Salaperäinen ruumisarkku

SALAPERÄINEN RUUMISARKKU

Kirj.

Stein Riverton

Suomennos

Porissa, Otto Andersin, 1925.

SISÄLLYS:

Patenttiruumisarkku. Ruumis. Salapoliisi alkaa tutkimuksensa. Käynti työpajassa. Tiedemies. Oslokatu 24. Nino S. Balmacedo. Asbjörn Krag saa avustajan. Tullimiehen valepuvussa. Nuori Krause. Kuollut matkustaja viedään laivaan. Kolme kauheata minuuttia.

PÄTENTTIRUUMISARKKU.

Melkoisen hyvin puettu, käsityöläisen näköinen mies astui Asbjörn Kragin toimistoon.

Hän tervehti hämillään hypistellen lakkiaan.

"Niin, siinä luonnollisesti ei ole paljoakaan kertomista", alkoi hän.

Asbjörn Krag kohotti yllättyneenä päänsä papereistaan.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"Tarkoitan, ettei siinä, mitä aijon kertoa, taida olla paljoa puhumista."

"Kuinka niin luulette?" kysyi Krag hymyillen, uudestaan luoden katseensa papereista, joita hän oli innokkaasti tutkinut.

"Niin, tuskin luulen, että kertomuksestani on teille mitään hyötyä", vastasi mies.

"Vai niin, teillä on jotain kerrottavaa! Istukanhan, olkaa hyvä!"

"Kiitos." Mies istuutui ujona lähinnä ovea olevalle tuolille.

"Oikeastaan tuloni ei koska itseäni", sanoi hän.

"Eikö? No, kuka teidät sitten on lähettänyt?"

"Hm, oikeastaan ei kukaan."

"Ei, nyt alatte puhua arvoituksia, ystäväni".

"Ei kukaan ole minua neuvonut tulemaan luoksenne", kiiruhti mies lisäämään nähdessään kärsimättömän ilmeen Asbjörn Kragin kasvoille.

"No, mitä sitten minusta tahdotte?"

"Tahdon kertoa huomanneeni jotakin, joka ihmetyttää minua suuresti."

"Antakaa kuulua!"

"Olen tavannut henkilön, joka valmistaa patenttiruumisarkkua. Sangen ihmeellistä, eikö totta?"

"Kyllä. Maailmassa on monenlaisia patentteja."

"Niin on, mutta nyt saatte kuulla!"

"Kiitos, sitähän olen odottanut siitä asti kun astuitte sisään."

Tämä omituinen keskustelu sattui Asbjörn Kragin toimistossa eräänä kevätaamupäivänä v. 1908.

Salapoliisilla ei ollut koskaan tapana käskeä ketään luotaan, vaikkakin käynnit usein olivat sangen omituisia, kuten juuri tämä mies – ja sentähden asettui Krag mukavasti nojatuoliin kuunnellakseen, mitä miehellä oli kerrottavana.

"Olen puuseppä", alkoi mies, "nykyään ei minulla ole juuri paljoakaan työtä, joten vuokrasin työpajani eräälle sellaista tarvitsevalle miehelle. Tämä mies tekee patenttiruumisarkkua."

Hiljaisuus.

"Tunnustakaa", sanoi Krag hymyillen, "ettei tällaista yksinkertaista tosiasiaa kannata ilmoittaa poliisille."

"Kun kuulette, miten mies käyttäytyy, ymmärrätte kyllä, miksi tulin luoksenne."

Tässä puuseppä taas vaikeni, ja Asbjörn Kragista tuntui, kuin ei mies koko päivänä selviytyisi asiastaan ja piti parhaimpana ruveta itse kyselemään.

"Tunsitteko miehen, joka vuokrasi työpajan?"

"En, en ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Hän puhui norjaa murtaen."

"Miten hän tiesi tulla luoksenne ja koska se tapahtui?"

"Siitä voi olla noin viikko. Hän kai näki ilmoitukseni."

"No, sillä tavalle! Te siis ilmoititte vuokraavanne työpajat?"

"Kyllä, haluatteko lukea sen?"

Puuseppä ojensi salapoliisille kokoonkäärityn sanomalehden, jossa oli pieni ilmoitus:

    "Työtön, oman työpajan omistava puuseppä haluaa työtä."

"Mahdollisesti on hän huomannut ilmoituksen ja ajatellut: 'tuosta voin vuokrata työpajan!'"

"Se näyttää sangen todennäköiseltä", vastasi Asbjörn Krag. Hän ei vielä aavistanutkaan, mihin puuseppä puheellaan pyrki, mutta hän tunsi hyvin joittenkin ihmisten pitkäveteisen puhetavan.

"Mies tuli luokseni illalla, kun jo oli aivan pimeä", selitti puuseppä. "Hän kysyi, olinko saanut työtä. Vastatessani kieltävästi sanoi hän voivansa hankkia minulle pientä ansiota, jos työkaluni olisivat kunnollisia.

"Hän puhui jokseenkin huonosti norjaa, ja maistelen arvelleeni, että hän on saksalainen.

"Sanoin hänelle työkalujeni olevan hyvässä kunnossa, eikä minun vielä ollut tarvinnut pantata niitä. Mutta kauvan ei olisi kestänyt, ennenkuin minun olisi ollut turvauduttava tähän äärimäiseen keinoon.

"'Sitä ei teidän, hitto vieköön, tarvitse tehdä', sanoi mies, 'sillä minulta voitte saada rahaa elääksenne.'

"Mies ei näyttänyt juuri varakkaalta, ja siksi vähän epäilin.

"'Jos teillä on minulle jotain työtä, otan sen kiitollisuudella vastaan', sanoin.

"Mutta työtä hänellä ei ollut, päinvastoin sanoi hän, ettei minun palkkaa saadakseni tarvitsisi tehdä mitään, ainakin hyvin vähän. 'Teettekö minusta pilaa?' kysyin.

"Mutta sitä hän ei suinkaan tehnyt. Hän halusi vuokrata työpajani. 'Miksi?' kysyin minä.

"Hän selitti, että hänellä oli työ, jonka hänen piti saada valmiiksi niin pian kuin mahdollista. Hän tuli Schlesiasta, jonne hänen oli pitänyt mennä tervehtimään erästä sairasta sukulaista ja työ oli sentähden keskeytynyt. Nyt sen piti tulla valmiiksi ja kun hänellä ei ollut työpajaa, oli hän päättänyt vuokrata sellaisen.

"Kysyin häneltä, paljonko hän maksaisi vuokraa. Hän tarjosi 10 kruunua päivässä.

"'Onko tarkoituksenne, että minun pitää auttaa teitä?' kysyin kummissani niin suuresta summasta.

'Kyllä, vähän', vastasi hän, 'muttei työpajassa. Siellä haluan olla yksin.'

"'Siiloin en todellakaan tiedä, miten voin teitä auttaa, sillä en osaa muuta kuin ammattiani', sanoin minä.

"'Saatte toimittaa muutamia asioitani', vastasi hän, 'noin neljä tai viisi päivässä.'

"Kun olen kunniallinen mies enkä halua tehdä kenellekään vääryyttä, sanoin vieraalle, että 10 kruunua oli mielestäni liian paljon. Hänhän ei ollut koskaan nähnyt työpajaani – se ei ole suuri. Päinvastoin, se on koko pieni eikä niin suuren vuokran arvoinen.

"Mutta silloin mies tuli kärsimättömäksi ja sanoi vihaisesti: 'Loruja! Annan teille 10 kr. päivässä, en enempää enkä vähempää, ja sillä hyvä! Jos ette suostu, käännyn jonkun toisen puoleen.'

"'Luonnollisesti suostun', kiiruhdin minä vastaamaan. 'Minusta on maksu kyllä liian suuri, enkä mielelläni tahdo muiden kärsivän vahinkoa tähteni.'

"'Hyvä, hyvä', sanoi hän, 'menkäämme nyt työpajaan.'

"Tuumasta toimeen! Me kiipesimme sinne, sillä se sijaitsee sivurakennuksen ullakolla. Se ei millään tavalla herätä kunnioitusta. Minulla on ainoastaan höylä, sorvi ja muita välttämättömiä työkaluja, kaikki jokseenkin kuluneita.

"Odotin puolittain miehen sanovan, ettei hän huolii niin huonosta työhuoneesta. Mutta mitään sellaista hän ei sanonut. Päinvastoin, hetkisen lyhdyn valossa tarkastettuaan huonetta sanoi hän olevansa siihen sangen tyytyväinen, ja lupasi jo seuraavana aamuna alkaa työnsä.

"Sitten menimme alas köyhään, pieneen tupaani ja mies laski viisi 10 kr. seteliä pöydälle.

"'Tässä on viiden ensimäisen päivän vuokra', sanoi hän ja läksi, kuin hän ei enää haluaisi kuulla puhuttavan koko asiasta. Tulin luonnollisesti sangen iloiseksi ja pistin rahat taskuuni.

"Seuraavana päivänä menin työpajaan luullen, että voisin olla hänelle avuksi. Mutta hän keskeytti heti työnsä ja katsoi minuun kuin vihainen härkä.

"'Mitä tahdotte?' kysyi hän.

"'En mitään erityistä', vastasin, 'ajattelin vain, että voin ehkä auttaa teitä.'

"'Ei, kaukana siitä', vastasi hän, 'tahdon mieluummin olla yksin! En jatka työtäni, ennenkuin olette poistunut!'

"Kiiruhdin luonnollisesti ulos. Mutta olin koko päivän kotona ja pidin silloin tällöin silmällä työpajaa saadakseni jos mahdollista tietää, mitä hän puuhaili.

"Noin kahden ajoissa lakkasi sahaaminen ja mies tuli luokseni.

"'Toivon, että veisitte tämän kirjeen', sanoi hän, 'ja odottaisitte siihen vastausta.'

"Katsoin osoitetta. Se oli kaukana Oslossa, puolen tunnin matkan päässä. Mutta otin tietysti kirjeen – mielellänikin, sillä tahdoin jollakin tavalla palvella miestä noiden 10 kruunun edestä.

"Olin tullut niin uteliaaksi, etten voinut olla kysymättä:

"'Mikä oikeastaan on nimenne, hyvä herra?'

"'Krause', vastasi hän lyhyesti.

"'Ja mitä te valmistatte?' kysyin edelleen.

"'Se ei liikuta teitä', vastasi hän.

"'Ei, ei suinkaan', sanoin, 'se oli vain viaton kysymys.'

"Läksin ovea kohti.

"Mutta kun olin ehtinyt pihalle, huusi mies minut takaisin ja huomasin hänen kasvoillaan ajattelevan ilmeen.

"'Odottakaahan vähän', sanoi hän, 'te kysyitte, mitä teen?'

"'Kyllä, mutta pyydän anteeksi tunkeilevaisuuttani', sanoin minä.

"'Ei suinkaan', vastasi hän, 'ei mikään estä teitä saamasta tietää sitä. Mutta en pidä kysymyksistä, siksi vastasin niin jyrkästi.

"'Valmistan patenttiruumisarkkua.'"

RUUMIS.

"Se oli ensi kertaa kun kuulin puhuttavan patenttiruumisarkusta.

"Mies ei selittänyt enempää sanojaan. Hän meni takaisin työpajaan ja minä lähdin viemään kirjettä."

"Mihin?" kysyi Asbjörn Krag.

"Oslonkatu 24:ään", vastasi mies. "Kun soitin ovikelloa, tuli merkillisennäköinen rouvasihminen avaamaan. Annoin hänelle Krausen kirjeen sanoen odottavani vastausta. Minusta tuntui, kuin olisi hänen kasvoillaan välähtänyt hymy, ja hän pyysi minua astumaan sisään.

"Tulin huoneeseen, jonka vertaista en ole ennen nähnyt. Ikkunoissa oli hienot, leveät verhot ja ikkunalaudat olivat täynnä kukkia. Kadultapäin täytyi huoneen niinmuodoin näyttää sangen komealta ja houkuttelevalta.

"Mutta kalustona oli ainoastaan kaksi tuolia, ei rahtuakaan enempää.

"Mustatukkainen nainen pyysi anteeksi, ettei huone ollut paremmin kalustettu, sillä hän oli vastikään muuttanut tänne! 'Huonekalut ovat vielä asemalla', sanoi hän. Vielä hän sanoi, että minun täytyy odottaa vastausta parikymmentä minuuttia.

"Hyvä, istuin siis kärsivällisesti ja odotin, hänen askarrellessaan viereisessä huoneessa.

"Lopulta, kun melkein puoli tuntia oli kulunut, tuli hän takaisin vastaus tavallisessa sinisessä liikekirjekuoressa.

"'Oikea niin hyvä ja ilmoittakaa herra Krauselle, että sairas on parempi.'

"Lupasin, arvellen, että sairas varmaankin oli se henkilö, jota Krause oli käynyt tervehtimässä Schlesiassa.

"Läksin siis kotiin ja tapasin herra Krausen melkoista paremmalla tuulella kuin lähtiessäsi.

"Näin, että hän oli ehtinyt höylätä muutamia lankkuja. Kerron teille kaiken niin tarkkaan kuin mahdollista, herra salapoliisi, että myöhemmin voitte nähdä, onko asialla mitään merkitystä.

"Nyt kului viisi päivää, jolloin ei tapahtunut mitään erityistä, paitsi että Krause yhä edistyi työssään.

"Arvelin, ettei hän ollut juuri mikään erikoinen puuseppä, sillä ruumisarkun tekee ahkera mies parissa päivässä, ja hän oli viidessä päivässä saanut valmiiksi ainoastaan itse laatikon. Salaperäisyys, johon hän työnsä verhosi, kasvatti heti tarkkaavaisuuttani. Eikä tämä salamyhkäisyys vähentynyt, päinvastoin se lisääntyi päivä päivältä sitä mukaa kuin työ edistyi.

"Olin joka päivä vienyt kirjeen Oslokadulle ja odottanut aina vastausta vähintään puoli tuntia. Tämä kirjeenvaihto tuntui minusta vielä ihmeellisemmältä kuin salaperäisyys, sillä patentinvalmistushan on kunkin oma asia. Ja omituiselta tuntui myös se, että aina kun lähdin kirjeineni, oli herra Krause joko ulkona tai hänen luonaan kävi salaperäisiä vieraita.

"Sellaista minulle kerrottiin. Silloin tällöin tuli hänen luokseen joku ulkomaalaisen näköinen mies verhoutuneena avaraan viittaan. Väliin tuli myös joku nainen.

"Vähitellen olen tullut siihen vakaumukseen, että minusta tehdään pilaa. Sen tulette tekin huomaamaan, herra salapoliisi. Kun olen ylpeä mies, olen päättänyt, että tämän pilan tulee loppua. Ja tänään otin ensimäisen askeleen siihen suuntaan."

"Sitenkö, että jätätte asian minun käsiini?" kysyi Krag.

"Ei", vastasi puuseppä, "vaan avaamalla Krausen kirjeen!"

"Mutta sehän on laitonta!"

"Kyllä, mutta jos pienellä laittomuudella onnistuu paljastamaan vielä suuremman, annetaan se kyllä anteeksi."

"Saattaa olla niin. Onko teillä kirje?"

"Kyllä, tässä on!"

Puuseppä otti esiin sinisen kirjekuoren.

"Kuten näette", sanoi hän, "oli kuori jokseenkin huolimattomasti liimattu kiinni, joten minun oli helppo avata se. Voin helposti panna sen taas kiinni kenenkään huomaamatta, että se on ollut avattuna."

"Mutta mitä kirjeessä oli?" kysyi salapoliisi kärsimättömästi.

"Kyllä kohta näette! Se on aivan naurettavaa."

Mies hymyili ja ojensi salapoliisille kokoontaitetun kirjeen.

