[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fM3djOjGW7celzRqacT_GxZx6Q4Wf4hzGj-zCQeVOrmg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1810,"Käy laatuun","Almqvist, Carl Jonas Love",1793,1866,"1810-almqvist-c-j-l-kay-laatuun","1810__Almqvist_C._J._L.__Käy_laatuun",null,"romaani",[],[],"fi",1839,1919,31077,202647,false,57286,[23],"Sweden -- Fiction",[25],"Novels","\"Käy laatuun\" by C. J. L. Almqvist is a novella written in the early 19th century. The story explores themes of love, social status, and the constructs of marriage through the interactions between two main characters, the soldier Albert and the glassmaker's daughter Sara Videbeck, as they navigate their developing relationship on a journey together. Their bond questions societal norms regarding love and marriage, setting the stage for deeper discussions on the nature of relationships.  The opening of the work introduces us to a scene in which a ship departs from Stockholm, with a variety of passengers boarding, including the prominent characters, Albert and Sara. Sara is depicted as a young woman caught in a moment of distress, having lost her aunt in the crowd. Albert, a sergeant and a perceptive observer, notices her predicament and his interest in her grows as they share the journey. The narrative details the social dynamics onboard and hints at the contrasts between their backgrounds, leading to a budding attraction intertwined with societal expectations and personal aspirations. This sets the foundation for their further interactions, thus foreshadowing the central themes that will be explored throughout the novella. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Siegberg, Artur",228,"Kersantti Albert ja itsenäinen lasimestarin tytär Sara Videbeck kohtaavat höyrylaivalla ja rakastuvat. Teos herätti ilmestyessään suurta kohua vaatimalla naiselle taloudellista riippumattomuutta ja puoltamalla avioliiton ulkopuolista yhteiseloa.","C. J. L. Almqvistin 'Käy laatuun' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1810. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.\n\n\n\n\nKÄY LAATUUN\n\nKirj.\n\nC. J. L. Almqvist\n\n\nSuomentanut ja johdannolla varustanut\n\nAlku Siikaniemi\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nMuistojen Porvoossa tapaamme Runebergin kodissa, hänen puolisonsa\ntyöhuoneen seinällä, suuren himmeän kuvan, josta katsojaan iskeytyy\nkaksi läpitunkevaa ruskeaa silmää, kaarevan otsan alta, tummantuuheasta\nkiharametsästä. Ollen kodin harvoja maalattuja muotokuvia -- nerokkaan\nC.J.L. Almqvistin todella \"elävä taulu\", käyttääksemme erästä\nkirjailijan sanontatapaa -- tämä on todistuksena siitä mielenkiinnosta,\nmillä Suomen runoruhtinas seurasi silloisen Ruotsin nerollisimman\nkirjailijan tuotantoa. Runebergin muutenkin Almqvistia ihaileva\narvostelu lienee riittävänä syynä suomenkieliselle yleisölle esittää\ntätä kuuluisaa henkilöä, joka toisestakin syystä, kaunokirjallisen\nkiistailun johdosta nerokkaan J.V. Snellmanin kanssa, on ansainnut\nhuomiota Suomen sivistyshistoriassa.