Vihreä jousimies
Edgar Wallace (1875–1932)
Englantilaisessa kartanossa alkaa tapahtua salaperäisiä murhia, joiden tekijäksi epäillään satoja vuosia sitten hirtettyä jousimiestä. Amerikkalainen reportteri ja Scotland Yardin komisario ryhtyvät selvittämään rikoksia ja kartanon hämäräperäisen omistajan menneisyyttä.
VIHREÄ JOUSIMIES
Kirj.
Edgar Wallace
Suomennos englanninkielisestä alkuteoksesta "The Green Archer"
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.
I LUKU
Hyvä juttu
Spike Holland raapusti viimeisen sanan viimeiselle käsikirjoituksen liuskalle, veti alle kaksi vaakasuoraa viivaa, osoittaakseen asianomaisille, että se oli viimeinen sivu, ja heitti kynänsä ikkunanpieleen. Terä tunkeutui puuhun, ja varsi vapisi sekunnin ajan.
"Ei mikään arvoton käsi saa kirjoittaa ala-arvoista kirjallisuutta minun mielikuvitukseni työvälineellä", sanoi hän.
Ainoa huoneessa oleva toinen reportteri katsahti häneen.
"Mitä sinä kirjoitit, Spike?"
"Eilisestä koiranäyttelystä", sanoi Spike rauhallisesti. "Minä en tiedä mitään koirista, paitsi että niiden toinen pää haukkuu ja toinen heiluttaa, mutta Syme pani minut tekemään sen. Sanoi, että rikosreportterin pitää tutustua verikoiriin. Se mies ottaa huomioon vain sivuasiat. Ei mikään näytä hänestä koskaan sellaiselta kuin se on; hän elää kuvitelmissaan. Jos hankit hänelle tuoreimmat uutiset jostakin pankkiryöstöstä, palaa hän innosta saada sinulta samalla selostuksen siitä, mitä pankinjohtajat syövät lounaallaan."
Toinen työnsi tuoliaan taaksepäin.
"Sentapaisia ihmisiä tapaa vähän joka paikassa", sanoi hän. "Luulenpa, että meikäläiset tuntuvat jokseenkin uneliailta ja paksupäisiltä jonkun amerikkalaisen mielestä."
"Voit lyödä vetoa siitä, ettei asianlaita ole niin", kiiruhti Spike vastaamaan. "Kirjoituspöydän ääressä istuvat miehet ovat omaa erikoista rotuaan. He ovat luonnostaan kykenemättömiä näkemään elämää reportterin silmillä. Se merkitsee, että heissä on jotain epänormaalia. Niin juuri, hyvä herra. Heitä sanotaan kaupunkitoimittajiksi Yhdysvalloissa ja uutistoimittajiksi Englannissa. Se on ainoa ero. Kaikki he ajattelevat vain sivuseikkoja."
Hän huokaisi ja nosti jalkansa kirjoituspöydälle. Hän oli nuori ja pisamainen, ja hänellä oli huolimattomasti suittu punainen tukka.
"Koiranäyttelyt ovat todellakin kiintoisia – – –" alkoi hän, kun ovi aukaistiin kiivaasti ja muuan paitahihasillaan oleva mies loi huoneeseen tuiman silmäyksen tavattoman suurten silmälasiensa läpi.
"Spike – – – haluan puhua kanssanne. Onko teillä iällä hetkellä mitään työtä?"
"Minun pitäisi mennä katsomaan tuota Wood nimistä miestä lastenkotiasian johdosta – olen aikonut lounastaa hänen kanssaan."
"Hän saa odottaa."
Hän viittasi kädellään, ja Spike seurasi häntä hänen pieneen huoneeseensa.
"Tunnetteko Abe Bellamya – Chicagosta – – – miljonääriä?"
"Abea? Kyllä kai... Onko hän kuollut?" kysyi Spike toivova sävy äänessään. "Siitä miehestä saa hyvän jutun vasta sitten, kun hän ei enää voi nostaa syytettä kunnianloukkauksesta."
"Tunnetteko hänet hyvinkin?" kysyi päätoimittaja.
"Minä tiedän, että hän on Chicagosta – ansaitsi miljoonia rakentamisella, ja että hän on jäykkäniskainen mies. Hän on asunut Englannissa kahdeksan tai yhdeksän vuotta, kuulemma... hänellä on oikea linna... ja mykkä kiinalainen autonohjaaja..."
"Minä tiedän jo kaiken tuon 'Kuka kukin on' -moskan", sanoi päätoimittaja kärsimättömästi. "Minä tahdon tietää muuta: onko hän senlaatuinen mies, joka haluaa tulla huomatuksi? Toisin sanoen, onko vihreä jousimies kummitus vai keksitty juttu?"
"Kummitus!"
Syme kurottautui ottamaan erään kirjelippusen ja ojensi sen hämmästyneelle amerikkalaiselle. Tiedonannon oli ilmeisestikin kirjoittanut joku, jolle englanninkielen säännöt olivat täydellinen mysteerio.
"Hyvä herra,
"Vihreä jousimies on näyttäytynyt Garre Castlessa. Mr. Wilks
hovimestari näki sen. Hyvä herra, Vihreä jousimies meni Mr.
Belamyn huoneeseen ja jätti oven auki. Se nähtiin myös puistossa.
Kaikki palvelijat ovat lähteneet pois. Mr. Belamy sanoo että
hän antaa potkut jokaiselle joka puhuu siitä, mutta kaikki
palvelijat ovat lähteneet pois.""Ja kuka pahus on sitten tuo vihreä jousimies?" kysyi Spike ihmettelevästi.
Mr. Syme korjasi silmälasejaan ja hymyili. Spike oli hämmästynyt nähdessään hänen tekevän jotakin niin inhimillistä.
"Garre Castlen vihreä jousimies", Syme selitti, "oli kerran Englannin kuuluisin kummitus. Älkää naurako, sillä se ei ole mikään huvittava tarina. Alkuperäisen jousimiehen hirtätti eräs de Curcyista, jotka omistivat Garre Castlen, vuonna 1487."
"Voi! Ajatella, että te voitte muistaa sen!" sanoi Spike ihailevasti.
"Älkää yrittäkö olla sukkela. Hänet hirtettiin hirvien varastamisesta, ja minä luulen, että voitte vielä tänä päivänä nähdä tammihirren, josta hän riippui. Satojen vuosien aikana hän kummitteli Garressa, ja vielä niin myöhään kuin vuonna 1799 hän näyttäytyi kerran. Hän on tärkeä henkilö Berkshiren kansantaruissa. Ja nyt, mikäli voimme uskoa tähän kirjeeseen, jonka on ilmeisesti kirjoittanut joku palvelijoista, joka on joko potkittu pois tai lähtenyt peloissaan vapaaehtoisesti, niin meidän vihreä ystävämme on jälleen näyttäytynyt."
Spike rypisti otsaansa ja työnsi alahuulensa eteenpäin.
"Jokainen kummitus, joka ilveilee Abe Bellamyn lähettyvillä, ansaitsee kaiken, minkä tulee saamaan", sanoi hän. "Arvaanpa, että se on puoleksi tarua ja puoleksi hermostuneisuutta. Tahdotteko, että menen tapaamaan Abea?"
"Menkää tapaamaan häntä ja taivuttakaa hänet sallimaan teidän olla linnassa viikon ajan."
Spike pudisti päätään merkitsevästi.
"Te ette tunne häntä. Jos tekisin vihjauksenkaan siihen suuntaan, niin hän heittäisi minut ulos. Menen puhumaan hänen sihteerinsä kanssa – hän on Savini niminen mies, puoliverinen tai jotakin sentapaista. Ehkä hän voi auttaa minua. Vihreä jousimies ei näytä tehneen muuta kuin jättäneen Aben oven auki."
"Koettakaa tulla toimeen Bellamyn kanssa – keksikää jokin syy päästäksenne linnaan. Sivumennen sanoen, hän osti sen sadallatuhannella punnalla seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten. Ja selvittäkää sillävälin juttu. Meillä ei ole ollut hyvää kummitusjuttua vuosikausiin. Ei mikään estä teitä lounastamasta Woodin kanssa. Tahdon saada myöskin sen jutun. Missä te syötte lounaan?"
"Carltonissa. Wood on Lontoossa vain parin päivän ajan. Hän palaa takaisin Belgiaan yöllä."
Päätoimittaja nyökkäsi.
"Se helpottaa asiaa. Bellamy on parhaillaan Carltonissa. Te voitte suorittaa molemmat tehtävät."
Spike käveli ovelle.
"Kummitusjuttuja ja lastenkoteja!" sanoi hän katkerasti. "Ja minä kun palan halusta saada käsiini jonkun monisäikeisen murhajutun. Tämä lehti ei tarvitse mitään rikosreportteria; te kaipaatte keijukaissatujen kirjoittajaa."
"Tuo on hyvä kuvaus teistä", lausui Syme syventyen jälleen omaan työhönsä.
II LUKU
Peloton mies
Teräksen helähdys terästä vastaan, sähköniittauskoneiden terävä rummutus, vasaroiden ja nuijien vaimennettu jyminä – kaikki tämä oli musiikkia Abe Bellamyn korville.
Hän seisoi oleskeluhuoneensa ikkunan ääressä kädet selän takana, tarkaten näytelmää, jota hän saattoi katsella tuntikausia. Vastapäätä hänen hotelliaan rakennettiin parhaillaan isoa taloa. Sen teräsrunko kohosi kummallakin puolella olevien pienten talojen yläpuolelle.
Alhaalle kadulle oli kerääntynyt pieni joukko ihmisiä katselemaan, suut avoinna, kuinka teräksinen niskahirsi nousi kohti pilviä teräsköyden varassa, joka näytti ohuelta kuin hämähäkin rihma. Yhä korkeammalle iso nostokurki kohotti teräspalkkia, joka keinui majesteetillisen hitaassa tahdissa. Abe Bellamy murisi paheksuvasti. Palkkia ei oltu asetettu oikeaan tasapainoasemaan. Hän tiesi senttimetrin tarkkuudella, mistä kohtaa se olisi pitänyt kiinnittää.
Jos, kuten entisajan ihmiset uskoivat, ihmisten pahat teot olisi kirjoitettu verellä niiden tapahtumapaikalle, olisi Abe Bellamyn nimi maalattu punaisella moniin paikkoihin.
Eräälle pienelle maatilalle Montgomeryn piirikunnassa, Pennsylvaniassa; Pentonvillen vankilan harmaaseen aulaan – mainitaksemme vain kaksi.
Abe Bellamy ei koskaan menettänyt yöuntansa ajattelemalla menneitä asioita. Katumus oli aivan vierasta hänen luonteelleen, pelkoa hän ei tuntenut. Hän oli tehnyt pahaa ja oli tyytyväinen itseensä. Muistot kauhuista, joita hän oli aiheuttanut, häikäilemättömästi tuhotusta ihmiselämästä, tahallisesti aiheutetuista kärsimyksistä, hätään ja tuskaan saatetuista lapsista, naisesta, joka oli ahdistettu kuoliaaksi, jotta miehen loukattu itsetunto olisi tullut tyydytetyksi, eivät koskaan sekunniksikaan tärvelleet hänen mielenrauhaansa.
Mikäli hän ollenkaan ajatteli näitä vanhoja asioita, ajatteli hän niitä hyväksyen. Hänestä tuntui oikeudenmukaiselta, että niiden kävi huonosti, jotka asettuivat häntä vastaan. Onni oli suosinut häntä runsain mitoin. Kaksikymmenvuotiaana hän kantoi muurilaastikaukaloa; kolmekymmenviisivuotiaana hän oli miljoonan dollarin omistaja. Viidenkymmenenviiden vuoden iässä miljoonia oli jo kymmenen, ja hän oli pudistanut jaloistaan sen kaupungin tomut, joka oli tehnyt hänet siksi, mikä hän oli; ja oli kartanonomistaja Englannissa pitäen hallussaan maa-aluetta, jonka eräs Englannin mainioimmista aatelissuvuista oli hankkinut itselleen miekallaan ja orjiensa hiellä ja pelolla.
Kolmekymmentä vuotta hänellä oli ollut valta kiusata ihmisiä. Miksikä hän kieltäisi itsensä? Hän ei voinut katua mitään, koskapa hän oli sellainen kuin oli. Hän oli ilman kenkiä kuuden jalan ja kahden tuuman pituinen, ja oli kuusikymmenvuotiaana vahva kuin nuori härkä. Mutta hänen koostaan ei johtunut, että miehet ja naiset kääntyivät kadulla katsomaan hänen jälkeensä. Hänen rumuudessaan oli jotakin tenhoavaa, hänen tavattoman suuret punaiset kasvonsa olivat satojen vakojen ja ryppyjen uurtamat. Hänen nenänsä oli iso, lyhyt ja paksu. Hänen suunsa oli leveä ja paksuhuulinen; toinen suupieli oli ylöspäin kohollaan, niin että näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut aina ivahymy huulillaan.
Hän ei ollut ylpeä rumuudestaan eikä sitä myöskään hävennyt. Hän oli tyytyväinen ulkonäköönsä, kuten hän oli tyytyväinen haluihinsa, luonnollisina hänelle.
Sellainen oli Abe Bellamy, aikaisemmin chicagolainen, nyt Garre Castlen omistaja Berkshiressä, mies, jolle ei syntymässään ollut annettu kykyä rakastaa.
Seisoen hotellin korkean ikkunan ääressä hän katseli työn edistymistä. Kuka oli rakentaja ja mikä oli rakennus, sitä hän ei tietänyt eikä välittänyt tietää. Miehet, jotka liikkuivat pitkin kapeita ja vaarallisia astuimia, olivat sillä hetkellä hänen omia miehiään. Hän murisi itsekseen, kun hänen terävä silmänsä keksi kolme niittaajaa, jotka laiskottelivat, kun työnjohtajan silmä vältti.
Sitten, aivan vaistomaisesti, hänen katseensa siirtyi taas heiluvaan teräspalkkiin. Jokin hänessä sanoi: "Vaara tarjolla!" Niin nopeakatseinen kuin olikin, ei hän voinut nähdä tapaturmaa. Teräspalkin vapaana oleva pää oli heilahtanut sisäänpäin eräälle telineelle, jolla kaksi miestä oli työssä. Hän kuuli jysähdyksen katuliikenteen aiheuttaman kohinan yli, erotti silmänräpäyksen ajan miehen, joka yritti epätoivoisesti tarrautua telineeseen... ja sitten jokin putosi, pyöri kerran toisensa jälkeen ympäri ja katosi työpaikkaa ympäröivän aitauksen taakse, tiilikasojen ja muurilaastisammioiden muodostamaan sekasortoiseen rykelmään.
"Hm!" sanoi Abe Bellamy.
Hän ihmetteli, mitä urakoitsija tulisi tekemään; minkälaiset mahtoivat olla lait tässä maassa, johon hän oli asettunut asumaan seitsemän vuotta sitten? Jos se olisi ollut hänen urakkansa, niin hän olisi lähettänyt asianajajansa tapaamaan leskeä, ennenkuin viimeksimainittu olisi saanut tietää tapahtumasta ja leski olisi luopunut kirjallisesti vaatimuksistaan, ennenkuin olisi päässyt kunnollisesti selville siitä, mitä oli menettänyt. Mutta nämä englantilaiset olivat hitaita.
Oleskeluhuoneen ovi avautui, ja hän käänsi päänsä. Julius Savini oli tottunut siihen, että häntä tervehdittiin kulmien rypistyksellä, mutta hän huomasi nyt, että tällä kertaa oli kysymyksessä muutakin kuin vain tavallinen pahantuulisuuden purkaus, jolla häntä kohdeltiin joka aamu.
"Kuulkaahan, Savini, olen odottanut teitä kello seitsemästä asti. Jos haluatte säilyttää toimenne, haluan minä nähdä teidät ennen puoltapäivää – ottakaa se huomioon."
"Olen pahoillani, Mr. Bellamy. Sanoin teille eilen illalla, että myöhästyisin tänä aamuna. Olen palannut takaisin maalta vasta muutamia minuutteja sitten."
Julius Savinin käytös ja ääni olivat melkein nöyrät. Hän oli ollut Bellamyn sihteerinä vuoden, ja oli kyllä oppinut, kuinka hyödytöntä oli vastustaa tuota isäntää.
"Tahdotteko ottaa puheillenne erään Globen miehen, sir?" kysyi hän.
"Sanomalehtimiehenkö?" kysyi Abe Bellamy epäluuloisesti. "Tehän tiedätte, etten koskaan ota puheilleni sanomalehtimiehiä. Mitä hän haluaa? Kuka hän on?"
"Hän on Spike Holland, amerikkalainen", sanoi Julius melkein anteeksipyytävällä äänensävyllä.
"Se ei tee häntä yhtään tervetulleemmaksi", murisi toinen. "Sanokaa hänelle, etten voi ottaa häntä vastaan. Minä en halua tulla sanomalehtiin. Mitä asia koskee? Tehän olette otaksuttavasti minun sihteerini, vai kuinka?"
"Asia koskee vihreää jousimiestä." Julius Savini epäröi, ennenkuin puhui.
Abe Bellamy pyörähti ympäri raivostuneena.
"Kuka on puhunut vihreästä jousimiehestä? Tekö, senkin petturi!"
"En ole puhutellut ketään sanomalehtimiestä", sanoi Julius nyrpeästi. "Mitä minä vastaan hänelle?"
"Käskekää hänen mennä... lähettäkää hänet tänne ylös." Jos hän ei ottaisi vastaan reportteria, niin tämä varmaan keksisi jotakin, ajatteli vanha mies. Ja hän pelkäsi hiukan sanomalehtiä. Eräs sanomalehti oli kerran nostanut melun eräästä asiasta Falmouthissa.
Siinä samassa Julius toi vieraan huoneeseen.
"Teidän ei tarvitse odottaa", tiuskaisi Bellamy, ja kun hänen sihteerinsä oli mennyt, hän murahti: "Tahdotteko sikarin?"
Hän heitti laatikon pöydälle, aivan kuin olisi heittänyt koiralle luun.
"Kiitos, Mr. Bellamy", sanoi Spike kylmäverisesti, "mutta minä en koskaan polta miljonäärien sikareja. Ne saattavat minut tyytymättömäksi omiini."
"No hyvä, mitä te haluatte?" ärisi Bellamy katsellen reportteria siristetyin silmin.
"Kerrotaan, että Garre Castlessa olisi kummitus, Mr. Bellamy – joku vihreä jousimies."
"Se on vale", sanoi toinen äkkijyrkästi – itse asiassa liian äkkijyrkästi. Jos hän olisi puhunut välinpitämättömämmällä äänellä, olisi Spike ehkä antanut pettää itsensä. Kiellon erikoinen jyrkkyys sai hänet ensikerran tuntemaan mielenkiintoa juttua kohtaan.
"Kuka kertoi teille siitä?" kysyi Bellamy.
"Meidän tietomme on luotettavasta lähteestä", kuului varovainen vastaus. "Meille annettujen tietojen mukaan on Garren vihreä jousimies nähty linnassa, ja se on todennäköisesti käynyt teidän huoneessanne..."
"Se on vale!" Abe Bellamyn ääni oli raivokas. "Nuo hullut englantilaiset palvelijat luulevat näkevänsä kaikkialla kummituksia. On totta, että huomasin makuuhuoneeni oven olevan avoinna eräänä yönä, mutta arvaan, että olin unohtanut sulkea sen. Kuka on teidän tiedonantajanne?"
"Olemme saaneet tietomme kolmesta eri lähteestä", valehteli Spike, "ja kaikki lähteet kertovat asian samalla tavoin. No, Mr. Bellamy", hän hymyili, "asiassa on jotakin perää; ja sitäpaitsi kummitus kohottaa vanhan linnan arvoa."
"Siinä juuri olette väärässä", sanoi Abe Bellamy, tarttuen heti kiinni tilaisuuteen, jonka Spiken viimeiset sanat hänelle tarjosivat. "Se vahingoittaa omaisuuden arvoa, ja jos te kirjoitatte rivinkään kummituksista lehteenne, nostan teitä vastaan kunnianloukkausjutun. Onko selvää, nuori mies?"
"Ehkäpä kummituskin tekee vielä jotakin", sanoi toinen hyvin rakastettavasti.
Hän meni ulos hiukan epävarmana itsestään. Abe Bellamy ei ollut lainkaan tavallista miljonäärityyppiä, joka melkein itsestään joutuu englantilaiseen seurapiiriin. Mies oli raaka ja puolisivistynyt, kokonaan vailla sosiaalista kunnianhimoa, mikäli ei Spiken varmavaistoinen arvostelukyky ollut tässä aivan harhateillä.
Tullessaan takaisin halliin hän löysi Juliuksen puhelemassa pitkän, harmaapartaisen, varakkaaseen työväenluokkaan kuuluvan miehen kanssa, ja Julius antoi hänelle merkin odottaa.
"Tehän tiedätte huoneen, Mr. Creager? Mr. Bellamy odottaa teitä."
Kun mies oli mennyt, Julius kääntyi reportterin puoleen.
"Mitä hän sanoi, Holland?"
"Hän kielsi koko asian. Totta puhuen, Savini, onko siinä mitään perää?"
Julius Savini kohautti laihoja olkapäitään.
"Minä en tiedä, mistä te olette saanut vihiä asiasta, enkä minä todellakaan aio antaa teille minkäänlaisia tietoja. Äijä haukkui minut pahanpäiväiseksi, kun luuli, että minä olin antanut teille vihjauksen."
"Siispä se on totta", sanoi Spike. "Joku kamala ilmestys on siis hiiviskellyt linnan rintavarustuksella? Sanokaa, oliko sillä kahleet?"
Julius pudisti päätään.
"Te ette saa minusta mitään irti, Holland. Minä en halua menettää paikkaani."
"Mikä mies se oli, jonka te lähetitte ylös? Hän näytti poliisimieheltä."
Julius virnisti.
"Hän teki saman kysymyksen teistä, kun tulitte alas. Hänen nimensä on Creager, hän on..." hän epäröi – "niinpä niin, olin sanoa ystävä; hän on muuan äijän tuttava. Luultavasti hän on eläkkeennauttija. Joka tapauksessa hän tulee hyvin säännöllisesti, ja minä luulen, ettei hän tule turhan takia. Olen vapaa siksi kun hän tulee alas. Tulkaa juomaan yksi cocktail."
Spike pudisti päätään. Kun he vielä olivat keskustelemassa, tuli Juliuksen suureksi hämmästykseksi portaita alas Creager, vihaisen näköisenä.
"Hän ei tahdo tavata minua ennen kello kahta", sanoi hän, koettaen hillitä kiukkuaan. "Luuleeko hän, että minä haluan odottaa häntä? Kyllä hän totisesti erehtyy, jos hän luulee sellaista. Voitte kertoa hänelle tämän, Mr. Savini."
"Mitä sekamelskaa tämä nyt on?" kysyi Julius.
"Hän sanoi kyllä kello kahdelta, sen minä myönnän; mutta minä olen nyt kaupungissa. Miksi minun pitäisi odottaa iltapäivään asti? Miks'ei hän voi tavata minua nyt aamulla?" kyseli parrakas mies kiukkuisesti. "Hän kohtelee minua kuin koiraa. Hän luulee, että minä olen kokonaan hänen vallassaan." Hän käänsi kuvaavalla eleellä paksun peukalonsa alaspäin. "Hän on raivoissaan jonkun reportterin takia. Se olette te, eikö totta?" hän kysyi.
"Se olen minä", myönsi Spike.
"Voitte sanoa hänelle" – Creager kääntyi Juliuksen puoleen ja koputti häntä rintaan antaakseen enemmän pontta sanoilleen, – "että aion tulla kello kahdelta ja haluan puhua hänen kanssaan pitkälti, tai muussa tapauksessa tulen minä puolestani juttelemaan hiukan jonkun reportterin kanssa."
Lausuttuaan tämän uhkauksen hän lähti.
"Savini", sanoi Spike lempeästi, "vainuanpa, että tästä tulee hyvä juttu."
Mutta Savini oli jo juoksemassa ylös portaita, kaksi askelmaa kerrallaan, raivostuneen isäntänsä luokse.
III LUKU
John Wood Belgiasta
Spike katsoi kelloaan. Kello oli vielä viisi minuuttia vailla yksi, mutta hän oli tuskin istuutunut odottamaan lounaskumppaniaan, kun kunnianarvoisa John Wood jo tuli nopein askelin pyöröoven läpi. Hän oli kookas mies, ennen aikojaan harmaantunut, ja hänellä oli harvinaisen kauniit kasvonpiirteet. Hänen silmänsä elivät, ja hänen tunteellinen suunsa näytti puhuvan silloinkin, kun se oli levossa.
Hän puristi reportterin kättä lämpimästi.
"En suinkaan ole myöhästynyt?" hän kysyi. "Olen ollut ahkerassa työssä koko aamun. Toivon voivani lähteä kello 2.30 junassa mannermaalle, ja senvuoksi minun täytyy kiirehtiä."
He menivät yhdessä isoon ruokasaliin, ja hovimestari johdatti heidät syrjäiseen nurkkapöytään. Spike silmäili kumppaninsa hienoja kasvoja eikä voinut olla vertaamatta niitä sen miehen tenhoavaan rumuuteen, jonka hän oli juuri jättänyt. Wood oli Abe Bellamyn täydellinen vastakohta, lempeä sielu, jonka silmät hymyilivät kaiken aikaa. Hänen jokainen liikkeensä oli vilkas ja eloisa, eivätkä pitkät, valkeat kädet näyttäneet koskaan pysyvän hiljaa.
"No niin, mitä haluatte tietää? Ehkäpä ehdin kertoa teille kaiken, ennenkuin liemi tuodaan pöytään. Olen amerikkalainen..."
"Sitä en olisi voinut arvata", sanoi Spike, ja John Wood nyökkäsi.
"Olen oleskellut hyvin kauan tässä maassa", sanoi hän. "Itse asiassa en ole ollut kotona" – hän vaikeni silmänräpäykseksi – "moniin vuosiin", lisäsi hän sitten. "En halua kertoa paljoa itsestäni, ja koetan selviytyä omien hyveitteni selostuksesta niin vähällä kuin suinkin. Asun Belgiassa, Wenduyne nimisellä paikkakunnalla. Minulla on siellä keuhkotautisten lasten koti, jonka aion, sivumennen sanoen, muuttaa tänä vuonna Sveitsiin. Olen Woodin kaasutusmenetelmän keksijä, olen poikamies – ja minä luulen, että olen kertonut tarpeeksi."
"Tahtoisin keskustella kanssanne enemmän teidän lastenkodistanne", sanoi Spike. "Olemme nähneet kertomuksen siitä L'Independance Belge-lehdessä. Ne sanoivat, että te aioitte kerätä varoja perustaaksenne jokaiseen Euroopan maahan koulun äitejä varten. No, mikä sellainen koulu on, Mr. Wood."
Harmaahapsinen mies nojautui taaksepäin tuolissaan ja ajatteli hetkisen, ennenkuin vastasi.
"Euroopan joka maassa, ja erikoisesti tässä maassa, odottaa ratkaisuaan kysymys lapsesta, jota ei ole toivottu. Ehkäpä 'toivottu' ei ole oikea sana. Varattoman lesken pitäisi elättää lapsi tai kaksi. Hänen on mahdotonta olla työssä, jollei sillä välin pidetä huolta lapsista, ja se maksaa rahaa. Sitten on toisia lapsia, joiden tulo on pelätty, joiden syntyminen on onnettomuus, ja jotka täytyy kiireesti laittaa pois näkyvistä, tavallisesti johonkin viheliäiseen kotiin, jonka emäntä ottaa lapsen hoitaakseen ja kasvattaakseen muutamalla dollarilla viikossa. Ei kulu vuottakaan missään maassa, ettei joku sellainen enkelintekijä joudu oikeuden eteen, syytettynä joko noiden avuttomien pienokaisten huonosta hoidosta tai tappamisesta."
Sitten hän hahmotteli suunnitelmansa: suuri äitien koulu, johon vastoin äitinsä toivoa syntynyt lapsi vietäisiin, jossa koulutetut hoitajattaret pitäisivät siitä huolta.
"Me tulisimme ottamaan vastaan oppilaita, jotka maksaisivat meille palkkion siitä, että heille opetetaan lastenhoitoa. Arvelen, että voimme aikaa myöten saada nuo laitokset sellaisiksi, että ne kustantavat itse itsensä, ja me tulemme varmasti antamaan maailmalle terveitä poikia ja tyttöjä, kykeneviä astumaan elämän taisteluun."
Koko aterian ajan hän puhui lapsista ja ainoastaan lapsista. Pikkulapset olivat hänen ihastuksensa. Hän kertoili eräästä pienestä saksalaisesta orpolapsesta, joka oli juuri tuotu hänen belgialaiseen laitokseensa, ja tuli niin innostuneeksi, että muissa pöydissä istuvat vieraat kääntyivät katsomaan häneen.
"Jos ette pane pahaksenne, niin sanonpa teille, Mr. Wood, että teillä on omituinen erikoisharrastus."
Toinen nauroi.
"Tiedän sen kyllä", sanoi hän, ja lisäsi nopeasti: "Keitä nuo ihmiset ovat?"
Pieni seurue oli tullut ruokasaliin, kaksi miestä ja yksi tyttö. Toinen miehistä oli pitkä, laiha ja valkotukkainen, ja hänen kasvoillaan oli tyynen surumielinen ilme. Hänen kumppaninsa oli hienosti puettu nuori mies, jonka ikä näytti olevan jossakin yhdeksäntoista ja kolmenkymmenen välillä. Hän näytti olevan sitä lajia miehiä, jotka ovat olemassa tehdäkseen räätälinsä olemassaolon oikeutetuksi. Hän oli kiireestä kantapäähän näyte hyvästä pukeutumisesta. Mutta katsojien silmät kääntyivät pian tyttöön.
"Tuo on ainoa nainen, jonka olen huomannut varsin suuressa määrin muistuttavan kuvalehtien kansikuvia", sanoi Spike.
"Kuka hän on?"
"Neiti Howett – neiti Valerie Howett. Tuo vanha mies on Walter Howett, englantilainen, joka eli monta vuotta ahtaissa oloissa Yhdysvalloissa, kunnes hänen maatilaltaan löydettiin öljyä. Ja tuo muotiliikkeen kyltti on englantilainen – Featherstone. Hän on laiska vetelehtijä. Olen nähnyt hänet Lontoon jokaisessa yöklubissa."
Seurue istuutui erääseen läheiseen pöytään, ja Woodilla oli tilaisuus tarkastella tyttöä lähempää.
"Hän on hyvin ihastuttava", sanoi hän matalalla äänellä; mutta Spike oli noussut ja mennyt toisen pöydän luo kättelemään vanhempaa amerikkalaista.
Hän tuli hetken kuluttua takaisin.
"Mr. Howett toivoo, että minä tulisin hänen oleskeluhuoneeseensa lounaan jälkeen, Mr. Wood", sanoi hän. "Suottekohan minulle anteeksi?"
"Totta kai", nyökkäsi toinen.
Kahdesti aterian kestäessä tyttö suuntasi katseensa toiseen pöytään; hänen silmissään oli kysyvä, epäröivä ilme, ikäänkuin hän olisi tavannut John Woodin aikaisemmin ja mietiskelisi nyt, missä olosuhteissa se olisi tapahtunut.
Spike oli kääntänyt keskustelun pikkulapsista toiseen aiheeseen, joka sillä hetkellä kiinnosti häntä paljon enemmän.
"Mr: Wood, ette liene matkoillanne koskaan tavannut kummituksia?"
"En", vastasi toinen hymähtäen, "en luule."
"Tunnetteko Bellamyn?" kysyi Spike.
"Abe Bellamyn – kyllä, minä tunnen hänet. Hän on chicagolainen, joka on ostanut Garre Castlen."
Spike nyökkäsi.
"Ja Garre Castle on vihreän jousimiehen kotipaikka", sanoi Spike. "Vanha Bellamy ei ole niin ylpeä kummituksestaan kuin jotkut muut ihmiset voisivat olla, ja hän on yrittänyt johdattaa minut pois asiasta, josta näyttää tulevan oikein hyvä juttu."
Hän kertoi kaikki, mitä tiesi Garren vihreästä jousimiehestä, ja hänen kumppaninsa kuunteli tekemättä mitään huomautuksia.
"Se on kummallista", sanoi hän lopuksi. "Minä tunnen tarinan vihreästä jousimiehestä, ja minä olen kuullut Mr. Bellamysta."
"Tunnetteko hänet hyvin?" kysyi Spike innokkaasti; mutta toinen pudisti päätään.
Pian sen jälkeen Mr. Howettin seurue nousi ja meni ulos, ja, viitattuaan luokseen tarjoilijan ja maksettuaan laskunsa, Wood ja Spike seurasivat heitä.
"Minulla on eräs kirje kirjoitettavana", sanoi Wood. "Aiotteko viipyä kauan Mr. Howettin seurassa?"
"En viittä minuuttiakaan", sanoi Spike. "En tiedä, miksi hän haluaa tavata minua, mutta luulen, ettei hän pidätä minua kauaakaan."
Howettien oleskeluhuone oli samassa kerroksessa kuin Bellamyn, ja vanha mies odotti häntä. Mr. Featherstone oli ilmeisestikin mennyt, ja ainoastaan miljonääri ja hänen tyttärensä olivat huoneessa.
"Käykää sisään, Holland", sanoi Howett. Hänen äänensä oli alakuloinen ja käyttäytymistapansa juro. "Valerie, tämä on Mr. Holland; Holland on sanomalehtimies, joka kyennee auttamaan sinua."
Tyttö soi hänelle nyökkäyksen ja pienen hymyilyn.
"Oikeastaan juuri minun tyttäreni haluaakin puhutella teitä, Holland", sanoi Howett Spiken iloiseksi yllätykseksi. Hän katsahti epäröivän näköisenä tyttöön ja sitten Spikeen.
"Asianlaita on niin, että minä haluaisin löytää erään naisen, joka kaksitoista vuotta sitten asui Lontoossa." Tyttö epäröi hetkisen. "Erään rouva Heldin. Hän asui Little Bethel Streetin varrella, Cambden Townissa. Olen jo suorittanut etsiskelyjä tuolla kadulla. Se on peloittavan kurja katu, eikä siellä ole ketään, joka muistaisi hänet. Minä en olisi tiennytkään, että hän asui siellä", hän lisäsi, "mutta sain haltuuni erään kirjeen." Jälleen hän pysähtyi. "Se joutui minun käsiini sen tietämättä, jolle kirje oli osoitettu, ja jolla oli syytä pitää hänen olinpaikkansa salassa. Muutamia viikkoja sen jälkeen, kuin kirje oli kirjoitettu, nainen katosi."
"Oletteko ilmoittanut?"
"Kyllä", hän nyökkäsi. "Olen tehnyt kaikki, mikä on suinkin mahdollista. Poliisi on auttanut minua vuosikausia."
Spike pudisti päätään.
"Pelkään, etten voi auttaa teitä paljoakaan."
"Sitä minä arvelinkin", sanoi Howett. "Mutta tyttärelläni on sellainen käsitys, että sanomalehdet saavat tietoonsa paljon enemmän asioista kuin poliisi..."
Käytävästä tuleva ääni katkaisi hänen puheensa, kova, karkea ja raivostunut ääni, jota seurasi kumea kolahdus. Spike, joka tunsi äänen, oli silmänräpäyksessä käytävässä.
Outo näky kohtasi häntä. Se parrakas mies, jota Julius oli sanonut Creageriksi, nousi hitaasti ylös lattialta, ja Abe Bellamyn valtava ruho seisoi oleskeluhuoneen ovella.
"Te kadutte vielä tätä", sopersi Creager.
"Menkää ulos ja pysykää siellä", karjui Abe Bellamy. "Jos tulette tänne vielä, heitän teidät ulos ikkunasta."
"Minä panen teidät vielä maksamaan tämän!" Parrakas mies suorastaan nyyhkytti raivosta.
"Ei dollareissa eikä senteissä", sanoi vanha mies armottomasti. "Ja kuulkaa, Creager! Teillä on eläke hallitukselta, eikö totta? Pitäkää varanne, ettette menetä sitä." Ja sen sanottuaan hän astui sisään huoneeseensa ja läimähdytti oven kiinni.
Spike meni Creagerin luo, kun tämä ontui käytävää alas.
"Mikä on hätänä?"
Creager pysähtyi pudistamaan tomua housuistaan.
"Te saatte kuulla kaikki", sanoi hän ja lisäsi: "Tehän olette reportteri, eikö totta? Minulla on jotakin teitä varten."
Spike oli ennen kaikkea sanomalehtimies; juttu häntä varten oli hänelle ruokaa ja juomaa, päivän kunnianhimon alku ja loppu. Hän meni takaisin Howettin luo.
"Sallitteko minun poistua hetkeksi? Haluaisin puhutella tuota miestä."
"Kuka häntä löi? Bellamyko?"
Tämän kysyi tyttö, ja hänen äänessään oli selvästi huomattavissa hillittyä kiivautta, joka sai höristämään korviansa.
"Kyllä, neiti Howett. Tunnetteko hänet?"
"Olen kuullut hänestä", sanoi tyttö hitaasti.
Spike saattoi loukatun Creagerin halliin. Mies oli valkea ja värisi, ja kului hetkinen, ennenkuin hän saattoi taas puhua.
"On aivan totta, mitä hän sanoi. Minä saatan menettää eläkkeeni, mutta en aio välittää siitä uhasta. Katsokaas, herra..."
"Holland on minun nimeni", sanoi Spike.
"En voi kertoa teille täällä, mutta jos tahdotte tulla kotiini – osoitteeni on Rose Cottage, Field Road, New Barnet..."
Spike merkitsi osoitteen muistiin.
"Aion kertoa teille jotakin, joka tulee herättämään huomiota. Niin, se tulee herättämään suurta huomiota."
"Erinomaista", sanoi Spike. "Milloin voin tavata teidät?"
"Tulkaa parin tunnin perästä." Hän nyökäytti päätään ja lähti.
"Tuo mies näyttää järkkyneeltä", sanoi Wood, joka oli kiinnostuneena seurannut kohtausta.
"Niin, häntä on kohdeltu huonosti, ja hänellä on kerrottavana juttu, jonka minä aivan erityisesti haluaisin kirjoittaa."
"Kuulin hänen sanovan niin", sanoi Mr. Wood hymyillen. "Ja nyt, Holland, minä pelkään, että minun täytyy lähteä. Tulkaa katsomaan minua Belgiaan." Hän ojensi kätensä hyvästelläkseen. "Ehkäpä minä joskus kerron teille jutun Abe Bellamysta – kaikkein parhaimman jutun. Jos tahdotte lisätietoja koulustani, niin älkää epäröikö sähköttää."
Spike palasi Howettien oleskeluhuoneeseen ja sai tietää, että neiti Howett oli pahan päänsäryn vuoksi vetäytynyt omaan huoneeseensa ja että keskustelu siitä, mitä apua hän voisi mahdollisesti antaa tytölle, oli lykätty epämääräiseen tulevaisuuteen.
IV LUKU
Vihreä nuoli
Spike jätti sinä iltapäivänä toimitukseen selostuksen John Woodin lastenkotisuunnitelmasta ja lähti sitten autolla New Barnettiin. Kun auto ajoi pitkin Fleet Streetiä, näki hän erään iltalehden mainosplakaatin ja löi lasiruutua, sadatellen hiljaa itsekseen, sillä hän luki plakaatista:
"GARRE CASTLEN SALAPERÄINEN KUMMITUS."
Hän osti lehden. Kertomus oli ilmeisestikin saatu samalta henkilöltä, joka oli lähettänyt kirjeen Globeen, sillä varsinaisia tietoja oli ainoastaan viisi riviä. Alla oli pitkä täydentävä selostus, jossa kerrottiin Garre Castlen historia ja vihreän jousimiehen aikaisemmat ilmestymiset.
"Paikallistarinan mukaan salaperäinen kummitus on puettu vihreään kiireestä kantapäähän. Vieläpä kertoo perimätieto, että myöskin hänen jousensa ja nuolensa ovat saman värisiä."
"Onpa totisesti", sanoi Spike taittaessaan kokoon lehteä, "onpa hän totisesti vihreä."
New Barnetiin oli pitkä matka, ja Field Road osoittautui kirjaimellisesti olevan tie, joka kulki niittyjen halki. Rose Cottage sijaitsi korkeiden pensasaitojen takana; se oli köynnöskasvien peittämä talo, jonka edessä oli pieni puutarha ja takana nähtävästi isompi, joka taas johti pienelle istutukselle. Tämän kaiken Spike näki autosta. Avattuaan pienen portin hän käveli kivettyä polkua pitkin ja koputti ovelle. Mitään vastausta ei kuulunut, vaikka ovi oli lukitsematta ja lisäksi raollaan. Hän koputti uudestaan saamatta taaskaan vastausta.
Tyrkäten oven auki hän huusi Creageria nimeltä, ja kun ei siitäkään ollut apua, käveli hän takaisin tielle saadakseen jonkun ihmisen käsiinsä. Hän huomasikin erään naisen, joka oli ilmeisesti tullut jostakin niistä pienistä taloista, jotka sijaitsivat tien toisessa päässä.
"Mr. Creager? Kyllä, herra, hän asuu täällä, ja hän on tavallisesti tähän aikaan päivästä kotona."
"Hän ei näytä olevan nyt kotona. Onko talossa ketään muita ihmisiä?"
"Ei, herra; hän asuu yksinään. Sisareni käy aamuisin siistimässä talon häntä varten. Miksi ette mene sisään odottamaan, herra?"
Se näyttikin oivalliselta ajatukselta, varsinkin kun oli alkanut sataa, ja Spike työnsi oven auki ja astui kursailematta pienen eteisen läpi huoneeseen, joka nähtävästi oli arkihuone. Se oli mukavasti sisustettu, ja uuninreunuksella oli muotokuva, jonka hän heti tunsi parrakkaan miehen kuvaksi. Mies oli kuvassa jonkinlaisessa virkapuvussa, jota Spike ei tuntenut.
Hän istuutui, otti sanomalehden taskustaan ja luki uudelleen kertomuksen vihreästä jousimiehestä. On merkillistä, ajatteli hän, että senkaltaiset tarut voivat elää vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ja että on vielä ihmisiä, jotka uskovat niitä.
Hän pani lehden pois ja loi välinpitämättömän katseen ulos ikkunasta, joka antoi puutarhaan, – ja hyppäsi sitten äkkiä pystyyn. Pienen ruohokentän toisella reunalla olevan pensaan takaa pisti esiin jalka – ja se oli aivan liikkumaton.
Hän hyökkäsi ulos huoneesta, juoksi nurmikon poikki pensaan toiselle puolelle ja pysähtyi siellä jähmettyneenä.
Viruen selällään, silmät suljettuina, nyrkit puristettuina kuolonkouristuksessa, makasi siinä parrakas mies; ja hänen liiveistään, heti käsien yläpuolelta, pisti esiin nuolen pitkä vihreä varsi, koristettuna vihreillä sulilla.
Spike polvistui kuolleen miehen viereen ja etsi jotakin elonmerkkiä, mutta turhaan. Ja sitten hän loi nopean silmäyksen ympäristöön. Puutarhan erotti ympäröivistä niityistä matala puuaita, jonka yli kuka tahansa reipas mies saattoi hypätä. Hän arveli, että vainaja oli saanut surmansa silmänräpäyksessä ja kaatunut heti, kun häntä oli isketty.
Hän hyppäsi aidan yli ja aloitti tutkimuksen. Kymmenen askelen päässä aidasta oli iso tammi. Se sijaitsi aivan samalla linjalla kuin nuolen lentosuunta. Hän kulki sen ympäri, tarkastaen maan melkein tuuma tuumalta. Siellä ei ollut mitään jalanjälkiä, ja itse puu oli selvästi nähtävissä tieltä käsin. Hän katsahti ylös, tarttui yhteen alimmista oksista ja heilautti itsensä sen päälle hajareisin. Työntäen itseään eteenpäin hän tuli vihdoin paikalle, josta saattoi nähdä ruumiin kokonaisuudessaan. Vaistomaisesti hän tunsi, että juuri tältä oksalta nuoli oli ammuttu. Puu oli lehtevä ja tarjosi hyvän suojan, ja oli todennäköistä, ettei kuollut mies ollut nähnyt murhaajaansa, vaikka hänen oli täytynyt katsella juuri siihen suuntaan, josta nuoli tuli.
Hänen oli täytynyt hypätä alas ammuttuaan nuolensa, ajatteli Spike ja laskeutui taas puun juurelle. Siellä hän saikin palkinnon vaivoistaan, sillä murhaaja oli hypätessään jättänyt kaksi selvää jalanjälkeä. Hän oli jättänyt vielä jotakin tärkeämpääkin, mutta sitä Spike ei heti huomannut. Hän löysi sen vasta hetken perästä aivan sattumalta. Se oli nuoli, samanlainen kuin se, joka oli Creagerin ruumiissa. Varsi oli hienosti siloitettu ja kiilloitettu vihreäksi. Sulat olivat tuoreet, vihreät ja taidokkaasti järjestetyt. Se näytti liian koristeelliselta ollakseen käyttökelpoinen, mutta nuolen kärki oli terävä kuin neula.
Hän meni takaisin taloon ja lähetti autonkuljettajan hakemaan poliisia. Niitä tuli kaksi, virkapukuinen konstaapeli ja kersantti, ja hyvin pian jälkeenpäin saapui eräs Scotland Yardin mies, joka otti heti asian huostaansa ja järjesti ruumiin poistamisen.
Jo kauan ennen poliisin saapumista oli Spike tutkinut talon hyvin perinpohjaisesti. Tähän tarkastukseen sisältyi toinen, aivan omavaltaisesti suoritettu: hän kävi läpi kaikki löytämänsä Creagerin yksityiset paperit. Hän löysi jo selvityksen valokuvan virkapukuun. Creager oli ollut vanginvartija, oli palvellut kaksikymmentäyksi vuotta ja oli saanut kunniallisesti eron. Todistus siitä oli ensimmäisiä papereita, jotka hän löysi kuolleen kirjoituspöydästä. Ennen kaikkea hän kuitenkin halusi saada käsiinsä jonkin paperin, joka selvittäisi Creagerin suhteen Abe Bellamyyn. Vanhanaikuisessa kirjoituspöydässä oli yksi laatikko, jota hän ei ilman muuta saanut auki eikä uskaltanut käyttää siihen väkivaltaa.
Hän löysi kuitenkin miehen pankkikirjan ja huomasi hämmästyksekseen, että Creager oli suhteellisen rikas. Hänellä oli tilillään yli kaksituhatta puntaa. Nopea silmäys tuon kirjan sivuille näytti, että Creager nosti joka kuukauden ensimmäisenä päivänä neljäkymmentä puntaa, jotka kirjan mukaan oli maksettu käteisellä. Hänen eläkkeensä oli helppo erottaa muusta, sillä se maksettiin neljännesvuosittain. Nämä ja salaperäiset kuukausinostot sekä korot eräistä miehen omistamista arvopapereista olivat ainoat merkinnät tulopuolella.
Hän oli lakannut tekemästä merkintöjä vastakirjasta, kun poliisit saapuivat, ja hän meni ulos heitä vastaan. Vähäistä myöhemmin tuli poliisilääkäri ja tarkasti ruumiin.
"Hän on ollut kuolleena kauemmin kuin tunnin", hän päätteli. "Nuoli on mennyt suoraan hänen lävitseen. Sen on täytynyt olla tavattoman terävä."
Spike jätti Scotland Yardin miehille toisen nuolen ja osoitti paikan, josta se oli löytynyt.
"Mies, joka on tehnyt tämän, on ollut asiantuntija", sanoi etsivä. "Hän aikoi tappaa, ja hänen on täytynyt olla hyvin varma onnistumisestaan. Tämä on ensimmäinen nuolella tehty murha, minkä olen nähnyt. Teidän on parasta pysyä kosketuksissa meidän kanssamme, Holland. Arvelenpa, että haluatte mennä lehteenne tehdäksenne tästä repäisevän jutun. Mutta ensin on teidän parasta kertoa minulle, minkätähden oikeastaan olitte täällä."
Spike antoi lyhyen selostuksen siitä, mitä oli tapahtunut Carltonissa, ja kertoi vielä lisävalaistukseksi jotakin, mikä sai etsivän seisomaan suu auki hämmästyksestä.
"Vihreä jousimies!" sanoi hän epäilevästi. "Ette kai tahdo väittää, että tämä kaikki on ollut kummituksen työtä, vai mitä? Jos niin on, voin minä sanoa teille, että tämä on ollut kovin aineellinen kummitus, sillä on tarvittu rautaista käsivartta ja teräksistä jousta lähettämään nuolen Creagerin läpi niin pitkän matkan päästä kuin jousenjänne on tässä hellitetty. Lähtekäämme matkaan ja katsomaan Bellamya."
Mr. Abe Bellamy oli juuri lähdössä Berkshireen, kun poliisivirkailijat saapuivat, eikä hän ollut yllättynyt eikä hämmentynyt uutisten johdosta, jotka he hänelle kertoivat.
"Niin, on aivan totta, että minä heitin hänet ulos. Creager auttoi minua monta vuotta sitten, ja minä annoin hänelle sen johdosta avustusta hyvin runsaskätisesti. Hän pelasti minun henkeni – hyppäsi veteen auttamaan minua, kun veneeni oli kaatunut joella."
(Se on vale, ajatteli Spike katsellen tarkoin vanhaa miestä.)
"Mikä riita teillä oli tänä aamuna, Mr. Bellamy?"
"Ei se oikeastaan ollut mikään riita, mutta hän oli viime aikoina vaatinut minua lainaamaan itselleen rahaa, voidakseen ostaa maapalstan, joka rajoittuu sille palstalle, mihin hänen oma talonsa on rakennettu, ja minä kieltäydyin. Tänään hän tuli hiukan hävyttömäksi, uhaten minua – niin, tai ei hän oikeastaan uhannut minua", korjasi Mr. Bellamy naurahtaen terävästi, "mutta... joka tapauksessa hän vihastui minulle ja minä heitin hänet ulos."
"Missä hän pelasti teidän henkenne, Mr. Bellamy?" kysyi etsivä.
"Henleyssä, viime kesästä seitsemän vuotta sitten", vastasi Bellamy ripeästi.
(Sinulla oli tuo aikamääräys tarkasti muistissasi, ja tällä tavoin sinä olet aina selittänyt sen, että avustit tuota miestä, ajatteli Spike itsekseen.)
"Silloin hän oli toimessa vankilassa", sanoi etsivä.
"Luulen, että hän oli", vastasi Bellamy hiukan kärsimättömästi. "Mutta kun se tapahtui, oli hän lomalla. Luulenpa, että voitte vahvistaa kaikki nämä tiedonannot hänen papereistaan."
Spike ajatteli tyytyväisenä, että kun papereita ruvettaisiin tarkastamaan, löydettäisiin täydellinen vahvistus.
"Luulenpa, että tässä on kaikki, mitä voin teille kertoa, virkailija", sanoi Bellamy. "Tuo mies oli siis ammuttu, vai kuinka?"
"Hänet oli tapettu nuolella", vastasi virkailija, "vihreällä nuolella."
Ainoastaan sekunnin ajaksi Bellamy kadotti kyvyn hallita kasvonilmettään.
"Vihreällä nuolella?" hän toisti epäilevästi. "Nuolella – vihreällä nuolella? Mitä h..." Hän sai taas itsehillintänsä takaisin tahdonponnistuksella, ja hymy levisi hitaasti hänen kasvoilleen, tehden ne vieläkin epämiellyttävämmiksi kuin tavallista. "Teidän kummitusjuttunne uhri, Holland", sanoi hän ivallisesti. "Vihreä nuoli ja vihreä jousimies, häh? Tekö juuri panitte jutun lehteen?"
"Reportterit panevat harvoin juttujaan muuhun kuin omaan lehteensä", sanoi Spike tyynesti. "Mutta voitte lyödä vetoa, Mr. Bellamy, että meillä on eräs juttu huomenna. Ja teidän vanha vihreä jousimiehenne saa lisäksi oman erikoisen palstansa."
V LUKU
Abe Bellamy ja hänen sihteerinsä
ONKO VIHREÄ JOUSIMIES MURHANNUT CREAGERIN?
Mystillinen salamurha seuraa riitaa kummituslinnan
omistajan kanssa.
"Kuka on Garren vihreä jousimies? Mitä yhteyttä hänellä on
Charles Creagerin murhan kanssa, miehen, joka oli entinen
vanginvartija, viimeksi Pentonvillessä? Nämä ovat Scotland
Yardin tekemät kysymykset. Creagerin löysi eilen kuolleena
puutarhastaan eräs Daily Globen reportteri, vähän aikaa sen
jälkeen, kuin hänellä oli ollut ankara riita Abe Bellamyn
kanssa, chicagolaisen miljonäärin, jonka linnassa vihreä
jousimies kummittelee. Creagerin tappoi vihreä nuoli, joka
on tarkka jäljennös kuusisataa vuotta sitten käytetyistä
nuolista..."Abe Bellamy laski kädestään sanomalehden ja katsoi sihteeriinsä.
"Kuinka paljon tästä on lähtenyt teistä, sitä minä en tiedä", hän murisi. "Jonkun on täytynyt kertoa reporttereille tuosta hullusta kummituksesta. Kuulkaa nyt, Savini! Koko tämä typerä puhe kummituksista ei peloita minua. Onko selvää? Jos tämä apinanilveily on järjestetty minua peloittaaksenne, ja jos te luulette minua peloittamalla tekevänne itsenne välttämättömäksi olioksi Garressa, niin saattepa tietää vielä jotakin. Tulen tekemään lyhyen lopun koko jutusta huutamatta siitä Scotland Yardille, uskokaa minua!"
Hän astui ikkunan luokse ja tuijotti synkästi kadulle. Pian hän kääntyi nopealla liikkeellä Saviniin päin.
"Savini, minä kerron teille jotakin. Teillä on hyvä toimi. Älkää menettäkö sitä. Te olette ainoa lajianne, jota minä olen koskaan pitänyt palveluksessani. Te olette viekas, ja te olette valehtelija, ja te sovitte minulle. Minä nostin teidät katuojasta – älkää unohtako sitä. Minä tiedän, että te olette veijari – ette ole koskaan ollut muuta kuin veijari – mutta otin teidät palvelukseeni, koska olitte senlaatuinen veijari, jota minä tarvitsen. Sellainen, josta minä tiesi kaikki. Kuuletteko sen? Te toimitte yhdessä erään väärinpelaajajoukkion kanssa, kun minä löysin teidät, ja poliisi odotti tilaisuutta pistääkseen teidät häkkiin. Sillä tavoin tulin tuntemaan teistä kaiken. Kun tuo etsivä tuli viime yönä kyselemään minulta Creagerista, oli eräs hänen ensimmäisiä kysymyksiään, tiesinkö minä minkälaatuinen sihteeri minulla on. Sitä te ette tietänyt, vai kuinka?"
Savinin kasvot korvasivat vastauksen. Niiden hieno olivinruskea väri oli vaihtunut harmaaseen kalpeuteen.
"Se ei ollut ensikerta, kun kuulin teistä", jatkoi vanha mies säälimättömästi. "Toista vuotta sitten poliisipäällikkö – tarkastaja, tai miksikä häntä nyt sanotaan tässä maassa – sattui puheilleni erään rintaneulan johdosta, jonka muuan hotellipalvelija oli ottanut, ja minä pyysin häntä jäämään lounaalle. Minä olen aina ollut ystävällinen poliisia kohtaan. Se kannattaa. Ja kun me söimme lounasta tässä samassa hotellissa, osoitti hän minulle teidän oikean laatunne – antoi minulle teidän ansioluettelonne. Oletan, että luulitte rukouksenne helposti ansaituista rahoista täyttyneen, kun saitte minun shekkikirjani. Niin ei ollut asianlaita. Te olette ollut rehellinen minua kohtaan, sillä viikko sen jälkeen, kun olin ottanut teidät palvelukseeni, otettiin väärinpelaajajoukkio kiinni, ja te olitte iloinen, kun teillä oli jokin reikä, mihin piiloutua."
Hän asteli hitaasti sihteerinsä luo ja tarttui keskisormellaan Savinin liivinaukkoon kiinni.
"Tuo juttu vihreästä jousimiehestä tulee loppumaan hyvin äkkiä", hän sanoi painokkaasti. "Ja se on parasta! Ammun jokaisen, joka on vihreä, enkä halua selittää viranomaisille, kuinka tapaturma oikeastaan tapahtui. Sanomalehdet kertovat, että vihreän jousimiehen vuoksi on sattunut yksi kuolemantapaus. Ehkäpä niitä tulee useampiakin!"
Ote liivistä oli käynyt kiinteämmäksi, ja ilman mitään nähtävää ponnistusta hän heilutti avutonta nuorta miestä sinne tänne.
"Te tiedätte, että minä olen voimakas, mutta luulette, että olen yksinkertainen. Siinä erehdytte. Minä voin tehdä teille kepposen kepposesta ja nujertaa teidät."
Äkkiä hänen otteensa heltyi, ja Savini hoiperteli taaksepäin.
"Auto kello viideksi"; sanoi Abe Bellamy, ja päännyökkäyksellä hän päästi sihteerinsä menemään siksi päiväksi.
Savini meni huoneeseensa ja suoristi sekä hiuksensa että hermonsa. Hän oli hämmentynyt, mutta oli tointunut säikähdyksestään. Hän seisoi pitkän aikaa ajatuksissaan katsellen ruskeita kasvojaan peilistä.
Hän oli lausunut ainoastaan totuuden torjuessaan kaiken syyn vihreän jousimiehen jutun antamisesta sanomalehdille. Hänellä oli useita hyviä syitä ollakseen ilmoittamatta tuon olion ilmestymistä.
Äijä siis tiesi! Tämän selville saaminen oli ensin aiheuttanut ahdistusta; nyt se tuotti helpotusta. Hän oli elänyt pelossa, että hänen menneisyytensä paljastettaisiin, mutta hänen pelkonsa syytä ei Abe Bellamy arvannutkaan. Pehmeät, ruskeat silmät, jotka katselivat häntä peilistä, hymyilivät. Abe Bellamy ei arvannut! Hän katsoi kelloaan. Se oli hiukan yli yhdeksän, ja päivä oli hänen käytettävänään kello viiteen asti, niin että tekosyyt, joita hän oli keksinyt ulosmenoaan puolustellakseen, olivatkin tarpeettomat.
Osatakseen palvella Bellamya täytyi jättää hänet itsekseen, kun hän halusi yksinäisyyttä. Oli päiviä, jolloin hän ei nähnyt äijää ollenkaan. Oli toisia päiviä, jolloin jokainen valveillaolon tunti oli käytettävä hänen isännälleen kasaantuneiden kirjeiden vastaamiseen.
Auto jätti hänet Maida Valessa erään ison asuinrakennuksen sisäänkäytävän eteen, ja hän käveli, torjuttuaan hissipojan kehoituksen, rappuja kaksi kerrosta ylöspäin, otti avaimen taskustaan ja avasi oven n:o 12.
Kun hän väänsi avainta lukossa, tuli eräs savuketta polttava tyttö eteiseen katsomaan, kuka tulija oli.
"Oh, sehän oletkin sinä!" sanoi hän välinpitämättömästi miehen sulkiessa oven perästään ja heittäessä hattunsa naulakkoon.
"Kukas muu se voisi olla?" hän kysyi.
"Olen lähettänyt palvelustytön hakemaan muutamia munia", vastasi tyttö miehen seuratessa häntä hyvin sisustettuun, pieneen oleskeluhuoneeseen. "Missä sinä olit viime yönä? Minä luulin, että olisit tullut syömään illallista."
Tyttö oli kiivennyt pöydänkulmalle istumaan, ja heilutti tohveleihin puettuja jalkojaan: sievä, mutta huolimattomasti puettu tyttö, jolla oli keltainen tukka ja kauniit, tummat silmät. Ihojauhe hänen kasvoillaan näytti hiukan tarpeettomalta, mutta se sai heti selityksensä.
"Älä katsele minua", sanoi hän, kun mies tarkasteli häntä uteliaana. "Tanssin kello kolmeen asti enkä ole vielä kylpenyt. Sain kirjeen Jerryltä tänä aamuna", hän lisäsi äkisti ja nauroi, kun mies irvisti.
Hän hypähti alas pöydältä ja otti sinisen kirjekuoren uuninreunukselta.
"En halua nähdä sitä", sanoi Savini. "Kammoan koskea esineisiin, jotka ovat tulleet vankilasta."
"Kiitä onneasi, ettet ole siellä itse, poikaseni", sanoi tyttö sytyttäen uuden savukkeen entisen tyngästä. "Jerry pääsee vankilasta kuuden kuukauden kuluttua. Hän haluaa tietää, mitä sinä aiot tehdä hänen hyväkseen. Sinä olet miljonääri nyt, Julius."
"Älä ole hupsu", sanoi mies karkeasti.
"No hyvä, Bellamy on miljonääri, ja siinä täytyy olla tilaisuus siepata jotain itsellekin."
"Siinä on paljonkin siepattavaa", sanoi Julius Savini.
Hän työnsi kädet taskuihinsa ja astui ikkunan luo, kääntyen sillä tavoin, että hänen kasvonsa olivat varjossa.
"Garressa on puoli miljoonaa."
"Dollareita vai puntia?" kysyi tyttö ilman minkäänlaista innostusta.
"Puntia."
Tyttö nauroi hiljaa.
"Bellamyn äijä tulisi rauhattomaksi, jos hän tietäisi..."
"Hän tietää", sanoi Julius. "Hän tietää kaikki."
Tyttö katsoi häntä hämmästyneenä.
"Tietää että sinä olet..."
Mies nyökkäsi.
"Että minä olen veijari. Ne ovat hänen omat sanansa. Hän puhui minulle siitä tänä aamuna."
"Mitä on oikein koko tuo hälinä vihreästä jousimiehestä?" kysyi tyttö mennen sulkemaan oven, kun hän kuuli palvelijattarensa askelten äänen hallista. "Luin siitä tänä aamuna sängyssä."
Mies ei vastannut aivan heti. Mutta sitten hän sanoi:
"En ole nähnyt sitä. Eräs palvelija luuli nähneensä kummituksen, ja äijä kertoi minulle, että joku oli avannut hänen ovensa yöllä."
"Se olit sinä", sanoi tyttö, mutta hänen hämmästyksekseen mies pudisti päätään.
"Ei, minun ei tarvitse lähteä millekään yöllisille retkille. Minä tunnen joka sopen linnassa; eikä sitäpaitsi kassakaappi ole sellainen homma, että ottaisin sen yksinäni suorittaakseni. Se vaatii asiantuntijaa."
Hän katsoi tyttöön, rypistäen miettiväisesti otsaansa.
"Kerronpa sinulle, Fay, miten minä suhtaudun nykyiseen tilanteeseen. Vanha joukko on hajonnut. Jerry on vankilassa, Ben on samoin häkissä, Walters on puikahtanut mannermaalle, ja ainoastaan sinä ja minä olemme jäljellä vanhasta sakista. Se on rikki; antaa sen olla rikki. Mitä sinä tai minä oikeastaan hyödyimmekään siitä? Muutamia vaivoin ansaittuja puntia viikossa, joista jäi hyvin vähän säästöön, kun olimme maksaneet menomme. Peli oli liian pieni, ja petkutettavat ovat tulleet harvinaisiksi. Tässä me nyt olemme, ja meillä on puoli miljoonaa käden ulottuvilla. Ja minä sanon sinulle jotakin: aion mennä melkein murhaan asti saadakseni sen!"
Hän kiersi kätensä tytön vyötäisille ja suuteli häntä, mutta tyttö odotti, valppaana ja epäluuloisena.
"Mikä on sinun suuri suunnitelmasi?" hän kysyi. "Epäilen sinua, Julius, kun sinä tulet tunteelliseksi. Onko minun mentävä murtamaan hänen kassakaappinsa, vai mitä?"
Mies katsoi häneen lujasti ja vastasi:
"Minä tunnen erään paikan – San Paulon – jossa ihminen voi elää kuin prinssi sadantuhannen dollarin koroilla. Ja se on juuri se summa, jonka tuo vanha piru tulee maksamaan minulle – tai ehkä enempi. Garre Castlella on eräs salaisuus, Fay. Se on ehkä sadantuhannen punnan arvoinen salaisuus. Ja jos pahin tapahtuisi, on minulla pieni pullollinen näkymätöntä mustetta, joka varmasti tulee olemaan kahdenkymmenentuhannen arvoinen."
Julius piti arvoituksellisesta puhetavasta, ja hän iloitsi siitä ilmeestä, jonka tämä salakähmäisyys toi hänen vaimonsa kasvoille.
VI LUKU
Tyhjäntoimittaja Featherstone
Moitteeton nuori mies, joka oli ollut kolmas henkilö Howettin lounasseurueessa, oli vanhempi kuin hänen ruusunpunaiset, poikamaiset kasvonsa ilmaisivat. Valerie Howett oli arvannut sen jo silloin, kun hänen isänsä oli esitellyt miehen hänelle. Valerie tunsi aluksi häntä kohtaan lempeää mielenkiintoa. Matkoillaan isänsä seurassa, joka liikeasioissa kävi usein Amerikassa, tyttö oli tavannut Chicagossa ja New Yorkissa ja jokaisessa isossa Yhdysvaltain kaupungissa mielettömien isien hemmoiteltuja poikia, joilla ei ollut muuta harrastusta elämässä kuin niiden tuntien mahdollisimman nopea kuluttaminen, jotka olivat heidän houkuttelevimpien huvitustensa välillä. Hän tiesi, kuinka ahtaat olivat heidän harrastuksensa, jotka liikkuivat heidän nopeiden autojensa ja hitaiden matkojensa välimailla; mutta Featherstonessa hän oli ensimmäisen kerran tavannut tuon lajin englantilaisen muunnoksen.
Monessa suhteessa James Lamotte Featherstone oli parempi kuin kaikki toiset, jotka hän oli tuntenut. Hänen elämänsä oli tarkoituksetonta, mutta hän oli edukseen vaatimaton. Hän ei koskaan puhunut itsestään; hän osasi puhua muista asioista huvittavasti.
Valerie oli ensimmältä sietänyt häntä, koska hän oli edustuskelpoisempi kuin salapoliisi, jonka hänen isänsä oli uhannut palkata hänen seuralaisekseen, jos hän ei luopuisi tavastaan tehdä yksinäisiä retkiä epämiellyttäviin kaupunginosiin. Ja ensin siedettyään miestä tyttö alkoi pitää hänestä huolimatta hänen keikarimaisesta ulkonäöstään.
Murhan jälkeisenä päivänä nuori mies tuli noutamaan tyttöä puistoon.
"Aion kysyä teiltä jotakin", sanoi tyttö, kun he olivat ehtineet aurinkoiseen puistoon ja nuori mies oli löytänyt hänelle tuolin Rotten Rowin viereltä, "ja se on hyvin henkilökohtaista laatua."
"Sellaiset kysymykset kiinnostavat minua", vastasi mies vakavana.
"Mitä te teette muuta, paitsi juoksette pitämässä seuraa miellyttäville nuorille naisille?"
Mies katseli häntä terävästi.
"Te olette miellyttävä", sanoi hän vakavasti. "Te muistutatte minulle aina Beatrice d'Estea – tyttöä, jonka Leonardo on maalannut – mutta teidän kasvonne ovat hienommat ja silmänne niin paljon kauniimmat..."
Tyttö oli nyt aivan purppuranpunainen ja keskeytti hänet.
"Mr. Featherstone!" sanoi hän vakavasti. "Ettekö ymmärrä, että minä laskin leikkiä? Eikö teillä englantilaisilla ole ollenkaan huumorintajua? Minä en puhunut itsestäni."
"Te ette tunne ketään muuta, jolle olen pitänyt seuraa", hän väitti vastaan ja muutti sitten keskustelun vaarattomammalle pohjalle. "Ei, minulla ei ole mitään tekemistä."
"Te ette edes silitä omia housujanne", sanoi tyttö purevasti, sillä mies oli suututtanut häntä.
"En; palkkaan toisen tekemään sen", myönsi mies. "Kampaan kuitenkin itse tukkani", hän lisäsi iloisesti.
Tyttö nauroi vasten tahtoaankin, mutta tuli sitten äkkiä vakavaksi.
"Mr. Featherstone, aion pyytää teiltä hyvin suurta palvelusta", sanoi hän. "En ymmärrä, kuinka uskalsin yrittää vihastuttaa teitä. Isäni on hyvin huolestunut minun tähteni. Hän on hiukan vanhanaikuinen ja on sitä mieltä, ettei nuori tyttö saa mennä ulos yksinään. Hän on mennyt niinkin pitkälle, että on ehdottanut salapoliisin palkkaamista minua vartioimaan."
"Isänne on viisas mies", sanoi Jimmy Featherstone ripeästi – ja juuri sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.
"Otaksuttavasti hän on sitä", sanoi Valerie, vaivoin hilliten itsensä antamasta kärkevää vastausta, "mutta... totuus on se, että haluan olla yksin. Ymmärrättekö, Mr. Featherstone?"
"Kyllä", sanoi toinen.
"Voin ainoastaan silloin olla yksin, pelästyttämättä isääni, jos hän luulee, että te olette vienyt minut jonnekin... teatteriin tai... tai museoon."
"En koskaan veisi teitä sinne", vastusti Jimmy, ja kiusaantunut tyttö huokasi väsyneesti.
"Minä tarkoitan seuraavaa – ja minä aion puhua hyvin selvästi: haluaisin teidän tulevan luokseni aamulla ja vievän minut ulos. Ja minä toivon, että te jätätte minut ja annatte minun ajaa minne haluan. Voitte sanoa, että viette minut ulos koko päiväksi. Joelle esimerkiksi..."
"On liian myöhäinen vuodenaika mennä joelle", mutisi hänen seuralaisensa.
"No hyvä... johonkin muuhun paikkaan siteen. Johonkin sellaiseen paikkaan, että minulta menisi siihen matkaan koko päivä. Isäukko matkustaa Skotlantiin keskiviikkoiltana..."
"Te siis toivotte, että minä olen vievinäni teidät ulos ja jätän teidät sitten kulkemaan omien suunnitelmienne mukaan?"
Tyttö huokasi jälleen.
"Kuinka älykäs olettekaan. Niin, juuri sillä tavoin haluan teidän menettelevän."
Jimmy Featherstone kaivoi kuoppaa hiekkaan kultapäisellä kepillään.
"Teen sen yhdellä ehdolla", sanoi hän hitaasti.
Tyttö katsoi häneen hämmästyneenä.
"Ehdolla? Mikä se sitten on?"
Mies kohotti päänsä ja katsoi tyttöä suoraan silmiin.
"Jättäkää Abe Bellamyn asiain tutkiminen jollekin toiselle", sanoi hän. "Se ei ole naiselle sopivaa askartelua. Jos poliisi olisi tarkastanut Creagerin talon takana olevan puutarhan, olisi teidän ollut hiukan vaikeaa selittää läsnäolonne, neiti Howett."
Hetken ajan Valerie tuijotti seuralaistaan, sanattomana ja kalpeana.
"Minä – minä en ymmärrä teitä, Mr. Featherstone", hän änkytti.
Nuori mies silmäili ympärilleen ja katseli sitten tyttöä hymyillen, puolittain hyväntahtoisen leikillisesti ja puolittain nuhtelevasti.
"Neiti Howett, te syytitte minua äsken siitä, että elän hyödytöntä elämää. Toimettomalla miehellä on hyvää aikaa havaintojen tekoon. Te ajoitte autolla minun asuntoni ohi St. James Streetillä, seuraten Creagerin ajamaa Fordia."
"Te siis tunnette Creagerin?" kysyi tyttö hämmästyneenä.
"Minä tunsin häntä hiukan", sanoi Mr. Featherstone leikkien kepillään ja vältellen tytön silmiä. "Minä tunnen joka ihmisen pintapuolisesti", hän lisäsi nauraen, "ja muutamat melko hyvin. Niinpä esimerkiksi tiedän, että te jätitte auton Field Roadin päässä ja kävelitte Creagerin talolle asti, ja sitten, aivan kuin olisitte ollut hyvin varma siitä, mitä aiotte tehdä, menitte portaalle, joka on yhteydessä Creagerin puutarhan perällä olevan taimiston läpi kulkevan polun kanssa. Taimisto ei kuulu hänen maahansa, ja hän sai käyttää sitä ainoastaan sen vuoksi, ettei hän ollut viitsinyt aidata puutarhaansa siltä puolelta. Ja tuossa taimistossa te viivyitte melkein kello kahdeksaan asti eilen illalla."
"Te vain arvailette", väitti tyttö kiivaasti. "Isä oli kertonut teille, etten tulisi takaisin päivälliselle..."
"Minä en todellakaan arvaile", sanoi mies rauhallisesti. "Te jäitte taimistoon, koska pelkäsitte, että teidän läsnäolonne huomattaisiin."
"Missä te olitte?" kysyi tyttö.
Mies hymyili jälleen.
"Minä olin myöskin taimistossa, mikä minun täytyy surukseni tunnustaa. Muuten olisin nähnyt ystävämme vihreän jousimiehen."
"Mitä te teitte siellä? Kuinka uskalsitte vakoilla minua, Mr. Featherstone?"
Miehen silmät välähtivät, mutt'ei lihaskaan hänen kasvoissaan värähtänyt.
"Olette epäjohdonmukainen, neiti Howett. Vähän aikaa sitten syytitte minua siitä, etten tee mitään; ja nyt, kun tunnustan teille seuranneeni teitä mitä vaarallisimmalla retkellä..."
Tyttö pudisti päätään avuttomana.
"En tiedä lainkaan, mitä minun pitäisi ajatella. Se ei tunnu lainkaan teidän tapaiseltanne, Mr. Featherstone. Miksikä luulette minun seuranneen Creageria?"
Mies otti ilmeisen harkituin elein taskustaan kultaisen savukekotelon.
"Saanko polttaa?" kysyi hän, ja kun tyttö nyökkäsi, sytytti hän savukkeen ja puhalsi sinisen savupilven tyyneen aamuilmaan.
"Te seurasitte Creageria", sanoi hän hitaasti, "koska – ja tässä kohdassa minä ainoastaan arvailen – te ajattelitte, että vihassaan Abe Bellamya kohtaan hän ehkä pettäisi viimeksimainitun ja ehkä sattumalta antaisi teille tiedon, jota olette kaivannut vuosikausia."
Tyttö saattoi vain tuijottaa mieheen.
"Te olette etsinyt erästä naista, joka katosi salaperäisissä olosuhteissa, neiti Howett", sanoi hieno nuori mies piirrellen hiekkaan keppinsä metallikärjellä. "Ja, syystä tai syyttömästi, te epäilitte Bellamya syylliseksi hänen katoamiseensa. Te olette tarttunut heikompiinkin oljenkorsiin kuin siihen, johon tarrauduitte eilen. Minulta meni pitkä aika, ennenkuin arvasin teidän ajatuksenjuoksunne; mutta minä kuvittelen, että te arvelitte Bellamyn seuraavan kätyriään tämän asuntoon, ja että teille ehkä tarjoutuisi tilaisuus kuulla heidän keskustelevan. Te odotitte taimistossa melkein kaksi tuntia ja olitte jo lähtemäisillänne kotiin, kun näitte poliisin."
Hän otti savukkeen suustaan ja heitti sen pois. Hänet oli äkkiä vallannut vastenmielisyys tupakkaa kohtaan.
"Antaisinpa melkoisen summan rahaa, jos saisin tavata vihreän jousimiehen", sanoi hän hiljaa.
"Te siis luulette...?" kysyi tyttö hämmästyneenä.
"Minä en ainoastaan luule, vaan olen aivan varma."
Tyttö katseli häntä nyt aivan uudella mielenkiinnolla ja ymmärtämyksellä.
"Kuinka omituinen mies te olettekaan, Mr. Featherstone! Olette melkein yhtä ovela kuin joku salapoliisi, jollaisen isäni aikoi palkata pitämään minusta huolta."
Mies nauroi.
"Minun täytyy tehdä teille pieni tunnustus, neiti Howett. Minä olen salapoliisi, ja minut on palkattu juuri tuota tehtävää varten. Olen kapteeni Featherstone Scotland Yardista, ja minä olen pitänyt teitä silmällä siitä alkaen kuin saavuitte Lontooseen."
VII LUKU
Muuan vierailu poliisin päämajassa
Spike Holland kirjoitti par'aikaa toisen päivän juttuaan nuolimurhasta, kun hänet kutsuttiin puhelimeen, ja sitten hän ilmoitti toimitussihteerille saamansa tiedonannon sisällyksen.
"Minua tahdotaan Scotland Yardiin. Hei! Minusta tulee tärkeä henkilö."
"Oletteko varma siitä, että joku nainen on sekaantunut tähän juttuun?" sanoi toimitussihteeri ja katsahti ylös Spiken käsikirjoituksesta, jonka ensimmäistä liuskaa hän oli tutkinut.
"Aivan varma!" sanoi Spike reippaasti. "Kaksi ihmistä näki hänet. Ja minä olen löytänyt vuokra-auton kuljettajan, joka otti hänet vaunuunsa Haymarketissa ja sai määräyksen seurata Creagerin vaunua. Ja sitten on eräs vaimo, joka asuu Field Roadin alapäässä ja joka näki jonkun naisen kulkevan niityn halki Creagerin puutarhan takaosaa kohti."
"Luuletteko, että he voivat saada selville, kuka hän oli?"
"Ei ole mitään varmempaa koko maailmassa", sanoi toivehikas Spike, "varsinkin, jos minä arvaan oikein. On ainoastaan hankittava autonohjaajalle tilaisuus nähdä hänet."
Kymmenessä minuutissa hän oli Scotland Yardissa.
"H-toimiston päällikkö haluaa tavata teitä", sanoi kersantti ovella.
"Toimisto H on minulle jotakin uutta", sanoi Spike, "mutta opastakaa minut sinne."
Eräs poliisimies johdatti hänet huoneeseen, joka koostaan ja sisustuksestaan päättäen oli jonkun hyvin korkean virkailijan toimisto. Pöydän ääressä istui kirjoittamassa nuori mies, joka vieraan astuessa sisään katsahti ylös työstään.
"Totta totisesti!" läähätti Spike. "Minä olen tavannut teidät aikaisemmin jossakin."
"Enpä luule, että olemme tavanneet aikaisemmin", sanoi päällikkö hymyillen; hän nousi ylös ja työnsi esiin tuolin. "Istukaa, Mr. Holland. Olen komissaari Featherstone enkä ole tavallisesti yleisön tavattavissa. Teen poikkeuksen teihin nähden, koska pidän kasvoistanne. Tahdotteko sikarin?"
"Tahtoisin mieluummin jonkin kohteliaisuuden lisää", sanoi Spike. "Annan suuren arvon tunnustukselle, jonka annatte tukastani."
Jim Featherstone nauroi.
"Vakavasti puhuen, Holland, syy siihen, että olen kutsunut teidät tänne, on seuraava. Tiedän, että olette urkkinut selville erään autonkuljettajan, joka vei erään naisen Field Roadin päähän ja näki hänen lähtevän taloa kohti."
Hän hymyili toisen ällistykselle, mutta jatkoi heti:
"Siinä ei ole mitään salaperäistä, sillä me tarkastamme aina vuokra-autot, ja mies oli tullut rauhattomaksi teidän kyselyistänne ja tuli ilmoittamaan poliisille, että hän oli vienyt tuon naisen sinne."
"Ovatko muut lehdet saaneet tästä tiedon?" kysyi Spike murheellisen näköisenä.
"Ei yksikään lehdistä ole sitä saanut tietää eikä tule saamaan", sanoi Featherstone rauhallisesti. "Ei edes Daily Globe."
"Mutta me olemme hankkineet tämän jutun tietoomme", sanoi Spike.
"En halua, että käytätte sitä. Juuri sen vuoksi olen kutsunut teidät tänne. Tunnen tuon naisen, ja tosiasia on, että hän on selittänyt käyttäytymisensä tyydyttävällä tavalla. Käsitän kyllä, että tämä on teille suuri pettymys, sillä murha ilman verhottua ja salaperäistä naista ei ole ollenkaan mikään murha sanomalehden kannalta katsoen."
Spike virnisti.
"Hyvä on, päällikkö, jos ajattelette sillä tavoin", sanoi hän. "Juttu julkaistaan."
"Annan teille jonkun johtolangan tai parikin, jotka voitte panna sen tilalle", sanoi Mr. Featherstone, leikitellen hopeaisella paperiveitsellä. "Miehellä, joka tappoi Creagerin, on punainen arpi hartioissaan."
"Onko tämä olettamus?" kysyi ällistynyt Spike.
"Se on tosiasia", sanoi Featherstone. "Ja minä annan teille vielä toisen johtolangan: murhaajalla oli kädessään joko hyvin paksu kävelykeppi tai golfmailapussi. Minä taivun mailateorian puolelle, sillä noin neljännesmailin päässä rikoksen tapahtumapaikasta on golf-kenttä. Myönnän kyllä, etten oikein tiedä, millä tavoin te voisitte käyttää näitä tietoja hyödyksenne, mutta ehkä haluatte panna ne talteen, käyttääksenne ne sitten, kun murhaaja on saatu kiinni."
"Onko olemassa jokin varma johtolanka, jokin, jota pidätte käyttökelpoisena?"
Jim Featherstone pudisti päätään.
"Ei ole; toisin sanoen: ei ole julkisuutta varten, sillä se on tosi. En ole sarkastinen, Holland, mutta te kai tiedätte, että me annamme vihjauksia johtolangoista ainoastaan silloin, kun tahdomme säikähdyttää rikollisen ja saada hänet liikkumaan paikaltaan. Poliisin viimeinen keino on pakottaa etsittävä henkilö ilmaisemaan itsensä jättämällä tavallisen olinpaikkansa ja menemällä piiloon. Useampi rikollinen on saatu kiinni silmiinpistävän poissaolon kuin sormenjälkien vuoksi. Mutta mies, jota nyt tavoittelemme, ei ole tavallinen rikollinen."
"Mitä tarkoitatte tuolla johtolangallanne – selässä olevalla arvella?" kysyi Spike uteliaana, odottamatta lainkaan, että hänen kysymykseensä vastattaisiin. Hänen hämmästyksekseen Featherstone selitti.
"En tiedä, kuinka kauan olette ollut tässä maassa ja kuinka hyvin olette tutustunut Englannin oikeuslaitoksen menettelytapoihin. Eräistä rikoksista me tässä maassa annamme raippoja. Jotkut teikäläisistä ajattelevat, että se on raakaa, ja ehkä se sitä onkin puhtaasti ihmisystävälliseltä näkökannalta katsottuna. Niin meillä nyt kuitenkin tehdään. Mutta se on vaikuttanut erään rikoslajin häviämiseen – väkivaltaisen ryöstön. Jos pari katuvarasta on pieksänyt jonkun kansalaisen kadulla ja ryöstänyt hänet, määrää tuomari noille herrasmiehille kolmekymmentäviisi iskua. Siitä on seurauksena, että väkivaltainen ryöstö on melkein kadonnut rikoksien joukosta. Taikka jos saamme tietää, että joku mies elää onnettoman naisparan kustannuksella, niin me pieksämme häntä. Se on tehnyt tällaisen ammatin hyvin vähän suosituksi. Myös muista rikkomuksista annetaan piiskaa – nimitämme sitä 'viisihäntäiseksi kissaksi', sillä se on viisisiimainen ruoska – kuten väkivallasta vankilaviranomaisia kohtaan. Creager oli seitsemän vuoden ajan Pentonvillen vankilan huomattavin piiskuri. Se on epämiellyttävää hommaa, joka vaatii lujia hermoja ja suurta taitavuutta, sillä laki määrää, etteivät iskut saa sattua hartioiden ylä- eikä alapuolelle. Jos lyönti sattuu kaulaan, voi siitä olla kuolema seurauksena. On olemassa eräs laji pahantekijöitä, jotka voivat kärsiä tämän rangaistuksen tuntematta mitään kostonhalua sen toimeenpanijaa kohtaan. On taas toisia, jotka eivät koskaan anna sitä anteeksi, ja minun teoriani on, että murhaaja on joku mies, joka on ollut Creagerin käsissä ja on odottanut tilaisuutta kostaakseen."