"Mutta tuhat tulimmaista!" huudahti Asbjörn Krag. "Eihän tähän ole mitään kirjoitettu! Paperihan on aivan puhdas!"

"Juuri niin", nauroi mies. "Ymmärrättekö nyt, että minusta on tehty pilaa?"

"Varmasti!"

Asbjörn Krag katsoi paperia valoa vasten, kastoi sen veteen nähdäkseen, oliko siihen salamusteella jotain kirjoitettu, kuivasi sen kaasulampun liekin päällä, mutta kaikki tuloksetta.

"On selvää", sanoi hän, "että teidät on lähetetty viemään aivan tyhjää kirjettä. Näyttäkääpä minulle kuorta!"

Puuseppä ojensi sen hänelle ja Asbjörn Krag luki seuraavan, koukeroisella käsialalla kirjoitetun osoitteen:

        Rouva Cecilia Krause.
                    Osiokatu 24.
                    Pyydetään vastausta.

Salapoliisi nauroi ääneen.

"Tämä on omituisin kirje, minkä koskaan olen lukenut", sanoi hän. "Oletteko todellakin vieneet tällaisen kirjeen joka päivä, ja avustaneet tätä erinomaisen tärkeätä kirjeenvaihtoa?"

Kunnon puuseppä oli selvästi raivoissaan tästä pilasta.

Hän sanoi: "Olen tullut ajatelleeksi, että Krause on lähettänyt minut viemään tätä naurettavaa kirjettä saadakseen minut poistumaan talosta siksi ajaksi kun hän joidenkin syiden tähden toivoi minun olevan poissa."

"Siltä näyttää. Hän on ehkä tahtonut salata teiltä jotakin."

"Esimerkiksi vieraat?"

"Niin, tai myöskin on hän tahtonut estää teitä käymästä työpajassa hänen poissaollessaan. Kun hänen välttämättömästi on pitänyt poistua, joko syömään tahi sillä perusteella, että hänellä on jotakin toimitettavana kaupungille, on hän emakolta lähettänyt teidät viemään kirjettä. Se on hyvin yksinkertainen, mutta sangen tehokas keino."

"Mutta mitä minun nyt tulee tehdä", kysyi puuseppä.

"Luonnollisesti toimittaa tehtävänne. Tehän olette siitä saanut maksun."

Salapoliisi katseli vielä kerran kirjekuorta.

"Voihan ottaa paperin ja panna toisen tilalle, minulla on aivan samanlaista", sanoi hän.

Asbjörn Krag otti puhdasta kirjepaperia pöytälaatikosta ja pani sen kuoreen, jonka hän liimasi uudestaan kiinni.

Itse hän piti herra Krausen omituisen kirjeen.

"Menkää nyt viemään kirje perille", sanoi hän puusepälle.

"Hyvä!"

Puuseppä otti kirjeen epäröivän näköisenä.

"Toimittakaa asianne täsmällisesti. Jos tuo nainen pyytää teitä odottamaan, niin odotatte", sanoi salapoliisi.

"Ja sitten kun olen saanut vastauksen?"

"Viette sen hiiskumatta herra Krauselle. Muuten, onko hän yleensä pyytänyt teitä kiiruhtamaan?"

"Ei, näyttää päinvastoin siltä, kuin hän olisi hyvillään, mitä kauvemmin viivyn."

"Silloinhan teillä on aikaa käydä yhdessä jos toisessakin paikassa paluumatkalla."

"Kyllä, mutta missä?"

"Täällä minun asunnossani esimerkiksi. Odotan teitä tunnin kuluttua."

"Silloin riennän tänne heti vastauksen saatuani", sanoi puuseppä selvästi hyvillään siitä, että salapoliisi oli tuntenut mielenkiintoa hänen juttuaan kohtaan.

Sitten hän lähti. Salapoliisi istuutui ja alkoi miettiä kuulemaansa.

Hän tunsi, että koko juttu oli sangen kummallinen. Hän järjesti kaikki asianhaarat loogillisesti.

Ensin siis vuokraa tuo ulkomaalainen herra Krause työpajan.

Jo ensi hetkestä alkaen osoittaa hän jonkinlaista salaperäisyyttä puuhissaan.

Hän sanoo valmistavansa patenttiruumisarkkua, itsessään jo sangen tärkeä seikka.

Että hän todellakin sellaista valmistaa, on varmaa, koska puuseppä, joka on luonteeltaan kunniallinen, mutta utelias ja epäileväinen, on nähnyt arkun puolivalmiina.

Mitä hän tekee ruumisarkulla? Voidaanko ruumisarkulle hakea patenttia? Miksei hän teetä sitä jossakin kunnollisessa työpajassa?

Miksi hän noudattaa sellaista salaperäisyyttä?

Mutta käsittämätön ei vielä lopu. Miksi lähettää hän puusepän viemään kirjoittamatonta kirjettä? Keitä käy tuon salaperäisen ruumisarkkutehtailijan luona? Mitä tekemistä on Oslokadulla asuvalla tummalla naisella tässä asiassa?

Asbjörn Krag päätti ottaa tämän jutun lähemmin käsiteltäväkseen. Se tuntui hänestä salaperäisemmältä ja ihmeellisemmältä kuin moni muu juttu pitkään aikaan.

Hän odotti kärsimättömänä puusepän tuloa.

Lopulta saapui tämä ja sanoi hymyillen: "Hän ei huomannut sitä."

"Mitä hän ei huomannut?"

"Sitä, että paperi oli vaihdettu."

"Todellako, mitä hän sitten sanoi?"

"Hän pyysi minua odottamaan kuten ennenkin. Istuin ja odotin kaksikymmentä minuuttia. Sitten hän tuli takaisin ja antoi minulle tämän kirjeen ja pyysi sanomaan herra Krauselle, että sairas voi hyvin."

Puuseppä antoi kirjeen Asbjörn Kragille. "Nainen on joka tapauksessa kirjoittanut jotakin", sanoi tämä, "näen tummia viivoja kuoren läpi."

Krag avasi pöytälaatikon ottaen esille hyvin ohuen ja terävän paperiveitsen. Hän kuumensi sitä lampunliekissä ja avasi sillä kuoren liimauksesta.

Salapoliisi veti kirjeen kuoresta.

Siinä oli ainoastaan yksi naisen käsialalla saksaksi kirjoitettu lause. Asbjörn Krag luki:

    "Olen saanut sähkösanoman, että ruumis on lähetetty."

SALAPOLIISI ALKAA TUTKIMUKSENSA.

Hämmästys kuvastui Asbjörn Kragin kasvoilla hänen lukiessaan tätä omituista kirjettä. Tähän asti oli hän kuullut puhuttavan ainoastaan salaperäisestä ruumisarkusta, nyt ilmestyi myöskin ruumis. Asia oli todellakin muuttumassa vakavaksi. Hän pani kirjeen takaisin kuoreen, liimasi sen kiinni ja antoi sen puusepälle.

Tämä katsoi häneen kysyvästi. Ja salapoliisi oli tällä hetkellä jokseenkin epätietoinen, miten hän puuttuisi tähän ihmeelliseen asiaan.

"Työpajanne on siis sivurakennuksessa?" kysyi hän.

"Aivan niin."

"Omistatteko itse tuon sivurakennuksen?"

"En, niin varakas en suinkaan ole, se kuuluu taloon, joka on suuri vuokrakasarmi. Taloa hoitaa asianajaja Lemvigh."

"Hyvä! Menkää nyt viemään kirje herra Krauselle ja tarkatkaa hänen ilmettään lukiessaan kirjettä."

"Kyllä niin teen."

"Tulen itse sinne myöhemmin. Kun minut huomaatte, älkää olko minua tuntevinanne, ja jos teillä on jotain ilmoitettavaa, tehkää se niin, ettei kukaan näe meitä yhdessä."

"Hyvä on!"

"Lähtekää nyt!"

Puuseppä katosi ja Asbjörn Krag tarttui heti puhelimeen. Hän soitti Lemvighin toimistoon ja sai heti käsiinsä asianajajan, vanhan ystävänsä.

"Tahtoisin mielelläni ostaa talon", sanoi salapoliisi.

"Erinomaista, olen heti käytettävänäsi. Haluatko maa- vai kaupunkitalon? Haluatko 5,000 kruunun vaiko 800,000 kruunun talon?"

"Älä viisastele", sanoi Krag, "tiedät kyllä, mitä tarkoitan."

"Ah, vai niin! Erityinen talo siis, joka ei ehkä kertaakaan ole ollut myytävänä, hm!"

"Yhdentekevää! Sinähän hoidat taloa r;:o 23 —-kadun varrella?"

"Sitä suurta vuokrakasarmia, kyllä, aivan oikein. Hoidan sitä tukkukauppias X:n alaikäisten perillisten puolesta. Mutta sitä taloa et saa ostaa. Se olisi hyvin kannattava kauppa ja olisi melkein rikos perikuntaa vastaan myydä se."

"Voi olla", vastasi Krag, "mutta voit kai näyttää taloa minulle?"

"Luonnollisesti! Hetikö?"

"Tavataan puolen tunnin kuluttua asuntoni edustalla."

"Selvä on!"

Salapoliisi halusi odottaa jonkun aikaa, ennenkuin lähtisi, sillä hän tahtoi olla varma siitä, että puuseppä olisi jo vienyt kirjeen perille hänen saapuessaan.

Hän tilasi vaunut.

Asianajaja, joka oli hyvillään saadessaan olla mukana pienessä seikkailussa, saapui täsmälleen, ja noin kolmen ajoissa päivällä vierivät vaunut pitkin Möllerkatua.

Matkalla selitti Krag aikeensa asianajajalle. Ennen kaikkea oli yllätettävä mies, joka työskenteli sivurakennuksen puusepäntyöpajassa.

"Se tulee olemaan maailman helpoin asia", sanoi lakimies. "Minulla on avaimet talon kaikkiin oviin." Hän helisteli raskasta avainnippua.

Kun molemmat herrat tulivat taloon, kulkivat he ensin muutamien huoneustojen läpi. Kaikkialla he puhuivat, että talo myytäisiin ja vuokralaiset katselivat uteliaina mahdollisesti uutta isäntäänsä.

Sitten tulivat herrat takaisin pihalle ja päättivät lähteä tarkastamaan sivurakennusta.

Asbjörn Krag huomasi puusepän, joka sivuutti hänet osoittamatta tuntemisen merkkiäkään. Mutta Krag pysäytti hänet ja kysyi: "Kuulkaapas, hyvä mies, mistä tuo melu johtuu?"

"Ettekö ennen ole kuullut tuollaista ääntä?" sanoi puuseppä. "Sehän on höyläävä mies!"

Niinkuin näkyy, osasi puuseppä hyvin osansa.

"Ah, todellako? Siis käsityöläinen! Talossa näkyy olevan työpajakin. Sitä meidän pitää katsella vähän lähemmin", sanoi Krag.

He kiipesivät ylös jyrkkiä portaita ullakolle. Työpajan ovi oli suljettu.

"Avatkaa!" huusi asianajaja.

Huoneesta ei kuulunut hiiskaustakaan.

"Avatkaa!" huusi asianajaja uudestaan.

Lopulta vastattiin huoneesta:

"En avaa!"

"Oletteko huilu, mies!" huusi lakimies. "Olen talon isäntä!"

"Vaikkapa! Olen vuokrannut tämän työpajan ja minulla on silloin oikeus olla täällä yksin."

"Siis ette tahdo avata?"

"En!"

Asbjörn Krag viittasi asianajajalle ja tämä avasi oven omilla avaimillaan.

Salapoliisi astui edellä huoneeseen. Kun hänen silmänsä tottuivat siellä vallitsevaan puolihämärään, näki hän tavattoman suuren ruumisarkun. Krag seisoi hetkisen hämmästyneenä, sillä hän ei muistanut koskaan nähneensä niin kaunista ruumisarkkua.

KÄYNTI TYÖPAJASSA.

Asbjörn Kragilla oli loistava huomiokyky. Hänen tarvitsi ainoastaan heittää nopea silmäys ympärilleen jo huomatakseen pienimmätkin seikat.

Huone ei ollut suuri ja melkoisen pimeä, sillä ikkunat olivat melkein läpinäkymättömät vuosikausien liasta ja hämähäkinverkoista. Seinillä riippui muutamia höyliä, sahoja ja muita puusepäntyökaluja.

Seinänvierellä oli pari höyläpenkkiä ja toisella niistä oli ruumisarkku. Toisen ääressä taas herra Krause työskenteli.

Asbjörn Krag oli väkivaltaisen sisääntunkeutumisensa tähden odottanut kuumaa vastaanottoa ja tarttui siksi vaistomaisesti taskussaan olevaan revolveriin.

Mutta vastaanotossa ei ollut mitään muistutettavaa. Herra Krause laski tyynesti työkalut luotaan katsoen vieraitaan puolittain nuhtelevasti, puolittain närkästyneesti.

Tämä teki Asbjörn Kragin vähän noloksi, mutta pelastaakseen tilanteen sanoi hän osoittaen asianajajaa:

"Kuinka uskallatte sulkea oven taloa isännältä?"

Krause kohotti päätään ja katsoi salapoliisia. Asbjörn Kragin täytyi myöntää itsekseen, että vanhalla ruumisarkkutehtailijalla oli viisas katse. Korkea otsa ja vakava piirre suun ympärillä osoittivat tahdonvoimaa ja älykkyyttä. Herra Krause oli tavallisen työmiehen tapaan puettu puseroon ja harmaihin housuihin.

"Teillä ei ole mitään anteeksipyydettävää", jatkoi Krag, sillä hän halusi kuulla miehen äänen.

Mutta hän hämmästyi, kun mies vastauksen asemesta hymyili – omituista, pilkallista hymyä, joka ehkä merkitsi, että hän kohta oli huomannut vieraiden todelliset tarkoitukset.

Lopulta hän virkkoi: "hyvät herrat, te käännätte asian, teillä itsellänne on syytä selittää asiat!"

"E; suinkaan", vastasi asianajaja, "olen talon isäntä ja minulla on oikeus kulkea tässä talossa missä haluan."

"Ei, sellaista oikeutta teillä ei ole", sanoi Krause, "sillä kun olen vuokrannut tämän työpajan, on minulla oikeus estää tuntemattomia henkilöitä tunkeutumasta luoksesi tuolla tavalla."

Asbjörn Krag arveli, että mies oli oikeassa, mutta sanoi: "Tuntemattomia! Kutsutteko talon isäntää tuntemattomaksi henkilöksi?"

"Minua ei liikuta, kuka hän on", vastasi herra Krause, "minä en häntä tunne."

"Ettekö tunne asetusta?" kysyi asianajaja kopeasti.

"Asetusta? En!"

"Asetusta, että jos talo aijotaan myydä, on omistajalla välikirjan mukaan oikeus näyttää mahdolliselle ostajalle taloa mihin aikaan päivästä tahansa."

"Onpa vahinko, etten ole tuota asetusta nähnyt", vastasi herra Krause tyyneesti.

"Silloin kai ette olisi käyttäytynyt tällä tavalla?"

Ruumisarkkutehtailija rypisti kulmiaan. Näytti siltä kuin asianajajan hävyttömyys lopultakin olisi järkyttänyt hänen tyyntä päättäväisyyttään. Nousisiko nyt myrsky? Ei! Hän hillitsi itsensä ja vastasi samalla tyyneellä äänellä: "Jos olisin tietänyt siitä asetuksesta, en olisi vuokrannut tätä työpajaa. Minulla on sangen tärkeä työ tehtävänä ja pyydän herroja ottamaan sen huomioon."

Asbjörn Krag oli tämän sananvaihdon aikana katsellut huonetta, jyskyttänyt seiniä ja lattiaa tutkiakseen ainesten lujuutta.

"Huonoa ainesta, huonoa ainesta", mutisi hän.

Salapoliisi kääntyi Krausen puoleen.