\n\nKun Ranskasta lähteneen valistuskauden vaikutus Ruotsin kirjallisuuteen\nKustaa III:n, nerokuninkaan, aikana oli saavuttanut huippunsa\nhovipiirin hienostuneissa runoilijoissa, alkoi 1800-luvun alkupuolella\njyrkkä vastavaikutus tätä kylmän järjen ja siron ulkomuodon runoutta\nvastaan, vaatien tunteen hehkulle ja mielikuvituksen lennolle\nliikuntavapautta runouden taikatarhoissa. Ensimäinen sysäys tuli Saksan\nromanttisesta suunnasta, ja pian syttyi Ruotsissa ilmisota\n\"akateemisen\" eli järkeilevän ja \"fosforistisen\" eli \"uusromanttisen\"\nkoulun välillä. Tänä Ruotsin runouden kultakautena esiintyivät sen\nparhaimmat nerot, kuten _Tegnér, Geijer, Atterbom, Franzén, Wallin_,\nkyntäen kukin syvät vakonsa Ruotsin sivistyselämään, samaan aikaan kun\nSuomi, Venäjään liittyneenä, alkoi hapuilla epävakain askelin\nomintakeista tulevaisuutta kohti.\n\n1830-luvulla Ruotsin kirjalliset olot soluivat uuteen uomaan,\n\"porvarillisen liberalismin\" eli yhteiskunnallisen vapaamielisyyden\nväljemmille vesille. Vanhat ihanteet leijailivat liiaksi pilvien\ntasalla, sanottiin; siksi oli palattava jälleen tukevalle\nmaankamaralle, oli lähdettävä todellisuuden arkipiiristä ja siihen\nsovellettava elämänihanteet. Kaunokirjallisuuskin muutti muotoa:\nhelkkyvien runojen tilalle astui suorasanainen romaani ja novelli, joka\nnimenomaan, kuten Fredrika Bremerillä, tahtoi esittää \"Arkielämän\nkuvauksia\" (Teckningar ur hvardagslifvet) taikka kaunokirjalliseen\nmuotoon siirtää ajassa liikkuvat uskonnolliset ja yhteiskunnalliset\nuudistusvirtaukset. Jälkimäiseen suuntaan kääntyi myös Bremer, saattaen\nHertha-teoksellaan naiskysymyksen kiivaan pohdinnan alaiseksi. Mutta\netenkin _Carl Jonas Love Almqvist_ on mainittava neron säkenöivällä\nvoimalla esiinryntäävänä uudistuskirjailijana, samalla kun hänet\nrunoilijana subjektiivisen, tunnehehkuisen ja fantasiakylläisen\nkirjoituslaatunsa tähden voidaan lukea edellisen uusromantiikan\ntyypillisimmäksi jatkajaksi.\n\nAlmqvistin elämänvaiheet olivat yhtä kirjavat ja särmikkäät kuin hänen\ntuotantonsakin. Syntyneenä v. 1793 Uplannissa, Antunan maatilalla, hän\njo kodissaan sai ristiriitaisia vaikutteita, jotka ikäänkuin jakoivat\nhänen persoonallisuutensa kahtia. Toiselta puolen hän isältään,\nsotakomisarjukselta, peri järkeilevän ja riitaisan kamreeri-sielun,\ntoiselta puolen äidin haaveilevan herkkä, uskonnollinen luonteensävy\nkehitti pojan vilkasta mielikuvitusta ja \"runollista sielua\". Saatuaan\nkoulunkäyntinsä aikana lisäksi oppineelta herrnhutilaiselta\näidinisältään, kirjastonhoitaja Gjörwelliltä, tieteellisiä ja\nuskonnollisia herätteitä sekä monikirjavasta kaunokirjallisuuden\nluvusta runollisia vaikutteita hallitsi Almqvist jo nuoresta pitäen\nrunsasta ja erilaista sivistysaineistoa. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1808\nja maisteriksi v. 1815 hän vietti kesälomat 1814-20 Suomessa Uudenmaan\nFagervikissä kotiopettajana tehtaanisäntä Hisingerillä, jolta ajalta\nmuutama perheelle omistettu runo on säilynyt. V. 1815 hän oli saanut\nviran Kuninkaan kansliassa sekä amanuenssin paikan Kuninkaallisessa\nkirjastossa.\n\nNäihin aikoihin tunneherkkä saksalainen romantiikka pani\nnuorukaismielen kuohumatilaan, josta se pian pursui laitojensa yli.