"Entä sitten tuo paksu kävelykeppi tai mailapussi?" kysyi Spike.
"Creager tapettiin nuolella, joka ammuttiin hyvin lujalla jousella – luultavasti erittäin hienosta teräksestä tehdyllä jousella. Ei voi kävellä Lontoossa kantaen mukanaan jousia ja nuolia herättämättä joltistakin huomiota. Ase on ollut joko kätkettynä onttoon kävelykeppiin tai sitten se on kuljetettu huomiota herättämättä golfmailapussissa."
Spike palasi toimitukseen tuntien mielessään, että hänen jutustaan oli pudonnut pohja pois.
"Voitte leikata pois naista koskevan kohdan, Mr. Syme", sanoi hän. "Poliisi tietää hänestä kaiken, eikä hänessä ole mitään epäiltävää."
"Minä epäilen aina salaperäisiä naisia", valitteli mielikuvitukseton Syme. "Tuossa on teille sähkösanoma." Hän kurkotti takanaan olevaan hyllyyn, otti sieltä nahanvärisen kuoren ja heitti sen alaiselleen. Spike avasi ja luki:
"Luuletteko, että Bellamy tahtoisi tehdä lahjoituksen minun
lastenkodilleni? Vaikuttaako hän teistä lapsirakkaalta?"Spike istuutui ja nauroi, kunnes kyynelet tulivat hänen silmiinsä.
"Mistä tämä mielenliikutus nyt johtuu?" kysyi harmistunut Mr. Syme.
VIII LUKU
Fay kohtaa vanhan tuttavan
Valerie Howett oli aivan kiihdyksissä. Täydellinen epätoivo, kostonhalu ja tunne siitä, että oli käyttäytynyt typerästi, pitivät häntä vallassaan.
"Rakkaani", sanoi hänen isänsä, kun hän kertoi asian hänelle, "minun täytyi menetellä juuri sillä tavoin. Sinä merkitset minulle enemmän kuin mikään muu koko avarassa maailmassa, enkä minä voinut antautua alttiiksi sille vaaralle, että menettäisin sinut."
"Mutta miksi et kertonut minulle, että hän oli salapoliisi?"
Kerrankin Walter Howettin synkät kasvot vetäytyivät talviseen hymyyn.
"Mutta, isä, hän on vahtinut minua koko ajan ja seurannut minua kaikkialle, vaikka minä luulin olevani yksin, ja minä luulin varmasti, että hän oli eräs noita toimettomia poikaraukkoja, joita tapaa kaikkialla."
"Hän on kolmenkymmenen ikäinen poika", sanoi Howett, "ja todella hyvä poika, Valerie. Tunsin hänen isänsä; hän oli avustaja meidän Washingtonin-lähetystössämme. Ja sinun ei pitäisi olla kiivastunut hänelle, Val, sillä hän on uhrannut kahden kuukauden loma-aikansa auttaakseen minua. Minä luulin, että sinä olisit jo väsynyt etsiskelyysi tämän ajan kuluessa", sanoi hän murheellisena, "ja olisit iloinen päästessäsi takaisin kotiin."
Tyttö ei vastannut tähän mitään, vaikka isä sitä odotti.
"Kuinka sinä sait sen selville?" kysyi isä. "Tarkoitan, että hän kuului keskuspoliisiin?"
"Hän kertoi sen minulle", sanoi tyttö lyhyesti, eikä isä jatkanut tiedustelujaan.
"Toivon, ettei se merkitse sitä, että hän on luopunut tehtävästään", sanoi isä. "Tunnen itseni levollisemmaksi, kun hän on lähettyvillä."
"Hän sanoi tulevansa päivälliselle huomenillalla", sanoi tyttö töykeästi. "Isä, on pelottavaa tuntea olevansa poliisivalvonnan alaisena."
Tämä tunne ei kuitenkaan estänyt häntä pyytämästä Featherstonea pysymään lupauksessaan. Sinä päivänä, jona hänen isänsä lähti Skotlantiin, tuli nuori mies hakemaan häntä ja oli hänen seurassaan täsmälleen viisi minuuttia. Hyde Parkissa tyttö pysähdytti auton ja avasi tarkoittavalla eleellä vaununoven.
"Tässä minun on siis noustava pois, vai kuinka?" kysyi Jim hymyillen.
Hän ei ollut enää entinen koreasti puettu nuorukainen. Hänen vaatteensa näyttivät inhimillisemmiltä ja jossakin mielessä sopivat hänelle paremmin. Tytöstä hän oli erittäin miellyttävän näköinen, ja hänestä oli vaikeaa uskoa, että tuo mies olisi täyttänyt jo kolmekymmentä vuotta.
"Minä en kysy teiltä minne aiotte mennä tai mihin hurjaan seikkailuun", sanoi mies seisoessaan vaunun vieressä ja pitäessään kättään ovenrivalla.
Valerie hymyili.
"Onko tarpeellista kysyä, kun teillä todennäköisesti on kaksi moottoripyörällä ajavaa poliisia seuraamassa minua?"
"Ei" – mies pudisti päätään – "kunniasanallani ei. Luotan teihin, ettette tee tänään mitään, mikä aiheuttaisi minulle ikävyyksiä. Teidän virallisena suojelusenkelinänne olen luonnollisesti hyvin kiinnostunut teidän kohtalostanne. Minä poikkean Carltoniin kello kahdeksalta, ja jos ette ole palannut, hälyytän kaikki Englannin poliisiasemat."
Tyttö katsahti taakseen vaunun lähtiessä liikkeelle ja huomasi miehen jääneen tuijottamaan hänen jälkeensä. Hän oli todellakin miellyttävän näköinen. Mies odotti, kunnes vaunu oli poissa näkyvistä, ja sitten hän kääntyi ja käveli takaisin puiston halki. Vaikka vuodenaika oli jo myöhäinen, oli päivä varsin lämmin, ja leveillä puistoteillä oli kohtalaisesti väkeä. Hän kulki eteenpäin ajatellen enemmän Valerie Howettin pulmaa kuin murhaa, joka oli sillä kertaa tärkein puheenaihe Lontoossa. Huolimatta rauhoittavista päätelmistä tuotti Valerien käynti Creagerin taimistossa hänelle kuitenkin huolta.
Totuus oli, ettei hän ollut nähnyt tyttöä taimistossa lainkaan; hän oli nähnyt hänen ainoastaan menevän sinne. Hän oli nähnyt hänet jälleen, kun hän tuli sieltä pois. Kaikki, mitä tyttö oli tehnyt kello kolmesta iltapäivällä kello kahdeksaan illalla, jolloin hän tuli taas esiin piilopaikastaan, oli jäänyt salapoliisilta selville saamatta. Hän oli toivonut yllättävänsä hänet, ensiksi vartioimistaidollaan ja sitten oikean ammattinsa ilmaisemisella, niin että tyttö olisi kertonut hänelle syyn Creagerin seuraamiseen. Sensijaan hän oli sulkeutunut kuoreensa tiiviimmin kuin osteri.
Hän tiesi, että tyttö etsiskeli jotakuta; Howett oli kertonut sen hänelle. Kuka tämä joku oli ja minkälaisten olosuhteiden vallitessa hän oli kadonnut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän oli kuluttanut kaksi väsyttävää ja vaivalloista kuukautta seuratessaan tuota kaunista tyttöä, jonka alituinen etsiskeleminen oli vienyt monille vaarallisille poluille, vaikk'ei hän sitä itse tiennyt. Kuka oli Mrs. Held? Mikä tarkoitus tytöllä oli häntä hakiessaan?
Mr. Howettin hän tunsi ja oli tavannut hänet Atlantin kummallakin puolella. Hän oli leski, ja hänellä oli ollut avioliitossaan vain yksi lapsi. Jos olisi ollut olemassa sisar, olisi etsiskely ollut helposti selitettävissä. Kuka saattoi olla Valerie Howettille niin kallis, että tämä hänet löytääkseen oli tuhlannut rahaa lappamalla ja antautunut alttiiksi vaaroille, joita salapoliisikin ajatteli väristyksellä? Se ei voinut olla mikään tavallinen ystävä. Olisi ollut paljon helpommin ymmärrettävää, jos etsiskelyjen kohde olisi ollut mies.
Hän ajatteli asiaa puolelta ja toiselta; se oli tyhjentymätön ihmettelyn ja mietiskelyn aihe. Sitten hän äkkiarvaamatta näki vanhan tuttavan, ja siinä samassa kaikki Valerieta koskevat ajatukset haihtuivat hänen mielestään. Hän kulki erään nurmikon poikki kiiruhtaen askeliaan, niin että hän saavutti erään hienosti puetun nuoren naisen, joka käveli hitaasti, taluttaen pientä koiraa nauhasta. Nainen oli sen näköinen, niinkuin hän olisi asunut jossakin niistä hienostokorttelin taloista, jotka reunustivat puistoa.
"Ajattelin juuri, etten voinut erehtyä", sanoi Jim miellyttävästi. "Kuinka voitte, Fay?"
Nainen katsoi häneen ilmeettömästi, kohottaen hienosti maalattuja kulmakarvojaan.
"Pelkään, ettei minulla ole iloa tuntea teitä", sanoi hän kylmästi ja katsoi ympärilleen, aivan kuin etsiäkseen poliisia, mikä huvitti Jim Featherstonea siinä määrin, että hänen oli hetken aikaa vaikea pidättää nauruaan.
"Fay, Fay!" sanoi hän nuhtelevasti. "Tulkaa alas jalustaltanne ja olkaa tavallinen kuolevainen. Kuinka voivat teidän hienon seurueenne hyvät sielut? Jerry on vielä vankilassa, kuten tiedän, ja loput joukosta ovat edelleenkin piilossa Pariisissa."
Nainen pudisti päätään kärsimättömänä.
"Hyvä jumala, Featherstone! Onpa todellakin paksua, ettei nainen voi kävelyttää koiraansa, ilman että häntä häiritään."
"Teidän raakuutenne ja murteellinen kielenkäyttönne ovat valitettavia", sanoi Featherstone hyväntahtoisesti. "Kuulin tässä eräänä päivänä teistä uutisia, jotka hämmästyttivät minua."
Nainen katsoi häneen, ja epäluulo ja vastenmielisyys kuvastuivat hänen silmissään.
"Mitä ne olivat?" kysyi hän.
"Minulle kerrottiin, että te olette vihitty avioliittoon, sekä siviili- että kirkolliseen. Kuka on se onnellinen mies?"
"Te näette unta", sanoi hän halveksivasti. "Te Scotland Yardin miehet olette liian kärkkäitä uskomaan pahaa ihmisistä. Ei, minä en ole naimisissa, Featherstone, vaikka en tiedä, mitä voisi tapahtua, jos hakkailisitte minua oikein innokkaasti. Olen aina ollut heikko sieviä poikatyyppejä kohtaan. Minä pidän niistä; ne eivät ole niin älykkäitä kuin rumat."
Hän katsoi salapoliisiin puoliavoimin silmin.
"Mitäs siihen sanotte, Featherstone?" kysyi hän ivallisen vakavasti.
"Olen pahoillani, että minun täytyy tuottaa teille pettymys", vastasi salapoliisi, "mutta minun täytyy ottaa huomioon sukuni mielipide. Mutta vakavasti puhuen, kuka on se onnellinen mies?"
"Ei ole ketään", sanoi Fay, "ei ole koko maailmassa miestä, joka olisi minulle kyllin hyvä. Olen tullut siihen tulokseen jo pitkän aikaa sitten."
Salapoliisi oli asettunut hänen sivulleen, ja he kävelivät yhdessä hitain askelin, päältä katsoen kuten sivistynyt, miellyttävän näköinen pariskunta syventyneenä ystävälliseen keskusteluun.
"Minkälainen on tuo Bellamyn puoliverinen sihteeri?" kysyi salapoliisi huolettomasti, ja nainen karahti punaiseksi.
"Mistä olette saanut päähänne, että hän on puoliverinen?" kysyi nainen, ja hänen äänensä kuulosti terävältä ja taistelunhaluiselta. "Jos tarkoitatte Mr. Savinia, joka sattuu olemaan minun ystäväni, niin sallikaa minun kertoa teille, että hän on hyvin hyvästä vanhasta portugalilaisesta perheestä, älkää unohtako sitä, Featherstone! Enkä minä ymmärrä, miksi sallin, että minut nähdään keskustelemassa paksupäisen poliisimiehen kanssa."
"Miten ikävää", mutisi Featherstone. "Todellakin minun olisi pitänyt muistaa, ettei puoliveristä saa koskaan sanoa puoliveriseksi. Sivumennen sanoen, onko hän ruvennut viettämään kunniallista elämää, kuten olen kuullut väitettävän?"
Raivostunut tyttö kääntyi kiivaasti salapoliisiin päin, ja hänen silmänsä säkenöivät.
"Mr. Featherstone", sanoi hän kiihkeästi, "en aio kuunnella teidän puheitanne minun – minun ystävästäni, ja olen teille kiitollinen, jos kuljette toista tietä."
Jim Featherstone tuijotti häneen miettiväisenä.
"Luulisi melkein, että olette naimisissa, ja juuri pikku Juliuksenne kanssa. Jos niin on, Fay, niin ottakaa vastaan minun sydämellisimmät onnitteluni."
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa lauseensa, oli nainen jo kääntynyt poispäin ja käveli kiivain askelin tiehensä, kiskoen perässään vastaan hangoittelevaa koiraa.
Toisen kerran kymmenen minuutin sisään Jim Featherstone kääntyi katsomaan miettiväisenä naisen perään.
Vähän myöhemmin hän astui sisään Carltoniin uudistaakseen tuttavuutensa Fay Claytonin ystävän kanssa, mutta Julius oli jo lähtenyt isäntänsä kanssa Garre Castleen.
IX LUKU
Vihreä jousimies
Garre Castlesta kapeine torneineen ja sakaraisine muureineen ei juuri voinut päältä katsoen arvata, mitä mukavuuksia se sisälsi. Sen ulkomuoto oli synkkä ja luotaan työntävä, ainoakaan valonsäde ei loistanut sen muurien ja harjatornien ampuma-aukoista. Mr. Bellamyn kirjaston lyijypuitteiset ikkunat antoivat sisemmän linnanpihan vihreille ruohokentille, ja näiden ikkunoiden vierestä kohosi Sanktuari-tornin muuri paksuna, keskeytymättömänä ja näköjään loppumattoman korkeana seinänä.
Oli ihmisiä, jotka ihmettelivät, kuinka tämä mies, joka ei koskaan lukenut mitään kirjaa ja jota historia ei lainkaan kiinnostanut, oli voinut ostaa kalliilla hinnalla tuon kuolleen ja hävinneen ritariloiston tyyssijan. Jos he olisivat tunteneet hänet, eivät he olisi kummastelleet. Se oli linnan lujuus, joka valtasi tuon vanhan rakentajan mielen.
Noissa kivissä oli jotakin, joka oli samassa vireessä kuin hänen julman luonteensa piilevä hurjuus. Valottomat vankityrmät jalanvahvuisine ovineen, pilareihin kiinnitetyt kuluneet kahlerenkaat, kidutettujen ihmisten olkapäiden kuluttamat; Garre Castlen voima ja majesteettisuus miellyttivät hänen olemuksensa alkuvoimia ja herättivät hänen sielussaan atavistisen paholaisen, joka iloitsi jopa menneiden aikojen kärsimysten mietiskelemisestä. Juuri tämä oli ensiksi kiinnostanut häntä, kun hän oli nähnyt linnan kaksikymmentä vuotta sitten ollessaan käymässä Englannissa. Sittemmin hän näki Garre Castlen kaikissa unissaan; lopuksi tuo paikka kävi hänelle välttämättömäksi. Hän oli maksanut siitä suuren hinnan eikä ollut koskaan katunut kauppaansa.
Linna oli hänen silmiensä valo. Siellä hän oli vähiten epämiellyttävä, olipa toisinaan suorastaan inhimillinen. Hän ei nukkunut yhtään yötä muualla. Jos hän oli kaupungissa, ei hän jäänyt sinne yöksi. Ainoastaan hotellipalvelijat ja Julius tiesivät sen. Kuinka tärkeä asia hänet olikaan vienyt Lontooseen, hän palasi yöksi linnaan takaisin, silloinkin, kun hän lähti taas aikaisin aamulla, ennenkuin ihmiset olivat heränneet. Linna oli hänen ainoa huvituksensa. Hän saattoi kuluttaa päiviä vaeltelemalla valleilla, tunteja katsellen jotakin kiveä. Kuka asetti sen tänne? Mikä oli sen miehen nimi, millaista elämää hän oli elänyt, millä tavoin hän sai palkkansa? Tähän kysymykseen hän aina palasi. Siihen aikaan ei ollut mitään ammattiyhdistyksiä, ei mitään kierteleviä asiamiehiä. Jos työläinen esiintyi röyhkeästi, vietiin hänet ulos ja hirtettiin. Korkealla Sanktuari-tornissa pisti muurista esiin tukeva tammihirsi. Alapuolella oli matala oviaukko. Sen kautta mies oli työnnetty ulos, kaulassa hamppuköysi, joka oli kiinnitetty yläpuolella olevaan hirteen. Se olikin oikea tapa kohdella röyhkeiksi käyneitä työmiehiä. Ja vihreä jousimies, joka oli varastanut herransa riistaa, hän oli kuollut tuossa hirressä. Se oli oikein, ajatteli Abe Bellamy. Ihmiset, jotka kuljeskelevat varastelemassa, on hirtettävä. Lain pitäisi vieläkin olla sellainen.
Sinä iltana hän istui kirjastossaan suunnattoman ison takan ääressä katsellen hajamielisesti haloista tehtyä valkeaa, joka räiskyi ja pihisi. Huone oli kaunis, kalliisti ja mukavasti sisustettu. Seinät olivat paneloidut lattiasta hirsikattoon asti, ja syvennyksissä olevat ikkunat oli peitetty raskailla, sinisillä samettiverhoilla. Tulesta Mr. Bellamyn katse harhaili takan yllä olevaan kivikilpeen, joka kuvasi hyppääviä leopardeja ja jonka ajan hammas oli melkein hävittänyt. Alapuolella, ja paljon selvempänä, oli kaiverrettuna de Curcyjen vaalilause:
"RYTE YS RYTE."
"Entisaikaan oli oikeinkirjoitustaito kovin huono", ajatteli Abe tyytyväisenä. Hänen oma oikeinkirjoitustaitonsa ei myöskään ollut hyvä. "Oikein on oikein!" Olkoon kuinka tahansa, mutta se on typerästi sanottu. Samaa kuin sanoa "musta on mustaa" tai "vesi on märkää."
Oli myöhä, ja hänen iltatyönsä oli suoritettu, mutta hänellä ei ollut mitään halua jättää mukavaa nojatuolia, jossa hän istui. Vihdoin hän nousi, työnsi syrjään ovea peittävän verhon ja avasi oven. Sitten hän palasi takan luo ja veti soittokellon nauhasta. Julius Savini noudatti kutsua.
"Voitte ottaa nämä kaikki pöydällä olevat kirjeet, laatia luonnokset vastauksiksi ja jättää ne minulle huomenaamulla", murisi hän. "Aion olla täällä nyt kuukauden päivät, niin että jos haluatte saada joskus vapaa-aikaa, on teidän parasta puhua siitä minulle."
"Minun pitäisi suorittaa eräs tehtävä keskiviikkona", Sanoi Julius heti, ja äijä mutisi jotakin partaansa.
"Hyvä on, olette silloin vapaa", sanoi hän.
Sihteeri oli jo ovella, kun Bellamy kutsui hänet takaisin.
"Savini, te kysyitte minulta muutama päivä sitten, olinko tehnyt testamentin. Silloin minä ajattelin, että te ainoastaan tahdoitte tehdä velvollisuutenne sihteerinä. Olen sittemmin ajatellut asiaa, ja minun mieleeni tuli, ettette te ole sitä lajia miestä, joka tekee tuontapaisen kysymyksen ilman mitään erikoista tarkoitusta."
"Ei siinä ollut mitään tarkoitusta", sanoi Savini huolettomasti. "Minuahan pidetään teidän sihteerinänne, ja minun pitäisi tietää jotakin teidän asioistanne – siinä kaikki."
Vanha mies loi häneen katseen tuuheiden kulmakarvojensa alta. "Se riittää", sanoi hän töykeästi.
Kun mies oli mennyt, rupesi Bellamy kävelemään herkeämättä edestakaisin huoneessaan. Hänen mielensä oli jollakin käsittämättömällä tavalla levoton, eikä hän voinut keksiä syytä siihen. Hän meni takaisin kirjoituspöytänsä luo, otti eräästä sisätaskustaan avaimen ja avasi alalaatikon. Hän teki sen melkein tiedottomasti, ja eräs nahkakotelo oli pöydällä, ennenkuin hän ymmärsi levottomuutensa syyn.
Hän oli avannut kotelon ja katseli erään naisen suurta kabinettikokoa olevaa muotokuvaa. Nainen oli puettu kaksikymmentä vuotta sitten muodissa olleeseen pukuun, ja kuva näytti senvuoksi hyvin vanhanaikaiselta ja omituiselta; mutta naisen kasvot olivat hyvin nuoret ja suloiset, ja hänen tyynet silmänsä, jotka näyttivät katsovan miestä tutkivasti, olivat melkein yliluonnollisen kauniit.
"Sinä olet hupsu", sanoi Abe Bellamy rauhallisesti. "Sinä olet suloinen, mutta sinä olet hupsu. Hyvä Jumala! kuinka hupsu sinä oletkaan!"
Abe Bellamy nuoli kuivia huuliaan ja tarkasteli kuvaa silmät sirrillään. Sitten hän pani sen syrjään.
Toinen valokuva esitti kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä olevaa miestä.
"Hullu", sanoi Abe rauhallisesti, "se sinä olit, Mick."
Kolmas valokuva esitti lasta, aivan pientä poikaa. Hän käänsi sen kädessään. Takapuolelle oli liimattu sanomalehtileikkele:
"Alla mainittu upseeri kaatui lentotaistelussa toukok.
14 p:n tienoilla, 1918. Luutnantti J.D. Bellamy,
Yhdysvaltain armeijasta."Hän käänsi valokuvan taas toisin päin ja oli sulkemassa kotelon, kun jokin kiinnitti hänen huomiotaan, ja hän taivutti päänsä lähemmäksi pöytää. Tuhkaa – savukkeen tuhkaa! Mr. Bellamy ei polttanut savukkeita. Julius Savini sensijaan tupakoi. Hän kurotti kätensä soittokelloa kohti, mutta muutti sitten mieltään. Lopultakin se oli hänen oma syynsä; hän tunsi miehen luonteen, ja jos hän ei osannut estää jotakuta uteliasta veijaria nuuskimasta hänen yksityisiä papereitaan, niin hän sai syyttää siitä itseään.
Ennenkuin hän lähti kirjastosta sinä iltana, hän pisti kotelon erääseen seinäpaneelin peittämään kaappiin ja lukitsi oven. Hän teki sen joka yö. Seuraavien kahden tunnin aikana ei kukaan voinut mennä kirjastoon.
Julius, joka työskenteli eteishallin toisella puolella olevassa huoneessa, piti ovea raollaan ja näki siten isäntänsä astuvan ulos ja painavan nappulaa, josta sammutettiin kirjastohuoneen valot.
"Voitte mennä nukkumaan", sanoi Bellamy töykeästi.
Sen ystävällisemmin hän ei koskaan osannut sanoa "hyvää yötä."
Hänen makuuhuoneenansa oli eräs kamari, jonka ikkunat antoivat linnanmuurista ulospäin, sillä se sijaitsi kulmittain niinsanotun eteiskamarin kanssa – iso huone, jonka paneeli oli tummaa ja jossa ei näennäisesti ollut lainkaan huonekaluja. Makuuhuoneeseen johti kaksi ovea – ulompi, joka oli vahvaa tammea, ja sisempi, jossa oli vanhalla nahalla peitetty kehys. Viimeksimainittuun oli kiinnitetty teräksinen ripa, joka oli yhdistetty silkkinauhalla Mr. Bellamyn käden ulottuvilla olevaan vipuun, kun hän oli sängyssä. Sillä tavoin hän saattoi pitää ovea suljettuna koko yön ja avata sen taas aamulla palvelijalle, ilman että hänen tarvitsi nousta ylös vuoteesta. Hän sulki ulomman oven ja lukitsi sen, työnsi nahkaoven kiinni ja laski rivan paikoilleen. Sitten hän riisuutui ja meni vuoteeseen kynttilän valossa. Viimeisenä toimenaan ennen uneen vaipumistaan hän otti sisätaskustaan pitkän, kapean avaimen ja pisti sen päänalusensa alle. Samalla tavoin hän oli menetellyt kahdeksan vuoden ajan.
Hän oli mies, joka nukkui hyvin mutta kevyesti, ja hän vaipui uneen heti paikalla. Kolmen tunnin perästä hän heräsi yhtä äkillisesti. Hän ei koskaan vetänyt ikkunaverhoja kiinni yöllä. Täysikuu paistoi pilvettömällä taivaalla, ja vaikka sen säteet eivät sattuneet ikkunaan, heijastui huoneeseen kuitenkin tarpeeksi valoa, jotta hän saattoi nähdä selvästi, mitä oli tapahtumassa. Nahkaovea työnnettiin hitaasti auki... tuuma tuumalta, äänettömästi, tasaisesti.
Hän odotti, ja liikahti ainoastaan pistääkseen kätensä pieluksen alle ja tarttuakseen automaattipistoliin, jonka hän oli sijoittanut sinne tämäntapaisten sattumien varalta.
Ovi oli nyt aivan avoinna, ja hän odotti joka sekunti näkevänsä kutsumattoman vieraan astuvan sisään. Nousten varovasti istualleen ja tukien kyynärpäätään polveensa hän tähysti ovenpieltä.
Minuutti kului, mutta kun sisääntunkijasta ei kuulunut eikä näkynyt mitään, heitti Bellamy päältään vuodevaatteensa, hyppäsi lattialle ja juoksi ulos ovesta pistoli kädessä. Kuunvalo virtasi käytävän ikkunoista sisään tehden eteisen aivan valoisaksi.
Aluksi hän ei nähnyt mitään, mutta sitten näytti siltä, kuin olisi jokin liikehtinyt varjosta valoa kohti.
Pitkä, laiha, vihreä olento kalmankalpeine kasvoineen seisoi liikkumattomana häntä vastassa, jousi kädessään. Vihreä kiireestä kantapäähän, loistava, hämmästyttävästi ihonmukainen vihreä väri, jonka merkityksestä ei voinut erehtyä. Vihreä ylt'yleensä, paitsi valkeat kasvot, jotka tuijottivat ilmeettöminä.
Sekunnin verran vanha mies tuijotti lumottuna, sitten hän kohotti pistolinsa ja ampui kahdesti.
X LUKU
Nenäliina
Kun Abe Bellamy laukaisi, katosi olento näkyvistä. Se näytti sulautuvan silmänräpäyksessä mustiin varjoihin. Abe juoksi eteenpäin, pistolia pitelevä käsi jäykästi ojennettuna, mutta kun hän tuli sille paikalle, jossa olio oli näyttäytynyt, ei siellä ollut merkkiäkään jousimiehestä, ei muuta merkkiä kuin kaksi luodinreikää seinäpaneelissa.
Vanha mies ryhtyi nopeasti etsiskelyihin. Lähellä olion katoamispaikkaa oli ovi, joka vei kiertoportaisiin ja alas palvelijain huoneisiin. Hän koetti ovea; se oli lukittu. Sitten hänen päähänsä pälkähti muuan ajatus, ja hän meni nopeasti takaisin käytävää pitkin, kulki oman huoneensa avoimen oven ohi ja tuli lopuksi Julius Savinin makuuhuoneen ovelle.
Ovi oli lukossa, ja hän koputti voimakkaasti.
"Savini!" hän huusi.
Ei mitään vastausta. Mutta palvelijat olivat silloin jo heränneet, ja hän näki paitahihasillaan olevan miehen tulevan häntä kohti ja kutsuvan häntä nimeltä.
"Mikä on hätänä, Mr. Bellamy?"
"Älkää tehkö tyhmiä kysymyksiä", ärisi ukko. "Pukeutukaa ja herättäkää kaikki palvelijat ja tarkastakaa koko linna. Soittakaa portinvartijalle ja herättäkää hänet. Kiiruhtakaa."
Samassa Savinin ovi avattiin, ja siinä hän seisoi, yllättyneen näköisenä ja pyjamaan puettuna, pitäen sytytettyä kynttilää kädessään.
"Mitä..." hän alkoi puhua.
Bellamy syöksyi hänen ohitseen huoneeseen ja silmäili epäluuloisesti ympärilleen. Yksi korkeista ikkunoista oli avoinna, ja hän harppasi sen luokse ja katsoi ulos. Kapea rintasuoja kulki aivan ikkunan alla. Se oli tarpeeksi leveä sellaisen miehen kulkea, jolla oli lujat hermot.
"Ettekö kuullut laukausta?"
"Kuulin kyllä jotain. Luulen, että se oli teidän koputuksenne. Mitä on tapahtunut?"
"Pukeutukaa ja tulkaa alas kirjastoon."
Äkkiä Bellamy kumartui ja repi auki Savinin pyjaman takin. Hän sai nähdä ainoastaan toisen paljaan rinnan ja murisi pettyneenä. Hän oli odottanut näkevänsä ihomyötäisen vihreän liivin.
Savini pukeutui nopeasti ja meni alas kirjastoon, jossa vanha mies harppaili edestakaisin niinkuin häkkiin suljettu leijona.
"Kuka lukitsi palvelijoiden portaisiin vievän oven?"
"Se olin minä", kuului vastaus. "Te annoitte minulle määräyksen katsoa, että ovi oli lukossa joka yö."
Vanha mies katsoi häntä terävästi silmiin.
"Ja teillä on siis avain?"
"Tosiasia on, että se on hovimestarilla. Minä annan sen hänelle, koska hän nousee aikaisemmin kuin minä. Hänen täytyy avata ovi päästääkseen siivoojat sisään."
"Missä avain on nyt?" ärisi Bellamy, ja hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi. Hänen jykevä leukansa oli työntynyt eteenpäin, ja hänen silmistään näkyi ainoastaan kapea rako. "Minä sanon teille, Savini, että jollette te ole mukana tässä vihreän jousimiehen jutussa, niin olen minä tehnyt yhden elämäni harvoista erehdyksistä. Hakekaa Wilks."
Savini meni alakertaan hakemaan hovimestaria, joka oli niiden kahden metsänvartijan seurassa, jotka Bellamy piti palveluksessaan.
"Minulla on avain taskussani", sanoi Wilks, kun toinen oli selittänyt asiansa. "Se ei voinut kulkea sitä tietä, Mr. Savini."
Hovimestari piti kädessään suurta karbidilamppua, ja kun hän oli tullut kirjastoon, otti vanha mies sen itselleen. He menivät jälleen makuuhuoneen eteiseen, ja hovimestari kiersi avainta pienen oven lukossa ja työnsi oven auki.
Lamppu toisessa ja pistoli toisessa kädessä Bellamy astui varovasti kiertoportaita alas, molempien toisten seuraamana. Portaiden alapäässä oli toinen ovi, joka oli lukitsematon, ja se vei erääseen linnankeittiön lisähuoneeseen – holvihuoneeseen, jota käytettiin ruokatarpeiden säilytyspaikkana. Molemmat sieltä johtavat ovet olivat salvatut sisältäpäin. Mr. Bellamy valaisi lyhdyllään leveää savutorvea, mutta ei nähnyt mitään.
"Hän ei voinut mennä tätä tietä", hän murisi, mutta lisäsi sitten ärtyisästi: "Ei ole muutakaan tietä, jota hän olisi voinut kulkea!"
Itäisellä taivaalla näkyi jo päivän koitto, kun etsintä oli vihdoinkin loppunut. Mr. Bellamy istui kirjastossa uudestaan sytytetyn tulen ääressä juoden kupin polttavan kuumaa kahvia täysin, äänekkäin kulauksin, samalla kuin hänen sihteerinsä istui hiljaa ja väsyneen näköisenä ja katseli isäntäänsä. Hän tukahdutti haukotuksen, ei kuitenkaan niin salaisesti, ettei vanha mies olisi sitä huomannut.
"Tämän vihreän jousimiehen jutun takana on jotakin, Savini", sanoi hän, katkaisten hiljaisuuden, jota oli kestänyt melkein tunnin. "Kummitus! Pötyä! Minä en usko haamuihin enkä piruihin. Tässä jumalan luomassa maassa ei ole mitään, ei sen alla eikä päällä, joka voisi pelottaa minua! Minä olen karaistu piruja ja aaveita vastaan, Savini, ja tuon veitikan täytyy olla karaistu lyijyä vastaan päästäkseen ehjin nahoin, jos minä joskus löydän hänet! No mitä nyt?" hän käänsi päänsä äkkiä ovea kohti.
Se oli hovimestari, komea mies puutteellisesta vaatetuksestaan huolimatta.
"Otin vapauden mennä varastohuoneeseen uudestaan, Mr. Bellamy", sanoi hän, "etsiäkseni vielä kerran, ja minä löysin tämän."
Bellamy hyppäsi pystyyn ja sieppasi esineen Wilksin ojennetusta kädestä. Ensiksi hän ei voinut huomata mikä se oli; se näytti pieneltä, punaiselta pallolta, mutta kun hän otti sen käteensä, huomasi hän, että se oli nenäliina. Se oli aivan märkä verestä, ja Bellamy rypisti kulmiaan.
"Siispä minä sittenkin osasin siihen sikaan!" sanoi hän ihastuneena. "Vuotaako kummituksista verta?" ärjäisi hän Savinille. "Sanokaapa se minulle, ystäväiseni. Vuotaako kummituksesta verta?"
Hän levitti nenäliinan kokonaan auki.
"Se on naisen", sanoi hän.
Se oli hieno esine, hienoa kangasta ja pitsitetty, ja yhdessä nurkassa olivat nimikirjaimet. Hän vei nenäliinan pöydälle ja piti sitä valossa.
"V.H.", sanoi hän ja rypisti taas otsaansa. "V.H. Kuka peijakas on V.H.?" Hän ei nähnyt Savinin kasvoja eikä huomannut, kuinka hän hätkähti.
V.H. Valerie Howett!
XI LUKU
Abe Bellamyn tavat
Kirkkaana ja kylmänä aamuna Mr. Bellamy käveli hitaasti niittyjen halki portinvartijan mökkiä kohti. Hän oli mies, jolla oli harvinainen taito säännöstellä unentarpeensa olosuhteiden mukaan. Hän saattoi nukkua kaksitoista tuntia yhteen menoon; hän saattoi nousta yhtä virkeänä kahden tunnin levon jälkeen. Hän teki matkan portinvartijan mökille siitä syystä, että hänen tapoihinsa kuului olla koskaan vastaanottamatta vieraita linnassa. Ihmiset, jotka hän oli luvannut ottaa puheilleen, saivat tavata häntä eräässä portinvartijan mökin isossa huoneessa, joka oli varattu sitä tarkoitusta varten.
Äreän näköinen portinvartija vei käden lakkiin, kun chicagolainen saapui mökkiin, jossa paikkakunnan poliisimies odotti häntä kärsivällisesti.
"Hyvää huomenta, herra. Minulle on kerrottu, että linnassa oli viime yönä jotakin epäjärjestystä."
Bellamy paljasti hampaansa.
"Sanokaa minulle, kuka siitä teille kertoi, niin ei hän tule lörpöttelemään enää mitään muuta!" sanoi hän vihaisesti.
Hän veti käden taskustaan ja heitti pöydälle setelin.
"Siinä on pieni lahja teille, konstaapeli", sanoi hän, "ja te voitte unohtaa, mitä on puhuttu epäjärjestyksestä linnassa. Tapaus oli nimittäin sellainen, että minä näin pahaa unta ja ammuin jotakin varjoa. Luulin, että se oli murtovaras."
"Hyvä on, herra", sanoi kohtelias lainpalvelija. "En ole ilmoittanut sitä esimiehelleni."
"Hyvä on, älkää tehkö sitä", sanoi toinen. "Kuulkaa nyt, konstaapeli. Arvaanpa, ettei tässä kylässä juuri tapahdu sellaista, jota te ette tietäisi. Onko täällä ollut viime aikoina muukalaisia?"
Tyytyväinen konstaapeli kohotti leukansa ja veti kasvonsa irvistykseen, jonka piti kuvastaa syvää harkintaa.
"Kyllä, herra, niitä on ollut yksi tai kaksi. On ollut eräs nainen, joka tuli katsomaan Lady's Manoria."
"Lady's Manor?" sanoi Bellamy nopeasti. "Onko se tuo vanha talo tien varrella?"
"Juuri se", sanoi konstaapeli. "Se kuuluu lordi Tethertonille ja on aivan rappeutunut rakennus, jonka kuntoonpaneminen kysyisi suuren summan rahaa; se on yksi syy siihen, ettei sitä ole koskaan vuokrattu. Jotkut osat siitä ovat yhtä vanhat kuin linna."
"Milloin hän tuli Garreen?" kysyi Bellamy terävästi.
"Kaksi päivää sitten. Hyvin kaunis nainen, todellakin sievä. Näin hänestä vilahduksen, juuri kun hän ajoi pois."
"Tiedättekö, mistä hän saapui?"
"Lontoosta, herra, sikäli kuin tiedän. Vaunulla oli lontoolainen numerokilpi, ja minä luulen, että hän ajoi Readingin tietä. Vaimo, jolla on hallussaan Lady's Manorin avaimet, sanoi hänen olleen Soldersin talonvälitysliikkeen lähettämä. Se huolehtii tuosta maatilasta."
"Oliko hän yksin?"
"Kyllä, herra. En nähnyt ketään hänen seurassaan."
Bellamy meni portinvartijan arkihuoneeseen, jossa oli puhelin. Minuutin kuluttua hän oli puheissa kiinteistövälittäjän kanssa.
Välittäjä muisti hyvin tapauksen. Nainen oli tullut Lontoosta, ja hän oli käskenyt näyttämään hänelle maatilaa. Ei, hän ei ollut kysynyt naisen nimeä; ei ollut tapana hankkia henkilötietoja mahdollisista ostajista.
"Jos hän kirjoittaa teille tai tulee uudestaan teidän luoksenne, haluaisin saada tietää kaiken hänestä", sanoi Mr. Bellamy ja ripusti kuulotorven paikalleen.
Kun aamu oli tullut, oli varastohuone tutkittu hyvin tarkoin uudelleen. Bellamy toivoi löytävänsä verijälkiä, jotka auttaisivat häntä lähemmäksi tuon salaperäisen ilmestyksen selvittämistä. Mutta nenäliinaa oli ilmeisesti käytetty liian taitavasti. Ei ollut mitään tahraa nähtävissä. Hän lähetti Savinin Guildfordiin tekemään lähempiä tiedusteluja.
Tällä kertaa hän tyytyi siihen, että oli saanut selville sihteerinsä puolustamattoman sekaantumisen hänen yksityisiin asioihinsa. Toistaiseksi saattoi jäädä odottamaan.
Juliukselle oli yksinomaan mieluista lähteä matkaan. Hän toivoi saavansa uteliaisuutensa tyydytetyksi erään asian suhteen, ja kun hän oli suorittanut tehtävänsä Guildfordissa, hän kiiruhti Lontooseen ja meni suoraan Carlton-hotelliin.
"Ei, minä en usko sitä", sanoi hotellin kirjanpitäjä. "En ole nähnyt neiti Howettia koko aamuna. Soitan hänen huoneeseensa ja tiedustelen häntä. Haluatteko tavata häntä?"
Julius epäröi hetkisen.
"Kyllä", sanoi hän.
Hän oli päättänyt tehdä rohkean ja vaarallisen vedon. Hän odotti, sillä välin kuin kirjanpitäjä soitti, ja hänen silmänsä kiiluivat, aivan kuin hän olisi seurannut keskustelun kulkua.
"Olen pahoillani, Mr. Savini", sanoi mies, ripustaen kuulotorven paikalleen. "Teillä ei ole tilaisuutta tavata neiti Howettia. Hän loukkasi jalkansa viime yönä noustessaan autosta ja on nyt lääkärin hoidossa. Niin sanoi hänen kamaripalvelijattarensa. Minä muistankin nyt, etten ole nähnyt neiti Howettia sitten kuin eilen iltapäivällä."
Julius oli ällistynyt hotellista poistuessaan. Tuo "nilkan nyrjähdys" merkitsi "ampumahaavaa." Mutta mitä hän oli tehnyt Garressa? Mitä tarkoitusta varten Mr. Howettin tytär oli naamioinut itsensä vihreäksi jousimieheksi? Hänen olettamuksensa oli mielikuvituksellinen – se perustui siihen, että Valerie Howettin ja nenäliinan nimikirjaimet olivat samat ja siihen, että tytön nilkka oli juuri viime yönä nyrjähtänyt. Oli olemassa satoja naisia, joilla oli samat nimikirjaimet. Kuitenkin se oli kummallista.
Jos maailmassa oli joku henkilö, jota Julius ei olisi millään halunnut tavata sinä päivänä, niin se oli Spike Holland. Kuitenkaan hän ei ollut kävellyt kymmentäkään askelta hotellin ovelta, kun reportteri iski hänen kimppuunsa.
"En voi pysähtyä, Holland. Tulin ainoastaan... Jos tapaatte ukon, niin älkää herran nimessä sanoko hänelle, että olette tavannut minut Lontoossa! Hän luulee, että olen Guildfordissa."
"Hänellä oli vieraita viime yönä?" sanoi Spike.
"Minä vannon teille..." aloitti Julius.
"Vai niin! Antakaa olla! Mitä se hyödyttää? Me olemme sijoittaneet miehen kylään; toimitin hänet sinne eilen tilalla. Hän on juuri soittanut meille kertoakseen, että vihreä jousimies näyttäytyi viime yönä, ja ukko Bellamy tyhjensi automaattipistolinsa ja ampui silmän puhki eräältä Gainsboroughin maalaukselta!"
"Se ei ole totta!" sanoi Julius kiivaasti. "Jos tuo tulee lehtiin ja ukko saa tietää, että olen tavannut teidät... Kuulkaa, Holland. Tahdon tehdä teille palveluksen. Kerron teille koko jutun, jos pidätte minut siitä aivan erillään."
"Voisinko koskaan kavaltaa teitä?" kysyi Spike pudistaen moittivasti punaista tukkaansa. "Kertokaa pois, Julius. Antaa kuulua."
"Niin, minä en tiedä tarkoin, mitä tapahtui", alkoi Julius, ja toinen odotti.
"Olipa tuo peijakkaan hieno alku varmasta lähteestä saatuun tiedonantoon! Mutta kertokaa nyt tuo juttu!"
Julius kertoi hänelle todenmukaisesti, mitä oli tapahtunut, lisäten melkein joka lauseeseen intohimoisen vaitiolovaatimuksen. Hänellä oli kaikki puoliverisen ominaisuudet, ja hänessä yhdistyi melkein häikäilemätön välinpitämättömyys seurauksista raukkamaiseen pelkoon, joka toisinaan oli säälittävä. Hän saattoi hautoa synkkiä ja kamalia salajuonia Abe Bellamya vastaan, vehkeitä, joiden toteuttamisesta voisi seurata rangaistus, jota hän ei uskaltanut ajatella; ja kuitenkin hän aivan kirjaimellisesti vapisi isäntänsä karjuntaa kuullessaan ja ryömi maassa hänen vihaansa peläten.
"Kertokaa minulle, mitä Bellamy tekee linnassa, minkälaista elämää hän viettää. Pitääkö hän vieraspitoja?"
"Vieraspitoja!" sanoi toinen halveksivasti. "Garressa ei ole ollut yhtään vierasta, niin kauan kuin minä olen ollut siellä. Hän kuljeskelee ympäri maatilalla tai kuluttaa aikaansa hölmöilemällä muureilla. Illat hän viettää itsekseen kirjastossa. Ei kukaan häiritse häntä siellä; itse asiassa ei sitä voisikaan tehdä, sillä hän pitää oven lukittuna. Yhdeksästä yhteentoista ovat hänen tuntinsa illalla, ja joskus yksi tunti aamulla."
"Ja hän lukitsee siis aina oven?" kysyi Spike kiinnostuneena.
"Molemmat ovet; siellä on ovi kummassakin päässä. Mutta jumalan tähden..."
"Älä yhtään pelkää, ystäväiseni", sanoi Spike. "Voitteko kertoa minulle lisää hänestä?"
Julius, joka oli jo puhunut liikaa, nuoleskeli kuivia huuliaan ja katseli ympärilleen, aivan kuin etsiäkseen pakotietä.
"Siinä on ylipäänsä kaikki", sanoi hän. "Ja te siis vannotte minulle, ettette kavalla minua?"
"Missä hän aterioi?"
"Tavallisesti kirjastossa. Ruokasalia käytetään harvoin. Ja nyt minun täytyy mennä, Holland." Ja ennenkuin Spike saattoi estää häntä, oli hän livahtanut tiehensä.
Paluumatkalla Guildfordiin muisteli Julius pelosta vavisten keskustelun yksityiskohtia, hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, kun hänelle selkisi, kuinka kauhistuttavaan lörpöttelyyn hän oli tehnyt itsensä syypääksi. Hän ei ollut kertonut mitään nenäliinasta, minkä seikan hän mielihyvällä totesi, ja se oli kuitenkin itse asiassa kaikkein paras juttu.
Hän löysi isäntänsä kohtalaisen hyväntuulisena. Hän ei tehnyt mitään epämiellyttäviä kysymyksiä sihteerinsä pitkän poissaolon syistä ja huomautti itse suureksi helpotukseksi Savinille, että juttu joutuisi varmasti sanomalehtiin.
"Ei voi estää noita raukkamaisia ihmisiä kiljumasta", sanoi hän. "Puolet palveluskunnasta on sanoutunut irti palveluksestani. Vieläpä tuo lihava sika Wilkskin puhui lähdöstä. Olen sanonut hänelle, että jos hän lähtee, ennenkuin itse olen valmis päästämään hänet, haastan minä hänet oikeuteen sopimuksen rikkomisesta. Savini, katsokaa, että kaikki käytävälamput jätetään palamaan yöksi."
"Odotatteko toista vierailua?" kysyi Julius tavalliseen keskustelutyyliin, mutta sai kirosanan vastaukseksi.
Päivänvalolla Bellamy oli tutkinut huoneensa ovet. Hän huomasi, että vanhanaikaisen ulomman oven saattoi vaikeudetta avata kuka tahansa, joka oli varustettu tarpeellisilla välineillä. Nahkaovi sisäpuolisine salpoineen näytti tarpeeksi vahvalta, eikä hän voinut ymmärtää, kuinka se oli voitu avata. Hän tutki suurennuslasilla huolellisesti nahanpinnan, ajatellen, että löytäisi siitä ehkä jonkin vaurion, mutta sellaista ei ollut. Oven puukehykseen oli kiinnitetty lyhyt rauta, jonka tarkoituksena oli estää säppiä nousemasta liian korkealle, ja tämän raudan pää pisti oven ulkopuolelle. Hän ajatteli ensiksi, että se oli vedetty ulos ja salpa nostettu sitä tietä, mutta huomasi sitten, että se oli mahdotonta. Oven yläpuolella ei ollut mitään poikkipienaa, ja vaikka Abe tarkasti huolellisesti makuuhuoneen seinät ja katon, ei hän voinut löytää mitään, mikä olisi selittänyt tuon hitaasti avautuvan sisäoven salaisuuden. Mennessään sinä yönä nukkumaan hän asetti automaattipistolinsa vuoteen vieressä olevalle pöydälle. Hän heräsi kello viisi aamulla ja huomasi molempien ovien olevan avoinna ja pistolinsa kadonneen!
XII LUKU
Nyrjähtänyt nilkka
"Isä", sanoi Valerie Howett sinä aamuna aamiaisella, "tahtoisin vuokrata maatalon."
Mr. Howett katsahti häneen.
"Mitä sinä sanoit?" kysyi hän yllättyneenä.
"Tahtoisin vuokrata maalaistalon", sanoi Valerie.
Isän mielestä hän näytti väsyneeltä ja kalpealta. Silmien alla oli tummat varjot, ja hänen käyttäytymisessään oli eräänlaista huolimattomuutta, joka teki isän jonkinverran levottomaksi.
"Olen nähnyt ihastuttavan vanhan paikan. Se ei ole kaukana Lontoosta, mutta sillä on se paha puoli, että se on Abe Bellamyn maatilan vieressä."
"Mutta rakkaani", sanoi isä hämmästyneenä, "minulla on eräitä tehtäviä suoritettavana Amerikassa, enkä voi jäädä tänne koko talveksi. Luultavasti se voitaisiin kuitenkin järjestää", hän lisäsi. "Missä se paikka on?"
"Garressa – sen nimi on Lady's Manor, ja se on vanha huomenlahjatalo, joka aikanaan kuului linnaan. Sitä pitäisi melkoisesti korjailla." Tyttö loi silmänsä alas lautaseensa ja jatkoi hienotunteisesti: "Ajattelin, että se olisi juuri sopiva paikka sinulle, isä, jos joskus aikoisit ryhtyä kirjoittamaan kirjaasi."
Mr. Howett uneksi kerran kirjoittavansa Englannin valtiollisen historian. Hänellä oli ollut se suunnitelma mielessään kaksikymmentä vuotta, ja hän oli kerännyt sitä varten suunnattoman määrän lähdeaineistoa. Se tosiasia, että oli olemassa erittäin hyviä teoksia Englannin valtiollisesta historiasta, oli vähemmän omiaan peloittamaan kuin kiihoittamaan häntä kilpailuun, ja Mr. Howett hieroi leukaansa miettiväisenä.
"Siellä on hyvin hiljaista ja rauhallista. Olen varma siitä, isä, ettet koskaan voi kirjoittaa kirjaasi, jos menet Amerikkaan, jossa sinulla on kaikki liikehuolet ja muut velvollisuudet. Etkä sinä tietystikään voi kirjoittaa niin meluisassa kaupungissa kuin Lontoossa, joka on melkein yhtä paha kuin New York."
"Onko se siis rauhallinen?" sanoi Mr. Howett. "En tiedä, onko se niinkään tyhmä ajatus, Val", isä nojautui taaksepäin ja tarkasteli kattoa, "ja lepo tekisi sinulle hyvää. Se ei ole mikään tyhmä ajatus. Sähkötän New Yorkiin ja katson, voidaanko se järjestää. Etkö pelkää kummituksia?" kysyi hän kuivasti, ja tyttö hymyili.
"Ei, minä en pelkää kummituksia", vastasi hän tyynesti, "jos tarkoitat kummituksella vihreää jousimiestä."
"Se on todellakin kummallinen juttu." Mr. Howett pudisti päätään. "En tunne Bellamya, mutta siitä päättäen, mitä olen kuullut hänestä, kuvittelisin hänen olevan viimeisen pelästymään mitään muuta kuin verotusviranomaista."
"Etkö ole koskaan tavannut häntä?"
Hänen isänsä pudisti päätään.
"En, en ole koskaan tavannut häntä. Olen nähnyt hänet kyllä usein – hän on ollut tässä hotellissa. En pidä hänestä, eikä myöskään hänen keltanaamainen sihteerinsä minua erikoisesti miellytä."
Tyttö nousi, ja isä kiiruhti hänen rinnalleen auttaakseen hänet pois huoneesta.
"Valerie, sinun täytyy puhua lääkärille tai jollekin erikoislääkärille nilkastasi."
"Se tulee kyllä aivan hyväksi tänään", sanoi tyttö. "Aion maata koko päivän, en tee mitään enkä ota vastaan vieraita."
Hän torjui hymyillen isänsä auttamisyritykset ja käveli huoneeseensa omin neuvoin, vaikkakin hiukan horjuen. Myöhemmin aamulla saapui eräs vierailija, jota ei voinut käännyttää pois ilman muuta. Mr. Howett koputti tyttärensä makuuhuoneen ovelle.
"Täällä on kapteeni Featherstone. Hän sanoo tahtovansa tavata sinua. Voiko hän tulla sisään?"
"Jos hän lupaa olla torumatta minua", kuului vastaus. "Minä en voi nyt kuulla saarnoja."
"Miksi ihmeessä hän sitten toruisi sinua?" kysyi hänen isänsä hämmästyneenä.
"Sano hänelle, että hän voi tulla sisään."
Jim Featherstone tuli makuuhuoneeseen varpaillaan ja niin liioitellun huolestuneen näköisenä, että tyttö olisi tahtonut ravistella häntä.
"On hyvin murheellista nähdä teidät niin huonossa kunnossa", sanoi hän, "ja minä pyydän, älkää rypistäkö otsaanne, neiti Howett. Olen tullut tänne täynnä myötätuntoa."
Mr. Howett meni takaisin oleskeluhuoneeseensa kirjoittamaan kaapelisanomaa. Sitten nuori mies kysyi:
"Missä olitte viime yönä, neitiseni?"
"Vuoteessa", vastasi tyttö ripeästi.
"Ja toissa yönä?"
"Myöskin vuoteessa."
"Mahdattekohan ajatella, että olen epähienotunteinen, jos kysyn teiltä, kuinka te unissanne vierailitte Limehousen siistillä seudulla etsimässä miestä, joka tunnetaan nimellä Coldharbour Smith?"
Tyttö huudahti kärsimättömyydestä.
"Odottakaa!" mies kohotti kätensä juhlallisen varoittavasti. "Jouduitteko Mr. Coldharbour Smithiä etsiessänne yleisen tappelun melskeeseen eräässä ravintolassa, jossa etupäässä käy kiinalaisia ja neekereitä?"
Tyttö värisi muistellessaan tapahtumaa.
"Ja siitä teidät pelasti muuan rehellinen ja vaatimaton merimies – kuitenkin vasta sitten, kun joku roistoista oli potkaissut teitä pahasti."
"Ette suinkaan te ollut tuo rehellinen ja vaatimaton merimies?" tyttö kysyi hämmästyneenä.
Mies pudisti päätään.
"En; hän oli eräs minun miehistäni – kersantti Higgins. Oikein hyvä mies, vaikk'ei hän olekaan erikoisen miellyttävän näköinen. Miksi te teitte sellaista?"
"Siksi, että minun täytyy", vastasi tyttö itsepintaisesti. "Minun olisi pitänyt saada tavata Creageria, ennenkuin tuo kamala asia tapahtui. Minä tiesin hänestä, tiesin, että Bellamy maksoi hänelle, syystä, että hän oli joskus tehnyt jonkin hirveän työn. Ja tämä toinen mies." Häntä värisytti jälleen. "Se oli kamalaa."
"Coldharbour ei ole erikoisen miellyttävä", myönsi kapteeni Featherstone. "Ihmiset, joilla on sellaisia laitoksia kuin hänellä on, eivät ole koskaan – ihastuttavia. Coldharbour on siis myöskin Bellamyn maksulistalla, vai kuinka?" hän aprikoi. "Minä en tiennyt sitä. Mistä te olette saanut kaikki tietonne?"
"Olen maksanut niistä", sanoi tyttö, välttäen suoraa vastausta, "ja minä luulen, että ne ovat varsin luotettavia."
Featherstone mietti vähän aikaa tutkien mattoa tarkkaavaisesti.
"Minun käsitykseni on, että te olette menetellyt varomattomasti", sanoi hän. "Onneksi Coldharbour ei ollut näkyvissä viime yönä. Jos olisitte tavannut hänet, olisi Bellamy saanut tietää sen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa."
Hän näki, että kyynelet tulivat tytön silmiin, ja tämä odottamaton näky sai hänen hengityksensä salpautumaan.
"Olen koettanut kaikkea", sanoi tyttö, "kaikkea! Luulen, että olen kyllin itsepäinen ja hullu ja turhamainen kuvitellessani, että olisin taitavampi kuin kaikki poliisit koko maailmassa, mutta olen alkanut ajatella, etten olekaan."
Mies katsoi hänen silmiinsä.
"Ajatteko takaa varjoa, neiti Howett?" kysyi hän vakavasti.
"En, en, en", huusi tyttö kiivaasti. "Olen varma siitä. Jokin sanoo minulle, että olen oikeassa."
"Tahdotteko vastata tähän kysymykseen?" sanoi Featherstone alentaen ääntään. "Kuka on nainen, jota haette?"
Hän näki, kuinka tyttö puristi huulensa yhteen.
"En voi puhua siitä teille", sanoi hän. "Se ei ole yksinomaan minun salaisuuteni."
XIII LUKU
Lapsenmurhaaja
Äkillinen päähänpisto ja halu tavata jälleen miestä, joka eli niin etäällä maailmasta ja sen alituisesta taistelusta, sai Spike Hollandin ihastuneena hyväksymään toimitussihteerin ehdotuksen, että hän koettaisi taivuttaa Wenduynessa asuvaa John Woodia avustamaan lehteä sarjalla artikkeleita lastenhuollon alalta.
Lähdettyään Lontoosta varhaisessa lauttajunassa Spike vietti viisi epämukavaa tuntia tuulisella ja aaltoilevalla merellä. Häntä ei vienyt ulkomaille niin paljon mahdollisuus hankkia artikkeleita – ne olivat varmat, sillä Wood oli jo ilmoittanut suostuvansa kirjoittamaan ne – kuin se seikka, että hän todennäköisesti saisi vielä joitakin tietoja Abe Bellamysta. Tuosta vanhasta miehestä oli saatavissa merkillisen vähän tietoja, ja Spikestä tuntui, että ihmisystävä voisi kertoa hänelle koko joukon. Siihen viittasi se, että hän oli niin äkillisesti vaihtanut puheenaihetta, kun Bellamyn nimi mainittiin.
Spike oli iloinen saadessaan nousta maihin Ostenden tukevalla rantalaiturilla. Hänen oli odotettava puoli tuntia, ennenkuin Hollannin rajalle menevä pieni juna läähätti paikalle, ja hän oli mielissään päästessään suojaan ensiluokan vaununosastoon. Satoi rankasti, ja kylmä tuuli puhalsi autiolla torilla. Koska hän oli usein käynyt Belgiassa, tunsi hän matkan ulkoa, tuon hiekkakinosten halki johtavan ikävän tien, jonka varrella ovat ainoat mielenkiintoa herättävät paikat ne tykkien alustat, jotka saksalaiset jättivät jälkeensä perääntyessään. Le Coq oli huutavan sekasortoinen kylä, mutta Wenduynella oli kaupungin ulkonäkö. Koska se on kesänviettopaikka, oli se nyt autiona, ja näkyvissä olikin vain yksi värjöttelevä poliisikonstaapeli, joka seisoi raitiotien paviljongilla ja silmäili häntä uteliaasti, kun hän ponnisteli rajua luoteistuulta vastaan ylös jyrkkää rinnettä, joka vei rantapadolle.
Rantapato oli autio. Sievien huviloiden ikkunat oli peitetty laudoilla, ja hiekkaröykkiöitä oli kasaantunut sinne tänne tyhjäksi jääneelle kävelytielle. Oli nousuveden aika, ja kellertävän meren raivoisat aallot vyöryivät padon seinää vastaan. Hän käveli nopein askelin patoa pitkin päällystakki napitettuna leukaan asti. Pian hän oli tullut numero 95:n kohdalle.
Se oli korkea, kapeapäätyinen huvila niinkuin sen naapuritalotkin, ja sen sisäänkäynti oli laudoilla peitetty. Tässä laudoituksessa oli ovi, ja siihen hän koputti. Vastausta ei kuulunut, ja hän koputti kovemmin.
Vielä kolmannen kerran hän koputti tuloksetta, ja sitten hän päätti yrittää sisälle rakennuksen takapuolelta.
Hänen ensimmäisestä koputuksestaan tuli ovelle lyhyenläntä eukko, jolla oli pienet viikset. Hän tarkasti Spikeä hieman epävarma ilme kasvoillaan.
"Mikä on nimi? Herra ei ota vastaan", sanoi hän ranskankielellä.
"Hän odottaa minua, täti hyvä", sanoi Spike. "Sähkötin hänelle."
Eukon uneliaisiin silmiin tuli eloa.
"Kyllä minä nyt muistankin. Tahtooko herra tulla tätä tietä?"
Hän johti reportterin ylös lyhyitä, matottomia rappuja ja koputti portaiden lepotason kohdalla olevalle ovelle. Ääni sisältä käski hänen astua sisään, ja hän meni huoneeseen ennen vierasta.
Spike huomasi olevansa pitkässä ja juuri pituutensa ja korkeutensa vuoksi kapealta näyttävässä huoneessa, jonka toinen seinä oli peitetty seinäverhoilla ja toinen melkein kattoon asti ulottuvilla kirjakaapeilla. Huonetta valaisi kaksi hopeaista sähkölamppua, ja ne olivatkin välttämättömät päivälläkin, sillä luonnollista valoa pääsi huoneeseen ainoastaan yhdestä maalatusta ikkunasta, joka sijaitsi huoneen toisessa päässä.
John Wood istui ison kirjoituspöydän ääressä, kun vieras astui sisään, ja hän nousi ja laski kynän pöydälle.
"Te tulitte säästä huolimatta? Itsepäinen poika! Istukaa, Mr. Holland. Ja ennenkuin kysyttekään, ilmoitan teille, että otan mielihyvin kirjoittaakseni artikkelit, joista puhuitte sähkösanomassanne. Minun täytyy kaikella mahdollisella tavalla mainostaa suunnitelmaani, ja minä olen häpeämätön mainostaja."
He keskustelivat artikkeleista yksityiskohdittain, ja Spike ilmoitti uskollisesti kaikki artikkelien pituutta ja aihetta koskevat ennakkoluulot ja vaatimukset, jotka Syme oli pannut hänen päähänsä.
Lyhyenläntä, viiksikäs nainen toi sisään viiniä ja kahvia öylätintapaisten keksien kera.
"Kuinka tyyntä ja rauhallista teillä on täällä!" sanoi Spike kateellisesti. "Minä luulin teitä varsin kummalliseksi otukseksi, kun asutte Wenduynessa läpi talven. Kuinka sopiva paikka tämä on kirjallisen työn tekijälle!"
John Wood hymyili.
"En halua viedä teitä katsomaan rauhanhäiritsijöitä. Ne ovat nyt juuri levolla."
"Onko teillä täällä lapsia?" kysyi Spike hämmästyneenä ja Wood nyökkäsi.
"Kolmekymmentä", sanoi hän. "Kolme kerrosta täynnä." Hän osoitti portaita, jotka veivät rakennuksen yläosaan. "Minulla on kuitenkin täällä ainoastaan täysin terveet. Parantola on kaupungin takana."
He juttelivat pikkulapsista tunnin verran. Mr. Wood ei näyttänyt halukkaalta puhumaan mistään muusta.
"Mr. Wood, minä aavistan, että tiedätte Abe Bellamysta koko joukon enemmän kuin mitä sanotte tietävänne. Te ette pidä hänestä, vai kuinka?"
Mr. Wood leikitteli pienellä, kultaisella Panin kuvalla, erittäin hienolla pienoisveistoksella, joka koristi hänen kirjoituspöytäänsä.
"Tiedän tarpeeksi saadakseni hänet hirtetyksi", sanoi hän kohottamatta katsettaan.
Spike kuunteli ällistyneenä.
"Te tiedätte tarpeeksi saadaksenne hänet hirteen?" hän kertasi. "Tuo on vakavaa puhetta."
Wood kohotti katseensa häneen.
"Se voisi olla sitä, jollen puhuisi ehdottoman luottamuksellisesti miehelle, johon voin luottaa", sanoi hän.
Tavallisesti Spike kammoksui luottamuksellisia kertomuksia, mutta kerrankin hän oli innokas kuulemaan uutisia, joita hän ei voinut julkaista.
"Minulla ei ole todistuksia – ei ainoatakaan", jatkoi lasten ystävä. "Kuitenkin tiedän tarpeeksi hirttääkseni hänet. En tahdo sanoa, että hänet hirtettäisiin minun todistamattomien väitteitteni johdosta. Laki on hyvin arka ihmiselämästä."
"Se oli luonnollisesti lapsi", sanoi Spike. "Ei sen vuoksi, etten uskoisi teidän ollenkaan välittävän täyskasvuisista tai ettette voisi kiihtyä siitä, että joku lihava mies ammutaan, mutta minä aavistan teidän äänensävystänne, että se oli lapsi."
"Hän tappoi lapsen", nyökkäsi toinen, "lapsen, jonka minä hämärästi muistan nähneeni. Oliko hän itse vaiko joku hänen kätyreistään välitön syyllinen, sitä en tiedä. Hän vihaa lapsia. Ihmettelenpä, otitteko vakavasti minun sähkösanomani, sen, jossa kysyin, oliko Bellamy kiinnostunut lapsiin? Se oli pilaa, julmaa ja ehkä tyhmää pilaa. Lähetin sen hetken mielijohteesta. Abe Bellamy! Hän ottaisi mieluummin viimeisen dollarinsa ja heittäisi sen mereen kuin antaisi pienintä osaakaan siitä lasten auttamiseksi!"
"Ettekö voi kertoa minulle, mitä hän teki – oliko se Amerikassa?"
"Amerikassa monta vuotta sitten", sanoi Wood. "Pelkään, että olen jo sanonut liian paljon. Ennemmin tai myöhemmin tulen saamaan todistukset. Minulla on ollut kaksi miestä työskentelemässä sitä varten; he ovat tehneet työtä vuosikausia, toinen Lontoossa, toinen Amerikassa."
"Hän oli riidassa erään lastensuojeluyhdistyksen kanssa Amerikassa?"
"Tiedän kyllä; mutta sillä ei ollut mitään tekemistä kertomani tapauksen kanssa. Toinen tapaus oli New Yorkin kaupungissa. Hän melkein tappoi erään asiapojan – heitti hänet alas kivirappuja. Niin, minä osaan ulkoa Mr. Bellamyn yleiset ansiot. Minä kaipaan hänen yksityistä ansioluetteloaan. Mies on syntyperäinen roisto. Hän ei ole pidellyt pahoin ainoastaan lapsia. Hän sai maksaa viisituhatta dollaria estääkseen kamaripalvelijansa nostamasta häntä vastaan syytettä pahoinpitelystä. Senjälkeen hänellä ei ole ollut kamaripalvelijaa."
"Jumala luo kummallisia ihmisiä", sanoi Spike.
"Piru tekee vielä kummallisempia", vastasi John Wood, ja hänen hienot kasvonsa synkkenivät. "Se ajaa muutamat ihmiset takaisin eläimelliseen tilaan."
Spike teki kysymyksen, jota hän oli mietiskellyt koko merimatkan ajan.
"Luuletteko, että vihreä jousimies on joku hänen uhreistaan?" hän kysyi, ja John Woodin otsa kirkastui.
"On suuri joukko ihmisiä", sanoi hän leikillisesti, "jotka ajattelevat, että vihreän jousimiehen on keksinyt eräs sanomalehtireportteri, jonka nimeä olisi epäkohteliasta mainita teidän seurassanne!"
Tämä hämmästyttävä syytös hänen totuudenrakkauttaan vastaan huvitti Spikeä.
"Olisinpa mielelläni sellaisen jutun keksijä, joka petkuttaa koko Englantia", hän tunnusti; "mutta paha kyllä, lankeaa ansio kokonaan vihreälle jousimiehelle itselleen."
Hän kertoi jousimiehen viimeisestä vierailusta, ja John Wood teki hänelle innokkaasti kysymyksiä.
"Kuka muu näki kummituksen kuin Abe Bellamy?"
"Ei kukaan. Ehkä ukko onkin keksinyt sen."
"Ei se ole todennäköistä." John Wood pudisti päätään. "Bellamyssa ei ole mitään henkevyyttä. Hän on läpikotaisin eläimellinen. Voitte heittää sen olettamuksen mielestänne. Vihreä jousimies on kylliksi todellinen, jos kerran Bellamy on sen nähnyt."
Hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan, syventyneenä ajatuksiinsa. Ne eivät ilmeisestikään olleet huvittavaa laatua. Äkkiä hän nousi, meni huoneen perällä olevalle kassakaapille ja avasi sen. Hän seisoi siellä hetkisen, ja kun hän palasi, oli hänellä jotakin kädessään.
Spike oli noussut lähteäkseen, sillä hänellä oli ainoastaan muutamia tunteja käytettävänään ja hän oli käyttänyt pitkän ajan artikkeleista keskustelemiseen.
"Katsokaa tätä, Holland."
Se oli valkeasta vohlannahasta tehty lapsen kenkä, tahrainen ja virttynyt.
"Jollei tuomio ehätä häntä jo sitä ennen, tulen minä jonakin päivänä näyttämään tätä kenkää Abe Bellamylle jossakin Amerikan tuomioistuimessa. Siitä tulee hänelle tuskallinen päivä!"
Sillä hetkellä tuli lyhyenläntä viiksikäs eukko huoneeseen hymyillen leveästi ja kantaen sylissään pientä valkeaa kääröä.
"Herra, pikku saksalainen ei tahdo nukkua, ennenkuin hän on saanut nähdä teidät."
Hän kohotti käsivarsillaan punanaamaista pikkulasta, joka suurin, ihmettelevin silmin katseli ensin säihkyvää kattokruunua. Sitten se käänsi päänsä äkisti valosta John Woodia kohti ja aukaisi pienen, kostean suunsa ihastusta ilmaisevaan kurnutukseen.
Miehessä tapahtunut muutos oli hämmästyttävä. Hän näytti heltyvän silmänräpäyksessä. Nauru ja loruileva hilpeys, jotka olivat hänelle ominaisia, palasivat jälleen hänen kasvoilleen, kun hän kurottautui ja otti lapsen syliinsä.
"Tämä on kolikko minun aarrekammiostani, Holland, paljon ihmeellisempi kuin Bellamyn miljoonat. Muuan pieni vihollinen! Kuinka julma hän onkaan, Holland! Voitte sanoa häntä hunniksi, eikä hän siitä välitä!"
Lapsosen pehmeä poski oli hänen poskeaan vastaan, ja Spike näki kyyneliä hänen silmissään ja ihmetteli.
Kun Spike poistui hymyillen mennäkseen ulos rajuilmaan, katsahti hän taakseen. John Wood oli asettanut lapsen istumaan kirjoituspöydän kulmalle, piti toista kättään sen ympärillä ja näytti sille toisessa kädessään kultaista Panin pienoisveistosta, jota lapsi ihastunein silmin katseli.
XIV LUKU
Garren koirat
Seuraavana aamuna Juliuksen isäntä tervehti häntä arvoituksellisin sanoin. Mr. Bellamy ei ollut koskaan parhaimmalla tuulella varhaisina aamuhetkinä, ja hän purki tavallisesti pahaa sisuaan kohdistamalla lähettyvillä oleviin moiteryöppyjä.
"Laittakaa niin, etteivät minun koirani näe teitä", sanoi Abe. "Teistä ei tulisi edes kunnollista ateriaa niille."
Levottomuudestaan huolimatta Julius tunsi mielenkiintonsa heräävän. Linnassa ei ollut yhtään koiraa, sillä Abe ei pitänyt eläimistä. Bellamy selitti asian.
"Olen ostanut parin poliisikoiria", sanoi hän, "ja ne tulevat pitämään vahtia eteisessä ja käytävässä ensi yöstä alkaen. Jos tahdotte ottaa varteen minun neuvoni, niin pysykää huoneessanne siksi kuin minä olen noussut."
Vähää myöhemmin Julius näki koirat – vihaisia, epäystävällisiä ja suden näköisiä koiria. Oudossa, uudessa kodissaan niitä ei voinut lähestyä kukaan muu kuin Abe itse. Hän ei pelännyt ollenkaan, ja eläimet näyttivät heti huomaavan ja tunnustavan, että hän oli heidän isäntänsä.
"Taputtakaa niitä", sanoi Abe. "Älkää pelätkö. Koskettakaa niitä."
Julius ojensi hermostuneesti kätensä lähinnä olevaa petoa kohti, mutta kavahti taaksepäin säikähtyneenä, kun koira koetti puraista häntä.
"Te pelkäsitte, ja se tiesi, että pelkäsitte. Tule tänne, he!" Hän napautti sormellaan, ja koira tuli esiin häntäänsä heiluttaen, istuutui ja katseli isoa miestä viisailla silmillään.
"Mies, joka myi ne minulle, sanoi, että minun pitäisi kasvattaa niitä kokonainen kuukausi. Hän on hullu. Se talo on vuokrattu", sanoi hän poiketen toiseen asiaan. "Mikä sen nimi olikaan?"
"Tarkoitatteko Lady's Manoria?" kysyi Julius yllättyneenä.
Ukko nyökkäsi.
"Ne ehtivät tehdä sen viisi minuuttia ennen minua. Soitin välitystoimistoon tänä aamuna ja sieltä kerrottiin minulle, että talo oli vuokrattu. Tiedättekö asiasta jotakin?"
"En, herra; kuulen siitä vasta nyt. Kuka on vuokraaja?"
Abe Bellamy pudisti päätään.
"En tiedä enkä välitä tietää", sanoi hän. "Mutta mikseivät ne menneet jonnekin muualle?"
Myöhemmin iltapäivällä Julius seurasi isäntäänsä tarkastusretkelle.
"Arvaanpa, että tuo on se paikka", sanoi Bellamy osoittaen kepillään matalaa, harmaata taloa, jonka katto ja savupiiput näkyivät puistoa ympäröivän korkean muurin yli. "Olen nähnyt talon aikaisemminkin, mutta en tullut koskaan ajatelleeksi sen ostamista. Onko tuossa ovi muurissa?"
"Siltä se näyttää", sanoi Julius. "Siinä on nähtävästi ollut yhdystie linnaan ja Lady's Manorin välillä. Viimeksimainittuhan on ollut niinsanottu huomenlahjatila."
Ovi osoittautui olevan vanhaa tekoa, raudoilla vahvistettu, eikä sitä ollut ilmeisestikään käytetty vuosiin. Sen raudoitus oli ruostunut, ja päältäpäin se oli puolittain muratin peitossa. Se seikka, että oven avaamiseen olisi tarvittu kokonaisen päivän työ, ei tyydyttänyt vanhaa miestä.
"Hakekaa muurari kylästä ja täyttäkää tuo oviaukko", sanoi hän. "En halua, että uteliaat ihmiset kuljeskelevat pitkin minun maitani. Pitäkää huolta, että se tehdään, Savini."
Julius merkitsi asian muistiin, ja samana iltapäivänä kaksi työmiestä tuli kylästä ja alkoi puhdistettuaan ensin tieltä muratin ja rikkaruohon muurata kiinni oviaukkoa; ja kun Valerie Howett katsellessaan uuden kotinsa rehevää puutarhaa kuuli teräksen kalinan kiveä vasten, arvasi hän, mitä tapahtui rappeutuneen portin toisella puolella.
Monessa kohden Lady's Manor oli ollut yllätys. Huolellisempi tarkastus oli osoittanut, että ainoastaan varsin vähäiset sisustuskorjaukset olivat välttämättömät. Kaikkien huoneiden seinät oli paneloitu, katot oli tehty parruista ja ne kaipasivat vain valkoista maalia. Yksi parkettilattioista kaipasi kipeästi korjausta, mutta ilokseen Valerie huomasi, että oli mahdollista muuttaa taloon melkein heti, ja sen hän päättikin tehdä.
Tottelevainen Mr. Howett antoi suostumuksensa, ja ennenkuin puhdistajat olivat jättäneet talon ja kattomaali kuivunut, kulki jono valtavia huonekaluvaunuja Berkshiren hiljaisten kujien läpi ja pysähtyi Lady's Manorin edustalle.
Makuuhuoneensa ikkunasta Abe Bellamy näki eräänä aamuna savun nousevan puitten takaa siltä suunnalta, jolla toinen talo sijaitsi, ja murisi harmista. Hän nousi nyt aikaisemmin vuoteesta, sillä palvelijat ilmaisivat varsin ymmärrettävää haluttomuutta astua linnan asuttuun osaan, ennenkuin valppaat poliisikoirat oli kytketty kiinni. Nämä yövartijat kuljeskelivat pitkin linnaa, ja Julius kuuli niiden käpälien pehmeän tassutuksen yössä ja värisi. Ja koirien läsnäolo oli vaikuttanut jotakin, sillä niiden saapumisen jälkeen ei vihreästä jousimiehestä ollut näkynyt vilahdustakaan.
Mr. Bellamy näki kappaleen eräästä Daily Globen otsakkeesta:
"POLIISIKOIRAT SUOJELEVAT CHICAGOLAISTA MILJONÄÄRIÄ
KUMMITUSJOUSIMIEHELTÄ"
ja ärisi vihaisesti. Mutta hän oli alistunut tähän vastentahtoiseen julkisuuteen; ja vaikka hän kantoikin kaunaa Spike Hollandille, ei hän katsonut voivansa uskaltautua kostotoimenpiteisiin reportteria kohtaan, vaikka hän oli aikaisemmin nujertanut sanomalehtimiehiä vähemmästäkin. Ja kaiken huipuksi Spike Holland uskalsi ilmestyä linnan portinvartijanmökkiin ja pyytää puheillepääsyä. Se tapahtui hänen Belgiasta paluunsa jälkeisenä päivänä.
"Sanokaa hänelle", sähisi Abe Bellamy puhelimessa, "että jos hän tulee minun lähettyvilleni, usutan minä koirat hänen kimppuunsa."
"Hän sanoo, että hänellä on jokin Creageria koskeva tiedonanto, tuota miestä, joka murhattiin muutama päivä sitten."
"En halua tietää sitä", karjui Bellamy ja läjäytti puhelimen kiinni.
Kun hän vähän myöhemmin oli tavallisella kävelyllään, pysähtyi hän äkkiä ja jäi seisomaan liikkumattomana, hetkeksi halpaantuneena kiukusta ja hämmästyksestä. Punatukkainen reportteri käveli rauhallisesti nurmikon poikki, sikari suupielessä ja kädet taskuissa. Toisen niistä hän veti esiin ja heilautti sitä iloisesti mykistyneelle miljonäärille.
"Kuinka pääsitte tänne?"
"Muurin yli", sanoi Spike hilpeästi.
Abe Bellamyn punaiset kasvot tulivat hivenen tummemmiksi.
"Voitte mennä takaisin samaa tietä", sanoi hän tuimasti. "Teillä ei ole mitään oikeutta olla täällä, senkin heittiö. Menkää!"
"Kuulkaa nyt, Mr. Bellamy. Ei ole mitään hyötyä meluamisesta. Minä olen täällä, ja te voitte yhtä hyvin kuunnella minua."
"En kuuntele mitään. Menkää tiehenne!"
Vanha mies tuli reportteria kohti, eikä ollut mitään epäilystä hänen aikeistaan.
"Luulenpa, että teidän on parempi kuunnella", sanoi Spike rauhallisesti ja väistymättä tuumaakaan paikaltaan. "Poliisi on löytänyt erään kirjeen jäljennöksen, jossa Creager oli kirjoittanut teille jostakin Z:ksi kutsutusta miehestä, ja he tahtovat innokkaasti saada tietää, minä vuonna kirje on kirjoitettu ja kuka tuo mies oli."
Silmänräpäyksessä Bellamyn käytöstapa muuttui.
"Kirjekö?" sanoi hän epäuskoisella äänellä. "Kirjoitettu minulle? Jäljensikö tuo hullu – jäljensikö hän kirjeensä?"
Spike nyökkäsi.
"He löysivät satoja jäljennöksiä hänen laatikoistaan. Minä arvaan, että hänellä oli tapana tehdä niin."
Abe Bellamy mietti hetken.
"Tulkaa sisään", sanoi hän töykeästi, ja Spike seurasi häntä voitonriemuisena.
XV LUKU
Kaasulasku
"No, antakaa kuulua nyt koko juttu. Kuinka muuten olette saanut tietoonne tuon kirjeen?"
"Olin paikalla silloin, kun se löydettiin", sanoi Spike. "Itse asiassa he eivät olisi sitä huomanneetkaan, jollen minä olisi sitä nähnyt."
"Vai niin, vai eivät olisi sitä muuten huomanneetkaan", sanoi vanha mies julmalla äänensävyllä.
"Minä huomasin sen ja otin siitä jäljennöksen, ennenkuin tarkastaja sai selville, että se oli tärkeä."
Hän otti taskustaan muistikirjan ja veti sen välistä paperiliuskan, jonka hän sitten avasi laskoksestaan ja pani pöydälle.
"Luen sen teille", sanoi hän. "Siinä ei ole mitään päivämäärää, ja se onkin aiheuttanut hämminkiä poliisille.
"Mr. Abe Bellamy.
Koskee miestä Z. Hän on minun osastollani, ja hän on hyvin
kiivas mies. Luulen että voin tehdä sen mitä Te ehdotitte
tavatessamme viimeksi, mutta Teidän täytyy maksaa minulle hyvin,
sillä voin menettää paikkani. Varsinkin jos jotakin menee
hullusti ja joku toinen vartija näkee minut. Siis siitä voi tulla
minulle paljon ikävyyttä ja minä voin vahingoittaa itseäni
pahasti, ja minun täytyy tietää minkälainen on minun rahallinen
asemani. En pidä Z:sta. Hän on liian sukkela ja liukaskielinen,
ja hänestä on ollut jo vähän harmia. Jos tahdotte suostua
ehtoihini, niin tahdotteko tavata minua huomenna? Olen menossa
lomalle ja aion oleskella sukulaisteni luona Henleyssä. Jos se
Teille sopii, niin voitte ehkä tavata minut siellä.
(Merk.) J. Creager."Abe Bellamy luki kirjeen kahdesti, taittoi sen sitten kokoon ja ojensi takaisin reportterille.
"En muista saaneeni sitä. En tiedä kerrassaan mitään Z:sta, kuka hän sitten lienee ollutkin, enkä ole koskaan antanut Creagerille rahaa muuta kuin siitä palveluksesta, jonka hän minulle teki."
Hänen äänensävynsä oli tavattoman lauhkea, jos kohta huomasikin, että hän vain vaivoin hillitsi itsensä.
"Mutta juuri Henleyssähän hän pelasti teidän henkenne, eikö totta?" kyseli Spike itsepintaisesti. "Oli omituinen sattuma, että hän ilmoitti haluavansa tavata teidät siellä. Ehkäpä hän tiesi, että te putoaisitte jokeen?"
"En halua kuulla hävyttömyyksiänne, Holland", räjähti ukko. "Teillä on nyt kaikki tiedot, mitä voitte minulta saada. Mitä tuohon kirjeeseen tulee, ei ole olemassa mitään todistusta, että hän olisi sen todella lähettänyt. Ehkäpä olette itse kyhännyt sen kokoon ja pistänyt hänen papereittensa joukkoon. Mitä teillä muuten oli tekemistä tuossa tarkastuksessa?"
