssa.\n\n\"Jumalat suojelkoot sinua, Marcella\", sanoi hän ja riensi ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuret hikipisarat olivat hänen otsallansa, voipuneena hiljensi hän\nkäyntiänsä; hän oli julkisella paikalla. Hänen edessänsä kohosi mahtava\ntemppeli. Hän kiiruhti sen rappuja ylös. Sen sisällä istui voimallinen\nZeuksen[16] kuva valtaistuimellaan totisen ja majesteetillisen\nnäköisenä. Hän lankesi polvilleen kuvan eteen ja oli siinä kasvot\npeitettyinä noin neljänneksen tuntia. Kaksi pappia meni hänen\nohitsensa.\n\n\"Licinius, legaatti Licinius\", kuiskasi toinen heistä, \"mistä se tulee,\nettä hän on täällä?\"\n\nToinen nosti hartioitaan.\n\n\"Kukapa tietää. Pienen rahauhrin jättänee hän kuitenkin, voimme\ntoivoa.\"\n\nNyt nousi Licinius ylös.\n\nHitailla askelilla lähti hän temppelistä. Hänen kasvonsa olivat kylmät\nja liikkumattomat. Pappien tervehdykseen vastasi hän nyykäyttämällä\nylevästi päätänsä. He katsoivat hänen jälkeensä kummastellen.\n\n\n\n\nNeljäs Luku.\n\nKärsimyksen alku.\n\n\n\"Oivallisesti! Ha, ha! Sinä olet todellakin kelpo runoilija,\nSophronius!\"\n\n\"Sinun kiitoksesi, herra, panee minut häpeämään.\n\n    \"Jos vain lyyrikkojen lukuhun panet mun,\n    Nostaa rohkenen pääni ylpeäst' tähtihin.\"\n\n\"Kenen sanoja nyt lausuit?\"\n\n\"Venusialaisen Horatius Flaccuksen, herra. Tiedäthän, että hän on\nkirjoitellut runoja, jotka eivät olekaan perin huonoja.\"\n\n\"Kyllä kai. Opettajani hikoilutti minua nuoruudessani aika lailla hänen\nvärsyjensä tähden. Ne ovat runonsepustuksia, jotka eivät meille enää\nole minkäänarvoiset. Mutta muista, Sophronius, että ryhdyt oikein\nkäsiksi vanhaan Treboniukseen. Koko vilkas sukkeluutesi tulee sinun\npurkaa hänen niskoillensa.\"\n\n\"Täytän tahtosi. Kirjoitan paikalla muistoon kehoituksesi.\"\n\n\"Kuka nyt häiritsee meitä?\"\n\nÄänekäs kiistely kuului huoneen ulkopuolelta. Käsi veti auki oven\nesiriput ja miehen vartalo tuli näkyviin.\n\n\"Kas, Licinius! Tähänkö aikaan? Ja noinko kalpeana kuin Hekate? Ethän\nvain tuo mitään ikäviä sanomia? Käy sisään, ystäväni. Ja sinä,\nSophronius, pane kokoon paperisi ja tule jälleen sopivammalla ajalla!\"\n\nSophronius lähti pois nöyrästi kumarrellen.\n\n\"Minä tulen tapaamaan prokonsulia\",[17] virkkoi Licinius totisena ja\nistuutui sohvalle. \"Palvelijat eivät tahtoneet päästää minua sisään.\"\n\n\"Minä opetan niille pöllöpäille, että legaattini[18] aina pääsee\nvapaasti minun luokseni\", sanoi konsuli kiivaasti ja kohensi tyynyä\npaikalleen selkänsä taakse.\n\n\"Niinkuin tiedät\", jatkoi Licinius, lyhyen äänettömyyden perästä,\n\"keskustelimme äskettäin, onko ryhdyttävä ankariin toimiin kristityitä\nvastaan. Minä -- minä en ollut silloin yhtä mieltä teidän kanssanne, ja\nsinä suostuit minun mielipiteeseni.\"\n\nProkonsuli loi tähystelevän silmäyksen legaattiin, jonka kasvot\nvärähtelivät suonenvedon-tapaisesti.\n\n\"Entä nyt?\" sanoi hän kysyvästi.\n\n\"Nyt kehoitan minä siihen, josta silloin -- estelin\", sai legaatti töin\ntuskin sanotuksi.\n\nProkonsuli nousi seisoalleen ja asettautui aivan Liciniuksen eteen.\n\n\"Sinä tiedät, Markus Licinius, että olet minun käskynalaiseni ja että\nminun tahtoni on sinun tahtoasi suurempi, mutta samoin tiedät myöskin,\nett'en minä mielelläni tee mitään, jota sinä panet vastaan. Jumalille\nkiitos, että olet vihdoinkin tullut huomaamaan kristityiden olevan\nturmiollisia valtion menestykselle. Mutta minua kummastuttaa, että olet\nniin pikaisesti muuttanut mielipiteesi.\"\n\n\"Unet, pahat unet, prokonsuli\", sanoi Licinius; \"mutta minun\nmielipiteeni voi yhtä pikaisesti muuttua taaskin. Sentähden --\"\n\n\"Älä pelkää mitään. Kaikki tarpeelliset käskyt pitää annettaman heti\npaikalla. Julkinen ilmoitus olkoon viimeinen varoitus ja sitten --\"\n\n\"Sitten hävitämme heidät, prokonsuli\", sanoi Licinius kolkosti ja nousi\nseisoalleen. \"Minä menen kotiin, minulla on päässäni asioita, jotka\nsaavat minut ihmisiä kammomaan. Voi hyvin!\"\n\nPikaisilla askelilla lähti hän huoneesta ja kiiruhti etusaliin.\n\n\"Pysähdy, Markus Licinius!\" kuului äkkiä hänelle vastaan.\n\nHän nosti päänsä. Pulskea naisihminen, jolla oli päällänsä\nkorko-ompeluilla koristeltu, purpurareunuksinen, huikasevan valkoinen\ntunika, seisoi hänen edessänsä ja nauroi ääneensä, kun legaatti\nvälinpitämättömänä katsoa tuijotti häneen hetkisen.\n\n\"Niin, Markus Licinius\", jatkoi hän pannen kultakoristuksista raskaan\nkätensä hänen olkapäälleen, \"sinä et saa mennä minusta ohitse. Käy\nsisään kamariini; minulla on jotain näytettävää sinulle.\"\n\n\"Suo anteeksi, Sabina\", sanoi Licinius kieltelemällä, \"ett'en noudata\npyyntöäsi tänään. Huomenna tahi muulloin, milloin vain tahdot, olen\naina tottelevainen sinulle.\"\n\n\"Ei, Licinius, minä en anna taivuttaa itseäni. Minä käsken sinua nyt\npaikalla astumaan minun kamariini, niin minun, herrasi prokonsulin\ntyttären kamariin.\"\n\nHän lausui nämät sanat pakollisella, intomielisellä vakavuudella,\npolkein jalkaansa lattiaan.\n\n\"No, jos niin on\", vastasi Licinius vienosti nauraen, \"niin ei minulla\nole muuta neuvoa kuin myöntyä.\"\n\n\"Niin, niin\", jatkoi tyttö, \"meillä on vielä valta pakottaa alamaisemme\nitsellemme kuulijaisiksi.\"\n\nSitten lähti hän astumaan edellä. Licinius seurasi jäljestä.\nEsiripuilla suljetusta ovesta astuivat he puolipimeään, ylellisesti\nsisustettuun huoneesen.\n\nKytryselkäinen, suuripäinen kääpiö tuli horjuvin askelin heitä vastaan.\n\n\"Kas tuota, Licinius\", virkkoi Sabina osottaen kädellään kääpiöä, \"sen\nsain lahjaksi eräältä ystävältä. Niin harvinaista olentoa tulee varmaan\nmoni minulta kadehtimaan.\"\n\n\"Thersites, Thersites\", lausui hän kääntyen kääpiöön päin, \"sinä et ole\nvielä kertonut minulle elämäsi historiaa. No niin, puhu se nyt.\"\n\nKääpiö virnautti suutansa ja nyykäytti päätään.\n\n\"Täytän tahtosi, domina\", vastasi hän. \"Olen syntynyt Aleksandriassa,\nvanhempani olivat köyhiä käsityöläisiä. He panivat minut ulos kedolle,\nkun eivät jaksaneet eivätkä tahtoneet elättää minua, ja minä jouduin\nihmiskauppijaan käsiin. Minä kun olin pieni ja hento, ajatteli hän\nitseksensä: siitä saattaa tulla hyvä kääpiö, ja niin tekikin hän minut\ntällaiseksi kytryselkäiseksi, murikkapäiseksi olennoksi.\"\n\n\"Sinä koiransilmä\", virkahti Sabina, \"ei ketään voi tehdä kääpiöksi!\"\n\n\"Suo anteeksi, domina, mutta voipa kyllä. Minun hyväntekijälläni oli\nlaatikoita, jotka olivat oivallisesti laitetut, ha, ha, ha! Yhden\nsellaisen sisään puristi hän minut ja päivän ja vuoden kuluttua olin\nminä tällainen surkuteltava ja naurattava kuvaton kappale, ha, ha --\nihan tietämättäni.\"\n\n\"Luuletko sen houkkion totta puhuvan?\" lausui Sabina kääntyen\nLiciniukseen.\n\n\"Kyllä, minä olen itse nähnyt semmoisia laatikoita, joissa lapsia\nmuodostetaan kummannäköisiksi kääpiöiksi.\"\n\n\"Sepä oli taaskin jotain uutta\", virkkoi Sabina.\n\n\"Nyt pitää sinun, Thersites, tanssiman meille\", käski hän.\n\nKääpiö otti parin kilkuttimia, jotka olivat lattialla, ja alkoi hyppiä\nympärinsä.\n\n\"Oivallisesti, oivallisesti!\" nauroi Sabina ja taputti käsiänsä. \"Eikö\nhän ole silmänkääntäjä?\"\n\nLegaatti nyökäytti välinpitämättömästi päätään.\n\n\"No Thersites, nyt riittää jo\", sanoi Sabina muutaman minuutin perästä.\n\"Nyt saat levätä, -- Tule, Licinius, niin saat kuulla minun uutta\nlukijaani. Istu tähän sohvalle. -- Zeno!\"\n\nPitkä solakka mies astui esiin huoneen perältä ja kumarsi nöyrästi.\n\"Lue jotain minulle\", käski Sabina, \"muutamia värsyjä -- mutta sitä en\ntahdo itse määrätä. Mitä tahdot minun luetuttamaan hänellä, Licinius?\"\n\n\"En tiedä nyt äkkipikaan -- ehkä -- ei, lukekoon jonkun Pindaron\noden\".[19]\n\n\"Ei, ei\", keskeytti Sabina, \"semmoisia asioita en tahdo kuulla. Zeno,\nlue minulle milesiläinen satu.\"\n\nOrja otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta, levitti sen auki\nja alkoi lukea yhtä sellaisista kertomuksista, joita siihen aikaan\nkirjoitettiin paljolta ja jotka kulkivat milesiläisten satujen\nyleisellä nimellä.\n\n\"No, mitä pidät hänen lukemisestansa?\" kysyi Sabina, kun lukija lopetti\nja herrattarensa viittauksesta jälleen vetäytyi pois.\n\n\"Oivallinen lukutapa hänellä on. Vahinko vaan että semmoista\ntaidollisuutta tuhlataan huonoihin tuotteihin.\"\n\n\"Nyt tunnen taas caattolaisen Liciniukseni\", vastasi naurussa suin\nkaunis tyttö. \"Mutta sinun tulee muistaa, ett'ei meillä ole enää\nmuodinmukaista Caattona oleminen.\"\n\n\"Mikä nyt ei ole muodinmukaista saattaa tulla siksi jälleen.\"\n\n\"Siihen kuluu aikaa. Me emme ainakaan sitä näe. Mikä on elämä,\nLicinius? Yksi päivä, jota seuraa ijäinen yö, kynttilä, joka palaa\naikansa ja sitten sammuu ainiaksi. Ainoa totinen viisauden ohje on siis\ntämä: nauti, nauti, nauti! ja minä nautin elämää; mutta sinä --\"\n\nTyttö nojautui häntä vasten ja katsoi mustilla, hehkuvilla silmillään\nterävästi häneen.\n\n\"Sinä, Licinius, sinä synkistytät elämää. Sinulle tekisi hyvää, jos\nennemmin prokonsulin tyttärestä kuin -- jostakin toisesta oppisit,\nmiten pitää elettämän.\"\n\nLicinius pudisti harmillisesti päätänsä. Salaviittaus vaikutti häneen\nvastenmielisesti.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän, \"sinä ehkä olet oikeassa. Mahdollisesti saatan\nkohta tulla siihen tilaan, että minun on kysyminen muilta: mitä on\nelämä? kuinka minun pitää nauttiman sitä? ja silloin tahdon ajatella\nsinua.\"\n\nHän nousi seisoalleen.\n\nMyöskin Sabina nousi seisoalleen.\n\n\"En tahdo pidätellä sinua\", sanoi hän, \"mutta toivon ja suon sinun\nkohta tulevan jälleen ja viipyvän kauemmin, eikö niin?\"\n\nHän loi hehkuvan silmäyksen Liciniukseen.\n\n\"Niin, niin\", vastasi Licinius ja tarttui tytön hänelle ojentamaan\nkäteen. \"Voi hyvin!\"\n\nHän lähti huoneesta ja astui nopeilla askelilla ulos kadulle. Lähellä\nkasarmia näki hän erään centurion[20] seisovan. Hän huusi luoksensa\nhänet.\n\n\"Tiedäthän missä Calpurnius asuu?\"\n\n\"Tiedän, herra.\"\n\n\"Ota kymmenen miestä väestäsi ja pidä huoli, että hänen huoneensa tulee\nhyvästi vartioituksi ja suojelluksi. Sinä vastaat minulle päälläsi sen\nasukkaiden turvallisuudesta.\"\n\nCenturio nyökäytti päätään äänetönnä. Hänen kasvonsa pimenivät\nsynkiksi. Licinius huomasi sen.\n\n\"Mikä sinun on?\" sanoi hän tylysti vanhalle sotilaalle.\n\n\"Ei mikään, herra, minä teen käskysi mukaan.\"\n\n\"Parasta on\", sanoi legaatti uhkaavalla tavalla ja antoi kädellään\ncenturiolle merkin mennä pois; sitten kiiruhti hän matkaansa.\n\nCenturio palasi hitailla askelilla kasarmiin. Nuori, valkeaverinen\nlegionalainen tuli hänen vastaansa.\n\n\"Minkä tähden olet, Cajus, niin surullinen? Onko Licinius sanonut\nsinulle mitä pahaa?\"\n\n\"Ei, mutta salainen hätä ahdistaa minua; minä luulen, että tuolla\" --\nhän osotti prokonsulin asuntoa -- \"on päätetty jotain pahaa meitä\nvastaan. Jumala olkoon meille armollinen!\"\n\n\"Minä en ymmärrä sinua, Cajus\", sanoi nuori sotamies.\n\nVanhus pudisti totisena päätänsä ja osotti taivaasen päin.\n\n\"Aurinko kuivattaa ja rutto hävittää maan\", sanoi hän, \"ja maan\nperustukset ovat järisseet. He ajavat meidän syyksemme kaikki. Etkö\nkuule, kuinka yhä rohkeammin ja äänekkäämmin huudetaan: leijonille\nkristityt!\"\n\nNuori sotamies nauroi pilkallisesti.\n\n\"He eivät tohdi karata meidän päällemme; meillä on voimaa. Kartagosta\nmenee joka kymmenes henki, jos he aikovat viedä kaikki kristityt\nkuolemaan. Ja onhan meillä paljon vaikuttavia suosijoita keisarin\nhovissa. Paransihan yksi meistä keisarin itsensä raskaasta taudista ja\nonhan kristitty imettäjä kasvattanut hänen esikoisensa. Prokonsuli\nmiettiköön tarkemmin, ennenkuin päästää kansan raivon vapaasti\nvalloillensa. Kas, tuolta tulee Tertullianus!\"\n\nTämä astui kiireesti katua ylöspäin. Sotamiehet tervehtivät häntä\nystävällisesti, hänen mennessänsä ohitse.\n\nAsianajaja nyökäytti päätään tylysti ja meni edelleen. Heti kääntyi hän\ntakaisin ja tuli suoraan sotamiehien tykö.\n\n\"Ovatko nämät niitä siveitä\", sanoi hän pilkallisesti, osoittaen\netusormellaan heitä, \"jotka Herran lupauksen mukaan saavat maan periä?\nSentähden lieneekin hän ottanut uskovaisilleen lapsen esimerkiksi ja\nkäskenyt Pietarin pistää miekkansa tuppeen, että hänen uskovaisensa\nkävisivät murha-aseissa.\"\n\n\"Herra\", vastasi centurio, \"me olemme keisarin sotamiehiä ja palvelemme\nesivaltaa, jonka Jumala on asettanut.\"\n\n\"Niin\", jatkoi asianajaja, \"sillä tavalla osaatte te peitellä\nsyntejänne raamatun lauseilla. Ettekö myös jostakin löytäisi sellaista\nkohtaa, jossa Herra käskee uhraamaan keisarin kuvapatsaalle ja ottamaan\nosaa juhlihin, joita pidetään epäjumalien kunniaksi?\"\n\nNiin sanottuaan meni hän kiireesti edelleen.\n\nÄänettöminä katsoivat molemmat sotamiehet hänen jälkeensä.\n\n\"Hän ei nyt millään tavalla voi leppyä meidän säätyymme\", alotti nuori\nlegionalainen. \"Sentähden on hän myös puolustanut Fulviusta, joka joku\naika sitten keskellä leiriä repäsi pois päästänsä juhlaseppeleen, polki\nsen jalkoihinsa ja selitti olevansa kristitty. Sen sanon sinulle, että\nsellaisesta kiivaudesta saamme vielä kalliisti maksaa. Herra varjelkoon\nmeitä sellaisista huimapäistä!\"\n\nPieni laiha mies kuluneissa vaatteissa tuli sipsutti heidän luoksensa.\nOikeassa kainalossaan oli hänellä kirjarulla, hänen kaidoissa\nkasvoissansa säteilivät viekkaat silmät.\n\n\"Ha, ha, ha!\" nauroi hän. \"Eikö tosi, hän on lukenut lain teille? Mutta\nsitä ei pidä ymmärtää niin pahoin. Tunnettehan te minut? Minä olen\nopettaja Kleisthenes. Monta kertaa on hän sanonut minullekin yksityisen\nopetuksen antamisen pakanallisille oppilaille olevan pilkkaa Jumalata\nvastaan. Ha, ha, ha! Ikäänkuin minulla olisi halu kuolla nälkään. Usko\nei pidä lukua nälästä, sanoo hän aina minulle. Vaan totta Zeus, minä\ntunnen paremmin sen asian, ja jos minulla on valittavana kuolla nälkään\ntahi hyvää maksua vastaan antaa opetustunteja pakanallisessa\nmytologiassa pakanallisessa perheessä, niin tiedän minä mitä teen.\"\n\n\"Sama on meidänkin ajatuksemme\", vakuutti centurio. \"Sitä ei voi\nauttaa, koska täytyy elää yhdessä pakanain kanssa.\"\n\n\"Minä voin nimittää teille\", jatkoi opettaja innolla, \"ihmisiä juuri\ntäällä Kartagossa, jotka ovat apuna pakanallisten temppelien\nrakentamisessa, epäjumalain kuvien tekemisessä ja kuitenkin ovat hyviä\nkristityitä. Sen tietää meidän piispa myöskin, vaan onko hän koskaan\nsanonut siitä yhtä sanaa meille? Mutta tuo seura\" -- hän osotti sinne\npäin, johon Tertullianus oli mennyt -- \"tahtoisi mielellään saattaa\nmeitä lain alaiseksi. Mutta kuinka pontevalla tavalla sentään kunnon\nOptatus osasi torjua asianajajan ja hänen kreikkalaisensa! Jääkää\nhyvästi!\"\n\nYhtä joutuin kuin oli tullutkin katosi myös tämä puhelijas\nkoulumestari.\n\nNuori sotilas katsoi nauraen hänen jälkeensä.\n\nCenturio oli totinen.\n\n\"Minun tulee panna toimeen legaatin käsky\", sanoi hän. \"Sinun pitää\nseuraaman minua, toiset yhdeksän valitsen kasarmista.\"\n\nMuutama minuutti sen jälkeen marssi joukko sotamiehiä Calpurniuksen\nasunnolle. Centurio asettui viiden miehen kanssa oven viereen, toiset\nsijoitettiin ympäri huonetta. Ei voinut huomata mitään erinomaista\nkadulla, ja vartijoiden asettaminen kokosi siis siihen uteliaan\nihmisjoukon. Calpurnius tuli itse ulos centurion tykö ja kysyi mitä\nnämät hankkeet merkitsivät. Mutta ilman pitempiä puheita selitti tämä\nei tietävänsä mitään, vaan sanoi päällysmieheltään ainoastaan saaneensa\nankaran käskyn.\n\n\"Liciniukseltako?\" kysyi Calpurnius.\n\nCenturio nyökäytti päätään.\n\n\"Kummallista, kummallista\", jupisi Calpurnius ja meni asuntoonsa\ntakaisin ilmoittamaan puolisolleen ja tämän sisarelle tuota kummallista\nuutista.\n\nNämät peljästyivät siitä silminnähtävästi; he ymmärsivät heti paikalla,\nmiten asia oli. Julia ei voinut pidättää mielenliikutustansa; hän lähti\nnyyhkien pois huoneesta.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, Marcella?\" kysäsi Calpurnius puolisoltansa.\n\"Minkätähden itkee lapsi?\"\n\nÄänetönnä antoi Marcella puolisollensa merkin, että hän istuutuisi.\nKoottuaan hetkisen ajatuksiansa, alkoi hän juurtajaksain kertoa\nhänelle, mitä viimeksikuluneina päivinä oli tapahtunut. Calpurnius\nkuulteli tarkkaavaisesti.\n\n\"Naisjuttuja, naisjuttuja\", lausui hän ja pudisti päätänsä, kun\nMarcella oli lopettanut kertomuksensa. \"Olisin odottanut jotain\nparempaa Liciniukselta ja toivon siis, ett'eivät teidän päätelmänne ole\npaikkaansa pitäviä. Meidän täytyy nyt kuitenkin vartoa, mitä vielä\ntapahtuu.\"\n\nHän mietti itseksensä hetken aikaa, ja jatkoi sitten: \"Minä en ole\ntähän asti koskenut teidän uskonoppiinne ja tahdon myöskin vast'edes\nvältellä sitä; mitä huolettavat minua sellaiset asiat! Mutta tämä, joka\nnyt tapahtuu, on kuitenkin hyvin harmillista. Minkätähden ette tekään\nole --\"\n\nHän aikoi tehdä soimaavan kysymyksen, mutta hänen hyvä sydämmensä ei\nsallinut hänen pahoittaa puolisonsa mieltä.\n\n\"Cajus\", sanoi Marcella, joka paikalla aavisti hänen keskonaisen\nkysymyksensä sisällyksen, \"minkätähden sinä et nainut konsuli\nFlaviuksen tytärtä, niinkuin vanhempasi tahtoivat, vaan minut?\"\n\nCalpurnius viittasi ujomaisesti.\n\n\"Älä vihastu, Marcella\", sanoi hän lempeästi, \"minä tahdoin vaan sanoa\nsinulle, että muuttaisimme pois Kartagosta. Paitsi Liciniusta, ei\nminulla täällä olo pian sanoen ketään, jota voisin sanoa ystäväkseni.\nJa nyt kun hänkin on ehkä hyljännyt meidät, on Kartago tullut minulle\nvastenluontoiseksi.\"\n\n\"Mutta mihinkä muuttaisimme sitten? Roomaanko?\"\n\n\"Emme Roomaan, vaan ensisti Napoliin. Tiedäthän kuinka Herennius olisi\niloinen saadessaan meidät vieraiksensa. Voimmehan siellä sitten päättää\nrupeammeko asumaan Napolissa, Roomassa vaiko muualla. Kunhan vaan\npääsemme pois Kartagosta!\"\n\nMarcella ei ollut taipumaton ehdotukseen ja sentähden alkoivat puolisot\nmiettiä ja tutkia sitä ehdotusta kaikilta puolin.\n\nJulia oli rientänyt kamariinsa. Hän oli vaipunut sohvalle ja peittänyt\nitkun vallassa kasvonsa tyynyihin. Ankara mielenliikutus, joka oli\nraadellut häntä viimeksi kuluneina hetkinä, sai vielä kerran vallan\nhänen sielunsa yli ja hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaikea ratkaseva\nvalitseminen olisi taas ollut hänen edessänsä. Mutta taistelu oli nyt\npaljoa, paljoa vaikeampi. Silloin oli sydämmensä vaatimus ja mielensä\njulkisuoruus pakottanut hänet antamaan kieltävän vastauksen miehelle,\njoka tarjosi hänelle sydämmellistä ja harrasta rakkautta; ja hän oli\nsillä käytöksellään mahdollisesti saattanut ainiaksi kadottaa tältä\nmieheltä onnen. Mutta nyt ei ollut enään puheena se yksi mies, vaan\nsadat uskonveljet, joiden henki ja omaisuus oli vaarassa. Erittäinkin\nsen miehen pään päällä, joka ikäänkuin tenhovoimalla oli vallannut hänen\nsydämmensä, ja jota hän nyt rakasti koko mielensä palavuudella ja\nkiihtymyksellä, näki hän ajatuksissaan murha-aseen välkkyvän,\ntietämättä mitään neuvoa, millä poistaa vaaraa.\n\n\"Minä kirjoitan hänelle\", sanoi hän ja rohkasi mieltänsä. \"Hänen täytyy\narmahtaa, joll'ei hän ole kivestä. Minä tahdon rukoilla häntä, niinkuin\nsurkuteltava ja onneton --.\"\n\nHän otti esiin vaksitaulun ja alkoi kirjoittaa. Pikaisesti kiiti\npiirustin vaksitaulua myöten. Kyynelet vuotivat lakkaamatta hänen\nposkiansa alas, mutta hän kirjoitti pysähtymättä. Yht'äkkiä hyppäsi hän\nylös.\n\n\"Mitä tämä on?\"\n\nHätähuuto oli tunkeutunut kadulta hänen kamariinsa. Pilkkanauru seurasi\nheti sen perästä ja raivoisa melu syntyi, jossa selvästi kuuluivat\nsanat: \"Kuolema kristityille! Leijonille kristityt!\"\n\nPiirustin putosi hänen kädestänsä. \"Myöhäistä!\" sanoi hän itsekseen ja\nnojautui puolitainnoksissa seinää vasten. Marcella töytäsi sisälle\nkamariin.\n\n\"Julia!\" kiljasi hän. \"Niinkuin aavistimme!\"\n\nSisaret syleilivät toisiansa. Marcella tointui ensin.\n\n\"Mitäpäs tekisimme?\" kysäsi hän lohdutonna.\n\nJulia osotti puoleksi kirjoitettua vaksitaulua. Marcella otti sen ja\nluki. Pudistaen päätänsä pani hän sen takaisin pöydälle.\n\n\"Sisar\", sanoi hän sitten hetkisen mietittyänsä, \"ainoastaan yksi keino\nvoi pelastaa meidät, mutta se on vaikea, äärettömän vaikea panna\ntoimeen. Mutta jos sinä tahtoisit uskaltaa --.\"\n\nJulia loi kyynelillä täytetyt silmänsä kysyvästi puhuvaan.\n\n\"Kaikki, kaikki tahdon tehdä, kun ei se vaan sodi omaatuntoani\nvastaan\", vakuutti hän vienolla äänellä.\n\n\"Sinun pitää menemän Liciniuksen tykö.\"\n\n\"Minunko? Hänen tykönsäkö?\" virkkoi Julia säikähtyneenä. \"Kehoitatko\nsinä minua siihen?\"\n\nHän laskeutui nyyhkien polvillensa ja peitti käsillään kasvonsa.\nMarcella seisoi neuvottomana. Palvelijatar astui sisään.\n\n\"Eräs mies haluaa puhutella sinua, Marcella. Hän odottaa atriumissa.\"\n\nMarcella lähti kamarista. Atriumissa kohtasi hän piispa Optatuksen,\njoka oli ankarassa mielenliikutuksessa.\n\n\"Voi meitä\", sanoi hän vapisevalla äänellä, \"jos ei taivas auta meitä!\nTämä on se päivä, jolloin se suuri murhe alkaa, josta Herra puhuu.\nKyrie eleison!\"[21]\n\nMarcella väänteli lohdutonna käsiänsä.\n\n\"Minä olen tunkeutunut murhaajajoukkojen läpi tänne teille\", jatkoi\npiispa, \"sentähden että sisällinen ääni sanoi minulle, että jos ihmiset\nvielä voivat auttaa, te voitte sen tehdä. Legaatti Liciniuksesta lähtee\ntämä paha. Hän on ystävä teidän huoneellenne --\"\n\n\"Minä ymmärrän sinut, Optatus\", keskeytti Marcella; \"me koetamme.\"\n\n\"Herra siunatkoon sinua! Tahdotteko antaa minulle piilopaikkaa\nhuoneessanne?\"\n\nMarcella kutsui tykönsä orjan ja käski hänen viedä piispa peristiiliin;\nsitten meni hän pikaisesti takaisin Julian luo.\n\nHän tapasi Julian levollisempana.\n\n\"Piispa Optatus on meillä\", sanoi hän ja pyyhki hiukset pois Julian\notsalta. \"Piispan mielipide on myöskin se, että meidän on koettaminen\nvaikuttaa Liciniukseen.\"\n\n\"Minä olen päättänyt mennä hänen tykönsä ja rukoilla häneltä armoa\",\nsanoi Julia vakavalla äänellä. \"Servulan pitää tuleman minun mukanani.\"\n\nMarcella ei vastannut mitään; hän syleili ainoastaan sisartansa ja\npainoi lämpymän suudelman hänen huulillensa.\n\nMuutama minuutti sen jälkeen lähti kaksi naista peitetyin kasvoin\nCalpurniuksen huoneesta. Toinen, joka kävi edellä, kääntyi oven\nvieressä seisovaan centurioon päin ja lausui:\n\n\"Tahdotko antaa yhden sotamiehen seurata minua?\"\n\nCenturio katsoi kysyjän silmiin tiedustelevaisesti. Sitten kutsui hän\nesiin yhden sotilaan ja käski tämän mennä naisia saattamaan. Sotilas\nseurasi heitä äänetönnä. Mutta kun palvelijatar tungoksessa erosi\nhetkiseksi herrattarestansa, kuiskasi sotilas tälle jälkimmäiselle:\n\"Älä pelkää mitään, minä olen kristitty.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta-auringon säteet kimeltelivät meren päällä. Vieno tuulenleyhkä\nleikitteli viljavainiolla. Kaukana näkyivät vuoriharjanteen huiput\nkohoavan taivasta kohti. Eräässä huoneessa, ei kaukana Kartagon\nlinnasta, istui mies kumarruksissaan leposohvalla komeasti sisustetussa\nhuoneessa. Korvat olivat hänellä käsien peitossa. Kaikki oli hiljaa\nhänen ympärillään, mutta hänen rinnastansa nousi silloin tällöin\nhuokaus, täynnä sanomatonta surua.\n\nYht'äkkiä hyppäsi hän ylös. Askeleita kuului. Hänen kamarinsa ovella\nseisoi pitkä naisihminen, kasvot peitettyinä, ja lausui vienolla\näänellä:\n\n\"Licinius, minä tulen sinun tykösi rukoilemaan sinulta armoa: armahda\nmeitä.\"\n\nLegaatti säpsähti nähdessään ihmisen ja kuullessaan äänen.\nSuonenvedontapaisesti pani hän käden sydämmelleen.\n\n\"Sinäkö, Julia\", änkytti hän, \"rukoilemaan minulta armoa?\"\n\n\"Niin, Licinius, armahda minun veljiäni ja minua. Minä rukoilen sinua\nsiitä polvillani.\"\n\nHän laskeutui polvilleen hänen eteensä. \"Julia, Julia\", lausui Licinius\nsäikähtyneenä, \"mihinkä nyt ryhdyt? Kaiken pyhän kautta, nouse ylös!\nMinä en voi nähdä sinua tuollaisena.\"\n\nNeiti pudisti päätänsä.\n\n\"Ensisti tahdon kuulla\", sanoi hän vakaasti ja jyrkästi, \"mitä Licinius\npäättää meidän hengestämme.\"\n\nSyvä mielikarvaus tunkeutui Liciniuksen läpi, kun hän näki tämän ihanan\nolennon polvillaan hänen jalkainsa juuressa.\n\n\"Julia\", sanoi hän rukoilevalla äänellä, \"minkätähden tahdot tehdä\nminut ja omaisesi onnettomaksi? Minä voisin ennen käydä polvilleni\nsinun eteesi ja sanoa sinulle: armahda minua! Sano vaan ainoastaan\nsana, jota sydämmen hartaudella rukoilen sinulta -- ei, sano minulle\nainoastaan, lupaa minulle ainoastaan, ett'ei hän, hän -- sinä tiedät\nketä tarkoitan -- koskaan enää saa tulla sinun silmiesi eteen.\"\n\nPolvillaan oleva nousi ylös. Hän oli ikäänkuin vihastunut jumalatar, ja\nLicinius astui takaperin melkein vavisten. Kalmankalpeana läähättäen\nseisoi Julia hänen edessänsä ja ojensi kätensä häntä kohden, ikäänkuin\njoku, joka tahtoo antaa käskyä ja kysyi häneltä selvällä ja vakaalla\näänellä:\n\n\"Onko se viimeinen sanasi, Licinius?\"\n\nSyvä mielenliikutus valtasi legaatin. Hän tahtoi ojentaa kätensä Juliaa\nkohden ja pyytää häneltä anteeksi sekä luvata hänelle kaikki, kaikki --\nmutta silloin näki hän ajatuksissaan silmiensä edessä naurusuisen,\npunahuulisen ja mustasilmäisen nuorukaisen kreikkalaisessa puvussa ja\nnyt tahtoi hän vastata Julialle: \"On, minä tahdon tuhota hänet, sillä\nhän on tuhonnut minut!\" Mutta hän hillitsi mielensä ja pää\nkumarruksissa kuiskasi hiljaa: \"on.\"\n\nSilloin katsoi neiti hetkisen jäykästi hänen silmiinsä. Syvä puna oli\nnoussut neidin vaaleille poskille; hänen kätensä vavahtelivat\nsuonenvedontapaisesti.\n\n\"No olkoon sitten niin\", lausui hän soinnuttomasti, \"tulkoon sitten\ntuho meille!\"\n\nHän kiiruhti ovelle. Mutta vielä kerran kääntyi hän ennen huoneesta\nlähtemistänsä ja virkkoi juhlallisesti:\n\n\"Licinius, älköön tämän hetken muisto koskaan painako mieltäsi. Tee\nmitä tahdot. Mutta tiedä, että mikä Jumalasta on, se voittaa maailman,\nja meidän uskomme on voittava teidät.\"\n\nLicinius katsoa tuijotti muutaman minutin, ikäänkuin hurmautuneena,\nhänen jälkeensä. Sitten tunkeutui surullinen huokaus hänen rinnastansa.\n\nPuolen tunnin kuluttua nousi hän ylös sohvalta, jossa hän oli istunut\näänettömään mietiskelemiseen vaipuneena; oli tullut pimeä.\n\n\"Eläkööt he, mutta hänen pitää kuoleman\", sanoi hän ja lähti huoneesta.\nEtusalissa seisoi orja pylvästä vasten nojautuneena. Licinius huusi\nhäntä nimeltä ja lausui:\n\n\"Prokonsulille.\"\n\nSitten meni hän itse edeltä; palvelija seurasi perästä.\n\nHe astuivat ulos kadulle. Väkijoukko kulki huutaen ja meluten heidän\nohitsensa, kuljettaen mukanaan kahta miestä lyöden ja pilkaten.\nAlempana kadulla kuului samallaista melua. Osasto sotamiehiä marssi\nohitse vankien kanssa. Heti vieressä ahdisti rahvas erästä asuntoa.\nLicinius näki sen ja vaaleni.\n\n\"Myöhäistä\", jupisi hän sekavasti ja katsoi hetkisen miettien eteensä.\nSitten kiiruhti hän pikaisesti katua alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämmöinen menettely kristityitä kohtaan oli alkanut heti puolelta\npäivältä. Vaikka esivallan tarkoitus oli ollut ainoastaan laillisesti\njärjestetyllä tavalla nousta tätä vihattavaa lahkoa vastaan ja ennen\nkaikkia vangita sen arvollisimmat henkilöt, alkoi kansa kuitenkin\npaikalla yhdessä prokonsulin sotamiesten kanssa ahdistaa kristityitä,\nmurtautui väkivallalla heidän huoneihinsa ja vei heidät pois\nvangittuina ja pahasti rääkäten heitä. Muutamissa paikoissa paheni tämä\nmenettely veriseksi väkivaltaisuudeksi, esivallan voimatta sitä estää.\nJo oli vihastunut rahvas, joka huutaen kuljeskeli ympäri katuja eikä\nainoastaan koettanut tyydyttää uskonnollista vihaansa, vaan myöskin\nsaaliinhimoansa, ruvennut käyttäytymään niin, että oli syytä peljätä\npahinta, kun tämä kristityiden vaino illan suussa äkkiä lakkautettiin\nsekä kansan käskettiin mennä pois kaduilta ja rauhassa ja levossa\npalata kotiinsa. Rahvas näytti alussa aikovan ruveta käskyä\nvastustamaan, mutta vahvat patrullijoukot, jotka heti sen jälkeen\nmarssivat ulos kasarmista ja kulkivat katuja pitkin panemassa voimaan\ntätä esivallan käskyä, tekivät pikaisen muutoksen mielissä, joten\nlevollisuus oli aivan entiselleen palautettu kohta auringon laskettua.\nSiitä huolimatta marssivat kuitenkin sotamiesjoukot katuja pitkin koko\nyön. Kansa katseli sitä tyytymättömyydellä ja nurisi sellaista\nesivallan huikentelevaisuutta, että antoi käskyt ja sitten heti jälleen\nperäytti ne. Mutta myöskin kristityistä oli se käsittämätöntä, että\nvaino, joka oli niin äkkiä ja uhkaavasti alkanut, oli jo lakannut, ja\nsekainen huhu levisi heidän keskensä, että Jumala oli yht'äkkiä\nmuuttanut prokonsulin mielen. Niin, olipa ihmisiä, jotka muistuttivat\nSaulin historiaa. Ainoastaan Calpurniuksen huoneessa arvattiin asian\noikea laita.\n\nMolemmat sisaret istuivat kahden yksinään. Tosin oli se huojennukseksi\nheidän levottomalle mielellensä, että melu kadulla hiljeni\nhiljenemistään ja lopuksi kokonaan taukosi kirkkaassa tähdessä olevan\nöisen taivaan alla. Mutta heitä huolettivat kuitenkin kovin tämän\npeljättävän tapauksen erikoiset seikat, joista he olivat vallan\nepätietoisina. Piispa Optatus oli jo monta tuntia sitten lähtenyt\nheiltä eikä hänestä sittemmin oltu mitään enempää kuultu. Myöskään ei\nCalpurniuksen, joka oli mennyt ulos vähää ennen yön tuloa hankkimaan\ntarkempia tietoja, ollut onnistunut saada tietää mitään muuta kuin että\nrahvas oli surmannut ainoastaan muutamia kristityitä ja että suuri\njoukko oli heitä vankeudessa.\n\n\"Onko hän murhattu? Onko hän vankina? Onko hän päässyt pakoon?\" kyseli\nJulia itseltänsä, vaan ei saanut mitään vastausta näihin kysymyksiin.\nHän otti esiin hartauskirjan, avasi sen sattumalta ja luki: \"Mutta\nHerra auttaa vanhurskaita; hän on heidän vahvuutensa hädässä.\" Silloin\nvuosivat kyyneleet hänen poskiansa myöten alas näille pyhille sanoille.\n\nMissä Via Coelestis sivuaa sen kallion juurta, jolla Byrsan muurit\nkohoavat, siinä oli Kartagon mitä parain basilikki, iso rakennus, jossa\noikeuden keskusteluita pidettiin ja jossa myöjät ja ostajat kaupitsivat\ntavaroitansa suurissa tavarahuoneissa. Tätä muhkeaa rakennusta ympäröi\nnyt joukko sotamiehiä, jotka eivät antaneet kenenkään astua sinne\nsisälle. Missä muulloin ostajia ja myöjiä tunkeili sekaisin, pitäen\nkovaa ääntä, nähtiin nyt suuri joukko miehiä, naisia ja keskenkasvuisia\npoikia ja tyttöjä, ja kansa, joka tunkeutui sotamiesten joukkoon,\nosotti heitä, sanoen: \"Ne ovat kristiaaneja!\"\n\nSato, jonka edellisen päivän vainot olivat antaneet, nousi noin sataan\nhenkeen. Useammat olivat alhaista kansaa, niinkuin käsityöläisiä,\npikkukauppiaita, vapautettuja; ei niin että Kartagon seurakuntaan olisi\nkuulunut vaan sellaisia, vaan sentähden, että rikkaat kristityt olivat\nolleet tilaisuudessa paeta tahi piiloutua, ja kristityitä orjia taas\nsuojelivat melkein joka paikassa heidän pakanalliset herransa. Sitä\npaitsi piti moni tunnustuksensa salassa.\n\nKello kymmenen seuduissa tuli prokonsuli, muutamien virkamiehien ja\nliktooriensa[22] seuraamana. Hänen oikealla puolellansa astui Licinius.\nHän istuutui tribuunille ja käski tuoda vangit sinne. Näiden piti astua\nesiin yksitellen ja ilmoittaa nimensä, säätynsä sekä olivatko he\nkristityitä.\n\n\"Pelkkää kaupustelija-kansaa\", sanoi prokonsuli ylenkatseellisesti\nitsekseen. \"Mutta ymmärrän kyllä, että lihavat kärpäset ovat reväisseet\nitsensä verkosta irti. -- Mikä on sinun nimesi?\" kysyi hän eräältä,\njoka nyt tuotiin esiin.\n\n\"Apollonius.\"\n\n\"No kotopaikkasi?\"\n\n\"Pepuza Phrygiassa.\"\n\n\"Sinä olet siis ulkomaalainen. Mikä on tuonut sinut Kartagoon?\"\n\n\"Minä olen tullut tänne julistamaan veljilleni totuutta, joka on meille\nilmoitettu.\"\n\n\"Me tahdomme pitää huolta siitä, että nämät totuudenapostolit tulisivat\nharvinaisiksi\", lausui prokonsuli uhkaavalla äänellä.\n\nSitten antoi hän vangille viittauksen mennä pois.\n\nMutta samassa astui Licinius esiin, kyyristyi ja kuiskasi jotain\nprokonsulin korvaan. Tämä nyykäytti päätään ja sanoi muutamia sanoja\nkirjurille, joka piti pöytäkirjaa. Sitten jatkui kuulustelu jälleen.\n\n\"Ahaa, Tertullianus! Siinä on meillä hyvä saalis. Sinä hullu; parempi\nolisi sinun ollut edelleenkin olla asianajaja ja antaa kristityiden\nolla kristityitä. Tällä kerralla käynee sinulle vaikeaksi luikertaa\nasiasta vapaaksi.\"\n\nTertullianus loi tuiman silmäyksen prokonsuliin.\n\n\"Sinä et varmaankaan tarvitse mitään asianajajata, mutta kyllä\nlääkäriä\", sanoi hän pistävällä tapaa. \"Siinä, jossa sinä istut, istui\nmyöskin aikoinaan Vigellius Saturninus.\"\n\n\"Mitä tarkoitti hän sillä?\" virkkoi prokonsuli, kääntyen ympärillänsä\nolijoihin, kun oli viety pois Tertullianus.\n\n\"Tiedäthän, herra\", vastasi yksi virkamiehistä, \"että sinun edellisesi,\nprokonsuli Vigellius Saturninus, tuli äkkiä sokeaksi, ja täytyi hänen\nerota virastansa. Kristityt, joiden kanssa hän piti ankaraa tutkintoa,\nsanoivat heidän jumalansa lähettäneen hänelle rangaistukseksi sen\ntaudin.\"\n\nProkonsuli nousi ja alotti jälleen tutkinnon.\n\nPuolenpäivän rinnassa saatiin loppuun keskustelut, joita pidettiin\nhyvin ylimalkaisella tavalla. Kaikki vangit olivat tunnustaneet\nolevansa kristityitä. Kaksitoista heistä tuomittiin kuolemaan;\ntoisista tuomittiin miehet vankeuteen tahi maasta karkotettaviksi\nvuorikaivoksiin, naiset ja lapset taas päästettiin vapaiksi paikalla.\nNaiset rupesivat tuomion kuultuansa äänekkäästi itkemään; miehet taas\nolivat levollisempina, vaikka heidänkin joukossansa oli muutamia, jotka\nnäkyivät olevan sangen murheellisina ja peloissaan. Tertullianus, joka\noli yksi kuolemaan tuomituista, koki lohduttaa alakuloisia.\n\n\"Sentähden olen aina rukoillut Jumalaani hartaalla rukouksella, että\nhän armottaisi minua marttyyrin kuolemalla\", sanoi hän; \"nyt kun olen\npäässyt tarkoitukseni perille, riemuitsen minä, ja te veljeni, joille\non suotu sama armo, riemuitkaa myös tekin minun kanssani. Ajatelkaa,\nminkä herttaisen palkan Herra on valmistanut teille, ja kuitenkin\ntahdotte te pilkata häntä ja kääntyä takaisin maailmaan, joka vihaa\nteitä, ja jota teidän pitäisi vihata!\"\n\n\"Sinä olet yksinäinen\", vastusti häntä toinen kuolemaan tuomittu,\n\"mutta minulta jää jälkeeni vaimo ja lapsia köyhiksi ja turvattomiksi.\"\n\n\"Sinä hullu\", lausui Tertullianus hänelle, \"sinä arvaat vaimon ja\nlapset korkeammaksi marttyriuden purpurapukua, ja kunnianseppelettä!\nNiin, millainen on paimen sellainen on laumakin. Paimenta en minä näe\ntäällä; sentähden tahtovat myöskin hänen lampaansa pois täältä. Mutta\nminä tunnen erään toisen paimenen, joka panee henkensä lammasten\nedestä.\"\n\n\"Meidän pitää kirjoittaman armonanomus prokonsuliin\", ehdotti eräs\ntoinen nöyrällä tapaa; se oli opettaja Kleisthenes. \"Jos me vakuutamme\nhänelle olevamme hyviä porvaria ja alamaisia --\"\n\n\"Saatana\", huudahti Tertullianus hänelle, \"etkö pelkää ijankaikkisen\ntuomarin oven edessä lausua sellaisia herjaussanoja? Maltas, Herra\nkieltää sinut, samoin kuin sinä kiellät hänet.\"\n\nSill'aikaa olivat useimmat kuolemaan tuomituista innolla mielistyneet\nKleistheneen ehdotukseen; he kokoontuivat yhteen ryhmään ja\nkeskustelivat kuiskivalla äänellä, huolimatta niistä vihaisista\nsilmäyksistä, jotka Tertullianus loi heihin.\n\n\"Kleistheneen pitää kirjoittaman anomuskirja\", ehdotti joku, ja toiset\nyhtyivät häneen.\n\nKleisthenes sanoi olevansa valmis.\n\n\"Mutta\", lisäsi hän, \"prokonsuliin ei meidän pidä panna\narmonanomustamme, häneltä ei meillä ole mitään toivottavaa, vaan meidän\ntulee kääntyä legaattiin.\"\n\n\"Liciniukseenko?\" huudahtivat useimmat hämmästyneinä.\n\n\"Niin, Liciniukseen\", toisti opettaja; \"en tiedä, näittekö tekin sen,\nmutta minä huomasin selvästi, kun minua tuotiin prokonsulin eteen,\nkuinka totisena ja surullisena legaatti katseli eteensä, ikäänkuin\nmeidän tuomiomme olisi koskenut hänen sydämmensä syvimpään. Ja sitä\npaitsi oleksii hän paljon Calpurniuksen huoneessa, jossa Marcella ja\nJulia kuuluvat meidän joukkoomme.\"\n\nVangit keskustelivat hetkisen ja antoivat sitten myönnytyksensä\nKleistheneen ehdotukseen.\n\n\"Minä tahdon paikalla tehdä anomuksen suunnitelman\", vakuutti hän.\n\"Lieneehän teillä vielä muutamia denareita,[23] jotta voidaan saada\nanomuskirja prokosuliin? Mutta Tertullianus älköön saako siitä mitään\ntietää!\"\n\nApollonius seisoi äänetönnä ajatuksiinsa vaipuneena. Tertullianuksen\niloa ei hän tuntenut siitä, että sai käydä marttyyrin kuolemaa\nkohtaamaan, sen voi nähdä hänen kasvoistansa. Tuhansia ajatuksia\nliikkui hänen aivoissansa. Hänestä tuntui ikäänkuin ääni olisi huutanut\nhänelle: \"Seuraa minua!\" ja Johanneksen hengellä näki hän karitsan\nistuimen ja kuinka marttyyrein joukot kokoontuivat sen ympärille\nvalkoisissa vaatteissa ottamaan voitonkruunua. Mutta aivan siinä\nvieressä näki hänen sisällinen silmänsä naisihmisen, joka ensisti oli\niloisen ja onnellisen näköinen, vaan sitten surullisesti hymyillen\nnäytti kysyvän: \"Minkätähden tahdot jättää minut?\" Hän harhaili\ntoisesta kuvasta toiseen, ja kun hän tahtoi kaikin voimin pysyä tuossa\nensimmäisessä kuvassa, tuo toinen tempasi hänet jälleen puoleensa.\n\nNyt astui Tertullianus hänen tykönsä. Terävällä silmällään oli hän\nnähnyt sen taistelun, jossa Apollonius oli sisällisesti.\n\n\"Montanuksen apostoli on käynyt raskasmieliseksi\", sanoi hän\npilkallisesti.\n\nTumma puna levisi pikaisesti Apolloniuksen kasvoille. Tuo pilkallinen\nkysymys oli kerrassaan tehnyt lopun hänen huikentelevaisuudestansa. Hän\nhuokasi raskaasti, pyyhki kädellään silmiänsä, ikäänkuin joku, joka\ntahtoo päästä vapaaksi unelmasta, ja sanoi tyvenesti:\n\n\"Minun toivoni olisi, että saisimme kuolla tänään.\"\n\nTertullianus puristi hartaasti hänen kättänsä. Hetkenaikainen\nmielenliikutus tunkeutui hänen sydämmensä läpi, kun hän ajatteli, että\ntämä voimakas nuorukainen oli määrätty elämänsä keväänä joutumaan\nkuoleman saaliiksi. Mutta ajatus marttyriuden loistosta hallitsi häntä\nniin voimallisesti, ettei se mieliala voinut hänessä olla kuin\nväliaikainen.\n\n\"Me tulemme yhdessä astumaan karitsan istuimen eteen -- nuorukainen ja\nvanhus\", sanoi hän.\n\nEräs centurio monen sotamiehen kanssa astui sisään viemään pois\nkuolemaan tuomituita. Lähtökohtaus oli sydäntä vihlova; ainoastaan\nTertullianus ja Apollonius olivat levollisen näköiset.\n\n\n\n\nViides Luku.\n\nSirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa.\n\n\nViisi päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen nähtiin eri paikoilla\nkaupungissa seuraava julkinen ilmoitus:\n\n           MARCI. MINICII. TIMINIANI.\n         PROCONSVLIS. FAMILIA. GLADIA.\n       TORIA. PVGNABIT. CARTHAGINE. PR.\n    K. IVNIAS. VENATIO. ET. VELA. ERVNT.[24]\n\nNyt ei yleiseen juteltu muusta kuin tästä ilmoituksesta. Monta\nerilaista huhua oli liikkeellä, jotka koskivat tämän näytännön\nyksityiskohtia, mutta vaikka ajatukset, joita siellä täällä lausuttiin\nmuuten olivatkin hyvin erilaisia, oltiin kuitenkin yleisesti siitä\nyksimieliset, että kristityt vangit tulisivat olemaan näytelmäosana\nnäissä juhlallisuuksissa.\n\nMäärättynä päivänä ja hetkenä täyttyivät ison amfiteaterin kaikki\nistumapaikat. Prokonsuli saapui sinne komeassa virkapuvussa,\nvalkoisessa togassa,[25] joka oli purpuraisilla reunoilla ja\nkultaisilla hetuleilla koristettu. Majesteetillisella ryhdillä kävi hän\nsijallensa ja ylevästi nyökäyttämällä päätänsä vastasi kansan\nkättentaputuksiin. Hänen viereisihinsä paikkoihin istuutuivat muutamat\nvirkamiehet ja hänen perheensä naiset.