[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJtrLuFKILbfM-TPX3gao9i_WdZqgZHrxieGtgBzUO9s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},181,"Ryöstölapsi","Stevenson, Robert Louis",1850,1894,"181-stevenson-robert-louis-ryostolapsi","181__Stevenson_Robert_Louis__Ryöstölapsi",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"brittilainen","fi",1886,1910,57797,366047,false,16837,[25,26,27],"Historical fiction","Kidnapping -- Fiction","Scotland -- History -- 18th century -- Fiction",[29,30,31,32],"Adventure","British Literature","Historical Novels","Novels","\"Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista\" by Robert Louis Stevenson is a historical adventure novel first published in 1886. Young David Balfour seeks his inheritance at his uncle's estate, only to be betrayed and kidnapped onto a ship bound for slavery. After a shipwreck near the Scottish Highlands, David joins forces with the fugitive Jacobite Alan Breck Stewart. Together they flee across wild terrain after a political murder, navigating clan conflicts and dangers in the aftermath of the 1745 uprising. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Lampén, O. E.",451,"Seikkailuromaani sijoittuu 1700-luvun puolivälin Skotlantiin. Orvoksi jäänyt nuori David Balfour joutuu ahneen setänsä juonittelun seurauksena siepatuksi ja haaksirikkoon, mistä alkaa vaarallinen pakomatka halki Ylämaiden yhdessä jakobiitti Alan Breck Stewartin kanssa.","Robert Louis Stevensonin Ryöstölapsi on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 181. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenberg Europen DP oikolukijat.","RYÖSTÖLAPSI\n\nKirj.\n\nRobert Louis Stevenson\n\n\nKertomus David Balfourin seikkailuista hänen ryöstöstään,\nhaaksirikostaan, kärsimyksistään autiolla saarella, harhailuistaan\nHighlandin länsiosissa, tuttavuudestansa _Alan Breck Stevart'in_\nja muiden kuuluisien highlantilaisten jakobiittien kanssa; käsittäen\nkaiken mitä hän, _Ebenexer Balfour of Shaws_iksi väärin nimitetyn\nenonsa käsissä sai kärsiä; jonka kertomuksen on kirjoittanut hän\nitse ja nyt julaissut\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut O. E. Lampén.\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1910.\n\n\n\n\n\n\n1 LUKU.\n\nLähtö Shawsin kartanoon.\n\n\nKertomukseni seikkailuistani alkaa muutamasta varhaisesta aamusta\nkesäkuussa armon vuonna 1751, jolloin viimeisen kerran otin avaimen\nisäni talon ovelta. Aurinko alkoi pilkistää esiin vuorenhuippujen takaa\nastellessani tietä pitkin. Ja saapuessani pappilan kohdalle visertelivät\njo mustarastaat puutarhan sireeneissä ja sumu, joka päivän sarastaessa\noli peittänyt laakson, alkoi nousta ja hälvetä.\n\nMr Campbell, Essendeanin pappi, odotti minua puutarhan portilla. Hän\nkysyi minulta olinko syönyt aamiaista, ja kuultuaan, etten mitään\nhalunnut, hän tarttui käteeni molemmin käsin ja pisti sen hellästi\nkainaloonsa.\n\n\"Nyt, David poikaseni\", lausui hän, \"lähden minä saattamaan sinua\nkaalamolle asti pannakseni matkasi hyvälle alulle.\"\n\nLäksimme astelemaan äänettöminä eteenpäin.\n\n\"Onko sinusta ikävää lähteä Essendeanista?\" kysyi hän hetken kuluttua.\n\n\"Jos tietäisin, sir\", vastasin, \"minne minun on mentävä tai mikä minusta\non tuleva, vastaisin teille suoraan. Essendean on todella hauska paikka\nja siellä olen elänyt onnellisena; mutta muualla en ole ollutkaan. Kun\nisäni ja äitini nyt ovat kuolleet, en ole heitä lähempänä täällä kuin\nUnkarissakaan, ja suoraan sanoen, jos tietäisin tulevani paremmaksi\nsiellä minne nyt on minun mentävä, niin lähtisin ilomielin.\"\n\n\"Niinkö?\" lausui Mr Campbell. \"Aivan oikein, David. Nyt on minun vain\nilmoitettava sinulle kohtalosi tai se minkä siitä tiedän. Kun äitisi oli\nkuollut ja isäsi, tuo arvossapidetty kristitty, alkoi tuntea loppunsa\nolevan lähellä, antoi hän minun huostaani erään kirjelmän sanoen sen\nolevan sinun perintösi. 'Heti kun minä olen kuollut', lausui hän, 'ja\npesä on järjestetty sekä irtaimisto myyty (mikä nyt on tehty), jätä tämä\nkirjelmä poikani käteen ja opasta hänet Shawsin kartanoon, joka on\nCramondin lähellä. Sieltä minä tulin ja sinne poikani palatkoon. Hän on\njärkevä poika', lopetti isäsi, 'ja vankka kävelijä, enkä epäile hänen\npääsevän onnellisesti perille ja tulevan siellä hyvästi\nvastaanotetuksi.'\"\n\n\"Shawsin kartanoon!\" huudahdin minä. \"Mitä yhteyttä isä paralla oli\nShawsin kartanon kanssa?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi Mr Campbell. \"Kuka sen on sanonut? Mutta sen\nperheen nimi, David poikaseni, on sama kuin senkin jota sinä kannat --\nShawsin Balfour -- vanha, kunniallinen ja maineikas suku, nykyisin ehkä\njo sammunut. Myöskin sinun isäsi oli niin oppinut mies kuin hänen\nasemansa vaati. Ei kukaan johtanut koulua paremmin kuin hän, eikä\nhänellä ollut tavallisen opettajan käytös ja puhetapa, ja kuten itse\nmuistat, soin minä aina mielelläni hänen seurustelevan säätyläisten\nkanssa pappilassa. Omat sukulaisenikin Kilrennetin, Dunswiren, Minchin\ny. m. Campbellit ja muut tunnetut henkilöt olivat mielellään hänen\nseurassaan. Lopuksi, selvittääkseni asian perinpohjin, jätän tässä\nsinulle itse testamentin, jonka manalle mennyt veljemme on omakätisesti\nallekirjoittanut.\"\n\nHän antoi minulle kirjelmän, jossa oli seuraava osoite: \"Shawsin herran\nEbenezer Balfourin käteen; jättää poikani David Balfour Shawsin\nkartanossa.\" Sydämeni tykytti kovasti näiden suurten toiveiden\nkoittaessa seitsentoista-vuotiaalle nuorukaiselle, Ettrickin köyhän\nmaalaisopettajan pojalle.\n\n\"Mr Campbell\", änkytin, \"menisittekö te minun sijassani?\"\n\n\"Varmasti\", vastasi hän, \"hetkeäkään epäilemättä. Tuollainen reipas\npoika kuin sinä kävelee Cramondiin, joka on Edinburgin lähellä, parissa\npäivässä. Jos taas nuo korkeat sukulaisesi -- olen näet vakuutettu että\nhe ovat sinun heimolaisiasi -- käännyttäisivät sinut oveltaan, olisi\nsinun vain käveltävä pari päivää takaisinpäin kolkuttaaksesi pappilan\novelle. Mutta mieluummin toivoisin kuitenkin, että sinut otetaan hyvin\nvastaan, kuten isäsikin arveli, ja joka tapauksessa toivon sinun\nkehittyvän vielä kerran suureksi mieheksi. Ja nyt, David poikaseni,\nvaatii omatuntoni minua käyttämään hyväkseni tätä eronhetkeä\nvarjellakseni sinua maailman kiusauksilta.\"\n\nHän katseli ympärilleen löytääkseen mukavaa istuinta, huomasi tien\nvieressä suuren kiven, istuutui vakavan näköisenä sille, ja kun aurinko\nnyt paistoi kahden kukkulan välistä suoraan silmiimme, asetti hän\nnenäliinan varjoksi kolmikulmaisen hattunsa päälle. Siinä hän sitten\netusormi kohotettuna varoitti minua monista vääristä uskoista, joihin en\nollenkaan tuntenut kiusausta, ja kehoitti minua ahkerasti rukoilemaan ja\nlukemaan Raamattua. Senjälkeen hän teki minulle selkoa siitä suuresta\nkartanosta, johon minun oli mentävä, sekä opasti minua miten siellä\npitäisi käyttäytyä.\n\n\"Jokapäiväisessä elämässäsi ole nöyrä\", sanoi hän. \"Pidä mielessäsi\"\nsanoi hän, \"että vaikka oletkin ylhäistä sukua, olet kuitenkin maalla\nkasvanut. Elä saata meitä häpeään, David, elä saata meitä häpeään! Näytä\nsiellä suuressa, varakkaassa kartanossa olevasi yhtä miellyttävä, yhtä\nviisas, kekseliäs ja vaitelias kuin muutkin. Mitä kartanonisäntään tulee\n-- huomaa, hän on kartanonisäntä, -- niin kunnia sille, jolle kunnia\ntulee. Huvikseen kartanonisäntää tottelee, -- ainakin nuorukainen.\"\n\n\"Lupaan teille koettaa seurata neuvojanne\", vastasin.\n\n\"Hyvin puhuttu\", virkkoi Mr Campbell lämpimästi. \"Ja nyt, aineellisista\nasioista puhuakseni, täällä on minulla eräs käärö, jossa on neljä\nesinettä.\"\n\nTätä sanoessaan hän kaivoi käärön vaivaloisesti esiin takkinsa\nhännystaskusta.\n\n\"Ensimäinen näistä neljästä esineestä on sinun laillinen omaisuutesi:\npieni rahasumma isäsi kirjoista ja huonekaluista, jotka minä olen\nostanut, kuten alussa jo sanoin, myydäkseni voitolla tulevalle\nopettajalle. Toiset kolme ovat rouva Campbellin ja minun lahjojani, ja\nme olisimme erittäin iloiset, jos sinä ne ottaisit vastaan.\nEnsimäisestä, joka on muodoltaan pyöreä, on sinulla suuri hyöty\nalkumatkallasi. Mutta, David, se on ainoastaan pisara meressä. Se auttaa\nsinua ainoastaan muutaman askeleen ja häviää kuin tuhka tuuleen. Toinen,\njoka on litteä ja neliskulmainen sekä kirjoituksella varustettu, tulee\nhyödyttämään sinua koko elämäsi ajan kuten tukeva sauva vaeltaessasi ja\npehmeä päänalus sairastaessasi. Ja viimeinen, kuutiomainen, on avaava\nsinulle, sitä hartaasti toivon, tien parempaan elämään.\"\n\nNäin sanoen hän nousi seisoalleen, paljasti päänsä ja rukoili hetkisen\nääneensä liikuttavin sanoin maailmalle lähtevän nuorukaisen puolesta.\nSitten hän äkkiä sulki minut syliinsä ja puristi kiihkeästi rintaansa\nvasten, piti minua vähän matkan päässä itsestään katsoen minuun\nsurullinen ilme kasvoillaan ja pyörähti sen jälkeen ympäri ja huutaen\nminulle hyvästit läksi puolijuoksua kiiruhtamaan takaisin samaa tietä,\njota olimme tulleet. Jostakin toisesta se olisi arvattavasti näyttänyt\nnaurettavalta; mutta minua ei naurattanut. Katselin hänen jälkeensä niin\nkauan kuin hän oli näkyvissä, eikä hän vähääkään hiljentänyt vauhtia\neikä kertaakaan katsahtanut taakseen. Älysin nyt, että tuohon oli syynä\nsuru, jonka poislähtöni hänelle tuotti, ja omatuntoni alkoi minua\nankarasti soimata siitä että minä puolestani olin erittäin iloinen\npäästessäni pois täältä hiljaiselta maaseudulta suureen eloisaan\nkartanoon, keskelle rikkaita ja arvossa pidettyjä heimolaisiani.\n\n\"David, David\", ajattelin itsekseni, \"voitko todellakin olla niin\nkiittämätön? Voitko unhottaa vanhat muistot ja vanhat ystävät yhden\nainoan nimen takia? Hyi, häpeä!\"\n\nIstuuduin kivelle, jolta tuo kunnon mies juuri oli lähtenyt ja avasin\nkäärön nähdäkseni minkälaisia saamani lahjat olivat. Siitä, jota hän oli\nnimittänyt kuutiomaiseksi, en hetkeäkään ollut epätietoinen: se oli\ntaskussa kannettava pieni Raamattu; pyöreä esine oli shillingin raha; ja\nkolmas, jonka niin ihmeellisesti piti minua auttaa sekä terveenä että\nsairaana, oli pieni pala keltaista, karkeaa paperia, johon punasella\nmusteella oli kirjoitettu seuraavaa:\n\n_\"Miten kielon nestettä valmistetaan._\n\nOta kielonkukkia, purista niistä neste ja tislaa se kankaan läpi ja\nnauti siitä lusikallinen tahi pari tarpeen vaatiessa. Se saattaa mykät\npuhumaan, auttaa luuvalossa, vahvistaa sydäntä ja muistoa. Ja jos panet\nkukat tarkoin suljettuun lasiin, asetat sen muurahaiskekoon ja kuukauden\nkuluttua otat sen keosta ulos, on kukista kerääntynyt nestettä, joka\nsinun on pantava pieneen lasipulloon. Se on hyvää sairaille ja\nterveille, miehille ja naisille.\"\n\nPapin omalla käsialalla oli siihen lisätty:\n\n\"Jos niukahutat jonkun jäsenen, hiero sillä kipeää paikkaa ja\nvatsataudissa nauti sitä lusikallinen tunnissa.\"\n\nLuonnollisesti nauroin tälle kaikelle. Mutta nauruni oli kuitenkin\nsurunvoittoista, ja aivan kuin paeten heitin myttyni sauvani päähän ja\nlähdin kaalamon yli kapuamaan sen toisella puolen kohoavalle kukkulalle.\nTultuani viheriöivälle karjapolulle, joka kiemurteli kanervikon läpi,\nsilmäsin viimeisen kerran Essendeanin kirkkoa, pappilan puistikkoa,\nhautausmaan reheviä pihlajoita, joiden alla äitini ja isäni lepäsivät.\n\n\n\n\n2 LUKU.\n\nPerille.\n\n\nKun minä seuraavana aamuna saavuin muutaman kummun laelle, näin koko\nedessäni olevan seudun vähitellen laskeutuvan meren rantaan, ja keskellä\nrannikkoa, muutamalla pitkällä vuorenselänteellä, savusi Edinburgin\nkaupunki kuin paras polttouuni. Lippu liehui linnan tornissa ja\nankkuroituja laivoja keinui satamassa. Niin kaukana kuin olinkin, erotin\nselvään nämäkin yksityisseikat, ja maalaispoika kun olin, pani tämä näky\nsydämeni sykähtelemään.\n\nHeti senjälkeen saavuin erään paimenen asunnolle ja sain siellä vähän\ntietoja Cramondin ympäristöstä. Vähän väliä kysellen tietä jatkoin\nmatkaani Colintonin kautta pääkaupungista länteenpäin, kunnes saavuin\nGlasgowin tielle. Siellä näin ilokseni ja ihmeekseni rykmentin\nsotamiehiä, aivan yht'aikaa jalkaa polkien, marssivan soiton tahdissa,\nvanha, punakka kenraali harmaan hevosen selässä rivin toisessa päässä ja\ntoisessa komppania krenatöörejä korkeine hattuineen. Nähdessäni noita\npunatakkeja ja kuullessani tuota suloista soitantoa, valtasi minut\nelämänhalu.\n\nVähän matkaa kuljettuani sain tietää olevani Cramondin pitäjässä ja\naloin senvuoksi kysellä Shawsin kartanoa. Vaan se nimipä näytti\nhämmästyttävän niitä, joilta tietä tiedustelin. Alussa tuumailin, että\nyksinkertainen, maantiellä pölyyntynyt maalaispukuni oli kovin suuri\nvastakohta tuolle ylhäiselle kartanolle, jonne aijoin. Mutta saatuani\nparilta kolmelta saman silmäyksen ja saman vastauksen, aloin epäillä,\nettä Shawsissa itsessään oli jotain omituista.\n\nPäästäkseni varmuuteen, muutin kysymysteni muotoa, ja tavattuani\nmuutaman avomielisen miehen, joka kärrynaisalla istuen ajeli kujaa\npitkin, kysyin tältä, oliko hän koskaan kuullut puhuttavan kartanosta,\njota nimitettiin Shawsin kartanoksi.\n\nHän pysäytti kärrynsä ja katseli minua aivan samalla tavoin kuin\ntoisetkin, joilta aikaisemmin olin asiaa tiedustellut.\n\n\"No, miksi niin!\" sanoi hän.\n\n\"Onko se suuri kartano?\" utelin.\n\n\"Epäilemättä\", vastasi hän, \"se on suuri, ränstynyt kartano.\"\n\n\"Vai niin\", sanoin minä, \"mutta entäs talonväki?\"\n\n\"Talonväki?\" huudahti hän. \"Oletteko hullu? Eihän siellä ole ketään,\njota talonväeksi voisi sanoa!\"\n\n\"Mitä?\" kysyin minä. \"Eikö Mr Ebenezeriäkään?\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasi mies. \"Kartanonisäntä siellä kyllä on, jos häntä\ntarkoitatte. Mitä sinulla, miekkosella, hänelle on asiaa?\"\n\n\"Arvelin siellä saavani jonkun toimen\", vastasin minä koettaen näyttää\nniin rohkealta kuin mahdollista.\n\n\"Mitä?\" huudahti mies niin kiivaasti, että hänen hevosensakin säikähti.\n\"No niin, mies kulta\", jatkoi hän sitten, \"se ei kuulu minuun; mutta\nsinä näytät rehti pojalta ja jos tahdot minua uskoa, niin pysy erilläsi\nShawsista.\"\n\nSeuraava vastaantulija oli vilkas, pikkuinen mies, päässä kaunis, valkea\ntekotukka. Hän näytti minusta seudun parturilta, ja tietäen hyvin, että\nparturit ovat hyviä juorukelloja, kysyin minä häneltä suoraan, mikä\nShawsin Balfour oli miehiään.\n\n\"Ai, ai\", vastasi parturi, \"ei mikään hyvä mies, ei ollenkaan hyvä\nmies\", ja alkoi kärkkäästi kysellä, mitä minulla oli hänelle asiaa.\nMutta minä olin häntä ovelampi, ja niin sai hän lähteä yhtä viisaana\nkuin oli tullutkin.\n\nEn kykene kuvaamaan, minkä iskun tämä antoi unelmilleni. Kuta hämärämpiä\nsyytökset olivat, sitä ikävämmiltä ne minusta tuntuivat, ne kun olivat\nomiaan herättämään jos jonkinlaisia arveluita. Minkälainen tuo talo\noikeastaan oli, johon tietä kysyttäessä koko pitäjän väki säpsähti ja\njäi tuijottamaan kysyjään? Ja mikä tuo mies oli, jonka huono maine\nsaattoi ihmiset väistymään syrjään? Jos Essendeaniin olisi ollut vain\ntunnin kävelymatka, olisin jättänyt seikkailuni siihen ja palannut Mr\nCampbellin luo. Mutta kun jo olin kulkenut niin pitkän matkan, esti jo\nyksistään häpeä minua luopumasta yrityksestäni, ennenkuin saisin nähdä\noliko syytöksissä perää. Oma arvontuntoni vaati jo minua tekemään niin,\nja niin vastenmielisiltä kuin kuulemani asiat minusta tuntuivatkin ja\nniin haluton kuin kävelemiseen jo olinkin, kyselin edelleenkin tietä ja\nvaelsin eteenpäin.\n\nVähän ennen auringon laskua tapasin erään lihavan, kärttyisen näköisen\nnaisen, joka tulla laahusti alas kukkulan rinnettä. Tehtyäni hänelle\ntavallisen kysymykseni, pyörähti hän tiukasti ympäri ja saattoi minut\nsamalle kummulle, jolta hän juuri oli tullut. Sieltä hän osoitti minulle\nerästä suurta rakennusta, joka yksinäisenä seisoi keskellä niittyä\nlähimmässä laaksossa. Ympäristö mataloine kumpuineen ja metsän\nsiimeksestä pilkistävine vesineen oli ihana ja viljavainiot näyttivät\nminusta reheviltä. Mutta itse rakennus näytti rappeutuneelta. Ei\nminkäänlaista tietä vienyt sinne. Savua ei noussut piipuista eikä\nmerkkiäkään puutarhasta näkynyt. Sydäntäni ahdisti.\n\n\"Tuoko!\" huudahdin.\n\nNaisen kasvoilla kuvastui katkera viha.\n\n\"Siinä on Shawsin kartano\", puhkesi hän puhumaan. \"Verellä sitä on\nrakennettu, veri keskeytti sen rakennuksen ja veri on sille turmion\ntuottava. Katso\", jatkoi hän, \"minä syljen tähän maahan, minä kiroon\nsitä! Hirvittävä olkoon sen perikato! Jos tapaat kartanonisännän, kerro\nhänelle minun sanani, kerro hänelle, että Jennet Clouston on kaksitoista\nsataa ja yhdeksäntoista, kertaa kironnut hänet ja hänen väkensä ja\nvieraansa, poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, -- synkkä, synkkä olkoon\nheidän perikatonsa!\"\n\nJa vaimo, jonka ääni puhuessa oli käynyt kaameaksi ja puoleksi\nlaulavaksi, pyörähti äkisti ympäri ja meni matkaansa. Seisoin hiukset\npystyssä siinä, mihin hän oli minut jättänyt. Siihen aikaan ihmiset\nvielä uskoivat noita-akkoihin ja kauhistuivat kirousta; ja tämä,\nilmestyessään näin tärkeänä hetkenä kuin aave tien viereen estääkseen\nminua toteuttamasta aikomustani, herpasi jalkani.\n\nMinä istuuduin ja aloin tuijottaa Shawsin kartanoon. Kuta kauemmin\nkatsoin, sitä miellyttävämmältä näytti seutu. Kukkivia\norapihlajapensaita oli istutettu ylt'yleensä, lammaslauma oli niityllä\nlaitumella, parvi peltovariksia leijaili taivaalla ja kaikki osoitti\nsuotuisaa maaperää ja ilmanalaa. Mutta tuo kasarmintapainen rakennus\nkeskellä tätä ihanuutta turmeli unelmani.\n\nMaakansaa kulki ohitseni pelloilla istuessani siinä ojan reunalla, mutta\nminulla ei ollut halua tervehtiä heitä. Vihdoin meni aurinko mailleen,\nja silloin huomasin kellertävää taivasta vasten savua kohoavan ohuena\nkiemurana talosta. Minulle ei savu näkynyt juuri selvempänä kuin\nkynttilän suitsu, mutta se ilmaisi minulle kuitenkin, että sisällä oli\ntulta, lämpöä ja keittopuuhia sekä joku elävä asukas, joka tulen oli\nsytyttänyt. Se tyynnytti sydäntäni.\n\nLäksin noudattelemaan pientä polkua, joka matkani suuntaan kiemurteli\nheinikossa. Polku oli todellakin vähäpätöinen ollakseen ainoa tie\nihmisasuntoon; mutta muuta en löytänyt. Se vei minut kohta kivestä\nhakattujen pilarien luo, joiden vieressä oli pieni, katoton hökkeli.\nPilarien päälle oli asetettu vaakunakilvet. Pääkäytävää siitä nähtävästi\noli aiottu, mutta jätetty keskentekoiseksi. Rautaporttien asemesta oli\npari säleaidan palasta kiinnitetty olkiköydellä pilarien väliin, ja kun\nei jälkeäkään puutarhamuurista tahi käytävästä näkynyt, johti polku,\njota myöten olin tullut, oikealta puolen pilarien ohi taloa kohti.\n\nKuta lähemmä taloa tulin, sitä synkemmäksi se muuttui. Se näytti\npuolivalmiin talon sivurakennukselta. Pääty, jonka olisi pitänyt liittyä\npäärakennukseen, oli lattiasta asti seiniä vailla ja taivasta vasten se\nnäytti portaineen ja tikapuineen muurauspaikalta, jossa työ oli kesken.\nUseissa ikkunoissa ei ollut laseja, yölepakot lentelivät niistä ulos ja\nsisään kuin kyyhkyset kyyhkyslakasta.\n\nYö alkoi jo olla käsissä päästessäni talon luo. Kolmea alimmaista\nikkunaa, jotka olivat pieniä ja jotenkin korkealla maasta, valaisi\nsisällä palavan pienen liekin lepattava kajastus.\n\nTämäkö se nyt oli tuo herraskartano, johon minun oli taivallettava?\nNoidenko seinien sisällä minä olin löytävä uusia ystäviä ja alkava\nonnellisemman elämän? Niinköhän! Minun isäni talosta Essendeanissa\nloisti valo jo peninkulman päähän ja sen ovi avautui kerjäläisenkin\nkolkuttaessa!\n\nLähenin taloa varovasti, ja tarkasti kuunnellessani keksin jonkun\nsisällä kalistelevan astioita ja yskivän kuivasti. Mutta puhelua ei\nkuulunut eikä koiran haukuntaa.\n\nSikäli kuin pimeässä näin, oli ovi tehty yhdestä ainoasta suuresta\npuumöhkäleestä ja vahvasti raudoitettu. Sydän kurkussa kopautin kerran\nja jäin odottamaan. Talossa syntyi synkkä hiljaisuus eikä äänettömyyttä\nhetken aikaan häirinnyt muu kuin yölepakot pääni päällä. Kopautin\nuudelleen ja jäin taas kuuntelemaan. Korvani olivat jo silloin niin\näänettömyyteen tottuneet, että selvään voin erottaa kellon naksutuksen\nsisästä sen hitaasti sekunteja laskiessa. Jos talossa joku oli, pysyi\nhän hiljaa kuin hiiri ja pidätti henkeään.\n\nOlin jo vähällä lähteä tieheni; mutta viha sai minussa silloin vallan.\nRupesin voimaini takaa ryskyttämään ovea ja huutamaan Mr Balfouria. Olin\njuuri täydessä touhussa, kun kuulin yskintää suoraan pääni päältä.\nPeräydyttyäni kiireesti jonkun matkaa ja silmättyäni ylös, näin eräässä\nennenmainituista ikkunoista suureen yömyssyyn verhotun miehen pään ja\npyssyn piipun.\n\n\"Tämä on latingissa\", sanoi ääni.\n\n\"Minulla on täällä kirje Mr Ebenezer Balfourille, Shawsin herralle. Onko\nhän täällä?\"\n\n\"Keneltä?\" kysyi pyssymies.\n\n\"Ei hän ole siellä eikä täällä\", vastasin, sillä vihani alkoi kiehua.\n\n\"Hyvä!\" kuului vastaus, \"voit jättää sen kynnykselle ja korjata luusi\nsieltä.\"\n\n\"Sitä en tee\", huudahdin. \"Tahdon jättää sen Mr Balfourin käteen, kuten\nminua on käsketty tekemään. Tämä on tärkeä kirje.\"\n\n\"On mikä?\" kysyi ääni terävästi.\n\nMinä toistin sanani.\n\n\"Kuka sinä itse olet?\" kuului seuraava kysymys hetken äänettömyyden\njälkeen.\n\n\"Nimeäni en häpeä\", vastasin. \"David Balfouriksi minua nimitetään.\"\n\nOlen varma, että vastaukseni sai hänet säpsähtämään, sillä minä kuulin\npyssyn kolahtavan ikkunalautaa vasten; ja vasta pitkän aikaa vaiettuaan\nhän kysyi omituisella äänenpainolla:\n\n\"Onko isäsi kuollut?\"\n\nHämmästyin tästä niin suuresti, etten saanut sanaakaan suustani, vaan\njäin seisomaan kuin puusta pudonnut.\n\n\"Hän on kuollut\", jatkoi mies, \"epäilemättä, ja sentähden sinä olet siis\ntullut oveani jyskyttämään.\"\n\nTaaskin äänettömyys, mutta sitten hän lopetti päättäväisesti:\n\n\"No niin, ukkoseni, minä päästän sinut sisään.\"\n\nSen sanottuaan hän hävisi ikkunasta.\n\n\n\n\n3 LUKU.\n\nTutustun setääni.\n\n\nHetken perästä kuulin jonkun koluuttelevan salpoja ja ovi avattiin hyvin\nvarovasti ja suljettiin taas heti kun olin päässyt sisään.\n\n\"Mene keittiöön eläkä koske mihinkään\", sanoi ääni, ja sillä aikaa kuin\ntalonisäntä itse asetteli salvat takaisin paikoilleen, haparoin minä\npimeässä eteenpäin ja pääsin keittiöön.\n\nHimmeästi palava kynttilä valaisi minulle autioimman huoneen, mitä\nkoskaan olen nähnyt. Puoli tusinaa ruoka-astioita oli hyllyllä. Pöytä\noli katettu illallista varten, johon kuului vadillinen kauravelliä ja\nkuppi kaljaa. Sarvesta tehty lusikka odotti vadin vieressä. Paitsi jo\nmainitsemiani, ei tässä suuressa, kivestä muuratussa, autiossa kamarissa\nollut muita esineitä kuin joukko lukittuja kirstuja pitkin seiniä ja\nmunalukolla varustettu ruokakaappi nurkassa.\n\nHeti kun viimeinen salpa oli paikallaan, tuli mies luokseni. Hän oli\nkeskikokoinen, kumaraselkäinen, kapeaharteinen ja kasvoiltaan\nsavenkarvainen olento. Iältään hän oli arvattavasti viiden- ja\nseitsemänkymmenen välillä. Yömyssy oli hänellä flanellista ja takin ja\nliivien asemesta oli yönuttu heitetty repaleisen paidan päälle.\nPartaansa hän ei näyttänyt pitkiin aikoihin ajaneen. Mikä minua\nkuitenkin enimmän kiusasi ja pelästytti oli se, ettei hän hetkeksikään\njättänyt minua silmistään, vaan ei myöskään katsonut suoraan silmiini.\nHänen ammattinsa ja sukuperänsä oli arvoitus, jota järkeni ei kyennyt\nratkaisemaan, mutta enimmän hän näytti minusta Vanhalta, kunnottomalta\npalvelijalta, joka oli jätetty tähän suureen taloon ruokarahoillaan\nelämään.\n\n\"Onko sinun nälkä? kysäisi hän vilkaisten vatsapuoleeni, \"jaksat kai\nsyödä tuon vadillisen kauravelliä?\"\n\nVastasin arvelevani, että se oli hänen oma illallisensa.\n\n\"Siitä ei väliä\", sanoi hän, \"minä tulen kyllä toimeen ilmankin. Minä\npidän sitävastoin huolen oluesta, sillä se helpottaa yskääni.\"\n\nHän joi kupin puolilleen, tähystellen juodessaan herkeämättä toisella\nsilmällään minua, ja ojensi sitten äkkiä kätensä tokaisten: \"Näytäppä se\nkirje tänne.\"\n\nSanoin, että kirje oli Mr Balfourille eikä hänelle.\n\n\"Kenenkä sinä sitten luulet minun olevan?\" sanoi hän, \"Anna Aleksanderin\nkirje minulle!\"\n\n\"Tiedätte isäni nimen?\"\n\n\"Merkillistä olisi, jos en tietäisi\", vastasi hän, \"sillä minä olen\nisäsi oikea veli, ja niin vähän kuin näytätkin pitävän minusta,\ntalostani ja hyvästä kauravellistäni olen sinun oikea setäsi, David\npoikaseni, ja sinä minun oikea veljenpoikani. Anna nyt kirje tänne ja\nrupea aterioimaan.\"\n\nJos olisin ollut muutamaa vuotta nuorempi, niin häpeissäni, masentuneena\nja pettyneenä olisin purskahtanut itkemään. Mutta nyt en saanut suustani\nsanaakaan, en pahaa enkä hyvää, vaan annoin hänelle kirjeen ja istuuduin\nvellivatini ääreen niin peräti haluttomana, kuin nuori mies konsaan voi\nolla syömään käydessään.\n\nSillä välin setäni käänteli kirjettä käsissään tulta vasten puolin ja\ntoisin.\n\n\"Tunnetko tämän sisällön\", kysäsi hän äkkiä.\n\n\"Näettehän itsekin\", vastasin, \"että sinetti on ehyt.\"\n\n\"Näen kyllä\", sanoi hän, \"mutta miksi sinä tänne tulit?\"\n\n\"Kirjettä tuomaan.\"\n\n\"Vai niin. Mutta epäilemättä on sinulla ollut joitakin toiveita\", jatkoi\nhän viekkaasti.\n\n\"Myönnän todellakin toivoneeni varakkaiden sukulaisteni, joita minulla\nkerrottiin olevan, auttavan minua. Mutta mikään kerjäläinen minä en ole.\nMinkäänlaista apua en teiltä odota enkä halua mitään, jota ei\nvapaatahtoisesti minulle anneta. Niin köyhältä kuin näytänkin, on\nminulla tosi-ystäviä, jotka ilolla auttavat minua.\"\n\n\"So, so!\" sanoi Ebenezer setä, \"elähän nyt sentään nenälleni hyppää!\nKyllä me vielä hyvin sovimme. Ja nyt, David, jos sinä jo olet saanut\nkylliksesi sitä kauravelliä, niin pistelisin minäkin sitä vähän\nillalliseni täytteeksi. Voi, voi\", jatkoi hän saatuaan minut jättämään\ntuolin ja lusikan \"tämä on maukasta ja terveellistä ruokaa, -- tämä on\nerinomaista ruokaa, tämä kauravelli.\" Hän murisi hetken itsekseen ja\njatkoi sitten: \"Isäsi oli muistaakseni aika herkkusuu; hän oli vankka\nsyöjä, joskohta ei mässääjä, mutta minä en saattanut kuin maistaa\nruokaa.\" Hän otti kulauksen kaljaa ja se kai huomautti häntä isännän\nvelvollisuuksista, sillä hän jatkoi: \"Jos sinua janottaa, niin vettä on\ntuolla oven takana.\"\n\nSiihen en vastannut mitään, seisoin vain jäykkänä ja katsoa tuijotin\nvihasta kiehuen setääni. Hän puolestaan jatkoi syöntiään kuin mies,\njolla ei ole aikaa vitkastella, ja silmäili milloin kenkiini milloin\nkotikutoisiin sukkiini. Ainoastaan kerran, kun hän uskalsi katsoa\nylemmäksi, yhtyivät meidän katseemme. Ei edes varaskaan, joka on\nyllätetty toisen taskuja kopeloimasta, voi näyttää niin hämmästyneeltä\nkuin hän silloin. Se pani minut arvailemaan, johtuiko tuo arkuus liian\npitkästä erakkoelämästä, vai oliko se häviävä jonkun aikaa yhdessä oltua\nja setäni muuttuva aivan toiseksi mieheksi.\n\nNäistä mietteistäni herätti minut hänen terävä äänensä.\n\n\"Onko siitä jo pitkä aika kuin isäsi kuoli?\" kysyi hän.\n\n\"Kolme viikkoa.\"\n\n\"Hän oli salaperäinen mies, tuo Aleksander, -- salaperäinen ja vaitelias\nmies\", jatkoi hän. \"Nuorena ollessaan ei hän juuri paljoa puhellut. Ei\nkai hän koskaan kertonut minusta?\"\n\n\"Ennenkuin te itse minulle ilmoititte, en edes tiennyt, että hänellä oli\nveli.\"\n\n\"Hyvänen aika, eikä Shawsistakaan, arvelen?\"\n\n\"Ei hän maininnut sellaista nimeäkään\", vastasin minä.\n\n\"No kaikkea!\" huudahti hän. \"Lujaluontoinen mies!\n\nKaikkeen tähän hän näytti olevan erittäin tyytyväinen; mutta itseensä,\nminuun, vaiko isäni käytökseen hän oli tyytyväinen, se jäi minulle\narvoitukseksi. Joka tapauksessa näytti kuitenkin vastenmielisyys ja\nilkeys, joka hänessä minua kohtaan oli alussa herännyt, vähenevän, sillä\nhän hyppäsi seisoalleen, tuli huoneen yli taakseni ja löi minua olalle.\n\n\"Kyllä me vielä hyvin sovimme\", puhkesi hän puhumaan. \"Minä olen jo\niloinen, että päästin sinut sisään. Tulehan nyt makuupaikallesi.\"\n\nIhmeekseni ei hän sytyttänyt kynttilää eikä lamppua, meni vain muutamaan\npimeään käytävään, alkoi ähkien ja puhkien kompuroida ylös pitkiä\nportaita ja pysähtyi avoimen oven eteen. Minä olin seurannut hänen\nkintereillään parhaani mukaan hapuillen ja tunnustellen tietä. Hän pyysi\nminua astumaan sisään, ilmoittaen tämän olevan minun huoneeni. Seurasin\nhänen pyyntöään, mutta pysähdyin muutaman askeleen otettuani ja pyysin\ntulta voidakseni käydä nukkumaan.\n\n\"Mitä vielä\", sanoi hän, \"onhan nyt kirkas kuutamo.\"\n\n\"Eihän nyt valaise kuu eikä tähdet. Täällähän on pimeä kuin haudassa\",\nkoetin minä selittää. \"En minä voi nähdä sänkyäkään.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi hän. \"Tulta en minä kärsi huoneessa. Minä pelkään\npahasti tulta. Hyvää yötä vain, David poikaseni.\"\n\nEnnenkuin ehdin tehdä uusia vastaväitteitä, paiskasi hän oven kiinni, ja\nminä kuulin hänen lukitsevan sen ulkoapäin. Nyt en tiennyt pitikö minun\nnauraa vai itkeä. Huone oli kylmä kuin kellari, ja vuode, jonka lopulta\nlöysin, kostea kuin suosammal. Onneksi olin kuitenkin ottanut mukaan\nmyttyni ja peitteeni, ja käärien viimemainitun ympärilleni, heittäydyin\nsuuren sängyn viereen ja vaivuin raskaaseen uneen.\n\nPäivän koittaessa heräsin ja huomasin olevani suuressa huoneessa, jonka\nseinät oli verhottu nahalla ja huonekalut koruompeluksilla varustettu.\nValoa virtasi sisään kolmesta suuresta ikkunasta. Kymmenen tahi\nparikymmentä vuotta sitten se oli varmaan ollut niin miellyttävä\nmakuukamari kuin toivoa voi, mutta kosteus, lika ja huono hoito sekä\nhiiret ja hämähäkit olivat sen sillä välin piloille turmelleet. Moni\nikkunanruutu oli sitäpaitsi rikki ja siivo huoneessa oli todella\nsellainen, että minä päätin setäni täällä viettäneen jonkun aikaa\nvihastuneiden naapuriensa piirittämänä -- mahdollisesti Jennet\nCloustonin piiritystä johtaessa.\n\nUlkona paistaa hellitteli aurinko, ja kun kurjassa huoneessani oli\ntavattoman kylmä, aloin koputtaa ja huutaa siksi kuin vanginvartiani\ntuli laskemaan minut ulos. Hän vei minut kaivolle rakennuksen\ntakapuolelle ja kehoitti minua \"pesemään naamani, jos halusin\". Sen\ntehtyäni osailin omin neuvoin keittiöön, jossa setäni oli tehnyt tulen\nja keitti parhaillaan kauravelliä. Pöydälle oli nyt asetettu kaksi vatia\nja kaksi sarvilusikkaa, mutta kaljaa oli vain yksi kupillinen.\nMahdollisesti ilmaisi katseeni kummastusta sen johdosta, ja setäni\nhuomasi sen, koskapa hän kysyi ikäänkuin vastaukseksi mietteisiini,\ntekikö minun mieleni olutta -- siksi hän kaljaansa nimitti.\n\nSanoin niin olevan asianlaidan, mutta hänen ei tarvitsisi siitä\nvälittää.\n\n\"No, no!\" tokaisi hän. \"En minä tahdo kieltää sinulta mitään\ntarpeellista.\"\n\nHän otti hyllyltä esiin toisen kupin. Mutta sen sijaan, että olisi\ntäyttänyt sen kalja-astiasta, hän kaasi hämmästyksekseni siihen puolet\ntoisesta kupista. Se oli jotain sellaista jalomielisyyttä, joka sai\nminut pidättämään henkeäni. Jos setäni todellakin oli saituri, oli hän\nniin juuriaan myöten, että hän miltei sai paheen arvokkaalta näyttämään.\n\nSyömästä päästyämme setäni aukasi erään laatikon ja veti sieltä esiin\nsavipiipun ja tupakkaa, josta otti piipun täyden, ennenkuin sulki\ntakaisin laatikkoon. Sen tehtyään hän istuutui äänettömänä piippuaan\nimien ikkunan ääreen auringonpaisteeseen. Silloin tällöin hän käänsi\nharhailevan katseensa minuun, kysäisten aina silloin jotakin. Kerran hän\nvirkkoi: \"Entä äitisi?\" Ilmoitettuani, että hänkin on kuollut, huudahti\nhän: \"Hän oli kaunis tyttö!\" Pitkän vaitiolon jälkeen hän kysyi: \"Keitä\nystäviä sinulla sitten on?\"\n\nKerroin hänelle, että niitä olivat kaikki Campbell-nimisen perheen\njäsenet, vaikka heistä ainoastaan yksi, pappi, oli autellut minua. Mutta\nsilloin aloin tuumia, että setäni sai liian tarkan selon asemastani, ja\nkun olin hänen kanssaan kahden kesken, en olisi tahtonut hänen pitävän\nminua turvattomana.\n\nHän näytti mietiskelevän itsekseen tätä seikkaa, ja hetkisen kuluttua\nhän lausuikin: \"David, poikaseni, sinä olet osunut oikeaan paikkaan\ntullessasi setä Ebenezerin luo. Minulla on suuret tuumat sukumme suhteen\nja minä aion kohdella sinua oikeudenmukaisesti. Mutta sillä välin kuin\nminä mietiskelen, mikä sinulle olisi paras toimi -- lakimiehen, papin\nvaiko sotilaan, josta pojat enimmän pitävät -- en kärsi Balfourien\nalentuvan ylämaalais-Campbellien joukon edessä, ja pyydän sentähden\nsinua pitämään kielesi lukossa. Ei yhtä kirjettä, ei minkäänlaista\nviestiä, ei niin sanaa kellekään: taikka -- tuossa on oveni.\"\n\n\"Setä Ebenezer\", lausuin minä, \"minulla ei ole pienintäkään syytä\nepäillä teillä olevan muita kuin hyviä aikomuksia minun suhteeni. Siitä\nhuolimatta pitäkää mielessänne, että minä tunnen oman arvoni. Omasta\ntahdostani en suinkaan tullut luoksenne. Ja jos ajatte minut ulos,\nlähden empimättä.\"\n\nHän näytti joutuvan kokonaan pois suunniltaan.\n\n\"So, so, poika\", virkkoi hän. \"Elähän nyt! Odota päivä tahi pari. En\nminä mikään noita ole, löytääkseni onnesi vellivadin pohjalta. Mutta\nannahan minulle aikaa päivä tahi pari, eläkä virka sanaakaan kellekään,\nniin toden totta teen sinulle oikeutta myöten.\"\n\n\"Hyvä juttu\", vastasin minä, \"siinä on kylliksi. Jos tahdotte auttaa\nminua, olen siitä iloinen, eikä kukaan tule saamaan vihiä asiasta.\"\n\nMinusta näytti (liian aikaiseen, voin nyt sanoa) siltä kuin olisi setäni\nnyt vallassani, ja aloin sen tähden selvittää hänelle, että vuoteeni ja\nmakuuvaatteeni täytyy tuulettaa ja panna kuivamaan auringonpaisteesen,\nsillä sellaisessa pesässä en mitenkään saata nukkua.\n\n\"Sinunko vai minun taloni tämä on?\" tiuskasi hän ankarasti ja vaikeni\nsitten äkkiä. \"Ei, ei\", jatkoi hän hetken perästä, \"en minä sitä\ntarkoita. Mikä on minun on sinunkin, David poikaseni, ja mikä on sinun\non minunkin. Veri on vettä sakeampi, eikä täällä ole muita eläviä\nolennoita kuin sinä ja minä.\"\n\nJa sitten hän alkoi tehdä selkoa suvustamme, sen laajuudesta ja\nisästään, joka alotti talon rakentamisen, sekä itsestään, joka keskeytti\nrakentamisen, se kun muka oli jumalatonta tuhlausta.\n\nSilloin päätin kertoa hänelle, mitä Jennet Clouston oli _käskenyt\nsanomaan_.\n\n\"Se roisto!\" huudahti hän. \"Kaksitoistasataa ja viisitoista -- sehän on\njuuri niin monta päivää kuin on kulunut siitä kun sen roiston saatoin\nvararikkoon! No hyvä, David, hänet täytyy paistaa kuumilla kivillä\nennenkuin minä olen tyydytetty! Noita-akka -- ilmeinen noita-akka! Minä\nlähden lakimiesten puheille.\"\n\nNäin sanoen hän avasi erään arkun ja otti sieltä vanhat, mutta hyvin\nsäilytetyt liivit ja takin sekä jotenkin hyvän huopahatun, kuitenkin\nilman nauhaa. Ne hän puki kiireesti päälleen ja oli juuri ulos lähdössä,\nkun joku ajatus juolahti hänelle päähän.\n\n\"Minä en voi heittää sinua yksiksesi tänne taloon\", sanoi hän. \"Minun\ntäytyy jättää sinut ulos ja lukita ovet.\"\n\nVeri syöksähti päähäni.\n\n\"Jos jätätte minut ulos lukittujen ovien taa, näette minut viimeisen\nkerran teille ystävällisenä.\"\n\nKalpeana ja huultaan purren hän pyörähti silloin takaisin.\n\n\"Ei tällä tavoin\", virkkoi hän vihaisesti katsellen huoneen nurkkaan,\n\"ei tällä tavoin minun suosiooni päästä, David.\"\n\n\"Hyvä herra\", lausuin minä, \"ikänne ja sukulaisuutemme tähden en tahdo\nhalveksua suosiotanne. Mutta minua on opetettu pitämään huolta\nitsestäni, ja vaikka te kuinkakin olisitte setäni ja sukulaiseni, en\ntahdo sellaisesta hinnasta ostaa teidän ystävyyttänne.\"\n\nSetä Ebenezer meni ikkunan luo ja katseli hetken aikaa ulos. Minä näin\nhänen vapisevan kuin iäkkään vanhuksen. Mutta kääntyessään minuun päin,\nväikkyi hymy hänen kasvoillaan.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän, \"meidän täytyy antaa myöten ja hillitä itseämme. Minä\nen mene minnekään, siinä kaikki!\"\n\n\"Setä Ebenezer\", sanoin minä, \"tämä ei mielestäni selvitä asiaa. Te\nkohtelette minua kuin varasta. Te ette kärsi minua täällä talossanne,\nsen osoitatte minulle joka sanallanne, joka hetki. Ei voi olla\nmahdollista, että te pidätte minusta. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin\nolen puhunut teille tavalla, jolla en luullut kellekään joutuvani\npuhumaan. Miksi tahdotte pidättää minua. Päästäkää minut pois. Antakaa\nminun mennä ystävieni luo, jotka pitävät minusta.\"\n\n\"Ei, ei, ei, ei\", sanoi hän kiihkeästi. \"Minä pidän sinusta paljon.\nKyllä me vielä hyvin sovimme. Ja taloni maineen takia en voi päästää\nsinua takaisin. Jää vain tänne ja ole ääneti, niin olet hyvä poika. Pysy\nvain täällä hiljaa jonkun aikaa, niin saat nähdä että me tulemme toimeen\ntoistemme kanssa.\n\n\"Hyvä\", sanoin minä hetken asiaa ajateltuani. \"Minä jään tänne joksikin\najaksi. Onhan luonnollisempaa, että minua auttavat sukulaiseni eikä\nvieraat. Ja jollemme sovi yhdessä elämään, koetan parhaani mukaan\nkatsoa, ettei syy siihen olisi minun.\"\n\n\n\n\n4 LUKU.\n\nJoudun suureen vaaraan Shawsin kartanossa.\n\n\nVaikka päivä olikin alkanut niin huonosti, kului se siitä huolimatta\njotenkin rauhallisesti. Päivälliseksi söimme taas kauravelliä kylmänä ja\nillalliseksi kuumana. Kauravelli ja kalja oli setäni ainoa ruoka. Hän\npuheli vähän ja senkin entiseen tapaansa, tehden yksikantaisen\nkysymyksen aina pitkän äänettömyyden perästä. Ja koettaessani saada\nhänet puhumaan tulevaisuudestani, vaikeni hän jälleen. Hän salli minun\nmennä huoneeseen, jonka ovi oli keittiön oven vieressä, ja sieltä löysin\nsuuren joukon sekä latinan- että englanninkielisiä kirjoja, joiden\nparissa kului koko iltapuoli päivää erittäin hauskasti. Aika kului\ntodellakin niin nopeasti kirjojen ääressä, että aloin jo melkein tyytyä\nShawsin luona olooni, eikä mikään muu kuin setäni näkeminen ja hänen\nvilkkuilevat silmänsä herättänyt minussa epäluuloja.\n\nEräs tekemäni löytö pani minut ajattelemaan. Se oli muuan kirjoitus\nerään Patrick Walkerin julkaiseman lentolehden päällyksessä. Kirjoitus\noli selvästi isäni käsialaa ja kuului: \"Veljelleni Ebenezerille, hänen\nviidentenä syntymäpäivänään.\" Tämä oli minulle vaikea arvoitus siksi,\nettä isäni olisi täytynyt, nuorempi veli kun luonnollisesti oli, joko\nsuuresti erehtyä, tahi osata kirjoittaa komeata, selvää ja miehekästä\nkäsialaa jo nuorempana kuin viisivuotiaana.\n\nKoetin haihduttaa näitä mietteitä mielestäni, mutta vaikka otin esiin\nmonta mieltäkiinnittävää teosta, vanhaa ja uutta, historiallisia, runo-\nja kertomuskirjoja, oli aina tuo isäni käsiala silmäini edessä. Ja kun\nviimein menin keittiöön takaisin, kysyin ensi sanoikseni setä\nEbenezeriltä oliko isäni ollut hyvin teräväoppinen.\n\n\"Aleksanderko? Ei ollenkaan!\" kuului vastaus. \"Minä opin paljoa\nhelpommin. Minä olin nokkela poika nuorena ollessani! Ja entäs vielä,\nminä opin lukemaan samaan aikaan kuin hänkin!\"\n\nTämä hämmästytti minua yhä enemmän. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus\npäähäni ja minä kysyin, olivatko hän ja isäni kaksoiset.\n\nHän hyppäsi ylös tuolilta ja sarvilusikka kirposi hänen kädestään\nlattialle.\n\n\"Miksi sinä sitä kysyt?\" tiuskasi hän ja tarttui rintaani katsoen\ntiukasti silmiini. Hänen silmänsä olivat pienet ja kiiluvat kuin linnun\nja vilkkuivat omituisesti.\n\n\"Mitäs nyt?\" kysyin minä levollisesti, sillä minä olin paljoa\nvoimakkaampi häntä enkä vähällä säikähtänyt. \"Kätenne pois rinnastani!\nTällainen kohtelu ei kelpaa.\"\n\nSetäni näytti vaivalla hillitsevän itsensä.\n\n\"David, poikaseni\", sanoi hän, \"sinun ei pitäisi puhua kanssani\nisästäsi. Siinä syy.\"\n\nHän istuutui hetkiseksi, yhä vain vapisten ja silmiään räpyttäen.\n\n\"Hän oli minun ainoa veljeni\", lisäsi hän -- ei kuitenkaan lämpimästi --\notti sitten lusikkansa ylös lattialta ja rupesi jatkamaan keskeytynyttä\nsyöntiään, mutta yhä vain tutisten.\n\nSe, että hän oli käynyt minuun käsiksi, ja tuo äkillinen rakkauden\nilmaus isä-vainajaani kohtaan oli minulle niin täydellisesti\nkäsittämätöntä, että minä aloin sekä pelätä että toivoa. Toiselta puolen\naloin epäillä, että setäni ehkä oli hullu ja mahdollisesti\nvaarallinenkin, toiselta puolen taas muistui vasten tahtoani mieleeni\neräs kansansuussa kiertelevien rekiviisujen tapainen tarina muutamasta\nköyhästä pojasta, suurenlaisen omaisuuden laillisesta perijästä, ja\nhänen ilkeästä sukulaisestaan, joka koetti anastaa hänen omaisuutensa.\nTarina ei mielestäni oikeastaan minuun sopinut, sillä mitäpä setäni\nolisi tahtonut sukulaisesta, joka melkein kerjäläisenä oli tullut hänen\novelleen koputtamaan, etenkin kun hänellä oli syytä pelätä tätä.\n\nNäiden mietteiden johdosta, jotka kyllä minusta olivat kaikkea perää\nvailla, mutta jotka kuitenkin juurtuivat mieleeni, aloin nyt minäkin\npuolestani silmäillä häntä salakavalasti, ja niin istuimme pöydän\nääressä kuin kissa ja hiiri, kumpikin pitäen salaa toistaan silmällä.\nHänellä ei enää ollut mitään minulle sanomista, ei hyvää eikä pahaa,\nmietiskeli vain ahkerasti jotain itsekseen. Ja kuta kauemmin me istuimme\nja kuta enemmän minä häntä tarkastelin, sitä varmemmaksi tulin, että tuo\njokin oli minulle vihamielistä.\n\nKorjattuaan astiat pöydältä pois ja täytettyään piippunsa, samoin kuin\naamullakin, hän veti tuolin uuninnurkkaan ja istui siellä hetken aikaa\nselin minuun piippuansa imien.\n\n\"David\", sanoi hän viimein, \"minä olen tässä mietiskellyt --.\"\n\nHän oli taas hetken ääneti ja kertoi sitten sanansa\n\n\"Ennenkuin sinä synnyitkään, minä puolittain lupasin sinulle pienen\nsumman rahaa\", jatkoi hän. \"Lupasin sen isällesi. Huomaa ettei siinä\nollut mitään sitovaa. Oli vain miesten pilapuhetta viinin ääressä. No\nniin. Minä erotin rahat omistani -- se oli suuri uhraus, mutta lupaus\nkuin lupaus -- ja nyt niistä on kasvanut aivan tarkalleen -- aivan\npenssilleen --\", siinä hän taas vaikeni ja sanoa tokaisi sitten --\n\"penssilleen neljänkymmenen punnan suuruinen summa!\" Tämän sanottuaan\nhän heitti minuun olkansa yli merkitsevän silmäyksen ja lisäsi\nseuraavassa silmänräpäyksessä melkein hätäisesti: \"Skotlantilaisen\npunnan!\"\n\nKun Skotlannin punta on sama kuin Englannin shillinki[1], oli tuon\nmuutaman sekunnin tuumailun synnyttämä erotus sangen suuri. Huomasin\nsitäpaitsi selvään, että koko juttu oli valhetta ja keksitty jossakin\ntarkoituksessa, josta minun täytyi saada selvä. Vastasin sentähden\nleikillisellä äänellä:\n\n[1] Engl. punta (noin 25 Smk.) = 20 shillinkiä, 1 shillinki = 12 pensiä.\n\n\"Oho, muistelkaapa tarkemmin! Eiköhän se ollut Englannin puntaa!\"\n\n\"Juuri niin sanoinkin\", selvitti setäni. \"Englannin puntaa! Ja jos\ntahdot mennä minuutiksi ulos katsoaksesi vain millainen ilma nyt on,\nhaen rahat esiin ja kutsun sinut sitten takaisin sisään.\"\n\nTein hänen pyyntönsä mukaan, myhäillen halveksivasti itsekseni sille,\nettä hän luuli minut niin helposti pettävänsä.\n\nYö oli pimeä. Joku yksinäinen tähtönen pilkisti esiin pilvien lomasta.\nJa seisoessani ulkona oven edessä kuulin tuulen kolkosti vaikeroivan\nkaukana kukkulain lomissa. Tuumailin itsekseni ilmassa olevan ukkosta,\nollenkaan aavistamatta miten suuri merkitys sillä oli oleva minulle,\nennenkuin ilta oli kulunut.\n\nKun minut kutsuttiin takaisin sisään, laski setäni kouraani\nkolmekymmentä seitsemän kultaista guinean[1] rahaa. Loput, pientä kulta-\nja hopearahaa, hän piti kädessään. Mutta siinä hänen rohkeutensa petti\nja hän pistikin ne omaan taskuunsa.\n\n[1] 1 guinea = 21 shillinkiä.\n\n\"Siinä on\", sanoi hän. \"Se riittää sinulle. Minä olen omituinen mies, ja\nomituisella miehellä on omituiset tavat. Mutta sanani on sitova ja tässä\non siitä todistus.\"\n\nSetäni näytti minusta sinä hetkenä niin saiturimaiselta, että tämä\näkillinen anteliaisuus sai minut kokonaan hämilleni enkä kyennyt\nsanallakaan kiittämään häntä.\n\n\"Ei sanaakaan!\" sanoi hän. \"Elä kiitä minua. Minä en halua kuulla\nkiitoksia. Minä täytän velvollisuuteni. En mene väittämään, että\njokainen olisi noin menetellyt. Mutta minä puolestani olen iloinen\n(vaikka olenkin tarkka mies) voidessani tehdä veljeni pojalle oikeutta\nmyöten, ja minusta on hauskaa ajatella, että nyt sovimme elämään yhdessä\nkuten hyvät ystävät ainakin.\"\n\nMinä puolestani olin hänelle niin kohtelias kuin osasin. Mutta koko ajan\nihmettelin, mitähän nyt oli tuleva ja miksi hän oli pidättänyt itselleen\nosan kallisarvoisista guineoista, sillä hänen sen johdosta antamaansa\nselitystä ei pikku lapsikaan olisi hyväksynyt.\n\nSeuraavassa tuokiossa setäni vilkaisi taas minuun syrjäsilmällä.\n\n\"Ja nyt\" sanoi hän, \"palvelus palveluksesta.\"\n\nSanoin olevani valmis osoittamaan hänelle kiitollisuuttani siihen\nmäärään kuin olin velvollinen ja jäin odottamaan jotain tavatonta\npyyntöä. Mutta kun hän viimeinkin rohkaisihe puhumaan, oli hänellä vain\nsanottavana minulle (mielestäni aivan oikein), että hän alkoi jo vanheta\nja lamautua ja että hän pyytäisi minua auttamaan häntä talon ja pienen\npuutarhan laittamisessa.\n\nLausuin olevani valmis auttamaan häntä.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän, \"alota siis.\"\n\nHän kaivoi taskustaan ruostuneen avaimen.\n\n\"Tässä on\", sanoi hän, \"avain porrastorniin rakennuksen tuonnimmaisessa\npäässä. Sinä pääset sinne ainoastaan ulkoapäin, sillä se osa taloa on\nkeskeneräinen. Mene ovesta sisään, nouse sitten portaita ylös ja tuo\ntänne alas se laatikko, joka on portaiden päässä. Siinä on papereja\",\nlisäsi hän.\n\n\"Saanko ottaa tulen mukaani, sir?\" kysäisin minä.\n\n\"Ei, ei\", vastasi hän nokkelasti. \"Ei mitään valoa minun talossani.\"\n\n\"Vai niin\", sanoin. \"Ovatko portaat hyvät?\"\n\n\"Mainiot\", vastasi hän, ja lisäsi, kun jo olin menossa: \"Pysy likellä\nseinää. Portaissa ei ole käsipuita, mutta astuimet ovat varmat.\"\n\nMenin ulos synkkään yöhön. Tuuli yhä valitteli kaukana, vaikka Shawsin\nkartanolle ei päässyt henkäystäkään. Oli tavattoman pimeä ja minusta\ntuntui turvallisemmalta kulkea seinän viertä siksi kuin saavuin\nporrastornin oven kohdalle talon keskeneräiseen päähän. Minä olin juuri\nsaanut avaimen reikään ja vääntänyt sitä, kun yhtäkkiä ilman tuulen\nhenkäystä tai ukkosen jyrinää, koko taivas leimahti häikäisevän\nkirkkaaksi pimitäkseen seuraavassa silmänräpäyksessä yhtä synkäksi kuin\nennenkin. Minun täytyi peittää kädellä silmäni tottuakseni uudelleen\npimeään ja torniin astuessani olin vielä puolisokea.\n\nSisällä oli niin pimeä että tuskinpa näki hengittääkään. Minä haparoin\nkäsilläni ja jaloillani ympärilleni ja pian löysinkin seinän ja portaat.\nSeinä tuntui olevan sileäksi hakatusta kivestä. Portaatkin, vaikka\nolivatkin melkein liian jyrkät ja kaidat, olivat muuratut ja\nkiilloitetut. Astuimet olivat säännölliset ja vakavat jalan alla.\nMuistaen mitä setäni oli kaidepuista sanonut, pysyttäydyin likellä\nseinää ja läksin pilkkosen pimeässä, pamppailevin sydämin, nousemaan\nylös.\n\nShawsin kartano oli viisikerroksinen, ullakkoa lukuunottamatta. Minusta\ntuntui kuin raput ylempänä olisivat käyneet ilmakkaammiksi ja hiukan\nvaloisammiksi. Mietiskellessäni syytä siihen leimahti toinen salama.\nEtten silloin huudahtanut ääneen, johtui siitä, että pelko kuristi\nkurkkuani, ja etten pudonnut alas, riippui enemmän taivaan armosta kuin\nomasta voimastani. Tunkeutuessaan seinän raoista sisään valasi salama\njoka sopukan ja minä huomasin kiipeäväni korkealla avonaisten\nrakennustelineitten päällä. Mutta tuo sama salama näytti myöskin\nminulle, että portaat olivat tavattoman kapeat ja että toinen jalkani\nsillä hetkellä oli ainoastaan parin tuuman päässä kuilun partaalta.\n\nNämä olivat siis nuo mainiot portaat, ajattelin, ja se ajatus sai\nminussa jonkunlaisen raivokkaan rohkeuden leimahtamaan. Setäni oli\nvarmasti lähettänyt minut tänne joutuakseni suureen vaaraan, ehkä\nkuolemaankin. Minä vannoin ottavani selon siitä, mikä tuo \"ehkä\" oli,\nvaikka taittaisin niskani sen takia, ja läksin nelin kontin ryömien\njatkamaan nousuani niin hitaasti kuin mahdollista, tunnustellen joka\ntuuman edessäni ja koettaen jok'ainoan kiven kestävyyttä. Pimeys näytti\nsalaman jälkeen tulleen kahta synkemmäksi. Eikä siinä kaikki, sillä\nyölepakkojen äänekäs surina ylhäällä tornissa kiusasi korviani ja\nhämmensi ajatukseni. Ja alas lentäessään nuo ilkeät siivekkäät\ntupsahtelivat tuon tuostakin vasten kasvojani ja ruumistani.\n\nTorni oli luullakseni kuusikulmainen ja jokaiseen rappujen käänteeseen\noli asetettu erilainen suuri kivi, joka yhdisti eri porrasjaksot\ntoisiinsa. Kerran olin juuri pääsemässä sellaiseen nurkkaukseen, kun\ntapani mukaan tietä eteenpäin tunnustellessani, käteni luiskahtikin\nkivenkulman yli eikä sen takana tavannut muuta kuin tyhjyyttä. Portaat\nloppuivat siihen. Lähettää tottumaton kapuamaan niitä ylös pilkkoisen\npimeässä oli sama kuin lähettää hänet varmaan kuolemaan, ja vaikka minä\nolinkin turvassa, -- siitä kiitos salamoille ja omalle varovaisuudelleni\n-- sai jo paljas ajatuskin siitä perikadosta, johon olin joutumaisillani\nja siitä kammottavasta korkeudesta, josta olisin pudonnut alas, minut\nkauhusta hikoilemaan ja herpasi minun jäseneni.\n\nMutta nyt tiesin mitä minun oli tekeminen. Minä käännyin takaisin ja\nläksin kopeloiden laskeutumaan alas vihasta kirvelevin sydämin.\nPuolimatkaan päästyäni tuli äkillinen ja ankara tuulenpuuska, joka\ntornia hetkisen puisteltuaan kuoli pois. Alkoi sataa ja ennenkuin pääsin\nmaahan, tuli vettä taivaan täydeltä. Minä pistin pääni ovesta ulos ja\nkatsoin pitkin seinää keittiöön päin. Ovi, jonka minä lähtiessäni olin\nsulkenut, oli nyt auki ja heikko valon kajastus virtasi siitä ulos. Minä\nolin näkevinäni miehen haamun seisovan sateessa ikäänkuin kuuntelemassa.\nSilloin leimahti häikäisevä salama, ja sen valossa näin selvään setäni\nseisovan juuri siinä missä olin otaksunutkin. Salamaa seurasi\ntärisyttävä jyrinä.\n\nArveliko nyt setäni jyrinän syntyneen minun putoamisestani vai kuuliko\nhän siinä Jumalan äänen huutavan murhaa, jätän lukijan arvattavaksi.\nVarmaa vain on, että hänet valtasi kamala pelko ja että hän syöksyi\nsisään huoneeseen jättäen oven auki. Minä kiiruhdin niin hiljaa kuin\nmahdollista hänen jälkeensä ja päästyäni huomaamatta keittiöön,\nseisahduin tarkastelemaan häntä.\n\nHän oli jo ehtinyt avaamaan nurkkakaapin, ottanut sieltä suuren\ntaskumatin paloviinaa ja istui nyt pulloineen pöydän ääressä selin\nminuun. Tuontuostakin puistatti väristys hänen ruumistaan ja hän ähki\nraskaasti. Vähänväliä hän vei pullon huulilleen ja joi raakaa väkijuomaa\npitkin siemauksin.\n\nMinä astuin likemmäksi, menin ihan hänen taakseen ja lyöden häntä\nolkapäille huudahdin. \"Aha!\"\n\nSetäni päästi määkinän tapaisen parahduksen, levitti sylinsä ja tupertui\nlattialle kuin kuollut. Säikähdin siitä hiukan; mutta ennen kaikkea oli\nminun pidettävä huolta itsestäni enkä sentähden ollenkaan epäillyt\njättää häntä virumaan siihen, mihin oli kaatunut. Avaimet riippuivat\nnurkkakaapissa, ja aikomukseni oli varustautua aseella ennenkuin setäni\ntointuisi ja kykenisi keksimään uusia konnuuksia. Nurkkakaapissa oli\nmuutamia pulloja sisältäen nähtävästi lääkkeitä, sekä laskuja ja muita\npapereita, jotka minä kyllä olisin kernaasti lähemmin tarkastanut, jos\nvain minulla olisi ollut siihen aikaa. Vielä oli kaapissa joitakuita\nminulle arvottomia tarvekaluja. Kävin nyt arkkujen kimppuun. Ensimäinen\noli täynnä jauhoja, toisessa oli olkilyhteisiin kätkettynä rahapusseja\nja papereita; kolmannesta löysin monenlaisten tavaroitten seasta --\nenimmäkseen olivat ne pukutarpeita -- ruostuneen, kurjannäköisen ja\ntupettoman ylämaalais-tikarin. Piilotin sen liivieni sisäpuolelle ja\nkäännyin setääni päin.\n\nHän virui samassa asennossa mihin oli tupertunutkin, kokoon\nkyyristyneenä ja toinen polvi ja käsi ojennettuna sivulle. Hänen\nkasvonsa olivat sinertävät ja hengityskin näytti lakanneen. Aloin\npeljätä hänen kuolleen. Noudin vettä ja kaasin sen hänen kasvoilleen.\nSiitä hän näytti vähän tointuvan ja alkoi liikutella huuliaan ja\nräpäytellä silmiään. Viimein hän katsahti ylös, ja kun hän huomasi\nminut, kuvastui hänen silmistään yli-inhimillinen pelko.\n\n\"Oletko sinä elossa?\" sopersi hän. \"Kuule mies, oletko sinä elossa?\"\n\n\"Olenpa tietenkin\", vastasin, \"enkä siitä juuri teitä kiittele!\"\n\nHän oli alkanut syvään huokaillen haukkoa henkeänsä.\n\n\"Sininen lasipullo --\", sammalsi hän, \"kaapissa -- sininen lasipullo\n--.\"\n\nHänen hengityksensä kävi yhä harvemmaksi.\n\nMinä kiiruhdin kaapille ja löysinkin sieltä sinisen, reseptillä\nvarustetun lääkepullon. Juoksutin sen kiireimmän kautta sedälleni.\n\n\"Se on entinen kipuni\", sanoi hän toinnuttuaan hiukan. \"Sydänvaiva,\nDavid.\"\n\nMinä asetin hänet istumaan tuolille ja silmäilin häntä. Toden totta kävi\nsäälikseni noin sairaannäköinen mies, mutta minussa kiehui oikeutettu\nviha ja minä esitin hänelle kysymykset, joihin tahdoin selitykset: Miksi\nhän valehteli minulle joka sanassaan, miksi hän pelkäsi minun jättävän\nhänet; miksi hänestä oli vastenmielinen viittaus siihen, että hän ja\nisäni olivat kaksoset -- \"Siksikö, että se on totta?\" kysyin. \"Miksi hän\noli antanut minulle rahaa, johon minulla varmasti ei ollut mitään\noikeutta, ja lopuksi, miksi hän oli koettanut surmata minut.\"\n\nHän kuunteli kaikki kysymykseni vaieten ja pyysi sitten päästä levolle.\n\n\"Minä vastaan sinulle huomenna\", vakuutti hän \"yhtä varmaan kuin tahdon\nkuolla.\"\n\nHän oli niin heikon näköinen, etten voinut olla pyyntöön myöntymättä.\nLukitsin kuitenkin hänet omaan huoneeseensa ja pistin avaimen taskuuni.\nSen tehtyäni menin takaisin keittiöön, laitoin sinne sellaisen tulen,\njota siellä ei moneen pitkään vuoteen oltu pidetty, ja kääriytyen\npeitteeseeni laskeuduin levolle arkkujen päälle ja vaivuin uneen.\n\n\n\n\n5 LUKU.\n\nMinä lähden Queens Ferryyn.\n\n\nSinä yönä satoi paljon ja seuraavana aamuna puhalsi purevan kylmä\nluodetuuli ajaen repaleisia pilvenhattaroita edellään. Ennen auringon\nnousua ja viimeisten tähtien sammumista kävelin kuitenkin purolle ja uin\neräässä sen syvässä pyörteessä. Kylmän veden vielä ihoani kihelmöidessä\nmenin sisään, korjailin tulta, istuuduin sen ääreen miettiäkseni\nperinpohjin asemaani.\n\nNyt olin varma siitä että setäni oli viholliseni. Varmaa oli myöskin,\nettä elämäni oli minun kädessäni ja että setäni oli paneva parhaansa\nsaattaaksensa minut perikatoon. Mutta minä olin nuori ja uskalias ja\nkuten useimmilla maalaispojilla oli minullakin suuret käsitykset\nviekkaudestani. Olin tullut hänen ovelleen kerjäläisenä ja melkein\nlapsena. Hän oli kohdellut minua kavalasti ja väkivaltaisesti. Paras\npäätös asialle olisi, jos minä rupeaisin käskijäksi ja ohjaisin häntä\nkuin lammasta.\n\nIstuin siinä tulen ääressä imien polveani ja naureskellen itsekseni.\nAjatuksissani kuvittelin itseni puristavan häneltä salaisuuden toisensa\nperästä ja pääseväni tuon miehen käskijäksi ja ohjaajaksi. Kerrotaan,\nettä Essendeanin noita oli tehnyt peilin, josta saattoi nähdä\ntulevaisuutensa. Sellaisen peilin täytyi olla valmistettu jostain muusta\naineesta kuin hehkuvista hiilistä, sillä minä en nähnyt yhdessäkään\nniistä tulevaisuuden kuvista, joita siinä istuessani katselin, laivaa,\nkarvalakkista merimiestä, kivusta lyijynraskaaksi käynyttä päätäni, enkä\nmerkkiäkään niistä kärsimyksistä, jotka odottivat minua.\n\nHetken kuluttua läksin pää täynnä ajatuksia nousemaan portaita\nvapauttaakseni vankini.\n\nHän toivotti minulle kohteliaasti hyvää huomenta. Minä vastasin\nalentuvasti ja itsetietoisesti hymyillen. Pian istuimme aamiaispöydän\nääressä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n\"No, sir\", kysyin minä ivallisella äänellä, \"eikö teillä ole mitään\nsanomista minulle?\" Ja kun en mitään selvää vastausta saanut, jatkoin:\n\"On jo aika tulla ymmärtämään toisiamme. Te pidätte minua maalaispojan\npöllönä, jolla ei ole enempää tervettä järkeä eikä rohkeutta kuin\nvellikapustalla. Minä taas luulin teitä hyväksi mieheksi, tai en\nainakaan muita huonommaksi. Näyttää siltä kuin molemmat olisimme\nerehtyneet. Mitä syytä teillä on pelätä minua, pettää minua ja vaania\nhenkeäni --?\"\n\nHän murisi jotain leikistä ja että hän piti pienestä pilasta. Mutta\nnähtyään minun hymyilevän, hän muutti puhetapansa ja vakuutti minulle\ntekevänsä kaikesta selon heti kun olimme syöneet. Minä näin hänen\nnaamastaan, ettei hänellä ollut valmista valhetta, minkä minulle\nsyöttäisi, vaan että hän nyt oli täydessä touhussa jotain kelpaavaa\nkeksiäkseen. Olin juuri aikeissa sanoa hänelle huomioni, kun joku\nkoputti ovelle.\n\nPyytäen setääni pysymään paikallaan menin avaamaan ja näin oven takana\npuolikasvuisen, merimiespukuun puetun poikasen. Heti kun hän näki minut,\ntanssi hän muutamia askeleita merimiestanssia, josta en koskaan tähän\nasti ollut kuullut puhuttavankaan, sitä vähemmin nähnyt, näpäytellen\nsormiaan ja viskellen jalkojaan erittäin nokkelasti. Siitä huolimatta\nhän oli kylmästä sinisenä. Ja hänen kasvoillaan oli puoleksi itkevä,\npuoleksi naurava ilme, joka näytti kovin surkuteltavalta eikä ollenkaan\nsopinut yhteen tuon iloisen tanssin kanssa.\n\n\"Kuinkas voit, toveri?\" kysyi hän narrimaisella äänellä.\n\nMinä kysyin tyynesti syytä hänen iloonsa.\n\n\"Ah, iloani!\" sanoi hän, ja alkoi sitten laulaa:\n\n      \"Se mulle on huvi, kun tullut on suvi,\n      se vuoden aika parhain\";\n\n\"No niin\", sanoin minä, \"jos sinulla ei ole mitään asiaa, jätän minä,\njulmasti kyllä, sinut oven taa.