[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1VK9wNYBUGn6RbsSSmiakpZOxEHNIvg36UojE275PCg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1808,"Se oli sallittu","Virtala, Esko (oik. Calamnius, Edvin",1864,1927,"1808-virtala-esko-se-oli-sallittu","1808__Virtala_Esko__Se_oli_sallittu",null,"romaani",[],[],"fi",1888,34807,208301,false,57279,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Se oli sallittu\" by Edvin Calamnius is a novel written in the late 19th century. The book explores life in a rural Finnish community, particularly focusing on the family living at Mäntyvaara. It intricately details the daily lives, struggles, and interactions of the family members while also touching upon elements of tradition, nature, and community relationships.  The opening of the story introduces us to the picturesque setting of Mäntyvaara, a homestead atop a hill surrounded by lakes, including Muikkujärvi. We meet the elderly owners, Iikka and his wife, as well as their adult children, including Kaisu, who emerges as a vibrant character with aspirations and youthful musings. On one such summer evening, the family prepares for a fishing trip to gather food, indicating their dependence on both nature and tradition for sustenance. Their interactions highlight the themes of family, the cycle of life, and the overarching influence of fate, encapsulated in the refrain that whatever happens is \"sallittu\" (allowed). This sets a reflective tone for the unfolding narrative, amidst the backdrop of serene yet demanding rural life. (This is an automatically generated summary.)",[],213,"Mäntyvaaran talo sijaitsee syrjäisessä vaaramaisemassa, jossa vanha isäntä Iikka asuu perheineen vesien ympäröimänä. Kertomus seuraa talonväen arkea, metsästystä ja elämänkohtaloita, joihin suhtaudutaan tyynellä varmuudella siitä, että kaikki tapahtuva on ennalta sallittua.","Esko Virtalan 'Se oli sallittu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1808.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SE OLI SALLITTU\n\nKirj.\n\nEsko Virtala [Edwin Calamnius]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1888.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMäntyvaaran talo sijaitsee korkean vaaran huipulla, josta on laaja ja\nvaihteleva näkyala. Sinne näkyy vesiä joka suunnalta, mistä isompia,\nmistä pienempiä, järviä, lampia ja virtoja vuorottain. Ensimmäiseksi\nsattuu katsojan silmiin iso lahtirikas Muikkujärvi, jonka kimaltelevat\nveet ympäröivät Mäntyvaaraa usealta taholta, jättäen sen suurelle\nniemelle. Muikkujärven isoimmat selät aukenevat pohjoiseen päin ja\ntäällä järvi tekee kaarrelmia moneen suuntaan, katoaa milloin vahvaa\nmetsää kasvavien törmien, milloin korkeiden kalliovaarain taakse,\njoiden välistä se näyttäytyy monessa osassa, ikäänkuin monena eri\njärvenä. Mäntyvaarasta länteen päin on talon nuottaranta. Se on ison\nselän varrella, jonka eteläpäähän yhtyy pitkä, itään päin kääntyvä\nHoikkalahti ja jonka läntisellä rannalla silmä helposti voi eroittaa\nPeltolan viljavat vainiot.\n\nSeudut ovat täällä harvasti asuttuja. Ainoastaan vesien rannoilla\nnäkyy tuon tuostakin viljelty seutu ja siellä täällä vaarojen huipulla\nkohoaa milloin yksi, milloin kaksi taloa, välistä pieni kyläkin. Mutta\nkoko Mäntyvaaralla on ainoastaan yksi talo ja tästä on likimmäinen\nneljänneksen päässä.\n\nMäntyvaaraan näkyvien vesien takana kohoaa vaara vaaran, ylänkö ylängön\nvieressä, jotka ovat sitä korkeammat, kuta kau'empaa ne näkyvät,\nEtimmäiset vaarat siintävät hyvin kaukaa, kuvastuvat taivaan reunaa\nvasten ikäänkuin savuvuoret, ylenevät kaarevasti vaalean sinisinä.\n\nMäntyvaarassa asuu vanha Iikka isäntä joukkoineen. Isäntä ja emäntä\novat molemmat jo yli kuudenkymmenen vuoden vanhat. Heidän lapsensa ovat\nkaikki täysikasvuisia ja näistä on kaksi naimisissa. Antilla on vaimona\nAnni ja heillä on kolme lasta, Junnu, Anni ja Antti. Toinen veljeksistä\nLauri on naimisissa Tiinan kanssa, joka on jotenkin pullearuumiinen.\nHeidän lapsensa Heikki ja Elsa näyttävät perineen äitinsä ruumiillisia\netuja. Mäntyvaaran isännän nuorin lapsi Kaisu on noin kahdenkymmenen\nvuoden vanha tyttö, punaposkinen ja luonnoltaan iloinen, veljiään\npaljon hilpeämpi.\n\nKesäisinä iltoina katselee usein Mäntyvaaran isäntä talonsa pihalta\njärvelle, katselee, eikö järven aaltoeleminen ala hiljetä, eikö tule\nnuottailmaa; ja jos järvi tyyntyy rasvatyyneeksi, silloin hän keräilee\nväkeään nuotalle, lähteäkseen muikun vetoon.\n\nMuuanna lämpimänä päivänä kesäkuussa iltapuoleen seisoo Mäntyvaaran\nisäntä talonsa pihalla, katselee, tähystää järvelle, joka hiljalleen\nläikyttääpi aaltojaan, vaan tuulen hiljetessä tyyntyy tyyntymistään.\nOli tuullut aika lailla aamusta asti, vaan puolelta päivin oli tuuli\nruvennut asettumaan, ja nytpä ei tuulen henki isosti tunnukaan.\nSen vuoksi isäntä hyvillä mielin arvelee, että nuottailtapa taitaa\ntullakin; ja kun emäntä sattuu pihalle, niin hän sanoo sille:\n\"tyyntyvän näyttää. Nuotalle saadaan lähteä.\"\n\n\"Nuottailtapa tulee\", vastaa emäntä järvelle katsellen, \"ja jopa tuo\nolisikin keitto tarpeen, sillä entiset varat ovat lopussa. Ei ole\nmuikun päätäkään talossa, eikä ole paljon leipääkään eikä jauhoja.\"\n\n\"No, annahan kun tästä nuotalle joudutaan, niin eiköhän mahtaisi\nsattua hyvä parvi apajaan! Päivän kun tuulee ja sitten tyyntyy, niin\nsilloinhan muikku näkyy.\"\n\n\"Mitäpä jos näkyykin! Huonostipa meidän kuitenkin on aina kaloja saatu.\"\n\n\"No, ei ole silloin enempää sallittu; eihän järvi joka kerralla kaloja\nanna; vaan toisinaan se taas antaa paljonkin, kun niin on sallittu.\"\n\n\"Ketä niitä lähtisi nuotalle?\"\n\n\"Olihan puhe Antin ja Laurin kanssa heidän haudalle lähtiessään, että,\njos ei ilma estä, illalla lähetään nuotalle. He kun tulevat ja minä,\nniin siinähän on jo kolme. Kaisu tulkoon neljänneksi! Meneppä sanomaan\nhänelle, että laittautuu nuotalle, sillä tuoltapa nuo jo Antti ja Lauri\ntulevat.\"\n\nKun nyt Antti ja Lauri ovat tervahaudalta palanneet, niin hankkiutaan\nnuotalle lähtemään. Kotiin jäävät emäntä, Anni ja Tiina lapsia\nhoitamaan ja lehmiä lypsämään. Antti ja Lauri ottavat kumpikin\nkonttinsa selkään ja samoin isäntäkin, arvellen, että \"onpahan varalla,\njos toiset vähäksi käyvät\". Kaisu ajattelee, että mahtuvat kai ne\nkalat kolmeen konttiin, eikä siis ota mitään mukaansa. Niin lähtevät\nhe kaikki neljä peräkanaa rantaan päin astumaan, Antti edellä, sitten\nLauri ja hänen jälissään isäntä, vaan jälimmäisenä astua kippasee Kaisu.\n\nNeljännes on matkaa rantaan. Sinne vievä polkutie alenee ensin\ntasaisesti Mäntyvaaran peltojen poikki, laskeutuu sitten jyrkästi\nvaaraa alas, vaan sitten se taas verkalleen alenee alenemistaan suolle\nasti. Mänty männyn, kuusi kuusen vieressä kohoaa molemmin puolin\ntietä. Täällä ei ole tervamiehen kirves vielä metsää hävittänyt, sillä\ntervaspuut otetaan kaikki toiselta suunnalta, missä nytkin on kolopuita\nkosolta.\n\nMäntyvaaran miehet astuvat äänettöminä, aina yhtä tasaisessa kulussa,\ntietä pitkin Mäntyvaaraa alaspäin, ja heidän jälissään käyskentelee\nKaisu milloin hitaammin, milloin nopeammin, kuunnellen siellä\ntäällä metsässä visertelevien lintusten laulusäveleitä ja joskus\nitsekin jotain laulukappaletta hyrräillen. Kuta alemmas nuottamiehet\nlaskeutuvat, sitä tihjemmäksi tulee metsä, joka lopulta muuttuu\nvahvaksi kuusikoksi. Kun he tulevat suon laidalle, on siellä molemmin\npuolin tietä, mutta etenkin vasemmalla puolella, korkea, tiheä ja\nsynkkä kuusimetsä, joka ulottuu kauas suon laitaa pitkin.\n\n\"Tuossa olisi metsän kuninkaalla hyvä olopaikka\", sanoo isäntä\ntiheikköön viitaten. \"Kun se vaan sattuisi näille seuduille tulemaan.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", myöntää Lauri. \"Vaan se toki on hyvä, ettei sitä\nvuosikymmeniin ole kuulunut näillä seuduilla.\"\n\n\"Eihän sitä ole kuulunut\", lausuu Antti, \"vaan saattaisihan sattua,\nettä se joskus tännekin tulee, kun se lähikylissäkin kuuluu useammin\nnäyttäytyvän kuin ennen.\"\n\n\"Kunpahan tulisikin!\" toivottelee Kaisu.\n\n\"Miksikä sen tulla pitäisi?\" kyselee isäntä.\n\n\"No, olisihan somaa joskus saada karhun lihaa maistella.\"\n\n\"Kuuleppa kummaa! Luuletko sinä, että sen vuoksi metsän pedon lihaa\nsaat, jos peto maille tulee?\"\n\n\"No, eihän sitä mikään estäne saamasta, jos joku teistä ampuu pedon sen\nnäille seuduille tultua.\"\n\n\"Sinä siis luulet, että siltä on yhtä helppo henki ottaa kuin\nesimerkiksi linnulta?\"\n\n\"No, tottahan ampumalla on yhtä helppo henki ottaa siltä kuin muiltakin\neläviltä.\"\n\n\"Älä luule, että se niin helposti antaa itseänsä pettää\", saapi\nsanoakseen Lauri. \"Kyllä se on siksi viisas, että se tietää varoa\npyssymiestä.\"\n\n\"Vaan pyssylläpähän niitä kuitenkin tapetaan\", inttää Kaisu.\n\n\"Se on kyllä tosi\", selittää isäntä, \"että pyssy on tavallisin\nsurma-ase semmoisessa tapossa. Mutta se on kuitenkin harvinainen\ntapaus, että jollekin onnistuu kaataa metsän kuningas. Eipä ole\nlähikylissäkään viime vuosina mesikämmenen peijaita vietetty, vaikka\nsiellä kyllä metsä useinkin on liikkeessä.\"\n\nNuottamiehet olivat jo tulleet tiheikön sivu ja astuvat nyt vanhoja\nporrasremuja myöten suon poikki. Sieltä tie lähtee taas kohoamaan,\nkunnes se korkean törmän päältä taas laskeupi järvelle asti.\n\nMäntyvaaralaiset, jätettyään konttinsa rannalle, työntävät veneet\nvesille. Toiseen veneeseen asettuvat isäntä ja Kaisu, toiseen taas\nAntti ja Lauri. Veneet käännetään heti ulkuja vasten, ja Kaisu sekä\nLauri pitelevät ulkupuista kiinni, sill'aikaa kun isäntä ja Antti\nlappavat nuottaa veneisiin. Kukon ottaa isäntä itse veneeseensä ja\nsitoo nuotan perän kiinni. Ja niin lähdetään, veneet rinnatusten,\nsoutelemaan kotilahtea, joka rasvatyyneenä kimaltelee auringon\npaisteessa. Siellä sitten katsellaan, eikö muikku rupea näkymään,\nkatsellaan milloin rannan puolelle, milloin selälle, joka on aivan\ntyyntynyt sekin. Jo ovat soutajat soutonsa heittäneet ja omassa\nvarassaan kelluvat veden pinnalla veneet, joista kahdeksan tarkkaavaa\nsilmää tähystelee tyyntä pintaa, muikkuparvea etsien, ja isäntä\nuseinkin veneensä perässä nousee seisalleen, paremmin nähdäkseen. Ja\ntuolla etäällä selällä näkyy kyllä kalan liikettä. Siellä milloin\nsiika tavottaa perhosta, milloin hauki porahtaa, milloin lohi hypätä\nloiskahtaa. Ja jopa näkyy siellä muikkuparviakin monessa kohti; vaan\nnepä eivät ole saatavissa. Jopa pistäikse veneittenkin likellä muuan\nparvi, vaan kaukana on rannasta sekin.\n\n\"Ka, tuossahan tuo on parvi\", huutaa Kaisu parven huomattuaan.\n\n\"Siinäpähän on\", huomaa isäntäkin.\n\n\"Kaukanapa tuo on\", sanoo Antti.\n\n\"Annahan kun se maatuu\", virkkoo isäntä levollisena, \"niin meillä on\nkeitto tiedossa.\"\n\n\"Tuonnehan tuo siirtyy syrjään.\"\n\n\"Kyllä se siitä vielä maatuu.\"\n\n\"Ka, jopahan tekee kierroksen maahan päin\", huomaa Kaisu.\n\n\"Vaan nytpä tuota ei näykään\", tietää Lauri.\n\n\"Kyllä se vielä kohoopi näkyviin\", vakuuttaa isäntä. \"Vaan soudetaanpa\nkierros tuonne selälle, ett'ei pääsisi parvi ulkoutumaan.\"\n\nNiinpä tehdään pieni mutka selälle päin ja aletaan taas tähystää parvea\nmaan puolelta.\n\n\"Täältäpä tuo näkyy veneen kohdalla\", huomaa Kaisu.\n\n\"No, nytpä tuo alkaa maatua\", näkee isäntä.\n\n\"Kohtapa siihen saattaa potkea\", arvelee Lauri.\n\n\"Vielä tässä on syvyyttä liiaksi\", tietää Antti.\n\n\"Vaan maahan päin se on menossa, parvi\", lisää isäntä, meloillen\nvenettä rantaan päin, ja vähän ajan perästä hän, kukon käsiinsä\notettuaan, komentavaisesti sanoo: \"Nyt!\"\n\nIsäntä paiskaa kukon ja nuotan perän järveen ja soutajat työntävät\nveneet erilleen toisistaan, perät vastakkain ja lähtevät kumpikin\nvastakkaista suuntaa soutamaan yhtäsuuntaisesti rannan kanssa, ja sillä\naikaa ukko ja Antti syytävät kerkiämistään nuottaa järveen. Kun nuotta\nalkaa olla kokonaan järvessä, kääntävät soutajat äkkiä veneet suoraan\nrantaa kohti ja soutavat toisiaan likemmäksi, sill'aikaa kun isäntä\nja Antti antavat köydet solua järveen. Vaan kun ne ovat loppuneet,\npaiskaavat Lauri ja Kaisu kumpikin ankkurit pohjaan. Isäntä ja Antti\nsiirtyvät veneittänsä keskelle ja rupevat, köysiä hiljalleen lappaen,\nnuottaa vetämään. Siinä he lappavat lappamistaan, työhönsä kiintyneinä,\nja silloin tällöin ympärilleen vilkaisten, näkyisikö parvea muualla.\nMutta vähän ajan perästä alkaa ukko epäillä vetoa liian kiivaaksi ja\ntuumaa Antille:\n\n\"Keviältäpä tämä tuntuu. Jokohan tulee koholla nuotta!\"\n\n\"Ei tunnu kyllä raskaalta\", vastaa Antti ja hiljentää vetoaan, \"vaan\ntuskinpa tuo koholla kuitenkaan tulee. Enpä ole kovin rajusti vetänyt.\"\n\n\"Kuiva nuotta kohoaa helposti; ja veneetkin taisivat sattua liiaksi\nkauas toisistaan.\"\n\n\"Kyllähän tulee nuotta jotenkin levällään, niin että jokohan tuo olisi\nkoholla kulkenut!\"\n\n\"Sitten se välttää\", puuttuu puheeseen Lauri, \"jos muikut alate ovat\npäässeet.\"\n\n\"No, äsken minusta näytti\", sanoo Kaisu, \"että kukko olisi vilahtanut.\"\n\n\"Etköhän nähnyt väärin!\" arvelee Antti. \"Enpähän minä nähnyt.\"\n\n\"Kyllä sitten pilan teki meille, jos vaan kukko näkyi\", sanoo Lauri.\n\n\"No, vedetäänhän varovammin nyt\", tuumaa isäntä tyyneesti. \"Ehkä niitä\nviellä on jäänyt muikkuja apajaankin.\"\n\nKun köydet ovat lapetut, nostavat Lauri ja Kaisu ankkurit veneisiin ja\nsoutavat veneet yhteen aivan naatikkaallo, jonne ankkurit paiskataan.\nIsäntä ja Antti rupeavat taas keskeltä veneitä köysiä vetämään, Kaisu\nhypähtää veneensä perään ja Laurikin siirtyy perän puolelle toisessa\nveneessä. Jouten nyt saavat Lauri ja Kaisu istua kököttää niin kauan\nkuin köysiä piisaa. Vaan kun ne ovat lapetut, nousevat he seisoalleen,\nottavat porkkansa ja liikuttavat niitä hiljalleen vedessä nuotan\nlaitoja pitkin. Niin kokevat he puuta pitää ja isäntä ja Antti vetävät\nvetämistään nuottaa, lappavat hiljoksellen veneisiin, joihin karttuu\npalukka palukan perästä.\n\nNuotta kulkee kulkemistaan järven pohjaa myöten ja kahtena pitkänä\nsarjana lähenevät nuottapalukat veden pintaa myöten veneitä, joihin\nne nousevat yksi toisensa perästä, ja etummaiset sukeltavat niinkuin\nvesilinnut veden alta näkyviin. Viimein kohoo kukkokin näkyviin ja\nsilloin isäntä sen huomattuaan sanoo:\n\n\"Nytpä tuota on arvattu tasaisesti vetää, koska kukko komiasti ihan\nkeskellä näkyä muklahtaa.\"\n\n\"Tasaisestihan tämä veto nyt on käynyt\", myöntää Antti.\n\n\"Vaan jos äsken muikut alate pääsivät\", arvelee Lauri, \"niin tyhjäänhän\nse koko veto menee.\"\n\n\"Tuollahan näkyy parvi nuotan ulkopuolella\", huomaa Kaisu.\n\n\"Sielläpähän on\", näkee isäntäkin; \"sielläpähän ovat muikut, vaan\nsaattaa niitä kuitenkin olla nuotan sisäpuolellakin. -- Pitäkäähän\npuuta vaan, sillä eihän vara venettä kaada!\"\n\nKaisu ja Lauri liikuttavatkin nyt kiivaammin porkkia ja jopa se kukko\non likelle siirtynyt.\n\n\"Tarpokaa jo!\" komentaa isäntä.\n\nVoimakkaasti työntävät nyt Lauri ja Kaisu porkkiaan veden pintaa vasten\nnuotan edessä, vetävät pian ylös ja taas työntävät, tarpovat niin\njotta vesi vaahtona nuotan perän edessä kuohuu. Voimakkaasti tarpoo\nLauri, vaan Kaisu heittelee porkkaansa niin sukkelaan, että vesi\nparskuu korkealle ilmaan ja roiskii vasten silmiä. Mutta tarvonta ei\nkaidan kestä; kukko kelluu jo veneiden välissä ja sen vuoksi aletaan\nnuotan perää veneisiin nostaa ja perän kohotessa vesi aina vähemmäksi\npuistetaan.\n\n\"Vesiperänäpähän tulee\", arvelee Kaisu, kun ei näy yhtään muikkua\nnuotan silmuissa.\n\n\"Älähän hätäile!\" sanoo isäntä hymyillen. \"Mikä sen tietää, mitä hyvää\ntässä lopuksi vielä tulee!\"\n\n\"Ei sieltä muikkuja kyllä tule\", väittää Lauri.\n\n\"Vai ei tule\", sanoo isäntä, ja nostaa nuotan perän nuottavasuun sekä\nsolmun aukaistuaan puistaa siihen kourallisen emämuikkuja. \"Katsoppa!\nNäin komeita kaloja et ole koskaan nähnyt.\"\n\n\"Voi hyvänen, kuinka vähän!\" pahoo Lauri.\n\n\"No, kylläpä hupeni saalis vähäksi\", sanoo Antti, korvallistaan kynsien.\n\n\"Eipä paljon puuttunut, ett'ei vesiperänä tullut\", lisää Kaisu.\n\n\"No, älkäähän olko millännekään!\" sanoo isäntä. \"Ei ollut enempää\nsallittu tällä kertaa.\"\n\n\"No, sepä nyt oli\", pahoilee vielä Antti. \"Se siis ainakin kulki\nkoholla nuotta äsken.\"\n\n\"Ka niinhän se on tehnyt\", vastaa isäntä tyyneesti. \"Vaan mitä tuosta\nenää pahoilee! Toivotaan tulevaksi kertaa parempi onni!\"\n\nVesi viskataan veneistä ja ruvetaan uutta parvea etsimään. Välistä\nsoudetaan liitokselleen, mutta enimmästi ovat soutajani airot\nliikkumatta ja omassa varassaan kelluvat veneet silloin, joista\nnuottamiehet tähystelevät ympärilleen. Rasvatyyneenä, kirkkaana\nkimaltelee koko järven pinta niin kau'as kuin silmä näkee; ei näy\nsiinä tuulen värähdystäkään, ei rikkoonnu se muulloin kuin kalan\ntai vesilinnun liikkuessa veden pinnalla. Välistä etempänä, välistä\nlikempänä hyppää lohi keviästi koholle vedestä, milloin näyttäytyy\nveden kalvossa ison hau'in selkä, milloin porahtelee siinä ahvenparvi,\nmilloin sirahtaa selän puolella iloinen muikkuparvi tiettämättä millä\nhetkellä hauki sen päälle hyökkää. Tuolla vähän matkan päässä kelluu\nveden pinnalla kaunis perho. Mutta siika huomaa sen ja tekee hyppäyksen\ntavottakseen sitä, vaan perho kerkeää sen tieltä siirtyä. Siika tekee\nuuden kokeen onnistumatta. Perho vielä veden kalvossa lepäilee. Mutta\nsiika tekee vielä kolmannen hyppäyksen ja nielee kauniin perhon.\nTuolla vesilintu iloisesti uiskentelee, käänteleikse tyyneellä\npinnalla; milloin pistää se nokkansa veden alle, milloin sukeltaa se\nitsekin umpipäähän. Tuolla etäällä selällä kohoaa kari ja sen kivillä\nlepäilevät kalalokit tyytyväisinä, ikäänkuin iloiten illan kauneudesta.\nJärven rannoilta kaikuvat lintusten viserrykset ja kaunis metsä\nikäänkuin hymyilee pienille laulajilleen.\n\nSelän takana vihannan törmän päällä lehteväin koivujen keskellä\nkohona uljaana Peltola peltoineen, niittyineen. Sinne luopi nyt Kaisu\nsilmänsä, katsoakseen ovatko Peltolaiset nuotalla. Ulut ovat tyhjänä ja\nveneet ovat poissa. Siis ne ovat nuotalla Peltolaiset ja kuinkapa ne\nolisivatkaan malttaneet kotona olla tämmöisellä ilmalla!\n\n\"Nuotalla ollaan Peltolasta\", tuumaa Kaisu toisille, \"koskapahan ulut\novat tyhjät.\"\n\n\"Tyhjänä näkyvät ulut olevan\", huomaa Laurikin, \"vaan eipä näy\nnuottamiehiä.\"\n\n\"Olisivatko menneet tuonne lahdelle niemen taakse!\" sanoo isäntä.\n\"Siellähän ne usein vetävät.\"\n\n\"Sieltäpähän kuuluu potkenta\", sanoo Kaisu iloisesti, \"ja olinpa minä\nkuulevinani Kallen äänen.\"\n\n\"Siellä ovat\", lausuu isäntä. \"Mennäänpä tapaamaan ja katsotaan, eikö\nnäkyisi parvea siellä päin!\"\n\nMäntyvaaralaiset soutelevat niemeen päin, tähystellen parvia\nmennessään, ja kun he ehtivät sinne, tapaavat he niemen kärjen takana\nPeltolaiset, jotka juurikään ovat saaneet nuottansa nostetuksi ja\npuistaneet nuottavasuunsa vasun melkein täydeltä komeita emämuikkuja,\njotka välähtelevät kuin hopia ja päällimmäiset vielä hyppelevät vasussa\nja monet muikut ovat jo hypähtäneet veneen pohjalle.\n\n\"Hyvää iltaa\", sanoo Mäntyvaaran isäntä, meloiltuaan aivan Peltolaisten\nviereen; ja samoin tervehtivät toisetkin toisiaan.\n\n\"Iltaa, iltaa\", vastaa Peltolainen. \"Mitä kuuluu?\"\n\n\"Eipä erityistä. Mitä teille kuuluu?\"\n\n\"Eipä sanottavia. -- Hyvä on nuottailma.\"\n\n\"Hyvä on, harvinaisen hyvä. -- Paljonpa teillä on kaloja.\"\n\n\"Onhan niitä -- --\"\n\n\"Lähtikö nuo yhdestä apajasta?\" kyselee Kaisu.\n\n\"Ka, yhdestä\", vastaa Peltolan Kalle, isännän poika. \"Täällä\nsatuimmakin näkemään niin ison parven, jotta se vasta iso oli.\"\n\n\"Kylläpä!\" ihmettelee Mäntyvaaran isäntä.\n\n\"Vaan teilläpä ei näy monta kalaa tuolla vasun pohjalla\", tuumaa\nnaapuri-isäntä. \"Mitenkä teille noin huonosti on sattunut? Nythän\npitäisi olla hyvä muikun saalis. Päivän kun on tuullut ja nyt illaksi\ntuli näin hyvä ilma, niin pitäisihän muikku olla näkyvissä.\"\n\n\"Kyllähän se näkyi hyvin äskönen parvi, jota potkimme; vaan niinhän se\nsattui huonosti, että muikut pääsivät alate kulkemaan.\"\n\n\"Te veditte liian kiivaasti. Nuotta kulki koholla.\"\n\n\"Ei sitä kyllä kiivaasti vedetty\", puuttuu puheeseen Antti. \"Vaan kuiva\nnuotta tuo näkyy helposti kohoovan. Meillä oli iso parvi kierroksessa\nja se piti nyt jäädä saamatta.\"\n\n\"No, älä tuosta nyt enää päivittele!\" sanoo Mäntyvaaran isäntä. \"Se ei\nollut meille sallittu, se parvi.\"\n\n\"No, mikä sen Kaisun nyt nuotalle toi?\" saapi kysyäkseen Kalle.\n\n\"Hyvä ilma tietenkin\", vastaa Kaisu, iloisesti hymyillen.\n\n\"No, ilmako se ennen sitten on pelotellut?\"\n\n\"Eipä sekään. Vaan piisaahan meidän talossamme joskus väkeä\nvaihetellakin.\"\n\n\"No, onhan niitä siellä teillä väkeä.\"\n\n\"Te ette soutajia vaihetakaan usein\", puuttuu keskusteluun Antti. \"Aina\novat teillä nuo pienokaiset Elsa ja Jaakko muassa.\"\n\n\"Ka, nehän ne ovat useimmiten soutajina. Vaan se on hyvä niille, että\njo varain oppivat airoa pitämään. Nuorena se on vitsa väännettävä.\nMuistanpa, että minuakin jo pienestä pitäen komennettiin nuotalle.\"\n\n\"No, ei sitä rokkoa ole vielä teidän puolessa kuulunut?\" kysyy Peltolan\nisäntä.\n\n\"Eipä ole meidän seudullamme vielä kuulunut, vaan eihän sen sanota\nkaukana kyllä olevan\", vastaa Iikka isäntä.\n\n\"Kyllä se on paha vieras, se rokko. Paljon se kuuluu lapsia tappaneen,\nvaan täällä puolessa sitä ei vielä ole kuulunut ja hyvä olisi kun ei\ntulisi.\"\n\n\"Hyvähän se olisi siitä vieraasta päästä; eikähän se kyllä tulekaan,\nkun ei niin lie sallittu.\"\n\n\"Rokko pian leviää, kulkeutuu talosta taloon, ellei aikoinaan\nvarokeinoihin, ruveta. -- Kuinka likellä Mäntyvaaraa se jo on?\"\n\n\"Kuusivaarassahan kuuluu muuan lapsi sairastavan.\"\n\n\"Joko se tauti niin lähelle on herennyt! No sieltä se helposti\nMäntyvaaraankin leviää. Ettekö ole ryhtyneet mihinkään varukeinoihin?\"\n\n\"Mitäpä no auttaisivat! Jos tauti kerran tulee, niin silloin se on\nsallittu.\"\n\n\"Kyllä on hyvä olla varuillaan. Olethan kuullut piirilääkärin\nkuulutuksen?\"\n\n\"Kuulinhan minä, vaan mitäpä siitä!\"\n\n\"No pitäisi seurata siinä annettuja neuvoja.\"\n\n\"Mitäpä ne hyödyttäisivät! Eivät voi ne kuitenkaan tautia estää.\"\n\n\"Sanotaanpa niitten estävän.\"\n\n\"Mitä vielä! Kun tauti kerran tulee, niin se on sallittu, eikä ihminen\nvoi siihen mitään.\"\n\n\"Älä nyt noin ole epäuskoinen! Paljon pahaa sitä maailmassa vältetään,\nkun aikoinaan ruvetaan sitä estämään.\"\n\n\"Jumala so on, joka määrää ihmisen terveyden ja ijän\", inttää yhä\nMäntyvaaralainen. \"Ja kun tauti tai kuolema tulee, niin se on Jumalan\nsallima.\"\n\n\"Voi, kuinka se on itsepäinen tuo ukko\", miettii Peltolainen itsekseen\nja sanoo sitten ääneen: \"Saat vielä nähdä, että ennen pitkää tulee\nrokko talossasi vierailemaan. -- Ovatko ne teillä lapset koskaan\nrokotetut?\"\n\n\"No, ovathan ne vanhemmat kyllä, vaan nuorimmat, Antti ja Elsa, ne\nvielä ovat rokottamatta.\"\n\n\"Sepä paha. Niihin pian saattaa tauti tulla.\"\n\n\"Eihän tuota tiedä, miten lie sallittu.\"\n\n\"No, missä asti teillä on tervahauta?\" kysyy Kalle, toisen puheaineen\nottaakseen, Antilta.\n\n\"Huomenna se sytytetään, kun vaan lie ilma hyvä\", vastaa Antti.\n\n\"Onko iso hauta?\"\n\n\"No, tulee siitä muuan venelasti tervoja.\"\n\n\"No, teillä sitä ei taida isosti tervaruukia ollakaan?\" kysyy\nMäntyvaaran isäntä.\n\n\"Eipä ole\", vastaa Peltolainen. \"Monioita tynnyreitä saamme haudastamme\nja ne viemme tämän kylän kauppiaalle. Jopa tuon joutaakin heittää\nvähemmäksi tervaruukin. Ei se leiville lyö. Huonosti maksetaan\ntervasta.\"\n\n\"Paljonhan siltä hinta on pudonnut, entisiin aikoihin nähden. Vaan\neipä sitä muulla kuitenkaan rahaa saa. Eivät anna pellot omiksi\ntarpeiksikaan jyviä, vielä sitten myötäväksi.\"\n\n\"Paremmin kuitenkin maanviljelys kannattaa kuin tervaruuki. Ja kyllähän\nsiellä teidän vaarallanne olisi tilaa uusillekin pelloille.\"\n\n\"Kovinpa on kivikkoa koko Mäntyvaara.\"\n\n\"Tuolla näkyy parvi!\" keskeyttää keskustelua Jaakko, Peltolaisen\nkaksitoistavuotias poika.\n\nPeltolaiset, parven nähtyään, sanovat pikaisesti hyvästi\nMäntyvaaralaisille ja pyöräyttävät heti veneensä parvea kohti selän\npuolelle, missä työntävät veneet hajalleen ja syytävät nuottaa järveen.\nMäntyvaaralaiset kääntävät veneensä takaisinpäin, lähtevät niemen\nkärjen kohdalta kotilahdelle soutelemaan ja mennessään etsivät taas\nparvea. Ja nyt näkyykin siellä täällä veden tyyneessä kalvossa moni\niloisesti sirahtava muikkuparvi; ja pian saavat Mäntyvaaralaiset\nyhden niistä kierretyksi. Nuottaa nostettaessa tulevat muikut aina\nvaan ahtaammalle ja pakenevat peräänpäin, kunnes isäntä saapi nuotan\nperän nostetuksi ja puistaa siitä vasuun joukon hyviä muikkuja. Vesi\nviskataan taas veneistä, uusi parvi saadaan kierrokseen ja kolmannesta\napajasta karttuu jo sen verran kaloja, että nuottavasu tulee puolilleen\nmuikkuja. Tyytyväinen on saaliiseensa Mäntyvaaran isäntä, vaan\nkatselee hän kuitenkin, vieläkö näkyisi muikkuparven. Mutta nytpä ei\nsirahdakaan rannan puolella enää muikkuja; ne ovat siirtyneet selälle\nja siellä saavat ne nuottamiehiltä rauhassa olla.\n\n\"Selälle ovat jo muikut siirtyneet\", tuumaa Antti. \"Ei kannata niitä\nenää vuotella.\"\n\n\"Pois saadaan lähteä\", sanoo isäntä. \"Jopa niitä onkin meillä muikkuja\nnäkymään asti.\"\n\n\"Jopa alkaisi mulla mieli tehdä muikkukeittoa\", sanoo Lauri.\n\n\"No, lähdetään keittämään!\" virkkoo Kaisu.\n\nNiin lähtevät Mäntyvaaralaiset kotirantaansa kohti soutelemaan ja\nsinne tultuaan panevat nuotan ulkuihin. Sitten he vetävät veneet\nmaalle ja puistavat kalavasusta muikut kontteihin; ja kun Kaisu,\nmiesten täyttäessä konttejaan, katselee järvelle, näkee hän, että\nPeltolaisetkin jo selän yli soutelevat kotirantaansa kohti.\n\nKun Mäntyvaaran isäntä, Antti ja Lauri ovat nostaneet kontit selkäänsä,\nlähtevät he edellä ja Kaisu jälissä kotia kohti kulkemaan samaa tietä,\njota olivat tulleetkin, ensin rantatörmää ylös ja sieltä alaspäin,\nsitten suon poikki ja vihdoin Mäntyvaaraa ylöspäin. Sitten he nousevat\naidan yli ja astuvat polkua myöten vähien peltosaarien välitse, jotka\nmolemmin puolin näyttävät missä vihannoivan ohran, missä rukiin laihon,\nmissä paljastuneitakin paikkoja, joissa siellä täällä lakastunut laiho\nikäänkuin itkee huonouttaan. Näkyypi polulle myös tarha, missä sakean\nsuittusavun ääressä Mäntyvaaran karja, sonni, puoli tusinaa lehmiä,\npari vasikkaa, märehtii. Ne pyrkivät savun suojaan niin paljon kuin\nmahdollista, saadakseen rauhaa sääskiltä, jotka sakeissa parvissa\nniitten ympärillä lentelevät.\n\nNuottamiehet taloon tultuaan jättävät konttinsa porstuaan ja lähtevät\npirttiin. Siellä tapaavat he sekä muorin että Annin ja Tiinan, jotka\nvasta ovat lypsyltä tulleet.\n\n\"No, lähtipähän muori kaloja\", sanoo isäntä eukolleen.\n\n\"Sehän on hyvä asia\", vastaa emäntä. \"Sittenhän tuota saadaan hyvä\niltanen.\"\n\n\"Minulla on nälkä\", sanoo Lauri. \"Pata pitää heti tulelle panna.\"\n\n\"Kelläpä tässä ei nälkä olisi!\" lausuu Tiina.\n\n\"Älkäähän hätäilkö,\" puuttuu puheeseen Kaisu. \"Minä rupean tulta\nlaittamaan. Menkää te muut muikkuja puhkaisemaan, että saataisiin mitä\npataan panna!\"\n\n\"Kyllähän mennään, kun keretään\", sanoo Antti.\n\nSitten panee Kaisu tulen takkaan ja padan tulelle ja vettä pataan.\nSillä välin toiset menevät porstuaan, puistavat kalat kontoista\nkylmällä hetevedellä täytettyyn astiaan ja rupeavat miehissä muikkuja\npuhkomaan. Kun on puhkaistu keittokalat, käypi Kaisu ne noutamassa ja\nheittää pataan. Kun keitto on valmis, nostaa hän padan tulelta ja panee\ntuoreen muikkukeiton puukuppiin, jonka hän asettaa pöydälle ja kaataa\nsinne myös kuorimatonta maitoa. Niin rupeaa sitten koko talon väki\nillalliselle. Näin hyvää ateriaa he eivät monasti saakaan ja sen vuoksi\non muikuilla hyvä menekki. Puuttuu leipä kyllä pöydällä, vaan eipä sitä\nnyt tarvitakaan. Viimeiset leipävarat ovat säästettävät Oulumatkaa\nvarten.\n\nIltanen kun on syöty, korjaa Kaisu ruuan jäännökset pöydältä ja sitten\nlähdetään taas muikkuja puhkomaan ja pieni Junnukin on muitten muassa.\nKun työ on lopetettu, lähtevät kaikki levolle, isäntä eukkoineen tupaan\nja toiset pirttiin. Sinne paiskauvat he olkien päälle ja vaipuvat pian\nsikeään uneen. Sitten ei kuulu pirtissä muuta ääntä kuin nukkuvien\nraskaat kuorsaukset, ja talon vanha seinäkello, jonka numerotaulu\non aivan mustunut, naksuttaapi nyt yksitoikkoisesti, hitaasti vaan\nkuuluvasti, ja raskaat kivipainot soluvat solumistaan alemmaksi kellon\nnaksuttaessa. Aurinko juuri laskeupi, vaan jättää jälille kauniin\nruskon, joka pohjoisella taivaan rannalla hohtaa läpi lyhyen ja\nkirkkaan kesäyön.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSeuraavan päivän aamupuolella auringon kauniisti loistaessa\nitäkoillisessa, kun Mäntyvaaran asukkaista muut sattuvat olemaan työssä\npoissa kotoaan, on Kaisu yksinään lasten kanssa kotona.\n\nHänestä tuntuu kummallisen hiljaiselle tänään, vaikka iloinen\nlapsilauma on hänen ympärillään. Vaan poissahan ovatkin nyt isä, äiti,\nveljet ja kälyt, joitten seurassa aika aina hauskasti kuluu, siinä kun\nkyllä tulee puhelua ja väittelyä; ja onpa usein hauska heidän kanssaan\nleikkiäkin laskea.\n\nKaisu koettaa kuitenkin olla iloisella mielellä ja hakee huvitusta\nlasten seurasta, katsellen ja kuunnellen heidän toimiaan ja\nmietteitään, heidän itkuaan ja nauruaan. Mutta eipä sitenkään ota\naika oikein hauskasti kuluakseen. Sen vuoksi hän ajan kuluksi\nrupeaa pienokaisille kertomaan satuja, joista sekä kuunteliat että\nhän vähitellen elähtyvät; vaan myöskin hän siinä sivussa itsekseen\nhyrräilee lemmen lauluja, laulelee milloin tytöstä, joka turhaan\nodottelee itselleen sulhasta, milloin immestä, joka itkee pettynyttä\nrakkautensa toivoa, milloin neidosta, joka jossain järven tai meren\nrannalla kyynelsilmin katselee kultansa lähtöä.\n\nTuntuupa melkein siltä kuin hän näissä lauluissa toisi ilmi omatkin\najatuksensa, omatkin tunteensa, niinkuin olisi hänelläkin jotain\nodotettavaa. Ja hän silmäelee ulos akkunasta, ikäänkin katsoakseen,\nmissä hänen kultansa asuvi. Asuneeko se noilla korkeilla vaaroilla,\njotka kohoavat tuolla etäällä, missä kesäisinä aamuina kaunis aamurusko\nnäkyy, vai tuolla järven toisella puolella jossain sen kaunisten\nrantain varrella, joiden taakse iltasilla aurinko kauniisti laskeutuu,\nvai lieneekö hän etäällä kaukasten merten takaa. Niin -- sitä hän ei\nvielä tiedä, kultansa asuntoa, eikä itse kultaakaan. Hän ei tiedä sitä\nvielä mistään päin odottaa. Ja mitäpä hän siis semmoista odottaakaan,\njosta ei ole mitään tietoa! Onhan hänellä vielä nuoruuden aikaa jälillä\nja ennenkuin se loppuu, kerkeää kyllä montakin tarjokasta ilmaantua.\nMutta onpa kuitenkin soma ajatella sitä tulevaista tarjokasta, soma\nolisi tietää jo ennakolta, mistä se on tuleva.\n\nNäissä mietteissä Kaisu akkunasta ulos silmäellessään saapi näkyviinsä\nKuusivaaran, Koivulan, Kalliovaaran ja Peltolan. Ja silloin hänelle\nmuistuu mieleen niiden asukkaatkin, muistuu mieleen etenkin Peltolan\ntyyniluontoinen Kalle ja Kalliovaaran vilkasmielinen Heikki, lapsuuden\ntuttuja molemmat, joitten seurassa hän on monet hupaiset hetket\nviettänyt. Olisippa aika soma tälläkin hetkellä tavata heitä.\n\nKaisun tällaista ajatellessa yht'äkkiä pirtin ovi aukenee ja sisään\nastuu Peltolan Kalle.\n\n\"Kas ihmettä! Niinpä tulit kuin käsketty!\" huudahtaa Kaisu rientäessään\ntervehtimään. \"Terve Kalle! Mitä kuuluu?\"\n\n\"Terve\", vastaa Kalle. \"Eipä kuulu erityistä. Mitä tänne kuulunee?\"\n\n\"No, eipä sanottavia tännekään. -- Käyhän istumaan! Minä lähden sinulle\nsyötävää hakemaan. Eihän sinulla mahtane kuitenkaan kiirettä mihinkään\nolla?\"\n\n\"Ka, eihän tuota niin kiirettä ole\", vastaa Kalle istumaan käytyään,\n\"etten joutaisi vähän aikaa viipymään. -- Sattui matka tämän kautta\nolemaan, niin läksin talossa pistäymään.\"\n\n\"Se oli oikein. Mutta minne sinulla matka pitää?\"\n\n\"Tuonnehan minä olen Honkavaaraan menossa, sinne kun olisi asiata\nvähän.\"\n\n\"Vai niin. -- No, olipa hyvä, että tulit talossa käymään, että sain\nseuraa sinusta.\"\n\n\"No, eivätkö muut olekaan kotosalla?\"\n\n\"Eiväthän ne ole tällä kertaa. -- Mutta odotahan nyt! Minä käyn sinulle\njotain syötävätä hakemassa.\"\n\nKauan ei Kaisu viivy toimissaan. Pitkittä arveluitta hän tuopi\npöydälle, mitä talolla on tarjottavaa, viiliä, suolamuikkuja, voita ja\nleipää -- vaikka vähänähän ovat talossa leipävarat.\n\n\"Rupeahan ruualle!\" käskee hän Kallea.\n\nKalle kiittelee ja ihmetellen Kaisun sukkeluutta käypi hän hyvällä\nruokahalulla pöytään istumaan ja ylistääpi Kaisua sanoen:\n\n\"Kylläpä sinä näyt olevan toimekas tyttö! En olisi sinua noin\nnäppäräksi uskonut.\"\n\nKaisu hymyilee vaan ja istuu penkille pöydän lähelle Kallelle seuraa\npitämään.\n\nMolemmat nuoret ovat hyvillään toisiaan tavattuaan. Ihmetellen katselee\nKaisu Kallen vankkaa vartaloa, rehellisyyttä osoittavia kasvojen\njuonteita ja vakavia, lempeitä silmäyksiä; ja Kalle taas, hyvällä\nmaulla syöden Kaisun tuomaa ruokaa, kuuntelee mielihyvällä hänen\nvilkasta puhettaan.\n\n\"Tiedätkö Kalle!\" sanoo Kaisu hymyillen. \"Minä olen oikein mielissäni,\nettä tulit tänne.\"\n\n\"Niinhän tuota äsken sanoit\", vastaa Kalle tyyneesti.\n\n\"Niin -- täällä kun olin melkein yksinäni, alkoi aika kovin hiljaiselle\ntuntua.\"\n\n\"Vai niin. -- Ikäväkö oli?\"\n\n\"No, ei juuri kovin ikäväkään, vaan kuitenkin minua oudostutti, kun ei\nollut ketään, kenenkä kanssa puhella, paitsi nuo lapsiparat tuossa.