[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwA-IvFfyZSHykfxEX3z0TNhmezK1jaDGD9PyuONkgd0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1807,"Vihreä jousimies","Wallace, Edgar",1875,1932,"1807-wallace-edgar-vihrea-jousimies","1807__Wallace_Edgar__Vihreä_jousimies",null,"romaani",[],[],"fi",1923,1930,68589,429946,true,[],[],[],"Englantilaisessa kartanossa alkaa tapahtua salaperäisiä murhia, joiden tekijäksi epäillään satoja vuosia sitten hirtettyä jousimiestä. Amerikkalainen reportteri ja Scotland Yardin komisario ryhtyvät selvittämään rikoksia ja kartanon hämäräperäisen omistajan menneisyyttä.","","VIHREÄ JOUSIMIES\n\nKirj.\n\nEdgar Wallace\n\n\nSuomennos englanninkielisestä alkuteoksesta \"The Green Archer\"\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU\n\nHyvä juttu\n\n\nSpike Holland raapusti viimeisen sanan viimeiselle käsikirjoituksen\nliuskalle, veti alle kaksi vaakasuoraa viivaa, osoittaakseen\nasianomaisille, että se oli viimeinen sivu, ja heitti kynänsä\nikkunanpieleen. Terä tunkeutui puuhun, ja varsi vapisi sekunnin ajan.\n\n\"Ei mikään arvoton käsi saa kirjoittaa ala-arvoista kirjallisuutta\nminun mielikuvitukseni työvälineellä\", sanoi hän.\n\nAinoa huoneessa oleva toinen reportteri katsahti häneen.\n\n\"Mitä sinä kirjoitit, Spike?\"\n\n\"Eilisestä koiranäyttelystä\", sanoi Spike rauhallisesti. \"Minä en tiedä\nmitään koirista, paitsi että niiden toinen pää haukkuu ja toinen\nheiluttaa, mutta Syme pani minut tekemään sen. Sanoi, että\nrikosreportterin pitää tutustua verikoiriin. Se mies ottaa huomioon\nvain sivuasiat. Ei mikään näytä hänestä koskaan sellaiselta kuin se on;\nhän elää kuvitelmissaan. Jos hankit hänelle tuoreimmat uutiset jostakin\npankkiryöstöstä, palaa hän innosta saada sinulta samalla selostuksen\nsiitä, mitä pankinjohtajat syövät lounaallaan.\"\n\nToinen työnsi tuoliaan taaksepäin.\n\n\"Sentapaisia ihmisiä tapaa vähän joka paikassa\", sanoi hän. \"Luulenpa,\nettä meikäläiset tuntuvat jokseenkin uneliailta ja paksupäisiltä jonkun\namerikkalaisen mielestä.\"\n\n\"Voit lyödä vetoa siitä, ettei asianlaita ole niin\", kiiruhti Spike\nvastaamaan. \"Kirjoituspöydän ääressä istuvat miehet ovat omaa erikoista\nrotuaan. He ovat luonnostaan kykenemättömiä näkemään elämää reportterin\nsilmillä. Se merkitsee, että heissä on jotain epänormaalia. Niin juuri,\nhyvä herra. Heitä sanotaan kaupunkitoimittajiksi Yhdysvalloissa ja\nuutistoimittajiksi Englannissa. Se on ainoa ero. Kaikki he ajattelevat\nvain sivuseikkoja.\"\n\nHän huokaisi ja nosti jalkansa kirjoituspöydälle. Hän oli nuori ja\npisamainen, ja hänellä oli huolimattomasti suittu punainen tukka.\n\n\"Koiranäyttelyt ovat todellakin kiintoisia -- -- --\" alkoi hän, kun ovi\naukaistiin kiivaasti ja muuan paitahihasillaan oleva mies loi\nhuoneeseen tuiman silmäyksen tavattoman suurten silmälasiensa läpi.\n\n\"Spike -- -- -- haluan puhua kanssanne. Onko teillä iällä hetkellä\nmitään työtä?\"\n\n\"Minun pitäisi mennä katsomaan tuota Wood nimistä miestä\nlastenkotiasian johdosta -- olen aikonut lounastaa hänen kanssaan.\"\n\n\"Hän saa odottaa.\"\n\nHän viittasi kädellään, ja Spike seurasi häntä hänen pieneen\nhuoneeseensa.\n\n\"Tunnetteko Abe Bellamya -- Chicagosta -- -- -- miljonääriä?\"\n\n\"Abea? Kyllä kai... Onko hän kuollut?\" kysyi Spike toivova sävy\näänessään. \"Siitä miehestä saa hyvän jutun vasta sitten, kun hän ei\nenää voi nostaa syytettä kunnianloukkauksesta.\"\n\n\"Tunnetteko hänet hyvinkin?\" kysyi päätoimittaja.\n\n\"Minä tiedän, että hän on Chicagosta -- ansaitsi miljoonia\nrakentamisella, ja että hän on jäykkäniskainen mies. Hän on asunut\nEnglannissa kahdeksan tai yhdeksän vuotta, kuulemma... hänellä on oikea\nlinna... ja mykkä kiinalainen autonohjaaja...\"\n\n\"Minä tiedän jo kaiken tuon 'Kuka kukin on' -moskan\", sanoi\npäätoimittaja kärsimättömästi. \"Minä tahdon tietää muuta: onko hän\nsenlaatuinen mies, joka haluaa tulla huomatuksi? Toisin sanoen, onko\nvihreä jousimies kummitus vai keksitty juttu?\"\n\n\"Kummitus!\"\n\nSyme kurottautui ottamaan erään kirjelippusen ja ojensi sen\nhämmästyneelle amerikkalaiselle. Tiedonannon oli ilmeisestikin\nkirjoittanut joku, jolle englanninkielen säännöt olivat täydellinen\nmysteerio.\n\n    \"Hyvä herra,\n\n    \"Vihreä jousimies on näyttäytynyt Garre Castlessa. Mr. Wilks\n    hovimestari näki sen. Hyvä herra, Vihreä jousimies meni Mr.\n    Belamyn huoneeseen ja jätti oven auki. Se nähtiin myös puistossa.\n    Kaikki palvelijat ovat lähteneet pois. Mr. Belamy sanoo että\n    hän antaa potkut jokaiselle joka puhuu siitä, mutta kaikki\n    palvelijat ovat lähteneet pois.\"\n\n\"Ja kuka pahus on sitten tuo vihreä jousimies?\" kysyi Spike\nihmettelevästi.\n\nMr. Syme korjasi silmälasejaan ja hymyili. Spike oli hämmästynyt\nnähdessään hänen tekevän jotakin niin inhimillistä.\n\n\"Garre Castlen vihreä jousimies\", Syme selitti, \"oli kerran Englannin\nkuuluisin kummitus. Älkää naurako, sillä se ei ole mikään huvittava\ntarina. Alkuperäisen jousimiehen hirtätti eräs de Curcyista, jotka\nomistivat Garre Castlen, vuonna 1487.\"\n\n\"Voi! Ajatella, että te voitte muistaa sen!\" sanoi Spike ihailevasti.\n\n\"Älkää yrittäkö olla sukkela. Hänet hirtettiin hirvien varastamisesta,\nja minä luulen, että voitte vielä tänä päivänä nähdä tammihirren, josta\nhän riippui. Satojen vuosien aikana hän kummitteli Garressa, ja vielä\nniin myöhään kuin vuonna 1799 hän näyttäytyi kerran. Hän on tärkeä\nhenkilö Berkshiren kansantaruissa. Ja nyt, mikäli voimme uskoa tähän\nkirjeeseen, jonka on ilmeisesti kirjoittanut joku palvelijoista, joka\non joko potkittu pois tai lähtenyt peloissaan vapaaehtoisesti, niin\nmeidän vihreä ystävämme on jälleen näyttäytynyt.\"\n\nSpike rypisti otsaansa ja työnsi alahuulensa eteenpäin.\n\n\"Jokainen kummitus, joka ilveilee Abe Bellamyn lähettyvillä, ansaitsee\nkaiken, minkä tulee saamaan\", sanoi hän. \"Arvaanpa, että se on puoleksi\ntarua ja puoleksi hermostuneisuutta. Tahdotteko, että menen tapaamaan\nAbea?\"\n\n\"Menkää tapaamaan häntä ja taivuttakaa hänet sallimaan teidän olla\nlinnassa viikon ajan.\"\n\nSpike pudisti päätään merkitsevästi.\n\n\"Te ette tunne häntä. Jos tekisin vihjauksenkaan siihen suuntaan, niin\nhän heittäisi minut ulos. Menen puhumaan hänen sihteerinsä kanssa --\nhän on Savini niminen mies, puoliverinen tai jotakin sentapaista. Ehkä\nhän voi auttaa minua. Vihreä jousimies ei näytä tehneen muuta kuin\njättäneen Aben oven auki.\"\n\n\"Koettakaa tulla toimeen Bellamyn kanssa -- keksikää jokin syy\npäästäksenne linnaan. Sivumennen sanoen, hän osti sen sadallatuhannella\npunnalla seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten. Ja selvittäkää\nsillävälin juttu. Meillä ei ole ollut hyvää kummitusjuttua\nvuosikausiin. Ei mikään estä teitä lounastamasta Woodin kanssa. Tahdon\nsaada myöskin sen jutun. Missä te syötte lounaan?\"\n\n\"Carltonissa. Wood on Lontoossa vain parin päivän ajan. Hän palaa\ntakaisin Belgiaan yöllä.\"\n\nPäätoimittaja nyökkäsi.\n\n\"Se helpottaa asiaa. Bellamy on parhaillaan Carltonissa. Te voitte\nsuorittaa molemmat tehtävät.\"\n\nSpike käveli ovelle.\n\n\"Kummitusjuttuja ja lastenkoteja!\" sanoi hän katkerasti. \"Ja minä kun\npalan halusta saada käsiini jonkun monisäikeisen murhajutun. Tämä lehti\nei tarvitse mitään rikosreportteria; te kaipaatte keijukaissatujen\nkirjoittajaa.\"\n\n\"Tuo on hyvä kuvaus teistä\", lausui Syme syventyen jälleen omaan\ntyöhönsä.\n\n\n\n\nII LUKU\n\nPeloton mies\n\n\nTeräksen helähdys terästä vastaan, sähköniittauskoneiden terävä\nrummutus, vasaroiden ja nuijien vaimennettu jyminä -- kaikki tämä oli\nmusiikkia Abe Bellamyn korville.\n\nHän seisoi oleskeluhuoneensa ikkunan ääressä kädet selän takana,\ntarkaten näytelmää, jota hän saattoi katsella tuntikausia. Vastapäätä\nhänen hotelliaan rakennettiin parhaillaan isoa taloa. Sen teräsrunko\nkohosi kummallakin puolella olevien pienten talojen yläpuolelle.\n\nAlhaalle kadulle oli kerääntynyt pieni joukko ihmisiä katselemaan, suut\navoinna, kuinka teräksinen niskahirsi nousi kohti pilviä teräsköyden\nvarassa, joka näytti ohuelta kuin hämähäkin rihma. Yhä korkeammalle iso\nnostokurki kohotti teräspalkkia, joka keinui majesteetillisen hitaassa\ntahdissa. Abe Bellamy murisi paheksuvasti. Palkkia ei oltu asetettu\noikeaan tasapainoasemaan. Hän tiesi senttimetrin tarkkuudella, mistä\nkohtaa se olisi pitänyt kiinnittää.\n\nJos, kuten entisajan ihmiset uskoivat, ihmisten pahat teot olisi\nkirjoitettu verellä niiden tapahtumapaikalle, olisi Abe Bellamyn nimi\nmaalattu punaisella moniin paikkoihin.\n\nEräälle pienelle maatilalle Montgomeryn piirikunnassa, Pennsylvaniassa;\nPentonvillen vankilan harmaaseen aulaan -- mainitaksemme vain kaksi.\n\nAbe Bellamy ei koskaan menettänyt yöuntansa ajattelemalla menneitä\nasioita. Katumus oli aivan vierasta hänen luonteelleen, pelkoa hän ei\ntuntenut. Hän oli tehnyt pahaa ja oli tyytyväinen itseensä. Muistot\nkauhuista, joita hän oli aiheuttanut, häikäilemättömästi tuhotusta\nihmiselämästä, tahallisesti aiheutetuista kärsimyksistä, hätään ja\ntuskaan saatetuista lapsista, naisesta, joka oli ahdistettu kuoliaaksi,\njotta miehen loukattu itsetunto olisi tullut tyydytetyksi, eivät\nkoskaan sekunniksikaan tärvelleet hänen mielenrauhaansa.\n\nMikäli hän ollenkaan ajatteli näitä vanhoja asioita, ajatteli hän niitä\nhyväksyen. Hänestä tuntui oikeudenmukaiselta, että niiden kävi\nhuonosti, jotka asettuivat häntä vastaan. Onni oli suosinut häntä\nrunsain mitoin. Kaksikymmenvuotiaana hän kantoi muurilaastikaukaloa;\nkolmekymmenviisivuotiaana hän oli miljoonan dollarin omistaja.\nViidenkymmenenviiden vuoden iässä miljoonia oli jo kymmenen, ja hän oli\npudistanut jaloistaan sen kaupungin tomut, joka oli tehnyt hänet siksi,\nmikä hän oli; ja oli kartanonomistaja Englannissa pitäen hallussaan\nmaa-aluetta, jonka eräs Englannin mainioimmista aatelissuvuista oli\nhankkinut itselleen miekallaan ja orjiensa hiellä ja pelolla.\n\nKolmekymmentä vuotta hänellä oli ollut valta kiusata ihmisiä. Miksikä\nhän kieltäisi itsensä? Hän ei voinut katua mitään, koskapa hän oli\nsellainen kuin oli. Hän oli ilman kenkiä kuuden jalan ja kahden tuuman\npituinen, ja oli kuusikymmenvuotiaana vahva kuin nuori härkä. Mutta\nhänen koostaan ei johtunut, että miehet ja naiset kääntyivät kadulla\nkatsomaan hänen jälkeensä. Hänen rumuudessaan oli jotakin tenhoavaa,\nhänen tavattoman suuret punaiset kasvonsa olivat satojen vakojen ja\nryppyjen uurtamat. Hänen nenänsä oli iso, lyhyt ja paksu. Hänen suunsa\noli leveä ja paksuhuulinen; toinen suupieli oli ylöspäin kohollaan,\nniin että näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut aina ivahymy\nhuulillaan.\n\nHän ei ollut ylpeä rumuudestaan eikä sitä myöskään hävennyt. Hän oli\ntyytyväinen ulkonäköönsä, kuten hän oli tyytyväinen haluihinsa,\nluonnollisina hänelle.\n\nSellainen oli Abe Bellamy, aikaisemmin chicagolainen, nyt Garre Castlen\nomistaja Berkshiressä, mies, jolle ei syntymässään ollut annettu kykyä\nrakastaa.\n\nSeisoen hotellin korkean ikkunan ääressä hän katseli työn edistymistä.\nKuka oli rakentaja ja mikä oli rakennus, sitä hän ei tietänyt eikä\nvälittänyt tietää. Miehet, jotka liikkuivat pitkin kapeita ja\nvaarallisia astuimia, olivat sillä hetkellä hänen omia miehiään. Hän\nmurisi itsekseen, kun hänen terävä silmänsä keksi kolme niittaajaa,\njotka laiskottelivat, kun työnjohtajan silmä vältti.\n\nSitten, aivan vaistomaisesti, hänen katseensa siirtyi taas heiluvaan\nteräspalkkiin. Jokin hänessä sanoi: \"Vaara tarjolla!\" Niin\nnopeakatseinen kuin olikin, ei hän voinut nähdä tapaturmaa. Teräspalkin\nvapaana oleva pää oli heilahtanut sisäänpäin eräälle telineelle, jolla\nkaksi miestä oli työssä. Hän kuuli jysähdyksen katuliikenteen\naiheuttaman kohinan yli, erotti silmänräpäyksen ajan miehen, joka\nyritti epätoivoisesti tarrautua telineeseen... ja sitten jokin putosi,\npyöri kerran toisensa jälkeen ympäri ja katosi työpaikkaa ympäröivän\naitauksen taakse, tiilikasojen ja muurilaastisammioiden muodostamaan\nsekasortoiseen rykelmään.\n\n\"Hm!\" sanoi Abe Bellamy.\n\nHän ihmetteli, mitä urakoitsija tulisi tekemään; minkälaiset mahtoivat\nolla lait tässä maassa, johon hän oli asettunut asumaan seitsemän\nvuotta sitten? Jos se olisi ollut hänen urakkansa, niin hän olisi\nlähettänyt asianajajansa tapaamaan leskeä, ennenkuin viimeksimainittu\nolisi saanut tietää tapahtumasta ja leski olisi luopunut kirjallisesti\nvaatimuksistaan, ennenkuin olisi päässyt kunnollisesti selville siitä,\nmitä oli menettänyt. Mutta nämä englantilaiset olivat hitaita.\n\nOleskeluhuoneen ovi avautui, ja hän käänsi päänsä. Julius Savini oli\ntottunut siihen, että häntä tervehdittiin kulmien rypistyksellä, mutta\nhän huomasi nyt, että tällä kertaa oli kysymyksessä muutakin kuin vain\ntavallinen pahantuulisuuden purkaus, jolla häntä kohdeltiin joka aamu.\n\n\"Kuulkaahan, Savini, olen odottanut teitä kello seitsemästä asti. Jos\nhaluatte säilyttää toimenne, haluan minä nähdä teidät ennen\npuoltapäivää -- ottakaa se huomioon.\"\n\n\"Olen pahoillani, Mr. Bellamy. Sanoin teille eilen illalla, että\nmyöhästyisin tänä aamuna. Olen palannut takaisin maalta vasta muutamia\nminuutteja sitten.\"\n\nJulius Savinin käytös ja ääni olivat melkein nöyrät. Hän oli ollut\nBellamyn sihteerinä vuoden, ja oli kyllä oppinut, kuinka hyödytöntä oli\nvastustaa tuota isäntää.\n\n\"Tahdotteko ottaa puheillenne erään Globen miehen, sir?\" kysyi hän.\n\n\"Sanomalehtimiehenkö?\" kysyi Abe Bellamy epäluuloisesti. \"Tehän\ntiedätte, etten koskaan ota puheilleni sanomalehtimiehiä. Mitä hän\nhaluaa? Kuka hän on?\"\n\n\"Hän on Spike Holland, amerikkalainen\", sanoi Julius melkein\nanteeksipyytävällä äänensävyllä.\n\n\"Se ei tee häntä yhtään tervetulleemmaksi\", murisi toinen. \"Sanokaa\nhänelle, etten voi ottaa häntä vastaan. Minä en halua tulla\nsanomalehtiin. Mitä asia koskee? Tehän olette otaksuttavasti minun\nsihteerini, vai kuinka?\"\n\n\"Asia koskee vihreää jousimiestä.\" Julius Savini epäröi, ennenkuin\npuhui.\n\nAbe Bellamy pyörähti ympäri raivostuneena.\n\n\"Kuka on puhunut vihreästä jousimiehestä? Tekö, senkin petturi!\"\n\n\"En ole puhutellut ketään sanomalehtimiestä\", sanoi Julius nyrpeästi.\n\"Mitä minä vastaan hänelle?\"\n\n\"Käskekää hänen mennä... lähettäkää hänet tänne ylös.\" Jos hän ei\nottaisi vastaan reportteria, niin tämä varmaan keksisi jotakin,\najatteli vanha mies. Ja hän pelkäsi hiukan sanomalehtiä. Eräs\nsanomalehti oli kerran nostanut melun eräästä asiasta Falmouthissa.\n\nSiinä samassa Julius toi vieraan huoneeseen.\n\n\"Teidän ei tarvitse odottaa\", tiuskaisi Bellamy, ja kun hänen\nsihteerinsä oli mennyt, hän murahti: \"Tahdotteko sikarin?\"\n\nHän heitti laatikon pöydälle, aivan kuin olisi heittänyt koiralle luun.\n\n\"Kiitos, Mr. Bellamy\", sanoi Spike kylmäverisesti, \"mutta minä en\nkoskaan polta miljonäärien sikareja. Ne saattavat minut tyytymättömäksi\nomiini.\"\n\n\"No hyvä, mitä te haluatte?\" ärisi Bellamy katsellen reportteria\nsiristetyin silmin.\n\n\"Kerrotaan, että Garre Castlessa olisi kummitus, Mr. Bellamy -- joku\nvihreä jousimies.\"\n\n\"Se on vale\", sanoi toinen äkkijyrkästi -- itse asiassa liian\näkkijyrkästi. Jos hän olisi puhunut välinpitämättömämmällä äänellä,\nolisi Spike ehkä antanut pettää itsensä. Kiellon erikoinen jyrkkyys sai\nhänet ensikerran tuntemaan mielenkiintoa juttua kohtaan.\n\n\"Kuka kertoi teille siitä?\" kysyi Bellamy.\n\n\"Meidän tietomme on luotettavasta lähteestä\", kuului varovainen\nvastaus. \"Meille annettujen tietojen mukaan on Garren vihreä jousimies\nnähty linnassa, ja se on todennäköisesti käynyt teidän huoneessanne...\"\n\n\"Se on vale!\" Abe Bellamyn ääni oli raivokas. \"Nuo hullut\nenglantilaiset palvelijat luulevat näkevänsä kaikkialla kummituksia. On\ntotta, että huomasin makuuhuoneeni oven olevan avoinna eräänä yönä,\nmutta arvaan, että olin unohtanut sulkea sen. Kuka on teidän\ntiedonantajanne?\"\n\n\"Olemme saaneet tietomme kolmesta eri lähteestä\", valehteli Spike, \"ja\nkaikki lähteet kertovat asian samalla tavoin. No, Mr. Bellamy\", hän\nhymyili, \"asiassa on jotakin perää; ja sitäpaitsi kummitus kohottaa\nvanhan linnan arvoa.\"\n\n\"Siinä juuri olette väärässä\", sanoi Abe Bellamy, tarttuen heti kiinni\ntilaisuuteen, jonka Spiken viimeiset sanat hänelle tarjosivat. \"Se\nvahingoittaa omaisuuden arvoa, ja jos te kirjoitatte rivinkään\nkummituksista lehteenne, nostan teitä vastaan kunnianloukkausjutun.\nOnko selvää, nuori mies?\"\n\n\"Ehkäpä kummituskin tekee vielä jotakin\", sanoi toinen hyvin\nrakastettavasti.\n\nHän meni ulos hiukan epävarmana itsestään. Abe Bellamy ei ollut\nlainkaan tavallista miljonäärityyppiä, joka melkein itsestään joutuu\nenglantilaiseen seurapiiriin. Mies oli raaka ja puolisivistynyt,\nkokonaan vailla sosiaalista kunnianhimoa, mikäli ei Spiken\nvarmavaistoinen arvostelukyky ollut tässä aivan harhateillä.\n\nTullessaan takaisin halliin hän löysi Juliuksen puhelemassa pitkän,\nharmaapartaisen, varakkaaseen työväenluokkaan kuuluvan miehen kanssa,\nja Julius antoi hänelle merkin odottaa.\n\n\"Tehän tiedätte huoneen, Mr. Creager? Mr. Bellamy odottaa teitä.\"\n\nKun mies oli mennyt, Julius kääntyi reportterin puoleen.\n\n\"Mitä hän sanoi, Holland?\"\n\n\"Hän kielsi koko asian. Totta puhuen, Savini, onko siinä mitään perää?\"\n\nJulius Savini kohautti laihoja olkapäitään.\n\n\"Minä en tiedä, mistä te olette saanut vihiä asiasta, enkä minä\ntodellakaan aio antaa teille minkäänlaisia tietoja. Äijä haukkui minut\npahanpäiväiseksi, kun luuli, että minä olin antanut teille vihjauksen.\"\n\n\"Siispä se on totta\", sanoi Spike. \"Joku kamala ilmestys on siis\nhiiviskellyt linnan rintavarustuksella? Sanokaa, oliko sillä kahleet?\"\n\nJulius pudisti päätään.\n\n\"Te ette saa minusta mitään irti, Holland. Minä en halua menettää\npaikkaani.\"\n\n\"Mikä mies se oli, jonka te lähetitte ylös? Hän näytti\npoliisimieheltä.\"\n\nJulius virnisti.\n\n\"Hän teki saman kysymyksen teistä, kun tulitte alas. Hänen nimensä on\nCreager, hän on...\" hän epäröi -- \"niinpä niin, olin sanoa ystävä; hän\non muuan äijän tuttava. Luultavasti hän on eläkkeennauttija. Joka\ntapauksessa hän tulee hyvin säännöllisesti, ja minä luulen, ettei hän\ntule turhan takia. Olen vapaa siksi kun hän tulee alas. Tulkaa juomaan\nyksi cocktail.\"\n\nSpike pudisti päätään. Kun he vielä olivat keskustelemassa, tuli\nJuliuksen suureksi hämmästykseksi portaita alas Creager, vihaisen\nnäköisenä.\n\n\"Hän ei tahdo tavata minua ennen kello kahta\", sanoi hän, koettaen\nhillitä kiukkuaan. \"Luuleeko hän, että minä haluan odottaa häntä? Kyllä\nhän totisesti erehtyy, jos hän luulee sellaista. Voitte kertoa hänelle\ntämän, Mr. Savini.\"\n\n\"Mitä sekamelskaa tämä nyt on?\" kysyi Julius.\n\n\"Hän sanoi kyllä kello kahdelta, sen minä myönnän; mutta minä olen nyt\nkaupungissa. Miksi minun pitäisi odottaa iltapäivään asti? Miks'ei hän\nvoi tavata minua nyt aamulla?\" kyseli parrakas mies kiukkuisesti. \"Hän\nkohtelee minua kuin koiraa. Hän luulee, että minä olen kokonaan hänen\nvallassaan.\" Hän käänsi kuvaavalla eleellä paksun peukalonsa alaspäin.\n\"Hän on raivoissaan jonkun reportterin takia. Se olette te, eikö\ntotta?\" hän kysyi.\n\n\"Se olen minä\", myönsi Spike.\n\n\"Voitte sanoa hänelle\" -- Creager kääntyi Juliuksen puoleen ja koputti\nhäntä rintaan antaakseen enemmän pontta sanoilleen, -- \"että aion tulla\nkello kahdelta ja haluan puhua hänen kanssaan pitkälti, tai muussa\ntapauksessa tulen minä puolestani juttelemaan hiukan jonkun reportterin\nkanssa.\"\n\nLausuttuaan tämän uhkauksen hän lähti.\n\n\"Savini\", sanoi Spike lempeästi, \"vainuanpa, että tästä tulee hyvä\njuttu.\"\n\nMutta Savini oli jo juoksemassa ylös portaita, kaksi askelmaa\nkerrallaan, raivostuneen isäntänsä luokse.\n\nIII LUKU\n\nJohn Wood Belgiasta\n\n\nSpike katsoi kelloaan. Kello oli vielä viisi minuuttia vailla yksi,\nmutta hän oli tuskin istuutunut odottamaan lounaskumppaniaan, kun\nkunnianarvoisa John Wood jo tuli nopein askelin pyöröoven läpi. Hän oli\nkookas mies, ennen aikojaan harmaantunut, ja hänellä oli harvinaisen\nkauniit kasvonpiirteet. Hänen silmänsä elivät, ja hänen tunteellinen\nsuunsa näytti puhuvan silloinkin, kun se oli levossa.\n\nHän puristi reportterin kättä lämpimästi.\n\n\"En suinkaan ole myöhästynyt?\" hän kysyi. \"Olen ollut ahkerassa työssä\nkoko aamun. Toivon voivani lähteä kello 2.30 junassa mannermaalle, ja\nsenvuoksi minun täytyy kiirehtiä.\"\n\nHe menivät yhdessä isoon ruokasaliin, ja hovimestari johdatti heidät\nsyrjäiseen nurkkapöytään. Spike silmäili kumppaninsa hienoja kasvoja\neikä voinut olla vertaamatta niitä sen miehen tenhoavaan rumuuteen,\njonka hän oli juuri jättänyt. Wood oli Abe Bellamyn täydellinen\nvastakohta, lempeä sielu, jonka silmät hymyilivät kaiken aikaa. Hänen\njokainen liikkeensä oli vilkas ja eloisa, eivätkä pitkät, valkeat kädet\nnäyttäneet koskaan pysyvän hiljaa.\n\n\"No niin, mitä haluatte tietää? Ehkäpä ehdin kertoa teille kaiken,\nennenkuin liemi tuodaan pöytään. Olen amerikkalainen...\"\n\n\"Sitä en olisi voinut arvata\", sanoi Spike, ja John Wood nyökkäsi.\n\n\"Olen oleskellut hyvin kauan tässä maassa\", sanoi hän. \"Itse asiassa en\nole ollut kotona\" -- hän vaikeni silmänräpäykseksi -- \"moniin vuosiin\",\nlisäsi hän sitten. \"En halua kertoa paljoa itsestäni, ja koetan\nselviytyä omien hyveitteni selostuksesta niin vähällä kuin suinkin.\nAsun Belgiassa, Wenduyne nimisellä paikkakunnalla. Minulla on siellä\nkeuhkotautisten lasten koti, jonka aion, sivumennen sanoen, muuttaa\ntänä vuonna Sveitsiin. Olen Woodin kaasutusmenetelmän keksijä, olen\npoikamies -- ja minä luulen, että olen kertonut tarpeeksi.\"\n\n\"Tahtoisin keskustella kanssanne enemmän teidän lastenkodistanne\",\nsanoi Spike. \"Olemme nähneet kertomuksen siitä L'Independance\nBelge-lehdessä. Ne sanoivat, että te aioitte kerätä varoja\nperustaaksenne jokaiseen Euroopan maahan koulun äitejä varten. No, mikä\nsellainen koulu on, Mr. Wood.\"\n\nHarmaahapsinen mies nojautui taaksepäin tuolissaan ja ajatteli\nhetkisen, ennenkuin vastasi.\n\n\"Euroopan joka maassa, ja erikoisesti tässä maassa, odottaa ratkaisuaan\nkysymys lapsesta, jota ei ole toivottu. Ehkäpä 'toivottu' ei ole oikea\nsana. Varattoman lesken pitäisi elättää lapsi tai kaksi. Hänen on\nmahdotonta olla työssä, jollei sillä välin pidetä huolta lapsista, ja\nse maksaa rahaa. Sitten on toisia lapsia, joiden tulo on pelätty,\njoiden syntyminen on onnettomuus, ja jotka täytyy kiireesti laittaa\npois näkyvistä, tavallisesti johonkin viheliäiseen kotiin, jonka emäntä\nottaa lapsen hoitaakseen ja kasvattaakseen muutamalla dollarilla\nviikossa. Ei kulu vuottakaan missään maassa, ettei joku sellainen\nenkelintekijä joudu oikeuden eteen, syytettynä joko noiden avuttomien\npienokaisten huonosta hoidosta tai tappamisesta.\"\n\nSitten hän hahmotteli suunnitelmansa: suuri äitien koulu, johon vastoin\näitinsä toivoa syntynyt lapsi vietäisiin, jossa koulutetut\nhoitajattaret pitäisivät siitä huolta.\n\n\"Me tulisimme ottamaan vastaan oppilaita, jotka maksaisivat meille\npalkkion siitä, että heille opetetaan lastenhoitoa. Arvelen, että\nvoimme aikaa myöten saada nuo laitokset sellaisiksi, että ne\nkustantavat itse itsensä, ja me tulemme varmasti antamaan maailmalle\nterveitä poikia ja tyttöjä, kykeneviä astumaan elämän taisteluun.\"\n\nKoko aterian ajan hän puhui lapsista ja ainoastaan lapsista.\nPikkulapset olivat hänen ihastuksensa. Hän kertoili eräästä pienestä\nsaksalaisesta orpolapsesta, joka oli juuri tuotu hänen belgialaiseen\nlaitokseensa, ja tuli niin innostuneeksi, että muissa pöydissä istuvat\nvieraat kääntyivät katsomaan häneen.\n\n\"Jos ette pane pahaksenne, niin sanonpa teille, Mr. Wood, että teillä\non omituinen erikoisharrastus.\"\n\nToinen nauroi.\n\n\"Tiedän sen kyllä\", sanoi hän, ja lisäsi nopeasti: \"Keitä nuo ihmiset\novat?\"\n\nPieni seurue oli tullut ruokasaliin, kaksi miestä ja yksi tyttö. Toinen\nmiehistä oli pitkä, laiha ja valkotukkainen, ja hänen kasvoillaan oli\ntyynen surumielinen ilme. Hänen kumppaninsa oli hienosti puettu nuori\nmies, jonka ikä näytti olevan jossakin yhdeksäntoista ja kolmenkymmenen\nvälillä. Hän näytti olevan sitä lajia miehiä, jotka ovat olemassa\ntehdäkseen räätälinsä olemassaolon oikeutetuksi. Hän oli kiireestä\nkantapäähän näyte hyvästä pukeutumisesta. Mutta katsojien silmät\nkääntyivät pian tyttöön.\n\n\"Tuo on ainoa nainen, jonka olen huomannut varsin suuressa määrin\nmuistuttavan kuvalehtien kansikuvia\", sanoi Spike.\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Neiti Howett -- neiti Valerie Howett. Tuo vanha mies on Walter Howett,\nenglantilainen, joka eli monta vuotta ahtaissa oloissa Yhdysvalloissa,\nkunnes hänen maatilaltaan löydettiin öljyä. Ja tuo muotiliikkeen kyltti\non englantilainen -- Featherstone. Hän on laiska vetelehtijä. Olen\nnähnyt hänet Lontoon jokaisessa yöklubissa.\"\n\nSeurue istuutui erääseen läheiseen pöytään, ja Woodilla oli tilaisuus\ntarkastella tyttöä lähempää.\n\n\"Hän on hyvin ihastuttava\", sanoi hän matalalla äänellä; mutta Spike\noli noussut ja mennyt toisen pöydän luo kättelemään vanhempaa\namerikkalaista.\n\nHän tuli hetken kuluttua takaisin.\n\n\"Mr. Howett toivoo, että minä tulisin hänen oleskeluhuoneeseensa\nlounaan jälkeen, Mr. Wood\", sanoi hän. \"Suottekohan minulle anteeksi?\"\n\n\"Totta kai\", nyökkäsi toinen.\n\nKahdesti aterian kestäessä tyttö suuntasi katseensa toiseen pöytään;\nhänen silmissään oli kysyvä, epäröivä ilme, ikäänkuin hän olisi\ntavannut John Woodin aikaisemmin ja mietiskelisi nyt, missä\nolosuhteissa se olisi tapahtunut.\n\nSpike oli kääntänyt keskustelun pikkulapsista toiseen aiheeseen, joka\nsillä hetkellä kiinnosti häntä paljon enemmän.\n\n\"Mr: Wood, ette liene matkoillanne koskaan tavannut kummituksia?\"\n\n\"En\", vastasi toinen hymähtäen, \"en luule.\"\n\n\"Tunnetteko Bellamyn?\" kysyi Spike.\n\n\"Abe Bellamyn -- kyllä, minä tunnen hänet. Hän on chicagolainen, joka\non ostanut Garre Castlen.\"\n\nSpike nyökkäsi.\n\n\"Ja Garre Castle on vihreän jousimiehen kotipaikka\", sanoi Spike.\n\"Vanha Bellamy ei ole niin ylpeä kummituksestaan kuin jotkut muut\nihmiset voisivat olla, ja hän on yrittänyt johdattaa minut pois\nasiasta, josta näyttää tulevan oikein hyvä juttu.\"\n\nHän kertoi kaikki, mitä tiesi Garren vihreästä jousimiehestä, ja hänen\nkumppaninsa kuunteli tekemättä mitään huomautuksia.\n\n\"Se on kummallista\", sanoi hän lopuksi. \"Minä tunnen tarinan vihreästä\njousimiehestä, ja minä olen kuullut Mr. Bellamysta.\"\n\n\"Tunnetteko hänet hyvin?\" kysyi Spike innokkaasti; mutta toinen pudisti\npäätään.\n\nPian sen jälkeen Mr. Howettin seurue nousi ja meni ulos, ja,\nviitattuaan luokseen tarjoilijan ja maksettuaan laskunsa, Wood ja Spike\nseurasivat heitä.\n\n\"Minulla on eräs kirje kirjoitettavana\", sanoi Wood. \"Aiotteko viipyä\nkauan Mr. Howettin seurassa?\"\n\n\"En viittä minuuttiakaan\", sanoi Spike. \"En tiedä, miksi hän haluaa\ntavata minua, mutta luulen, ettei hän pidätä minua kauaakaan.\"\n\nHowettien oleskeluhuone oli samassa kerroksessa kuin Bellamyn, ja vanha\nmies odotti häntä. Mr. Featherstone oli ilmeisestikin mennyt, ja\nainoastaan miljonääri ja hänen tyttärensä olivat huoneessa.\n\n\"Käykää sisään, Holland\", sanoi Howett. Hänen äänensä oli alakuloinen\nja käyttäytymistapansa juro. \"Valerie, tämä on Mr. Holland; Holland on\nsanomalehtimies, joka kyennee auttamaan sinua.\"\n\nTyttö soi hänelle nyökkäyksen ja pienen hymyilyn.\n\n\"Oikeastaan juuri minun tyttäreni haluaakin puhutella teitä, Holland\",\nsanoi Howett Spiken iloiseksi yllätykseksi. Hän katsahti epäröivän\nnäköisenä tyttöön ja sitten Spikeen.\n\n\"Asianlaita on niin, että minä haluaisin löytää erään naisen, joka\nkaksitoista vuotta sitten asui Lontoossa.\" Tyttö epäröi hetkisen.\n\"Erään rouva Heldin. Hän asui Little Bethel Streetin varrella, Cambden\nTownissa. Olen jo suorittanut etsiskelyjä tuolla kadulla. Se on\npeloittavan kurja katu, eikä siellä ole ketään, joka muistaisi hänet.\nMinä en olisi tiennytkään, että hän asui siellä\", hän lisäsi, \"mutta\nsain haltuuni erään kirjeen.\" Jälleen hän pysähtyi. \"Se joutui minun\nkäsiini sen tietämättä, jolle kirje oli osoitettu, ja jolla oli syytä\npitää hänen olinpaikkansa salassa. Muutamia viikkoja sen jälkeen, kuin\nkirje oli kirjoitettu, nainen katosi.\"\n\n\"Oletteko ilmoittanut?\"\n\n\"Kyllä\", hän nyökkäsi. \"Olen tehnyt kaikki, mikä on suinkin\nmahdollista. Poliisi on auttanut minua vuosikausia.\"\n\nSpike pudisti päätään.\n\n\"Pelkään, etten voi auttaa teitä paljoakaan.\"\n\n\"Sitä minä arvelinkin\", sanoi Howett. \"Mutta tyttärelläni on sellainen\nkäsitys, että sanomalehdet saavat tietoonsa paljon enemmän asioista\nkuin poliisi...\"\n\nKäytävästä tuleva ääni katkaisi hänen puheensa, kova, karkea ja\nraivostunut ääni, jota seurasi kumea kolahdus. Spike, joka tunsi äänen,\noli silmänräpäyksessä käytävässä.\n\nOuto näky kohtasi häntä. Se parrakas mies, jota Julius oli sanonut\nCreageriksi, nousi hitaasti ylös lattialta, ja Abe Bellamyn valtava\nruho seisoi oleskeluhuoneen ovella.\n\n\"Te kadutte vielä tätä\", sopersi Creager.\n\n\"Menkää ulos ja pysykää siellä\", karjui Abe Bellamy. \"Jos tulette tänne\nvielä, heitän teidät ulos ikkunasta.\"\n\n\"Minä panen teidät vielä maksamaan tämän!\" Parrakas mies suorastaan\nnyyhkytti raivosta.\n\n\"Ei dollareissa eikä senteissä\", sanoi vanha mies armottomasti. \"Ja\nkuulkaa, Creager! Teillä on eläke hallitukselta, eikö totta? Pitäkää\nvaranne, ettette menetä sitä.\" Ja sen sanottuaan hän astui sisään\nhuoneeseensa ja läimähdytti oven kiinni.\n\nSpike meni Creagerin luo, kun tämä ontui käytävää alas.\n\n\"Mikä on hätänä?\"\n\nCreager pysähtyi pudistamaan tomua housuistaan.\n\n\"Te saatte kuulla kaikki\", sanoi hän ja lisäsi: \"Tehän olette\nreportteri, eikö totta? Minulla on jotakin teitä varten.\"\n\nSpike oli ennen kaikkea sanomalehtimies; juttu häntä varten oli hänelle\nruokaa ja juomaa, päivän kunnianhimon alku ja loppu. Hän meni takaisin\nHowettin luo.\n\n\"Sallitteko minun poistua hetkeksi? Haluaisin puhutella tuota miestä.\"\n\n\"Kuka häntä löi? Bellamyko?\"\n\nTämän kysyi tyttö, ja hänen äänessään oli selvästi huomattavissa\nhillittyä kiivautta, joka sai höristämään korviansa.\n\n\"Kyllä, neiti Howett. Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Olen kuullut hänestä\", sanoi tyttö hitaasti.\n\nSpike saattoi loukatun Creagerin halliin. Mies oli valkea ja värisi, ja\nkului hetkinen, ennenkuin hän saattoi taas puhua.\n\n\"On aivan totta, mitä hän sanoi. Minä saatan menettää eläkkeeni, mutta\nen aio välittää siitä uhasta. Katsokaas, herra...\"\n\n\"Holland on minun nimeni\", sanoi Spike.\n\n\"En voi kertoa teille täällä, mutta jos tahdotte tulla kotiini --\nosoitteeni on Rose Cottage, Field Road, New Barnet...\"\n\nSpike merkitsi osoitteen muistiin.\n\n\"Aion kertoa teille jotakin, joka tulee herättämään huomiota. Niin, se\ntulee herättämään suurta huomiota.\"\n\n\"Erinomaista\", sanoi Spike. \"Milloin voin tavata teidät?\"\n\n\"Tulkaa parin tunnin perästä.\" Hän nyökäytti päätään ja lähti.\n\n\"Tuo mies näyttää järkkyneeltä\", sanoi Wood, joka oli kiinnostuneena\nseurannut kohtausta.\n\n\"Niin, häntä on kohdeltu huonosti, ja hänellä on kerrottavana juttu,\njonka minä aivan erityisesti haluaisin kirjoittaa.\"\n\n\"Kuulin hänen sanovan niin\", sanoi Mr. Wood hymyillen. \"Ja nyt,\nHolland, minä pelkään, että minun täytyy lähteä. Tulkaa katsomaan minua\nBelgiaan.\" Hän ojensi kätensä hyvästelläkseen. \"Ehkäpä minä joskus\nkerron teille jutun Abe Bellamysta -- kaikkein parhaimman jutun. Jos\ntahdotte lisätietoja koulustani, niin älkää epäröikö sähköttää.\"\n\nSpike palasi Howettien oleskeluhuoneeseen ja sai tietää, että neiti\nHowett oli pahan päänsäryn vuoksi vetäytynyt omaan huoneeseensa ja että\nkeskustelu siitä, mitä apua hän voisi mahdollisesti antaa tytölle, oli\nlykätty epämääräiseen tulevaisuuteen.\n\n\n\n\nIV LUKU\n\nVihreä nuoli\n\n\nSpike jätti sinä iltapäivänä toimitukseen selostuksen John Woodin\nlastenkotisuunnitelmasta ja lähti sitten autolla New Barnettiin. Kun\nauto ajoi pitkin Fleet Streetiä, näki hän erään iltalehden\nmainosplakaatin ja löi lasiruutua, sadatellen hiljaa itsekseen, sillä\nhän luki plakaatista:\n\n\"GARRE CASTLEN SALAPERÄINEN KUMMITUS.\"\n\nHän osti lehden. Kertomus oli ilmeisestikin saatu samalta henkilöltä,\njoka oli lähettänyt kirjeen Globeen, sillä varsinaisia tietoja oli\nainoastaan viisi riviä. Alla oli pitkä täydentävä selostus, jossa\nkerrottiin Garre Castlen historia ja vihreän jousimiehen aikaisemmat\nilmestymiset.\n\n\"Paikallistarinan mukaan salaperäinen kummitus on puettu vihreään\nkiireestä kantapäähän. Vieläpä kertoo perimätieto, että myöskin hänen\njousensa ja nuolensa ovat saman värisiä.\"\n\n\"Onpa totisesti\", sanoi Spike taittaessaan kokoon lehteä, \"onpa hän\ntotisesti vihreä.\"\n\nNew Barnetiin oli pitkä matka, ja Field Road osoittautui\nkirjaimellisesti olevan tie, joka kulki niittyjen halki. Rose Cottage\nsijaitsi korkeiden pensasaitojen takana; se oli köynnöskasvien peittämä\ntalo, jonka edessä oli pieni puutarha ja takana nähtävästi isompi, joka\ntaas johti pienelle istutukselle. Tämän kaiken Spike näki autosta.\nAvattuaan pienen portin hän käveli kivettyä polkua pitkin ja koputti\novelle. Mitään vastausta ei kuulunut, vaikka ovi oli lukitsematta ja\nlisäksi raollaan. Hän koputti uudestaan saamatta taaskaan vastausta.\n\nTyrkäten oven auki hän huusi Creageria nimeltä, ja kun ei siitäkään\nollut apua, käveli hän takaisin tielle saadakseen jonkun ihmisen\nkäsiinsä. Hän huomasikin erään naisen, joka oli ilmeisesti tullut\njostakin niistä pienistä taloista, jotka sijaitsivat tien toisessa\npäässä.\n\n\"Mr. Creager? Kyllä, herra, hän asuu täällä, ja hän on tavallisesti\ntähän aikaan päivästä kotona.\"\n\n\"Hän ei näytä olevan nyt kotona. Onko talossa ketään muita ihmisiä?\"\n\n\"Ei, herra; hän asuu yksinään. Sisareni käy aamuisin siistimässä talon\nhäntä varten. Miksi ette mene sisään odottamaan, herra?\"\n\nSe näyttikin oivalliselta ajatukselta, varsinkin kun oli alkanut sataa,\nja Spike työnsi oven auki ja astui kursailematta pienen eteisen läpi\nhuoneeseen, joka nähtävästi oli arkihuone. Se oli mukavasti sisustettu,\nja uuninreunuksella oli muotokuva, jonka hän heti tunsi parrakkaan\nmiehen kuvaksi. Mies oli kuvassa jonkinlaisessa virkapuvussa, jota\nSpike ei tuntenut.\n\nHän istuutui, otti sanomalehden taskustaan ja luki uudelleen\nkertomuksen vihreästä jousimiehestä. On merkillistä, ajatteli hän, että\nsenkaltaiset tarut voivat elää vielä kahdennellakymmenennellä\nvuosisadalla ja että on vielä ihmisiä, jotka uskovat niitä.\n\nHän pani lehden pois ja loi välinpitämättömän katseen ulos ikkunasta,\njoka antoi puutarhaan, -- ja hyppäsi sitten äkkiä pystyyn. Pienen\nruohokentän toisella reunalla olevan pensaan takaa pisti esiin jalka --\nja se oli aivan liikkumaton.\n\nHän hyökkäsi ulos huoneesta, juoksi nurmikon poikki pensaan toiselle\npuolelle ja pysähtyi siellä jähmettyneenä.\n\nViruen selällään, silmät suljettuina, nyrkit puristettuina\nkuolonkouristuksessa, makasi siinä parrakas mies; ja hänen liiveistään,\nheti käsien yläpuolelta, pisti esiin nuolen pitkä vihreä varsi,\nkoristettuna vihreillä sulilla.\n\nSpike polvistui kuolleen miehen viereen ja etsi jotakin elonmerkkiä,\nmutta turhaan. Ja sitten hän loi nopean silmäyksen ympäristöön.\nPuutarhan erotti ympäröivistä niityistä matala puuaita, jonka yli kuka\ntahansa reipas mies saattoi hypätä. Hän arveli, että vainaja oli saanut\nsurmansa silmänräpäyksessä ja kaatunut heti, kun häntä oli isketty.\n\nHän hyppäsi aidan yli ja aloitti tutkimuksen. Kymmenen askelen päässä\naidasta oli iso tammi. Se sijaitsi aivan samalla linjalla kuin nuolen\nlentosuunta. Hän kulki sen ympäri, tarkastaen maan melkein tuuma\ntuumalta. Siellä ei ollut mitään jalanjälkiä, ja itse puu oli selvästi\nnähtävissä tieltä käsin. Hän katsahti ylös, tarttui yhteen alimmista\noksista ja heilautti itsensä sen päälle hajareisin. Työntäen itseään\neteenpäin hän tuli vihdoin paikalle, josta saattoi nähdä ruumiin\nkokonaisuudessaan. Vaistomaisesti hän tunsi, että juuri tältä oksalta\nnuoli oli ammuttu. Puu oli lehtevä ja tarjosi hyvän suojan, ja oli\ntodennäköistä, ettei kuollut mies ollut nähnyt murhaajaansa, vaikka\nhänen oli täytynyt katsella juuri siihen suuntaan, josta nuoli tuli.\n\nHänen oli täytynyt hypätä alas ammuttuaan nuolensa, ajatteli Spike ja\nlaskeutui taas puun juurelle. Siellä hän saikin palkinnon vaivoistaan,\nsillä murhaaja oli hypätessään jättänyt kaksi selvää jalanjälkeä. Hän\noli jättänyt vielä jotakin tärkeämpääkin, mutta sitä Spike ei heti\nhuomannut. Hän löysi sen vasta hetken perästä aivan sattumalta. Se oli\nnuoli, samanlainen kuin se, joka oli Creagerin ruumiissa. Varsi oli\nhienosti siloitettu ja kiilloitettu vihreäksi. Sulat olivat tuoreet,\nvihreät ja taidokkaasti järjestetyt. Se näytti liian koristeelliselta\nollakseen käyttökelpoinen, mutta nuolen kärki oli terävä kuin neula.\n\nHän meni takaisin taloon ja lähetti autonkuljettajan hakemaan poliisia.\nNiitä tuli kaksi, virkapukuinen konstaapeli ja kersantti, ja hyvin pian\njälkeenpäin saapui eräs Scotland Yardin mies, joka otti heti asian\nhuostaansa ja järjesti ruumiin poistamisen.\n\nJo kauan ennen poliisin saapumista oli Spike tutkinut talon hyvin\nperinpohjaisesti. Tähän tarkastukseen sisältyi toinen, aivan\nomavaltaisesti suoritettu: hän kävi läpi kaikki löytämänsä Creagerin\nyksityiset paperit. Hän löysi jo selvityksen valokuvan virkapukuun.\nCreager oli ollut vanginvartija, oli palvellut kaksikymmentäyksi vuotta\nja oli saanut kunniallisesti eron. Todistus siitä oli ensimmäisiä\npapereita, jotka hän löysi kuolleen kirjoituspöydästä. Ennen kaikkea\nhän kuitenkin halusi saada käsiinsä jonkin paperin, joka selvittäisi\nCreagerin suhteen Abe Bellamyyn. Vanhanaikuisessa kirjoituspöydässä oli\nyksi laatikko, jota hän ei ilman muuta saanut auki eikä uskaltanut\nkäyttää siihen väkivaltaa.\n\nHän löysi kuitenkin miehen pankkikirjan ja huomasi hämmästyksekseen,\nettä Creager oli suhteellisen rikas. Hänellä oli tilillään yli\nkaksituhatta puntaa. Nopea silmäys tuon kirjan sivuille näytti, että\nCreager nosti joka kuukauden ensimmäisenä päivänä neljäkymmentä puntaa,\njotka kirjan mukaan oli maksettu käteisellä. Hänen eläkkeensä oli\nhelppo erottaa muusta, sillä se maksettiin neljännesvuosittain. Nämä ja\nsalaperäiset kuukausinostot sekä korot eräistä miehen omistamista\narvopapereista olivat ainoat merkinnät tulopuolella.\n\nHän oli lakannut tekemästä merkintöjä vastakirjasta, kun poliisit\nsaapuivat, ja hän meni ulos heitä vastaan. Vähäistä myöhemmin tuli\npoliisilääkäri ja tarkasti ruumiin.\n\n\"Hän on ollut kuolleena kauemmin kuin tunnin\", hän päätteli. \"Nuoli on\nmennyt suoraan hänen lävitseen. Sen on täytynyt olla tavattoman\nterävä.\"\n\nSpike jätti Scotland Yardin miehille toisen nuolen ja osoitti paikan,\njosta se oli löytynyt.\n\n\"Mies, joka on tehnyt tämän, on ollut asiantuntija\", sanoi etsivä. \"Hän\naikoi tappaa, ja hänen on täytynyt olla hyvin varma onnistumisestaan.\nTämä on ensimmäinen nuolella tehty murha, minkä olen nähnyt. Teidän on\nparasta pysyä kosketuksissa meidän kanssamme, Holland. Arvelenpa, että\nhaluatte mennä lehteenne tehdäksenne tästä repäisevän jutun. Mutta\nensin on teidän parasta kertoa minulle, minkätähden oikeastaan olitte\ntäällä.\"\n\nSpike antoi lyhyen selostuksen siitä, mitä oli tapahtunut Carltonissa,\nja kertoi vielä lisävalaistukseksi jotakin, mikä sai etsivän seisomaan\nsuu auki hämmästyksestä.\n\n\"Vihreä jousimies!\" sanoi hän epäilevästi. \"Ette kai tahdo väittää,\nettä tämä kaikki on ollut kummituksen työtä, vai mitä? Jos niin on,\nvoin minä sanoa teille, että tämä on ollut kovin aineellinen kummitus,\nsillä on tarvittu rautaista käsivartta ja teräksistä jousta lähettämään\nnuolen Creagerin läpi niin pitkän matkan päästä kuin jousenjänne on\ntässä hellitetty. Lähtekäämme matkaan ja katsomaan Bellamya.\"\n\nMr. Abe Bellamy oli juuri lähdössä Berkshireen, kun poliisivirkailijat\nsaapuivat, eikä hän ollut yllättynyt eikä hämmentynyt uutisten\njohdosta, jotka he hänelle kertoivat.\n\n\"Niin, on aivan totta, että minä heitin hänet ulos. Creager auttoi\nminua monta vuotta sitten, ja minä annoin hänelle sen johdosta\navustusta hyvin runsaskätisesti. Hän pelasti minun henkeni -- hyppäsi\nveteen auttamaan minua, kun veneeni oli kaatunut joella.\"\n\n(Se on vale, ajatteli Spike katsellen tarkoin vanhaa miestä.)\n\n\"Mikä riita teillä oli tänä aamuna, Mr. Bellamy?\"\n\n\"Ei se oikeastaan ollut mikään riita, mutta hän oli viime aikoina\nvaatinut minua lainaamaan itselleen rahaa, voidakseen ostaa maapalstan,\njoka rajoittuu sille palstalle, mihin hänen oma talonsa on rakennettu,\nja minä kieltäydyin. Tänään hän tuli hiukan hävyttömäksi, uhaten minua\n-- niin, tai ei hän oikeastaan uhannut minua\", korjasi Mr. Bellamy\nnaurahtaen terävästi, \"mutta... joka tapauksessa hän vihastui minulle\nja minä heitin hänet ulos.\"\n\n\"Missä hän pelasti teidän henkenne, Mr. Bellamy?\" kysyi etsivä.\n\n\"Henleyssä, viime kesästä seitsemän vuotta sitten\", vastasi Bellamy\nripeästi.\n\n(Sinulla oli tuo aikamääräys tarkasti muistissasi, ja tällä tavoin sinä\nolet aina selittänyt sen, että avustit tuota miestä, ajatteli Spike\nitsekseen.)\n\n\"Silloin hän oli toimessa vankilassa\", sanoi etsivä.\n\n\"Luulen, että hän oli\", vastasi Bellamy hiukan kärsimättömästi. \"Mutta\nkun se tapahtui, oli hän lomalla. Luulenpa, että voitte vahvistaa\nkaikki nämä tiedonannot hänen papereistaan.\"\n\nSpike ajatteli tyytyväisenä, että kun papereita ruvettaisiin\ntarkastamaan, löydettäisiin täydellinen vahvistus.\n\n\"Luulenpa, että tässä on kaikki, mitä voin teille kertoa, virkailija\",\nsanoi Bellamy. \"Tuo mies oli siis ammuttu, vai kuinka?\"\n\n\"Hänet oli tapettu nuolella\", vastasi virkailija, \"vihreällä nuolella.\"\n\nAinoastaan sekunnin ajaksi Bellamy kadotti kyvyn hallita\nkasvonilmettään.\n\n\"Vihreällä nuolella?\" hän toisti epäilevästi. \"Nuolella -- vihreällä\nnuolella? Mitä h...\" Hän sai taas itsehillintänsä takaisin\ntahdonponnistuksella, ja hymy levisi hitaasti hänen kasvoilleen, tehden\nne vieläkin epämiellyttävämmiksi kuin tavallista. \"Teidän\nkummitusjuttunne uhri, Holland\", sanoi hän ivallisesti. \"Vihreä nuoli\nja vihreä jousimies, häh? Tekö juuri panitte jutun lehteen?\"\n\n\"Reportterit panevat harvoin juttujaan muuhun kuin omaan lehteensä\",\nsanoi Spike tyynesti. \"Mutta voitte lyödä vetoa, Mr. Bellamy, että\nmeillä on eräs juttu huomenna. Ja teidän vanha vihreä jousimiehenne saa\nlisäksi oman erikoisen palstansa.\"\n\n\n\n\nV LUKU\n\nAbe Bellamy ja hänen sihteerinsä\n\n\n        ONKO VIHREÄ JOUSIMIES MURHANNUT CREAGERIN?\n\n    Mystillinen salamurha seuraa riitaa kummituslinnan\n    omistajan kanssa.\n\n    \"Kuka on Garren vihreä jousimies? Mitä yhteyttä hänellä on\n    Charles Creagerin murhan kanssa, miehen, joka oli entinen\n    vanginvartija, viimeksi Pentonvillessä? Nämä ovat Scotland\n    Yardin tekemät kysymykset. Creagerin löysi eilen kuolleena\n    puutarhastaan eräs Daily Globen reportteri, vähän aikaa sen\n    jälkeen, kuin hänellä oli ollut ankara riita Abe Bellamyn\n    kanssa, chicagolaisen miljonäärin, jonka linnassa vihreä\n    jousimies kummittelee. Creagerin tappoi vihreä nuoli, joka\n    on tarkka jäljennös kuusisataa vuotta sitten käytetyistä\n    nuolista...\"\n\nAbe Bellamy laski kädestään sanomalehden ja katsoi sihteeriinsä.\n\n\"Kuinka paljon tästä on lähtenyt teistä, sitä minä en tiedä\", hän\nmurisi. \"Jonkun on täytynyt kertoa reporttereille tuosta hullusta\nkummituksesta. Kuulkaa nyt, Savini! Koko tämä typerä puhe kummituksista\nei peloita minua. Onko selvää? Jos tämä apinanilveily on järjestetty\nminua peloittaaksenne, ja jos te luulette minua peloittamalla tekevänne\nitsenne välttämättömäksi olioksi Garressa, niin saattepa tietää vielä\njotakin. Tulen tekemään lyhyen lopun koko jutusta huutamatta siitä\nScotland Yardille, uskokaa minua!\"\n\nHän astui ikkunan luokse ja tuijotti synkästi kadulle. Pian hän kääntyi\nnopealla liikkeellä Saviniin päin.\n\n\"Savini, minä kerron teille jotakin. Teillä on hyvä toimi. Älkää\nmenettäkö sitä. Te olette ainoa lajianne, jota minä olen koskaan\npitänyt palveluksessani. Te olette viekas, ja te olette valehtelija, ja\nte sovitte minulle. Minä nostin teidät katuojasta -- älkää unohtako\nsitä. Minä tiedän, että te olette veijari -- ette ole koskaan ollut\nmuuta kuin veijari -- mutta otin teidät palvelukseeni, koska olitte\nsenlaatuinen veijari, jota minä tarvitsen. Sellainen, josta minä tiesi\nkaikki. Kuuletteko sen? Te toimitte yhdessä erään väärinpelaajajoukkion\nkanssa, kun minä löysin teidät, ja poliisi odotti tilaisuutta\npistääkseen teidät häkkiin. Sillä tavoin tulin tuntemaan teistä kaiken.\nKun tuo etsivä tuli viime yönä kyselemään minulta Creagerista, oli eräs\nhänen ensimmäisiä kysymyksiään, tiesinkö minä minkälaatuinen sihteeri\nminulla on. Sitä te ette tietänyt, vai kuinka?\"\n\nSavinin kasvot korvasivat vastauksen. Niiden hieno olivinruskea väri\noli vaihtunut harmaaseen kalpeuteen.\n\n\"Se ei ollut ensikerta, kun kuulin teistä\", jatkoi vanha mies\nsäälimättömästi. \"Toista vuotta sitten poliisipäällikkö -- tarkastaja,\ntai miksikä häntä nyt sanotaan tässä maassa -- sattui puheilleni erään\nrintaneulan johdosta, jonka muuan hotellipalvelija oli ottanut, ja minä\npyysin häntä jäämään lounaalle. Minä olen aina ollut ystävällinen\npoliisia kohtaan. Se kannattaa. Ja kun me söimme lounasta tässä samassa\nhotellissa, osoitti hän minulle teidän oikean laatunne -- antoi minulle\nteidän ansioluettelonne. Oletan, että luulitte rukouksenne helposti\nansaituista rahoista täyttyneen, kun saitte minun shekkikirjani. Niin\nei ollut asianlaita. Te olette ollut rehellinen minua kohtaan, sillä\nviikko sen jälkeen, kun olin ottanut teidät palvelukseeni, otettiin\nväärinpelaajajoukkio kiinni, ja te olitte iloinen, kun teillä oli jokin\nreikä, mihin piiloutua.\"\n\nHän asteli hitaasti sihteerinsä luo ja tarttui keskisormellaan Savinin\nliivinaukkoon kiinni.\n\n\"Tuo juttu vihreästä jousimiehestä tulee loppumaan hyvin äkkiä\", hän\nsanoi painokkaasti. \"Ja se on parasta! Ammun jokaisen, joka on vihreä,\nenkä halua selittää viranomaisille, kuinka tapaturma oikeastaan\ntapahtui. Sanomalehdet kertovat, että vihreän jousimiehen vuoksi on\nsattunut yksi kuolemantapaus. Ehkäpä niitä tulee useampiakin!\"\n\nOte liivistä oli käynyt kiinteämmäksi, ja ilman mitään nähtävää\nponnistusta hän heilutti avutonta nuorta miestä sinne tänne.\n\n\"Te tiedätte, että minä olen voimakas, mutta luulette, että olen\nyksinkertainen. Siinä erehdytte. Minä voin tehdä teille kepposen\nkepposesta ja nujertaa teidät.\"\n\nÄkkiä hänen otteensa heltyi, ja Savini hoiperteli taaksepäin.\n\n\"Auto kello viideksi\"; sanoi Abe Bellamy, ja päännyökkäyksellä hän\npäästi sihteerinsä menemään siksi päiväksi.\n\nSavini meni huoneeseensa ja suoristi sekä hiuksensa että hermonsa. Hän\noli hämmentynyt, mutta oli tointunut säikähdyksestään. Hän seisoi\npitkän aikaa ajatuksissaan katsellen ruskeita kasvojaan peilistä.\n\nHän oli lausunut ainoastaan totuuden torjuessaan kaiken syyn vihreän\njousimiehen jutun antamisesta sanomalehdille. Hänellä oli useita hyviä\nsyitä ollakseen ilmoittamatta tuon olion ilmestymistä.\n\nÄijä siis tiesi! Tämän selville saaminen oli ensin aiheuttanut\nahdistusta; nyt se tuotti helpotusta. Hän oli elänyt pelossa, että\nhänen menneisyytensä paljastettaisiin, mutta hänen pelkonsa syytä ei\nAbe Bellamy arvannutkaan. Pehmeät, ruskeat silmät, jotka katselivat\nhäntä peilistä, hymyilivät. Abe Bellamy ei arvannut! Hän katsoi\nkelloaan. Se oli hiukan yli yhdeksän, ja päivä oli hänen käytettävänään\nkello viiteen asti, niin että tekosyyt, joita hän oli keksinyt\nulosmenoaan puolustellakseen, olivatkin tarpeettomat.\n\nOsatakseen palvella Bellamya täytyi jättää hänet itsekseen, kun hän\nhalusi yksinäisyyttä. Oli päiviä, jolloin hän ei nähnyt äijää\nollenkaan. Oli toisia päiviä, jolloin jokainen valveillaolon tunti oli\nkäytettävä hänen isännälleen kasaantuneiden kirjeiden vastaamiseen.\n\nAuto jätti hänet Maida Valessa erään ison asuinrakennuksen\nsisäänkäytävän eteen, ja hän käveli, torjuttuaan hissipojan\nkehoituksen, rappuja kaksi kerrosta ylöspäin, otti avaimen taskustaan\nja avasi oven n:o 12.\n\nKun hän väänsi avainta lukossa, tuli eräs savuketta polttava tyttö\neteiseen katsomaan, kuka tulija oli.\n\n\"Oh, sehän oletkin sinä!\" sanoi hän välinpitämättömästi miehen\nsulkiessa oven perästään ja heittäessä hattunsa naulakkoon.\n\n\"Kukas muu se voisi olla?\" hän kysyi.\n\n\"Olen lähettänyt palvelustytön hakemaan muutamia munia\", vastasi tyttö\nmiehen seuratessa häntä hyvin sisustettuun, pieneen oleskeluhuoneeseen.\n\"Missä sinä olit viime yönä? Minä luulin, että olisit tullut syömään\nillallista.\"\n\nTyttö oli kiivennyt pöydänkulmalle istumaan, ja heilutti tohveleihin\npuettuja jalkojaan: sievä, mutta huolimattomasti puettu tyttö, jolla\noli keltainen tukka ja kauniit, tummat silmät. Ihojauhe hänen\nkasvoillaan näytti hiukan tarpeettomalta, mutta se sai heti\nselityksensä.\n\n\"Älä katsele minua\", sanoi hän, kun mies tarkasteli häntä uteliaana.\n\"Tanssin kello kolmeen asti enkä ole vielä kylpenyt. Sain kirjeen\nJerryltä tänä aamuna\", hän lisäsi äkisti ja nauroi, kun mies irvisti.\n\nHän hypähti alas pöydältä ja otti sinisen kirjekuoren uuninreunukselta.\n\n\"En halua nähdä sitä\", sanoi Savini. \"Kammoan koskea esineisiin, jotka\novat tulleet vankilasta.\"\n\n\"Kiitä onneasi, ettet ole siellä itse, poikaseni\", sanoi tyttö\nsytyttäen uuden savukkeen entisen tyngästä. \"Jerry pääsee vankilasta\nkuuden kuukauden kuluttua. Hän haluaa tietää, mitä sinä aiot tehdä\nhänen hyväkseen. Sinä olet miljonääri nyt, Julius.\"\n\n\"Älä ole hupsu\", sanoi mies karkeasti.\n\n\"No hyvä, Bellamy on miljonääri, ja siinä täytyy olla tilaisuus siepata\njotain itsellekin.\"\n\n\"Siinä on paljonkin siepattavaa\", sanoi Julius Savini.\n\nHän työnsi kädet taskuihinsa ja astui ikkunan luo, kääntyen sillä\ntavoin, että hänen kasvonsa olivat varjossa.\n\n\"Garressa on puoli miljoonaa.\"\n\n\"Dollareita vai puntia?\" kysyi tyttö ilman minkäänlaista innostusta.\n\n\"Puntia.\"\n\nTyttö nauroi hiljaa.\n\n\"Bellamyn äijä tulisi rauhattomaksi, jos hän tietäisi...\"\n\n\"Hän tietää\", sanoi Julius. \"Hän tietää kaikki.\"\n\nTyttö katsoi häntä hämmästyneenä.\n\n\"Tietää että sinä olet...\"\n\nMies nyökkäsi.\n\n\"Että minä olen veijari. Ne ovat hänen omat sanansa. Hän puhui minulle\nsiitä tänä aamuna.\"\n\n\"Mitä on oikein koko tuo hälinä vihreästä jousimiehestä?\" kysyi tyttö\nmennen sulkemaan oven, kun hän kuuli palvelijattarensa askelten äänen\nhallista. \"Luin siitä tänä aamuna sängyssä.\"\n\nMies ei vastannut aivan heti. Mutta sitten hän sanoi:\n\n\"En ole nähnyt sitä. Eräs palvelija luuli nähneensä kummituksen, ja\näijä kertoi minulle, että joku oli avannut hänen ovensa yöllä.\"\n\n\"Se olit sinä\", sanoi tyttö, mutta hänen hämmästyksekseen mies pudisti\npäätään.\n\n\"Ei, minun ei tarvitse lähteä millekään yöllisille retkille. Minä\ntunnen joka sopen linnassa; eikä sitäpaitsi kassakaappi ole sellainen\nhomma, että ottaisin sen yksinäni suorittaakseni. Se vaatii\nasiantuntijaa.\"\n\nHän katsoi tyttöön, rypistäen miettiväisesti otsaansa.\n\n\"Kerronpa sinulle, Fay, miten minä suhtaudun nykyiseen tilanteeseen.\nVanha joukko on hajonnut. Jerry on vankilassa, Ben on samoin häkissä,\nWalters on puikahtanut mannermaalle, ja ainoastaan sinä ja minä olemme\njäljellä vanhasta sakista. Se on rikki; antaa sen olla rikki. Mitä sinä\ntai minä oikeastaan hyödyimmekään siitä? Muutamia vaivoin ansaittuja\npuntia viikossa, joista jäi hyvin vähän säästöön, kun olimme maksaneet\nmenomme. Peli oli liian pieni, ja petkutettavat ovat tulleet\nharvinaisiksi. Tässä me nyt olemme, ja meillä on puoli miljoonaa käden\nulottuvilla. Ja minä sanon sinulle jotakin: aion mennä melkein murhaan\nasti saadakseni sen!\"\n\nHän kiersi kätensä tytön vyötäisille ja suuteli häntä, mutta tyttö\nodotti, valppaana ja epäluuloisena.\n\n\"Mikä on sinun suuri suunnitelmasi?\" hän kysyi. \"Epäilen sinua, Julius,\nkun sinä tulet tunteelliseksi. Onko minun mentävä murtamaan hänen\nkassakaappinsa, vai mitä?\"\n\nMies katsoi häneen lujasti ja vastasi:\n\n\"Minä tunnen erään paikan -- San Paulon -- jossa ihminen voi elää kuin\nprinssi sadantuhannen dollarin koroilla. Ja se on juuri se summa, jonka\ntuo vanha piru tulee maksamaan minulle -- tai ehkä enempi. Garre\nCastlella on eräs salaisuus, Fay. Se on ehkä sadantuhannen punnan\narvoinen salaisuus. Ja jos pahin tapahtuisi, on minulla pieni\npullollinen näkymätöntä mustetta, joka varmasti tulee olemaan\nkahdenkymmenentuhannen arvoinen.\"\n\nJulius piti arvoituksellisesta puhetavasta, ja hän iloitsi siitä\nilmeestä, jonka tämä salakähmäisyys toi hänen vaimonsa kasvoille.\n\n\n\n\nVI LUKU\n\nTyhjäntoimittaja Featherstone\n\n\nMoitteeton nuori mies, joka oli ollut kolmas henkilö Howettin\nlounasseurueessa, oli vanhempi kuin hänen ruusunpunaiset, poikamaiset\nkasvonsa ilmaisivat. Valerie Howett oli arvannut sen jo silloin, kun\nhänen isänsä oli esitellyt miehen hänelle. Valerie tunsi aluksi häntä\nkohtaan lempeää mielenkiintoa. Matkoillaan isänsä seurassa, joka\nliikeasioissa kävi usein Amerikassa, tyttö oli tavannut Chicagossa ja\nNew Yorkissa ja jokaisessa isossa Yhdysvaltain kaupungissa mielettömien\nisien hemmoiteltuja poikia, joilla ei ollut muuta harrastusta elämässä\nkuin niiden tuntien mahdollisimman nopea kuluttaminen, jotka olivat\nheidän houkuttelevimpien huvitustensa välillä. Hän tiesi, kuinka ahtaat\nolivat heidän harrastuksensa, jotka liikkuivat heidän nopeiden\nautojensa ja hitaiden matkojensa välimailla; mutta Featherstonessa hän\noli ensimmäisen kerran tavannut tuon lajin englantilaisen muunnoksen.\n\nMonessa suhteessa James Lamotte Featherstone oli parempi kuin kaikki\ntoiset, jotka hän oli tuntenut. Hänen elämänsä oli tarkoituksetonta,\nmutta hän oli edukseen vaatimaton. Hän ei koskaan puhunut itsestään;\nhän osasi puhua muista asioista huvittavasti.\n\nValerie oli ensimmältä sietänyt häntä, koska hän oli edustuskelpoisempi\nkuin salapoliisi, jonka hänen isänsä oli uhannut palkata hänen\nseuralaisekseen, jos hän ei luopuisi tavastaan tehdä yksinäisiä retkiä\nepämiellyttäviin kaupunginosiin. Ja ensin siedettyään miestä tyttö\nalkoi pitää hänestä huolimatta hänen keikarimaisesta ulkonäöstään.\n\nMurhan jälkeisenä päivänä nuori mies tuli noutamaan tyttöä puistoon.\n\n\"Aion kysyä teiltä jotakin\", sanoi tyttö, kun he olivat ehtineet\naurinkoiseen puistoon ja nuori mies oli löytänyt hänelle tuolin Rotten\nRowin viereltä, \"ja se on hyvin henkilökohtaista laatua.\"\n\n\"Sellaiset kysymykset kiinnostavat minua\", vastasi mies vakavana.\n\n\"Mitä te teette muuta, paitsi juoksette pitämässä seuraa miellyttäville\nnuorille naisille?\"\n\nMies katseli häntä terävästi.\n\n\"Te olette miellyttävä\", sanoi hän vakavasti. \"Te muistutatte minulle\naina Beatrice d'Estea -- tyttöä, jonka Leonardo on maalannut -- mutta\nteidän kasvonne ovat hienommat ja silmänne niin paljon kauniimmat...\"\n\nTyttö oli nyt aivan purppuranpunainen ja keskeytti hänet.\n\n\"Mr. Featherstone!\" sanoi hän vakavasti. \"Ettekö ymmärrä, että minä\nlaskin leikkiä? Eikö teillä englantilaisilla ole ollenkaan\nhuumorintajua? Minä en puhunut itsestäni.\"\n\n\"Te ette tunne ketään muuta, jolle olen pitänyt seuraa\", hän väitti\nvastaan ja muutti sitten keskustelun vaarattomammalle pohjalle. \"Ei,\nminulla ei ole mitään tekemistä.\"\n\n\"Te ette edes silitä omia housujanne\", sanoi tyttö purevasti, sillä\nmies oli suututtanut häntä.\n\n\"En; palkkaan toisen tekemään sen\", myönsi mies. \"Kampaan kuitenkin\nitse tukkani\", hän lisäsi iloisesti.\n\nTyttö nauroi vasten tahtoaankin, mutta tuli sitten äkkiä vakavaksi.\n\n\"Mr. Featherstone, aion pyytää teiltä hyvin suurta palvelusta\", sanoi\nhän. \"En ymmärrä, kuinka uskalsin yrittää vihastuttaa teitä. Isäni on\nhyvin huolestunut minun tähteni. Hän on hiukan vanhanaikuinen ja on\nsitä mieltä, ettei nuori tyttö saa mennä ulos yksinään. Hän on mennyt\nniinkin pitkälle, että on ehdottanut salapoliisin palkkaamista minua\nvartioimaan.\"\n\n\"Isänne on viisas mies\", sanoi Jimmy Featherstone ripeästi -- ja juuri\nsitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.\n\n\"Otaksuttavasti hän on sitä\", sanoi Valerie, vaivoin hilliten itsensä\nantamasta kärkevää vastausta, \"mutta... totuus on se, että haluan olla\nyksin. Ymmärrättekö, Mr. Featherstone?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi toinen.\n\n\"Voin ainoastaan silloin olla yksin, pelästyttämättä isääni, jos hän\nluulee, että te olette vienyt minut jonnekin... teatteriin tai... tai\nmuseoon.\"\n\n\"En koskaan veisi teitä sinne\", vastusti Jimmy, ja kiusaantunut tyttö\nhuokasi väsyneesti.\n\n\"Minä tarkoitan seuraavaa -- ja minä aion puhua hyvin selvästi:\nhaluaisin teidän tulevan luokseni aamulla ja vievän minut ulos. Ja minä\ntoivon, että te jätätte minut ja annatte minun ajaa minne haluan.\nVoitte sanoa, että viette minut ulos koko päiväksi. Joelle\nesimerkiksi...\"\n\n\"On liian myöhäinen vuodenaika mennä joelle\", mutisi hänen\nseuralaisensa.\n\n\"No hyvä... johonkin muuhun paikkaan siteen. Johonkin sellaiseen\npaikkaan, että minulta menisi siihen matkaan koko päivä. Isäukko\nmatkustaa Skotlantiin keskiviikkoiltana...\"\n\n\"Te siis toivotte, että minä olen vievinäni teidät ulos ja jätän teidät\nsitten kulkemaan omien suunnitelmienne mukaan?\"\n\nTyttö huokasi jälleen.\n\n\"Kuinka älykäs olettekaan. Niin, juuri sillä tavoin haluan teidän\nmenettelevän.\"\n\nJimmy Featherstone kaivoi kuoppaa hiekkaan kultapäisellä kepillään.\n\n\"Teen sen yhdellä ehdolla\", sanoi hän hitaasti.\n\nTyttö katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Ehdolla? Mikä se sitten on?\"\n\nMies kohotti päänsä ja katsoi tyttöä suoraan silmiin.\n\n\"Jättäkää Abe Bellamyn asiain tutkiminen jollekin toiselle\", sanoi hän.\n\"Se ei ole naiselle sopivaa askartelua. Jos poliisi olisi tarkastanut\nCreagerin talon takana olevan puutarhan, olisi teidän ollut hiukan\nvaikeaa selittää läsnäolonne, neiti Howett.\"\n\nHetken ajan Valerie tuijotti seuralaistaan, sanattomana ja kalpeana.\n\n\"Minä -- minä en ymmärrä teitä, Mr. Featherstone\", hän änkytti.\n\nNuori mies silmäili ympärilleen ja katseli sitten tyttöä hymyillen,\npuolittain hyväntahtoisen leikillisesti ja puolittain nuhtelevasti.\n\n\"Neiti Howett, te syytitte minua äsken siitä, että elän hyödytöntä\nelämää. Toimettomalla miehellä on hyvää aikaa havaintojen tekoon. Te\najoitte autolla minun asuntoni ohi St. James Streetillä, seuraten\nCreagerin ajamaa Fordia.\"\n\n\"Te siis tunnette Creagerin?\" kysyi tyttö hämmästyneenä.\n\n\"Minä tunsin häntä hiukan\", sanoi Mr. Featherstone leikkien kepillään\nja vältellen tytön silmiä. \"Minä tunnen joka ihmisen pintapuolisesti\",\nhän lisäsi nauraen, \"ja muutamat melko hyvin. Niinpä esimerkiksi\ntiedän, että te jätitte auton Field Roadin päässä ja kävelitte\nCreagerin talolle asti, ja sitten, aivan kuin olisitte ollut hyvin\nvarma siitä, mitä aiotte tehdä, menitte portaalle, joka on yhteydessä\nCreagerin puutarhan perällä olevan taimiston läpi kulkevan polun\nkanssa. Taimisto ei kuulu hänen maahansa, ja hän sai käyttää sitä\nainoastaan sen vuoksi, ettei hän ollut viitsinyt aidata puutarhaansa\nsiltä puolelta. Ja tuossa taimistossa te viivyitte melkein kello\nkahdeksaan asti eilen illalla.\"\n\n\"Te vain arvailette\", väitti tyttö kiivaasti. \"Isä oli kertonut teille,\netten tulisi takaisin päivälliselle...\"\n\n\"Minä en todellakaan arvaile\", sanoi mies rauhallisesti. \"Te jäitte\ntaimistoon, koska pelkäsitte, että teidän läsnäolonne huomattaisiin.\"\n\n\"Missä te olitte?\" kysyi tyttö.\n\nMies hymyili jälleen.\n\n\"Minä olin myöskin taimistossa, mikä minun täytyy surukseni tunnustaa.\nMuuten olisin nähnyt ystävämme vihreän jousimiehen.\"\n\n\"Mitä te teitte siellä? Kuinka uskalsitte vakoilla minua, Mr.\nFeatherstone?\"\n\nMiehen silmät välähtivät, mutt'ei lihaskaan hänen kasvoissaan\nvärähtänyt.\n\n\"Olette epäjohdonmukainen, neiti Howett. Vähän aikaa sitten syytitte\nminua siitä, etten tee mitään; ja nyt, kun tunnustan teille seuranneeni\nteitä mitä vaarallisimmalla retkellä...\"\n\nTyttö pudisti päätään avuttomana.\n\n\"En tiedä lainkaan, mitä minun pitäisi ajatella. Se ei tunnu lainkaan\nteidän tapaiseltanne, Mr. Featherstone. Miksikä luulette minun\nseuranneen Creageria?\"\n\nMies otti ilmeisen harkituin elein taskustaan kultaisen savukekotelon.\n\n\"Saanko polttaa?\" kysyi hän, ja kun tyttö nyökkäsi, sytytti hän\nsavukkeen ja puhalsi sinisen savupilven tyyneen aamuilmaan.\n\n\"Te seurasitte Creageria\", sanoi hän hitaasti, \"koska -- ja tässä\nkohdassa minä ainoastaan arvailen -- te ajattelitte, että vihassaan Abe\nBellamya kohtaan hän ehkä pettäisi viimeksimainitun ja ehkä sattumalta\nantaisi teille tiedon, jota olette kaivannut vuosikausia.\"\n\nTyttö saattoi vain tuijottaa mieheen.\n\n\"Te olette etsinyt erästä naista, joka katosi salaperäisissä\nolosuhteissa, neiti Howett\", sanoi hieno nuori mies piirrellen hiekkaan\nkeppinsä metallikärjellä. \"Ja, syystä tai syyttömästi, te epäilitte\nBellamya syylliseksi hänen katoamiseensa. Te olette tarttunut\nheikompiinkin oljenkorsiin kuin siihen, johon tarrauduitte eilen.\nMinulta meni pitkä aika, ennenkuin arvasin teidän ajatuksenjuoksunne;\nmutta minä kuvittelen, että te arvelitte Bellamyn seuraavan kätyriään\ntämän asuntoon, ja että teille ehkä tarjoutuisi tilaisuus kuulla heidän\nkeskustelevan. Te odotitte taimistossa melkein kaksi tuntia ja olitte\njo lähtemäisillänne kotiin, kun näitte poliisin.\"\n\nHän otti savukkeen suustaan ja heitti sen pois. Hänet oli äkkiä\nvallannut vastenmielisyys tupakkaa kohtaan.\n\n\"Antaisinpa melkoisen summan rahaa, jos saisin tavata vihreän\njousimiehen\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Te siis luulette...?\" kysyi tyttö hämmästyneenä.\n\n\"Minä en ainoastaan luule, vaan olen aivan varma.\"\n\nTyttö katseli häntä nyt aivan uudella mielenkiinnolla ja\nymmärtämyksellä.\n\n\"Kuinka omituinen mies te olettekaan, Mr. Featherstone! Olette melkein\nyhtä ovela kuin joku salapoliisi, jollaisen isäni aikoi palkata\npitämään minusta huolta.\"\n\nMies nauroi.\n\n\"Minun täytyy tehdä teille pieni tunnustus, neiti Howett. Minä olen\nsalapoliisi, ja minut on palkattu juuri tuota tehtävää varten. Olen\nkapteeni Featherstone Scotland Yardista, ja minä olen pitänyt teitä\nsilmällä siitä alkaen kuin saavuitte Lontooseen.\"\n\n\n\n\nVII LUKU\n\nMuuan vierailu poliisin päämajassa\n\n\nSpike Holland kirjoitti par'aikaa toisen päivän juttuaan nuolimurhasta,\nkun hänet kutsuttiin puhelimeen, ja sitten hän ilmoitti\ntoimitussihteerille saamansa tiedonannon sisällyksen.\n\n\"Minua tahdotaan Scotland Yardiin. Hei! Minusta tulee tärkeä henkilö.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, että joku nainen on sekaantunut tähän juttuun?\"\nsanoi toimitussihteeri ja katsahti ylös Spiken käsikirjoituksesta,\njonka ensimmäistä liuskaa hän oli tutkinut.\n\n\"Aivan varma!\" sanoi Spike reippaasti. \"Kaksi ihmistä näki hänet. Ja\nminä olen löytänyt vuokra-auton kuljettajan, joka otti hänet vaunuunsa\nHaymarketissa ja sai määräyksen seurata Creagerin vaunua. Ja sitten on\neräs vaimo, joka asuu Field Roadin alapäässä ja joka näki jonkun naisen\nkulkevan niityn halki Creagerin puutarhan takaosaa kohti.\"\n\n\"Luuletteko, että he voivat saada selville, kuka hän oli?\"\n\n\"Ei ole mitään varmempaa koko maailmassa\", sanoi toivehikas Spike,\n\"varsinkin, jos minä arvaan oikein. On ainoastaan hankittava\nautonohjaajalle tilaisuus nähdä hänet.\"\n\nKymmenessä minuutissa hän oli Scotland Yardissa.\n\n\"H-toimiston päällikkö haluaa tavata teitä\", sanoi kersantti ovella.\n\n\"Toimisto H on minulle jotakin uutta\", sanoi Spike, \"mutta opastakaa\nminut sinne.\"\n\nEräs poliisimies johdatti hänet huoneeseen, joka koostaan ja\nsisustuksestaan päättäen oli jonkun hyvin korkean virkailijan toimisto.\nPöydän ääressä istui kirjoittamassa nuori mies, joka vieraan astuessa\nsisään katsahti ylös työstään.\n\n\"Totta totisesti!\" läähätti Spike. \"Minä olen tavannut teidät\naikaisemmin jossakin.\"\n\n\"Enpä luule, että olemme tavanneet aikaisemmin\", sanoi päällikkö\nhymyillen; hän nousi ylös ja työnsi esiin tuolin. \"Istukaa, Mr.\nHolland. Olen komissaari Featherstone enkä ole tavallisesti yleisön\ntavattavissa. Teen poikkeuksen teihin nähden, koska pidän kasvoistanne.\nTahdotteko sikarin?\"\n\n\"Tahtoisin mieluummin jonkin kohteliaisuuden lisää\", sanoi Spike.\n\"Annan suuren arvon tunnustukselle, jonka annatte tukastani.\"\n\nJim Featherstone nauroi.\n\n\"Vakavasti puhuen, Holland, syy siihen, että olen kutsunut teidät\ntänne, on seuraava. Tiedän, että olette urkkinut selville erään\nautonkuljettajan, joka vei erään naisen Field Roadin päähän ja näki\nhänen lähtevän taloa kohti.\"\n\nHän hymyili toisen ällistykselle, mutta jatkoi heti:\n\n\"Siinä ei ole mitään salaperäistä, sillä me tarkastamme aina\nvuokra-autot, ja mies oli tullut rauhattomaksi teidän kyselyistänne ja\ntuli ilmoittamaan poliisille, että hän oli vienyt tuon naisen sinne.\"\n\n\"Ovatko muut lehdet saaneet tästä tiedon?\" kysyi Spike murheellisen\nnäköisenä.\n\n\"Ei yksikään lehdistä ole sitä saanut tietää eikä tule saamaan\", sanoi\nFeatherstone rauhallisesti. \"Ei edes Daily Globe.\"\n\n\"Mutta me olemme hankkineet tämän jutun tietoomme\", sanoi Spike.\n\n\"En halua, että käytätte sitä. Juuri sen vuoksi olen kutsunut teidät\ntänne. Tunnen tuon naisen, ja tosiasia on, että hän on selittänyt\nkäyttäytymisensä tyydyttävällä tavalla. Käsitän kyllä, että tämä on\nteille suuri pettymys, sillä murha ilman verhottua ja salaperäistä\nnaista ei ole ollenkaan mikään murha sanomalehden kannalta katsoen.\"\n\nSpike virnisti.\n\n\"Hyvä on, päällikkö, jos ajattelette sillä tavoin\", sanoi hän. \"Juttu\njulkaistaan.\"\n\n\"Annan teille jonkun johtolangan tai parikin, jotka voitte panna sen\ntilalle\", sanoi Mr. Featherstone, leikitellen hopeaisella\npaperiveitsellä. \"Miehellä, joka tappoi Creagerin, on punainen arpi\nhartioissaan.\"\n\n\"Onko tämä olettamus?\" kysyi ällistynyt Spike.\n\n\"Se on tosiasia\", sanoi Featherstone. \"Ja minä annan teille vielä\ntoisen johtolangan: murhaajalla oli kädessään joko hyvin paksu\nkävelykeppi tai golfmailapussi. Minä taivun mailateorian puolelle,\nsillä noin neljännesmailin päässä rikoksen tapahtumapaikasta on\ngolf-kenttä. Myönnän kyllä, etten oikein tiedä, millä tavoin te\nvoisitte käyttää näitä tietoja hyödyksenne, mutta ehkä haluatte panna\nne talteen, käyttääksenne ne sitten, kun murhaaja on saatu kiinni.\"\n\n\"Onko olemassa jokin varma johtolanka, jokin, jota pidätte\nkäyttökelpoisena?\"\n\nJim Featherstone pudisti päätään.\n\n\"Ei ole; toisin sanoen: ei ole julkisuutta varten, sillä se on tosi. En\nole sarkastinen, Holland, mutta te kai tiedätte, että me annamme\nvihjauksia johtolangoista ainoastaan silloin, kun tahdomme säikähdyttää\nrikollisen ja saada hänet liikkumaan paikaltaan. Poliisin viimeinen\nkeino on pakottaa etsittävä henkilö ilmaisemaan itsensä jättämällä\ntavallisen olinpaikkansa ja menemällä piiloon. Useampi rikollinen on\nsaatu kiinni silmiinpistävän poissaolon kuin sormenjälkien vuoksi.\nMutta mies, jota nyt tavoittelemme, ei ole tavallinen rikollinen.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte tuolla johtolangallanne -- selässä olevalla arvella?\"\nkysyi Spike uteliaana, odottamatta lainkaan, että hänen kysymykseensä\nvastattaisiin. Hänen hämmästyksekseen Featherstone selitti.