\nEräiden opettajien ja älykkään oppilaspiirin kesken oli Tukholmassa\nv. 1816 perustettu Manhem-yhdistys, jonka puheenjohtajaksi pian\nAlmqvist tuli. Tämän seuran tarkoitus oli tutustua Skandinaavian\nmuinaisuuteen sekä aikakausittain tutkia koko ihmiskunnan historiaa\nvertauskuvallisesti, \"puhdas ruotsalaisuus\" silmämääränä. Samalla\nAlmqvist, joka aikaiseen oli ihaillut Rousseaun luonnonfilosofiaa ja\nThorildin yhteiskunnallisia uudistusaatteita, yhä enemmän innostui\nyksinkertaiseen talonpoikaiselämään ja päätti puhdistaa maailman\nliikasivistyksen kasvannaisista. Mutta seuran sääntöehdotus sai kokea\nankaraa arvostelua akateemisen suunnan puolelta ja sitä kiellettiin\nAlmqvistin isän toimesta painattamasta, josta syntyi kiivas\nerimielisyys isän ja pojan välillä. Kohta tämän jälkeen A. alkoi\npainattaa fantastista rakkausromaania Amorinaa, jonka kuitenkin esti\nilmestymästä eräs hänen setänsä, Hernösandin piispa. Nämä\nvastoinkäymiset kehittivät nuorukaisessa sitä yhteiskunnallista\nuudistushalua, joka pian ilmeni hänen elämässään ja kirjallisessa\ntuotannossaan.\n\nJo varemmin oli A. eräissä kaunokirjallisissa teoksissa kiivaillut\nyhteiskunnan epäkohtia vastaan; nyt hän päätti teossa osoittaa koko\nkultuurielämän onttouden. Hän luopui molemmista viroistaan ja otti\nvaimokseen lapsuutensa lemmityn, kouluakäymättömän talontyttären\nAntunasta. Tällä oli hyvä käytännöllinen järki, mutta häneltä puuttui\nymmärtämystä A:n korkealentoisiin haavetuumiin nähden. Nuori pariskunta\nynnä pari ystäväperhettä asettuivat erääseen Vermlannin luonnonihanaan\nseutuun uudisviljelijöinä. Maamiehen toimilta liikenevän ajan A. käytti\nkirjallisiin töihin ja karttojen piirustukseen. Mutta jo parin vuoden\npäästä hän kyllästyi tähän \"ihannoituun talonpoikaiselämään\" ja palasi\nTukholmaan. Täällä hänet kirjailija-ansioittensa tähden v. 1829\nnimitettiin \"Nya elementarskolan\" nimisen opiston rehtoriksi, jonka\nohjelma rakentui uudemmille periaatteille. Tässä toimessa hän herätti\nhuomiota erinomaisena opettajana ja oppikirjain laatijana erilaisten\nopetusaineiden alalla. Samalla hän vilkkaasti jatkoi kaunokirjallista\ntoimintaansa, käyttäen siihen kaikki joutohetkensä. Näin oli Almqvistin\nmaine noussut korkeimmalle asteelleen, kun aavistamatta tuli äkkikäänne\nhänen elämässään.\n\nUlkonaisena syynä Almqvistin elämänrattaan kääntymiseen lienee\nmainittava hänen v. 1839 hukkaanmennyt hakemuksensa Lundin yliopiston\nestetiikan ja uusien kielten professorinvirkaan. Nyt liekehti kauan\nkytenyt viha yhteiskunnan laitoksia vastaan ilmituleen. Hänen\nkirjailijamaineensa pohjana oli v. 1832 julkaistu ensimäinen osa\n\"Orjantappuraruusun kirjaa\" (Törnrosens bok), joka sisälsi mitä\nerilaatuisimpia tuotteita runouden kaikilta aloilta. Yhä enemmän\npohdittuaan yhteiskunnallisia ongelmia hän v. 1839 julkaisi ennen\nkielletyn romaaninsa Amorinan sekä novellin \"Käy laatuun\" (Det går an),\njossa hän puolusti vapaan avioliiton solmimista, pitäen virallisesti\nvahvistettua tarpeettomana, jopa henkisesti vahingollisenakin. Jos\nedellisen vastaanotto oli laimeanlainen, herätti \"Det går an\"\ntavattoman kiivaan kynäsodan myötä ja vastaan. J.V. Snellman, joka\nsilloin oleskeli Ruotsissa, kirjoitti novelliin sukkelan \"Jatkon\",\nosoittaen ne surkeat seuraukset, joihin vapaa avioliitto lopulta vie.\nUpsalan tuomiokapitulikin ryhtyi asiaan ja haastatti A:n, joka v. 1837\noli vihittänyt itsensä papiksi, vastaamaan mielipiteistään. Hän sai,\nvuosikausia ovelasti pidettyään puoliansa, lopulta varoituksen, ja\nhänen oli pakko erota rehtorinvirastaan.