\n\n\"Missä on Licinius!\" kysäsi prokonsuli katsellen ympärillensä.\n\n\"Minä aioin juuri rukoilla sinua suomaan hänelle anteeksi\npoissaolonsa\", sanoi joku ympärillä olijoista. \"Hän ei voi hyvin ja\npyysi minua sanomaan sinulle sen.\"\n\nProkonsuli pudisti tyytymättömästi päätään ja antoi merkin\njuhlallisuuden alkamiseksi.\n\nKeskelle teateria oli laitettu kallioinen maisema. Kuusi antiloopia\ntuli eräästä salaovesta taistelutanterelle, juoksentelivat hetkisen\nhurmaantuneina ja kiipesivät sitten ylös kallioille. Kolme viinillä ja\njousilla varustettua poikaa seurasi niiden perästä. Uskalijaalla\ntaidollisuudella kiipesivät he jyrkkiä polkuja ylös; rohkeilla\nhyppäyksillä menivät he kuilujen yli tahi liukuivat kallionkylkiä\nmyöten alas, väsymättä jahdaten noita nopeita otuksia. Kaksi heistä oli\njo kaatanut saaliinsa. Kolmannelle ei tahtonut onnistua, vaikka hän\nteki yhä uusia koetuksia. Hänen kunnianhimonsa ja yksityisten\nkatselijain moitesanat yllyttävät häntä ponnistamaan viimeiset\nvoimansa. Ja nyt näyttää hänkin olevan tarkoituksensa perillä.\nHän on ajanut sen antiloopin, jota hän kauan oli ajanut takaa,\nkallionkukkulalle, josta se ei voi päästä pakoon. Suurimmassa\nmielenponnistuksessa jännittää hän jousensa, nuoli viuhahtaa ilmassa,\nsatutettuna rintaan kavahtaa eläin pystyyn, kadottaa tasapainonsa ja\nsyöksyy alas syvyyteen, pudotessaan vieden mukanaan onnettoman\nampujankin. -- Kuolonhiljaisuus tulee sirkukseen, mutta pikaisesti\nkiiruhtavat palvelijat paikalle ja vievät pois tainnuksissa olevan\npojan. Samalla kertaa ajetaan vastakkaiselta puolelta kaksi karhua\nsirkukseen. Pantteri seuraa näitä pitkillä hyppäyksillä ja piiloutuu\nkallionlohkareen taakse. Molemmat jousimiehet vetäytyvät varovasti\ntakaisin ja neljä keihäillä varustettua miestä astuu sisään. Näiden\nperästä tulevat jälleen jousimiehet tulisilla nuolilla varustettuina,\njotka he laukaisevat karhuja ja pantteria vastaan, saadakseen ne\närtymään. Heidän suojanansa ovat heidän edessänsä seisovat, keihäillä\nvarustetut miehet ja sirkuksen yhtä ovea pidetään avoinna heille.\n\nPantterin sekava murina ilmoittaa sen raivon kiihtyvän. Nyt painaa se\npäänsä syvälle hietaan ja tähtää viheriältä kimeltelevillä silmillään,\nonnettomuutta ennustavalla tavalla, noita neljää keihäsmiestä. Nämät\nseisovat äänettöminä keihäät ojennettuina. Heidän ulkomuodostaan jo\nnäkee, että he ovat aivan taitamattomia taistelemaan petojen kanssa,\nettä heidän on käskystä täytynyt tulla tänne, että he ovat kuolemaan\ntuomituita.\n\n\"Kyrie eleison!\" kuiskasee yksi heistä, ja toiset kertovat hiljaan\nsamat sanat.\n\nTiikeri on jälleen noussut ylös; se astuu väijyen muutamia askeleita\nsyrjään.\n\n\"Eteenpäin! Pian!\" huutavat katselijat, ja taas lentää tulisia nuolia\npetoja vastaan.\n\nHurjasti pieksää tiikeri hännällänsä maata, josta tomu tupsahtelee ja\nhieta sinkoilee ympärinsä. Levottomana liikentelee se oikealle ja\nvasemmalle -- uusi nuoli sattuu siihen -- nyt kyykistyy se jälleen\nmaahan -- yksi hyppäys, ja se noista neljästä miehestä, joka on\noikealla, sortuu maahan pää veressä. Mutta eläin päästää paikalla\nsaaliinsa ja menee horjuillen pois erääsen syrjäiseen nurkkaan.\nOjennettu keihäs on tehnyt pahan haavan sen kylkeen.\n\n\"Karhut, karhut!\" huudettiin katselijain joukossa. \"Eteenpäin\nkristiaanit!\"\n\nKolme keihäsmiestä katsoa tuijottivat hetkisen kumppaniinsa, joka\nhiljaa vaikeroi.\n\n\"Kyrie eleison!\" sanoi sitten taas sama mies, joka äskenkin oli\nlausunut nuot sanat, ja taaskin kertoivat hänen kumppaninsa samat\nsanat. Sitten meni hän ripeästi sirkuksen vastakkaiselle puolelle,\njossa toinen karhuista seisoi aivan levollisena, samalla kuin toinen\noli kiivennyt ylös kalliolle.\n\nHän oli vahvaruumiinen mies, hänen kasvoissansa kuvautui jäykkä\nuskalijaisuus. Vakavilla askelilla meni hän karhua vastaan.\n\nSuostumushuuto kuului katselijoilta.\n\nMutta hän ei pitänyt lukua heidän suostumuksen osoituksestaan.\n\nNähtyään hätyyttäjänsä nousi eläin pystyyn ankarasti möristen. Mutta\nmies karkasi salaman nopeudella sen päälle ja syöksi keihäänsä sen\nruumiisen. Tosin löi eläin käpälällään häntä kovasti olkapäähän, jotta\nveri kuohui siitä ulos, mutta yhtä vikkelästi kuin hän oli syössyt\npedon päälle, yhtä vikkelästi väistyi hän nyt takaperin, samalla kuin\nkarhu möyryten kaatui maahan.\n\nRaivokas suostumushuuto kaikui katselijain huoneen läpi. Prokonsulikin\ntaputteli käsiänsä.\n\nMutta ennenkuin taistelija oli vielä ennättänyt vetäytyä takaisin,\nnähtiin toisen karhun kiipeävän kalliota myöten alas ja hurjalla\nmörinällä syöksyvän häntä vastaan. Hän syöksi ripeästi keihäänsä karhua\nvastaan, vaan keihäs syrjäytyi, ja voimallisella käpälänlyönnillä\npaiskasi karhu tämän rohkean miehen maahan. Raivoisa peto viskautui\nsitten uhrinsa päälle ja repi sen peljättävällä tavalla, ennenkuin\ntoiset keihäsmiehet pääsivät kumppanillensa avuksi.\n\nProkonsuli antoi viittauksen. Kuolleet sekä elävät vietiin pois\nsirkuksesta, ja uusi näytäntö alkoi.\n\nProkonsulin oma gladiaatorijoukko[26] esiytyi nyt ja näytti\nasetaitoansa. Pitkä taistelu kehkeytyi nyt näitten aseissa\nharjaantuneiden miesten välillä; he yhdistyivät parvissa toisiinsa ja\njälleen hajaantuivat, ääntä virkkamatta taistelivat he keskenään,\nainoastaan aseiden kalske ja haavoitettujen valitus kuului ylös\nkatselijoille, jotka istuivat suurimmassa mielenjännityksessä. Kukaan\nei heistä nähnyt sirkuksen palvelijoiden kamottavaa työtä, kun nämät\nkuljettivat pois kuolleita ja pahasti haavoitettuja. Mutta prokonsuli\ntahtoi säästää gladiaatorejansa, sentähden antoi hän jo puolen\ntunnin kuluttua merkin taistelun lopettamiseksi. Katselijain\nkättentaputuksilla lähtivät eloon jääneet gladiaatorit\ntaistelutanterelta.\n\nPäätöksenä tälle kaikelle piti olla näytelmä, jonka Sophronius oli\nkirjoittanut tätä juhlanäytäntöä varten. Kalliomaisema otettiin nyt\nsiis pois.\n\nSophroniuksen näytelmäkappale kuvaili erästä salaliittoa, jonka Egyptin\npapit olivat tehneet maan kuningasta vastaan, mutta siinä oli runsaasti\nviittauksia Kartagon yhteiskunnasta, jonka tähden se siis toisia\nhauskutti, toisia närkästytti. Tämä mitätön lorukyhäelmä päättyi\nylimmäisen papin murhalla, sillä sittenkuin hänen hankkeensa olivat\ntulleet ilmi, kuninkaan sotamiehet tappoivat hänet. Tämän papin osaa\nnäyttelemään tiedettiin erään kristityn olevan määrätyn, joka sillä\ntavalla saisi kuolemanrangaistuksensa.\n\nEnsimmäisen näytöksen kolmas kohtaus kuvaili avointa paikkaa temppelin\nedustalla. Etupuolella oli kullattu jumalankuva ja sen edessä alttari.\n\nYlimmäinen pappi astui nyt ensi kertaa esiin, yllänsä pitkä, valkoinen\npuku ja päässänsä öljypuun lehdeksistä tehty seppele.\n\nKatselijain piiristä levisi ihastushuudahdus, kun tämä ihana olento\ntuli näkyviin. Ylhäisten naisten looseissa taputettiin käsiä.\n\n\"Mikä vahinko!\" kuiskattiin joka taholla.\n\n\"Onko se kreikkalainen Apollonius?\" kysäsi prokonsuli.\n\nSiihen myönnettiin.\n\nYlimmäisen papin jälkeen tuli kaksi palvelijaa, välkkyvillä piiluilla\nvarustettuina, taluttaen seppelöittyä sonnia, sekä joukko alhaisempia\npappeja. Heidän vaatteidensa laskoksista kiiluivat tikarit.\nJuhlallisesti kulki tämä komea uhrisaatto taistelutanteren yli ja\nseisattui aivan jumalankuvan eteen.\n\nSitten astui ylimmäinen pappi alttarille ja lausui seuralaisillensa\nnäin:\n\n\"Kanssaveljeni! Suurelta näyttää minusta tiedustaminen, kruunaako\ntaivaan suosio ja armo meidän yritystämme menestyksellä. Sillä, jos\ntaivaalliset katselevat ihmisen uutteruutta lemmettömällä silmällä ja\nkarmealla mielellä, kaikki vaiva on haihtuvan sumun kaltaista, jota\ntuulen leyhkät sinne tänne ajelevat.\"\n\nSitten kääntyi hän sinne päin, jossa jumalankuva seisoi. Mutta hän\nsuuntasi silmänsä kuvapatsaan ja katselijoiden yli taivaan lakea kohti,\nja lausui sydämmen hartaudella seuraavat sanat:\n\n\"O Sinä, joka asut taivaitten päällä, Sinä, joka kirkkaudessa ja\nväkevyydessä olet katoamattomasti suuri! Sinussa ainoastaan kaikki elo\nliikkuu, Sinä johdat kaikkea harrastusta! O Jumala, joka suojelet\nkaikkea ja hallitset kaikkea! Sinun tykösi pakenen minä apua rukoillen.\nAh, Herra, armahda! Ainoastaan Sinä, jonka käsi on kaikkivaltias, jonka\nhenki antaa eloa kaikelle, voit pelastaa minun raukan.\"\n\n\"Pysähdy! Mitä teet?\" kuului ääni katselijain joukosta, ja Sophronius\nnousi seisoalleen. \"Sinä väärennät minun sanani!\"\n\nYleisö vastasi siihen kaikuvalla naurulla.\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" huudettiin joka haaralta.\n\nSophronius istuutui vihastuneena jälleen sijallensa luotuaan ensin\nkysyvän silmäyksen prokonsuliin. Hän tunsi runoilijakunniaansa syvältä\nloukatuksi.\n\nNäyttelijä jatkoi, huolimatta runoilijan vastaanpanemisesta:\n\n\"Ole siis, Herra, Sinä minun tukeni; sytytä minun sieluuni pyhä hehku\nja anna minulle sankarin vahva käsi! Karkota kaikki pelko minun\nrinnastani, sillä Sinun tahdon minä tunnustaa!\"\n\nNäin sanottuansa astui hän jumalankuvan luokse ja sysäsi sitä niin\nvoimakkaasti, että se kukistui valtaistuimeltansa maahan ja meni\ntuhansiksi palasiksi; sitten keikahti hän itse kuvan sijalle ja huusi\nsuurella äänellä:\n\n\"Epäjumala on kukistunut! Mutta Jesus Kristus eli eilen, elää tänään ja\naina ijankaikkisesti!\"\n\nViitta oli pudonnut pois hänen hartioiltansa, seppele oli maassa, mutta\nkun hän seisoi siinä punoittavin poskin ja säihkyvin silmin, hän oli\nkuin ylönluonnollinen olento. Kansajoukko oli hetkisen ikäänkuin\nhuumaantuneena, mutta sitä hurjemmaksi tuli huuto, joka nyt seurasi.\n\nProkonsuli oli noussut seisoalleen. Melun lävitse kuului hänen käskynsä\ntoisille näyttelijöille:\n\n\"Pistäkää kuolijaaksi se hävytön veitikka!\"\n\nTusina tikareja välkkyi ilmassa. Kuolettavasti haavoitettuna kaatui\nApollonius alttarilta maahan.\n\nSamassa tuokiossa tuli Licinius teaatteriin. Hän loi silmäyksen\nnäyttämölle -- kalpeat, veriset kasvot kivullisesti vääristyneinä\ntuijottivat häntä vastaan. Ja hänestä tuntui ikäänkuin huulet niissä\nolisivat liikkuneet ja jupisseet:\n\n\"Murhaaja!\"\n\nHänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Hänen täytyi nojautua seinää\nvasten, ett'ei vaipuisi maahan.\n\n\"Kuolema kristityille!\" huudahti vihastunut roskaväki ja vaati kaikki\nvangit taistelutanterelle vietäväksi. \"Antakaa tänne kristityt,\nprokonsuli! Muuten antaa keisari ne meille.\"\n\nProkonsuli säikähtyi. Hän oli jo taipumaisillaan sen tekemään. Silloin\nkyyristyi Licinius ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Sinäkö tahdot nöyryyttää itseäsi tämän roskaväen edessä?\"\n\n\"Jumalille kiitos että sinä, Licinius, olet täällä\", sanoi prokonsuli,\nja kääntyi, syvästi hengähtäen, legaattiin. \"Mitä pitää minun tekemän?\"\n\n\"Sinun pitää sanoman: 'Minä en anna ulos kristityitä', ja minä --\"\n\n\"Ja sinä?\"\n\n\"Minä annan yhden sotamiesosaston kulkea teaatteriin.\"\n\nNäin sanottuaan lähti hän menemään.\n\n\"Kuolema kristiaaneille! kuolema kristiaaneille!\" huusi kansa\nsill'aikaa yhä raivoisammin ja tunkeutui uhkaavana sinne, jossa\nprokonsuli istui.\n\nNyt nousi tämä seisoalleen. Ainoastaan suurella vaivalla sai hän kansan\nvaikenemaan ja lausui:\n\n\"Hyvät ystävät, minä en voi jättää kristiaaneja teille. Jokainen hyvä\nkansalainen --\"\n\nVaan paikalla syntyi kova hälinä, joka esti hänen äänensä kuulumasta.\nJuoksivatpa muutamat alas sirkukseenkin hankkimaan itsellensä aseita.\nProkonsuli katseli levottomasti ympärilleen, saadaksensa apua. Silloin\ntuli hänen gladiaatorijoukkonsa täydessä asevarustuksessa arenalle ja\nheti sen jälkeen vahva joukko sotamiehiä, johtajanansa Licinius.\n\nTämä keino teki tehokkaan vaikutuksen. Melu asettui paikalla.\nAinoastaan yksi mies astui esiin rintavarustukseen ja huusi kansalle:\n\n\"Ylös porvarit! Kartagolaiset eivät ole mitään lapsia, joita voi\npelotella. Näyttäkää heille, että me --\"\n\nLicinius viittasi eräälle jousimiehelle. Nuoli suhahti ilmassa ja\nyllyttäjä kaatui kuolijaana arenalle.\n\nKukaan ei tohtinut enää kehoittaa vastarintaa. Katselijat alkoivat\nkiiruhtaa pois teaatterista. Puolen tunnin kuluttua oli se suunnattoman\niso huone melkein tyhjänä.\n\nLicinius saattoi sotamiehinensä prokonsulin kotiinsa. Mutta ennen\nteaatterista lähtöänsä sanoi hän niille kahdelle kristitylle miehelle,\njotka taistelussa petojen kanssa olivat jääneet henkiin:\n\n\"Te olette vapaat; mutta sanokaa minulle, mihin te hautaatte\nkuolleitanne?\"\n\nMolemmat miehet katsoivat äänettöminä toisiinsa. \"Herra\", sanoi toinen\nheistä, \"me emme saa pettää veljiämme.\"\n\n\"Korkeimman jumalan nimessä vakuutan\", vastasi Licinius, \"ett'en hae\nteille turmiota. Tahdon ainoastaan haudata yhden kuolleen teidän\njoukkoonne.\"\n\n\"No, teepä kanssamme niinkuin tahdot. Jumala antakoon meille anteeksi,\njos käyttäymme väärin veljiämme kohtaan.\"\n\n\"Hyvä, tänä iltana pitää teidän seuraaman minua.\"\n\nSitten puhui hän hyvin hiljaan muutaman sanan amfiteaatterin\nvahtimestarin kanssa ja meni pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKartagon kadut olivat täpötäynnä ihmisiä, jotka innolla juttelivat\nkeskenään, mitä oli tapahtunut ja näyttivät yksimielisesti olevan\nvihastuneina vallanpitäjiin. Vaikka prokonsulia ja hänen virkamiehiänsä\nympäröi vahva varjelusjoukko, sinkahutteli rahvas vaan heitä vastaan\nherjaussanoja ja uhkauksia. Prokonsuli oli kotiin tullessaan sangen\nraivoisella mielellä.\n\n\"Kristiaanit\", lausui hän Liciniukselle, joka oli seurannut häntä,\n\"ovat syypäät kaikkeen. Minkätähden emme ole aikaa sitten käyneet\nheihin käsin? Nyt saamme hedelmän velttoudestamme.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", vastasi Licinius tyvenellä äänellä. \"Meillä on\nnyt ainoastaan kaksi asiaa valittavana.\"\n\n\"Mitkä sitten?\"\n\n\"Että me, joko hävitämme heidät kaikki, miehet, vaimot ja lapset\nsäälimättä -- mutta se olisi kauheata ja veisi Kartagolta suuren joukon\nuutteria, rauhamielisiä asukkaita, -- tai myöskin jätämme heidät\nrauhaan. Sillä jos sinä rankaset muutamia, kansa tahtoo heille kaikille\nkuolemaa, ja silloin on sinulla tekemistä, miten voit selviytyä kansan\nja keisarin väliltä.\"\n\nProkonsuli käveli syvissä ajatuksissa edestakaisin huoneessa. Sitten\nseisattui hän Liciniuksen eteen.\n\n\"Sinä olet oikeassa. Minä en myöskään tiedä tarkoin, millainen keisarin\nmieli on nyt kristiaaneja kohtaan.\"\n\n\"Sittenpä teetkin parhaiten, että vähitellen päästät vapaiksi ne, jotka\nsinulla nyt on hallussasi. Ne, jotka ovat saaneet surmansa metelissä ja\nteaatterissa, ovat varoittavana esimerkkinä toisille pysymään\nlevollisina eikä herättämään vihaa sinussa eikä kansassa. Levollisuuden\nvoimassa pitämisen kaupungissa voit jättää minun huolekseni.\"\n\nProkonsuli puristi ystävällisesti legaatin kättä.\n\n\"Kiitoksia neuvostasi\", sanoi hän hartaasti.\n\n\"Kun vaan aina pysyisin suosiossasi\", vastasi Licinius vakaasti;\n\"silloin olisin runsaasti palkittu.\"\n\nSitten sanoi hän jäähyväiset ja lähti prokonsulin huoneesta.\n\nOli myrskyinen yö. Ankara tuuli kävi tasangolla, ja meri kohisi ja\npuhki ja löi toisiansa vasten laivoja, jotka olivat ankkurissa\nsatamassa, jotta niiden väki peljästyneenä syöksähti ylös\nmakuusijoiltansa. Taivas oli umpikanteensa mustassa pilvessä.\n\nKappaleen matkan päässä eteläpuolella Kartagoa kävi kapea tie erääsen\nnotkoon. Se seutu oli yltäympärinsä autioa ja täynnä lampia sekä\npahassa maineessa kuumetaudillisesta ilmastansa.\n\nSyvällä notkossa näkyi yksinäinen tulisoitto liikkuvan. Joukko ihmisiä,\nmiehiä ja naisia, oli kokoontunut tänne ja kulki hitaasti eteenpäin.\nNyt seisattuivat he. Ovi aukeni heidän eteensä kallion penkeressä.\nSiellä sisällä oli useampia miehiä ottamassa tulijoita vastaan. He\ntervehtivät näitä äänettömällä kädenpuristuksella. Sitten menivät he\nkaikki suureen, kallioon hakattuun, neliönmuotoiseen saliin, jonka\nsisus oli rapattu kalkilla ja koristeltu lukuisilla kalkkimaalauksilla.\nLaesta katsoi alas hyvänpaimenen kuva. Sen ympärillä oli lintuja\nliitelevänä, nokassansa öljypuun oksa, haaveellisia naisen päitä,\nseppeleitä, kukkia, delfinejä ynnä muuta, kaikki mukavasti ja\ntaidehikkaasti liitelty yhdeksi kokonaiseksi.\n\nSamalla taidolla, mutta harvemmalta, on sivuseiniinkin tehty\nmaalauksia. Kuvissa huomaa paikalla raamatullisia esityksiä. Mutta\nsiellä täällä on kuvien joukossa myöskin liehuvaviittaisia rakkauden\njumalia, häälyvinä miellyttävissä asennoissa tahi sitovina lyhteitä ja\nkokoavina hedelmiä. Niin välittömästi ovat pakanalliset ja kristilliset\nkuvat sekaisin keskenänsä.\n\nSisääntulleet kokoontuvat kaksien paarien ympärille, jotka kahdeksan\nmiestä on kantanut siihen ja laskenut lattialle.\n\nNaisihminen kyykistyy nyyhkien toisten paarien viereen ja vetää pois\nvaatetta, joka peittää ne. Kuolleen kalpeat, veriset kasvot tulevat\nnäkyviin. Hän kylvettelee niitä kyyneleillä ja suuteloilla. Hänen\ntakanansa seisoo kaksi pientä lasta, jotka kysyvännäköisinä tuijottavat\nhäneen.\n\nHetkisen vallitsee syvä äänettömyys, jota ainoastaan läsnäolevaisten\nnaisten nyyhkinnät keskeyttelevät.\n\nKunnianarvoinen ukko astuu esiin ympärillä seisovien joukosta ja\nasettuu molempien paarien viereen. Hän on piispa Optatus. Hänen\nkasvoissansa, jotka ovat tavallista kalpeammat, on ankarimman\nmielenliikutuksen merkkejä.\n\n\"Hyvät veljet\", alottaa hän, \"taas näemme naisen, suuren Babelin,\npyhien verestä juopuneena, hänen kätensä murhalla saastutettuina, hänen\nsuunsa täynnä pilkkaa. Siihen todistajina ovat nämät, jotka ovat tässä\nedessämme. He ovat temmatut pois meidän keskuudestamme, uskonsa tähden\nhäväistyt, lyödyt ja sitten tapetut, ikäänkuin järjettömät eläimet\nkedolla, joille jokainen on isäntä. Me näimme heidän kärsimisensä, me\nkuulimme heidän tunnustuksensa, me tunsimme heidän kipunsa -- mutta nyt\nen minä enää näe heidän kärsimistänsä, en kuule heidän valitustansa,\nheidän kipuansa en enää ajattele -- sillä, hyvät veljet, onnelliset he,\nkun Herra Kristus on lahjoittanut heille marttyriuden kruunun. Heidän\nkipunsa on muuttunut autuudeksi, heidän kärsimisensä riemuksi, heidän\nverensä on tullut purpurakoristeeksi heidän taivaalliseen pukuunsa. Ja\nsentähden tahdomme me, jotka olemme tulleet tänne valittamaan, ennemmin\nvaan riemuita.\"\n\nPaljon muutakin vielä puhui ukko. Sitten antoi hän suuta kuolleille.\nSamoin tekivät ympärillä seisovaiset merkiksi, että kuolleet olivat\neronneet heistä rauhassa ja hengen yhteydessä.\n\nLyhyen rukouksen perästä tarttuivat miehet paareihin ja kantoivat\ntulisoittojen valossa ruumiit käytävään, jonka suu ammotti\nperäseinässä.\n\nNiin pitkältä, kuin silmä saattoi nähdä, meni tämä noin puolta\nmeetteriä leveä ja kahta meetteriä korkea kalteri vuoren sisään.[27] Se\noli yläältä hiukan kupeva. Sen seiniin oli hakattu paljo eri suuria\nhautoja. Ne olivat suljetut marmoriliuskoilla tahi suurilla\ntiilikivillä, joissa tavallisesti oli kirjoituksia. Hautojen vieressä\noli usein kuvattuna kyyhkynen öljypuun- tahi palmunoksa suussa, taikka\nihmisolento rukoilevana ja välisti myöskin suurempia tahi pienempiä\nmaalauksia. Ne pienet kammiot, jotka olivat yksityisten, varakkaampain\nsukujen ja oven kautta yhdistyksessä kalterin kanssa, olivat runsaammin\nkoristellut. Pääkalterista kävi eri haaroille toisia, jotka olivat\nsamalla tavalla rakennetut, mutta ahtaammat ja yksinkertaisemmin\nkaunistellut.\n\nYhteen näihin jälkimäisiin seisattui saattokunta. Täällä oli rivi vielä\navonaisia, uusia hautapaikkoja. Ympärillä seisovien lausuessa: Vivas in\ndeo! Valeas! Pax tecum![28] ottivat haudankaivajat ruumiit, käärivät ne\nvalkoiseen vaatteesen ja työnsivät ne kalliohon tehtyyn aukkoon.\nPiispan puhuttua sitten muutaman sanan, rupesivat he muuraamaan\ntiilikivillä aukon suuta umpeen. In pace kirjoitti yksi läsnäolevista\npunaisella piirustimella tiilikiveen, ja savinen lamppu kiinnitettiin\nhaudan viereen, jotta tälläkin paikalla, kun taas ketä tuli haudata,\nsäteilisi valo, vaikka tummakin. Saveen, jolla tiilikivi oli muurattu,\npainoi eräs toinen pienen elefantinluisen renkaan, jotta jälkeenjääneet\nsiitä tuntisivat tämän haudan ja voisivat käydä sitä katsomassa. Sitten\npalasi saattokunta, piispa etunenässä, takaisin pääkalteriin,\nlähteäksensä sieltä ulos aukealle kedolle.\n\nYht'äkkiä seisattui Optatus peljästyneenä. Hän näki loitolla tulisoiton\nleimuavan ja huomasi miespuolisen henkilön pikaisesti lähestyvän\nsaattojoukkoa.\n\nHän viittasi seuralaisiansa seisattumaan. Mies tulisoiton kanssa oli\nnyt tullut aivan lähelle, jotta voi helposti erottaa hänen kasvonsa.\nPiispa huokasi raskaasti.\n\n\"Se on Cesarius Oetavillan talosta\", sanoi hän hiljaa, kääntyen\nsaattojoukkoon. \"Meillä ei ole mitään syytä hätääntyä.\"\n\n\"Cesarius, mitä on -- mutta, hyvä Jumala, ketä tuot tänne?\" virkkoi hän\npeljästyneenä ja säpsähti, kun hän näki miehen, joka samassa astui\nesiin soitsunkantajien takaa. Myöskin piispan seuralaiset kauhistuivat,\nja naiset huusivat äänekkäästi: \"Saulus, Saulus!\"\n\nTämä tulisoiton kanssa tulija oli Kartagon legaatti. Hän pysähtyi ja\nviittasi tyynnyttävästi kädellään.\n\n\"Älkää peljätkö\", sanoi hän; \"minä tulen hautaamaan erästä kuollutta\nteidän hautauspaikkaanne. Tahdotko Optatus, luottaa minuun ja tehdä\nminulle palveluksen?\"\n\nHän puhui hiljaa ja lempeästi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin\nniiden ruumisten, jotka he juuri olivat haudanneet. Piispa astui\nhitaasti esiin.\n\n\"Herra on meidän päämiehemme. Tapahtukoon hänen tahtonsa\", sanoi piispa\njuhlallisesti. \"Mitä vaadit minulta?\"\n\n\"Olen tuonut mukanani tänne ruumiin, joka on teidän uskolaisianne ja\njonka tahdon teillä hautauttaa, sillä minä olin tavallani mieltynyt\nhäneen eläessänsä.\"\n\nPiispa nyökäytti myöntäväisesti päätänsä.\n\nLicinius pyörähti ympäri ja antoi kädellänsä merkin. Kaksi miestä tuli\npaarien kanssa ja laski ne piispan eteen. Optatus kumartui ja otti\nruumiin kasvoilta pois peitteen, vaan säpsähti huomatessaan kuka ruumis\noli.\n\n\"Apollonius!\" virkkoi hän kauhistuneena.\n\n\"Apollonius!\" Ja sitten lisäsi hän vielä hiljaa:\n\n\"Jumala, sinun tuomiosi ovat ihmeelliset.\"\n\n\"Niin, se on kreikkalainen, joka lähetettiin teille Vähästä Aasiasta\",\nvirkkoi Licinius sekavasti.\n\n\"Hänellä ei ole mitään yhteyttä meidän kanssamme\", selitti Optatus\nkieltelevästi. \"Etsittäköön hänelle haudansijaa muualta. Hän oli\nharhaoppinen ja on suden tavoin tunkeutunut minun seurakuntaani. Mutta\nHerra ei ole antanut hänen hankkeidensa onnistua.\"\n\n\"Mitä sanot, piispa?\" virkkoi Licinius kiivaasti.\n\n\"Hän oli harhaoppinen, joka tuli villitsemään ja viettelemään minun\nseurakuntaani, ja minä laskisin hänen lepäämään yhdessä niiden kanssa,\njotka ovat nukkuneet Herrassa!\"\n\nLicinius painoi päänsä alas.\n\n\"Villitsemään ja viettelemään\", toisti hän hiljaa itseksensä. \"Niin,\nminulta hän myöskin villitsi Julian, kietoi hänet eksyttävillä\nsanoilla, samoin kuin tämän miehen seurakunnan. -- Mutta Julia rakasti\nhäntä, sentähden ei hänen pidä lepäämän yksinään ja hyljättynä.\"\n\n\"Piispa\", alotti hän sen jälkeen lujalla äänellä, \"minä en tiedä miten\nhän oli harhaoppinen, mutta kuulemmehan teitä kaikkialla kiitettävän\nsiitä, että siunaatte vihollisianne ja teette hyvää niille, jotka teitä\nvihaavat.\"\n\nPiispa oli vaiti.\n\n\"Ja onhan hän kuollut sankarin tavoin. Ja jospa hän ei ollutkaan\nkristitty sinun mielesi mukaan, niin on kuitenkin kristityn nimi\ntuottanut hänelle kuoleman ja kristityiden jumalan tähden on hän\nuhrannut henkensä.\"\n\nOptatus katsoi arvelevasti maahan. Vaikk'ei hänellä ensinkään ollut\ntahtoa antaa Apolloniuksen ruumiille sijaa seurakunnan hautauspaikalla,\nkoska se olisi ollut vastoin yleistä kirkollista tapaa, antoi hän\nvihdoin kuitenkin myöten osittain Liciniuksen huomauttaman asianhaaran\njohdosta, että Apollonius oli kristittynä tuomittu ja tapettu, osittain\nmyöskin sentähden, ett'ei hän tohtinut vastustaa voimallisen legaatin\ntahtoa.\n\n\"Käyköön sitten tahtosi mukaan\", sanoi hän ja viittasi haudankaivajia\nnostamaan pois ruumiin. \"Jumala antaa minulle anteeksi, jos\ntietämättäni teen mitä on väärin.\"\n\nHautaus tapahtui kaikessa hiljaisuudessa. Licinius määräsi hauta-aukon\nsuljettavaksi marmoriliuskalla.\n\n\"Kirjoituksen tahdon itse sommitella teidän tapojenne ja uskonoppinne\nmukaan. Antakaa minun valita niistä kirjoituksista, joita täällä on jo\nennestään.\"\n\nHän otti tulisoiton ja lähti astumaan kalteria eteenpäin. Puoliääneensä\nluki hän kirjoitukset, jotka näki hautojen suilla: Lepää rauhassa. --\nMerkurius makaa tässä. -- Zosimus on tähän käynyt levolle. -- Rakas\nsisar, sinä elät Jumalassa ja Herrassa Jesuksessa.\n\n\"Mitä merkitsevät nämät kuvat, jotka näen täällä?\" kysäsi hän\nOptatukselta.\n\n\"Ne osottavat sitä uskonvakuutusta, ett'ei elämä lopu kuolemassa, vaan\njatkuu Jumalan ja meidän Herran Jesuksen kaikkivallan ja armon kautta.\"\n\nLicinius ei vastannut mitään.\n\nHe kääntyivät jälleen Apolloniuksen haudalle. Ainoastaan haudankaivajat\nolivat siellä vielä. Toiset olivat menneet pois.\n\n\"Teidän pitää hakata hautakiveen seuraava kirjoitus\", sanoi Licinius ja\nalkoi kirjoittaa piirustimella marmoriliuskaan: \"Toukokuun 31 päivänä\nhaudattiin tähän Apollonius, joka uskonsa tähden --\"\n\n\"Kristityillä ei ole tapana mainita hautakivessä kuolemaa uskon\ntähden\", keskeytti Optatus. \"Hengen uhraamista Jumalan tähden\npidämme me velvollisuutena emmekä ansiona. Sentähden ei meidän\nhautakirjoituksessamme mainita siitä mitään.\"\n\nLicinius pyyhki paikalla pois kolme viimeistä sanaa ja mietti hetkisen\nitseksensä.\n\n\"Pitääkö minun toivottaa hänelle rauhaa?\" sanoi hän hiljaa. \"Hänelle,\njoka on vienyt minulta rauhan? -- No, nauttikoon hän sitä!\"\n\nJa hän kirjoitti lujalla kädellä: Pax tecum.[29] Sitten kääntyi hän\nOpatukseen.\n\n\"Nyt pääsin loppuun, piispa, ja kiitokseksi saat tietää että\nkärsimyksen aika on ohitse. Hoida tätä hautaa minun puolestani; minä\ntulen ehkä tuota tuonempana katsomaan sitä. Voi hyvin!\"\n\nNiin sanottuansa lähti hän ripeästi menemään. Mutta muutaman\naskelen perästä kääntyi hän jälleen ja virkkoi teeskennellyllä\nvälinpitämättömyydellä:\n\n\"Sano minulle, minkä rangaistuksen opettaa teidän uskonoppinne tulevan\nniille, jotka ovat tahranneet itsensä teidän uskolaistenne verellä!\"\n\nPiispa viivytti vastausta.\n\nLicinius katsoi odottavasti häntä silmiin.\n\n\"Ne ovat ijankaikkisesti kirotut\", vastasi Optatus hetkisen kuluttua ja\nloi silmänsä maahan.\n\n\"Ijankaikkisestiko, sanot sinä?\"\n\n\"Niin -- mutta Jumalan armo --\"\n\nLicinius viskasi päätänsä ja meni ripeillä askelilla kalterin suulle.\n\nPiispa katsoi hänen jälkeensä pudistaen päätänsä. \"Tämä hetki on\nminusta käsittämätöntä\", jupisi hän. \"Kääntäköön Herra kaikki parhain\npäin!\"\n\n\n\n\nKuudes Luku.\n\nYstäviä hädässä.\n\n\nSardinian Cedrus-joen ahdas uoma laajenee kappaleen matkan päässä sen\nsuusta avaraksi umpilaaksoksi. Lukuisia parakkeja kohoaa täällä, jotka\novat tehdyt paksuista laudoista eivätkä anna tarpeellista suojaa\nsadetta tai kylmää vastaan. Ne ovat niiden vankien asuntoja, jotka\nkeisarin käskystä on lähetetty maanpakoon tälle saarelle ja tuomittu\nkovaan vuorityöhön. Niissä muhkeissa kivihuoneissa taas, joita on\nsiellä täällä ja jotka ovat linnoituksien kaltaisia, asuu\nkaivoshallituksen virkamiehiä ja upseereita.\n\nAurinko oli jo alennut valtavain vuorenseinien huippuihin päin, jotka\nympäröivät taivaanrantaa, illan taivas hohti tummanpunaista loistoa ja\nmerituuli suhisi hiljaa öljypuiden latvoissa. Silloin annettiin yhdestä\nkivihuoneesta tuballa jymisevä merkki, jonka näitä erityisiä kaivoksia\nvartioiva miehistö paikalla toisti. Se oli merkki, että päivän työ oli\npäättynyt. Kohta nähtiin lukuisan miesjoukon tulevan ulos pimeistä\novista likaisissa vaatteissa ja kasvot tomussa. He kulkivat hitaisesti\nparakeille päin, sillä heidän jalkansa olivat lyhyissä kahleissa.\nToinen puoli heidän päästänsä oli ajettu paljaaksi ja useilla oli\npoltinmerkki otsassa. Toiset näyttivät lannistuneen ja murtuneen\nnäköisiltä. Oikeiden pahantekijän-muotojen rinnalla nähtiin hienosti\nsivistyneitä ja ylhäissukuisia aatelismiehiä. Sama tuomio oli\nyhdistänyt heidät, joissa oli roomalaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia,\ngallialaisia, murhaajia ja semmoisia, jotka ainoastaan ajattelemattoman\nsanan tahi väärän epäluulon tähden olivat vetäneet päällensä keisarin\nvihan.\n\nYhteen lännenpuolella olevaan parakkiin kiiruhti pitkäkasvuinen mies\nennen kovanonnen kumppaneitansa. Saattoi paikalla nähdä hänen\nmuodostaan, että hän oli vasta ollut muutaman päivän, ehkä ainoastaan\nmuutaman tunnin täällä rangaistusasuntolassa, sillä hänen voimansa\nolivat vielä murtumattomat ja hänen liikkeensä ylpeät.\n\nHän astui parakkiin, heittäytyi oljille, joita oli levitetty\nmakuusijaksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä.\n\nÄänettöminä menivät toiset hänen ohitsensa. Ei kukaan tohtinut sanoa\nyhtä pilkallista sanaa hänelle, joten muuten kyllä oli tavallista. He\nnäyttivät aavistavan, että tämän miehen mieltä painoi onnettomuus, jota\ntuli sääliä.\n\nPuolen tunnin kuluttua astui sisään se centurio, jonka tänä iltana tuli\nlukea vangit. Hän huusi kutakin nimeltänsä. Nyt seisoi hän tuon\nmietiskelevän, ajatuksiinsa vaipuneen miehen edessä. Hän luki listasta:\n\n\"Numero XXVI -- Markus Licinus --\"\n\nMies, joka venyi oljilla, nosti päätänsä. Hänellä oli ylevät, vaaleat\nkasvot.\n\nCenturio säpsähti. Kirjoitustaulu putosi hänen kädestänsä.\n\n\"Totta isieni henget\", lausui hän ja pani kätensä otsalleen, \"etkö ole\nKartagon legaatti?\"\n\nVanki nyökäytti päätään äänetönnä.\n\nAnkara mielenliikutus näytti valtaavan centurion. Hän tarttui vangin\nkäteen ja painoi sen rintaansa vasten.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi vanki kummastuneena.\n\n\"Sinäkö olet sitten unhottanut minut?\" sanoi centurio. \"Olinhan\nsotakumppanisi itämailla ja käskynalaisesi Afrikassa.\"\n\n\"Saturninus! Saturninus!\" huudahti vanki karvaalla mielellä ja hänen\nkasvonsa hieman punettuivat. \"Tämä on päätös sotatöistämme.\"\n\nCenturio huokasi raskaasti.\n\n\"Minä olen palvellut keisaria kahdeksantoista vuotta\", sanoi hän\nsurkumielisesti, \"tahdon palvella häntä vielä kahdeksantoista vuotta,\njos sillä tavalla voin toimittaa sinulle vapauden.\"\n\n\"Hyvä ukko\", vastasi vanki lempeästi, \"sitä et voi. Minun täytyy olla\nsiinä, minkä taivas on minulle sallinut.\"\n\n\"Mutta sinä et voi jäädä tähän vihelijäiseen parakkiin, enkä minä voi\nnähdä, että sinulla on huonompi makuusija kuin minulla. Prokuraattori\non minulle suosiollinen. Hän ei kiellä minun anomustani. Odota nyt\nhetkinen. Minun täytyy nyt mennä, mutta toivon kohta tulevani takaisin\nja tuovani hyviä sanomia.\"\n\nHän meni edelleen ja huusi vankeja nimeltänsä. Mutta niin pikaisesti\nkuin tänään ei hän koskaan ollut toimittanut tätä tehtävää. Saatuansa\nsen loppuun, kiiruhti hän suoraa päätä likimäisimpään kivihuoneesen.\n\n\"Minun täytyy päästä prokuraattorin puheille\", sanoi hän melkein\nkäskevästi portinvahdille.\n\n\"Sinunko täytyy?\" kysyi tämä. \"Sitä sanaa emme täällä tunne.\"\n\nVeri nousi centurionin päähän. Mutta hän hillitsi itseänsä, kun hän\najatteli vanki-raukkaa.\n\n\"No, minä en tahdo kiistellä kanssasi sanasta\", vastasi hän. \"Onko\nprokuraattori kotona?\"\n\n\"Kyllä hän on kotona, mutta ei kuka hyvänsä pääse hänen luoksensa\",\nvastasi portin vahti ja huusi orjaa, joka meni ohitse pihalla.\n\n\"Anna hänen ilmoittaa sinut.\"\n\n\"Tässä on sinulle muutamia denaareja\", sanoi centurio orjalle;\n\"kiiruhda ilmoittamaan minua herrallesi. Minä olen centurio Saturninus.\nProkuraattori tuntee minut kyllä. Sano, että minulla on sangen tärkeää\nasiata.\"\n\nOrja lähti pikaisesti.\n\nJo muutaman minuutin kuluttua palasi hän takaisin.\n\n\"Herrani odottaa sinua.\"\n\nSaturninus meni nopeasti yli pihan ja seisoi kohta prokuraattorin\nedessä, joka työhuoneessaan tarkasteli asiakirjoja.\n\nFlorus Nigrinus Bruttiumista oli pitkän ja rauhattoman\nsotamieselämän jälkeen ja alhaisesta säädystä kohonnut keisarilliseksi\nprokuraattoriksi Cedruksen vuorikaivoksiin. Vaikka luonnoltansa säveä,\noli hän ulkomuodoltansa kuitenkin raa'anpuoleinen ja osotti\npiinallisinta täsmällisyyttä ja ankaruutta virassaan. Hänen\nrehellisyydestään ei ollut epäilemistäkään; sentähden ei tämän yli\nkuudenkymmenen vuoden vanhan sotilaan vähätietoisuutta otettukaan\nhuomioon, kun hän prokuraattorin virkaan määrättiin, vaikka semmoiseen\nmahdikkaasen ja raskaasen virkaan olisi tarvittu tiedokas mies.\n\n\"No, Saturninus\", virkkoi hän sisäänastuvalle, \"mikä tuo sinut tänne?\"\n\n\"Herra\", vastasi centurio vakaasti, \"minusta ei koskaan ennen ole tänne\ntuleminen tuntunut niin vaikealta kuin nyt, enkä kuitenkaan ole\nmilloinkaan tullut tänne niin mielelläni kuin nyt.\"\n\nProkuraattori katsoi hämmästyksellä puhujaan.\n\n\"Mikä nyt on sitten?\"\n\n\"Herra, minä olen palvellut keisaria sodissa Germanilaisia ja\nParttilaisia vastaan. Arvet ruumiissani todistavat, että olen täyttänyt\nvelvollisuuteni. En myöskään Afrikassa säästänyt itseäni. Muutama\nviikko takaperin oli kahdeksantoista vuotta siitä, kun tein\nuskollisuudenvalan keisarille --\"\n\n\"Nuo ovat asioita\", keskeytti prokuraattori, \"jotka olen kauan\ntietänyt.\"\n\n\"Suo anteeksi, herra. Tahtoisin ainoastaan sanoa, että vielä kerran\ntekisin kaiken tämän ja vielä enemmän, niin, että olen valmis uhraamaan\nsenkin veren, joka vielä juoksee suonissani, jos vaan sinä tahtoisit\ntäyttää minulle yhden pyynnön.\"\n\n\"Jos voin täyttää sen, Saturninus, ja sen täyttäminen on oikeudellista,\nniin ei tarvita sellaisia vakuutuksia. Pyyntösi on silloin jo\nedeltäkäsin hyväksytty.\"\n\n\"Voi, herra\", virkkoi centurio ja tarttui prokuraattorin käteen,\nsamalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä, \"olen tullut\nrukoilemaan erään miehen edestä, joka aikoinaan oli paljon ylempänä\nminua ja komensi tuhansia, mutta nyt on yksi niistä onnettomista, jotka\nminulla on täällä vartioittavana. Ja sentähden, että hän aina oli\narmollinen ja ystävällinen minulle, legionan sotamiesraukalle, ja piti\nkunniassa minut ja huolta minusta, miten voi, rukoilen sinua, herra,\narmahtamaan häntä -- tee se -- jumalat palkitkoot sinulle!\"\n\n\"Mutta sano minulle kenestä puhut\", virkkoi prokuraattori.\n\n\"Liciniuksesta, Markus Liciniuksesta, joka oli legaattina Kartagossa.\"\n\nProkuraattori tuli totisen näköiseksi ja nykäytti olkapäitänsä.\n\n\"Minun on säälini sinua\", virkkoi hän. \"Mutta häneen nähden et saa\nrukouksellasi mitään aikaan. Keisarin viha makaa raskaana tämän miehen\npäällä, sentähden että hän on herjannut isänmaan jumalia, on hyljännyt\nkeisarin palveluksen ja liittynyt kristittyihin. Minä olen saanut\nerityisiä käskyjä pitää häntä kovalla ja tarkassa vaarissa.\"\n\nCenturio painoi alas päänsä ja hänen kasvonsa vaalenivat.\n\n\"Nyt joudun minä, vanha mies, valehtelijaksi\", jupisi hän surullisesti\nja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.\n\nProkuraattori meni myötätuntoisuudella hänen luoksensa ja virkkoi\nlempeästi:\n\n\"Tiedäthän, Saturninus, että kernaasti tekisin sinulle mieliksi, sillä\nsinä ansaitset sen. Mutta tässä tapauksessa --\"\n\n\"Voi, herra\", rukoili vanha sotilas, \"etkö todellakaan voi tehdä\nmitään?\"\n\nProkuraattori katsoi hetkisen miettiväisesti lattiaan ja virkkoi\nsitten:\n\n\"No, tahdon sinun sekä itseni vaaralla osottaa miehelle paremman\nasunnon. Asukoon hän sinun tykönäsi ja olkoon sinun erityisen\nsilmälläpitosi alla. Tyydytkö siihen?\"\n\n\"Kiitoksia, herra\", vastasi centurio iloisella mielenliikutuksella.\n\"Enhän enempää tohdikaan pyytää sinulta.\"\n\n\"Ei ole kokonaan mahdotonta\", jatkoi prokuraattori, \"että keisari häntä\narmahtaa. Muistelen, että kerran Commoduksenkin aikana tuli pitkä\nluettelo maasta karkotetuista kristityistä, jotka paikalla piti\nvapautettaman; mutta kuka tietää, jos tämä tapahtuu vielä kerran.\nSilloin hankki kaikkivaltijas Marcia kristityille sen suosionosotuksen.\nMutta Commodus oli ventomielinen, ja kuka voi sitä sanoa\nSeptimiuksesta? Sitä paitsi on keisari, niinkuin äsken sanoin,\nerinomaisen vihastuneena tällä kerralla. Hän oli aikonut antaa tärkeän\nviran legaatille, joka oli hänen suuressa suosiossansa; mutta silloin\nhylkää tämä virkansa, ja kun kysytään häneltä syytä siihen, selittää\nhän olevansa kristitty. Vahinko, että niin hyvät miehet joutuvat\nhukkaan valtiolta ja kuluttavat ikänsä tuollaisessa turhassa\nepäuskossa!\"\n\nHän ojensi kätensä centuriolle jäähyväisiksi.\n\nKiiruusti riensi tämä Liciniuksen tykö, jonka hän tapasi synkkiin\najatuksiin vaipuneena.\n\n\"Rohkeutta, Markus Licinius!\" huusi hän jo kaukaa. \"Pyyntöni on\nhyväksytty. Seuraa minua minun huoneeseni.\"\n\nLicinius nousi seisoalleen. He menivät siinä aivan vieressä olevalle\nrakennukselle.\n\n\"Tässä asun minä kolmen kumppanini kanssa!\" sanoi centurio. \"Tilaa on\nkymmenellekin ja sinulla tulee olemaan hyvä meidän luonamme.\"\n\nHe astuivat huoneesen sisälle. Saturninuksen kolme kumppania\nsilmäilivät utelijaasti vankia, mutta centurionin kuiskattua heille\nmuutaman sanan, menivät he paikalla pois.\n\nSaturninus vei vieraansa pieneen, mutta miellyttävään kamariin, johon\noli laitettu mukava makuusija.\n\n\"Tässä saat asua\", virkkoi hän, \"kunnes jumalat antavat paremmat päivät\nkoittaa sinulle. Käy levolle, olet varmaan väsyksissä. Työ on kovaa.\"\n\nLicinius tarttui harmaantuneen sotilaan käteen; hän aikoi kiittää\nhäntä, mutta mielenliikutukselta oli hänen mahdoton lausua yhtäkään\nsanaa.\n\n\"Herra\", sanoi centurio, \"sinun ei pidä kiittämän minua. Mutta minun\nvelvollisuuteni on ylistää jumalia siitä, että voin tehdä jotain sinun\nhyväksesi.\"\n\nSitten lähti hän pikaisesti kamarista, antaakseen vieraansa olla\nrauhassa.\n\n\"Niin on myötä- sekä vastoinkäymistä tässä maailmassa\", virkkoi hän\nkumppaneillensa. \"Sen sanon teille, ett'ei kukaan ollut mieluisempi\neikä kunnioitetumpi leirissä kuin Markus Licinius. Ja Kartagossa\nsitten! Siellä sanottiin: 'Hän pääsee vielä keisariksi.' Se oli tosin\nliioittelua, vaan että hän pääsisi keisarin lähimmäksi mieheksi, sen\nuskoin yhtä varmaan kuin uskon jumalihin. Nyt on hän onnettomampi ja\nalhaisempi meitä.\"\n\n\"Ja tämän rangaistuksen on hän saanut sentähden että hän on kristitty?\"\nkysäsi yksi centurioneista.\n\n\"Niin sanoo prokuraattori\", vastasi Saturninus.\n\n\"Mutta se sanotaan olevankin inhottava joukkio\", virkkoi eräs toinen.\n\"Ystäväni Julius, joka tuntee ne sangen hyvin, kertoi äskettäin\nniistä hirmuisia asioita. Niinpä sanoi hän niiden pitävän salaisia\njuhla-aterioita, joissa teurastetaan ja syödään lapsia;[30] sitä joka\nei ennen ole nauttinut semmoista ruokaa, eivät ne ota seurakuntaansa.\nPahin siveettömyys kuuluu vallitsevan niiden salaisissa kokouksissa,\neivätkä ne jumalia sano olevankaan.\"\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasi Saturnius. \"Mutta sen tiedän, ett'ei Kartagon\nlegaatti ryhdy mihinkään huonoon tekoon.\"\n\n\"Sitten mahtaa jotakin muuta piillä kaiken tämän alla\", lausui toinen\ncenturio.