Spike pisti kirjeen takaisin taskuunsa.
"Mitäkö minä tein?" sanoi hän. "Niin, luulempa, että satuin vain olemaan siellä. Teillä ei ole mitään sanottavaa minulle kirjeen johdosta, Mr. Bellamy?"
"Ei mitään. En ole koskaan saanut sitä. En tiedä kerrassaan mitään miehestä, josta siinä puhutaan. En edes tietänyt, että Creager oli vanginvartija, ennenkuin luin sen Globesta – mielilehdestäni", hän lisäsi ivallisesti, ja Spike irvisti.
"No hyvä, se siitä", sanoi hän. "Entäs onko lisätietoja kummituksesta?"
"Ne te saatte ennen minua", vastasi Abe. "Kaikki tiedot, mitä saan tuosta kirotusta vihreästä jousimiehestä, luen Globesta – joka on erinomainen lehti, täynnä oikeita ja täsmällisiä uutisia. Todellakin, olisin mieluummin ilman aamiaistani kuin Daily Globea."
"Oletan, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että minä tarkastan linnan?"
"Te oletatte väärin", sanoi Abe. "Te voitte tarkastaa muuria, jonka yli te tulitte, ja mitä pikemmin teette sen, sitä parempi."
Ollakseen ehdottoman varma siitä, että hänen kaikkea muuta kuin tervetullut vieraansa oli mennyt, seurasi hän häntä portille, ja portinvartija hölmistyi hänet nähdessään.
"Nuo muurit eivät ole tarpeeksi korkeat, Savini", sanoi vanha mies, kun Spike oli lähtenyt. "Soittakaa, että Guildfordista tulee joku kiinnittämään niiden päälle piikkilankaa. Ja sitten, Savini..."
Julius kääntyi takaisin ovelta.
"En ole ilmoittanut sitä aikaisemmin, mutta luulen, että se säästää teiltä paljon vaivaa, jos kerron teille nyt, että se minun nahkakoteloni, jossa pidän valokuviani, ei ole enää kirjoituspöytäni laatikossa; olen pannut sen kassakaappiin. Jos haluatte katsella niitä, niin tahtonette tulla kysymään minulta, jotta minä voisin antaa ne teille."
Julius tunsi, ettei hänen vastaustaan kaivattu, eikä hän olisi kyennytkään löytämään sopivaa vastausta, vaikka hänellä olisi ollut tilaisuus siihen.
Garre Castlea oli paljon korjailtu, ennenkuin Abe Bellamy oli asettunut sinne asumaan. Vanhan rakentajan henkilökohtaisen valvonnan alaisena olivat työmiesjoukot olleet työssä melkein kuukauden suorittamassa hänen omien suunnitelmiensa mukaisia korjauksia. Hän oli itse oma arkkitehtinsa ja rakennusmestarinsa. Hän oli rakennuttanut linnaan uuden vesisäiliön, hankkinut sinne sähkövalaistuksen ja kaasulämmityslaitteet. Kaikissa muissa huoneissa paitsi kirjastossa oli kaasukamiinat, ja keittiössä oli suuri kaasu-uuni.
Tämä kaasun kulutus ällistytti suuresti hovimestari Wilksia samana päivänä, jona Spike oli tunkeutunut omavaltaisesti linnan alueelle. Talouslaskut menivät suoraan Bellamylle, mutta sattumalta tuli Wilksin konttoriin kaasulasku kesäkuukausilta, ja hän mietiskeli sitä pitkän aikaa, ennenkuin meni kysymään asiaa isännältään.
"Mikä se on?" kysyi Abe, katsahtaen yrmeästi palvelijaansa.
"Tämä kaasulasku, herra, on väärä; ne ovat laskuttaneet meitä liikaa", sanoi Wilks, iloisena siitä, että saattoi lähestyä Garren herraa sellaisen asian johdosta, jonka piti olla viimeksimainitulle tervetullut tieto.
"Vääräkö? Mitä väärää siinä on?"
"Niin, herra, ne ovat lähettäneet meille ison laskun eräältä vuoden kuumimmalta kuukaudelta, jolloin keittiön kaasu-uuni oli epäkunnossa ja me käytimme hiiliä."
Bellamy sieppasi laskun miehen kädestä katsomatta siihen.
"Antakaa sen olla", sanoi hän.
"Mutta me emme ole voineet käyttää tuhatta kuutiojalkaa kaasua, ja ne ovat laskuttaneet meitä..."
"Antakaa sen olla!" jyrisi isäntä. "Älkääkä avatko laskuja – ymmärrättekö? Se ei ole teidän tehtävänne."
Se oli viimeinen isku. Mr. Wilksilla oli hyvä palkka, mutta hän oli kärsinyt paljon moukkamaisen isäntänsä komennossa, ja hänen kärsivällisyytensä oli lopussa.
"En aio sallia, että puhutte minulle tuolla tavalla, Mr. Bellamy", sanoi hän, "ja minä olen teille kiitollinen, jos maksatte minulle palkkani ja annatte minun lähteä. En ole tottunut..."
"Älkää pitäkö puheita – menkää!" sanoi Abe.
Hän pisti kätensä taskuunsa ja heitti setelin pöydälle.
"Tuossa on rahanne. Te suoriudutte täältä tiehenne puolessa tunnissa, tai minä näytän teille..."
Spike söi vaatimatonta lounasta kylän ravintolassa, kun tärisyttävät uutiset saapuivat hänen korviinsa. Garren kylälle oli linnan hovimestarin erottaminen maailmaa mullistava tapahtuma. Tiedettiin kyllä, että Abe Bellamyn ja hänen palveluskuntansa päällikön välit olivat olleet jonkin verran kireät, ja kun Mr. Wilks ilmestyi kylätielle, pysäyttivät kaikensäätyiset myötätuntoiset ihmiset hänet aina kymmenen askelen perästä, aina paikkakunnan tohtorista alkaen erääseen linnan entiseen palvelijaan asti, jonka vihreä jousimies oli peloittanut linnasta.
Reportteri jätti lounaansa ja meni ulos haastattelemaan loukattua miestä.
"Hänen kanssaan oli aivan mahdotonta elää", sanoi Wilks, vapisten harmista; "aivan mahdotonta, herra. Hän ei ole mikään ihminen, hän on sika! Ja mitä tulee hänen kummituksiinsa..."
"Oletteko nähnyt kummitusta?"
"Ei, herra, en ole", sanoi Wilks. "En voi valehdella; en ole nähnyt minkäänlaista kummitusta, ja minun oma mielipiteeni on, että Mr. Bellamy on keksinyt kummituksen omia pahoja tarkoituksiaan varten. Kun minä sanon häntä siaksi, puhun miehenä, joka on palvellut eräissä hyvin hienoissa perheissä. Hän ei tiedä miten eletään, herra. Hänellä on eräs paikkakunnan kauneimmista ruokasaleista, ja hän syö ateriansa sikamaiseen tapaan kirjastossa, jota ei kukaan herrasmies tee. Ja millaisia aterioita hän sitten syö, herra! Niillä ravitsisi kolme tavallista ihmistä. Hän juo puoli litraa maitoa aamiaiseksi, syö puoli tusinaa munia..." Hän kuvaili Mr. Bellamyn suunnatonta ruokahalua.
Hän näytti Mr. Bellamyn uudessa valossa Spikelle. Hän ei ollut koskaan ajatellut häntä henkilönä, joka söi tai joi tai jolla oli ylipäänsä inhimillisiä haluja.
"Mikä olikaan riitaisuus, joka aiheutti teidän lähtönne?" hän kysyi, ja hovimestari kertoi hänelle.
Ei yhtään kaasua ollut käytetty kesäkuukausien aikana, ja yhtiö oli laskuttanut kahdestakymmenestäviidestätuhannesta kuutiojalasta.
"Kerroin sen hänelle hänen oman etunsa vuoksi, ja sen sijaan, että olisi ollut kiitollinen, kuten herrasmies olisi ollut, kohteli hän minua kuin koiraa. No niin, Mr. Holland, minä en tietystikään voinut sietää sellaista."
Spike kuunteli kertomusta hovimestarin kärsimyksistä, mutta ei ajatellut paljonkaan kaasuyhtiön liian isoa laskua. Sen sijaan hän käänsi keskustelun taitavasti takaisin kummitukseen saamatta kuitenkaan esiin mitään hämmästyttävää, paitsi kertomuksen poliisikoirista, jonka Spike tunsi ennestään ja josta hän oli jo kirjoittanut.
Kuitenkin hän oli Mr. Wilksin puhuessa suunnitellut koko ajan erääseen Lontoon lehteen kiintoisaa artikkelia, jonka otsakkeena voisi ehkä olla: "Elämäni kummituslinnassa."
Kun Spike palasi kaupunkiin, päätti hän käväistä Scotland Yardissa. Jim Featherstone oli huoneessaan, ja reportteri päästettiin heti hänen luokseen.
"No, Holland, mitä uutta?"
Hän työnsi sikarilaatikon pöydän yli, ja Spike valikoi huolellisesti.
"Garre Castlessa on riidelty", sanoi hän. "Linnan jalo omistaja on ajanut hovimestarin palveluksestaan sen vuoksi, että viimeksimainittu oli tehnyt huomautuksen kaasulaskusta. Otaksun, että neljäsataa vuotta sitten vanha Wilks parka olisi hinattu kaulastaan yläilmoihin ja olisi liittynyt siihen hauskaan kummitusseurueeseen, joka kokoontuu öisin pelaamaan arpanopilla Aben selällä."
"Sanokaa tuo kaikki uudestaan, ja hyvin hitaasti", sanoi Jim. "Minä olen hiukan paksupäinen tänä aamuna. Ensiksikin, mikä oli laskussa vikana?"
Spike kertoi, ja hänen hämmästyksekseen salapoliisi tiukkasi häneltä yksityiskohtia, kysellen ja tiedustellen, kunnes reportterin päätä huimasi.
"Mitä vikaa kaasussa oikeastaan on?" sanoi hän. "Siinä ei minusta näytä olevan sanottavasti johtolankaa, jollette epäile Aben harjoittavan whiskyn salapolttoa."
"Kaasulasku on tärkein asia, jonka olemme saaneet tietoomme Garre Castlesta", sanoi Jim Featherstone tyynesti. "Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, Holland. Muuten, sivumennen sanoen, minä matkustan ulkomaille viikoksi tai pariksi, joten en voi tavata teitä lähiaikoina. Mutta jos saatte uusia tietoja, olisin iloinen, jos kertoisitte ne apulaiselleni. Minä tutustutan teidät häneen."
Spike tuli toimitussihteerin huoneeseen puoli tuntia myöhemmin.
"Mr. Syme, olen varma siitä, että tämän Creagerin jutun varsinainen loppu on löydettävissä Garre Castlesta. Ukko on juuri potkaissut ulos hovimestarinsa, ja meidän pitäisi lähettää suoraa päätä joku omista miehistämme hänen paikalleen. Menisin itse, mutta en ole koskaan hoitanut taloutta, ja Bellamy tuntisi minut, ennenkuin olisin ollut siellä tuntiakaan. Emmekö voisi lähettää Masonia tai jotakuta toista muista pojista? Voisimme järjestää niin, että jokin paikan välitystoimisto lähettäisi hänet sinne."
"Se ei ole hullumpi ajatus", sanoi toimitussihteeri.
Sama ajatus oli melkein yht'aikaa juolahtanut kahden muun asiasta kiinnostuneen mieleen.
XVI LUKU
Koirat kuulevat jotakin
"Yhden tai useamman tuntemattoman henkilön tekemä harkittu murha."
Abe Bellamy luki tunteettomana selostuksen Creagerin murhan syitä koskevasta tutkimuksesta. Hänelle se ei merkinnyt enempää, kuin että hän saattoi nyt pitää omassa taskussaan neljänsadankahdeksankymmenen punnan suuruisen summan, jonka hän oli pitkät ajat vuosittain suorittanut. Oli ollut epämukavaa ja hermostuttavaa vastata loputtomiin kysymyksiin, joita poliisi oli hänelle tehnyt koettaessaan selvittää, mitä laatua hänen tuttavuutensa murhatun kanssa oli ollut. Mutta nyt oli kaikki ohi.
Oli kummallista, ettei murhan omituinen luonne tehnyt häntä levottomaksi. Eikä hän itse puolestaan uskonut, että murhan suoritustavalla ja vihreällä jousimiehellä olisi ollut mitään yhteyttä. Hän oli luonnostaan epäluuloinen sanomalehtiä kohtaan, ja hän oli alusta alkaen pitänyt noiden kahden asian yhdistämistä sanomalehtimiesten keksintönä. Oli hyvin luultavaa, ettei miestä oltu tapettukaan nuolella. Hänet oli todennäköisesti pistänyt kuoliaaksi joku entinen kuritushuonevanki, joka kantoi kaunaa häntä kohtaan, ja jos teko oli todella tehty nuolella, oli murhaaja varmastikin saanut sanomalehdistä ajatuksen käyttää sellaista asetta.
Erääseen seikkaan – jolla ei ollut mitään tekemistä murhan kanssa – hän oli kiinnittänyt huomiota, nimittäin sihteerinsä synkkyyteen. Virheellisesti kyllä hän arveli sen johtuvan tekemästään paljastuksesta, että hän tunsi Juliuksen ja hänen menneisyytensä; ja koska hän luuli niin, piti hän hänet edelleenkin palveluksessaan. Lady's Manorin uusien vuokralaisten läheisyys kiusasi häntä hiukan. Ne näyttivät jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tavalla loukkaavan hänen majesteettiuttaan, vaikk'ei hän selittänytkään asiaa juuri niillä sanoilla. Hän ei tietänyt eikä välittänyt tietää, keitä he olivat. Ainoastaan Juliuksen kanssa hän puhui linnan ulkopuolella olevista asioista, sillä hänen palvelijansa eivät puhuneet hänen kanssaan mitään, paitsi milloin hän heitä puhutteli, eikä hän taas puhutellut heitä muuten kuin nuhdellakseen.
Muutamia päiviä Wilksin lähdön jälkeen hänellä oli tilaisuus näpsäyttää uutta hovimestariansa.
"Nuori mies, haluaisin teidän ymmärtävän, että te ette saa tulla huoneeseen, jossa minä olen, jollen ole kutsunut teitä. Eilen illalla koputitte kirjastohuoneen oveen, vaikka Mr. Savini oli sanonut teille, ettei minua saanut häiritä."
"Olen hyvin pahoillani, herra", sanoi hovimestari nöyrästi. "En ole vielä oikein tuntenut linnan tapoja, mutta en tästä lähin tule enää häiritsemään."
Uuden hovimestarin tulo näytti vielä lisänneen Juliuksen mielenmasennusta. Joka tapauksessa hänen käyttäytymisensä muuttui huomattavasti siitä päivästä, kun uusi mies saapui. Hän ei ollut enää niin vilkas ja suulas kuin aikaisemmin. Eräänä iltapäivänä Abe löysi hänet kävelemästä ulkona täydellisen mielenmasennuksen vallassa.
"Mikä teitä oikein vaivaa, Savini?" ärjäisi hän. "Jos jonkun, niin minun tässä tulisi olla äkäinen. Reipastukaa toki hiukan ja näyttäkää vähän ihmismäisemmältä. Mikä on oikeastaan hätänä? Onko poliisi päässyt jäljillenne?"
"Ei, herra", sanoi Julius. "En voi oikein hyvin."
"Hakekaa sitten itsellenne muuta hommaa", murisi ukko. "Minä en pidä mitään parantolaa."
Tämä huomautus vaikutti, että puoliverinen rupesi teeskentelemään iloisuutta, ja siitä taas seurasi, että ukko kiroili häntä sydämensä pohjasta.
Kolmatta viikkoa oli jo kulunut vihreän jousimiehen viimeisestä esiintymisestä, eikä Bellamyn ollut vaikea löytää tähän selitystä.
"Poliisikoirissa on jotakin, josta kummitukset eivät pidä", sanoi hän. "Tai ehkä kummituksissa on jotakin, joka ärsyttää erikoisesti poliisikoiria."
Seuraavana yönä hänet herätti unestaan toisen koiran murina, ja hän hyppäsi vuoteestaan ja meni käytävään. Se oli kauttaaltaan valaistu niinkuin hän oli määrännyt, ja toinen koirista seisoi keskellä huonetta tuijottaen leveihin kiviportaisiin, jotka johtivat alas halliin. Vanha mies vihelsi, ja koira kääntyi ja asteli verkalleen hänen luokseen vilkuillen vähän väliä taakseen. Sen toveri, joka myös oli kuullut vihellyksen, tuli heti sen perästä loikaten ylös rappuja.
"Mikä teitä vaivaa, hä?"
Abe meni takaisin huoneeseensa, heitti aamunutun päälleen ja pani pistolin taskuunsa. Sitten hän meni koirien seuraamana alas halliin. Hän ei huomannut mitään epäilyttävää. Hän aukaisi kirjastohuoneen oven, väänsi sähkön palamaan ja tutki huoneen – mutta tuloksetta.
Hän palasi tyytyväisenä makuuhuoneeseensa. Mutta hän oli tuskin päässyt uneen, kun taas kuului kumea murina – sillä kertaa ääntelivät molemmat koirat. Hän löysi ne samasta paikasta kuin viimeksikin. Ne seisoivat jäykkinä, tuijottaen pääportaisiin, ja kun hän nyt vihelsi, käänsi toinen niistä päänsä, mutta ei liikkunut paikaltaan. Hän kutsui niitä ankaralla äänellä, ja ne astelivat hänen luokseen.
"Mikä teitä oikeastaan vaivaa, houkkiot?"
Kumea murina oli vastauksena. Sitten ne äkkiä pyörähtivät ympäri, aivan kuin olisivat nähneet jotakin, ja syöksyivät käytävään, Abe perässään.
Ukko löysi ne hallista, jossa ne nuuskivat lattiaa. Sillä kertaa hän sytytti kaikki valot ja toimitti tarkastuksen, mutta taaskin ilman tulosta.
"Te olette hulluja", murisi hän koirille.
Koirat olivat levottomia. Ukko ajatteli, että niillä oli ehkä tapana saada sellaisia kohtauksia, ja meni vuoteeseen. Juuri kun hän oli vaipumaisillaan uneen, kuuli hän jälleen murinaa, mutta ei välittänyt siitä sen enempää ja nukkui.
Kello viideltä hän heräsi, ja huoneessa oli vielä pimeää. Hän nousi ja heitti aamuviitan ylleen, ennenkuin sytytti valot. Ja silloin hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä. Ovi oli selkoisen selällään, ulomman oven lukko avattu, ja kuitenkin hän muisti varmasti sulkeneensa ja lukinneensa ne, ennenkuin meni viimeistä kertaa makuulle. Mitä koirat olivat toimittaneet?
Hän meni käytävään ottaakseen siitä selvän. Hän luuli ensin, että ne olivat kuolleet, mutta ne makasivat vierekkäin muuria vastaan, jalat ojennettuina. Hän pudisti toista niistä, ja koira avasi silmänsä, katsoi häneen parin sekunnin ajan tylsin ilmein ja sulki taas silmänsä.
Unilääkettä – ajatteli vanha mies. Niinpä oli joku ollut siellä kaiken aikaa kätkeytyneenä, mutta se oli ollut inhimillinen olento. Vihreä jousimies oli verta ja lihaa. Abe ei ollutkaan koskaan ajatellut mitään muuta.
Koirat tointuivat puolessa tunnissa, eikä seikkailu näyttänyt niitä millään tavoin vahingoittaneen. Ukko vei ne itse pihalle koiratarhaan.
Miksikä vihreä jousimies oli tullut? Mikä oli ollut hänen tarkoituksensa? Hän ei ollut suinkaan antautunut koirien nukuttamisyrityksestä mahdollisesti koituvaan vaaraan vain näyttääkseen, että hän kykeni mielensä mukaan menemään makuuhuoneeseen ja sieltä poistumaan. Mitä hän oli etsinyt? Makuuhuoneessa oli vähän arvoesineitä, ja nekin oli jätetty paikalleen, mitä siellä oli. Varkaus ei ilmeisestikään ollut kysymyksessä. Yhtä varmaa oli, ettei vihreä jousimies ollut mikään ilveilijä, vaan että hänellä oli hyvin vakava tarkoitus.
Äkkiä arvoituksen selitys välähti ukon mieleen. Vihreä jousimies haki avainta – avainta, jota hän ei koskaan jättänyt päivällä, ja joka oli hänen tyynynsä alla yöllä. Hän piti sitä taskussaan pitkiin teräsvitjoihin kiinnitettynä. Kaikkein ensimmäiseksi aamulla hän ripusti vitjat kaulaansa mennessään kylpyyn. Kaikkein viimeiseksi illalla hän pisti avaimen pieluksen alle.
Se oli kummallinen kapine – hyvin pitkä ja hyvin ohut ja kapea. Avain! Siinä oli siis selitys. Ja jos niin oli, tunsi vihreä jousimies Garre Castlen salaisuuden!
Abe melkein juoksi kirjastoon ja läjäytti oven kiinni perästään. Savini, joka torkkui puoliunessa ja kuuli tärähdyksen, uneksi, että ukko oli ampunut itsensä, ja hymyili.
XVII LUKU
Lady's Manorissa
Julius Savini oli menossa kylän postitoimistoon, kun hän näki katukäytävällä tutun olennon, ja hän huokasi syvään. Jos hän olisi voinut kääntyä jollekin sivukadulle tai olla olevinaan, niinkuin ei olisi huomannut rivakkaa, punatukkaista nuorta miestä, joka poltteli aamusikariansa ja silmäili maailmaa hyväntahtoisen omistajan ilmeellä, olisi hän varmasti menetellyt niin. Mutta Spike viittasi hänelle, ja tuskallisin mielin puoliverinen astui kadun poikki.
"Minulla on..." hän yritti puhua.
"Teillä on kiire. Tiedän sen. Ette halua, että ukko näkee teidän puhuttelevan minua, sillä silloin menetätte paikkanne. Ymmärrän sen erittäin hyvin. Kuulkaas nyt, Julius, minun mielestäni meidän pitäisi tulla hiukan lähemmin tutuiksi, ja siksi minä toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että kutsun teitä ristimänimellänne? Olen aina pitänyt siitä nimestä... Ei, en minä laske leikkiä... Tulen antamaan ensimmäiselle lapselleni nimen 'Julius'. Mutta kuulkaahan. Haluaisin kysyä teiltä jotakin. Tunnetteko erään Scotland Yardin miehen, jonka nimi on Featherstone?"
Savini nyökkäsi.
"Tunnen kyllä", sanoi hän lyhyesti. "Juuri hänellä oli tapana olla Howettien seurassa. Miksi ette mene tapaamaan Mr. Howettia, Spike? Hän asuu Lady's Manorissa, ja hän kertoisi teille oikein hyvän jutun."
"Olen nähnyt hänet", sanoi Spike. "Te siis tunnette Featherstonen?"
"Minähän sanoin sen teille jo äsken", sanoi Julius kärsimättömästi. "Nyt minun täytyy mennä, Holland."
"Kutsukaa minua Spikeksi", vastasi nuori mies vakavalla äänellä. "Vilpittömästi puhuen, minusta tuntuu, että meidän pitäisi tulla lähemmiksi tuttaviksi. Miltä uusi hovimestari näyttää?" kysyi hän välinpitämättömällä äänensävyllä.
Julius kohautti olkapäitään.
"Hän on hovimestari – kykenevä mies. Hänet lähetettiin tänne Lontoosta."
"Pystyvä hovimestariko vain? Se kuulostaa todellakin epärunolliselta", sanoi Spike katsoen toista kiinteästi silmiin. "Eikö hän koskaan tule kylään?"
"Kyllä kai hän tulee."
"Tunnetteko hänet ennestään, vai kuinka?"
"Mitä varten te oikeastaan kyselette minulta tietoja hovimestarista?" lausui Julius juhlallisin elein. "Onko hän teidän ystävänne?"
"Mikä kiire teillä nyt on?" sanoi Spike tarttuen puoliverisen käteen, kun hän yritti kulkea eteenpäin. "Eikö mitään uutta? Mitä vihreä jousimies puuhailee. Onko hän yhä vielä lomalla?"
"Ei ole enää", sanoi Julius. "Hän nukutti koirat viime yönä. Olen menossa postitoimistoon tilaamaan sähköteitse kaksi koiraa lisää. Äijä arvelee, ettei jousimies kykene suoriutumaan neljästä koirasta yhtä helposti kuin hän on suoriutunut kahdesta." Julius riuhtaisi itsensä irti ja juoksi tiehensä niin nopeasti kuin taisi päästäkseen kyseliäästä Spikestä niin kauas kuin suinkin.
Spike oli saanut sinä aamuna kirjeen Belgiassa asuvalta ystävältään. John Wood aikoi tulla Kanaalin yli viikon lopulla ja halusi syödä päivällistä Spiken seurassa. Osa hänen kirjeestään kiinnosti reportteria:
"Olen Teille hyvin kiitollinen pitkästä selonteosta, jonka
lähetitte minulle Bellamysta ja linnassa sattuneista
eriskummallisista tapahtumista. Sen jälkeen olen saanut
käsiini Globen ja lukenut Teidän kertomuksenne, ja juttu
Garren vihreästä jousimiehestä on hyvin erikoinen. Mukana
lähettämässänne kirjeessä sanotte, että vihreä jousimies
musertaa ennemmin tai myöhemmin Abe Bellamyn hermot. Sanoin jo
Teille aikaisemmin, että olette väärässä. Ei mikään maailmassa
voi pelästyttää tuota pahaa miestä. En myöskään luule, että
sama käsi, joka tappoi Creagerin, tulee välttämättä surmaamaan
Bellamyn. Luulen kaiken riippuvan siitä, minkä menettelyn
tuhooja katsoo parhaiten soveltuvan tarkoituksiinsa, ja uskon,
että Abe Bellamyn kohtalo riippuu kokonaan siitä, millaisia
löytöjä linnan 'kummitus' tulee tekemään."Kirjeessä siirryttiin sitten käsittelemään yksityiskohtaisesti kirjoittajan lastenkotisuunnitelmia ja niiden toimeenpanon edistymistä. Woodin oli onnistunut saada joukko rikkaita amerikkalaisia ja englantilaisia kiinnostumaan asiaan, ja hänen menestyksensä oli ylittänyt hänen rohkeimmatkin toiveensa. Spike ei lukenut kirjeen loppuosaa erikoisen huolellisesti, koska hän sillä hetkellä ei ollut oikein innostunut lastensuojelutyöstä. Abe Bellamysta hän oli joka tapauksessa tavattomasti kiinnostunut. Hän ei voinut olla ihmettelemättä noiden kahden miehen – Bellamyn ja Woodin – luonteiden tavatonta erilaisuutta. Toinen, raaka jättiläinen, istui peikon tavoin linnassaan, kovasydämisenä ja kiukkuisena, kun taas toinen omisti jalomielisesti elämänsä ihmiskunnalle.
Spike oli luvannut mennä aamiaiselle Mr. Howettin luo, ja hän käveli verkalleen kaunista tietä pitkin, joka kulki linnan korkeiden muurien vierellä. Pian tulivatkin vanhan kartanon Elisabetin-aikuiset savupiiput näkyviin.
Spikessä oli hiukan muinaisharrastelijan vikaa, ja hän oli – kuten amerikkalaiset yleensä – paremmin selvillä Englannin vanhojen rakennusten historiasta kuin englantilaiset itse, jotka näkivät ne joka päivä. Kartano oli rakennettu viidennellätoista vuosisadalla erästä Isabel d'Islea varten, joka oli ollut erään de Curcyn rakastajatar. Tulipalo oli osittain hävittänyt sen Elisabetin aikana, mutta se oli rakennettu heti uudestaan, josta johtui talon arkkitehtuurin Elisabetin-aikuinen luonne.
Aamu oli kirkas ja vuodenaikaan katsoen lämmin, ja Spike löysi Valerie Howettin puutarhasta valvomassa sipulien istutusta.
"Näyttää siltä, kuin olisitte asettunut tänne loppuiäksenne", lausui Spike hymyillen puristaessaan tytön kättä.
"Olen asettunut tänne – pitkäksi aikaa", sanoi tyttö rauhallisesti. "Löydätte isäni kirjastosta. Pelkään, että talo on teidän mielestänne vielä hiukan epäjärjestyksessä, mutta isän huone on ehditty laittaa parhaimpaan kuntoon."
Mr. Howettin surumielisyys, joka näytti olleen hänelle luonteenomaista, oli osaksi häipynyt. Hän oli hyväntuulinen, melkeinpä hilpeä, ja Spike luuli ensiksi tämän mielen muutoksen johtuneen ilmanalan vaihdoksesta, kunnes hänen isäntänsä paljasti hänelle suunnitelmansa, näytti hiukan ylpeänä hänelle keräämänsä lähteet, vieläpä kyseli häneltä neuvoja alkuluvun suhteen.
"Oletteko lainkaan tavannut naapurianne, Mr. Howett?"
"Ketä sitten? Bellamyako? En, enkä juuri haluakaan häntä tavata. Hän on Jumalan kiitos hyvin vähän seurusteluhaluinen eikä taida välittää teekutsuista! Holland", lisäsi hän vakavasti, "oletteko jo tottunut meidän teenjuontitapaamme. Jos ette ole, niin älkää totuttautuko siihen – se on vaarallinen tapa. Se on myrkkyä pahempaa. Kun olette siihen tottunut, olette ainaiseksi teehimon orja."
Lady's Manoriin kuuluva maa-alue ei ollut kovinkaan iso. Sitä oli vähän vaille kaksi eekkeriä, ja sitä rajoitti linnan muuri. Tämän Spike näki aamiaisen jälkeen, kun tyttö näytteli hänelle paikkoja.
"Tuossa näyttää olevan portti, neiti Howett."
"Siinä oli", sanoi tyttö murheellisena, "mutta Mr. Bellamy on muurauttanut sen kiinni toiselta puolelta."
"Ehkäpä hän pelkää vihreää jousimiestä", sanoi Spike hyväntuulisesti ja lisäsi sitten nopeasti: "Toivon, etten ole tunkeilevainen, neiti Howett. Ettehän te pelkää, vai kuinka?"
"Ei, en minä pelkää", vastasi tyttö.
Spike silmäili muuria ammatillisesti kiinnostuneena.
"Se on tältä kohtaa matalampi kuin mistään muualta linnan ympärillä", sanoi hän, "ja tästä olisi erinomaisen sopivaa lähteä pienelle retkelle Aben läänityksille, jos haluaisi."
Hän astui muurin luo ja ojensi kätensä, joka ulottui muurin harjalle.
"Pari pientä porrasta vain, ja siellä sitä oltaisiin. Hei vaan! Alanpa kadehtia teitä, neiti Howett. En aio pyytää teiltä lupaa saada murtautua linnaan teidän takapihanne kautta, mutta jos vähänkin rohkaisisitte minua, tulisin tänne jonakin pimeänä yönä ja menisin ottamaan selvää tuosta jousimiehestä?"
Tyttö nauroi hiljaa.
"En aio lainkaan rohkaista teitä, Mr. Holland", sanoi hän. Sitten hän lisäsi: "Oletteko nähnyt viime aikoina kapteeni Featherstonea?"
"Ei, en sitten viime maanantain. Hän kertoi minulle matkustavansa ulkomaille, mutta minulla oli omat epäilykseni hänen aikeistaan. Suoraan sanoen, neiti Howett, minä kuvittelin, että hän olisi linnan uusi hovimestari. Tiedän hänen olevan hyvin kiinnostunut Bellamyyn, ja erikoisesti kaasulaskuun – vaikka taivas tietää, minkä takia juuri kaasulaskuun!"
"Mikä se on?" kysyi tyttö nopeasti, ja Spike kertoi hänelle Garren talousjuorut.
"Minä kerroin Featherstonelle, että linnan hovimestari oli erotettu, ja mieleeni juolahti, että hän on ehkä hakenut tuota tointa. Nuo salapoliisit menestyvät oikein hyvin hovimestareina – jotkut heistä eivät muuta teekään. Sanoakseni teille totuuden, niin minulla oli aikomuksena lähettää tänne joku meidän miehistämme, mutta ennenkuin toimitussihteerimme oli tuuminut asiaa, kysynyt neuvoa lakimieheltä, tutkistellut sieluaan yön hiljaisuudessa ja rukoillut taivaallista johdatusta, oli paikka täytetty. Ajateltuani asiaa tulin siihen johtopäätökseen, että uusi hovimestari oli Featherstone. Ensiksikin sanotaan, että hän on hauskan näköinen, ja toiseksi hän ei tule koskaan kylään eikä anna meille tilaisuutta nähdä itseään. Mutta minä puhuin Juliuksen kanssa tänä aamuna, ja luulenpa, että hänellä on niin kirjava menneisyys, että hän tuntee useimmat poliisin palveluksessa olevat henkilöt. Jos hovimestari olisi ollut Featherstone, olisi Julius kielinyt ukolle."
Tyttö ajatteli hetkisen.
"Kapteeni Featherstone oli siis kiinnostunut kaasulaskusta?"
Spike nyökkäsi.
"Ehkä hän on perheellinen mies", sanoi hän hilpeästi. "Koska olen poikamies, ei kaasulaskun murhenäytelmä ole koskaan koskenut minua."
"Kapteeni Featherstone ei ole naimisissa", huomautti tyttö hieman kylmästi ja punastui voimakkaasti, kun Spike pyysi anteeksi erehdystään.
"En ymmärrä, miksi teidän pitäisi pyytää anteeksi", sanoi tyttö hiukan tylysti. "Sanoin teille ainoastaan, että hän ei ole naimisissa. Tunnetteko Julius Savinin?" lisäsi hän, kääntääkseen keskustelun muualle. "Voitteko kertoa minulle jotakin hänestä?"
"Kuinka niin? En mitään", sanoi Spike hämmästyneenä, "paitsi että hän on puoliverinen. Hänen isänsä oli englantilainen ja äitinsä intialainen, ja luulisin, että Juliuksella on kummankin heikkoudet. Hänellä oli tapana juoksennella Crowleyn joukkueen mukana, vaikk'en ole koskaan saanut selville, oliko hän sen uhri vaiko johtava sielu. Poliisi vangitsi joukkueen toista vuotta sitten, mutta jollakin tavoin Julius ryömi verkosta ulos, niin että ehkä hän oli uhri – tai sitten houkutuslintu. Pidin kummallisena, että hän oli Bellamyn palveluksessa, kunnes harkitsin asiaa ja ymmärsin, että Juliuksen kaltainen mies sopi erinomaisesti tuolle äijälle. Hän on luonteeltaan matelevainen ja aivan tunnoton, ja hän pelkää tavattomasti Bellamya. Hänellä on pää täynnä suunnitelmia nopeasti rikastuakseen, mutta häneltä puuttuu sekä kestävyyttä että rohkeutta niiden toimeenpanemiseen. Sellainen on Julius. Toivon, etten ole tehnyt hänelle vääryyttä", hän lisäsi toivorikkaasti.
"En todellakaan luule", sanoi Valerie.
Spike ei näyttänyt ollenkaan haluavan lähteä pois Garresta. Kahdesti päivässä hän oli puhelinyhteydessä toimituksen kanssa, ja vaikka Mr. Syme vihjailikin, että vihreä jousimies oli laiskoittelun verukkeena jo vanhentunut, ei hän kuitenkaan uskaltanut mennä edesvastuuseen alaisensa kutsumisesta takaisin kaupunkiin.
Sinä iltapäivänä Spike oli puhumassa toimitukseen, kun hän näki Valerien ajavan ohi autollaan ja kääntyvän Lontoon tielle. Sinisen Villisian majatalon puhelin oli eteishuoneessa – hyvin epämukava järjestely jokaiselle, joka halusi keskustella rauhassa, sillä puhe kuului kauppahuoneeseen.
Hän meni ovelle ja katseli tytön jälkeen. Sitten jokin juolahti hänen mieleensä, ja hän palasi takaisin puhelimen ääreen ja soitti uudelleen toimitukseen. Neljännestunnin kuluttua puhelu oli yhdistetty, mikä oli varsin nopeaa toimintaa sillä linjalla.
"Onko Mr. Syme? Neiti Howett on mennyt Lontooseen. Tunteeko joku meidän pojistamme hänet? Luulenpa, ettei olisi niinkään tyhmää seurata hänen toimiansa. Ei julkaistavaksi, ymmärrättehän, mutta sen vuoksi, että minä saisin hiukan valaistusta."
"Onko hän osa vihreän jousimiehen kertomuksesta?" kysyi Mr. Symen ääni ivallisena.
"Hän ei ole ainoastaan siitä osa, vaan sen suuri otsake", kuului vastaus.
XVIII LUKU
El Morossa
Fay Clayton asui yksinään, mutta ei silti viettänyt yksinäistä elämää. Pienessä huoneistossaan Maida Valessa hän eli erakkona, mutta hänellä oli suuri joukko ystäviä ja useita paikkoja, joissa hän saattoi kuluttaa aikaansa ja huvitella. Ei olisi ollut totuudenmukaista väittää, että hän kaipasi Juliusta. Mutta hän piti kumminkin miehestään enemmän kuin kenestäkään muusta. Hänen ei tarvinnut koskaan epäillä miehensä uskollisuutta, ja viimeisten kuukausien aikana hänen taloudellinen asemansa oli huomattavasti parantunut.
Siihen aikaan kuin Julius oli kulkenut joukkueen mukana ja oli ollut yksi niistä neljästä, jotka olivat petkuttaneet kokemattomia ja uhkarohkeita, oli elämä ollut perin epävarmaa. He olivat eläneet kokonaisia viikkoja lainaamalla ja panttaamalla koruesineensä, eivätkä lihavatkaan päivät olleet kovin lihavia. Nyt hän sen sijaan sai säännöllistä ja odottamattoman runsasta avustusta. Hän ei koskaan vaivautunut kysymään mieheltään, mistä rahat olivat peräisin. Hän tiesi, ettei Abe Bellamy maksanut hänelle liian suurta palkkaa. Itse asiassa hän tiesi aivan tarkalleen, kuinka suuri palkka Juliuksella oli.
Hän hankki rahaa "sivulta päin", ja keinon täytyi olla turvallinen, sillä Julius oli tunnettu siitä, ettei hän rakastanut vaaroja. Mies ei ollut koskaan kertonut vaimolleen, mitä tehtäviä hänen toimeensa kuului, mutta Fay arveli, että hänellä täytyi sihteerinä olla käsissään talousrahat, mikä oli jonkinlainen selitys hänen varallisuuteensa. Julius ei ainoastaan kyennyt hankkimaan vaimolleen miellyttävää toimeentuloa, vaan oli lahjoittanut hänelle lisäksi jalokiviä, jotka olivat selvästikin uusia ja ilmeisesti rehellisesti ostettuja ja maksettuja. Fay ei ollut lainkaan rauhaton. Julius oli luotettava, ja hänen vaimonsa saattoi loistaa uudella timanttisormuksellaan lempiyöklubissaan tarvitsematta vähääkään pelätä, että ilmestyisi salaperäisiä vieraita, jotka vaatisivat häntä tekemään pienen kävelyretken poliisiasemalle.
Eikä sekään olisi itse asiassa niin kovasti pelästyttänyt Fay Claytonia. Hän oli ollut vankilassa kolme kertaa viidennentoista ikävuotensa jälkeen, eikä häneen enää vaikuttanut vankilan todellinen pelko, joka on tuntemattoman pelkoa. Vankina olon ainoa epämukavuus oli, että siten joutui tekemisiin poliisin kanssa, jotka sitten pitivät oikeutenaan pysähdyttää ja puhutella ja tehdä kysymyksiä, joihin oli toisinaan epämiellyttävää vastata.
Hän oli pienessä keittiössä silittämässä puseroa, kun oveen koputettiin. Hänen palvelustyttönsä (hienosteltu nimitys epäsiistille naiselle, joka pistäytyi joka päivä siivoamassa huoneiston) oli ulkona aamuostoksilla, ja Fay avasi oven luullen saavansa nähdä jonkun juoksupojan. Sen sijaan hän kohtasikin laihan, kuoppasilmäisen miehen, jonka huonosti sopivan puvun laskoksista asiantuntija saattoi arvata paljon.
"Kas vain, Jerry!" sanoi Fay, avaten oven kokonaan auki. "Astupa sisään."
Nainen sulki oven, ja mies seurasi häntä oleskeluhuoneeseen.
"Milloin pääsit pois?"
"Tänä aamuna", sanoi mies. "Onko sinulla mitään juotavaksi kelpaavaa? Minä kuolen janoon. Missä Julius on?"
Nainen otti astiakaapista pullon ja soodavesikarahvin ja antoi ne miehelle, joka kaatoi itselleen runsaan annoksen.
"Sepä oli hyvää", sanoi hän, nuoleskellen huuliaan, ja väri palasi hänen kalpeille kasvoilleen. "Missä Julius on?"
"Hän ei ole täällä, Jerry. Hänellä on toimi maalla."
Mies nyökkäsi ja katsoi kysyvästi pulloon.
"Sinä et saa enempää", sanoi nainen pannen whiskyn takaisin astiakaappiin, jonka hän lukitsi päättävin elein. "Mitä aiot nyt ruveta tekemään?"
"En tiedä. Luulenpa, että joukkomme on aivan hajalla? Juliuksella on siis paikka, vai kuinka? Toimiiko hän rehellisesti?"
"Tietysti hän toimii rehellisesti", sanoi Fay suutahtaen. "Ja sinun on myös hankittava itsellesi työtä, Jerry. Vanha joukko on hajalla. Ja antaa sen olla."
He olivat sisarukset, vaikk'ei kukaan olisi arvannut, että tuo nuori kaunis nainen ja kuoppakasvoinen vankilalintu olivat sukulaisia.
"Minä näin tuon Featherstonen."
"Näkikö hän sinun tulevan tänne?" nainen kysyi.
Mies pudisti päätään.
"Ei, tapasin hänet Westendissa. Hän pysähdytti minut ja kysyi, kuinka voin ja mitä aioin ruveta tekemään. Hän ei ole mikään hullumpi mies."
Fay irvisti lievästi.
"Voit kuvitella mitä ikinä haluat, Jerry. Mitä aiot ruveta tekemään?" hän kysyi uudelleen.
"En tiedä." Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja katseli mietteissään pöytäliinaa. "Muuan Atlantin laivoilla työskentelevä joukko haluaisi minua mukaansa. En ole koskaan tehnyt sellaista työtä, ja se kysyy hiukan pääomaa – edestakainen matka maksaa satasen – ja voi sattua, että saa tehdä matkan tapaamatta ainoatakaan kynimisen arvoista otusta. Varmaankin voisit lainata minulle rahat?"
Nainen puraisi mietteissään huultaan.
"Voisin kyllä", sanoi hän hitaasti.
"Olen varma, että se kannattaa", sanoi mies, "ja se on turvallisempaa. Ei koskaan kuule puhuttavan laivajoukkueiden kiinnijoutumisesta." Hän loi silmäyksen huoneeseen. "On hauska olla taas kotona. Olen väsynyt vankilassa oloon."
"Missä sinä olit, Jerry?"
"Olen ollut Petonvillessa, siellä, missä tuo Creager oli ollut toimessa. Voisin kertoa sinulle hänestä muutamia juttuja, jotka saisivat hiukset nousemaan päässäsi pystyyn, Fay. Saan kai jäädä tänne asumaan?"
Nainen epäröi.
"Kyllä, voit saada Juliuksen huoneen."
"Eikö hän tule tänne?" kysyi mies rypistäen otsaansa.
"Ei hän voi tulla. Saan hänestä tietoja joka toinen päivä, enkä minä valita kohtaloani."
Mies katseli rypistyneitä vaatteitaan inhoten.
"Minun täytyy uudistaa ulkoasuni. Millaiset sinun raha-asiasi ovat?"
"Voin järjestää sen sinulle", nainen sanoi. "Et voi mennä tuollaisena ulos, Jerry. Toivottavasti ei kukaan nähnyt sinun tulevan sisään. Näiden huoneistojen omistajat ovat hyvin hienoja ihmisiä, enkä minä haluaisi heidän näkevän sinua, ennenkuin näytät hiukan esiintymiskelpoisemmalta. Luulin, etteivät ne päästäisi sinua pois ennenkuin kuuden kuukauden kuluttua."
Mies nauroi.
"Vankilan lääkäri auttoi minut pois", sanoi hän. "Rintani on kipeä, ja kun minä pyysin erikoishoitoa, antoivat ne minulle loput rangaistusajasta anteeksi. Ne eivät halua pitää sairaita vankilassa. Minulla on joitakin vaatteita Charing Crossin asemalla matkatavarain säilytyspaikassa", sanoi hän äkisti. "Jos menet hakemaan ne sieltä, en ehkä tarvitse kovinkaan paljon uusia vaatteita."
Fay otti veljeltään kuitin. Iltapäivällä hän meni asemalle noutaakseen matka-arkun. Autonajaja ajoi oikotietä Fitzroy Squaren kautta. Seutu ei ollut Faylle outoa, sillä siellä oli muuan ravintola, jossa hän oli aikoinaan käynyt usein. Siellä oli pieniä huoneita, joihin ihmiset saattoivat kokoontua keskustelemaan tärkeistä asioista tarvitsematta pelätä, että heidän puheitaan kuunneltiin. Se oli ollut väärinpelaajajoukkueen mielipaikka menestyksen päivinä.
Muuan mies seisoi ulko-oven edessä, ja Fay pidätti henkeä huomatessaan hänet. Se oli Julius. Fay nojautui eteenpäin ja koputti kiihkeästi lasiin, mutta samassa ajoi toinen auto paikalle ja muuan nainen astui siitä ulos. Fay näki Juliuksen kohottavan hattuaan, ja sitten kummatkin katosivat El Moron ahtaan oven sisäpuolelle. Fay pysähdytti auton ja astui ulos. Hän oli nähnyt Valerie Howettin kerran ennen, ja hän tunsi hänet paikalla.
XIX LUKU
Juliuksen vaimo
Valerie tarkasteli uteliaana koristeltua huonetta, johon hänet oli johdettu. Huone oli täynnä ummehtunutta sikarinsavun tuoksua; mustuneet kultakoristeet, raskaat samettiuutimet ja huoneen kirjava komeus yleensä teki epämiellyttävän ja kuvottavan vaikutuksen.
Julius Savini, joka aavisti Valerien vastenmielisyyden tunteen, lähetti pois imelästi hymyilevän tarjoilijan ja sulki oven.
"Olen pahoillani, että olen tuonut teidät tänne, neiti Howett, mutta en tietänyt muuta paikkaa, jossa olisimme voineet keskustella kenenkään huomaamatta."
"Minkälainen ravintola tämä on?" kysyi tyttö uteliaana.
"Tämä on hyvin tunnettu paikka", sanoi tahdikas Julius. "Ettekö halua istuutua, neiti Howett? Pelkään, ettei minulla ole teille paljonkaan kerrottavana", sanoi hän, kun tyttö oli istuutunut erään plyyshipäällyksisen tuolin reunalle. "Mr. Bellamy menettelee niin, että on yhä vaikeampaa saada mitään selville."
"Oletteko hankkinut minulle valokuvan?"
Mies pudisti päätään.
"Kun menin sitä hakemaan, oli laatikko tyhjä. Bellamy on varmaankin huomannut minun tutkineen hänen kirjoituspöytäänsä – hän sanoikin sen minulle melkein suoraan. Olen antautunut alttiiksi monille vaaroille teidän vuoksenne, neiti Howett."
"Ja minä olen maksanut teille siitä hyvästä", sanoi tyttö kylmästi. "En ole oikein varma, Mr. Savini, oletteko antautunut noihin kaikkiin vaaroihin minun tähteni vaiko teille antamieni rahojen tähden. Teillä on omat suunnitelmanne, siitä olen varma, ja te olette työskennellyt yhtä paljon omaksi kuin minunkin hyväkseni. Mutta se ei kuulu minulle. Minun täytyy saada tuo valokuva. Sanoitteko, että siellä oli muitakin?"
"Siellä oli hänen veljenpoikansa valokuva", sanoi Julius, ja tytön silmät suurenivat hämmästyksestä.
"Hänen serkkunsako?" kysyi hän epäuskoisesti. "Luulin, ettei hänellä olisi ollenkaan sukulaisia."
"Minä ainoastaan oletan, että se oli hänen veljenpoikansa. Kuinka tahansa, hän kaatui sodassa."
Fay Clayton oli arvellut, että Juliuksella oli jokin tuottoisa sivuansiolähde, eikä hän ollutkaan päätellyt väärin. Pieninkin tieto, jonka Valerie Howett oli saanut Bellamyn edesottamuksista, hänen tuttavuuksistaan ja matkoistaan, oli saatu sileäpintaiselta puoliveriseltä, ja tytön kukkaro oli ollut kultakaivos, josta Fayn suuret tulot olivat peräisin.
"Eikö naisen valokuvan taakse ollut kirjoitettu mitään – mitään, josta olisi käynyt selville, kenen kuva se oli? Voi, miksi ette ottanut sitä silloin, kun teillä oli siihen tilaisuus!"
"Olen pahoillani, etten tehnyt niin", sanoi mies katuvaisesti, "mutta kun hän olisi huomannut sen olevan poissa, olisi hän ajanut minut ulos talosta. Minua värisyttää, kun ajattelen, mitä olisi voinut tapahtua." Ja Julius kirjaimellisesti värisi.
"Te ilmoititte kirjeessänne, että vihreä jousimies oli käynyt talossa ja nukuttanut koirat."
"Hän tuli Bellamyn huoneeseenkin", Julius nyökkäsi. "Mutta tällä kertaa voin antaa reille ainoastaan yhden tärkeän tiedon, neiti Howett. Ukko kirjoitti Smithille tänä aamuna. Hän lähetti minut viemään kirjeen postiin ja vakuuttamaan sen. Se oli sivumennen sanoen sinetöity, ja sen painosta minä päättelin, että siinä oli rahaa. Smith saa enemmän kuin Creager. Luulen, että summa on noin sata puntaa kuussa. Tiedän tämän siitä, että nostin viime kuussa pankista sata puntaa, ja samana iltana Mr. Bellamy tuli pyytämään minulta rahaa maksaakseen Wilksille – entiselle hovimestarille – jotakin, mitä tämä oli ostanut."
"Kuka on uusi hovimestari?"
"En tunne häntä, neiti. Hän on hyvin miellyttävä mies, mutta minä tapaan häntä hyvin harvoin."
Valerie mietiskeli hetkisen. Hän oli tehnyt epäonnistuneen yrityksen päästä yhteyteen Bellamyn toisen kätyrin kanssa, ja se oli ollut vähällä päättyä kohtalokkaalla tavalla. Hän tunsi olevansa varma, että Coldharbour Smithin välityksellä voitaisiin löytää ratkaisu arvoitukselle, jota hän yritti selittää.
"Tahtoisin tietää enemmän siitä miehestä", sanoi hän. "Oletteko löytänyt mitään häntä koskevaa?"
"En mitään. Bellamylla on hyvin vähän yksityiskirjeitä, ja ne ovat kassakaapissa. Tarvittaisiin asiantuntija avaamaan ovi, ja Mr. Bellamy pitää aina avainta mukanaan. Se on ainoa avain, jota hän pitää taskussaan, eikä hän koskaan jätä sitä. Olen ollut hänen huoneessaan aamulla, ennenkuin hän on noussut, enkä ole koskaan nähnyt sitä, niin että luulen hänen ottavan sen mukaansa sänkyyn."
"Ilmoittakaa minulle heti, jos jotakin uutta tapahtuu. Kerroitte minulle, että Mr. Bellamy on aikeissa hankkia itselleen uusia koiria?" sanoi tyttö heikosti hymyillen, ja nousi seisomaan. "Nyt on helppoa toimittaa minulle tiedonantoja, kun asun Lady's Manorissa. Heittäkää kirje muurin yli..."
Ulkoa kuului vihaisia, kiisteleviä ääniä. Äkkiä ovi lensi rajusti auki, ja muuan nainen astui huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat punaiset, hänen silmänsä paloivat kiukusta, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin hän saattoi puhua hämmästyneelle neiti Howettille.
"Tahtoisin tietää, mitä teillä on täällä tekemistä minun mieheni kanssa, neiti Howett?" huusi hän kimeällä äänellä.
"Teidän miehenne?" sanoi Valerie siirtäen katseensa naisesta hämmentyneeseen mieheen.
"Rakkaani, kaikki on hyvin. Tapaan tätä neitiä liikeasioissa", sopersi Julius.
"Liikeasioissako, mitä?" Nainen seisoi kädet vyötäisillä mittaillen katseellaan hermostunutta miestään. "Tämäpä on hieno juttu. Te olette tullut puhumaan liikeasioista! Etkö voinut puhua hänelle hänen hotellissaan? Mitä te täältä etsitte..."
Valerie oli jo saavuttanut tasapainonsa.
"Onko tämä teidän vaimonne, Mr. Savini?" hän kysyi.
"Olenko minä hänen vaimonsa?" matki Fay ivallisella äänellä. "Niin, voinpa melkein sanoa olevani. Mutta sinä, Julius, olit niin ahkerassa työssä Garressa, ettet voinut tulla tapaamaan minua", hän raivosi. "Sinä raukka!"
"Rakkaani, voin selittää kaikki. Olin juuri tulossa tapaamaan sinua, vannon sen. Minulla oli eräitä asioita suoritettavana neiti Howettin kanssa – hyvin tärkeitä asioita."
"Ja tuleeko neiti Howett tänne yksinään keskustelemaan sinun kanssasi liikeasioista?" sanoi nainen antautuen kokonaan raivonsa valtaan. "Tuleeko hän El Moron kaltaiseen paikkaan ilman seuralaista? Sitä hän ei tietenkään tee!"
"Sitä hän ei tietenkään tee", lausui ystävällinen ääni ovelta. "Neiti Howett tuli minun kanssani."
Fay Clayton pyörähti ympäri, ja kaikki kiukku katosi hänen kasvoiltaan, ja hän kykeni vain huudahtamaan "Oho!" hämmästyksissään.
"Me kaksi iskemme aina yhteen, sinä ja minä, Fay", sanoi kapteeni Featherstone hilpeästi. Ja sitten hän lausui hämmästyneelle Valerielle: "Tulin tänne kysyäkseni, vieläkö aiotte viipyä kauankin täällä, neiti Howett. Ette suinkaan ole unohtanut, että olette luvannut mennä muualle kello neljältä?"
Valerie otti puuhkansa ja seurasi salapoliisia portaita alas tuntien itsensä hyvin tyhmäksi ja hyvin vihaiseksi; ja hän oli hyvin naisellinen siinä suhteessa, ettei hän kohdistanut vihaansa Juliukseen eikä hänen kiukkuiseen vaimoonsa, vaan mieheen, joka oli ilmestynyt näyttämölle juuri parhaaseen aikaan.
XX LUKU
Varoitus
Jim Featherstone auttoi tytön autoon ja seurasi häntä aivan kutsumatta.
"On paikkoja, joihin voitte mennä, ja toisia, joihin minä, teidän lempeä kaitsijanne, en voi sallia teidän menevän, ja El Moro on muuan viimeksimainituista. Se on kaikkein epämiellyttävimpien rikollisten kohtauspaikka, ja kun minä vain tapaan veli Juliuksen kahdenkesken, on minulla hänelle jotakin sanottavana siitä, että hän vei teidät sinne."
"Syy oli minun", tyttö sanoi. "Pyysin häntä etsimään paikan, jossa minua ei tunnettaisi ja jossa voisimme olla aivan yksinämme."
"Saanko ehkä ehdottaa", mies sanoi, "että menisitte vastedes Pyhän Paavalin katedraalin tornin huipulle tai Westminster Abbeyn hautaholviin – ne ovat kummatkin hyvin kunnianarvoisia paikkoja?" Sitten hän jatkoi toisessa äänensävyssä: "Julius on epäilemättä antanut teille tietoja Bellamyn taloudesta. Olen epäillyt sitä koko ajan. Varoitan teitä, neiti Howett, sillä vaikka tuo mies palveleekin teitä määrättyyn rajaan saakka varsin uskollisesti, ei hän myöskään epäröisi pettää teitä. Hänellä on oma pelinsä..."
"Tiedän sen", sanoi tyttö rauhallisesti. Sitten hän lisäsi: "Olette kai seurannut minua koko päivän?"
"Suurimman osan iltapäivää", sanoi mies.
"Luulin teidän olevan ulkomailla. Tiedättekö, kapteeni Featherstone. – Te hermostutatte minua."
"Te olette rasittanut minun hermojani jo kuukausia", vastasi mies tyynesti. "Ette suinkaan kuvittele, että minusta on hauskaa ajaa teitä takaa ympäri Lontoota?"
Tytön valtasi äkkiä katumus.
"Minä olen – minä olen hyvin pahoillani", sanoi hän nöyrästi. "Mutta teillä on merkillinen taito saada minut tuntemaan itseni typeräksi, ja juuri se minua kai harmittaa. Olen teille hyvin kiitollinen, että tulitte juuri tuolla hetkellä. Tilanne oli tavattoman ilkeä. Onko nainen hänen vaimonsa?"
Mies nyökkäsi.
"En yleensä usko sentapaisiin avioliittoihin", sanoi hän, "mutta siitä melkein lapsellisesta ylpeydestä, jolla tuo oivallinen Fay näyttelee vihkimäsormustaan, uskoisin avioliiton olevan tässä tapauksessa oikean. Ammattirikollinen ei ole mistään niin ylpeä kuin jostakin kunniallisesta piirteestä muuten kehnossa elämässään."
"Luulin teidän olevan ulkomailla", sanoi tyttö jälleen.
"Sanoitte sen jo kerran. Olen pahoillani, etten ole ulkomailla. Jos olisin seurannut luonnollisia taipumuksiani, kiipeilisin nyt Tyrolin alpeilla", sanoi Featherstone; eikä tyttö tiennyt, kuinka epärehellinen tuo nuori mies saattoi olla, sillä koko avarassa maailmassa ei ollut paikkaa, jossa hän olisi ollut sillä hetkellä mieluummin kuin neiti Howettin vieressä kevyesti kulkevassa, hienossa autossa, joka kiidätti heidät vilkasliikkeisen Westendin läpi.
Äkkiä tyttö huudahti harmista.
"Voi, minä unohdin kysyä häneltä...", alkoi hän puhua. "Ja sen minä olisin myös tahtonut saada tietooni."
"Ehkäpä minä voisin sanoa sen teille", sanoi mies, mutta tyttö pudisti päätään.
"Ette kykene sanomaan minulle sitä, mitä minä tahtoisin saada tietää", sanoi hän, mutta mies nauroi.
"Kerran te vielä tulette huomaamaan, että tietotoimistona minä olen verraton."
Tyttö epäröi hetkisen, avasi sitten käsilaukkunsa ja otti esiin paksun, keltaisen käärön, jonka hän levitti huolellisesti polvilleen.
"Tunnen tuon. Se on linnan pohjapiirustus", sanoi Jim heti.
"Se on vanha piirustus. Sain sen eräästä Guildfordin kirjakaupasta. Linna ei ole tässä nykyisessä kunnossaan, vaan sellaisena kuin se oli kaksisataa vuotta sitten. Kuten näette, ei tässä ole asuinhuoneita, ja tuota paikkaa" – hän osoitti sormellaan – "joka on nyt kirjasto, sanotaan tässä oikeussaliksi."
Mies nyökkäsi.
"Siinä paikassa vanhat de Curcyt kuulustelivat vankejaan", sanoi hän äkisti. "Ja tämä" – hän osoitti – "joka on nyt linnan eteishuone, oli kidutuskammio, jossa vangit saatiin puhumaan totta. Joskus minusta tuntuu valitettavalta kidutuskammioiden poistaminen, sillä tavallisin rikos Englannissa nykyjään on tahallinen väärä vala. Jospa meillä vain olisi muutamia maalauksellisia kidutuskapineita riippumassa todistajantuolin yläpuolella..."
"Älkää laskeko leikkiä, pyydän", sanoi tyttö. "Oletteko varma, että tämä on kirjasto?"
"Aivan varma. Minulla on paljon uudempia pohjapiirroksia kuin teillä. Sain ne linnan entiseltä omistajalta."
"Voisitteko luovuttaa ne minulle?" kysyi tyttö jännittynyt ilme kasvoillaan.
"Miksikä?"
"No, koska minä tarvitsen niitä."
Se ei ollut mikään erikoisen vakuuttava syy, mutta tytön hämmästykseksi kapteeni Featherstone nyökkäsi myöntävästi.
"Tahtoisin antaa teille erään neuvon, nuori ystäväni", sanoi hän, "ja se on seuraava. Jos niin haluatte, menkää Limehouseen ja tutkikaa Coldharbour Smithin pieni helvetti. Käykää niin usein kuin haluatte El Morossa, ja minä vastaan siitä, että ainoastaan teidän hyvä maineenne pilaantuu. Mutta älkää yrittäkö mennä omin päin tutkimaan Garre Castlea."
Hän puhui hitaasti ja totisesti, eikä tyttö voinut olla huomaamatta, että hän oli hyvin vakavissaan.
"Ette koskaan pääse sisään tavallisin keinoin. Tahtoisin teidän lupaavan minulle, ettette yritä mitään tavatonta. Tahdotteko luvata sen?"
Tyttö mietti hetkisen.
"En", vastasi hän avomielisesti, "en voi rehellisessä mielessä luvata sitä."
"Mutta mitä te toivotte löytävänne?" kysyi mies epätoivoisena. "Kuvitteletteko, että ukko Bellamy on jättänyt esille kirjallisia tunnustuksia taloon tunkeilijoiden luettavaksi? Voitteko hetkeäkään uskoa, että tekisitte joitakin hyödyllisiä löytöjä, vaikka pääsisittekin linnaan sisälle? Jättäkää asia minun huolekseni, neiti Howett. Olen peloissani teidän puolestanne. Sanon sen teille aivan totuudenmukaisesti. Olen peloissani, koska tunnen jossakin määrin tuota kauheata miestä. Olen peloissani sen vuoksi, etteivät koirat säästäisi teitä lainkaan. Mutta kaikkein eniten pelkään vihreää jousimiestä."
Tyttö ei ollut uskoa korviaan.
"Pelkäättekö todellakin vihreää jousimiestä?" sanoi hän. "Laskette varmaan leikkiä, kapteeni Featherstone?"
"Pelkään vihreää jousimiestä", kertasi mies itsepintaisesti. "Valerie, te heittäydytte mitä peloittavimpaan vaaraan, vaaraan, jonka hirvittävyyttä ei vähennä se seikka, että se on epämääräinen. Minä en pyydä teidän luottamustanne, minä en tahdo pakottaa teitä kertomaan, miksi te haette Mrs. Heldiä ja mitä Mrs. Held on teille, tai edes millä tavoin hän katosi. Aikanaan tulette ehkä suomaan minulle luottamuksenne. Teidän isänne sanoi, että tulisitte tekemään niin."
"Onko hän kertonut teille jotakin?"
Jim pudisti päätään.
"Ei mitään. Lupaatteko minulle, ettette yritä päästä linnaan?"
"En voi luvata sitä", sanoi tyttö. "Luulen, että liioittelette vaaran suuruutta, ja ehkäpä myös aliarvioitte etsiskelyjeni merkitystä."
"Ehkäpä teen niin", sanoi mies hetken hiljaisuuden jälkeen. "Aion nousta tässä pois autosta, jos olette ystävällinen ja pysähdytätte."
He olivat Whitehallissa, kun hän astui pois autosta. Vasta kun Featherstone oli jättänyt hänet, alkoi tyttö käsittää, mitä palveluksia mies oli hänelle tehnyt ja teki yhä edelleen. Hän uskoi vihreään jousimieheen! Tyttö hymyili. Hän ei ollut todellakaan osannut ajatella, että vihreä jousimies hankkisi salatieteille sellaisen uskovaisen!
XXI LUKU
Uudet koirat
Julius Savinilla oli muutamia katkeria sanoja lausuttavana vaimolleen, ennenkuin hän jätti hänet. Julius oli aivan toinen mies yksinään vaimonsa kanssa kuin äsken Featherstonen silmälläpidon alaisena ja Valerie Howettin läsnäolon hämmentämänä.
"Nyt olet todennäköisesti pilannut koko jutun", sanoi hän. "Olet pilannut kaikki, mitä minä olen saanut aikaan vuosien kuluessa. Sinä olet suorastaan ottanut suuren rahasumman minun taskustani."
"Olen hyvin pahoillani. En tietänyt, että Featherstone oli täällä, Julius", puolusteli hän itseään, "ja minä tulin raivoihini, kun näin sinun ja neiti Howettin menevän yhdessä El Moroon, Etköhän sinä olisi menetellyt samoin?"
"Minä en koskaan tule raivoihini", sanoi Julius totuudenmukaisesti.
"Mistä minä tiesin, että hän maksoi sinulle?"
"Mistä luulit minun saavan rahaa?" tiuskaisi mies.
Julius Savinin luonteenlaadusta johtui, että hänestä oli hyvin miellyttävää, kun hänellä oli joku, jolle saattoi rähistä.
"Et kai kuvittele, että äijä antaa minulle satoja puntia kerrallaan, vai mitä? Eikä se ole kumminkaan pääasia. En välitä niin paljon siitä, vaikk'en saisi neiti Howettilta enää koskaan penniäkään. Mutta pahinta on, että Featherstone tietää nyt meidän olevan naimisissa..."
"Sen hän on tietänyt kaiken aikaa", sanoi Fay. "Hän sanoi sen melkein suoraan minulle, kun tapasin hänet vähän aikaa sitten puistossa. Mitä se tekee? Häpeätkö sinä?" kysyi hän epäluuloisesti.
"Älä ole typerä!" sanoi Julius ja soitti tarjoilijaa maksaakseen laskunsa.
Hänen helpotuksekseen Fay hyväksyi hänen rehellisen selityksensä, että hänen oli palattava varhaisessa junassa, ja saattoi hänet rautatieasemalle. Fay oli jo kotimatkalla, kun hän muisti luvanneensa noutaa veljensä tavarat säilytyspaikasta.
Junassa, jossa Julius matkusti Berkshireen, oli myös kaksi julmannäköistä koiraa hoitajan saattamina. Julius näki ne Garrea lähinnä olevan pienen aseman sillalla. Ne näyttivät vielä häijymmiltä kuin niiden edeltäjät, ja toisella niistä oli kuonokoppa.
"Tuodaanko ne Mr. Bellamylle?" kysyi hän vartijalta.
"Kyllä, herra", kuului vastaus, "ja toivon, että hänellä on niistä iloa, sillä ne ovat oikeita piruja!"
Asemalla oli ainoastaan yksi vuokra-auto, ja Julius otti sen. Vaikk'ei hän sitä mielellään tehnyt, tarjoutui hän kuitenkin ottamaan vaunuunsa koirat ja niiden vartijat, ja matka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä.
Vielä kerran Abe Bellamy osoitti tavatonta kykyään hallita eläimiä. Koirat näyttivät vaistoavan hänen luonteessaan piilevän raa'an voiman, ja kun hän heti niiden saapumisen jälkeen otti vihaisemmalta koiralta pois kuonokopan ja taputti sen kellertävänruskeaa päätä, laskeutui iso koira maata hänen jalkoihinsa. Abe vei itse ne koiratarhaan käyttämättä vitjoja tai piiskaa, ja ne kulkivat tottelevaisina hänen kantapäillään ja yhtyivät tovereittensa seuraan ja alistuivat kahlittaviksi äännähdystäkään päästämättä. Vanha mies näytti nauttivan tavattomasti kaikesta tästä; hän meni takaisin eteishuoneeseen Juliuksen kanssa, joka oli seurannut turvallisen välimatkan päässä, ja laski melkein leikkiä sihteerinsä arkuudesta.
"Teissä ei ole mitään oikeata pirua sisässänne, Savini. Ja siitä koirat juuri eivät pidä. Te olette vain villakoira – tuommoinen pitkäkarvainen itikka, jota naiset kuljettavat mukanaan. Nämä koirat ovat mieskoiria."
Hän katsahti ylös synkkään torniin, ja hänen silmänsä kiiluivat nähdessään ulospistävän hirsipuun.
"Ne sitten olivat aikoja, Savini! Jos olisin elänyt viisisataa vuotta sitten, olisin voinut usuttaa koirat kimppuunne, ja totisesti minä tekisin sen mielelläni!"
Hän tarkoitti todella mitä sanoi. Jo pelkkä mielikuva noiden villien petojen kanssa kamppailevasta, kauhistuneesta puoliverisestä tuotti hänelle nautintoa.
"Mutta nyt tulisi poliisi ahdistamaan minua", sanoi hän huokaisten, "ja minun täytyisi seistä todistajien aitauksessa ja valehdella. Nykyjään on liian paljon lakeja, Savini. Ja mitä on laki? Se on raukkojen tekemä raukkojen suojelemiseksi. Miesten, jotka eivät kykene taistelemaan puolestaan, pitäisi kuolla. Luin Globesta jostakin Belgiassa asuvasta miehestä, joka on pannut pystyyn lastenkodin ja hoitolaitoksen sairaita lapsia varten. Miksi hän tahtoo parantaa sairaita? Sillä tavoinhan vain paikataan kokoon hyödyttömiä kansalaisia ja rohkaistaan viekkaita voittamaan voimakkaita."
Julius myönsi tämän. Hänen mielestään oli mukavinta olla samaa mieltä miehen kanssa, joka maksoi hänelle palkan. Tässä tapauksessa hän saattoi sitä helpommin yhtyä isäntänsä mielipiteeseen, kun hän itsekin ajatteli, että amerikkalaisen insinöörin kuluttamat rahat olisi voitu käyttää paremmin kuin antamalla ne pikkulapsille. Juliuksen mielestä kaikkinainen ihmisystävyys oli typeryyttä. Sellaista ihmistä hän ei voinut lainkaan ymmärtää, jota huvitti antaa rahaa ilman vähintäkään toivoa asianmukaisesta korvauksesta.
"Kuulin tuosta miehestä lakimieheltäni", sanoi Abe Savinin hämmästykseksi. "Oli eräs... nuori, jonka tunsin ja joka... sai surmansa sodassa." Silmänräpäyksen ajan hänen paksuilla huulillaan väreili hymy, aivan kuin tuossa surullisessa tapauksessa olisi ollut hänen mielestään jotakin huvittavaa. "Hullu lentäjä – niin. Tämä Wood oli hänen ystävänsä, ja sodan jälkeen hän esitti testamentin tai jonkin paperin, jonka avulla hän sai kaikki, mitä tuo... no niin, hän oli minun sukulaiseni... kaikki, mitä hän oli omistanut. Sitä ei ollut paljon", hän lisäsi tyytyväisenä.
Julius tiesi hänen puhuvan kuolleesta veljenpojastaan; hän arveli, että nahkakotelossa olleessa valokuvassa kuvattu mies oli ollut Bellamyn veljenpoika.
"Siitä syystä minä tunnen hänet. Hän ei ole minun ystäväni. Voisin lyödä vetoa, että hän ansaitsee rahaa tuolla lapsi-ilveilyllään. Kaikki sellaiset pyhät veijarit ottavat osan itselleen."
Tämä oli Abe Bellamyn lempiteorioja, eikä hän suinkaan yksin uskonut sellaista, että puhdasta ihmisystävyyttä on vain hullujen mielikuvituksessa.
Hän ei mennyt sisälle halliin, vaan jatkoi kävelyään avoimen oven ohi, kädet selän takana, ja Savini seurasi häntä, tietäen hyvin, että äijä sadattelisi häntä rauhanhäiritsijäksi, jos hän jäisi hänen seuraansa, ja haukkuisi häntä, jos hän esittäisi jonkin anteeksipyynnön poistuakseen.
"Olen antanut tukkia vesiportin", sanoi Bellamy vihdoin, ja Julius päästi helpoituksen huokauksen huomatessaan, että ukko toivoi hänen jäävän seuraansa.
"En voi oikein ymmärtää, kuinka tuo vihreä kummitus pääsee linnaan, mutta vesiportti näyttää olevan ainoa tie."
He tulivat vihdoin ison rautaristikon luo, joka oli nyt vahvistettu paksuilla lankuilla. Portin piikeillä varustettuun yläreunaan oli vielä sidottu piikkilankaa.
"Jos hän on tullut tätä tietä, ei hän tule enää", sanoi Abe, "vaikka minusta onkin arvoitus, kuinka pahuksessa hän sittenkään on päässyt linnaan, vaikka hän onkin päässyt tästä läpi."
"Ehkäpä hän tulee linnaan päiväsaikaan ja piiloutuu siellä johonkin", arveli Julius.
"Älkää puhuko typeryyksiä! Jokainen huone tarkastetaan ennen auringonlaskua, sen tiedätte kyllä. Ei – hänellä täytyy olla käytettävänään jokin tie, jota me emme ole huomanneet."
Jos oletettiin, että vihreä jousimies oli inhimillinen olento (ja tässä kohden taikauskoisella Juliuksella oli omat epäilyksensä), oli kerrassaan ihmeellistä, että hän saattoi tulla ja mennä miten halusi. Ulkoseinässä oli ainoastaan kaksi ikkunaa, toinen käyttämättömässä ruokasalissa, toinen Mr. Bellamyn makuuhuoneessa, ja ne olivat aivan saavuttamattomissa. Hovimestarilla oli huone Sanktuari-tornissa, ja sen kautta olisi ehkä myös voinut tunkeutua linnaan, mutta sen ahtaat ikkunat olivat kaksikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, ja huoneessa oltiin aina silloin, kun jousimies oli liikkeellä.
Spike Holland, joka oli mieluisalla tähystyspaikallaan – linnanmuurin päällä noin sata yardia portinvartijan mökistä – havaitsi tämän tarkastuskäynnin voimakkaasti suurentavalla kenttäkiikarillaan. Lopuksi hän näki vanhan miehen ja sihteerin katoavan linnan sisäänkäytävään.
Uusien koirien tulo oli syynä Spiken valppauteen. Myöhemmin teki toimitussihteeri hänelle puhelimessa muutamia ivallisia huomautuksia.
"Tuo Garren kummitusjuttu on tulemassa joutavanpäiväiseksi ilveilyksi, Holland, eikä uusien koirien olemassaolo minun mielestäni oikeuta teitä pitämään vapaapäiviä. Ettekö voi mennä linnaan haastattelemaan Bellamya?"
"Mitenkähän olisi, jos haastattelisin kummitusta?" kysyi Spike ivallisesti. "Se olisi helpompaa. Ukko Bellamy pitää minusta aivan yhtä paljon kuin ruutitynnyri palavasta sikarista. Antakaa minun olla vielä täällä, Mr. Syme. Minä aavistan, että Garressa tapahtuu jotakin ennen viikon loppua. Ja minä hankin haastattelun Mr. Bellamylta... kunniani kautta... Ei, en minä valehtele."
Spikellä oli erikoinen vaisto mellakoihin nähden, ja hän tunsi, että täällä oli sellaisia tulossa. Hänen lähettyvillään olivat kaikki murhenäytelmän henkilöt ja ainekset. Kun hän puhelinkeskustelun jälkeen kuljeskeli toimettomana kylässä, kuuli hän autotorven terävän merkinannon ja näki syrjään hypätessään Valerien ajavan ohi. Auto pysähtyi kymmenkunta yardia hänestä, ja tyttö kurkisti ulos ja kutsui reportteria luokseen.
"Mr. Holland, haluatteko tulla mukaan?"
Spike hyppäsi autoon, ihmetellen itsekseen, mistä tytössä selvästi ilmenevä hämmennys mahtoi johtua.
"Pyytäisin teiltä palvelusta", puhui tyttö hiukan hengästyneesti. "Onko teillä... voitteko hankkia minulle revolverin?"
Nähdessään miehen kohottavan kulmakarvojaan hämmästyneenä jatkoi hän – puhuen nopeasti ja epätasaisesti:
"Lady's Manor on hyvin yksinäinen paikka, ja minulle juolahti mieleen... niin, siellä on yksinäistä, eikö totta? Eikä Mr. Howettilla ole koskaan minkäänlaisia ampuma-aseita. Tahdoin ostaa sellaisen... automaattipistolin Lontoosta, mutta minä huomasin, että on olemassa ankaria sääntöjä ja että täytyisi hankkia lupa poliisilta... Kun sitten näin teidät, johtui mieleeni..."
"Tietysti, neiti Howett", sanoi Spike, kun tyttö pysähtyi vetääkseen henkeä. "Minulla on revolveri majatalossa. En tiedä, miksi kuljetan sitä mukanani tällä rauhallisella paikkakunnalla, mutta joka tapauksessa minulla on sellainen mukanani. Jos viitsitte odottaa, käyn hakemassa sen."
Hän juoksi takaisin Siniseen Metsäkarjuun ja palasi taas nopeasti tytön luo.
"Se on ladattu", sanoi hän ottaessaan aseen taskustaan, "mutta se on vain hyvin pieni revolveri. Ja jos te, neiti Howett, ammutte sillä joskus jonkun murtovarkaan, niin annatteko minulle yksinoikeuden uutiseen?"
XXII LUKU
Muuan nimi sanomalehdessä
Bellamy luki harvoin sanomalehtiä, mutta Globeen hän oli tahtomattaan joutunut kiinnittämään huomiotaan. Ainoa lehti, jota hän luki mielenkiinnolla, oli Berkshire Herald, eikä hän sitäkään lukenut itse. Savinin velvollisuuksiin kuului lukea hänelle tätä lehteä ääneen ennen päivällistä tiistaisin, jolloin se ilmestyi. Toisinaan hänen oli luettava jokainen painettu rivi, etusivulla olevasta ensimmäisestä ilmoituksesta viimeisellä sivulla olevaan jotakin mitätöntä maatalousnäyttelyä selostavaan kirjoitukseen asti. Toisin ajoin hänen isäntänsä ei taas ollut niin tarkka.
Vaikk'ei Abe Bellamy tahtonutkaan seurustella maalaisherrasväen kanssa eikä senvuoksi mennyt vieraisille eikä kutsunut ketään luokseen, oli hän kumminkin kiinnostunut kaikkeen, mitä tapahtui Berkshiren seuduilla. Hän ei koskaan kieltäytynyt antamasta osaansa rahankeräyksissä, kun hänen avustustaan pyydettiin, mutta hän ei koskaan suostunut päästämään ketään henkilökohtaisesti puheilleen. Hän antoi runsaasti paikallisiin rahastoihin vaatien kumminkin, ettei hänen nimeään mainittaisi. Julius ihmetteli usein, kuinka niin nurjamielinen ja armoton mies antoi niin auliisti. Se ei varmastikaan aiheutunut halusta auttaa lähimmäisiään ja tuottaa iloa onnettomille. Kun hän oli kerran huomauttanut erään maksuosoituksen suuruudesta, jonka Bellamy oli lähettänyt jollekin metsästysyhdistykselle, ärjäisi vanha mies jotakin, joka ehkä oli omiaan selittämään hänen anteliaisuuttaan.
"Eiköhän Garre Castlessa ole aina annettu", hän sanoi.
Hän tahtoi menetellä samoin kuin entinen omistaja, jonka viiri oli liehunut Sanktuari-tornin lipputangossa.
Abe Bellamy kuului oikeastaan keskiaikaan. Hän kuului aikaan, jolloin raskasasuiset miehet ratsastivat panssaroiduilla hevosilla ja lähettivät salamurhaajia vapautuakseen vastustajistaan.
Kun isäntä ja sihteeri olivat palanneet takaisin koiratarhasta, muisti Julius, että Berkshire Herald odotti heitä, ja hän huokasi itsekseen, sillä hän ei ollut oikeassa mielentilassa lukeakseen ääneen kaikkia niitä lapsellisuuksia, jotka täyttivät paikallislehden palstat. Hän toivoi, että vanhan miehen huomio olisi niin täydellisesti keskittynyt uusien koirien saapumiseen, että hän unohtaisi tavallisen tiistaihuvituksensa; mutta kun he olivat astuneet kirjastoon, särkivät Aben ensimmäiset sanat heti tämän kuvitelman.
Ukko istui nojatuolissaan, kädet ristissä, ja tuijotti värittömillä silmillään takassa räiskyviä halkoja.
"Lukekaa sitä sanomalehteä, Savini", sanoi hän, ja Julius totteli.
Sinä päivänä ukko oli erikoisen vaativaisella tuulella. Juliuksen oli luettava palstamäärin selostusta huutokaupoista ja pitkä kertomus läheisessä kaupungissa pidetystä poliittisesta kokouksesta, joita kohtaan Bellamylla ei voinut olla mitään mielenkiintoa.
"En välitä heidän politiikastaan – en ole koskaan välittänyt", murisi hän. "Se on pelkkää roskaa."
Sitten Julius pääsi palstalle, jossa kerrottiin henkilötietoja. Tämän palstan katkaisivat vähän väliä ilmoitukset, joissa kehuttiin rehukakkujen tai leikkuukoneiden avuja.
"Täällä kerrotaan jotain Lady's Manorin väestä", sanoi Julius katsahtaen ukkoon.
"Lukekaa se", komensi hänen isäntänsä.
Bellamy istui pää etunojassa, silmät suljettuina. Hän näytti nukahtaneen. Kerran, mutta ainoastaan kerran, Julius oli erehtynyt luulemaan, että ukko oli todella vaipunut uneen. Hän ei ollut enää toista kertaa tehnyt samaa erehdystä.
"Lady's Manorin uusi vuokraaja", hän luki, "on kuuluisa öljykuningas, jonka elämä on ollut hyvin romanttinen. Muutettuaan siirtolaisena Amerikkaan hän eli köyhänä maanviljelijänä Montgomeryn piirikunnassa Pennsylvaniassa...'"
"Mitä?" Abe Bellamy oli äkkiä täysin valveilla ja istui suorana tuolissaan.
"Maanviljelijä Montgomeryn piirikunnassa Pennsylvaniassa?" kertasi hän. "Jatkakaa, jatkakaa!"
Julius oli ällistynyt ukon osoittamasta äkillisestä mielenkiinnosta.
"Jatkakaa!" karjui ukko.
"... mutta erään onnellisen sattuman kautta hän saattoi ostaa itselleen suuremman maatilan toiselta seudulta samaa valtiota, ja sieltä löydettiin öljyä. Tämä löytö teki hänestä hyvin rikkaan miehen. Sekä Mr. Howett että hänen tyttärensä, neiti Valerie Howett..."
"Mitä?"
Sana lausuttiin melkein kirkumalla. Abe Bellamy nousi seisomaan ja tuijotti leimuavin silmin sihteeriinsä.
"Valerie Howett!" ulvoi hän. "Valerie Howett! Sinä valehtelet, sika!"
Hän tempaisi Juliukselta lehden.
"Valerie Howett!" hän toisti nimen kuiskaavalla äänellä. "Voi hyvä Jumala!"
Ensimmäisen kerran heidän tuttavuutensa aikana Julius näki isäntänsä järkytettynä. Ukko vei vapisevan kätensä suulleen.
"Valerie Howett", hän toisti tuijottaen tyhjin katsein sihteeriinsä. "Lady's Manorissa... täällä!"
Äkkiä hän harppasi kirjoituspöytänsä luo ja veti erään laatikon auki. Se oli lukittu, mutta hän oli liian kärsimätön ottaakseen esiin avainta, ja yhdellä tempauksella hän vetäisi laatikon auki. Hän viskasi pois joukon papereita ja sieppasi pohjalta pienen esineen, jonka hän asetti pöydälle. Julius näki kauhukseen, että se oli varastohuoneesta löydetty verinen nenäliina.