\"\n\n\"Seis, veli!\" huudahti hän. \"Etkö sinä ollenkaan leikkiä ymmärrä? Vai\ntahdotko sinä, että minä saisin kuuman selkäsaunan? Minulla on kirje\nukko Heasy-oasyltä Mr Belflowerille[1].\"\n\n[1] Nimet vääristellyt. Heasy-oasy = Hoseason, Belflower = Balfour.\n\nPuhuessaan hän näytti kirjettä.\n\n\"Ja kuule, toveri\", lisäsi hän, \"minä olen nälkäinen kuin susi.\"\n\n\"Hyvä\", sanoin minä, \"tule sisään, niin saat palan haukataksesi, jos\nsinä siitä mielevämmäksi tulet.\"\n\nMinä vein hänet sisään ja asetin istumaan omalle paikalleni, jossa hän\nahnaasti kävi aamiaisemme jäännösten kimppuun, iskien tuon tuostakin\nminulle silmää ja kujehtien naamallaan tavalla, jota tuo hullu parka\npiti luullakseni miehekkäänä.\n\nSillä aikaa oli setäni lukenut kirjeen ja istui nyt ajatuksiinsa\nvaipuneena. Yhtäkkiä hän hyppäsi vilkkaasti ylös ja vei minut huoneen\netäisimpään nurkkaan.\n\n\"Lueppa tämä\", sanoi hän pistäen kirjeen käteeni.\n\nKirje, joka nyt on tuossa edessäni, kuuluu sanasta sanaan näin:\n\n\"Harwesin ravintolassa, Queens Ferryssä.\n\nSir, -- täällä minä olen, köydet maissa, ja lähetän laivapoikani tuomaan\ntietoja. Jos teillä on entisten lisäksi jotain asiaa meren taa, on\ntänään siitä tieto annettava, sillä tuuli auttaa meidät nyt hyvin ulos\nsalmesta. En koeta salata, että olen joutunut asiamiehenne, Mr.\nRankeillorin kanssa riitaan, josta, jos siitä ei pian loppua tule,\nsaatte odottaa tappioita. Minä olen asettanut vekselin nimellenne, kuten\ntämän reunaan on merkitty, ja jään teidän kuuliaisimmaksi, nöyrimmäksi\npalvelijaksenne.\n\n      Elias Hoseason.\"\n\n\"Katsos nyt, David\", lausui setäni, heti kun näki minun lopettaneen,\n\"minulla on eräs uhkapeli käynnissä tämän Hoseasonin kanssa, joka on\nerään Dysartilaisen kauppalaivan, \"Covenantin\", kapteeni. Jos nyt sinä\nja minä lähtisimme tämän pojan mukana, voisin minä käydä tapaamassa\nkapteenia Hawesissa taikka ehkä \"Covenantissa\" ja katsoa, olisiko\nhänellä joitain papereita allekirjoitettavina. Ja kun meillä on kyllin\naikaa, voimme pistäytyä lakimiehen, Mr. Rankeillorin luo. Kaiken sen\njälkeen mitä on tapahtunut, lienee sinulle vaikeata uskoa paljaita\nsanojani, mutta Rankeilloria sinä uskonet. Häntä käyttää puolet tämän\nseudun sivistyneistä asianajajanaan. Hän on kekseliäs mies, ja -- näin\nystävysten kesken sanoen -- erittäin arvossa pidetty. Hän tunsi isäsi.\"\n\nMietiskelin hetkisen. Hän pyysi minua lähtemään jonkunlaiselle\nlastauspaikalle, joka epäilemättä oli vilkasliikkeinen. Siellä ei setäni\nuskaltaisi panna toimeen mitään ilkitöitä, niistä jo suojelisi minua\nlaivapojan läsnäolokin. Luulinpa melkein uskaltavani käydä lakimiehenkin\nluona, vaikka sedälläni saattoikin olla pahat aikomukset sitä\nesittäessään. Ja mahdollisesti halusin sisimmässäni nähdä lähemmältä\nmerta ja laivoja. Lukijani on muistaminen, että minä olin elänyt kaiken\nikäni sisämaan vuoristossa ja että ainoastaan kaksi päivää oli kulunut\nsiitä kun ensi kerran näin meren leviävän eteeni kuin sinisen lattian ja\npurjelaivojen keinuvan siellä pieninä kuin leikkialukset. Minä tein\npäätökseni.\n\n\"No niin\", sanoin, \"lähtekäämme Ferryyn.\"\n\nSetäni pani hatun päähänsä, takin päällensä ja kiinnitti vanhan,\nruostuneen sapelin sivulleen. Tuli sammutettiin, ovi pantiin lukkoon ja\nniin läksimme kävelemään.\n\nTuuli, joka näillä kylmillä seuduilla oli luoteinen, puhalsi meille\nkulkiessamme suoraan vasten kasvoja. Oltiin kesäkuussa. Ruoho oli\nvalkeanaan päivänkukkia ja puut täydessä kukassa. Sinisistä kynsistämme\nja kirvelevistä ranteistamme päättäen olisi luullut olevansa keskellä\ntalvea ja luonnon valkovaippaa joulukuun huurteeksi.\n\nSetä Ebenezer kulkea retusti pitkin ojaa, huojuen laidasta toiseen kuin\nvanha kyntömies työstään kotia tullessaan. Hän ei virkkanut sanaakaan\nkoko aikana ja minä jouduin pakinoihin laivapojan kanssa. Hän kertoi\nnimensä olevan Ransome ja kulkeneensa meriä yhdeksänvuotiaasta asti,\nmutta ei voinut sanoa, kuinka vanha hän nyt oli, hän kun oli sotkeutunut\nlaskuissaan. Hän näytti minulle maalauksia, joita oli hänen rinnassaan,\npaljastaen sen purevassa tuulessa estelystäni huolimatta -- minä näet\npelkäsin hänen siitä saavan kuolinvian. Puhuessaan hän lakkaamatta\nkiroili karkeasti, mutta enemmän ymmärtämättömän koulupojan kuin miehen\ntavoin. Hän kertoi kehastellen useista kauheista teoistaan, niinkuin\nviekkaista varkauksista, vääristä syytöksistä, vieläpä murhastakin;\nmutta kaikesta niin hajanaisesti ja niin turhamaisen kerskailevasti,\nettä minä häntä surkuttelin enemmän kuin uskoin.\n\nKyselin häneltä prikistä, jonka hän selitti olevan parhaimman aluksen,\nmikä koskaan on meriä kyntänyt, ja kapteeni Hoseasonista, jota\nylistellessään hän oli yhtä suurisanainen. Heasy-oasy (joksi hän aina\nväänsi laivurin nimen) oli hänen mielestään mies, joka ei pelännyt\nmitään, ei maallista eikä taivaallista, mies, joka, kuten ihmiset\nsanoivat, \"laskisi täysin purjein viimeiseen tuomioon asti\", ankara,\npikainen, tunnoton ja raaka. Tätä kaikkea oli tuo laivapoika raukka\noppinut ihailemaan jonakin merimiehen ja miehekkyyden esikuvana.\nAinoastaan yhden vian hän myönsi epäjumalassaan olevan. \"Hän ei ole\nmikään merimies\", myönsi hän. \"Prikiä kuljettaa Mr Shuan. Hän on paras\nmerimies mitä on olemassa, mutta patajuoppo, ja se on toden totta.\nKatsohan tätäkin\", sanoi hän kääntäen sukkansa alas ja näyttäen minulle\nsuuren, avonaisen ja verisen haavan, joka sai minun vereni hyytymään.\n\"Hän teki tämän -- Mr Shuan teki tämän\", selitti hän ylpeillen.\n\n\"Mitä!\" huudahdin, \"kärsitkö sinä tuollaista raakaa kohtelua häneltä.\nEthän sinä ole orja, jotta sinua voitaisiin tuolla tavalla kohdella!\"\n\n\"En ole\", sanoi tuhmuri parka muuttaen äkkiä äänensä, \"ja sen on hänkin\nnäkevä. Katsos tätä\", huudahti hän näyttäen minulle suurta tuppipuukkoa,\njonka hän sanoi varastaneensa. \"Yrittäköönpä hän vielä -- kyllä minä\nuskallan -- sen minä teen kuin teenkin. Eikä hän ole ensimäinen!\" Ja\nsanojensa vahvistukseksi hän taaskin kirosi karkeasti.\n\nMinä en ole surkutellut ketään koko tässä maailmassa niin syvästi kuin\ntätä puolihullua olentoa. Ja minulle alkoi selvitä, että tämä priki\n\"Covenant\", hurskaasta nimestään huolimatta[1], oli tuskin parempi kuin\nmeriä kulkeva vankila.\n\n[1] Covenant = sovinto.\n\n\"Eikö sinulla ole ketään ystäviä?\" kysyin minä.\n\nHän sanoi, että hänellä oli isä eräässä englantilaisessa satamassa,\njonka nimeä minä en muista.\n\n\"Hän oli kunnon mies\", lisäsi hän, \"mutta on nyt kuollut.\"\n\n\"Taivaan nimessä\", huudahdin minä, \"etkö sinä sitten voisi löytää mitään\nkunniallista tointa maalla?\"\n\n\"Eikö mitä\", sanoi hän näyttäen hyvin viekkaalta. \"Kyllähän ne panisivat\nminut kauppa-alalle, mutta tietääkseni on se nykyistä tointani kahta\npahempi.\"\n\nMinä kysyin häneltä, mikä voi olla kammottavampi kuin ala, jolla hän nyt\noli. Siellähän ei uhannut hänen henkeään ainoastaan myrskyt ja meri,\nvaan myöskin hänen päällysmiestensä pöyristyttävä julmuus. Sen hän\ntunnusti todeksi; mutta sitten hän alkoi ylistellä elämäänsä, kuvaillen\nmiten hauskaa on astua maihin rahaa lakkarissa, tuhlata sitä kuin mies,\nostaa omenia, kulkea nokka pystyssä ja hämmästyttää maanmoukkia.\n\n\"Eikä sitäpaitsi kaikki olekaan niin surkeaa kuin mitä äsken kerroin\"\nlisäsi hän. \"On siellä huonompiosaisiakin kuin minä. Esimerkiksi\n\"kahdenkymmenen punnan ihmiset.\" Näkisitpähän sinä heidän\ntunteenpurkauksiansa. Kuulehan kun minä olen nähnyt miehen, varmaan yhtä\nvanhan kuin sinäkin, (hänen mielestään minä olin vanha) -- niin, ja\nhänellä oli partakin -- joka, heti kun olimme päässeet ulos joelta ja\nhän oli tullut selville asemastaan, alkoi parkua ja elämöidä niin\nmokomasti! Ja tiedätkös, kun minä tein hänestä surkeasti pilaa! Ja\nsitten on siellä vielä pikku paitaressujakin -- pieniä minuun nähden. --\nJa niitä minä pidän kurissa. Kun me milloin kuljetamme noita\npaitaressuja, on minulla omituinen köyden pätkä, jolla pidän heitä\naisoissa.\"\n\nSiihen tapaan hän jatkoi selityksiään kunnes minulle selvisi, että hän\n\"kahdenkymmenen punnan ihmisillä\" tarkoitti noita onnettomia, jotka oli\nlähetetty meren taakse Pohjois-Amerikkaan orjuuteen, ja että nuo vielä\nonnettomammat, viattomat olennot olivat lapsia, jotka oli yksityisistä\nsyistä tai kostonhalusta ryöstetty kotoaan.\n\nSaavuimme nyt kummun laelle ja alhaalla edessämme näkyi Ferry ja Hope.\nForthin lahti näyttää tältä paikalta melkein leveältä joelta, joka\npohjoisessa muodostaa hyvän lauttauspaikan ja ylemmässä päässään maan\nympäröimän, laivoille suojaisan sataman. Keskellä kaitaisinta paikkaa on\npieni saari, jossa on joitakuita raunioita. Oikealle rannalle on\nrakennettu laituri lauttausta varten ja laiturin päässä, tien toisella\npuolen näin \"Harwes Inn\"iksi nimitetyn rakennuksen keskellä kaunista\npuistoa, jossa kasvoi tammia ja orapihlajia.\n\nQueensferryn kaupunki on kauempana lännessä ja ravintolan ympäristö\nnäytti tähän aikaan päivästä jotenkin autiolta, sillä laiva\nmatkustajineen oli juuri lähtenyt pohjoiseen. Pienoinen ruuhi keinui\nkuitenkin laiturin vieressä ja muutamia merimiehiä nuokkui sen teljolla.\nSiinä oli, kuten Ransome ilmoitti minulle, prikin venhe kapteenia\nodottamassa ja noin puolen peninkulman päässä aivan yksinään ankkurissa,\nnäkyi itse \"Covenant\". Laivassa valmisteltiin merelle lähtöä. Raakapuita\nasetettiin paikoilleen, ja kun tuuli oli maallepäin, saatoin kuulla\nmerimiesten laulavan purjeita haalatessaan.\n\nKaiken sen jälkeen mitä matkalla olin kuullut, silmäilin laivaa katkeran\nvihaisesti ja surkuttelin sydämeni pohjasta kaikkia niitä ihmisraukkoja,\njoiden täytyi purjehtia sen mukana.\n\nKaikki kolme olimme pysähtyneet kummun laelle. Silloin minä harppasin\ntien yli setäni luo ja sanoin hänelle:\n\n\"Luullakseni on parasta sanoa teille, ettei mikään saa minua lähtemään\n'Covenantiin'\".\n\nHän näytti ikäänkuin heräävän unesta. \"Oho\", sanoi hän. \"Mitä sinä\nsanoit?\"\n\nMinä toistin sanani.\n\n\"Hyvä, hyvä\", vastasi hän, \"meidän täytynee mielitellä sinua, luulen ma.\nMutta mitä me täällä seisomme. Nyt on jäätävän kylmä, ja jollen erehdy,\nlaitetaan 'Covenantia' juuri merikuntoon.\"\n\n\n\n\n6 LUKU.\n\nMitä Queens Ferryssä tapahtui.\n\n\nPäästyämme ravintolaan vei Ransome meidät rappuja ylös muutamaan pieneen\nhuoneeseen, jossa oli yksi vuode ja joka suurella kivihiilivalkealla oli\nlämmitetty uuni kuumaksi. Suuren pöydän ääressä, kamiinin edessä, istui\nsuuri, tummaverinen ja totisennäköinen mies kirjoittamassa. Vaikka\nhuoneessa olikin paahtavan kuuma, oli hänellä paksu, leukaan asti\nnapitettu merimiesjakku päällään ja suuri korvien yli painettu\nkarvalakki päässään. En koskaan ole nähnyt miestä, en edes tuomariakaan\ntuolillaan, joka olisi näyttänyt kylmäverisemmältä, miettivämmältä ja\nitsetietoisemmalta, kuin tämä merikapteeni.\n\nSisään astuessamme hän nousi heti ylös ja tullen meitä vastaan tarjosi\nsuuren kouransa Ebenezerille.\n\n\"Minä olen ylpeä teidät nähdessäni, Mr Balfour\", sanoi hän kauniilla,\nsyvällä äänellä, \"ja iloinen, että tulitte ajoissa. Tuuli on mainio ja\nnousuvesi alkaa kohta laskeutua. Ennen yötä olemme May-saarella.\"\n\n\"Kapteeni Hoseason\", sanoi setäni, \"te pidätte huonettanne kovin\nkuumana.\"\n\n\"Se on minun tapani, Mr Balfour\", vastasi laivuri, \"minä olen\nkylmäluontoinen mies; minulla on kylmä veri, sir. Eivät turkit eivätkä\nvillavaatteet, ei edes kuuma huonekaan saa minussa niinsanottua\nluonnonlaatua kuumenemaan. Niin on aina miesten laita, jotka ovat\npaistuneet kuuman ilmanalan merillä.\"\n\n\"Aivan niin, kapteeni\", vastasi setäni, \"meidän on kunkin seurattava\nluontoamme.\"\n\nMutta nyt kävi niin, että tällä kapteenin taipumuksella oli suuri osa\nminun onnettomuuksissani. Sillä vaikka olinkin itselleni luvannut, etten\npäästäisi sukulaistani näkyvistäni, olin kuitenkin niin kiihkeä näkemään\nmerta lähempää ja niin kiusaantunut huoneessa vallitsevasta lämmöstä,\nettä hänen pyytäessään minua \"juoksemaan alas ja huvittelemaan hetkisen\"\nolin kyllin hullu noudattaakseni pyyntöä.\n\nLäksin siis pois jättäen nuo kaksi miestä istumaan pullon ja suuren\npaperikasan ääreen, ja kävelin ravintolaan tuovan tien yli rannalle.\nTällaisella tuulella loiski rantaa vasten vain pieniä laineita, tuskin\nsuurempia kuin sisäjärvessä näkemäni. Mutta ruohot rannalla olivat\nminulle tuntemattomia. Toiset olivat viheriöitä, toiset ruskeita ja\npitkiä ja muutamissa kiilui pieniä vesikuplia, jotka särkyivät sormieni\nvälissä. Niinkin kaukana lahden pohjukassa oli meriveden haju erittäin\nsuolainen ja virkistävä. \"Covenantkin\" alkoi levitellä pitkin raakapuita\nkäärittyjä purjeitaan. Ja kaikessa mitä näin, oli leima, joka saattoi\nminut ajattelemaan pitkiä matkoja ja vieraita maita.\n\nTarkastelin myöskin \"Covenantin\" ruuhen miehiä. He olivat isokasvuisia\nja ahavoituneita. Muutamilla heistä oli päällään pusero, toisilla jakku\nja joku oli kääräissyt värillisen nenäliinan leukansa alle. Eräällä oli\npari pistoolia taskuissaan, kahdella tai kolmella kyhmyiset lyijypäiset\nkepit ja kaikilla tuppipuukot. Minä kulutin jonkun aikaa päivästä\npuhelemalla erään miehen kanssa, joka näytti vähemmin pelottavalta kuin\nhänen toverinsa ja kysyin häneltä milloin priki lähtee purjehtimaan. Hän\nsanoi heidän lähtevän matkalle niinpian kuin luode on loppunut ja\nilmaisi ilonsa siitä, että pääsi ulos satamasta, jossa ei ollut\nkapakoita eikä viuluniekkoja. Mutta puhuessaan hän kiroili niin\nkauheasti, että minä kiireimmän kautta jätin hänet.\n\nMenin takaisin Ransomen luo, joka näytti parhaimmalta koko tästä\nmiesjoukosta. Hän tuli pian ulos ravintolasta juosten minun luokseni ja\npyytäen pikarillista punssia. Ilmoitin hänelle etten minä anna hänelle\nsellaista tavaraa, sillä en minä eikä hän ollut vielä siinä iässä, jotta\nsellaiset nautinnot tulisivat kysymykseen. \"Mutta lasin olutta voit\nkernaasti saada\", lisäsin minä. Hän haukkui ja sätti minua; mutta oli\nsiitä huolimatta iloinen, kun sai olutta, ja hetken kuluttua istuimme\npöydän ääressä, ravintolan etuhuoneessa, molemmat syöden ja juoden\nhyvällä ruokahalulla.\n\nSiellä juolahti minulle mieleen, että kun isäntä oli tältä seudulta, oli\nminulle eduksi saada hänestä ystävä. Minä tarjosin hänelle tuolin, joka\nsiihen aikaan pidettiin erinomaisena kohteliaisuutena vieraan puolelta.\nMutta hän oli liian mahtava mies istuakseen sellaisten vähäpätöisten\nvierasten kanssa, kuin Ransome ja minä. Hän aikoi juuri poistua\nhuoneesta, kun minä kutsuin hänet takaisin kysyäkseni tunsiko, hän Mr\nRankeilloria.\n\n\"Aivan hyvin\", sanoi hän. \"Hän on erittäin kunniallinen mies. Mutta,\nsivumennen kysyen, sinäkö tulit sisään Ebenezerin kanssa?\"\n\nVastattuani siihen myöntävästi, kysyi hän: \"Ethän sinä ole hänelle\nsukua?\"\n\nMinä kielsin sen kokonaan.\n\n\"Sitä minäkin arvelin\", sanoi isäntä; \"mutta kuitenkin sinä muistutat\nvähän Aleksanderia.\"\n\nSiihen minä huomautin, että Ebenezer näytti olevan huonossa huudossa\npaikkakunnalla.\n\n\"Epäilemättä\", vastasi isäntä. \"Hän on ilkeä ukko ja monet, kuten Jennet\nClouston ja useat muut, jotka hän on häätänyt pois taloistaan ja\ntiluksiltaan, näkisivät mielellään hänen roikkuvan köyden silmukassa. Ja\nkerran hänkin oli kaunis nuori mies. Mutta se oli ennenkuin alkoi kuulua\nhuhuja Mr Aleksanderin kuolemasta.\"\n\n\"Ja mitä siitä kerrottiin?\" kysyin minä.\n\n\"No, että hän oli murhannut hänet\", selitti isäntä. \"Etkö ole koskaan\nkuullut siitä?\"\n\n\"Miksi hän olisi murhannut hänet?\" kyselin edelleen.\n\n\"Miksikäs muuten kuin saadakseen talon itselleen\", vastasi hän.\n\n\"Talon? Shawsinko?\"\n\n\"Tietääkseni juuri sen.\"\n\n\"Vai niin\", huudahdin. \"Onko asiat sillä tavalla? Oliko minun -- oliko\nAleksander vanhin poika?\"\n\n\"Olipa niinkin\", vastasi isäntä. \"Miksikäs hän muuten olisi hänet\nmurhannut!\"\n\nNiin sanoen hän meni matkaansa, mitä hän alusta alkaen oli\nkärsimättömänä yritellyt.\n\nTietysti olin jo kauan sitten jotain tällaista aavistellut; mutta\nvarmuus on toista kuin arvailu. Onnestani huumautuneena istuin nyt siinä\nenkä jaksanut uskoa, että tuo sama poika parka, joka tuskin pari päivää\nsitten oli tallustellut pitkin lokaista tietä Ettrickin metsästä, oli\nnyt yksi maailman pohatoista, omisti kartanon ja suuret tilukset ja\nvoisi vaikka huomenna nousta hevosen selkään. Nämä ja monet muut\nsuloiset ajatukset täyttivät pääni istuessani siinä tuijottaen\nravintolan ikkunasta ulos ja välittämättä mistään mitä näin. Muistan\nvain nähneeni kapteeni Hoseasonin alhaalla laiturilla merimiesten luona\npuhuvan heille arvokkaasti. Pian hän läksi astumaan takaisin taloa\nkohti, eikä hänessä silloin huomannut merkkiäkään merimiehen\nkömpelyydestä. Hän päin vastoin piti muhkeata, suurikasvuista vartaloaan\nmiehekkäästi pystyssä ja entinen tyyni, totinen ilme lepäsi hänen\nkasvoillaan. Epäilin voisivatko Ransomen kertomukset olla tosia, ne kun\nolivat niin räikeässä ristiriidassa miehen ulkonäön kanssa. Mutta\noikeastaan ei hän ollut niin hyvä kuin olin kuvitellut, eikä aivan niin\nhuono kuin Ransome oli sanonut, sillä todellisuudessa hänessä oli kaksi\nihmistä ja paremman niistä hän jätti heti laivansa kannelle astuttuaan.\n\nSeuraavassa tuokiossa kuulin setäni kutsuvan minua ja minä tapasin\nmiehet seisomassa yhdessä tiellä. Kapteeni kääntyi puoleeni ja puhutteli\nminua juhlallisen toverillisesti (suuri kunnia nuorelle poikaselle):\n\n\"Sir\", sanoi hän, \"Mr Balfour on kertonut minulle suuria asioita\nsinusta, ja omasta puolestani minä pidän sinun katseestasi. Minä\ntoivoisin viipyväni kauemmin täällä, jotta meistä voisi tulla paremmat\nystävät. Mutta meidän täytyy käyttää parhaamme mukaan tämä vähä aika.\nTule mukaamme prikilleni puoleksi tunniksi, siksi kunnes luode on\nloppunut, juomaan malja kanssani.\"\n\nMinä halusin kyllä nähdä laivaa sisältäkin kiihkeämmin kuin sanoin voi\nkertoa; mutta en tahtonut toisekseen antautua vaaraan ja siksi sanoin\nhänelle, että minulla setäni kanssa oli asiaa eräälle lakimiehelle.\n\n\"Ei se mitään\", sanoi hän, \"setäsi mainitsi siitäkin minulle. Laiva voi\nnäet laskea sinut maihin kaupungin laiturille ja siitä ei Rankeillorin\ntalo ole kuin kivenheiton päässä.\" Siinä hän äkkiä kumartui ja kuiskasi\nkorvaani. \"Pidä sitä vanhaa kettua silmällä; hänellä on pahat\naikomukset. Tule laivaan, jotta voin vaihtaa sanan kanssasi.\" Ja pistäen\nkätensä kainalooni hän jatkoi sitten ääneensä, astellen venhettänsä\nkohti: \"Kuulehan, mitä minä saan tuoda sinulle Carolinasta? Mr Balfourin\nystävällä on oikeus käskeä. Rulla tupakkaa; intialaisia sulkateoksia;\nvilli-eläimen nahan; kivipiipun; matkija-linnun, joka kissan tavoin\nnaukumalla matkii kaikkia ihmisiä; vaiko kardinaali-linnun, joka on\nväriltään veripunainen? Valitse nyt vapaasti mieluisesi.\"\n\nSilloin olimme jo ehtineet venheen vierelle ja hän talutti minut siihen.\nEi johtunut mieleenikään tehdä vastarintaa. Minä hullu kuvittelin\nlöytäneeni hyvän ystävän ja auttajan ja olin iloissani kun sain nähdä\nlaivan. Heti kun kaikki olimme astuneet paikoillemme, työnnettiin venhe\nlaiturista ja se alkoi lipua pitkin veden pintaa. Olin niin ihastunut\ntähän uuteen kulkutapaan ja niin ihmeissäni matalasta asemastamme ja\nrannikon ulkonäöstä sekä siitä, että priki kasvoi yhä suuremmaksi, kuta\nlähemmäksi sitä tulimme, että saatoin tuskin käsittää, mitä kapteeni\npuhui, ja tietysti vastailinkin hänelle päin seiniä.\n\nHeti kun olimme laskeneet laivan kylkeen -- siinä minä kummailin laivan\nkorkeutta, vuoroveden äänekästä solinaa laivan kylkeä vasten ja\nmerimiesten hauskoja hoilotuksia, joilla he työtään säestivät -- käski\nHoseason, selittäen hänen ja minun ensimäisinä nousevan kannelle, laskea\nalas ison raa'an taljan. Siinä nostettiin minut ensin ilmaan ja\nlaskettiin jälleen alas kannelle, jossa kapteeni jo oli minua\nodottamassa ja pisti heti kätensä kainalooni. Minä seisoin siinä\nhetkisen hieman pyörällä päästä, kun kaikki ympärilläni tuntui niin\nepävakaiselta, mahdollisesti vähän pelästyneenäkin; mutta samalla\nerittäin mielistyneenä kaikkiin näihin minulle outoihin seikkoihin.\nKapteeni selitti minulle kuitenkin kummallisimmat, sanoi niiden nimet ja\ntarkoitukset.\n\n\"Mutta missä on setäni?\" kysäsin äkkiä.\n\n\"Niin, siinä kysymys!\" vastasi Hoseason äkillisen julman ilmeen\nvälähtäessä kasvoilleen.\n\nHuomasin olevani hukassa. Pannen kaikki voimani liikkeelle, riistäydyin\nirti hänestä ja juoksin laivan reunalle. Totta tosiaan! Siellähän keinui\nvenhe kaupunkia kohti ja setäni istui perässä. Minä päästin sydäntä\nsärkevän huudon: -- \"Auttakaa, auttakaa! Murha!\" -- niin että lahden\nrannat kajahtivat ja setäni kääntyi istuimellaan ympäri ja näytti\nminulle kasvot, joista julmuus ja pelko kuvastui.\n\nMuuta en nähnyt. Vankat kädet olivat jo tarttuneet minuun kiinni\ntakaapäin, tuntui kuin ukonnuoli olisi minuun sattunut, silmäni iskivät\ntulta ja minä kaaduin tunnottomana alas kannelle.\n\n\n\n\n7 LUKU.\n\nLähden merelle priki \"Covenantissa\".\n\n\nTullessani tuntoihini olin pimeässä ja tunsin kauheita tuskia. Huomasin\nolevani sidottu käsistä ja jaloista ja tavaton melu ympärilläni huumasi\nminua. Korviini tunkeutui veden loiskina kuin suunnattoman suuressa\nmyllynrattaassa, raskaiden laineiden jyske, purjeiden jyminä ja\nmerimiesten korvia särkevät huudot. Koko maailma tuntui päätä\nhuimaavalla tavalla vuorotellen kohoavan ylös ja paiskautuvan alas. Ja\nniin kipeä ja runneltu oli ruumiini, ja pääni niin sekaisin, että kului\nkotvan, ennenkuin, aina vähän väliä uudesta tuskan puuskasta tajuntani\nmenettäen, sen verran tulin tuntoihini, että kykenin käsittämään\nmakaavani sidottuna tuon onnettoman laivan pohjalla, ja huomaamaan\ntuulen kiihtyneen. Samalla kun vaarallinen asemani minulle selvisi,\nvaltasi minut synkkä epätoivo, kauheat omantunnon vaivat oman tyhmyyteni\ntähden ja katkera viha setääni kohtaan, ja minä pyörryin vielä kerran.\n\nTainnoksista selvittyäni pelotti ja huumasi minua sama melske, sama\nilkeä ja epätasainen kiikkuminen. Ja entisten kipujeni ja tuskijeni\nlisäksi tulin nyt merikipeäksi, maalaisena kun olin tottumaton vesillä\noloon. Seikkailurikkaassa nuoruudessani sain monta kovaa kokea, mutta en\nyhtään sellaista, joka olisi ollut niin henkisesti ja ruumiillisesti\nperin pohjin masentavaa ja niin toivotonta, kuin nämä ensimäiset tunnit\nprikillä.\n\nMinä kuulin kanuunan laukaistavan ja arvelin myrskyn kiihtyneen niin\ntuimaksi, että meidän täytyi jo ampua hätälaukauksia. Toivo\npelastuksesta, vaikkapa sen toisikin kuolema meren syvyyteen, oli\nminusta tervetullut.\n\nSyy laukaukseen ei kuitenkaan ollut se, vaan (kuten jäljestäpäin sain\ntietää) kapteenin totuttu tapa, josta tässä nyt mainitsen näyttääkseni\nettä huonoimmallakin miehellä voi olla hellemmät puolensa. Olimme näet\nsilloin olleet muutamien peninkulmien päästä sivuuttamassa Dysartia,\njossa priki oli rakennettu ja jonne vanha rouva Hoseason, kapteenin\näiti, oli joku vuosi sitten muuttanut asumaan. Olipa nyt \"Covenant\"\nmenossa tai tulossa, ei se koskaan purjehtinut päivällä tämän paikan ohi\nlaukaisematta tykkiä ja nostamatta lippua.\n\nAjan kulusta en tiennyt mitään. Yö ja päivä olivat yhtäläiset tässä\npahanhajuisessa komerossa laivan sisimmässä sopessa, jossa minä viruin.\nJa surkea tilani pitensi tunnit kaksinkertaisiksi. En sentähden voi\nsanoa, kuinka kauan siellä makasin odottaen kuulevani laivan\nmurskautuvan jotain kalliota vasten tahi tuntevani sen keula edellä\nsyöksyvän meren syvyyteen. Mutta uni vapautti minut viimein surullisista\najatuksistani.\n\nHeräsin, kun käsilyhdyn valo lankesi suoraan kasvoilleni. Eräs pieni,\nnoin kolmenkymmenen ikäinen, vihreäsilmäinen ja pörrötukkainen mies\nseisoi vieressäni tarkastellen minua.\n\n\"No\", sanoi hän, \"kuinkas sinun laitasi on?\"\n\nNyyhkytys oli vastaukseni.\n\nVieraani koetti sitten valtasuontani ja ohimoitani ja istuutui pesemään\nja sitomaan haavaa päässäni.\n\n\"Ai, ai\", puhui hän, \"ilkeä haava. Mitä nyt, mies? Rohkaise mielesi! Ei\nmaailma paha ole! Sinulle on vaan käynyt alussa hullusti, mutta vielä\nsinä menestyt paremmin. Oletko sinä saanut ollenkaan ruokaa?\"\n\nVastasin, etten halunnut sitä. Sen kuultuaan hän antoi minulle\ntinatuopista vähän paloviinaa ja vettä ja jätti sitten minut jälleen\nyksikseni.\n\nKun hän seuraavan kerran tuli minua katsomaan, makasin puolinukuksissa\nsilmät pimeässä selkiselällään. Meritaudin vaivoja en tuntenut, mutta\nsen sijaan huimasi ja pyörrytti päätäni kauheasti, ja sitä oli miltei\nvaikeampi kärsiä. Sitäpaitsi särki joka jäsentä, ja köydet, joilla olin\nsidottu, tuntuivat tulena polttavan. Haju komerossa vaivasi minua yhtä\npaljon kuin kivutkin ja pitkällä väliajalla, joka kului hänen viime\nkäynnistään, murjoi minua kalvava pelko, jonka aiheuttivat milloin\nlaivan rotat, jotka tuontuostakin juoksivat vasten kasvojani, milloin\ntaas kuumeen tuottamat pöyristyttävät mielikuvitukset.\n\nLaskuluukun auetessa paistoi lyhdyn heikko valo sisään mielestäni kuin\ntaivaan kirkkaus, ja vaikka sen valossa näinkin ainoastaan laivan --\nvankilani -- tukevat, mustat kannen niskatukit, olin melkein huudahtaa\nilosta. Vihreäsilmäinen mies laskeutui ensiksi alas portaita ja minä\nhuomasin hänen horjahtelevan. Kapteeni tuli hänen perässään. Ei\nkumpikaan virkkanut sanaakaan. Edellinen vain laitteli siteitä ja tutki\nminua ja sitoi haavani kuten ennenkin. Sillä aikaa tarkasteli Hoseason\nminua omituisin synkin katsein. \"Nyt, näette itsekin, sir\", lausui\nedellinen, \"kova kuume, ei ruokahalua, ei valoa, ei ruokaa; näettehän\nitsekin mihin tämä vie.\"\n\n\"En minä ole mikään taikuri, Mr Riach\", sanoi kapteeni.\n\n\"Antakaa minulle suostumuksenne, sir\", pyysi Mr Riach, \"onhan teillä\nhyvä pää hartioillanne ja hyvä skottilainen kieli käskeäksenne. Mutta\nminä tahtoisin, että tämä poika ilman mitään verukkeita otetaan pois\ntäältä ja viedään kanssiin.\"\n\n\"Teidän tahdostanne, sir, ei välitä muut kuin te itse\", vastasi\nkapteeni; \"mutta minä voin lausua sanan, jota on toteltava. Täällä hän\non ja täällä hän pysyköön.\"\n\n\"Otaksuen, että teille on maksettu tarpeeksi\", sanoi toinen, \"pyydän\nminä nöyrimmästi saada ilmoittaa ettei niin ole minun laitani. Minulle\nmaksetaan kyllä, eikä suinkaan liiaksi, siitä että olen tämän vanhan\nsaavin toisena perämiehenä, ja itse voitte aivan hyvin huomata, että\nkoetan parhaani mukaan täyttää velvollisuuteni, mutta mistään muusta en\nole palkkaa saanut.\"\n\n\"Jos voisitte olla maljaan koskematta, ei minulla olisi teistä mitään\nvalittamista\", vastasi kapteeni, \"ja minä rohkenen huomauttaa, että\ntekisitte parhaiten jos säästäisitte keuhkojanne kauravellinne\njäähdyttämiseen, ettekä löpertelisi arvoituksia. Meitä tarvitaan\nkannella\", lisäsi hän ankarammalla äänellä ja laski jo toisen jalkansa\nportaalle.\n\nMutta Mr Riach tarttui häntä hihaan.\n\n\"Otaksuen, että teille on maksettu jotta tekisitte murhan -- --\", alkoi\nhän.\n\nHoseason pyörähti kiivaasti häneen päin.\n\n\"Mitä tämä on?\" karjaisi hän. \"Mitä puhetta tämä on?\"\n\n\"Näyttää siltä kuin se olisi puhetta, jota ymmärrätte\", puhui Mr Riach\nkatsoen toista vakavasti silmiin.\n\n\"Mr Riach! Minä olen purjehtinut kanssanne kolme vuotta\", vastasi\nkapteeni. \"Sillä ajalla olisi teidän pitänyt jo oppia minut tuntemaan.\nMinä olen itsepäinen ja pelkäämätön mies. Mutta tuo äskeinen puheenne --\nhyi, hyi -- se lähtee huonosta sydämestä ja pahasta omastatunnosta. Jos\nväitätte että poika kuolee -- --.\"\n\n\"Mitä, itsestäänkö --!\" huudahti Mr Riach.\n\n\"No niin, sir, eikö siinä ole kylliksi?\" sanoi Hoseason. \"Viekää hänet\nminne haluatte!\"\n\nSen sanottuaan hän läksi nousemaan portaita ylös; ja minä, joka tämän\nkummallisen sananvaihdon aikana olin maannut äänettömänä, näin Mr\nRiachin, ivallisesti polviinsa asti kumarrellen, lähtevän hänen\njälkeensä. Ja niin sairas kuin silloin olinkin, sain minä kaksi seikkaa\nselville: että perämies oli humalassa, kuten kapteeni oli huomauttanut,\nja että minä hänestä, juopuneena tai selvänä, näytin saavan arvokkaan\nystävän.\n\nViisi minuuttia sen jälkeen olin vapaa siteistäni. Minut autettiin\nmuutaman miehen selkään, vietiin kanssiin ja laskettiin lavitsalle\nhuopapeitteiden päälle, jossa minä ensi työkseni menin tajuttomaksi.\n\nOli todella suloista avata jälleen silmänsä päivänvalossa ja huomata\nolevansa miesten seurassa. Kanssissa oli tilaa kyllin. Ylt'ympäriinsä\noli siellä lavitsoita, joissa vahdista vapaita miehiä istui tupakoiden\ntahi makasi uneen vaipuneina. Kun päivä oli herttainen ja tuuli\nsuotuisa, oli luukku auki ja sisään pääsi, ei ainoastaan suloinen\npäivänvalo, vaan laivan kallistuessa myöskin auringon kirkkaat säteet,\njotka häikäisivät silmäni mutta samalla riemastuttivat minua. Tuskin\nolin vielä liikahtanut kun muuan miehistä toi minulle jotain Mr Riachin\nvalmistamaa lääkejuomaa ja pyysi minua makaamaan liikahtamatta, niin\npian tulisin taas terveeksi. Hän selitti, että luut olivat aivan\nrikkoutumatta: \"Isku päähän ei merkitse mitään\", sanoi hän. \"Juuri minä\nsen annoin.\"\n\nMakasin siellä monet päivät kuin koppiinsa teljetty vanki ja tulin\njälleen terveeksi. Siellä opin myöskin tuntemaan toverini. He olivat\nraakaa joukkoa, kuten merimiehet enimmäkseen ovat, miehiä, jotka elämän\nvaloisista puolista olivat kokonaan osattomia. Heidän osanaan oli\najelehtia yhdessä oikullisilla merillä, eivätkä heidän päällysmiehensä\nsuinkaan olleet parempia. Jotkut heistä olivat purjehtineet merirosvojen\nmukana ja nähneet asioita, joista puhuminenkin olisi häpeällistä.\nMuutamat taas olivat karanneet vankeudesta kuninkaan laivoissa ja\nkantoivat kahleita kaulassaan, jota eivät ollenkaan salanneetkaan. Ja\nkaikki olivat he sotajalalla parhaimpia ystäviään vastaan. En ollut\nkuitenkaan monta päivää oleskellut heidän seurassaan ennenkuin jo aloin\nhävetä ensimäistä arvosteluani, jonka Ferryn laiturilla olin heistä\nitsekseni lausunut, sitä luuloani nimittäin että he olivat syntisiä\njulmureita. Ei yksikään mies ole läpeensä paha. Kullakin on omat vikansa\nja ansionsa. Eivätkä nämä minun laivatoverini olleet poikkeuksena tästä\nsäännöstä. Raakoja he toden totta olivat, mutta heillä oli paljon\nhyviäkin puolia. He olivat ystävällisiä, milloin sille tuulelle\nsattuivat, suoria minun laistanikin, yksinkertaista maalaispoikaa\nkohtaan ja olipa heissä vielä hiukan jätteitä kunniallisuudestakin.\n\nEräs heistä, yhteensä noin neljästäkymmenestä, saattoi tuntikausia istua\nvuoteeni reunalla ja puhua minulle vaimostaan ja lapsestaan. Hän oli\nkalastaja, joka oli menettänyt venheensä ja sitten joutunut aavoja meriä\npurjehtimaan. On jo vierähtänyt vuosia siitä, mutta häntä en ole\nunhottanut. Hänen vaimonsa, joka hänen sanansa mukaan oli \"nuori häneen\nitseensä verraten\", odotti turhaan miehensä palaavan. Ei koskaan saa hän\nenää laittaa aamuisin vaimolleen tulta takkaan eikä koskaan saa hän\nkannella lastaan vaimonsa sairastaessa. Monet näistä mies paroista\nolivat, kuten tapahtumat myöhemmin osoittivat, viimeisellä matkallaan.\nHe joutuivat pohjattomien aaltojen ja ihmissyöjien kalojen saaliiksi. On\nhyvin ajattelematonta puhua halveksien kuolemasta.\n\nHeidän hyvistä teoistaan mainittakoon se että he jättivät minulle\ntakaisin rahani, jotka oli jaettu miesten kesken, ja vaikka niitä olikin\nvain kolmas osa alkuperäisestä summasta, olin kuitenkin iloinen ne\nsaadessani ja toivoin niistä paljon hyvää siellä vieraassa maassa jonne\nnyt olin matkalla. Laivan päämäärä oli Carolina, eikä sinun, lukijani,\nole luuleminen, että minä olin menossa sinne yksistään maanpakolaisena.\nOrjakauppa oli jo silloinkin hyvin rajoitettu ja sittemmin siirtomaiden\nkapinan ja Yhdysvaltojen muodostumisen takia loppui se kokonaan. Mutta\nminun nuoruuteni aikana myytiin vielä valkoihoisia sinne orjiksi\nmaatilojen omistajille, ja sellaisen kohtalon oli ilkeä setäni minulle\naikonut.\n\nLaivapoika Ransome, jolta ensin olin kuullut tästä halpamaisesta\nkaupasta, pistäysi toisinaan luokseni kansihytistä, jossa hän asui ja\npalveli. Alhaalla vankilassani hän milloin nuoleksi tuskiaan\nvalittamatta jotakin loukattua jäsentään, milloin taas manasi Mr Shuanin\njulmuutta. Se vihloi sydäntäni, mutta miehet pitivät suuressa kunniassa\nperämiestään, jonka he sanoivat olevan ainoan merimiehen koko\njoukkueesta eikä ollenkaan pahan miehen selvänä ollessaan. Minäkin tulin\nhuomaamaan, että meidän molemmat perämiehemme olivat todellakin aivan\nvastakohtia. Mr Riach oli selvänä ärtyisä, häijy ja ankara ja Mr Shuan\nei taas olisi hyttysellekään pahaa tehnyt muulloin kuin juovuksissa.\nKyselin myöskin kapteenista; mutta minulle kerrottiin, etteivät juomat\ntehneet siihen rautaiseen mieheen mitään vaikutusta.\n\nNiinä lyhyinä hetkinä, joina minulla oli tilaisuutta siihen, koetin\nparhaani mukaan tehdä Ransomesta miestä tai oikeammin poikaa. Mutta hän\noli melkein epäinhimillisessä sieluntilassa. Hän ei muistanut mitään\nmuuta ajoilta ennen merille lähtöään kuin sen että hänen isänsä oli\ntehnyt kelloja ja että hänellä oli ollut asuinhuoneessaan rastas, joka\nosasi viserrellä laulun \"Pohjoinen maa\". Kaikki muu oli häneltä\nunhottunut näinä vuosina, joiden kuluessa hän oli saanut kärsiä kovuutta\nja julmuutta. Mannermaasta oli hänellä omituinen, merimiesten\nkertomusten nojalla muodostettu käsitys. Siellä pantiin muka pojat\norjuuteen n. k. kauppa-alalle, jossa oppipoikia tuon tuostakin pidettiin\nilkeissä vankiloissa. Kaupungissa hän arveli joka toisen ihmisen olevan\nviettelijän ja joka kolmannen talon paikan, jossa merimiehiä myrkytetään\nja murhataan. Minä koetin kyllä hänelle kertoa miten lempeästi minua oli\nkohdeltu mannermaalla, jota hän niin kovin pelkäsi, ja kuinka hyvin sekä\nystäväni että vanhempani olivat minua ravinneet ja kuinka huolellisesti\nopettaneet. Jos häntä oli syvemmin loukattu, silloin hän saattoi itkeä\nkatkerasti ja vannoa karkaavansa laivasta; mutta milloin hän oli\ntavallisella hurjalla tuulellaan tai etenkin jos hän oli saanut lasin\nväkijuomaa kansihytissä, teki hän pilaa puheistani.\n\nMr Riach (taivas hänelle antakoon anteeksi) oli juuri se, joka antoi\npojalle juomia. Epäilemättä hän teki sen hyvässä tarkoituksessa. Mutta\npaitsi sitä että väkijuomat turmelivat pojan terveyden, oli mitä\nsurkeinta nähdä tuon onnettoman, yksinäisen olennon hoipertelevan ja\nhyppivän ja puhuvan päättömyyksiä. Muutamat miehistä nauroivat; mutta\neivät suinkaan kaikki. Toisten muoto synkistyi -- he ajattelivat ehkä\nomaa nuoruuttaan tahi omia lapsiaan -- ja he pyysivät häntä lopettamaan\nturhan höpinänsä ja ajattelemaan mitä hän teki. Minä puolestani en\niljennyt katsoa hänen menoaan, ja yhä vieläkin näen unissani tuon lapsi\nparan.\n\nTähän aikaan oli \"Covenantilla\" yhtämittainen vastatuuli. Vastalaineet\nheittelivät sitä ylös ja alas. Laskuluukku oli sentähden melkein aina\nkiinni ja kanssia valaisi vain katossa häilyvä lyhty. Kaikille miehille\noli nyt työtä. Purjeita täytyi joka tunti milloin enentää milloin\nvähentää. Miesten mielentilan ilmaisi heidän puheensa: aamusta iltaan\nkuului heidän lavitsoiltaan nurinaa, ja kun minun ei sallittu astua\njalallani kannelle, voi arvata miten raskaaksi elämäni kävi ja miten\nkärsimättömänä odotin jotain vaihtelua.\n\nJa muutos olossani tapahtuikin, kuten pian saatte kuulla, mutta ensin on\nminun kerrottava eräästä keskustelustani Mr Riachin kanssa, joka antoi\nminulle jonkun verran voimia kantamaan huoliani. Tavattuani hänet kerran\ntarpeeksi humalassa -- selvänä ei hän näet käynyt katsomassakaan minua\n-- vein hänet muista erilleen ja kerroin hänelle koko elämäni vaiheet.\n\nHän sanoi niiden olevan aivan tarumaiset ja lupasi koettavansa parhaansa\nmukaan auttaa minua. Minulla pitäisi nyt olla paperia, kynä ja mustetta\nkirjoittaakseni muutamia rivejä Mr Campbellille ja Mr Rankeillorille, ja\njos olin totta puhunut, panisi hän kymmenen yhtä vastaan siitä, että hän\nheidän avullaan kykenisi ajamaan asiani perille ja hankkimaan minulle\noikeudenmukaisen asemani.\n\n\"Ja sillä aikaa\", lausui hän, \"pysy vain rohkeana! Et sinä ole ainoa,\nsen saatan sinulle sanoa. Moni mies, joka oikeastaan saisi satuloida\nhevostaan oman kotonsa ovella, hakkaa meren tuolla puolen tupakkaa.\nSellaisia on lukemattomia. Elämä on todella muuttuvaista. Katsos\nminuakin! Minä olen tilanomistajan poika ja vähää vaille lääkäri. Ja\ntäällä minä nyt olen Hoseasonin käskyläisenä.\"\n\nMinusta oli asianmukaista tiedustella hänenkin elämänvaiheitaan.\n\nVastaukseksi hän päästi pitkän vihellyksen ja sanoi:\n\n\"Ei minulla ole mitään sellaisia ollut. Minä vain puhuin pilaa.\"\n\nJa niin sanoen hän kiiruhti pois kanssista.\n\n\n\n\n8 LUKU.\n\nKansihytti.\n\n\nEräänä yönä, noin kello yhdentoista aikaan, tuli muuan mies Mr Riachin\nvahtihuoneesta, joka oli kannella, hakemaan jakkuaan alhaalta. Heti\nalkoivat miehet kanssissa kuiskailla toisilleen: \"Nyt on Shuan\nviimeinkin hänet tappanut.\" Nimeä ei kenenkään tarvinnut lausua, me\nkaikki ymmärsimme ketä tarkoitettiin. Mutta tuskin olimme vielä täysin\nasian käsittäneet ja sitä vähemmin ehtineet siitä keskustella, kun\nlaskuluukku jälleen kiskastiin auki ja kapteeni Hoseason ilmaantui\nportaille. Hän tähysteli lyhdyn lepattavassa valossa tarkasti\nympärilleen ja tullen sitten luokseni, lausui minulle kummakseni\nlempeällä äänellä:\n\n\"Poikani, sinua haluttaisiin kansihyttiin palvelemaan. Sinä ja Ransome\nsaatte vaihtaa makuusijoja. Laittauduhan nyt sinne peräpuoleen.\"\n\nVielä hänen puhuessaan ilmestyi laskuluukulle kaksi miestä kantaen\nkäsissään Ransomea. Juuri silloin kallistui laiva, ja lyhdyn\nheilahtaessa lankesi valo suoraan pojan kasvoille. Ne olivat aivan\nvahankarvaiset ja vääntyneet kamalaan hymyyn. Veri hyytyi suonissani ja\nminä vedin henkeäni kuin tukehtumaisillani.\n\n\"Korjaa luusi täältä peräpuolelle ja paikalla\", ärjäisi Hoseason\nminulle.\n\nSuin päin syöksyin minä portaita ylös kannelle ohi merimiesten ja pojan,\njoka ei hiiskahtanut eikä liikauttanut jäsentäkään.\n\nLaiva syöksyi juuri huimaavaa vauhtia erään pitkän ja viheriän\nhyökylaineen läpi. Se oli oikealle puolen kallellaan ja tuulen kaartaman\netupurjeen laidan alta näin mailleen menneen auringon vielä valaisevan\ntaivaanrantaa. Tämä näky näin myöhään yöllä kummastutti minua suuresti.\nMinä en näet tiennyt, että me kiersimme Skotlannin pohjoista rannikkoa\nja olimme nyt, vältettyämme Pentlandin vaaralliset virtapaikat, kaukana\npohjoisessa, Orkney- ja Shetland-saarien välisillä vesillä. Minä, joka\nniin pitkän ajan olin viettänyt pimeään kanssiin suljettuna enkä tiennyt\nvastatuulista mitään, olin otaksunut purjehtivamme puolivälissä Atlantin\nvaltamerta. Paitsi sitä, että vähän ihmettelin näin myöhäistä\nauringonlaskua, en välittänyt koko asiasta. Ponnistelin vain\nperäpuolelle, pidellen kiinni köysistä laineiden vyöryessä kannen yli ja\njuosten eteenpäin tieni vapaana ollessa. Jos kannella olevat miehet,\njotka aina olivat olleet minulle ystävällisiä, eivät olisi oikeassa\nhetkessä aina tulleet avukseni, olisin sillä matkalla varmasti joutunut\naaltojen saaliiksi.\n\nKansihytti, jonne minut oli määrätty ja jossa tästä lähtien olin nukkuva\nja palveleva, oli laivan kannesta noin kuusi jalkaa korkea ja prikin\nsuuruuteen nähden erittäin tilava. Sisällä oli kiintonainen pöytä ja\npenkki sekä kaksi lavitsaa, toinen kapteenille ja toinen molemmille\nperämiehille. Lattiasta kattoon saakka oli pitkin seiniä kirstuja,\njoihin olisi luullut mahtuvan koko päällystön omaisuuden ja vielä osan\nlaivan muonavaroistakin. Hytin alapuolella oli suurempi varastohuone,\njonka sisäänkäytävä oli keskellä laivan kantta. Parhaimmat ruuat ja\njuomat sekä kaikki ruuti oli koottu kansihyttiin ja kaikki ampuma-aseet\nkahta messinkitykkiä lukuunottamatta, riippuivat rivissä peräseinällä.\nSuurin osa miekoista oli myöskin siellä.\n\nYksi luukuilla varustettu ikkuna ja kattoikkuna ylhäällä katossa laski\npäivillä valoa sisään, ja koko pimeän osan vuorokautta paloi lamppu.\nMinun sisääntullessanikin oli lampussa tuli. Kovin kirkkaasti se ei\nvalaissut, mutta siksi kuitenkin että sen valossa näin Mr Shuanin\nistuvan pöydän ääressä paloviinapullo ja tinatuoppi edessään. Hän oli\nsuurikasvuinen, vankkarakenteinen ja hyvin musta mies. Siinä istuessaan\nhän tuijotti eteensä pöytään aivan kuin mielipuoli.\n\nMinun sisääntulostani ei hän ollenkaan välittänyt eikä liikahtanut,\nvaikka kapteenikin tuli kohta perästäni ja nojautui vierelleni lavitsaa\nvasten silmäillen synkästi perämieheen. Minä pelkäsin, syystä kyllä,\nHoseasonia; mutta vaistomaisesti käsitin, ettei minun juuri nyt\ntarvinnut olla peloissani hänen tähtensä. Kuiskasin senvuoksi hänen\nkorvaansa: \"Mitenkä hänen laitansa on?\" Kapteeni pudisti päätänsä kuin\nse, joka ei tiedä eikä tahdo ajatella, ja hänen kasvonsa olivat hyvin\ntotiset.\n\nSilloin astui Mr Riach sisään. Hän heitti kapteeniin silmäyksen, joka\nilmaisi yhtä selvään kuin sanat, että poika oli kuollut, ja jäi\nseisomaan kuten mekin. Siinä seisoimme nyt äänettöminä kaikki kolme\ntuijottaen Mr Shuaniin, ja tämä taas istui paikallaan sanaakaan\nvirkkamatta ja katse eteensä pöytään kiinnitettynä.\n\nÄkkiä hän kurotti kätensä tarttuakseen pulloon; mutta silloin astui Mr\nRiach askeleen eteenpäin, sieppasi pullon pois ja ärjäisi kiroten,\nparemmin hämmästyneenä kuin vihoissaan, että siitä hän oli maistellut\naivan liiaksi, ja että koko laiva oli tuomittu perikatoon. Ja puhuessaan\nhän heitti pullon avoimesta vasemmanpuolisesta ovesta ulos mereen.\n\nSilmänräpäyksessä oli Mr Shuan seisoallaan. Silmissään oli hänellä yhä\ntuo mielipuolen katse; mutta nyt se ilmaisi selvään murhan aikomusta. Ja\njollei kapteeni olisi tullut väliin, olisi hän tehnytkin toisen murhan\nsamana yönä.\n\n\"Istukaa!\" karjaisi kapteeni. \"Te sika, te viinasta hullu raukka, ettekö\nkäsitä mitä olette tehnyt? Te olette surmannut pojan!\"\n\nMr Shuan näyttikin ymmärtävän, sillä hän istuutui jälleen ja vei käden\notsalleen.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Hän toi minulle likaisen tuopin!\"\n\nTämän kuultuamme silmäilimme me kolme hetken aikaa pelokkaina toisiimme.\nSitten Hoseason meni ensimäisen perämiehensä luo, tarttui häntä\nolkapäähän ja vei hänet vuoteelleen pyytäen häntä nukkumaan, aivan kuin\nolisi puhunut pahankuriselle lapselle. Murhamies ärjähteli kyllä vähän,\nmutta veti kuitenkin merisaappaansa jaloistaan ja totteli.\n\n\"Ah!\" huudahti Mr Riach kammottavalla äänellä. \"Teidän olisi pitänyt\ntulla väliin paljoa ennen. Nyt se on liian myöhäistä.\"\n\n\"Mr Riach\", sanoi kapteeni, \"tämän yön tapahtumat eivät saa tulla\ntunnetuiksi Dysartissa. Poika putosi mereen, sir; siinä koko juttu; ja\nminä annan omasta taskustani viisi puntaa siitä että se on totta!\" Ja\nkääntyen pöytään päin hän jatkoi: \"Mutta miksi te heititte hyvän pullon\nmereen? Siinä teossa ei ollut järkeä. Noudappa sinä, David, minulle\ntoinen. Ne ovat alimmaisessa laatikossa\", neuvoi hän ja antoi minulle\navaimen. \"Teillekin on kyllä lasi tarpeen, sir\", lisäsi hän Mr\nRiachille. \"Se oli iljettävä näytelmä.\"\n\nHe istuutuivat ja alkoivat kilautella lasejaan. Sillä aikaa murhaaja,\njoka oli hiljalleen vaikeroiden virunut tilallaan, kohottautui\nkyynäspäilleen ja katseli heitä ja minua.\n\nTämä oli ensimäinen yö uudessa toimessani ja seuraavan päivän kuluessa\ntotuin siihen täydellisesti. Minun oli tarjottava ateriain aikana, jotka\nkapteeni aina söi määrätyillä tunneilla yhdessä silloin toimestaan\nvapaana olevan alapäällikkönsä kanssa, ja pitkin päivää sain noutaa\nryyppyjä milloin kellekin kolmesta isännästäni. Yöt nukuin hytin\nperimmäisessä päässä lattialle levitetyllä villapeitteellä. Se oli kylmä\nja kova vuode ja ovien välissä kun oli, kävi siinä kova veto.\nHäiritsemättä en suinkaan saanut nukkua, sillä aina pistäytyi joku\nkannelta sisään saamaan ryypyn ja vahteja vaihdettaessa saattoi pari\nheistä ja joskus kaikki kolmekin istuutua hyttiin juomaan maljan\nyhdessä. Kuinka he pysyivät terveinä, käsitän yhtä vähän kuin sitäkään,\nettä minä säilytin siellä oman terveyteni.\n\nMutta toiselta puolen oli toimeni helppo. Pöydälle ei tarvinnut liinaa\nlevittää, sellaista kun ei ollut; ruokana oli joko kaurajauhovelliä tai\nkuivaa hyvin suolaista lihaa paitsi kaksi kertaa viikossa, jolloin\nsyötiin jauhokokkareita. Ja vaikka minä olinkin hyvin kömpelö ja,\ntottumattomana keinuvalla laivalla kävelemään, pudotin joskus\nkannettavani, olivat sekä Mr Riach että kapteeni erittäin kärsivällisiä\nkanssani. Tätä en voinut muuten ymmärtää, kuin että he siten koettivat\ntyynnyttää omaatuntoaan, ja tuskinpa he olisivat olleet niin hyviä\nminulle, elleivät Ransomea olisi niin julmasti kohdelleet.\n\nMitä Mr Shuaniin tuli, niin olivat juomat taikka hänen suuri rikoksensa,\ntai molemmat yhdessä saattaneet hänet pois järjiltään. Voinpa melkein\nsanoa, etten koskaan nähnyt häntä täydellä järjellä. Hän ei pitänyt\nminun siellä-olostani, tuijotti vain lakkaamatta minuun -- joskus\nluullakseni pelokkaastikin -- ja useat kerrat työnsi takaisin käteni,\nkun hänelle jotain tarjoilin. Minä olin alusta alkaen melkein varma\nsiitä, ettei hän käsittänyt mitä oli tehnyt, ja jo toisena päivänä\nnäyttäytyi luuloni todeksi. Olimme silloin kahden kesken. Hän oli pitkän\naikaa katsonut minuun, kun hän yhtäkkiä hyökkäsi ylös istualtaan ja tuli\nkauhukseni luokseni. Mutta minun ei olisikaan tarvinnut pelätä häntä.\n\n\"Ethän sinä ennen ollut täällä?\" kysyi hän vain.\n\n\"En, sir\", vastasin.\n\n\"Täällä oli toinen poika\"? kysyi hän uudelleen ja vastattuani\nmyöntävästi sanoi hän: \"Sitähän minäkin tässä\", ja meni jälleen istumaan\neikä virkkanut enää sanaakaan, viinan pyytämistä lukuunottamatta.\n\nVoinee tuntua luonnottomalta, mutta niin inhottava kuin hän minusta\nolikin, surkuttelin häntä. Hän oli nainut mies ja hänen vaimonsa oli\nLeithissä. En muista oliko hänellä lapsiakin, mutta toivoakseni ei.\n\nElämäni ei ollut kovinkaan raskasta jäljellä olevana laivassa\nolo-aikanani, joka, kuten tulette näkemään, ei ollut varsin pitkä.\nRuokani oli yhtä hyvää kuin kenentahansa heistä, ja etikassa\nsäilytetyistä vihanneksistakin, jotka olivat suurimpana herkkuna, minä\npääsin osalle. Jos olisin tahtonut, olisin vielä saanut juoda aamusta\niltaan kuin Mr Shuan. Seuraa minulla oli ja laillaan hyvääkin. Mr Riach,\njoka oli ollut kimnaasissa, puheli hyvällä tuulella ollessaan minun\nkanssani kuin ystävä ja kertoi paljon hauskoja asioita, joista muutamat\nolivat opettavaisiakin. Ja kapteenikin, joka muuten enimmäkseen piti\nminut tarpeellisen välimatkan päässä, saattoi toisinaan käydä\npuheliaaksi ja kertoa minulle ihanista maista, joissa hän oli käynyt.\nRansome paran varjo painoi luonnollisesti meitä kaikkia ja minua ja\nerittäinkin Mr Shuania kaikista raskaimmin. Sitäpaitsi oli minulla\ntoinen, yksityinen huoli. Olin näet näiden miesten minulle häpeällisessä\npalveluksessa, miesten, joita halveksin ja joista yksi oli ansainnut\nvähintäänkin hirsipuun. Se oli huolenani nykyisyydestä. Ja\ntulevaisuuteni -- sen valossa näin vain raatavani orjana\ntupakkapelloilla neekerien parissa. Mr Riach ei ruvennut enää,\narvattavasti varovaisuuden vuoksi, kanssani puheisiin asiastani, ja\nkapteeni, koettaessani lähestyä häntä, työnsi minut pois luotaan kuin\nkoiran eikä tahtonut kuulla sanaakaan. Siten kului päivä toisensa\njälkeen ja rohkeuteni väheni vähenemistään. Lopulta olin iloinen, kun\nsain edes tehdä työtä, joka esti minua ajattelemasta.\n\n\n\n\n9 LUKU.\n\nAlan Breck ja hänen kultavyönsä.\n\n\nVähän toista viikkoa oli kulunut, ja sillä aikaa kävi huono onni, joka\n\"Covenantia\" oli tähän asti matkalla seurannut, yhä ilmeisemmäksi.\nMuutamina päivinä priki pääsi jonkun matkaa eteenpäin, toisina se taas\najautui suorastaan taaksepäin. Lopulta olimme joutuneet niin kauas\netelään, että koko yhdeksännen päivän purjehdimme edestakaisin Cape\nWrathin ja sen molemmin puolin kohoavien jylhien ja kallioisten rantain\nnäkyvissä. Tämän johdosta pitivät päälliköt neuvottelun, jossa tehtyä\npäätöstä minä kyllä en ymmärtänyt, mutta sen seurauksen näin. Entistä\nepäedullista tuulta käytimme näet eduksemme ja laskimme etelää kohti.\n\nKymmenennen päivän illalla pienenivät laineet ja paksu valkoinen sumu\nkietoi kaiken märkään vaippaansa, niin ettei nähnyt prikin toisesta\npäästä toiseen. Koko iltapuolen päivää näin kannella käydessäni miesten\nja päälliköiden tirkistelevän reilingin yli \"tyrskyjä etsien\", kuten he\nsanoivat. Vaikka tuosta en vähääkään ymmärtänyt, vainusin kuitenkin\nvaaraa, ja olin sen tähden peloissani.\n\nNoin kello kymmenen aikaan yöllä, palvellessani Mr Riachia ja kapteenia\nillallis-pöydässä, laiva törmäsi voimakkaalla rytinällä jotakin vastaan,\nja me kuulimme huutoja. Molemmat isäntäni hypähtivät ylös.\n\n\"Nyt ollaan karilla!\" sanoi Mr Riach.\n\n\"Eikö mitä sir\", vastasi kapteeni. \"Olemme vain laskeneet jonkun venheen\nyli.\"\n\nHe kiiruhtivat ulos.\n\nKapteeni oli oikeassa. Olimme sumussa purjehtineet muutaman venheen yli.\nSe oli mennyt keskeltä kahtia ja vajonnut pohjaan kaikkine väkineen yhtä\nlukuunottamatta. Pelastunut mies oli, kuten sittemmin kuulin, istunut\nperässä muiden hoitaessa airoja. Yhteentörmäyksessä oli venheen perä\nkohonnut ilmaan ja mies, hänellä kun olivat kädet vapaina eikä hänen\npolviin asti ulottuva verkaviittansa sanottavasti haitannut liikkeitä,\noli silloin hypännyt ylös ja tarttunut prikin keularaakaan. Selvää oli,\nettä miestä seurasi onni ja että hän oli tavattoman notkea ja voimakas,\nkun hän sillä tavalla pelastautui niin suuresta vaarasta. Ja kun\nkapteeni toi hänet kansihyttiin ja minä ensikerran loin silmäni häneen,\noli hän yhtä levollisen näköinen kuin minäkin.\n\nHän oli lyhyenläntä, mutta kaunisvartaloinen ja vilkas kuin vuohi.\nKasvot olivat avomieliset, mutta auringon paahtamat ja täynnä\nrokonarpia. Silmät olivat tavattoman vaaleat ja niissä oli jonkunlainen\nvälkähtelevä, raivokas ilme, joka samalla kertaa veti puoleensa ja\npelästytti katselijaa. Heitettyään päällystakin yltään hän pani pöydälle\nkaksi hopeahelaista pistoolia, ja vyöllä näin minä hänellä olevan suuren\nmiekan. Hänen käytöksensä oli sen lisäksi hieno, ja kapteenia hän\npuhutteli erittäin nokkelasti. Ensi silmäyksellä näin, että häntä oli\nminun pitäminen paremmin ystävänä kuin vihamiehenä.\n\nKapteenikin teki havannoitaan; mutta enemmän vaatteista kuin itse\nmiehestä. Ja otettuaan päällystakin pois, näyttikin vieraamme todella\nliian hienolta kauppaprikin kansihyttiin. Hänellä oli näet sulilla\nvarustettu hattu, punaiset liivit, mustat villasamettiset polvihousut\nsekä hopeanapeilla ja hopeaompeluksilla varustettu nuttu. Kallisarvoinen\npuku siis, vaikka nyt vähän sumusta ja vaatepäällä nukkumisesta\nturmeltunut.\n\n\"Minä olen pahoillani venheen takia, sir\", virkkoi kapteeni.\n\n\"Siinä hukkui muutamia kunnon miehiä\", vastasi vieras, \"jotka ennemmin\nsoisin jälleen tapaavani kuivalla maalla kuin pelastavani kymmenkunnan\nvenhettä.\"\n\n\"Teidän ystäviänne?\" kysyi Hoseason.\n\n\"Ei teillä ole yhtään sellaista ystävää\", vastasi toinen. \"He olisivat\nkuolleet kuin koirat minun tähteni.\"\n\n\"Mutta, sir\", jatkoi kapteeni tarkastellen yhä häntä, \"onhan maailmassa\nenemmän miehiä kuin venheitä, joihin he mahtuisivat.\"\n\n\"Se on aivan totta\", huudahti toinen, \"ja te näytätte olevan sangen\nteräväjärkinen mies.\"\n\n\"Minä olen ollut Ranskassa, sir\", lausui kapteeni äänellä, josta selvään\nhuomasi hänen sanoillaan tarkoittavan enemmän kuin näytti.\n\n\"Vai niin. Onhan siellä kyllä moni kunnon mies käynyt\", vastasi toinen.\n\n\"Epäilemättä\", jatkoi kapteeni, \"ja koreatakkisetkin.\"\n\n\"Soo-o!\" huudahti vieras. \"Vai sieltä päin se tuuli käy!\"\n\nNäin sanoen tarttui hän nopeasti pistooleihinsa.\n\n\"Elkäähän olko niin kuumaverinen!\" lausui kapteeni. \"Elkää tehkö\ntyhmyyksiä ennenkuin näette onko sellaisia tarvis. Teillä on\nranskalaisen sotamiehen puku yllänne ja skotlantilainen kieli suussanne;\nmutta niin on monella kunnon miehellä näinä aikoina, enkä minä siitä\ntahdo mitään pahaa puhua.\"\n\n\"Niinkö? Kuulutteko te kunnialliseen puolueeseen?\" kysyi koreatakkinen\nvieras, tarkoittaen kysyä: \"oletteko jakobiitti\", sillä tällaisissa\nvaltiollisissa kiistoissa pitää kumpikin puolue itseään kunniallisena.\n\n\"Minä olen harras protestantti ja siitä kiitän Jumalaa\", vastasi\nkapteeni. -- Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin hänen puhuvan\nuskonnosta. Jälestä päin sain kuulla, että hän maissa ollessaan kävi\nahkerasti kirkossa. -- \"Mutta minä voin tuntea sääliä vainottuja miehiä\nkohtaan.\"\n\n\"Voitteko todellakin?\" kysäisi jakobiitti. \"No niin, sir. Ollakseni\naivan suora teitä kohtaan ilmoitan, että olen yksi noita kunniallisia\nmiehiä, jotka vuosina neljäkymmentäviisi ja kuusi olivat ahtaalla, ja\njos minä joutuisin noiden punatakkisten käsiin, kävisi minun hullusti.\nMinä olin matkalla Ranskaan. Eräs ranskalainen laiva luovi täällä,\nottaakseen minut mukaansa, mutta sumussa se meni huomaamattaan ohi --\njonka toivoisin sydämestäni teidänkin tehneen! Ja nyt sanon teille: jos\nvoitte laskea minut maihin siellä minne olin menossa, on minulla\nystäviä, jotka runsaasti palkitsevat teille vaivanne.\n\n\"Ranskaan?\" sanoi kapteeni. \"Ei, sir; se ei käy päinsä. Mutta mistä te\ntulette -- puhutaanpa siitä.\"\n\nSilloin hän sattui pahaksi onneksi huomaamaan minun seisovan nurkassani\nja käski minut keittiöön laittamaan ruokaa vieraalle. Saatte olla\nvarmat, etten käskyä täyttäessäni viivytellyt. Tullessani takaisin\nhyttiin näin miehen ottaneen vyöltään rahavyön ja heittäneen pari\nguineaa pöydälle. Kapteeni loi katseensa suuttuneen näköisenä ensin\nrahoihin, sitten vyöhön ja vieraan kasvoihin.\n\n\"Puolet siitä ja minä olen teidän miehenne\", huudahti hän.\n\nToinen pisti rahat takaisin vyöhön ja piilotti sen liiviensä alle.\n\n\"Olen jo sanonut teille, sir\", lausui hän, \"ettei äyriäkään siitä ole\nminun omaisuuttani. Se on minun päällikköni, ja\", jatkoi hän hattuunsa\ntarttuen, \"samalla kun olisin tuhma asiamies, jos en raskisi, menettää\nmuutamia kolikoita saadakseni loput perille, olisin kurja olento, jos\nostaisin oman turvallisuuteni liian kalliisti. Kolmekymmentä guineaa,\njos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette\nLinnhen lahteen. Sen saatte jos tahdotte; muussa tapauksessa tehkää mitä\nhaluatte.\"\n\n\"Todellako!\" tuumi kapteeni. \"Mutta jos jätän teidät sotamiesten\nkäsiin?\"\n\n\"Siinä tekisitte tyhmästi\", vastasi toinen. \"Päällikköni on menettänyt\nomaisuutensa, kuten kaikki muutkin kunnialliset miehet Skotlannissa.\nHänen maatilansa on tuon Kuningas Yrjöksi nimitetyn miehen hallussa, ja\ntämän upseerit kantavat tai koettavat kantaa maatilan verot. Mutta\nSkotlannin kunnian tähden pitävät alustalaisparat piileskelevästä\nisännästäänkin huolta, ja nämä rahat ovat juuri osa niistä veroista,\njoita Kuningas Yrjö himoitsee. Ja nyt, sir, te näytätte minusta asian\nymmärtävältä mieheltä; viekää nämä rahat hallitukselle ja paljonko\nluulette niistä teidän osalle lankeavan!\"\n\n\"Arvattavasti kovin vähän\", sanoi Hoseason ja lisäsi sitten kuivasti,\n\"jos he tietäisivät. Mutta luullakseni voisin, jos koettaisin, pitää\nsuuni kiinni asiasta.\"\n\n\"Mutta minä annan teidät ilmi!\" huudahti vieras. \"Pettäkää vain minut,\nniin minä petän teidät. Jos minut otetaan kiini, tulevat he saamaan\ntietää kenen rahat ovat.\"\n\n\"No niin\", vastasi kapteeni, \"kun sen kerran täytyy niin käydä, niin ei\nsille mitään mahda. Kuudestakymmenestä guineasta teen siis sen. Tässä on\nkäteni.\"\n\n\"Ja tässä on minun\", lausui toinen.\n\nSen jälkeen kapteeni meni ulos, -- mielestäni tavallista kiiruummin --\nja jätti minut vieraan kanssa kahden kesken hyttiin.\n\nTähän aikaan, muutama vuosi jälkeen 1745:n, palasi moni maanpakoon\najettu mies henkensä uhalla takaisin kotiseudulleen tapaamaan ystäviään\ntahi keräämään jonkun verran rahoja, ja jokapäiväisenä puheenaineena\noli, miten erittäinkin karkoitettujen ylämaalais-johtajien alustalaiset\nelivät tarkasti säästääkseen rahoja heitä varten, ja kuinka heidän\nklaaniensa hoitajat uhmasivat sotilasvaltaa haaliakseen ne kokoon ja\nsuuren sotalaivastomme vartioimisesta huolimatta kuljettivat ne heille\nmeren toiselle puolen. Tästä kaikesta olin tietysti minäkin kuullut\nkerrottavan. Ja nyt oli tuossa edessäni mies, joka oli tuomittu\nkuolemaan ei ainoastaan sentähden, että hän oli kapinoitsija ja\nsalakuljettaja, vaan myöskin siksi, että hän oli mennyt Ranskan\nkuninkaan Louis'in palvelukseen. Ja ikäänkuin tämä kaikki ei olisi vielä\nriittänyt, oli hänellä nyt ympärillään vyö täynnä kultaisia guinean\nrahoja. Mikä minun mielipiteeni olikin, en saattanut olla katselematta\nsellaista miestä vilkkaalla mieltymyksellä.\n\n\"Ja te siis olette jakobiitti?\" alotin kantaessani ruokaa hänelle.\n\n\"Olenpa niinkin\", vastasi hän ruveten syömään. \"Ja sinä, pitkästä\nnaamastasi päättäen olet whig?\"[1]\n\n[1] Whig eli Whigamore oli niiden nimi, jotka olivat kuningas Yrjölle\nuskollisia.