"Mitä teette, hyvä mies?" kysyi hän.

Nyt odotti Krag töykeätä vastausta, mutta hänen ihmeekseen antoi Krause melkein hyväntahtoisesti pyydetyn selityksen.

"Patenttiruumisarkkua", sanoi hän. Mutta silloin purskahti sekä salapoliisi että Lemvigh nauruun.

"Patenttiruumisarkkua? Onko koskaan kuultu niin mieletöntä!"

Salapoliisi kiiruhti heti arkun luo eikä Krause estellyt häntä. Päinvastoin, hän alkoi selittää patentin salaisuutta. Hänen rakastettavuutensa ihmetytti salapoliisia yhä enemmän ja enemmän. Hän oli tullut miehestä aivan toiseen käsitykseen puusepän kuvauksen johdosta.

"Tunnustan", alkoi Krause, "että puhe patenttiruumisarkusta tuntuu vähän kummalliselta, mutta kun kerron teille kaikki yhtenäisesti, tulette kyllä pitämään sitä aivan luonnollisena. Oletteko koskaan pelännyt tulla elävänä haudatuksi, hyvä herra?"

"Elävänä haudatuksi? En, sitä mahdollisuutta en ole koskaan ajatellut."

"Mutta se teidän olisi pitänyt tehdä. Kuinka moni onkaan aikojen kuluessa tullut elävänä haudatuksi! Olen vakuutettu, että huolimatta maailman korkealla kannalla olevasta ja kehittyneestä lääketieteestä vähintään sata ihmistä vuodessa haudataan valekuolleina."

"Paljon mahdollista", myönsi Krag, "mutta siitä ei erikoisesti valmistettu ruumisarkku voi teitä pelastaa, ellei arkku ole senkaltainen, että se voi puhkaista ne pari kyynärää maata, joka teidät peittää."

"Eipä niinkään", vastasi Krause, "mutta minun arkkuni on sellainen, että jos valekuollut siinä herää, voi hän kutsua apua. Se on yhteydessä sähköpatterin kanssa. Tässä näette kuparilangat, jotka johdetaan arkkuun. Kun valekuollut painaa tätä nappia, alkaa kello soida kirkkovahdin asunnossa, taululle ilmestyy numero, joka ilmoittaa, mihin valekuollut on haudattu."

"Siis aivan kuin hotellissa", nauroi lakimies, "kengänpuhdistajaa soitetaan kaksi kertaa, siivoojatarta kerran."

"Älkää tehkö tästä pilaa, hyvä herra", sanoi Krause vakavasti. "On asioita, joista ei saa laskea leikkiä. Kuvitelkaahan valekuolleen kauhua hänen herätessään kahden kyynärän syvyydessä maan alla, eikä hänellä ole mitään keinoa ilmoittaa muille ihmisille kauheata asemaansa. Sellaista voi sattua ja siiloin tunnustatte tekin, että ruumisarkku sellainen kuin tämä täyttää paikkanne."

"Mutta että tämä voisi tapahtua", väitti Asbjörn Krag, "täytyy hautuumaassa olla kokonainen sähköjohtoverkosto. Se tulee maksamaan satojatuhansia kruunuja ja ettehän kai luule, että esim. Kristianian kaupunki kustantaisi kuolleilleen sähkösoittojohdon?"

Keksijä puristi vakavasti päätään.

"Olen valmistautunut pilkkaan ja nauruun", sanoi hän, "ja sentähden olenkin etsinyt yksinäisen paikan saadakseni työni valmiiksi. Mutta nyt valitettavasti näen, ettei pilkkaavia ihmisiä voi missään välttää. Ja mitä tulee huomautukseenne Kristianian kaupungista, vastaan siihen ainoastaan, että patenttiruumisarkkuni eivät ole tarkoitetut yksin tälle kaupungille, vaan suurelle maailmalle. Kun olen saanut työni valmiiksi, matkustan Ameriikkaan, jossa koetan muodostaa osakeyhtiön. Valekuoleman pelko on kaikkialla niin suuri, että minun kyllä onnistuu ansaita sievoinen summa keksinnöstäni. Ja nyt pyydän teitä, hyvät herrat, jättämään minut yksin. Olen köyhä mies eikä minulla valitettavasti ole varaa uhrata paljoa työajastani – vaikka mielelläni haluankin saada viisaiden ja varakkaiden miesten myötätuntoa osakseni."

Viimeiset sanansa lausui herra Krause kumartaen salapoliisille ja asianajajalle.

Miehen esiintyminen oli koko ajan ollut niin rauhallista ja moitteetonta, ettei molemmilla herroilla ollut muuta neuvoa kuin häpeissään lähteä.

He sanoivat siis hyvästit ukolle ja salapoliisi piti velvollisuutenaan pyytää häneltä enteeksi äkkinäistä ja jokseenkin raakaa tunkeutumistaan.

"Ai, ei se tee mitään", vastasi vanhus lempeästi, "minun kaltaiseni mies, jolla on paljon merkillisiä päähänpistoja, on tottunut sellaiseen kohteluun."

Sitten salapoliisi ja asianajaja poistuivat. Katseltuaan taloa, jolloin Kragilla oli koko ajan ollut mielessä ainoastaan Krause ja hänen merkillinen suunnitelmansa, astuivat molemmat miehet vaunuihin. Mutta ennenkuin he lähtivät, katsahti poliisimies työpajaa kohti. Hän vavahti. Likaisen ruudun läpi näki hän keksijän kasvot.

Mutta nyt olivat piirteet täydellisesti muuttuneet, vai oliko se ruudun ja hämähäkinverkkojen syy, että ilme oli niin synkkä ja uhkaava? Ei, niiden syy se ei ollut. Keksijä katsoi salapoliisia ja hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, josta ilmeni melkein hirvittävä viha. Kun hän näki tulleensa huomatuksi, vetäytyi hän nopeasti pois ja heti alkoi kuulua hänen työssä aiheuttama säännöllisen melu.

Asianajaja oli myös nähnyt hänen kasvonsa ja sanoi pakostakin:

"Hyi, tuota ilmettä!"

Kotimatkalla oli Asbjörn Krag vaitelias. Hän ei voinut olla ajattelematta tuota kummallista keksijää.

Ennenkuin hän tapasi Krausen, oli hän puusepän kertomuksen nojalla kuvitellut häntä paatuneeksi, ihmisaraksi, hulluksi erakoksi, melkein rikoksentekijäksi.

Hänen puhuessaan tämän kanssa näytti tämä aivan toisenlaiselta – lempeältä, mietiskelevältä työmieheltä, joka ei toivonut muuta kuin saada olla rauhassa töineen.

Mutta nuo kasvot ikkunassa näyttivät kostonhimoisen konnan kasvoilta.

Asbjörn Krag mietti ja aprikoi. Ja lopulta tuli hän siihen tulokseen, että hän oli käyttäytynyt aivan hullusti.

TIEDEMIES.

Mutta nyt hän alkoi ajatella selvemmin ja teki loppupäätöksensä aivan toisin edellytyksin kuin aluksi. Hänellä oli ainoastaan kaksi asiaa tehtävänä.

Joko voisi hän jättää keksijän rauhaan, pitäen häntä aivan vaarattomana, vähän hupsuna ihmisenä, jolla oli onneton taipumus askarrella hyödyttömien, vaikkakin nerokkaiden keksintöjen kanssa.

Tai myöskin saisi hän pitää tätä vaarallisena miehenä, jolla on pahaa mielessä – mitä, sitä ei Krag aavistanut.

Hänen oli verrattain helppo valita – hän valitsi viimeksimainitun. Hän piti keksijää rikollisena, eikä siihen ollut syynä ainoastaan tämän ilkeiden kasvojen näkeminen ikkunaruudun takaa. Sen olivat vaikuttaneet hänen salaperäinen käyttäytymisensä, rahanhimon välke hänen silmissään, hänen yhteytensä Oslokadulla asuvan tumman naisen kanssa ja ennen kaikkea salaperäinen kirje: "Ruumis on lähetetty."

Mutta juuri kallistuessaan sen mielipiteen puolelle, että hän ollessaan tekemisissä tuon salaperäisen keksijän kanssa, samalla oli tekemisissä vaarallisen roiston kanssa, täytyi hänen tunnustaa menetelleensä aivan hullusti.

Hän oli arvioinut vastustajansa liian heikoksi. Hänen ja lakimiehen sisääntunkeutuminen, heidän silmiinpistävä uteliaisuutensa, mielenkiihko ruumisarkkua kohtaan j.n.e. kaikki olivat omiaan herättämään keksijän epäluuloa.

Kuten aina saadessaan käsiinsä jonkun huomattavamman rikosasian, kuvitteli Krag nytkin olevansa rikollisen asemassa.

Jos hän – salapoliisi – nyt olisi ollut tuo ruumisarkkumies ja suunnittelisi rikosta. Ja jonakin päivänä kaksi miestä pelästyttäisi häntä tunkeutumalla päätäpahkaa, melkein aiheetta hänen työpajaansa. Olisiko hän vielä silloinkin osoittanut salaperäisyyttä ja siten yhä lisännyt tunkeutujain epäluuloa?

Ei, luonnollisestikaan ei! Salaperäisellä keksijällä oli sangen paljon mielenmalttia ja neuvokkuutta. Hän oli heti ymmärtänyt: "Nyt eivät asiat ole oikein! Kun kaksi miestä tuolla tavoin tulee luokseni, on heillä jokin erikoinen tarkoitus. Heissä on herännyt joitakin epäluuloja. Miten tulee minun nyt menetellä? Esiintyä vääryyttäkärsivänä, lempeänä tiedemiehenä. En saa salata heiltä mitään, päinvastoin tulee minun selittää ja näyttää heille kaikki, mitä he haluavat. He sanovat silloin varmaan: 'Ei, tässä olemme erehtyneet. Tämähän on mies, joka askaroi hupsun keksinnön kanssa. Hän on ehkä puolihullu, mutia ei missään tapauksessa rikollinen'."

Näin on Krause luonnollisestikin tuuminut. Tilanteen todellinen sisällys on selvinnyt hänelle salamannopeasti, hän on tuuminut silmänräpäyksen ja sitten kohdellut vieraita suurella mielenmaltille.

Mutta Asbjörn Krag oli saanut vaarallisen vastustajan.

Ja muistellessaan, millä keksijän kädet näyttivät – ne eivät olleet lainkaan työmiehen kourien näköiset. Hän oli hämmästynyt nähdessään nuo hienot, aristokraattiset kädet, jotka pikemmin olivat luodut kantamaan timanttisormuksia, kuin askartelemaan yksinkertaisessa puusepäntyössä. Miehen koko käyttäytyminen – hänen puhetapansa, vaatimattomuutensa, melkein irooninen kohteliaisuutensa – todisti sivistynyttä miestä.

Kaikkea tätä Krag ajatteli vaunuissa istuessaan. Ja siksi oli hän vaitelias – vaitelias kuin mies, joka on tehnyt virheen, joka voi tulla kohtalokkaaksi.

Mutta Asbjörn Krag kuului ihmisiin, jotka mielellään tunnustavat virheensä. Tunnustettu virhe voidaan nimittäin usein vielä korjata. Krag oli kuin shakinpelaaja, joka huomaa tehneensä virheellisen siirron ja päättää senvuoksi korjata tappionsa entistä hienommalla pelillä.

Ja sen juuri hän tahtoi tehdä. Hänen hyökkäyksensä pelin päähenkilöä, keksijää vastaan, oli epäonnistunut, ponnahtanut takaisin toisen mielenmaltista. Mutta Kragilla oli uusi kortti lyötävänä esiin.

Hän ajatteli salaperäistä sanomaa: "Ruumis on lähetetty." Sillä tarkoitetaan ruumista, todellista ruumista. Tumma nainen oli kirjoittanut ilmoituksen ajattelematta, että se matkalla voitaisiin lukea. Eikä olisi vaikeata todeta, mistä ruumis lähetetään.

Salapoliisi astui vaunuista poliisiaseman luona, ja asianajaja jatkoi matkaansa toimistoonsa. Hän ihmetteli ystävänsä vaiteliaisuutta matkalla. Suuria suunnitelmia syntyi varmaankin tämän aivoissa.

Kun salapoliisi saapui toimistoonsa, huomasi hän kirjoituspöydällä kirjeen. Kuoreen oli sinikynällä kirjoitettu ainoastaan M.B. Kun poliisipäällikkö tai joku muu henkilö tahtoi ilmoittaa Kragille jostain huomaamastaan seikasta, joka saattoi olla sanomalehti-ilmoitus, kertomus tai jonkun todistajan lausunto tuomioistuimen edessä, panivat he sen kuoreen, jonka päälle he kirjoittivat M.B. Salapoliisi sai itse ratkaista, oliko ilmoituksessa jotakin hänelle tärkeätä.

Puolittain vastahakoisesti avasi Krag kirjeen, sillä hän arveli itsellään olevan nyt tarpeeksi muuta tekemistä, eikä halunnut ottaa muita asioita selvitettäväkseen. Kuitenkin katsoi hän kuoren sisältöä.

Vai niin, ilmoitus varasliiton olemassaolosta. Sen sai Harald Brede ottaa haltuunsa. Hän oli taitava saamaan varasjoukkueita ilmi. Sitten oli erään vartiokonstaapelin raportti. Hän tunsi jo etukäteen sellaisten sisällön. Ne olivat tavallisesti vailla mielenkiintoa. Sanomalehti-ilmoitus – hm, myöskin joutavaa.

Mutta sitten viimeinen paperi! Se oli pieni ilmoitus, mutta sattui häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yllättyneenä istuutui hän ja luki:

    "Anatoomisia tarkoituksia varten haluaa tiedemies (lääkäri) ostaa
    noin 40-50 vuotiaan miehen ruumiin. Hyvä maksu. Täydellinen
    vaitiolo luvataan. Vastaukset merkillä 'Ulkomaalainen tohtori'
    tämän lehden konttoriin."

Ilmoitus oli jätetty jo pari päivää sitten, mutta poliisin sanomalehtileikkeleosasto oli vasta nyt huomannut, että se mahdollisesti olisi poliisille mielenkiintoinen.

Itsessäänhän ei ilmoituksessa ollut mitään ihmeellistä. Tapahtui usein, että joku professori tai lääkäri osti ruumiin anatoomisia kokeiluja varten.

Muulloin Asbjörn Krag tuskin olisi huomannut ilmoituksessa mitään merkillistä. Mutta nyt juuri, kun hänen ajatuksensa alituiseen askartelivat ruumiissa, joka "oli lähetetty", tuntui tämä ilmoitus hänestä onnenpotkaukselta. Se oli ollut lehdessä kolme päivää sitten, joka sopi täsmälleen.

Mutta miten hän nyt saisi tiedon ilmoituksen lähettäjästä?

Hän voisi mennä lehden konttoriin. Mutta sieltä hän tuskin saisi asiasta selvää, sillä konttorissa ei tunnettu niiden osoitteita, jotka ilmoittivat nimimerkillä. Hän valitsi toisen keinon päästäkseen perille.

Krag soitti. Sisäänastuvalle konstaapelille hän sanoi: "Nouda minulle viime viikolla kuolleiden luettelo."

Saatuaan luettelon ja levitettyään sen eteensä, näki hän, että 40-50 vuotiaista kuolleista oli varaa valitakin! Hän merkitsi kolme muistiin. Luonnollisesti jätti hän huomioonottamatta varakkaammat kuolleet. Nuo kolme olivat:

    K. B. työmies 45 v.
    C. J. H. työmies 50 v.
    V. Z. I. työmies 40 v.

Soittamalla kirkkokonttoriin sai hän nopeasti selville, mistä noiden kolmen vainajan omaisia oli etsittävä. Sitten tilasi hän ajurin lähteäkseen ottamaan ruumiin myyjästä selkoa. Hän luopui heti ajattelemasta tuote 45-vuotiasta vainajaa. Tämän vaimo eli vielä, mutta vaikka hän olikin köyhä, oli hän kuitenkin huolehtinut miehensä hautaamisesta.