\nIlman niitä olisikin aika kovin pitkäksi käynyt.\"\n\n\"Kenelleppä se ei pitkäksi käy ilman seuraa yhdessä kohti ollessa!\"\n\n\"Eihän se näy yksinäisyydessä ilman työtä aika kuluvan. -- Mutta\ntiedätkö Kalle, mitä äsken ajattelin juuri ennenkuin sinä tulit?\"\n\n\"Mistäpä minä sen tietäisin!\"\n\n\"Koetappa arvata!\"\n\n\"Enhän minä voi toki sitä arvata.\"\n\n\"Minä ajattelin\", selittää Kaisu naurusuin, \"kun katselin ulos\nakkunasta ja sain näkyviini Kalliovaaran ja Peltolan, ajattelin, että\nolisippa aika hupaista saada tavata sinua tai Heikkiä.\"\n\n\"Vai niin ajattelit. Mutta mitä siinä niin kummaa oli?\"\n\n\"Olihan siinä se, että juuri kun niin ajattelin, sinä astuit sisään.\"\n\n\"Olipa se soma sattumus.\"\n\n\"Niin oli, soma sattumus. Ja jos merkkeihin on taikaa, niin sen pitäisi\nolla sinulle onneksi.\"\n\n\"Olisippa se hyvä asia. Mutta eivätpä ne merkit aina luota.\"\n\n\"No, eihän niihin kyllä ole paljon luottamista. Mutta onpa niistä\njoskus soma puhella ja muille uskotella.\"\n\n\"Et minulle kyllä voi mitä tahansa uskotella.\"\n\n\"Aina jotain kuitenkin.\"\n\n\"Et muuta kuin aivan oikeaa ja selvää asiaa. -- Mutta hyvä olisi, jos\nse äskönen sattumus olisi minulle onneksi. Mielelläni näkisin, että\nminulle joku erityinen onni tapahtuisi.\"\n\n\"No, mikä sitten?\"\n\n\"Hyvin toivoisin, että esimerkiksi saisin metsän kuninkaan kaadetuksi.\"\n\n\"Ka se; se ei olisikaan huono onni. Mutta voisihan se kuitenkin\ntapahtua, koska karhuja on liikkeessä.\"\n\n\"Jospa niistä joku ilmaantuisi Peltolan seuduille, niin kyllä minä en\nsäästäisi itseäni, sitä näkyviini saadakseni ja kenties kaataakseni.\"\n\n\"Kunpa kerta voisit päästä sen lähelle, niin kyllä uskon, että se\nsilloin olisi saava sinulta surmansa.\"\n\nMutta Kalle lopettaa syöntinsä ja kiitellen Kaisua sanoo hän hänelle:\n\n\"Kylläpä vaan nyt ruoka hyvälle maistui.\"\n\n\"Sepä hyvä\", vastaa Kaisu hymyillen. \"Se on terveyden merkki.\"\n\n\"Ja myös todistus hyvästä ruu'an laittajasta\", lisää Kalle.\n\nYhtä näppäränä kuin Kaisu oli ruokia pöydälle tuodessaan, yhtä sievään\nhän nyt korjaa pois ruu'an jäännökset, niin että Kalle taas kehuu\nhäntä, sanoen:\n\n\"Kylläpä sinä osaat näppäränä olla. Sinusta tulee hyvä emäntä.\"\n\n\"Siltäkö näyttää!\" vastaa Kaisu naurahtaen.\n\n\"Epäilemättä. Kyllä minä sen heti näen. Ja kyllä vaan se ei ole\nkauppojaan katuva, joka kerran sun omakseen saapi. Olisippa aika onnen\npotkaus, jos Kalliovaaran Heikki -- --\"\n\n\"Oleppa nyt -- --! Mitä sinä siitä Heikistä!\"\n\n\"Kas vaan! Se naulapa vetäsi, koska noin punastuit.\"\n\n\"Eipä vetässytkään\", vastaa Kaisu, melkein nuhdellen, luoden Kalleen\nterävän silmäilyksen. -- \"Mutta sanonko minä sinulle jotain?\" lisää hän\nnaurahtaen.\n\n\"Sano pois vaan!\"\n\n\"Se asia koskee sinua.\"\n\n\"No, mikä se on sitten?\"\n\n\"Etkö jo arvaa?\"\n\n\"Mitenpä minä sitä voisin arvata?\"\n\n\"Katsohan nyt, kuinka on muka tietämätön! Kuule siis! Kun sinä ja\nHonkavaaran Liisa taloksi rupeatte, niin kylläpä on silloin Liisa\nitseään onnelliseksi kehuva.\"\n\n\"Vai niin. Sekö se nyt oli se sanottava?\"\n\n\"Niin oli.\"\n\n\"Mutta ethän sinä tiedä, rupeammeko me taloksi.\"\n\n\"Tiedänpähän. Olen kuullut niin puhuttavan.\"\n\n\"Ne ovat aivan valeita semmoiset puheet.\"\n\n\"Ja lieneepä sinunkin puolelta jotain aikeessa, koska sinulla nytkin\nmatka, pitää sinne Honkavaaraan.\"\n\n\"Vai niin luulet. Mutta senpä sanon sinulle, ett'en mene sinne\nsemmoisissa asioissa enemmän kuin tännekään.\"\n\n\"No, no; älähän kuitenkaan asiaa kovin pahaksi ota!\" sanoo Kaisu,\nKallen vieressä istuessaan ja luoden häneen ystävällisen silmäilyksen.\n\"Heitetään nyt leikki sikseen! -- Minä olen erittäin hyvilläni siitä,\nettä tulit talossa käymään. Sinun pitäisi käydä täällä useamminkin.\nOlisi hauska aina tavata toisiaan.\"\n\n\"Ka, kävisinhän tuota mielelläni useammastikin, kun tämä talo olisi\nlähempänä ja aikaa olisi enemmän. Mutta näin kesäisenä aikana on siksi\npaljon kiirettä, ett'ei juuri jää aikaa kyläilemiseen. Olen kuitenkin\ntäällä kulkenut ainakin yhtä useasti kuin sinä meillä.\"\n\n\"Ka onpa sitä ollut minullakin estettä niinkuin sinulla. En voi päästä\ntäältä milloin tahansa.\"\n\n\"Harvoinpa sinua muutenkaan tähän aikaan näkee, esimerkiksi nuotalla.\"\n\n\"Se ei ole minun syyni. Kyllä kai minä mielelläni iltasilla haluaisin\njärvellä kulkea. Siellä tuntuu aina hyvin somalle olla, kun järvi\nylt'yleensä on aivan rasvatyyni ja kun kaikki seudut näyttävät\nerinomaisen kauniille auringon laskeutuessa. Mutta eipä näy meidän\nväellämme usein tulevan aikuiseksi nuotalle lähtö.\"\n\n\"Kuulehan Kaisu!\" sanoo sitten Kalle, esittäessään uuden tuuman.\n\"Meidän pitää joskus yhdessä kirkolla käydä. Silloin on meillä\ntilaisuus enemmän toistemme kanssa puhua ja lystiä pitää.\"\n\n\"Ka se!\" vastaa Kaisu innostuneena. \"Se meidän on tehtävä. Minusta\nkirkkomatkat ovatkin kaikkein hupaisimmat.\"\n\n\"Niin ovat minustakin. Muistathan sinä kuinka hupainen meillä oli\nennenkin, kun yhdessä kirkolla olimme, kun istuskelimme kirkkokentän\nrannalla tai kuljeskelimme Pappilan männikössä?\"\n\n\"Muistan kyllä. Muistanpa sen iloisen ajan, jolloin yhdessä\nrippikoulussa olimme ja siitä asti ovat minulle Pappilan ja kirkon\nseudut aivan tutut. Tunnenpa siellä melkein joka kiven ja mättään,\njolla olen istunut, tunnenpa ne kauniit koivut ja isot petäjät, joiden\njuurella me monesti istuimme, kun päivä kuumasti paistoi, emmekä\nhuolista mitään tietäneet. Ja aivan elävästi on minulla mielessä\nPappilan mäen alla oleva hete, jonka äärellä minä monena kuumana\nkesäpäivänä kesän ihanimmalla ajalla ennen Juhannusta, silloin kuin\nkaikki ympärillä oli vihantaa ja kaunista, kun lehti oli puhjennut\npuihin ja koivut alkoivat olla kauniimmallaan, kun metsässä oli mitä\nhyvänhajuisin tuoksu, -- silloin minä usein istuin hetteen luona ja\nsammutin janoani sen kirkkaalla, raittiilla ja hyvänmakuisella vedellä.\nSitä haluaisin vieläkin juoda, haluaisin nähdä niitä tuttuja seutuja.\"\n\n\"Ne näet vielä, kun lähdemme kirkolle yhdessä ja siellä viritämme\nentisiä muistoja.\"\n\n\"Mutta kuule, milloin lähdemme?\"\n\n\"No lähdetäänhän sitten, kun tulee joku merkkipyhä, esimerkiksi\nKirkastukseksi, tai, kun silloin saattaa olla kiireenlainen aika,\nainakin Perttuliksi.\"\n\n\"Voi sinne on vielä pitkä aika!\"\n\n\"Pian se aika kuluu. Ei kesä täällä ole koskaan liian pitkä. -- Mutta\nkyllä minä nyt taidan lähteä astumaan kohta.\"\n\n\"Nytkö jo!\" kummastelee Kaisu.\n\n\"Olenhan minä täällä istunut jo kau'an aikaa\", väittää Kalle ja aikoo\nlähteä.\n\n\"Odotahan vielä vähän aikaa!\" pidättelee häntä Kaisu. \"Eivätköhän\nmahtane miehet, kohta tervahaudalta palata!\"\n\n\"Enpä oikein malttaisi nyt\", sanoo Kalle, vaan istuu kuitenkin vielä.\n\"Joko sytytetään hauta tänä iltana?\"\n\n\"No, onhan se ollut niin aie, hauta kun kyllä joutuu tänään valmiiksi;\nvaan eipä taida tulla tyyntä tänään.\"\n\n\"Siltä vähän näyttää. -- No, ketkä ne aikovat lähteä tervoja soutamaan?\"\n\n\"Antti ja Lauri kai ne lähtevät kahden?\"\n\n\"Etkö sinä siis lähde?\"\n\n\"Enpä taida tällä kertaa.\"\n\n\"No, mutta eivätkö sinusta Oulumatkat ole hupaisia hyvin.\"\n\n\"Ka, eiväthän nuo niin ikäviäkään ole. Mutta olenpa minä Oulun ennenkin\nnähnyt, jottei nyt juuri haluta sinne. Ja jos haluttaisikin, niin\ntarvitaanhan minua kotonakin.\"\n\n\"Se on totta. Niin kelpo tyttö kuin sinä voi kotonaan paljon tehdä. --\nMutta kyllä minä nyt lähden. Hyvästi nyt Kaisu ja kiitos suuri sinulle\nsinä kelpo tyttö!\"\n\nJa Kalle pistää Kaisulle kättä.\n\n\"Joko nyt!\" sanoo taas Kaisu, Kallelle kättä antaessaan. \"No, hyvästi\nsitten!\"\n\nKaisu saattaa portaille Kallea, joka lähtee Honkavaaraan päin astumaan.\nMutta Kaisu palaa pirttiin lasten tykö ja rupeaa odottamaan väkeä kotia\npalaavaksi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSamana päivänä saavat Mäntyvaaralaiset tervahautansa valmiiksi. Tämä on\npäältäpäin nähden iso puolipallon muotoinen multakunnas. Mutta mullan\nalle ovat tervaspuut ladotut järjestykseen ympyrän muotoon; ja niitten\nalla on oja sekä ränni tervan valumista varten. Rännin suu pistää\nesiin yhdeltä puolen, jonne on kaivettu kuoppa, sitä varten että sinne\ntynnyreitä asetetaan sittenkun terva alkaa valua. Ja tämä tervahauta on\nnyt monivuotisen työn ja vaivan tulos; sillä paljon on ollut puuhaa,\nennenkuin ne monet petäjät, jotka hautaa varten ovat tarvitut, ovat\ntulleet kolotuiksi, kaadetuiksi, tervaksiksi hakatuiksi ja kootuiksi.\nMutta nyt on kaikista näistä valmistustöistä päästy; ja mäntymetsän\nkeskellä aukealla kentällä kohoaa tervahauta valmiina. Odotetaan vaan\nsopivaa ilmaa, jotta voitaisiin hauta paloon panna. Mutta eipä näy\ntänään tyyntä tulevan edes illaksikaan.\n\nSeuraavan päivän illalla on ilma kuitenkin niin tyyni ja lämmin, että\nMuikkujärvi rasvatyyneenä kiiltää ja sen takana näyttävät ylängöt ja\nharjut ikäänkuin savuun peittyvän, sillä auer, joka ilman lämpimyyden\nvuoksi maasta nousee, leviää niitten yli.\n\nNyt, kun on näin sopiva ilma, on Mäntyvaaran väki kaikki haudalla,\nkun se sytytetään. Monesta kohti pistetään tuli tervaksiin, jotta\nsyttyvät helposti. Mutta multa, joka puut peittää, estää tulen rajuksi\npääsemästä; se kytee vaan siellä sisällä. Kuitenkin se pian saisi liian\nsuuren vallan, ellei sitä vartioittaisi tarkkaan. Haudan ympärillä\nseisovat miehet ja näistä kullakin lapio kädessä, ja milloin vaan tulen\nliekki jostain reiän kaivaa ja siitä ulos tunkeupi, silloin siihen\nheti multaa päälle luodaan. Kaisu ei suinkaan ole hitain tulen reikää\ntukkimaan; missä vaan liekki yrittää kohota, siellä hän vikkelästi\nmultaläjän peitteeksi syytää.\n\nNiin ovat kukin työssä tulta vartioidessaan ja lapset ovat vaan\nkatsojina. Ja jotain katsottavaa täällä onkin. Niin pian kuin hauta\non paloon pantu, alkaa siitä hyvin sakea, pimeä ja musta savu kohota\ntaivasta kohti. Äärettömässä paljoudessa se nousee, ylenee ilmoille\npaksuina savupatsaina, jotka vaan enenevät enenemistään. Savu ylenee\nensin suoraan ylöspäin, vaan kääntyy sitten ilman hengen mukaan\neteläänpäin ja peittää seudut paksuun savuun sekä leveneepi sitten\nHoikkalahden yli niin sakeana vielä, että se joka siellä sattuu\nsoutelemaan, saattaa helposti eksyksiin joutua.\n\nKun haudan palo on päässyt hyvään alkuun, ei siellä enää tarvita\nkoko talonväkeä, mutta kuitenkin on siellä aina osa väestä tulta\nvartioimassa niin kauan kuin palo kestää. Kun terva alkaa rännistä\nvalua, silloin pannaan tynnyri rännin suun alle ja niin pian kuin\nyksi tynnyri täyttyy, pannaan toinen sen sijalle. Niin palaa hauta\npalamistaan ja valmista tervaa valuu valumistaan tynnyreihin, jotka\ntäyttyvät yksi toisensa perästä, kunnes vihdoin terva herkeää\nvalumasta. Silloin on alulle kolmatta kymmentä täysinäistä tynnyriä,\nsiis niin paljon, että niistä tulee yksi venelasti. Nythän ne ovat\ntervat Ouluun vietävät, tietysti samalle porvarille kuin ennenkin,\nvelan lyhennykseksi, jotta sieltä annettaisiin taas jauhoja ja suoloja\nja vähän rahaakin.\n\nMäntyvaaralaiset ovat puuhassa, saadakseen tervaveneensä lastatuksi\nja hommatessaan tervansa Ouluun soudettaviksi. Ensin ovat tynnyrit\nkuljetettavat haudalta rannalle ja puuhaa sitä onkin kuljetuksesta,\nkun ranta on jotenkin etäällä ja sinne vievä tie ei ole mitenkään\nkehuttava. Sitten on hommaa lastaamisesta ja veneen kuntoon\nlaittamisesta. Mutta ennenkuin Oulumiehet joutuvat lähtemään,\nvarustetaan he eväillä. Nuotalla käydään ja saadaan eväskaloja\ntarpeeksi. Kun talossa on vielä jauhoja vähäsen, leipovat naiset niistä\nkalakukkoja ja teoksia.\n\nYhtä ja toista on ajattelemista ja tuumaamista Anttia ja Lauria\nOulumatkalle varustettaessa. Isäntä miettii tarkoin, mitä Oulusta on\ntuotava, selvittää kaikki asiat Antille ja antaa neuvoja matkaa varten.\nJa naisillakin on monenlaisia tilauksia, joita he jättävät Antin ja\nLaurin toimitettaviksi.\n\n\"Ei teillä menomatka hyvin monta päivää kestä\", sanoo isäntä Antille\nja Laurille silmäellessään järvelle, joka itätuulen puhaltaessa\nläikyttelee aaltojaan, \"kun vaan tuuli tällä sijalla pysynee.\"\n\n\"Kunpahan vaan\", vastaa Antti, \"tällä lailla jaksasi tuulla kolmisen\npäivää, niin silloinpa sitä jo alettaisiin Oulussa olla.\"\n\n\"Ja vaikkapa heittäisikin tuulemasta\", sanoo Lauri, \"kunhan vaan ei\ntuuli kääntyisi, niin mikäpähän olisi menomatkaa tehdessä! Kyllähän\nsitä myötä virtaa aina pääsee kulkemaan.\"\n\n\"Onhan se kyllä meno paluuta helpompi\", myöntää Antti. \"Vaan jos\nsattuisi myötätuuli paluuksikin, niin silloinhan se matka joutuisi.\"\n\n\"Sitäpä ei tiedä\", sanoo isäntä, \"minkälainen ilma teille paluuksi\ntulee, vaikka sattuuhan muutamille niinkin, että saavat myötätuulen\nmennen tullen.\"\n\n\"Kunpahan sattuisi meille myötätuuli mennen tullen\", lausuu Antti\nhyvillä mielin, \"niin sittenhän sitä jo tulevan viikon lopulla kotona\noltaisiin.\"\n\n\"Eipä tiedä, mitä teille matkalla saattaisi tapahtua\", puuttuu\nkeskusteluun Anni.\n\n\"Mitäpä sitä tapahtuisi!\" vastaa tyyneesti Antti. \"Eipä niitä\nhukkumisiakaan ole äskeen kuulunut.\"\n\n\"Tuskinpa kuitenkaan kuluu yhtään kesää niin ett'ei aina joku tervavene\nkaatuisi ja särkyisi.\"\n\n\"Saattaahan niitä kyllä onnettomuuksia joskus tapahtua Oulumatkalla,\nvaan ne ovat kuitenkin niin harvinaisia tervojen soutajain lukuun\nnähden, että niitten tähden ei kyllä tarvitse mitään pelätä.\"\n\n\"Ei kannata tyhjää pelätä\", arvelee isäntäkin. \"Ei tapahdu kuitenkaan\nmikään, mikä ei ole sallittu.\"\n\nKun vielä yhtä ja toista puhellaan, joutuvat viimein Oulumiehet\nlähtemään. Rantaan saatettuina he astuvat veneeseen, nostavat purjeen\nja kun vene on työnnetty vesille, niin Antti asettuu perään ja rupeaa\nviilettäjäksi, ja niin lähtee vene, varalaitoja myöten uppeessa,\nmyötätuulta mennä vilistämään; vaan saattoväki, vähän aikaa lähtöä\nkatseltuaan, palaa Mäntyvaaraan, jossa lapset ovat ikävissään äitejään\nodotelleet.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKulkutauti on jo jonkun ajan raivonnut seurakunnassa ja temmannut,\nelävien joukosta erittäinkin lapsia paljon; ja yhä vaan on rokko\nliikkeessä. Keskellä kesän ihanuutta liikkuu rutto talosta taloon,\nliikkuu nopeasti ja saapi valtaansa missä yhden missä useamman\nlapsen. Moni pienokainen paraimmassa terveydessään ja kesken\niloisuutensa joutuu äkkiarvaamatta taudin omaksi ja sortuu sitten\ntuonen tuville. Harvat niistä, jotka sairastuvat rokkoon, nousevat\nterveinä vuoteiltaan; sillä vaikka rokkotautinen ei useinkaan tunne\nhyvin suuria kipuja, niin tauti kuitenkin turmelee ja mädättää hänen.\nMinne rokko kerran tulee, siellä se harvoin tyytyy yhteen uhriin; se\ntarttuu nopiasti ja saattaa yhdestä talosta hävittää yhden, toisesta\nkaksi lasta ja välistä se jostain asunnosta kaikki pienokaiset hautaan\nsyöksee.\n\nVaikka tauti tekee suuria hävityksiä, niin eivät ihmiset missään ole\nlevottomia ja pelonalaisia; ei kuulu valituksia, ei nurkumisia. Sehän\non Jumalan siunaus, kun lapset pääsevät pois maallisesta elämästä, ja\nsallimuksestahan kaikki tapahtuu.\n\nMäntyvaarassa eletään hyvin tyyneesti ja levollisesti, vaikka sinne\ntuon tuostakin kulkee sanoja, että rokko leviää leviämistään talosta\ntaloon ja viepi ehtimiseen lapsia manalle. Ei ole isäntä säikähdyksissä\nPeltolaisen varoituksista, että rokko muka vissiinkin tulisi\nMäntyvaaraan; hän ajattelee vaan, ettei se tule, kun ei lie sallittu,\nvaan jos se tulee, niin eihän sen tuloa voida estää, se kun on silloin\nniin sallittu.\n\nKun jo Kuusivaarassa rokkotautinen on kuollut, ja Mäntyvaarassa ovat\nkaikki vielä terveitä, niin näyttää jo siltä, että Mäntyvaaralaiset\npääsevät kokonaan näkemästä pahan vieraan. Lapset ovat terveet ja\niloiset, eivätkä vanhemmat aavista mitään pahaa. Ainoastaan Kaisu\nmuistelee joskus Peltolaisen puheita ja ajatellessaan, että rokko\non hilseessä, että ei ole ryhdytty mihinkään puhdistustöihin, että\nasuinpaikat ovat useinkin törkyä täynnä, että lapset kulkevat\nlikaisissa vaatteissa, puhkeaa hän sanomaan: \"Me saatamme kyllä pian\nrokon vieraaksi saada.\"\n\nSilloin Tiina säpsähtää ja huudahtaa: \"Jumala varjelkoon!\"\n\n\"No, eihän nyt mitään hätää ole\", lausuu isäntä tyyneesti. \"Ei tarvitse\nrokkoa peljätä; ei se tule, jos ei ole sallittu.\"\n\n\"Eipä tiedä\", vastaa Kaisu. \"Hyvinkin helposti saattaa rokko tänne\nlevetä, varsinkin kun pikku Antti ja Elsa eivät ole rokotetut.\"\n\n\"No, rokottamisesta ei ole paljon taikaa. Ei se voi estää tapahtumasta\nsitä, mikä on sallittu tapahtuvan.\"\n\n\"No, niinpä kuitenkin moni on nähnyt, ett'ei pysty rokko niin helposti\nrokotettuihin kuin rokottamattomiin.\"\n\n\"Eivätpä ne rokottajat aina otettavissa ole, jos auttaisikin heidän\nkeinonsa. Vaan se on mitenkä sattuu. Saattavat ne rokotetutkin rokkoon\nkuolla.\"\n\n\"No, eihän rokottaminenkaan aina ole kylläksi. Näin kulkutaudin aikana\nolisi hyvä puhtaus kaikessa.\"\n\n\"Onpa täällä kaikki tarpeeksi puhdasta.\"\n\n\"Eipä ole puhtaus vaatetuksessa kehuttava.\"\n\n\"Mistäpä niitä aina puhtaita vaatteita piisaisi muuttaa!\"\n\n\"Piisaapahan Peltolassakin\", väittää yhä Kaisu. \"Siellä aina pidetään\nkaikki puhtaana muulloinkin kun kulkutaudin aikana.\"\n\n\"Sepä onkin rikkaampi talo Peltola\", väittää isäntä. \"Meidän ei kyllä\nkannata paremmasti elää kuin ennenkään.\"\n\n\"Eihän sitä paremmasti kuitenkaan tarvitseisi elää, jos kohta\nvarovaisempia oltaisiin. Puhtaus on hyvä rokon vastustaja.\"\n\n\"Eipä voi taudille kukaan rajaa panna, muu kuin Jumala. Se tulee\nmilloin vaan on sallittu.\"\n\nNäin ovat isäntä ja Kaisu usein sanavaihtelussa toistensa\nkanssa, ja Kaisu on siinä luulossa vaan, että rutto ennen pitkää\nilmestyy Mäntyvaaraan, mutta isäntä ei pelkää tautia; hän vaan on\nvakuutuksissaan horjumaton ja tyynimielinen, eikä muukaan talon väki\nanna säikytellä itseään.\n\nVihdoin raivaa tauti tiensä Mäntyvaaraan. Antin nuorin lapsi Antti\nsairastuu kuumeeseen ja pian sen jälkeen myös Laurin tytär Elsa, ja\nennen pitkää on rokko heissä täyden vallan saanut.\n\n\"Tulipahan rokko taloon\", sanoo Kaisu, kun Mäntyvaaralaiset muut paitsi\nOulumiehet, sattuvat olemaan ko'ossa pirtissä, missä rokkotautisetkin\nvuoteen omina makaavat.\n\n\"Se oli niin sallittu\", vastaa tyyneesti isäntä.\n\n\"Niin, se on sallittu\", arvelee myös Tiina, katsellessaan sairasta\nlastaan.\n\n\"Niinhän se on; se on Jumalan tahto\" -- myöntää Annikin -- \"ja, siihen\nmeidän tulee olla tyytyväisiä.\"\n\n\"Hyvä on kaikki niinkuin on\" -- sanoo emäntä -- \"Tottapa Jumala on\nnäillä taudin kohtauksilla jotain hyvää tarkoittanut.\"\n\n\"Huonona näkyy Antti olevan\", -- sanoo Anni -- \"vaan mitäpä sille osaa\ntehdä!\"\n\n\"Huononevan näkyy Elsakin\", -- lausuu Tiina -- \"mutta voinko minä\nsiihen mitään!\"\n\n\"Ei tarvitse tyhjää huolehtia lapsista\", sanoo isäntä. -- \"Kun ne\nlienevät elääkseen, niin tietysti ne paranevat, ja kun lienevät\nkuollakseen, niin ne kuolevat; sitä ei voida estää millään lailla.\"\n\n\"Niinhän se kyllä on\" -- myöntää Anni.\n\n\"Ka siihenhän sitä pitää tyytyä, mitenkä sallimus päättää\" -- arvelee\nTiina.\n\nHuonoilla vuoteillaan pienet sairaat kituvat kitumistaan; yhä enemmän\npäivä päivältä rokko heitä raatelee. He saavat kyllä ruokaa minkä\nsaattavat syödä; mutta muuten ei tehdä asiaa heidän hoitamisestaan.\nSairaat saavat pitää aina samat vuoteet, ja samat vaatteet, ja talon\nväki liikkuilee pirtissä niinkuin ennenkin, pelkäämättä, että rokko\nkeneenkään tarttuisi.\n\nKaisu ei ole mielissään siitä, että rokkotautiset ovat kaikkein\nnähtävinä. Sen vuoksi tuumaa hän Annille ja Tiinalle: \"Kun nuo sairaat\nolisivat kokonaan erillään muista, saataisiin olla paljon paremmassa\nturvassa taudista kuin nyt.\"\n\n\"Tuskinpa siitä olisi apua\", -- arvelee Anni. -- \"Tulee se tauti\nkuitenkin siihen johon se on aiottu. Tulivatpahan Antti ja Elsa\nrokkoon, vaikkei täällä ennestään ketään sairasta ollut.\"\n\n\"Se on kyllä tosi\", myöntää Kaisu. \"Pianhan se kulkutauti leviää\ntalosta taloon, ja rokottamattomathan ne olivatkin Antti ja Elsa.\nMutta vaatisihan kuitenkin varovaisuus, että ruttotautiset pantaisiin\nerilleen. Ilmahan tuosta rokosta pilaupi.\"\n\n\"Antaa olla Antin ja Elsan paikoillaan\" -- sanoo Tiina. \"Mikäpä niitä\nvuoteita enää rupeaa muuttamaan!\"\n\n\"Se nyt ei iso asia olisi\", sanoo Kaisu. \"Ja uusien, puhtaitten\nvuoteiden tarpeessa ne jo olisivatkin nuo sairaat.\"\n\n\"Se nyt ei hyödytä niille puhtaita vuoteita laittaa\", väittää Anni --\n\"tai yleensä puhtaita vaatteita muuttaa; likauvathan ne kuitenkin. Ja\nmistäpä ne puhtaat aina otettaisiin?\"\n\n\"No, saapihan niitä nyt sen verran\", arvelee Kaisu. -- \"Jos minä olisin\näitinä, niin eri lailla minä lapsiani hoitaisin, pitäisin ne aina\npuhtaina, enkä kyllä rokkotautisia panisi kaikkein nähtäviksi.\"\n\n\"Eipä tiedä, mitenkä sitten ajattelet kun emännäksi pääset, jos\nnimittäin koskaan semmoiseksi pääset.\"\n\n\"Kyllä se emännäksi pääsee\", tietää Tiina. \"Kuuluuhan se Kalliovaaran\nHeikki -- --\"\n\n\"Jopa nyt erehdyt\", keskeyttää Kaisu. \"En minä kenelle tahansa\nmenekään.\"\n\n\"Tuolta se Kaisu odottaa Peltolasta saavansa\", on Anni tietävinään.\n\"Vaan se on siinä, jos Kalle suostuu.\"\n\n\"Tai siinä, jos minä suostun\", naurahtaa Kaisu. \"Mutta älä sinä minusta\nhuolehdi! Ajattele vaan lastasi! -- Vaan eihän minun sanani teihin näy\npystyvän. On yhtä, jos pölkylle puhun, kun teille puhun.\"\n\nSairaat lapset saavat yhä omin hoidoin maata vuoteillaan ja rokko tekee\nheidät päivä päivältä yhä huonommiksi; se syövyttää, mädättää heidän\nruumiinsa. Mäntyvaaralaiset näkevät joka päivä rokkotautiset, vaan\ntauti ei näy heihin tarttuvan. Iloisina juoksentelevat pienokaiset\nJunnu, Anni ja Heikki milloin sisällä milloin ulkona, useinkin vaan\npaitasillaan, eivätkä ollenkaan ymmärrä varoa itseään sairaita\nlähestymästä. Vanhempi väki, isäntä varsinkin, on ikäänkuin karaistu\nkaikkia tautia vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana lähes pari viikkoa Oulumiesten mentyä istuvat\nMäntyvaaralaiset muut paitsi Antti ja Lauri koossa pirtissään.\nSairasvuoteiden vieressä istuvat Anni ja Tiina, siellä lähellä emäntä\nja Antin sekä Junnun terveet lapset penkillä ja vähän etempänä isäntä,\npiippu hampaissa, lavitsalla pintapöydän vieressä ja akkunan kohdalla.\nKaisu istuu pienellä lavitsalla takan lähellä, ja kohentelee tulta,\njoka palaa koukusta riippuvan padan alla.\n\nPaljon on jo rokko turmellut pienen Antin ihoa, kovin on muuttunut tuo\nennen sievä lapsi, ja samoin on tauti jo muuttanut Elsankin, niin että\näidit jo ovat menettäneet kaiken toivon heidän parantumisestaan.\n\n\"Ei tule eläjää enää Antista\", sanoo Anni.\n\n\"No, ei siitä kuolema kaukana ole\", lausuu emäntä.\n\n\"Se kutsutaan pian pois täältä\", sanoo Tiina. \"Niin on Jumalan tahto;\nei voi siihen ihminen mitään. Voi kuitenkin! Kuoleman hetki on\nedeltäpäin määrätty jokaiselle, vaan emme tiedä siitä kukaan ennenkuin\nse tulee -- ja silloin pitää olla valmis. -- Vaan helppohan lapsen\non täältä eritä ja kuolema on sille siunaukseksi. -- Kyllä se minun\nElsanikin kohta poiskutsutaan.\"\n\nKaisu vilkaisee välistä silmänsä sairaita kohti, vaan kääntää ne heti\npoispäin; niin vastenmieliseltä tuntuu niitten näkeminen, vaikka\nhän kyllä tuntee sääliä niitä kohtaan. Isäntä istuu lavitsalla\nmiettiväisenä etukumarassa ja lattiaan tuijottaen, poltellen tupakkia\n-- pitkiä lehtiä ja tuon tuostakin hampaittensa välistä tirskuttaen\nmustaa tupakkisylkeä lattialle.\n\n\"Kyllä nyt ei ole loppu kaukana\", sanoo isäntä, sairasta Anttia\nsiimäellen. \"Saat sinä Anni jo lapsesi pois vuoteelta nostaa.\"\n\n\"Voi, oma lapseni!\" huudahtaa Anni kyynelsilmin ja rupeaa peitteitä ja\nvaatteita Antin ympäriltä poisottamaan.\n\n\"No, olisiko liikaa, jos lapsi saisi rauhassa vuoteellaan kuolla,\nett'ei sen tarvitseisi noin tulla paljastetuksi?\" sanoo Kaisu, kun Anni\nnostaa sairaan entiseltä vuoteelta ja laskee sen melkein alastomana\nlattialle olkien päälle.\n\n\"No, hyvänen aika\", kiirehtii Tiina sanomaan. \"Niinhän pitää tehdä,\nett'ei kalma tarttuisi.\"\n\n\"Niinhän sitä muuallakin tehdään\", puuttuu puheeseen emäntä, \"kun joku\nkuolee; sillä jos sairas saapi vuoteessa kuolla, niin siitähän sanotaan\nkalman tarttuvan.\"\n\n\"Ei kaikki niin sano\", väittää Kaisu, \"On niitä semmoisiakin, jotka\neivät usko kalman tarttuvan. -- Rokko kyllä saattaa tarttua vuoteesta,\njossa sairas on maannut, vaikk'ei se olisikaan siinä kuollut.\"\n\nMutta sairaan, joka lattialla makaa, ei tarvitse kauan enää kurjuuttaan\nnähdä. Muutaman silmänräpäyksen ajan kuluttua pieni Antti ei enää\nhengitäkään; henki on paennut ruumiista ja vapauttanut sen kaikesta,\nkurjuudesta.\n\nAntti vainajan omaiset istuvat nyt vähän aikaa äänettöminä ja sillä\naikaa ei tässä hiljaisessa seurassa kuulu muuta ääntä kuin vanhan\nseinäkellon yksitoikkoinen naksutus. Verkalleen, aina yhtä kuuluvasti.\nyhtä tasaisesti naksuttaa kello, ja niin se on tehnyt jo monet vuodet\nlakkaamatta, eikä heitä se käyntiään.\n\nKaisusta tuntuu oudolta, kun hän ajattelee, että muutamia viikkoja\nsitten pieni Antti vielä iloisena ja terveenä leikitsi muitten lasten\nkanssa ja oli aika näppäränä, vaan nyt on hän poissa eläväin joukosta;\nja Kaisu pyhkäisee pois kyyneleet, jotka olivat ilmauneet hänen\nsilmiinsä. Vesissä silmin istuu Anni miettiväisenä, vaan rauhoittuu\npian, vakuutettuna, ett'ei Antin kuolema ollutkaan paha asia.\n\n\"Tämä on sallittu\", ottaa puheeksi isäntä hetken äänettömyyden perästä.\n\"Antin kuolema, on sallittu. Siihen me emme voi mitään.\"\n\n\"Sallittuhan se on\", lausuu emäntä. \"Ja sehän on hyvä asia, että pikku\nAntti kutsuttiin pois kurjuudesta ja vaivoista.\"\n\n\"Niin tosiaan\", sanoo Anni. \"Se oli Jumalan siunaus, Jumala oli hyväksi\nnähnyt, että Antille oli parempi päästä pois kuin jäädä elämään.\"\n\n\"Hyvä on kaikki niinkuin on\", arvelee Tiina. \"Ei ole ollenkaan syytä\nmurehtia Antin kuolemasta. Se oli jo ennakolta määrätty -- ja onneksi\nse oli. -- Voi! Surkean näköinen on jo Elsa. Parempi olisi hänellekin\npois päästä parempaan elämään. Vaan tottapahan Jumala tietää, mitä Hän\nsille tekee!\"\n\nLapset, kuollutta katsellessaan, kuuntelevat tarkkaan, mitä vanhemmat\npuhelevat, ja luovat heihin silloin tällöin tutkivan silmäilyn.\n\n\"Antti on kuollut\", lausuu Junnu.\n\n\"Se on mennyt taivaaseen\", sanoo pikku Anni.\n\n\"Sinne minäkin pääsen, kun kuolen\", arvelee Heikki.\n\nMutta ruumis viedään pois pirtistä. Puut takassa ovat jo hiilokselle\npalaneet ja pata on nostettu tulelta ja pöydälle on jo iltanen\npantu. Mäntyvaaralaiset rupevat ruu'alle ja syövät, mitä on tarjona,\nkalavelliä ja muikkuja -- leipäähän ei saada ennenkuin Oulumiehet\npalaavat --.\n\nIltanen kun on syöty ja ruu'an jäännökset pöydältä korjatut, istahtaa\ntaas Mäntyvaaran väki lavitsoilleen ja isäntä vetelee savuja\nlyhytvartisesta piipustaan. Niin syntyy hetkisen sanan vaihtelu,\npuhellaan liikkeessä olevan rokkotaudin johdosta, muistellaan entisiä\naikoja ja elämän vaiheita, muistellaan kuinka ennenkin rutto on ollut\nliikkeessä ja kuinka paljon ihmisiä se on manalle vienyt, ja johtuvat\nsitten kukin ajattelemaan, että milloinkahan se heilläkin vuoro\nelämästä eritä.\n\nIlta kuluu lopulleen ja Mäntyvaaran asukkaat hankkiutuvat levolle\nmennäkseen. Mutta isäntä silmäelee vielä ulos, katsoakseen ilmaa.\n\n\"Vielä on tuuli samalla sijalla\", sanoo hän. \"Se ei ole kääntynyt siitä\nasti kuin Oulumiehet menivät. Kyllä niillä nyt on, meidän miehillämme,\nhidas paluumatka, kun vastatuulta saavat kiskoa, eivätkä ole saaneet\nedes tyyneessä soutaa. Kyllä he Oulujärvellä ovat saaneet säätä pitää.\"\n\n\"No, on kai ne säätä pitäneet\", arvelee emäntä. \"Muuten ne jo\nalkasivatkin täällä olla.\"\n\n\"Missähän nuo nyt mahtanee olla!\" huo'ahtaa Anni. \"Eivät tiedä he, että\ntäällä on kuolema käynyt.\"\n\n\"Tuopikohan se isä minulle lakin?\" kyselee Junnu.\n\n\"Tuopihan se\", vakuuttaa äiti. \"Mutta menehän lapsi jo nukkumaan!\"\n\nLevolle lähtevät nyt kaikki ja nukahtavat pian sikeään uneen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMuutamana lämpöisenä, tyyneenä kesäpäivänä, kun Muikkujärvi ylt'yleensä\nrasvatyyneenä välkkyilee, kun auringon kirkas paiste on tuulen voiman\nja aaltojen läikynnän raukaissut, työnnetään vene vesille muutamalla\nsaarelta, jonka korkeoilla törmillä suuret petäjät ja koivut sekä\nalemmilla paikoilla tiheäoksaiset kuuset ylenevät ja näiden välissä\nmonet puuristit näyttäytyvät. Veneessä, joka saarelta etenee, on kolme\nhenkeä, joista kaksi soutaa, yksi huopailee. Nämä veneessä istujat\novat Mäntyvaaran isäntä, Tiina ja Anni. He palaavat saarelta -- kylän\nhautausmaalta, -- jonne ovat vieneet kaksi pientä ruumisarkkua.\nVerkalleen he lähtevät kotiapäin soutelemaan ja Anni ja Tiina, jotka\nsoutoteljoilla istuvat, katsovat kaipaavin silmin jälkeensä saarelle.\nHeiltähän on kummaltakin lapsi vastikään maan poveen kätketty. Sinne\non maan mullaksi muuttumaan jätetty sekä pienen Antin että Elsan\nruumis, joka sekin jo oli kurjuudestaan päässyt. Mutta rauhaan ovat\nnämä pienokaiset päässeet, iäiseen rauhaan, ja rauhalliselta näyttää\nnyt koko hautaussaari kaikkine kasvineen, ristineen, monine puineen\nja vihannoivine rantoineen, jotka ikäänkuin hymyilevät rauhallisesti\nkimaltelevalle järvelle.\n\nTiina, joka istuu etu-, ja Anni, takateljolla, eivät ole kau'an aikaa\nsoutaneet, kun Tiina äkkiä on huomaavinaan jonkun valkoisen esineen\nvilahtavan saarella puitten välissä ja huudahtaa: \"Voi hyvä ihme! Mikä\nkummitus tuolla saarella näkyy! Tuolla noitten kahden ison petäjän\nvälissä! Tuossa se nyt siirtyy tuonne syrjälle rantaan päin. Voi,\nettekö näe?\"\n\n\"Voi ihmettä!\" sanoo Anni -- ja kaikki ovat soutonsa heittäneet --\n\"Tosiaan siellä on jotain. Niin kummallisesti vasta silmissäni vilahti;\nihan lumivalkea se oli!\"\n\n\"Voi kamalaa!\" päivittelee Tiina. \"Se oli aave.\"\n\n\"Mitä te nyt siellä näette!\" kummailee isäntä ja katselee saarelle. \"En\nminä näe mitään kummaa.\"\n\n\"Ei sitä enää näykään\", sanoo Tiina. \"Vaan vastikään se näkyi ja se\nnäytti niin kamalalle. Voi! Oikein minä säpsähdin.\"\n\n\"No, jo se minusta näytti kummalliselta\", ilmoittaa Anni. \"Ja oikein\npahalta tuntui sitä nähdä. Ja se oli se näkyjä ihan lumivalkea, se oli\nniinkuin kuolleesta noussut. Voi hirveätä, kyllä se oli aave!\"\n\n\"No, mikähän siellä nyt kummitteli!\" ihmettelee isäntä. \"Mutta\nnäitteköhän te tarkkaan?\"\n\n\"Näin minä\", vakuuttaa Tiina. \"Siellä kummitteli ja se kummitus siirtyi\ntuonne rantaan päin ja viittoi niin kummallisesti.\"\n\n\"Niin teki\", myöntää Anni. \"Se viittoi, se tahtoi näyttää, että siellä\nveden alla oli jotakin.\"\n\n\"Ihan oli\", sanoo Tiina, \"niinkuin se olisi tahtonut käskeä järven\npohjaan katsomaan, niinkuin se olisi tahtonut mukaansa kutsua ja\nhoukutella syvyyteen. Voi ihmettä! Se oli aave ja se merkitsi jotain.\"\n\n\"Sepä kummaa\", sanoo isäntä. \"Meidän pitää palata saareen katsomaan,\njotta mikä siellä kummittelee!\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahtaa Tiina. \"En minä uskalla.\"\n\n\"No, eihän siellä mitään hätää ole\", sanoo isäntä. \"Koetetaan, jotta\neikö sitä kummitusta likeltä nähtäisi!\"\n\n\"Kyllä se ei siellä näytä itseään\", arvelee Anni.\n\n\"Mennäänhän katsomaan kuitenkin!\" sanoo isäntä.\n\nJa niin palaavat he saareen ja isäntä nousee tutkimaan sitä seutua,\njossa kummitus muka oli näyttäytynyt. Hän katselee ja kuuntelee,\nvaan saaressa ei näy, ei kuulu mitään outoa. Lintuset siellä vaan\nvisertelevät puitten oksilla ja sääsket kokoontuvat heti tiheissä\nparvissa saareen tuliain ympärille, ahneina ihmisverta imemään. Isäntä\npalaa kohta veneelle, jossa naiset häntä odottavat ja niin työnnetään\nvene taas vesille ja lähdetään Mäntyvaaraa kohti soutelemaan, kaikilla,\nerittäinkin Annilla ja Tiinalla, mielet hyvin jännityksissä sen pian\nkadonneen aaveen johdosta.\n\n\"Minä kun ajattelen sitä aaveen kohtaa\", saapi Tiina sanoakseen, ja\nheittää soutonsa. -- Anni kuuntelemaan ruveten pitää myöskin airot\nkoholla ja isäntä rupeaa hiljemmin huopaamaan, -- \"niin en voi muuta,\nymmärtää kuin että se merkitsee jotain onnettomuutta.\"\n\n\"No, jotain kai se merkitsee\", arvelee Annikin. \"Vielä saattaa rutto\npaljon pahempaa tehdä kuin mitä se tähän asti on tehnyt.\"\n\n\"Voi, kyllä minä alan aavistaa\", päivittelee Tiina, \"että kuolema käypi\nuudestaan meidän talossamme. Se viittoi se kummitus niin kummallisesti\nveden syvyyttä kohti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, jotta katso\ntuonne! Siellä on hauta. Voi, kenenkähän vuoro se nyt tulee!\"\n\n\"Kyllä on joku onnettomuus tulossa\", huokaa Anni. \"Emme tiedä täällä,\nmitä Oulumiehille on saattanut tapahtua.\"\n\n\"No, älkäähän toki liian aikaisin ruvetko murehtimaan!\" lohduttaa\nisäntä. \"Emmehän me voi tarkkaan arvata mitä se aave merkitsee -- jos\nse aave olikaan. -- Ja vaikkapa se olisikin joku ihmeellinen ennustus,\nniin eihän meidän sen vuoksi tarvitse surra. Kaikkihan kuitenkin\ntapahtuu, minkä tapahtua pitää: kaikki tapaukset ovat ennakolta\nmäärätyt. Ja vaikka näyttäisikin joku asia meistä pahalle, niin sehän\nkuitenkin tapahtuu sallimuksen mukaan, ja siis se on meille hyväksi.\"\n\n\"Niinhän se on kyllä\", myöntää Anni. \"Eihän ihminen voi estää\ntapahtumasta sitä, minkä tapahtua pitää. Hänen täytyy vaan tyytyä\nkaikkeen.\"\n\n\"Ja terveellinen on ihmisille onnettomuuskin\", lisää Tiina. \"Monesti\nme eksymme syntiä tekemään ja sen vuoksi Herra joskus tahtoo meitä\nkurittaa.