\n\n\"En tiedä, kuinka kauan olette ollut tässä maassa ja kuinka hyvin\nolette tutustunut Englannin oikeuslaitoksen menettelytapoihin. Eräistä\nrikoksista me tässä maassa annamme raippoja. Jotkut teikäläisistä\najattelevat, että se on raakaa, ja ehkä se sitä onkin puhtaasti\nihmisystävälliseltä näkökannalta katsottuna. Niin meillä nyt kuitenkin\ntehdään. Mutta se on vaikuttanut erään rikoslajin häviämiseen --\nväkivaltaisen ryöstön. Jos pari katuvarasta on pieksänyt jonkun\nkansalaisen kadulla ja ryöstänyt hänet, määrää tuomari noille\nherrasmiehille kolmekymmentäviisi iskua. Siitä on seurauksena, että\nväkivaltainen ryöstö on melkein kadonnut rikoksien joukosta. Taikka jos\nsaamme tietää, että joku mies elää onnettoman naisparan kustannuksella,\nniin me pieksämme häntä. Se on tehnyt tällaisen ammatin hyvin vähän\nsuosituksi. Myös muista rikkomuksista annetaan piiskaa -- nimitämme\nsitä 'viisihäntäiseksi kissaksi', sillä se on viisisiimainen ruoska --\nkuten väkivallasta vankilaviranomaisia kohtaan. Creager oli seitsemän\nvuoden ajan Pentonvillen vankilan huomattavin piiskuri. Se on\nepämiellyttävää hommaa, joka vaatii lujia hermoja ja suurta\ntaitavuutta, sillä laki määrää, etteivät iskut saa sattua hartioiden\nylä- eikä alapuolelle. Jos lyönti sattuu kaulaan, voi siitä olla\nkuolema seurauksena. On olemassa eräs laji pahantekijöitä, jotka voivat\nkärsiä tämän rangaistuksen tuntematta mitään kostonhalua sen\ntoimeenpanijaa kohtaan. On taas toisia, jotka eivät koskaan anna sitä\nanteeksi, ja minun teoriani on, että murhaaja on joku mies, joka on\nollut Creagerin käsissä ja on odottanut tilaisuutta kostaakseen.\"\n\n\"Entä sitten tuo paksu kävelykeppi tai mailapussi?\" kysyi Spike.\n\n\"Creager tapettiin nuolella, joka ammuttiin hyvin lujalla jousella --\nluultavasti erittäin hienosta teräksestä tehdyllä jousella. Ei voi\nkävellä Lontoossa kantaen mukanaan jousia ja nuolia herättämättä\njoltistakin huomiota. Ase on ollut joko kätkettynä onttoon\nkävelykeppiin tai sitten se on kuljetettu huomiota herättämättä\ngolfmailapussissa.\"\n\nSpike palasi toimitukseen tuntien mielessään, että hänen jutustaan oli\npudonnut pohja pois.\n\n\"Voitte leikata pois naista koskevan kohdan, Mr. Syme\", sanoi hän.\n\"Poliisi tietää hänestä kaiken, eikä hänessä ole mitään epäiltävää.\"\n\n\"Minä epäilen aina salaperäisiä naisia\", valitteli mielikuvitukseton\nSyme. \"Tuossa on teille sähkösanoma.\" Hän kurkotti takanaan olevaan\nhyllyyn, otti sieltä nahanvärisen kuoren ja heitti sen alaiselleen.\nSpike avasi ja luki:\n\n    \"Luuletteko, että Bellamy tahtoisi tehdä lahjoituksen minun\n    lastenkodilleni? Vaikuttaako hän teistä lapsirakkaalta?\"\n\nSpike istuutui ja nauroi, kunnes kyynelet tulivat hänen silmiinsä.\n\n\"Mistä tämä mielenliikutus nyt johtuu?\" kysyi harmistunut Mr. Syme.\n\n\n\n\nVIII LUKU\n\nFay kohtaa vanhan tuttavan\n\n\nValerie Howett oli aivan kiihdyksissä. Täydellinen epätoivo, kostonhalu\nja tunne siitä, että oli käyttäytynyt typerästi, pitivät häntä\nvallassaan.\n\n\"Rakkaani\", sanoi hänen isänsä, kun hän kertoi asian hänelle, \"minun\ntäytyi menetellä juuri sillä tavoin. Sinä merkitset minulle enemmän\nkuin mikään muu koko avarassa maailmassa, enkä minä voinut antautua\nalttiiksi sille vaaralle, että menettäisin sinut.\"\n\n\"Mutta miksi et kertonut minulle, että hän oli salapoliisi?\"\n\nKerrankin Walter Howettin synkät kasvot vetäytyivät talviseen hymyyn.\n\n\"Mutta, isä, hän on vahtinut minua koko ajan ja seurannut minua\nkaikkialle, vaikka minä luulin olevani yksin, ja minä luulin varmasti,\nettä hän oli eräs noita toimettomia poikaraukkoja, joita tapaa\nkaikkialla.\"\n\n\"Hän on kolmenkymmenen ikäinen poika\", sanoi Howett, \"ja todella hyvä\npoika, Valerie. Tunsin hänen isänsä; hän oli avustaja meidän\nWashingtonin-lähetystössämme. Ja sinun ei pitäisi olla kiivastunut\nhänelle, Val, sillä hän on uhrannut kahden kuukauden loma-aikansa\nauttaakseen minua. Minä luulin, että sinä olisit jo väsynyt\netsiskelyysi tämän ajan kuluessa\", sanoi hän murheellisena, \"ja olisit\niloinen päästessäsi takaisin kotiin.\"\n\nTyttö ei vastannut tähän mitään, vaikka isä sitä odotti.\n\n\"Kuinka sinä sait sen selville?\" kysyi isä. \"Tarkoitan, että hän kuului\nkeskuspoliisiin?\"\n\n\"Hän kertoi sen minulle\", sanoi tyttö lyhyesti, eikä isä jatkanut\ntiedustelujaan.\n\n\"Toivon, ettei se merkitse sitä, että hän on luopunut tehtävästään\",\nsanoi isä. \"Tunnen itseni levollisemmaksi, kun hän on lähettyvillä.\"\n\n\"Hän sanoi tulevansa päivälliselle huomenillalla\", sanoi tyttö\ntöykeästi. \"Isä, on pelottavaa tuntea olevansa poliisivalvonnan\nalaisena.\"\n\nTämä tunne ei kuitenkaan estänyt häntä pyytämästä Featherstonea\npysymään lupauksessaan. Sinä päivänä, jona hänen isänsä lähti\nSkotlantiin, tuli nuori mies hakemaan häntä ja oli hänen seurassaan\ntäsmälleen viisi minuuttia. Hyde Parkissa tyttö pysähdytti auton ja\navasi tarkoittavalla eleellä vaununoven.\n\n\"Tässä minun on siis noustava pois, vai kuinka?\" kysyi Jim hymyillen.\n\nHän ei ollut enää entinen koreasti puettu nuorukainen. Hänen vaatteensa\nnäyttivät inhimillisemmiltä ja jossakin mielessä sopivat hänelle\nparemmin. Tytöstä hän oli erittäin miellyttävän näköinen, ja hänestä\noli vaikeaa uskoa, että tuo mies olisi täyttänyt jo kolmekymmentä\nvuotta.\n\n\"Minä en kysy teiltä minne aiotte mennä tai mihin hurjaan seikkailuun\",\nsanoi mies seisoessaan vaunun vieressä ja pitäessään kättään\novenrivalla.\n\nValerie hymyili.\n\n\"Onko tarpeellista kysyä, kun teillä todennäköisesti on kaksi\nmoottoripyörällä ajavaa poliisia seuraamassa minua?\"\n\n\"Ei\" -- mies pudisti päätään -- \"kunniasanallani ei. Luotan teihin,\nettette tee tänään mitään, mikä aiheuttaisi minulle ikävyyksiä. Teidän\nvirallisena suojelusenkelinänne olen luonnollisesti hyvin kiinnostunut\nteidän kohtalostanne. Minä poikkean Carltoniin kello kahdeksalta, ja\njos ette ole palannut, hälyytän kaikki Englannin poliisiasemat.\"\n\nTyttö katsahti taakseen vaunun lähtiessä liikkeelle ja huomasi miehen\njääneen tuijottamaan hänen jälkeensä. Hän oli todellakin miellyttävän\nnäköinen. Mies odotti, kunnes vaunu oli poissa näkyvistä, ja sitten hän\nkääntyi ja käveli takaisin puiston halki. Vaikka vuodenaika oli jo\nmyöhäinen, oli päivä varsin lämmin, ja leveillä puistoteillä oli\nkohtalaisesti väkeä. Hän kulki eteenpäin ajatellen enemmän Valerie\nHowettin pulmaa kuin murhaa, joka oli sillä kertaa tärkein puheenaihe\nLontoossa. Huolimatta rauhoittavista päätelmistä tuotti Valerien käynti\nCreagerin taimistossa hänelle kuitenkin huolta.\n\nTotuus oli, ettei hän ollut nähnyt tyttöä taimistossa lainkaan; hän oli\nnähnyt hänen ainoastaan menevän sinne. Hän oli nähnyt hänet jälleen,\nkun hän tuli sieltä pois. Kaikki, mitä tyttö oli tehnyt kello kolmesta\niltapäivällä kello kahdeksaan illalla, jolloin hän tuli taas esiin\npiilopaikastaan, oli jäänyt salapoliisilta selville saamatta. Hän oli\ntoivonut yllättävänsä hänet, ensiksi vartioimistaidollaan ja sitten\noikean ammattinsa ilmaisemisella, niin että tyttö olisi kertonut\nhänelle syyn Creagerin seuraamiseen. Sensijaan hän oli sulkeutunut\nkuoreensa tiiviimmin kuin osteri.\n\nHän tiesi, että tyttö etsiskeli jotakuta; Howett oli kertonut sen\nhänelle. Kuka tämä joku oli ja minkälaisten olosuhteiden vallitessa hän\noli kadonnut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän oli kuluttanut\nkaksi väsyttävää ja vaivalloista kuukautta seuratessaan tuota kaunista\ntyttöä, jonka alituinen etsiskeleminen oli vienyt monille vaarallisille\npoluille, vaikk'ei hän sitä itse tiennyt. Kuka oli Mrs. Held? Mikä\ntarkoitus tytöllä oli häntä hakiessaan?\n\nMr. Howettin hän tunsi ja oli tavannut hänet Atlantin kummallakin\npuolella. Hän oli leski, ja hänellä oli ollut avioliitossaan vain yksi\nlapsi. Jos olisi ollut olemassa sisar, olisi etsiskely ollut helposti\nselitettävissä. Kuka saattoi olla Valerie Howettille niin kallis, että\ntämä hänet löytääkseen oli tuhlannut rahaa lappamalla ja antautunut\nalttiiksi vaaroille, joita salapoliisikin ajatteli väristyksellä? Se ei\nvoinut olla mikään tavallinen ystävä. Olisi ollut paljon helpommin\nymmärrettävää, jos etsiskelyjen kohde olisi ollut mies.\n\nHän ajatteli asiaa puolelta ja toiselta; se oli tyhjentymätön\nihmettelyn ja mietiskelyn aihe. Sitten hän äkkiarvaamatta näki vanhan\ntuttavan, ja siinä samassa kaikki Valerieta koskevat ajatukset\nhaihtuivat hänen mielestään. Hän kulki erään nurmikon poikki kiiruhtaen\naskeliaan, niin että hän saavutti erään hienosti puetun nuoren naisen,\njoka käveli hitaasti, taluttaen pientä koiraa nauhasta. Nainen oli sen\nnäköinen, niinkuin hän olisi asunut jossakin niistä hienostokorttelin\ntaloista, jotka reunustivat puistoa.\n\n\"Ajattelin juuri, etten voinut erehtyä\", sanoi Jim miellyttävästi.\n\"Kuinka voitte, Fay?\"\n\nNainen katsoi häneen ilmeettömästi, kohottaen hienosti maalattuja\nkulmakarvojaan.\n\n\"Pelkään, ettei minulla ole iloa tuntea teitä\", sanoi hän kylmästi ja\nkatsoi ympärilleen, aivan kuin etsiäkseen poliisia, mikä huvitti Jim\nFeatherstonea siinä määrin, että hänen oli hetken aikaa vaikea pidättää\nnauruaan.\n\n\"Fay, Fay!\" sanoi hän nuhtelevasti. \"Tulkaa alas jalustaltanne ja olkaa\ntavallinen kuolevainen. Kuinka voivat teidän hienon seurueenne hyvät\nsielut? Jerry on vielä vankilassa, kuten tiedän, ja loput joukosta ovat\nedelleenkin piilossa Pariisissa.\"\n\nNainen pudisti päätään kärsimättömänä.\n\n\"Hyvä jumala, Featherstone! Onpa todellakin paksua, ettei nainen voi\nkävelyttää koiraansa, ilman että häntä häiritään.\"\n\n\"Teidän raakuutenne ja murteellinen kielenkäyttönne ovat valitettavia\",\nsanoi Featherstone hyväntahtoisesti. \"Kuulin tässä eräänä päivänä\nteistä uutisia, jotka hämmästyttivät minua.\"\n\nNainen katsoi häneen, ja epäluulo ja vastenmielisyys kuvastuivat hänen\nsilmissään.\n\n\"Mitä ne olivat?\" kysyi hän.\n\n\"Minulle kerrottiin, että te olette vihitty avioliittoon, sekä siviili-\nettä kirkolliseen. Kuka on se onnellinen mies?\"\n\n\"Te näette unta\", sanoi hän halveksivasti. \"Te Scotland Yardin miehet\nolette liian kärkkäitä uskomaan pahaa ihmisistä. Ei, minä en ole\nnaimisissa, Featherstone, vaikka en tiedä, mitä voisi tapahtua, jos\nhakkailisitte minua oikein innokkaasti. Olen aina ollut heikko sieviä\npoikatyyppejä kohtaan. Minä pidän niistä; ne eivät ole niin älykkäitä\nkuin rumat.\"\n\nHän katsoi salapoliisiin puoliavoimin silmin.\n\n\"Mitäs siihen sanotte, Featherstone?\" kysyi hän ivallisen vakavasti.\n\n\"Olen pahoillani, että minun täytyy tuottaa teille pettymys\", vastasi\nsalapoliisi, \"mutta minun täytyy ottaa huomioon sukuni mielipide. Mutta\nvakavasti puhuen, kuka on se onnellinen mies?\"\n\n\"Ei ole ketään\", sanoi Fay, \"ei ole koko maailmassa miestä, joka olisi\nminulle kyllin hyvä. Olen tullut siihen tulokseen jo pitkän aikaa\nsitten.\"\n\nSalapoliisi oli asettunut hänen sivulleen, ja he kävelivät yhdessä\nhitain askelin, päältä katsoen kuten sivistynyt, miellyttävän näköinen\npariskunta syventyneenä ystävälliseen keskusteluun.\n\n\"Minkälainen on tuo Bellamyn puoliverinen sihteeri?\" kysyi salapoliisi\nhuolettomasti, ja nainen karahti punaiseksi.\n\n\"Mistä olette saanut päähänne, että hän on puoliverinen?\" kysyi nainen,\nja hänen äänensä kuulosti terävältä ja taistelunhaluiselta. \"Jos\ntarkoitatte Mr. Savinia, joka sattuu olemaan minun ystäväni, niin\nsallikaa minun kertoa teille, että hän on hyvin hyvästä vanhasta\nportugalilaisesta perheestä, älkää unohtako sitä, Featherstone! Enkä\nminä ymmärrä, miksi sallin, että minut nähdään keskustelemassa\npaksupäisen poliisimiehen kanssa.\"\n\n\"Miten ikävää\", mutisi Featherstone. \"Todellakin minun olisi pitänyt\nmuistaa, ettei puoliveristä saa koskaan sanoa puoliveriseksi.\nSivumennen sanoen, onko hän ruvennut viettämään kunniallista elämää,\nkuten olen kuullut väitettävän?\"\n\nRaivostunut tyttö kääntyi kiivaasti salapoliisiin päin, ja hänen\nsilmänsä säkenöivät.\n\n\"Mr. Featherstone\", sanoi hän kiihkeästi, \"en aio kuunnella teidän\npuheitanne minun -- minun ystävästäni, ja olen teille kiitollinen, jos\nkuljette toista tietä.\"\n\nJim Featherstone tuijotti häneen miettiväisenä.\n\n\"Luulisi melkein, että olette naimisissa, ja juuri pikku Juliuksenne\nkanssa. Jos niin on, Fay, niin ottakaa vastaan minun sydämellisimmät\nonnitteluni.\"\n\nMutta ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa lauseensa, oli nainen jo\nkääntynyt poispäin ja käveli kiivain askelin tiehensä, kiskoen\nperässään vastaan hangoittelevaa koiraa.\n\nToisen kerran kymmenen minuutin sisään Jim Featherstone kääntyi\nkatsomaan miettiväisenä naisen perään.\n\nVähän myöhemmin hän astui sisään Carltoniin uudistaakseen tuttavuutensa\nFay Claytonin ystävän kanssa, mutta Julius oli jo lähtenyt isäntänsä\nkanssa Garre Castleen.\n\n\n\n\nIX LUKU\n\nVihreä jousimies\n\n\nGarre Castlesta kapeine torneineen ja sakaraisine muureineen ei juuri\nvoinut päältä katsoen arvata, mitä mukavuuksia se sisälsi. Sen\nulkomuoto oli synkkä ja luotaan työntävä, ainoakaan valonsäde ei\nloistanut sen muurien ja harjatornien ampuma-aukoista. Mr. Bellamyn\nkirjaston lyijypuitteiset ikkunat antoivat sisemmän linnanpihan\nvihreille ruohokentille, ja näiden ikkunoiden vierestä kohosi\nSanktuari-tornin muuri paksuna, keskeytymättömänä ja näköjään\nloppumattoman korkeana seinänä.\n\nOli ihmisiä, jotka ihmettelivät, kuinka tämä mies, joka ei koskaan\nlukenut mitään kirjaa ja jota historia ei lainkaan kiinnostanut, oli\nvoinut ostaa kalliilla hinnalla tuon kuolleen ja hävinneen\nritariloiston tyyssijan. Jos he olisivat tunteneet hänet, eivät he\nolisi kummastelleet. Se oli linnan lujuus, joka valtasi tuon vanhan\nrakentajan mielen.\n\nNoissa kivissä oli jotakin, joka oli samassa vireessä kuin hänen julman\nluonteensa piilevä hurjuus. Valottomat vankityrmät jalanvahvuisine\novineen, pilareihin kiinnitetyt kuluneet kahlerenkaat, kidutettujen\nihmisten olkapäiden kuluttamat; Garre Castlen voima ja majesteettisuus\nmiellyttivät hänen olemuksensa alkuvoimia ja herättivät hänen\nsielussaan atavistisen paholaisen, joka iloitsi jopa menneiden aikojen\nkärsimysten mietiskelemisestä. Juuri tämä oli ensiksi kiinnostanut\nhäntä, kun hän oli nähnyt linnan kaksikymmentä vuotta sitten ollessaan\nkäymässä Englannissa. Sittemmin hän näki Garre Castlen kaikissa\nunissaan; lopuksi tuo paikka kävi hänelle välttämättömäksi. Hän oli\nmaksanut siitä suuren hinnan eikä ollut koskaan katunut kauppaansa.\n\nLinna oli hänen silmiensä valo. Siellä hän oli vähiten epämiellyttävä,\nolipa toisinaan suorastaan inhimillinen. Hän ei nukkunut yhtään yötä\nmuualla. Jos hän oli kaupungissa, ei hän jäänyt sinne yöksi. Ainoastaan\nhotellipalvelijat ja Julius tiesivät sen. Kuinka tärkeä asia hänet\nolikaan vienyt Lontooseen, hän palasi yöksi linnaan takaisin,\nsilloinkin, kun hän lähti taas aikaisin aamulla, ennenkuin ihmiset\nolivat heränneet. Linna oli hänen ainoa huvituksensa. Hän saattoi\nkuluttaa päiviä vaeltelemalla valleilla, tunteja katsellen jotakin\nkiveä. Kuka asetti sen tänne? Mikä oli sen miehen nimi, millaista\nelämää hän oli elänyt, millä tavoin hän sai palkkansa? Tähän\nkysymykseen hän aina palasi. Siihen aikaan ei ollut mitään\nammattiyhdistyksiä, ei mitään kierteleviä asiamiehiä. Jos työläinen\nesiintyi röyhkeästi, vietiin hänet ulos ja hirtettiin. Korkealla\nSanktuari-tornissa pisti muurista esiin tukeva tammihirsi. Alapuolella\noli matala oviaukko. Sen kautta mies oli työnnetty ulos, kaulassa\nhamppuköysi, joka oli kiinnitetty yläpuolella olevaan hirteen. Se\nolikin oikea tapa kohdella röyhkeiksi käyneitä työmiehiä. Ja vihreä\njousimies, joka oli varastanut herransa riistaa, hän oli kuollut tuossa\nhirressä. Se oli oikein, ajatteli Abe Bellamy. Ihmiset, jotka\nkuljeskelevat varastelemassa, on hirtettävä. Lain pitäisi vieläkin olla\nsellainen.\n\nSinä iltana hän istui kirjastossaan suunnattoman ison takan ääressä\nkatsellen hajamielisesti haloista tehtyä valkeaa, joka räiskyi ja\npihisi. Huone oli kaunis, kalliisti ja mukavasti sisustettu. Seinät\nolivat paneloidut lattiasta hirsikattoon asti, ja syvennyksissä olevat\nikkunat oli peitetty raskailla, sinisillä samettiverhoilla. Tulesta Mr.\nBellamyn katse harhaili takan yllä olevaan kivikilpeen, joka kuvasi\nhyppääviä leopardeja ja jonka ajan hammas oli melkein hävittänyt.\nAlapuolella, ja paljon selvempänä, oli kaiverrettuna de Curcyjen\nvaalilause:\n\n      \"RYTE YS RYTE.\"\n\n\"Entisaikaan oli oikeinkirjoitustaito kovin huono\", ajatteli Abe\ntyytyväisenä. Hänen oma oikeinkirjoitustaitonsa ei myöskään ollut hyvä.\n\"Oikein on oikein!\" Olkoon kuinka tahansa, mutta se on typerästi\nsanottu. Samaa kuin sanoa \"musta on mustaa\" tai \"vesi on märkää.\"\n\nOli myöhä, ja hänen iltatyönsä oli suoritettu, mutta hänellä ei ollut\nmitään halua jättää mukavaa nojatuolia, jossa hän istui. Vihdoin hän\nnousi, työnsi syrjään ovea peittävän verhon ja avasi oven. Sitten hän\npalasi takan luo ja veti soittokellon nauhasta. Julius Savini noudatti\nkutsua.\n\n\"Voitte ottaa nämä kaikki pöydällä olevat kirjeet, laatia luonnokset\nvastauksiksi ja jättää ne minulle huomenaamulla\", murisi hän. \"Aion\nolla täällä nyt kuukauden päivät, niin että jos haluatte saada joskus\nvapaa-aikaa, on teidän parasta puhua siitä minulle.\"\n\n\"Minun pitäisi suorittaa eräs tehtävä keskiviikkona\", Sanoi Julius\nheti, ja äijä mutisi jotakin partaansa.\n\n\"Hyvä on, olette silloin vapaa\", sanoi hän.\n\nSihteeri oli jo ovella, kun Bellamy kutsui hänet takaisin.\n\n\"Savini, te kysyitte minulta muutama päivä sitten, olinko tehnyt\ntestamentin. Silloin minä ajattelin, että te ainoastaan tahdoitte tehdä\nvelvollisuutenne sihteerinä. Olen sittemmin ajatellut asiaa, ja minun\nmieleeni tuli, ettette te ole sitä lajia miestä, joka tekee\ntuontapaisen kysymyksen ilman mitään erikoista tarkoitusta.\"\n\n\"Ei siinä ollut mitään tarkoitusta\", sanoi Savini huolettomasti.\n\"Minuahan pidetään teidän sihteerinänne, ja minun pitäisi tietää\njotakin teidän asioistanne -- siinä kaikki.\"\n\nVanha mies loi häneen katseen tuuheiden kulmakarvojensa alta. \"Se\nriittää\", sanoi hän töykeästi.\n\nKun mies oli mennyt, rupesi Bellamy kävelemään herkeämättä edestakaisin\nhuoneessaan. Hänen mielensä oli jollakin käsittämättömällä tavalla\nlevoton, eikä hän voinut keksiä syytä siihen. Hän meni takaisin\nkirjoituspöytänsä luo, otti eräästä sisätaskustaan avaimen ja avasi\nalalaatikon. Hän teki sen melkein tiedottomasti, ja eräs nahkakotelo\noli pöydällä, ennenkuin hän ymmärsi levottomuutensa syyn.\n\nHän oli avannut kotelon ja katseli erään naisen suurta kabinettikokoa\nolevaa muotokuvaa. Nainen oli puettu kaksikymmentä vuotta sitten\nmuodissa olleeseen pukuun, ja kuva näytti senvuoksi hyvin\nvanhanaikaiselta ja omituiselta; mutta naisen kasvot olivat hyvin\nnuoret ja suloiset, ja hänen tyynet silmänsä, jotka näyttivät katsovan\nmiestä tutkivasti, olivat melkein yliluonnollisen kauniit.\n\n\"Sinä olet hupsu\", sanoi Abe Bellamy rauhallisesti. \"Sinä olet\nsuloinen, mutta sinä olet hupsu. Hyvä Jumala! kuinka hupsu sinä\noletkaan!\"\n\nAbe Bellamy nuoli kuivia huuliaan ja tarkasteli kuvaa silmät\nsirrillään. Sitten hän pani sen syrjään.\n\nToinen valokuva esitti kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä olevaa\nmiestä.\n\n\"Hullu\", sanoi Abe rauhallisesti, \"se sinä olit, Mick.\"\n\nKolmas valokuva esitti lasta, aivan pientä poikaa. Hän käänsi sen\nkädessään. Takapuolelle oli liimattu sanomalehtileikkele:\n\n    \"Alla mainittu upseeri kaatui lentotaistelussa toukok.\n    14 p:n tienoilla, 1918. Luutnantti J.D. Bellamy,\n    Yhdysvaltain armeijasta.\"\n\nHän käänsi valokuvan taas toisin päin ja oli sulkemassa kotelon, kun\njokin kiinnitti hänen huomiotaan, ja hän taivutti päänsä lähemmäksi\npöytää. Tuhkaa -- savukkeen tuhkaa! Mr. Bellamy ei polttanut\nsavukkeita. Julius Savini sensijaan tupakoi. Hän kurotti kätensä\nsoittokelloa kohti, mutta muutti sitten mieltään. Lopultakin se oli\nhänen oma syynsä; hän tunsi miehen luonteen, ja jos hän ei osannut\nestää jotakuta uteliasta veijaria nuuskimasta hänen yksityisiä\npapereitaan, niin hän sai syyttää siitä itseään.\n\nEnnenkuin hän lähti kirjastosta sinä iltana, hän pisti kotelon erääseen\nseinäpaneelin peittämään kaappiin ja lukitsi oven. Hän teki sen joka\nyö. Seuraavien kahden tunnin aikana ei kukaan voinut mennä kirjastoon.\n\nJulius, joka työskenteli eteishallin toisella puolella olevassa\nhuoneessa, piti ovea raollaan ja näki siten isäntänsä astuvan ulos ja\npainavan nappulaa, josta sammutettiin kirjastohuoneen valot.\n\n\"Voitte mennä nukkumaan\", sanoi Bellamy töykeästi.\n\nSen ystävällisemmin hän ei koskaan osannut sanoa \"hyvää yötä.\"\n\nHänen makuuhuoneenansa oli eräs kamari, jonka ikkunat antoivat\nlinnanmuurista ulospäin, sillä se sijaitsi kulmittain niinsanotun\neteiskamarin kanssa -- iso huone, jonka paneeli oli tummaa ja jossa ei\nnäennäisesti ollut lainkaan huonekaluja. Makuuhuoneeseen johti kaksi\novea -- ulompi, joka oli vahvaa tammea, ja sisempi, jossa oli vanhalla\nnahalla peitetty kehys. Viimeksimainittuun oli kiinnitetty teräksinen\nripa, joka oli yhdistetty silkkinauhalla Mr. Bellamyn käden ulottuvilla\nolevaan vipuun, kun hän oli sängyssä. Sillä tavoin hän saattoi pitää\novea suljettuna koko yön ja avata sen taas aamulla palvelijalle, ilman\nettä hänen tarvitsi nousta ylös vuoteesta. Hän sulki ulomman oven ja\nlukitsi sen, työnsi nahkaoven kiinni ja laski rivan paikoilleen. Sitten\nhän riisuutui ja meni vuoteeseen kynttilän valossa. Viimeisenä\ntoimenaan ennen uneen vaipumistaan hän otti sisätaskustaan pitkän,\nkapean avaimen ja pisti sen päänalusensa alle. Samalla tavoin hän oli\nmenetellyt kahdeksan vuoden ajan.\n\nHän oli mies, joka nukkui hyvin mutta kevyesti, ja hän vaipui uneen\nheti paikalla. Kolmen tunnin perästä hän heräsi yhtä äkillisesti. Hän\nei koskaan vetänyt ikkunaverhoja kiinni yöllä. Täysikuu paistoi\npilvettömällä taivaalla, ja vaikka sen säteet eivät sattuneet ikkunaan,\nheijastui huoneeseen kuitenkin tarpeeksi valoa, jotta hän saattoi nähdä\nselvästi, mitä oli tapahtumassa. Nahkaovea työnnettiin hitaasti auki...\ntuuma tuumalta, äänettömästi, tasaisesti.\n\nHän odotti, ja liikahti ainoastaan pistääkseen kätensä pieluksen alle\nja tarttuakseen automaattipistoliin, jonka hän oli sijoittanut sinne\ntämäntapaisten sattumien varalta.\n\nOvi oli nyt aivan avoinna, ja hän odotti joka sekunti näkevänsä\nkutsumattoman vieraan astuvan sisään. Nousten varovasti istualleen ja\ntukien kyynärpäätään polveensa hän tähysti ovenpieltä.\n\nMinuutti kului, mutta kun sisääntunkijasta ei kuulunut eikä näkynyt\nmitään, heitti Bellamy päältään vuodevaatteensa, hyppäsi lattialle ja\njuoksi ulos ovesta pistoli kädessä. Kuunvalo virtasi käytävän\nikkunoista sisään tehden eteisen aivan valoisaksi.\n\nAluksi hän ei nähnyt mitään, mutta sitten näytti siltä, kuin olisi\njokin liikehtinyt varjosta valoa kohti.\n\nPitkä, laiha, vihreä olento kalmankalpeine kasvoineen seisoi\nliikkumattomana häntä vastassa, jousi kädessään. Vihreä kiireestä\nkantapäähän, loistava, hämmästyttävästi ihonmukainen vihreä väri, jonka\nmerkityksestä ei voinut erehtyä. Vihreä ylt'yleensä, paitsi valkeat\nkasvot, jotka tuijottivat ilmeettöminä.\n\nSekunnin verran vanha mies tuijotti lumottuna, sitten hän kohotti\npistolinsa ja ampui kahdesti.\n\n\n\n\nX LUKU\n\nNenäliina\n\n\nKun Abe Bellamy laukaisi, katosi olento näkyvistä. Se näytti sulautuvan\nsilmänräpäyksessä mustiin varjoihin. Abe juoksi eteenpäin, pistolia\npitelevä käsi jäykästi ojennettuna, mutta kun hän tuli sille paikalle,\njossa olio oli näyttäytynyt, ei siellä ollut merkkiäkään jousimiehestä,\nei muuta merkkiä kuin kaksi luodinreikää seinäpaneelissa.\n\nVanha mies ryhtyi nopeasti etsiskelyihin. Lähellä olion katoamispaikkaa\noli ovi, joka vei kiertoportaisiin ja alas palvelijain huoneisiin. Hän\nkoetti ovea; se oli lukittu. Sitten hänen päähänsä pälkähti muuan\najatus, ja hän meni nopeasti takaisin käytävää pitkin, kulki oman\nhuoneensa avoimen oven ohi ja tuli lopuksi Julius Savinin makuuhuoneen\novelle.\n\nOvi oli lukossa, ja hän koputti voimakkaasti.\n\n\"Savini!\" hän huusi.\n\nEi mitään vastausta. Mutta palvelijat olivat silloin jo heränneet, ja\nhän näki paitahihasillaan olevan miehen tulevan häntä kohti ja kutsuvan\nhäntä nimeltä.\n\n\"Mikä on hätänä, Mr. Bellamy?\"\n\n\"Älkää tehkö tyhmiä kysymyksiä\", ärisi ukko. \"Pukeutukaa ja herättäkää\nkaikki palvelijat ja tarkastakaa koko linna. Soittakaa portinvartijalle\nja herättäkää hänet. Kiiruhtakaa.\"\n\nSamassa Savinin ovi avattiin, ja siinä hän seisoi, yllättyneen\nnäköisenä ja pyjamaan puettuna, pitäen sytytettyä kynttilää kädessään.\n\n\"Mitä...\" hän alkoi puhua.\n\nBellamy syöksyi hänen ohitseen huoneeseen ja silmäili epäluuloisesti\nympärilleen. Yksi korkeista ikkunoista oli avoinna, ja hän harppasi sen\nluokse ja katsoi ulos. Kapea rintasuoja kulki aivan ikkunan alla. Se\noli tarpeeksi leveä sellaisen miehen kulkea, jolla oli lujat hermot.\n\n\"Ettekö kuullut laukausta?\"\n\n\"Kuulin kyllä jotain. Luulen, että se oli teidän koputuksenne. Mitä on\ntapahtunut?\"\n\n\"Pukeutukaa ja tulkaa alas kirjastoon.\"\n\nÄkkiä Bellamy kumartui ja repi auki Savinin pyjaman takin. Hän sai\nnähdä ainoastaan toisen paljaan rinnan ja murisi pettyneenä. Hän oli\nodottanut näkevänsä ihomyötäisen vihreän liivin.\n\nSavini pukeutui nopeasti ja meni alas kirjastoon, jossa vanha mies\nharppaili edestakaisin niinkuin häkkiin suljettu leijona.\n\n\"Kuka lukitsi palvelijoiden portaisiin vievän oven?\"\n\n\"Se olin minä\", kuului vastaus. \"Te annoitte minulle määräyksen katsoa,\nettä ovi oli lukossa joka yö.\"\n\nVanha mies katsoi häntä terävästi silmiin.\n\n\"Ja teillä on siis avain?\"\n\n\"Tosiasia on, että se on hovimestarilla. Minä annan sen hänelle, koska\nhän nousee aikaisemmin kuin minä. Hänen täytyy avata ovi päästääkseen\nsiivoojat sisään.\"\n\n\"Missä avain on nyt?\" ärisi Bellamy, ja hänen kasvonsa kävivät yhä\npunaisemmiksi. Hänen jykevä leukansa oli työntynyt eteenpäin, ja hänen\nsilmistään näkyi ainoastaan kapea rako. \"Minä sanon teille, Savini,\nettä jollette te ole mukana tässä vihreän jousimiehen jutussa, niin\nolen minä tehnyt yhden elämäni harvoista erehdyksistä. Hakekaa Wilks.\"\n\nSavini meni alakertaan hakemaan hovimestaria, joka oli niiden kahden\nmetsänvartijan seurassa, jotka Bellamy piti palveluksessaan.\n\n\"Minulla on avain taskussani\", sanoi Wilks, kun toinen oli selittänyt\nasiansa. \"Se ei voinut kulkea sitä tietä, Mr. Savini.\"\n\nHovimestari piti kädessään suurta karbidilamppua, ja kun hän oli tullut\nkirjastoon, otti vanha mies sen itselleen. He menivät jälleen\nmakuuhuoneen eteiseen, ja hovimestari kiersi avainta pienen oven\nlukossa ja työnsi oven auki.\n\nLamppu toisessa ja pistoli toisessa kädessä Bellamy astui varovasti\nkiertoportaita alas, molempien toisten seuraamana. Portaiden alapäässä\noli toinen ovi, joka oli lukitsematon, ja se vei erääseen\nlinnankeittiön lisähuoneeseen -- holvihuoneeseen, jota käytettiin\nruokatarpeiden säilytyspaikkana. Molemmat sieltä johtavat ovet olivat\nsalvatut sisältäpäin. Mr. Bellamy valaisi lyhdyllään leveää savutorvea,\nmutta ei nähnyt mitään.\n\n\"Hän ei voinut mennä tätä tietä\", hän murisi, mutta lisäsi sitten\närtyisästi: \"Ei ole muutakaan tietä, jota hän olisi voinut kulkea!\"\n\nItäisellä taivaalla näkyi jo päivän koitto, kun etsintä oli vihdoinkin\nloppunut. Mr. Bellamy istui kirjastossa uudestaan sytytetyn tulen\nääressä juoden kupin polttavan kuumaa kahvia täysin, äänekkäin\nkulauksin, samalla kuin hänen sihteerinsä istui hiljaa ja väsyneen\nnäköisenä ja katseli isäntäänsä. Hän tukahdutti haukotuksen, ei\nkuitenkaan niin salaisesti, ettei vanha mies olisi sitä huomannut.\n\n\"Tämän vihreän jousimiehen jutun takana on jotakin, Savini\", sanoi hän,\nkatkaisten hiljaisuuden, jota oli kestänyt melkein tunnin. \"Kummitus!\nPötyä! Minä en usko haamuihin enkä piruihin. Tässä jumalan luomassa\nmaassa ei ole mitään, ei sen alla eikä päällä, joka voisi pelottaa\nminua! Minä olen karaistu piruja ja aaveita vastaan, Savini, ja tuon\nveitikan täytyy olla karaistu lyijyä vastaan päästäkseen ehjin nahoin,\njos minä joskus löydän hänet! No mitä nyt?\" hän käänsi päänsä äkkiä\novea kohti.\n\nSe oli hovimestari, komea mies puutteellisesta vaatetuksestaan\nhuolimatta.\n\n\"Otin vapauden mennä varastohuoneeseen uudestaan, Mr. Bellamy\", sanoi\nhän, \"etsiäkseni vielä kerran, ja minä löysin tämän.\"\n\nBellamy hyppäsi pystyyn ja sieppasi esineen Wilksin ojennetusta\nkädestä. Ensiksi hän ei voinut huomata mikä se oli; se näytti pieneltä,\npunaiselta pallolta, mutta kun hän otti sen käteensä, huomasi hän, että\nse oli nenäliina. Se oli aivan märkä verestä, ja Bellamy rypisti\nkulmiaan.\n\n\"Siispä minä sittenkin osasin siihen sikaan!\" sanoi hän ihastuneena.\n\"Vuotaako kummituksista verta?\" ärjäisi hän Savinille. \"Sanokaapa se\nminulle, ystäväiseni. Vuotaako kummituksesta verta?\"\n\nHän levitti nenäliinan kokonaan auki.\n\n\"Se on naisen\", sanoi hän.\n\nSe oli hieno esine, hienoa kangasta ja pitsitetty, ja yhdessä nurkassa\nolivat nimikirjaimet. Hän vei nenäliinan pöydälle ja piti sitä valossa.\n\n\"V.H.\", sanoi hän ja rypisti taas otsaansa. \"V.H. Kuka peijakas on\nV.H.?\" Hän ei nähnyt Savinin kasvoja eikä huomannut, kuinka hän\nhätkähti.\n\nV.H. Valerie Howett!\n\n\n\n\nXI LUKU\n\nAbe Bellamyn tavat\n\n\nKirkkaana ja kylmänä aamuna Mr. Bellamy käveli hitaasti niittyjen halki\nportinvartijan mökkiä kohti. Hän oli mies, jolla oli harvinainen taito\nsäännöstellä unentarpeensa olosuhteiden mukaan. Hän saattoi nukkua\nkaksitoista tuntia yhteen menoon; hän saattoi nousta yhtä virkeänä\nkahden tunnin levon jälkeen. Hän teki matkan portinvartijan mökille\nsiitä syystä, että hänen tapoihinsa kuului olla koskaan\nvastaanottamatta vieraita linnassa. Ihmiset, jotka hän oli luvannut\nottaa puheilleen, saivat tavata häntä eräässä portinvartijan mökin\nisossa huoneessa, joka oli varattu sitä tarkoitusta varten.\n\nÄreän näköinen portinvartija vei käden lakkiin, kun chicagolainen\nsaapui mökkiin, jossa paikkakunnan poliisimies odotti häntä\nkärsivällisesti.\n\n\"Hyvää huomenta, herra. Minulle on kerrottu, että linnassa oli viime\nyönä jotakin epäjärjestystä.\"\n\nBellamy paljasti hampaansa.\n\n\"Sanokaa minulle, kuka siitä teille kertoi, niin ei hän tule\nlörpöttelemään enää mitään muuta!\" sanoi hän vihaisesti.\n\nHän veti käden taskustaan ja heitti pöydälle setelin.\n\n\"Siinä on pieni lahja teille, konstaapeli\", sanoi hän, \"ja te voitte\nunohtaa, mitä on puhuttu epäjärjestyksestä linnassa. Tapaus oli\nnimittäin sellainen, että minä näin pahaa unta ja ammuin jotakin\nvarjoa. Luulin, että se oli murtovaras.\"\n\n\"Hyvä on, herra\", sanoi kohtelias lainpalvelija. \"En ole ilmoittanut\nsitä esimiehelleni.\"\n\n\"Hyvä on, älkää tehkö sitä\", sanoi toinen. \"Kuulkaa nyt, konstaapeli.\nArvaanpa, ettei tässä kylässä juuri tapahdu sellaista, jota te ette\ntietäisi. Onko täällä ollut viime aikoina muukalaisia?\"\n\nTyytyväinen konstaapeli kohotti leukansa ja veti kasvonsa irvistykseen,\njonka piti kuvastaa syvää harkintaa.\n\n\"Kyllä, herra, niitä on ollut yksi tai kaksi. On ollut eräs nainen,\njoka tuli katsomaan Lady's Manoria.\"\n\n\"Lady's Manor?\" sanoi Bellamy nopeasti. \"Onko se tuo vanha talo tien\nvarrella?\"\n\n\"Juuri se\", sanoi konstaapeli. \"Se kuuluu lordi Tethertonille ja on\naivan rappeutunut rakennus, jonka kuntoonpaneminen kysyisi suuren\nsumman rahaa; se on yksi syy siihen, ettei sitä ole koskaan vuokrattu.\nJotkut osat siitä ovat yhtä vanhat kuin linna.\"\n\n\"Milloin hän tuli Garreen?\" kysyi Bellamy terävästi.\n\n\"Kaksi päivää sitten. Hyvin kaunis nainen, todellakin sievä. Näin\nhänestä vilahduksen, juuri kun hän ajoi pois.\"\n\n\"Tiedättekö, mistä hän saapui?\"\n\n\"Lontoosta, herra, sikäli kuin tiedän. Vaunulla oli lontoolainen\nnumerokilpi, ja minä luulen, että hän ajoi Readingin tietä. Vaimo,\njolla on hallussaan Lady's Manorin avaimet, sanoi hänen olleen\nSoldersin talonvälitysliikkeen lähettämä. Se huolehtii tuosta\nmaatilasta.\"\n\n\"Oliko hän yksin?\"\n\n\"Kyllä, herra. En nähnyt ketään hänen seurassaan.\"\n\nBellamy meni portinvartijan arkihuoneeseen, jossa oli puhelin. Minuutin\nkuluttua hän oli puheissa kiinteistövälittäjän kanssa.\n\nVälittäjä muisti hyvin tapauksen. Nainen oli tullut Lontoosta, ja hän\noli käskenyt näyttämään hänelle maatilaa. Ei, hän ei ollut kysynyt\nnaisen nimeä; ei ollut tapana hankkia henkilötietoja mahdollisista\nostajista.\n\n\"Jos hän kirjoittaa teille tai tulee uudestaan teidän luoksenne,\nhaluaisin saada tietää kaiken hänestä\", sanoi Mr. Bellamy ja ripusti\nkuulotorven paikalleen.\n\nKun aamu oli tullut, oli varastohuone tutkittu hyvin tarkoin uudelleen.\nBellamy toivoi löytävänsä verijälkiä, jotka auttaisivat häntä\nlähemmäksi tuon salaperäisen ilmestyksen selvittämistä. Mutta\nnenäliinaa oli ilmeisesti käytetty liian taitavasti. Ei ollut mitään\ntahraa nähtävissä. Hän lähetti Savinin Guildfordiin tekemään lähempiä\ntiedusteluja.\n\nTällä kertaa hän tyytyi siihen, että oli saanut selville sihteerinsä\npuolustamattoman sekaantumisen hänen yksityisiin asioihinsa.\nToistaiseksi saattoi jäädä odottamaan.\n\nJuliukselle oli yksinomaan mieluista lähteä matkaan. Hän toivoi\nsaavansa uteliaisuutensa tyydytetyksi erään asian suhteen, ja kun hän\noli suorittanut tehtävänsä Guildfordissa, hän kiiruhti Lontooseen ja\nmeni suoraan Carlton-hotelliin.\n\n\"Ei, minä en usko sitä\", sanoi hotellin kirjanpitäjä. \"En ole nähnyt\nneiti Howettia koko aamuna. Soitan hänen huoneeseensa ja tiedustelen\nhäntä. Haluatteko tavata häntä?\"\n\nJulius epäröi hetkisen.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän.\n\nHän oli päättänyt tehdä rohkean ja vaarallisen vedon. Hän odotti, sillä\nvälin kuin kirjanpitäjä soitti, ja hänen silmänsä kiiluivat, aivan kuin\nhän olisi seurannut keskustelun kulkua.\n\n\"Olen pahoillani, Mr. Savini\", sanoi mies, ripustaen kuulotorven\npaikalleen. \"Teillä ei ole tilaisuutta tavata neiti Howettia. Hän\nloukkasi jalkansa viime yönä noustessaan autosta ja on nyt lääkärin\nhoidossa. Niin sanoi hänen kamaripalvelijattarensa. Minä muistankin\nnyt, etten ole nähnyt neiti Howettia sitten kuin eilen iltapäivällä.\"\n\nJulius oli ällistynyt hotellista poistuessaan. Tuo \"nilkan nyrjähdys\"\nmerkitsi \"ampumahaavaa.\" Mutta mitä hän oli tehnyt Garressa? Mitä\ntarkoitusta varten Mr. Howettin tytär oli naamioinut itsensä vihreäksi\njousimieheksi? Hänen olettamuksensa oli mielikuvituksellinen -- se\nperustui siihen, että Valerie Howettin ja nenäliinan nimikirjaimet\nolivat samat ja siihen, että tytön nilkka oli juuri viime yönä\nnyrjähtänyt. Oli olemassa satoja naisia, joilla oli samat\nnimikirjaimet. Kuitenkin se oli kummallista.\n\nJos maailmassa oli joku henkilö, jota Julius ei olisi millään halunnut\ntavata sinä päivänä, niin se oli Spike Holland. Kuitenkaan hän ei ollut\nkävellyt kymmentäkään askelta hotellin ovelta, kun reportteri iski\nhänen kimppuunsa.\n\n\"En voi pysähtyä, Holland. Tulin ainoastaan... Jos tapaatte ukon, niin\nälkää herran nimessä sanoko hänelle, että olette tavannut minut\nLontoossa! Hän luulee, että olen Guildfordissa.\"\n\n\"Hänellä oli vieraita viime yönä?\" sanoi Spike.\n\n\"Minä vannon teille...\" aloitti Julius.\n\n\"Vai niin! Antakaa olla! Mitä se hyödyttää? Me olemme sijoittaneet\nmiehen kylään; toimitin hänet sinne eilen tilalla. Hän on juuri\nsoittanut meille kertoakseen, että vihreä jousimies näyttäytyi viime\nyönä, ja ukko Bellamy tyhjensi automaattipistolinsa ja ampui silmän\npuhki eräältä Gainsboroughin maalaukselta!\"\n\n\"Se ei ole totta!\" sanoi Julius kiivaasti. \"Jos tuo tulee lehtiin ja\nukko saa tietää, että olen tavannut teidät... Kuulkaa, Holland. Tahdon\ntehdä teille palveluksen. Kerron teille koko jutun, jos pidätte minut\nsiitä aivan erillään.\"\n\n\"Voisinko koskaan kavaltaa teitä?\" kysyi Spike pudistaen moittivasti\npunaista tukkaansa. \"Kertokaa pois, Julius. Antaa kuulua.\"\n\n\"Niin, minä en tiedä tarkoin, mitä tapahtui\", alkoi Julius, ja toinen\nodotti.\n\n\"Olipa tuo peijakkaan hieno alku varmasta lähteestä saatuun\ntiedonantoon! Mutta kertokaa nyt tuo juttu!\"\n\nJulius kertoi hänelle todenmukaisesti, mitä oli tapahtunut, lisäten\nmelkein joka lauseeseen intohimoisen vaitiolovaatimuksen. Hänellä oli\nkaikki puoliverisen ominaisuudet, ja hänessä yhdistyi melkein\nhäikäilemätön välinpitämättömyys seurauksista raukkamaiseen pelkoon,\njoka toisinaan oli säälittävä. Hän saattoi hautoa synkkiä ja kamalia\nsalajuonia Abe Bellamya vastaan, vehkeitä, joiden toteuttamisesta voisi\nseurata rangaistus, jota hän ei uskaltanut ajatella; ja kuitenkin hän\naivan kirjaimellisesti vapisi isäntänsä karjuntaa kuullessaan ja ryömi\nmaassa hänen vihaansa peläten.\n\n\"Kertokaa minulle, mitä Bellamy tekee linnassa, minkälaista elämää hän\nviettää. Pitääkö hän vieraspitoja?\"\n\n\"Vieraspitoja!\" sanoi toinen halveksivasti. \"Garressa ei ole ollut\nyhtään vierasta, niin kauan kuin minä olen ollut siellä. Hän\nkuljeskelee ympäri maatilalla tai kuluttaa aikaansa hölmöilemällä\nmuureilla. Illat hän viettää itsekseen kirjastossa. Ei kukaan häiritse\nhäntä siellä; itse asiassa ei sitä voisikaan tehdä, sillä hän pitää\noven lukittuna. Yhdeksästä yhteentoista ovat hänen tuntinsa illalla, ja\njoskus yksi tunti aamulla.\"\n\n\"Ja hän lukitsee siis aina oven?\" kysyi Spike kiinnostuneena.\n\n\"Molemmat ovet; siellä on ovi kummassakin päässä. Mutta jumalan\ntähden...\"\n\n\"Älä yhtään pelkää, ystäväiseni\", sanoi Spike. \"Voitteko kertoa minulle\nlisää hänestä?\"\n\nJulius, joka oli jo puhunut liikaa, nuoleskeli kuivia huuliaan ja\nkatseli ympärilleen, aivan kuin etsiäkseen pakotietä.\n\n\"Siinä on ylipäänsä kaikki\", sanoi hän. \"Ja te siis vannotte minulle,\nettette kavalla minua?\"\n\n\"Missä hän aterioi?\"\n\n\"Tavallisesti kirjastossa. Ruokasalia käytetään harvoin. Ja nyt minun\ntäytyy mennä, Holland.\" Ja ennenkuin Spike saattoi estää häntä, oli hän\nlivahtanut tiehensä.\n\nPaluumatkalla Guildfordiin muisteli Julius pelosta vavisten keskustelun\nyksityiskohtia, hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, kun hänelle\nselkisi, kuinka kauhistuttavaan lörpöttelyyn hän oli tehnyt itsensä\nsyypääksi. Hän ei ollut kertonut mitään nenäliinasta, minkä seikan hän\nmielihyvällä totesi, ja se oli kuitenkin itse asiassa kaikkein paras\njuttu.\n\nHän löysi isäntänsä kohtalaisen hyväntuulisena. Hän ei tehnyt mitään\nepämiellyttäviä kysymyksiä sihteerinsä pitkän poissaolon syistä ja\nhuomautti itse suureksi helpotukseksi Savinille, että juttu joutuisi\nvarmasti sanomalehtiin.\n\n\"Ei voi estää noita raukkamaisia ihmisiä kiljumasta\", sanoi hän.\n\"Puolet palveluskunnasta on sanoutunut irti palveluksestani. Vieläpä\ntuo lihava sika Wilkskin puhui lähdöstä. Olen sanonut hänelle, että jos\nhän lähtee, ennenkuin itse olen valmis päästämään hänet, haastan minä\nhänet oikeuteen sopimuksen rikkomisesta. Savini, katsokaa, että kaikki\nkäytävälamput jätetään palamaan yöksi.\"\n\n\"Odotatteko toista vierailua?\" kysyi Julius tavalliseen\nkeskustelutyyliin, mutta sai kirosanan vastaukseksi.\n\nPäivänvalolla Bellamy oli tutkinut huoneensa ovet. Hän huomasi, että\nvanhanaikaisen ulomman oven saattoi vaikeudetta avata kuka tahansa,\njoka oli varustettu tarpeellisilla välineillä. Nahkaovi sisäpuolisine\nsalpoineen näytti tarpeeksi vahvalta, eikä hän voinut ymmärtää, kuinka\nse oli voitu avata. Hän tutki suurennuslasilla huolellisesti\nnahanpinnan, ajatellen, että löytäisi siitä ehkä jonkin vaurion, mutta\nsellaista ei ollut. Oven puukehykseen oli kiinnitetty lyhyt rauta,\njonka tarkoituksena oli estää säppiä nousemasta liian korkealle, ja\ntämän raudan pää pisti oven ulkopuolelle. Hän ajatteli ensiksi, että se\noli vedetty ulos ja salpa nostettu sitä tietä, mutta huomasi sitten,\nettä se oli mahdotonta. Oven yläpuolella ei ollut mitään poikkipienaa,\nja vaikka Abe tarkasti huolellisesti makuuhuoneen seinät ja katon, ei\nhän voinut löytää mitään, mikä olisi selittänyt tuon hitaasti avautuvan\nsisäoven salaisuuden. Mennessään sinä yönä nukkumaan hän asetti\nautomaattipistolinsa vuoteen vieressä olevalle pöydälle. Hän heräsi\nkello viisi aamulla ja huomasi molempien ovien olevan avoinna ja\npistolinsa kadonneen!\n\n\n\n\nXII LUKU\n\nNyrjähtänyt nilkka\n\n\n\"Isä\", sanoi Valerie Howett sinä aamuna aamiaisella, \"tahtoisin\nvuokrata maatalon.\"\n\nMr. Howett katsahti häneen.\n\n\"Mitä sinä sanoit?\" kysyi hän yllättyneenä.\n\n\"Tahtoisin vuokrata maalaistalon\", sanoi Valerie.\n\nIsän mielestä hän näytti väsyneeltä ja kalpealta. Silmien alla oli\ntummat varjot, ja hänen käyttäytymisessään oli eräänlaista\nhuolimattomuutta, joka teki isän jonkinverran levottomaksi.\n\n\"Olen nähnyt ihastuttavan vanhan paikan. Se ei ole kaukana Lontoosta,\nmutta sillä on se paha puoli, että se on Abe Bellamyn maatilan\nvieressä.\"\n\n\"Mutta rakkaani\", sanoi isä hämmästyneenä, \"minulla on eräitä tehtäviä\nsuoritettavana Amerikassa, enkä voi jäädä tänne koko talveksi.\nLuultavasti se voitaisiin kuitenkin järjestää\", hän lisäsi. \"Missä se\npaikka on?\"\n\n\"Garressa -- sen nimi on Lady's Manor, ja se on vanha huomenlahjatalo,\njoka aikanaan kuului linnaan. Sitä pitäisi melkoisesti korjailla.\"\nTyttö loi silmänsä alas lautaseensa ja jatkoi hienotunteisesti:\n\"Ajattelin, että se olisi juuri sopiva paikka sinulle, isä, jos joskus\naikoisit ryhtyä kirjoittamaan kirjaasi.\"\n\nMr. Howett uneksi kerran kirjoittavansa Englannin valtiollisen\nhistorian. Hänellä oli ollut se suunnitelma mielessään kaksikymmentä\nvuotta, ja hän oli kerännyt sitä varten suunnattoman määrän\nlähdeaineistoa. Se tosiasia, että oli olemassa erittäin hyviä teoksia\nEnglannin valtiollisesta historiasta, oli vähemmän omiaan peloittamaan\nkuin kiihoittamaan häntä kilpailuun, ja Mr. Howett hieroi leukaansa\nmiettiväisenä.\n\n\"Siellä on hyvin hiljaista ja rauhallista. Olen varma siitä, isä, ettet\nkoskaan voi kirjoittaa kirjaasi, jos menet Amerikkaan, jossa sinulla on\nkaikki liikehuolet ja muut velvollisuudet. Etkä sinä tietystikään voi\nkirjoittaa niin meluisassa kaupungissa kuin Lontoossa, joka on melkein\nyhtä paha kuin New York.\"\n\n\"Onko se siis rauhallinen?\" sanoi Mr. Howett. \"En tiedä, onko se\nniinkään tyhmä ajatus, Val\", isä nojautui taaksepäin ja tarkasteli\nkattoa, \"ja lepo tekisi sinulle hyvää. Se ei ole mikään tyhmä ajatus.\nSähkötän New Yorkiin ja katson, voidaanko se järjestää. Etkö pelkää\nkummituksia?\" kysyi hän kuivasti, ja tyttö hymyili.\n\n\"Ei, minä en pelkää kummituksia\", vastasi hän tyynesti, \"jos tarkoitat\nkummituksella vihreää jousimiestä.\"\n\n\"Se on todellakin kummallinen juttu.\" Mr. Howett pudisti päätään. \"En\ntunne Bellamya, mutta siitä päättäen, mitä olen kuullut hänestä,\nkuvittelisin hänen olevan viimeisen pelästymään mitään muuta kuin\nverotusviranomaista.\"\n\n\"Etkö ole koskaan tavannut häntä?\"\n\nHänen isänsä pudisti päätään.\n\n\"En, en ole koskaan tavannut häntä. Olen nähnyt hänet kyllä usein --\nhän on ollut tässä hotellissa. En pidä hänestä, eikä myöskään hänen\nkeltanaamainen sihteerinsä minua erikoisesti miellytä.\"\n\nTyttö nousi, ja isä kiiruhti hänen rinnalleen auttaakseen hänet pois\nhuoneesta.\n\n\"Valerie, sinun täytyy puhua lääkärille tai jollekin erikoislääkärille\nnilkastasi.\"\n\n\"Se tulee kyllä aivan hyväksi tänään\", sanoi tyttö. \"Aion maata koko\npäivän, en tee mitään enkä ota vastaan vieraita.\"\n\nHän torjui hymyillen isänsä auttamisyritykset ja käveli huoneeseensa\nomin neuvoin, vaikkakin hiukan horjuen. Myöhemmin aamulla saapui eräs\nvierailija, jota ei voinut käännyttää pois ilman muuta. Mr. Howett\nkoputti tyttärensä makuuhuoneen ovelle.\n\n\"Täällä on kapteeni Featherstone. Hän sanoo tahtovansa tavata sinua.\nVoiko hän tulla sisään?\"\n\n\"Jos hän lupaa olla torumatta minua\", kuului vastaus. \"Minä en voi nyt\nkuulla saarnoja.\"\n\n\"Miksi ihmeessä hän sitten toruisi sinua?\" kysyi hänen isänsä\nhämmästyneenä.\n\n\"Sano hänelle, että hän voi tulla sisään.\"\n\nJim Featherstone tuli makuuhuoneeseen varpaillaan ja niin liioitellun\nhuolestuneen näköisenä, että tyttö olisi tahtonut ravistella häntä.\n\n\"On hyvin murheellista nähdä teidät niin huonossa kunnossa\", sanoi hän,\n\"ja minä pyydän, älkää rypistäkö otsaanne, neiti Howett. Olen tullut\ntänne täynnä myötätuntoa.\"\n\nMr. Howett meni takaisin oleskeluhuoneeseensa kirjoittamaan\nkaapelisanomaa. Sitten nuori mies kysyi:\n\n\"Missä olitte viime yönä, neitiseni?\"\n\n\"Vuoteessa\", vastasi tyttö ripeästi.\n\n\"Ja toissa yönä?\"\n\n\"Myöskin vuoteessa.\"\n\n\"Mahdattekohan ajatella, että olen epähienotunteinen, jos kysyn teiltä,\nkuinka te unissanne vierailitte Limehousen siistillä seudulla etsimässä\nmiestä, joka tunnetaan nimellä Coldharbour Smith?\"\n\nTyttö huudahti kärsimättömyydestä.\n\n\"Odottakaa!\" mies kohotti kätensä juhlallisen varoittavasti.\n\"Jouduitteko Mr. Coldharbour Smithiä etsiessänne yleisen tappelun\nmelskeeseen eräässä ravintolassa, jossa etupäässä käy kiinalaisia ja\nneekereitä?\"\n\nTyttö värisi muistellessaan tapahtumaa.\n\n\"Ja siitä teidät pelasti muuan rehellinen ja vaatimaton merimies --\nkuitenkin vasta sitten, kun joku roistoista oli potkaissut teitä\npahasti.\"\n\n\"Ette suinkaan te ollut tuo rehellinen ja vaatimaton merimies?\" tyttö\nkysyi hämmästyneenä.\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"En; hän oli eräs minun miehistäni -- kersantti Higgins. Oikein hyvä\nmies, vaikk'ei hän olekaan erikoisen miellyttävän näköinen. Miksi te\nteitte sellaista?\"\n\n\"Siksi, että minun täytyy\", vastasi tyttö itsepintaisesti. \"Minun olisi\npitänyt saada tavata Creageria, ennenkuin tuo kamala asia tapahtui.\nMinä tiesin hänestä, tiesin, että Bellamy maksoi hänelle, syystä, että\nhän oli joskus tehnyt jonkin hirveän työn. Ja tämä toinen mies.\" Häntä\nvärisytti jälleen. \"Se oli kamalaa.\"\n\n\"Coldharbour ei ole erikoisen miellyttävä\", myönsi kapteeni\nFeatherstone. \"Ihmiset, joilla on sellaisia laitoksia kuin hänellä on,\neivät ole koskaan -- ihastuttavia. Coldharbour on siis myöskin Bellamyn\nmaksulistalla, vai kuinka?\" hän aprikoi. \"Minä en tiennyt sitä. Mistä\nte olette saanut kaikki tietonne?\"\n\n\"Olen maksanut niistä\", sanoi tyttö, välttäen suoraa vastausta, \"ja\nminä luulen, että ne ovat varsin luotettavia.\"\n\nFeatherstone mietti vähän aikaa tutkien mattoa tarkkaavaisesti.\n\n\"Minun käsitykseni on, että te olette menetellyt varomattomasti\", sanoi\nhän. \"Onneksi Coldharbour ei ollut näkyvissä viime yönä. Jos olisitte\ntavannut hänet, olisi Bellamy saanut tietää sen kahdenkymmenenneljän\ntunnin kuluessa.\"\n\nHän näki, että kyynelet tulivat tytön silmiin, ja tämä odottamaton näky\nsai hänen hengityksensä salpautumaan.\n\n\"Olen koettanut kaikkea\", sanoi tyttö, \"kaikkea! Luulen, että olen\nkyllin itsepäinen ja hullu ja turhamainen kuvitellessani, että olisin\ntaitavampi kuin kaikki poliisit koko maailmassa, mutta olen alkanut\najatella, etten olekaan.\"\n\nMies katsoi hänen silmiinsä.\n\n\"Ajatteko takaa varjoa, neiti Howett?\" kysyi hän vakavasti.\n\n\"En, en, en\", huusi tyttö kiivaasti. \"Olen varma siitä. Jokin sanoo\nminulle, että olen oikeassa.\"\n\n\"Tahdotteko vastata tähän kysymykseen?\" sanoi Featherstone alentaen\nääntään. \"Kuka on nainen, jota haette?\"\n\nHän näki, kuinka tyttö puristi huulensa yhteen.\n\n\"En voi puhua siitä teille\", sanoi hän. \"Se ei ole yksinomaan minun\nsalaisuuteni.\"\n\n\n\n\nXIII LUKU\n\nLapsenmurhaaja\n\n\nÄkillinen päähänpisto ja halu tavata jälleen miestä, joka eli niin\netäällä maailmasta ja sen alituisesta taistelusta, sai Spike Hollandin\nihastuneena hyväksymään toimitussihteerin ehdotuksen, että hän\nkoettaisi taivuttaa Wenduynessa asuvaa John Woodia avustamaan lehteä\nsarjalla artikkeleita lastenhuollon alalta.\n\nLähdettyään Lontoosta varhaisessa lauttajunassa Spike vietti viisi\nepämukavaa tuntia tuulisella ja aaltoilevalla merellä. Häntä ei vienyt\nulkomaille niin paljon mahdollisuus hankkia artikkeleita -- ne olivat\nvarmat, sillä Wood oli jo ilmoittanut suostuvansa kirjoittamaan ne --\nkuin se seikka, että hän todennäköisesti saisi vielä joitakin tietoja\nAbe Bellamysta. Tuosta vanhasta miehestä oli saatavissa merkillisen\nvähän tietoja, ja Spikestä tuntui, että ihmisystävä voisi kertoa\nhänelle koko joukon. Siihen viittasi se, että hän oli niin äkillisesti\nvaihtanut puheenaihetta, kun Bellamyn nimi mainittiin.\n\nSpike oli iloinen saadessaan nousta maihin Ostenden tukevalla\nrantalaiturilla. Hänen oli odotettava puoli tuntia, ennenkuin Hollannin\nrajalle menevä pieni juna läähätti paikalle, ja hän oli mielissään\npäästessään suojaan ensiluokan vaununosastoon. Satoi rankasti, ja kylmä\ntuuli puhalsi autiolla torilla. Koska hän oli usein käynyt Belgiassa,\ntunsi hän matkan ulkoa, tuon hiekkakinosten halki johtavan ikävän tien,\njonka varrella ovat ainoat mielenkiintoa herättävät paikat ne tykkien\nalustat, jotka saksalaiset jättivät jälkeensä perääntyessään. Le Coq\noli huutavan sekasortoinen kylä, mutta Wenduynella oli kaupungin\nulkonäkö. Koska se on kesänviettopaikka, oli se nyt autiona, ja\nnäkyvissä olikin vain yksi värjöttelevä poliisikonstaapeli, joka seisoi\nraitiotien paviljongilla ja silmäili häntä uteliaasti, kun hän\nponnisteli rajua luoteistuulta vastaan ylös jyrkkää rinnettä, joka vei\nrantapadolle.\n\nRantapato oli autio. Sievien huviloiden ikkunat oli peitetty laudoilla,\nja hiekkaröykkiöitä oli kasaantunut sinne tänne tyhjäksi jääneelle\nkävelytielle. Oli nousuveden aika, ja kellertävän meren raivoisat\naallot vyöryivät padon seinää vastaan. Hän käveli nopein askelin patoa\npitkin päällystakki napitettuna leukaan asti. Pian hän oli tullut\nnumero 95:n kohdalle.\n\nSe oli korkea, kapeapäätyinen huvila niinkuin sen naapuritalotkin, ja\nsen sisäänkäynti oli laudoilla peitetty. Tässä laudoituksessa oli ovi,\nja siihen hän koputti. Vastausta ei kuulunut, ja hän koputti kovemmin.\n\nVielä kolmannen kerran hän koputti tuloksetta, ja sitten hän päätti\nyrittää sisälle rakennuksen takapuolelta.\n\nHänen ensimmäisestä koputuksestaan tuli ovelle lyhyenläntä eukko, jolla\noli pienet viikset. Hän tarkasti Spikeä hieman epävarma ilme\nkasvoillaan.\n\n\"Mikä on nimi? Herra ei ota vastaan\", sanoi hän ranskankielellä.\n\n\"Hän odottaa minua, täti hyvä\", sanoi Spike. \"Sähkötin hänelle.\"\n\nEukon uneliaisiin silmiin tuli eloa.\n\n\"Kyllä minä nyt muistankin. Tahtooko herra tulla tätä tietä?\"\n\nHän johti reportterin ylös lyhyitä, matottomia rappuja ja koputti\nportaiden lepotason kohdalla olevalle ovelle. Ääni sisältä käski hänen\nastua sisään, ja hän meni huoneeseen ennen vierasta.\n\nSpike huomasi olevansa pitkässä ja juuri pituutensa ja korkeutensa\nvuoksi kapealta näyttävässä huoneessa, jonka toinen seinä oli peitetty\nseinäverhoilla ja toinen melkein kattoon asti ulottuvilla\nkirjakaapeilla. Huonetta valaisi kaksi hopeaista sähkölamppua, ja ne\nolivatkin välttämättömät päivälläkin, sillä luonnollista valoa pääsi\nhuoneeseen ainoastaan yhdestä maalatusta ikkunasta, joka sijaitsi\nhuoneen toisessa päässä.\n\nJohn Wood istui ison kirjoituspöydän ääressä, kun vieras astui sisään,\nja hän nousi ja laski kynän pöydälle.\n\n\"Te tulitte säästä huolimatta? Itsepäinen poika! Istukaa, Mr. Holland.\nJa ennenkuin kysyttekään, ilmoitan teille, että otan mielihyvin\nkirjoittaakseni artikkelit, joista puhuitte sähkösanomassanne. Minun\ntäytyy kaikella mahdollisella tavalla mainostaa suunnitelmaani, ja minä\nolen häpeämätön mainostaja.\"\n\nHe keskustelivat artikkeleista yksityiskohdittain, ja Spike ilmoitti\nuskollisesti kaikki artikkelien pituutta ja aihetta koskevat\nennakkoluulot ja vaatimukset, jotka Syme oli pannut hänen päähänsä.\n\nLyhyenläntä, viiksikäs nainen toi sisään viiniä ja kahvia\nöylätintapaisten keksien kera.\n\n\"Kuinka tyyntä ja rauhallista teillä on täällä!\" sanoi Spike\nkateellisesti. \"Minä luulin teitä varsin kummalliseksi otukseksi, kun\nasutte Wenduynessa läpi talven. Kuinka sopiva paikka tämä on\nkirjallisen työn tekijälle!\"\n\nJohn Wood hymyili.\n\n\"En halua viedä teitä katsomaan rauhanhäiritsijöitä. Ne ovat nyt juuri\nlevolla.\"\n\n\"Onko teillä täällä lapsia?\" kysyi Spike hämmästyneenä ja Wood\nnyökkäsi.\n\n\"Kolmekymmentä\", sanoi hän. \"Kolme kerrosta täynnä.\" Hän osoitti\nportaita, jotka veivät rakennuksen yläosaan. \"Minulla on kuitenkin\ntäällä ainoastaan täysin terveet. Parantola on kaupungin takana.\"\n\nHe juttelivat pikkulapsista tunnin verran. Mr. Wood ei näyttänyt\nhalukkaalta puhumaan mistään muusta.\n\n\"Mr. Wood, minä aavistan, että tiedätte Abe Bellamysta koko joukon\nenemmän kuin mitä sanotte tietävänne. Te ette pidä hänestä, vai\nkuinka?\"\n\nMr. Wood leikitteli pienellä, kultaisella Panin kuvalla, erittäin\nhienolla pienoisveistoksella, joka koristi hänen kirjoituspöytäänsä.\n\n\"Tiedän tarpeeksi saadakseni hänet hirtetyksi\", sanoi hän kohottamatta\nkatsettaan.\n\nSpike kuunteli ällistyneenä.\n\n\"Te tiedätte tarpeeksi saadaksenne hänet hirteen?\" hän kertasi. \"Tuo on\nvakavaa puhetta.\"\n\nWood kohotti katseensa häneen.\n\n\"Se voisi olla sitä, jollen puhuisi ehdottoman luottamuksellisesti\nmiehelle, johon voin luottaa\", sanoi hän.\n\nTavallisesti Spike kammoksui luottamuksellisia kertomuksia, mutta\nkerrankin hän oli innokas kuulemaan uutisia, joita hän ei voinut\njulkaista.\n\n\"Minulla ei ole todistuksia -- ei ainoatakaan\", jatkoi lasten ystävä.\n\"Kuitenkin tiedän tarpeeksi hirttääkseni hänet. En tahdo sanoa, että\nhänet hirtettäisiin minun todistamattomien väitteitteni johdosta. Laki\non hyvin arka ihmiselämästä.\"\n\n\"Se oli luonnollisesti lapsi\", sanoi Spike. \"Ei sen vuoksi, etten\nuskoisi teidän ollenkaan välittävän täyskasvuisista tai ettette voisi\nkiihtyä siitä, että joku lihava mies ammutaan, mutta minä aavistan\nteidän äänensävystänne, että se oli lapsi.\"\n\n\"Hän tappoi lapsen\", nyökkäsi toinen, \"lapsen, jonka minä hämärästi\nmuistan nähneeni. Oliko hän itse vaiko joku hänen kätyreistään välitön\nsyyllinen, sitä en tiedä. Hän vihaa lapsia. Ihmettelenpä, otitteko\nvakavasti minun sähkösanomani, sen, jossa kysyin, oliko Bellamy\nkiinnostunut lapsiin? Se oli pilaa, julmaa ja ehkä tyhmää pilaa.\nLähetin sen hetken mielijohteesta. Abe Bellamy! Hän ottaisi mieluummin\nviimeisen dollarinsa ja heittäisi sen mereen kuin antaisi pienintä\nosaakaan siitä lasten auttamiseksi!\"\n\n\"Ettekö voi kertoa minulle, mitä hän teki -- oliko se Amerikassa?\"\n\n\"Amerikassa monta vuotta sitten\", sanoi Wood. \"Pelkään, että olen jo\nsanonut liian paljon. Ennemmin tai myöhemmin tulen saamaan todistukset.\nMinulla on ollut kaksi miestä työskentelemässä sitä varten; he ovat\ntehneet työtä vuosikausia, toinen Lontoossa, toinen Amerikassa.\"\n\n\"Hän oli riidassa erään lastensuojeluyhdistyksen kanssa Amerikassa?\"\n\n\"Tiedän kyllä; mutta sillä ei ollut mitään tekemistä kertomani\ntapauksen kanssa. Toinen tapaus oli New Yorkin kaupungissa. Hän melkein\ntappoi erään asiapojan -- heitti hänet alas kivirappuja. Niin, minä\nosaan ulkoa Mr. Bellamyn yleiset ansiot. Minä kaipaan hänen yksityistä\nansioluetteloaan. Mies on syntyperäinen roisto. Hän ei ole pidellyt\npahoin ainoastaan lapsia. Hän sai maksaa viisituhatta dollaria\nestääkseen kamaripalvelijansa nostamasta häntä vastaan syytettä\npahoinpitelystä. Senjälkeen hänellä ei ole ollut kamaripalvelijaa.\"\n\n\"Jumala luo kummallisia ihmisiä\", sanoi Spike.\n\n\"Piru tekee vielä kummallisempia\", vastasi John Wood, ja hänen hienot\nkasvonsa synkkenivät. \"Se ajaa muutamat ihmiset takaisin eläimelliseen\ntilaan.\"\n\nSpike teki kysymyksen, jota hän oli mietiskellyt koko merimatkan ajan.\n\n\"Luuletteko, että vihreä jousimies on joku hänen uhreistaan?\" hän\nkysyi, ja John Woodin otsa kirkastui.\n\n\"On suuri joukko ihmisiä\", sanoi hän leikillisesti, \"jotka ajattelevat,\nettä vihreän jousimiehen on keksinyt eräs sanomalehtireportteri, jonka\nnimeä olisi epäkohteliasta mainita teidän seurassanne!\"\n\nTämä hämmästyttävä syytös hänen totuudenrakkauttaan vastaan huvitti\nSpikeä.\n\n\"Olisinpa mielelläni sellaisen jutun keksijä, joka petkuttaa koko\nEnglantia\", hän tunnusti; \"mutta paha kyllä, lankeaa ansio kokonaan\nvihreälle jousimiehelle itselleen.\"\n\nHän kertoi jousimiehen viimeisestä vierailusta, ja John Wood teki\nhänelle innokkaasti kysymyksiä.\n\n\"Kuka muu näki kummituksen kuin Abe Bellamy?\"\n\n\"Ei kukaan. Ehkä ukko onkin keksinyt sen.\"\n\n\"Ei se ole todennäköistä.\" John Wood pudisti päätään. \"Bellamyssa ei\nole mitään henkevyyttä. Hän on läpikotaisin eläimellinen. Voitte\nheittää sen olettamuksen mielestänne. Vihreä jousimies on kylliksi\ntodellinen, jos kerran Bellamy on sen nähnyt.\"\n\nHänen kasvonsa synkistyivät jälleen, ja hän nojautui taaksepäin\ntuolissaan, syventyneenä ajatuksiinsa. Ne eivät ilmeisestikään olleet\nhuvittavaa laatua. Äkkiä hän nousi, meni huoneen perällä olevalle\nkassakaapille ja avasi sen. Hän seisoi siellä hetkisen, ja kun hän\npalasi, oli hänellä jotakin kädessään.\n\nSpike oli noussut lähteäkseen, sillä hänellä oli ainoastaan muutamia\ntunteja käytettävänään ja hän oli käyttänyt pitkän ajan artikkeleista\nkeskustelemiseen.\n\n\"Katsokaa tätä, Holland.\"\n\nSe oli valkeasta vohlannahasta tehty lapsen kenkä, tahrainen ja\nvirttynyt.\n\n\"Jollei tuomio ehätä häntä jo sitä ennen, tulen minä jonakin\npäivänä näyttämään tätä kenkää Abe Bellamylle jossakin Amerikan\ntuomioistuimessa. Siitä tulee hänelle tuskallinen päivä!\"\n\nSillä hetkellä tuli lyhyenläntä viiksikäs eukko huoneeseen hymyillen\nleveästi ja kantaen sylissään pientä valkeaa kääröä.\n\n\"Herra, pikku saksalainen ei tahdo nukkua, ennenkuin hän on saanut\nnähdä teidät.\"\n\nHän kohotti käsivarsillaan punanaamaista pikkulasta, joka suurin,\nihmettelevin silmin katseli ensin säihkyvää kattokruunua. Sitten se\nkäänsi päänsä äkisti valosta John Woodia kohti ja aukaisi pienen,\nkostean suunsa ihastusta ilmaisevaan kurnutukseen.\n\nMiehessä tapahtunut muutos oli hämmästyttävä. Hän näytti heltyvän\nsilmänräpäyksessä. Nauru ja loruileva hilpeys, jotka olivat hänelle\nominaisia, palasivat jälleen hänen kasvoilleen, kun hän kurottautui ja\notti lapsen syliinsä.\n\n\"Tämä on kolikko minun aarrekammiostani, Holland, paljon ihmeellisempi\nkuin Bellamyn miljoonat. Muuan pieni vihollinen! Kuinka julma hän\nonkaan, Holland! Voitte sanoa häntä hunniksi, eikä hän siitä välitä!\"\n\nLapsosen pehmeä poski oli hänen poskeaan vastaan, ja Spike näki\nkyyneliä hänen silmissään ja ihmetteli.\n\nKun Spike poistui hymyillen mennäkseen ulos rajuilmaan, katsahti hän\ntaakseen. John Wood oli asettanut lapsen istumaan kirjoituspöydän\nkulmalle, piti toista kättään sen ympärillä ja näytti sille toisessa\nkädessään kultaista Panin pienoisveistosta, jota lapsi ihastunein\nsilmin katseli.\n\n\n\n\nXIV LUKU\n\nGarren koirat\n\n\nSeuraavana aamuna Juliuksen isäntä tervehti häntä arvoituksellisin\nsanoin. Mr. Bellamy ei ollut koskaan parhaimmalla tuulella varhaisina\naamuhetkinä, ja hän purki tavallisesti pahaa sisuaan kohdistamalla\nlähettyvillä oleviin moiteryöppyjä.\n\n\"Laittakaa niin, etteivät minun koirani näe teitä\", sanoi Abe. \"Teistä\nei tulisi edes kunnollista ateriaa niille.\"\n\nLevottomuudestaan huolimatta Julius tunsi mielenkiintonsa heräävän.\nLinnassa ei ollut yhtään koiraa, sillä Abe ei pitänyt eläimistä.\nBellamy selitti asian.\n\n\"Olen ostanut parin poliisikoiria\", sanoi hän, \"ja ne tulevat pitämään\nvahtia eteisessä ja käytävässä ensi yöstä alkaen. Jos tahdotte ottaa\nvarteen minun neuvoni, niin pysykää huoneessanne siksi kuin minä olen\nnoussut.\"\n\nVähää myöhemmin Julius näki koirat -- vihaisia, epäystävällisiä ja\nsuden näköisiä koiria. Oudossa, uudessa kodissaan niitä ei voinut\nlähestyä kukaan muu kuin Abe itse. Hän ei pelännyt ollenkaan, ja\neläimet näyttivät heti huomaavan ja tunnustavan, että hän oli heidän\nisäntänsä.\n\n\"Taputtakaa niitä\", sanoi Abe. \"Älkää pelätkö. Koskettakaa niitä.\"\n\nJulius ojensi hermostuneesti kätensä lähinnä olevaa petoa kohti, mutta\nkavahti taaksepäin säikähtyneenä, kun koira koetti puraista häntä.\n\n\"Te pelkäsitte, ja se tiesi, että pelkäsitte. Tule tänne, he!\" Hän\nnapautti sormellaan, ja koira tuli esiin häntäänsä heiluttaen, istuutui\nja katseli isoa miestä viisailla silmillään.\n\n\"Mies, joka myi ne minulle, sanoi, että minun pitäisi kasvattaa niitä\nkokonainen kuukausi. Hän on hullu. Se talo on vuokrattu\", sanoi hän\npoiketen toiseen asiaan. \"Mikä sen nimi olikaan?\"\n\n\"Tarkoitatteko Lady's Manoria?\" kysyi Julius yllättyneenä.\n\nUkko nyökkäsi.\n\n\"Ne ehtivät tehdä sen viisi minuuttia ennen minua. Soitin\nvälitystoimistoon tänä aamuna ja sieltä kerrottiin minulle, että talo\noli vuokrattu. Tiedättekö asiasta jotakin?\"\n\n\"En, herra; kuulen siitä vasta nyt. Kuka on vuokraaja?\"\n\nAbe Bellamy pudisti päätään.\n\n\"En tiedä enkä välitä tietää\", sanoi hän. \"Mutta mikseivät ne menneet\njonnekin muualle?\"\n\nMyöhemmin iltapäivällä Julius seurasi isäntäänsä tarkastusretkelle.\n\n\"Arvaanpa, että tuo on se paikka\", sanoi Bellamy osoittaen kepillään\nmatalaa, harmaata taloa, jonka katto ja savupiiput näkyivät puistoa\nympäröivän korkean muurin yli. \"Olen nähnyt talon aikaisemminkin, mutta\nen tullut koskaan ajatelleeksi sen ostamista. Onko tuossa ovi\nmuurissa?\"\n\n\"Siltä se näyttää\", sanoi Julius. \"Siinä on nähtävästi ollut yhdystie\nlinnaan ja Lady's Manorin välillä. Viimeksimainittuhan on ollut\nniinsanottu huomenlahjatila.\"\n\nOvi osoittautui olevan vanhaa tekoa, raudoilla vahvistettu, eikä sitä\nollut ilmeisestikään käytetty vuosiin. Sen raudoitus oli ruostunut, ja\npäältäpäin se oli puolittain muratin peitossa. Se seikka, että oven\navaamiseen olisi tarvittu kokonaisen päivän työ, ei tyydyttänyt vanhaa\nmiestä.\n\n\"Hakekaa muurari kylästä ja täyttäkää tuo oviaukko\", sanoi hän. \"En\nhalua, että uteliaat ihmiset kuljeskelevat pitkin minun maitani.\nPitäkää huolta, että se tehdään, Savini.\"\n\nJulius merkitsi asian muistiin, ja samana iltapäivänä kaksi työmiestä\ntuli kylästä ja alkoi puhdistettuaan ensin tieltä muratin ja\nrikkaruohon muurata kiinni oviaukkoa; ja kun Valerie Howett\nkatsellessaan uuden kotinsa rehevää puutarhaa kuuli teräksen kalinan\nkiveä vasten, arvasi hän, mitä tapahtui rappeutuneen portin toisella\npuolella.\n\nMonessa kohden Lady's Manor oli ollut yllätys. Huolellisempi tarkastus\noli osoittanut, että ainoastaan varsin vähäiset sisustuskorjaukset\nolivat välttämättömät. Kaikkien huoneiden seinät oli paneloitu, katot\noli tehty parruista ja ne kaipasivat vain valkoista maalia. Yksi\nparkettilattioista kaipasi kipeästi korjausta, mutta ilokseen Valerie\nhuomasi, että oli mahdollista muuttaa taloon melkein heti, ja sen hän\npäättikin tehdä.\n\nTottelevainen Mr. Howett antoi suostumuksensa, ja ennenkuin puhdistajat\nolivat jättäneet talon ja kattomaali kuivunut, kulki jono valtavia\nhuonekaluvaunuja Berkshiren hiljaisten kujien läpi ja pysähtyi Lady's\nManorin edustalle.\n\nMakuuhuoneensa ikkunasta Abe Bellamy näki eräänä aamuna savun nousevan\npuitten takaa siltä suunnalta, jolla toinen talo sijaitsi, ja murisi\nharmista. Hän nousi nyt aikaisemmin vuoteesta, sillä palvelijat\nilmaisivat varsin ymmärrettävää haluttomuutta astua linnan asuttuun\nosaan, ennenkuin valppaat poliisikoirat oli kytketty kiinni. Nämä\nyövartijat kuljeskelivat pitkin linnaa, ja Julius kuuli niiden käpälien\npehmeän tassutuksen yössä ja värisi. Ja koirien läsnäolo oli\nvaikuttanut jotakin, sillä niiden saapumisen jälkeen ei vihreästä\njousimiehestä ollut näkynyt vilahdustakaan.\n\nMr. Bellamy näki kappaleen eräästä Daily Globen otsakkeesta:\n\n        \"POLIISIKOIRAT SUOJELEVAT CHICAGOLAISTA MILJONÄÄRIÄ\n                     KUMMITUSJOUSIMIEHELTÄ\"\n\nja ärisi vihaisesti. Mutta hän oli alistunut tähän vastentahtoiseen\njulkisuuteen; ja vaikka hän kantoikin kaunaa Spike Hollandille, ei hän\nkatsonut voivansa uskaltautua kostotoimenpiteisiin reportteria kohtaan,\nvaikka hän oli aikaisemmin nujertanut sanomalehtimiehiä vähemmästäkin.\nJa kaiken huipuksi Spike Holland uskalsi ilmestyä linnan\nportinvartijanmökkiin ja pyytää puheillepääsyä. Se tapahtui hänen\nBelgiasta paluunsa jälkeisenä päivänä.\n\n\"Sanokaa hänelle\", sähisi Abe Bellamy puhelimessa, \"että jos hän tulee\nminun lähettyvilleni, usutan minä koirat hänen kimppuunsa.\"\n\n\"Hän sanoo, että hänellä on jokin Creageria koskeva tiedonanto, tuota\nmiestä, joka murhattiin muutama päivä sitten.\"\n\n\"En halua tietää sitä\", karjui Bellamy ja läjäytti puhelimen kiinni.\n\nKun hän vähän myöhemmin oli tavallisella kävelyllään, pysähtyi hän\näkkiä ja jäi seisomaan liikkumattomana, hetkeksi halpaantuneena\nkiukusta ja hämmästyksestä. Punatukkainen reportteri käveli\nrauhallisesti nurmikon poikki, sikari suupielessä ja kädet taskuissa.\nToisen niistä hän veti esiin ja heilautti sitä iloisesti mykistyneelle\nmiljonäärille.\n\n\"Kuinka pääsitte tänne?\"\n\n\"Muurin yli\", sanoi Spike hilpeästi.\n\nAbe Bellamyn punaiset kasvot tulivat hivenen tummemmiksi.\n\n\"Voitte mennä takaisin samaa tietä\", sanoi hän tuimasti. \"Teillä ei ole\nmitään oikeutta olla täällä, senkin heittiö. Menkää!\"\n\n\"Kuulkaa nyt, Mr. Bellamy. Ei ole mitään hyötyä meluamisesta. Minä olen\ntäällä, ja te voitte yhtä hyvin kuunnella minua.\"\n\n\"En kuuntele mitään. Menkää tiehenne!\"\n\nVanha mies tuli reportteria kohti, eikä ollut mitään epäilystä hänen\naikeistaan.\n\n\"Luulenpa, että teidän on parempi kuunnella\", sanoi Spike rauhallisesti\nja väistymättä tuumaakaan paikaltaan. \"Poliisi on löytänyt erään\nkirjeen jäljennöksen, jossa Creager oli kirjoittanut teille jostakin\nZ:ksi kutsutusta miehestä, ja he tahtovat innokkaasti saada tietää,\nminä vuonna kirje on kirjoitettu ja kuka tuo mies oli.\"\n\nSilmänräpäyksessä Bellamyn käytöstapa muuttui.\n\n\"Kirjekö?\" sanoi hän epäuskoisella äänellä. \"Kirjoitettu minulle?\nJäljensikö tuo hullu -- jäljensikö hän kirjeensä?\"\n\nSpike nyökkäsi.\n\n\"He löysivät satoja jäljennöksiä hänen laatikoistaan. Minä arvaan, että\nhänellä oli tapana tehdä niin.\"\n\nAbe Bellamy mietti hetken.\n\n\"Tulkaa sisään\", sanoi hän töykeästi, ja Spike seurasi häntä\nvoitonriemuisena.\n\n\n\n\nXV LUKU\n\nKaasulasku\n\n\n\"No, antakaa kuulua nyt koko juttu. Kuinka muuten olette saanut\ntietoonne tuon kirjeen?\"\n\n\"Olin paikalla silloin, kun se löydettiin\", sanoi Spike. \"Itse asiassa\nhe eivät olisi sitä huomanneetkaan, jollen minä olisi sitä nähnyt.\"\n\n\"Vai niin, vai eivät olisi sitä muuten huomanneetkaan\", sanoi vanha\nmies julmalla äänensävyllä.\n\n\"Minä huomasin sen ja otin siitä jäljennöksen, ennenkuin tarkastaja sai\nselville, että se oli tärkeä.\"\n\nHän otti taskustaan muistikirjan ja veti sen välistä paperiliuskan,\njonka hän sitten avasi laskoksestaan ja pani pöydälle.\n\n\"Luen sen teille\", sanoi hän. \"Siinä ei ole mitään päivämäärää, ja se\nonkin aiheuttanut hämminkiä poliisille.\n\n    \"Mr. Abe Bellamy.\n\n    Koskee miestä Z. Hän on minun osastollani, ja hän on hyvin\n    kiivas mies. Luulen että voin tehdä sen mitä Te ehdotitte\n    tavatessamme viimeksi, mutta Teidän täytyy maksaa minulle hyvin,\n    sillä voin menettää paikkani. Varsinkin jos jotakin menee\n    hullusti ja joku toinen vartija näkee minut. Siis siitä voi tulla\n    minulle paljon ikävyyttä ja minä voin vahingoittaa itseäni\n    pahasti, ja minun täytyy tietää minkälainen on minun rahallinen\n    asemani. En pidä Z:sta. Hän on liian sukkela ja liukaskielinen,\n    ja hänestä on ollut jo vähän harmia. Jos tahdotte suostua\n    ehtoihini, niin tahdotteko tavata minua huomenna? Olen menossa\n    lomalle ja aion oleskella sukulaisteni luona Henleyssä. Jos se\n    Teille sopii, niin voitte ehkä tavata minut siellä.\n\n                                           (Merk.) J. Creager.\"\n\nAbe Bellamy luki kirjeen kahdesti, taittoi sen sitten kokoon ja ojensi\ntakaisin reportterille.\n\n\"En muista saaneeni sitä. En tiedä kerrassaan mitään Z:sta, kuka hän\nsitten lienee ollutkin, enkä ole koskaan antanut Creagerille rahaa\nmuuta kuin siitä palveluksesta, jonka hän minulle teki.\"\n\nHänen äänensävynsä oli tavattoman lauhkea, jos kohta huomasikin, että\nhän vain vaivoin hillitsi itsensä.\n\n\"Mutta juuri Henleyssähän hän pelasti teidän henkenne, eikö totta?\"\nkyseli Spike itsepintaisesti. \"Oli omituinen sattuma, että hän ilmoitti\nhaluavansa tavata teidät siellä. Ehkäpä hän tiesi, että te putoaisitte\njokeen?