Osoittautui, että työmies J.C.H:n ruumis oli myyty. Hänen lähimmät omaisensa – jotka olivat hänelle hyvin kaukaista sukua – asuivat erään Kristianian viheliäisimmän kadun varrella. He eivät aluksi tahtoneet tunnustaa ruumista myyneensä, mutta kun Krag selitti, ettei siitä tulisi heille mitään ikävyyksiä, tunnustivat he lopulta myyneensä ruumiin ulkomaalaiselle tohtorille.

Tämä halusi ostaa ruumiin joitakin kokeiluja varten ja oli luvannut senjälkeen haudata ruumiin omalla kustannuksellaan. Hinta oli ollut korkea, 800 kruunua.

Asbjörn Krag pyysi vaimoa kertomaan, kuinka myynti oli tapahtunut. Tämä jutteli, että vainaja oli pitkän aikaa ollut köyhille omaisilleen rasitukseksi. Hänet oli useita kertoja rangaistu varkaudesta, eikä hän halunnut tehdä työtä. Mitä hänen onnistui ansaita, sen hän joi heti. Etenkin viime kuussa hän oli ollut kauhea, ja lopuksi joi hän denaturoitua spriitä ja spriilakkaa. Sitten vilustui hän äkkiä, tauti kehittyi keuhkotulehdukseksi ja hän kuoli kahden päivän kuluttua. Hänen omaisillaan ei ollut koskaan kylliksi ruokaakaan, miten he saisivat ruumiin haudatuksi? Silloin he huomasivat ilmoituksen ja päättivät turvata siihen. Hänhän tulisi kyllä haudatuksi ja mitä sillä oli väliä, vaikka lääkäri sitä ennen avaisikin hänen ruumiinsa?

He siis vastasivat ilmoitukseen. Lääkäri saapui, ja kauppa oli pian päätetty.

"Tuliko lääkäri yksin?" kysyi Krag.

"Ei, hänen mukanaan oli eräs nainen."

"Vai niin, miltä tämä nainen näytti?"

"Hän oli jokseenkin tumma, arviolta noin 30-35 vuoden ikäinen. He puhuivat keskenään kieltä, jota emme ymmärtäneet, mutta luulen, että se oli saksaa."

"Nämä tuntomerkit sopivat hyvin Oslokatu 24:ssä asuvaan naiseen", ajatteli Asbjörn Krag. "Minkänäköinen lääkäri oli?" kysyi hän. "Melkoisesti vanhempi. Hän oli korkeaotsainen, suurisilmäinen, harmaapartainen mies."

"Pienikasvuinenko?"

"Kyllä."

"Ontui vähän vasemmalla jalallaan?"

"Aivan niin, tunnetteko hänet?"

"Olen hänet kerran tavannut, mutta hän ei ole ystäväni", vastasi Asbjörn Krag.

Hän ymmärsi, että tuo lääkäri ei voinut olla kukaan muu kuin keksijä, ruumisarkkumies.

"Mutta eikö teistä ole kummallista", jatkoi hän kyselyjään, "että ulkomaalainen lääkäri, jolla on varaa ostaa ruumista, esiintyy niin kehnossa puvussa?"

"Kehnossa puvussa! Kaukana siitä! Hän oli hyvin hienosti puettu, hänellä oli kevyet, silkkivuoriset turkit ja kultasankaiset silmälasit."

"Vai niin, olen nähnyt hänet toisenlaisessa asussa", sanoi salapoliisi. "Sanoiko hän olevansa ruumiiseen tyytyväinen?"

"Kyllä, tietysti, ja hänen kysyessään meiltä paljonko haluamme, ja meidän pyytäessämme paria sataa kruunua, antoi hän muitta mutkitta 800. Hänen täytyy varmaankin olla hyvin rikas."

"Hyvin rikas", vastasi Asbjörn Krag. "Milloin hän nouti ruumiin?"

"Jo samana iltana, siis toissapäivänä. Hän oli jo etukäteen lähettänyt meille mustan ruumisarkun, johon ruumiin asetimme, ja pian senjälkeen tuli muuttotoimistosta miehiä, jotka veivät arkun."

"Mistä toimistosta?"

"'East end'-muuttotoimistosta. Se nimi oli rattaissa. Sillä on konttorinsa Meyerskadulla."

Asbjörn Krag tiesi varsin hyvin, missä tuo muuttotoimisto sijaitsi. Hän riensi sinne, ja hänen onnistui tavata ne henkilöt, jotka olivat noutaneet ruumiin.

Hän halusi tietää, minne arkku oli viety, ja eräs miehistä vastasi sen viedyn Oslokatu 24:ään, jossa tohtori näämmä asui toisessa kerroksessa.

Hänen nimensä oli ovessa.

"Mikä oli tohtorin nimi?" kysyi salapoliisi.

"Tri Hermann Krause", vastasi mies. "Muistan hyvin hänen nimensä, sillä en ole koskaan tavannut niin hienoa maksajaa. Me saimme nimittäin työstämme kolminkertaisen maksun."

Kun salapoliisi jätti toimiston, totesi hän saaneensa joukon valaisevia tietoja lisää, mutta hän ei ollut tullut arvoituksen ratkaisua askeltakaan lähemmäksi.

Hän tuli kuitenkin yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tulisi tapahtumaan vakavia ja merkillisiä asioita.

OSLOKATU 24.

Asbjörn Krag ajatteli näkemiään ja kuulemiaan asioita, mutta hänen oli mahdotonta löytää ainoatakaan valopilkkua tästä ihmeellisten ja arvoituksellisten seikkojen sekamelskasta.

Näköjään hyvin varakas ulkomaalainen ostaa ruumiin, josta hän maksaa suhteettoman suuren hinnan. Näyttää siltä kuin hän käyttäisi ruumisarkkuna kokolailla omituista vehjettä, jota hän valmistaa.

Hän viettää kaksoiselämää. Ulkomaalaisena tohtori Krausena hän asuu Oslokadulla. Mutta samalla on hän köyhästi puettu, ruumisarkkua valmistava työmies. Hän on vuokrannut kehnon työpajan aivan toisesta kaupunginosasta.

Koska hän on varakas, niin miksei hän anna laittaa ruumisarkkua piirustustensa mukaan? Hän pelkää, että keksintö varastetaan häneltä.

Hyvä, mutta miksei hän työskentele suuremmassa ja paremmassa työpajassa?

Miksi hän noudattaa sellaista salaperäisyyttä? Mitä hänen kaksoiselämänsä merkitsee? Mitä aikoo hän tehdä tuolla kuolleella miehellä? Mitä tarkoittaa sanoma, että ruumis on lähetetty? Ja mikä osa on tuolla tummalla naisella tässä jutussa?

Nämä ja monta muuta kysymystä teki salapoliisi itselleen, ollessaan paluumatkalla "East end" muuttotoimistosta poliisiasemalle.

Hänelle selvisi, että päästäkseen askeltakaan edemmäksi täytyi hänen käydä tumman naisen luona. Mutta samalla hänelle selvisi, että jos tri Krause tai hänen apurinsa huomaavat hänen epäilevän ja vakoilevan heitä, voi hän menettää mahdollisuuden paljastaa syyn heidän omituiseen ja salaperäiseen käytökseensä ja näköjään tarkoituksettomiin toimenpiteisiinsä. Kristianiassa on määräys, että jokaisen kaupunkiin muuttavan henkilön täytyy määräajan kuluessa ilmoittautua poliisille. Tätä päätti Krag nyt käyttää hyväkseen. Hän antoi tutkia poliisin asiakirjoja ja osoittautui, ettei Krausen perhe Oslokadulla ollut jättänyt mitään ilmoitusta.

Tässä tuli siis sattuma hänelle avuksi. Kun Krause itse hänen työpajassa käyntinsä jälkeen hyvin tunsi hänen ulkomuotonsa, ei hän siis voinut näyttäytyä Oslokadulla Asbjörn Kragina. Hän päätti pukeutua tavalliseksi poliisikonstaapeliksi, varustautui tekoparralla ja peitti puoleksi kaljun päänsä tummanruskealla tekotukalla. Hän otti myös mukaansa pari suurta asiakirjaa ja lähti Osloon.

Kello oli nyt puoli 6 iltapäivällä. Hän olisi varmaankin nauranut täyttä kurkkua, jos nyt joku olisi hänelle sanonut, että hän seuraavana päivänä samalla hetkellä olisi aivan toisessa maassa. Hän ei aavistanut, että suuret yllätykset odottivat häntä.

Hänen ei ollut vaikeata löytää kysymyksessä olevaa taloa, tavallista nelikerroksista rakennusta.

Krag pysähtyi eräälle toisessa kerroksessa olevalle ovelle, jossa oli tri Krausen nimi. Hän tunsi käsialan samaksi kuin kirjeessäkin oli ollut. Hän soitti kelloa.

Kesti hetken, ennenkuin tumma nainen tuli avaamaan. Asbjörn Krag tunsi hänet heti puusepän kuvauksen johdosta. Hän oli pitkä ja luiseva, kasvoilla luotaantyöntävä ilme.

Krag selaili asiakirjaa kuin etsien jotain, samalla lähestyen naista. Hän luuli huomaavansa, että tämä hätkähti huomatessaan poliisipuvun.

Nainen kysy: "Mitä te haluatte?" Krag selaili yhä kirjaansa mutisten nimen toisensa jälkeen. Lopulta tapasi hän etsimänsä.

"Eikö tohtori Krause asu tässä?" kysyi hän välinpitämättömällä äänellä. "Tulen poliisipäällikön määräyksen johdosta."

"Mitä tohtorilta tahdotte?" kysyi nainen.

"Hän ei ole ilmoittanut kaupungissaoloansa poliisilaitokselle."

"Ilmoittanut? Mitä se merkitsee?"

"Se merkitsee, että jokainen Kristianiaan saapuva matkustaja on velvollinen siitä ilmoittamaan, samoin jokainen, joka muuttaa pois kaupungista, on velvollinen ilmoittamaan tulevan olinpaikkansa. Jokaisen matkustajan on sitäpaitsi suoritettava tarkastusmaksut."

Hän lausui sen kuten sellainen, joka on tottunut sitä usein käyttämään.

"Mutta me emme tienneet siitä", sanoi nainen.

"Vai niin, kyllä ymmärrän. Saatte siitä maksaa sakkoja."

"Sakkoja?"

"Niin, jos rikkoo mainitsemani määräykset, joutuu maksamaan sakkoja. Mutta emme ole sen asian suhteen niin tarkkoja ulkomaalaisiin matkustajiin nähden, jotka eivät asetusta tunne."

Luiseva nainen silmäili terävästi poliisimiestä. Mutta näytti siltä, että tämän punaposkiset, hyväntahtoiset kasvot rauhoittaisivat häntä.

"Eikö tohtori ole kotona", kysyi Krag, "tahtoisin mieluummin puhua hänen kanssaan."

"Hän ei nyt satu olemaasi kotona", vastasi nainen.

"Koska hän saapuu?"

"Vasta kello kahdeksalta."

"Ahaa", ajatteli Krag, "silloin hän tulee työpajasta."

"Käy liian pitkäksi odottaa niin kauvan", sanoi hän, "minun täytyy selvittää asia teille, neiti."

"En ole mikään neiti", vastasi nainen äkäisesti, "olen tri Krausen rouva."

"Sitä parempi!"

Asbjörn Krag teeskenteli olevansa valmis tunkeutumaan asuntoon, ja äärimmäisen vastahakoisesti johdatti nainen hänet sisään.

"Minun täytyy tehdä teille monta kysymystä", sanoi Krag, "voisinko saada mustetta ja kynän?"

Hän avasi ensimäisen oven ja astui suureen huoneeseen. Hän huomasi, että se oli juuri puusepän kuvailema huone.

Ikkunoissa oli hienot verhot ja ikkunalaudoilla oli näköjään juuri ostettuja kukkia. Mutta huonekaluina oli ainoastaan kaksi tuolia.

"Emme ole vielä saaneet tavaroitamme asemalta", selitti nainen jokseenkin tyytymättömänä poliisin sisääntunkeutumisesta.

"Se ei tee mitään", sano; Krag, "mutta haluaisin mielelläni pöydän, että voisin kirjoittaa. Sallitteko?"

Muitta mutkitta avasi hän seuraavan huoneen oven. Siellä oli vähän enemmän huonekaluja kuin edellisessä, sänky, sohva, pieni pöytä ja pari nojatuolia.

Asbjörn Krag istuutui pöydän ääreen avaten kirjansa. Hän oli pitänyt silmänsä avoinna, muttei hän ollut huomannut vielä mitään epäilyttävää.

"Nimi?" kysyi hän.

"Tohtori Albert Krause", vastasi nainen, joka seisoi hänen edessään tuikean näköisenä.

"Ja rouva,,"

"Annie Krause."

"Eikö muita?"

"Ei."

"Mistä tulette?"

"Tulemme Hampurista", vastasi nainen.

"Suoraan sieltä?" kysyi Krag nostaen päätään.

"Ei, viimeksi oleskelimme Kööpenhaminassa pari viikkoa."

"Mitä tarkoitusta varten tohtori oleskelee Kristianiassa?"

"Tieteellisten opintojensa takia."

"Missä hän opiskelee?"

"Sitä en tiedä, luultavasti yliopistossa."

"Miten kauan aijotte oleskella täällä?"

"Sitäkään en tiedä, mutta luultavasti siksi, kunnes mieheni on päättänyt opintonsa, jotka kestänevät vuoden ajan."

Asbjörn Krag teki hänelle vielä muutamia kysymyksiä.

"Ja sitten seuraa palokatsastus", sanoi hän lopuksi.

"Kenenkä määräyksestä?"

"Asetuksiin kuuluu myös, että tarkastetaan huoneusto, jotta voitaisiin todeta, onko kalkki kunnossa tulipalon varalta", selitti salapoliisi.

"Olkaa vain hyvä ja katselkaa. Mutta sanon jo etukäteen, että täällä on vielä jokseenkin tyhjää. Tiedätte kyllä, miten on tuollaisten tiedemiesten laita. He ajattelevat ainoastaan kirjojaan ja tutkimuksiaan välittämättä rahtuakaan kodikkuudesta."

Nainen oli tullut yhä huolettomammaksi. Asbjörn Krag näytteli myös erinomaisen uskottavasti ja loistavasti jokseenkin häikäilemätöntä, mutta samalla hyväntahtoista poliisia, joka oli tunkeutunut sisään ainoastaan virkansa vaatimuksesta.

Huoneusto käsitti kolme huonetta, palvelijanhuoneen ja keittiön. Kolmas huone oli aivan tyhjä, keittiössä oli muutamia keittokaluja, pata, paistinpannu ja muutamia muita astioita.

Asbjörn Krag tutki mitä suurimmalla tarkkuudelta uuneja ja palokaluja. Tultuaan valmiiksi ilmoitti hän kaiken olevan mitä parhaimmassa kunnossa.

"Mutta muistakaa ennen kaikkea, hyvä rouva, että tultuanne johonkin muuhun paikkaan ilmoittaudutte poliisille. Muuten saatte sakkoa, sillä nyt tunnette määräykset."

Ja rouva lupasi olla sitä unohtamatta.