"Ahaa", mumisi vanha mies. "Valerie Howett." Hän loi Juliukseen katseen tuuheiden kulmakarvojensa alta.
"Te tiesitte, että nimikirjaimet olivat samat", sanoi hän.
"Minä en koskaan asettanut niitä toistensa yhteyteen", vastasi Julius nopeasti. "Sitäpaitsi hän ei silloin asunut täällä."
"Se on totta."
Bellamy otti nenäliinan ja piti sitä isossa kourassaan. Sitten hän heitti sen takaisin laatikkoon ja työnsi sen kiinni.
"Voitte mennä", sanoi hän lyhyesti. "Jättäkää sanomalehti tänne. Soitan teille, kun teitä tarvitsen. Sanokaa, että ne tuovat minulle nopeasti päivälliseni."
Savini ei ollut ollut omassa huoneessaan hallin toisella puolen kymmentäkään minuuttia, kun kirjaston ovi aukesi ja Bellamy kutsui häntä.
"Tulkaa tänne!" komensi hän.
Hän oli toipunut mielenliikutuksestaan ja oli taas oma itsensä, vaikka hänen kokemansa järkytys olikin jättänyt häneen jälkensä.
"Olette kai istunut ihmettelemässä, mikä minuun oli mennyt", sanoi hän. "No niin, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Tunsin kerran erään henkilön, jonka nimi oli Howett, ja erään nuoren naisen, nimeltä Valerie. Tämä yhteensattuma hämmästytti minua. Minkä näköinen tyttö on?"
"Hän on hyvin kaunis."
"Vai niin, onko hän kaunis?" sanoi vanha mies miettiväisesti. "Entä hänen isänsä?"
"Te olette varmastikin nähnyt hänet, Mr. Bellamy", sanoi Julius. "He asuivat Carltonissa, samassa kerroksessa kuin tekin."
"En ole koskaan nähnyt häntä", sanoi Abe kärsimättömästi. "Minkä näköinen hän on?"
"Hän on melko pitkä ja laiha mies."
"Ja näyttää onnettomalta, eikö niin?" kysyi Abe terävästi.
"Olette aivan varmaan nähnyt hänet", sanoi Julius.
"En ole nähnyt häntä, minä vain kysyin teiltä. Ja hänen vaimonsa – onko hän hänen mukanaan?"
"Ei ole, herra. Luulen, että rouva Howett on kuollut."
Vanha mies seisoi selin takkavalkeaan katsellen miettiväisenä sikariaan. Hän puraisi siitä pään poikki ja sytytti sen, ennenkuin puhui. Oli vallan tavatonta, että Mr. Bellamy poltti ennen päivällistä, ja Julius arveli, että sikari ehkä olikin tarkoitettu rauhoittamaan kiihtyneitä hermoja.
"Ehkäpä olen nähnyt hänet", sanoi ukko vihdoin. "Ja tyttö on kaunis, eikö niin? Miellyttävä ja hilpeä? Onko hän tumma vai vaalea?"
"Hän on tumma."
"Ja vilkas, eikö totta?"
"Kyllä, Mr. Bellamy, luulen, että kuvauksenne hänestä on aivan oikea."
Toinen otti sikarin suustaan ja katseli tuhkaa; sitten hän pisti sen taas vahvojen, valkeiden hampaittensa väliin ja tuijotti kattoon.
"Hänen äitinsä on kuollut", hän toisti. "Missä hän on asunut, ennenkuin palasi Englantiin? Ottakaa se selville. Tahtoisin tietää, oliko hän New Yorkissa" – hän katseli taas sikariaan – "seitsemän vuotta sitten. Asuen Fifth Avenue hotellissa. Lähettäkää sähkösanoma sinne ja koettakaa saada joitakin tietoja. Haluaisin erikoisesti tietää, asuiko hän Fifth Avenue hotellissa heinäkuun 17 p. 1914. Menkää suoraa päätä postitoimistoon. Jos se on suljettu, niin ottakaa auto ja ajakaa Lontooseen. Lähettäkää sähkösanoma hotellin johtajalle. Heillä on varmastikin se kirjoissaan. Kiiruhtakaa nyt!"
"Jos postitoimisto on suljettu, voin antaa sanoman puhelimella", sanoi Julius, ja Bellamy nyökkäsi.
Hän katsoi kelloaan.
"Seitsemän. New Yorkissa on kello nyt kaksi. Meidän pitäisi saada vastaus illalla. Sanokaa lennättimen hoitajille, että kysymyksessä on kiireellinen asia. Kysykää, voivatko he pitää toimistoa avoinna meitä varten. Maksakoon mitä tahansa. Älkää nyt tehkö erehdyksiä tässä asiassa, Savini: tahdon saada tiedon tänä iltana! He tuntevat minun nimeni. Minulla oli siellä huone koko sen vuoden. En asunut siellä, mutta minulla oli siellä huone", hän lisäsi. "Kiiruhtakaa nyt!"
Julius meni puhelimeen ja palasi viiden minuutin perästä takaisin ilmoittamaan, että sähkösanoma oli matkalla. Vanha mies seisoi aivan samassa paikassa ja samassa asennossa kuin äsken, sikari suupielessä, kädet ristissä selän takana ja pää painuneena.
"Oletteko koskaan puhunut tytön kanssa?"
"Kerran, Mr. Bellamy. Aivan sattumalta. Tapasin hänet Carltonissa", vastasi Julius.
"Osoittiko hän ehkä mielenkiintoa minua kohtaan? Kyselikö hän teiltä koskaan minusta ja minun elämästäni?"
Julius kohtasi hänen epäluuloisen katseensa.
"Ei, herra", sanoi hän teeskennellen taitavasti hämmästystä. "Jos hän olisi kysellyt, en tietystikään olisi kertonut hänelle mitään, vaan olisin ilmoittanut teille asiasta."
"Te valehtelette", sanoi Bellamy. "Jos hän olisi pyytänyt teiltä tietoja ja olisi maksanut teille tarpeeksi hyvin, olisitte te kertonut hänelle kaikki mitä tiesitte. Luulenpa, ettei maailmassa ole mitään, mitä te ette tekisi rahasta, paitsi ehkä murhaa."
Sillä hetkellä Julius tunsi halua lisätä murhankin rikosluetteloonsa.
Hänen poissaollessaan Bellamy oli avannut laatikon ja ottanut nenäliinan jälleen esiin. Se makasi hänen tuolillaan. Nyt hän otti sen taas käteensä.
"Hänellä on kamarineitsyt, luulen? Tehkää tuttavuutta hänen kanssaan ja ottakaa selville, kuuluuko tämä neiti Howettille. Nimikirjaimet eivät ehkä merkitsekään mitään. Ei, ette saa ottaa sitä mukaanne – koettakaa muistaa, minkä näköinen se on. Hankkikaa itsellenne toinen nenäliina. Hänellä on varmastikin useampia kappaleita samaa lajia. Maksakaa siitä mitä vaaditaan. Saatte niin paljon rahaa käytettäväksenne kuin tahdotte."
Hän otti konemaisesti taskustaan pitkän, ohuen avaimen, jonka Julius oli nähnyt kerran aikaisemmin, ja katseli sitä aivan kuin vakuuttautuakseen, että se oli vielä hänen hallussaan.
"Onko tuo lehtimies vielä kylässä?" hän kysyi.
"En tiedä, Mr. Bellamy. En koskaan puhu sanomalehtireportterien kanssa."
"Älkää puhuko typeryyksiä!" sanoi vanha mies kärsimättömästi. "En syytä teitä mistään. Tiedättekö, onko hän vielä täällä? Menkää ottamaan siitä selvä. Jos hän on kylässä, niin tuokaa hänet tänne."
Julius kiiruhti täyttämään tätä hämmästyttävää käskyä.
"Ennenkuin menette, tilatkaa minulle puhelu Lontooseen – Limehouse 789. Yhdistäkää puhelin kirjastoon."
XXIII LUKU
Spike tekee vieraskäynnin
Julius seurasi saamiaan ohjeita ja kiiruhti hämärtyvän puiston halki kylään. Huojennuksekseen hän tapasi Spike Hollandin, joka oli pelaamassa keilapeliä paikkakunnan mestarin kanssa.
"Tahtooko hän tavata minua?" sanoi Spike. "Houriiko hän?"
"Kuulkaa nyt, Holland. Muistakaa, että jos ukko kysyy teiltä, ette ole koskaan puhunut minun kanssani..."
"No hyvä, olkaa rauhassa", sanoi Spike väsyneellä äänellä. "Mitä erikoista hänellä mahtaa olla mielessä? Aikooko hän pyytää minua viettämään iltaa linnassa?"
"Minä en tiedä. Hän on vallan sekaisin tänä iltana."
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Spike, kun he kävelivät yhdessä puistossa.
"Ei mitään", vastasi Julius lyhyesti. Hän aikoi ensin itse harkita sitä kummallista seikkaa, että Valerie Howettin nimen mainitseminen oli tehnyt niin voimakkaan vaikutuksen vanhaan mieheen.
Hän koputti ja käänsi kirjaston oven käsiripaa, mutta ovi oli lukossa. Ovi oli niin paksu ja tiivis, ettei Abe Bellamyn ääni voinut kuulua halliin.
"Luulen, että hän on puhelimessa. Hän tilasi puhelun juuri kun läksin teitä hakemaan."
Spike katseli ihmetellen komeaa, kiviseinäistä ja holvikattoista eteishuonetta. Leveät kiviportaat olivat samassa kunnossa kuin ne olivat olleet viimeisen de Curcyn aikana, paitsi että ne oli nyt peitetty leveällä matonkaistaleella.
"Mihinkä nämä vievät?" kysyi hän, ja Julius selitti hänelle.
"Tämä on minun huoneeni." Julius osoitti sen ovea. "Sen läpi päästään ruokasaliin, jota ainoastaan minä käytän, ja vierashuoneeseen, jota hän ei ole sisustanut."
"Missä hovimestari on?" kysyi Spike muistaen äkkiä, että hän halusi tehdä tuttavuutta tämän herrasmiehen kanssa.
"Hän panee parhaillaan kuntoon ukon päivällistä. En voi nyt kutsua häntä", vastasi Julius.
Avainta väännettiin kirjastohuoneen oven lukossa, ja Abe Bellamy ilmestyi ovelle.
"Tulkaa sisään vain, Holland", sanoi hän. "Teidän ei tarvitse odottaa, Savini. Soitan sitten, kun teitä tarvitsen."
Hän sulki oven ihmettelevän Spiken jäljestä.
"Olen ajatellut asioita lähemmin, Holland", sanoi vanha mies koettaen kömpelösti saada kasvoilleen miellyttävän ilmeen, "ja olen pahoillani, että olin viime kerralla tyly teitä kohtaan. No, jos voin antaa teille joitakin tietoja tuosta kirotusta vihreästä kummituksesta, niin kysykää vain minulta. Voin kertoa teille, että hän on hyvin aineellinen kummitus. Löysin molemmat koirani tänä aamuna nukutettuina."
"Tuliko hän taas teidän huoneeseenne?"
Ukko nyökkäsi. Spike ei maininnut hänelle, että hän oli jo saanut tämän tiedon, ja että se oli sillä hetkellä jo painossa.
"Missä te asutte, Holland?"
"Asun kylän vanhassa majatalossa, Sinisessä Metsäkarjussa."
"Se on hyvä se", sanoi Abe Bellamy. "Ottakaa sikari. Ne eivät ole niin hyviä kuin ne, joita minulla oli Lontoossa, niin että ne eivät pilaa teidän makuhermojanne", hän lisäsi teeskennellyn hyväntuulisesti.
Spike valitsi itselleen yhden kappaleen ihmetellen itsekseen, mikä oli mahtanut olla Bellamyn todellinen tarkoitus kutsuessaan hänet Garre Castleen.
"Olette kai jo tullut hyvin tutuiksi kylän asukkaiden kanssa, luulen?" sanoi Bellamy. "Olette varmaan saanut tarpeeksi tietoja kaupustelijoilta voidaksenne kirjoittaa minun elämäkertani. Hauskaa väkeä, vai mitä?"
"Oikein mukavia", sanoi Spike.
"Kuka tuo Lady's Manorissa asuva mies on? Hän on myös Amerikasta, eikö olekin? Hänellä on hyvin kaunis tytär, kuten minulle on kerrottu."
"Niin, hän on todella suloinen", myönsi Spike.
"Tunnetteko ne hyvinkin? Tunnetteko ne oikein henkilökohtaisesti?"
"En ole liikkunut heidän piireissään", sanoi Spike. "Sitäpaitsi en ole kotoisin Philadelphiasta. Olen New Yorkista."
Bellamy nyökkäsi.
"Kaikkein parhaimmat sanomalehtimiehet tulevat New Yorkista", sanoi hän, vaikka kohteliaisuus olikin vähällä tukehduttaa hänet. "Tuo tyttö – mikä hänen nimensä olikaan? – on kai kiinnostunut linnaan, eikö niin? Haluaisi kai tutustua siihen?"
"En voi sanoa, että hän olisi osoittanut mitään erikoista kiinnostusta. Lady's Manor vie kaiken hänen aikansa", sanoi Spike, ja vanha mies näytti hiukan pettyneeltä.
"No niin, mutta olisihan aivan luonnollista, jos hän olisi kiinnostunut linnaan", sanoi hän hetken vaiti oltuaan. "Täällä minä, vanha amerikkalainen, asun tuhat vuotta vanhassa linnassa. Eikö hän ole koskaan sanonut, että hän haluaisi nähdä linnaa, mitä?"
"Ehkä hän on puhunut siitä", sanoi Spike välinpitämättömänä.
"No hyvä, tuokaa hänet tänne, Holland. Kertokaa hänelle, että minä olisin hyvin iloinen, jos hän tulisi joskus käymään luonani. Voiko hänen isänsä hyvin?"
"Kyllä, mikäli minä tiedän", sanoi Spike.
"Luulen melkein, että olen tavannut hänet joskus", sanoi Abe miettiväisenä. "Likinäköinen mies, hänen silmänsä olivat joskus hyvinkin pahat."
"Hän on yhä hyvin likinäköinen, ja muistaakseni neiti Howett kertoi minulle, että hän oli aikoinaan melkein sokea."
"No hyvä, tahdotteko kertoa tytölle minun terveiseni? Teidän ei tarvitse vaivautua erityiselle käynnille sitä varten, mutta jos muuten tapaatte hänet, niin kertokaa hänelle, mitä minä olen sanonut."
"Sen minä teen", sanoi Spike, joka huomasi ukon äänensävystä, että keskustelu oli lopussa, ja että hänen saamansa tehtävä oli ollut varsinainen syy hänen kutsumiseensa linnaan.
"Te kai sanomalehtimiehenä tapaatte paljon köyhiä ihmisiä, Holland?" Bellamy pisti käden taskuunsa ja otti sieltä nipun seteleitä. Hän erotti kaksi ja heitti ne pöydälle. "Jos tapaatte jonkun, joka tarvitsee satalappusen, voi teillä olla hyötyä näistä rahoista."
Spike katsahti rahoihin ja sitten ukkoon ja hymyili.
"En tapaa ketään, joka tarvitsisi rahaa niin kipeästi, Mr. Bellamy", sanoi hän, "ja jos sattuisin tapaamaan, lähettäisin heidät teidän luoksenne. En pidä koskaan muiden ihmisten rahoja taskussani."
"No hyvä, pitäkää niitä sitten ominanne", sanoi Bellamy väkinäisesti hymyillen.
"Pidän ominani ainoastaan niitä rahoja, jotka ansaitsen", sanoi Spike.
Olkapäitään kohauttaen. Abe Bellamy otti setelit ja pisti ne takaisin taskuunsa.
"Tehkää kuten haluatte", sanoi hän ja soitti kelloa.
Spike toivoi hovimestarin tulevan, mutta sieltä tulikin Julius Savini.
"Saattakaa Mr. Holland portille, Savini. Ja tulkaa sitten takaisin minun luokseni. Hyvää yötä, Holland."
"Mitä hän tahtoi teistä?" kysyi Julius, kun he olivat päässeet muurin ulkopuolelle. "Ei suinkaan hän kysellyt, olenko minä puhunut teille..." hän alkoi hermostuneena vanhan virtensä.
"Kummallisinta keskustelussamme oli, ettemme maininneet teitä ollenkaan", sanoi Spike. "En voi todellakaan käsittää, kuinka saatoimme puhella kokonaista kymmenen minuuttia puhumatta teistä mitään, mutta niin me vain teimme."
"Mitä hän sitten tahtoi?" kysyi Savini itsepintaisesti, sillä hän oli varsin paksunahkainen.
"Hän tahtoi suorittaa armeliaan ja ihmisystävällisen työn", sanoi Spike, "ja minä ihmettelen juuri, mitä pirunkonsteja hänellä oikein mahtaa olla mielessään. Toivoisinpa, että olisin tavannut tuon hovimestarin", hän lisäsi miettiväisenä.
XXIV LUKU
Suuri seikkailu
Julius odotti, kunnes reportteri hävisi näkyvistä. Sitten hän lähti, visusti linnan seinän varjossa pysytellen, nopeasti astelemaan Lady's Manoria kohden. Sinne oli joltisenkin pitkä matka, sillä kartano sijaitsi aivan kylän pohjoisessa laidassa, ja nyt, kun hän koetti kiirehtiä, se tuntui vieläkin pitemmältä.
Hän oli juuri ojentamassa kättään avatakseen portin, kun tunsi, että joku seisoi hänen lähettyvillään marjakuusipensaiden varjossa. Julius melkein hypähti pelästyksestä.
"Kuka siellä on?" kysyi hän terävästi. Silloin olento liikahti, ja Julius erotti hämärässä Mr. Howettin kasvot.
"Eikö se olekin Mr. Savini?"
"Kyllä, Mr. Howett. Voi, pyydän tuhannesti anteeksi, mutta säikähdin teitä niin kovasti."
Mr. Howettin uurteiset kasvot näyttivät kalmankalpeilta kuutamossa. Se voi johtua kuunvalostakin, mutta Julius olisi voinut vannoa, ettei tuo kalpeus ollut aivan luonnollista.
"Haluatte varmaankin tavata neiti Howettia?"
"Kyllä, sir... olisin tahtonut kysyä häneltä jotakin, ellei ole jo liian myöhäinen."
"Ei, ei. Mutta kuulkaahan, Mr. Savini" – Mr. Howett ei oikein tietänyt, miten jatkaa – "lupaatteko... lupaatteko olla kertomatta neiti Howettille, että tapasitte minut täällä?" hän vihdoin änkytti hämillään.
"Tietysti", vastasi Julius, silmät ihmetyksestä levällään.
"Tyttäreni luulee minun olevan jo vuoteessa, ja pelästyisi kovin kuullessaan, että olin ulkona. Mutta minusta on hyvin hauskaa olla välisti öisin ulkona", jatkoi Mr. Howett.
"En mainitse nähneeni teitä, sir", sanoi Julius.
Hän soitti ovikelloa, ja sisäkkö tuli päästämään hänet sisään. Tyttö silmäili häntä kummastuneena. Hän sanoi neiti Howettin olevan jalkeilla, ja lähti ilmoittamaan tälle hänen tulostaan.
Julius katsahti taakseen, ja huomasi Mr. Howettin kadonneen portilta. Sitten hänet ohjattiin isoon saliin, jossa Valerie odotteli häntä.
"Tulin kovin myöhään, neiti Howett", sanoi hän, "mutta tahdoin mainita teille vielä eräästä asiasta, joka kokonaan livahti mielestäni, kun meidät niin ikävällä tavalla silloin keskeytettiin."
Valerie naurahti salaa. Häntä oli alkanut huvittaa tapaus, ja Savinihan oli ollutkin aivan syytön siihen.
"Teidän ei tarvitse pyytää anteeksi, Mr. Savini", sanoi hän. "Isäni nukkuu jo – hän menee hyvin aikaisin levolle – ja me saamme jutella nyt aivan rauhassa."
Juliuksella oli Mr. Howettin aikaisesta makuullemenosta omat mielipiteensä, mutta hän säilytti ne omina tietoinaan.
"Minun piti kysyä teiltä, neiti, oletteko kadottanut erään nenäliinan", sanoi hän. "Ukko antoi ankaran määräyksen, että minun on saatava se selville. Hän käyttäytyi sangen merkillisesti saatuaan tietää, että te ja Mr. Howett olitte Lady's Manorin uudet asukkaat." Ja Savini kertoi, mitä oli tapahtunut. Neiti Howettin silmät alkoivat loistaa, kun Savini lopetti kertomuksensa.
"Silloin sen täytyy olla totta!" hän huudahti. "Sen täytyy sittenkin olla totta. Jos hän käyttäytyi tuolla tavoin, niin se johtui siitä, että hänen omatuntonsa alkoi soimata häntä! Miksi hän muutoin olisi kiihtynyt niin kovin nimen kuullessaan?"
"Sitähän minäkin ihmettelin", sanoi Julius. "Mistähän syystä hän niin hermostui?"
Mutta tyttö ei tyydyttänyt hänen uteliaisuuttaan.
"Mainitsitte jotakin nenäliinasta", sanoi hän. "Kadotin yhden noin viikko sitten tai kenties se tapahtui jo pari viikkoa takaperin. Se oli yksi puolesta tusinasta, jonka hankin itselleni viime kerralla Pariisissa. Oletteko löytänyt sen?"
Julius nyökkäsi.
"Se löydettiin Garre Castlesta", vastasi hän tarkaten tytön kasvoja, "sinä iltana, jolloin Bellamy ampui kummitusta, ja se oli ylt'yleensä veren tahrima."
Tyttö tuijotti häneen.
"Minun nenäliinaniko – Garre Castlesta? Mahdotonta!"
Julius selosti tuon pikku tapahtuman juurta jaksain.
"Odottakaapas!" huudahti tyttö sitten ja juoksi ulos huoneesta. Palatessaan hänellä oli jokin pieni esine kädessään.
Juliuksen tarvitsi vain luoda silmäys siihen saadakseen varmuuden, että tytön kädessä oleva nenäliina oli aivan samanlainen kuin se, jonka Wilks oli löytänyt varastohuoneesta.
"Mutta tämäpä on vasta merkillistä! Nyt muistankin; kadotin nenäliinani juuri silloin, kun olin ensi kerran katsomassa Lady's Manoria ja päätin pyytää isää vuokraamaan sen. Kadotin sen autossa palatessani Lontooseen."
"Ettekö edes pikimmältään käväissyt linnan alueella? Suokaa anteeksi, että kysyn sitäkin, mutta teen sen vain siksi, että tiedän, miten suuresti Mr. Bellamy teitä kiinnostaa. Olitteko linnan lähelläkään?"
"En." Tyttö oli siitä aivan varma. "Kadotin sen Lady's Manorissa. Muistan selvästi, että nenäliina oli vielä silloin kädessäni, kun ajoin kartanoon."
"Ei minulla muuta asiaa ollut, neiti Howett", sanoi Julius, nousten seisomaan. "Ukko tahtoo vain, että koettaisin saada toisen samanlaisen nenäliinan kamarineidiltänne. En käsitä, miksi hän tahtoo saada haltuunsa vielä toisenkin."
Julius lähestyi ovea vitkastellen. Silloin tyttö muisti, että hänen oli maksettava saamistaan tiedoista.
"Ei se nyt olisi ollut niin välttämätöntä tällä kertaa, neiti", oli Julius vastustelevinaan tytön laskiessa seteleitä hänen kouraansa. "Olin aikonut tehdä tämän käynnin ilmaiseksi."
"'Työmies on palkkansa ansainnut'", siteerasi tyttö hymyillen, eikä Julius oikein tietänyt, oliko lause tarkoitettu ivaksi vaiko ylistykseksi.
Yksin jäätyään Valerie Howett ryhtyi pohtimaan tilannetta, johon oli joutunut. Hän tiesi aloittaneensa työn, jonka suoritus tulisi olemaan hyvin vaikea, jopa vaarallinenkin, eikä siinä onnistuminen ollut millään tavalla taattu. Tuohon työhön oli hänet saanut ryhtymään Jim Featherstonen varoitus. Eipä silti, että hän olisi ollut niin lapsellisen itsepäinen, että olisi tahtonut tehdä vain toisen kieltoa vastaan, sillä sanoihan jo hänen terve järkensäkin, ettei linnaan ollut kenelläkään pääsyä ilman Mr. Bellamyn lupaa. Ja vaikka hän olisi päässyt sinne puikahtamaankin, niin miten hän saisi siellä käsiin sen, mitä etsi. Ja nyt, kun Bellamy arvasi, kuka hän oli, niin vaara oli käynyt entistäänkin suuremmaksi. Häh tiesi kaiken tuon, mutta sittenkin hänen mielessään välähteli pieni toivon pilkahdus. Jos tuo hänen hankkimansa vanha linnan pohjapiirustus oli joka suhteessa oikea, ja jolleivät kahden vuosisadan kuluessa tehdyt korjaukset olleet kokonaan sulkeneet erästä kulkuväylää, niin silloin oli onnistuminen kenties kuitenkin mahdollista.
Linnan pohjoispuolella oli niinsanottu "vesiportti." Rakennus oli joskus ollut vallihautojen ympäröimä. Vuoristen, linnan takaisten metsien läpi oli virtaillut joki, josta vesi oli johdettu kanavaan, niin että linnan haltija saattoi pitää vallihautansa aina vedellä täytettyinä, kun taas itse linna oli rakennettu hieman korkeammalle maakohokkeelle. Joki oli kuivunut aikoja sitten, ja vallihaudat olivat nyt ruohon peittämät, jopa paikka paikoin täytetytkin. Mutta vesiportti oli vieläkin ennallaan.
Hän oli nähnyt sen Lady's Manorin ikkunoista; se oli vain jonkinmoinen kapea syvennys linnan muurin seinässä ja telkenä oli raskas, tukeva terässalpa. Tätä takaporttia käyttivät tavallisesti kaupustelijat viedessään ruokatarpeita linnan keittiöihin, ja nyt oli Valerie päättänyt käyttää sitä hyväkseen. Olihan tosin mahdollista, että keittiön puoli oli kokonaan eristetty asuinhuoneista, ja että hän sisälle päästyään oli yhtä etäällä päämaalistaan kuin ennenkin, mutta hän oli tehnyt lujan päätöksen ainakin yrittää.
Isä tietysti jo nukkui. Kolme valveilla olevaa palvelijaa hän vapautti sanomalla, että hänellä oli paljon työtä, eikä hän tahtonut tulla häirityksi. Sitten hän istui pienessä salongissaan koettaen parhaansa mukaan saada ajan kulumaan. Hän oli pukeutunut erittäin huolellisesti yöllistä seikkailua varten ja toivoi, ettei likinäköinen Mr. Howett vain olisi huomannut, että hänellä vieläkin oli yllään sama golfihame, jota oli käyttänyt aamupäivällä.
Viimeisen palvelijan poistuttua hän lähti vihdoin puutarhaan, ja valaisten tietään taskulampulla, löysi pian paikan, johon katonpaikkaajat olivat päivällä jättäneet kahdet kevyet tikkaat hänen käskystään. Hän nosti tikkaat maasta ja asetti ne vieretysten linnan muuria vastaan. Kiivettyään muurin harjalle hän veti toiset tikkaat ylös luokseen, josta pudotti ne sitten hiljalleen muurin toiselle puolelle ja sitoi tikkaiden päät sen jälkeen nuoralla lujasti yhteen. Kun tämä oli tehty, hän palasi takaisin taloon. Oli liian aikaista ryhtyä toimeen, täytyi odottaa ainakin tunti vielä.
Hän oli kirjoittanut pari kirjettä tuttaville, joita tunsi vain nimeksi, ja oli juuri aloittamaisillaan kolmatta aikaa tappaakseen, kun muisti, että hän oli syönyt tuskin mitään päivällisellä. Keittiö sijaitsi alempana talon toisessa päässä. Sinne johti tunnelintapainen kivinen käytävä, jonka jatkona oli alaspäin vievät portaat. Lady's Manorissa ei ollut sähkövalaistusta, ja Valerien oli kuljettava sinne kynttilän valossa. Perille päästyään hän sytytti tulen pieneen kaasuhellaan, jolle asetti vesikasarin kiehumaan. Sitten hän tarkasteli ruokasäiliötä. Hän löysi sieltä lautasellisen leivoksia. Ne hän asetti pöydälle, jolle jätti kynttilän palamaan, ja palasi sitten jälleen salonkiin.
Talossa vallitseva hiljaisuus oli melkein painostava. Hän istuutui pöydän ääreen aikeissa jatkaa aloitettua kirjettä, mutta hänen oli mahdotonta kohdistaa siihen ajatuksiaan, sillä tuleva seikkailu valtasi ne kokonaan.
Hän pureskeli kynänpäätä mietteissään, koettaen pakottaa ajatuksensa palaamaan todellisuuteen, kun yht'äkkiä hänen korviinsa kantautui omituinen ääni. Se oli kuin avaimen napsahdus lukossa, ja tuntui tulevan eteisen ulko-ovelta päin. Hän istui hetkisen pelon jäykistämänä, sillä hänen hermonsa olivat äärimmäisen jännittyneet.
Kului aikaa noin sekunnin verran, ja käytävästä alkoi kuulua hiljaisia, laahustavia askelia. Ne tuntuivat lähestyvän ja vihdoin menevän oven ohi.
Silloin hän hypähti jaloilleen, juoksi oven luo ja sysäsi sen selko selälleen. Hän voi nähdä ovelta kynttilän vieläkin palavan keittiössä, mutta käytävässä ei näkynyt ketään.
"Onko siellä joku?" huudahti hän hermostuneesti. "Oletko sinä siellä, Clara?"
Vastauksena oli ankara jymähdys, ja samassa sammui valokin keittiössä.
Sydämen lyödessä pakahtuakseen ja hengityksen käydessä raskaaksi hän puri huultaan, ettei huutaisi ääneen. Hänellä oli vieläkin taskussaan sähkölamppu. Hän veti sen esiin ja valaisi sillä pimeän eteisen jokaisen sopen. Silloin hän muisti Spiken revolverin ja palasi pöydän ääreen sitä hakemaan. Hän katsahti taaskin pimeään käytävään.
"Onko siellä ketään?" hän kysyi uudelleen. Äänen kaiku palasi onttona takaisin, eikä vastausta kuulunut. Kooten kaiken tahdontarmonsa hän meni hitaasti käytävään jatkaen matkaa edelleen portaita myöten keittiöön. Hänen silmänsä sattuivat ensiksi leivoslautaseen. Se lepäsi tuhansina sirpaleina lattialla. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Rauhanhäiritsijä, joka sen oli pudottanut, oli sittenkin ollut todellinen ihmisolento.
Hän sytytti uudelleen kynttilän, jonka sydän hehkui vieläkin punaisena, ja silloin hän huomasi jotakin omituista. Vaikka lautanen oli kappaleina lattialla, niin pari sirpaletta siitä oli tarjoilupöydällä. Joku oli nostanut ne siihen lattialta. Keittiö oli tyhjä. Keittiön yhteydessä oli astianpesuhuone ja siitä johti ovi hiilikellariin. Hän koetti avata ovea, mutta se oli lukittu. Minne oli tuo salaperäinen vieras siis puikahtanut? Ikkunat, samoinkuin talon takapihalle vievä ovikin, olivat salvoin pönkitetyt, eikä keittiössä ollut ainoatakaan paikkaa, mihin hän olisi voinut piiloutua. Puutarhaan johtavan oven Valerie oli itse lukinnut tultuaan ulkoa tikkaita asettamasta, ja avain hänellä oli vieläkin taskussaan. Hän koetti uudelleen kellarin ovea ja oli sekunnin ajan melkein sitä mieltä, että hänen oli herätettävä koko talonväki ja annettava tutkia talo läpikotaisin. Mutta se merkitsi sitä, että hänen oli silloin kokonaan keskeytettävä suunnittelemansa työ, jonka jo oli pannut alulle. Hän kääntyi takaisin kellarin ovelta. Mutta silloin hän oli aivan kiljaista kauhusta, sillä astiainpesuhuoneesta tuijotti häntä vastaan kaksi loistavanvihreätä, palavaa silmää. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin melkein nauroi ääneen, sillä astuttuaan lähemmäksi hän oli nostanut syliinsä kissan lattialta.
"Voi sinua, pikku raukkaa! Ja minä kun luulin sinua kummitukseksi", hän puheli. "Miten paha olitkaan, kun särit – – –"
Enempää hän ei ehtinyt sanoa, kun hänen silmänsä sattuivat vihreään nuoleen, joka lepäsi lattialla, sen teräksinen kärki aivan lautassirpaleiden keskellä. Vihreä nuoli, kirkkaan vihreine sulkavarsineen!
XXV LUKU
"Coldharbour Smith"
Valerie Howett ei pyörtynyt. Hän laski kissan hitaasti, melkeinpä koneellisesti sylistään ja kumartui ottamaan nuolen lattialta. Nuolen varsi oli pehmeä ja kärki terävä kuin silmäneula.
Vihreä jousimies! Hän oli siis ollut talossa, vieläpä tässä huoneessa. Minne hän oli nyt mennyt?
Veden kiehuminen kattilassa palautti hänet jälleen todellisuuteen. Hän väänsi kaasun sammuksiin ja lähti takaisin salonkiin. Hän oli kadottanut ruokahalunsa kokonaan.
Vihreä jousimies! Mutta hänen ei tarvinnut lainkaan pelätä vihreätä jousimiestä, jos tämä oli Abe Bellamyn vihamies. Hän oli pikemminkin ystävä! Hän tahtoi voittaa pelon, jota tunsi sielussaan, ja osaksi onnistuikin siinä. Kylän tornikellon lyödessä yksi hän meni uudelleen puistoon, ja vaikka polvet tuntuivat merkillisesti hetkahtelevan alla, hän kiipesi urheasti tikkaita myöten muurin harjalle ja laskeutui sitten samaa tietä muurin toisella puolen olevaan linnanpuistoon.
Mr. Bellamy viipyi tavallisesti ainakin pari tuntia päivällispöydässä ja toisinaan kauemminkin. Tänä iltana hän kuitenkin rikkoi kaikki sääntönsä soittamalla kelloa puoli tuntia sen jälkeen kuin oli aloittanut syöntinsä ja antamalla palvelijoiden korjata ruoat pöydästä.
"Soittakaa portinvartijalle, että odotan vierasta – Mr. Smithiä. Hänet on päästettävä puheilleni heti, kun hän saapuu."
"Kyllä, sir", sanoi Savini. Hän tiesi nyt, miksi illallisen syönti loppui niin lyhyeen.
"Tuokaa sitten sisään konjakkia ja sooda-suihku sekä laatikollinen niitä halpoja sikareja", jatkoi Mr. Bellamy. "Hämmästyikö Holland kovin, kun pyysin häntä tulemaan tänne? Hän tietysti kertoi teille, miksi tein sen?"
"Ei, ei hän kertonut", vastasi Julius, katsellen vanhaa miestä kasvoihin silmää räpäyttämättä.
Vähäistä myöhemmin Mr. Bellamy peruutti aikaisemman määräyksensä ja lähetti Juliuksen portinvartijan tupaan odottamaan vieraan tuloa.
Kello oli jo melkein yksitoista, kun Coldharbour Smith vihdoin saapui lontoolaisessa vuokra-autossa. Hän oli nähtävästi tehnyt useitakin pysähdyksiä matkan varrella kestitäkseen kyyditsijäänsä, koskapa kumpainenkin heistä nyt oli niin iloisella päällä, että Savini siitä suorastaan kiivastui.
"Mr. Smith, eiköhän olisi parasta hieman vaimentaa ystävänne ilonpitoa. Kylä on oikea juorupesä, eikä Mr Bellamy pidä siitä, että hänen vieraistaan pidetään suukopua."
Coldharbour Smith oli viisikymmenvuotias – kookas, jäntevä ja hyvin karkea sekä käytöksessään että puheessaan. Häntä suututti Savinin huomautus.
"Menkää helvettiin!" sanoi hän töykeästi. "Missä ukko on?"
"Hän odottaa teitä."
"No, annetaan hänen odottaa. Minun täytyy saada jotakin juodakseni. Tule mukaan, Kalle –" hän hihkaisi ajajalle, "käväisemme ensiksi Blue Boarissa."
"Blue Boarin ovet suljettiin jo monta tuntia sitten", sanoi Julius. "Tulkaa nyt vain linnaan, Mr. Smith. Talon herra odottaa teitä siellä."
"Oli menneeksi sitten", sanoi Smith vihaisesti. "Odota täällä, kunnes tulen, Kalle."
Hän käveli horjahdellen Savinin rinnalla.
"Mitä varten hän tahtoi minua luokseen tähän aikaan vuorokaudesta?" tiuskaisi hän toiselle kiukkuisesti.
"En tiedä. Kysykää häneltä itseltään."
"Lyhyeenpä sinun tietosi loppuvatkin; ja kuka sinä sitten olet olevinasi?"
"Olen Julius Savini."
"Mitäh, Juliusko? Vanha veikko! Ja minä kun luulin sinun olevan tiilenpäitä tutkimassa. Mitenkäs toiset kaverit voivat? Ja sinä itse, oletko palveluksessa täällä?"
"Olen Mr. Bellamyn sihteeri."
"Onko talossa muitakin tuttuja? Entäs se vihreä jousimies?" hän rähähti nauramaan, lyöden kädellä polveensa. "Ajatella, että täällä on vihreitä jousimiehiäkin! Juomanne ovat varmaankin melko väkeviä, vai mitä, Julius. Mitä te tavallisesti juotte? Metylialkoholiako?"
Julius ei vastannut. Hän oli iloinen saatuaan vieraan viimeinkin perille, sillä Coldharbour Smith, joka oli saanut liikanimensä erään poliisikamarin mukaan, jossa hän oli melkein vakinainen asukas, oli juonut liiaksi.
Smith astui silmiään siristellen vahvasti valaistuun kirjastoon, ja Julius vetäytyi Mr. Bellamyn viittauksesta takaisin eteiseen.
"Paina puuta, Smith", sanoi Bellamy osoittaen tuolia. "Otat kai ryypyn?"
Vasta nyt hän huomasi, missä tilassa hänen vieraansa oli.
"Mitä pirua! Sinähän olet juovuksissa kuin sika", sanoi hän. "Enkö ole sanonut sinulle, että sinun on tultava luokseni suoraa päätä ja selvänä?"
Hän meni pöydän luo ja täytti lasin konjakilla. Smith ojensi kätensä ottaakseen juoman vastaan, mutta tunsi samassa tuon kirpeän nesteen polttavan kasvojaan. Hän hypähti taapäin kiljaisten kivusta, vei kätensä silmilleen ja hieroi niitä raivokkaasti.
"Olette sokaissut minut", ulvoi hän.
"Ole vaiti! Kas, tuossa. Pyyhi tuolla naamasi."
Bellamy otti pöydältä lautasliinan, joka oli unohtunut palvelijalta tämän viedessä pois illallisen. Hän peitti sen miehen käsiin, joka tuskasta ähkien hankasi sillä kasvojaan.
"Tuo oli hävytön temppu", mies uikutti. "Olisin helposti voinut menettää näköni."
"Totta kait nyt selvisit, senkin juopunut koira! Ja jos et vielä päässyt järkiisi, niin koetetaan parempaa keinoa... Olet saanut minulta runsaasti rahaa viiden vuoden aikana etkä ole tehnyt mitään hyväkseni. Nyt, kun ensimmäistä kertaa haluan keskustella kanssasi, sinä tulet eteeni tukkihumalassa. Kas niin, nyt näytät jo hieman selvenevän."
Hän tuijotti tuskan vääristämiin kasvoihin, joita miesparka yhä hieroskeli hyppysillään. Sitten hän tarttui toisen käsivarsiin ja tyrkkäsi tämän lähimmälle tuolille niin voimakkaasti, että jykevä istuin näytti irtoavan liitoksistaan.
"Istu tuohon ja kuuntele tarkoin, mitä sanon! Kirjoitit minulle, että mielelläsi haluaisit lähteä maasta ja mennä Etelä-Amerikkaan. Se merkitsee siis sitä, että poliisi on kintereilläsi, ja lyön vetoa, että se sinut pian saavuttaakin. Nyt annan sinulle työtä, joka kenties vie sinut pois täältä ja samalla tuottaa sinulle niin paljon rahaa, että lopun elämääsi voit elää huoletonna. Mutta minä sanon 'kenties', sillä en ole asiasta vielä aivan varma. Oletko nyt täysin selvä?"
"Kyllä. Olen täysin selvä, Mr. Bellamy", vastasi mies synkästi.
Abe Bellamy katsoi häntä terävästi:
"No, hyvä on! Sinä kelpaat kyllä toimeen. Olet ensinnäkin tarpeeksi ruma ja muistutat suuresti käärmettä, ja sitä minä nyt kenties tarvitsenkin. Kerron sinulle heti yksityiskohdat."
Hän meni ovelle ja lukitsi sen. Sitten hän palasi vieraansa luo, ja he keskustelivat asiasta kokonaisen tunnin.
XXVI LUKU
Takaa-ajo
Uusi hovimestari, samoin kuin hänen edeltäjänsäkin, asui Sanktuari-tornissa, niinsanotussa kuninkaan huoneessa. Se oli ainoa asuttava huone tässä tornissa, ja sinne päästiin makuuhuoneen eteisen kautta. Hovimestari oli sulkeutunut huoneeseensa jo kauan ennen Coldharbour Smithin tuloa, heti, kun hänen päiväntyönsä olivat loppuneet.
Hänellä oli ollut mukanaan kaksi matkalaukkua taloon tullessaan; toisessa oli ollut pito- ja alusvaatteita, toisessa erään taitavan hienomekaanikon kaikessa kiireessä valmistamia työvälineitä. Kun hän laski ne pöydälle, ne näyttivät yardin pituisilta teräspiikeiltä. Niiden päässä oli ompelukoneen neulan kaltainen silmä, johon oli asetettu erinäisiä puoliympyräisillä lasisuojuksilla varustettuja mittareita. Hän katseli esineitä tyytyväisin ilmein alkaen sitten etsiä laukusta vasaraa, joka erosi tavallisesta vasarasta siinä, että sen pää oli tehty kautsukista.
Laukun pohjalla oli vielä solmuinen nuora, jonka toisessa päässä oli munanmuotoinen, teräksinen haka. Tämän hän kiinnitti rautasänkynsä päähän ja veti sitten nuoraa kaikin voimin. Kun sänky oli seinässä kiinni ja ikkunan lähellä, niin parempaa köyden kiinnityspaikkaa ei tarvinnut hakea. Hän otti vielä toisen puvun ja parin huopakenkiä esille, jonka tehtyään sammutti sähkövalon ja palasi eteiseen.
Kello oli kymmentä vailla kaksitoista. Hän kuuli Smithin vuokra-auton lähtevän liikkeelle ja silloin Abe Bellamykin palasi koirankopista neljän susihurtan seuraamana. Hovimestari oli ainoa valveillaoleva palvelija, sillä Julius oli jättänyt hänen huolekseen talon sulkemisen iltaisin. Julius vihasi koiria.
"Savini on varmaankin jo vuoteessa?" virkahti vanha mies lukitessaan eteisen ovea.
"On kyllä, sir."
Koirat nuuskivat hänen jalkojaan ja yksi niistä murisi vihaisesti.
"Te ette näytä pelkäävän koiria", sanoi Abe. "Noh, kenties teillä ei ole siihen syytäkään, kun minä olen läsnä, mutta älkää kuljeksiko täällä öisin, nuori mies, sen neuvon annan teille." Ja silloin, kuin vahvistukseksi isäntänsä sanoille, yksi hurtista kohotti päätään äänekkäästi haukahtaen.
"Hiljaa siinä!" ärähti Abe, vaikka olikin salaa mielissään koiran äkäisyydestä. "Voitte mennä nyt makuulle, nuorimies."
Hovimestari meni jälleen yläkertaan eikä ollut tietääkseenkään, vaikka eräs koirista seurasi häntä kuono melkein kiinni hänen kantapäissään aivan portaiden yläpäähän saakka.
Niin pian kuin hän pääsi huoneeseensa, lukitsi hän oven ryhtyen vaihtamaan pukua. Kolme minuuttia myöhemmin hän oli jo laskeutumassa köyttä pitkin, laskettuaan sitä ennen työvälineet alas.
Hän irrotti ne köydestä ja aloitti sen jälkeen omituisen työnsä. Hän upotti ensiksi yhden rautapiikeistään maahan aivan Sanktuari-tornin lähelle käyttäen apunaan kautsukkivasaraa, jonka iskut olivat melkein kuulumattomat. Kun tämä oli tehty, käveli hän jonkin matkaa seinäviertä pitkin, ja vasaroi siihen toisen piikeistään. Maaperä oli tässä kohden verraten pehmeätä ja hän oli upottanut piikin niin syvälle maahan, että sen päätä tuskin enää erotti, kun hänen mieleensä juolahti, että sitä oli nyt varsin vaikea löytää pimeässä. Hän päätti asettaa ison kiven merkiksi paikalle ja jatkoi sitten edelleen työtään.
Tehtyään siten kiertokulun linnan ympäri hän palasi jälleen ensimmäisen piikin luo, veti sen ylös maasta, ja tarkasteli siinä olevaa mittaria pienen taskulampun valossa. Mittari osoitti neljääkymmentä astetta. Hän veti nyt piikin toisensa jälkeen maasta, ja jokainen niistä totesi saman astemäärän. Mutta yhtä hänen oli mahdoton löytää. Hän tunnusteli maata hyvin huolellisesti, mutta piikin pää oli kadonnut jäljettömiin.
Hän oli yhä sitä etsimässä, kun kuuli, miten eräs ikkuna aukeni hänen yläpuolellaan, ja kun hän sitten ryömi lähelle seinää, hän huomasi seisovansa aivan Mr. Bellamyn huoneen kohdalla. Samassa hän kuuli Mr. Bellamyn jylisevän äänen karjaisevan:
"Tuolla hän on!"
Hovimestari oli jo aivan varma siitä, että hänet oli keksitty, mutta kun hän katsahti puiston vastakkaiselle puolelle, unohti hän kokonaan oman vaaranalaisen asemansa.
Joku oli ilmestynyt näkyviin pohjanpuolisen muurin varjosta ja alkanut hiipiä varovasti itäisen muurin kohdalla kasvavia pensaita kohden.
Tulija oli nainen. Hovimestari arvasi heti, kuka hän oli, ja lähti kiireesti juoksemaan häntä kohti.
Abe ei ollut mennytkään heti nukkumaan, vaan oli asettunut istumaan ikkunan ääreen ja jääden siihen katselemaan edessään olevaa hiljaista puistoa.
Äkkiä hän hypähti jaloilleen alkaen tirkistellä ulos. Oliko se vain varjo vai johtuiko se kenties kuutamosta? Hän olisi voinut vannoa nähneensä jonkun sukeltautuvan esiin pensaiden varjosta. Nyt hän näki hänet taaskin; hän ei ollut siis erehtynyt. Rauhanhäiritsijä oli kulkenut hyvin valoisan paikan yli. Hän ei voinut olla metsänvartijakaan, sillä jokainen heistä oli saanut määräyksen pysytellä sisällä yön aikana. Ja silloin hän huudahti ääneen ja syöksyi samassa eteiseen. Kuului sipsuttavia askelia ja kaksi koiraa loikkasi sinne hänen jäljestään alkaen hieroa päätään hänen polviansa vastaan. Toiset kaksi oli jätetty alakerran eteiseen. Hän näki niiden silmien kiiluvan pimeässä, ja vihelsi hiljaa kutsuen nekin luokseen.
Sitten hän veti hyvin öljytyt salvat kuulumattomasti sijoiltaan ja aukaisi etuoven päästämättä kuitenkaan koiria valloilleen, ennenkuin oli täysin varma asiasta.
Aivan oikein! Siellä hän oli vieläkin!
"Mene, ota kiinni!" hän usutti silloin elukoita, ja samassa neljä koiraa loikkasi matkaan vimmatusti huohottaen ja hampaat kuutamossa välähdellen.
Ne kiitivät äänettöminä ja nopeasti eteenpäin ruohikolla. Sekä rauhanhäiritsijä että hovimestari olivat tajunneet vaaran. Abe näki edellisen pyrkivän muurin edessä kasvavan puurykelmän suojaan. Kaksi koiraa oli jo äkännyt saaliin, mutta vain toinen niistä oli päässyt lähelle.
Valerie Howett juoksi kaikin voimin, läähättäen ja sydän kauhusta pakahtumaisillaan. Hän kuuli, miten sipsuttavat askelet lähestymistään lähestyivät ja niitä kuului seuraavan ihmisolentokin. Nyt hän oli vihdoinkin päässyt lähinnä olevien puiden tasalle ja syöksyi epätoivoisesti niiden taa. Ehtisikö hän ajoissa tikkaiden luo? Hän ei uskaltanut kääntää päätään. Se olikin tarpeetonta, sillä nyt hän kuuli jo koiran huohotuksen aivan lähellään. Hän ei ollut muistanut lainkaan revolveria, joka hänellä oli taskussaan, vaikka se tuon tuostakin kolahti hänen lantiotaan vastaan hänen juostessaan.
Nyt hänen oli kiivettävä hieman ylämäkeä ja juokseminen kävi entisestäänkin hitaammaksi. Silloin koira loikkasi hänen päälleen. Hän kuuli vain, miten sen leuat loksahtivat kiinni, sivuuttaen hänen kantapäänsä puolen tuuman etäisyydeltä. Vaara antoi hänelle yli-inhimillisen nopeuden, mutta silloin hän huomasi tulleensa puuttomalle aukiolle.
Vauhti kantoi häntä edelleen, muuten hän olisi vaipunutkin maahan pelosta. Sillä kirkkaassa kuutamossa hänen edessään seisoi hoikka, kauttaaltaan vihreä olento, joka valkoisin, pöhöttynein kasvoin tuijotti häneen. Olennon kädessä oli pitkä jousi, jolla kuunsäteet leikkivät välkähdellen.
Hän ehti nähdä, miten jousi kohosi, ja kuuli, kun nuoli suhahti ilmaan. Silloin hän kaatui. Jokin raskas esine tuntui putoavan hänen olkapäätään vasten, ja hän näki vilahdukselta ison, tummankellertävän koiran vavahtelevan kuolintuskissaan; samassa hän pyörtyi.
XXVII LUKU
Kalvosinnappi
"Mr. Howett kysyy, tuleeko neiti aamiaiselle?"
Valerie nousi istualleen vuoteessa ja hieroi kädellä silmiään. Hänellä oli hirveä päänsärky.
"Aamiaiselleko?" sanoi hän hajamielisesti. "Kyllä, tulen kyllä. Sanokaa, että tulen kohta alas."
Oliko kaikki ollutkin unta? Häntä värisytti. Ei. Hän ei ollut uneksinut. Hänen multainen golfihameensa lepäsi tuolinselustalla, ja hän muisti heittäneensä sen siihen ennenkuin paneutui levolle. Missä hän oli ollut ennen sitä? Tullessaan tajuihinsa hän oli ollut Lady's Manorin suuressa salissa. Mutta miten hän oli joutunut sinne? Vihreä jousimies! Hän tunsi selkäpiitään karmivan. Oliko vihreä jousimies tuonut hänet takaisin linnasta? Nyt hän muisti äkkiä tikkaat. Ne antaisivat pian hänet ilmi. Hän ponnahti nopeasti vuoteesta lattialle.
Hän ei kuitenkaan voinut syödä palaakaan, vaan keksien jonkin tekosyyn lähti aamiaishuoneesta tiedustelemaan palvelijoilta, mitä nämä tiesivät asiasta.
"Puutarhaporttiko, neiti? Ei, se oli lukossa ja salvattu ulkoapäin."
"Lukittuko? Vaikka minä jätin sen auki" änkytti Valerie.
Yhdestä asiasta hän oli varma – hän ei ollut päässyt saliin omin voimin. Jonkun oli täytynyt kantaa hänet muurin ylitse.
Valerie kiiruhti puistoon ja meni muurin luo. Hänen silmänsä sattuivat ensiksi pariin tikkaita, jotka lepäsivät maassa. Tuntematon jousimies oli siis huolehtinut niistäkin.
Hän palasi saliin toivoen löytävänsä sieltä jotakin johtolangaksi kelpaavaa. Mutta huone oli siistitty aamulla ja palvelijat olivat jättäneet kaikki hajallaan olleet pikku esineet eräälle pienelle sivupöydälle. Ensimmäinen esine, johon hänen silmänsä sattuivat, oli hänen oma nenäliinansa. Se oli nuhraantunut, joku oli pyyhkinyt sillä hänen kasvojaan; hän ei muistanut tehneensä sitä itse. Nenäliinan vieressä oli kalvosinnappi. Valerie tarkasteli sitä. Se oli kultainen ja siinä oli pienet emaljiset nimikirjaimet. Hän soitti sisään palvelustytön.
"Olen hyvin kiitollinen, että kokositte tavarat", sanoi hän tytölle. "Mistä tämä löytyi?"
"Se oli lattialla, lähellä sohvaa. Luulin ensiksi, että se oli pudonnut Mr. Howettilta, mutta hän sanoo, ettei hän ole kadottanut kalvosinnappia."
"Mutta tässähän onkin vain puolet siitä", huomautti Valerie.
Nappeja yhdistävä pieni ketju oli katkennut keskeltä kahtia.
"Ettekö nähnyt missään toista puolta?"
"En, neiti."
"Sittenpä etsimmekin yhdessä sen käsiin."
He hakivat sitä kaikkialta, kunnes tyttö hetken kuluttua sen löysi.
"Tässä se on, neiti!" huudahti hän.
Se oli ajautunut maton reunan alle ja oli aivan samanlainen kuin toinenkin puolikas.
"Lattialla oli tänä aamuna hirveän paljon tulitikkuja, kun siivosin täällä, ja yksi oli polttanut mattoon reiänkin", sanoi tyttö osoittaen mustaa, palanutta paikkaa uudessa, hyvin kauniissa brysseliläismatossa.
"Niin. Mutta se oli minun työtäni", sanoi Valerie. "En löytänyt lamppua. Kiitos avustanne."
Hän meni ikkunan luo, ja tarkasteli uudelleen nimikirjaimia.
"J.L.F." James Lamotte Featherstone! Se ei voinut olla mahdollista, ei mitenkään! mietti Valerie. Hän pisti napin äkkiä urheiluhameensa taskuun, kun palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että joku tahtoi häntä tavata. Vieras oli Spike Holland, ja hänellä oli runsaasti uutisia kerrottavana.
"Tiedättekö että vihreä jousimies oli taas viime yönä liikkeellä? Hän ampui Bellamy-ukkoa ja tappoi yhden hänen koiristaan. Bellamy on ihan raivoissaan. Kerrotaan, että hän näki linnan alueella jousimiehen – joka ilmestyi nyt ensimmäistä kertaa ulkosalla – ja päästi poliisikoirat hänen kintereilleen. Tuloksena oli – kuollut koira, joka onneksi sattui olemaan juuri se, jota Julius pelkäsi eniten, niin että 'ei niin pahaa, ettei siinä olisi myös jotakin hyvää'. Ja sitten! Neiti Howett, minulla on kunnia tuoda teille terveisiä korkeastikunnioitetulta herra Abe Bellamylta, Garre Castlen linnanherralta ja Berkshiren yksinvaltiaalta. Hän pyytää teitä vieraakseen linnaan."
"Tahtooko hän näyttää minulle linnaansa?" kysyi Valerie aivan hämmästyneenä.
Spike nyökkäsi. – "Abe on käynyt hyvin ystävälliseksi teitä kohtaan. Hän tahtoo näytellä linnaansa vieraille, ja eritoten teille. Hän oli nimittäin nähnyt nimenne sanomalehdessä – hänellä ei ollut ennen aavistustakaan siitä, että asuitte niin lähellä häntä – ja nyt hän aivan palaa halusta saada näyttää teille vanhan Bellamy-suvun kotipaikan."
Tyttö oli aivan ymmällään.
"Tämäpä vasta on merkillistä!" virkahti hän.
Spike nyökkäsi uudelleen humoristisen juhlallisena. "Kutsu ei koske Mr. Howettia, vaikka luulen, ettei ukolla ole mitään sitä vastaan, jos hänkin seuraa mukananne. Enkä minäkään kuulu kutsuvieraisiin. Mutta jos menette sinne, neiti Howett, niin antakaa minun tietää, milloin sen teette. Tulen sinne kanssanne jonkin tekosyyn nojalla, eikä hän voi ajaa minua uloskaan, kun sanomme hänelle, että olen teidän kavaljeerinne."
Valerien aivot toimivat nopeasti.
"Kyllä. Minä menen sinne – teen sen jo tänään iltapäivällä. Ottaakohan Mr. Bellamy minut silloin vastaan?"
"Tiedustan sitä häneltä puhelimitse, mutta luulen sen sopivan hänelle milloin tahansa."
"Mr. Holland", sanoi Valerie sitten. "Tiedättekö, missä kapteeni Featherstone oleskelee tätä nykyä?"
"Hän oli Lontoossa ainakin eilen", vastasi Spike. "Julius tapasi hänet siellä."
"Hän ei siis ole täällä?"
Spike pudisti päätään.
"Miksi sitä kysytte? Haluatteko tavata häntä?"
"Ei. En halua", vastasi tyttö kiireesti. "Kysyin sitä vain uteliaisuudesta; ei minulla ole mitään asiaa hänelle."
XXVIII LUKU
Valerie menee Garreen
Lady's Manorin palvelijat eivät osanneet selittää muuta syytä nuoren emäntänsä tiheään uudistuviin käynteihin keittiössä, kuin että koko talo oli varmaankin hänen mielestään kuin uusi, huvittava leikkikalu.
"Äsken neiti kysyi jo kolmatta kertaa, miksi kellarin ovi oli lukittu eilen illalla", sanoi keittäjätär. "Ja kellarin oveahan ei voi lukita ollenkaan."
"Hän keksi varmuuslukonkin oven sisäpuolella, vaikka minä en ole tiennyt sitä olevankaan", virkahti siihen keittiötyttö.
Silloin Valerie astui jälleen keittiöön.
"Älkää panko pahaksenne, keittäjä, mutta haluaisin mielelläni katsoa, miltä hiilikellarissa näyttää." Hänellä oli sähkölamppu kädessä.
"Nokeatte itsenne pahanpäiväisesti, neiti", varoitti palvelijatar, mutta Valerie ei sitä pelännyt.
Kellariin päästiin laskeutumalla tusinan verran portaita alas; kellariholvi oli verraten tilava. Sen yhdessä nurkassa oli kasa hiiliä, jotka kaadettiin sinne rännin kautta ulkoapäin. Holvissa oli kolme ovea, jotka johtivat pienempiin koppeihin. Edellinen asukas oli säilyttänyt yhdessä viinejään, toinen oli täynnä tyhjiä pulloja ja rikkinäisiä laatikoita, ja kolmannen ovi oli suljettu. Valerie huomasi, että sen lukko oli aivan uusi. Kopissa oli pieni ikkunaluukku, ja hän tirkisti siitä sisään, valaisten kopin sisustaa taskulampullaan. Mutta ainoa esine, minkä hän siellä näki, oli iso, musta matka-arkku. Hän palasi asuinhuoneisiin ja keräten kaikki avaimet, mitkä sai siellä käsiin, koetti niillä avata kellarin ovea, mutta turhaan. Ei myöskään maksanut vaivaa antaa rikkoa ovea, kun kopissa oli vain vanha arkku, jonka edellinen asukas oli tietysti tahallaan sinne jättänyt.
Kun hän tuli takaisin, kuuli hän keittiöstä yhä uusiintuvia naurunremahduksia, jotka kuitenkin lakkasivat niin pian kuin hän astui ovesta sisään.
"Antakaa anteeksi, neiti", sanoi keittäjätär, "mutta olin juuri kertomassa Katelle, miten hassunkurinen nimi tuolla kellarilla on. Neiti ymmärtää, että olemme täällä hyvin vanhanaikaisia niin tavoissamme kuin puheissammekin, ja linnaakin sanomme aina vain 'Curcyksi' erään linnanherran mukaan, joka omisti sen sata vuotta sitten."
"Ja miksi sanotaan kellaria?" kysyi Valerie hymyillen.
"Sitä nimitetään tavallisesti 'rakkaudentieksi'."
"Mistä se sellaisen nimen on saanut?" huudahti Valerie. Mutta sitä ei keittäjätär tietänyt. – Ja samassa saapui Spike Holland hakemaan häntä Garreen, jossa Julius Savini jo odotteli heitä portinvartijan tuvassa.
"Eipä se äijä maininnut teitä lainkaan, Holland", sanoi hän. "On parempi, että soitan hänelle ensiksi."
"Sitä teidän ei tarvitse tehdä", vastasi Spike. "Minä en salli neiti Howettin menevän linnaan, ellen itse seuraa mukana. Minä olen vastuussa hänestä", lisäsi hän vakavuutta teeskennellen, "enkä suo sitä etuoikeutta kenellekään muulle."
Julius ei tehnyt enempiä vastaväitteitä, vaan salli reportterin tulla tytön mukana. Näytti siltä, kuin Mr. Bellamy olisi aavistanutkin hänen tulevan, sillä hän ei näyttänyt ollenkaan panevan pahakseen, kun Spike ilmestyi ovelle.
Mr. Bellamy tuli eteiseen ottamaan vastaan vieraitaan, ja Valerie kokosi kaiken rohkeutensa voidakseen katsoa häntä silmiin. Kun hän katsahti ylös, näki hän edessään isot, pöhöttyneet, punaiset kasvot, kun taas miehen pituus, hänen leveiden hartioittensa jykevyys ja harvinainen rumuutensa oli niin yllättävä, että Valerielta hetkeksi katosi kokonaan inhon tunne, jolla hän oli aikaisemmin ajatellut miestä. Abe Bellamyn olennossa oli jotakin yli-inhimillistä, jotakin, joka antoi selityksen hänen äärettömälle vihamielisyydelleen ja pahuudelleen. Ja nyt Valerie Howett siis tapasi hänet ensikerran.
XXIX LUKU
Vankityrmät
"Toivotan teidät tervetulleeksi linnaan, neiti Howett."
Valerien pieni käsi katosi hetkeksi toisen isoon kouraan, eivätkä miehen jäänharmaat silmät jättäneet hetkeksikään hänen kasvojaan.
"Minusta tuntui, että oli jo aika tehdä tuttavuutta naapurien kanssa", sanoi Bellamy. "Ja jos olisin tietänyt teidän olevan täällä, olisin kutsunut teidät tänne jo aikoja sitten."
Linnan itäisessä siipirakennuksessa oli paitsi isoa ruokasalia, jota tuskin milloinkaan käytettiin, myöskin taulukokoelma, täynnä vanhojen mestarien maalauksia. Tämä oli uusi puoli Bellamyn luonteessa ja siitä ei Spikellä ollut tätä ennen ollut aavistustakaan.
"En tietänyt lainkaan, että olette taidemaalausten kokooja, Mr. Bellamy", virkahti hän.
Vanha mies antoi kylmän katseensa levätä hetken reportterin kasvoilla.
"En ole elämässäni koonnut muuta kuin rahaa", sanoi hän lakonisesti. "Ostin taulut samalla kuin linnankin. Kokoelma maksoi puoli miljoonaa dollaria, ja minulle on sanottu, että se on kaksi kertaa sen arvoinen. Näytän teille erään taulun, neiti Howett, jonka nimi on 'Arvokas nainen'."
Kuva oli hollantilaista tyyliä ja esitti kaunista naista, jonka paljaassa käsivarressa näkyi hienon hieno arven tapainen merkki.
"Harva nainen pitäisi siitä, että hänen arpensa maalattaisiin muotokuvaan", sanoi Abe. "Mutta olen kuullut, että tämä mestari, joka oli hollantilainen, maalasi kaiken, mitä mallissa näki. Siitä eivät varmaankaan meidän aikamme nuoret naiset pitäisi, vai kuinka, neiti?"
Se oli taisteluhaaste, ja Valerie tarttui heti hansikkaaseen.
"Luulenpa, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan", hän sanoi kylmästi. "Minulla on itsellänikin arpi vasemmassa kyynärvarressa, eikä se rumenna minua lainkaan. Sain arven, kun kaaduin kerran pienenä ollessani ja vahingoitin kyynärvarttani."
Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun jo katui niitä. Mutta katumuskin oli hyvin lyhytaikainen.
"Vai niin! Vai on teillä arpi vasemmassa kyynärvarressa! Ja saitte sen jo pienenä ollessanne", matki Abe hitaasti; silloin Valerielle selveni, miksi häntä oli pyydetty tulemaan linnaan. Abe Bellamy tahtoi saada varmuuden asiasta. Valerie olisi sekä voinut että tahtonutkin säästää häneltä sen vaivan.
"Ette ole vielä näyttänyt meille vankityrmiänne, Mr. Bellamy", Spike muistutti.
"Noh, sittenpä menemme sinne heti. Mutta ne eivät ole nyt läheskään niin synkät kuin ne ovat ennen olleet", sanoi Abe.
Hän vei vieraansa eteishalliin, jossa he saivat odottaa, kunnes hän haki avaimet Savinin huoneesta. Julius lyöttäytyi kokeeksi heidän seuraansa, vaikka olikin melkein varma siitä, että saisi käskyn mennä tiehensä. Mutta Abe ei näyttänyt edes huomaavan hänen läsnäoloaan.
He kulkivat jälleen taulukokoelman läpi ja menivät sitten eräästä pienestä ovesta tilavaan nelikulmaiseen ja kiviseinäiseen huoneeseen, joka Aben sanojen mukaan oli ennen ollut linnan vahtikamarina. Ennen vanhaan tästä huoneesta päästiin puistoonkin, mutta nyt oli ovi muurattu kiinni.
"Sytytän valon", sanoi Abe. Hän väänsi nappulaa, ja vieraat huomasivat olevansa isossa holvissa, jonka kattoa kannatti kolme jykevää pylvästä. "Tämä oli päävankila", selitti ukko. "Täällä pidettiin jos jonkinlaisia vankeja. Katsokaapas noita renkaita, neiti Howett, niihin kiinnitettiin vankien kahleet."
"Voi, miten hirveätä!" huudahti Valerie, ja Abe nauroi sydämensä pohjasta.
"Tämä on kuitenkin paratiisi pienempiin tyrmiin verrattuna", hän virkahti.
Hän meni holvin toiseen päähän, ja kumartui nostamaan isoa, kivistä lattialuukkua.
"Jos haluatte lähteä tuonne, niin saatte nähdä vähemmän hauskat vankityrmät. Mutta en kehoita teitä siihen – sillä portaat ovat hyvin äkkijyrkät ja niissä voi helposti astua harhaan pimeässä."
"Minä tahtoisin mielelläni nähdä ne", sanoi Valerie, ja Savini lähetettiin hakemaan lisävalaistusta.
Alemmassa kerroksessa oli neljä vankityrmää, joista kaksi oli hyvin isoa ja toiset kaksi aivan pieniä, tuskin koirankoppia isompia – joten niissä oli mahdoton seisoa suorana tai ojentautua pitkäkseen lattialle. Mutta näissä ahtaissa haudoissa olivat miehet ja naiset saaneet kitua vuosikausia, selitti Bellamy, osoittaen kirjaimia, joita onnettomat olivat aikansa kuluksi hakanneet koppien seiniin.
"Näitä huoneita nimitettiin 'Pieneksi paratiisiksi'", jatkoi hän tyytyväisenä. "Tuo kivipenkki oli heidän vuoteenaan, ja jos tarkastatte sitä lähemmin, huomaatte, että penkkiin on syöpynyt aivan ihmisruumiin mukainen syvennys, kun siinä vuosi vuoden jälkeen nukuttiin."
Valerie tuijotti penkkiin kauhuissaan.
"Millaisia petoja on sen ajan ihmisten täytynyt ollakaan, kun he voivat kiduttaa toisia tuolla tavoin!" huudahti hän inhoten.
"Noh, enpä tiedä", vastasi vanha mies välinpitämättömästi. "He tietysti nauttivat sellaisesta."
"Miksi he eivät surmanneet heitä samalla?"
"Ja päästäneet heidät tuskistaan!" Abe huudahti hämmästyneenä. "Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Mitä hyötyä siitä on, jos tappaa vihollisen? Silloinhan hän välttyy kaikesta."
Valerie ei vastannut.
"Luulen, että tässä onkin kaikki, mitä linnassa on katseltavaa", jatkoi Abe. "Jolleivät kaasuhellat ja tornit sekä tyhjät, kiviset huoneet teitä kiinnosta."
"Mikä tuo on?" Valerie osoitti lattiassa olevaa syvää reikää, jonka epätasaiset kiviset reunat olivat merkkinä siitä, että se oli tehty siihen poraamalla. Abe katsahti hymyillen ylöspäin ja tyttö seurasi hänen katsettaan. Seinään, reiän yläpuolelle, oli muurattu aivan samanlainen hirsi kuin se, jonka Valerie oli nähnyt Sanktuari-tornissa, ja hän sulki silmänsä.
"Muutamia heistä hirtettiin ulkonakin, mutta suurin osa kuitenkin täällä", ilmoitti Abe mielissään.
Valerie huoahti helpotuksesta, kun he vihdoinkin palasivat päivänvaloon. He tulivat takaisin eteishalliin.
"Mr. Bellamy, saanko puhutella teitä kahdenkesken?"
Valerie noudatti aivan äkillistä mielijohdettaan. Ainoa ajatus, mikä hänellä oli muutama minuutti sitten ollut, oli toive päästä tästä synkästä paikasta niin pian kuin mahdollista.
"Tietysti, neiti Howett", vastasi Abe hitaasti. Hän katsahti molempiin miehiin. "Olen sanonut palvelijalle, että juomme teetä kirjastossa. Voimmehan jutella teenjuonnin jälkeen, vai kuinka?"
Tyttö nyökkäsi. Nyt häntä alkoi jo kaduttaa, ja hänen olisi tehnyt mieli peruuttaa keskustelu jonkin tekosyyn nojalla.
Teetä tarjoili siistin näköinen sisäkkö.
"Missä Philip on?" murisi vanha mies.
"Hänellä on tänään vapaapäivä, sir", Julius ehätti sanomaan.
"Miten monta vapaata iltapäivää hän oikeastaan pitää viikossa", ärähti Bellamy, mutta huomasi sitten, ettei hänen vihanpuuskansa oikein soveltunut hyväntahtoisen talonherran osaan, jota hän halusi esittää.
Spike katseli uteliaana ympärilleen. Vaikka huonetta sanottiin kirjastoksi, niin siellä oli hyvin vähän kirjoja. Ne mahtuivat helposti yhteen korkeaan kaappiin, joka seisoi lähellä ovea. Mutta huone oli silti sangen miellyttävä. Kiilloitettua lattiaa peittivät eriväriset taljat, joiden värit sulautuivat mainiosti yhteen huoneen sisustuksen kanssa.
Bellamy seurasi Spiken katsetta ja sanoi:
"Tämän huoneen lattia on kivestä. Sitä olisitte tuskin arvannut, sillä minä annoin kattaa sen parketilla. Kivi on liian kylmää minun ikäiselleni miehelle."
Se oli ainoa huomautus, minkä hän teki huoneesta, ja pian Spike ja Julius, joka myöskin oli saanut ottaa osaa teenjuontiin, poistuivat kirjastosta.
"Savini pitää teille seuraa, Holland, sillävälin kuin neiti Howett ja minä juttelemme", sanoi Abe. "Ettehän pidätä minua kovin kauan, neiti Howett?"
"Ei. En hyvin kauan", vastasi Valerie.
Hänen rohkeutensa alkoi pettää taaskin. Hän olisi halusta seurannut muiden mukana, ja veri alkoi jähmettyä hänen suonissaan, kun hän ajatteli kohtausta miehen kanssa. "Pelkuri, pelkuri raukka!" hän nimitti itseään, sillä häntä harmitti oma heikkoutensa. Oven sulkeuduttua miesten takana Bellamy asettui kädet taskussa seisomaan takkavalkean ääreen, lähelle tyttöä.
"Noh, neiti Howett?" Bellamy aloitti. Hänen äänensä kuulosti karkealta ja uhkaavalta. "Mistä aioitte puhella kanssani?"
Toisen näennäinen vihamielisyys oli tarpeeksi Valerielle elvyttääkseen hänen puuttuvan rohkeutensa.
"Mr. Bellamy", tyttö sanoi tyynesti. "Tahdon, että sanotte minulle erään asian."
"Kerron teille kaiken, mikä teidän on tarpeellista tietää", vastasi Abe, sillä hänen raakuutensa yritti taaskin pyrkiä esille.
"Ilmaiskaa sitten minulle – missä on äitini", pyysi tyttö hiljaa.
Ei lihaskaan värähtänyt Aben kasvoissa, eikä hän edes räpäyttänyt silmäänsä. Hän tuijotti vain äänetönnä tyttöön.
"Missä on minun äitini?" toisti Valerie uudelleen.
Silloin alkoi Bellamyn jättiläismäinen ruho omituisesti täristä, hänen kasvonsa kävivät tummanpuhuviksi, ja suupielet kohosivat entistä enemmän. Hitaasti, kuin vastoin hänen tahtoaan, hänen kätensä ojentui tyttöä kohden, ja Valerie vetäytyi äkisti taapäin, kauhistuen hänen raivoaan.
"Tahtooko herra, että lisään halkoja takkaan?" kuului ääni sanovan heidän takanaan.
Bellamy käännähti katsomaan rauhanhäiritsijää. Hän näki uuden hovimestarin, joka seisoi kohteliaana ja kunnioittavana, mutta harvinaisen ilmeettömän näköisenä ovella. Ukon kyky hillitä itseään oli suorastaan yli-inhimillinen. Vaikka suonet paisuivat otsalla ja hän vapisi kauttaaltaan, niin hänen ihmeteltävä tahdonlujuutensa sai lopulta voiton.
"Soitan teille, jos jotakin haluan, Philip", sanoi hän vihaisesti. "Luulin teillä olevan vapaan iltapäivän."
"Tulin aikaisin kotiin, sir."
"Ulos täältä!"
Sanat paukahtivat kuin kanuunan laukaus, ja hovimestari kumarsi, jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Abe Bellamy kääntyi katsomaan kalpeata tyttöä.
"Mainitsitte jotakin äidistänne", sanoi hän käheästi, "ja luulenpa, että saitte minut hieman kiivastumaan. Mutta minä en ole milloinkaan tavannut teidän rouva äitiänne, neiti Howett. En häntä, enempää kuin teitä itseännekään. Te asuitte Lontoossa samassa hotellissa kuin minäkin, ja arvaan, että te juuri vuokrasitte huoneen sitten New Yorkissakin heinäkuun neljännentoista päivän tienoilla 1914 siitä hotellista, jossa minä tavallisesti asun siellä käydessäni. Minulle tuli runsaasti kirjeitä sinne, vaikka itse olinkin Englannissa. Ihmiset olivat siinä luulossa, että olin New Yorkissa, ja osoittivat kirjeensä tuohon hotelliin, ja neljästoista päivä heinäkuuta minulta varastettiin siellä nippu kirjeitä, neiti Howett. On mahdollista, että varas, joka anasti ne, luuli nähneensä jossakin kirjeessä sellaista, mikä sai hänet uskomaan, että minä muka tietäisin, missä hänen äitinsä oleskeli. Otaksun niin. Vaikka tietysti välitän viis, mitä varkaat ajattelevat, olivatpa ne sitten mies- tai naisrosvoja. Minä en tiedä missä teidän äitinne on", hän jatkoi yksitoikkoisella äänellä, mutta korostaen silti joka tavua erikseen. "Sitä en tiedä, ja vaikka tietäisinkin, niin ei suinkaan ole minun asiani tulla teille siitä kertomaan. Hän on luultavasti jo kuollut. Useimmat niistä ihmisistä, joista emme kuule pitkään aikaan, ovat kuolleet. Maailmassa ei ole toista niin hyvää lymypaikkaa kuin hauta, neiti Howett. Siellä on ihminen lopultakin rauhassa ja hyvässä säilyssä."
"Missä on äitini?" Valerien ääni kuulosti ontolta ja sanomattoman heikolta.
"Että missäkö on mammanne?" toisti Bellamy pilkallisesti. "Ettekö siis kuullut, mitä juuri sanoin? Olette saanut tyhmiä houreita päähänne, Valerie Howett. Niin käy aina sille, joka lukee varastettuja kirjeitä! Jos niiden joukossa oli häneltä tullut kirje, niin helppohan teidän on hänet löytää."
Bellamy heitti päätään merkitsevästi sivulle ja lähetti hänet pois aivan kuin Valerie olisi ollut yksinkertainen palvelustyttö; ja tyttö lähti horjahtelevin askelin kulkemaan ovea kohti.
"Noh, mitäs nyt on tapahtunut?"
Spike kiirehti tyttöä vastaan.
"Ei mitään. Voin hieman pahoin. Menemmekö nyt, Mr. Holland?"
Valerie etsi silmillään hovimestaria. Mutta häntä ei näkynyt missään.
Heidän mennessään hitaasti portille Julius kiiruhti uuden hovimestarin luo.
"Äijä haluaa puhutella teitä, ja on ihan suunniltaan raivosta", sanoi hän matalasti.
"Niinpä melkein olen itsekin", urahti hovimestari ja lähti huolettomana tapaamaan ärtynyttä talon herraa.
"Mikä teidän nimenne on?" ukko karjaisi hänen astuttuaan huoneeseen.
"Philip, sir – Philip Jones."
"Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa teille, että tänne ette saa pistää nokkaanne, ellen soita teitä sisään?"
"Otaksuin vieraiden olevan täällä."
"Otaksuitte! Vai otaksuitte te niin? Ja kuulitteko, mitä tyttö sanoi?"
"Nuori neiti ei sanonut mitään, kun minä tulin sisään, sir. Luulin teidän näyttävän hänelle korttitemppuja, sir." Ei lihaskaan värähtänyt hovimestarin kasvoissa. "Olen hyvin pahoillani, että olin de trop."
"Mitä se on?" kysyi Abe ymmällään.
"Se on vain ranskalainen sanontatapa, sir."
"Nuo ranskalaiset sutkauksenne saatte pitää omina tietoinanne, kun minua puhuttelette", Abe jyrisi. "Ja jos vielä kerran ilmestytte eteeni kutsumatta, saatte potkut sillä minuutilla, ymmärrättekö?"
"Kyllä, täydellisesti, sir. Mitä haluatte päivälliseksi?"
Abe oli liian vihainen puhuakseen; hän vain viittasi kädellään.
XXX LUKU
Kertomus
Kun Valerie seuraavana päivänä käveli puistossa mietiskellen edellisen vuorokauden tapahtumia, huomasi hän jonkin valkoisen esineen lennähtävän muurin yli ja riensi heti nostamaan sen maasta. Se oli kiireessä kirjoitettu pieni kirjelappu. Hän luki sen ja pudotti sen sitten käsilaukkuunsa. Kello kymmenen aikaan Jim Featherstone tuli vierailulle, ja Valerie otti hänet vastaan eteishallissa.
"Olen hyvin iloinen, kun tulitte", sanoi hän kiireesti. "Sillä aion kertoa teille kaiken rouva Heldistä." He istuutuivat vierassaliin. "Mutta ennenkuin aloitan, tahdon antaa teille jotakin, joka kuuluu teille. Palvelijatar löysi sen tänä aamuna." Hän haki pienen käärön kirjoituspöydältä.
"Se on kai kalvosinnappini. Koetin etsiä sitä, mutta minulla oli niin niukalti aikaa, kun tahdoin ehtiä täältä, ennenkuin tulitte tajuntaanne."
"Te siis toitte minut linnasta. Ei! Teidän ei tarvitse selittää mitään." Valerie viittasi ehkäisten kädellään. "En halua tietää siitä enempää. Olette ollut äärettömän hyvä minua kohtaan, kapteeni Featherstone, ja minä olisin säästynyt monenlaisilta ikävyyksiltä ja tyhmyyksiltä", hän lisäsi hymyillen, "jos olisin ilmaissut teille jo ennemmin sen, minkä nyt aion kertoa. Ette luultavasti tiedä, vaikka lienette sentään joskus ajatellut sinnepäin – sillä tarkkanäköisyytenne on suorastaan yllättävä – että kiltti Mr. Howett ei ole minun isäni."
Hän näki toisen ilmeestä, ettei tämä ollut sitä tietänyt.
"Kaksikymmentäkolme vuotta sitten Mr. Howett oli vielä hyvin köyhä", jatkoi tyttö. "Hänellä oli silloin pieni, pahanpäiväinen maatalo Montgomeryssä. Paikka oli nimeltään Trainor, ja hän koetti viljellä maata, joka ei kuitenkaan antanut satoa kuin henkipitimiksi. Hän ja kasvatusäitini asuivat yksin talossa. Heillä ei ollut lapsia, vaikka olivat olleet jo pitemmän aikaa naimisissa. Heidän tulonsa eivät olleet suuret, mutta siitä huolimatta he ilmoittivat sanomalehdessä haluavansa ottaa kasvattilapsen. En tahdo sen tarkemmin kajota Mr. Howettin yksityiselämään, kapteeni Featherstone, sillä tiedätte hänen sittemmin päässeen hyviin varoihin.
"He saivat useita vastauksia ilmoitukseensa, mutta ei ainoakaan näyttänyt heitä oikein tyydyttävän. Eräänä päivänä rouva Howett sai kuitenkin kirjeen, joka kiinnosti heitä enemmän kuin toiset. Tässä se on."
Valerie otti kirjoituspöydän laatikosta kirjeen, ja ojensi sen vieraalleen. Se oli kirjoitettu eräässä seitsemännen valtakadun varrella olevassa hotellissa, New Yorkissa ja kuului seuraavasti:
"Vastaukseksi arv. ilmoitukseenne ilmoitan täten, että olisin
hyvin iloinen, jos tahtoisitte ottaa kasvatiksenne pienen tytön,
joka on yhdentoista kuukauden ikäinen ja jonka vanhemmat ovat
äskettäin kuolleet. Olen halukas maksamaan tuhat dollaria
korvaukseksi hyvästä työstänne.""Juuri silloin", jatkoi tyttö, "Mr. Howettia ahdisteli ankarasti eräs velkamies, jolla oli kiinnitys taloon, ja vaikka tiedänkin, että Mr. Howett todella piti lapsista ja kaipasi niitä talossaan, niin suurimpana vaikuttimena hänen päätökseensä tällä kertaa oli kuitenkin raha, joka tarjottiin puolestani, sillä tuo pieni tyttö olin minä. Muutamia päiviä myöhemmin tuli eräs mies kärryillä ajaen farmille, ja kun hän hyppäsi rattailta alas, oli hänellä sylissään vaatteeseen kiedottu käärö, jonka hän heti ensi työkseen ojensi rouva Howettille. Niihin aikoihin asui heidän luonaan eräs poikanen, jonka suurimpana huvina oli valokuvaaminen. Joku oli lahjoittanut hänelle kameran. Kun kärryt nyt seisoivat oven edessä, niin poikanen napsautti niistä kuvan, juuri kun mies oli astumaisillaan kärryistä maahan. Valokuva olisi tietysti joutunut hukkaan ja kaikki toiveet vanhempieni selville saamisesta olleet turhia, jollei olisi tapahtunut niin, että se liike, joka valmisti valokuvauskojeita, oli luvannut palkita ne amatöörivalokuvaajat, jotka onnistuivat ottamaan parhaimman kuvan. Poika lähetti liikkeeseen ottamansa kuvan, joka palkittiin sekä julkaistiin eräässä viikkolehdessä. Olen nähnyt tuon kuvan ja antanut suurentaa sen itseäni varten."