\"\n\n\"En halua kuulla hävyttömyyksiänne, Holland\", räjähti ukko. \"Teillä on\nnyt kaikki tiedot, mitä voitte minulta saada. Mitä tuohon kirjeeseen\ntulee, ei ole olemassa mitään todistusta, että hän olisi sen todella\nlähettänyt. Ehkäpä olette itse kyhännyt sen kokoon ja pistänyt hänen\npapereittensa joukkoon. Mitä teillä muuten oli tekemistä tuossa\ntarkastuksessa?\"\n\nSpike pisti kirjeen takaisin taskuunsa.\n\n\"Mitäkö minä tein?\" sanoi hän. \"Niin, luulempa, että satuin vain\nolemaan siellä. Teillä ei ole mitään sanottavaa minulle kirjeen\njohdosta, Mr. Bellamy?\"\n\n\"Ei mitään. En ole koskaan saanut sitä. En tiedä kerrassaan mitään\nmiehestä, josta siinä puhutaan. En edes tietänyt, että Creager oli\nvanginvartija, ennenkuin luin sen Globesta -- mielilehdestäni\", hän\nlisäsi ivallisesti, ja Spike irvisti.\n\n\"No hyvä, se siitä\", sanoi hän. \"Entäs onko lisätietoja kummituksesta?\"\n\n\"Ne te saatte ennen minua\", vastasi Abe. \"Kaikki tiedot, mitä saan\ntuosta kirotusta vihreästä jousimiehestä, luen Globesta -- joka on\nerinomainen lehti, täynnä oikeita ja täsmällisiä uutisia. Todellakin,\nolisin mieluummin ilman aamiaistani kuin Daily Globea.\"\n\n\"Oletan, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että minä tarkastan\nlinnan?\"\n\n\"Te oletatte väärin\", sanoi Abe. \"Te voitte tarkastaa muuria, jonka yli\nte tulitte, ja mitä pikemmin teette sen, sitä parempi.\"\n\nOllakseen ehdottoman varma siitä, että hänen kaikkea muuta kuin\ntervetullut vieraansa oli mennyt, seurasi hän häntä portille, ja\nportinvartija hölmistyi hänet nähdessään.\n\n\"Nuo muurit eivät ole tarpeeksi korkeat, Savini\", sanoi vanha mies, kun\nSpike oli lähtenyt. \"Soittakaa, että Guildfordista tulee joku\nkiinnittämään niiden päälle piikkilankaa. Ja sitten, Savini...\"\n\nJulius kääntyi takaisin ovelta.\n\n\"En ole ilmoittanut sitä aikaisemmin, mutta luulen, että se säästää\nteiltä paljon vaivaa, jos kerron teille nyt, että se minun\nnahkakoteloni, jossa pidän valokuviani, ei ole enää kirjoituspöytäni\nlaatikossa; olen pannut sen kassakaappiin. Jos haluatte katsella niitä,\nniin tahtonette tulla kysymään minulta, jotta minä voisin antaa ne\nteille.\"\n\nJulius tunsi, ettei hänen vastaustaan kaivattu, eikä hän olisi\nkyennytkään löytämään sopivaa vastausta, vaikka hänellä olisi ollut\ntilaisuus siihen.\n\nGarre Castlea oli paljon korjailtu, ennenkuin Abe Bellamy oli asettunut\nsinne asumaan. Vanhan rakentajan henkilökohtaisen valvonnan alaisena\nolivat työmiesjoukot olleet työssä melkein kuukauden suorittamassa\nhänen omien suunnitelmiensa mukaisia korjauksia. Hän oli itse oma\narkkitehtinsa ja rakennusmestarinsa. Hän oli rakennuttanut\nlinnaan uuden vesisäiliön, hankkinut sinne sähkövalaistuksen ja\nkaasulämmityslaitteet. Kaikissa muissa huoneissa paitsi kirjastossa oli\nkaasukamiinat, ja keittiössä oli suuri kaasu-uuni.\n\nTämä kaasun kulutus ällistytti suuresti hovimestari Wilksia samana\npäivänä, jona Spike oli tunkeutunut omavaltaisesti linnan alueelle.\nTalouslaskut menivät suoraan Bellamylle, mutta sattumalta tuli Wilksin\nkonttoriin kaasulasku kesäkuukausilta, ja hän mietiskeli sitä pitkän\naikaa, ennenkuin meni kysymään asiaa isännältään.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Abe, katsahtaen yrmeästi palvelijaansa.\n\n\"Tämä kaasulasku, herra, on väärä; ne ovat laskuttaneet meitä liikaa\",\nsanoi Wilks, iloisena siitä, että saattoi lähestyä Garren herraa\nsellaisen asian johdosta, jonka piti olla viimeksimainitulle\ntervetullut tieto.\n\n\"Vääräkö? Mitä väärää siinä on?\"\n\n\"Niin, herra, ne ovat lähettäneet meille ison laskun eräältä vuoden\nkuumimmalta kuukaudelta, jolloin keittiön kaasu-uuni oli epäkunnossa ja\nme käytimme hiiliä.\"\n\nBellamy sieppasi laskun miehen kädestä katsomatta siihen.\n\n\"Antakaa sen olla\", sanoi hän.\n\n\"Mutta me emme ole voineet käyttää tuhatta kuutiojalkaa kaasua, ja ne\novat laskuttaneet meitä...\"\n\n\"Antakaa sen olla!\" jyrisi isäntä. \"Älkääkä avatko laskuja --\nymmärrättekö? Se ei ole teidän tehtävänne.\"\n\nSe oli viimeinen isku. Mr. Wilksilla oli hyvä palkka, mutta hän oli\nkärsinyt paljon moukkamaisen isäntänsä komennossa, ja hänen\nkärsivällisyytensä oli lopussa.\n\n\"En aio sallia, että puhutte minulle tuolla tavalla, Mr. Bellamy\",\nsanoi hän, \"ja minä olen teille kiitollinen, jos maksatte minulle\npalkkani ja annatte minun lähteä. En ole tottunut...\"\n\n\"Älkää pitäkö puheita -- menkää!\" sanoi Abe.\n\nHän pisti kätensä taskuunsa ja heitti setelin pöydälle.\n\n\"Tuossa on rahanne. Te suoriudutte täältä tiehenne puolessa tunnissa,\ntai minä näytän teille...\"\n\nSpike söi vaatimatonta lounasta kylän ravintolassa, kun tärisyttävät\nuutiset saapuivat hänen korviinsa. Garren kylälle oli linnan\nhovimestarin erottaminen maailmaa mullistava tapahtuma. Tiedettiin\nkyllä, että Abe Bellamyn ja hänen palveluskuntansa päällikön välit\nolivat olleet jonkin verran kireät, ja kun Mr. Wilks ilmestyi\nkylätielle, pysäyttivät kaikensäätyiset myötätuntoiset ihmiset hänet\naina kymmenen askelen perästä, aina paikkakunnan tohtorista alkaen\nerääseen linnan entiseen palvelijaan asti, jonka vihreä jousimies oli\npeloittanut linnasta.\n\nReportteri jätti lounaansa ja meni ulos haastattelemaan loukattua\nmiestä.\n\n\"Hänen kanssaan oli aivan mahdotonta elää\", sanoi Wilks, vapisten\nharmista; \"aivan mahdotonta, herra. Hän ei ole mikään ihminen, hän on\nsika! Ja mitä tulee hänen kummituksiinsa...\"\n\n\"Oletteko nähnyt kummitusta?\"\n\n\"Ei, herra, en ole\", sanoi Wilks. \"En voi valehdella; en ole nähnyt\nminkäänlaista kummitusta, ja minun oma mielipiteeni on, että Mr.\nBellamy on keksinyt kummituksen omia pahoja tarkoituksiaan varten. Kun\nminä sanon häntä siaksi, puhun miehenä, joka on palvellut eräissä hyvin\nhienoissa perheissä. Hän ei tiedä miten eletään, herra. Hänellä on eräs\npaikkakunnan kauneimmista ruokasaleista, ja hän syö ateriansa\nsikamaiseen tapaan kirjastossa, jota ei kukaan herrasmies tee. Ja\nmillaisia aterioita hän sitten syö, herra! Niillä ravitsisi kolme\ntavallista ihmistä. Hän juo puoli litraa maitoa aamiaiseksi, syö puoli\ntusinaa munia...\" Hän kuvaili Mr. Bellamyn suunnatonta ruokahalua.\n\nHän näytti Mr. Bellamyn uudessa valossa Spikelle. Hän ei ollut koskaan\najatellut häntä henkilönä, joka söi tai joi tai jolla oli ylipäänsä\ninhimillisiä haluja.\n\n\"Mikä olikaan riitaisuus, joka aiheutti teidän lähtönne?\" hän kysyi, ja\nhovimestari kertoi hänelle.\n\nEi yhtään kaasua ollut käytetty kesäkuukausien aikana, ja yhtiö oli\nlaskuttanut kahdestakymmenestäviidestätuhannesta kuutiojalasta.\n\n\"Kerroin sen hänelle hänen oman etunsa vuoksi, ja sen sijaan, että\nolisi ollut kiitollinen, kuten herrasmies olisi ollut, kohteli hän\nminua kuin koiraa. No niin, Mr. Holland, minä en tietystikään voinut\nsietää sellaista.\"\n\nSpike kuunteli kertomusta hovimestarin kärsimyksistä, mutta ei\najatellut paljonkaan kaasuyhtiön liian isoa laskua. Sen sijaan hän\nkäänsi keskustelun taitavasti takaisin kummitukseen saamatta kuitenkaan\nesiin mitään hämmästyttävää, paitsi kertomuksen poliisikoirista, jonka\nSpike tunsi ennestään ja josta hän oli jo kirjoittanut.\n\nKuitenkin hän oli Mr. Wilksin puhuessa suunnitellut koko ajan erääseen\nLontoon lehteen kiintoisaa artikkelia, jonka otsakkeena voisi ehkä\nolla: \"Elämäni kummituslinnassa.\"\n\nKun Spike palasi kaupunkiin, päätti hän käväistä Scotland Yardissa. Jim\nFeatherstone oli huoneessaan, ja reportteri päästettiin heti hänen\nluokseen.\n\n\"No, Holland, mitä uutta?\"\n\nHän työnsi sikarilaatikon pöydän yli, ja Spike valikoi huolellisesti.\n\n\"Garre Castlessa on riidelty\", sanoi hän. \"Linnan jalo omistaja on\najanut hovimestarin palveluksestaan sen vuoksi, että viimeksimainittu\noli tehnyt huomautuksen kaasulaskusta. Otaksun, että neljäsataa vuotta\nsitten vanha Wilks parka olisi hinattu kaulastaan yläilmoihin ja olisi\nliittynyt siihen hauskaan kummitusseurueeseen, joka kokoontuu öisin\npelaamaan arpanopilla Aben selällä.\"\n\n\"Sanokaa tuo kaikki uudestaan, ja hyvin hitaasti\", sanoi Jim. \"Minä\nolen hiukan paksupäinen tänä aamuna. Ensiksikin, mikä oli laskussa\nvikana?\"\n\nSpike kertoi, ja hänen hämmästyksekseen salapoliisi tiukkasi häneltä\nyksityiskohtia, kysellen ja tiedustellen, kunnes reportterin päätä\nhuimasi.\n\n\"Mitä vikaa kaasussa oikeastaan on?\" sanoi hän. \"Siinä ei minusta näytä\nolevan sanottavasti johtolankaa, jollette epäile Aben harjoittavan\nwhiskyn salapolttoa.\"\n\n\"Kaasulasku on tärkein asia, jonka olemme saaneet tietoomme Garre\nCastlesta\", sanoi Jim Featherstone tyynesti. \"Olen teille suuressa\nkiitollisuudenvelassa, Holland. Muuten, sivumennen sanoen, minä\nmatkustan ulkomaille viikoksi tai pariksi, joten en voi tavata teitä\nlähiaikoina. Mutta jos saatte uusia tietoja, olisin iloinen, jos\nkertoisitte ne apulaiselleni. Minä tutustutan teidät häneen.\"\n\nSpike tuli toimitussihteerin huoneeseen puoli tuntia myöhemmin.\n\n\"Mr. Syme, olen varma siitä, että tämän Creagerin jutun varsinainen\nloppu on löydettävissä Garre Castlesta. Ukko on juuri potkaissut ulos\nhovimestarinsa, ja meidän pitäisi lähettää suoraa päätä joku omista\nmiehistämme hänen paikalleen. Menisin itse, mutta en ole koskaan\nhoitanut taloutta, ja Bellamy tuntisi minut, ennenkuin olisin ollut\nsiellä tuntiakaan. Emmekö voisi lähettää Masonia tai jotakuta toista\nmuista pojista? Voisimme järjestää niin, että jokin paikan\nvälitystoimisto lähettäisi hänet sinne.\"\n\n\"Se ei ole hullumpi ajatus\", sanoi toimitussihteeri.\n\nSama ajatus oli melkein yht'aikaa juolahtanut kahden muun asiasta\nkiinnostuneen mieleen.\n\n\n\n\nXVI LUKU\n\nKoirat kuulevat jotakin\n\n\n\"Yhden tai useamman tuntemattoman henkilön tekemä harkittu murha.\"\n\nAbe Bellamy luki tunteettomana selostuksen Creagerin murhan syitä\nkoskevasta tutkimuksesta. Hänelle se ei merkinnyt enempää, kuin että\nhän saattoi nyt pitää omassa taskussaan neljänsadankahdeksankymmenen\npunnan suuruisen summan, jonka hän oli pitkät ajat vuosittain\nsuorittanut. Oli ollut epämukavaa ja hermostuttavaa vastata loputtomiin\nkysymyksiin, joita poliisi oli hänelle tehnyt koettaessaan selvittää,\nmitä laatua hänen tuttavuutensa murhatun kanssa oli ollut. Mutta nyt\noli kaikki ohi.\n\nOli kummallista, ettei murhan omituinen luonne tehnyt häntä\nlevottomaksi. Eikä hän itse puolestaan uskonut, että murhan\nsuoritustavalla ja vihreällä jousimiehellä olisi ollut mitään\nyhteyttä. Hän oli luonnostaan epäluuloinen sanomalehtiä kohtaan, ja hän\noli alusta alkaen pitänyt noiden kahden asian yhdistämistä\nsanomalehtimiesten keksintönä. Oli hyvin luultavaa, ettei miestä oltu\ntapettukaan nuolella. Hänet oli todennäköisesti pistänyt kuoliaaksi\njoku entinen kuritushuonevanki, joka kantoi kaunaa häntä kohtaan, ja\njos teko oli todella tehty nuolella, oli murhaaja varmastikin saanut\nsanomalehdistä ajatuksen käyttää sellaista asetta.\n\nErääseen seikkaan -- jolla ei ollut mitään tekemistä murhan kanssa --\nhän oli kiinnittänyt huomiota, nimittäin sihteerinsä synkkyyteen.\nVirheellisesti kyllä hän arveli sen johtuvan tekemästään\npaljastuksesta, että hän tunsi Juliuksen ja hänen menneisyytensä; ja\nkoska hän luuli niin, piti hän hänet edelleenkin palveluksessaan.\nLady's Manorin uusien vuokralaisten läheisyys kiusasi häntä hiukan. Ne\nnäyttivät jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tavalla loukkaavan\nhänen majesteettiuttaan, vaikk'ei hän selittänytkään asiaa juuri niillä\nsanoilla. Hän ei tietänyt eikä välittänyt tietää, keitä he olivat.\nAinoastaan Juliuksen kanssa hän puhui linnan ulkopuolella olevista\nasioista, sillä hänen palvelijansa eivät puhuneet hänen kanssaan\nmitään, paitsi milloin hän heitä puhutteli, eikä hän taas puhutellut\nheitä muuten kuin nuhdellakseen.\n\nMuutamia päiviä Wilksin lähdön jälkeen hänellä oli tilaisuus näpsäyttää\nuutta hovimestariansa.\n\n\"Nuori mies, haluaisin teidän ymmärtävän, että te ette saa tulla\nhuoneeseen, jossa minä olen, jollen ole kutsunut teitä. Eilen illalla\nkoputitte kirjastohuoneen oveen, vaikka Mr. Savini oli sanonut teille,\nettei minua saanut häiritä.\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani, herra\", sanoi hovimestari nöyrästi. \"En ole\nvielä oikein tuntenut linnan tapoja, mutta en tästä lähin tule enää\nhäiritsemään.\"\n\nUuden hovimestarin tulo näytti vielä lisänneen Juliuksen\nmielenmasennusta. Joka tapauksessa hänen käyttäytymisensä muuttui\nhuomattavasti siitä päivästä, kun uusi mies saapui. Hän ei ollut enää\nniin vilkas ja suulas kuin aikaisemmin. Eräänä iltapäivänä Abe löysi\nhänet kävelemästä ulkona täydellisen mielenmasennuksen vallassa.\n\n\"Mikä teitä oikein vaivaa, Savini?\" ärjäisi hän. \"Jos jonkun, niin\nminun tässä tulisi olla äkäinen. Reipastukaa toki hiukan ja näyttäkää\nvähän ihmismäisemmältä. Mikä on oikeastaan hätänä? Onko poliisi päässyt\njäljillenne?\"\n\n\"Ei, herra\", sanoi Julius. \"En voi oikein hyvin.\"\n\n\"Hakekaa sitten itsellenne muuta hommaa\", murisi ukko. \"Minä en pidä\nmitään parantolaa.\"\n\nTämä huomautus vaikutti, että puoliverinen rupesi teeskentelemään\niloisuutta, ja siitä taas seurasi, että ukko kiroili häntä sydämensä\npohjasta.\n\nKolmatta viikkoa oli jo kulunut vihreän jousimiehen viimeisestä\nesiintymisestä, eikä Bellamyn ollut vaikea löytää tähän selitystä.\n\n\"Poliisikoirissa on jotakin, josta kummitukset eivät pidä\", sanoi hän.\n\"Tai ehkä kummituksissa on jotakin, joka ärsyttää erikoisesti\npoliisikoiria.\"\n\nSeuraavana yönä hänet herätti unestaan toisen koiran murina, ja hän\nhyppäsi vuoteestaan ja meni käytävään. Se oli kauttaaltaan valaistu\nniinkuin hän oli määrännyt, ja toinen koirista seisoi keskellä huonetta\ntuijottaen leveihin kiviportaisiin, jotka johtivat alas halliin. Vanha\nmies vihelsi, ja koira kääntyi ja asteli verkalleen hänen luokseen\nvilkuillen vähän väliä taakseen. Sen toveri, joka myös oli kuullut\nvihellyksen, tuli heti sen perästä loikaten ylös rappuja.\n\n\"Mikä teitä vaivaa, hä?\"\n\nAbe meni takaisin huoneeseensa, heitti aamunutun päälleen ja pani\npistolin taskuunsa. Sitten hän meni koirien seuraamana alas halliin.\nHän ei huomannut mitään epäilyttävää. Hän aukaisi kirjastohuoneen oven,\nväänsi sähkön palamaan ja tutki huoneen -- mutta tuloksetta.\n\nHän palasi tyytyväisenä makuuhuoneeseensa. Mutta hän oli tuskin päässyt\nuneen, kun taas kuului kumea murina -- sillä kertaa ääntelivät molemmat\nkoirat. Hän löysi ne samasta paikasta kuin viimeksikin. Ne seisoivat\njäykkinä, tuijottaen pääportaisiin, ja kun hän nyt vihelsi, käänsi\ntoinen niistä päänsä, mutta ei liikkunut paikaltaan. Hän kutsui niitä\nankaralla äänellä, ja ne astelivat hänen luokseen.\n\n\"Mikä teitä oikeastaan vaivaa, houkkiot?\"\n\nKumea murina oli vastauksena. Sitten ne äkkiä pyörähtivät ympäri, aivan\nkuin olisivat nähneet jotakin, ja syöksyivät käytävään, Abe perässään.\n\nUkko löysi ne hallista, jossa ne nuuskivat lattiaa. Sillä kertaa hän\nsytytti kaikki valot ja toimitti tarkastuksen, mutta taaskin ilman\ntulosta.\n\n\"Te olette hulluja\", murisi hän koirille.\n\nKoirat olivat levottomia. Ukko ajatteli, että niillä oli ehkä tapana\nsaada sellaisia kohtauksia, ja meni vuoteeseen. Juuri kun hän oli\nvaipumaisillaan uneen, kuuli hän jälleen murinaa, mutta ei välittänyt\nsiitä sen enempää ja nukkui.\n\nKello viideltä hän heräsi, ja huoneessa oli vielä pimeää. Hän nousi ja\nheitti aamuviitan ylleen, ennenkuin sytytti valot. Ja silloin hänen\nsilmänsä suurenivat hämmästyksestä. Ovi oli selkoisen selällään,\nulomman oven lukko avattu, ja kuitenkin hän muisti varmasti sulkeneensa\nja lukinneensa ne, ennenkuin meni viimeistä kertaa makuulle. Mitä\nkoirat olivat toimittaneet?\n\nHän meni käytävään ottaakseen siitä selvän. Hän luuli ensin, että ne\nolivat kuolleet, mutta ne makasivat vierekkäin muuria vastaan, jalat\nojennettuina. Hän pudisti toista niistä, ja koira avasi silmänsä,\nkatsoi häneen parin sekunnin ajan tylsin ilmein ja sulki taas silmänsä.\n\nUnilääkettä -- ajatteli vanha mies. Niinpä oli joku ollut siellä kaiken\naikaa kätkeytyneenä, mutta se oli ollut inhimillinen olento. Vihreä\njousimies oli verta ja lihaa. Abe ei ollutkaan koskaan ajatellut mitään\nmuuta.\n\nKoirat tointuivat puolessa tunnissa, eikä seikkailu näyttänyt niitä\nmillään tavoin vahingoittaneen. Ukko vei ne itse pihalle koiratarhaan.\n\nMiksikä vihreä jousimies oli tullut? Mikä oli ollut hänen\ntarkoituksensa? Hän ei ollut suinkaan antautunut koirien\nnukuttamisyrityksestä mahdollisesti koituvaan vaaraan vain\nnäyttääkseen, että hän kykeni mielensä mukaan menemään makuuhuoneeseen\nja sieltä poistumaan. Mitä hän oli etsinyt? Makuuhuoneessa oli vähän\narvoesineitä, ja nekin oli jätetty paikalleen, mitä siellä oli. Varkaus\nei ilmeisestikään ollut kysymyksessä. Yhtä varmaa oli, ettei vihreä\njousimies ollut mikään ilveilijä, vaan että hänellä oli hyvin vakava\ntarkoitus.\n\nÄkkiä arvoituksen selitys välähti ukon mieleen. Vihreä jousimies haki\navainta -- avainta, jota hän ei koskaan jättänyt päivällä, ja joka oli\nhänen tyynynsä alla yöllä. Hän piti sitä taskussaan pitkiin\nteräsvitjoihin kiinnitettynä. Kaikkein ensimmäiseksi aamulla hän\nripusti vitjat kaulaansa mennessään kylpyyn. Kaikkein viimeiseksi\nillalla hän pisti avaimen pieluksen alle.\n\nSe oli kummallinen kapine -- hyvin pitkä ja hyvin ohut ja kapea. Avain!\nSiinä oli siis selitys. Ja jos niin oli, tunsi vihreä jousimies Garre\nCastlen salaisuuden!\n\nAbe melkein juoksi kirjastoon ja läjäytti oven kiinni perästään.\nSavini, joka torkkui puoliunessa ja kuuli tärähdyksen, uneksi, että\nukko oli ampunut itsensä, ja hymyili.\n\n\n\n\nXVII LUKU\n\nLady's Manorissa\n\n\nJulius Savini oli menossa kylän postitoimistoon, kun hän näki\nkatukäytävällä tutun olennon, ja hän huokasi syvään. Jos hän olisi\nvoinut kääntyä jollekin sivukadulle tai olla olevinaan, niinkuin ei\nolisi huomannut rivakkaa, punatukkaista nuorta miestä, joka poltteli\naamusikariansa ja silmäili maailmaa hyväntahtoisen omistajan ilmeellä,\nolisi hän varmasti menetellyt niin. Mutta Spike viittasi hänelle, ja\ntuskallisin mielin puoliverinen astui kadun poikki.\n\n\"Minulla on...\" hän yritti puhua.\n\n\"Teillä on kiire. Tiedän sen. Ette halua, että ukko näkee teidän\npuhuttelevan minua, sillä silloin menetätte paikkanne. Ymmärrän sen\nerittäin hyvin. Kuulkaas nyt, Julius, minun mielestäni meidän pitäisi\ntulla hiukan lähemmin tutuiksi, ja siksi minä toivon, ettei teillä ole\nmitään sitä vastaan, että kutsun teitä ristimänimellänne? Olen aina\npitänyt siitä nimestä... Ei, en minä laske leikkiä... Tulen antamaan\nensimmäiselle lapselleni nimen 'Julius'. Mutta kuulkaahan. Haluaisin\nkysyä teiltä jotakin. Tunnetteko erään Scotland Yardin miehen, jonka\nnimi on Featherstone?\"\n\nSavini nyökkäsi.\n\n\"Tunnen kyllä\", sanoi hän lyhyesti. \"Juuri hänellä oli tapana olla\nHowettien seurassa. Miksi ette mene tapaamaan Mr. Howettia, Spike? Hän\nasuu Lady's Manorissa, ja hän kertoisi teille oikein hyvän jutun.\"\n\n\"Olen nähnyt hänet\", sanoi Spike. \"Te siis tunnette Featherstonen?\"\n\n\"Minähän sanoin sen teille jo äsken\", sanoi Julius kärsimättömästi.\n\"Nyt minun täytyy mennä, Holland.\"\n\n\"Kutsukaa minua Spikeksi\", vastasi nuori mies vakavalla äänellä.\n\"Vilpittömästi puhuen, minusta tuntuu, että meidän pitäisi tulla\nlähemmiksi tuttaviksi. Miltä uusi hovimestari näyttää?\" kysyi hän\nvälinpitämättömällä äänensävyllä.\n\nJulius kohautti olkapäitään.\n\n\"Hän on hovimestari -- kykenevä mies. Hänet lähetettiin tänne\nLontoosta.\"\n\n\"Pystyvä hovimestariko vain? Se kuulostaa todellakin epärunolliselta\",\nsanoi Spike katsoen toista kiinteästi silmiin. \"Eikö hän koskaan tule\nkylään?\"\n\n\"Kyllä kai hän tulee.\"\n\n\"Tunnetteko hänet ennestään, vai kuinka?\"\n\n\"Mitä varten te oikeastaan kyselette minulta tietoja hovimestarista?\"\nlausui Julius juhlallisin elein. \"Onko hän teidän ystävänne?\"\n\n\"Mikä kiire teillä nyt on?\" sanoi Spike tarttuen puoliverisen käteen,\nkun hän yritti kulkea eteenpäin. \"Eikö mitään uutta? Mitä vihreä\njousimies puuhailee. Onko hän yhä vielä lomalla?\"\n\n\"Ei ole enää\", sanoi Julius. \"Hän nukutti koirat viime yönä. Olen\nmenossa postitoimistoon tilaamaan sähköteitse kaksi koiraa lisää. Äijä\narvelee, ettei jousimies kykene suoriutumaan neljästä koirasta yhtä\nhelposti kuin hän on suoriutunut kahdesta.\" Julius riuhtaisi itsensä\nirti ja juoksi tiehensä niin nopeasti kuin taisi päästäkseen kyseliäästä\nSpikestä niin kauas kuin suinkin.\n\nSpike oli saanut sinä aamuna kirjeen Belgiassa asuvalta ystävältään.\nJohn Wood aikoi tulla Kanaalin yli viikon lopulla ja halusi syödä\npäivällistä Spiken seurassa. Osa hänen kirjeestään kiinnosti\nreportteria:\n\n    \"Olen Teille hyvin kiitollinen pitkästä selonteosta, jonka\n    lähetitte minulle Bellamysta ja linnassa sattuneista\n    eriskummallisista tapahtumista. Sen jälkeen olen saanut\n    käsiini Globen ja lukenut Teidän kertomuksenne, ja juttu\n    Garren vihreästä jousimiehestä on hyvin erikoinen. Mukana\n    lähettämässänne kirjeessä sanotte, että vihreä jousimies\n    musertaa ennemmin tai myöhemmin Abe Bellamyn hermot. Sanoin jo\n    Teille aikaisemmin, että olette väärässä. Ei mikään maailmassa\n    voi pelästyttää tuota pahaa miestä. En myöskään luule, että\n    sama käsi, joka tappoi Creagerin, tulee välttämättä surmaamaan\n    Bellamyn. Luulen kaiken riippuvan siitä, minkä menettelyn\n    tuhooja katsoo parhaiten soveltuvan tarkoituksiinsa, ja uskon,\n    että Abe Bellamyn kohtalo riippuu kokonaan siitä, millaisia\n    löytöjä linnan 'kummitus' tulee tekemään.\"\n\nKirjeessä siirryttiin sitten käsittelemään yksityiskohtaisesti\nkirjoittajan lastenkotisuunnitelmia ja niiden toimeenpanon edistymistä.\nWoodin oli onnistunut saada joukko rikkaita amerikkalaisia ja\nenglantilaisia kiinnostumaan asiaan, ja hänen menestyksensä oli\nylittänyt hänen rohkeimmatkin toiveensa. Spike ei lukenut kirjeen\nloppuosaa erikoisen huolellisesti, koska hän sillä hetkellä ei ollut\noikein innostunut lastensuojelutyöstä. Abe Bellamysta hän oli joka\ntapauksessa tavattomasti kiinnostunut. Hän ei voinut olla\nihmettelemättä noiden kahden miehen -- Bellamyn ja Woodin -- luonteiden\ntavatonta erilaisuutta. Toinen, raaka jättiläinen, istui peikon tavoin\nlinnassaan, kovasydämisenä ja kiukkuisena, kun taas toinen omisti\njalomielisesti elämänsä ihmiskunnalle.\n\nSpike oli luvannut mennä aamiaiselle Mr. Howettin luo, ja hän käveli\nverkalleen kaunista tietä pitkin, joka kulki linnan korkeiden muurien\nvierellä. Pian tulivatkin vanhan kartanon Elisabetin-aikuiset\nsavupiiput näkyviin.\n\nSpikessä oli hiukan muinaisharrastelijan vikaa, ja hän oli -- kuten\namerikkalaiset yleensä -- paremmin selvillä Englannin vanhojen\nrakennusten historiasta kuin englantilaiset itse, jotka näkivät ne joka\npäivä. Kartano oli rakennettu viidennellätoista vuosisadalla erästä\nIsabel d'Islea varten, joka oli ollut erään de Curcyn rakastajatar.\nTulipalo oli osittain hävittänyt sen Elisabetin aikana, mutta se oli\nrakennettu heti uudestaan, josta johtui talon arkkitehtuurin\nElisabetin-aikuinen luonne.\n\nAamu oli kirkas ja vuodenaikaan katsoen lämmin, ja Spike löysi Valerie\nHowettin puutarhasta valvomassa sipulien istutusta.\n\n\"Näyttää siltä, kuin olisitte asettunut tänne loppuiäksenne\", lausui\nSpike hymyillen puristaessaan tytön kättä.\n\n\"Olen asettunut tänne -- pitkäksi aikaa\", sanoi tyttö rauhallisesti.\n\"Löydätte isäni kirjastosta. Pelkään, että talo on teidän mielestänne\nvielä hiukan epäjärjestyksessä, mutta isän huone on ehditty laittaa\nparhaimpaan kuntoon.\"\n\nMr. Howettin surumielisyys, joka näytti olleen hänelle luonteenomaista,\noli osaksi häipynyt. Hän oli hyväntuulinen, melkeinpä hilpeä, ja Spike\nluuli ensiksi tämän mielen muutoksen johtuneen ilmanalan vaihdoksesta,\nkunnes hänen isäntänsä paljasti hänelle suunnitelmansa, näytti hiukan\nylpeänä hänelle keräämänsä lähteet, vieläpä kyseli häneltä neuvoja\nalkuluvun suhteen.\n\n\"Oletteko lainkaan tavannut naapurianne, Mr. Howett?\"\n\n\"Ketä sitten? Bellamyako? En, enkä juuri haluakaan häntä tavata. Hän on\nJumalan kiitos hyvin vähän seurusteluhaluinen eikä taida välittää\nteekutsuista! Holland\", lisäsi hän vakavasti, \"oletteko jo tottunut\nmeidän teenjuontitapaamme. Jos ette ole, niin älkää totuttautuko siihen\n-- se on vaarallinen tapa. Se on myrkkyä pahempaa. Kun olette siihen\ntottunut, olette ainaiseksi teehimon orja.\"\n\nLady's Manoriin kuuluva maa-alue ei ollut kovinkaan iso. Sitä oli vähän\nvaille kaksi eekkeriä, ja sitä rajoitti linnan muuri. Tämän Spike näki\naamiaisen jälkeen, kun tyttö näytteli hänelle paikkoja.\n\n\"Tuossa näyttää olevan portti, neiti Howett.\"\n\n\"Siinä oli\", sanoi tyttö murheellisena, \"mutta Mr. Bellamy on\nmuurauttanut sen kiinni toiselta puolelta.\"\n\n\"Ehkäpä hän pelkää vihreää jousimiestä\", sanoi Spike hyväntuulisesti ja\nlisäsi sitten nopeasti: \"Toivon, etten ole tunkeilevainen, neiti\nHowett. Ettehän te pelkää, vai kuinka?\"\n\n\"Ei, en minä pelkää\", vastasi tyttö.\n\nSpike silmäili muuria ammatillisesti kiinnostuneena.\n\n\"Se on tältä kohtaa matalampi kuin mistään muualta linnan ympärillä\",\nsanoi hän, \"ja tästä olisi erinomaisen sopivaa lähteä pienelle retkelle\nAben läänityksille, jos haluaisi.\"\n\nHän astui muurin luo ja ojensi kätensä, joka ulottui muurin harjalle.\n\n\"Pari pientä porrasta vain, ja siellä sitä oltaisiin. Hei vaan! Alanpa\nkadehtia teitä, neiti Howett. En aio pyytää teiltä lupaa saada\nmurtautua linnaan teidän takapihanne kautta, mutta jos vähänkin\nrohkaisisitte minua, tulisin tänne jonakin pimeänä yönä ja menisin\nottamaan selvää tuosta jousimiehestä?\"\n\nTyttö nauroi hiljaa.\n\n\"En aio lainkaan rohkaista teitä, Mr. Holland\", sanoi hän. Sitten hän\nlisäsi: \"Oletteko nähnyt viime aikoina kapteeni Featherstonea?\"\n\n\"Ei, en sitten viime maanantain. Hän kertoi minulle matkustavansa\nulkomaille, mutta minulla oli omat epäilykseni hänen aikeistaan.\nSuoraan sanoen, neiti Howett, minä kuvittelin, että hän olisi linnan\nuusi hovimestari. Tiedän hänen olevan hyvin kiinnostunut Bellamyyn, ja\nerikoisesti kaasulaskuun -- vaikka taivas tietää, minkä takia juuri\nkaasulaskuun!\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi tyttö nopeasti, ja Spike kertoi hänelle Garren\ntalousjuorut.\n\n\"Minä kerroin Featherstonelle, että linnan hovimestari oli erotettu, ja\nmieleeni juolahti, että hän on ehkä hakenut tuota tointa. Nuo\nsalapoliisit menestyvät oikein hyvin hovimestareina -- jotkut heistä\neivät muuta teekään. Sanoakseni teille totuuden, niin minulla oli\naikomuksena lähettää tänne joku meidän miehistämme, mutta ennenkuin\ntoimitussihteerimme oli tuuminut asiaa, kysynyt neuvoa lakimieheltä,\ntutkistellut sieluaan yön hiljaisuudessa ja rukoillut taivaallista\njohdatusta, oli paikka täytetty. Ajateltuani asiaa tulin siihen\njohtopäätökseen, että uusi hovimestari oli Featherstone. Ensiksikin\nsanotaan, että hän on hauskan näköinen, ja toiseksi hän ei tule koskaan\nkylään eikä anna meille tilaisuutta nähdä itseään. Mutta minä puhuin\nJuliuksen kanssa tänä aamuna, ja luulenpa, että hänellä on niin kirjava\nmenneisyys, että hän tuntee useimmat poliisin palveluksessa olevat\nhenkilöt. Jos hovimestari olisi ollut Featherstone, olisi Julius\nkielinyt ukolle.\"\n\nTyttö ajatteli hetkisen.\n\n\"Kapteeni Featherstone oli siis kiinnostunut kaasulaskusta?\"\n\nSpike nyökkäsi.\n\n\"Ehkä hän on perheellinen mies\", sanoi hän hilpeästi. \"Koska olen\npoikamies, ei kaasulaskun murhenäytelmä ole koskaan koskenut minua.\"\n\n\"Kapteeni Featherstone ei ole naimisissa\", huomautti tyttö hieman\nkylmästi ja punastui voimakkaasti, kun Spike pyysi anteeksi\nerehdystään.\n\n\"En ymmärrä, miksi teidän pitäisi pyytää anteeksi\", sanoi tyttö hiukan\ntylysti. \"Sanoin teille ainoastaan, että hän ei ole naimisissa.\nTunnetteko Julius Savinin?\" lisäsi hän, kääntääkseen keskustelun\nmuualle. \"Voitteko kertoa minulle jotakin hänestä?\"\n\n\"Kuinka niin? En mitään\", sanoi Spike hämmästyneenä, \"paitsi että hän\non puoliverinen. Hänen isänsä oli englantilainen ja äitinsä\nintialainen, ja luulisin, että Juliuksella on kummankin heikkoudet.\nHänellä oli tapana juoksennella Crowleyn joukkueen mukana, vaikk'en ole\nkoskaan saanut selville, oliko hän sen uhri vaiko johtava sielu.\nPoliisi vangitsi joukkueen toista vuotta sitten, mutta jollakin tavoin\nJulius ryömi verkosta ulos, niin että ehkä hän oli uhri -- tai sitten\nhoukutuslintu. Pidin kummallisena, että hän oli Bellamyn palveluksessa,\nkunnes harkitsin asiaa ja ymmärsin, että Juliuksen kaltainen mies sopi\nerinomaisesti tuolle äijälle. Hän on luonteeltaan matelevainen ja aivan\ntunnoton, ja hän pelkää tavattomasti Bellamya. Hänellä on pää täynnä\nsuunnitelmia nopeasti rikastuakseen, mutta häneltä puuttuu sekä\nkestävyyttä että rohkeutta niiden toimeenpanemiseen. Sellainen on\nJulius. Toivon, etten ole tehnyt hänelle vääryyttä\", hän lisäsi\ntoivorikkaasti.\n\n\"En todellakaan luule\", sanoi Valerie.\n\nSpike ei näyttänyt ollenkaan haluavan lähteä pois Garresta. Kahdesti\npäivässä hän oli puhelinyhteydessä toimituksen kanssa, ja vaikka Mr.\nSyme vihjailikin, että vihreä jousimies oli laiskoittelun verukkeena jo\nvanhentunut, ei hän kuitenkaan uskaltanut mennä edesvastuuseen\nalaisensa kutsumisesta takaisin kaupunkiin.\n\nSinä iltapäivänä Spike oli puhumassa toimitukseen, kun hän näki\nValerien ajavan ohi autollaan ja kääntyvän Lontoon tielle. Sinisen\nVillisian majatalon puhelin oli eteishuoneessa -- hyvin epämukava\njärjestely jokaiselle, joka halusi keskustella rauhassa, sillä puhe\nkuului kauppahuoneeseen.\n\nHän meni ovelle ja katseli tytön jälkeen. Sitten jokin juolahti hänen\nmieleensä, ja hän palasi takaisin puhelimen ääreen ja soitti uudelleen\ntoimitukseen. Neljännestunnin kuluttua puhelu oli yhdistetty, mikä oli\nvarsin nopeaa toimintaa sillä linjalla.\n\n\"Onko Mr. Syme? Neiti Howett on mennyt Lontooseen. Tunteeko joku meidän\npojistamme hänet? Luulenpa, ettei olisi niinkään tyhmää seurata hänen\ntoimiansa. Ei julkaistavaksi, ymmärrättehän, mutta sen vuoksi, että\nminä saisin hiukan valaistusta.\"\n\n\"Onko hän osa vihreän jousimiehen kertomuksesta?\" kysyi Mr. Symen ääni\nivallisena.\n\n\"Hän ei ole ainoastaan siitä osa, vaan sen suuri otsake\", kuului\nvastaus.\n\n\n\n\nXVIII LUKU\n\nEl Morossa\n\n\nFay Clayton asui yksinään, mutta ei silti viettänyt yksinäistä elämää.\nPienessä huoneistossaan Maida Valessa hän eli erakkona, mutta hänellä\noli suuri joukko ystäviä ja useita paikkoja, joissa hän saattoi\nkuluttaa aikaansa ja huvitella. Ei olisi ollut totuudenmukaista\nväittää, että hän kaipasi Juliusta. Mutta hän piti kumminkin miehestään\nenemmän kuin kenestäkään muusta. Hänen ei tarvinnut koskaan epäillä\nmiehensä uskollisuutta, ja viimeisten kuukausien aikana hänen\ntaloudellinen asemansa oli huomattavasti parantunut.\n\nSiihen aikaan kuin Julius oli kulkenut joukkueen mukana ja oli ollut\nyksi niistä neljästä, jotka olivat petkuttaneet kokemattomia ja\nuhkarohkeita, oli elämä ollut perin epävarmaa. He olivat eläneet\nkokonaisia viikkoja lainaamalla ja panttaamalla koruesineensä, eivätkä\nlihavatkaan päivät olleet kovin lihavia. Nyt hän sen sijaan sai\nsäännöllistä ja odottamattoman runsasta avustusta. Hän ei koskaan\nvaivautunut kysymään mieheltään, mistä rahat olivat peräisin. Hän\ntiesi, ettei Abe Bellamy maksanut hänelle liian suurta palkkaa. Itse\nasiassa hän tiesi aivan tarkalleen, kuinka suuri palkka Juliuksella\noli.\n\nHän hankki rahaa \"sivulta päin\", ja keinon täytyi olla turvallinen,\nsillä Julius oli tunnettu siitä, ettei hän rakastanut vaaroja. Mies ei\nollut koskaan kertonut vaimolleen, mitä tehtäviä hänen toimeensa\nkuului, mutta Fay arveli, että hänellä täytyi sihteerinä olla käsissään\ntalousrahat, mikä oli jonkinlainen selitys hänen varallisuuteensa.\nJulius ei ainoastaan kyennyt hankkimaan vaimolleen miellyttävää\ntoimeentuloa, vaan oli lahjoittanut hänelle lisäksi jalokiviä, jotka\nolivat selvästikin uusia ja ilmeisesti rehellisesti ostettuja ja\nmaksettuja. Fay ei ollut lainkaan rauhaton. Julius oli luotettava, ja\nhänen vaimonsa saattoi loistaa uudella timanttisormuksellaan\nlempiyöklubissaan tarvitsematta vähääkään pelätä, että ilmestyisi\nsalaperäisiä vieraita, jotka vaatisivat häntä tekemään pienen\nkävelyretken poliisiasemalle.\n\nEikä sekään olisi itse asiassa niin kovasti pelästyttänyt Fay\nClaytonia. Hän oli ollut vankilassa kolme kertaa viidennentoista\nikävuotensa jälkeen, eikä häneen enää vaikuttanut vankilan todellinen\npelko, joka on tuntemattoman pelkoa. Vankina olon ainoa epämukavuus\noli, että siten joutui tekemisiin poliisin kanssa, jotka sitten pitivät\noikeutenaan pysähdyttää ja puhutella ja tehdä kysymyksiä, joihin oli\ntoisinaan epämiellyttävää vastata.\n\nHän oli pienessä keittiössä silittämässä puseroa, kun oveen\nkoputettiin. Hänen palvelustyttönsä (hienosteltu nimitys epäsiistille\nnaiselle, joka pistäytyi joka päivä siivoamassa huoneiston) oli ulkona\naamuostoksilla, ja Fay avasi oven luullen saavansa nähdä jonkun\njuoksupojan. Sen sijaan hän kohtasikin laihan, kuoppasilmäisen miehen,\njonka huonosti sopivan puvun laskoksista asiantuntija saattoi arvata\npaljon.\n\n\"Kas vain, Jerry!\" sanoi Fay, avaten oven kokonaan auki. \"Astupa\nsisään.\"\n\nNainen sulki oven, ja mies seurasi häntä oleskeluhuoneeseen.\n\n\"Milloin pääsit pois?\"\n\n\"Tänä aamuna\", sanoi mies. \"Onko sinulla mitään juotavaksi kelpaavaa?\nMinä kuolen janoon. Missä Julius on?\"\n\nNainen otti astiakaapista pullon ja soodavesikarahvin ja antoi ne\nmiehelle, joka kaatoi itselleen runsaan annoksen.\n\n\"Sepä oli hyvää\", sanoi hän, nuoleskellen huuliaan, ja väri palasi\nhänen kalpeille kasvoilleen. \"Missä Julius on?\"\n\n\"Hän ei ole täällä, Jerry. Hänellä on toimi maalla.\"\n\nMies nyökkäsi ja katsoi kysyvästi pulloon.\n\n\"Sinä et saa enempää\", sanoi nainen pannen whiskyn takaisin\nastiakaappiin, jonka hän lukitsi päättävin elein. \"Mitä aiot nyt ruveta\ntekemään?\"\n\n\"En tiedä. Luulenpa, että joukkomme on aivan hajalla? Juliuksella on\nsiis paikka, vai kuinka? Toimiiko hän rehellisesti?\"\n\n\"Tietysti hän toimii rehellisesti\", sanoi Fay suutahtaen. \"Ja sinun on\nmyös hankittava itsellesi työtä, Jerry. Vanha joukko on hajalla. Ja\nantaa sen olla.\"\n\nHe olivat sisarukset, vaikk'ei kukaan olisi arvannut, että tuo nuori\nkaunis nainen ja kuoppakasvoinen vankilalintu olivat sukulaisia.\n\n\"Minä näin tuon Featherstonen.\"\n\n\"Näkikö hän sinun tulevan tänne?\" nainen kysyi.\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"Ei, tapasin hänet Westendissa. Hän pysähdytti minut ja kysyi, kuinka\nvoin ja mitä aioin ruveta tekemään. Hän ei ole mikään hullumpi mies.\"\n\nFay irvisti lievästi.\n\n\"Voit kuvitella mitä ikinä haluat, Jerry. Mitä aiot ruveta tekemään?\"\nhän kysyi uudelleen.\n\n\"En tiedä.\" Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja katseli mietteissään\npöytäliinaa. \"Muuan Atlantin laivoilla työskentelevä joukko haluaisi\nminua mukaansa. En ole koskaan tehnyt sellaista työtä, ja se kysyy\nhiukan pääomaa -- edestakainen matka maksaa satasen -- ja voi sattua,\nettä saa tehdä matkan tapaamatta ainoatakaan kynimisen arvoista otusta.\nVarmaankin voisit lainata minulle rahat?\"\n\nNainen puraisi mietteissään huultaan.\n\n\"Voisin kyllä\", sanoi hän hitaasti.\n\n\"Olen varma, että se kannattaa\", sanoi mies, \"ja se on turvallisempaa.\nEi koskaan kuule puhuttavan laivajoukkueiden kiinnijoutumisesta.\" Hän\nloi silmäyksen huoneeseen. \"On hauska olla taas kotona. Olen väsynyt\nvankilassa oloon.\"\n\n\"Missä sinä olit, Jerry?\"\n\n\"Olen ollut Petonvillessa, siellä, missä tuo Creager oli ollut\ntoimessa. Voisin kertoa sinulle hänestä muutamia juttuja, jotka\nsaisivat hiukset nousemaan päässäsi pystyyn, Fay. Saan kai jäädä tänne\nasumaan?\"\n\nNainen epäröi.\n\n\"Kyllä, voit saada Juliuksen huoneen.\"\n\n\"Eikö hän tule tänne?\" kysyi mies rypistäen otsaansa.\n\n\"Ei hän voi tulla. Saan hänestä tietoja joka toinen päivä, enkä minä\nvalita kohtaloani.\"\n\nMies katseli rypistyneitä vaatteitaan inhoten.\n\n\"Minun täytyy uudistaa ulkoasuni. Millaiset sinun raha-asiasi ovat?\"\n\n\"Voin järjestää sen sinulle\", nainen sanoi. \"Et voi mennä tuollaisena\nulos, Jerry. Toivottavasti ei kukaan nähnyt sinun tulevan sisään.\nNäiden huoneistojen omistajat ovat hyvin hienoja ihmisiä, enkä\nminä haluaisi heidän näkevän sinua, ennenkuin näytät hiukan\nesiintymiskelpoisemmalta. Luulin, etteivät ne päästäisi sinua pois\nennenkuin kuuden kuukauden kuluttua.\"\n\nMies nauroi.\n\n\"Vankilan lääkäri auttoi minut pois\", sanoi hän. \"Rintani on kipeä,\nja kun minä pyysin erikoishoitoa, antoivat ne minulle loput\nrangaistusajasta anteeksi. Ne eivät halua pitää sairaita vankilassa.\nMinulla on joitakin vaatteita Charing Crossin asemalla matkatavarain\nsäilytyspaikassa\", sanoi hän äkisti. \"Jos menet hakemaan ne sieltä, en\nehkä tarvitse kovinkaan paljon uusia vaatteita.\"\n\nFay otti veljeltään kuitin. Iltapäivällä hän meni asemalle noutaakseen\nmatka-arkun. Autonajaja ajoi oikotietä Fitzroy Squaren kautta. Seutu ei\nollut Faylle outoa, sillä siellä oli muuan ravintola, jossa hän oli\naikoinaan käynyt usein. Siellä oli pieniä huoneita, joihin ihmiset\nsaattoivat kokoontua keskustelemaan tärkeistä asioista tarvitsematta\npelätä, että heidän puheitaan kuunneltiin. Se oli ollut\nväärinpelaajajoukkueen mielipaikka menestyksen päivinä.\n\nMuuan mies seisoi ulko-oven edessä, ja Fay pidätti henkeä huomatessaan\nhänet. Se oli Julius. Fay nojautui eteenpäin ja koputti kiihkeästi\nlasiin, mutta samassa ajoi toinen auto paikalle ja muuan nainen astui\nsiitä ulos. Fay näki Juliuksen kohottavan hattuaan, ja sitten kummatkin\nkatosivat El Moron ahtaan oven sisäpuolelle. Fay pysähdytti auton ja\nastui ulos. Hän oli nähnyt Valerie Howettin kerran ennen, ja hän tunsi\nhänet paikalla.\n\n\n\n\nXIX LUKU\n\nJuliuksen vaimo\n\n\nValerie tarkasteli uteliaana koristeltua huonetta, johon hänet oli\njohdettu. Huone oli täynnä ummehtunutta sikarinsavun tuoksua; mustuneet\nkultakoristeet, raskaat samettiuutimet ja huoneen kirjava komeus\nyleensä teki epämiellyttävän ja kuvottavan vaikutuksen.\n\nJulius Savini, joka aavisti Valerien vastenmielisyyden tunteen, lähetti\npois imelästi hymyilevän tarjoilijan ja sulki oven.\n\n\"Olen pahoillani, että olen tuonut teidät tänne, neiti Howett, mutta en\ntietänyt muuta paikkaa, jossa olisimme voineet keskustella kenenkään\nhuomaamatta.\"\n\n\"Minkälainen ravintola tämä on?\" kysyi tyttö uteliaana.\n\n\"Tämä on hyvin tunnettu paikka\", sanoi tahdikas Julius. \"Ettekö\nhalua istuutua, neiti Howett? Pelkään, ettei minulla ole teille\npaljonkaan kerrottavana\", sanoi hän, kun tyttö oli istuutunut erään\nplyyshipäällyksisen tuolin reunalle. \"Mr. Bellamy menettelee niin, että\non yhä vaikeampaa saada mitään selville.\"\n\n\"Oletteko hankkinut minulle valokuvan?\"\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"Kun menin sitä hakemaan, oli laatikko tyhjä. Bellamy on varmaankin\nhuomannut minun tutkineen hänen kirjoituspöytäänsä -- hän sanoikin sen\nminulle melkein suoraan. Olen antautunut alttiiksi monille vaaroille\nteidän vuoksenne, neiti Howett.\"\n\n\"Ja minä olen maksanut teille siitä hyvästä\", sanoi tyttö kylmästi. \"En\nole oikein varma, Mr. Savini, oletteko antautunut noihin kaikkiin\nvaaroihin minun tähteni vaiko teille antamieni rahojen tähden. Teillä\non omat suunnitelmanne, siitä olen varma, ja te olette työskennellyt\nyhtä paljon omaksi kuin minunkin hyväkseni. Mutta se ei kuulu minulle.\nMinun täytyy saada tuo valokuva. Sanoitteko, että siellä oli muitakin?\"\n\n\"Siellä oli hänen veljenpoikansa valokuva\", sanoi Julius, ja tytön\nsilmät suurenivat hämmästyksestä.\n\n\"Hänen serkkunsako?\" kysyi hän epäuskoisesti. \"Luulin, ettei hänellä\nolisi ollenkaan sukulaisia.\"\n\n\"Minä ainoastaan oletan, että se oli hänen veljenpoikansa. Kuinka\ntahansa, hän kaatui sodassa.\"\n\nFay Clayton oli arvellut, että Juliuksella oli jokin tuottoisa\nsivuansiolähde, eikä hän ollutkaan päätellyt väärin. Pieninkin tieto,\njonka Valerie Howett oli saanut Bellamyn edesottamuksista, hänen\ntuttavuuksistaan ja matkoistaan, oli saatu sileäpintaiselta\npuoliveriseltä, ja tytön kukkaro oli ollut kultakaivos, josta Fayn\nsuuret tulot olivat peräisin.\n\n\"Eikö naisen valokuvan taakse ollut kirjoitettu mitään -- mitään, josta\nolisi käynyt selville, kenen kuva se oli? Voi, miksi ette ottanut sitä\nsilloin, kun teillä oli siihen tilaisuus!\"\n\n\"Olen pahoillani, etten tehnyt niin\", sanoi mies katuvaisesti, \"mutta\nkun hän olisi huomannut sen olevan poissa, olisi hän ajanut minut ulos\ntalosta. Minua värisyttää, kun ajattelen, mitä olisi voinut tapahtua.\"\nJa Julius kirjaimellisesti värisi.\n\n\"Te ilmoititte kirjeessänne, että vihreä jousimies oli käynyt talossa\nja nukuttanut koirat.\"\n\n\"Hän tuli Bellamyn huoneeseenkin\", Julius nyökkäsi. \"Mutta tällä kertaa\nvoin antaa reille ainoastaan yhden tärkeän tiedon, neiti Howett. Ukko\nkirjoitti Smithille tänä aamuna. Hän lähetti minut viemään kirjeen\npostiin ja vakuuttamaan sen. Se oli sivumennen sanoen sinetöity, ja sen\npainosta minä päättelin, että siinä oli rahaa. Smith saa enemmän kuin\nCreager. Luulen, että summa on noin sata puntaa kuussa. Tiedän tämän\nsiitä, että nostin viime kuussa pankista sata puntaa, ja samana iltana\nMr. Bellamy tuli pyytämään minulta rahaa maksaakseen Wilksille --\nentiselle hovimestarille -- jotakin, mitä tämä oli ostanut.\"\n\n\"Kuka on uusi hovimestari?\"\n\n\"En tunne häntä, neiti. Hän on hyvin miellyttävä mies, mutta minä\ntapaan häntä hyvin harvoin.\"\n\nValerie mietiskeli hetkisen. Hän oli tehnyt epäonnistuneen yrityksen\npäästä yhteyteen Bellamyn toisen kätyrin kanssa, ja se oli ollut\nvähällä päättyä kohtalokkaalla tavalla. Hän tunsi olevansa varma, että\nColdharbour Smithin välityksellä voitaisiin löytää ratkaisu\narvoitukselle, jota hän yritti selittää.\n\n\"Tahtoisin tietää enemmän siitä miehestä\", sanoi hän. \"Oletteko\nlöytänyt mitään häntä koskevaa?\"\n\n\"En mitään. Bellamylla on hyvin vähän yksityiskirjeitä, ja ne ovat\nkassakaapissa. Tarvittaisiin asiantuntija avaamaan ovi, ja Mr. Bellamy\npitää aina avainta mukanaan. Se on ainoa avain, jota hän pitää\ntaskussaan, eikä hän koskaan jätä sitä. Olen ollut hänen huoneessaan\naamulla, ennenkuin hän on noussut, enkä ole koskaan nähnyt sitä, niin\nettä luulen hänen ottavan sen mukaansa sänkyyn.\"\n\n\"Ilmoittakaa minulle heti, jos jotakin uutta tapahtuu. Kerroitte\nminulle, että Mr. Bellamy on aikeissa hankkia itselleen uusia koiria?\"\nsanoi tyttö heikosti hymyillen, ja nousi seisomaan. \"Nyt on helppoa\ntoimittaa minulle tiedonantoja, kun asun Lady's Manorissa. Heittäkää\nkirje muurin yli...\"\n\nUlkoa kuului vihaisia, kiisteleviä ääniä. Äkkiä ovi lensi rajusti auki,\nja muuan nainen astui huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat punaiset, hänen\nsilmänsä paloivat kiukusta, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin hän\nsaattoi puhua hämmästyneelle neiti Howettille.\n\n\"Tahtoisin tietää, mitä teillä on täällä tekemistä minun mieheni\nkanssa, neiti Howett?\" huusi hän kimeällä äänellä.\n\n\"Teidän miehenne?\" sanoi Valerie siirtäen katseensa naisesta\nhämmentyneeseen mieheen.\n\n\"Rakkaani, kaikki on hyvin. Tapaan tätä neitiä liikeasioissa\", sopersi\nJulius.\n\n\"Liikeasioissako, mitä?\" Nainen seisoi kädet vyötäisillä mittaillen\nkatseellaan hermostunutta miestään. \"Tämäpä on hieno juttu. Te olette\ntullut puhumaan liikeasioista! Etkö voinut puhua hänelle hänen\nhotellissaan? Mitä te täältä etsitte...\"\n\nValerie oli jo saavuttanut tasapainonsa.\n\n\"Onko tämä teidän vaimonne, Mr. Savini?\" hän kysyi.\n\n\"Olenko minä hänen vaimonsa?\" matki Fay ivallisella äänellä. \"Niin,\nvoinpa melkein sanoa olevani. Mutta sinä, Julius, olit niin ahkerassa\ntyössä Garressa, ettet voinut tulla tapaamaan minua\", hän raivosi.\n\"Sinä raukka!\"\n\n\"Rakkaani, voin selittää kaikki. Olin juuri tulossa tapaamaan sinua,\nvannon sen. Minulla oli eräitä asioita suoritettavana neiti Howettin\nkanssa -- hyvin tärkeitä asioita.\"\n\n\"Ja tuleeko neiti Howett tänne yksinään keskustelemaan sinun kanssasi\nliikeasioista?\" sanoi nainen antautuen kokonaan raivonsa valtaan.\n\"Tuleeko hän El Moron kaltaiseen paikkaan ilman seuralaista? Sitä hän\nei tietenkään tee!\"\n\n\"Sitä hän ei tietenkään tee\", lausui ystävällinen ääni ovelta. \"Neiti\nHowett tuli minun kanssani.\"\n\nFay Clayton pyörähti ympäri, ja kaikki kiukku katosi hänen kasvoiltaan,\nja hän kykeni vain huudahtamaan \"Oho!\" hämmästyksissään.\n\n\"Me kaksi iskemme aina yhteen, sinä ja minä, Fay\", sanoi kapteeni\nFeatherstone hilpeästi. Ja sitten hän lausui hämmästyneelle Valerielle:\n\"Tulin tänne kysyäkseni, vieläkö aiotte viipyä kauankin täällä, neiti\nHowett. Ette suinkaan ole unohtanut, että olette luvannut mennä muualle\nkello neljältä?\"\n\nValerie otti puuhkansa ja seurasi salapoliisia portaita alas tuntien\nitsensä hyvin tyhmäksi ja hyvin vihaiseksi; ja hän oli hyvin\nnaisellinen siinä suhteessa, ettei hän kohdistanut vihaansa Juliukseen\neikä hänen kiukkuiseen vaimoonsa, vaan mieheen, joka oli ilmestynyt\nnäyttämölle juuri parhaaseen aikaan.\n\n\n\n\nXX LUKU\n\nVaroitus\n\n\nJim Featherstone auttoi tytön autoon ja seurasi häntä aivan kutsumatta.\n\n\"On paikkoja, joihin voitte mennä, ja toisia, joihin minä, teidän\nlempeä kaitsijanne, en voi sallia teidän menevän, ja El Moro on muuan\nviimeksimainituista. Se on kaikkein epämiellyttävimpien rikollisten\nkohtauspaikka, ja kun minä vain tapaan veli Juliuksen kahdenkesken, on\nminulla hänelle jotakin sanottavana siitä, että hän vei teidät sinne.\"\n\n\"Syy oli minun\", tyttö sanoi. \"Pyysin häntä etsimään paikan, jossa\nminua ei tunnettaisi ja jossa voisimme olla aivan yksinämme.\"\n\n\"Saanko ehkä ehdottaa\", mies sanoi, \"että menisitte vastedes Pyhän\nPaavalin katedraalin tornin huipulle tai Westminster Abbeyn\nhautaholviin -- ne ovat kummatkin hyvin kunnianarvoisia paikkoja?\"\nSitten hän jatkoi toisessa äänensävyssä: \"Julius on epäilemättä antanut\nteille tietoja Bellamyn taloudesta. Olen epäillyt sitä koko ajan.\nVaroitan teitä, neiti Howett, sillä vaikka tuo mies palveleekin teitä\nmäärättyyn rajaan saakka varsin uskollisesti, ei hän myöskään epäröisi\npettää teitä. Hänellä on oma pelinsä...\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi tyttö rauhallisesti. Sitten hän lisäsi: \"Olette kai\nseurannut minua koko päivän?\"\n\n\"Suurimman osan iltapäivää\", sanoi mies.\n\n\"Luulin teidän olevan ulkomailla. Tiedättekö, kapteeni Featherstone. --\nTe hermostutatte minua.\"\n\n\"Te olette rasittanut minun hermojani jo kuukausia\", vastasi mies\ntyynesti. \"Ette suinkaan kuvittele, että minusta on hauskaa ajaa teitä\ntakaa ympäri Lontoota?\"\n\nTytön valtasi äkkiä katumus.\n\n\"Minä olen -- minä olen hyvin pahoillani\", sanoi hän nöyrästi. \"Mutta\nteillä on merkillinen taito saada minut tuntemaan itseni typeräksi, ja\njuuri se minua kai harmittaa. Olen teille hyvin kiitollinen, että\ntulitte juuri tuolla hetkellä. Tilanne oli tavattoman ilkeä. Onko\nnainen hänen vaimonsa?\"\n\nMies nyökkäsi.\n\n\"En yleensä usko sentapaisiin avioliittoihin\", sanoi hän, \"mutta siitä\nmelkein lapsellisesta ylpeydestä, jolla tuo oivallinen Fay näyttelee\nvihkimäsormustaan, uskoisin avioliiton olevan tässä tapauksessa oikean.\nAmmattirikollinen ei ole mistään niin ylpeä kuin jostakin\nkunniallisesta piirteestä muuten kehnossa elämässään.\"\n\n\"Luulin teidän olevan ulkomailla\", sanoi tyttö jälleen.\n\n\"Sanoitte sen jo kerran. Olen pahoillani, etten ole ulkomailla. Jos\nolisin seurannut luonnollisia taipumuksiani, kiipeilisin nyt Tyrolin\nalpeilla\", sanoi Featherstone; eikä tyttö tiennyt, kuinka epärehellinen\ntuo nuori mies saattoi olla, sillä koko avarassa maailmassa ei ollut\npaikkaa, jossa hän olisi ollut sillä hetkellä mieluummin kuin neiti\nHowettin vieressä kevyesti kulkevassa, hienossa autossa, joka kiidätti\nheidät vilkasliikkeisen Westendin läpi.\n\nÄkkiä tyttö huudahti harmista.\n\n\"Voi, minä unohdin kysyä häneltä...\", alkoi hän puhua. \"Ja sen minä\nolisin myös tahtonut saada tietooni.\"\n\n\"Ehkäpä minä voisin sanoa sen teille\", sanoi mies, mutta tyttö pudisti\npäätään.\n\n\"Ette kykene sanomaan minulle sitä, mitä minä tahtoisin saada tietää\",\nsanoi hän, mutta mies nauroi.\n\n\"Kerran te vielä tulette huomaamaan, että tietotoimistona minä olen\nverraton.\"\n\nTyttö epäröi hetkisen, avasi sitten käsilaukkunsa ja otti esiin paksun,\nkeltaisen käärön, jonka hän levitti huolellisesti polvilleen.\n\n\"Tunnen tuon. Se on linnan pohjapiirustus\", sanoi Jim heti.\n\n\"Se on vanha piirustus. Sain sen eräästä Guildfordin kirjakaupasta.\nLinna ei ole tässä nykyisessä kunnossaan, vaan sellaisena kuin se oli\nkaksisataa vuotta sitten. Kuten näette, ei tässä ole asuinhuoneita, ja\ntuota paikkaa\" -- hän osoitti sormellaan -- \"joka on nyt kirjasto,\nsanotaan tässä oikeussaliksi.\"\n\nMies nyökkäsi.\n\n\"Siinä paikassa vanhat de Curcyt kuulustelivat vankejaan\", sanoi hän\näkisti. \"Ja tämä\" -- hän osoitti -- \"joka on nyt linnan eteishuone, oli\nkidutuskammio, jossa vangit saatiin puhumaan totta. Joskus minusta\ntuntuu valitettavalta kidutuskammioiden poistaminen, sillä tavallisin\nrikos Englannissa nykyjään on tahallinen väärä vala. Jospa meillä vain\nolisi muutamia maalauksellisia kidutuskapineita riippumassa\ntodistajantuolin yläpuolella...\"\n\n\"Älkää laskeko leikkiä, pyydän\", sanoi tyttö. \"Oletteko varma, että\ntämä on kirjasto?\"\n\n\"Aivan varma. Minulla on paljon uudempia pohjapiirroksia kuin teillä.\nSain ne linnan entiseltä omistajalta.\"\n\n\"Voisitteko luovuttaa ne minulle?\" kysyi tyttö jännittynyt ilme\nkasvoillaan.\n\n\"Miksikä?\"\n\n\"No, koska minä tarvitsen niitä.\"\n\nSe ei ollut mikään erikoisen vakuuttava syy, mutta tytön hämmästykseksi\nkapteeni Featherstone nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Tahtoisin antaa teille erään neuvon, nuori ystäväni\", sanoi hän, \"ja\nse on seuraava. Jos niin haluatte, menkää Limehouseen ja tutkikaa\nColdharbour Smithin pieni helvetti. Käykää niin usein kuin haluatte El\nMorossa, ja minä vastaan siitä, että ainoastaan teidän hyvä maineenne\npilaantuu. Mutta älkää yrittäkö mennä omin päin tutkimaan Garre\nCastlea.\"\n\nHän puhui hitaasti ja totisesti, eikä tyttö voinut olla huomaamatta,\nettä hän oli hyvin vakavissaan.\n\n\"Ette koskaan pääse sisään tavallisin keinoin. Tahtoisin teidän\nlupaavan minulle, ettette yritä mitään tavatonta. Tahdotteko luvata\nsen?\"\n\nTyttö mietti hetkisen.\n\n\"En\", vastasi hän avomielisesti, \"en voi rehellisessä mielessä luvata\nsitä.\"\n\n\"Mutta mitä te toivotte löytävänne?\" kysyi mies epätoivoisena.\n\"Kuvitteletteko, että ukko Bellamy on jättänyt esille kirjallisia\ntunnustuksia taloon tunkeilijoiden luettavaksi? Voitteko hetkeäkään\nuskoa, että tekisitte joitakin hyödyllisiä löytöjä, vaikka\npääsisittekin linnaan sisälle? Jättäkää asia minun huolekseni, neiti\nHowett. Olen peloissani teidän puolestanne. Sanon sen teille aivan\ntotuudenmukaisesti. Olen peloissani, koska tunnen jossakin määrin tuota\nkauheata miestä. Olen peloissani sen vuoksi, etteivät koirat säästäisi\nteitä lainkaan. Mutta kaikkein eniten pelkään vihreää jousimiestä.\"\n\nTyttö ei ollut uskoa korviaan.\n\n\"Pelkäättekö todellakin vihreää jousimiestä?\" sanoi hän. \"Laskette\nvarmaan leikkiä, kapteeni Featherstone?\"\n\n\"Pelkään vihreää jousimiestä\", kertasi mies itsepintaisesti. \"Valerie,\nte heittäydytte mitä peloittavimpaan vaaraan, vaaraan, jonka\nhirvittävyyttä ei vähennä se seikka, että se on epämääräinen. Minä en\npyydä teidän luottamustanne, minä en tahdo pakottaa teitä kertomaan,\nmiksi te haette Mrs. Heldiä ja mitä Mrs. Held on teille, tai edes\nmillä tavoin hän katosi. Aikanaan tulette ehkä suomaan minulle\nluottamuksenne. Teidän isänne sanoi, että tulisitte tekemään niin.\"\n\n\"Onko hän kertonut teille jotakin?\"\n\nJim pudisti päätään.\n\n\"Ei mitään. Lupaatteko minulle, ettette yritä päästä linnaan?\"\n\n\"En voi luvata sitä\", sanoi tyttö. \"Luulen, että liioittelette vaaran\nsuuruutta, ja ehkäpä myös aliarvioitte etsiskelyjeni merkitystä.\"\n\n\"Ehkäpä teen niin\", sanoi mies hetken hiljaisuuden jälkeen. \"Aion\nnousta tässä pois autosta, jos olette ystävällinen ja pysähdytätte.\"\n\nHe olivat Whitehallissa, kun hän astui pois autosta. Vasta kun\nFeatherstone oli jättänyt hänet, alkoi tyttö käsittää, mitä palveluksia\nmies oli hänelle tehnyt ja teki yhä edelleen. Hän uskoi vihreään\njousimieheen! Tyttö hymyili. Hän ei ollut todellakaan osannut ajatella,\nettä vihreä jousimies hankkisi salatieteille sellaisen uskovaisen!\n\n\n\n\nXXI LUKU\n\nUudet koirat\n\n\nJulius Savinilla oli muutamia katkeria sanoja lausuttavana vaimolleen,\nennenkuin hän jätti hänet. Julius oli aivan toinen mies yksinään\nvaimonsa kanssa kuin äsken Featherstonen silmälläpidon alaisena ja\nValerie Howettin läsnäolon hämmentämänä.\n\n\"Nyt olet todennäköisesti pilannut koko jutun\", sanoi hän. \"Olet\npilannut kaikki, mitä minä olen saanut aikaan vuosien kuluessa. Sinä\nolet suorastaan ottanut suuren rahasumman minun taskustani.\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani. En tietänyt, että Featherstone oli täällä,\nJulius\", puolusteli hän itseään, \"ja minä tulin raivoihini, kun näin\nsinun ja neiti Howettin menevän yhdessä El Moroon, Etköhän sinä olisi\nmenetellyt samoin?\"\n\n\"Minä en koskaan tule raivoihini\", sanoi Julius totuudenmukaisesti.\n\n\"Mistä minä tiesin, että hän maksoi sinulle?\"\n\n\"Mistä luulit minun saavan rahaa?\" tiuskaisi mies.\n\nJulius Savinin luonteenlaadusta johtui, että hänestä oli hyvin\nmiellyttävää, kun hänellä oli joku, jolle saattoi rähistä.\n\n\"Et kai kuvittele, että äijä antaa minulle satoja puntia kerrallaan,\nvai mitä? Eikä se ole kumminkaan pääasia. En välitä niin paljon siitä,\nvaikk'en saisi neiti Howettilta enää koskaan penniäkään. Mutta pahinta\non, että Featherstone tietää nyt meidän olevan naimisissa...\"\n\n\"Sen hän on tietänyt kaiken aikaa\", sanoi Fay. \"Hän sanoi sen melkein\nsuoraan minulle, kun tapasin hänet vähän aikaa sitten puistossa. Mitä\nse tekee? Häpeätkö sinä?\" kysyi hän epäluuloisesti.\n\n\"Älä ole typerä!\" sanoi Julius ja soitti tarjoilijaa maksaakseen\nlaskunsa.\n\nHänen helpotuksekseen Fay hyväksyi hänen rehellisen selityksensä, että\nhänen oli palattava varhaisessa junassa, ja saattoi hänet\nrautatieasemalle. Fay oli jo kotimatkalla, kun hän muisti luvanneensa\nnoutaa veljensä tavarat säilytyspaikasta.\n\nJunassa, jossa Julius matkusti Berkshireen, oli myös kaksi\njulmannäköistä koiraa hoitajan saattamina. Julius näki ne Garrea\nlähinnä olevan pienen aseman sillalla. Ne näyttivät vielä häijymmiltä\nkuin niiden edeltäjät, ja toisella niistä oli kuonokoppa.\n\n\"Tuodaanko ne Mr. Bellamylle?\" kysyi hän vartijalta.\n\n\"Kyllä, herra\", kuului vastaus, \"ja toivon, että hänellä on niistä\niloa, sillä ne ovat oikeita piruja!\"\n\nAsemalla oli ainoastaan yksi vuokra-auto, ja Julius otti sen. Vaikk'ei\nhän sitä mielellään tehnyt, tarjoutui hän kuitenkin ottamaan vaunuunsa\nkoirat ja niiden vartijat, ja matka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä.\n\nVielä kerran Abe Bellamy osoitti tavatonta kykyään hallita eläimiä.\nKoirat näyttivät vaistoavan hänen luonteessaan piilevän raa'an voiman,\nja kun hän heti niiden saapumisen jälkeen otti vihaisemmalta koiralta\npois kuonokopan ja taputti sen kellertävänruskeaa päätä, laskeutui iso\nkoira maata hänen jalkoihinsa. Abe vei itse ne koiratarhaan käyttämättä\nvitjoja tai piiskaa, ja ne kulkivat tottelevaisina hänen kantapäillään\nja yhtyivät tovereittensa seuraan ja alistuivat kahlittaviksi\näännähdystäkään päästämättä. Vanha mies näytti nauttivan tavattomasti\nkaikesta tästä; hän meni takaisin eteishuoneeseen Juliuksen kanssa,\njoka oli seurannut turvallisen välimatkan päässä, ja laski melkein\nleikkiä sihteerinsä arkuudesta.\n\n\"Teissä ei ole mitään oikeata pirua sisässänne, Savini. Ja siitä koirat\njuuri eivät pidä. Te olette vain villakoira -- tuommoinen\npitkäkarvainen itikka, jota naiset kuljettavat mukanaan. Nämä koirat\novat mieskoiria.\"\n\nHän katsahti ylös synkkään torniin, ja hänen silmänsä kiiluivat\nnähdessään ulospistävän hirsipuun.\n\n\"Ne sitten olivat aikoja, Savini! Jos olisin elänyt viisisataa vuotta\nsitten, olisin voinut usuttaa koirat kimppuunne, ja totisesti minä\ntekisin sen mielelläni!\"\n\nHän tarkoitti todella mitä sanoi. Jo pelkkä mielikuva noiden villien\npetojen kanssa kamppailevasta, kauhistuneesta puoliverisestä tuotti\nhänelle nautintoa.\n\n\"Mutta nyt tulisi poliisi ahdistamaan minua\", sanoi hän huokaisten, \"ja\nminun täytyisi seistä todistajien aitauksessa ja valehdella. Nykyjään\non liian paljon lakeja, Savini. Ja mitä on laki? Se on raukkojen tekemä\nraukkojen suojelemiseksi. Miesten, jotka eivät kykene taistelemaan\npuolestaan, pitäisi kuolla. Luin Globesta jostakin Belgiassa asuvasta\nmiehestä, joka on pannut pystyyn lastenkodin ja hoitolaitoksen sairaita\nlapsia varten. Miksi hän tahtoo parantaa sairaita? Sillä tavoinhan vain\npaikataan kokoon hyödyttömiä kansalaisia ja rohkaistaan viekkaita\nvoittamaan voimakkaita.\"\n\nJulius myönsi tämän. Hänen mielestään oli mukavinta olla samaa mieltä\nmiehen kanssa, joka maksoi hänelle palkan. Tässä tapauksessa hän\nsaattoi sitä helpommin yhtyä isäntänsä mielipiteeseen, kun hän itsekin\najatteli, että amerikkalaisen insinöörin kuluttamat rahat olisi voitu\nkäyttää paremmin kuin antamalla ne pikkulapsille. Juliuksen mielestä\nkaikkinainen ihmisystävyys oli typeryyttä. Sellaista ihmistä hän ei\nvoinut lainkaan ymmärtää, jota huvitti antaa rahaa ilman vähintäkään\ntoivoa asianmukaisesta korvauksesta.\n\n\"Kuulin tuosta miehestä lakimieheltäni\", sanoi Abe Savinin\nhämmästykseksi. \"Oli eräs... nuori, jonka tunsin ja joka... sai\nsurmansa sodassa.\" Silmänräpäyksen ajan hänen paksuilla huulillaan\nväreili hymy, aivan kuin tuossa surullisessa tapauksessa olisi ollut\nhänen mielestään jotakin huvittavaa. \"Hullu lentäjä -- niin. Tämä Wood\noli hänen ystävänsä, ja sodan jälkeen hän esitti testamentin tai jonkin\npaperin, jonka avulla hän sai kaikki, mitä tuo... no niin, hän oli\nminun sukulaiseni... kaikki, mitä hän oli omistanut. Sitä ei ollut\npaljon\", hän lisäsi tyytyväisenä.\n\nJulius tiesi hänen puhuvan kuolleesta veljenpojastaan; hän arveli, että\nnahkakotelossa olleessa valokuvassa kuvattu mies oli ollut Bellamyn\nveljenpoika.\n\n\"Siitä syystä minä tunnen hänet. Hän ei ole minun ystäväni. Voisin\nlyödä vetoa, että hän ansaitsee rahaa tuolla lapsi-ilveilyllään. Kaikki\nsellaiset pyhät veijarit ottavat osan itselleen.\"\n\nTämä oli Abe Bellamyn lempiteorioja, eikä hän suinkaan yksin uskonut\nsellaista, että puhdasta ihmisystävyyttä on vain hullujen\nmielikuvituksessa.\n\nHän ei mennyt sisälle halliin, vaan jatkoi kävelyään avoimen oven ohi,\nkädet selän takana, ja Savini seurasi häntä, tietäen hyvin, että äijä\nsadattelisi häntä rauhanhäiritsijäksi, jos hän jäisi hänen seuraansa,\nja haukkuisi häntä, jos hän esittäisi jonkin anteeksipyynnön\npoistuakseen.\n\n\"Olen antanut tukkia vesiportin\", sanoi Bellamy vihdoin, ja Julius\npäästi helpoituksen huokauksen huomatessaan, että ukko toivoi hänen\njäävän seuraansa.\n\n\"En voi oikein ymmärtää, kuinka tuo vihreä kummitus pääsee linnaan,\nmutta vesiportti näyttää olevan ainoa tie.\"\n\nHe tulivat vihdoin ison rautaristikon luo, joka oli nyt vahvistettu\npaksuilla lankuilla. Portin piikeillä varustettuun yläreunaan oli vielä\nsidottu piikkilankaa.\n\n\"Jos hän on tullut tätä tietä, ei hän tule enää\", sanoi Abe, \"vaikka\nminusta onkin arvoitus, kuinka pahuksessa hän sittenkään on päässyt\nlinnaan, vaikka hän onkin päässyt tästä läpi.\"\n\n\"Ehkäpä hän tulee linnaan päiväsaikaan ja piiloutuu siellä johonkin\",\narveli Julius.\n\n\"Älkää puhuko typeryyksiä! Jokainen huone tarkastetaan ennen\nauringonlaskua, sen tiedätte kyllä. Ei -- hänellä täytyy olla\nkäytettävänään jokin tie, jota me emme ole huomanneet.\"\n\nJos oletettiin, että vihreä jousimies oli inhimillinen olento (ja tässä\nkohden taikauskoisella Juliuksella oli omat epäilyksensä), oli\nkerrassaan ihmeellistä, että hän saattoi tulla ja mennä miten halusi.\nUlkoseinässä oli ainoastaan kaksi ikkunaa, toinen käyttämättömässä\nruokasalissa, toinen Mr. Bellamyn makuuhuoneessa, ja ne olivat aivan\nsaavuttamattomissa. Hovimestarilla oli huone Sanktuari-tornissa, ja sen\nkautta olisi ehkä myös voinut tunkeutua linnaan, mutta sen ahtaat\nikkunat olivat kaksikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, ja\nhuoneessa oltiin aina silloin, kun jousimies oli liikkeellä.\n\nSpike Holland, joka oli mieluisalla tähystyspaikallaan -- linnanmuurin\npäällä noin sata yardia portinvartijan mökistä -- havaitsi tämän\ntarkastuskäynnin voimakkaasti suurentavalla kenttäkiikarillaan. Lopuksi\nhän näki vanhan miehen ja sihteerin katoavan linnan sisäänkäytävään.\n\nUusien koirien tulo oli syynä Spiken valppauteen. Myöhemmin teki\ntoimitussihteeri hänelle puhelimessa muutamia ivallisia huomautuksia.\n\n\"Tuo Garren kummitusjuttu on tulemassa joutavanpäiväiseksi ilveilyksi,\nHolland, eikä uusien koirien olemassaolo minun mielestäni oikeuta teitä\npitämään vapaapäiviä. Ettekö voi mennä linnaan haastattelemaan\nBellamya?\"\n\n\"Mitenkähän olisi, jos haastattelisin kummitusta?\" kysyi Spike\nivallisesti. \"Se olisi helpompaa. Ukko Bellamy pitää minusta aivan yhtä\npaljon kuin ruutitynnyri palavasta sikarista. Antakaa minun olla vielä\ntäällä, Mr. Syme. Minä aavistan, että Garressa tapahtuu jotakin ennen\nviikon loppua. Ja minä hankin haastattelun Mr. Bellamylta... kunniani\nkautta... Ei, en minä valehtele.\"\n\nSpikellä oli erikoinen vaisto mellakoihin nähden, ja hän tunsi, että\ntäällä oli sellaisia tulossa. Hänen lähettyvillään olivat kaikki\nmurhenäytelmän henkilöt ja ainekset. Kun hän puhelinkeskustelun jälkeen\nkuljeskeli toimettomana kylässä, kuuli hän autotorven terävän\nmerkinannon ja näki syrjään hypätessään Valerien ajavan ohi. Auto\npysähtyi kymmenkunta yardia hänestä, ja tyttö kurkisti ulos ja kutsui\nreportteria luokseen.\n\n\"Mr. Holland, haluatteko tulla mukaan?\"\n\nSpike hyppäsi autoon, ihmetellen itsekseen, mistä tytössä selvästi\nilmenevä hämmennys mahtoi johtua.\n\n\"Pyytäisin teiltä palvelusta\", puhui tyttö hiukan hengästyneesti. \"Onko\nteillä... voitteko hankkia minulle revolverin?\"\n\nNähdessään miehen kohottavan kulmakarvojaan hämmästyneenä jatkoi hän --\npuhuen nopeasti ja epätasaisesti:\n\n\"Lady's Manor on hyvin yksinäinen paikka, ja minulle juolahti\nmieleen... niin, siellä on yksinäistä, eikö totta? Eikä Mr. Howettilla\nole koskaan minkäänlaisia ampuma-aseita. Tahdoin ostaa sellaisen...\nautomaattipistolin Lontoosta, mutta minä huomasin, että on olemassa\nankaria sääntöjä ja että täytyisi hankkia lupa poliisilta... Kun sitten\nnäin teidät, johtui mieleeni...\"\n\n\"Tietysti, neiti Howett\", sanoi Spike, kun tyttö pysähtyi vetääkseen\nhenkeä. \"Minulla on revolveri majatalossa. En tiedä, miksi kuljetan\nsitä mukanani tällä rauhallisella paikkakunnalla, mutta joka\ntapauksessa minulla on sellainen mukanani. Jos viitsitte odottaa, käyn\nhakemassa sen.\"\n\nHän juoksi takaisin Siniseen Metsäkarjuun ja palasi taas nopeasti tytön\nluo.\n\n\"Se on ladattu\", sanoi hän ottaessaan aseen taskustaan, \"mutta se on\nvain hyvin pieni revolveri. Ja jos te, neiti Howett, ammutte sillä\njoskus jonkun murtovarkaan, niin annatteko minulle yksinoikeuden\nuutiseen?\"\n\n\n\n\nXXII LUKU\n\nMuuan nimi sanomalehdessä\n\n\nBellamy luki harvoin sanomalehtiä, mutta Globeen hän oli tahtomattaan\njoutunut kiinnittämään huomiotaan. Ainoa lehti, jota hän luki\nmielenkiinnolla, oli Berkshire Herald, eikä hän sitäkään lukenut itse.\nSavinin velvollisuuksiin kuului lukea hänelle tätä lehteä ääneen ennen\npäivällistä tiistaisin, jolloin se ilmestyi. Toisinaan hänen oli\nluettava jokainen painettu rivi, etusivulla olevasta ensimmäisestä\nilmoituksesta viimeisellä sivulla olevaan jotakin mitätöntä\nmaatalousnäyttelyä selostavaan kirjoitukseen asti. Toisin ajoin hänen\nisäntänsä ei taas ollut niin tarkka.\n\nVaikk'ei Abe Bellamy tahtonutkaan seurustella maalaisherrasväen kanssa\neikä senvuoksi mennyt vieraisille eikä kutsunut ketään luokseen, oli\nhän kumminkin kiinnostunut kaikkeen, mitä tapahtui Berkshiren\nseuduilla. Hän ei koskaan kieltäytynyt antamasta osaansa\nrahankeräyksissä, kun hänen avustustaan pyydettiin, mutta hän ei\nkoskaan suostunut päästämään ketään henkilökohtaisesti puheilleen. Hän\nantoi runsaasti paikallisiin rahastoihin vaatien kumminkin, ettei hänen\nnimeään mainittaisi. Julius ihmetteli usein, kuinka niin nurjamielinen\nja armoton mies antoi niin auliisti. Se ei varmastikaan aiheutunut\nhalusta auttaa lähimmäisiään ja tuottaa iloa onnettomille. Kun hän oli\nkerran huomauttanut erään maksuosoituksen suuruudesta, jonka Bellamy\noli lähettänyt jollekin metsästysyhdistykselle, ärjäisi vanha mies\njotakin, joka ehkä oli omiaan selittämään hänen anteliaisuuttaan.\n\n\"Eiköhän Garre Castlessa ole aina annettu\", hän sanoi.\n\nHän tahtoi menetellä samoin kuin entinen omistaja, jonka viiri oli\nliehunut Sanktuari-tornin lipputangossa.\n\nAbe Bellamy kuului oikeastaan keskiaikaan. Hän kuului aikaan, jolloin\nraskasasuiset miehet ratsastivat panssaroiduilla hevosilla ja\nlähettivät salamurhaajia vapautuakseen vastustajistaan.\n\nKun isäntä ja sihteeri olivat palanneet takaisin koiratarhasta, muisti\nJulius, että Berkshire Herald odotti heitä, ja hän huokasi itsekseen,\nsillä hän ei ollut oikeassa mielentilassa lukeakseen ääneen kaikkia\nniitä lapsellisuuksia, jotka täyttivät paikallislehden palstat. Hän\ntoivoi, että vanhan miehen huomio olisi niin täydellisesti keskittynyt\nuusien koirien saapumiseen, että hän unohtaisi tavallisen\ntiistaihuvituksensa; mutta kun he olivat astuneet kirjastoon, särkivät\nAben ensimmäiset sanat heti tämän kuvitelman.\n\nUkko istui nojatuolissaan, kädet ristissä, ja tuijotti värittömillä\nsilmillään takassa räiskyviä halkoja.\n\n\"Lukekaa sitä sanomalehteä, Savini\", sanoi hän, ja Julius totteli.\n\nSinä päivänä ukko oli erikoisen vaativaisella tuulella. Juliuksen oli\nluettava palstamäärin selostusta huutokaupoista ja pitkä kertomus\nläheisessä kaupungissa pidetystä poliittisesta kokouksesta, joita\nkohtaan Bellamylla ei voinut olla mitään mielenkiintoa.\n\n\"En välitä heidän politiikastaan -- en ole koskaan välittänyt\", murisi\nhän. \"Se on pelkkää roskaa.\"\n\nSitten Julius pääsi palstalle, jossa kerrottiin henkilötietoja. Tämän\npalstan katkaisivat vähän väliä ilmoitukset, joissa kehuttiin\nrehukakkujen tai leikkuukoneiden avuja.\n\n\"Täällä kerrotaan jotain Lady's Manorin väestä\", sanoi Julius\nkatsahtaen ukkoon.\n\n\"Lukekaa se\", komensi hänen isäntänsä.\n\nBellamy istui pää etunojassa, silmät suljettuina. Hän näytti\nnukahtaneen. Kerran, mutta ainoastaan kerran, Julius oli erehtynyt\nluulemaan, että ukko oli todella vaipunut uneen. Hän ei ollut enää\ntoista kertaa tehnyt samaa erehdystä.\n\n\"Lady's Manorin uusi vuokraaja\", hän luki, \"on kuuluisa öljykuningas,\njonka elämä on ollut hyvin romanttinen. Muutettuaan siirtolaisena\nAmerikkaan hän eli köyhänä maanviljelijänä Montgomeryn piirikunnassa\nPennsylvaniassa...'\"\n\n\"Mitä?\" Abe Bellamy oli äkkiä täysin valveilla ja istui suorana\ntuolissaan.\n\n\"Maanviljelijä Montgomeryn piirikunnassa Pennsylvaniassa?\" kertasi hän.\n\"Jatkakaa, jatkakaa!\"\n\nJulius oli ällistynyt ukon osoittamasta äkillisestä mielenkiinnosta.\n\n\"Jatkakaa!\" karjui ukko.\n\n\"... mutta erään onnellisen sattuman kautta hän saattoi ostaa itselleen\nsuuremman maatilan toiselta seudulta samaa valtiota, ja sieltä\nlöydettiin öljyä. Tämä löytö teki hänestä hyvin rikkaan miehen. Sekä\nMr. Howett että hänen tyttärensä, neiti Valerie Howett...\"\n\n\"_Mitä_?\"\n\nSana lausuttiin melkein kirkumalla. Abe Bellamy nousi seisomaan ja\ntuijotti leimuavin silmin sihteeriinsä.