\n\nSaturninuksen lähdettyä pois istuutui Licinius makuusijallensa. Nyt\nvasta tunsi hän kuinka raskasta se työ oli ollut, jota hän oli tehnyt\nensikerran tänään. Centurionin lapsellinen kiitollisuus oli sitä paitsi\nmyös hellyttänyt hänet. Sentähden ei hänellä ollut voimaa tehdä\nvastarintaa sille surettavien muistojen rajulle myrskylle, joka tänä\nhetkenä yllätti hänet. Tämä ylpeä mies, joka lukemattomia kertoja oli\nkatsonut kuolemaa silmihin, joka oli osannut hillitä vallattomimman\nsotilaan, raukeni nyt kuin ventomielinen, jota ensikerran kohtaa\nkärsimys. Hän silmäili kulunutta ja vastaista elämäänsä ikäänkuin\nsynkeää, tähdetöntä yötä. Ja hän kysyi itseltänsä: \"Minkätähden\ntarvitsen kärsiä pitempään? Minkätähden tarvitsen hitaasti ja\ntuskallisesti kuihtua pois? Kieltääkö se ystävä, joka on lahjoittanut\nminulle vieraanvaraisen katon pääni päälle, apunsa minulta, jos sanon\nhänelle tahtovani pelastusta tästä viheliäisyydestä, ja sieluni\nikävöivän kuolemata? -- Ei, ei\", sanoi hän, torjuen heti tätä ajatusta.\n\"Oi, Julia, suo minulle anteeksi, että ajattelin paeta tästä elämästä\nja sinusta. Ajatelletkohan vielä sitä onnetonta miestä, jonka\nvimmassani murhasin? Ja ajatelletkohan vielä minua, murhaajaa?\"\n\nHän huokasi raskaasti. Sitten otti hän esiin vähäisen kirjarullan\nvaatteensa laskoksesta.\n\n\"Mutta toivo ei anna häpeään tulla\", luki hän ja luki sen uudelleen\nvielä kerran, jonka jälkeen hän tuli levollisemmaksi.\n\nKun centurio puolen tunnin kuluttua hiljaa aukasi oven katsoakseen\nvierastansa, näki hän hänet rauhallisesti nukkuneena.\n\n\"Jumalat antakoot sinulle lohdutusta, Markus Licinius raukka\", sanoi\nhän ja meni hiljaa pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä kuukautta oli kulunut. Murheellisen näköisenä seisoi centurio\nnojautuneena asuntonsa ovenpieltä vasten. Yksi hänen kumppaneistansa\nmeni siitä ohitse.\n\n\"Miten on sairaan laita?\" kysyi kumppani.\n\nCenturio nykäytti olkapäitänsä.\n\n\"Hiukan paremmin. Mutta työ turmelee hänet kuitenkin. Lääkäri luulee,\nettä hänestä kuukauden kuluttua viimeistään on vallan loppu, ja minä\nhuomaan hänellä olevan hirmuisen vaivan.\"\n\n\"Mitäs tehdä? Armoa ei liene toivomistakaan.\"\n\n\"Tähän asti ei ole siitä mitään kuulunut.\"\n\n\"Sitten on ainoastaan yksi keino.\"\n\nHän meni suoraan Saturninuksen tykö ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.\n\nTämä säpsähti peljästyneenä.\n\n\"Älä minua kiusaa\", sanoi hän torjuvaan tapaan.\n\n\"Semmoinen ajatus on vaan minulla\", puolusteli toinen ja astui\nedelleen.\n\nSaturninus meni takaisin huoneesen. Hän käveli rauhattomana\nedestakaisin.\n\nViereisestä huoneesta kuului syvä huokaus.\n\n\"Saturninus!\" huusi heikko ääni.\n\nCenturio meni kiiruusti toiseen huoneesen.\n\nLicinius makasi kalpeana ja voimattomana makuusijallaan. Hänen poskensa\nolivat kuopallaan, hänen silmänsä katselivat raukeina ja\nvälinpitämättöminä eteensä ja hänen laihat sormensa olivat\nläpikuultavan näköiset.\n\n\"Saturninus\", rukoili sairas, \"anna tappaa minut, mutta älä kiduta\nminua vitkalleen kuolijaaksi. Minä tahdon rukoilla keisaria ottamaan\nminulta hengen. Mene ja sano se prokuraattorille. -- Voi, minun\nkärsimykseni on liian suuri, suurempi kuin tiedätkään, hyvä, vanha\nkumppani.\"\n\nSyvä mielikarvaus kuvautui centurionin kasvoille ja vaivoin sai hän\nhillityksi mielenliikutustaan. Hän seisoi hetkisen vaipuneena syviin\nmietteihin. \"Tapahtukoon niin sitten, jospa maksaisi minulle vaikka\nhenkeni\", jupisi hän itseksensä.\n\nSitten astui hän Liciniuksen luokse.\n\n\"Älä sure, Markus Licinius\", sanoi hän ja tarttui Liciniuksen käteen.\n\"Sinä et täst'edes enää tule olemaan orjana vuorikaivoksissa täällä.\nKaikki tulee jälleen hyvin. Luota minuun ja rohkase mieltäsi.\"\n\n\"Minä en ymmärrä sinua.\"\n\nCenturio teki kieltävän liikkeen.\n\n\"Luota minuun ja rohkase mieltäsi\", toisti hän.\n\nSamassa tuokiossa pisti käsi ovesta sisään kirjarullan ja pani sen\nlattialle. Centurio huomasi pergamentin vasta sitten kun oli noussut\nistualtaan lähteäksensä huoneesta. Hän otti sen ylös uteliaisuudella,\nmutta kun ei hän osannut lukea, ojensi hän rullan Liciniukselle.\n\n\"Ehkä on se sinulle\", sanoi hän vangille.\n\nTämä otti kirjarullan. Päällekirjoituksesta Ad Martyres (martyreille)\nymmärsi hän paikalla kirjoituksen olevan aiotun hänelle. Hän myönsi\ncenturion kysymykseen.\n\n\"En tiedä mitä se sisältää\", sanoi Saturninus, \"mutta toivon sen\nantavan sinulle lohdutusta.\"\n\nHän lähti huoneesta.\n\nLicinius alkoi lukea.\n\n\"Niiden ruumiillisten ravintoaineiden kanssa, jotka äiti kirkko on\nvaroistansa lähettänyt teille, ylistetyt marttyrit, ja joita myöskin\nyksityiset veljet kykynsä mukaan ovat lähettäneet teille, ottakaa myös\nhenkenne vahvistukseksi hiukan minultakin. Sillä se ei ole hyvä, että\nruumis saa ravintoa ja henki kärsii nälkää. Minä en tosin ole\nsemmoinen, joka olisin kelvollinen teitä vahvistamaan. Mutta eivät\nmainioita miekkailijoitakaan ilahuta eikä kiihota ainoastaan asiaa\ntuntevain suostumushuudot, vaan myöskin tuntemattomain.\n\n\"Pitäkää te, siunatut, itseänne sellaisina, jotka olette pelastetut\nmaailmasta ja saaneet turvapaikan. Sillä tämä maailma on vankeus, joka\nkätkee suurempaa pimeyttä ja kuormittaa raskaammilla kahleilla kuin se\nvankeus, johon te olette viedyt. Tosin on myös pimeys teidänkin\nympärillänne, mutta te olette valkeus. Kahleita kannatte te, mutta\nJumalan edessä olette vapaat. Myrkytetty on se ilma, jota hengitätte,\nmutta itse olette suloinen hyvä haju Herran edessä. Tuomarit odottavat\nteitä, mutta te olette kerran näitä tuomareita tuomitsevat.\n\n\"Jospa te siunatut oletattekin vankeuden olevan kristityille vaivan\nsijan, niin kutsuttiinkinhan me jo sotijoiksi Jumalan sotaväkeen, kun\nteimme kasteessa lupauksen. Mutta kellään sotamiehellä ei sodassa ole\nmukava olo. Hän ei lähde tappeluun tuvasta, vaan sotaleiristä, jossa\nhänellä on kaikellaista vaivaa ja vaikeutta kärsittävänä. Pitäkää te,\nsiunatut, siis kaikkea, mikä teille on kovaa, sielunvoimienne\nharjoituksena. Silloin kilvoittelette hyvän kilvoituksen, jossa elävä\nJumala on tuomarina, pyhä henki johdattajana ja ijankaikkinen elämä\nvoitonpalkintona. Mestarinne Jesus Kristus, joka on voidellut teidät\nhengellä ja vienyt teidät tähän taisteluun, harjoittakoon teitä ennen\nsen alkamista lujempaan kärsivällisyyteen, jotta hänen voimansa sitä\nenemmän vahvistuisi teissä. Sillä myöskin maailmallisia taistelijoita\nharjoitetaan ankarampaan elantotapaan, jotta heidän voimansa\nlisääntyisivät. Ja mitä enemmän he karaistuvat sitä varmempi toivo on\nheillä voitosta. Tämän kaiken tekevät he, taistellaksensa itselleen,\nniinkuin apostoli sanoo, katoovaisen kruunun. Mutta me, jotka toivomme\nkatoomatonta, tahdomme siis pitää vankeutta harjoituspaikkana, josta\nme, valmistuneina kaikkiin ponnistuksiin, voimme astua\ntaistelukentälle.\n\n\"Ja jospa olette kadottaneet myös jonkun elämänriemunkin, niin onhan\nse edullinen kauppa, jossa vähän menettämällä voittaa paljon.\nVertailkaamme kuitenkin maailman elämää vankeuden elämään nähdäksemme\neiköhän vankeudessa henki voita enemmän kuin liha menettää. Vankeudessa\net näe mitään epäjumalaa etkä ole pakotettu ottamaan osaa pakanain\njuhlihin. Siellä olet vapaana maailman harmeista ja kiusauksista jopa\nvaivoistakin. Vankeus on kristityille, mikä korpi oli profeetoille.\n\n\"Herra oleksi usein yksinäisyydessä voidaksensa vapaammin rukoilla.\nAjatelkaamme pois nimi 'vankeus' ja sen sijaan pannuksi 'yksinäisyys'.\nVaikka ruumis siellä onkin suljettuna ja liha vangittuna, on hengelle\nkaikki kuitenkin altisna.\n\n\"Vaella siis hengessä, älä siimekkäissä huvipuistoissa, äläkä pitkissä\npylväskäytävissä, vaan sillä tiellä, joka vie Jumalan tykö. Jos\nhuvittelet siellä, niin et ole vankeudessa. Ruumis ei tunne kahleita,\nkun sielu on taivaassa. Siellä, siellä on sydämmesi, kussa tavarasikin.\nOlkoon sydämmemme siis siellä, jossa tahdomme tavarammekin olemaan,\ntaivaassa!\"\n\nLicinius luki tämän, ja lohduttavat sanat tuntemattomalta, joka puhui\nhänen kanssansa, niinkuin rohkealle ystävälle puhutaan, vaikuttivat\nhyvää tekevästi häneen. Hän ei voinut olla kirjoitusta loppuun\nlukematta, vaikka kävikin se työlääksi hänen silmillensä. Sitten pani\nhän jälleen pitkäkseen vuoteellensa ja mietti lukemaansa.\n\nIhmeellinen levollisuus tuli hänen sydämmeensä.\n\n\"Minua vaivaa hirmuisesti\", sanoi hän, \"eikä ainoastaan tämä nykyinen,\nvaan myöskin entinen elämä. Niin, vielä pahemmin entinen. Mutta eikö\nvelkani ole paljoa suurempi kuin kärsimiseni? Mitä olenkin onneton\ntehnyt sokeudessani!\"\n\nHän huokasi raskaasti ja peitti kasvonsa päänalustaansa.\n\nSilloin narahti ovi hiljaa. Kunnianarvoisen näköinen ukko tuli sisään\nja astui hänen vuoteensa tykö.\n\n\"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!\" sanoi hän puoliääneensä.\n\nLicinius kääntyi ja katsoa tuijotti vieraasen.\n\n\"Kuka olet?\"\n\n\"Sanansaattaja häneltä, joka sanoo: 'Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka\ntyötä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa, sen\npaimenen palvelija, joka etsii ylös kadonnutta, sitoo haavoitettua ja\nodottelee heikkoa\", vastasi ukko. \"Ja minä olen tullut virvoittamaan\nsinua hänen sanallansa ja hänen lohdutuksellansa.\"\n\n\"Ja mistä tulet? Ja mikä on nimesi?\"\n\n\"Tulen murheellisten veljieni tyköä. Vanhempani kutsuivat minua\nProbukseksi; mutta itse kutsun minä itseäni Parakletiksi, sentähden\nettä Herra on antanut minulle armonsa voida lohduttaa monta. Missä\nkärsimys on, siellä on minun kotoni. Lohdutusta tarvitsevaiset ovat\nminun lapsiani.\"\n\nHän vaikeni hetkiseksi. Kun ei Licinius mitään vastannut, jatkoi hän:\n\n\"Tieni toi minut tänne Sardiniaan, jossa moni veljistäni kärsii\nKristuksen nimen tähden. Täällä kuulin myöskin puhuttavan sinusta ja\nraskaasta kärsimisestäsi. Sentähden tulin tykösi ja seison edessäsi,\nmutta en ensimmäistä kertaa. Tunsin sinut jo silloin ulkomuodolta, kun\nvielä vaelsit sillä tiellä, jota maailman lapset vaeltavat. Leirissä\nAncyran luona Aasiassa olin usein läheisyydessäsi, kun salaisesti\nvahvistin niitä veljiä, jotka palvelivat sinun väessäsi. Nyt olen\nvelvollinen vahvistamaan häntä, jonka viittausta ennen tuhannet\ntottelivat.\"\n\nLicinius huokasi raskaasti.\n\n\"Taivas siunatkoon sinua\", sanoi hän liikutettuna ja ojensi kätensä\nukolle. \"Sinä näet minussa väsyneen ja raskautetun. Oi, jos voisit\nantaa virvoitusta!\"\n\n\"Poikani\", vastasi ukko ja istuutui vangin vuoteen viereen, \"avaa\nsydämmesi minulle ja sano mikä sinua painaa; onko se tämän maailman\nkärsiminen, joka on mitätön, vai sielun murhe ja suru.\"\n\nHän kallisti korvansa sairaan puoleen.\n\n\"Saat tietää kaikki\", vastasi tämä. \"Olen jo kauan ikävöinnyt saada\nlaskea kärsimiseni ja vaivani ystävän ja veljen syliin, jotta hänen\nlohdutus-sanansa keventäisivät kuormani.\"\n\nJa hiljaisella äänellä alkoi Licinius avata sydäntänsä vanhukselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnin aika oli kulunut, kun Licinius raukealla äänellä sanoi:\n\n\"Nyt on kaikki puhuttu.\"\n\nUkko nousi seisoalleen ja lankesi polvilleen. Ja hän puhui juhlalliseen\ntapaan:\n\n\"Näin sanoo Herra: 'Minä pyyhin pois sinun pahat tekosi niinkuin pilven\nja sinun syntisi niinkuin sumun. Käänny minun puoleeni, sillä minä\npelastan sinut'.\"\n\nSitten alkoi hän rukoilla. Hänen huuliltansa tulivat sanat välistä\nvuorelta putoavan kosken kohinana, välistä puron hiljaisena lirinänä.\nHän vei puhuteltavansa tuskallisen sielunhädän synkeään, kauheaan\nlaaksoon ja johdatti hänet sitten jumalallisen armon valoisille\nkukkuloille, jonne vievän sisäänkäytävän suulla ovat sanat: \"Jesuksen\nKristuksen veri puhdistaa sinut kaikista synneistäsi.\"\n\nJa mitä pitemmältä vanhus puhui, sitä enemmän hälvenivät pois ne synkät\nvarjot, jotka olivat asettuneet sairaan sielun ympärille, ja hän\nunhotti ruumiin kivut. Kyynelet, jotka hänellä oli silmissänsä, olivat\nilonkyyneliä, ja hän tarttui sen miehen käteen, joka oli polvillaan\nhänen vuoteensa vieressä, ja painoi sen sydäntänsä vasten.\n\n\"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!\" sanoi ukko ja nousi seisoalleen.\n\n\"Ijankaikkisesti, amen!\" vastasi sairas iloisesti.\n\n\"Poikani\", jatkoi ukko, \"minä lähden nyt tyköäsi. Suuri on niiden\nmurheellisten luku, jotka huutavat lohdutusta, ja päivä on lyhyt. Pysy\nlujana Herrassa, niin et tarvitse ketään inhimillistä lohduttajaa. Hän\non sauva ja luja linna sille, joka häneen uskaltaa. Meidän Herramme\nJesuksen Kristuksen armo olkoon kanssasi ijankaikkisesti, amen.\"\n\nHän kyyristyi Liciniuksen puoleen ja painoi hänen otsaansa suudelman.\nSitten lähti hän kiiruusti pois huoneesta.\n\n\n\n\nSeitsemäs Luku.\n\nPako.\n\n\nYön hiljaisuus vallitsi Cedrus-laaksossa. Kuu paistoi lautamajoille;\nseinien raoista tunkeutui sen valo niiden sisälle ja leikitteli siellä\nmakaavien miesten huolen rypistämillä kasvoilla. Moni heistä kavahti\nylös unissaan ja antoi käskyn, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut\nympärillään ne orjat, joita hän aikoinaan komensi. Toinen mainitsi\nkaiholla vaimonsa nimeä -- legionasotamiehen karkea käsi pudisti hänet\nvalveelle ja käski hänen olla vaiti. Kolmas nauroi -- päivän kuluessa\nolivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen poskiansa pitkin.\n\nVahdit kävelivät edestakaisin lyhyt kaksiteräinen miekka kädessä.\nSydänyö oli tullut; silloin astui kaksi miestä, molemmat täydessä\nvarustuksessa, ulos centurion asunnosta. He menivät hitaasti sitä katua\nkohti, joka kulki joen kanssa samaa suuntaa, ja sille päästyänsä\nlähtivät he sitä myöten kulkemaan itäiseen suuntaan. He astuivat\nverkalleen eteenpäin, ikäänkuin huvittelijat, mutta eivät vaihtaneet\nsanaakaan.\n\nNoin neljännestunnin kuluttua pysähtyi heistä toinen ja antoi\nseuralaisellensa merkin myöskin seisattua. He katselivat varovasti\nympärilleen, poikkesivat sitten kadulta vasempaan ja kiipesivät\nripeästi kukkulata ylöspäin, joka rajoitti laaksoa pohjoispuolella.\nPäästyänsä ylös, katosivat he vuorentasangon reunassa olevaan matalaan\nviidakkoon.\n\n\"Kiitos jumalille\", sanoi hiljaa toinen heistä ja pyyhki hien\notsaltaan. \"Vaikeimmasta on onnellisesti päästy. Mutta tiesinhän minä,\nettä, kun Valerius on vahdissa, voi koko leiri lähteä matkaansa.\"\n\nToinen puristi hänen kättänsä.\n\n\"Älä minua kiitä\", vastasi tämä, \"mitä minä teen, teen mielelläni.\nKunhan vaan onnistuisi.\"\n\nHe astuivat edelleen. Kiertelevää tietä kulkivat he ensin viidakon läpi\nja tulivat alastomalle nummelle; nyt saattoi selvästi tuntea\nLiciniuksen ja Saturninuksen kuunvalossa.\n\nHe astuivat äänettöminä eteenpäin tunnin aikaa. Sitten seisattui\nLicinius uupuneena metsikön alkaessa.\n\n\"Rohkeutta, rohkeutta\", sanoi hänen seuralaisensa, \"me olemme kohta\ntarkoituksemme perillä.\"\n\n\"Salli minun ainoastaan levätä hetkinen\", pyysi Licinius.\n\nHän nojautui puunrunkoa vasten.\n\n\"Ei ihme\", lausui centurio, \"että tunnet uupumusta. Minä olen jo\nhiljakseen nuhdellut itseäni, ett'en jättänyt tuumamme toimeenpanemista\nkunnes sinä taas olisit tullut oikein voimiisi. Mutta koska tähän asti\nolet pysynyt niin urhoollisena, toivon sinun jaksavan kulkea myöskin\nloppumatkan.\"\n\n\"Kyllä kai\", vakuutti Licinius.\n\n\"Kohta tulevat poskesi jälleen vereviksi ja punaisiksi\", jatkoi vanhus,\n\"samoin kuin sinulla oli kun ensi kerran näin sinut Bytsantiumissa.\"\n\nLicinius veti suunsa nauruun.\n\n\"Tunsitko Calpurniusta Kartagossa?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, ja myöskin Marcellan ja Julian. Kuinka usein näin heidän\nkulkevan kasarmin ohitse, ja joll'en erehdy, myös välistä sinunkin\nseurassasi.\"\n\nLicinius punastui.\n\n\"Tule, astukaamme edelleen\", sanoi hän; \"minä olen levännyt\nkyllikseni.\"\n\nHetken aikaa kulkivat he ruokamänty-metsikköä, joka kasvoi vuoren\nrinteellä, sitten alkoi metsä harveta. Sekava kohina rupesi kuulumaan,\nja puiden välistä kiilui valoisa lakeus.\n\n\"Meri\", virkkoi Saturninus ja Licinius toisti riemuiten saman sanan.\n\nJonkun matkan päässä rupesi haamottamaan maja lakeudelta. Saturninus\npyysi seuralaisensa odottamaan ja meni itse majalle. Kovasti haukkuen\nsyöksyi sieltä koira häntä vastaan.\n\nPaikalla aukeni ovi ja naisihminen, tulisoitto kädessä, tuli näkyviin.\n\n\"Minä se olen, Romula\", huusi centurio.\n\n\"Ai, Saturninus\", vastasi selvä ääni. \"Viimeinkin! Me olemme odottaneet\nkauvan!\"\n\nNainen meni sitten ripeästi suoraan centurion tykö ja he vaihtoivat\nkeskenään pikimältään muutamia sanoja. Sitten viittasi Saturninus\nseuralaistansa tulemaan likemmäksi.\n\n\"Katso, Romula\", sanoi hän, \"tässä on Licinius, hyvä herrani.\"\n\n\"Ja tässä\", lisäsi hän kääntyneenä Liciniukseen, \"on Romula, ystäväni\nStentuksen kasvattitytär.\"\n\nNuori tyttö tervehti kainosti.\n\nHe menivät sisälle majaan. Puupenkiltä nousi vanha, mutta vielä\nvoimissaan oleva mies, jonka kasvot olivat ahavoituneet. Unen\npyörryksissä silmäili hän sisääntulijoita.\n\n\"Saturninus ja hänen ystävänsä ovat tulleet\", kuiskasi Romula hänelle.\n\nVanhus tervehti vieraitansa sydämmellisellä kädenpuristuksella.\n\n\"Terve tulemastanne! Terve tulemastanne vanhan Stentuksen luo\", sanoi\nhän. \"Mutta teidän on tyytyminen semmoiseen kuin täällä on. Te olette\ntäällä köyhän kalastajan mökissä.\" Sitten pyysi hän vieraita\nistuutumaan.\n\n\"Romula on laittanut illallisen teille\", sanoi hän.\n\nNuori tyttö nauroi.\n\n\"Mitähän sanovat vieraamme keittotaidostamme? Karkea sardiinialainen\nruoka, herra, johon et varmaankaan ole tottunut\", sanoi hän kääntyen\nLiciniukseen.\n\n\"Älä siitä huoli\", vastasi Licinius. \"Kysy Saturninukselta, olemmeko me\ntulleet pilatuiksi siellä\", lisäsi hän osottaen Cedrus-laaksoon päin.\n\n\"Emmepä laisinkaan\", vastasi harmaa sotilas, joka alkoi tuntea itsensä\ntulleeksi hauskalle mielelle.\n\nSuuri kala tuotiin kohta vieraiden eteen, ja siinä vieressä oli usea\nkiviastia vettä ja viiniä ynnä pienet pikarit. Nämät kalastajan\nsuhteissa suurenmoiset pöytäastiat oli Stentus kerran hankkinut\nitsellensä Napolissa. Ne otettiin käsille ainoastaan juhlallisissa\ntilaisuuksissa.\n\nVieraat söivät illallisen hyvällä halulla. Liciniuskin tuli\nlystillisemmälle mielelle. Ilo onnellisesta pelastumisesta pani hänet\nunhottamaan kaiken kärsimyksen ja kaikki huolet, jotka vielä painoivat\nhäntä.\n\n\"Meidän Heebemme menestykseksi!\" huudahti hän. \"Romulan onneksi!\"\n\nPunastuen painoi nuori tyttö päänsä alas ja loi silmänsä maahan.\n\n\"Kuusi kertaa\", jatkoi Licinius, \"tyhjennän minä sinun ja\nmyötäkäymisesi maljan.\"\n\n\"Ja minä\", sanoi neitsy tarttuen pikariin, \"juon vieraamme matkan\nonneksi. Tulkoot hänelle onnellisemmat päivät kuin nämät nykyiset\novat!\"\n\nHän kosketti pikarin laitaa vähän huulillansa.\n\nIhmetellen katsoi Licinius häneen. Liciniuksesta tuntui\nkäsittämättömältä tavata näin jaloa näkyä tässä majassa. Hän muisti\nSaturninuksen lausuneen, että tyttö oli Stentuksen kasvattitytär ja\nsanoi itseksensä: \"Tämän alla piilee joku salaisuus.\"\n\nRukoilemisen päätyttyä nousivat Stentus ja centurio pöydästä ja\nistuutuivat puutuolille oven viereen neuvottelemaan rauhassa miten\npakoa edelleen jatkettaisiin.\n\nMyöskin Romula nousi korjaamaan pöydältä pois astioita. Licinius puhui\nsill'aikaa muutaman leikillisen sanan hänen kanssansa.\n\n\"En todellakaan ihmettelisi\", virkkoi hän, \"jos Amphitrite eräänä\npäivänä tulisi tänne vaatimaan takaisin pakenevaa nereideä.\"\n\n\"Mutta minäpä en seuraisikaan häntä\", sanoi Romula nauraen, \"en\nainakaan nyt.\"\n\n\"Tahtoisitko sen sitten tehdä toisen kerran?\"\n\n\"Toisinansa kyllä\", vastasi nuori tyttö surullisella äänellä. \"Täällä\non niin yksinäistä ja --\"\n\nHän vaikeni. Molemmat miehet olivat tulleet heidän luoksensa,\n\n\"Markus Licinius\", sanoi Saturninus surkumielisellä äänellä, \"nyt on\nhetki tullut, jolloin minun täytyy jättää sinut. Valitan sitä, ett'en\npitempään voi olla sinulle avuksi. Mutta kelpo ystäväni täällä tulee\nsaattamaan sinua edelleen -- Aenariaan, jos niin tahdot. Tämä saari ei\nole kaukana Puteolista, ja siellä on kevyinen haaksi, joka vie sinut\nKreikkaan. Mutta joudu lähtemään pois Sardiniasta.\"\n\nHän ojensi kätensä Liciniukselle. Tämä sulki liikutettuna syliinsä\nhänet.\n\n\"Hyvä Saturninus\", sanoi hän, \"kuinka voin osottaa sinulle\nkiitollisuuttani? Olen ainoastaan onneton pakolais-raukka.\"\n\n\"Älä tee levottomaksi vanhan miehen mieltä, masentaissasi minua\nsemmoisilla sanoilla\", virkkoi hän. \"Enkö ole tuhatkertaisesi sinulle\nvelvollinen? Unhottaisinko mitä olet tehnyt minulle kahdessa\nmaanosassa? Minä nostan käteni jumalien puoleen, että he siunaisivat\nsinua ja antaisivat sinulle onnea. Voi hyvin, Marcus Licinius, voikaa\nhyvin, Romula ja Stentus.\"\n\nHän lähti kiiruusti huoneesta.\n\n\"Suokoot jumalat hänelle onnea kotomatkallansa\", sanoi Stentus; \"hän on\nvaarallisissa suhteissa.\"\n\nLicinius huokasi raskaasti.\n\n\"Jos hänen tekonsa tuottaa hänelle onnettomuutta, niin painaa se\nikuisesti mieltäni.\"\n\n\"Mutta minkätähden hätäilemme\", keskeytti Romula. \"Saturninus on\nperehtynyt vaaroihin sekä on ymmärtäväinen mies, joka varmaan on\nmiettinyt kaikki, ennenkuin ryhtyi pelastamistuumaan.\"\n\nLicinius kiitti näistä lohdutussanoista lempeällä silmäyksellä.\n\n\"Niin Romula\", virkkoi hän, \"tahdon ennemmin uskoa sinua kuin pahoja\naavistuksiani.\"\n\n\"Koska aiot jatkaa matkaasi?\" kysyi Stentus. \"Minun täytyy tehdä\ntarpeellisia valmistuksia matkamme varaksi, sillä täältä on pitkä matka\nAenariaan.\"\n\n\"Mutta vieraamme pitää kuitenkin ensin saada uusia voimia, ennenkuin\nhän voi ajatella matkan jatkamista\", muistutti Romula.\n\nLicinius mietti hetkisen itseksensä. Hän muisti vallan hyvin\nSaturninuksen kehoituksen, ett'ei hänen pitänyt kauan viivytellä\nSardiniassa, mutta hän huomasi myöskin tarvitsevansa levätä, ennenkuin\nhän antautuisi pitkälle matkalle.\n\n\"No niin\", sanoi hän, \"huomispäivän tahdon viipyä teidän tykönänne.\"\n\n\"Onkohan tämä aika kylliksi voimien saamiseen?\" kysäsi nuori tyttö.\n\n\"Se riippuu siitä, kuinka innokkaasti minua hoidat\", virkkoi Licinius\nleikillä.\n\n\"Niin on minunkin ajatukseni\", lausui Stentus, \"ja ett'emme missään\nsuhteessa olisi huolimattomat hoidossamme, emme pitempään tahdo estää\nvieraaltamme yörauhaa.\"\n\n\"Yörauhaako, sanot sinä, Stentus?\" kysyi Licinius. \"Koittaahan jo\npäivä.\"\n\nVanhus katsahti ulos ikkunasta.\n\n\"Sinä olet oikeassa, aamu kajastaa jo mereen. Joudu siis käymään\nlevolle\", vastasi Stentus ja avasi pienen pimeän kamarin oven.\n\n\"Kiitoksia paljo. Huomaan nyt, että olen tullut vanhaksi, heikoksi\nmieheksi vuorikaivostyössä\", sanoi Licinius ja noudatti kernaasti\nkalastajan kehoitusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Juhlallinen, salakähmäinen aamunkoitto!\" \"Siellä on hän, kultapäivä!\"\nilmoittavat auringon säteet maailmalle. Ainoastaan hitaasti selvenee\nluonto unenhorroksista. Ruumiin saaneiden uniolentojen tavoin\nleikittelevät pilvenmöhkäreet vielä sen kasvojen ympärillä ja\ntaistelevat valon hohtavan sanansaattajan kanssa. Mutta taistelu on\nturha. Voitollisesti kulkee nuori jumala aamuauringon loistossa\ntiuhtihevosinensa maan yli ja riemuiten tervehtää häntä lintujen\nmoniääninen laulu. Väsymätönnä kuohuu meri maata vastaan.\nJättiläiseläimen rinnan tavoin kohoilevat ja painuilevat sen aallot.\n\nRannalla on purjevenhe puoleksi ylösvedettynä. Mies on laittamassa sen\npurjeita järjestykseen. Tarkasti koettelee hän sen jokaista köyttä,\njokaista solmua. Myöskin purren kylkiä koettelee hän siten, että\nkuuntelee ja taas kolahuttaa niihin raskaasti vasaralla sekä lyöpi\nsinne tänne kiinni puupiirron.\n\nKiiruin askelin lähestyi häntä nyt nuori tyttö. Aamutuuli leikitteli\nhänen valkoisen tunikansa laskoksessa ja heilutteli hänen palmikoittuja\nkevyisiä kiharoitansa. Mies veneessä ei huomannut häntä, ennenkuin hän\nseisoi hänen vieressänsä ja lausui hänen nimensä.\n\n\"Mikä nyt on, Romula\", kysyi hän ja kääntyi tyttöön päin.\n\n\"Minä tulen katsomaan, kuinka pitkälle olet ennättänyt työssäsi.\nVieraamme makaa vielä. Onko pursi kylliksi vahva kestämään myös\npitkälläkin matkalla?\"\n\nVanhus naurahti.\n\n\"Sillä veneellä voin mennä Ateenaan. Se olisi raivoisa merenhyöky, joka\nmusertaisi sen laidat.\"\n\n\"Eikö totta, että saan tulla mukananne?\"\n\n\"Totta kai. En voi jättää sinua yksinäsi. Huonoja ihmisiä voisi nousta\ntäällä maalle ja --\"\n\n\"Kas tuossa on vieraamme\", keskeytti Romula.\n\nLicinius oli tullut ulos tuvasta ja käänsi askeleensa vastakkaiseen\nsuuntaan, läheiseen metsikköön, huomaamatta Stentusta ja Romulaa. Hän\ntunsi tarvitsevansa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa miettiä\nlikeisintä vastaisuuttansa ja elämäntuumiansa ylimalkaan.\n\n\"Hän aikoo mennä metsään\", sanoi Romula. \"Sill'aikaa pitää valmistaa\naamiainen.\"\n\nRomula palasi pikaisesti tupaan. Heti oli hän saanut järjestykseen\nyksinkertaisen aterian ja katsoi nyt sinne päin, jonne Licinius oli\nmennyt.\n\n\"Huudanko häntä?\" ajatteli hän itseksensä.\n\n\"En tiedä onko se sopivaa, mutta tahdon kuitenkin tehdä sen.\"\n\nHän lähti menemään metsään päin. Kohta keksikin hän sen, jota haki.\nLicinius istui kaatuneella puunrungolla ja katsoi miettiväisesti\neteensä, tukein käsillään päätänsä.\n\nHän peljästyi nähdessään Liciniuksen istuvan niin, ja oli hämillään\nkuinka hän tekisi. Samassa tuokiossa nosti Licinius päätänsä.\n\n\"Kas, Romula\", sanoi hän ystävällisesti ja nousi seisoalleen. \"Tein\nväärin, kun pujahdin pois. Mutta suothan sinä sen anteeksi?\"\n\nRomula loi punastuneena silmänsä maahan.\n\n\"Minä pelkäsin sinulla olevan nälän\", sanoi hän hämillään. \"Sentähden\ntulin etsimään sinua. Aamiainen odottaa sinua.\"\n\n\"Noudatan kernaasti kutsuasi\", vastasi Licinius ja lähti hänen\nkanssansa menemään takaisin.\n\nHe astuivat äänettöminä hetkisen rinnatusten.\n\n\"Romula\", alotti ensin Licinius, \"ethän sinä ole tämän maan lapsia?\"\n\n\"En. Minun kotoni on kaukana tästä, kaukana toisella puolella merta.\"\n\n\"Olet siis syntynyt Italiassa?\"\n\nRornula pudisti päätänsä.\n\n\"En ole latinalainen; olen Kreikanmaalta kotoisin.\"\n\n\"Kreikanmaalta?\" toisti Licinius. \"Minun olisi myöskin pitänyt paikalla\naavistaa, kun näin sinut, että olet kreikkalainen. Mutta kuinka olet\njoutunut Sardiniaan ja tähän erämaahan?\"\n\n\"Jumalat ovat niin sallineet\", vastasi hän surullisesti. \"Hellaasta\ntulimme ensin Napoliin.\"\n\nLicinius ei tahtonut pitempään kysellä, mutta tyttö jatkoi itsestänsä:\n\n\"Napolissa kuoli minulta äiti. Stentus otti minut kasvattaaksensa ja\ntoi minut tänne. Ensi nuoruudestani ei minulla ole mitään muistoja\nenään. Äitini jätti kuitenkin jälkeensä kirjarullan, joka Stentuksen\npuheen mukaan sisältää kertomuksen äitini elämästä. Mutta minä en taida\nsitä lukea, eikä Stentuskaan. Jos tahtoisit sanoa minulle, mitä\näitiraukkani on kirjoittanut, niin olisin sinulle sydämmestäni\nkiitollinen.\"\n\nHän katsoi rukoilevannäköisesti Liciniukseen.\n\n\"Sen teen kernaasti\", vastasi tämä.\n\n\"Tahdon sanoa Stentukselle, että teemme pienen veneretken tänään, ja\naaltojen hiljaa heijaillessa meitä pitää sinun lukea se kirjoitus\nminulle.\"\n\nHe olivat ennättäneet tuvalle. Myöskin Stentus tuli kohta ja näytti\nolevansa taipuvainen suostumaan niihin ehtoihin, jotka hänen\n\"filiolansa\" (pikku tyttärensä), joten hän kutsui Romulaa, oli\nesittänyt.\n\n\"Mutta meidän pitää odottaa puoleenpäivään\", lisäsi hän, \"sillä silloin\nrupeaa käymään kunnon leyhkä.\"\n\n\n\n\nKahdeksas Luku.\n\nAenariaan.\n\n\nNiinkuin Stentus oli ennustanut, rupesi puolenpäivän aikaan navakasti\ntuulemaan. Ripeästi astuivat vanha kalastaja ja hänen seuralaisensa\nveneesen. Romula ja Licinius olivat jo sijoittuneet paikoillensa, kun\nukon mieleen tuli ajatus ottaa mukaan kalaverkon. Niin joutuin, kuin\nhänen ikäisensä voi, kiiruhti hän takaisin tupaan. Hän astui juuri\nsisään ovesta, kun Romula kirkasi kovasti ja vaipui voimatonna alas.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi Licinius peljästyneenä ja koetti tukea häntä.\n\nMutta samassa tuokiossa sai hän jälleen takaisin voimansa ja\nmielenmalttinsa. Hän osotti metsänreunaan.\n\n\"Sotamiehiä -- me olemme hukassa!\" huudahti hän.\n\nMetsän pimeydestä oli useita ratsasmiehiä tullut näkyviin. He\nseisahtuivat hetkiseksi katselemaan ympärillensä. Sitten ratsastivat he\nneliä veneen luokse.\n\n\"Taivas tahtoo minulle turmiota\", huokasi Licinius ja vaipui teljalle.\n\"Tahdon siis kärsiväisesti kärsiä vaikeimmankin.\"\n\n\"Rohkeutta\", virkkoi Romula luottamuksellisella äänellä ja oikaisi\nylpeästi itsensä suorana ylös. Hän seisoi siinä säteilevin silmin ja\npunottavin poskin -- kokonaan toisenlaisena kuin ennen. Heikosta\ntytöstä oli yht'äkkiä tullut uskalijas sankaritar. \"Jos jumalat antavat\nsinut nyt alttiiksi\", sanoi hän rohkeasti, \"tahdon minä sinut\npelastaa.\"\n\nVoimakkaalla kädellä tarttui hän airoon ja sysäsi veneen rannasta\nsellaisella vauhdilla, että se töytäsi pitkälle ulos maasta. Sitten\ntutki hän mistä tuuli kävi ja järjesti pikaisesti purjeet. Pursi kiiti\nkevyisesti pitkin vettä.\n\n\"Me olemme pelastuneet\", sanoi hän seuralaisellensa, joka vielä istui\nikäänkuin halvattuna. \"Kuuletko, pelastuneet?\"\n\nNyt nousi Licinius seisoalleen. Mutta hänen kielensä oli ikäänkuin\nsidottuna eikä hän voinut kiittääkään tyttöä kuin äänettömällä\nsilmäyksellä.\n\nRatsasmiehet pysähtyivät rannalle ja huusivat poiskiitäville, mutta\nnämät eivät saaneet selvää yhdestäkään sanasta, mitä he sanoivat. Yksi\nheistä otti kiinni Steniuksesta, joka samassa tuokiossa palasi\nverkkonsa kanssa. Sitten meni koko joukko majaan. Mitä sen jälkeen\ntapahtui, ei voinut erottaa veneestä, sillä he olivat jo tulleet pitkän\nmatkan päähän. Mutta Romula ja Licinius katsoa tuijottivat vielä kauan\näänettöminä maalle päin.\n\nLicinius katkasi ensin äänettömyyden.\n\n\"Mihin, Romula?\" kysyi hän nöyrästi.\n\nTyttö näytti itään päin.\n\n\"Aenariaan. Mitä Stentus lupasi, täyttää Romula.\"\n\n\"Mekö uskaltaisimme yksinämme aavalle merelle? Tyttö, etkö koskaan ole\nnähnyt aaltojen raivoavan ja kohoilevan vesivuorina?\"\n\nRomula naurahti.\n\n\"Missä aallot raivoavat ja särkyilevät kallioita vasten, siellä olen\naina kaikkein mieluisimmin oleskellut\", sanoi hän. \"Aallot ovat minun\ntuttuja leikkisisariani -- minäkö pelkäisin niitä?\"\n\nHän veti tiukemmalle purjenuoraa ja käänsi peräsintä. Nopeasti kuin\nnuoli kiiti oivallinen pursi yli aaltojen. Sardinian rannikko katosi\nheidän näköpiiristänsä, eikä niin pitkälle kuin silmä kantoi ollut\nmuuta nähtävänä kuin taivas ja aaltoileva meren pinta. Licinius\nsilmäili seuralaistansa ihmetellen. Lapsellisesti ilokkaasta,\nlapsellisesti ujosta tytöstä oli tullut vakainen, kunnioitusta\nherättävä, luja nainen. Hänen hennot, valkoiset kätensä pitivät\ntukevasti kiinni paksuista köysistä ja kovasta peräsintangosta.\n\nKaksi tuntia oli kulunut. Nyt sitoi Romula kiinni peräsimen, otti esiin\nkirjarullan vaatteensa laskoksesta ja sanoi vienolla äänellä:\n\n\"Sinä lupasit lukea minulle, mitä äitivainajani on kirjoittanut\ntähän. Lieneeköhän sopivampaa aikaa siksi kuin nämät vakaiset\nrunsaskohtaloiset hetket?\"\n\nLicinius nyökäytti äänetönnä päätään ja tarttui rullaan.\n\n\"Kreikankielellä kirjoitettu\", jupisi hän. \"Ymmärräthän kreikkaa?\"\n\nTyttö myönsi hänen kysymykseensä.\n\n\"No kuule sitten, mitä näissä lehdissä on.\"\n\nHän luki:\n\n\"Miten sydäntäni kirvelee kun ajattelen näitä päiviä! Onkohan minulla\nvoimaa kirjoittaa noita peljättäviä tapauksia piirteestä piirteesen.\nPelkään käteni kieltävän palveluksensa minulta, ja kuitenkin täytyy\nminun se tehdä. Minä en tahdo pitää tyttäreltäni salassa tätä\nperintöä. Hän on näistä riveistä oppiva enemmän kuin monivuotisesta\nelämänkokemuksesta. -- -- Ihana Korintto! Useain muiden sodassa\nvangittujen orjaraukkain kanssa tulin tähän kaupunkiin, mutta unhotin\nkahleeni ja surullisen kohtaloni, kun näin sen päilyilevän meren, sen\nylpeät palatsit, sen marmoritemppelit; minä riemastuin sen loistosta\nkuin lapsi -- ja olinkinhan myös ainoastaan lapsi, vasta\nkuusitoistavuotias.\n\n\"Minut myötiin rikkaalle Archiaalle. Minä miellytin häntä; hän pani\nkätensä olkapäälleni ja sanoi: 'Olen ostanut sinut; sinä saat hyvän\nisännän.' Minä uskoin sen ja rohkeasti astuin minä marmoripylvästen\nvälitse hänen palatsiinsa. Joukko palvelijoita otti meitä vastaan; ne\nolivat minun kumppalejani. Archias jätti minut heidän joukkoonsa ja\nkatosi huoneen sisustaan.\"\n\n\"'Mikä on nimesi?' kysyi eräs. -- 'Lydia.' -- 'Oivallisesti', ja joku\nalkoi laulaa muutamia värsyjä, joissa nimi Lydia esiytyi. Toiset\nnauroivat. Se loukkasi minua kovin ja kyyneleet tulivat silmiini.\nSilloin tuli pitkä, solakka nuorukainen. Hän oli kuullut värsyt ja\nhuomannut minun suruni. 'Hävetkää', sanoi hän kääntyneenä orjihin,\n'kiusaamasta lapsiraukkaa irstaalla leikillänne'. 'Tule', sanoi hän\nsitten minulle; 'minä vien sinut Anthusan tykö!' Minä seurasin häntä\nkernaasti. Hänellä oli päällänsä valkoinen, kultareunuksinen\nsilkkitoga. Hänen pitkät hiuksensa riippuivat hänen hartioillaan. Hän\nseisattui erään oven eteen ja huusi: 'Anthusa!' Vanha ämmä tuli ulos.\n'Minä tuon tässä sinulle nuoren tytön. Pidä hoidossasi hänet.' Vanhus\nnyökäytti päätänsä, ja nuorukainen meni pois katsomatta minuun. Vanhus\notti minut ystävällisesti vastaan. 'Sinä voit pitää itseäsi\nonnellisena, lapsi', sanoi hän, 'että olet tullut Archiaan huoneesen.'\n\n\"'Kuka oli tämä nuorukainen', kysyin minä, ollessani yksin ämmän\nkanssa.\n\n\"'Kukas muu kuin meidän Philemon, Archiaan poika. Hän on hyvä herra,\njolta voi saada kaikkea. Vanha herra on ankarampi, ja on hänellä\nomituisuuksensa.' Minä asuin yhdessä Anthusan kanssa, ja hän alkoi\npitää minusta yhä enemmän ja enemmän, kun minä kaikella uutteruudella\nkoetin auttaa häntä työssänsä. Ylimalkaan oli minulla kuitenkin\nkyllältä aikaa ja sentähden ikävystyin välistä. Minä valitin siitä\nAnthusalle. Hän mietti mitä olin sanonut ja kysyi minulta eräänä\npäivänä, tahdoinko oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Minä löin käteni\nyhteen ihastuksesta. Ei sentähden, että minulla oli niin suuri\ntiedonhalu, vaan sentähden, että uteliaisuudessani tahdoin tulla\ntuntemaan, mitä kirjoittaminen ja lukeminen oikeastaan oli. Seuraavana\npäivänä tuli vanha mies, jonka piti antaman minulle opetusta. Minä opin\nkohta kirjoittamaan ja lukemaan, ja sitten piti minun myöskin oppia\nfilosofiaa. Niin ehdotti opettajani, ja Anthusa oli hänen kanssansa\nyhtä mieltä. Mutta ennenkuin opetus siinä alkoi, vannotti ukko minua\njuhlallisesti, pitämään ja säilyttämään salaisuutena kaikki, mitä hän\nminulle opetti, kunnes opetus oli päättynyt. Minä lupasin sen. Kun\nkolme kuukautta oli kulunut, sanoi hän minulle täytyvänsä lopettaa\nopetuksen, sillä hänen piti lähteä Korinttoon. Mutta ennenkuin hän\njätti minut, tahtoi hän vielä panna minulle yhden kysymyksen. Se\nkysymys oli: 'Uskotko mitä olen sanonut sinulle? Uskotko Herraan\nJesukseen Kristukseen?' ja minä vastasin ääneeni ja iloisesti: 'Uskon,\nminä uskon Herraan Jesukseen Kristukseen.' Muutama päivä sen jälkeen\nvei hän minut kunnianarvoisen ukon tykö, joka kysyi minulta, pysyinkö\ntunnustuksessani, ja kun minä vastasin pysyväni, kutsui hän siihen\nmuutamia naisia, jotka veivät minut erääsen toiseen huoneesen, ja\nsiellä kastettiin minut. Minä olin nyt kristitty.\n\n\"Anthusa tiesi kaiken tämän ennenkuin se tapahtuikaan, ja koki minua\nestellä. Mutta kun sanoin hänelle, ett'ei mikään voinut estää minua\nkristityksi tulemasta, antoi hän siihen myönnytyksensä. Kuitenkaan ei\nhän sallinut minun käydä kristityiden kokouksissa, sillä hän pelkäsi\nArchiaan saavan tietää sen ja vihastuvan minuun.\n\n\"Pääsijäispäivänä en kuitenkaan antanut estää itseäni. Menin\nkokoukseen, joka oli minulle melkein tuntematon. Sittenkuin esimies oli\npitänyt puheen ja lukenut rukouksen, meni hän pöydän luokse, jolla oli\nleipää ja viinaa, ja siunasi ne juhlallisilla sanoilla. Sitten ottivat\nmiehet -- niitä sanottiin diakoneiksi -- viinalla täytetyt astiat ja\nsiunatut leivät ja antoivat ne läsnäolijoille. Yksi diakoneista näytti\nminusta Philemonilta. Levottomasti loin silmäni häneen. Minä tunsin\npaikalla hänet ja menin piiloon toisten joukkoon, jott'ei hän saisi\nnähdä minua. Mutta kun diakonit rupesivat jakamaan leipää ja viinaa\nläsnäolijoille, huomasin kauhistuksekseni hänen lähestyvän sitä\nväkiryhmää, jossa minä olin. Sydämmeni alkoi sykkiä hänen lähetessään.\nMinä loin silmäni maahan. Mutta kun hän lausui sanat: 'Tämä on\nKristuksen ruumis', täytyi minun nostaa kasvoni ja sanoa amen. Nyt\ntunsi hän minut. Minä näin selvästi, kuinka hän hämmästyi nähdessään\nminut täällä. Mutta hän ei sanonut minulle yhtään sanaa. Kotiin\ntultuani ilmoitin Anthusalle, mitä oli tapahtunut. Hän nauroi vaan ja\nsanoi: 'Olen kauan tietänyt, että Philemon on kristitty.\"\n\n\"Miten minä tunsin itseni ylpeäksi ja rohkeaksi tämän pääsiäisjuhlan\njälkeen.\n\n\"Eräänä päivänä, kun Anthusa oli mennyt ulos, ja minä, surullisena ja\nkotoni muistoihin vaipuneena, seisoin nojautuneena ovenpieltä vasten,\ntuli Philemon äkkiä sisään. 'Chaire' (terve), lausui hän ja ojensi\nminulle kätensä. Minä tunsin itseni kovin punastuvan.\n\n\"'Minulla on ollut ilo siitä', jatkoi hän lempeällä äänellä, 'että näin\nsinut veljieni joukossa. Mutta sano minulle, mikä on vienyt sinut\npelastukseen!'\n\n\"Minä kerroin hänelle kaikki. Hän naurahti, kun olin lopettanut.\n'Olkoon päätöksesi sinulle siunaukseksi', sanoi hän. Hän ojensi minulle\nkätensä ja silmäili minua. Hänen silmänsä olivat kauan minussa. Minä en\ntohtinut katsoa ylös. Sitten meni hän pikaisesti pois. Tästä\nkohtauksesta on elämäni suurin onni sekä onnettomuus johtunut.\n\n\"Tuskin kului nyt yhtä päivää, ett'ei Philemon käynyt meidän luonamme.\nMinä tiesin ketä hänen terveisillä käyntinsä tarkoitti, ja kun hänen\nuskolliset, mustat silmänsä katsoivat minuun, tunsin minä itseni\nonnelliseksi ja ylpeäksi.\n\n\"Niin kului monta viikkoa. Pääsiäisjuhla tuli taaskin, ja minä menin\nveljien kokoukseen. Myöskin Philemon oli siellä, mutta tällä kerralla\njakoi hän viinaa ja leipää toiselle ryhmälle, eikä sille, jossa minä\nseisoin. Meidän silmäyksemme kohtasivat toisiaan vaan pikimmältään.\nSillä me tiesimme kumpikin, ett'ei meidän sopinut tulla maailmallisissa\najatuksissa Herran huoneesen ja Herran pöytään.\n\n\"Jumalanpalveluksen loputtua seurasi hän minua kotiin ja silloin kysyi\nhän minulta, tahdoinko Jumalan ja ihmisten edessä tulla hänen\nomaksensa, ja minä, hyljätty ja turvaton, uskoin ilolla kohtaloni hänen\nja tulevaisuuden haltuun.\"\n\n\"Mutta kohta alkoivat synkät aavistukset tehdä minulle levottomuutta ja\nestää minua nauttimasta sitä onnea, jonka toivoin saavani. Minä\nturvauduin uskontoon, ja luin ahkerasti hartauskirjaa, jonka Philemon\noli antanut minulle. Seuraavat sanat olivat erittäinkin lohdutuksenani:\nJoka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa\noleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun\nJumalani, johonka minä uskallan.