\"\n\nTaukoaa vihdoin keskustelu ja soutajat tarttuvat taas airoihin, vetävät\nlyhyeen vaan tiheästi, ja niin heidän soutaa liputtaessaan kiitää vene\nkeviästi tyyntä selkää ja hautaussaari taantuu taantumistaan. Anni ja\nTiina liputtavat liputtamistaan ja isäntä vakaisesti huopaelee, ja vene\nmennä vilistää aika sievästi, niin että vesi kohisten keulan edestä\nväistyy. Niin kiitää Mäntyvaaran vene sivu rannan rannan perästä, sivu\nniemen niemen perästä, jotka vielä kaukaa näyttävät louhikkoäyräänsä\nsekä milloin korkeat metsät, milloin vihannat nurmirinteet, milloin\nkorkeat kalliotörmät. Joka suunnalla on järven pinta ihan tyyni, kirkas\nkuin peili, ja siihen kuvastuu kauniisti sininen taivas ja auringon\nloiste; vaan usein värähtää veden kalvo kalain liikkeestä. Missä lohi\nhypätä loiskahtaa, missä siika iloisesti telmää, missä hauki porahtaa,\nmissä ahvenlauma tai muikkuparvi sirahtaa. Siellä täällä selällä\npistäikse hottiparvi ja siinä hotit sirisevät somasti veden pinnalla,\nsirisevät niinkuin vesipisarat rankkasateessa.\n\nVene etenee etenemistään. Seudut, joitten sivu soudetaan, jäävät\nyhä jälillepäin, ja niitä Anni ja Tiina katselevat niin kauan kuin\nne näkyvissä ovat, vaan isäntä, joka toissapäin istuu, saapi nähdä\nedessäpäin olevat seudut aina vaan lähenevän. Vihdoin tulevat\nnäkyviin kotipuolen seudut. Kaukaa jo näyttelee itseään Mäntyvaaran\nnuottaranta korkeine mäntyineen; ja sitä vastapäätä kohoaa uljaana\nPeltola vihannalla niittyrinteellä ja näyttelee jo kauas viljelyksensä.\n\"Kyllä se on eteenpäin menevä talo tuo Peltola\", ajattelee isäntä.\n\"Muistanpa ajan, kun tuossa törmällä noitten isojen huoneuksien\nsijalla olivat vaan pienet pahanpäiväiset rakennukset ja niitten\nympärillä pieni palanen niittyä ja peltoa. Ja siitä asti on Peltola\nmuuttunut tuommoiseksi vankaksi taloksi kuin se nyt on. Kyllähän siinä\nnyt on hyvä asua; vaan parempi mahtanee siellä ilmanlaatu olla kuin\nMäntyvaarassa; muuten eivät suinkaan Peltolaiset olisi panneet niin\npaljon työtä maan hyväksi. No, sen vuoksi he ovat ennättäneet maataan\nparantaa, kun ei tervaruuki ole heiltä aikaa vienyt niinkuin meiltä.\"\n\nIsäntä, katsellessaan Peltolaa ja ajatellessaan sen edistymistä, huomaa\nnuottamiehiä sen niemen kohdalla, missä sekä Mäntyvaaralaiset että\nPeltolaiset usein nuottaa vetävät.\n\n\"Peltolaiset ovat nuotalla\", sanoo hän. \"koskapahan näkyy nuottamiehiä\nniemen kohdulla.\"\n\n\"Sielläpähän ovat\", huomaa Annikin, kääntyessään sinnepäin katsomaan.\n\n\"Parast'aikaahan nuo vetävät nuottaa\", näkee Tiina.\n\nSoutaa liputtavat Anni ja Tiina, ja niin vene likenee likenemistään\nnientä ja nuottamiehiä. Se ei ole enää hyvin kaukana, kun Peltolan\nElsa ja Jaakko rupeavat tarpomaan ja tarpovat niin jotta kuohu ja\nkohina käypi ja vesi räiskyy vasten tarpojain silmiä. Sitten nostetaan\nperää veneisiin ja viimein Peltolan isäntä perän päästä varistaa\nvasuun kiiltäviä, lihavia emämuikkuja niin paljon, että ne täyttävät\nkoko vasun, vieläpä varisevat siitä yli ja suomuttavat veneen pohjan.\nSamassa on Mäntyvaaran vene ehtinyt aivan nuottamiesten veneitten\nviereen.\n\n\"Voi hyvä ihme, kuinka paljon muikkuja!\" huudahtaa Tiina\nmuikkupaljoutta ihmetellen.\n\n\"Hyvää iltaa!\" tervehtii Mäntyvaaran isäntä Peltolaisia ja\ntervehdyksensä sanovat myös Anni ja Tiina.\n\n\"Iltaa, iltaa!\" vastaa Peltolan isäntä -- ja tervehtii Kallekin,\nja hiljaa vastaavat tervehdyksiin myös Elsa ja Jaakko. -- \"Mitä on\nkuulunut.\"\n\n\"Eipä sanottavaa muuta kuin että kuolemahan se meidän talossamme on\nkäynyt. -- Mitä teille kuuluu?\"\n\n\"Eipä erityistä. -- Niinhän kuuluu tapahtuneen, että teiltä rokko on\nkaksi lasta hävittänyt.\"\n\n\"Niinhän se on tehnyt. Vasta veimme hautausmaalle pienen Antin ja Elsan\nruumiit.\"\n\n\"No, johan minä arvasin, ett'ei se rokko jätä Mäntyvaarassa käymättä.\"\n\n\"Ka, sanoithan sinä sen. Vaan minkäpä sille teki! Se oli niin sallittu.\"\n\n\"Kylläpä lähti paljon muikkuja\", puuttuu puheeseen Tiina.\n\n\"No, onhan niitä siinä\", vastaa Kalle.\n\n\"Montako apajaa olette vetäneet?\"\n\n\"Yhden vasta.\"\n\n\"Voi hyvä ihme! Ja tuo joukko siis oli yhdessä ainoassa apajassa.\"\n\n\"Ka, niin.\"\n\n\"No, kuinka on teillä onnistunut kalan pyynti?\" kysyy Peltolan isäntä.\n\n\"Eipä ole kovin runsaasti saatu\", vastaa naapuri-isäntä. \"Sen verran\nniitä kuitenkin on saatu, että on piisannut keittää monioiksi. Mutta\neihän tuota ole joka ilta kyettykään nuotalle.\"\n\n\"Ka, onhan niitä ollut tuulisiakin aikoja, jott'ei yöksikään tyyntynyt.\nNythän tuo taas on hyvä ilma. Taitaa tullakin tyynen vuoro.\"\n\n\"Nythän kyllä olisi hyvä nuottailma, vaan meillä kun oli\nhautaussaarella käynti, ei päästy nuotalle lähtemään, ja ruumiit ne\npiti pian hautaan saada. Näin kesäkuumalla ne pian rupeavat mätänemään.\"\n\n\"Hyvä on, että kuolleet pannaan maahan niin pian kuin mahdollista.\nMuuten niistä pian tauti tarttuu, varsinkin kun ovat rokkoon kuolleet.\n-- No, tervennä teillä kotona ollaan?\"\n\n\"Ovathan ne kyllä kaikki terveitä.\"\n\n\"Sepä on hyvä. Minä jo ajattelin, että niistä rokkotautisista olisi\nennättänyt tauti muihinkin tarttua.\"\n\n\"Pian kuitenkin saattaa joku meillä manalle joutua\", sanoo Tiina.\n\"Siellä näkyi aave hautaussaarella ja se merkitsi jotain onnettomuutta.\"\n\n\"Aaveko!\" kummailee Peltolan isäntä.\n\n\"No, eipähän siellä ennen ole aaveita näkynyt\", sanoo Kalle.\n\n\"No, aave se oli\", puuttuu puheeseen Anni. \"Näinhän minäkin. Siellä oli\nkummitus ja se oli puettu ihan valkoisiin vaatteisiin.\"\n\n\"Ja se siellä puitten välistä kummallisesti vilahti\", lisää Tiina, \"ja\nsiirtyi rantaan päin ja viittoi vettä kohti.\"\n\n\"Sepä kummallista!\" sanoo Peltolan isäntä. \"Vaan ei suinkaan siellä\naave ollut. Mikä lie muu ollut! Kyllä teillä on silmät valehdelleet.\"\n\n\"Eivät ole valehdelleet\", vakuuttaa Tiina. \"Ihan selvään minä näin,\nettä se kummitus ensin katsoi meitä kohti, vaan sitten kääntyi poispäin\nja siirtyi saaren laidalle ja siellä viittoi alaspäin.\"\n\n\"Niinhän nämä vakuuttavat\", sanoo Mäntyvaaran isäntä, \"että ovat\nnähneet kummituksen siellä saarella. Minä kun oli selin saarta kohti,\nen tullut sitä huomaamaan, ja kun sitten rupesin katsomaan, ei näkynyt\nenää koko kummitusta.\"\n\n\"Se ei näkynytkään kun hyvin vähän aikaa\", selittää Anni. \"Se katosi\npian: minne lieneekin sitten kadonnut!\"\n\n\"Olisitte käyneet katsomassa, jotta mikä siellä kummitteli\", sanoo\nPeltolan isäntä.\n\n\"Käytiinhän siellä\", vastaa Iikka isäntä. \"Vaan ei siellä näkynyt\nmitään.\"\n\n\"No, ei sitä sitten ole ollutkaan koko kummitusta. Tyhjän tähden ovat\nsäikähtyneet nämä vaimoset.\"\n\n\"En tiedä, miten lienee sen kummituksen kohta; vaan sen olen jo sanonut\nnäille vaimosille, ett'ei heidän pidä peljästyä, sillä, vaikka olisikin\njoku onnettomuus tulossa, kaikki tapauksethan ovat ennakolta määrätyt,\neikähän kukaan meistä voi niille rajaa panna.\"\n\n\"No, milloinka te vuotatte Oulumiehiämne tuleviksi?\" kysyy Peltolan\nisäntä, toisen puheaineen ottaen.\n\n\"Ka kyllähän niitä tästä lähin vuotetaan joka päivä. Kauan ne jo ovat\nolleetkin poissa. Oulujärvellä ovat vissiinkin saaneet säätä pitää\nmonta päivää.\"\n\n\"Niin ovat mahtaneet tehdä. Kyllä tässä puhaltelikin viime aikoina\nkovasti. Mutta kyllä nyt tulee ilman muutos kohta.\"\n\n\"Kyllähän mahtaa tuuli pian toiselle sijalle pyörähtää\", sanoo\nMäntyvaaran isäntä silmäellessään taivasta. \"Ja hyvä olisikin, että se\nkääntyisi, jotta Oulumiehemme saisivat myötätuulen edes viimeiselle\nosalle matkaansa.\"\n\n\"Tuota, ollaanko teiltä vielä niityllä?\"\n\n\"Eipä ole alettu vielä heinäntekoa. Sitten vasta kun Oulumiehet\ntulevat, kyhäymme alottamaan. Entäs teillä -- --?\"\n\n\"Ei vielä, vaan kyllä me aivan heti alotamme, kun alkaisi vaan hyviä\nilmoja olla.\"\n\n\"No, lähdetäänkö teiltä kirkolle kirkastukseksi?\" kysyy Kalle.\n\n\"Lähtee kai meistä joku ainakin\", vastaa Iikka.\n\n\"Silloin kyllä on kiire aika\", sanoo Peltolainen. \"Mutta\nkirkonkokouksen vuoksi, joka kuulutaan silloin pidettävän, lähden sinne\nainakin minä, koska silloin on kysymys kirkon palovakuuttamisesta.\"\n\n\"Voi, katsokaa isä!\" huudahtaa Peltolan Jaakko äkkiä. \"Tuolla on iso\nmuikkuparvi ihan naatikkaalla.\"\n\n\"Niinpähän näkyy olevan\", sanoo Peltolainen ja pyöräyttää nuottaveneet\näkkiä parvea kohti. \"Hyvästi! Käykää talossa.\"\n\n\"Jääkää terveeksi! Käykäähän meillä kun Oulumiehet tulevat!\" huutaa\njälkeen Iikka isäntä, kun Peltolaiset kiidättävät veneensä naatikkaalla\nnäkyvää muikkuparvea kohti. Kiirettä he pitävät Peltolaiset. Isäntä ja\nKalle työntävät huoparimillaan, jotka jättävät jälkeensä vaahtoiset\npyörteet ja Elsa ja Jaakko soutavat niin, jotta sujahtavat airojen\nterät ja pyörteet kuohuvat airojen jäljissä ja vesi vaahtona keulain\nedessä kohisee. Pian tavottavat he muikkuparven ja saavat sen\nkierrokseen.\n\nMutta Mäntyvaaralaiset lähtevät niemen sivu soutamaan, ja Anni ja Tiina\ntaas soutaa liputtavat, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin lähenee\nlähenemistään vene kotirantaa, kiitää tasaista vauhtia eteenpäin ja\nehtii viimein määräpaikkaansa. Hypähtää silloin maalle ensin Tiina,\nsitten Anni ja viimeiseksi isäntä. Kun he sitten, veneen maalle\nvedettyään, lähtevät astumaan Mäntyvaaraan menevää tietä myöten, niin\nalkaa järvellä hieno tuulen väri näkyä ja äsken vielä rasvatyyneellä\npinnalla rupeavat nyt aallot hiljaisesti vierimään Mäntyvaaran rantaa\nkohti.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEräänä lämpöisenä päivänä heinäkuussa, kun tuuli lämpimästi puhaltaa\nlänsietelästä ja muutamia pilviä kiireesti kiitää avaruudessa, näkyy\nPeltolan rantaniityllä liikettä enemmän kuin tavallisesti. Siellä\nPeltolaiset heinää tekevät. Koko talon väki on työssä. Isäntä, Kalle\nja talon renki Vilppo lyövät voimakkaasti viikatteillaan heinää ja\njoka lyönnillä kaatuu tukuttain hyvälle lemuavaa nurmea. Haravamiehinä\nlevittelevät ja kääntelevät luokoja emäntä, Elsa, Jaakko ja talon piika\nEeva. Ahkerasti tekevät kaikki työtään ja oikein iloisella mielellä\nharavoivat Elsa ja Jaakko, pitävät työtään paremmin leikin tekona kuin\npakkona ja silloin tällöin syytävät heinätukkuja toistensa päälle.\n\nLämmin tulee niittymiehille heidän työssään ja hiestyvät usein kasvot.\nSen vuoksi he silloin tällöin kääntyvät tuulta vasten, mikä viikatetta\nhiomaan, mikä muuten raitistuttamaan itseään, ja virkistyttävältä\ntuntuu silloin tuulen puuska. Ja hyvä asia, on tuulesta sekin, että se\nkarkoittaa syöpäläiset, joista tyynemmällä ilmalla olisi iso risti.\n\nIlma ei ole oikein vakainen; välistä se näyttää selvenevän, välistä\ntaas keräytyy pilviä taivaalle kosolta niinkuin sade olisi tulossa.\nKyllähän se saattaa ilma pian sateeksi muuttua, pian saattaa kuuro\nkohota, koska pilvet noin kiireesti kulkevat. Isäntä katsellessaan\ntaivaalle miettii, että mahtaneekohan vielä sade tulla tänäpäivänä;\nvaan kun ei kuitenkaan vielä mitään pahempaa näytä olevan tulossa, niin\nei niittämistä kuitenkaan heitetä.\n\nTuuli puhaltaa aika lailla ja järvi lainehtii kovasti ja vaahtopäisinä\nvierivät aallot koillista kohti. Tuolla selällä näkyy jo kaukaa, kun\nvihuri tulee, kiitää mustana pitkin laineita, puhaltaa rajusti ja\nkiihtyy kiihtymistään, vaan pian laimenee taas ja viimein häviää,\nvaan kun se on ohi mennyt, tulee taas toinen vihuri, puhaltaa aikansa\nja lauhtuu. Niin kiitää eteenpäin vihuri vihurin perästä, mustuttaen\nlaineita, jotka pauhinalla syöksyvät pitkin selkää. Ja siellä selällä\nnäkyy missä vene, joka vastatuulta kiskoo, etenee vaikeasti halki\naaltojen ja saapi vettä keulan puolelta, missä toinen, joka myötätuulta\nkeveästi mennä kelluilee, missä taas purje, joka vihasesti kiitää\npitkin kuohuvia laineita. Nyt ilmaantuu sinne joukko Oulusta palaavia\ntervaveneitä, jotka mennä vilistävät aika vinhasti, kun tuuli kovasti\nvastaa isoihin nelisnurkkaisiin purjeisiin.\n\n\"Ka, nytpä niitä lähti Oulumiehiä tulemaan\", huomaa Kalle, viikatetta\nhio'essaan.\n\n\"Niinpä näkyy. Koko joukkohan niitä siellä laskettelee\", näkee\nisäntäkin.\n\n\"Mennä vilistävät aika kiivaasti\", sanoo Vilppo.\n\n\"Näkyy niitä tuuli kiidättävän\", lausuu isäntä. \"Mutta katsokaahan\ntuonne! Sieltä vissiinkin kuuro kohoa.\"\n\n\"Tosiaankin\", sanoo Kalle. \"Kyllä sieltä kuuro nousee ja kiireesti\nnouseekin. Ei kauan viivy ennenkuin se on täällä.\"\n\n\"Nyt luokoja kokoamaan!\" komentaa isäntä.\n\n\"Tuolta näkyy taas vene\", huomaa Vilppo, \"ja se laskee tännepäin.\"\n\n\"Tännepäin näkyy laskevan\", huomaa Kallekin. \"Joku Oulusta palaaja\nsiellä tulee.\"\n\n\"No, ei nyt joudeta veneitä katsoa\", sanoo isäntä. \"Kootaanhan\nkiireesti luovot, ennenkuin sade tavottaa!\"\n\nKaikki niittymiehet, nuoret ja vanhat, rupeavat nyt kiireesti\nharavoimaan kokoon luokoja ruvoiksi. Vaan sillä välin lähenee kuuro\nlähenemistään ja pilvet kiitävät kiitämistään ylemmäs taivaalla.\nViimein kuuluu jo kaukaa kova pauhu metsästä ja järveltä. Järvellä\nnäkyy selvään, kuinka kuuro lähenee. Se tulee kiireesti kovan sateen\nja suuren pauhinan kanssa; ja sen edellä tuuli raivoisasti myrskyilee\nja aallot ärjyten, pauhaten, valkeassa vaahdossa kuohuen, vimmatusti\neteenpäin syöksyvät. Myrskyn edellä tervavene vihasesti kiitää, paeten\nkuuroa, joka kuitenkin joka silmänräpäys lähenee. Kun vene ehtii\nPeltolan rantaan, silloin sen myrsky jo tavottaa. Mutta rajusti kiitää\nmyrsky edelleen ja kuurosta sataa nyt niin ankarasti, että järvi\npaikalla tyyntyy, ja raskaasti, kovalla pauhinalla, siihen vesipisarat\nputoavat. Kiireesti hypähtää veneestä maalle kaksi miestä, ja saatuaan\nveneensä sen verran kiinni, että se juuri pysyy, rientävät he heti\ntaloon. Sinne olivat jo heinämiehetkin juosseet sadetta pakoon.\n\nVenemiehet Peltolan pirttiin tultuaan tekevät hyvän päivän, johon talon\nväki ystävällisesti vastaa, hämmästyksissä siitä, että tulioista toinen\noli Mäntyvaaran Lauri; toista he eivät tunteneet.\n\n\"Terveisiä Oulusta\", sanoo Lauri käteltyään.\n\n\"Kiitoksia\", vastaa Peltolan isäntä. \"Mitä sinne kuuluu?\"\n\n\"Pahoja uutisia. -- Ka, kerkesinpä kastua. Siellä tuli semmoinen kuuro,\njotta se vasta oli.\"\n\n\"Pahoja uutisia? No, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Missä se on Antti?\" kysyy Kalle.\n\n\"Mitä on Antille tapahtunut?\" tiedustele emäntä.\n\n\"No, sattui semmoinen paha onni\", sanoo Lauri.\n\n\"Mitä maailmassa on tapahtunut?\" kysyy isäntä.\n\n\"Onko sille Antille pahaa tapahtunut?\" tiedustelee Kalle.\n\n\"No, se on viimeisen Oulumatkansa tehnyt, Antti\", selittää Lauri.\n\n\"Viimeisen!\" kummastuu isäntä.\n\n\"Niin. -- Se hukkui.\"\n\n\"Hukkui! No nyt vältti!\"\n\n\"No, jopa se oli!\" pahoo emäntä.\n\n\"Kylläpä oli ikävä asia\", sanoo Kalle.\n\n\"No, mitenkä se hukkui?\" kysyy isäntä.\n\n\"No, tuolla virroilla kun kuljimme\", rupeaa Lauri selittämään. \"Emme\nruvenneet purjetta laskemaan, kun se kerta oli yläällä, ja haluttipa\nsitä purjeessa laskeakin, vasta myötätuulen saatuamme, kun sitä\nennen olimme kovaa vastaista saaneet kiskoa. -- Ja näkyipä tuo vene\nkohoavankin, vaikka virta vastusteli... Mutta\" -- lisää hän sitten ja\nottaa esille pullon.\n\n\"Saanhan tarjota... Tässä... pitäähän sitä Oulun viinaa vähän\nmaistella!\"\n\n\"Kiitoksia!\" vastaa isäntä. \"Mutta mennäänpä tupaan! Siellä olisi\npikareita.\"\n\n\"Kiitoksia käskemästä, vaan keretäänhän sinne vielä. Otahan tästä\nkuitenkin ensin!\"\n\nIsäntä ottaa ryypyn puteliin suusta ja kiittelee ja sanoo samassa\nemännälle: \"Menehän eukko, keitä kahvea vieraille! Vieläpä tuota näkyy\nsatavan, jottei ole kiirettä heinälle.\"\n\nEmäntä lähtee tulta virittämään ja Elsa hänen muassaan.\n\n\"Vähänpä taisit saada\", sanoo Lauri isännälle. \"Otahan paremmasti!\"\n\n\"Kiitoksia! Jo minä sain tarpeeksi\", vastaa isäntä.\n\n\"No, maistahan vielä, Oulun viinaa!\"\n\nIsännän ryypättyä kiertää pullo vielä Kallen kädessä ja viimein ojentaa\nLauri sen Vilpolle.\n\n\"Otahan tästä!\"\n\n\"Kiitoksia! No, kaikillekoo siitä piisaa!\"\n\n\"Otahan pois! Kyllä sitä piisaa. Ja jos tästä loppuukin, niin onhan\nnassakassa lisää. Pitäähän sitä Oulun viinaa! -- Ei sitä meille\ntuodakaan kuin kerran vuodessa.\"\n\nVilppo kun on saanut maistaa, ottaa Lauri taas pullon ja tarjoaa\nkumppanillensa. Sitten hän lopuksi ottaa kulauksen itsekin.\n\n\"Niin, purjeessa me laskimme\", jatkaa Lauri alottamaansa kertomusta,\n\"annoimme mennä vaan virtaa ylös. Antti viiletti ja minä istua kekotin\nkeulan puolella. Kyllähän tuuli ja virta monesti yritti venettä\nheilauttamaan, vaan me kuitenkin ajattelimme että päästään sitä. Mutta\neipä päästykään. Miten lie ollutkaan, niin aivan äkkiarvaamatta tuli\nkova vihuri ja kallisti veneen, jotta purjeen laita hipaisi veteen,\nja silloin virta painoi purjetta, niin että samassa kellistyi kumoon\nvene ja me molemmat tipahdimme veteen. Minä satuin pääsemään veneen\npohjalle, vaan Antti se painui virran mukaan.\"\n\n\"Ja sinne se hukkui?\" kysyy Kalle.\n\n\"Niin teki\", vastaa Lauri. \"Ei noussut se sieltä elävänä enää.\"\n\n\"Kylläpä sattui onnettomasti\", säälittelee isäntä. \"Vaan ei olisi\npitänyt purjeessa virtaa ylös laskea.\"\n\n\"Ka, eihän sitä olisi pitänyt; vaan eihän tuota osattu arvata, että\ntuommoinen onnettomuus tapahtuisi. Mutta tottapa se oli sallittu.\"\n\n\"No, lähtekäähän nyt huoneeseen, Lauri ja tämä vieras!\" käskee isäntä.\n\"Siellä saadaan kahvea.\"\n\n\"Kiitoksia! Vaan olisihan sitä pitänyt jo kotiakin joutua. Siellä\nvuottavat kuitenkin.\"\n\n\"No, vielähän sinne kerkiää. Antaahan sateen ohi mennä, niin sitten\npääset kuivana kotia.\"\n\nNiin lähtevät isäntä ja Kalle vieraineen tupaan ja siellä jatketaan\ntuumaamista.\n\n\"No, eikö ollut ihmisiä saapuvilla veneen kaatuessa?\" kysyy isäntä.\n\n\"Ka, eihän niitä ollut\", vastaa Lauri. \"Ei kuulunut, ei näkynyt ketään,\nvaikka minä kyllä koetin kovasti huutaa, jotta tulisi joku apuun; vaan\nei kukaan tullut.\"\n\n\"Mitä sinä silloin teit?\" tiedustelee Kalle.\n\n\"Enhän niinä saattanut mitään tehdä. Minä vaan olla kellotin veneen\npohjalla, vaikka paha siinä oli pysyä, ja tulin lopulla veneen\nmuassa virran alle. No, siellä minä rupesin katsomaan jotta mikä\nnyt neuvoksi tulee. Ei ollut kyllä hyvin pitkältä rantaan, vaan kun\nminä en ole mikään uimamies -- samoin kuin ei Anttikaan -- ja vettä\noli niin paljon, etten olisi pohjannut, niin eihän minulla auttanut,\nmuu kuin odottaa, jotta eikö sattuisi joku havaitsemaan. Tiesin,\nettä jälilläpäin oli muita Oulumiehiä tulossa, ja niin rupesin niitä\nvuottelemaan.\"\n\n\"Saitko kauankin vuottaa?\" kysyy isäntä.\n\n\"En tarvinnut hyvinkään kauan. Ne kun tulivat, niin minä pääsin\npulasta.\"\n\n\"No, rupesitteko heti Anttia hakemaan?\"\n\n\"Ka, hetihän sitä ruvettiin hakemaan.\"\n\n\"No, löytyikö?\"\n\n\"Löytyihän se kyllä, vaan silloin oli jo henki, poissa. Ei saatu miestä\nenää virkoamaan.\"\n\n\"Sinnekö te jätitte vainajan?\" tiedustelee Kalle.\n\n\"Ka, sinne\", vastaa Lauri. \"Mikäpä sitä rupesi tännekään kuljettamaan!\nLikimmäiseen taloon me kannoimme ruumiin. Ja siellä kun minä\nlämmitteIin itseäni ja kuivasin vaatteita ja saappaita -- kyllä\nolivatkin kaikki paikat ihan liko märjät -- niin tuumasin talon väen\nkanssa, että he toimittaisivat vainajan hautaan.\"\n\n\"No, saitteko tavarat kaikki kokoon?\" tiedustelee isäntä.\n\n\"Saatiinhan ne kyllä, vaan ovat saattaneet vähäsen pilautua suolat\nja eväät sekä tupakit, kun kerkisivät kostua. Mutta jauhosäkillä ja\nnassakoilla ei kyllä mitään hätää ollut.\"\n\nSamassa tulevat sisälle emäntä sekä Elsa, joka tuopi kahvea niin\nvieraille kuin kotiväellekin. Ja näille selittää Lauri myöskin Antin\nhukuntaa, kun emäntä siitä kyseli.\n\n\"Pankaahan sekaan tästä!\" tarjoaa Lauri Oulun viinaa isännälle,\nKallelle ja kumppanilleen ja kaataa itsekin pullosta kuppiinsa vähäsen,\nsitten kun muut ovat ottaneet. Vaan kun hän on uudestaan kertonut Antin\nhukunnasta, niin kaikki sitä onnettomuuden tapausta säälien ajattelevat.\n\n\"Kylläpä sattui huonosti\", sanoo emäntä.\n\n\"No, jopa se oli!\" lausuu Elsakin.\n\n\"No, olihan se ikävä asia\", sanoo Lauri, kahvekuppi toisessa, vati\ntoisessa kädessä. \"Vaan tottapa\" -- ryyppää tyhjäksi vadin -- \"tottapa\nse niin oli sallittu.\" -- \"Kiitoksia!\" sanoo hän sitten kahvesta\nkiitellen.\n\n\"Nuorena meni mies manalle Antissa\", saapi sanoakseen Kalle.\n\n\"Meni mies paraassa iässä\", lisää isäntä.\n\n\"No, niin se saattaa kuolema äkkiarvaamatta tulla\", sanoo emäntä.\n\n\"Niinhän se tekee usein\", myöntää Lauri. \"Ei aavistanut Anttikaan\nOulumatkalle lähtiessään, että hän lähti viimeistä kertaa Oulua\nsoutamaan.\"\n\n\"Nuorena jäi nyt Anni leskeksi\", huokaa emäntä.\n\n\"Niinhän se teki\", sanoo Lauri. \"Vaan ei auta Annilla suru enää. Se\non kuitenkin Antti vainajana ja leski saa tytyä siihen, että se oli\nsallittu se Antin kuolema.\"\n\nKun vielä toiset kupit kahvea juodaan, niin Lauri, Oulun kuulumisista\nja Antin kuolemasta puhumasta lakattuaan, rupeaa tiedustelemaan\nkotikuulumisia, ja hyvin hän kummastuu, kun kuulee, että rokko, hänen\npoissa ollessaan, on kerennyt kaksi lasta Mäntyvaarasta tappaa, ja\nnäistä toinen on ollut hänen oma lapsensa. Mutta ei hän kuitenkaan\nnäitä kuolemantapauksia pane kovin pahakseen, sanoo vaan:\n\n\"Olipa se odottamaton asia minulle, tuo pienen Elsan ja Antin kuolema,\nvaan eihän se enää tapahtumattomaksi tule. Se on niin sallittu. Ja\nolihan se kuitenkin siunaus lapsille, että pääsivät pois. No, tervennä\nne siellä muut mahtanevat olla?\"\n\n\"Tervennä kai ne minun tietääkseni ovat\", sanoo isäntä. \"Ei ole sen\nko'ommin kuulunut siellä rokkoa. Ja meidän puolessamme sitä ei ole\nollutkaan.\"\n\n\"Minäpä muistan\", puuttuu puheeseen Kalle, \"että Anni ja Tiina\nhautaussaarelta palattuaan kertoivat nähneensä aaveen.\"\n\n\"Niinkö sanoivat!\" kummastelee Lauri.\n\n\"Niinhän ne kyllä sanoivat\", lausuu isäntä. \"Mitä lienevät sitten\nnähneet!\"\n\n\"No, jos ne aaveen näkivät\", sanoo Lauri. \"Niin he ovat nähneet sen\nAntin kuoleman edellä.\"\n\n\"No, nytpä tuo jo on hyvä ilma!\" saapi sanoakseen Laurin kumppani,\nakkunasta ulos katsellen. \"Kyllä minä nyt lähden kotiapäin astumaan.\"\n\n\"Eihän niin kiirettä!\" pidättelee isäntä.\n\n\"Ka, nytpä tosiaan päivä koreasti paistaa!\" huomaa Laurikin. \"Kyllä\nminä nyt lähden kotiapäin viilettämään.\"\n\n\"No, tämä vierasko se täältä pois palaa?\" kyselee Kalle.\n\n\"Niinhän se menee. En minä enää kumppania tarvitse. Pääsenhän tämän\nviimeisen matkan yksinänikin; annan vaan veneen myötätuulta juosta.\"\n\nLauri muistuttaa vielä lähtiessään Peltolaisia hyvästellessään:\n\n\"Käykäähän meillä Oulun tuliaisilla!\"\n\n\"Kiitoksia käskemästä\", sanoo isäntä Laurin ja vieraan poistuessa.\n\"Kyllähän käydään, jos vaan suinkin päästään. Olisi meillä kyllä\nkiireenlainen aika.\"\n\n\"No, vaan kuitenkin, tulkaahan pois vaan!\" kehoittelee yhä Lauri ja\nastuu rantaan sekä kohotettuaan purjeen lähtee myötätuulta viilettämään\nkohti kotonsa rantaa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKirkastussunnuntaina, kun ilma on lämmin ja taivas pilvetön, on\nkirkolla paljon väkeä koolla, jota on keräytynyt joka suunnalta\nseurakunnassa, nyt kun on merkkipyhä. Mikä on tullut maitse, mikä\nvesitse. Kirkkoniemen rantaan ovat monet sadat ihmiset laskeneet\nveneensä ja vene veneen vieressä on nyt maalle vedettynä siellä.\nKirkkokentällä vilisee ihmisiä sadottain, vieläpä tuhansittainkin; ja\nnäistä mitkä loikuvat pitkällään nurmella, mitkä istuskelevat mättäillä\njonkun koivun varjon suojassa, mitkä seisovat, mitkä taas liikkuvat.\nJa tässä väkijoukossa kuuluu monenlaista puhetta, vakaisempaa ja\nvilkkaampaa.\n\nYleensä on kokoontuneessa kansassa mieliala ja käytös hyvin\nrauhallinen. Rähinätä ei kuulu, lukuunottamatta poikasten jalkojen\ntöminää, kun he kirkon portaita edestakaisin juoksentelevat ja monen\npienokaisen itkua, jotka, pärevasuissa maaten, kirkon porstuassa\nparkuvat äideiltään ruokaa.\n\nMäntyvaarasta on kirkolle tullut isäntä tyttärensä Kaisun kanssa ja\nPeltolasta Janne isäntä yksinään.\n\nMäntyvaaran isäntä on tavannut erään tuttavansa, Koivulan isännän, ja\nnämä nyt vakaisesti tuumailevat toistensa kanssa.\n\n\"No, teidän puolestahan pahoja asioita kuuluu\", ottaa puheeksi Koivulan\nisäntä.\n\n\"Pahojahan no ovat\", vastaa Mäntyvaaran isäntä.\n\n\"Rokko siellä on tainnut Mäntyvaarasta kaksi lasta hävittää\", jatkaa\npuhettaan Koivulainen.\n\n\"Niin on tehnyt. Pieni Antti ja Elsahan ne sortuivat taudin uhreiksi.\"\n\n\"Olipa so ikävä asia.\"\n\n\"No, eihän se alussa hyvältä tuntunut. Vaan hyvä oli kuitenkin, että\ntapahtui, mikä on tapahtunut. Onneksi oli lapsille, että nuorina\nkuolivat. Se oli sallittu heille heidän kuolemansa.\"\n\n\"No, onko sittemmin teillä rokkoa näkynyt?\"\n\n\"Eipä ole näkynyt. Terveet meillä kaikki ovat; vaan kävihän se\nsittenkin kuolema meillä.\"\n\n\"Niin, Anttihan kuuluu hukkuneen. Se sanomahan mahtoi ikävä olla\nvastaanottaa?\"\n\n\"No, se oli vasta ikävä sanoina, se Antin hukunta. Meni mieli kovin\npahaksi sitä kuullessa.\"\n\n\"Kyllä tuli miesparalla arvaamatta lähtö manalle.\"\n\n\"No, se tuli arvaamatta. Ei tiennyt Antti Ouluun lähtiessään, jotta\nlähti viimeistä kertaa Oulua noutamaan, eikä sitä kukaan muukaan\naavistanut ennenkuin Lauri yksinään kotia tuli, vaikka kyllä Anni ja\nTiina sitä ennen näkivät aaveen -- --\"\n\n\"Aaveenko! No, missä?\"\n\n\"Tuolla hautaussaarella, jonne ne rokkoon kuolleitten lasten ruumiit\nvietiin; siellä he näkivät, minä kyllä en sattunut näkemään, valkeisiin\nvaatteisiin puetun kummituksen.\"\n\n\"Sepä somaa oli! No, se mahtoi olla Antin kuoleman enne.\"\n\n\"No, enteeksihän ne Anni ja Tiina sen heti päättivät, ja enne kai\nse olikin, ja rupesivat pahoja pelkäämään. Minä kyllä koetin heitä\nrauhoittaa, ja vakuutin, ett'ei sen aaveen vuoksi mitään onnettomuutta\nolisi tulossa, vaan jos mitään mainittavaa tapahtuisi, niin se\ntapahtuisi kuitenkin sallimuksen määräyksestä.\"\n\n\"Niinhän se on; eihän kukaan voi estää tapahtumasta sitä, mikä kerran\non määrätty tapahtuvaksi. -- No, Anni mahtoi kuoleman sanan pahaksi\nottaa?\"\n\n\"No, se otti sen hyvin pahaksi ensi alussa, murehti katkerasti. Ei\nolisi hän sitä mielellään todeksi tahtonut. Vaan eihän se tapahtunut\nenää tapahtumattomaksi tullut. Annin täytyi tyytyä kohtaloonsa ja\nrauhoittaa itseänsä sillä tiedolla, että Antin kuolema oli Jumalan\nsallima.\"\n\n\"Kyllä ei ollut pitkä ikä Antille suotu.\"\n\n\"Eipä ollut. Meni mies manalle paraassa iässä.\"\n\n\"Niin se saattaa kuolema äkisti tulla. Ei tiedä ihminen ennakolta,\nmissä ja milloinka hän hautansa löytää.\"\n\n\"Eihän sitä kukaan vuoroaan tiedä. -- Tuota, kirkonmenoin jälkeenhän\nkuulutaan kirkonkokous pidettävän.\"\n\n\"Niin kuulutaan. Kirkon palovakuuttamista siellä esitetään. Aiotko\nkäydä, kokouksessa?\"\n\n\"Ka, saisihan tuolla käydä katsomassa, jotta mitä siellä päätetään.\nVaan eipä mahda esitys tulla hyväksytyksi.\"\n\n\"Eipä mahda. Siitähän tulisivat suuret maksot.\"\n\nSill'aikaa kun Mäntyvaaran ja Koivulan isännät keskenänsä tuumailevat,\nPeltolan Elsa ja Mäntyvaaran Kaisu, väen tungoksesta erillään,\nkäyskentelevät käsitysten kirkkokentällä vilkkaasti puhellen.\n\n\"Kuuleppa Kaisu!\" sanoo Elsa. \"Mitä se Kalliovaaran Heikki sinulle\nsanoi silloin kun teillä olivat Oulun tuliaiset?\"\n\n\"No, sehän sanoi\", naurahtaa Kaisu. \"Se tuota tuli minua halailemaan ja\nsanoi, jotta rupea minulle vaimoksi, niin pääset hyvään taloon.\"\n\n\"No, mitä sinä vastasit?\"\n\n\"Mitäkö! Minä tietysti sanoin, jotta vähänpä rupean.\"\n\n\"Entäs sitten?\"\n\n\"No, Heikki ei huolinut siitä mitä sanoin, tuli vielä halailemaan ja\nsanoi: lähde pois tyttö minulle, niin pääset semmoiseen taloon, jossa\net tarvitse koskaan petäjää syödä!\"\n\n\"No, mitä sinä siihen?\"\n\n\"Minä kiskausin heti hänestä irti ja sanoin: 'kyll'en rupea; eikä ole\nse sinun talosi niin taattu, ett'ei sinnekin joskus saattaisi puute\ntulla.' Mutta hän sanoa tokaisi: 'sekö ei ole semmoinen talo, jossa,\nelellä saattaa! Kyllä se on semmoinen talo, jost'ei leipä kesken lopu,\nei loppu, vaikka halla joka vuosi viljan veisi; sillä siinä talossa on\nsemmoinen tervametsä, jolla kyllä rahoja ja jauhokuleja lähtee.' Minä\nsilloin vastasin: 'vähän minä sinun tervametsistäsi ja jauhokuleistasi\nhuolin, katson minä siihenkin, minkälainen mies on'.\"\n\n\"No, mitä Heikki?\"\n\n\"Se vaan ei hellittänyt; hoippuroi ja lasketteli koreita sanoja\ntulemaan, -- sillä näkyi viina jo hyväsesti päähän menneen; siinä se\nminun edessäni pyörieli ja sanoi: 'mitä on miehessä vikaa! Tiedä sinä\nKaisu, että minä olisin vaimolleni hyvin hyvä, enkä koskaan pahaa sanaa\nsanoisi, antaisin sinun saada kaikki mitä tahdot. Usko pois se!' Mutta\nminä sanoin hänelle: 'älä tyhjää polita; en rupea kuitenkaan.' Sitten\nminä hänestä erkausin, en perustanut miehestä sen enempää.\"\n\n\"Lähdetään kirkkoon! Jo soitetaan\", sanoo Elsa, kun yhteen soitetaan ja\nväkeä alkaa kirkkoon mennä.\n\nNiin lähtevät Kaisu ja Elsa kirkkoon ja valitsevat siellä istumapaikat\nitselleen. Ja väkeä tulvaa nyt ehtimiseen kirkkoon, mikä alaalle mikä\nyläälle lehtereille ja täyttyvät penkit toinen toisensa perästä,\nkunnes kaikki istumapaikat tulevat täyteen ja monet tuliat jäävät\nkäytävillekin, missä varsinkin monet äidit lattialla istuvat pienten\npärevaisuissa olevain rintalastensa kanssa. Kirkonaika vietetään\nniinkuin tavallisesti. Saarnan loputtua rukousten lomassa lukee pappi\nseurakunnallisia tiedonantoja ja silloin tehdään kiitos monesta,\njotka ovat kuoleman uneen nukahtaneet, jotka Herra on poiskutsunut,\nja mainitaan näitten muassa Mäntyvaaran Antti sekä lapset Antti ja\nElsa. Kun kirkonmenot ovat loppuneet, ehtoollinen jaettu ja lopuksi\nkuulutukset luetut, poistuu taas väki kirkosta.\n\nSakastissa pidetään nyt kirkonkokous, jonne useita isäntämiehiä\nkokoontuu. Siellä kokouksen esimies, seurakunnan kirkkoherra, esittää\nkeskusteltavaksi kysymyksen, eikö kirkko pitäisi palovakuuttaa.\n\n\"Ei se kannata\", arvelee Koivulan isäntä.\n\n\"Mitäpä hyötyä siitä olisi!\" lausuu Mäntyvaaran isäntä.\n\n\"Olisihan siitä se hyöty\", selittää esimies, \"että kun sattuisi kirkko\npalamaan, niin saataisiin varoja, millä uutta kirkkoa rakentaa.\"\n\n\"Kuka se ne varat antaisi?\" kysyy muuan.\n\n\"Palovakuutusyhtiö tietysti. Jos kerta kirkko vakuutetaan tietystä\nrahasummasta, niin yhtiö sitoutuu maksamaan sen summan siinä\ntapauksessa että kirkko sattuisi palamaan.\"\n\n\"Mutta kukapa sen saattaisi panna palamaan kirkon?\" kysyy Koivulainen.\n\"Ei suinkaan sitä mikä mene polttamaan.\"\n\n\"No, eihän sitä mikä kirkkoa polta\", arvelee Mäntyvaaralainenkin.\n\n\"Ei se mikään mahdoton asia ole\", sanoo esimies, \"että kirkko syttyisi\npalamaan. Saattaisi esimerkiksi salama sen sytyttää.\"\n\n\"Salamako! Harvoinpa se kuitenkin kirkkoja polttaa.\"\n\n\"Sattuipahan tuonnottain\", puuttuu keskusteluun Peltolan isäntä, \"että\npaloi poroksi kaksi kirkkoa, jotka salama sytytti.\"\n\n\"Vaan eihän ole sanottu, että tämä kirkko kuitenkaan palaa\", sanoo\nKoivulainen, \"jos kohta ne kaksi kirkkoa lienevät palaneet.\"\n\n\"Eihän se sanottu ole\", väittää Peltolainen, \"vaan se voisi kuitenkin\ntapahtua.\"\n\n\"Ei pala kirkko, jos ei ole sallittu\", arvelee Mäntyvaaran isäntä.\n\n\"Vaan entä jos olisi sallittu kirkon palaa?\"\n\n\"No, silloin ei siihen voisi mitään. Mutta mikäpä sen tietää, onko\nkirkko palava vai ei!\"\n\n\"Senpä vuoksi juuri olisi hyvä palovakuuttaa kirkko.\"\n\n\"Mutta jospa ei sattuisikaan kirkko palamaan\", sanoo muuan, \"ja se\nkuitenkin vakuutettaisiin, niin silloinhan menisivät vakuutusrahat\ntyhjään.\"\n\n\"Sitäpä ei tiedä ennakolta, mitä vielä tapahtuu\", puolustaa\nmielipidettään Peltolainen. \"Mutta jos nyt ei vakuuteta kirkkoa, ja se\nsitten sattuisi palamaan, mitä silloin sanottaisiin.\"\n\n\"Mitäpä siihen olisi sanomista!\" lausuu Mäntyvaaran isäntä. \"Kun lie\npalaakseen, niin palakoon!\"\n\n\"Mutta miltä tuntuisi uusi kirkko rakentaa? Eikö se tuntuisi\nrasittavalta?\"\n\n\"No niin -- vaan ei se kuitenkaan kirkko pala, kun ei lie sallittu.\"\n\n\"Eikö hyväksytä esitystä? Eikö vakuuteta kirkkoa?\" kysyy esimies.\n\n\"Eipä\", kuuluu muminaa väkijoukossa.\n\n\"Kyllä minä hyväksyn esityksen\", sanoo Peltolan isäntä.\n\n\"Paljonkohan se mahtaisi vakuutus tulla maksamaan?\" kysyy muuan.\n\n\"Ei se paljon maksaisi\", vastaa ensimies. \"Lähes sata markkaa siihen\ntulisi vuodessa menemään.\"\n\n\"Onpa sitä siinäkin\", sanoo Koivulainen. \"On se rahaa sekin.\"\n\n\"Olisipa sitä rasitusta jo siinäkin\", sanoo Mäntyvaaralainen. \"Jo se\nsekin kunnan menoja lisäisi.\"\n\n\"Eipä kannata köyhän kunnan semmoisiin maksoihin ruveta\", sanoo muuan.\n\n\"Eihän tuo nyt niin iso asia olisi\", sanoo esimies.\n\n\"Onpa niitä maksoja muutenkin\", sanoo muuan isäntä.\n\n\"Kyllähän niitä maksoja aina syytetään\", lausuu Peltolainen. \"Vaan eikö\nsitten tulisi maksoja, kun sattuisi kirkko palamaan.\"\n\n\"Antaa tulla!\"\n\n\"Niin, hyvähän sitä nyt on sanoa: antaa tulla! Vaan kyllä sitten\nerilailla sanoisitte, kun pitäisi uusi kirkko rakentaa.\"\n\n\"No, vielähän tämä vanha kirkko pystyssä seisoo\", sanoo Mäntyvaaran\nisäntä. \"Se on seisonut jo minun muistini ajan, eikä ole tuli sitä\nvielä kertaakaan polttanut. Ja saattaa se eteenkinkäsin seisoa.\"\n\n\"Sitä me emme tiedä\", väittää Peltolainen.