\n\n'Siltä väliltä', sanoin, jotten suututtaisi häntä, sillä todellisuudessa\nolin niin ankara whig, kuin Mr Campbell oli minusta saanut.\n\n\"Tyhmyyksiä!\" sanoi hän. \"Mutta kuuleppas sinä Mr 'Siltä väliltä', tämä\npullosi on tyhjä; ja kovin surkeaa on, jos minun nyt pitää maksaa\nkuusikymmentä guineaa enkä saa edes ryyppyäkään kaupan päällisiksi.\"\n\n\"Minä käyn noutamassa avaimen\", lausuin ja astuin ulos kannelle.\n\nSumu oli yhtä sakea kuin ennenkin, mutta laineet olivat hävinneet\nmelkein jäljettömiin. Priki oli pantu ankkuriin, kun ei enää tiedetty\nmissä oltiinkaan, eikä heikko tuuli ollut matkan suunnalle suotuisa.\nJotkut miehistä tarkastelivat vielä merta, mutta kapteeni ja molemmat\nperämiehet seisoivat innokkaasti keskustellen keskellä laivaa. Heti\npälkähti päähäni ettei heillä ollut hyvä mielessä, ja jo ensimäiset\nsanat, jotka kuulin lähestyessäni hiljaa heitä, vahvistivat luuloni.\n\nIkään kuin olisi äkkiä keksinyt jonkun mainion tuuman huudahti näet Mr\nRiach:\n\n\"Emmeköhän saisi häntä viekotelluksi ulos kansihytistä!\"\n\n\"Parempi on\", vastasi Hoseason, \"että hän pysyy vain siellä. Hänellä ei\nole siellä tilaa käyttää miekkaansa.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Riach; \"mutta hänen kiinniottaminen ei ole leikin\ntekoa.\"\n\n\"Joutavia\", lausui Hoseason. \"Voimmehan mennä häntä puhuttelemaan,\nasettua toinen toiselle puolen häntä ja ottaa kiinni häneltä molemmat\nkädet. Ja jos se ei onnistu, hyökätään sisään molemmista ovista ja\nnujerretaan hänet allemme, ennenkuin hän ehtii paljastaa miekkaansa.\"\n\nTämän kuultuani rupesin pelkäämään ja vihaamaan noita kavaloita, ahnaita\nja verenhimoisia miehiä, joiden seurassa purjehdin. Ensin aioin juosta\ntieheni, mutta tulin sitten rohkeammaksi ja sanoin:\n\n\"Kapteeni, vieras haluaa ryyppyä ja pullo on tyhjä. Tahdotteko antaa\nminulle avaimen?\"\n\nKaikki kolme säpsähtivät ja kääntyivät minuun päin.\n\n\"Ahaa, kas tässä keino, jolla ampuma-aseet saadaan! huudahti Riach, ja\njatkoi sitten minulle: \"Kuuleppa, David. Tiedätkö missä pistoolit ovat?\"\n\n\"Miksei\", puuttui Hoseason puheeseen. \"David tietää; David on hyvä\npoika. Katsos, David, tuo rajupäinen ylämaalainen on laivalle\nvaarallinen, paitsi sitä että hän on Kuningas Yrjön, Jumala häntä\nsiunatkoon, katkera vihamies.\"\n\nEi koskaan sitten laivalle tuloni oltu minua niin davideltu kuin nyt.\nMinä myöntelin vain, ikäänkuin kaikki mitä puhuttiin olisi ollut aivan\nluonnollista.\n\n\"Pulma on nyt siinä\", jatkoi Hoseason, \"että kaikki ampuma-aseemme,\npienet ja suuret, ovat kansihytissä tuon miehen nokan edessä, samoinkuin\nruutikin. Jos nyt minä, tahi jompikumpi perämiehistä menisi niitä\nottamaan, heräisi hänessä epäluulo; mutta sinunlaisesi poika saattaisi\nhuomiota herättämättä näpistää sieltä ruutisarven ja pistoolin tahi\nparikin. Ja jos tämän taidolla suoritat, pidän minä asian mielessäni,\njos milloin olet hyvän ystävän tarpeessa -- ja sellaista tarvitset\nainakin Carolinaan päästyämme.\"\n\nTässä kuiskasi Mr Riach hänelle jotain.\n\n\"Aivan oikein, sir\", vastasi Hoseason ja lisäsi sitten minulle: \"Ja\nkuulehan vielä, David, tuolla miehellä on vyö täynnä kultaa ja minä\npanen sanani pantiksi siitä, että pääset rahoista osalle.\"\n\nSanoin tekeväni, kuten hän tahtoi, vaikka sydäntäni ahdisti niin, etten\ntahtonut saada sanaakaan suustani. Myöntymykseni saatuaan hän antoi\nminulle väkijuomakaapin avaimen ja minä läksin hitaasti kävelemään\nhyttiin päin.\n\nMitä minun oli tekeminen? He olivat koiria ja varkaita, he olivat\nryöstäneet minut kotimaastani, he olivat murhanneet Ransome raukan.\nPitikö minun nyt olla avullisena toiseen murhaan? Mutta toiselta puolen\noli varma kuolema edessäni, sillä mitäpä voi poika ja mies, vaikka he\nolisivat olleet rohkeita kuin jalopeurat, laivan koko miehistöä vastaan!\n\nTuumailin vielä asiaa puolelta jos toiseltakin, saamatta sitä sen\nselvemmäksi, kun saavuin kansihyttiini ja näin jakobiitin lampun alla\nsyövän rauhassa illallistaan. Silloin selvisi asia minulle yhtäkkiä.\nMinun ansioni se ei ollut eikä oma päätökseni saanut minua ottamaan tätä\naskelta. Ikäänkuin vaistomaisesti menin suoraan pöydän luo ja laskin\nkäteni hänen olkapäälleen.\n\n\"Tahdotteko, että teidät murhataan?\" lausuin.\n\nHän hypähti ylös ja loi minuun selvästi kysyvän katseen.\n\n\"Kaikki ovat murhamiehiä täällä\", huudahdin. \"Koko laiva on heitä\ntäynnä. He ovat jo murhanneet pojan, ja nyt on teidän vuoronne!\"\n\n\"No, no, eivät he vielä ole minua käsiinsä saaneet\", sanoi hän ja jatkoi\nsitten katsoen veitikkamaisesti minuun: \"Tahdotko sinä auttaa minua.\"\n\n\"Tahdon, totisesti\", vastasin. \"Minä en ole varas, enkä vielä\nmurhamieskään. Minä tahdon auttaa teitä.\"\n\n\"No, mikä sinun nimesi sitten on?\" kysyi hän.\n\n\"David Balfour\", vastasin ja arvelin, että noin hienosti puettu mies\ntietysti piti ylhäisistä ihmisistä, lisäsin ensi kerran: \"of Shaws\".\n\nHänelle ei edes pälkähtänyt päähän epäillä minua, vaikka ylämaalainen on\ntottunut näkemään ylhäiset miehet mahtavassa asemassa; mutta hänellä\nitsellään kun ei ollut maatiloja, loukkasivat sanani hänen lapsellista\nturhamielisyyttään.\n\n\"Nimeni on Stewart\", lausui hän kohoten seisoalleen. \"Alan Breckiksi\nminua nimitetään. Kuninkaallinen nimi minulla kyllä on, vaikka kannankin\nsitä koristelematta ja vaikka minulla ei olekaan minkään talorähjän\nnimeä sen peräkaneetiksi.\"\n\nSen sanottuaan hän kääntyi tarkastelemaan puolustuslaitoksiamme.\n\nKansihytti oli rakennettu erittäin vahvaksi, jotta se kestäisi\nhyökylaineiden iskut. Sen viidestä aukosta olivat ainoastaan\nkatto-ikkuna ja molemmat ovet siksi suuria että mies mahtui siitä. Ovet\nsaattoi sitäpaitsi vahvasti sulkea. Ne olivat jykevästä tammesta tehdyt\nja uurroksissa kulkevat sekä varustetut haoilla, joilla ne tarpeen\nmukaan voi pitää kiinni tahi aukinaisina. Toinen niistä oli jo suljettu\nja minä vahvistelin vielä sen salpoja. Mutta kun rupesin työntämään\ntoistakin ovea kiinni, esti minut Alan siitä.\n\n\"David\", lausui hän, \"-- en näet jaksa pitää mielessäni tuota sinun\nkartanoasi ja siksi uskallan kutsua sinua ainoastaan Davidiksi -- tämä\novi on avoimena tärkein puolustuspaikkamme.\"\n\n\"Vielä parempi se olisi suljettuna\", huomautin.\n\n\"Ei ollenkaan, David\", lausui hän. \"Huomaa, että minulla on silmät\nainoastaan yhdelle suunnalle, ja niin kauan kuin tuo ovi on auki ja\nminulla kasvot sinnepäin, on suurin osa vastustajiani edessäni, jossa\nminä toivoisin niiden aina olevan.\"\n\nPuistellen päätään ja tuumien, ettei hän ikimaailmassa ollut kurjempia\naseita nähnyt, hän antoi minulle seinältä miekan, joita siellä pyssyjen\njoukossa oli muutamia. Sitten hän asetti minut istumaan pöydän ääreen ja\nantoi minulle ruutisarven, pussillisen kuulia ja kaikki pistoolit, jotka\nhän käski minun lataamaan.\n\n\"Se on parempaa työskentelyä\", sanoi hän, \"jalosukuiselle herrasmiehelle\nkuin kaaputtaa lautasia ja kantaa ryyppyjä tervaisille merimiehille.\"\n\nSen sanottuaan hän asettui keskelle lattiaa, päin oveen, paljasti suuren\nmiekkansa ja teki sillä muutamia liikkeitä tutustuakseen huoneeseen,\njossa hänen oli sitä käytettävä.\n\n\"Minun täytyy vain pistää eteenpäin\", sanoi hän päätään pudistaen, \"ja\nse on hyvin ikävä seikka. Siten ei ole paljon hyötyä\nmiekkailutaidostani, joka nyt on ainoa pelastuksemme. Ala nyt sinä\nladata pistooleja ja pane mieleesi mitä sanon.\"\n\nLupasin olla tarkkaavainen. Rintaani ahdisti, suutani kuivasi ja\nsilmiäni hämärsi. Ajatellessani sitä mieskarjaa, joka pian oli hyökkäävä\npäällemme, menin aivan sekaisin, ja prikin laitoja vasten loiskivat\naallot, joihin ruumiini arvelin varhain huomenaamuna heitettävän,\ntekivät minuun kummallisen vaikutuksen.\n\n\"Ensiksikin\", sanoi Alan, \"kuinka monta meillä on vastassamme?\"\n\nLaskin heidät, mutta ajatukseni olivat niin sekaisin, että sain heidän\nlukunsa melkein kaksinkertaiseksi ja vastasin: \"Viisitoista.\"\n\nAlan vihelsi.\n\n\"No niin\", sanoi hän, \"sille ei mitään mahda. Kuule vain nyt mitä sanon.\nTästä ovesta, jossa päätaistelun luulen syntyvän, pidän minä huolen.\nSinulla ei siinä ole mitään tekemistä. Muista vain ettet ammu tänne\npäin, vaikka minä joutuisinkin alakynteen, sillä ennemmin soisin\nkymmenen vihollista uhkaavan minua etupuolelta kuin sinunlaisen ystävän\nampua paukuttelevan selkäni takana.\"\n\nTunnustin, etten todellakaan ollut mikään mainio ampuja.\n\n\"Se oli rohkeasti sanottu\", huudahti hän hyvin hämmästyneenä\navomielisyydestäni. \"Monella kunnon miehellä ei olisi päätä puhua noin\nsuoraan!\"\n\n\"Mutta, sir\", huomautin, \"takanasi on toinen ovi, jonka he ehkä\nmurtavat.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän, \"siinä onkin sinun osasi. Heti kuin olet\nladannut pistoolit, tulee sinun kiivetä tuolle lavitsalle, josta käsin\nvoit helposti vahtia ikkunassa, ja jos he rupeavat käymään käsiksi\noveen, täytyy sinun ampua. Mutta siinä ei ole kaikki. Opetetaanpa sinua\nvähän sotilaaksi, David. Mitä muuta tulee sinun vartioida?\"\n\n\"Kyllähän tuota kattoikkunaa\", vastasin, \"mutta silloin pitäisi minulla\nolla silmät takanakin, jotta voisin pitää molemmista huolta. Vahtiessani\nnäet toista, olen selin toiseen.\"\n\n\"Se on totinen tosi\", sanoi Alan. \"Mutta eikö sinulla ole korvia?\"\n\n\"Varmemmasti onkin!\" huudahdin. \"Täytyyhän minun kuulla, jos lasit\nsärjetään.\"\n\n\"Näkyy sinussa olevan hiukan järjen kipinääkin\", lausui Alan\nleikillisesti.\n\n\n\n\n10 LUKU.\n\nTaistelu kansihytissä.\n\n\nMutta nyt oli lepoaikamme lopussa. Kannella olijat olivat odottaneet\nminua ikäväkseen asti, ja tuskin oli Alan lausunut viimeiset sanansa,\nkun kapteenin kasvot ilmestyivät avonaiseen oveen.\n\n\"Seis!\" karjaisi Alan, ojentaen miekkansa häntä kohti.\n\nKapteeni pysähtyikin, mutta ei väistynyt askeltakaan.\n\n\"Miekka kädessä?\" sanoi hän. \"Onpa tämä kummallinen palkinto\nvieraanvaraisuudesta.\"\n\n\"Ymmärrättekö?\" lausui Alan. \"Minä olen kuninkaallinen henkilö; minä\nkannan kuninkaan nimeä. Minun asemerkkini on tammi. Näettekö miekkaani?\nSe on katkonut kaulat useammalta whigamorelta kuin teillä on varpaita\njaloissanne. Kutsukaa roskajoukkonne taaksenne, sir, ja käykää päälle.\nKuta pikemmin taistelu alkaa, sitä sukkelammin tunnette tämän teräksen\ntunkeutuvan sisälmyksiinne.\"\n\nKapteeni ei vastannut mitään Alanille, vaan heitti minuun vihasta\nsäihkyvän silmäyksen. \"David\", sanoi hän, \"tätä minä en unhota.\" Hänen\nsanansa viilsivät ilkeästi sydäntäni.\n\nSamassa hän hävisi ovelta.\n\n\"Katso nyt päätäsi\", sanoi Alan, \"sillä kohta alkaa leikki.\"\n\nAlan otti vasempaan käteensä tikarin siltä varalta, että joku pääsisi\npujahtamaan hänen miekkansa alitse. Minä puolestani kiipesin raskain\nsydämin lavitsalleni syli täynnä pistooleja ja avasin ikkunan, jossa\nminun oli vahdittava. Ainoastaan pientä osaa kannesta saatoin pitää\nsilmällä, mutta siinä olikin tarpeeksi. Meri oli laannut aaltoilemasta\neikä tuulen henkäyskään liikutellut purjeita. Laivalla vallitsi siten\nsyvä hiljaisuus, jonka kestäessä minä olin selvään kuulevinani puhelun\nhyminää. Hetken kuluttua kuulin teräksen rämähtävän kantta vasten. Siitä\narvasin, että nyt jaettiin siellä miekkoja, ja että joku oli pudottanut\naseensa kannelle. Sitten oli taas kaikki hiljaa.\n\nEn tiedä, lienenkö ollut peloissani, mutta sydämeni tykytti kuin linnun,\nyhtä tiheään ja yhtä lyhyeen. Silmieni eteen laskeusi verho, jonka vähän\nväliä karkoitin, mutta joka yhä uudelleen ilmestyi. Toivoa ei minulla\nollut nimeksikään. Mieltäni murjoi synkkä epätoivo ja jonkinlainen viha\nmaailmaa kohtaan, ja sen tähden tahdoin myydä henkeni niin kalliista\nkuin mahdollista. Muistan koettaneeni rukoilla; mutta kiihottunut\nmielentilani ei antanut minulle aikaa ajatella sanoja. Toivoin vain että\ntappelu alkaisi ja kaikki olisi ohi.\n\nÄkkiä se alkoikin. Ensin jalkojen töminää ja miesten mölinää, sitten\nAlanin riemuhuuto, aseiden kalsketta ja jonkun haavoittuneen parahdus.\nVilkaisin taakseni olkani yli ja näin Mr Shuanin mittelevän ovella\nmiekkoja Alanin kanssa.\n\n\"Hän se juuri murhasi pojan!\" huusin.\n\n\"Pidä huolta ikkunastasi\", vastasi Alan: ja kääntyessäni paikalleni näin\nhänen lävistävän miekallaan perämiehen.\n\nOlikin jo aika huolehtia tehtävästäni, sillä tuskin olin kääntänyt\nkasvoni takaisin ikkunaan päin, kun viisi miestä muurin-murtajan sijasta\nvara-raakapuu käsissään, juoksi ohitseni ja asettui asentoon murtaakseen\noven. Pistoolia en ollut vielä koskaan lauaissut, harvoin kivääriäkään,\nsitä vähemmin ihmisolentoa kohti. Mutta nyt tai ei koskaan: ja juuri kun\nhe heilauttivat raakapuuta, karjaisin minä: \"Tuossa on teille!\" ja\nammuin heidän keskelleen.\n\nLuultavasti laukaus osui, koska eräs heistä parahti ja horjahti askeleen\ntaaksepäin. Muut hyökkääjistä pysähtyivät hämmästyneinä. Mutta minä en\nantanut heille aikaa miettimiseen, vaan ammuin toisen kuulan heidän\npäittensä yli. Kolmannella laukauksellani, joka sattui yhtä huonosti\nkuin toinenkin, he heittivät raakapuun käsistään ja juoksivat pois.\n\nNyt katselin taas ympärilleni kansihytissä. Se oli aivan täynnä\nruudinsavua ja korvani tuntuivat menneen rikki paukauksista. Mutta\nsiellä seisoi Alan kuten äskenkin; siinä vain oli eroa, että hänen\nmiekkansa oli veressä kahvaa myöten, ja itse hän näytti niin\nvoitonriemua säteilevältä ja seisoi niin uhkeassa asennossa, kuin olisi\nhän ollut aivan voittamaton. Aivan hänen edessään lattialla oli Mr Shuan\nkontallaan. Verta pulppusi hänen suustaan, ja kauhistuttava ilme\nkalmankalpeilla kasvoillaan hän vajosi hitaasti yhä alemmaksi. Juuri\nsiinä minun katsellessani tarttui muuan takana seisovista häntä\nkantapäihin ja laahasi hänen ruumiinsa ulos kansihytistä. Luullakseni\nhän heitti silloin henkensä.\n\n\"Siinä on teille yksi whigejänne!\" huudahti Alan ja kysyi sitten\nkääntyen minuun päin, olinko saanut mitään aikaan.\n\nIlmoitin tehneeni lopun yhdestä, luullakseni kapteenista.\n\n\"Ja minä olen toimittanut kaksi tieltä pois\", sanoi hän. \"Ei, verta ei\nole vielä kylliksi vuotanut. He tulevat pian takaisin. Paikallesi,\nDavid! Tämä oli vain ryyppy ruuan alle.\"\n\nAsettauduin takaisin paikalleni, latasin laukaisemani kolme pistoolia ja\nrupesin vahtimaan sekä silmin että korvin.\n\nVihollisemme neuvottelivat kannella lähellä minua ja niin kovalla\näänellä, että maininkien loiskeessa kuulin sanan tai pari heidän\nkeskustelustaan.\n\n\"Tämä oli Mr Shuanin syy\", kuulin jonkun sanovan.\n\nToinen vastasi siihen: \"Hiljaa, mies! Hän on maksanut osansa.\"\n\nSitten alenivat taas äänet entiseksi muminaksi. Kuulin vain jonkun\nheistä puhuvan melkein koko ajan kuin sotajuonta esittäen ja sitten\nyhden toisensa jälkeen vastaavan hänelle lyhyesti, ikäänkuin määräyksen\nsaatuaan. Siitä tiesin varmaan heidän hyökkäävän uudelleen ja ilmoitin\nhuomioni Alanille.\n\n\"Juuri sitä tulee meidän rukoillakin\", sanoi hän. \"Jos me emme saa\nannetuksi heille selkään oikein perinpohjaisesti, et sinä enkä minä tule\nsaamaan rauhaa. Mutta muista, että tällä kertaa on heillä tosi\nmielessä.\"\n\nNyt olivat pistoolini valmiit, eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin\nkuunnella ja odottaa. Ottelun kestäessä en ollut joutanut miettimään\nolinko peloissani, mutta nyt kun kaikki jälleen oli hiljaista, ei\najatuksissani ollut sijaa millekään muulle. Ne pyörivät vain terävissä\nmiekoissa ja kylmän teräksen kanssa. Ja kuullessani seuraavassa\ntuokiossa hiipiviä askelia ja miesten vaatteiden kahinaa kansihytin\nseinää vasten heidän asettuessaan pimeässä paikoilleen, olisin\nmielelläni huudahtanut ääneen.\n\nAskeleet ja kahina kuuluivat Alanin puolelta, ja minä aloin jo luulla\nosani taistelussa loppuneen, kun kuulin jonkun pudottautuvan hiljaa\nkatolle pääni päällä.\n\nKuului meripillin vihellys ja se oli merkki. Parvi miehiä hyökkäsi\nmiekka kädessä ovea kohti ja samassa iskettiin kattoikkuna sirpaleiksi.\nAukosta pujottautui mies ja hyppäsi lattialle. Ennenkuin hän pääsi\njaloilleen olin minä jo painanut pistoolin hänen selkäänsä vasten.\nOlisin hänet ampunutkin: mutta pistoolin suun koskettaessa häntä,\nihmisolentoa, menin aivan tarmottomaksi enkä kyennyt vetämään liipasinta\nyhtä vähän kuin osasin lentääkään.\n\nAlas hypätessään hän oli pudottanut miekkansa ja tuntiessaan\npistoolinsuun selässään hän pyörähti heti ympäri ja kiroten karkeasti\ntarttui minuun kiinni. Joko minun rohkeuteni silloin palasi tai nousi\npelkoni vastaavaan määrään, mutta kirkaisten ammuin minä häntä keskelle\nruumista. Hän päästi mitä kamalimman ja ilkeimmän ähkinän ja kaatui\nlattialle. Samassa koskettivat toisen miehen kattoikkunasta riippuvat\njalat päätäni. Tartuin toiseen pistooliin ja ammuin häneltä reidet läpi,\nja mies solahti aukon läpi pudota möksähtäen alas toverinsa ruumiin\npäälle. Nyt ei ollut aikaa harhaan ampumiseen yhtä vähän kuin\ntähtäämiseenkään. Asetin sen tähden pistoolinsuun pudonneen ruumista\nvasten ja laukasin.\n\nOlisin arvattavasti tuijottanut heihin liian kauan, mutta silloin kuulin\nAlanin huudahtavan ikäänkuin apua pyytäen ja se sai minut jälleen\ntajuihini.\n\nSiihen asti hän oli pitänyt puoliaan ovella. Mutta eräs merimies oli,\nAlanin kamppaillessa toisen kanssa, pujahtanut hänen miekkansa alitse ja\ntarttunut hänen ruumiiseensa. Alan pisteli häntä vasemmalla kädellään\ntikarillaan, mutta mies riippui hänessä kiinni kuin iilimato. Eräs\ntoinenkin oli murtautunut sisään ja seisoi jo miekka koholla. Oviaukko\noli täynnä miesten naamoja. Luulin olevamme hukassa ja tarttuen\nmiekkaani hyökkäsin sivulta heidän päälleen.\n\nMutta avuksi en ennättänyt. Iilimato päästi viimeinkin saaliinsa ja\nAlan, väistyttyään ensin taaksepäin saadakseen miekalleen tarpeellista\ntilaa hyökkäsi kuin karhu toisten päälle. He hajaantuivat hänen edessään\nkuin lampaat, pyörähtivät ympäri, ja läksivät käpälämäkeen kompastuen\nkiireessään toisiinsa. Alanin miekka välähteli keskellä pakenevaa\nvihollistemme parvea ja joka välähdyksen jälkeen kuului haavoittuneen\nkiljaisu. Luulin vielä olevamme hukassa, kun suureksi kummakseni\nhuomasin kaikkien vastustajiemme hävinneen ja Alanin ajavan heitä takaa\npitkin kantta kuin lammaskoira lampaita.\n\nOllen yhtä varovainen kuin rohkeakin, oli hän tuossa tuokiossa jälleen\nhytissä, ja silläaikaa merimiehet juoksivat yhä parkuen luullen hänen\nolevan heidän kintereillään. Kuulimme heidän yhdessä mylläkässä\nsyöksevän kanssiin ja lyövän luukun jälkeensä kiinni.\n\nKansihytti näytti teurastushuoneelta. Kolme kuollutta makasi sisässä ja\nmuuan virui kuoleman kielissä kynnyksellä. Ja Alan ja minä olimme\nvoittajina ja vahingoittumatta.\n\nAvoimin sylin hän lähestyi minua. \"Tule syliini!\" huudahti hän ja\nsyleili ja suuteli minua kiihkeästi. \"David\", sanoi hän, \"minä rakastan\nsinua kuin veljeäni. Mutta sano, veli\", huudahti hän innoissaan, \"enkö\nminä ole uljas miekkailija?\"\n\nSitten hän kääntyi neljän vihollisensa puoleen, lävisti heistä jokaisen\nmiekallaan ja vieritti toisen toisensa jälkeen ulos ovesta. Sitä\ntehdessään hän hymisi, lauleli ja vihelteli ikäänkuin jotain laulua\nmuistutellen. Mutta _hänen_ muistuttelemisensa oli sama kuin laulun\nlaatiminen. Koko ajan hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä oli loiste\nkuin lapsella saadessaan uuden leikkikalun. Hetken kuluttua hän istahti\nmiekka kädessä pöydälle. Laulunpätkä, jota hän oli sepitellyt, alkoi\nsujua selvemmin ja selvemmin ja lopuksi hän puhkesi kovalla äänellä\nlaulamaan geelinkielistä laulua. Usein jälkeenkinpäin hän lauloi sitä ja\nlaulu tulikin aivan yleiseksi. Monet kerrat olen sitä kuullut ja se on\nvähitellen selvinnyt minulle:\n\n      Tämä on laulu Alanin kalvasta:\n      tuli sen karasi,\n      surmaksi varasi,\n      Alan ei henkeä myy sillä halvasta.\n\n      Heit' oli monta, ja silmät ne hohti,\n      nostamaan nopeita\n      käsiä kopeita:\n      kalpa nous yksin kaikkia kohti.\n\n      Peuroja juoksee kukkulan laella,\n      häviten jälleen,\n      vuori jää tälleen,\n      pystyssä, yksin, ei varjossa vaella.\n\n      Tulkaatte kotkat korpien yöstä,\n      saarilta meren,\n      janoojat veren,\n      saaliinne kimppuun jo saatte te syöstä.\n\nTämä laulu, jonka sekä sanat että sävelen hän sepitti voittomme hetkenä,\nei ole aivan oikeudenmukainen minua kohtaan, joka koko ajan olin otellut\nhänen rinnallaan. Mr Shuan ja viisi muuta olivat joko kuolleet tai\nkokonaan taisteluun kykenemättömiä, ja näistä kuudesta olin minä\nlopettanut kaksi, ne, jotka tulivat kattoikkunasta. Sitäpaitsi oli vielä\nhaavoitettuja neljä kappaletta ja niistä oli yksi, eikä suinkaan\nhalpa-arvoisin, saanut haavansa minun kädestäni. Siten olin minäkin\nosaltani tappanut ja haavoittanut riittävästi tullakseni mainituksi\nAlanin runossa. Mutta runoilijan täytyy ajatella sointujaan; ja\nsuorasanaisesti puhuessaan Alan oli minulle enemmänkin kuin\noikeudenmukainen.\n\nSilloin en vielä tiennytkään, että minulle oli tehty vääryyttä. Sillä\nlukuunottamatta sitä, etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä, olin\npitkästä epätietoisesta odotuksesta ja vilskeestä ja jännityksestä\nmolempien lyhyiden ottelujemme aikana, sekä ennen kaikkea pelosta miten\nomalta osaltani niissä suoriutuisin, niin väsynyt, että olin iloinen,\nkun sain heittäytyä istumaan. Rintani oli niin raskas, että tuskin\nsaatoin hengittää. Nuo ampumani kaksi miestä ahdistivat minua\npainajaisen tavoin, ja yhtäkkiä aloin, tietämättä miksi, itkeä\nnyyhkyttää kuin lapsi.\n\nAlan taputti minua olkapäälle sanoen, että olin urhoollinen poika, mutta\nnukkumisen tarpeessa.\n\n\"Minä pidän ensiksi vahtia\", lausui hän. \"Joka tapauksessa on sinusta\nminulle suuri hyöty, enkä tahtoisi sinusta luopua vaikka saisin koko\nAppinin -- vaikkapa vielä Breadalbanenkin.\"\n\nTein siis itselleni vuoteen lattialle, ja pistooli kädessä ja miekka\npolvilla hän oli vahtina ensimäisen vuoron, seinällä naksuttavan\nkapteenin kellon mukaan kolme tuntia. Sitten hän herätti minut ja\nvuorostani vahdin minä toiset kolme tuntia. Ennen vahtiaikani loppua oli\njo aivan kirkas päivä. Aamu oli tyyni, meri lainehti uinaillen,\nkeinutellen laivaa ja pannen veren kansihytin lattialla häilymään\nedestakaisin. Rankka sade lotisi kattoa vasten. Koko vahdinpito-aikanani\nei kuulunut mitään mieltäkiinnittävää; ja peräsimen heilahduksista\nhuomasin, ettei ketään ollut sitäkään hoitamassa. Miehistä oli\ntodellakin (kuten sittemmin sain kuulla) niin moni haavoitettu tahi\nkuollut, ja loput niin masennuksissa että Mr Riachin ja kapteenin\ntäytyi, kuten Alanin ja minunkin, olla vahdissa, tai muutoin olisi priki\najautunut kauniisti karille. Oli onni, että yö oli niin tyyni; heti\nsateen alettua tyyntyi näet tuuli. Laivan ympärillä kalastamassa\nlentelevien lokkien valittavista huudoista saattoi kuitenkin päättää,\nettä tyynestä huolimatta olimme ajautuneet jotenkin lähelle rannikkoa\ntai jotakuta Hebridien saarista. Viimein näinkin, katsellessani ulos\nhytin ovesta, oikealla puolen Skyenin korkeat louhikkoiset kummut ja\nvähän matkaa siitä peräänpäin omituisen Rum-saaren.\n\n\n\n\n11 LUKU.\n\nKapteeni myöntyy.\n\n\nNoin kello kuuden aikaan istuuduimme Alan ja minä aamiaista syömään.\nLattia oli lasin sirpaleitten ja veritahrojen vallassa ja se vei minulta\nruokahalun. Muuten asemamme oli miellyttävä, tavallaan hullunkurinenkin.\nOlimme näet ajaneet päälliköt ulos omasta hytistään ja käytettävinämme\nolivat kaikki laivan juomat, niin viini kuin väkijuomatkin, sekä kaikki\nherkkuruuat, kuten vihannessäilykkeet ja hyvä leipä. Tämä jo oli\nitsessään kylliksi saamaan meidät hyvälle tuulelle; mutta suurimpana\nsyynä leikillisyyteemme oli kuitenkin se, että Skotlannin kahden\njanoisimman miehen (Mr Shuan oli näet kuollut) täytyi laivan\nkeulapuoleen suljettuina tyytyä juomaan, jota he enimmin vihasivat, --\nkylmään veteen.\n\n\"Saat nähdä\", huomautti Alan, \"eivätkö he piankin tule puheillemme.\nMiehen voi kyllä pidättää taistelemasta, mutta maistelemasta ei\nkoskaan.\"\n\nMe viihdyimme hyvin toistemme seurassa. Alan puheli todellakin mitä\nherttaisimmin; ja ottaen pöydältä veitsen, hän leikkasi minulle\ntakistaan yhden hopeanapeista.\n\n\"Nämä minä sain isältäni, Duncan Stewartilta\", lausui hän, \"ja yhden\nniistä annan nyt sinulle viime yön muistoksi. Ja kuljetpa sinä missä\ntahansa, ovat Alan Breckin ystävät kokoontuvat ympärillesi, kun vain\nnäytät tätä nappia.\"\n\nTämän hän sanoi ikäänkuin hän olisi ollut Kaarle Suuri ja sotajoukkojen\nkäskijä. Ja niin suuresti kuin ihailenkin hänen rohkeuttaan, olin aina\nvaarassa nauraa hänen turhamaisuudelleen. Sanon vaarassa, sillä minua\npelottaa jo ajatellakin sitä vihaa, joka hänessä olisi syttynyt jollen\nolisi hillinnyt naurunhaluani.\n\nHeti kun olimme päässeet syömästä, alkoi hän kaivella kapteenin arkun\nsisällystä, kunnes löysi sieltä vaateharjan. Sitten hän riisui takin\npäältään ja rupesi tarkastelemaan pukuaan ja hankaamaan siitä pois\ntahroja niin suurella huolella, että sellaisen olin luullut olevan\nainoastaan naisten tapana. Totta puhuen ei hänellä ollutkaan toista\npukua, ja sitäpaitsi se sopi, kuten hän itse sanoi, vaikka kuninkaalle\nja sentähden oli siitä pidettävä kuninkaallista huolta.\n\nNähdessäni, miten huolellisesti hän nyhti langat pois siitä, mistä oli\nnapin leikannut, aloin pitää hänen lahjaansa arvokkaampana.\n\nHän oli vielä täydessä puuhassa, kun kuulimme Mr Riachin huutavan meitä\npyytäen päästä puheille. Minä kiipesin kattoikkunan laidalle istumaan,\npistooli kädessä ja kasvoiltani hyvin rohkean näköisenä, mutta\nsisimmässäni peläten lasin särkyvän, ja pyysin häntä puhumaan suunsa\npuhtaaksi. Hän tuli kansihytin luo ja nousi köysikimpun päälle, joten\nhänen leukansa tuli katon tasalle. Hetken ajan silmäilimme äänettöminä\ntoisiamme. Luullakseni ei Mr Riach ollut ensi miehiä taistelussa eikä\nsenvuoksi ollut saanutkaan pahempaa vammaa kuin haavan leukaansa, mutta\nhän näytti hyvin alakuloiselta ja väsyneeltä, kun oli ollut jalkeilla\nkoko yön joko vahdissa tahi haavoitettuja hoitamassa.\n\n\"Tämä oli huono teko\", lausui hän viimein päätään pudistaen.\n\n\"Se ei ole meidän syymme\", vastasin.\n\n\"Kapteeni tahtoisi puhua ystäväsi kanssa\", sanoi hän. \"Voivathan he\nkeskustella ikkunan ääressä.\"\n\n\"Mutta emmehän tiedä mikä petos hänellä nyt on mielessä\", huomautin.\n\n\"Ei mikään, David\", vastasi mr Riach. \"Ja jos hänellä olisikin, niin,\nsuoraan sanoen, emme saisi miehiä mukaamme.\"\n\n\"Ovatko asiat sillä kannalla?\" huudahdin.\n\n\"Saatanpa sanoa sinulle vielä enemmänkin\", vastasi hän. \"Niin ei ole\nlaita ainoastaan miesten vaan minunkin, pelkään minä, David.\"\n\nTätä sanoessaan hän hymyili minulle. \"Ei\", jatkoi hän sitten, \"ainoa\ntoivomme olisi päästä hänestä erillemme.\"\n\nKeskustelin asiasta Alanin kanssa ja päätökseksi tuli, että puheille\npääsö myönnettiin ja molemmin puolin luvattiin heittää vihollisuudet\nsiksi aikaa. Mutta Mr Riachilla oli muutakin asiaa. Hän pyysi minulta\nryyppyä entisen ystävyytemme nimessä ja niin hartaasti, että minä\nviimein ojensin hänelle tuopillisen paloviinaa. Hän joi siitä osan ja\nvei loput mukanaan, arvattavasti jakaakseen sen päällikkönsä kanssa.\n\nHetken kuluttua tuli kapteeni, kuten oli sovittu, erään ikkunan ääreen\nja seisoi siellä sateessa, kantaen kättään siteessä ja näyttäen niin\nkalpealta ja synkältä ja niin vanhentuneelta, että sydämeni soimasi\nminua, kun olin häntä ampunut.\n\nÄkkiä Alan ojensi pistoolin hänen kasvojaan kohti.\n\n\"Pankaa tuo ase pois!\" lausui kapteeni. \"Enkö minä ole antanut sanaani,\nsir? vai tahdotteko te häväistä minua?\"\n\n\"Kapteeni\", vastasi Alan, \"minä pelkään ettei sanaanne ole luottamista.\nViime yönä te höpisitte ja löpisitte kuin toriämmä ja panitte sitten\nsananne pantiksi minulle, vahvistaen sen kädenlyönnillä; mutta aivan\nhyvin tiennette miten kävi. Häpeä sanallenne!\"\n\n\"Hyvä, hyvä, sir\", lausui kapteeni. \"Vähän te hyödytte\nvannottelemisestanne. Mutta meillä on muutakin puhumista\", jatkoi hän\nkatkerasti. \"Te olette saattaneet prikin häviöön. Minulla ei ole\nkylliksi miehiä jäljellä sitä hoitaakseni, ja ensimäinen perämieheni,\njoka oli minulle välttämätön, on saanut miekkanne sisuksiensa läpi ja\nkuollut sanaakaan virkkamatta. Minulla ei ole muuta neuvoa, sir, kuin\npurjehtia takaisin Glasgowiin hankkimaan uusia miehiä, ja sieltä olette,\njos haluatte, löytävä niitä, jotka voivat paremmin kanssanne puhella.\"\n\n\"Vai niin?\" huudahti Alan. \"Mutta minä tahdon tosiaankin puhua heille!\nVaikka koko tuossa kaupungissa ei olisi ketään, joka ymmärtää\nenglanninkieltä, on minulla heille kaunis puhe pidettävänä! Viisitoista\nmatruusia toisella puolen ja mies ja puolikasvuinen poika toisella! Ai,\nai, mies paha, se on surkeaa!\n\nKapteeni sävähti punaiseksi.\n\n\"Ei\", jatkoi Alan, \"se ei käy päinsä. Teidän täytyy laskea minut maihin\njuuri siinä paikassa, mistä oli sovittu.\"\n\n\"Mutta\", väitti kapteeni vastaan, \"minun ensimäinen perämieheni on\nkuollut -- itse tiedätte parhaiten millä tavalla. Ei kukaan meistä\njäljelle jääneistä tunne tätä rannikkoa; ja se on vaarallisimpia\npurjehdusvesiä.\"\n\n\"Minä annan nyt teidän valita\", lausui Alan. \"Laskekaa minut maihin joko\nAppinissa, Ardgourissa, Morvenissa, Arisaigissa tai Morarissa; taikka,\nsanalla sanoen, missä tahansa kolmenkymmenen peninkulman laajuisella\nalalla kotipaikastani lukien, lukuunottamatta kuitenkin Campbellien\ntiluksia. Onhan siinä alaa! Jos siihen ette osaa ohjata, täytyy teidän\nolla yhtä kunnoton purjehtija kuin taistelija. Ja minun kotipaikkani\nmiehet purjehtivat pienillä kalastusvenheillään saaresta saareen\nmillaisella ilmalla tahansa -- vieläpä yölläkin, jos niikseen tulee.\"\n\n\"Mutta pieni kalastusvenhe ei olekaan laiva\", vastasi kapteeni. \"Se ei\nole syväkulkuinen.\"\n\n\"No sama se, Glasgowiin sitten, jos haluttaa\", sanoi Alan. \"Teille\nsaadaan siis lopultakin nauraa.\"\n\n\"Vähät minä nyt naurusta välitän\", vastasi kapteeni. \"Mutta tämä kaikki\nmaksaa rahaa.\"\n\n\"Aivan niin, sir\", sanoi Alan, \"en minä mikään tuulenpieksäjä ole.\nKolmekymmentä guineaa jos laskette minut maihin merenrannalla ja\nkuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen.\"\n\n\"Mutta, sir, täältä missä nyt olemme, ei ole kuin tunnin matka\nArdnamurchaniin. Antakaa minulle kuusikymmentä, niin saatan teidät\nsinne.\"\n\n\"Ja minäkö antautuisin vaaraan joutua punatakkien käsiin ollakseni vain\nteille mieliksi?\" huudahti Alan. \"Ei, sir. Jos tahdotte ansaita\nkuusikymmentä guineaa, on teidän vietävä minut omille alueilleni.\"\n\n\"Mutta siten joutuisi priki vaaraan\", väitti kapteeni, \"ja teidän\nhenkenne samalla.\"\n\n\"Ottakaa tai olkaa ilman\", vastasi Alan.\n\n\"Voisitteko te ollenkaan auttaa laivan ohjaamisessa?\" kysyi kapteeni\nsynkän näköisenä.\n\n\"Sitä en voi taata\", vastasi Alan. \"Minussa on enemmän miekkailijan\n(kuten itsekin olette nähnyt) kuin merimiehen vikaa. Mutta minut on\nmonet kerrat noudettu täältä ja laskettu maihin tälle rannalle, ja\npitäisi minun sentähden ainakin jonkun verran tuntea sen salakareja.\"\n\nKapteeni pudisti synkkänä päätään.\n\n\"Jos minulta olisi tämän onnettoman luovimisen aikana tuhlaantunut\nvähemmän rahaa\", lausui hän, \"näkisin mieluummin teidät köyden\nsilmukassa kuin sallisin prikini joutua vaaraan. Mutta olkoon niin kuin\ntahdotte. Niin pian kuin saan vähänkin tuulta (ja jos en aivan pahasti\nerehdy, onkin sitä jonkun verran tulossa) käytän sitä hyväkseni. Mutta\nvielä yksi asia. Joku kuninkaan laivoista saattaa tavata meidät ja panna\ntarkastuksen toimeen, johon minä en ole syypää. Tämä rannikko on täynnä\nristeilijöitä -- te tiedätte kyllä minkätähden. No niin; jos niin\nsattuisi käymään, antanette kai silloin rahat minulle.\"\n\n\"Kapteeni\", vastasi Alan, \"niin pian kuin merkkilipun näette, on teidän\nasianne kiiruhtaa pakoon. Mutta minähän kuulin, että teillä siellä\nkeulapuolella on viinan puutos. Eiköhän tehtäisi tässä pieni\nvaihtokauppa: puteli paloviinaa kahdesta saavillisesta vettä.\"\n\nSe oli keskustelun loppuehdotus, ja molemmat puolet täyttivät sen\ntunnollisesti. Siten saimme me, Alan ja minä, viimeinkin pestä\nkansihytin ja hävittää tappamiamme miehiä muistuttavat verilätäköt. Ja\nkapteeni ja Mr Riach tulivat taas omalla tavallaan onnellisiksi, --\nviinaa saatuaan.\n\n\n\n\n12 LUKU.\n\nKuulen Punaisesta Ketusta.\n\n\nOlimme vielä kansihyttiä puhdistamassa kun pieni tuulenpuuska puhalsi\npohjoisluoteesta. Sade lakkasi ja aurinko pilkisti esiin.\n\nMutta nyt minun täytyy antaa pieni selitys, ja hyvä olisi jos lukijalla\nolisi kartta apuna. Sinä päivänä, jona sumussa purjehdittiin Alanin\nvenheen yli, olimme kulkemassa Pienen Minchin läpi. Taistelun jälkeisenä\npäivänä olimme kantautuneet Cannan-saaren itäpuolelle, tämän ja\nEriska-saaren väliin Long Island-saaristoon. Suorin tie täältä Linnhen\nlahteen olisi nyt ollut ahtaan Mull-salmen kautta. Mutta kapteenilla ei\nollut merikarttaa; hän ei uskaltanut viedä prikiään niin kauas\nsaaristoon. Kun nyt tuulikin oli suotuisa, päätti hän ennemmin kiertää\nTiree-saaren länsipuolitse ja tulla siten suuren Mull-saaren\neteläpuolelle.\n\nTuuli pysyi koko päivän samalla suunnalla pikemmin kiihtyen kuin\nlaimentuen, ja iltapäivällä alkoivat laineet aavalta mereltä vyöryä jo\nulommaisten Hebridien ympäri salmeen. Sisäsaaria kiertäessämme oli\nsuuntamme lounainen, joten ensimäiset jättiläislaineet tulivat sivulta\nheilutellen meitä pahasti. Mutta kun yön tultua käännyimme Tiree-saaren\nympäri, joten suuntamme tuli enemmän itäiseksi, kävivät ne myötäisiksi.\n\nAamupäivä oli kuitenkin, ennenkuin hyökylaineet meidät yllättivät,\nerittäin ihana, meitä suosi kirkas auringon paiste ja joka suunnalla\nnäkyi vuorisia saaria. Alan ja minä istuimme kansihytissä, jonka\nmolemmat ovet olivat auki, -- tuuli oli näet myötäinen -- ja poltimme\nyhden tai pari piipullista kapteenin hienoa tupakkaa. Silloin saimme\nkuulla toistemme elämänvaiheet, ja se oli erittäinkin minulle tärkeää\nkun minä siten sain tietoja jylhästä Highlannista, jonne pian olin\njoutuva. Siihen aikaan, jolloin tuo suuri kapina vielä oli tuoreessa\nmuistossa, täytyi joka miehen tietää mitä teki, ohjatessaan kulkunsa\nnoille kanervakankaille.\n\nKertomalla hänelle kaikki vastoinkäymiseni, olin hänelle esimerkkinä.\nAlan kuunteli kertomustani erittäin hyväntahtoisesti; mutta mainitessani\nhyvän ystäväni Mr Campbellin nimen, hän ponnahti ylös istualtaan sanoen\nvihaavansa kaikkia sen nimellisiä ihmisiä.\n\n\"Mutta\", sanoin minä, \"hän on mies, jonka ystävyydestä ylpeilisit.\"\n\n\"Campbellien kanssa en tahdo olla missään tekemisissä\", huudahti Alan,\n\"paitsi jos lyijypalasesta on kysymys. Minä vainoon heitä kaikkia kuin\nmetsän eläimiä. Kuoleman kielissäkin kömpisin polvilleni kamarini\nikkunan ääreen ampuakseni jotakuta heistä.\"\n\n\"Mutta mitä sinä, Alan, Campbelleille kiukuttelet?\"\n\n\"No niin\", vastasi Alan, \"sinä tiedät aivan hyvin että minä olen Appinin\nStewarteja ja että Campbellit ovat kauan kiusanneet ja ryöstäneet sen\nnimisiä ihmisiä. Ovatpa he vieneet meiltä maatiluksiakin kavaluudella --\nmutta eivät koskaan miekalla\", karjaisi hän iskien viimeistä sanaa\nlausuessaan nyrkkinsä pöytään. Mutta siitä en minä ollenkaan välittänyt,\nsillä tiesin alakynteen joutuneitten tavallisesti niin puhuvan. \"Mutta\nhe ovat tehneet vieläkin enemmän\", jatkoi hän, \"ja kaikki vain samassa\ntarkoituksessa: saadakseen mielet yhä enemmän kuohuksiin. He ovat\nvalehdelleet kuin reppukerjäläiset sekä sanoissa että paperilla, mutta\naina vain kietoutuen lain suojelevaan vaippaan.\"\n\n\"Sinun, joka tuolla tavalla tuhlaat nappeihisikin\", huomautin, \"en juuri\nluulisi kauppa-asioita paljon ymmärtävän.\"\n\n\"Saattaa niin olla\", vastasi Alan hymyillen. \"Tuhlaavaisuuteni perin\nsamalta mieheltä kuin nappinikin, isä paraltani, Duncan Stewartilta,\nrauha hänen sielulleen. Hän oli sukunsa uljain mies; ja paras\nmiekkailija koko Highlannissa, David, ja se on sama kuin koko\nmaailmassa. Sen voin vakuuttaa, sillä hän se juuri minuakin opetti. Hän\noli Black Watchissa siihen aikaan kuin väennosto niissä seuduissa\ntoimitettiin, ja kuten muitakin jalosukuisia omillaaneläjiä, seurasi\nhäntä palvelija kantaen matkoilla hänen pyssyään. Nyt sattui niin että\nkuningas halusi nähdä Highlannin miekkailijoita, ja isäni sekä kolme\nmuuta valittiin Lontooseen lähetettäviksi, jotta hän saisi nähdä\nparhaimmat. He olivat olleet palatsissa ja kuningas Yrjön, kuningatar\nKarolinan ja tuon Cumberlandin, verikoiran, sekä monen muun, joiden\nnimet olen unhottanut, läsnäollessa he näyttivät miekkailutaidon\nperinpohjin, viipyen siinä kokonaista kaksi tuntia. Heidän lopetettuaan\npuhui kuningas, vaikka hän olikin tunnettu vääryyden tekijä, kauniita\nsanoja ja antoi joka miehelle kolme guineaa. Mennessään ulos palatsista\ntäytyi heidän kulkea erään portinvahdin kojun ohi. Silloin juolahti\nisäni mieleen, että hän kun ehkä oli ensimäinen jaloverinen\nhighlantilainen, joka tämän portin kautta kulki, pitäisi hänen tuolle\nvahtiparalle selvään näyttää minkälaisia miehiä he ovat. Hän pisti siis\nkuninkaalta saamansa kolme guineaa portinvartijan kouraan ikään kuin se\nolisi ollut hänen tavallinen tapansa, ja jäljessä tulevat kolme toveria\ntekivät samalla tavalla; ja niin he tulivat kadulle hyötymättä\npenniäkään vaivoistaan. Mielipiteet ovat eriäviä siitä, kuka ensimäisenä\nantoi rahansa portinvartijalle, mutta toden totta se oli juuri minun\nisäni, ja sen olen valmis näyttämään toteen sekä miekalla että\npistoolilla. Niin, sellainen oli isävainajani, Jumala häntä\narmahtakoon!\"\n\n\"Mielestäni hän ei ollut omiaan jättämään sinulle suuria perinnöitä.\"\n\n\"Siinä olet oikeassa\", vastasi Alan. \"Hän jätti minulle ainoastaan\nhousut jalkojeni peitteeksi ja vähän muuta. Siinä juuri oli syy miksi\ntulin ruvenneeksi sotaväkeen, teko, joka on tahrannut kunniani\nparhaimmassa iässä ollessani ja vieläkin olisi raskauttava asianhaara,\njos joutuisin punatakkien käsiin.\"\n\n\"Mitä\", huudahdin, \"olitko sinä Englannin sotaväessä?\"\n\n\"Olin\", vastasi Alan. \"Mutta Preston Pansin luona menin minä oikeassa\nolevien puolelle -- ja se sovittaa jossakin määrin hairahdukseni.\"\n\nMinä en voinut oikein hyväksyä sellaista kantaa. Pidin näet sotaväestä\nkarkaamista anteeksiantamattomana, kunniaa loukkaavana tekona. Mutta\nniin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin liian viisas lausuakseni\nmielipidettäni julki.\n\n\"Ai, ai, Alan parka\", sanoin vain, \"sellaisesta on kuolema\nrangaistuksena.\"\n\n\"Niin on kyllä\", vastasi hän; \"ja jos he saisivat minut käsiinsä,\nroikkuisi Alan pian köyden silmukassa. Mutta minulla on taskussani\nRanskan kuninkaan antama valtakirja, jonka pitäisi ainakin osaksi\nsuojella minua.\"\n\n\"Sitä suuresti epäilen\", sanoin.\n\n\"Minä epäilen itsekin\", vastasi Alan kuivasti.\n\n\"Mutta taivaan tähden, hyvä ystävä\", huudahdin, \"sinä, joka olet\ntuomittu kapinoitsija, karkulainen ja Ranskan kuninkaan puoluelainen --\nmikä houkuttelee sinua takaisin tuohon maahan? Se on Jumalan\nuhmaamista!\"\n\n\"Mitä vielä\", vastasi Alan. \"Minä olen käynyt siellä joka vuosi\nneljänkymmenen kuuden jälkeen!\"\n\n\"Minkä tähden?\"\n\n\"Minulla on palava halu saada nähdä ystäviäni ja maatani\", vastasi hän.\n\"Ranska on epäilemättä hyvä olinpaikka, mutta minä ikävöin kotipuolen\nkanervikkoja ja hirvilaumoja. Ja sitten on minulla muutamia asioita,\njoista minun on pidettävä huoli. Silloin tällöin minä saan muutamia\nnuorukaisia Ranskan kuninkaan palvelukseen rekryyteiksi, ymmärräthän, ja\nsiten ansaitsen aina jonkun kolikon. Mutta pääsyynä ovat päällikköni,\nArdshielin asiat.\"\n\n\"Muistaakseni oli sinun päällysmiehesi nimi Appin\", huomautin.\n\n\"Niin kyllä; mutta Ardshiel on klaanin kapteeni\", kuului hänen\nselityksensä, josta minä en kuitenkaan tullut hullua hurskaammaksi.\n\"Katsos nyt, David, hän, joka koko miehuutensa iän on elänyt kuuluisana\nmiehenä ja on syntyperältään ja nimeltään kuninkaallinen henkilö, on\nsyösty sellaiseen alennustilaan, että hän elää eräässä Ranskan\nkaupungissa kuin mikäkin köyhä ja mitätön mies. Tuon miehen, jonka\nvihellystä neljäsataa miekkaa totteli, olen minä näillä omilla\nsilmilläni nähnyt ostavan voita torilta ja kantavan sen kaalinlehdessä\nkotiinsa. Tämä ei ole ainoastaan katkeraa nähdä, vaan suuri häpeä meille\nhänen sukulaisilleen ja klaaninsa asukkaille. Tässä ihanassa maassa on\nlapsia, Appinin toivoja, joille täytyy opettaa aakkosia ja miekan\nkäyttöä. -- Appinin alustalaisten täytyy nyt maksaa veroa Yrjö\nkuninkaalle; mutta sydämeltään he ovat luotettavia, he ovat\npäällikölleen uskollisia. Ja millä rakkaudella, kurjuutta kärsimällä ja\nmahdollisesti uhkamielisyydelläkin, nuo ihmisparat haalivatkaan kokoon\ntoisen veron Ardshielille. Ja, David, minä olen välittäjä, joka kuljetan\nne perille.\" Näin sanoen hän löi kädellään vyöhönsä, jotta guineat\nkilisivät.\n\n\"Maksavatko he molemmille?\" huudahdin.\n\n\"Aivan niin, molemmille\", vastasi hän.\n\n\"Mitä, kahdet verot?\" kysyin uudelleen hämmästyneenä.\n\n\"Niin, David\", sanoi hän. \"Minä selitin erilailla kapteenille, mutta\ntämä on totta. Ja minua ihmetyttää miten vähän heitä tarvitsee siihen\npakottaa. Mutta tämä on sukulaiseni ja isäni ystävän Glensin Jamesin\ntyötä, James Stewartin, Ardshielin velipuolen. Hän juuri kantaa verot ja\npitää niistä huolta.\"\n\nSilloin kuulin ensi kerran tuon James Stewartin nimen, joka sittemmin,\nsiihen aikaan kuin hänet hirtettiin, tuli niin kuuluisaksi. Mutta tästä\nseikasta en paljoa välittänyt, koko huomioni kun oli kiintynyt noiden\nhighlantilaisten jalomielisyyteen.\n\n\"Se on jaloa\", huudahdin. \"Minä olen whig, tai vähän parempi; mutta\nsittenkin minä sanon tätä jaloksi menettelyksi.\"\n\n\"Sinä olet whig\", vastasi Alan, \"mutta sinä olet sivistynyt mies; siinä\nsyy. Jos sinä olisit joku noita kirottuja Campbelleja, kiristelisit\nhampaitasi, tämän kuullessasi. Jos olisit \"Punainen Kettu...\"\n\nSitä nimeä lausuessaan hän puri hampaitaan yhteen ja vaikeni. Olen\nnähnyt julmistuneita hahmoja paljonkin, mutta en koskaan kauheampaa kuin\nnyt Alanin, mainitessaan \"Punaisen Ketun\" nimeä.\n\n\"Kuka sitten 'Punainen Kettu' on?\" kysyin kauhistuneena, mutta\ntarkkaavaisena vieläkin.\n\n\"Kukako hän on?\" huudahti Alan. \"No niin, minä kerron sen sinulle. Kun\nklaanien miehet joutuivat Cullodenin luona tappiolle, joten hyvä asiamme\nmeni myttyyn, ja hevoset kahlasivat vuohisiaan myöten Pohjan miesten\njalossa veressä, täytyi Ardshielin paeta kuin ahdistetun hirven\nvuoristoon vaimoineen ja lapsineen. Meille oli vaikea tehtävä toimittaa\nhänet laivaan, ja hänen vielä kanervikossa piileskellessään nuo\nenglantilaisroistot kävivät käsiksi hänen oikeuksiinsa. He riistivät\nhäneltä oikeudet, anastivat hänen maatilansa ja riisuivat aseet hänen\nalustalaisiltaan, miehiltä, jotka polvesta polveen olivat niitä\nkolmekymmentä vuosisataa kantaneet; menivätpä he niinkin pitkälle, että\nriistivät vaipat heidän selästään -- ja nyt pidetään rikoksena\ntarttanin[1] käyttämistä; ja jos mies käyttää esimerkiksi hametta,[2]\npistetään hänet heti vankikoppiin. Mutta yhtä he eivät voineet riistää:\nrakkautta, jota klaanin asukkaat tuntevat herraansa kohtaan. Nämä\nguineat ovat siitä todistuksena. -- Maatiloille tulee nyt muuan mies,\neräs Campbell, punatukkainen Glenuren Colin --.\"\n\n[1] Tarttan = olan yli heitetty ruudukas vaippa, joka kullakin klaanilla\non erimallinen.\n\n[2] Highlantilaisen kansallispukuun kuuluva hame, joka jättää polvet\npaljaiksi. Suom. muist.\n\n\"Häntäkö sinä nimität Punaiseksi Ketuksi? kysyin keskeyttäen.\n\n\"Tahdotko hankkia minulle hänen hiusharjaksensa?\" huudahti Alan\nraivokkaasti. \"Aivan niin, hän juuri on tuo mies. Hän saapuu maatilalle,\nsaa kuningas Yrjöltä kirjalliset todistukset siitä, että hän on Appinin\nmaiden n. s. kuninkaallinen käskynhaltija. Alussa hän ei pidä suurta\nääntä ja on Shnemus'in, Glensin Jamesin, päällikköni asiamiehen hyvä\nystävä ja veli. Mutta pian hän sai kuulla tästä, mitä sinulle nyt olen\nkertonut, että nimittäin Appinin väki, arentilaiset, torpparit ja\ntyökansa, käänsivät taskunsa nurin maksaakseen toisen veron ja\nlähettääkseen sen meren yli Ardshielille ja hänen lapsiparoilleen.\nMiksikä sinä nimititkään tätä, kertoessani sinulle äsken siitä?\"\n\n\"Minä sanoin heidän käytöstään jaloksi, Alan\", vastasin.\n\n\"Olet sinä sentään jonkun verran parempi kuin tavallinen whig!\" tuumi\nAlan. \"Mutta kun se saapui Colin Royn korviin, kiehahti hänessä\nCampbellien samea veri. Hän kiristeli hampaitaan juomatavaroilla katetun\npöytänsä ääressä. 'Mitä, jottako yksi Stewarteista saa täältä palan\nleipää, enkä minä voi sitä estää?' Haa, sinä Punainen Kettu! jos minä\njoskus saan sinut pyssyn kantaman päähän, niin Jumala sinua\narmahtakoon!\" (Alan vaikeni hillitäkseen kiukkuaan). \"No, David, mitä\nluulet hänen tehneen? Hän ilmoitti antavansa vuokralle kaikki\narentitalot. Mustassa sydämessään hän ajatteli: 'Pian minä saan toisia\narentilaisia, jotka tarjoavat enemmän kuin nämä Stewartit, Maccollit ja\nMacrobit (kaikki nimiä, David, jotka esiintyvät minun klaanissani) ja\nsilloin', ajattelee hän, 'täytyy Ardshielin Ranskassa ruveta\nkerjäämään'.\"\n\n\"No mitä siitä seurasi?\" kysyin.\n\nAlan pani pois kädestään piipun, jonka hän kauan sitten oli antanut\nsammua, ja laski kätensä polvilleen.\n\n\"Sitä et koskaan voisi arvata\", vastasi hän. \"Nämä samat Stewartit,\nMaccollit ja Macrobit, jotka maksavat kaksi veroa, yhden pakosta\nkuningas Yrjölle ja toisen hyvästä sydämestään Ardshielille, tarjosivat\nnäet hänelle paremmat hinnat kuin kukaan Campbell koko laajassa\nSkotlannissa. Kaukaa -- niinkin etäältä kuin Clyden rannoilta ja\nEdinburgin toiselta puolen -- hän oli kyllä etsittänyt heitä ja pyytänyt\nheitä tulemaan. Yhdeltä Stewartilta oli näet nyt leipä ryöstettävä\nmuutaman punatukkaisen Campbelli-koiran mieliksi!\"\n\n\"Tämä on kummallinen, mutta kaunis kertomus, Alan. Ja vaikka olenkin\nwhig, olen iloissani, että tuo mies joutui tappiolle.\"\n\n\"Hänkö tappiolle? Vähänpä tunnet Campbelleja ja vielä vähemmän Punaista\nKettua. Hänkö tappiolle? Ei; eikä joudukaan, ennenkuin hänen verensä\nlasketaan kankaalle! Mutta jos se päivä koittaa, David ystäväni, jolloin\nsaan aikaa ja sopivaa tilaisuutta metsästämiseen, niin ei koko\nSkotlannissa kasva kylliksi kanervaa, suojellakseen häntä minun\nkostoltani!\"\n\n\"Alan ystäväni\", lausuin. \"Sinä et menettele ollenkaan viisaasti etkä\nkristillisesti purkaessasi tuolla tavalla kiukkuasi. Sinun sanasi\nvahingoittavat yhtä vähän Ketuksi nimittämääsi miestä, kuin tekevät\nsinulle itsellesi hyvää. Kerro minulle selvään kertomuksesi! Mitä hän\nsitten teki?\"\n\n\"Huomautuksesi on paikallaan, David\", vastasi Alan. \"Totta tosiaan eivät\nne häntä vahingoita; enemmän siihen tarvitaan! Ja lukuunottamatta\nhuomautustasi kristillisyydestä, josta minulla on kokonaan toinen\nmielipide, tai en ole ollenkaan kristitty, olen kanssasi yhtä mieltä\ntässä asiassa!\"\n\n\"Olipa mielipiteet minkälaisia tahansa\", vastasin, \"tunnettu asia vain\non, että kristinusko kieltää kostamasta.\"\n\n\"Huomaa selvään\", lausui Alan, \"että sinua on Campbell opettanut! Heille\nja heidän laisilleen olisi tämä erittäin mukava maailma, jos\nkanervapensaiden takana ei istuisi miehiä pyssy kädessä! Mutta se on\nsivuseikka. Minunhan piti kertoa, mitä Punainen Kettu sitten teki.\"\n\n\"Niin, kerro siitä!\"\n\n\"No niin, David. Kun hän ei päässyt hyvällä uskollisista alustalaisista\nerilleen, vannoi hän karkoittavansa heidät pahalla. Ardshielin täytyi\nkuolla nälkään, se oli hänen tarkoituksensa. Hän ei onnistunut saamaan\nniitä, jotka elättivät Ardshielia hänen pakopaikassaan, pois tiloiltaan\nvuokraamalla talot uudestaan; -- mutta sen täytyi tapahtua laillisella\ntai laittomalla tavalla. Sen vuoksi hän keräsi nyt selkäsuojakseen\nlakimiehiä, todistuksia ja punatakkeja. Ja kaikkien seudun hyvien\nihmisten täytyi lähteä matkaansa, poikien isäinsä kodista, paikoilta,\njossa he olivat syntyneet ja kasvaneet ja leikkineet lapsuutensa ajan.\nJa ketä ovat heidän seuraajansa? Paljasjalkaisia kerjäläisiä! Kuningas\nsaa kauan odottaa verojaan; hän jää vähemmälle. Mutta eläköön vähän\nsäästävämmin; mitä Punainen Colin siitä piittaa! Jos hän vain voi\nvahingoittaa Ardshielia, on hänen toivonsa täytetty, ja jos hän voi\nryöstää ruuan päällikköni pöydältä ja pikku leikkikalut tämän lasten\nkäsistä, marssii hän laulaen kotiinsa Glenureen.\"\n\n\"Annapa minunkin sanoa sana tähän asiaan!\" lausuin. \"Jos pienempiin\nveroihin tyydytään, on varmaa, että hallituskin on mukana tässä jutussa.\nSe ei ole yksistään tuon Campbellin syyksi luettava, ystäväni, -- siihen\novat syynä hänelle annetut määräykset. Ja mitäpä siitä olisi hyötyä, jos\ntappaisitkin tämän Colinin vaikka huomenna? Hänen sijaansa tulisi uusi\nkäskynhaltija niin pian kuin hevoset jaksavat sinne nelistää.\"\n\n\"Sinä olet kunnon poika tappelussa\", sanoi Alan, \"mutta, ystäväni,\nsuonissasi virtailee whigien verta!\"\n\nHän puheli kyllä ystävällisesti, mutta tyynen pinnan alla kiehui\nsellainen viha, että katsoin viisaimmaksi vaihtaa keskustelunainetta.\nSanoin sentähden ihmetteleväni miten mies hänen asemassaan saattoi\nkiinni joutumatta käydä täällä, vaikka koko vuoristo oli täynnä\nsotaväkeä kuin piiritystilaan julistettu kaupunki.\n\n\"Se käy päinsä helpommin kuin sinä luuletkaan\", vastasi Alan. \"Metsätön\nmäen rinne on kuin leveä tie: jos yhdessä kohti on vahti, niin kuljetaan\ntoisesta. Ja joka paikassa on siellä ystävien taloja ja ystävien\nnavettoja ja heinäpieleksiä. Kun sitäpaitsi puhutaan, että maa on täynnä\nsotamiehiä, niin se on parhaimmassa tapauksessa vain tyhjä sananparsi.\nSotamies ei täytä suurempaa alaa maata kuin hänen kenkänsä pohjat. Minä\nolen kalastellut joella ja saanut oikein komean raudun ja vahti on ollut\nkumminkin toisella puolen. Ja kerrankin istuimme kanervapensaissa kuuden\njalan päässä toisistamme, ja kuunnellen hänen vihellystään opin erään\nkauniin kuninkaallisten laulun. Tämä laulu se oli\", lausui hän viheltäen\nsäveleen.\n\n\"Eikä nyt sitäpaitsi\", jatkoi hän, \"ole enää asiat niin kireällä kuin\nvuonna neljäkymmentäkuusi. Ylämaa on, kuten he sanovat, rauhoitettu. Ja\nihmekös tuo, kun he Cantyresta Kap Wrathiin saakka ovat riistäneet\nmielestään kaikki ampuma-aseet ja miekat asukkailta, lukuunottamatta\nkuitenkaan niitä, jotka nuo huolelliset ihmiset olivat piilottaneet\nkatto-olkiin! Mutta yhden asian minä tahtoisin tietää, David; kuinka\nkauan maa pysyy rauhoitettuna? Ei kovinkaan kauan, arvelet kai, kun\nsellainen mies kuin Ardshiel on pakojalalla ja Punaisen Ketun tapainen\nistuu hänen kotonaan naukkien viiniä ja köyhiä rasittaen. Mutta vaikea\non päättää, mitä kansa tahtoo kärsiä ja mitä se ei tahdo. Tai kuinka on\nselitettävissä se seikka, että Punainen Colin saa rauhassa ratsastella\nminun kotiseudussani, Appinissa, ilman että kukaan lähettää kuulaa hänen\nkalloonsa?\"\n\nSen sanottuaan Alan vaipui ajatuksiinsa ja istui pitkän aikaa synkkänä\nja äänettömänä.\n\nTahdon liittää tähän, mitä minulla on muuta sanottavaa ystävästäni. Hän\noli taitava musiikkimies, erittäinkin säkkipillin soittamisessa. Omalla\nmurteellaan hän oli etevä runoilija; hän oli lukenut paljon ranskan ja\nenglanninkielisiä teoksia; oli hyvä onkimies, tarkka ampuja ja verraton\nmiekkailija, niin lyhyellä kuin omalla erikoisella miekallaankin. Hänen\nvikansa olivat jokaisen huomattavissa, ja minä tunsinkin ne kaikki.\nPahimman niistä, lapsellisen kärkkäytensä loukkautumaan ja nostamaan\nriitaa, hän, muistaen taisteluamme kansihytissä, hillitsi minun kanssani\npuhellessaan. Mutta tekikö hän sen siksi, että minä olin hyvin\nsuorittanut osani siinä, vai siksi, että minä olin ollut hänen\nverrattoman urhoollisuutensa todistajana, sitä en voi sanoa. Sillä\nvaikka hän suuresti pitikin toisten rohkeudesta, ihaili hän kuitenkin\nenimmän Alan Breckin uljuutta.\n\n\n\n\n13 LUKU.\n\nHaaksirikko.\n\n\nOli jo myöhäinen yö ja niin pimeä kuin tähän vuoden aikaan saattoi olla\n(oli siis vielä jotenkin valoisaa), kun kapteenin pää ilmestyi\nkansihytin ovelle.\n\n\"Tulkaa nyt ulos\", sanoi hän, \"ja koettakaa, kykenettekö luotsin virkaa\ntoimittamaan.\"\n\n\"Onko tämä joku teidän konnankoukkujanne?\" kysyi Alan.\n\n\"Näytänkö minä nyt sellaiseen halukkaalta?\" tiuskasi kapteeni. \"Minulla\non muutakin ajattelemista, -- prikini on vaarassa!\"\n\nHänen huolestuneista kasvoistaan ja etenkin katkerasta äänestä, jolla\nhän viimeiset sanansa lausui, näimme selvään, että hän puhui täyttä\ntotta, ja me astuimme sen tähden, Alan ja minä, mitään petosta\npelkäämättä kannelle.\n\nTaivas oli kirkas, tuuli puhalsi navakasti ja oli purevan kylmä. Päivän\nkajastus väikkyi vielä taivaan rannalla ja melkein täysi kuu paistoi\nkirkkaasti. Priki purjehti aivan liki tuulta kiertäessään juuri\nMull-saaren lounaista kulmaa, jonka kukkulat, Ben More sumun peittämine\nhuippuineen muita korkeammalla, olivat suoraan alahangan puolella.\nVaikka Covenant ei oikeastaan noussut hyvin tuuleen, kiiti se kuitenkin\nviskelehtäen ylös ja alas ja lännestä tulevien maininkien takaa ajamana\nvinhaa vauhtia laineiden halki.\n\nYö oli siis jotenkin suotuisa purjehtimiseen, ja minä aloin jo\nihmetellä, mikä kapteenia mahtoi vaivata, kun hän, laivan kohotessa\nerään korkean hyökylaineen päälle, viittasi kädellään ja käski meitä\nkatsomaan. Kaukana alahangan puolella näimme kuun valossa välkkyvän\nveden kohoavan yhtäkkiä ilmaan kuin suihkulähteestä ja heti sen jälkeen\nkuulimme hiljaista pauhinaa.\n\n\"Tiedättekö mitä tuo on?\" kysyi kapteeni synkästi.\n\n\"Siellä murtuvat laineet salakareja vastaan\", vastasi Alan. \"Mutta\nnythän te tiedätte missä ne ovat ja muutahan teidän ei tarvitsekaan\ntietää.\"\n\n\"Niin kyllä\", lausui Hoseason, \"jos se olisi ainoa.\"\n\nJa ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi kohosi samassa kauempaa\netelässä toinen vesipatsas ilmaan.\n\n\"Kas tuolla!\" huudahti kapteeni. \"Näettehän itsekin. Jos minä olisin\ntiennyt näistä salakareista, jos minulla olisi ollut merikartta, tahi\njos Mr Shuan olisi jäänyt eloon, en kolmestakymmenestä guineasta, ei, en\nedes kolmestasadastakaan olisi tuonut prikiäni tällaiseen louhikkoon!\nMutta te, sir, jonka piti meitä ohjata, eikö teillä ole sanaakaan\nsanottavana?\"\n\n\"Minä tuumailen tässä\", vastasi Alan, \"että nämä mahtavat olla noita\nniin sanottuja Torran Rockseja[1].\"\n\n[1] Torran Rocks = Tyrskyvät kalliot. Suom. muist.\n\n\"Onko niitä paljonkin?\" kysäsi kapteeni.\n\n\"Minä en kyllä ole mikään luotsi\", vastasi Alan, \"mutta muistaakseni on\nniitä kymmenen peninkulmaa.\"\n\nMr Riach ja kapteeni vilkasivat toisiinsa.\n\n\"Kai täällä jossakin on väylä niiden läpi?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Epäilemättä\", vastasi Alan, \"mutta missä? Mutta mieleeni muistuu nyt\nettä kareja pitäisi rannempana olla harvemmassa.\"\n\n\"Todellako? No sitten meidän, Mr Riach, täytyy laskea enemmän tuuleen;\nmeidän tulee päästä niin lähelle Mull-saaren kärkeä kuin tuuli sallii;\nja silloin jo suojaa maa meitä tuulelta ja tämä louhikko jää alahangan\npuolelle. Muuta neuvoa ei nyt ole. Yrittäkäämme siis!\"\n\nNäin sanoen hän antoi käskyn perämiehelle ja lähetti Riachin\nkeulamastoon tähystelemään. Kannella oli ainoastaan viisi miestä,\nHoseason ja Mr Riach niihin luettuna. Siinä oli kaikki, jotka olivat\ntyöhön kykeneviä -- tai ainakin kykeneviä ja halukkaita. Siksi täytyi Mr\nRiachin kiivetä mastoon. Siellä hän istui nyt tähystellen ympärilleen ja\nyhtämittaa ilmoitellen huomioitaan kannella olijoille.\n\n\"Etelässä meri on epäilyttävän näköinen\", huusi hän ja lisäsi hetken\nkuluttua: \"Maan puolella näyttää selvemmältä.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, sir\", lausui Hoseason Alanille, \"me koetamme teidän\nosoittamaanne tietä. Mutta minun mielestäni voisin yhtä hyvin uskoa\nsokeaa viuluniekkaa. Rukoilkaa Jumalaa, että olisitte oikeassa.\"\n\n\"Jumalaa rukoilenkin\", sanoi Alan minulle. \"Mutta missä minä olen\nkuullut tästä väylästä puhuttavan? No niin, no niin, kohtalolleen ei voi\nmitään.\"\n\nSaapuessamme lähemmä niemen kärkeä alkoi kareja ilmestyä tuhkatiheään\naivan tiellemmekin, ja useat kerrat käski Mr Riach meitä muuttamaan\nsuuntaa. Joskus tuli hänen käskynsä aivan viime hetkellä, sillä eräskin\nkari oli niin likellä prikin ylälaitaa, että aallon murtuessa sitä\nvastaan tyrskyt lensivät kannelle saakka kastellen meidät likomäriksi.\n\nValoisassa yössä näimme nuo salakarit yhtä selvään kuin päivällä ja se\nkai teki tilamme vielä tuskaisemmaksi. Minä näin myöskin kapteenin\nkasvot, kun hän seisoi siellä perämiehen vieressä kohotellen vuorotellen\ntoista ja toista jalkaa ja tuontuostakin puhaltaen käsiinsä, mutta\nlakkaamatta kuunnellen ja tähystellen ja näyttäen järkähtämättömältä\nkuin korven honka. Ei hän eikä Mr Riach ollut osoittautunut taistelussa\neteväksi, mutta nyt minä näin, että he omalla alallaan olivat\npelkäämättömiä, ja minä ihmettelin heitä vieläkin enemmän huomatessani\nAlanin käyneen kalmankalpeaksi.\n\n\"David\", lausui hän, \"tällaista loppua en ole itselleni toivonut!\"\n\n\"Mitä, Alan\", huudahdin, \"pelkäätkö sinä?