Sitten täytyi Asbjörn Kragin lähteä. Tulos tutkimuksista oli kielteinen, mutta hän voi kuitenkin todeta, että asunnossa ei ollut mitään epäilyttävää. Sitä ei myöhemmissä tutkimuksissa siis enää tarvinnut ottaa huomioon. Edelleen oli hän todennut, että Krause vaimoineen oli Kristianiassa ainoastaan väliaikaisesti. Heillä oli ainoastaan välttämättömimmät huonekalut, joka todisti, että heidän oleskelunsa pääkaupungissa ei olisi pitkäaikainen. Heillä oli täällä suoritettavana joku tehtävä, joka vaatisi ainoastaan lyhyen ajan. Samoin oli heidän toimintansa sitä laatua, etteivät he voi asua hotellissa. Kun tehtävä oli suoritettu, jättäisivät he maan.

Kello oli jo kahdeksan illalla. Tohtori voisi saapua minä hetkenä tahansa ja hänen oli sentähden aika lähteä. Hän tunsi nimittäin epämääräistä pelkoa tämän läpitunkevia silmiä kohtaan.

Mitä hänen nyt pitäisi tehdä?

NINO St. BALMACEDO.

Mutta ilmoitus, että ruumis oli lähetetty, kummitteli yhä hänen aivoissaan. Ruumis oli viety muuttotoimistosta Oslokatu 24:ään. Mutta siellä se ei enää ollut. Minne se oli viety? Lähetetty! Se merkitsi, että se oli lähetetty kaupungin ulkopuolelle.

Asbjörn Krag arveli olevan parasta, että hän kävisi rautatieasemalla ja höyrylaivatoimistoissa. Hän aikoi alkaa itäradasta, sekä siksi, että se oli lähinnä, että myös, koska oli todennäköistä, että ruumis oli lähetetty sillä, jos se todella oli lähetetty Kristianiasta. Hän läksi sinne poliisipuvussaan, sai erään konttoristin käsiinsä ja oli pian vajonnut tutkimaan viimeisiä lähetyslistoja.

"Mistä poliisi tahtoo päästä selville?" kuuli hän äkkiä kysyttävän. Asbjörn Krag katsahti ylös ja huomasi erään korkeamman virkamiehen, persoonallisen ystävänsä.

"Sen kerron pian teille", sanoi hän, "kunhan saan keskustella kanssanne kahdenkesken."

Virkamies johti "konstaapelin" yksityiskonttoriinsa. Siellä tempasi Asbjörn Krag muitta mutkitta tekopartansa pois, ja virkailija näki, että konstaapeli ei ollut kukaan muu kuin hänen vanha ystävänsä Krag.

Rupeamatta antamaan virkamiehelle enempiä selityksiä, sanoi salapoliisi:

"Kuulehan, olen koettanut katsella lähetyslistoja, mutta ne ovat saattaneet minut aivan päästäni pyörälle. Sinullahan on vähän niiden asioiden kanssa tekemistä, vai kuinka?"

"Kyllä", vastasi puhuteltu, "olen tämän osaston päällikkönä. Haluatko päästä selville jostakin erikoisesta?"

"Aivan niin, mutta en tiedä, onko se lähetetty itäradalla. Sinähän panet aina merkille niin omituisen rahtitavaran kuin ruumis on, eikö totta?"

"Tietysti, me panemme aina sellaiset merkille, sillä ne lähetetään erikoisella tavalla ja siinä täytyy sitäpaitsi noudattaa erikoisia sääntöjä. Lähetimme erään ruumiin etelään päin juuri näinä päivinä."

"Erinomaista! Se on ehkä juuri etsimäni. Onko sinulla paperit?"

"Odota silmänräpäys, noudan ne heti!"

Virkailija meni toimistoon ja palasi muutamia lomakkeita kädessään.

"Tässä ne ovat", sanoi hän, ottaen samalla erään ja luki:

"Mieshenkilön ruumis sinkkiarkussa, joka taas on asetettu tammiarkkuun. Lähetetty eilen illalla, jätetty klo 1/2 6 i.p."

"Lähettäjä?" kysyi Krag.

"Hän ilmoitti nimekseen tri Krause", vastasi virkailija.

"Tuhat tulimaista! Se sopii! Minne ruumis oli osoitettu?"

"Kööpenhaminaan."

"Entä osoite?"

"Julius Krause, Uusi Kuninkaankatu, Kööpenhamina."

Asbjörn Krag mietti hetken.

"Kuulehan", sanoi hän, "eikö tämäntapaisessa lähetyksessä oteta huomioon kuolleen nimeä?"

"Kyllä, ja meillä on tämänkin nimi ylhäällä."

"Se on entinen työmies J.C.H, eikö totta?" Virkamies puhkesi täyttä kurkkua nauramaan.

"Entinen työmies! Kiitos! Ei, parempaa, rakas ystävä! Päällisiksi vielä entinen! Hahaha!"

"Mutta sano nyt nimi", huudahti salapoliisi kärsimättömästi.

"Arvaa!"

"Mahdotonta! Kiiruhda, olen todellakin jännittynyt."

Virkailija lausui mahtipontisesti: "Nino St. Balmacedo, eteläkaroliinalainen plantaashinomistaja, kuollut virkistysmatkallaan Norjassa, johon hän oli saapunut perhelääkärinsä, tri Krausen kanssa."

Ensi kertaa pitkiin aikoihin oli Asbjörn Krag todella hämmästynyt. Kristianialaisen työmiehen nimen sijasta kuuli hän nyt aivan vieraan nimen, jonka romanttinen kaiku ei jättänyt toivomisen varaa. Entiset arvoitukset olivat taas lisääntyneet yhdellä. Miten tämän asian laita oikeastaan oli? Olivatko ruumiit vaihdetut? Mutta sitä hän ei voinut todeta muulla tavalla kuin matkustamalla Kööpenhaminaan. Hän merkitsi Julius Krausen osoitteen muistiin ja katsoi kelloa. Hänellä oli vielä puolitoista tuntia aikaa ulkomaanjunan lähtöön kello 11.10. Mutta täytyi joka tapauksessa kiirehtiä. "Halloo, minne niin kiire?" huusi virkamies Asbjörn Kragin rynnätessä ovelle. "Sinun pitää kertoa, mitä asia koskee!"

"Ei ole aikaa", sanoi Krag tarttuen ovenripaan.

"Lähdetkö ajamaan ruumista takaa?"

"Voit tilata minulle makuuvaunupaikan, ettei minun tarvitse siitä huolehtia."

"Kyllä mielelläni, mutta onko tuo ruumis murhattu?"

"Ei", vastasi Asbjörn Krag, "en usko sitä."

Sitten hän läksi, otti ajurin ja läksi toimistoonsa, jossa hän pian muutti pukunsa. Hetken kuluttua oli hän taas entisessä asussaan.

Hän tempasi aina kunnossa olevan matkalaukkunsa, otti uuden ajurin ja ajoi kadulle, jossa hän päivällä oli keskustellut vainajan omaisten kanssa. Vanha nainen ei ollut vielä asettunut levolle. Salapoliisi antoi hänelle pari kruunua ja sanoi:

"Tällä kerralla tahtoisin ainoastaan saada tietää, onko ruumiilla mitään erikoisia tuntomerkkejä?"

"Hän oli punapartainen."

"Se on varmaankin ajettu."

"Sitten häneltä puuttuu etuhammas."

"Se on jo parempaa, onko muita?"

"Hän oli vähän kaljupäinen. Muita tuntomerkkejä en muista", sanoi vaimo. "Ahaa", lisäsi hän innokkaasti, "korva!"

"Mitä siitä?"

"Vasemmassa korvassa on selvä puukoniskun jälki", selitti nainen, "siitä puuttuu kaistale."

"Erinomaista", sanoi Krag, "muita tuntomerkkejä en tarvitsekaan."

Hän ajoi rautatieasemalle tullen juuri ajoissa ostaakseen lipun ja noustakseen vaunuun. Hän ryömi melkein heti osastoonsa paneutuen nukkumaan. Hän ei tahtonut ajatella ihmeellisiä asioita ennenkuin olisi tullut määräpaikkaansa. Hän tahtoi levätä tuntien, että rasittava työ odotti häntä Tanskan pääkaupungissa.

Asbjörn Krag kuului niihin onnellisiin ihmisiin, jotka voivat keskeyttää ajatuksensa koska tahansa. Kun hän päätti, että nyt sai kaikki henkinen työ lakata, voi hän silmänräpäyksessä heittää kaikki mielestään. Sentähden hän nukahtikin pian.

Seuraavana päivänä saapui hän klo 1/6 6 Kööpenhaminaan ja asettui asumaan hotelli Bristoliin.

ASBJÖRN KRAG SAA AVUSTAJAN.

Asbjörn Krag oli siis Kööpenhaminassa. Jos joku olisi sen hänelle sanonut vuorokausi sitten, olisi hän nauranut tälle päin silmiä. Mutta kohtalolla on ihmeellisiä oikkuja. Puhdistettuaan matkatomut yltään läksi hän kaupungille, suunnaten ensiksi kulkunsa pohjoisradan tavara-asemalle. Hän esitti itsensä johtajalle, pyysi tätä noudattamaan vaitioloa, ja selitti tarkoituksenaan olevan etsiä ruumista, joka oli lähetetty Kristianiasta. Tuli taas ankara asiakirjojen ja listojen selailu, mutta lopulta ruumis löytyi.

"Se saapui tänne toissapäivänä", sanoi johtaja,

"lähettäjä näkyy olevan joku tri Krause Kristianiasta. Sopiiko?"

"Täsmälleen."

"Vastaanottaja on kandidaatti Julius Krause Uudelta Kuninkaankadulta."

"Oikein."

"Ja ruumis ora eteläkaroliinalaisen plantaashinomistajan, Nino St. Balmacedon."

"Kaikki sopii", sanoi salapoliisi, "mutta saisinko nähdä ruumisarkun, jos se vielä on asemalla?"

"Ei, vastaanottaja nouti sen heti. Sellaisten tavaroiden ei anneta jäädä yöksi varastohuoneeseen."

"Mihin se lähetettiin täältä? Eteläänkö edelleen?"

"Otaksuu niin", vastasi johtaja, "luultavasti on arkku lähetetty Antverpeniin, sillä sieltä lähtevät kalkki Pohjois-Ameriikan etelävaltioihin menevät tavarat. Mutta jos tahdotte odottaa hetken, katson sitä."

Mies meni viereiseen huoneeseen. Sillä aikaa mietti Asbjörn Krag, mitä hän tekisi siinä tapauksessa, että ruumis olisi lähetetty Antverpeniin tai jonnekin muualle. Hän teki pian päätöksensä. Hän seuraisi ruumista vaikka maailman ympäri. Hän oli päättänyt ratkaista arvoituksen, maksakoon mitä tahansa. Johtaja tuli takaisin.

"Huomaan, että sitä ei ole lähetetty rautateitse", sanoi hän.

"Mihin se on täältä viety?"

"Se lähtee 'Det Forenede' -yhtiön laivalla täältä New Yorkiin ja sieltä rautateitse määräpaikkaansa. Siitä tulee varmaankin kallis matka, mutta siitä huolehtivat henkilöt eivät näytä välittävän kustannuksista."

"Höyrylaivahan ei ole vielä lähtenyt?" kysyi Krag levottomana.

"Ei, se lähtee vasta huomenillalla kello 1/2 9."

"Erinomaista, nyt lähden laivayhtiön konttoriin."

Krag kiitti neuvoista ja läksi. Kahvila "Dagmarin" edustalla hän astui autoon, antoi ohjaajalle osoitteen ja ojentautui mukavasti pehmeillä istuimille. Mutta vaunu meni aivan toiseen suuntaan kuin missä laiturit olivat. Oliko salapoliisi muuttanut päätöksensä? Eikö hän menisikään laivayhtiön konttoriin? Neljännestunnin kuluttua pysähtyi auto erään kaupungin hienoimman kadun varrella olevan yksityisasunnon eteen. Asbjörn Krag katsoi oliko numero oikea, ja pyysi sitten ajajaa odottamaan.

Krag nousi kolmanteen kerrokseen. Pieni, hieno nimikilpi osoitti, että siellä asui kandidaatti Anton Brandt. Krag soitti ja palvelijatar tuli avaamaan. Salapoliisi kysyi, oliko kandidaatti kotona.

"Kyllä", vastasi tyttö, "mutta hän on ahkerassa työssä."

Krag antoi tytölle nimikorttinsa pyytäen jättämään sen herra Brandtille.

Tuskin oli tyttö kadonnut kortteineen, kun Krag kuuli melua ja pian ryntäsi eräs henkilö ulos.

Se oli herra Brandt itse, joka oli näköjään hyvin hämmästynyt luettuaan Kragin nimen kortista.

"Hyvä ystävä", huusi hän, "mikä yllätys! Olen hirveän iloinen tavatessani taas sinut! Astu sisään ja kerro, miten olet voinut!"

Brandt talutti Kragin työhuoneeseensa. Ennenkuin tämä ehti sanoa sanaakaan, oli hänen hattunsa ja päällystakkinsa heitetty tuolille ja hänet asetettu mukavaan nojatuoliin. Huone, jossa hän oli, oli sangen merkillinen. Seinillä riippui ylt'ympäri aseita. Vastapäätä Brandtin työpöytää oli suuri Kööpenhaminan kartta, jolla useat paikat oli merkitty punaisella ja sinisellä värillä. Suunnaton sohva täytti melkein puoli huonetta. Tämän sohvan vieressä oli pyöreä pöytä täynnä piippuja ja tupakkalaatikoita. Omistaja itse käveli pitkin huonetta savuava piippu hampaissa.

Huoneen sisustus todisti sekä makua että rikkautta, sillä siellä oli tauluja ja kuvapatsaita, joiden Asbjörn Krag ymmärsi olevan sangen arvokkaita.

Mitä tulee itse herra Brandtiin, oli hän noin 40:n ikäinen mies. Kiharainen, musta tukka peitti hänen päänsä, sitävastoin kulmakarvoja ei ollut juuri ollenkaan, joten hänen pienet, terävät silmänsä saivat omituisen ilmeen. Hän oli sileäksi ajeltu ja kasvot olivat täynnä poimuja ja ryppyjä.

Kandidaatti Anton Brandt oli jo aikoja sitten heittänyt lukunsa nurkkaan. Nyt oli hän Kööpenhaminan poliisin eniten käytetty neuvonantaja, Tanskan Sherlock Holmes, koko maassa ja muuallakin tunnettu yksityissalapoliisi.

"Olet yhä sama ankara tupakkamies", virkkoi Asbjörn Krag.

"Mitäpä muuta tekemistä on näin tylsänä aikana! En ole kuukauteen saanut ainoatakaan mielenkiintoista asiaa käsiteltäväkseni. Etkä sinäkään, sillä muutoinhan tuskin olisit lähtenyt tällaiselle huvimatkalle Kööpenhaminaan. Nyt menemme, hitto vie, vähän ulos ja huvittelemme tänä iltana, ja sitten syömme pienen illallisen täällä kotona. Tiedäthän, että pysyn aina samana herkkusuuna. Ja sitten istumme ja juttelemme asioista. Minulla on monta pientä huomiota ja kokemusta sinulle kerrottavana – ja sinullakin taitaa olla jotain."

"Kiitos ystävällisyydestäsi", sanoi Krag, "mutta luulen, etten voi tuumaasi yhtyä."

"Sepä ikävää, olin juuri päättänyt huvitella tänä iltana. Menemmekö ehkä poliisipäällikön luo?"

"Ei sinnekään. Minulla on jotakin muuta toimitettavana."

"Ahaa, liikeasioita!"

Brandt tuli äkkiä innokkaaksi.

"Kyllä."

"Hauskojako?"

"Ei, hiton arvoituksellinen asia. Tarvitsen apuasi."

Brandt puhalsi valtavan savupilven. Sitten alkoi hän hyräillä pientä surumielistä sävelmää.

Asbjörn Krag ymmärsi, että hänen kööpenhaminalainen toverinsa oli pelkkänä korvana. Hän meni tupakkapöydän luo ja täytti itselleen suuren piipun.