\n\n\"Paloivatpahan ne kaksi kirkkoa, joista äsken oli puhe, vaikka siihen\nasti olivat pystyssä pysyneet, kun tuli ne hävitti. Se ei ole ollenkaan\ntotta, että mitä tähän asti on säilynyt, se on vastakin säilyvä. Minä\npuolustan sitä esitystä, että kirkko palovakuutetaan.\"\n\n\"Sitä ei vakuuteta\", karjasee muuan isäntä vihoissaan, \"Sinä sen\nPeltolainen! Etkö usko, että jos tällä lailla ruvetaan aina uusia\nmaksoja kunnalta vaatimaan, niin verot kyllä enenevät? Kyllähän ei\nveron ylennys varakasta rasita, vaan köyhä kyllä tietää, miltä se\nveronmaksu tuntuu. Kun halunnee Peltolainen vakuuttaa kirkon, niin\nvakuuttakoon; minä kyllä en maksa penniäkään.\"\n\nEsimies muistuttaa nyt edellistä puhujaa ja kieltää sopimattomia sanoja\nkäyttämästä.\n\n\"No, kyll'ei vakuuteta kirkkoa\", vastustaa sama puhuja ja poistuu\nsamalla ulos.\n\n\"Onko muita, jotka vastustavat?\" kysyy esimies.\n\n\"On\", kuuluu nyt monta ääntä yhtaikaa.\n\n\"Mutta jos kirkko sattuisi palamaan?\"\n\n\"Palakoon!\"\n\n\"Esitystä ei siis hyväksytä?\"\n\n\"Ei, ei\", vastaa taas monta ääntä, ja monet isännät lähtevät pois\nkokouksesta.\n\n\"Yhteydessä tämän asian kanssa on vielä toinen asia päätettävä\", sanoo\nsitten esimies, \"nimittäin, eikö kirkko ole ukonjohdolla varustettava.\nSe pitäisi ainakin saada, kosk'ei kirkkoa vakuuteta.\"\n\n\"No, se uskonjohtoko se muka estäisi kirkkoa palamasta?\" kysyy muuan.\n\n\"Niin, se vaikuttaa sen, ett'ei salama saata polttaa kirkkoa\", selittää\nesimies.\n\n\"Palaa se kirkko kuitenkin, jos niin on sallittu\", väittää\nMäntyvaaralainen, \"vaikka siinä olisi minkälaiset varustukset tahansa.\"\n\n\"Eipä palakaan\", inttää Peltolainen. \"Ei koskaan polta salama semmoista\nkirkkoa, joka on ukonjohdolla varustettu.\"\n\n\"No, ei ole vissiin salama niihin sattunut koskaan iskemään.\"\n\n\"Onpahan. Se on nähty kyllä, että on niihin salama iskenyt, vaan\nukonjohto on niin varjellut niitä, etteivät ne ole syttyneet.\"\n\n\"Miten lienee! Vaan tapahtuuhan kuitenkin kaikki mikä on sallittu\ntapahtua. Eihän ihminen voi estää mitään tapahtumasta, mikä on määrätty\ntapahtuvaksi.\"\n\n\"Mäntyvaara siis arvelee\", selittää Peltolainen, \"että jos mitä\nmaailmassa tapahtuu, se on kaikki sallittu.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"No, jos sinä siis heittäydyt syömättömäksi, niin seuraushan on\nkuolema. Se olisi tietysti sallittu, vai kuinka?\"\n\n\"Mikäpä sitä syömättä rupeaa olemaan niinkauan kuin vaan ruokaa piisaa!\"\n\n\"Hyväksytäänkö esitys, että kirkko ukonjohdolla varustetaan?\" kysyy\nesimies.\n\n\"Minä puolestani kyllä hyväksyn\", sanoo Peltolan isäntä. \"Eihän\nkuitenkaan tiedetä, millä hetkellä salama kirkkoon iskee.\"\n\n\"Eipä saattaisi pahitteeksi olla semmoinen ukonjohto, vai miksi\nsitä kutsuttanee\", puuttuu keskusteluun, Koivulainen. \"Oulunkin\nkirkon katollehan on semmoinen pantu ja se kuuluu varjelevan kirkkoa\npalamasta. Monesti kuuluu salama iskeneen kirkkoon, vaan sen on\ntäytynyt johtoa myöten mennä ja sitten se on painunut muutaman torven\nkautta maan sisään.\"\n\n\"Niin, onhan se siellä torvi kirkon seinän vieressä\", selittää muuan.\n\"Sinne mahtanee salama usein tupsahtaa kovalla ukkosen ilmalla.\"\n\nKun keskustelua vielä vähän aikaa jatketaan, niin vihdoin, nyt kun\npahimmat huutajat ovat poissa, suostutaan siihen, että kirkkoa varten\non hankittava ukonjohto.\n\nJo ovat useimmat kirkkomiehet hajauneet kirkolta ja lähteneet\nkotimatkoilleen, ja nyt kiirehtivät kokouksesta tuliat edellisten\njälkeen, ja pian kirkkoniemi tyhjenee ihmisistä ja veneistä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHeinäntekoaika kuluu Mäntyvaarassa hyvin rauhallisesti, keskeytymättä\nminkään onnettomuuden tai vastuksen kautta. Kyllähän ei ilma aina\nole mielen mukainen, ei pysy poutaisena koko heinäaikaa; välistä\näkkiä kohoava kuuro kastelee jo kuivaneet luovot, välistä pysyy ilma\nkoko viikon ajan sateisena. Mutta semmoiseenpa sitä jo on totuttu.\nKun kuitenkin on kauan hyviäkin ilmoja, niin edistyy Mäntyvaarassa\nheinänteko hiljokselleen, vaikka ei se kyllä mitään joutuisaa ole, kun\nniityt ovat pienet ja monessa osassa, useat hyvin kaukana talosta.\nVälistä ollaan viikkomaissa kotoa poissa ja ainoastaan karjan ja lasten\nvuoksi jäävät jotkut taloon.\n\nKiireen ajan vuoksi joutavat Mäntyvaaralaiset harvoin nuotalla käymään,\nvaikka useinkin ovat kalan paastossa. Ainoastaan joskus pyhäiltoina,\nkun sattuvat kotosalla olemaan ja järvi on tyyneenä, käyvät he muutaman\napajan potkemassa ja tuovat välistä, kun sattuu, muikkuja moneksi\nkeitoksi asti. Tapaavat he silloin monesti nuotalla Peltolaisetkin,\njotka useammin joutavat järvelle tulla, heillä kun on ranta lähempänä\npaljon kuin Mäntyvaaralaisilla. Ja kun naapurukset yhtyvät, silloin\naina muuan sana vaihdetaan, puhellaan tärkeimmistä kuulumisista.\n\nMutta nyt ei kuulukaan kylällä mitään mainittavaa. Ruttoon kuolleista\nei enää puhuta, sillä kulkutauti on jo ohi mennyt, aikansa raivottuaan,\neikä mainita onnettomuuksia tervamiesten Oulumatkoilta. Sitä vastoin\nmainitaan joskus, että \"metsä\" on ollut liikkeellä syrjäkylissä.\nSanotaan, että on kuulunut metsän kuninkaan vihellys, on kuulunut\nräike metsässä, kun se on kämmeniään yhteen lyönyt, kun se on kiskonut\nmaasta vesoja ja kantoja. Kuuluupa se karjaakin hätyyttäneen ja monesta\ntalosta lehmiäkin tappaneen. Isot vahingot se on monelle tehnyt. Mutta\nne seudut, missä metsä liikkuu, ovat etäällä, ja siellähän puhutaan\nmelkein joka kesä karhujen tuhotöistä. Mäntyvaaran ja Peltolan\nseuduilla ei ole kymmeniin vuosiin metsä ollut liikkeessä, eikä siellä\nsiis sen vuoksi olla peloissaan ollenkaan.\n\nRauhallisesti kuluu kesäaika Mäntyvaarassa, joka nyt ei kohtaa\nonnettomuuksia. Terveinä toimittelevat asukkaat töitään sill'aikaa kun\nkarja metsän saloilla ruokaansa hakee. Joka aamu rientää karja iloisena\nlaitumelle ja joka ilta se ravittuna palaa tarhalle suittusavun ääreen\nsuojaan sääskiltä ja mäkäröiltä.\n\nKun Perttulin aika lähenee, aika jolloin ihmiset usein saavat olla\npeloissaan hallan vuoksi, niin Mäntyvaaran pelloilla jo kellertää\nvilja, pääsneenä hallan vaaroista. Eivät ne pellot kyllä ole parastaan\nantaneet; ohra on paikoin poutinutta ja ruis on paikoin huonoa,\nkeväällä kun rukiin laiho paikotellen katosi. Mutta vilja on kuitenkin\nturmelematon, hallasta säilynyt. Tyytyväisinä katselevat sen vuoksi\nMäntyvaaralaiset peltojaan ja tyyneesti ajattelee isäntä: \"ei ole\nmoittimista vuoden tulossa. Se on tullut semmoinen kuin Jumala on\nsallinut.\"\n\nMutta tähän aikaan kuuluu puheita, kuinka karhu lähikylissä on ruvennut\nyhä hurjemmin raivoamaan kuin ennen, kuinka se on yhdestä ainoasta,\ntalosta monta lehmää kaatanut, jonkun mökkiläisen ainoan lehmän syönyt\nja jonkun pienen talon koko karjan hävittänyt.\n\nEräänä iltana, kun Mäntyvaaran väki on töiltään koteutunut, syntyy\npirtissä puhe metsän tuhotöiden johdosta.\n\n\"Metsän sanotaan näihin aikoihin paljon vahinkoa tekevän\", tietää Lauri.\n\n\"Niin kuuluu tekevän\", sanoo isäntä. \"Jo se on monet lehmät kaatanut ja\nlampaita se on syönyt niin paljon, ett'ei lukua tiedetäkään.\"\n\n\"Vuosi vuodelta se näkyy metsä aina rohkeammaksi tulevan. Eihän tuosta\nennen ole niin pahoja kuulunut kuin nyt.\"\n\n\"Se kuin aina saapi rauhassa kulkea, ett'ei sitä kovin hätyytetä, niin\nsen vuoksi sillä rohkeus kasvaa ja sen vuoksi se kesä kesältä tekee\nvahinkoa aina enemmän ja enemmän.\"\n\n\"Kumma ett'ei sitä koskaan hengiltä saada.\"\n\n\"Eipä ole kuulunut moneen vuoteen, että tämän kunnan rajojen sisällä\nolisi metsää tapettu. Mutta se onkin se otus niin viisas, että se usein\ntalveksi pakenee Venäjän puolelle.\"\n\n\"Lieneeköhän pelon syytä, että metsä tänne tulee?\" kysyy emäntä.\n\n\"Tuskinpa\", arvelee isäntä. \"Eipä sitä ole ennenkään kuulunut näillä\nseuduilla ja kaukana se nytkin on. Sillä on paljon avarammat metsät\nmuualla liikkua kuin täällä. Eiköhän tuo mahtane siellä pysyäkin!\"\n\n\"Kyllähän se ei kauan yhdessä kohti pysy\", sanoo Lauri. \"Se kiitää\nkuin salama yhdestä paikasta toiseen, milloin se vaan sille mielelle\nsattuu; ja on taas toisinaan pitkät ajat yksillä seuduilla, varsinkin\nkun se saapi jossain jylhässä korvessa rauhassa mellastella. Mutta\nsydänmaissahan se asuskelee, suurissa ja tiheissä metsissä, ja niitä\nse kyllä löytää muualta enemmän kuin täältä, niin että ei mahtane olla\npelättävä, että se tänne tulee.\"\n\n\"Eipä tiedä, milloinka se on täällä\", puuttuu keskusteluun Kaisu.\n\"Kyllä se täältäkin tarpeeksi sydänmaata löytäisi, missä sillä olisi\nhyvä piileskellä ja karjaa väijyä. Minusta meidän pitäisi olla\nvaruillamme, eikä karjaa paimenetta metsään laskea.\"\n\n\"Eihän nyt vielä ole vaara lähelläkään\", sanoo isäntä.\n\n\"Saattaa olla hyvinkin lähellä\", arvelee Kaisu. \"Kyllä olisi hyvä\nvarmuuden vuoksi pitää paimenta karjalle.\"\n\n\"Kiire aikapa nyt on. Leikkuuseen tarvitaan väki kaikki. Me miehet\nemme kyllä jouda, eivätkä vaimonpuoletkaan varsin. Ja mitäpä voisivat\nvaimoset tehdä vaaran uhatessa!\"\n\n\"No, menisivät ne kuitenkin parempain puutteessa. Voisivathan ne\nhuutamalla metsän petoa säikytellä.\"\n\n\"Tuskinpa voisivat. Jos se on sallittu, että lehmä joutuu metsän\nkynsiin, niin eihän sille voi mitään.\"\n\n\"Minä takaan, että jos minä pääsen paimeneksi, ei tosiaankaan metsä voi\nkarjalle mitään tehdä.\"\n\n\"Älä niin sano! Se kyllä voipi, kun tahtonee; sillähän on miehen mieli\nja kahdentoista miehen voima.\"\n\n\"Kylläpä sen ihmistä kuitenkin sanotaan pelkäävän. Minä jos olisin\nteidän sijassanne, niin varmaankin panisin paimenen karjalle.\"\n\n\"Antaahan jäädä paimenhomman tällä kertaa. Eihän nyt kuitenkaan ole\npelon syytä, että metsä näille maille tulee. Ja olipa miten tahansa,\nniin emmehän me voi kuitenkaan estää mitään tapahtumasta, mikä on\ntapahtuva; sillä niinhän kaikki tapahtuu kuin on sallittu.\"\n\nNiin jäävät asiat entiselleen. Paimenetta kulkee karja joka päivä\nmetsässä ja palaa aina säännöllisesti illalla kotia kellokas etunenässä.\n\nMuuanna päivänä Perttulipyhän jälkeen, kun Mäntyvaaralaiset ovat\nkäyneet kirkolla papeille kesäsaatavia viemässä ja nyt kaikki ovat\npellolla eloa leikkaamassa, tulee karja tavallista varemmin kotia,\njuosten ja ammoen.\n\n\"Voi hyvä ihme! Mikä lehmillä nyt on, kun noin hätäyksissään kotia\ntulevat!\" huudahtaa Tiina ja keskeyttää leikkuunsa sekä rientää\ntarhalle.\n\n\"Mikä niille lie tullut, kun noin ammoilevat!\" ihmettelee Anni. \"Mutta\nhyvä ihme! Ei suinkaan siellä koko karja olekaan. Mikä lie kumma\ntapahtunut!\" Ja samassa poistuu Anni pellolta.\n\n\"Mikä lie tosiaan tapahtunut!\" rupeaa Lauri miettimään. \"Ei ole karja\nennen noin hätäyksissään kotia tullut.\"\n\n\"Kyllä sitä on mörkö pelotellut\", arvelee Kaisu. \"Eipä sitä mikä muu\nole mahtanut säikyttää.\"\n\n\"Mitä lienee säikähtänyt!\" sanoo isäntä. \"Vaan ei suinkaan se ole\nmahtanut mörköä nähdä, eihän ole kuulunut metsä koko kylässä vielä\nliikkuneen. Mikä lienee tosiaan tapahtunut sille karjalle!\"\n\n\"No, kyllä eivät ole kaikki lehmät koteutuneet\", on emäntä\nhuomaavinaan. \"Eipähän näy kellokasta.\"\n\n\"Taitaa olla kellokas poissa\", arvelee isäntä. \"Lieneekö vielä\njälilläpäin!\"\n\n\"Kyllä tästä asiasta pitää selvä saada\", sanoo emäntä ja lähtee\ntarhalle ja sinnepäin lähtevät nyt toisetkin. Mutta Tiina tulee heitä\nvastaan ja päivittelee: \"Kellokas ja Haluna ovat poissa karjasta.\"\n\n\"Mikähän niille on mahtanut tapahtua!\" kummeksii emäntä.\n\n\"Sepä kumma!\" ihmettelee isäntä. \"Minnekkähän ne ovat mahtaneet jäädä?\nOlisivatkohan ne niin kauas jälille jääneet, ett'eivät ole ehtineet\ntoisten muassa kotia tulla?\"\n\n\"Jotain pahaa niille on tapahtunut\", arvelee Tiina. \"Kyllä ne muuten\nolisivat kotia tulleet.\"\n\n\"Ainahan ne ovat kotia tulleet, kellokas ensimmäisenä\", vakuuttaa\nemäntä. \"Eivät ne nytkään olisi pois jääneet, ell'ei niille jotain\npahaa olisi tapahtunut.\"\n\n\"Kyllä se on koko karja jotain säikähtänyt\", sanoo Lauri, \"koska se\nniin peloissaan kotia tuli.\"\n\n\"No, se on nähnyt mörön\", luulee Kaisu, \"joka on sitä hätyyttänyt ja\nvissiinkin jo kaatanut Halunan ja Kellokkaan.\"\n\n\"No, ei suinkaan, eipä luulisi metsän näille seuduille tulleen\",\narvelee isäntä.\n\n\"Se olisi kovin paha asia\", sanoo emäntä, \"jos ne lehmät olisivat\nmetsän kynsiin joutuneet. Mutta mikäpä sen tietää, mikä niille on\ntapahtunut!\"\n\n\"Eihän sitä tiedä\", sanoo isäntä. \"Saattavat olla vielä jälilläpäin,\nminne lienevät joutuneet. Jos eivät vaan illempana tai viimeistään\naamulla kotia tule, niin me Laurin kanssa lähdemme huomenna niitä\nhakemaan.\"\n\n\"Sehän tässä tehtäväksi tulee\", myöntää Lauri.\n\nLähtevät taas muut leikkuutyöhön vähäksi aikaa, paitsi Anni ja Tiina,\njotka lähtevät lypsylle. Mutta pian palaavat peltomiehet töiltään;\nja kun Anni ja Tiina ovat lypsyltä tulleet, kokoontuu kaikki väki\niltaselle pirttiin. Vielä ei Kellokasta eikä Halunaa kuulu tulevaksi,\nvaikka jo ilta alkaa pimetä.\n\nKadonneita lehmiä odotetaan vielä aamuun asti. Kun ne eivät silloinkaan\nvielä ole koteutuneet, täytyy isännän panna eilen miettimä tuumansa\ntoimeen, ja niin hän ja Lauri, kumpikin pyssyllä ja kirveellä\nvarustettuna, eineen syötyään lähtevät metsää samoamaan.\n\nEri suunnille kulkevat kumpikin, pikemmin löytääkseen kadonneet lehmät.\nHe kiertelevät Mäntyvaaran seutuja, risteilevät metsissä ja korvissa,\netsivät suot ja rämeet, jotta olisivatko lehmät sinne mihinkään\nmahtaneet upota. Mutta eipä näy niitä missään. Suon laidalla sattuvat\nisäntä ja Lauri yhtymään.\n\n\"Etkö ole löytänyt?\" kysyy isäntä.\n\n\"En vielä\", vastaa Lauri. \"Suohon ne kyllä eivät ole uponneet; enpähän\nole havainnut missään.\"\n\n\"Eivät mahtane suossa olla; en ole minäkään sattunut havaitsemaan\nmissään.\"\n\n\"Mihinkään täältä nyt arvataan lähteä?\"\n\n\"Metsäpaikoista saamme ruveta tarkkaan hakemaan. Siellä niitten löytyä\npitää, ainakin raatoina, jos vaan mörkö ne on kaatanut, vaikka kyllä en\nota uskoakseni, että metsän kuningas täällä liikkuilee, ennenkuin näen,\nmitä se on tehnyt. Mutta jos ne eivät löydy, niin kyllä ne ovat sitten\nkokonaan muille seuduille eksyneet.\"\n\nNiin lähtevät hakiat taas metsää astumaan, eri tahoille kumpikin. He\nkulkevat kulkemistaan, tarkaten seutuja, ja joskus huutaa hoilauttavat,\njotta eikö sattuisi mistään lehmän ääni vastaamaan. Kyllähän kuuluu\nusein karjan ammonta; mutta kun joku hakioista ehtii sen luoksi, on\nsiitä yhä poissa Kellokas ja Haluna. Niin hakiat etsivät etsimistään,\npolkevat kanervikkoa ja katajia, samoavat yli kantojen ja kaatuneiden\npuiden, yli risujen ja mättäitten, tunkeutuvat tiheistä kuusikoistakin\nläpi.\n\nKun Lauri kulkiessaan on tullut siihen vahvaan kuusimetsään, joka on\nMäntyvaarasta rantaan vievän tien vasemmalla puolella, huomaa hän\nmuutamalla kuusen oksalla metson ja ampuu sen. Se putoaa paikalla\nkuolleena maahan. Mutta samassa kuuluu tiheiköstä matkan päästä outo\nääni, äkkinäinen risahdus, niinkuin risuja siellä rasahtelisi. Heti\nkuuluu risahdus taas etempää, mutta sitten ei kuulu enää mitään, ja\nkaikki on taas hiljaista.\n\nLauri, joka äänen kuultuaan oli jäänyt vähän kummissaan seisomaan,\najatellen, että mikähän se mahtoi olla, ei kuitenkaan nyt, kun ei\nmitään ritinää taas kuulu, huoli asiasta sen enempää, ajattelee vaan,\nettä mikä lie risahtanut, ja niin hän, metson otettuaan, jatkaa\nkulkuaan. Hän raivaa tiensä milloin tiheän kuusimetsän lävitse, milloin\nastuu hän männikkökangasta, katselee ja kuuntelee; vaan metsässä ei\nnäy, ei kuulu mitään erityistä, joka herättäisi huomiota. Siellä täällä\nkuuluu vaan jonkun lintusen viserrys, ja joskus metso viereisestä\npuusta lentää lehahtaa ja kuustiainen aivan pyssymiehen silmäin edessä\nhypätä tupsahtaa puusta toiseen. Mutta kadonneet lehmät eivät vaan\nsatu näkyviin. Palaviinsa asti jo metsää risteiltyään, kohtaa Lauri\nsattumalta isänsä, joka tulee vastaan toiselta suunnalta.\n\n\"Oletko löytänyt?\" kysyy isäntä.\n\n\"Enpä ole\", vastaa Lauri, hikeä otsaltaan pyhkien.\n\n\"Mistähän me nyt arvaamme hakea niitä lehmiä, kun ne eivät ala löytyä?\"\n\n\"Ka en tiedä. Mikä mahtanee neuvoksi tulla! Mutta kun minä tässä rupean\nmiettimään, niin johtuu mieleeni, että äsken kun tästä matkan päässä\nkuljeskelin tuolla kuusikossa vaaran alla --\"\n\n\"Siinäkö, joka on vasemmalla puolen rantatietä?\"\n\n\"Niin, siinä kun minä kuljeskelin, satuin näkemään metson ja ammuin\nsen. Mutta samalla kun pyssy pamahti, olin kuulevinani, että metsässä\nmatkan päässä jotain rasahteli.\"\n\n\"Mikähän se oli?\"\n\n\"Mikä lie ollut. Minä en perustanut siitä ritinästä mitään, se kun\nheti loppuikin. Mutta nyt minä ajattelen, että meidän pitäisi se seutu\ntarkkaan tutkia, jotta löytyisikö tuolta mitään.\"\n\n\"No, lähdetäänpä siis katsomaan!\"\n\nNiin lähtevät he molemmat tiheikköä kohti astumaan; ja kun tulevat\nsille paikalle, missä Lauri oli metson ampunut, niin Lauri näyttää\nsuunnan, mistäpäin rasahdus oli kuulunut. Sille suunnalle he nyt\nmenevät, eivätkä ole kauan kulkeneet, kun heidän sieramiinsa alkaa\ntuntua outo, paha haju. Sitä he lähenevät lähenemistään ja haju\ntuntuu yhä selvemmästi. Vihdoin he ehtivät paikalle, missä heille\nselviää, mikä hajun synnyttää. Sammalkummun keskeltä ammottaa suolia\nja sisälmyksiä, joista se paha haju lähtee. Heti älyävät katsojat,\nettä heidän edessään on lehmän raato, joka makaa sammalten peitossa\nja ainoastaan vatsan kohdalta on paljas. Se on hyvin huolellisesti\npeitetty, niin että koko raadosta ei näy muuta paikkaa kuin avonainen\nvatsa. Helposti näkyy, että koko raato on alkuaan ollut sammalkummun\nsisällä kokonaan näkymättömissä, sillä seutu on kummun ympärillä paljas\nja siitä on kiskottu sammalia ja turpeita, vieläpä vesojakin juurineen\nraadon peitoksi. Mutta sitten on taas vatsan kohdalta sammalia syrjään\nsyydetty. Tosiasiaksi näkee nyt isäntä samoin kuin Laurikin, että siinä\nheidän edessään makaa toinen kateissa olleista lehmistä raatona, metsän\nkuninkaan kaatamana. Nyt käypi selville myös, mikä sen rasahduksen oli\nsynnyttänyt, jonka Lauri oli kuullut. Karhu oli juuri silloin ollut\nraadon sisälmyksiä syömässä, mutta pyssyn laukauksen kuultuaan oli\nse säikähtänyt ja lähtenyt pakoon pötkimään, joutamatta kiireessään\nsammaleita paikoilleen panna, ja sen juostessa siis risut olivat\nrasahtaneet.\n\n\"No, nyt vältti!\" lausuu pahoillaan isäntä, raatoa tutkien. \"Enpä\nosannut uskoa, että mörkö näille maille tulisi. Ja nyt piti tulla\ntämmöinen tapaus, että metsä meiltä lehmän kaatoi! Tässähän on\nKellokas.\"\n\n\"No, oli tämä tapausta!\" päivittelee Laurikin. \"Eipä tätä osattu\naavistaa. Kyllä oli paha asia, että metsä paraan lehmän tappoi.\nKellokas tässä on; kellokin on siellä jälillä vielä. Samalla lailla on\ntainnut Halunallekin käydä kuin tälle.\"\n\n\"Kyllä on mörkö senkin tappanut. Haetaanpa, eikö löydy raato täältä\nlikeltä jostain!\"\n\nPian saavat hakiat selvän, mistä karhu on kulkenut, ja vähän aikaa sen\njälkiä seurattuaan tulevat paikalle, missä on samanlainen sammalkumpu\nkuin äsköinenkin ja siellä on kokonaan sammalten peitossa Haluna.\nJohan isäntä ja Lauri, nähtyään miten oli kellokkaalle käynyt, heti\naavistivat että Halunalle oli tapahtunut samoin.\n\nMutta hakiat ovat nyt löytäneet haettavansa ja sen vuoksi he lähtevät\nkotia astumaan. Olisivathan ne kyllä olleet talaat tehtävät, yövahtuun\nvaraksi; mutta nytpä on jo herennyt päivä kulua niin pitkälle, että\nniitä talaita tuskin olisi kerennytkään ennen pimeää valmiiksi\nsaada. Sen vuoksi hakiat kiirehtivät kotia, pahaa uutista muillekin\nilmoittamaan.\n\n\"Nyt ovat lehmät löydetyt\", sanoo isäntä, kotia tultuaan.\n\n\"No, missä ne ovat?\" kysyy emäntä.\n\n\"Ne ovat tuolla metsässä muutaman sadan sylen päässä täältä.\"\n\n\"No, miks'ette niitä kotia tuoneet?\"\n\n\"Niitä ei tarvita enää kotia tuoda. Ne on metsä kaatanut.\"\n\n\"No, älähän!\" säikähtyy emäntä. \"Onko se tosi?\"\n\n\"Puhutteko te nyt totta?\" epäilee Tiina.\n\n\"Tosi se on\", vakuuttaa Lauri. \"Mörkö ne on tappanut.\"\n\n\"No, nyt välttää!\" huudahtaa emäntä. \"Molemmat lehmät, Kellokkaan ja\nHalunan.\"\n\n\"Kummankin\", vastaa Lauri.\n\n\"No, jopa se nyt oli!\" pahoilee Tiina.\n\n\"Kyllä oli tapausta!\" huokaa Anni.\n\n\"Paraimmat lehmät menivät\", suree emäntä, \"paraimmat lypsäjät.\"\n\n\"Kyllä tuli iso vahinko!\" päivittelee Tiina. \"Ne lehmät ne vasta\nlypsivät.\"\n\n\"Iso vahinko tuli\", myöntää emäntä. \"Mutta kyllä tämä on outo asia. Ei\nole tämmöinen asia meille vielä ennen tapahtunut koskaan.\"\n\n\"Eipä ole tapahtunut\", sanoo isäntä. \"Ei ole kuulunut metsää näillä\nseuduilla kymmeniin vuosiin, ei siitä asti, kun minun piennä poikana\nollessani täällä mesikämmen kaadettiin.\"\n\n\"Minun aavistuksenipa toteen kävi\", puuttuu keskusteluun Kaisu. \"Kun\nolisi ollut karjalla paimen muassa, niin nyt olisi tämä vahinko jäänyt\ntapahtumatta.\"\n\n\"Eihän tuota osattu aavistaa, että tämmöinen asia tapahtuisi\", vastaa\nisäntä. \"Mutta eipä olisi tainnut paimenesta paljon apua olla. Olisi se\ntämä asia kuitenkin tapahtunut, se kun oli sallittu.\"\n\n\"Minä en usko, että lehmille olisi mitään tullut\", väittää Kaisu, \"kun\nvaan olisi paimen ollut muassa. Paljaalla huudollahan paimen olisi\nvoinut karhun säikäyttää.\"\n\n\"Voi Kaisu, mitä puhut!\" varoittaa Lauri. \"Kovin rumasti metsän\nkuningasta nimittelet. Siitä se vielä saattaa suuttua ja tehdä yhä\nsuurempia vahingoita.\"\n\n\"Kyllä se ei ole nimeään kuulemassa\", vakuuttaa Kaisu.\n\n\"Tämä asia ei enää tapahtumattomaksi tule\", sanoo isäntä. \"Se on\nollut jo ennakolta niin määrätty, että meiltä piti ne lehmät hävitä.\nSen vuoksi ei olisi paimenkaan voinut niitä suojella eikä estää\ntapahtumasta sitä mikä on tapahtunut.\"\n\n\"Ei se mene minun päähäni\", väittää yhä Kaisu, \"ett'ei tämä asia olisi\njäänyt tapahtumatta, jos karjalla olisi ollut paimen. Ainakin pyssyllä\nvarustettu mies olisi voinut varjella karjaa, niin ett'ei mörkö\nhenkensä uhalla olisi voinut sille mitään pahaa tehdä.\"\n\n\"Mitä tuossa tyhjää intätte!\" puuttuu keskusteluun emäntä. \"Ei tämä\nasia kuitenkaan enää muutu.\"\n\n\"Ei se kyllä muutukaan nyt enää\", myöntää Kaisu. \"Mutta koko asia ei\nolisi kuitenkaan tapahtunut, jos olisi aikoinaan minua uskottu ja\nannettu jonkun lehmiä paimentaa.\"\n\n\"Mitä sinä tyttö tyhjää!\" vastustaa isäntä. \"Tämä asia on tapahtunut.\nSiitä ei päästä mihinkään. Sen on täytynyt tapahtua sillä lailla kuin\nse on tapahtunut, sillä se on ollut niin sallittu.\" Sitten hän, vähän\naikaa mietittyään, sanoo: \"Minä alan luulla, että yhtäkaikki metsä on\nnostettu.\"\n\n\"Nostettu!\" kummailee emäntä.\n\n\"Hyvä ihme, nostettuko?\" kyselee Tiina.\n\n\"Mikäpä sen olisi nostanut?\" sanoo Kaisu.\n\n\"Hyvinkin se saattaa olla nostettu\", vastaa isäntä, \"koskapahan se niin\naavistamatta tuli tänne. Tuskin olisi se muuten tullutkaan, ellei se\nolisi nostettu.\"\n\n\"Se nyt ei ole nostettu\", väittää Kaisu. \"Pääseehän se itsestäänkin\ntulemaan. Sehän vasta sukkela on menemään.\"\n\n\"Sukkela se kyllä on\", myöntää isäntä. \"Mutta minä ajattelen, että\nKuuselainen, joka on minulle vihoissaan, on tahtonut minulle kostaa ja\nsen vuoksi nostanut metsän.\"\n\n\"Mitä joutavia! Kyllä se mörkö muutenkin olisi tullut näille seuduille,\nsillä kun oli tulo tänne.\"\n\n\"Kukapa tuon tiennee, mikä sen on tänne lähettänyt!\" sanoo Lauri.\n\"Onhan se saattanut nostamattakin tulla, sen tulo kun oli kerta\nsallittu.\"\n\n\"Miten lienee!\" sanoo isäntä. \"Lieneekö tullut nostamatta tai\nnostettuna; vaan kyllä minä olen hyvin valmis uskomaan, että\nKuuselainen on sen meidän karjan vuoksi nostanut.\"\n\n\"Voi kuitenkin!\" palloilee Tiina. \"Saattaako löytyä niin\nkostonhimoista?\"\n\n\"Voi toki. Monenlaisia ihmisiä niitä on tässä maailmassa. Mutta olipa\nnyt miten tahansa, ei asia kuitenkaan enää parane. Mörkö on meiltä\nvienyt kaksi lehmää ja se on ollut niin sallittu.\"\n\n\"Niinhän se on\", myöntää emäntäkin. \"Ei asia kuitenkaan muutu, olipa\nmetsä nostettu tai ei. Mutta eikö teidän pitäisi ruveta sitä mörköä\nahdistamaan, ruveta sitä vahtaamaan?\"\n\n\"Sehän se kyllä olisi tehtävä. Itseään varten kai se on kuitenkin mörkö\nne lehmäin raadot peittänyt ja tulee kyllä niitä syömään, kunhan sille\nvaan nälkä tulee.\"\n\n\"Kyllähän se niitä käypi katsomassa joskus\", vakuuttaa Lauri. \"Mutt'ei\nse kyllä joka vuorokausi kulje haaskoilla.\"\n\n\"Ette suinkaan te vielä talaita ole tehneet?\" kysyy Kaisu.\n\n\"Eihän niitä vielä tullut tehyksi\", sanoo isäntä, \"ja tuskinpa me niitä\nolisimme saaneetkaan ennen pimeää valmiiksi.\"\n\n\"Huomiseksi taitaa siis jäädä talaitten teko.\"\n\n\"Ka, eiväthän ne enää tänä iltana tule tehdyksi.\"\n\n\"No, raadot ne siis jätetään paikoilleen?\" kysyy emäntä.\n\n\"Ka, paikoilleenpa ne saavat jäädä, jos aiotaan vahtuuhommiin ruveta.\nJos niitä ruvetaan muuttelemaan, niin ei ole mörkö niin halukas\ntulemaan niitä syömään.\"\n\n\"Mutta hukkaanhan sitten menevät lihat ja nahkat\", pahoilee emäntä.\n\n\"Ka, hukkaanhan ne menevät. Mutta eipä niistä olisi nytkään paljon\nmihinkään. Kyllä se on metsä niin pahoiksi jo repinyt ne lehmäin\nraadot.\"\n\n\"Jokohan tuo mahtaisi mörkö jo ensi yönä tulla haaskalle?\" kysyy Lauri.\n\n\"Sitä en tiedä, mahtaisiko tuo tulla\", vastaa isäntä. \"Mutta mitä sille\ntehtäisiin, jos se tulisi!\"\n\n\"Ei suinkaan sille mitään voisi tehdä muuten, jos ei lähdettäisi maasta\npitäen sitä väijymään.\"\n\n\"Harvoinpa se onnistuu vahtuu maasta pitäen. Se pian metsä havaitsee\nvahtaajat silloin.\"\n\n\"Saattaahan se sen kyllä tehdä. Mutta jos tuolla satuttaisiin löytämään\nhyvä piilopaikka jonkun mättään tai kuusen suojassa, niin tokkohan tuo\nmahtaisi havaita, ennenkuin kerettäisiin ampua.\"\n\n\"Tarkka se on havaitsemaan. Kyllä se eteensä ja sivulleen näkee\ntarkasti; mutta ylöspäin sen ei sanota katsovan.\"\n\n\"Sen vuoksihan ne olisivat talaat mukavat. Mutta on se kuitenkin hyvä\nmennä jo ensi yöksi vahtuuseen. Eipähän sitten pääse mörkö haaskoja\nhävittämään.\"\n\n\"Kyllähän sinne pitänee mennä; sillä jos saisi metsän kuningas\nkäyneeksi jollain haaskalla, niin kovinhan menisi mieli pahaksi sitten\njälestäpäin, kun vaan ei oltaisi vahtuussa oltu.\"\n\n\"Nythän näkyy jo rupeavan hämärtämään\", sanoo Kaisu.\n\n\"Niin näkyy tekevän\", huomaa isäntä. \"Kohta saadaan lähteäkin.\"\n\n\"Mutta eikö pitäisi huomenna paimen karjaa seurata?\" muistaa Kaisu\nkysyä.\n\n\"Mahtaisikohan tuo olla tarpeen!\" epäilee isäntä. \"Luulisipa mörön jo\nkahteen lehmään tyytyvän.\"\n\n\"Saattaa se yhtäkaikki vielä jonkun karjasta siepata, jos vaan ei panna\npaimenta.\"\n\n\"Kyllähän nyt olisi kiire aika. Mutta jos halunnee joku vaimosista\npaimeneksi mennä, niin menköön vaan, niin karja tohtii paremmin kulkea\nmetsässä, sillä araksi se tietysti on tullut, kerran mörön nähtyään.\nMutta jos me ennen aamua olemme kerenneet mesikämmenen kaataa, niin\nsittenhän ei tarvita paimenta.\"\n\n\"Kyllä jääpi teiltä mesikämmen kaatamatta, ainakin ensi yönä.\"\n\n\"Ei ole vielä tiedossa, mitä sattuu tapahtumaan.\"\n\nIsäntä ja Lauri, kun eivät olleet vielä syöneet sitten kuin aamulla,\nsyövät iltasensa ja varustautuvat sitten lähteinään. Tiina ja Kaisu,\nkun haluvat tulla katsomaan haaskoja ja isäntä heitä tahtoo jälkien\npaluuttajiksi, lähtevät saattajiksi, vaan emäntä Annin kanssa jääpi\nkotia lehmiä lypsämään. Emäntä säälittelee miehiä, kun yön pimeään\nlähtevät synkkään metsään, mutta isäntä vastaa tyyneesti, että ovathan\nhe pimeää ennenkin nähneet, eikähän siellä aseilla varustetuilla\nmiehillä mitään hätää ole.\n\nNiin lähtevät miehet, pyssyt ja kirveet muassa ja Kaisu ja Tiina\njälkien paluuttajina, yön pimeään karhua vahtaamaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun Mäntyvaaran miehet seurueineen ehtivät ensimmäiselle haaskalle,\njääpi sinne isäntä ja valitsee sopivan paikan muutaman kuusen takana;\nmutta toiset käyvät vielä toisella haaskalla, jonka ääreen Lauri jääpi\nmukavimpaan paikkaan mikä siellä on, muutaman kuusen ja mättään taakse\nhänkin. Sieltä Kaisu ja Tiina palaavat kotia, sitä ennen sääliteltyään\nLauria, kun hänen pitää ihan yksikseen jäädä synkkään metsään pimeän\nyön ajaksi, ja Tiina sanoo lähteissään vielä hänelle: \"Mitä sinä\nmiesparka tekisit, kun sattuisi mörkö päällesi hyökkäämään?\"\n\n\"Ei pääse se minun päälleni tulemaan\", vakuuttaa Lauri. \"Kyllä minä\nsitä ennen kerkeäisin sen ampua; vaan jospa ei se sattuisikaan\nkaatumaan ja hyökkäisi minun päälleni, niin silloin minä kirveelläni\nropsisin sitä päähän, antaisin semmoisia kolauksia, että sen täytyisi\nlannistua.\"\n\n\"Kyllähän sinä nyt osaat kehua, vaan annappa kun tulee ihan pimeä ja\nmetsä sattuu liikkumaan, niin eiköhän sinulla sydän säpsähdä!\"\n\n\"Eihän toki.\"\n\nMutta poistuvat Tiina ja Kaisu, ja yksikseen jääpi Lauri mättään\ntaakse olla kököttämään, kuusta vasten nojauten. Siinä hänellä on\nsemmoinen paikka, ett'ei hän ole helposti huomattavissa, jos sattuisi\nmetsän kuningas haaskaa lähenemään joltain muulta suunnalta kuin juuri\nsiltä, jossa hän on. Äänetönnä, asemaansa muuttamatta, yhtään jäsentä\nliikuttamatta, odottaa hän siinä mörköä tulevaksi samoin kuin isäntä\ntoisella haaskalla. Kumpikin ovat paikoillaan niin hiljaa, ett'ei kuulu\nheistä vähintäkään ääntä, ei liikuntoa, ei hengitystäkään; sillä jos\nsattuisi karhu tulemaan, niin sen ei pitäisi saada vähintäkään vihiä\nheidän olostaan.\n\nHeidän vuotellessaan illan hämärä enenee enenemistään, ilta pimenee\npimenemistään; vaan metsän kuningasta ei kuulu tulevaksi. Niin kuluu\naika kulumistaan, ja viimein tulee pilkko pimeä, tulee synkkä yö.\nTaivas on pilvillä peitetty, niin että yö nyt on tavallista synkempi.\nJa kun vahtaajista joka suunnalla on tiheä metsä, niin he eivät voi\nnähdä eteensä tuskin ollenkaan; haaskat heidän edessään näyttävät\nvaan mustille kummuille, kaikki näyttää hyvin pimeälle. Ainoastaan\nkun taivasta kohti katsovat, voivat he eroittaa puitten latvat, mutta\nmetsiin sisälle eivät näe mitään.\n\nSiellä yön pimeydessä vahtaajat, kumpikin piilopaikassaan, odottavat\nodottamistaan, tarkkaavat ja kuuntelevat, eikö sattuisi mitään liikettä\nkuulumaan. Mutta kaikki on hiljaista. Luonto on kokonaan lepoon\nvaipunut. Metsästä ei kuulu niin ääntäkään, ei pientä risahdustakaan;\neivät liikahda kuusten oksat, eivät heilahda honkain latvat; sillä\nyöksi on tuulikin tyyntynyt.\n\nPitkältä alkaa vahtaajista aika tuntua. Levollisena on kuitenkin isäntä\nlymypaikassaan; siellä hän tyyneesti odottaa, eikö ala mörköä kuulua.\nHän miettii siitä metsän kuninkaasta, että olisi aika somaista päästä\nsen kanssa otteluun tai ainakin saada nähdä sitä. Jospa se tulisi\nnäkyviin, ei hän kyllä sitä elävänä käsistään päästäisi. Se kyllä\nsilloin saisi kaatumisellaan kaatamansa lehmät maksaa. Mutta pimeä\ntekee isoa haittaa. Vaikea olisi hänen siihen osata; saisi melkein\nsummassa ampua. No, kun se tulisi aivan likelle, moniaan sylen päähän,\nniin sitten hän kyllä mahtaisi osata vaikka päähän ampua. Mutta se\nsaattaa aavistaa, että on väijyjä sen läheisyydessä, se kun on kovin\ntarkka havaitsemaan. Se kyllä tarkalla vainullaan saapi selvän, että\non täällä ihmisiä ainakin käynyt, vaan paluuttajain jäljet mahtanevat\nkuitenkin eksyttää sen niin, että se luulee kaikkein täältä pois\nmenneen. Onhan hänellä tosin jotenkin hyvä piilopaikka; mutta sillä\nmetsän kuninkaalla on niin tarkka näköaistikin, että se saattaa hänen\npian havaita, vaikka kyllä pimeä siinä suhteessa on hänelle avuksi.\nKun hän nyt saisi talailla istua, niin siellä hänellä olisi paljon\nmukavampi sitä vahdata, sen kun ei ylöspäin sanota katsovan. Mutta\nnyt hänen täytyy tyytyä siihen paikkaan mikä hänellä on, kävipä miten\ntahansa. Jos se tulisi tuolta vastakkaiselta suunnalta ja uskaltaisi\ntulla aivan haaskalle asti, niin hän tietysti ampuisi sitä kohti.\nMutta jos ei sitten sattuisikaan pyssyn luoti käymään tai kävisi\nhuonoon paikkaan, niin silloinhan kyllä metsän kuningas hänen pian\nhavaitseisi ja saattaisi päälle hyökätä. Hän tulisi silloin jotenkin\ntukalaan tilaan. Mutta onhan hänellä kirves; sillä hän alkaisi sitä\nropsia, vaikka kyllähän se, se kun on niin sukkelaliikkeinen, saattaisi\npäätään varoa. No, jos ei muut keinot auttaisi, niin täytyisi hänen\nhuutaa Lauria avukseen, joka kyllä mahtaisi keretä tulla ennenkuin\nmetsä kerkeäisi hänelle mitään pahaa tehdä. Mutta kun sattuisi hän\nsaamaan metsän kuninkaan kaadetuksi, sattuisi sen keikauttamaan ensi\nammunnalla, sitten ne pidettäisiin semmoiset kemut, mesikämmenen\npeijaat semmoiset, että aina tultaisiin muistamaan niitä Mäntyvaarassa.\n\nNäin miettien johtuu hän myös ajattelemaan, että saattaapa mennä koko\nyövahtuu aivan tyhjään; saattaa metsän vilja olla kokonaan tulematta,\nja silloin sille ei voi mitään. Mutta jos se ei ensi yönä tule, niin\nsaattaa se kuitenkin vasta tulla. Ei suinkaan niin mahtane tapahtua,\nett'ei se ollenkaan käy haaskoilla. Mutta olipa miten tahansa,\nmiettiköön ja ajatelkoon ihminen miten tahansa, niin asiat kuitenkin\nmenevät menojaan, kaikki tapahtuu niinkuin pitää tapahtua, niinkuin on\nsallittu.\n\nNäissä ajatuksissaan isäntä tyyneellä mielellä odottaa, mitä yön\nkuluessa on tapahtuva, vaikka kyllä aika tuntuu hitaasti kuluvan.\n\nLauri haaskallaan odottelee hänkin, mikä on tapahtuva, ja ajattelee,\nettä olisihan se kunniakas teko saada metsän kuningas kaadetuksi. Ja\nmahtaisikohan kovin lujalle ottaa sitä hengiltä saada! Kun sattuisi se\nhaaskalle tulemaan, niin hän heti ampuisi sitä kohti, ja täytyisihän\nsen silloin henkensä heittää, kun vaan sattuisi käymään päähän tai\nsydämmen kohdalle. Mutta on niin hiiden pimeä, ett'ei saata nähdä\npaljon mitään.