\n\n\"Valerie Howett!\" ulvoi hän. \"Valerie Howett! Sinä valehtelet, sika!\"\n\nHän tempaisi Juliukselta lehden.\n\n\"Valerie Howett!\" hän toisti nimen kuiskaavalla äänellä. \"Voi hyvä\nJumala!\"\n\nEnsimmäisen kerran heidän tuttavuutensa aikana Julius näki isäntänsä\njärkytettynä. Ukko vei vapisevan kätensä suulleen.\n\n\"Valerie Howett\", hän toisti tuijottaen tyhjin katsein sihteeriinsä.\n\"Lady's Manorissa... täällä!\"\n\nÄkkiä hän harppasi kirjoituspöytänsä luo ja veti erään laatikon auki.\nSe oli lukittu, mutta hän oli liian kärsimätön ottaakseen esiin\navainta, ja yhdellä tempauksella hän vetäisi laatikon auki. Hän viskasi\npois joukon papereita ja sieppasi pohjalta pienen esineen, jonka hän\nasetti pöydälle. Julius näki kauhukseen, että se oli varastohuoneesta\nlöydetty verinen nenäliina.\n\n\"Ahaa\", mumisi vanha mies. \"Valerie Howett.\" Hän loi Juliukseen katseen\ntuuheiden kulmakarvojensa alta.\n\n\"Te tiesitte, että nimikirjaimet olivat samat\", sanoi hän.\n\n\"Minä en koskaan asettanut niitä toistensa yhteyteen\", vastasi Julius\nnopeasti. \"Sitäpaitsi hän ei silloin asunut täällä.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\nBellamy otti nenäliinan ja piti sitä isossa kourassaan. Sitten hän\nheitti sen takaisin laatikkoon ja työnsi sen kiinni.\n\n\"Voitte mennä\", sanoi hän lyhyesti. \"Jättäkää sanomalehti tänne. Soitan\nteille, kun teitä tarvitsen. Sanokaa, että ne tuovat minulle nopeasti\npäivälliseni.\"\n\nSavini ei ollut ollut omassa huoneessaan hallin toisella puolen\nkymmentäkään minuuttia, kun kirjaston ovi aukesi ja Bellamy kutsui\nhäntä.\n\n\"Tulkaa tänne!\" komensi hän.\n\nHän oli toipunut mielenliikutuksestaan ja oli taas oma itsensä, vaikka\nhänen kokemansa järkytys olikin jättänyt häneen jälkensä.\n\n\"Olette kai istunut ihmettelemässä, mikä minuun oli mennyt\", sanoi hän.\n\"No niin, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Tunsin kerran erään\nhenkilön, jonka nimi oli Howett, ja erään nuoren naisen, nimeltä\nValerie. Tämä yhteensattuma hämmästytti minua. Minkä näköinen tyttö\non?\"\n\n\"Hän on hyvin kaunis.\"\n\n\"Vai niin, onko hän kaunis?\" sanoi vanha mies miettiväisesti. \"Entä\nhänen isänsä?\"\n\n\"Te olette varmastikin nähnyt hänet, Mr. Bellamy\", sanoi Julius. \"He\nasuivat Carltonissa, samassa kerroksessa kuin tekin.\"\n\n\"En ole koskaan nähnyt häntä\", sanoi Abe kärsimättömästi. \"Minkä\nnäköinen hän on?\"\n\n\"Hän on melko pitkä ja laiha mies.\"\n\n\"Ja näyttää onnettomalta, eikö niin?\" kysyi Abe terävästi.\n\n\"Olette aivan varmaan nähnyt hänet\", sanoi Julius.\n\n\"En ole nähnyt häntä, minä vain kysyin teiltä. Ja hänen vaimonsa --\nonko hän hänen mukanaan?\"\n\n\"Ei ole, herra. Luulen, että rouva Howett on kuollut.\"\n\nVanha mies seisoi selin takkavalkeaan katsellen miettiväisenä\nsikariaan. Hän puraisi siitä pään poikki ja sytytti sen, ennenkuin\npuhui. Oli vallan tavatonta, että Mr. Bellamy poltti ennen päivällistä,\nja Julius arveli, että sikari ehkä olikin tarkoitettu rauhoittamaan\nkiihtyneitä hermoja.\n\n\"Ehkäpä olen nähnyt hänet\", sanoi ukko vihdoin. \"Ja tyttö on kaunis,\neikö niin? Miellyttävä ja hilpeä? Onko hän tumma vai vaalea?\"\n\n\"Hän on tumma.\"\n\n\"Ja vilkas, eikö totta?\"\n\n\"Kyllä, Mr. Bellamy, luulen, että kuvauksenne hänestä on aivan oikea.\"\n\nToinen otti sikarin suustaan ja katseli tuhkaa; sitten hän pisti sen\ntaas vahvojen, valkeiden hampaittensa väliin ja tuijotti kattoon.\n\n\"Hänen äitinsä on kuollut\", hän toisti. \"Missä hän on asunut, ennenkuin\npalasi Englantiin? Ottakaa se selville. Tahtoisin tietää, oliko hän New\nYorkissa\" -- hän katseli taas sikariaan -- \"seitsemän vuotta sitten.\nAsuen Fifth Avenue hotellissa. Lähettäkää sähkösanoma sinne ja\nkoettakaa saada joitakin tietoja. Haluaisin erikoisesti tietää, asuiko\nhän Fifth Avenue hotellissa heinäkuun 17 p. 1914. Menkää suoraa päätä\npostitoimistoon. Jos se on suljettu, niin ottakaa auto ja ajakaa\nLontooseen. Lähettäkää sähkösanoma hotellin johtajalle. Heillä on\nvarmastikin se kirjoissaan. Kiiruhtakaa nyt!\"\n\n\"Jos postitoimisto on suljettu, voin antaa sanoman puhelimella\", sanoi\nJulius, ja Bellamy nyökkäsi.\n\nHän katsoi kelloaan.\n\n\"Seitsemän. New Yorkissa on kello nyt kaksi. Meidän pitäisi saada\nvastaus illalla. Sanokaa lennättimen hoitajille, että kysymyksessä on\nkiireellinen asia. Kysykää, voivatko he pitää toimistoa avoinna meitä\nvarten. Maksakoon mitä tahansa. Älkää nyt tehkö erehdyksiä tässä\nasiassa, Savini: tahdon saada tiedon tänä iltana! He tuntevat minun\nnimeni. Minulla oli siellä huone koko sen vuoden. En asunut siellä,\nmutta minulla oli siellä huone\", hän lisäsi. \"Kiiruhtakaa nyt!\"\n\nJulius meni puhelimeen ja palasi viiden minuutin perästä takaisin\nilmoittamaan, että sähkösanoma oli matkalla. Vanha mies seisoi aivan\nsamassa paikassa ja samassa asennossa kuin äsken, sikari suupielessä,\nkädet ristissä selän takana ja pää painuneena.\n\n\"Oletteko koskaan puhunut tytön kanssa?\"\n\n\"Kerran, Mr. Bellamy. Aivan sattumalta. Tapasin hänet Carltonissa\",\nvastasi Julius.\n\n\"Osoittiko hän ehkä mielenkiintoa minua kohtaan? Kyselikö hän teiltä\nkoskaan minusta ja minun elämästäni?\"\n\nJulius kohtasi hänen epäluuloisen katseensa.\n\n\"Ei, herra\", sanoi hän teeskennellen taitavasti hämmästystä. \"Jos hän\nolisi kysellyt, en tietystikään olisi kertonut hänelle mitään, vaan\nolisin ilmoittanut teille asiasta.\"\n\n\"Te valehtelette\", sanoi Bellamy. \"Jos hän olisi pyytänyt teiltä\ntietoja ja olisi maksanut teille tarpeeksi hyvin, olisitte te kertonut\nhänelle kaikki mitä tiesitte. Luulenpa, ettei maailmassa ole mitään,\nmitä te ette tekisi rahasta, paitsi ehkä murhaa.\"\n\nSillä hetkellä Julius tunsi halua lisätä murhankin rikosluetteloonsa.\n\nHänen poissaollessaan Bellamy oli avannut laatikon ja ottanut\nnenäliinan jälleen esiin. Se makasi hänen tuolillaan. Nyt hän otti sen\ntaas käteensä.\n\n\"Hänellä on kamarineitsyt, luulen? Tehkää tuttavuutta hänen kanssaan ja\nottakaa selville, kuuluuko tämä neiti Howettille. Nimikirjaimet eivät\nehkä merkitsekään mitään. Ei, ette saa ottaa sitä mukaanne -- koettakaa\nmuistaa, minkä näköinen se on. Hankkikaa itsellenne toinen nenäliina.\nHänellä on varmastikin useampia kappaleita samaa lajia. Maksakaa siitä\nmitä vaaditaan. Saatte niin paljon rahaa käytettäväksenne kuin\ntahdotte.\"\n\nHän otti konemaisesti taskustaan pitkän, ohuen avaimen, jonka Julius\noli nähnyt kerran aikaisemmin, ja katseli sitä aivan kuin\nvakuuttautuakseen, että se oli vielä hänen hallussaan.\n\n\"Onko tuo lehtimies vielä kylässä?\" hän kysyi.\n\n\"En tiedä, Mr. Bellamy. En koskaan puhu sanomalehtireportterien\nkanssa.\"\n\n\"Älkää puhuko typeryyksiä!\" sanoi vanha mies kärsimättömästi. \"En syytä\nteitä mistään. Tiedättekö, onko hän vielä täällä? Menkää ottamaan siitä\nselvä. Jos hän on kylässä, niin tuokaa hänet tänne.\"\n\nJulius kiiruhti täyttämään tätä hämmästyttävää käskyä.\n\n\"Ennenkuin menette, tilatkaa minulle puhelu Lontooseen -- Limehouse\n789. Yhdistäkää puhelin kirjastoon.\"\n\n\n\n\nXXIII LUKU\n\nSpike tekee vieraskäynnin\n\n\nJulius seurasi saamiaan ohjeita ja kiiruhti hämärtyvän puiston halki\nkylään. Huojennuksekseen hän tapasi Spike Hollandin, joka oli\npelaamassa keilapeliä paikkakunnan mestarin kanssa.\n\n\"Tahtooko hän tavata minua?\" sanoi Spike. \"Houriiko hän?\"\n\n\"Kuulkaa nyt, Holland. Muistakaa, että jos ukko kysyy teiltä, ette ole\nkoskaan puhunut minun kanssani...\"\n\n\"No hyvä, olkaa rauhassa\", sanoi Spike väsyneellä äänellä. \"Mitä\nerikoista hänellä mahtaa olla mielessä? Aikooko hän pyytää minua\nviettämään iltaa linnassa?\"\n\n\"Minä en tiedä. Hän on vallan sekaisin tänä iltana.\"\n\n\"Onko jotakin tapahtunut?\" kysyi Spike, kun he kävelivät yhdessä\npuistossa.\n\n\"Ei mitään\", vastasi Julius lyhyesti. Hän aikoi ensin itse harkita sitä\nkummallista seikkaa, että Valerie Howettin nimen mainitseminen oli\ntehnyt niin voimakkaan vaikutuksen vanhaan mieheen.\n\nHän koputti ja käänsi kirjaston oven käsiripaa, mutta ovi oli lukossa.\nOvi oli niin paksu ja tiivis, ettei Abe Bellamyn ääni voinut kuulua\nhalliin.\n\n\"Luulen, että hän on puhelimessa. Hän tilasi puhelun juuri kun läksin\nteitä hakemaan.\"\n\nSpike katseli ihmetellen komeaa, kiviseinäistä ja holvikattoista\neteishuonetta. Leveät kiviportaat olivat samassa kunnossa kuin ne\nolivat olleet viimeisen de Curcyn aikana, paitsi että ne oli nyt\npeitetty leveällä matonkaistaleella.\n\n\"Mihinkä nämä vievät?\" kysyi hän, ja Julius selitti hänelle.\n\n\"Tämä on minun huoneeni.\" Julius osoitti sen ovea. \"Sen läpi päästään\nruokasaliin, jota ainoastaan minä käytän, ja vierashuoneeseen, jota hän\nei ole sisustanut.\"\n\n\"Missä hovimestari on?\" kysyi Spike muistaen äkkiä, että hän halusi\ntehdä tuttavuutta tämän herrasmiehen kanssa.\n\n\"Hän panee parhaillaan kuntoon ukon päivällistä. En voi nyt kutsua\nhäntä\", vastasi Julius.\n\nAvainta väännettiin kirjastohuoneen oven lukossa, ja Abe Bellamy\nilmestyi ovelle.\n\n\"Tulkaa sisään vain, Holland\", sanoi hän. \"Teidän ei tarvitse odottaa,\nSavini. Soitan sitten, kun teitä tarvitsen.\"\n\nHän sulki oven ihmettelevän Spiken jäljestä.\n\n\"Olen ajatellut asioita lähemmin, Holland\", sanoi vanha mies koettaen\nkömpelösti saada kasvoilleen miellyttävän ilmeen, \"ja olen pahoillani,\nettä olin viime kerralla tyly teitä kohtaan. No, jos voin antaa teille\njoitakin tietoja tuosta kirotusta vihreästä kummituksesta, niin kysykää\nvain minulta. Voin kertoa teille, että hän on hyvin aineellinen\nkummitus. Löysin molemmat koirani tänä aamuna nukutettuina.\"\n\n\"Tuliko hän taas teidän huoneeseenne?\"\n\nUkko nyökkäsi. Spike ei maininnut hänelle, että hän oli jo saanut tämän\ntiedon, ja että se oli sillä hetkellä jo painossa.\n\n\"Missä te asutte, Holland?\"\n\n\"Asun kylän vanhassa majatalossa, Sinisessä Metsäkarjussa.\"\n\n\"Se on hyvä se\", sanoi Abe Bellamy. \"Ottakaa sikari. Ne eivät ole niin\nhyviä kuin ne, joita minulla oli Lontoossa, niin että ne eivät pilaa\nteidän makuhermojanne\", hän lisäsi teeskennellyn hyväntuulisesti.\n\nSpike valitsi itselleen yhden kappaleen ihmetellen itsekseen, mikä oli\nmahtanut olla Bellamyn todellinen tarkoitus kutsuessaan hänet Garre\nCastleen.\n\n\"Olette kai jo tullut hyvin tutuiksi kylän asukkaiden kanssa,\nluulen?\" sanoi Bellamy. \"Olette varmaan saanut tarpeeksi tietoja\nkaupustelijoilta voidaksenne kirjoittaa minun elämäkertani. Hauskaa\nväkeä, vai mitä?\"\n\n\"Oikein mukavia\", sanoi Spike.\n\n\"Kuka tuo Lady's Manorissa asuva mies on? Hän on myös Amerikasta, eikö\nolekin? Hänellä on hyvin kaunis tytär, kuten minulle on kerrottu.\"\n\n\"Niin, hän on todella suloinen\", myönsi Spike.\n\n\"Tunnetteko ne hyvinkin? Tunnetteko ne oikein henkilökohtaisesti?\"\n\n\"En ole liikkunut heidän piireissään\", sanoi Spike. \"Sitäpaitsi en ole\nkotoisin Philadelphiasta. Olen New Yorkista.\"\n\nBellamy nyökkäsi.\n\n\"Kaikkein parhaimmat sanomalehtimiehet tulevat New Yorkista\", sanoi\nhän, vaikka kohteliaisuus olikin vähällä tukehduttaa hänet. \"Tuo tyttö\n-- mikä hänen nimensä olikaan? -- on kai kiinnostunut linnaan, eikö\nniin? Haluaisi kai tutustua siihen?\"\n\n\"En voi sanoa, että hän olisi osoittanut mitään erikoista kiinnostusta.\nLady's Manor vie kaiken hänen aikansa\", sanoi Spike, ja vanha mies\nnäytti hiukan pettyneeltä.\n\n\"No niin, mutta olisihan aivan luonnollista, jos hän olisi kiinnostunut\nlinnaan\", sanoi hän hetken vaiti oltuaan. \"Täällä minä, vanha\namerikkalainen, asun tuhat vuotta vanhassa linnassa. Eikö hän ole\nkoskaan sanonut, että hän haluaisi nähdä linnaa, mitä?\"\n\n\"Ehkä hän on puhunut siitä\", sanoi Spike välinpitämättömänä.\n\n\"No hyvä, tuokaa hänet tänne, Holland. Kertokaa hänelle, että minä\nolisin hyvin iloinen, jos hän tulisi joskus käymään luonani. Voiko\nhänen isänsä hyvin?\"\n\n\"Kyllä, mikäli minä tiedän\", sanoi Spike.\n\n\"Luulen melkein, että olen tavannut hänet joskus\", sanoi Abe\nmiettiväisenä. \"Likinäköinen mies, hänen silmänsä olivat joskus\nhyvinkin pahat.\"\n\n\"Hän on yhä hyvin likinäköinen, ja muistaakseni neiti Howett kertoi\nminulle, että hän oli aikoinaan melkein sokea.\"\n\n\"No hyvä, tahdotteko kertoa tytölle minun terveiseni? Teidän ei\ntarvitse vaivautua erityiselle käynnille sitä varten, mutta jos muuten\ntapaatte hänet, niin kertokaa hänelle, mitä minä olen sanonut.\"\n\n\"Sen minä teen\", sanoi Spike, joka huomasi ukon äänensävystä, että\nkeskustelu oli lopussa, ja että hänen saamansa tehtävä oli ollut\nvarsinainen syy hänen kutsumiseensa linnaan.\n\n\"Te kai sanomalehtimiehenä tapaatte paljon köyhiä ihmisiä, Holland?\"\nBellamy pisti käden taskuunsa ja otti sieltä nipun seteleitä. Hän\nerotti kaksi ja heitti ne pöydälle. \"Jos tapaatte jonkun, joka\ntarvitsee satalappusen, voi teillä olla hyötyä näistä rahoista.\"\n\nSpike katsahti rahoihin ja sitten ukkoon ja hymyili.\n\n\"En tapaa ketään, joka tarvitsisi rahaa niin kipeästi, Mr. Bellamy\",\nsanoi hän, \"ja jos sattuisin tapaamaan, lähettäisin heidät teidän\nluoksenne. En pidä koskaan muiden ihmisten rahoja taskussani.\"\n\n\"No hyvä, pitäkää niitä sitten ominanne\", sanoi Bellamy väkinäisesti\nhymyillen.\n\n\"Pidän ominani ainoastaan niitä rahoja, jotka ansaitsen\", sanoi Spike.\n\nOlkapäitään kohauttaen. Abe Bellamy otti setelit ja pisti ne takaisin\ntaskuunsa.\n\n\"Tehkää kuten haluatte\", sanoi hän ja soitti kelloa.\n\nSpike toivoi hovimestarin tulevan, mutta sieltä tulikin Julius Savini.\n\n\"Saattakaa Mr. Holland portille, Savini. Ja tulkaa sitten takaisin\nminun luokseni. Hyvää yötä, Holland.\"\n\n\"Mitä hän tahtoi teistä?\" kysyi Julius, kun he olivat päässeet muurin\nulkopuolelle. \"Ei suinkaan hän kysellyt, olenko minä puhunut teille...\"\nhän alkoi hermostuneena vanhan virtensä.\n\n\"Kummallisinta keskustelussamme oli, ettemme maininneet teitä\nollenkaan\", sanoi Spike. \"En voi todellakaan käsittää, kuinka saatoimme\npuhella kokonaista kymmenen minuuttia puhumatta teistä mitään, mutta\nniin me vain teimme.\"\n\n\"Mitä hän sitten tahtoi?\" kysyi Savini itsepintaisesti, sillä hän oli\nvarsin paksunahkainen.\n\n\"Hän tahtoi suorittaa armeliaan ja ihmisystävällisen työn\", sanoi\nSpike, \"ja minä ihmettelen juuri, mitä pirunkonsteja hänellä oikein\nmahtaa olla mielessään. Toivoisinpa, että olisin tavannut tuon\nhovimestarin\", hän lisäsi miettiväisenä.\n\n\n\n\nXXIV LUKU\n\nSuuri seikkailu\n\n\nJulius odotti, kunnes reportteri hävisi näkyvistä. Sitten hän lähti,\nvisusti linnan seinän varjossa pysytellen, nopeasti astelemaan Lady's\nManoria kohden. Sinne oli joltisenkin pitkä matka, sillä kartano\nsijaitsi aivan kylän pohjoisessa laidassa, ja nyt, kun hän koetti\nkiirehtiä, se tuntui vieläkin pitemmältä.\n\nHän oli juuri ojentamassa kättään avatakseen portin, kun tunsi, että\njoku seisoi hänen lähettyvillään marjakuusipensaiden varjossa. Julius\nmelkein hypähti pelästyksestä.\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi hän terävästi. Silloin olento liikahti, ja\nJulius erotti hämärässä Mr. Howettin kasvot.\n\n\"Eikö se olekin Mr. Savini?\"\n\n\"Kyllä, Mr. Howett. Voi, pyydän tuhannesti anteeksi, mutta säikähdin\nteitä niin kovasti.\"\n\nMr. Howettin uurteiset kasvot näyttivät kalmankalpeilta kuutamossa. Se\nvoi johtua kuunvalostakin, mutta Julius olisi voinut vannoa, ettei tuo\nkalpeus ollut aivan luonnollista.\n\n\"Haluatte varmaankin tavata neiti Howettia?\"\n\n\"Kyllä, sir... olisin tahtonut kysyä häneltä jotakin, ellei ole jo\nliian myöhäinen.\"\n\n\"Ei, ei. Mutta kuulkaahan, Mr. Savini\" -- Mr. Howett ei oikein\ntietänyt, miten jatkaa -- \"lupaatteko... lupaatteko olla kertomatta\nneiti Howettille, että tapasitte minut täällä?\" hän vihdoin änkytti\nhämillään.\n\n\"Tietysti\", vastasi Julius, silmät ihmetyksestä levällään.\n\n\"Tyttäreni luulee minun olevan jo vuoteessa, ja pelästyisi kovin\nkuullessaan, että olin ulkona. Mutta minusta on hyvin hauskaa olla\nvälisti öisin ulkona\", jatkoi Mr. Howett.\n\n\"En mainitse nähneeni teitä, sir\", sanoi Julius.\n\nHän soitti ovikelloa, ja sisäkkö tuli päästämään hänet sisään. Tyttö\nsilmäili häntä kummastuneena. Hän sanoi neiti Howettin olevan\njalkeilla, ja lähti ilmoittamaan tälle hänen tulostaan.\n\nJulius katsahti taakseen, ja huomasi Mr. Howettin kadonneen portilta.\nSitten hänet ohjattiin isoon saliin, jossa Valerie odotteli häntä.\n\n\"Tulin kovin myöhään, neiti Howett\", sanoi hän, \"mutta tahdoin mainita\nteille vielä eräästä asiasta, joka kokonaan livahti mielestäni, kun\nmeidät niin ikävällä tavalla silloin keskeytettiin.\"\n\nValerie naurahti salaa. Häntä oli alkanut huvittaa tapaus, ja Savinihan\noli ollutkin aivan syytön siihen.\n\n\"Teidän ei tarvitse pyytää anteeksi, Mr. Savini\", sanoi hän. \"Isäni\nnukkuu jo -- hän menee hyvin aikaisin levolle -- ja me saamme jutella\nnyt aivan rauhassa.\"\n\nJuliuksella oli Mr. Howettin aikaisesta makuullemenosta omat\nmielipiteensä, mutta hän säilytti ne omina tietoinaan.\n\n\"Minun piti kysyä teiltä, neiti, oletteko kadottanut erään nenäliinan\",\nsanoi hän. \"Ukko antoi ankaran määräyksen, että minun on saatava se\nselville. Hän käyttäytyi sangen merkillisesti saatuaan tietää, että te\nja Mr. Howett olitte Lady's Manorin uudet asukkaat.\" Ja Savini kertoi,\nmitä oli tapahtunut. Neiti Howettin silmät alkoivat loistaa, kun Savini\nlopetti kertomuksensa.\n\n\"Silloin sen täytyy olla totta!\" hän huudahti. \"Sen täytyy sittenkin\nolla totta. Jos hän käyttäytyi tuolla tavoin, niin se johtui siitä,\nettä hänen omatuntonsa alkoi soimata häntä! Miksi hän muutoin olisi\nkiihtynyt niin kovin nimen kuullessaan?\"\n\n\"Sitähän minäkin ihmettelin\", sanoi Julius. \"Mistähän syystä hän niin\nhermostui?\"\n\nMutta tyttö ei tyydyttänyt hänen uteliaisuuttaan.\n\n\"Mainitsitte jotakin nenäliinasta\", sanoi hän. \"Kadotin yhden noin\nviikko sitten tai kenties se tapahtui jo pari viikkoa takaperin. Se oli\nyksi puolesta tusinasta, jonka hankin itselleni viime kerralla\nPariisissa. Oletteko löytänyt sen?\"\n\nJulius nyökkäsi.\n\n\"Se löydettiin Garre Castlesta\", vastasi hän tarkaten tytön kasvoja,\n\"sinä iltana, jolloin Bellamy ampui kummitusta, ja se oli ylt'yleensä\nveren tahrima.\"\n\nTyttö tuijotti häneen.\n\n\"Minun nenäliinaniko -- Garre Castlesta? Mahdotonta!\"\n\nJulius selosti tuon pikku tapahtuman juurta jaksain.\n\n\"Odottakaapas!\" huudahti tyttö sitten ja juoksi ulos huoneesta.\nPalatessaan hänellä oli jokin pieni esine kädessään.\n\nJuliuksen tarvitsi vain luoda silmäys siihen saadakseen varmuuden, että\ntytön kädessä oleva nenäliina oli aivan samanlainen kuin se, jonka\nWilks oli löytänyt varastohuoneesta.\n\n\"Mutta tämäpä on vasta merkillistä! Nyt muistankin; kadotin nenäliinani\njuuri silloin, kun olin ensi kerran katsomassa Lady's Manoria ja päätin\npyytää isää vuokraamaan sen. Kadotin sen autossa palatessani\nLontooseen.\"\n\n\"Ettekö edes pikimmältään käväissyt linnan alueella? Suokaa anteeksi,\nettä kysyn sitäkin, mutta teen sen vain siksi, että tiedän, miten\nsuuresti Mr. Bellamy teitä kiinnostaa. Olitteko linnan lähelläkään?\"\n\n\"En.\" Tyttö oli siitä aivan varma. \"Kadotin sen Lady's Manorissa.\nMuistan selvästi, että nenäliina oli vielä silloin kädessäni, kun ajoin\nkartanoon.\"\n\n\"Ei minulla muuta asiaa ollut, neiti Howett\", sanoi Julius, nousten\nseisomaan. \"Ukko tahtoo vain, että koettaisin saada toisen samanlaisen\nnenäliinan kamarineidiltänne. En käsitä, miksi hän tahtoo saada\nhaltuunsa vielä toisenkin.\"\n\nJulius lähestyi ovea vitkastellen. Silloin tyttö muisti, että hänen oli\nmaksettava saamistaan tiedoista.\n\n\"Ei se nyt olisi ollut niin välttämätöntä tällä kertaa, neiti\", oli\nJulius vastustelevinaan tytön laskiessa seteleitä hänen kouraansa.\n\"Olin aikonut tehdä tämän käynnin ilmaiseksi.\"\n\n\"'Työmies on palkkansa ansainnut'\", siteerasi tyttö hymyillen, eikä\nJulius oikein tietänyt, oliko lause tarkoitettu ivaksi vaiko\nylistykseksi.\n\nYksin jäätyään Valerie Howett ryhtyi pohtimaan tilannetta, johon oli\njoutunut. Hän tiesi aloittaneensa työn, jonka suoritus tulisi olemaan\nhyvin vaikea, jopa vaarallinenkin, eikä siinä onnistuminen ollut\nmillään tavalla taattu. Tuohon työhön oli hänet saanut ryhtymään Jim\nFeatherstonen varoitus. Eipä silti, että hän olisi ollut niin\nlapsellisen itsepäinen, että olisi tahtonut tehdä vain toisen kieltoa\nvastaan, sillä sanoihan jo hänen terve järkensäkin, ettei linnaan ollut\nkenelläkään pääsyä ilman Mr. Bellamyn lupaa. Ja vaikka hän olisi\npäässyt sinne puikahtamaankin, niin miten hän saisi siellä käsiin sen,\nmitä etsi. Ja nyt, kun Bellamy arvasi, kuka hän oli, niin vaara oli\nkäynyt entistäänkin suuremmaksi. Häh tiesi kaiken tuon, mutta sittenkin\nhänen mielessään välähteli pieni toivon pilkahdus. Jos tuo hänen\nhankkimansa vanha linnan pohjapiirustus oli joka suhteessa oikea, ja\njolleivät kahden vuosisadan kuluessa tehdyt korjaukset olleet kokonaan\nsulkeneet erästä kulkuväylää, niin silloin oli onnistuminen kenties\nkuitenkin mahdollista.\n\nLinnan pohjoispuolella oli niinsanottu \"vesiportti.\" Rakennus oli\njoskus ollut vallihautojen ympäröimä. Vuoristen, linnan takaisten\nmetsien läpi oli virtaillut joki, josta vesi oli johdettu kanavaan,\nniin että linnan haltija saattoi pitää vallihautansa aina vedellä\ntäytettyinä, kun taas itse linna oli rakennettu hieman korkeammalle\nmaakohokkeelle. Joki oli kuivunut aikoja sitten, ja vallihaudat olivat\nnyt ruohon peittämät, jopa paikka paikoin täytetytkin. Mutta vesiportti\noli vieläkin ennallaan.\n\nHän oli nähnyt sen Lady's Manorin ikkunoista; se oli vain jonkinmoinen\nkapea syvennys linnan muurin seinässä ja telkenä oli raskas, tukeva\nterässalpa. Tätä takaporttia käyttivät tavallisesti kaupustelijat\nviedessään ruokatarpeita linnan keittiöihin, ja nyt oli Valerie\npäättänyt käyttää sitä hyväkseen. Olihan tosin mahdollista, että\nkeittiön puoli oli kokonaan eristetty asuinhuoneista, ja että hän\nsisälle päästyään oli yhtä etäällä päämaalistaan kuin ennenkin, mutta\nhän oli tehnyt lujan päätöksen ainakin yrittää.\n\nIsä tietysti jo nukkui. Kolme valveilla olevaa palvelijaa hän vapautti\nsanomalla, että hänellä oli paljon työtä, eikä hän tahtonut tulla\nhäirityksi. Sitten hän istui pienessä salongissaan koettaen parhaansa\nmukaan saada ajan kulumaan. Hän oli pukeutunut erittäin huolellisesti\nyöllistä seikkailua varten ja toivoi, ettei likinäköinen Mr. Howett\nvain olisi huomannut, että hänellä vieläkin oli yllään sama golfihame,\njota oli käyttänyt aamupäivällä.\n\nViimeisen palvelijan poistuttua hän lähti vihdoin puutarhaan, ja\nvalaisten tietään taskulampulla, löysi pian paikan, johon\nkatonpaikkaajat olivat päivällä jättäneet kahdet kevyet tikkaat hänen\nkäskystään. Hän nosti tikkaat maasta ja asetti ne vieretysten linnan\nmuuria vastaan. Kiivettyään muurin harjalle hän veti toiset tikkaat\nylös luokseen, josta pudotti ne sitten hiljalleen muurin toiselle\npuolelle ja sitoi tikkaiden päät sen jälkeen nuoralla lujasti yhteen.\nKun tämä oli tehty, hän palasi takaisin taloon. Oli liian aikaista\nryhtyä toimeen, täytyi odottaa ainakin tunti vielä.\n\nHän oli kirjoittanut pari kirjettä tuttaville, joita tunsi vain\nnimeksi, ja oli juuri aloittamaisillaan kolmatta aikaa tappaakseen, kun\nmuisti, että hän oli syönyt tuskin mitään päivällisellä. Keittiö\nsijaitsi alempana talon toisessa päässä. Sinne johti tunnelintapainen\nkivinen käytävä, jonka jatkona oli alaspäin vievät portaat. Lady's\nManorissa ei ollut sähkövalaistusta, ja Valerien oli kuljettava sinne\nkynttilän valossa. Perille päästyään hän sytytti tulen pieneen\nkaasuhellaan, jolle asetti vesikasarin kiehumaan. Sitten hän tarkasteli\nruokasäiliötä. Hän löysi sieltä lautasellisen leivoksia. Ne hän asetti\npöydälle, jolle jätti kynttilän palamaan, ja palasi sitten jälleen\nsalonkiin.\n\nTalossa vallitseva hiljaisuus oli melkein painostava. Hän istuutui\npöydän ääreen aikeissa jatkaa aloitettua kirjettä, mutta hänen oli\nmahdotonta kohdistaa siihen ajatuksiaan, sillä tuleva seikkailu valtasi\nne kokonaan.\n\nHän pureskeli kynänpäätä mietteissään, koettaen pakottaa ajatuksensa\npalaamaan todellisuuteen, kun yht'äkkiä hänen korviinsa kantautui\nomituinen ääni. Se oli kuin avaimen napsahdus lukossa, ja tuntui\ntulevan eteisen ulko-ovelta päin. Hän istui hetkisen pelon\njäykistämänä, sillä hänen hermonsa olivat äärimmäisen jännittyneet.\n\nKului aikaa noin sekunnin verran, ja käytävästä alkoi kuulua hiljaisia,\nlaahustavia askelia. Ne tuntuivat lähestyvän ja vihdoin menevän oven\nohi.\n\nSilloin hän hypähti jaloilleen, juoksi oven luo ja sysäsi sen selko\nselälleen. Hän voi nähdä ovelta kynttilän vieläkin palavan keittiössä,\nmutta käytävässä ei näkynyt ketään.\n\n\"Onko siellä joku?\" huudahti hän hermostuneesti. \"Oletko sinä siellä,\nClara?\"\n\nVastauksena oli ankara jymähdys, ja samassa sammui valokin keittiössä.\n\nSydämen lyödessä pakahtuakseen ja hengityksen käydessä raskaaksi hän\npuri huultaan, ettei huutaisi ääneen. Hänellä oli vieläkin taskussaan\nsähkölamppu. Hän veti sen esiin ja valaisi sillä pimeän eteisen\njokaisen sopen. Silloin hän muisti Spiken revolverin ja palasi pöydän\nääreen sitä hakemaan. Hän katsahti taaskin pimeään käytävään.\n\n\"Onko siellä ketään?\" hän kysyi uudelleen. Äänen kaiku palasi onttona\ntakaisin, eikä vastausta kuulunut. Kooten kaiken tahdontarmonsa hän\nmeni hitaasti käytävään jatkaen matkaa edelleen portaita myöten\nkeittiöön. Hänen silmänsä sattuivat ensiksi leivoslautaseen. Se lepäsi\ntuhansina sirpaleina lattialla. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus.\nRauhanhäiritsijä, joka sen oli pudottanut, oli sittenkin ollut\ntodellinen ihmisolento.\n\nHän sytytti uudelleen kynttilän, jonka sydän hehkui vieläkin punaisena,\nja silloin hän huomasi jotakin omituista. Vaikka lautanen oli\nkappaleina lattialla, niin pari sirpaletta siitä oli tarjoilupöydällä.\nJoku oli nostanut ne siihen lattialta. Keittiö oli tyhjä. Keittiön\nyhteydessä oli astianpesuhuone ja siitä johti ovi hiilikellariin. Hän\nkoetti avata ovea, mutta se oli lukittu. Minne oli tuo salaperäinen\nvieras siis puikahtanut? Ikkunat, samoinkuin talon takapihalle vievä\novikin, olivat salvoin pönkitetyt, eikä keittiössä ollut ainoatakaan\npaikkaa, mihin hän olisi voinut piiloutua. Puutarhaan johtavan oven\nValerie oli itse lukinnut tultuaan ulkoa tikkaita asettamasta, ja avain\nhänellä oli vieläkin taskussaan. Hän koetti uudelleen kellarin ovea ja\noli sekunnin ajan melkein sitä mieltä, että hänen oli herätettävä koko\ntalonväki ja annettava tutkia talo läpikotaisin. Mutta se merkitsi\nsitä, että hänen oli silloin kokonaan keskeytettävä suunnittelemansa\ntyö, jonka jo oli pannut alulle. Hän kääntyi takaisin kellarin\novelta. Mutta silloin hän oli aivan kiljaista kauhusta, sillä\nastiainpesuhuoneesta tuijotti häntä vastaan kaksi loistavanvihreätä,\npalavaa silmää. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin melkein\nnauroi ääneen, sillä astuttuaan lähemmäksi hän oli nostanut syliinsä\nkissan lattialta.\n\n\"Voi sinua, pikku raukkaa! Ja minä kun luulin sinua kummitukseksi\", hän\npuheli. \"Miten paha olitkaan, kun särit -- -- --\"\n\nEnempää hän ei ehtinyt sanoa, kun hänen silmänsä sattuivat vihreään\nnuoleen, joka lepäsi lattialla, sen teräksinen kärki aivan\nlautassirpaleiden keskellä. Vihreä nuoli, kirkkaan vihreine\nsulkavarsineen!\n\n\n\n\nXXV LUKU\n\n\"Coldharbour Smith\"\n\n\nValerie Howett ei pyörtynyt. Hän laski kissan hitaasti, melkeinpä\nkoneellisesti sylistään ja kumartui ottamaan nuolen lattialta. Nuolen\nvarsi oli pehmeä ja kärki terävä kuin silmäneula.\n\nVihreä jousimies! Hän oli siis ollut talossa, vieläpä tässä huoneessa.\nMinne hän oli nyt mennyt?\n\nVeden kiehuminen kattilassa palautti hänet jälleen todellisuuteen. Hän\nväänsi kaasun sammuksiin ja lähti takaisin salonkiin. Hän oli\nkadottanut ruokahalunsa kokonaan.\n\nVihreä jousimies! Mutta hänen ei tarvinnut lainkaan pelätä vihreätä\njousimiestä, jos tämä oli Abe Bellamyn vihamies. Hän oli pikemminkin\nystävä! Hän tahtoi voittaa pelon, jota tunsi sielussaan, ja osaksi\nonnistuikin siinä. Kylän tornikellon lyödessä yksi hän meni uudelleen\npuistoon, ja vaikka polvet tuntuivat merkillisesti hetkahtelevan alla,\nhän kiipesi urheasti tikkaita myöten muurin harjalle ja laskeutui\nsitten samaa tietä muurin toisella puolen olevaan linnanpuistoon.\n\nMr. Bellamy viipyi tavallisesti ainakin pari tuntia päivällispöydässä\nja toisinaan kauemminkin. Tänä iltana hän kuitenkin rikkoi kaikki\nsääntönsä soittamalla kelloa puoli tuntia sen jälkeen kuin oli\naloittanut syöntinsä ja antamalla palvelijoiden korjata ruoat pöydästä.\n\n\"Soittakaa portinvartijalle, että odotan vierasta -- Mr. Smithiä. Hänet\non päästettävä puheilleni heti, kun hän saapuu.\"\n\n\"Kyllä, sir\", sanoi Savini. Hän tiesi nyt, miksi illallisen syönti\nloppui niin lyhyeen.\n\n\"Tuokaa sitten sisään konjakkia ja sooda-suihku sekä laatikollinen\nniitä halpoja sikareja\", jatkoi Mr. Bellamy. \"Hämmästyikö Holland\nkovin, kun pyysin häntä tulemaan tänne? Hän tietysti kertoi teille,\nmiksi tein sen?\"\n\n\"Ei, ei hän kertonut\", vastasi Julius, katsellen vanhaa miestä\nkasvoihin silmää räpäyttämättä.\n\nVähäistä myöhemmin Mr. Bellamy peruutti aikaisemman määräyksensä ja\nlähetti Juliuksen portinvartijan tupaan odottamaan vieraan tuloa.\n\nKello oli jo melkein yksitoista, kun Coldharbour Smith vihdoin saapui\nlontoolaisessa vuokra-autossa. Hän oli nähtävästi tehnyt useitakin\npysähdyksiä matkan varrella kestitäkseen kyyditsijäänsä, koskapa\nkumpainenkin heistä nyt oli niin iloisella päällä, että Savini siitä\nsuorastaan kiivastui.\n\n\"Mr. Smith, eiköhän olisi parasta hieman vaimentaa ystävänne ilonpitoa.\nKylä on oikea juorupesä, eikä Mr Bellamy pidä siitä, että hänen\nvieraistaan pidetään suukopua.\"\n\nColdharbour Smith oli viisikymmenvuotias -- kookas, jäntevä ja hyvin\nkarkea sekä käytöksessään että puheessaan. Häntä suututti Savinin\nhuomautus.\n\n\"Menkää helvettiin!\" sanoi hän töykeästi. \"Missä ukko on?\"\n\n\"Hän odottaa teitä.\"\n\n\"No, annetaan hänen odottaa. Minun täytyy saada jotakin juodakseni.\nTule mukaan, Kalle --\" hän hihkaisi ajajalle, \"käväisemme ensiksi Blue\nBoarissa.\"\n\n\"Blue Boarin ovet suljettiin jo monta tuntia sitten\", sanoi Julius.\n\"Tulkaa nyt vain linnaan, Mr. Smith. Talon herra odottaa teitä siellä.\"\n\n\"Oli menneeksi sitten\", sanoi Smith vihaisesti. \"Odota täällä, kunnes\ntulen, Kalle.\"\n\nHän käveli horjahdellen Savinin rinnalla.\n\n\"Mitä varten hän tahtoi minua luokseen tähän aikaan vuorokaudesta?\"\ntiuskaisi hän toiselle kiukkuisesti.\n\n\"En tiedä. Kysykää häneltä itseltään.\"\n\n\"Lyhyeenpä sinun tietosi loppuvatkin; ja kuka sinä sitten olet\nolevinasi?\"\n\n\"Olen Julius Savini.\"\n\n\"Mitäh, Juliusko? Vanha veikko! Ja minä kun luulin sinun olevan\ntiilenpäitä tutkimassa. Mitenkäs toiset kaverit voivat? Ja sinä itse,\noletko palveluksessa täällä?\"\n\n\"Olen Mr. Bellamyn sihteeri.\"\n\n\"Onko talossa muitakin tuttuja? Entäs se vihreä jousimies?\" hän rähähti\nnauramaan, lyöden kädellä polveensa. \"Ajatella, että täällä on vihreitä\njousimiehiäkin! Juomanne ovat varmaankin melko väkeviä, vai mitä,\nJulius. Mitä te tavallisesti juotte? Metylialkoholiako?\"\n\nJulius ei vastannut. Hän oli iloinen saatuaan vieraan viimeinkin\nperille, sillä Coldharbour Smith, joka oli saanut liikanimensä erään\npoliisikamarin mukaan, jossa hän oli melkein vakinainen asukas, oli\njuonut liiaksi.\n\nSmith astui silmiään siristellen vahvasti valaistuun kirjastoon, ja\nJulius vetäytyi Mr. Bellamyn viittauksesta takaisin eteiseen.\n\n\"Paina puuta, Smith\", sanoi Bellamy osoittaen tuolia. \"Otat kai\nryypyn?\"\n\nVasta nyt hän huomasi, missä tilassa hänen vieraansa oli.\n\n\"Mitä pirua! Sinähän olet juovuksissa kuin sika\", sanoi hän. \"Enkö ole\nsanonut sinulle, että sinun on tultava luokseni suoraa päätä ja\nselvänä?\"\n\nHän meni pöydän luo ja täytti lasin konjakilla. Smith ojensi kätensä\nottaakseen juoman vastaan, mutta tunsi samassa tuon kirpeän nesteen\npolttavan kasvojaan. Hän hypähti taapäin kiljaisten kivusta, vei\nkätensä silmilleen ja hieroi niitä raivokkaasti.\n\n\"Olette sokaissut minut\", ulvoi hän.\n\n\"Ole vaiti! Kas, tuossa. Pyyhi tuolla naamasi.\"\n\nBellamy otti pöydältä lautasliinan, joka oli unohtunut palvelijalta\ntämän viedessä pois illallisen. Hän peitti sen miehen käsiin, joka\ntuskasta ähkien hankasi sillä kasvojaan.\n\n\"Tuo oli hävytön temppu\", mies uikutti. \"Olisin helposti voinut\nmenettää näköni.\"\n\n\"Totta kait nyt selvisit, senkin juopunut koira! Ja jos et vielä\npäässyt järkiisi, niin koetetaan parempaa keinoa... Olet saanut minulta\nrunsaasti rahaa viiden vuoden aikana etkä ole tehnyt mitään hyväkseni.\nNyt, kun ensimmäistä kertaa haluan keskustella kanssasi, sinä tulet\neteeni tukkihumalassa. Kas niin, nyt näytät jo hieman selvenevän.\"\n\nHän tuijotti tuskan vääristämiin kasvoihin, joita miesparka yhä\nhieroskeli hyppysillään. Sitten hän tarttui toisen käsivarsiin ja\ntyrkkäsi tämän lähimmälle tuolille niin voimakkaasti, että jykevä\nistuin näytti irtoavan liitoksistaan.\n\n\"Istu tuohon ja kuuntele tarkoin, mitä sanon! Kirjoitit minulle, että\nmielelläsi haluaisit lähteä maasta ja mennä Etelä-Amerikkaan. Se\nmerkitsee siis sitä, että poliisi on kintereilläsi, ja lyön vetoa, että\nse sinut pian saavuttaakin. Nyt annan sinulle työtä, joka kenties vie\nsinut pois täältä ja samalla tuottaa sinulle niin paljon rahaa, että\nlopun elämääsi voit elää huoletonna. Mutta minä sanon 'kenties', sillä\nen ole asiasta vielä aivan varma. Oletko nyt täysin selvä?\"\n\n\"Kyllä. Olen täysin selvä, Mr. Bellamy\", vastasi mies synkästi.\n\nAbe Bellamy katsoi häntä terävästi:\n\n\"No, hyvä on! Sinä kelpaat kyllä toimeen. Olet ensinnäkin tarpeeksi\nruma ja muistutat suuresti käärmettä, ja sitä minä nyt kenties\ntarvitsenkin. Kerron sinulle heti yksityiskohdat.\"\n\nHän meni ovelle ja lukitsi sen. Sitten hän palasi vieraansa luo, ja he\nkeskustelivat asiasta kokonaisen tunnin.\n\n\n\n\nXXVI LUKU\n\nTakaa-ajo\n\n\nUusi hovimestari, samoin kuin hänen edeltäjänsäkin, asui\nSanktuari-tornissa, niinsanotussa kuninkaan huoneessa. Se oli ainoa\nasuttava huone tässä tornissa, ja sinne päästiin makuuhuoneen eteisen\nkautta. Hovimestari oli sulkeutunut huoneeseensa jo kauan ennen\nColdharbour Smithin tuloa, heti, kun hänen päiväntyönsä olivat\nloppuneet.\n\nHänellä oli ollut mukanaan kaksi matkalaukkua taloon tullessaan;\ntoisessa oli ollut pito- ja alusvaatteita, toisessa erään taitavan\nhienomekaanikon kaikessa kiireessä valmistamia työvälineitä. Kun hän\nlaski ne pöydälle, ne näyttivät yardin pituisilta teräspiikeiltä.\nNiiden päässä oli ompelukoneen neulan kaltainen silmä, johon oli\nasetettu erinäisiä puoliympyräisillä lasisuojuksilla varustettuja\nmittareita. Hän katseli esineitä tyytyväisin ilmein alkaen sitten etsiä\nlaukusta vasaraa, joka erosi tavallisesta vasarasta siinä, että sen pää\noli tehty kautsukista.\n\nLaukun pohjalla oli vielä solmuinen nuora, jonka toisessa päässä oli\nmunanmuotoinen, teräksinen haka. Tämän hän kiinnitti rautasänkynsä\npäähän ja veti sitten nuoraa kaikin voimin. Kun sänky oli seinässä\nkiinni ja ikkunan lähellä, niin parempaa köyden kiinnityspaikkaa ei\ntarvinnut hakea. Hän otti vielä toisen puvun ja parin huopakenkiä\nesille, jonka tehtyään sammutti sähkövalon ja palasi eteiseen.\n\nKello oli kymmentä vailla kaksitoista. Hän kuuli Smithin vuokra-auton\nlähtevän liikkeelle ja silloin Abe Bellamykin palasi koirankopista\nneljän susihurtan seuraamana. Hovimestari oli ainoa valveillaoleva\npalvelija, sillä Julius oli jättänyt hänen huolekseen talon sulkemisen\niltaisin. Julius vihasi koiria.\n\n\"Savini on varmaankin jo vuoteessa?\" virkahti vanha mies lukitessaan\neteisen ovea.\n\n\"On kyllä, sir.\"\n\nKoirat nuuskivat hänen jalkojaan ja yksi niistä murisi vihaisesti.\n\n\"Te ette näytä pelkäävän koiria\", sanoi Abe. \"Noh, kenties teillä ei\nole siihen syytäkään, kun minä olen läsnä, mutta älkää kuljeksiko\ntäällä öisin, nuori mies, sen neuvon annan teille.\" Ja silloin, kuin\nvahvistukseksi isäntänsä sanoille, yksi hurtista kohotti päätään\näänekkäästi haukahtaen.\n\n\"Hiljaa siinä!\" ärähti Abe, vaikka olikin salaa mielissään koiran\näkäisyydestä. \"Voitte mennä nyt makuulle, nuorimies.\"\n\nHovimestari meni jälleen yläkertaan eikä ollut tietääkseenkään, vaikka\neräs koirista seurasi häntä kuono melkein kiinni hänen kantapäissään\naivan portaiden yläpäähän saakka.\n\nNiin pian kuin hän pääsi huoneeseensa, lukitsi hän oven ryhtyen\nvaihtamaan pukua. Kolme minuuttia myöhemmin hän oli jo laskeutumassa\nköyttä pitkin, laskettuaan sitä ennen työvälineet alas.\n\nHän irrotti ne köydestä ja aloitti sen jälkeen omituisen työnsä. Hän\nupotti ensiksi yhden rautapiikeistään maahan aivan Sanktuari-tornin\nlähelle käyttäen apunaan kautsukkivasaraa, jonka iskut olivat melkein\nkuulumattomat. Kun tämä oli tehty, käveli hän jonkin matkaa seinäviertä\npitkin, ja vasaroi siihen toisen piikeistään. Maaperä oli tässä kohden\nverraten pehmeätä ja hän oli upottanut piikin niin syvälle maahan, että\nsen päätä tuskin enää erotti, kun hänen mieleensä juolahti, että sitä\noli nyt varsin vaikea löytää pimeässä. Hän päätti asettaa ison kiven\nmerkiksi paikalle ja jatkoi sitten edelleen työtään.\n\nTehtyään siten kiertokulun linnan ympäri hän palasi jälleen ensimmäisen\npiikin luo, veti sen ylös maasta, ja tarkasteli siinä olevaa mittaria\npienen taskulampun valossa. Mittari osoitti neljääkymmentä astetta. Hän\nveti nyt piikin toisensa jälkeen maasta, ja jokainen niistä totesi\nsaman astemäärän. Mutta yhtä hänen oli mahdoton löytää. Hän tunnusteli\nmaata hyvin huolellisesti, mutta piikin pää oli kadonnut jäljettömiin.\n\nHän oli yhä sitä etsimässä, kun kuuli, miten eräs ikkuna aukeni hänen\nyläpuolellaan, ja kun hän sitten ryömi lähelle seinää, hän huomasi\nseisovansa aivan Mr. Bellamyn huoneen kohdalla. Samassa hän kuuli Mr.\nBellamyn jylisevän äänen karjaisevan:\n\n\"Tuolla hän on!\"\n\nHovimestari oli jo aivan varma siitä, että hänet oli keksitty, mutta\nkun hän katsahti puiston vastakkaiselle puolelle, unohti hän kokonaan\noman vaaranalaisen asemansa.\n\nJoku oli ilmestynyt näkyviin pohjanpuolisen muurin varjosta ja alkanut\nhiipiä varovasti itäisen muurin kohdalla kasvavia pensaita kohden.\n\nTulija oli nainen. Hovimestari arvasi heti, kuka hän oli, ja lähti\nkiireesti juoksemaan häntä kohti.\n\nAbe ei ollut mennytkään heti nukkumaan, vaan oli asettunut istumaan\nikkunan ääreen ja jääden siihen katselemaan edessään olevaa hiljaista\npuistoa.\n\nÄkkiä hän hypähti jaloilleen alkaen tirkistellä ulos. Oliko se vain\nvarjo vai johtuiko se kenties kuutamosta? Hän olisi voinut vannoa\nnähneensä jonkun sukeltautuvan esiin pensaiden varjosta. Nyt\nhän näki hänet taaskin; hän ei ollut siis erehtynyt. Rauhanhäiritsijä\noli kulkenut hyvin valoisan paikan yli. Hän ei voinut olla\nmetsänvartijakaan, sillä jokainen heistä oli saanut määräyksen\npysytellä sisällä yön aikana. Ja silloin hän huudahti ääneen ja syöksyi\nsamassa eteiseen. Kuului sipsuttavia askelia ja kaksi koiraa loikkasi\nsinne hänen jäljestään alkaen hieroa päätään hänen polviansa vastaan.\nToiset kaksi oli jätetty alakerran eteiseen. Hän näki niiden silmien\nkiiluvan pimeässä, ja vihelsi hiljaa kutsuen nekin luokseen.\n\nSitten hän veti hyvin öljytyt salvat kuulumattomasti sijoiltaan ja\naukaisi etuoven päästämättä kuitenkaan koiria valloilleen, ennenkuin\noli täysin varma asiasta.\n\nAivan oikein! Siellä hän oli vieläkin!\n\n\"Mene, ota kiinni!\" hän usutti silloin elukoita, ja samassa neljä\nkoiraa loikkasi matkaan vimmatusti huohottaen ja hampaat kuutamossa\nvälähdellen.\n\nNe kiitivät äänettöminä ja nopeasti eteenpäin ruohikolla. Sekä\nrauhanhäiritsijä että hovimestari olivat tajunneet vaaran. Abe näki\nedellisen pyrkivän muurin edessä kasvavan puurykelmän suojaan. Kaksi\nkoiraa oli jo äkännyt saaliin, mutta vain toinen niistä oli päässyt\nlähelle.\n\nValerie Howett juoksi kaikin voimin, läähättäen ja sydän kauhusta\npakahtumaisillaan. Hän kuuli, miten sipsuttavat askelet lähestymistään\nlähestyivät ja niitä kuului seuraavan ihmisolentokin. Nyt hän oli\nvihdoinkin päässyt lähinnä olevien puiden tasalle ja syöksyi\nepätoivoisesti niiden taa. Ehtisikö hän ajoissa tikkaiden luo? Hän ei\nuskaltanut kääntää päätään. Se olikin tarpeetonta, sillä nyt hän kuuli\njo koiran huohotuksen aivan lähellään. Hän ei ollut muistanut lainkaan\nrevolveria, joka hänellä oli taskussaan, vaikka se tuon tuostakin\nkolahti hänen lantiotaan vastaan hänen juostessaan.\n\nNyt hänen oli kiivettävä hieman ylämäkeä ja juokseminen kävi\nentisestäänkin hitaammaksi. Silloin koira loikkasi hänen päälleen. Hän\nkuuli vain, miten sen leuat loksahtivat kiinni, sivuuttaen hänen\nkantapäänsä puolen tuuman etäisyydeltä. Vaara antoi hänelle\nyli-inhimillisen nopeuden, mutta silloin hän huomasi tulleensa\npuuttomalle aukiolle.\n\nVauhti kantoi häntä edelleen, muuten hän olisi vaipunutkin maahan\npelosta. Sillä kirkkaassa kuutamossa hänen edessään seisoi hoikka,\nkauttaaltaan vihreä olento, joka valkoisin, pöhöttynein kasvoin\ntuijotti häneen. Olennon kädessä oli pitkä jousi, jolla kuunsäteet\nleikkivät välkähdellen.\n\nHän ehti nähdä, miten jousi kohosi, ja kuuli, kun nuoli suhahti ilmaan.\nSilloin hän kaatui. Jokin raskas esine tuntui putoavan hänen\nolkapäätään vasten, ja hän näki vilahdukselta ison, tummankellertävän\nkoiran vavahtelevan kuolintuskissaan; samassa hän pyörtyi.\n\n\n\n\nXXVII LUKU\n\nKalvosinnappi\n\n\n\"Mr. Howett kysyy, tuleeko neiti aamiaiselle?\"\n\nValerie nousi istualleen vuoteessa ja hieroi kädellä silmiään. Hänellä\noli hirveä päänsärky.\n\n\"Aamiaiselleko?\" sanoi hän hajamielisesti. \"Kyllä, tulen kyllä.\nSanokaa, että tulen kohta alas.\"\n\nOliko kaikki ollutkin unta? Häntä värisytti. Ei. Hän ei ollut\nuneksinut. Hänen multainen golfihameensa lepäsi tuolinselustalla, ja\nhän muisti heittäneensä sen siihen ennenkuin paneutui levolle. Missä\nhän oli ollut ennen sitä? Tullessaan tajuihinsa hän oli ollut Lady's\nManorin suuressa salissa. Mutta miten hän oli joutunut sinne? Vihreä\njousimies! Hän tunsi selkäpiitään karmivan. Oliko vihreä jousimies\ntuonut hänet takaisin linnasta? Nyt hän muisti äkkiä tikkaat. Ne\nantaisivat pian hänet ilmi. Hän ponnahti nopeasti vuoteesta lattialle.\n\nHän ei kuitenkaan voinut syödä palaakaan, vaan keksien jonkin tekosyyn\nlähti aamiaishuoneesta tiedustelemaan palvelijoilta, mitä nämä tiesivät\nasiasta.\n\n\"Puutarhaporttiko, neiti? Ei, se oli lukossa ja salvattu ulkoapäin.\"\n\n\"Lukittuko? Vaikka minä jätin sen auki\" änkytti Valerie.\n\nYhdestä asiasta hän oli varma -- hän ei ollut päässyt saliin omin\nvoimin. Jonkun oli täytynyt kantaa hänet muurin ylitse.\n\nValerie kiiruhti puistoon ja meni muurin luo. Hänen silmänsä sattuivat\nensiksi pariin tikkaita, jotka lepäsivät maassa. Tuntematon jousimies\noli siis huolehtinut niistäkin.\n\nHän palasi saliin toivoen löytävänsä sieltä jotakin johtolangaksi\nkelpaavaa. Mutta huone oli siistitty aamulla ja palvelijat olivat\njättäneet kaikki hajallaan olleet pikku esineet eräälle pienelle\nsivupöydälle. Ensimmäinen esine, johon hänen silmänsä sattuivat, oli\nhänen oma nenäliinansa. Se oli nuhraantunut, joku oli pyyhkinyt sillä\nhänen kasvojaan; hän ei muistanut tehneensä sitä itse. Nenäliinan\nvieressä oli kalvosinnappi. Valerie tarkasteli sitä. Se oli kultainen\nja siinä oli pienet emaljiset nimikirjaimet. Hän soitti sisään\npalvelustytön.\n\n\"Olen hyvin kiitollinen, että kokositte tavarat\", sanoi hän tytölle.\n\"Mistä tämä löytyi?\"\n\n\"Se oli lattialla, lähellä sohvaa. Luulin ensiksi, että se oli pudonnut\nMr. Howettilta, mutta hän sanoo, ettei hän ole kadottanut\nkalvosinnappia.\"\n\n\"Mutta tässähän onkin vain puolet siitä\", huomautti Valerie.\n\nNappeja yhdistävä pieni ketju oli katkennut keskeltä kahtia.\n\n\"Ettekö nähnyt missään toista puolta?\"\n\n\"En, neiti.\"\n\n\"Sittenpä etsimmekin yhdessä sen käsiin.\"\n\nHe hakivat sitä kaikkialta, kunnes tyttö hetken kuluttua sen löysi.\n\n\"Tässä se on, neiti!\" huudahti hän.\n\nSe oli ajautunut maton reunan alle ja oli aivan samanlainen kuin\ntoinenkin puolikas.\n\n\"Lattialla oli tänä aamuna hirveän paljon tulitikkuja, kun siivosin\ntäällä, ja yksi oli polttanut mattoon reiänkin\", sanoi tyttö osoittaen\nmustaa, palanutta paikkaa uudessa, hyvin kauniissa brysseliläismatossa.\n\n\"Niin. Mutta se oli minun työtäni\", sanoi Valerie. \"En löytänyt\nlamppua. Kiitos avustanne.\"\n\nHän meni ikkunan luo, ja tarkasteli uudelleen nimikirjaimia.\n\n\"J.L.F.\" James Lamotte Featherstone! Se ei voinut olla mahdollista, ei\nmitenkään! mietti Valerie. Hän pisti napin äkkiä urheiluhameensa\ntaskuun, kun palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että joku tahtoi häntä\ntavata. Vieras oli Spike Holland, ja hänellä oli runsaasti uutisia\nkerrottavana.\n\n\"Tiedättekö että vihreä jousimies oli taas viime yönä liikkeellä? Hän\nampui Bellamy-ukkoa ja tappoi yhden hänen koiristaan. Bellamy on ihan\nraivoissaan. Kerrotaan, että hän näki linnan alueella jousimiehen --\njoka ilmestyi nyt ensimmäistä kertaa ulkosalla -- ja päästi\npoliisikoirat hänen kintereilleen. Tuloksena oli -- kuollut koira,\njoka onneksi sattui olemaan juuri se, jota Julius pelkäsi eniten,\nniin että 'ei niin pahaa, ettei siinä olisi myös jotakin hyvää'. Ja\nsitten! Neiti Howett, minulla on kunnia tuoda teille terveisiä\nkorkeastikunnioitetulta herra Abe Bellamylta, Garre Castlen\nlinnanherralta ja Berkshiren yksinvaltiaalta. Hän pyytää teitä\nvieraakseen linnaan.\"\n\n\"Tahtooko hän näyttää minulle linnaansa?\" kysyi Valerie aivan\nhämmästyneenä.\n\nSpike nyökkäsi. -- \"Abe on käynyt hyvin ystävälliseksi teitä kohtaan.\nHän tahtoo näytellä linnaansa vieraille, ja eritoten teille. Hän oli\nnimittäin nähnyt nimenne sanomalehdessä -- hänellä ei ollut ennen\naavistustakaan siitä, että asuitte niin lähellä häntä -- ja nyt hän\naivan palaa halusta saada näyttää teille vanhan Bellamy-suvun\nkotipaikan.\"\n\nTyttö oli aivan ymmällään.\n\n\"Tämäpä vasta on merkillistä!\" virkahti hän.\n\nSpike nyökkäsi uudelleen humoristisen juhlallisena. \"Kutsu ei koske Mr.\nHowettia, vaikka luulen, ettei ukolla ole mitään sitä vastaan, jos\nhänkin seuraa mukananne. Enkä minäkään kuulu kutsuvieraisiin. Mutta jos\nmenette sinne, neiti Howett, niin antakaa minun tietää, milloin sen\nteette. Tulen sinne kanssanne jonkin tekosyyn nojalla, eikä hän voi\najaa minua uloskaan, kun sanomme hänelle, että olen teidän\nkavaljeerinne.\"\n\nValerien aivot toimivat nopeasti.\n\n\"Kyllä. Minä menen sinne -- teen sen jo tänään iltapäivällä. Ottaakohan\nMr. Bellamy minut silloin vastaan?\"\n\n\"Tiedustan sitä häneltä puhelimitse, mutta luulen sen sopivan hänelle\nmilloin tahansa.\"\n\n\"Mr. Holland\", sanoi Valerie sitten. \"Tiedättekö, missä kapteeni\nFeatherstone oleskelee tätä nykyä?\"\n\n\"Hän oli Lontoossa ainakin eilen\", vastasi Spike. \"Julius tapasi hänet\nsiellä.\"\n\n\"Hän ei siis ole täällä?\"\n\nSpike pudisti päätään.\n\n\"Miksi sitä kysytte? Haluatteko tavata häntä?\"\n\n\"Ei. En halua\", vastasi tyttö kiireesti. \"Kysyin sitä vain\nuteliaisuudesta; ei minulla ole mitään asiaa hänelle.\"\n\n\n\n\nXXVIII LUKU\n\nValerie menee Garreen\n\n\nLady's Manorin palvelijat eivät osanneet selittää muuta syytä nuoren\nemäntänsä tiheään uudistuviin käynteihin keittiössä, kuin että koko\ntalo oli varmaankin hänen mielestään kuin uusi, huvittava leikkikalu.\n\n\"Äsken neiti kysyi jo kolmatta kertaa, miksi kellarin ovi oli lukittu\neilen illalla\", sanoi keittäjätär. \"Ja kellarin oveahan ei voi lukita\nollenkaan.\"\n\n\"Hän keksi varmuuslukonkin oven sisäpuolella, vaikka minä en ole\ntiennyt sitä olevankaan\", virkahti siihen keittiötyttö.\n\nSilloin Valerie astui jälleen keittiöön.\n\n\"Älkää panko pahaksenne, keittäjä, mutta haluaisin mielelläni katsoa,\nmiltä hiilikellarissa näyttää.\" Hänellä oli sähkölamppu kädessä.\n\n\"Nokeatte itsenne pahanpäiväisesti, neiti\", varoitti palvelijatar,\nmutta Valerie ei sitä pelännyt.\n\nKellariin päästiin laskeutumalla tusinan verran portaita alas;\nkellariholvi oli verraten tilava. Sen yhdessä nurkassa oli kasa hiiliä,\njotka kaadettiin sinne rännin kautta ulkoapäin. Holvissa oli kolme\novea, jotka johtivat pienempiin koppeihin. Edellinen asukas oli\nsäilyttänyt yhdessä viinejään, toinen oli täynnä tyhjiä pulloja ja\nrikkinäisiä laatikoita, ja kolmannen ovi oli suljettu. Valerie huomasi,\nettä sen lukko oli aivan uusi. Kopissa oli pieni ikkunaluukku, ja hän\ntirkisti siitä sisään, valaisten kopin sisustaa taskulampullaan. Mutta\nainoa esine, minkä hän siellä näki, oli iso, musta matka-arkku. Hän\npalasi asuinhuoneisiin ja keräten kaikki avaimet, mitkä sai siellä\nkäsiin, koetti niillä avata kellarin ovea, mutta turhaan. Ei myöskään\nmaksanut vaivaa antaa rikkoa ovea, kun kopissa oli vain vanha arkku,\njonka edellinen asukas oli tietysti tahallaan sinne jättänyt.\n\nKun hän tuli takaisin, kuuli hän keittiöstä yhä uusiintuvia\nnaurunremahduksia, jotka kuitenkin lakkasivat niin pian kuin hän astui\novesta sisään.\n\n\"Antakaa anteeksi, neiti\", sanoi keittäjätär, \"mutta olin juuri\nkertomassa Katelle, miten hassunkurinen nimi tuolla kellarilla on.\nNeiti ymmärtää, että olemme täällä hyvin vanhanaikaisia niin\ntavoissamme kuin puheissammekin, ja linnaakin sanomme aina vain\n'Curcyksi' erään linnanherran mukaan, joka omisti sen sata vuotta\nsitten.\"\n\n\"Ja miksi sanotaan kellaria?\" kysyi Valerie hymyillen.\n\n\"Sitä nimitetään tavallisesti 'rakkaudentieksi'.\"\n\n\"Mistä se sellaisen nimen on saanut?\" huudahti Valerie. Mutta sitä ei\nkeittäjätär tietänyt. -- Ja samassa saapui Spike Holland hakemaan häntä\nGarreen, jossa Julius Savini jo odotteli heitä portinvartijan tuvassa.\n\n\"Eipä se äijä maininnut teitä lainkaan, Holland\", sanoi hän. \"On\nparempi, että soitan hänelle ensiksi.\"\n\n\"Sitä teidän ei tarvitse tehdä\", vastasi Spike. \"Minä en salli neiti\nHowettin menevän linnaan, ellen itse seuraa mukana. Minä olen vastuussa\nhänestä\", lisäsi hän vakavuutta teeskennellen, \"enkä suo sitä\netuoikeutta kenellekään muulle.\"\n\nJulius ei tehnyt enempiä vastaväitteitä, vaan salli reportterin tulla\ntytön mukana. Näytti siltä, kuin Mr. Bellamy olisi aavistanutkin hänen\ntulevan, sillä hän ei näyttänyt ollenkaan panevan pahakseen, kun Spike\nilmestyi ovelle.\n\nMr. Bellamy tuli eteiseen ottamaan vastaan vieraitaan, ja Valerie\nkokosi kaiken rohkeutensa voidakseen katsoa häntä silmiin. Kun hän\nkatsahti ylös, näki hän edessään isot, pöhöttyneet, punaiset kasvot,\nkun taas miehen pituus, hänen leveiden hartioittensa jykevyys ja\nharvinainen rumuutensa oli niin yllättävä, että Valerielta hetkeksi\nkatosi kokonaan inhon tunne, jolla hän oli aikaisemmin ajatellut\nmiestä. Abe Bellamyn olennossa oli jotakin yli-inhimillistä, jotakin,\njoka antoi selityksen hänen äärettömälle vihamielisyydelleen ja\npahuudelleen. Ja nyt Valerie Howett siis tapasi hänet ensikerran.\n\n\n\n\nXXIX LUKU\n\nVankityrmät\n\n\n\"Toivotan teidät tervetulleeksi linnaan, neiti Howett.\"\n\nValerien pieni käsi katosi hetkeksi toisen isoon kouraan, eivätkä\nmiehen jäänharmaat silmät jättäneet hetkeksikään hänen kasvojaan.\n\n\"Minusta tuntui, että oli jo aika tehdä tuttavuutta naapurien kanssa\",\nsanoi Bellamy. \"Ja jos olisin tietänyt teidän olevan täällä, olisin\nkutsunut teidät tänne jo aikoja sitten.\"\n\nLinnan itäisessä siipirakennuksessa oli paitsi isoa ruokasalia, jota\ntuskin milloinkaan käytettiin, myöskin taulukokoelma, täynnä vanhojen\nmestarien maalauksia. Tämä oli uusi puoli Bellamyn luonteessa ja siitä\nei Spikellä ollut tätä ennen ollut aavistustakaan.\n\n\"En tietänyt lainkaan, että olette taidemaalausten kokooja, Mr.\nBellamy\", virkahti hän.\n\nVanha mies antoi kylmän katseensa levätä hetken reportterin kasvoilla.\n\n\"En ole elämässäni koonnut muuta kuin rahaa\", sanoi hän lakonisesti.\n\"Ostin taulut samalla kuin linnankin. Kokoelma maksoi puoli miljoonaa\ndollaria, ja minulle on sanottu, että se on kaksi kertaa sen arvoinen.\nNäytän teille erään taulun, neiti Howett, jonka nimi on 'Arvokas\nnainen'.\"\n\nKuva oli hollantilaista tyyliä ja esitti kaunista naista, jonka\npaljaassa käsivarressa näkyi hienon hieno arven tapainen merkki.\n\n\"Harva nainen pitäisi siitä, että hänen arpensa maalattaisiin\nmuotokuvaan\", sanoi Abe. \"Mutta olen kuullut, että tämä mestari, joka\noli hollantilainen, maalasi kaiken, mitä mallissa näki. Siitä eivät\nvarmaankaan meidän aikamme nuoret naiset pitäisi, vai kuinka, neiti?\"\n\nSe oli taisteluhaaste, ja Valerie tarttui heti hansikkaaseen.\n\n\"Luulenpa, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan\", hän sanoi\nkylmästi. \"Minulla on itsellänikin arpi vasemmassa kyynärvarressa, eikä\nse rumenna minua lainkaan. Sain arven, kun kaaduin kerran pienenä\nollessani ja vahingoitin kyynärvarttani.\"\n\nHän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun jo katui niitä. Mutta\nkatumuskin oli hyvin lyhytaikainen.\n\n\"Vai niin! Vai on teillä arpi vasemmassa kyynärvarressa! Ja saitte sen\njo pienenä ollessanne\", matki Abe hitaasti; silloin Valerielle selveni,\nmiksi häntä oli pyydetty tulemaan linnaan. Abe Bellamy tahtoi saada\nvarmuuden asiasta. Valerie olisi sekä voinut että tahtonutkin säästää\nhäneltä sen vaivan.\n\n\"Ette ole vielä näyttänyt meille vankityrmiänne, Mr. Bellamy\", Spike\nmuistutti.\n\n\"Noh, sittenpä menemme sinne heti. Mutta ne eivät ole nyt läheskään\nniin synkät kuin ne ovat ennen olleet\", sanoi Abe.\n\nHän vei vieraansa eteishalliin, jossa he saivat odottaa, kunnes hän\nhaki avaimet Savinin huoneesta. Julius lyöttäytyi kokeeksi heidän\nseuraansa, vaikka olikin melkein varma siitä, että saisi käskyn mennä\ntiehensä. Mutta Abe ei näyttänyt edes huomaavan hänen läsnäoloaan.\n\nHe kulkivat jälleen taulukokoelman läpi ja menivät sitten eräästä\npienestä ovesta tilavaan nelikulmaiseen ja kiviseinäiseen huoneeseen,\njoka Aben sanojen mukaan oli ennen ollut linnan vahtikamarina. Ennen\nvanhaan tästä huoneesta päästiin puistoonkin, mutta nyt oli ovi\nmuurattu kiinni.\n\n\"Sytytän valon\", sanoi Abe. Hän väänsi nappulaa, ja vieraat huomasivat\nolevansa isossa holvissa, jonka kattoa kannatti kolme jykevää pylvästä.\n\"Tämä oli päävankila\", selitti ukko. \"Täällä pidettiin jos jonkinlaisia\nvankeja. Katsokaapas noita renkaita, neiti Howett, niihin kiinnitettiin\nvankien kahleet.\"\n\n\"Voi, miten hirveätä!\" huudahti Valerie, ja Abe nauroi sydämensä\npohjasta.\n\n\"Tämä on kuitenkin paratiisi pienempiin tyrmiin verrattuna\", hän\nvirkahti.\n\nHän meni holvin toiseen päähän, ja kumartui nostamaan isoa, kivistä\nlattialuukkua.\n\n\"Jos haluatte lähteä tuonne, niin saatte nähdä vähemmän hauskat\nvankityrmät. Mutta en kehoita teitä siihen -- sillä portaat ovat hyvin\näkkijyrkät ja niissä voi helposti astua harhaan pimeässä.\"\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni nähdä ne\", sanoi Valerie, ja Savini\nlähetettiin hakemaan lisävalaistusta.\n\nAlemmassa kerroksessa oli neljä vankityrmää, joista kaksi oli hyvin\nisoa ja toiset kaksi aivan pieniä, tuskin koirankoppia isompia -- joten\nniissä oli mahdoton seisoa suorana tai ojentautua pitkäkseen lattialle.\nMutta näissä ahtaissa haudoissa olivat miehet ja naiset saaneet kitua\nvuosikausia, selitti Bellamy, osoittaen kirjaimia, joita onnettomat\nolivat aikansa kuluksi hakanneet koppien seiniin.\n\n\"Näitä huoneita nimitettiin 'Pieneksi paratiisiksi'\", jatkoi hän\ntyytyväisenä. \"Tuo kivipenkki oli heidän vuoteenaan, ja jos tarkastatte\nsitä lähemmin, huomaatte, että penkkiin on syöpynyt aivan ihmisruumiin\nmukainen syvennys, kun siinä vuosi vuoden jälkeen nukuttiin.\"\n\nValerie tuijotti penkkiin kauhuissaan.\n\n\"Millaisia petoja on sen ajan ihmisten täytynyt ollakaan, kun he voivat\nkiduttaa toisia tuolla tavoin!\" huudahti hän inhoten.\n\n\"Noh, enpä tiedä\", vastasi vanha mies välinpitämättömästi. \"He tietysti\nnauttivat sellaisesta.\"\n\n\"Miksi he eivät surmanneet heitä samalla?\"\n\n\"Ja päästäneet heidät tuskistaan!\" Abe huudahti hämmästyneenä. \"Mitä\nhyötyä siitä olisi ollut? Mitä hyötyä siitä on, jos tappaa vihollisen?\nSilloinhan hän välttyy kaikesta.\"\n\nValerie ei vastannut.\n\n\"Luulen, että tässä onkin kaikki, mitä linnassa on katseltavaa\", jatkoi\nAbe. \"Jolleivät kaasuhellat ja tornit sekä tyhjät, kiviset huoneet\nteitä kiinnosta.\"\n\n\"Mikä tuo on?\" Valerie osoitti lattiassa olevaa syvää reikää, jonka\nepätasaiset kiviset reunat olivat merkkinä siitä, että se oli tehty\nsiihen poraamalla. Abe katsahti hymyillen ylöspäin ja tyttö seurasi\nhänen katsettaan. Seinään, reiän yläpuolelle, oli muurattu aivan\nsamanlainen hirsi kuin se, jonka Valerie oli nähnyt Sanktuari-tornissa,\nja hän sulki silmänsä.\n\n\"Muutamia heistä hirtettiin ulkonakin, mutta suurin osa kuitenkin\ntäällä\", ilmoitti Abe mielissään.\n\nValerie huoahti helpotuksesta, kun he vihdoinkin palasivat\npäivänvaloon. He tulivat takaisin eteishalliin.\n\n\"Mr. Bellamy, saanko puhutella teitä kahdenkesken?\"\n\nValerie noudatti aivan äkillistä mielijohdettaan. Ainoa ajatus, mikä\nhänellä oli muutama minuutti sitten ollut, oli toive päästä tästä\nsynkästä paikasta niin pian kuin mahdollista.\n\n\"Tietysti, neiti Howett\", vastasi Abe hitaasti. Hän katsahti molempiin\nmiehiin. \"Olen sanonut palvelijalle, että juomme teetä kirjastossa.\nVoimmehan jutella teenjuonnin jälkeen, vai kuinka?\"\n\nTyttö nyökkäsi. Nyt häntä alkoi jo kaduttaa, ja hänen olisi tehnyt\nmieli peruuttaa keskustelu jonkin tekosyyn nojalla.\n\nTeetä tarjoili siistin näköinen sisäkkö.\n\n\"Missä Philip on?\" murisi vanha mies.\n\n\"Hänellä on tänään vapaapäivä, sir\", Julius ehätti sanomaan.\n\n\"Miten monta vapaata iltapäivää hän oikeastaan pitää viikossa\", ärähti\nBellamy, mutta huomasi sitten, ettei hänen vihanpuuskansa oikein\nsoveltunut hyväntahtoisen talonherran osaan, jota hän halusi esittää.\n\nSpike katseli uteliaana ympärilleen. Vaikka huonetta sanottiin\nkirjastoksi, niin siellä oli hyvin vähän kirjoja. Ne mahtuivat helposti\nyhteen korkeaan kaappiin, joka seisoi lähellä ovea. Mutta huone oli\nsilti sangen miellyttävä. Kiilloitettua lattiaa peittivät eriväriset\ntaljat, joiden värit sulautuivat mainiosti yhteen huoneen sisustuksen\nkanssa.\n\nBellamy seurasi Spiken katsetta ja sanoi:\n\n\"Tämän huoneen lattia on kivestä. Sitä olisitte tuskin arvannut, sillä\nminä annoin kattaa sen parketilla. Kivi on liian kylmää minun\nikäiselleni miehelle.\"\n\nSe oli ainoa huomautus, minkä hän teki huoneesta, ja pian Spike ja\nJulius, joka myöskin oli saanut ottaa osaa teenjuontiin, poistuivat\nkirjastosta.\n\n\"Savini pitää teille seuraa, Holland, sillävälin kuin neiti Howett ja\nminä juttelemme\", sanoi Abe. \"Ettehän pidätä minua kovin kauan, neiti\nHowett?\"\n\n\"Ei. En hyvin kauan\", vastasi Valerie.\n\nHänen rohkeutensa alkoi pettää taaskin. Hän olisi halusta seurannut\nmuiden mukana, ja veri alkoi jähmettyä hänen suonissaan, kun hän\najatteli kohtausta miehen kanssa. \"Pelkuri, pelkuri raukka!\" hän\nnimitti itseään, sillä häntä harmitti oma heikkoutensa. Oven\nsulkeuduttua miesten takana Bellamy asettui kädet taskussa seisomaan\ntakkavalkean ääreen, lähelle tyttöä.\n\n\"Noh, neiti Howett?\" Bellamy aloitti. Hänen äänensä kuulosti karkealta\nja uhkaavalta. \"Mistä aioitte puhella kanssani?\"\n\nToisen näennäinen vihamielisyys oli tarpeeksi Valerielle elvyttääkseen\nhänen puuttuvan rohkeutensa.\n\n\"Mr. Bellamy\", tyttö sanoi tyynesti. \"Tahdon, että sanotte minulle\nerään asian.\"\n\n\"Kerron teille kaiken, mikä teidän on tarpeellista tietää\", vastasi\nAbe, sillä hänen raakuutensa yritti taaskin pyrkiä esille.\n\n\"Ilmaiskaa sitten minulle -- missä on äitini\", pyysi tyttö hiljaa.\n\nEi lihaskaan värähtänyt Aben kasvoissa, eikä hän edes räpäyttänyt\nsilmäänsä. Hän tuijotti vain äänetönnä tyttöön.\n\n\"Missä on minun äitini?\" toisti Valerie uudelleen.\n\nSilloin alkoi Bellamyn jättiläismäinen ruho omituisesti täristä, hänen\nkasvonsa kävivät tummanpuhuviksi, ja suupielet kohosivat entistä\nenemmän. Hitaasti, kuin vastoin hänen tahtoaan, hänen kätensä ojentui\ntyttöä kohden, ja Valerie vetäytyi äkisti taapäin, kauhistuen hänen\nraivoaan.\n\n\"Tahtooko herra, että lisään halkoja takkaan?\" kuului ääni sanovan\nheidän takanaan.\n\nBellamy käännähti katsomaan rauhanhäiritsijää. Hän näki uuden\nhovimestarin, joka seisoi kohteliaana ja kunnioittavana, mutta\nharvinaisen ilmeettömän näköisenä ovella. Ukon kyky hillitä itseään oli\nsuorastaan yli-inhimillinen. Vaikka suonet paisuivat otsalla ja hän\nvapisi kauttaaltaan, niin hänen ihmeteltävä tahdonlujuutensa sai\nlopulta voiton.\n\n\"Soitan teille, jos jotakin haluan, Philip\", sanoi hän vihaisesti.\n\"Luulin teillä olevan vapaan iltapäivän.\"\n\n\"Tulin aikaisin kotiin, sir.\"\n\n\"Ulos täältä!\"\n\nSanat paukahtivat kuin kanuunan laukaus, ja hovimestari kumarsi, jätti\nhuoneen ja sulki oven jälkeensä. Abe Bellamy kääntyi katsomaan kalpeata\ntyttöä.\n\n\"Mainitsitte jotakin äidistänne\", sanoi hän käheästi, \"ja luulenpa,\nettä saitte minut hieman kiivastumaan. Mutta minä en ole milloinkaan\ntavannut teidän rouva äitiänne, neiti Howett. En häntä, enempää kuin\nteitä itseännekään. Te asuitte Lontoossa samassa hotellissa kuin\nminäkin, ja arvaan, että te juuri vuokrasitte huoneen sitten New\nYorkissakin heinäkuun neljännentoista päivän tienoilla 1914 siitä\nhotellista, jossa minä tavallisesti asun siellä käydessäni. Minulle\ntuli runsaasti kirjeitä sinne, vaikka itse olinkin Englannissa. Ihmiset\nolivat siinä luulossa, että olin New Yorkissa, ja osoittivat kirjeensä\ntuohon hotelliin, ja neljästoista päivä heinäkuuta minulta varastettiin\nsiellä nippu kirjeitä, neiti Howett. On mahdollista, että varas, joka\nanasti ne, luuli nähneensä jossakin kirjeessä sellaista, mikä sai hänet\nuskomaan, että minä muka tietäisin, missä hänen äitinsä oleskeli.\nOtaksun niin. Vaikka tietysti välitän viis, mitä varkaat ajattelevat,\nolivatpa ne sitten mies- tai naisrosvoja. Minä en tiedä missä teidän\näitinne on\", hän jatkoi yksitoikkoisella äänellä, mutta korostaen silti\njoka tavua erikseen. \"Sitä en tiedä, ja vaikka tietäisinkin, niin ei\nsuinkaan ole minun asiani tulla teille siitä kertomaan. Hän on\nluultavasti jo kuollut. Useimmat niistä ihmisistä, joista emme kuule\npitkään aikaan, ovat kuolleet. Maailmassa ei ole toista niin hyvää\nlymypaikkaa kuin hauta, neiti Howett. Siellä on ihminen lopultakin\nrauhassa ja hyvässä säilyssä.\"\n\n\"Missä on äitini?\" Valerien ääni kuulosti ontolta ja sanomattoman\nheikolta.\n\n\"Että missäkö on mammanne?\" toisti Bellamy pilkallisesti. \"Ettekö siis\nkuullut, mitä juuri sanoin? Olette saanut tyhmiä houreita päähänne,\nValerie Howett. Niin käy aina sille, joka lukee varastettuja kirjeitä!\nJos niiden joukossa oli häneltä tullut kirje, niin helppohan teidän on\nhänet löytää.\"\n\nBellamy heitti päätään merkitsevästi sivulle ja lähetti hänet pois\naivan kuin Valerie olisi ollut yksinkertainen palvelustyttö; ja tyttö\nlähti horjahtelevin askelin kulkemaan ovea kohti.\n\n\"Noh, mitäs nyt on tapahtunut?\"\n\nSpike kiirehti tyttöä vastaan.\n\n\"Ei mitään. Voin hieman pahoin. Menemmekö nyt, Mr. Holland?\"\n\nValerie etsi silmillään hovimestaria. Mutta häntä ei näkynyt missään.\n\nHeidän mennessään hitaasti portille Julius kiiruhti uuden hovimestarin\nluo.\n\n\"Äijä haluaa puhutella teitä, ja on ihan suunniltaan raivosta\", sanoi\nhän matalasti.\n\n\"Niinpä melkein olen itsekin\", urahti hovimestari ja lähti huolettomana\ntapaamaan ärtynyttä talon herraa.\n\n\"Mikä teidän nimenne on?\" ukko karjaisi hänen astuttuaan huoneeseen.\n\n\"Philip, sir -- Philip Jones.\"\n\n\"Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa teille, että tänne ette saa\npistää nokkaanne, ellen soita teitä sisään?\"\n\n\"Otaksuin vieraiden olevan täällä.\"\n\n\"Otaksuitte! Vai otaksuitte te niin? Ja kuulitteko, mitä tyttö sanoi?\"\n\n\"Nuori neiti ei sanonut mitään, kun minä tulin sisään, sir. Luulin\nteidän näyttävän hänelle korttitemppuja, sir.\" Ei lihaskaan värähtänyt\nhovimestarin kasvoissa. \"Olen hyvin pahoillani, että olin _de trop_.\"\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Abe ymmällään.\n\n\"Se on vain ranskalainen sanontatapa, sir.\"\n\n\"Nuo ranskalaiset sutkauksenne saatte pitää omina tietoinanne, kun\nminua puhuttelette\", Abe jyrisi. \"Ja jos vielä kerran ilmestytte eteeni\nkutsumatta, saatte potkut sillä minuutilla, ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä, täydellisesti, sir. Mitä haluatte päivälliseksi?\"\n\nAbe oli liian vihainen puhuakseen; hän vain viittasi kädellään.\n\n\n\n\nXXX LUKU\n\nKertomus\n\n\nKun Valerie seuraavana päivänä käveli puistossa mietiskellen edellisen\nvuorokauden tapahtumia, huomasi hän jonkin valkoisen esineen\nlennähtävän muurin yli ja riensi heti nostamaan sen maasta. Se oli\nkiireessä kirjoitettu pieni kirjelappu. Hän luki sen ja pudotti sen\nsitten käsilaukkuunsa. Kello kymmenen aikaan Jim Featherstone tuli\nvierailulle, ja Valerie otti hänet vastaan eteishallissa.\n\n\"Olen hyvin iloinen, kun tulitte\", sanoi hän kiireesti. \"Sillä aion\nkertoa teille kaiken rouva Heldistä.\" He istuutuivat vierassaliin.\n\"Mutta ennenkuin aloitan, tahdon antaa teille jotakin, joka kuuluu\nteille. Palvelijatar löysi sen tänä aamuna.\" Hän haki pienen käärön\nkirjoituspöydältä.\n\n\"Se on kai kalvosinnappini. Koetin etsiä sitä, mutta minulla oli niin\nniukalti aikaa, kun tahdoin ehtiä täältä, ennenkuin tulitte\ntajuntaanne.\"\n\n\"Te siis toitte minut linnasta. Ei! Teidän ei tarvitse selittää\nmitään.\" Valerie viittasi ehkäisten kädellään. \"En halua tietää siitä\nenempää. Olette ollut äärettömän hyvä minua kohtaan, kapteeni\nFeatherstone, ja minä olisin säästynyt monenlaisilta ikävyyksiltä ja\ntyhmyyksiltä\", hän lisäsi hymyillen, \"jos olisin ilmaissut teille jo\nennemmin sen, minkä nyt aion kertoa. Ette luultavasti tiedä,\nvaikka lienette sentään joskus ajatellut sinnepäin -- sillä\ntarkkanäköisyytenne on suorastaan yllättävä -- että kiltti Mr. Howett\nei ole minun isäni.\"\n\nHän näki toisen ilmeestä, ettei tämä ollut sitä tietänyt.\n\n\"Kaksikymmentäkolme vuotta sitten Mr. Howett oli vielä hyvin köyhä\",\njatkoi tyttö. \"Hänellä oli silloin pieni, pahanpäiväinen maatalo\nMontgomeryssä. Paikka oli nimeltään Trainor, ja hän koetti viljellä\nmaata, joka ei kuitenkaan antanut satoa kuin henkipitimiksi. Hän ja\nkasvatusäitini asuivat yksin talossa. Heillä ei ollut lapsia, vaikka\nolivat olleet jo pitemmän aikaa naimisissa. Heidän tulonsa eivät olleet\nsuuret, mutta siitä huolimatta he ilmoittivat sanomalehdessä haluavansa\nottaa kasvattilapsen. En tahdo sen tarkemmin kajota Mr. Howettin\nyksityiselämään, kapteeni Featherstone, sillä tiedätte hänen sittemmin\npäässeen hyviin varoihin.\n\n\"He saivat useita vastauksia ilmoitukseensa, mutta ei ainoakaan\nnäyttänyt heitä oikein tyydyttävän. Eräänä päivänä rouva Howett sai\nkuitenkin kirjeen, joka kiinnosti heitä enemmän kuin toiset. Tässä se\non.\"\n\nValerie otti kirjoituspöydän laatikosta kirjeen, ja ojensi sen\nvieraalleen. Se oli kirjoitettu eräässä seitsemännen valtakadun\nvarrella olevassa hotellissa, New Yorkissa ja kuului seuraavasti:\n\n    \"Vastaukseksi arv. ilmoitukseenne ilmoitan täten, että olisin\n    hyvin iloinen, jos tahtoisitte ottaa kasvatiksenne pienen tytön,\n    joka on yhdentoista kuukauden ikäinen ja jonka vanhemmat ovat\n    äskettäin kuolleet. Olen halukas maksamaan tuhat dollaria\n    korvaukseksi hyvästä työstänne.\"\n\n\"Juuri silloin\", jatkoi tyttö, \"Mr. Howettia ahdisteli ankarasti eräs\nvelkamies, jolla oli kiinnitys taloon, ja vaikka tiedänkin, että Mr.\nHowett todella piti lapsista ja kaipasi niitä talossaan, niin\nsuurimpana vaikuttimena hänen päätökseensä tällä kertaa oli kuitenkin\nraha, joka tarjottiin puolestani, sillä tuo pieni tyttö olin minä.\nMuutamia päiviä myöhemmin tuli eräs mies kärryillä ajaen farmille, ja\nkun hän hyppäsi rattailta alas, oli hänellä sylissään vaatteeseen\nkiedottu käärö, jonka hän heti ensi työkseen ojensi rouva Howettille.