\"\n\n\"En\", vastasi hän huuliaan kostutellen, \"mutta täytynee sinunkin\nmyöntää, että tällainen kuolema olisi kovin epämiellyttävä.\"\n\nVähän väliä käännellen milloin toiselle milloin toiselle puolen\nvälttääksemme jotakin salakaria, mutta lakkaamatta kohoten vain tuuleen\nja ohjaten maata kohti, olimme jo silloin päässeet Iona-saaren ympäri ja\nlähenimme Mull-saaren sivua. Vuorovesi virtasi niemen luona hyvin\nvoimakkaana ja heitteli pahasti prikiä. Kaksi merimiestä hoiti\nohjausratasta ja joskus täytyi Hoseasonin itsensäkin olla heille apuna.\nNäytti hyvin kummalliselta, kun kolme vankkaa miestä koko\nruumiinpainollaan väänsi ratasta, mutta se ponnisti vastaan kuin elävä\nolento, työntäen miehet takaisin. Tässä olisi ollut meille suurikin\nvaara tarjona, jollei meri niillä paikoin olisi ollut karitonta.\nSitäpaitsi ilmoitti Mr Riach mastosta, että hän edessä päin näki selvää\nvettä.\n\n\"Te olitte oikeassa\", lausui Hoseason Alanille. \"Te olette pelastanut\nprikin, sir; minä muistan tämän tilinteossa välillämme.\" Ja minä olen\nvarma, ettei hän ainoastaan aikonut, vaan olisi tehnytkin sen mitä\nlupasi, sillä niin suuriarvoinen oli \"Covenant\" hänelle.\n\nMutta nämä ovat vain minun omia arvelujani, sillä asiat eivät käyneet\nniin kuin hän oli arvellut.\n\n\"Laskekaa vähän alemmaksi!\" huusi Mr Riach. \"Kari on tuulenpuolella.\"\n\nMutta samassa ryösti vuorovesi prikin mukaansa, vieden tuulen sen\npurjeista. Priki kääntyi toiselle puolen joutuen taas tuuleen ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä se iski karia vasten sellaisella\njysäyksellä, että me kaikki lensimme kannelle pitkällemme ja Mr Riach\noli vähällä pudota alas mastosta.\n\nMinä olin pian jaloillani. Kari, jolle laiva oli ajanut, oli lähellä\nMull-saaren lounaista kärkeä, erään pienen Erraid nimisen saaren\nedustalla. Viimemainittu näkyi matalana ja mustana alahangan puolella.\nToisinaan kuohuivat hyökyaallot suoraan ylitsemme, toisinaan taas\nryskyttivät prikiä karia vasten, jotta me selvään kuulimme kuinka se\npirstoi runkoaan kallioihin. Purjeiden mahtavasta jyminästä, tuulen\nvingunnasta ja vaahdosta, jota kuun valossa näin lentelevän\nympärillämme, sekä vaaran tunteesta oli pääni kai mennyt melkein\nsekaisin, koska minulla ei ollut selvää käsitystä siitä mitä näin.\n\nSamassa huomasin Mr Riachin ja miesten puuhaavan ruuhen ympärillä.\nJuoksin heitä auttamaan yhä vieläkin ollen päästä pyörällä, mutta heti\nkun kävin työhön käsiksi, selkeni ajatuskykyni. Ruuhen vesille saaminen\nei ollut suinkaan helppo asia, sillä se oli keskellä laivaa ja\nkaikenlaista kalua täynnä, ja suuremmat hyökylaineet pakottivat meidät\ntuontuostakin lakkaamaan työstä ja alkamaan taas uudelleen. Mutta\nmilloin vain saatoimme, teimme työtä kuin hevoset.\n\nSillä aikaa olivat kaikki haavoitetut, jotka vain kykenivät, kömpineet\nkanssista kannelle ja ryhtyneet hekin auttamaan; kun taas toiset, jotka\navuttomina viruivat lavitsoillaan, kiusasivat minua huutaen ja anoen\npelastusta.\n\nKapteeni ei välittänyt mistään mitään. Näytti siltä kuin hän olisi\nyht'äkkiä tullut tylsämieliseksi. Hän seisoi yhdessä kohti pidellen\nmaston köysistä, puhellen itsekseen ja parahtaen joka kerran kun laiva\nkolahti kallioihin. Priki oli hänelle kuin vaimo ja lapsi. Päivästä\npäivään hän oli välinpitämättömänä katsellut miten Ransome parkaa\nrääkättiin; mutta kun prikistä tuli kysymys, näyttivät sen saamat\njysäykset koskevan häneenkin.\n\nKoko siltä ajalta kun ruuhen kanssa työskentelin, en muista mitään\nmuuta, kuin sen että katsoen sivulleni rannalle päin, kysyin Alanilta\nmikä maa se oli. Hän vastasi sen olevan hänelle mitä pahimman, sillä se\noli Campbellien maata.\n\nOlimme käskeneet erään haavoitetuista pitämään silmällä laineita ja\nvarottamaan meitä. Meillä oli jo ruuhi melkein merikunnossa, kun tämä\nmies kirkasi: \"Herran tähden, pidelkää!\" Hänen äänestään kuulimme, että\nnyt oli jotain tavatonta tulossa. Ja aivan oikein huutoa seurasikin niin\nmahtava hyökylaine, että se nosti prikin ylös ilmaan ja paiskasi sitten\nkyljelleen. Joko nyt huuto tuli liian myöhään, tai pidin minä liian\nheikosti kiinni, en voi päättää; mutta laivan äkkiä heilahtaessa lensin\nminä kaidepuiden yli mereen.\n\nMinä vajosin, sain vettä suuni täyteen, kohosin veden pinnalle, näin\nvilaukselta kuun ja vajosin uudelleen. Sanotaan, että kolmannen kerran\nvajoaa liian syvälle. Minua ei silloin saane laskea muiden ihmisten\njoukkoon, sillä minua ei haluta panna paperillekaan kuinka monta kertaa\nvajosin ja kohosin taas takaisin pinnalle. Koko ajan pyöritteli, riuhtoi\nja puristeli vesi minua ja sulki sitten taas kokonaan märkään syliinsä.\nKaikki tämä sai minut niin pois suunnilta, etten surrut enkä pelännyt.\n\nYhtäkkiä huomasin pitäväni kiinni jostain pyöreästä puusta, joka auttoi\nminua jonkun verran, ja samassa olin tyynessä vedessä ja aloin saada\ntajuntani takaisin.\n\nPuu, josta olin saanut kiinni, oli vara-raaka. Kauhistuin huomatessani\nkuinka kauas prikistä olin ajautunut. Koetin huutaakin; mutta se oli\nselvästi jo äänen kuulumattomissa. Priki pysyi vielä koossa, mutta olin\nliian kaukana ja liian alhaalla nähdäkseni olivatko he jo saaneet ruuhen\nvesille vai eivät.\n\nHuutaessani huomasin, että osa vedenpinnasta prikin ja minun välillä ei\nollut niin myrskyistä, mutta kuohui kuitenkin vielä valkoisena, ja kuun\nvalossa näin sen olevan aivan täynnä pyörteitä ja vesikuplia. Toisinaan\nkoko tuo ala heilahti sivulle kuin elävän matelijan häntä; toisinaan se\ntaas hävisi silmänräpäykseksi kokonaan ja kuohahti sitten uudelleen. En\nvoinut ymmärtää mitä ilmiö merkitsi, ja se sai minut yhä enemmän\npelkäämään sitä. Mutta nyt tiedän että sen täytyi olla vuoroveden\nsynnyttämä voimakas virta, joka oli kuljettanut minua niin kovaa vauhtia\nja pyöritellyt niin armottomasti ja sitten ikäänkuin leikkiin\nkyllästyneenä heittänyt minut ja vara-raa'an maan puolelle.\n\nNyt olin aivan yhdessä kohti ja aloin tuntea, että voi yhtä helposti\nkylmettyä kuoliaaksi kuin nukkuakin. Erraidin ranta oli lähellä. Kuun\nvalossa näin selvään kanervikot ja kiiltokiven kimaltelevan kallioissa.\n\n\"Jos nyt en jaksa päästä tuonne asti, olen hukassa\", ajattelin\nitsekseni.\n\nEn osannut ollenkaan uida, kotiseudullani kun Essenin vedet ovat kovin\nvähäpätöiset; mutta kun tartuin raakapuuhun molemmin käsin ja potkin\njaloillani taaksepäin, huomasin pian liikkuvani. Raskasta oli työ ja\nsurkean hidasta kulku; mutta noin tunnin ajan potkittuani ja\npulikoituani pääsin onnellisesti mataloiden kumpujen reunustamaan\nhietarantaiseen lahdelmaan.\n\nMeri oli siellä aivan tyyni, tyrskyjen kohinaa ei kuulunut; kuu paistoi\nkirkkaana ja minä tuumailin itsekseni, etten koskaan ollut nähnyt niin\nautiota ja yksinäistä paikkaa. Mutta se oli kuivaa maata; ja kun vesi\nviimeinkin kävi niin matalaksi että saatoin jättää raakapuun ja kahlata\npohjaa myöten maalle, en voi sanoa olinko enemmän väsynyt vai\nkiitollinen. Joka tapauksessa olin kuitenkin sekä väsynyt että\nkiitollinen; väsyneempi kuin koskaan sinä yönä, ja Jumalalle yhtä\nkiitollinen kuin -- sitä toivon -- usein muulloinkin olen ollut, vaikka\nen koskaan suuremmalla syyllä.\n\n\n\n\n14 LUKU.\n\nSaarella.\n\n\nSamalla kun laskin jalkani rannalle, alotin seikkailujeni onnettomimman\najan. Kello oli puoli yksi yöllä ja vaikka maa suojasikin tuulelta, oli\nyö kylmä. En uskaltanut istuutua, sillä pelkäsin paleltuvani, vedin vain\nkengät jaloistani ja kävelin paljain jaloin edestakaisin hietikolla.\nMieltäni painoi sanomaton ikävä. Siellä ei kuulunut ihmisten eikä karjan\nääniä, kukko ei laulanut vaikka ensimäisen kieunnan aika jo oli käsissä.\nKaukaa ulapalta kuului laineiden pauhu ja se johdatti mieleeni oman ja\nystäväni vaaranalaisen aseman. Kun samalla tulin ajatelleeksi käveleväni\nmeren rannalla moiseen aikaan ja sellaisessa kolkossa erämaassa, valtasi\nminut epämääräinen pelko.\n\nHeti kun päivä alkoi sarastaa, panin kengät jalkaani ja läksin\nkiipeämään kukkulalle. Se oli vaikein kiipeäminen, mihin koskaan olen\nryhtynyt. Koko matkan kiertelin suurien graniittilohkareiden välissä\ntahi hypin toiselta toiselle. Päästyäni kukkulan huipulle oli jo selvä\npäivä. Prikistä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kai laineen mukana\nkohonnut karilta ja uponnut. Ruuhtakaan ei näkynyt missään. Valtamerellä\nei näkynyt yhtään purjetta eikä maalla niin laajalti kuin sitä näin,\nyhtään taloa eikä ihmisiä.\n\nEn uskaltanut ajatella, kuinka toverieni oli käynyt, enkä katsella\nkauemmin näin autiota maisemaa. Olihan minulla ilman sitäkin kylliksi\npäänvaivaa märistä vaatteistani, väsymyksestäni ja nälkää potevasta\nvatsastani. Läksin sentähden vaeltamaan itäänpäin pitkin eteläistä\nrantaa toivoen löytäväni talon, jossa saisin lämmitellä ja mahdollisesti\nmyöskin kuulla jotain kadottamistani tovereista. Pahimmassa tapauksessa\nnousee kuitenkin pian aurinko, niin ajattelin, ja kuivaa vaatteeni.\n\nVähän aikaa kuljettuani pysäytti minut salmi tahi meren lahti, joka\nnäytti pistävän kauas maan sisään. Minulla kun ei ollut mitään keinoa\npäästä yli, täytyi minun muuttaa suuntaa ja lähteä kiertämään sen\nympäri. Kulkeminen oli vieläkin mitä tukalinta. Koko Erraid ja sen\npuolinen osa Mull-saarta, jota nimitetään Rossiksi, on näet täynnä mitä\nsuurimmassa sekasorrossa makaavia tavattoman kookkaita\ngraniittilohkareita, joiden välissä luikertelee kanervikko. Alussa\nnäytti lahti kapenevan kuten olin odottanutkin, mutta hetken perästä se\nalkoi hämmästykseksi jälleen laajeta. Tämän huomattuani koetin vaivata\npäätäni miettimällä mitenkä asiani nyt olivat, pääsemättä kuitenkaan\nselville, kunnes viimein matkaa jatkaessani näin maan edessäni\nnousemistaan nousevan. Silmänräpäyksessä selvisi minulle silloin, että\nolin joutunut pienelle hedelmättömälle saarelle, jota suolainen meri\njoka suunnalla ympäröi.\n\nSen sijaan, että aurinko olisi noussut kuivaamaan minua, alkoikin sataa\nja nousi paksu sumu, joten tilani oli surkuteltava.\n\nSeisoin vavisten sateessa ja tuumailin mitä olisi tehtävä. Juolahti\nsilloin mieleeni, että ehkäpä lahden yli pääseekin kahlaamalla. Menin\nsuorinta tietä takaisin rannalle ja astuin veteen. Mutta tuskin olin\nkahlannut kolmea metriä rannasta kun äkkiä upposin umpipäähän, ja että\nminä olen elävien joukossa riippuu enemmän Jumalan armosta kuin omasta\nviisaudestani. Tässä onnettomuudessani en kyllä kastunut entistä\npahemmaksi, se kun oli mahdotonta, mutta sitä enemmän alkoi minua\nkylmätä. Kadotettuani nyt toisenkin toivoni, olin vielä monin verroin\nonnettomampi.\n\nÄkkiä juolahti nyt raakapuu mieleeni. Sehän oli kuljettanut minut\nvuolaan vuorovesivirran poikki; täytynee sen helposti kannattaa tämän\npienen ja tyynen lahdenkin yli. Tuossa tuokiossa läksin rohkaistuneena\nsamoamaan takaisin kukkulan yli tuodakseni raakapuun lahdelle. Kulkuni\noli kaikin puolin hankalaa ja jos toivo ei olisi minua kannustanut,\nolisin arvattavasti viskautunut maahan kuolemaan. Minua vaivasi kova\njano, liekö siihen sitten ollut syynä suolainen merivesi vai yhä\nkiihtyvä kuume; ja matkani varrella täytyi minun vähän väliä pysähtyä\njuomaan suonsilmäkkeiden sammaleista vettä.\n\nSaavuin viimein, enemmän elävänä kuin kuolleena lahdelle, jossa olin\nnoussut maihin. Ensi silmäyksellä näin, että raaka nyt oli kauempana\nkuin jättäessäni sen. Kolmannen kerran astuin mereen. Hiekka oli hienoa\nja kovaa ja merenpohja aleni loivasti. Siten voin kahlata niin kauas,\nettä vesi ulottui melkein niskaani ja pienet laineet lipattivat\nkasvojani vasten. Mutta sitten eivät enää jalkani ylettyneet pohjaan\nenkä uskaltanut mennä etemmäksi. Ja raakapuu kellui rauhassa noin\nparikymmentä jalkaa kauempana.\n\nAina tähän pettymykseen saakka oli käytökseni ollut hillittyä; mutta\npäästyäni nyt rannalle heittäydyin maahan ja puhkesin itkuun.\n\nSaarella viettämäni hetket ovat minulle vieläkin niin kamalia ajatella,\nettä minun täytyy vaan kosketellen kertoa niistä. Kaikissa\nkertomuksissa, joita olen lukenut haaksirikkoisista, on ihmisillä ollut\ntaskut täynnä työkaluja, tahi on joku tavaralaatikko, ikäänkuin\ntahallansa, ajautunut heidän kanssaan rannalle. Minun kohtaloni oli\nkokonaan toisenlainen. Taskuissani ei ollut mitään muuta kuin rahaa ja\nAlanin hopeanappi, ja sisämaassa kasvanut kun olin, oli minulla yhtä\nvähän tietoja kuin nyt apuneuvoja.\n\nTiesin kuitenkin, että vedessä eläviä kuoriaiseläimiä pidetään hyvänä\nruokana ja kallionlohkareitten välistä löysin paljon simpukoita, joita\nalussa en tahtonut saada irti kallion kyljestä, kun en tiennyt, että\nsiinä täytyi liikkua sukkelasti. Sitäpaitsi oli siellä vielä eräitä\ntoisiakin, pienempiä simpukoita.\n\nNämä olivat ainoana ravintonani. Söin ne semmoisina kuin löysin, kylminä\nja raakoina, mutta minä olin niin nälkäinen, että nekin tuntuivat\nherkullisilta.\n\nMahdollisesti oli aika sopimaton simpukkain syömiseen, tai oli saartani\nympäröivässä merivedessä jotain vahingollista; sillä heti syötyäni niitä\nensimäisen vatsantäyden alkoi minua pyörryttää ja oksennuttaa ja pitkän\naikaa makasin puolikuolleena. Toisen kerran koettaessani samaa ruokaa,\n-- minulla ei totisesti ollut muuta -- onnistuin paremmin ja voimani\nelpyivät. Mutta koko saarellaolo-aikanani en koskaan voinut olla varma,\nminkälainen vaikutus ateriallani kulloinkin oli. Toisinaan meni kaikki\nhyvin; mutta toisinaan sairastuin ruuastani ilkeään tautiin enkä voinut\nkäsittää, mikä simpukkalaji oli minulle vahingollinen.\n\nKoko päivän satoi kuin korvosta kaataen ja saareni valui vettä kuin\nuitettu vasikka, eikä siinä löytynyt jalansijaakaan kuivaa maata.\nLaskeutuessani sinä yönä levolle kahden lohkareen väliin, jotka\nmuodostivat vähän katontapaista pääni päälle, saivat jalkani tyytyä\nvesilätäkössä virumiseen.\n\nToisena päivänä kiertelin saarella joka suunnalle. Se oli yltäänsä\nsamanlaista, autiota louhikkoa. Saarella ei ollut muita eläviä olennoita\nkuin metsälintuja, joita mielelläni olisin jonkun teurastanut, sekä\nlokkeja, jotka pitivät rantakallioilla tavatonta meteliä. Lahti, tahi\noikeammin salmi, joka erotti saareni Ross-nimisestä osasta mannermaata,\nlaajeni pohjoisessa merenlahdeksi, joka taas aukeni Ionan salmeen. Tämän\npaikan valitsin nyt asuinpaikakseni.\n\nSiihen olikin minulla painavia syitä. Sillä puolen saarta oli pieni\nsikolätin tapainen koju, jossa kalastajat olivat nukkuneet, joutuessaan\nkalastusretkillään tälle saarelle. Mutta sen turvekatto oli pudonnut\nkokonaan sisään, joten minulle ei kojusta ollut mitään hyötyä, se kun ei\nsuojellut minua edes niinkään paljon kuin kallion lohkareet. Tärkeämpää\noli, että rannalla löytyi viljalti simpukoita, joista elin. Vuoroveden\nlaskettua sain niitä tunnissa poimituksi suuren kasan ja se oli minulle\nkieltämättä mukavaa. Mutta painavampikin syy oli minulla. En ollut vielä\nvähääkään tottunut saaren kammottavaan tyhjyyteen, vaan katselin yhä\nympärilleni kuin takaa-ajettu mies, toivoen näkeväni jonkun\nihmisolennon. Täältä näin nyt Ionan suuren vanhanaikaisen kirkon sekä\nihmisasuntojen katot häämöttävän vuoren rinteellä meren lahden toisella\npuolen. Toiselta suunnalta taas, Rossin mataloiden maisemien ylitse,\nnäkyi aamuin ja illoin savua kohoavan taivasta kohti kuin laakson\npohjassa sijaitsevasta kartanosta.\n\nTuota savua katselin tavallisesti silloin kun olin läpimärkä ja\nviluissani ja yksinäisyydestä puolihulluna. Ajattelin takkavalkeaa ja\nihmisseuraa, kunnes sydämeni oli pakahtua. Sama oli Ionasta näkyvien\nkattojenkin vaikutus. Oli miten oli, mutta ihmisten kotien ja mukavan\nelämän katseleminen, vaikka se kohottikin kärsimykseni huippuunsa asti,\npiti minussa vielä toivonkipinää vireillä ja teki minulle jo\ninhottaviksi käyneiden raakojen simpukoiden syönnin mahdolliseksi sekä\npelasti kauhuntunteesta, joka minut aina valtasi ollessani yksin\nkuolleiden kallioiden, lintujen, sateen ja kylmän meren keskessä.\n\nSanon, että se piti toivonkipinää vireillä, ja kuitenkin näytti hyvin\nmahdolliselta, että minä olin kuoleva tänne kotipuoleni rannikolle\nkirkontorni ja ihmisasunnoista kohoava savu silmäini edessä. Huolimatta\nsiitä, että pimeän tuloon asti katselin tarkkaavaisesti eteeni\nkeksiäkseni venheen salmessa tai ihmisiä Rossin kentillä, kului toinen\npäivä ilman että apua minulle saapui. Sade ei lakannut. Laskeuduin\nlevolle aivan läpimärkänä ja tuntien kurkussani ankaraa tuskaa, mutta\nhiukan lohdutettuna siitä, että olin sanonut hyvää yötä lähimmille\nnaapureilleni, Ionan asukkaille.\n\nKaarle Toinen on sanonut, että Englannin ilmanalaa voi kestää taivasalla\nkauemmin kuin minkään muun maan. Tämä on hyvin kuninkaan tapaista, jolla\non palatsi ja kuivia vaatteita varalla. Mutta hänellä on täytynyt olla\nparempi onni pakomatkallaan Worcesterista kuin minulla tällä kurjalla\nsaarella. Nyt oli sydänkesä, ja sadetta oli jo kestänyt enemmän kuin\nkaksikymmentäneljä tuntia, eikä taivas seestynyt ennenkuin kolmannen\npäivän iltana.\n\nSe oli tapauksista rikas päivä. Aamulla näin punahirven komeine\nsarviruunuineen seisovan sateessa saaren korkeimmalla huipulla; mutta\nheti kun se huomasi minun nousevan kallionlohkareen alta, juoksi se\ntiehensä toiselle puolen saarta. Arvelin sen uineen salmen yli, vaikka\nen voinutkaan käsittää mitä mikään elävä olento Erraidilla teki.\n\nHetken perästä juoksennellessani simpukkain keruussa, hämmästyin kun\nyksi guinean raha putosi eteeni kalliolle ja vierähti siitä mereen.\nMerimiehet eivät olleet, jättäessään minulle rahani takaisin,\npidättäneet itselleen ainoastaan kolmatta osaa koko alkuperäisestä\nsummasta, vaan myöskin isäni nahkakukkaron, ja siitä saakka olin pitänyt\nrahojani irrallaan taskussani, jonka suu oli napilla suljettu. Nyt näin,\nettä tasku oli rikki, ja minä tartuin nopeasti siihen käsin kiinni.\nMutta se oli samaa kuin sulkea tallin ovi vasta sitten kun paras hevonen\noli varastettu. Queensferryn rannalta lähtiessäni oli minulla ollut\nlikemmä viisikymmentä puntaa; nyt en enää löytänyt kuin kaksi guineaa ja\nyhden hopeashillingin.\n\nPian löysin vielä kolmannen guinean, joka kiilteli maassa turpeen\npalasella. Kolme puntaa ja neljä shillinkiä Englannin rahassa oli siis\ntuon pojan koko omaisuus, joka oli suuren maatilan laillinen perijä ja\njoka nyt nälkään kuolemaisillaan harhaili saarella jylhän ylämaan\nkaukaisimmassa sopukassa.\n\nTämä keksintö teki minun asemani yhä tukalammaksi, ja kolmantena aamuna\nolikin tilani toden teolla surkuteltava. Vaatteeni alkoivat mädätä.\nErittäinkin sukkani olivat kokonaan rikki, joten sääreni olivat aivan\npaljaat. Alituisesta märkyydestä olivat käteni käyneet aroiksi. Kurkkuni\noli kipeä, voimani vähentyneet, ja ruoka, jota minun oli pakko syödä,\netoi niin sydäntäni, että sen paljaasta näkemisestä tulin melkein\nsairaaksi.\n\nJa pahin oli vielä tulematta.\n\nErraidin luoteisessa osassa oli jotenkin korkea kallio, jolle oli tapani\ntuon tuostakin kiivetä, ei senvuoksi, että kärsimyksiltäni olisin saanut\nrauhaa missään erityisessä paikassa, lukuunottamatta niitä hetkiä\njolloin nukuin, vaan siksi että sen huippu oli tasainen ja sieltä voi\npitää silmällä koko salmea. Mutta alituisella kuljeksimisellani sateessa\nrasitin vain liiaksi itseäni.\n\nHeti kun aurinko pilkisti esiin, laskeuduin kuitenkin pitkäkseni\nmainitulle kallion huipulle kuivaillakseni itseäni. En voi sanoin kertoa\nmiten virkistävä ja vahvistava auringon säteiden vaikutus oli. Ne saivat\nminut jälleen toivomaan pelastusta, jota jo olin alkanut epäillä, ja\nuudella innolla tarkastelin merta ja Rossia. Kallioni eteläpuolella\npeitti eräs ulkoneva saaren osa aavan meren katseiltani. Siten saattoi\nvenhe tietämättäni tulla tältä suunnalta hyvin lähelle minua.\n\nYhtäkkiä ilmestyikin ruskeapurjeinen kalastusvenhe parin kalastajan kera\nmainitun niemekkeen takaa kiitäen kovaa vauhtia Ionaan päin. Minä\npäästin äänekkään huudahduksen, laskeusin sitten polvilleni kalliolle ja\nkädet kohotettuina rukoilin heitä. He olivat kyllä kuulomatkan päässä --\nsaatoinpa nähdä heidän tukkansakin värin, ja epäilemättä he\nhuomasivatkin minut, sillä he huusivat jotain geelin murteella ja\nnauroivat. Mutta venhe kiiti vain edelleen suuntaansa muuttamatta Ionaa\nkohti aivan silmäini edestä.\n\nEn saattanut uskoa ihmisiä niin raaoiksi, vaan juoksin pitkin rantaa\nkiveltä kivelle huudellen heille surkealla äänellä. Sittenkin kun venhe\noli jo ääneni kuulumattomissa, huusin ja huiskutin yhä heille. Ja kun\nvenhe katosi kokonaan näkyvistäni, luulin sydämeni halkeavan. Koko tänä\nkärsimysten aikana en itkenyt kuin kahdesti. Ensi kerran, kun en saanut\nkiinni raakapuuta ja toisen, kun nämä kalastajat olivat kuuroja\nhuudoilleni. Mutta nyt itkin ja paruin kuin pahankurinen lapsi repien\nkynsilläni turpeita ja hieroen kasvojani maata vasten. Jos paljas toivo\nvoisi tappaa ihmisen, niin eivät nuo kalastajat olisi enää aamua\nnähneet, enkä minä saareltani palannut.\n\nKun pahin vihani oli asettunut, täytyi minun taas ruveta syömään, mutta\ninhoni ravintoani kohtaan oli käynyt niin suureksi, että vaivalla voin\nsitä hillitä. Parempi olisikin ollut, jos olisin nähnyt nälkää, sillä\nsimpukat myrkyttivät taaskin minut. Kaikki entiset tuskani vaivasivat\nminua, kurkkuni oli niin kipeä, että tuskin saatoin mitään niellä.\nRuumistani värisytti niin että hampaat kalisivat, ja minut valtasi tuo\nkamala pahoinvoinnin tunne, jolle ei Skotlannin eikä Englannin kielissä\nnimeä löydy. Luulin kuolevani ja sovitin välini Jumalan kanssa antaen\nkaikille ihmisille anteeksi. Heti kun tällä tavoin olin valmistautunut\nottamaan pahinta vastaan, selveni järkeni. Huomasin, ettei ensi yönä\ntule kosteus haittaamaan. Vaatteeni olivat suurimmaksi osaksi kuivaneet,\nja toden totta oli asemani parempi kuin koskaan saarelle tuloni jälkeen.\nJa niin menin kiitollisin tuntein levolle.\n\nSeuraavana päivänä, neljäntenä kamalasta elämästäni saarella, tunsin\nruumiinvoimani hyvin heikoiksi. Mutta aurinko paistoi, ilma oli ihana ja\nse, minkä simpukoita sain syödyksi, sopeutui hyvin elimistööni ja\nvirkisti rohkeuttani.\n\nTuskin olin ehtinyt takaisin kalliolleni, jonne aina heti syötyäni\nkiipesin, kun huomasin venheen tulevan salmea pitkin ja mielestäni\nohjaavan kulkuansa minuun päin.\n\nPaikalla valtasi minut rajaton toivo ja pelko samalla kertaa. Arvelin,\nettä nuo eiliset miehet olivat kai alkaneet katua julmuuttaan ja tulivat\nnyt takaisin avukseni. Mutta kun ajattelin uuden pettymyksen\nmahdollisuutta, murtui mieleni. Käännyin senvuoksi selin mereen enkä\nkatsahtanut venheeseen päin ennenkuin olin laskenut useita satoja. Venhe\ntuli vieläkin saarta kohti. Käännyin uudelleen siihen selin ja laskin\nnyt, sydämeni jyskyttäessä kuin ulos rinnasta pyrkien, täysiä tuhansia\nniin hitaasti kuin suinkin voin. Mutta sitten ei ollut enää epäilemistä.\nSe tuli suoraan Erraidiin!\n\nEn voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan juoksin rannalle ja etenin\nsiitä kiveltä kivelle hyppien niin kauas kuin pääsin. Oli kerrassaan\nihmeellistä etten silloin hukkunut, sillä kun minun viimeinkin täytyi\npysähtyä, vapisivat jalat allani ja suuni oli niin kuiva, että minun\ntäytyi kostuttaa sitä merivedellä, ennenkuin kykenin huutamaan.\n\nKoko ajan oli venhe tullut likemmäksi ja nyt saatoin eroittaa, että\nsiinä oli sama venhe ja samat miehet kuin eilenkin. Sen näin heidän\nhiuksistaan, jotka toisella olivat vaaleankeltaiset ja toisella mustat.\nMutta nyt oli heidän kanssaan kolmas mies, joka näytti hienompaan\nluokkaan kuuluvalta.\n\nHeti kun he pääsivät siksi lähelle, että voimme helposti puhella,\nlaskivat he purjeen alas ja pysähtyivät. Pyynnöistäni huolimatta he\neivät tulleet lähemmäksi, ja, mikä minua enimmän pelästytti, tuo uusi\nmies puisteli nauraen päätään puhuessaan ja katsellessaan minua.\n\nSitten hän nousi seisoalleen venheessä ja puhui pitkän aikaa minulle\nnopeasti ja käsillään merkkejä tehden. Sanoin hänelle etten ymmärtänyt\nsanaakaan geelinkieltä. Siitä hän sydämystyi, ja minä aloin aavistaa,\nettä hän luulikin puhuvansa englanninkieltä. Kuunneltuani erittäin\ntarkasti, keksin sanan \"mistä tahansa\" useat kerrat, mutta kaikki muu\noli geelinkieltä ja minulle samaa kuin kreikka tai hebrea.\n\n\"Mistä tahansa\", sanoin osoittaakseni kuulleeni, ainakin muutaman sanan.\n\n\"Niin, niin -- niin, niin!\" huudahti hän ja katsoi sitten tovereihinsa\nikäänkuin tahtoen sanoa: \"Englanninkieltähän minä sittenkin puhuin\", ja\nalkoi jälleen yhtä itsepäisenä selvittää minulle jotain geelinkielellä.\n\nTällä kertaa sain selville erään toisen sanan \"vuorovesi\". Nyt aloin\ntoivoa. Muistin, että hän aina oli viittonut kädellään Rossiin päin.\n\n\"Tarkoitatteko, että kun vuorovesi on laskeutunut --?\" huusin, mutta en\nvoinut lopettaa.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän. \"Vuorovesi.\"\n\nSen kuultuani pyörähdin selin neuvonantajaani, joka oli uudelleen\nalkanut nauraa päätään pudistellen, hypin kiveltä kivelle takaisin samaa\ntietä kuin olin tullutkin ja läksin juoksemaan saaren yli sukkelammin\nkuin koskaan sitä ennen. Noin puolessa tunnissa olin jo tuon salmen tahi\nlahden rannalla, ja totta tosiaan, se oli kuivanut pieneksi puroksi,\njonka yli kahlatessani ei vesi noussut kuin polviin asti. Ilosta\nparkaisten nousin Mull-saaren rannalle.\n\nSe, jolla vähänkin on tietoja meren tavoista, ei olisi päivääkään\npysynyt Erraidissa, joka on ainoastaan n. s. ajoittainen saari.\nLukuunottamatta sitä aikaa kuukaudessa, jolloin laskuvesi on kaikkein\nalimmillaan voi saareen päästä tahi sieltä tulla kaksi kertaa\nvuorokaudessa joko aivan kuivin jaloin tai ainakin kahlaamalla. Minäkin,\njonka silmäin edessä vuorovesi nousi ja laski merenlahdessa, ja joka\npidin silmällä laskuvettä saadakseni helpommin simpukkani -- minäkin,\njos vaan olisin ruvennut asiaa miettimään sen sijaan että kirosin\nkohtaloani, olisin varmasti pian keksinyt salaisuuden ja päässyt\nvapaaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, etteivät kalastajat\nolleet minua ymmärtäneet. Paremminkin oli se ihmeellistä, että he\nkoskaan olivat arvanneet minun surkean väärinkäsitykseni ja viitsivät\ntulla takaisin. Olin kärsinyt kylmää ja nälkää tällä saarella melkein\nsata tuntia. Mutta ilman kalastajia olisivat luuni tyhmyyteni tähden\narvattavasti jääneet sinne valkenemaan. Ja vaikka näinkin kävi, sain sen\nkalliisti maksaa, en ainoastaan aikaisemmilla kärsimyksilläni, vaan\nmyöskin nykyisellä tilallani. Sillä vaatteeni olivat kuin kerjäläisen,\nitse kykenin tuskin kävelemään ja kipeätä kurkkuani kirveli kauheasti.\n\nOlen nähnyt häijyjä ja hulluja ihmisiä, paljon molempia; ja uskon, että\nkummatkin saavat lopulta palkkansa; mutta hullut ensin.\n\n\n\n\n15 LUKU.\n\nPoika, jolla oli hopeanappi. Mull-saaren halki.\n\n\nRossiksi nimitetty osa Mull-saarta, jonne nyt nousin, oli yhtä\nepätasainen ja tietön kuin äsken jättämäni saari. Se oli aivan täynnä\nsoita, orjantappurapensaita ja suuria kiviä. Mahdollisesti löytyi siellä\nteitä niille, jotka tunsivat seudun erittäin hyvin, mutta minulla ei\nollut muuta johdattajaa kuin oma vainuni eikä muuta tienviittaa kuin Ben\nMore.\n\nOhjasin kulkuni niin hyvin kuin voin savua kohti, jonka saareltani olin\nusein nähnyt. Niin väsynyt kuin olinkin ja niin vaikeaa kuin olikin\npäästä eteenpäin, saavuin kuitenkin noin kello viiden tai kuuden aikaan\naamulla talolle, joka sijaitsi pienen laakson pohjassa. Talo oli matala\nja jotenkin pitkä. Katto oli turpeista ja seinät hakkaamattomista\nkivistä. Eräällä multapenkereellä talon edustalla istui auringon\npaisteessa vanha mies imien piippuaan.\n\nHän osasi ainoastaan vähän englanninkieltä, mutta sain kuitenkin\nselville, että laivatoverini olivat päässeet onnellisesti rannalle ja\nsyöneet juuri tässä talossa haaksirikon jälkeisenä päivänä.\n\n\"Oliko heidän joukossaan eräs herrasmiehen tapaan puettu mies?\" kysyin.\n\nHän kertoi että heillä kaikilla oli karkeat, harmaat takit; mutta\nyhdellä, joka tuli yksinään, oli polvihousut ja sukat, sen sijaan että\nmuilla oli merimieshousut.\n\n\"Vai niin\", sanoin, \"hänellä kai oli sulitettu hattu?\"\n\nHän kielsi. Kaikki olivat he olleet paljainpäin kuten minäkin.\n\nAjattelin ensin että Alan oli arvattavasti kadottanut hattunsa; mutta\nsitten johtui sade mieleeni ja senvuoksi pidin luonnollisempana että\nAlan oli varovaisuuden vuoksi pistänyt sen päällystakkinsa alle.\nAjatellessani, että ystäväni oli pelastunut ja muistaessani hänen\nturhamaisuuttaan pukunsa suhteen, vetäytyi suuni hymyyn.\n\nVanhus vei sitten käden otsalleen ja sanoi että minä kai olin se poika,\njolla oli hopeanappi.\n\n\"Olen; mitä sitten!\" vastasin vähän ihmeissäni.\n\n\"Hyvä\", lausui vanhus, \"silloin on minulla sinulle muuan sana\nsanottavana. Sinun tulee seurata ystävääsi Torosayn kautta hänen\nkotipuolelleen.\"\n\nSitten hän tiedusteli minulta, miten tänne olin tullut, ja minä kerroin\nkaikki vaiheeni. Etelämaan mies olisi varmasti nauranut, mutta tämä\nvanha arvonmies -- nimitän häntä siten hänen käytöksensä takia, vaikka\npuku hänellä olikin takapuolelta rikki -- kuunteli minua koko ajan\ntotisena ja sääliväisenä. Lopetettuani hän otti minua kädestä kiinni,\nvei minut mökkiinsä -- sen parempi ei talo ollut -- ja esitteli\nvaimolleen, aivan kuin tämä olisi ollut kuningatar ja minä ruhtinas.\n\nVaimo asetti eteeni kauraleipää ja kylmää teerenpaistia taputtaen\nolkapäätäni ja hymyillen koko ajan minulle, kun hän ei osannut ollenkaan\nenglanninkieltä. Ja vanhus, jottei jäisi vaimostaan jälelle, laittoi\nminulle maalaisviinastaan väkevää palanpainetta. Syödessäni ja myöhemmin\nmaljoja maistellessani voin tuskin uskoa hyvää onneani. Huonekin, vaikka\nse oli täynnä turpeensavua ja hatara kuin seula, näytti minusta\npalatsilta.\n\nNauttimani juoma rupesi minua kovasti hiottamaan ja nukuttamaan, ja\nystävällinen talonväki antoi minun mennä levolle. Seuraava päivä oli jo\nmelkein puolissa ennenkuin läksin matkalle. Kurkkuni oli jo terveempi ja\nvoimani olivat täydellisesti virkistyneet hyvistä uutisista. Vaikka\nkoetinkin itsepäisesti tyrkyttää, ei vanhus ottanut mitään maksua.\nAntoipa hän vielä vanhan hatunkin päähäni. Eihän minun tarvitsisi kyllä\nsiitä mainita, mutta tuskin olin poissa talon näkyvistä, kun jo hyvin\nepäilevästi hänen lahjaansa tarkastellen pesin sen lähteessä tien\nvieressä.\n\nAjattelin itsekseni: \"Jos nämä nyt ovat noita raakoja ylämaalaisia, niin\nsoisin kotiseutuni ihmiset vielä raaemmiksi.\"\n\nTaivalsin eteenpäin noin puolen tuntia. Matkallani tapasin paljon\nihmisiä muokkaamassa pieniä, kurjia peltojaan, joiden ei olisi luullut\nelättävän kissaakaan, tai paimentamassa pieniä aasinkokoisia\nnautaeläimiään. Ylämaalaispuku kun oli lain kautta kielletty ja kansaa\npakotettiin käyttämään alamaalaisia vaatteita, joita se katkerasti\nvihasi, tarjosivat heidän vaihtelevat pukunsa eriskummaisen näyn.\nMuutamat käyttivät vain alusvaatteita, joiden päälle oli heitetty vaippa\ntahi päällystakki. Housujaan he kantoivat selässään ikäänkuin\nhyödyttömänä taakkana. Muutamat jäljittelivät tarttaania pienistä\nruudukkaista ja monivärisistä vaatekaistaleista kokoonkyhäämillään\nvaipoilla, jotka näyttivät aivan vanhojen ämmien topatuilta\nsänkypeitteiltä. Toiset taas kantoivat vieläkin ylämaalaisten\ntarttaania, mutta olivat, kiinnittämällä vaipan päät jalkojen välissä\nlaskoksille, muuttaneet sen hollantilaisten housujen näköiseksi\nvaatekappaleeksi. Kaikki sellainen jäljittely oli rangaistuksen uhalla\nkielletty ja viranomaiset seurasivat tavallisesti ankarasti lakia\ntoivoen siten juurineen hävittävänsä kansallishengen. Mutta tällä\nsyrjäisellä, meren ympäröimällä saarella ei siitä juuri välitetty ja\nvielä vähemmin annettiin ketään ilmi.\n\nHe näyttivät elävän suuressa köyhyydessä, ja se olikin luonnollista, kun\nryöstäminen nyt oli mahdotonta ja päälliköt olivat maanpaossa.\nMaanteillä ja vieläpä sellaisellakin syrjäpolulla, jota minä seurasin,\nhäiritsivät kerjäläiset kulkijoita. Siinä huomasin taaskin eroituksen\ntämän ja kotiseutuni välillä. Alamaamme kerjäläiset -- itse\nyliopistolaisetkin, jotka kulkevat kerjuulla erityisestä luvasta --\nolivat nöyriä ja imartelevia, ja jos heille antoi plack'in[1] pyytäen\nsenkin vaihtamaan, jättivät he kohteliaasti boddlen[2] takaisin. Mutta\nnämä ylämaalais-kerjäläiset olivat röyhkeitä, pyysivät almuja ainoastaan\nostaakseen itselleen nuuskaa eivätkä antaneet mitään takaisin.\n\n[1] Plack = vanha skottilainen vaihtoraha (= noin 3 penniä).\n\n[2] Sama, arvoltaan noin 1/6 penniä. Suom. muist.\n\nTämä ei nyt kyllä minuun sen enempää kuulu, kuin minkä siitä matkani\nvarrella sain kärsiä. Lähemmin koski minua se, että ainoastaan harvat\nosasivat täällä englanninkieltä ja nekin, jotka osasivat, eivät, etenkin\njos kuuluivat kerjäläisten heimokuntaan, suinkaan olleet halukkaita\nauttamaan sillä minua. Tiesin Torosayn olevan määräpaikkani. Koetin\nhokea heille sitä nimeä ja viittoa, mutta sen sijaan että olisivat vain\nyksinkertaisesti näyttäneet kädellään suunnan, he laskettelivat pitkän\npinollisen geeliläisiä sanoja, jotka olivat saada minut hulluksi. Ihme\nei olisi siis ollut, vaikka olisin mennyt harhaan yhtä monta kertaa kuin\npysähdyin.\n\nNoin kello kahdeksan aikaan yöllä saavuin viimeinkin väsyneenä eräälle\nyksinäiselle talolle, jonne pyysin päästä sisään. Taloon ei minua\nlaskettu ennenkuin mieleeni juolahti koettaa kullan vaikutusta tässä\nköyhässä maassa. Panin guinean rahani sormieni väliin ja kohotin käteni.\nSe vaikutti. Talonmies, joka tähän asti ei ollut osaavinaan sanaakaan\nenglanninkieltä, ja oli merkeillä käskenyt minua menemään matkaani,\nalkoi nyt äkkiä puhua sitä välttävän selvästi ja suostui viidestä\nshillingistä antamaan minulle yösijan ja opastamaan minut seuraavana\npäivänä Torosayhin.\n\nSinä yönä nukuin levottomasti, sillä pelkäsin rosvoja. Mutta sen huolen\nolisin voinut säästää itseltäni, sillä isäntäni ei ollut rosvo, vaan\nainoastaan rutiköyhä ja suuri petturi. Yksin hän ei ollut köyhyydessä\nelänyt, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän yhden guineoistani\nvaihtaaksemme, kulkea viisi peninkulmaa[1] ennenkuin tulimme talolle,\njossa hän sanoi rikkaan asuvan. Tämä oli arvattavasti Mull-saaren\npohatta. Mutta tuskinpa hän sitä nimeä olisi etelässä saanut, sillä\nhäneltä itseltään meni kaikki rahat, talosta kaivettiin joka nurkka ja\nhaettiinpa vielä naapuristakin lisää ennenkuin hän sai kokoon\nkaksikymmentä shillinkiä hopeassa. Ylijäävän shillingin hän piti itse\nväittäen, ettei hän voinut pitää \"niin suurta summaa käsillä\". Muuten\nhän oli hyvin kohtelias ja puhelias, pyysi meitä molempia ruokailemaan\nperheensä kanssa ja laittoi meille hienoon porsliinimaljaan punssitodin,\njohon minun kurja oppaani niin ihastui, että kieltäytyi lähtemästä\nmatkalle.\n\n[1] Tarkoitetaan aina englannin peninkulmaa, joka on noin 1,6\nkilometriä. Suom. muist.\n\nMinä aloin jo sydämystyä ja vetosin pohattaan (Hektor Maclean oli hänen\nnimensä), joka oli todistajana kuullut sopimuksemme ja nähnyt minun\nmaksavan viisi shillinkiä. Mutta Macleankin oli saanut osansa juomasta.\nHän huusi vain, ettei kukaan kunnon mies erkane punssimaljalle\npyydettynä hänen pöytänsä äärestä. Ei siis auttanut muu kuin istua ja\nkuunnella jakobiitin maljapuheita ja geelinkielisiä lauluja, siksi kuin\nkaikki tulivat aivan päihinsä ja hoipertelivat vuoteelle tai latoon\nyölevolleen.\n\nSeuraavana päivänä, matkani neljäntenä, olimme ylhäällä jo ennen kello\nviittä aamulla; mutta kurja oppaani istuutui uudelleen pullon ääreen ja\nkello oli jo kolme päivällä ennenkuin sain hänet talosta pois, Kuten\nlukija tulee näkemään, huomasin kuitenkin pian pettyneeni hänen\nsuhteensa.\n\nNiin kauan kuin kuljimme Mr Macleanin talon edessä olevaa laaksoa alas,\nkävi kaikki hyvin. Oppaani vilkkuili vain lakkaamatta olkansa oli ja\nkysyessäni syytä siihen sain vain irvistyksen vastaukseksi. Tuskin\nolimme päässeet erään kummun taa ja joutuneet pois talon näkyvistä, kun\nhän ilmoitti, että Torosay oli suoraan edessäni ja että tuo vuorenhuippu\n(jota hän osotti kädellään) oli paras tienviittani.\n\n\"Siitä minä hyvin vähän välitän\", sanoin, \"kun te kuitenkin kuljette\nmukanani.\"\n\nTuo häpeämätön rosvo vastasi minulle geelinmurteella ettei hän osannut\nenglanninkieltä.\n\n\"Kunnon toverini\", sanoin, \"minä tunnen aivan hyvin teidän\nenglanninkielen taitonne elpymiset ja ehtymiset. Sanokaahan mikä sen nyt\nsaa elpymään. Tahdotteko enemmän rahaa?\"\n\n\"Viisi shillinkiä lisää\", vastasi hän. \"Sillä on asia autettu.\"\n\nMietin hetkisen ja tarjosin sitten kaksi, jotka hän ahnaasti otti\nvastaan selittäen että hänen kielitaitonsa heti elpyi -- \"onneksi\",\nsanoi hän, mutta minä luulen että se paremminkin oli onnettomuudeksi.\n\nKaksi shillinkiä ei auttanut häntä kuin muutaman peninkulman eteenpäin.\nSitten hän istuutui tiepuoleen riisuen housut jalastaan kuin levolle\nmennäkseen.\n\nVihani kiehahti. \"Soo-ho!\" huudahdin. \"Ettekö enää osaakaan\nenglanninkieltä?\"\n\n\"En\", vastasi hän röyhkeästi.\n\nNyt loppui mielenmalttini ja minä kohotin käteni lyödäkseni. Mutta hän\nheittäytyi taaksepäin, vetäisi puukon ryysyistään ja irvisti kuin villi\nkissa. Silloin hyökkäsin hänen päälleen unhottaen kaiken muun paitsi\nvihani, työnsin vasemmalla kädelläni hänen veitsensä syrjään ja iskin\noikealla häntä vasten suuta. Olin vankka ja sisukas poika ja hän oli\nvain pikkuinen mies. Raskaasti hän kaatui eteeni, ja veitsi kirposi\nonneksi hänen kädestään.\n\nOtin sekä puukon että housut maasta, toivotin hänelle hyvää huomenta ja\nläksin jatkamaan matkaani jättäen hänet sinne paljasjalkaiseksi ja\naseettomaksi. Kulkiessani naureskelin itsekseni, sillä tiesin varmaan\nmenetelleeni tuota roistoa kohtaan aivan oikeudenmukaisesti. Ensiksikin\nhän tiesi ettei hän voinut saada minulta enempää rahaa; sitten maksoivat\nhousut näillä seuduin ainoastaan muutaman pennyn ja lopuksi hän kantoi\nvastoin lakia puukkoa, joka oikeastaan olikin tikari.\n\nNoin puolen tuntia käveltyäni tapasin kookkaan, ryysyisen miehen, joka\nkulki jotenkin nopeasti, mutta kopeloi sauvalla eteensäpäin. Hän oli\naivan sokea ja sanoi olevansa uskonopettaja, joka voisi tehdä minut\nautuaaksi. Mutta hänen kasvonsa olivat minusta vastenmieliset: ne\nnäyttivät synkiltä, uhkaavilta ja salaperäisiltä. Kulkiessamme\nvierekkäin huomasin äkkiä pistoolin teräspiipun pistävän esiin hänen\ntakkinsa taskusta. Sellaisen aseen kantamisesta oli ensi kerralla sakkoa\nviisitoista puntaa ja toisella lähtö siirtomaihin. Enkä minä voinut\nkäsittää, miksi uskonopettaja kulki aseellisena, ja mitä sokea mies\npistoolilla teki.\n\nKerroin hänelle oppaastani, sillä minä ylpeilin vähän teostani, ja\nturhamaisuuteni voitti tällä kertaa viisauteni. Mainitessani viidestä\nshillingistä huudahti hän niin kovasti, että minä päätin olla mitään\nvirkkamatta toisista kahdesta, ja olin iloinen kun hän ei voinut nähdä\nkasvojeni ilmeitä.\n\n\"Oliko se liian paljon?\" kysyin vähän epävarmasti.\n\n\"Liian paljon!\" huusi hän. \"Minä itse opastan teidät Torosayhin\nviinaryypystä ja sallin teidän kaupan päälle nauttia seurastani, minun,\njoka olen jotenkin oppinut mies.\"\n\nSanoin etten käsittänyt kuinka sokea mies voi olla oppaana, mutta hän\nvain nauroi äänekkäästi ja sanoi, että hänen sauvallansa olivat silmät,\njotka kelpasivat vaikka kotkalle.\n\n\"Ja päälliseksi Mull-saaressa\", jatkoi hän, \"jossa tunnen jokaisen kiven\nja kanervapensaan. Katsokaapa nytkin\", lausui hän viittoen oikealle ja\nvasemmalle ikäänkuin sanojaan vahvistaakseen, \"tuolla alhaalla virtaa\npuro, ja sen yläpäässä on pieni kumpu, jonka laella näkyy kivi. Aivan\nsen kummun juurelta kulkee tie Torosayhin, ja tämä kun on ajotie, on se\nkovaksi poljettu ja näyttää kanervikossa ruoholta.\"\n\nMinun täytyi tunnustaa, että hän oli kaikinpuolin oikeassa ja lausuin\nihmetteleväni sitä.\n\n\"Haa, ei se ole mitään ihmeellistä. Uskottekos nyt, että ennen näitä\nviimeisiä tapahtumia, silloin kun tässä maassa oli aseita, minä osasin\nampua? Osasinpa toden totta!\" huudahti hän ja lisäsi sitten nokkelasti:\n\"Jos teillä on sellaista kapinetta kuin pistoolia, niin voin näyttää\nteille miten ammutaan!\"\n\nSanoin, ettei minulla sellaista kapinetta ollut, ja väistyin hänestä\nulommaksi. Mitähän jos hän olisi tiennyt, että hänen pistoolinsa pisti\nselvästi esiin taskusta, ja että minä näin auringon kimaltelevan sen\npiipussa! Mutta onnekseni ei hän siitä mitään tiennyt, vaan luuli aseen\nolevan hyvässä kätkössä ja piilossa syrjäisten silmiltä.\n\nSitten hän alkoi hyvin viekkaasti kysellä minulta mistä tulin, olinko\nrikaskin ja voisinko vaihtaa hänelle viidenshillingin rahan, jonka hän\nsanoi itsellään olevan nahkalaukussaan. Koko ajan hän koetti lähennellä\nminua ja minä taas välttelin häntä. Seurasimme nyt jonkinlaista\nkarjanpolkua, joka luikerteli kummun yli Torosayta kohti, ja kiertelimme\ntoisiamme kuin mehiläiset kekonsa ympärillä. Vahvemmuudestani olin niin\nvarma, että tämä sokkosilla leikkiminen alkoi minua huvittaa. Mutta\nuskonopettaja kiivastui kiivastumistaan ja lopulta hän alkoi kiroilla\ngeelinmurteella ja kopeloida sauvallaan jalkojani.\n\nSilloin sanoin hänelle, että taskussani oli pistooli yhtähyvin kuin\nhänelläkin, ja jollei hän marssi kummun yli suoraan etelään, lähetän\ntotisesti kuulan hänen kalloonsa.\n\nHeti hän muuttui ystävälliseksi. Mutta koetettuaan jonkun aikaa turhaan\nminua lepytellä hän rupesi uudelleen geelinmurteella kiroilemaan minua\nja meni sitten matkaansa. Näin hänen sauvallaan kopeloiden kävelevän\nsuoraan soiden poikki ja orjantappurapensaiden läpi, kunnes hän kääntyi\nmuutaman kummun taa ja hävisi näkyvistäni seuraavaan laaksoon.\n\nSuuntasin kulkuni jälleen Torosayta kohti ja olin mielissäni, kun minun\nei tarvinnut sellaisen oppineen miehen kanssa vaeltaa. Päivä oli minulle\nonneton, ja nämä kaksi miestä, joista hädin tuskin olin päässyt\nerilleni, olivat pahimmat mihin vuoristossa kuljeksiessani yhdyin.\n\nTorosayssa Mull-salmen rannalla oli ravintola, josta oli näköala salmen\nyli mannermaalle, Morveniin päin. Ravintoloitsija, Maclean hänkin, kuten\nsain tietää, kuului hyvin ylhäiseen sukuun. Ravintolaliikettä pidetään\nnäet ylämaissa paljon kunniallisempana kuin meillä, mahdollisesti\nsenvuoksi että tahdotaan päästä vieraanvaraisuudesta osallisiksi taikka\nmyöskin siksi, että sellainen liike on oikea laiskottelijan ja juopon\ntoimi. Ravintolan isäntä puhui sujuvasti englanninkieltä, ja kuultuaan\nettä minulla oli jonkun verran koulusivistystä, hän koetti ensin\ntaitoani Ranskan kielessä, jossa minä heti jouduin alakynteen, ja sitten\nlatinankielessä, mutta kumpi siinä oli taitavampi, en kykene päättämään.\nTämä hauska kilpailu teki meistä pian ystävykset, ja minä istuuduin\njuomaan punssia hänen kanssaan -- tai oikeammin katselemaan hänen\njuopotteluaan -- kunnes hän tuli niin humalaan, että purskahti\nolkapäähäni nojautuen itkemään.\n\nIkäänkuin sattumalta näytin hänelle Alanin nappia, mutta selvää oli,\nettei hän koskaan ollut nähnyt sitä eikä tiennyt mitään koko asiasta.\nOikeastaan olikin hänellä vähän vihankaunaa Ardshielin suvun jäseniä ja\nystäviä kohtaan ja ennen juopumistaan hän luki sujuvalla latinalla\nkirjoitetun pilkkarunon, jonka hän oli sepittänyt erittäin purevaan,\nvalittavaan muotoon muutamasta mainittuun sukuun kuuluvasta henkilöstä.\n\nMainitessani uskonopettajastani hän pudisti päätään ja sanoi, että sain\nkiittää onneani, kun olin päässyt hänestä erilleni. \"Se on hyvin\nvaarallinen mies\", lausui hän. \"Duncan Mackiegh on hän nimeltään. Hän\nampuu varmasti maaliin monen yardin päästä ja häntä on monet kerrat\nsyytetty ryöväyksistä maanteillä ja kerran murhasta.\"\n\n\"Paras tästä kaikesta on\", sanoin, \"että hän nimittää itseään\nuskonopettajaksi.\"\n\n\"Miksikäs ei\", vastasi hän, \"kun hänellä juuri sellainen virka onkin.\nDuartin Maclean antoi sen hänen toimekseen, kun hän oli sokea. Mutta\nehkä se olikin hyvin tehty, sillä mies on aina matkalla, kulkien\npaikasta paikkaan kuulustellen nuoren kansan uskonnontaitoa, ja\nepäilemättä se innostuttaa miesparkaa.\"\n\nLopulta kun isäntäni ei enää jaksanut juoda enempää, opasti hän minut\nvuoteelleni ja minä laskeuduin hyvillä mielin levolle. Olin näet\nkulkenut jalkaisin suurimman osan laajasta Mull-saaresta, Erraidista\nTorosayhin. Matkaa tuli linnuntietä viisikymmentä peninkulmaa, mutta\ntekemieni kierrosten kanssa lähemmä sata, ja sen olin taivaltanut\nneljässä päivässä tarvitsematta ollenkaan rasittaa itseäni. Olinpa vielä\npaljon paremmissa voimissa ja paremmalla mielellä tämän pitkän\npatikkamatkan suoritettuani kuin sitä alkaessa.\n\n\n\n\n16 LUKU.\n\nPoika, jolla oli hopeanappi. Matkalla Morvenin yli.\n\n\nMannermaan puolella sijaitsevan Kinlochalinen ja Torosayn väliä kulkee\nlauttausvenhe säännöllisesti. Rannat molemmin puolin salmea ovat suuren\nMacleanin klaanin maita ja melkein kaikki ihmiset, jotka olivat\nlauttavenheessä samalla kuin minäkin, kuuluivat mainittuun klaaniin.\nSitävastoin oli lautturin nimi Neil Roy Macrob, ja kun Macrob oli yksi\nAlanin klaanilaisten nimiä ja Alan itse oli lähettänyt minut juuri tälle\nlauttauspaikalle, koetin päästä Neil Royn kanssa puheille kahden kesken.\n\nTässä täpötäydessä venheessä se oli tietysti mahdotonta ja kulku oli\nhidasta. Oli aivan tyyni, ja venhe oli niin kurjasti varustettu, ettei\nairojakaan voitu käyttää kuin yhtä toisella ja kahta toisella puolen.\nMiehet koettivat kuitenkin panna parastaan matkan jouduttamiseksi ja\nmatkustajat vuorottelivat heidän kanssaan soutamisessa. Ja kaikki\nyhteisesti huvensivat hetkiä laulamalla geeliläisiä venhelauluja. Laulu\nkun kaikui, meri-ilma oli raikasta, mieliala kepeä ja sää herttainen,\nmuodostui ylikulusta matka, jota mielellään muistelee.\n\nMutta surullinen osansa oli silläkin. Alinen lahden suulla huomasimme\nsuuren valtamerilaivan ankkurissa. Ensin arvelin sitä kuninkaan\nristeilijäksi, joita tällä rannikolla makaili kesät ja talvet estämässä\nyhdysliikettä Ranskan kanssa. Tullessamme lähemmäksi tunsimmekin sen\nkauppalaivaksi, ja, mikä minua vielä enemmän kummastutti, näimme ettei\nainoastaan sen kansi, vaan myöskin merenrannikko oli mustanaan ihmisiä.\nRuuhia liikkui myötäänsä laivan ja rannan väliä. Päästessämme vieläkin\nlähemmäksi alkoi kuulua korviimme äänekkäitä valitushuutoja, joita\nlaivalla ja rannalla olijat vaihtoivat keskenään.\n\nNyt käsitin, että alus olikin siirtolaislaiva, joka oli lähdössä\nsiirtomaihin Amerikassa.\n\nLaskimme lauttausvenheen laivan kylkeen ja siirtolaiset kurottautuivat\nkaiteen yli ojennellen itkien käsiään matkatoverejani kohti, joissa\nheillä oli muutamia läheisiä ystäviä. Siinä olisimme arvattavasti\nkauankin viipyneet, sillä he eivät näyttäneet välittävän ollenkaan ajan\nkulumisesta, jollei viimein laivan kapteeni, joka huudoista ja\nepäjärjestyksestä näytti joutuneen melkein pois suunniltaan, olisi\ntullut laivan laidalle ja pyytänyt meitä poistumaan.\n\nNeil noudatti heti pyyntöä. Laulun sävel venheessämme muuttui nyt\nsurulliseksi ja siihen yhtyivät sekä laivassa että rannalla olijat,\njoten se kaikui nyt kaikilta suunnilta kuin hautausvirsi. Monelta\nmieheltä ja vaimolta venheessämme näin soutaessakin valuvan kyyneleitä\npitkin poskipäitä, eikä kaikki nämä näkemäni ja kuulemani ollut\nminuunkaan syvästi vaikuttamatta.\n\nKinlochalinessa sain Neil Royn viedyksi toiselle puolen laituria ja\nlausuin, että hän varmaan oli Appinin miehiä.\n\n\"Miksikäs en?\" vastasi hän.\n\n\"Minä etsin erästä henkilöä\", jatkoin, \"ja nyt juolahti mieleeni, että\nteillä kai on tietoja hänestä. Alan Breck Stewart on hänen nimensä.\" Sen\nsijaan, että olisin näyttänyt hänelle nappia, koetin pistää shillinkiä\nhänelle kouraan.\n\nHän väistyi. \"Te loukkaatte minua syvästi\", lausui hän. \"Tällä tavalla\nei kunniallinen mies suinkaan käyttäydy toista kohtaan. Mies, jota\nkysytte, on Ranskassa, mutta vaikka hän olisi laukussani ja teidän\nvatsanne täynnä shillinkejä, en sittenkään pienimmälläkään tavalla\nvahingoittaisi häntä.\"\n\nHuomasin menetelleeni väärin ja tuhlaamatta aikaa anteeksipyyntöihin\nnäytin hänelle nappia.\n\n\"Se on toinen asia\", sanoi Neil, \"siitä laidasta teidän olisi tullut\nalun pitäen alkaa! Mutta jos olette poika, jolla on hopeanappi, on\nkaikki hyvin, ja minua on käsketty pitämään huolta teidän\nturvallisuudestanne. Mutta anteeksi, jos puhun suoraan!\" lisäsi hän. \"On\neräs nimi, jota teidän ei pidä koskaan lausua, ja se on Alan Breck. Ja\nsitten on eräs tapa, jota teidän ei pidä koskaan yrittää uudelleen,\nnimittäin: tarjota kunnialliselle ylämaalaiselle likaisia rahojanne.\"\n\nMinun ei ollut suinkaan helppo puolustautua, sillä totta puhuen en ollut\nuneksinutkaan, että hän oli kunnonmies, ennenkuin hän itse sen ilmoitti.\nNeilillä taas ei ollut vähääkään halua jatkaa keskustelua kanssani, vaan\nhän kiirehti ilmoittamaan mitä tietä minun oli kuljettava. Yö oli minun\nvietettävä Kinlochalinen ravintolassa, seuraavana päivänä tuli kulkea\nMorvenin läpi Ardgouriin ja olla yötä Claymoren Johnin talossa, jolle\ntulostani oli ilmoitettu. Kolmantena päivänä oli kuljettava muutaman\nlahden yli Corranin kohdalta ja erään toisen lahden yli Balachulishin\nluota. Sitten piti kysellä tietä Glensin Jamesin taloon, joka oli\nAucharnin luona Appinin Durorissa. Suuri osa oli siis venematkaa, sillä\nmeri vuorien juuria kierrellessään uurtaa näillä seuduin syviä vuonoja\nvuoristoon. Sellainen seutu on vaikea pitää valtansa alla ja hankala\nmatkustaa, mutta se tarjoo paljon ihmeellisen jylhiä ja sydäntä\nkouristavia näköaloja.\n\nNeil neuvoi minua vielä olemaan puhelematta kenenkään kanssa matkallani,\nvälttämään whigejä, Campbelleja ja \"punatakkeja\", väistymään tiepuoleen\nja piilottautumaan pensaaseen, heti kun näin jonkun viimemainittuja\ntulevan, sillä \"heihin yhtyminen ei ole koskaan eduksi\". Ja yleensä tuli\nminun käyttäytyä kuin rosvon tai jakobiittien asiamiehen, joksi Neilkin\noli arvattavasti minua luullut.\n\nKinlochalinen ravintola oli kuin kurjin sikolätti, täynnä savua,\nsyöpäläisiä ja äänettömiä ylämaalaisia. En ollut tyytymätön ainoastaan\nyöpaikkaani, vaan myöskin itseeni, kun Neiliä olin niin kollomaisesti\nkohdellut, ja minä tuumailin jo, että surkeampaan asemaan tuskin voi\njoutua. Mutta siinä erehdyin, kuten pian sain kokea. Tuskin olin näet\nollut ravintolassa puoltakaan tuntia, seisoen enimmäkseen ovensuussa\nsuojellakseni edes vähänkin savulta silmiäni, kun puhkesi raju\nukkosilma, hyökylaineet kohosivat aina kummulle asti, jolla ravintola\noli, ja talon toinen pää joutui veden valtaan. Yleisön käytettäviksi\naiotut talot olivat tähän aikaan koko Skotlannissa hyvin kehnot. Ei siis\nollut mikään ihme, että minun täytyi kahlata uunin luota makuusijalleni\nvedessä, joka nousi yli kengänvarsieni.\n\nJo alkumatkasta seuraavana päivänä kohtasin pienen, lihavan ja\ntotisennäköisen miehen, joka käveli hitaasti, jalkaterät ulospäin,\nlukien väliin kirjaa, väliin taas kulkien mietteissään ja pitäen\nsormeaan kirjan välissä merkkinä. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosiltaan\nselvästi papillinen.\n\nHuomasin, että hän oli toinen uskonopettaja, mutta kokonaan toista\nlaatua kuin tuo Mull-saaren sokea mies. Hän olikin yksi niistä, joita\nEdinburgin \"Seura Kristinuskon levittämistä varten\", lähettää ylämaan\nraaimpiin paikkoihin saarnaamaan evankeliumia. Hänen nimensä oli\nHenderland. Puheessaan hän käytti leveätä etelämaalaisen murretta, jota\njo olin alkanut kaivata, ja kun sitäpaitsi olimme kotoisin samoilta\npaikoilta, huomasimme pian, että meillä oli paljon yhteisiä\nharrastuksia. Hyvä ystäväni Essendeanin pappi oli näet lomahetkinään\nkääntänyt geelinkielelle koko joukon virsiä ja uskonnollisia kirjoja,\njoita Henderland käytti työssään ja piti erittäin arvokkaina. Sekin\nkirja, jota hän kohdatessamme lueksi, oli juuri yksi niitä.\n\nTiemme kun oli sama Kingairlochiin asti, lyötyimme heti yhteen seuraan.\nMatkalla hän pysähtyi puhuttelemaan jokaista kulkijaa ja työmiestä,\njonka vain tapasimme tai sivuutimme. Vaikka en luonnollisesti ymmärtänyt\nheidän keskustelujaan, päätin kuitenkin että Mr Henderlandin täytyi olla\nsuuressa suosiossa näillä seuduin, sillä minä huomasin monen kaivavan\nesiin nuuskarasiansa ja tarjoavan hänelle hyppysellisen nuuskaa.\n\nIlmoitin hänelle niin paljon asioitani, kuin katsoin viisaaksi, se on:\nkaikki muut, paitsi Alania koskevat, ja sanoin olevani matkalla\nBalachulishiin tapaamaan erästä ystävää. Arvelin näet että Aucharn tahi\nDuror olivat liian huomattavat paikat, ja että niistä olisi voinut\nruveta minua epäilemään.\n\nHän kertoi taas puolestaan minulle paljon työstään ja kansasta, jonka\nkeskuudessa hän työskenteli, piileskelevistä katolilaisista papeista ja\njakobiiteista, aseiden poisottamisesta, puvuista ja mainitsi monta muuta\naikojen ja näiden seutujen tapahtumaa. Mielipiteiltään hän tuntui\nsuvaitsevalta ja moitti parlamenttia monessa kohti, erittäinkin sen\nvuoksi, että se oli vainonnut niitä, joilla oli kansallispuku,\nankarammin kuin aseellisia.\n\nTämän hänen suvaitsevaisuutensa tähden päätin kysyä häneltä Punaisesta\nKetusta ja Appinin alustalaisista. Mielestäni piti niiden kysymysten\ntuntua hyvin luonnollisilta näillä seuduilla matkustajan huulilta.\n\nHän sanoi niitä ikäviksi asioiksi. \"Ihmeellistä on\", lausui hän, \"mistä\nalustalaiset saavat rahoja, sillä heidän elämänsä on paljasta\nnälännäkemistä. -- Eihän teillä, Mr Balfour ole nuuskaa? -- Ei. -- No\nparempi onkin, että olen ilman sitä. -- Niin, nuo alustalaiset, joista\noli puhe, ovat epäilemättä tavallaan pakotetut siihen. Durorin James\nStewart, jota nimitetään Glensin Jamesiksi, on Ardshielin, klaanin\npäällikön, velipuoli, ja hän on mies, jota pidetään suuressa kunniassa\nja joka puuhaa innokkaasti. Sitten on vielä eräs mies, jota nimitetään\nAlan Breckiksi -- --.\"\n\n\"Ah, kuinkas hänen laitansa on?\" huudahdin.\n\n\"Kuinkas tuulen, joka puhalsi siellä missä sen humina kuului?\" vastasi\nHenderland. \"Hän on täällä eikä ole täällä, tänään hän on täällä, mutta\nhuomenna poissa: oikea metsäkissa. Vaikka hän nyt tuosta ohdakepensaasta\ntarkastelisi meitä, en sitä ollenkaan ihmettelisi. Eihän teillä ole\nnuuskaa, vai kuinka?\"\n\nVastasin ettei minulla ollut ja huomautin että hän oli jo ennenkin\nminulta samaa asiaa kysynyt.\n\n\"Kuka tiesi\", sanoi hän, \"mutta minusta on kummallista, ettei teillä\nsitä ole. No niin; tuo Alan Breck on rohkea, häikäilemätön mies, Jamesin\noikea käsi. Hänet on jo tuomittu kuolemaan, mutta hän ei säikähdä\nmitään, ja vaikka vainooja olisi jo hänen selässään kiinni, saisi hän\nkuitenkin työnnetyksi tikarin sen rintaan.\"\n\n\"Eipä ole kertomuksenne hauskimpia, Mr Henderland\", virkoin minä. \"Jos\nkummallakin puolen on vain vihaa ja vainoa, niin en halua kuulla\nenempää.\"\n\n\"Eipä niinkään\", vastasi Mr Henderland. \"Heissä on rakkauttakin ja\nitsensäkieltämistä, joka saa teidän ja minun laiset häpeämään. Heissä on\njotain hienotunteisuutta, jos ei juuri kristillistä, niin ainakin\ninhimillistä hienotunteisuutta. Myöskin Alan Breck on, sen mukaan kuin\nolen kuullut, kunnioitusta ansaitseva mies. Kirkkomme palveluksessa on\nmoni mies, Mr Balfour, jota maailma pitää kunniassa, mutta joka saattaa\nolla monta vertaa huonompi mies kuin tuo harhaan joutunut ihmisveren\nvuodattaja. Oli miten oli, meidän pitäisi vain ottaa heistä oppia. --\nTuumitte kai nyt, että minä olen liian kauan oleskellut ylämaalla?\"\nlisäsi hän katsoen hymyillen minuun.\n\nVastasin, etten niin ajatellut, ja että itsekin olin ylämaalaisissa\nhuomannut paljon ihmettelyn arvoista, ja olihan sitäpaitsi itse Mr\nCampbellkin ylämaalainen.\n\n\"Se on totta\", vastasi hän. \"Se on puhdasta verta.\"\n\n\"No, mitenkäs kuninkaan tilanhoitajan laita on?\" kysyin.\n\n\"Colin Campbellinko?\" vastasi Henderland. \"Hän on pistänyt päänsä\nmehiläispesään.\"\n\n\"Hänhän kuuluu väkipakolla ajavan arentilaiset tiloiltaan pois?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"mutta sen asian laita on niin ja näin. Ensin\nratsasti Glensin James Edinburgiin, hankki sieltä avukseen muutaman\nlakimiehen -- Stewartin tietysti, sillä he vetävät kaikki yhtä köyttä --\nja sai toimitukset keskeytetyiksi. Sitten tuli Colin Campbell vuorostaan\nEdinburgiin ja sai ylimmät viranomaiset puolelleen. Ja nyt on kerrottu\nminulle että ensimäinen arentilainen muuttaa huomenna. Muutto alkaa\nDurorissa, aivan Jamesin ikkunain edessä, ja se ei näytä minusta\nollenkaan viisaalta.\"\n\n\"Luuletteko että he tarttuvat aseisiin?\" kysyin.\n\n\"Niin luulen\", vastasi Henderland. \"Heiltä on kyllä riistetty aseet, --\ntai ainakin niin luullaan -- mutta siitä huolimatta on heillä koko\njoukko terästä kätkössä. Ja silloin tulevat sotamiehet Colin Campbellin\navuksi. Mutta siitä huolimatta -- jos olisin hänen vaimonsa en saisi\nrauhaa, ennenkuin olisin tuonut hänet sieltä takaisin kotia. Ne ovat\nviekkaita veitikoita nuo Appinin Stewartit.