\n\nMutta sitten hän rupeaa ajattelemaan, että se metsä on niin kovin\nväkevä, ettei ole leikin teko kun se eteen sattunee. Sehän saattaa\nyhdellä ainoalla kämmenen lyönnillä miehen maahan paiskata. Jos todella\nmetsän kuningas yön kuluessa tulisi haaskalle ja hänen pitäisi ruveta\nampumaan, niin kyllä silloin leikki olisi kaukana. Tärkeä hetki olisi\nse, jona hän pyssyn metsää kohti ojentaisi, niin tärkeä, että siitä\nsaattaisi olla joko hyvin hyvät tai huonot seuraukset. Silloin pitäisi\nkäsi olla vakavana; se ei saisi vapista vähääkään, sillä jos se\nvähääkään tärähtäisi, silloin olisi hukassa kaikki. Mutta saattaisiko\nhän pitää kätensä aivan vakavana, niin ett'ei se vähääkään täriseisi!\nKyllähän se mieli vähän säpsähtäisi, sydäntä rupeaisi kovemmin\ntykyttämään sitä metsän kuningasta nähdessä, ja silloinpa ei käsikään\npysyisi vakavana. Se niin oudostuttaisi se näkeminen, että paljaasta\nmetsän näkymisestä rupeaisivat jäsenet tärähtämään, vaikk'ei mitään\nhätääkään olisi. Saattaisi se sydän vähän sykähtää, joskin hän istuisi\ntalailla ja sieltä näkisi metsän tulevan, mutta nyt ei ole niitäkään,\nnyt hän ei saa puussa turvassa istua, vaan täytyy tyytyä paikkaan,\njohon metsä millä hetkellä tahansa saattaa päästä.\n\nLauri koettaa vieroittaa itsestään kaikki pelon tunteet ja päättää\nolla rohkea, kävipä miten tahansa, vaan usein kuitenkin saavat aremmat\ntunteet hänessä sijaa, kun hän rupeaa miettimään, että jos hän sattuisi\nyön aikana kuulemaan mörön tulevaksi, niin hän pimeän vuoksi tuskin\nvoisi havaita koko petoa, vielä sitten ampua. Mutta kuitenkin hän\nrauhoittaa mieltänsä sillä vakuutuksella, että kävipä miten tahansa,\nniin eihän kuitenkaan muuta voi tapahtua kuin mitä on sallittu.\n\nKuluu aika kulumistaan, vaan karhu ei näy lähtevän liikkeelle; ei\nkuulu sen astuntaa metsässä; ei kuulu vähintäkään ääntä kummallakaan\nhaaskalla, ja äänettöminä Mäntyvaaran miehet yhä vahtaavat samoissa\npiilopaikoissaan, ja yön pimeys vielä kaikki soudut varjostaa.\n\nKun jo on aamupuoli yötä ja väijyjät yhä piileilevät puittensa\nsuojassa, ei vielä karhusta ole mitään kuulunut. Mutta silloin on Lauri\nyht'äkkiä kuulevinaan pienen risahduksen etäällä haaskalta. Hän vähän\nsäpsähtää, veri alkaa hänessä tavallista kiivaammin liikkua, kun hän\nluulee, että metsän kuningas siellä on tulossa. Hän jännittää näkö- ja\nkuulohermonsa, tarkatakseen, todellako metsä tuloa tekee. Kuuluu taas\nrisahdus. Hän ajattelee: \"nyt se tulee\", ja puristaa käsillään pyssyä,\njuurikuin visseytyäkseen siitä, että onhan se hänellä ase varana. Mutta\nkäsipä hänellä vapisee, tärähtää pyssy käsissä; niin on kiihtynyt veren\nkulku saanut suonet ja sydämmen sykkimään, ett'eivät jäsenet pysy\nvakavina.\n\nIsäntäkin on kuullut risahdukset ja päättää niistä, että karhu on\ntulossa, mutta risahdusten ääni kuuluu toisen haaskan läheltä ja\nvarmaankin on metsän vilja sinne menossa. Kunhan vaan Lauri pysyisi\nvakavana, liikahtamatta, jott'ei pelästyisi, ja tähtäisi tarkkaan, niin\nkävisi kaikki hyvin.\n\nTodella nyt liikkuu tiheikössä metsän mahtava kuningas. Se on menossa\nsille haaskalle, missä Lauri vahtia pitää. Kun se vielä on etempänä,\nliikkuu se sukkelammin, ja sen vuoksi kuuluukin joskus risahdus, kun\nrisut sen jalkojen alla katkeilevat, mutta, kuta lähemmäs haaskaa\nse ehtii, sitä enemmän se vauhtiaan hiljentää ja astuu sitten hyvin\nkeveästi, varovasti, kuono maata vasten, tarkan vainunsa avulla\nhelposti osaten kulkea haaskaa kohti. Se astuu askeleen pari kerralla\nja sitten se pysähtyy, tarkkaa eteensä ja sivulleen, ikäänkuin\najatellen, ett'eihän vaan mikään mahtane havaita sen tuloa. Sitten\nse taas ottaa askeleen ja taas pysähtyy, kääntää keveästi pyöreätä\npäätänsä, katselee ja kuuntelee. Niin se kulkee hyvin varovasti ja\npysähtyy melkein joka askeleella ja usein se näyttää hyvin epäilevän,\nett'ei olekaan hyvä mennä ikäänkuin aikoen takaisin palata. Mutta\nkuitenkin se vähitellen lähenee haaskaa, kunnes se tulee niin lähelle,\nettä se on ainoastaan muutaman sylen päässä siitä.\n\nLauri voipi nyt hämärästi huomata, että musta esine esiintyy kuusten\nlomasta. Se on nyt se metsän kuningas; sen hän tietää varmaan. Tuossa\nse nyt seisoo haaskan lähellä ihan liikahtamatta. Johan sitä siihen\nsaattaisi ampua, vaan pimeäpä on vielä haitaksi. Antaahan likemmäksi\ntulla. Nyt se taas astuu askeleen, mutta seisahtuu heti. Kyllä taitaa\nolla paras jo ampua; kenties se ei enää lähenekään. Lauri pitää\npyssynsä karhua kohti ojennuttuna ja tähtää, käsi hanassa kiinni. Mutta\nei ota pyssy vakaantuakseen hänen käsissään. Niin kädet vapisevat, kun\nhän ajattelee, että nyt se on ratkaiseva hetki. Kaiken pahan lisäksi on\nniin pimeä, ett'ei hän voi nähdä, mihinkä kohtaan olisi paras ampua.\nHän yhä tähtäelee ja koettaa saada pyssynsä vakaantumaan; mutta se vaan\nyhä tärisee; ja hän miettii, että jos ei satu käymään, niin kyllä pahat\nasiat saattaa hänelle tulla. Mutta ei jouda hän kauan miettimään; hän\nvaan tähtää, ja melkein vahingossa pyssy laukeaa; ja hän samalla itse\nkovasti kiljahtaa pelosta, että nyt taisi käydä huonosti.\n\nIsäntä, heti laukauksen kuultuaan, ajattelee että kuinkahan on mahtanut\nkäydä, mutta samassa Laurin huudon kuullessaan hän arvelee, että nyt\ntaitavat asiat olla huonosti; ja lähtee heti Laurin vahtuupaikalle\nastumaan.\n\nMutta karhu, pyssyn lauettua, ei kaadukaan paikalleen, eikä se\nkarkaa ampujan kimppuun, vaan säikähtyneenä, kuitenkin aivan\nvahingoittumatonna, se heti kääntyy takaisin ja lähtee kiireimmän\nkautta pakoon pötkimään, laukkaa yli risujen ja kantojen, ja on pian\nkaukana kuulumattomissa.\n\nLauri jääpi kummissaan miettimään, että näinkö se nyt kävi, ja\najattelee sitten, että olipa se paha, kun ei pyssy ruvennut käsissä\nvakaantumaan.\n\nKun isäntä ehtii haaskalle, kysyy hän heti: \"No, mitenkä kävi?\"\n\n\"Eipä käynyt hyvin\", vastaa Lauri nolona. \"Ei tainnut sattua, kun minä\nammuin.\"\n\n\"No, mitenkä sinä niin huonosti ammuit? Eikö se otus tullut aivan\nlähelle.\"\n\n\"Ka, tulihan se kyllä. Mutta miten lie niin huonosti käynyt; minulla ei\nruvennut pyssy vakaantumaan käsissä.\"\n\n\"Pelottiko sinua?\"\n\n\"Eipä kovin pelottanut, vaan ne kädet minulla niin vapisivat, niin se\ntunnusti oudolta metsää ampua, jott'en saanut pyssyä vakaantumaan,\nvaikka kuinka koetin, ja melkeinpä vahingossa minulla pyssy laukesikin.\"\n\n\"Kyllä taisi pelko vaivata. Mutta mitä sinä rupesit kiljumaan?\"\n\n\"No, minä kun ajattelin, että jos ei satukaan käymään, niin pääsi\nminulta semmoinen huuto tulemaan.\"\n\n\"No, jopa tämä nyt oli! Meni hyvä saalis käsistä.\"\n\n\"Kyllähän tämä on paha asia. Mutta eihän sille enää voi mitään.\"\n\n\"Eihän sille enää voi mitään. Tottapa se niin oli sallittu. Mutta kyllä\nnyt metsä saattaa olla kauan haaskalle tulematta.\"\n\nPäivä alkaa nyt vähäsen kajastaa, ja isäntä ja Lauri lähtevät nyt,\nhuonosti onnistuneen yövahtuunsa perästä, aamuhämärässä Mäntyvaaraan\nastumaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nAamulla nukkuvat Mäntyvaaran miehet tavallista pitempään, he kun ovat\nkoko yön valvoneet, ja sillä aikaa ovat Anni ja Tiina lypsyllä. Mutta\nvähemmin karttuu nyt maitoa kuin ennen, sillä paraimmat lypsylehmäthän\non karhu kaatanut ja jälillä olevat lypsävät huonommin kuin ennen, ne\nkun ovat metsän tuloa säikähtäneet eivätkä sen vuoksi uskalla kulkea\nparemmilla laiduinpaikoilla.\n\nKun oli ollut puhe, että joku vaimosista lähtisi karjalle paimeneksi,\nniin oli syntynyt keskustelu siitä, kuka se lähtee, mutta kun Anni ja\nTiina olivat sanoneet pelkäävänsä, että mörkö paimenen hävittää, niin\noli Kaisu lausunut, jotta hän ei pelkää ja hän kyllä uskaltaa lähteä,\neikä möröstä välitä.\n\nKun siis lehmät ovat lypsetyt, lähtee Kaisu, eväskontti selässään,\nkarjan muassa metsään. Karjan polkua hän lähtee astumaan ja karja\npysyy koossa hänen ympärillään, ei yritäkään erota hänestä, sillä niin\nse seuraa häntä kuin suojeliata ainakin. Se näyttää tietävän, että\nsillä on vaarallinen vihollinen metsässä. Sen vuoksi se nyt ei etsi\nruohokkopaikkoja, ei pyri etäisemmille ruokaseuduille, vaan seuraa\npaimenta minne tämä menee. Mutta sitä suuntaa, missäpäin Kellokkaan ja\nHalunan raadot makaavat, se välttää ja rupeaa ammoilemaan, kun paimen\nsinnepäin sattuu kääntymään. Kaisu rientää iloisena karjan seurassa ja\nusein hän aikansa huviksi kajahuttaa ilmoille laulun ja silloin metsä\nkai'ullaan vastaa hänen laulusäkeihinsä. Milloin istahtaa hän pehmeälle\nmättäälle tai sileälle kivelle levähtämään, kun karja on sattunut\nlöytämään ruohokkopaikan, milloin hän taas rientää kanervaisia kankaita\nja hakee tiensä mäntymetsän kautta, missä ei näy heinän korttakaan.\nKun hän metsässä kulkiessaan sattuu syrjään karjan näkyvistä, silloin\nrupeaa karja kovasti mylvimään, ammoilee surkeasti, ikäänkuin suurikin\nhätä olisi tarjona, mutta kun Kaisun lauluääni kajahtaa, silloin\nkarja taas lähtee hänen luokseen rientämään ja vasikat oikein ilosta\nhyppelevät. Kilajaa nyt entinen Kellokkaan vaskikello toisen lehmän,\nKirjon, kaulassa, kilajaa, kun Kirjo laukata vilistää Kaisun lähelle,\nja rämisee läppä, lyöpi tiheään vasten laitoja, ja tiheään lenkkasee\nkello puolelta toiseen. Niin kuuluu metsässä monenlaisia ääniä: tuulen\nhiljainen humina korkeiden kuusten ja petäjäin latvoissa, Kaisun\nheleästi kaikuva laulu, kellojen kilinä, lehmäin ja vasikkain ammonta\nja härän karhea mylvinä. Mutta ei mikään häiritse paimenen ja karjan\nkulkua; ei kuulu metsän pedon ääntä samoin kuin ei ihmisääntäkään\nmuuta kuin Kaisun laulua. Metsän kuningas ei näytä itseään, ei hätyytä\nkarjaa, vaan makaa jossain piilopaikassa, jossain mättään kolossa\nkuusen oksain peitossa.\n\nLämpimiinsä asti astuu Kaisu karjaa paimentaessaan ja hänen punoittavat\nposkensa rupeavat tavallista enemmin hohtamaan, mutta metsälle ne\nnyt saavat hohtaa, taivaalle punoittaa, sillä ei kukaan ole niitä\nihmettelemässä. Vihdoin Kaisu, koko päivän oltuaan paimenessa,\nillan tultua paimentaa karjan kotiin tarhalle, missä se pian pääsee\nsuittusavun ääreen märehtimään ja Anni sekä Tiina tulevat lehmiä\nlypsämään.\n\nEnnen Kaisun kotiatuloa, ovat isäntä ja Lauri koteutuneet, he kun ovat\nolleet talaitten teossa. Kummankin haaskan lähelle ovat he läheisiin\nkuusiin istumasijat laittaneet, jotta siellä voisivat karhua väijyä.\n\nMäntyvaaran isäntä kuvaellen mielessään, kuinka kunniakas teko olisi\nsaada metsän kuningas kaadetuksi, on päättänyt, että ainakin monioita\nöitä on vahtuussa kulkeminen ja odottaminen, eikö sattuisi mörkö vielä\njommallekummalle haaskalle tulemaan. Vastakohtana sille vahingolle,\njonka karhu on talolle tuottanut, ovat kaikki Mäntyvaaralaiset\nelähtyneet toivosta saada kenties vielä mesikämmenen peijaita pitää,\nja sen vuoksi kaikki vaan ajattelevat, kuinka olisi hyvä asia, jos\nsattuisi karhu kaatumaan.\n\nMutta kun isäntä ja Lauri seuraavaksi yöksi vahtuuseen lähtevät,\najattelevat he kuitenkin ett'ei mahtane mörkö sinä yönä näyttäytyä,\nse kun oli viime yönä käynyt, ja luultavasti on se pahastunut\npäivällisestä paukkeesta, sillä syntyihän sitä vähän möykettä, kun\ntalaita tehtiin. No, eihän kuitenkaan ennakolta voida tietää, mitä on\ntapahtuva, ja sen vuoksi miehet lähtevät vahtaamaan karhua, kun talaat\nvahtuuta varten ovat laitetut; ja kaksi jälkien palauttajaa saattaa\nheitä nytkin niinkuin edellisellä kerralla.\n\nKun jälkien paluuttajat ovat kotia tulleet, jäävät naiset odottamaan\neikö sattuisi kuulumaan laukausta metsästä. Ammunta kyllä selvästi\nkuuluisi taloon asti haaskoilta; ovat ne haaskat siksi lähellä.\nMutta ei kuulu mitään pyssyn laukausta, ei sittenkään kun päivä\non mailleen mennyt ja pimeys tullut. Odottajat paneutuvat vihdoin\nlevolle ja nukahtavat; ja yhä ovat vahtaajat poissa. Häiritsemättöminä\nnukkuvat naiset ja lapset yönsä; ei heiltä unta riistä mikään outo\nääni tai liike, paikoillaan pysyvät talaillaan vahtaajat koko yön, ja\nseinäkellon tasaiseen käyntiin he jo ovat niin tottuneet, että se ei\nvoi heitä häiritä.\n\nAamulla heidän noustessaan tulevat miehet kotia yölliseltä vahtuultaan.\n\n\"No, kuinka kävi?\" kysyy heti Kaisu.\n\n\"Arvaahan tuon, mitenkä on käynyt\", vastaa Lauri. \"Elossa on vielä\nmetsän kuningas.\"\n\n\"No, eikö sitä ole näkynytkään.\"\n\n\"Ka, eihän se näyttäynyt.\"\n\n\"Jopa tuota saatettiin jo ennakolta arvata\", sanoo isäntä, \"että mörkö\noli tulematta jäävä viime yöksi. Vaan kyllä se vielä käypi, kunhan\njaksetaan monioita öitä odottaa.\"\n\n\"Kukapa tuon tiennee, mitä se tekee!\" puuttuu puheeseen emäntä. \"Se\nsaattaa sitä ennen taas jonkun lehmän kaataa.\"\n\n\"No, ei tiedä mitenkä on sallittu.\"\n\n\"Eiköhän tuo mahtane tyytyä ennen kaatamiinsa\", arvelee Lauri, \"niin\nkauan kuin niitä piisaa.\"\n\n\"Kyllä se karja säilyy, kun vaan aina on joku paimenessa\", vakuuttaa\nKaisu.\n\n\"Eipä kannata joka päiväksi paimenta panna\", sanoo isäntä. \"Leikkuuseen\ntarvittaisiin väkeä, vaan eihän sinne jää paljon ketään niin kauan kuin\nme miehet kuljemme vahtuussa ja joku nainen joka päivä paimenessa.\"\n\n\"Pitää karjalla kuitenkin paimen olla niin kauan kuin mörkö näillä\nseuduilla liikkuu.\"\n\n\"Lieneeköpä tuosta kovin isoa apua!\" sanoo isäntä ja paneutuu penkille\nlevähtämään samoinkuin Lauri.\n\nLevoltaan noustuaan lähtevät miehet pellolle -- sitä ennen on Kaisu\nmennyt lehmiä paimentamaan -- ja illalla taas ennen pimeää haaskoille.\nIsäntä on karhunpyyntihommassaan saanut tavallista enemmän vireyttä\nja elää toivossa vielä saada metsän kuningas kaadetuksi. Lauriakin\nelähyttää sama toivo; hänkin odottaa vaan sen päivän koittavan, jolloin\nmesikämmenen kunniaksi kemut pidetään. Sen vuoksi he alusta pitäen\njoka yö käyvät vahtuussa. Mutta metsän kuningas ei nyt näyttäydykään\npitkään aikaan. Useat aamut peräkkäin palaavat vahtaajat tyhjin toimin\ntakaisin, mutta tyynimielisenä ajattelee kuitenkin isäntä karhusta,\nettä tottapahan se vielä joskus tulee, kun lie tullakseen.\n\nNiin kuluu päivä päivän perästä, ja peltotyö jääpi melkein kokonaan\nvaimosten varaan, jotka kulkevat leikkuussa milloin vaan muilta\ntöiltään joutavat; mutta miehet kulkevat yöt vahtuussa ja nukkuvat\nsitten päivillä niin kauan, ett'ei heiltä monta tuntia liikene\nleikkuuta varten. Vähäksi avuksi on siis talolle, kun sinne muuanna\npäivänä sattuu tulemaan kylästä kylään kuljeksiva Mikko niminen\nkiertolainen, jonka isäntä heti laittaa pellolle leikkaamaan. Mutta\nMikko on vanha ja vaivainen ja muutenkin hidasliikkeinen, eikä hänellä\nsiis paljon valmista tule; hitaasti edistyy hänellä leikkuu.\n\nJoka päivä kulkee karja laitumella, milloin Kaisu milloin Anni tai\nTiina paimenena, joskus paimenettakin, mutta aina kun se illalla palaa\nkotia, antavat lehmät aina vähemmän maitoa; ne ehtyvät ehtymistään.\nKarhu ei ole vielä toista kertaa käynyt haaskoilla, vaan ei se ole\nlehmiäkään hätyyttänyt siitä hetkestä asti kuin se kaatoi Kellokkaan ja\nHalunan.\n\nMuutamana iltana taas ovat isäntä ja Lauri menneet vahtuuseen ja\nkiivenneet kumpikin talailleen. On erittäin tyyni ilta. Päivä on ollut\nlämmin ja poutainen, ja poudassa aurinko nyt laskee. Kyllähän heti\npäivän mailleen mentyä alkaa hämärtää ja ilta pimenee; mutta yö ei\ntule kuitenkaan aivan pilkko pimeä, sillä taivas on pilvetön ja siellä\nvilkkuu nyt useita tähtiä. Aukealla kyllä näkisi vaikka linnunkin\nampua. Sitä vastoin täällä tiheässä metsässä tiheäoksaiset kuuset niin\nvarjostavat seudut, että pimeys tekisi isoa haittaa ampuessa. Kuitenkin\nolisi nyt paljon helpompi huomata karhun tuloa kuin esimerkiksi\nensimmäisenä vahtuuyönä.\n\nVahtaajat istuvat talaillaan, odottavat odottamistaan ja ajattelevat,\nettä jopa se nyt saisi mörkö alkaa tulla, koska se ei taas moneen\nyöhön ole näyttäynyt; alkaa se vahtuu lopulta ikäväksi käydä, kun he\njoka yö saavat tyhjin toimin aina aamuun asti istua kököttää, jäsentä\nliikuttamatta. He vuottavat vuottamistaan, kun yö tekee tuloaan, vaan\nvielä ei kuulu mitään ääntä, ei näy liikettä missään. Näyttää jo siltä,\nettä tulisi yö yhtä pitkä ja ikävä kuin edellisilläkin kerroilla.\n\nMutta yhtäkkiä isäntä kuulee metsässä risuja rasahtelevan.\n\n\"No, nyt!\" miettii hän iloisena ja kääntää jo pyssynsä valmiiksi ääntä\nkohti. \"Joko nyt viimein sinä armas metsän vilja tuloa teet! Joko tuot\nturkkisi katsottavaksi! Tule pois vaan! En minä sinua pahoin pitele.\nKunnialla sinä kotiin saatetaan.\"\n\nPiilopaikastaan oli todella metsän kuningas lähtenyt liikkeelle ja\nkulkenut korpien läpi, soiden yli. Nyt se lähenee haaskaa varovin\naskelin, astuu hiljaa ja aina väliin pysähtyy tarkataksensa, huomaako\nkukaan sen tuloa. Tuolta astuu se nyt kuusten välistä näkyviin, astuu\nvarovasti ja pysähtyy joka askeleen päästä katsomaan, kuuntelemaan.\nSe ei ole enää kaukana raadosta. Isäntä kiihtynein mielin katselee,\njott'eikö se tule vielä likemmäksi, mutta ei hän luule malttavansa\nodottaa niin kauan että se käypi käsiksi raatoon. Nyt se taas askeleen\nastuttuaan pysähtyy. Kaikki on hiljaista; ei kuulu vähintäkään ääntä.\n\nTuli ja leimaus! Kuuluu kova pyssyn pamaus, ja kovasti kajahtaa metsä.\n\nMäntyvaaran isäntä on laukaissut pyssynsä.\n\n\"No, mitenkähän nyt, armas mesikämmen --\" miettii hän ja rupeaa\nkatsomaan, kellistyykö maahan metsän kuningas.\n\nMutta karhu heti pyssyn lau'ettua katsahtaa ääntä kohti ja huomaa\nmiehen. Sitä kovin suututtaa, että se on tullut häirityksi juuri kun\nse on ollut aikeessa käydä käsiksi makeaan ateriaan, suututtaa niin,\nettä, kun se ei voi ampujalle mitään tehdä, se, väkevyytensä ja vihansa\nnäytteeksi, voimakkailla käpälillään kiskasee viereltään puun kannon\njuurineen maasta irti ja paiskaa sen sitten voimakkaasti maata vasten,\njotta koko kanto hajoaa pirstaleiksi ja pauke kaikuu kauas metsässä.\n\n\"Tyhjää siinä voimiasi näytät\", arvelee isäntä, luullen karhun kohta\nhenkensä heittävän.\n\nMutta eipä uuvukaan metsän vilja, ei kaadu siihen paikkaan, vaan heti,\nkannon käsistään paiskattuaan, se kiireimmän kautta lähtee takaisin\nlaukkaamaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin, laukkaa yli risujen ja\nmättäiden kauas kuulumattomiin.\n\n\"Voi ihmettä! Nyt kumma tuli\", miettii isäntä, korvallistaan kynsien.\n\"Tämäpä nyt -- No, mikähän nyt tuli, kun ei kaatunutkaan mörkö!\" Ja hän\nlaskeupi hitaasti alas puusta.\n\nHän menee sille paikalle seisomaan, jossa karhu vast'ikään oli ollut,\nja siinä hän katselee ja kuuntelee, jotta eikö kuulu metsän kuningasta\nmissään; siinä hän siunaelee ja päivittelee ja kynsii päätään ja\najattelee, että ihan todellako se saalis pääsi käsistä. Niin -- kyllä\nse nyt on mennyt.\n\n\"Voi kuitenkin! Kuinka tämä on mahdollista!\" miettii hän pahoillaan ja\nhuutaa Lauria.\n\nLauri tuleekin vähän ajan perästä ja kysyy heti: \"No, joko nyt kaatui?\"\n\n\"Kaatui! Eikö!\" vastaa isäntä. \"Minkälainen se lie eläjä! Ei siihen\npyssy tehonnut.\"\n\n\"Tosiaanko! Sepä nyt! No, ammuittehan te tarkkaan?\"\n\n\"Ka, minä ammuin niin tarkkaan, jott'ei kyllä ammunnassa vikaa ollut,\nja kyllä sattui.\"\n\n\"Mutta jos ei sattunutkaan?\"\n\n\"Sattunutko! Ihan vissiin sattui ja hyvään paikkaan. Minä ammuin ihan\nsydäntä kohti.\"\n\n\"Mutta eihän kuitenkaan ole sanottu, että te osasitte sydämmeen. Kuinka\ntuli likelle mörkö?\"\n\n\"Tässä näin, juuri tällä kohdalla, jossa minä nyt olen, seisoi se. Ja\nolisi se tullut likeimnäksikin, vaan minä en malttanut odottaa.\"\n\n\"Siinäpä se! On saattanut, kun kuitenkaan ei otus ollut tämän\nlikempänä, ja pimeäkinhän on tehnyt haittaa, -- on saattanut kuitenkin\nteillä käsi pettää.\"\n\n\"Eipä pettänytkään, totta vie. Niin totta kuin minä olen minä, niin\nminä ammuin ihan tarkkaan ja luoti kyllä kävi oikeaan paikkaan.\"\n\n\"No, sitten kai on mörkö kaatunut. Jos se vaan on saanut luodin\nrintaansa, niin ei se kaukana olekaan täältä.\"\n\n\"Niin sen luulisi; vaan mikä lie ollut pyssyssäni vikana, kun se\nei tehonnut. Metsä vaan, heti kun olin ampunut, ikäänkuin ei olisi\nkäynytkään, tempasi maasta irti kannon, -- tuossahan tuo vielä kolo\nnäkyy -- ja lyödä läjähytti sen sitten pirstaleiksi maata vasten\nsemmoisella jytäkällä, jotta se vasta jytäkkää oli.\"\n\n\"Niin, kuulinhan minäkin jotain sen tapaista.\"\n\n\"Ja sitten se heti kääntyi poispäin, sinnepäin, mistä oli tullutkin,\notti laukan semmoisen, jotta se vasta kyytiä oli. Nyt se jo saattaa\nhyvinkin kaukana olla.\"\n\n\"Entäpä, jos ei olisikaan!\"\n\n\"Voi, kyllä se ei tämän seudun likellä ole.\"\n\n\"Kukapa sen vielä tietää! Jos siihen vaan on luoti käynyt, niin se ei\nole hyvin kauas mahtanut päästä. Eiköhän mahtane tässä verijälkiä olla\nnäkyvissä! Katsotaanpa! Piti kai minulla tikkuja olla -- minne lienevät\npainuneet -- no, eikö niitä -- luulisippa -- jopa löytyi.\"\n\nLauri kun on saanut tulitikkuunsa valkean, niin sen valossa hän ja\nisäntä katselevat, jotta näkyykö mitään; ja todella onkin kannon sijan\nvieressä muutamia veritilkkoja. Siinä on yhdessä kohti sammalikko\npunertunut verestä, mutta muualla siinä lähellä ei näy yhtään\nverijälkeä, vaikka Lauri uudestaan virittää tulen toiseen tikkuun.\n\n\"Onpahan käynyt\", sanoo Lauri.\n\n\"No, tiesinhän minä, että kävi se\", sanoo vastuuksi isäntä, \"ihan\nsydämmeen kävi.\"\n\n\"Tokkopahan lie sydämmeen käynyt! Sittenhän olisi peto tähän paikkaan\nkaatunut.\"\n\n\"Ka, niinhän minäkin luulin ampuessani, jotta kyllä se nyt tähän\npaikkaan kaatuu. Mutta älähän! Hyvin kummiini menin, kun se lähti\ntäältä pois laukkaamaan. Siihen ei minun pyssyni tehonnut; ja minä alan\nluulla, että kunhan ei liene minun pyssyni pilattu.\"\n\n\"Pilattuko!\"\n\n\"No, niinpä minusta tunnustaa, että pilattu se mahtaa olla, koskapahan\nei tappanut.\"\n\n\"Mikäpä sen olisi pilannut?\"\n\n\"Ka, Kuuselainen sen on mahtanut pilata.\"\n\n\"Mitenhän lienee! Mutta emmehän vielä tiedä, onko mörkö kaatunut vai\nei. Entäpä jos ei luoti sattunutkaan ihan sydämmeen.\"\n\n\"Kylläpä sen piti sattua.\"\n\n\"Mikäpä sen niin tarkkaan tietää! On saattanut sattua semmoiseen\npaikkaan, ett'ei ole heti tehonnut, vaan on se kuitenkin saattanut\njälestäpäin vaikuttaa, ja olisihan mahdollista, että metsän kuningas\njossain mättään kolossa kuolleena maata mätköttää.\"\n\n\"Eipä mahtane kuolleena olla minun luullakseni. Semmoiseltapa sen lähtö\nnäytti, että ihan terveenä se oli.\"\n\n\"On siihen kuitenkin vika tullut, koskapahan on verta vuotanut. Saamme\ntulla aamulla vielä katsomaan, jotta eikö sattuisi sitä löytymään\nmissään.\"\n\n\"Ka saisihan tuota tulla. Jos siltä on verta muualle vuotanut kuin\ntähän, niin sittenhän tuota voitaisiin sen jälille päästä. Mutta jos\nvaan minun pyssyni on pilattu, niinkuin pelkään, niin kyllä silloin on\nturha vaiva hakea. Mutta olkoonpa miten tahansa, niin niinhän kuitenkin\non tapahtunut kuin on sallittu.\"\n\n\"Ka niin. Eihän se tämä asia enää muutu. Mutta eipä tässä vielä\nvarmuudella tiedetä, kuinka on käynytkään. Sittenpähän huomenna\nnähdään.\"\n\nVihdoin keskustelunsa lopetettuaan lähtevät vahtaajat kotiapäin\nastumaan, kun kuitenkin pitävät varmana, ett'ei metsä sinä yönä enää\nhaaskoille tule. Ja kotia tultuaan he heti käyvät levolle, kerran taas\nyönsä rauhassa nukkumaan monien valvomisien perästä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSeuraavana päivänä Mäntyvaaran miehet, kerrottuaan koko talon väelle,\nkuinka vahtuu ja ammunta oli huonosti onnistunut, käyvät vielä metsässä\nkatsomassa, eikö sattuisi karhu jostain löytymään. Mutta verijälkiä\nnäkyy ainoastaan siinä paikassa, jossa karhu oli seisonut isännän sitä\nampuessa ja monioita vähempiä jälkiä siitä pikkusen matkaa sitä suuntaa\nkohti, minne karhu oli kadonnut, vaan sittenpä ne jäljet loppuvatkin,\nkatoavat kerrassaan, eikä metsän kuningasta löydetä mistään, ei elävänä\neikä kuolleena; ja tyhjin toimin täytyy miesten kotia palata, kun eivät\nkuitenkaan voi osata karhun olopaikalle.\n\nNyt on isäntä yhä enemmän vakuutettu siinä luulossa, että hänen\npyssynsä on pilattu eli lumottu, eikä se siis voi tehota, vaikka kuinka\nhyvään paikkaan sattuisi käymään. Sen vuoksi hän jo on kyllästynyt\nkoko vahtuuhommaan ja miettii, että toinen tuuma on keksittävä\nmetsän kuninkaan tappamiseksi. Senkin vuoksi on joku muutos tarpeen,\nkoska kovin paljon aikaa menee kahdessa eri paikassa joka yö vahtia\npitää. Siinähän menee kahdelta mieheltä aika melkein kokonaan, niin\nettä peltotyöt hyvin huonosti edistyvät. Mutta mikähän tuuma se\nkeksittäisiin? Kun vaan olisi hyvä karhukoira, niin sittenhän ei olisi\nmuuta ajattelemista kuin heti ruveta karhua metsästämään. Vaan mistäpä\nse semmoinen koira saadaan!\n\nMietteissään istuu isäntä penkillä akkunan kohdalla, polttaen pitkiä\nlehtiä. Vasta on hän, samoin kuin muu talonväki, einepöydän äärestä\nnoussut, mutta Tiina on kuitenkin aamusta asti karjan paimenena metsää\nkierrellyt.\n\n\"Minä tässä ajattelen\", sanoo isäntä, hetken äänettömyyden kuluttua,\nkun Mäntyvaaran väestä kaikki muut paitsi Tiina istuvat koolla\npirtissä, pitäen loma-aikaa, ennenkuin leikkuutyöhön lähtevät. \"Minä\najattelen, että kyllä jo heitän sikseen kaikki yövahtuut minun\nosaltani.\"\n\n\"No, joko rupeaa kyllästyttämään?\" kysyy Kaisu.\n\n\"Eipä paljon muutenkaan. Ei se teho kuitenkaan minun pyssyni.\"\n\n\"Vai ei teho. Niinkö siis todella luulette, että se on pilattu?\"\n\n\"No, niinpä uskon. Olisihan se muuten tappanut, kun viime yönä metsän\nkuningasta ammuin, ell'ei se olisi ollut pilattu.\"\n\n\"Mitenpä se olisi tappanut, kun ei sattunut hyvään paikkaan!\"\n\n\"Sattunut! Ihan vissiin sattui, vaan eihän se tappanut, kun pyssyssä\noli vika. -- Mutta minä rupean tässä toista tuumaa miettimään.\"\n\n\"Mikähän sinulla nyt on mielessä?\" huudahtaa emäntä.\n\n\"Mitenkähän olisi loukas laittaa!\"\n\n\"Loukas!\" puuttuu puheeseen Lauri. \"Eihän se aivan hullu tuuma ole.\"\n\n\"Pistipä isällä hyvä ajatus päähän!\" naurahtaa Kaisu. \"Metsän petoa\nruvetaan pyytämään samalla lailla kuin hiirtä ansalla. Mutta eiköhän\nmörkö paremmin osaa itseään varoa kuin hiiri!\"\n\n\"Kyllä se sekin joskus saattaa erehtyä, vaikka sillä on miehen mieli\",\nvastaa isäntä. \"Ja erehtyyhän se ihminenkin. -- Tietävätpähän vanhat\nihmiset mainita semmoisista tapauksista, että metsän kuningas on\nloukkaassa surmansa saanut. Muistanpa minäkin, että minun lapsena\nollessani täällä kotonani -- juuri tässä talossa -- vietettiin\nmesikämmenen peijaita, ja se oli loukkaassa kuollut.\"\n\n\"Tuohan Vanhalan Matti\", saapi sanoakseen Mikko, joka äänetönnä on\nistunut lavitsalla, muista vähän syrjällä, \"joka on tunnettu karhun\ntappaja, kuuluu saaneen joskus loukkaallakin metsän pedon hengiltä.\"\n\n\"Onhan se saanut\", sanoo Lauri, \"puheitten mukaan. Ja kyllä on meidän\ntehtävä se loukas. Tulisihan se ansaksi sekin ja saattaisi kyllä metsän\nkuninkaalta hengen ottaa, kun se vaan sattuisi sinne menemään.\"\n\n\"Siinäpä se\", sanoo Kaisu. \"Mutta kyllä se ei sinne mene niin kauan\nkuin sillä on vielä ne lehmäin raadot syömättä.\"\n\n\"Kyllä se silti saattaa mennä\", väittää Lauri, \"kun pannaan sille\noikein hyvä syötti; enkä minä vielä vahtuuta heitä.\"\n\n\"Tehkäähän loukas!\" kehoittaa Anni. \"Ehkäpä sattuisi sitten pyynti\nparemmin onnistumaan.\"\n\n\"Mutta oletteko isä koskaan loukasta nähnyt?\" kysyy Lauri.\n\n\"En minä kyllä nähnyt ole\", vastaa isäntä, \"vaan olen minä siitä siksi\npaljon kuullut puhuttavan, jotta tiedän, minkälainen se on. Vivusta en\nvarmaan voisi sanoa, minkälainen se on. Mutta minä ajattelen, että me\notamme Vanhalan Matin neuvojaksi ja vivun laittajaksi.\"\n\n\"Se kyllä käypi laatuun. Mutta milloinka me rupeamme siihen loukkaan\ntekoon.\"\n\n\"No, laitetaan heti sana Vanhalaan, niin pääsemme työhön käsiksi niin\npian kuin Matti tänne ehtii, ehkä huomenna. -- Mutta nyt lähtekäämme\nleikkuuta jatkamaan!\"\n\nAnni lähtee Vanhalaan sanaa viemään ja toiset hankkiutuvat pellolle\nlähtemään. Lauri ja isäntä sekä Kaisu lähtevät edeltä, vaan Mikko jo\nheidän mentyään rupeaa hitaasti pellolle päin astumaan. Emännällä on\nnyt muuta tekemistä, jottei hän jouda leikkuutyöhön.\n\nTuskin ovat leikkuumiehet saaneet ohraa leikatuksi yhdeksi kuhilaaksi\nasti, ja Mikko vasta saanut sirpin käteensä, kun Tiina hengästyneenä\nsaapuu pellolle ja jo kaukaa huutaa: \"Joutukaa apuun! Mörkö viepi\nvasikan.\"\n\n\"Mitä ihmettä!\" kurmnailee isäntä ja heittää leikkuun.\n\n\"Mitä sinä puhut!\" ihmettelee Laurikin. \"Onko se tosi?\"\n\n\"No, tosi se on\", vastaa Tiina läähättäen ja jo likelle ehdittyään.\n\"Tuolla vaaran rinteellä kun karja oli, niin yht'äkkiä, aivan\naavistamattani, mörkö sieppasi vasikan.\"\n\n\"Miks'et säikytellyt sitä petoa?\" kysyy Kaisu.\n\n\"Enhän minä kerennyt ja minkäpä olisin sille tehnyt! -- Mutta joutukaa\npian apuun. Mörkö syöpi Mielikin! Eikö lie jo syönytkin!\"\n\nMutta Lauri lähtee heti pirttiin juoksemaan ja hänen jälissään isäntä,\nja sieltä he heti sieppaavat pyssynsä ja pikimmältään sanoen emännälle,\nettä mörkö vei vasikan, he ryntäävät taas ulos, Lauri edellä, isäntä\njälessä, ja emäntä jääpi kummissaan seisomaan ja toisten kiirettä\nlähtöä katselemaan.\n\nTiina viittaa miehille suunnan, missä vasikka oli ollut ja sinne\nrientävät nyt miehet ja heidän jälessään juosta hilkkasee Kaisu ja\ntakimmaisena Tiina, vielä läähättäen äskösestä juoksustaan. Mikko\nastuu hiljokselleen heidän jälissään pyörtänöä pitkin pellon aidalle\nasti, ja sinne hän jääpi seisomaan, katsellen, kuinka kauas ne\njuoksevat. Kartanolla seisoo emäntä katselemassa hänkin ja hän pahoilee\nmielessään, kun taas vahinko tapahtui karjalle.\n\nKun miehet ja Kaisu sekä Tiina, jotka yhä vaan juoksevat heidän\nperässään, ehtivät mäkirinteelle sille paikalle, josta vasikka oli\nkadonnut, niin siellä likellä karja ammoilee kovasti ja näyttää\npeloissaan olevan. Sen joukossa ei tosiaan enää näy kadonnutta\nvasikka. Tiina selittää, missä kohti se oli ollut ja minnekkä päin\nhän luulee mörön sen vieneen. Miehet ajatellen, jotta katosikohan tuo\nnyt koppinaan, lähtevät metsään rientämään. Siellä he juoksentelevat\nja katselevat, jotta eikö satu näkymään joko mörköä tai vasikkaa.\nVaimoset eivät lähde heitä hyvin kauas seuraamaan, vaan katseltuaan ja\nkuunneltuaan likitienoilta, he palaavat takaisin. Lauri ja isäntä sillä\naikaa koettavat löytää karhun jälille, vaan turhaan. Karhusta ei näy\njälkeäkään missään, eikä vasikan ammontaa kuulu missään. Hetken aikaa\nhaettuaan, haettavaansa löytämättä, he palaavat takaisin ja asettavat\npyssynsä paikoilleen pirtin seinälle.\n\nPirtissä ovat nyt kaikki Mäntyvaaran asujat, paitsi Anni, koolla.\nVähää ennen miesten tuloa olivat Kaisu ja Tiina sinne tulleet ja\nemäntä heiltä tarkkaan kyseli siitä vasikan katoamisesta. Nyt ei malta\nMikkokaan olla poissa muitten joukosta, vaan lähtee hänkin kuulemaan\ntoisten puheita.\n\n\"No, eikö löytynyt?\" kysyy emäntä heti miesten sisään astuttua.\n\n\"Eipä\", vastaa isäntä ja istahtaa penkille. \"Se katosi, se vasikka,\nkerrassaan, nahkoineen kaikkineen.\"\n\n\"No, katosi se\", vakuuttaa Lauri, hänkin istumapaikan itselleen\nvaliten. \"Ei kuulunut siitä niin ääntäkään, ja metsän kuningas oli\nsiksi viisas, ett'ei pannut puumerkkiään siihen, mistä oli kulkenut.\"\n\n\"No, kyllä se pahuus oli sukkela menemään. Kumma oli, mitenkä se pääsi\njättämään, vaikka sillä oli elukka kannettavana. Miten tuo lieneekin\nsitä kantanut, vaan ei siltä kulku kuitenkaan hidastunut, koskapahan\nemme tavottaneet.\"\n\n\"No, oli se tapausta!\" lausuu kummissaan emäntä.\n\n\"Kyllä se oli soma tapaus\", päivittelee Tiina. \"En tuota ennakolta\nosannut aavistaa.\"\n\n\"Kukapa sitä osasi aavistaa!\" sanoo isäntäkin.\n\n\"Se vasta kummaa oli minusta\", puuttuu keskusteluun Mikko, \"että se\nuskalsi ihan paimenen nähden vasikkaan kajota. Enpä ole sattunut\nkuulemaan, että se koskaan ennen olisi niin tehnyt.\"\n\n\"Kyllä oli tapausta tämä\", pahoilee yhä emäntä. \"Ja kovinhan se tuntuu\nikävältä, kun ei karja enää säily paimenenkaan turvissa.\"\n\n\"Olihan se ikävä asia\", myöntää isäntä, \"että joutui Mielikki metsän\nsaaliiksi, ja kyllä mörkö on sen jo niin hyvään paikkaan kätkenyt\ntai jo syönyt sen suuhunsa nahkoilleen kaikkineen, ett'ei sitä voida\nenää löytää mistään. Mutta ei tälle asialle enää voida mitään. Se oli\nniin sallittu ja sen vuoksi se tapahtui. -- Näet nyt Kaisu\", sanoo\nhän sitten Kaisun puoleen kääntyen, \"ett'ei ole paimenestakaan apua\nkarjalle.\"\n\n\"Kyllä siitä on apua\", puolustelee Kaisu itseään. \"Mutta Tiina ei ollut\noikein valpas ja tarkkaavainen.\"\n\n\"Minäkö!\" huudahtaa Tiina. \"Teinhän minä kaikkea mitä voin.\"\n\n\"Olisit huutanut ja säikytellyt sitä petoa, kun se rupesi karjaa\nhätyyttämään.\"\n\n\"Enhän minä kerennyt havaitakaan sitä ennenkuin sillä jo oli vasikka\nkynsissä. Enhän silloin voinut sille mitään eikä olisi toinenkaan minun\nsijassani mitään saattanut tehdä.\"\n\n\"Eihän tämä asia ole Tiinan syy\", sanoo isäntä. \"Se kun oli kerta\nmäärätty tapahtuvaksi, niin sen täytyi tapahtua, eikä siihen paimen\nmitään voinut. Eihän kukaan voi sallimukselle mitään.\"\n\n\"No, en tiedä\", väittää Kaisu. \"Mutta kyllä en minä Tiinan sijassa\nolisi yhtään elukkaa karjasta päästänyt metsän kynsiin.\"\n\n\"Oleppa sanomatta!\" vastustaa Tiina, \"Kun olisit ollut minun sijassani,\nniin et olisi kerennyt mitään ajatellakaan, ennenkuin jo metsä vasikan\nkanssa olisi ollut kaukana näkymättömissä.\"\n\n\"Älähän! Ei olisi metsä tullut likellenikään, kun minä olisin aina\nhuutanut tai laulellut.