Valerie kääri auki pöydällä olevan paperirullan ja asetti valokuvan levälleen lampun valoon. Featherstone meni pöydän luo.
"Ei ole epäilystäkään", sanoi hän kuvaan katsahdettuaan, "ettei mies olisi Abe Bellamy. Noista kasvoista ei voi erehtyä."
"Kaikkein ihmeellisintä on se", jatkoi tyttö, "ettei rouva Howett pannut merkille hänen kasvojaan. Se johtui siitä, että hän on melkein yhtä likinäköinen kuin miehensäkin. Kasvoin sitten heidän lapsenaan, kuten lain mukaan oikeastaan olinkin, sillä tuo lapseksi-otto oli lakimiehen vahvistama, eikä minulla lain mukaan ole muuta isää kuin Mr. Howett. Vasta kasvatusäitini kuoltua sain kuulla totuuden. Silloin en välittänyt ollenkaan vanhempieni etsimisestä, sillä olin nuori, ja koulutyöt kiinnostivat minua eniten. Vasta myöhemmin aloin ajatella itseäni, ja mieleeni juolahti, että nyt, kun olin rikas – omistan nimittäin suuren määrän osakkeita Mr. Howettin öljylähteissä, ja hänen rouvansa jätti minulle perinnöksi osan omaisuuttaan – minun oli ainakin yritettävä saada tietooni, ketkä olivat vanhempani.
"Ja silloin tuo valokuva, josta mainitsin, oli minulle suuriarvoinen. Annoin suurentaa sen, ja silloin nähtiin, että mies, jota se esitti, oli Abe Bellamy. Olin kuullut mainittavan hänen nimeään; olihan hän sellainen henkilö, jonka maine on yleisesti tunnettu. Ja mitä enemmän tulin häntä tuntemaan, sitä varmemmaksi kävin luulossani, ettei hän ollut sukulaiseni, eikä ollut tuonut minua farmille sekä maksanut edestäni suurta summaa missään hyväntekeväisyystarkoituksessa, vaan ainoastaan omia tarkoitusperiään varten. Otin salapoliisit avukseni, ja he saivat selville, että hänellä oli ollut vain yksi ainoa sukulainen, veli, joka oli kuollut jo melkein kahdeksantoista vuotta sitten. Tällä veljellä oli ollut kaksi lasta, mutta nekin olivat kuolleet. Siltä suunnalta näytti olevan mahdoton löytää minkäänlaista johtolankaa, sillä salapoliisit olivat heti yhtä mieltä siitä, etteivät Abe Bellamy ja hänen veljensä koskaan olleet pitäneet toisistaan, pikemminkin päinvastoin, ja että Abe ei varmastikaan ollut milloinkaan pannut 'tikkua ristiin' veljeänsä auttaakseen.
"En kertonut asiasta Mr. Howettille, vaan kohdistin koko huomioni Abe Bellamyyn. Olin vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, mutta päätökseni saada salaisuus tietooni vahvistui päivä päivältä. Ilman Mr. Howettin tietoa hankin palvelukseeni miehiä, jotka tutkivat Mr. Bellamyn kirjeenvaihdon. Hän oleskeli pääasiallisesti Euroopassa ja vain pari kolme kuukautta vuodesta New Yorkissa. Chicagossa hän ei käynyt koskaan. No niin, eräänä päivänä löysivät asiamieheni sitten erään kirjeen. Se on minulla vieläkin."
Tyttö otti esiin kirjeen, jossa muste oli jo haalistunut ja kirjoitus epäselvää. Se kuului näin:
"Little Bethel katu, Lontoo, P.L.
Olet voittanut minut. Anna minulle takaisin lapsi, jonka olet
ryöstänyt, ja minä lupaan tehdä kaiken, mitä vaadit. Olen murtunut
– täydellisesti murtunut sekä sielultani että ruumiiltani sinun
loputtoman vainoamisesi vuoksi. Olet paholainen – oikea hornan
henki, jonka pirullisuudella ei ole rajoja. Sinä olet ottanut
minulta kaiken, mikä oli minulle rakasta, ja nyt en tahdo
enää elää.
Elaine Held."Alla oli vielä jälkikirjoitus, mutta se oli niin epäselvästi kirjoitettu, että Featherstonenkin, niin taitava kuin hän näissä asioissa olikin, oli verraten vaikeata saada siitä selvää. Seuraavat lauseet olivat kuitenkin luettavissa:
"Etkö tahtoisi olla niin jalomielinen ja sanoa minulle... pikku Valerie... Viime huhtikuussa oli seitsemäntoista vuotta siitä, kun..."
"Minut vietiin kaksikymmentäneljä vuotta sitten huhtikuussa Mr. Howettin luo", jatkoi tyttö levollisesti. "Bellamy teki pienen erehdyksen kertoessaan rouva Howettille, että nimeni oli Valerie; hän koetti kyllä sitten oikaista virheen ja väitti, että nimeni olikin Jane, mutta rouva Howett piti kiinni Valerie-nimestä, ja niinpä olen saanut pitää sen kaiken ikääni."
Featherstone käveli edestakaisin huoneessa kädet selän takana.
"Luuletteko, että äitinne on vielä elossa?" kysyi hän vihdoin.
Tyttö nyökkäsi, ja hänen huulensa värähtelivät omituisesti.
"Olen siitä varma", kuiskasi Valerie.
"Ja te uskotte hänen tietävän äitinne olinpaikan?"
"Niin. Otaksuin hänen pitävän äitiäni vankina linnassaan. Olen kuvitellut hänestä hirveitä asioita viime aikoina."
"Tehän keskustelitte hänen kanssaan. Kertokaapa minulle siitä tarkemmin." Ja kun tyttö selosti tapahtuman, hän nyökkäsi. "Uskonne on vuorenluja! En tahdo herättää teissä turhia toiveita, neiti Howett..."
"Nimititte minua jo kerran Valerieksi. Teitte melkein samanlaisen virheen kuin Bellamykin. Ettekö tahtoisi aina sanoa minua Valerieksi? Sitten, kun opin tuntemaan teidät paremmin, lupaan minäkin sanoa teitä etunimeltä... sehän on William, eikö totta?"
"Nimeni on Jim", sanoi Featherstone vakavasti, ja vaikka Valerie oli hyvin huolissaan, huvitti häntä nähdä, miten väri hitaasti kohosi Featherstonen poskille. "Ja senhän tiesitte kysymättäkin. Mutta kuulkaapas, Valerie! Täst'edes ette saa enää mennä linnaan ettekä ryhtyä mihinkään sellaiseen, joka saattaa henkenne vaaraan."
"Sanoitte, että ette tahdo herättää minussa turhia toiveita, mutta ette lopettanut lausettanne."
"Aioin sanoa, että minäkin olen taipuvainen uskomaan samaa kuin te; minullakin on suunnitelma, mutta toiveet sen onnistumisesta ovat varsin heikot. Parin päivän perästä voin sanoa teille, miten lujalle perustalle ne ovat rakennetut. Mutta nyt muistankin erään asian – onko teillä vielä linnan pohjapiirros tallella? Minä luulen voivani käyttää sitä hyödykseni paremmin kuin te."
Valerie saattoi vierastaan talon portille asti.
"Lupaatteko tehdä niinkuin sanoin?" Featherstone muistutti varoittaen.
Tyttö nyökkäsi pimeässä, ja mies voi tuskin erottaa hänen kasvojaan.
"Hyvää yötä!" sanoi hän, ottaen tyttöä kädestä, mikä viivähti hänen omassaan kauemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan.
"Hyvää yötä Jim!"
XXXI LUKU
Uusi hovimestari näyttää hampaitaan
Julius Savinin asiat eivät olleet oikealla tolallaan. Hänen "sivutulonsa" olivat aivan odottamatta supistuneet minimiin, ja hän piti liian paljon naisesta, jonka kanssa oli naimisissa, ollakseen hänelle vihainen, vaikka tämä olikin syynä siihen. Ollen kuitenkin ovela ja kekseliäs luonteeltaan hän alkoi pian katsella uutta tulolähdettä, ja oli nyt kahden vaiheilla, oliko hänelle edullisempaa palvella Valerie Howettia vaiko Abe Bellamya. Hän tiesi, että Aben kanssa oli verraten vaikea tulla toimeen, mutta jos hän onnistuisi saamaan selville jonkin tärkeän Abea koskevan salaisuuden, niin silloin se kyllä kävisi laatuun, ja silloin hän voisi vakinaisesti nostaa samat vuositulot kuin Coldharbour Smith oli saanut.
Lahjakkaana liikemiehenä Julius oli hetimmiten supistanut vaimonsa talousmenot ja selittänyt tälle kirjeellisesti syynkin siihen. Hän sai kohta vastauksen vaimoltaan, jossa tämä pyysi häntä palaamaan Lontooseen. Rouvan veli oli liittynyt erääseen huijariseurueeseen, joka työskenteli valtamerilaivoilla, ja he kaipasivat avukseen miestä, jolla oli Juliuksen taito ja kokemus näissä asioissa. Ehdotus tuntui Juliuksesta ensin sangen viekoittelevalta, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että vaikk'ei tuo toimi ollut vaarallinen, niin voittomahdollisuudet siinä olivat kovin pienet. Hän kirjoitti vaimolleen toisen kirjeen, jossa selitti olevansa pakotettu hylkäämään tarjouksen ja että heidän molempien oli parasta jättää mielestään ajatus liittyä moiseen joukkueeseen.
Kolmantena iltana teenjuonnin jälkeen saapui Coldharbour Smith aivan odottamatta Abe Bellamyn pakeille, ja he istuivat useita tunteja lukittujen ovien takana keskustelemassa. Mr. Smith ei ollut juonut tippaakaan ja näytti nyt vieläkin epämiellyttävämmältä kuin juovuksissa ollessaan. Hän oli hyvin karkearakenteinen; kasvot olivat kalpeat kuin kuolleella, ylähuuli lyhyt ja leuka ulkoneva. Hän ajoi partansa luultavasti silloin tällöin, mutta tuo "silloin tällöin" tehty toimitus näytti aina tapahtuneen vähintäänkin pari päivää sitten. Silmät olivat pienet ja syvillä kuopilla, ja hän oli kaiken lisäksi vielä melkein kaljupäinen.
Uusi hovimestari kuuli hänen tulostaan, ja pyysi Juliusta avaamaan oven hänelle.
"Ettekö voi sitä itse tehdä", vastusteli Julius.
"En pidä hänen naamastaan – näkisin kauheita unia yöllä, jos minun täytyisi puhutella häntä", kuului mitäänsanomaton vastaus.
Seuraavana päivänä tapahtui jotakin merkillistä. Se alkoi jo aikaisin, aamiaisen jälkeen. Abe oli mennyt koiriensa luo päästääkseen ne hetkiseksi valloilleen puistoon. Hän sattui kulkemaan eteishallin ohi, jossa hovimestari oli juuri neuvomassa palvelustyttöä, miten ovenedusmatto oli puhdistettava. Silloin eräs koirista lähti äkkiarvaamatta Bellamyn viereltä ja ryntäsi hirvittävällä vauhdilla suoraan tyttöä kohti. Tyttö kirkaisi ja kaatui selälleen, koiran yrittäessä tarrata hampaillaan häntä olkapäähän. Mutta silloin hovimestari kumartui, nosti koiran kepeästi ja vaivattomasti maasta ja lennätti sen useiden kymmenien metrien päähän ruohikolle. Raivosta muristen koira syöksyi sieltä hänen päälleen.
Bellamy ei tehnyt pienintäkään yritystä koiraa hillitäkseen. Hän katseli vain kuin lumottuna sen mahtavia loikkauksia. Mutta silloin tapahtui jotakin omituista. Juuri kun koira teki viimeisen harppauksensa, hovimestari ojentui syrjittäin elukkaa kohti ja iski sitä kyynärpäällään leukojen alle niin voimakkaasti, että ne sulkeutuivat loksahtaen. Kuului voimakas muksahdus, kun hän yhdellä lyönnillä heitti jälleen koiran luotaan. Se lensi ainakin kuuden metrin päähän hänestä ja jäi siihen makaamaan näköjään elotonna.
"Mitä te teitte koiralle?" ärähti Abe vihaisesti. "Jos vain tapoitte sen, niin..."
"Ei se kuollut, se on vain hieman pökertynyt iskusta, jonka annoin sille", sanoi hovimestari. "Mutta olisin minä saattanut sen tappaakin."
Abe mitteli hovimestaria silmillään kiireestä kantapäähän.
"Olette kirotun julkea uskaltaessanne koskea minun koiraani", sanoi hän.
"Niin olette itsekin, uskaltaessanne vielä valitella sen puolesta, vaikka se hyökkäsi tyttö-paran päälle aivan suotta", sanoi hovimestari jyrkästi. "Jos olisitte viheltänyt sille, niin se ei olisi sitä tehnyt."
Abe kuunteli häntä aivan ymmällään.
"Tiedättekö te, kenelle puhutte?"
"Luulen puhuvani Mr. Bellamylle", sanoi hovimestari. "Otitte minut palvelukseenne hoitamaan talouttanne, ettekä sitä varten, että syöttäisitte minut koirillanne." Ja sen sanottuaan hän pyörähti ympäri korollaan ja meni lohduttelemaan pelosta puolikuollutta tyttöä, joka nyyhkytti hiljaa eteisessä.
Abe näytti aikovan seurata hovimestaria, mutta muutti sitten ajatusta ja käveli verkalleen eteenpäin. Palattuaan hetken kuluttua puutarhasta kutsui hän Savinin luokseen.
"Missä on Philip?"
"Hän on tytön luona, jota koira aikoi purra, sir. Tyttö on saanut hysteerisen kohtauksen."
"Aja hänet tiehensä täältä", Abe karjaisi kiukkuisesti. "Ja sano sille hovimestarikeikarille, etten minä ole ottanut häntä tänne hakkailemaan piikojani. Käske hänet heti puheilleni!"
Hovimestari tuli.
"Kuulkaapas te, mikä nimenne lieneekään – saatte pakata tavaranne ja laputtaa tiehenne juuri tällä minuutilla, ja heilanne saatte viedä mukananne."
"Ei minulla oikein vakinaista heilaa olekaan", sanoi hovimestari iloisesti, "mutta vaikka olisikin, niin saatte olla varma siitä, etten sallisi hänen asustaa teidän kattonne alla. No, no Mr. Bellamy", hän sanoi varoittaen nähdessään toisen hypähtävän jaloilleen raivosta puhisten.
"Tällä kertaa ette olekaan tekemisissä Valerie Howettin ja hänen äitinsä kanssa."
Bellamyn kasvot valahtivat kalmankalpeiksi, ei pelosta, vaan sokeasta, äärimmilleen kiihtyneestä kostonhimosta.
"Minua ette saa säikkymään, vaikka heitä peloittelettekin – kas, siinä on ero."
"Te – te – senkin –!"
"Pysytelkää loitolla! Olette jo vanha mies, enkä mielelläni käy teihin käsiksi. Se on vastoin määräyksiäni."
"Määräyksiännekö vastaan?" Abe melkein kuiskasi.
Hovimestari nyökkäsi.
"Nimeni on James Featherstone. Olen Scotland Yardin komissaari, ja minulla on määräys tarkastaa Garre Castle läpikotaisin, ja jos on välttämätöntä, myöskin pidättää teidät syyllisenä erään naisen – joka tunnetaan nimellä Elaine Held – laittomaan salaamiseen talossanne."
XXXII LUKU
Kotitarkastus
Kun Bellamy ei näyttänyt käsittävän hänen sanojaan, niin Featherstone kertasi lauseensa.
"Ahaa! Vai olette te poliisi!" sanoi vanha mies. Hän oli nyt aivan levollinen, ja hänen itsehillitsemiskykynsä oli suorastaan ihailtava. "En tunne määräyksiänne, mutta voihan olla mahdollista, että teillä on oikeus tarkastaa talo. Varoitan teitä kuitenkin, Featherstone, tai mikä sitten lienettekin nimeltänne, että tämän saatte vielä kalliisti maksaa. Olen Amerikan kansalainen..."
"Nainen, jota etsimme, on myöskin Amerikan kansalainen", keskeytti Featherstone virallisen kuivasti.
Hän aukaisi oven, ja Bellamy näki hämmästyksekseen ja harmikseen tusinan verran miehiä eteisessä.
"Kas vain, oikea kotitarkastus!" hän huudahti karkeasti. "No niin 'käykää päälle' vain, niin katsotaan, löydättekö paljonkin!"
Featherstone ojensi kätensä, kämmenpohja ylöspäin. "Avaimet", sanoi hän.
"Vielä minä annan teille...!"
"Tahdon avaimenne. Mitä hyödyttää vastusteleminen, Mr. Bellamy? Meidän on joka tapauksessa suoritettava meille annettu työ."
Bellamy heitti avainnipun pöydälle.
"Luulen, että minun on saatava myöskin tuo, jota kannatte kellonvitjoissanne."
Vanha mies seisoi sekunnin murto-osan aivan liikahtamatta, mutta sitten hän irroitti avaimen ketjusta, ja nakkasi senkin pöydälle.
"Mihin tämä kuuluu?"
"Kassakaappiin", karjaisi ukko. "Onko tarkoitus, että minun on vielä näytettävä tietä teille? Vaaditte kai, että sanon teille, missä pidän rahanikin."
"Säästämme teiltä sen vaivan", sanoi Featherstone kylmästi.
Hän astui avonaisen takan ääreen, tarttui takan vieressä olevan panelin ulospäin pistävään osaan, ja veti sitä voimakkaasti. Silloin siirtyi tavallisen oven suuruinen osa panelia paikoiltaan ja sen sijalla näkyi mustaksi maalattu rautaovi. Hän pisti avaimen lukkoon, väänsi sitä pari kertaa, veti rivasta ja aukaisi oven. Kassakaapissa oli useita hyllyjä, jotka olivat täynnä teräslaatikoita. Siellä ei ollut kirjoja ollenkaan; ainoastaan ylimmällä hyllyllä oli nahkasalkku.
"Onko teillä näiden laatikoiden avaimet?"
"Eivät ne ole lukitut."
Featherstone kantoi yhden laatikoista pöydälle ja aukaisi sen. Se oli täynnä papereita.
"Luulen olevan parasta, että menette omaan huoneeseenne, Mr. Bellamy", sanoi hän. "Viivyn täällä useampia tunteja. Voitte katsoa itsenne pidätetyksi toistaiseksi."
Hän oli odottanut vastarintaa, mutta Abepa ei ollutkaan tyhmä.
"Tahtonette hyväntahtoisesti ilmoittaa minulle, milloin työnne on suoritettu", sanoi hän ja lisäsi sitten ivallisesti: "Toivon, että onnistutte paremmin poliisina kuin hovimestarina." Hän lähti kirjastosta, ja eräs eteisessä seisovista salapoliiseista saattoi hänet hänen omaan huoneeseensa.
Sitten tyhjennettiin laatikko toisensa jälkeen ja sisällys tarkastettiin huolellisesti. Äkkiä Featherstone kutsui luokseen erään apulaisistaan. "Jackson, tulkaapas tänne."
Mies riensi johtajansa luo.
"Mikä tämä on?" kysyi Featherstone.
Hänen kädessään oli noin viidentoista tuuman pituinen nuija, jota peitti kolme leveätä huopasuikaletta. Se oli niin paksu, että Featherstonen sormet tuskin ylettyivät sen ympäri. Nuijan toisessa päässä riippui useita nuoramaisia piiskoja, jotka olivat kolme kertaa niin pitkiä kuin itse nuija. Piiskoja oli kaiken kaikkiaan yhdeksän kappaletta ja niissä näkyi siellä täällä tummia läiskiä.
"Mitä sanotte tällaisesta kapineesta, Jackson?"
Salapoliisi tarttui piiskaan.
"Se on 'yhdeksänhäntäinen kissa'", sanoi hän. Hän tarkasteli piiskanvartta lähemmin. Siinä oli punainen, haalistunut, kruunulla varustettu leima ja sanat "Vankeinhoitoyhdistyksen oma."
"Ellei tämä ole Creagerilta saatu lahja, niin nimeni ei ole Featherstone."
Hänen täytyi todellakin ihmetellä, millainen sydän oli miehellä, joka säilytti noin hirvittävää muistoesinettä kalleimpana aarteenaan, nauttien niistä kärsimyksistä, joita tiesi tuon aseen aikoinaan aiheuttaneen joillekin kurjille ihmisparoille.
Featherstone laski "kissan" kädestään ja kohdisti huomionsa jäljelläoleviin laatikkoihin. Hän toivoi, melkeinpä odotti löytävänsä jotakin, joka johtaisi heidät tuon kadonneen naisen, Elaine Heldin jäljille, mutta ei löytänyt riviäkään, joka olisi viitannut häneen tai kelvannut johtolangaksi naista etsittäessä. Abe Bellamyn kirjeet näyttivät olevan kokonaan yksityistä laatua, ja useimmat olivat vain mieheltä, joka käytti nimeä "Michael", ja kirjoitteli milloin mistäkin valtiosta. Kirjeistä oli ainakin kolme tullut Chicagosta, mutta useimmat oli lähetetty New Yorkista. Ensimmäisissä kirjeissään lähettäjä kuvaili niitä vaikeuksia, mitä hänellä oli toimessaan. Hän oli nähtävästi opettaja. Mutta kaikkein todennäköisintä oli se, että hän oli Abe Bellamyn veli; nuo ensimmäiset kirjeet olivat veljellisen helliä ja ystävällisiä. Mutta samalla kuin Featherstone sai kirjeiden avulla selville niiden lähettäjän elämäkerran, hän luki rivien välistä myöskin hänen vähitellen muuttuvan suhteensa Abe Bellamyyn. Michael oli nähtävästi rikastunut suunnattomasti. Hänellä oli ensin ollut välitysliike Clevelandissa, ja sitten hänestä oli tullut pörssikeinottelija.
Mutta äkkiä kirjeiden sävy alkoi muuttua. Michael Bellamy joutui taloudelliseen ahdinkotilaan ja vetosi veljen hyväntahtoisuuteen, pyytäen tältä apua. Hän sai selville, vaikkakin liian myöhään, että veli, jota hän oli rukoillut itseänsä auttamaan, olikin pääjohtajana yhtiössä, joka nyt uhkasi saattaa hänet perikatoon. Viimeinen kirje oli merkillepantavin, se kuului seuraavasti:
"Rakas Abe! Olen aivan suunniltani kuultuani uutisesi. Mitä olen
sinua vastaan rikkonut, jotta voit noin kylmäverisesti tuhota
elämäni? Etkö tahtoisi nyt yhdennellätoista hetkellä, ja edes
poikani takia, auttaa minua häätämään oveltani velkojat, joita
lakkaamatta virtaa konttoriini?"Tarkastettuaan kirjeitä noin kolme tuntia Featherstone vei ne kassakaappiin takaisin. Ja tähän mennessä hänen miehensä olivat yksi toisensa jälkeen tuoneet hänelle tarkastusta koskevia tiedonantojaan. Linnan jokainen loukko ja piilopaikka oli tarkoin tutkittu, samoin koko vankiholvi, mutta kadonneesta ei näkynyt jälkeäkään.
Jim lähetti hakemaan Savinia. Miehen oliivinruskeat kasvot olivat kalpeat ja suupielet retkottivat surkeasti alaspäin.
"Tämä lysti käy minulle kalliiksi!" hän valitti. "Äijä uskoo varmasti, että minä tiesin, kuka olitte."
"Niin, ja silloinhan hän on oikeassa, eikö niin?" sanoi Jim hymyillen. "Mutta älkää olko huolissanne. Jos hän mainitsee siitä jotakin, niin sanokaa hänelle, että minä peloittelin teidät vaikenemaan. Mutta teidän täytyy nyt tehdä parhaanne kohottaaksenne arvonne Spike Hollandin silmissä, sillä Spike on saanut teistä hyvin huonon käsityksen. Kuulin, että olitte vannonut hänelle, etten minä ollut uusi hovimestari. Te käyttäydyitte kovin jalosti", Featherstone naurahti pilkallisesti, ja taputti miestä alaspainuneelle olkapäälle. "Juoskaa nyt, minkä käpälistä pääsee veli Bellamyn luo, ja kertokaa, että annan hänelle niin korean vapaatodistuksen, kuin hänenlaisensa mies ikinä voi vaatia."
Abe Bellamy asteli verkalleen kirjastoon silmissään voitonvarma ilme ja kasvot melkein hymyssä.
"Noh, jokos se rouva löytyi – tarkoitan rouva – mikä hänen nimensä taas olikaan?"
"Ei, ei hän ole täällä, jolleivät linnan piirustukset ole aivan virheelliset, niin että linnassa on vielä jokin salahuone, jota emme ole nähneet."
"Varmasti on", pilkkasi Bellamy. "Mutta luulen, että olette lukenut liiaksi salapoliisiromaaneja, Featherstone. Se ei ole hyvä – siitä saa kaikenlaisia tyhmiä ajatuksia päähänsä. Lakimiehistäni saatte kuulla sitten myöhemmin."
"On hauskaa kuulla, että tekin joskus tulette tekemisiin niin kunniallisen säädyn kanssa", Jim muhoili. "Tässä ovat avaimenne."
Hän ojensi kätensä laskeakseen avainnipun pöydälle, kun hän äkkiä kuuli kirkaisun, joka melkein hyydytti veren hänen suonissaan.
Jokainen heistä kuuli sen – Bellamy, Savini ja Jackson, salapoliisi. Ääni oli ohut ja vapiseva kuin pienen lapsen huuto, se kohosi ja laski vuorotellen, kunnes loppui epätoivoiseen nyyhkytykseen, joka muistutti naisen itkua.
"Voi, voi... oo... ooh!"
Jim Featherstone kuuli sen aivan selvästi, ja hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä.
"Mitä se oli?" kysyi hän tukahtuneesti.
XXXIII LUKU
Jim kertoo
Abe Bellamy tuijotti kaukaisuuteen. Sitten hän käänsi katseensa hitaasti kysyjään.
"Luulen, että se tulee vesijohtoputkista, niistä kuuluu joskus kummallisia ääniä hanoja liikuteltaessa."
Jim toivoi, että ääni uudistuisi, mutta sitä ei enää kuulunut. Hän katsoi terävästi Bellamyyn, mutta ukko vastasi hänen katseeseensa silmää räpäyttämättä.
"Mitä tämän lattian alla on?" kysyi hän.
"Ei mitään. Vankiholvi alkaa eteisen alta. Oli siellä tosin eräs porraskäytävä, jota myöten päästiin holviin, mutta se on nyt muurattu kiinni."
Jim lähti kirjastosta, ja tutki vielä kerran jokaisen loukon holvissa, tunkeutuen aivan sen perimmäiseen soppeen, mutta ei löytänyt mitään. Vankikopit ulottuivat aina eteisen lattian toiseen päähän, ja hän huomasi nyt merkkejä porraskäytävästäkin, josta Bellamy oli puhunut.
Sitten hän levitti eteensä vanhan pohjapiirustuksen ja teki uudelleen laskelmiaan.
Piirustuksen mukaan piti kirjaston levätä maaperällä – vaikka aivan varmaa se ei ollut, sillä hän oli jo monta kertaa huomannut piirustuksen epävakaisuuden. Oli hyvin todennäköistä, että se oli tahallisesti tehty harhaanjohtavaksi, sillä alimmat vankikopitkin puuttuivat siitä kokonaan. Hän oli juuri näitä mietiskelemässä, kun hänen korviinsa kantautui heikko ääni. Hän katsahti ylös, ja näki holvin katonrajassa mustan rautaputken. Hän odotti hetkisen henkeään pidätellen, ja silloin ääni uudistui – se oli omituinen, aivan kuin ihmiskurkusta puristautunut voihkaisu. Ääni ei tuntunut olevan sama, jonka hän oli kuullut kirjastossa. Abe Bellamyn selitys piti kenties paikkansa tällä kertaa.
Hän palasi pettyneenä kirjastoon, ja sai kuulla, ettei tuo omituinen ääni ollut kantautunut sinne asti.
"Tokko te pidätittekään minun johtoputkiani?" kysyi Mr. Bellamy piloillaan. "Olisin tosiaankin mielissäni, jos pistäisitte lukkojen taa sen tyhmyrin, joka ne sinne asetti."
Jim hymyili, vaikka hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä kaikkea muuta kuin iloisia.
Hänen seuralaisensa riensivät jo täyttä kyytiä portille päin, ja hän oli juuri aikeissa lähteä kirjastosta.
"Kuulkaahan", Bellamy viittasi häntä pysähtymään. "Olette varmasti unohtanut jotakin."
"Tuskinpa", oli ainoa, mitä Jim vastasi.
Vanha mies pisti käden taskuunsa ja kaivoi esiin setelin.
"Ottakaa tuo", sanoi hän painaen sen Jimin vastahakoiseen käteen. "Unohditte palkkanne, Philip", hän lisäsi ivallisesti.
"Niinpä todellakin", Jim virkahti, ja pisti setelin liivinsä povitaskuun.
Tullessaan linnasta hän tapasi Spike Hollandin, joka katkerana sadatteli Savinin uskottomuutta.
"No, löysittekö mitään?" kysyi hän lopuksi.
Jim pudisti päätään.
"Emme löytäneet ainakaan mitään sellaista, joka johtaisi rouva Heldin jäljille."
"Kuka tuo rouva Held oikeastaan on?" kysäisi Spike äkkiä, ja Jimille selveni siinä silmänräpäyksessä, että kertomus olisi Hollandille suuriarvoisempi kuin mitkään tavalliset rikosjutut. Mutta se ei saanut tulla julkisuuteen, ja hän ilmaisi asiasta vain sen verran, kuin voi huoletta kertoa kenelle tahansa, eikä maininnut sanaakaan Valerie Howettista. Spike vihelsi.
"Vankina! Voi tavatonta! Siinäpä olisi hieno juttu, jos vain saisin sen julkaista. Kuulkaahan, Featherstone", alkoi hän pyydellä maanitellen. "Enkö saisi mainita edes sitä, että poliisi luuli erään naisen olevan kätkettynä Garren kylmään, kolkkoon vankityrmään?"
"Jos äijä nostaa jyryn, niin joudutte verraten pahaan pulaan. Onhan mahdollista, ettei hän tahtoisi kenenkään tietävän kotitarkastuksesta, ja jos julkaisette sen yksityiskohtia myöten, voi hän antaa teille haasteen kunnianloukkauksesta."
Hän jätti matkalaukkunsa Blue Boariin ja erosi sitten Spike Hollandista mennäkseen Lady's Manoriin. Valerie oli makuukamarissaan ja näki Jimin ikkunasta. Hän riensi vierastaan vastaan.
"Valerie, olen menettänyt hyvän toimeni."
"Saiko hän teidät ilmi?" huudahti Valerie hätäisesti.
"Ei. Hän ei tiedä minusta enempää kuin minäkään hänestä. Toimitimme kotitarkastuksen linnassa tänä aamuna ja tutkimme koko rakennuksen perinpohjin. Pelkään, että minun on tästälähtien katseltava Vihreätä jousimiestä vain matkojen päästä."
Valerie katsahti häneen tutkivasti.
"Oletteko milloinkaan nähnyt häntä läheltä?" kysyi hän hiljaa.
"En", vastasi Jim hämmästyneenä. "En ole sitä sanonutkaan. Mutta hän oli varmasti linnassa sinä iltana, jolloin te olitte siellä seikkailemassa – tarkoitan, ainakin myöhempään."
"Miten hän osasikaan teeskennellä väittäessään, ettei edes tietänyt, miltä jousimies näytti!" ajatteli Valerie.
"Jim" – tytön ääni kuulosti hyvin vakavalta – "tahdon kysyä teiltä jotakin. Oletteko milloinkaan, joko tutkimuksia tehdessänne tai Bellamya silmällä pitääksenne, esiintynyt Vihreänä jousimiehenä? Te teitte sen kerran, eikö totta?"
Jimin hämmästys oli liian luonnollista ollakseen teeskentelyä.
"En milloinkaan", sanoi hän. "Sitä en tekisi mistään hinnasta – en edes äijää peloitellakseni. Eikä sellaisesta olisi mitään hyötyä."
"Ja sanotte, että ette ole edes nähnytkään jousimiestä! Mutta näittehän te hänet silloin, kun nostitte minut maasta linnan pihalla."
Jim katseli tyttöä kummastellen.
"En ymmärrä mitä tarkoitatte. Kun Bellamy päästi koirat kimppuunne, olin juuri tekemässä pieniä havainnolta. Mittasin maaperän lämpötilaa linnan ympärillä. Älkää olko niin hämmästyneen näköinen – en laske leikkiä, sillä se oli todella vakavinta hommaa, mitä milloinkaan elämässäni olen tehnyt. Niin pian kuin koirat alkoivat teitä seurata, tiesin, ken pakenijakin oli, ja lähdin juoksemaan jäljestänne minkä kerkesin."
"Ne olivat siis teidän askeleenne, jotka kuulin takanani?"
Jim Featherstone nyökkäsi. "Kadotin sekä teidät että koirat näkyvistäni, ja kun hetken kuluttua tulin avonaiselle paikalle, näin koiran lepäävän kuolleena maassa, ja teidät tajutonna sen vieressä. Vihreästä jousimiehestä ei näkynyt jälkeäkään, ja totta on, etten edes huomannut nuolta koiran kupeessa. Mielessäni oli sillä hetkellä vain ajatus, miten helpoimmin saisin viedyksi teidät pois sieltä, ja silloin keksin tikkaat, joita myöten toin teidät muurin yli Lady's Manoriin. Otti hyvän aikaa, ennenkuin sain kannetuksi teidät perille, ja olin juuri laskemassa teitä salin sohvalle, kun kalvosimeni tarttui sohvan kulmaan ja pidike katkesi. Etsin sitten kymmenkunnan minuuttia sen kappaleita, niitä kuitenkaan löytämättä. Sitten hiivin tieheni, ja onnistuin pääsemään takaisin linnaan eteisen ovesta, joten ei tarvinnut kiivetä enää yli muurin."
Tyttö hymyili, huoahtaen helpotuksesta.
"Te ette siis olekaan Vihreä jousimies?" sanoi hän.
"Hyvä luoja! Enhän toki. Olen vain epäsuosioon joutunut hovimestari, ja nyt minusta ehkä tulee poliisi, jolle jonakin päivänä käy huonosti, mutta Vihreä jousimies en ole ikinä ollut."
"Ettekö löytänyt linnasta – – –?" Tyttö ei lopettanut lausettaan.
"En", vastasi Jim. "En mitään, joka koskisi teitä. Löysin vain kirjeitä hänen veljeltään. Siinä kaikki." Hän ei maininnut mitään yhdeksänhäntäisestä kissasta, sillä sellaiset asiat eivät ole miellyttäviä naisten kuulla.
Hän palasi Blue Boariin, ja ryhtyi miettimään, mitä nyt oli tehtävä.
"Olen päättänyt palata Lontooseen", selitti hän hetkistä myöhemmin Spike Hollandille. "Mutta käväisen täällä aina tuon tuostakin, ja senvuoksi aion varata edelleenkin itselleni huoneen Blue Boarissa. Tehän voitte tehdä täällä huomioita poissaollessani ja ilmoittaa minulle, jos tapahtuu jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Jätän tänne erään apulaiseni."
"Bellamyako silmällä pitämään?"
"Ei", vastasi Featherstone, "vaan – kaikkea yleensä."
Matkalla kaupunkiin Jim Featherstone alkoi harkita tarkemmin Abe Bellamyn viimeaikaista menettelyä. Ja hänelle selveni, että se merkitsi vaaraa, ja tuo vaara uhkasi Valerie Howettia. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei Coldharbour Smithin vierailu Aben luona merkinnyt hyvää, ja päätti senvuoksi pistäytyä Kultaisen Idän kerhossa niin pian kuin mahdollista.
XXXIV LUKU
Kultaisen Idän kerho
Kultainen Itä oli aikoinaan ollut verraten suosittu kerho, johon kuului enimmäkseen Intiaan purjehtivan kauppalaivaston upseeristoa. Mutta koska mikään kerho ei voi menestyä, jos jäseneksi-otto on liiaksi rajoitettua, niin kelpoisuusvaatimuksia oli höllennetty niin paljon, että lopulta oli Kultaisen Idän kerhoon päässyt jäseneksi jokainen, joka vain kaikkein vilkkaimmankaan mielikuvituksen avulla oli voitu ajatella jollakin tavoin kuuluvaksi kiinalaiseen kaupankäyntiin. Sitten oli kerhoon vähitellen alettu ottaa melkeinpä ketä tahansa; sen toiminta alkoi pian luisua kaltevata pintaa myöten, kunnes kerho vihdoin menetti maineensa kokonaan.
Coldharbour oli liittynyt kerhoon silloin, kun se vielä oli kukoistuksessaan, ja ollen nokkela luonteeltaan hän oli älynnyt heti ne ansiomahdollisuudet, mitä Kultaisen Idän kerho voi hänenlaiselleen miehelle tarjota. Hän oli aluksi ostanut sen pääosakkeet ja vähitellen keinotellut itsensä kerhon johtajaksi. Eikä kerho ollut milloinkaan menestynyt niin erinomaisesti kuin hänen aikanaan, sillä Kultaisessa Idässä tapahtui merkillisiä asioita. Sen nykyinen johtaja antoi palttua kerhotoimintaa koskeville laeille, joten siellä saatiin nyt tehdä sellaista, mikä antoi tuon tuostakin poliisille aiheen kerhon sulkemiseen. Mutta Kultaisesta Idästä oli poliisille hyötyäkin, sillä sieltä oli helppo saada kiinni pahimmat rikolliset, ja sen vuoksi oli edullisempaa pitää se auki kuin suljettuna.
Coldharbour Smith oli todellakin antelias "vaiteliaisuusrahoihin" nähden, sillä hän kuvitteli rangaistusvapautensa johtuvan niistä lahjoista, joita jakeli muutamille sen kaupunginosan poliisikunnan jäsenille. Hän olisi varmaankin hämmästynyt suuresti, jos olisi saanut kuulla, että ne rahat, jotka hän salaa pisti seudun poliisipäällikön kouraan, menivätkin säännöllisesti joka lauantai orpojen poliisilasten hoitolaan, jossa kassanhoitaja kiitollisena merkitsi ne kirjoihinsa.
Kerhon huoneistona oli alussa ollut vain pieni kulmapuoti sekä siihen kuuluvat yläkerran huoneet. Mutta sitä oli pian laajennettu. Alinta kerrosta käytettiin nyt konttorina, ja varsinaiset kerhosalit alkoivat vasta toisesta kerroksesta. Ylimpänä oli pitkä, ikkunaton ullakkohuone, jossa tavallisesti pelattiin uhkapeliä läpi yön.
Suuren, toisessa kerroksessa sijaitsevan tanssisalongin yleisö oli sangen kirjavata. Sinne tuli näyttelijättäriä West Endistä, nuoria, sensatiohaluisia elostelijoita, jotka huvikseen halusivat tutustua niinsanottuun "alamaailman elämään", kiinalaisia ja neekereitä sekä suuri joukko nuoria naisia, joille Kultaisen Idän kerho oli ainoana tulolähteenä. Tanssisalongin vieressä oli baari, jossa Coldharbour Smith istui tavallisesti ruudullisessa, ruumismyötäisessä puvussaan, valkoinen derbyhattu päässään ja aina välttämätön sikari suupielessään.
Puoliyön tienoissa oli kerhossa ilo ylimmillään. Silloin loppuivat näytännöt West Endissä, ja hienommat vieraat alkoivat saapua. Hienoihin univormuihin puetuille tarjoilijoille tuli kiirettä, ja orkesteri pauhasi entistä voimakkaammin.
Kultainen Itä oli päässyt muotiin. Matkailijoiden oli "nähtävä" se, samoinkuin heidän oli "nähtävä" laitakaupungin kurjuus ja tuomiokirkot.
Nauru ja melu oli käynyt hyvin äänekkääksi, kun Jim Featherstone ilmestyi eteiseen, nyökkäsi ovivahdille ja jatkoi matkaansa portaita ylös. Ovivahti painoi huomaamatta sähkökellon nappia, ja ennenkuin Jim ehti tanssisaliin, oli siellä vallinnut ilonpito vaimennut melkein kokonaan. Orkesteri oli lopettanut soittonsa, ja parit palasivat siivosti ja hiljalleen pöytiensä ääreen, sillä Coldharbour Smith oli ehtinyt kuiskata taikasanan "poliisi."
"Terve tuloa, kapteeni. Hauska tavata!" Coldharbour tuli puolitiehen salonkia häntä vastaan ja ojensi kohteliaasti jalokivin koristellun kätensä tervehdykseen.
"Kovin hiljaista tänään, Smith."
"Niin toki", sanoi Smith. "Mutta se on talon tapa. Ei täällä koskaan elämöidä."
"Kerrassaan kunniallista väkeä teillä nyt onkin täällä. Ketä tuossa pöydässä istui?"
"Muutamia poikia, jotka lähtivät jo puoli tuntia sitten."
"Ja jättivät täysinäisen pullon koskematta ja neljä vaahtoavaa lasia maistamatta?"
"Olipa tuon laita nyt miten tahansa, niin heistä ette tunne ainoatakaan, kapteeni", sanoi Coldharbour. "Ne olivat vain hienoja keikareita West Endistä eivätkä luultavasti halunneet näyttäytyä teille."
Hän lähti kulkemaan verkalleen baaria kohti, ja Jim Featherstone seurasi jäljessä.
"Otatte kai ryypyn, kapteeni?" Coldharbour katsahti nopeasti valkotakkiseen viinuriin. "Näemme teitä niin harvoin täällä. Tänään meillä on oikeita merikapteeneitakin vieraanamme." Hän selitti päännyökkäyksellä vieraiden olevan ulkomaalaisia. "Minulla on aina täällä runsaasti meriväkeä", jatkoi Smith. "Heistä on tietysti hauskaa tulla katsomaan vanhoja paikkoja, sillä monet heistä kävivät täällä jo silloin, kun kerho oli aivan alkuasteellaan."
"Kenties", sanoi Jim lyhyesti. "Tai sitten he tulevat tänne vain liikeasioissa."
"Liikeasioissako?" Smith koetti näyttää hyvin kummastuneelta.
"Niin, Smith. Olisi hauska tietää, miten monta laivalastia olette lähettänyt huonoa whiskya Yhdysvaltoihin. Tuo loukatun viattomuuden ilme kasvoillanne on aivan tarpeeton, hyvä mies; tiedämme teidän lähettäneen sinne spriitäkin jo kokonaisen vuoden ajan."
"Voi, se homma ei tuota läheskään niin paljon kuin luulisi", valitti Smith. "Poliisi sai siellä käsiinsä kaksi laivantäyttä ja kaasi mereen kaikki tyynni."
"Siinä tapauksessa on Atlantti nyt kuolleita kaloja täynnä", letkautti Featherstone kuivasti. "Mutta en ole tullut tänne sen asian vuoksi. Amerikkalaisten myrkyttäminen ei ole vielä laissa kiellettyä."
"Minähän olen vain välittäjä", sanoi Smith – mikä kyllä oli tottakin. "En ansaitse siitä paljoakaan. Vain nuo suuret 'pomot' pistävät taskuunsa rahaa kuin roskaa. Ettekö juo jotakin, kapteeni?"
"En, kiitos. Tulin tänne saadakseni keskustella kanssanne hetkisen rauhassa. Onko teillä jokin huone, missä voimme jutella kahdenkesken?"
Baarin takana oli pieni huone, ja he menivät sinne viinurin ohi. Kun Coldharbour Smith väänsi huoneessa valon palamaan, nosti Jim nenäänsä ja haistoi ilmaa, hänen kylmä katseensa mitteli senjälkeen Coldharbour Smithiä niin terävästi, että tämä tunsi olonsa varsin tukalaksi.
"Älkää suvaitko oopiuminpolttoa kerhossanne, Smith", sanoi hän painolla. "Olemme sietäneet jo paljon, mutta – älkää suosiko polttamista!"
"Se oli vain eräs portugalilainen", sanoi Coldharbour kiireesti. "Hovimestarini päästää niitä aina tänne. Minä en suvaitse ooppiumipiippuja talossa, vannon sen teille, kapteeni. Se tapahtui minun ulkona ollessani, ja niin pian kuin sain siitä kuulla, potkin miehen ovesta ulos."
"Se voi olla totta ja voi olla valettakin, mutta älkää antako sen tapahtua toista kertaa. Ja sitten! Kuulkaahan nyt." Jim veti tuoliansa lähemmäksi, nojasi kyynärpäillään pöytään ja katsoi Smithiin. "Tehän kävitte linnassa toissailtana, eikö totta?"
"Tarkoitatteko Garre Castlea – Mr. Bellamyn kotia? Niin, se on totta, kapteeni, kyllä minä olin siellä. Olen käynyt siellä joitakin kertoja nyt viime aikoina puhelemassa Mr. Bellamyn kanssa eräästä asiasta. Mutta, miten ihmeessä te sen tiedätte, kapteeni?" kysyi Smith viattomasti.
Jim hymyili. "Ukkohan soitti teille tänään ja kertoi, että toimitin linnassa kotitarkastuksen. Älkää kieltäkö – meiltä oli mies puhelinkeskuksessa kuuntelemassa."
Jim sanoi tuon aivan umpimähkään. Hän ei tietänyt sitä, mutta omituinen, hillitty ilmapiiri, joka vallitsi kerhon huoneistossa hänen tullessaan, antoi hänelle aavistuksen, että Bellamy oli antanut Smithille varoituksen hänen tulostaan.
"Niin, keskustelimme Mr. Bellamyn kanssa puhelimitse tänä aamuna eräästä yksityisasiasta", vastasi Smith näyttäen olevan hyvin halukas vaihtamaan puheenaihetta.
"Mitä asioita teillä on ukko Bellamyn kanssa?"
"Hän on osoittanut olevansa todellinen ystävä minulle", valehteli Smith liukkaasti. "Hän lainasi mulle rahatkin, joilla ostin tämän mörskän."
"Ette kai milloinkaan liene sattunut pelastamaan hänen henkeään – hypännyt mereen ja vetänyt häntä kuiville?"
"En, en milloinkaan", myönsi Smith. Hänen äänensä oli hyvin ystävällinen, eikä käytöksessäkään ollut toivomisen varaa, mutta kylmä, kavala ilme hänen silmissään sanoi Jimille kaiken, mitä tämä tahtoi tietää.
"Vai niin! Vai lainasi hän rahaa teille? Olette kiitollinen hänelle ja maksatte nyt veikanne, niinhän? Mutta kuulkaapas, Smith. Missä asustitte ennen tännetuloanne? En ole milloinkaan nähnyt papintodistustanne."
"Asuin naapurikylässä jonkin aikaan", vastasi Smith suutahtaen. "Kylä on nimeltään Camden Town."
"Missä osassa Camden Townia?"
"Little Bethel kadulla."
"Little Bethel kadulla!" Jim hypähti jaloilleen ja uhkasi Smithiä syyttävästi sormellaan. "Ja siellä tapasitte rouva Heldin?"
Smithin kasvot valahtivat lyijynharmaiksi.
"Kas niin, Smith, tunnustakaa pois vain! Jos puhutte totta, pidän huolen siitä, ettei teille tapahdu mitään pahaa. Ellette – hän löi nyrkillä pöytään – annan sulkea Kultaisen Idän viikon kuluessa."
Hänen hämmästyksekseen Smithin vastenmieliset kasvot vääntyivät levään hymyyn.
"Se asia ei minua huoleta, kapteeni. Olen juuri myynyt Kultaisen Idän, ja puolet sen hinnasta on jo taskussani." Hän löi kämmenellä taskuaan. "Jos suljette kerhon, niin se ei liikuta minua vähääkään."
Hän puhui totta – sen Jim näki heti.
"Ja mitä hyötyä teille on minun kärventämisestäni, kapteeni? Minua ette voi syyttää mistään. Minä koetan aina pysytellä sovinnossa poliisin kanssa, ellen sitä voi, niin se ei ole minun vikani. Noh, ottakaa nyt ryyppy, kapteeni."
Jim oli pannut merkille kolme seikkaa. Ensimmäinen oli se silmäys, jonka Smith oli heittänyt viinuriinsa, toinen hänen harvinainen intonsa saada Featherstone juomaan jotakin, vaikka hän tiesi, ettei tämä koskaan ollut ennen nauttinut juomia kerhossa. Kun Coldharbour Smith oli antanut merkin viinurilleen, niin tämä oli "iskenyt silmää" jollekin hänen takanaan, ja kun Jim sitten seurasi hänen katsettaan, huomasi hän miehen, joka arvattavasti oli tullut huoneeseen heidän jäljestään. Ja jollei asia olisi ollut niin tärkeä, olisi hän puhutellutkin Coldharbour Smithiä jo ulkona.
"Mitä merkitsee tuo intonne saada minut juomaan", hän kysyi, "vaikka tiedätte vallan hyvin, etten koskaan juo täällä?"
"Ettekö voisi nyt kerrankin osoittaa hieman ystävällisyyttä minua kohtaan?" sanoi Smith mielistellen.
Huoneen nurkassa olevalla hyllyllä oli puhelin. Jim oli huomannut sen heti huoneeseen tultuaan.
"Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, että soitan eräälle tuttavalleni?" kysyi hän äkkiä.
Smith oli kahden vaiheilla.
"Se on epäkunnossa", sanoi hän vihdoin.
"Katsotaanpas", virkahti Jim kylmästi nostaen kuulotorven paikoiltaan. Hän sai melkein heti vastauksen keskuksesta ja mainitsi haluamansa numeron. Smith seisoi keskellä huonetta hermostuneesti pureskellen kynsiään. Nyt Featherstonelle alkoi selvitä, mitä oli tulossa.
"Kuka on puhelimessa? Päivystäjä Limehousessa? Hyvä! Täällä kapteeni Featherstone. Olen Kultaisessa Idässä. Niin... Neljä miestä lähetettävä heti tänne. Käskekää heidän odottaa minua kerhon edustalla. Kiitos!"
Hän laski kuulotorven kädestään, ja nyt Smithin hämmentynyt ilme karkoitti viimeisenkin epäilyksen hänen mielestään.
"Olitte järjestänyt minulle hauskan vastaanoton tuonne alas, eikö totta, Smith?" virkahti hän ivallisesti. "Näin miehen, joka seurasi minua tänne ilmoittaakseen teille, olinko tullut yksinäni. Mikä oli tarkoituksenne – luultavasti katutappelu, johon minut aiottiin sekoittaa. Mutta sehän olisi ollut liian yksinkertaista, Smith."
Hän nyökäytti päätään merkitsevästi, astui oven luo ja väänsi rivasta. Ovi oli lukittu, ja hän käännähti nopeasti ympäri.
"Viinuri taisi sulkea sen", Smith suhahti käheästi. "Mutta on täällä toinenkin uloskäytävä, kapteeni."
Hän aukaisi oven ja siitä näkyi porraskäytävä.
"Ovi on portaiden päässä, kapteeni", aloitti hän.
"Entäpä jos itse avaisitte sen minulle", sanoi Jim ystävällisesti. Smith totteli oitis.
Hän laskeutui portaita salapoliisin edellä, ja avasi oven. Jim näki oven johtavan kadulle ja erotti Smithin vartalon ääriviivat kadulta tulevaa valoa vastaan.
"Hyvää yötä, kapteeni", sanoi Smith hyvin äänekkäästi.
Featherstone oli menevinään Smithin ohi, mutta tarrasikin äkkiä hänen kaulukseensa, sysäten hänet ovesta kauas kadulle. Smith ei ehtinyt vielä kömpiä jaloilleen, ennenkuin joku seinän suojassa piileskellyt mies löi häntä voimakkaasti pari kertaa raskaalla lyijytäytteisellä kepillä, ja hän vaipui ähkien maahan.
Jim oli silmänräpäyksessä kadulla ja lähti ajamaan takaa pakenevaa roistoa. Hän saavutti miehen parinkymmenen metrin päässä kerhosta ja käyttäen jalkapallopelissä oppimaansa temppua kaatoi miehen potkaisemalla häntä kantapäähän. Sitten hän kiskaisi roiston jälleen jaloilleen, ja veti hänet mukanaan katulampun luo, jossa nykäisi miehen leuan pystyyn nähdäkseen tämän kasvot. Kuten hän oli arvannutkin, oli mies sama, joka oli seurannut häntä kerhon huoneistoon. Roisto riuhtoi ja kiemurteli päästäkseen irti hänen käsistään.
"Coldharbour lyö minut kuoliaaksi tämän takia", uikutti hän.
Heidän tullessaan takaisin kerhoon istui Coldharbour jo siellä märkää, pakottavaa päätään hoitelemassa, ja Jim kuunteli melkein huvitettuna sananvaihtoa, joka nyt seurasi.
"Jos sanotte, että minä olin pyytänyt teitä odottamaan tätä herraa kadulla, olette valehtelija", sanoi Smith. "Ja kun minä saan teidät käsiini, lyön kallonne mäsäksi, senkin kirottu jokirotta. Ottakaa hänet kiinni, poliisi!"
"Vai ottakaa kiinni", matki toinen ivallisesti. "Jollette itse joudu lukkojen taa, niin se johtuu vain siitä, että saatte lahjotuksi poliisin. On se hauskaa, kun hieno herrakin joutuu tiilenpäitä tutkimaan!" Miestä raivostutti yhä enemmän se julkeus, millä työnantajansa häntä kohteli.
"Siellä ei herralla ole juomia eikä Valerieta – – –"
Tuskin olivat sanat päässeet miehen huulilta, kun Featherstone pyörähdytti hänet itseänsä vastaan.
"Mitä te sanoittekaan?" hän kysyi terävästi.
"Siellä ei ole ainakaan Valerie Howett – Smithin tuleva rouva, sanoin", ärjäisi roisto, ja Jimistä tuntui, kuin veri hänen suonissaan olisi muuttunut jääksi.
XXXV LUKU
Smith saa varoituksen
"Älkää välittäkö siitä, mitä hän sanoo, kapteeni", sanoi Smith. "Hän on hullu, ja on aina ollut – hän on ollut hullujenhuoneessakin."
Sitten hän kääntyi vankiin päin, ja hänen suustaan purkautui vuolas sanatulva. Hän puhui hebreaa, ja mies, joka nähtävästi oli juutalainen, vaikeni nyt kokonaan.
"Nyt riittää, Smith", sanoi Jim töykeästi. "Jos haluatte puhutella miestä, saatte sanoa sanottavanne englanniksi. Ja te, hyvä mies! Mitä tarkoititte mainitessanne äsken erään naisen nimen?"
"Sanoin sen vain piloillani", selitti vanki.
"Minulla on sangen voimakas huumorintaju, mutta pilanne ei naurata minua ollenkaan", sanoi Jim hampaittensa välitse. "Mitä te tiedätte neiti Howettista?"
"En tiedä mitään, sir."
"Paitsi sitä, että hän on nähnyt neidin nimen sanomalehdissä", lisäsi Smith innokkaasti. "Sanoinhan teille jo, kapteeni, että hänellä on ruuvit löysässä. Sanokaapa nyt itsekin, Isaacs, ettekö ole ollut mielisairaalassa."
"Olen. Totta se on", vastasi toinen tekeytyen hyvin vakavaksi. "Enkä ole vastuussa siitä, mitä puhun."
Nyt saapuivat Jimin kutsumat poliisikonstaapelit.
"Viekää tämä mies mukananne, häntä syytetään tappelusta. Tulen sinne hetken kuluttua."
Kun miehet olivat poistuneet, kääntyi Featherstone Smithiin päin.
"Smith, minusta tuntuu, että te olette jo pitkän aikaa kaivannut ikävyyksiä, ja nyt on toivomuksenne toteutumaisillaan. Selvitettyäni asiat apurinne kanssa tulen heti luoksenne."
"En minä teitä pelkää, kapteeni", sanoi Smith painaen kädellään rusikoitua päälakeaan.
"Tässä ei ole kysymys teidän peloittelemisestanne, vaan hengestänne. Koettakaapa pitää se mielessänne", sanoi Jim.
Hän meni poliisikonttoriin ja antoi viedä vangin koppiin. "Hän taitaa olla hieman sekapäinen", virkahti päivystävä konstaapeli. "Jos muistan oikein, niin hän on ollut kerran mielisairaalassakin, mutta päästettiin sieltä irti."
"Millainen entisyys hänellä on?"
"Hyvin kirjava. Hän on ollut Old Baileyssakin jo kolme kertaa – ryöväyksestä ja murtovarkaudesta. Ja Coldharbour Smith on hänet sen jälkeen elättänyt."
Verraten toivotonta, ajatteli Jim. Smith oli nähtävästi kieltänyt häntä puhumasta mitään, kenties luvannut vielä palkinnonkin, uhatessaan häntä hebrean kielellä. Jim käsitti kuitenkin, ettei Valerien nimen lausuminen ollut tapahtunut aiheettomasti. Smithin tuleva rouva! Mitä saatanallista juonta mahtoikaan Bellamy hautoa mielessään; ja Smith tulisi olemaan hänen kanssarikollisensa.
Hän otti erään konstaapeleista mukaansa ja lähti kuulustelemaan vankia. Mutta hän huomasi jo heti mentyään, ettei se maksanut vaivaa. Isaacs, pieni, matalaotsainen, luihun näköinen mies, oli todellakin vähämielinen, mutta hän oli tarpeeksi ovela tekeytyäkseen vieläkin tyhmemmäksi kuin todellisuudessa oli. Hän tuijotti Jimiin ilmeettömin silmin.
"En muista sanoneeni mitään kenestäkään rouvashenkilöstä – kuka hän on?"
"Turha juttu", sanoi Jim palattuaan toisten luo. "En tiedä, onko siitä mitään hyötyä, että pidätämme häntä täällä. Vain Smithillä on syytä nostaa kanne häntä vastaan." Mutta Smith ei ollut halukas siihen ryhtymään ja sanoikin sen aivan avomielisesti.
"Suutuin siihen pakanaan, enkä suinkaan suotta, sillä kuka hänet käski sinne teitä vaanimaan! Kiitän Jumalaa", sanoi Smith hurskaasti, "että satuin toki itse joutumaan kadulle ennen teitä."
"Olen kovin liikutettu sanoistanne", sanoi Jim. "Ja nyt keskustelemme hieman neiti Howettista ja siitä seikasta, että Isaacs sattui mainitsemaan teidän nimenne hänen nimensä yhteydessä."
He olivat tulleet taaskin samaan pieneen huoneeseen, jossa keskustelivat edelliselläkin kerralla, mutta nyt seisoi poliisikonstaapeli eteisessä ja toinen vartosi kerhon edustalla.
"Minä en tiedä siitä enempää kuin tekään", selitti Smith totisena. "Tuollaiset mielipuolet puhuvat joskus merkillisiä asioita – saavat jonkin nimen päähänsä, ja – – –"
"Puhukaa toisessa äänilajissa, Smith", varoitti Jim äänellä, joka ei tietänyt hyvää. "Te ainakaan ette ole hullu."
"Kapteeni, minä en tiedä kerrassaan mitään. En ole elämässäni kuullut tuosta neidistä. En suinkaan minä mahda mitään sille, mitä Isaacs lörpöttelee."
"Isaacs puhui vain sellaista, mitä te olette sanonut juovuksissa ollessanne, Smith. Ja nyt olette vaarassa. Ei, älkää hymyilkö, tarkoitan aivan toisenlaista vaaraa kuin se, jota te ajattelette. Voin saada teidät lukkojen taa milloin hyvänsä. Luulette olevanne täysin turvassa, kun olette näin kauan saanut olla vapaana. Mutta erehdytte. Teidänlaisenne ihminen ei ole koskaan täysin turvassa. Teitä vastaan ei ole tarpeellista edes nostaa syytettä. Olette vaarassa –" Hän pudisti sormeaan uudelleen varoittavasti. "Saatte pelätä minua sekä erästä toista, joka ei suinkaan tule teitä säälimään."
Ovi paukahti kiinni salapoliisin takana, mutta Coldharbour Smith istui edelleen samassa, miettivässä asennossa. Kohta hän kuitenkin aukaisi oven, ja murahti karkeasti viinurille: "Lähettäkää se espanjalainen perämies luokseni ja tuokaa sisään pullo viiniä ja savukkeita, sillä tulen viipymään täällä tänä iltana myöhempään kuin tavallisesti."
XXXVI LUKU
John Wood puhuu
John Wood oli saanut tärkeän sähkösanoman ja ollut senvuoksi pakotettu jättämään lapsukaisensa ja lähtemään Lontooseen, jossa hän ensi töikseen meni Scotland Yardiin. Jim Featherstone puhutteli nyt ensimmäistä kertaa tuota kuuluisaa ihmisystävää, jonka hän muisti nähneensä kerran viereisessä pöydässä syödessään lounasta Carltonissa neiti ja herra Howettin seurassa.
John Wood oli niitä ihmisiä, joita on vaikea unohtaa kerrankaan heidät tavattuaan. Jim Featherstone mieltyi häneen jo ensi silmäykseltä.
"Pelkään, että olen aiheuttanut teille pitkän ja vaivalloisen matkan, Mr. Wood", sanoi hän. "Sillä vaikka maksammekin matkakulut, niin emme voi korvata aikaa, jonka muussa tapauksessa olisitte omistanut lempityöllenne."
John Wood nauroi.
"Spike Holland on varmaankin puhunut teille pienokaisistani, ja jollen erehdy, kertonut teille myöskin erään pienen tarinan, joka oikeastaan oli salaisuus. Eipä silti, että minulla olisi mitään sitä vastaan, olin siitä melkein varma, että hän tulisi tekemään sen ennemmin tai myöhemmin."
Jim nyökkäsi.
"Haluan erikoisesti keskustella siitä lapsesta, jonka Bellamy sanojenne mukaan, tappoi."
"Lapsestako?" sanoi John Wood hitaasti. "Mitäpä minä oikeastaan siitä kertoisin? Tuo historia on ollutta ja mennyttä, eikä sitä muistele enää kukaan muu kuin minä ja, kuten toivon, Abe Bellamy – vaikka minä tuskin luulen, että hänen mustat tekonsa vaivaavat häntä enää jälkeenpäin."
Hän mietti hetkisen ja jatkoi sitten:
"Tapaus, johon viittaatte, kuuluisi oikeastaan amerikkalaiselle poliisille, ja epäilen suuresti, tokko te, kapteeni Featherstone, voisitte ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, vaikkapa pystyisin näyttämään toteenkin väitteeni. Ja sitä en voi. Bellamy on mies, joka ei ole säästänyt nuorena hankkimiansa rikkauksia, kun on ollut kysymyksessä jonkin esteen tieltä raivaaminen. En tarkoita, että hän on ollut huono mies sanan tavallisessa merkityksessä. Mutta hänen ainoana jumalanaan on ollut maallinen mahti, eikä hän ole epäröinyt käyttää mitä likaisimpia keinoja sitä tavoitellessaan. Vastustus, esiintyipä se missä muodossa tahansa, on aina herättänyt eloon hänessä piilevät pahat voimat, ja kun vastustajana on ollut joku, jota hän on voinut vahingoittaa, silloin on isku aina pudonnut äkkiä ja rankaisevana onnettoman päälle.
"Bellamy on aina, milloin se suinkin on käynyt päinsä, käyttänyt kiertoteitä kostaessaan vihollisilleen. Hän on masentanut heidät vahingoittamalla heidän lapsiaan. Tiedän kaksikin eri tapausta, jolloin hän kostaessaan heille, joko syystä tai vain luulotellen heidän vastustavan hänen toimenpiteitään, on kohdistanut iskunsa lapsiin. Toisella kertaa olivat lapset täysikasvuisia, kun taas tässä äsken mainitsemassamme tapauksessa lapsi oli aivan pieni. En tahdo puhua siitä, mikä oli syynä hänen vihaansa, sillä en ole varma asiasta. Minulla on vain omat arveluni, joita en tahdo lausua julki, vaikka luulenkin osanneeni oikeaan.
"Eräänä päivänä näiltä ihmisiltä hävisi lapsi. Isä oli suunniltaan, ja vaimo sairastui tuskasta ja epätoivosta. Minulla on syytä otaksua, että lapsen äiti ja Abe Bellamy olivat jonkinlaisessa kanssakäymisessä keskenään, mutta isä oli kuitenkin täydellisesti tietämätön siitä. Lapsenhoitaja oli vienyt lapsen ulos ja palannut sitten taloon kertoen, että sillävälin kuin hän oli jutellut jonkun tuttavansa kanssa, oli lapsi kadonnut vaunusta, jossa se oli ollut nukkumassa.
"Neljätoista päivää myöhemmin tapahtui rautatieonnettomuus eräällä paikkakunnalla, jonka nimi oli River Bend. Kymmeniä ihmisiä sai siinä surmansa – palamalla kuoliaaksi. Ja raunioista löydettiin pieni lapsen kenkä, jonka onneton isä tunsi toiseksi siitä kenkäparista, joka hänen lapsellaan oli ollut sen kadotessa. Löydettiin todistajat, jotka vannoivat nähneensä junassa naisen pieni lapsi sylissään, eikä ollut epäilystäkään, ettei tuo lapsi saattajineen tuhoutunut muiden mukana.
"Arveltiin, että lapsenryöstäjä oli aikonut viedä lapsen jonnekin kaukaiseen seutuun, kun onnettomuus kohtasi joko hänet tai hänen apulaisensa."
"Ilmoitettiinko asiasta poliisille?" kysyi Jim.
Hänen hämmästyksekseen John Wood pudisti päätään.
"Tuo on juuri se seikka, joka saa minut ajattelemaan, että lapsen äiti tiesi, kuka oli ryöstöön syyllinen, ja peläten vahingoittavansa pienokaistaan salasi kaiken, joka mahdollisesti olisi voinut johtaa pahantekijän jäljille, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli Abe Bellamy."
"Oletteko aivan varma siitä, että lapsi sai surmansa?" kysyi Jim.
Wood nyökkäsi.
"Milloin se tapahtui?"
"Olen merkinnyt muistiin päivän juuri rautatieonnettomuuden vuoksi. Ja tuo päivämäärä on ollutkin ainoa lähtökohta, jolle olen perustellut teoriani, sillä muita tosiasioita minulla ei ole käytettävissä ollutkaan. Lapsi katosi elokuussa 1890."
Jim näytti hyvin pettyneeltä.
"Olin toivonut voivani kertoa teille, että lapsi on vielä elossa, mutta nyt pelkään, ettei päivämäärä käy yhteen; jollei ukko Bellamy ole tehnyt muitakin samankaltaisia tihutöitä."
"En luule sen olleen ainoan, mitä hän on tehnyt", sanoi Wood. "Tuntuu kenties aivan uhkarohkealta syyttää Bellamyn kaltaista miestä moisista teoista, mutta olen saanut selville, että viiden vuoden aikana on sellaista tapahtunut kaksikin eri kertaa, ja kummassakin tapauksessa on lapsen isä ollut joku, joka on asettunut Bellamyn tahtoa vastaan. Ja kuten jo sanoin, vallanhimo on hänen suurin intohimonsa. Kenties hän onkin hullu, vaikka en tiedä mitään, joka sen todistaisi."
"Ettekö voi kertoa minulle enempää, Mr. Wood?" sanoi Jim, mutta hänen Belgiasta kutsumansa mies pudisti päätään.
"Valitan, etten voi tehdä sitä", vastasi hän.
"Isän nimeä esimerkiksi?"
"En voi ilmaista sitäkään", vastasi toinen tyynesti. "Katsokaas, kapteeni Featherstone, olen jossakin määrin vastuunalainen siitä, mitä sanon."
Jim käänsi lehteä pienessä muistiinpanovihossaan, jota hän oli keskustelun kestäessä selaillut, ja virkahti hymyillen:
"No, sittenpä puhumme jostakin muusta, joka ei ole niin kauheata. Tehän tunsitte nuoren Bellamyn, ukon veljenpojan?"
Wood nyökkäsi.
"Kyllä, luulen hänen saaneen surmansa ilmataistelussa."
"Hänet ammuttiin alas Hannoverissa", virkahti Jim Featherstone vihkosta silmäiltyään. "Puhuiko hän teille milloinkaan sedästään?"
"Ei koskaan."
"Oliko hänellä mitään valittamista sedän suhteen?"
"Hän ei maininnut minulle milloinkaan mitään sellaista."
"Tiesittekö te, että hän oli ukko Bellamyn veljenpoika?"
"Kyllä. Tiesin sen."
"Millainen hän oli?" tiedusteli Jim. "Muistuttiko hän suuresti setäänsä?"
John Wood naurahti hiljaa.
"En voi ajatella ketään, joka muistuttaisi häntä vähemmän."
"Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, Mr. Wood", kysyi Jim hitaasti, "että nuori Bellamy kenties elää vieläkin, ja että hän jostakin syystä salaa henkilöllisyytensä?"
Wood ei vastannut.
"Sehän voi olla mahdollista", myönsi hän vihdoin. "Sodassa voi tapahtua monenlaista; usein ilmoitetaan kuolleeksi sellaisia, jotka ovat vielä elossa."
"Mutta te ette kuitenkaan usko hänen olevan elävien mailla, vai kuinka?" sanoi Jim. "Ajattelette, että jos hän eläisi, niin ainakin te, hänen paras ystävänsä, sen tietäisitte."
"Unohdatte, että juuri minä hyödyin hänen testamentistaan. Kaikki, mitä hän omisti, jäi minulle."
Ennenkuin John Wood lähti, teki hän Featherstonelle erään kysymyksen.
"Kapteeni Featherstone, te mainitsitte, ettei päivämäärä käynyt yhteen. Onko teillä tiedossanne joku muukin Abe Bellamyn konnamaisuuden uhri?"
Jim nyökkäsi.
"Ettekö tahtoisi sanoa minulle, kuka hän oli?"
"Minun täytyy nyt seurata teidän esimerkkiänne, ja vastata kielteisesti, koska salaisuus ei ole omani. Mutta oletteko aivan varma siitä, että lapsenryöstö, josta puhutte, tapahtui elokuussa vuonna 1890?"
"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä", vastasi toinen. "Rautatieonnettomuudesta, jota sanotaan River-Bend-tapaturmaksi, kuulee vieläkin sangen usein puhuttavan, ja se tapahtui elokuussa 1890."
XXXVII LUKU
Mies, joka näyttäytyi
Julius Savini aavisti, ettei hänen oleskelunsa Garre Castlessa tulisi enää olemaan pitkäaikainen, sillä hänellä oli tuo omituinen kuudes aisti, joka sanoi hänelle, että hän tulisi menettämään rahaa.
"Uuden hovimestarin" lähdön jälkeen olivat monet tämän velvollisuuksista langenneet Savinin osalle. Hänen töihinsä kuului avata aamuisin ovi, joka johti keittiön puolelle, niin että palvelijat pääsivät sisälle lakaisemaan, siivoamaan ja tomuttamaan. Mutta nyt Julius huomasi kaikesta, että Abe Bellamylla oli jokin muutos mielessä. Kenties juuri Abe Bellamyn viime aikoina osoittama outo lempeys teki hänet epäileväksi. Mutta oli miten oli! Hän tiesi, että jotakin oli tulossa, ja senvuoksi oli alettava katsella ympärilleen voidakseen lähtiessä hyötyä niin paljon kuin suinkin mahdollista.
Bellamy piti tavallisesti hyvin vähän "käteistä" luonaan. Hänellä oli tosin jonkin verran rahaa seudun pienessä pankissa, joka oli lontoolaisen suurpankin haarakonttori, mutta kun hän tarvitsi suurempia summia, sai Savini tavallisesti ottaa auton ja mennä hakemaan ne Lontoosta. "Suurempia" on suhteellinen käsite, ja tähän asti olivat rahamäärät olleet aina siksi vähäisiä, että Bellamy oli hyvin voinut luottaa palvelijaansa. Ja Bellamy tiesi, että Juliukselle, joka oli jo ollut poliisin kirjoissa ja jonka rehellisyydestä hänellä ei suinkaan ollut turhia mielikuvitelmia, "varkaus" merkitsi Lontoosta, jopa koko maastakin lähtöä. Julius piti eniten Brasiliasta, sillä vaikka tämän maan ilmanala oli epäedullinen, niin siellä puhuttiin hänen äidinkieltään. Hän oli pohtinut kauan ja perinpohjaisesti, miten suuren pääoman hän tarvitsisi, voidakseen elää lopun elämäänsä mukavasti ja huoletonna; ja tuo summa oli monin verroin suurempi, kuin se, minkä hänen isäntänsä aina kerrallaan uskoi hänen haltuunsa.
Bellamy antoi hänen täyttää lomakkeet, ja Juliuksella oli hallussaan myöskin maksuosoituskirja. Kun Julius arveli vihdoin suurkaappaukselle soveliaan hetken lähestyneen, keksi hän menetelmän, joka tuntui melkein liiankin yksinkertaiselta. Eräänä aamuna hän vei ukon allekirjoitettavaksi muutamia valmiiksi täytettyjä maksuosoituslomakkeita. Ne olivat maksumääräyksiä paikkakunnan kauppiaille, ja ainoastaan yksi, hyvin mitättömälle summalle kirjoitettu, eräälle sanomalehtivälittäjälle.
"Miksi ette maksa tätä käteisellä", murahti Abe töherrettyään siihen nimikirjoituksensa.
Hän ei voinut aavistaakaan, että Julius jo oli päättänyt maksaa mainitun saatavan käteisellä, ja sen sijaan, että olisi lähettänyt maksuosoituksen postitse, meni itse henkilökohtaisesti samana päivänä suorittamaan summan asianomaiselle. Vekselin hän asetti huolellisesti lompakkoonsa, ja kun päivämäärän sekä vastaanottajan nimen raaputtaminen otti ainoastaan kolme tuntia, niin vekseli oli nyt saatu vähällä vaivalla käyttökelpoiseksi toisiin tarkoituksiin, vaikka Bellamyn nimikirjoitus siinä olikin entisellään.
Iltapäivällä hän lähti kaupunkiin tapaamaan vaimoaan.
"Pyydä Goldbergia laittamaan passisi kuntoon", sanoi hän vaimolleen. "Ja osta itse pilettisi. Luulen, että meidän on pakko matkustaa eri reittiä. Minä menen ensin lentoteitse Pariisiin ja sitten saksalaisessa laivassa Vigoon. Tunnen erään henkilön Lissabonissa ja hän auttaa minua eteenpäin hankkimalla minulle portugalilaisen passin."
"Entäs tämä asunto?" kysyi rouva. "Tavarat voin kyllä myydä – – –"
"Sinä et myy mitään", Julius ärähti vihaisesti. "Tuskin ehdit vaihtaa rahaksi tuoliakaan, kun poliisi on jo niskassasi tekemässä sinulle kysymyksiä."
"Huonekalut ovat neljän-, viidensadan punnan arvoiset", huomautti rouva, eikä huomautus voinut olla vaikuttamatta ahnaaseen Juliukseen.
"Sittenpä matkustankin yksinäni", sanoi hän päättävästi. "Se onkin kenties parasta. Ja sinä tulet myöhemmin jäljessäni. Sinun on varsin helppo pujahtaa poliisin käsistä, pistäytyä New Yorkiin ja matkustaa sieltä Rioon. Kirjoitan sinne entisellä osoitteella."
"Entinen osoite", tarkoitti El Moroa, jonne saapui päivittäin runsaasti kirjeitä, jotka haettiin sieltä aina salaa.
Kun Julius palasi Garreen ja oli lukinnut visusti huoneensa oven, otti hän maksuosoituslomakkeen esille ja kirjoitti sen sadalletuhannelle dollarille – Abe Bellamy kirjoitti ne tätä nykyä dollareissa, koska punnan arvo oli laskenut. Kun hän tapasi Bellamyn seuraavana aamuna, niin tämä sanoi hänelle juuri ne sanat, joita hän oli odottanutkin.
"Huomenna lähetän teidät kaupunkiin rahoja hakemaan."
"Voisin minä mennä jo tänäänkin", sanoi Julius, ajatellen tälle päivälle merkittyä shekkiä. "Minulla ei ole tänään kovin paljon tekemistä."
"Menette varhain huomisaamuna", murahti Abe äkäisesti. "Kirjoittakaa shekki viidelletuhannelle dollarille."
Julius palasi mukanaan lomake sekä kirje, joka oli vietävä pankinjohtajalle.
"Mikä tuo on?" kysyi Abe kirjeeseen viitaten.
"Kun viime kerralla nostin viisituhatta", valehteli Julius suulaasti, "niin Mr. Sturges sanoi, ettei hän mielellään maksa niin suuria summia, ellei kirje seuraa shekkiä."
"Kyllä niiden nyt jo pitäisi tuntea teidät", valitti Abe merkitessään nimensä kirjeen alle, joka valtuutti pankin maksamaan tuojalle shekissä mainitun summan.
Kaikki kävi niin helposti, ja Julius alkoi jo tuntea vahingonilon esimakua kuvitellessaan, miten vanha mies raivostuisi huomatessaan tulleensa nenästävedetyksi. Mutta silloin Julius olisi jo matkojen päässä, ja varmassa turvassa sekä ukon kieleltä että hänen mahtavilta nyrkeiltään – joiden voimaa ei käynyt väheksyminen.
Asia oli järjestynyt niin mainiosti, että Savinia alkoi jo hermostuttaa. Ajatella, jos pankista soitettaisiin Garreen, ennenkuin hän saisi rahat, ja kavallus saataisiin ilmi, ennenkuin hän ehtisi Pariisiin! Juliusta aivan värisytti sitä ajatellessa.
Iltapäivällä Abe Bellamy lähti autolla jonnekin. Julius ei tietänyt minne, mutta hän aavisti Aben menneen tapaamaan Coldharbouria, sillä hän oli aamupäivällä saanut käskyn ottaa puhelun Limehouseen, ja sen jälkeen oli ukko pysytellyt ainakin neljännestunnin lukkojen takana. Hänen poissaolonsa oli sangen tervetullut asia Juliukselle, sillä hänellä oli paljon tehtävää – piti polttaa vissejä kirjeitä, asetella sopiville paikoille vaatteita, joiden taskut oli ensin perinpohjin tarkastettava, ettei vain löytyisi mitään, joka johtaisi hänen jäljilleen. Viimeinen kirje oli juuri palanut tuhaksi ja viimeinen liivintasku tarkoilleen tutkittu. Julius tuli käytävään mietiskellen, miten hermoja kuluttavaa oli viettää jäljelläolevat kaksitoista tuntia saman katon alla Aben kanssa.
Käytävän toisessa päässä, lähellä portaikkoa, oli pieni ovi, jonka kautta siivoojattaret tavallisesti tulivat sisään, ja tästä ovesta oli Vihreä jousimieskin kadonnut silloin, kun oli jättänyt verellä tahratun nenäliinan jälkeensä. Tämän oven avaaminen ja sulkeminen kuului nykyisin Juliuksen velvollisuuksiin. Hän oli huomannut oven olevan raollaan huoneeseensa mennessään ja oli päättänyt hetken päästä mennä sulkemaan sen, sillä lounaan jälkeen kuljettiin keittiöstä eteiseen vain ruokasalia vastapäätä olevan tarjoilu-oven kautta.
Kun Julius nyt seisoi siinä, yhä vieläkin pohtien pakokysymystä, aukeni tuo pieni ovi hiljalleen. Ja vaikka oli kirkas keskipäivä eikä tulija kenties ollut muu kuin joku tehtävissään myöhästynyt palvelija, niin Julius säikähti vallan kauheasti.
Mutta tulijan käytös olisi säpsähdyttänyt muitakin kuin Juliusta, sillä se oli omituista hiipimistä, varovaista ja arastelevaa kuin varkaan. Juliuksen mieleen muistui Vihreä jousimies, ja hän jähmettyi kauhusta. Ovi avautui hyvin hitaasti, ja esiin tuli mies – hyvin pitkä ja laiha, ja hänellä oli mustasankaiset silmälasit. Hän oli tuskin ehtinyt nähdä vilahduksen pelon lamauttamasta Savinista, kun hän hypähti ketterästi taapäin ja sulki oven yhdellä pamahduksella takanaan. Julius katseli ilmestystä liikkumattomana ja avosuin. Mies, jonka hän oli nähnyt oviaukossa, oli Mr. Howett.
XXXVIII LUKU
Lämpömittari
Mies oli ollut Mr. Howett! Mr. Howett oli avannut oven, jota Vihreä jousimies oli käyttänyt, ja oli siis kaikista Abe Bellamyn varovaisuustoimenpiteistä huolimatta päässyt linnaan.
Julius huoahti syvään, palasi huoneeseensa, ja otettuaan jälleen esille väärennetyn vekselin poltti sen.
Hän oli keksinyt monta vertaa vaarattomamman tavan "tehdä rahaa." Howett oli rikas ja hän sai nyt maksaa!
Sitten hän otti avainnipun ja meni lukitsemaan pienen oven – siinä oli patenttilukko. Sen tehtyään hän laskeutui verkalleen kivisiä portaita myöten isoon ruokasäiliöön. Huone oli tyhjä, kuten hän oli otaksunutkin. Keittiöön johtava ovi oli auki, ja hän meni siitä sisälle.
"Ei, sir", vastasi keittäjätär hänen kysymykseensä. "Ei tästä ovesta ole kulkenut kukaan."
Hän tunnusteli ulko-ovea, mutta se oli lukittu, vieläpä pönkitetty salvalla ulkoapäin. Julius palasi kiviseinäiseen huoneeseen, josta Valerie Howettin nenäliina oli löytynyt. Nyt ei nenäliinan löytyminen tuntunut enää lainkaan ihmeelliseltä; kukapa muu kuin Mr. Howett olisi voinut sen sinne tuoda, hän oli ottanut sen mukaansa erehdyksessä, kun oli hyvin likinäköinen.
Juliuksesta oli nyt melkein yhdentekevää, pitikö ukko Bellamy hänet palveluksessaan vai passittiko tiehensä. Nyt hänellä oli tiedossa tulolähde, joka turvaisi hänen tulevaisuutensa. Hän lähti puistoon ja silmäten Lady's Manoria omistajan ilmein mietiskeli itsekseen, miten helppoa oli nyt kiristää rahoja Mr. Howettilta. Silloin hän äkkäsi miehen, joka lähestyi hiljalleen maantiellä, ja hän tunsi sydämensä kohoavan kurkkuun nähdessään kuka tulija oli. Se oli Jim Featherstone.
"Mitä pirua! Oletteko jälleen täällä, Featherstone?" kysyi hän kiukkuisesti ruusuisten unelmien äkkiä hälvetessä olemattomiin.
"Käytän vain hyväkseni tätä loistavaa tilaisuutta. Kuulin kerrottavan, että ukko on ulkona, vaikka Lontoosta lähtiessäni kuulin hänen olevan kotona."
"En voi päästää teitä linnaan, kapteeni Featherstone", sanoi Julius, joka hetkeksi oli kadottanut kokonaan tasapainonsa. "Minä olen jo melkein menettänyt toimeni täällä."
"Niin olen kuullut", sanoi Jim.
"Oletteko kuullut siitä?" änkytti Julius.
Featherstone nyökkäsi.