\"\n\nMinä kysyin olivatko he pahempia kuin heidän naapurinsa. \"Eivät\",\nvastasi hän, \"ja se onkin pahin juttu. Sillä jos Colin Roy saakin\nAppinissa tuumansa toteutetuksi, on hänen alotettava alusta Mamoressa,\njoka on yksi Cameronien tiluksia. Kuningas on asettanut hänet molempien\nkäskynhaltijaksi ja kummastakin täytyy hänen ajaa arentilaiset pois. Ja\nminun mielipiteeni on, puhuakseni teille suoraan, se, että jos hän\ntoisesta pääsee ehjin nahoin, saa hän surmansa toisessa.\"\n\nNiin kävelimme puhellen suuren osan päivää, kunnes Mr Henderland\nviimein, lausuttuaan mielihyvänsä minun seurastani sekä siitä että oli\ntavannut Mr Campbellin ystävän -- Campbellin, \"joksi\" sanoi hän\n\"rohkenen nimittää meidän Sionin-liittomme sulokielistä laulajaa\" --\nesitti, että tyytyisimme tänään lyhyempään päivämatkaan ja jäisimme\nyöksi hänen taloonsa vähän matkaa Kingairlochin toisella puolen. Totta\npuhuen olin siitä erittäin iloinen, sillä en juuri kaivannut Claymoren\nJohnia, ja kun oppaani ja lautturi olivat minulle vielä tuoreessa\nmuistissa, pelkäsin vähän outoja ylämaalaisia. Sovimme siis asiasta\nkädenlyönnillä ja iltapäivällä saavuimme yksinäiseen taloon\nLinnhe-lahden rannalle. Ardgourin jylhien vuorien tämänpuoleinen rinne\noli jo varjossa, mutta Appinin kukkuloita valaisi vielä aurinko. Lahti\noli tyyni kuin sisämaanjärvi, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin\nrantoja kierrellessään kirkuvat kalalokit. Koko seutu näytti niin\njuhlalliselta ja eriskummaiselta.\n\nTuskin olimme päässeet Henderlandin asunnon ovelle, kun hän suureksi\nkummastuksekseni -- olin näet jo tottunut ylämaalaisten kohteliaisuuteen\n-- hyökkäsi hyvin epäkohteliaasti ohitseni sisään, tarttui muutamaan\npulloon ja sarvilusikkaan ja alkoi ammentaa nenäänsä nuuskaa tavattomat\nmäärät. Sitten hän aivasti oikein sydämensä pohjasta ja katsoi,\nhassunkurinen hymy huulillaan, olkansa yli minuun.\n\n\"Minä olen tehnyt erään lupauksen\", selitti hän. \"Olen pyhästi luvannut,\netten pidä nuuskaa mukanani. Kieltämättä se on vaikea kieltäymys; mutta\najatellessani marttyyrejä, ei ainoastaan tämän skottilaisen\nseurakuntamme, vaan myöskin Raamatussa kerrottuja, häpeän minä\nmainitessani siitä.\"\n\nHeti kun olimme syöneet -- kaurajauhovelli ja hera olivat hänen\npääasiallisena ruokanaan, -- muutti hän muotonsa juhlalliseksi ja sanoi\nettä Mr Campbell oli jättänyt hänen velvollisuudekseen tutkistella\nsuhdettani Jumalaan. Minun teki mieleni nauraa hänelle tuon nuuskajutun\njälkeen, mutta hän ei ollut kauankaan puhunut, kun jo kyyneleet nousivat\nsilmiini. On olemassa kaksi ominaisuutta, joihin ei koskaan kyllästy:\nhyvyys ja nöyryys. Kumpaistakaan niistä emme saa liiaksi nauttia tässä\nmyrskyisessä maailmassa kylmien ja ylpeiden ihmisten keskuudessa. Mutta\nMr Henderlandin sanoista huokui molempia. Ja vaikka koko lailla\npöyhkeilin seikkailuistani ja siitä että olin niistä loistavasti\nsuoriutunut, nöyryytti hän minut pian, ja minä lankesin polvilleni tuon\nyksinkertaisen ja köyhän miehen viereen ja olin sekä ylpeä että iloinen\nsiitä.\n\nEnnen levolle menoamme hän otti mökkinsä turveseinässä olevasta\nhuononnäköisestä ruokasäiliöstä kuusi penssiä, tarjoten niitä minulle\nmatka-avuksi. En tiennyt miten ottaa vastaan niin tavattoman hyvyyden\ntodistusta. Hän pyysi minua kuitenkin niin innokkaasti, että katsoin\nparhaaksi täyttää hänen tahtonsa ja jättää hänet köyhemmäksi kuin itse\nolin.\n\n\n\n\n17 LUKU.\n\n\"Punaisen Ketun\" kuolema.\n\n\nSeuraavana päivänä Mr Henderland löysi miehen, jolla oli oma venhe ja\njoka aikoi iltapäivällä lähteä Linnhe-lahden yli Appinin puolelle\nkalastamaan. Miehen, joka oli hänen puoluelaisiaan, hän sai lupaamaan\nminut mukaansa. Sillä tavalla minä pääsin pitkästä, päivän\nkävelymatkasta ja säästin maksut kahden lauttauspaikan käyttämisestä,\njoiden kautta minun muussa tapauksessa olisi täytynyt kulkea.\n\nPäivä oli jo puolissa, kun läksimme rannasta. Taivas oli pilvessä ja\naurinko pilkisti vain pilvien raoista esiin. Meri oli täällä syvä ja\ntyyni, tuskinpa värekään karehti sen pinnalla, ja minun täytyi maistella\nvettä ennenkuin uskoin sen suolaiseksi. Kalliot olivat molemmilla\npuolilla korkeita, jylhiä ja kaljuja. Pilvien synnyttämässä varjossa ne\nnäyttivät mustilta ja synkiltä, mutta auringon paisteessa kimaltelivat\nniillä pienet, lirisevät purot. Kolkoilta näyttivät nämä Appinin seudut,\nja kuitenkin rakastivat niitä ihmiset niinkin paljon kuin Alan.\n\nAinoastaan yksi seikka ansaitsee mainitsemista. Kohta kun olimme\nrannasta lähteneet, valaisi aurinko muuanta pientä helakanpunaista\njoukkuetta, joka aivan vesirajassa liikkui pitkin rantaa pohjoista\nkohti. Sen väri oli hyvin samanlainen kuin sotamiesten takkien, ja tuon\ntuostakin näkyi sieltä väläyksiä aivan kuin auringon säteiden sattuessa\nkirkkaaseen teräkseen.\n\nKysyin soutumieheltäni mikä tuo ilmiö oli. Hän arveli sitä\npunatakki-joukkueeksi, joka oli tulossa Fort Williamista Appiniin\nkurittamaan sen arentilaisparkoja. Asia oli minulle vakavaa laatua. Joko\nnyt senvuoksi, että tulin ajatelleeksi Alania, tai oliko siihen syynä\nvain jonkunlainen aavistus, mutta minusta he tuntuivat vastenmielisiltä,\nvaikka näinkin vasta toisen kerran Yrjö kuninkaan joukkoja.\n\nOhjatessamme Leven-lahteen, tulimme niin lähelle rantaa, että minä\npyysin päästä maalle. Soutumieheni, joka oli kunniallinen mies ja\nuskonopettajalle antamalleen lupaukselle uskollinen, olisi kyllä\nmielellään vienyt minut Balachulishiin, mutta kun siten olisin joutunut\nkauemmaksi salaisesta päämäärästäni, panin minä vastaan ja pääsin\nviimein maalle Lettermoren (eli Letternoren, molempia käytetään) metsän\nkohdalla Appinissa, Alanin kotiklaanissa.\n\nSe oli vankkaa koivumetsää, joka kasvoi muutaman lahden yli nojautuneen\nkallion äkkijyrkällä ja louhisella rinteellä. Halkeamia ja sananjalkain\npeittämiä kuiluja oli siellä tuhkatiheässä. Rinteen keskustan yli kulki\nkompassineulan suuntaan tie tahi ratsaspolku, jonka päässä löysin\nlähteen ja istuuduin syömään Mr Henderlandin antamia voileipiä ja\nmiettimään asemaani.\n\nKokonainen pilvi pisteleviä hyttysiä tuli siihen kiusakseni, mutta\nenemmän kuin ne, vaivasivat minua omat ajatukseni, joissa epäilys jo oli\nsaanut jalansijaa. Mitä piti minun tehdä, mitä varten yhtyä Alanin\nlaiseen mieheen, joka oli lainsuojaton ja mahdollisesti murhaaja.\nEnköhän tee paljon viisaammin, jos lähden suoraa päätä etelämaahan\ntakaisin, luottaen suunnan suhteen omaan vaistooni ja suorittaen kulut\nomasta kukkarostani. Mitähän Mr Campbell ja Mr Henderland minusta\najattelevat, jos he joskus maailmassa saavat tietää tyhmyyteni ja\nuhkarohkeuteni.\n\nSellaiset epäilykset saivat minussa nyt suuremman vallan kuin koskaan\nennen.\n\nIstuessani siinä mietteissäni alkoi metsästä kuulua miesten ääniä ja\nhevosten kavioiden kopsetta. Eräästä tienmutkasta tulikin pian neljä\nmatkustajaa näkyviin. Polku oli sillä kohdalla niin kivinen ja kapea,\nettä he kulkivat jäljekkäin ja taluttivat suitsista hevosiaan.\nEnsimäinen heistä oli kookas, punatukkainen herrasmies, jolla oli\nkäskevä ilme tulipunaisilla kasvoillaan. Hän piti hattua kädessään ja\nviuhtoi sillä itseänsä; hänellä näytti olevan hiottavan kuuma. Toisen\ntunsin siististä, mustasta puvustaan ja valkeasta tekotukastaan\nlakimieheksi. Kolmas oli palvelija ja hän kantoi osan vaatteistaan\ntarttaanissa, josta näin, että hänen herransa oli ylämaalainen ja joko\nlainsuojaton tai muuten erittäin hyvissä väleissä hallituksen kanssa,\nsillä tarttaani oli laissa kielletty. Jos näihin asioihin olisin ollut\nparemmin perehtynyt, olisin tuntenut tarttaanin värit Argylen s. o.\nCampbellien tunnusmerkiksi. Palvelijalla oli, kuten ylellisyyttä\nrakastavien matkustajain tapa oli näillä seuduin, suuri matkalaukku\nkiinnitettynä hevosen selkään ja satulankaaressa riippui pussi\nsitroonia, joita nautitaan punssin kera.\n\nMitä neljänteen mieheen tulee, joka päätti jonon, olin hänet nähnyt jo\nennenkin ja äkkiä tunsin hänet oikeudenpalvelijaksi.\n\nHeti kun näin miehet, päätin, -- en käsitä mistä syystä -- jatkaa\nseikkailujani loppuun saakka, ja kun ensimäinen heistä oli kohdallani,\nkohottauduin pensaikosta ja kysyin häneltä tietä Aucharniin.\n\nHän pysähtyi ja katseli minua mielestäni vähän kummallisesti. Kääntyen\nlakimieheen päin hän sanoi sitten: \"Mungo, moni mies pitäisi tätä\nparemmin varoitusmerkkinä kuin paljaana tiedusteluna. Olen nyt matkalla\nDuroriin suorittamaan tehtävää, jonka tunnette, ja tässä nousee poikanen\npensaikosta kysellen, olenko matkalla Aucharniin.\"\n\n\"Glenure\", vastasi toinen, \"tästä asiasta ei kannattaisi leikkiä\nlaskea.\"\n\nMolemmat miehet olivat nyt aivan lähelläni ja tuijottivat herkeämättä\nminuun. Toiset kaksi olivat pysähtyneet noin kivenheiton matkan päähän\nheidän taakseen.\n\n\"Ja ketä sinä Aucharnista etsit?\" kysyi Glenuren Colin Roy Campbell, eli\nn. s. \"Punainen Kettu\", sillä, seisauttamani mies oli juuri hän.\n\n\"Sitä miestä, joka asuu siellä\", vastasin.\n\n\"Glensin Jamesia\", virkkoi Glenure miettivästi ja jatkoi sitten\nlakimiehelle: \"Onkohan poika keräilemässä hänen väkeään, vai mitä\narvelette?\"\n\n\"On tai ei\", vastasi tämä. \"Joka tapauksessa on parasta, että odotamme\ntäällä, kunnes sotamiehet yllättävät meidät.\"\n\n\"Jos te olette minun tähteni levottomia\", lausuin, \"niin saatan sanoa,\netten ole hänen enkä teidän miehiänne, vaan kunniallinen Yrjö kuninkaan\nalamainen, joka ei ole kenellekään kiitollisuuden velassa eikä pelkää\nketään.\"\n\n\"Hyvin puhuttu\", vastasi tilanhaltija. \"Mutta uskallanko kysyä, mitä\ntällä kunniallisella miehellä on näin kaukana kotipaikaltaan tekemistä\nja miksi hän etsii veli Ardshielia? Minä käsken täällä, se minun täytyy\nsinulle sanoa. Olen useimpain näiden tilojen kuninkaallinen\nkäskynhaltija ja minun jäljestäni tulee kaksitoista ruotua sotamiehiä.\"\n\n\"Olen kuullut maaseuduilla kuiskailtavan\", lausuin vähän närkästyneenä,\n\"että te olette kovakourainen mies.\"\n\nHän tuijotti yhä epäilevän näköisenä minuun. \"Sinulla on rohkeat\npuheet\", sanoi hän viimein, \"mutta minä pidän avomielisyydestä. Jos\njonakin muuna päivänä olisit tiedustellut minulta tietä James Stewartin\novelle, olisin minä neuvonut sen ja rukoillut sinulle Jumalan onnea.\nMutta tänään -- mitäs arvelette Mungo?\" kysyi hän kääntyen jälleen\nlakimieheen päin.\n\nMutta samassa kun hän kääntyi, kuului ylempää kallion rinteeltä laukaus,\nja Glenure kaatui tielle.\n\n\"O-oh, minä kuolen -- minä kuolen!\" hoki hän.\n\nLakimies oli tarttunut häneen kiinni ja piteli häntä käsissään\npalvelijan seisoessa kädet ristissä vierellä. Haavoitettu antoi kauhua\nkuvastavan katseensa liukua toisesta toiseen ja hänen äänensä väre tunki\nsydämeeni.\n\n\"Varokaa itseänne! Minä kuolen!\" lausui hän.\n\nHän koetti avata vaatteitaan ikäänkuin haavaa katsoakseen, mutta sormet\nlipuivat nappien sivu. Samassa tunki syvä huokaus hänen rinnastaan, pää\npainui olkapäätä vasten ja hän oli hengetön ruumis.\n\nLakimies ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä\nkalpeat kuin kuolleenkin, ja niistä kuvastui mitä katkerin kiukku.\nPalvelija puhkesi itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi. Minä taas\ntuijotin kauhuissani heihin. Virkamies oli heti laukauksen kuultuaan\njuossut takaisin kiirehtimään jäljessä tulevia sotamiehiä.\n\nViimein lakimies laski kuolleen veriinsä tielle ja kohottausi vavisten\nseisoalleen.\n\nHänen liikuntonsa sai kai minutkin heräämään järkiini, sillä heti kun\nhän oli jaloillaan, ryntäsin minä kapuamaan vuoren rinnettä ylös\nhuutaen: \"Murhaaja, murhaaja!\"\n\nNiin nopeasti oli tämä kaikki tapahtunut, että päästyäni ensimäisen\njyrkänteen huipulle, josta näki osan kaljuja kallioita, huomasin\nmurhaajan kiiruhtavan vähän matkan päässä poispäin. Hän oli kookas mies\nja päällään oli hänellä kullatuilla napeilla varustettu musta takki ja\nkädessä pitkä lintupyssy.\n\n\"Täällä!\" kirkaisin. \"Minä näen hänet!\"\n\nSen kuultuaan murhamies vilkaisi olkansa yli taakseen ja läksi\njuoksemaan. Samassa hän hävisi koivujen sekaan ja tuli sitten näkyviin\nkoivikon ylälaidalta kiipeillen siellä jyrkännettä ylös kuin apina.\nSitten hän hävisi muutaman kalliokielekkeen taa, enkä enää sen koommin\nnähnyt häntä.\n\nMinäkin olin juossut koko ajan ja olin jo jotenkin korkealla, kun kuulin\njonkun käskevän minua pysähtymään.\n\nOlin nyt ylemmän metsikön reunassa ja kun pysähdyttyäni vilkasin\ntaakseni, näin koko metsättömän rinteen alapuolellani.\n\nLakimies ja oikeudenpalvelija seisoivat vielä tiellä suoraan allani ja\nhuusivat ja viuhtoivat käsillään minua tulemaan takaisin. Vasemmalta\npuolen heitä alkoi punatakkeja, musketit käsissä, ilmestyä metsästä\nvuoren juurella.\n\n\"Miksikäs minä tulisin takaisin?\" huusin heille vastaukseksi. \"Tulkaa te\ntänne!\"\n\n\"Kymmenen puntaa sille, joka ottaa tuon pojan kiinni!\" kuulin lakimiehen\nhuutavan. \"Hän on heidän rikostoverinsa. Hänet oli asetettu tänne\npuhuttelemaan meitä.\"\n\nKuulin nämä sanat aivan selvään, vaikka ne olivatkin lausutut\nsotamiehille eikä minulle, ja minut valtasi kauhu, jota en koskaan vielä\nollut tuntenut. On kokonaan toisenlaista olla menettämäisillään henkensä\nkuin olla vaarassa kadottaa sekä henkensä että kunniansa. Tuomioni tuli\nsitäpaitsi äkkiä ja aavistamatta kuin salama pilvettömältä taivaalta.\nSiinä minä seisoin kauhusta aivan jähmettyneenä ja kokonaan avuttomana.\n\nSotamiehet rupesivat hajautumaan. Toiset läksivät juoksemaan ja toiset\nojensivat pyssynsä minua kohti estääkseen minua pakenemasta. Ja minä\nseisoin yhä paikallani.\n\n\"Pistäydy tänne puiden väliin\", lausui ääni aivan vierelläni.\n\nTottelin ääntä, vaikka tuskin tiesinkään mitä tein ja heti kun\nliikahdin, kuulin pyssyjen paukahtavan ja kuulien vinkuvan koivikossa.\n\nPuiden varjossa seisoi Alan ongenvapa kädessä. Hän ei tervehtinyt minua,\neikä siihen ollut aikaakaan, sanoi vain: \"Tule!\" ja läksi juosta\nvilistämään pitkin rinnettä Balachulishiin päin. Minä porhalsin hänen\njälkeensä.\n\nJuoksimme milloin koivujen lomitse, milloin taas kumarassa matalien\npengermien taitse, tai ryömimme nelinkontin kanervikossa. Vauhtimme oli\nniin ankara, että sydämeni tuntui pakahtuvan kylkiluita vasten, eikä\nminulla ollut aikaa ajattelemiseen enkä hengästyksissäni saanut\nsanaakaan suustani. Muistan vain ihmeekseni huomanneeni, että Alan tuon\ntuostakin ojentautui suoraksi ja katsoi taaksensa. Silloin kuulin aina\nkaukaa sotamiesten karjuntaa ja ilonhuutoja.\n\nNeljännestunnin juostuamme pysähtyi Alan, heittäytyi pitkäkseen\nkanervikkoon ja kääntyi minuun päin.\n\n\"Nyt on tärkeä hetki käsissä\", sanoi hän. \"Tee niinkuin minäkin jos\nhenkesi on sinulle kallis!\"\n\nJa yhtä kovaa kyytiä kuin äskenkin, mutta paljon varovaisemmin, läksimme\nkiirehtimään takaisin pitkin vuorenrinnettä, mutta nyt vähän\nkorkeammalta. Lettermoren ylemmässä metsikössä, siellä missä hänet olin\ntavannut, viskautui Alan viimein maahan ja jäi siihen makaamaan painaen\npäänsä sananjalkapensaikkoon ja läähättäen kuin koira.\n\nSivujani pakotti, päätäni pyörrytti ja kuiva ja kuuma kieleni riippui\nsuusta ulkona. Pikemmin kuolleena kuin elävänä heittäydyin hänen\nvierelleen.\n\n\n\n\n18 LUKU.\n\nPuhelen Alanin kanssa Lettermoren metsässä.\n\n\nAlan selvisi ensiksi. Hän nousi ylös ja meni metsän laitaan. Sieltä hän\ntarkasteli vähän ympärilleen, tuli takaisin ja istuutui.\n\n\"No, David\", lausui hän, \"olihan se kuuma leikki!\"\n\nMinä en virkkanut mitään, en edes päätänikään nostanut. Olin nähnyt\nsuuren, punakan ja iloisen herrasmiehen saavan surmansa murhaajan\nkädestä, ja se surullinen näky oli vielä minulla tuoreessa muistissa.\nEikä se ollut kuin osaksi syynä levottomuuteeni. Olihan murhattu mies,\njota Alan vihasi, ja minä olin tavannut Alanin metsissä piileskelemässä\nja nähnyt hänen pakenevan sotamiehiä. Ja samantekevää oli, oliko Alan\nampuja vai ainoastaan käskijä. Ainoa ystäväni tässä jylhässä seudussa\noli siis mitä julmin murhamies. Minä pelkäsin häntä, enkä voinut katsoa\nhäntä suoraan silmiin. Olisin kernaammin maannut yksinäni sateessa\nkylmällä saarellani kuin tässä lämpimässä metsässä murhaajan vierellä.\n\n\"Oletko vielä väsyksissä?\" kysyi hän.\n\n\"En\", vastasin pitäen yhä päätäni sananjalkain seassa. \"En ole nyt\nväsyksissä. Voinhan minä puhuakin. Sinun ja minun täytyy erota\",\nlausuin. \"Minä pidin sinusta paljon, Alan, mutta sinun tiesi eivät ole\nminun tieni: ne eivät ole Jumalan. Sanalla sanoen, meidän täytyy erota.\"\n\n\"Ilman jonkunlaista syytä voin tuskin erota sinusta, David\", vastasi\nAlan juhlallisesti. \"Jos sinulla on jotain minun mainettani vastaan,\nniin, vanhan ystävyytemme tähden, sano minulle mitä se on. Ja jos\nseurani on vain käynyt sinulle vastenmieliseksi, on minun asiani ottaa\nselvä, onko minua paneteltu.\"\n\n\"Alan, mitä tämä merkitsee? Tiedäthän aivan hyvin, että tuo Campbell\nmakaa verissään tiellä.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi.\n\n\"Etkö koskaan ole kuullut\", sanoi hän sitten, \"tarinaa Miehestä ja\nHyvistä ihmisistä?\" -- Hyvillä ihmisillä hän tarkotti keijukaisia.\n\n\"En\", vastasin, \"enkä tahdo kuullakaan.\"\n\n\"Luvallasi, Mr Balfour, kerron sen kuitenkin sinulle\", lausui Alan.\n\"Mies, josta on kysymys, oli ajautunut muutamalle kalliolle meren\nkeskellä, jolla Hyvät ihmiset tavallisesti levähtivät leijaillessaan\nsaariston halki. Kalliosaarelle on annettu nimeksi Skerryvore eikä se\nole kaukana siitä missä kärsimme haaksirikon. No niin; tuo mies rukoili\nniin liikuttavasti saada nähdä pientä lastaan ennen kuolemaansa, että\nHyvien ihmisten kuningas viimein armahti häntä ja lähetti yhden\njoukostaan viemään pussissa ilmojen halki lasta hänelle. Tämä laski sen\nmiehen vierelle hänen nukkuessaan, ja kun hän heräsi, näki hän\nvieressään laukun, jonka sisällä oli jotain liikkuvaa. Mutta nyt oli tuo\nmies yksi niitä, jotka epäilevät kaikessa pahan piilevän, ja varmuuden\nvuoksi hän työnsi ensin tikarinsa laukun läpi ennenkuin avasi sen ja\nnäki siellä lapsensa kuolleena. Minun mielestäni, Mr Balfour, olet sinä\nja tuo mies jotenkin samanlaisia.\"\n\n\"Tarkoitatko sillä, ettet sinä ollut ollenkaan siihen osallisena?\"\nhuudahdin nousten istumaan.\n\n\"Tahdon ensiksi sanoa sinulle, Mr Balfour of Shaws\", lausui Alan, \"että\njos minä olisinkin aikeissa murhata jonkun herrasmiehen, niin en sitä\ntekisi omalla maallani, etten tuottaisi klaanilleni ikävyyksiä; ja jos\notteluun aikoisin, niin en kuljeksisi ongenvapa olalla.\"\n\n\"Totta puhut\", myönsin minä.\n\n\"Ja nyt\", jatkoi Alan, paljastaen tikarinsa ja laskien erikoisella\ntavalla kätensä sen päälle, \"vannon minä kautta Pyhän Raudan, etten ole\nollut siinä osallisena, en ajatuksin enkä töin.\"\n\n\"Siitä kiitän Jumalaa!\" huudahdin tarjoten hänelle käteni.\n\nHän ei ollut sitä näkevinään.\n\n\"Ja liian suurta melua on tässä nyt pidetty yhden ainoan Campbellin\ntakia!\" lausui hän. \"Ei heistä tietääkseni puutosta ole!\"\n\n\"Oikeastaan et voisikaan\", huomautin, \"moittia minua, sillä muistat kai\naivan hyvin, mitä minulle prikillä puhuit. Mutta kiusaus ja teko ovat\nkokonaan eri asioita, ja siitä kiitän Jumalaa. Kaikki joudumme aina\nkiusaukseen; mutta ottaa toinen kylmäverisesti hengiltä, Alan!\" Enempää\nen hetken aikaan saanut sanotuksi. \"Tiedätkö kuka sen teki?\" lisäsin\nsitten. \"Tunnetko tuon mustatakkisen miehen?\"\n\n\"En ole aivan varma siitä minkälainen hänen takkinsa oli\", vastasi Alan\nvältellen, \"mutta olen muistavinani, että se oli sininen.\"\n\n\"Sininen tai musta; mutta tunsitko hänet?\" tiuskasin.\n\n\"En minä voisi juuri hänen ulkomuodostaan mennä hyvällä omallatunnolla\nvalalle\", vastasi Alan. \"Kyllä hän meni aivan läheltäni, mutta\nmerkillistä on, että minun juuri silloin piti sattua sitomaan\nkengännauhojani kiinni.\"\n\n\"Voitko vannoa, ettet tunne häntä?\" huudahdin osaksi suutuksissani,\nosaksi huvitettuna hänen verukkeistaan.\n\n\"En vielä\", vastasi hän, \"mutta minä olen erittäin nopea unhottamaan,\nDavid!\"\n\n\"Mutta yhden seikan huomasin aivan selvään\", lausuin, \"sen nimittäin,\nettä sinä tahallasi vedit sotamiesten huomion puoleemme!\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Alan. \"Niin olisi jokainen kunnonmies\nmenetellyt. Sinä ja minä olimme viattomia.\"\n\n\"Sitä suuremmalla syyllä olisi meidän pitänyt erehdys oikaista, kun\nmeitä syyttömästi epäiltiin! Viattomuutemme olisi tullut ilmi.\"\n\n\"Oho, David\", lausui Alan. \"Viattomilla on aina tilaisuus puhdistautua\noikeuden edessä, mutta pojalle, joka laukauksen ampui, on luullakseni\nkanervikko paras paikka. Niiden, jotka eivät ole antautuneet mihinkään\nvaikeuksiin, pitäisi tarkemmin ajatella niiden asemaa, jotka sen ovat\ntehneet. Ja se on oikeata kristillisyyttä. Sillä jos kaikki olisi ollut\npäinvastoin, ja tuo poika, jota en aivan selvään nähnyt, olisi ollut\nmeidän housuissamme ja me hänen -- mikä olisi hyvin helposti voinut\ntapahtua -- niin luulenpa, että me itse olisimme olleet hänelle sangen\nkiitollisia, jos hän olisi kiinnittänyt itseensä sotamiesten huomion.\"\n\nNämä sanat kuultuani minä langetin tuomioni Alanista. Mutta hän näytti\nniin viattomalta ja puhui niin vilpittömästi ja oli niin valmis\nuhraamaan itsensä täyttääkseen sen, mitä hän piti velvollisuutenaan,\nettä sanat kuolivat huulilleni. Mieleeni muistuivat Mr Henderlandin\nsanat: \"meidän itsemme pitäisi ottaa oppia näistä hurjista\nylämaalaisista\". Nyt minulla oli siihen tilaisuus. Alanin\noikeuskäsitteet olivat selvästi nurinkurisia, mutta hän oli valmis\nuhraamaan henkensä niiden vuoksi.\n\n\"Alan\", minä virkoin, \"minä en sano, että tämä minun ymmärtääkseni on\noikeata kristillisyyttä, mutta mukiinmenevää kuitenkin. Tässä käteni\ntoisen kerran.\"\n\nHän tarttui käteeni molemmin käsin ja selitti, että minä varmaankin olin\nhänet lumoihin pannut, koskapa hän saattoi antaa minulle anteeksi mitä\ntahansa. Sitten hän muuttui hyvin vakavaksi ja sanoi, ettei meillä ollut\naikaa tuhlata lörpötyksiin, sillä meidän täytyi molempien paeta tästä\nmaasta; hänen siksi että hän oli karkulainen ja että koko Appin nyt\ntullaan nuuskimaan nurkasta nurkkaan ja jokaisen täytyy antaa itsestään\ntarkka selonteko; minun taas siksi että minut aivan varmaan sekoitetaan\nmurhaan.\n\n\"Se ei merkitse mitään!\" virkoin minä aikoen antaa hänelle pienen\nripityksen, \"minä en ollenkaan pelkää maani lainkouraa\".\n\n\"Ikäänkuin tämä olisi sinun maatasi!\" Alan virkkoi \"ja ikäänkuin sinut\ntäällä Stewartien maassa asetettaisiin oikeuden eteen!\"\n\n\"Onhan tämä Skotlantia!\" huomautin.\n\n\"Minusta sinä, mies, olet toisin ajoin perin kummallinen\", Alan lausui.\n\"Murhattu on Campbelleja. Asia tulee käsiteltäväksi Inverarassa,\nCampbellien pääpesässä, siellä missä viisitoista Campbellia istuu\ntuomarintuoleilla ja suurin Campbell -- herttua -- kopeilee penkillä.\nLainkourastako puhuit, David? Se on totta totisesti aivan samanlainen\nkuin se, joka äsken tapasi Glenuren tien vieressä!\"\n\nTäytyy tunnustaakseni, että tämä minua vähän pelästytti ja olisi\npelästyttänyt enemmänkin, jos olisin tiennyt miten lähelle totuutta\nAlanin kuvaus osasi. Ainoastaan yhdessä kohti hän liioitteli.\nValamiehistössä istui näet ainoastaan yksitoista Campbellia, mutta kun\nloputkin neljä olivat herttuasta riippuvaisia, tultiin kuitenkin\njotenkin samaan tulokseen.\n\nVäitin vieläkin, että hän arvosteli väärin Argylen herttuaa, joka,\nvaikka olikin whig, oli siitä huolimatta viisas ja kunniallinen\naatelismies.\n\n\"Myönnetään, myönnetään\", virkkoi Alan. \"Mies on whig, se on tosi, enkä\ntaas väitäkään, ettei hän olisi hyvä alustalaisilleen. Mutta mitähän\nklaanilaiset sanoisivat, kun Campbell on ammuttu, eikä ketään siitä\nhirteen vedettäisi ja heidän oma päällikkönsä istuu ylituomarina? Mutta\nolenhan minä jo usein huomauttanut\", lisäsi Alan, \"ettei teillä\nalamaalaisilla ole vähääkään tietoa siitä mikä on oikein ja mikä\nväärin.\"\n\nTämä jo minua nauratti ja ihmeekseni yhtyi Alankin minuun ja nauroi yhtä\niloisesti kuin minäkin.\n\n\"Ei, ei\", hän puhui, \"me olemme Ylämaassa, David, ja kun minä käsken\nsinua juoksemaan, niin silloin juokse. Kieltämättä on vaivaloista\nhiiviskellä ja nähdä nälkää kanervikossa, mutta vielä raskaampaa on\nvirua telkien takana punatakkien vankilassa.\"\n\nMinä tiedustelin, minne aioimme paeta, ja kuultuani alamaiden olevan\npäämäärämme taivuin mieluummin hänen mukaansa lähtemään. Olin näet jo\nruvennut kärsimättömänä odottamaan hetkeä, jolloin pääsisin takaisin\nsetäni kimppuun. Sitäpaitsi Alan vakuutti niin varmasti, ettei tässä\nasiassa ollut puhetta oikeudesta, että minä aloin jo pelätä hänen olevan\noikeassa. Kaikesta vähimmin halusin kuolla hirsipuussa, ja tuon kamalan\nlaitoksen haamu kuvastui tavattoman selvänä ajatuksissani -- aivan\nsellaisena kuin olin sen kerran nähnyt muutaman arkkiveisun alkukuvassa\n-- ja järkytti kokonaan luottamukseni tuomioistuimeen.\n\n\"Olen valinnut, Alan\", lausuin, \"minä lähden sinun mukaasi.\"\n\n\"Mutta huomaa\", vastasi Alan, \"että se on helpommin sanottu kuin tehty.\nSinun täytyy nukkua ilman makuuvaatteita kovalla alusella ja monta\nkertaa kestää hiukaisevaa nälkää. Kanervikko on oleva vuoteesi, elämäsi\nkuin vainotun hirven, ja nukuttavakin on sinun ase kädessä. Monta\nvaivaloista askelta on sinun otettava, ennenkuin olemme perillä. Minä\nsanon kaiken tämän jo lähtiessä, sillä se on elämää, jonka minä juurta\njaksain tunnen. Mutta jos kysyt, onko sinulla mitään muuta neuvoa,\nvastaan: ei. Joko lähdet kanssani kanervikkoja samoilemaan tai menet\nhirsipuuhun.\"\n\n\"Helppo on tässä valita\", lausuin, ja me löimme kättä suostumuksen\nmerkiksi.\n\n\"Vilkaistaanpa nyt uudelleen punatakkeja\", virkkoi Alan ja vei minut\nmetsikön koilliseen reunaan.\n\nPuiden välistä näimme suuren osan vuoren rinnettä, joka jyrkkänä\nlaskeutui aina lahden rantaan saakka. Maisema oli jylhää; suuret\nulkonevat kallionlohkareet, kanervikot ja pienet koivuviidakot\nkohtasivat kaikkialla katselijan silmää. Kaukana Balachulishissa päin\nkiiruhti pieni parvi punatakkeja kumpuja ylös ja alas ja pieneni\npienenemistään. Ei kuulunut enää heidän hoilauksiaan. Luullakseni he\ntarvitsivat keuhkojensa toimintakykyä muuhun. Mutta he seurasivat\nvieläkin polkua ja luulivat epäilemättä meidän olevan aivan heidän\nedessään.\n\nAlan katseli heitä itsekseen hymyillen.\n\n\"Kyllä heitä väsymys tapaa, ennenkuin saavat tehtävänsä täytetyksi. Sinä\nja minä, David, voimme nyt hengähtää hetkisen, haukata vähän leipää ja\nottaa naukun pullostani palan paineeksi. Sitte lähdemme patikoimaan\nAucharnia, päällikköni Glensin Jamesin taloa kohti, josta minun täytyy\nnoutaa vaatteeni, aseeni ja rahaa matkaa varten. Ja sitten, David,\nhuudahdamme: 'eteenpäin! Olkoon onni seuranamme!' ja teemme pienen\nmatkan kanervikon halki.\"\n\nIstuuduimme siis uudelleen, mutta nyt syömään ja juomaan. Paikaltamme\nnäimme auringon laskeutuvan jylhään ja autioon vuoristoon, jonne minun\nnyt oli toverini seurassa lähdettävä.\n\nSekä siinä istuessamme että myöhemmin matkalla. Aucharniin kertoi\nkumpikin meistä seikkailunsa. Alanin vaiheista kerron tässä nyt sen,\nmikä niistä on huvittavaa tai tarpeellista.\n\nHeti kun hyökylaine oli ohi, oli hän juossut laivan laidalle ja nähnyt\nminun vuorotellen ilmestyvän ja häviävän aallokossa. Viimein hän oli\nvilaukselta nähnyt minun pitävän kiinni raakapuusta. Se oli saanut hänet\ntoivomaan, että minä sittekin pääsisin mahdollisesti maalle, ja antamaan\nnuo ohjeet ja käskyt, jotka olivat tuoneet minut -- syntieni tähden --\ntänne onnettomaan Appiniin.\n\nSillä välin olivat prikillä olijat saaneet ruuhen vesille, ja pari kolme\nheistä istui jo siinä, kun tuli toinen, edellistä suurempi hyökylaine,\njoka kohotti prikin ylös karilta. Jos priki ei olisi tarttunut muutamaan\nsalakarin ulkonevaan osaan, olisi laine sortanut sen meren pohjaan. Ensi\nkerran karille ajaessaan laiva oli tarttunut kiinni keulastaan, joten\nperä oli alimpana. Mutta nyt oli perä kohonnut ilmaan ja keula\ntyöntäynyt veden alle, jolloin vesi alkoi syöksyä kanssiin.\n\nJo sen kertominenkin mitä sitten seurasi, karkoitti veren Alanin\nkasvoilta. Kanssissa makasi näet lavitsoillaan mihinkään kykenemättöminä\nvielä kaksi miestä, ja nämä, nähdessään veden virtaavan sisään ja\nluullen laivan uppoavan, alkoivat parkua niin sydäntäsärkevästi, että\nkaikki kannella olijat työntyivät yksi toisensa jälkeen ruuheen ja\ntarttuivat airoihin. Ei ollut vielä kahtakaansataa metriä laivan ja\nruuhen väliä, kun kolmas vesivuori tuli. Se kohotti prikin kepeästi\nkarin yli. Hetkeksi pullistuivat vielä sen purjerepaleet ja se näytti\nniiden ajamana liikkuvan eteenpäin, mutta vajosi hitaasti koko ajan.\nPriki painui yhä syvempään aivankuin näkymätön voima olisi vetänyt sitä\nalaspäin, ja viimein peittivät laineet priki \"Covenantin\" Dysartista.\n\nRannalle soutaessa ei kukaan virkkanut sanaakaan, sillä kaikki olivat\nhukkuvien huutojen synnyttämästä kauhusta huumauksissa. Mutta tuskin he\nolivat astuneet maalle, kun Hoseason heräsi aivan kuin unesta ja pyysi\nheitä ottamaan Alanin kiinni. Miehillä ei kuitenkaan ollut siihen halua\nja he vetäytyivät ulommaksi, mutta Hoseason käyttäytyi kuin\nverivihollinen ja kirkui miehille, että Alan oli yksin, että hänellä oli\nsuuri summa rahaa, että juuri hän oli syynä prikin haaksirikkoon ja\ntoverien hukkumiseen, ja että tässä oli nyt sekä kosto että ansio\nsamalla kertaa tarjona. Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, eikä tässä\nosassa rantaa ollut minkäänlaista kallionseinää, jota vasten Alan olisi\nvoinut selkänsä nojata. Merimiehet alkoivat jo hajaantua ja hiipiä hänen\ntaakseen.\n\n\"Silloin\" kertoi Alan, \"se punatukkainen pieni mies -- en muista hänen\nnimeänsä.\"\n\n\"Riach.\"\n\n\"Niin juuri, Riach! Hän tuli avukseni ja kysyi miehiltä, eivätkö he\nollenkaan pelänneet rangaistusta, ja sanoi: 'Kävi miten kävi, minä\nasetun ylämaalaisen selkäsuojaksi.' \"Hän ei ole mikään huono mies, tuo\npieni, punatukkainen mies\", jatkoi Alan. \"Hänessä on vähän\nkunniallisuudenkin kipinää!\"\n\n\"On kyllä\", sanoin. \"Hän oli tavallaan ystävällinen minuakin kohtaan.\"\n\n\"Niin hän oli Alaniakin kohtaan\", Alan virkkoi, \"ja totta puhuen,\nminusta oli hänen menettelynsä erittäin hyvä. Mutta huomaa, David, että\nprikin haaksirikko ja miesparkojen huudot olivat vielä hänellä tuoreessa\nmuistissa, ja luullakseni oli juuri se syynä hänen käytökseensä.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasin, \"sillä alussa hän oli yhtä kiivas kuin\nkuka tahansa toisista. Mutta mitäs Hoseason siitä tuumi?\"\n\n\"Olen muistelevinani, ettei hän siitä suinkaan pitänyt\", vastasi Alan.\n\"Mutta se pieni mies käski minua juoksemaan, ja kun se minusta oli\njärkevä huomautus, noudatin paikalla hänen käskyään. Vilkaistessani\nheihin viimeisen kerran, näin heidän kääriytyneen yhteen nippuun\nrannalle, aivan kuin ihmiset, jotka eivät ole juuri hyvässä sovussa\nkeskenään.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\" kysyin.\n\n\"Sitä, että minä näin nyrkkien heiluvan ja yhden miehen lentävän\ntantereesen kuin vaatemytyn. Mutta minä katsoin parhaaksi livistää\nsieltä heti tieheni. Siinä osassa Mull-saarta löytyy näet muutamia\nCampbelleja, jotka eivät suinkaan ole minunlaiseni kunnonmiehen ystäviä.\nMuussa tapauksessa olisin viivähtänyt siellä ja lähtenyt itse sinua\netsimään tai ainakin mennyt pienen miehen avuksi.\" (Tuntuu vähän\nnaurettavalta Alanin tapa kuvata Mr Riachin kokoa, sillä toinen ei ollut\ntoistaan pienempi). \"Läksin siis\", jatkoi hän, \"juoksemaan edelleen\nminkä vain käpälästä pääsin ja kaikille, keitä tapasin, huusin että\nrannalla oli laivahylky. Eivätkä he pysähtyneetkään minua puhuttelemaan.\nOlisitpa nähnyt kuinka he yksi toisensa perään läksivät juosta\nhölkkäsemään rantaa kohti! Ja sinne päästyään he huomasivat juosseensa\nvain huvikseen, ja se tekee aina hyvää Campbellille. Minä luulen, että\npriki vajosi kokonaisena pohjaan eikä hajonnut. Mutta sinulle se oli\nonneton tapaus, sillä jos rannalle olisi kapulakaan ajautunut, olisivat\nhe kyllä nuuskineet joka paikan ja löytäneet pian sinutkin.\"\n\n\n\n\n19 LUKU.\n\nKauhun talo.\n\n\nYö saavutti meidät kävellessämme, ja pilvet, joita iltapäivällä oli\nalkanut nousta, taajenivat ja synkkenivät. Vuodenaikaan nähden oli\nsentähden tavattoman pimeä. Tie, jota kuljimme, vei pitkin louhikkoisia\nvuorenrinteitä, ja vaikka Alan kiiruhti empimättä eteenpäin, en voinut\nkäsittää, miten hän voi pysyä oikealla tolalla.\n\nNoin kello puoli yhdentoista aikaan saavuimme viimein muutaman kummun\nlaelle ja näimme tulia alapuolellamme. Jonkun talon ovi oli nähtävästi\nauki ja siitä virtasi takkavalkean ja kynttilän valoa ulos. Rakennusten\nympärillä touhusi viisi tai kuusi ihmistä palavat tulisoihdut kädessä.\n\n\"Nyt on James päästä sekaisin\", sanoi Alan. \"Jos nyt tässä olisi meidän\nsijastamme sotamiehiä, joutuisi hän hyvin tukalaan asemaan. Mutta\narvattavasti on hänellä vahdit valtatiellä ja hän tietää varmaan, ettei\nyksikään sotamies tunne sitä tietä, jota me tulimme.\"\n\nSitten hän vihelsi erikoisella tavalla kolme kertaa. Oli omituista\nnähdä, miten ensimäisellä vihellyksellä kaikki soihdut pysähtyivät\nikäänkuin niiden kantajat olisivat säikähtäneet ja kuinka kolmannella\nvihellyksellä touhu alkoi uudelleen entiseen tapaan.\n\nRauhoitettuamme siten pihalla puuhaajien mielet, laskeuduimme alas\nkummulta. Pihaportilla oli meitä vastassa suurikasvuinen, kaunis ja yli\nviisikymmentä vuotta vanha mies, joka lausui jotain Alanille\ngeelinmurteella.\n\n\"James Stewart\", sanoi Alan, \"pyydän sinua puhumaan skotinkieltä.\nMinulla on täällä mukanani eräs nuori mies, joka ei ymmärrä\ngeelinmurretta. Tässä hän on\", lisäsi hän pistäen kätensä kainalooni,\n\"eräs nuori kunnonmies alamaalta, tilanomistaja sitäpaitsi, mutta\nluullakseni on hänelle parasta, ettemme hänen nimeään mainitse.\"\n\nGlensin James kääntyi hetkeksi minuun päin ja tervehti minua erittäin\nkohteliaasti. Seuraavassa tuokiossa hän jo puheli Alanin kanssa.\n\n\"Tämä oli kamala tapaus; siitä on ikävyyksiä tälle seudulle\", lausui hän\nkäsiään väännellen.\n\n\"Mitä vielä!\" vastasi Alan. \"Sinun täytyy ottaa asian hyvätkin puolet\nlukuun. Muista, että Colin Roy on kuollut!\"\n\n\"Mutta, totta puhuen\", lausui James, \"toivoisin minä hänen jälleen\nelävän! Helppoa on kerskailla edeltäpäin, mutta nyt se on tehty; ja kuka\nsaa siitä syyn niskoilleen? Murha tapahtui Appinin alueella -- muista\nse, Alan, Appin saa siitä vastata, ja minä olen perheellinen mies.\"\n\nKeskustelun aikana katselin minä palvelijoita. Toiset seisoivat\ntikapuilla ja kaivelivat rakennusten katto-olkia, joista he vetivät\nesiin pyssyjä, miekkoja ja muita sota-aseita, toiset kantoivat niitä\npois. Kauempaa notkosta kuuluvista kuokkien iskuista päätin että he\nkaivoivat aseet maahan. Vaikka he kaikki olivatkin niin touhuissaan, ei\nheidän työssään ollut minkäänlaista järjestystä. Useampia miehiä töytäsi\naina samaa pyssyä kantamaan ja tyrkki toisiaan palavilla soihduillaan.\nTuontuostakin keskeytti James puhelunsa Alanin kanssa antaakseen\nkäskyjä, joita ei kuitenkaan kukaan noudattanut. Soihtujen valossa\nkuvastui kaikkien kasvoilta kiire ja kauhistus, ja vaikka kukaan ei\npuhunut muuten kuin kuiskaamalla, kuului heidän puhelunsa sekä\nhätääntyneeltä että vihaiselta.\n\nMuuan tyttönen tuli nyt ulos huoneesta kantaen jotain kääröä tai\nmyttyjä. Usein on minua jälestäpäin naurattanut, muistaessani kuinka\nAlanin huomio heräsi heti kun hän näki tytön.\n\n\"Mitäs tyttösellä on mytyssään?\" kysäsi hän.\n\n\"Olemme juuri laittamassa taloa järjestykseen, Alan\", vastasi James\npelokkaalla ja vähän liehakoivalla tavallaan. \"He tulevat nuuskimaan\njokaisen nurkan Appinissa, ja meillä täytyy olla kaikki paikat\npaikoillaan. Parhaillaan hautaamme pyssyjä ja miekkoja sammalikkoon; ja\ntuo on luullakseni sinun ranskalainen pukusi. Meidän täytyy kai haudata\nsekin.\"\n\n\"Haudata minun ranskalaiset vaatteeni!\" huudahti Alan. \"Totta toisen\nkerran, se ei saa tapahtua!\"\n\nNiin sanoen hän tarttui kääröön ja poistui navettaan muuttamaan pukuaan.\nSiksi aikaa hän jätti minut sukulaisensa huomaan.\n\nJames vei minut keittiöön. Siellä istuuduimme pöydän ääreen ja alussa\nhän puheli ja nauroi kanssani erittäin ystävällisesti. Mutta yhtäkkiä\nvaltasi hänet uudelleen synkkämielisyys. Hän istuksi otsa rypyssä ja\nkynsiään pureskellen eikä muistanut minua kuin aika ajoin. Lopulta hän\nantoi minulle vain sanan tai pari ja vaivaloisen hymyilyn ja vaipui\njälleen omiin pelon hämmentämiin ajatuksiinsa. Hänen vaimonsa istui\nvalkean ääressä ja itki painaen kasvojaan käsiinsä. Vanhin poika oli\nkyyryllään lattialla ja selaili suurta paperipinkkaa työntäen aina\ntuontuostakin jonkun niistä tuleen. Muuan punakkaposkinen palvelijatar\npenkoi sillä aikaa suurella kiireellä joka paikan huoneessa ja\nvoivotteli lakkaamatta. Ja vähän väliä pisti joku miehistä päänsä ovesta\nsisään ja kysyi mitä oli tehtävä.\n\nLopulta ei James enää jaksanut pysyä paikoillaan, vaan pyysi saada minun\nluvallani olla epäkohtelias ja poistua seurastani. \"Ei minusta ole juuri\nseuraksi, sir\", sanoi hän. \"Minä en nyt kykene muuta ajattelemaan kuin\ntuota kamalaa tapausta ja onnettomuutta, jonka se on tuottamaisillaan\nviattomille ihmisille.\"\n\nVähän sen jälkeen hän huomasi poikansa polttavan paperia, joka hänen\nmielestään olisi pitänyt säilyttää. Silloin puhkesi hänen kiihottunut\nmielialansa esiin tavalla, jota oli vaikea katsella. Useat kerrat hän\nlöi poikaansa.\n\n\"Oletko hullu?\" huusi hän. \"Tahdotko nähdä isäsi hirsipuussa roikkuvan?\"\nJa unohtaen minun läsnäoloni hän sadatteli geelinmurteella pitkän aikaa\npoikaansa, joka ei vastannut mitään. Mutta hänen vaimonsa, kuullessaan\nhirsipuusta mainittavan, heitti esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti\nentistä äänekkäämmin.\n\nTällaista menoa oli minun, vieraan ihmisen, kiusallista kuulla ja nähdä,\nja olin iloinen, kun Alan tuli takaisin päällään entinen hieno\nranskalainen pukunsa, -- vaikka oikeastaan se oli nyt melkein liian\nkulunut ja kutistunut ansaitakseen 'hienon' nimen. Talon toinen poika\nvei sitten minut vuorostani muuttamaan vaatteita, joiden tarpeessa jo\nkauan olin ollut. Sain myöskin hirvennahasta tehdyt ylämaalaiskuosiset\nkengät, jotka alussa tuntuivat vähän oudoilta, mutta totuttuani niihin,\nerittäin mukavilta jaloille.\n\nPoissa ollessani oli kai Alan kertonut matkansa vaiheet, sillä kaikki\nnäyttivät tietävän, että minä olin pakomatkalla hänen kanssaan, ja\nlaittoivat nyt matkavarustuksiamme kuntoon. Molemmille meille annettiin\nmiekka ja pistooli, vaikka koetinkin vakuuttaa etten edellistä osannut\nkäyttää. Saatuamme vielä vähän ampumavaroja, pussin kaurajauhoja,\nrautaisen pannun ja pullon oikeaa ranskalaista paloviinaa, olimme\nvalmiit matkalle lähtemään. Rahoja tosiaankin puuttui vielä. Minulla oli\nnoin kaksi guineaa jäljellä, ja kun Alanin vyö oli jätetty toisiin\nkäsiin, ei tällä uskollisella välittäjällä ollut kuin seitsemäntoista\npenssiä koko omaisuudestaan jälellä. Mitä Jamesiin tuli, oli hän\nEdinburgin matkoilla ja käräjänkäynnillään arentilaisten hyväksi\nköyhdyttänyt itsensä niin täydellisesti, ettei hän saanut kokoon enempää\nkuin kolme shillinkiä ja viisi ja puoli penssiä ja senkin suurimmaksi\nosaksi kuparissa.\n\n\"Tämä ei vetele\", tuumi Alan.\n\n\"Sinun täytyy löytää jostain lähistöltä turvallinen piilopaikka ja\nlähettää sana minulle\", sanoi James. \"Ymmärräthän, Alan, että sinun\ntäytyy selvitä ehjin nahoin tästä jutusta. Nyt ei ole aikaa jäädä\nodottamaan paria guineaa. He ovat varmaan saaneet sinusta vihiä ja\netsivät sinua. Ja minä olen vakuutettu siitä, että he syyttävät sinua\ntämänpäiväisestä tapauksesta. Siitä saamme kärsiä sekä sinä että myöskin\nminä, joka olen sinun sukulaisesi ja pitänyt sinua luonani täällä\nollessasi. Ja jos he syyttävät minua --\", hän vaikeni ja pureskeli\nkalpeana sormiaan. \"Se olisi ikävä juttu ystävillemme, jos minut\nhirtetään.\"\n\n\"Se olisi surkea päivä Appinille\", lausui Alan.\n\n\"Se päivä pyörii nyt päässäni\", puhui James. \"Voi mies paha, Alan! Sinä\nja minä olemme lörpötelleet kuin kaksi mielipuolta!\" huusi hän lyöden\nnyrkkinsä seinään, jotta koko talo kajahti.\n\n\"Totta on mitä puhut, ja tämä alamaalais-ystäväni\", lausui Alan\nnyökäyttäen päätään minuun päin, \"on puhunut minulle järkeviä asioita.\nKumpahan vain olisin totellut häntä.\"\n\n\"Mutta kuulehan nyt, Alan\", jatkoi James entiseen tapaansa. \"Jos he\npanevat minut kiinni, niin silloin juuri tarvitset rahaa. Sillä\nhuolimatta siitä mitä minä ja sinä olemme tässä puhuneet, on meidän\nkahden tulevaisuus kovin synkkä, kuten käsittänet. Sinä saat vielä\nnähdä, että minä itse tahdon syyttää sinua; minä tarjoan palkinnon\npäästäsi; sen teen! Onhan se kyllä ikävä juttu näin läheisten ystävysten\nkesken, mutta jos minua syytetään tästä kamalasta tapauksesta, tulen\nminä puolustaumaan. Ymmärrätkö?\"\n\nHän puhui kiihkeästi ja tarttui Alanin takinkaulukseen.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", vastasi Alan.\n\n\"Sinun täytyy jättää nämä seudut -- jättää Skotlanti -- sinun ja sinun\nalamaalais-ystäväsi! Sillä minä syytän myöskin alamaalais-ystävääsi.\nEtkös sitä käsitä, Alan, sano, että käsität!\"\n\nAlan näytti punastuvan. \"Tämä on kovin vaikeaa minulle, joka toin hänet\ntänne, James\", lausui hän nostaen päänsä pystyyn. \"Minähän tulen siten\npetturiksi!\"\n\n\"Kuule, Alan!\" huudahti James. \"Katso asioita oikeassa valossa! Hänet\nleimataan joka tapauksessa syylliseksi. Mungo Campbell syyttää\nepäilemättä häntä; mitä siis haittaa jos minäkin häntä syytän? Ja\nsitäpaitsi olen minä, Alan, perheellinen mies.\"\n\nMolemmat vaikenivat hetkeksi.\n\n\"Ja sitten vielä Alan: tuomarit ovat Campbelleja!\" lisäsi James.\n\n\"Yksi seikka tässä on huomattava\", lausui Alan miettiväisenä, \"se\nnimittäin ettei kukaan tiedä hänen nimeään.\"\n\n\"Eikä tule koskaan tietämäänkään, Alan! Tuossa on käteni\", huudahti\nJames, aivan kuin hän todellakin olisi tiennyt nimeni ja luopui nyt\njostain edusta. \"Mutta se puku, joka hänellä oli päällään, hänen ikänsä\nja ulkomuotonsa ja muut sellaiset seikat? Ne minun ainakin täytynee\nilmoittaa!\"\n\n\"Tuumasi kummastuttavat minua\", lausui Alan ankarasti. \"Aiotko sinä\nkavaltaa pojan lahjallasi? Annatko sinä ensin uuden puvun ja sitten\npetät hänet?\"\n\n\"Ei, ei, Alan\", vastasi James. \"Mutta se puku, jonka hän riisui\npäältään, se, jossa Mungo hänet näki.\"\n\nMinusta näytti James kuitenkin pelokkaalta. Hän koetti käyttää kaikkia\nmahdollisia keinoja hyväkseen, ja uskallanpa väittää, että hän näki koko\najan silmäinsä edessä verivihollisiensa istuvan tuomarinpenkeillä ja\nhirsipuun tämän näyn taustana.\n\n\"No, sir\", lausui Alan minuun kääntyen, \"mitä sinä tästä sanot? Sinä\nolet täällä minun kunniallisuuteni turvissa, ja minun asiani on katsoa,\nettei mitään tehdä vasten tahtoasi.\"\n\n\"Minulla on ainoastaan muuan sana sanottavana\", vastasin, \"sillä tähän\nsanakiistaan nähden olen kokonaan syrjäinen. Mutta yleisen\noikeuskäsitteen mukaan on selvää, että on syytettävä oikeaa henkilöä,\ntässä tapauksessa siis ampujaa. Lykätkää syy hänen päälleen, usuttakaa\nvainoojat hänen jälkeensä ja antakaa kunniallisten viattomain ihmisten\nolla rauhassa.\"\n\nMutta sen kuultuaan huudahtivat Alan ja James kauhistuksesta ja pyysivät\nminua pitämään suuni tukossa, sillä siitä ei voisi olla puhettakaan. He\nkysyivät minulta että mitähän Cameronit siitä ajattelisivat -- kysymys,\njosta minulle selvisi, että joku Mamoren Cameroneista oli murhaaja -- ja\nenkö käsittänyt, että poika joutuisi silloin kiinni? \"Sitä et selvästi\nole tullut ajatelleeksi\", tuumivat he niin viattoman totisina, että\nkäteni valahtivat hervottomina sivuilleni ja minä kadotin kaiken toivon\nmielipiteeni lopullisesta voitosta.\n\n\"Vai niin\", lausuin, \"no syyttäkää sitten minua, kun teitä haluttanee,\nsyyttäkää Alania, syyttäkää Yrjö kuningasta! Kaikki kolme me olemme\nviattomia ja juuri niistä näyttää nyt kysymys olevan. Mutta, sir\",\nlisäsin Jamesille toinnuttuani ensin suuttumuksestani, \"olenhan minä\nAlanin ystävä, ja jos hänen ystävilleen voin olla avuksi, en vaaroja\nsäikähdä.\"\n\nKatsoin parhaaksi antaa suostumukseni jonkun kauniin syyn nojalla, sillä\nminä näin Alanin käyneen miettiväksi. Ja sitäpaitsi -- päättelin\nitsekseni -- heti kun käännän heille selkäni, ottavat he kuitenkin minut\nmukaan syytöskirjaansa, joko sitten suostun siihen tahi en. Mutta siinä\nhuomasin erehtyneeni. Tuskin olin näet nuo sanat lausunut, kun Jamesin\nvaimo karkasi ylös tuoliltaan, tuli luoksemme ja itki ensin minun ja\nsitten Alanin olkaa vasten kiittäen Jumalaa hyvyydestämme hänen\nperhettänsä kohtaan.\n\n\"Sinä, Alan, täytät täten vain luonnollisen velvollisuutesi\", sanoi hän.\n\"Mutta tämä poika, joka on vain käymässä täällä ja on nähnyt meidät\nsurkeimmassa asemassa ja rakkaan puolisoni touhuavan kuin armon\nkerjääjän, poika, jonka oikeuden mukaisesti tulisi jaella käskyjä kuin\nkuninkaan, -- niin, teidän tähtenne on sydämeni surullinen senvuoksi,\netten tiedä nimeänne. Mutta onhan minulla teidän kasvonpiirteenne! Ja\nniin kauan kuin sydämeni tykkii rinnassani, olen ne säilyttävä\nmuistissani, ajatteleva niitä ja siunaava niitä.\"\n\nSen sanottuaan hän suuteli minua ja puhkesi uudelleen niin valtaviin\nnyyhkytyksiin, että minä jäin aivan häpeissäni seisomaan siihen.\n\n\"Jo riittää, jo riittää\", lausui Alan hyvin hajamielisen näköisenä.\n\"Päivät valkeavat heinäkuussa kovin aikaiseen. Ja huomenna on Appinissa\nkova kiire, rakuunoita vilisee, \"Cruachan\"[1] -huutoja kajahtelee ja\npunatakkeja juoksentelee kaikkialla. Silloin on sinun ja erittäinkin\nminun oltava muualla.\"\n\n[1] Campbellien käyttämä sotahuuto. Suom. muist.\n\nJätimme hyvästi ja läksimme jälleen matkalle ohjaten kulkumme vähän\nenemmän itäänpäin. Yö oli lauhkea ja sysimusta, ja tiemme kulki melkein\nsamanlaisia louhikkoisia seutuja kuin ennenkin.\n\n\n\n\n20 LUKU.\n\nPako kanervikossa. Louhikossa.\n\n\nRiensimme eteenpäin milloin juosten milloin kävellen, ja aamupuoleen\nyötä kiirehdimme yhä enemmän kulkuamme. Vaikka seutu näytti aivan\nautiolta, oli siellä kuitenkin kumpujen peitossa ihmisten taloja ja\nmökkejä, joita sivuutimme luullakseni ainakin parikymmentä. Aina kun\nsellaiselle saavuimme, jätti Alan minut tielle ja meni itse koputtamaan\nseinään ja puhutteli hetkisen ikkunassa nukkumasta herätettyä asukasta.\nTällä tavalla levitettiin tietoja, ja näillä seuduin oli se niin tärkeä\nvelvollisuus, että Alanin henkensä edestä paetessaankin täytyi pysähtyä\ntäyttämään sitä ja niin sukkelaan kulkivat tiedot suusta suuhun, että\nenemmässä kuin puolessa niistä taloista, joissa kävimme, tiedettiin jo\nmurhasta. Toisissa taas, sen mukaan kuin taampana seisoessani kuulin ja\nsain selvää vieraasta kielestä, synnytti uutinen enemmän kauhua kuin\nkummastusta.\n\nKaikesta kiirehtimisestämme huolimatta alkoi päivä sarastaa meidän vielä\nollessa kaukana turvallisemmista paikoista. Olimme silloin muutamassa\ntavattoman laajassa, kallionlohkareitten peittämässä laaksossa, jonka\nläpi virtasi kuohuva joki. Jylhät vuoret ympäröivät laaksoa, eikä siinä\nkasvanut puita eikä ruohoa. Jälkeenpäin olen arvellut, että se\narvattavasti oli Glencoen laakso, sama, jossa tuo verinen taistelu\nWilhelm kuninkaan aikana taisteltiin. Mutta mitä seutuja me yleensä\nsamoilimme, en vieläkään tiedä, sillä me seurasimme milloin oikoteitä,\nmilloin taas teimme pitkiä kierroksia. Kulkumme oli sitäpaitsi\nkiireellistä ja enimmäkseen yön aikaan, ja paikannimet, joita kysyin,\nolivat geelinkielisiä, joten ne ovat sitä helpommin unehtuneet.\n\nPäivän ensimäinen kajastus valaisi siis silmäimme eteen mainitun kolkon\npaikan, ja minä näin Alanin rypistävän otsaansa.\n\n\"Tämä ei ole minulle eikä sinulle sopiva paikka\", lausui hän. \"Tänne he\nasettuvat vahtimaan.\"\n\nNiin sanoen läksi hän juoksemaan entistään kiivaammin alas joen rantaan\nerääseen paikkaan, missä kolme kallionlohkaretta jakaa joen kahteen\nhaaraan. Vesi syöksyi uomassaan kumeasti pauhaten, ja putouksen päälle\nmuodostivat hyrskyt ohuen sumuvaipan. Alan ei katsahtanut puolelle eikä\ntoiselle, vaan hyppäsi suoraapäätä keskimmäiselle kalliolle ja\nheittäytyi siellä nelinkontin pysähtyäkseen vauhdistaan. Kallio oli näet\npieni ja hän oli nähtävästi viskautunut sen toiselle laidalle. Tuskin\noli minulla aikaa välimatkan mittaamiseen tai vaanivan vaaran\najattelemiseen, kun jo olin syöstäytynyt hänen jälkeensä ja hän oli\nottanut vastaan ja seisauttanut minut.\n\nSiinä nyt seisoimme rinnatusten pienellä, hyrskyistä liukkaalla\nkalliolla. Edessämme oli vielä leveämpi kuilu ja joka suunnalla viskoi\nvihainen virta vesisuihkuja ilmaan. Nähdessäni missä olin valtasi minut\nlamauttava pelko ja minä vein käden silmieni eteen. Alan tarttui minuun\nja ravisti minua. Näin hänen puhuvan, mutta vesiputouksen ärjynnältä ja\nhämmentyneeltä mielentilaltani en kuullut mitään. Näin vain, että hän\noli kiukusta punaisena, ja että hän polki jalkaa kallioon. Samalla\nsilmänluonnilla näin myöskin ohitse kiitävän veden ja ilmassa\nleijailevan sumun; mutta sitten suljin silmäni ja ruumistani puistatti.\n\nSeuraavassa tuokiossa oli jo Alan asettanut viinapullon huulilleni ja\npakottanut minut juomaan. Viina ajoi veren takaisin päähäni. Asettaen\nkätensä torvelle suunsa eteen hän karjaisi sitten korvaani: \"Hyppää tai\nhuku!\" ja kääntyen selin minuun hän hyppäsi virran toisenkin haaran yli\nja pääsi onnellisesti rannalle. Olin nyt yksinäni kalliolla, jossa siten\noli minulla parempaa tilaa. Paloviina suhisi korvissani. Äskeinen\nesimerkki oli vielä tuoreena edessäni ja ymmärrykseni kyllin selvä\nkäsittääkseni, että nyt tai ei koskaan oli minun hypättävä.\nKyyristäydyin alas ja ponnistin eteenpäin tuolla epätoivoisella\nkiukulla, joka on joskus antanut minulle voimia rohkeuteni pettäessä.\nAinoastaan käteni ulottuivat kuitenkin perille. Ne luiskahtivat irti\nrantakalliosta, tarttuivat jälleen siihen kiinni ja taas luiskahtivat.\nSoluin jo alas joen uomaan päin kun Alan sai minusta kiinni, ensin\ntukasta, sitten kauluksesta ja kiskoi minut ylös kalliolle.\n\nSanaakaan virkkamatta hän puhaltui uudelleen juoksuun ja minun täytyi\nkompuroida jaloilleni ja lähteä juoksemaan hänen jälkeensä. Olin\nennenkin ollut väsynyt, mutta nyt tuntui koko ruumiini olevan kipeä ja\naivan kuin möyhyksi piesty, ja sitäpaitsi olin vielä paloviinasta hiukan\njuovuksissa. Juoksuni oli horjuvaa ja pistokset alkoivat käydä niin\nankariksi, että olivat vähällä masentaa minut kokonaan. Kun Alan viimein\npysähtyi muutaman tavattoman suuren kiven juurelle, joita siinä paikassa\noli suuri joukko, ei se suinkaan ollut David Balfourille liian\naikaiseen.\n\nSanoin, että kivi oli tavattoman suuri, mutta oikeastaan niitä olikin\nsiinä kaksi, jotka ylhäällä vetäytyivät yhteen. Molemmat ne olivat noin\nkaksikymmentä jalkaa korkeat ja näyttivät ensi silmäyksellä\nmahdottomilta kavuta ylös. Alankin (vaikka hänellä voi sanoa olleen\nneljä kättä) sai tehdä kaksi onnistumatonta kiipeemis-yritystä. Vasta\nkolmannella, ja silloinkin vain noustuaan olkapäilleni ja ponnistettuaan\nniistä niin voimakkaasti, että luulin solisluuni taittuneen, hän pääsi\nylös. Päästyään kivelle hän laski nahkavyönsä alas ja sen ja parin\nkivensyrjässä löytyvän pienen nikaman avulla kapusin hänen vierelleen.\n\nNyt älysin, miksi sinne olimme kiivenneet. Nämä kaksi kivenmöhkälettä,\njotka ylhäältä olivat koverot ja vinosti yhteen kallistuneet,\nmuodostivat näet teevadin kaltaisen syvennyksen, jossa kolme tai neljä\nmiestä voi maata piilossa.\n\nKoko aikana ei Alan ollut virkkanut sanaakaan. Oli vain juossut ja\nkapuillut niin vihaisella ja mielettömällä kiireellä, että minä arvasin\nhänen pelkäävän pahasti jotain epäonnistumista. Kalliollekaan päästyämme\nei hän suutaan avannut eikä edes lieventänyt ryppyjä otsallaan,\nheittäytyi vain pitkälleen ja kohottaen ainoastaan toisen silmänsä\nrintavarustuksemme yläpuolelle, tarkasteli ympärillemme kaikkiin\nilmansuuntiin. Aamu oli jo valennut aivan kirkkaaksi. Me näimme laakson\nkiviset seinämät, sen louhikkoisen pohjan ja joen, joka koskisena\nvirtasi laaksoa pitkin. Mutta missään ei näkynyt ihmisasunnosta kohoavaa\nsavua, eikä yhtään elävää olentoa, lukuun ottamatta muutamia, erästä\nvuorennyppylää kierteleviä, kirkuvia kotkia.\n\nVihdoinkin kirkasti hymy Alanin kasvoja.\n\n\"No nyt meillä on onnistumisen toivoa\", lausui hän ja silmäillen minua\nmielihyvällä lisäsi sitten: \"Et sinä ole oikein reipas hyppääjä.\"\n\nArvattavasti näytin loukkaantuneelta hänen arvostelustaan, koska hän\njatkoi paikalla: \"No vähät siitä väliä! Pelätä yritystä ja kuitenkin\ntehdä se, se todistaa että mies on mitä urhein. Ja olihan siinä\nsitäpaitsi vettä, ja vesi on ainetta, joka pelottaa minuakin. Ei, ei\nsinun tarvitse hävetä, vain minun.\"\n\nKysyin minkävuoksi.\n\n\"Minkäkö vuoksi!\" vastasi hän. \"Minä olen tänä yönä ollut aikamoinen\npässinpää. Ensiksikin eksyin väärälle tielle, eksyin Appinissa, omassa\nkotiseudussani. Sentähden yllätti meidät päivä paikassa missä meidän ei\nkoskaan olisi pitänyt olla. Siitä hyvästä on asemamme tässä kivellä\nvähän vaarallinen ja kirotun epämukava. Toiseksi -- ja se on kaikesta\npahinta miehelle, joka on niinkin paljon samoillut kanervikkoja kuin\nminä -- olen lähtenyt ilman vesipulloa, ja koko pitkä kesäpäivä täytyy\nmeidän nyt lojua tässä ilman mitään muuta juomaa kuin paloviina.\nAjattelet ehkä, että se on vähäpätöinen asia, mutta ennen yön tuloa,\nDavid, saan kyllä sinulta siitä kuulla.\"\n\nHalusin jälleen kunnostaa itseäni ja tarjouduin juoksemaan joelle ja\ntäyttämään pullon vedellä, jos hän ensin tahtoi tyhjentää siitä viinan.\n\n\"Enpä mielelläni heittäisi viinaakaan hukkaan\", vastasi hän. \"Se on\ntehnyt sinulle suuren palveluksen tänä yönä. Muussa tapauksessa -- se on\nminun vähäarvoinen mielipiteeni -- aikailisit sinä vieläkin tuolla\nvesikivellä. Ja, mikä on vielä tärkeämpää, sinä olisit vielä voinut\nhuomata, kun olet niin teräväjärkinen, että Alan Breck Stewart käveli\nehkä tavallista kiivaammin.\"\n\n\"Sinäkö!\" huudahdin. \"Sinähän juoksit, minkä käpälästä pääsi!\"\n\n\"Niinkö?\" vastasi Alan. \"No, sama se. Ole vain siinä uskossa. Silloin ei\nollut aikaa siekailemiseen. Ja nyt olemme puhelleet kylliksi. Laittaudu\nsinä, poika, levolle, minä vahdin.\"\n\nNoudatin kehotusta ja panin maata. Ylhäälle kallionlohkareitten väliin\noli kasaantunut vähän sammaleista multaa, jossa kasvoi joitakuita\nsananjalkoja. Siinä oli nyt vuoteeni. Viimeinen ääni, minkä kuulin, oli\nkotkien kirkuminen.\n\nLuullakseni oli kello yhdeksän tienoilla aamua, kun minut herätettiin\njotenkin kovakätisesti, ja minä huomasin Alanin painavan kättään suutani\nvasten.\n\n\"Hsst!\" kuiskasi hän. \"Sinä kuorsasit.\"\n\n\"No, onko se nyt niin vaarallista?\" tokaisin, kummastellen hänen\nkasvojensa hätäistä ja synkkää ilmettä.\n\nHän kurkisti kiven särmän yli ja viittasi minua tekemään samoin.\n\nPäivä oli nyt kirkas ja kuuma, ja taivas pilvetön. Laakso levisi allamme\nselväpiirteisenä kuin kuvataulu. Noin puolen mailin[1] päässä rannasta\noli punatakkien leiripaikka. Sen keskellä leimusi suuri nuotio, jonka\nääressä muutamia miehiä hommasi keittopuuhissa. Lähellä sitä, muutaman\nmeidän kivemme korkuisen kallion laella seisoi vahti. Hänen aseensa\nvälkkyivät auringon paisteessa. Pitkin joenrantaa näkyi toisia vahteja,\njotka oli asetettu toisin paikoin tiheään toisin taas harvempaan.\nMuutamia heistä oli sijoitettu, kuten nuo ensin mainitsemanikin,\nkorkeammille paikoille, toiset taas maahan, jossa he astuskelivat\nedestakaisin. Kauempana, laakson yläpäässä, jossa maa oli aukeampaa, oli\nvahtiketjun jatkona hevosmiehiä, joiden näimme siellä ratsastelevan\nedestakaisin. Alempana laaksossa oli jalkaväkeä, mutta kun joki siellä,\nyhdyttyään erään sivuhaaran kanssa, äkkiä leveni, oli heitä vain hyvin\nharvassa eivätkä he vahtineetkaan muuta kuin kaalamoita ja kiviä joiden\navulla olisi voinut päästä joen yli.\n\n[1] Mile (maili) = Englannin maapeninkulma, = vähän yli 1 1/2\nkilometriä. Suom. muist.\n\nKerran vain katsahdin tätä ja painauduin takaisin vuoteelleni. Tuntui\nvähän kummalliselta nähdä nyt laakson, joka auringon noustessa oli aivan\nautio, aseita välkkyvän ja punaisia takkeja ja polvihousuja vilisevän.\n\n\"Siinä nyt näet\", sanoi Alan. \"Tätä minä juuri pelkäsin, että he\nnimittäin asettuvat joen puolelle vahtiin. Noin pari tuntia sitten alkoi\nheitä tulla, ja sinä, mies, olet vain nukkunut raskaasti! Paikkamme on\ntässä vaarallinen. Jos he nousevat vuorelle, voivat he helposti keksiä\nmeidät kaukoputkella. Mutta jos he pysyttelevät vain laaksossa, ei\nmeillä ole hätää. Vahteja on joen alapäässä harvemmassa, ja yön tultua\nkoetamme pujahtaa heidän ohitsensa.\"\n\n\"Mitäs me teemme siihen asti?\" kysyin.\n\n\"Lojumme tässä ja paistumme\", vastasi Alan.\n\nJa \"paistumista\" olikin koko päivä. Täytyy muistaa, että me makasimme\npaljaalla kivellä kuin pannukakku lautasella. Päivä paahtoi meitä\nsäälimättä, ja kivi kuumeni niin, että siihen tuskin voi koskea.