\"\n\n\"No, mitä tuossa tyhjää intätte!\" virkkoo isäntä. \"Tämä asia ei\nkuitenkaan muutu. Se tapahtui niinkuin oli sallittu.\"\n\n\"Niin\", myöntää emäntä. \"Tulihan tosin vahinko, vaan minkäpä sille\ntekee! Se oli sallittu. Mutta, Tiina, saat sinä vielä mennä paimeneksi;\nsillä karja peloissaan ammoilee tuolla vaaran rinteellä, eikä uskalla\nmihinkään liikkua paimenetta.\"\n\n\"Tosiaan\", sanoo isäntäkin, \"saapi karjalla olla paimen sen vuoksi,\nettä karja paremmin uskaltaisi kulkea ruokaisemmilla paikoilla, mutta\nei suinkaan sen vuoksi, että paimenesta olisi mitään apua karjalle\nmörköä vastaan.\"\n\n\"Saisihan tuonne mennä paimeneksi\", sanoo Tiina, \"mutta jos se mörkö\nvielä päälle tulee.\"\n\n\"Siitä ei ole pelkoa\", keskeyttää isäntä Tiinan puhetta. \"Harvoinpa se\nihmisen päälle tulee.\"\n\n\"Entäpä jos nyt tulisi, koska se on jo niin rohkeaksi tullut, että\nuskaltaa karjaan kajota paimenen nähden.\"\n\n\"Ole huoleti! Sinun päällesi se ei tule, kun et sinä voi sitä millään\naseella uhata. Menehän nyt! Me muut täältä lähdemme taas leikkaamaan,\n-- ja huomenna rupeamme loukkaan tekoon, jotta eikö sattuisi mörkö\nsinne menemään ja siellä surmansa saamaan.\"\n\nNiin poistuu kukin töihinsä, mielessään usein ajatellen karhujuttua.\nPienokaiset vaan, mistään huolehtimatta, leikkivät iloisina kartanon\nhietikolla.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSeuraavan päivän aamulla Mäntyvaaran isäntä, Lauri sekä Vanhalan\nMatti lähtevät loukkaan tekoon. He astuvat karhun vahtuun vuoksi jo\nusein kulettuja seutuja, ensin rantatietä myöten ja kääntyvät sitten\nvasemmalle ja kulkevat tiheän metsikön kautta sitä suuntaa kohti, missä\nhaaskat ovat. Etummaisena astuu Lauri, sitten isäntä ja takimmaisena\nMatti. Enimmästä keskustelutta kuluu matka ja varsinkin Matti, joka on\nharvapuheinen, jäykkäluontoinen vanhus, ei monta sanaa sano.\n\nMiehet valitsevat metsässä paikan likelle niitä seutuja, missä lehmäin\nraadot ovat, vaan vähän ylemmäksi, kuivemmalle maalle. Siellä he\nrupeavat puita jystämään ja hakkaavat sylen pituisia hirtten tapaisia\npalkkeja joko kasvavista puista tai osaksi myös siellä täällä olevista\nkaatuneista hongista. Isännän ja Laurin kirveet enite jälkeä tekevät ja\nMatti vaan tekee pienempiä veistotöitä sekä antaa toisille tarvittaessa\nneuvoja ja auttaa heitä isompia puita kuljetettaessa. Kuuluu nyt\nkirveitten kalketta ja puitten pauketta palkkeja tehdessä; sillä\nsemmoisessa työssä ei jyskettä saateta välttää; ja metsän kuningas,\njos vaan mailla lienee, saapi kummissaan kuunnella ja ajatella, jotta\nmikä se nyt semmoista jytäkkää pitää sen ennen rauhaisan ruokapaikan\nläheisyydessä. Kuluu aikaa melkonen palkkeja tehdessä, niitä kun\ntarvitaan koko joukko, vaan kun arvellaan niiden riittävän, ruvetaan\nniistä loukkaalle seiniä tekemään. Ne ladotaan pystyyn maata vasten\nihan toistensa viereen kolmeksi seinäksi eli sivuksi, niin että kaksi\nseinää tulee yhtäsuuntaisiksi toistensa kanssa ja kolmas yhdistää\nniiden päät toisiinsa, vaan yksi sivu jääpi siis avoimeksi. Tälle\nneljännelle sivulle vedetään iso kokonainen hirsi ja asetetaan maata\npitkin ikäänkuin kynnykseksi loukkaalle, niin että tyvipuoli koskettaa\nmolempia yhtäsuuntaisia seiniä, vaan latvapuoli ulottuu kauas niiden\nulkopuolelle. Vielä tarvitaan tätä loukkaan etusivua varten hirsi tai\nkaksi; mutta, ennenkuin ne hakataan ja tuodaan määräpaikkoihinsa, on\nMatti ukko ruvennut vivun tekoon. Hän veistelee kaikenlaisia palukoita,\njotka tarvitaan vipua varten, ja on työhönsä niin kiintynyt, ett'ei\npaljon jouda ympärilleen silmäellä eikä sekaantua isännän ja Laurin\npuheisiin. Nämä kun tuumaavat ja miettivät, mitenkä mikin on tehtävä,\nniin ukko vaan äänetönnä työtään toimittaa, eikä hän muulloin kuin\ntoisten jotain kysyessä lyhyesti jonkun sanan vastaukseksi ärähtää, ja\nvaikka hän näkee, ett'eivät aina älyä, mitä varten hän mitäkin tekee,\nniin ei hän kuitenkaan ennen aikojaan selityksiin rupea; hän olla\njöröttää vaan vakavana ja totisena ja tekee työnsä varmana kuin kokenut\nmestari ainakin.\n\nMatin veistäessä ja vuollessa vipulaitokseen tarvittavia kaluja, ovat\nisäntä ja Lauri puuhassa isoa hirttä valmistaessaan. Kun se on valmis\nkuljetettavaksi, tuumaa isäntä Laurille, hirttä kohottaessaan: \"Tuskin\ntämä kahden miehen saadaankaan paikoilleen.\"\n\n\"Näkyy tässä painoa olevan\", vastaa Lauri, hänkin hirttä kohottaessaan.\n\n\"Raskas tämä raato on\", huutaa isäntä Matille. \"Etköhän Matti tulisi\navustamaan!\"\n\n\"Vai raskaalta tuntuu\", vastaa Matti. \"No, minä tulen täältä heti.\"\n\nKolmen miehen vedetään sitten hirsi loukkaan eteen ja siinä kantajat\neli vetäjät heittävät taakan käsistään ja niin pudota romahtaa hirsi\nmaahan toisen viereen. Siihen se sitten jätetään vähäksi aikaa,\nennenkuin se nostetaan siihen paikkaan, mihin se on pantava.\n\nEnnenkuin nyt isäntä ja Lauri muihin töihin rupeavat, käyvät he toisen\nhaaskan purkamassa ja tuovat sitten koko haisevan lehmänraadon loukkaan\nlähelle, jotta Matti saisi siitä syöttiä ottaa loukkaaseen karhua\nvarten pantavaksi.\n\nMatilla alkaa nyt vipulaitos olla lopulleen valmis. Loukkaan sisälle\nperäseinään on hän kiinnittänyt puukoukun, johon syötti tulee\npantavaksi, ja siitä johtuu vipu etusivulle, siinä olevan hirren\ntyvipuolen kohdalle. Kun lehmän raato on tuotu siihen likelle, niin\nMatti leikkaa raadosta pään erilleen, jonka hän vielä halkaisee ja\npanee sitten toisen puoliskon, johon myös kieli on jäänyt, puukoukkuun.\nIsännälle ja Laurille, jotka katselevat hänen hommaansa, sanoo hän:\n\"Päällystäkäähän loukas kokonaan havuilla ja katsokaa, että joka paikka\ntulee niin hyvin peitetyksi, ett'ei vieras katsoja voi ollenkaan tietää\nniiden peitossa minkään rakennuksen olevan!\"\n\nNiin ruvetaankin loukasta havuilla peittämään ja sillä aikaa Matti\nlehmän raatoa silpoilee sekä syytää siitä palan palan perästä loukkaan\nsisälle ja etupuolellekin. Ne ovat sitä varten, että karhu, jos se\nkerta sille mieluisesta hajusta vieteltynä tulisi loukkaalle, rupeaisi\nnuuskimaan ja syömään siellä täällä olevia paloja, joista se pääsisi\nhyvään makuun, eikä sitten malttaisi olla syömättä syöttiä puukoukusta.\n\nVihdoin, kun loukas on kokonaan havuilla peitetty, niin että se on\naivan kuin havumaja, viritetään vipu. Se hirsi, joka äsken tuotiin,\nnostetaan toisen hirren päälle, joka oli pantu loukkaalle kynnykseksi,\nsiten että latvat tulevat päällekkäin, vaan ylemmäisen hirren tyvipuoli\nkohotetaan, joten aukko tulee hirtten väliin, ja tähän väliin asettaa\nnyt Matti kepin oli palukan pystyyn päällimmäistä hirttä kannattamaan.\nTämä palukka on yhteydessä vipulaitoksen kanssa, joka on sillä lailla\nlaitettu, että, jos se sattuu liikahtamaan, silloin heti hirttä\nkannattava palukka kaatuu ja samalla hirsi alas romahtaa.\n\nKun nyt loukas on valmis ja vipu viritetty, tuumaa isäntä, loukasta\nja vipua katsellen: \"Tämmöinen se nyt tuli ansa metsän kuninkaalle.\nNyt ei puutu muuta kuin että se metsän peto tulisi tähän ansaan, niin\nsittenhän ne tulisivat jo vaivat palkituiksi.\"\n\n\"Ka, sehän tässä on toivottava\", vastaa Lauri, hänkin vipulaitosta\ntarkkaan katsoen. \"On tämä somanen laitos, ja tässä se salojen eläjä\npian saattaa surmansa saada.\"\n\n\"Hetihän sen täytyy henkensä heittää, kun se tulee tuohon syöttiin\nkoskemaan.\"\n\n\"Niin, ensin se tästä ulkopuolelta syöpi mitä löytää ja tuolta sisältä\nse tietysti myöskin rupeaa lihapalasia maistelemaan, pistäen turpansa\ntästä välistä tuonne sille. No, sitten sillä tekee mieli tuota pään\npuoliskoa tuolta puukoukusta. Mutta sinne ei sen kuono uletukaan.\"\n\n\"Silloin se toisella jalallaan astuu tästä alushirren yli ja nyt se\nsaattaa suullaan koskettaa syöttiä.\"\n\n\"Vaan kun syötti on lujasti kiinni sidottu, niin se rupeaa sitä\nretuuttamaan, irti saadakseen.\"\n\n\"Mutta eipä irtaukaan syötti helposti; se näkyy hyvin lujaan olevan\nnuoralla sidottu.\"\n\n\"Ja kun se sitä retuuttaa, niin silloin puukoukku liikahtaa ja vipu\nlaukeaa. Tämä palukka tässä paikoiltaan solahtaa ja samalla tämä vankka\nhirsi mörön niskaan pudota romahtaa.\"\n\n\"No, se vasta rymäystä on!\"\n\n\"Ka, siinä tulee semmoinen paino mörkö paran päälle, jotta --\"\n\n\"Heh! Paikallahan se kuoliaaksi litistyy.\"\n\n\"Ei auta sillä voimain ponnistukset enää.\"\n\n\"Ka, hetihän tuommoinen paino siltä hengen viepi.\"\n\n\"Se on tietty\", puuttuu puheeseen Matti. \"Sen päälle tulee niin raskas\npaino, ett'ei se ennätä parahtaakaan. -- Mutta hyvä on kuitenkin, että\npannaan paljon painoa. Otetaanpa tuolta viellä tuo vanha hirsiremu,\njoka tuossa likellä näkyy, ja pannaan se lisäpainoksi!\"\n\n\"No, so kun vielä pannaan\", sanoo isäntä, \"niin kyllä sitten --.\"\n\n\"Kyllä sitten jo tulee painoa\", lausuu Lauri.\n\nTuodaan sitten se vanha jo melkein lahonnut hirsi ja nostetaan sekä\nkiinnitetään lisäpainoksi painohirren päälle.\n\nSittenpä se loukas vihdoin saadaan semmoisekseen jättää. Mutta Matin\npalasiksi silpoma lehmän raato on johonkin korjattava.\n\n\"Mihinkä ne nämä pannaan?\" kyselee Lauri raadon paloja kosketellen.\n\"Eihän näitä metsälle suinkaan syötäviksi jätetä?\"\n\n\"Ei toki\", vastaa Matti. \"Kyllä ne pois korjataan.\"\n\n\"Poishan ne ovat korjattavat\", sanoo isäntäkin. \"Maahan niitä olisi\nhyvä kätkeä, mutta sanotaanpa metsän niitä ylös kaivavan.\"\n\n\"Ei niitä maahan panna\", sanoo Matti. \"Sieltä kyllä metsä ne pian ylös\nkaivaa.\"\n\n\"No, puuhun ne vissiin pannaan\", sanoo Lauri. \"Mutta kyllähän se mörkö\nne sieltäkin saattaa saada.\"\n\n\"Pääseehän se puuhun kyllä vähän matkaa\", myöntää Matti. \"Vaan kun ne\nviedään korkealle ylemmille oksille, niin kyllä pysyvät siellä.\"\n\n\"Niinpä luulisi\", arvelee isäntäkin.\n\nKun sitten lehmän raadon palaset ovat ripustetut läheisten puitten\noksille niin korkealle kuin mahdollista sekä loukkaan teossa syntyneet\nlastut huolellisesti havuilla peitetyt, niin miehet, tyytyväisinä\ntyönsä päättymisestä, lähtevät kotia päin astumaan.\n\nPeräkkäin he astuvat taas, samassa järjestyksessä kuin olivat\ntulleetkin, mutta nyt he ovat iloisemmalla mielellä, isäntä varsinkin,\njoka nyt näkyy olevan hyvin puhetuulella, ja Lauri, vaan Matti ei näytä\niloisuuttaan sanoilla; on vaan yhtä jörö ja harvapuheinen kuin ennenkin.\n\n\"Kun nyt vaan\", sanoo isäntä ja kääntyy Lauriin päin, \"mörkö jonain\npäivänä sattuisi loukkaaseen eksymään, niin silloin mahtaisi sydän\nvähän sykähtää.\"\n\n\"No, jo se tuntuisi hyvälle\", myöntää Lauri, isännän puhuessa jäätyään\nmelkein seisomaan, \"semmoinen asia. Kyllä silloin Mäntyvaarassa ilo\nnousisi.\"\n\n\"Ka, siitä nousisi semmoinen ilo ja riemu, mesikämmenen peijaita\npidettäessä, jotta se vasta olisi! Kunpahan vaan menisi mörkö\nloukkaaseen! Eikähän semmoinen tapaus mahdoton ole. Onhan aina joskus\nennenkin sattunut, että joku metsän pörhökarva on loukkaassa surmansa\nsaanut.\"\n\n\"Onhan toki\", äännähtää Matti.\n\nSiinä kun astutaan metsämaita, muistelee isäntä, mitä lapsuutensa\najoilla oli kuullut puhuttavan metsän kuninkaasta.\n\n\"Kerrankin\", sanoo hän, \"kun minä vielä olin pahanen poikaressu --\nolisinko ollut kolme- tai nelivuotias -- niin mörkö oli kaatanut yhden\nlehmän meiltä ja sammalilla peittänyt, niinkuin se tavallisesti tekee.\nOli sitten monta yötä vahattu sitä mörköä, vaan turhaan; ei saatu sitä\nsillä keinoin. Sitten laitettiin loukas -- tottapa se oli semmoinen\nkuin meidän tekemämme; en minä kyllä ollut sitä katsomassa.\"\n\n\"Semmoinenpa se tavallisesti tehdään\", sanoo Matti.\n\n\"No niin. Siinä loukkaassa oli puukoukku ja siinä koukussa syötti --.\nluultavasti lehmän päästä sekin niinkuin nyt -- ja siitä koukusta,\ntietysti lähti vipu.\"\n\n\"Se on tietty\", vakuuttaa Matti.\n\n\"Niin\", jatkaa isäntä. \"Se oli loukas viritetty; ja miehet ne vaan\nkotona odottelivat, eikö ala kuulua pamausta, ja kävivät tuon tuostakin\nkatsomassa, jotta eikö ollut lau'ennut loukas.\"\n\n\"No, menikö mörkö loukkaaseen?\" kysyy Lauri.\n\n\"Älähän! Muuanna päivänä sitten, kun kaikki talon väki oli kotosalla,\nkuului metsästä, juuri sieltä päin, missä loukas oli, aika romahdus.\"\n\n\"Se oli vissiin --\" arvelee Lauri.\n\n\"Enhän minä\", keskeyttää isäntä, \"älynnyt sitä miksikään, vaan muistan\nselvään, kun isäni sanoi, jotta nyt loukas laukesi.\"\n\n\"No?\" äännähtää Matti.\n\n\"No, siitä innostui kaikki talon väki, innostui niin, että, kun isäni,\npyssyä seinältä ottaessaan, sanoi, jotta lähdetäänpä nyt katsomaan,\nmikä otus loukkaaseen on mennyt, niin eivät ainoastaan miehet vaan myös\nkaikki vaimosetkin lähtivät loukkaalle päin juoksujalassa rientämään;\nmutta minä ja toiset paitaressut jäimme pirttiin seisoa tollottamaan,\nihmetellen, jotta minnekkä ne nyt semmoisella kiiruulla menivät.\"\n\n\"Oliko loukkaassa mitä?\" kysyy Lauri.\n\n\"Kun joukko oli loukkaalle ehtinyt, niin -- aivan oikein -- siellä oli\nvipu lauennut, ja hirsien väliin oli litistynyt itse metsän kuningas.\"\n\n\"Ka se!\" lausuu Matti. \"No, se oli tietysti kuolleena siinä?\"\n\n\"Niin; eihän siinä henkeä ollut enää, siltä kun oli maha revennyt.\"\n\n\"No, kyllä mahtoi aika ilo nousta semmoisen tapauksen johdosta?\"\nkyselee Lauri.\n\n\"Se on tietty. Kyllähän siitä riemu nousi ja pidettiinkin sitten kemut\nsemmoiset, jotta ne vasta olivat; ei puuttunut niistä ruokaa eikä\nviinaa.\"\n\n\"Kyllähän sitä mesikämmenen peijaissa iloa pidetään\", sanoo Matti.\n\n\"Olisipa nyt toivottava\", sanoo Lauri, kun on taas matkaa kappale\nkulettu ja kohotaan jo rantatietä ylöspäin, \"että menisi mörkö\nloukkaaseen, jotta sitten saataisiin mesikämmenen peijaat pitää ja\nminäkin saisin niissä kerran olla.\"\n\n\"Ka, olisihan se mieluinen asia\", lausuu isäntä. \"Hyvinhän se mieli\nmenisi hyväksi, kun sattuisi metsän kuningas jonain päivänä loukkaassa\nolemaan; mutta eihän kukaan voi ennakolta tietää, mitä vastaisuudessa\non tapahtuva.\"\n\n\"Eihän sitä voi tietää\", myöntää Matti. \"Sillä möröllä on oma päänsä\nja kyllä se monesti osaa henkensä varoa, eikä tulekaan semmoisille\npaikoille, missä se pahaa aavistaa.\"\n\n\"Onhan se viisas eläin\", myöntää Lauri, \"mutta pettyy se välistä sekin.\"\n\n\"Ka, pettyyhän se joskus\", selittää Matti, \"varsinkin kun sillä on hyvä\nruoka tarjona.\"\n\n\"Kyllä onkin loukkaassa semmoinen syötti\", sanoo isäntä, \"jonka pitäisi\nmakialta maistua sen suussa.\"\n\n\"Ka, onhan siinä semmoinen syötti, jotta, jos se ei kelpaa, niin ei\nkelpaa muukaan.\"\n\n\"Eiköhän mahtane sillä suu vettyä, sitä nähdessä!\" naurahtaa Lauri.\n\n\"No, niin luulisi\", arvelee isäntäkin.\n\nJo ovat loukkaan rakentajat ehtineet matkansa päähän ja astuvat nyt\nMäntyvaaran pirttiin, jossa he tyytyväisin mielin heti rupeavat\nillallista syömään, ja hajauvat sitte kukin vuoteillensa, ainakin\nensi yön kotona rauhassa nukkuakseen. Yövahtuuhomman he ovat jo\nmelkein kokonaan mielestään jättäneet, kun ei kuitenkaan näy koskaan\nvahtuu onnistuvan; eikä karhu ainakaan aivan pian haaskalle tule,\narvelevat sekä isäntä että Lauri; kyllä sitä päivällinen möyke on vähän\nsäikyttänyt, vaan moniaitten päiväin perästä se kyllä taas tulee, kun\nlie tullakseen, ja onhan sillä silloin loukas tarjona -- menköön siihen.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMuutaman päivän kuluttua sen jälkeen kuin loukas oli tehty, kaikki\nMäntyvaaralaiset, paitsi emäntä ja Anni, jotka ovat muilla töillä,\nleikkaavat ruista talon nuottarannalle päin olevan pellon alapäässä, ja\ntoisten muassa työskentelee Mikkokin -- Matti oli jo mennyt kotiinsa.\n\nTyö on ruvennut paremmin edistymään siitä asti kuin talon miehet\nheittivät haaskalla kulkunsa sikseen. Ennenhän työvoima oli hyvin\nvähäväkinen, kun ainoain Mäntyvaarassa asuvain miesten aika kului\nenimmäksi osaksi yövahtuissa; nyt sitä vastoin saavat he käyttää\nkoko päivän peltotyöhön. Vielähän se kyllä toinen lehmän raato on\npaikoillaan ja siis olisi tilaisuutta vielä siellä vahtuussa kulkea,\nmutta isäntä ei siitä enää perusta, ajattelee vaan, mikäpä siellä\ntyhjän tähden rupeaa aikaa kuluttamaan, kun on nähty, ett'ei metsän\nkuningas kuitenkaan Mäntyvaaran pyssyistä saa surmaansa. Laurillakin\non ampumainto kokonaan laimennut; hän ei aio ainakaan muutamiin\nvuorokausiin vahtuussa kulkea, eikä hän luule karhun aivan heti\ntulevankaan haaskalle.\n\nLoukas on nyt ainoa, joka pitää isännän ja Laurin sekä toistenkin\ntoivoa vireillä. Kaisu yksinään ajattelee, että karhu pysyy niin kauan\nhengissä kuin ei mikään taitava pyssymies sitä hätyytä, ja hän on\nsiinä vakuutuksessa, että jos vaan Peltolan Kalle tulisi vahtaajaksi,\nniin silloin kyllä metsän kuningas jonain yönä saisi surmansa hänen\nkädestään.\n\nMäntyvaaran leikkuumiehet työskentelevät kaikki samalla peltosaralla,\nniin lähellä toisiaan, että puhe voipi hyvin kuulua heidän\nkesken. Hyvillä mielin tekevät he työtään, tosin suurta kiirettä\npitämättä, mutta kuitenkin niin, että heillä jotain valmista\ntulee. Tyyniluontoinen isäntä kaataa olkea voimakkaalla kädellä ja\ntasaisesti käypi hänellä työ samoin kuin Laurillakin. Kyllä näkyy,\nettä he ovat samanlaisessa työssä jo ennenkin olleet, vaikka he\ntosin ovat tottuneemmat kolopuita kaatamaan. Ilomielinen Kaisu\non sukkelaliikkeinen työssään, liikuttaapi vikkelästi sirppiään.\nTiinakin kokee aika ketteränä olla, vaan hän ei malta kauan yhtä perää\nsirpillään olkia katkoa, siinä kun selkä tulee kovin kumarassa olemaan;\nhän nousee usein kyykyltään oikaistaksensa ruumistaan ja jonkun sanan\npuhuakseen. Toisten muassa työskentelee Mikko, häärii sirppinsä kanssa\nhänkin; ja vaikka hän onkin hidasluontoinen ja liikuttaapi kankeasti\nkättään, niin saapi hänkin aina vähän valmista.\n\nLeikkuuilma on hyvä. Päivä on lämmin ja tyyneenlainen. Lännestä päin\nkäypi vieno tuulen henki, puhaltaa sen verran, että se juuri tuntuu.\n\n\"Voi toki!\" rupeaa Tiina valittamaan. \"Tästä leikkuustapa ei tunnu\ntulevankaan koskaan loppua.\"\n\n\"Joko rupeaa kyllästyttämään?\" sanoo vastuuksi Mikko, joka sattuu\nlähimmäisenä olemaan, saaden syytä leikkuutaan keskeyttää.\n\n\"Eipä paljon muutenkaan. Kovin monet päivät on jo saatu täällä sirppiä\nkäännellä, eikä vaan leikkuu ota loppuakseen.\"\n\n\"No, kyllä se nyt kohta loppuu. Ei ole monen päivän työ enää jälillä.\"\n\n\"Kyllä minä jo raskisinkin heittää tämän työn. Voi, aivanhan tässä\nselkä kipeytyy, kun niin kumarassa pitää olla!\"\n\n\"Mitä se Tiina --!\" puuttu isäntä keskusteluun. \"Nytkö se jo vaikeaksi\nkäypi työ! Voi Tiina parka! Jos ei sinulla olisi milloinkaan tämän\nvaikeampaa, niin ei sinulla sitten koskaan vaikea olisikaan.\"\n\n\"Enhän minä sillä sanokaan\", puolustaa Tiina. \"Mutta eihän tuo kumma\nolekaan, jos selkä vähän kipeytyy, kun tässä kauan tulee kumarassa\nolleeksi.\"\n\n\"Kyllähän sillä tuolla eukollani kumarassa olo käypi vaikeaksi\",\nsaapi sanoakseen Lauri, hänkin leikkuunsa keskeyttäen. \"Sillä kun on\ntuommoinen raskaanlainen ruumis, niin sen vuoksi hänelle leikkuu käypi\nvähän vaikeaksi. Vaan kyllä Tiina kuitenkin työhön kykenee; näkyypä hän\nolevan aika ketterä leikkaamaan.\"\n\n\"Annahan kun potun nostantaan joudutaan\", puuttuu Kaisu puheeseen,\n\"niin sitten vasta Tiina saa selkäänsä voivotella.\"\n\n\"Älähän!\" inttää Tiina. \"Kyllä minä semmoiseen jo olen tottunut, enkä\nole siinä sinua huonompi. -- Mutta mitä te nyt kaikki niin ison asian\nteette joka sanasta, minkä satun mainitsemaan! Käypihän se jo ikäväksi\ntämmöinen työ, josta ei koskaan näytä valmista tulevan.\"\n\n\"Älähän ole milläsikään, Tiina!\" sanoo Lauri eukolleen. \"Tällä viikolla\nmahdetaan kuitenkin saada leikkuu viimein lopetetuksi.\"\n\n\"Tottahan toki\", vakuuttaa isäntä, \"ell'ei vaan sitä ennen satuttaisi\nsaamaan mesikämmenen peijaita.\"\n\n\"Mikäpä ne peijaat laittaa!\" sanoo piloillaan Kaisu. \"Ensinhän pitää\nmetsän kuningas saada kaadetuksi ja sitten vasta on aika peijaita\nmiettiä.\"\n\n\"Mitä sinä tyttö taas!\" nuhtelee isäntä. \"Silloinhan olisivat jo\npeijaat tiedossa, kun mörkö sattuisi loukkaaseen menemään.\"\n\n\"Siinäpä se, jos sattuisi\", ivaa yhä Kaisu.\n\n\"Vaan ei se ole sanottu, että se siihen sattuu menemään. Kyllä on ihan\nonnen kauppa, jos se sinne menee.\"\n\n\"Antaapa olla onnen kauppa. Mutta voisihan se semmoinen tapaus\nkuitenkin sattua.\"\n\n\"Eihän se mikään mahdoton asia olisi\", vakuuttaa Mikkokin.\n\n\"No, kun sattuisi semmoinen tapaus\", saapi sanoakseen Lauri, \"niin\nkyllähän se ei paha olisi.\"\n\nSamassa kuuluu metsästä joku romahdus.\n\n\"Voi, hyvä ihme! Mikä se oli? kuulittako?\" huudahtaa Tiina, paukauksen\nkuultuaan.\n\n\"Mikähän se mahtoi olla!\" lausuu kummissaan Lauri, korvallistaan\nkynsien.\n\n\"Miltä tosiaan lie pamahtanut!\" ihmettelee isäntäkin, vasemmalla\nkädellään hiuksiaan kopeloiden. \"Tuoltahan se ääni kuului loukkaalta\npäin.\"\n\n\"No, niin minustakin kuulosti\", sanoo Tiina.\n\n\"Olisikohan se ollut?\" rupeaa Lauri arvelemaan.\n\n\"No, aivan selväänhän se ääni kuului loukkaalta\", keskeyttää Kaisu.\n\n\"Kyllä se sieltä kuului\", saapi sanoakseen Mikko.\n\n\"Kyllä nyt loukas laukesi\", luulee isäntä.\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoo Lauri. \"Sieltä päin se ääni kuului, ja\nsieltä se helposti myötätuulessa tänne asti kuuluukin.\"\n\n\"Totta vissiinkin se oli loukas, joka laukesi\", arvelee yhä isäntä,\nihan varmana luulossaan.\n\n\"Kyllä se oli se. Eipähän se mikä lie ollut\", väittää Laurikin.\n\n\"No, kyllä nyt sattui metsän kuningas loukkaaseen. -- Lähdetäänpä\nkatsomaan!\"\n\n\"No, joku eläjä sinne sattui; mikä sitten lie ollutkin.\"\n\nPian leviää puhe, että loukas laukesi, koko talon väen kesken, ja\nsilloin syntyy vilkas liike ja puhelu, varsinkin vaimosten kesken.\nMutta isäntä ja Lauri eivät jouda toisten puheista välittää; vaan\nlähtevät heti loukkaalle päin rientämään, ja heidän jälkeensä kiiruhtaa\nsitten talon väestä yksi toisensa perästä, Kaisu, Tiina, Anni,\nvieläpä pieni Junnukin, joka kaikin mokomin haluaa nähdä, mitä kummaa\non tapahtunut, ja jälkimmäisenä lähtee vanha Mikko toisten perään\nverkalleen astumaan. Vanha emäntä vaan pienen Annin ja Heikin kanssa\njää kotia.\n\nKulkue kiiruhtaa rantatietä alaspäin ja poikkeaa sitten metsään\nloukkaalle päin. Isäntä ja Lauri, jotka etummaisina kulkevat, saavat\nensiksi nähdä, mitä on tapahtunut, kulkeissaan kuusikossa tulevat he\nsemmoiselle paikalle, mihin loukas puitten lomasta sopii näkymään.\n\n\"Katsoppa!\" huudahtaa isäntä iloisesti. \"Onpahan todella loukas\nlau'ennut.\"\n\n\"Näkyypä lauenneen\", huomaa Laurinkin.\n\n\"Mutta -- -- missä -- --\" sanoo isäntä sitten kummissaan, kun hän ei\nvielä näekään mitään elävää loukkaan hirsien välissä.\n\n\"No, hyvä ihme!\" kummeksii Laurikin. \"Eihän näykään? -- -- no, ei\ntosiaan näykään -- --\"\n\n\"No, joko peijaat ovat tiedossa?\" kysyy Kaisu, vielä vähän matkan\npäässä miehistä.\n\n\"Voi tuhat...\" palloilee isäntä, loukkaan viereen tultuaan, ja raappii\nkorvan ta'ustaan. \"Eihän täällä olekaan -- --.\"\n\n\"Katso ilkeyttä!\" päivittelee Laurikin, korvallistaan kynsien.\n\n\"No, tämäpä nyt oli -- --\"\n\n\"Nyt vältti, kun on tyhjä koko loukas!\"\n\n\"Olipa tämä nyt tapausta!\"\n\n\"Ka, eihän tässä ole tyhjää enempää\", sanoo Kaisu, loukkaaseen\nkurkistaessaan.\n\n\"Voi, hyvä ihme!\" huudahtaa Tiina, paikalle ehdittyhän. \"Eihän sitä\nmetsän eläjää näykään!\"\n\n\"Ka, sitähän tässä kummastellaan\", selittää Lauri eukolleen, \"mitenkä\nloukas on lau'ennut, vaikk'ei näy, mikä sen olisi laukaissut.\"\n\n\"Voi, hyvän en aika!\" lausuu ihmeissään Annikin, Junnunsa kanssa\ntoisten joukkoon ehdittyhän. \"Itsestäänkö se tuo loukas on lau'ennut!\"\n\n\"Onpa päässyt mörkö karkuun\", on pieni Junnu tietävinään.\n\n\"Ei siinä ole sitä ollutkaan\", sanoo Kaisu.\n\n\"Mikähän tuossa kävi!\" päivittelee isäntä. \"Ei vaan siinä mörkö ole\nkäynyt.\"\n\n\"No, ei ole käynyt\", vakuuttaa Lauri. \"Jos se olisi käynyt, niin kyllä\nse olisi jäänytkin.\"\n\n\"No, jäänyt se olisi; eipähän se miten olisi voinut pois päästä.\"\n\n\"Ei olisikaan. Tuohonhan se olisi paikalla hirsien väliin kuoliaaksi\nlitistynyt.\"\n\n\"Niin olisi. -- Joku muu eläjä tässä on käynyt.\"\n\n\"Jokohan mahtoi koira käydä!\"\n\n\"Jospa hyvinkin lie koira ollut.\"\n\n\"Mutta mitenkä\", puuttuu Tiina sanomaan, \"koira olisi saattanut pakoon\npäästä? Minusta tunnustaa, että, jos se koira olisi ollut, se olisi\nlitistynyt tähän hirsien väliin, jos vaan se koira on ollut tavallisen\nkokoinen.\"\n\n\"Se tuota\", selittää Lauri, \"koira, kun on tullut tähän syöttiä\njyrsimään ja astunut etukäpälillään tästä alushirren yli, niin tottapa\nsillä mielestään syötti on ollut kovin kaukana ja se sen vuoksi\ntyöntäysi kokonaan loukkaan sisälle, käpertyi tänne niin, että, kun\nse sitten rupesi syötistä vetää reuhtasemaan, se vivun lau'ettua ei\nsaanutkaan mitään vahinkoa, vaan pääsi ehjänä pois laukkaamaan.\"\n\n\"Kyllä on niin asia\", myöntää isäntä. \"Totta vissiinkin tässä joku\nkoira pahuus on käynyt. Voi, jos sen saisin käsiini, niin kyllä minä --\"\n\n\"Kyllähän se sietäisi kuria\", keskeyttää Lauri, \"mutta eipä ole meillä\ntietona, mikä koira se täällä on ollut.\"\n\n\"Viaton kai se koira on ollut\", arvelee Kaisu. \"Se tietysti ei tiennyt,\nmitä varten se syötti tänne oli laitettu.\"\n\n\"Ka, eihän se kyllä sitä ole mahtanut tietää\", sanoo Lauri. \"Vaan pahan\nasian se kuitenkin teki, niin että, jos se nyt olisi tässä saapuvilla,\nminä paikalla sitä potkaseisin.\"\n\n\"Olihan tämä paha asia\", puuttuu isäntä lausumaan. \"Vaan minkäpä sille\ntekee! Ei se tapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule. Tottapa\nse niin oli sallittu. -- Ei tässä nyt muu neuvoksi jää kuin loukas\nuudestaan virittää ja sitten kotia lähteä ja toivoa tulevaksi kerraksi\nparempaa onnea.\"\n\nMiehet rupeavat sitten vipua virittämään, hirsiä kohottamaan, vaan\neivätpä helposti hirret kohoakaan ja sen vuoksi tulevat vaimosetkin\napuun, ja niin saadaan suurilla ponnistuksilla loukas viritetyksi.\n\nSamalla ehtii Mikko paikalle.\n\n\"Jopa nyt Mikko myöhästyi\", huudahtaa hänelle Lauri. \"Äsken täällä jo\nkaivattiin, sillä juur'ikään saatiin loukas viritetyksi.\"\n\n\"No, mikähän Mikolle tapahtui?\" kysyy Kaisu piloillaan.\n\n\"Eipähän mikään\", vastaa Mikko tyyneesti. \"En ruvennut kiirehtimään,\najattelin, että kerkeän kuitenkin. -- Tuota, tyhjäpä se on loukas!\"\n\n\"Tyhjä\", vastaa isäntä. \"Ei tässä mörköä ole ollutkaan. Mikä lie koira\npahuus käynyt vivun laukaisemassa!\"\n\n\"Välttää! -- Olipa se!\"\n\n\"Olihan se paha asia, vaan minkäpä sille nyt enää tekee!\"\n\nVielä vähän aikaa puheltuaan, lähtevät kaikki kotia päin astumaan,\nmatkallakin vielä muistellen tuota harmillista tapahtumaa, vaan\nkuitenkin lohduttaen itseään sillä toivolla, että saattaahan kuitenkin\nparemmasti tapahtua toisella kertaa. Kotia tultuaan menee sitten kukin\ntaas levollisesti työtään jatkamaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nEnsi pyhäpäivänä ollaan Mäntyvaarasta hankkeissa lähteä Peltolaan\nkylään. Kun on kotoinen hartaushetki vietetty, rukoukset ja evankeliumi\nluetut ja kiitosvirret Luojan kunniaksi veisatut erittäinkin sen\njohdosta, että leikkuu oli saatu lopetetuksi ja siis vilja, vaikk'ei\nsato tullut kovin runsas, kuitenkin oli hallan kynsistä säilynyt, niin\nlähtevät isäntä, emäntä, Lauri ja Kaisu rantaan astumaan, vaan Tiina ja\nAnni jäävät lasten kanssa kotia. -- Mikko oli jo muualle mennyt.\n\nPeltolaan lähtiät rantaan tultuaan työntävät veneen vesille ja Lauri\nrupeaa purjetta laittelemaan. Kun hän on saanut vanhan nelisnurkkaisen\nja paljon mustuneen purjeen nostetuksi, astuvat lähtiät veneeseen ja\nisäntä rupeaa viilettäjäksi, ja vene lähtee myötätuulessa aika vinhasti\nkiitämään kohti Peltolan rantaa.\n\nPeltolaiset ottavat tuliat oikein ilomielin vastaan, saattavat sisälle,\nkäskevät istumaan. Tervehdittyä kysellään kuulumisia, joita molemmin\npuolin mainitaan, mitä tiedetään. Isännät istuvat lavitsalle pöydän\nääreen tuumailemaan ja vähän matkaa heistä toiselle penkille Kalle ja\nLauri, ja isäntiä vastapäätä pirtin toisessa päässä olevalle penkille\nistuu Iikan emäntä ja hänen viereensä Kaisu, ja talon emäntä tyttöineen\npitää heille vähän aikaa seuraa, vaan pian nuori Elsa ja piika Eeva\npoistuvat köökin puolelle emännän käskystä vieraille ruokaa hommaamaan,\nja emäntä itsekin käypi heitä neuvomassa, mistä mitäkin saapi ottaa.\n\n\"No, kuinka Kaisu on voinut?\" kysyy Kaisulta Kalle, talon vaimosten\nhääriessä ruu'an laitossa. \"Oletko voinut hyvin viime kirkkomatkan\njälkeen?\"\n\n\"Ka, mikäpähän olisi ollut voidessa!\" vastaa Kaisu hymyillen. \"Kuinka\nolet itse voinut? Näytät nyt kovin vakaiselle.\"\n\n\"Minäkö! En suinkaan minä ole vakaisempi kuin ennenkään, vaan terve\nminä kyllä olen.\"\n\n\"Et kuitenkaan iloiselta näytä.\"\n\n\"No, en suinkaan suruiseltakaan. Vaan eihän se aina ilo ja suru\npäältäpäin näy.\"\n\n\"Useinpa se päältäpäinkin näkyy.\"\n\n\"Niin, mitä sinusta!\" puuttuu puheeseen Kaisun äiti. \"Sinä nauratkin\nusein aivan tyhjälle.\"\n\n\"Mitä se äiti siinä!\" sanoo Kaisu hymyillen. \"Totta minä nauran silloin\nkuin on jotain mille nauraa.\"\n\n\"Niin, vaan sinä nauratkin usein aivan mitättömälle asialle\",\nmuistuttaa Lauri.\n\n\"Ja sinä taas et naura millekään\", muistuttaa Kaisu.\n\n\"Ka, mitäpä häntä tyhjälle nauraa!\" vastaa vakaisesti Lauri.\n\"Saattaahan sitä olla iloinen, jos ei naurakaan.\"\n\n\"No, en suinkaan minä saattaisi\", arvelee Kaisu. \"Mutta sinä oletkin\naivan eriluontoinen kuin minä, aina vakava ja totinen, eikä näy\nKallekaan paljoa iloisempi luonnoltaan olevan. Et sinäkään aivan\nvähälle naura.\"\n\n\"Ka, en naura kyllä usein\", myöntää Kalle, \"mutta ei minua kuitenkaan\nmikään murhe paina, jos kohta en naurakaan. Nytkin tuntuu mieleni hyvin\nlevolliselta, jopa iloiseltakin.\"\n\nNuorten keskenään pakinoidessa tuumailevat isännät kahden kesken\nvakaisemmista asioista, semmoisista, joista heidän mielestään jotain\nkannattaa puhella.\n\n\"Metsän petohan taisi jäädä teidän puolellanne aivan asentoa pitämään\",\nsanoo Peltolainen ja hakee esille tupakkikukkaronsa.\n\n\"Ka, siltä se näyttää\", vastaa Iikka, \"koska se aina uudestaan\nilmaantuu, vaikka sitä hätyytetäänkin; ja sehän pahuus tässä äsken\nvielä vasikankin ryösti ihan paimenen nähden.\"\n\n\"Niinhän se kuuluu tehneen, -- -- Otappa tästä, pistä piippuun! Tässä\nolisi lehtitupakkaa. Ei ole nyt parempaa. -- Ja sinäkin Lauri, otahan\ntästä.\"\n\n\"Kiitoksia! Tämähän kyllä on hyvää\", vastaa Iikka, täyttäen piippunsa,\nja Lauri tekee samoin -- \"Niinhän se teki, vei koppinaan, nahkoineen,\npäivineen.\"\n\n\"Kyllä se oli kummallinen tapaus\", lausuu Janne ja tarjoo vierailleen\ntulta.\n\n\"Oli se tapausta, se! Vaan tottapa se niin oli sallittu.\"\n\n\"No, kyllä teillä vaan haittaa siitä pedosta on ollut.\"\n\n\"Ka, siitä vasta haittaa on ollut. Se on tappanut meiltä kaksi lehmää,\nvasikan ja sitä paitsi monet lampaat.\"\n\n\"Siinä on jo vahinkoa yhdelle talolle.\"\n\n\"Kerrassaan. Siinä on jo vahinkoa enemmän kuin yhden pedon edestä.\nMutta kun satuttaisiin saamaan hengiltä se salojen eläjä, niin\ntulisihan siinä vahinko kuitenkin osaksi korvatuksi.\"\n\n\"Tulisi kyllä. Onhan siitä hyvä tapporahakin. -- Mutta minusta on\noikein kumma, ett'ei se ole teidän käsissänne vielä kaatunut, vaikka\nsitä olette jo kahtena yönä talailta ampuneet. -- Eikä se ole tainnut\nvielä yrittää siihen loukkaaseenkaan, jonka kuulutte äsken tehneen?\"\n\n\"Eipä ole yrittänyt. Muuan päivä sitten kyllä loukas laukesi.\"\n\n\"No, mikä sen laukaisi?\"\n\n\"Me luulimme ensin, että mörkö sinne olisi mennyt, vaan kun käytiin\nkatsomassa, niin tyhjä olikin loukas. Siinä oli käynyt muuan koira\npahuus vivun laukaisemassa ja päässyt pakoon.\"\n\n\"Katse ilkeätä! No, kyllä semmoinen asia ei mahtanut hyvälle tuntua.\"\n\n\"Ka, pahallehan se tuntui, vaan minkäpä sille teki enää!\"\n\n\"No, on teillä vastuksia ollut paljon metsän pedon vuoksi.\"\n\nSamalla käskee emäntä vieraitaan ruu'alle, kun Elsa ja Eeva olivat\nsaaneet pöydän katetuksi.\n\n\"Onhan mahtanut nälkä tulla pitkän taipaleen takaa\", sanoo hän.\n\"Ruvetkaahan ruu'alle!\"\n\nVieraat kiittelevät ja istahtavat sitten kaikki pöydän ympärille ja\nrupeavat syömään, mitä on pöydällä tarjona, leipää, voita, viiliä ja\nmuikkuja. Mutta Iikka ei anna keskustelun Jannen kanssa pitkäksi aikaa\nkeskeytyä, vaan sanoo syödessään Jannelle, vastaten tämän puheeseen:\n\n\"Näkyyhän niitä olevan vastuksia ehtimiseen ja milloinkapa ne\nloppunevatkaan! -- Mitä taas tulee siihen, ett'ei metsän kuningas ole\nkaatunut, vaikka sitä olemme ampuneet, niin enpä luule syyn siihen\nolevan muun kuin sen, että meidän pyssyissämme on vika.\"\n\n\"Mikä vika?\" kysyy Peltolainen.\n\n\"No, ne ovat pilatut.\"\n\n\"Pilatut! Niin on vähin puhuttu. -- Mutta mitenkä sinä niin uskot?\"\n\n\"Vissiinkin on minun pyssyni pilattu, koskapahan ei tehonnut, vaikka\nminä mörköä läpi ruumiista ammuin.\"\n\n\"Mitä joutavia! Kyll' on ampujassa vika ollut, eikä pyssyssä.\"\n\n\"Eikö mitä! Minä ammuin ihan tarkkaan, kerrassaan läpi sydämmen.\"\n\n\"No, sittenhän olisi peto paikalla kaatunut.\"\n\n\"Niinhän olisi luullut. Mutta tottapa se pyssy oli pilattu, kosk'ei\nkaatunut.\"\n\n\"Oli se kummaa\", puuttuu Lauri sanomaan, \"ett'ei peto kaatunut, vaikka\nisä sitä ampui ja siihen kyllä kävi, koska siitä verta vähän vuoti.\"\n\n\"No, siihen on sattunut hyvin huonosti käymään\", vakuuttaa Janne. \"Ja\nsen vuoksi se ei paljon vioittunut, vaan pääsi pakoon pujahtamaan.\"\n\n\"Mitenhän lienee!