"Äh, tämä tupakka!" sanoi hän. "Eikö ole ihmeellistä, että kaikki poliisimiehet ja salspoliisit ovat sen orjia?"

Hetkisen kuluttua istuivat he tuprutellen sankkoja savupilviä. Ja Asbjörn Krag kertoi. Ensin patenttiruumisarkusta ja sen salaperäisestä tekijästä, joka esiintyi myös tiedemiehenä ja lääkärinä. Sitten hän kertoi tummasta naisesta, joka väittää olevansa Krausen vaimo. Sitten tyhjästä kirjekuoresta ja toisista tämän salaperäisen asian seikoista. Edelleen työmiehen ruumiin ostamisesta, miten se lähetettiin Kööpenhaminaan, jossa se muuttui upporikkaan Nino St. Balmacedon ruumiksi. Ja lopuksi ruumiin Yhdysvaltoihin lähettämisestä.

Anton Brandt kuunteli salaperäistä kertomusta puoliavoimin silmin ja sangen jännittyneenä. Kragin kertomus ei kestänyt kahtakymmentä minuuttia kauvempaa, mutta koko ajan savusivat molempien piiput kuin veturinpiiput, ja lopuksi he tuskin eroittivat toisiaan savupilvien keskeltä.

Kun Krag lopetti, nousi Brandt ja sanoi: "Tässä asiassa on varmasti rikos kysymyksessä."

"Sitä luulen mitäkin. Mutta mikä?"

"Sitä on mahdotonta vielä sanoa. Näyttää siltä, kuin asiat vielä eivät olisi kehittyneet huippuunsa. Kuitenkaan ei meillä ole sekunttiakaan hukattavan?."

TULLIMIEHEN VALEPUVUSSA.

"On välttämätöntä tehdä muutamia tutkimuksia", sanoi Krag, "ja siksi pyysin apuasi. Kristianiassa en voinut välttää tri Krausen epäluuloja, mutta hän ei tiedä, kuka olen ja huomattuaan, etten ole hänen tiellään Kristianiassa, rauhoittuu hän täydellisesti. Jos hän sitävastoin huomaa jonkun norjalaisen sekaantuvan hänen asioihinsa, on vaarassa, että koko asia pysähtyy emmekä pääse askeltakaan edemmäksi."

"Aivan niin", sanoi Brandt, "mutta mitä on ensin tehtävä?"

"Aijon ensiksi varmuuden vuoksi tarkastaa ruumiin voidakseni todeta, onko se tuon kuolleen työmiehen eikä minkään eteläkaroliinalaisen plantaashinomistajan."

"Juuri niin! Lähtekäämme heti 'Det Foreneden' laiturille. Näen kengistäsi sinun tulleen ajaen. Odottavatko vaunut vielä kadulla?"

"Minulla on automobiili."

"Hyvä! Lähtekäämme siis!"

Molemmat salapoliisit kääriytyivät viittoihinsa ja jättivät savuisen huoneen. Ovella sanoi Brandt palvelijattarelle:

"Tulen tuskin illalla kotiin, joka tapauksessa hyvin myöhään."

He nousivat autoon ja ajoivat satamaan. Konttori oli jo suljettu, mutta sellaiset esteet eivät salapoliiseja huolestuttaneet. Anton Brandt sai erään vahdin käsiinsä ja nimensä sanottuaan oli asia selvä. Vahti muisti sattumalta ruumisarkun, koska siitä oli ollut sellaista vaivaa.

"Vaivaa", kysyi Brandt, "mitä sillä tarkoitatte?"

"Ruumista ei lähetetä siinä arkussa, jonka me saimme."

"Onko toinen arkku mahdollisesti saapunut?"

"Ei vielä, mutta nuori Krause oli täällä puoli tuntia sitten sanoen silloin, että uusi arkku tulisi huomenna. Täällä tuo ruumisarkku on. Ellei siitä olisi ollut sellaista vaivaa, olisi se aikaa sitten viety laivaan. Mutta nyt se tulee melkein päällimäiseksi lastiruumassa."

"Eikö tämäntapaisille tavaroille ole määrätty mitään erikoista paikka?" kysyi Krag.

"Kyllä, aivan konehuoneen läheisyydessä."

"Saammeko lyhdyn", pyysi Brandt. Lyhty hankittiin ja arkunkansi ruuvattiin auki. Sieltä tulvahti voimakas spriinhaju.

"Ruumis on kääritty spriihinkostutettuihin liinoihin", sanoi Brandt, "se tuoksuu kauheasti, mutia tämä toimenpide on välttämätön estämään ruumiin pikaista mädäntymistä. No, tunnetko miehen?"

Krag katsoi miehen vasenta korvaa. Siitä puuttui kaistale. Asiasta ei voinut erehtyä. Muutkin tuntomerkit sopivat.

"Hän se on", sanoi Krag, "työmies J.C.H. Kristianiasta, mutta nyt on hänestä tehty eteläkaroliinalainen plantaashinomistaja. Ellei kuollut itsestään olisi niin vakava asia, sanoisin, että kaikki alkaa yhä enemmän näyttää komedialta."

"Yhdyn siihen", sanoi Brandt. "Nyt olemme siis todenneet vainajan henkilöllisyyden ja se on jo jotain." Hän käski, että kansi ruuvattaisiin kiinni.

"Onko teillä paperit?" kysyi hän. "Ei, mutta odotamme juuri niitä."

"Nuori Krause tulee ehkä tuomaan ne?"

"Kyllä, hän lupasi tulla tasan kello 9 ja nyt on kello pari minuuttia vailla, hän voi siis saapua aivan heti."

"Tuhat tulimaista", sanoi salapoliisi, "onko teillä pari laivaupseerin, lastauspäällikön tai jonkun muun sellaisen pukua?"

Vahti ymmärsi jotain vakavaa olevan tekeillä. Hän tahtoi mielellään palvella salapoliisia. Mutta puvut? Hän raapi miettiväisesti päätään.

"Laivaupseerin pukua ei täällä ole, mutta kelpaavatko tullimiehen puvut?"

"Erinomaista, Olesen! Missä ne ovat?"

"Teillä näkyy molemmilla olevan tummat housut", sanoi Olesen, "niin että ne sopivat. Molemmat tullivartijat ovat nimittäin menneet kotiinsa illalliselle ja jättäneet virkatakkinsa ja -lakkinsa tänne. Noudan ne heti, mutta teidän vastuullanne, herra Brandt."

"Luonnollisesti, mutta kiiruhtakaa!"

Salapoliisit heittivät takit yltään. Olesen toi toiset ja osoittautui, että ne sopivat mainiosti, ja kun he vielä panivat päähänsä kultakoristeisen virkalakin, ei kukaan olisi voinut epäillä heitä muiksi kuin tullivirkamiehiksi.

Vahtimestari Olesen otti heidän takkinsa ja hattunsa kätkien ne pakkahuoneen pimeimpään nurkkaan.

"Miksi hän tuo paperit jo tänä iltana odottamatta huomiseen?"

"Ihmettelin myös sitä ja kysyessäni sitä häneltä, vastasi hän haluavansa toimittaa kaikki jo tänään, sillä huomenna tulee muutenkin olemaan kiirettä. Sitten kiiruhti hän papereita hakemaan."

Kello oli viisi minuttia yli 9, mutta Krausea ei kuulunut. Vahtimestari Olesen, joka tuntui olevan hyvin puhelias mies, halusi huvittaa molempia herroja. Hän katseli pakkahuonetta ylpeänä, kädet puuskassa, huonetta, joka oli ahdettu täyteen erilaisia tavaroita.

"Tällä kertaa on meillä monta omituista tavaraa lastattavana."

"Tarkoitatteko ruumista, Olesen?"

"Sitäkin. Sanotaan, että hän on monimiljonääri. Mutta hänen laitansa taitaa olla vähän hullusti, koska te, herra Brandt, tunnette niin suurta mielenkiintoa häntä kohtaan."

"Älkää puhuko sellaista, Olesen! Teidän täytyy vaijeta niistä asioista, varsinkin keskustellessanne nuoren Krausen kanssa."

"Ymmärrän", vastasi Olesen, joka selvästi oli ennenkin ollut tekemisissä salapoliisin kanssa. "Tulen kyllä pitämään kieleni kurissa."

Hän katseli ympärilleen ja sano?: "Täällä on muitakin arvokkaita tavaroita. Näettekö pitkää laatikkoa tuolla, herra Brandt?"

"Kyllä, mitä siinä on?"

"Yksi ainoa taulu. Sen on lähettänyt joku kreivi Stettinistä, ja sanotaan sen menevän Henry Morganille."

"Luulenpa sen olevan aika kalliin taulun."

"Se on varma. Sen on maalannut joku perhana mieheksi, nimeltään Rubben."

"Tarkoitatte kai Rubensia?"

"Niin, sehän se on. Yksin vakuutuskin on satatuhatta kruunua."

"Sen uskon, mutta jos taulu on alkuperäinen Rubens-maalaus, on se liian vähän."

"Ja näettekö tuota pientä rautalipasta?" jatkoi Olesen.

"Kyllä, se on varmaan täynnä kultaa ja timantteja?"

"Ei", sanoi vahtimestari, "siinä on pitsejä, mainioita Puolan pitsejä. Ne tulevat myös etelästä ja ovat osoitetut johonkin suureen newyorkilaiseen muotiliikkeeseen."

"Näen kyliä osoitteen", sanoi Brandt, "Burno & Jolley, viides puistokatu."

Olesen nyökkäsi.

"Ne ovat totisesti kevyttä tavaraa", sanoi hän, "pitelin yhtä tullitarkastuksen aikana. Ja, hitto vie, se oli kuin olisi pidellyt auringonsädettä, niin kevyt ja hieno – – –" Vahtimestari osoitti kolmatta lähetystä sanoen:

"Tuolla on – – –"

Mutta tässä hänen selityksensä keskeytyivät.

Kadulta kuului askeleita.

"Se on Krause", kuiskasi Olesen.

"Hyvä, antaa hänen tulla", vastasi Brandt myös kuiskaten. "Mutta muistakaa, mitä olen sanonut, Olesen."

"Luottakaa minuun, herra Brandt, osaan kyllä näytellä yhtähyvin kuin kuka muu tahansa."

Asbjörn Krag alkoi järjestellä matkatavaroita Brandtin istuutuessa pöydän ääreen ja alkaessa kirjoittaa.

Ovelle koputettiin ja Olesen meni avaamaan laskien vieraan sisälle.

"Hyvää iltaa, herra Krause", sanoi hän.

"Hyvää iltaa", vastasi Krause, "anteeksi, että tulen näin myöhään, mutta tiedättehän että tahdon mielelläni saada nämä muodollisuudet suoritetuiksi, ettei tarvitse enää huomenna niiden kanssa puuhailla. Tässä ovat paperit."

Olesen otti ne kysyen: "Onko tullivirasto ne tarkastanut?"

"Ei, eihän ruumiista mene tullia."

"Mutta paperit täytyy joka tapauksessa leimauttaa."

"Silloinhan voitte antaa ne minulle takaisin, että saan ne leimatuiksi."

"Mahdotonta", vastasi Olesen, "mutta onneksi eivät tullivirkailijat ole vielä lähteneet. Vaikkei enää olekaan vlrastoaika, saatte nähdä, että he mielellään tekevät teille sen pienen palveluksen."

NUORI KRAUSE.

Samassa kääntyi Brandt kysyen hitaasti: "Mistä on kysymys?"

Herra Krause kumarsi astuen lähemmäksi.

"Anteeksi", sanoi hän, "että tulen toimitusajan jälkeen, mutta asia on minulle mitä tärkein."

"Mitä se koskee?" kysyi tullimies kärsimättömästi. Asbjörn Krag järjesteli laatikoita ja kääröjä aivan lähellä kuullen helposti joka sanan.

Krause selitti syyn tuloonsa. Hän tahtoi saada Ameriikkaan lähetettävää ruumista koskevat paperit selvitetyiksi. Tullivirkailija suostui lopulta tarkastamaan Krausen paperit ja lisäsi niihin muutamia virkamerkintöjä.

Sillä aikaa oli Asbjörn Kragilla tilaisuus tarkastella nuorta miestä lähemmin, sillä Brandt järjesti niin, että Krause tuli seisomaan aivan lyhdyn vieressä.

Krag huomasi heti, miten paljon nuori mies muistutti vanhempaa Krausea, mutta hänen olennossaan oli myöskin tumman naisen luisevuutta.

"Tämä on siis Krausen poika", ajatteli Krag, "ja se vahvistaa sen, että Krause ja tuo tumma nainen ovat naimisissa."

Nuori mies oli noin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen ja jokseenkin hienosti puettu.

Tullimies – eli salapoliisi Brandt – meni ruumisarkun luo ja katseli sitä tarkkaan.

"Arkku ei ole sääntöjenmukainen. Teidän täytyy hankkia uusi arkku", sanoi hän.

"Huomenna saapuu uusi."

"Miksi ette heti ole asettaneet ruumista siihen? On mieletöntä, että saamme niin paljon turhaa vaivaa."

Hän puhui hyvin tuikeasti ja nuori mies tuli selvästi vähän levottomaksi.

"Arkku ei ole vielä valmis", änkytti hän.

"Mitä turhia, eihän kuollut ole niin tavattoman kookas, että hän tarvitsee erikoisesti tehdyn arkun."

"Ei, mutta – – –"

"Mitä mutta?"

"Tiedättekö, kuka kuollut on?" kysyi mies.

"Kyllä, hänen nimensä on täällä papereissa. Nino St. Balmacedo, koko lystikäs nimi muuten."

"Ja sitten hän kuoli, sepä vahinko!"

"Kuka voi kuolemaa välttää, herra virkailija?"

"Olette oikeassa, ei kukaan. Missä tämä Nino St. Balmacedo kuoli?"

"Norjassa, herra virkailija."

"Vai niin, vai Norjassa", sanoi tullimies yllättyneenä. "No, miksette jättäneet ruumista Kristianiaan?"

"Koska aijoimme ensin kuljettaa sen Hampurin kautta."

"Vai sillä tavalla. Mikä muutti päätöksenne?"

"Vainajan sisaren sähkösanoma New-Orleansista. Hän ilmoitti odottavansa 'Det Forenede' yhtiön laivaa New Yorkissa ja halusi ruumiin lähetettäväksi siinä."

"No, se kuulostaa sangen todennäköiseltä. Uuden ruumisarkun annatte kai valmistaa täällä Kööpenhaminassa, herra Krause?"

"Ei, ei juuri täälläkään. Mutta se on, kuten sanottu, oleva valmis huomenna iltapäivällä. Ja voin sanos, että se on sangen merkillinen arkku."

"Kuinka niin?"

"Se on patenttiruumisarkku."

"Nyt teette varmaankin pilaa, herra Krause!"

"En suinkaan! Vainaja poti kaatuvatautia ja hänen alituinen pelkonsa oli tulla elävänä haudatuksi."

Tullimies löi arkkua kämmenellään. "Sinulla on paljon toiveita herätä eloon, vanha veikko, jos aijot yli Atlantin."

"Voittehan ymmärtää", jatkoi nuori Krause, "että niin rikas mies kuin herra Balmacedo oli, on testamentissaan antanut määräyksiä, joiden avulla sellainen kauhea sattuma voidaan estää."

"En vieläkään ymmärrä asiaa."

"Hän on testamentissaan toivonut, että hänet kuoltuaan haudataan ruumisarkussa, joka on niin laitettu, että hän voi kutsua apua, jos hän herää valekuolleista."

"Se tuntuu totisesti satumaiselta!"

"Mutta on aivan luonnollista. Mies, joka elää alituisessa pelossa tulla elävänä haudatuksi, on kekseliäämpi kuin muut kuolevaiset. Siksi hän myös keksi patenttiruumisarkun. Valitettavasti ei hän ehtinyt saada mallia valmiiksi ennen kuolemaansa, mutta jälkeenjääneet paperit sisälsivät tarkkoja määräyksiä arkun suhteen, ja meidän tehtäväksemme jäi niiden toteuttaminen."