\n\nTämän jälkeen A:n elämä synkkeni synkkenemistään. Kirjallinen toiminta\nsuuntautui yhä enemmän yhteiskunnanvastaiseksi ja kaunokirjailijamaine\nhimmeni. Vaikka A. työskenteli kuumeentapaisesti vapaamielisessä\nsanomalehdistössä ja erinäisissä tilapäisissä toimissa, rappeutuivat\nraha-asiat päivä päivältä. Ystävät aluksi koettivat auttaa, ja kuningas\nantoi hänelle rykmentinpastorin viran ja pienen palkan. Mutta\nvähitellen hän joutui koronkiskureista riippuvaksi. Lopulta tehtiin\nhäntä vastaan syytös vekselinväärennyksestä ja erään tällaisen suosijan\nmyrkytysyrityksestä. Vaikka rikosta ei voitu edes todennäköiseksi\ntodistaa, oli A. kaikissa tapauksissa kasannut niin paljon tulisia\nhiiliä päänsä päälle, että hän katsoi parhaaksi karata kotimaasta ja\nsiirtyä Amerikkaan. Siellä tuntematon \"Mr. Gustavi\" kierteli kaupunkeja\nja siirtolaismetsiä 15 vuoden kuluessa, elättäen henkeänsä\nkielenopettajana ja sanomalehtikynäilijänä, kunnes lopulta koti-ikävä\npalautti hänet valtameren takaa Bremenin kaupunkiin. Täällä hän jatkoi\nkirjailijatointaan, kunnes v. 1866 kuoli \"professori Westermannina\"\nköyhäinsairaalassa. Tyttärensä hänet sittemmin löysi köyhäin\nyhteishaudasta, orjantappuraruusu rintaan kiinnitettynä. Ennen\nkuolemaansa A. oli sepittänyt liikuttavan \"Jäähyväisrunon elämälle\",\njossa hän tekee selkoa elämänsä tarkoituksesta ja periaatteista.\n\nAlmqvistin vaiherikkaan elämän puitteihin sisältyy harvinaisen runsas\nja välähtelevän nerokas tuotanto. Se voidaan ryhmittää kahteen osaan:\nkaunokirjalliseen ja yhteiskunnalliseen, jotka enimmäkseen sulautuvat\nyhteen. Pyrkimyksensä taiteen keinoilla \"kuvastaa koko maailmaa\" on hän\nilmaissut merkkiteoksessaan Törnrosens bok, jossa hän tutkittuaan\nerikoisilmiöiden yhtenäisyyttä ja yhteyden moninaisuutta väittää\nmaailman olevan yhtaikaa \"säveltä, väriä, tuoksua, itkua, hymyä,\nrunoutta, uskontoa, filosofiaa\". Täten hän pyrkii tasoittamaan rajat\neri elämänalojen väliltä ja korottamaan taiteen yksinvaltiaaksi\nelämänarvoksi. Almqvistissa yhtyy yksilöisyyden ihantelu\nelämänkatsomuksen panteistiseen perussävyyn. Hänen toivonsa oli että\n\"uudet ruusut kerran kukkisivat\", jolloin taide ja uskonto\nsulautuisivat kokonaisuudeksi. \"Elämän pyhät ilmaukset: työ, kauneus,\nrakkaus ovat mystillisen maailmanruusun eri lehtiä. Tästä ruususta oli\nhänen oma elämäntyönsä, 'Orjantappuraruusun kirja', kaikista maista,\neri ajoilta ja elämänaloilta saatuine aiheineen, oleva vertauskuvana.\"\nNäin sanoo Ellen Key, joka pitää Almqvistia \"Ruotsin nykyaikaisimpana\nrunoilijana\".\n\nRunoilijakäsityksensä on Almqvist ilmaissut osaksi erinäisissä\ntutkielmissa, osaksi eräissä keskusteluissa, jotka \"Törnrosens\nbok\"-sarjan ensimäisessä kertomuksessa Jaktslottet tapahtuvat Neriken\nmetsästyslinnassa. Siellä sen omistaja -- entinen hovimarsalkka Hugo\nLöwenstjerna -- joka ilta kokoo ympärilleen nuorisopiirinsä, jolloin\njoku heistä tai kummallinen naapuri, Rikhard Furumo, kukin vuoroonsa\nesittää runollisia tuotteita, jotka yhteen koottuina muodostavat\n\"Orjantappuraruusun kirjan\". Väliin siellä myös hämärässä erivärisessä\nvalaistuksessa -- A. panee painoa väreihin -- esiripun kohottua\nesitetään omituisia lyyrillisiä \"Unennäköjä\" (Songes), joihin Almqvist\nitse on säveltänyt yhtä omituisia kuin kauniita sävelmiä.