\nPienellä sananjalkojen peittämällä maatumalla, joka pysyi vähän\nviileämpänä, ei ollut sijaa kuin yhdelle kerrallaan. Vuorotellen\nmakasimme paljaalla kalliolla, ja siinä oli jotenkin samanlaisessa\nasemassa kuin marttyyri, jota kidutettiin tuliraudoilla. Tulin\najatelleeksi miten merkillistä oli, että samassa ilmanalassa, ainoastaan\nmuutaman päivämatkan päässä, voi kärsiä niin julmasti ensin kylmästä\nsaarellani ja nyt kuumuudesta tällä kalliolla.\n\nKoko aikana oli meillä karvas paloviina ainoana juomisena ja sen\nnauttiminen pahensi vain tilaamme. Pulloa koetimme pitää niin kylmänä\nkuin mahdollista hautaamalla sen multaan, ja kostuttamalla sitten\nviileällä viinalla rintaa ja ohimoitamme saimme vähän helpotusta.\n\nSotamiehet tarkastelivat koko päivän laakson pohjaa, milloin vaihtaen\nvahtivuoroja, milloin taas pienissä joukoissa samoillen\nkallionlohkareitten välissä. Niitä oli taajalti ja tiheässä, joten\nmiehen etsiminen niiden seassa oli samaa kuin hakea neulaa heinätukosta.\nJa kun heidän tehtävänsä oli niin toivoton, olivat he sitä\nhuolimattomampia. Näimme tuontuostakin sotamiesten viiltävän kanervikkoa\npistimillään ja kylmä väristys kävi silloin ruumiini läpi. Toisinaan he\nkiertelivät meidänkin kiveämme ja silloin uskalsimme tuskin\nhengittääkään.\n\nKuta pitemmälle päivä ehti, sitä hitaammin ja vaivaloisemmin kuluivat\nmeiltä tunnit kivellä. Alustamme kävi näet yhä kuumemmaksi ja\nauringonpaahde yhä sietämättömämmäksi. Lisäksi täytyi kärsiä\npyörrytystä, pahoinvointia ja luuvalon tapaisia tuimia pistoksia.\nMieleeni muistuivat silloin, ja ovat usein jälestäpäinkin muistuneet,\nskottilaisen virtemme säkeet:\n\n      \"Sua kuuvaloyö ei järjiltä lyö,\n      ei päivän aurinko pistä.\"\n\nJa todellakin suojeli meitä ainoastaan Jumalan armeliaisuus\nauringonpistoksesta.\n\nLopulta, noin kello kahden aikana, kävi olomme aivan sietämättömäksi, ja\nmeidän täytyi nyt kestää kiusausta yhtä hyvin kuin kipujakin. Aurinko\noli näet jo painunut hiukan länteen ja loi kiven itäpuolelle vähän\nvarjoa. Sillä puolen oli myöskin sotamiesten katseilta turvassa.\n\n\"Kuolema kuin kuolema!\" lausui Alan, ja pudottautui kiven särmän yli\nalas varjonpuolelle.\n\nHetkeäkään kadottamatta seurasin häntä ja putosin pitkin pituuttani\nmaahan, niin heikko ja niin pyörryksissä olin pitkällisestä kitumisesta.\nSiinä viruimme sitten tunnin tai pari, velttoina kuin lankavyyhti.\nRuumistamme pakotti kiireestä kantapäähän, ja jokainen sotamies joka\nvain olisi osunut sinne, olisi keksinyt meidät. Ketään ei kuitenkaan\ntullut kiven sille puolen. Kaikki sivuuttivat kiven vastakkaiselta\npuolelta, joten se nytkin oli meidän suojamme.\n\nVähitellen palautuivat voimamme, ja sotamiehet kun nyt pysyttelivät\nlähempänä jokea, ehdotti Alan, että koettaisimme lähteä liikkeelle.\n\nAinoastaan yksi seikka pelotti minua tänä hetkenä, ja se oli takaisin\nkivelle nouseminen. Kaikki muu oli minulle tervetullut. Laittauduimme\nsiis viivyttelemättä lähtökuntoon ja aloimme hiipiä kiveltä kivelle,\nvuoroin madellen niiden suojassa vatsallamme, vuoroin juosten sydän\nkurkussa toisen taa.\n\nTarkasteltuaan pintapuolisesti tämän puolen laaksoa, ja ollen ehkä vähän\nuneliaita kuumuudesta, eivät sotamiehet enää olleet niin valppaita, vaan\nnukkuivat paikoillaan tai pitivät ainoastaan joen pengermiä silmällä.\nVältellen laakson pohjaa ja painuen samalla, vuoria kohti, etäännyimme\ntaukoamatta heidän läheisyydestään. Mutta tämä yritys oli vaikein mihin\nkoskaan olen ryhtynyt. Siinä olisi pitänyt olla silmiä sadottain joka\npaikassa ruumista, pysyäkseen piilossa tällä epätasaisella maalla ja\nniin taajaan sijoitetun vahtijoukon silmänkantamilla. Aukean paikan yli\njuostessa ei tullut yksistään nopeus kysymykseen, vaan täytyi myöskin\nsilmänräpäyksessä saada selville paikan asema ja jokaisen kiven\nvakavuus, jolle jalkansa laski. Ilma oli näet nyt niin tyyni, että kiven\nvierähtäminenkin kajahti kuin pyssynlaukaus ja kaiku toisteli sitä\nkukkuloiden ja kumpujen välissä.\n\nAuringon laskuun olimme niinkin hitaasti kulkien päässeet hyvän matkaa\neteenpäin, vaikka kallionlohkareelle asetettu vahti näkyi vielä aivan\nselvään. Mutta silloin tapasimme jotakin, joka hälvensi kaiken pelkomme.\nSe oli syvä kuohuinen puro, joka tässä kohti muodosti putouksen,\nyhtyäkseen alempana olevaan jokeen. Purolle päästyämme heittäysimme\nmaahan ja pistimme pään ja olkapäät veteen, enkä voi sanoa kumpi tuntui\nsuloisemmalta, puistutusko, joka kävi ruumiin läpi kylmän veden\nvirratessa päällemme vaiko nautinto, jolla vettä joimme.\n\nKun rantatörmät estivät meidät näkymästä sotamiehille, makasimme siinä\nkaikessa rauhassa, joimme yhä uudelleen ja uudelleen, valelimme\nrintaamme ja annoimme käsiemme viiltää virrassa, kunnes kylmä rupesi\nniitä vihavoimaan. Virkistyimme siitä ihmeellisesti ja otimme lopulta\njauhopussin esiin ja laitoimme rautaisessa pannussa \"drammachia\". Vaikka\nse on ainoastaan kylmään veteen sekoitettuja kaurajauhoja, tulee siitä\nkyllin hyvä ateria nälkäiselle miehelle, ja milloin ei ole tuliaineita\ntahi sattuu, kuten nyt me, sellaiseen asemaan, ettei voi tulta tehdä, on\nse kanervikon kulkijain paras auttaja.\n\nHeti kun yön varjot alkoivat laskeutua läksimme jälleen taipaleelle.\nAlussa etenimme yhtä varovasti kuin ennenkin, mutta sitten rohkeammin,\nkävellen suorina ja pitkin askelin. Kulkumme oli hyvin vaivaloista, kun\ntäytyi milloin kiivetä ylös jyrkkiä vuorenrinteitä, milloin kapuilla\nkuilujen partaita pitkin. Auringon laskettua oli taivas vetäytynyt\npilveen ja yö oli pilkkoisen pimeä. Väsymystä en sanottavasti tuntenut,\nmutta sen sijaan alati pelkäsin putoavani tai luiskahtavani alas\nrinteiltä, eikä minulla matkan suunnasta ollut aavistustakaan.\n\nVihdoin nousi kuu ja näki meidän vieläkin pysyvän tiellä. Kuu oli\nloppupuoliskolla ja enimmäkseen pilvien peitossa. Mutta hetkisen\nkuluttua se pilkisti esiin ja näytti minulle joukon mustia\nvuorenhuippuja. Kaukana allamme välkkyi sen valo kapean merenlahdelman\npinnalla.\n\nMolemmat silloin pysähdyimme, minä hämmästyneenä löytäessäni itseni\nkorkealta, ja kuten minusta näytti pilvien päällä kävelemästä. Alan taas\nmäärätäkseen suuntamme.\n\nHän oli nähtävästi mielissään ja varma siitä että olimme poissa kaikkien\nvainoojiemme kuuluvilta, sillä koko loppuosan öisestä marssistamme hän\nkulutti viheltäen sotaisia, reippaita ja surullisia sävelmiä,\ntanssikappaleita, jotka panivat jalan kepeämmin nousemaan, minun\neteläisen kotiseutuni säveliä, jotka saivat minut halajamaan kotiin\nseikkailuiltani. Ja nämä kaikki olivat matkatovereinani jylhässä,\nsynkässä ja autiossa vuoristossa.\n\n\n\n\n21 LUKU.\n\nPako kanervikossa. Corrynakieghin rotko.\n\n\nHeinäkuun alussa valkenevat päivät kyllä aikaiseen, mutta oli vielä\npimeä saapuessamme määräpaikkaamme rotkolle muutaman korkean vuoren\nlaella. Rotkon läpi juoksi puro ja sen toisella puolen oli kallioon\nmuodostunut matala luola. Koivuja kasvoi siellä harvahkona, kauniina\nmetsänä, mutta kauempana ne vaihtuivat mäntyihin. Puro oli täynnä\ntaimenia, ja metsä sepelkyyhkysiä. Vuoren aukealla puolen isokuovit\nviheltelivät lakkaamatta ja käkiä siellä oli niinikään lukuisasti.\nRotkon suulta näkyi osa Mamoria ja merenlahti, joka eroitti sen\nAppinista. Olimme niin huimaavan korkealla, että maiseman katselemisesta\nriitti minulle koko ajaksi ihmettelemistä ja ihailemista.\n\nRotkon nimi oli Corrynakiegh, ja vaikka se oli niin korkealla ja niin\nlähellä merta että pilvet sen usein peittivät, oli se ylipäänsä\nmiellyttävä paikka, ja ne viisi päivää, jotka siinä vietimme kuluivat\nonnellisesti.\n\nLuola oli makuuhuoneemme ja vuoteemme laitoimme kanervapehkoista, joita\nsitävarten kävimme leikkaamassa. Peittona meillä oli Alanin\npäällystakki. Muutamassa puron polvessa oli suojaisa syvennys, jonne\nuskalsimme laittaa pienen nuotion. Sen ääressä lämmittelimme itseämme,\nmilloin pilvet peittivät rotkon, keitimme kaurajauhovellimme ja\npaistoimme pienet taimenet, jotka pyydystimme käsin purosta kivien alta\nja rantaonkaloista. Se olikin meidän pääasiallisena toimena ja\nhuvituksena. Paitsi sitä, että jauhomme säästyivät siten pahempien\npäivien varalle, kului meiltä aika hauskasti kun vyötäisiin asti\nalastomina pulikoimme purossa pyydystäen kilvan kaloja. Suurimmat\ntaimenet, mitkä saimme, olivat noin neljännesnaulan painoisia. Mutta ne\nolivat rasvaisia ja hyvänmakuisia, ja kun ne paistoi hiilillä, puuttui\nainoastaan suolaa, jotta olisi saanut oikein herkkuruuan.\n\nVäliaikoina Alan opetti minua miekan käyttöön, sillä kunnottomuuteni\nsiinä kiusasi häntä. Sitäpaitsi luulen hänen hyvinkin mielellään\nryhtyneen harjoitukseen, jossa hän oli niin paljon minua etevämpi, kun\nminä kalastuksessa vein hänestä joskus voiton. Miekkailua hän käytti\noikeastaan rangaistuksena, sillä koko harjoitusten ajan hän haukkui\nminua jotenkin hillittömästi ja ahdisti niin ankarasti, että luulin\nhänen jo lävistävän minut miekallaan. Usein teki mieleni livistää\npakoon, mutta seisoin kuitenkin paikallani ja opin siten ainakin\npysymään varman näköisenä puolustusasennossa, joka usein on kaikki mitä\ntarvitaan. Vaikka siten en koskaan ollut vähääkään opettajani mieliksi,\nen sentään ollut aivan tyytymätön itseeni.\n\nSillä ei tarvitse luulla että olisimme unhottaneet päätarkoituksemme,\npakenemisen.\n\n\"Kotvan kestää\", lausui Alan minulle ensimäisenä aamuna, jonka rotkossa\nvietimme, \"ennenkuin punatakeille pälkähtää päähän etsiä meitä\nCorrynakieghistä. Meidän on nyt sentähden lähetettävä sana Jamesille,\njotta hän hankkii meille rahat.\"\n\n\"Mutta millä tavoin saamme viestin hänelle?\" kysyin. \"Olemmehan täällä\nautiossa seudussa. Emme uskalla sitä vielä jättää, eivätkä kai\nlinnutkaan rupea sanansaattajiksemme. En ymmärrä miten on meneteltävä.\"\n\n\"Etkö?\" vastasi Alan. \"Kylläpä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä!\"\n\nSen sanottuaan hän vaipui ajatuksiinsa tuijottaen hiillokseen. Hetken\nperästä hän otti puunpalasen, muodosteli siitä ristin ja mustasi sen\nhaarukat hiilellä. Sitten hän katsoi vähän arasti minuun ja lausui:\n\n\"Etköhän lainaisi minulle nappiani? Lahjan takaisin pyytäminen ei kyllä\nole tavallista, mutta minä tunnustan, etten mielelläni leikkaisi toista\nnappia\".\n\nAnnoin hänelle napin. Sen hän pujotti päällystakistaan repimäänsä\nvaatekaistaleeseen, jolla oli sitonut ristin kokoon, ja kiinnitettyään\nsiihen vielä pienen koivun- ja petäjänlehvän, hän katseli laitostaan\ntyytyväisenä.\n\n\"Vähän matkan päässä täältä on pieni Koalisnacoan niminen kylä. Siellä\nasuu muutamia minun ystäviäni, joiden käsiin voin uskoa henkeni, ja\ntoisia, joista en ole niin varma. Katsos nyt, David. Meidän päistämme\nluvataan palkinto. Jameskin lupaa niistä palkinnon, ja mitä\nCampbelleihin tulee, niin he eivät koskaan säästä rahaa, milloin vain on\nkysymys jonkun Stewartin vahingoittamisesta. Jos asiat toisin olisivat,\nvoisin milloin tahansa mennä Koalisnacoaniin ja uskoa henkeni heidän\nkäsiinsä yhtä helposti kuin ottaa jonkun omiin turviini.\"\n\n\"Mutta asiain tällä kannalla ollessa?\"\n\n\"Silloin minä käyn siellä kenenkään näkemättä\", vastasi Alan.\n\"Kaikkialla on huonoja, ja mikä pahinta, heikkoja ihmisiä. Pimeän tultua\nhiivin siis kylään ja asetan tämän tekeleeni John Breck Maccollin\nikkunaan. Hän on hyvä ystäväni ja Appinin \"bouman\".[1]\n\n[1] Boumanneiksi nimitettiin Skotlannissa tilan vuokraajia, jotka ovat\nruvenneet isännän kanssa yhtiöön ja jakavat hänen kanssaan maatilan\ntulot. Suom. muist.\n\n\"Aivan kernaasti voit sen tehdä\", lausuin. \"Mutta jos hän sen löytääkin,\nniin mitä on hänen siitä ajateltava?\"\n\n\"Toivon, että hän olisi vähän teräväjärkisempi mies, sillä pelkäänpä\npahoin ettei hän paljoakaan siitä käsitä! Mutta näin olen minä\najatellut. Tämä risti vivahtaa vähän arpakapulaan, jonka kiertäminen\nmeidän klaaneissamme merkitsee kokoontumista. Vielä hän ymmärtää aivan\nhyvin, ettei klaani aio tehdä kapinaa, kun kapula on asetettu ikkunaan\nilman minkäänlaista kirjoitusta. Hän tuumii siis: \"Klaani ei aio tehdä\nkapinaa, mutta jotakin tämä merkitsee.\" Silloin hän huomaa nappini, joka\non ennen ollut Duncan Stewartin, ja ajattelee: \"Duncanin poika on\nkanervikossa ja tarvitsee minua.\"\n\n\"Saattaa niin käydä\", sanoin minä. \"Mutta vaikka hän arvaisikin\ntarkoituksen, on Forthin ja tämän välillä hyvä joukko kanervikkoa.\"\n\n\"Se on aivan totta\", vastasi Alan. \"Mutta silloin huomaa John Breck\nkoivun ja männyn lehvät, ja päättää -- jos hänellä on vähänkään järkeä,\njota minä epäilen -- että \"Alan piileskelee metsässä, jossa kasvaa sekä\nkoivuja että petäjiä\". Sitten hän lisää: \"Sellaista metsää ei näillä\nseuduin ole monessa paikassa\", ja tulee luoksemme Corrynakieghiin. Ja\njos hän ei tule, niin periköön piru hänet, sama se minulle, sillä\nsilloin ei hän ansaitse edes suolaa velliinsä.\"\n\n\"Kas vain\", sanoin tehden hänestä vähän pilkkaa, \"oletpa sinä aika\nkekseliäs! Mutta eikö sinulle olisi yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle\nmuuan sana?\"\n\n\"Sepä mainio huomautus, Mr Balfour\", hän vastasi tehden vuorostaan\nminusta pilaa. \"Tosiaankin olisi minulle paljon yksinkertaisempaa\nkirjoittaa hänelle, mutta sen lukeminen olisi John Breckille hankala\njuttu. Hänen pitäisi ensin käydä koulua pari kolme vuotta ja\nmahdollisesti väsyisimme me odottamiseen.\"\n\nSamana yönä Alan vei arpakapulan kylään ja asetti sen John Breckin\nikkunaan. Takaisin tullessaan hän oli levoton, sillä koirat olivat\nruvenneet haukkumaan ja ihmisiä juossut asunnoistaan ulos. Luulipa hän\nkuulleensa aseidenkin kalinaa ja nähneensä yhden punatakin muutamalla\novella. Koko seuraavan päivän oleksimme sentähden metsän reunassa, ja\npidimme tarkasti vahtia voidaksemme, jos tulija oli John Breck, ohjata\nhänet heti luoksemme, tai jos se oli punatakki, hyvissä ajoin paeta.\n\nPuolenpäivän tienoissa huomasimme miehen kiertelevän aukeaa\nvuorenrinnettä ylös ja varjostaen kädellään silmiään katselevan\ntullessaan ympärilleen. Heti kun Alan hänet huomasi, vihelsi hän. Mies\nkääntyi ja tuli jonkun matkaa meitä kohti. Alan vihelsi toisen kerran ja\nmies tuli lähemmäksi. Sillä tavalla ohjasimme hänet vähitellen\nluoksemme.\n\nHän oli ryysyinen, hurjannäköinen, parrakas mies, iältään noin\nneljänkymmenen vaiheilla, rokonarpien rumentama ja näytti sekä tuhmalta\nettä julmalta. Vaikka hän puhui huonosti ja murteellisesti\nenglanninkieltä, pyysi Alan kuitenkin -- seuraten entistä kaunista\ntapaansa, milloin minä olin läsnä -- ettei hän puhuisi geelinkieltä.\nMahdollista on, että vieras kieli sai hänet näyttämään vielä hitaammalta\nkuin hän oikeastaan olikaan; mutta minusta vain näytti, ettei hänellä\nollut paljon halua auttaa meitä ja että sekin vähä oli pelosta ja\npakosta.\n\nAlan tahtoi häntä viemään sanan Jamesille, mutta \"boumanni\" ei siitä\ntahtonut kuulla puhuttavankaan. \"Minä unhotan sen\", kirkui hän ja vaati\nvain kirjettä, muuten hän uhkasi jättää meidät oman onnemme nojaan.\n\nNyt arvelin Alanin joutuneen ymmälle, sillä kirjoitusneuvoja ei meillä\ntässä erämaassa ollut. Mutta hän olikin nokkelampi kuin luulinkaan. Hän\netsi metsästä sepelkyyhkysen siipikynän, josta sitten muodosti kynän.\nMustetta hän laittoi sekoittamalla ruutia veteen, ja repäisten nurkan\nranskalaisesta sotilasvaltakirjastaan, jota hän kuletti taskussaan kuin\nmitäkin hirsipuusta suojelevaa taikakalua, hän istuutui kirjoittamaan\nseuraavat rivit:\n\n\"Rakas sukulaiseni. -- Tee hyvin ja lähetä tämän tuojan mukana rahat\nsiihen paikkaan, jonka hänelle olen ilmoittanut.\n\n                                              Sinun uskollinen serkkusi,\n                                                       A. S.\"\n\nKirjelmän hän uskoi miehelle, joka lupasi kiirehtiä niin paljon kuin\nsuinkin ja läksi kirjeineen laskeutumaan alas kummulta.\n\nKolme kokonaista päivää oli hän poissa, mutta noin kello viiden aikaan\nkolmannen päivän illalla kuulimme metsästä vihellyksen, johon Alan\nvastasi. Heti ilmestyi \"boumanni\" puron rannalle etsien meitä silmillään\noikealta ja vasemmalta. Hän ei ollut nyt niin pahantuulisen näköinen\nkuin ennen ja epäilemättä hän olikin hyvillään saatuaan niin vaarallisen\ntehtävänsä loppuun suoritetuksi.\n\nSeudun uutisina hän kertoi, että maa oli täynnä punatakkeja, että aseita\noli löydetty ja ihmisiä sentähden saatettu joka päivä onnettomuuteen,\nettä James ja hänen palvelijansa oli, rikokseen osallisuudesta\nepäiltyinä, pistetty Fort Williamin vankilaan. Kaikille suunnille tuntui\nilmoitellun, että Alan Breck oli ampuja, ja hänestä ja minusta oli\nlevitetty julistus, jossa luvattiin meistä sadan punnan palkinto.\n\nNämä olivat meille mitä ikävimpiä uutisia, ja lyhyt kirjelmä, jonka\nrouva Stewart oli John Breckin mukana lähettänyt, oli läpeensä haikeaa\nvalitusvirttä. Siinä hän pyysi hartaasti Alania välttämään\nkiinnijoutumista, vakuuttaen, että jos hän kerran joutuu sotamiesten\nkäsiin, ovat sekä hän että James mennyttä kalua. Rahasumma, jonka hän\nlähetti, oli kaikki minkä hän oli saanut kerjätyksi tai lainatuksi, ja\nhän rukoili Jumalaa, että tulisimme sillä toimeen. Lopuksi -- kirjoitti\nrouva -- liitti hän mukaan julistuksen, jossa meistä puhuttiin.\n\nSitä paperia tarkastimme uteliaisuudella ja pelolla -- aivan kuin\nolisimme katsoneet peiliin ja samalla vihollisen pyssyn suuhun\nsaadaksemme selville onko hänellä todellakin tosi mielessä. Alanin\ntuntomerkeiksi oli siinä ilmoitettu: \"pieni, rokonrikkoma ja\nnotkealiikkeinen mies, iältään kolmenkymmenen viiden vaiheilla, päässä\nsulitettu hattu, pukunaan ranskalainen, sinivärinen ja hopeanapeilla\nvarustettu silkkinuttu, jonka koruompelukset ovat jo suurimmaksi osaksi\nvaalenneet, punaiset liivit ja mustat, nukkakankaasta tehdyt\npolvihousut\". Minusta oli sanottu: \"suuri, vahva, noin kahdeksantoista\nvuotias poika, päällä vanha, hyvin repaleinen sininen nuttu, vanha\nylämaalais lakki, pitkät, kotikutoiset liivit, siniset polvihousut;\nkintut paljaat, kengät alamaalaista kuosia ja kärjistä rikki, puhuu\nalamaalaisten tavoin, ja on parraton\".\n\nAlan oli mielissään, kun hänen komeutensa oli hyvin muistettu ja niin\ntarkoin kerrottu. Koruompeluksista lukiessaan hän vain käänsi katseensa\npaperista niihin vähän loukkaantuneen näköisenä. Mitä minuun tuli\ntarjosin minä mielestäni julistuksen mukaan surkean näyn. Mutta\ntoisekseen olin siitä hyvillänikin, sillä vaihdettuani entiset ryysyni\npois, ei kuvaus enää ollut vaarallinen, vaan paremminkin päinvastoin.\n\n\"Alan, sinun pitäisi vaihtaa pukua\", huomautin.\n\n\"Eikö mitä\", vastasi hän. \"Minulla ei ole toisia vaatteita. Näyttäisipä\nse somalta jos palaisin Ranskaan \"bonnetti\"[1] päässä!\"\n\n[1] Ylämaalaisten kansallispukuun kuuluva kankaasta tehty lieriömäinen\nlakki. Suom. muist.\n\nTämän hänen vastauksensa johdosta tulin ajattelemaan, että jos eroan\nAlanista ja hänen kielittelevistä vaatteistaan, minun ei tarvitse pelätä\nkiinnijoutumista, vaan voin liikkua julkisesti asioillani. Eikä siinä\nkaikki, sillä jos otaksutaan, että minä joudun yksinäni kiinni, ei minua\nvastaan ollut mitään syytöksiä, mutta jos joudun tuon murhaajaksi\nluullun miehen seurassa vangiksi, oli asemani hyvin vakava. Näistä\nmietteistäni en kyllä kehdannut virkkaa mitään, mutta sellaisia\najatuksia liikkui kuitenkin mielessäni.\n\nNäitä seikkoja tulin ajatelleeksi vieläkin enemmän, kun sanansaattajamme\nveti esiin viheriän kukkaron, jossa oli neljä guineaa kullassa ja vähää\nvaille guinea hopearahoissa. Summa oli kyllä suurempi kuin minun. Mutta\nAlanin olikin vähän vaille viidellä guinealla päästävä aina Ranskaan\nasti, ja minun vaille kahdella vain tälle puolen Queensferryn. Jos\nkaikki otetaan huomioon, ei Alanin seura ollut minulle ainoastaan\nhengenvaarallinen, vaan myöskin kukkaroani rasittava.\n\nMutta niin ei kunniallinen seuralaiseni ajatellut. Hän luuli vain\npalvelevansa, auttavansa ja suojelevansa minua. Mitä minun oli siis\ntekeminen muuta kuin pysyä ääneti ja tyynenä tyytyä osaani!\n\n\"Onhan tämä vähän pienenlainen summa\", tuumi Alan pistäen rahat\ntaskuunsa, \"mutta eikö tuo riittäne tarpeisiini. Jos nyt te, John Breck,\ntahdotte antaa minulle nappini, lähdemme tämän kunnon miehen kanssa\nmatkalle.\"\n\nMutta \"bouman\", harailtuaan ensin karvoista tehdyssä pussissaan, joka\nylämaalaisten tapaan riippui hänellä etupuolella -- jalassa oli hänellä\nsitävastoin alamaalaisten merimieshousut -- alkoi mulkoilla pahasti\nsilmillään ja sanoi lopuksi: \"Minä olen tainnut kadottaa sen.\"\n\n\"Mitä!\" ärjäisi Alan, \"oletko sinä hukannut minun nappini, jonka olen\nsaanut isältäni? Silloin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että tämä oli\npahin päivätyö, minkä kuuna kulloisna ikänäsi olet tehnyt.\"\n\nPuhuessaan Alan pani kädet polvilleen ja katsoi mieheen ivahymy\nhuulillaan ja silmissä välke, joka ennusti pahaa hänen vihollisilleen.\n\nMahdollista on että mies puhui totta, mahdollista myöskin että hän aikoi\npettää, mutta huomaten sitten olevansa autiossa seudussa yksin meitä\nkahta vastaan, katsoi hän itselleen parhaimmaksi turvautua totuuteen.\nPääasia vain on, että hän oli äkkiä löytävinään napin ja ojensi sen\nAlanille.\n\n\"Oikein, tämä puhuu Maccollien kunniallisuuden puolesta\", lausui Alan ja\njatkoi sitten minulle: \"Tässä on nappisi takaisin. Minä kiitän sinua\nsiitä, että raskit napista luopua. Se on teko, joka on todistuksena\nystävyydestäsi minua kohtaan.\"\n\nSitten hän jätti \"boumannille\" lämpimät hyvästit. \"Sillä\", sanoi hän,\n\"sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen ja antautunut uhkarohkeaan\nyritykseen. Minä olen aina antava sinulle hyvän miehen nimen.\"\n\nJohn Breck läksi viimein omalle suunnalleen ja Alan ja minä pannen\nkapineemme yhteen taakkaan, poistuimme toiselle jatkaaksemme\npakomatkaamme.\n\n\n\n\n22 LUKU.\n\nPako kanervikossa. Suolla.\n\n\nKäveltyämme pysähtymättä ja rivakasti noin seitsemän tuntia, olimme\nvarhain aamulla vuorijonon toisessa päässä. Edessämme levisi epätasainen\nja autio alanko, jonka yli meidän nyt oli kuljettava. Aurinko oli vielä\nalhaalla ja paistoi suoraan silmiimme. Suosta kohosi ohut,\nsavunkaltainen sumu, joten -- Alanin sanojen mukaan -- alangolla voi\nolla vaikka kaksikymmentä eskadroonaa ratsuväkeä, ilman että meillä\nniistä oli aavistustakaan.\n\nIstuuduimme sentähden eräälle vuoren rinteen pengermälle odottamaan\nsumun haihtumista, laitoimme \"drammachia\" ja pidimme sotaneuvottelun.\n\n\"David\", lausui Alan, \"tämä on vähän vaarallinen paikka. Majailemmeko\nnyt tässä yöhön asti, vai uskallammeko eteenpäin?\"\n\n\"Jos siinä on kaikki, niin käykäämme eteenpäin\", vastasin minä.\n\n\"Niin, mutta kun siinä ei ole kaikki, ei edes puoletkaan\", puhui Alan.\n\"Asemamme on nyt seuraava: Appinissa odottaa meitä varma kuolema,\netelässä on kaikki Campbellien aluetta eikä siis sinne ole\najattelemistakaan. Pohjoiseen ei meillä kummallakaan ole asiaa, ei\nsinulla, joka aijot Queensferryyn, eikä minulla jonka matka pitää\nRanskaan. Itäänpäin voimme siis suunnata kulkumme.\"\n\n\"Tehkäämme se!\" vastasin iloisesti. Mutta itsekseni ajattelin: \"Parasta\nolisi meille molemmille, että sinä lähdet yhdelle suunnalle ja annat\nminun mennä toiselle.\"\n\n\"Mutta huomaa, että idässä on suo edessämme\", lausui Alan. \"Jos sinne\nlähdemme, antaudumme uhkapeliin. Mihin kummaan tuolla lakealla, aukealla\nkentällä piiloon pistäytyy? Heti kun punatakit pääsevät jonkun kummun\nyli, voivat he nähdä meidät peninkulmien päästä, ja silloin saat pian\nmaistaa heidän hevostensa kavioista. Se ei ole paikka meitä varten ja\nuskallanpa lisätä, että se on vielä vaarallisempi päivällä kuin yöllä.\"\n\n\"Kuule, Alan, mitä minä olen tästä ajatellut. Appinissa odottaa meitä\nkuolema. Rahoja ei meillä suinkaan ole liiaksi, jauhoista puhumattakaan.\nKuta kauemmin he meitä etsivät, sitä likemmä arvaavat he olinpaikkamme.\nKaikkialla olemme siis vaarassa, ja lupaan sanallani ponnistaa\neteenpäin, kunnes kaadumme.\"\n\nAlan ihastui. \"On hetkiä\", lausui hän, \"jolloin sinä olet aivan liian\nviekas ja liian whigimäinen minunlaiseni kunnonmiehen seuraksi, mutta on\ntoisiakin hetkiä, jolloin sinä osoittaudut rohkeaksi, ja silloin juuri\nrakastan minä sinua kuin veljeäni.\"\n\nSumu haihtui ja alanko levisi eteemme autiona kuin meri. Ainoastaan\nriekot ja töyhtöhyypät kirkuivat siellä ja kaukana idässä liikkui\nhirvilauma pienenä pisteenä. Suurimmaksi osaksi se oli punaista\nkanervikkoa, muu ala enimmäkseen suota, heteikköä ja sammaltuneita\nvesilammikoita. Muutamin paikoin oli kulovalkea polttanut maanpinnan\nmustaksi ja toisin paikoin oli kokonaisia metsiä kuivuneita mäntyjä,\njotka seistä törröttivät siellä kuin luurangot. Elottomamman näköistä\nerämaata ei missään näe, mutta sotamiehiä ei siellä näkynyt ja se oli\nmeille tärkeintä.\n\nLaskeuduimme siis alas autiolle kankaalle ja alotimme vaivaloisen ja\nmonimutkaisen kulkumme itää kohti. Joka haaralla ympäröivät meitä, -- se\ntulee muistaa -- vuorenhuiput, joilta meidät voitiin nähdä milloin\nhyvänsä. Sentähden täytyi meidän seurata notkopaikkoja, ja kun ne\nkääntyivät pois meidän suunnastamme, liikkua aukealla kentällä mitä\nhuolellisimmin. Joskus, puolikin tuntia yhteen menoon, meidän täytyi\nryömiä kanervapehkosta toiseen kuin metsämiehen ollessaan likellä\nhirveä. Päivä oli taas kirkas, aurinko paahtoi kuumasti. Vesi\nviinapullostamme loppui pian, ja jos olisin arvannut minkälaista oli\nryömiä puolet matkasta vatsallaan ja kävellä loput melkein polviin asti\nkumarassa, olisin varmaan luopunut sellaisesta murhaavasta\nuhkayrityksestä.\n\nPonnistaen ja leväten ja uudelleen ponnistaen taivalsimme eteenpäin\naamupäivän ja puolenpäivän tienoissa paneuduimme maata sankkaan\nkanervapehkoon. Alan piti ensin vahtia. Mielestäni olin tuskin silmäni\nummistanut kun hän jo herätti minut vahtimaan vuorostani. Kummallakaan\nmeillä ei ollut kelloa, jonka mukaan olisimme eläneet. Sen puutteessa\npisti Alan kanervan oksan pystyyn maahan. Kun pensaan varjo oli ehtinyt\nsiihen, oli minun herätettävä hänet. Mutta nyt olin minä niin väsyksissä\nettä olisin voinut nukkua kaksitoista tuntia yhtä päätä. Uni kangerti\nkurkussani ja jäseneni lepäsivät, vaikka ajatukset olivatkin valveilla.\nKanervikon kuuma tuoksu ja ahertavien mehiläisten surina tekivät minuun\nsaman vaikutuksen kuin olutjuusto, ja tuon tuostakin kohautin päätäni\nhuomaten menneeni unen horroksiin.\n\nViimeisen kerran herätessäni huomasin olleeni kokonaan toisessa\nmaailmassa ja arvelin auringon jo kulkeneen hyvän matkaa rataansa.\nVilkasin kanervan oksaan ja olin vähällä parahtaa, sillä minä näin\nlaiminlyöneeni luottamustoimeni. Pääni oli mennä sekaisin pelosta ja\nhäpeästä, ja katseltuani ympärilleni, tuntui sydämeni pysähtyvän. Osasto\nratsuväkeä oli näet maatessani laskeutunut alangolle ja tuli nyt\nkaakosta melkein suoraan meitä kohti viuhkan muotoisesti hajaantuneena\nja ratsastellen notkopaikoissa edestakaisin.\n\nHerätettyäni Alanin vilkasi hän ensin sotamiehiin, sitten merkkiin ja\nauringon asemaan ja puristi kätensä nyrkkiin heittäen minuun samalla\nkertaa vihaisen ja huolestuneen silmäyksen. Muulla tavalla ei hän minua\nnuhdellut.\n\n\"Mitäs nyt on tehtävä?\" kysyin.\n\n\"Meidän on leikittävä jänistä\", vastasi hän. \"Näetkö tuota vuorta?\"\nkysyi hän sitten osoittaen koilliseen.\n\n\"Kyllä\", vastasin.\n\n\"Sitä kohti on nyt meidän riennettävä. Sen nimi on Ben Alder, ja on se\njylhä, autio vuori täynnä kumpuja ja kuiluja. Ja jos sinne ehdimme ennen\naamua, voimme vielä pelastua.\"\n\n\"Mutta Alan\", huudahdin, \"sitenhän joudumme aivan sotamiesten tielle!\"\n\n\"Sen tiedän aivan hyvin\", vastasi Alan, \"mutta jos meidät ahdistetaan\ntakaisin Appiniin, olemme molemmat mennyttä miestä. Joutuin nyt siis,\nDavid!\"\n\nSen sanottuaan hän läksi juosta vilistämään nelinkontin niin tavattoman\nnopeasti, että olisi voinut luulla sen olevan hänen tavallinen\nkulkutapansa. Koko ajan hän seuraili notkoja, joissa olimme parhaiten\nsuojassa. Muutaman näistä oli kulovalkea polttanut tai ainakin\nkärventänyt ja siitä nousi nyt kasvoihimme, jotka olivat likellä\nmaanpintaa, sokaiseva, tukahduttava savuntapainen tomu. Vesi oli kaukana\nja nelinkontin juokseminen tekee niin herpaisevan heikoksi ja\nväsyneeksi. Jäseniäsi pakoittaa ja ranteet kuoleutuvat ruumiisi painon\nalla.\n\nVähän väliä, päästyämme johonkin suureen kanervapehkoon, lepäsimme ja\nläähätimme hetken aikaa. Taivuttaen syrjään kanervia, tarkastelimme\ntakaa tuleviin ratsumiehiin. He eivät olleet huomanneet meitä, vaan\nkulkivat suoraan eteenpäin. Heitä oli luullakseni puoli eskadroonaa ja\nkulkiessaan he tarkastivat erittäin huolellisesti noin parin peninkulman\nlevyisen alan. Olin herännyt viime hetkessä. Jos olisin nukkunut\nvähänkin kauemmin, olisi meidän täytynyt paeta aivan heidän edessään,\nsen sijaan että nyt olimme heidän sivullaan. Nytkin voi pieninkin\nonnettomuus ilmaista meidät ja kun riekko sattui pyrähtämään siipiään\nräpyttäen lentoon, makasimme hiljaa kuin hiiret, uskaltaen tuskin\nhengittääkään.\n\nPakotus ja velttous ruumiissani, sydämen jyskytys, kipu käsissäni ja\nalituisen pölyn ja tuhkan synnyttämä kirvely silmissäni ja kurkussani\nolivat pian käyneet niin sietämättömiksi, että olisin ilomielin luopunut\nkoko yrityksestä. Ainoastaan Alanin pelko piti minussa teennäistä\nrohkeutta sen verran yllä, että jatkoin kulkuani. Mitä häneen itseensä\ntuli -- on muistettava, että hänellä oli päällystakki päällään -- oli\nhän ensin käynyt hehkuvan punaiseksi, mutta ajan pitkään alkoi hänen\nkasvoilleen ilmestyä valkoisia täpliä. Hänen hengityksensä oli vinkuvaa\nja äänessä ei ollut vähääkään inhimillistä sointua, kun hän\nlepoaikoinamme kuiskaili huomioitaan korvaani. Siitä huolimatta ei hän\nnäyttänyt ollenkaan kadottaneen rohkeuttaan eikä hänen notkeutensa\nvähenneen. Minun täytyi ihmetellä miehen kestävyyttä.\n\nEnsimäisten yön varjojen laskeutuessa kuulimme viimein torven\ntörähdyksen ja vilkaistessamme kanervien yli taaksemme näimme\nsotamiesten alkavan kokoontua. Hetken kuluttua he olivat jo laittaneet\nnuotion ja asettuneet melkein keskelle erämaata yön pitoon.\n\nSilloin pyysin ja rukoilin, että mekin panisimme maata.\n\n\"Tänä yönä ei levätä!\" vastasi Alan. \"Nuo sinun väsyneet ratsumiehesi\npitävät tästä lähtien vuoret hallussaan eikä yksikään siivetön olento\npääse silloin pois Appinista. Me luiskahdimme loukusta viime hetkessä ja\npanisimmeko nyt vaaralle alttiiksi sen mitä siten olemme voittaneet? Ei,\nei, huomispäivä on löytävä meidät jossain turvallisessa paikassa Ben\nAlderilla.\"\n\n\"Alan, ei minulta tahtoa puutu, vaan voimia\", selitin. \"Jos voisin, niin\ntekisin. Mutta niin totta kuin elän, en voi.\"\n\n\"Sama se\", tokaisi Alan. \"Minä kannan sinua.\"\n\nKatsoin häneen nähdäkseni, laskiko hän leikkiä, mutta niin ei ollut\nasian laita, pienellä miehellä oli tosi mielessä. Sellainen lujuus sai\nminut häpeämään.\n\n\"Paina päälle!\" huudahdin. \"Minä tulen perästä.\"\n\nHän heitti minuun silmäyksen aivan kuin tahtoen sanoa: \"Oikein, David\",\nja läksi vihaisinta vauhtiaan rientämään eteenpäin.\n\nYön tullen pimeni vähän ja ilma muuttui koleammaksi. Taivas oli\npilvetön. Oltiin heinäkuun alussa ja kaukana pohjoisessa. Yön\npimeimmillään ollessa olisi kyllä hyvät silmät olleet tarpeen, mutta\ntalviseen aikaan on keskipäivälläkin joskus pimeämpi. Runsas kaste\nkostutti maanpinnan aivan likomäräksi ja virkisti minua vähäisen. Kun\nhuokaamaan pysähdyttyämme minulla oli aikaa katsella ympäristöäni ja\nminä näin miten kirkas ja miellyttävä yö oli, kuinka vuorien haamut\nnäyttivät uinailevan sen helmassa ja miten nuotio takanamme tuikki\nvaloisana pilkkuna aavikon keskellä, valtasi minut äkkiä vihanpuuska,\nkun minun täytyi vielä rehkiä vaivaloisesti eteenpäin ja niellä\nmatelijain lailla maan tomua.\n\nPäättäen siitä, mitä kirjoista olen lukenut, luulen ettei monikaan\nkynäniekka ole koskaan ollut oikein todenteolla väsyksissä. Muussa\ntapauksessa kuvaisi hän sitä räikeämmin värein. Minä en välittänyt\nvähääkään elämästäni, en menneestä enkä tulevasta, tuskinpa edes\nmuistinkaan, että sellainen poika kuin David Balfour oli olemassa.\nItseäni en ajatellut, vaan sen sijaan jokaista uutta askelta, jonka\nepätoivoissani arvelin olevan viimeiseni. Ajattelin Alaniakin, mutta\nvihaisena, sillä hän oli syynä kärsimyksiini. Sotilasalalla oli Alan\npaikallaan. Upseerin asia on saada miehet herkeämättä ponnistamaan\neteenpäin, silloin kun he ymmärtämättömyydessään jäisivät paikalle\nlepäämään -- jos heillä tilaisuus siihen sattuisi -- ja joutuisivat\nsurman suuhun. Ja uskallanpa väittää, että minä olisin käynyt\nkunnollisesta sotamiehestä, sillä viime tunnit olin siinä vahvassa\nuskossa, ettei minulla ollut mitään muuta neuvona kuin totella niin\nkauan kuin kykenin ja kuolla totellen.\n\nPäivä alkoi sarastaa -- vuosien perästä, minun mielestäni. -- Silloin\nolimme jo päässeet suurimmasta vaarasta ja saatoimme kävellä jaloillamme\nsivistyneiden ihmisten tavoin tarvitsematta enää raakalaisten lailla\nryömiä nelinkontin. Mutta hyvänen aika, minkälainen pari mahdoimme\nollakaan, kävellessämme kumarassa kuin vanhat vaarit, hoiperrellen kuin\nensi askelia ottavat pikkulapset ja kalpeina kuin ruumiit. Sanaakaan ei\nvaihdettu. Kumpikin kulki suu kiinni puristettuna ja eteensä tuijottaen\nja nosteli jalkojaan kuin näyttelijät, jotka markkinaväen huviksi\nnostelevat painoja. Sillä välin kirkuivat riekot kanervikossa\nyksitoikkoista virttään ja idän kulma valkeni hitaasti ennustaen päivän\nnousua.\n\nSanoin, että Alankin teki samoin kuin minä. En kyllä häneen kertaakaan\nkatsonut, sillä omien askeleitteni tarkkaamisesta oli minulle kylliksi\nhuolta. Mutta selvää on, että hänkin oli yhtä tylsistynyt väsymyksestä\nkuin minä ja että hän yhtä vähän kuin minäkään katsoi minne menimme,\nsillä muuten emme olisi astuneet suoraa päätä väijytykseen kuin\numpisokeat miehet.\n\nSe tapahtui näin. Laskeuduimme muutamaa kanervien peittämää kumpua alas\nja kuljimme kuin viuluniekka akkoineen, Alan edellä ja minä askeleen\npari jälempänä, kun yhtäkkiä kanervikko rasahti ja kolme tai neljä\nparrakasta miestä hyökkäsi päällemme. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nolimme selällämme ja kummankin kurkkua kohti ojennettiin tikari.\n\nLuullakseni en koko tapauksesta välittänyt mitään. Tämän kovakouraisen\nkohtelun synnyttämät tuskat eivät enää tuntuneet minussa, sillä siksi\nankarat olivat kärsimykseni jo ennestään ja niin iloinen olin\npäästessäni pitkälleni, ettei uhkaava tikarikaan minulle mitään\nmerkinnyt. Viruin siinä tuijottaen minua pitelevän miehen kasvoihin.\nMuistan, että ne olivat auringon paahtamat ja että hänen silmänsä olivat\nvaaleat, mutta minä en pelännyt häntä. Kuulin Alanin supattavan erään\ntoisen miehen kanssa geelinmurteella, mutta mitä he puhuivat, oli\nminulle aivan yhdentekevää.\n\nKeskustelusta oli kumminkin seurauksena, että miehet pistivät tikarinsa\ntuppeen, ottivat meiltä aseet pois ja asettivat meidät istumaan\nvastakkain kanervikkoon.\n\n\"He ovat Clunyn miehiä\", sanoi Alan. \"Paremmin ei meille olisi voinut\nkäydä. Me odotamme nyt täällä näiden etuvartijain kanssa, kunnes he\nsaavat lähetetyksi päällikölleen sanan minun tulostani.\"\n\nCluny Macpherson, Vourichin klaanin päällikkö, oli kuusi vuotta sitten\nriehuneen kapinan johtajia. Hänen päästään oli luvattu palkinto, ja minä\nolin luullut että hän ja muut jäljelle jääneet tämän äärimmäisen\npuolueen johtajat olivat jo kauan sitten paenneet Ranskaan. Niin väsynyt\nkuin olinkin, sai uutinen minut puoleksi hereille.\n\n\"Mitä\", huudahdin, \"onko Cluny vielä täällä?\"\n\n\"Onpa niinkin!\" vastasi Alan. \"Vieläkin omassa maassaan ja oma klaaninsa\nelättää häntä. Ei Yrjö kuninkaan valta sen pitemmälle ulotu.\"\n\nOlisin kai enemmänkin asiasta kysellyt, mutta Alan tukki suuni, sanoen:\n\"Minä olen nyt väsyksissä ja tahtoisin panna maata.\" Ja sanaakaan\nlisäämättä hän laski päänsä sankkaan kanervapehkoon ja näytti paikalla\nvaipuvan uneen.\n\nMinulle ei saman tempun tekeminen ollut mahdollista. Olet kai kuullut\nheinäsirkkain sirittävän heinikossa kesäpäivänä. No niin; tuskin olin\nummistanut silmäni kun koko ruumiini ja erittäinkin pää, vatsa ja\nranteet tuntuivat olevan tuollaisia sirittäviä heinäsirkkoja täynnä.\nMinun täytyi avata paikalla silmäni, kieriskellä ja heittelehtää\nedestakaisin tilallani, nousta istumaan ja viskautua uudelleen\npitkälleni, tuijottaa ylös taivaaseen, joka häikäisi silmiäni, tai\nClunyn raa'an ja synkännäköisiin vahtimiehiin, jotka näkyivät kummun\ntoiselta puolen ja kuuluivat lörpöttelevän keskenään geelinmurteella.\n\nSen paremmin en ollut saanut levätyksi, kun sananviejä jo palasi, ja\nmeidän täytyi jälleen nousta ylös ja lähteä taivaltamaan eteenpäin.\nCluny oli näet ilmoittanut meidän olevan tervetulleita hänen luokseen.\nAlan oli erinomaisen hyvällä tuulella, levosta virkistynyt, nälkäinen ja\niloitsi jo edeltäpäin ryypystä ja lihapaistista, joiden sananviejä oli\nilmoittanut odottavan meitä.\n\nMitä minuun tuli, niin tuntui minusta vastenmieliseltä kuulla syömisestä\npuhuttavan. Tähän asti oli minun ollut vaikea liikkua, mutta nyt tunsin\njonkunlaista kamalaa kepeyttä, joka ei olisi antanut kävellä. Tuntui\nsiltä kuin olisin untuvan lailla liidellyt ilmassa, maanpinta näytti\nminusta pilviltä ja vuoret kepeiltä kuin höyhenet. Ilmakehä tuntui\nolevan alituisessa liikkeessä kuin virtaava puro, joka mielestäni\nkuljetteli minua edes-takaisin. Tämän lisäksi painoi mieltäni synkkä\nepätoivo, ja minä olisin voinut itkeä omaa avuttomuuttani.\n\nHuomasin Alanin puivan minulle nyrkkiä ja otaksuin hänen olevan\nvihoissaan minulle. Pelästyin siitä yhtä mielettömästi kuin pikku lapsi.\nMuistan hymyilleenikin silloin enkä voinut lakata hymyilemästä, vaikka,\narvellen ettei se nyt ollut soveliasta, kuinkakin koetin sitä vastustaa.\nMutta kunnon toverillani ei ollut kuin hyvä mielessä, ja pian otti kaksi\npalvelijaa minua kainaloista kiinni ja alkoi kantaa eteenpäin kovaa\nkyytiä, kuten minusta tuntui, vaikka todellisuudessa taisi kulku olla\nhyvinkin hidasta. Kuljimme lukemattomien kolkkojen notkojen ja rotkojen\nkautta tämän jylhän Ben Alder-vuoren sisimpään osaan.\n\n\n\n\n23 LUKU.\n\nClunyn häkki.\n\n\nViimein saavuimme metsän reunaan, joka peitti tavattoman jyrkkää ja\nlouhista vuorenrinnettä. Korkealla metsän yläpuolella näkyi kalju,\npystysuora kallion seinämä.\n\n\"Täällä se on\", sanoi muuan oppaistamme, ja me läksimme kapuamaan ylös\nvuorelle.\n\nPuut olivat imeytyneet kiinni rinteeseen kuin merimiehet laivan\nmastotouveihin ja niiden rungot muodostivat luonnolliset portaiden\nkaidepuut, joiden avulla nyt kiipesimme ylöspäin.\n\nAivan vuoren huipulta, äsken mainitsemani pystyseinäisen kallion\njuurelta löysimme tuon kummallisen ihmisasunnon, joka näillä seuduin\ntunnettiin \"Clunyn häkin\" nimellä. Useiden puiden rungot oli taivutettu\nristiin, välit vahvistettu seipäillä ja maa tämän rintavarustuksen\ntakana tasoitettu lattiaksi. Muuan rinteellä kasvava puu muodosti elävän\nkurkihirren. Seinät olivat oksista ja sammalella peitetyt. Koko kyhäys\nvivahti muodoltaan munaan ja se puoleksi riippui puoleksi seisoi tällä\nsankan metsän peittämällä jyrkänteellä, kuin ampiaispesä viheriässä\norapihlajassa.\n\nKojun sisään mahtui jotenkin mukavasti viisi tai kuusi henkeä. Kallion\nkielekettä käytettiin tulisijana ja kun savu tuli nousemaan pitkin\nkallionseinämää ja oli väriltään tämän kanssa melkein yhtäläinen, ei\nsitä alhaalta voinut huomata.\n\nTämä oli vain yksi Clunyn piilopaikoista. Hänellä oli vielä näillä\nseuduin luolia ja maanalaisia komeroita asumapaikkoina, ja seuraten\nvakoojiensa tiedonantoja muutti hän paikasta toiseen sen mukaan kuin\nsotamiehet joko tulivat lähemmäksi tai vetäytyivät kauemmaksi. Tällaista\nelämää eläen ja klaaninsa huolenpidon avulla ei hän ainoastaan ollut\nturvassa, samalla kuin moni muu oli pakotettu pakenemaan tai joutui\nkiinni ja tuli surmatuksi, vaan eleli täällä vielä viisi tai kuusi\nvuotta ja ainoastaan ylipäällikkönsä nimenomaisesta käskystä muutti\nlopulta Ranskaan. Siellä hän pian kuoli, ja niin kummalliselta kuin se\ntuntuukin, kaipasi hän siellä ollessaan \"häkkiänsä\" Ben Alderilla.\n\nTullessamme ovelle hän istui takkakallion ääressä tarkastellen\npalvelijansa keittohommia. Pukuna oli hänellä vain korviin asti vedetty,\nvyötäisiltä kiinni köytetty yönuttu. Aikansa kuluksi hän imeksi rumaa\npiipunnysää. Siitä huolimatta hän käyttäytyi kuin kuningas, ja hauskaa\noli nähdä hänen nousevan ylös istuimeltaan tervehtiäkseen meitä.\n\n\"No, Mr Stewart, käykää sisään, sir!\" lausui hän, \"ja tuokaa mukananne\nystävännekin, vaikka en vielä hänen nimeänsäkään tiedä.\"\n\n\"Kuinkas te voitte, Cluny?\" sanoi Alan. \"Toivoakseni mainiosti, sir.\nOlen ylpeä tavatessani teidät ja saadessani esittää teille ystäväni,\nShawsin herran, Mr David Balfourin.\"\n\nKahden kesken ollessamme ei Alan koskaan lausunut arvonimeäni muuten\nkuin ivaten, mutta vieraiden läsnäollessa hän lasketteli sen kuin\nkuuluttaja.\n\n\"Käykää sisään molemmat\", kehoitti Cluny. \"Lausun teidät tervetulleiksi\ntalooni, joka kyllä on ruma ja alkuperäinen hökkeli, mutta jossa eräs\nkuninkaallinen henkilö on käynyt luonani. Mr Stewart, te arvaatte\nepäilemättä ketä tarkoitan. Nyt otamme ryypyn sen tapauksen kunniaksi,\nja niin pian kuin tämä minun kömpelökätinen mieheni on saanut lihapalat\npaistetuksi, syömme päivällisen ja otamme sitten kortit esille kuin\nkunnonmiehet ainakin. Minun elämäni on vähän yksitoikkoista\", jatkoi hän\nkaataessaan paloviinaa laseihin. \"Harvoin minun luonani käy vieraita.\nIstun vain täällä peukaloitani punoen ja muistelen tuota mennyttä,\nmainehikasta päivää ja odotan toista mainehikkaampaa, jonka me kaikki\ntoivomme pian koittavan. Juokaamme nyt maljat toivoen, että Stuartit\npääsevät jälleen valtaistuimelle!\"\n\nKaikki kilistimme laseja ja joimme. Varmaa on, etten toivottanut Yrjö\nkuninkaalle mitään pahaa, ja jos hän itse omassa persoonassaan olisi\nollut saapuvilla, olisi hän kai tehnyt samoin kuin minäkin. Heti ryypyn\notettuani tunsin itseni paljon paremmaksi, ja kykenin seuraamaan toisten\nhommia ja kuuntelemaan puhelua. Järkeni taisi kyllä vielä olla vähän\nhämärä, mutta minua ei enää vaivannut entinen aiheeton pelko ja\nsynkkämielisyys.\n\nPaikka oli todellakin kummallinen, ja kummallinen oli isäntämmekin.\nPitkänä piileskelemis-aikanaan oli Clunyyn juurtunut kaikki pinttyneet\ntavat, jotka vanhoissa piioissa tavallisesti tapaa. Hänellä oli\nerityinen paikkansa, jossa ei saanut istua kukaan muu kuin hän. \"Häkki\"\noli määrätyllä tavalla järjestetty, eikä kukaan saanut siinä\npienintäkään muutosta tehdä. Keittohommat olivat hänen mielitehtäviään,\nja meitä tervehtiessäänkin hän piti koko ajan syrjäsilmällä paistista\nhuolta.\n\nMyöhemmin kävi selville, että hän toisinaan kävi tervehtimässä vaimoaan\ntai kävi tämä taikka joku läheisimmistä ystävistä Clunyä yön peitossa\nkatsomassa. Muuten hän eleli enimmäkseen yksikseen ja seurusteli muiden\nkanssa ainoastaan vahtimiestensä ja käskyläistensä kautta, jotka\npalvelivat häntä \"häkissä\". Aamulla tuli ensiksi eräs heistä, parturi,\najamaan häneltä partaa ja kertoi hänelle seudun kuulumiset, joille hän\noli tavattoman ahnas. Isännän kysymyksistä ei tahtonut ollenkaan tulla\nloppua ja niitä sateli tiheään kuin lapsen suusta. Joillekuille\nvastauksille hän saattoi nauraa aivan säädyttömästi ja vielä kauan aikaa\nparturin mentyäkin hän voi purskahtaa nauruun niitä muistaessaan.\n\nKaikki hänen kysymyksensä olivat kumminkin asiallisia, sillä vaikka hän\nolikin näin erillään muusta maailmasta ja häneltä kuten muiltakin\nSkotlannin tilanomistajilta oli parlamentin päätöksen mukaan joku aika\nsitten riistetty lain suoja, piti hän vielä klaanissaan isällistä kuria.\nRiidat jätettiin hänen ratkaistavikseen, ja nekin hänen\nalustalaisistaan, jotka virallisesta tuomioistuimesta eivät olisi\nvähääkään välittäneet, jättivät kostotuumansa toimeenpanematta ja\nmaksoivat kiltisti sakot, joihin tämä rikokselliseksi tuomittu ja\nlainsuojaton mies heidät langetti. Milloin hän oli suutuksissaan, joka\nkylläkin usein sattui, jakeli hän määräyksiään ja rangaistusuhkauksiaan\nkuin kuningas, ja silloin poistuivat sananviejät hänen luotaan vavisten\nja nöyrästi kumarrellen kuin lapset vihastuneen isän edestä. Sisään\ntullessaan hän tervehti heitä kaikkia juhlallisesti kättä antaen ja\nmolemmat veivät sitten sotilaan tavoin käden hatun laitaan. Minulla oli\nsiis nyt mainio tilaisuus nähdä yhteiskunnallista elämää ylämaalaisessa\nklaanissa. Klaanin päällikkö oli vielä tässä tapauksessa lainsuojaton ja\npakolainen, ja hänen tiluksensa olivat valloitetut ja sotamiehiä\nkuljeksi joka suunnalla häntä etsimässä, toisinaan tuskin\npeninkulmankaan päässä hänen piilopaikastaan. Ja tämän lisäksi olisi\nvielä vähäpätöisinkin näistä parrakkaista miehistä, joita hän torui ja\nuhkaili, voinut ansaita suuret summat ilmiantamalla hänet.\n\nTänä ensimäisenä päivänä, jonka hänen luonaan vietimme, puristi Cluny\nomakätisesti lihapaistiin, heti kun se oli valmista, sitroonanmehua --\nhänellä näet oli runsaasti ylellisyystavaroitakin -- ja pyysi sitten\nmeitä käymään ruokaan käsiksi.\n\n\"Tämä\", selitti hän lihapaistia tarkoittaen, \"on samanlaista kuin se,\nmitä tarjosin Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen juuri tässä\nhuoneessa. Sitroonanmehua ei siinä kumminkaan ollut, sillä siihen aikaan\nolimme iloisia kunhan vain saimme ruokaa, olipa siinä sitten mausteita\ntai ei. Totta tosiaan, maassani oli silloin, vuonna neljäkymmentäkuusi,\nenemmän rakuunoita kuin sitroonia.\"\n\nEn tiedä lieneekö paisti todellakin ollut niin erinomaista. Mutta\nsydäntäni etoi sitä nähdessäni, enkä voinut syödä kuin hiukan. Koko ajan\nCluny jutteli meille prinssi Kaarlen käynnistä \"häkissä\", ja kertoi\nkeskustelut sanasta sanaan ja nousi ylös pöydän äärestä näyttääkseen\nmissä he olivat seisoneet. Hänen puheistaan päätin prinssin olevan\nkohteliaan ja vilkkaan pojan, kuten sivistyneen kuningassuvun jäsenen\ntulikin olla, mutta aivan yhtä viisaalta kuin Salomo ei hän tuntunut.\nMinulle selvisi vielä, että hän \"häkissä\" oleskellessaan oli usein\njuovuksissa. Tuo hänen vikansa, joka hänestä sittemmin teki sellaisen\nhylkiön, oli jo silloin esiintynyt.\n\nHeti kun olimme päässeet ruualta, veti Cluny esiin vanhan, paljon\nkäytetyn ja rasvaisen korttipakan, sellaisen, joita näkee huonossa\nravintolassa, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen ehdottaessaan että\nrupeaisimme pelaamaan.\n\nKorttipeli oli yksi niitä huvituksia, joita minua oli pienestä pahasta\nopetettu pitämään huonoina, sillä isäni ei katsonut sopivan kristitylle\neikä kunnonmiehelle panna pelipöydällä yhdelle heitolle alttiiksi oma\nomaisuutensa ja onkia itselleen toisen rahoja. Olisin kyllä nyt voinut\nsyyttää köyhyyttäni, joka olisi ollut tarpeeksi pätevä puolustus, mutta\nminä arvelin tarvittavan siihen vielä todistuksia. Taisin karahtaa\npunaiseksi kasvoiltani, mutta sanoin kuitenkin häikäilemättä, ettei\nminua haluttanut ollenkaan olla toisten tuomarina, mutta että minä\nomasta puolestani luulin korttipelissä tehtävän vääryyttä.\n\nCluny keskeytti korttien sekaamisen.\n\n\"Mitä hittoa tämä on?\" huudahti hän. \"Mitä whigimäistä, röyhkeää puhetta\ntämä on, ja vielä Cluny Macphersonin talossa?\"\n\n\"Minä voin taata Mr Balfourin\", lausui Alan. \"Hän on kunniallinen, mutta\nkiivasluontoinen mies, ja minä pyydän teitä huomaamaan kuka sen sanoo.\nMinä kannan kuninkaan nimeä\", jatkoi hän hattuansa kohottaen, \"ja minä\nja jokainen, jolle minä ystävän nimen annan, kelpaa seuraksi kenelle\ntahansa. Mutta toverini on väsyksissä ja tarvitsee lepoa. Jos hänellä ei\nolekaan halua kortinlyöntiin, ei se suinkaan estä teitä ja minua\nryhtymästä siihen. Ja minä olen sekä halukas että valmis tulemaan mukaan\nmihin peliin vain haluatte.\"\n\n\"Tietäkää, sir\", vastasi Cluny, \"että tässä minun talopahassani saa\njokainen noudattaa omia tapojaan. Vaikka ystävänne haluaisi seistä\npäälaellaan, on hän sittenkin tervetullut. Mutta jos hän tai te tai kuka\ntahansa ei ole täällä tyytyväinen, en kursaile vähääkään, vaan talutan\nhänet ovesta ulos.\"\n\nMinä en ollenkaan tahtonut, että nuo kaksi ystävystä olisivat\nriitaantuneet minun tähteni.\n\n\"Sir\", lausuin sentähden, \"olen hyvin väsynyt, kuten Alan jo sanoi, ja\nkun teilläkin on omia poikia, ilmoitan teille painavammankin syyn: minua\nestää isälleni antamani lupaus.\"\n\n\"Elkää sanoko enempää, elkää sanoko enempää\", keskeytti Cluny ja\nviittasi minulle \"häkin\" nurkkaan kanervista laitettua vuodetta. Siitä\nhuolimatta hän ei ollut minuun tyytyväinen, katseli minua vain\nkierosilmin muristen itsekseen. Tunnustaa täytyykin, että minun\nepäilykseni ja sanat, joilla ne lausuin ilmi, maistuivat vähän\nliittolaiselta[1], eivätkä olleet vähääkään paikallaan raakojen\nylämaalais-jakobiittien parissa.\n\n[1] Tarkoitetaan liittoa, jonka Skotlannin parlamentti v. 1643 teki\nominpäinsä Englannin parlamentin kanssa paavilais-papillista puoluetta\nvastaan. Suom. muist.\n\nPaloviina ja liha alkoivat minua nyt kummallisella tavalla painostaa ja\ntuskin olin asettunut vuoteelle, kun vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan,\njota kesti melkein koko sen ajan minkä \"häkissä\" vietin. Toisinaan olin\ntäydellisesti valveilla ja käsitin kaikki mitä ympärilläni tapahtui,\ntoisinaan vain kuulin puhetta tai miesten kuorsaamista, ja seinällä\nriippuvat tarttaanit näyttivät minusta vuorotellen pienenevän ja\nsuurenevan, kuin takkavalkean kattoon heittämät varjot. Joskus taisin\npuhella ja parahtaa itsekseni, sillä muistan vähän väliä\nhämmästyksekseni huomanneeni, että minulle vastattiin. Kumminkaan ei\nminua tuntunut painajainenkaan vaivaavan, vaan ainoastaan tavallinen\nsynkkä ja itsepäinen pelontunne. Pelkäsin hökkeliä, jossa olin,\nvuodetta, jolla makasin, seinällä riippuvia tarttaaneja, ääniä, tulta ja\nitseäni.\n\nParturi, joka samalla oli lääkäri, kutsuttiin luokseni, mutta kun hän\npuhui geelinkieltä, en ymmärtänyt hänen lausuntoaan, ja olin liian\nsairas pyytääkseni selitystä. Tunsin vain voivani pahoin ja muusta en\nvälittänyt.\n\nTässä surkeassa tilassa maatessani en kiinnittänyt huomiotani juuri\nmihinkään. Alan ja Cluny viettivät enimmät ajat korttien ääressä. Alan\ntaisi alussa voittaa, sillä minä muistan istumaan noustessani nähneeni\nheidän olleen kiihkeässä pelin touhussa ja pöydällä suuren kasan\nkiiltävää kultaa. Siinä saattoi olla rahaa noin kuudenkymmenen tai sadan\nguinean vaiheilla. Tuntui kummalliselta, kun näki niin suuren omaisuuden\ntällaisessa kallion kylkeen kyhätyssä, puiden oksista palmikoidussa\nhökkelissä. Ja erittäinkin Alanille se oli uhkapeliä, hänellä kun ei\nollut turvana muuta kuin viheriä kukkaro ja viiden punnan omaisuus.\n\nOnni näytti kääntyvän toisena päivänä. Puolenpäivän aikaan herätettiin\nminut tavallisuuden mukaan suurukselle. Entiseen tapaani kieltäydyin\nsyömästä ja minulle annettiin viinaryyppy, johon oli sekoitettu jotain\nparturin määräämää katkeraa ainetta. Aurinko paistoi \"häkin\" avoimesta\novesta sisään ja sen valo häikäisi ja kiusasi minua. Cluny istui pöydän\nääressä korttipakka kädessään. Alan seisoi vuoteeni yli kumartuneena ja\nhänen kasvonsa olivat aivan silmieni edessä. Kuumeen rasittama kun olin,\nnäyttivät ne minusta kamalan suurilta.\n\nHän pyysi minulta rahojani lainaksi.\n\n\"Mitä varten?\" kysyin.\n\n\"Lainaksi vain\", vastasi hän.\n\n\"Mutta minkä vuoksi?\" toistin. \"Minä en käsitä.\"\n\n\"Joutavia, David\", vastasi Alan, \"sinäkö et uskoisi minulle lainaa?\"\n\nMinun olisi pitänyt ajatella, olinko täysissä järjissäni. Mutta silloin\nen muusta piitannut, kunhan vain sain hänen kasvonsa pois silmieni\nedestä, ja niin annoin hänelle rahani.\n\nKolmannen päivän aamuna, oltuamme \"häkissä\" neljäkymmentä kahdeksan\ntuntia, heräsin tuntien itseni hyvin virkistyneeksi. Heikko ja väsynyt\nkyllä vielä olin, mutta nyt näin asiat oikeassa valossa, ja huomasin\nniillä lepäävän arkipäiväisen leiman. Tunsin ruokahalua ja mieleni teki\nnousta omasta tahdostani vuoteeltani. Heti aamiaisen syötyämme menin\nulos ja istuuduin metsän reunaan. Päivä oli harmaa ja ilma vilpoinen ja\nmiellyttävä. Koko aamun istuin siinä unelmieni helmassa. Ainoastaan\nClunyn vakoojat ja palvelijat, jotka kulkivat edestakaisin tuoden\nruokavaroja ja tietoja, häiritsivät minua. Rannikko oli näet nyt\nsotamiehistä vapaa, ja Cluny piti yhteyttä ulkomaailman kanssa melkein\njulkisesti.\n\nSisään palatessani puhuttelivat Alan ja Cluny muuatta palvelijaa.\nViimemainittu kääntyi minuun päin ja sanoi jotain geelinkielellä.\n\n\"Minä en osaa geelinkieltä\", huomautin.\n\nKorttijutun jälkeen oli kaikki, mitä sanoin, Clunylle kiusallista.\n\n\"Teidän nimellänne on enemmän järkeä, kuin itsellänne\", lausui hän sen\ntähden äkäisesti, \"sillä se on puhdasta geelinkieltä. Asia on tämä.\nVakoojani ilmoittaa, että etelässä on nyt tie auki. Kysymys on vain\nsiitä, onko teillä voimia jatkaa matkaa?\"\n\nMinä näin pöydällä kortit, mutta en rahoja. Clunyn puolella oli\nainoastaan kasa kirjoituksella varustettuja paperilippuja. Alanin\nkasvoilla oli sitäpaitsi omituinen ilme, josta huomasin, ettei hän ollut\ntyytyväinen. Pahat aavistukset valtasivat minut.\n\n\"En tiedä lienenkö aivan täysissä voimissani\", vastasin, \"mutta sen\nvähäisen rahasumman, joka meillä on, pitäisi auttaa meidät hyvän matkaa\neteenpäin.\"\n\nAlan puri huultaan katsoen maahan.\n\n\"David\", sanoi hän viimein, \"minä olen sen menettänyt, siinä\npeittelemätön totuus.\"\n\n\"Minunko rahani myöskin?\" tiuskasin.\n\n\"Niin, sinunkin rahasi\", vastasi Alan katkerasti. \"Sinun ei olisi\npitänyt antaa niitä minulle. Korttipöydän ääressä minä olen mieletön.\"\n\n\"Joutavia, joutavia!\" sekaantui Cluny puheeseemme. \"Sehän oli vain\nleikkiä. Tietysti te saatte rahanne takaisin ja toisen mokoman lisää,\njos sen sallitte. Menetteleisinpä kovin alhaisesti, jos pitäisin ne. Ei\npidä luulla, että minä olisin esteenä kunnonmiehille, jotka ovat\nsellaisessa asemassa kuin te, se olisi kovin alhaista\", selitti hän ja\nalkoi punaisena kasvoiltaan ammentaa kultakolikoita taskustaan.\n\nAlan ei virkkanut sanaakaan, tuijotti vain maahan.\n\n\"Tahdotteko tulla kanssani vähän syrjemmäksi, sir\", lausuin.\n\nCluny vastasi tekevänsä sen mielellään ja seurasi minua heti, mutta\nnäytti olevan hämillään ja hajamielinen.\n\n\"Ensiksi on minun nyt, sir\", alotin, \"kiitettävä teitä\nanteliaisuudestanne.\"\n\n\"Joutavia!\" huudahti Cluny. \"Eihän tässä anteliaisuudesta ole kysymys?\nTämä on kyllä hyvin ikävä juttu, mutta mitä muuta pitäisi minun tehdä,\n-- tähän töllipahaseeni sullottuna -- kuin pyytää ystäviäni\nkortinlyöntiin, milloin vain siihen on tilaisuus? Ja jos he häviävät, on\nluonnollisesti selvää --.\" Hän vaikeni.\n\n\"Niin, jos he häviävät\", jatkoin minä, \"annatte te heille rahat\ntakaisin, ja jos he voittavat, pistävät he teidän rahanne omaan\nkukkaroonsa. Uudistan siis sanani ja kiitän teidän anteliaisuuttanne.\nMutta minulle itselleni on erittäinkin ikävää tällaiseen asemaan\njoutuminen.\"\n\nSeurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Cluny näytti aikovan jotain\nsanoa, mutta pysyi kumminkin äänettömänä. Samalla hän kävi kasvoiltaan\nyhä punaisemmaksi.\n\n\"Minä olen nuori mies\", jatkoin, \"ja pyydän teiltä neuvoa. Neuvokaa\nminua kuin olisin teidän oma poikanne. Ystäväni on menettänyt nämä\nrahat, voitettuaan ensin teiltä monta kertaa suuremman summan. Voinko\nminä ottaa ne takaisin? Vai menettelisinkö oikeammin, jos koettaisin\npelionnea? Huomaatte kai tekin, että kumpikin on vähänkin\nylpeäluontoiselle miehelle vaikeata.\"\n\n\"Vaikeata tämä on minullekin, Mr Balfour\", vastasi Cluny, \"ja te\nleimaatte vielä minut jotenkin selvästi mieheksi, joka on innostuttanut\nköyhiä ihmisiä kortinlyöntiin nylkeäkseen sitten heiltä rahat. Minä en\nsalli, että minun talossani ketään ystävääni häväistään, enkä myöskään\nettä he ketään häpäisevät\", lisäsi hän sitten äkkiä kuohahtaen.\n\n\"Ja sitten on, sir\", lausuin, \"minulla vielä jotain lisättävää,\nnimittäin että sellainen uhkapeli on kunnonmiehelle alentavaa. Mutta en\nole vielä kuullut teidän mielipidettänne.\"\n\nOlen varma, että jos Cluny ketä ihmistä vihasi, niin hän vihasi David\nBalfouria. Hän silmäili minua tuimin katsein ja äkäiset sanat pyörivät\njo hänen kielellään. Mutta joko sitten nuoruuteni tai hänen\noikeudentuntonsa haihduttivat hänen vihansa, mutta joka tapauksessa\ntäytyi hänellä olla painavat syyt menetelläkseen niinkuin hän menetteli.\n\n\"Mr Balfour\", lausui hän. \"Mielestäni te olette liian turhantarkka\nmielipiteissänne ja lupauksissanne, mutta siitä huolimatta on teillä\noikea kunnonmiehen luonne. Kunniani kautta, ottakaa rahat -- niin\nsanoisin pojalleni -- ja tässä on käteni sovinnoksi.\"\n\n\n\n\n24 LUKU.\n\nPako kanervikossa. Riita.\n\n\nYön pimeässä saatettiin meidät Errocht-järven yli. Sen itärantaa pitkin\njatkoimme sitten matkaa etelään päin toiselle piilopaikalle lähellä\nRannoch-järven pohjoispäätä, jonne meidät johti \"häkistä\" saamamme opas.\nHänellä oli kantamuksena kaikki tavaramme ja Alanin päällystakki\npäälliseksi. Taakka, jonka puolikin painoa olisi tavallisissa oloissa\npainanut minut maahan asti, ei näyttänyt häntä rasittavan enempää kuin\nhöyhen voimakasta vuoristolaisponya, ja kuitenkin hän oli vain mies,\njonka minä suorassa ottelussa olisin voinut rutistaa kahden kämmeneni\nväliin.