"Savini", sanoi hän. "Kun teidänlaisenne mies alkaa kysellä höyrylaivakonttorissa tietoja saksalaisista laivoista, jotka kulkevat Vigosta Rioon, silloin tiedän, että hän on vaarassa saada hetimmiten potkut paikastaan ja sen vuoksi kaipaa sekä ilmanalan- että ympäristönvaihdosta. Mutta huomautan teille, että olipa Abe Bellamy vaikka itse pääpaholainen, niin minun velvollisuuteni on suojella hänen omaisuuttaan, ja annan teidän tietää nyt jo edeltäkäsin, että jos yritätte livistää Lontoosta kumpaa tietä tahansa, joko proosallisessa laivajunassa tai romanttista ilmatietä, niin joudutte ehdottomasti ruumiillisen tarkastuksen alaiseksi ennen lähtöänne."
Julius raukka oli vähällä pyörtyä. Ajatella! Niin läheltä oli pitänyt, ettei hän ollut syössyt itseänsä turmioon!
"Minkä vuoksi teillä on niin huono käsitys minusta, kapteeni Featherstone?" sanoi hän loukatun viattomuuden ilmein. "Minä koetan elää rehellisesti, mutta te, viranomaiset, ette koskaan jätä ihmistä rauhaan."
Jim nauroi. "Tuo kristityn marttyyrin ääni on todella hyvin virkistävää kuulla", sanoi hän. "Mutta kuulkaahan, Julius. Nyt teistä voi olla minulle hyötyä. Etsin jotakin täältä puutarhasta enkä halua tullakaan linnaan."
"Mitä te etsitte?" kysyi Julius, jossa uteliaisuus nyt karkoitti kokonaan pelon tunteen.
"Eräänä yönä upotin useita rautapiikkejä täällä maahan, ja löysin ne sitten kaikki, yhtä lukuunottamatta. Se tapahtui silloin, kun koirat ajoivat takaa Vihreätä jousimiestä. Auttakaa nyt minua piikin etsimisessä. Sen täytyy olla jossakin tuon kukkapenkin seutuvilla."
Heidän ei tarvinnut etsiä kauan. Tuskin oli Jim tunnustellut maata viitisen minuuttia, kun hän äkkiä näki edessään teräspiikin kiiltävän pään. Hän kumartui ja kiskaisi sen nopeasti maasta.
"Mikä se on?"
"Lämpömittari, ja se osoittaa neljääkymmentä astetta; sen voin sanoa teille jo ennen kuin siihen katsonkaan", sanoi Jim.
Hän pyyhki pois mullan lämpömittarista ja tarkasti sitä. Mutta silloin hänen huuliltaan pääsi pitkä vihellys.
"Kahdeksankymmentä astetta!" huudahti hän.
Siitä ei ollut epäilystäkään. Lämpömittari näytti tietysti oikein. Sen tulipunainen neula osoitti epäämättömästi kahdeksaakymmentä astetta.
"Kahdeksankymmentä", hän toisti kuin itsekseen. Sitten hän katsahti Juliukseen, joka töllisteli häntä ihmeissään. "Tämä maa tässä on neljäkymmentä astetta lämpimämpää kuin missään muualla linnan alueella – ja se selittää täydellisesti, miksi kaasulasku oli niin suuri."
"No, mitä sillä on väliä?" kysyi Julius. "Ja mitä se kaasulasku tähän kuuluu. Ette kai luule hänen maata lämmittävän?"
"Juuri sitä luulen hänen tekevänkin", vastasi Jim levollisesti.
Hän tarkasti uudelleen mittaria. Nyt oli lämpö laskeutunut viiteenkymmeneen viiteen asteeseen, ja kuitenkin se oli maahan upotettaessa eräässä kohdassa osoittanut kahdeksaakymmentä astetta.
"En käsitä, mitä hyötyä saattaa tuollaisesta olla", sanoi Julius halveksivasti. "Ja mitä minä sanon ukolle, kun hän tulee kotiin?"
"Te ette sano hänelle kerrassaan mitään", kuului päättävä vastaus. "Te noudatatte vain samaa vaiteliaisuutta kuin silloinkin, kun minulla oli kunnia nukkua saman katon alla kanssanne."
Julius säästyi tällä kertaa kuitenkin valheen synnistä, sillä samalla hetkellä kuin Featherstone kääntyi lähteäkseen, Abe Bellamyn auto tulla surrasi ylös tietä, ja vanha mies hyppäsi siitä ulos, ennenkuin se ehti edes kunnolleen pysähtyä.
"Oletteko saanut uuden – miksi sitä nyt sanotaankaan – vangitsemismääräyksen?" kysyi hän. "Hauskaa tavata, kapteeni Featherstone. Teillä englantilaisilla on eräs miellyttävä tapa, josta erikoisesti pidän, nimittäin se, että pistäydytte aina taloon ilman kutsumista. Mikä tuo on", kysyi hän sitten terävästi.
Jim ojensi hänelle pitkän terästangon sanaa sanomatta, ja ukko katseli sitä otsa rypyssä.
"Mr. Bellamy, vähän ennen kuin jätin paikkani luonanne, otin vapauden asetella tällaisia kojeita eri paikkoihin maata puutarhassanne. Jokaisessa niistä oli itsetoimiva lämpömittari, ja jokainen mittari, lukuunottamatta tätä, jota en silloin löytänyt, osoitti neljänkymmenen asteen lämpötilaa. Tämä viimeinen näyttää kahdeksaakymmentä astetta."
Ilme Bellamyn kasvoilla pysyi muuttumattomana.
"Olette mahtanut asettaa sen tulivuoren kärkeen tai lämpimään lähteeseen", virkahti hän ivallisesti. "Aiotteko heittää minut lukkojen taakse sen vuoksi, että maa on puutarhassani niin lämmintä?"
"Huomautan vain, että se on kovin merkillistä."
Abe naurahti karkeasti.
"En tahtoisi millään muotoa nolata niin terävä-älyistä miestä kuin te olette, Featherstone, mutta jos tiedustatte asiata portinvartijan tuvassa, niin saatte kuulla, että minä olen, aito amerikkalaista tapaa noudattaen, antanut johtaa lämpimän veden vahtitupaan. Te olette vasaroinut piikkinne noiden johtoputkien lähelle. Mutta", hän jatkoi, "olen kaikesta huolimatta sangen utelias tietämään, mitä luulitte löytävänne."
Vanhan miehen selitys kuulosti täysin johdonmukaiselta, ja Jim tunsi hävinneensä pelin tällä kertaa. Kun hän sitten kyseli asiata vahtituvassa, niin siellä vahvistettiin Aben sanat tosiksi.
Jim kertoi epäonnistumisestaan Spike Hollandille, joka kuunteli häntä myötätuntoisena.
"En tiedä oikein itsekään, mitä toivoin löytäväni", sanoi hän. "Ajattelin, että jos kaasulämmitys oli käytännössä, niin sitä tarvittiin vain jossakin piilopaikassa. Kun olin linnassa ja tarkastin kaasumittaria, niin näin, että siellä käytettiin paljon enemmän kaasua kuin tavallisessa keittiössä on tarpeen."
"Tahtoisin ilmoittaa teille erään asian", sanoi Spike kun he olivat tarpeeksi keskustelleet kaasukysymyksestä. "Tänne on ilmaantunut eräs outo mies sen jälkeen kuin menitte Lontooseen. Hän asuu eräässä mökissä aivan lähellä Lady's Manoria, ja olen nähnyt hänen useasti maleksivan yön aikana Mr. Howettin talon ympärillä."
Featherstone purskahti nauramaan.
"Totta kai te olette hänet nähnyt", sanoi hän kuivasti. "Hän on eräs miehiäni. Jätin hänet tänne pitämään silmällä kaikkea, mitä täällä tapahtuu. Kaikeksi onnettomuudeksi on komissaari kutsunut hänet pois täältä, ja hän lähtee jo tänään. Meillä on miehistä puute, enkä voi keksiä tarpeeksi pätevää syytä voidakseni pitää hänet täällä. Nyt on teidän vuoronne, Holland, auttaa minua vointinne mukaan, ja senvuoksi päästän nyt teidät salaisuuteen osalliseksi. Luulen neiti Howettin olevan vaarassa. Tuon vaaran suuruudesta en voi kertoa teille lähemmin, koska en tiedä sitä itsekään. Tiedän kuitenkin sen verran, että Abe Bellamy on jostakin syystä alkanut katkerasti vihata tyttöä, ja ellen erehdy, suunnittelee parhaillaan jotakin ilkeätä juonta häntä vastaan. Jos olette halukas jäämään tänne, menen juttelemaan toimitusjohtajanne kanssa ja järjestän asian. Annan hänen ymmärtää, että Garre Castlesta kerrotaan vielä ihmeitä, kunhan aika joutuu, ja jos te nyt olette minulle avuksi, niin pidän huolen siitä, että juttu koituu teidän ansioksenne."
"Mitä minun pitäisi täällä tehdä?"
"Loikoilette sängyssä suurimman osan päivää, ja öisin liikuskelette jossakin Lady's Manorin lähistöllä."
"Pelkäättekö, että Vihreä jousimies taas hätyyttelee ihmisiä?"
Featherstone pudisti päätään.
"Vihreä jousimies ei tee pahaa kenellekään", sanoi hän. "Hän toimii omin päin, ja olen varma siitä, että neiti Howettia hän peloittelee kaikkein vähimmin. Ainoa jousimies, jota minä pidän silmällä, on Coldharbour Smith, ja uskokaa minua, hän häiritsee mielenrauhaani monin verroin enemmän kuin mikään vihreään puettu olio."
XXXIX LUKU
Harmaahiuksinen nainen
Kello kahdeksan aikaan saman päivän iltana työnsi eräs palvelustytöistä Abe Bellamyn kirjastoon rullajalkaisen pöydän, jolle oli katettu Aben suurenmoinen päivällinen. Tyttönen asetti pöydän kirjoituspöydän taa, kantoi tuolin sen eteen, ja jätti huoneen äännähdettyään arasti: "Päivällinen on valmis, sir."
Abe meni hitain askelin ovelle ja pani sen lukkoon. Sitten hän alkoi seisoaltaan latoa ruokia eräälle tarjottimelle. Kun tarjotin oli täysi, hän meni kirjoituspöydän luo ja sysäsi sen pois matolta, jonka päällä pöytä oli. Hän kääri maton huolellisesti kokoon, niin että parkettilattia jäi paljaaksi.
Senjälkeen hän otti kirjoituspöydän laatikosta pienen, kautsukista tehdyn pikarin, jota Julius oli monet kerrat kummastellen silmäillyt. Hän painoi nyt pikaria voimakkaasti erästä parketin pientä puuneliötä vastaan. Se kohosi ylös ja sen sijalle ilmestyi avaimen reikä. Siihen hän pisti avaimen, jota kantoi kellonvitjoissaan. Sitten hän tarttui lattiapalkin melkein huomaamattomaan reunaan ja nosti sitä. Silloin kääntyi tavallisen oven suuruinen osa lattiasta saranoillaan, ja tämän ovelasti sommitellun salaluukun alta paljastui nyt näkyviin iso kivilaatta, jonka yhdessä syrjässä oli pieni rautainen lukko. Hän aukaisi lukon samalla avaimella kuin edellisenkin ja painoi jalallaan kivilaatan toista reunaa. Sen toinen puoli kohosi ylös ja kiviluukku jäi seisomaan seinää vastaan, ja sen kohdalla näkyi kivinen porras. Abe palasi ruokapöydän ääreen, otti siltä äsken täyttämänsä tarjottimen ja laskeutui sen keralla alla olevaan kamariin. Siellä oli pilkkosen pimeä, mutta Abe löysi helposti tiensä erään penkin luo, jolle asetti ruoka-annoksen. Sitten hän raapaisi tulen tikkuun ja sytytti kaasulampun palamaan. Huoneen toisessa päässä oli ovi, jonka hän aukaisi lukosta ja potkaisi auki. Nyt hän oli tullut linnanmuurien ulkopuolelle; ovi, jonka kautta hän viimeksi oli kulkenut, oli oikeastaan tehty linnan kivijalkaan, joka tällä kohden oli niin vahva, että oviaukko melkein muistutti pientä tunnelia. Oven toisella puolen oli iso huone, jonka takana oli kaksi pienempää. Isoa huonetta valaisi kuusi kaasulamppua. Tämä oli linnan merkillisin huone. Sen tummaa, synkännäköistä kattoa kannattivat jykevät kivipilarit, ja huone oli sisustettu hyvin ylellisesti. Näki selvästi ettei Bellamy ollut kitsastellut sitä kalustaessaan. Kivilattiata peittivät komeat taljat, seinät oli vuorattu mitä kallisarvoisimmilla verhoilla ja huoneessa oli siellä täällä mukavia nojatuoleja ja leposohvia. Eräällä pienellä pöydällä oli hopeainen maljakko, jossa nuokkui tuoreita kukkia. Abe Bellamy oli tuonut huoneeseen salaa jokaisen siellä olevan esineen, hinaten ne sinne yhden kerrallaan.
Hän asetti tarjottimen pöydälle ja katseli ympärilleen. Huoneessa ei näkynyt ketään. Hän meni toisen oven luo ja sysäsi sen selälleen. Tämä pieni huone oli sisustettu kuin tavallinen keittiö, ja siellä oli kaikki ne välineet, mitä keittämiseen tarvitaan. Keittiöstä johti ovi toiseen pieneen huoneeseen. Ovi oli raollaan, ja Abe näki kylpyammeen pilkottavan huoneesta hämärän läpi. Hän murahti jotakin ja palasi suureen saliin. "Elaine", huusi hän vihaisesti, ja silloin eräs nainen tuli verkalleen takimmaisesta huoneesta.
Nainen oli puettu tummaan, viitan tapaiseen pukuun ja hän liikuskeli hitaasti ja ilmeettömin kasvoin.
"Tuossa on päivällisesi", ärjäisi Bellamy. "Onko milloinkaan juolahtanut mieleesi, mitä tapahtuisi, jos unohtaisin ja jättäisin sen tuomatta? Tai jos saisin halvauksen ja kuolisin!" Bellamy hörähti raikuvaan nauruun tuota mahdollisuutta ajatellessaan. "Kuka sinut silloin pelastaisi? Kuolisit lopulta nälkään, Elaine. Ja menisi sata – kenties tuhat vuotta, ennenkuin sinut löydettäisiin, ja silloin sinua luultaisiin joksikin entisajan kuningattareksi, eikö totta?"
Nainen oli kuullut tuon saman niin useasti, ettei ollut sitä kuulevinaankaan. Ainoa liike, joka todisti, että hän kuitenkin tiesi, mistä oli kysymys, oli se, että hän veti tuolin hitaasti pöydän ääreen ja istuutui syömään. Bellamy katseli naista, kun tämä melkein koneellisesti vei palat suuhunsa. Naisen läpikuultavan ihon kalpeus kertoi selvästi hänen kahdeksanvuotisesta, eristetystä vankeudestaan.
Mutta mitkään kärsimykset ja nöyryytykset, joita hän päivittäin sai kokea, iva, loukkaukset ja raakuus, jolla Abe Bellamy kohteli häntä, eivät olleet pystyneet lannistamaan hänen rohkeuttaan tai uurtamaan ainoatakaan ryppyä hänen harvinaisen kauniille kasvoilleen. Hän näytti korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäiseltä; harmaa tukka oli ainoa merkki, joka osoitti hänen olevan vanhemman.
Bellamy seisoi hänen edessään käsivarret ristissä nojaten ruumistaan pilaria vastaan.
"Näin Valerien tänään, Elaine Held", hän virkahti hetken päästä. "Hän olisi varmaankin lähettänyt sinulle rakkaimmat terveisensä, jos olisi tietänyt tästä. Muutaman kuukauden kuluttua hänestä tulee onnellinen morsian, ettäs sen tiedät, ystävä kallis! Muistat kai Coldharbour Smithin?"
Nainen katsahti häneen.
"En usko, että Valerie muka olisi täällä tai että olet tavannut hänet. Se on vain yksi sinun ainaisia valheitasi. Kaikki, mitä olet minulle kertonut, on ollut valhetta."
"Muistatko Coldharbour Smithiä?" toisti Bellamy.
Nainen ei vastannut, mutta käsi, joka piteli vedellä täytettyä juomalasia, vapisi huomattavasti.
"On parasta, että muistat hänet", Bellamyn ääni kohosi uhkaavasti. "Luulin jo, että olisit saanut nähdäkin hänet ennen pitkää. Täällä oli eräs poliisikeikari, joka nuuski ja haisteli joka paikkaa linnassa, ja sinä päivänä, jolloin olit pahalla tuulella, hän kuuli sinun uikutuksesi." Bellamy nauroi, niin että kaikui tuossa maanalaisessa huoneessa. "Ovela veijari, tuo poika! Koetteli maan lämpöä tässä ympärillä, ja löysi sinun keittiösi. Oli arvannut aivan oikein, mutta minä sain hänet narratuksi."
Nainen istui yhä äänetönnä. Bellamy oli niin tottunut hänen vaiteliaisuuteensa, ettei edes suuttunut siitä. Hän jatkoi:
"Valerie on hyvin viehättävä. Niin, siinä tytössä on kaikki Elainea – silmät, tukka, vieläpä tuo ylhäinen käytöskin on sama. He menevät naimisiin kuukauden päästä."
Nainen nousi seisoalleen, katsoi häneen hetkisen ja virkahti sitten:
"Ajattelen aina Valerieta kuolleena."
"Olet idiootti, ja se olet aina ollut. Sinulla oli hyvä tilaisuus silloin, kun tahdoin ottaa sinut vaimokseni. Nyt en sitä enää tekisikään."
"Nuo ovat ystävällisimmät sanat, mitkä milloinkaan olet lausunut. Voi Jumala! Jospa olisinkin jo kuollut!"
Nainen peitti kasvonsa käsillään, ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
Bellamy kääntyi korollaan, lähti ulos huoneesta ja paiskasi kiinni oven, jonka lukitsi avaimellaan ulkoa päin. Sitten hän kiipesi portaita ylös kirjastoon ja asetti tuomansa tarjottimen ruokapöydälle. Sen tehtyään hän sulki salaoven, joka napsahtaen putosi jälleen entiselle paikalleen lattiassa.
XL LUKU
Jousimies
"Teidän on mentävä huomenna kaupunkiin, Savini, ja tultava heti sieltä takaisin. Tehän olette naimisissa, eikö totta?"
"Olen, sir", vastasi Julius ihmetellen, mistä ukko oli saanut sen tietoonsa. Hän tiesi, ettei Featherstone ollut siitä puhunut. Mutta sitten hän keksi äkkiä kielikellon. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei se ollut Coldharbour Smith, mies, jolle sana lojaalisuus oli kokonaan tuntematon käsite.
"Olen kuullut sanottavan, että teillä on hyvin järkevä vaimo, ja hän on luultavasti hauskan näköinenkin, vai mitä?"
"On kyllä, sir", vastasi Julius uteliaana kuulemaan, mitä tuleman piti.
"Smithillä on erinomainen tehtävä tarjottavana hänelle", sanoi Abe alkaen tutkia kuvitettua aikakauslehteä. "Ei kai teilläkään ole mitään sitä vastaan, että vaimonne ansaitsee rahaa – kunniallisella tavalla?"
Julius oli niin innokas kuulemaan enemmän, ettei edes huomannut letkautusta.
"Olen hyvin iloinen kuullessani, että teillä on niin hyvät tiedot hänestä, sir", sanoi hän kunnioittavalla äänensävyllä. "Fay on oikein hyvä tyttö, eikä hänellä ole aavistustakaan siitä, millaista elämää minä olen viettänyt – – –"
"Älkää valehdelko! Hän kuului samaan sakkiin kuin tekin."
Julius sadatteli ja vannoi sielussaan kostoa sille, joka tuon oli kertonut.
"Jos vaimonne olisi kunniallinen, en voisi häntä käyttääkään, ja vielä vähemmin Coldharbour Smith. Kirjoittakaa hänelle heti, Savini, tai ei, on parasta, että keskustelette asiasta hänen kanssansa. Tehän menette huomenna kaupunkiin. Pistäytykää hänen luonaan juttelemassa ja sanokaa hänelle, että jos Smith tarjoaa hänelle tointa, on hänen se otettava. Ja hänelle maksetaan hyvin. Sanokaa sillä tavoin."
Bellamy lopetti keskustelun hänelle ominaisella pään keikahduksella. Julius paneutui levolle nähtyään Aben menevän koiratarhaan hakemaan nelijalkaisia vartijoitaan. Hän teki sen aina itse.
Muutamaa minuuttia myöhemmin ukko palasi seuralaisineen, jotka olivat melkein nääntymäisillään nälästä. Ne odottivat tottelevaisesti, kunnes hän oli sulkenut ja pönkittänyt eteisen oven, ja lähtivät sitten seuraamaan häntä leveitä portaita myöten yläkertaan. Hän pysähtyi huoneensa oven ulkopuolelle ja katseli ympärilleen. Eräs koirista oli paneutunut pitkäkseen portaiden päähän, ja molemmat toiset nuuskivat Savinin oven edustaa.
Linnassa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sen rikkoi ainoastaan tasainen vanhan kellon tikitys, ja sen kuuli Savinikin, miettiessään valveillaan, mikä mahtoi olla syynä vanhan miehen äkilliseen mielenkiintoon Fayta kohtaan. Kello oli jo lyönyt kaksitoista, kun hän kuuli heikkoa jalkojen liikettä ja koiran tukahdutettua murinaa eteisestä.
Bellamy kuuli sen myöskin ja valpastui silmänräpäyksessä. Hän nousi vuoteesta ja tirkisti oven raosta käytävään. Koira liikehti siellä levottomana, ja kun se älysi hänet, se murahti entistä kovemmin.
"Hsss!" komensi Bellamy, ja päästettyään lyhyen haukahduksen koira laskeutui kuuliaisesti maahan, johon jäi makaamaan käpälät ojolla ja katse isännän kasvoihin kohdistettuna.
Abe sulki oven ja lukitsi sen varmuuslukkoon, ja hetkistä myöhemmin hän jo nukkui niin raskaasti kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Kello oli kaksi, kun ruokakellarin ovi avautui hiljalleen, tuuma tuumalta. Se tapahtui niin hitaasti ja äänettömästi, ettei koira, joka lepäsi noin kymmenen metrin päässä ovesta, edes kohottanut päätään. Ovi suljettiin yhtä hitaasti, mutta seinän viereen oli nyt ilmestynyt jotakin, jota ei ollut näkynyt siinä ennen: se oli iso vati täynnä maitoa. Sen huomasi ensimmäiseksi koira, joka oli kaiken aikaa kuljeksinut levottomana alhaalla eteishallissa, ja sen ahnas, äänekäs latkiminen houkutteli pian toisetkin herkun luo. Vati tuli pian tyhjäksi, ja koirat lähtivät sen luota yksi kerrallaan, tyytyväisenä nuoleskellen tassuille tipahtaneita maitopisaroita. Koira, joka oli ensimmäisenä älynnyt vadin, ojentui pitkin pituuttaan maahan, kuono käpälien välissä ja silmät ummessa, ja pian toiset kaksi noudattivat hänen esimerkkiään. Kului viisi minuuttia. Silloin ilmestyi oviaukkoon vihreään puettu olento, joka nopeasti laskeutui portaita alas pysähtyen hetkeksi sähkönkatkaisijan kohdalla, jolloin jokainen eteisen lamppu äkkiä sammui.
Olento seisoi hetkisen liikahtamatta Abe Bellamyn oven edessä. Käytävän heikossa valaistuksessa hän näytti luonnottoman hoikalta ja pitkältä. Isot, valkoiset kasvot olivat kaamean näköiset liikkumattomuudessaan. Hän piteli toisessa kädessään pitkää, vihreätä jousta. Täysi nuoliviini riippui hänen sivullaan ja siitä häämötti vihreitä höyheniä. Hän odotti pitkän aikaa, mutta nojautui viimein eteenpäin ja pisti kapean, pitkulaisen esineen avaimenreikään. Kädenripaan oli kiinnitetty ohut rautalanka, jonka toinen pää hävisi nuoliviinen sisälle. Hän otti kiinni avaimen päästä ja väänsi sitä. Ei kuulunut rasahdustakaan, kun hän tarttui ripaan ja veti auki oven, jonka takana näkyi nahalla vuorattu sisäovi. Sekin avattiin samalla pitkällä kojeella, mutta tällä kertaa se asetettiin rautaisen salvan päähän, joka ylettyi oviaukon poikki ja oli kiinnitetty oven pihtipieleen. Koje oli varmaankin hyvin magneettinen, koska siitä tuleva sähkövirta oli niin voimakas, että se heti nosti jarrusäpin paikoiltaan siksi korkealle, että lukko aukeni varsin helposti ja ovi voitiin vaivatta avata...
Abe Bellamyn herätessä hänen vuoteensa vieressä oleva itsevalaiseva kello oli neljänneksen yli neljä. Hänellä oli tapana silmätä yölläkin ovia nähdäkseen olivatko ne suljetut. Jokainen niistä näytti olevan kiinni, kuten tavallisesti, ja Abe köllähti uudelleen vuoteeseen. Mutta kun tyyny ei tuntunut olevan oikein paikoillaan, hän kohottausi hieman sitä pöyhimään. Silloin hän kuuli äkkiä teräksen helinää. Hän hypähti kiroten vuoteesta ja kumartui ottamaan avainnippua, joka oli pudonnut lattialle.
Hän ei saanut enää unen päästä kiinni, vaan lepäsi valveillaan hautoen päässään ajatuksia, jotka eivät varmastikaan olleet kovin ylevää laatua.
Valerie Howett! Nyt tuo tyttö lepäsi rauhallisesti vuoteessaan, ajatteli Abe, eikä edes voinut uneksia vaarasta, joka häntä uhkasi.
Mutta nyt Abe Bellamy kuitenkin erehtyi, sillä Valerie oli tällä hetkellä täysin hereillä.
Valerien ja Jim Featherstonen tuttavuus oli nyt kehittynyt sille asteelle, että vaikka rakkaudesta ja avioliitosta ei heidän kesken ollut vielä puhettakaan, niin Valerie tunsi itsensä siinä määrin sidotuksi, että hän olisi katsonut olevansa melkein kihloissa Jimin kanssa, jos joku toinen mies olisi pyytänyt häntä vaimokseen.
Mutta Jim ei ollut milloinkaan sanonut sanaakaan rakkaudesta, eikä Valerie tietänyt edes, oliko Jim vapaa menemään hänen kanssaan naimisiin.
Hänestä tuntui, kuin siitä olisi kulunut pitkä aika, jolloin hän viimeksi tapasi Jimin, vaikka tämä oli ollut hänen luonaan muutamia päiviä sitten. Valerie oli aivan vihainen itselleen sen vuoksi, että hän kaipasi Jimiä niin kovin, ja repi rikki kirjeen, jota oli juuri ollut Featherstonelle kirjoittamassa. Ja kuitenkin hänen olisi tehnyt mieli kirjoittaa. Mutta Featherstonelle aiotut kirjeet venyivät aina mahdottoman pitkiksi. Hän oli ollut aloittamassa jo kymmenettä sivua eikä ollut vielä saanut ilmaistuksi puoliakaan ajatuksistaan. Vasta silloin, kun hän huomasi ryhtyneensä kirjoittamaan jälleen uutta kirjettä, hän sammutti päättävästi valon ja lähti omaan huoneeseensa.
Hänen huoneensa oli talon etupuolella ja ikkunat antoivat puutarhaan. Puutarhan aidan toisella puolen oli maantie. Taloa vartioiva salapoliisi oli kutsuttu Lontooseen. Mutta kun Valerie katsoi ikkunasta maantielle, näki hän siellä miehen, joka kuljeksi hitaasti edestakaisin talon kohdalla, ja miehen sikarin pää hehkui punaisena hämärässä. Valerien suu vetäytyi hymyyn, sillä hän arvasi heti, että uusi vahti, joka nyt huolehti hänen turvallisuudestaan, oli Spike Holland. Mutta Valerie ajatteli liikutettuna, että tämäkin toimenpide oli Jimin ansiota.
Hän nukkui tavallisesti hyvin, mutta tänä yönä hän loikoi valveilla pitkän tovin, ennenkuin vaipui uneen. Hän heräsi pari kertaa, ja toisella kerralla hän päätti nousta jalkeille ja lämmittää keittiössä hieman maitoa juodakseen. Hän tirkisti ulos ikkunasta, mutta Spike Hollandia ei enää näkynyt. Valerie toivoi hänen menneen nukkumaan. Hän heitti aamuviitan hartioilleen, otti tohvelit jalkoihinsa ja sytytti kynttilän. Hän oli juuri avannut ovensa, kun hänen korviinsa kantautui omituisia, kuiskaavia ääniä, jotka tuntuivat tulevan alakerrasta. Hän sammutti nopeasti valon.
Valerien sydän takoi haljetakseen, kun hän hiipi eteiseen kurkistaakseen porraskaiteen yli alakertaan. Siellä ei näkynyt ketään, mutta äänet kuuluivat nyt entistä selvempinä, ja joku tuntui itkevän hiljaa. Valerien täytyi aivan nipistää itseään käsivarresta saadakseen varmuuden, että hän tosiaankin oli hereillä. Pitikö hänen herättää isä? Hän oli jo ojentanut kätensä koputtaakseen Mr. Howettin ovea, mutta jätti sen sitten tekemättä.
Hän avasi hiljaa isän huoneen oven, ja astui sisälle. Huone oli tyhjä. Hän ei ollut uskoa silmiään. Hänen sormensa vapisivat kiihtymyksestä, kun hän etsi tulitikkuja. Hän löysi ne viimeinkin ja sai tulen kynttilään. Vuodetta ei oltu käytetty ollenkaan, ja isän kokoontaitettu yöpukukin lepäsi aivan koskemattomana vuoteella.
Vaikka Valerie oli aivan ymmällään, niin hän huokasi helpotuksesta. Toinen puhelevista oli tietystikin ollut Mr. Howett. Ehkäpä joku palvelustytöistä oli valittamassa hänelle jostakin. Mitähän se mahtoi olla?
Hän laskeutui kynttilä kädessä alas portaita, ja niin pian kuin hänen ensimmäinen askelensa kuului käytävässä – niin heikko kuin tuo ääni olikin – kuiskaukset ja itku lakkasivat kokonaan. Valerie lähti suoraa päätä saliin, josta äänet tuntuivat tulevan. Hän koetteli ovea, mutta se oli lukittu.
"Kuka siellä on?" kysyi hän nopeasti ja henkeään pidätellen.
Vastausta ei kuulunut. Sitten alkoivat kuiskaukset uudelleen, ja vihdoin:
"Täällä on isä, Valerie."
"Mitä on tapahtunut?" kysyi tyttö sydän lämmeten kiitollisuudesta, kun hän vihdoinkin oli kuullut isän äänen.
"Puhuttelen erästä tuttavaa. Tulen heti luoksesi", kuului hieman epäröivä vastaus.
Valerie palasi melkein vastahakoisesti huoneeseensa. Kuka oli tuo tuttava, jota isä puhutteli tähän aikaan vuorokaudesta, ja miksi ei isä ollut nukkunut yöllä? Isähän piti kiinni aina totutuista tavoistaan eikä ollut milloinkaan – niin kauan kuin Valerie jaksoi muistaa – niistä luopunut. Hän oli kuitenkin iloissaan siitä, että toinen kuiskailevista äänistä oli ollut isän. Mutta kenen oli toinen?
Hän istuutui vuoteen laidalle. Ovi oli auki ja hän kuunteli. Hetken kuluttua tuntui joku lähtevän salista, ja eteisen ovi kuului aukenevan. Silloin sai uteliaisuus tytössä voiton. Hän hiipi uudelleen käytävään ja kurkisti alas. Kaikeksi onneksi hän piteli porraskaiteesta molemmin käsin, sillä muutoin hän olisi ehkä pudonnut. Sillä keskellä eteishallia, johon tunkeutui hieman valoa avonaisen oven kautta, seisoi Vihreä jousimies.
XLI LUKU
Epäilys
Hän ehti luoda vain yhden ainoan silmäyksen tuohon kauhistuttavaan olentoon ja sitten hän syöksyi takaisin huoneeseensa, jonka oven hän huolellisesti lukitsi. Se oli uskomatonta, mahdotonta. Hänen isänsä! Ja kuka oli ollut hänen vieraanaan?
Valerie kuuli heikon auton surinan, mutta hän ei mennyt katsomaan ulos. Hän käsitti vaistomaisesti, että vieras oli nyt lähtenyt ja nyyhkytykset lakanneet. Mutta Mr. Howett – Vihreä jousimies! Hän tunsi päätänsä huimaavan.
Hän istui pää käsien varassa eikä liikahtanutkaan, vaikka kuuli isän menevän huoneeseensa.
Seuraavana aamuna hän meni aikaisin aamiaiselle. Hänen päätänsä pakotti, ja hän oli kauhean väsynyt. Mutta hän oli innokas kuulemaan, minkä selityksen hänen isänsä – hän ei voinut muuta ajatellakaan kuin että isä oli ollut tuo vihreään puettu olento – antaisi yön tapahtumista. Hän oli päättänyt olla mainitsematta sanallakaan, että salaisuus oli hänen tiedossaan, ja kun isä tuli ruokasaliin, sanoi Valerie hänelle hyvää huomenta aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Olit myöhään ylhäällä vieraasi takia, isä", sanoi hän, kun he olivat istuutuneet pöytään. Isä näytti kalpealta ja huonovointiselta; hän ei ollut nähtävästi nukkunut ollenkaan.
"Niin, Val", vastasi isä häneen katsomatta. "Lupasin kyllä tulla luoksesi, rakas, mutta... mutta tapahtui jotakin, joka... Et kai pahastune, jos jätän sen kertomatta?"
"En tietenkään. Eihän se niin tarpeellista ole", sanoi Valerie iloisesti, vaikka sydän tuntui raskaalta.
"Pelästyit varmaankin kovasti", virkahti Mr. Howett hetken päästä alkaen puhua asiasta uudelleen. "Ja sitä juuri koetin välttää. Kävitkö yöllä huoneessani?"
Tyttö nyökkäsi.
"Enkä minä ollutkaan vuoteessa! Tulit varmaankin levottomaksi tähteni, lapsirukka. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin voinut olla sinua häiritsemättä."
"Oliko asia hyvin tärkeä?"
"Kyllä, se oli hyvin tärkeä", vastasi Mr. Howett vakavasti. "Valerie, munia ei ole taaskaan keitetty tarpeeksi kauan."
Tämä oli tavallinen valitus, johon Mr. Howett aina turvautui halutessaan vaihtaa puheenaihetta.
"Lähden tänään kaupunkiin", jatkoi hän sitten. "Sinne on saapunut eräs tuttavani Philadelphiasta, ja minun täytyy tavata hänet erään tärkeän asian vuoksi. Tulen luultavasti myöhään kotiin."
Hän selitti kaupunkimatkan tarkoitusta niin lavealti ja mainitsi niin monta eri syytä siihen, että Valerie ymmärsi hänen salaavan todellisen asianlaidan. Mutta hän oli tavallaan hyvilläänkin siitä, että isä matkusti, sillä hänellä oli paljon kysyttävää talon palvelijoilta, ja hän oli päättänyt tutkia tarkoin salinkin, josta mahdollisesti löytyisi jotakin, joka ilmaisisi hänelle, kuka vieras oli ollut.
Mr. Howett lähti Lontooseen heti aamiaisen jälkeen, ja kun Spike näki hänen lähtönsä, hän kiiruhti puhuttelemaan Valerieta.
"Kaikki ennallaan, eikö niin?" Spike kysyi melkein hätäisesti.
"Ja tuota kysyy Howett-perheen suojelusenkeli!" huudahti Valerie hymyillen. Spike virnisti.
"Suojelusenkelinne istuutui hetkeksi lepäämään puun suojaan, mutta nukahtikin siihen. Ja nyt minun pitäisi oikeastaan levätä jo vuoteessa ollakseni kyllin valpas ja nokkela ensi yönä, mutta asia on niin, että päivän tapahtumat kiinnostavat minua aina siinä määrin, että kun vihdoin olen valmis menemään makuulle, on jo aika lähteä vartiopaikalle."
"Onko tapahtunut jotakin uutta?"
"On paljonkin. Vihreätakkisella oli kiirettä viime yönä, ja kun Bellamy-äijä aamulla heräsi, löysi hän jokaisen koiransa sikeässä unessa; niitä väsytti armottomasti kekkereiden jälkeen, joita olivat pitäneet yöllä."
"Taasko ne oli nukutettu?" kysyi Valerie hämmästyneenä.
Spike nyökkäsi.
"Olen juuri puhutellut Juliusta. Hän sanoo, että ukko aikoo tästälähtien pitää koirat omassa huoneessaan ja on nyt aivan sokeana raivosta. Hän on pitänyt palvelijoilleen ankaran ristikuulustelun ja uhkaa kutsua vielä poliisinkin."
"Mr. Holland. Ajoiko eräs auto ohitsenne hyvin aikaisin tänä aamuna?" kysyi Valerie.
"Kyllä. Ajoipa tietenkin", vastasi Spike epäröimättä. "Tuo auto minut herättikin – se oli kaksi-istuiminen Delarge, ja kori oli ummessa, vaikk'ei edes satanutkaan. Ihmettelin itsekseni, että kukahan mahtoi lähteä matkalle niin aikaisin. Mutta mistä te sen tiedätte?"
"Se ajoi ikkunani ohitse ja sai minutkin valveille", sanoi Valerie totuudesta poiketen, ja Spiken kasvoille levisi pettynyt ilme. "Ette kai huomannut, kuka ohjasi vaunua?" kysyi tyttö vielä.
"Näin hänet vain vilahdukselta. Minut herättikin oikeastaan autosta tuleva valo. Mutta voitte nukkua yönne rauhassa, neiti Howett, sillä tuo auto oli se iso, koliseva vehje, joka kuljeksii täällä alinomaa. Mutta eräs seikka minua tosiaankin kummastutti. Voitteko kuvitella, että ajaja oli nainen, ja hänellä oli pitkä takki yllään. Näin hänet vain sekunnin murto-osan."
"Eikö autossa ollut keitään muita?"
"Sitä en voi ottaa valalleni", vastasi Spike. "Miksi kyselette kaikkea tuota?" kysäisi hän sitten epäluuloisena. "Onko Lady's Manorissa tapahtunut jotakin viime yönä?"
"Ei. Ei mitään", vastasi Valerie kiireesti. "Ajattelin vain, kuka mahtoi olla ajelemassa niin aikaisin aamulla."
Spiken lähdettyä Valerie alkoi varovaisesti kysellä palvelijoilta, mitä nämä tiesivät asiasta, mutta he eivät voineet antaa hänelle minkäänlaista selitystä, eikä salistakaan löytynyt mitään esinettä, joka olisi voinut johtaa yöllisen vieraan jäljille.
XLII LUKU
Faylle tarjotaan työtä
Vaikka Julius meni verraten varhain tapaamaan vaimoaan, niin eräs toinen henkilö oli ollut häntä aikaisempi. Fay Clayton ei tosin olisi välittänyt edellisestä vierailusta paljoakaan, sillä Coldharbour Smithin ulkonäkö ei suinkaan ollut ihastuttavimpia.
"Julius ei ole kotona", sanoi hän. "Hän on maalla."
"Ikäänkuin minä en sitä tietäisi", sanoi Smith. "Hän on erään ystäväni, Mr. Bellamyn, luona."
"Ystävänne! No, kaikkea sitä kuulee! Mutta olipa tuo nyt miten tahansa, niin sisälle en teitä päästä. Minun täytyy ajatella nimeäni ja hyvää mainettani."
"Unohtakaa sellaiset", ärähti Smith, karkeasti. "Haluan jutella kanssanne. Tulin tänne Limehousesta saakka saadakseni asettaa runsaasti rahaa kätenne ulottuville, ja Julius tulee myös saamaan osansa. Maksaa kyllä vaivan päästää minut sisälle, Fay."
Fay raotti ovea hieman enemmän.
"No, käykää sisään", sanoi hän lyhyesti. "Mutta ette saa viipyä kauan, Smith. Ja keittiössä on kokkini ja sisäkköni, että sen tiedätte", hän lisäsi tarkoittavasti.
"Mitä minuun tulee, niin on samantekevää, vaikka siellä olisi itse Canterburyn arkkipiispa", sanoi Smith loukkaantuneena. "Olen tullut tänne vain liikeasioissa. Ja sitäpaitsi on Juliuskin täällä jo ainakin neljännestunnin kuluttua."
"Mistä te sen tiedätte?" kysäisi Fay epäluuloisesti. "Oletteko tavannut hänet?"
"En. Mutta Bellamy on lähettänyt hänet kaupunkiin ja käskenyt tulla puhuttelemaan teitä."
"Tietääkö hän, että Julius on naimisissa?" kysyi Fay hätäisesti.
"Tietysti. Kyllä hän sen tietää. Sellainen herra kuin Bellamy tietää kaiken. Mutta minä olen aina pitänyt Juliuksen puolta. Kun Bellamy sai tietää, millainen hän on, niin hän oli vähällä antaa hänelle potkut, mutta minä – – –"
"No, puhutaanpa nyt vain asiasta", sanoi Fay kärsimättömästi. "On liian aikaista kertoa satuja aamulla. Julius sanoi kertoneensa itse kaiken Mr. Bellamylle."
Smith rähähti nauramaan kurkun täydeltä.
"Siinä tapauksessa valehtelemme kumpikin", hän hohotti. "Sillä Bellamy tiesi kaiken jo ennestään. Mutta sehän ei kuulu tähän", lisäsi hän sitten hiljemmin ja nojautui äkkiä pöydän yli. "Voin järjestää niin, että saatte vähintäänkin neljäsataa puntaa – aivan vähällä vaivalla."
Fay tarkasteli Smithiä terävästi.
"Te ette 'järjestäisi' kenellekään viittä penniä, Smith, ellette itse siitä hyötyisi. Mistä on kysymys? Mutta huomautan teille jo etukäteen, että minä en halua sekaantua mihinkään roskajuttuun. Jos tahdotte vetää nenästä jotakuta, niin valitkaa joku toinen nainen houkutuslinnuksenne. Minä olen jättänyt tuollaisen jo aikoja sitten."
"Tuopa vasta hienolta kuulostaa!" sanoi Smith ihailevasti. "Tekee oikein hyvää sydämelle, kun kuulee teidän puhuvan noin, Fay, sillä olen itsekin jo luopunut moisesta leikistä. Se pikku työ, jota tulin teille tarjoamaan, on niin suoraa peliä kuin – – – niin, se on kerrassaan suoraa. Tunnetteko Howettin tyttären?" Fay nyökkäsi.
"Siinä on vasta hyvä tyttö, eikö totta? Tehän jouduitte riitaan hänen kanssaan El Morossa."
"Ei se mitään riitelemistä ollut", vastasi Fay tyynesti. "Sanoin hänelle vain: 'Mitä kuuluu?' enkä sen enempää."
"Niin kuulin", myönsi Smith pilkallisesti. "Kuten tiedätte, Fay, käyn El Morossa silloin tällöin ja kuulen siellä aina yhtä ja toista. Mutta sehän ei kuulu tähän. Minä tahdon vain pitää hieman hauskaa Featherstonen kustannuksella. Hän näyttää olevan rakastunut tyttöön, ja hän on semmoinen itserakas keikari, että luulee kelpaavansa kenelle tahansa."
"No, mitä aiotte tehdä?" keskeytti Fay.
"Se tapahtuu tällä tavalla", aloitti Smith verkalleen. "Te menette tytön luo – ajatte tietysti hienolla biilillä, sillä emme kitsastele rahojen suhteen – ja juttelette hetkisen hänen kanssaan. Mutta" – Smith kohotti varoittavasti sormeaan – "Tätä ette saa kertoa Juliukselle."
"Minä puhun aina kaiken miehelleni", sanoi Fay siveästi.
"Joskus puhutte, joskus ette", sanoi Coldharbour. "Mutta tämä asia kuuluu nyt niihin, joita ette kerro hänelle. Ymmärrättekö?"
"No, antakaahan kuulua, mitä se on", tiuskaisi Fay suutuksissaan.
"Ajatte sinne vain häntä tervehtimään. Tuo Howettin tyttö etsiskelee erästä – erästä naista. Hän ei ole oikein viisas päästään, ja kuvittelee, että hänen äitinsä on Garre Castlessa vankina. Hänen äitinsä on kuollut; mutta sehän ei kuulu asiaan. Te pyydätte saada puhutella tyttöä ja sanotte hänelle, että olette nähnyt rouva Heldin – pankaa nimi mieleenne – Kultaisessa Idässä. Sanokaa hänelle, että rouva Held on siellä piilotettuna ja että olette aivan sattumalta saanut nähdä hänet. Ja sanokaa vielä, että te tunnette erään salatien Kultaiseen Itään ja voitte viedä hänet sinne minä yönä se vain hänelle soveltuu. Jos hän tahtoo puhua siitä ensin Featherstonelle, niin selittäkää silloin, että poliisia ei sovi sekoittaa asiaan, sillä silloin voi käydä niin, että rouva Held katoaa kerhosta jollakin salaperäisellä tavalla eikä hän saa milloinkaan häntä nähdä. Muistakaa sanoa se."
"Mitä minun tehtäväkseni sitten jää? Ja mitä hänelle tapahtuu?"
"Ei kerrassaan mitään. Te vain viette hänet kerhoon, syömme siellä kenties sitten pienen illallisen – – –"
Fay pudisti päätään.
"Minä en tee sitä", sanoi hän. "On halpamaista pettää tuolla tavoin naista, joka etsiskelee äitiään, olipa nainen sitten hassu tai viisas. Ja minä voin lyödä vetoa siitä, että hullu hän ei ole! Mitä te aiotte tehdä hänelle Kultaisessa Idässä? Minä tunnen teikäläiset, Smith. En uskaltaisi itsekään mennä sinne muuten kuin luotettavan miehen seurassa. Se on kaikkea muuta kuin sopiva huvittelupaikka nuorille tytöille."
Smith kohottautui tuolillaan ja mulkoili häneen vihaisena.
"Saatte sanoa Juliukselle, että minä tahdon teidän auttavan minua Featherstonen nolaamisessa. Mutta teidän ei tarvitse mainita, miten aion sen tehdä."
"En tiedä, puhuinko tarpeeksi selvää kieltä", sanoi Fay, "mutta tuohon työhön en ryhdy, sen toistan vieläkin. Saatte hankkia toisen naisen sitä tekemään."
"Olen valinnut teidät, ja te kelpaatte siihen", ilmoitti Smith. "Mitä siinä on pelättävää? Tytölle ei tapahdu mitään pahaa. Minähän sanoin jo teille, että kaikki on vain pilaa."
"Ymmärrän aina leikinlaskun, Smith, mutta tähän mennessä ette ole sanonut vielä mitään erikoisen huvittavaa."
"Jos Savini sanoo, että teidän täytyy tehdä se – – –"
"Vaikka sata Savinia kehoittaisi minua narraamaan naista tuolla tavoin, niin en tekisi sitä sittenkään", sanoi Fay. "Ja se sana pitää, Smith. Kas, tuossahan Julius jo onkin."
Ovi aukeni Fayn puhuessa, ja Julius tuli huoneeseen. Hän ei ollut lainkaan mielissään nähtyään Coldharbour Smithin.
"Olen jutellut rouvanne kanssa", sanoi Smith. "Ehkäpä te voittekin puhua hänelle järkeä. Pyytäisin rouvaanne tekemään itselleni erään pikku palveluksen. Maksan siitä hyvät rahat – neljäsataa."
"Bellamy sanoi viisisataa", sanoi käytännöllinen Julius. "Kyllä kai sinä suostut, Fay?"
Fay pudisti päätään.
"En viidestä miljoonastakaan", sanoi hän, ja Julius ymmärsi jo äänestä, että rouvan päätös oli peruuttamaton.
"Miettikää nyt asiaa", sanoi Smith ja nousi lähteäkseen. "Älkää unohtako, Fay – – –"
"Rouva Savini, jos olette niin hyvä", keskeytti Fay terävästi. "Minulla on laillinen oikeus siihen nimeen. Käyttäkää sitä, Smith."
"Mr. Smith!" ärjäisi nyt Smithkin vuorostaan ja lähti nopeasti huoneesta paiskaten oven kiinni mennessään.
Julius ei sanonut mitään, ennenkuin oli kuullut Smithin askelten häipyvän kuuluvista.
"Ukko tahtoo, että teet sen. Mitä asia koskee?"
"Se on hyvin likainen juttu, Julius", vastasi Fay. "Hieman liian likainen minulle. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos ryvettelen hieman käsiäni silloin tällöin, kunhan edes erotan kätteni värin lian läpi. En tahdo kertoa sinulle, mitä Smith pyytää minun tekemään, sillä lupasin hänelle olla siitä puhumatta, eikä siitä sitäpaitsi ole mitään hyötyä, jos sen tiedätkin."
Julius pureskeli miettiväisenä kynsiään.
"En tahdo pakottaa sinua siihen", sanoi hän vihdoin Fayn suureksi hämmästykseksi. "Sillä aavistin jo, että se oli jotakin, josta et tulisi pitämään, vaikka en uskonut sinun kuitenkaan kieltäytyvän."
Julius Savini oli mies ilman omaatuntoa, paatunut seikkailija ja varas. Hänelle sana "omatunto" merkitsi samaa kuin "viranomaiset." Mutta hän rakasti tätä hintelää ja heikon näköistä naista, joka oli viettänyt koko elämänsä lapsuudestaan saakka ammattivarkaiden parissa, kasvanut synnin turmelemassa ilmakehässä ja saanut opetuksensa rikollisen isänsä Baldie Claytonin koulussa. Ja hän oli vannonut mielessään valmistavansa hänelle ei ainoastaan huolettoman, vaan vielä mukavan ja ylellisenkin toimeentulon. Ja tämä halu oli saanut hänet myöskin ryhtymään vähemmän tuottavaan kiristysammattiin, jossa kiinnijoutumisen vaara ei milloinkaan ollut niin suuri kuin suoranaisessa varkaudessa.
Fayn puhelin rämähti soimaan heti, kun Julius oli lähtenyt, ja hän tunsi äänestä, että puhuja oli Coldharbour Smith.
"Noh, puhuitteko asiasta Juliuksen kanssa?"
"Kyllä", vastasi Fay yksikantaan.
"Oletteko nyt päässyt järkiinne?"
"Olen ollut koko ajan täydessä järjessäni", letkautti Fay purevasti.
"Tahdotte siis tehdä sen?"
"En ikinä, siitä saatte olla varma."
"Hyvä! Silloin Savini menettää toimensa", kuului uhkaus langan toisesta päästä. "Eikä siitä koidu hyvää itsellennekään. Teette Savinille oikean karhunpalveluksen, Fay. Oikein käy poikaparkaa säälikseni, sillä tahdon todella auttaa häntä eteenpäin; eivätkä teidän kätenne olisi siitä hiukkaakaan tahraantuneet."
"Ei toki", myönsi Fay. "Olisin saanut täyden mutakylvyn."
Ja hän asetti kuulotorven paikoilleen.
Mutta hän ei kuitenkaan aliarvioinut Coldharbour Smithin vihaa ja vahingoittamiskykyä.
Hänen elämänsä ei ollut milloinkaan ollut täysin turvattua. Hän oli aina saanut pysytellä varuillaan muihin ihmisiin nähden, eikä ollut vielä milloinkaan elämässään sekoittautunut toisten asioihin. Mutta tällä kertaa hän alkoi vakavasti mietiskellä, miten parhaiten voisi varoittaa Valerie Howettia. Tämä ajatus kävi lopulta niin voimakkaaksi, että hän soitti Garreen ja sai silloin kuulla, ettei Lady's Manorissa ollut puhelinta. Mutta sitten hän muisti Juliuksen maininneen, että Spike Holland oleskeli Garressa. Hän soitti Blue Boariin. Mutta Spike Holland oli mennyt ulos. Nyt ei siis löytynyt mitään keinoa, ellei –
Hän oli kahden vaiheilla. Oli sittenkin kenties parasta, että hän kirjoittaisi neiti Howettille ja selittäisi tälle kaiken, mitä Smith oli sanonut, niin että tyttö voisi pitää varansa. Hänen mielestään oli epäviisasta ilmoittaa asiasta Featherstonelle; sillä vaikka hän tahtoi varoittaa uhria vaarasta, niin hän ajatteli, että oli suorastaan kömpelöä ruveta puhumaan siitä poliisille.
Valerie oli mennyt postikonttoriin, jossa myöskin oli seudun puhelinkeskus. Hän oli juuri ostamassa postimerkkejä, kun puhelinkeskuksen hoitajatar tuli konttoriin.
"Hyvää päivää, neiti Howett", hän huudahti. "Puhelimessa oli juuri äsken joku, joka olisi tahtonut puhua Lady's Manoriin. Ja tuskin olin sulkenut puhelimen, kun sama henkilö soitti Blue Boariin haluten puhutella Mr. Hollandia, mutta hän oli mennyt ulos. Ja puhuja oli nainen."
Valerie oli aivan ymmällään. Mutta sitten hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Jim Featherstone oli tietysti antanut konekirjoittajattarensa soittaa hänelle. Hän soitti heti Featherstonelle.
"Ei, Valerie, en ole soittanut teille", vastasi hän. "Minun osastollani ei ole naisia. Kenen luulette hänen olleen?"
"Minulla ei ole aavistustakaan."
XLIII LUKU
Tyhjä vankityrmä
Kun Julius palasi kotiin, tapasi hän Abe Bellamyn puistossa. Tällä kertaa ukko näytti olevan hyvin halukas häntä tapaamaan, sillä hän pysähdytti auton, ja Julius astui siitä ulos.
"Tapasitteko vaimoanne?" hän murahti.
"Kyllä, sir."
"Aikooko hän tehdä mitä minä – mitä Mr. Smith pyytää häntä tekemään?"
"Ei", vastasi Julius röyhkeästi. "Hän sanoo, ettei tehtävä häntä miellytä."
"Ymmärtänette, että se merkitsee teidän erottamista toimestanne", uhkasi Bellamy.
"Olen hyvin pahoillani, sir – – –"
"Antakaa rahat tänne", ärähti Bellamy, ja Julius otti esiin nostamansa rahat.
Julius oli ehtinyt jo eteisen ovelle, kun ukko huusi hänet takaisin.
"Kertoiko vaimonne teille, mitä Smith ehdotti?"
"Ei, sir" vastasi Julius.
Vanha mies tarkasteli häntä terävästi.
"Hyvä on", vastasi hän sitten.
Hän oli määrännyt, että päivällinen tarjottaisiin aikaisin, sillä hän ei ollut ehtinyt syödä lounasta. Harmaatukkaisesta naisesta ei tarvinnut välittää, sillä hänellä oli runsaasti säilykkeitä kaapissaan, eikä hän ollut ruoan puutteessa, vaikka joskus meni useita päiviä, ennenkuin Bellamy meni häntä tapaamaan. Kerran hän oli tahallaan antanut ruokavarojen kulua loppuun ja nainen oli saanut nähdä nälkää kaksi päivää – ilkeys, josta nainen, hänen suureksi harmikseen, ei ollut maininnut sanaakaan.
Päivällinen oli pöydässä jo kello kuuden aikaan, mutta oli siitä huolimatta yhtä runsas ja herkullinen kuin ainakin. Tällä kertaa ukko istuutui syömään, ennenkuin täytti tarjottimen. Hän ajatteli Vihreätä jousimiestä. Miten ihanaa olisi ollutkaan saada hänet kiinni ja pistää kaikkein alimpaan tyrmään "Pikku Paratiisiin", lyödä teräsportti kiinni aivan hänen nenänsä edessä ja antaa hänen istua siellä vuosi vuoden perästä sekä lopuksi kuolla ilman että kenelläkään olisi siitä pienintä aavistusta. Ylempää johtavat kiviportaatkin voisi muurata umpeen, ja hänet voisi jättää sinne siksi, kunnes hän tulisi hulluksi... Aben hengitys kiihtyi sitä ajatellessa. Kukahan hän mahtoi olla? Alussa hän oli epäillyt Juliusta, mutta sitten hän oli ruvennut luulemaan, että se mahtoi ollakin tuo nuuskiva poliisimies, Featherstone. Tai kenties se olikin nainen. Olikohan se Valerie? Silloin olisi kosto kerrassaan ihana! Mutta ei. Toinen tapa oli parempi! Smith! Abea aivan nauratti, kun hän vihdoin nousi päivälliseltä ja sysäsi kirjoituspöytää paikaltaan.
Kun tie oli selvä, otti hän tarjottimen pöydältä ja laskeutui alas pimeään huoneistoon, jossa sytytti kaasun palamaan. Jätettyään tarjottimen eräälle pöydälle hän lähti etsimään vankiaan. Hän meni makuuhuoneen ovelle ja potkaisi sitä voimakkaasti.
"Täällä on ruokasi! Vastaa, kun puhuttelen sinua!" karjaisi hän.
Vain kaiku vastasi hänen sanoihinsa.
"Elaine", kiljaisi hän. Olikohan nainen totellut hänen neuvoaan? Oliko hän nyt kuollut? Nyt hän oli siis avannut kaasujohdot ja sillä tavoin päässyt vapaaksi vankeudestaan! Mutta huoneessa ei tuntunut kaasun hajua.
Hän sysäsi auki keittiön oven – tyhjä. Kylpyhuone – tyhjä! Hän juoksenteli kuin hullu huoneesta toiseen, tirkisteli pilarien taa, jos nainen olisi mahdollisesti sinne piiloutunut, viskasi leposohvan ylösalaisin ja riensi sitten jälleen ovelle.
"Elaine!" ärjyi hän. Mutta Elainea ei näkynyt missään. Harmaahiuksinen nainen oli poissa! Minne hän oli joutunut? Uloskäytäviä oli vain yksi, ja sekin johti kirjaston kautta. Ja vaikka hän olisi kulkenutkin sitä tietä... Mutta se oli mahdotonta. Ovi oli ollut moninkertaisesti lukittu. Vihreä jousimies... siis Vihreä jousimies taaskin! Vihreä jousimies ei ollut voinut viedä häntä maan lävitse, eikä mikään muu avain avannut ovea kuin se, mikä ukolla oli hallussaan. Lukon oli valmistanut eräs saksalainen lukkoseppä, ja hänellä oli vain yksi ainoa aivan, se, joka aukaisi kassakaapin sekä tyrmän oven ja jota hän kantoi yötä päivää rinnallaan.
Hän kantoi tarjottimen takaisin kirjastoon ja tutki sitten tarkasti kivilaattaa, ennenkuin sulki sen. Siinä ei näkynyt pienintäkään naarmua, joka olisi todistanut, että se oli avattu murtamalla. Oli siis aivan mahdotonta, että harmaa nainen olisi tullut tätä tietä.
Kello oli jo melkein yhdeksän, kun Abe vihdoin lähti kirjastosta, ja Julius katseli häntä hämmästyneenä, sillä ukon koko ulkomuoto oli muuttunut tavattomasti; silmät lepäsivät syvällä päässä, kasvojen väri oli tuhkanharmaa, ja hän oli aivan kammottavan näköinen.
"Ottakaa puhelu Limehouseen", komensi hän. "Ja lähettäkää Sen puheilleni."
Julius ihmetteli. Tätä ennen ei Sen, autonajaja, ollut vielä milloinkaan astunut Garre Castlen kynnyksen yli.
Sen oli syntyjään kiinalainen. Abe Bellamy oli tutustunut häneen kerran Seattlessa käydessään – hän oli lyhyt ja laiha, järkkymättömän näköinen mies, ja oli käynyt lähetyskoulun Hankoussa. Hän oli varsin erikoinen siinä suhteessa, että ymmärsi neljää eri kieltä, mutta ei puhunut ainoatakaan, sillä hän oli ollut mykkä syntymästä saakka. Ja juuri tuon ominaisuuden takia oli Abe ottanut hänet palvelukseen, vieläpä kustantanut hänet autonohjauskursseille, ja nyt oli Sen ollut toimessaan jo kahdeksantoista vuotta. Hän asui autotallin ullakolla, jossa eleli itsekseen rauhallisesti ja vaatimattomasti, omistaen kaiken joutoaikansa "Lun Yiin", kirjojen kirjan, kääntämiseen englannin kielelle. Hänen palkkansa suuruutta ei tietänyt kukaan muu kuin Bellamy, ja siitä, mihin hän käytti rahansa, ei edes hänen isännällään ollut aavistusta.
Senillä oli yksi ainoa jumala, ja hänen nimensä oli Abe Bellamy. Hän suorastaan palvoi Bellamya, vaikka tämä tuskin puhui hänelle kymmentä lausetta vuodessa. Sen oli ainoa ihminen maailmassa, jota Abe kohteli inhimillisesti ja suosien. Hän sai määräyksensä yksityispuhelimessa, jonka kuulotorveen hän naputti yhden kerran, jos oli määräyksen ymmärtänyt ja kaksi kertaa, jos se oli uudistettava. Hän oli hyvin miellyttävän näköinen kiinalaiseksi. Silmät olivat tummat ja kasvonpiirteet säännölliset. Hänellä oli varastossa erilaisia kortteja, joihin oli painettu satunnaista tarvetta varten "Olen mykkä, mutta ymmärrän teitä" tai renkaitten, bensiinin ym. hankkimista varten tarvittavia lauseita.
Hän pysytteli aina erillään muista ihmisistä ja oli vältellyt Juliusta jo alusta pitäen. Kerran oli Julius tehnyt lähentelemisyrityksen, mutta vastauksena oli ollut vain tuijottava katse ja Senin nopea pako.
"Ajakaa toisella autolla Newbury Junctioniin, odotelkaa pimeällä tiellä, joka vie asemalle, ja vaihtakaa samalla toinen numero vaunuun. Eräs mies nousee siellä autoon, ja teidän on toteltava hänen määräyksiään. Garreen palaatte vasta yön aikana."
Sen taivutti päätään, odotti hetkisen tuliko muita määräyksiä, mutta kun niitä ei kuulunut, lähti huoneesta.
XLIV LUKU
Fay toimii vastoin periaatteitaan
Jim Featherstone pukeutui parhaillaan päivällisiä varten, ja hänen kamaripalvelijansa huomautti ohimennen, ettei hänen herransa näyttänyt vähääkään kiinnostuneelta, vaikka edessä oli juhla, jota hän oli pitkät ajat kaivaten odottanut ja jossa hän tulisi tapaamaan paljon sotatovereitaan; sillä tämä oli hänen rykmenttinsä vuosijuhla.
"Olet aivan oikeassa, Angus", sanoi Jim. "En ole elämässäni ollut vähemmän halukas kuulemaan isänmaallisia puheita ja muistelmia sotatapahtumista."
"Kenties pari ryyppyä otettuanne – – –", aloitti kamaripalvelija toivehikkaasti.
"Jos tarkoituksesi on sanoa, että olen iloinen vain silloin, kun olen juovuksissa, niin valehtelet saappaitasi myöten, Angus", sanoi Jim suutahtaen.
Päivällisillä oli kuitenkin hyvin hauskaa, ja Jim oli iloinen saadessaan tavata vanhoja tovereita.
Juhla loppui jo kello yksitoista, ja silloin Jim lähti suoraa päätä Scotland Yardiin ottamaan vastaan rikosilmoituksia.
Hän istui huoneessaan nopeasti silmäilemässä jätettyjä tiedonantoja, kun eräs virkailijoista astui hänen luokseen.
"Siellä on eräs nainen, joka haluaa puhutella teitä, sir", ilmoitti mies.
"Kuka hän on?" kysyi Jim, jonka mieleen tuli äkkiä Valerie.
"Sitä en tiedä, sir. Hän sanoo itsellään olevan tärkeätä asiaa. Se on eräs neiti Clayton."
"Fay!" huudahti Jim hämmästyneenä. "Päästäkää hänet puheilleni, olkaa hyvä." Ja sitten: "Kas, Fay! Tämäpä vasta oli odottamaton ilo!"
Fay seisoi oviaukossa häntä katsellen ja tahtomattaankin ihaillen häntä, sillä Jim oli todellakin komea hyvin istuvassa iltapuvussaan, jonka rintaa koristivat monet mitalit ja kunniamerkit.
"Ei kukaan voisi luulla teitä poliisiksi, Featherstone. Tehän näytätte nyt melkein herrasmieheltä. Mitä nuo ovat, joita teillä on rinnassanne?"
"Ne ovat mitaleja, jotka olen saanut karjanäyttelyssä. Ettekö halua istuutua? No, ja mikä tuo teidät tänne, Fay?"
"Toivon, että jätätte tuon Fayaamisenne", sanoi Fay ylpeästi. "Tiedätte varsin hyvin, että olen naimisissa." Sitten hän lisäsi äkkiä: "Saatte olla varuillanne sen tytön takia, Featherstone."
"Minkä tytön takia?" kysyi Jim. Hän oli huomannut, että Fay nyt puhui tosissaan. "Tarkoitatteko neiti Howettia?"
Fay nyökkäsi.
"Jotakin tulee tapahtumaan, mutta en ole oikein selvillä, mitä hänelle aiotaan tehdä. Ja tänä aamuna oli Coldharbour Smith luonani. Kyllä kai tekin hänet tunnette?"
"Mitä on Coldharbour Smithillä sen asian kanssa tekemistä? Ja mitä tulee tapahtumaan? Pyydän anteeksi, jos olen hieman kärsimätön, mutta minulla on syytä olla levoton."
Fay näki Jimin kasvoista, että tämä tarkoitti mitä sanoi.
"Smithillä on jokin suunnitelma; hän tahtoo pitää hauskaa neiti Howettin kustannuksella. Mutta minua ei tuo juoni ollenkaan naurattanut, vaikka olenkin verraten vilkas luonteeltani. Hänellä oli aikomus uskotella neiti Howettille, että eräs nainen, jota hän on etsiskellyt – hänen äitinsä – on Kultaisessa Idässä, ja sitten, kun tyttö oli saatu siihen luuloon, niin minun piti viedä hänet mukanani Limehouseen, eikä minulta olisi muuta vaadittukaan, paitsi se, että olisin nostanut viisisataa puntaa. No, mitäs siitä sanotte, kapteeni Featherstone?"
Jokin Jimin ilmeessä sanoi, että kysymys oli aivan tarpeeton.
"Milloin sen piti tapahtua?" kysyi hän.
"Sitä en tiedä. Aikaa ei vielä määrätty, mutta otaksun, että suunnitelma pantaisiin toimeen jo tällä viikolla."
"En voi sanoa, rouva Savini", sanoi Featherstone hetkisen kestäneen hiljaisuuden jälkeen, "miten kiitollinen olen teille. Sillä evätessänne tuon tarjouksen menettelitte niinkuin jokaisen kunniallisen naisen on meneteltävä, enkä ole lainkaan hämmästynyt, että teitte niin."
Hento puna kohosi Fayn kasvoille; tämä oli ensimmäinen ylistyspuhe, jonka hän oli elämässään saanut hyveellisyydestä.
"Tuo teko tuottaa teille kunniaa." Featherstone katsoi kelloaan. Se oli puoli kaksitoista. "Mahtaisikohan Spike Holland olla tavattavissa."
"Minäkin koetin tänään – – –" aloitti Fay, kun Jim huudahti hämmästyneenä:
"Tekö se siis olittekin, Fay? Neiti Howett kertoi, että joku oli päivällä tahtonut tavata häntä puhelimitse. Te olette kerrassaan tarmokas pikku nainen!"
Hän meni Fayn luo ja ojensi kätensä. Fay tarttui siihen hieman nolon näköisenä.
"Tahdotteko odottaa, kunnes soitan?"
Fay nyökkäsi. Jimin numero yhdistettiin verraten pian Blue Boariin, ja hän hämmästyi kovin kuullessaan Spiken äänen vastaavan.
"Luulin teidän olevan vartiopaikallanne, Holland."
"Se on tarpeetonta, kapteeni. Neiti Howett lähti täältä kello seitsemän aikaan."
"Kenen seurassa?" kysyi Jim samassa.
"Sen miehen kanssa, jonka lähetitte häntä hakemaan. Eivätkö he ole vielä saapuneet perille?"
"Eivät", vastasi Jim käheästi ripustaessaan kuulotorvea paikoilleen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Fay tukahtuneella äänellä.
"Neiti Howett ei ole Garressa. Hän on lähtenyt sieltä erään miehen seurassa, joka uskotteli olevansa minun lähettämäni", sanoi hän hitaasti.
Hän oli kuin lamaantunut, mutta sitä kesti vain muutamia sekunteja. Hän painoi sähkökellon nappia, ja kun eräs mies tuli sisälle, lausui hän määräyksensä ripeästi ja ponnella.
"Soittakaa G-osastoon; komentakaa kaikki päivystävät jalkeille; muodostakaa ketju Kultaisen Idän ympärille, se on merkitty osaston razzia-listaan numerolla 37... onko selvä?"
"Kyllä, sir", vastasi mies kirjoittaessaan.
"Kaikki A-osaston miehet sekä poliisiasemalla, että palveluksessa olevat, liittyvät heti minuun. Kaksi poliisiautoa – kiirehtikää!"
Hän otti kirjoituspöydän laatikosta pitkäpiippuisen revolverin ja latasi sen. Sitten hän tarttui tuolilla olevaan päällystakkiinsa.
"Ajattelin ehdottaa, että tulisitte mukaan, mutta nyt olen muuttanut mieltä", sanoi hän. "Ei kai kukaan nähnyt teidän tulevan tänne?"
"Kuulkaahan, Featherstone", virkahti Fay väräjävin äänin. "Tuo Coldharbour Smith tietää erään asian minusta. Teitä se ei kiinnostaisi ollenkaan, mutta minulle siitä olisi kauheat seuraukset, jos Julius saisi sen kuulla. Ampukaa hänet, jos hän tekee vastarintaa."
Hymyn häive häilähti hetkeksi Featherstonen kasvoille.
"Verenhimoinen nainen!" sanoi hän äänessään entinen, leikillisen ilakoiva sävy, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo lähtenyt huoneesta.
Pihamaalla oli jo kymmenkunta miestä häntä odottelemassa, ja hän selosti salapoliiseille lyhyesti razzian tarkoituksen.
"Te ymmärrätte, että näennäisesti menemme sinne vain vangitaksemme farao-pelurit. Minulla on ollut valtuudet siihen jo kolmisen kuukautta, vaikka vasta nyt ryhdyn sitä toimeenpanemaan, sillä minulla on syytä otaksua, että kerhossa pidetään vankina erästä naista. Toivoisin kuitenkin, että joku tekee minulle sen hyvän työn, että estää minut ampumasta Coldharbour Smithin, jos nainen todella löytyy kerhosta."
XLV LUKU
Razzia
Samassa silmänräpäyksessä ajoi poliisiauto pihalle, ja miehet riensivät siihen kilpaa, jonka jälkeen vaunu vieri hirveällä vauhdilla pihasta, ennenkuin toista vielä näkyikään. Neljännestunnin kuluttua auto jo kääntyi sille kadulle, jonka varrella Kultainen Itä sijaitsi, ja Jim hyppäsi siitä maahan ennenkuin se pysähtyikään: Poliisiketju ympäröi jo taloa, ja katu näytti olevan miehiä täynnä. Jim riensi ovivahdin ohi ja ylös portaita. Neekeriorkesteri soitti, ja lattialla oli kymmenkunta tanssivaa paria, mutta Jim ei heistä välittänyt, vaan syöksyi heidän ohitseen baaria kohden, jossa Coldharbour Smithin valkotakkinen viinuri seisoi tiskin yli nojautuneena ja nähtävästi oli unohtunut katselemaan tanssivia.
"Missä Smith on?" kysyi Jim.
"Hän ei ole täällä tänään, kapteeni."
Jim nyökkäsi, palasi tanssisaliin ja antoi merkin orkesterin johtajalle, jolloin musiikki lakkasi.
"Jokainen huoneessaolijoista ottakoon päällysvaatteet ylleen, jonka jälkeen jokainen kulkee ohitseni – yksi kerrallaan", hän komensi. Vieraat tottelivat heti.
Salapoliisit olivat sillävälin hyökänneet huoneistoon, ja kaksi heistä oli seurannut Jimiä baariin.
"Ovi on lukittu, Coldharbourilla on avain", sanoi viinuri vihoissaan.
Jim asetti jalkansa ovea vastaan ja painoi sitä voimakkaasti. Ovi lennähti auki. Huone oli valaistu, ja pöydällä seisoi puoleksi tyhjennetty samppanjapullo ja juomalasi. Jim otti sen käteensä ja haistoi sen sisällystä.
"Tuosta ovesta!" Hän osoitti ovea, josta päästiin kadulle. "Siellä on uloskäytävä."
Itse hän lähti kiipeämään portaita yläkertaan. Kaikkein ylimmän porraskäytävän päässä oli ovi, ja sen alta pilkoitti valo. Hän koputti oveen, ja samassa sammui valo. Nyt hän ei enää odottanut, vaan työntäen olkapäällään ovea, aukaisi sen yhdellä ponnahduksella.
"Sytyttäkää valo", käski hän terävästi. "Ammun heti ensimmäisen, joka yrittää hyökätä päälleni."
Eräs salapoliiseista valaisi huonetta taskulampullaan, ja he näkivät noin tusinan verran miehiä istumassa vihreän pöydän ympärillä, kortit edessään ja levottoman näköisinä. Joku sytytti valot.
"Kaikki sisälläolijat pidätetään", sanoi Jim. "Mitä te pelaatte? Faraotako?"
"Pelasimme vain bridgeä", yritti joku joukosta huomauttaa.
"Sanokaa se tuomarille huomisaamuna", virkahti Jim kuivasti.
Huoneessa oli toinenkin ovi, ja kun Jim aukaisi sen, hän huomasi seisovansa jonkinmoisen keittiöksi kalustetun pienen huoneen kynnyksellä. Huoneessa ei ollut ketään. Hän palasi takaisin alakertaan, ja löysi viinurin istumassa murheellisen näköisenä baarin takana olevassa kamarissa.
"Tämä on kova kolahdus minulle, kapteeni. Vasta viikko sitten ostin tämän laitoksen Coldharbour Smithiltä, ja siihen meni joka ainoa penni, minkä omistin."
"Ja niinpä saatte sanoa ikuiset hyvästit rahoillenne", Jim ärähti hänelle raivoissaan. "Suljen tämän kurjan laitoksen parin päivän päästä, kunhan nuo ylhäällä olevat miehet ovat saaneet tuomionsa. Mitäs siitä sanotte, Barnett?"
Barnett ei nähtävästi pitänyt siitä ollenkaan.
"Tämä on enemmän kuin voin kestää – – –", hän aloitti.
"Onko Coldharbour Smith ollut täällä nyt illalla? Ja keitä hänellä oli mukanaan?"
Mies kieltäytyi puhumasta.
"Annan teille nyt hyvän tilaisuuden. Jos sanotte minulle, milloin Smith oli täällä, niin pääsette asiasta verraten helpolla ja pidän huolen siitä, ettei kerhoakaan suljeta."
"Hän oli täällä puoli tuntia sitten", sanoi Barnett.
"Kenen kanssa?"
"Erään naisen."
"Ja kenen muun?"
"Miehen, joka toi tuon naisen tänne."
"Missä he nyt ovat?"
"Sitä minä en tiedä, kapteeni. Vannon, etten tiedä sitä. Mutta sen voin teille kertoa, että Smith nitisti minulta jok'ikisen pennin, joka oli hänelle tuleva, ja sitten livisti pakoon. Hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan."
"Milloin hän sanoi matkustavansa? Satamasta ei ole lähtenyt ainoatakaan laivaa Pohjois- tai Etelä-Amerikkaan sitten maanantain. Milloin hänen piti muka matkustaa, Barnett?"
"Sitä en tiedä, sir." Mies näytti olevan kahden vaiheilla. "Hän on jo pitkän aikaa ollut puheissa noiden merikapteenien kanssa, joita puurtaa täällä ihan lakkaamatta. Ja varsinkin yhtä hän on aina puhutellut tuntikausia kahdenkesken."
"Kuka turo kapteeni oli?"
"En tiedä, sir." Barnett pudisti päätään, ja Jim voi nähdä, että mies puhui totta. "Minulla ei ole aavistustakaan, minkä laivan kapteeni hän on."
Mutta äkkiä Jim näytti saavan erään ajatuksen.
"Entä mies, joka oli naista tuomassa – kuka hän oli?"
Barnett ei vastannut heti, vaan näytti punnitsevan kysymystä.
"No, suu puhtaaksi, Barnett. Muistakaa, että vaikeneminen koituu omaksi vahingoksenne."
"Hän on nimeltään Lacy", pääsi vihdoin viinurin huulilta. Hän näytti hyvin kiusaantuneelta. "Eikä hän ole enää täällä – minne lie kadonnut. Mutta hän luultavasti tietää Smithin olinpaikan paremmin kuin minä."
"Siis Lacy!" Jim huudahti. Hän oli saanut johtolangan...
XLVI LUKU
Miten Valerie tuli Kultaiseen Itään
Oli myöhäinen ilta, kun mies saapui – hän oli rehellisen näköinen ja siististi puettu eikä suinkaan herättänyt epäluuloja – ja kun Valerie astui vastaanottohuoneeseen, istui mies levollisesti tuolin laidalla maton kuvioita tarkastellen. Hän nousi kunnioittavasti jaloilleen, kun tyttö astui sisälle. "Nimeni on Brown, rouva. Kapteeni Featherstone on lähettänyt minut tänne hakemaan teitä Scotland Yardiin. Luulemme löytäneemme rouva Heldin."
"Todellako? Mutta ei! Se ei voine olla totta!"
"Olemme aivan varmoja siitä. Löysimme hänet eräästä hyvin hienosta kerhosta, jonka omistaa eräs Coldharbour Smith. Rouva Heldiä on nähtävästi pidetty siellä vastoin tahtoaan, ja lukkojen takana, noin pari vuotta."
"Voi, odottakaa, odottakaahan hiukan!" huudahti tyttö, juosten samassa huoneeseensa, jossa vapisevin käsin puki päällysvaatteet ylleen.
Hän tahtoi antaa määräyksen palvelijalle, että tämä toisi auton, mutta mies, joka odotti häntä eteisessä, sanoi: "Autoni odottaa oven edessä, rouva. Komissaari sanoi, että käyttäisin poliisilaitoksen vaunua."
"Hyvä on", sanoi Valerie. Hän kirjoitti hätäisesti muutamia sanoja paperille, jonka jätti Mr. Howettin pöydälle, ja hypähti sitten miehen edellä kepeästi ulkona seisovaan vaunuun. Hän ei nähnyt ajajan kasvoja, sillä tämä oli nostanut takin kauluksen pystyyn eikä kääntänyt päätään.
Valerie ei puhunut mitään matkan varrella. Hän istui kokonaan ajatuksiin vaipuneena, kunnes huomasi, että he ajoivat sillan yli ja olivat juuri kääntymäisillään Lontoon itäiseen kaupunginosaan.
"Emmekö menekään Scotland Yardiin?" kysyi hän.
"Emme, rouva. Kapteeni odottaa teitä Kultaisessa Idässä."
Valerie tunsi kerhon samaksi, jossa oli käynyt kerran aikaisemmin, mutta portti, jonka eteen auto pysähtyi ei ollut se, jonka kautta hän silloin oli kulkenut. Mies hyppäsi autosta, ja portti avattiin silmänräpäyksessä.
"Kapteeni on tuolla ylhäällä, rouva", sanoi mies.
Valerie ei epäillyt hetkeäkään miehen sanoja eikä tajunnut vaaraa vielä sittenkään, kun huoneeseen astuttuaan seisoi vastatusten Coldharbour Smithin kanssa. Hän ei ollut milloinkaan tavannut Smithiä, mutta arvasi, kuka seisoi hänen edessään.
"Oletteko te Mr. Smith?" hän kysyi hymyillen.
"Olen, neiti. Kapteeni tulee tuossa tuokiossa. Hän käski minun tarjota teille hieman virvokkeita."
Pöydällä oli samppanjapullo, ja hän tarttui siihen tottuneesti.
"Hän sanoi, että olisitte varmaankin väsynyt pitkästä matkasta."
"En ole ollenkaan väsynyt, enkä milloinkaan juo samppanjaa", vastasi tyttö.
Jokin ääni hänen sisässään tuntui sanovan: "Vaara!" ja vasta nyt hänelle alkoi selvitä, miten varomattomasti hän oli menetellyt. "Tahdotteko olla ystävällinen ja huomauttaa kapteeni Featherstonelle, että olen täällä."
"Hän ei voi tulla aivan heti, neiti", sanoi Smith ahmien tyttöä himokkain silmin. "Hän on löytänyt teidän äitinne – niin, ihan totta – hän on teidän äitinne."
"Äitinikö! Onko se aivan totta?" huudahti tyttö innokkaasti, unohtaen hetkeksi pelkonsa.
"Kyllä, neiti. Kyllä hän on äitinne. He pelastivat äitinne juuri kun ukko Bellamy oli lähettämäisillään hänet Etelä-Amerikkaan. Kapteeni löysi hänet eräästä laivasta – hyvin sairaana." Smith pudisti päätään murheellisena. "En ole elämässäni nähnyt naista kurjemmassa tilassa. Hänellä on luonaan hoitajatar yötä päivää. Kersantti, te saatte viedä neidin hänen luokseen Contessa-laivaan", jatkoi hän sitten kääntyen miehen puoleen, joka oli saattanut Valerien kerhoon.
"Laivaanko? Mutta sinne minä en... Miten kaukana se on?"
"Sinne on tuskin mailin matka täältä. Teidän ei tarvitse lainkaan olla peloissanne, kun kerran kersantti on seurassanne. Ja sitäpaitsi on koko joki täynnä Thames-poliiseja."
Valerie olisi kenties kummeksinut sitä, että auto oli seisonut kaiken aikaa portin edessä, mutta hän oli niin innokas näkemään naisen, jota hän niin kauan turhaan oli etsinyt, ettei tullut sitä seikkaa ajatelleeksi autoon astuessaan.
Vaunu liukui äänettömästi kapeata syrjäkatua ja teki sitten käännöksen vasemmalle, sivuuttaen lopuksi joukon makasiinirakennuksia. Niitä ympäröivässä aidassa oli eräässä kohden kapea aukko, jonka läpi Valerie näki vilahduksen joesta. Auto pysähtyi aukon kohdalla.
"Tuolla on laiva, jonne teitä odotetaan", sanoi tekosalapoliisi.
Valerie ei tietänyt mitä tehdä.
"Ettekö voisi pyytää kapteenia tulemaan ensin maihin?" kysyi hän.
"On parasta, että menette nyt vain laivaan, neiti. Ei siinä mitään pelättävää ole. Enpä ihmettelisi, vaikka nuo miehet veneessä olisivatkin Thames-poliiseja, jotka kapteeni on lähettänyt teitä hakemaan."
Mutta veneeseen astuttuaan Valerie näki, etteivät miehet olleet poliiseja, vaan joitakin juopuneita ulkomaalaisia.
"Tahdon mennä takaisin maalle", sanoi hän kohottautuen hieman istuimellaan.
"Istukaa hiljaa", virkahti mies. "Kaadatte veneen, jos olette varomaton, ja silloin hukumme jok'ikinen."
Valerie istui paikallaan vavisten ja avuttomana. Sitten hän sai kiivetä pystysuoria tikkaita ylös autiolle laivan kannelle.