\n\n\"Eräänä päivänä, kun luin niitä sanoja, aukeni äkkiä ovi ja Archiaan\norjien päällysmies astui sisään. Hän käski kovalla, melkein\nuhkaavalla äänellä minun seurata häntä, ja kun minä epäröivästi ja\nkysyvännäköisesti katsoin Anthusaan, otti hän minua niin kovasti\nkädestä kiinni, että minun täytyi huutaa. Sitten vei hän minut pihan\nyli ja ulos kadulle. Matkavaunut seisoivat siellä valmiina. Minun\ntäytyi nousta niihin. Hän istuutui viereeni. Hevoset lähtivät\nliikkeelle, ja me kuljimme nopeasti pois.\n\n\"Minä kysyin häneltä nyyhkien, mihin hän aikoi viedä minut.\n\n\"'Ensin Ateenaan. Mihin sitten, en tiedä', oli hänen tunteeton\nvastauksensa.\n\n\"Minä kiertelin käsiäni epätoivossa. 'Pelasta minut, Philemon!' huusi\nsieluni. Silloin tuli päähäni yhtäkkiä se ajatus, että kärsin hänen\ntähtensä, että tahdottiin erottaa minut hänestä. Tämä ajatus muuttui\nyhä enemmin ja enemmin visseydeksi minussa, ja tästä visseydestä voin\nsaada lepoa ja tyytyväisyyttä. Olin varma siitä, että, jos niin oli\nlaita, Philemon ei laiminlöisi mitään keinoa, saadakseen kohtaloni\nlievitetyksi ja minut vapautetuksi. Ja hiljaa kuuluivat minulle\npsalmistan sanat: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo\nHerralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä\nuskallan.\n\n\"Komeilla marmoritemppeleillä kaunistettu linna tuli näkyviini aamun\nkoittaessa. Sen harjojen yli kohosi suunnattoman suuri jumalankuva,\nkiiltävä keihäs kädessä. Minä tiesin, että linna oli Ateenan Akropolis.\nVaunut seisattuivat; me tulimme niistä ulos ja astuimme erästä katua\nylöspäin. Rappeutuneen huoneen edustalla seisattui seuralaiseni ja\nkysyi portinvahdilta, oliko Kallimachos kotona. Vahti nyökäytti päätään\nja me astuimme sisään. Kohta seisoimme lihavanlännän miehen edessä,\njolla eli suuret, verevät kasvot. Hän nauroi, nähdessänsä minut. 'Hyvä\ntavara', sanoi hän orjien päällysmiehelle. 'Mutta minun varastoni on\naivan täpötäynnä. Minulla ei ole tilaa useammille'. Kun seuralaiseni\nkuitenkin sanoi hänelle ett'ei tässä ollut puhetta hinnasta sekä\nkuiskasi muutamia sanoja hänelle korvaan, naurahti hän viekkaasti,\nantoi kädellään minulle merkin seurata häntä, työnsi auki erään oven ja\nkäski minun astua sisään.\n\n\"Nyt olin suuressa, puolihämäräisessä huoneessa. Tuskin olin päässyt\nsisään, kun joukko naisia hypähti ylös ja alkoi ahdistaa minua\nkysymyksillä, mistä tulin, mikä oli nimeni ja mitä oli maksettu\nminusta. Minä tiesin nyt, missä olin. Orjankauppiaan huoneessa!\n\n\"Jyrkästi hääsin minä pois kiihkeimmät kyselijät ja istuuduin tuolille,\njoka oli nurkassa. Kaikkein läsnäolevaisten silmät olivat minuun\nkääntyneinä. Onnettomia, nuoria sekä vanhoja, istui täällä sekaisin.\nAivan vieressäni istui vaaleankiharainen barbaarityttö ja puhdisti\nvilloja; tuolla toisella puolella huonetta tuijotti juutalaisnainen\nminuun hehkuvin silmin. Toiset olivat vaiti, toiset nauroivat ja\nlaskivat leikkiä. Välistä kuului korviini sanoja, jotka nostivat punan\nposkilleni.\n\n\"Hetken kuluttua tuli tyköni vanha muija, jolla oli terävät,\ntiedustelevat silmät, ja antoi minulle käsityötä, kehoittaen minua\nolemaan ahkeran.\n\n\"Kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni, kun sain tehdä työtä! Se käänsi\nmieltäni pois ajattelemasta tilani peljättäväisyyttä ja antoi minulle\nenemmän rohkeutta ja luottavaisuutta.\n\n\"Pimeän tullessa sain muutamia tyynyjä ja peitteitä tehdäkseni\nitselleni makuusijan. Kun se oli valmiina, otin salaa esiin\nrukouskirjani, painoin sitä huuliani vasten ja aloin lukea\nilta-auringon viimeisissä säteissä.\n\n\"Silloin astui Kallimachos sisään. Hän näki kirjan ja tuli paikalla\nluokseni, kysyen minulta, taisinko lukea ja kirjoittaa.\n\n\"Myönnettyäni siihen, otti hän lehden, ojensi minulle\nkirjoituspiirustimen ja käski minun kirjoittaa jotakin: Minä kirjoitin\nsilloin nämät värsyt Sofokleen Antigonesta:\n\n    \"Ihmettä mont' on. Inhiminen\n    Kaikkein tenhosin ihme on.\n    Talven myrskyjä uhmaillen,\n    Kulkevi hän meren aavaston,\n    Vaikk' ylt'ympäri lainehien\n    Vaan valkotyrskyt pauhaa.\"\n\n\"Kallimachos katsoi kirjoitustani ihmetellen ja tästä hetkestä lähtein\ntuli minun tehtäväkseni näytelmäkappaleiden kopioiminen.\n\n\"Niin kului kahdeksan päivää, jotka käytin kirjoittamiseen ja\nkäsitöihin vaihetellen. Yhdeksättä päivää orjankauppiaan huoneessa\nollessani tuli Kallimachos tyköni kahden miehen seuraamana.\nKauhistuksella kuvailin mielessäni, että ne olivatkin ostajia ja tuskan\ntunteella ajattelin itsekseni, että ostavat ehkä minut. Tosin ei\nnykyinenkään tilani ollut suloinen, mutta se oli turvallinen ja\nkauhistuksella odottelin toisen isännän haltuun joutumista. Mutta\nihmeekseni lukivat nämät molemmat miehet ainoastaan orjattaret,\nrupeamatta heitä likemmin tutkistelemaan. Minua kummastutti se. Eivätkä\nmyös totisen ja kunnioitusta herättävän ulkomuotonsa puolesta nämät\nmolemmat vieraat minusta näyttäneetkään orjankauppiailta.\n\n\"'Ainoastaan yhden erotan pois', sanoi Kallimachos, osottaen minua.\n'Hänettä en voi olla'. Molemmat miehet katsoivat minuun hetkisen\ntutkivin silmin. Sitten tuli toinen heistä minun tyköni ja kysyi\nminulta, mistä olin. Mutta ennenkuin vielä ennätin vastata, otti hän\npergamenttilehden, jolle olin kirjoitellut muutamia ajatuksiani\njoutohetkinä. Hän näytti hämmästyneen ja osotti lehteä\nseuralaisellensa, johon myöskin tuli hämmästyksen merkkiä. He\njuttelivat hiljaa hetkisen aikaa Kallimachon kanssa. Sitten astui se,\njoka oli ottanut minulta pergamenttilehden keskelle huonetta ja lausui\nkorkealla äänellä: 'Te naiset ja neitsyet, jotka olette tässä\nkokoontuneina, olette vapaat orjuudestanne. Seuratkaa minua, että saan\nviedä teidät sinne, jossa pidetään huolta sekä ruumiistanne että\nsielustanne.'\n\n\"Sanomaton riemu syntyi. Useat orjattarista riensivät puhujan luokse\nsuutelemaan hänen kättänsä tai halailemaan hänen polviansa. Vasta nyt\nsaattoi oikein nähdä, kuinka onnettomiksi nämät raukat olivat tunteneet\nitsensä. Minulla oli myöskin halu saada kiittää miestä, mutta samassa\ntuokiossa astui hän minun tyköni ja ojensi minulle kunnioittavaisesti\nkätensä.\n\n\"'Terve, sisar, Kristuksen palvelijatar!, virkkoi hän. Minä silmäilin\nhäntä hetken hämmästyksellä. 'Sinähän olet kirjoittanut nuot sanat,\njotka luin pergamenttilehdestä: Joka korkeimman varjeluksessa istuu,\nhän sanoo Herralle -- 'Kyllä', vastasin minä, 'minä uskon Kristukseen'.\n\n\"'Minä olen Ateenan seurakunnan presbyteri, Onesimus. Ja tämä on minun\nkanssaveljeni Aristarchos!'\n\n\"Sitten selitti hän minun olevan vapaan ja kertoi Ateenan seurakunnan\nkeränneen kokoon summan rahaa, ostaakseen vapaiksi Kallimachon tykönä\nolevat orjattaret ja tehdäkseen siten Herralle otollisen työn. Heidät\npiti vietämän seurakuntaan ja opetettaman evankeliumissa, että he\ntulisivat osallisiksi pelastuksesta.\n\n\"Puolen tunnin kuluttua lähdimme me Kallimachon huoneesta. Orjattaret\nvietiin erityisiin kristityihin perheihin. Minä tulin omasta\npyynnöstäni Onesimukselle. Hän tarttui käteeni ja vei minut puolisonsa\nja molempain tytärtensä tykö. He ottivat minut vastaan kuin tyttärensä\nja sisarensa, syleilivät ja suutelivat minua, ja kohta tunsin minä\nitseni niin perehtyneeksi heidän keskuuteensa, kuin olisin ollut heillä\njo monta vuotta. Minä kerroin heille suruni ja kärsimyksenä, salaamatta\nmitään. Onesimus sanoi minulle nyt että heidän seurakuntansa oli\nalinomaisessa yhdistyksessä Korinton seurakunnan kanssa ja lupasi\nlähettää kirjeen Korinton piispalle hankkiakseen minulle likempiä\ntietoja.\n\n\"Mitkä onnelliset päivät olivat minulla nyt! Jo toisena päivänä\nantoivat molemmat sisaret minulle kultaisen rannerenkaan, johon oli\npiirretty sanat: Herra, auta palvelijatartasi Lydiaa.\n\n\"Onesimus ei ollut päivillä paljon kotona. Sielunhoito piti hänen\naikansa hyvin ahtaalla. Varhain aamuisin kokoonnuimme me rukouksiin.\nOnesimus aina silloin luki ja selitti kappaleen pyhästä raamatusta.\n'Aamulla nähköön aurinko pyhän kirjan polvillasi', oli hänellä usein\ntapana sanoa. Me päätimme hartautemme aina psalmeilla, ja samalla\ntavalla ylensimme mieltämme ennen levolle menemistämme.\n\n\"Mikä rauha vallitsi tässä huoneessa! Oi siunatut kodit, joissa Herran\nhengellä ja sanalla on sijansa! En tiedä, rakas tyttäreni, suoko taivas\nminulle sen, että saan kuoliossani jättää sinut kristillisessä\nmielenlaadussa kasvatettuna. Mutta jos vaellatkin pakanain tiellä näitä\nrivejä lukiessasi, niin käy kokemaan mitä äitisi on kokenut. Silloin\nlöydät rauhan sielullesi. Tule valkeuteen, jotta saisit elämän, tule\nlähteelle, jotta saisit juoda virvoitusta. Katso sielujen paimenta,\nkuinka uskollisesti hän johdattaa omiansa, kokoo eksyneitä, tukee\nväsyneitä ja raskautetulta.\n\n\"Kahdeksan päivää sen jälkeen sai Onesimus kirjeen Korintosta. Piispa\nkirjoitti, ett'ei Philemon nykyjään oleksinut siellä, vaan että hänen\nisänsä oli karkoittanut hänet eräälle maatilalle Elikseen. Ei tunnettu\nseurakunnassa sen maatilan nimeä, mutta luultiin voitavan odottaa, että\nPhilemon kohta itse ilmoittaisi itsestänsä piispalle, joka silloin\npaikalla lähettäisi tietoja Ateenaan.\n\n\"Tässä kirjeessä ei tosin ollut mitään varsinaista ilahuttavaa, mutta\nei myös mitään epämyötäistäkään. Minä toivoin parhainta, sillä toivo,\nsanoo apostoli, ei anna häpeään tulla.\n\n\"Muutamaa päivää myöhemmin näin portinvahdin huoneessa vieraan.\nPaikalla tuli minulle ajatus, että se oli sanansaattaja Korintosta.\nMinä menin kiiruusti sisään ja huomasin Onesimuksen peittelevän\nkirjettä, jota hän näytti paraillaan olleen lukemassa. Minä peljästyin,\nsillä tieto, jota minulle ei ilmoitettu, oli varmaan paha. Mutta minun\ntäytyi hillitä itseäni, ja kotilaisteni iloisat kasvot rauhoittivatkin\nmyös minut, sillä tiesin, että he olisivat murhehtineet, jos tieto\nolisi ollut onneton.\n\n\"Niin kului kuukausi levottomassa odotuksessa. Silloin astui eräänä\naamuna Onesimuksen puoliso minun tyköni salamielisesti hymyillen ja\npyysi minun tuokioksi menemään etusaliin, sillä joku odotti minua\nsiellä. Minä tottelin hänen kehoitustansa, ja siellä seisoi se mies,\njota voin kutsua sulhasekseni.\n\n\"Philemon kertoi meille kaikki, mitä hän oli saanut kokea viime\nkuukausina. Hän oli ilmaissut isälleen suhteensa minuun, mutta Archias\noli vannonut kaikkein taivaisten sekä maanalaisten jumalain kautta, ei\nkoskaan sallivansa sellaista yhdistystä. Ensin koetti hän kuitenkin\ntaivuttaa poikaansa hyvällä. Mutta kun Philemon, näistä koetuksista\nhuolimatta, pysyi lujana, ryhtyi hän väkivaltaisiin toimiin: Minut\nlähetettiin Ateenaan orjankauppiaalle myötäväksi, Philemonin täytyi\nmuuttaa Elikseen, jotta hän siellä, maailmasta erotettuna, tulisi\njärkevämmälle mielelle. Mutta hän oli diakoni, ja seurakunta rupesi\nkohta kuulustelemaan syytä hänen katoamiseensa, ja myöskin Philemon\npuolestansa katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa olopaikkansa piispalle.\nUskollinen orja välitti kirjevaihtoa. Kun Philemon sai tietää minun\nolevan turvassa Ateenassa, ei hän pitempään viipynyt Eliksessä. Hän\npakeni ja onnistui suurien vaivojen perästä pääsemään Ateenaan.\n\n\"Kaksi päivää sen jälkeen siunasi kirkko meidän sydämmemme liiton.\nOnesimus teki piispan luvalla tämän juhlallisen toimituksen. Me olimme\npuolisot, eikä nyt muuta kuin tuumittelemaan vastaisuudesta.\n\n\"Onesimus neuvoi meitä asettumaan alussa johonkin kaukaiseen\nmaakuntaan, ehkä Vähään Aasiaan, jotta olisimme turvassa Archiaan\nhankkeilta. Jonkun ajan kuluttua kun hänen ensi vihansa oli\nlaimistunut, tekisi Korinton piispa sovituskoetuksen. Jos tästä\nkaikesta olisi onnellinen seuraus, niin voisimme heti palata Ateenaan\ntakaisin.\n\n\"Me suostuimme Onesimukseen ja lyhyen neuvottelun perästä päätimme\nvalita Epheson olopaikaksemme. Onesimus toimitti meidät Epheson piispan\nsuosioon, ja neljätoista päivää sen jälkeen lähdimme matkalle uuteen\nkotoomme.\n\n\"Olimme olleet päivän ja yön matkalla. Aurinko hymyili ystävällisesti,\nja Philemon osotti minulle, kulkeissamme pitkin rannikkoa, esi-isiemme\njalokunniaisen taistelupaikan, Salamin lahdekkeen, onnettoman Aeginan\nja hopearikkaan Laurion kukkulat.\n\n\"Seuraavana päivänä peittyi taivas pilveen ja puolenpäivän aikaan nousi\nankara myrsky, joka yltyi yltymistään ja hurjalla vauhdilla ajoi\nhaahtea läpi aaltojen. Samalla tavalla kuljetti myrsky meitä koko yön,\nja vavisten odotin minä joka hetki haahteamme viskautuvaksi jollekin\nkarille. Vihdoinkin koitti aamu, ja harmaassa sumussa havaitsin mustia\nkallioita edessämme. Ilolla huomautin Philemonille, että oli meillä maa\nläheisyydessä, mutta hän katsoi vaan totisena sinne päin, johon osotin\neikä virkannut sanaakaan.\n\n\"Taaskin kului puoli tuntia. Yhä selvemmin rupesi häämöttämään se\nsaari, jota lähenimme -- silloin täristi haahtea niin ankara sysäys,\nettä minä kaaduin. Minä kuulin peljättävän jyryn ympärilläni, näin\nvaltavan aallon loiskahtavan ylitseni -- sitten menin tiedottomaksi.\n\n\"Herätessäni näin olevani vihelijäisessä majassa. Kaksi parrakasta\nmiestä katsoa tuijotti minuun. Minä kysyin puolisoani, mutta he eivät\nalussa ymmärtäneet mitään, sitten sanoi toinen heistä, että kaikki\nhukkuivat. Minä kirkasin niin tuskallisesti että molemmat miehet\npeljästyivät. Minä tahdoin hypätä ylös, mutta vaivuin jälleen alas ja\nmenin uudelleen tiedottomaksi.\n\n\"En tiedä kuinka kauan makasin tällä tavalla tiedottomana. Vaan kun\njälleen tulin tuntooni, niin olin yksinäni. Vaikka vaivoin, nousin nyt\nkuitenkin ylös. Silloin astuivat molemmat miehet sisään. Huomasin\nheidän iloitsevan minun virkoamisestani, mutta se oli semmoista iloa,\nkuin linnunpyytäjällä on pyytönsä onnistuttua.\n\n\"Hetken kuluttua rohkasin mieltäni ja menin rannalle etsimään niiden\nkuolleiden joukosta, jotka meri oli ajanut rantaan, puolisoni ruumista.\nMinä löysinkin hänet heti. Hän oli valkoisella hiekalla ikäänkuin\nuinaileva, kasvot levollisina ja lempeinä.\n\n\"Minä olin kauan polvillani ja rukoilin hänen ruumiinsa vieressä.\nSitten menin pikaisesti majaan ja hankin itselleni muutamia työkaluja.\nTahdoin itse tehdä kuolleelle haudan. Läheisen kallion hauraasen\nkylkeen koversin pienen hautaloukun. Molemmat miehet auttivat minua\nruumiin panemisessa siihen ja loukun sulkemisessa suurella\nkiviliuskalla. Tähän kiviliuskaan piirsin minä omalla kädelläni\":\n\n    Tässä lepää diakoni Philemon Korintosta, minun rakas puolisoni,\n    jonka kanssa taivas on suonut minun elää yhdessä ainoastaan\n    seitsemäntoista päivää.\n\n    Ainoastaan kuolemallansa tuotti hän minulle surua.\n\n    Viidenkolmatta vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksäntoista\n    päivän ijässä meni hän pois tästä ajasta elämään Jumalassa\n    ja Kristuksessa.\n\n    Rauha olkoon kanssasi!\n\n    Sinä, elämän kala, virvoita häntä.\n\n\"Minun senjälkeiset elämänvaiheeni ovat pian kerrotut. Jo seuraavana\naamuna selittivät molemmat miehet minulle aikovansa myödä minut\nPriessassa. Tämän kaupungin nimestä päätin meidän olevan Keos-saarella.\nMe lähdimme matkaan. Tunnin väsyttävää matkaa tehtyämme, kuljimme erään\nmaatalon ohitse, jonka ovella seisoi ukko. Se äänetön suru, joka tuli\nnäkyviin minun ulkomuodossani, herätti hänessä luultavasti sääliä,\nsillä hän tuli miehien luokse ja kysyi heiltä, kuka minä olin. He\nkertoivat hänelle niin paljon kuin tiesivät minusta ja hetkisen aikaa\nkauppaa hierottuansa osti hän minut. Sillä tavalla tulin minä Eumeneen\nomaisuudeksi. Hän piti minua tosin kuin orjatarta ainakin, mutta työni\noli helppoa ja päiväni verrattain hyvät.\n\n\"Hänen huoneessansa synnyit sinä, tyttäreni. Miten minä olin iloinen,\nkun katsoessani silmiisi näin kasvoissasi puolisoni kasvojen piirteet!\n\n\"Kolme vuotta sen jälkeen kuoli Eumenes. Priessasta tuli hänen\nsisarensa poika ottamaan haltuunsa perintöä. Tuskin olin tuntia ollut\ntämän siveellisessä suhteessa vajonneen miehen kanssa saman katon alla,\nennenkuin päätin itsekseni karata.\n\n\"Ja minä karkasin. Sen kultaisen rannerenkaan, jonka Onesimuksen\ntyttäret olivat lahjoittaneet minulle, möin juutalaisille\nkaupustelijoille rahaa saadakseni. Koressassa tapasin haahden, joka\njuuri oli lähtemäisillään Italiaan, ja minä seurasin sen mukana.\n\n\"Muutaman päivän kuluttua tunsin itseni niin sairaaksi, ett'en jaksanut\nolla ylhäällä koko päivässä. Silloin leikittelin sinun kanssasi ja\nsinun maatessasi kirjoitin nämät lehdet, jotka määräsin sinulle.\n\n\"Minun tilani huononee. Minä koen kaikin voimin pitää itseäni pystyssä.\nKaikki ovat hyvin ystävällisiä minulle, erittäinkin on perämiehellä --\nhänen nimensä on Stentus -- suuri huoli sinusta ja minusta. Palkitkoon\nHerra hänelle kaikesta, mitä hän on meille tehnyt!\n\n\"-- -- Tänään laskemme Messanan satamaan, jossa haahti tulee seisomaan\npäiväkauden. Kun vaan jaksaisin nousta ylös! Viime yönä olin kovin\nmurheissani siitä, että kutsuin Stentuksen tyköni ja otin häneltä sen\nlupauksen, että hän pitäisi huolen lapsestani, jos kuolen. Olen\ntuntenut itseni syvästi liikutetuksi, mutta olen lohduttanut itseäni\nHerran sanalla ja hiljaa sanonut itsekseni: 'Joka Korkeimman\nvarjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo\nHerralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä\nuskallan'.\n\n\"-- -- Näen vuoteeltani kuinka korkea vuori kohoaa tuolla kaukana.\nStentus sanoo meidän lähestyvän Napolin selkää. Jumalalle kiitos että\npääsemme kohta maihin! Minä tunnen, ett'en kauemmin voi kestää tätä\nmatkaa. Erittäinkin tänään on meri rauhaton -- -- --\"\n\nVaaleana ja kyyneleet silmissä istui Romula Liciniuksen edessä.\nIkäänkuin hänen tietämättänsä hoitelivat hänen kätensä peräsintä ja\npurjeita, mutta hänen sielunsa oli yhä hänen äitinsä vaiheiden\nkertomuksessa, jonka hän juuri oli kuullut itsellensä luettavan.\nLicinius koki lohduttaa häntä, mutta hän pudisti vaan päätänsä, eikä\nvirkkanut mitään.\n\nNiin istui hän äänetönnä ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes tuli\nilta ja aurinko alkoi heitellä säteitänsä vinoon meren kimaltelevan\npinnan yli, ja samalla tavalla istui hän vielä yön tultua, jolloin\nhänen täytyi ohjata venettä tähtien mukaan.\n\nMurheellisena silmäili Licinius häntä, kun hän istui siinä, silmäillen\nylös taivaalle, mutta hänen ruumiinsa oli uupuneena kuluneen ajan\nvaivoista ja ponnistuksista, ja hän vaipui siis kohta vienoon uneen.\n\nKun aamu koitti ja tähdet vaalenivat, oli sakea sumu laskeutunut veden\npäälle ja peitti näköalan. Romula pani kiireesti kokoon purjeet; hän\ntahtoi odottaa kunnes sumu olisi hälvennyt, jott'ei purjehtisi väärään\nsuuntaan.\n\nHitaasti ajelivat aallot venettä eteenpäin. Romula oli noussut\nseisoalleen ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Nyt luuli hän\nhuomaavansa sumun seassa mustan kohdan, ja kohta tuli näkyviin vene,\njossa oli viisi miestä. Miehet huomasivat myös hänet ja silmäilivät\nhetken aikaa hämmästyksellä tätä valkovaatteista naisolentoa, liehuvine\nhiuksineen. Sitten tarttuivat he ripeästi airoihin ja jupisivat hiljaa\nrukouksen, sillä he luulivat näkevänsä veden jumalattaren. Romula\nhuomasi heidän säikähdyksensä ja nosti käskevän näköisesti kätensä.\nMiehet antoivat airojen vaipua.\n\n\"Terve teille ja onnea matkalle!\" huusi hän heille. \"Voitteko sanoa\nminulle, missä päin Aenaria on?\"\n\nHe näyttivät jokainen samaan suuntaan. Romula kiitti heitä ja levitti\njälleen ripeästi purjeet, ja vene kulki nyt nopeasti eteenpäin\nraittiissa aamutuulessa.\n\nLicinius oli sill'aikaa herännyt puhujain äänten hälystä.\n\n\"Kohta olemme matkamme perillä\", sanoi Romula hänelle. \"Vaikeimmasta on\npäästy.\"\n\n\"Jumalalle kiitos\", vastasi Licinius. \"Kuinka olenkin iloinen, että\npääsemme Aenariaan. Muistelen itselläni olevan hyvän ystävän tällä\nsaarella. Hänen nimensä on Qvintilius; hän oli ennen legaatti\nItämailla. Hän ottaa varmaan minut vastaan, ja hänen puolisonsa, joka\non hyvä ja jalomielinen nainen, on hyvillään, kun tulee tuntemaan sen,\njoka niin rohkeasti toi minut yli aavan meren.\"\n\nRomula naurahti tuskallisesti. \"Kääntäkööt jumalat kaikki parhain\npäin\", sanoi hän.\n\nAurinko oli jo päässyt korkeimmillensa, kun saari rupesi häämöttämään\nkaukana taivaanrannalla. Se oli Aenaria.\n\nLicinius silmäili saarta, joka alkoi yhä selvemmin näkyä. Nuorena oli\nhän ollut Aenariassa ja tunsi vallan hyvin kulkuvedet täällä. Hän kävi\nsiis väsymättömän tytön sijaan perää pitämään, ja huomattuansa, että he\nolivat purjehtineet saaren eteläistä rannikkoa kohti, joka oli vallan\nautiota, jyrkästi mereen putoavine vuoriseinämöineen, käänsi hän\nperäsintä ja laski luodetta kohti. Kohta oli hän ennättänyt saaren\nläntisimpään kohtaan. Ihastuksella tervehti hän nyt Kumen akropolia,\njoka näkyi meren takaa, ja Apenniinien kukkuloiden alapuolella, jotka\nkohoilivat toinen toisensa takana, levisi hänen silmiensä eteen\nhedelmällinen Campanian tasanko. Licinius käänsi veneen nyt koilliseen\nsuuntaan ja saapui kohta pienempään niistä kahdesta lahdekkeesta, jotka\nmereen pistävä kallio muodostaa.\n\nRipeästi nousi hän maalle etsimään ylös tuttavansa huonetta, samalla\nkuin Romula pani purjeet kokoon ja korjasi veneen, ja kun aurinko\nheitteli viimeisiä säteitänsä saarien yli, kullaten maan ja meren\nhohteellansa, ja päivän melu vaikeni, tuntui ilta kahta\nrauhallisemmalta näistä molemmista matkalaisista, jotka nyt\nQvintiliuksen maatalossa kertoivat kärsimyksiään ja vaiheitaan.\n\n\n\n\nYhdeksäs Luku.\n\nNapoli.\n\n\nAurinko laskeutui Kumen linnan taakse, haaveellisesti leikittelivät sen\nsäteet vienosti aaltoilevalla merellä rannan rotkojen ympärillä ja\nruokamännyillä kaunistetuilla vuorenhuipuilla. Raitis leyhkä puhalsi\netelästä, ja kalavenheet ja haahdet, jotka aikoivat Misenum'in\nsatamaan, kiikkuivat aalloilla. Pitkin merenrannikkoa olevain\nroomalaisten maatalojen balkongeille tuli moni nainen silmäilemään\ntaivaalla ja vedessä tapahtuvaa, vaihettelevaa värinleikittelyä tahi\näänetönnä katselemaan kaukaa näkyvää maailmankaupunkia, joka\npauhuisena, ijäti uutena kohosi keltaisen joen varrella. Pitkin\nrannikkoa kulkevalla tiellä retkeili ohitse Puteoliin meneviä\nsotamiesjoukkoja, palasi talonpoikia kotiin asioiltaan kaupungista ja\nkulki tanssijattaria vieraspitoihin. Vähän väliä meni ohitse joku vaunu\nratisten, tahi kantotuoli, jota miehet puhkaen kantoivat. Niin vilkas\nelämä alkaa tällä leveällä rantatiellä, kun rupeaa tulemaan hämärä ja\nmeri alkaa levittää illan viileyttä maalle. Päivällä taas heinäkuun\npolttavassa kuumuudessa on kaikki äänetöntä ja autiota.\n\nVähän matkan päässä etelään päin Kumesta tekee rannikko syvän\nlahdekkeen ja siinä on meren ääressä kaupunki. Kaksi linnaa on sen\nitäisenä ja länteisenä rajana ja niiden korkeudelta laskeutuu\nvarsinainen kaupunki huoneriveinensä alas mereen päin. Tämä kaupunki on\nNapoli, jonka vedenneiti Parthenope muinoin perusti tähän paratiisiin;\nNapoli, jota muukalainen katselee ihmetellen ja jonka sen asujamet\npanevat yli kaikkein muiden kaupunkien. Napolilla on pohjoispuolella\nsuojanansa vuoriharjanne, joka monissa penkereissä alenee kaupungin\nmuureihin. Vuoren rinteet ovat peitetyt ruokamännyillä ja rehevillä\nviinipuilla ja keskellä kaikkea tätä vihannuutta loistelevat ylhäisten\nroomalaisten maatalojen valkoiset seinät.\n\nEräällä vuorenpenkereellä kasvaa palmu. Monta vuosisataa on se jo\nsilmäillyt siitä alaalla olevata kaupunkia ja merta. Se on vanhentunut\nja myrskyt ovat riistäneet siltä monta oksaa, mutta vieläkään ei se\nnäytä pelkäävän katoovaisuutta ja se, joka laakson läpi kulkee ylös\nylängöille, näkee sen ja tervehtää sitä kaukaa, ja oksiansa\nleyhyttelemällä tervehtää se takaisin.\n\nKappaleen matkaa etempänä kohoaa huvila. Viiniköynnöksillä ympäröittyjä\nmarmoripylväitä on niin tiheään sen ympärillä, että silmä tuskin voi\nerottaa sitä. Mutta se, joka saa katsahtaa sen sisustaan, seisattuu\nhämmästyneenä ja luulee näkevänsä unta, vaikka hänen silmänsä\nolisivatkin jo ylenmäärin saaneet nähdä itämaiden tenholoistoa. Kolme\nporttia käy huvilaan; yhden päällä on kirjoitettuna Persia, toisen\npäällä Aegyptus ja kolmannen päällä Germania. Se, joka astuu sisään\nensimmäisestä sisäänkäytävästä, luulee siirtyneensä Schiran\npuutarhoihin; se, joka menee toisesta, kulkee sfinksi-kujanteita\npitkin, ja kolmas vie metsä- ja kalliomaisemaan, jossa kohisee\nvesiputouksia, kuppuroi hirviä, ja mörisee karhuja aidatuissa\nonkaloissa. Ja samoin kuin musta-ihoisia persialaisia ja egyptiläisiä\non huvilan alueen kahden ensimmäisen osaston väliteinä, samoin venyy\ntäällä maassa vaaleatukkaisia germanilaisia nuorukaisia, laulellen\nkotomaansa lauluja.\n\nTämä maatalo oli Cajus Herenniuksen, joka, kotoisin Umbriasta, oli\nkaksikymmentä vuotta takaperin ollut halpa sotamies, pienellä palkalla,\nBritannian rajamuurilla. Mutta keisarin aulius ja myötäiset\nhallintovuodet, jotka hänellä oli ollut Itämailla, olivat vähitellen\ntehneet hänet Campanian Croesukseksi.\n\nTänään oli hänellä suuret juhlallisuudet, nyt oli ensimmäinen päivä\ntammikuuta ja Herennius rakasti tänä päivänä näyttää suurinta loistoa.\nJo useampia päiviä olivat orjat työskennelleet erinomaisissa\nvalmisteluissa, ja kaksi tuntia ennen juhlallisuuden alkamista piti\nlaitoksia vielä paljon lisäillä ja parannella.\n\nAsuinhuoneen verannalla seisoi kaksi nuorta tyttöä. Malakiittipylvästä\nvasten nojautuneena katsoa tuijotti toinen heistä äänetönnä ulos\nmerelle, jossa Capreaeluodon kalliot kohosivat ylös rauhattomista\naalloista. Hänen yllänsä oli paljo koristuksia, mutta hänen kauniiden\nkasvojensa synkkämielinen totisuus oli tiukka vastakohta hänen\npäällänsä olevaan juhlapukuun. Hänen vieressänsä istui nuorenpuoleinen\nystävättärensä, jonka verevistä kasvoista säteili onni ja jonka\nmustilla hiuksilla hänen oikea kätensä lepäsi.\n\n\"Kohta tulevat he\", kuiskasi nuorempi tytöistä, kääntäen silmänsä\nystävättäreensä. \"Mutta minkätähden et ole iloinen?\" lisäsi hän kohta\nsen jälkeen surullisella äänellä.\n\nYstävätär naurahti tuskallisesti ja painoi suudelman kysyjän otsaan.\n\n\"Tiedäthän, Viktoria, että olemme pakolaisia\", sanoi hän lempeästi,\n\"eikä kukaan voi heti jälleen tulla iloiseksi, kun on koti jäänyt.\"\n\n\"Ei, Julia, se ei ole mikään pätevä syy. Onhan isäni niin usein sanonut\nteille, että tämä on nyt sekä tulee olemaan teidän kotonne. Ja minun\nluullakseni\", lisäsi hän ynsistelevän näköisenä, \"on Napoli kuitenkin\naina Kartagon vertainen.\"\n\n\"Viktoria\", kysäsi toinen totisena, \"näitkö auringon katoavan tuonne\nruokamäntyjen taakse? Mutta etkö ole iloinen nähdessäsi sen taas\nhuomenna?\"\n\n\"Kyllä, mutta minä en ymmärrä sinua.\"\n\n\"Parasta onkin se sinulle\", vastasi toinen vetäen puoleensa\nystävätärtään, \"sillä silloin kadottaisit ehkä sinäkin iloisuutesi,\njoten et saa tehdä tänä iltana, sillä --\"\n\n\"Sillä?\" kysyi mustahiuksinen, katsoen puhujaan.\n\n\"Niinpä kyllä, sillä sinä olet Cajus Herenniuksen tytär, jota kaikki\ntahtovat olemaan naurussa suin.\"\n\nNuori tyttö pudisti kieltävästi päätään.\n\n\"Ei, Julia, tänään tahdon olla tyly kuin marmori, ainakin useimpia\nkohtaan.\"\n\n\"Ja keitä ne ovat?\"\n\n\"Eiköhän Statilius Bajaesta ainakin. Hän on tyhjän lavertelija, joka\nimartelee minua kaikella tavalla, mitä on oppinut Roomassa. Niin, häntä\nkohtaan tahdon olla kuin Niobe.\"\n\n\"Olen hyvilläni, että arvostelet niin oikein.\"\n\n\"Myöskään Frontoa en suvaitse. Hän juttelee minulle alinomaan, kuinka\nihmeellinen on hänen veneensä, jonka hän on teettänyt, en tiedä missä.\nMutta kaikkein vastenmielisin on minusta kuitenkin Sabinus. Ajatteles,\nettä äskettäin saimme tietää hänen isänsä olleen villatavarain kauppias\nKilikiassa -- ja kuinka isoisena hän on itsensä pitänyt! Mutta\ntietäköön tänä iltana, että tunnen hänen syntyperänsä!\"\n\n\"Mutta se nuori napolilainen, jonka näin täällä muutama päivä sitten --\nmikä oli hänen nimensä.\"\n\nSyvä puna lensi Viktorian kasvoille. Mutta hän osasi hillitä itseänsä.\n\n\"Tarkoittanet ehkä Luciusta?\" vastasi hän tyyneesti, vaikka hänen\nsydämmensä sykki hätäisesti. \"En tietysti voi olla tyly kaikkia\nkohtaan. Mitä sanoisi isäni -- mutta tule katsomaan\", lisäsi hän\nkiireesti, \"onko juhlallisuudeksi kaikki valmiina.\"\n\nNäin sanottuansa lähti hän, ja hänen vakavampi ystävättärensä seurasi\näänetönnä häntä.\n\nKohta alkoi tulla vieraita. Puutarha säteili tuhansien kynttilöiden\nvalossa. Orjat ja orjattaret häärivät haaveellisissa puvuissa ympärinsä\nvieraita passaamassa. Aina yhä tuli uusia kantotuoleja ennen tulleiden\nriviin. Niistä astui ulos ylhäisiä naisia, ylellisissä koristeissa ja\npuvuissa, jotka aina olivat toinen toistansa etevämmät ja paremmin\nkeksityt. Miehiä, joilla oli senaattorin arvo, ylhäisempiä upseereja\nMisenum'in niemen luokse sijoitetusta laivastosta, nuoria\nelähtyneennäköisiä miehiä, jotka kulkivat eteenpäin varovasti, ett'ei\nyksikään poimu heidän vaatteuksissa joutuisi epäjärjestykseen, ja\nvakaisennäköisiä, laihoja ammattifilosofeja, kuluneissa, huonoissa\nvillatogissa kihisi huvilan sisäänkäytävällä. Tämä tenhotunnäköinen\npuutarha oli avoinna kaikille.\n\nMutta ulkopuolella seisoi tiheä kansajoukko katsellen vieraita, ja moni\npaha sana raha-aateliston rikkaudesta ja hekumallisuudesta kävi suusta\nsuuhun, ja moni puristeli salaa nyrkkiänsä tälle loistavalle\njuhlaseurueelle.\n\nVieraat jakautuivat kohta erityisiin joukkoihin. Useimmat ylhäisistä\nnaisista istuutuivat punaisella silkillä päällystetyille sohville\nsuunnattoman suureen, valkoisilla ja punaisilla ruusuilla kaunisteltuun\nlehtimajaan. Heidän takanansa istui orjattaria, leyhytellen kalliita,\nitämaisia viuhkia. Myöskin Viktoria oli liittynyt tähän seuraan. Hän\nnauroi ja laski leikkiä erään nuoren miehen kanssa, joka seisoi hänen\nedessänsä.\n\n\"Ei, Lucius, sitä en voi koskaan uskoa. Sinulla mahtaa olla ikävä sillä\nyksinäisellä, auringonkuumuuden kuivaamalla saarella. Me kävimme siellä\nkerran, mutta hetket tuntuivat minusta siellä niin äärettömän pitkiltä,\nettä kiitin taivasta lähteissämme sieltä pois.\"\n\n\"Unhotathan nyt kuitenkin\", keskeytti nuori mies nauraen, \"että minä\nyksinäisyyttä juuri tahdonkin. Kirjani --\"\n\n\"Niin, niin, kirjasi -- niiden tähden voit varmaan olla kaikkea muuta\nilman.\"\n\n\"Sinä et saa suuttua minuun, Viktoria, sillä tiedäthän, että vielä\nkerran tahdon perinpohjin käydä sen teoksen läpi, jossa monta vuotta\nolen työskennellyt.\"\n\n\"Ah niin, minä unhotin sen\", keskeytti nuori tyttö. \"Mutta minkätähden\ntarvitsee teidän alinomaa kirjoittaa? Syntyyhän siitä vaan kiistaa ja\nriitaa. Ja sentähden sitten mennä Capreae-saarelle ja erota maailmasta!\nSe on anteeksi antamatonta.\"\n\n\"Viktoria\", keskeytti nuori mies lempeällä äänellä, \"jos tahdot minun\njäämään tänne, niin jäänkin.\"\n\nNuori tyttö punastui ja loi ujosti silmänsä maahan.\n\n\"Mutta ainoastaan sillä ehdolla.\"\n\nTyttö käänsi kysyvästi silmiänsä häneen.\n\n\"Että saan käydä hyvin usein teillä, ja että sinä aina näytät minulle\niloiset kasvot. Myönnätkö sen?\"\n\n\"Oi, Lucius\", vastasi tyttö ujosti, peittäen kasvonsa viuhkan taakse.\nJuttelu taukosi hetkiseksi.\n\n\"Sinun pitää nyt paikalla sanoa myönnän taikka en\", kehoitti nuori mies\nnaurussa suin, \"sillä näen Sabinuksen tulevan tuolta sinua\ntervehtämään.\"\n\nSilloin vaipui viuhka tytön kauniilta kasvoilta ja hän kuiskasi hiljaa\nmyönnän.\n\nSabinus lähestyi. Hän oli päähenkilöitä Napolin ylhäisemmissä\nkeskuuspiireissä, hän oli erinomaisen hyvästi vaatetettu, ylhäinen\nryhdiltään sekä tunnettu kohtelijaista puheistaan. Hänen isänsä oli\njättänyt hänelle äärettömät varat, ja poika piti nyt elämän-tehtävänään\nvoida oikein perinpohjaisella tavalla nauttia rikkauksiaan.\n\nHän kumarsi nöyrästi.\n\n\"Olen tarvinnut kokonaisen hetken\", sanoi hän, \"vakuuttaakseni itseäni\nkäveleväni maan päällä, enkä taivaassa, mutta sinun näkemisesi herättää\nminussa jälleen epäluuloa.\"\n\nNämät sanat sanottuansa kumarsi hän uudelleen.\n\n\"Kyllä osaatkin puhua piloja, Sabinus\", sanoi Viktoria ylpeästi.\n\"Minusta on oikein maallisen viileä tässä iltakylmässä -- mutta nyt\njuuri johtuu mieleeni, että tahdoin kysyä sinulta jotain.\"\n\nSabinus kumarsi ja sanoi: \"Mitä haluaa hyvä herratar kysyä?\"\n\n\"Se on myöskin hyvin maallinen kysymys. Joll'et sinä voi vastata\nsiihen, niin voinee ehkä joku näistä läsnäolijoista.\"\n\nHän tervehti useita nuoria miehiä, jotka tulivat siihen samassa\ntuokiossa.\n\n\"Minä aioin lahjoittaa palvelijattarilleni villapeitteitä uuden vuoden\ntullessa. Mistä saisin oikeita Kilikian tehtaanteoksia.\"\n\nSabinus tuli kalmankalpeaksi; toiset nauroivat. He ymmärsivät Viktorian\nvihjaavan Sabinuksen syntyperään.\n\n\"En ole koskaan alentanut itseäni ajattelemaan sellaisia asioita\",\nvastasi hän kylmällä kohtelijaisuudella, jonka jälkeen hän kumarsi ja\nmeni pois.\n\n\"Hän oli ansainnut sen rangaistuksen\", puolusteli Viktoria toisille.\n\"Minä olen kauan aikonut hänelle sitä.\"\n\nHiukan syrjässä naitujen naisien ja tyttöjen seurasta juttelivat\nmuutamat vanhemmat miehet keskenään. Niiden joukossa nähtiin Viktorian\nisä, Cajus Herennius, vahvaruumiinen ja oikein jäykän roomalaisen\nnäköinen mies, leveine otsineen ja jyrkkine kasvojen juonteineen. Hän\noli yksinkertaisissa vaatteissa, mutta ranteillansa oli hänellä\nkreikkalaisilla korkokuvilla koristetut, raskaat, kultaiset\nrannerenkaat. Hän jutteli Aasiassa tehdyistä sotaretkistänsä, lyhyellä,\nselvällä ja varmalla tavalla. Hänen vieressänsä istui Calpurnius.\n\n\"Parttilaisia vastaan retketessämme\", sanoi hän, kääntyen\nviimeksimainittuun, \"oli meillä joukossamme nuori upseeri, joka,\njoll'en erehdy, sittemmin määrättiin Afrikaan prokonsulin alaiseksi.\nLuulen hänen nimensä olleen Licinius.\"\n\n\"Minä tunnen hänet vallan hyvin\", vastasi Calpurnius ja pimeä varjo\nlennähti hänen kasvoillensa. \"Hän on legaattina Kartagossa.\"\n\n\"Hän oli merkillinen ihminen\", pitkitti Herennius, \"haaveksija, joka\nleirissä vaan harjoitti opintoja, mutta tappelussa taisteli kuin\nleijona.\"\n\n\"Hän on prokonsulille oikeana kätenä\", lisäsi Calpurnius.\n\n\"Ja tulee luultavasti myös hänen seuraajakseen\", sanoi Herennius.\n\"Keisari ei ole hyvällä mielellä prokonsulia kohtaan, sillä hän tietää\nkyllä hyvin, että tämä on ollut salahankkeissa häntä vastaan, hänen\nvihollisensa Pescenniuksen kanssa.\"\n\n\"Paljo tullee muuttumaan nykyisen hallituksen aikana\", lisäsi kolmas\nseurassa.\n\n\"Niin, sen sanon teille\", kuului käheä ääni loitommalta, ja laiha,\nankaran-, juronnäköinen mies astui esiin, \"että hän tarttuu kiinni\nrattaanvärttinöihin, eikä turhaan pidä Severuksen nimeä.\"\n\nLäsnäolijat silmäilivät puhujaa kummastellen.\n\n\"Kuulkaa mitä sanon teille\", jatkoi hän. \"Olin kerran leirissä\nCarnuntum'in luona ja mietin olemisen syytä ja tarkoitusta. Silloin\ntaputti joku minua olkapäähän. Minä käännyin katsomaan ja upseeri\nseisoi vieressäni ja kysäsi minulta: 'Mitä teet?' ja minun vastattuani\nhänelle, kysyi hän vielä: 'Uskotko sinä jumalia olevan?' Minä vastasin:\n'Tutkimukseni osottavat minulle sen, mutta te mahtanette oppia sen\nhistoriasta.' Sillä kaikenlaista turmaa on syntynyt näinä vuosina ja\nvaltakunnassa on kaikki lähtenyt pois liitoksistansa, juuri sentähden,\nett'eivät roomalaiset ole pitäneet lukua jumalistansa ja ovat antaneet\nkaikellaista epäuskoa syntyä. Siihen vastasi hän minulle: 'Sinä olet\noikeassa', ja sen kanssa meni hän matkaansa. Hänen nimensä oli --\"\n\n\"Ah, Antistenes\", virkkoi Herennius leikillä, \"semmoisiin sanoihin ei\nsaa perustaa liian paljoa. Te filosofit olette tieteisoppineita.\nTodellisten olojen painon alla horjuu ja notkistuu ihminen kuin hennoin\nruoko.\"\n\n\"Ehkä lienet oikeassa\", jupisi laiha mies äreästi. \"Kurja luontokappale\non ihminen.\"\n\nSitten meni hän takaisin paikallensa.\n\n\"Tiedän hyvin\", jatko Herennius, \"että jos ylimalkaan joku ihminen voi\nsaattaa järjestyksen jälleen valtakuntaan, niin on se Septimius\nSeverus. Mutta olemmehan usein nähneet parhaimpienkin voiman ja\ntarkoituksen menevän mitättömiin, kun sallimus on epäsuosiollinen.\"\n\n\"Niin, se on näiden viimeisten vuosisatojen viisautta\", virkahti\npilkallisesti eräs mies, joka tähän asti oli istunut äänetönnä ja\nkatsoa tuijottanut eteensä, \"että yksi ainoa hallitsee miljoonia. Tämän\nyhden ainoan tähden joutuvat tuhannet hukkaan, ja kuitenkin olisi\noikeammin, että tämä ainoa sortuisi monen tähden.\"\n\nHän lausui nämät sanat kylmällä, vihlaisevalla äänellä.\n\n\"Ne ovat persoonallisia mielipiteitä, Agaton\", vastasi Herennius\ntorjuvasti. \"Brutuksen ja kaikkein näiden kunnianarvoisten murhaajain\najat ovat olleet ja menneet.\"\n\nAgaton puristi yhteen huulensa.\n\n\"Mikä on mennyt, ei sentään ole unhotettu\", jupisi hän.\n\nFilosofi nousi jälleen seisoalleen ja astui esiin.\n\n\"Sanoohan Homeero näin\", virkkoi hän:\n\n\"Yhden on kuninkahaksi vaan määrännyt moniviisas Kronos.\"\n\n\"Homeeron\", keskeytti toinen ripeästi hänen puheensa, \"pidän\nvaltiollisissa asioissa lapsen arvossa.\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi filosofi pistävästi. \"Sittenpä ei minulla todellakaan\nole enää mitään lisättävää. Mutta kiitän Agatonia hyvästä opetuksesta.\"\n\nSitten meni hän takaisin pimeään nurkkaansa.\n\nPalvelija tuli Herenniuksen luokse ja kuiskasi hiljaa muutaman sanan\nhänen korvaansa. Hän nousi pikaisesti ylös.\n\n\"Hyvät ystävät\", sanoi hän vilkkaasti, \"keisari saapui tunti sitten\nNapoliin ja aikoo tulla meidän seuraamme. Suokaa anteeksi.\"\n\nNäin sanottuansa katosi hän.\n\nMyöskin toiset nousivat ylös ja juttelivat innolla tästä\nodottamattomasta sanomasta. Kaikilta haaroilta nähtiin vieraiden\nkiiruhtavan esiin ja lausuvan kummastuksensa toisilleen.\nSuitsunkantajia asetettiin sisäänkäytävän edustalle ja sinne tänne\nlisättiin valoa tahi järjesteltiin se vaikutuksellisempaan tapaan.\nOrjia asetettiin määrättyjen välien päähän toisistaan Napoliin saakka,\njotta he edeltäkäsin antaisivat tiedon keisarin ja hänen seurueensa\ntulosta.\n\nSill'aikaa kävi eräs mies loitolla puistossa, missä ei ollut ihmisiä,\nedestakaisin samaa polkua. Hän näytti olevan peljättävässä\nmielenliikutuksessa. Välistä hosui hän ympärilleen käsillään, välistä\nsyöksyi esiin mielettömän tavoin, välistä katsoi hän liikkumatta puihin\nja pensaihin.\n\n\"Niin -- ei\", jupisi hän. \"Sinä et saa -- mutta minä tahdon --\nHerennius -- kestiystävyys -- ei, minä en voi!\"\n\n\"Cesar, Cesar!\" kaikui kadulta. \"Terve, Cesar!\"\n\nHän säpsähti peljästyneenä.\n\n\"Ratkaiseva hetki lähenee\", höpisi hän. \"Tahdon kerran koettaa, enkö\nminäkin osaa huutaa raivoisan rahvaan tavalla. Terve -- ei, kuolema\nCesarille!\"\n\nTikari välkkyi hänen kädessänsä. Ripeästi piilotti hän sen jälleen ja\nmeni puiden sekaan.\n\nSanansaattaja palasi hengästyksissään Herenniuksen tykö ja huusi: \"Hän\ntulee!\"\n\nTämä sanoma enensi yleisen jännityksen ja mielenliikutuksen\nkorkeimmillensa.\n\nSisäänkäytävän vieressä olevat soitsunkantajat kumarsivat syvään.\nHeidän rivinsä läpi astui pitkä ja solakka, vakaisennäköinen,\nparrettunut mies. Hänen tukkansa oli paksu ja harmahtava, pukunsa\nyksinkertainen; kapeilla purppurajuovilla kaunistellun tunikansa[31]\npäällä oli hänellä korkeavaatteinen viitta, ja päässänsä\nyksinkertaisesti koristettu nahkakypäri.\n\nSeurueena oli hänellä useita upseereja.\n\nRajuilla kättentaputuksilla tervehdittiin sisälle tulevata Cesaria,\njoka ystävällisesti kumarteli päätänsä kaikille haaroille.\n\nHerennius meni ylhäistä vierastansa vastaan.