\nNiihin aikoihin asui heidän luonaan eräs poikanen, jonka suurimpana\nhuvina oli valokuvaaminen. Joku oli lahjoittanut hänelle kameran. Kun\nkärryt nyt seisoivat oven edessä, niin poikanen napsautti niistä kuvan,\njuuri kun mies oli astumaisillaan kärryistä maahan. Valokuva olisi\ntietysti joutunut hukkaan ja kaikki toiveet vanhempieni selville\nsaamisesta olleet turhia, jollei olisi tapahtunut niin, että se\nliike, joka valmisti valokuvauskojeita, oli luvannut palkita ne\namatöörivalokuvaajat, jotka onnistuivat ottamaan parhaimman kuvan.\nPoika lähetti liikkeeseen ottamansa kuvan, joka palkittiin sekä\njulkaistiin eräässä viikkolehdessä. Olen nähnyt tuon kuvan ja antanut\nsuurentaa sen itseäni varten.\"\n\nValerie kääri auki pöydällä olevan paperirullan ja asetti valokuvan\nlevälleen lampun valoon. Featherstone meni pöydän luo.\n\n\"Ei ole epäilystäkään\", sanoi hän kuvaan katsahdettuaan, \"ettei mies\nolisi Abe Bellamy. Noista kasvoista ei voi erehtyä.\"\n\n\"Kaikkein ihmeellisintä on se\", jatkoi tyttö, \"ettei rouva Howett\npannut merkille hänen kasvojaan. Se johtui siitä, että hän on melkein\nyhtä likinäköinen kuin miehensäkin. Kasvoin sitten heidän lapsenaan,\nkuten lain mukaan oikeastaan olinkin, sillä tuo lapseksi-otto oli\nlakimiehen vahvistama, eikä minulla lain mukaan ole muuta isää kuin Mr.\nHowett. Vasta kasvatusäitini kuoltua sain kuulla totuuden. Silloin en\nvälittänyt ollenkaan vanhempieni etsimisestä, sillä olin nuori, ja\nkoulutyöt kiinnostivat minua eniten. Vasta myöhemmin aloin ajatella\nitseäni, ja mieleeni juolahti, että nyt, kun olin rikas -- omistan\nnimittäin suuren määrän osakkeita Mr. Howettin öljylähteissä, ja hänen\nrouvansa jätti minulle perinnöksi osan omaisuuttaan -- minun oli\nainakin yritettävä saada tietooni, ketkä olivat vanhempani.\n\n\"Ja silloin tuo valokuva, josta mainitsin, oli minulle suuriarvoinen.\nAnnoin suurentaa sen, ja silloin nähtiin, että mies, jota se esitti,\noli Abe Bellamy. Olin kuullut mainittavan hänen nimeään; olihan hän\nsellainen henkilö, jonka maine on yleisesti tunnettu. Ja mitä enemmän\ntulin häntä tuntemaan, sitä varmemmaksi kävin luulossani, ettei hän\nollut sukulaiseni, eikä ollut tuonut minua farmille sekä maksanut\nedestäni suurta summaa missään hyväntekeväisyystarkoituksessa, vaan\nainoastaan omia tarkoitusperiään varten. Otin salapoliisit avukseni, ja\nhe saivat selville, että hänellä oli ollut vain yksi ainoa sukulainen,\nveli, joka oli kuollut jo melkein kahdeksantoista vuotta sitten. Tällä\nveljellä oli ollut kaksi lasta, mutta nekin olivat kuolleet. Siltä\nsuunnalta näytti olevan mahdoton löytää minkäänlaista johtolankaa,\nsillä salapoliisit olivat heti yhtä mieltä siitä, etteivät Abe Bellamy\nja hänen veljensä koskaan olleet pitäneet toisistaan, pikemminkin\npäinvastoin, ja että Abe ei varmastikaan ollut milloinkaan pannut\n'tikkua ristiin' veljeänsä auttaakseen.\n\n\"En kertonut asiasta Mr. Howettille, vaan kohdistin koko huomioni Abe\nBellamyyn. Olin vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, mutta päätökseni\nsaada salaisuus tietooni vahvistui päivä päivältä. Ilman Mr. Howettin\ntietoa hankin palvelukseeni miehiä, jotka tutkivat Mr. Bellamyn\nkirjeenvaihdon. Hän oleskeli pääasiallisesti Euroopassa ja vain pari\nkolme kuukautta vuodesta New Yorkissa. Chicagossa hän ei käynyt\nkoskaan. No niin, eräänä päivänä löysivät asiamieheni sitten erään\nkirjeen. Se on minulla vieläkin.\"\n\nTyttö otti esiin kirjeen, jossa muste oli jo haalistunut ja kirjoitus\nepäselvää. Se kuului näin:\n\n    \"Little Bethel katu, Lontoo, P.L.\n\n    Olet voittanut minut. Anna minulle takaisin lapsi, jonka olet\n    ryöstänyt, ja minä lupaan tehdä kaiken, mitä vaadit. Olen murtunut\n    -- täydellisesti murtunut sekä sielultani että ruumiiltani sinun\n    loputtoman vainoamisesi vuoksi. Olet paholainen -- oikea hornan\n    henki, jonka pirullisuudella ei ole rajoja. Sinä olet ottanut\n    minulta kaiken, mikä oli minulle rakasta, ja nyt en tahdo\n    enää elää.\n\n                                                Elaine Held.\"\n\nAlla oli vielä jälkikirjoitus, mutta se oli niin epäselvästi\nkirjoitettu, että Featherstonenkin, niin taitava kuin hän näissä\nasioissa olikin, oli verraten vaikeata saada siitä selvää. Seuraavat\nlauseet olivat kuitenkin luettavissa:\n\n\"Etkö tahtoisi olla niin jalomielinen ja sanoa minulle... pikku\nValerie... Viime huhtikuussa oli seitsemäntoista vuotta siitä, kun...\"\n\n\"Minut vietiin kaksikymmentäneljä vuotta sitten huhtikuussa Mr.\nHowettin luo\", jatkoi tyttö levollisesti. \"Bellamy teki pienen\nerehdyksen kertoessaan rouva Howettille, että nimeni oli Valerie; hän\nkoetti kyllä sitten oikaista virheen ja väitti, että nimeni olikin\nJane, mutta rouva Howett piti kiinni Valerie-nimestä, ja niinpä olen\nsaanut pitää sen kaiken ikääni.\"\n\nFeatherstone käveli edestakaisin huoneessa kädet selän takana.\n\n\"Luuletteko, että äitinne on vielä elossa?\" kysyi hän vihdoin.\n\nTyttö nyökkäsi, ja hänen huulensa värähtelivät omituisesti.\n\n\"Olen siitä varma\", kuiskasi Valerie.\n\n\"Ja te uskotte hänen tietävän äitinne olinpaikan?\"\n\n\"Niin. Otaksuin hänen pitävän äitiäni vankina linnassaan. Olen\nkuvitellut hänestä hirveitä asioita viime aikoina.\"\n\n\"Tehän keskustelitte hänen kanssaan. Kertokaapa minulle siitä\ntarkemmin.\" Ja kun tyttö selosti tapahtuman, hän nyökkäsi. \"Uskonne on\nvuorenluja! En tahdo herättää teissä turhia toiveita, neiti Howett...\"\n\n\"Nimititte minua jo kerran Valerieksi. Teitte melkein samanlaisen\nvirheen kuin Bellamykin. Ettekö tahtoisi aina sanoa minua Valerieksi?\nSitten, kun opin tuntemaan teidät paremmin, lupaan minäkin sanoa teitä\netunimeltä... sehän on William, eikö totta?\"\n\n\"Nimeni on Jim\", sanoi Featherstone vakavasti, ja vaikka Valerie oli\nhyvin huolissaan, huvitti häntä nähdä, miten väri hitaasti kohosi\nFeatherstonen poskille. \"Ja senhän tiesitte kysymättäkin. Mutta\nkuulkaapas, Valerie! Täst'edes ette saa enää mennä linnaan ettekä\nryhtyä mihinkään sellaiseen, joka saattaa henkenne vaaraan.\"\n\n\"Sanoitte, että ette tahdo herättää minussa turhia toiveita, mutta ette\nlopettanut lausettanne.\"\n\n\"Aioin sanoa, että minäkin olen taipuvainen uskomaan samaa kuin te;\nminullakin on suunnitelma, mutta toiveet sen onnistumisesta ovat varsin\nheikot. Parin päivän perästä voin sanoa teille, miten lujalle\nperustalle ne ovat rakennetut. Mutta nyt muistankin erään asian -- onko\nteillä vielä linnan pohjapiirros tallella? Minä luulen voivani käyttää\nsitä hyödykseni paremmin kuin te.\"\n\nValerie saattoi vierastaan talon portille asti.\n\n\"Lupaatteko tehdä niinkuin sanoin?\" Featherstone muistutti varoittaen.\n\nTyttö nyökkäsi pimeässä, ja mies voi tuskin erottaa hänen kasvojaan.\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi hän, ottaen tyttöä kädestä, mikä viivähti hänen\nomassaan kauemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan.\n\n\"Hyvää yötä Jim!\"\n\n\n\n\nXXXI LUKU\n\nUusi hovimestari näyttää hampaitaan\n\n\nJulius Savinin asiat eivät olleet oikealla tolallaan. Hänen\n\"sivutulonsa\" olivat aivan odottamatta supistuneet minimiin, ja hän\npiti liian paljon naisesta, jonka kanssa oli naimisissa, ollakseen\nhänelle vihainen, vaikka tämä olikin syynä siihen. Ollen kuitenkin\novela ja kekseliäs luonteeltaan hän alkoi pian katsella uutta\ntulolähdettä, ja oli nyt kahden vaiheilla, oliko hänelle edullisempaa\npalvella Valerie Howettia vaiko Abe Bellamya. Hän tiesi, että Aben\nkanssa oli verraten vaikea tulla toimeen, mutta jos hän onnistuisi\nsaamaan selville jonkin tärkeän Abea koskevan salaisuuden, niin silloin\nse kyllä kävisi laatuun, ja silloin hän voisi vakinaisesti nostaa samat\nvuositulot kuin Coldharbour Smith oli saanut.\n\nLahjakkaana liikemiehenä Julius oli hetimmiten supistanut vaimonsa\ntalousmenot ja selittänyt tälle kirjeellisesti syynkin siihen. Hän sai\nkohta vastauksen vaimoltaan, jossa tämä pyysi häntä palaamaan\nLontooseen. Rouvan veli oli liittynyt erääseen huijariseurueeseen, joka\ntyöskenteli valtamerilaivoilla, ja he kaipasivat avukseen miestä, jolla\noli Juliuksen taito ja kokemus näissä asioissa. Ehdotus tuntui\nJuliuksesta ensin sangen viekoittelevalta, mutta sitten hän tuli\najatelleeksi, että vaikk'ei tuo toimi ollut vaarallinen, niin\nvoittomahdollisuudet siinä olivat kovin pienet. Hän kirjoitti\nvaimolleen toisen kirjeen, jossa selitti olevansa pakotettu hylkäämään\ntarjouksen ja että heidän molempien oli parasta jättää mielestään\najatus liittyä moiseen joukkueeseen.\n\nKolmantena iltana teenjuonnin jälkeen saapui Coldharbour Smith aivan\nodottamatta Abe Bellamyn pakeille, ja he istuivat useita tunteja\nlukittujen ovien takana keskustelemassa. Mr. Smith ei ollut juonut\ntippaakaan ja näytti nyt vieläkin epämiellyttävämmältä kuin juovuksissa\nollessaan. Hän oli hyvin karkearakenteinen; kasvot olivat kalpeat kuin\nkuolleella, ylähuuli lyhyt ja leuka ulkoneva. Hän ajoi partansa\nluultavasti silloin tällöin, mutta tuo \"silloin tällöin\" tehty toimitus\nnäytti aina tapahtuneen vähintäänkin pari päivää sitten. Silmät olivat\npienet ja syvillä kuopilla, ja hän oli kaiken lisäksi vielä melkein\nkaljupäinen.\n\nUusi hovimestari kuuli hänen tulostaan, ja pyysi Juliusta avaamaan oven\nhänelle.\n\n\"Ettekö voi sitä itse tehdä\", vastusteli Julius.\n\n\"En pidä hänen naamastaan -- näkisin kauheita unia yöllä, jos minun\ntäytyisi puhutella häntä\", kuului mitäänsanomaton vastaus.\n\nSeuraavana päivänä tapahtui jotakin merkillistä. Se alkoi jo aikaisin,\naamiaisen jälkeen. Abe oli mennyt koiriensa luo päästääkseen ne\nhetkiseksi valloilleen puistoon. Hän sattui kulkemaan eteishallin ohi,\njossa hovimestari oli juuri neuvomassa palvelustyttöä, miten\novenedusmatto oli puhdistettava. Silloin eräs koirista lähti\näkkiarvaamatta Bellamyn viereltä ja ryntäsi hirvittävällä vauhdilla\nsuoraan tyttöä kohti. Tyttö kirkaisi ja kaatui selälleen, koiran\nyrittäessä tarrata hampaillaan häntä olkapäähän. Mutta silloin\nhovimestari kumartui, nosti koiran kepeästi ja vaivattomasti maasta ja\nlennätti sen useiden kymmenien metrien päähän ruohikolle. Raivosta\nmuristen koira syöksyi sieltä hänen päälleen.\n\nBellamy ei tehnyt pienintäkään yritystä koiraa hillitäkseen. Hän\nkatseli vain kuin lumottuna sen mahtavia loikkauksia. Mutta silloin\ntapahtui jotakin omituista. Juuri kun koira teki viimeisen\nharppauksensa, hovimestari ojentui syrjittäin elukkaa kohti ja iski\nsitä kyynärpäällään leukojen alle niin voimakkaasti, että ne\nsulkeutuivat loksahtaen. Kuului voimakas muksahdus, kun hän yhdellä\nlyönnillä heitti jälleen koiran luotaan. Se lensi ainakin kuuden metrin\npäähän hänestä ja jäi siihen makaamaan näköjään elotonna.\n\n\"Mitä te teitte koiralle?\" ärähti Abe vihaisesti. \"Jos vain tapoitte\nsen, niin...\"\n\n\"Ei se kuollut, se on vain hieman pökertynyt iskusta, jonka annoin\nsille\", sanoi hovimestari. \"Mutta olisin minä saattanut sen tappaakin.\"\n\nAbe mitteli hovimestaria silmillään kiireestä kantapäähän.\n\n\"Olette kirotun julkea uskaltaessanne koskea minun koiraani\", sanoi\nhän.\n\n\"Niin olette itsekin, uskaltaessanne vielä valitella sen puolesta,\nvaikka se hyökkäsi tyttö-paran päälle aivan suotta\", sanoi hovimestari\njyrkästi. \"Jos olisitte viheltänyt sille, niin se ei olisi sitä\ntehnyt.\"\n\nAbe kuunteli häntä aivan ymmällään.\n\n\"Tiedättekö te, kenelle puhutte?\"\n\n\"Luulen puhuvani Mr. Bellamylle\", sanoi hovimestari. \"Otitte minut\npalvelukseenne hoitamaan talouttanne, ettekä sitä varten, että\nsyöttäisitte minut koirillanne.\" Ja sen sanottuaan hän pyörähti ympäri\nkorollaan ja meni lohduttelemaan pelosta puolikuollutta tyttöä, joka\nnyyhkytti hiljaa eteisessä.\n\nAbe näytti aikovan seurata hovimestaria, mutta muutti sitten ajatusta\nja käveli verkalleen eteenpäin. Palattuaan hetken kuluttua puutarhasta\nkutsui hän Savinin luokseen.\n\n\"Missä on Philip?\"\n\n\"Hän on tytön luona, jota koira aikoi purra, sir. Tyttö on saanut\nhysteerisen kohtauksen.\"\n\n\"Aja hänet tiehensä täältä\", Abe karjaisi kiukkuisesti. \"Ja sano sille\nhovimestarikeikarille, etten minä ole ottanut häntä tänne hakkailemaan\npiikojani. Käske hänet heti puheilleni!\"\n\nHovimestari tuli.\n\n\"Kuulkaapas te, mikä nimenne lieneekään -- saatte pakata tavaranne ja\nlaputtaa tiehenne juuri tällä minuutilla, ja heilanne saatte viedä\nmukananne.\"\n\n\"Ei minulla oikein vakinaista heilaa olekaan\", sanoi hovimestari\niloisesti, \"mutta vaikka olisikin, niin saatte olla varma siitä, etten\nsallisi hänen asustaa teidän kattonne alla. No, no Mr. Bellamy\", hän\nsanoi varoittaen nähdessään toisen hypähtävän jaloilleen raivosta\npuhisten.\n\n\"Tällä kertaa ette olekaan tekemisissä Valerie Howettin ja hänen\näitinsä kanssa.\"\n\nBellamyn kasvot valahtivat kalmankalpeiksi, ei pelosta, vaan sokeasta,\näärimmilleen kiihtyneestä kostonhimosta.\n\n\"Minua ette saa säikkymään, vaikka heitä peloittelettekin -- kas, siinä\non ero.\"\n\n\"Te -- te -- senkin --!\"\n\n\"Pysytelkää loitolla! Olette jo vanha mies, enkä mielelläni käy teihin\nkäsiksi. Se on vastoin määräyksiäni.\"\n\n\"Määräyksiännekö vastaan?\" Abe melkein kuiskasi.\n\nHovimestari nyökkäsi.\n\n\"Nimeni on James Featherstone. Olen Scotland Yardin komissaari, ja\nminulla on määräys tarkastaa Garre Castle läpikotaisin, ja jos on\nvälttämätöntä, myöskin pidättää teidät syyllisenä erään naisen -- joka\ntunnetaan nimellä Elaine Held -- laittomaan salaamiseen talossanne.\"\n\n\n\n\nXXXII LUKU\n\nKotitarkastus\n\n\nKun Bellamy ei näyttänyt käsittävän hänen sanojaan, niin Featherstone\nkertasi lauseensa.\n\n\"Ahaa! Vai olette te poliisi!\" sanoi vanha mies. Hän oli nyt aivan\nlevollinen, ja hänen itsehillitsemiskykynsä oli suorastaan ihailtava.\n\"En tunne määräyksiänne, mutta voihan olla mahdollista, että teillä on\noikeus tarkastaa talo. Varoitan teitä kuitenkin, Featherstone, tai mikä\nsitten lienettekin nimeltänne, että tämän saatte vielä kalliisti\nmaksaa. Olen Amerikan kansalainen...\"\n\n\"Nainen, jota etsimme, on myöskin Amerikan kansalainen\", keskeytti\nFeatherstone virallisen kuivasti.\n\nHän aukaisi oven, ja Bellamy näki hämmästyksekseen ja harmikseen\ntusinan verran miehiä eteisessä.\n\n\"Kas vain, oikea kotitarkastus!\" hän huudahti karkeasti. \"No niin\n'käykää päälle' vain, niin katsotaan, löydättekö paljonkin!\"\n\nFeatherstone ojensi kätensä, kämmenpohja ylöspäin. \"Avaimet\", sanoi\nhän.\n\n\"Vielä minä annan teille...!\"\n\n\"Tahdon avaimenne. Mitä hyödyttää vastusteleminen, Mr. Bellamy? Meidän\non joka tapauksessa suoritettava meille annettu työ.\"\n\nBellamy heitti avainnipun pöydälle.\n\n\"Luulen, että minun on saatava myöskin tuo, jota kannatte\nkellonvitjoissanne.\"\n\nVanha mies seisoi sekunnin murto-osan aivan liikahtamatta, mutta sitten\nhän irroitti avaimen ketjusta, ja nakkasi senkin pöydälle.\n\n\"Mihin tämä kuuluu?\"\n\n\"Kassakaappiin\", karjaisi ukko. \"Onko tarkoitus, että minun on vielä\nnäytettävä tietä teille? Vaaditte kai, että sanon teille, missä pidän\nrahanikin.\"\n\n\"Säästämme teiltä sen vaivan\", sanoi Featherstone kylmästi.\n\nHän astui avonaisen takan ääreen, tarttui takan vieressä olevan panelin\nulospäin pistävään osaan, ja veti sitä voimakkaasti. Silloin siirtyi\ntavallisen oven suuruinen osa panelia paikoiltaan ja sen sijalla näkyi\nmustaksi maalattu rautaovi. Hän pisti avaimen lukkoon, väänsi sitä pari\nkertaa, veti rivasta ja aukaisi oven. Kassakaapissa oli useita hyllyjä,\njotka olivat täynnä teräslaatikoita. Siellä ei ollut kirjoja ollenkaan;\nainoastaan ylimmällä hyllyllä oli nahkasalkku.\n\n\"Onko teillä näiden laatikoiden avaimet?\"\n\n\"Eivät ne ole lukitut.\"\n\nFeatherstone kantoi yhden laatikoista pöydälle ja aukaisi sen. Se oli\ntäynnä papereita.\n\n\"Luulen olevan parasta, että menette omaan huoneeseenne, Mr. Bellamy\",\nsanoi hän. \"Viivyn täällä useampia tunteja. Voitte katsoa itsenne\npidätetyksi toistaiseksi.\"\n\nHän oli odottanut vastarintaa, mutta Abepa ei ollutkaan tyhmä.\n\n\"Tahtonette hyväntahtoisesti ilmoittaa minulle, milloin työnne on\nsuoritettu\", sanoi hän ja lisäsi sitten ivallisesti: \"Toivon, että\nonnistutte paremmin poliisina kuin hovimestarina.\" Hän lähti\nkirjastosta, ja eräs eteisessä seisovista salapoliiseista saattoi hänet\nhänen omaan huoneeseensa.\n\nSitten tyhjennettiin laatikko toisensa jälkeen ja sisällys\ntarkastettiin huolellisesti. Äkkiä Featherstone kutsui luokseen erään\napulaisistaan. \"Jackson, tulkaapas tänne.\"\n\nMies riensi johtajansa luo.\n\n\"Mikä tämä on?\" kysyi Featherstone.\n\nHänen kädessään oli noin viidentoista tuuman pituinen nuija, jota\npeitti kolme leveätä huopasuikaletta. Se oli niin paksu, että\nFeatherstonen sormet tuskin ylettyivät sen ympäri. Nuijan toisessa\npäässä riippui useita nuoramaisia piiskoja, jotka olivat kolme kertaa\nniin pitkiä kuin itse nuija. Piiskoja oli kaiken kaikkiaan yhdeksän\nkappaletta ja niissä näkyi siellä täällä tummia läiskiä.\n\n\"Mitä sanotte tällaisesta kapineesta, Jackson?\"\n\nSalapoliisi tarttui piiskaan.\n\n\"Se on 'yhdeksänhäntäinen kissa'\", sanoi hän. Hän tarkasteli\npiiskanvartta lähemmin. Siinä oli punainen, haalistunut, kruunulla\nvarustettu leima ja sanat \"Vankeinhoitoyhdistyksen oma.\"\n\n\"Ellei tämä ole Creagerilta saatu lahja, niin nimeni ei ole\nFeatherstone.\"\n\nHänen täytyi todellakin ihmetellä, millainen sydän oli miehellä, joka\nsäilytti noin hirvittävää muistoesinettä kalleimpana aarteenaan,\nnauttien niistä kärsimyksistä, joita tiesi tuon aseen aikoinaan\naiheuttaneen joillekin kurjille ihmisparoille.\n\nFeatherstone laski \"kissan\" kädestään ja kohdisti huomionsa\njäljelläoleviin laatikkoihin. Hän toivoi, melkeinpä odotti löytävänsä\njotakin, joka johtaisi heidät tuon kadonneen naisen, Elaine Heldin\njäljille, mutta ei löytänyt riviäkään, joka olisi viitannut häneen tai\nkelvannut johtolangaksi naista etsittäessä. Abe Bellamyn kirjeet\nnäyttivät olevan kokonaan yksityistä laatua, ja useimmat olivat vain\nmieheltä, joka käytti nimeä \"Michael\", ja kirjoitteli milloin mistäkin\nvaltiosta. Kirjeistä oli ainakin kolme tullut Chicagosta, mutta\nuseimmat oli lähetetty New Yorkista. Ensimmäisissä kirjeissään\nlähettäjä kuvaili niitä vaikeuksia, mitä hänellä oli toimessaan. Hän\noli nähtävästi opettaja. Mutta kaikkein todennäköisintä oli se, että\nhän oli Abe Bellamyn veli; nuo ensimmäiset kirjeet olivat veljellisen\nhelliä ja ystävällisiä. Mutta samalla kuin Featherstone sai kirjeiden\navulla selville niiden lähettäjän elämäkerran, hän luki rivien välistä\nmyöskin hänen vähitellen muuttuvan suhteensa Abe Bellamyyn. Michael oli\nnähtävästi rikastunut suunnattomasti. Hänellä oli ensin ollut\nvälitysliike Clevelandissa, ja sitten hänestä oli tullut\npörssikeinottelija.\n\nMutta äkkiä kirjeiden sävy alkoi muuttua. Michael Bellamy joutui\ntaloudelliseen ahdinkotilaan ja vetosi veljen hyväntahtoisuuteen,\npyytäen tältä apua. Hän sai selville, vaikkakin liian myöhään, että\nveli, jota hän oli rukoillut itseänsä auttamaan, olikin pääjohtajana\nyhtiössä, joka nyt uhkasi saattaa hänet perikatoon. Viimeinen kirje oli\nmerkillepantavin, se kuului seuraavasti:\n\n    \"Rakas Abe! Olen aivan suunniltani kuultuani uutisesi. Mitä olen\n    sinua vastaan rikkonut, jotta voit noin kylmäverisesti tuhota\n    elämäni? Etkö tahtoisi nyt yhdennellätoista hetkellä, ja edes\n    poikani takia, auttaa minua häätämään oveltani velkojat, joita\n    lakkaamatta virtaa konttoriini?\"\n\nTarkastettuaan kirjeitä noin kolme tuntia Featherstone vei ne\nkassakaappiin takaisin. Ja tähän mennessä hänen miehensä olivat yksi\ntoisensa jälkeen tuoneet hänelle tarkastusta koskevia tiedonantojaan.\nLinnan jokainen loukko ja piilopaikka oli tarkoin tutkittu, samoin koko\nvankiholvi, mutta kadonneesta ei näkynyt jälkeäkään.\n\nJim lähetti hakemaan Savinia. Miehen oliivinruskeat kasvot olivat\nkalpeat ja suupielet retkottivat surkeasti alaspäin.\n\n\"Tämä lysti käy minulle kalliiksi!\" hän valitti. \"Äijä uskoo varmasti,\nettä minä tiesin, kuka olitte.\"\n\n\"Niin, ja silloinhan hän on oikeassa, eikö niin?\" sanoi Jim hymyillen.\n\"Mutta älkää olko huolissanne. Jos hän mainitsee siitä jotakin, niin\nsanokaa hänelle, että minä peloittelin teidät vaikenemaan. Mutta teidän\ntäytyy nyt tehdä parhaanne kohottaaksenne arvonne Spike Hollandin\nsilmissä, sillä Spike on saanut teistä hyvin huonon käsityksen. Kuulin,\nettä olitte vannonut hänelle, etten minä ollut uusi hovimestari. Te\nkäyttäydyitte kovin jalosti\", Featherstone naurahti pilkallisesti, ja\ntaputti miestä alaspainuneelle olkapäälle. \"Juoskaa nyt, minkä\nkäpälistä pääsee veli Bellamyn luo, ja kertokaa, että annan hänelle\nniin korean vapaatodistuksen, kuin hänenlaisensa mies ikinä voi\nvaatia.\"\n\nAbe Bellamy asteli verkalleen kirjastoon silmissään voitonvarma ilme ja\nkasvot melkein hymyssä.\n\n\"Noh, jokos se rouva löytyi -- tarkoitan rouva -- mikä hänen nimensä\ntaas olikaan?\"\n\n\"Ei, ei hän ole täällä, jolleivät linnan piirustukset ole aivan\nvirheelliset, niin että linnassa on vielä jokin salahuone, jota emme\nole nähneet.\"\n\n\"Varmasti on\", pilkkasi Bellamy. \"Mutta luulen, että olette lukenut\nliiaksi salapoliisiromaaneja, Featherstone. Se ei ole hyvä -- siitä saa\nkaikenlaisia tyhmiä ajatuksia päähänsä. Lakimiehistäni saatte kuulla\nsitten myöhemmin.\"\n\n\"On hauskaa kuulla, että tekin joskus tulette tekemisiin niin\nkunniallisen säädyn kanssa\", Jim muhoili. \"Tässä ovat avaimenne.\"\n\nHän ojensi kätensä laskeakseen avainnipun pöydälle, kun hän äkkiä kuuli\nkirkaisun, joka melkein hyydytti veren hänen suonissaan.\n\nJokainen heistä kuuli sen -- Bellamy, Savini ja Jackson, salapoliisi.\nÄäni oli ohut ja vapiseva kuin pienen lapsen huuto, se kohosi ja laski\nvuorotellen, kunnes loppui epätoivoiseen nyyhkytykseen, joka muistutti\nnaisen itkua.\n\n\"Voi, voi... oo... ooh!\"\n\nJim Featherstone kuuli sen aivan selvästi, ja hänen sydämensä melkein\nlakkasi lyömästä.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi hän tukahtuneesti.\n\n\n\n\nXXXIII LUKU\n\nJim kertoo\n\n\nAbe Bellamy tuijotti kaukaisuuteen. Sitten hän käänsi katseensa\nhitaasti kysyjään.\n\n\"Luulen, että se tulee vesijohtoputkista, niistä kuuluu joskus\nkummallisia ääniä hanoja liikuteltaessa.\"\n\nJim toivoi, että ääni uudistuisi, mutta sitä ei enää kuulunut. Hän\nkatsoi terävästi Bellamyyn, mutta ukko vastasi hänen katseeseensa\nsilmää räpäyttämättä.\n\n\"Mitä tämän lattian alla on?\" kysyi hän.\n\n\"Ei mitään. Vankiholvi alkaa eteisen alta. Oli siellä tosin eräs\nporraskäytävä, jota myöten päästiin holviin, mutta se on nyt muurattu\nkiinni.\"\n\nJim lähti kirjastosta, ja tutki vielä kerran jokaisen loukon holvissa,\ntunkeutuen aivan sen perimmäiseen soppeen, mutta ei löytänyt mitään.\nVankikopit ulottuivat aina eteisen lattian toiseen päähän, ja hän\nhuomasi nyt merkkejä porraskäytävästäkin, josta Bellamy oli puhunut.\n\nSitten hän levitti eteensä vanhan pohjapiirustuksen ja teki uudelleen\nlaskelmiaan.\n\nPiirustuksen mukaan piti kirjaston levätä maaperällä -- vaikka aivan\nvarmaa se ei ollut, sillä hän oli jo monta kertaa huomannut\npiirustuksen epävakaisuuden. Oli hyvin todennäköistä, että se oli\ntahallisesti tehty harhaanjohtavaksi, sillä alimmat vankikopitkin\npuuttuivat siitä kokonaan. Hän oli juuri näitä mietiskelemässä, kun\nhänen korviinsa kantautui heikko ääni. Hän katsahti ylös, ja näki\nholvin katonrajassa mustan rautaputken. Hän odotti hetkisen henkeään\npidätellen, ja silloin ääni uudistui -- se oli omituinen, aivan kuin\nihmiskurkusta puristautunut voihkaisu. Ääni ei tuntunut olevan sama,\njonka hän oli kuullut kirjastossa. Abe Bellamyn selitys piti kenties\npaikkansa tällä kertaa.\n\nHän palasi pettyneenä kirjastoon, ja sai kuulla, ettei tuo omituinen\nääni ollut kantautunut sinne asti.\n\n\"Tokko te pidätittekään minun johtoputkiani?\" kysyi Mr. Bellamy\npiloillaan. \"Olisin tosiaankin mielissäni, jos pistäisitte lukkojen taa\nsen tyhmyrin, joka ne sinne asetti.\"\n\nJim hymyili, vaikka hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä kaikkea\nmuuta kuin iloisia.\n\nHänen seuralaisensa riensivät jo täyttä kyytiä portille päin, ja hän\noli juuri aikeissa lähteä kirjastosta.\n\n\"Kuulkaahan\", Bellamy viittasi häntä pysähtymään. \"Olette varmasti\nunohtanut jotakin.\"\n\n\"Tuskinpa\", oli ainoa, mitä Jim vastasi.\n\nVanha mies pisti käden taskuunsa ja kaivoi esiin setelin.\n\n\"Ottakaa tuo\", sanoi hän painaen sen Jimin vastahakoiseen käteen.\n\"Unohditte palkkanne, Philip\", hän lisäsi ivallisesti.\n\n\"Niinpä todellakin\", Jim virkahti, ja pisti setelin liivinsä\npovitaskuun.\n\nTullessaan linnasta hän tapasi Spike Hollandin, joka katkerana\nsadatteli Savinin uskottomuutta.\n\n\"No, löysittekö mitään?\" kysyi hän lopuksi.\n\nJim pudisti päätään.\n\n\"Emme löytäneet ainakaan mitään sellaista, joka johtaisi rouva Heldin\njäljille.\"\n\n\"Kuka tuo rouva Held oikeastaan on?\" kysäisi Spike äkkiä, ja Jimille\nselveni siinä silmänräpäyksessä, että kertomus olisi Hollandille\nsuuriarvoisempi kuin mitkään tavalliset rikosjutut. Mutta se ei saanut\ntulla julkisuuteen, ja hän ilmaisi asiasta vain sen verran, kuin voi\nhuoletta kertoa kenelle tahansa, eikä maininnut sanaakaan Valerie\nHowettista. Spike vihelsi.\n\n\"Vankina! Voi tavatonta! Siinäpä olisi hieno juttu, jos vain saisin sen\njulkaista. Kuulkaahan, Featherstone\", alkoi hän pyydellä maanitellen.\n\"Enkö saisi mainita edes sitä, että poliisi luuli erään naisen olevan\nkätkettynä Garren kylmään, kolkkoon vankityrmään?\"\n\n\"Jos äijä nostaa jyryn, niin joudutte verraten pahaan pulaan. Onhan\nmahdollista, ettei hän tahtoisi kenenkään tietävän kotitarkastuksesta,\nja jos julkaisette sen yksityiskohtia myöten, voi hän antaa teille\nhaasteen kunnianloukkauksesta.\"\n\nHän jätti matkalaukkunsa Blue Boariin ja erosi sitten Spike Hollandista\nmennäkseen Lady's Manoriin. Valerie oli makuukamarissaan ja näki Jimin\nikkunasta. Hän riensi vierastaan vastaan.\n\n\"Valerie, olen menettänyt hyvän toimeni.\"\n\n\"Saiko hän teidät ilmi?\" huudahti Valerie hätäisesti.\n\n\"Ei. Hän ei tiedä minusta enempää kuin minäkään hänestä. Toimitimme\nkotitarkastuksen linnassa tänä aamuna ja tutkimme koko rakennuksen\nperinpohjin. Pelkään, että minun on tästälähtien katseltava Vihreätä\njousimiestä vain matkojen päästä.\"\n\nValerie katsahti häneen tutkivasti.\n\n\"Oletteko milloinkaan nähnyt häntä läheltä?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"En\", vastasi Jim hämmästyneenä. \"En ole sitä sanonutkaan. Mutta hän\noli varmasti linnassa sinä iltana, jolloin te olitte siellä\nseikkailemassa -- tarkoitan, ainakin myöhempään.\"\n\n\"Miten hän osasikaan teeskennellä väittäessään, ettei edes tietänyt,\nmiltä jousimies näytti!\" ajatteli Valerie.\n\n\"Jim\" -- tytön ääni kuulosti hyvin vakavalta -- \"tahdon kysyä teiltä\njotakin. Oletteko milloinkaan, joko tutkimuksia tehdessänne tai\nBellamya silmällä pitääksenne, esiintynyt Vihreänä jousimiehenä? Te\nteitte sen kerran, eikö totta?\"\n\nJimin hämmästys oli liian luonnollista ollakseen teeskentelyä.\n\n\"En milloinkaan\", sanoi hän. \"Sitä en tekisi mistään hinnasta -- en\nedes äijää peloitellakseni. Eikä sellaisesta olisi mitään hyötyä.\"\n\n\"Ja sanotte, että ette ole edes nähnytkään jousimiestä! Mutta näittehän\nte hänet silloin, kun nostitte minut maasta linnan pihalla.\"\n\nJim katseli tyttöä kummastellen.\n\n\"En ymmärrä mitä tarkoitatte. Kun Bellamy päästi koirat kimppuunne,\nolin juuri tekemässä pieniä havainnolta. Mittasin maaperän lämpötilaa\nlinnan ympärillä. Älkää olko niin hämmästyneen näköinen -- en laske\nleikkiä, sillä se oli todella vakavinta hommaa, mitä milloinkaan\nelämässäni olen tehnyt. Niin pian kuin koirat alkoivat teitä seurata,\ntiesin, ken pakenijakin oli, ja lähdin juoksemaan jäljestänne minkä\nkerkesin.\"\n\n\"Ne olivat siis teidän askeleenne, jotka kuulin takanani?\"\n\nJim Featherstone nyökkäsi. \"Kadotin sekä teidät että koirat\nnäkyvistäni, ja kun hetken kuluttua tulin avonaiselle paikalle, näin\nkoiran lepäävän kuolleena maassa, ja teidät tajutonna sen vieressä.\nVihreästä jousimiehestä ei näkynyt jälkeäkään, ja totta on, etten edes\nhuomannut nuolta koiran kupeessa. Mielessäni oli sillä hetkellä vain\najatus, miten helpoimmin saisin viedyksi teidät pois sieltä, ja silloin\nkeksin tikkaat, joita myöten toin teidät muurin yli Lady's Manoriin.\nOtti hyvän aikaa, ennenkuin sain kannetuksi teidät perille, ja olin\njuuri laskemassa teitä salin sohvalle, kun kalvosimeni tarttui sohvan\nkulmaan ja pidike katkesi. Etsin sitten kymmenkunnan minuuttia sen\nkappaleita, niitä kuitenkaan löytämättä. Sitten hiivin tieheni, ja\nonnistuin pääsemään takaisin linnaan eteisen ovesta, joten ei tarvinnut\nkiivetä enää yli muurin.\"\n\nTyttö hymyili, huoahtaen helpotuksesta.\n\n\"Te ette siis olekaan Vihreä jousimies?\" sanoi hän.\n\n\"Hyvä luoja! Enhän toki. Olen vain epäsuosioon joutunut hovimestari, ja\nnyt minusta ehkä tulee poliisi, jolle jonakin päivänä käy huonosti,\nmutta Vihreä jousimies en ole ikinä ollut.\"\n\n\"Ettekö löytänyt linnasta -- -- --?\" Tyttö ei lopettanut lausettaan.\n\n\"En\", vastasi Jim. \"En mitään, joka koskisi teitä. Löysin vain\nkirjeitä hänen veljeltään. Siinä kaikki.\" Hän ei maininnut mitään\nyhdeksänhäntäisestä kissasta, sillä sellaiset asiat eivät ole\nmiellyttäviä naisten kuulla.\n\nHän palasi Blue Boariin, ja ryhtyi miettimään, mitä nyt oli tehtävä.\n\n\"Olen päättänyt palata Lontooseen\", selitti hän hetkistä myöhemmin\nSpike Hollandille. \"Mutta käväisen täällä aina tuon tuostakin, ja\nsenvuoksi aion varata edelleenkin itselleni huoneen Blue Boarissa.\nTehän voitte tehdä täällä huomioita poissaollessani ja ilmoittaa\nminulle, jos tapahtuu jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Jätän tänne\nerään apulaiseni.\"\n\n\"Bellamyako silmällä pitämään?\"\n\n\"Ei\", vastasi Featherstone, \"vaan -- kaikkea yleensä.\"\n\nMatkalla kaupunkiin Jim Featherstone alkoi harkita tarkemmin Abe\nBellamyn viimeaikaista menettelyä. Ja hänelle selveni, että se merkitsi\nvaaraa, ja tuo vaara uhkasi Valerie Howettia. Hän tunsi vaistomaisesti,\nettei Coldharbour Smithin vierailu Aben luona merkinnyt hyvää, ja\npäätti senvuoksi pistäytyä Kultaisen Idän kerhossa niin pian kuin\nmahdollista.\n\n\n\n\nXXXIV LUKU\n\nKultaisen Idän kerho\n\n\nKultainen Itä oli aikoinaan ollut verraten suosittu kerho, johon kuului\nenimmäkseen Intiaan purjehtivan kauppalaivaston upseeristoa. Mutta\nkoska mikään kerho ei voi menestyä, jos jäseneksi-otto on liiaksi\nrajoitettua, niin kelpoisuusvaatimuksia oli höllennetty niin paljon,\nettä lopulta oli Kultaisen Idän kerhoon päässyt jäseneksi jokainen,\njoka vain kaikkein vilkkaimmankaan mielikuvituksen avulla oli voitu\najatella jollakin tavoin kuuluvaksi kiinalaiseen kaupankäyntiin. Sitten\noli kerhoon vähitellen alettu ottaa melkeinpä ketä tahansa; sen\ntoiminta alkoi pian luisua kaltevata pintaa myöten, kunnes kerho\nvihdoin menetti maineensa kokonaan.\n\nColdharbour oli liittynyt kerhoon silloin, kun se vielä oli\nkukoistuksessaan, ja ollen nokkela luonteeltaan hän oli älynnyt heti ne\nansiomahdollisuudet, mitä Kultaisen Idän kerho voi hänenlaiselleen\nmiehelle tarjota. Hän oli aluksi ostanut sen pääosakkeet ja vähitellen\nkeinotellut itsensä kerhon johtajaksi. Eikä kerho ollut milloinkaan\nmenestynyt niin erinomaisesti kuin hänen aikanaan, sillä Kultaisessa\nIdässä tapahtui merkillisiä asioita. Sen nykyinen johtaja antoi palttua\nkerhotoimintaa koskeville laeille, joten siellä saatiin nyt tehdä\nsellaista, mikä antoi tuon tuostakin poliisille aiheen kerhon\nsulkemiseen. Mutta Kultaisesta Idästä oli poliisille hyötyäkin, sillä\nsieltä oli helppo saada kiinni pahimmat rikolliset, ja sen vuoksi oli\nedullisempaa pitää se auki kuin suljettuna.\n\nColdharbour Smith oli todellakin antelias \"vaiteliaisuusrahoihin\"\nnähden, sillä hän kuvitteli rangaistusvapautensa johtuvan niistä\nlahjoista, joita jakeli muutamille sen kaupunginosan poliisikunnan\njäsenille. Hän olisi varmaankin hämmästynyt suuresti, jos olisi saanut\nkuulla, että ne rahat, jotka hän salaa pisti seudun poliisipäällikön\nkouraan, menivätkin säännöllisesti joka lauantai orpojen poliisilasten\nhoitolaan, jossa kassanhoitaja kiitollisena merkitsi ne kirjoihinsa.\n\nKerhon huoneistona oli alussa ollut vain pieni kulmapuoti sekä siihen\nkuuluvat yläkerran huoneet. Mutta sitä oli pian laajennettu. Alinta\nkerrosta käytettiin nyt konttorina, ja varsinaiset kerhosalit alkoivat\nvasta toisesta kerroksesta. Ylimpänä oli pitkä, ikkunaton ullakkohuone,\njossa tavallisesti pelattiin uhkapeliä läpi yön.\n\nSuuren, toisessa kerroksessa sijaitsevan tanssisalongin yleisö oli\nsangen kirjavata. Sinne tuli näyttelijättäriä West Endistä, nuoria,\nsensatiohaluisia elostelijoita, jotka huvikseen halusivat tutustua\nniinsanottuun \"alamaailman elämään\", kiinalaisia ja neekereitä sekä\nsuuri joukko nuoria naisia, joille Kultaisen Idän kerho oli ainoana\ntulolähteenä. Tanssisalongin vieressä oli baari, jossa Coldharbour\nSmith istui tavallisesti ruudullisessa, ruumismyötäisessä puvussaan,\nvalkoinen derbyhattu päässään ja aina välttämätön sikari suupielessään.\n\nPuoliyön tienoissa oli kerhossa ilo ylimmillään. Silloin loppuivat\nnäytännöt West Endissä, ja hienommat vieraat alkoivat saapua. Hienoihin\nunivormuihin puetuille tarjoilijoille tuli kiirettä, ja orkesteri\npauhasi entistä voimakkaammin.\n\nKultainen Itä oli päässyt muotiin. Matkailijoiden oli \"nähtävä\" se,\nsamoinkuin heidän oli \"nähtävä\" laitakaupungin kurjuus ja tuomiokirkot.\n\nNauru ja melu oli käynyt hyvin äänekkääksi, kun Jim Featherstone\nilmestyi eteiseen, nyökkäsi ovivahdille ja jatkoi matkaansa portaita\nylös. Ovivahti painoi huomaamatta sähkökellon nappia, ja ennenkuin Jim\nehti tanssisaliin, oli siellä vallinnut ilonpito vaimennut melkein\nkokonaan. Orkesteri oli lopettanut soittonsa, ja parit palasivat\nsiivosti ja hiljalleen pöytiensä ääreen, sillä Coldharbour Smith oli\nehtinyt kuiskata taikasanan \"poliisi.\"\n\n\"Terve tuloa, kapteeni. Hauska tavata!\" Coldharbour tuli puolitiehen\nsalonkia häntä vastaan ja ojensi kohteliaasti jalokivin koristellun\nkätensä tervehdykseen.\n\n\"Kovin hiljaista tänään, Smith.\"\n\n\"Niin toki\", sanoi Smith. \"Mutta se on talon tapa. Ei täällä koskaan\nelämöidä.\"\n\n\"Kerrassaan kunniallista väkeä teillä nyt onkin täällä. Ketä tuossa\npöydässä istui?\"\n\n\"Muutamia poikia, jotka lähtivät jo puoli tuntia sitten.\"\n\n\"Ja jättivät täysinäisen pullon koskematta ja neljä vaahtoavaa lasia\nmaistamatta?\"\n\n\"Olipa tuon laita nyt miten tahansa, niin heistä ette tunne\nainoatakaan, kapteeni\", sanoi Coldharbour. \"Ne olivat vain hienoja\nkeikareita West Endistä eivätkä luultavasti halunneet näyttäytyä\nteille.\"\n\nHän lähti kulkemaan verkalleen baaria kohti, ja Jim Featherstone\nseurasi jäljessä.\n\n\"Otatte kai ryypyn, kapteeni?\" Coldharbour katsahti nopeasti\nvalkotakkiseen viinuriin. \"Näemme teitä niin harvoin täällä. Tänään\nmeillä on oikeita merikapteeneitakin vieraanamme.\" Hän selitti\npäännyökkäyksellä vieraiden olevan ulkomaalaisia. \"Minulla on aina\ntäällä runsaasti meriväkeä\", jatkoi Smith. \"Heistä on tietysti hauskaa\ntulla katsomaan vanhoja paikkoja, sillä monet heistä kävivät täällä jo\nsilloin, kun kerho oli aivan alkuasteellaan.\"\n\n\"Kenties\", sanoi Jim lyhyesti. \"Tai sitten he tulevat tänne vain\nliikeasioissa.\"\n\n\"Liikeasioissako?\" Smith koetti näyttää hyvin kummastuneelta.\n\n\"Niin, Smith. Olisi hauska tietää, miten monta laivalastia olette\nlähettänyt huonoa whiskya Yhdysvaltoihin. Tuo loukatun viattomuuden\nilme kasvoillanne on aivan tarpeeton, hyvä mies; tiedämme teidän\nlähettäneen sinne spriitäkin jo kokonaisen vuoden ajan.\"\n\n\"Voi, se homma ei tuota läheskään niin paljon kuin luulisi\", valitti\nSmith. \"Poliisi sai siellä käsiinsä kaksi laivantäyttä ja kaasi mereen\nkaikki tyynni.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on Atlantti nyt kuolleita kaloja täynnä\", letkautti\nFeatherstone kuivasti. \"Mutta en ole tullut tänne sen asian vuoksi.\nAmerikkalaisten myrkyttäminen ei ole vielä laissa kiellettyä.\"\n\n\"Minähän olen vain välittäjä\", sanoi Smith -- mikä kyllä oli tottakin.\n\"En ansaitse siitä paljoakaan. Vain nuo suuret 'pomot' pistävät\ntaskuunsa rahaa kuin roskaa. Ettekö juo jotakin, kapteeni?\"\n\n\"En, kiitos. Tulin tänne saadakseni keskustella kanssanne hetkisen\nrauhassa. Onko teillä jokin huone, missä voimme jutella kahdenkesken?\"\n\nBaarin takana oli pieni huone, ja he menivät sinne viinurin ohi. Kun\nColdharbour Smith väänsi huoneessa valon palamaan, nosti Jim nenäänsä\nja haistoi ilmaa, hänen kylmä katseensa mitteli senjälkeen Coldharbour\nSmithiä niin terävästi, että tämä tunsi olonsa varsin tukalaksi.\n\n\"Älkää suvaitko oopiuminpolttoa kerhossanne, Smith\", sanoi hän\npainolla. \"Olemme sietäneet jo paljon, mutta -- älkää suosiko\npolttamista!\"\n\n\"Se oli vain eräs portugalilainen\", sanoi Coldharbour kiireesti.\n\"Hovimestarini päästää niitä aina tänne. Minä en suvaitse\nooppiumipiippuja talossa, vannon sen teille, kapteeni. Se tapahtui\nminun ulkona ollessani, ja niin pian kuin sain siitä kuulla, potkin\nmiehen ovesta ulos.\"\n\n\"Se voi olla totta ja voi olla valettakin, mutta älkää antako sen\ntapahtua toista kertaa. Ja sitten! Kuulkaahan nyt.\" Jim veti tuoliansa\nlähemmäksi, nojasi kyynärpäillään pöytään ja katsoi Smithiin. \"Tehän\nkävitte linnassa toissailtana, eikö totta?\"\n\n\"Tarkoitatteko Garre Castlea -- Mr. Bellamyn kotia? Niin, se on totta,\nkapteeni, kyllä minä olin siellä. Olen käynyt siellä joitakin kertoja\nnyt viime aikoina puhelemassa Mr. Bellamyn kanssa eräästä asiasta.\nMutta, miten ihmeessä te sen tiedätte, kapteeni?\" kysyi Smith\nviattomasti.\n\nJim hymyili. \"Ukkohan soitti teille tänään ja kertoi, että toimitin\nlinnassa kotitarkastuksen. Älkää kieltäkö -- meiltä oli mies\npuhelinkeskuksessa kuuntelemassa.\"\n\nJim sanoi tuon aivan umpimähkään. Hän ei tietänyt sitä, mutta\nomituinen, hillitty ilmapiiri, joka vallitsi kerhon huoneistossa hänen\ntullessaan, antoi hänelle aavistuksen, että Bellamy oli antanut\nSmithille varoituksen hänen tulostaan.\n\n\"Niin, keskustelimme Mr. Bellamyn kanssa puhelimitse tänä aamuna\neräästä yksityisasiasta\", vastasi Smith näyttäen olevan hyvin halukas\nvaihtamaan puheenaihetta.\n\n\"Mitä asioita teillä on ukko Bellamyn kanssa?\"\n\n\"Hän on osoittanut olevansa todellinen ystävä minulle\", valehteli Smith\nliukkaasti. \"Hän lainasi mulle rahatkin, joilla ostin tämän mörskän.\"\n\n\"Ette kai milloinkaan liene sattunut pelastamaan hänen henkeään --\nhypännyt mereen ja vetänyt häntä kuiville?\"\n\n\"En, en milloinkaan\", myönsi Smith. Hänen äänensä oli hyvin\nystävällinen, eikä käytöksessäkään ollut toivomisen varaa, mutta kylmä,\nkavala ilme hänen silmissään sanoi Jimille kaiken, mitä tämä tahtoi\ntietää.\n\n\"Vai niin! Vai lainasi hän rahaa teille? Olette kiitollinen hänelle ja\nmaksatte nyt veikanne, niinhän? Mutta kuulkaapas, Smith. Missä\nasustitte ennen tännetuloanne? En ole milloinkaan nähnyt\npapintodistustanne.\"\n\n\"Asuin naapurikylässä jonkin aikaan\", vastasi Smith suutahtaen. \"Kylä\non nimeltään Camden Town.\"\n\n\"Missä osassa Camden Townia?\"\n\n\"Little Bethel kadulla.\"\n\n\"Little Bethel kadulla!\" Jim hypähti jaloilleen ja uhkasi Smithiä\nsyyttävästi sormellaan. \"Ja siellä tapasitte rouva Heldin?\"\n\nSmithin kasvot valahtivat lyijynharmaiksi.\n\n\"Kas niin, Smith, tunnustakaa pois vain! Jos puhutte totta, pidän\nhuolen siitä, ettei teille tapahdu mitään pahaa. Ellette -- hän löi\nnyrkillä pöytään -- annan sulkea Kultaisen Idän viikon kuluessa.\"\n\nHänen hämmästyksekseen Smithin vastenmieliset kasvot vääntyivät levään\nhymyyn.\n\n\"Se asia ei minua huoleta, kapteeni. Olen juuri myynyt Kultaisen Idän,\nja puolet sen hinnasta on jo taskussani.\" Hän löi kämmenellä taskuaan.\n\"Jos suljette kerhon, niin se ei liikuta minua vähääkään.\"\n\nHän puhui totta -- sen Jim näki heti.\n\n\"Ja mitä hyötyä teille on minun kärventämisestäni, kapteeni? Minua ette\nvoi syyttää mistään. Minä koetan aina pysytellä sovinnossa poliisin\nkanssa, ellen sitä voi, niin se ei ole minun vikani. Noh, ottakaa nyt\nryyppy, kapteeni.\"\n\nJim oli pannut merkille kolme seikkaa. Ensimmäinen oli se silmäys,\njonka Smith oli heittänyt viinuriinsa, toinen hänen harvinainen intonsa\nsaada Featherstone juomaan jotakin, vaikka hän tiesi, ettei tämä\nkoskaan ollut ennen nauttinut juomia kerhossa. Kun Coldharbour Smith\noli antanut merkin viinurilleen, niin tämä oli \"iskenyt silmää\"\njollekin hänen takanaan, ja kun Jim sitten seurasi hänen katsettaan,\nhuomasi hän miehen, joka arvattavasti oli tullut huoneeseen heidän\njäljestään. Ja jollei asia olisi ollut niin tärkeä, olisi hän\npuhutellutkin Coldharbour Smithiä jo ulkona.\n\n\"Mitä merkitsee tuo intonne saada minut juomaan\", hän kysyi, \"vaikka\ntiedätte vallan hyvin, etten koskaan juo täällä?\"\n\n\"Ettekö voisi nyt kerrankin osoittaa hieman ystävällisyyttä minua\nkohtaan?\" sanoi Smith mielistellen.\n\nHuoneen nurkassa olevalla hyllyllä oli puhelin. Jim oli huomannut sen\nheti huoneeseen tultuaan.\n\n\"Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, että soitan eräälle\ntuttavalleni?\" kysyi hän äkkiä.\n\nSmith oli kahden vaiheilla.\n\n\"Se on epäkunnossa\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Katsotaanpas\", virkahti Jim kylmästi nostaen kuulotorven paikoiltaan.\nHän sai melkein heti vastauksen keskuksesta ja mainitsi haluamansa\nnumeron. Smith seisoi keskellä huonetta hermostuneesti pureskellen\nkynsiään. Nyt Featherstonelle alkoi selvitä, mitä oli tulossa.\n\n\"Kuka on puhelimessa? Päivystäjä Limehousessa? Hyvä! Täällä kapteeni\nFeatherstone. Olen Kultaisessa Idässä. Niin... Neljä miestä lähetettävä\nheti tänne. Käskekää heidän odottaa minua kerhon edustalla. Kiitos!\"\n\nHän laski kuulotorven kädestään, ja nyt Smithin hämmentynyt ilme\nkarkoitti viimeisenkin epäilyksen hänen mielestään.\n\n\"Olitte järjestänyt minulle hauskan vastaanoton tuonne alas, eikö\ntotta, Smith?\" virkahti hän ivallisesti. \"Näin miehen, joka seurasi\nminua tänne ilmoittaakseen teille, olinko tullut yksinäni. Mikä oli\ntarkoituksenne -- luultavasti katutappelu, johon minut aiottiin\nsekoittaa. Mutta sehän olisi ollut liian yksinkertaista, Smith.\"\n\nHän nyökäytti päätään merkitsevästi, astui oven luo ja väänsi rivasta.\nOvi oli lukittu, ja hän käännähti nopeasti ympäri.\n\n\"Viinuri taisi sulkea sen\", Smith suhahti käheästi. \"Mutta on täällä\ntoinenkin uloskäytävä, kapteeni.\"\n\nHän aukaisi oven ja siitä näkyi porraskäytävä.\n\n\"Ovi on portaiden päässä, kapteeni\", aloitti hän.\n\n\"Entäpä jos itse avaisitte sen minulle\", sanoi Jim ystävällisesti.\nSmith totteli oitis.\n\nHän laskeutui portaita salapoliisin edellä, ja avasi oven. Jim näki\noven johtavan kadulle ja erotti Smithin vartalon ääriviivat kadulta\ntulevaa valoa vastaan.\n\n\"Hyvää yötä, kapteeni\", sanoi Smith hyvin äänekkäästi.\n\nFeatherstone oli menevinään Smithin ohi, mutta tarrasikin äkkiä hänen\nkaulukseensa, sysäten hänet ovesta kauas kadulle. Smith ei ehtinyt\nvielä kömpiä jaloilleen, ennenkuin joku seinän suojassa piileskellyt\nmies löi häntä voimakkaasti pari kertaa raskaalla lyijytäytteisellä\nkepillä, ja hän vaipui ähkien maahan.\n\nJim oli silmänräpäyksessä kadulla ja lähti ajamaan takaa pakenevaa\nroistoa. Hän saavutti miehen parinkymmenen metrin päässä kerhosta ja\nkäyttäen jalkapallopelissä oppimaansa temppua kaatoi miehen\npotkaisemalla häntä kantapäähän. Sitten hän kiskaisi roiston jälleen\njaloilleen, ja veti hänet mukanaan katulampun luo, jossa nykäisi miehen\nleuan pystyyn nähdäkseen tämän kasvot. Kuten hän oli arvannutkin, oli\nmies sama, joka oli seurannut häntä kerhon huoneistoon. Roisto riuhtoi\nja kiemurteli päästäkseen irti hänen käsistään.\n\n\"Coldharbour lyö minut kuoliaaksi tämän takia\", uikutti hän.\n\nHeidän tullessaan takaisin kerhoon istui Coldharbour jo siellä märkää,\npakottavaa päätään hoitelemassa, ja Jim kuunteli melkein huvitettuna\nsananvaihtoa, joka nyt seurasi.\n\n\"Jos sanotte, että minä olin pyytänyt teitä odottamaan tätä herraa\nkadulla, olette valehtelija\", sanoi Smith. \"Ja kun minä saan teidät\nkäsiini, lyön kallonne mäsäksi, senkin kirottu jokirotta. Ottakaa hänet\nkiinni, poliisi!\"\n\n\"Vai ottakaa kiinni\", matki toinen ivallisesti. \"Jollette itse joudu\nlukkojen taa, niin se johtuu vain siitä, että saatte lahjotuksi\npoliisin. On se hauskaa, kun hieno herrakin joutuu tiilenpäitä\ntutkimaan!\" Miestä raivostutti yhä enemmän se julkeus, millä\ntyönantajansa häntä kohteli.\n\n\"Siellä ei herralla ole juomia eikä Valerieta -- -- --\"\n\nTuskin olivat sanat päässeet miehen huulilta, kun Featherstone\npyörähdytti hänet itseänsä vastaan.\n\n\"Mitä te sanoittekaan?\" hän kysyi terävästi.\n\n\"Siellä ei ole ainakaan Valerie Howett -- Smithin tuleva rouva,\nsanoin\", ärjäisi roisto, ja Jimistä tuntui, kuin veri hänen suonissaan\nolisi muuttunut jääksi.\n\n\n\n\nXXXV LUKU\n\nSmith saa varoituksen\n\n\n\"Älkää välittäkö siitä, mitä hän sanoo, kapteeni\", sanoi Smith. \"Hän on\nhullu, ja on aina ollut -- hän on ollut hullujenhuoneessakin.\"\n\nSitten hän kääntyi vankiin päin, ja hänen suustaan purkautui vuolas\nsanatulva. Hän puhui hebreaa, ja mies, joka nähtävästi oli juutalainen,\nvaikeni nyt kokonaan.\n\n\"Nyt riittää, Smith\", sanoi Jim töykeästi. \"Jos haluatte puhutella\nmiestä, saatte sanoa sanottavanne englanniksi. Ja te, hyvä mies! Mitä\ntarkoititte mainitessanne äsken erään naisen nimen?\"\n\n\"Sanoin sen vain piloillani\", selitti vanki.\n\n\"Minulla on sangen voimakas huumorintaju, mutta pilanne ei naurata\nminua ollenkaan\", sanoi Jim hampaittensa välitse. \"Mitä te tiedätte\nneiti Howettista?\"\n\n\"En tiedä mitään, sir.\"\n\n\"Paitsi sitä, että hän on nähnyt neidin nimen sanomalehdissä\", lisäsi\nSmith innokkaasti. \"Sanoinhan teille jo, kapteeni, että hänellä on\nruuvit löysässä. Sanokaapa nyt itsekin, Isaacs, ettekö ole ollut\nmielisairaalassa.\"\n\n\"Olen. Totta se on\", vastasi toinen tekeytyen hyvin vakavaksi. \"Enkä\nole vastuussa siitä, mitä puhun.\"\n\nNyt saapuivat Jimin kutsumat poliisikonstaapelit.\n\n\"Viekää tämä mies mukananne, häntä syytetään tappelusta. Tulen sinne\nhetken kuluttua.\"\n\nKun miehet olivat poistuneet, kääntyi Featherstone Smithiin päin.\n\n\"Smith, minusta tuntuu, että te olette jo pitkän aikaa kaivannut\nikävyyksiä, ja nyt on toivomuksenne toteutumaisillaan. Selvitettyäni\nasiat apurinne kanssa tulen heti luoksenne.\"\n\n\"En minä teitä pelkää, kapteeni\", sanoi Smith painaen kädellään\nrusikoitua päälakeaan.\n\n\"Tässä ei ole kysymys teidän peloittelemisestanne, vaan hengestänne.\nKoettakaapa pitää se mielessänne\", sanoi Jim.\n\nHän meni poliisikonttoriin ja antoi viedä vangin koppiin. \"Hän taitaa\nolla hieman sekapäinen\", virkahti päivystävä konstaapeli. \"Jos muistan\noikein, niin hän on ollut kerran mielisairaalassakin, mutta päästettiin\nsieltä irti.\"\n\n\"Millainen entisyys hänellä on?\"\n\n\"Hyvin kirjava. Hän on ollut Old Baileyssakin jo kolme kertaa --\nryöväyksestä ja murtovarkaudesta. Ja Coldharbour Smith on hänet sen\njälkeen elättänyt.\"\n\nVerraten toivotonta, ajatteli Jim. Smith oli nähtävästi kieltänyt häntä\npuhumasta mitään, kenties luvannut vielä palkinnonkin, uhatessaan häntä\nhebrean kielellä. Jim käsitti kuitenkin, ettei Valerien nimen\nlausuminen ollut tapahtunut aiheettomasti. Smithin tuleva rouva! Mitä\nsaatanallista juonta mahtoikaan Bellamy hautoa mielessään; ja Smith\ntulisi olemaan hänen kanssarikollisensa.\n\nHän otti erään konstaapeleista mukaansa ja lähti kuulustelemaan vankia.\nMutta hän huomasi jo heti mentyään, ettei se maksanut vaivaa. Isaacs,\npieni, matalaotsainen, luihun näköinen mies, oli todellakin\nvähämielinen, mutta hän oli tarpeeksi ovela tekeytyäkseen vieläkin\ntyhmemmäksi kuin todellisuudessa oli. Hän tuijotti Jimiin ilmeettömin\nsilmin.\n\n\"En muista sanoneeni mitään kenestäkään rouvashenkilöstä -- kuka hän\non?\"\n\n\"Turha juttu\", sanoi Jim palattuaan toisten luo. \"En tiedä, onko siitä\nmitään hyötyä, että pidätämme häntä täällä. Vain Smithillä on syytä\nnostaa kanne häntä vastaan.\" Mutta Smith ei ollut halukas siihen\nryhtymään ja sanoikin sen aivan avomielisesti.\n\n\"Suutuin siihen pakanaan, enkä suinkaan suotta, sillä kuka hänet käski\nsinne teitä vaanimaan! Kiitän Jumalaa\", sanoi Smith hurskaasti, \"että\nsatuin toki itse joutumaan kadulle ennen teitä.\"\n\n\"Olen kovin liikutettu sanoistanne\", sanoi Jim. \"Ja nyt keskustelemme\nhieman neiti Howettista ja siitä seikasta, että Isaacs sattui\nmainitsemaan teidän nimenne hänen nimensä yhteydessä.\"\n\nHe olivat tulleet taaskin samaan pieneen huoneeseen, jossa\nkeskustelivat edelliselläkin kerralla, mutta nyt seisoi\npoliisikonstaapeli eteisessä ja toinen vartosi kerhon edustalla.\n\n\"Minä en tiedä siitä enempää kuin tekään\", selitti Smith totisena.\n\"Tuollaiset mielipuolet puhuvat joskus merkillisiä asioita -- saavat\njonkin nimen päähänsä, ja -- -- --\"\n\n\"Puhukaa toisessa äänilajissa, Smith\", varoitti Jim äänellä, joka ei\ntietänyt hyvää. \"Te ainakaan ette ole hullu.\"\n\n\"Kapteeni, minä en tiedä kerrassaan mitään. En ole elämässäni kuullut\ntuosta neidistä. En suinkaan minä mahda mitään sille, mitä Isaacs\nlörpöttelee.\"\n\n\"Isaacs puhui vain sellaista, mitä te olette sanonut juovuksissa\nollessanne, Smith. Ja nyt olette vaarassa. Ei, älkää hymyilkö,\ntarkoitan aivan toisenlaista vaaraa kuin se, jota te ajattelette. Voin\nsaada teidät lukkojen taa milloin hyvänsä. Luulette olevanne täysin\nturvassa, kun olette näin kauan saanut olla vapaana. Mutta erehdytte.\nTeidänlaisenne ihminen ei ole koskaan täysin turvassa. Teitä vastaan ei\nole tarpeellista edes nostaa syytettä. Olette vaarassa --\" Hän pudisti\nsormeaan uudelleen varoittavasti. \"Saatte pelätä minua sekä erästä\ntoista, joka ei suinkaan tule teitä säälimään.\"\n\nOvi paukahti kiinni salapoliisin takana, mutta Coldharbour Smith istui\nedelleen samassa, miettivässä asennossa. Kohta hän kuitenkin aukaisi\noven, ja murahti karkeasti viinurille: \"Lähettäkää se espanjalainen\nperämies luokseni ja tuokaa sisään pullo viiniä ja savukkeita, sillä\ntulen viipymään täällä tänä iltana myöhempään kuin tavallisesti.\"\n\n\n\n\nXXXVI LUKU\n\nJohn Wood puhuu\n\n\nJohn Wood oli saanut tärkeän sähkösanoman ja ollut senvuoksi pakotettu\njättämään lapsukaisensa ja lähtemään Lontooseen, jossa hän ensi\ntöikseen meni Scotland Yardiin. Jim Featherstone puhutteli nyt\nensimmäistä kertaa tuota kuuluisaa ihmisystävää, jonka hän muisti\nnähneensä kerran viereisessä pöydässä syödessään lounasta Carltonissa\nneiti ja herra Howettin seurassa.\n\nJohn Wood oli niitä ihmisiä, joita on vaikea unohtaa kerrankaan heidät\ntavattuaan. Jim Featherstone mieltyi häneen jo ensi silmäykseltä.\n\n\"Pelkään, että olen aiheuttanut teille pitkän ja vaivalloisen matkan,\nMr. Wood\", sanoi hän. \"Sillä vaikka maksammekin matkakulut, niin emme\nvoi korvata aikaa, jonka muussa tapauksessa olisitte omistanut\nlempityöllenne.\"\n\nJohn Wood nauroi.\n\n\"Spike Holland on varmaankin puhunut teille pienokaisistani, ja jollen\nerehdy, kertonut teille myöskin erään pienen tarinan, joka oikeastaan\noli salaisuus. Eipä silti, että minulla olisi mitään sitä vastaan, olin\nsiitä melkein varma, että hän tulisi tekemään sen ennemmin tai\nmyöhemmin.\"\n\nJim nyökkäsi.\n\n\"Haluan erikoisesti keskustella siitä lapsesta, jonka Bellamy sanojenne\nmukaan, tappoi.\"\n\n\"Lapsestako?\" sanoi John Wood hitaasti. \"Mitäpä minä oikeastaan siitä\nkertoisin? Tuo historia on ollutta ja mennyttä, eikä sitä muistele enää\nkukaan muu kuin minä ja, kuten toivon, Abe Bellamy -- vaikka minä\ntuskin luulen, että hänen mustat tekonsa vaivaavat häntä enää\njälkeenpäin.\"\n\nHän mietti hetkisen ja jatkoi sitten:\n\n\"Tapaus, johon viittaatte, kuuluisi oikeastaan amerikkalaiselle\npoliisille, ja epäilen suuresti, tokko te, kapteeni Featherstone,\nvoisitte ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, vaikkapa pystyisin\nnäyttämään toteenkin väitteeni. Ja sitä en voi. Bellamy on mies, joka\nei ole säästänyt nuorena hankkimiansa rikkauksia, kun on ollut\nkysymyksessä jonkin esteen tieltä raivaaminen. En tarkoita, että hän on\nollut huono mies sanan tavallisessa merkityksessä. Mutta hänen ainoana\njumalanaan on ollut maallinen mahti, eikä hän ole epäröinyt käyttää\nmitä likaisimpia keinoja sitä tavoitellessaan. Vastustus, esiintyipä se\nmissä muodossa tahansa, on aina herättänyt eloon hänessä piilevät pahat\nvoimat, ja kun vastustajana on ollut joku, jota hän on voinut\nvahingoittaa, silloin on isku aina pudonnut äkkiä ja rankaisevana\nonnettoman päälle.\n\n\"Bellamy on aina, milloin se suinkin on käynyt päinsä, käyttänyt\nkiertoteitä kostaessaan vihollisilleen. Hän on masentanut heidät\nvahingoittamalla heidän lapsiaan. Tiedän kaksikin eri tapausta, jolloin\nhän kostaessaan heille, joko syystä tai vain luulotellen heidän\nvastustavan hänen toimenpiteitään, on kohdistanut iskunsa lapsiin.\nToisella kertaa olivat lapset täysikasvuisia, kun taas tässä äsken\nmainitsemassamme tapauksessa lapsi oli aivan pieni. En tahdo puhua\nsiitä, mikä oli syynä hänen vihaansa, sillä en ole varma asiasta.\nMinulla on vain omat arveluni, joita en tahdo lausua julki, vaikka\nluulenkin osanneeni oikeaan.\n\n\"Eräänä päivänä näiltä ihmisiltä hävisi lapsi. Isä oli suunniltaan, ja\nvaimo sairastui tuskasta ja epätoivosta. Minulla on syytä otaksua, että\nlapsen äiti ja Abe Bellamy olivat jonkinlaisessa kanssakäymisessä\nkeskenään, mutta isä oli kuitenkin täydellisesti tietämätön siitä.\nLapsenhoitaja oli vienyt lapsen ulos ja palannut sitten taloon kertoen,\nettä sillävälin kuin hän oli jutellut jonkun tuttavansa kanssa, oli\nlapsi kadonnut vaunusta, jossa se oli ollut nukkumassa.\n\n\"Neljätoista päivää myöhemmin tapahtui rautatieonnettomuus eräällä\npaikkakunnalla, jonka nimi oli River Bend. Kymmeniä ihmisiä sai siinä\nsurmansa -- palamalla kuoliaaksi. Ja raunioista löydettiin pieni lapsen\nkenkä, jonka onneton isä tunsi toiseksi siitä kenkäparista, joka hänen\nlapsellaan oli ollut sen kadotessa. Löydettiin todistajat, jotka\nvannoivat nähneensä junassa naisen pieni lapsi sylissään, eikä ollut\nepäilystäkään, ettei tuo lapsi saattajineen tuhoutunut muiden mukana.\n\n\"Arveltiin, että lapsenryöstäjä oli aikonut viedä lapsen jonnekin\nkaukaiseen seutuun, kun onnettomuus kohtasi joko hänet tai hänen\napulaisensa.\"\n\n\"Ilmoitettiinko asiasta poliisille?\" kysyi Jim.\n\nHänen hämmästyksekseen John Wood pudisti päätään.\n\n\"Tuo on juuri se seikka, joka saa minut ajattelemaan, että lapsen äiti\ntiesi, kuka oli ryöstöön syyllinen, ja peläten vahingoittavansa\npienokaistaan salasi kaiken, joka mahdollisesti olisi voinut johtaa\npahantekijän jäljille, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli Abe\nBellamy.\"\n\n\"Oletteko aivan varma siitä, että lapsi sai surmansa?\" kysyi Jim.\n\nWood nyökkäsi.\n\n\"Milloin se tapahtui?\"\n\n\"Olen merkinnyt muistiin päivän juuri rautatieonnettomuuden vuoksi. Ja\ntuo päivämäärä on ollutkin ainoa lähtökohta, jolle olen perustellut\nteoriani, sillä muita tosiasioita minulla ei ole käytettävissä\nollutkaan. Lapsi katosi elokuussa 1890.\"\n\nJim näytti hyvin pettyneeltä.\n\n\"Olin toivonut voivani kertoa teille, että lapsi on vielä elossa, mutta\nnyt pelkään, ettei päivämäärä käy yhteen; jollei ukko Bellamy ole\ntehnyt muitakin samankaltaisia tihutöitä.\"\n\n\"En luule sen olleen ainoan, mitä hän on tehnyt\", sanoi Wood. \"Tuntuu\nkenties aivan uhkarohkealta syyttää Bellamyn kaltaista miestä moisista\nteoista, mutta olen saanut selville, että viiden vuoden aikana on\nsellaista tapahtunut kaksikin eri kertaa, ja kummassakin tapauksessa on\nlapsen isä ollut joku, joka on asettunut Bellamyn tahtoa vastaan. Ja\nkuten jo sanoin, vallanhimo on hänen suurin intohimonsa. Kenties hän\nonkin hullu, vaikka en tiedä mitään, joka sen todistaisi.\"\n\n\"Ettekö voi kertoa minulle enempää, Mr. Wood?\" sanoi Jim, mutta hänen\nBelgiasta kutsumansa mies pudisti päätään.\n\n\"Valitan, etten voi tehdä sitä\", vastasi hän.\n\n\"Isän nimeä esimerkiksi?\"\n\n\"En voi ilmaista sitäkään\", vastasi toinen tyynesti. \"Katsokaas,\nkapteeni Featherstone, olen jossakin määrin vastuunalainen siitä, mitä\nsanon.\"\n\nJim käänsi lehteä pienessä muistiinpanovihossaan, jota hän oli\nkeskustelun kestäessä selaillut, ja virkahti hymyillen:\n\n\"No, sittenpä puhumme jostakin muusta, joka ei ole niin kauheata. Tehän\ntunsitte nuoren Bellamyn, ukon veljenpojan?\"\n\nWood nyökkäsi.\n\n\"Kyllä, luulen hänen saaneen surmansa ilmataistelussa.\"\n\n\"Hänet ammuttiin alas Hannoverissa\", virkahti Jim Featherstone vihkosta\nsilmäiltyään. \"Puhuiko hän teille milloinkaan sedästään?\"\n\n\"Ei koskaan.\"\n\n\"Oliko hänellä mitään valittamista sedän suhteen?\"\n\n\"Hän ei maininnut minulle milloinkaan mitään sellaista.\"\n\n\"Tiesittekö te, että hän oli ukko Bellamyn veljenpoika?\"\n\n\"Kyllä. Tiesin sen.\"\n\n\"Millainen hän oli?\" tiedusteli Jim. \"Muistuttiko hän suuresti\nsetäänsä?\"\n\nJohn Wood naurahti hiljaa.\n\n\"En voi ajatella ketään, joka muistuttaisi häntä vähemmän.\"\n\n\"Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, Mr. Wood\",\nkysyi Jim hitaasti, \"että nuori Bellamy kenties elää vieläkin, ja että\nhän jostakin syystä salaa henkilöllisyytensä?\"\n\nWood ei vastannut.\n\n\"Sehän voi olla mahdollista\", myönsi hän vihdoin. \"Sodassa voi tapahtua\nmonenlaista; usein ilmoitetaan kuolleeksi sellaisia, jotka ovat vielä\nelossa.\"\n\n\"Mutta te ette kuitenkaan usko hänen olevan elävien mailla, vai\nkuinka?\" sanoi Jim. \"Ajattelette, että jos hän eläisi, niin ainakin te,\nhänen paras ystävänsä, sen tietäisitte.\"\n\n\"Unohdatte, että juuri minä hyödyin hänen testamentistaan. Kaikki, mitä\nhän omisti, jäi minulle.\"\n\nEnnenkuin John Wood lähti, teki hän Featherstonelle erään kysymyksen.\n\n\"Kapteeni Featherstone, te mainitsitte, ettei päivämäärä käynyt yhteen.\nOnko teillä tiedossanne joku muukin Abe Bellamyn konnamaisuuden uhri?\"\n\nJim nyökkäsi.\n\n\"Ettekö tahtoisi sanoa minulle, kuka hän oli?\"\n\n\"Minun täytyy nyt seurata teidän esimerkkiänne, ja vastata\nkielteisesti, koska salaisuus ei ole omani. Mutta oletteko aivan varma\nsiitä, että lapsenryöstö, josta puhutte, tapahtui elokuussa vuonna\n1890?\"\n\n\"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä\", vastasi toinen.\n\"Rautatieonnettomuudesta, jota sanotaan River-Bend-tapaturmaksi, kuulee\nvieläkin sangen usein puhuttavan, ja se tapahtui elokuussa 1890.\"\n\n\n\n\nXXXVII LUKU\n\nMies, joka näyttäytyi\n\n\nJulius Savini aavisti, ettei hänen oleskelunsa Garre Castlessa tulisi\nenää olemaan pitkäaikainen, sillä hänellä oli tuo omituinen kuudes\naisti, joka sanoi hänelle, että hän tulisi menettämään rahaa.\n\n\"Uuden hovimestarin\" lähdön jälkeen olivat monet tämän\nvelvollisuuksista langenneet Savinin osalle. Hänen töihinsä kuului\navata aamuisin ovi, joka johti keittiön puolelle, niin että palvelijat\npääsivät sisälle lakaisemaan, siivoamaan ja tomuttamaan. Mutta nyt\nJulius huomasi kaikesta, että Abe Bellamylla oli jokin muutos mielessä.\nKenties juuri Abe Bellamyn viime aikoina osoittama outo lempeys teki\nhänet epäileväksi. Mutta oli miten oli! Hän tiesi, että jotakin oli\ntulossa, ja senvuoksi oli alettava katsella ympärilleen voidakseen\nlähtiessä hyötyä niin paljon kuin suinkin mahdollista.\n\nBellamy piti tavallisesti hyvin vähän \"käteistä\" luonaan. Hänellä oli\ntosin jonkin verran rahaa seudun pienessä pankissa, joka oli\nlontoolaisen suurpankin haarakonttori, mutta kun hän tarvitsi suurempia\nsummia, sai Savini tavallisesti ottaa auton ja mennä hakemaan ne\nLontoosta. \"Suurempia\" on suhteellinen käsite, ja tähän asti olivat\nrahamäärät olleet aina siksi vähäisiä, että Bellamy oli hyvin voinut\nluottaa palvelijaansa. Ja Bellamy tiesi, että Juliukselle, joka oli jo\nollut poliisin kirjoissa ja jonka rehellisyydestä hänellä ei suinkaan\nollut turhia mielikuvitelmia, \"varkaus\" merkitsi Lontoosta, jopa koko\nmaastakin lähtöä. Julius piti eniten Brasiliasta, sillä vaikka tämän\nmaan ilmanala oli epäedullinen, niin siellä puhuttiin hänen\näidinkieltään. Hän oli pohtinut kauan ja perinpohjaisesti, miten suuren\npääoman hän tarvitsisi, voidakseen elää lopun elämäänsä mukavasti ja\nhuoletonna; ja tuo summa oli monin verroin suurempi, kuin se, minkä\nhänen isäntänsä aina kerrallaan uskoi hänen haltuunsa.\n\nBellamy antoi hänen täyttää lomakkeet, ja Juliuksella oli hallussaan\nmyöskin maksuosoituskirja. Kun Julius arveli vihdoin suurkaappaukselle\nsoveliaan hetken lähestyneen, keksi hän menetelmän, joka tuntui\nmelkein liiankin yksinkertaiselta. Eräänä aamuna hän vei\nukon allekirjoitettavaksi muutamia valmiiksi täytettyjä\nmaksuosoituslomakkeita. Ne olivat maksumääräyksiä paikkakunnan\nkauppiaille, ja ainoastaan yksi, hyvin mitättömälle summalle\nkirjoitettu, eräälle sanomalehtivälittäjälle.\n\n\"Miksi ette maksa tätä käteisellä\", murahti Abe töherrettyään siihen\nnimikirjoituksensa.\n\nHän ei voinut aavistaakaan, että Julius jo oli päättänyt maksaa\nmainitun saatavan käteisellä, ja sen sijaan, että olisi lähettänyt\nmaksuosoituksen postitse, meni itse henkilökohtaisesti samana päivänä\nsuorittamaan summan asianomaiselle. Vekselin hän asetti huolellisesti\nlompakkoonsa, ja kun päivämäärän sekä vastaanottajan nimen\nraaputtaminen otti ainoastaan kolme tuntia, niin vekseli oli nyt saatu\nvähällä vaivalla käyttökelpoiseksi toisiin tarkoituksiin, vaikka\nBellamyn nimikirjoitus siinä olikin entisellään.\n\nIltapäivällä hän lähti kaupunkiin tapaamaan vaimoaan.\n\n\"Pyydä Goldbergia laittamaan passisi kuntoon\", sanoi hän vaimolleen.\n\"Ja osta itse pilettisi. Luulen, että meidän on pakko matkustaa eri\nreittiä. Minä menen ensin lentoteitse Pariisiin ja sitten saksalaisessa\nlaivassa Vigoon. Tunnen erään henkilön Lissabonissa ja hän auttaa minua\neteenpäin hankkimalla minulle portugalilaisen passin.\"\n\n\"Entäs tämä asunto?\" kysyi rouva. \"Tavarat voin kyllä myydä -- -- --\"\n\n\"Sinä et myy mitään\", Julius ärähti vihaisesti. \"Tuskin ehdit vaihtaa\nrahaksi tuoliakaan, kun poliisi on jo niskassasi tekemässä sinulle\nkysymyksiä.\"\n\n\"Huonekalut ovat neljän-, viidensadan punnan arvoiset\", huomautti\nrouva, eikä huomautus voinut olla vaikuttamatta ahnaaseen Juliukseen.\n\n\"Sittenpä matkustankin yksinäni\", sanoi hän päättävästi. \"Se onkin\nkenties parasta. Ja sinä tulet myöhemmin jäljessäni. Sinun on varsin\nhelppo pujahtaa poliisin käsistä, pistäytyä New Yorkiin ja matkustaa\nsieltä Rioon. Kirjoitan sinne entisellä osoitteella.\"\n\n\"Entinen osoite\", tarkoitti El Moroa, jonne saapui päivittäin runsaasti\nkirjeitä, jotka haettiin sieltä aina salaa.\n\nKun Julius palasi Garreen ja oli lukinnut visusti huoneensa oven, otti\nhän maksuosoituslomakkeen esille ja kirjoitti sen sadalletuhannelle\ndollarille -- Abe Bellamy kirjoitti ne tätä nykyä dollareissa, koska\npunnan arvo oli laskenut. Kun hän tapasi Bellamyn seuraavana aamuna,\nniin tämä sanoi hänelle juuri ne sanat, joita hän oli odottanutkin.\n\n\"Huomenna lähetän teidät kaupunkiin rahoja hakemaan.\"\n\n\"Voisin minä mennä jo tänäänkin\", sanoi Julius, ajatellen tälle\npäivälle merkittyä shekkiä. \"Minulla ei ole tänään kovin paljon\ntekemistä.\"\n\n\"Menette varhain huomisaamuna\", murahti Abe äkäisesti. \"Kirjoittakaa\nshekki viidelletuhannelle dollarille.\"\n\nJulius palasi mukanaan lomake sekä kirje, joka oli vietävä\npankinjohtajalle.\n\n\"Mikä tuo on?\" kysyi Abe kirjeeseen viitaten.\n\n\"Kun viime kerralla nostin viisituhatta\", valehteli Julius suulaasti,\n\"niin Mr. Sturges sanoi, ettei hän mielellään maksa niin suuria summia,\nellei kirje seuraa shekkiä.\"\n\n\"Kyllä niiden nyt jo pitäisi tuntea teidät\", valitti Abe merkitessään\nnimensä kirjeen alle, joka valtuutti pankin maksamaan tuojalle shekissä\nmainitun summan.\n\nKaikki kävi niin helposti, ja Julius alkoi jo tuntea vahingonilon\nesimakua kuvitellessaan, miten vanha mies raivostuisi huomatessaan\ntulleensa nenästävedetyksi. Mutta silloin Julius olisi jo matkojen\npäässä, ja varmassa turvassa sekä ukon kieleltä että hänen mahtavilta\nnyrkeiltään -- joiden voimaa ei käynyt väheksyminen.\n\nAsia oli järjestynyt niin mainiosti, että Savinia alkoi jo\nhermostuttaa. Ajatella, jos pankista soitettaisiin Garreen, ennenkuin\nhän saisi rahat, ja kavallus saataisiin ilmi, ennenkuin hän ehtisi\nPariisiin! Juliusta aivan värisytti sitä ajatellessa.\n\nIltapäivällä Abe Bellamy lähti autolla jonnekin. Julius ei tietänyt\nminne, mutta hän aavisti Aben menneen tapaamaan Coldharbouria, sillä\nhän oli aamupäivällä saanut käskyn ottaa puhelun Limehouseen, ja sen\njälkeen oli ukko pysytellyt ainakin neljännestunnin lukkojen takana.\nHänen poissaolonsa oli sangen tervetullut asia Juliukselle, sillä\nhänellä oli paljon tehtävää -- piti polttaa vissejä kirjeitä, asetella\nsopiville paikoille vaatteita, joiden taskut oli ensin perinpohjin\ntarkastettava, ettei vain löytyisi mitään, joka johtaisi hänen\njäljilleen. Viimeinen kirje oli juuri palanut tuhaksi ja viimeinen\nliivintasku tarkoilleen tutkittu. Julius tuli käytävään mietiskellen,\nmiten hermoja kuluttavaa oli viettää jäljelläolevat kaksitoista tuntia\nsaman katon alla Aben kanssa.\n\nKäytävän toisessa päässä, lähellä portaikkoa, oli pieni ovi, jonka\nkautta siivoojattaret tavallisesti tulivat sisään, ja tästä ovesta oli\nVihreä jousimieskin kadonnut silloin, kun oli jättänyt verellä tahratun\nnenäliinan jälkeensä. Tämän oven avaaminen ja sulkeminen kuului\nnykyisin Juliuksen velvollisuuksiin. Hän oli huomannut oven olevan\nraollaan huoneeseensa mennessään ja oli päättänyt hetken päästä mennä\nsulkemaan sen, sillä lounaan jälkeen kuljettiin keittiöstä eteiseen\nvain ruokasalia vastapäätä olevan tarjoilu-oven kautta.\n\nKun Julius nyt seisoi siinä, yhä vieläkin pohtien pakokysymystä, aukeni\ntuo pieni ovi hiljalleen. Ja vaikka oli kirkas keskipäivä eikä tulija\nkenties ollut muu kuin joku tehtävissään myöhästynyt palvelija, niin\nJulius säikähti vallan kauheasti.\n\nMutta tulijan käytös olisi säpsähdyttänyt muitakin kuin Juliusta, sillä\nse oli omituista hiipimistä, varovaista ja arastelevaa kuin varkaan.\nJuliuksen mieleen muistui Vihreä jousimies, ja hän jähmettyi kauhusta.\nOvi avautui hyvin hitaasti, ja esiin tuli mies -- hyvin pitkä ja laiha,\nja hänellä oli mustasankaiset silmälasit. Hän oli tuskin ehtinyt nähdä\nvilahduksen pelon lamauttamasta Savinista, kun hän hypähti ketterästi\ntaapäin ja sulki oven yhdellä pamahduksella takanaan. Julius katseli\nilmestystä liikkumattomana ja avosuin. Mies, jonka hän oli nähnyt\noviaukossa, oli Mr. Howett.\n\n\n\n\nXXXVIII LUKU\n\nLämpömittari\n\n\nMies oli ollut Mr. Howett! Mr. Howett oli avannut oven, jota Vihreä\njousimies oli käyttänyt, ja oli siis kaikista Abe Bellamyn\nvarovaisuustoimenpiteistä huolimatta päässyt linnaan.\n\nJulius huoahti syvään, palasi huoneeseensa, ja otettuaan jälleen esille\nväärennetyn vekselin poltti sen.\n\nHän oli keksinyt monta vertaa vaarattomamman tavan \"tehdä rahaa.\"\nHowett oli rikas ja hän sai nyt maksaa!\n\nSitten hän otti avainnipun ja meni lukitsemaan pienen oven -- siinä oli\npatenttilukko. Sen tehtyään hän laskeutui verkalleen kivisiä portaita\nmyöten isoon ruokasäiliöön. Huone oli tyhjä, kuten hän oli\notaksunutkin. Keittiöön johtava ovi oli auki, ja hän meni siitä\nsisälle.\n\n\"Ei, sir\", vastasi keittäjätär hänen kysymykseensä. \"Ei tästä ovesta\nole kulkenut kukaan.\"\n\nHän tunnusteli ulko-ovea, mutta se oli lukittu, vieläpä pönkitetty\nsalvalla ulkoapäin. Julius palasi kiviseinäiseen huoneeseen, josta\nValerie Howettin nenäliina oli löytynyt. Nyt ei nenäliinan löytyminen\ntuntunut enää lainkaan ihmeelliseltä; kukapa muu kuin Mr. Howett olisi\nvoinut sen sinne tuoda, hän oli ottanut sen mukaansa erehdyksessä, kun\noli hyvin likinäköinen.