"Kaikki ovat tuolla alhaalla, neiti. Minä näytän tietä."
Valerie seurasi häntä. Mies avasi alhaalla erään oven, ja ennenkuin Valerie edes tajusi, mitä oli tapahtumassa, hän oli jo astunut sisään tuosta ovesta, joka heti sulkeutui hänen takanaan.
Hytti oli pieni, ja sen täytti kitkerä sipulin haju. Luukut oli suljettu niin tarkoin, ettei ainoakaan valonsäde päässyt tunkeutumaan hytistä ulos. Valerie koetti ovea, mutta, kuten hän jo oli arvannutkin, se oli lukittu ulkoapäin. Jospa hän olisi arvannut ottaa mukaan edes Spiken revolverin! Mutta nyt ei huoneesta löytynyt minkäänlaista puolustusasetta.
Käytävästä kuului askelia. Ovi aukaistiin, ja eräs mies astui sisään lukiten oven tultuaan. Sitten hän asettui seisomaan selkä oveen nojaten ja jäi siihen katselemaan huvitettuna tyttöä.
"Mr. Smith", änkytti Valerie hämmästyneenä. "Missä on kapteeni Featherstone? Ja mitä tämä oikeastaan merkitsee?"
"Sen sanon teille heti paikalla, neiti", sanoi Coldharbour Smith. "Se merkitsee sitä, että te ja minä menemme naimisiin ja lähdemme tällä laivalla häämatkalle Rioon."
Valerie tuijotti häneen sanattomana.
"En ymmärrä teitä", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja poistukaa ovelta, tahdon mennä kannelle. Minun täytyy heti lähteä laivasta..."
Hän koetti epätoivoisesti riuhtoa miestä paikalta, mutta tämä piteli häntä käsivarren etäisyydellä ovesta ja nauroi hänelle vasten kasvoja.
"Te seuraatte minua pitkälle matkalle, puluseni, eikä sillä ole väliä, menemmekö naimisiin sen alussa vai lopulla. Mutta jos vastustelette" – miehen ilme muuttui – "silloin saatte nähdä, mitä tulen tekemään."
Smithin isot kädet kouraisivat tyttöä kaulasta. Valerie koetti irroittaa niitä, mutta miehen pitkät sormet puristivat yhä kovemmin, niin että hän lopulta voi tuskin hengittää... Äkkiä Smith hellitti otteensa, ja Valerie tuupertui voihkaisten lattialle.
"Kohdelkaa minua kunnollisesti, niin minä kohtelen teitä samoin", varoitti mies häntä. "Ei ole mitään, jota en tekisi hyväksenne, kun sitä kauniisti pyydätte. Mutta rimpuilkaahan vastaan, niin – – –", hän irvisti, niin että hampaat paljastuivat.
Valerie hoiperteli lähimmälle tuolille. Hän kätki päänsä käsiinsä ja koetti ajatella selvästi ja tarmokkaasti. Mies katsahti häneen, pyörähti sitten korollaan ja lähti kannelle.
"Emil, miten pian voimme irrota rannasta?" kysyi hän.
"Parin tunnin kuluttua, kun vesi laskee", vastasi pieni espanjalainen. "Mutta katsokaas tätä kirottua sumua, hyvä ystävä!" Usva oli niin sakeata, että valot pilkottivat vain mitättöminä pilkkuina sen läpi.
"Sehän on vain eduksi. Emmekö voi lähteä nyt heti?"
"Mahdotonta!" vastasi espanjalainen. "Eihän meillä ole höyryä vähääkään. Kenties kuitenkin tunnin päästä. Mutta mitä minä teen, jos usva yhä tihenee?"
"Ajatte läpi vain", sanoi Smith. "Tunnettehan te joen. Meidän on välttämättä päästävä täältä."
Hän palasi laivan isoon salonkiin, joka oli tyhjä, ja istuutui pöydän reunalle, silmät kohdistettuina avonaiseen oveen.
Hän istui siinä mietiskellen ja kuuli, miten laivamiehet tekivät valmistuksia matkaa varten. Mutta äkkiä hän heristi korviaan. Hän oli kuullut omituisen laahustavia askeleita, jotka lähestyivät häntä. Hän katsahti ylös, ja tirkisteli hetken ajan kuin epäröiden ympärilleen ojentaen sitten kätensä äkkiä revolveria kohden, jonka hän oli istuutuessaan asettanut vierelleen pöydälle...
XLVII LUKU
Lacya kuulustellaan
Oli myöhäinen iltapäivä, kun eräs salapoliisi, joka nähtävästi kuljeskeli Commercial Roadia pitkin vain aikansa kuluksi, näki äkkiä tutut kasvot edessään.
"Lacy, ellen pahasti erehdy", sanoi hän, ja vangitsi miehen ilman muuta.
"Mikäs nyt on, Johnson?" kysyi vanki viattomasti. "En voi muistaa, että minulla olisi mitään maksamattomia velkoja poliisille."
"Otamme nyt vain pikku kävelyn", sanoi poliisi, ja Lacy, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tulossa – sillä silloin hän olisi kyllä vastustellut – seurasi häntä kiltisti poliisiasemalle.
Kapteeni Featherstone kuulusteli miestä hänen kopissaan jättäen kuitenkin mainitsematta vangitsemisen syyn. Tämä oli kriitillisimpiä tapauksia Jimin elämässä, sillä hän oli tällä kertaa päättänyt käyttää sellaista menetelmää, joka – sen hän tiesi – kenties merkitsi hänelle luopumista virastaan. Mutta Valerie Howettin turvallisuus oli hänelle suuriarvoisempi kuin mikään muu maailmassa.
Jim asui St. James kadun varrella, ja tämä katu on lauantai-iltoinakin suuresta liikenteestä huolimatta Lontoon rauhallisimpia.
"Vien tämän miehen Scotland Yardiin kuulusteltavaksi. Ei, kiitos, Johnson, en tarvitse apuanne. Ilmoitan päälliköllenne, että te toimititte vangitsemisen."
Lacy tuotiin nyt kopista ja sai suureksi hämmästyksekseen istuutua erikoisen hienoon loistoautoon, Jimin asettuessa ohjaustangon ääreen.
"Matkan kestäessä voitte kuvitella olevanne vapaa", virkahti Jim.
"Minne tässä nyt mennään?"
"Minun kotiini", kuului odottamaton vastaus.
"Miksi minut pidätettiin?" kysyi Lacy uteliaasti
"Sen saatte aikanaan tietää", vastasi Jim, ja Lacy ryhtyi mietiskelemään, mikä hänen tihutöistään oli nyt mahtanut tulla ilmi.
Auto pysähtyi erään suljetun puodin edustalle. Jim asui sen yläpuolella. Talossa ei ollut muita asukkaita, sillä kauppiaskin asui eräässä etukaupungissa.
Jimin kamaripalvelija tuli portaille heitä vastaanottamaan.
"Tarjotkaa Lacylle ryyppy", sanoi Jim. "Ja viekää sitten auto talliin. Teidän ei tarvitse tulla takaisin."
Jim meni makuuhuoneeseensa, jossa riisui yltään takin, liivit ja kauluksen. Kun hän tuli takaisin, huomasi hän, että Angus oli tarjonnut Lacylle ryypyn ja odotti nyt hänen määräyksiään.
"Saatte mennä viemään autoa, en tarvitse teitä enää", sanoi Jim uudelleen, ja Mr. Lacy, joka parhaillaan piteli whiskylasia kädessään, alkoi tuntea hieman hermostumisen oireita.
"Oletteko jo tyhjentänyt lasinne, Lacy?" kysyi Jim palvelijan mentyä. "Hyvä! Sittenpä menemmekin työhuoneeseeni."
Huone oli pikemminkin voimistelusali kuin työhuone; se oli iso, eikä lattialla ollut ainoatakaan mattoa. Katossa olevasta parrusta riippui kaksi paksua nuoraa, joiden päässä oli rengas, ja huoneen perällä heilui iskupallo. Jim lukitsi oven ja viittasi miestä istumaan.
"En ymmärrä, miksi kääritte ylös paidanhihojanne, kapteeni", sanoi kauhistunut Lacy.
"Sen sanon teille silmänräpäyksessä", vastasi Jim. "Missä on neiti Valerie Howett?"
"Kuka, sir?"
Tuskin olivat sanat päässeet hänen huuliltaan, kun raudankova nyrkin isku jysähti vasten hänen leukaansa niin voimakkaasti, että hän suorastaan lennähti seinää vasten, josta ähkien ja uikuttaen alkoi kömpiä jaloilleen.
"Miksi iskitte minua tuolla tavoin? Älkää tehkö sitä uudelleen, sillä silloin minä piru vie – –"
"Missä on Valerie Howett?" kysyi Jim yhtä kuivasti kuin ennenkin.
"Sitä en tiedä", Lacy vastasi uhmailevasti.
Tällä kertaa hän piti varansa yrittäen välttää iskun, mutta kaksi toistaan seuraavaa salamannopeata lyöntiä tekivät sittenkin tehtävänsä, ja hän kaatui pitkäkseen lattialle.
"Nouskaa jaloillenne", komensi Jim lyhyesti.
"Enpä aio noustakaan", vastasi mies, hieroskellen käsillään pahoinpideltyjä kasvojaan. "Ilmoitan tästä poliisiasemalla, Featherstone. Ja silloin saatte potkut, se on varma se – –"
"Ylös", sanoi Jim navakasti. "Älkääkä uskotelko itsellenne, etten muka voi lyödä teitä istuessanne. Ylös, sanon minä!"
"Sitä ennen olette te helvetissä!" karjaisi mies syöksyen äkkiä jaloilleen, kun Jim potkaisi häntä. "Tästä saatte vielä kuulla! Puhun komissaarin kanssa maanantaiaamuna."
"Jos elätte siihen saakka!" sanoi Featherstone, jonka kasvoista saattoi lukea, että hän todella tarkoitti mitä sanoi. "Minä sanon nyt teille, että jollette ilmaise minulle, mitä tahdon tietää, sidon teidät lattiaan ja käristän elävältä, kunnes avaatte suunne."
"Tämähän on rääkkäystä!" kiljaisi mies. "Ja sitä ette ikinä uskalla tehdä – se on vastoin lakia!"
"Bellamy sanoi kerta, että hän puolustaa rääkkäysmenetelmää", sanoi Jim hitaasti. "Ja minä nimitin häntä mielessäni pedoksi. Mutta vannon, etten jätä hiventäkään lihaa sääriluittenne peitoksi, jollette nyt vain ilmaise minulle Valerie Howettin olinpaikkaa."
Mies tuijotti häneen hetkisen, sitten hän syöksyi kiljaisten oveen päin, mutta Jimin käsivarsi ehkäisi hänen vauhtinsa ja ovi pysyi suljettuna.
Pelko lisäsi Lacylle voimia, ja hän ryntäsi Jimiä kohti. Mutta tämä otti askelen sivulle ja kaatoi miehen vähäisellä kädeniskulla lattialle. Lacy huohotti hengästyksissään.
"Saatte tuhat puntaa, jos kerrotte minulle, missä neiti Howett on."
"En tee sitä miljoonastakaan! Hän on sellaisessa paikassa, että varmasti pysyy teiltä säilyssä, senkin sika! Hän on joutunut Smithin käsiin, ja –"
Hänet kiskaistiin samassa jaloilleen ja asetettiin seinää vastaan, kuin hän olisi ollut pelkkä nukke.
"Onko elämä teille minkäänarvoinen, Lacy? Eikö teillä ole ystäviä, ainoatakaan naista tai mitään, jota haluaisitte vielä kerran nähdä?" kysyi Jim ääni värähdellen.
"Mieluummin kuolen kuin ilmaisen hänen olinpaikkansa."
Jim repäisi yhdellä nykäisyllä mieheltä liivin ja paidan. Tuo liike oli niin uhkaava ja raivossaan niin hirvittävä, että se mursi vangin päättäväisyyden kokonaan.
"Kerron! Kerron sen!" hän huusi. "Hän on Contessassa!"
"Contessassa! Selittäkää tarkemmin!"
Lacy katsoi parhaaksi puhua asian kaunistelematta.
"Contessa on pieni parkkilaiva. Se on Poolin satamassa – oli siellä ainakin päivällä. En luule, että he ovat vielä ehtineet lähteä. Coldharbour on siellä – tytön kanssa."
Jim Featherstonen silmät salamoivat. Lacy katseli häntä kuin koira, joka pelkää lyöntiä.
"Ettehän toki ilmianna minua, kapteeni – ette ainakaan nyt, kun jo rusikoitte minua niin kamalasti."
"En anna teitä ilmi, jos olette puhunut totta. Mutta pidätän teidät yön yli. Jos tiedonannossanne on perää, pääsette vapaalle jalalle parin tunnin kuluttua; mutta jos olette valehdellut, tuon teidät tänne takaisin, ja silloin saamme keskustella uudelleen." – –
Moottorivene, joka kiiti usvan peittämää jokea pitkin, suuntasi kulkunsa suoraan Contessaa kohden.
Jim, joka aavisti, mitä tulisi tapahtumaan, oli antanut määräyksen, että moottori pysähdytettäisiin niin pian kuin laiva erottui sumun läpi.
Vene lipui äänettömästi laivan kylkeen. Jim kiipesi kannelle jokipoliisien seuraamana. Kansi oli tyhjä ihmisistä ja salongin ovi oli lukossa.
"Menkää yläkannelle ja pidättäkää kapteeni", kuiskasi Jim, ja eräs miehistä lähti hiipimään portaita ylös.
Jim lähestyi varpaillaan salongin ovea ja tunnusteli sen lukkoa. Hänen suureksi huojennuksekseen se avautui, ja hän astui sisälle. Salongissa oli pilkkosen pimeä. Hän otti sähkölampun taskustaan ja valaisi sillä salongin seiniä. Mutta äkkiä hän melkein hypähti taapäin ja kohotti revolveriaan. Hän oli nähnyt tuolilla istuvan miehen.
"Kädet ylös!" huusi hän kohdistaen lampun valon miehen kasvoihin.
Tuolilla istui Coldharbour Smith. Hän nojausi tuolin selkämystä vastaan. Hänen toinen kätensä lepäsi pöydällä puristaen lujasti revolverin kahvaa, ja silmät näyttivät tirkistelevän mitään näkemättä kattoon.
Hän oli kuollut, ja rinnasta pisti esiin vihreä nuolen varsi.
XLVIII LUKU
Veneessä oleva mies
Jim huusi luokseen jokiosaston poliisitarkastajan, ja he sytyttivät valon salonkiin.
Coldharbour Smith oli nähtävästi kuollut silmänräpäyksessä. Nuoli oli lävistänyt sydämen, ja vauhti oli ollut niin voimakas, että nuolen kärki oli tunkeutunut tuolin selkämystään.
"Hän tiesi, mikä oli kyseessä, ja kurottautui tietysti ottamaan revolveriaan", virkahti Jim. "Miten kauan luulette hänen olleen kuolleena?"
"Kädet olivat vielä lämpimät."
"Hänet on varmaankin murhattu juuri silloin, kun nousimme laivaan. Huomasitteko, että lampun lasi oli vielä lämmin?"
Tarkastaja nyökkäsi myöntävästi.
"Tyypillinen vihreäjousimiesteko", lausui Jim tutkimuksen päätyttyä. "Nuoli on sattunut aivan samaan paikkaan kuin Creagerin murhassakin. Murhaaja – tai oikeammin sanottuna 'sala-ampuja' – ei ole jättänyt pienintäkään tuntomerkkiä jälkeensä."
"Mitenkä hän pääsee maihin?" ihmetteli tarkastaja ymmällään. "Hänen täytyy tuntea joki erinomaisen hyvin löytääkseen tiensä tällaisen usvan läpi."
"Mahtaapa olla verraten vaikeata", myönsi Jim. "Luulisin melkein..." Hän vaikeni äkkiä. Valerie oli tullut salonkiin – kärsineen näköinen ja pelästynyt Valerie, mutta kuitenkin se nainen, jota hän rakasti. Jim oli melkein unohtanut hänet löytäessään nuolenampujan viimeisen uhrin, mutta eräs hänen miehistään oli löytänyt Valerien hytistä, johon Coldharbour oli hänet jättänyt, sekä tuonut hänet salonkiin, jossa Jim oli.
Tyttö juoksi nyyhkyttäen hänen luokseen, ja hän kiersi käsivartensa suojelevasti tytön ympärille. "Kiitos Luojan", sanoi hän, "että viimeinkin löysin teidät. Saavuimme tänne ajoissa, mutta nuolenampuja-ystävämme oli meitäkin nopeampi. En luule, että olisi hullumpaa, jos koettaisimme saada selville, millainen herra tuo mystillinen aaveihminen todella on. Hänen täytyy olla jossakin täällä joella."
Vasta nyt Valerie huomasi murhatun Smithin. Häneltä pääsi kauhun huuto. Jim koetti estää häntä näkemästä tuota inhoittavaa näkyä ja vei hänet yhteen odottavista pikku veneistä. Hän jätti muutamia miehistään laivaan, mutta toiset hän komensi etsimään joelta jousimiestä. Vihdoin hän oli valmis jättämään Contessan ja laskeutui alas moottoriveneeseen, jossa Valerie oli.
He kuulostelivat väliin airojen loisketta joelta, mutta heidän uteliaisuutensa tuli palkituksi vasta joen pohjoisrantaa lähestyttäessä.
"Nyt on eräs vene lähellämme – kuunnelkaahan!" kuiskasi moottorin kuljettaja, ja silloin myöskin Jim kuuli airojen kirahdukset hankoja vastaan.
"Tuo ei ole tottunut venemies", virkahti tarkastaja. "Airot eivät liiku samassa tahdissa."
Hetken päästä saatiin selville, mistä ääni tuli, ja moottori hiljensi kulkuaan. He näkivät ohenevan sumun läpi edessään häämöttävän ison makasiinirakennuksen ja rannalla sen edessä oli venhe. Siinä istui mies, joka koetti ohjata venettä laivalaituriin.
Silloin moottori lähti äkkiä kiitämään täydellä vauhdilla venettä kohti, ja saavuttikin sen, juuri kun mies hyppäsi siitä laiturille.
"Ohoi-jaa! Odottakaapa hieman!" huusi Jim hypäten maihin miehen perästä.
Mies käännähti ympäri ja katseli häntä silmiään siristellen.
"Etteköhän olekin Featherstone?" hän kysyi, ja Jim seisoi siinä kuin puusta pudonneena, sillä ääni oli – Mr. Howettin.
"Mutta mi... mitä te täällä teette, Mr. Howett?"
"Kuulin, että olitte lähtenyt Contessaan, ja minä seurasin teitä", selitti Howett tyynesti. "Sain lainaksi tämän veneen ja niinpä lähdin teitä etsimään."
Selitys kuulosti melkein uskomattomalta, ja jos joku toinen mies kuin Mr. Howett olisi sanonut sen, niin Jim olisi nimittänyt häntä valehtelijaksi.
"Oletteko löytänyt hänet?" kysyi Howett omituisella painolla.
Hän sai vastauksen Valerielta. Tämä huudahti vain sanat: "Täällä olen, isä."
XLIX LUKU
Mitä veneestä löydettiin
Seuraavana päivänä istui kolmihenkinen iloinen seurue syömässä lounasta Carltonissa. Oli sunnuntai, eikä tuossa isossa ravintolassa ollut niin paljon väkeä kuin tavallisesti. Mutta ainakin kahdesta jäsenestä tässä seurueessa tuntui siltä, kuin olisi koko maailma kokoontunut heidän pöytänsä ympärille.
Mr. Howett oli hieman hajamielinen ja vakava. Hän istui väliin niin ajatuksiinsa vaipuneena, että häntä täytyi kehoittaa syömään joka kerta, kun tarjoilija asetti uuden lautasen hänen eteensä. Kaikki kolme katsahtivat ylös Spiken astuessa saliin. Ja kun Spike Holland tuli Carltoniin, sai olla varma siitä, että joku oli pyytänyt häntä pöytätoveriksi. Tällä kertaa näkyi hänen isäntänään olevan se kaunis, harmaatukkainen herra, jonka Valerie oli nähnyt istuvan viereisessä pöydässä kerran ennen, jolloin hän ei vielä tuntenut Jim Featherstonea.
Jim nousi ja kumarsi John Woodin kulkiessa ohi. Tällä kertaa nuo kaksi herraa saivat pöydän salin toisessa päässä. Kun he olivat istuneet hetkisen pöydässään, tuli Spike tervehtimään seuruetta.
"Mies, joka tekee murhan lauantaina, ansaitsee silmänräpäyksellisen kuoleman", sanoi hän katkerasti. "Kaikki sunnuntailehdet ovat täynnä selostuksia Vihreän jousimiehen teosta, vaikka tuo selontekohan kuului minulle, kapteeni Featherstone! En tietänyt siitä sanaakaan, ennenkuin näin koko 'historian' lehdessä."
"Sepä paha!" nauroi Jim. "Mutta minä en ole toimittanut uutista lehteen. Lounaan jälkeen lupaan antaa teille oikein ytimekkään tarinan. Teillähän näkyy olevan tuo lastenystävä tänään mukananne."
"Niin. Hän tuli jo eilen kaupunkiin ja vietti yön luonani. Hän aikoo perustaa pikkulastenkodin Englantiin ja tehdä tuttavuutta ukko Bellamyn kanssa ostaakseen Garre Castlen tuota tarkoitusta varten – mitäs siitä sanotte? Mr. Wood sanoo, ettei hän ole tyytyväinen, ennenkuin linna on täynnä kaksivuotiaita, jotka leperryksillään karkoittavat sieltä Vihreän jousimiehen. On omituista, miten hän tuli ajatelleeksi juuri Garre Castlea. Mutta hän aikoo aivan piakkoin mennä puhuttelemaan Bellamya."
"Tunnetteko hänet oikein hyvin?" kysyi Mr. Howett äkkiä kiinnostuen.
"En niin sanottavasti. Olen tutustunut häneen vain sanomalehtiasioissa, mutta hän on kerrassaan kunnin mies ja hyvä ihminen. Mutta kuulkaahan, Mr. Howett", lisäsi Spike kuin ohimennen, "oleskelitteko te Lontoossa noin viisitoista vuotta sitten?"
Mr. Howett taivutti päätään.
"Olin muutama päivä takaperin Toxofiliittisen seuran kokouksessa päästäkseni Vihreän jousimiehen jäljille. Arvelin, että miehen, joka on niin taitava ampuja kuin Vihreä jousimies, on täytynyt harjoitella paljon. Ja mieleeni juolahti silloin, että jos tiedustelisimme asiata kaikista ampumayhdistyksistä, niin varmaan saisimme tuon vihreän vekkulin käsiin. Ja noin viidentoista vuoden vanhassa kilpailuohjelmassa näin teidänkin nimenne – L.B. Howett, voittaja."
"Harrastin sitä hieman noihin aikoihin", sanoi Mr. Howett lyhyesti. "Meillä oli oikea nuolenampujakerhokin Philadelphiassa. Mutta siitä on nyt niin pitkä aika, että epäilen, tokko sitä enää on olemassa. Muistan, että satuin kerran olemaan täällä kilpailujen aikana. Olin ikävissäni, ja kun huomasin lehdessä kilpailuilmoituksen, halusin ottaa siihen osaa. Mutta tuloksia en muista."
"En ole milloinkaan ennen kuullut sitä, isä", sanoi Valerie hämmästyneenä.
"Kyllä. Harrastelin sitä aikoinani, Valerie", vastasi Mr. Howett. "Mutta en ole tehnyt sitä enää moniin vuosiin." Ja Mr. Howett käänsi keskustelun muihin asioihin.
"Hänellä on huomiotaherättävät kasvot", sanoi Valerie Mr. Woodia katsellen, kun Spike oli palannut omaan pöytäänsä. "En muista koskaan nähneeni kasvoja, jotka olisivat kiinnostaneet minua enemmän."
"Sepä on ikävää kuulla", virkahti Featherstone.
"Minkä ikäiseksi luulette häntä?" kysäisi Valerie, aivan kuin ei olisi kuullutkaan toisen sanoja.
"Sitä on vaikea arvata. Hän voi olla kolmenkymmenenkahdeksan tahi hän voi olla kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen. Mutta hän on joka tapauksessa liian aikaisin harmaantunut."
"Hän ei pidä Mr. Bellamysta; tunteeko hän hänet?"
"Kyllä, erittäin hyvin", vastasi Jim. "Hän oli Mr. Bellamyn veljen hyvä ystävä, ja tämä jätti koko omaisuutensa hänelle perinnöksi, sillä hän piti paljon Mr. Woodista."
Kun Mr. Howett lähti Valerien kanssa Lady's Manoriin, palasi Jim Scotland Yardiin. Hän hämmästyi kuullessaan, että jokitarkastaja Fair oli siellä häntä odottamassa.
"Pyydän anteeksi, että minun täytyy vaivata teitä, kapteeni", sanoi hän. "Mutta te kai muistatte, että tapasimme yöllä erään tuttavanne, juuri kun hän astui veneestä laivasillalle; luulen, että sanoitte häntä Mr. Howettiksi."
"Kyllä. Hän on Mr. Howett", sanoi Jim.
Tarkastaja Fair otti lattialta kaksi esinettä, jotka olivat olleet tuolin peitossa, ja laski ne Jimin kirjoituspöydälle. Toinen oli lyhyt ja tukeva jousi, jossa oli metallinen varsi, ja toinen aina välttämätön vihreä nuoli.
"Mistä löysitte nämä?" Jim kysyi aavistamatta vielä mitään.
"Mr. Howettin veneestä", vastasi jokitarkastaja.
L LUKU
Valerie kertoo
Jim katseli noita kirottuja todistuskappaleita pitkän tovin, ennenkuin virkahti mitään. Sitten, luullen löytäneensä heikon oljenkorren, jonka varassa voi pelastautua, hän keksi selityksen.
"Niinkö? Mutta muistatteko, miten Mr. Howett oli saanut veneen? Hän kertoi nähneensä miehen, joka souti rantaan ja lainasi hänelle veneen, kun hän sitä pyysi."
"Mr. Howett mainitsi myöskin, ettei mies vastannut hänelle. Minusta se kuulosti sangen omituiselta, eikö teistäkin, kapteeni Featherstone?"
"En pannut sitä merkille", vastasi Jim kylmästi.
"Hm!" hymähti tarkastaja. "Tämä on tietysti teidän asianne, enkä minä tahdo siihen sekaantua, mutta jos minun neuvoani haluatte seurata, niin älkää millään muotoa jättäkö huomioonottamatta näitä todistuskappaleita Mr. Howettia vastaan. Mutta vaikka hän olisi murhannutkin Coldharbour Smithin, niin häntä ei siitä rangaista, sillä hän teki sen vain tytärtään puolustaakseen."
"Mr. Howettko – mahdotonta!" huudahti Jim.
"Miksi – mahdotonta?" virkahti toinen. "Mutta mihin aiotte ryhtyä? Kutsutteko Mr. Howettin oikeustutkintoon? Sillä sehän on tärkeintä."
Jim oli pahassa pulassa. Oli suorastaan mahdotonta pitää tytön nimi salassa, jos asia tulisi julkisuuteen. Hän päätti senvuoksi mielessään, ettei hän kutsuisi Howettia oikeuteen, vaan tutkisi häntä kahdenkesken niin pian kuin saisi siihen tilaisuuden.
Smithin ruumista tarkastettaessa hänen hallustaan löydettiin suurehko rahasumma – pääasiallisesti Amerikan dollareissa. Se merkitsi sitä, että henkilöä, jolta ne olivat lähtöisin, ei voitu saada käsiin.
Poliisin näkökannalta katsottuna täytyi oikeustutkinnossa noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Sanomalehdet olivat jo täynnä kaikenlaisia olettamuksia, ja nyt alettiin taaskin puhua Creager-murhasta. Sinä päivänä, jolloin oikeustutkinnon piti tapahtua, oli Globessa oikea isku-uutinen. Se oli melkein täydellinen selonteko Vihreän jousimiehen "edesottamuksista", mutta lehti oli huolellisesti välttänyt mainitsemasta Abe Bellamyn nimeä murhien yhteydessä.
"Ainoa vaikeus", sanoi Spike mentyään aamulla tavallisuuden mukaan Scotland Yardiin, "on siinä, ettei voi millään tavoin sekoittaa häntä murhien yhteyteen. Ainoa yhdysrengas on se, että neiti Howett asuu Garressa, ja vain muutamien kymmenien metrien päässä vihreän pojan asuinpaikasta."
"En ole lukenut selostusta", sanoi Jim, "mutta toivon teidän olleen tarpeeksi vaitelias muutamiin seikkoihin nähden."
"Vaiteliaisuus on suurin heikkouteni", vakuutti Spike. "Ja kertomus kuulostaa kaikin puolin uskottavalta. Coldharbour Smith, tunnettu rikoksellinen, ottaa kiinni neiti Howettin ja päättää pitää hänet vankina, kunnes hänestä on maksettu lunnaat. Hän viekoittelee neidin Contessa-laivaan, ja, kuten otaksumme – Globe tietysti, sillä muistahan tässä ei ole kysymystäkään – aikoo juuri lähettää sanantuojan isän luo, ilmoittamaan tälle, että neiti Howett saa vapautensa, niin pian kuin isä on suorittanut hänen edestään viisitoistatuhatta puntaa. Olen leimannut teon pelkäksi kiristysyritykseksi. Kirjoituksessa ei mainita mitään roiston avioliittoaikomuksesta tai muista katalista juonista, eikä edes viitata ukko Bellamyn osallisuuteen asiassa."
Jim nyökkäsi.
"Jos minä saan järjestää kaiken, johdan tutkimukset siihen suuntaan. Ainoa vaara on – – –"
"Lacy", keskeytti Spike. "Siinä on poika, joka ei salaa asioita, etenkin, kun näyttää siltä, että teidän on syytettävä häntä naisenryöstöstä ja niinmuodoin osallisuudesta murhaan. Ja hänellä taitaa sitäpaitsi olla muutakin hampaankolossa teitä vastaan, Featherstone", lisäsi Spike tarkoittavasti. "Hän kertoi minulle sydäntäsärkevän tarinan, miten hän sai teiltä selkäsaunan ja mihin toimenpiteisiin hän aikoo sen johdosta ryhtyä."
Lacy oli todellakin vaarallinen, sen Jim myönsi, ja kun Lacy ei oikeustutkinnossa häntä esiinhuudettaessa vastannut, huokasi Jim helpotuksesta, vaikka tutkinto miehen poissaolon takia siirrettiin vain toiseen kertaan ja paha päivä oli siis vielä edessä. Mutta Lacya ei löydetty sittenkään. Hän oli hävinnyt talosta, jossa asui, ja kadonnut jäljettömiin koko kaupunginosasta, jonka kaunistuksena oli tähän saakka elellyt. Kolme päivää myöhemmin oli juttu jälleen oikeuden käsiteltävänä, ja Spike Holland, joka myöskin oli siinä läsnä, hämmästyi kuullessaan oikeuden päätöksen. Se oli seuraava:
"Harkittu murha, jossa aseena oli käytetty teräväkärkistä pistintä."
Oikeudenkäynnissä ei mainittu sanaakaan Garre Castlesta eikä Vihreästä jousimiehestä. Ja teko, vaikkakin hieman omituinen ja tavallisuudesta poikkeava, oli vain pelkkä proosallinen murha.
"Kerrassaan erinomainen ratkaisu", huudahti Jim, kun kaikki oli ohi. "Mitähän Bellamy mahtanee siitä arvella?"
Mr. Howett pyysi Jimiä Lady's Manoriin "viikonloppua" viettämään, ja tämä otti kiitollisena kutsun vastaan. Niin pian kuin hän oli saapunut taloon, Valerie kertoi hänelle, että Mr. Howett, joka tavallisestikin oli harvapuheinen, nyt tuskin päästi sanaa suustaan.
"Ja linnaa vartioidaan nyt entistä huolellisemmin", jatkoi hän. "Eikä Mr. Bellamy salli edes juoksupoikien tulla linnaan, vaan heidän on jätettävä tuomansa tavarat portinvartijan tupaan. Rouva Savini on talossa jonkinlaisena taloudenhoitajattarena."
"Faykö?" huudahti Jim. "Ette kai tarkoita, että hän on siellä?"
"Kyllä. Hän tuli jo tiistaina ja ohjaa taloutta. Ja tiedättekö mitä, Mr. Savini luulee, että tuo hirveä Lacy piileksii linnassa, mutta lupasin hänelle, etten kerro siitä teille."
"Antakaa hänen edelleenkin olla siinä luulossa", sanoi Jim kiireesti. "Lacy on ainoa ihminen, jonka olinpaikkaa en tahdo tietää, ennenkuin olen valmis asettamaan Abe Bellamyn syytteeseen monista rikoksistaan."
"Jim", sanoi Valerie heidän istuttuaan pitemmän aikaa vaiti. "Tahtoisin mielelläni kertoa teille jotakin, mutta olen hieman ikäänkuin peloissani. Se koskee isääni, Mr. Howettia. Ettekö tahtoisi unohtaa hetkeksi olevanne viranomainen ja muistaa vain sen, että olette ystäväni?"
Jim tarttui hänen kylmään, pieneen käteensä, eikä tyttö vetänyt sitä takaisin.
"Kertokaa se minulle, Valerie", sanoi hän lempeästi. "En ole milloinkaan ollut mielestäni vähemmässä määrässä poliisimies kuin tällä hetkellä."
Tyttö kertoi nyt hänelle yöllisen seikkailunsa, jolloin oli kuullut kuiskaavia ääniä ja naisen itkua salista. Jim oli hyvin hämmästynyt, melkeinpä levoton sen kuultuaan.
"Näittekö Mr. Howettia, kun hän tuli takaisin?"
"En. Hän meni suoraan huoneeseensa."
"Hitaastiko vai kiireesti?"
"Kiireesti", sanoi tyttö vastahakoisesti.
"Entä nainen – näittekö häntä?"
"En. Mutta Mr. Holland sanoi nähneensä erään auton, jota ohjasi nainen, ja tuo auto herätti hänet valveille."
Jimin ilme näytti epäilevältä.
"Hysteerinen nainen voi tuskin ohjata autoa, vaikka nainen useasti saavuttaakin tasapainonsa hämmästyttävän pian. Tuo on todella harvinainen tapaus – – –"
"Voin kertoa teille vielä merkillisemmänkin", sanoi Valerie ja kertoi sitten niistä salaperäisistä äänistä, jotka oli kuullut keittiössä sinä yönä, jolloin löysi nuolen.
Jim tahtoi nähdä nuolen, ja Valerie haki sen huoneestaan.
"Tämä on pisin niistä kolmesta, jotka olen nähnyt", Jim virkahti. "Creager ja Smith murhattiin ainakin kuutta tuumaa lyhyemmällä nuolella. Tällaisia käytettiin vain ennen vanhaan, ja tällainen heitetään aina käsin, joten on aivan tarpeetonta tiedustella tämän alkuperää tavallisista jousikaupoista." Hän käänteli nuolta kädessään ja piteli sitä valoa kohden. "Siinä on ainakin kymmenkunta sormenjälkeä", sanoi hän äkkiä. "Voivathan ne olla teidänkin, mutta mielestäni maksaisi vaivan valokuvata ne. Saanko viedä nuolen mukanani kaupunkiin?"
"Ette", vastasi tyttö niin kiivaasti, että Jim aivan hämmästyi. Mutta sitten hän käsitti syyn. Valerie pelkäsi – pelkäsi, että sormenjäljet paljastaisivat Vihreän jousimiehen henkilöllisyyden.
Hän ojensi nuolen Valerielle, ja samassa silmänräpäyksessä avautui ovi ja Mr. Howett astui sisään.
"Rakas –", aloitti hän, mutta vaikeni jälleen. Sitten hän kysyi: "Mikä tuo on?"
"Nuoli", änkytti Valerie. Mr. Howett otti nuolen kädestään ja lähti huoneesta sanaa sanomatta.
Nuorten katseet kohtasivat toisensa, ja tuskanilme, jonka Jim näki tytön kasvoissa, oli Jimistä sanomattoman kiusallinen.
LI LUKU
Yöllinen koputus
Koirat oli viety pois Garresta. Eräänä aamuna oli hoitaja tullut niitä hakemaan, ja kun hän oli poistunut niiden keralla, oli koko linnan asujaimisto huoahtanut helpotuksesta. Abe Bellamykin myönsi, että oli parempi, kun ne nyt oli viety pois.
"Mitättömiä koiria, tuollaiset, jotka antavat nukuttaa itsensä", hän virkahti sihteerilleen. "Savini, minä tarvitsen talossa naisen, joka pitää yllä järjestystä – enkä ota enää kuunaan hovimestaria. Tahdotteko tuoda vaimonne Garreen?"
Savinin teki mieli sanoa "ei."
"Vaimoni ei rupea taloudenhoitajattareksi", sanoi hän. "Sehän on vain pelkkä palvelijan toimi."
"Kysykää sitä häneltä", sanoi vanha mies lyhyesti.
Julius kirjoitti rouvalleen ollen varma siitä, ettei tämä tulisi linnaan. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen Fay vastasikin kirjeeseen tulemalla itse omassa korkeassa persoonassaan Garreen ja tuoden kaikki matkatavaransa tullessaan.
"Olen kyllästynyt yksinoloon", selitti hän. "Ja olen myöskin utelias näkemään sen aaveen."
Julius vei hänet mukanaan Aben luo kirjastoon, eikä ukko näyttänyt ollenkaan hämmästyvän hänet nähdessään. Hän oli lempeä, melkeinpä ystävällinen antaessaan hänelle avaimet – ja varoituksen.
"Minulla on täällä yövahti, joka kuljeksii ympäri yön aikana. Teidän ei tarvitse pelätä, jos kuulette joskus kolinaa. Hän makaa melkein päivät päästään, niin että tulette tuskin tapaamaan häntä."
Kun pariskunta jälleen palasi huoneeseensa, Fay halusi kuulla enemmän öisestä maleksijasta.
"En tiedä lainkaan, kuka hän on", sanoi Julius. "Mutta otaksun ukon pestanneen tänne jonkun roiston pitämään silmällä Vihreätä jousimiestä surmatakseen hänet."
Mutta kun Julius illan tultua luki selostuksen oikeuden istunnosta, hän arvasi heti, kuka "yövahti" oli.
"Se on Lacy eikä kukaan muu", sanoi hän painolla, ja Fay-rouva oli yhtä mieltä.
Fay ei nukkunut hyvin ensimmäisenä yönään linnassa. Hän oli yhtä virkku kolmen aikaan aamulla kuin oli ollut keskiyölläkin. Kerran hän kuuli jonkun kulkevan oven ohi. Kulkijan askelet olivat omituisen laahustavia ja hän tuntui koettavan ehkäistä yskimistään.
Fay yritti nukkua, mutta silloin hänen korviinsa erottui heikko, tasainen naputus. Hän luuli sen kuuluvan omasta makuuhuoneestaan, mutta huomasi sitten, että ääni tuli alempaa.
Hän nykäisi Juliusta, ja tämä heräsi.
"Mitä tuo naputus mahtaa olla?" kuiskasi hän.
Julius ponnahti nopeasti istualleen vuoteessa ja kuunteli.
"En tiedä. Kuulostaa kuin siellä olisi joku."
"Mikä tässä alla on?" kysyi Fay.
Julius mietti hetkisen.
"Ruokasali – ei, vahtihuone. Näytinhän minä sen sinulle."
Hän tunsi, miten Fay värisi.
"Sisäänkäytävä vankityrmiin!" huudahti Fay melkein ääneen. "Voi, voi, Julius, miten minua peloittaa!"
Julius taputti häntä olkapäähän.
"Älä ole lapsellinen. Sehän on kenties vain vesijohtoputki. Ukko selittää kaiken johtuvan siitä." Mutta Julius oli salaa yhtä ihmeissään kuin vaimonsakin. "Ei se voi vahtikamarista tulla; kuulostaa siltä, kuin vasaralla lyötäisi jotakin teräsesinettä, ja sieltä se kuuluisi paljon selvemmin."
"Mistä se sitten kuuluu?"
Julius Savinilla olivat muutamat aistimet kehittyneet uskomattoman herkiksi. Ja erittäinkin olivat hänen kuuloelimensä niin harjaantuneet, että ne olivat olleet hänelle suureksi hyödyksi hänen monivaiheisella seikkailijaurallaan. Ja nyt hänelle äkkiä selveni, mistä äänet tulivat. Ne tulivat vankityrmistä.
"Mitä se mahtaa olla?" kysyi Fay taaskin.
"Ääni tulee vesijohtoputkesta", sanoi Julius. "Nuku nyt vain, minä menen katsomaan, voinko saada äänen vaikenemaan."
Hän otti takin ylleen, ja Fay kuuli hänen aukaisevan piironginlaatikkoa.
"Et suinkaan sinä revolveria tarvitse vesijohtoputkea korjatessasi!" huudahti Fay itku kurkussa.
"Olen luonnostani hieman hermostunut", kuului tyyni vastaus. "Enkä voi kuljeksia ympäri linnaa – – –"
Mutta Fay oli jo hypähtänyt vuoteesta lattialle, ja Julius kuuli hänen silkkisen aamutakkinsa kahinan.
"Enkä minä jää tänne yksinäni", sanoi Fay päättävästi. "Tulen alas kanssasi."
Julius ei pannut sitä pahakseen, sillä hän pelkäsi yksinäisyyttä melkein yhtä paljon kuin vaimonsakin.
Käytävä oli valaistu, kun he hiipivät sinne, ja Bellamyn huoneen ovi oli auki.
"Hän ei ole mennyt levolle", kuiskasi Julius. "Ovi oli auki jo silloin, kun minä tulin yläkertaan."
Alakerran eteisestä kuulsi valo, ja Julius hiipi varovasti alas portaita. Kirjaston ovi oli kiinni, ja nyt hän kuuli koputuksenkin jo selvemmin. Se tuntui tulevan ruokasalista päin. Hän kulki nyt pimeän käytävän läpi ruokasalin ohi ja tuli viimein neliskulmaiseen vahtihuoneeseen. Fay seurasi häntä uskollisesti. Ennenkuin hän pääsi vielä perillekään, hän näki valonsäteiden tunkeutuvan käytävään huoneen lattialla seisovasta lyhdystä, ja toinen oli jätetty vankityrmiin johtavien portaiden päähän. Julius hiipi varpaillaan portaiden luo ja kurkisti alas. Alhaalla ei näkynyt ketään, mutta säännölliset vasaraniskut kuuluivat nyt yhä kovempina.
Revolveri tärisi hänen kädessään, kun hän laski jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle. Mutta silloin iskut äkkiä lakkasivat ja kuullessaan askeleita vankiholvin epätasaiselta lattialta, Julius pyörähti nopeasti takaisin. Tarttuen vaimoaan käsivarteen, hän melkein lensi käytävän läpi ja ylös portaita. Sieltä hän voi esteettä nähdä koko eteisen. He saivat odottaa hetkisen, ennenkuin melun aiheuttaja tuli näkyviin. Se oli Abe Bellamy.
Hän oli ilman takkia. Paidan kaulus oli auki ja hihat käärityt ylös olkapäihin saakka. Kun Julius katseli noita mahtavia, voimakaslihaksisia käsivarsia, hän huomasi niiden olevan harmaan tomun peitossa. Bellamy kantoi toisessa kädessään isoa vasaraa ja toisessa lyhtyä; käytävään saavuttuaan hän pyyhki hikeä kasvoiltaan.
Savini katosi nopeasti huoneeseensa ja lukitsi oven varovasti.
"Mitä hän teki siellä?" kysyi Fay kauhuissaan.
"Puhdisti vesijohtoputkea", sanoi Julius piloillaan lainkaan aavistamatta miten lähelle totuutta tuo pila osui.
LII LUKU
Salaloukku
Julius oli aikaisin jalkeilla seuraavana aamuna. Hänellä oli syytä mennä vahtikamariin, sillä hänen velvollisuutenaan oli nykyjään tarkastaa linnan jokainen huone aamuisin. Vahtihuoneessa häntä kohtasi yllättävä näky. Siellä oli vankilaholveihin johtavan alaskäytävän suulla raskas ja tukeva rautaluukku, jota ei oltu milloinkaan vielä käytetty Bellamyn aikana, vaan se oli koko ajan ollut kohollaan seinää vastaan. Nyt se oli laskettu alas aukon suulle ja lukittu jykevällä rautalukolla. Tavattuaan Bellamyn hän mainitsi siitä tälle.
"Niin – eräs noista palvelija-idiooteista oli ollut aivan putoamaisillaan portaita alas silloin, kun olimme poissa", sanoi Abe. "Ja senvuoksi olen antanut sulkea sen, ettei tapahtuisi uusia onnettomuuksia. Miksi sitä kysytte?"
"Olisin vain tahtonut näyttää vaimolleni vankityrmiä."
"Sitä ette voi nyt tehdä", sanoi Abe. "Mutta voin näyttää ne itse hänelle jonakin päivänä."
Julius kiitti ja kertoi keskustelusta Faylle.
"Minä en halua nähdä hänen kamalia vankityrmiään", sanoi Fay heti. "Julius, minä lähden täältä tieheni. Asuntomme Maida Valessa ei ole mikään palatsi, mutta siellä ei toki tarvitse pelätä yliluonnollisia."
Seuraavana yönä he kuulivat jälleen koputusta, mutta se ei estänyt heitä nukkumasta. Kolmantena yönä Julius heräsi äkkiä keskellä yötä ja huomasi, että samoin oli hänen vaimonsakin laita.
"Mitä se oli?" kysyi Julius.
"Se kuulosti räjähdykseltä." Fayn vielä puhuessa kuului ankara jyminä, joka sai huoneen lattian keinumaan.
Savini syöksähti käytävään ja portaita alas. Hän oli ehtinyt niiden puoliväliin, kun tapasi Bellamyn.
"Mitäs teillä on tänne asiaa?" ärähti tämä.
Savini tunsi sieraimissaan räjähdysaineen kitkerän hajun.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.
"Ei mitään. Olen vain räjähdyttänyt jotakin, eikä siinä ole mitään pelkäämistä."
"Räjähdyttänytkö? Tähän aikaan vuorokaudesta!"
"Eikö tämä ole sopiva aika, häh?" letkautti Bellamy. "Eräs seinä alhaalla on aina näyttänyt siltä, kuin sen takana olisi jokin piilopaikka. Kaikissa vanhoissa linnoissa on aarrekammio, ja olen jo kauan suunnitellut tuon seinän särkemistä."
Abe Bellamy ei ollut sellainen mies, joka lähtee kello kolmen aikaan yöllä etsimään piilotettuja aarteita.
"Pelästyikö vaimonne kovin? Minä luulenkin olevani ainoa, joka saa hänet pelästymään. Menkää takaisin vuoteeseen; Savini."
Julius ei voinut muuta kuin totella.
"Äijä on räjähdyttänyt reiän seinään", hän kertoi vaimolleen.
"Jos tuo hänen jyräyttämänsä reikä on kyllin iso, että sen kautta voi ryömiä ulos, niin minä ryömin siitä heti", sanoi Fay päättävästi. "Ja sinä tulet mukana, Julius. Välitän viisi sinun helposti ansaituista rahoistasi, joista saat luopua. Miksi sinua ei ajettu tiehesi – ja mitä varten hän kutsui minut tänne? Sanopas se! Sen vuoksi, että me kaksi osaamme juoruta. Sillä hän se juuri seisoi Smithin juonienkin takana. Smith itse kertoi sen minulle, eikä ukko uskaltanut antaa kummankaan meistä jäädä kaupunkiin. Olen ollut sokea kuin pöllö tähän asti, mutta nyt me lähdemme täältä."
Julius huomasi vaimonsa olevan oikeassa ja sanoikin sen hänelle.
Bellamy istui kirjastossa eilispäivän Globea silmäillen, kun pariskunta astui huoneeseen.
"Oletteko menossa ulos?" kysyi hän nähdessään, että heillä oli päällystakit yllään.
"Emme ulos, vaan kotiin", oikaisi Fay.
Bellamy laski sanomalehden käsistään.
"Olette aika pöllöpäitä, mutta en tahdo väitellä siitä kanssanne. Maksan heti palkkanne, kirjoittakaa kaksi kuittia, Savini."
Julius totteli ja istuutui viimeistä kertaa Aben kirjoituspöydän ääreen.
"Savini, muistatteko sitä nahkasalkkua? Älkää kysykö mitä salkkua, sillä tiedän hyvin, miten te aina hiiviskelitte täällä ympäriinsä jokaista laatikkoa nuuskimassa, kun olin ulkona. Ja muistatte myöskin, mitä tietoja annoitte aina tuolle Valerie mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan? Mutta nyt haluan kostaa pahan hyvällä."
Julius oli pitänyt silmällä ukon liikkeitä ja näki nyt, miten tämä äkkiä sysäsi kirjoituspöydän paikoiltaan sekä potkaisi syrjään sen alla olleen maton.
"Olen hävinnyt pelin", jatkoi Bellamy kylmäverisesti. "Tuo Featherstone lurjus tietää nyt kaiken naisesta, jota olen tähän saakka pitänyt tuolla alhaalla, ja luulen, että te tiedätte myöskin, sillä muussa tapauksessa te ette lähtisi nyt käpälämäkeen."
Hän kumartui alas, nosti kynsillään parkettilattian irtonaisen osan maasta ja pisti avaimen lukkoon. Savinin pariskunta katseli kuin lumottuna, miten kivilaatta kohosi pystyyn. Bellamy laskeutui sanaa sanomatta portaita alas.
"Tulkaapa katsomaan", sanoi hän. Julius seurasi häntä ja Fay hyvin vastahakoisesti hänen jäljessään.
Ukko sytytti kaasulampun ja avasi oven huoneistoon. Lamput paloivat siellä kuten ennenkin.
"Astukaa sisään", sanoi hän tunnelin suulla.
"Minä jään tänne", urahti Julius.
Hän tunsi Fayn käden käsivarrellaan. Se vapisi.
Bellamy käännähti välinpitämättömänä ympäri.
"No, jollette halua häntä nähdä, niin samapa tuo", sanoi hän.
Mutta äkkiä hän laski voimakkaan kätensä Savinin olkapäälle ja tarrasi toisella Fayn käsivarteen, ja ennen kuin Savini ehti tehdä vastarintaa, oli ukko heittänyt hänet yhdellä sysäyksellä tunneliin ja Fayn heti hänen jäljestään. Ovi sulkeutui pamahtaen heidän takanaan ja salvat kirahtelivat toisiaan vastaan ukon pönkittäessä ovea ulkoapäin.
Äkkiä Aben naama ilmestyi ovessa olevaan luukkuun.
"Vai olette te kotiin lähdössä? Nyt olette, totta vie, kotona! Ja siellä tulette pysymään, mokomakin mateleva neekeri – ja kaiken maailman luuska! Että minäkö sallisin teidän rallatella asioistani maailmalle. Kyllä varmaan! Siinä on teillä viimeinen koti ja siellä tulette kuolemaankin!"
Abe Bellamyn ääni oli aivan käheä, sillä hän oli melkein mielipuolena raivosta.
"Olen odottanut tätä hetkeä, Savini. Sinut ja vaimosi – – –" hän keskeytti, ja ehti juuri hypätä sivulle ajoissa.
Kuula lensi suhahtaen seinään hänen takanaan ja toinen silpaisi palan luukun rautaristikoita. Bellamyn päähän ei olisi hetkeksikään juolahtanut, että Julius oli aseistettu. Hän sulki kiireesti aukkoa peittävän luukun, ja lähti sanaa sanomatta ylös lukiten huolellisesti salakäytävän lukot avaimellaan.
Garre Castlessa oli kirjaston yläpuolella useita huoneita – monet niistä ilman ikkunoita – joita Curcy-suvun herrat olivat käyttäneet yksityisasuntonaan. Nykyjään niissä säilytettiin romutavaroita ja toiset niistä seisoivat aivan tyhjinä. Eräässä viimeksimainituista asusti nyt se mies, jonka Garre Castlessa olon Savini oli jo aavistanut.
Lacy oli ammattivaras, joka sanoi itseään maalariksi vain siitä syystä, että maalarin ammatti oli helpointa työtä, mitä hän tahtoi tehdä vankilassa; hän, jos kukaan, tiesi hyvin, että vangeille annetaan tavallisesti sitä työtä, johon he ovat entuudestaan tottuneet.
Hänen esiintymisensä oli tavallisesti hiljaista ja siivoa, mutta nyt viimeksi Garreen tultuaan hän oli ottanut tavakseen puhutella Bellamya kuin vertaistaan. Äijä ei kuitenkaan pannut sitä pahakseen ja näytti tuskin huomaavan hänen röyhkeää käytöstään.
Viimeinen palvelijoista oli jo vetäytynyt huoneeseensa, kun Lacy raotti kirjaston ovea, vetäisi sen auki ja astui sisälle Bellamyn sikari hampaiden välissä.
"Kaikki menneet tiehensä, mitä? Minun täytynee kai tehdä hyväksenne mitä voin, mutta älkää luulotelko, että olen palvelijanne, sillä sitä en tule ikinä olemaan."
"En ole teitä palvelijaksi pyytänytkään", murahti Bellamy.
Lacy otti sikarin suustaan ja tarkasteli sitä ylenkatseellisesti.
"Tämä ei ole teidän parhaimpianne Abe", sanoi hän. "Tällaisia ette olisi milloinkaan uskaltanut tarjota vanhalle Smith-raukalle. Ja kun minä nyt, niin sanoakseni, hoidan hänen virkaansa, niin lienee oikein ja kohtuullista, että kohtelette minua yhtä suurella arvonannolla."
"Tuolla on laatikko, pöydällä", sanoi Abe. "Mitä teillä on asiaa, Lacy?"
"Tahdoin vain pistäytyä vähän juttelemaan. Milloinkas Julius lähti täältä?" lisäsi hän äkkiä.
"Tänä aamuna", vastasi Abe.
"Minun mielestäni oli varsin tyhmää päästää sellainen mies kuin Julius menemään", sanoi Lacy polteltuaan sikaria ääneti hetken aikaa. "En ymmärrä, miten uskalsitte sen tehdäkään. Hän tulee kiristämään teiltä rahoja niinkuin ei mitään. Sillä me kolme, Julius, hänen vaimonsa ja minä, tunnemme salaisuutenne. Ajatelkaapas, jos joku meistä antaisi teidät ilmi! Se olisi kovin surullista teille, eikö?"
"Ei", vastasi Bellamy. "En ole ollenkaan levoton Juliuksen suhteen, ja teitä pelkään yhtä vähän."
Hänen kirjoituspöydällään oli kaksi puhelinta, joista toinen johti vahtitupaan. Ennenkuin Lacy ehti vastata, viimeksimainittu kilahti soimaan.
"Täällä on eräs herra, joka haluaa puhutella teitä, sir."
"Sanokaa hänelle, etten voi ottaa vastaan", Bellamy ärähti puhelimeen.
"Hän sanoo tulleensa tiedustamaan, onko linna myytävänä."
"Ei ole! Sanokaa se hänelle, senkin idiootti!" karjaisi Abe, ja oli juuri sulkemaisillaan puhelimen, kun hänen mieleensä johtui kysyä, kuka vieras oli.
"Mr. John Wood", vastattiin hänelle. "Hän sanoo, että hän on matkustanut Belgiasta asti saadakseen puhua kanssanne, sir."
LIII LUKU
Valerie tutustuu Mr. John Woodiin
Bellamyn ilme muuttui silmänräpäyksessä.
"Pyytäkää häntä tulemaan tänne", sanoi hän laskien kuulotorven paikoilleen. Hän kääntyi Lacyyn päin. "Te saatte lähteä nyt täältä. Eräs herra tulee kohta luokseni."
Vieras tuli sisään Senin saattamana. Bellamy seisoi takkavalkean ääressä, kädet selän takana. Hän ei sanonut sanaakaan, ennenkuin vieras seisoi, hattu kädessä, hänen edessään ja Sen oli poistunut.
"Mr. Wood?" murahti hän.
"Se on nimeni. Ja te olette kai Mr. Bellamy? Olen kuullut kerrottavan, että aiotte muuttaa täältä, ja että linna on myytävänä."
"Istukaa", keskeytti Bellamy töykeästi.
"Seison mieluummin, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Vai niin. Vai olette te kuullut kerrottavan, että linna on myytävänä! Mutta se, joka sitä sanoi, on valehdellut. Minulla ei ole aikomustakaan myydä linnaa nyt, eikä vast'edes. Mitä varten haluaisitte ostaa sen?"
"Huostaani on uskottu suurehko rahamäärä lastenkodin perustamista varten Englantiin", sanoi Wood, ja hänen totiset silmänsä eivät hetkeksikään luopuneet toisen kasvoista. "Ja mieleeni johtui, että linnasta muutamien pienten korjausten avulla tulisi mitä ihanteellisin lastenhoitola. Linna on äärettömän tilava ja, mikäli olen kuullut, siinä on alaa paljon enemmän kuin mitä tarvitsette. Ja me tulisimme sitäpaitsi rakentamaan – – –"
"Tila ei ole myytävänä", keskeytti Bellamy.
John Wood taivutti päätään ja kääntyi lähteäkseen, kun vanha mies pysähdytti hänet.
"Nimenne tuntuu minusta tutulta, Mr. Wood. Kenties erehdyn, mutta muistan kuulleeni, että olette tuntenut erään – erään sukulaiseni."
"Tarkoitatteko veljenpoikaanne?" kysyi Wood levollisesti. Bellamy nyökkäsi. "Kyllä, kuuluimme samaan joukko-osastoon."
"Hän kai kaatui sodassa, eikö niin? Oletteko varma, että hän on kuollut?"
"Hänet ilmoitettiin kuolleeksi, ja minä sain periä hänen jälkeenjättämänsä omaisuuden", sanoi Wood.
"Ei ole siis mahdollista, että hän elää, mitä? Mutta tapahtuuhan useasti, että kuolleeksi ilmoitettu löydetään jälleen."
"Amerikkalaiset viranomaiset olivat hyvin tarkkoja todetessaan kuolemantapauksia", sanoi Wood. "Ja luulen, että myöskin Saksan hallitus vahvisti hänen kuolemansa."
"Oliko hän hyvin suulas – tämä minun veljenpoikani? Kertoiko hän milloinkaan, hm – entisyydestään?"
"Hän ei puhunut koskaan entisistä asioista", sanoi John Wood.
"Hm!" hymähti Bellamy ja näytti, kuin hän olisi huoahtanut helpotuksesta.
Hän seurasi vierastaan ovelle, johon jäi seisomaan siihen saakka, kunnes Mr. Wood katosi näkyvistä vahtituvan vieressä olevien pensasistutusten taakse. Sitten hän palasi kirjastoon. Sen oli kattamassa illallista, ja hän ojensi ukolle paperilapun.
"Ei ole maitoa", oli siihen kirjoitettu.
"Eikö edes kellarissakaan?"
Sen pudisti päätään.
"On siellä ainakin säilykemaitoa", murahti Bellamy. "Menen itse hakemaan sitä vähäisen."
Ja säilykemaitoa etsiessään hän teki merkillisen löydön.
Kun ilta alkoi hämärtyä, hän lähetti Lacyn autolla Lontooseen tekemään eräitä ostoksia.
Jim Featherstone käveli pitkin Garren Isoakatua ja näki silloin erään miehen lähtevän linnanportista ja jatkavan sitten kiireesti matkaansa. Hän tunsi heti miehen ja pyydettyään samassa anteeksi tytöltä, jonka seurassa oli, hän lähti nopeasti kulkemaan tuntemaansa miestä kohti. Hän tavoitti John Woodin, juuri kun tämä aikoi nousta Garren ja rautatieaseman väliä kulkevaan autobussiin.
"Tulin tänne ostamaan linnaa", sanoi Wood, kun he olivat tervehtineet toisiaan.
"En luullut, että tarkoititte täyttä totta. Neiti Howett, saanko esitellä Mr. John Woodin. Hän on matkustanut tänne ostaakseen Garre Castlen, mutta ei ole onnistunut aikeessaan. Mitä pidätte Abesta saatuanne häntä puhutella?"
"Hän ei tunnu olevan erikoisen puoleensavetävä persoonallisuus", sanoi Mr. Wood heikosti hymyillen.
Valerieata tämä mies erikoisesti kiinnosti. Valerie uskoi sen olevan pelkkää ihailua miestä kohtaan, joka oli valinnut itselleen niin suurenmoisen elämäntehtävän, mutta todellisuudessa hän näki miehessä jotakin, joka oli aina, jo ennenkuin hän Mr. Woodin tapasikaan, vaikuttanut häneen omituisen syvästi ja pysyvästi.
"Palaatteko nyt taaskin pienokaistenne luo, Mr. Wood", kysyi Valerie.
"En aivan heti. Ennen lähtöäni täytyy minun järjestää monenlaisia asioita Englannissa. Kiinnostaako tämä tavallisuudesta poikkeava työni teitä?" kysyi Mr. Wood silmät säihkyvinä.
"Kyllä, niin suuresti, että mielelläni haluaisin kuulla siitä enemmän. Ettekö tahtoisi syödä lounasta kotonani?"
Hetken arveltuaan Mr. Wood otti kutsun vastaan. Matkalla Lady's Manoriin hänellä ja Valeriella näytti olevan niin paljon puhuttavaa keskenään, että Jim tunsi olonsa suorastaan tukalaksi. Ja lounasta syötäessä Valerie keskusteli Mr. Woodin kanssa niin vapaasti kuin olisi tuntenut hänet koko elämänsä ajan.
Heidän keskustellessaan lounaan jälkeen Valerie koetti varovaisesti kyselemällä saada selville, oliko Mr. Wood seuraavana iltana vapaa, ja sitten hän aivan julkeasti käänsi keskustelun niin, että Mr. Howett oli melkein pakotettu pyytämään Mr. Woodia päivälliselle seuraavaksi illaksi. Jim palasi kotiin syvissä mietteissä. Hän oli kuitenkin liian järkevä ja kokenut antaakseen kenenkään huomata, että tunsi mustasukkaisuuden oireita rinnassaan.
Itse hän ei voinut olla läsnä päivälliskutsuissa, sillä velvollisuus vaati häntä Lontooseen seuraavana päivänä.
LIV LUKU
Metsäpirtti
Vihreä jousimies ei kiinnostanut yleisöä. Mr. Syme, uutistoimittaja, sanoi sen tarpeettoman painokkaasti puhelimessa, ja tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Spike ei pystynyt tekemään vastaväitteitä.
"Saatte heti palata konttoriin, jossa voitte syventyä tosityöhön", lopetti Mr. Syme.
Puhelin oli Blue Boarin eteisessä, ja aina, kun Spike oli pakotettu sitä käyttämään, eteiseen tunkeutui äänekäs remu ja puheensorina baarista. Se oli tavallaan eduksikin, jos vain hän itse voi kuulla, mitä puhelimessa sanottiin. Tänään oli baari aivan tyhjä, lukuunottamatta erästä vanhaa farmaria, joka istui pöydän ääressä iso olutseideli edessään. Ukko nyökkäsi hyväntahtoisesti Spikelle, kun tämä oli lopettanut puhelunsa.
"Aaveitako, heh? Tällä seudulla niitä viliseekin runsaasti. Kuulin juuri, että yksi on ilmestynyt jo Cloister-metsäänkin. Renkini näki sen ja on siitä saakka maannut vuoteen omana."
"Sepä ikävää", sanoi Spike kohteliaasti. Vihreän jousimiehen tarina oli ollutkin vain tavallinen maalaislegenda, joka, hän oli siitä nyt aivan varma, oli osoittautunut täysin perättömäksi. "Hyvin monet ovat luulleet nähneensä Vihreän jousimiehen", jatkoi hän sitten.
Vanhus naurahti käheästi.
"Mutta tämä ei olekaan vihreä. Ja se on nainen. Renkini näki sen ihan läheltä. Hän säikähti niin kamalasti, että – – –"
"Missä on Cloister-metsä?" keskeytti Spike, jota aave alkoi jo kiinnostaa.
"Sinne on täältä noin peninkulman matka maantietä myöten, mutta oikotie käy Monk's Fieldin kautta ja silloin on loppumatka kuljettava Adderley Roadia pitkin. Siellä on metsässä pieni mökki, ja siinä se kuuluu kummittelevan. Mökissä ei ole asukkaita, mutta aina siellä vain tuntuu joku liikuskelevan."
"Miten kauan tuo nainen on kummitellut siellä?" kysyi Spike.
"En ole kuullut puhuttavan hänestä ennenkuin lauantaina – jolloin renki näki hänet. Hän oli varhain aamulla menossa farmille metsän halki. Mies kulkee siinä kaikessa rauhassa, ja yhtäkkiä hän näkee edessään naisen ja on vaipua maahan säikähdyksestä. Nainen oli kulkenut eteenpäin ja näyttänyt itkevän, ja Tomille oli selvinnyt siinä silmänräpäyksessä, että se olikin kummitus, ja hän loikki pakoon kuin jänis."
"Tapahtuiko se tuvan läheisyydessä?"
"Tapahtui, ihan lähellä. Ja siksi tulin tuvasta maininneeksikin, sillä jäljestäpäin juolahti mieleeni, että hän kenties asuukin siellä."
Spike oli nykyjään valmis tarttumaan jokaiseen oljenkorteen, joka oikeuttaisi hänet jäämään Garreen. Hän aavisti nimittäin, ettei Bellamy-draama ollut vielä lopussa.
Hän ei kuitenkaan pannut suurta painoa "oljenkorrelle", joka esiintyi metsässä harhailevan naisen muodossa. Mutta siitä huolimatta hän lähti taipaleelle, sillä olihan terveellistä saada hieman oikaista sääriään, ja ilmakin alkoi jo olla niin viileätä, että kävely teki hyvää. Tupa oli metsän sisässä eikä näkynyt maantielle, mutta Spike seurasi vanhuksen antamia neuvoja ja löysi sen helposti. Kulkiessaan kapeata ajotietä – jota pitkin eivät minkäänlaiset kärryt olleet vuosikausiin vierineet – hän äkkäsi maassa leveiden kumirenkaitten jälkiä, ja tottunut silmä sanoi hänelle, että ne olivat aivan tuoreita. Hetken päästä hän näki mökin – se oli yksikerroksinen puurakennus, jonka ulkoseinät olivat ylt'yleensä köynnöskasvien peitossa. Läheisyydessä oli lato. Mökin ikkunat olivat varustetut luukuilla ja ne olivat suljetut; paikka näytti kuolleelta ja hylätyltä. Spike meni ovelle ja koputti. Vastausta ei kuulunut, vaikka hän odotteli pitkän tovin. Silloin hän aloitti tarkastusretkensä. Hän kiersi talon ympäri ja äkkäsi sen takasivulla kaksi ikkunaa, joista luukut oli poistettu. Hän tirkisti huoneeseen ja näki, että se oli hyvin yksinkertaisesti sisustettu maakuukammio.
Kesti pitkän aikaa, ennenkuin Spike oli tehnyt päätöksensä. Mutta sitten hän alkoi tunnustella varovaisesti ikkunoita ja huomasi ilokseen toisen niistä olevan auki. Hän sysäsi sen selälleen. Uskaltaisikohan hän mennä sisälle? Sehän olisi täydellinen sisäänmurto, eikä hän voisi puolustella millään itseään, jos loukattu omistaja äkkiä ilmestyisi hänen eteensä. Mutta hän oli nyt niin utelias näkemään tuvan, ettei voinut lähteä paikalta sitä tarkastamatta. Hän veti syvään henkeä, hyppäsi ylös ikkunalaudalle ja ryömi siitä sisälle. "Aina täytyy ensiksi ajatella omaa turvallisuuttaan", ajatteli Spike, ja kulki sitten ympäri tupaa, ennenkuin ryhtyi tekemään huomioitaan.
Hän kohotti vuodepeittoa. Sen alla oli naiselle kuuluva vaatekappale. Se oli vanha, haalistunut, yhdestä kangaspalasta tehty aamunuttu. Hihanreiät olivat kuluneet ja paikatut ja kalvosimet aivan uudet.
Spike kiipesi jälleen ikkunalaudalle ja hyppäsi ulos; sitten hän sulki ikkunan. Hän lähestyi puiden keskellä olevaa latoa ja huomasi myöskin sen ympärillä äskettäin maahan painuneita auton jälkiä. Ne näkyivät päättyvän tuvan ovelle. Ladon ovet olivat lukossa, mutta Spike tirkisti sinne seinän raosta. Lato oli näköjään tyhjä, mutta sen toisella seinustalla Spike erotti muutamia bensiinikannuja ja toisella pari kolme vararengasta, ja niiden suuruudesta hänen oli varsin helppo päätellä auton koko. Hän palasi Garreen syviin ajatuksiin vaipuneena.
LV LUKU
"Mr. Bellamy on kuollut!"
Julius Savini oli synnynnäinen filosofi. Hän tyytyi kohtaloonsa niin tyynesti, että se melkein kammotti hänen vaimoaan. He olivat nyt olleet kaksi päivää Garre Castlen vankityrmissä eivätkä olleet kertaakaan nähneet vanginvartijaansa. Nälkäkuolemasta ei ollut vaaraa, sillä pieni ruokahuone oli täpöisen täynnä säilykkeitä, leipää ja kaikenkaltaisia läkkipurkkeja. Vettä oli yllin kyllin, eikä vartija ollut edes yrittänyt sulkea kaasujohtoa. Eräs seikka kertoi Abe Bellamyn yöllisistä hommista. Reikä, suunnilleen neljä jalkaa ympärimitaten, oli ilmestynyt erääseen seinään ja sen sulki ulkopuolelta luja rautaristikko, joka ei antanut perään, vaan uhmasi kaikkia Savinin voimannäytteitä. Hän oli kiivennyt aukon suulle ja huomannut katsovansa juuri niihin vankikoppeihin, joita Abe oli ylpeillen näytellyt vierailleen.
"Tuotahan se melu merkitsi", sanoi Julius vaimolleen. "Ukko on ahertanut useita viikkoja saadakseen tuon seinän säretyksi. Silloin kun kuulimme räjähdyksen, hän asetteli varmaankin rautaristikkoa paikalleen."
"Etkö voi saada sitä irti", kysyi Fay vaikeroiden?
Julius pudisti päätään.
"Se on muurattu kiinni, ja vaikka voisimme ryömiä sen läpi, on porraskäytävän päässä toinen samanlainen, jota ei mitenkään voi saada paikoiltaan."
Koko seuraavan päivän he kuulivat teräksen kirahtelemista, mutta Julius ei voinut saada selville, mitä ukko puuhaili, sillä tämä oli nyt visusti peittänyt seinässä olevan aukon.
Nyt valtasi epätoivo ensimmäisen kerran Juliuksen mielen. Hänestä tuntui, että nyt, kun hänellä ei ollut enää hyötyä ainoasta puolustusaseestaan, tilanne alkoi todellakin tuntua toivottomalta.
"Emmekö voisi murtaa ovea?" kysyi Fay.
Julius pudisti päätään.
"Täällä ei ole tarpeeksi raskaita huonekaluja", sanoi hän, "eikä edes mitään rautakangen tapaista."
Fay puri huultaan miettiväisenä.
"Kunpa saisin edes puhutella tuota vanhaa roistoa. Tahtoisin saada suihkun."
"Minkä?" kysyi Julius, ikäänkuin ei olisi uskonut korviaan.
"Suihkun!" vastasi Fay levollisesti. "Se johtui vain äkkiä mieleeni."
Abe Bellamy tuntui yhä jatkavan työtään vankiholvissa, koska vasaraniskut eivät olleet lakanneet kuulumasta. Fay meni äkkiä aukon suulle ja työnsi päänsä niin lähelle ristikkoa kuin suinkin. Hän ei voinut nähdä sen läpi, sillä Abe oli peittänyt aukon viholaissäkillä.
"Bellamy!" huusi Fay, ja vihdoin Abe kuuli huudon.
"Mitä on asiaa?" kysyi hän lakaten työstään.
"Jos aikomuksenne on pitää meitä täällä, niin voisitte ainakin järjestää olomme hieman mukavammaksi", selitti Fay aivan tyynesti sitten kun Abe oli ottanut säkin aukon suulta ja katseli häntä rautaristikon läpi.
"Ei teillä sen parempi ollut vankilassakaan, nuori nainen", vastasi Abe. "Mitä teiltä puuttuu?"
"Tahdon ottaa suihkun silloin tällöin. Ammekylpy ei ole kovinkaan edullinen minun herkälle iholleni."
"Mitä ihmettä?" mörähti Abe purskahtaen sitten nauramaan täyttä kurkkua. Hän nauroi niin, että hänen kasvonsa kävivät melkein tummanpunaisiksi, ja Fay katseli häntä aivan ihmeissään. Tuo ilonpuuska asettui kuitenkin hetken päästä.
"Haluatte ehkä, että sisustan teille myöskin hienon naistenhuoneen, eikö niin? Ja mahdollisesti toivotte, että tulen antamaan teille suihkuakin?"
"En pyydä teidän apuanne siinä asiassa, eikä teidän tarvitse tulla lähelleni, sillä te olette sika", sanoi Fay avomielisesti. "Haluan saada vain yksinkertaisen kumiputken, jonka voi kiinnittää vesijohtoon."
Abe murisi jotakin ja antoi sitten säkin pudota paikoilleen aukon suulle. Mutta puoli tuntia myöhemmin hän huusi Fayta nimeltä, ja kun tämä lähestyi aukkoa, ojensi Abe hänelle punaisen kumiputken pään ristikon läpi.
"Jos se on liian pitkä, niin voittehan katkaista sen lyhyemmäksi", sanoi hän. "Ja jos kuvittelette, että täytettyänne sen vedellä sokaisette sillä minulta silmät, kun tulen luoksenne, niin erehdytte pahasti, sillä minä pidän aina varani, minä."
Fay veti riemussaan kumiputken luokseen.
"Mitä sinä sillä aiot tehdä?" kysyi Julius hiljaa; Fay nosti sormen suulleen.
Illalla, kun oli hiljaista ja kaikki äänet linnassa vaimenneet, hän irroitti polttimen kaasulampusta ja kiinnitti kumiputken pään sen sijalle. Putki oli hieman väljä, mutta Fay sitoi sen lujasti lakanasta repäisemällään vaaterievulla, niin että se tuli kyllin tiiviiksi. Toiseen päähän hän kiinnitti pienen, polttimesta irroittamansa messinkiputken ja kääri runsaasti kangasta senkin ympärille. Sitten hän voiteli vielä paksun kerroksen saippuata putken molempiin päihin saadakseen ne täydellisesti vuotamattomiksi Kun tämä oli tehty, aukaisi Julius kaasujohdon, ja Fay sytytti tulen putken irtonaiseen päähän. Siihen ilmestyi pitkänomainen kaasuliekki, jonka hän heti kohdisti oveen, aivan lukon yläpuolelle. Putken pää ylettyi juuri oveen asti, ja lukkoa ympäröivä puu alkoi palaa.
"Hae tänne vesiämpäri", kuiskasi Fay. "Meidän täytyy sammuttaa tuli niin pian kuin ovi syttyy palaamaan."
He työskentelivät nyt tällä tavoin suuremman osan yötä. Huone oli täynnä savua, ja palaneen puun kitkerä haju uhkasi aivan tukehduttaa heidät, mutta kolmen aikaan aamulla heidän vaivannäkönsä tuli vihdoin palkituksi. Julius riuhtaisi ovea, ja lukko putosi rämisten lattialle.
Molemmat olivat aivan nääntyneitä väsymyksestä; savu kirveli kasvoja, kurkkua poltti ja silmät vuotivat vettä. Fay syöksyi läähättäen kirjaston alla olevaan huoneeseen, nojautui muuria vastaan ja hengitti syvään ja pitkin vedoin. Nyt oli jäljellä enää Bellamyn kirjoituspöydän alla oleva salaluukku, mutta sen murtaminen olisi kenties vieläkin vaikeampaa.
Sytytettyään kaasun Julius nousi portaita ylös tarkastaakseen luukkua lähemmin. Hän ähkäisi harmissaan.
"Aivan toivotonta, Fay", valitti hän. "Ainoa, mitä voimme tehdä, on piilottautua portaiden alle ja iskeä ukkoa kalloon, kun hän tulee alas."
"Millä?" kysyi Fay.
"Kumiletkulla. Itse hän sen neuvon antoikin."
Julius palasi savun täyttämään huoneeseen, irroitti putken kaasujohdosta ja toi sen Fayn nähtäväksi.
"Tällainen ei vahingoita häntä enempää kuin kirpun purema", sanoi hän. "Meidän täytyy löytää jokin parempi ase."
He etsivät nyt kaikkialta huoneesta, mutta eivät löytäneet mitään, jota olisi voinut käyttää lyömäaseena. Julius meni uudelleen luukun alle, asetti olkapäänsä sitä vastaan ja työnsi luukkua kaikin voimin. Silloin hän kuuli päänsä päältä askelia, ja puhelin helähti soimaan. Siihen vastasi tuttu ääni, ja sanat kuuluivat alas varsin selvästi.
"Onko kapteeni Featherstone?... Voitteko tulla heti Garre Castleen? Mr. Bellamy kuoli kello kahden aikaan aamulla, ja hän on jättänyt jälkeensä erään kirjallisen tiedonannon, joka teidän tulisi lukea."
Julius ei voinut heti käsittää sanojen merkitystä. Hän palasi Fayn luo, joka epätoivoisena seisoi huoneen nurkassa.
"Kuulitko jonkun puhuvan? Kuka se oli Julius?"
"En – en tiedä – luulen, että se oli Lacy."
"Lacyko? Tähän aikaan vuorokaudesta? Kenen kanssa hän puhui?"
Julius nielaisi.
"Featherstonen kanssa, puhelimessa. On kai parasta, että ilmoitan sen sinulle samalla. Bellamy on kuollut!"
Fay jäi katsomaan häntä suu ammollaan.
"Abe Bellamyko kuollut?" hän huudahti epäilevästi. "Kenelle siitä ilmoitettiin?"
"Featherstonelle! Bellamy on jättänyt jälkeensä tiedonannon, joka Featherstonen on luettava."
"Bellamy kuollut!" Fay kertasi ivallisesti. "Ja Lacy muka pyytää Featherstonea tulemaan tänne, vaikka Featherstone parhaillaan etsii häntä heittääkseen hänet lukkojen taakse! Uskotko todellakin, että Lacy on niin yksinkertainen? Jos ukko on jättänyt jälkeensä tiedonantoja, niin miksi niitä ei voida postissa lähettää tai antaa niitä hänelle sitten, kun Lacy on livistänyt tiehensä. Eihän Lacylle ole Bellamyn kuolemasta hyötyä. Luulet varmaankin, että Featherstone rientää tänne itkemään Bellamyn kuolemaa Lacyn rinnoilla ja sanoo hänelle, että kaikki on nyt anteeksi annettu ja unohdettu, ja nyt ei muuta kuin aloitetaan uutta elämää. Mutta saattaa käydä niinkin, että Featherstone meneekin satimeen, sillä hän on rakastunut tuohon Howettin tyttöön eikä ole siis aivan normaali. Mutta jos hänellä on hiukankaan järkeä päässä, niin hän ymmärtää, että tässä on koira haudattuna. Ja olet sinäkin aikamoinen löperö! Vapiset kuin maitovelli maanjäristyksessä, vaikka voisit mainiosti hyökätä Bellamyn kimppuun ilman asettakin! Mennään takaisin alakertaan, että saamme tuumia asiata rauhassa. Savukin näkyy jo haihtuneen."
Tuuletuslaite oli todellakin erinomainen; ilma oli jälleen aivan puhdas heidän tullessaan isoon huoneeseen.
"Meille tulee vieraita", sanoi Fay. "Ukko Bellamy ennusti oikein."
LVI LUKU
Satimessa
Abe Bellamy kuollut! Se ei tuntunut mahdolliselta. Ja puhelimessa oli Lacy, Featherstone tunsi hänet äänestä. Jim ajatteli, että Garre Castlessa oli täytynyt tapahtua jotakin hyvin tavatonta, koskapa mies, jonka vangitsemismääräys hänellä oli taskussaan, uskalsi soittaa hänelle. Hän oli varma, että hänen läsnäolonsa linnassa oli välttämätön.
Kello oli puoli viisi, kun hän jo ajoi mäkeä ylös ja käänsi auton pian porttia kohden. Häntä nähtävästi odotettiin, koska portit olivat selkoselällään, vaikka vahtia ei näkynytkään.
Eteisen ovi oli myöskin auki ja kirjaston ovi raollaan. Hän astui rohkeasti sisään, jolloin ovi silmänräpäyksessä suljettiin. Jim käännähti salamannopeasti ympäri, mutta ennenkuin hän ehti pistää käden taskuunsa, joku tarttui häntä käsivarsiin pidellen niin kuin rautapihdeissä.
"Kovin hauskaa tavata teitä, kapteeni Featherstone", sanoi pilkallinen ääni aivan hänen korvansa juuressa. "Olette kai tullut tänne hautajaisiin? Niin, kyllä täällä hautajaisia pidetään, mutta ne eivät ole minun!"
Miehen käsi soljahti Jimin käsivartta pitkin, ja tarrasi kiinni aseeseen, jota hän etsi.
"Tulitte hyvissä ajoin", sanoi Abe. "Mutta nyt me teemme ensiksi pienen kävelyn."
Ukolla oli voimaa kuin jättiläisellä. Olisi ollut mieletöntä tehdä vastarintaa. Yksi ainoa isku hänen mahtavista nyrkeistään olisi pian tehnyt paon mahdottomaksi.
"Tämä menee nyt jo melkein liian pitkälle, Bellamy, enkä usko, että tämän jälkeen teette enää ainoatakaan rikosta", sanoi Jim tyynesti seuratessaan voittajaansa käytävän läpi ja ruokasalin ohi eteiseen, josta portaat johtivat vankiholviin.
"Niin. Luulen itsekin sen olevan viimeisen", myönsi Bellamy. "Ja juuri se seikka, että olen saanut teidät käsiini, pitäisi olla tarpeeksi selittämään teille mitä aion tehdä. Tämä on viimeinen otteeni, ja se on oleva suurenmoinen."
Jim ei huomannut rautaristikkoa, kun häntä ajettiin portaita myöten vankityrmään. Hän oli varma siitä, että ukko kuljetti häntä Pikku Paratiisiin, jonne hän oli sanonut haluavansa sulkea pahimmat vihamiehensä. Hän oli sekä hämmästynyt että mielissään ukon hellittäessä otteensa portaiden juuressa.
"Aion jättää teidät pimeään", sanoi Abe.
Hän otti käteensä lyhdyn, joka oli ollut tyrmässä jo ennen Jimin tuloa.
"Olin tänään kaupungissa, Featherstone", jatkoi Abe. "Tiedätte sen, sillä kaksi teidän miehistänne vartioi minua koko ajan. Olin lääkärissä. Hän sanoo, että minua vaivaa verisuonten kalkkiutuminen ja että minä voin kuolla milloin tahansa. Se kiinnosti minua kovin, sillä minulla oli vielä paljon tekemistä ennen poismenoani. Yksi näistä tehtävistä oli saada teidät sellaiseen paikkaan, jossa ei kuu kuule eikä päivä näe. Tuo Savini lurjus oli vasta kiva lukemaan!" hän jatkoi miettivästi. "Hän voi istua tuntikausia nenä kirjassa kiinni. Ja kerran hän luki minulle erään tarinan. Ennen vanhaan, kun joku suuri kuningas sattui kuolemaan, tapettiin aina suuri joukko hänen heitukoitaan samalla kertaa – hänestä oli tietysti hauskempi kuolla, kun sai matkaseuraa. Ja samoin ajattelen minäkin, Featherstone."