"Miltä tuo patenttiruumisarkku näyttää?"

"Se muistuttaa ulkonäöltään täydellisesti tavallista ruumisarkkua, mutta on varustettu erikoisilla sähköpattereilla."

"Hahaha!"

"Älkää naurako, herra virkailija! Sa oli herra Nino St. Balmacedon oma keksintö, ja me olemme seuranneet ainoastaan hänen ohjeitaan arkun valmistuksessa."

"Sähköpattereita, sanoitte?"

"Aivan niin. Nämä patterit yhdistetään laivan sähköjohtoverkostoon, ja jos herra Balmacedo on ainoastaan valekuollut, voi hän erästä nappia painamalla kutsua apua."

Brandt pudisti miettiväisesti päätään.

"Mitä meidän ajallemme keksitäänkään!" mutisi hän.

Hän luki vielä paperit ja huomattuaan jonkun mielenkiintoaan herättävän seikan kysyi hän:

"Onko nimenne Albert Krause?"

"Ei, se on isäni nimi. Hän on vainajan perhelääkäri."

"Hän on siis ruumiin lähettäjä. Miksei hän itse tule tänne?"

"Hän oleskelee edelleen Kristianiassa."

"Miksei hän matkusta ruumiin mukana?"

"Koska hänellä on Balmacedon perheen asioita toimitettavana Kristianiassa."

"Hm, kuinka kauvan hän viipyy siellä?"

"Noin viikon ajan."

"Vai niin, ja laivan saapuessa Kristianiaan menee hän katsomaan ruumisarkkua?"

"Luultavasti."

Viimeiset sanat vaihdettiin nopeasti, ja vaikka Brandtin kysymyksillä ei ollut mitään yhteyttä ruumiin lähettämisen kanssa, teki hän ne niin taitavasti, ettei nuori Krause epäillyt mitään. Kirjoitettuaan vielä jonkun merkinnän papereihin antoi hän ne takaisin Krauselle sanoen: "Nyt on siis kaikki järjestyksessä."

"Miten paljon se maksaa?"

"Ei mitään, sillä rahti ruumiista maksetaan vasta huomenna ja kun siitä ei mene vientitullia, ei teillä ole nyt mitään maksettavana. Mutta muistakaa, että uuden arkun pitää olla sääntöjenmukainen, muuten sitä ei lähetetä."

"Kyllä muistan. Kiitoksia paljon, herra tullimies."

Ja kohteliaasti jättäen hyvästit nuori Krause poistui.

"Eikö se ollut oikein reipas ja hyvä poika", sanoi Olesen astuessaan viereisestä huoneesta, jossa hän oli keskustelun ajan ollut kuullen joka sanan.

"Ymmärrätkö sitä?" kysyivät molemmat salapoliisit toisiltaan yhtäkkiä. Ja melkein yhtäaikaa he vastasivat: "Näyttää olevan ainoastaan yksi ratkaisu."

Mutta Krag lisäsi: "Ja kuitenkin täytyy olla toinenkin! Menkäämme jonnekin keskustelemaan."

Vahtimestari Olesen toi salapoliisien omat päällysvaatteet ripustaen virkatakit takaisin naulaan. Ennenkuin hän meni, kysyi Brandt häneltä: "Tunnette nyt osoitteen, eikö totta?"

"Kyllä, herra salapoliisi!"

"Hyvä! Jäättekö tänne koko yöksi?"

"Kyllä."

"Tahdotteko pitää ruumisarkkua silmällä?"

"Mielelläni!"

"Ja jos huomaatte pienintäkään epäilyttävää, esimerkiksi joku aikoo tunkeutua tänne, ilmoitatte siitä heti minulle."

"Varmasti, herra salapoliisi!"

Krag ja Brandt lähtivät nyt lähimmälle autoasemalle.

"Olen saanut aatoksen", sanoi Krag, "ajakaamme lennätinasemalle, ehkä sieltä saamme yhtä ja toista tietoomme."

"Erinomaista", vastasi Brandt, "isä ja poika ovat luultavasti olleet sähkösanomayhteydessä keskenään."

"Lennätinasemalle!" sanoi hän ohjaajalle, ja auto liukui keveästi ja nopeasti pitkin asfaltilla päällystettyjä katuja.

Sitten alkoivat salapoliisit keskustella. "Oli omituinen sattuma", alkoi Brandt, "että melkein yht'aikaa kysyimme toisiltamme: 'Ymmärrätkö sitä'?"

"Niin", vastasi Krag, "ja kuin yhdestä suusta vastasimme, että arvoituksella on ainoastaan yksi ratkaisu."

"Ajattelin, että tuon rikkaan Balmacedon on täytynyt olla omituinen ihminen."

"Samaa ajattelin minäkin."

"Mutta että hänet nyt on murhattu."

"Tai pidetään vangittuna jossakin."

"Se tuntuu kieltämättä uskottavammalta. Todennäköisesti hänet on vangittu Ameriikassa."

"Luultavasti, draamahan alkoi siellä."

"Olettakaamme, että joku Nino St. Balmacedon sukulainen toivoo hänen kuolemaansa. Häntä ei ole uskallettu tappaa. Halutaan ehkä ainoastaan hänen häviävän esimerkiksi vuoden tai puolen vuoden ajaksi. He ovat sitten vanginneet hänet ja järjestäneet tämän virkistysmatkan Eurooppaan, jossa Nino selvästi oli mukana, mutta sitten hänen yksityislääkärinä petti hänet. Kun tuo ruumis nyt saapuu Ameriikkaan, haudataan se Nino St. Balmacedona. Ei kukaan epäile, että ruumis, joka haudataan ruhtinaallisin kunnianosoituksin, on juopon kristianialaisen työmiehen. Ja sitten korjaa tämän draaman suunnittelija hyödyn Balmacedon tekaistusta kuolemasta. Sillä tavoin täytyy asian olla – pääasiassa. Voi ehkä olla yksinkertaisia poikkeuksia – ja sanon erään, jota olen ajatellut."

"Että Balmacedo on itse järjestänyt kaikki", lausui Krag.

"Juuri niin! Ei ole helppo tietää, mitä etuja hänellä on siitä, että häntä luullaan kuolleeksi."

"Niin, niin", mutisi Krag, "sen luulisi olevan ainoan ratkaisun. Mutta kuitenkin, mutta kuitenkin – – –"

"Tiedätkö jonkun toisen ratkaisun?"

"En vielä, mutta mietin sitä, mitä sanoit asunnossasi. Sanoit, että sinusta tuntuu kuin asiat eivät vielä ole kehittyneet huippuunsa, että puuttuu yksi rengas, ainoa selvitys. Samalta tuntuu nyt minustakin. Luulen, että tapahtuu jotakin, joka vie meidät jäljille, jotka voivat johtaa joko Ameriikkaan, Kristianiaan, Kööpenhaminaan tai jonnekin muualle."

"Mutta jos ei tapahdu?" kysyi Brandt.

"Silloin olemme yhtä pitkällä", vastasi Asbjörn Krag, "ja silloin yhdyn varmemmin sinun olettamukseesi."

"Ja sitten?"

"Mitä tarkoitat?"

"Mitä aijot sitten tehdä?"

"Seurata ruumista vaikka maailman ympäri", sanoi Asbjörn Krag.

KUOLLUT MATKUSTAJA VIEDÄÄN LAIVAAN.

Brandt katsoi ystäviänsä ja huoraasi, että tämä tarkoitti totta. Hän tunsi sitäpaitsi tämän luonteen tietäen, että, kun Asbjörn Krag oli jotain päättänyt, ei hän siitä luopuisi.

"Sinä jäät Kööpenhaminaan", sanoi Krag. "Laiva menee nyt ensin Kristianiaan ja riippuu asianhaaroista, annanko vangita tri Krausen siellä ja viedä työmiehen ruumiin maihin. Sitäpaitsi voit pitää nuorta Krausea silmällä."

"Hän ei voi välttää minua", sanoi Brandt. "Ja niin kauvan kun hän ei aavista, että hänen korttinsa tunnetaan, on häntä helppo pitää silmällä. No, nyt olemme perillä. Menkäämme molemmat sisään ja antakaamme auton odottaa."

Lennätinasemalla tunnettiin Brandt tietysti hyvin, ja kun kuultiin, että oli rikos kysymyksessä, oli varsin helppoa saada kaikki mahdolliset tiedot. Mikäli lennätinvirkamies muisti, ei herra Krauselle ollut saapunut enempää kuin kaksi sähkösanomaa ja molemmat olivat tulleet tämän vuorokauden kuluessa. Hetken etsittyään löysi virkamies molemmat. Ensimäinen kuului:

    Krause. Uusi Kuninkaankatu
                      Kööpenhamina.

    Arkku lähetetään junalla klo 11.10 illalla ja on Kööpenhaminassa
    huomenna klo 5.30 i.p. Vie se heti höyrylaivatoimistoon.
    Patenttiarkku seuraa jälessä.

                                          Tohtori.

Toinen sähkösanoma oli melkoisesti arvoituksellisempi.

Salapoliisit lukivat sen useampana kertaan eivätkä sittenkään oikein ymmärtäneet sitä. Se kuului:

    Krause (sama osoite).

    Patenttiarkku lähetetään illalla. Yhdistä huolellisesti.
    Aika 10.23.

                                          Tohtori.

Sähkösanoma oli lähetetty Kristianiasta klo 5 samana päivänä.

"Ensimäinen lause on selvä", sanoi Brandt.

"Se sopii myös nuoren Krausen lausuntoon, ettei hän voi saada patenttiarkkua ennenkuin huomenna. Hän ei kuitenkaan sanonut, mistä hän sitä odotti. Toinen lause näyttää myös selvältä. Arkkuhan on valmistettu sähköpattereilla, ja kun poika todennäköisesti ei ole mikään ammattimies sillä alalla, ilmoittaa vanhus hänelle, että hänen täytyy yhdistää patterit laivan sähköjohtoihin. Mutta viimeisiä lausetta en ymmärrä."

"Enkä minäkään", sanoi Krag.

"Aika 10.23 on täällä. Mitä hitossa se merkitsee? Mitään juna-aikaa se ei tarkoita."

"Ehkä siinä piilee ketjun viimeinen rengas", sanoi Krag.

"Mahdollisesti, siinä tapauksessa on asia kehittynyt huippuunsa."

Kun ei enää ollut mitään asiata valaisevaa, jättivät he lennätintoimiston. Ulkopuolella he erosivat sopien kohtaavansa myöhemmin illalla Asbjörn Kragin asunnossa. Brandt läksi poliisilaitokselle suunnittelemaan nuoren Krausen silmälläpitoa ja Krag hotelliinsa laatiakseen rauhassa sähkösanomaa Kristianian poliisille, miten tuli vartioida tri Krausea ja hänen vaimoaan.

Tällä tavalla oli siis draaman kolme päähenkilöä asetettu valvonnan alaiseksi. Jokaista heidän askeltaan seuraisi valpas silmä – – –

Tulemme nyt vihdoinkin tämän kertomuksen ratkaisevaan päivään.

Koko yö ja seuraava aamupäivä kului ilman, että mitään erikoista tapahtui. Nuorta Krausea pitivät Brandtin etevimmät vakoojat silmällä, ja sähkösanomien avulla, joita Krag ja Kristianian poliisi vaihtoivat, selvisi, että myös Kristianian etsivät toimivat tarmokkaasti.

Lainaamme pari Kragin päivän kuluessa saamaa sähkösanomaa.

I. Puuseppä Krause on maksanut runsaasti työpajan vuokran ja sitten

kadonnut. Brede.

II. Krause on taas ilmaantunut näkyviin tohtorina ja ulkomaalaisena

tiedemiehenä. Kello 1 vuokrasi hän itselleen ja vaimolleen kolme hienoa huonetta Grand Hotellissa. Oslokadulla oleva asunto on hylättynä.

III. Osoittautuu, että Krausella on ollut matkatavaroita tullissa. Ne

on nyt viety hotelliin. Krause söi tänään 100 kruunun päivällisen.

IV. Krause on juuri tiedustellut Englantiin menevää laivaa. Selitti

itse matkustavansa kahden päivän kuluessa ja sanoi pitävänsä raitista merimatkaa parempana kuin tärisevässä rautatievaunussa istumisia. Hän pysyttäytyi hotellissa kello 4:ään asti. Brede.

Näin kuuluivat sähkösanomat. Asbjörn Krag oli lähettänyt pikasähkösanoman kristianialaiselle virkaveljelleen ja pyytänyt yksityiskohtaisia tietoja. Ja kuten näkyy, oli Harald Brede suorittanut tehtävänsä oivallisesti. Krag oli luullut sähkösanomien avulla saavansa tietoonsa yhtä ja toista vanhemman Krausen esiintymisestä Kristianiassa. Mutta ainoa, jolla oli arvoa Kragin silmissä, oli se, että Krause nyt selvästi piti tehtäväänsä päättyneenä ja oli sentähden täydelleen muuttanut käytöksensä. Hän asui ensiluokan hotellissa esiintyen kuin maailmanmies, joka hän varmasti olikin.

Puoli 4:ltä kohtasi Krag Anton Brandtin. Hänellekään ei ollut tapahtunut mitään erikoista. Nuori Krause oli pysynyt rauhassa koko päivän.

Edellisenä iltana oli Krag lähettänyt seuraavan sähkösanoman New Yorkiin:

    "Onko etelä-Karoliinassa plantaashinomistajaa nimeltä Nino St.
    Balmacedo ja missä hän nyt oleskelee? Onko hänen perhelääkärinään
    tri Krause?"

Salapoliisi odotti kuumeisen jännittyneenä vastausta. Hänelle oli tärkeätä saada se ennen laivan lähtöä Kööpenhaminasta. Sähkösanoman sisällöstä voi arvata, että Krag oli tullut toiseen käsitykseen asiasta.

Kello 5 tuli vastaus Ameriikasta, New Yorkin etsivän poliisin päälliköltä, ja nosti se hämmästyksen huippuunsa. Se kuului kaikessa lakoonisuudessaan seuraavasti:

    "Ei ketään Nino St. Balmacedo-nimistä plantaashinomistajaa
    tiedetä olevan Yhdysvalloissa.

                                                 Smythe."

Molemmat salapoliisit ymmärsivät olevansa voimattomia ratkaisemaan tätä arvoitusta, joka tuli yhä hämärämmäksi ja hämärämmäksi. Brandt oli samaa mieltä Asbjörn Kragin kanssa tämän sanoessa: "Kaikki on hullusti! Olemme toimineet hullusti alusta alkaen. Sen sijaan että olisimme saaneet selvyyttä asiaan, olemme eksyneet yhä kauvemmaksi väärille jäljille."

Tätä nykyä ei Asbjörn Kragilla ollut muuta tehtävää kuin seurata laivaa. Sitten aikoi hän viedä ruumiin Kristianiassa maihin ja vangita vanhan Krausen. Salapoliisit olivat asemalla junan saapuessa ja näkivät, että valkeaksi maalattu ruumisarkku tuotiin pikatavaravaunusta.

Nuori Krause oli saapunut myös asemalle mukanaan muutamia miehiä muuttotoimistosta. Arkkua lähdettiin heti kuljettamaan 'Forenede' yhtiön laiturille. Salapoliisit pysyttäytyivät kauempana, kuitenkin jännittyneinä seuraten nuoren Krausen puuhaa. Molemmat huomasivat, että mies käsitteli arkkua varovasti kuin se olisi ollut lasia.