\n\nJuliuksesta oli nyt melkein yhdentekevää, pitikö ukko Bellamy hänet\npalveluksessaan vai passittiko tiehensä. Nyt hänellä oli tiedossa\ntulolähde, joka turvaisi hänen tulevaisuutensa. Hän lähti puistoon ja\nsilmäten Lady's Manoria omistajan ilmein mietiskeli itsekseen, miten\nhelppoa oli nyt kiristää rahoja Mr. Howettilta. Silloin hän äkkäsi\nmiehen, joka lähestyi hiljalleen maantiellä, ja hän tunsi sydämensä\nkohoavan kurkkuun nähdessään kuka tulija oli. Se oli Jim Featherstone.\n\n\"Mitä pirua! Oletteko jälleen täällä, Featherstone?\" kysyi hän\nkiukkuisesti ruusuisten unelmien äkkiä hälvetessä olemattomiin.\n\n\"Käytän vain hyväkseni tätä loistavaa tilaisuutta. Kuulin kerrottavan,\nettä ukko on ulkona, vaikka Lontoosta lähtiessäni kuulin hänen olevan\nkotona.\"\n\n\"En voi päästää teitä linnaan, kapteeni Featherstone\", sanoi Julius,\njoka hetkeksi oli kadottanut kokonaan tasapainonsa. \"Minä olen jo\nmelkein menettänyt toimeni täällä.\"\n\n\"Niin olen kuullut\", sanoi Jim.\n\n\"Oletteko kuullut siitä?\" änkytti Julius.\n\nFeatherstone nyökkäsi.\n\n\"Savini\", sanoi hän. \"Kun teidänlaisenne mies alkaa kysellä\nhöyrylaivakonttorissa tietoja saksalaisista laivoista, jotka kulkevat\nVigosta Rioon, silloin tiedän, että hän on vaarassa saada hetimmiten\npotkut paikastaan ja sen vuoksi kaipaa sekä ilmanalan- että\nympäristönvaihdosta. Mutta huomautan teille, että olipa Abe Bellamy\nvaikka itse pääpaholainen, niin minun velvollisuuteni on suojella hänen\nomaisuuttaan, ja annan teidän tietää nyt jo edeltäkäsin, että jos\nyritätte livistää Lontoosta kumpaa tietä tahansa, joko proosallisessa\nlaivajunassa tai romanttista ilmatietä, niin joudutte ehdottomasti\nruumiillisen tarkastuksen alaiseksi ennen lähtöänne.\"\n\nJulius raukka oli vähällä pyörtyä. Ajatella! Niin läheltä oli pitänyt,\nettei hän ollut syössyt itseänsä turmioon!\n\n\"Minkä vuoksi teillä on niin huono käsitys minusta, kapteeni\nFeatherstone?\" sanoi hän loukatun viattomuuden ilmein. \"Minä koetan\nelää rehellisesti, mutta te, viranomaiset, ette koskaan jätä ihmistä\nrauhaan.\"\n\nJim nauroi. \"Tuo kristityn marttyyrin ääni on todella hyvin virkistävää\nkuulla\", sanoi hän. \"Mutta kuulkaahan, Julius. Nyt teistä voi olla\nminulle hyötyä. Etsin jotakin täältä puutarhasta enkä halua tullakaan\nlinnaan.\"\n\n\"Mitä te etsitte?\" kysyi Julius, jossa uteliaisuus nyt karkoitti\nkokonaan pelon tunteen.\n\n\"Eräänä yönä upotin useita rautapiikkejä täällä maahan, ja löysin ne\nsitten kaikki, yhtä lukuunottamatta. Se tapahtui silloin, kun koirat\najoivat takaa Vihreätä jousimiestä. Auttakaa nyt minua piikin\netsimisessä. Sen täytyy olla jossakin tuon kukkapenkin seutuvilla.\"\n\nHeidän ei tarvinnut etsiä kauan. Tuskin oli Jim tunnustellut maata\nviitisen minuuttia, kun hän äkkiä näki edessään teräspiikin kiiltävän\npään. Hän kumartui ja kiskaisi sen nopeasti maasta.\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Lämpömittari, ja se osoittaa neljääkymmentä astetta; sen voin sanoa\nteille jo ennen kuin siihen katsonkaan\", sanoi Jim.\n\nHän pyyhki pois mullan lämpömittarista ja tarkasti sitä. Mutta silloin\nhänen huuliltaan pääsi pitkä vihellys.\n\n\"Kahdeksankymmentä astetta!\" huudahti hän.\n\nSiitä ei ollut epäilystäkään. Lämpömittari näytti tietysti oikein. Sen\ntulipunainen neula osoitti epäämättömästi kahdeksaakymmentä astetta.\n\n\"Kahdeksankymmentä\", hän toisti kuin itsekseen. Sitten hän katsahti\nJuliukseen, joka töllisteli häntä ihmeissään. \"Tämä maa tässä on\nneljäkymmentä astetta lämpimämpää kuin missään muualla linnan alueella\n-- ja se selittää täydellisesti, miksi kaasulasku oli niin suuri.\"\n\n\"No, mitä sillä on väliä?\" kysyi Julius. \"Ja mitä se kaasulasku tähän\nkuuluu. Ette kai luule hänen maata lämmittävän?\"\n\n\"Juuri sitä luulen hänen tekevänkin\", vastasi Jim levollisesti.\n\nHän tarkasti uudelleen mittaria. Nyt oli lämpö laskeutunut\nviiteenkymmeneen viiteen asteeseen, ja kuitenkin se oli maahan\nupotettaessa eräässä kohdassa osoittanut kahdeksaakymmentä astetta.\n\n\"En käsitä, mitä hyötyä saattaa tuollaisesta olla\", sanoi Julius\nhalveksivasti. \"Ja mitä minä sanon ukolle, kun hän tulee kotiin?\"\n\n\"Te ette sano hänelle kerrassaan mitään\", kuului päättävä vastaus. \"Te\nnoudatatte vain samaa vaiteliaisuutta kuin silloinkin, kun minulla oli\nkunnia nukkua saman katon alla kanssanne.\"\n\nJulius säästyi tällä kertaa kuitenkin valheen synnistä, sillä samalla\nhetkellä kuin Featherstone kääntyi lähteäkseen, Abe Bellamyn auto tulla\nsurrasi ylös tietä, ja vanha mies hyppäsi siitä ulos, ennenkuin se ehti\nedes kunnolleen pysähtyä.\n\n\"Oletteko saanut uuden -- miksi sitä nyt sanotaankaan --\nvangitsemismääräyksen?\" kysyi hän. \"Hauskaa tavata, kapteeni\nFeatherstone. Teillä englantilaisilla on eräs miellyttävä tapa, josta\nerikoisesti pidän, nimittäin se, että pistäydytte aina taloon ilman\nkutsumista. Mikä tuo on\", kysyi hän sitten terävästi.\n\nJim ojensi hänelle pitkän terästangon sanaa sanomatta, ja ukko katseli\nsitä otsa rypyssä.\n\n\"Mr. Bellamy, vähän ennen kuin jätin paikkani luonanne, otin vapauden\nasetella tällaisia kojeita eri paikkoihin maata puutarhassanne.\nJokaisessa niistä oli itsetoimiva lämpömittari, ja jokainen mittari,\nlukuunottamatta tätä, jota en silloin löytänyt, osoitti neljänkymmenen\nasteen lämpötilaa. Tämä viimeinen näyttää kahdeksaakymmentä astetta.\"\n\nIlme Bellamyn kasvoilla pysyi muuttumattomana.\n\n\"Olette mahtanut asettaa sen tulivuoren kärkeen tai lämpimään\nlähteeseen\", virkahti hän ivallisesti. \"Aiotteko heittää minut lukkojen\ntaakse sen vuoksi, että maa on puutarhassani niin lämmintä?\"\n\n\"Huomautan vain, että se on kovin merkillistä.\"\n\nAbe naurahti karkeasti.\n\n\"En tahtoisi millään muotoa nolata niin terävä-älyistä miestä kuin te\nolette, Featherstone, mutta jos tiedustatte asiata portinvartijan\ntuvassa, niin saatte kuulla, että minä olen, aito amerikkalaista tapaa\nnoudattaen, antanut johtaa lämpimän veden vahtitupaan. Te olette\nvasaroinut piikkinne noiden johtoputkien lähelle. Mutta\", hän jatkoi,\n\"olen kaikesta huolimatta sangen utelias tietämään, mitä luulitte\nlöytävänne.\"\n\nVanhan miehen selitys kuulosti täysin johdonmukaiselta, ja Jim tunsi\nhävinneensä pelin tällä kertaa. Kun hän sitten kyseli asiata\nvahtituvassa, niin siellä vahvistettiin Aben sanat tosiksi.\n\nJim kertoi epäonnistumisestaan Spike Hollandille, joka kuunteli häntä\nmyötätuntoisena.\n\n\"En tiedä oikein itsekään, mitä toivoin löytäväni\", sanoi hän.\n\"Ajattelin, että jos kaasulämmitys oli käytännössä, niin sitä\ntarvittiin vain jossakin piilopaikassa. Kun olin linnassa ja tarkastin\nkaasumittaria, niin näin, että siellä käytettiin paljon enemmän kaasua\nkuin tavallisessa keittiössä on tarpeen.\"\n\n\"Tahtoisin ilmoittaa teille erään asian\", sanoi Spike kun he olivat\ntarpeeksi keskustelleet kaasukysymyksestä. \"Tänne on ilmaantunut eräs\nouto mies sen jälkeen kuin menitte Lontooseen. Hän asuu eräässä mökissä\naivan lähellä Lady's Manoria, ja olen nähnyt hänen useasti maleksivan\nyön aikana Mr. Howettin talon ympärillä.\"\n\nFeatherstone purskahti nauramaan.\n\n\"Totta kai te olette hänet nähnyt\", sanoi hän kuivasti. \"Hän on eräs\nmiehiäni. Jätin hänet tänne pitämään silmällä kaikkea, mitä täällä\ntapahtuu. Kaikeksi onnettomuudeksi on komissaari kutsunut hänet pois\ntäältä, ja hän lähtee jo tänään. Meillä on miehistä puute, enkä voi\nkeksiä tarpeeksi pätevää syytä voidakseni pitää hänet täällä. Nyt on\nteidän vuoronne, Holland, auttaa minua vointinne mukaan, ja senvuoksi\npäästän nyt teidät salaisuuteen osalliseksi. Luulen neiti Howettin\nolevan vaarassa. Tuon vaaran suuruudesta en voi kertoa teille lähemmin,\nkoska en tiedä sitä itsekään. Tiedän kuitenkin sen verran, että Abe\nBellamy on jostakin syystä alkanut katkerasti vihata tyttöä, ja ellen\nerehdy, suunnittelee parhaillaan jotakin ilkeätä juonta häntä vastaan.\nJos olette halukas jäämään tänne, menen juttelemaan toimitusjohtajanne\nkanssa ja järjestän asian. Annan hänen ymmärtää, että Garre Castlesta\nkerrotaan vielä ihmeitä, kunhan aika joutuu, ja jos te nyt olette\nminulle avuksi, niin pidän huolen siitä, että juttu koituu teidän\nansioksenne.\"\n\n\"Mitä minun pitäisi täällä tehdä?\"\n\n\"Loikoilette sängyssä suurimman osan päivää, ja öisin liikuskelette\njossakin Lady's Manorin lähistöllä.\"\n\n\"Pelkäättekö, että Vihreä jousimies taas hätyyttelee ihmisiä?\"\n\nFeatherstone pudisti päätään.\n\n\"Vihreä jousimies ei tee pahaa kenellekään\", sanoi hän. \"Hän toimii\nomin päin, ja olen varma siitä, että neiti Howettia hän peloittelee\nkaikkein vähimmin. Ainoa jousimies, jota minä pidän silmällä, on\nColdharbour Smith, ja uskokaa minua, hän häiritsee mielenrauhaani monin\nverroin enemmän kuin mikään vihreään puettu olio.\"\n\n\n\n\nXXXIX LUKU\n\nHarmaahiuksinen nainen\n\n\nKello kahdeksan aikaan saman päivän iltana työnsi eräs palvelustytöistä\nAbe Bellamyn kirjastoon rullajalkaisen pöydän, jolle oli katettu Aben\nsuurenmoinen päivällinen. Tyttönen asetti pöydän kirjoituspöydän taa,\nkantoi tuolin sen eteen, ja jätti huoneen äännähdettyään arasti:\n\"Päivällinen on valmis, sir.\"\n\nAbe meni hitain askelin ovelle ja pani sen lukkoon. Sitten hän alkoi\nseisoaltaan latoa ruokia eräälle tarjottimelle. Kun tarjotin oli täysi,\nhän meni kirjoituspöydän luo ja sysäsi sen pois matolta, jonka päällä\npöytä oli. Hän kääri maton huolellisesti kokoon, niin että\nparkettilattia jäi paljaaksi.\n\nSenjälkeen hän otti kirjoituspöydän laatikosta pienen, kautsukista\ntehdyn pikarin, jota Julius oli monet kerrat kummastellen silmäillyt.\nHän painoi nyt pikaria voimakkaasti erästä parketin pientä puuneliötä\nvastaan. Se kohosi ylös ja sen sijalle ilmestyi avaimen reikä. Siihen\nhän pisti avaimen, jota kantoi kellonvitjoissaan. Sitten hän tarttui\nlattiapalkin melkein huomaamattomaan reunaan ja nosti sitä. Silloin\nkääntyi tavallisen oven suuruinen osa lattiasta saranoillaan, ja tämän\novelasti sommitellun salaluukun alta paljastui nyt näkyviin iso\nkivilaatta, jonka yhdessä syrjässä oli pieni rautainen lukko. Hän\naukaisi lukon samalla avaimella kuin edellisenkin ja painoi jalallaan\nkivilaatan toista reunaa. Sen toinen puoli kohosi ylös ja kiviluukku\njäi seisomaan seinää vastaan, ja sen kohdalla näkyi kivinen porras. Abe\npalasi ruokapöydän ääreen, otti siltä äsken täyttämänsä tarjottimen ja\nlaskeutui sen keralla alla olevaan kamariin. Siellä oli pilkkosen\npimeä, mutta Abe löysi helposti tiensä erään penkin luo, jolle asetti\nruoka-annoksen. Sitten hän raapaisi tulen tikkuun ja sytytti\nkaasulampun palamaan. Huoneen toisessa päässä oli ovi, jonka hän\naukaisi lukosta ja potkaisi auki. Nyt hän oli tullut linnanmuurien\nulkopuolelle; ovi, jonka kautta hän viimeksi oli kulkenut, oli\noikeastaan tehty linnan kivijalkaan, joka tällä kohden oli niin vahva,\nettä oviaukko melkein muistutti pientä tunnelia. Oven toisella puolen\noli iso huone, jonka takana oli kaksi pienempää. Isoa huonetta valaisi\nkuusi kaasulamppua. Tämä oli linnan merkillisin huone. Sen tummaa,\nsynkännäköistä kattoa kannattivat jykevät kivipilarit, ja huone oli\nsisustettu hyvin ylellisesti. Näki selvästi ettei Bellamy ollut\nkitsastellut sitä kalustaessaan. Kivilattiata peittivät komeat taljat,\nseinät oli vuorattu mitä kallisarvoisimmilla verhoilla ja huoneessa oli\nsiellä täällä mukavia nojatuoleja ja leposohvia. Eräällä pienellä\npöydällä oli hopeainen maljakko, jossa nuokkui tuoreita kukkia. Abe\nBellamy oli tuonut huoneeseen salaa jokaisen siellä olevan esineen,\nhinaten ne sinne yhden kerrallaan.\n\nHän asetti tarjottimen pöydälle ja katseli ympärilleen. Huoneessa ei\nnäkynyt ketään. Hän meni toisen oven luo ja sysäsi sen selälleen. Tämä\npieni huone oli sisustettu kuin tavallinen keittiö, ja siellä oli\nkaikki ne välineet, mitä keittämiseen tarvitaan. Keittiöstä johti ovi\ntoiseen pieneen huoneeseen. Ovi oli raollaan, ja Abe näki kylpyammeen\npilkottavan huoneesta hämärän läpi. Hän murahti jotakin ja palasi\nsuureen saliin. \"Elaine\", huusi hän vihaisesti, ja silloin eräs nainen\ntuli verkalleen takimmaisesta huoneesta.\n\nNainen oli puettu tummaan, viitan tapaiseen pukuun ja hän liikuskeli\nhitaasti ja ilmeettömin kasvoin.\n\n\"Tuossa on päivällisesi\", ärjäisi Bellamy. \"Onko milloinkaan\njuolahtanut mieleesi, mitä tapahtuisi, jos unohtaisin ja jättäisin sen\ntuomatta? Tai jos saisin halvauksen ja kuolisin!\" Bellamy hörähti\nraikuvaan nauruun tuota mahdollisuutta ajatellessaan. \"Kuka sinut\nsilloin pelastaisi? Kuolisit lopulta nälkään, Elaine. Ja menisi sata --\nkenties tuhat vuotta, ennenkuin sinut löydettäisiin, ja silloin sinua\nluultaisiin joksikin entisajan kuningattareksi, eikö totta?\"\n\nNainen oli kuullut tuon saman niin useasti, ettei ollut sitä\nkuulevinaankaan. Ainoa liike, joka todisti, että hän kuitenkin tiesi,\nmistä oli kysymys, oli se, että hän veti tuolin hitaasti pöydän ääreen\nja istuutui syömään. Bellamy katseli naista, kun tämä melkein\nkoneellisesti vei palat suuhunsa. Naisen läpikuultavan ihon kalpeus\nkertoi selvästi hänen kahdeksanvuotisesta, eristetystä vankeudestaan.\n\nMutta mitkään kärsimykset ja nöyryytykset, joita hän päivittäin sai\nkokea, iva, loukkaukset ja raakuus, jolla Abe Bellamy kohteli häntä,\neivät olleet pystyneet lannistamaan hänen rohkeuttaan tai uurtamaan\nainoatakaan ryppyä hänen harvinaisen kauniille kasvoilleen. Hän näytti\nkorkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäiseltä; harmaa tukka oli ainoa\nmerkki, joka osoitti hänen olevan vanhemman.\n\nBellamy seisoi hänen edessään käsivarret ristissä nojaten ruumistaan\npilaria vastaan.\n\n\"Näin Valerien tänään, Elaine Held\", hän virkahti hetken päästä. \"Hän\nolisi varmaankin lähettänyt sinulle rakkaimmat terveisensä, jos olisi\ntietänyt tästä. Muutaman kuukauden kuluttua hänestä tulee onnellinen\nmorsian, ettäs sen tiedät, ystävä kallis! Muistat kai Coldharbour\nSmithin?\"\n\nNainen katsahti häneen.\n\n\"En usko, että Valerie muka olisi täällä tai että olet tavannut hänet.\nSe on vain yksi sinun ainaisia valheitasi. Kaikki, mitä olet minulle\nkertonut, on ollut valhetta.\"\n\n\"Muistatko Coldharbour Smithiä?\" toisti Bellamy.\n\nNainen ei vastannut, mutta käsi, joka piteli vedellä täytettyä\njuomalasia, vapisi huomattavasti.\n\n\"On parasta, että muistat hänet\", Bellamyn ääni kohosi uhkaavasti.\n\"Luulin jo, että olisit saanut nähdäkin hänet ennen pitkää. Täällä oli\neräs poliisikeikari, joka nuuski ja haisteli joka paikkaa linnassa, ja\nsinä päivänä, jolloin olit pahalla tuulella, hän kuuli sinun\nuikutuksesi.\" Bellamy nauroi, niin että kaikui tuossa maanalaisessa\nhuoneessa. \"Ovela veijari, tuo poika! Koetteli maan lämpöä tässä\nympärillä, ja löysi sinun keittiösi. Oli arvannut aivan oikein, mutta\nminä sain hänet narratuksi.\"\n\nNainen istui yhä äänetönnä. Bellamy oli niin tottunut hänen\nvaiteliaisuuteensa, ettei edes suuttunut siitä. Hän jatkoi:\n\n\"Valerie on hyvin viehättävä. Niin, siinä tytössä on kaikki Elainea --\nsilmät, tukka, vieläpä tuo ylhäinen käytöskin on sama. He menevät\nnaimisiin kuukauden päästä.\"\n\nNainen nousi seisoalleen, katsoi häneen hetkisen ja virkahti sitten:\n\n\"Ajattelen aina Valerieta kuolleena.\"\n\n\"Olet idiootti, ja se olet aina ollut. Sinulla oli hyvä tilaisuus\nsilloin, kun tahdoin ottaa sinut vaimokseni. Nyt en sitä enää\ntekisikään.\"\n\n\"Nuo ovat ystävällisimmät sanat, mitkä milloinkaan olet lausunut. Voi\nJumala! Jospa olisinkin jo kuollut!\"\n\nNainen peitti kasvonsa käsillään, ja hänen koko ruumiinsa vapisi.\n\nBellamy kääntyi korollaan, lähti ulos huoneesta ja paiskasi kiinni\noven, jonka lukitsi avaimellaan ulkoa päin. Sitten hän kiipesi portaita\nylös kirjastoon ja asetti tuomansa tarjottimen ruokapöydälle. Sen\ntehtyään hän sulki salaoven, joka napsahtaen putosi jälleen entiselle\npaikalleen lattiassa.\n\n\n\n\nXL LUKU\n\nJousimies\n\n\n\"Teidän on mentävä huomenna kaupunkiin, Savini, ja tultava heti sieltä\ntakaisin. Tehän olette naimisissa, eikö totta?\"\n\n\"Olen, sir\", vastasi Julius ihmetellen, mistä ukko oli saanut sen\ntietoonsa. Hän tiesi, ettei Featherstone ollut siitä puhunut. Mutta\nsitten hän keksi äkkiä kielikellon. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei\nse ollut Coldharbour Smith, mies, jolle sana lojaalisuus oli kokonaan\ntuntematon käsite.\n\n\"Olen kuullut sanottavan, että teillä on hyvin järkevä vaimo, ja hän on\nluultavasti hauskan näköinenkin, vai mitä?\"\n\n\"On kyllä, sir\", vastasi Julius uteliaana kuulemaan, mitä tuleman piti.\n\n\"Smithillä on erinomainen tehtävä tarjottavana hänelle\", sanoi Abe\nalkaen tutkia kuvitettua aikakauslehteä. \"Ei kai teilläkään ole mitään\nsitä vastaan, että vaimonne ansaitsee rahaa -- kunniallisella tavalla?\"\n\nJulius oli niin innokas kuulemaan enemmän, ettei edes huomannut\nletkautusta.\n\n\"Olen hyvin iloinen kuullessani, että teillä on niin hyvät tiedot\nhänestä, sir\", sanoi hän kunnioittavalla äänensävyllä. \"Fay on oikein\nhyvä tyttö, eikä hänellä ole aavistustakaan siitä, millaista elämää\nminä olen viettänyt -- -- --\"\n\n\"Älkää valehdelko! Hän kuului samaan sakkiin kuin tekin.\"\n\nJulius sadatteli ja vannoi sielussaan kostoa sille, joka tuon oli\nkertonut.\n\n\"Jos vaimonne olisi kunniallinen, en voisi häntä käyttääkään, ja vielä\nvähemmin Coldharbour Smith. Kirjoittakaa hänelle heti, Savini, tai ei,\non parasta, että keskustelette asiasta hänen kanssansa. Tehän menette\nhuomenna kaupunkiin. Pistäytykää hänen luonaan juttelemassa ja sanokaa\nhänelle, että jos Smith tarjoaa hänelle tointa, on hänen se otettava.\nJa hänelle maksetaan hyvin. Sanokaa sillä tavoin.\"\n\nBellamy lopetti keskustelun hänelle ominaisella pään keikahduksella.\nJulius paneutui levolle nähtyään Aben menevän koiratarhaan hakemaan\nnelijalkaisia vartijoitaan. Hän teki sen aina itse.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin ukko palasi seuralaisineen, jotka olivat\nmelkein nääntymäisillään nälästä. Ne odottivat tottelevaisesti, kunnes\nhän oli sulkenut ja pönkittänyt eteisen oven, ja lähtivät sitten\nseuraamaan häntä leveitä portaita myöten yläkertaan. Hän pysähtyi\nhuoneensa oven ulkopuolelle ja katseli ympärilleen. Eräs koirista oli\npaneutunut pitkäkseen portaiden päähän, ja molemmat toiset nuuskivat\nSavinin oven edustaa.\n\nLinnassa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sen rikkoi ainoastaan\ntasainen vanhan kellon tikitys, ja sen kuuli Savinikin, miettiessään\nvalveillaan, mikä mahtoi olla syynä vanhan miehen äkilliseen\nmielenkiintoon Fayta kohtaan. Kello oli jo lyönyt kaksitoista, kun hän\nkuuli heikkoa jalkojen liikettä ja koiran tukahdutettua murinaa\neteisestä.\n\nBellamy kuuli sen myöskin ja valpastui silmänräpäyksessä. Hän nousi\nvuoteesta ja tirkisti oven raosta käytävään. Koira liikehti siellä\nlevottomana, ja kun se älysi hänet, se murahti entistä kovemmin.\n\n\"Hsss!\" komensi Bellamy, ja päästettyään lyhyen haukahduksen koira\nlaskeutui kuuliaisesti maahan, johon jäi makaamaan käpälät ojolla ja\nkatse isännän kasvoihin kohdistettuna.\n\nAbe sulki oven ja lukitsi sen varmuuslukkoon, ja hetkistä myöhemmin hän\njo nukkui niin raskaasti kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nKello oli kaksi, kun ruokakellarin ovi avautui hiljalleen, tuuma\ntuumalta. Se tapahtui niin hitaasti ja äänettömästi, ettei koira, joka\nlepäsi noin kymmenen metrin päässä ovesta, edes kohottanut päätään. Ovi\nsuljettiin yhtä hitaasti, mutta seinän viereen oli nyt ilmestynyt\njotakin, jota ei ollut näkynyt siinä ennen: se oli iso vati täynnä\nmaitoa. Sen huomasi ensimmäiseksi koira, joka oli kaiken aikaa\nkuljeksinut levottomana alhaalla eteishallissa, ja sen ahnas, äänekäs\nlatkiminen houkutteli pian toisetkin herkun luo. Vati tuli pian\ntyhjäksi, ja koirat lähtivät sen luota yksi kerrallaan, tyytyväisenä\nnuoleskellen tassuille tipahtaneita maitopisaroita. Koira, joka oli\nensimmäisenä älynnyt vadin, ojentui pitkin pituuttaan maahan, kuono\nkäpälien välissä ja silmät ummessa, ja pian toiset kaksi noudattivat\nhänen esimerkkiään. Kului viisi minuuttia. Silloin ilmestyi oviaukkoon\nvihreään puettu olento, joka nopeasti laskeutui portaita alas pysähtyen\nhetkeksi sähkönkatkaisijan kohdalla, jolloin jokainen eteisen lamppu\näkkiä sammui.\n\nOlento seisoi hetkisen liikahtamatta Abe Bellamyn oven edessä. Käytävän\nheikossa valaistuksessa hän näytti luonnottoman hoikalta ja pitkältä.\nIsot, valkoiset kasvot olivat kaamean näköiset liikkumattomuudessaan.\nHän piteli toisessa kädessään pitkää, vihreätä jousta. Täysi nuoliviini\nriippui hänen sivullaan ja siitä häämötti vihreitä höyheniä. Hän odotti\npitkän aikaa, mutta nojautui viimein eteenpäin ja pisti kapean,\npitkulaisen esineen avaimenreikään. Kädenripaan oli kiinnitetty ohut\nrautalanka, jonka toinen pää hävisi nuoliviinen sisälle. Hän otti\nkiinni avaimen päästä ja väänsi sitä. Ei kuulunut rasahdustakaan, kun\nhän tarttui ripaan ja veti auki oven, jonka takana näkyi nahalla\nvuorattu sisäovi. Sekin avattiin samalla pitkällä kojeella, mutta tällä\nkertaa se asetettiin rautaisen salvan päähän, joka ylettyi oviaukon\npoikki ja oli kiinnitetty oven pihtipieleen. Koje oli varmaankin hyvin\nmagneettinen, koska siitä tuleva sähkövirta oli niin voimakas, että se\nheti nosti jarrusäpin paikoiltaan siksi korkealle, että lukko aukeni\nvarsin helposti ja ovi voitiin vaivatta avata...\n\nAbe Bellamyn herätessä hänen vuoteensa vieressä oleva itsevalaiseva\nkello oli neljänneksen yli neljä. Hänellä oli tapana silmätä yölläkin\novia nähdäkseen olivatko ne suljetut. Jokainen niistä näytti olevan\nkiinni, kuten tavallisesti, ja Abe köllähti uudelleen vuoteeseen. Mutta\nkun tyyny ei tuntunut olevan oikein paikoillaan, hän kohottausi hieman\nsitä pöyhimään. Silloin hän kuuli äkkiä teräksen helinää. Hän hypähti\nkiroten vuoteesta ja kumartui ottamaan avainnippua, joka oli pudonnut\nlattialle.\n\nHän ei saanut enää unen päästä kiinni, vaan lepäsi valveillaan hautoen\npäässään ajatuksia, jotka eivät varmastikaan olleet kovin ylevää\nlaatua.\n\nValerie Howett! Nyt tuo tyttö lepäsi rauhallisesti vuoteessaan,\najatteli Abe, eikä edes voinut uneksia vaarasta, joka häntä uhkasi.\n\nMutta nyt Abe Bellamy kuitenkin erehtyi, sillä Valerie oli tällä\nhetkellä täysin hereillä.\n\nValerien ja Jim Featherstonen tuttavuus oli nyt kehittynyt sille\nasteelle, että vaikka rakkaudesta ja avioliitosta ei heidän kesken\nollut vielä puhettakaan, niin Valerie tunsi itsensä siinä määrin\nsidotuksi, että hän olisi katsonut olevansa melkein kihloissa Jimin\nkanssa, jos joku toinen mies olisi pyytänyt häntä vaimokseen.\n\nMutta Jim ei ollut milloinkaan sanonut sanaakaan rakkaudesta, eikä\nValerie tietänyt edes, oliko Jim vapaa menemään hänen kanssaan\nnaimisiin.\n\nHänestä tuntui, kuin siitä olisi kulunut pitkä aika, jolloin hän\nviimeksi tapasi Jimin, vaikka tämä oli ollut hänen luonaan muutamia\npäiviä sitten. Valerie oli aivan vihainen itselleen sen vuoksi, että\nhän kaipasi Jimiä niin kovin, ja repi rikki kirjeen, jota oli juuri\nollut Featherstonelle kirjoittamassa. Ja kuitenkin hänen olisi tehnyt\nmieli kirjoittaa. Mutta Featherstonelle aiotut kirjeet venyivät aina\nmahdottoman pitkiksi. Hän oli ollut aloittamassa jo kymmenettä sivua\neikä ollut vielä saanut ilmaistuksi puoliakaan ajatuksistaan. Vasta\nsilloin, kun hän huomasi ryhtyneensä kirjoittamaan jälleen uutta\nkirjettä, hän sammutti päättävästi valon ja lähti omaan huoneeseensa.\n\nHänen huoneensa oli talon etupuolella ja ikkunat antoivat puutarhaan.\nPuutarhan aidan toisella puolen oli maantie. Taloa vartioiva\nsalapoliisi oli kutsuttu Lontooseen. Mutta kun Valerie katsoi ikkunasta\nmaantielle, näki hän siellä miehen, joka kuljeksi hitaasti edestakaisin\ntalon kohdalla, ja miehen sikarin pää hehkui punaisena hämärässä.\nValerien suu vetäytyi hymyyn, sillä hän arvasi heti, että uusi vahti,\njoka nyt huolehti hänen turvallisuudestaan, oli Spike Holland. Mutta\nValerie ajatteli liikutettuna, että tämäkin toimenpide oli Jimin\nansiota.\n\nHän nukkui tavallisesti hyvin, mutta tänä yönä hän loikoi valveilla\npitkän tovin, ennenkuin vaipui uneen. Hän heräsi pari kertaa, ja\ntoisella kerralla hän päätti nousta jalkeille ja lämmittää keittiössä\nhieman maitoa juodakseen. Hän tirkisti ulos ikkunasta, mutta Spike\nHollandia ei enää näkynyt. Valerie toivoi hänen menneen nukkumaan. Hän\nheitti aamuviitan hartioilleen, otti tohvelit jalkoihinsa ja sytytti\nkynttilän. Hän oli juuri avannut ovensa, kun hänen korviinsa kantautui\nomituisia, kuiskaavia ääniä, jotka tuntuivat tulevan alakerrasta. Hän\nsammutti nopeasti valon.\n\nValerien sydän takoi haljetakseen, kun hän hiipi eteiseen\nkurkistaakseen porraskaiteen yli alakertaan. Siellä ei näkynyt ketään,\nmutta äänet kuuluivat nyt entistä selvempinä, ja joku tuntui itkevän\nhiljaa. Valerien täytyi aivan nipistää itseään käsivarresta saadakseen\nvarmuuden, että hän tosiaankin oli hereillä. Pitikö hänen herättää isä?\nHän oli jo ojentanut kätensä koputtaakseen Mr. Howettin ovea, mutta\njätti sen sitten tekemättä.\n\nHän avasi hiljaa isän huoneen oven, ja astui sisälle. Huone oli tyhjä.\nHän ei ollut uskoa silmiään. Hänen sormensa vapisivat kiihtymyksestä,\nkun hän etsi tulitikkuja. Hän löysi ne viimeinkin ja sai tulen\nkynttilään. Vuodetta ei oltu käytetty ollenkaan, ja isän kokoontaitettu\nyöpukukin lepäsi aivan koskemattomana vuoteella.\n\nVaikka Valerie oli aivan ymmällään, niin hän huokasi helpotuksesta.\nToinen puhelevista oli tietystikin ollut Mr. Howett. Ehkäpä joku\npalvelustytöistä oli valittamassa hänelle jostakin. Mitähän se mahtoi\nolla?\n\nHän laskeutui kynttilä kädessä alas portaita, ja niin pian kuin hänen\nensimmäinen askelensa kuului käytävässä -- niin heikko kuin tuo ääni\nolikin -- kuiskaukset ja itku lakkasivat kokonaan. Valerie lähti suoraa\npäätä saliin, josta äänet tuntuivat tulevan. Hän koetteli ovea, mutta\nse oli lukittu.\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi hän nopeasti ja henkeään pidätellen.\n\nVastausta ei kuulunut. Sitten alkoivat kuiskaukset uudelleen, ja\nvihdoin:\n\n\"Täällä on isä, Valerie.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi tyttö sydän lämmeten kiitollisuudesta, kun\nhän vihdoinkin oli kuullut isän äänen.\n\n\"Puhuttelen erästä tuttavaa. Tulen heti luoksesi\", kuului hieman\nepäröivä vastaus.\n\nValerie palasi melkein vastahakoisesti huoneeseensa. Kuka oli tuo\ntuttava, jota isä puhutteli tähän aikaan vuorokaudesta, ja miksi ei isä\nollut nukkunut yöllä? Isähän piti kiinni aina totutuista tavoistaan\neikä ollut milloinkaan -- niin kauan kuin Valerie jaksoi muistaa --\nniistä luopunut. Hän oli kuitenkin iloissaan siitä, että toinen\nkuiskailevista äänistä oli ollut isän. Mutta kenen oli toinen?\n\nHän istuutui vuoteen laidalle. Ovi oli auki ja hän kuunteli. Hetken\nkuluttua tuntui joku lähtevän salista, ja eteisen ovi kuului aukenevan.\nSilloin sai uteliaisuus tytössä voiton. Hän hiipi uudelleen käytävään\nja kurkisti alas. Kaikeksi onneksi hän piteli porraskaiteesta molemmin\nkäsin, sillä muutoin hän olisi ehkä pudonnut. Sillä keskellä\neteishallia, johon tunkeutui hieman valoa avonaisen oven kautta, seisoi\nVihreä jousimies.\n\n\n\n\nXLI LUKU\n\nEpäilys\n\n\nHän ehti luoda vain yhden ainoan silmäyksen tuohon kauhistuttavaan\nolentoon ja sitten hän syöksyi takaisin huoneeseensa, jonka oven hän\nhuolellisesti lukitsi. Se oli uskomatonta, mahdotonta. Hänen isänsä! Ja\nkuka oli ollut hänen vieraanaan?\n\nValerie kuuli heikon auton surinan, mutta hän ei mennyt katsomaan ulos.\nHän käsitti vaistomaisesti, että vieras oli nyt lähtenyt ja\nnyyhkytykset lakanneet. Mutta Mr. Howett -- Vihreä jousimies! Hän tunsi\npäätänsä huimaavan.\n\nHän istui pää käsien varassa eikä liikahtanutkaan, vaikka kuuli isän\nmenevän huoneeseensa.\n\nSeuraavana aamuna hän meni aikaisin aamiaiselle. Hänen päätänsä\npakotti, ja hän oli kauhean väsynyt. Mutta hän oli innokas kuulemaan,\nminkä selityksen hänen isänsä -- hän ei voinut muuta ajatellakaan kuin\nettä isä oli ollut tuo vihreään puettu olento -- antaisi yön\ntapahtumista. Hän oli päättänyt olla mainitsematta sanallakaan, että\nsalaisuus oli hänen tiedossaan, ja kun isä tuli ruokasaliin, sanoi\nValerie hänelle hyvää huomenta aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n\"Olit myöhään ylhäällä vieraasi takia, isä\", sanoi hän, kun he olivat\nistuutuneet pöytään. Isä näytti kalpealta ja huonovointiselta; hän ei\nollut nähtävästi nukkunut ollenkaan.\n\n\"Niin, Val\", vastasi isä häneen katsomatta. \"Lupasin kyllä tulla\nluoksesi, rakas, mutta... mutta tapahtui jotakin, joka... Et kai\npahastune, jos jätän sen kertomatta?\"\n\n\"En tietenkään. Eihän se niin tarpeellista ole\", sanoi Valerie\niloisesti, vaikka sydän tuntui raskaalta.\n\n\"Pelästyit varmaankin kovasti\", virkahti Mr. Howett hetken päästä\nalkaen puhua asiasta uudelleen. \"Ja sitä juuri koetin välttää. Kävitkö\nyöllä huoneessani?\"\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n\"Enkä minä ollutkaan vuoteessa! Tulit varmaankin levottomaksi tähteni,\nlapsirukka. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin voinut olla sinua\nhäiritsemättä.\"\n\n\"Oliko asia hyvin tärkeä?\"\n\n\"Kyllä, se oli hyvin tärkeä\", vastasi Mr. Howett vakavasti. \"Valerie,\nmunia ei ole taaskaan keitetty tarpeeksi kauan.\"\n\nTämä oli tavallinen valitus, johon Mr. Howett aina turvautui\nhalutessaan vaihtaa puheenaihetta.\n\n\"Lähden tänään kaupunkiin\", jatkoi hän sitten. \"Sinne on saapunut eräs\ntuttavani Philadelphiasta, ja minun täytyy tavata hänet erään tärkeän\nasian vuoksi. Tulen luultavasti myöhään kotiin.\"\n\nHän selitti kaupunkimatkan tarkoitusta niin lavealti ja mainitsi niin\nmonta eri syytä siihen, että Valerie ymmärsi hänen salaavan todellisen\nasianlaidan. Mutta hän oli tavallaan hyvilläänkin siitä, että isä\nmatkusti, sillä hänellä oli paljon kysyttävää talon palvelijoilta, ja\nhän oli päättänyt tutkia tarkoin salinkin, josta mahdollisesti löytyisi\njotakin, joka ilmaisisi hänelle, kuka vieras oli ollut.\n\nMr. Howett lähti Lontooseen heti aamiaisen jälkeen, ja kun Spike näki\nhänen lähtönsä, hän kiiruhti puhuttelemaan Valerieta.\n\n\"Kaikki ennallaan, eikö niin?\" Spike kysyi melkein hätäisesti.\n\n\"Ja tuota kysyy Howett-perheen suojelusenkeli!\" huudahti Valerie\nhymyillen. Spike virnisti.\n\n\"Suojelusenkelinne istuutui hetkeksi lepäämään puun suojaan, mutta\nnukahtikin siihen. Ja nyt minun pitäisi oikeastaan levätä jo vuoteessa\nollakseni kyllin valpas ja nokkela ensi yönä, mutta asia on niin, että\npäivän tapahtumat kiinnostavat minua aina siinä määrin, että kun\nvihdoin olen valmis menemään makuulle, on jo aika lähteä\nvartiopaikalle.\"\n\n\"Onko tapahtunut jotakin uutta?\"\n\n\"On paljonkin. Vihreätakkisella oli kiirettä viime yönä, ja kun\nBellamy-äijä aamulla heräsi, löysi hän jokaisen koiransa sikeässä\nunessa; niitä väsytti armottomasti kekkereiden jälkeen, joita olivat\npitäneet yöllä.\"\n\n\"Taasko ne oli nukutettu?\" kysyi Valerie hämmästyneenä.\n\nSpike nyökkäsi.\n\n\"Olen juuri puhutellut Juliusta. Hän sanoo, että ukko aikoo\ntästälähtien pitää koirat omassa huoneessaan ja on nyt aivan sokeana\nraivosta. Hän on pitänyt palvelijoilleen ankaran ristikuulustelun ja\nuhkaa kutsua vielä poliisinkin.\"\n\n\"Mr. Holland. Ajoiko eräs auto ohitsenne hyvin aikaisin tänä aamuna?\"\nkysyi Valerie.\n\n\"Kyllä. Ajoipa tietenkin\", vastasi Spike epäröimättä. \"Tuo auto minut\nherättikin -- se oli kaksi-istuiminen Delarge, ja kori oli ummessa,\nvaikk'ei edes satanutkaan. Ihmettelin itsekseni, että kukahan mahtoi\nlähteä matkalle niin aikaisin. Mutta mistä te sen tiedätte?\"\n\n\"Se ajoi ikkunani ohitse ja sai minutkin valveille\", sanoi Valerie\ntotuudesta poiketen, ja Spiken kasvoille levisi pettynyt ilme. \"Ette\nkai huomannut, kuka ohjasi vaunua?\" kysyi tyttö vielä.\n\n\"Näin hänet vain vilahdukselta. Minut herättikin oikeastaan autosta\ntuleva valo. Mutta voitte nukkua yönne rauhassa, neiti Howett, sillä\ntuo auto oli se iso, koliseva vehje, joka kuljeksii täällä alinomaa.\nMutta eräs seikka minua tosiaankin kummastutti. Voitteko kuvitella,\nettä ajaja oli nainen, ja hänellä oli pitkä takki yllään. Näin hänet\nvain sekunnin murto-osan.\"\n\n\"Eikö autossa ollut keitään muita?\"\n\n\"Sitä en voi ottaa valalleni\", vastasi Spike. \"Miksi kyselette kaikkea\ntuota?\" kysäisi hän sitten epäluuloisena. \"Onko Lady's Manorissa\ntapahtunut jotakin viime yönä?\"\n\n\"Ei. Ei mitään\", vastasi Valerie kiireesti. \"Ajattelin vain, kuka\nmahtoi olla ajelemassa niin aikaisin aamulla.\"\n\nSpiken lähdettyä Valerie alkoi varovaisesti kysellä palvelijoilta, mitä\nnämä tiesivät asiasta, mutta he eivät voineet antaa hänelle\nminkäänlaista selitystä, eikä salistakaan löytynyt mitään esinettä,\njoka olisi voinut johtaa yöllisen vieraan jäljille.\n\n\n\n\nXLII LUKU\n\nFaylle tarjotaan työtä\n\n\nVaikka Julius meni verraten varhain tapaamaan vaimoaan, niin eräs\ntoinen henkilö oli ollut häntä aikaisempi. Fay Clayton ei tosin olisi\nvälittänyt edellisestä vierailusta paljoakaan, sillä Coldharbour\nSmithin ulkonäkö ei suinkaan ollut ihastuttavimpia.\n\n\"Julius ei ole kotona\", sanoi hän. \"Hän on maalla.\"\n\n\"Ikäänkuin minä en sitä tietäisi\", sanoi Smith. \"Hän on erään ystäväni,\nMr. Bellamyn, luona.\"\n\n\"Ystävänne! No, kaikkea sitä kuulee! Mutta olipa tuo nyt miten tahansa,\nniin sisälle en teitä päästä. Minun täytyy ajatella nimeäni ja hyvää\nmainettani.\"\n\n\"Unohtakaa sellaiset\", ärähti Smith, karkeasti. \"Haluan jutella\nkanssanne. Tulin tänne Limehousesta saakka saadakseni asettaa runsaasti\nrahaa kätenne ulottuville, ja Julius tulee myös saamaan osansa. Maksaa\nkyllä vaivan päästää minut sisälle, Fay.\"\n\nFay raotti ovea hieman enemmän.\n\n\"No, käykää sisään\", sanoi hän lyhyesti. \"Mutta ette saa viipyä kauan,\nSmith. Ja keittiössä on kokkini ja sisäkköni, että sen tiedätte\", hän\nlisäsi tarkoittavasti.\n\n\"Mitä minuun tulee, niin on samantekevää, vaikka siellä olisi itse\nCanterburyn arkkipiispa\", sanoi Smith loukkaantuneena. \"Olen tullut\ntänne vain liikeasioissa. Ja sitäpaitsi on Juliuskin täällä jo ainakin\nneljännestunnin kuluttua.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\" kysäisi Fay epäluuloisesti. \"Oletteko tavannut\nhänet?\"\n\n\"En. Mutta Bellamy on lähettänyt hänet kaupunkiin ja käskenyt tulla\npuhuttelemaan teitä.\"\n\n\"Tietääkö hän, että Julius on naimisissa?\" kysyi Fay hätäisesti.\n\n\"Tietysti. Kyllä hän sen tietää. Sellainen herra kuin Bellamy tietää\nkaiken. Mutta minä olen aina pitänyt Juliuksen puolta. Kun Bellamy sai\ntietää, millainen hän on, niin hän oli vähällä antaa hänelle potkut,\nmutta minä -- -- --\"\n\n\"No, puhutaanpa nyt vain asiasta\", sanoi Fay kärsimättömästi. \"On liian\naikaista kertoa satuja aamulla. Julius sanoi kertoneensa itse kaiken\nMr. Bellamylle.\"\n\nSmith rähähti nauramaan kurkun täydeltä.\n\n\"Siinä tapauksessa valehtelemme kumpikin\", hän hohotti. \"Sillä Bellamy\ntiesi kaiken jo ennestään. Mutta sehän ei kuulu tähän\", lisäsi hän\nsitten hiljemmin ja nojautui äkkiä pöydän yli. \"Voin järjestää niin,\nettä saatte vähintäänkin neljäsataa puntaa -- aivan vähällä vaivalla.\"\n\nFay tarkasteli Smithiä terävästi.\n\n\"Te ette 'järjestäisi' kenellekään viittä penniä, Smith, ellette itse\nsiitä hyötyisi. Mistä on kysymys? Mutta huomautan teille jo etukäteen,\nettä minä en halua sekaantua mihinkään roskajuttuun. Jos tahdotte vetää\nnenästä jotakuta, niin valitkaa joku toinen nainen houkutuslinnuksenne.\nMinä olen jättänyt tuollaisen jo aikoja sitten.\"\n\n\"Tuopa vasta hienolta kuulostaa!\" sanoi Smith ihailevasti. \"Tekee\noikein hyvää sydämelle, kun kuulee teidän puhuvan noin, Fay, sillä olen\nitsekin jo luopunut moisesta leikistä. Se pikku työ, jota tulin teille\ntarjoamaan, on niin suoraa peliä kuin -- -- -- niin, se on kerrassaan\nsuoraa. Tunnetteko Howettin tyttären?\" Fay nyökkäsi.\n\n\"Siinä on vasta hyvä tyttö, eikö totta? Tehän jouduitte riitaan hänen\nkanssaan El Morossa.\"\n\n\"Ei se mitään riitelemistä ollut\", vastasi Fay tyynesti. \"Sanoin\nhänelle vain: 'Mitä kuuluu?' enkä sen enempää.\"\n\n\"Niin kuulin\", myönsi Smith pilkallisesti. \"Kuten tiedätte, Fay, käyn\nEl Morossa silloin tällöin ja kuulen siellä aina yhtä ja toista. Mutta\nsehän ei kuulu tähän. Minä tahdon vain pitää hieman hauskaa\nFeatherstonen kustannuksella. Hän näyttää olevan rakastunut tyttöön, ja\nhän on semmoinen itserakas keikari, että luulee kelpaavansa kenelle\ntahansa.\"\n\n\"No, mitä aiotte tehdä?\" keskeytti Fay.\n\n\"Se tapahtuu tällä tavalla\", aloitti Smith verkalleen. \"Te menette\ntytön luo -- ajatte tietysti hienolla biilillä, sillä emme kitsastele\nrahojen suhteen -- ja juttelette hetkisen hänen kanssaan. Mutta\" --\nSmith kohotti varoittavasti sormeaan -- \"Tätä ette saa kertoa\nJuliukselle.\"\n\n\"Minä puhun aina kaiken miehelleni\", sanoi Fay siveästi.\n\n\"Joskus puhutte, joskus ette\", sanoi Coldharbour. \"Mutta tämä asia\nkuuluu nyt niihin, joita ette kerro hänelle. Ymmärrättekö?\"\n\n\"No, antakaahan kuulua, mitä se on\", tiuskaisi Fay suutuksissaan.\n\n\"Ajatte sinne vain häntä tervehtimään. Tuo Howettin tyttö etsiskelee\nerästä -- erästä naista. Hän ei ole oikein viisas päästään, ja\nkuvittelee, että hänen äitinsä on Garre Castlessa vankina. Hänen\näitinsä on kuollut; mutta sehän ei kuulu asiaan. Te pyydätte saada\npuhutella tyttöä ja sanotte hänelle, että olette nähnyt rouva Heldin --\npankaa nimi mieleenne -- Kultaisessa Idässä. Sanokaa hänelle, että\nrouva Held on siellä piilotettuna ja että olette aivan sattumalta\nsaanut nähdä hänet. Ja sanokaa vielä, että te tunnette erään salatien\nKultaiseen Itään ja voitte viedä hänet sinne minä yönä se vain hänelle\nsoveltuu. Jos hän tahtoo puhua siitä ensin Featherstonelle, niin\nselittäkää silloin, että poliisia ei sovi sekoittaa asiaan, sillä\nsilloin voi käydä niin, että rouva Held katoaa kerhosta jollakin\nsalaperäisellä tavalla eikä hän saa milloinkaan häntä nähdä. Muistakaa\nsanoa se.\"\n\n\"Mitä minun tehtäväkseni sitten jää? Ja mitä hänelle tapahtuu?\"\n\n\"Ei kerrassaan mitään. Te vain viette hänet kerhoon, syömme siellä\nkenties sitten pienen illallisen -- -- --\"\n\nFay pudisti päätään.\n\n\"Minä en tee sitä\", sanoi hän. \"On halpamaista pettää tuolla tavoin\nnaista, joka etsiskelee äitiään, olipa nainen sitten hassu tai viisas.\nJa minä voin lyödä vetoa siitä, että hullu hän ei ole! Mitä te aiotte\ntehdä hänelle Kultaisessa Idässä? Minä tunnen teikäläiset, Smith. En\nuskaltaisi itsekään mennä sinne muuten kuin luotettavan miehen\nseurassa. Se on kaikkea muuta kuin sopiva huvittelupaikka nuorille\ntytöille.\"\n\nSmith kohottautui tuolillaan ja mulkoili häneen vihaisena.\n\n\"Saatte sanoa Juliukselle, että minä tahdon teidän auttavan minua\nFeatherstonen nolaamisessa. Mutta teidän ei tarvitse mainita, miten\naion sen tehdä.\"\n\n\"En tiedä, puhuinko tarpeeksi selvää kieltä\", sanoi Fay, \"mutta tuohon\ntyöhön en ryhdy, sen toistan vieläkin. Saatte hankkia toisen naisen\nsitä tekemään.\"\n\n\"Olen valinnut teidät, ja te kelpaatte siihen\", ilmoitti Smith. \"Mitä\nsiinä on pelättävää? Tytölle ei tapahdu mitään pahaa. Minähän sanoin jo\nteille, että kaikki on vain pilaa.\"\n\n\"Ymmärrän aina leikinlaskun, Smith, mutta tähän mennessä ette ole\nsanonut vielä mitään erikoisen huvittavaa.\"\n\n\"Jos Savini sanoo, että teidän täytyy tehdä se -- -- --\"\n\n\"Vaikka sata Savinia kehoittaisi minua narraamaan naista tuolla tavoin,\nniin en tekisi sitä sittenkään\", sanoi Fay. \"Ja se sana pitää, Smith.\nKas, tuossahan Julius jo onkin.\"\n\nOvi aukeni Fayn puhuessa, ja Julius tuli huoneeseen. Hän ei ollut\nlainkaan mielissään nähtyään Coldharbour Smithin.\n\n\"Olen jutellut rouvanne kanssa\", sanoi Smith. \"Ehkäpä te voittekin\npuhua hänelle järkeä. Pyytäisin rouvaanne tekemään itselleni erään\npikku palveluksen. Maksan siitä hyvät rahat -- neljäsataa.\"\n\n\"Bellamy sanoi viisisataa\", sanoi käytännöllinen Julius. \"Kyllä kai\nsinä suostut, Fay?\"\n\nFay pudisti päätään.\n\n\"En viidestä miljoonastakaan\", sanoi hän, ja Julius ymmärsi jo äänestä,\nettä rouvan päätös oli peruuttamaton.\n\n\"Miettikää nyt asiaa\", sanoi Smith ja nousi lähteäkseen. \"Älkää\nunohtako, Fay -- -- --\"\n\n\"Rouva Savini, jos olette niin hyvä\", keskeytti Fay terävästi. \"Minulla\non laillinen oikeus siihen nimeen. Käyttäkää sitä, Smith.\"\n\n\"Mr. Smith!\" ärjäisi nyt Smithkin vuorostaan ja lähti nopeasti\nhuoneesta paiskaten oven kiinni mennessään.\n\nJulius ei sanonut mitään, ennenkuin oli kuullut Smithin askelten\nhäipyvän kuuluvista.\n\n\"Ukko tahtoo, että teet sen. Mitä asia koskee?\"\n\n\"Se on hyvin likainen juttu, Julius\", vastasi Fay. \"Hieman liian\nlikainen minulle. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos ryvettelen\nhieman käsiäni silloin tällöin, kunhan edes erotan kätteni värin lian\nläpi. En tahdo kertoa sinulle, mitä Smith pyytää minun tekemään, sillä\nlupasin hänelle olla siitä puhumatta, eikä siitä sitäpaitsi ole mitään\nhyötyä, jos sen tiedätkin.\"\n\nJulius pureskeli miettiväisenä kynsiään.\n\n\"En tahdo pakottaa sinua siihen\", sanoi hän vihdoin Fayn suureksi\nhämmästykseksi. \"Sillä aavistin jo, että se oli jotakin, josta et\ntulisi pitämään, vaikka en uskonut sinun kuitenkaan kieltäytyvän.\"\n\nJulius Savini oli mies ilman omaatuntoa, paatunut seikkailija ja varas.\nHänelle sana \"omatunto\" merkitsi samaa kuin \"viranomaiset.\" Mutta hän\nrakasti tätä hintelää ja heikon näköistä naista, joka oli viettänyt\nkoko elämänsä lapsuudestaan saakka ammattivarkaiden parissa, kasvanut\nsynnin turmelemassa ilmakehässä ja saanut opetuksensa rikollisen isänsä\nBaldie Claytonin koulussa. Ja hän oli vannonut mielessään valmistavansa\nhänelle ei ainoastaan huolettoman, vaan vielä mukavan ja ylellisenkin\ntoimeentulon. Ja tämä halu oli saanut hänet myöskin ryhtymään vähemmän\ntuottavaan kiristysammattiin, jossa kiinnijoutumisen vaara ei\nmilloinkaan ollut niin suuri kuin suoranaisessa varkaudessa.\n\nFayn puhelin rämähti soimaan heti, kun Julius oli lähtenyt, ja hän\ntunsi äänestä, että puhuja oli Coldharbour Smith.\n\n\"Noh, puhuitteko asiasta Juliuksen kanssa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Fay yksikantaan.\n\n\"Oletteko nyt päässyt järkiinne?\"\n\n\"Olen ollut koko ajan täydessä järjessäni\", letkautti Fay purevasti.\n\n\"Tahdotte siis tehdä sen?\"\n\n\"En ikinä, siitä saatte olla varma.\"\n\n\"Hyvä! Silloin Savini menettää toimensa\", kuului uhkaus langan toisesta\npäästä. \"Eikä siitä koidu hyvää itsellennekään. Teette Savinille oikean\nkarhunpalveluksen, Fay. Oikein käy poikaparkaa säälikseni, sillä tahdon\ntodella auttaa häntä eteenpäin; eivätkä teidän kätenne olisi siitä\nhiukkaakaan tahraantuneet.\"\n\n\"Ei toki\", myönsi Fay. \"Olisin saanut täyden mutakylvyn.\"\n\nJa hän asetti kuulotorven paikoilleen.\n\nMutta hän ei kuitenkaan aliarvioinut Coldharbour Smithin vihaa ja\nvahingoittamiskykyä.\n\nHänen elämänsä ei ollut milloinkaan ollut täysin turvattua. Hän oli\naina saanut pysytellä varuillaan muihin ihmisiin nähden, eikä ollut\nvielä milloinkaan elämässään sekoittautunut toisten asioihin. Mutta\ntällä kertaa hän alkoi vakavasti mietiskellä, miten parhaiten voisi\nvaroittaa Valerie Howettia. Tämä ajatus kävi lopulta niin voimakkaaksi,\nettä hän soitti Garreen ja sai silloin kuulla, ettei Lady's Manorissa\nollut puhelinta. Mutta sitten hän muisti Juliuksen maininneen, että\nSpike Holland oleskeli Garressa. Hän soitti Blue Boariin. Mutta Spike\nHolland oli mennyt ulos. Nyt ei siis löytynyt mitään keinoa, ellei --\n\nHän oli kahden vaiheilla. Oli sittenkin kenties parasta, että hän\nkirjoittaisi neiti Howettille ja selittäisi tälle kaiken, mitä Smith\noli sanonut, niin että tyttö voisi pitää varansa. Hänen mielestään oli\nepäviisasta ilmoittaa asiasta Featherstonelle; sillä vaikka hän tahtoi\nvaroittaa uhria vaarasta, niin hän ajatteli, että oli suorastaan\nkömpelöä ruveta puhumaan siitä poliisille.\n\nValerie oli mennyt postikonttoriin, jossa myöskin oli seudun\npuhelinkeskus. Hän oli juuri ostamassa postimerkkejä, kun\npuhelinkeskuksen hoitajatar tuli konttoriin.\n\n\"Hyvää päivää, neiti Howett\", hän huudahti. \"Puhelimessa oli juuri\näsken joku, joka olisi tahtonut puhua Lady's Manoriin. Ja tuskin olin\nsulkenut puhelimen, kun sama henkilö soitti Blue Boariin haluten\npuhutella Mr. Hollandia, mutta hän oli mennyt ulos. Ja puhuja oli\nnainen.\"\n\nValerie oli aivan ymmällään. Mutta sitten hänen mieleensä juolahti eräs\najatus. Jim Featherstone oli tietysti antanut konekirjoittajattarensa\nsoittaa hänelle. Hän soitti heti Featherstonelle.\n\n\"Ei, Valerie, en ole soittanut teille\", vastasi hän. \"Minun osastollani\nei ole naisia. Kenen luulette hänen olleen?\"\n\n\"Minulla ei ole aavistustakaan.\"\n\n\n\n\nXLIII LUKU\n\nTyhjä vankityrmä\n\n\nKun Julius palasi kotiin, tapasi hän Abe Bellamyn puistossa. Tällä\nkertaa ukko näytti olevan hyvin halukas häntä tapaamaan, sillä hän\npysähdytti auton, ja Julius astui siitä ulos.\n\n\"Tapasitteko vaimoanne?\" hän murahti.\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Aikooko hän tehdä mitä minä -- mitä Mr. Smith pyytää häntä tekemään?\"\n\n\"Ei\", vastasi Julius röyhkeästi. \"Hän sanoo, ettei tehtävä häntä\nmiellytä.\"\n\n\"Ymmärtänette, että se merkitsee teidän erottamista toimestanne\",\nuhkasi Bellamy.\n\n\"Olen hyvin pahoillani, sir -- -- --\"\n\n\"Antakaa rahat tänne\", ärähti Bellamy, ja Julius otti esiin nostamansa\nrahat.\n\nJulius oli ehtinyt jo eteisen ovelle, kun ukko huusi hänet takaisin.\n\n\"Kertoiko vaimonne teille, mitä Smith ehdotti?\"\n\n\"Ei, sir\" vastasi Julius.\n\nVanha mies tarkasteli häntä terävästi.\n\n\"Hyvä on\", vastasi hän sitten.\n\nHän oli määrännyt, että päivällinen tarjottaisiin aikaisin, sillä hän\nei ollut ehtinyt syödä lounasta. Harmaatukkaisesta naisesta ei\ntarvinnut välittää, sillä hänellä oli runsaasti säilykkeitä kaapissaan,\neikä hän ollut ruoan puutteessa, vaikka joskus meni useita päiviä,\nennenkuin Bellamy meni häntä tapaamaan. Kerran hän oli tahallaan\nantanut ruokavarojen kulua loppuun ja nainen oli saanut nähdä nälkää\nkaksi päivää -- ilkeys, josta nainen, hänen suureksi harmikseen, ei\nollut maininnut sanaakaan.\n\nPäivällinen oli pöydässä jo kello kuuden aikaan, mutta oli siitä\nhuolimatta yhtä runsas ja herkullinen kuin ainakin. Tällä kertaa ukko\nistuutui syömään, ennenkuin täytti tarjottimen. Hän ajatteli Vihreätä\njousimiestä. Miten ihanaa olisi ollutkaan saada hänet kiinni ja pistää\nkaikkein alimpaan tyrmään \"Pikku Paratiisiin\", lyödä teräsportti kiinni\naivan hänen nenänsä edessä ja antaa hänen istua siellä vuosi vuoden\nperästä sekä lopuksi kuolla ilman että kenelläkään olisi siitä pienintä\naavistusta. Ylempää johtavat kiviportaatkin voisi muurata umpeen, ja\nhänet voisi jättää sinne siksi, kunnes hän tulisi hulluksi... Aben\nhengitys kiihtyi sitä ajatellessa. Kukahan hän mahtoi olla? Alussa hän\noli epäillyt Juliusta, mutta sitten hän oli ruvennut luulemaan, että se\nmahtoi ollakin tuo nuuskiva poliisimies, Featherstone. Tai kenties se\nolikin nainen. Olikohan se Valerie? Silloin olisi kosto kerrassaan\nihana! Mutta ei. Toinen tapa oli parempi! Smith! Abea aivan nauratti,\nkun hän vihdoin nousi päivälliseltä ja sysäsi kirjoituspöytää\npaikaltaan.\n\nKun tie oli selvä, otti hän tarjottimen pöydältä ja laskeutui alas\npimeään huoneistoon, jossa sytytti kaasun palamaan. Jätettyään\ntarjottimen eräälle pöydälle hän lähti etsimään vankiaan. Hän meni\nmakuuhuoneen ovelle ja potkaisi sitä voimakkaasti.\n\n\"Täällä on ruokasi! Vastaa, kun puhuttelen sinua!\" karjaisi hän.\n\nVain kaiku vastasi hänen sanoihinsa.\n\n\"Elaine\", kiljaisi hän. Olikohan nainen totellut hänen neuvoaan? Oliko\nhän nyt kuollut? Nyt hän oli siis avannut kaasujohdot ja sillä tavoin\npäässyt vapaaksi vankeudestaan! Mutta huoneessa ei tuntunut kaasun\nhajua.\n\nHän sysäsi auki keittiön oven -- tyhjä. Kylpyhuone -- tyhjä! Hän\njuoksenteli kuin hullu huoneesta toiseen, tirkisteli pilarien taa, jos\nnainen olisi mahdollisesti sinne piiloutunut, viskasi leposohvan\nylösalaisin ja riensi sitten jälleen ovelle.\n\n\"Elaine!\" ärjyi hän. Mutta Elainea ei näkynyt missään. Harmaahiuksinen\nnainen oli poissa! Minne hän oli joutunut? Uloskäytäviä oli vain yksi,\nja sekin johti kirjaston kautta. Ja vaikka hän olisi kulkenutkin sitä\ntietä... Mutta se oli mahdotonta. Ovi oli ollut moninkertaisesti\nlukittu. Vihreä jousimies... siis Vihreä jousimies taaskin! Vihreä\njousimies ei ollut voinut viedä häntä maan lävitse, eikä mikään muu\navain avannut ovea kuin se, mikä ukolla oli hallussaan. Lukon oli\nvalmistanut eräs saksalainen lukkoseppä, ja hänellä oli vain yksi ainoa\naivan, se, joka aukaisi kassakaapin sekä tyrmän oven ja jota hän kantoi\nyötä päivää rinnallaan.\n\nHän kantoi tarjottimen takaisin kirjastoon ja tutki sitten tarkasti\nkivilaattaa, ennenkuin sulki sen. Siinä ei näkynyt pienintäkään\nnaarmua, joka olisi todistanut, että se oli avattu murtamalla. Oli siis\naivan mahdotonta, että harmaa nainen olisi tullut tätä tietä.\n\nKello oli jo melkein yhdeksän, kun Abe vihdoin lähti kirjastosta, ja\nJulius katseli häntä hämmästyneenä, sillä ukon koko ulkomuoto oli\nmuuttunut tavattomasti; silmät lepäsivät syvällä päässä, kasvojen väri\noli tuhkanharmaa, ja hän oli aivan kammottavan näköinen.\n\n\"Ottakaa puhelu Limehouseen\", komensi hän. \"Ja lähettäkää Sen\npuheilleni.\"\n\nJulius ihmetteli. Tätä ennen ei Sen, autonajaja, ollut vielä\nmilloinkaan astunut Garre Castlen kynnyksen yli.\n\nSen oli syntyjään kiinalainen. Abe Bellamy oli tutustunut häneen kerran\nSeattlessa käydessään -- hän oli lyhyt ja laiha, järkkymättömän\nnäköinen mies, ja oli käynyt lähetyskoulun Hankoussa. Hän oli varsin\nerikoinen siinä suhteessa, että ymmärsi neljää eri kieltä, mutta ei\npuhunut ainoatakaan, sillä hän oli ollut mykkä syntymästä saakka. Ja\njuuri tuon ominaisuuden takia oli Abe ottanut hänet palvelukseen,\nvieläpä kustantanut hänet autonohjauskursseille, ja nyt oli Sen ollut\ntoimessaan jo kahdeksantoista vuotta. Hän asui autotallin ullakolla,\njossa eleli itsekseen rauhallisesti ja vaatimattomasti, omistaen kaiken\njoutoaikansa \"Lun Yiin\", kirjojen kirjan, kääntämiseen englannin\nkielelle. Hänen palkkansa suuruutta ei tietänyt kukaan muu kuin\nBellamy, ja siitä, mihin hän käytti rahansa, ei edes hänen isännällään\nollut aavistusta.\n\nSenillä oli yksi ainoa jumala, ja hänen nimensä oli Abe Bellamy. Hän\nsuorastaan palvoi Bellamya, vaikka tämä tuskin puhui hänelle kymmentä\nlausetta vuodessa. Sen oli ainoa ihminen maailmassa, jota Abe kohteli\ninhimillisesti ja suosien. Hän sai määräyksensä yksityispuhelimessa,\njonka kuulotorveen hän naputti yhden kerran, jos oli määräyksen\nymmärtänyt ja kaksi kertaa, jos se oli uudistettava. Hän oli hyvin\nmiellyttävän näköinen kiinalaiseksi. Silmät olivat tummat ja\nkasvonpiirteet säännölliset. Hänellä oli varastossa erilaisia kortteja,\njoihin oli painettu satunnaista tarvetta varten \"Olen mykkä, mutta\nymmärrän teitä\" tai renkaitten, bensiinin ym. hankkimista varten\ntarvittavia lauseita.\n\nHän pysytteli aina erillään muista ihmisistä ja oli vältellyt Juliusta\njo alusta pitäen. Kerran oli Julius tehnyt lähentelemisyrityksen, mutta\nvastauksena oli ollut vain tuijottava katse ja Senin nopea pako.\n\n\"Ajakaa toisella autolla Newbury Junctioniin, odotelkaa pimeällä\ntiellä, joka vie asemalle, ja vaihtakaa samalla toinen numero vaunuun.\nEräs mies nousee siellä autoon, ja teidän on toteltava hänen\nmääräyksiään. Garreen palaatte vasta yön aikana.\"\n\nSen taivutti päätään, odotti hetkisen tuliko muita määräyksiä, mutta\nkun niitä ei kuulunut, lähti huoneesta.\n\n\n\n\nXLIV LUKU\n\nFay toimii vastoin periaatteitaan\n\n\nJim Featherstone pukeutui parhaillaan päivällisiä varten, ja hänen\nkamaripalvelijansa huomautti ohimennen, ettei hänen herransa näyttänyt\nvähääkään kiinnostuneelta, vaikka edessä oli juhla, jota hän oli pitkät\najat kaivaten odottanut ja jossa hän tulisi tapaamaan paljon\nsotatovereitaan; sillä tämä oli hänen rykmenttinsä vuosijuhla.\n\n\"Olet aivan oikeassa, Angus\", sanoi Jim. \"En ole elämässäni ollut\nvähemmän halukas kuulemaan isänmaallisia puheita ja muistelmia\nsotatapahtumista.\"\n\n\"Kenties pari ryyppyä otettuanne -- -- --\", aloitti kamaripalvelija\ntoivehikkaasti.\n\n\"Jos tarkoituksesi on sanoa, että olen iloinen vain silloin, kun olen\njuovuksissa, niin valehtelet saappaitasi myöten, Angus\", sanoi Jim\nsuutahtaen.\n\nPäivällisillä oli kuitenkin hyvin hauskaa, ja Jim oli iloinen\nsaadessaan tavata vanhoja tovereita.\n\nJuhla loppui jo kello yksitoista, ja silloin Jim lähti suoraa päätä\nScotland Yardiin ottamaan vastaan rikosilmoituksia.\n\nHän istui huoneessaan nopeasti silmäilemässä jätettyjä tiedonantoja,\nkun eräs virkailijoista astui hänen luokseen.\n\n\"Siellä on eräs nainen, joka haluaa puhutella teitä, sir\", ilmoitti\nmies.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi Jim, jonka mieleen tuli äkkiä Valerie.\n\n\"Sitä en tiedä, sir. Hän sanoo itsellään olevan tärkeätä asiaa. Se on\neräs neiti Clayton.\"\n\n\"Fay!\" huudahti Jim hämmästyneenä. \"Päästäkää hänet puheilleni, olkaa\nhyvä.\" Ja sitten: \"Kas, Fay! Tämäpä vasta oli odottamaton ilo!\"\n\nFay seisoi oviaukossa häntä katsellen ja tahtomattaankin ihaillen\nhäntä, sillä Jim oli todellakin komea hyvin istuvassa iltapuvussaan,\njonka rintaa koristivat monet mitalit ja kunniamerkit.\n\n\"Ei kukaan voisi luulla teitä poliisiksi, Featherstone. Tehän näytätte\nnyt melkein herrasmieheltä. Mitä nuo ovat, joita teillä on\nrinnassanne?\"\n\n\"Ne ovat mitaleja, jotka olen saanut karjanäyttelyssä. Ettekö halua\nistuutua? No, ja mikä tuo teidät tänne, Fay?\"\n\n\"Toivon, että jätätte tuon Fayaamisenne\", sanoi Fay ylpeästi. \"Tiedätte\nvarsin hyvin, että olen naimisissa.\" Sitten hän lisäsi äkkiä: \"Saatte\nolla varuillanne sen tytön takia, Featherstone.\"\n\n\"Minkä tytön takia?\" kysyi Jim. Hän oli huomannut, että Fay nyt puhui\ntosissaan. \"Tarkoitatteko neiti Howettia?\"\n\nFay nyökkäsi.\n\n\"Jotakin tulee tapahtumaan, mutta en ole oikein selvillä, mitä hänelle\naiotaan tehdä. Ja tänä aamuna oli Coldharbour Smith luonani. Kyllä kai\ntekin hänet tunnette?\"\n\n\"Mitä on Coldharbour Smithillä sen asian kanssa tekemistä? Ja mitä\ntulee tapahtumaan? Pyydän anteeksi, jos olen hieman kärsimätön, mutta\nminulla on syytä olla levoton.\"\n\nFay näki Jimin kasvoista, että tämä tarkoitti mitä sanoi.\n\n\"Smithillä on jokin suunnitelma; hän tahtoo pitää hauskaa neiti\nHowettin kustannuksella. Mutta minua ei tuo juoni ollenkaan\nnaurattanut, vaikka olenkin verraten vilkas luonteeltani. Hänellä oli\naikomus uskotella neiti Howettille, että eräs nainen, jota hän on\netsiskellyt -- hänen äitinsä -- on Kultaisessa Idässä, ja sitten, kun\ntyttö oli saatu siihen luuloon, niin minun piti viedä hänet mukanani\nLimehouseen, eikä minulta olisi muuta vaadittukaan, paitsi se, että\nolisin nostanut viisisataa puntaa. No, mitäs siitä sanotte, kapteeni\nFeatherstone?\"\n\nJokin Jimin ilmeessä sanoi, että kysymys oli aivan tarpeeton.\n\n\"Milloin sen piti tapahtua?\" kysyi hän.\n\n\"Sitä en tiedä. Aikaa ei vielä määrätty, mutta otaksun, että\nsuunnitelma pantaisiin toimeen jo tällä viikolla.\"\n\n\"En voi sanoa, rouva Savini\", sanoi Featherstone hetkisen kestäneen\nhiljaisuuden jälkeen, \"miten kiitollinen olen teille. Sillä evätessänne\ntuon tarjouksen menettelitte niinkuin jokaisen kunniallisen naisen on\nmeneteltävä, enkä ole lainkaan hämmästynyt, että teitte niin.\"\n\nHento puna kohosi Fayn kasvoille; tämä oli ensimmäinen ylistyspuhe,\njonka hän oli elämässään saanut hyveellisyydestä.\n\n\"Tuo teko tuottaa teille kunniaa.\" Featherstone katsoi kelloaan. Se oli\npuoli kaksitoista. \"Mahtaisikohan Spike Holland olla tavattavissa.\"\n\n\"Minäkin koetin tänään -- -- --\" aloitti Fay, kun Jim huudahti\nhämmästyneenä:\n\n\"Tekö se siis olittekin, Fay? Neiti Howett kertoi, että joku oli\npäivällä tahtonut tavata häntä puhelimitse. Te olette kerrassaan\ntarmokas pikku nainen!\"\n\nHän meni Fayn luo ja ojensi kätensä. Fay tarttui siihen hieman nolon\nnäköisenä.\n\n\"Tahdotteko odottaa, kunnes soitan?\"\n\nFay nyökkäsi. Jimin numero yhdistettiin verraten pian Blue Boariin, ja\nhän hämmästyi kovin kuullessaan Spiken äänen vastaavan.\n\n\"Luulin teidän olevan vartiopaikallanne, Holland.\"\n\n\"Se on tarpeetonta, kapteeni. Neiti Howett lähti täältä kello seitsemän\naikaan.\"\n\n\"Kenen seurassa?\" kysyi Jim samassa.\n\n\"Sen miehen kanssa, jonka lähetitte häntä hakemaan. Eivätkö he ole\nvielä saapuneet perille?\"\n\n\"Eivät\", vastasi Jim käheästi ripustaessaan kuulotorvea paikoilleen.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Fay tukahtuneella äänellä.\n\n\"Neiti Howett ei ole Garressa. Hän on lähtenyt sieltä erään miehen\nseurassa, joka uskotteli olevansa minun lähettämäni\", sanoi hän\nhitaasti.\n\nHän oli kuin lamaantunut, mutta sitä kesti vain muutamia sekunteja. Hän\npainoi sähkökellon nappia, ja kun eräs mies tuli sisälle, lausui hän\nmääräyksensä ripeästi ja ponnella.\n\n\"Soittakaa G-osastoon; komentakaa kaikki päivystävät jalkeille;\nmuodostakaa ketju Kultaisen Idän ympärille, se on merkitty osaston\nrazzia-listaan numerolla 37... onko selvä?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi mies kirjoittaessaan.\n\n\"Kaikki A-osaston miehet sekä poliisiasemalla, että palveluksessa\nolevat, liittyvät heti minuun. Kaksi poliisiautoa -- kiirehtikää!\"\n\nHän otti kirjoituspöydän laatikosta pitkäpiippuisen revolverin ja\nlatasi sen. Sitten hän tarttui tuolilla olevaan päällystakkiinsa.\n\n\"Ajattelin ehdottaa, että tulisitte mukaan, mutta nyt olen muuttanut\nmieltä\", sanoi hän. \"Ei kai kukaan nähnyt teidän tulevan tänne?\"\n\n\"Kuulkaahan, Featherstone\", virkahti Fay väräjävin äänin. \"Tuo\nColdharbour Smith tietää erään asian minusta. Teitä se ei kiinnostaisi\nollenkaan, mutta minulle siitä olisi kauheat seuraukset, jos Julius\nsaisi sen kuulla. Ampukaa hänet, jos hän tekee vastarintaa.\"\n\nHymyn häive häilähti hetkeksi Featherstonen kasvoille.\n\n\"Verenhimoinen nainen!\" sanoi hän äänessään entinen, leikillisen\nilakoiva sävy, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo lähtenyt\nhuoneesta.\n\nPihamaalla oli jo kymmenkunta miestä häntä odottelemassa, ja hän\nselosti salapoliiseille lyhyesti razzian tarkoituksen.\n\n\"Te ymmärrätte, että näennäisesti menemme sinne vain vangitaksemme\nfarao-pelurit. Minulla on ollut valtuudet siihen jo kolmisen kuukautta,\nvaikka vasta nyt ryhdyn sitä toimeenpanemaan, sillä minulla on syytä\notaksua, että kerhossa pidetään vankina erästä naista. Toivoisin\nkuitenkin, että joku tekee minulle sen hyvän työn, että estää minut\nampumasta Coldharbour Smithin, jos nainen todella löytyy kerhosta.\"\n\n\n\n\nXLV LUKU\n\nRazzia\n\n\nSamassa silmänräpäyksessä ajoi poliisiauto pihalle, ja miehet riensivät\nsiihen kilpaa, jonka jälkeen vaunu vieri hirveällä vauhdilla pihasta,\nennenkuin toista vielä näkyikään. Neljännestunnin kuluttua auto jo\nkääntyi sille kadulle, jonka varrella Kultainen Itä sijaitsi, ja Jim\nhyppäsi siitä maahan ennenkuin se pysähtyikään: Poliisiketju ympäröi jo\ntaloa, ja katu näytti olevan miehiä täynnä. Jim riensi ovivahdin ohi ja\nylös portaita. Neekeriorkesteri soitti, ja lattialla oli kymmenkunta\ntanssivaa paria, mutta Jim ei heistä välittänyt, vaan syöksyi heidän\nohitseen baaria kohden, jossa Coldharbour Smithin valkotakkinen viinuri\nseisoi tiskin yli nojautuneena ja nähtävästi oli unohtunut katselemaan\ntanssivia.\n\n\"Missä Smith on?\" kysyi Jim.\n\n\"Hän ei ole täällä tänään, kapteeni.\"\n\nJim nyökkäsi, palasi tanssisaliin ja antoi merkin orkesterin\njohtajalle, jolloin musiikki lakkasi.\n\n\"Jokainen huoneessaolijoista ottakoon päällysvaatteet ylleen, jonka\njälkeen jokainen kulkee ohitseni -- yksi kerrallaan\", hän komensi.\nVieraat tottelivat heti.\n\nSalapoliisit olivat sillävälin hyökänneet huoneistoon, ja kaksi heistä\noli seurannut Jimiä baariin.\n\n\"Ovi on lukittu, Coldharbourilla on avain\", sanoi viinuri vihoissaan.\n\nJim asetti jalkansa ovea vastaan ja painoi sitä voimakkaasti. Ovi\nlennähti auki. Huone oli valaistu, ja pöydällä seisoi puoleksi\ntyhjennetty samppanjapullo ja juomalasi. Jim otti sen käteensä ja\nhaistoi sen sisällystä.\n\n\"Tuosta ovesta!\" Hän osoitti ovea, josta päästiin kadulle. \"Siellä on\nuloskäytävä.\"\n\nItse hän lähti kiipeämään portaita yläkertaan. Kaikkein ylimmän\nporraskäytävän päässä oli ovi, ja sen alta pilkoitti valo. Hän koputti\noveen, ja samassa sammui valo. Nyt hän ei enää odottanut, vaan työntäen\nolkapäällään ovea, aukaisi sen yhdellä ponnahduksella.\n\n\"Sytyttäkää valo\", käski hän terävästi. \"Ammun heti ensimmäisen, joka\nyrittää hyökätä päälleni.\"\n\nEräs salapoliiseista valaisi huonetta taskulampullaan, ja he näkivät\nnoin tusinan verran miehiä istumassa vihreän pöydän ympärillä, kortit\nedessään ja levottoman näköisinä. Joku sytytti valot.\n\n\"Kaikki sisälläolijat pidätetään\", sanoi Jim. \"Mitä te pelaatte?\nFaraotako?\"\n\n\"Pelasimme vain bridgeä\", yritti joku joukosta huomauttaa.\n\n\"Sanokaa se tuomarille huomisaamuna\", virkahti Jim kuivasti.\n\nHuoneessa oli toinenkin ovi, ja kun Jim aukaisi sen, hän huomasi\nseisovansa jonkinmoisen keittiöksi kalustetun pienen huoneen\nkynnyksellä. Huoneessa ei ollut ketään. Hän palasi takaisin alakertaan,\nja löysi viinurin istumassa murheellisen näköisenä baarin takana\nolevassa kamarissa.\n\n\"Tämä on kova kolahdus minulle, kapteeni. Vasta viikko sitten ostin\ntämän laitoksen Coldharbour Smithiltä, ja siihen meni joka ainoa penni,\nminkä omistin.\"\n\n\"Ja niinpä saatte sanoa ikuiset hyvästit rahoillenne\", Jim ärähti\nhänelle raivoissaan. \"Suljen tämän kurjan laitoksen parin päivän\npäästä, kunhan nuo ylhäällä olevat miehet ovat saaneet tuomionsa. Mitäs\nsiitä sanotte, Barnett?\"\n\nBarnett ei nähtävästi pitänyt siitä ollenkaan.\n\n\"Tämä on enemmän kuin voin kestää -- -- --\", hän aloitti.\n\n\"Onko Coldharbour Smith ollut täällä nyt illalla? Ja keitä hänellä oli\nmukanaan?\"\n\nMies kieltäytyi puhumasta.\n\n\"Annan teille nyt hyvän tilaisuuden. Jos sanotte minulle, milloin Smith\noli täällä, niin pääsette asiasta verraten helpolla ja pidän huolen\nsiitä, ettei kerhoakaan suljeta.\"\n\n\"Hän oli täällä puoli tuntia sitten\", sanoi Barnett.\n\n\"Kenen kanssa?\"\n\n\"Erään naisen.\"\n\n\"Ja kenen muun?\"\n\n\"Miehen, joka toi tuon naisen tänne.\"\n\n\"Missä he nyt ovat?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä, kapteeni. Vannon, etten tiedä sitä. Mutta sen voin\nteille kertoa, että Smith nitisti minulta jok'ikisen pennin, joka oli\nhänelle tuleva, ja sitten livisti pakoon. Hän sanoi lähtevänsä\nAmerikkaan.\"\n\n\"Milloin hän sanoi matkustavansa? Satamasta ei ole lähtenyt ainoatakaan\nlaivaa Pohjois- tai Etelä-Amerikkaan sitten maanantain. Milloin hänen\npiti muka matkustaa, Barnett?\"\n\n\"Sitä en tiedä, sir.\" Mies näytti olevan kahden vaiheilla. \"Hän on jo\npitkän aikaa ollut puheissa noiden merikapteenien kanssa, joita\npuurtaa täällä ihan lakkaamatta. Ja varsinkin yhtä hän on aina\npuhutellut tuntikausia kahdenkesken.\"\n\n\"Kuka turo kapteeni oli?\"\n\n\"En tiedä, sir.\" Barnett pudisti päätään, ja Jim voi nähdä, että mies\npuhui totta. \"Minulla ei ole aavistustakaan, minkä laivan kapteeni hän\non.\"\n\nMutta äkkiä Jim näytti saavan erään ajatuksen.\n\n\"Entä mies, joka oli naista tuomassa -- kuka hän oli?\"\n\nBarnett ei vastannut heti, vaan näytti punnitsevan kysymystä.\n\n\"No, suu puhtaaksi, Barnett. Muistakaa, että vaikeneminen koituu omaksi\nvahingoksenne.\"\n\n\"Hän on nimeltään Lacy\", pääsi vihdoin viinurin huulilta. Hän näytti\nhyvin kiusaantuneelta. \"Eikä hän ole enää täällä -- minne lie kadonnut.\nMutta hän luultavasti tietää Smithin olinpaikan paremmin kuin minä.\"\n\n\"Siis Lacy!\" Jim huudahti. Hän oli saanut johtolangan...\n\n\n\n\nXLVI LUKU\n\nMiten Valerie tuli Kultaiseen Itään\n\n\nOli myöhäinen ilta, kun mies saapui -- hän oli rehellisen näköinen ja\nsiististi puettu eikä suinkaan herättänyt epäluuloja -- ja kun Valerie\nastui vastaanottohuoneeseen, istui mies levollisesti tuolin laidalla\nmaton kuvioita tarkastellen. Hän nousi kunnioittavasti jaloilleen, kun\ntyttö astui sisälle. \"Nimeni on Brown, rouva. Kapteeni Featherstone on\nlähettänyt minut tänne hakemaan teitä Scotland Yardiin. Luulemme\nlöytäneemme rouva Heldin.\"\n\n\"Todellako? Mutta ei! Se ei voine olla totta!\"\n\n\"Olemme aivan varmoja siitä. Löysimme hänet eräästä hyvin hienosta\nkerhosta, jonka omistaa eräs Coldharbour Smith. Rouva Heldiä on\nnähtävästi pidetty siellä vastoin tahtoaan, ja lukkojen takana, noin\npari vuotta.\"\n\n\"Voi, odottakaa, odottakaahan hiukan!\" huudahti tyttö, juosten samassa\nhuoneeseensa, jossa vapisevin käsin puki päällysvaatteet ylleen.\n\nHän tahtoi antaa määräyksen palvelijalle, että tämä toisi auton, mutta\nmies, joka odotti häntä eteisessä, sanoi: \"Autoni odottaa oven edessä,\nrouva. Komissaari sanoi, että käyttäisin poliisilaitoksen vaunua.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Valerie. Hän kirjoitti hätäisesti muutamia sanoja\npaperille, jonka jätti Mr. Howettin pöydälle, ja hypähti sitten miehen\nedellä kepeästi ulkona seisovaan vaunuun. Hän ei nähnyt ajajan kasvoja,\nsillä tämä oli nostanut takin kauluksen pystyyn eikä kääntänyt päätään.\n\nValerie ei puhunut mitään matkan varrella. Hän istui kokonaan\najatuksiin vaipuneena, kunnes huomasi, että he ajoivat sillan yli ja\nolivat juuri kääntymäisillään Lontoon itäiseen kaupunginosaan.\n\n\"Emmekö menekään Scotland Yardiin?\" kysyi hän.\n\n\"Emme, rouva. Kapteeni odottaa teitä Kultaisessa Idässä.\"\n\nValerie tunsi kerhon samaksi, jossa oli käynyt kerran aikaisemmin,\nmutta portti, jonka eteen auto pysähtyi ei ollut se, jonka kautta hän\nsilloin oli kulkenut. Mies hyppäsi autosta, ja portti avattiin\nsilmänräpäyksessä.\n\n\"Kapteeni on tuolla ylhäällä, rouva\", sanoi mies.\n\nValerie ei epäillyt hetkeäkään miehen sanoja eikä tajunnut vaaraa vielä\nsittenkään, kun huoneeseen astuttuaan seisoi vastatusten Coldharbour\nSmithin kanssa. Hän ei ollut milloinkaan tavannut Smithiä, mutta\narvasi, kuka seisoi hänen edessään.\n\n\"Oletteko te Mr. Smith?\" hän kysyi hymyillen.\n\n\"Olen, neiti. Kapteeni tulee tuossa tuokiossa. Hän käski minun tarjota\nteille hieman virvokkeita.\"\n\nPöydällä oli samppanjapullo, ja hän tarttui siihen tottuneesti.\n\n\"Hän sanoi, että olisitte varmaankin väsynyt pitkästä matkasta.\"\n\n\"En ole ollenkaan väsynyt, enkä milloinkaan juo samppanjaa\", vastasi\ntyttö.\n\nJokin ääni hänen sisässään tuntui sanovan: \"Vaara!\" ja vasta nyt\nhänelle alkoi selvitä, miten varomattomasti hän oli menetellyt.\n\"Tahdotteko olla ystävällinen ja huomauttaa kapteeni Featherstonelle,\nettä olen täällä.\"\n\n\"Hän ei voi tulla aivan heti, neiti\", sanoi Smith ahmien tyttöä\nhimokkain silmin. \"Hän on löytänyt teidän äitinne -- niin, ihan totta\n-- hän on teidän äitinne.\"\n\n\"Äitinikö! Onko se aivan totta?\" huudahti tyttö innokkaasti, unohtaen\nhetkeksi pelkonsa.\n\n\"Kyllä, neiti. Kyllä hän on äitinne. He pelastivat äitinne juuri kun\nukko Bellamy oli lähettämäisillään hänet Etelä-Amerikkaan. Kapteeni\nlöysi hänet eräästä laivasta -- hyvin sairaana.\" Smith pudisti päätään\nmurheellisena. \"En ole elämässäni nähnyt naista kurjemmassa tilassa.\nHänellä on luonaan hoitajatar yötä päivää. Kersantti, te saatte viedä\nneidin hänen luokseen Contessa-laivaan\", jatkoi hän sitten kääntyen\nmiehen puoleen, joka oli saattanut Valerien kerhoon.\n\n\"Laivaanko? Mutta sinne minä en... Miten kaukana se on?\"\n\n\"Sinne on tuskin mailin matka täältä. Teidän ei tarvitse lainkaan olla\npeloissanne, kun kerran kersantti on seurassanne. Ja sitäpaitsi on koko\njoki täynnä Thames-poliiseja.\"\n\nValerie olisi kenties kummeksinut sitä, että auto oli seisonut kaiken\naikaa portin edessä, mutta hän oli niin innokas näkemään naisen, jota\nhän niin kauan turhaan oli etsinyt, ettei tullut sitä seikkaa\najatelleeksi autoon astuessaan.