Hän keinutteli lyhtyä edestakaisin, kuin lyöden tahtia sävelelle, joka elähdytti hänen mustaa sieluaan.
"Niin. Sillä tavoin käy teillekin, poikaseni", lopetti hän.
Puolivälissä portaita hän kääntyi ympäri.
"Jos haluatte jotakin, niin tuolla on Savini" – hän osoitti sormellaan muuria. "Soittakaa kelloa ja käskekää hänen tuoda mitä mielenne tekee. Hyvää yötä."
Hän sanoi sen niin levollisesti kuin olisi toivottanut hyvää yötä jollekin arvossapidetylle vieraalleen, ja kun hän laski rautakaltereita paikoilleen ja lukitsi raskasta rautalukkoa, hänen huulillaan väikkyi niin kauhistuttava hymy, että se teki hänen muutoinkin rumat kasvonsa suorastaan inhoittaviksi. Sen odotti häntä eteisessä.
"Ottakaa tuon miehen auto, Sen. Ajakaa sillan luo, joka on noin kolmen penikulman päässä täältä. Sen vieritse kulkee tie. Senhän olette nähnyt?" Sen nyökkäsi. "Antakaa auton sitä myöten vieriä jokeen. Saatte tulla jalkaisin kotiin, tai kenties on parempi, että otatte polkupyörän mukaanne ja ajatte sillä takaisin."
Hän katsoi kelloa; se oli melkein viisi.
"Nyt on vielä pari tuntia päivän koittoon", murahti hän tyytyväisenä, ja palasi sitten huoneeseensa, jossa eräs mies odotti häntä.
Featherstone kuuli rautakalterien räminän ja arvasi, miten lujien telkien taa hän oli joutunut. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli tarkastaa taskunsa. Hän löysi niistä piipun ja tulitikut, mutta kynäveistä lukuunottamatta hän oli aivan aseeton. Tyrmässä oli niin pimeätä, että hän ei voinut erottaa kättä silmiensä edessä. Hänen ainoana valaistuksenaan oli kellon itsevalaiseva numerotaulu, ja pimeys oli niin sakea, että kellon numerot ja viisarit olivat kuin tulella kirjoitetut.
Hän hapuili käsillään ympärilleen hiipiessään hitaasti eteenpäin, kunnes hänen sormensa vihdoin tapasivat seinän. Hän alkoi seurata sitä hyvin varovasti, sillä hän pelkäsi kompastuvansa nukkuvaan Saviniin. Mutta hän ei kohdannut onnettomuustoveriaan vielä sittenkään, kun oli kulkenut tyrmän ympäri ja tunnustellut häntä sen jokaisesta sopukasta. Hän oli jo luopunut koko yrityksestä, kun eräs ääni kuiskasi melkein hänen jalkojensa alla: "Kuka siellä on?"
"Featherstone", vastasi Jim. "Tekö siellä olette, Savini?"
"Minä", sanoi Savini. "Fay on täällä myöskin."
"Missä te olette?" kysyi Jim.
"Meillä on Bellamyn hienoin vankila", kuului Fayn ääni vastaavan. "Ojentakaa kätenne, niin tunnette rautaristikon."
Jim teki niin ja kosketti silloin pientä kättä, jonka hän sulki omaansa.
"Pikku Fay parka!" sanoi hän lempeästi. "Vai on hän saanut valtaansa teidätkin!"
"Tämä on paljon pahempaa kuin mikään teidän keksimänne, Featherstone." Sitten hän alensi äkkiä ääntään. "Hän seisoo kai portailla kuuntelemassa."
"Sitä en usko", sanoi Jim. "Ja sitäpaitsi hän kertoi itse, että olette täällä. Missä te olette?"
"Siinä huoneessa, jossa hän piti sitä naista vankina. Tiedättehän – sitä naista, jota te etsitte – rouva Heidiä."
"Eikö hän ole siellä enää?" kysyi Jim ihmeissään.
Vastausta ei kuulunut; Jim arvasi Fayn pudistavan päätään.
"Luulen, että meitä tulee olemaan täällä enemmänkin. Eikö siellä ole muita kuin te ja Julius? Hyvä Luoja!" Jim tuli äkkiä ajatelleeksi Valerieta.
"Ajattelitte kenties, että neiti Howettkin on täällä, eikö niin?" sanoi Fay. "Älkää suotta huolehtiko! Featherstone, onko teillä kynäveitsi?"
"Kyllä, mutta siitä ei ole hyötyä."
"Koettakaa kuitenkin, jospa sementti ei olisi ehtinyt kuivua vielä."
Jim totteli, alkaen kaappia sitä veitsellä, mutta virkahti kohta:
"Se ei maksa vaivaa. En voi tehdä mitään. Te olette tietenkin olleet täällä siitä saakka kuin teidän sanottiin lähteneen linnasta?"
"Vai niin, vai selitti hän sen sillä tavoin?" sanoi Julius. Sitten hän lisäsi: "Kuulkaapas, kapteeni. Olemme saaneet auki huoneemme oven, mutta ylimmäinen ei hievahdakaan." Ja sitten hän selitti lyhyesti Jimille kirjastoon johtavan salaluukun laitteet.
"Minun olisi pitänyt älytä se", sanoi Jim katkerana. "Vanhassa pohjapiirustuksessa nimitettiin kirjastoa Oikeussaliksi, ja kaikki vanhojen linnojen oikeussalit ovat välittömässä yhteydessä maanalaisten vankityrmien kanssa – niitä erottaa toisistaan tavallisesti vain kiviportaat. Jollen olisi ollut mahdottomin narri, mikä milloinkaan on ollut poliisin palveluksessa, olisin antanut hakata kappaleiksi tuon lattian. Ei kai teillä ole siellä minkäänlaisia työvälineitä?"
"Ei. Niitä täällä ei ole laisinkaan."
"En koskaan elämässäni ole tuntenut itseäni niin heikoksi ja avuttomaksi kuin hänen käsissään, Savini", selitti Jim. "Mutta", lisäsi hän hätäisesti, "oletteko puhutellut häntä? Onko hän maininnut mitään neiti Howettista – jotakin, josta ymmärtäisi, aikooko hän raahata hänetkin tänne? Nyt hänelle ei ole enää mikään mahdotonta."
"Ainoa mahdollisuus, ja se on sangen pieni, on se, että ukko on unohtanut teidän koppiinne jonkin työkalun", sanoi Julius. "Odottakaapas, niin annan teille valoa. Peitimme aukon, kun pelkäsimme ukon näkevän meidät."
Fay veti pois huopapeiton, joka oli peittänyt pienen seinätunnelin toista päätä, ja heti tuli Jimin kopissa niin valoisaa, että hän voi nähdä siellä jokaisen sopen. Fay hävisi aukon suulta, mutta palasi pian tuoden vähän kuumaa kahvia, jonka ojensi Jimille ristikon läpi.
"Millä tavoin saitte oven auki?" kysyi Jim. Julius kertoi hänelle Fayn kekseliäästä menetelmästä. "Nyt, kun teillä on valoa, voitte koettaa, onko portaiden yläpäässä oleva ovi murrettava", lopetti hän sitten.
"En voi käsittää, miksi hän porasi tämän aukon muuriin. Hän ei ole tehnyt sitä sen vuoksi, että saisimme keskustella keskenämme, siitä lyön vetoa!" tuumi Fay. "Bellamy ei ole sitä lajia. Eikä minua peloittaisi ollenkaan, jollei tuota kalteria olisi, mutta joka kerta, kun katselen sitä, aivan värisen sisäisesti."
Päivä koitti viimeinkin. Jim näki päivänsäteiden pilkistävän ruosteisten rautatankojen läpi porraskäytävän suulla. Niin pian kuin oli tarpeeksi valoisaa, hän kiipesi ylös portaita ja pisti kätensä rautakalterin läpi tunnustellakseen sen ulkopuolella riippuvaa munalukkoa. Hän älysi heti, ettei ollut yrittämistäkään päästä ulos sitä tietä. Avaimenreikä oli sellainen, ettei siihen käynyt ainoakaan hänen avaimistaan. Hän kääntyi mennäkseen koppiin takaisin ja huomasi silloin vahtihuoneen seinästä pistävän rautaputken, jonka toinen pää katosi lattian alle. Hän meni takaisin koppiin ja kysyi Juliukselta, mitä tarkoitusta varten putki oli siinä.
"Niitä on kaksi kappaletta", vastasi Julius: "Ukko aikoi laitattaa uimahallin itselleen ja johtaa näiden kautta veden siihen. Se tuli maksamaan useita tuhansia puntia, eikä hän kuitenkaan toteuttanut aiettaan. Toinen putki on viereisessä nurkassa."
Silloin Jim Featherstonelle selveni tyrmien välillä olevan rautakalterin merkitys.
LVII LUKU
Piiritys
Howettin herrasväki istui syömässä päivällistä, kun Spike Holland tuli taloon, ja Valerie arvasi hänen synkästä ilmeestään, että oli tapahtunut jotakin vakavaa.
"Oliko Featherstone täällä yötä?" kysyi Spike ensi sanoikseen.
"Ei", vastasi tyttö säikähtäen. "Miten niin?"
"Olen juuri keskustellut puhelimessa Jacksonin kanssa, – joka on Featherstonen apulainen" – selitti Spike. "Hän sanoi, että Featherstonea kutsuttiin yöllä jonnekin. Eikä hän ollut vielä palannut, kun kamaripalvelija tuli aamulla hänen luokseen. Ja auto oli kadonnut – ja on vast'ikään löydetty joesta."
Valerie Howett horjahti. Spike luuli tytön pyörtyvän ja riensi häntä tukemaan.
"Hänet oli soitettu Garreen. Poliisi sai sen tiedon puhelinkeskuksesta. Emme tiedä, onko hän saapunut perille vai ei. Jackson ei tahdo, että menen Bellamyn luo, ennenkuin hän tulee itse tänne. Hän tuo suurehkon poliisivoiman mukanaan, ja Abelle tulee 'pahat oltavat'."
Mr. Howett, joka oli aikonut lähteä kaupunkiin, halusi nyt jäädä kotiin tytön luo, mutta Valerie kehoitti häntä lähtemään. Hän tahtoi olla yksin. Hän tunsi sydämessään, että Jim oli elossa, mutta hän tiesi myöskin yhtä varmasti, että tämä oli joutunut Bellamyn valtaan.
Valerie oli jo alhaalla kylässä, kun poliisiautot porhalsivat paikalle. Valkotukkainen poliisipäällikkö oli itse johtamassa joukkuetta ja puhutteli Spikeä.
"Ettehän vain liene tavannut Bellamya, niin että hän on saanut tiedon tulostamme?"
"En, sir", vastasi Spike.
"Ja te olette aivan varma siitä, että kapteeni Featherstone tuli tänne – linnaan?"
"Tiedän ainoastaan sen, mitä olen kuullut. Eräs työmies, joka oli ollut työhön menossa, oli nähnyt juuri samanlaisen auton kuin Featherstonellakin on, tulevan ulos linnan portista ja kääntyvän ajamaan Lontooseen päin."
"Vaunu oli siinä asennossa vielä silloinkin, kun me sen löysimme", virkahti komissaari.
Hän silmäsi kiinni olevaa porttia. Sen toisessa pielessä oli soittokello, ja hän painoi sen nappia. Portinvartijaa ei kuulunut. Hän soitti uudelleen. Portit olivat liian korkeat ylitse kiivettäviksi, ja päällikkö teki äkkiä päätöksensä. Iso kuorma-auto sattui juuri ajamaan siitä ohi ja sen oli pysähdyttävä hänen käskystään.
"Peruuttakaa vaunuanne takaperin noita portteja kohden", sanoi hän lyhyesti ajajalle.
"Portit rikkoutuvat, jos sen teen", sanoi ajaja.
"Sitä juuri tahdonkin."
Auto kulki puolivauhdilla takaperin, portit särkyivät rusahtaen, ja päällikkö vei miehensä ajotielle.
He olivat sivuuttaneet pensaikon ja olivat nyt selvästi nähtävissä linnan etupuolelta, kun yhtäkkiä kuului vinha, piiskaniskua muistuttava ääni, ja eräs miehistä, joka kulki Spiken vierellä, horjahti, putosi polvilleen ja lysähti viimein maahan verissään.
"Piiloutukaa", komensi johtaja, ja samassa oli jok'ikinen poliiseista pitkällään maassa.
Abe Bellamy puolustautui urhoollisesti.
Valerie oli kuullut ensi laukauksen ja tajusi vaistomaisesti, mitä oli tapahtunut. Linnanportin edustalle oli kokoontunut joukko uteliaita, mutta seudun poliisikonstaapeli ajoi heidät loitommalle.
"On vaarallista seisoa siinä, neiti", sanoi hän Valerielle kohteliaasti. "Hän ampuu tornin ampuma-aukoista. Näin savun tunkeutuvan yhdestä ulos."
Hän oli juuri saanut sanat suustaan, kun jokin suhahti aivan Valerien korvan ohi. Kuului lasin helähdys, ja poliisin käsivarsi kiertyi tytön ympärille lennättäen hänet äkkiä kuulien ulottuvilta. Kuula oli osunut lyhtyyn ja ponnahtanut siitä erään talon katolle, jonka räystäästä se repäisi palan mennessään.
"Siinäpä oli vaara lähellä!" huudahti poliisi. "Voin lyödä vetoa, että hän tähtäsi juuri teihin."
Valerie seisoi paikallaan. Silloin Spike hiipi portin läpi hänen luokseen. Nuorukainen oli aivan punaisena innosta ja jännityksestä.
"Abe puolustaa linnaa", sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. "Olen koko ajan sanonut Symelle, että jotakin tulee vielä tapahtumaan, mutta se idiootti on niin tylsä, ettei ole uskonut minua."
Poksis!
"Taaskin!" kiljaisi Spike melkein tanssien innostuksesta.
"Onko kapteeni Featherstone linnassa?"
"Kyllä kai", vastasi Spike niin välinpitämättömästi, että tyttö aivan hämmästyi. "He eivät voi ikinä rynnätä linnaan. Päällikkö on lähettänyt hakemaan sotilaskomppaniaa Readingistä. Toivon, että ne tuovat koko tykistön mukanaan, sillä muutoin he eivät saa eteisen ovea auki." Hän hävisi äkkiä Valerien sivulta pyytämättä sanallakaan anteeksi poistumistaan ja juoksi Blue Boariin ilmoittamaan hämmästyneelle toimitusjohtajalleen, mitä oli tapahtumassa.
Suunniltaan levottomuudesta Valerie palasi Lady's Manoriin. Mutta hän ei kuitenkaan tavannut siellä ketään, sillä palvelijat olivat juosseet katsomaan läheltä tuota harvinaista taistelua. Vihdoin hänen päähänsä juolahti jotakin. Hän meni puutarhamuurin luo ja asetti tikkaat sitä vastaan. Sieltä hän voi mainiosti seurata laukausten vaihtoa.
Poksis!
Jokin räsähti muuriin hänen vasemmalla puolellaan. Valerie laskeutui nopeasti alas muurin harjalta, mutta ei kuitenkaan niin äkkiä, ettei olisi nähnyt uuden kuulan kohtaavan sitä paikkaa, jossa hän hetki sitten oli istunut. Muurista irtaantunut kiviliuska raapaisi hänen kättään, niin että siitä alkoi tihkua verta.
Nuo laukaukset eivät tulleet Bellamyn kädestä. Mykkä kiinalainen, joka kyykötti polvillaan erään ampuma-aukon vieressä, kiskaistiin äkkiä jaloilleen ja heitettiin raivokkaasti seinää vastaan.
"Nyt ammuit häntä jo toisen kerran, senkin idiootti! Olenhan kieltänyt sinua ampumasta tuota naista."
Sen kohentausi istualleen ja alkoi ladata jälleen kivääriään, omituinen hymy huulillaan.
"Ammu pensaikkoon – siellähän poliisit ovat", ärähti Bellamy ja meni sitten sulkemaan makuuhuoneen ikkunaluukkuja, sillä hän aavisti, että linnaan tehtäisiin rynnäkkö yön aikana.
LVIII LUKU
Eräs vihreä jousimies tulee Lady's Manoriin
Valerie, joka oli täysin tietämätön siitä, että vanha mies huolehti hänen turvallisuudestaan, palasi kauhun valtaamana kotiin. Palvelijat olivat ulkona, isä ei tulisi takaisin kaupungista ennen kello seitsemää, ja laukaustenvaihto ulkona alkoi jo käydä hänen hermoilleen.
Viimein hän lähti maantielle, mutta ei voinut nähdä muuta kuin katsojien selät. Eräs pikku tyttö juoksi ohi, ja Valerie puhutteli häntä.
"Ei, neiti. Ei ole tapahtunut mitään uutta, mutta kohta tulee sotilaita."
Hän palasi huoahtaen taloon, jossa istuutui saliin ja koetti lukea. Äkkiä hän kuuli käytävästä askelia. Hän otaksui jonkun palvelijoista tulleen takaisin ja meni keittiöön saadakseen puhella jonkun kanssa. Keittiössä oli jo puoleksi pimeätä, sillä oli alkanut hämärtää.
"Onko siellä ketään?" kysyi hän.
Hän astui astiainpesuhuoneeseen. Silloin kiertyi kaksi käsivartta hänen ympärilleen – kaksi pitkää, vihreätä käsivartta, jotka päättyivät samanvärisiin käsineisiin.
Valerie kirkaisi, käänsi päätään ja vilkaisi valkoiseen naamioon. Silloin hän vaipui pyörtyneenä vihreäpukuisen syliin.
Hän palasi tajuntaansa muutamia minuutteja myöhemmin. Häntä kannettiin tunnelin läpi, jossa ilma oli kosteata ja ummehtunutta. Tunnelissa oli aivan pimeä.
Missä hän mahtoi olla? Sitten hän muisti jotakin ja tarrasi molemmin käsin mieheen, joka kantoi häntä.
"Oletko se sinä – oletko se sinä, isä?" kuiskasi hän kauhuissaan.
Mies ei vastannut, vaan muuttaen ääntään kysyi, halusiko Valerie kävellä.
"Luulen, että voin kävellä", vastasi hän. "Mutta en voi nähdä tietä."
"Matka ei ole pitkä. Tunnustele kädelläsi seinää, sitä seuraamalla voit kulkea eteenpäin."
Seinät oli tehty epätasaisista kivistä ja vuotivat vettä. Viimein he tulivat erääseen paikkaan, jossa käytävä teki mutkan. Silloin mies tarttui häntä käsivarteen ja ohjasi häntä toiselle suunnalle.
"Tätä tietä", sanoi hän ja veti häntä mukanaan portaita ylös, joita oli kolme eri jaksoa. "Taivuta päätäsi. Katto on matala."
Tyttö totteli ja seurasi häntä selkä kyyryssä. He saivat kulkea siten ainakin tusinan verran portaita, sitten vielä pari kokonaista porrasjaksoa ja lopuksi pitkän matkaa vinoa alamäkeä, ennenkuin näkivät jälleen päivänvalon.
"Hyppää!" sanoi tiennäyttäjä. Valerie hyppäsi, jolloin he tulivat matalaan holviin ja sen kautta huoneeseen, jonka seinillä oli kaikenlaisilla ruokatavaroilla täytettyjä hyllyjä. "Missä minä olen?" kysyi Valerie.
"Olet nyt Garre Castlessa, armollinen neiti, ja siellä saat viettääkin lopun ikääsi", kuului karkean ivallinen vastaus.
Valerie riuhtaisihe irti miehen käsistä ja juoksi ovelle. Se oli suljettu. Ennenkuin hän ehti keittiön ovelle, mies sai uudelleen hänestä kiinni. Heidän siinä taistellessaan Valerie tarttui miehen kasvoja peittävään naamioon ja kiskaisi sen häneltä.
"Te – tekö olette Vihreä jousimies!" hän änkytti.
Mies oli Lacy!
LIX LUKU
Fay vankilassa
Lacy ei vastannut, vaan sysäsi tytön eräästä portaiden alla olevasta pienestä ovesta eteiseen, jossa Valerie muisti kerran olleensa, ja josta mentiin vankiholviin. Hän luuli ensin, että mies aikoi viedä hänet sinne, mutta tämä ohjasikin hänet kirjastoon, jossa Abe Bellamy odotti häntä.
Huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus, jonka rikkoi vain ulkoa kuuluva laukaustenvaihto. Vanha mies ojensi kätensä ja tarttui häntä olkapäihin.
"Vai niin! Vai olette nyt taas täällä, pieni kaunotar!" sanoi hän. "Te olettekin viimeinen vieraistani – aivan viimeinen." Hän nauroi tytölle vasten kasvoja. "Olen vanginnut nyt jok'ainoan. Olisin mielelläni halunnut kaapata isännekin, tuon sokean idiootin – eipä silti, että hän olisi teidän isänne. Niin, olisin tahtonut hänetkin, Valerie, mutta sillä ei nyt ole väliä. Kaikki, jotka ovat minulle tärkeitä, ovat nyt täällä. Kaikki ne, jotka voisivat juoruta ja vihaavat minua – ovat täällä." Hän viittasi lattiaan.
Valerie katsahti Lacyyn.
"Voi, auttakaa minua Jumalan tähden!" rukoili hän.
"Ei hyödytä rukoilla Lacylta apua. Hän ei auta teitä. Yhtä hyvin voisitte pyytää armoa minulta", sanoi vanha mies.
Hän sysäsi pöytää, niin että se siirtyi sivulle, potkaisi maton kauas lattialle ja nosti luukun sijoiltaan. Samalla hän sieppasi kiväärin tuolilta ja ojensi sen suun mustana ammottavaa aukkoa kohden.
"Menkää tuonne! Tapaatte siellä hyviä ystäviänne. Muutamia oikein hyviä ystäviä", hän kertasi. "Menkää alas, Valerie! Tällä kertaa en tee minkäänlaista erehdystä suhteenne. Olen epäonnistunut pari kertaa, mutta kolmas kerta se toden sanoo."
Bellamy osoitti kiertoportaita, ja tyttö laskeutui niitä alas sanaa sanomatta.
"Ovi onkin auki!" karjaisi Bellamy äkkiä ihmeissään; sitten hän alkoi haistella ilmaa.
Hänen nopeat aivonsa keksivät pian selityksen.
"Ovat polttaneet lukon paikoiltaan! No, sittenpähän heillä on hieman enemmän alaa kuollakseen!" hän mörähti tyyntyen ja paiskasi kivilaatan jälleen aukon suulle.
Lacy huomasi, ettei ukko laskenutkaan lattialuukkua kivilaatan päälle.
"Ahaa! Vai siellä te heitä säilytätte, Bellamy?" hän huudahti. "Keitäs siellä nyt onkaan?"
"Julius Savini vaimoineen ja Featherstone."
"Featherstoneko?" toisti toinen hirveästi pelästyen. "Entä nuo, jotka ovat tuolla ulkona?"
"Poliiseja", vastasi Abe yksikantaan, ja toinen valahti kalpeaksi kuin ruumis.
Hän näytti todellakin aavemaiselta huonosti käyvässä puvussaan, jonka oli ostanut voidakseen esiintyä Vihreänä jousimiehenä. Se oli Bellamyn keksintöä. – Bellamy oli lähettänyt hänet "tutkimaan maaperää" Lady's Manorissa. Sinne meno oli ollut hänestä niin vaikeata, että pelkkä muisto siitä kohotti kylmän hien hänen otsalleen.
"Tehän sanoitte, että ulkona oli jokin juhla, ja että sotilailla oli ampumakilpailut! Te paatunut vanha valehtelija! Antakaa tänne rahani. Nyt lähden täältä!"
"Mitä tietä aiotte mennä täältä?" kysyi Bellamy.
"Lady's Manorin kautta, tietysti. Niin pian kuin saan nämä ryysyt yltäni. Teistä olen jo saanut tarpeekseni, Bellamy. Teille tulee käymään huonosti, enkä minä aio joutua loukkuun teidän kanssanne. Ja jos he pyytävät minua todistamaan teitä vastaan, niin sen tulen, piru vie, tekemäänkin – – –"
"Te ette tule sitä tekemään", sanoi Abe. Hän aukaisi kassakaapin, otti sieltä pinkan seteleitä ja heitti ne pöydälle. "Siinä on rahanne. Saatte mennä milloin haluatte. Onko teillä revolveri?"
"Tietysti on!" vastasi toinen. "Luuletteko minua niin paksupäiseksi, että uskaltaisin oleskella saman katon alla teidän kanssanne ilman asetta?"
Vastaukseksi Bellamy asetti jalkansa kivilaatalle ja aukaisi sen. "Tuokaa Savini tänne ylös. Hän ei ole aseistettu, mutta hän tekee varmasti vastarintaa."
Lacy rypisti otsaansa seisoessaan siinä revolveri kädessään. Hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset huulia myöten.
"Minä en mene alas", sanoi hän käheästi, "jollette itse mene edeltä."
Bellamy kohautti leveitä olkapäitään, ja asteli alas sanaa sanomatta; Lacy seurasi häntä kunnioittavan välimatkan päässä. Liiankin kunnioittavan, sillä portaat olivat hyvin kapeat, ja Bellamylla, joka kulki etumaisena, oli nyt toisen jalat aivan kasvojen tasalla. Lacy tunsi äkkiä lujan otteen nilkoissaan. Hän koetti saavuttaa tasapainonsa, mutta kadottikin sen kokonaan ja kaatui pää edellä kovalle kivilattialle. Abe Bellamy viipyi alhaalla vain niin kauan, että ehti ottaa Lacyn pudottaman revolverin maasta. Hän pisti aseen nopeasti taskuunsa ja melkein juoksi ylös portaita lopettaakseen nyt draaman viimeisen näytöksen, jota parhaillaan näyteltiin sekä sisä- että ulkopuolella linnaa.
Valerie seisoi huoneeseen johtavan tunnelikäytävän suulla tietämättä mitä tehdä. Hän oli niin pelon lamaannuttama, että voi tuskin ottaa askeltakaan. Vihdoin hän kuuli jonkun häntä puhuttelevan.
"Neiti Howett!"
Valerie tuijotti puhujaan kuin ei olisi uskonut korviaan; sitten hän huudahti vapisevin äänin:
"Ettekö te olekin rouva Savini?"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo lepäsi nyyhkyttäen Fayn käsivarsilla, ja Fay tunsi tytön vapisevan kuin vilutaudissa.
"Onko kapteeni Featherstone täällä?"
"Täältä voi kyllä hänet nähdä, mutta hän ei ole samassa huoneessa."
"Missä hän on? Minun täytyy heti saada puhutella häntä."
Hän ei ollut lainkaan huomannut Juliusta, mutta tämä astui nyt esiin, ja vei hänet rautakalterin luo, jossa huusi Featherstonea nimeltä.
"Jim, Jim!" huusi tyttö tuskaisesti, ja Featherstone tunsi päätänsä huimaavan hänen äänensä kuullessaan.
"Oletteko tekin siellä, Valerie? Hyvä Jumala! Miten olette sinne joutunut?"
"Vihreä jousimies toi minut tänne."
"Vihreä jousimieskö? Se on mahdotonta!"
Tyttö nyökkäsi. "Se oli Lacy."
Jim kumartui lähemmäksi ja tuijotti hämäryyteen, josta tytön ääni kuului.
"Se ei ole voinut olla Lacy", sanoi hän. "Oletteko aivan varma siitä?"
"Repäisin naamion hänen kasvoiltaan. Olen aivan varma, että se oli Lacy."
"Se on uskomatonta. En käsitä, miten tämä on selitettävissä. Mutta sehän ei merkitse mitään, kuka tuo mies oli, pikku raukka. On kauheata, että Bellamy sai teidät tänne."
"Mitä luulette hänen aikovan tehdä? Mitä hän voisi tehdä meille? Eivätkö poliisit voi tulla avuksemme?"
"Ei. Siitä ei ole toivoakaan", vastasi Jim, sillä oli parasta sanoa se tytölle ajoissa. "Mutta kertokaa nyt minulle, miten Vihreä jousimies toi teidät tänne. Linnahan on miehitetty joka puolelta."
"Me tulimme erään maanalaisen käytävän kautta. Sellainen johtaa Lady's Manorista linnaan, enkä siis ole erehtynyt, kun olen jo ennen aavistanut, että sellainen on olemassa."
"Niin minäkin", myönsi Jim, "etenkin sen jälkeen kuin kuulin teiltä 'rakkaudentiestä'. Tuo pelkkä nimi selittää sellaisen olemassaolon. Lady's Manor on tietysti rakennettukin jotakuta de Curcy herran rakastettua varten. Ennen vanhaan olivat tuollaiset käytävät varsin tavallisia. Käytävä on sama, jota myöten tuo Vihreä jousimieskin kulki, jonka jokin aika sitten näitte Lady's Manorissa."
Samassa tuli Julius tuoden yllättävän tiedon.
"Lacyko? Vankityrmässä?"
"Ei se muutoin niin kummallista olisi, mutta hän on puettu Vihreän jousimiehen 'virkapukuun'", selitti Julius totisena. "Fay on juuri antanut hänelle vettä juotavaksi, sillä ukko on heittänyt hänet päistikkaa alas portaita."
"Lacyko täällä?" kuiskasi tyttö kauhistuneena. "Voi, Jim! Ettekö voi tulla tänne?"
"Julius suojelee teitä. Älkää ollenkaan pelätkö", tyynnytti Jim häntä. "Luulen, että onnistun pääsemään sinne myöhemmin. Löysin ukon jättämän vasaran, ja siitä on minulle paljon hyötyä."
Jim oli levännyt ennen Valerien tuloa, mutta nyt hän ryhtyi työhön uudella innolla, eivätkä hänen vasaraniskunsa lakanneet kuulumasta moneen tuntiin.
Valerie meni takaisin Juliuksen luo.
"Onko hän loukkaantunut pahoin?" kysyi hän.
"Sai vain naarmun päähänsä", vastasi Julius välinpitämättömästi. "Pää on hänessä ainoa kohta, joka ei koskaan vahingoitu – ei vaikka jyrä kulkisi sen ylitse. Hänkö se toi teidät tänne? Kuulin teidän kertovan siitä Featherstonelle. No, hän on tervetullut. Hänellä oli mainio tappoase korean puseronsa alle piilotettuna, ja se on hyvä lisä varustuksiimme."
Julius näytti ylpeänä aarrettaan.
"Tietysti katsoin ensiksi", lisäsi hän avomielisesti, "mitä hänellä oli povellaan, etteivät minkäänlaiset arvoesineet joutuisi lopulta vääriin käsiin. Mutta tätä revolveria lukuunottamatta häneltä ei löytynyt mitään", jatkoi Julius ääntään koroittaen. "Hän väittää, että Abe antoi hänelle nipun seteleitä. Hän joko valehtelee tai sitten ukko otti ne häneltä potkaistessaan hänet alas. Abe ei luovu koskaan rahoistaan turhanpäiten, ja siinä hän onkin oikeassa." Ja Julius taputti vaistomaisesti pullottavaa povi-taskuaan.
Kun Valerie meni Fayn luo, tapasi hän tämän asettelemassa kömpelösti käärettä Lacyn otsalle. Lacy näytti kerrassaan naurettavalta omituisessa naamiopuvussaan, joka oli tomuinen ja repaleinen ja ylt'yleensä veren tahrima.
"Minulla oli suuri summa rahaa alas tullessani", sanoi hän. "Niitä ei nyt näy missään."
"Jos teillä oli rahoja, niin ne on teillä vieläkin", sanoi Fay teeskennellen. "Olen minäkin saanut elämässäni rahoja käsitellä, ja ne ovat menneet nopeammin kuin lentokone myrskyssä. Ettehän vain mahda luulla, että Julius raukka on ne ottanut?"
"En tiedä varmaan, onko hän ne ottanut, mutta revolverini hän ainakin anasti. Miksi hän ei silloin olisi voinut napata rahojanikin?" murisi Lacy.
"Siksi", selitti Fay harvinaisen lempeästi, "että niitä ei ollut olemassakaan. Eikä ole kaunista syyttää varkaudesta niitä, jotka ovat pelastaneet elämänne. Ukko Bellamy on ottanut ne teiltä."
"Miksi hän ei ottanut revolveriakin samalla?" kysyi Lacy johdonmukaisesti. "Sehän hänestä olisi ollut tärkeintä. Mutta missä on tuo revolverini?"
"Se on Juliuksella", vastasi Fay ja lisäsi tarkoittavasti: "Ja hän sen tulee pitämäänkin."
"Mitähän ukko aikonee tehdä? Ei kai hän voi pitää meitä täällä ikuisesti. Missä täällä voi nukkuakaan?"
"Te voitte nukkua joko noilla portailla tai niiden alla", vastasi Fay. "Ja jos alatte konstailla, niin teille käy vielä huonosti, Lacy. Oli sekin vasta hävytön teko, kun ryöstitte tuon neidin kotoaan, ja jos Featherstone saa teidät käsiinsä, niin – – –"
"Onko hän täällä?" kysyi Lacy säikähtäen.
"Ei ole juuri tällä hetkellä; hän on toisella puolen kaltereita."
"Toivon, että hän pysyykin siellä!" sanoi Lacy luottamuksella.
Julius ja Jim ahersivat koko illan yhdessä käyttäen hyväkseen ukolta unohtunutta työvälinettä. Ja yhteisten ponnistelujen tuloksena oli vihdoin se, että kalteri antoi lopulta perään, ja Jim voi ryömiä aukon kautta muurin toiselle puolen. Ja siellä hän ilman edeltäkäypää valmistelua sulki heti Valerien syliinsä ja suuteli häntä.
Nyt ei kulutettu aikaa turhiin kyselyihin. Jim oli jo selittänyt Juliukselle, mihin hän oli päättänyt ryhtyä, ja Savini myönsi, että hän oli keksinyt hyvän ajatuksen. Leposohva pyöräytettiin ylösalaisin ja siltä katkaistiin jalat, sillä muutoin se ei olisi mahtunut kulkemaan eteisen ovesta.
"Mikä on tarkoituksena? Aiotteko kalustaa viereisenkin salongin?" kysyi Fay.
"Viereisessä salongissa tulee tapahtumaan monenlaisia muutoksia", vastasi Jim. "Tuo pöytäkin näyttää varsin sopivalta", sanoi hän sitten ja löi samalla siltäkin jalat alta, jonka tehtyään ojensi sen Juliukselle.
"Tekin voitte olla nyt avuksi, Lacy." Jim kutsui Lacya luokseen ja tämä totteli oitis.
"Mitä tahdotte minun tekemään, kapteeni?" kysyi Lacy.
"Kiivetkää hiljaa ylimmälle porrasaskelmalle ja samalla kuin Bellamy tulee näkyviin, hyppäätte sieltä kiljaisten alas, sillä minä olen ylhäällä ennemmin kuin te ehditte alas. Tuonne ylös, mars!" Jim tarttui häntä korvaan, johti hänet portaiden luo ja käski hänen istuutua aivan rautakalterin eteen. "Te annatte merkin heti, kun hän tulee suojavarustuksen lähelle, ymmärrättekö?"
"Tietysti ymmärrän", vastasi Lacy suutuksissaan. "Luuletteko minua tylsäjärkiseksi?"
"Sanon toisella kertaa, mitä teistä ajattelen", kuului tympeä vastaus.
Hän jätti miehen ylhäälle istumaan ja palasi itse Juliuksen luo.
"En ole varma, auttavatko nämä varovaisuustoimenpiteet meitä", sanoi hän, "mutta emme osaa tehdä muutakaan."
He viimeistelivät aukon suulla olevaa suojavarustusta. Fay oli kiinnittänyt kumiletkunsa lähimpään kaasujohtoon, joten miehillä oli tarpeeksi valoa työskennellessään. Tuolit, pöydät, vuodevaatteet sekä kaikenlaiset irtonaiset esineet oli viety vankiholviin, ja sillävälin kuin miehet tekivät työtä kuumeisella kiireellä, Lacy istua kyyrötti porraskäytävän ylimmällä askelmalla vihaten koko sielustaan Bellamya, mutta vieläkin enemmän sitä miestä, jonka seuraan kohtalo niin harvinaisella tavalla oli hänet johtanut.
LX LUKU
Cloister-metsän asukas
Cloister-metsässä olevan mökin savupiipusta kohosi savua. Hellassa paloi tuli ja sen ääressä seisoi mies. Hän piteli kädessään haarukkaa ja silmäili vakavin ilmein paistinpannussa rätisevää kyljystä. Ikkunakaihtimet oli vedetty alas ja ovet huolellisesti suljettu.
Oli myöhäinen iltapäivä ja alkoi jo hämärtää. Hetken päästä oli kyljys paistunut, ja hän laski sen lautaselle, joka oli ollut hellalla lämpiämässä. Hän otti päällystakin taskusta vielä pienen paperikäärön, jossa oli pari leipäviipaletta, ja niin oli päivällinen valmis. Kun tuo yksinkertainen ateria oli syöty, kaivoi hän taskustaan piipun, sytytti sen ja ojensi sitten selkänsä tuolin selkänojaa vastaan kasvoillaan ilme, joka todisti, että hänen ajatuksensa olivat kokonaan toisaalle.
Hän veti taskustaan sähkösanoman ja luki sen jo kolmannen kerran. Sen sisällys näytti olevan mieluista laatua, sillä hän hymyili sitä lukiessaan. Hän istui siinä mietiskellen melkein kokonaisen tunnin, mutta nousi sitten hitaasti jaloilleen ja siirtyi siihen huoneeseen, jossa Spike Holland oli käynyt. Kokoonkääritty naisen puku oli vieläkin vuoteen pääpuolessa.
Hän meni uudelleen keittiöön, etsi käsiinsä erään kirjan ja ryhtyi sitä lukemaan. Pari kertaa hän kohotti päätään ikäänkuin kuunnellen. Hän oli todellakin kuullut erään omituisen äänen, ja kun se tuntui yhä jatkuvan, lähti hän tuvasta ja meni pieneen, rappeutuneeseen puutarhaan tarkatakseen ääntä lähempää. Mutta kohta hän palasi keittiöön, otti hattunsa ja poistui mökistä takaoven kautta.
Hän sivuutti pari, kolme niittyä ja tuli vihdoin maantielle. Eräs mies tuli häntä vastaan. Hän pysähdytti miehen ja sanoi tälle ikäänkuin sivumennen:
"Tuohan kuulostaa aivan laukaustenvaihdolta."
Mies virnisti ja vastasi myöntävästi.
"Sitä se onkin, sir. Kerrotaan, että sotilaat ovat rynnänneet Garre Castleen. En tiedä, minkä vuoksi, mutta he ovat ampua poksineet siellä jo aamusta alkaen."
Muukalainen kiirehti askeleitaan ja saapui Garreen polkua myöten, joka johti suoraan Lady's Manoriin. Nyt ei ollut enää epäilystäkään, ettei linnassa ammuttu ja sitäpaitsi hän näki nyt jo Isollekadulle kokoontuneen kansajoukon ja vähän kauempana seisovan poliisikonstaapelin, joka tarmokkaasti ohjasi liikennettä pahimmassa tungoksessa.
"Niin, sir", vastasi konstaapeli hänelle. "Ukko Bellamy ampuu poliiseja. Kohta saamme lisää apuväkeä ja siellä on kaksi komppaniaa sotilaita jo ennestään... Koko kylä näyttää olevan liikkeellä. Sanoin juuri äsken eräälle Lady's Manorin palvelustytölle, että eiköhän olisi parempi, jos hänkin lähtisi valmistamaan päivällistä sen sijaan, että seisoo täällä töllistelemässä."
"Onkohan Mr. Howett kotona?"
"Kuulin, että hän on mennyt kaupunkiin. Nuori neiti on kotona. Menettekö häntä tapaamaan, sir?"
"Niin aion." Muukalainen epäröi hieman. Samassa konstaapelin huomio kääntyi kuorma-autoon, joka oli mennyt Garreen ja oli saatava ajoissa pysähtymään.
Kun hän kääntyi katsomaan taakseen, oli muukalainen kadonnut. Konstaapeli luuli näkevänsä hänet kävelemässä Lady's Manorin puutarhakäytävää pitkin eikä siinä erehtynytkään.
Käytävän ovi oli selkoselällään. Hän kohotti kättään koputtaakseen, mutta muutti sitten mieltään ja astui rohkeasti eteiseen, jossa avasi salin oven ja kurkisti sisään. Sitten hän hiipi hiljaa keittiöön katsellen varovasti ympärilleen. Hän näytti tuntevan huoneiston erinomaisen hyvin. Mutta niin olikin asianlaita, sillä hän oli ollut täällä monta kertaa tätä ennen.
Oli jo melkein pimeätä, kun ulkoa alkoi kuulua ääniä. Silloin hän avasi kellarin oven, pujahti sen kautta kellariin ja sulki sen jälleen takanaan. Hän juoksi portaita pitkin isoon holviin. Siellä oli pilkkoisen pimeä, mutta hän tunsi tien ja astui varmoin askelin erään oven luo. Hän pisti avaimen lukkoon, aukaisi oven ja riensi nopeasti sisäkellariin.
Kopissa oli iso, vanha arkku. Hän aukaisi arkun kannen ja nosti sieltä esille pienen lyhdyn, jonka sytytti palamaan. Sitten hän pisti kätensä vielä kerran laatikkoon ja otti sen pohjalta lyhyen, vihreän jousen ja kaksi nuolta. Hän ikäänkuin punnitsi nuolia sormissaan. Toinen niistä ei kuitenkaan näyttänyt häntä tyydyttävän. Hän laski sen takaisin arkkuun ja otti toisen sen sijalle. Sitten hän sammutti tulen ja odotti. Hän kuuli jonkun aukaisevan kellarin ulko-ovea. Isoon holviin tuli eräs palvelija hakemaan hiiliä. Tämä tuntui puhelevan jonkun toisen kanssa, joka arvattavasti oli jäänyt astiainpesuhuoneeseen.
"Minnekähän Valerie-neiti on mahtanut mennä?" kysyi kaukaisempi ääni.
"En tiedä. En ole nähnyt häntä. Eikö hän ole huoneessaan", virkahti toinen.
"Ei", kuului vastaus. "Olin siellä juuri äsken. Eikä häntä näkynyt puutarhassakaan."
Äänet vaikenivat. Tyttö oli lähtenyt kellarista. Mies oli istuutunut laatikon päälle ja kuunnellut keskustelua toimetonna. Mutta hän ei liikahtanut paikaltaan vielä sittenkään, kun äänet olivat lakanneet kuulumasta.
Hän istui siinä kauan, tunnin toisensa jälkeen, kunnes vihdoin hänen korviinsa alkoi kantautua melua, kiihtyneitä ääniä ja hätäisiä kysymyksiä. Silloin hän hiipi pakopaikastaan portaille paremmin kuullakseen. Se, mitä hän kuuli, ajoi hänet nopeasti sieltä. Muutamia sekunteja myöhemmin, kun Mr. Howett astui maanalaiseen kellariin ja avasi oven huoneeseen, jossa vieras oli lymyillyt, hän ei nähnyt siellä ketään – – – huone oli tyhjä.
Ampuminen ulkona oli nyt asettunut. Ei kuulunut kuin jokin laukaus silloin tällöin. Hallitus oli suostunut poliisin innokkaisiin pyyntöihin ja lähettänyt heti pimeän tultua kokonaisen joukko-osaston jalkaväkeä Garreen, joka ympäröi heti linnan kokonaisuudessaan. Keskiyön aikana alkoi kuulua ankaraa rattaiden jyrinää, ja osa tykistöä saapui jyristen paikalle kylän halki asettuen ampuma-asentoon linnan porttien eteen.
Jokainen juna toi tullessaan joukon sanomalehtimiehiä ja uteliaita ihmisiä Lontoosta, sillä tieto Garren piirityksestä oli levinnyt kulovalkean tavoin iltalehden ilmestyttyä. Spikellä, jolla oli huone hotellissa, oli tusinan verran virkatovereita vieraanaan, eikä ainoakaan heistä tuntenut unen hiventä silmissään. Spike oli juuri istuutumassa myöhäiselle pikku aterialle, kun Mr. Howett tuli häntä tapaamaan.
"Aion johtaa poliisin salatietä linnaan", sanoi hän. "Tuletteko mukaan, Holland?"
Spike ei koskenutkaan ruokaansa.
"Tunnen erään salakäytävän. Löysin sen tuonnottain aivan sattumalta", jatkoi Mr. Howett.
Hän näytti vanhentuneen äkkiä hämmästyttävästi; kasvot olivat käyneet lyijynharmaiksi ja hänen äänensä värisi niin, että Spike aivan hätkähti. Hän ei kysellyt enempää salakäytävästä, vaan kokosi kiireesti puolen tusinaa salapoliisia, jotka seurasivat heitä Lady's Manorin kellariin.
"Täällä alhaalla on käytävä, joka johtaa linnaan", sanoi Mr. Howett. Hän osoitti erästä kapeata ovea kellariholvissa, pisti siihen avaimen, jonka oli ottanut taskustaan, avasi oven ja astui sisälle.
Kellarikoppi oli hyvin kapea, eikä siellä ollut muita esineitä kuin eräs iso laatikko peremmällä. Mr. Howett siirsi sen paikoiltaan seinän vierestä, ja silloin ilmestyi näkyviin neliskulmainen lattia-aukko sekä toinen, aivan yhtä iso seinään porattu reikä sen takana. Lyhyt portaikko johti heidät jonkinlaiseen matalaan käytävään. He eivät olleet ottaneet monta askelta, kun kuului omituinen jysähdys, ja Mr. Howett, joka kulki etummaisena, ähkäisi tuskasta. Erään salapoliisin taskulamppu paljasti syyn. Käytävän sulki huolellisesti leveä, lukossa oleva ovi. Garre Castleen johtava salakäytävä oli suljettu.
"Tuo ovi on aina ennen ollut auki", sanoi Mr. Howett surullisesti. "Linnaan johtavia ovia on kaikkiaan neljä, ja se merkitsee sitä, että meidän on räjähdytettävä jokainen niistä, sillä murtamalla emme saa niitä auki."
He palasivat tyhjin toimin ylös. Lukuunottamatta Mr. Howettia oli Spike pettynein koko joukosta.
"Luuletteko, että neiti Howett on viety salatietä linnaan, Mr. Howett?" kysäisi hän.
"Sitä pelkään", vastasi huolestunut isä. "Kuulin palvelijoilta, että Valerie oli lähtenyt yksin kotiin. Mutta tämä onnettomuus on minun syytäni; minulla olisi pitänyt olla useampia miespalvelijoita."
LXI LUKU
Vedenpaisumus
Lacyn jäsenet alkoivat jo kangistua paljosta istumisesta, kun hän vihdoin kuuli askelia käytävästä ja vetäytyi äkkiä pelästyneenä taapäin, vaikka oli niin pimeä, ettei ukko Bellamy mitenkään olisi häntä älynnyt. Hetken päästä portaisiin jo tunkeutui valonsäde Bellamyn lyhdystä, ja Abe astui suojavarustuksen yli.
"Mr. Bellamy", kuiskasi Lacy innokkaasti.
Bellamy kääntyi katsomaan taakseen.
"Kas vain! Miten te tänne pääsitte?"
"Älkää huutako, Herran nimessä!" suhahti Lacy.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi ukko alentaen ääntään.
"Päästäkää minut vapaaksi", rukoili Lacy. "He ovat asettaneet minut tänne vahdiksi. Ja heillä on revolveri ja he käskivät minun huutaa, kun te tulitte tänne."
Ukko laski lyhdyn kädestään, otti jotakin taskustaan, meni sen kanssa huoneen nurkkaan ja pisti tulen johonkin esineeseen.
"Mr. Bellamy, päästäkää minut vapaaksi, olenhan sanonut teille, että – – –"
Jim kuuli rajun huudon ja riensi ylös kaksi askelmaa kerrallaan. Mutta silloin Bellamy hyppäsi takaisin varustusten yli. Jim ampui kaksi laukausta, mutta kuulat osuivat liian korkealle. Ja kun hän sitten katsahti ympärilleen, hän näki kirkkaan salaman välähtävän.
"Alas!" huusi hän ja hyppäsi samassa portaita alas pudoten polvilleen juuri samalla hetkellä kuin ensimmäinen räjähdys pamahti.
Kumea jyminä teki hänet melkein kuuroksi. Räjähdystä seurasi toinen, edellistä ankarampi, jolloin kattoon ilmestyi suuri aukko ja kiviliuskat sinkoilivat joka suunnalle.
"Mitä se on?" kysyi Julius kauhun valtaamana.
"Älkää liikahtako paikaltanne! Ja te, Lacy, tulette tänne. Miksi ette ilmoittanut minulle Bellamyn tulosta?"
"En nähnyt häntä – – –" aloitti Lacy.
"Te sekä näitte että kuulittekin hänen tulonsa, ja koetitte suostutella häntä päästämään teidät vapaaksi ja jättää meidät tänne kuolemaan kuin rotat loukkuun."
"Mitä tuo jyminä merkitsee?" huudahti Julius hädissään.
"Se merkitsee meidän kuolemaamme", vastasi Jim. "Meillä on enää yksi ainoa pelastusmahdollisuus." Silloin hänen silmänsä sattuivat vasta tehtyyn muuraukseen alimmaisiin vankityrmiin johtavan käytävän suulla. "Ei. Niitä on kenties kaksikin", lisäsi hän sitten ja alkoi samassa hakata vasaralla voimiensa takaa muurausta rikki.
Ylhäältä kuului yhtäjaksoinen, kumea kohina.
"Mitä se on? Mitä se on?" kiljui Lacy. "Mitä hän on tehnyt?"
"Sen saatte nähdä silmänräpäyksessä", vastasi Jim, ja ennenkuin hän oli vielä lakannut puhumasta, syöksyi hirveä vesiryöppy vaahdoten alas portaita. Vesi virtasi niin vuolaana koskena, etteivät porrasaskelmat lainkaan erottuneet sen alta, ja lattia peittyi vedellä lyhyessä ajassa. Jim jatkoi ponnistelujaan yhä, vaikka vesi jo huuhteli hänen nilkkojaan ja kohosi joka silmänräpäys yhä korkeammalle.
"En kykene sitä tekemään", huudahti hän vihdoin ja antoi vasaran jäädä pystyyn muuria vastaan. Seinään oli ilmestynyt pieni rako. Hän huomasi sen ja alkoi hakata uudelleen. Mutta vesi ehkäisi hänen liikkeitään tehden työn hetki hetkeltä yhä raskaammaksi; lyönnit hidastuivat hidastumistaan, kunnes hän lopulta oli niin väsynyt, ettei jaksanut enää nostaa käsivarttaan uuteen lyöntiin.
Julius oli jo suojavarustuksen luona. Lacy oli ryöminyt naisten taa, ja Jim kiipesi nyt vuoteista, pöydistä ja patjoista tehdyn rykelmän yli aukon suulle ja alkoi tukkia sitä Juliuksen avulla. He nostivat patjat aukon eteen ehkäistäkseen siten veden voimaa ja ponnistelivat kaikin voimin voidakseen pysyttää ne paikoillaan.
"En luule, että se maksaa vaivaa", sanoi Jim hetken kuluttua. Hän oli läpimärkä kiireestä kantapäähän. "Ukko on räjähdyttänyt vesijohtoputken."
Vettä oli alkanut tunkeutua jo sisempäänkin huoneeseen, vaikka suojavarustus oli paljon ehkäissyt sen tuloa. Jim käsitti, että kuta voimakkaammaksi veden paino kävi ja mitä nopeammin se alkoi virrata, sitä suurempi oli vaara.
Tuuletuslaitteet olivat katon rajassa, ja se oli heille onneksi. Jim mietiskeli, miten kauan mahtoi kestää, ennenkuin vesi ylettyisi kattoon saakka. Hänen arvelunsa mukaan siihen kesti noin kaksi tuntia.
"Luulen olevan parasta, että asetumme seisomaan kirjastoon johtaville portaille", sanoi hän Juliukselle. "Naiset ylimmälle porrasvälikölle, te ja Lacy heidän alapuolelleen ja minä viimeiseksi."
Hän odotteli alimmalla portaalla, kunnes tunsi veden peittävän jalkojaan. Viisi minuuttia myöhemmin se jo kierteli hänen nilkkojaan.
Hän odotti vielä hetken. Vesi kohosi jo hänen polviinsa, ennenkuin hän astui seuraavalle porrasaskelmalle. "Valerie, tahdotko tulla tänne?"
Tyttö pujottelihe hänen luokseen pimeässä, ja Jim kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.
Vesi ylettyi jo Jimin vyötäisiin, mutta ilma oli pysynyt puhtaana. Hän ei uskaltanut edes ajatella, mitä tapahtuisi veden kohotessa ilmanvaihtolaitteiden tasalle. Se kohosi kohoamistaan, ja Jim tunsi nyt veden huuhtelevan rintojaan. Silloin hän nosti tytön syliinsä ja suuteli häntä.
"Tämä on omituinen loppu", virkahti hän, kun vesi jo loiskahteli hänen leukaansa vastaan.
LXII LUKU
Vihreän jousimiehen viimeinen vierailu
Abe Bellamy istui makuuhuoneessaan tuijottaen pimeään puistoon. Ikkunalaudalla hänen edessään oli ladattu pyssy. Valot oli sammutettu kylässä sotilasviranomaisten käskystä, ja kun määräys koski yksityisiä kotejakin, niin Bellamy oli siitä hyvin mielissään, sillä valot olivat häikäisseet hänen silmiään.
Nyt hän voi nähdä paremmin, mitä ulkona tapahtui.
Äkkiä hän huomasi kolme miestä, jotka hiipivät tuuma tuumalta, hiljalleen, mäkeä ylös, mutta luoti hänen pyssystään sai heidät pysähtymään. Laukauksella oli kuitenkin se seuraus, että konekivääri pantiin heti käytäntöön, ja Bellamy oli tuskin ehtinyt heittäytyä lattialle vatsalleen, kun kuulat alkoivat jo vinkua hänen päänsä päällä.
Ampuminen lakkasi kuitenkin hetken päästä, ja Bellamy tirkisti taaskin ikkunasta. Hän ampui uudelleen, ja tällä kertaa kuula osui maaliin, sillä hän kuuli ulkoa parahduksen. Kun hän näki miesten perääntyvän, hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti vahtihuoneeseen.
Vesi syöksyi huoneeseen rikotuista johtoputkista kahtena yksijaksoisena, vaahtoavana pilarina. Hän kahlasi veden halki rautakalterin luo ja ojensi lyhtyä nähdäkseen alas. Vesi huuhtoi jo ylintä porrasta, ja Abe nyökkäsi tyytyväisenä. Poliisit eivät missään tapauksessa ehtineet enää pelastaa noita rottia hukkumasta!
Juuri kun hän palasi vahtihuoneeseen, kuului ankara jymähdys ja koko talo vavahteli. Räjähdystä seurasi vielä toinenkin, ja Abe arvasi ulko-oven olevan nyt avoinna. Mutta sen takana oli toinen, teräksellä raudoitettu, ja se ei hevillä antaisi perään.
Ukko kutsui Senin eteiseen, jonne tämä jäi pyssy polvilla istumaan. Itse hän palasi kirjastoon odottelemaan tyynesti loppuaan.
Hän oli nyt valmis kuolemaan; mutta hän tahtoi sitä ennen saada varmuuden, oliko kaikki se, mitä hän oli päättänyt saada aikaan, tullut tehdyksi, sillä sen jälkeen ei elämä ollut hänelle enää minkäänarvoinen.
"Seisokaa hiljaa paikallanne!" kuuli hän äkkiä äänen sanovan takanaan. "Te tunnette minut, Abe Bellamy!"
Oven käynti sai Aben kääntymään nopeasti ympäri. Tulija seisoi hetkisen aivan liikahtamatta jännittäen oikealla kädellään jousta niin tiukalle, että se melkein hipoi hänen korvaansa. Hän seisoi siinä kuin kivikuva, järkähtämättömänä kuin itse kohtalo, ja hopealampun valo lankesi vihreälle nuolelle, joka oli ojennettuna Abe Bellamyn sydäntä kohti.
"Älkää liikahtako, sillä silloin kuolette, enkä tahdo teidän kuolevan, ennenkuin tiedätte, kuka olen."
"Vihreä jousimies!" änkytti Bellamy tukahtuneesti. "Oletteko te Vihreä jousimies?"
"Yhden kerrallaan olen tappanut kanssarikollisistanne, noista kurjista kätyreistänne, jotka ovat auttaneet teitä vainoamaan viattomia ja sortamaan heikkoja. Yhden kerrallaan, Abe Bellamy! Ja te olette nyt kolmas. Onko teillä mitään sanomista puolustukseksenne, ennenkuin langetan kuolemantuomionne?"
Sanat kaikuivat huoneessa jylhän juhlallisina. Ja vaikka Bellamylla ei siitä ollut aavistustakaan, niin hän oli kuullut nyt sanasta sanaan, mitä kuolemaantuomitulle sanotaan englantilaisessa oikeusistunnossa.
"Te, tekö olette Vihreä jousimies", hän toisti vieläkin käheästi.
Bellamyn revolveri oli kirjoituspöydällä. Hänen olisi pitänyt ottaa kaksi askelta saadakseen sen käsiinsä. Hän oli arvioinut välimatkan tarkalleen, mutta saman oli tehnyt jousimieskin – sen Bellamy tiesi. Hänen täytyi voittaa aikaa!
"Jos olen tehnyt jotakin pahaa, jonka rahalla voi hyvittää – – –"
"Rahalla!" huudahti toinen ylenkatseellisesti. "Että uskallattekin tarjota minulle rahaa! Voivatko rahat korvata kahdeksan vuoden vankeuden, jolla olette kiduttanut viatonta naista? Voivatko kurjat rahanne tehdä tekemättömäksi ne piiskaniskut ja poistaa arvet sen miehen selästä, jota olette syyttä vainonnut? Voivatko ne – – –"
"Odottakaa! Odottakaahan!" huudahti Bellamy nyt innokkaasti. "Voin näyttää teille vielä parempaakin – jotakin, joka todella miellyttää Vihreätä jousimiestä."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi jousta jännittävä mies nopeasti.
"Tuolla tuolla, alhaalla!" huusi Bellamy melkein kiljaisten. "Tuolla niitä on enemmänkin, mutta ne ovat hukkuneet sinne kuin rotat – siellä on Featherstone ja Valerie Howett."
Abe hypähti paikaltaan, ja juuri kun hänen jalkansa irtaantuivat maasta, hänen korviinsa kuului toisen räjähdyksen aiheuttama kumea jyrähdys. Se oli kuolinsoitto, suurenmoinen jäähyväislaukaus miehelle, joka ei pelännyt Jumalaa eikä Hänen viimeistä tuomiotaan.
LXIII LUKU
Veden kohotessa
Näiden tapahtumien aikana odotti viisi ihmistä kuolemaa kellarissa. Lacy mykkänä kauhusta, molemmat Savinit, käsivarret kiedottuina toistensa ympärille, hiljaisina ja eristäytyvinä.
Äkkiä Jim kuuli ylhäältä puhelua – kaksi miestä keskusteli siellä keskenään. Toinen ääni oli Bellamyn, toista Jim ei tuntenut. Avun huutaminen olisi kuitenkin ollut turhaa. Nyt Valerie tunsi, miten vesi alkoi jo nuoleskella hänen kasvojaan. Hän sulki silmänsä.
Jim kohottautui varpaillaan voidakseen pitää suunsa veden yläpuolella ja kehoitti tyttöä tekemään samoin.
"Mitä kolinaa tuo on?" kuiskasi silloin Julius.
He olivat kuulleet jysähdyksen, aivan kuin jokin raskas huonekalu olisi kaadettu lattialle heidän päänsä päällä, ja sitä seurasi niin voimakas jylinä, että se sai veden huoneessa lainehtimaan. Jim tiesi, että se oli räjähdys, ja että se oli tapahtunut aivan heidän läheisyydessään. Kunpa poliisi olisi vain ehtinyt ajoissa linnaan! Nyt oli kysymys minuuteista, sillä vesi kohosi nyt nopeammin kuin ennen.
Silloin hän kuuli omituisen rasahduksen päänsä päällä ja huoneeseen näytti tunkeutuvan pieni valonsäde.
Salaluukku aukeni hitaasti!
Hän ojensi kätensä sysätäkseen kivilaattaa, mutta sen toinen puoli oli nostettava veden läpi, ja se kävi liian raskaaksi.
"Savini – Valerie – nostakaa laattaa!" huusi hän. Heidän kätensä kohosivat samalla kertaa ja kivi liikahti.
Joku seisoi ylhäällä ja kiskoi kiven toisesta päästä.
"Oletteko kaikki siinä?" kysyi ääni.
"Kyllä. Voitteko nostaa kantta ylemmäksi?"
Ruskea, suonikas käsi tarttui kivilaatan reunaan ja nosti sen pystyyn seinää vastaan.
Fay nousi ensimmäisenä aukosta ja vaipui näännyksissä lattialle takan ääreen. Häntä seurasi Julius, ja Lacy rynnistihe rajusti käsillään huitoen hänen perässään.
Valerie oli tarttunut aukon reunaan, ja Julius auttoi hänen huoneeseen. Hän kääntyi katsomaan taakseen. Jim oli kadonnut, eikä aukosta näkynyt muuta kuin musta vesi.
"Missä on Jim?" hän kirkaisi tuskaisesti. "Tuo mies sysäsi hänet veteen."
Julius heitti läpimärän takin yltään, hyppäsi veteen, sukelsi ja onnistui saamaan kiinni tiedottomasta Featherstonesta, jonka laahasi mukanaan aukon suulle, ja pian oli viimeinenkin onnettomuustovereista turvassa.
Kun Jim hetkistä myöhemmin avasi silmänsä, sattuivat ne ensimmäiseksi ovella seisovaan sotilaaseen, jolla oli kivääri kädessään ja välkkyvä pistin selkäpuolella. Sotilas seisoi oviaukossa ja tuijotti liikahtamatta Abe Bellamyyn, joka makasi selällään ja käsivarret levällään lattialla. Hänen sydämensä kohdalla törrötti kaksi nuolta niin lähekkäin, että ne melkein koskettivat toisiaan.
Jim kohottautui vaivalloisesti istumaan ja katseli ympärilleen. Mutta mies, joka oli avannut luukun ja tappanut demonin, oli hävinnyt.
Jim vei Valerien hänen isänsä huostaan ja palasi horjuen ja väsyneenä huoneeseen. Nyt alkoi vesi kohota jo sinnekin, leviten pian sieltä eteiseen. Hän lähetti erään poliiseista sulkemaan vesijohtojen päähanan. Sitten hän nosti kuolleen miehen Jacksonin avulla sohvalle ja tutki hänen taskunsa.
Hän oli parhaillaan toimittamassa tarkastusta, kun Spike Holland ilmestyi huoneeseen.
"Onko hän kuollut?" kuiskasi hän.
Jim nyökkäsi.
"Hän on kuollut kokonaan – ja minä melkein. Hakekaa sairasvaunut ja viekää tuo täältä tiehensä."
"Tuo" oli Lacy, joka vieläkin lepäsi ähkien ja voivotellen lattialla.
Kun Spike palasi, istui Jim sohvalla kuolleen miehen vieressä.
"Missä ovat Savini ja hänen vaimonsa?" hän kysyi.
"Olen lähettänyt heidät kotiini. Savini tahtoi heti tietää, onko minulla avonainen takkavalkea huoneessani ja pilaantuvatko setelit vedessä."
Jim hymyili heikosti.
"Olen todellakin löytänyt Vihreän jousimiehen tällä kertaa, Spike", sanoi hän, ja nousi hitaasti jaloilleen.
"Minä löysin hänet jo kauan sitten", virkahti Spike huolettomasti. "Hänen nimensä on Mr. Howett, mutta en ole vielä päättänyt, julkaisenko sen lehdessä, vai en."
"Jos sen teette", sanoi Jim, "niin silloin julkaisette jotakin, joka ei ole totta. Sillä Vihreä jousimies on – – –"
Mutta silloin hänen mieleensä juolahti jotakin.
"On – kuka?" kysyi Spike innokkaasti. "Antakaa nyt minulle tuo juttu, Featherstone; ehdin vielä saada sen seuraavaan lehteen."
Jim laahusti väsyneenä ovelle.
"Tuskin voin sitä koskaan kertoakaan", sanoi hän.
LXIV LUKU
Vihreän jousimiehen salaisuus
Saavuttuaan Blue Boariin Jim sai kuulla, että hänen kamaripalvelijansa oli tullut tuomaan hänelle vaatteita – huomaavaisuus, jolle Jim pani suuren arvon. Niin pian kuin hän oli ajanut partansa ja pukeutunut, hän lähti Howettien luo, vaikka olikin varma siitä, että Valerie vielä nukkui. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän tapasikin tytön istumassa jo salissa John Woodin seurassa.
Valerie tuli kädet ojennettuina häntä vastaan, ja Jim sulki hänet syliinsä.
"Olisin tahtonut jäädä luoksesi", sanoi tyttö sinutellen häntä nyt ensi kertaa, "mutta isä tahtoi, että tulisin kotiin! Sinähän jo tunnet Mr. Woodin?"
Jim kumarsi miehelle, ja John Wood vastasi siihen lievä hymy tunteellisilla huulillaan; eikä hän senjälkeen jättänyt hetkeksikään salapoliisia näkyvistään.
"Jim, voi Jim!" huudahti Valerie. "Minulla on suuri yllätys sinulle. On tapahtunut jotakin ihmeellistä! Arvaapa, kenet löysin kotiin tultuani?" Jim pudisti päätään. "Löysin – äitini!" Hänen vielä puhuessaan astui huoneeseen Mr. Howett ja hänen käsivarteensa nojaten eräs kaunis, mutta sanomattoman heikon näköinen nainen, joka ulkonäöltään muistutti ilmeisesti Valerieta.
"Tämä on Jim – äiti." Valerie sanoi nuo sanat hyvin ujosti. "Olethan kuullut niin paljon Jim Featherstonesta."
Rouva Held tarttui häntä molempiin käsiin.
"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa teille, kapteeni Featherstone", sanoi hän. "Mutta luulen voivani palkita teidät." Hänen hymyilevä katseensa siirtyi Jimistä sohvassa istuvaan mieheen.
"Teidän täytyy tutustua myöskin minun poikaani, kapteeni Featherstone", sanoi hän.
"Teidän poikaanneko?" huudahti Jim hämmästyneenä.
Rouva Held hymyili lempeästi.
"John Wilfred Bellamy", esitteli hän tyynesti, ja Jim, jolle uutinen tuli aivan odottamatta, jäi seisomaan siihen aivan ymmällään, katsellen sanatonna toisesta toiseen.
Seuraavana aamuna Jim palasi sovittuun aikaan Mr. Howettin luo. Valerie oli mennyt äitinsä kanssa kaupunkiin, joten herrat voivat nyt jutella kahden kesken. Mr. Howett oli jälleen oma itsensä, ja ystävällisissä silmissä, jotka katselivat Jimiä väkevien silmälasien takaa, oli tuo sama päättäväinen ilme, jonka Jim oli nähnyt niissä aikaisemmin.
"Olen sitä mieltä, että teidän tulee saada kuulla koko juttu alusta loppuun, kapteeni Featherstone", sanoi hän. "Ja luulen Valerien kertoneenkin teille jo paljon – mutta ei, on parasta, että kerron kaiken aivan alusta.
"Bellamy-veljeksiä oli kaksi, Abe ja Michael. Abe oli kuusi vuotta veljeään vanhempi. Perheen taloudelliset olot olivat melkein samat kuin minunkin – alussa olivat vanhemmat köyhiä, eivätkä voineet antaa Abelle sitä koulutusta, jonka Mike sai. Abe oli aina vihannut veljeään, mutta kun he tulivat täysikasvuisiksi, ja Abe näki eron heidän yhteiskunnallisessa asemassaan, hänen vihansa kiihtyi ilmi liekkiin. Abella oli kuitenkin erinomainen onni liikeasioissa. Hän rikastui tavattomasti, sillä kultaa näytti aivan virtaavan hänen käsiinsä. Mutta hän ei sittenkään voinut antaa veljelle anteeksi niitä etuja, joita tällä oli häneen nähden ollut, ja vanhempien kuoleman jälkeen hän alkoi suoranaisesti vainota veljeään.
"Hän olisi kenties väsynyt siihen lopulta, ellei Mike olisi rakastunut siihen ainoaan naiseen maailmassa, joka koskaan oli herättänyt Abessa rakkauden kaltaisia tunteita. Naisen nimi oli Elaine Held. Tyttö oli hyvästä kodista, ja hänen ainoa rikoksensa oli se, että hän osoitti Abelle selvään, miten hän inhosi häntä. Abe päätti kuitenkin saada tytön omakseen, ja tarjosi tytön isälle suuren summan rahaa, jos tämä estäisi Elainen ja Michaelin avioliiton ja suostuttelisi tytön menemään hänen kanssaan naimisiin.
"Tämä oli ensimmäinen vastoinkäyminen, joka Abea kohtasi hänen urallaan, ja hän ärtyi siitä niin, että päätti kokonaan tuhota veljensä elämän. Hän yritti tuon tuostakin suostutella Elainea jonkin tekosyyn nojalla ottamaan eron miehestään ja menemään hänen kanssansa naimisiin. Elaine ei milloinkaan kertonut tätä miehelleen, ja siksipä tämä ei koskaan saanut tietää syytä perikatoonsa.
"Heille syntyi lapsi – ja silloin Abe keskeytti vainoamisensa joksikin aikaa. Mutta kun hän toisen lapsen syntymän jälkeen sitten tapasi Elainen sattumalta New Yorkissa, himo syttyi uudelleen hänen sielussaan ja hän uudisti jälleen pyyntönsä. Elaine karkoitti hänet luotaan niin jyrkin sanoin, että Abe tiesi täydellisesti epäonnistuneensa häntä vietellessään, ja silloin hän vannoi kostavansa. Kuukautta myöhemmin, kun lapsenhoitaja vei ulos heidän nuoremman lapsensa, pikku tytön, tämä katosi aivan äkkiä hoitajattaren viereltä, tämän huomion ollessa hetkeksi kiintynyt johonkin muuhun.
"Abe kävi epätoivoisten vanhempien luona ja teeskennellen ystävyyttä tarjosi koko omaisuutensa heidän käytettäväkseen lapsen etsimisessä. Mutta naiselle hän sanoi, että tämän oli suostuttava tulemaan hänen vaimokseen, jos he ottaisivat tarjouksen vastaan. Elaine ei uskaltanut kertoa asiasta vieläkään miehelleen, vaikka epäilikin lapsenryöstön olevan Bellamyn työtä. Ja kun Michael lopuksi päätti ottaa salapoliiseja avukseen etsinnässä, niin Abe käytti River Bendin rautatieonnettomuutta hyväkseen uskotellakseen heille, että lapsi oli saanut siinä surmansa."
"Mutta tuosta onnettomuudestahan on kaksikymmentä vuotta", sanoi Jim. "Ja Valerie joutui teidän hoitoonne kaksikymmentäkolme vuotta sitten."
"River Bendissä tapahtui kaksi yhteentörmäystä. Ja siinä John Bellamy teki erehdyksen. Ensimmäinen tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten ja toinen aivan samalla paikalla kolme vuotta myöhemmin. Woodilla, eli John Bellamylla, kuten minä häntä nimitän, oli liian niukat tiedot tapahtumasta, voidakseen päästä sisaren jäljille.
"Pian sen jälkeen Michael Bellamy kuoli, ja Abe, joka nyt oli aivan varma siitä, että Elaine leskeksi jäätyään suostuisi tulemaan hänen vaimokseen, ilmaantui jälleen hänen luokseen. Mutta vastaus oli sama kuin ennenkin, ja hän sai palata tyhjin toimin kotiinsa. Hän uhkaili Elainea kaikin tavoin, ja tämä, jolla vieläkin oli tyttären kuolema tuoreessa muistissa, myi koko irtaimistonsa ja tuli Englantiin. Hän asui täällä jossakin aivan lähistöllä käyttäen tyttönimeään Guildford. Hänen poikansa oli käynyt teknillisen korkeakoulun, kun Bellamy uudelleen ilmestyi heidän elämäänsä. Tällä kertaa hän ei enää uudistanut kosintaansa, vaan teeskennellen mitä suurinta ystävyyttä oli katuvinaan entistä ilkeyttään. Hän viekoitteli nyt Elainen ottamaan koko jäljelläolevan omaisuutensa pankista ja sijoittamaan sen erääseen liikeyritykseen, joka kuitenkin teki heti vararikon, ja Elaine kadotti joka ainoan pennin, minkä omisti. Mutta tuon naisen rohkeus ja tarmo oli melkein uskomaton. Hän kokosi ne vähäiset rippeet, jotka hänellä vielä oli omaisuudestaan jäljellä, ja muutti Lontooseen, missä asettui asumaan lähelle sitä koulua, jossa poikansa opiskeli.
"Bellamy oli jo kerran kostanut Elainelle kohdistamalla iskunsa tämän lapseen. Nyt hän päätti uudistaa tuon katalan teon. Poikaa alkoivat ympäröidä ihmiset, jotka kaikin tavoin osoittivat hänelle ystävyyttä. Ja kerran hänet pyydettiin erääseen hienoon West Endissä sijaitsevaan huvittelupaikkaan, jossa ammattipelurit ja heidän apurinsa kynivät rikkaita ja huvinhaluisia tyhjäntoimittajia. Nuori Bellamy ei ollut rikas eikä edes huikentelevainen luonteeltaan, ja ymmärsi heti kullatun peliluolan nähtyään, millaiseen paikkaan oli joutunut. Mutta ennenkuin hän ehti poistua sieltä, eräs nainen kirkaisi, että häneltä oli kadonnut timanttineula. Kutsuttiin poliisi, ja rintaneula löytyi Bellamyn taskusta – tai oikeammin sanottuna, se oli kiinnitetty hänen iltatakkinsa vuoriin sillävälin, kun hän paitahihasillaan pelasi biljardia. Hänet vangittiin ja tuomittiin kuusi kuukautta kestävään kuritushuonevankeuteen.
"Tällä kertaa Abe paljasti todellisen luonteensa. Hän kertoi Elainelle, että hän oli järjestänyt kaiken, ja uhkasi tehdä jotakin vielä pahempaa. Ja silloin hän osti Garre Castlen. Ja hän piti sanansa. Joku hänen kätyreistään tutustutti hänet erääseen konnamaiseen vanginvartijaan, jonka nimi oli Creager. Mies oli tunnettu kaikenlaisista tihutöistään, ja oli jo monta kertaa ollut vähällä menettää toimensa. On hyvin luultavaa, että Bellamy sai kiittää Creageria juonen keksimisestä.
"Eräänä aamuna kuului Bellamyn kopista kauhea huuto, ja Creager horjui sieltä ulos pää verta vuotavana. Muistattehan kirjeen, jossa Creager sanoi, että hänen henkeään uhattiin. Haavan hän oli saanut päähänsä iskemällä itseään pienellä rautalapiolla, jonka hän valalla vannoen väitti Bellamyn tuoneen salaa koppiinsa. Poika vietiin rangaistuskoppiin ja sen jälkeen uudelleen tutkittavaksi.
"Kuten hyvin tiedätte, kapteeni Featherstone, annetaan vartijan päälle hyökkäämisestä vain yksi rangaistus, nimittäin raipat. Poika sai kolmekymmentäviisi piiskaniskua, ja arvet näkyvät selvästi hänen selässään vielä tänäkin päivänä. Ja kun hän pääsi vihdoin vapaaksi ja meni tapaamaan äitiään, oli tämä kadonnut. Vankeusrangaistus oli pilannut hänen nimensä ikuisesti, ja hän alkoi käyttää nimeä John Wood. Sen jälkeen hän omisti aikansa osaksi työlleen, osaksi äitinsä etsimiseen, ja vihdoin onnistui tekemään erään keksinnön, joka tuotti hänelle sievoisen omaisuuden.
"Hän ei milloinkaan lakannut etsimästä äitiänsä. Mutta kun sota syttyi, hän liittyi armeijaan. Siellä hänen täytyi ilmoittaa oikea nimensä, sillä hänen täytyi esittää viranomaisille papintodistus. Kerran hänet ilmoitettiin kuolleeksi. Erästä lentäjää, joka oli tullut ammutuksi Saksan yli lentäessään, luultiin häneksi. Erehdys oikaistiin sittemmin, ja vaikka se kuulutettiin kaikissa virallisissa lehdissä, ei ukko Bellamy, ihmeellistä kyllä, ollut sitä huomannut.
"Nuorukaisen rakkaus lapsiin kasvoi sitä mukaa kuin hänen omaisuutensakin. Hän perusti Belgiaan lastenkodin ja suunnittelee parhaillaan sellaisen perustamista Englantiin ja Amerikan Yhdysvaltoihin. Ja siinäpä se sitten onkin kaikki, kapteeni Featherstone", lopetti Mr. Howett.
Jim kohotti katseensa kattoon ja puhalsi ilmaan aimo savupilven.
"Cloister-metsässä on eräs mökki", sanoi hän hitaasti. "Siitä mökistä on noin viisi mailia Addley Aerodromeen, joka sekä kesäisin että talvisaikaan on säännöllisessä lentoyhteydessä Belgian kanssa."
"Niin, luulen teidän olevan oikeassa."
"Olen kuullut kerrottavan", sanoi Jim, yhä kattoon katsellen, "että Mr. Wood usein matkustaa sitä tietä."
"Mahdollisesti."
"Ja että hän usein saapuu myöhään iltapäivällä ja lähtee taas aikaisin seuraavana aamuna. Hän oli myöskin aina tavattavissa Belgiassa, jos joku lähetti hänelle sähkösanoman, kuten tapahtui esimerkiksi Creagerin murhan aikana. Hän vietti siis tavallaan kaksoiselämää."
"Se on hyvin luultavaa", Mr. Howett nyökkäsi myöntävästi.
Featherstone kohentausi hieman tuolillaan ja jatkoi sitten yhä vältellen vanhemman miehen katsetta:
"Toinen, omituinen puoli John Wood-Bellamyssa on se erinomainen taito, millä hän käsittelee jousta ja nuolta, ja on hyvin merkillinen sattuma, että te molemmat olette siinä yhtä eteviä."
"Miten sen tiedätte?" kysyi Mr. Howett nopeasti.
"Kauan sitten – jo ennen Coldharbour Smithin kuolemaa – annoin tehdä tutkimuksia Belgiassa ja sain selville, että Wood oli Lontoossa. Ja silloin sain kuulla, että lähellä Wenduynea on laaja hiekkarannikko, jossa eräs omituinen englantilainen herrasmies – he sanoivat häntä englantilaiseksi, vaikka hän oli amerikkalainen – oli harjoitellut jo vuosikausia jousiammuntaa viipyen rannalla aina useampia tunteja kerrallaan."
Mr. Howett kääntyi äkkiä Jimiin päin ja katsoi häntä suoraan kasvoihin.
"Nyt aion esittää teille erään kysymyksen, Featherstone", sanoi hän. "Olette poliisiupseeri ja senvuoksi pakotettu täyttämään velvollisuutenne eräisiin asioihin nähden, mutta minusta tuntuu, että poliisikin sulkee silmänsä joskus, vieläpä varsin suurten rikosten suhteen. Väitetään, että poliisi on pakotettu niin menettelemään 'yhteisen edun vuoksi', enkä ole niinkään varma, ettei se ole väärä käsitys, vaikka onkin aivan lain mukainen. Mutta sanokaa minulle, kuka on Vihreä jousimies?"
"Kysyttekö sitä täydellä todella?" sanoi Jim.
Mr. Howett nyökkäsi. "Kyllä. Kysyn sitä aivan tosissani, sillä luulen, että te tiedätte sen jo."
"Sittenpä sanon teille, kuka Vihreä jousimies on", sanoi Jim vältellen vanhemman miehen katsetta. "Hän on se mies, joka vei Elaine Heldin pois vankityrmästä, jonne ukko oli hänet kätkenyt, ja toi hänet sitten Lady's Manoriin, jossa piti pistolia rintaanne kohden ojennettuna niin kauan, kunnes olitte kuullut, mitä oli tapahtunut, ja suostunut häntä auttamaan."
"En tiennyt, kuka hän oli", sanoi Mr. Howett kiireesti. "Mies oli naamioitu. Sitten löysin sattumalta maanalaisen käytävän ja kävin vihdoin itsekin sitä tietä linnassa jossa Julius näki minut."
"Bellamy löysi sen myöskin ollessaan kerran hakemassa maitoa kellarista. Kuulin sen juuri tänä aamun Lacylta", sanoi Jim. "Ja hän kertoi myöskin, että Abe Bellamy oli löytänyt sieltä erään nenäliinan – jonka Valerie oli pudottanut käydessään ensimmäistä kertaa Lady's Manoria katsomassa ja joka silloin oli joutunut Vihreän jousimiehen käsiin.
"Nainen, jonka nyyhkytyksen Valerie oli yöllä kuullut, oli Elaine Held, ja hänet kuljetettiin kiertotietä metsämökkiin. Vihreä jousimies on juuri sama mies, joka lainasi teille veneensä sinä yönä, jolloin Smith tapettiin. Ja hän oli myöskin Carlton-hotellin eteisessä silloin, kun Creager – jonka hän tunsi, vaikka Creager ei tuntenut häntä, enempää kuin Bellamykaan sillä kerralla, jolloin hän kävi linnassa – kehaisi Hollandille, että hänellä oli hyvä juttu kerrottavana lehteä varten. Minun mielipiteeni on se, että Vihreä jousimies tuon kuultuaan päätti mielessään, että Creagerin oli ennemmin kuoltava kuin annettava tuo juttu julkisuuteen, sillä hän uskoi miehen lörpöttelevän raipparangaistuksesta häntä häväistäkseen, jolloin hänen olisi ollut luovuttava etsiskelyistään Garre Castlessa ja keskeytettävä aloittamansa työ.
"Ja Vihreä jousimies on se mies, joka näki Valerien kiipeävän muurin yli linnanpuistoon ja seuraten häntä sinne pelasti hänet joutumasta koirien tapettavaksi. Ja sanon vieläkin enemmän. Hän oli ensimmäinen mies, jonka Valerie tapasi lähdettyään linnasta."
"Mitä aiotte tehdä? Ilmiantaa hänet, vai mitä?"
"'Yhteinen etu' tuskin vaatii minua antamaan ilmi tulevaa lankoani – vaikkapa hän olisi murhaaja – tai sala-ampujakin", sanoi Jim.
"Mikäli olen ymmärtänyt puheestanne, aiotte te luopua hyvästä toimestanne. Kenties teette siinä oikein. Ja olen kuullut kerrottavan, että olette hyvin varakas, muussa tapauksessa tarjoutuisin hankkimaan teille niin hyvän toimen kuin suinkin minulle on mahdollista."
"Tahtoisin tulla vävyksenne", sanoi Jim. Toisen katse synkkeni hetkeksi.
"Siksi voitte kenties tulla", vastasi Mr. Howett vakavasti. "Se riippuu kokonaan siitä, minkä vastauksen Elaine Bellamy antaa kysymykseen, jonka aion tehdä hänelle, niin pian kuin hän on kyllin toipunut voidakseen keskustella avioliitosta."