\n\n\"Ylhäinen Cesar\", sanoi hän, painaen päänsä alas ja vasemman kätensä\nrintaansa vasten, \"palvelijasi on onnellinen saadessaan sinut\nvieraaksensa.\"\n\n\"Terve sinulle, Herennius\", vastasi Cesar, tarttuen hänen käteensä.\n\"Minä tahdon käytökselläni osottaa ystävilleni, että ajattelen heitä.\"\n\nKeisarin sanat kuuluivat vienosti ja sointuvasti, mutta afrikalainen\näänenkorko oli niissä selvästi huomattavana.\n\nHerennius kumarsi.\n\n\"Näen täällä olevan koolla paljon vieraita\", jatkoi keisari, katsoen\nympärilleen läsnäoleviin. \"Ehkä tapaan täällä vanhoja ystäviä.\"\n\nSitten astui hän edelleen ja antoi Herenniuksen ensin esittää oman\nperheensä jäsenet hänelle ja sen jälkeen ylhäisemmät vieraista. Hän oli\nhyvin suosiollisella mielellä ja oli hänellä ystävällinen sana melkein\njokaiselle.\n\n\"Oh, Calpurnius\", huudahti hän nähdessänsä tämän. \"Sinä olet\npakolainen, jota jo olen haeskellut jonkun ajan. Sinun pitää tulla\ntakaisin Roomaan. Minä tarvitsen sinua.\"\n\n\"Minä pelkään, että arvostelet minua liialla velttoudella, Cesar\",\nvastasi Calpurnius nöyrästi.\n\n\"En suinkaan, Calpurnius; toistan vieläkin kerran että olet tervetullut\njälleen Roomaan.\"\n\nJuteltuaan muutaman minuutin vieraiden kanssa, vei keisari Herenniuksen\nsyrjään.\n\n\"Minä tarvitsen sinua, Herennius\", sanoi hän melkein rukoilevalla\näänellä. \"Sinä olet eronnut valtion palveluksesta liian aikaiseen. Sinä\nvoit vielä olla valtakunnalle suureksi hyödyksi. Ajat ovat myrskyiset;\nminulla on vaikeita suhteita voitettavana ja tarvitsen taattuja\nmiehiä.\"\n\nHerennius katsoi äänetönnä eteensä. \"Itämaille pitää minun saada luja\nmuuri parttilaisia vastaan\", jatkoi keisari, \"ja luulen sinun voivan\nrakentaa minulle sen.\"\n\n\"Cesar\", sanoi Herennius vapisevalla äänellä, \"sinun luottamuksesi\nliikuttaa minua syvästi, mutta vanhuuteni johdosta pelkään, ett'en enää\nvoi oikein tyydyttävällä tavalla osottaa ansaitsevani luottamustasi.\"\n\nKeisari pudisti päätänsä.\n\n\"Minä en voi olla ilman sinua eikä sinun pidä kieltäytyä -- mutta\",\nlisäsi hän, \"mutta sanani ovat kuitenkin vaan pyyntö, johon voit evätä,\nhyväntahtoisuuteni sinua kohtaan sen johdosta mitenkään muuttumatta.\"\n\n\"Sittenpä anon sinulta, Cesar, ajatusaikaa\", virkkoi Herennius.\n\n\"Sitä nyt saanet, mutta älä anna sen venyä liian pitkäksi, sillä\nnykyiset olot vaativat tarmokkaita miehiä, eikä niitä suinkaan ole\nyltäkyllin valtakunnassa. Minä näen ponnistukseni käyvän turhaksi,\ntyöni menevän hukkaan, joll'eivät muut auta minua kuormani\nkantamisessa.\"\n\n\"Suokoot jumalat sinulle menestystä!\" sanoi Herennius.\n\n\"Ja johdattakoot sinun mielesi luonnistuneesen päätökseen\", lisäsi\nkeisari. \"Mutta lähtekäämme nyt takaisin vieraiden tykö. Kuka on tuo\ntotisennäköinen neiti? Hänellä näyttää olevan jokin suru.\"\n\n\"Se on Calpurniuksen käly\", vastasi Herennius, \"puolisovainajani\nsisarentytär.\"\n\nKeisari meni Julian luokse, joka punastui ujostuneena. Multa hänen\nlempeät sanansa rohkasivat Juliaa ja kohta syntyi heidän välillensä\nvilkas kanssapuhe, jonka ajalla nähtiin hallitsijan usein naurahtavan.\n\nHetken kuluttua ojensi hän Julialle kätensä jäähyväisiksi.\n\"Tervetullut Roomaan\", sanoi hän ystävällisesti. Hämillään keisarin\nhyväntahtoisuudesta loi tyttö silmänsä alas ja näki mustan haamun\nastuvan esiin. Hän kääntyi pikaisesti, ja samassa tuokiossa syöksyi\nhänen ohitsensa mies, jonka yläällä olevassa kädessä oli tikari.\nSalaman nopeudella pisti hänen päähänsä ajatus, että väijyttiin\nkeisaria, ja samassa kuin ase putosi, heittäytyi hän kovasti parkaisten\nhallitsijan eteen, joka säikähtyen väistyi takaperin.\n\nNyt syntyi hirmuinen melu, \"Cesar on murhattu, Cesar on murhattu!\"\nhuudettiin joka haaralta. Samassa oli Herennius vahvalla kädellään\ntarttunut murhaajaan; hän katsoi miestä silmiin -- ja näki Agatonin\nkellanvaaleat kasvot.\n\n\"Sinä katala\", huudahti Herennius hänelle, \"tahdotko sillä tavalla\nloukata kestiystävyyttä!\" Murhaaja ei vastannut mitään; hänen hehkuvat\nsilmänsä hakivat keisaria.\n\nPaikalla oli tämän ympärille kokoutunut tiheältä väkeä. Kalmankalpeana\nseisoi hän väkijoukon keskellä, sylissään pyörtynyt tyttö.\n\n\"Hänestä vuotaa veri\", sanoi keisari. \"Toimittakaa tänne paikalla\nlääkäri ja neidin palvelijattaria.\"\n\nJulian olkapäästä tirsusi veri paksun silkkivaatteen läpi. Hänet\npantiin sohvalle ja koettiin saada häntä jälleen virkoamaan.\n\nMuutaman minuutin perästä avasi hän silmänsä. Hän ymmärsi heti, mitä\noli tapahtunut ja naurahti, nähtyään Marcellan ja Viktorian olevan\npolvillaan hänen sohvansa vieressä.\n\nNyt astui myöskin keisari hänen luoksensa.\n\nKeisarin kasvot olivat vielä yhä kalpeat ja hänen huulensa\nvärähtelivät.\n\n\"Sinä olet pelastanut henkeni\", sanoi hän totisesti. \"Ja olet sillä\ntehnyt enemmän kuin voit aavistaakaan. Cesarin kiitollisuus sinua\nkohtaan on ääretön ja katoomaton.\"\n\nHän puristi Julian kättä ja lähti paikalla pois seurasta, joka osotti\nkunnioitustansa hänelle kaikuvilla suostumushuudoilla. Herennius\nseurasi hallitsijaa huvilan portille.\n\n\"Lähetän paikalla joukon sotamiehiä viemään murhaajaa Napoliin. Siksi\najaksi jätetään hän sinun haltuusi\", virkkoi keisari. \"Hänen pitää\nsaada kuolemarangaistus Roomassa.\"\n\n\"Minulla olisi eräs rukous, Cesar\", sanoi Herennius surullisella\näänellä.\n\nKeisari katsoi kysyväisesti häneen.\n\n\"Se häpeä, joka tänään on tullut minun huoneelleni, kun Cesar ei näy\nvoivan olla turvassa henkensä puolesta minun muurieni sisällä,\nkiirehtää minua päättämään siinä asiassa, jota äsken esitit minulle.\nNiin, Cesar\", rukoili hän, \"ota vastaan se palvelus, jonka vanha mies,\nniillä vähillä voimilla ja niinä muutamina vuosina, jotka hänellä vielä\novat jäljellä, voi tehdä sinulle, jotta sinä sekä jokainen näkisi, että\nolen todella uskollinen valtakunnan päämiehelle ja lujasti mieltynyt\nhäneen.\"\n\nNiin puhui Herennius ja katsoi keisariin rukoilevin silmin.\n\n\"Herennius\", vastasi Septimius Severus, \"äsken pyysit itsellesi\najatusaikaa, nyt käsken minä sinua miettimään asiaa; sillä minun jyrkkä\ntahtoni on, ett'et antaisi tämän tapauksen mitenkään vaikuttaa\npäätökseesi. Anna nyt huomenna sekä yhä edelleen minulle tietoja\ntyttöraukan voinnista, kunnes hän on aivan parantunut. Miten voinen\npalkita hänelle, en vielä tiedä\", lisäsi hän hiljaan ja katsoi\nmiettiväisesti maahan. Sitten puristi hän sydämmellisesti Herenniuksen\nkättä ja lähti huvilasta.\n\nKohta keisarin lähdettyä menivät myös muutkin vieraat pois. Herennius\notti heiltä jäähyväiset syvällä surkumielisyydellä. Tämä hirmuinen\ntapaus oli ankarasti kauhistanut häntä, eikä edes keisarin sanatkaan ja\nvakuutus suosionsa muuttumattomuudesta voineet poistaa hänestä\nraskasmielisyyttä.\n\nKun viimeinen vieras oli lähtenyt huvilasta, meni Herennius murhaajan\ntykö, jota joukko orjia oli vartioimassa.\n\n\"Agaton\", lausui hän miehelle, joka synkkämielisenä katsoa tuijotti\nmaahan, \"oliko meidän tasavaltalaisilla esi-isillämme tapana\nväärinkäyttää kestiystävyyttä ja tuottaa murhan kirousta ystävän\nperheen keskustaan?\"\n\nMurhaaja näytti tulevan ankaraan mielenliikutukseen, mutta hän ei\ntohtinut nostaa silmiänsä.\n\n\"En ole tullut nuhtelemaan sinua\", jatkoi Herennius. \"Päinvastoin\nsäälittää minua, että olet uskaltanut ryhtyä niin onnettomaan tekoon.\"\n\nAgaton nosti kalpeat kasvonsa ja silmäili hetkisen tutkistelevasti\nHerenniusta. Sitten antoi hän päänsä vaipua syvään rintaansa vasten.\n\n\"Suo anteeksi minulle\", virkkoi hän sekavasti, \"kestiystävyytesi\nloukkaus. Jumalat ovat soaisseet minut. Voi minua, onnetonta!\"\n\nHerennius teki kieltävän liikkeen.\n\n\"Minä suon sinulle anteeksi, koska kadut rikostasi\", lausui hän.\n\"Antakoot jumalat sinulle voimaa nöyrästi käydä kohtaamaan sitä ankaraa\nrangaistusta, joka sinua odottaa. Hyvästi!\"\n\nNäin sanottuansa meni hän pois.\n\nEräässä huvilan kamarissa olivat Marcella ja Viktoria hoitamassa Juliaa,\nja Viktoria erittäinkin koetti liikuttavalla hellyydellä edeltäkäsin\ntutkia ja täyttää ystävättärensä kaikki halaukset.\n\nHaava ei ollut vaarallinen, mutta kivullinen. Tikari oli sattunut\nolkaluuhun ja tehnyt syvän haavan. Julia koki olla iloinen, jott'eivät\nhänen sisarensa ja ystävättärensä olisi olleet levottomat.\n\n\"Tyttäreni\", lausui Herennius -- hän ei koskaan ennen ollut tällä\nnimellä puhutellut Juliaa -- ja tarttui haavoitetun käteen, \"sinä\npelastit tämän huoneen suuresta häväistyksestä, kun estit ilkityön\ntapahtumasta ja pelastit valtakunnan tuen. Ollen tämän huoneen isäntä\nja keisarin ystävä, pyydän sinua, jos Calpurnius ja Marcella sen\nsallivat: ole Viktorialleni enemmän kuin ystävätär, ole hänelle sisar\nja minulle tytär!\"\n\nNaurussa suin käänsi Julia kasvonsa sinne päin, jossa Calpurnius ja\nMarcella istuivat.\n\nHe ymmärsivät tämän silmäyksen.\n\n\"Me emme voi erota sinusta\", sanoi Marcella liikutuksella. \"Vaikka\nsisareni, olet sinä minulle myöskin kuin tytär. Mutta sinun pitää nyt\nolla myöskin Viktorian sisar.\"\n\n\"Ja minun tyttäreni\", lisäsi Herennius.\n\n\n\n\nKymmenes Luku.\n\nHarhatiellä.\n\n\nHymyilevällä, \"suruapoistavalla\" Pausilypoon rannikolla, Napolin ja\nPuteolin välillä, oli niiden huviloiden rivissä, jotka seppelöivät tätä\nihanaa rantaa, Luciuksen maatalo yksinään, ison puutarhan ympäröimänä.\nVaikka Lucius oli syntynyt ja kasvanut Ateenassa, oli hän kuitenkin\nroomalaisista vanhemmista. Heidän kuoltuansa ei hän ruvennut\nvaltionpalvelukseen, vaan vetäytyi tänne, elämään kokonansa tieteille.\nSyvien filosofiallisten tietojensa, helpon puheenlahjansa ja terävän\nsukkeluutensa vuoksi oli hän ennen pitkää tullut suosituksi seuraelämän\npiireissä. Tämän nuoren oppineen liittyminen kristilliseen seurakuntaan\nei tehnyt mitään muutosta siinä, ja Lucius puolestansa seurusteli\nentisellä pakottomalla tavallaan yhä edelleenkin pakanallisten\nystäviensä kanssa. Kristityiden keskuudessa juteltiin tosin ihmeellisiä\nasioita Luciuksen \"filosofillisesta kristillisyydestä\", joten sitä\nnimitettiin, eikä hän oikeastaan vielä ollut tullutkaan osalliseksi\nkristillisyyden olennosta ja ytimestä. Hänen kristillisyytensä oli\nainoastaan kristillisillä muodoilla kaunisteltua filosofiaa, joka\nainoastaan ulkonaisesti oli raamatun mukaista ja johon hänet oli saanut\neräs Napolissa asuva aleksandrialainen. Itse oli Lucius niin epäselvä\nja itseytetön mielipiteissään, ett'ei hän käsittänyt, kuinka ryhditön\nsemmoinen peruskanta oli. Tämän seikan otti myös Napolin piispakin\nviisaasti huomioonsa, ja kohteli nuorta filosofia, joka ei tuonut\nmielipidettänsä julkisuuteen, lempeydellä, eläen siinä toivossa, että\nnuoren ateenalaisen mieli vihdoin avautuisi lunastuksen totuudelle.\nSentähden ei hän yhtään arvellut esittäessään Luciusta silloisen Rooman\npiispan Zephyrinuksen suosioon, kun Lucius kerran pitkän ajan oleksi\nmaailmankaupungissa.\n\nLucius oli juuri noussut ylös aamulla Herenniuksen juhlallisuuden\njälkeen, kun palvelija tuli hänelle ilmoittamaan vieraan tulleen. Noin\nneljänkymmenen vuoden vanha, matkapukuun puettu mies astui hänen\ntykönsä, ja otti esiin kirjoituksen, jonka hän ojensi Luciukselle,\nlausuen: \"Rooman piispalta Zephyrinukselta.\"\n\nLucius tarttui siihen, kysyen:\n\n\"Pitääkö sinun saada tähän vastaus?\"\n\n\"Ei, mutta huomenna tulee eräs kumppani, joka matkustaa takaisin\nRoomaan ja vie sinun vastauksesi. Minä menen Sisiliaan.\"\n\nNäin sanottuansa lähti sanansaattaja matkaansa.\n\nLucius heittäytyi sohvalle, levitti kirjoituksen ja luki puoliääneensä:\n\n\"Zephyrinus, Rooman piispa, veljelleen ja rakkaalle ystävälleen,\nateenalaiselle Luciukselle Napolissa. Tervehdys ja rauha Jumalalta,\nmeidän isältämme, ja Herralta Jesukselta Kristukselta. Rakkaani, eräs\ntapaus, joka kävi täällä ja on tuottanut meille levottomuutta ja surua,\npani minut kirjoittamaan sinulle nämät rivit. Roomalaisnaisen Marcian,\nlähellä Roomaa olevan maatilan hoitaja on pannut kolme orjistansa\nkovaan vankeuteen, sentähden että he tunnustavat itsensä Kristukselle,\nja piinaa heitä julmasti, saadakseen heidät luopumaan uskostansa. Me\nrukoilimme tilanhoitajaa näiden onnettomien puolesta, vaan kun ei hän\nottanut meitä kuullaksensa, me käännyimme kiireimmittäin hänen\nherrattareensa Marciaan. Mutta juuri sinä päivänä, jolloin pyysimme\nsaada häntä puhutella, oli hän lähtemäisillään Napoliin, jonka vuoksi\nemme saaneet hänelle esittää asiaamme. Pyydämme siis sinua, joka olet\nmaailmaa kokenut mies, etsimään ylös Marcian ja toimittamaan häneltä\nsemmoisen käskyn, että nuot onnettomat jälleen päästettäisiin\nvapauteensa. Sillä tiedäthän, ett'ei kirkko pidä huolta jäseniensä\nhengellisestä hyvästä ainoastaan, vaan myöskin ruumiillisesta. Herra\nKristus olkoon kanssasi ja toimissasi. Me siunaamme sinua ja lähetämme\nsinulle veljellisen tervehdyksen.\"\n\nLucius pani kirjoituksen jälleen kokoon ja katsoi hetkisen\nmiettiväisesti eteensä.\n\n\"Parempi olisi minusta ollut\", jupisi hän itseksensä, \"jos piispa olisi\npyytänyt ketä toista tekemään tämän. Mutta koska minä nyt kerran olen\nsiksi valittu, niin koetan olla hänen luottamustansa ansaitseva. Rooman\npiispan ystävyys ei minusta ole yhden tekevä eikä siis sovi minun\nhyljätä tätä tilaisuutta, jolloin ensi kerran saan toiminnalla osottaa\nitseni kiitolliseksi roomalaista vieraanvaraisuutta kohtaan.\"\n\nHän astui ulos balkongille ja antoi silmäyksensä liidellä ihanan meren\nylitse. Mutta muutaman minutin kuluttua meni hän jälleen sisään. \"Koska\nse on tehtävä, niin teenpä sen paikalla\", virkkoi hän. \"Se on myös\nparasta sekä piispalle että vankiraukoille.\"\n\nNiin sanottuansa valmistautui hän lähtemään ulos.\n\nEräällä kallionpenkerellä Napolin itäisen linnan läheisyydessä oli\nhuvila, jonka sen isäntä aina hyyräsi rikkaille pääkaupunkilaisille,\njotka suvisin asuivat Napolissa. Sinne neuvottiin Luciusta, kun hän\nkaupungissa tiedusteli, missä roomalainen patriisitar Marcia asui.\n\nKohta oli hän huvilan portilla. Portinvahti nykäytti olkapäitänsä, kun\nLucius kysyi pääsisikö hän Marcian puheille.\n\n\"Viisi minuuttia sitten tuli tänne Isiksen pappi. Jos tahdot odottaa\nkunnes hän lähtee pois, niin voit ilmoituttaa itsesi.\"\n\nLucius mietti hetkisen.\n\n\"Hyvä, minä odotan\", sanoi hän, \"mutta sinun pitää ilmoittaa minut\nheti.\"\n\nPortinvahti huusi orjan ja käski tämän kysyä, päästäisikö herratar\npuheillensa Luciusta.\n\nMuutaman minuutin perästä palasi orja.\n\n\"Marcia pyytää sinua odottamaan hetkisen. Pääset paikalla hänen\npuheillensa. Muuten\", virkkoi hän sitten portinvahdille, \"ei hän ota\nvastaan ketään.\"\n\nTuskin oli Lucius astunut sisälle tablinum'iin, kun Isiksen pappi,\njosta portinvahti oli puhunut, lähti pois tyytymättömän näköisenä.\nLucius, joka heti arvasi hänen olleen tyytymättömän sentähden, että oli\nsaanut liian pienen rahalahjan, katsoi hymyillen hänen jälkeensä eikä\nhuomannutkaan, että esirippu huoneen perällä hiljaan väistyi syrjään ja\npari mustaa silmää katseli häntä sen takaa. Mutta ainoastaan tuokion;\nsitten meni esirippu jälleen paikallensa. Luciuksen piti odotella\nkauan, ennenkuin sai tavata Marciaa. Vihdoin tuli orjatar ja pyysi\nLuciusta seuraamaan häntä; hänen herrattarensa odotti kammiossansa.\n\nLucius seurasi palvelijatarta eräänlaisella mielenliikutuksella.\nPalvelijatar seisattui erään oven eteen, jossa olivat raskaat,\nsilkkiset esiriput, ja veti esiripun syrjään. Lucius astui sisään.\nHuone, johon hän tuli, oli hämäräinen ja ylellisellä loistolla\njärjestetty. Sen lattia oli peitetty Persian matoilla; sen laessa ja\nseinissä oli luonnikkaita, miedosti kangastavia värikoristeita. Siellä\ntäällä oli kasviryhmien joukossa komea kuvapatsas.\n\nKeskellä huonetta oli useita leposohvia, yhdellä niistä istui\nroomalainen patriisitar, ollen hänellä yllänsä valkoinen,\npurpurareunainen tunika. Tämä kallis pukine oli vyötetty kapealla,\nkullankudotulla vyöllä. Kaulassa ja käsivarsissa oli hänellä himeästi\nkiiltäviä, raskaita, etruurialaisia kultakoristeita, joissa oli\ntaitehikkaasti tehtyjä korukuvia, ja hänen mustissa hiuksissansa kiilsi\nkapea, kultainen otsanauha.\n\nHänen säännölliset, jyrkkäjuonteiset kasvonsa panivat hänet vivahtamaan\ntylynlaiselle, mutta hänen hehkuvat, mustat silmänsä ja houkuttava\nnaurunsa, joka tässä naisessa oli tenhovaa, poistivat heti tuon\nensinmainitun tekemän vaikutuksen.\n\nLumivalkoisella, sormuksista kimaltelevalla kädellään antoi hän\nLuciukselle merkin istuutua hänen viereensä sohvalle. Lucius totteli\nkehoitusta ja alkoi hartaasti esittää piispan asiaa. Marcia näytti\nkuultelevan häntä välinpitämättömästi.\n\n\"Mieltäni pahoittaa\", virkkoi hän Luciuksen lopetettua, \"että olet\nnähnyt turhaa vaivaa.\"\n\nLucius silmäili häntä hämmästyneenä. Hän nauroi raukeasti.\n\n\"Niin, turhaa todellakin\", toisti hän, \"sillä eilen jo lähti\nsanansaattaja viemään tilanhoitajalleni käskyä, että hän paikalla\npäästää irti ne kolme orjaa ja vastaiseksi jättää heidät rauhaan ja\nlepoon. Minä sain sattumalta tietää mitä oli tapahtunut, eikä minulla\nole tapana saattaa alamaisilleni ikävyyksiä uskonsa tähden. Sanon\ntoistamiseen, että pahoittaa mieltäni, kun olet nähnyt turhaa vaivaa.\"\n\n\"Domina\", vastasi Lucius kumartaen, \"älä sano minun turhaan vaivanneen\nitseäni. Sinun näkemisesi on minusta suuri onni ja paljoa suuremmankin\nvaivan ansaitseva.\"\n\nMarcia loi tutkistelevan silmäyksen puhujaan, joka hiukan punastui\nomista sanoistansa.\n\n\"Osaatko sinäkin imarrella?\" virkkoi Marcia leikillä.\n\n\"Enpä\", vakuutti Lucius, joka nyt oli jälleen selvinnyt, \"se oli\ntodenperään sanottu.\"\n\n\"Todenperäänkö sanottu? Kuinka voit todistaa sen minulle?\"\n\n\"Niin kohta kuin sanot minulle, minkätähden kukka kaipaa auringon\nsuuteloa.\"\n\n\"No uskon sinua\", sanoi hän hiljaan.\n\nJuttelu taukosi hetkiseksi, mutta Luciuksen silmät eivät kääntyneet\nenää pois Marciasta. Hänestä tuntui ikäänkuin yliluonnollinen voima\nolisi hallinnut häntä; hän oli kadottanut koko tahdonvoimansa.\nViktorian nimi juolahti hänelle mieleen, mutta se olisi vaan haihtuva\najatus, joka paikalla jälleen katosi hänen mielestänsä.\n\n\"Tahdon näyttää sinulle pengertäni\", sanoi Marcia, nousten istualtansa.\n\nHe menivät penkerelle, josta oli ihana näköala Napolin yli. Katselijan\njalkain juuressa levisi kirjava kaupunki sinertävän meren ääressä,\njonka pinnasta Capreae-saaren kalliot kohosivat. Vasemmalla kohosi\nCampanian tasangosta Vesuviuksen valtava kartio, jonka savupilvi häälyi\nuhkaavana sen juurella olevan asutun seudun päällä, ja vähän\nsyrjemmällä aleni aina mereen asti vuoriharjanne, jonka terävät huiput\nolivat alastomat, mutta rinteet vihannat ja täynnä hymyileviä taloja.\nJa kaiken tämän yli säteili aurinko siniseltä taivaalta.\n\nLucius katseli uneksivaisena tätä komeata panoraamaa.\n\n\"Miten maailma on kaunis\", sanoi hän.\n\n\"Mutta vielä kauniimmaksi tekevät ihmisen ajatukset ja tunteet sen\",\nlisäsi Marcia.\n\n\"Purret noin tyynellä merellä liikkuessaan vertaan minä hauskoihin\npuheihin ja toimintoihin, jotka sulostuttavat elämän yksitoikkoisen\nmuodon\", sanoi Marcia. \"Mutta minulle muistuu mieleeni jotain\", jatkoi\nhän pikaisesti. \"Saanko pyytää sinua venematkalle? Minulla on vene,\njonka vertaista ei ole täällä. Olen teettänyt sen Egyptissä.\"\n\n\"Määrää itse, koska saan seurata sinua sille matkalle\", vastasi Lucius\nmieltyneenä.\n\n\"Tänään -- ei, huomenna. Meidän pitää nauttia kaunista ilmaa. Näetkö,\nmiten Capreae kimaltelee tuolla? Sinne pitää meidän purjehtia.\"\n\n\"Niin, Capreae-saarelle\", virkkoi Lucius, ja hänen kasvonsa\nsynkistyivät. Hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän päivää ennen oli\ntehnyt eräälle toiselle ja nyt rikkoi sen ollakseen toiselle mieliksi.\nMutta hän ei tahtonut antaa minkään synkistyttää tätä hetkeä, vaan\nkarkoitti pois häiritseväiset ajatukset ja jatkoi leikilliseen tapaan:\n\n\"Capreae-saarelle olen kauan halunnut -- siellä tahtoisin tieteistellä\nhiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.\"\n\n\"Sitä sallin sinun tehdä myöskin minun seurassani\", vastasi Marcia.\n\"Minä teen sill'aikaa jotain käsityötä. Matka on niin pitkä, meri\nyksitoikkoinen, taivas niin väsyttävän sininen --\"\n\n\"Marcia\", keskeytti Lucius häntä, \"minkätähden teet minusta pilkkaa\ntällä tavalla?\"\n\nMarcia nauroi ääneensä.\n\n\"Heu, patior telis vulnera facta meis![32] Huomaa se. Lucius.\"\n\nHetken kuluttua lähti Lucius pois ja palasi kotiinsa, mielensä kovin\nliikutettuna. Kamaristansa tapasi hän uuden kirjoituksen, jossa\nkäsiteltiin erästä filosofillista kysymystä, jota hän itsekin usein oli\nmietiskellyt pitkälle yöhön. Hän alkoi paikalla lukea sitä. Mutta jo\nmuutaman minuutin perästä heitti hän kirjarullan syrjään. Hänestä oli\nmahdotonta pitää ajatuksiansa koossa. Hän meni ulos puutarhaan\nrauhoittamaan mieltänsä, mutta hänen mielenliikutuksensa eneni, mitä\nvähemmin hänen ajatuksensa olivat kiinnitetyt määrättyyn esineesen. Hän\nistuutui tiheään lehtimajaan ja peitti kasvonsa molempiin käsiinsä.\nNiin istui hän hetkisen liikkumatonna. Sitten hyppäsi hän jälleen ylös.\n\"Niin\", huudahti hän tuskaisena, \"olen käyttäytynyt pahoin häntä, hyvää\nlasta kohtaan, joka on minuun uskollisesti mieltynyt. En tiedä kuinka\nniin teinkin. Olin ikäänkuin veltostuneena ja silmäni sokenivat --\nmutta nyt on se voitettu\", sanoi hän levollisempana. \"Ja nyt tahdon\nmennä hänen tykönsä, jotta hänen näkemisensä ja ylevä olentonsa\nvahvistaisi minua kaikkea heikkoutta vastustamaan. Niin, Viktorian\ntykö!\"\n\nHän kiiruhti joutuin Herenniuksen huvilaan. Hänen sydämmensä sykki\nkovasti, kun hän astui sinne sisälle.\n\n\"Kuinka voin kohdata häntä?\" ajatteli hän itseksensä. \"Eikö hän heti\nhuomaa, ett'en ole samalla tasaisella mielellä kuin eilen?\"\n\nHerennius otti vieraansa vastaan tavallisella ystävyydellä.\n\n\"Kuinka on Julian laita?\" kysyi Lucius.\n\n\"Paremmin, jumalille kiitos! Toivomme hänen kahdeksan päivän kuluttua\nolevan aivan terveen. Mutta hänen täytyy välttää pienintäkin\nmielenliikutusta eikä saa hän päästää luoksensa ketään. Marcella ja\nViktoria kävivät levolle, sillä he valvoivat sairaan tykönä koko yön.\"\n\n\"Sittenpä en voi muuta kuin pyytää sinua sanomaan heille terveisiä\nminulta\", virkkoi Lucius.\n\nHe alkoivat nyt jutella edellisen päivän juhlasta ja murhayrityksestä.\nMutta kohta tuli Herenniukselle muita vieraita ja Lucius sanoi siis\njäähyväiset jo hetken kuluttua.\n\n\"Toivoni ei käynytkään toteen\", jupisi hän itseksensä. \"Olisi ollut\nhyödyllistä minulle tavata häntä, mutta tahdon kuitenkin pysyä lujana.\n-- Ja veneretki? Lupasinhan kuitenkin lähteä hänen mukaansa. Olkoonpa,\nlähetän huomenna orjan selittämään syyni puhtaaksi. Mutta huvitusta\npitää minun nyt saada, ja tahdon hakea sitä hauskan ystäväni\nCeseniuksen tyköä.\" --\n\nVarhain seuraavana aamuna toi sanansaattaja Luciukselle sinetillä\nsuljetun kirjoituksen.\n\n\"Tahdotaan siihen vastausta\", lisäsi orja, ojentaessaan kirjoituksen\nherrallensa, joka paraillaan luki.\n\nLucius avasi kirjeen vapisevalla kädellä ja luki:\n\n\"Odotan sinua satamalla kymmenennellä hetkellä. Kaikki on valmiina. Älä\nunhota kirjojasi.\"\n\nLucius nauroi tälle viimeiselle lauseelle, mutta tuli heti jälleen\ntoisennäköiseksi.\n\n\"Mitä pitää minun vastata?\" sanoi hän itseksensä. \"Teen itseni\nnaurettavaksi, jos nyt peruutan lupaukseni. Minkätähden en peruuttanut\neilen? Nyt ei minulla liene muuta neuvoa kuin lähteä mukaan.\"\n\nHän otti papyrusliuskaleen, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja antoi\nsen orjalle.\n\n\"Tässä on vastaus.\"\n\nSitten alkoi hän jälleen lukea ja niin istui hän monta tuntia yhtä\nmittaa tieteistellen ja kirjoitellen muistoon. Päivän tullessa puoleen\nnousi hän ja meni ulos balkongille nauttimaan raitista ilmaa.\n\n\"Pitänee minun lähettää sanansaattaja Herenniukselle, saadakseni tietää\nmiten Julian on laita\", sanoi hän itseksensä. \"Pitäisi itseni\noikeastaan käydä siellä, mutta kammottaa minua tuo puolenpäivän\nkuumuus. Kirjoitan vaan muutaman sanan.\"\n\nHän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja huusi heti sen jälkeen\nluoksensa orjan.\n\n\"Vie tämä kirje Herenniuksen huvilaan. Mutta paikalla! Sinun pitää\nsaada vastaus.\"\n\nOrjan lähdettyä, meni Lucius jälleen ulos balkongille.\n\n\"Miten levollinen olen tänään\", sanoi hän. \"Kuinka erilainen eilisen\nsuhteen! Ystäväni kirja on tehnyt minulle hyvää. Semmoinen vakainen ja\nlaimea kieli oli lääke kuohussa olevalle mielelle. Toisaalta kehoittaa\nminua myös tämä oivallinen teos saattamaan omat tutkimukseni\npäätökseen, ja toivon kohtakin sen tekeväni.\"\n\nPalvelija tuli sisään ilmoittamaan vieraita tulleen. Lucius nousi\npaikalla ja meni vastaanotto-huoneesen.\n\nSiellä oli kaksi nuorta miestä, hänen nuoruudentuttaviansa Ateenasta,\njotka sinä aamuna olivat saapuneet Napoliin. Hän ihastui heidän\näkkiluulemattomasta tulostansa ja pyysi tykönsä heidät päivälliselle;\nsitten vietti hän muutamia hauskoja hetkiä heidän kanssansa.\n\nKymmenes hetki oli jo tullut, kun Lucius lähti asunnostansa menemään\nsatamalle. Siellä oli Marcian kallis, kullattu venhe ja Marcia itse\ntuli muutaman minutin perästä kantotuolissa. Lucius tervehti häntä ja\nauttoi häntä astumaan ulos kantotuolista. Nojautuneena Luciuksen\nolkapäätä vasten astui hän venheesen.\n\nTämä komeasti kultaeltu ja kuvapiirroksilla kaunisteltu pursi oli\nesiripulla jaettu kahteen osastoon; pienempi oli perämiestä, molempia\nsoutajia ja palvelijatarta vasten. Toinen isompi, teltillä ympäröitty\nosasto, jossa oli runsaasti tyynyjä ja mattoja, oli Marcialle ja hänen\nvieraallensa.\n\nMarcia heitti yltänsä avaran viittansa, joka ympäröi häntä, ja istuutui\nsohvalle. Hänen viereensä, toiselle matalammalle sohvalle, kävi\nistumaan Lucius. Kun hän jälleen loi silmänsä tähän kauniisen\nroomalaisnaiseen, tunsi hän levollisuuden, johon hän suurella vaivalla\noli päässyt, yhä enemmin karkkoavan hänestä. Hänen ajatuksensa\nikäänkuin tukahtuivat. Kaikki hänen hyvät aikomuksensa haihtuivat kuin\nsumu.\n\n\"Miten oletkin kaunis, Marcia\", kuiskasi hän hiljaa.\n\nMarcia nauroi.\n\n\"Kohteliaisuutta vaan! Pitihän meidän lyhentää matkan pitkäpiimäisyyttä\njollakin vakaisemmalla. Missä ovat kirjasi? Orjattareni on jo käsityön\nlaittanut minulle.\"\n\n\"Voi, Marcia\", sanoi Lucius rukoilevasti, \"minkätähden teet minusta\ntällaista pilkkaa? Katso kuinka aurinko, maa ja meri kehoittavat meitä\niloisesti nauttimaan elämää.\"\n\n\"Niin, sinä olet oikeassa\", sanoi Marcia, nojaten päätänsä taaksepäin.\n\"Tahdon uneksia suloisissa ajatuksissa. Lue näistä värsyistä minulle\nmuutamia!\"\n\nHän viskasi Anakreon'in runoelmat Luciukselle, ja tämä alkoi lukea.\nVene oli ennättänyt aukealle merelle ja navakka leyhkä kuljetti sitä\nnopeasti eteenpäin. Capreae-saaren kalliot lähenivät lähenemistään ja\nsaattoi jo selvästi nähdä saarelta Tiberiuksen palatsin jäännökset, kun\npurjetanko äkkiä löi mastoon ja pullistunut purje jäi riippumaan\nlöysänä, Kaukana nousi musta pilvi taivaalle, ikäänkuin raivoavien\ntuulien pieksämänä, ja aallot rupesivat rajusti murtuilemaan saaren ja\nmantereen välillä.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi Marcia, nousten puoleksi seisoalleen.\n\n\"Raju-ilma on nousemaisillaan\", vastasi Lucius, katsoen tarkkaavasti\neteläänpäin. \"Ei ole kuitenkaan mitään vaaraa, sillä emme ole enää\nkaukana Capreae-saaresta.\"\n\nSoutajat sousivat kaikin voimin. Mutta aallot, jotka hyökyilivät yhä\nkorkeammalle, pitivät vallassansa purren, joka välistä kohosi sangen\nkorkealle, viskautuaksensa jälleen pyörryttävällä vauhdilla alas kahden\nvaltavan aallon väliin. Marcia tuli kalmankalpeaksi.\n\n\"Lucius\", kuiskasi hän hätäisesti, \"me olemme hengenvaarassa.\"\n\n\"Ainoastaan hetkinen\", lohdutti Lucius, \"niin pääsemme kallioiden\nsuojaan.\"\n\nNyt rupesi ilma tulemaan yhä pimeämmäksi. Meri raivosi yhä ankarammin\nja ajoi vaahtoansa venheesen. Ei aikaakaan, kun aalto paiskasi sitä\nniin kovasti, että sen sisimmätkin liitokset ruskivat.\n\n\"Me olemme hukassa\", kuiskasi Marcia epätoivoisena, tarttui vapisten\nLuciuksen käteen ja nojautui häntä vasten.\n\n\"Ei suinkaan, vaan me elämme, sinä sekä minä\", huudahti hän kiivaasti,\n\"eikä mikään ole meitä erottava!\" -- -- --\n\nHetken kuluttua pääsi vene saaren suojaan ja kulki hiljaan ja\ntasaisesti eteenpäin vienosti aaltoilevaa vettä myöten, eikä aikaakaan,\nniin tulivat he Capreae-saaren rantaan.\n\n\"Menemme tuonne huvilaan\", sanoi Marcia, osottaen valaistua rakennusta,\njoka oli vähän matkan päässä rannasta. \"Siellä asuu Petronillan perhe;\nminä olen heille ilmoittanut tulostamme.\"\n\nSamassa tuli naisihminen Marcian luokse ja syleili häntä.\n\n\"Tulit siis todellakin\", virkkoi nainen. \"Me olimme kovin levottomina,\nkun meri oli niin myrskyinen.\"\n\n\"Niin\", vastasi Marcia, \"ilman Luciusta, joka on mukanani, olisin\nkuollut kauhistuksesta.\"\n\nLucius kumarsi, naurahtaen.\n\nSitten alkoivat he yhdessä nousta kallionpolkua ylöspäin, joka vei\nhuvilaan. Huvilan portilla oli heitä vastaanottamassa Petronillan\npuoliso Demetrius.\n\nHän oli pieni, lyhyenjäntterä, punakka mies, ja häntä pidettiin\nylimalkaan eriskummaisena ihmisenä. Egyptissä, jossa hän oli palvellut\npitkän ajan Rooman hallitusvirkamiehenä, oli hän innokkaasti mieltynyt\ntähtitieteesen. Tämä taipumus oli parhaasta päästä pannut hänen\nvalitsemaan asuinpaikaksensa Capreae-saaren, sentähden että hänellä\ntältä saarelta oli aukea näkyala havaintojensa tekemiseen. Yökaudet\nnähtiin hänen istuvan asuntonsa katolla ja tutkivan; päivillä\ntyöskenteli hän melkein lakkaamatta asunnossansa. \"Hipparchon viisaus\non lapsen viisaus, joka ei ole pysyväistä\", oli hänellä tapana usein\nsanoa; \"mutta Demetriuksen kirja tulee myöhemmilläkin vuosisadoilla\nvielä olemaan ohjaajana tutkimisessa.\" Huoneestaan ja perheestään ei\nhän pitänyt paljo lukua. Hänen kirjastonsa ulkopuolella isännöitsi\nhänen puolisonsa. Tämä ei muutenkaan ollut puolisonsa tavoin mieltynyt\nCapreae-saareen, vaan asui tyttäriensä kanssa talvilla tavallisesti\nRoomassa tahi Napolissa.\n\nTänäpäivänä oli Demetrius vastoin tapaansa sangen viehättävä ja koki\nkaikella tavalla huvittaa vieraitansa. Lucius oli harvapuheinen, ei\nsentähden, että surulliset ajatukset olisivat häntä vaivanneet, vaan\nsentähden, ett'eivät hänen ajatuksensa ja tunteensa olleet muualla kuin\nylpeässä roomalaisnaisessa, josta hänen silmänsä eivät pysyneet poissa.\nHän oli siis muulle seuralle ikäänkuin kuollut.\n\n\"Demetrius\", sanoi Marcia leikillisesti, \"tahdotteko asettaa meidän\nhoroskopimme -- mutta enhän tiedä, mitä filosofi ajatellee sellaisesta\ntutkimisesta vastaisuudessa.\"\n\n\"Minä liityn kernaasti tähän leikkiin\", virkkoi Lucius.\n\n\"Leikkiinkö?\" kysäsi Demetrius, silmäillen Luciusta suurilla silmillä.\n\"Sanotko leikiksi luotettavinta mitä on? Totta jumalat näyttää siltä,\nettä olette tottuneet vaan mielihuomioihin ja käsitteihin, ja että\nkokemus on teille suljettu kirja. Kenpä tahtoisi sanoa keisaria\nyksinkertaiseksi? Ja kuitenkin on hän palatsiinsa Roomassa minun\njohdollani maalauttanut kaksitoistatähdistöisen taivaankannen. Kaiken,\nmikä häntä on kohdannut, on hän jo edeltäkäsin lukenut tähdistä, eikä\nhän ryhdy mihinkään, kysymättä neuvoa taivaankappaleilta.\"\n\nLucius tuli hämilleen.\n\n\"Tietysti\", virkkoi hän rauhoittaaksensa tähtein tutkijaa, \"olen aina\nsuostuvainen parempaan tietoon. Jos vaan todistat minulle astrologialla\ntodellakin olevan jotain olennaista arvoa, niin en suinkaan ole oppisi\nuppiniskainen vastustaja.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi Demetrius. \"Kirjoittakaa tälle taululle vuosi,\npäivä ja tunti, jolloin olette syntyneet.\"\n\nKun se oli tehty, lähti Demetrius pois. Mutta ovessa kääntyi hän vielä\nkerran takaisin, lausuen:\n\n\"Älkää kuitenkaan luulko, että annan teille vastauksen tänään, enpä\nedes huomennakaan, niin kauan kuin olette minun huoneessani. Vasta\nveneesen mentyänne saatte sen sinetillä suljettuna. Vaan ette ennen.\nSemmoinen on minun tapani.\"\n\nAikaisin seuraavana päivänä kiikkui Marcian venhe taas vesillä.\nPetronella tyttärinensä viittaili rannalla poiskulkeville. Meri ei\nvielä ollut ihan tyyntynyt, vaan vieno aaltojen hyöky kiikutteli\nvenettä hiljaa ja hupaisesti, ja kirkkaassa päivänvalossa näkyi Napoli\nselvästi ympärillä olevine huviloineen.\n\nMarcia näytti olevan alakuloinen; hän ei puhunut kuin vähän ja\nainoastaan jokapäiväisistä asioista. Lucius huomasi sen heti, mutta\nhänellä ei alussa ollut rohkeutta kysyä Marcialta syytä semmoiseen\nraskasmielisyyteen. Silloin tuli hän ajatelleeksi tähteinselittäjän\nvastausta, jonka hän oli saanut heidän saaresta lähteissänsä.\n\n\"Marcia\", sanoi hän, tarttuen seuralaisensa käteen, \"oletko unhottanut,\nmitä pyysit Demetriukselta?\"\n\n\"Antoiko hän sinulle vastauksen?\" kysäsi Marcia vilkkaasti. \"Ole hyvä\nja anna minun avata se auki.\"\n\nLucius epi.\n\n\"Se saattaa kauhistuttaa sinua\", virkkoi hän. \"Minkätähden\najattelisimme myöskin tulevaisuutta, kun nykyinenkin aika tarjoo meille\nniin paljon iloa?\"\n\n\"Ei, Lucius, sinä et tiedä, kuinka vastaisuus minua huolettaa. Minä\nnäin kauhistavan unen. Me lähdimme merelle ja myrsky raivosi vielä\nhirmuisemmin kuin eilen; sinä tulit peloissasi minun luokseni ja\nistuuduit viereeni, ikäänkuin minä olisin suojellut sinua, ja niin\nnukuit sinä ja minä pidin sinua vaarilla; mutta kun tahdoin herättää\nsinua ja huusin nimeäsi, olit sinä -- kuollut!\"\n\n\"Unia, unia\", lohdutti häntä Lucius. \"Vastaisuudesta ei kuulu\npienintäkään ääntä nykyajan korvaan. Miksi olet levoton ilveilevästä\nnäystä? Usko minua, että se on mielettömyyttä.\"\n\n\"Sinä, joka olet kristitty, voinet ehkä sanoa niin\", vastasi Marcia,\n\"mutta minä tiedän, että unet tulevat jumalilta, eivätkä ole\nmielikuvituksessa syntyneitä. -- Anna minulle Demetriuksen vastaus.\"\n\nLucius totteli.\n\nMarcia mursi heti auki sinetin, johon oli kirjoitettu Lucio\n(Luciukselle), ja silmäili pikaisesti sisällyksen.\n\nHänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi.\n\n\"Ei ole mitään väistökeinoa\", jupisi hän toivotonna ja pudotti\nkädestänsä papyrusliuskaleen. Lucius otti sen ylös.\n\n    \"Nauttios vaan elämää, sill'ei useoita oo päivii\n    Kohtalo sallinut sull'. Ah rientäen joutuvi hetkes.\"\n\nNiin luki hän. Hän säikähtyi, mutta pakotti itsensä nauruun.\n\n\"Eivät nämä säkeet ole huonosti\", sanoi hän.\n\n\"En olisi luullut Demetriusta runoilijaksi. Mutta mitä kirjoittaa hän\nsinulle?\"\n\nMarcia ojensi hänelle äänetönnä toisen vastauksen, kun ensin oli\nlukenut sen.\n\n    \"Murehisena sä näät kuink' merehen laskevi päivä;\n    Toivo ja odota tok' uusi sull' nousevi taas.\"\n\n\"Saan toivottaa sinulle vaan onnea tämän ennustuksen toteutumiseksi\",\nsanoi Lucius leikillisesti. \"Minä en päässyt asiasta niin hyvällä\nkaupalla.\"\n\nMarcia katsoi äänetönnä merelle.\n\n\"Et voi uskoa\", jatkoi Lucius, tarttuen hänen käteensä, \"kuinka minua\nsurettaa sinun näkemisesi noin surullisena. Ja jospa nämät\nmielikuvitukset sanoisivat tottakin, niin antaisimmeko sentähden niiden\nkatkeroittaa meiltä tämän nykyisen? Ollaan siis vaan onnellisia\ntoistemme kanssa ja nautitaan elämää.\"\n\nMarcia nousi ylös nojasiltaan.\n\n\"Lucius\", sanoi hän vienolla äänellä ja katseli häntä mustilla\nsilmillään, \"sano minulle, rakastatko minua niin uskollisesti ja\ntodella, ett'et koskaan hyljää minua?\"\n\n\"Kaiken kautta, mikä sinulle ja minulle on pyhää\", vastasi Lucius\njuhlallisesti, \"vannon sen sinulle.\"\n\n\"Tahdonpa siis heittää pois mielestäni kaiken tätä ennen olleen ja\npyhittää koko elämäni sinulle?\"\n\nLucius loi äänetönnä silmänsä alas. Hänen mielensä kävi synkäksi. Hän\noli katsahtanut rannikolle Herenniuksen huvilaan päin.\n\nKohta sen jälkeen tuli vene sataman piiriin. Merimiehet tarttuivat\nairoihin.\n\n\"Koska saan taas tavata sinua, Lucius?\" kysäsi Marcia.\n\n\"Huomenaamulla varhain\", vastasi Lucius pikaisesti, \"sitten\nkeskustelemme ja päätämme kaikesta.\"\n\nLucius hyppäsi ensin maalle ja ojensi sitten kätensä Marcialle. Samassa\ntuokiossa astui kaksi ylhäistä naista ulos vieressä olevasta\nkantotuolista. Lucius huomasi, että ne olivat Marcella ja Viktoria.\nHänen sydämmensä sykki aivan kuuluvasti. Hän ei voinut olla\nkatsahtamatta heihin päin. Ja -- hänen silmänsä kohtasivat Viktorian\nsilmäyksen.\n\nVeri nousi hänelle päähän ja alkoi täyttää hänen ohimoitansa. Hän ei\ntohtinut tervehtää. Pahantekijän tavoin meni hän alla päin Marcian\nkanssa toisaalle.\n\nHän saattoi Marcian hänen asuntonsa portille.\n\n\"Hyvästi huomiseen asti, Lucius!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nIkäänkuin kiusallisista kahleista päässeenä riensi hän katuja pitkin\nkotiinsa. Eräs ystävä koetti pysähdyttää häntä.\n\n\"Oletko jo palannut Capreae-saaresta?\" kysyi ystävä, salamielisesti\nhymyillen. \"Todellakin on sinulla ollut menestys, josta moni on sinua\nkadehtiva.\"\n\n\"Sinä puhut hulluuksia!\" vastasi Lucius ja kiiruhti edelleen; mutta\nystävän sanat jäivät pistelemään hänen sydäntänsä orjantappuroiden\ntavoin.\n\n\"Onko se jo sitten yleisesti tuttu Napolissa? Ehkä on Viktoriakin\nsaanut kuulla sen? Hänen katsannossansa olikin jotain omituista ja\nsoimaavaa.\"\n\nHänen kotiin tultuansa sanottiin hänelle, että sanansaattaja oli\nodotellut häntä eilisestä asti.\n\n\"Vie hänet kirjastoon\", sanoi hän palvelijalle.\n\nKun Lucius sitten muutaman minutin perästä meni työhuoneesensa, oli\nsiellä nuori, matkapukuun puettu mies.\n\n\"Jaha, kylläpä tiedänkin asiasi\", sanoi Lucius vieraalle. \"Jos tahdot\nodottaa hetkisen, niin kirjoitan paikalla Zephyrinukselle.\"\n\nHän otti piirustimen ja kirjoitti pikaisesti muutaman rivin, antaen\nRooman piispalle tiedon, mikä oli tullut päätökseksi hänelle annetusta\ntehtävästä. Sitten antoi hän sanansaattajalle kirjoituksen ynnä hyvän\nalmun.\n\nVieraan mentyä pois vaipui Lucius synkeihin mietiskelyihin. Hän istui\nkuin kivettynyt leposohvalla ja katsoi lattiaan. Hänen kasvonsa eivät\nniin liikahtaneet ja hän oli aivan kuin tainnoksissa. Ainoastaan hänen\notsastansa nousi suuria hikipisaroita ja hänen sydämmensä sykki\nkovasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään iltapuolella vallitsi Herenniuksen huvilassa äänettömyys.\nMaatalon isäntä oli tyttärensä, Marcellan ja Calpurniuksen kanssa\nmennyt Puteoliin. Julia, joka vielä oli hyvin vähävoimainen, kannatutti\nillan tullessa ulos penkerelle leposohvan, saadakseen rauhassa nauttia\nraitista ilmaa ja silmäillä ihanaa näköalaa.\n\nHänen levätessään illan hiljaisuudessa liitelivät hänen ajatuksensa\nentisiin Kartagossa olonsa aikoihin, ja ensi kertaa koki hän\nmuistutella viime aikojen kauhistavia tapauksia yksityiskohtineen. Hän\nsaattoi nyt tehdä sen levollisemmin ja tajukkaammin, sillä aika, matka\nja ystävyys, jolla häntä ja hänen sukulaisiansa kohdeltiin Herenniuksen\ntalossa, olivat olleet lääkitsevä balsami hänen pahoille haavoillensa.\nNyt voi hän oivaltaa, että Liciniuksen menettely ei ollut ainoastaan\nhillittömän kostonhimon vaikutusta ja tuomita sitä lempeästi\nsemmoisesta rakkaudesta lähteneeksi, jonka voitolle päässyt intohimo\noli pakottanut turmiolliseen hankkeesen. Mutta hukan tielle joutunut,\nhyljeksittävä ihminen oli Licinius kuitenkin hänestä, sillä Liciniuksen\nkädet olivat tahratut verellä, hänen veljiensä ja sen miehen verellä,\njota hän oli pitänyt niin suuressa arvossa. Hänen silmänsä vettyi, kun\nhän ajatteli sitä lyhyttä aikaa, jonka hän oli seurustellut\nApolloniuksen kanssa sekä hänen ylevää käytöstänsä ja rohkeamielistä\nkuolemaansa.