\" epäilee Iikka, \"vaan pilattuna kai minä olen pitänyt\npyssyni.\"\n\n\"Ei se ole pilattu; älä uskokaan! Vaan ammunnassa se vika on ollut tai\non pyssy jotenkin ollut vikanainen.\"\n\n\"Eipähän. Koetinpahan minä sillä ennen ampua kuin vahtaamaan läksin, ja\nmenipähän silloin luoti jotenkin paksun seinän läpi.\"\n\n\"No, jos niin on, ei syy voi olla muussa kuin ampumisessa. -- Minä en\nsinun sijassasi olisi vielä vahtuuta heittänyt.\"\n\n\"Jopa tuosta sai jo tarpeeksensa. Se kun ei näyttänyt mitään auttavan,\nniin minä ajattelin, että mikäpä siinä tyhjän tähden rupeaa aikaansa\nkuluttamaan.\"\n\n\"Ehkäpä olisi lopulla vahtuu onnistunut.\"\n\n\"Kuka tuon tiennee, miten olisi käynyt! Mutta siitäpä alkoi näyttää,\nett'ei ollut sallittu peto kaatuvaksi minun pyssyni kautta.\"\n\n\"Ei olisi pitänyt epäilyksiin joutua, jos kohta ensimmäiset kokeet\neivät onnistuneet. -- Ja taas tuommoiset ajatukset, ett'ei muka\nolisi sallittu karhu kaatuvaksi, ovat aivan perusteettomia. Jos aina\najatellaan, että jos mikä tapahtuu, se on sallittu, niin eihän silloin\nmistään hommasta tule aikuista; kaikki yritykset raukeavat tyhjään. --\nHeitä pois semmoiset ajatukset! Ihmisen pitää aina tehdä tehtävänsä\nrohkeana, eikä antaa joutavain luuloin ja arveluin itseään eksyttää. --\nUsko Iikka minua, että jos karhu olisi minun mailleni sattunut, minä\nen olisi sitä pyytämättä heittänyt, ennenkuin olisi mesikämmenen nahka\nkourassani ollut!\"\n\n\"No, no\", vastaa tyyneesti Iikka isäntä puulusikalla viiliä suuhunsa\npistäen ja sitten nuollen lusikan ulkopuolta. \"Eipä se metsän vilja ole\nkovin helposti saatavissa. Ja, tuota, -- onhan sitä koetettu meillä\npyytää, ja yhä pyydetään. -- Onhan se pyyntikone loukaskin.\"\n\n\"Totta vissiin. Mutta niin kauan kuin peto haaskalla kulkee, niin\nvahtuuhan on paras pyyntikeino.\"\n\nSillä välin kuuluu iloista puheen sipinää tyttöin keskuudessa ja\nsilloin tällöin on Kallella ja Laurillakin aina jotain sanomista, ja\nemännät myös ovat sananvaihdossa keskenään.\n\n\"No, kuinka teillä lehmät nyt lypsävät?\" kysyy Peltolan emäntä.\n\n\"Ne lypsävät aivan vähän tätä nykyä\", vastaa Iikan emäntä. \"Mitenkä\nteillä?\"\n\n\"No, meillähän nuo kyllä jotenki hyvin lypsävät. -- Kyllähän se teille\noli iso vahinko, että metsä paraat lehmät kaatoi.\"\n\n\"No, vahinko se oli. Mutta se on vielä isompi vahinko, että jälillä\nolevat lehmät nykyään hyvin huonosti lypsävät, tuskin puolenkaan sen\nvertaa kuin ennen.\"\n\n\"Kylläpä on ikävä asia. Se on vissiin karja kovin säikäyksissään?\"\n\n\"No, se on tullut semmoiseen pelkoon siitä saakka kuin mörkö sai sen\nsäikytetyksi, jott'ei se uskalla ruokapaikkoja ollenkaan etsiä, ei\nmuuta kuin ammoilee vaan ja mylvii peloissaan.\"\n\n\"No, eihän silloin ole muu seuraus kuin että lehmät kovin ehtyvät.\"\n\n\"No, ne ehtyvät päivä päivältä niin, jotta oikein surkealta tuntuu\nniitä lypsää. Ne kun ovat semmoisessa pelossa, eivätkä syö paljon\nmitään, niin arvaahan sen, mikä siitä on seuraus. -- Oikein se on ikävä\nasia; vaan minkäpä sille tekee! Tottapa se niin on sallittu.\"\n\n\"No, ettekö aina paimenta pidä karjalle?\"\n\n\"Ka, onhan meiltä aina joku paimeneksi pantu, joka vaan on sattunut\njoutamaan, ja on kyllä joskus sattunut, ett'ei ole ollut kukaan\npaimenessa. Mutta eipä tuota näy sillä olevan väliä, onko karjalla\npaimenta vai ei. Yhtä peloissaan on karja aina, ammoilee yhdellä lailla\npaimenenkin seurassa kuin omin päin kulkiessaan.\"\n\n\"Mutta luulisihan sen kuitenkin paimenen seurassa paremmin uskaltavan\nruokamailla kulkea.\"\n\n\"Niin luulisi. Mutta ei se rupea sittenkään kauas talon läheltä\nkulkemaan. Se kun on kerran pelkoon tullut, niin se pelko ei näy siitä\nkovin helposti lähtevän. Ja uskaltaapa tuo metsä sitä säikytellä,\nvaikka on karjalla paimenkin. Sehän vei tässä muuanna päivänä Mielikin\naivan Tiinan läheltä, joka oli paimenessa.\"\n\n\"Niinhän se kuuluu tehneen. Mutta eiköhän silloin ollut syytä vähän\npaimenessa? Tuskin olikaan Tiina aivan karjan lähellä?\"\n\n\"Kylläpä se sanoi olleensa.\"\n\n\"Se tuota\", puuttuu puheeseen Lauri, kun hän kuulee vaimoaan\nmainittavan. \"Tiina ei kyllä sillä kertaa sattunut olemaan aivan sillä\npaikalla, missä vasikka oli, eikä ollut karjakaan aivan koossa, mutta\nnäkösällä kuitenkin, rinteen alla, ja Tiina ylempää katseli sen kulkua;\nmutta kun hän sattui kääntämään silmänsä toissapäin, niin paikalla oli\nmetsä Mielikin kimpussa, ja ennenkuin Tiina ennätti oikein nähdäkään,\noli sekä mörkö että Mielikki kaukana kuulumattomissa.\"\n\n\"Niin on asia\", myöntää Iikkakin, syöntiä lopettaessaan. \"Ei siinä\nTiinan syytä ollut. Eihän se voinut sille tapaukselle mitään, sillä se\noli niin sallittu.\"\n\nMutta vieraat, kun saavat syöntinsä lopetetuksi, nousevat pöydästä,\nkiittävät talon väkeä ja käyvät sitten istumaan sekä jatkavat\nkeskustelujaan talon väen kanssa. Elsa ja Eeva korjaavat ruuan\njäännökset pöydältä, ja sitten Elsa palattuaan, istahtaa Kaisun\nviereen, jääpi hänelle seuraa pitämään. Heidän kesken syntyy pian\nvilkas sananvaihto ja silloin tällöin kuuluva naurun hyminä näyttää,\nettä heillä on iloiset keskusteluaineet. Onhan nuorilla toki yhtä ja\ntoista muisteltavaa veneretkiltä Oulussa, markkina- ja kirkkomatkoilta,\nja jospa eivät itse ole hyvin paljon ihmeteltävää ja merkillistä\nnähneet, niin onpa sen sijaan paljon tarinoita siitä, mitä muut ovat\nnähneet ja kuulleet. Tällaisista aineista piisaa paljon puhelemista\ntyttöin sekä Kallen ja Laurin kesken, jotka istuvat vähän matkaa\nheistä, milloin kahdenkeskisessä sananvaihdossa milloin keskustelussa\ntyttöin kanssa. Molempain emäntäin välillä on myöskin vilkas\nkeskustelu, mutta he puhelevat vähäisemmistä asioista, enimmästi\ntaloudellisista aineista. Isännät istuvat pirtin toisessa päässä\nja tuumailevat tyyneesti vuodentulosta, nykyisestä taloudellisesta\ntilasta ja sen semmoisesta. Sattuu välistä yhteinen keskustelu kaikkein\nvälillä, mutta tavallisesti ovat kuitenkin vanhat ja nuoret erillään.\nKoko päivää ei istuta sisällä yhdessä kohti, vaan käydään välistä\nympäristöäkin katselemassa; varsinkin tytöt eivät kauan malta yhdessä\nkohti istua.\n\nKerran, nuorten sattuessa ulkona olemaan, kysyy Mäntyvaaran emäntä\nnaapuriltaan:\n\n\"Eikö sinua jo emännän toimi ala väsyttää?\"\n\n\"Eipä paljon muutenkaan\", vastaa Peltolan emäntä. \"Alan jo vanhaksi\nkäydä minäkin, jott'en kerkeä enää käydä joka paikkaa katsomassa, enkä\nvoi liikkua niin sukkelaan kuin ennen nuorempana ollessani.\"\n\n\"Arvaahan sen; vanhuus jäsenet kangistuttaa. -- Minusta ei olo enää\npaljon mihinkään. Nuoret emännät ne meillä minunkin edestäni työtä\ntekevät. -- Mutta sinulla on vielä ihmeellisesti voimaa ja kykyä\ntämmöistä taloutta hoitaa. Tämmöisessä talossa olisi nuorellekin\nemännälle aivan tarpeeksi työtä.\"\n\n\"Ka, kyllähän täällä olisi. Mutta eipä tulekaan minulla kaikki niin\ntehdyksi kuin pitäisi.\"\n\n\"Voi täällähän näyttää kaikesta, että emäntä on huolellisesti työnsä\ntehnyt, paremmasti kuin monessa muussa talossa, missä on nuori ja vielä\ntäysissä voimissa oleva emäntä.\"\n\n\"Älä sanokaan! Minä tunnen itsessäni, että jos olisin vielä paremmissa\nvoimissa, saattaisin monen työn tehdä paremmasti kuin nyt. Mutta\nminulla ovat jo voimat rau'enneet ja kyky vähennyt. Sen vuoksi\ntarvitseisin jo jonkun, jolle voisin huoleni jättää.\"\n\n\"No, mahtaneehan Elsasta jotain apua olla.\"\n\n\"Ka, onhan hänestä sen verran kuin lapsesta voi olla. Ei hänessä vielä\ntalouden hoitajaa ole. Tämä talo tarvitseisi jo uuden emännän, nuoren\nja kykenevän, joka olisi raitis ja notkea liikkeissään, ahkera ja\ntaitava työssään.\"\n\n\"No, sitenhän sen saisi, kun Kalle -- --\"\n\n\"Niin, sitä minäkin olen ajatellut, että olisi se hänellä jo aika.\"\n\n\"Olisipa hyvinkin hänellä jo aika. --. Mutta eikö hän jo ole kumppania\nitselleen katsonut?\"\n\n\"Ei, minun tietääkseni, vaikka on siitä joskus ollut puhe. Mutta kyllä\nminä aavistan, että on hänellä jotain mielessä siihen suuntaan,\nkoska hän viime aikoina, Perttulista asti, on ollut tavallista\nharvapuheisempi ja hiljaisempi. Ei hän kyllä ole mitään maininnut,\nmutta eihän ole mitään mahdotonta, että hänelläkin on joku rakkausasia\nmielessä. Useinhan semmoiset pojat kirkkomatkoillaan lempiliittoja\ntekevät.\"\n\n\"No, eihän kumma olekaan, jos Kallella on jotain naimapuuhan tapaista\nmielessä. Totta kai hän kuitenkin aikoo joskus aviosäätyyn mennä.\nTuota, puhuttiinhan ennen, että Honkavaaran Liisa olisi hänen\nkatsottunsa.\"\n\n\"No, niin on puhuttu, vaan siinä puheessa nyt ei perää ole.\"\n\n\"Eikö ole?\"\n\n\"Enpä usko.\"\n\n\"Mutta eihän Liisa pahimpia tyttöjä ole.\"\n\n\"Ei pahimpia, vaan ei paraitakaan. Ja Kallen minä en usko hänestä\nhuolivan.\"\n\n\"Miksikä ei? Onhan Liisa aika näppärä tyttö.\"\n\n\"On kyllä. Mutta ei hänestä ison talouden hoitajaksi ole.\"\n\n\"Eihän sitä ennakolta voi niin tarkkaan tietää.\"\n\n\"Näkyypä se jo ihmisen luonnosta, mihinkä hänellä on taipumusta,\nmihinkä ei.\"\n\n\"Ka, kyllähän se usein näkyy, vaan ei aina. -- En kuitenkaan sillä\nsano, että tahtoisin Liisaa Kallelle ehdoittaa. Voipihan semmoinen mies\nkuin Kalle saada hyvinkin hyvän tytön, jonkun muunkin kuin Liisan.\"\n\n\"Ka, jostain kai hänen tulee itselleen emäntä valita, ja paras olisi,\nkun hän jo tänä syksynä ottaisi.\"\n\n\"No, vielähän sitä syksyä on pitkältä, aikaa on pitkältä vielä talveen.\nJa siihen asti ennättää paljonkin tapahtua.\"\n\nSillä välin tuumailevat isännät nykyisestä taloudellisesta tilasta,\nsyistä rahan vähyyteen ja onko toivoa paremmasta ajasta. Keskusteliat\nmuistelevat entisiä aikoja parikymmentä vuotta sitten. Silloin oli\nihmisillä rahaa. Satamarkkasia näki monella; rahatonta miestä tuskin\noli yhtään; ei ainakaan valitettu semmoisesta puutteesta kuin nyt.\nSilloin kyllä oli ihmisillä varaa veronsa maksaa sekä kruunulle että\npapille ja muille palkansaajille, ja puhtaassa rahassa silloin verot\nmaksettiin. Silloin maksettiin työmiehille hyvät palkat, silloin oli\nterva hyvässä hinnassa, ja silloin toivat Oulussa soutajat aina kotia\ntullessaan tarpeeksi rahaa ja elintarpeita koko talveksi. Toisin on\nnyt. Raha on isosti vähentynyt. Sitä ei kartu kaikille senkään vertaa\nettä riittäisi kruununveroihin. Muut palkansaajat saavat tyytyä siihen\nmitä saavat. Nyt on terva huonossa hinnassa. Siitä ei kartu rahoja niin\npaljon, että niillä perhe saisi elintarpeita koko talveksi; ja omista\npelloista karttuu eloja aivan vähän. Ainoastaan tukkiliike tuottaa\nvähän rahoja, mutta eivätpä kaikki mahdu tukkityöhön, ja tietymätöntä\non, kuinka kauan tukkiliikettä kestää; ainakin ovat metsät isosti\nvähenemään päin. -- Mäntyvaaran isännän mielestä ei tila voi parata,\nellei tervan hinta kohoa. Peltolainen taas arvelee, ett'ei ole isosti\napua siitäkään, jos tervan hinta paranee, metsä kun tervaruukissa kovin\nhaaskautuu. Ainoa turvakeino tulevaisuutta vastaan on hänen mielestään\nlaittaa niityt ja pellot semmoiseenkaan kuntoon, että niistä yhden\ntalon väki saisi elatuksensa. Isotöistä on kyllä näissä seuduissa\nmaanviljelys, mutta lopussa se kuitenkin palkitsee työntekiän. Iikka\ntaas väittää, jott'ei maanviljelystä voida suurenkaan työn avulla saada\nhyvään kuntoon, ja useassa talossa ei voida tekemälläkään saada uusia\npelto- ja niittymaita.\n\nTällaisista asioista tuumaillessa kuluu isännillä aika mukavasti,\nja hupaisesti se kuluu toisillakin, nuorilla etenkin, vilkkaissa\nja iloisissa keskusteluissa. Peltolaiset ovat vierailleen hyvin\nkohteliaita ja ystävällisiä ja tarjoavat heille ruu'an jälkeen\nkahveakin, jota ei suinkaan ole totuttu joka päivä saamaan.\n\nKun on yhtä ja toista muuta puheltu, syntyy taas kaikkein koossa\nollessa puhe karhuasiasta uudestaan.\n\n\"Kyllä te tosiaan heititte vahtuun liian varain\", sanoo Janne likalle,\nniinkuin oli jo ennenkin maininnut.\n\n\"Niin, sen sinä luulet\", vastaa Iikka; \"vaan minä kun näin, ett'ei\nmeillä vahtuu mitään hyödyttänyt, päätin parhaaksi jättää sen silleen;\nja sen vuoksi tehtiin meillä loukas, jott'ei meidän tarvitseisi aikaa\nkuluttaa vahtuussa.\"\n\n\"No, onhan se sekin parempi kuin ei mitään, vaan kuitenkin on\nluotettavin pyyntikeino vahtaaminen niin kauan kuin on syytä toivoa,\nettä karhu haaskalla kulkee. Koska se kuitenkin on siellä monioita\nkertoja käynyt, niin onhan syytä otaksua, että se vieläkin käypi.\"\n\n\"Kuka tuon tiennee!\"\n\n\"Ka, eihän sitä varmasti kukaan vielä tiedä; mutta kyllä minä luulen,\nettä se vielä käypi; ja sen vuoksi arvelen paraaksi, että jonkun\npitäisi vielä monioita kertoja kulkea vahtuussa toisella haaskalla,\njoka kuuluu jälillä olevan.\"\n\n\"Onhan se koskematonna vielä, mutta eipä taida meillä siellä enää\nkäyntiä tulla, minulla ainakaan.\"\n\n\"Älähän toki ole niin välinpitämätön. Saattaahan muuten metsän peto\njonain yönä haaskalla käydä koko lehmän raadon syömässä, sillä minä\nluulen, että ennenhän se toki haaskalle menee kuin loukkaaseen.\"\n\n\"Kukapa sen käynnit tietää! Ja tuota olenpa miettinyt, että minä kohta\npuran koko haaskan, kosk'ei siellä kuitenkaan näy vahtuuta tulevan.\"\n\n\"Älähän toki! Vielä siellä pitää jonkun vahtaamassa kulkea. Eikö se\nLaurikaan...?\"\n\n\"Eipä tuonne minullakaan enää kovin mieli tee\", puuttuu puheeseen\nLauri. \"Kyllä minä ensin ajattelin, että saisi tuolla vielä jonkun\nkerran käydä; mutta niinpä minusta tunnustaa, että tyhjään taitaisi\nvahtuu mennä niinkuin ennenkin.\"\n\n\"Eihän se ole sanottu\", lausuu Janne.\n\n\"Lähde pois vahtaamaan!\" kehoittaa Kallekin.\n\n\"Jos sattuisi metsän kuningas haaskalle tulemaan, niin et katuisikaan\nkäyntiäsi.\"\n\n\"Saattaisihan kuitenkin ampuminen tyhjään mennä, jos tulisikin peto\nhaaskalle\", arvelee Lauri. \"Yöt kun ovat kovin pimeät, niin eihän nyt\nnäekään paljon mitään.\"\n\n\"Se on tosi kyllä\", myöntää Kalle, \"että pimeästä on paljon haittaa\nyön aikana. Mutta tavallisestipa se mörkö tuleekin jo auringon laskun\naikana tai vähän jälkeen, ja silloinhan ei pimeä vielä liiaksi haittaa.\nJa jos se tuleekin myöhemmin, tulee ihan raadolle asti, niin eipä\npitäisi silloin talailta olla mahdoton siihen osasta.\"\n\n\"Sattumoissapahan on, jos silloinkaan sattuu semmoiseen paikkaan, että\npeto henkensä heittäisi; sillä eipä siihen juuri luoti teho, ellei se\nsatu käymään korvalliseen tai sydämmeen.\"\n\n\"Kylläpä pitäisi sattua vaikka korvalliseen, kun on kuitenkin suunta,\nmihin on ampuminen, jo ennakolta tiedossa. Karhu on siksi iso eläin,\njotta sinä jotenkin pimeässäkin voit nähdä, mistä ja mitenpäin se\nkulkee ja siis eroittaa pääpuolen. Jos siis sinulle sattuisi semmoinen\nonni, että näkisit sen tulevaksi haaskalle, ja kuulisit, kun se rupeaa\nraatoa repimään ja luita puremaan, niin lasketa silloin ääntä kohti,\nlasketa korvalliseen tai rintaan kohti sydäntä, ja kylläpä pitäisi\nsattua, jos lienet tavallinen pyssymies.\"\n\n\"Minä arvelen\", sanoo Janne, kun Lauri vielä epäröipi, \"että tästä\nlähin pitäisi Laurin tai jonkun muun vielä pari kolme yötä kulkea\nvahtaamassa. -- Nythän on kai ensi yönä yhdeksäs yö siitä asti kuin\nkarhu kävi teillä lehmiä kaatamassa?\"\n\n\"Niin on\", vastaa Iikka.\n\n\"No niin. Ei ole vielä siis myöhäistä. Vielä saattaa metsän kuningas\nhaaskalla käydä. -- Ja jos ei ala vahtuu onnistua, niin en tiedä muuta\nneuvoa kuin että annetaan jahtivoudin kutsua kylän väki kokoon, mies\ntai kaksi talosta, karhua ahdistamaan.\"\n\n\"Tuskinpa se tulee saaduksi sitenkään. Se ei kuitenkaan kaadu ennenkuin\non sallittu.\"\n\n\"No, emmehän voi arvata, satuttaisiinko tuota saamaan kierretyksi ja\ntapetuksi, vaan saisihan kuitenkin koettaa. Ainakin mahtaisi jahdista\nolla se seuraus, että metsä näiltä seuduilta pois pakeneisi.\"\n\n\"Jos niin on asia\", puuttuu keskusteluun Mäntyvaaran emäntä, \"niin\nkyllä silloin on parasta että asia heti ilmoitetaan jahtivoudille.\nKovinhan metsän eläjä jo on pahaa karjallemme tehnyt, ja kuka tietää,\nmitä se vielä tekee, ell'ei se tule aikoinaan tapetuksi tai ainakin\npois ajetuksi!\"\n\n\"Eihän sen vastaisia tekoja kukaan tiedä\", sanoo Peltolan emäntä, \"vaan\narvattavasti se, niin kauan kuin se lähimailla pysyy, tekee paljon\nvahinkoa, säikyttelee karjaa, niin että se on alinomaisessa pelossa.\"\n\n\"Niin se tekee. Ja lehmät kyllä mahtanevat tuntea, että se on\nlähiseuduilla silloinkin kun se ei näytä itseään; ja sen vuoksi ne vaan\npeloissaan ammoilevat, eivät syö, eivätkä lypsä.\"\n\n\"Mahtaisikopahan\", sanoo Iikka, \"metsän eläjä kovin säikkyä, jos kohta\nkoko kylä miehissä sitä hätyyttäisi! Saattaisihan se ajon jälkeen taas\npalauta paikoilleen, koskapahan se ei ole pois paennut, vaikka me sitä\nolemme hätyyttäneet, vaikka me sitä olemme ampuneetkin ja möykettä\npitäneet haaskan lähellä.\"\n\n\"Eiköhän tuo mahtaisi\", arvelee Janne, \"lopulta paeta, jos se ei\ntulisi tapetuksi. Mutta kyllähän taitaisivat miehet käydä vähäksi, kun\nolisi siksi laaja ala kuljettava, ja siis saattaisi käydä niin, jottei\nsaataisi petoa kierretyksi, varsinkin kun on kykenevästä johtajasta\npuute.\"\n\n\"Niinpä hyvinkin kävisi.\"\n\n\"Sen vuoksi, kuule Lauri, on parasta, että sinä vielä monioita öitä\nkäyt vahtaamassa, ennenkuin muuhun hommaan ruvetaan.\"\n\n\"Saattaisihan tuonne mennä\", vastaa Lauri, \"jos olisi tietty, että\nsiitä mitään hyötyä on. Mutta sitäpä en luule olevan, eikä minua sinne\nhaluta. Siellä tulee kovin pitkä yö yksinään ollessa. Kumppanin kanssa\nsiellä kyllä yö paremmasti kuluisi.\"\n\n\"Eihän siellä miehellä mitään hätää ole talailla istuessa\", vakuuttaa\nJanne. -- \"Vaan jos kumppania haluat, niin semmoisen kyllä saat.\"\n\n\"Mahtaisikohan sinne kenelläkään mieli tehdä?\"\n\n\"Voi toki\", vakuuttaa Kalle. \"Kyllähän sinne halukkaita aina olisi.\nKyllä kai minäkin...\"\n\n\"Voi, lähtisitkö sinä Kalle?\" huudahtaa Kaisu iloisesti.\n\n\"Ka, kyllä kai minä mielelläni lähtisin, jos ei kenelläkään sitä\nvastaan olisi.\"\n\n\"Kenelläpä sitä vastaan olisi!\" sanoo Iikka tyyneesti. \"En kai minä\nkiellä, Kalle, sinua tulemasta, jos sinua vaan haluttaa. Vaan niin minä\nluulen, että pitkäksi sinulla siellä yö tulisi.\"\n\n\"Mahtaisikopahan liian pitkäksi tulla! Eihän siellä talailla mitään\nhätää ole, ja minä kyllä en pelkää; en ole pelännyt ennenkään. -- Olen\nvalmis lähtemään vaikka jo ensi yöksi.\"\n\n\"No, lähde siis vahtaamaan!\" kehoittaa Kaisu. \"Lähde Laurille\nkumppaniksi! Muuten kyllä hänellä ei lähtöä tule. Hänessä itsessään ei\nole mitään intoa, ell'ei toinen sitä häneen pane.\"\n\n\"Minussako!\" mutisee Lauri hiljaa. \"Mitäpä minä tyhjän tähden rupeaisin\ninnostumaan, kun olen nähnyt, ett'ei innostuminen mitään auta!\"\n\n\"Meille hyvin sopii\", sanoo Janne, \"että Kalle jo ensi yöksi lähtee\nvahtaamaan, nyt kun meillä kiirein aika on sivu. Päätetään siis niin,\nettä hän Laurin kanssa lähtee.\"\n\n\"Se on mainion hyvä asia\", iloitsee Kaisu. \"Kun sinä, Kalle, lähdet,\nniin on syytä toivoa, että, jos hyvä onni sattuu, sinä saat metsän\nkuninkaan kaadetuksi.\"\n\n\"Älähän ennen aikaa mitään toivo!\" varoittaa Kalle. \"Eihän ole vielä\nsanottu, että karhu ollenkaan enää käypikään haaskalla. Mutta kyllä\nminä mielelläni lähden vahtaajaksi, koska ei kukaan tunnu sitä\nkieltävän.\"\n\n\"Eihän toki\", vakuuttaa Mäntyvaaran emäntä. \"Minä mielelläni näen, että\nmetsän petoa millä keinoin tahansa koetetaan hengiltä saada, siitä kun\non kovin suuri vastus karjalle; ja oikein minä olen ihastuksissani\nsiitä että sinä Kalle nyt lähdet vahtaajaksi, sillä sinähän olet tarkka\nampuja.\"\n\n\"Tule vaan, Kalle!\" kehoittaa myös Iikka. \"Vaan tyhjään minä luulen\nvahtuun menevän; ja sen minä sanon, ett'ei metsän vilja kaadu ennenkuin\non sallittu.\"\n\n\"Älähän toki!\" muistututtaa Janne. \"Siinä tapauksessahan ei karhun\npyynnistä koskaan tarvittaisi mitään huolta pitää. Jos nimittäin ei\nolisi sallittu karhu kaatuvaksi, niin se ei saisi surmaansa, vaikka\nsitä kuinka paljon tahansa hätyytettäisiin, ja jos taas olisi sallittu,\nniin se kaatuisi ihan itsestään, kenenkään siihen koskematta.\"\n\n\"No, en minä varsin niinkään arvele; mutta kuitenkin uskon, ett'ei\nmörkö henkeään heitä, jos ei niin ole sallittu, vaikka kuinkakin sitä\nahdistettaisiin; ja jos taas on sallittu sen kaatua, niin saattaahan\nse saada surmansa muullakin keinoin kuin pyssyn luodista, esimerkiksi\nloukkaassa.\n\n\"Usko minua, kuule, Iikka! Karhu on siksi viisas eläin, että, jos\nei käytetä hyväksi kaikkia mahdollisia keinoja sen tappamiseksi, se\nmuutoin helposti saattaa surmansa välttää.\"\n\n\"Olipa nyt miten tahansa, päätös kuin päätös. Kalle tulkoon vahtaajaksi\nLaurin kanssa, niinkuin jo tuumattiin. Laittauduhan, Kalle, valmiiksi\nmeidän lähtöömme asti! Meidän veneessämmehän sinun paraiten sopii\ntulla.\"\n\n\"Kyllähän minä pian joudun\", vastaa Kalle. \"Mutta eihän vielä mihinkään\nkiirettä ole.\"\n\n\"Se sopii kyllä\", myöntää Janne, \"että Kalle teidän veneessänne lähtee.\nSinä saat, Kalle, nyt kulkea vahtuussa ainakin pari yötä. Sitten minä\ntulen tiedustelemaan, miten on käynyt. Mutta jos jo ennen sattuisi\nmetsän kuningas keikahtamaan, niin tietysti on heti tännekin sana\nlaitettava.\"\n\n\"Se nyt on tietty\", vakuuttaa Iikka.\n\n\"No, se on siis päätetty, että me molemmat, Lauri ja minä, lähdemme\nvahtaamaan?\" muistuttaa vielä Kalle. \"Vai kuinka Lauri?\"\n\n\"Niinhän se päätettiin\", vastaa Lauri vakavasti.\n\n\"Sinä siis lähdet mukaan?\"\n\n\"Ka, saatanhan tuota lähteä.\"\n\n\"Mielelläsikin?\"\n\n\"No, eipä minulla juuri halua suurta tunnu sinne olevan, vaan saatanhan\nkuitenkin lähteä.\"\n\n\"En minä tietysti tahdo pakoittaa, kun ei sinulla halua liene. Tohdin\nminä yksinänikin mennä.\"\n\n\"Sen kyllä uskon, vaan saatanhan minä lähteä sinulle kumppaniksi.\"\n\n\"Kahdenhan yö huvemmasti kuluu\", muistuttaa Peltolan emäntä.\n\n\"Onhan toki isommasti huvempi kahden ollessa\", vakuuttaa Janne. \"Ja\nonhan toinen pyssymies toiselle varana, jos ei satu ensi laukaus\nonnistumaan, silloin kun sattunee karhu haaskalle tulemaan.\"\n\n\"Sinä siis varmaan lähdet mukaan?\" kysyy vielä Kalle Laurilta.\n\n\"Ka, lähdenhän toki, kun tulin luvanneeksi kerran\", vastaa Lauri.\n\n\"Onhan sinulla pyssy kunnossa?\"\n\n\"Ka, on kai se samanlaisessa kunnossa kuin ennenkin, ehjä ja tarkka, ja\nse tehoo kyllä, kun ei lie mikään sitä pilannut.\"\n\n\"Mikäpä sen olisi pilannut! Älä sinä nyt semmoista puhukaan!\"\n\n\"Mitenkä, Kalle, sinun pyssysi luottaa?\" kysyy Kaisu.\n\n\"Ka, luottaahan se ainakin lintuja ampuessa, ja niinpä luulen, että\ntehoo se metsän viljaankin.\"\n\nKeskustelua riittää vielä vähän aikaa, ja mielet innostuvat\ninnostumistaan. Jokainen kuvittelee mielessään, mitenkä mahtanee\nvielä vahtuu päättyä, ja luottamus Kallen rohkeuteen ja ampumataitoon\nherättää monessa toivon, että vielä ennen talvea saadaan mesikämmenen\npeijaita pitää. Mutta eihän tulevaisia asioita ihminen voi edeltäpäin\ntietää. Sittenhän näkyy.\n\nVihdoin keskeytyvät mietteet, tuumailut ja tarinat. Mäntyvaaralaiset,\nkiiteltyään ja hyvästeltyään, poistuvat Kallen kanssa Peltolasta,\nja Peltolaiset, kiiteltyään käynnistä, saattavat heidät rantaan,\nkatselevat heidän lähtöään; ja toivottavat onnea matkalle, onnea\nKallelle ja Laurille, jotka lähtevät vahtaamaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nVeneen vesille työnnettyä tarttuvat soutajat heti airoihin, Kalle ja\nKaisu etuteljolla ja Lauri takateljolla, ja isäntä perässä rupeaa\nhuopaamaan, vaan emäntä istuu jouten keskellä venettä.\n\nOn jotenkin kova vastatuuli, joka kohottaa melkoisia aaltoja; näkyypä\nselällä siellä täällä vaahtopäisiäkin laineita. Mutta Mäntyvaaran vene\nreippaiden soutajiensa avulla lähtee kuitenkin hiljokselleen eteenpäin\nkiitämään. Peltolaiset rannalta vähän aikaa katseltuaan, kuinka se\nkeveästi halkaisee vastaan vierivien laineiden harjat, kuinka se\nkeikkuilee aalloilla, milloin kohoten, keula pystyssä, korkean aallon\nhuipulle, milloin taas solahtaen, keula alaspäin, aallon pohjaan,\n-- Peltolaiset tätä näkyä katseltuaan palaavat kaipauksen tunteilla\nkotiaan.\n\nTuuli ja aallot kyllä kovasti kulkua vastustavat; mutta soutajat,\ntottuneet kun ovat, tekevät airoillaan voimakkaita vetoja, ja vakaisena\nistuu isäntä perässä, käyttäen taitavasti huoparimiaan ja venettä\nohjatessaan väistäen pahimmat aallot. Monesti ne näyttävätkin hyvin\nuhkaaville, kun ne pauhinalla venettä vasten syöksyvät, kun ne lyövät\nveneen laitoja vasten milloin keulasta milloin sivulta ja näyttävät\nikäänkuin tahtovan niellä koko keulan. Mutta keveästi keula kohoaa\ntaivasta kohti ja niinkuin mäen päälle kiipeää vene aallon huipuille,\nvaan sieltä se taas äkkiä jyrkkää aaltoa myöten solahtaa alas ja\nikäänkuin kätkeytyy laineiden väliin. Näin kulkiessaan, aallokossa\nkeikkuessaan, vene silloin tällöin vettä vähän ryypiskelee. Aina joskus\njostakusta aallosta roiskahtaa vähän vettä soutajien päälle keulan\npuolella; mutta perempänä istujat eivät vähääkään kastu.\n\nKalle soutaessaan tekee pitkiä, voimakkaita vetoja, niin että sujahtaa\nairon terä ja syntyy airon jälkeen vaahtoinen pyörre, joka kuitenkin\npian aalloissa häviää. Kaisulla taas, joka on tottunut soutamaan\nlyhyeen ja tiheästi, tekisi mieli tehdä entiseen tapaansa, mutta hänen\ntietysti täytyy mukaantua Kallen mukaan, ja sen vuoksi souto häntä\nnyt vähän oudostuttaa, vaan hyvin hän kuitenkin tehtävänsä tekee ja\nponnistaakin aika lailla. Siinä molemmat nuorukaiset rinnatusten\netuteljolla soutavat, Kalle vakaisena ja tyytyväisenä, Kaisu\niloisena, hymysuin, ja luovat katseensa milloin taantuvaan Peltolan\nrantaan, milloin läikkyviin laineisiin, milloin veneen peräpuolella\nistujoihin, joita ei aalto näy ollenkaan kastelevan, milloin taas he\nkatsoa vilkaisevat hymyillen toisiinsa. Heistä molemmista tuntuu niin\noudolta, tuntuu niin somalta toistensa sivulla olla, jotta he toistensa\nsoutoa ja toisiaan katsellessaan eivät aina arvaa olla varuillaan,\nkun jostakusta aallosta vettä heidän päällensä roiskahtaa. Naurusuin\nkatselee Kaisu Kallea, jotta miksi se niin harvaan vetää, ja Kalle taas\nkatselee, kuinka Kaisulla aina airo yrittää käydä veteen ennen aikojaan\nja sieltä taas liian pian kohota.\n\n\"Älä sinä hätäile!\" muistuttaa silloin Kalle Kaisua. \"Pidä airoa\nenemmän aikaa vedessä, niin paremmin saatat yhtä mukaa soutaa!\"\n\nSamalla muuan iso aalto lyöpi vettä sisään ja kastelee häneltä takin\nliepen.\n\n\"Ahaa, kastuitpa!\" huudahtaa silloin Kaisu.\n\n\"Enpä kovinkaan\", vastaa tyyneesti Kalle ja puistelee takin helmaansa\nsekä asettelee paremmasti pyssyään, joka hänellä on vieressään\nnahkakotelon sisällä.\n\n\"Jopahan ryyppäsi vene\", kuuluu isännän ääni perästä.\n\nKalle, nähdessään äsköstä vielä isomman aallon vierivän Kaisun\npuoleista laitaa kohti, sanoo sitten vieruskumppanilleen:\n\n\"Odotahan, kohta kastut sinäkin!\"\n\nSamalla, ennenkuin Kaisu arvaakaan, räiskähtää vettä oikein hyväsesti\nhänen helmalleen.\n\n\"Saitpahan sinäkin!\" sanoo silloin Kalle, suu vähän hymyssä.\n\n\"Olipa siinä aallossa vettä\", naurahtaa Kaisu ja puistelee vyölinäänsä\nja helmaansa.\n\n\"Jopa nyt taisi kastella\", äännähtää Lauri, nähtyään hänkin, miten\nKaisulle kävi.\n\n\"Tottapahan kesä kuivaa, jos kasteleekin\", vastaa Kaisu, \"enkäpä minä\ntässä yksinäni kastukaan. Mutta sinulla näyttää kovin hyvä paikka\nolevan. Ei olisi vaarallista, jos sinäkin vähäsen kastuisit.\"\n\n\"No, eipä ole siitä haittaa, että kuivana pysyn; eikä aalto minua\nkyllä kastele, kun et sinä vaan airollasi vettä päälleni räiskyttäne.\nTiedäkin, että katsot tarkkaan, miten sinä airoa pitelet!\"\n\nKyllä vaaditaankin soutajilta, että oikein osaavat airoa pidellä.\nMuuten vaan tämmöisessä aallokossa monikin airon veto tyhjään menisi,\nmonestikin airo vettä veneeseen syytäisi, sillä soutajien täytyy\nvetästä airoillaan milloin aallon pohjasta milloin harjalta; airo\non pistettävä milloin syvempään milloin ylemmäs. Mutta kyllä näkyy\nsoutajista, että ovat he ennenkin tuulessa ja aallokossa liikkuneet.\nHeillä käypi souto tasaisesti ja sievästi vene hyppii aallolta aallolle\nja kiitää hiljoksellen eteenpäin.\n\nMelkein äänetönnä istuu emäntä veneen pohjalla, eikä isäntäkään hyvin\nmonta sanaa puhu. Hän vaan vakaisena istuu perässä, ja työntäen\nvoimakkaasti huoparimillaan luopi tyyneen katseensa eteensä ja\nsilmäelee kohti vieriviä laineita. Tyyneinä ja vakaisina myöskin\nLauri ja Kalle tekevät voimakkaita vetoja. Kaisu sitä vastoin istuu\nhymyillen, naurusuin, ja somalle tuntuu hänestä nyt souto, ja\nsoutaessaan hän kääntää kirkkaat, vilkkaasti pyörivät silmänsä milloin\nminnekin päin. Hän lennättää katseensa milloin taantuvaan Peltolaan,\nmilloin taivaalle, milloin aallokkoon, milloin taas Kalleen ja muihin\nveneessä istujiin, jotka kaikki istuvat tyyneinä niinkuin eivät\ntuulesta mitään tietäisi, niinkuin ei aalloista olisi soudolle mitään\nhaittaa. Hänestä tuntuvat nimittäin laineet jotenkin haittaavan soutoa,\nkun, hänen airoa veteen pistäessään, milloin aallon harja, milloin\naallon pohja sattuu airon kohdalle, niin että hänellä airo sattuu\nmilloin liian syvälle aallon sisään, milloin taas ainoastaan vähän\nhipaisee aallon laitaan. Sen vuoksi hän melkein ihmetellen katselee,\nkuinka toiset soutajat liikuttavat airojaan melkein yhtä mukavasti kuin\ntyyneelläkin. Juuri kun hän ihmettelee Kallen soutoa ja katselee, eikö\ntällä vahingoissakaan koskaan airo satu aallon sivu luiskahtamaan,\nkuulee hän isännän huudahtavan: \"Varokaapa nyt itseänne siellä\nkeulassa! Kohta iso aalto teidät kastelee.\"\n\nSoutajat kääntyvät nyt katsomaan, kuinka likellä ja kuinka suuri\nse lähenevä aalto on, vaan samalla se syöksyy venettä vasten niin\nkorkeana, että sen päällyspuoli valuu kerrassaan yli koko keulan ja\nkastelee niin hyvin etuteljon kuin sen päällä istuvien soutajien\nselkäpuolet, ennenkuin he ovat aallon edestä ennättäneet siirtyä.\n\n\"Voi hirmuista!\" huudahtaa silloin Kaisu, heti paikaltaan hypähtäen.\n\"Kylläpä oli kauhea aalto!\"\n\n\"Tulipa siitä vettä, siitä aallosta!\" sanoo Kalle, paikaltaan\nkohottuaan hänkin ja sitten kämmenellään vettä teljolta pyhkien.\n\n\"Kylläpä oli aaltoa!\" ihmettelee emäntäkin. \"Vähällä oli jo minunkin\nkastella.\"\n\n\"Eipä paljon puuttunut, ett'ei olisi minuakin kastellut\", sanoo Lauri.\n\n\"Kylläpä nyt ryypäsi vene hyväsesti!\" lausuu isäntä.\n\nMutta niin pian kuin korkea aalto oli mennyt menojaan, istuvat soutajat\ntaas paikoilleen ja työntävät airoillaan eteenpäin venettä, joka jättää\njättämistään Peltolan rannan taaksensa.\n\nIloisena liikuttelee Kaisu airoaan; niin mukavalle tuntuu hänestä\nkulku, tuntuu somalle Kallen sivulla istua ja kiikkua veneessä, joka\naallokossa mukavasti keikkuilee. Hän luopi iloiset, veitikkamaiset\nkatseensa milloin mihinkin, ja kummastellessaan, ett'eivät perempänä\nistujat vahingossakaan satu kastumaan, ei hän aina huomaakaan, miten\nhänellä airo veteen sattuu. Varsinkin Laurilla on hänen mielestään\nkovin mukava paikka, siitä kun aalto ei koskaan satu vettä yli lyömään;\nse äskönenkin iso aalto vieri sivu, Lauriin koskemattakaan. Naurusuin\nkatsellessaan Lauriin päin, sattuu hänellä airo luiskahtamaan aallosta,\nhipaisten vaan aallon laitaa, ja silloin siitä räiskähtää vettä suoraan\nLaurin niskaan.\n\n\"Voi sen tyttöä!\" huudahtaa silloin Lauri, \"kun päälleni räiskytit,\nihan niskaan.\" Ja hän kallistaa päätään alaspäin. \"Nyt sinun pitäisi\ntästä airosta saada.\"\n\n\"Älähän toki! Enhän minä tahallani...\" puolustelee Kaisu itseään. \"En\narvannutkaan, että airo olisi ollut syvempään pistettävä.\"\n\n\"Et arvannut! Eihän sinusta sitten soutajaksi olekaan.\"\n\n\"Kyllä minä soutaa osaan. Mutta tuleehan se usein vahinko viisaallekin;\neikähän se nyt iso asia ollut, että sinäkin vähän kastuit.\"\n\n\"Eikö ollut! Tiedä, ett'et puhu tuolla lailla! Ja jos vaan vielä minua\nkastelet, niin.\"\n\n\"No, älähän ole milläsikään! Kyllä minä koetan varoa, ett'ei minun\nairostani enää räisky.\"\n\nMutta Laurin ja Kaisun välisen keskustelun loputtua, siirtyvät\nkeskustelioilla pian ajatukset ja puheet taas toisiin asioihin. Ja vene\nsillä välin etenee etenemistään Peltolan rannasta, keikkuilee selän\nlaineilla, pyrkien Mäntyvaaran rantaan päin.\n\nKalle soutaessaan näyttää hyvin tyytyväiseltä, siinä kun hänen\nsivullaan istuu punaposkinen, hymyhuulinen, iloinen tyttö, siinä kun\nhän saapi istua Mäntyvaaran Kaisun rinnalla. Jos hän milloin häneen\nkatseensa luopi, saapi hän nähdä vaan iloisen, lempeän silmäilyn;\neihän siis kummakaan, että olo Kaisun sivulla tuntuu hänestä niin\nmiellyttävälle. Mielellään hän häntä katselee ja ajattelee, vaan sen\nohessa hän ajatuksensa muuallekin kiidättää ja muistelee varsinkin\nmatkansa päämäärää. Hänhän on menossa karhua vahtaamaan, ja arvelu\nsiitä, saapiko hän vielä omin silmin nähdä metsän kuninkaan, antaa\nhänelle aihetta moniin ajatuksiin. Jos se tulisi haaskalle ja hän\nsitten ojentaisi kätensä sitä ampuakseen, kuinka hänellä silloin sydän\nsykähtäisi, kuinka menisi mieli hyväksi! Ja jos laukaus onnistuisi ja\nhän mesikämmenen kanssa Mäntyvaaraan palaisi, kuinka silloin talon väki\nriemastuisi siitä!\n\nKaisu erittäinkin siitä mahtaisi iloita, se kun jo oli iloinnut siitä,\nettä hän tarjoutui vahtaajaksi.