Sen johdosta vei kuljetus koko pitkän ajan, ja salapoliisien oli helppo ennättää ennen sitä tullipakkahuoneelle. Brandt sai siellä olevan virkailijan suostumaan lainaamaan virkapukunsa ja poistumaan hetkeksi. Ja Krause tapasi tullessaan aivan saman virkamiehen kuin edellisenä iltanakin, joka tietysti tuntui hänestä aivan luonnolliselta.

Kun patenttiarkku oli asetettu paikoilleen ja muuttomiehet poistuneet, alkoi Krause avata ensimäistä ruumisarkkua ja "tullimies" ja Olesen auttoivat häntä.

Ulkoapäin näytti patenttiarkku aivan tavalliselta ruumisarkulta, mutta kun kansi avattiin, huomattiin jotain ihmeellistä. Nyt he ymmärsivät, miksi arkku oli niin tilava. Siinä oli kaksinkertainen pohja ja molempien välissä olivat luultavasti sähköpatterit, sillä sieltä tuli kaksi jokseenkin pitkää nuoraa näkyviin.

"Mutta missä nappi on?" kysyi Brandt.

"Mikä nappi?"

"Nappi, josta kuolleen tulee painaa, jos hän heräisi."

"Ei siinä tarvita mitään nappia. Hän vetää vain noista largoista", vastasi Krause vähääkään hämmästymättä.

"Vai niin, vai niin", mutisi "tullimies" miettiväisesti. "Saadaanko yhteys aikaan ainoastaan vetämällä nuorasta?"

"Kyllä", vastasi Krause rohkeasti.

"Sepä vasta on patentti!"

Sen käsittivät sekä Asbjörn Krag että Brandt, joka entisenä polyteknikkona ymmärsi heti, että puhe nuorista oli pelkkää lorua. Lopulta oli ruumis asetettu uuteen arkkuun. Muutettaessa huomasi Krag, että ruumis oli hyvin nokkelasti balsamoitu spriihin kastelluilla kangaskaistaleilla. Sen oli nähtävästi suorittanut tottunut henkilö, todennäköisesti lääkäri. Vanhalla Krausella taisi sittenkin olla oikeus käyttää tohtorinarvonimeään.

Arkun kansi ruuvattiin kiinni, ja siinä olevista reijistä pistivät molemmat nyörit esiin kuin mustekelan lonkerot. Ne olivat kumpikin neljän metrin mittaiset ja valmistetut kierretystä silkkilangasta.

Vahtimestari Olesen huolehti arkun lastauksesta.

Anton Brandt oli käskenyt hänen asettamaan sen niin helposti päästävälle paikalle kuin mahdollista. Arkku vietiin sentähden aivan konehuoneen oven viereen ja asetettiin muiden tavaroiden päälle. Kun nuori Krause näki mihin se oli sijoitettu, hämmästyi hän kokolaille.

"Eikö sitä aseteta syvemmäksi?"

"Ei", vastasi Olesen.

"Mutta minä vaadin sitä! Jos muistan oikein, on säännöissä määrätty, että ruumisarkut pitää asettaa lähemmäksi laivan pohjaa, että voitaisiin ehkäistä mahdollinen lämpeneminen."

"Tunnen asetukset paremmin kuin te. Ja sitäpaitsi, mitä kuollut mies välittää siitä, missä hän on?"

"Niin, luonnollisesti!, mutta – – –" Krause katseli valkeata ruumisarkkua vähän levottomasti. Sitten välähti tyytyväinen ilme hänen kasvoilleen ja hän sano: "Niin, eihän kuolleella ole väliä, missä hän on."

Krause alkoi nyt asettaa kuntoon lankoja. Toinen kierrettiin muitta mutkitta sähköjohdon ympärille – eristysaineen päälle – siis aivan mielettömästi.

Toinen taas pistettiin parin suuren tavarapaalun väliin. Kun Brandt näki tämän, ravisti hän miettivästi päätään sanoen Kragille: "Tuo on selvää hullutusta. Ei sähkönkipinääkään tule noiden nyörien läpi. Tämä alkaa minusta tuntua hirvittävältä. Olemmeko tekemisissä hullujen kanssa?"

"Saamme nähdä", vastasi Krag. "Arkku viedään joka tapauksessa maihin Kristianiassa ja vanha Krause vangitaan. Pidä poikaa silmällä! Sähkötän sinulle kun oikea hetki on käsissä."

"Luota vain minuun!"

Kauvan ennen laivan lähtöä läksi nuori Krause asuntoonsa. Hän oli suorittanut tehtävänsä ja toimittanut arkun laivaan. Mitä sitten tapahtuisi, oli hänestä yhdentekevää.

Krag ajatteli silmänräpäyksen viedä ruumisarkun heti maihin, mutta sitten päätti hän tehdä sen vasta Kristianiassa. Olihan oikein, että kuollut mies tuli kotiseudulleen takaisin.

Klo puoli yhdeksältä laiva läksi. Laiturilla seisoi kandidaatti Anton Brandt ja vilkutti hyvästiksi kättään.

KOLME KAUHEATA MINUUTTIA.

Juutinrauma oli aivan tyyni. Krag käveli kannella edestakaisin katsellen Tanskan pääkaupungin valoja, jotka pienenivät pienenemistään, kunnes lopulta kokonaan katosivat. Silloin tällöin kävi hän lastiruumassa katsomassa patenttiruumisarkkua.

Laivan kapteeni ja upseerit olivat Brandtin kertomuksen nojalla selvillä Asbjörn Kragin tehtävästä ja tämä sai luvan esteettömästi oleskella missä osassa laivaa tahansa.

Kello tuli kymmenen ja nyt tapahtui seuraavaa:

Asbjörn Krag on asettunut toimistohyttiin ja lukee muun homman puutteessa lastiluetteloja, jotka on pantu esille kapteenin käytettäviksi. Niissä on sarakkeet tavaran laatua, lähettäjän nimeä, lähetyspaikkaa, tavaran arvoa, vakuutusta ja määräpaikkaa varten.

Nyt Asbjörn Krag silmäilee näitä satoja tavaroita, joita laiva tällä kertaa kuljetti. Tuskin oli minkäänlaista tavaraa, jota ei laivassa olisi ollut, pesusuovasta aina taideteoksiin asti. Toiset ovat vakuutettuja, toiset eivät. Ahaa, tuo tuntuu tutulta! Asbjörn Krag luki:

    "Rubensin maalaus, lähettäjä Behrens, Stettin, Kööpenhaminan
    kautta. Arvo 150,000 guldenia, vakuutus 100,000 kruunua.
    Määräpaikka New York."

Salapoliisi mietti, mikä Rubensin maalaus se mahtaa olla, ja lukee sitten edelleen, tavaten pian taas tutun lähetyksen:

    "Vanhoja puolalaisia pitsejä, lähettäjä Rubsch, Stettin,
    Kööpenhaminan kautta. Arvo 200,000 kruunua, vakuutus 125,000 kr.
    Vastaanottaja Vanderbilt, New York."

Salapoliisi ajattelee: "Ne ovat, hitto vieköön, kalliita tavaroita! Täytyykin olla monimiljonääri voidakseen ostaa sellaisia." Ja hän lukee edelleen. Mutta ajatukset eivät enää tahdo pysyä luettavassa. Vaistomaisesti ne kääntyvät noihin kahteen lähetykseen. Hän lukee luettelon uudelleen verraten noita suunnattoman suuria vakuutussummia muihin vakuutuksiin. Ne ovat suurimmat mitä luettelossa on. Hm! Rubensin maalaus, pitsejä, puolalaisia pitsejä, yhteinen vakuutussumma 225,000 kruunua, koko melkoinen omaisuus.

Hän ei voi kääntää ajatuksiaan noista kuulumattoman suurista vakuutusmääristä, ja äkkiä välähtää syvällä hänen mielikuvituksessaan heikko epäluulo.

Se kasvaa. Lopulta se on niin suuri ja valtava, että häntä melkein pyörryttää. Ja tästä epäluulosta johtuu salamannopeasti toinen kuva.

Hän on sekunnin kymmenesosan ajan näkevinään kuolleen matkustajan tuolla alhaalla, hänen vahankeltaiset kasvonsa. Hän on näkevinään valkean ruumisarkun, joka hiljaa ja aavemaisena lepää lastiruumassa. Ja hän näkee molemmat nyörit, jotka ovat kuin mustekalan lonkerot. 225,000 – – –

Sillä hetkellä on toimistossa paitsi häntä pari laivan upseeria. He näkevät, kuinka vieras poliisimies äkkiä nousee ja hänen kasvoilleen leviää kuolonkalpeus. Salapoliisi katsoo pyöreätä laivakelloa rynnäten sitten kannelle niin nopeasti ja rajusti, että vetää mennessään pöytäliinan lattialle ja kaataa tuolin.

Mitä on tapahtunut? Miksi oli Krag katsonut kelloa? Ja miksi hän juoksi niin kiireesti ylös?

Hän oli yht'äkkiä, hirveän epäluulon herätessä hänen aivoissaan, muistanut erään ajan. Tohtori Krausen sähkösanomassa oli 10.23. Kello oli nyt 10.18.

Upseerit katsoivat levottomina toisiinsa ja toinen sanoi: "Mika hänelle tuli?"

"En tiedä", vastasi toinen, "hän oli niin omituinen."

Toinen upseeri tarttui lakkiinsa. Hän ajatteli kerran näkemäänsä itsemurhaajaa ja sanoi: "Eihän hän toki – – –"

Sitten ryntäsi hänkin ovelle. Saapuessaan kannelle näki hän Asbjörn Kragin katoavan lastiruuman luukusta. Hän kiirehti perässä.

Toinen upseeri jäi toimistohyttiin tietämättä mitä tuumisi. Eräs hänen toverinsa tuli sisään ja he juttelivat minuutin ajan tästä omituisesta tapauksesta. Silloin ovi aukeni, upseeri pisti päässä sisään huutaen:

"Tulkaa ulos! Kolmen minuutin kuluttua lennämme ilmaan!"

Elleivät hänen kasvonsa olisi olleet niin vakavat ja kauhun vääristämät, olisivat upseerit pitäneet sitä huonona pilana, mutta nyt he huomasivat toden olevan kysymyksessä.

He juoksivat molemmat kannelle. Mitä oli tapahtunut?

Asbjörn Krag oli vihdoinkin ymmärtänyt salaperäisen draaman juonen, ja se huomio oli ollut niin kauheata laatua, että muutoin niin kylmäverinen salapoliisikin oli kauhistunut.

Muistamme, että upseeri ryntäsi hänen jälessään kannelle ja näki hänen katoavan lastiruumaan.

Kun upseeri saapui alas, näki hän salapoliisin polvistuneen valkoisen ruumisarkun ääreen. Hän meni sinne ja kysyi, mikä oli hätänä.

Silloin nousi Krag äkkiä lausuen:

"Oikein! Nyt kuulen tikitystä!"

"Mitä te kuulette?" kysyi upseeri pelästyneenä.

"Kuulen kellon tikitystä. Rientäkää hakamaan apua, mies! Tämä ei ole mikään ruumisarkku, tämä on helvetinkone! Hetkisen kuluttua lennämme ilmaan!"

Nyt kuuli upseerikin kellon säännöllistä tikitystä ruumisarkusta ja lähti juoksemaan takaisin toimistohyttiin.

"Meillä on tasan kolme minuuttia aikaa", sanoi Krag vakavasti upseerien tullessa päätäpahkaa alas.

"Helvetinkone räjähtää tasan 10.23", jatkoi hän, "ja nyt on kello 10.20. Saammeko arkun ylös siksi?"

Upseerit, kaikki nuoria, rohkeita miehiä, eivät tuhlanneet hetkeäkään, vaan tarttuivat heti arkkuun. Se oli raskas, liian raskas neljälle miehelle, mutta epätoivo antoi voimia. Heidän hermonsa ja lihaksensa värisivät ponnistuksista.

Arkku vietiin laivanpartaan ääreen ja upseerit tahtoivat heittää sen heti mereen, mutta Asbjörn Krag pysäytti heidät.

"Meillä on vielä minuutti aikaa ja on parasta olla varovainen", sanoi hän.

"Minuutti, suuri Jumala!" huudahti toinen upseeri. "Tiedättekö, kuinka monta ihmistä on laivassa, herra Krag, kuusisataa – kuusisataa ihmistä!" huusi hän.

Krag oli kalpea, mutta tyyni. "Noutakaa köyttä, toverit", sanoi hän. Köyttä tuotiin ja sidottiin arkun ympäri, että se voitiin laskea mereen.

"Jos nyt heittäisimme sen muitta mutkitta alas", sanoi Krag, "kohtaisi se kohta pohjan, koska vesi on tässä jokseenkin matalaa, ja räjähtäisi."

Arkku laskettiin varovaisesti veteen, ja alettiin lappaa köyttä ulos. Arkku jäi yhä kauemmaksi laivasta vajoten yhä syvemmälle veteen.

"Viisi sekunttia jälellä", sanoi Krag, joka seisoi kello kädessään partaan ääressä. "Olemme pelastetut, mutta ihan viimeisellä hetkellä."

"Kolme sekunttia – kaksi – yksi – – – Nyt!"

Kului kymmenesosa sekunttia. Sitten kuului hirveä jyrähdys, joka vavisutti laivaa ja pari kymmentä syltä laivan takana kohosi valtava vesipatsas ilmaan. Ympärillä kuohui meri sinisenmustana ja räjähdyksen synnyttämä suuri hyökyaalto keinutti laivaa.

Upseerit katsoivat kauhuissaan valtavaa näytelmiä ja muutamat räjähdyksen kuulleet matkustajat riensivät kannelle.

"Mikä kauhea voima!" mutisi Krag, "se olisi silponut laivan kahtia!"

Laivassa oli langaton lennätin. Krag ilmoitti Kristianiaan ja Kööpenhaminaan, että nuo kolme konnaa vangittaisiin.

Kun laiva saapui Kristianiaan ilmoitettiin Kragille, että nuori Krause oli vangittu ja hän oli tunnustanut.

Vanha Krause ja tumma nainen taas olivat kadonneet – – –

Siten onnistui Krag torjumaan kauhean rikoksen.

Kun nuo kaksi lähetystä avattiin, huomattiin, että Rubens-maalaus oli ainoastaan parinsadan kruunun arvoinen jäljennös.

Ja puolalaiset pitsit näyttäytyivät olevan erinomaisesti tehtyjä väärennyksiä, noin 500 kr. arvoisia.

Se oli suuri rikollisliitto, joka nyt paljastettiin. Sen johtajana oli vanha tri Krause. Niin kertoi hänen poikansa Julius Krause. Tohtori oli keksinyt julman suunnitelman räjäyttää koko laiva ilmaan, että saataisiin tuo 225,000 kr. vakuutussumma. Ei kukaan palaisi takaisin kertomaan, kuinka räjähdys oli tapahtunut.

Laiva olisi kadonnut jälkeä jättämättä ja olisi sanottu, että se luultavasti oli törmännyt uiskentelevaan hylkyyn tai että höyrypannu oli räjähtänyt.

Ja nyt sai kaikki selityksensä, tri Krausen salamyhkäisyys valmistaessaan ruumisarkkua, työmiehen ruumiin osto, j.n.e – – –

Tätä viimeistä piti Asbjörn Krag sangen nokkelana temppuna, koska tohtori siten oli helposti saanut helvetinkoneen laivaan. Ruumisarkkua ja haaveilevaa Nino St. Balmacedo-vainajaa ei kukaan voinut epäillä. Mutta jos tavallinen tikittävä laatikko olisi viety laivaan, olisi asia ollut toisin.

Matkustajat eivät saaneet tietää mitään. He asettuivat rauhallisesti levolle ja nukkuivat vanhurskaan unta laivan jättäessä yhä kauvemmaksi taakseen paikan, jossa valkea ruumisarkku hetkistä varemmin oli kuohuttanut merta.