\n\nVaunu liukui äänettömästi kapeata syrjäkatua ja teki sitten käännöksen\nvasemmalle, sivuuttaen lopuksi joukon makasiinirakennuksia. Niitä\nympäröivässä aidassa oli eräässä kohden kapea aukko, jonka läpi Valerie\nnäki vilahduksen joesta. Auto pysähtyi aukon kohdalla.\n\n\"Tuolla on laiva, jonne teitä odotetaan\", sanoi tekosalapoliisi.\n\nValerie ei tietänyt mitä tehdä.\n\n\"Ettekö voisi pyytää kapteenia tulemaan ensin maihin?\" kysyi hän.\n\n\"On parasta, että menette nyt vain laivaan, neiti. Ei siinä mitään\npelättävää ole. Enpä ihmettelisi, vaikka nuo miehet veneessä\nolisivatkin Thames-poliiseja, jotka kapteeni on lähettänyt teitä\nhakemaan.\"\n\nMutta veneeseen astuttuaan Valerie näki, etteivät miehet olleet\npoliiseja, vaan joitakin juopuneita ulkomaalaisia.\n\n\"Tahdon mennä takaisin maalle\", sanoi hän kohottautuen hieman\nistuimellaan.\n\n\"Istukaa hiljaa\", virkahti mies. \"Kaadatte veneen, jos olette\nvaromaton, ja silloin hukumme jok'ikinen.\"\n\nValerie istui paikallaan vavisten ja avuttomana. Sitten hän sai kiivetä\npystysuoria tikkaita ylös autiolle laivan kannelle.\n\n\"Kaikki ovat tuolla alhaalla, neiti. Minä näytän tietä.\"\n\nValerie seurasi häntä. Mies avasi alhaalla erään oven, ja ennenkuin\nValerie edes tajusi, mitä oli tapahtumassa, hän oli jo astunut sisään\ntuosta ovesta, joka heti sulkeutui hänen takanaan.\n\nHytti oli pieni, ja sen täytti kitkerä sipulin haju. Luukut oli\nsuljettu niin tarkoin, ettei ainoakaan valonsäde päässyt tunkeutumaan\nhytistä ulos. Valerie koetti ovea, mutta, kuten hän jo oli arvannutkin,\nse oli lukittu ulkoapäin. Jospa hän olisi arvannut ottaa mukaan edes\nSpiken revolverin! Mutta nyt ei huoneesta löytynyt minkäänlaista\npuolustusasetta.\n\nKäytävästä kuului askelia. Ovi aukaistiin, ja eräs mies astui sisään\nlukiten oven tultuaan. Sitten hän asettui seisomaan selkä oveen nojaten\nja jäi siihen katselemaan huvitettuna tyttöä.\n\n\"Mr. Smith\", änkytti Valerie hämmästyneenä. \"Missä on kapteeni\nFeatherstone? Ja mitä tämä oikeastaan merkitsee?\"\n\n\"Sen sanon teille heti paikalla, neiti\", sanoi Coldharbour Smith. \"Se\nmerkitsee sitä, että te ja minä menemme naimisiin ja lähdemme tällä\nlaivalla häämatkalle Rioon.\"\n\nValerie tuijotti häneen sanattomana.\n\n\"En ymmärrä teitä\", sanoi hän. \"Olkaa hyvä ja poistukaa ovelta, tahdon\nmennä kannelle. Minun täytyy heti lähteä laivasta...\"\n\nHän koetti epätoivoisesti riuhtoa miestä paikalta, mutta tämä piteli\nhäntä käsivarren etäisyydellä ovesta ja nauroi hänelle vasten kasvoja.\n\n\"Te seuraatte minua pitkälle matkalle, puluseni, eikä sillä ole väliä,\nmenemmekö naimisiin sen alussa vai lopulla. Mutta jos vastustelette\" --\nmiehen ilme muuttui -- \"silloin saatte nähdä, mitä tulen tekemään.\"\n\nSmithin isot kädet kouraisivat tyttöä kaulasta. Valerie koetti\nirroittaa niitä, mutta miehen pitkät sormet puristivat yhä kovemmin,\nniin että hän lopulta voi tuskin hengittää... Äkkiä Smith hellitti\notteensa, ja Valerie tuupertui voihkaisten lattialle.\n\n\"Kohdelkaa minua kunnollisesti, niin minä kohtelen teitä samoin\",\nvaroitti mies häntä. \"Ei ole mitään, jota en tekisi hyväksenne, kun\nsitä kauniisti pyydätte. Mutta rimpuilkaahan vastaan, niin -- -- --\",\nhän irvisti, niin että hampaat paljastuivat.\n\nValerie hoiperteli lähimmälle tuolille. Hän kätki päänsä käsiinsä ja\nkoetti ajatella selvästi ja tarmokkaasti. Mies katsahti häneen,\npyörähti sitten korollaan ja lähti kannelle.\n\n\"Emil, miten pian voimme irrota rannasta?\" kysyi hän.\n\n\"Parin tunnin kuluttua, kun vesi laskee\", vastasi pieni espanjalainen.\n\"Mutta katsokaas tätä kirottua sumua, hyvä ystävä!\" Usva oli niin\nsakeata, että valot pilkottivat vain mitättöminä pilkkuina sen läpi.\n\n\"Sehän on vain eduksi. Emmekö voi lähteä nyt heti?\"\n\n\"Mahdotonta!\" vastasi espanjalainen. \"Eihän meillä ole höyryä\nvähääkään. Kenties kuitenkin tunnin päästä. Mutta mitä minä teen, jos\nusva yhä tihenee?\"\n\n\"Ajatte läpi vain\", sanoi Smith. \"Tunnettehan te joen. Meidän on\nvälttämättä päästävä täältä.\"\n\nHän palasi laivan isoon salonkiin, joka oli tyhjä, ja istuutui pöydän\nreunalle, silmät kohdistettuina avonaiseen oveen.\n\nHän istui siinä mietiskellen ja kuuli, miten laivamiehet tekivät\nvalmistuksia matkaa varten. Mutta äkkiä hän heristi korviaan. Hän oli\nkuullut omituisen laahustavia askeleita, jotka lähestyivät häntä. Hän\nkatsahti ylös, ja tirkisteli hetken ajan kuin epäröiden ympärilleen\nojentaen sitten kätensä äkkiä revolveria kohden, jonka hän oli\nistuutuessaan asettanut vierelleen pöydälle...\n\n\n\n\nXLVII LUKU\n\nLacya kuulustellaan\n\n\nOli myöhäinen iltapäivä, kun eräs salapoliisi, joka nähtävästi\nkuljeskeli Commercial Roadia pitkin vain aikansa kuluksi, näki äkkiä\ntutut kasvot edessään.\n\n\"Lacy, ellen pahasti erehdy\", sanoi hän, ja vangitsi miehen ilman\nmuuta.\n\n\"Mikäs nyt on, Johnson?\" kysyi vanki viattomasti. \"En voi muistaa, että\nminulla olisi mitään maksamattomia velkoja poliisille.\"\n\n\"Otamme nyt vain pikku kävelyn\", sanoi poliisi, ja Lacy, jolla ei ollut\naavistustakaan siitä, mitä oli tulossa -- sillä silloin hän olisi kyllä\nvastustellut -- seurasi häntä kiltisti poliisiasemalle.\n\nKapteeni Featherstone kuulusteli miestä hänen kopissaan jättäen\nkuitenkin mainitsematta vangitsemisen syyn. Tämä oli kriitillisimpiä\ntapauksia Jimin elämässä, sillä hän oli tällä kertaa päättänyt käyttää\nsellaista menetelmää, joka -- sen hän tiesi -- kenties merkitsi hänelle\nluopumista virastaan. Mutta Valerie Howettin turvallisuus oli hänelle\nsuuriarvoisempi kuin mikään muu maailmassa.\n\nJim asui St. James kadun varrella, ja tämä katu on lauantai-iltoinakin\nsuuresta liikenteestä huolimatta Lontoon rauhallisimpia.\n\n\"Vien tämän miehen Scotland Yardiin kuulusteltavaksi. Ei, kiitos,\nJohnson, en tarvitse apuanne. Ilmoitan päälliköllenne, että te\ntoimititte vangitsemisen.\"\n\nLacy tuotiin nyt kopista ja sai suureksi hämmästyksekseen istuutua\nerikoisen hienoon loistoautoon, Jimin asettuessa ohjaustangon ääreen.\n\n\"Matkan kestäessä voitte kuvitella olevanne vapaa\", virkahti Jim.\n\n\"Minne tässä nyt mennään?\"\n\n\"Minun kotiini\", kuului odottamaton vastaus.\n\n\"Miksi minut pidätettiin?\" kysyi Lacy uteliaasti\n\n\"Sen saatte aikanaan tietää\", vastasi Jim, ja Lacy ryhtyi\nmietiskelemään, mikä hänen tihutöistään oli nyt mahtanut tulla ilmi.\n\nAuto pysähtyi erään suljetun puodin edustalle. Jim asui sen\nyläpuolella. Talossa ei ollut muita asukkaita, sillä kauppiaskin asui\neräässä etukaupungissa.\n\nJimin kamaripalvelija tuli portaille heitä vastaanottamaan.\n\n\"Tarjotkaa Lacylle ryyppy\", sanoi Jim. \"Ja viekää sitten auto talliin.\nTeidän ei tarvitse tulla takaisin.\"\n\nJim meni makuuhuoneeseensa, jossa riisui yltään takin, liivit ja\nkauluksen. Kun hän tuli takaisin, huomasi hän, että Angus oli tarjonnut\nLacylle ryypyn ja odotti nyt hänen määräyksiään.\n\n\"Saatte mennä viemään autoa, en tarvitse teitä enää\", sanoi Jim\nuudelleen, ja Mr. Lacy, joka parhaillaan piteli whiskylasia kädessään,\nalkoi tuntea hieman hermostumisen oireita.\n\n\"Oletteko jo tyhjentänyt lasinne, Lacy?\" kysyi Jim palvelijan mentyä.\n\"Hyvä! Sittenpä menemmekin työhuoneeseeni.\"\n\nHuone oli pikemminkin voimistelusali kuin työhuone; se oli iso, eikä\nlattialla ollut ainoatakaan mattoa. Katossa olevasta parrusta riippui\nkaksi paksua nuoraa, joiden päässä oli rengas, ja huoneen perällä\nheilui iskupallo. Jim lukitsi oven ja viittasi miestä istumaan.\n\n\"En ymmärrä, miksi kääritte ylös paidanhihojanne, kapteeni\", sanoi\nkauhistunut Lacy.\n\n\"Sen sanon teille silmänräpäyksessä\", vastasi Jim. \"Missä on neiti\nValerie Howett?\"\n\n\"Kuka, sir?\"\n\nTuskin olivat sanat päässeet hänen huuliltaan, kun raudankova nyrkin\nisku jysähti vasten hänen leukaansa niin voimakkaasti, että hän\nsuorastaan lennähti seinää vasten, josta ähkien ja uikuttaen alkoi\nkömpiä jaloilleen.\n\n\"Miksi iskitte minua tuolla tavoin? Älkää tehkö sitä uudelleen, sillä\nsilloin minä piru vie -- --\"\n\n\"Missä on Valerie Howett?\" kysyi Jim yhtä kuivasti kuin ennenkin.\n\n\"Sitä en tiedä\", Lacy vastasi uhmailevasti.\n\nTällä kertaa hän piti varansa yrittäen välttää iskun, mutta kaksi\ntoistaan seuraavaa salamannopeata lyöntiä tekivät sittenkin tehtävänsä,\nja hän kaatui pitkäkseen lattialle.\n\n\"Nouskaa jaloillenne\", komensi Jim lyhyesti.\n\n\"Enpä aio noustakaan\", vastasi mies, hieroskellen käsillään\npahoinpideltyjä kasvojaan. \"Ilmoitan tästä poliisiasemalla,\nFeatherstone. Ja silloin saatte potkut, se on varma se -- --\"\n\n\"Ylös\", sanoi Jim navakasti. \"Älkääkä uskotelko itsellenne, etten muka\nvoi lyödä teitä istuessanne. Ylös, sanon minä!\"\n\n\"Sitä ennen olette te helvetissä!\" karjaisi mies syöksyen äkkiä\njaloilleen, kun Jim potkaisi häntä. \"Tästä saatte vielä kuulla! Puhun\nkomissaarin kanssa maanantaiaamuna.\"\n\n\"Jos elätte siihen saakka!\" sanoi Featherstone, jonka kasvoista saattoi\nlukea, että hän todella tarkoitti mitä sanoi. \"Minä sanon nyt teille,\nettä jollette ilmaise minulle, mitä tahdon tietää, sidon teidät\nlattiaan ja käristän elävältä, kunnes avaatte suunne.\"\n\n\"Tämähän on rääkkäystä!\" kiljaisi mies. \"Ja sitä ette ikinä uskalla\ntehdä -- se on vastoin lakia!\"\n\n\"Bellamy sanoi kerta, että hän puolustaa rääkkäysmenetelmää\", sanoi Jim\nhitaasti. \"Ja minä nimitin häntä mielessäni pedoksi. Mutta vannon,\netten jätä hiventäkään lihaa sääriluittenne peitoksi, jollette nyt vain\nilmaise minulle Valerie Howettin olinpaikkaa.\"\n\nMies tuijotti häneen hetkisen, sitten hän syöksyi kiljaisten oveen\npäin, mutta Jimin käsivarsi ehkäisi hänen vauhtinsa ja ovi pysyi\nsuljettuna.\n\nPelko lisäsi Lacylle voimia, ja hän ryntäsi Jimiä kohti. Mutta tämä\notti askelen sivulle ja kaatoi miehen vähäisellä kädeniskulla\nlattialle. Lacy huohotti hengästyksissään.\n\n\"Saatte tuhat puntaa, jos kerrotte minulle, missä neiti Howett on.\"\n\n\"En tee sitä miljoonastakaan! Hän on sellaisessa paikassa, että\nvarmasti pysyy teiltä säilyssä, senkin sika! Hän on joutunut Smithin\nkäsiin, ja --\"\n\nHänet kiskaistiin samassa jaloilleen ja asetettiin seinää vastaan, kuin\nhän olisi ollut pelkkä nukke.\n\n\"Onko elämä teille minkäänarvoinen, Lacy? Eikö teillä ole ystäviä,\nainoatakaan naista tai mitään, jota haluaisitte vielä kerran nähdä?\"\nkysyi Jim ääni värähdellen.\n\n\"Mieluummin kuolen kuin ilmaisen hänen olinpaikkansa.\"\n\nJim repäisi yhdellä nykäisyllä mieheltä liivin ja paidan. Tuo liike oli\nniin uhkaava ja raivossaan niin hirvittävä, että se mursi vangin\npäättäväisyyden kokonaan.\n\n\"Kerron! Kerron sen!\" hän huusi. \"Hän on Contessassa!\"\n\n\"Contessassa! Selittäkää tarkemmin!\"\n\nLacy katsoi parhaaksi puhua asian kaunistelematta.\n\n\"Contessa on pieni parkkilaiva. Se on Poolin satamassa -- oli siellä\nainakin päivällä. En luule, että he ovat vielä ehtineet lähteä.\nColdharbour on siellä -- tytön kanssa.\"\n\nJim Featherstonen silmät salamoivat. Lacy katseli häntä kuin koira,\njoka pelkää lyöntiä.\n\n\"Ettehän toki ilmianna minua, kapteeni -- ette ainakaan nyt, kun jo\nrusikoitte minua niin kamalasti.\"\n\n\"En anna teitä ilmi, jos olette puhunut totta. Mutta pidätän teidät yön\nyli. Jos tiedonannossanne on perää, pääsette vapaalle jalalle parin\ntunnin kuluttua; mutta jos olette valehdellut, tuon teidät tänne\ntakaisin, ja silloin saamme keskustella uudelleen.\" -- --\n\nMoottorivene, joka kiiti usvan peittämää jokea pitkin, suuntasi\nkulkunsa suoraan Contessaa kohden.\n\nJim, joka aavisti, mitä tulisi tapahtumaan, oli antanut määräyksen,\nettä moottori pysähdytettäisiin niin pian kuin laiva erottui sumun\nläpi.\n\nVene lipui äänettömästi laivan kylkeen. Jim kiipesi kannelle\njokipoliisien seuraamana. Kansi oli tyhjä ihmisistä ja salongin ovi oli\nlukossa.\n\n\"Menkää yläkannelle ja pidättäkää kapteeni\", kuiskasi Jim, ja eräs\nmiehistä lähti hiipimään portaita ylös.\n\nJim lähestyi varpaillaan salongin ovea ja tunnusteli sen lukkoa. Hänen\nsuureksi huojennuksekseen se avautui, ja hän astui sisälle. Salongissa\noli pilkkosen pimeä. Hän otti sähkölampun taskustaan ja valaisi sillä\nsalongin seiniä. Mutta äkkiä hän melkein hypähti taapäin ja kohotti\nrevolveriaan. Hän oli nähnyt tuolilla istuvan miehen.\n\n\"Kädet ylös!\" huusi hän kohdistaen lampun valon miehen kasvoihin.\n\nTuolilla istui Coldharbour Smith. Hän nojausi tuolin selkämystä\nvastaan. Hänen toinen kätensä lepäsi pöydällä puristaen lujasti\nrevolverin kahvaa, ja silmät näyttivät tirkistelevän mitään näkemättä\nkattoon.\n\nHän oli kuollut, ja rinnasta pisti esiin vihreä nuolen varsi.\n\n\n\n\nXLVIII LUKU\n\nVeneessä oleva mies\n\n\nJim huusi luokseen jokiosaston poliisitarkastajan, ja he sytyttivät\nvalon salonkiin.\n\nColdharbour Smith oli nähtävästi kuollut silmänräpäyksessä. Nuoli oli\nlävistänyt sydämen, ja vauhti oli ollut niin voimakas, että nuolen\nkärki oli tunkeutunut tuolin selkämystään.\n\n\"Hän tiesi, mikä oli kyseessä, ja kurottautui tietysti ottamaan\nrevolveriaan\", virkahti Jim. \"Miten kauan luulette hänen olleen\nkuolleena?\"\n\n\"Kädet olivat vielä lämpimät.\"\n\n\"Hänet on varmaankin murhattu juuri silloin, kun nousimme laivaan.\nHuomasitteko, että lampun lasi oli vielä lämmin?\"\n\nTarkastaja nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Tyypillinen vihreäjousimiesteko\", lausui Jim tutkimuksen päätyttyä.\n\"Nuoli on sattunut aivan samaan paikkaan kuin Creagerin murhassakin.\nMurhaaja -- tai oikeammin sanottuna 'sala-ampuja' -- ei ole jättänyt\npienintäkään tuntomerkkiä jälkeensä.\"\n\n\"Mitenkä hän pääsee maihin?\" ihmetteli tarkastaja ymmällään. \"Hänen\ntäytyy tuntea joki erinomaisen hyvin löytääkseen tiensä tällaisen usvan\nläpi.\"\n\n\"Mahtaapa olla verraten vaikeata\", myönsi Jim. \"Luulisin melkein...\"\nHän vaikeni äkkiä. Valerie oli tullut salonkiin -- kärsineen näköinen\nja pelästynyt Valerie, mutta kuitenkin se nainen, jota hän rakasti. Jim\noli melkein unohtanut hänet löytäessään nuolenampujan viimeisen uhrin,\nmutta eräs hänen miehistään oli löytänyt Valerien hytistä, johon\nColdharbour oli hänet jättänyt, sekä tuonut hänet salonkiin, jossa Jim\noli.\n\nTyttö juoksi nyyhkyttäen hänen luokseen, ja hän kiersi käsivartensa\nsuojelevasti tytön ympärille. \"Kiitos Luojan\", sanoi hän, \"että\nviimeinkin löysin teidät. Saavuimme tänne ajoissa, mutta\nnuolenampuja-ystävämme oli meitäkin nopeampi. En luule, että olisi\nhullumpaa, jos koettaisimme saada selville, millainen herra tuo\nmystillinen aaveihminen todella on. Hänen täytyy olla jossakin täällä\njoella.\"\n\nVasta nyt Valerie huomasi murhatun Smithin. Häneltä pääsi kauhun huuto.\nJim koetti estää häntä näkemästä tuota inhoittavaa näkyä ja vei hänet\nyhteen odottavista pikku veneistä. Hän jätti muutamia miehistään\nlaivaan, mutta toiset hän komensi etsimään joelta jousimiestä. Vihdoin\nhän oli valmis jättämään Contessan ja laskeutui alas moottoriveneeseen,\njossa Valerie oli.\n\nHe kuulostelivat väliin airojen loisketta joelta, mutta heidän\nuteliaisuutensa tuli palkituksi vasta joen pohjoisrantaa\nlähestyttäessä.\n\n\"Nyt on eräs vene lähellämme -- kuunnelkaahan!\" kuiskasi moottorin\nkuljettaja, ja silloin myöskin Jim kuuli airojen kirahdukset hankoja\nvastaan.\n\n\"Tuo ei ole tottunut venemies\", virkahti tarkastaja. \"Airot eivät liiku\nsamassa tahdissa.\"\n\nHetken päästä saatiin selville, mistä ääni tuli, ja moottori hiljensi\nkulkuaan. He näkivät ohenevan sumun läpi edessään häämöttävän ison\nmakasiinirakennuksen ja rannalla sen edessä oli venhe. Siinä istui\nmies, joka koetti ohjata venettä laivalaituriin.\n\nSilloin moottori lähti äkkiä kiitämään täydellä vauhdilla venettä\nkohti, ja saavuttikin sen, juuri kun mies hyppäsi siitä laiturille.\n\n\"Ohoi-jaa! Odottakaapa hieman!\" huusi Jim hypäten maihin miehen\nperästä.\n\nMies käännähti ympäri ja katseli häntä silmiään siristellen.\n\n\"Etteköhän olekin Featherstone?\" hän kysyi, ja Jim seisoi siinä kuin\npuusta pudonneena, sillä ääni oli -- Mr. Howettin.\n\n\"Mutta mi... mitä te täällä teette, Mr. Howett?\"\n\n\"Kuulin, että olitte lähtenyt Contessaan, ja minä seurasin teitä\",\nselitti Howett tyynesti. \"Sain lainaksi tämän veneen ja niinpä lähdin\nteitä etsimään.\"\n\nSelitys kuulosti melkein uskomattomalta, ja jos joku toinen mies kuin\nMr. Howett olisi sanonut sen, niin Jim olisi nimittänyt häntä\nvalehtelijaksi.\n\n\"Oletteko löytänyt hänet?\" kysyi Howett omituisella painolla.\n\nHän sai vastauksen Valerielta. Tämä huudahti vain sanat: \"Täällä olen,\nisä.\"\n\n\n\n\nXLIX LUKU\n\nMitä veneestä löydettiin\n\n\nSeuraavana päivänä istui kolmihenkinen iloinen seurue syömässä lounasta\nCarltonissa. Oli sunnuntai, eikä tuossa isossa ravintolassa ollut niin\npaljon väkeä kuin tavallisesti. Mutta ainakin kahdesta jäsenestä tässä\nseurueessa tuntui siltä, kuin olisi koko maailma kokoontunut heidän\npöytänsä ympärille.\n\nMr. Howett oli hieman hajamielinen ja vakava. Hän istui väliin niin\najatuksiinsa vaipuneena, että häntä täytyi kehoittaa syömään joka\nkerta, kun tarjoilija asetti uuden lautasen hänen eteensä. Kaikki kolme\nkatsahtivat ylös Spiken astuessa saliin. Ja kun Spike Holland tuli\nCarltoniin, sai olla varma siitä, että joku oli pyytänyt häntä\npöytätoveriksi. Tällä kertaa näkyi hänen isäntänään olevan se kaunis,\nharmaatukkainen herra, jonka Valerie oli nähnyt istuvan viereisessä\npöydässä kerran ennen, jolloin hän ei vielä tuntenut Jim Featherstonea.\n\nJim nousi ja kumarsi John Woodin kulkiessa ohi. Tällä kertaa nuo kaksi\nherraa saivat pöydän salin toisessa päässä. Kun he olivat istuneet\nhetkisen pöydässään, tuli Spike tervehtimään seuruetta.\n\n\"Mies, joka tekee murhan lauantaina, ansaitsee silmänräpäyksellisen\nkuoleman\", sanoi hän katkerasti. \"Kaikki sunnuntailehdet ovat täynnä\nselostuksia Vihreän jousimiehen teosta, vaikka tuo selontekohan kuului\nminulle, kapteeni Featherstone! En tietänyt siitä sanaakaan, ennenkuin\nnäin koko 'historian' lehdessä.\"\n\n\"Sepä paha!\" nauroi Jim. \"Mutta minä en ole toimittanut uutista\nlehteen. Lounaan jälkeen lupaan antaa teille oikein ytimekkään tarinan.\nTeillähän näkyy olevan tuo lastenystävä tänään mukananne.\"\n\n\"Niin. Hän tuli jo eilen kaupunkiin ja vietti yön luonani. Hän aikoo\nperustaa pikkulastenkodin Englantiin ja tehdä tuttavuutta ukko Bellamyn\nkanssa ostaakseen Garre Castlen tuota tarkoitusta varten -- mitäs siitä\nsanotte? Mr. Wood sanoo, ettei hän ole tyytyväinen, ennenkuin linna on\ntäynnä kaksivuotiaita, jotka leperryksillään karkoittavat sieltä\nVihreän jousimiehen. On omituista, miten hän tuli ajatelleeksi juuri\nGarre Castlea. Mutta hän aikoo aivan piakkoin mennä puhuttelemaan\nBellamya.\"\n\n\"Tunnetteko hänet oikein hyvin?\" kysyi Mr. Howett äkkiä kiinnostuen.\n\n\"En niin sanottavasti. Olen tutustunut häneen vain sanomalehtiasioissa,\nmutta hän on kerrassaan kunnin mies ja hyvä ihminen. Mutta kuulkaahan,\nMr. Howett\", lisäsi Spike kuin ohimennen, \"oleskelitteko te Lontoossa\nnoin viisitoista vuotta sitten?\"\n\nMr. Howett taivutti päätään.\n\n\"Olin muutama päivä takaperin Toxofiliittisen seuran kokouksessa\npäästäkseni Vihreän jousimiehen jäljille. Arvelin, että miehen, joka on\nniin taitava ampuja kuin Vihreä jousimies, on täytynyt harjoitella\npaljon. Ja mieleeni juolahti silloin, että jos tiedustelisimme\nasiata kaikista ampumayhdistyksistä, niin varmaan saisimme tuon\nvihreän vekkulin käsiin. Ja noin viidentoista vuoden vanhassa\nkilpailuohjelmassa näin teidänkin nimenne -- L.B. Howett, voittaja.\"\n\n\"Harrastin sitä hieman noihin aikoihin\", sanoi Mr. Howett lyhyesti.\n\"Meillä oli oikea nuolenampujakerhokin Philadelphiassa. Mutta siitä on\nnyt niin pitkä aika, että epäilen, tokko sitä enää on olemassa.\nMuistan, että satuin kerran olemaan täällä kilpailujen aikana. Olin\nikävissäni, ja kun huomasin lehdessä kilpailuilmoituksen, halusin ottaa\nsiihen osaa. Mutta tuloksia en muista.\"\n\n\"En ole milloinkaan ennen kuullut sitä, isä\", sanoi Valerie\nhämmästyneenä.\n\n\"Kyllä. Harrastelin sitä aikoinani, Valerie\", vastasi Mr. Howett.\n\"Mutta en ole tehnyt sitä enää moniin vuosiin.\" Ja Mr. Howett käänsi\nkeskustelun muihin asioihin.\n\n\"Hänellä on huomiotaherättävät kasvot\", sanoi Valerie Mr. Woodia\nkatsellen, kun Spike oli palannut omaan pöytäänsä. \"En muista koskaan\nnähneeni kasvoja, jotka olisivat kiinnostaneet minua enemmän.\"\n\n\"Sepä on ikävää kuulla\", virkahti Featherstone.\n\n\"Minkä ikäiseksi luulette häntä?\" kysäisi Valerie, aivan kuin ei olisi\nkuullutkaan toisen sanoja.\n\n\"Sitä on vaikea arvata. Hän voi olla kolmenkymmenenkahdeksan tahi hän\nvoi olla kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen. Mutta hän on joka\ntapauksessa liian aikaisin harmaantunut.\"\n\n\"Hän ei pidä Mr. Bellamysta; tunteeko hän hänet?\"\n\n\"Kyllä, erittäin hyvin\", vastasi Jim. \"Hän oli Mr. Bellamyn veljen hyvä\nystävä, ja tämä jätti koko omaisuutensa hänelle perinnöksi, sillä hän\npiti paljon Mr. Woodista.\"\n\nKun Mr. Howett lähti Valerien kanssa Lady's Manoriin, palasi Jim\nScotland Yardiin. Hän hämmästyi kuullessaan, että jokitarkastaja Fair\noli siellä häntä odottamassa.\n\n\"Pyydän anteeksi, että minun täytyy vaivata teitä, kapteeni\", sanoi\nhän. \"Mutta te kai muistatte, että tapasimme yöllä erään tuttavanne,\njuuri kun hän astui veneestä laivasillalle; luulen, että sanoitte häntä\nMr. Howettiksi.\"\n\n\"Kyllä. Hän on Mr. Howett\", sanoi Jim.\n\nTarkastaja Fair otti lattialta kaksi esinettä, jotka olivat olleet\ntuolin peitossa, ja laski ne Jimin kirjoituspöydälle. Toinen oli lyhyt\nja tukeva jousi, jossa oli metallinen varsi, ja toinen aina välttämätön\nvihreä nuoli.\n\n\"Mistä löysitte nämä?\" Jim kysyi aavistamatta vielä mitään.\n\n\"Mr. Howettin veneestä\", vastasi jokitarkastaja.\n\n\n\n\nL LUKU\n\nValerie kertoo\n\n\nJim katseli noita kirottuja todistuskappaleita pitkän tovin, ennenkuin\nvirkahti mitään. Sitten, luullen löytäneensä heikon oljenkorren, jonka\nvarassa voi pelastautua, hän keksi selityksen.\n\n\"Niinkö? Mutta muistatteko, miten Mr. Howett oli saanut veneen? Hän\nkertoi nähneensä miehen, joka souti rantaan ja lainasi hänelle veneen,\nkun hän sitä pyysi.\"\n\n\"Mr. Howett mainitsi myöskin, ettei mies vastannut hänelle. Minusta se\nkuulosti sangen omituiselta, eikö teistäkin, kapteeni Featherstone?\"\n\n\"En pannut sitä merkille\", vastasi Jim kylmästi.\n\n\"Hm!\" hymähti tarkastaja. \"Tämä on tietysti teidän asianne, enkä minä\ntahdo siihen sekaantua, mutta jos minun neuvoani haluatte seurata, niin\nälkää millään muotoa jättäkö huomioonottamatta näitä todistuskappaleita\nMr. Howettia vastaan. Mutta vaikka hän olisi murhannutkin Coldharbour\nSmithin, niin häntä ei siitä rangaista, sillä hän teki sen vain\ntytärtään puolustaakseen.\"\n\n\"Mr. Howettko -- mahdotonta!\" huudahti Jim.\n\n\"Miksi -- mahdotonta?\" virkahti toinen. \"Mutta mihin aiotte ryhtyä?\nKutsutteko Mr. Howettin oikeustutkintoon? Sillä sehän on tärkeintä.\"\n\nJim oli pahassa pulassa. Oli suorastaan mahdotonta pitää tytön nimi\nsalassa, jos asia tulisi julkisuuteen. Hän päätti senvuoksi mielessään,\nettei hän kutsuisi Howettia oikeuteen, vaan tutkisi häntä kahdenkesken\nniin pian kuin saisi siihen tilaisuuden.\n\nSmithin ruumista tarkastettaessa hänen hallustaan löydettiin suurehko\nrahasumma -- pääasiallisesti Amerikan dollareissa. Se merkitsi sitä,\nettä henkilöä, jolta ne olivat lähtöisin, ei voitu saada käsiin.\n\nPoliisin näkökannalta katsottuna täytyi oikeustutkinnossa noudattaa\nmitä suurinta varovaisuutta. Sanomalehdet olivat jo täynnä kaikenlaisia\nolettamuksia, ja nyt alettiin taaskin puhua Creager-murhasta. Sinä\npäivänä, jolloin oikeustutkinnon piti tapahtua, oli Globessa oikea\nisku-uutinen. Se oli melkein täydellinen selonteko Vihreän jousimiehen\n\"edesottamuksista\", mutta lehti oli huolellisesti välttänyt\nmainitsemasta Abe Bellamyn nimeä murhien yhteydessä.\n\n\"Ainoa vaikeus\", sanoi Spike mentyään aamulla tavallisuuden mukaan\nScotland Yardiin, \"on siinä, ettei voi millään tavoin sekoittaa häntä\nmurhien yhteyteen. Ainoa yhdysrengas on se, että neiti Howett asuu\nGarressa, ja vain muutamien kymmenien metrien päässä vihreän pojan\nasuinpaikasta.\"\n\n\"En ole lukenut selostusta\", sanoi Jim, \"mutta toivon teidän olleen\ntarpeeksi vaitelias muutamiin seikkoihin nähden.\"\n\n\"Vaiteliaisuus on suurin heikkouteni\", vakuutti Spike. \"Ja kertomus\nkuulostaa kaikin puolin uskottavalta. Coldharbour Smith, tunnettu\nrikoksellinen, ottaa kiinni neiti Howettin ja päättää pitää hänet\nvankina, kunnes hänestä on maksettu lunnaat. Hän viekoittelee neidin\nContessa-laivaan, ja, kuten otaksumme -- Globe tietysti, sillä\nmuistahan tässä ei ole kysymystäkään -- aikoo juuri lähettää\nsanantuojan isän luo, ilmoittamaan tälle, että neiti Howett saa\nvapautensa, niin pian kuin isä on suorittanut hänen edestään\nviisitoistatuhatta puntaa. Olen leimannut teon pelkäksi\nkiristysyritykseksi. Kirjoituksessa ei mainita mitään roiston\navioliittoaikomuksesta tai muista katalista juonista, eikä edes viitata\nukko Bellamyn osallisuuteen asiassa.\"\n\nJim nyökkäsi.\n\n\"Jos minä saan järjestää kaiken, johdan tutkimukset siihen suuntaan.\nAinoa vaara on -- -- --\"\n\n\"Lacy\", keskeytti Spike. \"Siinä on poika, joka ei salaa asioita,\netenkin, kun näyttää siltä, että teidän on syytettävä häntä\nnaisenryöstöstä ja niinmuodoin osallisuudesta murhaan. Ja hänellä\ntaitaa sitäpaitsi olla muutakin hampaankolossa teitä vastaan,\nFeatherstone\", lisäsi Spike tarkoittavasti. \"Hän kertoi minulle\nsydäntäsärkevän tarinan, miten hän sai teiltä selkäsaunan ja mihin\ntoimenpiteisiin hän aikoo sen johdosta ryhtyä.\"\n\nLacy oli todellakin vaarallinen, sen Jim myönsi, ja kun Lacy ei\noikeustutkinnossa häntä esiinhuudettaessa vastannut, huokasi Jim\nhelpotuksesta, vaikka tutkinto miehen poissaolon takia siirrettiin vain\ntoiseen kertaan ja paha päivä oli siis vielä edessä. Mutta Lacya ei\nlöydetty sittenkään. Hän oli hävinnyt talosta, jossa asui, ja kadonnut\njäljettömiin koko kaupunginosasta, jonka kaunistuksena oli tähän saakka\nelellyt. Kolme päivää myöhemmin oli juttu jälleen oikeuden\nkäsiteltävänä, ja Spike Holland, joka myöskin oli siinä läsnä,\nhämmästyi kuullessaan oikeuden päätöksen. Se oli seuraava:\n\n\"Harkittu murha, jossa aseena oli käytetty teräväkärkistä pistintä.\"\n\nOikeudenkäynnissä ei mainittu sanaakaan Garre Castlesta eikä Vihreästä\njousimiehestä. Ja teko, vaikkakin hieman omituinen ja tavallisuudesta\npoikkeava, oli vain pelkkä proosallinen murha.\n\n\"Kerrassaan erinomainen ratkaisu\", huudahti Jim, kun kaikki oli ohi.\n\"Mitähän Bellamy mahtanee siitä arvella?\"\n\nMr. Howett pyysi Jimiä Lady's Manoriin \"viikonloppua\" viettämään, ja\ntämä otti kiitollisena kutsun vastaan. Niin pian kuin hän oli saapunut\ntaloon, Valerie kertoi hänelle, että Mr. Howett, joka tavallisestikin\noli harvapuheinen, nyt tuskin päästi sanaa suustaan.\n\n\"Ja linnaa vartioidaan nyt entistä huolellisemmin\", jatkoi hän. \"Eikä\nMr. Bellamy salli edes juoksupoikien tulla linnaan, vaan heidän on\njätettävä tuomansa tavarat portinvartijan tupaan. Rouva Savini on\ntalossa jonkinlaisena taloudenhoitajattarena.\"\n\n\"Faykö?\" huudahti Jim. \"Ette kai tarkoita, että hän on siellä?\"\n\n\"Kyllä. Hän tuli jo tiistaina ja ohjaa taloutta. Ja tiedättekö mitä,\nMr. Savini luulee, että tuo hirveä Lacy piileksii linnassa, mutta\nlupasin hänelle, etten kerro siitä teille.\"\n\n\"Antakaa hänen edelleenkin olla siinä luulossa\", sanoi Jim kiireesti.\n\"Lacy on ainoa ihminen, jonka olinpaikkaa en tahdo tietää, ennenkuin\nolen valmis asettamaan Abe Bellamyn syytteeseen monista rikoksistaan.\"\n\n\"Jim\", sanoi Valerie heidän istuttuaan pitemmän aikaa vaiti. \"Tahtoisin\nmielelläni kertoa teille jotakin, mutta olen hieman ikäänkuin\npeloissani. Se koskee isääni, Mr. Howettia. Ettekö tahtoisi unohtaa\nhetkeksi olevanne viranomainen ja muistaa vain sen, että olette\nystäväni?\"\n\nJim tarttui hänen kylmään, pieneen käteensä, eikä tyttö vetänyt sitä\ntakaisin.\n\n\"Kertokaa se minulle, Valerie\", sanoi hän lempeästi. \"En ole\nmilloinkaan ollut mielestäni vähemmässä määrässä poliisimies kuin tällä\nhetkellä.\"\n\nTyttö kertoi nyt hänelle yöllisen seikkailunsa, jolloin oli kuullut\nkuiskaavia ääniä ja naisen itkua salista. Jim oli hyvin hämmästynyt,\nmelkeinpä levoton sen kuultuaan.\n\n\"Näittekö Mr. Howettia, kun hän tuli takaisin?\"\n\n\"En. Hän meni suoraan huoneeseensa.\"\n\n\"Hitaastiko vai kiireesti?\"\n\n\"Kiireesti\", sanoi tyttö vastahakoisesti.\n\n\"Entä nainen -- näittekö häntä?\"\n\n\"En. Mutta Mr. Holland sanoi nähneensä erään auton, jota ohjasi nainen,\nja tuo auto herätti hänet valveille.\"\n\nJimin ilme näytti epäilevältä.\n\n\"Hysteerinen nainen voi tuskin ohjata autoa, vaikka nainen useasti\nsaavuttaakin tasapainonsa hämmästyttävän pian. Tuo on todella\nharvinainen tapaus -- -- --\"\n\n\"Voin kertoa teille vielä merkillisemmänkin\", sanoi Valerie ja kertoi\nsitten niistä salaperäisistä äänistä, jotka oli kuullut keittiössä sinä\nyönä, jolloin löysi nuolen.\n\nJim tahtoi nähdä nuolen, ja Valerie haki sen huoneestaan.\n\n\"Tämä on pisin niistä kolmesta, jotka olen nähnyt\", Jim virkahti.\n\"Creager ja Smith murhattiin ainakin kuutta tuumaa lyhyemmällä\nnuolella. Tällaisia käytettiin vain ennen vanhaan, ja tällainen\nheitetään aina käsin, joten on aivan tarpeetonta tiedustella tämän\nalkuperää tavallisista jousikaupoista.\" Hän käänteli nuolta kädessään\nja piteli sitä valoa kohden. \"Siinä on ainakin kymmenkunta\nsormenjälkeä\", sanoi hän äkkiä. \"Voivathan ne olla teidänkin, mutta\nmielestäni maksaisi vaivan valokuvata ne. Saanko viedä nuolen mukanani\nkaupunkiin?\"\n\n\"Ette\", vastasi tyttö niin kiivaasti, että Jim aivan hämmästyi. Mutta\nsitten hän käsitti syyn. Valerie pelkäsi -- pelkäsi, että sormenjäljet\npaljastaisivat Vihreän jousimiehen henkilöllisyyden.\n\nHän ojensi nuolen Valerielle, ja samassa silmänräpäyksessä avautui ovi\nja Mr. Howett astui sisään.\n\n\"Rakas --\", aloitti hän, mutta vaikeni jälleen. Sitten hän kysyi: \"Mikä\ntuo on?\"\n\n\"Nuoli\", änkytti Valerie. Mr. Howett otti nuolen kädestään ja lähti\nhuoneesta sanaa sanomatta.\n\nNuorten katseet kohtasivat toisensa, ja tuskanilme, jonka Jim näki\ntytön kasvoissa, oli Jimistä sanomattoman kiusallinen.\n\n\n\n\nLI LUKU\n\nYöllinen koputus\n\n\nKoirat oli viety pois Garresta. Eräänä aamuna oli hoitaja tullut niitä\nhakemaan, ja kun hän oli poistunut niiden keralla, oli koko linnan\nasujaimisto huoahtanut helpotuksesta. Abe Bellamykin myönsi, että oli\nparempi, kun ne nyt oli viety pois.\n\n\"Mitättömiä koiria, tuollaiset, jotka antavat nukuttaa itsensä\", hän\nvirkahti sihteerilleen. \"Savini, minä tarvitsen talossa naisen, joka\npitää yllä järjestystä -- enkä ota enää kuunaan hovimestaria.\nTahdotteko tuoda vaimonne Garreen?\"\n\nSavinin teki mieli sanoa \"ei.\"\n\n\"Vaimoni ei rupea taloudenhoitajattareksi\", sanoi hän. \"Sehän on vain\npelkkä palvelijan toimi.\"\n\n\"Kysykää sitä häneltä\", sanoi vanha mies lyhyesti.\n\nJulius kirjoitti rouvalleen ollen varma siitä, ettei tämä tulisi\nlinnaan. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen Fay vastasikin\nkirjeeseen tulemalla itse omassa korkeassa persoonassaan Garreen ja\ntuoden kaikki matkatavaransa tullessaan.\n\n\"Olen kyllästynyt yksinoloon\", selitti hän. \"Ja olen myöskin utelias\nnäkemään sen aaveen.\"\n\nJulius vei hänet mukanaan Aben luo kirjastoon, eikä ukko näyttänyt\nollenkaan hämmästyvän hänet nähdessään. Hän oli lempeä, melkeinpä\nystävällinen antaessaan hänelle avaimet -- ja varoituksen.\n\n\"Minulla on täällä yövahti, joka kuljeksii ympäri yön aikana. Teidän ei\ntarvitse pelätä, jos kuulette joskus kolinaa. Hän makaa melkein päivät\npäästään, niin että tulette tuskin tapaamaan häntä.\"\n\nKun pariskunta jälleen palasi huoneeseensa, Fay halusi kuulla enemmän\nöisestä maleksijasta.\n\n\"En tiedä lainkaan, kuka hän on\", sanoi Julius. \"Mutta otaksun ukon\npestanneen tänne jonkun roiston pitämään silmällä Vihreätä jousimiestä\nsurmatakseen hänet.\"\n\nMutta kun Julius illan tultua luki selostuksen oikeuden istunnosta, hän\narvasi heti, kuka \"yövahti\" oli.\n\n\"Se on Lacy eikä kukaan muu\", sanoi hän painolla, ja Fay-rouva oli yhtä\nmieltä.\n\nFay ei nukkunut hyvin ensimmäisenä yönään linnassa. Hän oli yhtä virkku\nkolmen aikaan aamulla kuin oli ollut keskiyölläkin. Kerran hän kuuli\njonkun kulkevan oven ohi. Kulkijan askelet olivat omituisen laahustavia\nja hän tuntui koettavan ehkäistä yskimistään.\n\nFay yritti nukkua, mutta silloin hänen korviinsa erottui heikko,\ntasainen naputus. Hän luuli sen kuuluvan omasta makuuhuoneestaan, mutta\nhuomasi sitten, että ääni tuli alempaa.\n\nHän nykäisi Juliusta, ja tämä heräsi.\n\n\"Mitä tuo naputus mahtaa olla?\" kuiskasi hän.\n\nJulius ponnahti nopeasti istualleen vuoteessa ja kuunteli.\n\n\"En tiedä. Kuulostaa kuin siellä olisi joku.\"\n\n\"Mikä tässä alla on?\" kysyi Fay.\n\nJulius mietti hetkisen.\n\n\"Ruokasali -- ei, vahtihuone. Näytinhän minä sen sinulle.\"\n\nHän tunsi, miten Fay värisi.\n\n\"Sisäänkäytävä vankityrmiin!\" huudahti Fay melkein ääneen. \"Voi, voi,\nJulius, miten minua peloittaa!\"\n\nJulius taputti häntä olkapäähän.\n\n\"Älä ole lapsellinen. Sehän on kenties vain vesijohtoputki. Ukko\nselittää kaiken johtuvan siitä.\" Mutta Julius oli salaa yhtä ihmeissään\nkuin vaimonsakin. \"Ei se voi vahtikamarista tulla; kuulostaa siltä,\nkuin vasaralla lyötäisi jotakin teräsesinettä, ja sieltä se kuuluisi\npaljon selvemmin.\"\n\n\"Mistä se sitten kuuluu?\"\n\nJulius Savinilla olivat muutamat aistimet kehittyneet uskomattoman\nherkiksi. Ja erittäinkin olivat hänen kuuloelimensä niin harjaantuneet,\nettä ne olivat olleet hänelle suureksi hyödyksi hänen monivaiheisella\nseikkailijaurallaan. Ja nyt hänelle äkkiä selveni, mistä äänet tulivat.\nNe tulivat vankityrmistä.\n\n\"Mitä se mahtaa olla?\" kysyi Fay taaskin.\n\n\"Ääni tulee vesijohtoputkesta\", sanoi Julius. \"Nuku nyt vain, minä\nmenen katsomaan, voinko saada äänen vaikenemaan.\"\n\nHän otti takin ylleen, ja Fay kuuli hänen aukaisevan\npiironginlaatikkoa.\n\n\"Et suinkaan sinä revolveria tarvitse vesijohtoputkea korjatessasi!\"\nhuudahti Fay itku kurkussa.\n\n\"Olen luonnostani hieman hermostunut\", kuului tyyni vastaus. \"Enkä voi\nkuljeksia ympäri linnaa -- -- --\"\n\nMutta Fay oli jo hypähtänyt vuoteesta lattialle, ja Julius kuuli hänen\nsilkkisen aamutakkinsa kahinan.\n\n\"Enkä minä jää tänne yksinäni\", sanoi Fay päättävästi. \"Tulen alas\nkanssasi.\"\n\nJulius ei pannut sitä pahakseen, sillä hän pelkäsi yksinäisyyttä\nmelkein yhtä paljon kuin vaimonsakin.\n\nKäytävä oli valaistu, kun he hiipivät sinne, ja Bellamyn huoneen ovi\noli auki.\n\n\"Hän ei ole mennyt levolle\", kuiskasi Julius. \"Ovi oli auki jo silloin,\nkun minä tulin yläkertaan.\"\n\nAlakerran eteisestä kuulsi valo, ja Julius hiipi varovasti alas\nportaita. Kirjaston ovi oli kiinni, ja nyt hän kuuli koputuksenkin jo\nselvemmin. Se tuntui tulevan ruokasalista päin. Hän kulki nyt pimeän\nkäytävän läpi ruokasalin ohi ja tuli viimein neliskulmaiseen\nvahtihuoneeseen. Fay seurasi häntä uskollisesti. Ennenkuin hän pääsi\nvielä perillekään, hän näki valonsäteiden tunkeutuvan käytävään huoneen\nlattialla seisovasta lyhdystä, ja toinen oli jätetty vankityrmiin\njohtavien portaiden päähän. Julius hiipi varpaillaan portaiden luo ja\nkurkisti alas. Alhaalla ei näkynyt ketään, mutta säännölliset\nvasaraniskut kuuluivat nyt yhä kovempina.\n\nRevolveri tärisi hänen kädessään, kun hän laski jalkansa ensimmäiselle\nporrasaskelmalle. Mutta silloin iskut äkkiä lakkasivat ja kuullessaan\naskeleita vankiholvin epätasaiselta lattialta, Julius pyörähti nopeasti\ntakaisin. Tarttuen vaimoaan käsivarteen, hän melkein lensi käytävän\nläpi ja ylös portaita. Sieltä hän voi esteettä nähdä koko eteisen. He\nsaivat odottaa hetkisen, ennenkuin melun aiheuttaja tuli näkyviin. Se\noli Abe Bellamy.\n\nHän oli ilman takkia. Paidan kaulus oli auki ja hihat käärityt\nylös olkapäihin saakka. Kun Julius katseli noita mahtavia,\nvoimakaslihaksisia käsivarsia, hän huomasi niiden olevan harmaan tomun\npeitossa. Bellamy kantoi toisessa kädessään isoa vasaraa ja toisessa\nlyhtyä; käytävään saavuttuaan hän pyyhki hikeä kasvoiltaan.\n\nSavini katosi nopeasti huoneeseensa ja lukitsi oven varovasti.\n\n\"Mitä hän teki siellä?\" kysyi Fay kauhuissaan.\n\n\"Puhdisti vesijohtoputkea\", sanoi Julius piloillaan lainkaan\naavistamatta miten lähelle totuutta tuo pila osui.\n\n\n\n\nLII LUKU\n\nSalaloukku\n\n\nJulius oli aikaisin jalkeilla seuraavana aamuna. Hänellä oli syytä\nmennä vahtikamariin, sillä hänen velvollisuutenaan oli nykyjään\ntarkastaa linnan jokainen huone aamuisin. Vahtihuoneessa häntä kohtasi\nyllättävä näky. Siellä oli vankilaholveihin johtavan alaskäytävän\nsuulla raskas ja tukeva rautaluukku, jota ei oltu milloinkaan vielä\nkäytetty Bellamyn aikana, vaan se oli koko ajan ollut kohollaan seinää\nvastaan. Nyt se oli laskettu alas aukon suulle ja lukittu jykevällä\nrautalukolla. Tavattuaan Bellamyn hän mainitsi siitä tälle.\n\n\"Niin -- eräs noista palvelija-idiooteista oli ollut aivan\nputoamaisillaan portaita alas silloin, kun olimme poissa\", sanoi Abe.\n\"Ja senvuoksi olen antanut sulkea sen, ettei tapahtuisi uusia\nonnettomuuksia. Miksi sitä kysytte?\"\n\n\"Olisin vain tahtonut näyttää vaimolleni vankityrmiä.\"\n\n\"Sitä ette voi nyt tehdä\", sanoi Abe. \"Mutta voin näyttää ne itse\nhänelle jonakin päivänä.\"\n\nJulius kiitti ja kertoi keskustelusta Faylle.\n\n\"Minä en halua nähdä hänen kamalia vankityrmiään\", sanoi Fay heti.\n\"Julius, minä lähden täältä tieheni. Asuntomme Maida Valessa ei ole\nmikään palatsi, mutta siellä ei toki tarvitse pelätä yliluonnollisia.\"\n\nSeuraavana yönä he kuulivat jälleen koputusta, mutta se ei estänyt\nheitä nukkumasta. Kolmantena yönä Julius heräsi äkkiä keskellä yötä ja\nhuomasi, että samoin oli hänen vaimonsakin laita.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi Julius.\n\n\"Se kuulosti räjähdykseltä.\" Fayn vielä puhuessa kuului ankara jyminä,\njoka sai huoneen lattian keinumaan.\n\nSavini syöksähti käytävään ja portaita alas. Hän oli ehtinyt niiden\npuoliväliin, kun tapasi Bellamyn.\n\n\"Mitäs teillä on tänne asiaa?\" ärähti tämä.\n\nSavini tunsi sieraimissaan räjähdysaineen kitkerän hajun.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" hän kysyi.\n\n\"Ei mitään. Olen vain räjähdyttänyt jotakin, eikä siinä ole mitään\npelkäämistä.\"\n\n\"Räjähdyttänytkö? Tähän aikaan vuorokaudesta!\"\n\n\"Eikö tämä ole sopiva aika, häh?\" letkautti Bellamy. \"Eräs seinä\nalhaalla on aina näyttänyt siltä, kuin sen takana olisi jokin\npiilopaikka. Kaikissa vanhoissa linnoissa on aarrekammio, ja olen jo\nkauan suunnitellut tuon seinän särkemistä.\"\n\nAbe Bellamy ei ollut sellainen mies, joka lähtee kello kolmen aikaan\nyöllä etsimään piilotettuja aarteita.\n\n\"Pelästyikö vaimonne kovin? Minä luulenkin olevani ainoa, joka saa\nhänet pelästymään. Menkää takaisin vuoteeseen; Savini.\"\n\nJulius ei voinut muuta kuin totella.\n\n\"Äijä on räjähdyttänyt reiän seinään\", hän kertoi vaimolleen.\n\n\"Jos tuo hänen jyräyttämänsä reikä on kyllin iso, että sen kautta voi\nryömiä ulos, niin minä ryömin siitä heti\", sanoi Fay päättävästi. \"Ja\nsinä tulet mukana, Julius. Välitän viisi sinun helposti ansaituista\nrahoistasi, joista saat luopua. Miksi sinua ei ajettu tiehesi -- ja\nmitä varten hän kutsui minut tänne? Sanopas se! Sen vuoksi, että me\nkaksi osaamme juoruta. Sillä hän se juuri seisoi Smithin juonienkin\ntakana. Smith itse kertoi sen minulle, eikä ukko uskaltanut antaa\nkummankaan meistä jäädä kaupunkiin. Olen ollut sokea kuin pöllö tähän\nasti, mutta nyt me lähdemme täältä.\"\n\nJulius huomasi vaimonsa olevan oikeassa ja sanoikin sen hänelle.\n\nBellamy istui kirjastossa eilispäivän Globea silmäillen, kun pariskunta\nastui huoneeseen.\n\n\"Oletteko menossa ulos?\" kysyi hän nähdessään, että heillä oli\npäällystakit yllään.\n\n\"Emme ulos, vaan kotiin\", oikaisi Fay.\n\nBellamy laski sanomalehden käsistään.\n\n\"Olette aika pöllöpäitä, mutta en tahdo väitellä siitä kanssanne.\nMaksan heti palkkanne, kirjoittakaa kaksi kuittia, Savini.\"\n\nJulius totteli ja istuutui viimeistä kertaa Aben kirjoituspöydän\nääreen.\n\n\"Savini, muistatteko sitä nahkasalkkua? Älkää kysykö mitä\nsalkkua, sillä tiedän hyvin, miten te aina hiiviskelitte täällä\nympäriinsä jokaista laatikkoa nuuskimassa, kun olin ulkona. Ja\nmuistatte myöskin, mitä tietoja annoitte aina tuolle Valerie\nmikä-hänen-nimensä-taas-olikaan? Mutta nyt haluan kostaa pahan\nhyvällä.\"\n\nJulius oli pitänyt silmällä ukon liikkeitä ja näki nyt, miten tämä\näkkiä sysäsi kirjoituspöydän paikoiltaan sekä potkaisi syrjään sen alla\nolleen maton.\n\n\"Olen hävinnyt pelin\", jatkoi Bellamy kylmäverisesti. \"Tuo Featherstone\nlurjus tietää nyt kaiken naisesta, jota olen tähän saakka pitänyt\ntuolla alhaalla, ja luulen, että te tiedätte myöskin, sillä muussa\ntapauksessa te ette lähtisi nyt käpälämäkeen.\"\n\nHän kumartui alas, nosti kynsillään parkettilattian irtonaisen osan\nmaasta ja pisti avaimen lukkoon. Savinin pariskunta katseli kuin\nlumottuna, miten kivilaatta kohosi pystyyn. Bellamy laskeutui sanaa\nsanomatta portaita alas.\n\n\"Tulkaapa katsomaan\", sanoi hän. Julius seurasi häntä ja Fay hyvin\nvastahakoisesti hänen jäljessään.\n\nUkko sytytti kaasulampun ja avasi oven huoneistoon. Lamput paloivat\nsiellä kuten ennenkin.\n\n\"Astukaa sisään\", sanoi hän tunnelin suulla.\n\n\"Minä jään tänne\", urahti Julius.\n\nHän tunsi Fayn käden käsivarrellaan. Se vapisi.\n\nBellamy käännähti välinpitämättömänä ympäri.\n\n\"No, jollette halua häntä nähdä, niin samapa tuo\", sanoi hän.\n\nMutta äkkiä hän laski voimakkaan kätensä Savinin olkapäälle ja tarrasi\ntoisella Fayn käsivarteen, ja ennen kuin Savini ehti tehdä vastarintaa,\noli ukko heittänyt hänet yhdellä sysäyksellä tunneliin ja Fayn heti\nhänen jäljestään. Ovi sulkeutui pamahtaen heidän takanaan ja salvat\nkirahtelivat toisiaan vastaan ukon pönkittäessä ovea ulkoapäin.\n\nÄkkiä Aben naama ilmestyi ovessa olevaan luukkuun.\n\n\"Vai olette te kotiin lähdössä? Nyt olette, totta vie, kotona! Ja\nsiellä tulette pysymään, mokomakin mateleva neekeri -- ja kaiken\nmaailman luuska! Että minäkö sallisin teidän rallatella asioistani\nmaailmalle. Kyllä varmaan! Siinä on teillä viimeinen koti ja siellä\ntulette kuolemaankin!\"\n\nAbe Bellamyn ääni oli aivan käheä, sillä hän oli melkein mielipuolena\nraivosta.\n\n\"Olen odottanut tätä hetkeä, Savini. Sinut ja vaimosi -- -- --\" hän\nkeskeytti, ja ehti juuri hypätä sivulle ajoissa.\n\nKuula lensi suhahtaen seinään hänen takanaan ja toinen silpaisi palan\nluukun rautaristikoita. Bellamyn päähän ei olisi hetkeksikään\njuolahtanut, että Julius oli aseistettu. Hän sulki kiireesti aukkoa\npeittävän luukun, ja lähti sanaa sanomatta ylös lukiten huolellisesti\nsalakäytävän lukot avaimellaan.\n\nGarre Castlessa oli kirjaston yläpuolella useita huoneita -- monet\nniistä ilman ikkunoita -- joita Curcy-suvun herrat olivat käyttäneet\nyksityisasuntonaan. Nykyjään niissä säilytettiin romutavaroita ja\ntoiset niistä seisoivat aivan tyhjinä. Eräässä viimeksimainituista\nasusti nyt se mies, jonka Garre Castlessa olon Savini oli jo\naavistanut.\n\nLacy oli ammattivaras, joka sanoi itseään maalariksi vain siitä syystä,\nettä maalarin ammatti oli helpointa työtä, mitä hän tahtoi tehdä\nvankilassa; hän, jos kukaan, tiesi hyvin, että vangeille annetaan\ntavallisesti sitä työtä, johon he ovat entuudestaan tottuneet.\n\nHänen esiintymisensä oli tavallisesti hiljaista ja siivoa, mutta nyt\nviimeksi Garreen tultuaan hän oli ottanut tavakseen puhutella Bellamya\nkuin vertaistaan. Äijä ei kuitenkaan pannut sitä pahakseen ja näytti\ntuskin huomaavan hänen röyhkeää käytöstään.\n\nViimeinen palvelijoista oli jo vetäytynyt huoneeseensa, kun Lacy raotti\nkirjaston ovea, vetäisi sen auki ja astui sisälle Bellamyn sikari\nhampaiden välissä.\n\n\"Kaikki menneet tiehensä, mitä? Minun täytynee kai tehdä hyväksenne\nmitä voin, mutta älkää luulotelko, että olen palvelijanne, sillä sitä\nen tule ikinä olemaan.\"\n\n\"En ole teitä palvelijaksi pyytänytkään\", murahti Bellamy.\n\nLacy otti sikarin suustaan ja tarkasteli sitä ylenkatseellisesti.\n\n\"Tämä ei ole teidän parhaimpianne Abe\", sanoi hän. \"Tällaisia ette\nolisi milloinkaan uskaltanut tarjota vanhalle Smith-raukalle. Ja kun\nminä nyt, niin sanoakseni, hoidan hänen virkaansa, niin lienee oikein\nja kohtuullista, että kohtelette minua yhtä suurella arvonannolla.\"\n\n\"Tuolla on laatikko, pöydällä\", sanoi Abe. \"Mitä teillä on asiaa,\nLacy?\"\n\n\"Tahdoin vain pistäytyä vähän juttelemaan. Milloinkas Julius lähti\ntäältä?\" lisäsi hän äkkiä.\n\n\"Tänä aamuna\", vastasi Abe.\n\n\"Minun mielestäni oli varsin tyhmää päästää sellainen mies kuin Julius\nmenemään\", sanoi Lacy polteltuaan sikaria ääneti hetken aikaa. \"En\nymmärrä, miten uskalsitte sen tehdäkään. Hän tulee kiristämään teiltä\nrahoja niinkuin ei mitään. Sillä me kolme, Julius, hänen vaimonsa ja\nminä, tunnemme salaisuutenne. Ajatelkaapas, jos joku meistä antaisi\nteidät ilmi! Se olisi kovin surullista teille, eikö?\"\n\n\"Ei\", vastasi Bellamy. \"En ole ollenkaan levoton Juliuksen suhteen, ja\nteitä pelkään yhtä vähän.\"\n\nHänen kirjoituspöydällään oli kaksi puhelinta, joista toinen johti\nvahtitupaan. Ennenkuin Lacy ehti vastata, viimeksimainittu kilahti\nsoimaan.\n\n\"Täällä on eräs herra, joka haluaa puhutella teitä, sir.\"\n\n\"Sanokaa hänelle, etten voi ottaa vastaan\", Bellamy ärähti puhelimeen.\n\n\"Hän sanoo tulleensa tiedustamaan, onko linna myytävänä.\"\n\n\"Ei ole! Sanokaa se hänelle, senkin idiootti!\" karjaisi Abe, ja oli\njuuri sulkemaisillaan puhelimen, kun hänen mieleensä johtui kysyä, kuka\nvieras oli.\n\n\"Mr. John Wood\", vastattiin hänelle. \"Hän sanoo, että hän on\nmatkustanut Belgiasta asti saadakseen puhua kanssanne, sir.\"\n\nLIII LUKU\n\nValerie tutustuu Mr. John Woodiin\n\n\nBellamyn ilme muuttui silmänräpäyksessä.\n\n\"Pyytäkää häntä tulemaan tänne\", sanoi hän laskien kuulotorven\npaikoilleen. Hän kääntyi Lacyyn päin. \"Te saatte lähteä nyt täältä.\nEräs herra tulee kohta luokseni.\"\n\nVieras tuli sisään Senin saattamana. Bellamy seisoi takkavalkean\nääressä, kädet selän takana. Hän ei sanonut sanaakaan, ennenkuin vieras\nseisoi, hattu kädessä, hänen edessään ja Sen oli poistunut.\n\n\"Mr. Wood?\" murahti hän.\n\n\"Se on nimeni. Ja te olette kai Mr. Bellamy? Olen kuullut kerrottavan,\nettä aiotte muuttaa täältä, ja että linna on myytävänä.\"\n\n\"Istukaa\", keskeytti Bellamy töykeästi.\n\n\"Seison mieluummin, jollei teillä ole mitään sitä vastaan.\"\n\n\"Vai niin. Vai olette te kuullut kerrottavan, että linna on myytävänä!\nMutta se, joka sitä sanoi, on valehdellut. Minulla ei ole aikomustakaan\nmyydä linnaa nyt, eikä vast'edes. Mitä varten haluaisitte ostaa sen?\"\n\n\"Huostaani on uskottu suurehko rahamäärä lastenkodin perustamista\nvarten Englantiin\", sanoi Wood, ja hänen totiset silmänsä eivät\nhetkeksikään luopuneet toisen kasvoista. \"Ja mieleeni johtui, että\nlinnasta muutamien pienten korjausten avulla tulisi mitä ihanteellisin\nlastenhoitola. Linna on äärettömän tilava ja, mikäli olen kuullut,\nsiinä on alaa paljon enemmän kuin mitä tarvitsette. Ja me tulisimme\nsitäpaitsi rakentamaan -- -- --\"\n\n\"Tila ei ole myytävänä\", keskeytti Bellamy.\n\nJohn Wood taivutti päätään ja kääntyi lähteäkseen, kun vanha mies\npysähdytti hänet.\n\n\"Nimenne tuntuu minusta tutulta, Mr. Wood. Kenties erehdyn, mutta\nmuistan kuulleeni, että olette tuntenut erään -- erään sukulaiseni.\"\n\n\"Tarkoitatteko veljenpoikaanne?\" kysyi Wood levollisesti. Bellamy\nnyökkäsi. \"Kyllä, kuuluimme samaan joukko-osastoon.\"\n\n\"Hän kai kaatui sodassa, eikö niin? Oletteko varma, että hän on\nkuollut?\"\n\n\"Hänet ilmoitettiin kuolleeksi, ja minä sain periä hänen\njälkeenjättämänsä omaisuuden\", sanoi Wood.\n\n\"Ei ole siis mahdollista, että hän elää, mitä? Mutta tapahtuuhan\nuseasti, että kuolleeksi ilmoitettu löydetään jälleen.\"\n\n\"Amerikkalaiset viranomaiset olivat hyvin tarkkoja todetessaan\nkuolemantapauksia\", sanoi Wood. \"Ja luulen, että myöskin Saksan\nhallitus vahvisti hänen kuolemansa.\"\n\n\"Oliko hän hyvin suulas -- tämä minun veljenpoikani? Kertoiko hän\nmilloinkaan, hm -- entisyydestään?\"\n\n\"Hän ei puhunut koskaan entisistä asioista\", sanoi John Wood.\n\n\"Hm!\" hymähti Bellamy ja näytti, kuin hän olisi huoahtanut\nhelpotuksesta.\n\nHän seurasi vierastaan ovelle, johon jäi seisomaan siihen saakka,\nkunnes Mr. Wood katosi näkyvistä vahtituvan vieressä olevien\npensasistutusten taakse. Sitten hän palasi kirjastoon. Sen oli\nkattamassa illallista, ja hän ojensi ukolle paperilapun.\n\n\"Ei ole maitoa\", oli siihen kirjoitettu.\n\n\"Eikö edes kellarissakaan?\"\n\nSen pudisti päätään.\n\n\"On siellä ainakin säilykemaitoa\", murahti Bellamy. \"Menen itse\nhakemaan sitä vähäisen.\"\n\nJa säilykemaitoa etsiessään hän teki merkillisen löydön.\n\nKun ilta alkoi hämärtyä, hän lähetti Lacyn autolla Lontooseen tekemään\neräitä ostoksia.\n\nJim Featherstone käveli pitkin Garren Isoakatua ja näki silloin erään\nmiehen lähtevän linnanportista ja jatkavan sitten kiireesti matkaansa.\nHän tunsi heti miehen ja pyydettyään samassa anteeksi tytöltä, jonka\nseurassa oli, hän lähti nopeasti kulkemaan tuntemaansa miestä kohti.\nHän tavoitti John Woodin, juuri kun tämä aikoi nousta Garren ja\nrautatieaseman väliä kulkevaan autobussiin.\n\n\"Tulin tänne ostamaan linnaa\", sanoi Wood, kun he olivat tervehtineet\ntoisiaan.\n\n\"En luullut, että tarkoititte täyttä totta. Neiti Howett, saanko\nesitellä Mr. John Woodin. Hän on matkustanut tänne ostaakseen Garre\nCastlen, mutta ei ole onnistunut aikeessaan. Mitä pidätte Abesta\nsaatuanne häntä puhutella?\"\n\n\"Hän ei tunnu olevan erikoisen puoleensavetävä persoonallisuus\", sanoi\nMr. Wood heikosti hymyillen.\n\nValerieata tämä mies erikoisesti kiinnosti. Valerie uskoi sen olevan\npelkkää ihailua miestä kohtaan, joka oli valinnut itselleen niin\nsuurenmoisen elämäntehtävän, mutta todellisuudessa hän näki miehessä\njotakin, joka oli aina, jo ennenkuin hän Mr. Woodin tapasikaan,\nvaikuttanut häneen omituisen syvästi ja pysyvästi.\n\n\"Palaatteko nyt taaskin pienokaistenne luo, Mr. Wood\", kysyi Valerie.\n\n\"En aivan heti. Ennen lähtöäni täytyy minun järjestää monenlaisia\nasioita Englannissa. Kiinnostaako tämä tavallisuudesta poikkeava työni\nteitä?\" kysyi Mr. Wood silmät säihkyvinä.\n\n\"Kyllä, niin suuresti, että mielelläni haluaisin kuulla siitä enemmän.\nEttekö tahtoisi syödä lounasta kotonani?\"\n\nHetken arveltuaan Mr. Wood otti kutsun vastaan. Matkalla Lady's\nManoriin hänellä ja Valeriella näytti olevan niin paljon puhuttavaa\nkeskenään, että Jim tunsi olonsa suorastaan tukalaksi. Ja lounasta\nsyötäessä Valerie keskusteli Mr. Woodin kanssa niin vapaasti kuin olisi\ntuntenut hänet koko elämänsä ajan.\n\nHeidän keskustellessaan lounaan jälkeen Valerie koetti varovaisesti\nkyselemällä saada selville, oliko Mr. Wood seuraavana iltana vapaa, ja\nsitten hän aivan julkeasti käänsi keskustelun niin, että Mr. Howett oli\nmelkein pakotettu pyytämään Mr. Woodia päivälliselle seuraavaksi\nillaksi. Jim palasi kotiin syvissä mietteissä. Hän oli kuitenkin liian\njärkevä ja kokenut antaakseen kenenkään huomata, että tunsi\nmustasukkaisuuden oireita rinnassaan.\n\nItse hän ei voinut olla läsnä päivälliskutsuissa, sillä velvollisuus\nvaati häntä Lontooseen seuraavana päivänä.\n\n\n\n\nLIV LUKU\n\nMetsäpirtti\n\n\nVihreä jousimies ei kiinnostanut yleisöä. Mr. Syme, uutistoimittaja,\nsanoi sen tarpeettoman painokkaasti puhelimessa, ja tämä oli\nensimmäinen kerta, jolloin Spike ei pystynyt tekemään vastaväitteitä.\n\n\"Saatte heti palata konttoriin, jossa voitte syventyä tosityöhön\",\nlopetti Mr. Syme.\n\nPuhelin oli Blue Boarin eteisessä, ja aina, kun Spike oli pakotettu\nsitä käyttämään, eteiseen tunkeutui äänekäs remu ja puheensorina\nbaarista. Se oli tavallaan eduksikin, jos vain hän itse voi kuulla,\nmitä puhelimessa sanottiin. Tänään oli baari aivan tyhjä,\nlukuunottamatta erästä vanhaa farmaria, joka istui pöydän ääressä iso\nolutseideli edessään. Ukko nyökkäsi hyväntahtoisesti Spikelle, kun tämä\noli lopettanut puhelunsa.\n\n\"Aaveitako, heh? Tällä seudulla niitä viliseekin runsaasti. Kuulin\njuuri, että yksi on ilmestynyt jo Cloister-metsäänkin. Renkini näki sen\nja on siitä saakka maannut vuoteen omana.\"\n\n\"Sepä ikävää\", sanoi Spike kohteliaasti. Vihreän jousimiehen tarina oli\nollutkin vain tavallinen maalaislegenda, joka, hän oli siitä nyt aivan\nvarma, oli osoittautunut täysin perättömäksi. \"Hyvin monet ovat\nluulleet nähneensä Vihreän jousimiehen\", jatkoi hän sitten.\n\nVanhus naurahti käheästi.\n\n\"Mutta tämä ei olekaan vihreä. Ja se on nainen. Renkini näki sen ihan\nläheltä. Hän säikähti niin kamalasti, että -- -- --\"\n\n\"Missä on Cloister-metsä?\" keskeytti Spike, jota aave alkoi jo\nkiinnostaa.\n\n\"Sinne on täältä noin peninkulman matka maantietä myöten, mutta oikotie\nkäy Monk's Fieldin kautta ja silloin on loppumatka kuljettava Adderley\nRoadia pitkin. Siellä on metsässä pieni mökki, ja siinä se kuuluu\nkummittelevan. Mökissä ei ole asukkaita, mutta aina siellä vain tuntuu\njoku liikuskelevan.\"\n\n\"Miten kauan tuo nainen on kummitellut siellä?\" kysyi Spike.\n\n\"En ole kuullut puhuttavan hänestä ennenkuin lauantaina -- jolloin\nrenki näki hänet. Hän oli varhain aamulla menossa farmille metsän\nhalki. Mies kulkee siinä kaikessa rauhassa, ja yhtäkkiä hän näkee\nedessään naisen ja on vaipua maahan säikähdyksestä. Nainen oli kulkenut\neteenpäin ja näyttänyt itkevän, ja Tomille oli selvinnyt siinä\nsilmänräpäyksessä, että se olikin kummitus, ja hän loikki pakoon kuin\njänis.\"\n\n\"Tapahtuiko se tuvan läheisyydessä?\"\n\n\"Tapahtui, ihan lähellä. Ja siksi tulin tuvasta maininneeksikin, sillä\njäljestäpäin juolahti mieleeni, että hän kenties asuukin siellä.\"\n\nSpike oli nykyjään valmis tarttumaan jokaiseen oljenkorteen, joka\noikeuttaisi hänet jäämään Garreen. Hän aavisti nimittäin, ettei\nBellamy-draama ollut vielä lopussa.\n\nHän ei kuitenkaan pannut suurta painoa \"oljenkorrelle\", joka esiintyi\nmetsässä harhailevan naisen muodossa. Mutta siitä huolimatta hän lähti\ntaipaleelle, sillä olihan terveellistä saada hieman oikaista sääriään,\nja ilmakin alkoi jo olla niin viileätä, että kävely teki hyvää. Tupa\noli metsän sisässä eikä näkynyt maantielle, mutta Spike seurasi\nvanhuksen antamia neuvoja ja löysi sen helposti. Kulkiessaan kapeata\najotietä -- jota pitkin eivät minkäänlaiset kärryt olleet vuosikausiin\nvierineet -- hän äkkäsi maassa leveiden kumirenkaitten jälkiä, ja\ntottunut silmä sanoi hänelle, että ne olivat aivan tuoreita. Hetken\npäästä hän näki mökin -- se oli yksikerroksinen puurakennus, jonka\nulkoseinät olivat ylt'yleensä köynnöskasvien peitossa. Läheisyydessä\noli lato. Mökin ikkunat olivat varustetut luukuilla ja ne olivat\nsuljetut; paikka näytti kuolleelta ja hylätyltä. Spike meni ovelle ja\nkoputti. Vastausta ei kuulunut, vaikka hän odotteli pitkän tovin.\nSilloin hän aloitti tarkastusretkensä. Hän kiersi talon ympäri ja\näkkäsi sen takasivulla kaksi ikkunaa, joista luukut oli poistettu. Hän\ntirkisti huoneeseen ja näki, että se oli hyvin yksinkertaisesti\nsisustettu maakuukammio.\n\nKesti pitkän aikaa, ennenkuin Spike oli tehnyt päätöksensä. Mutta\nsitten hän alkoi tunnustella varovaisesti ikkunoita ja huomasi ilokseen\ntoisen niistä olevan auki. Hän sysäsi sen selälleen. Uskaltaisikohan\nhän mennä sisälle? Sehän olisi täydellinen sisäänmurto, eikä hän voisi\npuolustella millään itseään, jos loukattu omistaja äkkiä ilmestyisi\nhänen eteensä. Mutta hän oli nyt niin utelias näkemään tuvan, ettei\nvoinut lähteä paikalta sitä tarkastamatta. Hän veti syvään henkeä,\nhyppäsi ylös ikkunalaudalle ja ryömi siitä sisälle. \"Aina täytyy\nensiksi ajatella omaa turvallisuuttaan\", ajatteli Spike, ja kulki\nsitten ympäri tupaa, ennenkuin ryhtyi tekemään huomioitaan.\n\nHän kohotti vuodepeittoa. Sen alla oli naiselle kuuluva vaatekappale.\nSe oli vanha, haalistunut, yhdestä kangaspalasta tehty aamunuttu.\nHihanreiät olivat kuluneet ja paikatut ja kalvosimet aivan uudet.\n\nSpike kiipesi jälleen ikkunalaudalle ja hyppäsi ulos; sitten hän sulki\nikkunan. Hän lähestyi puiden keskellä olevaa latoa ja huomasi myöskin\nsen ympärillä äskettäin maahan painuneita auton jälkiä. Ne näkyivät\npäättyvän tuvan ovelle. Ladon ovet olivat lukossa, mutta Spike tirkisti\nsinne seinän raosta. Lato oli näköjään tyhjä, mutta sen toisella\nseinustalla Spike erotti muutamia bensiinikannuja ja toisella pari\nkolme vararengasta, ja niiden suuruudesta hänen oli varsin helppo\npäätellä auton koko. Hän palasi Garreen syviin ajatuksiin vaipuneena.\n\n\n\n\nLV LUKU\n\n\"Mr. Bellamy on kuollut!\"\n\n\nJulius Savini oli synnynnäinen filosofi. Hän tyytyi kohtaloonsa niin\ntyynesti, että se melkein kammotti hänen vaimoaan. He olivat nyt olleet\nkaksi päivää Garre Castlen vankityrmissä eivätkä olleet kertaakaan\nnähneet vanginvartijaansa. Nälkäkuolemasta ei ollut vaaraa, sillä pieni\nruokahuone oli täpöisen täynnä säilykkeitä, leipää ja kaikenkaltaisia\nläkkipurkkeja. Vettä oli yllin kyllin, eikä vartija ollut edes\nyrittänyt sulkea kaasujohtoa. Eräs seikka kertoi Abe Bellamyn\nyöllisistä hommista. Reikä, suunnilleen neljä jalkaa ympärimitaten, oli\nilmestynyt erääseen seinään ja sen sulki ulkopuolelta luja\nrautaristikko, joka ei antanut perään, vaan uhmasi kaikkia Savinin\nvoimannäytteitä. Hän oli kiivennyt aukon suulle ja huomannut katsovansa\njuuri niihin vankikoppeihin, joita Abe oli ylpeillen näytellyt\nvierailleen.\n\n\"Tuotahan se melu merkitsi\", sanoi Julius vaimolleen. \"Ukko on\nahertanut useita viikkoja saadakseen tuon seinän säretyksi. Silloin kun\nkuulimme räjähdyksen, hän asetteli varmaankin rautaristikkoa\npaikalleen.\"\n\n\"Etkö voi saada sitä irti\", kysyi Fay vaikeroiden?\n\nJulius pudisti päätään.\n\n\"Se on muurattu kiinni, ja vaikka voisimme ryömiä sen läpi, on\nporraskäytävän päässä toinen samanlainen, jota ei mitenkään voi saada\npaikoiltaan.\"\n\nKoko seuraavan päivän he kuulivat teräksen kirahtelemista, mutta Julius\nei voinut saada selville, mitä ukko puuhaili, sillä tämä oli nyt\nvisusti peittänyt seinässä olevan aukon.\n\nNyt valtasi epätoivo ensimmäisen kerran Juliuksen mielen. Hänestä\ntuntui, että nyt, kun hänellä ei ollut enää hyötyä ainoasta\npuolustusaseestaan, tilanne alkoi todellakin tuntua toivottomalta.\n\n\"Emmekö voisi murtaa ovea?\" kysyi Fay.\n\nJulius pudisti päätään.\n\n\"Täällä ei ole tarpeeksi raskaita huonekaluja\", sanoi hän, \"eikä edes\nmitään rautakangen tapaista.\"\n\nFay puri huultaan miettiväisenä.\n\n\"Kunpa saisin edes puhutella tuota vanhaa roistoa. Tahtoisin saada\nsuihkun.\"\n\n\"Minkä?\" kysyi Julius, ikäänkuin ei olisi uskonut korviaan.\n\n\"Suihkun!\" vastasi Fay levollisesti. \"Se johtui vain äkkiä mieleeni.\"\n\nAbe Bellamy tuntui yhä jatkavan työtään vankiholvissa, koska\nvasaraniskut eivät olleet lakanneet kuulumasta. Fay meni äkkiä aukon\nsuulle ja työnsi päänsä niin lähelle ristikkoa kuin suinkin. Hän ei\nvoinut nähdä sen läpi, sillä Abe oli peittänyt aukon viholaissäkillä.\n\n\"Bellamy!\" huusi Fay, ja vihdoin Abe kuuli huudon.\n\n\"Mitä on asiaa?\" kysyi hän lakaten työstään.\n\n\"Jos aikomuksenne on pitää meitä täällä, niin voisitte ainakin\njärjestää olomme hieman mukavammaksi\", selitti Fay aivan tyynesti\nsitten kun Abe oli ottanut säkin aukon suulta ja katseli häntä\nrautaristikon läpi.\n\n\"Ei teillä sen parempi ollut vankilassakaan, nuori nainen\", vastasi\nAbe. \"Mitä teiltä puuttuu?\"\n\n\"Tahdon ottaa suihkun silloin tällöin. Ammekylpy ei ole kovinkaan\nedullinen minun herkälle iholleni.\"\n\n\"Mitä ihmettä?\" mörähti Abe purskahtaen sitten nauramaan täyttä\nkurkkua. Hän nauroi niin, että hänen kasvonsa kävivät melkein\ntummanpunaisiksi, ja Fay katseli häntä aivan ihmeissään. Tuo ilonpuuska\nasettui kuitenkin hetken päästä.\n\n\"Haluatte ehkä, että sisustan teille myöskin hienon naistenhuoneen,\neikö niin? Ja mahdollisesti toivotte, että tulen antamaan teille\nsuihkuakin?\"\n\n\"En pyydä teidän apuanne siinä asiassa, eikä teidän tarvitse tulla\nlähelleni, sillä te olette sika\", sanoi Fay avomielisesti. \"Haluan\nsaada vain yksinkertaisen kumiputken, jonka voi kiinnittää\nvesijohtoon.\"\n\nAbe murisi jotakin ja antoi sitten säkin pudota paikoilleen aukon\nsuulle. Mutta puoli tuntia myöhemmin hän huusi Fayta nimeltä, ja kun\ntämä lähestyi aukkoa, ojensi Abe hänelle punaisen kumiputken pään\nristikon läpi.\n\n\"Jos se on liian pitkä, niin voittehan katkaista sen lyhyemmäksi\",\nsanoi hän. \"Ja jos kuvittelette, että täytettyänne sen vedellä\nsokaisette sillä minulta silmät, kun tulen luoksenne, niin erehdytte\npahasti, sillä minä pidän aina varani, minä.\"\n\nFay veti riemussaan kumiputken luokseen.\n\n\"Mitä sinä sillä aiot tehdä?\" kysyi Julius hiljaa; Fay nosti sormen\nsuulleen.\n\nIllalla, kun oli hiljaista ja kaikki äänet linnassa vaimenneet, hän\nirroitti polttimen kaasulampusta ja kiinnitti kumiputken pään sen\nsijalle. Putki oli hieman väljä, mutta Fay sitoi sen lujasti lakanasta\nrepäisemällään vaaterievulla, niin että se tuli kyllin tiiviiksi.\nToiseen päähän hän kiinnitti pienen, polttimesta irroittamansa\nmessinkiputken ja kääri runsaasti kangasta senkin ympärille. Sitten hän\nvoiteli vielä paksun kerroksen saippuata putken molempiin päihin\nsaadakseen ne täydellisesti vuotamattomiksi Kun tämä oli tehty, aukaisi\nJulius kaasujohdon, ja Fay sytytti tulen putken irtonaiseen päähän.\nSiihen ilmestyi pitkänomainen kaasuliekki, jonka hän heti kohdisti\noveen, aivan lukon yläpuolelle. Putken pää ylettyi juuri oveen asti, ja\nlukkoa ympäröivä puu alkoi palaa.\n\n\"Hae tänne vesiämpäri\", kuiskasi Fay. \"Meidän täytyy sammuttaa tuli\nniin pian kuin ovi syttyy palaamaan.\"\n\nHe työskentelivät nyt tällä tavoin suuremman osan yötä. Huone oli\ntäynnä savua, ja palaneen puun kitkerä haju uhkasi aivan tukehduttaa\nheidät, mutta kolmen aikaan aamulla heidän vaivannäkönsä tuli vihdoin\npalkituksi. Julius riuhtaisi ovea, ja lukko putosi rämisten lattialle.\n\nMolemmat olivat aivan nääntyneitä väsymyksestä; savu kirveli kasvoja,\nkurkkua poltti ja silmät vuotivat vettä. Fay syöksyi läähättäen\nkirjaston alla olevaan huoneeseen, nojautui muuria vastaan ja hengitti\nsyvään ja pitkin vedoin. Nyt oli jäljellä enää Bellamyn kirjoituspöydän\nalla oleva salaluukku, mutta sen murtaminen olisi kenties vieläkin\nvaikeampaa.\n\nSytytettyään kaasun Julius nousi portaita ylös tarkastaakseen luukkua\nlähemmin. Hän ähkäisi harmissaan.\n\n\"Aivan toivotonta, Fay\", valitti hän. \"Ainoa, mitä voimme tehdä, on\npiilottautua portaiden alle ja iskeä ukkoa kalloon, kun hän tulee\nalas.\"\n\n\"Millä?\" kysyi Fay.\n\n\"Kumiletkulla. Itse hän sen neuvon antoikin.\"\n\nJulius palasi savun täyttämään huoneeseen, irroitti putken\nkaasujohdosta ja toi sen Fayn nähtäväksi.\n\n\"Tällainen ei vahingoita häntä enempää kuin kirpun purema\", sanoi hän.\n\"Meidän täytyy löytää jokin parempi ase.\"\n\nHe etsivät nyt kaikkialta huoneesta, mutta eivät löytäneet mitään, jota\nolisi voinut käyttää lyömäaseena. Julius meni uudelleen luukun alle,\nasetti olkapäänsä sitä vastaan ja työnsi luukkua kaikin voimin. Silloin\nhän kuuli päänsä päältä askelia, ja puhelin helähti soimaan. Siihen\nvastasi tuttu ääni, ja sanat kuuluivat alas varsin selvästi.\n\n\"Onko kapteeni Featherstone?... Voitteko tulla heti Garre Castleen? Mr.\nBellamy kuoli kello kahden aikaan aamulla, ja hän on jättänyt jälkeensä\nerään kirjallisen tiedonannon, joka teidän tulisi lukea.\"\n\nJulius ei voinut heti käsittää sanojen merkitystä. Hän palasi Fayn luo,\njoka epätoivoisena seisoi huoneen nurkassa.\n\n\"Kuulitko jonkun puhuvan? Kuka se oli Julius?\"\n\n\"En -- en tiedä -- luulen, että se oli Lacy.\"\n\n\"Lacyko? Tähän aikaan vuorokaudesta? Kenen kanssa hän puhui?\"\n\nJulius nielaisi.\n\n\"Featherstonen kanssa, puhelimessa. On kai parasta, että ilmoitan sen\nsinulle samalla. Bellamy on kuollut!\"\n\nFay jäi katsomaan häntä suu ammollaan.\n\n\"Abe Bellamyko kuollut?\" hän huudahti epäilevästi. \"Kenelle siitä\nilmoitettiin?\"\n\n\"Featherstonelle! Bellamy on jättänyt jälkeensä tiedonannon, joka\nFeatherstonen on luettava.\"\n\n\"Bellamy kuollut!\" Fay kertasi ivallisesti. \"Ja Lacy muka pyytää\nFeatherstonea tulemaan tänne, vaikka Featherstone parhaillaan etsii\nhäntä heittääkseen hänet lukkojen taakse! Uskotko todellakin, että Lacy\non niin yksinkertainen? Jos ukko on jättänyt jälkeensä tiedonantoja,\nniin miksi niitä ei voida postissa lähettää tai antaa niitä hänelle\nsitten, kun Lacy on livistänyt tiehensä. Eihän Lacylle ole Bellamyn\nkuolemasta hyötyä. Luulet varmaankin, että Featherstone rientää tänne\nitkemään Bellamyn kuolemaa Lacyn rinnoilla ja sanoo hänelle, että\nkaikki on nyt anteeksi annettu ja unohdettu, ja nyt ei muuta kuin\naloitetaan uutta elämää. Mutta saattaa käydä niinkin, että Featherstone\nmeneekin satimeen, sillä hän on rakastunut tuohon Howettin tyttöön eikä\nole siis aivan normaali. Mutta jos hänellä on hiukankaan järkeä päässä,\nniin hän ymmärtää, että tässä on koira haudattuna. Ja olet sinäkin\naikamoinen löperö! Vapiset kuin maitovelli maanjäristyksessä, vaikka\nvoisit mainiosti hyökätä Bellamyn kimppuun ilman asettakin! Mennään\ntakaisin alakertaan, että saamme tuumia asiata rauhassa. Savukin näkyy\njo haihtuneen.\"\n\nTuuletuslaite oli todellakin erinomainen; ilma oli jälleen aivan puhdas\nheidän tullessaan isoon huoneeseen.\n\n\"Meille tulee vieraita\", sanoi Fay. \"Ukko Bellamy ennusti oikein.\"\n\n\n\n\nLVI LUKU\n\nSatimessa\n\n\nAbe Bellamy kuollut! Se ei tuntunut mahdolliselta. Ja puhelimessa oli\nLacy, Featherstone tunsi hänet äänestä. Jim ajatteli, että Garre\nCastlessa oli täytynyt tapahtua jotakin hyvin tavatonta, koskapa mies,\njonka vangitsemismääräys hänellä oli taskussaan, uskalsi soittaa\nhänelle. Hän oli varma, että hänen läsnäolonsa linnassa oli\nvälttämätön.\n\nKello oli puoli viisi, kun hän jo ajoi mäkeä ylös ja käänsi auton pian\nporttia kohden. Häntä nähtävästi odotettiin, koska portit olivat\nselkoselällään, vaikka vahtia ei näkynytkään.\n\nEteisen ovi oli myöskin auki ja kirjaston ovi raollaan. Hän astui\nrohkeasti sisään, jolloin ovi silmänräpäyksessä suljettiin. Jim\nkäännähti salamannopeasti ympäri, mutta ennenkuin hän ehti pistää käden\ntaskuunsa, joku tarttui häntä käsivarsiin pidellen niin kuin\nrautapihdeissä.\n\n\"Kovin hauskaa tavata teitä, kapteeni Featherstone\", sanoi pilkallinen\nääni aivan hänen korvansa juuressa. \"Olette kai tullut tänne\nhautajaisiin? Niin, kyllä täällä hautajaisia pidetään, mutta ne eivät\nole minun!\"\n\nMiehen käsi soljahti Jimin käsivartta pitkin, ja tarrasi kiinni\naseeseen, jota hän etsi.\n\n\"Tulitte hyvissä ajoin\", sanoi Abe. \"Mutta nyt me teemme ensiksi pienen\nkävelyn.\"\n\nUkolla oli voimaa kuin jättiläisellä. Olisi ollut mieletöntä tehdä\nvastarintaa. Yksi ainoa isku hänen mahtavista nyrkeistään olisi pian\ntehnyt paon mahdottomaksi.\n\n\"Tämä menee nyt jo melkein liian pitkälle, Bellamy, enkä usko, että\ntämän jälkeen teette enää ainoatakaan rikosta\", sanoi Jim tyynesti\nseuratessaan voittajaansa käytävän läpi ja ruokasalin ohi eteiseen,\njosta portaat johtivat vankiholviin.\n\n\"Niin. Luulen itsekin sen olevan viimeisen\", myönsi Bellamy. \"Ja juuri\nse seikka, että olen saanut teidät käsiini, pitäisi olla tarpeeksi\nselittämään teille mitä aion tehdä. Tämä on viimeinen otteeni, ja se on\noleva suurenmoinen.\"\n\nJim ei huomannut rautaristikkoa, kun häntä ajettiin portaita myöten\nvankityrmään. Hän oli varma siitä, että ukko kuljetti häntä Pikku\nParatiisiin, jonne hän oli sanonut haluavansa sulkea pahimmat\nvihamiehensä. Hän oli sekä hämmästynyt että mielissään ukon\nhellittäessä otteensa portaiden juuressa.\n\n\"Aion jättää teidät pimeään\", sanoi Abe.\n\nHän otti käteensä lyhdyn, joka oli ollut tyrmässä jo ennen Jimin tuloa.