\n\nJa Kalle luopi nyt ystävällisen silmäilyn Kaisuun, joka iloisesti\nvastaan myhäilee. Hänestä tuntuu hyvin somalle katsella tämän\nveitikkamaista, vaan lempeää silmäilyä, tämän hymyileviä huulia, tämän\npunoittavia poskia. Siinä näyttää Kaisu hänen mielestään niin sorjalle\nja somalle, niin iloiselle ja hyvän luontoiselle, jotta hänestä tuntuu,\nett'ei hän ole semmoista tyttöä toista vielä nähnytkään. Tuntuu niin\nsomalta, kummalliselta, oudolta, jott'ei hän ole oikein selvillä vielä\nitsekään siitä, mikä hänen tunteensa on niin kiihoksiin saanut. Onhan\nhän Kaisun parissa usein ennenkin ollut, mutta ei hän ole tuntenut\nennen itseään niin lumotuksi kuin nyt. Hyvänä tyttönä hän oli aina\nKaisua pitänyt, mutta varsinkin viime matkansa jälkeen Perttulikirkolla\noli hän tuntenut itsessään tavallista enemmän mieltymystä häneen, oli\nruvennut usein muistelemaan häntä. Ja tähän muistelemiseen oli antanut\naihetta luulo, että Kaisulla kenties oli sulhanen. Hän oli alkanut\naavistaa, että Kaisulla olisi tekeillä lemmen liitto erään toisen\nkanssa. Se oli vaan aavistus, kenties väärä -- hyvä, jos niin olisikin,\nmutta voisihan olla mahdollista, että siinä yhtä hyvin saattoi olla\nperää. Kukapa se kenenkään sydämmen asiat tarkkaan tietää, ennenkuin ne\nilmi tulevat!\n\nNäissä mietteissään muistelee Kalle, mitä hän Perttulin aikana oli\nnähnyt. Perttuli-lauantaina hän astuskellessaan kentällä kauppamiehen\ntalon likellä huomasi siellä Kaisun ja Honkavaaran Liisan, jotka\nkäsitysten käyskentelivät, iloisessa sananvaihdossa keskenään.\nHän lyöttäysi heidän seuraansa ja näki silloin, että Kaisulla oli\nuusi korea huivi. Kysyttyään, mistä tämä oli sen saanut, sai hän\nvastaukseksi, että se oli Kalliovaaran Heikin ostama. Kaisu oli\nnimittäin ennen ollut kahden kesken Heikin kanssa, joka oli vienyt\nhänen kauppapuotiin ja siellä valikoinut hänelle sen korean huivin,\njoka hänelle nyt oli. Silloin tuntui Kallea harmittavan, että Heikki\noli kerennyt ennen häntä. Olisihan hänkin yhtä hyvin saattanut Kaisulle\nhuivin ostaa, ja olisikin niin tehnyt, ell'ei Heikki olisi herennyt\nennen. Siinä hän katseli tyttöjä ja palloili mielessään sitä, että\nHeikki oli ennättänyt tehdä Kaisulle sen palveluksen, jonka hän oli\naikonut tehdä. Mitä hänen nyt tuli tehdä? No, Liisahan oli vielä\nsaamatta; sitä ei ollut kukaan muistanut. Mitenhän olisi hänelle\nostaa? Hän loi silmänsä Liisaan, ikäänkuin katsoakseen, kannattaisiko\nsille ostaa. Ja Liisa puolestaan silloin hymyillen häntä katseli,\nkatseli lempeitä, kysyvillä silmillä ja näytti niin miellyttävälle,\nettä hän päätti hänelle kyllä kannattavan jotakin ostaa. Mutta niin\ntuntui kuitenkin, että Kaisulle hän olisi mieluummin ostanut. Silloin\nhän kutsui molemmat tytöt kanssansa puotiin, jossa he katselivat\npuotitavaroita ja koettivat löytää kauniinta ja mukavinta; ja siellä\nhän osti Liisalle kauniin huivin, mutta ostipa hän Kaisullekin korean\nvyölinän. Sitten hän lähti heidän kanssaan kävelemään; ja molemmat\ntytöt olivat hyvin iloisia ja puheliaita ja näyttivät niin sieville ja\nsomille, jott'ei koko kirkkoväen joukossa ollut semmoisia, varsinkaan\nKaisun vertaista. Seurustelu heidän kanssaan tuntui hyvin mukavalle,\nmutta sitten yhtyi heihin Heikki, joka oli kyllä hyvin iloinen ja laski\nleikkiä ja nauratteli tyttöjä, vaan kuitenkin häntä tuntui harmittavan,\nettä Heikki valtasi tyttöin mielet, puheli ja laski leikkiä erittäinkin\nKaisun kanssa, jott'ei hänelle paljon suunvuoroa jäänytkään.\n\nNäissä muistelmissa ollessaan Kalle taas luopi silmäilyn Kaisuun,\nikäänkuin tämän silmistä lukeakseen, minkälaiset ajatukset Kaisussa\nliikkuu, minkälaisessa suhteessa tämä on Heikkiin. Mutta eipä näy\nolevan helppo päältäpäin katsoin lukea toisen ajatuksia. Kaisun\nkirkkaista, lempeistä silmistä ja hymyilevästä, vapaasta katseesta hän\nei voi päättää, onko tämän suhde Heikkiin mikään erinomaisen hyvä.\nMelkeinpä voisi luulla, että, jos Kaisun mieliala kuvastuu hänen\nulkomuodossaan, tällä vielä on sydän yhtä vapaa kuin katsekin. Jospa\nniin olisikin! Mutta puhuttiinhan jo kauan aikaa sitten, että Kaisun ja\nHeikin väli olisi hyvin hyvä, että heistä kyllä saattaisi pari tulla.\nSitten kyllä ei ole kuulunut siitä mitään. Mutta hyvinpä näytti Kaisu\nPerttulina Heikin seurassa viihtyvän. Kenties hän on jo Heikin morsian.\nVoi, tämä ajatus tuntuu tekevän hänen murheelliseksi! Vaan miksi hänen\nsiitä tarvitseisi surra? Onhan hänellä vielä sydän vapaa. Mutta kenties\nse ei olekaan. Kenties Kaisu sen on lumonnut. -- Ei, kyllä hänen vielä\npitää saada selko asiasta, hänen pitää saada tietää, minkälainen on\nKaisun suhde Heikkiin. Tässä siitä ei sovi ruveta kyselemään. Se täytyy\njättää vastaiseksi. Jos hän vahtuussa käydessään saisi metsän kuninkaan\nkaadetuksi, niin silloin hän varmaankin tunsi mielensä rohkeammaksi,\nsilloin hän saisi monelta kunnioitusta osalleen, siis Kaisultakin --\nsilloinhan sopisi hänen tiedustella Kaisun mielialaa, silloin hän\ntuntisi varmaan itsessään tarpeeksi rohkeutta lausua julki ajatuksensa.\n\nKallen näissä mietteissä ollessa istuu Kaisu hymyillen hänen vieressään\nja soutaessaan lennättää ajatuksensa milloin minnekin; eivät ne ole\nniin syvällisiä kuin Kallella. Ne sattuvat hetkeksi yhteen, hetkeksi\ntoiseen asiaan, samoin kuin hänen silmäinsä katsekin. Milloin ovat ne\ntaantuvan Peltolan vainioin ja asukkaiden luona, milloin lainehtivassa\njärvessä, milloin Kallen ja muitten luona. Mukavalta tuntuu Kaisusta\nistuminen Kallen sivulla, semmoisen uljaan, reippaan, jopa pulskankin\npojan sivulla. Eipä löydykään monta sen veroista nuorukaista. No,\nolihan se Heikkikin aika raitis poika, vieläpä luonnoltaan Kallea\npaljon iloisempi. Hyvin mukava hänellä oli ollut aina Heikin seurassa,\nse kun oli semmoinen sukkela leikin laskia, puhui ja valehteli milloin\nmitäkin. Meni se kuitenkin joskus ilveissään liian pitkälle, jotta\nhäntä mieli suututtaa; vaan se ei koskaan pahakseen pannut, jos hän\nmitä sille sanoi; ja jos se jonkun tyhmyyden tekikin, niin se osasi\naina jollain sukkeluudella kaikki pahat parantaa.\n\nVene on jo melkoisesti etennyt Peltolasta ja on nyt niin lähennyt\nMäntyvaaran rantaa, että aallot eivät sitä enää niin keikuttelekaan,\nranta kun täälläpäin on isosti suojana. Aallot käyvät yhä pienemmiksi,\ntuulen voima yhä vähemmäksi, souto keveämmäksi, kuta enempi vene rantaa\nlikenee, eikä enää vettä roiskahtele veneeseen, joka nyt suuremmalla\nnopeudella kiitää eteenpäin. Loppumatkalla ei kauan viivytäkään. Pian\nehditään tyyneelle rannalle, ja isäntä ohjaa veneen sen pitopaikkaan,\nkivien väliseen koloon, johon on telat laitetut venettä varten.\n\nVene, kun väki siitä on maalle astunut, vedetään teloille, ja sitten\nlähdetään taloon astumaan.\n\nMäntyvaarassa istutaan sitten vähän aikaa, syödään illallinen,\nkeskustellaan ja tuumaillaan, enimmästi karhuasiasta, lausutaan\narveluja karhun olopaikan suhteen ja mietitään, eikö sitä millään\nkeinoin voida saada tapetuksi, sillä saapi sitä ihminen miettiä jos\nmitäkin keinoa sen hengiltä saamiseksi, ja se kuitenkin näyttää kaikki\nsurmapaikat varovan. Sitten, ennen pimeää, lähtevät Kalle ja Lauri,\npyssyt ja turkit muassaan, vahtuupaikalle, ja Kaisu sekä Tiina tulevat\nheille jälkien paluuttajiksi.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nJälkien paluuttajain kotia tultua ei Mäntyvaarassa enää kau'an valvota.\nNaisilla kyllä tekisi mieli vähän aikaa vielä vahtaajia odottaa,\nvarsinkin Kaisulla, joka, tietäen Kallen hyväksi pyssymieheksi,\npiankin uskoo vahtaajien kotia tulevan siinä tapauksessa jos karhu on\nhaaskalle tullut, sillä sehän, kun lienee käydäkseen, käypi haaskalla\ntavallisesti jo iltayöstä. Mutta isäntä arvellen, ett'ei ensi yönä\ntapahdu kummempia kuin ennenkään ja jos tapahtuukin, niin saapihan\nsiitä sitten tiedon, käskee väkensä mennä levolle, itse ensimmäisenä\nlevollisin mielin nukkumaan lähtien. Toiset, vielä viimeisen kerran\nkuunneltuaan, eikö ala vahtaajia kuulua tuleviksi, ja kun niitä\nei kuulu, kun ei kuulu ulkoa muuta ääntä kuin vanhain petäjäin\nhuojumisesta syntyvä humina sekä tuulen suhina, käyvät vuoteillensa\nhekin, seuraten isännän esimerkkiä; ja pian vaipuvat kaikki sikeään\nuneen.\n\nSeuraavana päivänä saadaan yöllä kotia tulleilta vahtuumiehiltä tieto,\nett'ei karhu ole ollenkaan käynytkään haaskalla.\n\nMutta Kalle, kerran Mäntyvaaraan tultuaan, ei aiokaan heittää\nvahtuutaan yhdelle yölle, vaan päättää vielä onneaan koettaa ja aikoo\nensi yönä taas mennä vahtaamaan, vaikkapa yksin.\n\nLaurilla taas on vahtuuinto kokonaan loppunut. Häntä ei haluta enää\nkumppaninkaan kanssa mennä; pitkältä oli viimekin yö hänestä tuntunut.\n\nPäivän kuluessa käypi Mäntyvaarassa muuan nainen, matkalla kirkolle\nasioilleen, ja hän kertoo talon likellä häntä vastaan tulleen --\nkarhun, joka hänen nähtyään hiljolleen lähti metsään astumaan.\n\nTästä odottamattomasta tapauksesta saapi Kalle uutta intoa; mutta Lauri\nsamoin kuin isäntäkin pysyy yhtä levollisena kuin ennenkin.\n\nIllan tultua, jo vähän aikuisemmin kuin viime kerralla, varustautuu\nKalle vahtaajaksi, ja Lauri lähtee häntä vaan saattamaan.\n\nHaaskalle tultuaan kiipeää Kalle sukkelaan puuhun ja otettuaan turkin\npäällensä rupeaa talaille istumaan ja asettaa pyssyn viereensä. Lauri\nlähtee heti kotia astumaan.\n\nLaurin mentyä jääpi Kalle ihan yksikseen kätköpaikkaansa istumaan,\näänetönnä odottamaan, onko yö kuluva yhtä hiljaisesti ja rauhallisesti\nkuin viimekin kerralla, vai eikö ole mitään merkillisempää tapahtuva,\neikö ole metsän kuningas näyttäytyvä. Monet yöt olivat vahtaajat\nennenkin saaneet talailla valvoa mitään siitä hyötymättä. Hyvin\nmahdollista on, että nytkin käypi samalla lailla. Mutta nyt kuitenkin,\nkoska karhu oli päivällä nähty ja siis on varma, että se jossain\nlikiseudulla oleskelee, on jotain toivon syytä, että se vielä käypi\nentistä herkkuruokaansa katselemassa. Varsinkin kun se kerran lihan\nmakuun päästyään ei saane syödä lehmän tai lampaan lihaa muualla, koska\nihmiset nykyään jotenkin tarkasti eläimiään vartioivat, on toivon\nsyytä, että se tulee täältä ruokaa itselleen hakemaan. Mutta jos vaan\nse on jostain muulta lehmän kaatanut, niin voipi olla mahdollista,\nett'ei se tänne enää tulekaan.\n\nKaikissa tapauksissa pitää vahtaajan olla valmis vastanottamaan sitä\nmillä hetkellä tahansa. Hän ei saa isosti äännellä eikä liikahdella,\njott'ei säikkyisi peto tulemasta, ja kun lienee vähänkään vihiä siitä,\nettä se on tulossa, silloin ei saa talailta kuulua pienintäkään ääntä\neikä liikuntoa, ei yskimistä ja rykymistä eikä edes hengittämistäkään.\nMuutoin saattaa käydä niin, että peto, vaikka olisikin tulossa, ei\ntulekaan haaskalle asti, vaan palaa kesken takaisin.\n\nKalle, tietäen, miten on oltava, istuu äänetönnä, liikkumatta\npaikallaan, katsellen ja kuunnellen, eikö missään päin metsän peto\nliikahtele.\n\nHänen odottaessaan aurinko vilahtaa esiin pilvien alta läntisellä\ntaivaan rannalla ja kauniisti välkkyilee sen loiste kuusten oksain\nlomista. Mutta pian se katoaa puitten välistä näkyvien korkeiden ja\nkaukaisten vaarojen taakse sekä jättää jälkeensä taivaan rannalle\nkauniin, punervan hohteen.\n\nLepoon vaipuu luonto. Metsän lintusten viserrykset lakkaavat. Tuuli,\njoka hiljalleen on puhaltanut ja heilutellut puitten latvoja, laimenee\nvähitellen. Sen humina lakkaa ja suorina seisovat nyt kuuset, yhtään\noksaa liikuttamatta. Metsästä ei kuulu mitään liikettä, ei yhdenkään\nelävän ääntä. Sääskistäkään ei ole nyt haittaa niinkuin kesällä.\n\nYksinään synkän ja aution metsän keskellä, kaukana kaikista\nihmisasunnoista istuu Kalle korkealla puussa ja odottaa, eikö rupea\nkarhu tulemaan. Jännitetyin tuntein hän odottaa, ajatellen mielessään,\nettä, jos hän saapi nähdäkseen metsän pedon, hän ei päästäkään sitä\nkäsistään, vaan hän ampuu sitä korvalliseen, eikä silloin kyllä käsi\nvapise, eikä pyssy petä, kun ei liene ihan pilkko pimeä. Se jotakin\nolisi, miettii hän, nähdä metsän kuninkaan tuossa ihan edessään ja\nihmetellä sen voimakkaita käpäliä, sen hyvää turkkia, sen pörhöistä\npäätä ja vilkkaasti kiiluvia silmiä. Se olisi näky, joka ei joka päivä\nole nähtävä; se olisi näky, jota ei jokainen kuolevainen koskaan\nelämässään näekään. Ja entä sitten, kun hän tähtäisi pyssynsä petoa\nkohti ja ampuisi! Se joltakin tuntuisi. Siinä kyllä sydän tavallista\nenemmän sykähtäisi, ei kuitenkaan pelosta, vaan hyvästä mielestä. Se\nolisi hetki semmoinen, jota kyllä kannattaisi monesti jälestäpäinkin\nmuistella. Ja ampuminen tietenkin onnistuisi. Ei hän uskokaan, ett'ei\nse onnistuisi, kun ei vaan hyvin pimeä sattuisi. Kun hän korvan juuren\nlaskettaisi niin eipä mahtaisi peto enää nousta. Ja kun hän sitten\nnäkisi metsän kuninkaan hengetönnä edessään, niin kyllä silloin\nmahtaisi mieli hyvin hyvälle tuntua. Silloin hän tuntisi oikean\nmiehen työn tehneensä. Siinähän olisi metsän voimakkain, mahtavin\nelävä saanut surmansa hänen kädestään. Semmoista tekoa kylän kesken\ntietenkin urotyöksi mainittaisiin. Semmoisen teon johdosta tietenkin\nMäntyvaarassa nousisi ilo ja riemu semmoinen, jotta semmoista ei\nole ennen nähty, ei kuultu. Tosinhan ei isäntä mahtaisi häntä siitä\nsuuresti kehua, eikä hänen ansiokseen pedon kaatumista mainita; sanoisi\nkenties vaan: \"se oli niin sallittu.\" Mutta samapa se! Hyvillään tämä\nkuitenkin olisi. Ja muori se vasta hyvillään olisi ja muut naiset.\nSilloinpa mahtaisi Kaisu katsella häntä toisenlaisilla silmillä kuin\nnyt. Silloinpa Kaisun, jos koskaan, täytyisi ihmetellä häntä ja\nhetkeksi unehuttaa Heikki.\n\nKalle ajatuksissaan Kaisun luokse ehdittyään muistelee tätä taas\nmieltymyksellä semmoisella kuin Mäntyvaaraan tullessaankin ja Kaisun\nsivulla soutaessaan. Kannattaakin muistella semmoista tyttöä, sen\nteräviä, vilkkaita silmiä, sen punoittavia poskia, sen hymyileviä\nhuulia, sen lempeää katsetta, sen hyväntahtoista luontoa, sen hellää\nsydäntä. Onhan tosin Honkavaaran Liisakin miellyttävä tyttö, mutta\nparempi on kuitenkin Kaisu. Kunhan se vaan ei olisi rakastunut\nHeikkiin! Se olisi paha asia. Välistä on näyttänyt siltä, että hänen\npelkonsa olisi toteentunut, välistä taas aivan toisin. Ja se asia on\nsemmoinen, ett'ei se arveluilla selveä; se ei selveä ennenkuin hän\nKaisulta itseltään siitä selkoa vaatii. Ja selko siitä on saatava.\nMuuten hänen tunteensa eivät rauhoitu; ja epätiedossa olo tuntuu kovin\nvaikealta. Ja jos hän Kaisulta saapi semmoisen vastauksen, että tämä\nmyöntää sydämmensä olevan vapaan Heikin ja kaikkein muittenkin suhteen,\nsilloin hän ei voi olla hänelle tunnustamatta tunnetta, joka hänen\nsydämmessään kytee, että hän rakastaa häntä.\n\nKalle näissä mietteissä päättää ennen pitkää tehdä lopun\nepätiedostaan. Hän odottaa vaan sopivaa tilaisuutta. Jos hänen\nvahtuunsa onnistuisi niin hyvin, että hän saisi metsän kuninkaan\nkaadetuksi, silloin hän varmaankin rakastettunsa kotona tekisi selvän\nasiastaan. Siinä tilaisuudessa, kun kaikkein Mäntyvaaralaisten mieli ja\nkunnioitus olisi kääntynyt häntä kohtaan ja he tietäisivät hänen miehen\ntyön tehneen, eivät isäntä ja emäntä mahtaisi kieltää häneltä tyttöään,\nvaan mielelläänkin suostuisivat hänen esitykseensä; siinä tilaisuudessa\nvarmaankin Kaisu, ihastuneena hänen urotyöstään, uskaltaisi häpeämättä\nvastaanottaa hänen tarjouksensa ja tunnustaa hänelle rakkauttaan,\njos vaan hänellä sitä on häntä kohtaan. Ja jos näin tapahtuisi,\nettä hän voittaisi Kaisun sydämmen, silloinhan hän olisi toivonsa\nperillä. Silloin olisi onni ylimmällään. Silloin tulisi tapahtumaan se\nharvinainen kohtaus, että ratulat ja mesikämmenen peijaat sattuisivat\nsamalle kertaa. -- Mutta vaikkapa jäisikin metsän kuningas saamatta ja\nmesikämmenen peijaat pitämättä, niin hän kuitenkin piakkoin esittää\ntunteensa Kaisulle ja koettaa voittaa hänen sydämmensä. Ja jos se\nonnistuu, silloinhan hän voi kehua suurimman toivonsa toteentuneen. Se\nvoitto olisi hänelle suurempiarvoinen kuin yhden karhun kaataminen.\n\nPaitsi sisälliset tunteet ja halut ovat myöskin taloudelliset\nasianhaarat syynä siihen, että Kalle toden teolla on ruvennut\nnaimista ajattelemaan. Äitinsä, joka jo alkaa vanhaksi käydä eikä\nenää hyvin jaksa hoitaa taloutta niin isossa talossa kuin Peltolassa,\non ilmoittanut toivonsa olevan saada miniä taloon. Senkin vuoksi\njo pitäisi hänen vaimo itselleen valikoida. Ja isänsä on piakkoin\nisännyyden hänelle jättävä. Mutta eihän oikein käy laatuun olla\nisäntänä ilman emäntää. Ja kuka paremmin sopii emännän sijalle kuin\nKaisu! Sehän on hyvin kätevä, toimekas ja uuttera sekä sen lisäksi\nlempeäluontoinen ja hyväsydämminen. Siitä epäilemättä tulisi kunnon\nemäntä ja hyvä vaimo. Mutta jos se ei suostuisikaan häneen? Täytyisikö\nhänen silloin muualta emäntä itselleen ottaa? Täytyisikö hänen kenties\nturvauta Liisaan? Ja olisiko siitä hänelle vaimoksi ja Peltolaan\nemännäksi? No, kyllähän siitä hyvä vaimo saattaisi tulla, ystävällinen\nja hyvänluontoinen; vaan tuskin mahtaisi se ison talon emäntänä saattaa\nolla tarpeeksi toimekas. Ja saattaisiko hän sitä ruveta rakastamaan?\n-- Ei. -- Kyllä hänen täytyy Kaisun suostumus saada; eikähän Kaisulla\nolisi katumista, jos häneen suostuisikin. Pääsisi silloin hyvään taloon\nemännäksi.\n\nNäissä mietteissään keskeytyy Kalle, kun samalla metsästä kuuluu pieni\nrisahdus, niinkuin joku risu olisi poikki mennyt. Äänen kuultuaan hän\nvähän säpsähtää ja rupeaa miettimään, mikä sen mahtoi synnyttää. Jopa\nvähän ajan perästä kuuluu taas pieni ritinä. Varmaankin metsän elävä\nmahtaa olla liikkeessä.\n\nOn jo hämärä; ei kuitenkaan niin pimeä, että se estäisi läheisiä\nesineitä näkymästä.\n\nJännitetyin mielin Kalle odottaa, kuuntelee ja katselee, näkyykö mitään\ntulevaksi. Kuluu muutamia silmänräpäyksiä, mitään näkymättä, kuulumatta\n-- synkkä äänettömyys, kuolon hiljaisuus kaikkialla -- kunnes vihdoin\nsivulta päin, vasemmalta puolen sitä puuta, jossa Kalle istuu, kahden\nkuusen välisestä aukosta tulee näkyviin ison villakoiran kokoinen,\nvankkajäseninen, musta eläin, joka hyvin hitaasti ja varovaisesti tuloa\ntekee. Pian Kalle tuntee sen karhuksi.\n\nSiinä nyt Kalle ensi kerran elämässään saapi omin silmin nähdä metsän\nviisaimman, väkevimmän elävän, josta hän usein oli kuullut puhuttavan\nja joka metsän kuninkaaksi mainittiin. Siinä hän katselee sen tuloa\nsykkivin sydämmin, ja hän tuntee nyt, kuinka veri lämpimästi hänen\nsuonissaan virtailee. Niin on tämä näky saanut hänen tunteensa\nkiihoksiin, tämä verraton, harvinainen tapaus ja lähenemäisillään oleva\nonnen kohtaus. Käsin pyssystään kiinni pitäen, sykkivin sydämmin hän\ntarkasti seuraa silmillään ja korvillaan karhun hitaita ja varovaisia\nliikkeitä, ja kauan hän saa odottaa, ennenkuin se monen varovaisen\naskeleen, monen seisahtumisen ja epäilyksen jälkeen vihdoin ehtii niin\nlähelle haaskaa, että on jo sopiva tilaisuus ampua.\n\nKalle silloin ojentaa pyssynsä sitä kohti, ampuakseen. Mutta ensimmältä\nhänellä käsi hiukan vavahtaa, pyssy hiukan tärähtää; ja hän päättää\nsen vuoksi sopivimmaksi odottaa siihen asti, että karhu käypi käsiksi\nhaaskaan. Vähän aikaa seisottuaan, katseltuaan ja kuunneltuaan, metsän\npeto viimein astuukin suoraan haaskalle, syytää sukkelaan sammaleita\nsyrjälle ja rupeaa rohkeasti haisevaa lehmän raatoa syömään.\n\nKalle näkee nyt ratkaisevan hetken tulleen. \"Nyt, jos koskaan\", miettii\nhän, \"pitää minun ampua. Nyt, jos koskaan, on karhu kaatuva. Jos ei\nampuminen nyt onnistu, ei se sitten onnistukaan.\"\n\nHän tähtäilee, koettaa olla vakavana ja koettaa saada käsiään\nvakaantumaan.\n\nPyssy pamahtaa.\n\nKarhu, paraassa syöntihommassaan, mitään vaaraa aavistamatta, heti\npyssyn lau'ettua, nousee raivostuneena kahdelle jalalle, ja noustessaan\nse vihan vimmassa etukäpälillään riuhtasee koko raskaan lehmän raadon\nsemmoisenaan maasta ylös; -- vaan tämän voimansa näytteen tehtyään\nse kaatuu, vaipuu verisenä maahan ja jääpi liikkumattomaksi siihen\npaikkaan.\n\nKorvalliseen sattunut pyssyn luoti on vaikutuksensa tehnyt.\n\nRiemullisin mielin, ilosta sykkivin sydämmin, astuu Kalle alas puusta\nsiihen paikkaan, johon karhu on kaatunut; ja varmasti vakuuttuaksensa\nsiitä, ett'ei siinä enää henkeä ole, koettelee hän käsin sitä,\ntunnustelee sen vahvoja jäseniä. Mutta se ei enää nouse paikaltaan.\nSe ei enää liikuta jäseniään, se ei kohota kämmeniään, joissa äsken\nvielä oli niin ääretön voima; se ei pyörittele nyt päätään, ei vilkuta\nsilmiään, joissa vastikään vielä oli niin kirkas loiste. Liikkumatonna,\nverissä päin se nyt makaa verestä punaisella mättäiköllä vast'ikään\nkäsistään heittämänsä lehmän raadon vieressä.\n\nNiin on siis surmansa saanut se elävä, joka ihmisten karjoille jo oli\nsanomattomat vahingot tehnyt, erinomattainkin Mäntyvaaran karjalle.\nNiin on siis henkensä heittänyt metsän kuningas, joka eläessään oli\nennättänyt hengen ottaa sangen monelta lehmältä ja lampaalta. Siinä on\nnyt kuolleena mesikämmen, jonka kaatumista moni oli jo kauan toivonut\nja jota väijyäkseen ja hengiltä ottaakseen sen jälkeen kuin se oli\nMäntyvaaralla tuhotyönsä tehnyt ensin Iikka isäntä ja Lauri sekä sitten\nKalle olivat monet yöt valvoneet. Sopiva tilaisuus sen ampuakseen oli\ntarjoutunut ensimmäisille vahtaajille jo kahdestikin, jolloin olivat\nsen nähneet, mutta kummallakaan kerralla eivät olleet heidän tuumansa\nonnistuneet. Nyt vihdoin on vahtuu onnistunut, nyt vihdoin on metsän\nkuningas kaadettu. Ja Kalle on tämän miehen työn tehnyt, ihan yksinään.\nOnhan se tekoa se!\n\nVähän aikaa katseltuaan ja ihmeteltyään ammuttua otustaan, lähtee Kalle\niltayön hämärässä riemullisin tuntein ja kiirein askelin Mäntyvaaraa\nkohti astumaan, siellä nostaakseen riemua sen tärkeän tapauksen\njohdosta, joka hänellä nyt on ilmoitettavana, ja siellä kenties\nlisätäkseen omaa ja toistenkin iloa erään muunkin asian johdosta, jonka\ntapahtumiseksi hän nyt luulee sopivan tilaisuuden tarjoutuneen.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nMuutaman kirkkaan talvisen päivän iltapuolella, kun taivas on\nvalaistu lukemattomien tuikkivien tähtien ja kauniisti leimahtelevain\nrevontulten loisteella, on muutoin hiljaisessa Peltolan talossa\ntavallista vilkkaampi liike. Kartanolla, joka tavallisesti on tyhjä,\nnäkyy nyt paljottain hevosia ja rekejä, ja jokaisen hevosen kaulassa\nhelisee monittain tiukuja. Silloin tällöin ilmaantuu pihalle joku mies\nkatselemaan, että hevosilla on syömistä. Asuinrakennuksen akkunoista\nloistaa tavallista kirkkaampi valo, näyttäen, että joku juhlatilaisuus\nnyt on Peltolassa. Usein avataan pirtistä porstuaan vievä ovi ja\nsilloin kuuluu sisältä ulos asti ilon ääniä, hyminää ja sorinaa, joka\nsyntyy paljossa väkijoukossa.\n\nSattuupa oven avautuessa nuori mies, mustiin vaatteisiin puettuna,\ntulemaan porstuaan lämpimissään. Hän seisahtaa hetkeksi porstuan\nulko-oven viereen jähdyttelemään itseään, raitista ilmaa hengittämään.\nSiinä seisoessaan hän silmäilee taivaalle, katsellen, kuinka kirkkaasti\ntähdet loistavat, mutta erittäinkin ihmetellen leimuavia revontulia,\njotka, ikäänkuin lainehtiva tulimeri, milloin välkkyvät kirkkaammin,\nmilloin himmeämmin, välistä näyttävät sammuvan, mutta sitten taas\nmontaa vertaa kirkkaampina ikäänkuin syttyvät uudelleen. Tämä nuori\nmies, joka tällä kertaa taivaan tulia ihailee, on uljasvartaloinen,\njotenkin kookas, harteva, kasvoiltaan vakavan, mutta kauniin ja lempeän\nnäköinen mies. Hän ei ole kukaan muu kuin Peltolan Kalle.\n\nKallen seisoessa ilmaantuu pian hänen viereensä sisarensa Elsa, joka\nsievästi ja sorjasti puettuna, nuoren tytön iloisella mielellä, kevein\naskelin lähenee veljeään ja sanoo hänelle:\n\n\"No, Kalle! Mitä täällä niin miettiväisenä katselet?\"\n\n\"Enpähän niin erityistä\", vastaa Kalle, vienosti hymyillen. \"Silmäilen\nnoita revontulia, kuinka ne tänä päivänä niin erinomaisen kirkkaasti\npalavat.\"\n\n\"Kylläpä tosiaan kirkkaasti palavat; vissiin sinun kunniaksesi.\"\n\nSamalla ilmaantuu puhelevain viereen Mäntyvaaran Lauri ja lausuu heille\nvakaisesti:\n\n\"Revontuliako täällä katsellaan?\"\n\n\"Ka, niitähän tässä silmäillään\", vastaa Kalle.\n\n\"Kylläpä onkin niissä katsomista. Eivätpä pala monesti noin\nkirkkaasti.... Mutta lähtekäähän nyt tanssimaan! Sinua jo, Kalle,\nkaivattiin.\"\n\nLähtevät pirttiin Kalle, Lauri ja Elsa. Ja sielläpä saavat iloista\nelämää nähdä. Siellä on ihmisiä koolla paljon, juhlavaatteissaan\nkaikki. On vanhaa ja nuorta väkeä sekaluttain, ukkoja ja akkoja, miehiä\nja naisia, poikia ja tyttöjä. Niiden kesken tietenkin on liikettä ja\nhyörinää, puhetta ja pakinaa, naurua ja leikkiä. Pirtin peräpuolella\nison pintapöydän ääressä, johon on ruokia ja juomia ladottu, istuu\nkaksi kylän kesken hyvin tunnettua miestä, toinen peräpenkillä pöydän\ntakana, toinen sivupenkillä pöydän pään kohdalla. Edellinen on\nKorpimäen Aaro, joka on jo vanhanpuoleinen ja arvokkaan näköinen mies\nja joka monessa tilaisuudessa oli saanut puhemiehenä olla. Jälkimäinen\non Koivulan Kustu, kylän paras pelimanni.\n\nKustu paraikaa laskettelee iloista peliä ja monta nuorta paria tanssii\nhänen pelinsä mukaan ympäri lattiaa, sill'aikaa kun isoin osa väkeä\ntiheissä parvissa toinen toisensa vieressä seisoo tai istuu ympärillä.\nTanssivilla näyttää hyvin lysti olevan; jotkut ovat oikein palavissaan\npaljosta tanssimisesta. Näkyy silloin poikain joukossa iloisia jos\nvakaisiakin luonteiltaan; tyttöin joukossa punaposkisia, hymyhuulisia,\nsomia ja kauniita, jospa semmoisiakin, jotka ovat jääneet kauneuden\nlahjaa vaille, jospa semmoisiakin, jotka eivät suutaan hymyyn vedä,\nvaan ovat muuten tyytyväisten ja onnellisten näköiset.\n\nSe pari, jota tällä kertaa enimmät silmät katselevat ja johon Kallen\nsilmäin katse ensiksi sattuu, on Kalliovaaran Heikki ja Mäntyvaaran\nKaisu. Iloisena, hikipäissään, sukkelasti ja keveästi liikkuen Heikki\nviepi Kaisua, joka hilpeänä, punaposkisena ja onnellisena hänen\nsivullaan hymyilee ja liikkuu yhä keveämmästi kuin Heikki. Kalle\ntanssivien joukkoon tullessaan luopi hymyilevän katseen Kaisuun\nsekä valitsee heti itselleen kumppaniksi Honkavaaran Liisan, joka\nmielellään vastaanottaa tarjouksen ja niin lähtevät hekin toisten\ntanssivien muassa kiitämään. Nuorelle Elsallekin tekee eräs nuori mies,\nViitavaaran Yrjö, tarjouksen. Niin hyörii nyt Peltolan pirtin lattialla\nkolme paria, jotka epäilemättä ovat somimmat ja kauniimmat kaikista.\n\nMutta hyvin kauan eivät kuitenkaan parit pysy vaihtumatta, ja vaihtojen\nvälillä on silloin monella tilaisuus levähtää sill'aikaa kuin toiset\ntanssivat, vaikka kyllä moni yhden kumppanin menetettyään joutuu heti\ntoisen kanssa tanssimaan. Niinpä Heikki monet kerrat Kaisua lattian\nympäri kiidätettyään ja viimein laskettuaan hänen väkijoukkoon, tekee\nheti pienen kumarruksen Liisalle, jonka Kalle juur'ikään oli päästänyt,\nja lähtee hänen kanssaan liikkeelle, vaikka molemmat olivat aivan\npalavissaan äsköisestä, ja Heikillä hikihelmiä otsalta tippuu. Kalle\ntaas, vähän aikaa levähdettyään, valitsee Kaisun kumppanikseen, ja\nonnellisesti hymyillen nämä toisiansa rakastavaiset silloin tanssikehän\nympäri kiitävät.\n\nKun pelimanni vähäksi aikaa heittää soittonsa ja laskee viulun\nkädestään ja tanssikin siis hetkeksi sen johdosta taukoo, silloin\nAaro täyttää hänelle viinapikarin, sanoen: \"He otahan tuosta! Kyllä\nsemmoinen soitto jo ryypynkin kannattaa.\"\n\nKustu tyhjentää paikalla pikarinsa, arvellen: \"Menee se vielä\ntoinenkin.\"\n\n\"He, ota, tästä saat!\" sanoo Aaro, täyttäen hänelle uudestaan.\n\nSitten nousee Aaro seisaalleen ja puhuu koossa olevalle kansalle,\netenkin miehille:\n\n\"Kuulkaahan, hyvät ihmiset! Minulla olisi jotakin sanottavaa!\"\n\nSill'aikaa selittää muu'an isäntämies toiselle: \"Enpä olisi uskonut\nvuosi sitten, että näin pian pääsisin tänne Peltolaan Kallen häihin.\nMinä varmasti luulin, että ennen se Kalliovaaran Heikki kerkeää häänsä\npitää kuin Kalle.\"\n\n\"Ka, niinhän minäkin ensin luulin\", myöntää puhuteltu. \"Vaan eipä\nse Kaisu Heikkiin taipunutkaan... Mutta kuunnellaanpa nyt, mitä\npuhemiehellä on sanomista!\"\n\nAaro jatkaa: \"Te tiedätte kaikki, mikä merkitys tällä päivällä on. Te\ntiedätte kaikki, että tämän talon isännän vanhin poika ja tulevainen\nisäntä talossa sekä Mäntyvaaran Kaisu ovat tänään laillisesti\ntulleet avioliittoon vihityiksi, ovat tehneet toisillensa pyhät\naviolupauksensa. Minun ei tarvitse teille muistuttaa heidän avujaan ja\nhyviä puoliaan. Te tiedätte sanomattanikin heidän kunnollisuutensa ja\nhyvän luonnonlaatunsa niin hyvin sulhasen kuin morsiammen. Muun hyvän\nohessa on Kalle siitä tunnettu, että hän tässä syksyllä ihan itsekseen\notti hengen metsän kuninkaalta. Sehän teko jo osoittaa miehessä olevan\nrohkeutta ja kelvollisuutta. Kaisu taas on tyttö semmoinen, ett'ei\nhänen veroistaan monta ole. Hän on tunnettu iloiseksi ja lempeäksi\nluonteeltaan, näppäräksi toimissaan, ahkeraksi ja huolelliseksi\ntöissään; hänestä epäilemättä tulee hyvä vaimo ja kunnollinen emäntä.\nMutta minä tahdon teille vanhemmille ja kokeneemmille muistuttaa\nmieleen nuoruutenne aikoja, jolloin te, nuori ja kaunis kumppani\nsivullanne, rupesitte omaa pesää itsellenne rakentamaan. Silloin\ntalouden perustaminen olisi ollut vaikea monelle teistä ilman hyväin\nihmisten apua. Minä tahdon siis muistuttaa teitä, että samalla\nlailla kuin hyvät kumppanit ennen teitä muistivat, te samalla lailla\nmuistaisitte näitä vasta-alkavia, jotka aikovat tähän taloksi ruveta!\"\n\n\"Se on oikein!\" huudahtaa Koivulan isäntä, lähestyessään puhemiestä\nja hänen haltuunsa muutaman rahan antaen. \"Tässä on, mitä minulta\nliikenee.\"\n\n\"Sillä keinoin\", sanoo puhemies, tarjoten ryypyn Koivulaisille. \"Ota\ntästä.\"\n\nSitten sanoo puhemies väkijoukolle, pantuaan saamansa rahan pöydälle\npeitteen alle: \"Kuulkaahan hyvät ihmiset. Tässä on kunnon mies. Hän\npani tänne ison rahasumman.\"\n\nSamalla lähestyy Aaroa Heikki, antaen hänelle hopearahan, kuitenkin\nniin ett'eivät toiset sitä näe, ja sanoo: \"Tuossa on minunkin osaltani!\"\n\nPuhemies pistää äkkiä rahan sinne, mihin äskenkin, ja antaa sitten\nHeikille viinaryypyn, sanoen: \"He, otahan tästä!\"\n\nHeikki juodessaan lasinsa tyhjäksi, sanoo: \"Minä tyhjennän pikarini,\nonneksi nuorelle parikunnalle.\"\n\n\"Sinä olit hyvä mies\", sanoo puhemies ja täyttää uudestaan Heikin\nlasin. \"Sinun pitää vielä toinenkin ryyppy saada. He, otahan tästä\nlisää!\"\n\nSitten puhuu hän kovalla äänellä väkijoukolle: \"Kuulkaahan! Tämä vasta\noli hyvä antamaan. Tänne pani hän hyvän rahan. Tehkääpä muutkin samoin!\"\n\nTulee taas muuan mies ja antaa puhemiehelle toisten näkemättä, kuinka\niso raha se oli, ja saapi ryypyn, juopi ja poistuu.\n\nSamalla kun Heikki palaa iloisena pöydän ääreltä, tarttuvat monet\nmiehet käsiksi häneen, kohottavat käsivarsilleen ja nostavat ilmaan\nkattoa kohti sill'aikaa kuin toiset tekevät samoin Liisalle; ja\npian nähdään myös yhdellä lailla käyvän Peltolan Elsalle ja hänen\ntanssikumppanilleen Viitavaaran Yrjölle. Monta kertaa paiskataan nämä\nmolemmat parit korkealle liki kattoa ja otetaan sitten käsille vastaan\nja taas paiskataan ylös. Sillä aikaa väkijoukossa monta henkeä yhteen\nääneen huutaa:\n\n\"Häät häistä, pi'ot pi'oista.\"\n\n\"Kemut kesteistä hyvistä.\"\n\nOnhan nimittäin syytä toivoa, että häävierasten joukossa nuorimmat\nja kauniimmat parit, jotka useimmiten yhdessä tanssivat, lopettavat\nlystinsä samalla lailla kuin nyt Kalle ja Kaisu ja laittavat ennen\npitkää häät, jos vaan heidän välillään on todellista ystävyyttä.\n\nIloisesti ja hupaisesti kuluu aika Peltolan häissä ja niin hyvin\nvanhemmat kuin nuoremmat ovat hyvin tyytyväisiä. Edelliset viettävät\naikansa parhaasta päästä vakaisissa keskusteluissa toistensa kanssa.\nMutta jälkimmäiset antautuvat halulla tanssiin, leikkeihin ja\nkaikenlaisiin huveihin, joita hääpäivän kunniaksi toimeen pannaan.\nSitä paitsi kaikki saavat nauttia talon vierasvaraisuutta; ei ole\nkenelläkään puutetta ruu'an eikä juoman puolesta; sillä usein\nmuistutetaan vieraita, että he söisivät ja joisivat tarpeeksensa.\n\nOnnellinen on Kaisu morsiammena, onnellinen Kalle sulhaisena. Molemmat\novat he nyt päässeet toivonsa perille. Aika, jota he ovat hartaasti\nodottaneet, päästä elämään yhdessä toistensa kanssa, on nyt tullut.\nTähän asti ovat he vanhempainsa kodissa ja vanhempiaan varten työtä\ntehneet ja heiltä elatuksen ja hoidon saaneet. Tästä lähin he\naviomiehenä ja aviovaimona, toistensa rakastamina, asuvat omassa\nyhteisessä kohdossa, työtä tehdäkseen ja elääkseen toisiansa varten ja\nnousevaa sukupolvea varten.\n\nNiin hyvin Kaisun kuin Kallen vanhemmat ovat hyvin tyytyväisiä ja\niloisia tapahtuneen avioliiton johdosta. Peltolan isäntä on hyvillään\nsiitä, että on saanut pojalleen hyvän vaimon, joka kyllä kykenee\nisoakin taloutta hohtamaan. Emäntä taas on mielissään siitä, että hänen\nvaivansa ja huolensa tästä lähin vähenevät, kun hän voi uskoa Kaisun\nhuostaan emännän toimet. Mäntyvaaran emäntä puolestaan uskoo, ett'ei\nhän olisi voinut saada tyttöään paremmalle miehelle vaimoksi kuin\nKallelle. Iikka isäntä puhuessaan tyttönsä avioliiton johdosta sanoo:\n\n\"Kun ajattelen vuoden ajan taaksepäin, niin enpä silloin aavistanut,\nettä tytöstäni olisi Peltolaan emäntä tuleva. Paremmin näytti\nmahdolliselta, että hän Kalliovaaraan vietäisiin. Mutta eihän näy\nihminen tulevaisuuden asioita tietävän, eikä ihminen tapausten juoksua\nmäärää. Asiat menevät menojaan huolimatta ihmisen ajatuksista,\npäätöksistä ja töistä. Kaikki tapahtuu, minkä pitää tapahtua, mikä\non määrätty tapahtuvaksi, ja siihen me emme voi mitään. -- Ja hyvä\nonkin niinkuin on -- Jumala kuitenkin paraiten tietää, mikä meille\non hyväksi. -- Kallen ja Kaisun välillä on tapahtunut avioliittoon\nyhdistyminen, sillä niin pitikin tapahtua; _se oli niin sallittu._\"\n\n\n\n"]