\n\nSilloin kävi kahina puissa, jotka loivat varjoansa penkerelle, ja\nmaahan hänen eteensä putosi nuoli, johon oli kiinnitetty papyruslehti.\n\n\"Rakkaudensanoma\", virkkoi hän hymyillen.\n\n\"Varmaan luulee joku minua Viktoriaksi.\"\n\nHän otti nuolen. Hämmästyksekseen näki hän siinä sanan: Juliae\n(Julialle).\n\nHän hämmästyi vielä enemmän, kun levitti kirjeen ja silmäili sen läpi.\n\"Jos teidän syntinne olisivat vaikka veriruskeat\", oli siinä\nkirjoitettuna, \"niin pitää niiden kuitenkin lumivalkoisiksi tuleman,\nsanoo Herra. Se on minun toivoni. Ajattele sinäkin sitä, kun muistelet\nonnetonta, joka itse saattoi turmion itsellensä. Sääli häntä, Julia!\"\n\nJulia vaaleni ja vaipui takaisin leposohvalle. \"Se on häneltä,\nLiciniukselta\", kuiskasi hän.\n\nPeljättävä tuska tuli hänen päällensä. Hän olisi suonut Marcellan\nolevan kotona. Hän ei tohtinut katsahtaakaan sinne päin puistoa, josta\nnuoli tuli, vaan kutsui palvelijattaren, nousi ylös ja antoi viedä\nitsensä takaisin kamariinsa. Mutta tuhansia kysymyksiä ja ajatuksia oli\nhänellä mielessä. \"Hän se on\", sanoi hän itseksensä, \"sillä hänen\nsyntinsä olivat veriruskeat. Mutta kuinka vetää hän perustukseksi\nmeidän pyhää raamattua? Ehkä tuntenee hän sitä ja on hänellä\ntarkoituksena luultavasti vaan varoittaa meitä suorastaan tuomitsemasta\nhäntä. Mutta käsittämätöntä on tämä kirjoitus minulle. Ennen kaikkea\npitää minun saada tietää, onko hän itse täällä vai onko hän antanut\njonkun toisen saattaa hänen kirjeensä perille. Jospa Marcella tulisi\nkohta kotiin!\"\n\nVihdoinkin kuuli hän ääniä ulkoa, ja muutaman tuokion kuluttua astui\nViktoria sisään. Hän kumartui Julian yli ja suuteli häntä, mutta hänen\nsilmänsä olivat täynnä kyyneliä.\n\n\"Mikä nyt on, Viktoria?\" kysyi Julia nousten ylös.\n\n\"Voi, Julia, minä olen sangen onneton, onnettomampi kuin voin\nsanoakaan.\"\n\nJulia silmäili häntä kysyväisesti.\n\n\"Mitä on sitten tapahtunut, joka voi tehdä sinut niin onnettomaksi?\"\n\nViktoria koetti kaikin voimin tointua.\n\n\"Kun minä ja Marcella menimme rannalle, näimme me Luciuksen tulevan\nveneestä maalle ylpeän roomalaisnaisen Marcian kanssa. Minä näin kuinka\nhänen kasvonsa punettuivat, kun hän huomasi meidät, ja kuinka hän\nhämillään kääntyi pois meistä ja lähti menemään toisaalle päin.\"\n\n\"Senkö Marcian kanssa, josta äskettäin juttelit minulle?\"\n\nViktoria nyökäytti päätään myöntäväisesti.\n\n\"Sisar\", sanoi Julia lempeästi, \"minä tiedän, että olet rakastanut\nhäntä sydämmestäsi. Mutta hän ei ollut sitä ansainnut, jonka vuoksi on\nsinun kiittäminen Jumalaa, että hän avasi silmäsi, ennenkuin oli\nmyöhäistä. Sinä olet vielä nuori; sinun pitää pakottaa itsesi\nunhottamaan hänet.\"\n\n\"Minä en voi unhottaa\", sanoi Viktoria sekavasti.\n\nSamassa tuokiossa astui Marcella sisään. Viktoria nousi pikaisesti ja\nlähti pois kamarista, salatakseen kyyneliänsä.\n\nJulia ojensi Marcellalle saamansa kirjeen, kerrottuansa ensin, miten se\ntuli hänen käsiinsä. Marcella hämmästyi lukiessansa sitä.\n\n\"Se on Liciniuksen käsialaa\", sanoi hän; \"mutta muuta ei siitä varmaan\nvoi tietääkään. Minkätähden ja mistä se on tullut, on minusta\nkäsittämätöntä. Ehkä vastaisuus selittää sen.\"\n\nJulia huokasi.\n\n\"Älköön hän vaan enää kohdatko meitä elämässä!\" virkkoi hän. \"Hänen\nnäkemisensä ärsyttäisi jälleen vanhoja haavoja.\"\n\n\"Luultavasti unhottaa hän meidät kohta jonkun ylhäisen viran tähden,\njota ehkä toimitettaneen hänelle\", vastasi Marcella. \"Herennius jutteli\nhänen saavan arvoisan viran Aasiassa.\"\n\n\"Ollaan siinä toivossa\", lisäsi Julia. \"Parasta onkin hänelle, että hän\nsaa semmoisen työ-alan, jossa hänen rauhaton henkensä voi tuntea\ntoimihalunsa tyydytetyksi.\"\n\nViktorian kamarissa paloi kynttilä myöhään yöhön. Ensin katkerilla\nkyyneleillä ja sitten levollisemmalla mielellä rukoili hän Jumalaa\nantamaan hänelle voimaa, että hän voisi sekä hyvittää itsensä, että\nmyöskin suoda anteeksi sille miehelle, joka hänelle oli kaiken tämän\ntehnyt.\n\nSamaan aikaan taisteli eräs mies vielä ankaramman taistelun, mutta\nnuoren tytön rukous ei kuulunut hänen korviinsa, muuten olisi hänen\ntaistelunsa ehkä päättynyt toisella tavalla.\n\n\n\n\nYhdestoista Luku.\n\nLasku ja nousu.\n\n\nSeuraavana päivänä nousi Lucius jo aamun ensi koitossa ylös, meni\ntyöhuoneesensa ja alkoi kirjoittaa. Mutta työ ei tahtonut sujua; hän\npysähteli usein ja vaipui ajatuksiinsa. Hetken kuluttua taukosi hän,\nkäänteli pieneksi kaksi tiheään kirjoitettua lehteä, sulki ne sinetillä\nja kirjoitti niihin päällekirjoituksen. Sitten otti hän esiin\nkirjarullan ja alkoi lukea. Mutta jo hetkisen kuluttua heitti hän sen\nsyrjään ja käveli muutaman minuutin edestakaisin kamarissansa.\n\n\"Vie nämät molemmat kirjeet määräpaikkoihinsa\", sanoi hän orjalle,\n\"toisen Herenniuksen huvilaan, toisen Akropolissa olevaan Amphionin\nhuvilaan. Ensin on sinun kuitenkin mentävä Herenniukselle, mutta älä\nole kiireissäsi, sillä tulet sinne ehkä liian aikaiseen.\"\n\nHänen äänensä vapisi hänen tätä sanoessaan, mutta hänen kasvonsa olivat\nvallan levolliset.\n\nOrjan lähdettyä meni Lucius puutarhaan, tiheään lehtimajaan, jossa hän\noli ollut ensimmäisessäkin sieluntaistelussa ollessaan.\n\nPäivä oli synkeä, ilma kellertävä ja helteinen kovan sirokon (polttavan\ntuulen) johdosta. Meri oli harmaattavan ja inhottavan näköinen.\n\nPuolen tunnin kuluttua seisattui kantotuoli hänen asuntonsa edustalle.\nSen kantajat olivat hengästyneinä ja hien vallassa. Siitä astui ulos\nHerennius kahden naisen kanssa, joiden kasvot ylteistään olivat\nhunnulla peitetyt.\n\n\"Missä on herrasi?\" kysyi Herennius portinvahdilta.\n\nTämä osotti puutarhaan. \"Luultavasti lehtimajassa\", lisäten siihen.\n\nHerennius kiiruhti puutarhaan; naiset seurasivat häntä loitommalla. Hän\nmeni lehtimajaan, mutta pysähtyi heti peljästyen, ja löi kädellään\notsaansa.\n\nSitten kääntyi hän naisiin päin.\n\n\"Tulkaa tänne\", sanoi hän vapisevalla äänellä, \"ja rohkase mieltäsi,\ntyttäreni; se hirmuinen asia on todellakin tapahtunut.\"\n\nToinen naisista vaipui taintuneena lehtimajan sisäänkäytävän viereen.\n\n\"Lapsi-raukka\", virkkoi Herennius. \"Miksi toimme hänet tänne tällä\nhetkellä?\"\n\nMarcella pani taintuneen penkille ja koetti saada häntä virkoamaan.\n\nLehtimajan perällä istui Lucius, pää syvään kumartuneena. Hänen\nkasvonsa olivat marmorinvaaleat ja hänen suunsa levollisessa hymyssä.\nPöydällä hänen vieressänsä oli pikkuinen pullo, jossa vielä oli\njäljellä vihertävää nestettä.\n\n\"Hän on kuollut\", kuiskasi Herennius, koetettuansa nuoren miehen\nvaltasuonta ja sydäntä. \"Synkeä loppu oli hänelle sallittu.\"\n\nViktoria avasi nyt silmänsä ja katsahti heti kuolleesen. Hän oli\nuudelleen mennä tainnuksiin, mutta puristi vavahtelevasti huulensa\nyhteen, nousi seisoalleen ja meni vainajan luokse. Tylseästi katsoi hän\nmuutaman minuutin kuolleen kalpeihin kasvoihin; sitten laskeutui hän\npolvilleen sen viereen, pani kätensä ristiin ja antoi päänsä vaipua.\n\nMarcella kävi myöskin polvilleen. Molemmat naiset rukoilivat nyt hiljaa\nkuolleelle lepoa. Herennius seisoi syvästi liikutettuna.\n\nKuolleen luona oli juhlallinen äänettömyys, jota ainoastaan paikalle\nkiiruhtaneiden palvelijain nyyhkinnät keskeyttelivät.\n\nSilloin astui lehtimajaan äkkiä naisihminen, musta huntu kasvoilla. Hän\nseisattui kuolleen eteen ja katsoi sen sammuneihin silmiin. Hänen\nkätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti. Nyt vasta näytti hän\nhuomaavan läsnäolijat.\n\nHän meni Viktorian luokse, kumartui häneen päin ja laski kätensä hänen\nolkapäällensä.\n\n\"Oletko Viktoria, Herenniuksen tytär?\" kysyi hän hiljaa.\n\nViktoria nosti päätänsä ja säpsähti kovin, kun tunsi, kuka häntä\npuhutteli.\n\n\"Marcia!\" huudahti hän, kääntyen Marcellaan päin. \"Marcella, tässä on\nhänen ja minun onneni surma. Pelasta minut hänestä!\"\n\nMarcian kasvot värähtelivät suonenvedontapaisesti.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"minä olen hänen murhaajattarensa ja se vaivaakin\nminua niin kovin, että kiitän hänen kohtaloansa onnelliseksi.\"\n\nViktoria oli ääneti.\n\n\"Mutta\", jatkoi Marcia, \"yhdistäähän meitä yhteinen murhe. Olinhan minä\nsamoin kuin sinäkin kiintynyt häneen, joka nyt istuu kylmänä ja\nhengetönnä edessämme. Älä sysää minua pois tyköäsi; minä tiedän\ntehneeni sinulle pahaa, mutta tiedän myöskin oman kipuni olevan suuren.\nOjenna minulle kätesi, Viktoria.\"\n\nNuori tyttö noudatti hitaasti hänen pyyntöänsä ja Marcia tarttui hänen\nojennettuun käteensä, puristaen sitä sydämmellisesti.\n\n\"Ja salli minun tulla sinun tykösi\", sanoi hän hiljaa; \"että saisin\nlepoa sielulleni.\"\n\nViktoria nyökäytti äänetönnä päätänsä.\n\nMarcia nousi ylös kumarruksistaan. Vielä kerran katsahti hän kuolleesen\nja sen vieressä polvillaan olevaan tyttöön; sitten lähti hän hitailla\naskelilla lehtimajasta.\n\nMyöskin Viktoria ja Marcella lähtivät kohta pois. Heidän mennessänsä\npuutarhan läpi tuli äkkiä mies heitä vastaan. Huomattuansa Marcellan,\nveti hän viittaa kasvoillensa ja meni kiireesti heidän ohitsensa.\n\n\"Kuka on tuo, joka peittelee itseänsä tuolla tavalla?\" kysyi Herennius.\n\"Hän näyttää minusta tutulta.\"\n\nMarcella kääntyi katsomaan. \"En tiedä\", sanoi hän arvelevasti.\n\n\"Jollen erehdy\", jatkoi Herennius, \"niin oli se Licinius, Kartagosta.\nMutta kuinka olisi hän täällä Napolissa?\"\n\n\"Liciniusko?\" virkkoi Marcella, katsoen tarkasti ohitsemenneen jälkeen.\n\"Niin, hän se onkin. Nyt tunnen hänet ruumiistaan ja käynnistään.\"\n\n\"Merkillistä\", sanoi Herennius, pudistaen päätänsä, \"että hän on\ntäällä. Mutta ehkä on keisari kutsunut hänet Roomaan, ja jollen muista\nväärin, niin mainitsi onneton Lucius kerran ystäviensä seurassa häntä.\"\n\nKasvojansa peittelevä mies katosi lehtimajaan. Palvelijat eivät\ntunteneet häntä. Suruisennäköisenä astui hän kuolleen luokse ja tarttui\nhänen käteensä.\n\n\"Minkätähden jätit minut juuri nyt, kun olisin tarvinnut sinua\", jupisi\nhän. \"Sinun kohtalosi, ystävä-raukka, on yhtäläinen kuin minun.\"\n\n\"Viekää kuollut asuntoonsa\", sanoi hän sitten palvelijoille, joille ei\ntullut mieleen kysyä häneltä, mikä oikeus hänellä oli käskeä täällä.\nSillä hänen ylevä, majesteetillinen ulkomuotonsa herätti heissä\nkunnioitusta. He ottivat siis varovasti kuolleen herransa ja veivät\nhänet kirjastohuoneesen.\n\nVieras istui vielä hetkisen ystävänsä ruumiin vieressä, supisten\nitsekseen. Sitten meni hän ulos ja lähti astumaan alaspäin sitä katua,\njoka kulki Puteoliin päin.\n\nNuoren Luciuksen itsemurha herätti suurta hälinää Napolin\nseurapiireissä. Kummallisimpia huhuja rupesi liikkumaan, jotta\nHerennius, suojellakseen tytärtänsä sopimattomilta puheilta, näki\nitsensä pakotetuksi antamaan ystäviensä tietoon kirjeen, jonka Lucius\nviimeksi oli kirjoittanut Viktorialle. Suoraan ja selvillä sanoilla\ntunnusti Lucius siinä käyttäytyneensä väärin sekä Viktoriaa että\nMarciaa kohtaan ja syytti itseänsä kevytmielisyydestä.\n\n\"Pitääkö minun elämän\", kirjoitti hän, \"kun elämäni tekee toisen teistä\nonnettomaksi? Minä tunnustan, että elän sinulle yksinäsi, Viktoria,\nmutta minä en voi sysätä tyköäni häntä, jolle intohimon tulisessa\nkiihkossa tein lupauksen. Sentähden ei minulla ole jäljellä muuta kuin\nyksi keino.\"\n\n\"Tätä ajatuksen johtoa en oikein ymmärrä\", oli Calpurnius sanonut,\nluettuansa nuot sanat.\n\n\"Olisihan tuon onnettoman asian voinut järjestää toisemmanlaisella\ntavalla kuin tällä. Mutta Lucius on aina minusta tuntunut\nhaaveksijalta.\"\n\n\"Mielikarvaudella on meidän täytynyt tuntea\", lisäsi Marcella, \"ett'ei\nfilosofillisesti leikitteleminen kristillisyyden kanssa ole kylliksi.\nOmatekoinen uskonnollinen järjestelmä hajoaa, niin kohta kuin tulee\nkoeteltavaksi. Jos Lucius ei olisi pannut elämänsä ohjaajaksi\ninhimillisiä ajatuksia eikä filosofillisia mietteitä, vaan olisi\nuskonut ja totellut evankeliumin yksinkertaista totuutta, niin ei tämän\nonnettoman työn kadotus olisi koskaan saanut nielaista kitaansa häntä.\"\n\n\"Minä sanoisin ennemmin\", virkkoi Herennius, \"ett'ei hänellä ollut\nvoimaa eikä levollista miettimiskykyä. Hän oli tunteiden mies, joka\naina oli valmis uhraamaan itsensä hetkisille mieleenjohtumuksille. --\nMeille tulee vaikeaksi saada lapsi-raukka rauhoittumaan.\"\n\n\"Olopaikan vaihetus tekisi hänelle hyvää\", sanoi Marcella. \"Minä olen\nnähnyt sen Juliasta. Jos todella päättäisitkin ruveta jälleen keisarin\npalvelukseen --\"\n\n\"Se päätös tuntuu minusta tosin vaikealta\", vastasi Herennius. \"Mutta\nei minulla ole muutakaan neuvoa. Jätän silloin lapseni teille ja\nehdotan, että menisitte muutamaksi kuukaudeksi Roomaan ja palaisitte\njälleen Napoliin, kun hänen ensi surunsa olisi mennyt ohitse.\nTiedättehän, että minulla on talo Esquilinuksella.\"\n\nCalpurnius nyökäytti päätään myöntäväisesti. \"Mutta voinemmehan saada\nkeisaria sen verran taivutetuksi, ett'ei hän vaatisi minua enää valtion\npalvelukseen.\"\n\nHerennius naurahti.\n\n\"Sen saamme helposti toimeen.\"\n\nJo päivää jälkeen Luciuksen kuoleman tuli Marcia Herenniukselle.\nViktoria ei kuitenkaan voinut ottaa häntä vastaan, sillä se ankara\nsielunvavistus, jossa hän oli ollut, oli niin kovin runnellut häntä,\nettä hänen täytyi varoa tulemastansa jälleen samallaiseen\nmielenliikutukseen. Sentähden otti Marcella vastaan vieraan.\n\nTämä oli kokonaan muuttuneen näköinen.\n\nYllänsä oli hänellä musta puku. Hänen kasvonsa olivat totiset ja koko\nhänen käytöksensä varovainen. Hänen silmiensä kiilto näytti olleen\nlakastunut, ja hänen punaiset silmäluomensa olivat jyrkkä vastakohta\nhänen vaaleille kasvoillensa. Tämä muutos ei jäänyt Marcellalta\nhuomaamatta ja hänen tuli sangen sääli tätä onnetonta.\n\n\"Viktoria pyysi sanomaan sinulle sydämmellisiä terveisiä\", virkkoi\nMarcella ystävällisesti, \"ja sinun suomaan anteeksi, ett'ei hän voi\nsinua ottaa vastaan, vaan hänen mielenliikutuksesta menehtyneet\nvoimansa eivät sitä salli.\"\n\n\"Onko hän sitte todellakin suonut minulle anteeksi?\" kysyi Marcia\nhiljaa.\n\n\"On\", vastasi Marcella. \"Hän on puhunut vähän väliä sinusta, ja aina\nsyvää sääliväisyyttä osottaen.\"\n\nMarcia loi silmänsä alas.\n\n\"Minä vihaisin ikuisesti sitä, joka olisi tehnyt minut niin\nonnettomaksi\", virkkoi hän.\n\n\"Sentähden ainoastaan arvelevana ja huolellisena tulinkin tänne. Minun\npitää saada anteeksi häneltä; hänen vihaansa en olisi voinut kantaa.\"\n\n\"Tiedäthän, Marcia, että meidän Herramme on käskenyt meidän rakastaa\nvihollisiamme ja kostaa kirousta siunauksella.\"\n\nMarcia katsahti ylös.\n\n\"Niin, tiesin sen kyllä\", virkkoi hän pikaisesti, \"vaan en luullut\nkoskaan sitä käskyä myöskin noudatettavan; pidin sitä ainoastaan\npuheenpartena.\"\n\nMarcella pudisti päätänsä.\n\n\"On tosin joukossamme sellaisiakin\", sanoi hän, \"jotka ovat ainoastaan\nnimikristityitä, mutta se, joka täydellä mieltymyksellä on kääntynyt\nHerramme ja vapahtajamme puoleen, hän kuuleekin myös aina ja kaikessa\nHerran sanoja.\"\n\n\"Olen välistä tutkinut uskonoppianne\", jatkoi Marcia, \"mutta en ole\ntehnyt sitä uskonnollisista syistä, vaan ainoastaan tiedonhalusta. Minä\npidin teitä suopeina haaveksijoina, mutta nähtyäni sinun ja Viktorian\nlevollisena ja tyytyväisenä polvillanne Luciuksen ruumiin vieressä,\nsamalla kuin minun sydämmeni oli tuskallisesta kivusta pakahtua,\nsilloin heräsi minussa ajatus: uskontonsa mahtanee vain antaa heille\nniin lujaa voimaa. Ja kun Viktoria rakasmielisesti kohteli minua,\nvihollistansa, onnensa kadottajaa, silloin ajattelin taas: uskontonsa\nmahtanee vain antaa hänelle tällaista rakkautta ja lempeyttä. Ja nyt,\nMarcella\", jatkoi hän liikutettuna, tarttuen hänen käteensä, \"tulin\nteidän tykönne, kun olen turhaan koettanut saada lepoa vaikeina\nhetkinä, kuulemaan ja oppimaan teiltä sitä sanomaa, jota te sanotte\niloiseksi, jotta minäkin saisin siitä voimaa ja rauhaa ja balsamia\nsieluni haavoille.\"\n\nMarcella silmäili äänetönnä puhujaa.\n\n\"Herran tiet ovat ihmeelliset\", sanoi hän lopuksi hiljaa ja nousi\nistualtaan. \"Mennään minun kamariini; siellä on minulla meidän pyhät\nkirjamme tallella.\"\n\nMarcia noudatti hänen kutsuansa.\n\nVasta illan tullessa lähti hän pois Herenniukselta ja Marcella seurasi\nhäntä huvilan portille.\n\n\"Tapaamme taas kohta toisemme\", sanoivat molemmat naiset\nsydämmellisesti toisillensa.\n\nEnnenkuin nousi kantotuoliin, meni Marcia palmupuun luokse ja katsoi\nuneksivin silmin maiseman yli.\n\nMerellä leikittelivät laskeutuvan auringon säteet. Ruokamäntyjen oksat\nja rehevät viinapuut hohtivat kullalle. Sinertävä sumuverho ympäröi\nCapreae-saaren kallioiden kukkuloita, ja pauhaavan kaupungin sekava\nmelu lakkasi kuulumasta, kun iltatuuli kohisten alkoi tuoda mereltä\nmaalle viileyttä.\n\nAnkara kipu rupesi tuntumaan hänen sydämmessänsä, kun hänen silmänsä\npysähtyivät Capreae-saareen. \"Oi, en kärsi katsella sinua kauemmin!\"\nsanoi hän hiljaa itseksensä. Hän istuutui kivipenkille, joka oli palmun\nalla ja peitti kasvonsa käsiinsä. Niin istui hän hetken liikahtamatta,\nSitten nousi hän seisoalleen ja, silmänsä kääntyneinä laskeutuvaa\naurinkoa kohti, lausui hän totisesti ja juhlallisesti:\n\n    \"Murehisena sä näät, kuink' merehen laskevi päivä.\n    Toivo ja odota tok', uusi sull' nousevi taas.\"\n\n\"Niin kaikki, kaikki on käynyt toteen!\"\n\nSitten meni hän hitain askelin sinne, jossa kantotuoli häntä odotteli.\n\n\n\n\nKahdestoista Luku.\n\nMaailman pääkaupungissa.\n\n\nKeltavesinen Tiber-joki juoksee iloisena latiumilaisen tasangon läpi\nmerta kohti. Saatuaan lisäksi Anion, luikertaa se Rooman alueelle ja\nvirtaa maailman kaupungin ohitse, joka on sen varrella ja\nrakennuksillansa peittää vierua Appian portista Hadrianuksen mausoleoon\nasti. Joen oikealla puolella kohoaa Janikulus-vuori lavealle ympärinsä\nnäkyvine linnoituksineen. Kaupungin melu ei kuulu sinne saakka; se\nvaikenee jo sillä rannanäyräällä, johon heprealaiset ovat asettuneet\npitämään rauhatonta kaupustelemista; ylängöillä ja vieruilla on elämä\ntyventä, rauhallisen maaelämän tapaista. Huviloitakin on siellä täällä,\nvaikk'ei lukuisasti. Istutettuja öljy- ja viinapuita on joka paikka\ntäynnä. Mutta muukalainen, joka tulee katselemaan lumoavaa Roomaa,\nnousee kernaasti vaivaloista polkua ylös Janikuluksen kukkulalle,\nnähdäkseen ikävöityn kaupungin, jossa lakkaamaton elo tykyttää\nkaikkialla kimaltelevine palatsineen ja temppeleineen ja loistavine\nmuistomerkkeineen levällään jalkainsa juuressa.\n\nJanikuluksen kukkulalle on tehty pikkuinen penger, jota ympäröipi\nkivipenkeillä varustettu muuri. Täällä on matkustavilla tapana käydä.\nTäällä kohoaa juuri heidän edessään Capitolium synkeine linnoineen ja\nloistava Jupiterin temppeli, jota kypressit ja ruokamännyt ympäröivät\nja jonka äkkijyrkkä kallionkylki erottaa joen uomasta. Forumia ei tosin\nnäy, mutta temppelien ja basiliikkien harjat osottavat millä paikalla\nse on ja Palatinuksella olevan mahtavan Caesarin palatsin takaa näkyy\nColosseumin valtava muurinreuna.\n\nKuka voi kertoella kaikki erikoiskohdat? Sadottain temppeleitä,\nvesijohtoja, riemuportteja, teaattereja kohoaa joka haaralla,\nkomeudessa ja suuruudessa aina toinen toistansa mahtavampina. Ja\nkaupungin alueen loputtua tulee viheriöitä kenttiä lukemattomine\nhuviloineen; niistä näkee lähtevän teitä kaikille haaroille, varsilla\nhautapatsaat, jotka totisina tervehtävät matkamiestä. Ja loitompana\nkohtaa silmä sinertävät Albani-vuoret ja viehättävän Tiburin, johon\naurinko nyt kuvastuu. Myöskin Sabinin vuoret näkyvät selvästi ja\nSorakte monine huippuinensa. --\n\nKaksi pretoriaania nojasi itseänsä edellämainitun penkeren muuria\nvasten ja silmäili kaupunkia alaalta. Toinen, jolla oli Rooman\ncenturion merkit, oli parrakas, ahavoitunut ukko. Hän oli ruumiiltaan\nharteva ja lyhvenjäntterä. Toinen oli vielä nuorukainen, jonka kypärin\nalta riippui tuuhea, vaalea tukka ja jonka kasvot olivat lauhkeat ja\nhaaveksivaisen näköiset. Muuten oli hän solakka ruumiiltansa ja aivan\nvastakohta vahvalle, urhokkaalle kumppanillensa.\n\n\"Tuota vuorta\", virkkoi viimeksimainittu, \"sanotaan Capitolium'iksi.\nSinne kuljetaan aina saatossa, kun voittoriemuja pidetään ja voittaja\nuhraa siellä temppelissä. Minä olin kerran mukana sellaisessa\njuhlallisuudessa.\"\n\nNuorukainen katsoi hetkisen ukon osottamaan suuntaan.\n\n\"Sinnekö ovat he siis vieneet Tusneldankin poikansa kanssa?\" kysäsi\nhän.\n\n\"Tietysti, ja monta muuta maastamme\", vastasi ukko. \"Ja tuossa\nympyriäisessä rakennuksessa, jonka näet tuolla -- sitä sanotaan\namfiteaatteriksi; Vespasianus niminen keisari rakennutti sen -- olen\nnähnyt monen maanmieheni vuodattavan verensä.\"\n\n\"Verensäkö vuodattavan?\" virkkoi hänen seuralaisensa pelästyneenä.\n\"Palvelemmehan keisaria.\"\n\n\"Tosin palvelemme keisaria; mutta aina miten sattuu kuljemme tänään\nparttilaisia, huomenna germanilaisia vastaan. Semmoista on\nsota-ammatti.\"\n\n\"Oletko taistellut myöskin omia maanmiehiämme vastaan?\"\n\nVanhus naurahti.\n\n\"Totta kai. Tämän haavan otsaani teki batavialaisen kirves, mutta\nsamalla mitalla maksoin takaisinkin.\"\n\n\"Hyi, Isgo, siten en koskaan tekisi.\"\n\n\"Hullu\", virkkoi ukko naurahtaen taas. \"Niinpä sitä minäkin ajattelin\nsinun ijälläsi ja sydämmeni läpätti rinnassani, kun ensi kertaa\ntaistelin maanmiehiäni vastaan, mutta vihollinen on vihollinen ja\ntaistelu on ilo.\"\n\nNuorukainen pudisti päätänsä.\n\n\"Sitä en minä ajatellut Saksien maasta lähteissäni. Mutta maanmiehiäni\nvastaan en koskaan tahdo taistella eikä minun sitä tarvitsekaan, sillä\nen ole miksikään määrätyksi ajaksi sitoutunut keisarin palvelukseen.\"\n\n\"Sittenpä olisit varmaan tehnyt parhaiten, kun olisit jäänyt kotiin\nomaistesi tykö.\"\n\n\"Nuorin poika on aina liikaa kotona ja minulla on aina ollut halu\netelään.\"\n\nUkko keskeytti tämän puheenaineen ja rupesi jälleen selittämään\ntärkeimpiä näköalan kohtia. Hän jutteli paraillaan Augustuksen\nnaumakiasta,[33] kun hän huomasi seuralaisensa silmät olevan kokonaan\nmuussa.\n\n\"Etpä sinä, totta Tor, ole mikään tarkka kuulija!\"\n\nNuorukainen pani lepytellen kätensä ukon olkapäälle.\n\n\"Suo anteeksi, sillä tuolla tulee polkua ylöspäin kaksi naista. Eikö\nnuorempi heistä ole herttainen kuin Freja?\"\n\n\"Älä niitä katselekaan, ne ovat ylhäisiä naisia\", sanoi vanhus nauraen.\n\n\"Ylhäisiäkö?\" virkkoi toinen pilkallisesti. \"Olenhan minä saksilaisten\nruhtinaansukua. Olenhan ylhäisempää sukua kuin keisari.\"\n\n\"Totta kyllä\", vastasi vanhus lepytellen, \"vaan minä tarkoitan, että me\nolemme heidän silmissänsä vaan barbaareja. Sitä paitsi ovat he\nkristityitä naisia, sillä näen heillä kaulakoristeenansa olevan\nhopeakalan ja siitä tuntee kristityt.\"\n\nToinen ei vastannut mitään. Hänen silmänsä seurasivat molempia naisia,\nkunnes he katosivat tienpolvekkeesen.\n\nSitten kääntyi hän jälleen ukkoon päin.\n\n\"Niin, Isgo, kaunis oli hän kuin Freja. -- Mutta mitä tarkoitat sillä,\nettä he ovat kristityitä?\"\n\n\"Kristityt -- niin -- en tiedä oikein kuinka sen selittäisin; ne ovat\nihmisiä, joilla ei ole jumalia, ja jotka luopuvat maailmasta.\"\n\n\"Ei ole jumalia?\" huudahti nuorukainen hämmästyneenä.\n\n\"Minä luulen niin, mutta en voi antaa sinulle tarkempaa selitystä\nasiassa. Olen ainoastaan kuullut heistä puhuttavan jolloinkulloin.\nMutta jos haluat saada enemmän tietää, niin asuu tuolla sillan luona\nvanha ukko, joka lienee heidän päämiehensä. Sivumennessämme voit\ntiedustaa häneltä.\"\n\n\"Niin tahdon tehdäkin.\"\n\n\"Nyt emme luullakseni saa viipyä pitempään\", jatkoi ukko, \"aurinko\nlaskeutuu kohta, ja kasarmiin on pitkä matka.\"\n\nHän alkoi mennä ja hänen kumppaninsa seurasi häntä.\n\nÄänettöminä astuivat he jyrkkää polkua alas kukkulalta Tiberille päin.\nJoelle päästyänsä poikkesivat he Via Aurelia nimiselle kadulle. Nuori\ncenturio pani kätensä ukon olkapäälle.\n\n\"Sinä olet muistamaton\", sanoi hän. \"Sinun piti osottaa minulle sen\nkristityn miehen asunto.\"\n\n\"Etkö huomaa, että katselen juuri ympärilleni jokapaikkaan, keksiäkseni\nhänet\", vastasi vanhus kiivaasti. \"Mutta en näe häntä missään; parasta\non, että kysymme häntä tuolta heprealaiselta.\"\n\nHän meni juutalaisen kaupustelijan luokse, joka kaupitteli vaatteita\nkadun kulmassa.\n\n\"Kuules, heprealainen, tahtoisin kysyä sinulta jotain.\"\n\nVatteenkauppijas säpsähti peljästyneenä, nähtyään sotilaiden tulevan\nhänen luoksensa.\n\n\"Minkä käskyn saa orjasi\", sanoi hän kumartaen nöyrästi heille.\n\n\"Tunnetko sitä kristittyä, joka --\"\n\nJuutalainen katsoi häneen tirkistäen ja nauraa irvisti.\n\n\"En tunne ketään kristittyä\", vastasi hän pikaisesti. \"En välitä\nsellaisista ihmisistä.\"\n\nNiin sanottuaan alkoi hän järjestellä tavaroitansa pitämättä enempää\nlukua sotamiehistä.\n\nVanha centurio vihastui ja tarttui rautakourin juutalaisen käsivarteen,\njotta juutalainen päästi huudon.\n\n\"Isä Aapraham avita, miksi kiusaatte kunniallisia ihmisiä ja estätte\nheitä toimituksissansa?\" huusi hän valittavalla äänellä. \"Mitä on minun\nkristityiden kanssa tekemistä?\"\n\nMutta centurio ei päästänyt saalistansa niin vähällä, vaikka kyllä koko\njoukko juutalaisia kohta kerääntyi hätyytetyn uskolaisensa ympärille,\npitäen kovaa menoa.\n\n\"Missä asuu se valkeapartainen kristitty, jolla aina on tapana istua\ntäällä?\" kysyi hän vaan ja pudisteli vaatteen kaupustelijaa.\n\n\"Voi, kuinka teet minulle pahaa!\" päivitteli tämä. \"Enhän minä tiedä\nsanoa sinulle mitä tahdot.\"\n\nCenturio ei näyttänyt olevan taipuisa uskomaan näitä sanoja ja olisi\nvaan yhä edelleen vaatinut juutalaista ilmoittamaan kristityn asuntoa,\njoll'ei ympärillä seisovien joukosta olisi astunut esiin mies, joka\nsanoi:\n\n\"Minä näytän sen teille; seuratkaa minua.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi centurio ja päästi irti heprealaisen, \"me seuraamme\nsinua.\"\n\n\"Huonoa roskaväkeä nuo juutalaiset!\" sanoi hän sitten vihastuneena,\nkääntyen kumppaniinsa. \"Jos minä olisin keisari, niin panisin heitä\nselkään ja karkoittaisin heidät Roomasta sinne, mistä ovat tulleetkin,\nkellekään ihmiselle eivät he kelpaa orjiksi, sillä he eivät osaa muuta\nkuin valhetella ja pettää. Totta Tor eivät he ansaitsisi nähdä päivän\nvalkeutta.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi mies, joka oli tarjoutunut tietä\nnäyttämään. \"Se on huonoa kansaa. Julius Caesarhan se, suokoot jumalat\nhänelle anteeksi, antoi niille erioikeudet; nyt ovat ne pesiytyneet\ntänne ja imevät veren meistä. Eivät kutkaan Roomassa osaa väärentää ja\npettää paremmin kuin tämä köyrynenäinen suku, vaikk'eivät ne ole\noppineet meidän kieltämme kuin puolittain. Niitä nousee kuin\nrikkaruohoa maasta, ja meidän vahingollamme hankkivat ne itsellensä\nvaikutusmahtia. Ja meidän täytyy kärsiä sitä, että nämät voitetut\npitävät meitä, maailman valloittajia, hirmuvaltansa alla.\"\n\nMuutama minuutti sen jälkeen seisattui tienosottaja vähäisen huoneen\neteen.\n\n\"Siinä asuu Kresimus, jota haette\", sanoi hän. \"Hyvästi!\"\n\nVanha centurio kolkutti ovelle. Ijäkäs mies, jolla oli kunnianarvoinen\nulkomuoto ja hopeanvalkoinen parta, tuli avaamaan sen.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi hän.\n\n\"Oletko kristitty?\" kysyi centurio.\n\nUkko vastasi viivytellen: \"Olen.\"\n\n\"Tämä ystäväni Irmino\", jatkoi centurio, \"tahtoisi sinun selittämään\nhänelle mikä kristitty on. Voithan tehdä sen paikalla. Meillä on vielä\nneljännes tunti aikaa.\"\n\nKunnianarvoinen ukko tuli hämmästyneen näköiseksi.\n\n\"Tahdon kernaasti täyttää pyyntönne\", virkkoi hän, \"mutta te pyydätte\nsellaista, jota ei voi tehdä niin lyhyessä ajassa. Jos sinulla on halu\noppia tuntemaan kristityiden uskonoppia\", sanoi hän sitten Irminolle,\n\"niin pitää sinun joka päivä olla tuntikausi luonani. Kuukauden\nkuluttua voinen sitten sanoa sinulle: nyt tunnet kuoren. Mutta ytimeen\net vielä ole katsonut; meidän oppimme varsinaisen salaisuuden opit\ntuntemaan ja käsittämään vasta kymmenen kertaa niin pitkässä ajassa.\"\n\nPretoriaanit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.\n\n\"Mitä luulet tästä vastauksesta?\" kysyi centurio Germanian kielellä\nseuralaiseltansa.\n\n\"Minulla on halu koettaa\", vastasi Irmino. \"Mutta en kuitenkaan tiedä,\npitkitänkö loppuun asti.\"\n\n\"No niin, vanhus\", virkkoi sitten centurio ukolle, \"me suostumme sinun\nehdotukseesi. Nuori ystäväni tulee jo huomenna tykösi. Jää hyvästi!\"\n\nSitten lähtivät sotilaat ripeästi astumaan Porta Tiburtinaan päin,\njossa pretoriaanien kasarmi oli.\n\nOikealla puolella Via Appiaa, ei kaukana Porta Capenasta, vastapäässä\nsitä paikkaa, jossa Caracallan suurenmoiset thermet[34] olivat, oli\ntaverni,[35] jossa kävi paljo kansaa. Iso kyltti, johon oli kuvattu\nkäärme elefantin ympäri kiertyneenä, osotti sen jo kaukaa.\n\nOrjia oli kokoontunut sinne matalaan huoneesen nauttimaan\nvirvoitukseksensa pikarin hapanta Vatikanin viiniä. Puheenaineena oli\nheillä isäntänsä. Toinen heistä koetti olla toistansa etevämpi\nhäpeäjuttujen kertomisessa.\n\n\"Teidän pitäisi katsoa kerran\", sanoi ilkipintainen kreikkalainen,\n\"kuinka meillä käydään ulossisään. Oktavian asunto on kuin\nkyyhkyslakka. Ensin tulee juutalaisnainen kaupungin neljännestätoista\nkorttelista selittämään meidän herrattaren unia, ja se saa hyvät rahat.\nTuskin kerkeää hän pois, kun tulee pitkä kaldealainen tähteinselittäjä\nvastaamaan kaikellaisiin vastaisuuden kysymyksiin. Hän saa tietysti\nmelkoiset juomarahat, eikä se ruskea poikakaan, joka kantaa hänen\nkeinokaluansa, lähde täältä tyhjin käsin. Ne hirtehiset tietävät kyllä,\nmitä meidän rakastunut herratar suvaitsee kuulla! Sitten tulevat\nIsiksen ja Astarten kerjäläispapit -- niin, tunnettehan kyllä sen\njoukkion; eikä itse Jupiterkaan häpeä lähettäessään palvelijoitansa\nkerjuulle. Ja sitten kaikki kuokkavieraat ja muut liukastelijat --\nniin, sen sanon teille, ett'ei Karosillakaan voi olla pahempi kuin\nmeidän portinvahdilla.\"\n\nToiset nauroivat.\n\n\"Niin hullusti ei ole meillä\", virkkoi etrurialainen. \"Mutta ennen\nkuitenkin tahdon hikoilla polkumyllyssä kuin olla portinvahtina.\"\n\nKaksi miestä meni ohitse kadulla.\n\nToinen heistä oli vahva ja pitkäkasvuinen. Lyhyesti leikattu parta\nympäröi hänen mielenilmeisiä kasvojansa, joissa säteili rohkeat ja\nvakavat silmät. Hän jutteli pienen, lyhyenjäntterän miehen kanssa, joka\nastui hänen rinnallansa.\n\nOrjat tavernissa huomasivat nämät ohitsemenijät.\n\n\"Tunnetteko tuota pitkää miestä?\" kysyi yksi heistä.\n\nToiset vastasivat kieltävästi.\n\n\"Sittenpä tahdon jutella teille hänen elämäkertansa. Minä tunnen sen\nhyvin. Se saattaa olla lohdutukseksi vastaiselle elämällenne. Hänen\nnimensä on Callistus; hän oli ennen orjana suopealla Karpophoros\nnimisellä ukolla, jolla oli pieni vekselikauppa Piscina publikan\nvarrella. Molemmat olivat he kristiaaneja. Kun nyt Karpophoros oli\nvanha eikä pitempään jaksanut hoitaa liikettänsä, jätti hän sen\nmieliorjansa Callistuksen haltuun. Se suuri luottamus, jota Karpophoros\nnautti kristityiltä, saattoi monen, erittäinkin lesken ja orvon\npanemaan rahansa Callistuksen pankkiin. Mutta mitä tapahtui? Joko ei\nCallistus ymmärtänyt niitä asioita tai oli hän veijari -- hän teki,\nlyhyesti sanoen, konkurssin, mutta pakeni sitä ennen Portukseen\nmatkustaaksensa meritse edemmäksi. Mutta Karpophoros kiiruhti hänen\njälkeensä, sai hänet kiinni ja vei takaisin Roomaan miettimään\nerehdystänsä polkumyllyssä.\n\n\"Hänen istuttuansa siellä jonkun ajan tuli muutamia veljiä -- niin\nkutsuvat kristiaanit toisiaan -- Karpophoron luo ja nuhtelivat häntä,\nettä hän sillä tavalla piti Callistusta. Pitää antaa sille\nihmisraukalle tilaisuutta sovittaa vikansa, sanoivat he. Kun Callistus\nsitten vielä vakuutti itsellänsä olevan rahoja saamatta, niin suostui\nsuopea Karpophoros antamaan vangille vapauden. Mutta mitä teki\nCallistus nyt? Hän töytäsi synagogaan, kiljui siellä: 'minä olen\nkristitty!' ja nosti sellaisen metelin, että juutalaiset karkasivat\nhänen päällensä, rääkkäsivät häntä ja sitten veivät hänet maaherran\neteen. Minä olin itse läsnä, kun tämä kuulusteli häntä. 'Minä olen\nkristitty!' oli ainoa, minkä maaherra voi saada häneltä vastaukseksi.\nYht'äkkiä tuli Karpophoros kiireesti sinne. Hiki virtaili hänen\notsaltansa. 'Tuo veitikka', sanoi hän prefektille, 'ei ole mikään\nkristitty; sen nimen on hän vaan vääryydellä anastanut itsellensä. Sen\nlisäksi on hän varastanut minulta paljon rahaa, jonka heti voin näyttää\ntoteen.' Ja hän todisti sen. Mutta kun Callistus yhä vaan vakuutti\nolevansa kristitty, niin tuomitsi prefekti hänet juuri semmoisesta\ntunnustuksesta karkotettavaksi Sardiniaan. Siellä oli hän monta vuotta.\nMutta minkä luulette hänen nyt olevan? Kristiaanien ensimmäinen mies,\ntai paremmin sanoakseni se, joka taluttaa heidän esimiestänsä, jota he\nkutsuvat piispaksi, samoin kuin hoitajatar taluttaa pientä lasta. Niin,\näskettäin sanoi minulle Servulus, joka on piispan talossa ja myöskin\nkristiaani, että tämä Callistus voisi päästä piispaksikin. -- Siitä\nnäette, hyvät ystävät, kuinka pitkälle toinen meistä saattaa tulla.\"\n\nToiset nauroivat.\n\n\"No, ei totta tosiaankaan ole mitään pitkälle tulemista, jos pääsee\nkristiaanien piispaksi\", virkkoi kreikkalainen.\n\n\"Erehdyt, jos luulet niin\", jatkoi puhuja. \"Eikö Commoduksen aikana\nkaikkivaltijas Marcia kuulunut heidän joukkoonsa? Ja onhan keisarin\nhovissa nytkin semmoisia, jotka tunnustavat tätä harhauskoa.\nKatso ympärillesi mihin hyvänsä, niin aina näet kristiaaneja.\nHedelmäkauppijatar, joka istuu torilla, on heidän uskolaisiansa, samoin\nkuin ylhäinen herratarkin, jolla on hallussansa tusinoittain orjia.\nJopa pretoriaanein kasarmissakin on niillä puolueensa, ja tiedättehän\njokainen, miten niitä on käsityöläisissä.\"\n\n\"Minä luulen\", virkkoi eräs afrikalainen salamielisesti, \"isäntäni\npuolison myöskin olevan kristityn. Tavan takaa lähtee hän öillä salaa\npois kotoa --\"\n\nKreikkalainen nauroi.\n\n\"Mitä sinä naurat? Hän on kunnioitettava matroona, josta ei kukaan voi\nsanoa mitään pahaa. -- Mutta minä olen kuullut kristiaanien pitävän\nöillä kokouksiansa. Myöskin olen muutaman kerran nähnyt heidän, kun\neivät luulleet kenenkään siitä tietävän, suurella juhlallisuudella\nsyövän jotain -- se oli luullakseni leipää. Mahtanee sekin myös kuulua\nkristiaanien uskonoppiin. Välistä eivät ne taas nauti mitään ruokaa.\"\n\n\"Niin, kyllä se on kummallinen joukkokunta\", virkkoi kreikkalainen\ntaas. \"En ymmärrä, miten kansa voi vihata heitä; pitäisi ainoastaan\nsurkutella semmoisia haaveksijoita.\"\n\n\"Olkoonpa kuinka hyvänsä\", sanoi toinen, \"vaan jokaisen, joka on\npalvellut kristityssä talossa, täytyy tunnustaa olleensa siellä kuin\nElysium'issa. Eikö meitä kohdella kaikkialla kuin koiria? Mutta\nkristiaanit kutsuvat veljiksensä orjia, jotka ovat heidän\nuskolaisiansa, sekä erotusta tekemättä antavat heille virkoja ja\narvosijoja keskuudessaan. Koska on kuultu roomalaisten ja\nkreikkalaisten tekevän niin? Voisin nimittää teille erään kumppaninkin,\njoka liittyi kristiaaneihin -- hänelle on ylhäinen, kristitty nainen\nantanut kätensä! Niin, teitä hämmästyttää se. Samoin minuakin; sillä\nminä en voi käsittää, minkätähden nämät ihmiset ovat niin mieltyneitä\ntoisiinsa.\"\n\n\"Hyvin puhuttu\", virkahti eräs mies, joka juuri oli astunut sisään, ja\njoka ulkomuodostansa päättäen oli seppä. \"Samalla kannalla kuin te\norjat olemme mekin käsityöläiset.[36] Teitä ja meitä sanotaan\nroskaväeksi ja kansan ruvaksi. Sinun tyttäresi voi yhtä vähän kuin\nminunkaan päästä vestaaliksi. Sen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin.\nMutta kuulkaas mitä minulle tapahtui aivan äskettäin. Minä olin työssä\neräällä kristityllä Trajanuksen Forum'in varrella, ja siellä kuulin\nheidän, kristiaanien sanovan, että käsityö on arvoisata työtä ja että\nkäsityöläinen on yhtä ylhäisellä kannalla kuin jokainen muukin ihminen,\njoka täyttää velvollisuutensa. Niin sanoivat he sekä itse saatoin\nhuomata, että heistä oli käsityö arvoisata. He sanoivat suoraan, että\nKristus, jota he pitävät uskonoppinsa perustajana, oli käsityöläisen\npoika ja teki myöskin sitä työtä. Ja eräs toinen kuuluisa mies heistä\n-- hänen nimeänsä en muista -- oli teltankutoja. Kuultuani ja nähtyäni\nkaiken tämän riemuitsin sydämmessäni. Ja sentähden pistää minua aina\nvihaksi, kun kuulen muiden häpäsevän kristityitä, enkä vähän\nvihastunut, nähdessäni äskettäin pahantapaisen pojan Pedagogium'issa\nPalatinuksella kuvailevan heidän Kristustansa ristillä riippuvan, päänä\naasinpää. Tällä tavalla tietävät ne kaikki puhua pahaa kristityistä.\nMutta jos kysyn heiltä: 'tunnetteko näitä kristiaaneja?' niin vastaavat\nhe aina: 'emme, mutta se ja se vakuutti mitä varmimmin, että ne ovat\npahimpia ihmisiä auringon alla.'\"\n\nPuhuja pysähtyi ja nyt tuli hetkiseksi vallan äänettömyys. Hänen\nsanansa eivät näyttäneet olleen vaikutusta tekemättä. Kreikkalainen oli\nensimmäinen, joka alotti jälleen puhua.\n\n\"Nyt on jo kylliksi kristityistä. Puhukaamme jostakin tärkeämmästä.\nTiedättekö että Krysis on myöty Sisiliaan. Vahinko sitä kaunista\ntyttöä!\"\n\nHänen koetuksensa panna alulle uutta puheenainetta onnistui. Juttelu\nkääntyi nyt rakkauden seikkojen väljille ja mukaville kulkuvesille. --\n\nNe kaksi miestä, jotka menivät tavern'in ohitse, astuivat hiljalleen\neteenpäin.\n\nPitkä, oikeanpuoleinen mies oli, kuten orja oli sanonutkin, piispa\nZephyrinuksen mahdikas suosikki, entinen orja Callistus. Onnellinen\nsattuma oli jo vuosia sitten vapauttanut hänet maanpakolaisuudesta.\nCommoduksen lemmittyinen, meille jo ennestään tuttu Marcia, joka oli\nkristitty, tunsi itsensä kerran kehoitetuksi tekemään hurskaan työn ja\npyysi Rooman piispan Viktorin lähettämään keisarille luettelon\nSardiniaan karkoitetuista kristityistä, jotka ansaitsivat tulla\narmahdetuiksi. Viktor noudatti kernaasti hänen pyyntöänsä. Mutta niiden\nnimien joukossa, jotka olivat listassa, ei ollut Callistusta. Siitä\nhuolimatta osasi tämä kuitenkin hankkia itsellensä luvan päästä kotiin\narmahdettujen kanssa. Mutta oliko hän nyt tyytymätön Viktoriin vai\nhäpeilikö hän entistä elämäänsä, vaan hän jäi Portukseen, kunnes\nViktorin kuoltua uusi piispa Zephyrinus, jonka kanssa hän kauan oli\nollut tuttu, kutsui hänet vuonna 197 Roomaan ja antoi hänelle,\nmaallikolle, mahdikkaan viran, nimittäin seurakunnan hautausasiain\nhoidon. Sillä kristityillä oli jo silloin lähes kymmenen katakombia,\njoilla kullakin oli oma kolleginsa, niin sanotuista fossoreista, joiden\ntehtävänä oli maanalaisten suojien kaivaminen ja kuolleiden\nhautaaminen.\n\nCallistus tuli äsken ystävänsä Ostian piispan Aleksanderin kanssa\nkatsomasta Via Appian varrella olevia katakombeja. Heidän puheensa\naineena oli Callistuksen asema Rooman seurakunnassa.\n\n\"Näethän\", sanoi tämä, \"kuinka hankalat meidän seurakunnan olot ovat.