\n\nKieltämättä oli suuri helpotus saada kävellä taakatta, ja mahdollista\non, etten ollenkaan olisi jaksanut astua ilman tätä huojennusta ja siitä\njohtuvaa vapauden ja kepeyden tunnetta. Olinhan juuri noussut\nsairasvuoteelta, eikä meidän nykyinen asemamme suinkaan ollut omiaan\nterästämään minua raskaampia ponnistuksia kestämään. Tiemme näet kulki\nSkotlannin synkimpien ja autioimpien seutujen halki, taivas pysyi\npilvessä, ja sen lisäksi olimme Alanin kanssa epäsovussa.\n\nPitkään aikaan ei kumpikaan meistä virkkanut sanaakaan. Kuljimme vain\njäykkinä milloin rinnatusten, milloin jäljekkäin, minä vihaisena ja\nylpeänä, kiihottaen kaikin tavoin näitä hillittömiä ja syntisiä\ntunteita; Alan taas vihaisena ja häpeissään, häpeissään siitä, että oli\nhävittänyt rahani, ja vihoissaan, kun minä olin siitä niin kovasti\npahastunut.\n\nEroamistuumat saivat minussa yhä suuremman vallan, ja kuta enemmän\nniihin mukaannuin, sitä enemmän niitä häpesin. Alan olisi menetellyt\nkauniisti ja jalomielisesti, jos olisi sanonut minulle: \"Mene, minä olen\nsuuressa vaarassa ja seurani vain saattaa sinun asemasi\nvaarallisemmaksi.\" Mutta jos minä olisin sanonut ystävälleni, joka\nvarmasti rakasti minua: \"Sinä olet hyvin vaarallisessa asemassa, minä\nvain nimeksi; ystävyytesi rasittaa minua, mene, vastaa töistäsi ja kanna\nyksin kova kohtalosi --\"; ei, se oli mahdotonta, ja jo sellaisen\najatteleminenkin sai minut korvia myöten punastumaan.\n\nJa kuitenkin Alan oli käyttäytynyt kuin lapsi, ja mikä pahempi, kuin\nkavala lapsi. Hän oli houkutellut minulta rahani maatessani puoleksi\ntiedottomassa tilassa, ja se oli tuskin muuta kuin varkautta. Siitä\nhuolimatta hän kulki nyt tuossa rinnallani taskut tyhjinä ja\nymmärtääkseni valmiina tulemaan osalle niistä rahoista, jotka hän oli\npakottanut minut pyytämään. Oikeastaan olinkin valmis jakamaan ne hänen\nkanssaan, mutta minua raivostutti nähdessäni hänen olevan niin varman\nminun hyväntahtoisuudestani.\n\nNämä kaksi seikkaa pyörivät lakkaamatta ajatuksissani, enkä minä olisi\nvoinut puhutella kumpaakaan matkatoveriani lausumatta heille ilkeitä\nepäkohteliaisuuksia. Tein sentähden toisella pahalla tavalla: en\nvirkkanut sanaakaan, enkä edes katsonut seuralaiseeni muuten kuin\ntoisinaan syrjäsilmällä.\n\nKävellessämme toisella puolen Errocht-järven muutaman kaisloja kasvavan\ntasangon yli, jossa astuminen oli helppoa, loppui Alanilta vihdoin\nkärsivällisyys ja hän tuli lähelleni.\n\n\"David\", lausui hän, \"tällä tavoin ei kahden ystävyksen pitäisi pikku\nasiasta suuttua toisiinsa. Minun on sanottava, että tapaus surettaa\nminua, ja nyt se on sanottu. Jos sinulla on mitään mielessäsi, niin on\nparasta sanoa se.\"\n\n\"Ei minulla ole mitään\", vastasin. Hän näytti hämmästyvän, josta minä,\nhäpeä kyllä, olin mielissäni.\n\n\"Vai ei\", jatkoi hän melkein vapisevalla äänellä. \"Mutta jos sanon, että\nsyy on kokonaan minun?\"\n\n\"Tiedänhän minä, että syy on sinun\", vastasin kylmästi. \"Mutta sinä\nmyöntänet, etten ole sanallakaan moittinut sinua.\"\n\n\"Aivan oikein\", lausui hän, \"mutta sinä tiedät aivan hyvin menetelleesi\nvielä pahemmin. Onko meidän nyt erottava? Niin olet kerran ennenkin\nsanonut. Aiotko sanoa sen nyt uudelleen? Kahden meren välillä on täällä\nkylliksi kumpuja ja kanervikkoja, David, ja minä myönnän, etten ole\nollenkaan halukas pysymään seurassa, missä minua ei suvaita.\"\n\nHänen sanansa kirvelivät minua. Ne tuntuivat paljastavan uskottomuuteni.\n\n\"Alan Breck!\" huudahdin. \"Luuletko, että kääntäisin sinulle selkäni,\nsilloin kun olet tukalimmassa asemassa? Sellaista ei sinun pitäisi sanoa\nminulle vasten silmiä. Koko käytökseni todistaa sen valheeksi. Totta on,\nettä nukuin vahdissa ollessani, mutta siihen oli väsymys syynä, ja sinä\nteet väärin syyttäessäsi minua siitä --\"\n\n\"Jota minä en koskaan ole tehnyt\" keskeytti Alan.\n\n\"Mutta mitä muuta minä sitten olen tehnyt?\" jatkoin.\n\n\"Mikä sitten saa sinut paljaiden arvelujen nojalla pitämään minua tuskin\nkoiraa parempana? En koskaan ole vielä ystävää pettänyt, eikä ole\nluultavaa, että sinut ensiksi petän. Meidän välillämme on seikkoja,\njoita minä en koskaan voi unhottaa, vaikka sinä ne unhottaisitkin.\"\n\n\"David\", vastasi Alan rauhallisesti, \"ainoastaan yhtä seikkaa tahdon\nsinulle huomauttaa. Jo kauan olen ollut sinulle velassa henkeni\npelastamisesta, ja nyt olen sinulle rahavelassa. Sinun pitäisi koettaa\nkeventää taakkaani.\"\n\nNäiden sanojen olisi pitänyt liikuttaa sydäntäni, eivätkä ne\njättäneetkään vaikutustaan tekemättä. Mutta vaikutus oli päinvastainen.\nEn ollut enää suuttunut yksistään Alaniin, vaan myöskin itseeni, ja se\nteki minut entistään julmemmaksi.\n\n\"Sinä pyysit minua puhumaan\", lausuin. \"Olkoon menneeksi, minä puhun\nsuuni puhtaaksi. Sinä tunnustat itsekin, että olet tehnyt minulle huonon\npalveluksen; minun on täytynyt kärsiä häväistys. Kumminkaan en ole sinua\nsiitä moittinut enkä koko asiasta virkkanut sanaakaan, ennenkuin itse\notit sen puheeksi. Ja nyt sinä nuhtelet minua sentähden\", huudahdin,\n\"etten voi nauraa ja laulaa, ikäänkuin olisin häväistyksestä iloissani.\nKai minun pitäisi vielä langeta eteesi polvilleni ja kiittää sinua\nsiitä! Sinun pitäisi ajatella enemmän toisia, Alan Breck. Jos toisia\nenemmän ajattelisit, puhuisit ehkä vähemmän itsestäsi. Ja kun ystäväsi\njoka sinusta pitää, on sivuuttanut loukkauksen sanaakaan virkkamatta,\nniin pitäisi sinun antaa asian jäädä sikseen, eikä vetää sitä uudelleen\nesiin häntä kiusataksesi. Sinun asiasi olisi siis hävetä eikä hankkia\nriitaa.\"\n\n\"Jo riittää, jo riittää!\" huudahti Alan.\n\nSyntyi jälleen äänettömyys. Saavuimme määräpaikkaamme, söimme illallisen\nja asetuimme levolle lausumatta sanaakaan.\n\nAikaiseen seuraavana aamuna saattoi palvelija meidät Rannoch-järven yli\nja neuvoi meille tien, joka hänen mielestään oli edullisin. Ensin oli\nmeidän ohjattava kulkumme suoraan ylös vuorille, kierrettävä sitten\nLyon-, Lochay- ja Dochart-jokien latvojen ympäri ja laskeuduttava\nalamaille Kippenin luona, joka on Forth-joen yläjuoksun varrella. Alan\nei ollut oikein tyytyväinen tähän tiehen, se kun vei hänen\nverivihollistensa Glenorchyn Campbellien alueen halki. Hän väitti, että\nkääntymällä nyt itäänpäin me pääsisimme heti Atholen Stewartien keskeen,\njotka ovat hänen omia sukulaisiaan, vaikka toisen päällikön\nalustalaisia. Sitä tietä pääsisimme sitäpaitsi, selitti Alan, paljon\nhelpommin ja nopeammin matkamme päämäärään. Mutta palvelija, joka oli\nClunyn vakoojien päällikkö, esitti painavia syitä ehdotuksensa tueksi\nluetellen sotajoukkojen lukumäärän kullakin seudulla ja vakuutti\nlopuksi, sen mukaan kuin minä heidän puhettansa ymmärsin, ettei meitä\nmissään niin vähän häirittäisi kuin juuri Campbellien alueella.\n\nAlan suostui lopulta, vaikkakin vastenmielisesti, hänen ehdotukseensa.\n\n\"Se on vastenmielisimpiä seutuja koko Skotlannissa\", virkkoi hän, \"eikä\nsiellä minun tietääkseni ole mitään muuta kuin kanervaa, variksia ja\nCampbelleja. Mutta minä huomaan, että te olette sangen älykäs mies ja\nsenvuoksi olkoon niin kuin te tahdotte.\"\n\nLäksimme siis eteenpäin palvelijan antamien ohjeiden mukaan. Kolme yötä\nmelkein läpeensä vaelsimme tavattoman jylhiä vuoria pitkin ja kuohuvien\njokien alkulähteitten ohitse. Usein saimme haparoida sumussa ja melkein\nlakkaamatta kestää tuulta ja sadetta. Ei kertaakaan aurinko säteillään\nsulostuttanut kulkuamme. Päivät makailimme likomärässä kanervikossa ja\nyöt herkeämättä kiipeilimme huimaavan korkeilla vuorilla ja\nlouhikkoisilla kallioilla. Monet kerrat eksyimme ja monet kerrat ympäröi\nmeidät niin sankka sumu, että täytyi jäädä odottamaan sen hälvenemistä.\nNuotion virittäminen ei tullut kysymykseenkään. Ravintonamme oli\nainoastaan drammachia sekä vähän suolattua lihaa, jota olimme ottaneet\nmukaamme \"häkistä\". Juomaan nähden taas tietää taivas, ettei meiltä\nvettä puuttunut.\n\nKamalat olivat ne päivät, ja sään ja seudun kolkkous teki ne vielä\nkamalammiksi. Minulla ei ollut hetkeäkään lämmin, hampaat kalisivat\nsuussani, kurkkuni oli samalla tavalla kipeä kuin saarella, kylkeeni\npisti lakkaamatta ja märällä vuoteellani maatessani lotisi sade päälleni\nja allani kuohui haiseva muta. Unenhorroksissa elin uudelleen\nseikkailujeni kaikki synkimmät hetket -- näin salaman valaisevan Shawsin\nkartanon tornin, miesten kantavan Ransomea selässään, Shuanin kuolevan\nkansihytin lattialla ja Colin Campbellin kuolemankielissä haparoivan\ntakkinsa nappia. Näistä katkonaisista unennäöistä herätettiin minut\nsäännöllisesti illan hämärtäessä. Nousin silloin istumaan samaan\nlätäkköön, jossa olin maannut ja nautin illallisekseni kylmää\n\"drammachia\". Sade pieksi kasvojani tai valui kylminä juovina pitkin\nselkääni. Sumu ympäröi meitä kaikkialla kolkkona seinänä, tai haihtui\näkkiä tuulen puhalluksesta loihtien eteemme pimeän laakson pohjattoman\nsyvyyden, jossa joet ärjyen kiitivät eteenpäin.\n\nKuului siltä kuin olisi jokia joka suunnalla kuohunut. Pitkällisestä\nsateesta paisuivat lähteet vuorilla, jokaisesta vuorenonkalosta syöksyi\nvettä kuin vesisäiliöstä. Kaikki joet tulvivat yli äyräittensä.\nYöllisten vaellustemme aikana tuntui juhlalliselta kuulla niiden\nmöyryävän alhaalla laaksoissa, milloin ukkosena jymisten, milloin taas\nkuin vihasta karjuen. Nyt ymmärsin tarinan koskenhaltijasta, jonka\nkerrotaan vaikeroiden ja ärjyen odottelevan kaalamoilla siksi kuin joku\nperikatoon tuomittu kulkija sattuu saapumaan. Minä huomasin Alanin\nuskovan ainakin puolittain todeksi tuon tarinan, sillä kun joen pauhina\nkiihtyi tavallista vihaisemmaksi, näin hänen ihmeekseni -- vaikka minun\ntietenkin piti yhä olla vihainen hänelle -- katolilaisten tapaan\nristivän silmiänsä.\n\nKoko tänä kamalana aikana ei meidän välillämme ollut merkkiäkään\nystävyydestä, tuskinpa sanaa toisillemme lausuimme. Totta puhuen minä\nitse kärsin jäykkyydestäni, ja se on paras puolustukseni. Mutta\nsitäpaitsi minä olen luonteeltani leppymätön, hidas suuttumaan, mutta\nvielä hitaampi unhottamaan. Ja nyt olin suuttunut sekä toveriini että\nitseeni. Parin päivän ajan hän oli minulle väsymättömän ystävällinen.\nSanattomana hän kyllä pysyi, mutta oli aina valmis auttamaan ja toivoi\nyhä -- sen selvään huomasin -- että suuttumukseni lopulta haihtuisi.\nMutta minä pysyin vain umpimielisenä, haudoin vihaani ja säälimättä\nkieltäydyin vastaanottamasta hänen palveluksiansa antaen katseeni\nluistaa hänen ohitsensa, aivankuin hän olisi ollut pensas tai kivi.\n\nToisena yönä tai oikeammin varhain kolmannen päivän aamuna olimme\naukealla vuorella, joten emme voineet entiseen tapaamme heti asettua\nsyömään ja nukkumaan. Ennenkuin pääsimme turvallisempaan paikkaan, oli\nhämärä jo muuttunut jotenkin valoisaksi päiväksi, sillä vaikka sadetta\nyhä jatkui, kulkivat pilvet kuitenkin korkeammalla. Alan vilkasi\nkasvoihini ja näytti vähän huolestuneelta.\n\n\"Parempi olisi, jos antaisit kantamuksesi minulle\", ehdotti hän jo\nainakin yhdeksännen kerran siitä lähtien kuin olimme Rannoch-järven\nrannalla eronneet oppaastamme.\n\n\"Kyllä tämä menee, kiitoksia vain\", vastasin jäätävän kylmästi.\n\nAlan sävähti tulipunaiseksi.\n\n\"Viimeisen kerran nyt tarjosin\", tiuskasi hän. \"Ei minunkaan\nkärsivällisyyteni loppumaton ole.\"\n\n\"Enhän ole sitä väittänytkään\", kuului ajattelematon, häijy vastaukseni,\njoka olisi ollut omiaan kymmenvuotiaan poikanulikan suuhun.\n\nAlan ei vastannut siihen halaistua sanaa, mutta hänen käytöksensä tästä\nlähtien oli selvänä vastauksena. Hän ei enää välittänyt koko\nkorttijutusta, vaan heitti jälleen hattunsa takaraivolle, astui\nkeikaillen ja vihellellen ja vilkuili minuun syrjäsilmällä suu\nivallisessa hymyssä.\n\nKolmantena yönä oli meidän vaellettava Balquhidderin läntisen osan\nhalki. Ilma kirkastui ja kylmeni. Huurteinen pohjoistuuli ajoi pilvet\ntaivaalta ja sytytti tähdet kiiluen tuikkimaan. Virrat olivat\nluonnollisesti tulvillaan ja pitivät vuorien välissä vieläkin aika\nmellakkaa, mutta minä huomasin, ettei Alan enää ajatellut vedenhaltijaa,\nvaan oli nyt erittäin hilpeällä tuulella. Mutta minulle tuli sään muutos\nliian myöhään. Olin saanut maata liejussa niin kauan, että -- raamatun\nsanojen mukaan -- vaatteeni minua kammottivat. Olin näännyksiin asti\nväsyksissä ja kaikenlaisten tuskien ja vilutaudin murjoma. Tuulen viima\ntunkeutui luihin ja ytimiin, ja sen suhina kiusasi korviani. Tällaisessa\nkurjassa tilassa oli minun vielä kestettävä melkeinpä suoranaista\nkidutusta toverini puolelta. Hän puheli ahkeraan, mutta aina vain\nivallisesti. Muuta nimeä kuin \"Whig\" ei hän minulle antanut. \"Tässä on\ntaas lätäkkö ylihypätäksesi, whig-pikkuseni!\" toimesi hän, \"minä tiedän\nkyllä, että sinä olet mainio hyppääjä!\" Ja sellaisia pistopuheita sateli\npäälleni herkeämättä.\n\nTiesin kyllä, että syy oli minun eikä kenenkään muun, mutta minä olin\nliian kurjassa tilassa kyetäkseni sovittamaan rikokseni. Tunsin, etten\nenää jaksaisi laahata itseäni kovinkaan pitkälle. Pian täytyi minun\nviskautua maahan kuollakseni tänne kuin metsäneläin vetiseen vuoristoon,\nja luuni olivat täällä valkenevat kuin minkäkin petoeläimen. Pääni taisi\nolla vähän sekaisin, mutta joka tapauksessa alkoi tämä ajatus minua\nmiellyttää, ja kuolema täällä autiossa erämaassa, kesyttömien kotkien\npitäessä minulle seuraa viimeisinä hetkinäni, rupesi tuntumaan\nkunniakkaalta. Silloin Alan katuisi, ajattelin; kuoltuani hän muistaisi\nkuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän minulle oli, ja tämä muisto\nseuraisi häntä ainaisena kiusanhenkenä. Niin kiihotin vihaani toveriani\nkohtaan kuin häijy, ajattelematon ja pahasisuinen koulupoika, sen\nsijaan, että minun olisi pitänyt polvillani rukoilla Jumalalta armoa. Ja\njoka kerran kun Alan pilkkasi minua, onnittelin itseäni. \"Haa!\"\najattelin itsekseni, \"minulla on parempi herjaus sinulle varattuna. Kun\nminä kuolen tänne, niin tuntunee se sinusta kuin isku vasten kasvojasi.\nAh, mikä kosto! Kuinkahan silloin kadutkaan kiittämättömyyttäsi ja\njulmuuttasi!\"\n\nJoka hetki kävin heikommaksi. Kerran kaaduin, kun jalkani suorastaan\npettivät allani. Ensin se säpsäytti Alania, mutta kun olin nopeasti taas\njaloillani ja jatkoin matkaa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut,\nniin hän unhotti pian koko tapauksen. Vuoroin minulla oli polttavan\nkuuma, vuoroin värisyttävän kylmä. Pistos kyljessäni oli melkein\nsietämätön. Lopulta alkoi tuntua siltä kuin en jaksaisi enää kauemmaksi,\nja samalla valtasi minut äkkiä halu puhua Alanille suuni puhtaaksi,\npäästää vihani valloilleen ja lopettaa elämäni nopeammalla tavalla. Taas\nhän nimitti minua whigiksi. Minä pysähdyin.\n\n\"Mr Stewart\", puhkesin puhumaan värisevällä äänellä, \"sinä olet vanhempi\nkuin minä ja sinun pitäisi tietää miten sinun on käyttäydyttävä. Onko\nsinun mielestäsi niin erinomaisen viisasta tai sukkelaa syyttää minua\nherkeämättä puoluekannastani? Minä olen luullut, että jos ero\nmielipiteissä syntyy, niin on kunnonmiesten meneteltävä silloin\nsäädyllisesti, ja jos minä en tahdo niin tehdä, niin voin ilmoittaa nyt\nsinulle, että voisin keksiä vähän purevamman herjauksen kuin mitä sinä\nolet nyt lasketellut.\"\n\nAlan oli pysähtynyt eteeni, hattu takaraivolla, kädet housuntaskuissa ja\npää kallellaan. Hän kuunteli sanatulvaani suu ilkeässä hymyssä, sen\nverran kuin tähtien valossa voin nähdä, ja lopetettuani hän rupesi\nviheltämään muuatta jakobiittilaista laulunpätkää, joka on sepitetty\nkenraali Copen Preston Pansien luona kärsimän tappion häväistykseksi:\n\n      \"No hei Johnnie Cope, olet jalkeilla vielä?\n      Ja ehkäpä rumpuas pärrytät vielä?\"\n\nJohtui mieleeni, että juuri tuona tappelupäivänä Alan oli karannut\nkuninkaallisten puolelle.\n\n\"Miksi sinä vihellät juuri sitä säveltä, Mr Stewart?\" kysyin. \"Teetkö\nsen vain huomauttaaksesi minulle, että molemmat puolueet ovat sinua\npurreet?\"\n\nAlanilta jäi viheltäminen kesken.\n\n\"David!\" huudahti hän.\n\n\"Mutta nyt on aika lopettaa nämä jankutukset\", jatkoin minä, \"minä\ntarkoitan, että sinun tästä lähtien on puhuttava säädyllisesti\nkuninkaastani ja hyvistä ystävistäni Campbelleista.\"\n\n\"Minä olen Stewart --\", alkoi Alan.\n\n\"Niin, niin!\" keskeytin, \"kyllä minä tiedän, että sinä kannat kuninkaan\nnimeä. Mutta sinun on muistettava, että oltuani nyt ylämailla, olen\nnähnyt hyvän joukon ihmisiä, joilla on sellainen nimi. Ja paras minkä\nheistä voin sanoa on, etteivät he pesusta ollenkaan pahenisi.\"\n\n\"Tiedätkö, että nyt loukkaat minua?\" kysyi Alan hiljaa.\n\n\"Se on hyvin ikävää --\" vastasin, \"sillä minä en ole vielä lopettanut,\nja jos nämä sanat jo tuntuvat vastenmielisiltä, niin pelkäänpä etteivät\nseuraavatkaan ole sinusta hauskempia. Puolueeni täyskasvuiset miehet\novat ajaneet sinut pakoon ja pojan uhmaaminen lienee kovin huono\nlohdutus. Sekä Campbellit että whigit ovat sinua purreet, sinä olet\nheitä paennut kuin jänis. Sinun on puhuttava heistä kuin itseäsi\nparemmista.\"\n\nAlan seisoi liikahtamatta paikallaan ja tuuli heilutteli hänen\npäällystakkinsa liepeitä.\n\n\"Tämä on ikävä juttu\", lausui hän viimein. \"Tässä on lausuttu sanoja,\njoita ei voi ilman muuta sivuuttaa.\"\n\n\"Enhän minä ole sitä pyytänytkään\", lausuin. \"Minä olen yhtä valmis kuin\nsinäkin.\"\n\n\"Valmisko?\" huudahti hän.\n\n\"Aivan niin\", vastasin. \"Minä en olekaan sellainen kiivastelija ja\nkerskuri kuin muuan, jonka nimen voisin ilmoittaa. Käy päälle!\" Ja\npaljastaen miekkani asetuin puolustusasemaan, kuten Alan itse oli minua\nopettanut.\n\n\"David!\" huudahti hän. \"Oletko hullu? Minä en voi paljastaa miekkaani\nsinua vastaan, David. Sehän olisi selvä murha.\"\n\n\"Sitä kai tarkoititkin loukatessasi minua\", vastasin.\n\n\"Se on tosi!\" huudahti Alan, ja seisoi hetkisen paikallaan puristaen\nhuulensa epätietoisena käsiensä välissä tiukasti yhteen. \"Se on\npeittelemätön totuus!\" toisti hän ja paljasti miekkansa. Mutta ennenkuin\nhän oli ojentanut sen minua kohti, viskasi hän aseensa kädestään ja\nheittäytyi maahan. \"Ei, ei\", hoki hän, \"ei, ei, minä en voi, en voi.\"\n\nSilloin hälveni minusta viimeinenkin vihan kipinä, ja minä tunsin itseni\nainoastaan sairaaksi ja surulliseksi ja nolostuneeksi ja käytöksestäni\nkummastuneeksi. Olisin antanut koko maailman, jos olisin voinut ottaa\nsanani takaisin. Mutta kuka voi kerran lausutun sanan lausumattomaksi\nsaada? Mieleeni muistui kaikki se ystävyys ja rohkeus, jota Alan oli\nosoittanut, kuinka hän oli auttanut ja rohkaissut minua ja ollut\nkanssani kärsivällinen pahoina päivinämme. Ja sitten muistelin kaikkia\nniitä häväistyksiä, joita hän oli saanut minulta kärsiä, ja huomasin nyt\nainiaaksi kadottaneeni tämän kunnon ystäväni. Samalla tuntuivat kipuni\ntulevan kaksinkertaisiksi ja pistokset kyljessäni raatelevan minua kuin\nterävä miekka. Luulin siihen paikkaan pyörtyväni.\n\nSilloin juolahti eräs ajatus päähäni. Ei mikään anteeksianto voinut\nsovittaa sanojani, turhaa oli sellaista ajatellakaan, ei mikään voinut\nsovittaa rikostani. Mutta jos anteeksianto oli turhaa, täytyi haikean\navunpyynnön saada Alan takaisin puolelleni. Annoin ylpeyteni mennä\nmenojaan ja lausuin: \"Alan, jos sinä et voi minua auttaa, täytyy minun\nkuolla tähän.\"\n\nHän hypähti kiivaasti istualleen ja katsahti minuun.\n\n\"Se on totinen tosi!\" jatkoin. \"Loppuni on lähellä. Oh, vie minut\njohonkin ihmis-asuntoon -- siellä voisin kuolla helpommin.\" Nyt ei minun\ntarvinnut teeskennellä. Puhuin itku kurkussa, tahdoinpa tai en, ja se\nolisi voinut pehmittää vaikka kivisydämen.\n\n\"Voitko astua?\" kysyi Alan.\n\n\"En\", vastasin, \"en ilman apua. Viime tunteina ovat jalkani huojuneet\nallani, kylkeeni pistää kuin tulikuumaa rautaa siinä kierrettäisiin, ja\nvaivoin käy hengityskin. Jos kuolen, voitko antaa minulle anteeksi,\nAlan? Sydämeni sisimmässä olen sinusta pitänyt -- häijyimmilläkin\nhetkilläni.\"\n\n\"Lopeta jo, lopeta jo!\" huudahti Alan. \"Elä puhu sillä tavalla! David\nystäväni, tiedäthän sinä --.\" Hän vaikeni tukeuttaakseen nyyhkytyksen.\n\"Annahan minun kietoa käteni ympärillesi\", jatkoi hän, \"kas näin!\nNojaudu nyt kokonaan minua vasten. Jumala tiesi, missä täällä on taloja.\nMutta mehän olemmekin Balquhidderin seuduilla. Ei täällä pitäisi\ntaloista puutosta olla, ei ystävienkään taloista. Onko sinun nyt\nhelpompi astua, David?\"\n\n\"On kyllä, tällä tavalla voin kyllä jatkaa matkaa\", vastasin ja likistin\nkädelläni hänen käsivarttaan.\n\nUudelleen hän oli vähällä heretä nyyhkyttämään. \"David\", lausui hän,\n\"minussa ei ole vähääkään oikeudenmukaisuutta. Minussa ei ole järkeä\neikä hellyyttä. En jaksanut muistaa, että sinä olit vain lapsi, en\nvoinut käsittää, että sinä olit kuolemaisillasi. David, koeta olla\nkärsivällinen kanssani, koeta antaa minulle anteeksi!\"\n\n\"Oi ystäväni, elkäämme puhuko enää siitä!\" lausuin. \"Meistä ei kumpikaan\nkykene sovittamaan rikostaan toisen kanssa -- se on peittelemätön\ntotuus! Kummankin meidän täytyy olla kärsivällisiä toisiamme kohtaan ja\nhillitä itseämme. Mutta voi! Kylkeeni pistää niin kauheasti. Eikö täällä\nole yhtään taloa?\"\n\n\"Minä etsin sinulle talon, David\", vastasi hän päättävästi.\n\"Laskeukaamme tätä puronreunaa alaspäin, siellä täytyy olla taloja.\nYstävä parkani, eiköhän sinulla olisi helpompi selässäni?\"\n\n\"Mitä puhutkaan, Alan\", vastasin, \"olenhan minä vähintään kaksitoista\ntuumaa sinua pitempi.\"\n\n\"Etkä ole\", vastasi Alan kiivaasti. \"Liekö tuuma tai pari pituudessamme\neroa. En kumminkaan tahdo väittää olevani mies, jota sinä pitäisit\nsuurena, ja ajatellessani nyt tarkemmin asiaa\", lisäsi hän sitten\nalentaen naurettavalla tavalla ääntään, \"tuntuu minusta kuin sinä\nolisitkin oikeassa. Niin, kyllä eroa sittenkin on jalan tai kämmenen\nleveyden paikoille, ja mahdollisesti enemmänkin!\"\n\nOli hauskaa ja naurettavaa kuulla Alanin pyörtävän paikalla sanansa\npeljäten niiden antavan aihetta uuteen riitaan. Olisin purskahtanut\nnauramaan, ellei pistos kyljessäni olisi niin ankarasti minua vaivannut.\nMutta jos olisin nauranut, olisin luullakseni samalla itkenytkin.\n\n\"Alan\", huudahdin. \"Mikä saa sinut näin hyväksi minua kohtaan? Mikä saa\nsinut välittämään tällaisesta kiittämättömästä toverista?\"\n\n\"Kunpa minä itsekään sen tietäisin\", vastasi Alan. \"Joku aika sitten\nluulin näet pitäväni sinusta sentähden, ettet koskaan riidellyt -- ja\nnyt pidän sinusta vielä enemmän!\"\n\n\n\n\n25 LUKU.\n\nBalquhidderissä.\n\n\nHeti ensimäisen talon ovelle, jolle saavuimme, koputti Alan. Se ei ollut\nsuinkaan mikään vaaraton yritys sellaisessa ylämaaseudussa kuin\nBalquhidder. Siellä ei pitänyt mikään suurempi klaani järjestystä, vaan\nsiellä asusti keskenään riitaisia pieniä heimoja tai niiden tähteitä ja\nn. s. \"päälliköttömiä ihmisiä\", jotka Campbellit olivat karkoittaneet\ntänne jylhään vuoristoon Forth- ja Teith-jokien lähteiden seuduille.\nTäällä oli Stewarteja ja Maclareneja, jotka olivat sodassa samalla\npuolen kuin Alan ja kuuluivat samaan klaaniin kuin Appin. Vielä oli\ntäällä paljon vanhan, valloitetun, vähän tunnetun ja huonomaineisen\nMacgregorien klaanin väkeä. He olivat tehneet ajattelemattomia tekoja,\nnyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä kukaan heihin luottanut. Päällikkö,\nMacgregorin Macgregor oli maanpaossa ja tämän puolueen Balquhidderin\nseuduilla avustavien jäsenten lähin päällikkö, James More, Rob Royn\nvanhin poika, odotti tuomiotaan Edinburgin linnassa. He olivat riidassa\nylä- ja alamaalaisten, Grahamien, Maclarenien ja Stewartien kanssa, ja\nAlan, jolla oli tapana sekaantua ystäviensä riitoihin, olivatpa nuo\nystävät kuinka kaukaisia tahansa, koetti kaikin mokomin välttää heitä.\n\nYrityksemme onnistui erinomaisesti, sillä me olimme osuneet muutaman\nMaclarenin talolle, jonne Alan ei ollut ainoastaan nimensä takia\ntervetullut, vaan jossa myöskin hänen maineensa oli tunnettu, Täällä\nsain heti laskeutua vuoteelle ja luokseni noudettiin lääkäri, joka\ntunnusti tilani olevan vaarallisen. Oliko nyt lääkäri erittäin taitava,\nvai vaikuttiko siihen nuoruuteni ja voimakas ruumiinrakenteeni, mutta jo\nviikon kuluttua voin nousta vuoteeltani, ja kuukauttakaan ei vielä ollut\nkulunut kun jo kykenin täysin voimistuneena jatkamaan matkaa.\n\nPyynnöstäni huolimatta ei Alan jatkanut matkaansa, vaan jäi odottamaan\ntervehtymistäni. Hänen uhkarohkeutensa, jota hän viipyessään osoitti,\noli parin kolmen ystävän, jotka oli päästetty salaisuudesta osallisiksi,\nvasituisena valittamisen aiheena. Päivisin hän piileksi muutamassa\nluolassa pienen metsän suojassa ja öisin, milloin vain tie oli vapaa,\nhän tuli taloon minun luokseni. Ei liene tarpeellista huomauttaa, että\nminusta oli erittäin mieluista tavata häntä. Emäntämme, Mrs Maclaren, ei\ntiennyt miten sellaista vierasta vaalia, ja kun vielä Duncan Dhulla --\nse oli isäntämme nimi -- oli kaksi säkkipilliä ja hän itse oli innokas\nsoiton rakastaja, oli siellä olomme yhtämittaista juhlimista, ja me\nsuorastaan muutimme yöt päiviksi.\n\nSotamiehet antoivat meidän olla rauhassa, vaikka kerrankin heitä kaksi\nkomppaniaa ja muutamia rakuunia samosi pitkin laaksoa. Näin heidät\nikkunasta vuoteella maatessani. Ja mikä vielä ihmeellisempää, ei yhtään\nlainvalvojaa käynyt minua tapaamassa, eikä kertaakaan minulta kysytty,\nmistä tulin ja mihin olin menossa. Koko tämän jännittävän ajan sain olla\nkyselyiltä yhtä rauhassa, kuin olisin maannut erämaassa. Kumminkin\ntiesivät läsnäoloni kaikki Balquhidderin ja sen ympäristön asukkaat.\nTalossa kävi näet maan tavan mukaan paljon vieraita ja he kertoivat\nsitten kuulemansa uutiset naapureilleen. Julistuskirjat oli nyt\nlevitetty painettuina. Yksi niistä oli naulattu sänkyni jalkapuoleenkin,\nja siitä voin nyt nähdä omat tunnusmerkkini, jotka eivät olleet juuri\nimartelevia, ja paksummilla numeroilla painetun palkinnon, joka päästäni\noli luvattu. Duncan Dhu ja muut, jotka tiesivät minun tulleen Alanin\nkanssa, olivat epäilemättä varmat siitä kuka olin, ja muutkin olivat\ntietysti arvailleet sinnepäin. Sillä vaikka pukuni olikin muuttunut, en\nsiltä voinut muuttaa ikääni enkä ulkomuotoani, ja\nkahdeksantoista-vuotiaat alamaalaispojat olivat, etenkin tähän aikaan,\nharvinaisia näillä seuduin. Siten saattoi helposti sattua, että he\nsovittelemalla eri asianhaaroja toisiinsa päättivät minun olevan juuri\ntuon julistuksessa mainitun pojan. Niin olikin asian laita. Jotkut\nkertovat salaisuuden ainoastaan parille kolmelle lähimmälle ystävälleen\nja kuitenkin se tulee tunnetuksi, mutta tämän klaanin asukkaiden kesken\noli tapana kertoa salaisuus heti kaikille ja se pysyi siitä huolimatta\nainoastaan heidän tietonaan vaikka kokonaisen vuosisadan.\n\nYksi tapaus ansaitsee vain kertomisen, se oli Robert Oigin, kuuluisan\nBob Royn pojan käynti luonani. Hänen syytettiin ryöstäneen erään naisen\nBalfronista ja menneen väkisin (kuten väitettiin) naimisiin tämän\nkanssa, ja sentähden etsittiin häntä joka suunnalta. Kumminkin hän\nkuljeksi Balquhidderin ympäristöllä kuin isäntä omalla alueellaan. Juuri\nhän oli ampunut James Maclarenin tämän kyntäessä rauhassa peltoaan.\nSiitä syntyi riita, jota ei koskaan ole vielä sovittu, ja kumminkin hän\nastui nyt verivihollisensa huoneeseen kuin kauppamatkustaja ravintolaan.\n\nDuncan ennätti kuiskata minulle, kuka hän oli, ja molempia meitä\nhuolestutti hänen läsnäolonsa. On huomattava, että Alanin piti myöskin\nkohta saapua, ja hän ja kutsumaton vieraamme eivät suinkaan olleet\nystävyksiä. Emme voineet lähettää sanaa tai antaa Alanille minkäänlaista\nmerkkiä, sillä se olisi heti herättänyt epäluuloja miehessä, joka oli\nniin hankalassa asemassa kuin Macgregor.\n\nSisään astuessaan hän tekeytyi erittäin kohteliaaksi, mutta käyttäytyi\nkuin itseänsä alempiarvoisten seurassa. Mrs Maclarenia tervehtiessään\nhän otti bonnetin päästään, mutta kääntyessään Duncanin puoleen painoi\nsen takaisin päähänsä. Saatettuaan siten itsensä mielestään oikeaan\nvaloon, hän tuli vuoteeni ääreen ja kumarsi.\n\n\"Olen kuullut, sir, että teidän nimenne on Balfour.\"\n\n\"David Balfouriksi minua nimitetään\", vastasin, \"-- palvelijanne.\"\n\n\"Ilmoittaisin teille nyt oman nimeni\", selitti hän, \"mutta siitä on\nviime aikoina pidetty suurta ääntä. Lienee kai tarpeeksi kun sanon, että\nolen James More Drummondin eli Macgregorin lihallinen veli, ja hänestä\nvarmaankin olette joskus kuullut mainittavan.\"\n\n\"Olen, sir\", vastasin, \"ja isästänne Macgregor-Campbellista myös.\"\nKohottauduin vuoteella istualleni ja kumarsin, arvelin näet parhaimmaksi\nosoittautua häntäkin kohtaan kohteliaaksi, sillä Robin mahdollisesti oli\nylpeä siitä, että hänen isänsä oli lainsuojaton.\n\nHän kumarsi takaisin. \"Ja asiani, sir, on seuraava\", jatkoi hän. \"Vuonna\n1745 nostatti veljeni osan Gregorien alueista kapinaan ja marssi kuuden\nkomppanian kanssa vetämään hänkin kortensa hyvän asian eteen. Välskäri,\njoka seurasi meidän klaanimme mukana, ja paransi veljeni jalan, joka\ntaittui ottelussa Preston Pansin luona, oli samanniminen kunnonmies kuin\ntekin. Hän oli Baithin Balfourin veli, ja jos te olette tarpeeksi\nläheinen sukulainen tälle miehelle, olen minä ja väkeni teidän\nkäytettävinänne.\"\n\nOn huomattava, etten perhesuhteistani tiennyt enempää kuin kerjäläisen\nkoira. Setäni oli kyllä höpissyt jotain korkeista sukulaisistamme, mutta\nmistään tällaisista hän ei ollut maininnut, ja nyt huomasin häpeäkseni,\nettä minulle kuului jokin korkea asema, josta en mitään tiennyt.\n\nRobin lausui sentähden vain lyhyesti olevansa pahoillaan, kun oli\nvaivannut itseään turhan tähden, ja käänsi minulle selkänsä\nnyökäyttämättä päätäänkään hyvästiksi. Ovella mennessään kuulin hänen\ntuumivan Duncanille, että minä olin \"vain heimoton pojan nulikka, joka\nei tuntenut edes omaa isäänsäkään\". Näistä sanoista olin niin vihoissani\nja tietämättömyydestäni niin häpeissäni, että tuskin voin pidättää\nnauruani, kun mies, joka oli lain rangaistuksen alainen (kolme vuotta\nmyöhemmin hänet hirtettiinkin), piti niin tarkalla sukulaissuhteitaan.\n\nOvessa tuli Alan häntä vastaan. Molemmat ottivat askeleen taaksepäin ja\ntuijottivat kuin vihaiset koirat toisiinsa. Molemmat olivat\npienikasvuisia, mutta näyttivät paisuvan ylpeydestä. Kummallakin oli\nmiekka, ja pienellä liikkeellä he nykäisivät sen kahvan esiin, jotta\nhelpommin voisivat vetää sen huotrastaan.\n\n\"Mr Stewart, ellen erehdy\", lausui Robin.\n\n\"Aivan oikein, Mr Macgregor, ei sitä nimeä tarvitse hävetä\", vastasi\nAlan.\n\n\"Enpä tiennyt, että te olitte minun maassani, sir\", jatkoi Robin.\n\n\"Luullakseni olen minä ystävieni, Maclarenien maassa\", vastasi Alan.\n\n\"Se ei ole niinkään varmaa\", tuumi toinen. \"Siitä voi olla erimieltä.\nMutta minä muistelen kuulleeni, että te osaatte muka käytellä\nmiekkaanne?\"\n\n\"Vaikka olisitte kuurona syntynyt, Mr Macgregor, on teidän täytynyt\nkuulla enemmänkin siitä asiasta\", vastasi Alan. \"En minä ole ainoa mies\nAppinissa, joka voi vetää säilänsä esiin. Ja kun sukulaiseni ja\nkapteenini, Ardshiel, oli ottelussa teidän nimisenne herrasmiehen\nkanssa, en koskaan kuullut mainittavan, että kukaan Macgregor olisi\nsiinä voiton vienyt.\"\n\n\"Tarkoitatteko isääni, sir?\" kysyi Robin.\n\n\"Tepä sen sanoitte?\" tokaisi Alan. \"Se herrasmies, jota tarkoitan, oli\nkyllin häpeämätön liittääkseen Campbell-nimen omaansa.\"\n\n\"Isäni oli vanha mies\", vastasi Robin, \"ja naimiskauppa oli sopimaton.\nMeistä, sir, tulisi parempi pari.\"\n\n\"Sitä minäkin olen tässä tuumaillut\", lausui Alan.\n\nMinä olin sängystäni puoleksi ulkona ja Duncan oli pysytellyt koko ajan\ntappelupukarien vieressä ollakseen valmis käymään väliin, jos siihen oli\nvähänkin syytä. Viimeisten sanojen jälkeen hänen oli tehtävä se heti tai\nei koskaan, ja arkailematta, vaikka vähän kalpeana kasvoiltaan, Duncan\nheittäytyikin riitaveljesten väliin.\n\n\"Kuulkaa herrat\", lausui hän, \"minulla olisi toinen ehdotus tehtävänä.\nTuolla on minulla kaksi säkkipilliä ja tässä on teitä kaksi kuuluisaa\nsoittajaa. Vanha riidanaihe on ollut, kumpi teistä on parempi. Nyt on\nmainio tilaisuus ratkaista se.\"\n\n\"Vai niin, sir\", lausui Alan yhä Robinille, josta hän ei ollut\nhetkeksikään silmiään kääntänyt, eikä Robin hänestä. \"Muistelen minäkin\nkuulleeni sellaisia huhuja. Onko teissä sitten soittoniekan vikaa, kuten\nkerrotaan? Osaatteko puhaltaa säkkipilliä?\"\n\n\"Minä puhallan kuin Macrimmon\", vastasi Robin.\n\n\"Eiväthän ne suuret sanat suuta halkaise\", tuumi Alan.\n\n\"Olen minä ennen tehnyt suuremmistakin sanoista pieniä\", vastasi Robin,\n\"ja parempienkin vastustajien kanssa kilpaillessa.\"\n\n\"Helppohan on nyt koettaa\", lopetti Alan.\n\nDuncan Dhu toimitti kiireellä esiin säkkipillit, jotka olivat hänen\narvokkain omaisuutensa, ja asetti vieraittensa eteen suolaista\nlampaanlihaa ja putelin \"Atholen puuroksi\" nimitettyä juomaa. Se\nvalmistettiin vanhasta whiskystä, happamattomasta kermasta ja\nsiivilöidystä hunajasta, jotka määrätyssä järjestyksessä ja määrässä\nsekoitettiin hitaasti toisiinsa. Molemmat riitaveljet olivat vielä\nkiihottuneita, mutta istuutuivat kumpikin toinen toiselle puolen pöytää\ntekeytyen erittäin kohteliaiksi. Maclaren pyysi heitä maistamaan\nlampaanlihaa ja \"vaimonsa puuroa\", huomauttaen että hänen vaimonsa oli\nAtholesta kotoisin ja laajalti tunnettu erinomaiseksi puuron\nvalmistajaksi. Mutta Robin ei huolinut tarjouksesta väittäen, ettei se\nollut hyvää keuhkoille.\n\n\"Minun on huomautettava, sir\", lausui Alan, \"etten kymmeneen tuntiin ole\nruuan kipenettäkään suuhuni pannut, ja se on pahempi keuhkoille kuin\nmikä puuro tahansa koko Skotlannissa.\"\n\n\"Minä en tahdo mitään etuja, Mr Stewart\", vastasi Robin. \"Syökää ja\njuokaa, minä teen seuraa.\"\n\nMolemmat söivät vähän lihaa ja nauttivat lasin Mrs Maclarenin puuroa.\nSen jälkeen Robin tarttui monen kursastelun jälkeen säkkipilleihin ja\npuhalsi jonkun sävelmän lisäten siihen runsaasti koristuksia.\n\n\"Kas vain, osaattehan te soittaa\", lausui Alan, ja ottaen pillin\nkilpailijaltaan soitti hän saman sävelmän ja aivan samalla tavalla kuin\nRobin. Siitä hän siirtyi sitten variatsioneihin, somistellen niitä\ntositaiteilijan maulla ja hienoudella.\n\nRobinin soitto oli minua miellyttänyt, mutta Alanin kerrassaan hurmasi\nminut.\n\n\"Tuo oli jotakin, Mr Stewart\", lausui Robin, \"mutta somistelunne on\nlaihaa.\"\n\n\"Laihaako!\" huudahti Alan veren karahtaessa hänen kasvoilleen. \"Nyt\npuhutte päättömiä!\"\n\n\"Tunnustatteko siis joutuneenne soitannossa alakynteen, kun koetatte\nvaihtaa säkkipillin miekkaan?\"\n\n\"Hyvin puhuttu, Mr Macgregor\", vastasi Alan, \"ja tästä kaikesta\nhuolimatta\" (hän pani näille sanoilleen painoa), \"peräytän minä\nsyytökseni. Minä vetoon Duncaniin.\"\n\n\"Ei teidän tarvitsisi kehenkään vedota\", lausui Robin. \"Itse te voitte\nratkaista asian monta vertaa paremmin kuin yksikään Balquhidderin\nMaclareneista, sillä päivän selvää on, että te olette Stewartiksi\ntavattoman etevä soittoniekka. Ojentakaapa säkkipillit minulle!\"\n\nAlan noudatti pyyntöä ja Robin alkoi jäljitellä muutamia Alanin\nvariatsioneista. Huomasi selvään että hänellä oli erinomainen muisti.\n\n\"Kyllä teissä tuntuu soittajan vikaa olevan\", tuumi Alan nyrpeänä.\n\n\"Päättäkää nyt itse Mr Stewart\", lausui Robin, ja ottaen muunnelmat\nalusta alkaen, hän väritti ne läpeensä niin uudella tavalla, niin\ntaitavasti ja tuntehikkaasti, niin vilkasta mielikuvitusta ja tavatonta\nsormien näppäryyttä todistavalla tavalla, että minä jouduin kokonaan\nymmälle sitä kuullessani.\n\nAlan istui paikallaan naama hehkuvan punaisena ja kynsiään pureskellen\naivan kuin mies, jota on perinpohjin nolattu.\n\n\"Riittää!\" huudahti hän. \"Te osaatte puhaltaa säkkipilliä -- nauttikaa\nnyt täysin määrin voitostanne!\" Ja hän yritti nousemaan.\n\nMutta Robin pyysi käden liikkeellä hiljaisuutta, ja alkoi soittaa\nmuuatta alussa harvatahtista sotamarssia. Kappale oli jo itsessään hieno\nja se esitettiin arvokkaasti, mutta sitäpaitsi se oli Appinin Stewartien\nja erittäinkin Alanin suosikki. Tuskin olivat ensimäiset säveleet siitä\nkajahtaneet, kun jo ilme Alanin kasvoilla muuttui. Tahdin kiihtyessä hän\nnäytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, ja paljon ennen kuin kappale oli\nlopussa, oli jo viimeinenkin vihan väre hänen kasvoiltaan haihtunut ja\nhän näytti olevan kokonaan soiton hurmaama.\n\n\"Robin Oig\", lausui hän kappaleen loputtua, \"te olette suuri\nsoittoniekka. Minä en ole kelvollinen soittamaan edes samassa\nkuningaskunnassakaan kuin te. Voi minua! Teillä on kannuksissanne\nenemmän soitannollisuutta kuin minulla päässäni! Mutta vaikka vieläkin\nolen sitä mieltä, että minä miekalla voisin otaksuttavasti näyttää\nteille toisenlaista musiikkia, varoitan teitä siitä jo edeltäpäin --\nsiitä ei hyvä seuraisi. Luontoni ei sallisi hakata kappaleiksi miestä,\njoka soittaa säkkipilliä niin taitavasti kuin te.\"\n\nSiihen loppui se riita. Läpi koko yön kierteli \"puuro\"-malja ja\nsäkkipillit kulkivat kädestä käteen, ja oli jo selvä päivä, ennenkuin\nRobinille johtui poislähtö mieleen.\n\n\n\n\n26 LUKU.\n\nPakomatkan loppu. Kuljemme Forthin yli.\n\n\nKuten jo sanoin, ei kulunut täyttä kuukautta, ennenkuin lääkärini jo\nilmoitti minun kykenevän matkalle. Oltiin jo kaukana elokuussa. Ilma oli\nherttainen ja lämmin, ja täynnä valmistumaisillaan olevan ja\nrunsassatoisen viljan tuoksua.\n\nRahavaramme olivat huvenneet niin vähiin, että meidän täytyi koettaa\nmahdollisimman pian joutua perille. Sillä jos emme pian päässeet\nRankeillorin luo, tai jos hän kieltäytyi auttamasta, oli meidän pakko\nkuolla nälkään. Alanin takaa-ajaminen oli nyt paljon laimentunut, eikä\nForthin seutuja, tuskinpa Stirlingin siltaakaan, joka on joen tärkein\nylikulkupaikka, enää niin huolellisesti vartioitu.\n\n\"Sodassa on pääsääntönä\", selitti Alan, \"kulkea sieltä, missä vähimmin\nodotetaan. Forth on nyt vastuksenamme ja tunnethan sinä sananlaskun:\n\"Forth pitää rajun ylämaalaisen ohjissa.\" No niin, jos koetamme kiertää\ntämän joen latvan ympäri ja laskeudumme alamaalle Kippenin tai Balfronin\nkohdalla, ovat he juuri siellä meitä vaanimassa. Mutta jos oijustamme\nsuoraan vanhalle Stirlingin sillalle, niin panen miekkani pantiksi\nsiitä, että he antavat meidän kulkea estelemättä yli.\"\n\nEnsimäisenä yönä samosimme sentähden muutaman Strathiressä asuvan\nMaclarenin, Duncanin ystävän, talolle, jossa nukuimme 21 päivän\nelokuuta. Illan hämyssä alotimme toisen helpon taipaleen ja 22 päivän\nmakasimme kanervapehkossa Uam Varin rinteellä. Siellä leppoisassa,\ntuoksuvassa auringonpaisteessa ja ruutikuivalla tantereella nauttimani\nkymmenen tunnin lepo oli suloisin, mitä koskaan olen nauttinut.\nSeuraavana yönä saavuimme Allan-joelle ja seurasimme sen rantaa\nalaspäin. Päästyämme ulos vuoristosta, näimme alapuolellamme koko\nStirlingin rannikkoseudun lakeana kuin pannukakku. Sen keskellä, eräällä\nvuorella oli Stirlingin kaupunki linnoituksineen ja vasemmalla\nkimaltelivat Forthin lahdelmat kuun valossa.\n\n\"En tiedä välittänetkö siitä sen enempää\", lausui Alan, \"mutta nyt olet\njälleen omassa maassasi. Yöllä, ensimäistä käydessä kuljimme ylämaan\nrajan yli, ja kun vain nyt pääsisimme tuon koukertelevan vesivyön yli,\nvoisimme heittää hattua ilmaan.\"\n\nAllan-joessa, lähellä sen laskua Forthiin, huomasimme pienen hiekkaisen\nsaaren. Siellä kasvoi takiaisia, voikukkia ja muita sellaisia lyhyitä\nkasveja, jotka parhaiksi voivat peittää meidät pitkällämme maatessamme.\nTälle saarelle asetuimme nyt levolle. Stirlingin linnasta voitiin meidät\nhelposti huomata. Korviimme tunkeutui sieltä rummun pärinä. Osa\nvarusväestä piti siellä paraatia. Leikkuumiehet tekivät koko päivän\ntyötä pellolla toisella puolen jokea, ja me saatoimme selvään kuulla\nsirppien karahtelun kiviä vasten ja puhelua, josta toisinaan sanatkin\nerotti. Meidän oli siis painauduttava tiukasti maata vasten ja pysyttävä\nhiljaa. Mutta hiekka allamme oli lämmin, kasvit varjostivat päätämme,\nruokaa ja juomaa meillä oli runsaasti ja lopuksi -- pelastus oli tuossa\nedessämme.\n\nHeti kun leikkuumiehet olivat lopettaneet työnsä ja hämärä alkoi\nlaskeutua, kahlasimme rannalle ja suuntasimme aitojen suojassa kulkumme\npeltoja pitkin Stirlingin siltaa kohti.\n\nSilta on aivan linnavuoren juurella. Se on vanha, korkea ja kapea, ja\npitkin sen käsipuita on pieniä torneja. Helposti voi käsittää, että\nkatselin sitä mielenkiinnolla, en ainoastaan siksi, että se oli kuuluisa\nhistoriallinen paikka, vaan myöskin senvuoksi, että sen yli kulki nyt\ntie Alanin ja minun lopulliseen pelastukseen. Kuu ei ollut vielä noussut\nsinne saapuessamme. Ainoastaan muutamia tulia tuikki linnoituksesta, ja\nalempana kaupungissa oli vain jokunen ikkuna valaistu. Muuten oli\npilkkosen pimeä, eikä sillallakaan näyttänyt olevan vahtia.\n\nMinä yritin mennä suoraa päätä yli, mutta Alan oli varovaisempi.\n\n\"Kyllähän tuo näyttää jotenkin turvalliselta\", lausui hän, \"mutta\npiiloudutaan siitä huolimatta tuonne ojaan ja otetaan ensin asiasta\nvarma selko.\"\n\nNoin neljännestunnin makasimme siellä vihellellen tuontuostakin ajan\nratoksi. Ei kuulunut mitään epäilyttävää, aallot vain hiljaa loiskuivat\nsillan arkkuja vasten. Viimein tuli tietä pitkin muuan vanha, ontuva ja\nkainalosauvaa käyttävä vaimo. Hetkeksi hän pysähtyi aivan lähellemme,\nvalitteli itsekseen kovaa kohtaloaan ja kulkemansa matkan pituutta, ja\nläksi sitten kapuamaan jyrkkää sillan kantta ylös. Vaimo oli niin pieni\nja yö vielä niin pimeä, että me pian kadotimme hänet näkyvistämme.\nKuulimme vain, kuinka hänen askeleittensa ja keppinsä kopina eteni\netenemistään.\n\n\"Nyt hän on päässyt yli\", kuiskasin.\n\n\"Ei ole\", vastasi Alan, \"hänen ontoilta kajahtavista askeleistaan kuulee\nettä hän on vielä sillalla.\"\n\nSamassa kuului ääni huutavan. \"Kuka siellä?\" ja me kuulimme musketin\nperän kolahtavan kiveä vasten. Arvattavasti oli vahti nukkunut, joten\nolisimme päässeet huomaamatta yli, jos vain heti tultuamme yritimme.\nMutta nyt hän oli valveilla ja hyvä tilaisuus oli mennyt käsistämme.\n\n\"Tästä ei tule mitään\", lausui Alan. \"Tästä ei voi tulla mitään, David.\"\n\nSen enempää arvelematta aloimme ryömiä peltoja myöten sillalta pois.\nPäästyämme näkymättömiin nousimme ylös ja läksimme astelemaan itäänpäin\nvievää tietä pitkin. En voinut käsittää mikä hänellä oli mielessä, ja\nvastoinkäymisestämme olin tosiaankin niin närkästynyt, ettei mikään\nminua miellyttänyt. Äskettäin olin kuvitellut koputtavani Mr\nRankeillorin ovelle mennäkseni vaatimaan omaisuuttani takaisin, ja nyt\nolin taas harhaileva, vainottu pojannulikka ja väärällä puolen Forthia.\n\n\"No mitä nyt?\" tiuskasin.\n\n\"Niin, mitäs nyt?\" vastasi Alan. \"He eivät olekaan niin tuhmia kuin\nluulin. Forth on meillä vielä ylikuljettavana, David. Kirotut olkoot\nsateet, jotka sen synnyttivät ja vuorenrinteet, jotka sen juoksun juuri\ntähän ohjasivat.\"\n\n\"Mutta miksi kuljemme itäänpäin?\"\n\n\"No, koettaaksemme vielä onneamme!\" vastasi hän. \"Kun emme joen yli\npääse, niin katsokaamme olisiko meillä lahdella parempi onni.\"\n\n\"Joen yli vie kaalamoita mutta ei lahden\", huomautin.\n\n\"Totisesti on joessa kaalamoita ja siltakin sitäpaitsi\", tuumi Alan,\n\"mutta mitä hyötyä niistä on, kun niitä vahditaan?\"\n\n\"Mutta voihan joen yli uida.\"\n\n\"Voi se, joka osaa\", vastasi hän, \"mutta kumpikaan meistä ei taida olla\nsiinä erittäin taitava. Ainakin minä uin kuin kivi.\"\n\n\"En tahdo vietellä sinua takaisin, Alan\", lausuin \"mutta ymmärtääkseni\npahennamme vain tällä tavalla tilaamme. Vaikea on päästä joen yli, mutta\nselvää on, että merenlahden yli pääseminen on vieläkin vaikeampaa.\"\n\n\"Mutta siellä on niinsanotuita venheitä\", vastasi Alan, \"jos vain en\nkokonaan erehdy.\"\n\n\"Ja siellä kysytään rahaa\", kampesin vastaan, \"mutta meille, joilla ei\nole venhettä eikä rahaa, on samantekevä olipa siellä venheitä tai ei.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" tuumi Alan.\n\n\"Niin luulen\", vastasin.\n\n\"Kyllä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä ja vielä vähemmin uskoa.\nMutta annahan, kun minä panen älyni liikkeelle, ja jos en saa venhettä\npyydetyksi, lainatuksi enkä edes varastetuksikaan, niin minä teen\nsellaisen kapineen.\"\n\n\"Luulenpa ymmärtäväni mitä tarkoitat\", vastasin, \"Mutta kuulehan vielä:\njos käytät siltaa ylipäästäksesi, ei se kielittele mitään, mutta jos\nkuljemme lahden yli, joutuu venhe sopimattomalle puolen sitä -- jonkun\non se täytynyt kuljettaa sinne -- pannaan toimeen tut...\"\n\n\"No mutta mies kulta\", keskeytti Alan, \"jos venheen teen, niin teen\nmiehenkin, joka vie sen takaisin! Ja nyt elä enää vaivaa minua\nlörpötyksilläsi, vaan marssi päälle -- siihen olet näet tottunut -- ja\nanna Alanin pitää huolta itsestäsi.\"\n\nYötä myöten samosimme sitten jokilaakson pohjoispuolen halki, pitkin\nkorkeiden Ochil-vuorien juurta ja kiersimme matkamme varrelle sattuvat\nAlloan, Clackmannanin ja Culrossin. Noin kymmenen aikaan aamulla\nsaavuimme nälkäisinä ja väsyneinä Limekilnsin pieneen kylään. Tämä kylä\non lähellä rantaa, vastapäätä Queensferryn kaupunkia. Savuja näkyi joka\nhaaralta kohoavan ilmaan. Vainioilla leikattiin parhaillaan eloa, pari\nlaivaa kellui Hopella ankkurissa ja venheitä lipui edestakaisin sen\npinnalla. Eteeni leviävä taulu oli siis kaikin puolin miellyttävä, enkä\nvoinut mielestäni kylliksi ahmia silmilläni noita hauskannäköisiä,\nviheriöiviä, viljeltyjä kumpuja ja noita toimeliaita, maalla ja merellä\nhääriviä ihmisiä.\n\nMutta lahden etelärannalla oli Mr Rankeillorin talo, jossa rikkaus minua\nepäilemättä odotti ja minä olin pohjoisella rannalla, puettuna kehnoon,\nvieraskuosiseen pukuun, kolme hopeashillinkiä, jäännös koko\nomaisuudestani, taskussani, lainsuojaton mies ainoana seuranani, ja\nlopuksi oli omasta päästäni luvattu palkinto.\n\n\"Mikä kohtalon oikku, Alan\", huudahdin. \"Lahden tuolla puolen odottaa\nminua kaikki, mitä itselleen voi toivoa, ja linnut kulkevat yli, venheet\nkulkevat yli -- kaikki, millä vain on halu, voi kulkea yli, minä vain\nen! Oi, toveri, siitä on sydän pakahtua!\"\n\nLimekilnsissä astuimme muutamaan pieneen ravintolaan, ja ostimme sieltä\nvähän leipää ja juustoa hyvännäköiseltä tarjoilijattarelta. Ostoksemme\npanimme kääröön aikoen syödä ne rannalla pienessä metsikössä, jonka\nhuomasimme noin kolmannespeninkulman päässä. Kävellessämme katselin\nherkeämättä lahden toiselle puolen ja huokailin itsekseni. Alan asteli\nmietteisiinsä vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi.\n\n\"Huomasitko tyttöä, jolta nämä ostimme?\" kysyi hän viitaten leipään ja\njuustoon.\n\n\"Kyllä\", vastasin. \"Hän oli kaunis tyttö.\"\n\n\"Siihenkö päätökseen tulit?\" huudahti hän. \"Merkit ovat hyvät, David.\"\n\n\"Kaiken ihmeellisen nimessä, kuinka niin?\" kysyin. \"Mitä hyvää siitä voi\nolla?\"\n\n\"Minä tässä olen arvellut\", vastasi hän, katsellen leikillisesti minua,\n\"että se ehkä voisi hankkia tuon meille välttämättömän venheen.\"\n\n\"Jos olisin toisessa tilassa, voisi se kyllä sattua\", lausuin.\n\n\"Eihän sinun ymmärryksesi pitemmälle kanna\", selitti Alan. \"En minä\ntahdo, että tyttö rakastuu sinuun, vaan että alkaa surkutella sinua,\nDavid, ja sitä varten ei sinun tarvitse olla kaunis. Annahan, kun\nkatson\", lausui hän silmäillen minua veitikkamaisesti kiireestä\nkantapäähän. \"Saisit olla vähän kalpeampi, mutta muuten sinä sovit\nerinomaisesti siihen tarkoitukseen -- sinulla on tuollainen oikea luihu,\nkerjäläismäinen, hävytön silmänluonti, aivan kuin olisit varastanut\ntakin itse paholaiselta. Tule, käännös perinpäin ja takaisin ravintolaan\nhankkimaan venhettämme.\"\n\nSeurasin häntä nauraen.\n\n\"David Balfour\", lausui hän, \"sinä olet tavallasi aika leikkisä mies, ja\ntämä on sinulle epäilemättä leikkisä tehtävä. Siitä huolimatta pyydän\nsinua ottamaan sen vakavalta kannalta, jos vain vähääkään välität minun\nkaulastani -- omastasi puhumattakaan. Aion näet ryhtyä leikkiin, jonka\nonnistumisesta riippuu, joudummeko hirsipuuhun vai pelastummeko. Tee\nsiis hyvin ja pidä se mielessäsi ja käyttäydy sen mukaan.\"\n\nLähestyessämme kylää hän käski minun tarttumaan käsivarteensa ja\nvarautumaan siihen, aivankuin olisin väsymyksestä kokonaan uupunut.\nAvatessamme ravintolan ovea hän oli minua puoleksi kantavinaan. Tyttö\nnäytti hämmästyvän pikaisesta takaisin tulostamme, mutta Alan ei\ntuhlannut sanaakaan selitykseksi, auttoi vain minut tuolille, pyysi\npikarillisen paloviinaa, jonka hän pienin kulauksin juotti minulle ja\nottaen sitten esiin leivän ja juuston syötti niitä minulle kuin pikku\nlapselle. Kaiken sen hän teki niin vakavan huolestuneen ja hellän\nnäköisenä, että tuomarinkin olisi siitä täytynyt heltyä. Ei siis ollut\nmikään ihme, että meidän, köyhän, sairaan ja liiaksi rasittuneen pojan\nja hänen hellän hoitajansa, muodostama taulu teki tyttöön vaikutuksen.\nHän tuli lähemmäksi ja pysähtyi likellemme nojaten pöytää vasten.\n\n\"Onko hän sairas?\" kysyi hän viimein.\n\nHämmästyksekseni Alan pyörähti vihaisen näköisenä häneen päin. \"Sairas?\"\ntiuskasi hän. \"Hän on astunut useampia satoja peninkulmia kuin hiuksia\non hänen päässään ja maannut useammin märässä kanervikossa kuin kuivilla\nlakanoilla. Sairas, arvelee hän! Sairaspa kylläkin, luulen minä! Sairas\ntosiaankin\", murisi hän suuttuneena ja jatkoi ruokkimistani.\n\n\"Hän on kovin nuori sellaisia rasituksia kestämään\", lausui tyttö.\n\n\"Liian nuori\", tuumi Alan kääntyneenä selin häneen.\n\n\"Hänen olisi parempi ratsastaa, arveli tyttö.\n\n\"Mutta mistä minä hänelle hevosen hankin\", ärähti Alan pyörähtäen taas\nkiukkuisesti tyttöön päin. \"Pitäisikö minun mielestäsi varastaa se?\"\n\nPelkäsin, että tyttö tällaisesta raa'asta käytöksestä närkästyneenä\nolisi mennyt matkaansa, ja hetkeksi hän jäikin äänettömäksi. Mutta\ntoverini tiesi, mitä teki, sillä vaikka hän muutamissa suhteissa olikin\nteeskentelemätön, osasi hän tällaisissa asioissa petkuttaa tavattomasti.\n\n\"Huomaan sanomattakin\", lausui tyttö viimein, \"-- te kuulutte\nherrassäätyyn.\"\n\n\"Ja jos otaksutaan niin olevan asian laidan?\" lausui Alan, tästä\nlapsellisen suorasta selityksestä vähän leppyneenä -- vasten tahtoaan\nluullakseni. \"Oletko koskaan kuullut, että yksistään ylhäissukuisuudesta\ntaskut täyttyvät?\"\n\nTyttö huokasi, aivan kuin olisi hän itse ollut suurisukuinen, mutta\nperinnöttömäksi tuomittu nainen. \"En\", vastasi hän. \"Se on totta.\"\n\nOsa, jota minun oli näyteltävä, kiusasi minua, ja koko ajan olin istunut\näänettömänä tuntien vuoroin häpeää, vuoroin naurunhalua. Mutta nyt en\njaksanut enempää, vaan pyysin Alania jättämään minut rauhaan, kun olin\njo muka parempi. Sanat tahtoivat takertua kurkkuuni, sillä minä vihasin\nvalehtelemista. Mutta änkyttämiseni oli vain eduksi. Tyttö näet piti\nkäheää ääntäni sairauden ja puutteen seurauksena.\n\n\"Eikö hänellä ole yhtään ystävää?\" kysyi hän sääliväisesti.\n\n\"On hänellä ystäviä\", vastasi Alan, \"kun vain saisimme heidät käsiimme\n-- ja rikkaita ystäviä, vuoteita, joissa voisi nukkua, ruokaa yllin\nkyllin, lääkäreitä, jotka hoitaisivat häntä -- ja kuitenkin täytyy hänen\nkahlata täällä liassa ja loassa ja maata kanervikossa kuin minkäkin\nkerjäläisen.\"\n\n\"Mutta miksi?\" kysyi tyttö.\n\n\"Siihen en voi vaaratta vastata, neitiseni\", vastasi Alan, \"mutta sen\nsijaan saatan sinulle viheltää pienen laulunpätkän.\" Niin sanoen\nkumartui hän pöydän yli ja vihelsi tytölle erittäin sulavasti muutamia\nsäkeitä laulusta. \"Kaarle on mun lemmittyin.\"[1]\n\n[1] Jakobiittien laulu. Suom. muist.\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi tyttö vilkaisten olkansa yli oveen päin.\n\n\"Siinä syy\", lausui Alan.\n\n\"Ja noin nuori!\" huudahti tyttö.\n\n\"Kyllin vanha tähän näin -- --\", vastasi Alan ja pyyhkäisi etusormellaan\nniskaansa tarkoittaen, että olin kyllin vanha menettääkseni pääni.\n\n\"Se olisi hyvin häpeällistä\", huudahti tyttö sävähtäen punaiseksi.\n\n\"Niin on kuitenkin käyvä\", lausui Alan, \"jos vain emme yrityksessämme\nonnistu.\"\n\nTyttö pyörähti, nämä sanat kuultuaan, ympäri ja meni matkaansa jättäen\nmeidät kahdenkesken. Alan oli erittäin iloisella tuulella, kun aikeemme\nnäytti onnistuvan, mutta minä olin närkästyksissäni siitä, että minua\noli nimitetty jakobiitiksi ja kohdeltu kuin lasta.\n\n\"Alan\", huudahdin, \"minä en jaksa enää jatkaa tätä peliä.\"\n\n\"Sinun täytyy, David\", vastasi Alan. \"Jos nyt teet tenän, voit kyllä\npelastaa leikistä oman nahkasi, mutta Alan Breck on mennyttä miestä.\"\n\nSe oli totta puhetta, enkä voinut muuta kuin itsekin valitella kohtalon\nkovuutta, mutta valitukseni hyödytti Alanin tuumaa. Sen näet kuuli\ntyttö, joka nyt kiirehti sisään tuoden lautasellisen makkaroita ja\npullon voimakasta olutta.\n\n\"Poika parka!\" lausui hän ja asetettuaan ruuan eteemme hän tuli luokseni\nja kosketti ystävällisesti olkapäätäni aivan kuin tahtoen siten pyytää\nminua rohkaisemaan mieltäni. Sitten hän pyysi meitä käymään ruokiin\nkäsiksi, maksusta ei nyt tulisi kysymystä. Ravintola oli hänen, tai\noikeammin hänen isänsä, joka täksi päiväksi oli matkustanut\nPittencrieffiin. Toista käskyä emme odottaneet, sillä leipä ja juusto\neivät juuri sanottavasti vatsaa täytä, ja makkarat lemusivat erinomaisen\nhyvälle. Meidän syödessämme tyttö seisoi lähimmän pöydän ääressä,\ntuijottaen eteensä, miettiväisenä rypistellen itsekseen kulmakarvojaan,\nja hypistellen esiliinansa nauhaa käsiensä välissä.\n\n\"Minun mielestäni te olette liian kerkeäkielinen\", lausui hän viimein\nAlanille.\n\n\"Mutta huomaa, että minä tiedän kelle puhun\", vastasi Alan.\n\n\"Niin, en minä voisi teitä pettää -- jos sitä tarkoittanette.\"\n\n\"Sitä minäkin, et sinä ole sellainen ihminen\", tuumi Alan. \"Mutta sen\nsijaan sinä voisit auttaa meitä.\"\n\n\"En minä voi\", vastasi hän päätään puistaen. \"Ei, en minä voi.\"\n\n\"Mutta jos voisit?\"\n\nTyttö ei vastannut mitään.\n\n\"Kuule nyt, neitiseni\", lausui Alan. \"Venheitä täällä kyllä on, sillä\ntullessani kaupunkiin näin niitä kaksittainkin rannalla. Jos nyt\nsaisimme venheen kulkeaksemme yön peitossa Lothianiin ja luotettavan,\nvaiteliaan miehen, joka toisi sen takaisin ja pitäisi matkansa omana\ntietonaan, olisi kahden ihmisen henki pelastettu -- minun kaiken\ntodennäköisyyden mukaan -- hänen aivan varmaan. Jos emme venhettä saa,\non kolme shillinkiä ainoana turvanamme koko avarassa maailmassa ja mihin\nsilloin osaamme, ja mitä silloin teemme? Eikö hirsipuu ole silloin varma\nkohtalomme. Siinä kuulette peittelemättömän totuuden. Täytyykö meidän\nlähteä ilman venhettä, tyttöseni? Nukkuisitko sinä lämpimässä vuoteessa\nja ajattelisit meitä tuulen ulvoessa uunin piipussa ja sateen räiskiessä\nkattoa vasten? Söisitkö sinä kaikessa rauhassa loimuavan takkavalkean\nääressä ja ajattelisit tätä sairasta poika raukkaa, joka saa liejussa\nviruen viluissaan ja nälissään pureskella sormiaan? Olipa hän sairas tai\nterve, täytyy hänen aina vain samota eteenpäin, kuolemankielissäkin\nhänen on pakko lakkaamatta raastaa itseään sateessa pitkät matkat, ja\nkun hän jossain kylmällä kivikasalla vetää viimeisen hengenvetonsa, ei\nhänen kuolinvuoteensa ääressä ole ketään muita ystäviä kuin minä ja\nJumala.\"\n\nTämän vetoamisen huomasin saattavan tytön epätietoiseksi. Hän olisi\ntahtonut auttaa meitä, mutta pelkäsi, että hän mahdollisesti tulisi\nsiten auttamaan pahantekijöitä. Päätin nyt minäkin sekaantua asiaan ja\nhälventää hänen epäilyksiään tosiseikoilla.\n\n\"Oletko kuullut mainittavan Ferryn Mr Rankeillorista?\" kysyin.\n\n\"Asianajaja Rankeilloristako?\" lausui hän. \"Olen kyllä.\"\n\n\"No niin\", jatkoin. \"Hänen luokseen on minulla matka. Siitä voit päättää\nolenko pahantekijä. Ja voinpa sanoa sinulle enemmänkin. Vaikka pahan\nerehdyksen takia henkeni tosiaankin on vaarassa, ei Yrjö kuninkaalla ole\nkoko Skotlannissa uskollisempaa ystävää kuin minä.\"\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat, mutta Alanin synkkenivät.\n\n\"Enempää en tarvitse tietää\", lausui hän. \"Mr Rankeillor on tunnettu\nmies.\" Ja hän pyysi meitä lopettamaan ateriamme, poistumaan kylästä niin\npian kuin mahdollista, ja piilottautumaan rannalle metsikköön.\n\"Luottakaa minuun\", vakuutti hän. \"Minä keksin kyllä jonkun keinon\nsaadakseni teidät lahden yli.\"\n\nToivomme oli nyt täytetty ja kiitollisina puristimme hänen kättään.\nKiireesti teimme lopun makkaroista ja poistuimme Limekilnsistä\nmetsikköön. Se oli aivan vähäpätöinen puistikko, lieneekö siinä\nkaikkiaan ollut parisenkymmentä seljaa ja orapihlajaa ja muutamia\nsaarnipuita, jotka nekin olivat niin hienoja ettemme voineet mennä\nohikulkijoilta piiloon niiden taakse. Siellä täytyi meidän kumminkin nyt\nmaata ja nauttia parhaamme mukaan herttaisesta, lämpimästä säästä ja\nhyvistä pelastuksen toiveista, ja miettiä tarkemmin miten meidän nyt oli\nmenetteleminen.