\n\n\"Olin tänään kaupungissa, Featherstone\", jatkoi Abe. \"Tiedätte sen,\nsillä kaksi teidän miehistänne vartioi minua koko ajan. Olin\nlääkärissä. Hän sanoo, että minua vaivaa verisuonten kalkkiutuminen ja\nettä minä voin kuolla milloin tahansa. Se kiinnosti minua kovin, sillä\nminulla oli vielä paljon tekemistä ennen poismenoani. Yksi näistä\ntehtävistä oli saada teidät sellaiseen paikkaan, jossa ei kuu kuule\neikä päivä näe. Tuo Savini lurjus oli vasta kiva lukemaan!\" hän jatkoi\nmiettivästi. \"Hän voi istua tuntikausia nenä kirjassa kiinni. Ja kerran\nhän luki minulle erään tarinan. Ennen vanhaan, kun joku suuri kuningas\nsattui kuolemaan, tapettiin aina suuri joukko hänen heitukoitaan\nsamalla kertaa -- hänestä oli tietysti hauskempi kuolla, kun sai\nmatkaseuraa. Ja samoin ajattelen minäkin, Featherstone.\"\n\nHän keinutteli lyhtyä edestakaisin, kuin lyöden tahtia sävelelle, joka\nelähdytti hänen mustaa sieluaan.\n\n\"Niin. Sillä tavoin käy teillekin, poikaseni\", lopetti hän.\n\nPuolivälissä portaita hän kääntyi ympäri.\n\n\"Jos haluatte jotakin, niin tuolla on Savini\" -- hän osoitti sormellaan\nmuuria. \"Soittakaa kelloa ja käskekää hänen tuoda mitä mielenne tekee.\nHyvää yötä.\"\n\nHän sanoi sen niin levollisesti kuin olisi toivottanut hyvää yötä\njollekin arvossapidetylle vieraalleen, ja kun hän laski rautakaltereita\npaikoilleen ja lukitsi raskasta rautalukkoa, hänen huulillaan väikkyi\nniin kauhistuttava hymy, että se teki hänen muutoinkin rumat kasvonsa\nsuorastaan inhoittaviksi. Sen odotti häntä eteisessä.\n\n\"Ottakaa tuon miehen auto, Sen. Ajakaa sillan luo, joka on noin kolmen\npenikulman päässä täältä. Sen vieritse kulkee tie. Senhän olette\nnähnyt?\" Sen nyökkäsi. \"Antakaa auton sitä myöten vieriä jokeen. Saatte\ntulla jalkaisin kotiin, tai kenties on parempi, että otatte polkupyörän\nmukaanne ja ajatte sillä takaisin.\"\n\nHän katsoi kelloa; se oli melkein viisi.\n\n\"Nyt on vielä pari tuntia päivän koittoon\", murahti hän tyytyväisenä,\nja palasi sitten huoneeseensa, jossa eräs mies odotti häntä.\n\nFeatherstone kuuli rautakalterien räminän ja arvasi, miten lujien\ntelkien taa hän oli joutunut. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli\ntarkastaa taskunsa. Hän löysi niistä piipun ja tulitikut, mutta\nkynäveistä lukuunottamatta hän oli aivan aseeton. Tyrmässä oli niin\npimeätä, että hän ei voinut erottaa kättä silmiensä edessä. Hänen\nainoana valaistuksenaan oli kellon itsevalaiseva numerotaulu, ja pimeys\noli niin sakea, että kellon numerot ja viisarit olivat kuin tulella\nkirjoitetut.\n\nHän hapuili käsillään ympärilleen hiipiessään hitaasti eteenpäin,\nkunnes hänen sormensa vihdoin tapasivat seinän. Hän alkoi seurata sitä\nhyvin varovasti, sillä hän pelkäsi kompastuvansa nukkuvaan Saviniin.\nMutta hän ei kohdannut onnettomuustoveriaan vielä sittenkään, kun oli\nkulkenut tyrmän ympäri ja tunnustellut häntä sen jokaisesta sopukasta.\nHän oli jo luopunut koko yrityksestä, kun eräs ääni kuiskasi melkein\nhänen jalkojensa alla: \"Kuka siellä on?\"\n\n\"Featherstone\", vastasi Jim. \"Tekö siellä olette, Savini?\"\n\n\"Minä\", sanoi Savini. \"Fay on täällä myöskin.\"\n\n\"Missä te olette?\" kysyi Jim.\n\n\"Meillä on Bellamyn hienoin vankila\", kuului Fayn ääni vastaavan.\n\"Ojentakaa kätenne, niin tunnette rautaristikon.\"\n\nJim teki niin ja kosketti silloin pientä kättä, jonka hän sulki\nomaansa.\n\n\"Pikku Fay parka!\" sanoi hän lempeästi. \"Vai on hän saanut valtaansa\nteidätkin!\"\n\n\"Tämä on paljon pahempaa kuin mikään teidän keksimänne, Featherstone.\"\nSitten hän alensi äkkiä ääntään. \"Hän seisoo kai portailla\nkuuntelemassa.\"\n\n\"Sitä en usko\", sanoi Jim. \"Ja sitäpaitsi hän kertoi itse, että olette\ntäällä. Missä te olette?\"\n\n\"Siinä huoneessa, jossa hän piti sitä naista vankina. Tiedättehän --\nsitä naista, jota te etsitte -- rouva Heidiä.\"\n\n\"Eikö hän ole siellä enää?\" kysyi Jim ihmeissään.\n\nVastausta ei kuulunut; Jim arvasi Fayn pudistavan päätään.\n\n\"Luulen, että meitä tulee olemaan täällä enemmänkin. Eikö siellä ole\nmuita kuin te ja Julius? Hyvä Luoja!\" Jim tuli äkkiä ajatelleeksi\nValerieta.\n\n\"Ajattelitte kenties, että neiti Howettkin on täällä, eikö niin?\" sanoi\nFay. \"Älkää suotta huolehtiko! Featherstone, onko teillä kynäveitsi?\"\n\n\"Kyllä, mutta siitä ei ole hyötyä.\"\n\n\"Koettakaa kuitenkin, jospa sementti ei olisi ehtinyt kuivua vielä.\"\n\nJim totteli, alkaen kaappia sitä veitsellä, mutta virkahti kohta:\n\n\"Se ei maksa vaivaa. En voi tehdä mitään. Te olette tietenkin olleet\ntäällä siitä saakka kuin teidän sanottiin lähteneen linnasta?\"\n\n\"Vai niin, vai selitti hän sen sillä tavoin?\" sanoi Julius. Sitten hän\nlisäsi: \"Kuulkaapas, kapteeni. Olemme saaneet auki huoneemme oven,\nmutta ylimmäinen ei hievahdakaan.\" Ja sitten hän selitti lyhyesti\nJimille kirjastoon johtavan salaluukun laitteet.\n\n\"Minun olisi pitänyt älytä se\", sanoi Jim katkerana. \"Vanhassa\npohjapiirustuksessa nimitettiin kirjastoa Oikeussaliksi, ja kaikki\nvanhojen linnojen oikeussalit ovat välittömässä yhteydessä maanalaisten\nvankityrmien kanssa -- niitä erottaa toisistaan tavallisesti vain\nkiviportaat. Jollen olisi ollut mahdottomin narri, mikä milloinkaan on\nollut poliisin palveluksessa, olisin antanut hakata kappaleiksi tuon\nlattian. Ei kai teillä ole siellä minkäänlaisia työvälineitä?\"\n\n\"Ei. Niitä täällä ei ole laisinkaan.\"\n\n\"En koskaan elämässäni ole tuntenut itseäni niin heikoksi ja\navuttomaksi kuin hänen käsissään, Savini\", selitti Jim. \"Mutta\", lisäsi\nhän hätäisesti, \"oletteko puhutellut häntä? Onko hän maininnut mitään\nneiti Howettista -- jotakin, josta ymmärtäisi, aikooko hän raahata\nhänetkin tänne? Nyt hänelle ei ole enää mikään mahdotonta.\"\n\n\"Ainoa mahdollisuus, ja se on sangen pieni, on se, että ukko on\nunohtanut teidän koppiinne jonkin työkalun\", sanoi Julius.\n\"Odottakaapas, niin annan teille valoa. Peitimme aukon, kun pelkäsimme\nukon näkevän meidät.\"\n\nFay veti pois huopapeiton, joka oli peittänyt pienen seinätunnelin\ntoista päätä, ja heti tuli Jimin kopissa niin valoisaa, että hän voi\nnähdä siellä jokaisen sopen. Fay hävisi aukon suulta, mutta palasi pian\ntuoden vähän kuumaa kahvia, jonka ojensi Jimille ristikon läpi.\n\n\"Millä tavoin saitte oven auki?\" kysyi Jim. Julius kertoi hänelle Fayn\nkekseliäästä menetelmästä. \"Nyt, kun teillä on valoa, voitte koettaa,\nonko portaiden yläpäässä oleva ovi murrettava\", lopetti hän sitten.\n\n\"En voi käsittää, miksi hän porasi tämän aukon muuriin. Hän ei ole\ntehnyt sitä sen vuoksi, että saisimme keskustella keskenämme, siitä\nlyön vetoa!\" tuumi Fay. \"Bellamy ei ole sitä lajia. Eikä minua\npeloittaisi ollenkaan, jollei tuota kalteria olisi, mutta joka kerta,\nkun katselen sitä, aivan värisen sisäisesti.\"\n\nPäivä koitti viimeinkin. Jim näki päivänsäteiden pilkistävän\nruosteisten rautatankojen läpi porraskäytävän suulla. Niin pian kuin\noli tarpeeksi valoisaa, hän kiipesi ylös portaita ja pisti kätensä\nrautakalterin läpi tunnustellakseen sen ulkopuolella riippuvaa\nmunalukkoa. Hän älysi heti, ettei ollut yrittämistäkään päästä ulos\nsitä tietä. Avaimenreikä oli sellainen, ettei siihen käynyt ainoakaan\nhänen avaimistaan. Hän kääntyi mennäkseen koppiin takaisin ja huomasi\nsilloin vahtihuoneen seinästä pistävän rautaputken, jonka toinen pää\nkatosi lattian alle. Hän meni takaisin koppiin ja kysyi Juliukselta,\nmitä tarkoitusta varten putki oli siinä.\n\n\"Niitä on kaksi kappaletta\", vastasi Julius: \"Ukko aikoi laitattaa\nuimahallin itselleen ja johtaa näiden kautta veden siihen. Se tuli\nmaksamaan useita tuhansia puntia, eikä hän kuitenkaan toteuttanut\naiettaan. Toinen putki on viereisessä nurkassa.\"\n\nSilloin Jim Featherstonelle selveni tyrmien välillä olevan\nrautakalterin merkitys.\n\n\n\n\nLVII LUKU\n\nPiiritys\n\n\nHowettin herrasväki istui syömässä päivällistä, kun Spike Holland tuli\ntaloon, ja Valerie arvasi hänen synkästä ilmeestään, että oli\ntapahtunut jotakin vakavaa.\n\n\"Oliko Featherstone täällä yötä?\" kysyi Spike ensi sanoikseen.\n\n\"Ei\", vastasi tyttö säikähtäen. \"Miten niin?\"\n\n\"Olen juuri keskustellut puhelimessa Jacksonin kanssa, -- joka on\nFeatherstonen apulainen\" -- selitti Spike. \"Hän sanoi, että\nFeatherstonea kutsuttiin yöllä jonnekin. Eikä hän ollut vielä palannut,\nkun kamaripalvelija tuli aamulla hänen luokseen. Ja auto oli kadonnut\n-- ja on vast'ikään löydetty joesta.\"\n\nValerie Howett horjahti. Spike luuli tytön pyörtyvän ja riensi häntä\ntukemaan.\n\n\"Hänet oli soitettu Garreen. Poliisi sai sen tiedon puhelinkeskuksesta.\nEmme tiedä, onko hän saapunut perille vai ei. Jackson ei tahdo, että\nmenen Bellamyn luo, ennenkuin hän tulee itse tänne. Hän tuo suurehkon\npoliisivoiman mukanaan, ja Abelle tulee 'pahat oltavat'.\"\n\nMr. Howett, joka oli aikonut lähteä kaupunkiin, halusi nyt jäädä kotiin\ntytön luo, mutta Valerie kehoitti häntä lähtemään. Hän tahtoi olla\nyksin. Hän tunsi sydämessään, että Jim oli elossa, mutta hän tiesi\nmyöskin yhtä varmasti, että tämä oli joutunut Bellamyn valtaan.\n\nValerie oli jo alhaalla kylässä, kun poliisiautot porhalsivat paikalle.\nValkotukkainen poliisipäällikkö oli itse johtamassa joukkuetta ja\npuhutteli Spikeä.\n\n\"Ettehän vain liene tavannut Bellamya, niin että hän on saanut tiedon\ntulostamme?\"\n\n\"En, sir\", vastasi Spike.\n\n\"Ja te olette aivan varma siitä, että kapteeni Featherstone tuli tänne\n-- linnaan?\"\n\n\"Tiedän ainoastaan sen, mitä olen kuullut. Eräs työmies, joka oli\nollut työhön menossa, oli nähnyt juuri samanlaisen auton kuin\nFeatherstonellakin on, tulevan ulos linnan portista ja kääntyvän\najamaan Lontooseen päin.\"\n\n\"Vaunu oli siinä asennossa vielä silloinkin, kun me sen löysimme\",\nvirkahti komissaari.\n\nHän silmäsi kiinni olevaa porttia. Sen toisessa pielessä oli\nsoittokello, ja hän painoi sen nappia. Portinvartijaa ei kuulunut. Hän\nsoitti uudelleen. Portit olivat liian korkeat ylitse kiivettäviksi, ja\npäällikkö teki äkkiä päätöksensä. Iso kuorma-auto sattui juuri ajamaan\nsiitä ohi ja sen oli pysähdyttävä hänen käskystään.\n\n\"Peruuttakaa vaunuanne takaperin noita portteja kohden\", sanoi hän\nlyhyesti ajajalle.\n\n\"Portit rikkoutuvat, jos sen teen\", sanoi ajaja.\n\n\"Sitä juuri tahdonkin.\"\n\nAuto kulki puolivauhdilla takaperin, portit särkyivät rusahtaen, ja\npäällikkö vei miehensä ajotielle.\n\nHe olivat sivuuttaneet pensaikon ja olivat nyt selvästi nähtävissä\nlinnan etupuolelta, kun yhtäkkiä kuului vinha, piiskaniskua muistuttava\nääni, ja eräs miehistä, joka kulki Spiken vierellä, horjahti, putosi\npolvilleen ja lysähti viimein maahan verissään.\n\n\"Piiloutukaa\", komensi johtaja, ja samassa oli jok'ikinen poliiseista\npitkällään maassa.\n\nAbe Bellamy puolustautui urhoollisesti.\n\nValerie oli kuullut ensi laukauksen ja tajusi vaistomaisesti, mitä oli\ntapahtunut. Linnanportin edustalle oli kokoontunut joukko uteliaita,\nmutta seudun poliisikonstaapeli ajoi heidät loitommalle.\n\n\"On vaarallista seisoa siinä, neiti\", sanoi hän Valerielle\nkohteliaasti. \"Hän ampuu tornin ampuma-aukoista. Näin savun tunkeutuvan\nyhdestä ulos.\"\n\nHän oli juuri saanut sanat suustaan, kun jokin suhahti aivan Valerien\nkorvan ohi. Kuului lasin helähdys, ja poliisin käsivarsi kiertyi tytön\nympärille lennättäen hänet äkkiä kuulien ulottuvilta. Kuula oli osunut\nlyhtyyn ja ponnahtanut siitä erään talon katolle, jonka räystäästä se\nrepäisi palan mennessään.\n\n\"Siinäpä oli vaara lähellä!\" huudahti poliisi. \"Voin lyödä vetoa, että\nhän tähtäsi juuri teihin.\"\n\nValerie seisoi paikallaan. Silloin Spike hiipi portin läpi hänen\nluokseen. Nuorukainen oli aivan punaisena innosta ja jännityksestä.\n\n\"Abe puolustaa linnaa\", sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. \"Olen koko\najan sanonut Symelle, että jotakin tulee vielä tapahtumaan, mutta se\nidiootti on niin tylsä, ettei ole uskonut minua.\"\n\nPoksis!\n\n\"Taaskin!\" kiljaisi Spike melkein tanssien innostuksesta.\n\n\"Onko kapteeni Featherstone linnassa?\"\n\n\"Kyllä kai\", vastasi Spike niin välinpitämättömästi, että tyttö aivan\nhämmästyi. \"He eivät voi ikinä rynnätä linnaan. Päällikkö on lähettänyt\nhakemaan sotilaskomppaniaa Readingistä. Toivon, että ne tuovat koko\ntykistön mukanaan, sillä muutoin he eivät saa eteisen ovea auki.\" Hän\nhävisi äkkiä Valerien sivulta pyytämättä sanallakaan anteeksi\npoistumistaan ja juoksi Blue Boariin ilmoittamaan hämmästyneelle\ntoimitusjohtajalleen, mitä oli tapahtumassa.\n\nSuunniltaan levottomuudesta Valerie palasi Lady's Manoriin. Mutta hän\nei kuitenkaan tavannut siellä ketään, sillä palvelijat olivat juosseet\nkatsomaan läheltä tuota harvinaista taistelua. Vihdoin hänen päähänsä\njuolahti jotakin. Hän meni puutarhamuurin luo ja asetti tikkaat sitä\nvastaan. Sieltä hän voi mainiosti seurata laukausten vaihtoa.\n\nPoksis!\n\nJokin räsähti muuriin hänen vasemmalla puolellaan. Valerie laskeutui\nnopeasti alas muurin harjalta, mutta ei kuitenkaan niin äkkiä, ettei\nolisi nähnyt uuden kuulan kohtaavan sitä paikkaa, jossa hän hetki\nsitten oli istunut. Muurista irtaantunut kiviliuska raapaisi hänen\nkättään, niin että siitä alkoi tihkua verta.\n\nNuo laukaukset eivät tulleet Bellamyn kädestä. Mykkä kiinalainen, joka\nkyykötti polvillaan erään ampuma-aukon vieressä, kiskaistiin äkkiä\njaloilleen ja heitettiin raivokkaasti seinää vastaan.\n\n\"Nyt ammuit häntä jo toisen kerran, senkin idiootti! Olenhan kieltänyt\nsinua ampumasta tuota naista.\"\n\nSen kohentausi istualleen ja alkoi ladata jälleen kivääriään, omituinen\nhymy huulillaan.\n\n\"Ammu pensaikkoon -- siellähän poliisit ovat\", ärähti Bellamy ja meni\nsitten sulkemaan makuuhuoneen ikkunaluukkuja, sillä hän aavisti, että\nlinnaan tehtäisiin rynnäkkö yön aikana.\n\n\n\n\nLVIII LUKU\n\nEräs vihreä jousimies tulee Lady's Manoriin\n\n\nValerie, joka oli täysin tietämätön siitä, että vanha mies huolehti\nhänen turvallisuudestaan, palasi kauhun valtaamana kotiin. Palvelijat\nolivat ulkona, isä ei tulisi takaisin kaupungista ennen kello\nseitsemää, ja laukaustenvaihto ulkona alkoi jo käydä hänen hermoilleen.\n\nViimein hän lähti maantielle, mutta ei voinut nähdä muuta kuin\nkatsojien selät. Eräs pikku tyttö juoksi ohi, ja Valerie puhutteli\nhäntä.\n\n\"Ei, neiti. Ei ole tapahtunut mitään uutta, mutta kohta tulee\nsotilaita.\"\n\nHän palasi huoahtaen taloon, jossa istuutui saliin ja koetti lukea.\nÄkkiä hän kuuli käytävästä askelia. Hän otaksui jonkun palvelijoista\ntulleen takaisin ja meni keittiöön saadakseen puhella jonkun kanssa.\nKeittiössä oli jo puoleksi pimeätä, sillä oli alkanut hämärtää.\n\n\"Onko siellä ketään?\" kysyi hän.\n\nHän astui astiainpesuhuoneeseen. Silloin kiertyi kaksi käsivartta hänen\nympärilleen -- kaksi pitkää, vihreätä käsivartta, jotka päättyivät\nsamanvärisiin käsineisiin.\n\nValerie kirkaisi, käänsi päätään ja vilkaisi valkoiseen naamioon.\nSilloin hän vaipui pyörtyneenä vihreäpukuisen syliin.\n\nHän palasi tajuntaansa muutamia minuutteja myöhemmin. Häntä kannettiin\ntunnelin läpi, jossa ilma oli kosteata ja ummehtunutta. Tunnelissa oli\naivan pimeä.\n\nMissä hän mahtoi olla? Sitten hän muisti jotakin ja tarrasi molemmin\nkäsin mieheen, joka kantoi häntä.\n\n\"Oletko se sinä -- oletko se sinä, isä?\" kuiskasi hän kauhuissaan.\n\nMies ei vastannut, vaan muuttaen ääntään kysyi, halusiko Valerie\nkävellä.\n\n\"Luulen, että voin kävellä\", vastasi hän. \"Mutta en voi nähdä tietä.\"\n\n\"Matka ei ole pitkä. Tunnustele kädelläsi seinää, sitä seuraamalla voit\nkulkea eteenpäin.\"\n\nSeinät oli tehty epätasaisista kivistä ja vuotivat vettä. Viimein he\ntulivat erääseen paikkaan, jossa käytävä teki mutkan. Silloin mies\ntarttui häntä käsivarteen ja ohjasi häntä toiselle suunnalle.\n\n\"Tätä tietä\", sanoi hän ja veti häntä mukanaan portaita ylös, joita oli\nkolme eri jaksoa. \"Taivuta päätäsi. Katto on matala.\"\n\nTyttö totteli ja seurasi häntä selkä kyyryssä. He saivat kulkea siten\nainakin tusinan verran portaita, sitten vielä pari kokonaista\nporrasjaksoa ja lopuksi pitkän matkaa vinoa alamäkeä, ennenkuin näkivät\njälleen päivänvalon.\n\n\"Hyppää!\" sanoi tiennäyttäjä. Valerie hyppäsi, jolloin he tulivat\nmatalaan holviin ja sen kautta huoneeseen, jonka seinillä oli\nkaikenlaisilla ruokatavaroilla täytettyjä hyllyjä. \"Missä minä olen?\"\nkysyi Valerie.\n\n\"Olet nyt Garre Castlessa, armollinen neiti, ja siellä saat viettääkin\nlopun ikääsi\", kuului karkean ivallinen vastaus.\n\nValerie riuhtaisihe irti miehen käsistä ja juoksi ovelle. Se oli\nsuljettu. Ennenkuin hän ehti keittiön ovelle, mies sai uudelleen\nhänestä kiinni. Heidän siinä taistellessaan Valerie tarttui miehen\nkasvoja peittävään naamioon ja kiskaisi sen häneltä.\n\n\"Te -- tekö olette Vihreä jousimies!\" hän änkytti.\n\nMies oli Lacy!\n\n\n\n\nLIX LUKU\n\nFay vankilassa\n\n\nLacy ei vastannut, vaan sysäsi tytön eräästä portaiden alla olevasta\npienestä ovesta eteiseen, jossa Valerie muisti kerran olleensa, ja\njosta mentiin vankiholviin. Hän luuli ensin, että mies aikoi viedä\nhänet sinne, mutta tämä ohjasikin hänet kirjastoon, jossa Abe Bellamy\nodotti häntä.\n\nHuoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus, jonka rikkoi vain ulkoa kuuluva\nlaukaustenvaihto. Vanha mies ojensi kätensä ja tarttui häntä\nolkapäihin.\n\n\"Vai niin! Vai olette nyt taas täällä, pieni kaunotar!\" sanoi hän. \"Te\nolettekin viimeinen vieraistani -- aivan viimeinen.\" Hän nauroi tytölle\nvasten kasvoja. \"Olen vanginnut nyt jok'ainoan. Olisin mielelläni\nhalunnut kaapata isännekin, tuon sokean idiootin -- eipä silti, että\nhän olisi teidän isänne. Niin, olisin tahtonut hänetkin, Valerie, mutta\nsillä ei nyt ole väliä. Kaikki, jotka ovat minulle tärkeitä, ovat nyt\ntäällä. Kaikki ne, jotka voisivat juoruta ja vihaavat minua -- ovat\ntäällä.\" Hän viittasi lattiaan.\n\nValerie katsahti Lacyyn.\n\n\"Voi, auttakaa minua Jumalan tähden!\" rukoili hän.\n\n\"Ei hyödytä rukoilla Lacylta apua. Hän ei auta teitä. Yhtä hyvin\nvoisitte pyytää armoa minulta\", sanoi vanha mies.\n\nHän sysäsi pöytää, niin että se siirtyi sivulle, potkaisi maton kauas\nlattialle ja nosti luukun sijoiltaan. Samalla hän sieppasi kiväärin\ntuolilta ja ojensi sen suun mustana ammottavaa aukkoa kohden.\n\n\"Menkää tuonne! Tapaatte siellä hyviä ystäviänne. Muutamia oikein hyviä\nystäviä\", hän kertasi. \"Menkää alas, Valerie! Tällä kertaa en tee\nminkäänlaista erehdystä suhteenne. Olen epäonnistunut pari kertaa,\nmutta kolmas kerta se toden sanoo.\"\n\nBellamy osoitti kiertoportaita, ja tyttö laskeutui niitä alas sanaa\nsanomatta.\n\n\"Ovi onkin auki!\" karjaisi Bellamy äkkiä ihmeissään; sitten hän alkoi\nhaistella ilmaa.\n\nHänen nopeat aivonsa keksivät pian selityksen.\n\n\"Ovat polttaneet lukon paikoiltaan! No, sittenpähän heillä on hieman\nenemmän alaa kuollakseen!\" hän mörähti tyyntyen ja paiskasi kivilaatan\njälleen aukon suulle.\n\nLacy huomasi, ettei ukko laskenutkaan lattialuukkua kivilaatan päälle.\n\n\"Ahaa! Vai siellä te heitä säilytätte, Bellamy?\" hän huudahti. \"Keitäs\nsiellä nyt onkaan?\"\n\n\"Julius Savini vaimoineen ja Featherstone.\"\n\n\"Featherstoneko?\" toisti toinen hirveästi pelästyen. \"Entä nuo, jotka\novat tuolla ulkona?\"\n\n\"Poliiseja\", vastasi Abe yksikantaan, ja toinen valahti kalpeaksi kuin\nruumis.\n\nHän näytti todellakin aavemaiselta huonosti käyvässä puvussaan, jonka\noli ostanut voidakseen esiintyä Vihreänä jousimiehenä. Se oli Bellamyn\nkeksintöä. -- Bellamy oli lähettänyt hänet \"tutkimaan maaperää\" Lady's\nManorissa. Sinne meno oli ollut hänestä niin vaikeata, että pelkkä\nmuisto siitä kohotti kylmän hien hänen otsalleen.\n\n\"Tehän sanoitte, että ulkona oli jokin juhla, ja että sotilailla oli\nampumakilpailut! Te paatunut vanha valehtelija! Antakaa tänne rahani.\nNyt lähden täältä!\"\n\n\"Mitä tietä aiotte mennä täältä?\" kysyi Bellamy.\n\n\"Lady's Manorin kautta, tietysti. Niin pian kuin saan nämä ryysyt\nyltäni. Teistä olen jo saanut tarpeekseni, Bellamy. Teille tulee\nkäymään huonosti, enkä minä aio joutua loukkuun teidän kanssanne. Ja\njos he pyytävät minua todistamaan teitä vastaan, niin sen tulen, piru\nvie, tekemäänkin -- -- --\"\n\n\"Te ette tule sitä tekemään\", sanoi Abe. Hän aukaisi kassakaapin, otti\nsieltä pinkan seteleitä ja heitti ne pöydälle. \"Siinä on rahanne.\nSaatte mennä milloin haluatte. Onko teillä revolveri?\"\n\n\"Tietysti on!\" vastasi toinen. \"Luuletteko minua niin paksupäiseksi,\nettä uskaltaisin oleskella saman katon alla teidän kanssanne ilman\nasetta?\"\n\nVastaukseksi Bellamy asetti jalkansa kivilaatalle ja aukaisi sen.\n\"Tuokaa Savini tänne ylös. Hän ei ole aseistettu, mutta hän tekee\nvarmasti vastarintaa.\"\n\nLacy rypisti otsaansa seisoessaan siinä revolveri kädessään. Hänen\nkasvonsa olivat lumivalkoiset huulia myöten.\n\n\"Minä en mene alas\", sanoi hän käheästi, \"jollette itse mene edeltä.\"\n\nBellamy kohautti leveitä olkapäitään, ja asteli alas sanaa sanomatta;\nLacy seurasi häntä kunnioittavan välimatkan päässä. Liiankin\nkunnioittavan, sillä portaat olivat hyvin kapeat, ja Bellamylla, joka\nkulki etumaisena, oli nyt toisen jalat aivan kasvojen tasalla. Lacy\ntunsi äkkiä lujan otteen nilkoissaan. Hän koetti saavuttaa\ntasapainonsa, mutta kadottikin sen kokonaan ja kaatui pää edellä\nkovalle kivilattialle. Abe Bellamy viipyi alhaalla vain niin kauan,\nettä ehti ottaa Lacyn pudottaman revolverin maasta. Hän pisti aseen\nnopeasti taskuunsa ja melkein juoksi ylös portaita lopettaakseen nyt\ndraaman viimeisen näytöksen, jota parhaillaan näyteltiin sekä\nsisä- että ulkopuolella linnaa.\n\nValerie seisoi huoneeseen johtavan tunnelikäytävän suulla tietämättä\nmitä tehdä. Hän oli niin pelon lamaannuttama, että voi tuskin ottaa\naskeltakaan. Vihdoin hän kuuli jonkun häntä puhuttelevan.\n\n\"Neiti Howett!\"\n\nValerie tuijotti puhujaan kuin ei olisi uskonut korviaan; sitten hän\nhuudahti vapisevin äänin:\n\n\"Ettekö te olekin rouva Savini?\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän jo lepäsi nyyhkyttäen Fayn\nkäsivarsilla, ja Fay tunsi tytön vapisevan kuin vilutaudissa.\n\n\"Onko kapteeni Featherstone täällä?\"\n\n\"Täältä voi kyllä hänet nähdä, mutta hän ei ole samassa huoneessa.\"\n\n\"Missä hän on? Minun täytyy heti saada puhutella häntä.\"\n\nHän ei ollut lainkaan huomannut Juliusta, mutta tämä astui nyt esiin,\nja vei hänet rautakalterin luo, jossa huusi Featherstonea nimeltä.\n\n\"Jim, Jim!\" huusi tyttö tuskaisesti, ja Featherstone tunsi päätänsä\nhuimaavan hänen äänensä kuullessaan.\n\n\"Oletteko tekin siellä, Valerie? Hyvä Jumala! Miten olette sinne\njoutunut?\"\n\n\"Vihreä jousimies toi minut tänne.\"\n\n\"Vihreä jousimieskö? Se on mahdotonta!\"\n\nTyttö nyökkäsi. \"Se oli Lacy.\"\n\nJim kumartui lähemmäksi ja tuijotti hämäryyteen, josta tytön ääni\nkuului.\n\n\"Se ei ole voinut olla Lacy\", sanoi hän. \"Oletteko aivan varma siitä?\"\n\n\"Repäisin naamion hänen kasvoiltaan. Olen aivan varma, että se oli\nLacy.\"\n\n\"Se on uskomatonta. En käsitä, miten tämä on selitettävissä. Mutta\nsehän ei merkitse mitään, kuka tuo mies oli, pikku raukka. On kauheata,\nettä Bellamy sai teidät tänne.\"\n\n\"Mitä luulette hänen aikovan tehdä? Mitä hän voisi tehdä meille?\nEivätkö poliisit voi tulla avuksemme?\"\n\n\"Ei. Siitä ei ole toivoakaan\", vastasi Jim, sillä oli parasta sanoa se\ntytölle ajoissa. \"Mutta kertokaa nyt minulle, miten Vihreä jousimies\ntoi teidät tänne. Linnahan on miehitetty joka puolelta.\"\n\n\"Me tulimme erään maanalaisen käytävän kautta. Sellainen johtaa Lady's\nManorista linnaan, enkä siis ole erehtynyt, kun olen jo ennen\naavistanut, että sellainen on olemassa.\"\n\n\"Niin minäkin\", myönsi Jim, \"etenkin sen jälkeen kuin kuulin teiltä\n'rakkaudentiestä'. Tuo pelkkä nimi selittää sellaisen olemassaolon.\nLady's Manor on tietysti rakennettukin jotakuta de Curcy herran\nrakastettua varten. Ennen vanhaan olivat tuollaiset käytävät varsin\ntavallisia. Käytävä on sama, jota myöten tuo Vihreä jousimieskin kulki,\njonka jokin aika sitten näitte Lady's Manorissa.\"\n\nSamassa tuli Julius tuoden yllättävän tiedon.\n\n\"Lacyko? Vankityrmässä?\"\n\n\"Ei se muutoin niin kummallista olisi, mutta hän on puettu Vihreän\njousimiehen 'virkapukuun'\", selitti Julius totisena. \"Fay on juuri\nantanut hänelle vettä juotavaksi, sillä ukko on heittänyt hänet\npäistikkaa alas portaita.\"\n\n\"Lacyko täällä?\" kuiskasi tyttö kauhistuneena. \"Voi, Jim! Ettekö voi\ntulla tänne?\"\n\n\"Julius suojelee teitä. Älkää ollenkaan pelätkö\", tyynnytti Jim häntä.\n\"Luulen, että onnistun pääsemään sinne myöhemmin. Löysin ukon jättämän\nvasaran, ja siitä on minulle paljon hyötyä.\"\n\nJim oli levännyt ennen Valerien tuloa, mutta nyt hän ryhtyi työhön\nuudella innolla, eivätkä hänen vasaraniskunsa lakanneet kuulumasta\nmoneen tuntiin.\n\nValerie meni takaisin Juliuksen luo.\n\n\"Onko hän loukkaantunut pahoin?\" kysyi hän.\n\n\"Sai vain naarmun päähänsä\", vastasi Julius välinpitämättömästi. \"Pää\non hänessä ainoa kohta, joka ei koskaan vahingoitu -- ei vaikka jyrä\nkulkisi sen ylitse. Hänkö se toi teidät tänne? Kuulin teidän kertovan\nsiitä Featherstonelle. No, hän on tervetullut. Hänellä oli mainio\ntappoase korean puseronsa alle piilotettuna, ja se on hyvä lisä\nvarustuksiimme.\"\n\nJulius näytti ylpeänä aarrettaan.\n\n\"Tietysti katsoin ensiksi\", lisäsi hän avomielisesti, \"mitä hänellä oli\npovellaan, etteivät minkäänlaiset arvoesineet joutuisi lopulta vääriin\nkäsiin. Mutta tätä revolveria lukuunottamatta häneltä ei löytynyt\nmitään\", jatkoi Julius ääntään koroittaen. \"Hän väittää, että Abe antoi\nhänelle nipun seteleitä. Hän joko valehtelee tai sitten ukko otti ne\nhäneltä potkaistessaan hänet alas. Abe ei luovu koskaan rahoistaan\nturhanpäiten, ja siinä hän onkin oikeassa.\" Ja Julius taputti\nvaistomaisesti pullottavaa povi-taskuaan.\n\nKun Valerie meni Fayn luo, tapasi hän tämän asettelemassa kömpelösti\nkäärettä Lacyn otsalle. Lacy näytti kerrassaan naurettavalta\nomituisessa naamiopuvussaan, joka oli tomuinen ja repaleinen ja\nylt'yleensä veren tahrima.\n\n\"Minulla oli suuri summa rahaa alas tullessani\", sanoi hän. \"Niitä ei\nnyt näy missään.\"\n\n\"Jos teillä oli rahoja, niin ne on teillä vieläkin\", sanoi Fay\nteeskennellen. \"Olen minäkin saanut elämässäni rahoja käsitellä, ja ne\novat menneet nopeammin kuin lentokone myrskyssä. Ettehän vain mahda\nluulla, että Julius raukka on ne ottanut?\"\n\n\"En tiedä varmaan, onko hän ne ottanut, mutta revolverini hän ainakin\nanasti. Miksi hän ei silloin olisi voinut napata rahojanikin?\" murisi\nLacy.\n\n\"Siksi\", selitti Fay harvinaisen lempeästi, \"että niitä ei ollut\nolemassakaan. Eikä ole kaunista syyttää varkaudesta niitä, jotka ovat\npelastaneet elämänne. Ukko Bellamy on ottanut ne teiltä.\"\n\n\"Miksi hän ei ottanut revolveriakin samalla?\" kysyi Lacy\njohdonmukaisesti. \"Sehän hänestä olisi ollut tärkeintä. Mutta missä on\ntuo revolverini?\"\n\n\"Se on Juliuksella\", vastasi Fay ja lisäsi tarkoittavasti: \"Ja hän sen\ntulee pitämäänkin.\"\n\n\"Mitähän ukko aikonee tehdä? Ei kai hän voi pitää meitä täällä\nikuisesti. Missä täällä voi nukkuakaan?\"\n\n\"Te voitte nukkua joko noilla portailla tai niiden alla\", vastasi Fay.\n\"Ja jos alatte konstailla, niin teille käy vielä huonosti, Lacy. Oli\nsekin vasta hävytön teko, kun ryöstitte tuon neidin kotoaan, ja jos\nFeatherstone saa teidät käsiinsä, niin -- -- --\"\n\n\"Onko hän täällä?\" kysyi Lacy säikähtäen.\n\n\"Ei ole juuri tällä hetkellä; hän on toisella puolen kaltereita.\"\n\n\"Toivon, että hän pysyykin siellä!\" sanoi Lacy luottamuksella.\n\nJulius ja Jim ahersivat koko illan yhdessä käyttäen hyväkseen ukolta\nunohtunutta työvälinettä. Ja yhteisten ponnistelujen tuloksena oli\nvihdoin se, että kalteri antoi lopulta perään, ja Jim voi ryömiä aukon\nkautta muurin toiselle puolen. Ja siellä hän ilman edeltäkäypää\nvalmistelua sulki heti Valerien syliinsä ja suuteli häntä.\n\nNyt ei kulutettu aikaa turhiin kyselyihin. Jim oli jo selittänyt\nJuliukselle, mihin hän oli päättänyt ryhtyä, ja Savini myönsi, että hän\noli keksinyt hyvän ajatuksen. Leposohva pyöräytettiin ylösalaisin ja\nsiltä katkaistiin jalat, sillä muutoin se ei olisi mahtunut kulkemaan\neteisen ovesta.\n\n\"Mikä on tarkoituksena? Aiotteko kalustaa viereisenkin salongin?\" kysyi\nFay.\n\n\"Viereisessä salongissa tulee tapahtumaan monenlaisia muutoksia\",\nvastasi Jim. \"Tuo pöytäkin näyttää varsin sopivalta\", sanoi hän sitten\nja löi samalla siltäkin jalat alta, jonka tehtyään ojensi sen\nJuliukselle.\n\n\"Tekin voitte olla nyt avuksi, Lacy.\" Jim kutsui Lacya luokseen ja tämä\ntotteli oitis.\n\n\"Mitä tahdotte minun tekemään, kapteeni?\" kysyi Lacy.\n\n\"Kiivetkää hiljaa ylimmälle porrasaskelmalle ja samalla kuin Bellamy\ntulee näkyviin, hyppäätte sieltä kiljaisten alas, sillä minä olen\nylhäällä ennemmin kuin te ehditte alas. Tuonne ylös, mars!\" Jim tarttui\nhäntä korvaan, johti hänet portaiden luo ja käski hänen istuutua aivan\nrautakalterin eteen. \"Te annatte merkin heti, kun hän tulee\nsuojavarustuksen lähelle, ymmärrättekö?\"\n\n\"Tietysti ymmärrän\", vastasi Lacy suutuksissaan. \"Luuletteko minua\ntylsäjärkiseksi?\"\n\n\"Sanon toisella kertaa, mitä teistä ajattelen\", kuului tympeä vastaus.\n\nHän jätti miehen ylhäälle istumaan ja palasi itse Juliuksen luo.\n\n\"En ole varma, auttavatko nämä varovaisuustoimenpiteet meitä\", sanoi\nhän, \"mutta emme osaa tehdä muutakaan.\"\n\nHe viimeistelivät aukon suulla olevaa suojavarustusta. Fay oli\nkiinnittänyt kumiletkunsa lähimpään kaasujohtoon, joten miehillä oli\ntarpeeksi valoa työskennellessään. Tuolit, pöydät, vuodevaatteet sekä\nkaikenlaiset irtonaiset esineet oli viety vankiholviin, ja sillävälin\nkuin miehet tekivät työtä kuumeisella kiireellä, Lacy istua kyyrötti\nporraskäytävän ylimmällä askelmalla vihaten koko sielustaan Bellamya,\nmutta vieläkin enemmän sitä miestä, jonka seuraan kohtalo niin\nharvinaisella tavalla oli hänet johtanut.\n\n\n\n\nLX LUKU\n\nCloister-metsän asukas\n\n\nCloister-metsässä olevan mökin savupiipusta kohosi savua. Hellassa\npaloi tuli ja sen ääressä seisoi mies. Hän piteli kädessään haarukkaa\nja silmäili vakavin ilmein paistinpannussa rätisevää kyljystä.\nIkkunakaihtimet oli vedetty alas ja ovet huolellisesti suljettu.\n\nOli myöhäinen iltapäivä ja alkoi jo hämärtää. Hetken päästä oli kyljys\npaistunut, ja hän laski sen lautaselle, joka oli ollut hellalla\nlämpiämässä. Hän otti päällystakin taskusta vielä pienen paperikäärön,\njossa oli pari leipäviipaletta, ja niin oli päivällinen valmis. Kun tuo\nyksinkertainen ateria oli syöty, kaivoi hän taskustaan piipun, sytytti\nsen ja ojensi sitten selkänsä tuolin selkänojaa vastaan kasvoillaan\nilme, joka todisti, että hänen ajatuksensa olivat kokonaan toisaalle.\n\nHän veti taskustaan sähkösanoman ja luki sen jo kolmannen kerran. Sen\nsisällys näytti olevan mieluista laatua, sillä hän hymyili sitä\nlukiessaan. Hän istui siinä mietiskellen melkein kokonaisen tunnin,\nmutta nousi sitten hitaasti jaloilleen ja siirtyi siihen huoneeseen,\njossa Spike Holland oli käynyt. Kokoonkääritty naisen puku oli vieläkin\nvuoteen pääpuolessa.\n\nHän meni uudelleen keittiöön, etsi käsiinsä erään kirjan ja ryhtyi sitä\nlukemaan. Pari kertaa hän kohotti päätään ikäänkuin kuunnellen. Hän oli\ntodellakin kuullut erään omituisen äänen, ja kun se tuntui yhä\njatkuvan, lähti hän tuvasta ja meni pieneen, rappeutuneeseen puutarhaan\ntarkatakseen ääntä lähempää. Mutta kohta hän palasi keittiöön, otti\nhattunsa ja poistui mökistä takaoven kautta.\n\nHän sivuutti pari, kolme niittyä ja tuli vihdoin maantielle. Eräs mies\ntuli häntä vastaan. Hän pysähdytti miehen ja sanoi tälle ikäänkuin\nsivumennen:\n\n\"Tuohan kuulostaa aivan laukaustenvaihdolta.\"\n\nMies virnisti ja vastasi myöntävästi.\n\n\"Sitä se onkin, sir. Kerrotaan, että sotilaat ovat rynnänneet Garre\nCastleen. En tiedä, minkä vuoksi, mutta he ovat ampua poksineet siellä\njo aamusta alkaen.\"\n\nMuukalainen kiirehti askeleitaan ja saapui Garreen polkua\nmyöten, joka johti suoraan Lady's Manoriin. Nyt ei ollut enää\nepäilystäkään, ettei linnassa ammuttu ja sitäpaitsi hän näki nyt jo\nIsollekadulle kokoontuneen kansajoukon ja vähän kauempana seisovan\npoliisikonstaapelin, joka tarmokkaasti ohjasi liikennettä pahimmassa\ntungoksessa.\n\n\"Niin, sir\", vastasi konstaapeli hänelle. \"Ukko Bellamy ampuu\npoliiseja. Kohta saamme lisää apuväkeä ja siellä on kaksi komppaniaa\nsotilaita jo ennestään... Koko kylä näyttää olevan liikkeellä. Sanoin\njuuri äsken eräälle Lady's Manorin palvelustytölle, että eiköhän olisi\nparempi, jos hänkin lähtisi valmistamaan päivällistä sen sijaan, että\nseisoo täällä töllistelemässä.\"\n\n\"Onkohan Mr. Howett kotona?\"\n\n\"Kuulin, että hän on mennyt kaupunkiin. Nuori neiti on kotona.\nMenettekö häntä tapaamaan, sir?\"\n\n\"Niin aion.\" Muukalainen epäröi hieman. Samassa konstaapelin huomio\nkääntyi kuorma-autoon, joka oli mennyt Garreen ja oli saatava ajoissa\npysähtymään.\n\nKun hän kääntyi katsomaan taakseen, oli muukalainen kadonnut.\nKonstaapeli luuli näkevänsä hänet kävelemässä Lady's Manorin\npuutarhakäytävää pitkin eikä siinä erehtynytkään.\n\nKäytävän ovi oli selkoselällään. Hän kohotti kättään koputtaakseen,\nmutta muutti sitten mieltään ja astui rohkeasti eteiseen, jossa avasi\nsalin oven ja kurkisti sisään. Sitten hän hiipi hiljaa keittiöön\nkatsellen varovasti ympärilleen. Hän näytti tuntevan huoneiston\nerinomaisen hyvin. Mutta niin olikin asianlaita, sillä hän oli ollut\ntäällä monta kertaa tätä ennen.\n\nOli jo melkein pimeätä, kun ulkoa alkoi kuulua ääniä. Silloin hän avasi\nkellarin oven, pujahti sen kautta kellariin ja sulki sen jälleen\ntakanaan. Hän juoksi portaita pitkin isoon holviin. Siellä oli\npilkkoisen pimeä, mutta hän tunsi tien ja astui varmoin askelin erään\noven luo. Hän pisti avaimen lukkoon, aukaisi oven ja riensi nopeasti\nsisäkellariin.\n\nKopissa oli iso, vanha arkku. Hän aukaisi arkun kannen ja nosti sieltä\nesille pienen lyhdyn, jonka sytytti palamaan. Sitten hän pisti kätensä\nvielä kerran laatikkoon ja otti sen pohjalta lyhyen, vihreän jousen ja\nkaksi nuolta. Hän ikäänkuin punnitsi nuolia sormissaan. Toinen niistä\nei kuitenkaan näyttänyt häntä tyydyttävän. Hän laski sen takaisin\narkkuun ja otti toisen sen sijalle. Sitten hän sammutti tulen ja\nodotti. Hän kuuli jonkun aukaisevan kellarin ulko-ovea. Isoon holviin\ntuli eräs palvelija hakemaan hiiliä. Tämä tuntui puhelevan jonkun\ntoisen kanssa, joka arvattavasti oli jäänyt astiainpesuhuoneeseen.\n\n\"Minnekähän Valerie-neiti on mahtanut mennä?\" kysyi kaukaisempi ääni.\n\n\"En tiedä. En ole nähnyt häntä. Eikö hän ole huoneessaan\", virkahti\ntoinen.\n\n\"Ei\", kuului vastaus. \"Olin siellä juuri äsken. Eikä häntä näkynyt\npuutarhassakaan.\"\n\nÄänet vaikenivat. Tyttö oli lähtenyt kellarista. Mies oli istuutunut\nlaatikon päälle ja kuunnellut keskustelua toimetonna. Mutta hän ei\nliikahtanut paikaltaan vielä sittenkään, kun äänet olivat lakanneet\nkuulumasta.\n\nHän istui siinä kauan, tunnin toisensa jälkeen, kunnes vihdoin hänen\nkorviinsa alkoi kantautua melua, kiihtyneitä ääniä ja hätäisiä\nkysymyksiä. Silloin hän hiipi pakopaikastaan portaille paremmin\nkuullakseen. Se, mitä hän kuuli, ajoi hänet nopeasti sieltä. Muutamia\nsekunteja myöhemmin, kun Mr. Howett astui maanalaiseen kellariin ja\navasi oven huoneeseen, jossa vieras oli lymyillyt, hän ei nähnyt siellä\nketään -- -- -- huone oli tyhjä.\n\nAmpuminen ulkona oli nyt asettunut. Ei kuulunut kuin jokin laukaus\nsilloin tällöin. Hallitus oli suostunut poliisin innokkaisiin\npyyntöihin ja lähettänyt heti pimeän tultua kokonaisen joukko-osaston\njalkaväkeä Garreen, joka ympäröi heti linnan kokonaisuudessaan.\nKeskiyön aikana alkoi kuulua ankaraa rattaiden jyrinää, ja osa tykistöä\nsaapui jyristen paikalle kylän halki asettuen ampuma-asentoon linnan\nporttien eteen.\n\nJokainen juna toi tullessaan joukon sanomalehtimiehiä ja uteliaita\nihmisiä Lontoosta, sillä tieto Garren piirityksestä oli levinnyt\nkulovalkean tavoin iltalehden ilmestyttyä. Spikellä, jolla oli huone\nhotellissa, oli tusinan verran virkatovereita vieraanaan, eikä\nainoakaan heistä tuntenut unen hiventä silmissään. Spike oli juuri\nistuutumassa myöhäiselle pikku aterialle, kun Mr. Howett tuli häntä\ntapaamaan.\n\n\"Aion johtaa poliisin salatietä linnaan\", sanoi hän. \"Tuletteko mukaan,\nHolland?\"\n\nSpike ei koskenutkaan ruokaansa.\n\n\"Tunnen erään salakäytävän. Löysin sen tuonnottain aivan sattumalta\",\njatkoi Mr. Howett.\n\nHän näytti vanhentuneen äkkiä hämmästyttävästi; kasvot olivat käyneet\nlyijynharmaiksi ja hänen äänensä värisi niin, että Spike aivan\nhätkähti. Hän ei kysellyt enempää salakäytävästä, vaan kokosi kiireesti\npuolen tusinaa salapoliisia, jotka seurasivat heitä Lady's Manorin\nkellariin.\n\n\"Täällä alhaalla on käytävä, joka johtaa linnaan\", sanoi Mr. Howett.\nHän osoitti erästä kapeata ovea kellariholvissa, pisti siihen avaimen,\njonka oli ottanut taskustaan, avasi oven ja astui sisälle.\n\nKellarikoppi oli hyvin kapea, eikä siellä ollut muita esineitä kuin\neräs iso laatikko peremmällä. Mr. Howett siirsi sen paikoiltaan seinän\nvierestä, ja silloin ilmestyi näkyviin neliskulmainen lattia-aukko sekä\ntoinen, aivan yhtä iso seinään porattu reikä sen takana. Lyhyt\nportaikko johti heidät jonkinlaiseen matalaan käytävään. He eivät\nolleet ottaneet monta askelta, kun kuului omituinen jysähdys, ja Mr.\nHowett, joka kulki etummaisena, ähkäisi tuskasta. Erään salapoliisin\ntaskulamppu paljasti syyn. Käytävän sulki huolellisesti leveä, lukossa\noleva ovi. Garre Castleen johtava salakäytävä oli suljettu.\n\n\"Tuo ovi on aina ennen ollut auki\", sanoi Mr. Howett surullisesti.\n\"Linnaan johtavia ovia on kaikkiaan neljä, ja se merkitsee sitä, että\nmeidän on räjähdytettävä jokainen niistä, sillä murtamalla emme saa\nniitä auki.\"\n\nHe palasivat tyhjin toimin ylös. Lukuunottamatta Mr. Howettia oli Spike\npettynein koko joukosta.\n\n\"Luuletteko, että neiti Howett on viety salatietä linnaan, Mr. Howett?\"\nkysäisi hän.\n\n\"Sitä pelkään\", vastasi huolestunut isä. \"Kuulin palvelijoilta, että\nValerie oli lähtenyt yksin kotiin. Mutta tämä onnettomuus on minun\nsyytäni; minulla olisi pitänyt olla useampia miespalvelijoita.\"\n\n\n\n\nLXI LUKU\n\nVedenpaisumus\n\n\nLacyn jäsenet alkoivat jo kangistua paljosta istumisesta, kun hän\nvihdoin kuuli askelia käytävästä ja vetäytyi äkkiä pelästyneenä\ntaapäin, vaikka oli niin pimeä, ettei ukko Bellamy mitenkään olisi\nhäntä älynnyt. Hetken päästä portaisiin jo tunkeutui valonsäde Bellamyn\nlyhdystä, ja Abe astui suojavarustuksen yli.\n\n\"Mr. Bellamy\", kuiskasi Lacy innokkaasti.\n\nBellamy kääntyi katsomaan taakseen.\n\n\"Kas vain! Miten te tänne pääsitte?\"\n\n\"Älkää huutako, Herran nimessä!\" suhahti Lacy.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi ukko alentaen ääntään.\n\n\"Päästäkää minut vapaaksi\", rukoili Lacy. \"He ovat asettaneet minut\ntänne vahdiksi. Ja heillä on revolveri ja he käskivät minun huutaa, kun\nte tulitte tänne.\"\n\nUkko laski lyhdyn kädestään, otti jotakin taskustaan, meni sen kanssa\nhuoneen nurkkaan ja pisti tulen johonkin esineeseen.\n\n\"Mr. Bellamy, päästäkää minut vapaaksi, olenhan sanonut teille,\nettä -- -- --\"\n\nJim kuuli rajun huudon ja riensi ylös kaksi askelmaa kerrallaan. Mutta\nsilloin Bellamy hyppäsi takaisin varustusten yli. Jim ampui kaksi\nlaukausta, mutta kuulat osuivat liian korkealle. Ja kun hän sitten\nkatsahti ympärilleen, hän näki kirkkaan salaman välähtävän.\n\n\"Alas!\" huusi hän ja hyppäsi samassa portaita alas pudoten polvilleen\njuuri samalla hetkellä kuin ensimmäinen räjähdys pamahti.\n\nKumea jyminä teki hänet melkein kuuroksi. Räjähdystä seurasi toinen,\nedellistä ankarampi, jolloin kattoon ilmestyi suuri aukko ja\nkiviliuskat sinkoilivat joka suunnalle.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Julius kauhun valtaamana.\n\n\"Älkää liikahtako paikaltanne! Ja te, Lacy, tulette tänne. Miksi ette\nilmoittanut minulle Bellamyn tulosta?\"\n\n\"En nähnyt häntä -- -- --\" aloitti Lacy.\n\n\"Te sekä näitte että kuulittekin hänen tulonsa, ja koetitte suostutella\nhäntä päästämään teidät vapaaksi ja jättää meidät tänne kuolemaan kuin\nrotat loukkuun.\"\n\n\"Mitä tuo jyminä merkitsee?\" huudahti Julius hädissään.\n\n\"Se merkitsee meidän kuolemaamme\", vastasi Jim. \"Meillä on enää yksi\nainoa pelastusmahdollisuus.\" Silloin hänen silmänsä sattuivat vasta\ntehtyyn muuraukseen alimmaisiin vankityrmiin johtavan käytävän suulla.\n\"Ei. Niitä on kenties kaksikin\", lisäsi hän sitten ja alkoi samassa\nhakata vasaralla voimiensa takaa muurausta rikki.\n\nYlhäältä kuului yhtäjaksoinen, kumea kohina.\n\n\"Mitä se on? Mitä se on?\" kiljui Lacy. \"Mitä hän on tehnyt?\"\n\n\"Sen saatte nähdä silmänräpäyksessä\", vastasi Jim, ja ennenkuin hän oli\nvielä lakannut puhumasta, syöksyi hirveä vesiryöppy vaahdoten alas\nportaita. Vesi virtasi niin vuolaana koskena, etteivät porrasaskelmat\nlainkaan erottuneet sen alta, ja lattia peittyi vedellä lyhyessä\najassa. Jim jatkoi ponnistelujaan yhä, vaikka vesi jo huuhteli hänen\nnilkkojaan ja kohosi joka silmänräpäys yhä korkeammalle.\n\n\"En kykene sitä tekemään\", huudahti hän vihdoin ja antoi vasaran jäädä\npystyyn muuria vastaan. Seinään oli ilmestynyt pieni rako. Hän huomasi\nsen ja alkoi hakata uudelleen. Mutta vesi ehkäisi hänen liikkeitään\ntehden työn hetki hetkeltä yhä raskaammaksi; lyönnit hidastuivat\nhidastumistaan, kunnes hän lopulta oli niin väsynyt, ettei jaksanut\nenää nostaa käsivarttaan uuteen lyöntiin.\n\nJulius oli jo suojavarustuksen luona. Lacy oli ryöminyt naisten taa, ja\nJim kiipesi nyt vuoteista, pöydistä ja patjoista tehdyn rykelmän yli\naukon suulle ja alkoi tukkia sitä Juliuksen avulla. He nostivat patjat\naukon eteen ehkäistäkseen siten veden voimaa ja ponnistelivat kaikin\nvoimin voidakseen pysyttää ne paikoillaan.\n\n\"En luule, että se maksaa vaivaa\", sanoi Jim hetken kuluttua. Hän oli\nläpimärkä kiireestä kantapäähän. \"Ukko on räjähdyttänyt\nvesijohtoputken.\"\n\nVettä oli alkanut tunkeutua jo sisempäänkin huoneeseen, vaikka\nsuojavarustus oli paljon ehkäissyt sen tuloa. Jim käsitti, että kuta\nvoimakkaammaksi veden paino kävi ja mitä nopeammin se alkoi virrata,\nsitä suurempi oli vaara.\n\nTuuletuslaitteet olivat katon rajassa, ja se oli heille onneksi. Jim\nmietiskeli, miten kauan mahtoi kestää, ennenkuin vesi ylettyisi kattoon\nsaakka. Hänen arvelunsa mukaan siihen kesti noin kaksi tuntia.\n\n\"Luulen olevan parasta, että asetumme seisomaan kirjastoon johtaville\nportaille\", sanoi hän Juliukselle. \"Naiset ylimmälle porrasvälikölle,\nte ja Lacy heidän alapuolelleen ja minä viimeiseksi.\"\n\nHän odotteli alimmalla portaalla, kunnes tunsi veden peittävän\njalkojaan. Viisi minuuttia myöhemmin se jo kierteli hänen nilkkojaan.\n\nHän odotti vielä hetken. Vesi kohosi jo hänen polviinsa, ennenkuin hän\nastui seuraavalle porrasaskelmalle. \"Valerie, tahdotko tulla tänne?\"\n\nTyttö pujottelihe hänen luokseen pimeässä, ja Jim kiersi käsivartensa\nhänen ympärilleen.\n\nVesi ylettyi jo Jimin vyötäisiin, mutta ilma oli pysynyt puhtaana. Hän\nei uskaltanut edes ajatella, mitä tapahtuisi veden kohotessa\nilmanvaihtolaitteiden tasalle. Se kohosi kohoamistaan, ja Jim tunsi nyt\nveden huuhtelevan rintojaan. Silloin hän nosti tytön syliinsä ja\nsuuteli häntä.\n\n\"Tämä on omituinen loppu\", virkahti hän, kun vesi jo loiskahteli hänen\nleukaansa vastaan.\n\n\n\n\nLXII LUKU\n\nVihreän jousimiehen viimeinen vierailu\n\n\nAbe Bellamy istui makuuhuoneessaan tuijottaen pimeään puistoon.\nIkkunalaudalla hänen edessään oli ladattu pyssy. Valot oli sammutettu\nkylässä sotilasviranomaisten käskystä, ja kun määräys koski yksityisiä\nkotejakin, niin Bellamy oli siitä hyvin mielissään, sillä valot olivat\nhäikäisseet hänen silmiään.\n\nNyt hän voi nähdä paremmin, mitä ulkona tapahtui.\n\nÄkkiä hän huomasi kolme miestä, jotka hiipivät tuuma tuumalta,\nhiljalleen, mäkeä ylös, mutta luoti hänen pyssystään sai heidät\npysähtymään. Laukauksella oli kuitenkin se seuraus, että konekivääri\npantiin heti käytäntöön, ja Bellamy oli tuskin ehtinyt heittäytyä\nlattialle vatsalleen, kun kuulat alkoivat jo vinkua hänen päänsä\npäällä.\n\nAmpuminen lakkasi kuitenkin hetken päästä, ja Bellamy tirkisti taaskin\nikkunasta. Hän ampui uudelleen, ja tällä kertaa kuula osui maaliin,\nsillä hän kuuli ulkoa parahduksen. Kun hän näki miesten perääntyvän,\nhän käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti vahtihuoneeseen.\n\nVesi syöksyi huoneeseen rikotuista johtoputkista kahtena\nyksijaksoisena, vaahtoavana pilarina. Hän kahlasi veden halki\nrautakalterin luo ja ojensi lyhtyä nähdäkseen alas. Vesi huuhtoi jo\nylintä porrasta, ja Abe nyökkäsi tyytyväisenä. Poliisit eivät missään\ntapauksessa ehtineet enää pelastaa noita rottia hukkumasta!\n\nJuuri kun hän palasi vahtihuoneeseen, kuului ankara jymähdys ja koko\ntalo vavahteli. Räjähdystä seurasi vielä toinenkin, ja Abe arvasi\nulko-oven olevan nyt avoinna. Mutta sen takana oli toinen, teräksellä\nraudoitettu, ja se ei hevillä antaisi perään.\n\nUkko kutsui Senin eteiseen, jonne tämä jäi pyssy polvilla istumaan.\nItse hän palasi kirjastoon odottelemaan tyynesti loppuaan.\n\nHän oli nyt valmis kuolemaan; mutta hän tahtoi sitä ennen saada\nvarmuuden, oliko kaikki se, mitä hän oli päättänyt saada aikaan, tullut\ntehdyksi, sillä sen jälkeen ei elämä ollut hänelle enää\nminkäänarvoinen.\n\n\"Seisokaa hiljaa paikallanne!\" kuuli hän äkkiä äänen sanovan takanaan.\n\"Te tunnette minut, Abe Bellamy!\"\n\nOven käynti sai Aben kääntymään nopeasti ympäri. Tulija seisoi hetkisen\naivan liikahtamatta jännittäen oikealla kädellään jousta niin tiukalle,\nettä se melkein hipoi hänen korvaansa. Hän seisoi siinä kuin kivikuva,\njärkähtämättömänä kuin itse kohtalo, ja hopealampun valo lankesi\nvihreälle nuolelle, joka oli ojennettuna Abe Bellamyn sydäntä kohti.\n\n\"Älkää liikahtako, sillä silloin kuolette, enkä tahdo teidän kuolevan,\nennenkuin tiedätte, kuka olen.\"\n\n\"Vihreä jousimies!\" änkytti Bellamy tukahtuneesti. \"Oletteko te Vihreä\njousimies?\"\n\n\"Yhden kerrallaan olen tappanut kanssarikollisistanne, noista kurjista\nkätyreistänne, jotka ovat auttaneet teitä vainoamaan viattomia ja\nsortamaan heikkoja. Yhden kerrallaan, Abe Bellamy! Ja te olette nyt\nkolmas. Onko teillä mitään sanomista puolustukseksenne, ennenkuin\nlangetan kuolemantuomionne?\"\n\nSanat kaikuivat huoneessa jylhän juhlallisina. Ja vaikka Bellamylla ei\nsiitä ollut aavistustakaan, niin hän oli kuullut nyt sanasta sanaan,\nmitä kuolemaantuomitulle sanotaan englantilaisessa oikeusistunnossa.\n\n\"Te, tekö olette Vihreä jousimies\", hän toisti vieläkin käheästi.\n\nBellamyn revolveri oli kirjoituspöydällä. Hänen olisi pitänyt ottaa\nkaksi askelta saadakseen sen käsiinsä. Hän oli arvioinut välimatkan\ntarkalleen, mutta saman oli tehnyt jousimieskin -- sen Bellamy tiesi.\nHänen täytyi voittaa aikaa!\n\n\"Jos olen tehnyt jotakin pahaa, jonka rahalla voi hyvittää -- -- --\"\n\n\"Rahalla!\" huudahti toinen ylenkatseellisesti. \"Että uskallattekin\ntarjota minulle rahaa! Voivatko rahat korvata kahdeksan vuoden\nvankeuden, jolla olette kiduttanut viatonta naista? Voivatko kurjat\nrahanne tehdä tekemättömäksi ne piiskaniskut ja poistaa arvet sen\nmiehen selästä, jota olette syyttä vainonnut? Voivatko ne -- -- --\"\n\n\"Odottakaa! Odottakaahan!\" huudahti Bellamy nyt innokkaasti. \"Voin\nnäyttää teille vielä parempaakin -- jotakin, joka todella miellyttää\nVihreätä jousimiestä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi jousta jännittävä mies nopeasti.\n\n\"Tuolla tuolla, alhaalla!\" huusi Bellamy melkein kiljaisten. \"Tuolla\nniitä on enemmänkin, mutta ne ovat hukkuneet sinne kuin rotat -- siellä\non Featherstone ja Valerie Howett.\"\n\nAbe hypähti paikaltaan, ja juuri kun hänen jalkansa irtaantuivat\nmaasta, hänen korviinsa kuului toisen räjähdyksen aiheuttama kumea\njyrähdys. Se oli kuolinsoitto, suurenmoinen jäähyväislaukaus miehelle,\njoka ei pelännyt Jumalaa eikä Hänen viimeistä tuomiotaan.\n\n\n\n\nLXIII LUKU\n\nVeden kohotessa\n\n\nNäiden tapahtumien aikana odotti viisi ihmistä kuolemaa kellarissa.\nLacy mykkänä kauhusta, molemmat Savinit, käsivarret kiedottuina\ntoistensa ympärille, hiljaisina ja eristäytyvinä.\n\nÄkkiä Jim kuuli ylhäältä puhelua -- kaksi miestä keskusteli siellä\nkeskenään. Toinen ääni oli Bellamyn, toista Jim ei tuntenut. Avun\nhuutaminen olisi kuitenkin ollut turhaa. Nyt Valerie tunsi, miten vesi\nalkoi jo nuoleskella hänen kasvojaan. Hän sulki silmänsä.\n\nJim kohottautui varpaillaan voidakseen pitää suunsa veden yläpuolella\nja kehoitti tyttöä tekemään samoin.\n\n\"Mitä kolinaa tuo on?\" kuiskasi silloin Julius.\n\nHe olivat kuulleet jysähdyksen, aivan kuin jokin raskas huonekalu olisi\nkaadettu lattialle heidän päänsä päällä, ja sitä seurasi niin voimakas\njylinä, että se sai veden huoneessa lainehtimaan. Jim tiesi, että se\noli räjähdys, ja että se oli tapahtunut aivan heidän läheisyydessään.\nKunpa poliisi olisi vain ehtinyt ajoissa linnaan! Nyt oli kysymys\nminuuteista, sillä vesi kohosi nyt nopeammin kuin ennen.\n\nSilloin hän kuuli omituisen rasahduksen päänsä päällä ja huoneeseen\nnäytti tunkeutuvan pieni valonsäde.\n\nSalaluukku aukeni hitaasti!\n\nHän ojensi kätensä sysätäkseen kivilaattaa, mutta sen toinen puoli oli\nnostettava veden läpi, ja se kävi liian raskaaksi.\n\n\"Savini -- Valerie -- nostakaa laattaa!\" huusi hän. Heidän kätensä\nkohosivat samalla kertaa ja kivi liikahti.\n\nJoku seisoi ylhäällä ja kiskoi kiven toisesta päästä.\n\n\"Oletteko kaikki siinä?\" kysyi ääni.\n\n\"Kyllä. Voitteko nostaa kantta ylemmäksi?\"\n\nRuskea, suonikas käsi tarttui kivilaatan reunaan ja nosti sen pystyyn\nseinää vastaan.\n\nFay nousi ensimmäisenä aukosta ja vaipui näännyksissä lattialle takan\nääreen. Häntä seurasi Julius, ja Lacy rynnistihe rajusti käsillään\nhuitoen hänen perässään.\n\nValerie oli tarttunut aukon reunaan, ja Julius auttoi hänen huoneeseen.\nHän kääntyi katsomaan taakseen. Jim oli kadonnut, eikä aukosta näkynyt\nmuuta kuin musta vesi.\n\n\"Missä on Jim?\" hän kirkaisi tuskaisesti. \"Tuo mies sysäsi hänet\nveteen.\"\n\nJulius heitti läpimärän takin yltään, hyppäsi veteen, sukelsi ja\nonnistui saamaan kiinni tiedottomasta Featherstonesta, jonka laahasi\nmukanaan aukon suulle, ja pian oli viimeinenkin onnettomuustovereista\nturvassa.\n\nKun Jim hetkistä myöhemmin avasi silmänsä, sattuivat ne ensimmäiseksi\novella seisovaan sotilaaseen, jolla oli kivääri kädessään ja välkkyvä\npistin selkäpuolella. Sotilas seisoi oviaukossa ja tuijotti\nliikahtamatta Abe Bellamyyn, joka makasi selällään ja käsivarret\nlevällään lattialla. Hänen sydämensä kohdalla törrötti kaksi nuolta\nniin lähekkäin, että ne melkein koskettivat toisiaan.\n\nJim kohottautui vaivalloisesti istumaan ja katseli ympärilleen. Mutta\nmies, joka oli avannut luukun ja tappanut demonin, oli hävinnyt.\n\nJim vei Valerien hänen isänsä huostaan ja palasi horjuen ja väsyneenä\nhuoneeseen. Nyt alkoi vesi kohota jo sinnekin, leviten pian sieltä\neteiseen. Hän lähetti erään poliiseista sulkemaan vesijohtojen\npäähanan. Sitten hän nosti kuolleen miehen Jacksonin avulla sohvalle ja\ntutki hänen taskunsa.\n\nHän oli parhaillaan toimittamassa tarkastusta, kun Spike Holland\nilmestyi huoneeseen.\n\n\"Onko hän kuollut?\" kuiskasi hän.\n\nJim nyökkäsi.\n\n\"Hän on kuollut kokonaan -- ja minä melkein. Hakekaa sairasvaunut ja\nviekää tuo täältä tiehensä.\"\n\n\"Tuo\" oli Lacy, joka vieläkin lepäsi ähkien ja voivotellen lattialla.\n\nKun Spike palasi, istui Jim sohvalla kuolleen miehen vieressä.\n\n\"Missä ovat Savini ja hänen vaimonsa?\" hän kysyi.\n\n\"Olen lähettänyt heidät kotiini. Savini tahtoi heti tietää, onko\nminulla avonainen takkavalkea huoneessani ja pilaantuvatko setelit\nvedessä.\"\n\nJim hymyili heikosti.\n\n\"Olen todellakin löytänyt Vihreän jousimiehen tällä kertaa, Spike\",\nsanoi hän, ja nousi hitaasti jaloilleen.\n\n\"Minä löysin hänet jo kauan sitten\", virkahti Spike huolettomasti.\n\"Hänen nimensä on Mr. Howett, mutta en ole vielä päättänyt, julkaisenko\nsen lehdessä, vai en.\"\n\n\"Jos sen teette\", sanoi Jim, \"niin silloin julkaisette jotakin, joka ei\nole totta. Sillä Vihreä jousimies on -- -- --\"\n\nMutta silloin hänen mieleensä juolahti jotakin.\n\n\"On -- kuka?\" kysyi Spike innokkaasti. \"Antakaa nyt minulle tuo juttu,\nFeatherstone; ehdin vielä saada sen seuraavaan lehteen.\"\n\nJim laahusti väsyneenä ovelle.\n\n\"Tuskin voin sitä koskaan kertoakaan\", sanoi hän.\n\n\n\n\nLXIV LUKU\n\nVihreän jousimiehen salaisuus\n\n\nSaavuttuaan Blue Boariin Jim sai kuulla, että hänen kamaripalvelijansa\noli tullut tuomaan hänelle vaatteita -- huomaavaisuus, jolle Jim pani\nsuuren arvon. Niin pian kuin hän oli ajanut partansa ja pukeutunut, hän\nlähti Howettien luo, vaikka olikin varma siitä, että Valerie vielä\nnukkui. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän tapasikin tytön istumassa\njo salissa John Woodin seurassa.\n\nValerie tuli kädet ojennettuina häntä vastaan, ja Jim sulki hänet\nsyliinsä.\n\n\"Olisin tahtonut jäädä luoksesi\", sanoi tyttö sinutellen häntä nyt ensi\nkertaa, \"mutta isä tahtoi, että tulisin kotiin! Sinähän jo tunnet Mr.\nWoodin?\"\n\nJim kumarsi miehelle, ja John Wood vastasi siihen lievä hymy\ntunteellisilla huulillaan; eikä hän senjälkeen jättänyt hetkeksikään\nsalapoliisia näkyvistään.\n\n\"Jim, voi Jim!\" huudahti Valerie. \"Minulla on suuri yllätys sinulle. On\ntapahtunut jotakin ihmeellistä! Arvaapa, kenet löysin kotiin tultuani?\"\nJim pudisti päätään. \"Löysin -- äitini!\" Hänen vielä puhuessaan astui\nhuoneeseen Mr. Howett ja hänen käsivarteensa nojaten eräs kaunis, mutta\nsanomattoman heikon näköinen nainen, joka ulkonäöltään muistutti\nilmeisesti Valerieta.\n\n\"Tämä on Jim -- äiti.\" Valerie sanoi nuo sanat hyvin ujosti. \"Olethan\nkuullut niin paljon Jim Featherstonesta.\"\n\nRouva Held tarttui häntä molempiin käsiin.\n\n\"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa teille, kapteeni Featherstone\",\nsanoi hän. \"Mutta luulen voivani palkita teidät.\" Hänen hymyilevä\nkatseensa siirtyi Jimistä sohvassa istuvaan mieheen.\n\n\"Teidän täytyy tutustua myöskin minun poikaani, kapteeni Featherstone\",\nsanoi hän.\n\n\"Teidän poikaanneko?\" huudahti Jim hämmästyneenä.\n\nRouva Held hymyili lempeästi.\n\n\"John Wilfred Bellamy\", esitteli hän tyynesti, ja Jim, jolle uutinen\ntuli aivan odottamatta, jäi seisomaan siihen aivan ymmällään, katsellen\nsanatonna toisesta toiseen.\n\nSeuraavana aamuna Jim palasi sovittuun aikaan Mr. Howettin luo. Valerie\noli mennyt äitinsä kanssa kaupunkiin, joten herrat voivat nyt jutella\nkahden kesken. Mr. Howett oli jälleen oma itsensä, ja ystävällisissä\nsilmissä, jotka katselivat Jimiä väkevien silmälasien takaa, oli tuo\nsama päättäväinen ilme, jonka Jim oli nähnyt niissä aikaisemmin.\n\n\"Olen sitä mieltä, että teidän tulee saada kuulla koko juttu alusta\nloppuun, kapteeni Featherstone\", sanoi hän. \"Ja luulen Valerien\nkertoneenkin teille jo paljon -- mutta ei, on parasta, että kerron\nkaiken aivan alusta.\n\n\"Bellamy-veljeksiä oli kaksi, Abe ja Michael. Abe oli kuusi vuotta\nveljeään vanhempi. Perheen taloudelliset olot olivat melkein samat kuin\nminunkin -- alussa olivat vanhemmat köyhiä, eivätkä voineet antaa\nAbelle sitä koulutusta, jonka Mike sai. Abe oli aina vihannut veljeään,\nmutta kun he tulivat täysikasvuisiksi, ja Abe näki eron heidän\nyhteiskunnallisessa asemassaan, hänen vihansa kiihtyi ilmi liekkiin.\nAbella oli kuitenkin erinomainen onni liikeasioissa. Hän rikastui\ntavattomasti, sillä kultaa näytti aivan virtaavan hänen käsiinsä. Mutta\nhän ei sittenkään voinut antaa veljelle anteeksi niitä etuja, joita\ntällä oli häneen nähden ollut, ja vanhempien kuoleman jälkeen hän alkoi\nsuoranaisesti vainota veljeään.\n\n\"Hän olisi kenties väsynyt siihen lopulta, ellei Mike olisi rakastunut\nsiihen ainoaan naiseen maailmassa, joka koskaan oli herättänyt Abessa\nrakkauden kaltaisia tunteita. Naisen nimi oli Elaine Held. Tyttö oli\nhyvästä kodista, ja hänen ainoa rikoksensa oli se, että hän osoitti\nAbelle selvään, miten hän inhosi häntä. Abe päätti kuitenkin saada\ntytön omakseen, ja tarjosi tytön isälle suuren summan rahaa, jos tämä\nestäisi Elainen ja Michaelin avioliiton ja suostuttelisi tytön menemään\nhänen kanssaan naimisiin.\n\n\"Tämä oli ensimmäinen vastoinkäyminen, joka Abea kohtasi hänen\nurallaan, ja hän ärtyi siitä niin, että päätti kokonaan tuhota veljensä\nelämän. Hän yritti tuon tuostakin suostutella Elainea jonkin tekosyyn\nnojalla ottamaan eron miehestään ja menemään hänen kanssansa naimisiin.\nElaine ei milloinkaan kertonut tätä miehelleen, ja siksipä tämä ei\nkoskaan saanut tietää syytä perikatoonsa.\n\n\"Heille syntyi lapsi -- ja silloin Abe keskeytti vainoamisensa joksikin\naikaa. Mutta kun hän toisen lapsen syntymän jälkeen sitten tapasi\nElainen sattumalta New Yorkissa, himo syttyi uudelleen hänen sielussaan\nja hän uudisti jälleen pyyntönsä. Elaine karkoitti hänet luotaan niin\njyrkin sanoin, että Abe tiesi täydellisesti epäonnistuneensa häntä\nvietellessään, ja silloin hän vannoi kostavansa. Kuukautta myöhemmin,\nkun lapsenhoitaja vei ulos heidän nuoremman lapsensa, pikku tytön, tämä\nkatosi aivan äkkiä hoitajattaren viereltä, tämän huomion ollessa\nhetkeksi kiintynyt johonkin muuhun.\n\n\"Abe kävi epätoivoisten vanhempien luona ja teeskennellen ystävyyttä\ntarjosi koko omaisuutensa heidän käytettäväkseen lapsen etsimisessä.\nMutta naiselle hän sanoi, että tämän oli suostuttava tulemaan hänen\nvaimokseen, jos he ottaisivat tarjouksen vastaan. Elaine ei uskaltanut\nkertoa asiasta vieläkään miehelleen, vaikka epäilikin lapsenryöstön\nolevan Bellamyn työtä. Ja kun Michael lopuksi päätti ottaa\nsalapoliiseja avukseen etsinnässä, niin Abe käytti River Bendin\nrautatieonnettomuutta hyväkseen uskotellakseen heille, että lapsi oli\nsaanut siinä surmansa.\"\n\n\"Mutta tuosta onnettomuudestahan on kaksikymmentä vuotta\", sanoi Jim.\n\"Ja Valerie joutui teidän hoitoonne kaksikymmentäkolme vuotta sitten.\"\n\n\"River Bendissä tapahtui kaksi yhteentörmäystä. Ja siinä John Bellamy\nteki erehdyksen. Ensimmäinen tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten ja\ntoinen aivan samalla paikalla kolme vuotta myöhemmin. Woodilla, eli\nJohn Bellamylla, kuten minä häntä nimitän, oli liian niukat tiedot\ntapahtumasta, voidakseen päästä sisaren jäljille.\n\n\"Pian sen jälkeen Michael Bellamy kuoli, ja Abe, joka nyt oli aivan\nvarma siitä, että Elaine leskeksi jäätyään suostuisi tulemaan hänen\nvaimokseen, ilmaantui jälleen hänen luokseen. Mutta vastaus oli sama\nkuin ennenkin, ja hän sai palata tyhjin toimin kotiinsa. Hän uhkaili\nElainea kaikin tavoin, ja tämä, jolla vieläkin oli tyttären kuolema\ntuoreessa muistissa, myi koko irtaimistonsa ja tuli Englantiin. Hän\nasui täällä jossakin aivan lähistöllä käyttäen tyttönimeään Guildford.\nHänen poikansa oli käynyt teknillisen korkeakoulun, kun Bellamy\nuudelleen ilmestyi heidän elämäänsä. Tällä kertaa hän ei enää\nuudistanut kosintaansa, vaan teeskennellen mitä suurinta ystävyyttä oli\nkatuvinaan entistä ilkeyttään. Hän viekoitteli nyt Elainen ottamaan\nkoko jäljelläolevan omaisuutensa pankista ja sijoittamaan sen erääseen\nliikeyritykseen, joka kuitenkin teki heti vararikon, ja Elaine kadotti\njoka ainoan pennin, minkä omisti. Mutta tuon naisen rohkeus ja tarmo\noli melkein uskomaton. Hän kokosi ne vähäiset rippeet, jotka hänellä\nvielä oli omaisuudestaan jäljellä, ja muutti Lontooseen, missä asettui\nasumaan lähelle sitä koulua, jossa poikansa opiskeli.\n\n\"Bellamy oli jo kerran kostanut Elainelle kohdistamalla iskunsa tämän\nlapseen. Nyt hän päätti uudistaa tuon katalan teon. Poikaa alkoivat\nympäröidä ihmiset, jotka kaikin tavoin osoittivat hänelle ystävyyttä.\nJa kerran hänet pyydettiin erääseen hienoon West Endissä sijaitsevaan\nhuvittelupaikkaan, jossa ammattipelurit ja heidän apurinsa kynivät\nrikkaita ja huvinhaluisia tyhjäntoimittajia. Nuori Bellamy ei ollut\nrikas eikä edes huikentelevainen luonteeltaan, ja ymmärsi heti kullatun\npeliluolan nähtyään, millaiseen paikkaan oli joutunut. Mutta ennenkuin\nhän ehti poistua sieltä, eräs nainen kirkaisi, että häneltä oli\nkadonnut timanttineula. Kutsuttiin poliisi, ja rintaneula löytyi\nBellamyn taskusta -- tai oikeammin sanottuna, se oli kiinnitetty hänen\niltatakkinsa vuoriin sillävälin, kun hän paitahihasillaan pelasi\nbiljardia. Hänet vangittiin ja tuomittiin kuusi kuukautta kestävään\nkuritushuonevankeuteen.\n\n\"Tällä kertaa Abe paljasti todellisen luonteensa. Hän kertoi Elainelle,\nettä hän oli järjestänyt kaiken, ja uhkasi tehdä jotakin vielä\npahempaa. Ja silloin hän osti Garre Castlen. Ja hän piti sanansa. Joku\nhänen kätyreistään tutustutti hänet erääseen konnamaiseen\nvanginvartijaan, jonka nimi oli Creager. Mies oli tunnettu\nkaikenlaisista tihutöistään, ja oli jo monta kertaa ollut vähällä\nmenettää toimensa. On hyvin luultavaa, että Bellamy sai kiittää\nCreageria juonen keksimisestä.\n\n\"Eräänä aamuna kuului Bellamyn kopista kauhea huuto, ja Creager horjui\nsieltä ulos pää verta vuotavana. Muistattehan kirjeen, jossa Creager\nsanoi, että hänen henkeään uhattiin. Haavan hän oli saanut päähänsä\niskemällä itseään pienellä rautalapiolla, jonka hän valalla\nvannoen väitti Bellamyn tuoneen salaa koppiinsa. Poika vietiin\nrangaistuskoppiin ja sen jälkeen uudelleen tutkittavaksi.\n\n\"Kuten hyvin tiedätte, kapteeni Featherstone, annetaan vartijan päälle\nhyökkäämisestä vain yksi rangaistus, nimittäin raipat. Poika sai\nkolmekymmentäviisi piiskaniskua, ja arvet näkyvät selvästi hänen\nselässään vielä tänäkin päivänä. Ja kun hän pääsi vihdoin vapaaksi ja\nmeni tapaamaan äitiään, oli tämä kadonnut. Vankeusrangaistus oli\npilannut hänen nimensä ikuisesti, ja hän alkoi käyttää nimeä John Wood.\nSen jälkeen hän omisti aikansa osaksi työlleen, osaksi äitinsä\netsimiseen, ja vihdoin onnistui tekemään erään keksinnön, joka tuotti\nhänelle sievoisen omaisuuden.\n\n\"Hän ei milloinkaan lakannut etsimästä äitiänsä. Mutta kun sota syttyi,\nhän liittyi armeijaan. Siellä hänen täytyi ilmoittaa oikea nimensä,\nsillä hänen täytyi esittää viranomaisille papintodistus. Kerran hänet\nilmoitettiin kuolleeksi. Erästä lentäjää, joka oli tullut ammutuksi\nSaksan yli lentäessään, luultiin häneksi. Erehdys oikaistiin sittemmin,\nja vaikka se kuulutettiin kaikissa virallisissa lehdissä, ei ukko\nBellamy, ihmeellistä kyllä, ollut sitä huomannut.\n\n\"Nuorukaisen rakkaus lapsiin kasvoi sitä mukaa kuin hänen\nomaisuutensakin. Hän perusti Belgiaan lastenkodin ja suunnittelee\nparhaillaan sellaisen perustamista Englantiin ja Amerikan\nYhdysvaltoihin. Ja siinäpä se sitten onkin kaikki, kapteeni\nFeatherstone\", lopetti Mr. Howett.\n\nJim kohotti katseensa kattoon ja puhalsi ilmaan aimo savupilven.\n\n\"Cloister-metsässä on eräs mökki\", sanoi hän hitaasti. \"Siitä mökistä\non noin viisi mailia Addley Aerodromeen, joka sekä kesäisin että\ntalvisaikaan on säännöllisessä lentoyhteydessä Belgian kanssa.\"\n\n\"Niin, luulen teidän olevan oikeassa.\"\n\n\"Olen kuullut kerrottavan\", sanoi Jim, yhä kattoon katsellen, \"että Mr.\nWood usein matkustaa sitä tietä.\"\n\n\"Mahdollisesti.\"\n\n\"Ja että hän usein saapuu myöhään iltapäivällä ja lähtee taas aikaisin\nseuraavana aamuna. Hän oli myöskin aina tavattavissa Belgiassa, jos\njoku lähetti hänelle sähkösanoman, kuten tapahtui esimerkiksi Creagerin\nmurhan aikana. Hän vietti siis tavallaan kaksoiselämää.\"\n\n\"Se on hyvin luultavaa\", Mr. Howett nyökkäsi myöntävästi.\n\nFeatherstone kohentausi hieman tuolillaan ja jatkoi sitten yhä vältellen\nvanhemman miehen katsetta:\n\n\"Toinen, omituinen puoli John Wood-Bellamyssa on se erinomainen taito,\nmillä hän käsittelee jousta ja nuolta, ja on hyvin merkillinen sattuma,\nettä te molemmat olette siinä yhtä eteviä.\"\n\n\"Miten sen tiedätte?\" kysyi Mr. Howett nopeasti.\n\n\"Kauan sitten -- jo ennen Coldharbour Smithin kuolemaa -- annoin tehdä\ntutkimuksia Belgiassa ja sain selville, että Wood oli Lontoossa. Ja\nsilloin sain kuulla, että lähellä Wenduynea on laaja hiekkarannikko,\njossa eräs omituinen englantilainen herrasmies -- he sanoivat häntä\nenglantilaiseksi, vaikka hän oli amerikkalainen -- oli harjoitellut jo\nvuosikausia jousiammuntaa viipyen rannalla aina useampia tunteja\nkerrallaan.\"\n\nMr. Howett kääntyi äkkiä Jimiin päin ja katsoi häntä suoraan kasvoihin.\n\n\"Nyt aion esittää teille erään kysymyksen, Featherstone\", sanoi hän.\n\"Olette poliisiupseeri ja senvuoksi pakotettu täyttämään\nvelvollisuutenne eräisiin asioihin nähden, mutta minusta tuntuu, että\npoliisikin sulkee silmänsä joskus, vieläpä varsin suurten rikosten\nsuhteen. Väitetään, että poliisi on pakotettu niin menettelemään\n'yhteisen edun vuoksi', enkä ole niinkään varma, ettei se ole väärä\nkäsitys, vaikka onkin aivan lain mukainen. Mutta sanokaa minulle, kuka\non Vihreä jousimies?\"\n\n\"Kysyttekö sitä täydellä todella?\" sanoi Jim.\n\nMr. Howett nyökkäsi. \"Kyllä. Kysyn sitä aivan tosissani, sillä luulen,\nettä te tiedätte sen jo.\"\n\n\"Sittenpä sanon teille, kuka Vihreä jousimies on\", sanoi Jim vältellen\nvanhemman miehen katsetta. \"Hän on se mies, joka vei Elaine Heldin pois\nvankityrmästä, jonne ukko oli hänet kätkenyt, ja toi hänet sitten\nLady's Manoriin, jossa piti pistolia rintaanne kohden ojennettuna niin\nkauan, kunnes olitte kuullut, mitä oli tapahtunut, ja suostunut häntä\nauttamaan.\"\n\n\"En tiennyt, kuka hän oli\", sanoi Mr. Howett kiireesti. \"Mies oli\nnaamioitu. Sitten löysin sattumalta maanalaisen käytävän ja kävin\nvihdoin itsekin sitä tietä linnassa jossa Julius näki minut.\"\n\n\"Bellamy löysi sen myöskin ollessaan kerran hakemassa maitoa\nkellarista. Kuulin sen juuri tänä aamun Lacylta\", sanoi Jim. \"Ja hän\nkertoi myöskin, että Abe Bellamy oli löytänyt sieltä erään nenäliinan\n-- jonka Valerie oli pudottanut käydessään ensimmäistä kertaa Lady's\nManoria katsomassa ja joka silloin oli joutunut Vihreän jousimiehen\nkäsiin.\n\n\"Nainen, jonka nyyhkytyksen Valerie oli yöllä kuullut, oli Elaine Held,\nja hänet kuljetettiin kiertotietä metsämökkiin. Vihreä jousimies on\njuuri sama mies, joka lainasi teille veneensä sinä yönä, jolloin Smith\ntapettiin. Ja hän oli myöskin Carlton-hotellin eteisessä silloin, kun\nCreager -- jonka hän tunsi, vaikka Creager ei tuntenut häntä, enempää\nkuin Bellamykaan sillä kerralla, jolloin hän kävi linnassa -- kehaisi\nHollandille, että hänellä oli hyvä juttu kerrottavana lehteä varten.\nMinun mielipiteeni on se, että Vihreä jousimies tuon kuultuaan päätti\nmielessään, että Creagerin oli ennemmin kuoltava kuin annettava\ntuo juttu julkisuuteen, sillä hän uskoi miehen lörpöttelevän\nraipparangaistuksesta häntä häväistäkseen, jolloin hänen olisi ollut\nluovuttava etsiskelyistään Garre Castlessa ja keskeytettävä\naloittamansa työ.\n\n\"Ja Vihreä jousimies on se mies, joka näki Valerien kiipeävän muurin\nyli linnanpuistoon ja seuraten häntä sinne pelasti hänet joutumasta\nkoirien tapettavaksi. Ja sanon vieläkin enemmän. Hän oli ensimmäinen\nmies, jonka Valerie tapasi lähdettyään linnasta.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä? Ilmiantaa hänet, vai mitä?\"\n\n\"'Yhteinen etu' tuskin vaatii minua antamaan ilmi tulevaa lankoani --\nvaikkapa hän olisi murhaaja -- tai sala-ampujakin\", sanoi Jim.\n\n\"Mikäli olen ymmärtänyt puheestanne, aiotte te luopua hyvästä\ntoimestanne. Kenties teette siinä oikein. Ja olen kuullut kerrottavan,\nettä olette hyvin varakas, muussa tapauksessa tarjoutuisin hankkimaan\nteille niin hyvän toimen kuin suinkin minulle on mahdollista.\"\n\n\"Tahtoisin tulla vävyksenne\", sanoi Jim. Toisen katse synkkeni\nhetkeksi.\n\n\"Siksi voitte kenties tulla\", vastasi Mr. Howett vakavasti. \"Se riippuu\nkokonaan siitä, minkä vastauksen Elaine Bellamy antaa kysymykseen,\njonka aion tehdä hänelle, niin pian kuin hän on kyllin toipunut\nvoidakseen keskustella avioliitosta.\"\n\n\n\n"]