\nMinä tiedän että tarkoituksena on erittäinkin minun vastustamiseni,\nikäänkuin minä antaisin huonoja neuvoja meidän hyvälle piispallemme\nZephyrinukselle. Minä mielelläni luopuisin kokonaan kirkollisista\nasioista, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä kirkolle ja\nseurakunnalle. Mutta koska olen siinä vakuutuksessa, että\nHippolytus[37] ja hänen ystävänsä turmelisivat kirkon käsitystavallaan\nja hoidollaan, niin en niin paikastani liikahda. Mitä hyötyä siitä on,\nettä kovennetaan kirkkokuria ylenmäärin. Sillä tavalla teemme ikeemme\nniin raskaaksi, ett'ei sitä moni rupea kärsimään. Vaan viisaalla\nlempeydellä tulee meidän kohdella niitä, jotka katuen vikojansa,\nolkootpa ne sitten minkälaatuisia hyvänsä, jälleen palajavat meidän\ntykömme. 'Ettekö tiedä', olen usein sanonut heille, 'että Noakin\narkissa myöskin oli monellaisia eläimiä? Mutta arkki merkitsee kirkkoa.\nEttekäkö jumalanpalveluksessamme ole kuulleet vertausta ohdakkeista\nnisussa?' Ja mitä uutta muotia se on, että kiellettäisiin kenenkään\npiispan presbyterin tahi diakonin pääsemästä uuteen avioliittoon? Se\ntuuli käy Afrikasta. Mutta me osaamme rakentaa muurin sitä vastaan.\"\n\nCallistus lausui nämät viimeiset sanat hyvin kiivaasti ja astui niin\nkiireesti, että piispa tuskin jaksoi seurata häntä.\n\n\"Sama on minunkin ajatukseni\", vastasi piispa. \"Mutta sinun tilasi\ntulee vaikeaksi vastapuolueen suhteen. Hippolytus on kostonhimoinen\nihminen, joka tekee mitä voi, karkoittaaksensa sinut pois\nseurakunnasta.\"\n\n\"Joutavia\", virkkoi hänen seuralaisensa, \"minä en häntä pelkää. Se\npuolue, jonka hän on kerännyt ympärilleen, ei tosin ole vähälukuinen,\nmutta tiedän seurakunnan enemmistön ja niiden joukossa parempain\nihmisten, olevan minun puolellani.\"\n\nHe tulivat nyt Porta Capenaan ja poikkesivat kadulle, joka kulki aivan\npitkin kaupungin muurin vierusta. Heidän vastaansa tuli kantotuoli.\nSiinä istui nainen huntu kasvoilla. Callistus kumarsi nöyrästi, mutta\nsai vastaukseksi ainoastaan pikaisen tylyn tervehdyksen.\n\n\"Kuka se oli?\" kysäsi piispa. \"Hän ei näyttänyt olevan suosiollisella\nmielellä sinua kohtaan.\"\n\n\"Arvasit oikein\", virkkoi Callistus nauraen.\n\n\"Se oli rikas Marcia, joka joku aika sitten oli pakanallisen\nylimyskunnan enin arvossa pidetyitä naisia. Sitten meni hän kesäksi\nNapoliin ja palasi sieltä kristittynä. Hän kääntyi eriskummallisella\ntavalla. Tahdon vast'edes kertoa sen sinulle. Tärkeämpää on se, että\nhän on minun vastustajiani ja että hänen huoneessansa keksitään melkein\nkaikki vehkeet ja juonet, joilla minua vastustetaan. Nyt voit ymmärtää,\nminkätähden hänen tervehdyksensä ei ollut ystävällinen. Mutta kerro\nminulle nyt seurakunnastasi Ostiassa. Luulen sinun piispantoimesi\nolevan hyvin vaivaloista, sillä satamakaupunkiin kokoontuu kaikellaista\nroskaväkeä.\"\n\n\"Niin, Ostiassa on pidettävä silmät auki. Sinne tulee ihmisiä, jotka jo\naikaa sitten ovat kääntyneet takaisin pakanuuteen, ja apua saadakseen\novat olevinansa kristityitä. Tuleepa pakanoitakin usein väärillä\nsuosituskirjeillä minun tyköni. Minä annan mielelläni, missä näen\nolevan todellisen hädän. Mutta sitten kun meitä kerran on ruvettu\ntuntemaan armelijaiksi ja avullisiksi ihmisiksi, koettaa moni\nansaitsematon hyötyä näistä meidän ominaisuuksistamme. Sentähden pitää\nminun alinomaa olla varuillani, joka sen vuoksi on vieläkin vaikeampaa,\nkun meidän seurakunta melkein joka päivä muuttuu, aina sen mukaan,\nmiten kauppaolot muodostuvat.\"\n\nNäin jutellessaan olivat he tulleet lähelle Porta Metroniaa.\n\nMutta ennenkuin he ennättivät kaupungin portille, alkoi heidän\nedeltänsä kuulua kova soitonääni, ja kohta sen jälkeen tuli joukko\nmusikantteja torvineen ja huiluineen ulos portinholvista.\n\n\"Hautaussaatto\", virkkoi Callistus. \"Odotetaan kunnes se ehtii ohitse.\"\n\nMusikantteja, jotka olivat saaton etunenässä, seurasi joukko mimejä[38]\nja tanssijoita, joista muutamat olivat puetut sileneiksi[39] ja\nsatyreiksi. Ne hyppivät sinne tänne, tekivät pilkkaa ympärillä olevista\nja lausuivat irstaita leikkipuheita joka taholle. Heidän perässänsä oli\npitkä rivi vaunuja; niissä istui henkilöitä, joilla oli vainajan\nesi-isien vaksinaamukset ja virkamerkit. Heidän perästänsä seurasi\nkuollut itse, istuen korkealla loistovuoteella täydessä virkapuvussa\nja elävän asennossa, vaikka sen vahankalpeat kasvot olivat\nkamalannäköiset kirkkaassa päivänvalossa. Kuollutta kantoivat omat\npoikansa. Heidän perässänsä astui ystäviä ja sukulaisia ja kovasti\nvalittavia naisia hiukset hajallaan ja mustissa vaatteissa, viskellen\nkukkia kuolleen päälle.\n\n\"Kuka on tämä vainaja?\" kysäsi Ostian piispa seuralaiseltansa, kun\nsaatto oli mennyt ohitse.\n\n\"Ylhäinen, keisarillinen virkamies, joka tuskin enempää toimitti\neläissänsä kuin kiusasi alustalaisiansa ja mässäsi väärin hankituilla\nrikkauksilla. Nyt kunnioittavat he häntä, kuin olisi hän ollut parhain\nihminen ja isäntänsä kunniallisin palvelija.\"\n\n\"Niin, semmoisia ne ovat\", virkkoi toinen. \"Jos jollakin miehellä olisi\nvaikka kuinka riitaisa ja häijy vaimo ja hän uhreilla ja lupauksilla\nrukoilisi jumalilta sille kuolemaa, niin kirjoittaa hän kuitenkin\nhäpeilemättä sen hautakiveen: 'Suloiselle Tullialle, sangen rakkaalle\npuolisolle, on hänen miehensä uskollisesta mieltymyksestä pystyttänyt\ntämän muistomerkin.'\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi Callistus nauraen. \"Jos jälkimaailma vasta\nrupeaisi arvostelemaan roomalaisia naisia hautakirjoituksien mukaan,\nniin hämmästyisi se keksiessään niin paljon kunnon äitejä ja\nhyväavuisia vaimoja heidän joukossansa.\"\n\n\"Ne noudattavat perusjohdetta: De mortuis nil nisi bene.[40] Vaan\nkuitenkin lu'in minä joku aika sitte erään naidun naisen\nhautapatsaasta: 'Sinä päivänä, jona hän kuoli, kiitin jumalia sekä\nihmisiä.' Mutta monipa on seisahtunutkin sen hautapatsaan luo ja\nkironnut jumalatonta leskeä. -- Mutta nyt sanon jäähyväiset sinulle.\nMinun on käytävä eräässä huvilassa tässä lähellä. Voi hyvin!\"\n\nYstävykset antoivat kättä. Samalla kuin piispa poikkesi oikeaan Via\nLatina'lle kääntyi Callistus Porta Metronian kautta menemään suoraa\ntietä kaupunkiin.\n\nHän astui hitaasti Coeliusta ylöspäin. Juuri kun hän oli menemäisillään\nniiden valtavien kuvunkaarien alitse, jotka kannattavat Claudiuksen\nvedenjohto-laitoksia, huomasi hän jonkun matkan päässä kaksi naista,\njotka astuivat samaan suuntaan kuin hänkin. Ne olivat Marcella ja\nJulia, jotka vasta muutama päivä sitten olivat tulleet Roomaan ja\nkävelivät nyt kauneina syyspäivinä tutustumassa maailmankaupungin eri\nkohtiin. Marcella oli tavalliseen tapaansa totisennäköinen. Mutta\nJuliaan, jonka mieli oli avoin kaikelle kauniille, oli Rooman isojen\nrakennusten ja suurien taideaarteiden katseleminen tehnyt hyvän ja\nelähyttävän vaikutuksen. Hän voi taas olla iloinen kuin ennenkin ja\nvapaasti ihailla kaikkea kaunista ja jaloa, joka esiytyi hänen\nsilmäinsä eteen. Vaaleat ruusut olivat jälleen alkaneet kukoistaa hänen\nposkillansa ja hänen silmänsä, joita viime aikoina olivat kyyneleet\nusein tummentaneet, loistivat nyt jälleen ilosta ja elämään\nmieltymyksestä.\n\n\"Hyvää päivää, Marcella ja Julia\", sanoi Callistus ystävällisesti,\nmennen naisten luokse. \"Meillä on sama tie; saanko seurata teitä?\"\n\nMarcella nyökäytti päätään äänetönnä, ja Callistus saattoi helposti\nhuomata, ett'ei hänen pyyntöänsä myönnetty kernaasti. Mutta kun hän\ntiesi, että Marcella oli Marcian ystävätär, arvasi hän heti syyn tähän\nvieromiseen.\n\n\"Miltä tuntuu teistä Rooma?\" jatkoi hän.\n\n\"Minusta tuntuu kuin elämä minulle alkaisi uudestaan täällä\", vastasi\nJulia hilpeästi. \"Sellaista taideaarteiden rikkautta ja keksintöjen\nsuurenmoisuutta ja muhkeutta, joka tulee näkyviin näissä rakennuksissa,\nen ole koskaan voinut aavistaakaan. Tunnen itseni ylpeäksi, että\nihmiset ovat voineet miettiä ja tehdä sellaista.\"\n\nNäin puhuessaan osotti hän Flaviuksen Amphiteaatteria ja\nkapitoliniläisen Jupiterin korkeaa temppeliä.\n\n\"Julia\", keskeytti Marcella, \"unhotatko että tällä ainoalla paikalla on\nsadottain ihmisiä uhrattu paljaaksi silmänhuvitukseksi ja että he\nkunnioittavat korkeimpia epäjumaliansa siellä?\"\n\nJulia punastui. Callistus oli juuri rupeamaisillaan puolustamaan häntä,\nmutta katsoi sitten kuitenkin paremmaksi olla ottamatta puheeksi\nainetta, josta hän ei halunnut jutella tässä tilaisuudessa.\n\n\"Siitä temppelistä on kaunis satu\", alotti hän siis välinpitämättömään\ntapaan. \"Kerrotaan näette, että Sibylla antoi ijäkkään keisari\nAugustuksen siellä nähdä kerran äsken-syntyneen Messiaan, Se on taru,\nmutta siinä on se totuus, että se yleinen siveellinen ja uskonnollinen\nmätä, joka vaivasi pakanuutta tämän keisarin aikana, viittasi sille,\njoka uskoi ihmiskunnalla olevan tulevaisuutta, parempia, tulevia\naikoja, pelastusta ja pelastajaa.\"\n\n\"Niin\", alotti Marcella, \"pimeyden läpi koittaa välistä se valo, joka\nsitten myöhemmin nousee, ja ehdottomasti on tämän maailman lasten\nelämässä ja töissä huomattavana Jumalan valtakunnan ikävöitsemys ja\naavistus hänen tulostansa. Me näimme tänään kolmea roodolaista kuvaavan\ntaideteoksen, Laokoonin ryhmän. Isä, joka turhaan taistelee\npeljättävien käärmeiden kanssa -- mitäpä merkitsee hän muuta kuin\nvanhaa uskonoppia, joka voimatonna katoaa ajan myrskyhyn? Ja samoin\nkuin toinen poika, voimattomana hakien apua, kääntää rukoilevan\nnäköisenä kasvonsa isäänsä päin, joka itsekin huutaa apua, samoin\npettyvät ne, jotka odottavat tuoreita lehtiä kuivasta rungosta; toisen\npojan kaltaisia, joka pelastuksetta vaipuu kuolemaan, ovat he sitä\npaitsi kaikki.\"\n\nSe vakuuttava ihastus, jolla Marcella lausui nämät sanat, teki syvän\nvaikutuksen sekä Callistukseen että Juliaan ja pani molemmat miettimään\ntuon kuuluisan ryhmän kekselijästä selitystä.\n\nÄänettöminä jatkoivat he sitten muutaman minuutin matkaansa.\n\n\"Sinä olet oikeassa\", alotti jälleen Callistus. \"Kenen silmät Herra\nvalasee, hän näkee helposti sen ulkonaisen verhon läpi, jossa tapaukset\nesiytyvät meille ja löytää lukemattomia kalliita kultarakeita siitä,\njossa toiset eivät näe kuin arvotonta hiekkaa.\"\n\n\"Me olimme muutama päivä sitten Lucinan katakombissa Via Appian\nvarrella\", virkkoi Julia kääntyen Callistukseen, \"ja näimme siellä\näskettäin tehdyn kuvan -- suuren kalan, jonka seljässä oli vitsoista\npalmikoittu kori ja korissa muutamia leipiä ynnä pikari täynnä punaista\nviiniä. Me arvasimme heti tämän kuvan esittävän eloa antavaa kalaa,\nmeidän Herraamme, joka pyhässä ehtoollisessa antaa meille ruumiinsa ja\nverensä. Sano minulle, kenen tekemä se hyvin osattu taideteos on.\"\n\nCallistus sanoi sen tekijän nimen.\n\n\"Teidän seurakunnassa näyttää olevan oivallisia taiteilija-kykyjä\",\nvirkkoi Julia.\n\n\"Niin\", vakuutti Callistus, \"me panemme arvoa sille, että taide saapi\nsijaa ja menestyy myöskin kirkossa. Se on Jumalan lahja ja inhimillisen\nelämän lempikoriste.\"\n\n\"Niin\", lausui Julia innostuneena. \"Siitä, joka kerran on tullut\ntaiteen uskolliseksi ystäväksi, tuntuu raskaalta siitä luopuminen. Oi,\nettä tämä ihmishengen kaunein kukka hedelmöitsisi meidänkin tykönämme!\"\n\n\"Se hedelmöitseekin meidän tykönämme\", sanoi Callistus varmasti.\n\"Pakanuuden taide häviää häviämistään, sentähden että pakanuus itsekin\nhäviää, sillä taide ei voi oleksia asunnoksi kelpaamattomissa majoissa\nvanhentuneiden sukukuntien tykönä, vaan ollen itse nuorellinen ja\neloisa, hakee se itsellensä kodonkin nuorison tykönä. Sillä tavalla\ntuli se meille. Me avasimme ystävällisesti sille ovemme, ja se astui\nkernaasti sisään. Kuitenkin on meidänkin joukossamme muutamia, jotka\niloitsisivat, jos se poistuisi tyköämme, mutta niitä ei, Jumalan\nkiitos, ole monta. Ja usko minua\", lausui hän ihastuneena, \"tulee aika,\njolloin kaino neitsy, joka nyt on paennut meidän tyköämme, tulee\nkukoistavaksi naiseksi ja ylpeänä ja rohkeana astuu ulos maailmaan,\nlihana meidän lihastamme ja meidän henkemme ravitsemana, ja maailma\nsuosii häntä.\"\n\nMarcella pudisti totisena päätänsä.\n\n\"Mitä tekevät maailman lapset valkeuden valtakunnassa?\" sanoi hän.\n\"Kuinka voi taide, joka vuosisatoja on palvellut epäjumalia ja iloinnut\nmaailmallisesta, nöyrtyä palvelemaan Herraa, joka piti niin vähän lukua\nulkomuodosta ja ulkonaisesta kauneudesta, että hän esiytyi joukossamme\nkaikkein ylenkatsotuimpana, täynnä kipua ja sairautta?\"\n\n\"Mutta etkö näe\", virkkoi Callistus, \"miten maalarit ja kuvanveistäjät\nteoksillansa ovat ylistäneet Herran armoa ja kaikkivaltijasta apua\nmeidän hautapaikoillamme? Etkö näe miten seinät kertovat Jumalan pojan\nihmeistä, hänen paimentoimestansa ja ijankaikkisesta läsnäolostansa? Ja\npikari, jonka atrioidessasi nostat huulillesi, sormus, joka koristaa\nsormeasi, lamput, jotka valasevat huonettasi -- kuvailevathan ne kaikki\nmeidän uskoamme ja toivoamme.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän, vaan kuitenkin näen myös, juuri täällä Roomassa,\nteidänkin haudoissanne, pakanuuden satu-olentoja, Eroksen ja Psyken,\nkuun-jumalattaren ja muita epäuskon kuvateoksia. Mutta mitähän yhteyttä\non Kristuksen ja Belialin välillä? Te tahdotte yhdistää ne molemmat,\nsulattaa päivän yhteen yön kanssa.\"\n\n\"Suo anteeksi, Marcella\", virkkoi Callistus, \"sinä päättelet\nvähäpätöisistä yksityiskohdista kokonaisuutta. Meillä ei ole vielä\nmitään omaa taidetta, vaan olemme vasta luomaisillamme sitä itsellemme.\nMutta kukahan voi soimata rakennusmestaria, jos hän panee rakennukseen\nvanhoja palkkeja ja kiviä, kun häneltä välistä puuttuvat uudet\nrakennusaineet? Me itse emme hyväksy sitä, että pakanallisia kuvia\nsekoitetaan kristillisiin kuvihin, mutta meidän täytyy ottaa huomioon\najan suhteet eikä sovi meidän ruveta panemaan rajoja vapaalle\nkehkeämiselle, joka on taiteen ensimmäinen elin-ehto, ja toivomme\nsemmoisten poikkeusten vähitellen katoavan.\"\n\n\"Se ajatus on Zephyrinuksellakin\", virkkoi Marcella ja puristi huulensa\nyhteen.\n\nCallistus ymmärsi hänen viittauksensa, mutta ollen paljon kokenut ei\nhän vähääkään hämmentynyt.\n\n\"Tahtoisin mielelläni tehdä teille kysymyksen, jos sallitte\", virkkoi\nhän pikaisesti. \"Muutama viikko sitten saimme kuulla, että erään\nsuuressa arvossa pidetyn keisarillisen upseerin täytyy Sardiiniassa\nkärsiä suurta vaivaa kristillisyyden tähden. Eräs vaeltavainen veli\nnäki hänet siellä ja jutteli hänen kanssansa. Hän on entinen Kartagon\nlegaatti, nimeltä Licinius. Sentähden ajattelin minä teidän ehkä --\"\n\nMolemmat naiset parahtivat hiljaa. Callistus silmäili heitä\nkummastellen.\n\n\"Onko puheessasi mitä perää vai onko se ainoastaan tyhjää huhua?\" kysyi\nMarcella, kääntyen pikaisesti Callistukseen.\n\n\"Hän, joka jutteli sitä\", vastasi Callistus, \"oleksii tätä nykyä täällä\nlähellä, Ostiassa. Hänen puheensa on aina ollut luotettava ja totinen.\"\n\n\"Eikö hän ole jutellut mitään tästä -- tästä Liciniuksesta?\" jatkoi\nMarcella.\n\n\"Saatte kuulla kaikki mitä minä tiedän\", vastasi Callistus, \"sillä\nhuomaan, että tunnette sen kunnon miehen. Niinkuin itsekin varmaan\ntiedätte, oli Licinius legaattina Afrikan prokonsulilla. Hän ei ollut\nmikään kristittyjen vihollinen, mutta tuli siksi äkkiä, tietämätöntä\nminkä tähden, ja sai prokonsulin panemaan toimeen verisen vainon. Joku\naika sen jälkeen -- ja se on toinen käsittämätön kohta tämän miehen\nelämässä -- kääntyi hän julkisesti kristinuskoon. Tämä tapaus herätti\nKartagossa niin suurta hälinää, että oikein lähetettiin siitä ilmoitus\nkeisarille. Keisarin erityisestä käskystä erotettiin legaatti nyt\nvirastansa ja tuomittiin kovaan työhön, pahantekijäin siirtolan\nvuorikaivoksiin Sardiiniassa. Eräs veljistämme tapasi hänet siellä\nruumiinvoimistaan murtuneena ja lähellä kuolemaa, mutta kuitenkin oli\nhänen työn heikontamassa ruumiissansa sankarin henki, joka ylisti\nHerraa ja antamatta itseään minkään eksyttää, turvallisesti luotti\nnäihin lohdullisiin sanoihin: Toivo ei anna häpeään tulla. Siinä on\nkaikki, mitä hänestä tiedän puhua. Ehkä on hän jo menehtynyt suuriin\nvaivoihinsa.\"\n\nKasvot kalmankalpeana oli Julia kuunnellut Callistuksen puhetta.\nAinoastaan vaivoin sai hän pidätetyksi kyyneliä, jotka kostuttivat\nhänen silmänsä. Hänen sydämmensä tykki ankarasti. Hän muisteli sitä\nhetkeä, jolloin Licinius viimeisen kerran ojensi kätensä hänelle --\nsitä hirmuista hetkeä, joka tuotti niin paljon onnettomuutta sekä\nLiciniukselle itselleen että hänelle.\n\nMarcella näytti myöskin tulleen syvästi liikutetuksi. Hän katsoi\näänetönnä maahan.\n\nHe olivat nyt tulleet Collosseumiin. Callistus otti siellä jäähyväiset\nmolemmilta naisilta, jotka jatkoivat matkaansa suoraan eteenpäin,\nsamalla kuin hän poikkesi oikeaan Via Querquelana'lle, jonka varrella\nasui Rooman seurakunnan päämies, piispa Zephyrinus.\n\nKohta tuli hän piispan asunnon edustalle. Orja avasi hänelle portin.\nTämä oli synkkämielisen näköinen, kolmikymmenvuotinen mies. Kaulassa\noli hänellä hienot teräsvitjat; niissä oli pieni ympyriäinen levy,\njohon oli piirretty seuraavat sanat:\n\n        \"TENE ME QUIA\n        FUGI ET REVO\n        CA ME IN VIAM\n        QUERQUELANAM\n        AD ZEPHYRINUM\n        DOMINUM MEUM\".[41]\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Callistus orjalta. \"Kuinka kauan olet pitänyt tuota\neriskummaista kaulakoristetta?\"\n\n\"Sitä saat kysyä huoneen-mestarilta\", vastasi orja äreästi. \"Hänen on\npistänyt päähänsä pitää minua epäluotettavana. Sentähden on hän pannut\nkaulaani tämän merkin. Hyödytön varokeino.\"\n\nHän vei Callistuksen piispan kamariin. Vanha, noin kuusikymmenvuotinen\nmies, nousi mukavalta nojatuolilta ja meni sisälletulijaa vastaan.\nHänen astuntonsa oli vaivaloinen. Hänen kasvoissansa olivat ankarat\npiirteet, joita eivät hänen kunnianarvoiset valkoiset hiuksensakaan\njaksaneet lauhduttaa. Myöskin hänen puoliummessa olevat, levottomasti\nräpyttelevät silmänsä tekivät vastenmielisen vaikutuksen. Hänen\nkasvojensa muoto ainakin todisti hänen vastustajiensa syystä soimaavan\nhäntä ahneeksi.\n\n\"Olipa hyvä että tulit\", sanoi piispa hiljaan. \"Ajattelin äsken sinua.\nKäy istumaan. On tullut huonoja sanomia. Aleksandriassa ja Afrikassa on\nollut kovia vainoja. Niinkuin tiedät, saimme jo tätä ennen epävakaisia\nsenlaatuisia tietoja. Tänä aamuna sain laajasanaisia kirjoituksia\nsiellä olevalta piispalta. Voit ottaa ja lukea ne. Kunhan me täällä\nvaan saisimme olla levossa! Septimius Severus ei näytä olevan juuri\nystävällinen meitä kohtaan. Ja sitä paitsi tekee Hippolytus\npuoluelaisinensa minulle suurta levottomuutta. Eripuraisuus enenee\npäivä päivältä; mikä tulee tästä lopuksi?\"\n\n\"Sinä pelkäät enemmän kuin on syytäkään\", virkkoi Callistus. \"Egyptin\nja Afrikan vainoihin on ollut omituista johtoa, niinkuin tiedät ja\nnämät kirjeet myös luultavasti selittävät. Mutta täällä ei ole mitään\nsellaista. Tähän asti on keisari antanut meidän olla rauhassa. Ja nyt\non jo päätetty, että hän lähtee Roomasta Britanniaan. Carakallan mieli\non taas kääntyneenä kokonaan muuhun kuin kristityiden vainoon.\"\n\n\"Saatatpa olla oikeassa\", vastasi piispa arvelevaisesti. \"Sinun sanasi\nrauhoittavat minua.\"\n\n\"Eikä Hippolytus myöskään, minun nähdäkseni, voi saattaa meitä\nvaaraan\", jatkoi Callistus. \"Hän ei ole luotu puolueen päämieheksi eikä\nkansan johdattajaksi. Kun vaan edelleenkin olemme varoillamme ja\npidämme koko hänen vastustustaan asiana, joka ei meitä yhtään huoleta,\nniin tuo punaiseksi kuumennettu rauta pian kylmenee. Mutta\", virkkoi\nhän lopuksi, painaen päänsä nöyrästi alas, \"jos sinulla on toinen\nmielipide, niin sano vaan sana ja minä pysyn vaiti.\"\n\n\"Ei, ei, Callistus\", virkkoi piispa melkein peljästyneenä. \"Siitä ei\nvoi tulla puhettakaan. Minä en voi tulla toimeen sinun neuvoittasi.\nTiedäthän, että luotan sinuun täydellisesti, ja jos sinusta on se tapa\nvastedeskin oikea, jota tähän asti olemme noudattaneet, niin on asia\nratkaistu.\"\n\nPalvelija astui sisään.\n\n\"Sinua tahtoo eräs puhutella\", ilmoitti palvelija.\n\n\"Anna hänen tulla sisään\" vastasi Zephyrinus.\n\nMuutaman minuutin kuluttua tuli ovesta sisään pitkä, ijäkäs mies.\nPitkät, valkoiset hivukset ympäröivät hänen eteenpäin nyykistynyttä,\nkunnianarvoista päätänsä. Oikeassa kädessä oli hänellä pitkä sauva,\njolla hän tuki itseänsä. Hän liikkui hitaasti. Mukanaan oli hänellä\nnuorukainen, jonka olkapäällä hänen vasen käsivartensa lepäsi.\n\nKummastuneena huudahtaen nousi Zephyrinus istualtaan, kun hän loi\nsilmänsä sisälletulijaan.\n\n\"Pyhä isä\", virkkoi hän ja suuteli ukkoa,[42] \"kiitetty olkoon Herra,\nettä on tuonut sinut meidän tykömme. Me tervehdimme sinua veljellisesti\ntervetulleeksi. -- Tämä on\", sanoi hän sitten kääntyen Callistukseen,\n\"Irenaeus Lugdunum'ista kirkon terävä miekka sekä kilpi samalla.\"\n\nUkko naurahti.\n\n\"Miekka ei ole terässään\", sanoi hän hiljaan, käyden istumaan. \"Nämät\nvanhuuden heikontamat ja veltostuttamat käsivarret eivät enään kanna\nasetta, vaan kurottuvat ainoastaan rukoukseen. Toisia sotureita on\nHerra valinnut. -- Tulen Aasiasta\", jatkoi hän muutaman minutin\nperästä, \"menin sinne katsomaan vielä kerran kotomaatani, ennenkuin\nsilmäni ummistuvat ainiaksi. Nyt olen paluumatkalla Galliaan. Samoin\nkuin muinoin suuri apostolimme, en minäkään tahtonut kulkea Rooman\nohitse käymättä teitä vahvistamassa ja saamassa teiltä vahvistusta.\"\n\n\"Rakas veli\", vastasi Zephyrinus, \"kiitetty olkoon Herra vielä kerran,\nettä on suonut meidän nähdä sinun kasvosi. Me tarvitsemmekin suuresti\nsinun vahvistustasi. Aallot raivoavat kirkon laivan ympärillä,\nikäänkuin tahtoen nielaista sen.\"\n\nTaaskin menivät ukon huulet hymyyn.\n\n\"Anna niiden raivota, Zephyrinus. Ne eivät meitä voi niellä. Matkalla\nolen käynyt monessa seurakunnassa. Kuinka nuorellisesti on\nsydämmeni iloinnut, kun olen nähnyt niiden olevan lujina hengen\nyksimielisyydessä, ja sysivän tyköänsä valehtelijoita ja vääriä\nprofeettoja, jotka tahtovat asettaa ihmisten sanan Jumalan sanan\nsijaan. Sama henki yhdisti niitä kaikkia; sama henki, sama toivo\nelähytti niitä. Ja mekö sitten pelkäisimme ja hätäilisimme? Ei,\nkiitetty olkoon Herra ja ylistetty hänen nimensä kaikessa\nijankaikkisuudessa! Ei mikään viekkaus, ei mikään väkivaltaisuus saata\nvoittaa meitä.\"\n\n\"Kyllä minäkin luotan Herraan, rakas veli\", vastasi Zephyrinus\nnöyrästi, \"että hänen väkevä kätensä tukee meitä. Mutta onko sinusta\nkäsittämätöntä, että minulle välistä tulee huoli, kun näen\nuskonheittureita yhä enemmän ilmautuvan seurakuntaani, jotka\npetollisesti sanovat itseänsä kristityiksi, ikäänkuin voisivat he\ntäällä valloittaa koko kristikunnan?\"\n\n\"Herra kitkee aikanansa ohdakkeet\", vastasi Irenaeus. \"Ja meidän\nvelvollisuutemme on tehdä itsemme aseiksi hänen käteensä. -- Niin,\nZephyrinus\", sanoi hän juhlallisella, korkeammalla äänellä, \"salli\nmiehen, joka Herran armosta on päässyt korkeaan ikään ja saanut\nrunsaasti vaikuttaa, sanoa sinulle tämä: 'Ole lempeä taitamattomille ja\neksytetyille, ystävällinen katuvaisille, mutta kova, kova kuin kivi\nsusille, jotka tunkeutuvat laumaasi, tahtoen syöstä Kristuksen\nistuimeltansa ja asettaa sijaan itsensä ja mitättömän ihmisten sanan.\nNe ovat varkaita ja ryövärejä ja juovat poroista, inhottavaa vettä;\nsillä kirkossa ainoastaan on Jumalan henki, ja missä Jumalan henki on,\nsiellä on kaikki armo ja totuus.'\"\n\n\"Tahdon ajatella sanojasi\", vastasi Zephyrinus.\n\n\"Sinä olet paimen seurakunnassa, jota Herra on siunannut enemmän kuin\nmuita\", jatkoi Irenaeus. \"Sielun silmillä näen sen jo kohoavan\nmaanpiirin kirkkojen yli ja sen paimenien tulevan lainsäätäjiksi ja\njohdattajiksi monelle. Mutta voi heitä, jos he milloin kelvottomasti\npanisivat toimeen Herran sanat ja käskyn! Silloin otetaan valtikka\nheiltä pois ja annetaan toiselle.\"\n\n\"Jumala siitä varjelkoon\", sanoi Zephyrinus.\n\nNyt tuli muutamaksi minutiksi äänettömyys.\n\nSitten virkkoi Irenaeus taas:\n\n\"Mutta kerro minulle hiukan tarkemmin seurakuntasi tilasta ja mitä\nSeptimius Severuksesta tiedetään. Minua aavistuttaa että hänen\nmiekkansa kerran kohtaa minua.\"\n\nZephyrinus täytti kernaasti vanhuksen tahdon ja alkoi kertoilla\nseurakuntansa laajenemisesta ja sisällisistä suhteista.\n\n\n\n\nKolmastoista Luku.\n\nPetollisuus ja uskollisuus.\n\n\nMelkein samaan aikaan tuli eräs mies tomuisissa matkavaatteissa\nOstiasta Roomaan. Cestiuksen pyramiidin luona seisattui hän ja istuutui\nkivipenkille, joka oli asetettu siihen väsyneitä matkamiehiä varten.\nUneksivasti katseli hän hetkisen maahan. Sitten nousi hän taas\nistualtaan ylös. \"Ei\", sanoi hän itseksensä, \"minä en voi enkä tahdo\nlevätä ennenkuin olen saanut varmuutta hänestä, jonka tähden olen\nantautunut tälle vaivaloiselle ja vaaralliselle matkalle. Jospa\nkuitenkin onnetar olisi minulle suosiollinen!\"\n\nPuhdistettuaan harjalla tomun vaatteistansa tavernassa, kaupungin\nportin vieressä, meni hän kiireesti Aventinuksen yli ja oli juuri\nlähtemäisillään astumaan erästä poikkikatua alaspäin, joka ulottui\nCircus Maximuksesta Palatinukseen, kun muutamia pretoriaaniupseereita\ntuli hänelle vastaan, sulkien häneltä tien. Hän tuli silminnähtävästi\nhämille ja tahtoi mennä ohitse kasvot toisaalle käännettyinä, kun äkkiä\nyksi upseereista astui hänen luoksensa ja, katsoa tirkistäen häneen,\nhuudahti: \"Mitä kaikkea! Kartagon legaatti! Terve tulemastasi Roomaan,\nMarkus Licinius!\"\n\nMatkamies vaaleni ja peräytyi askelen takaperin.\n\n\"Kaiken pyhän tähden, Petronius\", sai hän työläästi sanotuksi, \"älä\nilmaise minua!\"\n\nUpseeri nauroi.\n\n\"Erhetyt, ystäväni. Tunnet huonosti tarkkatuntoisuuttani, koska luulet\nminun auttavan maanpakolaista pahantekijää, joka ei ole pysynyt\nuskollisena keisarille. Kumppanit\", huusi hän seuralaisillensa,\n\"auttakaa minua, että saadaan tämä kallis lintu korjuusen. Hän on\nkuuluisa Kartagon legaatti, joka joku aika sitten karkasi Sardiinian\nvuorikaivoksista.\"\n\n\"Sinä katala!\" virkkoi Licinius hänelle ylenkatseellisesti. \"Ilmaset\nsiis hänet, jonka leipää niin kauan sait syödä.\"\n\nMutta kukaan pretoriaaneista ei näyttänyt kuitenkaan tahtovan totella\nkumppaninsa kehoitusta. Päinvastoin menivät he pois, ett'eivät olisi\nmitenkään osallisena kavaltajan tekoon. Tämän täytyi siis ottaa\navuksensa sattumalta ohimenevä legionasotamies.\n\n\"Nyt kasarmiin!\" sanoi hän käskevään tapaan Liciniukselle.\n\nTämä seurasi häntä, ei kehdaten ylenkatseesta luoda kavaltajaan yhtä\nsilmäystä, eikä yhtä sanaa hänelle virkkaa.\n\n\"Jollei minun ole sallittu päästä turmiosta\", sanoi hän itseksensä,\n\"niin tahdon nöyrästi ja rohkeasti käydä sitä kantamaan.\"\n\nHeti pretoriaanein kasarmiin saavuttua jätti Petronius vankinsa vahdin\nhaltuun ja kiiruhti sieltä keisarin palatsiin Palatinukselle, antamaan\nitse tietoa, mitä oli tehnyt. Mutta kun keisari silloin juuri oli\nTibur'issa ja sanottiin hänen palaavan sieltä vasta illan suussa, niin\ntäytyi Petroniuksen tyytyä ilmoittamaan tapauksen kaupungin\nprefektille.\n\nKun vanki oli päässyt kasarmiin, tuli hänen ympärillensä joukko\nutelijaita sotamiehiä. Centuriot olivat vetäytyneet pois, sillä koko\ntapaus tuntui heistä tuskauttavalta. Ainoastaan yksi heistä tuli\nLiciniuksen tykö, ilmoittaen olevansa hänen vanha sotatoverinsa, ja\npuhui ylenkatseellisesti Petroniuksen käyttäytymisestä.\n\n\"Se karvastelee vieläkin enemmän\", virkkoi Licinius surullisesti, \"kun\npettäjänä ja kavaltajana on mies, jolle kernaasti ja usein on tehnyt\nhyvää. Petronius oli halpa legionalainen, kun palvelimme yhdessä\nitämailla. Eräs ystäväni esitti hänet minun suosiooni ja minä otin\nhänet vastaan. Hän sai kuukausia asua teltassani ja nauttia minun\nruokaani. Mutta kun ei häntä sitten ylennetty, niin luuli hän\nmielettömästi kyllä minun olleen siihen syynä, ja siitä saakka on hän\npitänyt minulle vihaa ja saa tänään nyt vihdoin riemuita.\"\n\nHän painoi päänsä ja katsoi miettiväisesti maahan.\n\nHeti sen jälkeen tuli käsky kaupungin prefektiltä, että toistaiseksi\npidettäisiin vankia kasarmissa. Licinius pantiin pieneen pimeään\nkamariin.\n\nSiellä sai hän nyt olla yksinään ajatuksinensa.\n\nMiettiessään tilaansa, nuhteli hän katkerasti itseänsä siitä, että oli\nantautunut tälle matkalle ja mielettömästi tullut leijonan luolaan.\n\n\"Romula ja Qvintilius eivät varoittaneet minua suotta\", ajatteli hän.\n\"Itse olen syypää siihen, mitä nyt saan kärsiä. Ja kuitenkin\", jatkoi\nhän, \"olin pakotettu tulemaan Roomaan; minun täytyi koettaa saada nähdä\nhäntä ja sanoa hänelle: 'Katso, tässä olen minä, sydän täynnä katumusta\nja elämä täynnä kipua -- älä ole minulle enää vihainen, vaan kanna\nsääliväistä mieltä minua kohtaan.' -- Ja nyt olen Roomassa\", sanoi hän\nmelkein riemuiten. \"Julia saa kuulla, kuka ylhäinen mies otettiin\nkiinni ja arvaa kyllä, minkätähden hän oli tullut tänne, jossa hänet\ntunnetaan ja hänen nimensä on vihattavimpia. Ja jos he tappavat minut,\nniin tiedän todellakin kuinka kuolen ja iloisesti painan marttyrin\nseppeleen päähäni, samoin kuin muinen painoin sen tammenlehtisen\nkruunun, jonka Siccan porvarit minulle lahjoittivat.\"\n\nVarhain seuraavana aamuna tuli keisarillinen sanansaattaja\npretoriaanein kasarmiin tuomaan päällikölle erästä kirjoitusta. Se oli\nkeisarin allekirjoittama kuolemantuomio vangille. Neljän tunnin perästä\npiti teloitus tapahtuman vankeudessa. Päällikkö lähetti paikalla\ncenturion Liciniuksen tykö antamaan hänelle tietoa keisarin tuomiosta.\nVanki kuulteli sitä levollisesti. \"Uhrilammas iloitsee pelastetuksi\ntulemisestansa\", sanoi hän surumielisesti. Sitten otti hän palasen\npergamenttia ja alkoi kirjoittaa. Neljännestunnin kuluttua pyysi hän\nvahtisotamiestä kutsumaan hänen tykönsä sen centurion, joka edellisenä\niltana oli jutellut hänen kanssansa.\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi hän centuriolle, \"keisari on tuominnut minut\nkuolemaan. Tahdotko tehdä minulle viimeisen palveluksen?\"\n\nPuhuteltu nyökäytti äänetönnä päätään. Hänen silmänsä olivat täynnä\nkyyneliä.\n\n\"Minulla on tässä kirje\", jatkoi Licinius; \"tämä olisi menevä eräälle\nJulialle; hän asuu Esquilinuksella Calpurniuksen huoneessa, jonka\nvarmaan tiedätkin.\"\n\nCenturio otti äänetönnä kirjeen ja lähti kiireesti menemään. Hän riensi\nEsquilinukselle, haki ylös Calpurniuksen asunnon ja jätti kirjeen\npalvelijattarelle.\n\nMarcella ja Julia olivat juuri menneet peristiiliin. Marcella oli\nottanut esiin kirjarullan ja ojentanut sen sisarellensa, pyytäen tätä\nlukemaan sen ääneensä.\n\nJulia otti kernaasti kirjarullan.\n\n\"Tahdon mielelläni olla lukijatar tänään\", virkkoi hän, \"mutta se\ntäytyy minun tunnustaa, ett'en vapistuksetta voi lukea siitä verisestä\nvainosta, joka oli vielä peljättävämpi kuin minkä me itse näimme\nKartagossa.\"\n\nSitten alotti hän lukea kirjarullaa, jonka päällekirjoituksena olivat\nsanat: Perpetuan ja Felicitaan marttyrikertomus.\n\n\"Nuoret katekumenit Revocatus ja hänen orjakumppaninsa Felicitas,\nSaturninus ja Secundulus otettiin kiinni vainossa. Samoin myöskin Ubia\nPerpetua, ylhäissäätyinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen\nvanhempansa ja kaksi veljeänsä, joista toinen myös oli katekumen,\nelivät vielä. Hänen rinnoillansa oli pieni lapsi. Hän itse saattoi olla\nkahdenkolmatta vuoden vanha. Mutta tahdomme antaa hänen itsensä\nkertoilla marttyriutensa vaiheet, niinkuin hän omalla kädellään on ne\nkirjoittanut.\"\n\n\"Kun en vielä ollut vankeudessa\", kertoi hän, \"ja isäni rakkaudesta\nminuun koetti saada minua luopumaan, sanoin minä hänelle: 'isä, katso\ntätä saviastiaa!' 'Niin', virkkoi hän, 'mitä sitten?' 'Voiko sitä sanoa\nmuuksi kuin mikä se on?' 'Ei', vastasi hän. 'Samoinpa en minäkään voi\nsanoa muuta itsestäni kuin: olen kristitty.' Sitten ahdisti minua isäni\nvihastuneena, mutta ei ryhdittömillä syillänsä voittanut minua. --\nMuutama päivä sen jälkeen saimme kasteen. Minulle ilmoitti siinä henki,\nett'en rukoilisi mitään muuta kuin kärsimistä. Kohta sen jälkeen\nvietiin meidät vankeuteen. Minä peljästyin, tottumaton kun olin\nsemmoiseen synkeyteen. Voi kauheaa päivää! -- Minua vaivasi huoli\nlapsestani. Jalot diakonit Tertius ja Pomponius saivat lopuksi\nlahjoilla aikaan, että me pääsimme kärsittävämpään huoneesen, jossa\nhiukan toinnuimme. Siellä imetin minä lastani, joka jo oli voipuneena\nja nälissään, ja jätin sen äitini ja veljeni haltuun. Murheella näin\nkuinka heitä ahdisti minun tilani. Olin suuressa vaivassa monta päivää.\nOlin hankkinut itselleni luvan saada pitää lapseni vankeudessa luonani.\n-- Yht'äkkiä tunsin itseni uudelleen vahvistuneeksi ja vapaaksi lapsen\nhuolista, ja vankeus tuntui minusta ruhtinaanhuoneelta, ett'en missään\nolisi tahtonut olla mieluisemmin kuin siellä.\n\n\"Silloin sanoi veljeni minulle: 'Sinulle on suotu suuri arvo, joten\nvoit vaatia itsellesi ilmestystä, odottaako meitä marttyrinkuolema vai\nvapautus!'\n\n\"Ja minä vastasin hänelle luottamuksella, koska tiesin saavani puhua\nHerran kanssa: 'Huomenna saat tietää sen'.\n\n\"Ja minä rukoilin Herraa, ja se ilmoitettiin minulle: Minä näin\nsuunnattoman suuret, kultaiset tikapuut, jotka ulottuivat taivaasen\nasti; vaan ne olivat niin kapeat, että ainoastaan yksitellen voi\nnousta niitä myöten ylös. Kahden puolen tikapuita oli kaikellaisia\nrauta-aseita: miekkoja, keihäitä, sirppejä, jotta se, joka\nvaromattomasti ja ylöspäin katsomatta meni niitä myöten ylös, tuli\naivan silvotuksi ja lävistyi keihäiden kärkiin. Ja tikapuiden alla\nvenyi jättiläis-lohikäärme, joka väijyi ylöskiipeäviä ja koetti\nsäikäyttää heidät takaisin.\n\n\"Ensin kiipesi ylös Saturninus, joka sittemmin meidän tähtemme\nvapaehtoisesti antautui vainoojille, mutta joka ei meitä vankeuteen\npantaessa ollut meidän kanssamme. Onnellisesti pääsi hän tikapuiden\npäähän. Ja hän kääntyi minuun, lausuen: 'Perpetua, minä odotan sinua.\nMutta pidä varasi, ett'ei lohikäärme sinua vahingoita'.\n\n\"Minä vastasin hänelle: 'Se ei minua Herran Jesuksen Kristuksen nimessä\nole vahingoittava.' Ja tikapuiden alla nosti lohikäärme vitkaan ylös\npäätänsä, ikäänkuin peljäten minua.\n\n\"Minä kiipesin ylös ja sain nähdä avaran puutarhan, jonka keskellä\nistui karkeavartaloinen, paimenen pukuun puettu ukko. Ja hänen\nympärillänsä seisoi monta tuhatta henkeä valkoisissa vaatteissa. Ja hän\nnosti kasvonsa, katsoi minuun ja sanoi: 'Tervetulemastasi, lapsi!'\n\n\"Hän huusi minut luoksensa ja antoi minulle palan juustoa, jonka hän\noli tehnyt. Minä otin lahjan vastaan ristissä käsin, ja kaikki\nympärillä seisovaiset sanoivat: Amen! -- Sitten herätti minut ääni.\nMinulla oli vielä suuni makeana.\n\n\"Paikalla juttelin veljelleni mitä olin nähnyt. Me ymmärsimme molemmat\ntuskien odottavan meitä, ja aloimme luovuttaa mielestämme kaikkea\nmaailman toivoa.\n\n\"Muutaman päivän perästä kuului meille sellainen huhu, että me\ntulisimme kuulusteltaviksi. Kaupungista tuli isä luokseni, syvä suru\nsydämmessä, muuttamaan minun päätöstäni.\n\n\"'Sääli tytär, harmaita karvojani', rukoili hän. 'Sääli isääsi, jos\nansaitsen isäksesi kutsuttaa. Näillä käsilläni olen saattanut sinut\nkukoistuksen ikääsi, suosinut sinua enemmin kuin ketään veljiäsi -- älä\nsiis tuota minulle tätä häpeätä. Tässä ovat veljesi, tässä äitisi ja\näitisi sisar, tässä lapsesi, joka ei voi elää sinutta; sääli heitä! Ole\nmielevä, jott'et tuottaisi meille kaikille turmaa. Häpeä panee meidät\nainiaksi vaikenemaan, jos sinä kärsit sellaisen kuoleman'.\n\n\"Niin puhui isäni, täynnä isällistä rakkautta, minulle suudellen\nkättäni. Sitten heittäytyi hän maahan jalkoihini, nimittäen minua\nherrattareksi eikä tyttäreksi.\n\n\"Minun tuli sääli hänen harmaata päätänsä ja että hän oli suvussamme\nainoa, joka ei tahtonut riemuita minun kärsimisestäni. Minä lohdutin\nhäntä, sanoen; 'Mitä Jumala tahtoo, tulee tapahtumaan tässä. Sillä\nsinun pitää tietämän, ett'emme itse ole itsemme herrat, vaan Jumala!'\n\n\"Murheellisena lähti hän tyköäni.\n\n\"Seuraavana päivänä vietiin meidät kesken atrioimistamme\nkuulusteltaviksi. Me tulimme Forum'ille. Sanoma tästä oli pikaisesti\nlevinnyt Forum'in lähi-ympäristöllä oleviin kaupungin-osiin, ja koonnut\nsuuren kansanjoukon.\n\n\"Me nousimme vankeja varten laitetulle lavalle.\n\n\"Kaikki vangit tunnustivat itsensä kristityiksi.\n\n\"Kun sitten tuli minun vuoroni, astui isäni minun tyköni lapseni\nkanssa, veti minua luoksensa ja rukoili: 'Armahda lastasi!' Ja myöskin\nprokuraattori Hilarius, joka prokonsuli Minucius Timianuksen kuoltua\noli saanut vallan elämän ja kuoleman ylitse, sanoi minulle: 'Sääli\nvanhaa isääsi, sääli pientä lastasi'.\n\n\"Mutta minä pudistin päätäni.\n\n\"Silloin kysyi Hilarius minulta: 'Tunnustatko itsesi Kristukselle?' --\nja minä vastasin: 'Tunnustan, minä tunnustan itseni Kristukselle'.\n\n\"Silloin valmistautui isäni vetämään minua alas paikaltamme. Mutta\nHilarius antoi viedä hänet pois ja ruoskia häntä, vitsoilla. Ja isäni\nkärsimys suretti minua, ikäänkuin olisi minua itseäni rangaistu -- niin\nsuretti minua hänen onneton vanhuutensa.\n\n\"Sitten luetteli prokuraattori meidän nimemme ja tuomitsi meidät\npetojen revittäviksi. Mutta ilosina palasimme me takaisin vankeuteen.\n\n\"Muutaman päivän kuluttua päästi vanginvartia Pudens, sillä hän piti\nmeitä suuressa arvossa, koska oli nähnyt, että Jumalan voima oli meissä\nväkevä, monta veljeä meidän tykömme, jotta saisimme lohduttaa\ntoisiamme.\n\n\"Mutta kun teloituspäivä läheni, tuli isäni, surun kalvamana, minun\ntyköni ja repien partaansa heittäytyi lattialle minun eteeni, kirosi\npäiviänsä ja puhui sanoja, jotka liikuttivat jokaista. Voi, kuinka\nminua säälitti hänen onneton vanhuutensa!\n\n\"Sinä päivänä, jolloin meidät piti heitettämän pedoille, näin diakoni\nPomponiuksen tulevan vankilaan ja kolkuttavan ovelle. Minä menin ja\navasin sen hänelle. Hän oli hienossa, valkoisessa juhlapuvussa. Ja hän\nsanoi minulle: 'Perpetua, me odotamme sinua. Tule!' Hän tarttui minun\nkäteeni ja, kuljettuamme epätasaisia teitä, tulimme me vihdoin\nhengästyneinä eräälle amphiteaatterille. Hän vei minut sinne keskelle\narenaa ja sanoi: 'Älä pelkää. Katso, minä taistelen yhdessä sinun\nkanssasi.'\n\n\"Ja hän katosi.\n\n\"Mutta minä näin kansaa yltäympäri istuvan jännitetyssä odotuksessa.\nMinä kummastelin, ett'ei mitään eläimiä päästetty minua vastaan, koska\nkuitenkin tiesin olevani tuomittu petojen revittäväksi. -- Silloin\nastui esiin musta egyptiläinen taistelemaan minua vastaan ja samalla\ntuli myös näkyviin julman pitkä mies, jonka pää ulottui korkeammalle\nsirkuksen muuria. Yllänsä oli hänellä pitkä tunika ja sen päällä\npurpurapuku ja kädessään raippavitsa, ikäänkuin eläinten kesyttäjällä,\nynnä vihanta oksa, jossa riippui kultaisia omenia. Hän pyysi vaitioloa\nja lausui:\n\n\"'Jos egyptiläinen voittaa tämän naisen, niin tappaa hän hänet\nmiekalla; mutta jos hän voittaa egyptiläisen, niin saa hän tämän\noksan'. Niin puhuttuansa vetäytyi mies jälleen takaisin.\n\n\"Me karkasimme nyt toisiamme vastaan ja alotimme taistelun. Minä\ntempasin häntä päästä niin, että hän kaatui kasvoillensa ja poljin\njalkani hänen päänsä päälle. Kansalta kuului suostumushuuto.\n\n\"Mutta minä menin miehen luokse ja sain oksan.\n\n\"Hän antoi minulle oksan ja sanoi: 'Rauha sinulle, tyttäreni'. Iloisena\nvoitostani menin ulos sirkuksen portista.\n\n\"Silloin heräsin. Nyt tiesin, ett'en tulisikaan taistelemaan petojen,\nvaan pirun kanssa. Mutta olin varma siitä, että minulle oli suotu\nvoitto.