\n\nAinoastaan yksi ikävämpi tapaus sattui meille koko päivänä. Muuan\nkiertelevä pillipiipari asettui näet samaan metsikköön kuin mekin. Hän\noli punanenäinen, tihrusilmäinen ja juopunut veitikka. Taskussaan\nhänellä oli suuri whisky-pullo ja hän lörpötteli meille pitkiä juttuja\nvääryyksistä, joita hän oli saanut kärsiä kaikensäätyisiltä ihmisiltä\nalkaen ylimmän tuomioistuimen presidentistä, jolta hän ei ollut saanut\noikeutta, aina alimpiin maistraatin virkamiehiin saakka, jotka taas\nolivat antaneet sitä liiaksi. Oli hyvin luultavaa, että hän alkaisi\nepäillä meitä, jotka koko päivän vietimme metsikössä voimatta ilmoittaa\nmitään syytä siihen. Luonamme ollessaan hän kiusasi koko ajan meitä\ntunkeilevilla kysymyksillään, ja hänen mentyään odotimme kärsimättöminä\nhetkeä, jolloin mekin saisimme lähteä, sillä hän ei suinkaan ollut\nvaiteliainta laatua.\n\nSää pysyi koko päivän kirkkaana, ja yö tuli tyynenä ja valoisana. Tulia\nilmestyi talojen ja töllien ikkunoihin ja alkoi sitten yksi toisensa\nperään hävitä. Kello oli jo yli yhdentoista, kun vihdoinkin kärsittyämme\njo kauan aikaa epätoivon tuskaa kuulimme airojen narinaa hankoja vasten.\nTähystimme ulos lahdelle ja näimme tytön itsensä soutavan meitä kohti.\nHän ei ollut uskonut salaisuuttamme kenellekään muulle, ei edes\nlemmitylleenkään -- jos hänellä sellainen oli, vaan hiipinyt heti isänsä\nnukuttua ikkunan kautta ulos, varastanut naapurinsa venheen ja lähtenyt\nyksinään avuksemme.\n\nEn voinut löytää sanoja lausuakseni hänelle kiitollisuuteni, mutta hän\nei tahtonut niitä kuullakaan, pyysi vain meitä kiirehtimään ja pysymään\näänettöminä huomauttaen aivan oikein, että pelastuksemme riippui juuri\nnopeudesta ja äänettömyydestä. Pian hän oli laskenut meidät maihin\nLothianin rannikolle Carridenin lähelle, ja jättänyt meille hyvästit ja\nsamassa hän oli jälleen vesillä soutaen Limekilnsiä kohti, eikä vielä\nsanaakaan oltu lausuttu hänen palveluksestaan tai meidän\nkiitollisuudestamme.\n\nHänen poistuttuaankaan emme saaneet sanaa suustamme, eikä sellaista\nhyvyyttä voinutkaan mitenkään riittävästi palkita. Kotvan aikaa Alan\nseisoi rannalla päätään puistellen.\n\n\"Siinä on rehti tyttö\", lausui hän viimein, \"David, siinä on rehti\ntyttö.\" Ja vielä tuntia myöhemmin, maatessamme muutamassa kuopassa meren\nrannalla ja minun ollessani jo puolinukuksissa, hän puhkesi uudelleen\nylistelemään tytön luonnetta. Minä puolestani en voinut virkkaa mitään,\nsillä hän oli niin viaton olento, että minua sekä kadutti että pelotti,\nkadutti sentähden, että olimme käyttäneet hänen tietämättömyyttään\nhyväksemme ja pelotti siksi, että olimme ehkä sekoittaneet hänetkin\nasemastamme johtuviin vaaroihin.\n\n\n\n\n27 LUKU.\n\nTulen Mr Rankeillorin luo.\n\n\nSeuraavana päivänä sovimme siitä, että Alan pitäisi huolta itsestään\nauringon laskuun asti, mutta heti pimeän tultua hänen oli kiirehdittävä\nlähelle Newhallsia tien vieressä oleville pelloille, ja pysyttävä\nsiellä, kunnes kuuli minun viheltävän. Ensin esitin, että viheltäisin\nhänelle esimerkiksi laulua \"Suloinen Airlien talo\", josta minä\nerityisesti pidin, mutta hän väitti laulun olevan niin yleisesti\ntunnetun, että kuka kyntömies tahansa voisi sitä sattumalta viheltää.\nSen sijaan hän opetti minulle pienen pätkän muuanta skotlantilaista\nsäveltä, jonka vielä tänäkin päivänä muistan ja tulen kai kuolemaani\nsaakka muistamaan. Joka kerran kun se johtuu mieleeni, palaavat\najatukseni tähän päivään, jona viimeisen kerran tilani oli epävarma, ja\nminä näen Alanin istuvan kuopan pohjalla ja viheltäen näyttävän tahtia\nsormellaan, harmaan illanhämyn valaistessa hänen kasvojaan.\n\nEnnen päivän nousua olin jo Queensferryn pitkällä kadulla. Queensferry\non sievästi rakennettu kauppala, talot ovat hyvästä kivestä ja monet\nniistä liuskakivillä katetut. Raatihuone ei mielestäni ollut yhtä hieno\nkuin Peeblesissä eivätkä kadutkaan niin sileitä, mutta ylipäänsä oli\nsiellä siksi siistiä, että minä häpesin rumia ryysyjäni.\n\nSitä myöten kuin aamu kului ja tulia alettiin sytytellä, akkunoita\navailla ja ihmisiä ilmaantua ulkoilmaan, kävi levottomuuteni ja\nalakuloisuuteni yhä synkemmäksi. Huomasin nyt, ettei minulla ollut\nminkäänlaista tukea väitteilleni, ei mitään todistusta oikeuksieni\nolemassa olosta eikä edes siitäkään, että minä todellakin olin David\nBalfour of Shaws. Jos kaikki olikin vain tyhjää puhetta, olin todella\nsurkeasti petetty ja surkeassa asemassa. Vaikka asiat olisivatkin niin\nkuin luulin, kestäisi kumminkin kauan, ennenkuin väitteeni olivat\ntodeksi näytetyt. Mutta oliko minulla aikaa odottaa, kun kolme\nshillinkiä oli koko omaisuuteni ja tuomittu, takaa-ajettu mies oli minun\nsaatava lähetetyksi laivalla maasta pois. Totta tosiaan, jos toiveeni\npettivät, roikuimme molemmat ennen pitkää hirsipuussa. Kävellessäni\nkatua edestakaisin ja nähdessäni ihmisten kaduilla ja ikkunoista\nsilmäilevän minua kysyväisesti ja naurusuin tekevän merkkejä ja\nhuomautuksia toisilleen, aloin pelätä lakimiehen puheille pääsemisen\nkäyvän minulle vaikeaksi ja vielä hankalammaksi saada hänet vakuutetuksi\nasiani todenperäisyydestä.\n\nEn kuolemaksenikaan uskaltanut puhutella yhtään noista kunnianarvoisista\nporvareista. Minä häpesin sellaiseen likaiseen ryysykasaan puettuna\nlausua heille sanaakaan. Arvelin, että jos olisin kysynyt Mr\nRankeillorin laisen miehen taloa, he olisivat nauraneet minulle vasten\nnaamaa. Niin harhailin katua ylös ja alas kuin isännästään eksynyt\nkoira. Tunsin itseni vieraaksi ja vähän väliä valtasi minut synkkä\nepätoivo. Päivä oli jo kulunut pitkälle, saattoi olla noin kello\nyhdeksän tienoissa aamulla, kun harhailuuni väsyneenä olin viimein\npysähtynyt maanpuolelle kaupunkia muutaman muhkean rakennuksen\nedustalle. Talossa oli kauniit, kirkkaat lasi-ikkunat, kukkaiskimppuja\nnäkyi ikkunalaudoilla, seinät olivat uudenaikaisesti karkeiksi hakatut,\nja ajokoira istui haukotellen portailla kuin kotonaan ainakin. Katselin\nsiinä parhaillaan kadehtien tuota järjetöntä luontokappaletta, kun ovi\naukeni ja viisaannäköinen, punakka, hyvänsävyisen ja mahtavannäköinen\nmies vahvasti jauhotettu tekotukka päässä ja silmälasit nenällä astui\nulos. Ulkoasuni oli sellainen, ettei kukaan luonut silmiään minuun\npyörähtämättä heti uudelleen minua tarkastelemaan, ja tähän\nkunnonmieheen teki kurja olentoni sellaisen vaikutuksen, että hän tuli\nsuoraa päätä luokseni ja kysyi, mikä olin miehiäni.\n\nSanoin hänelle olevani Queensferryssä asioilla, ja rohkaisten mieleni\npyysin häntä ohjaamaan minut Mr Rankeillorin asunnolle.\n\n\"Se talo on juuri tämä, josta minä tulin ulos\", vastasi hän, \"ja ihmeen\nvuoksi olen minä juuri Mr Rankeillor.\"\n\n\"Silloin, sir\", lausuin, \"pyytäisin päästä puheillenne.\"\n\n\"En tiedä nimeänne\", huomautti hän, \"enkä vielä tunne kasvojannekaan.\"\n\n\"Nimeni on David Balfour\", lausuin.\n\n\"David Balfour?\" huudahti hän hämmästyneenä. \"Ja mistä tulette, Mr David\nBalfour?\" kysyi hän katsoen terävästi silmiini.\n\n\"Minä tulen monesta kummallisesta paikasta, sir\", vastasin, \"mutta\nluullakseni olisi parasta selittää asia tarkemmin vähän turvallisemmassa\npaikassa kuin tässä.\"\n\nHän näytti epäilevän hetken aikaa, puristaen huultaan sormillaan ja\nsilmäillen vuoroin minuun vuoroin katuun.\n\n\"Aivan niin, se on epäilemättä parasta\", lausui hän lopulta ja vei minut\nsisään. Siellä hän huusi jollekin, jota en nähnyt, ettei häntä saa koko\naamuna häiritä, ja vei sitten minut muutamaan pieneen kamariin, jossa\nkirjoja ja asiapapereita oli kaikkialla suloisimmassa sekasorrossa. Hän\nistuutui ja pyysi minuakin tekemään samoin, vaikka hän mielestäni\nkatsoikin vähän surkuttelevasti ensin puhtaaseen tuoliinsa ja sitten\nlokaisiin ryysyihini. \"Ja nyt\", lausui hän, \"jos teillä on jotain asiaa,\nniin pyydän teitä välttämään pitkiä puheita ja käymään heti käsiksi\nytimeen. *Nec gemino bellum Trojanum orditur ab ovo*[1] -- ymmärrättekö\nsitä?\" kysyi hän katsoen terävästi silmiini.\n\n[1] Eihän Troijan sodan kertomuskaan ala aina kahdesta munasta (s. o.\nLedan lasten, Helenan ja Dioskuurien synnystä) asti.\n\n\"Teen niin kuin Horatius neuvoo, sir\", vastasin hymyillen, \"ja vien\nteidät suoraan *in medias res*[1].\" Hän nyökäytti päätään tyytyväisen\nnäköisenä; oikeastaan hän tahtoikin vain tutkia minua latinallaan. Tästä\nhuolimatta ja vaikka olinkin jo vähän rohkeammalla päällä, karahdin\ntulipunaiseksi kasvoiltani lisätessäni: \"Minulla on luullakseni vähän\noikeuksia Shawsin maatilaan.\"\n\n[1] Asiain keskelle. Suom. muist.\n\nHän veti laatikostaan esiin asiakirjanidoksen ja avasi sen eteensä\npöydälle. \"No, entäs sitten?\" virkkoi hän.\n\nMutta minun rohkeuteni oli pettänyt ja minä istuin äänettömänä.\n\n\"Eteenpäin, eteenpäin, Mr Balfour\", puhui hän, \"teidän täytyy jatkaa.\nMissä olette syntynyt?\"\n\n\"Essendenissä, sir\", vastasin, \"12 päivänä maaliskuuta vuonna 1733.\"\n\nHän näytti vertaavan tiedonantoani asiakirjanidokseensa, mutta missä\ntarkoituksessa, sitä en käsittänyt. \"Isänne ja äitinne?\" jatkoi hän.\n\n\"Isäni oli Alexander Balfour, koulumestari ennenmainitussa paikassa\",\nvastasin, \"ja äitini Grace Pitarrow, luullakseni Anguksesta.\"\n\n\"Onko teillä mitään papereita, jotka todistavat teidät oikeaksi\nhenkilöksi?\" jatkoi Mr Rankeillor.\n\n\"Ei, sir\", vastasin, \"mutta ne ovat Mr Campbellin, Essendenin papin\nhallussa ja ne voidaan helposti saada käsiin. Sitäpaitsi takaisi kyllä\nMr Campbell minut, enkä luulisi setänikään minua tässä asiassa\nkieltävän.\"\n\n\"Tarkoitatte Mr Ebenezer Balfouria?\"\n\n\"Juuri häntä.\"\n\n\"Jonka olette tavannut?\"\n\n\"Joka on ottanut minut vastaan omassa talossaan.\"\n\n\"Tapasitteko koskaan Hoseason-nimistä miestä\", kysäsi Mr Rankeillor.\n\n\"Tapasin, sir -- syntieni tähden\", vastasin. \"Sillä juuri hänen avullaan\nja setäni toimesta ryöstettiin minut tämän kaupungin edustalla, vietiin\nmerille, kärsin haaksirikon ja sadoittain muita vastoinkäymisiä, ja\nseison nyt edessänne tässä kurjassa asussani.\"\n\n\"Sanotte kärsineenne haaksirikon\", virkkoi Mr Rankeillor. \"Missä se\ntapahtui?\"\n\n\"Mull-saaren eteläisen kulman edustalla\", vastasin. \"Sen saaren nimi,\njolle ajauduin on Erraid.\"\n\n\"Kas vain\", tuumi Mr Rankeillor hymyillen, \"tehän olette maantieteestä\nparemmin selvillä kuin minä. Mutta tähän asti käy teidän kertomuksenne\ntäsmälleen yhteen toisten tietojen kanssa, joita minulle on annettu. --\nTe mainitsitte tulleenne ryöstetyksi. Missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Kuten tavallista, personallisista syistä, sir\", vastasin. \"Olin tulossa\nteidän luoksenne, kun minut viekoiteltiin prikille, lyötiin tainnoksiin\nja heitettiin alas laivan pohjalle, enkä tullut tuntoihini, ennenkuin\nolimme jo kaukana merellä. Minut oli määrätty tupakkakentille\nvietäväksi, jonka kohtalon nyt olen Jumalan armosta välttänyt.\"\n\n\"Priki joutui haaksirikkoon 27 päivänä kesäkuuta\", puhui Mr Rankeillor\npapereitaan selaillen, \"ja nyt on jo 24 päivä elokuuta. Siinä on\nmelkoinen väliaika, Mr Balfour, vähää vaille kaksi kuukautta. Se on\nmaksanut ystävillenne äärettömiä vaivannäköjä, ja minä tunnustan, etten\nole tyytyväinen ennenkuin se on selvitetty.\"\n\n\"Nämä kuukaudet ovat hyvinkin helposti täytetyt\", vastasin minä, \"mutta\nennenkuin kerron tarinani, olisin iloinen tietäessäni puhuttelenko\nystävää?\"\n\n\"Nyt ei kuljeta kiertoteitä\", lakimies vastasi. \"Minä en voi liittyä\nkehenkään, ennenkuin olen kuullut, mitä teillä on sanottavaa. En voi\nolla ystävänne ennenkuin olen asiasta täydellisesti selvillä. Teidän\npitäisi olla luottavaisempi. Se sopisi paremmin teidän iällenne. Ja\ntiedättehän, Mr Balfour, että meillä on sananlaskuna: pahantekijät ovat\naina arkoja.\"\n\n\"Elkää unhoittako, sir\", lausuin, \"että minä olen jo saanut kärsiä\nluottavaisuudestani, ja minut aikoi lähettää orjuuteen mies, joka -- jos\nolen oikein ymmärtänyt -- käyttää juuri teitä asianajajanaan.\"\n\nMinä olin keskustelumme aikana tehnyt yhä paremman ja paremman\nvaikutuksen Mr Rankeilloriin ja samassa suhteessa saavuttanut enemmän\nluottamusta. Mutta lausuttuani tämän huomautuksen, jonka minä itsekin\ntein enemmän leikillä, hän purskahti äänekkääseen nauruun.\n\n\"Ei, ei\", virkkoi hän, \"niin hullusti eivät ole asiat. *Fui, non\nsum*[1]. Minä olin todellakin setänne asianajajana, mutta sillä aikaa\nkuin te (*imberbis juvenis custode remoto*[2]) olette lännessä\nrakastellut, on hyvä joukko vettä virrannut siltojen alitse; ja jos\nteidän korvanne eivät ole soineet, niin ei siihen ole syynä se, ettei\nteistä ole puhuttu. Juuri samana päivänä kuin teidän merionnettomuutenne\ntapahtui, astui Mr Campbell toimistooni ja vaati teitä takaisin vaikka\nsillan raosta. En ollut koskaan kuullut teidän olemassaolostanne, mutta\nisänne olin tuntenut, ja tietooni tulleiden asianhaarojen nojalla (joita\npian koskettelemme) olin taipuvainen pelkäämään pahinta. Mr Ebenezer\ntunnusti nähneensä teidät, selitti antaneensa (joka ei ollut ollenkaan\nluultavaa) teille melkoisia summia rahaa ja teidän lähteneen Eurooppaan\nlopettaaksenne opintonne, mikä oli hyvin luultavaa ja kiitettävää.\nKysyttäessä, miksi ette tullut lähettäneeksi mitään ilmoitusta Mr\nCampbellille, hän vakuutti teidän lausuneen haluavanne katkaista kaikki\nsiteet menneen ajan kanssa. Kysyttäessä edelleen, missä te nyt olitte,\nhän väitti ettei hän sitä tiennyt, mutta arveli teidän olevan\nLeidenissä. Ne olivat hänen vastauksensa lyhyesti kerrottuina. Uskoiko\nkukaan häntä, en varmaan tiedä\", jatkoi Mr Rankeillor naurusuin, \"ja\nerittäinkin muutamat päätelmäni olivat hänelle niin vastenmielisiä, että\nhän suoraan sanoen ajoi minut ulos. Senjälkeen emme ole päässeet sen\netemmäksi, sillä olivatpa epäluulomme kuinka varmoja tahansa, ei meillä\nollut mitään todistuksia. Sitten ilmestyi kapteeni Hoseason näyttämölle,\nja kertoi teidän hukkuneen. Koko asia raukesi siihen, eikä siitä ollut\nmuita seurauksia kuin huolia Mr Campbellille, ja häpeää minulle ja\nsetänne maineeseen uusi tahrapilkku, jota se ei enää olisi sietänyt.\nNyt, Mr Balfour, tiedätte asian kulun ja voitte itse päättää, miten\npaljon voitte minuun luottaa.\"\n\n[1] Olin, mutta en ole enää.\n\n[2] Parrattomana poikasena poissa vartian silmäin alta. Suom. muist.\n\nOikeastaan hän oli vielä enemmän turhantarkka, kuin miksi hänet voin\nkuvata ja käytti vielä enemmän latinaisia lauseparsia puheessaan, mutta\nhänen esitystapansa oli niin sydämellinen ja kasvojensa sävy niin\nystävällinen, että epäluuloni olivat jo aikoja sitten haihtuneet.\nHuomasin sitäpaitsi, että hän kohteli minua, kuin ei minun suhteeni\nolisi ollut mitään epäilyksiä, joten hän näytti täydellisesti\ntunnustavan minut oikeaksi henkilöksi.\n\n\"Sir\", vastasin, \"jos kerron teille vaiheeni, täytyy minun uskoa erään\nystäväni henki teidän käsiinne. Luvatkaa minulle, että se on turvassa,\nja mitä minuun itseeni tulee, ovat teidän kasvonne minulle riittävänä\ntakeena.\"\n\nHän antoi hyvin vakavan näköisenä pyytämäni lupauksen. \"Mutta\", lausui\nhän, \"tämähän on vähän kummallinen esipuhe. Jos kertomuksessanne\nesiintyy joitain laittomuuksia, niin pyydän teitä muistamaan, että olen\nlakimies, ja koettamaan välttää niitä.\"\n\nSenjälkeen minä kerroin hänelle vaiheeni alusta alkaen. Hän kuunteli\nsilmälasit otsalle kohotettuina ja silmät kiinni. Aika ajoin pelkäsin\nhänen nukahtaneen. Mutta niin ei ollut asian laita! Hän kuuli jokaisen\nsanan, kuten jäljestäpäin huomasin, ja monet kerrat sain hämmästyä hänen\nnopeaa käsityskykyään ja terävää muistiaan. Vieraat geeliläiset\nnimetkin, jotka hän ainoastaan silloin kuuli, muisti hän ja huomautti\nminulle niistä vielä vuosienkin kuluttua. Mainitessani peittelemättä\nAlan Breckin nimen, syntyi kumminkin välillämme tilapäinen sananvaihto.\nAlanin nimi oli luonnollisesti murha- ja palkintouutisen mukana tullut\ntunnetuksi yli koko Skotlannin, ja tuskin olin sen lausunut, kun\nlakimies liikahti tuolillaan ja aukasi silmänsä.\n\n\"Minä en mainitsisi tarpeettomia nimiä, Mr Balfour\", lausui hän,\n\"etenkin ylämaalaisten, joista useat ovat lain rangaistuksen alaisia.\"\n\n\"Parempi olisi ehkä ollut, etten olisi maininnut\", vastasin, \"mutta kun\nnyt kerran olen sen päästänyt huuliltani, täytynee minun kai jatkaa.\"\n\n\"Ei suinkaan\", selitti Mr Rankeillor. \"Minun kuuloni ei ole oikein\nluotettava, kuten ehkä olette huomannut, enkä ole ollenkaan varma,\nkuulinko nimen oikein. Nimittäkäämme ystäväänne esimerkiksi Mr\nThomsoniksi, ettei siinä olisi sen enempää muistelemista. Ja tästä\nlähtien menettelisin samalla tavalla kaikkiin ylämaalaisiin nähden,\njoita kertomuksessanne esiintyy, olivatpa ne elossa tai kuolleita.\"\n\nTästä huomasin, että hän oli kuullut nimen liiankin selvästi ja oli jo\narvannut, että minä olisin murhastakin mainitseva. Jos hän katsoi\nparhaaksi jäädä niistä asioista tietämättömäksi, ei se minua\nliikuttanut. Huomautin siis vain myhäillen, ettei nimi tuntunut juuri\nylämaalaiselta ja suostuin hänen esitykseensä. Koko loppuosassa\nkertomustani kulki Alan Mr Thomsonin nimellä. Se huvitti minua sitäkin\nenemmän, kun uusi nimi oli ristiriidassa Alanin mielipiteiden kanssa.\nSamaan tapaan nimitettiin James Stewartia Mr Thomsonin sukulaiseksi,\nColin Campbell kulki Mr Glenin nimellä, ja Clunylle, ehdittyäni\nkertomuksessani niin pitkälle, annoin nimen \"Mr Jameson,\nylämaalais-päällikkö.\" Se oli mitä peittelemättömintä narripeliä, ja\nminua ihmetytti, että lakimies menetteli sillä tavalla. Mutta sellainen\noli sen ajan henki. Valtakunnassa kiisteli kaksi vastakkaista puoluetta\nkeskenään, mutta löytyi maltillisiakin henkilöitä, jotka,\nmielipiteiltään kun eivät olleet niin jyrkkiä, koettivat keinoilla millä\ntahansa välttää kummankaan puolueen loukkaamista.\n\n\"Vai niin, vai niin\", lausui Mr Rankeillor lopetettuani. \"Tämä on\nsuurenmoinen taru, teidän Odysseianne. Teidän pitäisi, päästyänne opin\nteillä pitemmälle, julaista se latinankielellä, taikka englanninkin, jos\nniin haluatte, vaikka minä puolestani antaisin voimakkaammalle kielelle\netusijan. Paljon olette taivalta tehnyt, *quæ regio in terris* -- mitä\nSkotlannin kolkkaa -- vapaasti kääntääkseni -- ette olekaan kuljeksinut\nristiin rastiin? Olette sitäpaitsi osoittanut erityistä taipumusta\nvääriin asemiin ja, miksikäs en sitä tunnustaisi, yleensä näyttänyt\nsuoriutuvanne niistä hyvin. Tuo Mr Thomson tuntui minusta jotenkin\nhienolta herrasmieheltä, vaikka ehkä vähän verenhimoiselta. En olisi\nollenkaan pahoillani, vaikka hän (kaikkine hyvine ominaisuuksineen)\njoutuisikin Pohjanmeren saaliiksi, sillä siitä miehestä, Mr David, on\npaljon vastusta. Mutta te olette kumminkin ollut aivan oikeassa\nkiintyessänne häneen, epäilemättä hänkin on teihin kiintynyt. *It\ncomes*[1] -- niin voimme sanoa -- hän oli teidän uskollinen toverinne,\n*paribus curis vestigia figit*[2] uskallan näet väittää. No niin, no\nniin, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja minä luulen (puhuakseni\nkohteliaasti), että kärsimyksenne ovat lähellä loppuansa.\"\n\n[1] Kulkee kumppalina.\n\n[2] Vaeltaa vaivat tasaten. Suom. muist.\n\nTarkastellessaan siten seikkailujani siveelliseltä kannalta, hän\nsilmäili minua niin leikillisin ja hyväntahtoisin katsein, että minä\ntuskin voin hillitä mielihyvääni. Olin niin kauan elänyt\nlainsuojattomien ihmisten parissa ja makaillut vuorilla paljaan taivaan\nalla, että minusta tuntui kerrassaan mieltäylentävältä, kun jälleen sain\nistua katon alla siistissä huoneessa ja puhella tuttavallisesti hienosti\npuetun herrasmiehen kanssa. Silloin sattui katseeni säädyttömiin\nvaateriekaleihini ja minä jouduin jälleen hämilleni. Mutta Mr Rankeillor\nhuomasi sen ja ymmärsi ajatukseni. Hän nousi istualtaan, käski\npalvelijoitaan laittamaan vielä yhdelle hengelle sijaa pöydän ääreen,\nselittäen Mr Balfourin jäävän aamiaiselle, ja vei minut sitten\nmakuukamariin rakennuksen yläkertaan. Siellä hän asetti eteeni vettä,\nsaippuaa ja kamman ja antoi poikansa vaatteet käytettävikseni.\nJärjestettyään kaikki muutkin tarpeelliset kapineet varalleni, hän jätti\nminut sinne pukeutumaan.\n\n\n\n\n28 LUKU.\n\nMenen vaatimaan perintöäni.\n\n\nParhaani mukaan koetin muuttaa ulkomuotoani, ja hauskalta tuntui minusta\nkun katsoessani peiliin, huomasin kerjäläispojan hävinneen ja David\nBalfourin ilmestyneen jälleen maailmaan. Mutta tämä muutoskin minua\nhävetti ja erittäinkin lainatut vaatteeni. Lopetettuani pukeutumishommat\ntapasi Mr Rankeillor minut rappusissa. Hän sanoi minulle muutamia\nkohteliaisuuksia ja vei minut takaisin työhuoneeseensa.\n\n\"Istukaahan, Mr David\", lausui hän, \"nythän te olette vähän enemmän\nnäköisenne. Antakaas kun muistelen, eikö minulla olisi mitään uutisia\nteille kerrottavana. Ihmettelette kai isäänne ja setäänne? Mutta se on\nhyvin yksinkertainen juttu, ja sen teille selittäminen ujoksuttaa minua.\nSillä\", jatkoi hän todellakin hämillään, \"sen pohjalla on rakkausjuttu.\"\n\n\"Minusta se ei oikein sovi setääni\", lausuin.\n\n\"Mutta setänne ei ole aina ollut vanha, Mr David\", vastasi hän, \"ja mikä\nteitä ehkä enemmänkin hämmästyttää, hän ei ole aina ollut ilkeä. Hänellä\noli kauniit, eloisat kasvonpiirteet, ja ihmiset kiiruhtivat aina ulos\nhuoneistaan katsomaan hänen jälkeensä, kun hän virmalla hevosellaan\nratsasti ohi. Olen nähnyt sen näillä omilla silmilläni ja, tunnustan sen\nsuoraan, tuntenut kateutta häntä kohtaan. Minä näet olin vain halpa\npojannulikka ja isäni oli vain halpa ihminen, ja siihen aikaan oli\npaikallaan lause: *Odi te, qui bellus es, Sabelle*[1].\n\n[1] Vihaan sinua, koska kaunis olet, Sabellus.\n\n\"Tämähän on kuin unennäköä\", huudahdin.\n\n\"Eikö mitä!\" vastasi lakimies, \"sellainen on nuoruus ja vanhuus. Eikä\nsiinä kaikki! Hän oli vielä lahjakas ja hänestä toivottiin suuria\ntulevaisuudessa. Vuonna 1705 hän luonnollisesti karkasi kapinallisten\npuolelle. Isänne läksi häntä ajamaan takaa, löysi hänet muutamasta\nojasta ja toi takaisin *multum gementem*[1], koko seudun iloksi. Sattui\nsitten niin, *majora canamus*[2], että nämä kaksi poikaa rakastuivat, ja\nsamaan naiseen. Mr Ebenezer, joka oli ihailtu, rakastettu ja hemmoteltu,\noli epäilemättä varma voitostaan, ja huomattuaan pettyneensä hän alkoi\nmellastaa kuin paholainen. Kaikki seudun asukkaat kuulivat siitä.\nVuoroin hän makasi sairaana kotonaan, ja hänen teeskentelemättömät\nomaisensa seisoivat kyyneleet silmissä hänen vuoteensa vieressä, vuoroin\nhän ratsasti ravintolasta ravintolaan ja toitotti surujaan kaikkien\nMattien ja Pekkojen korviin. Isänne, Mr David, oli hyväluontoinen\nkunnonmies, mutta hän oli löyhä, surkuteltavan löyhä. Nämä hulluttelut\nkävivät hänelle ajan pitkään ikäviksi ja hän -- luopui neidosta. Tyttö\nei ollut kumminkaan niin ajattelematon -- häneltä kai olette perinyt\nterävän järkenne, eikä suostunut noin vain vaihtamaan sulhasia. Molemmat\nveljekset lankesivat polvilleen hänen eteensä, ja lorun loppu oli se,\nettä tyttö näytti kummallekin missä viisi hirttä oli poikki. Tämä\ntapahtui elokuussa, samana vuonna kuin minä lopetin opintoni. Kohtaus\nmahtoi olla hullunkurinen.\"\n\n[1] Haikeasti huokailevana.\n\n[2] Pää-asiasta puhuaksemme. Suom. muist.\n\nTuumailin itsekseni, että tämä oli ikävä juttu, mutta en voinut\nunhoittaa, että isälläni oli siihen osaa. \"Eikö se sentään vivahda vähän\nmurhenäytelmään?\" lausuin.\n\n\"Ei sir, ei ollenkaan\", vastasi lakimies. \"Murhenäytelmän juonena on\nnäet joku selvä riitakysymys, joku *dignus vindice nodus*[1], ja tämä\noli vain nuoren, hemmotellun aasin oikkuja, jonka korkeimpana päämääränä\noli päästä naimisiin ja saada sormus sormeensa. Se ei ollut kuitenkaan\nisänne tarkoitus, ja hänen tehtyään myönnytyksen toisensa perään ja\nsetänne esitettyä mitä itsekkäimpiä vaatimuksia, he joutuivat lopulta\njonkunlaiseen kaupankäyntiin, jonka seurauksista olette äskettäin saanut\nkärsiä. Toinen otti tytön, toinen talon. Paljon puhutaan, Mr David,\narmeliaisuudesta ja jalomielisyydestä, mutta monasti minä olen\nhuomannut, että tässä riidanhaluisessa maailmassa tullaan onnellisimpaan\nlopputulokseen, kun turvaudutaan lakimieheen ja pidetään kiinni kaikesta\nsiitä minkä laki myöntää. Isänne Don Quixotemainen menettely, se kun\nitsessään oli väärä, on joka tapauksessa antanut aihetta lukemattomiin\nvääryyksiin. Isänne ja äitinne elivät ja kuolivat köyhinä ihmisinä,\nteidän kasvatuksenne on surkealla tavalla laiminlyöty, ja, toiselta\npuolen, minkälaista aikaa tämä on ollut Shawsin maatilan asukkaille! Ja\nvoinhan lisätä -- vaikka siitä vähät välitän -- minkälaista aikaa Mr\nEbenezerille!\"\n\n[1] Riitelemisen arvoinen solmu. Suom. muist.\n\n\"Ja kumminkin on tässä merkillisintä\", lausuin, \"miten miehen luonne on\nvoinut tällä tavalla muuttua.\"\n\n\"Onhan se niinkin\", vastasi Mr Rankeillor. \"Mutta sittenkin minä pidän\nsitä aivan luonnollisena. Hän ei voinut uskotella itselleen\nmenetelleensä oikein. Ne, jotka tunsivat asian oikean laidan, kohtelivat\nhäntä kylmästi, ne taas, jotka eivät siitä mitään tienneet, alkoivat\nnähdessään toisen veljistä häviävän ja toisen ottavan maatilan\nhaltuunsa, puhua murhasta. Siten hän joutui kaikkien hylkimäksi. Rahat\nolivat kaikki, mitä hän sopimuksen mukaan sai. Hänen ajatuksensa\nkiintyivät siten yhä enemmän niihin. Itsekäs hän oli nuorena, itsekäs\nhän on nyt vanhanakin, ja miksi asiat viime aikoina ovat kehittyneet,\nsen olette itse nähnyt.\"\n\n\"Mikä on nyt kaiken tämän jälkeen mielipiteenne asemastani?\" kysyin.\n\n\"Maatila on epäilemättä teidän\", lausui lakimies. \"Isänne sopimuksilla\nei ole mitään merkitystä, te olette sukutilan perijä. Mutta setänne on\nmies, joka puolustaa vääryyttä, ja luultavaa on, että hän väittää\nettette ole oikea henkilö. Mutta oikeudenkäynti maksaa ja oikeudenkäynti\nperheasioissa on aina häpeällistä, ja jos sitäpaitsi suhteenne\nystäväänne Mr Thomsoniin tulisi vähänkin tunnetuksi, saisimme nähdä\npistäneemme sormemme tuleen. Teidän ryöstämisenne olisi kyllä meillä\nhyvänä valttina, jos vain sen voisimme näyttää toteen. Mutta se taitaa\nolla vaikea tehtävä, ja neuvoni yleensä on, että sovitte setänne kanssa,\nehkäpä annatte hänen pitää Shawsinkin, johon hän neljännesvuosisadan\nkuluessa on juurtunut, ja tyydytte sen sijaan riittävään eläkkeeseen.\"\n\nSanoin erittäin mielelläni olevani sovinnollinen, ja että perheasioiden\njulkisuuteen saattaminen oli askel, jota ottamaan minulla ei vähääkään\nollut halua. Keskustelumme aikana oli minulle vähitellen pääpiirteissään\nselvinnyt se menettelytapa, jota sittemmin noudatimme.\n\n\"Pahin pulma on siis siinä\", kysyin, \"miten saada ryöstetty takaisin\nkotiinsa?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Mr Rankeillor, \"ja jos mahdollista, tuomiosalista.\nSillä katsokaa nyt, Mr David, epäilemättä voisimme löytää joitakuita\nCovenantin miehiä, jotka valallaan vakuuttaisivat teidän ryöstämisenne\ntodeksi. Mutta kun he kerran olisivat tuomarin edessä, emme enää voisi\npitää heidän todistuksiaan tarpeellisten rajojen sisällä, ja silloin\ntulisi varmasti jotain ystävästänne, Mr Thomsonista mainituksi. Ja se,\npäättäen siitä mitä olette kertonut, ei mielestäni olisi meille\nollenkaan otollista.\"\n\n\"Minun ehdotukseni, sir, olisi tämä\", lausuin ja ilmaisin hänelle\ntuumani.\n\n\"Minun pitäisi siis tavata tuo Thomson?\" kysyi hän lopetettuani.\n\n\"Niin olen todellakin ajatellut\", vastasin.\n\n\"Jopa jotakin!\" huudahti hän otsaansa hieroen. \"Ei, Mr David, minä\npelkään, että tuumanne on mahdoton. En sano mitään ystäväänne, Mr\nThomsonia vastaan, kun en tiedä mitään häntä vastaan, mutta jos\ntietäisin, -- huomatkaa se, Mr David -- olisi velvollisuuteni vangita\nhänet. Nyt kysyn teiltä: onko viisasta tavata häntä? Hän saattaa olla\nrikoksellinen. Ei ole sanottu, että hän on puhunut teille suunsa\npuhtaaksi. Mahdollista on, ettei hänen nimensä ole edes Thomson!\"\ntoimesi lakimies silmiään vilkuttaen, \"sillä sellaiset junkkarit voivat\npoimia nimiä tienpuolesta sillä aikaa kuin toinen räpäyttää silmiään.\"\n\n\"Teidän itsenne täytyy ratkaista se asia\", vastasin.\n\nMutta selvään huomasi, että tuumani oli herättänyt hänessä huomiota,\nsillä hän vaipui mietteisiinsä, siksi kun meidät kutsuttiin aamiaiselle.\nMutta tuskin oli Mrs Rankeillor, joka syödessämme piti meille seuraa,\njättänyt meidät kahden kesken viinipullon ääreen, kun hän jälleen otti\nehdotukseni puheeksi. Milloin ja miten tapaisin ystäväni Mr Thomsonin?\nolinko varma Mr Thomsonin maltillisuudesta? suostuisinko, jos saisimme\nvanhan ketun petetyksi, siihen ja siihen myönnytykseen? -- nämä ja muita\nsamanlaisia kysymyksiä hän teki minulle aina pitkän vaitiolon päästä\npyöritellen miettiväisenä viiniä kielellään. Vastattuani niihin\nkaikkiin, nähtävästi hänen tyytyväisyydekseen, hän vaipui vielä\nsyvempiin ajatuksiin, unhottaen viininkin. Sitten hän otti paperiarkin\nja kynän, ja ryhtyi kirjoittamaan, punniten joka sanaa. Lopuksi hän\nsoitti kirjurinsa huoneeseen.\n\n\"Torrance\", sanoi hän, \"tämä pitäisi kirjoittaa puhtaaksi ennen yötä, ja\nkun olet saanut sen tehdyksi, tahtonet panna hatun päähäsi ja olla\nvalmis lähtemään tämän herran ja minun matkaan, sillä sinua tarvitaan\nluultavasti todistajaksi.\"\n\n\"Mitä, sir\", huudahdin heti kirjurin mentyä, \"te aiotte siis yrittää?\"\n\n\"Se on aikomukseni\", vastasi hän täyttäen lasinsa. \"Mutta elkäämme enää\npuhuko siitä asiasta. Torrancen näkeminen johtaa mieleeni muutaman\njoitakuita vuosia sattuneen hassun tapauksen. Olimme tuon veitikan\nkanssa päättäneet yhtyä Edinburgin kirkon luona. Kumpikin oli ollut\nomilla asioillaan, ja kun päästiin kello neljään, oli Torrance ottanut\nnaukut, eikä tuntenut omaa isäntäänsä ja minä, unhotettuani silmälasini,\nolin niin sokea ilman niitä, etten -- sen vakuutan sanallani -- tuntenut\nomaa kirjuriani.\" Jutulleen hän nauroi sitten sydämellisesti.\n\nMyönsin sen olleen hassun sattuman ja nauroin kohteliaisuuden vuoksi,\nmutta ihmeekseni hän toisteli ja jankutti koko iltapäivän samaa juttua\nlisäten siihen aina uusia sivuseikkoja ja nauraen joka kerralla. Lopulta\naloin jo joutua hämilleni ja hävetä ystäväni houkkamaisuutta.\n\nKun alkoi joutua aika, jolloin Alanin kanssa olimme luvanneet yhtyä,\nläksimme talosta. Mr Rankeillor ja minä astelimme käsikkäin ja Torrance\ntuli jäljessämme. Asiapaperi oli hänellä taskussa ja kädessä kannellinen\nvakka. Kaupungin läpi kulkiessamme lakimies kumarteli oikealle ja\nvasemmalle, ja vähän väliä pysäytti joku herrasmies hänet puhelemaan\noikeus- tai yksityisasioista. Tulin huomaamaan, että häntä pidettiin\nkoko maakunnassa suuressa arvossa. Lopulta olimme sivuuttaneet talot ja\nläksimme astumaan satamaa pitkin kohti Hawesin ravintolaa ja\nlauttauslaituria, missä onnettomuus minua oli kohdannut. En voinut\nliikutuksetta katsella tuota paikkaa, muistellessani kaikkia niitä,\njotka silloin olivat täällä kanssani, mutta joita ei enää ollut\nolemassa: Ransomea, joka, kuten toivoin, oli pelastunut häntä\nodottavasta kurjuudesta, Shuania, joka oli kuollut paikassa, mitä en\nuskaltanut palauttaa mieleeni, ja niitä mies parkoja, jotka prikin\nmukana olivat vaipuneet meren pohjaan. Näistä kaikista tapaturmista ja\nprikistä itsestään olin onnellisesti päässyt. Tunteissani ei siis olisi\npitänyt olla sijaa muulle kuin kiitollisuudelle, mutta siitä huolimatta\nvaltasi minut surumielisyys toisten kohtalon tähden, ja kylmät,\nuudistuneen pelon tunteen synnyttämät väreet karmivat ruumistani.\n\nMinun näitä mietiskellessäni, Mr Rankeillor päästi äkkiä huudahduksen,\npisti kätensä taskuihinsa ja purskahti nauramaan.\n\n\"Mutta tämäpä on hassua!\" lausui hän. \"Kaikesta siitä huolimatta, mitä\nolen jutellut, olen unhottanut silmälasini!\"\n\nNyt ymmärsin hänen tarinansa tarkoituksen, ja käsitin, että jos hän oli\njättänyt silmälasinsa kotia, oli hän tehnyt sen siksi, että hän voi\nkäyttää Alanin apua hyväkseen tuntematta häntä. Se oli todellakin\nnerokas keksintö, sillä miten saattoi Rankeillor nyt -- jos asiat\nmenivät hullusti -- todistaa Alan oikeaksi henkilöksi, tai kuinka voi\nhäneltä nyt vaatia mitään raskauttavia todistuksia minua vastaan?\nToisekseen hän oli jo hyvän aikaa tullut toimeen ilman silmälasejaan, ja\npuhutellut ja tuntenut monen monta ihmistä kulkiessamme kaupungin läpi,\neikä minulla ollut ollenkaan epäilystä siitä, ettei hän olisi nähnyt\nkyllin hyvästi.\n\nHeti kun olimme sivuuttaneet Hawesin (siellä tunsin isännän, joka\npiippuaan imien seisoi ovella, ja olin iloinen huomatessani, ettei hän\nollut vanhentunut) muutti Mr Rankeillor marssijärjestyksemme jääden\nTorrancen kanssa jälelle ja lähettäen minut etukynteen vakoojaksi.\nAstuskelin kummun rinnettä ylös viheltäen vähän väliä geeliläistä\nsäveltäni, ja lopulta kuulin ilokseni siihen vastattavan ja näin Alanin\nkohottautuvan pensaan takaa. Hän näytti vähän masentuneelta, koko päivän\nkun oli piileskellyt yksinään maakuopissa ja syönyt ainoastaan hiukan\nmuutamassa olutkapakassa lähellä Dundasia. Mutta nähtyään uuden pukuni\nhän alkoi vähän elostua, ja kerrottuani, miten hyvästi asiamme\nedistyivät, ja minkä osan loppuponnistuksessamme olin hänelle valinnut,\nhänestä tuli kokonaan toinen mies.\n\n\"Tuumasi on erittäin hyvä\", lausui hän, \"ja uskallanpa väittää, ettet\nsen toimeenpanijaksi olisi voinut löytää parempaa miestä kuin Alan Breck\non. Se on tehtävä, (huomaa se), johon ei joka mies kykene, mutta toisin\non teräväjärkisen kunnonmiehen laita. Mutta sinun lakimiehellesi taitaa\naika käydä pitkäksi odottaessa.\"\n\nMinä huusin ja huiskutin Mr Rankeillorille. Hän tuli luoksemme ja minä\nesitin hänet ystävälleni Mr Thomsonille.\n\n\"Mr Thomson, olen iloinen tavatessani teidät\", lausui hän. \"Mutta minä\nolen unhottanut silmälasini ja tämä Mr David ystävänne (selitti hän\nlyöden minua olkapäälle), voi ilmoittaa teille, että olen melkein sokea,\nja ettei teidän tarvitse hämmästyä, jos huomenna en teitä tunne.\"\n\nTämän hän sanoi luullen Alanin tulevan hyvilleen siitä, mutta\nylämaalaisen turhamielisyys olisi vähemmästäkin kiehahtanut.\n\n\"Vai niin, sir\", lausui Alan jäykästi, \"eihän se nyt paljoa merkitse,\nkun olemme yhtyneet täällä erityisessä tarkoituksessa, pitääksemme\nhuolta Mr Davidin oikeuksista, ja kun meillä ymmärtääkseni ei mitään\nmuuta yhteyttä olekaan. Mutta minä hyväksyn teidän anteeksipyyntönne, se\noli aivan paikallaan.\"\n\n\"Se on enemmän kuin minä uskalsin toivoakaan, Mr Thomson\", lausui\nRankeillor sydämellisesti. \"Ja nyt kun te ja minä olemme yrityksessä\npäähenkilöitä, pitäisi meistä tulla hyvät ystävät. Pyydän teitä\nsenvuoksi tarjoamaan minulle käsivartenne, sillä (nyt kun on hämärä ja\nminulla ei ole silmälaseja) minä en taitaisi muuten pysyä tiellä. Ja\nmitä teihin, Mr David, tulee, niin on teillä Torrancessa hauska\npuhetoveri. Sallikaa minun vain huomauttaa, ettei hänen tarvitse kuulla\nenempää seikkailuistanne eikä -- -- hm -- -- Mr Thomsonin asioista.\"\n\nLakimies ja Alan läksivät siis innokkaasti puhellen jatkamaan yhdessä\nmatkaa, ja Torrance ja minä muodostimme jälkijoukon.\n\nOli jo yö saadessamme Shawsin kartanon näkyviimme. Kello oli sivu\nkymmenen, yö oli pimeä ja lauhkea ja lännestä kävi leppoisa tuulen\nhenki, joka pani puiden lehdet kahisemaan ja esti siten askeleemme\nkuulumasta. Tultuamme lähemmäksi näimme, ettei mistään osasta rakennusta\nvilkkunut tulta. Setäni näytti menneen jo levolle, ja se sopi parhaiten\nmeidän aikeisiimme.\n\nViimeisen neuvottelumme pidimme kuiskien noin sadan askeleen päässä\ntalosta. Lakimies, Torrance ja minä kapusimme sitten kummulle ja\nkyyristyimme talon nurkan taa, ja heti kun olimme paikoillamme, asteli\nAlan ovelle ja alkoi koputtaa.\n\n\n\n\n29 LUKU.\n\nTulen valtakuntaani.\n\n\nJonkun aikaa Alan ryskytti ovea, mutta ainoastaan kaiku talon sisästä ja\nympäristöstä vastasi hänen kolkutuksiinsa. Lopulta kuulin kumminkin\nikkunan varovaisesti avattavan ja arvasin setäni tulleen\ntähystyspaikkaansa. Oli siksi valoisa, että hän saattoi nähdä Alanin\nhaamun rappusilla. Ja kun me kolme todistajaa olimme piilossa, ei\nminkään olisi pitänyt herättää levottomuutta kunniallisessa miehessä,\njoka oli turvassa omassa talossaan. Siitä huolimatta setäni tarkasteli\nhetkisen äänettömänä vierastaan ja kun hän rupesi puhumaan, tuntui hänen\näänensä epäluuloiselta.\n\n\"Mitä tämä on\", lausui hän. \"Tämä ei ole sopiva aika säädyllisille\nihmisille, eikä minulla ole mitään tekemistä yökulkijain kanssa. Mitä\nteillä täällä on tekemistä? Minulla on tuliluikku.\"\n\n\"Tekö siellä olettekin, Mr Balfour?\" vastasi Alan, ottaen askeleen\ntaaksepäin ja silmäillen ylös pimeyteen. \"Pidelkää varovasti sitä\ntuliluikkua, se on viekas paukahtamaan.\"\n\n\"Mitä teillä täällä on tekemistä? ja kuka olette?\" tiuskasi setäni\näkäisesti.\n\n\"Minulla ei ole ollenkaan halua ilmoitella nimeäni kyläkunnalle\",\nvastasi Alan. \"Mutta mitä minulla täällä on tekemistä, se on toinen\njuttu, asiani kun koskee enemmän teitä kuin minua.\"\n\n\"Mikä se sitten on?\" kysyi setäni.\n\n\"David\", vastasi Alan.\n\n\"Mitä se oli?\" huudahti enoni kokonaan toisella äänellä.\n\n\"Sanonko koko nimen sitten?\" kysyi Alan.\n\nSyntyi hetken äänettömyys.\n\n\"Parasta taitaa olla, että lasken teidät sisään\", tuumi sitten setäni\nepäilevästi.\n\n\"Voi olla\", vastasi Alan, \"kysymys on vain siitä, tulenko minä? Sanon\nnyt teille, mitä minä asiasta ajattelen. Tässä kynnyksellä tulee meidän\nasiasta keskustella, tässä tai ei missään. Teidän tulee näet ymmärtää,\nettä minä olen yhtä jäykkäniskainen kuin tekin, mutta herrasmies\nparempaa sukua.\"\n\nTämä käänne saattoi setäni levottomaksi, ja hetkiseksi hän jäi\nmietteisiinsä. Sitten hän tuumi: \"No niin, no niin, minkäpä sille\nsitte\", ja sulki ikkunan. Mutta alas tuleminen vei häneltä paljon aikaa\nja salpojen päästeleminen vielä enemmän, sillä luullakseni hän katui\nsuostumustaan ja hänen pelkonsa yltyi joka toiselta askeleelta ja\njokaiselta pönkältä, jonka hän päästi. Lopulta kuulin kumminkin oven\nnarahtavan, setäni hiipi varovasti ulos ja nähtyään Alanin väistyneen\naskeleen tai pari ulommaksi istuutui ylimmälle rapulle tuliluikku\nvalmiina kädessään.\n\n\"Muistakaa nyt\", varoitti hän, \"että minulla on pyssy, ja jos vain\nastutte askeleenkaan lähemmäksi olette kuoleman oma.\"\n\n\"Tuopa on toden totta kohteliasta puhetta\", tuumi Alan.\n\n\"Oli mitä oli\", vastasi setäni, \"mutta teidän tulonne ei näytä juuri\nsatunnaiselta ja minun täytyy olla varuillani. Nyt kun ymmärrämme\ntoisiamme, voitte ilmoittaa asianne.\"\n\n\"No niin\", lausui Alan, \"kun te olette niin älykäs mies, lienette jo\nhuomannut, että olen ylämaalainen herrasmies. Nimeni ei kuulu tähän,\nmutta ystävieni asuinpaikat eivät ole kovinkaan kaukana Mull-saaresta,\njosta kai olette kuullut. Niillä seuduin kärsi eräs laiva haaksirikon,\nja kun muuan sukuuni kuuluva kunnonmies seuraavana päivänä käveli pitkin\nrannikkoa keräillen laivan sirpaleita polttopuikseen, tapasi hän\nhukkumaisillaan olevan pojan. Hän veti pojan maalle ja vei hänet\nmuutamien toisten kunnonmiesten avulla erääseen vanhaan, rappeutuneeseen\nlinnaan, jossa hän siitä saakka tähän päivään asti on ollut ja\naiheuttanut ystävilleni suuria kulunkeja. Minun ystäväni ovat vähän\nraakalaisten tapaisia eivätkä ole niin tarkkoja lakipykälien suhteen\nkuin muutamat, joita voisin mainita, ja saatuaan tietää, että pojalla\noli jonkunmoisia sukulaisia ja että hän oli teidän veljenpoikanne, Mr\nBalfour, he pyysivät minun käymään teidän luonanne keskustelemassa\nasiasta. Ja sivumennen voin mainita, että jos emme ehdoista sovi, saatte\npojan luoksenne. Ystäväni eivät näet\", lisäsi Alan mutkattomasti, \"ole\noikein varakkaita.\"\n\nSetäni yskäisi kurkkuaan selvitellen ja vastasi: \"Minä en ole hänestä\nmillänikään. Hän ei ollut ollenkaan hyvä poika, eikä minua haluta\nsekaantua koko juttuun.\"\n\n\"Vai niin\", tuumi Alan. \"Kyllä minä älyän, mikä teillä on mielessä, ette\nole hänestä välittävinänne saadaksenne lunnaat pienemmiksi.\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi setäni, \"olen puhunut täyttä totta. Minä en\nvälitä vähääkään pojasta enkä rupea maksamaan minkäänlaisia lunnaita.\nSaatte tehdä hänestä kirkon tai myllyn, minulle se on samantekevä.\n\n\"Joutavia, sir!\" tokasi Alan. \"Veri on vettä sakeampi, kautta\npaholaisen! Te ette voi hyljätä veljenpoikaanne, sellaisen menettelyn\nhäpeällisyyden tähden. Ja jos sen tekisitte ja se tulisi tunnetuksi,\nette olisi silloin seutunne suosittu, taikka olen minä surkeasti\nerehtynyt.\"\n\n\"En minä nytkään ole mikään erityinen suosikki\", vastasi setäni, \"enkä\nkäsitä miten se voisi tulla ihmisten tietoon. Minun kauttani ei\nainakaan, eikä teidän tai ystäviennekään kautta. Nämä ovat siis vain\njoutavia verukkeita, herraseni.\"\n\n\"Mutta David ilmaisisi silloin asian\", lausui Alan.\n\n\"Miten se on mahdollista\", kysäsi setäni tiukasti.\n\n\"Tällä tavalla\", vastasi Alan. \"Ystäväni pitävät luonnollisesti\nveljenpoikaanne luonaan, niin kauan kuin on vähänkin toivoa ansaita\nhänestä rahaa, mutta jos he sen huomaavat turhaksi, olen varma siitä,\nettä he antavat hänen mennä minne haluaa ja kiroavat hänet hyvästiksi.\"\n\n\"Mutta en minäkään hänestä välitä\", tuumi setäni. \"Ehdotukseenne en\nsuostu.\"\n\n\"Sen arvasinkin\", lausui Alan.\n\n\"Miten niin?\" kysäsi Ebenezer.\n\n\"Katsokaas, Mr Balfour\", vastasi Alan, \"kaikesta siitä mitä olen\nkuullut, päätin tässä olevan kaksi mahdollisuutta: joko te pidätte\nDavidista ja suostutte maksamaan saadaksenne hänet takaisin, taikka oli\nteillä painavia syitä päästä hänestä erillenne ja maksaa meille siitä,\nettä pidämme hänet luonamme. Huomaan nyt, etteivät asiat ole\nensinmainitulla kannalla, niiden täytyy siis olla jälkimäisellä, ja se\non minulle mieleen, sillä siitä heruisi kauniit summat minun ja\nystävieni taskuihin.\"\n\n\"Minä en suostu siihen\", lausui setäni.\n\n\"Ettekö?\" tuumi Alan. \"Mutta kuulkaahan nyt, te ette halua poikaa\ntakaisin, mitä sitten tahdotte meidän hänelle tekevän, ja paljonko\nmaksatte?\"\n\nSetäni ei vastannut mitään, vääntelehti vain raskaasti istuimellaan.\n\n\"Vastatkaa, sir\", tiuskasi Alan. \"Tietäkää, että minä olen kunnonmies,\nminä kannan kuninkaan nimeä, en minä ole mikään kauppamatkustaja, joka\nrupeaisin pokkuroimaan teidän talorähjänne ovella. Joko vastaatte te\nkohteliaasti ja paikalla, tai, kautta Glencoen huipun, minä tungen kolme\njalkaa terästä sisälmyksiinne.\"\n\n\"So, so mies\", huudahti setäni kompuroiden seisaalleen, \"antakaa toki\nminulle vähän ajatusaikaa. Mikä teitä oikeastaan vaivaa? Minä olen suora\nmies enkä mikään tanssimestari, ja minä koetan olla niin kohtelias kuin\nsäädyllisyys sallii. Tuollainen puhuttelu on alentavaa. Sisälmyksiini,\nsanotte te! Mutta mihinkä minut tuliluikkuineni jätätte?\" murisi hän.\n\n\"Ruuti ja vanhat kätenne ovat kuin pisara meressä verrattuna Alanin\nkäden heiluttamaan miekkaan\", vastasi toinen. \"Ennenkuin vapisevat\nsormenne löytäisivät liipasimen, törröttäisi kahva jo rinnassanne.\"\n\n\"Kukapa sitä on koettanut kieltääkään?\" tuumi setäni. \"Pistelkää sillä\nmielin määrin, minä en pane rikkaa ristiin estääkseni teitä. Mutta\nsanokaa nyt, mitä tahdotte, ja saatte nähdä, että me vielä hyvästi\nsovimme.\"\n\n\"Se on toista, sir\", vastasi Alan, \"minä en pyydä mitään muuta kuin\nsuoraa käytöstä. Kahdella sanalla: tahdotteko, että poika tapetaan vai\npidetään?\"\n\n\"Voi, voi, sir!\" huudahti setäni. \"Voi minua! Tuo ei kelpaa!\"\n\n\"Tapetaanko vai pidetäänkö?\" toisti Alan.\n\n\"Pidetään, pidetään!\" parkui setäni. \"Elkäämme vuodattako verta.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte\", vastasi Alan, \"se on kalliimpi.\"\n\n\"Kalliimpi?\" huudahti Ebenezer. \"Tahraisitteko kätenne rikoksella?\"\n\n\"Joutavia!\" tuumi Alan. \"Kumpikin on rikos, jos siitä puhe tulee! Mutta\ntappaminen on helpompi, nopeampi ja varmempi. Pojan pitäminen on hankala\njuttu, hankala, mutkikas seikka.\"\n\n\"Sittenkin tahdon, että hänet pidetään\", vastasi setäni. \"Minä en ole\nkoskaan tehnyt mitään, joka olisi siveellisesti väärin, enkä minä ole\nniin hullu, että tekisin hurjan ylämaalaisen mielen mukaan.\"\n\n\"Kovinpa te olette tunnollinen\", ivasi Alan.\n\n\"Minä pidän kiinni periaatteistani\", kuului Ebenezerin typerä vastaus,\n\"ja jos minun sentähden täytyy maksaa, niin minä maksan. Ja te\nunhotatte, sitäpaitsi\" lisäsi hän, \"että poika on veljeni poika.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", lausui Alan, \"tuumikaamme nyt palkkiosta. Minun on vähän\nvaikeanlainen määrätä sitä, ennenkuin olen saanut tietää muutamia\nseikkoja. Tahtoisin esimerkiksi tietää, paljonko Hoseasonille maksoitte\nensi yrityksestä?\"\n\n\"Hoseasonille?\" huudahti setäni säpsähtäen. Miksi?\"\n\n\"Davidin ryöstämisestä\", vastasi Alan.\n\n\"Se on vale, se on törkeä vale!\" kirkui setäni. \"Ei häntä koskaan ole\nryöstetty! Se on ollut päästä vialla, joka teille sellaista on kertonut.\nRyöstetty? Ei koskaan!\"\n\n\"Ei se ole minun eikä teidän vikanne\", vastasi Alan, \"eikä\nHoseasoninkaan, että kertoja on mies, johon voi luottaa?\"\n\n\"Ketä tarkoitatte?\" huudahti Ebenezer. \"Kertoiko Hoseason teille?\"\n\n\"Voi, te vanha aasi, mistä minä muuten tietäisin?\" huudahti Alan.\n\"Hoseason ja minä olemme osakkaita, me panemme tulot tasan. Siitä\nnäette, mitä valehteleminen teitä auttaa. Ja minä sanon suoraan teille,\nettä te teitte hullun kaupan kun menitte ilmoittamaan tuolle\nmerimiehelle niin paljon yksityisiä asioitanne. Kysymys on nyt siitä:\nkuinka paljon maksoitte hänelle?\"\n\n\"Kertoiko hän itse asian teille?\" kysyi vielä setäni.\n\n\"Se on minun asiani\", vastasi Alan.\n\n\"Mutta\", tuumi setäni, \"mitä minä hänen puheistaan, hän valehteli, mutta\nse on, kautta Jumalan, totta, että minä annoin hänelle kaksikymmentä\npuntaa. Mutta minä tahdon olla nyt teille vilpitön: paitsi sitä, hänen\noli myytävä poika Carolinassa, ja se oli tuottava hänelle paljon\nsuuremmat summat, mutta ei minun taskustani.\"\n\n\"Kiitoksia, Mr Thomson. Tämä kelpaa erinomaisen hyvin!\" lausui lakimies,\nastuen esiin, ja lisäsi sitten erittäin kohteliaasti: \"Hyvää iltaa, Mr\nBalfour!\"\n\nJa, \"Hyvää iltaa, setä Ebenezer\", lausuin minä.\n\nJa, \"Nyt on kaunis ilta\", lisäsi Torrance.\n\nSetäni ei virkkanut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, istui vain\nportaallaan kuin kivettyneenä. Alan sieppasi häneltä pyssyn pois, ja\nlakimies, tarttuen häntä käsivarteen, nosti hänet seisaalleen ja vei\nkeittiöön, jonne me kaikki häntä seurasimme. Siellä Mr Rankeillor asetti\nhänet istumaan tuolille takan viereen, jossa tuli oli sammunut ja\nhiillos vain enää hehkui.\n\nHetkisen me kaikki katselimme häntä, menestyksestämme riemuiten, mutta\nsamalla surkutellen miehen häväistystä.\n\n\"Puhukaa, puhukaa, Mr Ebenezer\", kehoitti lakimies. \"Elkää olko\nalakuloinen, sillä ehtomme ovat helppoja. Antakaahan nyt aluksi meille\nkellarin avain, niin Torrance käy noutamassa meille pullon isänne viiniä\nillan kunniaksi.\" Kääntyen sitten minuun päin ja tarttuen käteeni, hän\nlisäsi: \"Mr David, minä toivon teille kaikkea hauskuutta hyvästä\nonnestanne, jonka luulen teidän ansainneen!\" Sitten hän kääntyi Alanin\npuoleen ja lausui vähän leikillisesti: \"Mr Thomson, minä onnittelen\nteitä, te menettelitte erittäin taitavasti. Mutta yhdessä kohti en teitä\nkäsittänyt. Onko teidän nimenne James, vai Charles, vai Georgeko?\"\n\n\"Miksi sen pitää olla jonkun näistä kolmesta, sir?\" lausui Alan,\nojentuen suoraksi, kuin loukkaantuneena.\n\n\"Siksi vain, että te mainitsitte kuninkaan nimen\", vastasi Rankeillor,\n\"ja kun ei koskaan ole ollut kuningas Thomsonia, -- en ainakaan ole\nkuullut hänestä --, päätin minä teidän tarkoittavan ristimänimeänne.\"\n\nTämä oli Alanin arin kohta, ja minun on tunnustaminen, että hän pahastui\nnäistä sanoista. Hän ei vastannut mitään, vaan vetäytyi keittiön\nkaukaisimpaan soppeen ja istuutui sinne närkästyneen näköisenä. Vasta\nsitten kuin minä menin hänen luokseen, tarjosin hänelle käteni ja kiitin\nhäntä huomauttaen, että menestykseni oli pääasiallisesti hänen ansionsa,\nalkoi hän vähän hymyillä ja saatiin lopulta yhtymään seuraamme.\n\nSillä aikaa olimme sytyttäneet tulen ja avanneet viinipullon. Torrancen\nkorin sisällöstä valmistimme hyvän illallisen, jonka ääreen Torrance,\nAlan ja minä istuuduimme. Lakimies ja setäni vetäytyivät viereiseen\nhuoneeseen keskustelemaan. Siellä he viipyivät noin tunnin ajan.\nTullessaan sitten takaisin keittiöön he olivat saavuttaneet täydellisen\nyksimielisyyden, ja setäni ja minä panimme virallisesti puumerkkimme\nsopimuksen alle. Sen määräyksen mukaan setäni sitoutui ottamaan\nRankeillorin omaisuutensa hoitajaksi ja maksamaan minulle kolmanneksen\nShawsin vuotuisista tuloista.\n\nRekiviisussa mainittu kerjäläinen oli siten tullut kotiinsa, ja\nlaskeutuessani sinä yönä levolle kirstujen päälle, olin varakas mies ja\nminulla oli tunnettu nimi. Alan, Torrance ja Rankeillor nukkuivat\nkuorsaten kovilla vuoteillaan, mutta minuun, joka olin niin monta päivää\nja yötä maannut paljaan taivaan alla, mutaisella maankamaralla ja\nkivillä, usein kuolemanpelossa ja vatsa tyhjänä, vaikutti tämä asemani\nonnellinen muutos masentavammin kuin yksikään noista aikaisemmista\nkurjuuksista, ja päivännousuun saakka makasin valveilla tuijottaen\nkatossa leikkivään tulenheijastukseen ja laatien suunnitelmia\ntulevaisuutta varten.\n\n\n\n\n30 LUKU.\n\nHyvästi!\n\n\nOmalta osaltani minä olin nyt satamassa, mutta Alan, jolle minä olin\nsuuressa kiitollisuuden velassa, oli vielä huolenani. Sitäpaitsi olivat\nvielä murha ja Glensin Jamesin asia minulle raskaana taakkana. Nämä\nmolemmat huoleni uskoin seuraavana aamuna Rankeillorille, kävellessämme\nkello kuuden tienoilla Shawsin kartanon edustalla, missä katseeni\nkiertelivät vain peltoja ja metsiä, jotka olivat olleet esi-isieni ja\nnyt olivat minun. Esillä olevista vakavista asioista puhuessanikaan en\nmalttanut olla heittämättä ihailevaa silmäystä tiluksiini ja sydämeni\npaisui ylpeydestä.\n\nLakimiehellä ei ollut epäilystä velvollisuudestani ystävääni kohtaan.\nMinun täytyi auttaa hänet maasta pois, kävi miten tahansa. Mutta Jamesin\nsuhteen hän oli toista mieltä.\n\n\"Mr Thomson\", lausui hän, \"ja Mr Thomsonin sukulainen ovat kokonaan eri\nasioita. En kyllä ole asiasta täysin selvillä, mutta arvaan, että\neräällä ylhäisellä henkilöllä (nimittäkäämme häntä vaikka D of A'ksi[1])\non osansa asiassa ja luultavasti myöskin kostoaikeita. D of A. on\nepäilemättä oivallinen aatelismies, mutta, Mr David, *timeo qui nocuere\ndeos*[2]. Jos te sekaannutte asiaan tehdäksenne hänen kostotuumansa\ntyhjäksi, tulee teidän muistaa, että on olemassa eräs keino, jolla\npäästään teidän todistuksistanne: teidät pannaan syytettyjen penkille.\nSilloin te olisitte samassa pihdissä kuin Mr Thomsonin sukulainen.\nVäitätte olevanne syytön, mutta niin hänkin väittää. Jos joudutte\ntutkittavaksi kuolemanrikoksesta ylämaalaisen oikeuden edessä,\nylämaalaisessa riidassa ja ylämaalaisen tuomarin istuessa\ntuomarinistuimella, niin on matka hirsipuulle hyvin lyhyt.\"\n\n[1] Argyllin herttua.\n\n[2] Pelkään niitä, jotka ovat rikkoneet jumalia vastaan. Suom. muist.\n\nNäitä seikkoja olin ennenkin miettinyt, tulematta mihinkään varmaan\npäätökseen. Vastasin siis yksinkertaisesti: \"Minulla ei siis näin ollen\nole muuta neuvoa kuin mennä hirteen -- vai kuinka?\"\n\n\"Rakas poikani!\" huudahti hän, \"menkää Jumalan nimeen ja tehkää, minkä\nkatsotte oikeaksi. Raskasta olisi minun ajatella neuvoneeni teille\nkerran elämässäni turvallisen ja häpeällisen tien; ja pyytäen anteeksi\nminä otan sanani takaisin. Menkää ja tehkää velvollisuutenne, ja astukaa\nhirsipuulle, jos se on välttämätöntä, kunnonmiehen lailla. Maailmassa on\npahempiakin asioita kuin hirsipuu.\"\n\n\"Vähän, sir\", vastasin hymyillen.\n\n\"On, sir\", huudahti hän, \"on paljonkin! Monta kertaa parempi olisi\nsedällennekin, (ottaaksemme esimerkin läheltä) jos hän roikkuisi\nhirressä.\"\n\nSen sanottuaan hän läksi sisään hyvin kiihtyneessä mielentilassa, josta\nhuomasin tehneeni häneen syvän vaikutuksen edukseni. Siellä hän laati\nminulle kaksi kirjettä, tehden kirjoittaessaan niiden johdosta\nhuomautuksia. \"Tämä\", puhui hän, \"on minun pankkiireilleni, British\nLinen Companylle, ja oikeuttaa teidät nostamaan heiltä rahaa.\nNeuvotelkaa Mr Thomsonin kanssa, hän kyllä keksii keinot, ja te voitte\nnäillä rahoilla pitää huolta välikappaleista. Minä olen varma, että\nkäytätte rahojanne oikealla tavalla, mutta sellaisen ystävän hyväksi,\nkuin Mr Thomson on, minä olisin tuhlaavainenkin. Mitä sitten hänen\nsukulaiseensa tulee, en tiedä parempaa keinoa, kuin että te hankitte\nasianajajan, kerrotte hänelle asianne ja tarjoatte todistuksia; ottaako\nhän asian ajaakseen ja hyökkää D. of A'n kimppuun vai ei, on kokonaan\ntoinen juttu. Tullaksenne sitten pääprokuraattorin luo hyvillä\nsuosituksilla varustettuna, annan tässä teille kirjeen kaimallenne,\noppineelle Mr Balfourille, Pilrigin herralle. Hän on mies, jota minä\nkunnioitan. Näyttää paremmalta, että teidät esittää sukulaisenne, ja\nPilrigin herraa pitävät kaikki asianajajat suuressa arvossa, ja hän on\npääprokuraattorin kanssa hyvissä väleissä. Jos olisin teidän sijassanne,\nen vaivaisi häntä pikkuseikoilla, ja -- ymmärrättekö? -- mielestäni on\ntarpeetonta mainita Mr Thomsonista. Tehkää niinkuin sukulaisenne neuvoo,\nhän ymmärtää asiat, prokuraattorin kanssa toimiessanne olkaa\nvaroillanne, ja kaikissa näissä asioissa ohjatkoon teitä Herra, Mr\nDavid!\" Sen sanottuaan hän jätti hyvästi ja läksi Torrancen kanssa\nFerryä kohti, samalla kuin Alan ja minä suuntasimme kulkumme\nEdinburgiin. Seuratessamme polkua ja sivuuttaessamme porttipylväät ja\nkeskentekoisen kojun katsoimme taaksemme isieni kartanoon. Siellä se\nseisoi, yksinäisenä, kookkaana ja autionnäköisenä eikä savua kohonnut\nsen savupiipusta. Yhdessä ylimmistä ikkunoista näkyi vain yönutun\nnurkka, heiluen ylös ja alas, edes ja takaisin kuin kaniini kolonsa\nsuulla. Vähäisen sain osakseni ystävällisyyttä sinne tullessani ja vielä\nvähemmän siellä ollessani, mutta siitä huolimatta katseltiin minua\npoislähtiessäni.\n\nAlan ja minä astelimme hitaasti tietä pitkin, haluttomina sekä\nkävelemiseen että puhelemiseen. Molemmat oli vallannut sama ajatus:\neronhetkemme oli lähellä. Menneiden aikojen muistot saivat meidät\nhaikealle mielelle. Mutta keskustelimmehan me tosiaankin siitä, mitä nyt\noli tehtävä! Päätettiin, että Alan pysyttelisi lähistöllä, piileskellen\nmilloin missäkin, mutta tullen kerran päivässä määrättyyn paikkaan,\njossa minä voisin hänen kanssaan neuvotella joko itse tai välittäjien\nkautta. Sillä välin minun piti etsiä asianajaja, muuan Appinin\nStewarteja, ja siis täysin luotettava mies. Hänen toimekseen\nannettaisiin laivan hankkiminen ja huolenpito Alanin toimittamisesta\nlaivaan. Tuskin olimme nämä asiat loppuun keskustelleet, kun puheemme\ntuntui tyrehtyvän, ja vaikka minä koetin laskea Alanin kanssa leikkiä\nhänen uudesta nimestään Mr Thomsonista ja hän minun uusista vaatteista\nja maatilastani, olisi selvään voinut nähdä, että meillä olivat\nkyyneleet lähempänä kuin nauru.\n\nMe kuljimme syrjäteitä Corstorphinen kukkulan yli, ja saavuttuamme\nlikelle sitä paikkaa, jolle on annettu nimeksi: \"Levähtäjän Kiitos\", ja\nkatsellessamme allamme olevia Corstorphinen soita ja kaupunkia ja\nkummulla komeilevaa linnaa, pysähdyimme molemmat, sillä sanomattakin\nälysimme tulleemme paikkaan, jossa tiemme erosivat. Siinä hän vielä\ntoisti kaikki, mitä meidän kesken oli sovittu, lakimiehen osoitteen sekä\najan, jolloin Alan oli löydettävissä, ja merkit, jotka jokaisen häntä\ntapaamaan tulevan täytyi antaa. Minä annoin sitten hänelle kaikki rahat,\nmitä minulla oli -- pari Rankeillorilta saamaani guineaa -- jottei hänen\ntarvitsisi odottaessaan nähdä nälkää. Hetkisen hän seisoi sitten\npaikoillaan, katsellen äänettömänä Edinburgin kaupunkia.\n\n\"No, hyvästi nyt\", sanoi Alan, ojentaen vasemman kätensä.\n\n\"Hyvästi\", sanoin minä, puristin kiireesti kättä ja läksin laskeumaan\nkummulta alas.\n\nEi kumpikaan meistä katsonut toistaan silmiin, enkä minä, niin kauan\nkuin hän olisi ollut näkyvissäni, kertaakaan vilkaissut taakseni\nystävääni, jonka nyt jätin. Mutta kulkiessani omaa tietäni kaupunkia\nkohti tunsin itseni niin hyljätyksi ja avuttomaksi, että mieleni teki\nistuutumaan ojan reunalle ja itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi.\n\nPäivä oli jo melkein puolissa kuin West Kirkin ja Grassmarketin ohi\nsaavuin kaupunkiin ja tulin pääkaduille. Rakennusten tavaton korkeus,\nniissä kun oli kymmenen- ja viisitoistakerroksisiakin, ahtaat\nkaarikattoiset sisäänkäytävät, joista lakkaamatta tulvi kävelijöitä,\nkauppatavarat ikkunoissa, melu ja alituinen liike, ilkeä löyhkä ja\nhienot puvut, sadat pikku seikat, joita ei kannata luetella, vaikuttivat\nminuun niin lamauttavan hämmästyttävästi, että annoin tahdottomana\nihmisvirran kuljetella itseäni edestakaisin. Ajatuksissani oli\nlakkaamatta Alan \"Levähtäjän Kiitoksen\" luona, ja koko ajan -- vaikka\nolisi luullut minun tunteneen vain mielihyvää tätä komeutta ja näitä\nuutuuksia nähdessäni -- tunsin sydämessäni kalvavaa tuskaa, ikäänkuin\nolisin katunut jotain tekemääni vääryyttä.\n\nKohtalon käsi ohjasi minut harhaillessani British Linen Company pankin\novelle.\n\n\n\n"]