\n\n\"Niin kului elämäni taistelupäivään asti. Taistelun kertoileminen on\ntoisen tehtävä.\" --\n\nSamassa tuli sisään palvelijatar ja antoi Julialle kirjeen.\n\n\"Eräs pretoriaanein centurio toi sen\", lisäsi hän. Julia vaaleni,\nsilmäillessänsä sen sisältöä. Äänetönnä ojensi hän sisarellensa sen.\nSitten nousi hän seisoalleen ja katsoi miettiväisesti hetkisen eteensä.\n\n\"Marcella\", sanoi hän sitten lujalla, juhlallisella äänellä, ja\nleimuava puna lennähti hänen kasvoillensa, \"minä tahdon pelastaa hänet.\nKutsu tänne Calpurnius, hänen pitää tulla minun kanssani, minä tahdon\nkäydä keisarin tykönä. Mutta joutuin, sillä aika on kallis.\"\n\nOdottamatta vastausta meni hän peristiilistä omaan kamariinsa pukemaan\npäällensä. Jo muutaman minuutin perästä oli hän valmiina. Samassa tuli\nCalpurniuskin, sillä Marcella oli kutsunut häntä ja ilmoittanut hänelle\nmuutamalla sanalla asian.\n\nTuskin oli puolta tuntia kulunut, kun heidän kantotuolinsa seisattui\nkeisarin palatsin eteen. Calpurnius mukanansa meni Julia keisarin\nhenkivartion rivin läpitse. Eräs hovi-virkamies tuli heidän vastaansa.\n\n\"Me tahtoisimme päästä keisarin puheille\", sanoi Calpurnius, kääntyen\nhovimieheen päin.\n\n\"Keisarin puheille pääsee vasta kahden tunnin perästä\", oli hovimiehen\ntyly vastaus.\n\n\"Sano hänelle, että se, joka Napolissa kerran pelasti hänen henkensä\nmurhaajan kädestä, haluaa puhutella häntä tärkeässä asiassa\", virkkoi\nJulia pikaisesti.\n\nHovimies kumarsi. \"Täytän paikalla pyyntösi\", sanoi hän ja lähti\nmenemään.\n\nJo muutaman minutin perästä tuli hän takaisin, sanoen keisarin\nodottavan heitä. Calpurnius tahtoi jäädä ulos odottamaan, ja Julia meni\nsiis yksinään sisälle pitkien, kultaripsuilla koristeltujen esirippujen\nkautta, jotka peittivät keisarin vastaanotto-huoneesen menevän oven.\nHiljainen vavistus valtasi hänet, kun hän astui kynnyksen yli, mutta\nhän pääsi pikaisesti jälleen levolliselle mielelle.\n\nYstävällisesti tuli keisari häntä vastaan.\n\n\"Minusta on hauskaa nähdä sinut Roomassa\", sanoi hän, \"mutta vieläkin\nhauskempaa se, että toivon voivani tehdä sinulle jonkun hyvän työn.\"\n\n\"Ylhäinen cesar\", alotti Julia kumartaen; \"jumalat soivat minun kerran\npelastaa sinun henkesi; nyt tulen minä sinulta rukoilemaan erään toisen\nhenkeä.\"\n\nKeisari katsoi jännitetyllä odotuksella puhujaan. Julia arveli hiukan.\nHänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkuin tohti rukoilla sen edestä,\njoka mikäli hän tiesi, oli kovin keisarin vihoissa.\n\n\"Minä rukoilen sinulta Liciniuksen henkeä, hänen, joka ennen oli\nlegaattina Kartagossa\", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.\n\nKeisari peräytyi askelen takaperin; vihan puna nousi hänen otsallensa.\n\n\"Liciniuksenko?\" jupisi hän. \"Häntä on syystä minun keisarillinen\nvihani kohdannut. Hän ansaitsee kuoleman.\"\n\nJulia ei voinut kauemmin hillitä itseänsä. Kyynelet tulvivat hänen\nsilmistään, hän vaipui polvilleen ja kurotti rukoilevaisesti kätensä\nkeisariin päin, joka katsoi häneen vihaisilla silmillä.\n\n\"Nouse ylös\", sanoi keisari melkein käskevästi. \"Ei sovi sen langeta\neteeni polvilleen, jota minun tulee kiittää hengestäni.\"\n\nJulia totteli äänetönnä.\n\n\"Sanoin jo kerran sinulle\", jatkoi Septimius, \"että keisarin\nkiitollisuus sinua kohtaan on ääretön. Sen tahdon myöskin osottaa\ntänään. Minä lahjoitan elämän sille miehelle, jonka edestä rukoilet.\nMutta tiedä, että teen tämän vastoin tahtoani ja ainoastaan tehdäkseni\nsinulle suuren hyvän työn. Mutta en enää tahdo nähdä Liciniuksen\nkasvoja; menköön hän maanpakoon.\"\n\nJulia lausui tavoitellen muutamia kiitollisuuden sanoja.\n\n\"Kuinka tunnet sinä Liciniuksen?\" kysyi keisari hiukan lempeämmin.\n\n\"Kartagossa oli hän meillä jokapäiväisenä vieraana\", vastasi Julia.\n\n\"Etkä sinä ole häntä unhottanut? -- Sinun hyvä muistisi on todellakin\nsinulle kunniaksi.\"\n\nJulia punastui kovin.\n\n\"No niin\", virkkoi hän sitten, ojentaen kätensä ystävällisesti\nJulialle, \"voi hyvin, äläkä unhota, että Palatinuksella asuu mies, joka\non ystävällinen sinun omaisiasi kohtaan.\"\n\nNiin sanottuansa vetäytyi keisari takaisin. Julia riensi ulos\nvastaanotto-huoneesta ja lähti paikalla Calpurniuksen kanssa pois\nkeisarin hovista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntikausi oli nyt kulunut. Kasvot käsiin peitettyinä istui Licinius\nääneti mietiskellen vankeudessansa. Ei pienintäkään mielenliikutusta\nollut huomattavana hänessä; ainoastaan silloin tällöin huokasi hän\nraskaasti. Hän silmäili kulunutta elämäänsä ja ajatteli juuri\nuskollista Saturninusta -- kun ovi aukeni. \"Olen valmis\", virkkoi\nLicinius, nousten seisoalleen.\n\nKeisarin virkamies astui sisään. Kädessään oli hänellä\npergamenttirulla, jonka hän levitti auki ja ojensi vangille. Tämä otti\nsen vastaan hiljaisella vavistuksella. Hän kummastui, lukeissaan siinä:\n\"Herrani, ylhäinen cesar, on armossa erään hänelle kalliin henkilön\nesirukouksen johdosta muuttanut kuolemanrangaistuksen maanpaoksi\nulkopuolelle Italian rajoja, joka täten sinulle tiedoksi annetaan.\" Sen\nalla oli kaupungin prefektin nimi.\n\nÄänetönnä katsoa tuijotti Licinius kirjoitukseen. Äkkihämmästys poisti\nhänestä alussa kaikki ilon tunteet. \"Ja mihin?\" änkytti hän.\n\n\"Saat valita Bytsantin tahi Argentoratin\", vastasi virkamies.\n\n\"Minä valitsen Argentoratin\", sanoi Licinius pikaisesti.\n\n\"Hyvä. Sinun pitää kahden tunnin kuluttua oleman valmis lähtemään.\nGermanilainen centurio tulee sinua saattamaan.\"\n\nNäin sanottuansa aikoi virkamies lähteä pois. Mutta Licinius pani\nkätensä hänen olkapäälleen. \"Saatko sanoa minulle\", virkkoi hän\nrukoilevaisesti, \"kenen esirukouksesta tuomio muutettiin?\"\n\nVirkamies kohotti olkapäitänsä. \"Minä en tiedä mitään tarkempaa siitä.\nAinoastaan sen verran kuulin, että eräs ylhäinen nainen oli ruvennut\nsinun puoltajaksesi.\"\n\n\"Hän se oli!\" ajatteli Licinius paikalla. \"Sillä kukapa muu se olisi\nvoinut olla. Marcella ehkä? Mutta olisiko cesar noudattanut hänen\npyyntöänsä? Ei; mutta Julia pelasti kerran hänen henkensä. Niin, häntä\nainoastaan on minun kiittäminen pelastuksestani, hänelle ainoastaan\ntulee minun olla kiitollinen koko elinaikani.\"\n\nSitten lankesi hän polvilleen kamarinsa nurkkaan, nyykisti päänsä\nseinää vasten ja rukoili hiljaa.\n\nMäärätyllä ajalla tuli germanilainen centurio, jonka piti lähteä vankia\nsaattamaan. Se oli sama vanha sotilas, joka Janikuluksella oli\nnäytellyt maanmiehellensä Rooman ihanuuksia.\n\n\"Meistä tulevat hyvät matkakumppanit, vai mitä?\" sanoi Licinius\nhänelle.\n\nVanhus naurahti. \"Minä en ole mitään vailla\", virkkoi hän. \"Se, joka\nvaeltaa kotiinsa, on iloisella mielellä; sillä, näetkös herra, se\nviheriä tasanko, joka ulottuu Bogesosta Reini-jokeen asti, on minun\nkansani kotopaikka. Sukulaiseni asuvat lähellä Argentoratia, jonne nyt\nsaatan sinut.\"\n\nHe lähtivät Roomasta Porta Flaminian kautta. Surullisella mielellä loi\nLicinius viimeisen silmäyksen seitsemän kukkulan kaupunkiin. Hänen\nsilmänsä hakivat Esquilinusta, jossa asui hänen pelastajattarensa. Hän\nviittasi kädellään sinne jäähyväiset. Hän tunsi sydäntänsä ahdistavan,\nkun hänen täytyi lähteä Roomasta saamatta nähdä ja kiittää Juliaa.\n\nTurhaan koetti germanilainen ilahuttaa seuralaistansa. Tämä antoi kauan\nainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi hänen puheihinsa. Vasta kun\nvanhus myötätuntoisuudella kysyi häneltä, mikä häntä suretti, kertoi\nLicinius hänelle kovan onnen kohtalonsa ja erittäinkin, kuinka häntä\nsuretti se, kun hänen oli täytynyt lähteä Roomasta, saamatta kiittää\nsitä, joka oli pelastanut hänen henkensä.\n\n\"Niin\", vastasi Isgo, \"sekin on jo surettavaa, kun et voi takaisin\npalkita toisen hyvää työtä, mutta vieläkin surettavampaa, kun ei saa\nosottaa kiitollisuuttaan edes sanoillakaan. Lohduta kuitenkin\nmurheellista mieltäsi sillä, että hän, josta puhut, kyllä arvaa,\nminkätähden lähdit pois häntä sanallakaan kiittämättä.\"\n\nEtrurian kaupunkiin Vejiin jäivät he yöksi. He olivat jo panneet maata,\nkun Licinius jälleen nousi ylös, ja otti centuriota kädestä kiinni.\n\n\"Hyvä ukko\", rukoili hän, \"salli minun käydä Roomassa, jonne mieleni\nyhä palaa. Vannon sinulle palaavani huomenna puolenpäivän aikaan\njälleen tykösi.\"\n\n\"Mitä pyydätkin minulta!\" virkkoi centurio hämmästyneenä. \"Etkö tiedä,\nettä minun täytyy päälläni vastata sinusta?\"\n\n\"Tiedän kyllä\", vastasi Licinius; \"mutta usko, että uskollisuutta ja\nrehellisyyttä on Germanian rajojen ulkopuolellakin.\"\n\nCenturio pudisti päätänsä. \"En voi.\"\n\nLiciniuksen valtasi syvä murhe. Ukkoa säälitti katsoessaan häneen.\nUkolla oli hyvä sydän, joka ei sallinut hänen jättää seuralaistansa\nsemmoisen surun valtaan. Hän mietti hetken aikaa.\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi hän vihdoin, \"minä heitän kunniani ja henkeni\nonnen kaupalle ja luotan rehellisyyteesi. Kiiruhda Roomaan!\"\n\nLicinius tarttui vanhuksen käteen ja puristi sitä kiitollisesti.\n\n\"Mutta\", alotti ukko jälleen, \"sinun pitää pukeutua valepukuun. Minä\ntunnen tämän talon isännän; hän toimittaa meille kernaasti\ntalonpoikaisen puvun. Ja ennenkuin tulet Roomaan, pitää sinun ostaa\nkori viikunoita ja mennä se olkapäälläsi kaupunkiin. Silloin ei sinua\nkukaan tunne.\"\n\nLicinius kiiruhti kutsumaan isäntää tavern'iin. Ja sitten kun\ntarpeelliset valmistukset olivat tehdyt ja hän itse hetken aikaa\nlevähtänyt, lähti hän sydänyön aikaan matkaan.\n\nKun oli astunut viisi tuntia yhtämittaa ja ainoastaan hiukan välillä\nlevähdellyt, alkoi Rooma näkyä aamunkoitossa. Hänen sydämmensä sykki\nkuuluvasti, kun hän astui Porta Flaminia'sta sisälle. Läheisessä\ntavernassa lepäsi hän pari tuntia ja lähti sitten etsimään\nCalpurniuksen huonetta. Kukaan ei voinut tuntea Kartagon legaatiksi\ntätä talonpojan vaatteissa olevaa, tomuista miestä, joka astui kori\nolkapäällä ja hattu syvään painettuna päähän. Sen tiesi hän kyllä ja\nsiinä vakuutuksessa tohti hän rohkeammin esiytyäkin.\n\n\"Onko Calpurnius kotona\", kysyi hän portin vahdilta.\n\nTämä katsoi oudostelevasti kysyjään. \"Meidän isännällä ei ole itsellään\ntapana ostaa pöytähedelmiä\", vastasi hän, \"mene tiehesi!\"\n\nMitään virkkaamatta otti Licinius taskustansa hopearahan ja pisti sen\näreän Kerberuksen käteen.\n\n\"Vaivaa nyt itseäsi niin paljon, että ilmoitat minut\", sanoi hän\nportinvahdille. \"Minulla on tärkeää asiaa herrallesi.\"\n\nTyytyväisenä pisti portinvahti taskuunsa rahan, luvaten täyttää hänen\npyyntönsä.\n\nMuutaman minutin perästä tuli hän takaisin. \"Herrani\", sanoi hän, \"on\njuuri lähtemäisillään ulos. Sentähden en tohtinut ilmoittaa sinua.\nMutta odota hetkinen atriumissa. Siinä saat tavata häntä ja toimittaa\nasiasi.\"\n\nLicinius noudatti portinvahdin neuvoa. Hänen sydämmensä tykytti\nkovasti, kun hän ovenpieltä vasten nojautuneena odotteli Calpurniusta\ntulevaksi.\n\nNyt tulikin tämä orjan seuraamana. Rohkeasti astui Licinius hänen\nluoksensa. \"Tahtoisin puhua hiukan, herra\", virkkoi hän ja kuiskasi\nhiljaa Calpumiuksen korvaan muutamia sanoja. Calpurnius säpsähti, mutta\ntointui heti paikalla, kun huomasi orjan tarkkaavan heitä. \"Tule\ntänne\", sanoi hän teeskennellyllä levollisuudella. Ja he menivät\ntablinum'iin.\n\n\"Kaikkivaltiaat jumalat\", huudahti Calpurnius nyt, tarttuen Liciniuksen\nkäteen. \"Sinäkö, onneton ystäväni, se olet todellakin? Tuskin voin\ntunteakaan sinua. Mitä on tullut muinaisesta kukoistavasta nuoresta\nmiehestä?\"\n\n\"Vaivojen raukasema ihminen\", vastasi Licinius vakaisesti.\n\nCalpurnius pudisti surkutellen päätänsä.\n\n\"Usko minua\", virkkoi hän, \"minä olen usein ja sydämmellisesti\nmyötätuntoisuudella ajatellut sinua. Kipeää on niin syvälle\nsyöstyminen. -- Mutta sano, mitä voisin minä tehdä sinun eduksesi.\"\n\n\"Ainoastaan yhden asian takia tulin tänne\", vastasi Licinius;\n\"tahtoisin kiittää häntä, joka pelasti henkeni. Olin jo matkojen päässä\nRoomasta, menemässä maanpakoseudulleni, kun halu saada vielä kerran\nnähdä Juliaa ja jutella hänen kanssansa pakotti minun kääntymään\ntakaisin. Tässä valepuvussa olen pujahtanut tänne. Minulla ei ole aikaa\nkuin hetkinen, sillä minun täytyy paikalla joutua Vejiin takaisin. Olen\nniin luvannut sille centuriolle, joka saattaa minut maanpako-seudulle.\nSano Julialle siis, Calpurnius, että olen täällä ja rukoilen, ett'ei\nhän antaisi minun lähteä täältä pois lohdutuksetta.\"\n\n\"Sen teen kyllä, ystäväiseni, sekä olen myös vakuutettukin, ett'ei\nrukoukseni mene turhaan.\"\n\nHe lähtivät peristiilistä. Ankara mielenliikutus valtasi Liciniuksen,\nkun hän ajatteli heti seisovansa sen edessä, jolle hän muinen tuotti\nniin suuren surun, jonka nimeä hän vaikeimpina kärsimyksen hetkinä oli\nmaininnut lohdutus-sanana, ja jota hänen oli kiittäminen siitä, että\nhän vielä hengitti. Katumuksen, hävyn ja kiitollisuuden tunteet\nahdistivat häntä nyt yhdellä haavaa; hän ei jaksanut hillitä itseänsä,\nvaan seurasi ehdottomasti Calpurniusta, joka oli ottanut häntä kädestä\nkiinni. Nyt aukeni ovi ja he astuivat sisään. Huoneen perällä näki\nLicinius kaksi naista nousevan istualtaan ja lähtevän tulemaan häneen\npäin. Hän tunsi ne Marcellaksi ja Juliaksi. Nyt loppui häneltä\nviimeinenkin voima, eikä hän saanut sanotuksi kuin: \"Antakaa anteeksi!\"\nMarcella tarttui pikaisesti hänen käteensä. \"Älä sano niin, Licinius\",\nvirkkoi hän sydämmellisesti.\n\n\"Ennenkuin olette sanoneet minulle\", vastasi hän sekavalla äänellä,\nkatsoen maahan, \"että olette antaneet minulle anteeksi, en voi astua\ntämän kynnyksen yli.\"\n\n\"Me olemme antaneet sinulle anteeksi\", vastasi Marcella. Licinius nosti\npäätänsä ja katsoi Juliaan. \"Niin\", kuiskasi tämä, luoden silmänsä\nmaahan.\n\n\"No salli sitten minun\", jatkoi Licinius, mennen Julian luokse, \"ottaa\nsinua kädestä kiinni ja vakuuttaa, ett'en sanoilla voi selittää, kuinka\nsuuri ja sydämmellinen on kiitollisuuteni sinua kohtaan. Se, näetkös\nJulia, on vähäinen asia, että pelastit henkeni, sillä tiedättehän, että\nmitä minä kärsin, kärsin Herran tähden. Olen joka päivä ja joka hetki\nvalmis uhraamaan henkeni hänen palveluksessansa. Mutta pelastamalla\nhenkeni vastasit sinä siihen kalvavaan kysymykseen, joka teki olemiseni\ntuskalliseksi ja jonka alinomaa epäillen tein itselleni, siihen\nkysymykseen, inhositko sinä minua pahan työni tähden vai säälitkö sitä\nonnetonta, joka antoi itsessänsä kirotun himon saada vallan. Nyt\ntiedän, ett'en sinun silmissäsi ole hylkyläinen, ja voin lohdutettuna\nlähteä maanpakoon, riemuiten toivossa saavani vielä palata takaisinkin\nja nähdä jälleen teidät. Eikä nyt muuta kuin voikaa hyvin!\"\n\nSamalla ojensi hän kätensä heille jokaiselle ja lähti pikaisesti\nhuoneesta.\n\nCalpurnius seurasi häntä. \"Sinun pitää viipyä muutama minuutti\", sanoi\nhän. \"Tule tänne minun kamariini.\" Licinius totteli. Calpurnius avasi\narkun ja otti sieltä tangon kultarahaa. \"Ota tämä, jott'et joudu\npulaan\", lisäsi hän. \"Sitä metallia et ainakaan ole kaivanut\nSardiiniasta.\"\n\nLicinius naurahti surullisesti. \"Otan kernaasti tämän rahasumman\nvastaan lainaksi\", vastasi hän.\n\nSitten ottivat ystävykset sydämmelliset jäähyväiset toisiltansa.\nLicinius nosti jälleen olkapäälleen hedelmäkorinsa ja lähti huoneesta\nportinvahdin utelijaiden silmäysten ohitse. Onnellisesti pääsi hän\nkaupungin portille, kävi jalkaisin Milviuksen sillalle asti ja vourasi\nsitten matkavaunut, sillä hän tunsi olevansa väsyksissä eikä jalkaisin\nolisi ennättänytkään oikeaan aikaan Vejiin.\n\nHeti iltapuoleen alkoivat Etrurian kaupungin harmaat rakennukset näkyä.\nVanha centurio oli jo tullut kaupungin portille odottelemaan häntä.\nLiikutetulla mielellä sulki Licinius syliinsä hänet. \"Tässä olen nyt\njälleen\", huudahti hän, \"ja nyt saat minusta kokonaan toisellaisen ja\nrattoisamman kumppanin kuin ennen olin.\"\n\n\"Suokoon Tor!\" vastasi centurio. \"Käskin isännän panemaan pöytään\nruusin parasta viiniä tulijaisiksesi.\"\n\n\"Sinä toimellinen germani!\" virkkoi Licinius nauraen ja tarttui\ncenturion käsivarteen. \"Tule, nyt tahdomme pitää ilojuhlan ja tyhjentää\nmaljamme onnelliseksi matkaksi Germaniaan!\"\n\n\n\n\nNeljästoista Luku.\n\nToivo ei anna häpeään tulla.\n\n\n\"Sinä ihana tasanko, jonka läpi juoksee hopealle päilyilevä joki, te\nsinertävät kukkulat, jotka tervehdätte meitä kaukaa; sinä jalo,\nuskollinen Germanian kansa -- tosin iloittaa minua, että saan oleksia\ntäällä, jossa pohjoisessa sekä etelässä germanilaisten keihäät ja\nroomalaisten miekat rauhallisesti kohtaavat toisiansa, ja jossa vapaus\nei viihdy, mutta kun ajattelen kotoa ja häntä, joka asuu seitsemän\nkukkulan kaupungissa, silloin tahtoisin kulkea Alppien yli sinne, jossa\naurinko hymyilee ystävällisemmin ja toisellaista kieltä kuulee\nmatkamies. Rooma, sinä tenhosana! Miljoonat mainitsevat nimeäsi\nkiroten, miljoonat kuiskaavat sitä toivehikkaasti kärsimyksessä ja\ntuskassa tahi ylpeästi miehevässä luottamuksessa. Koskahan voinen\nminäkin sanoa: 'Kas tuossa on se silmieni edessä!' Kuusi kuukautta olen\nGermanian metsissä kuunnellut Reini-joen sekavaa kohinaa. Jospa kohta\npääsisin kuulemaan iltatuulen suhinaa, kun se leikittelee palmupuiden\noksissa ja keltaisen Tiberin aaltojen kanssa! Usein olen kysynyt\nohitsekulkevilta maanmiehiltäni: 'Tuletteko Roomasta?' Ja kun he ovat\nmyöntäneet siihen, en ole tahtonut päästää heitä, ennenkuin ovat\nvastanneet niihin lukemattomiin kysymyksiin, joita kaiho on tuonut\nhuulilleni.\"\n\nNiin puhui mies, joka, nojautuneena Argentoratin ympärysmuuria vasten,\nkatsoa tuijotti etelään päin. Vanha centurio tuli hänen tykönsä ja pani\nhiljaa kätensä hänen olkapäällensä.\n\n\"Ja niin vaipuneena ajatuksiin\", sanoi centurio hänelle. \"Mitä siitä on\nhyötyä.\"\n\nToinen kääntyi häneen päin -- tämä toinen oli Licinius.\n\n\"Minun on täytynyt kärsiä vaikeampaakin kuin tämä\", sanoi hän\nhymyillen. \"Ikävä ei minusta loppua tee. Ole huoletta, Isgo!\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi vanhus, \"mutta kysyn kuitenkin:. mitä hyötyä\nsiitä on? Olinhan minäkin kauan teidän maassa ja vielä kauemmin.\nItämailla, mutta aina karkoitin mielestäni kaiken kodin ajatuksenkin.\nMuuten olisi minulle tullut kärsimätön ikävä.\"\n\nLicinius oli vaiti.\n\n\"Sitä paitsi\", jatkoi centurio, \"voin ilmoittaa sinulle uutisen, joka\non tärkeää sinulle. Keisari lienee viime aikoina taas osottanut\nsuosiollisempaa mieltä kristityitä kohtaan. Hänellä on jo\npalveluksessansa useampia kristityitä ja jopa likeisimmässä\nläheisössänsäkin. Sinulla on hyviä ystäviä Roomassa. Koeta, etkö niiden\nkautta voisi saada keisaria antamaan itsellesi anteeksi. Kumppanini\nIrmino, joka joku aika sitten tuli Roomasta, palaa sinne takaisin\nmuutaman päivän perästä germanilaisten palkkasoturien kanssa. Hän on\nnuori, mutta luotettava kuin taatuin mies. Hän saattaa kernaasti\nperille kirjoituksesi.\"\n\nLicinius kuunteli mielellään tätä ehdotusta. Vaihdettuaan sitten\nmuutaman sanan centurion kanssa, meni hän asuntoonsa ja alkoi\nkirjoittaa laajasanaista armonhakemusta keisariin.\n\nSaatuansa sen valmiiksi, rupesi hän kirjoittamaan Calpurniukselle, että\ntämä koettaisi saada hovissa olevia mahdikkaita miehiä vaikuttamaan\nsamaan suuntaan.\n\nJo seuraavana päivänä tuli centurio ystävänsä Irminon kanssa. Tämä oli\nsama nuori germanilainen, jota centurio muinen oli seurannut\nJanikulukselle. Hän oli tullut kasvoiltaan vakavamman näköiseksi sekä\nkoko ruumiiltaan miehevämmäksi.\n\nLicinius tervehti häntä ystävällisesti. \"Saanko pyytää sinua\ntoimittamaan minulle erään asian?\" kysyi hän.\n\nPretoriaani nyökäytti päätään mieluisasti.\n\n\"Toinen kirje on eräälle Calpurniukselle, toinen --.\"\n\n\"Minä tiedän\", keskeytti pretoriaani pikaisesti. \"Hän asuu\nEsquilinuksella Tituksen thermien luona.\"\n\n\"Aivan niin\", virkkoi Licinius hämmästyneenä. \"Kuinka tiedät niin\ntarkoin hänen asuntonsa?\"\n\nVanha centurio nauroi.\n\n\"Niin, nuorelle ystävälleni sattui tuommoinen eriskummainen tapaus\",\nsanoi hän. \"Se pitää hänen jutella sinulle.\"\n\nNuori sotilas näytti tulevan hämille centurion kehoituksesta, mutta kun\nLiciniuskin yhdistyi samaan pyyntöön, niin suostui hän vihdoin\njuttelemaan sen. \"Olin kerran\", alottti hän, \"Isgon kanssa\nJanikuluksella. Hän tahtoi näyttää minulle Roomaa. Silloin meni kaksi\nnaista meidän ohitsemme. Toinen heistä oli kaunis, ylevä neiti. Minä\nihastuin häneen. Isgo sanoi hänen olevan kristityn. Minä tahdoin tietää\nmitä se merkitsi, ja Isgo vei minut nyt vanhan ukon tykö, joka asui\nkaupungin kahdennessatoista korttelissa. Ukko opetti minua monta\nviikkoa kristityiden opissa. Minä kuuntelin mielelläni häntä, sillä\nminä ajattelin sen ohessa yhä sitä kaunista neitiä. Sill'aikaa tulin\nmeidän kasarmissa tuntemaan sotamiehen, joka myöskin oli kristitty. Hän\nvei minut muutamana päivänä mukanaan heidän seurakuntaansa. Siellä näin\nsaman tytön istuvan. Kysyin kumppaniltani, mitä oli tehtävä, tullakseni\notetuksi kristiaanien joukkoon. Hän neuvoi minua menemään erään miehen\ntykö, jota hän muistaakseni nimitti piispaksi. Tämä kysyi minulta,\ntiesinkö mitä kristittynä oleminen on. Minä vastasin hänelle: 'Totta\nkai tiedän sen. Olen jo kuusi viikkoa joka päivä saanut opetusta\nPraxeaalta, joka asuu Tiberin toisella puolella.' Silloin säpsähti\nmies. 'Mitä häneltä olet oppinut ei ole totuutta!' huudahti hän. 'Hän\nei ole mikään kristitty; hän on väärin ottanut itsellensä sen nimen.'\nSilloin vihastuin minä ja lähdin paikalla huoneesta sekä olen siitä\npitäen pysynyt erillään kaikesta, mikä kristityn nimellistä on. Siinä\non koko tapaus.\"\n\n\"Mutta unhotit jutella, että se nuori neiti, jonka näit, pitää asuntoa\nCalpurniuksen huoneessa ja että hänen nimensä on Julia\", sanoi centurio\nhymyillen.\n\nLicinius ei myöskään voinut olla nauramatta nuorelle sotamiehelle,\nmutta ojensi hänelle kohta sen jälkeen lepyttävästi kätensä, lausuen:\n\n\"Älä pahastu, että nauran tapaukselle, joka sinusta on vastenmielinen.\nMutta kun tulet Calpurniuksen huoneesen, niin älä unhota sanoa minulta\nterveisiä sille nuorelle neidille. Hän ottaa ne ystävällisesti vastaan.\nSiellä voit saada kuulla myöskin kristityistä enemmän. Ja jos minun\nsallitaan palata Roomaan, niin toivon saavani usein tavata sinua ja\njutella kanssasi siitä uudesta opista, jota et vielä tunne.\"\n\nNiillä sanoilla otti Licinius jäähyväiset nuorelta germanilta, joka\nuskollisesti pudisti hänen kättänsä ja lähti Isgon kanssa, joka seurasi\nhäntä ja käski hänen tarkalla huolella toimittaa Liciniuksen asia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli ensimmäinen sunnuntai pääsijäisestä. Lempeästi paistoi keväinen\naurinko maailmankaupungille.\n\nErääsen huoneesen Via Querquelana'n varrelle kokoontui Rooman\nseurakunta tavalliseen jumalanpalvelukseensa.\n\nPeristiilin sisäänkäytävällä oli kaksi ovenvartijaa, jotka ottivat\ntulijoita vastaan ja osottivat heille istumapaikan. Naiset menivät\noikealle puolelle salia, miehet vasemmalle. Toiset seisattuivat\nsisäänkäytävän suuhun. Nämät olivat mustissa huolivaatteissa ja\ntähtäilivät rukoilevilla sanoilla ja silmäyksillä ohitsemeneviä, sillä\nhe olivat katumuksen tekijöitä, jotka olivat ulossuljetut\njumalanpalveluksen osallisuudesta. Nyt tuli vanhanpuoleinen mies,\npiispa Zephyrinus; hänellä oli yllänsä kiiltävä, valkoinen toga ja\nseurassansa useita miehiä, Rooman seurakunnan vanhimmat. He menivät\nperistiilin läpi ja istuutuivat sen perällä oleville tuoleille, jotka\noli asetettu hevosenkengän muotoiseen rinkiin. Niiden keskellä oli\nkorkopaikka, jossa oli piispan sija.\n\nSeurakunta alotti resitatiivisen virren, jonka sävelet hiljaa\nväreilivät ympäri huonetta. Sitten astui esiin nuori lukija ja tervehti\nseurakuntaa sanoilla:\n\n\"Rauha olkoon teidän kanssanne!\"\n\n\"Ja sinun henkesi kanssa!\" vastasi seurakunta nousten seisoalleen.\n\nNyt luki lukija kappaleen raamatusta, jota seurakunta seisoallaan\nkuulteli.\n\nLukijan lopetettua, nousi piispa istualtansa ja piti selityksen\nluetusta tekstistä. Hänen puheensa oli yksinkertainen, hänen\nesitelmänsä lyhyt. Sanalla \"amen\" päätti hän selityksensä, johon\nseurakunta vastasi: \"Herra, ole meille armollinen!\"\n\nSitten huusi yksi diakoneista:\n\n\"Ite, missa est!\".[43]\n\nJa paikalla nousivat katekeetit sijoiltansa ja lähtivät pois, sillä nyt\nalkoi jumalanpalveluksen toinen osa, jossa ainoastaan kasteen saaneet\nsaivat olla osallisina ja jonka keskustana oli ehtoollinen.\n\nJumalanpalvelus oli päättynyt. Diakoni lausui päätössanat:\n\n\"Menkäät rauhaan!\"\n\nUseita lähti pois salista, mutta enemmistö jäi paikoilleen.\n\nNaisten puolelta tuli nyt esiin kolme valkopukuista neitsyttä,\ndiakonittarien taluttamina; he menivät korkopaikalle, jonka edessä\npiispa Zephyrinus seisoi. Molemmin puolin häntä olivat seurakunnan\nvanhimmat ja diakonit kiiltävissä, valkoisissa vaatteissa.\n\n\"Nike, Anastasia, Phoibe\", alotti piispa, kääntyneenä näihin kolmeen\nneitsyyn. \"Te tahdotte tulla vihityiksi Herran palvelukseen,\ndiakonittaren virkaan. Herra siunatkoon teidän päätöksenne! Se virka,\njohon te antaudutte, on kallisarvoinen sekä samalla raskas. Se on\nkallisarvoinen -- sillä teillä on lavea työala Herran viinamäessä,\njossa teillä on paljo vaikuttamista ja tekemistä hänen nimensä\nkunniaksi ja levittämiseksi. Ja mikäpä olisi arvokkaampaa kuin Herran\npalveleminen. -- Se virka on myös raskas, sillä tunnettehan nämät\nHerran sanat: 'Jolle paljo on annettu, siltä paljo vaaditaan.'\"\n\nSitten puhui hän diakonittaren viran laadusta ja merkityksestä.\n\n\"Ja nyt, Nike, Anastasia ja Phoibe\", sanoi hän lopuksi, \"kysyn minä\nteiltä Jumalan ja tämän seurakunnan edessä, tahdotteko pyhästi,\ntunnollisesti ja nuhteettomasti pitää tätä virkaa ja tulla\nkelvollisiksi palvelijattariksi Herralle Jesukselle Kristukselle, jonka\nnimi olkoon kiitetty kaikessa ijankaikkisuudessa? Koetelkaa sydäntänne\nja vastatkaa minulle!\"\n\nNeitsyet vastasivat: \"Tahdomme.\"\n\n\"Minä Zephyrinus, joka apostolisen asetuksen voimasta olen tämän\nseurakunnan piispa, vihin siis teidät diakonittariksi.\" Neitsyet\nlankesivat polvillensa, samalla kuin seurakunta nousi seisoalleen.\nPiispa koski oikealla kädellään heidän kunkin päätänsä ja rukoili:\n\n\"Ijankaikkinen Jumala, meidän Herran Jesuksen Kristuksen isä, miehen ja\nvaimon luoja, sinä, joka täytit Miriamin ja Deboran, Hannan ja Huldan\nhengelläsi, sinä, joka et katsonut ainoalle pojallesi halvaksi naisesta\nsyntymistä; katso nyt myöskin näiden sinun palvelukseesi valituiden\npalvelijattarien puoleen ja anna heille pyhä henkesi. Tee heitä\npuhtaiksi kaikista lihan sekä hengen heikkouksista, jotta he\nkelvollisesti toimittaisivat sitä virkaa, joka on heidän haltuunsa\nuskottu, sinun kunniaksesi ja Jesuksen Kristuksen kiitokseksi, jolle\nynnä sinulle ja pyhälle hengellesi olkoon ylistys ja kunnia\nijankaikkisesti.\"\n\n\"Amen!\" sanoi seurakunta päätökseksi.\n\nNeitsyet nousivat seisoalleen ja diakonittaret tervehtivät heitä rauhan\nsuunannolla ja veivät heidät jälleen muiden joukkoon.\n\nYksi äskenvihityistä diakonittarista astui pikaisesti erään nuoren\npariskunnan luokse, joka oli ollut läsnä vihkimystä toimitettaessa, ja\nheittäytyi nuoren vaimon rinnoille, joka liikutuksella sulki syliinsä\nhänet. Sitten puristi vaimon seuralainen hänen kättänsä.\n\n\"Salli minunkin, Romula, toivottaa sinulle onnea, että se virka, jota\nsydämmesi ikävöi, täydellisesti tyydyttäisi sinua.\"\n\nNeitsy kiitti kyynelet silmissä.\n\n\"Mutta\", lisäsi hän rukoilevasti, \"älä enää kutsu minua Romulaksi.\nVanha on kadonnut. Nyt olen minä Anastasia, sillä olen ylösnoussut\npimeydestä valkeuteen.\"\n\nSitten meni hän takaisin diakonittarien seuraan yhdessä heidän\nkanssansa rukoilemaan, Muut kokoontuneet lähtivät pois salista.\n\nMyöskin nuori pariskunta oli lähtenyt sieltä ja astui hitaasti Via\nQuerquelanaa pitkin Colosseumiin päin. He olivat jo äänettöminä\nkulkeneet pitkän matkaa.\n\n\"Licinius\", virkkoi vihdoin nuori vaimo, \"minä tahtoisin mielelläni\nkäydä katakombeilla. Tiedäthän, mikä minua vetää sinne. Tänään on sen\ntapauksen vuosipäivä, kun onneton ystävättäreni ja sisareni temmaistiin\npois minulta. Jo varhain aamulla käskin palvelijattarien viedä sinne\nruusuja ja valoa. Tahdotko tulla kanssani?\"\n\n\"Aivan kernaasti\", vastasi toinen. \"Kun vaan se pitkä matka ei\nväsyttäisi sinua liiaksi!\"\n\n\"Näen\", vastasi nuori vaimo ilkamoivasti nauraen, \"ett'et tunne minua\nvielä tarpeeksi. Minä jaksaisin tänään käydä Vejin matkan edestakaisin.\"\n\nLicinius nauroi. \"Sitä parempi!\"\n\nEnnenkuin tullaan Appian tien varrella olevan Cecilia Metellan valtavan\nkuvapatsaan luokse, nähdään oikealla eräälle maatilalle menevä\nsisäänkäytävä; tällä maatilalla kasvaa ruokamäntyjä, viikunapuita ja\nviiniköynnöksiä. Sen keskipaikoilla on nelikulmainen aukko, jonne\nkäyvät raput. Niitä myöten menivät Licinius ja Julia sinne alas. Nämät\nraput vievät kapeaan, hiukan kapenevaan käytävään, jonka seiniin on\nhakattu hautoja. Noin kymmenen askelen päässä käytävän suulta on\noikealla puolella pikkuinen kammio, jonka erottaa suljettu ovi\nkäytävästä. Se on kauniisti koristettu väreillä, ja keskellä sen lakea\nnäkee kukkakiehkuroilla ympäröityn hyvänpaimenen kuvan. Tämän ympärillä\non raamatullisia kuvailuja, erittäinkin lohdullisia ylösnousemisen\nkuvia. Sivuseiniin on järjestelty haudat.\n\nYhden niistä eteen seisattuu nuori pariskunta. Muistopatsasta, joka on\npeitetty ruusuilla ja liljoilla, valaisee kaksi kallisarvoista\npronssilamppua. Ne luovat himmeää valoansa marmorilevylle, jolla haudan\nsuu on suljettu, ja josta katsomassakävijä saa lukea seuraavan\nkirjoituksen:\n\n    VICTORIA. ANIMA. DVLCIS. IN. PACE:\n        VIVAS. IN. DEO. SEMPER.\n\n(Viktoria, suloinen sielu, (lepää) rauhassa. Elä aina Jumalassa.)\n\nSiinä vieressä on neitsyen kuva,[44] joka rukoilee kädet puoleksi\nkurotettuina. Se on siihen haudatun vainajan kuva.\n\nSurullisina laskeutuvat Julia ja Licinius polvilleen haudan eteen ja\nrukoilevat hiljaa supisten.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Syrokaldean kieltä, jota Vapahtajamme puhui. Lauselma Maran Atha,\ns.o. Herramme tulee, esiytyy ainoastaan yhdessä paikassa raamatussa,\nnimittäin 1 Kor. 16: 22. Suom. muist.\n\n[2] Eräänlainen jalokivi.\n\n[3] Kristillisyyden vanhoina aikoina kuvailtiin Kristusta hyvin\ntavallisesti hyvänpaimenen muodossa. Hyvänpaimenen kuvia tavataan\nkoristuksina, paitsi hautakammioissa, myöskin jokapäiväisissä\nesineissä, niinkuin pikareissa, maljoissa, lampuissa, sormuksissa y.m.\n\n[4] Montanus oli montanilaisuuden alkaja. Toisen vuosisadan\nkeskipalkoilla esiytyi hän Pepuzan kaupungissa Phrygiassa profeettana\nja kristinopin puhdistajana, Hän vaati ankaraa kirkkokuria, jonka\nmukaan ei saanut ottaa rikoksellisia takaisin seurakuntaan, oli\npidettävä tarkka vaari paastoista, pysyttävä erillään toisista\nnaimisista ja huvituksista. Naimattomuudelle ja marttyriudelle pani hän\nsuuren arvon, halveksi tieteitä, selitti näkevänsä näkyjä ja voivansa\nennustaa tulevaisia asioita, sekä julisti 1000-vuotisen valtakunnan\nkohta alkavan. Hän piti itseään Joh. ev. 15: 26 luvattuna Lohduttajana.\nVaikka Montanus oli kaikin puolin vähän sivistynyt mies, eikä näytä\nolleen minkään järjenlahjojenkaan puolesta merkillinen, sai hän\nkuitenkin aikaan laajalle ulottuvan liikkeen, joka kohta esiytyi\njulkisena vihollisuutena kirkkoa vastaan ja jonka kirkko tuomitsi\nvääräoppiseksi.\n\n[5] Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha\nhyväntahtoisille ihmisille.\n\n[6] Pakanain kesken parjattiin kaikella tavalla kristityiden oppia ja\nelämää ja pidettiin heistä monellaisia vääriä luuloja, niinkuin muun\nmuassa, että he muka palvelivat olentoa, jolla oli osaksi aasin, osaksi\nihmisen ruumis. Mistä tämä kummallinen taru sai alkunsa, on mahdotonta\nnyt saada selville. Kirkonkirjailija Tertullianus (kuollut vuoden 220\npaikoilla) arvelee sitä alkuansa hoetuksi juutalaisista, vaikka sitä\nsittemmin ruvettiin sanomaan kristityistä. Pakanalliset kirjailijat,\nmuiden muassa Tacitus, tietävät myös kertoa juutalaisten\nharjoittaneenkin semmoista jumalanpalvelusta, ja kun roomalaiset usein\nluulivat juutalaisuutta ja kristillisyyttä samaksi uskonopiksi, niin on\ntällä arvelulla todennäköinen perustus.\n\nTätä luuloa kuvailee Palatinuksella olevasta keisarinlinnasta Roomassa\nvuonna 1856 löydetty piirustus, n.s. ivakrusifiksi, joka on piirretty\nseinään terävällä kalulla. Se esittää matalaan ristiin naulittua\nmiestä, jolla on päänä aasinpää ja siinä vieressä nähdään nuorukainen\nrukoilevana kurottavan kättänsä ristiinnaulittuun päin. Kuvan alla ovat\nsanat: 'Aleksamenos sebeis deon' (Aleksamenos rukoilee jumalaansa).\nKuva, joka näkyy olevan kolmannen vuosisadan alulta, ivaa siis\nkristittyä Aleksamenos-nimistä miestä.\n\n[7] Pakanallisten roomalaisten ylijumala.\n\n[8] Rakkauden jumalatar Venus.\n\n[9] Kristillisyyden koko vanhemman ajan läpi kuuluu valitus, että\nRooman maailmanvaltakuntaan hajautuneet juutalaiset koettivat\nsalaisilla juonilla ja parjauksilla herättää esivallassa ja kansassa\nepäluuloa nuorta kirkkoa kohtaan.\n\n[10] Quintus Septimius Florens Tertullianus oli roomalaisen centurion\npoika, syntynyt Kartagossa vuoden 160 paikoilla. Hän antautui alussa\nroomalaisen oikeuden tutkimiseen ja oli asianajajana Kartagossa. Mutta\naikaisessa miehuudeniässään kääntyi hän kristinuskoon ja esiytyi\nmonissa loistavissa kirjoituksissaan kirkon kiivaana puolustajana\nepäkristityitä ja harhaoppisia vastaan. Hän on kristillisyyden\nvanhemman ajan etevimpiä kirkollisia kirjailijoita ja jaloimpia\nhenkilöitä. Vanhemmaksi tultuansa erosi hän kirkosta ja liittyi\nmontanilaisiin.\n\n[11] S.o. etusaliin.\n\n[12] Pylväsympärystö.\n\n[13] Eräänlainen naisten vaate, joka ulottuu jalan kulkkuun asti ja\nerotti roomalaiset naiset muista.\n\n[14] Kala on hyvin vanha kristillinen vertauskuva. Se johtuu\nkreikkalaisesta sanasta _ikhthys_ (= kala), jonka erityiset kirjaimet\novat alkukirjaimet sanoissa: _Iesous Khristous Theon 'Yios_ (= Jesus\nKristus Jumalan Poika Vapahtaja). Kalan kuvassa oli koko uskontunnustus\nKristuksen kahtalaisesta luonnosta, hänen kuolemastansa ihmisten tähden\nja hänen sakramenttien kautta edelleen jatkuvasta vaikutuksestaan\nkirkossa, samalla kuin se myöskin oli kristityiden, Kristuksen\nseuraajain merkki. Kalan kuvaa käytettiin sinettisormuksissa kuin\nmyöskin kalanmuotoisia kristalli-, pronssi-, tahi hopeametaljongeja.\nMonta sellaista on säilynyt meidän päiviimme asti.\n\n[15] Nämät värsyt ovat muinaiskristillisestä, kreikkalaisesta hymnistä,\njonka tekijäksi luullaan Clemens Aleksandrialaista.\n\n[16] Kreikkalaisten ylijumala, sama kuin roomalaisten Jupiter. Suom.\nmuist.\n\n[17] Prokonsuli oli sama kuin maaherra.\n\n[18] Legaatit olivat prokonsulin apulaisia maakunnan armeijan\nkomentamisessa ja lain käyttämisessä. Suom. muist.\n\n[19] Ode on lauluruno.\n\n[20] Päällysmies, jonka komennettavana oli 70-120 sotamiestä. Suom.\nmuist.\n\n[21] Kreikankielinen lauselma Kyrie eleison on suomeksi: Herra armahda.\nSuom. muist.\n\n[22] Liktoorien toimena oli tuomituiden pahantekijäin rankaiseminen\ny.m. Suom. muist.\n\n[23] Denarius oli hopearaha. Suom. muist.\n\n[24] Prokunsuli Marcus Minicius Timinianuksen gladiaatorijoukko tulee\ntaistelemaan sirkuksessa Kartagossa 31 päivänä toukokuuta, Jahti\npidetään myös. Telttojen katot levitetään.\n\n[25] Toga oli päällysvaate, roomalaisten kansallispukine. Suom. muist.\n\n[26] Miekkailijajoukko.\n\n[27] Tässä oli katakombeja. Nämät, joita erittäinkin on tavattavana\nRoomassa, Napolissa ja Syrakusassa, ovat suurempia tai pienempiä\nmaanalaisia kammioryhmiä. jotka ovat vieretysten tai päällitysten.\nSivuseiniin on hakattu nelikulmaisia aukkoja, jotka ovat melkein kuin\nlaatikot kaapissa ja joita on kolmesta aina neljääntoista päällitysten.\nNämät hauta-aukot suljettiin marmoripaasilla tahi suurilla, syrjätysten\npannuilla tiilikivillä, joihin piirrettiin kirjoituksia, vertauskuvia\nj.n.e. Seinät ja laki koristettiin kalkkimaalauksilla. Ken haluaa\nsaada tarkempia selityksiä näistä katakombeista, lukekoon\nKansanvalistusseuran vuonna 1883 toimittaman: \"Katakombit Roomassa\".\nKirjoittanut E.N.\n\n[28] Elä Jumalassa! Jää hyvästi! Rauha kanssasi!\n\n[29] Rauha kanssasi.\n\n[30] Ei ainoastaan kristityiden opista, vaan myöskin heidän\nsiveellisyydestään oli pakanain kesken liikkeellä mitä kummallisimpia\nhuhuja. Se luulo, että kristityt teurastivat lapsia ja söivät ihmisen\nlihaa näyttää johtuvan siitä ehtoollisopin nurinpuolisesta\nkäsityksestä, että Kristuksen ruumis ja veri annettiin seurakunnalle\nehtoollisessa.\n\n[31] Aluspukine, jota pidettiin togan alla. Suom. muist.\n\n[32] Ah, mua vaivaavat haavat, omilla aseilla tehdyt.\n\n[33] Naumakia on suomeksi meritappelu, mutta sillä nimellä kutsuttiin\nmuinaisaikana myöskin semmoisia teattereja, joissa näyteltiin\nmeritappeluita ja joihin sitä varten oli tehty iso lampi.\n\n[34] S.o. saunat.\n\n[35] Ravintola.\n\n[36] Käsityötä pitivät vanhat vapaata ihmistä halventavana.\nKristillisyys poisti sen käsityksen ja korotti ruumiin työn\nhalveksitusta kunniaan ja arvoon.\n\n[37] Hippolytus oli Zephyrinuksen aikana (198 tai 199-217) presbyteri\nRooman seurakunnassa ja päähenkilö siinä pienessä puolueessa, joka\nvastusti kirkkokurin velttoutta ja Zephyrinuksen uskonsääntöistä\nmielipidettä. Callistuksen tultua piispaksi (217-222) asettautui\nHippolytus vielä jyrkempään vastarintaan, kunnes Pontianuksen ollessa\npiispana (230-235) keisarillinen hallitus vihdoin sekaantui tähän\nriitaan ja ajoi piispan sekä Hippolytuksen maanpakoon. Sillä näkyy\nuskonriita päättyneen.\n\n[38] Miinit olivat näyttelijöitä, jotka äänellään ja sanoillaan\nkoettivat matkitella ja tehdä naurettavaksi kaikenlaatuisia ihmisiä,\nniink. ahneita, juoppoja y.m.\n\n[39] Silenus oli viinin jumalan kasvatus-isä ja opettaja, joka\nkuvailtiin horjuvana aasilla ratsastavaksi. Satyrit taas olivat\nrunoilijain kuvittelemia rujokkaita, joilla yläpuoli ruumista oli\nihmisen ja alapuoli kauriin. Suom. muist.\n\n[40] Kuolleista ei muuta kuin hyvää.\n\n[41] \"Ota minut kiinni, sillä olen karannut, ja vie minut takaisin\nisännälleni Zephyrinukselle, Via Querquelanan varrelle.\"\n\nVaikka kristillisyys katsoo kaikki ihmiset yhtäläisiksi, pitivät useat\nkristityt perheet edelleenkin orjia, vaan kohtelivat niitä kuitenkin\nlempeämmin kuin pakanat. Kun siis pakanat epäluotettavalle orjalle\npolttivat merkin otsaan, niin ripustivat kristityt hänen kaulaansa\npienen taulun, jossa oli edellä mainitun tapainen kirjoitus.\n\n[42] Tämä ukko oli piispa Irenaeus. Hän oli syntynyt Vähässä Aasiassa\nja oli Polykarpuksen oppilas. Hän muutti Galliaan ja pääsi vuonna 178\nPothinuksen sijaan piispaksi Lugdunum'iin (Lyon). Hän vastusti\nmenestyksellä harhaoppia. Osa hänen kirjoituksiaan on säilynyt.\nIrenaeus luullaan kuolleen kohta vuoden 200 jälkeen.\n\n[43] Se \"Menkäät, seurakunta hajoitetaan!\" Näillä sanoilla viitattiin\nkatekeettejä ja katumuksen tekijöitä lähtemään pois, sillä nämät eivät\nsaaneet olla läsnä jumalanpalveluksen pääkohtaa toimitettaessa,\nehtoollista jaettaessa.\n\n[44] Tällaisia rukoilevia kuvia nähdään usein katakombeissa ja on niitä\nepäilemättä väärin pidetty Marian kuvina. Luultavampaa on, että ne\nesittävät siihen paikkaan haudattua ihmistä.\n\n\n\n"]