\n\nAlmqvist nimittää kaipuutaan yhtenäiseen maailmankatsomukseen\n\"orjantappuraruusu-elämäkseen\". Tämä toiselta puolen on vaipumista oman\nsielunsa syvyyksiin, siis puhtainta individualismia, toiselta puolen\nkaikkien maailman ilmiöiden sulattamista tähän teoriaan, josta johtuu\nyhteiskunnan yksilöä-sitovien perusaatteiden kumoaminen. Edelliseltä\nkannalta hän tuli siihen tulokseen, että ainoastaan yksilön tunteen\npuhtaus ja luonnonelämän yksinkertaisuus ovat ihmisen arvoisia\nelämänohjeita. Jälkimäinen pyrintö saattoi hänet hankauksiin\nyhteiskunnan kanssa, pannen kieltämään valtionuskonnon ja yhteiskunnan\nmuotojen, etenkin virallisen avioliiton oikeutuksen. Tämän elämänsä\ndualismin ja sisäisen taistelun hän johtaa vanhemmiltaan saamansa\nhenkisen perinnön kahtiajaosta, josta hänelle koituivat\n\"orjantappuraruusun\" rehevät ilot ja okaiset kärsimykset.\n\nAlmqvistin aaterikkaan hengen ristiriidat näyttäytyivät jo\nnuoruusvuosina. Terävä kumouskirjailija Thorild, luonnonfilosofi\nRousseau ja henkiennäkijä Svedenborg ovat kukin antaneet osuutensa\nhänen henkiseen kehitykseensä, saksalainen romantiikka sittenkin\nvähemmässä määrin. Taipumus romanttiseen haaveiluun näkyy jo aikaisin\nallegoorisessa satukokoelmassa \"Kultalintu paratiisissa\" (Guldfågeln i\nParadis), yhteiskunnallinen uudistushalu omituisessa rakkausnovellissa\nAmorina. Jälkimäisen muoto on vaihdellen vuoropuhelua ja eepillistä\nkertoilua; sisällys on sovitettu Tukholman ympäristöön, jossa\neriskummaiset seikkailut ja hirmutapahtumat vuorottelevat. Päähenkilö\nAmorina on murhakiihkon riivaama neitonen, joka vanhemmiltaan on saanut\nperinnöksi kauhean verenhimonsa. Teoksellaan tahtoo runoilija todistaa,\nettä rikokset ovat perinnäisiä tai ruumiinhäiriöiden aiheuttamia\nsielullisia tauteja. Täten hän kieltää tahdon vapauden ja tähtää\ntietoisesti \"miekankärjen ihmiskunnan arimpaan hermoon\". Tämä\nnuoruudenteos oli sodanjulistus sovinnaista yhteiskuntaa vastaan.\n\nMuita vaistoelämän välittömyyttä ja luonnon vapautta ylistäviä\nkaunokirjallisia tuotteita ovat \"Kuningattaren hohtokivikoriste\"\n(Drottningens juvelsmycke) ja \"Kauneuden kyyneleet\" (Skönhetens tårar).\nEdellisessä Almqvist esittelee \"androgynisen\" olennon, joka vuoroin\nesiintyy pojan vuoroin tytön hahmossa, vuoroin ihmisen vuoroin eläimen\nluontoisena. Kaikista rajoituksista riippumattomana se kauheassa\nkaameudessaan A:n mielestä vaikuttaa \"ihmeelliseltä keväältä,\njäljittelemättömältä keveydeltä ja kristallikirkkaudelta\". Ihmisen\nsuurimpana rikoksena Almqvist pitää \"luonteensa ensimäisen uran\nrikkimurtamista\". Hänen mielestään kaikkinainen harkinta ja\nsovinnaisuus rikkoo ihmishengen vaistomaisen välittömyyden.\nJälkimäisessä tunnelmatuotteessa hän antaa julkean jättiläisen halki\navaruuksien hätyyttää taivaallista immyttä; vihdoin tämä haavoittuu\notsaan, veripisara yhtyy silmän kyyneleeseen, joka veren painamana,\nmutta veden kannattamana jää riippumaan avaruuteen: \"tämä kyynel,\nystäväni, on maailma, jossa asut\". Elämän tummat ja valoisat ainekset\nsiis yhdessä muodostavat sen kokonaisuuden.\n\nElämän dualismin sovinto, siirtymys maallisesta taivaalliseen\nmielialaan tapahtuu lapseksi jälleen tulemisella. Runoilijan\nvoimanlähteenä oli tietoisuus siitä, että hän mietinnän pirstoavasta\nlevottomuudesta oli siirtynyt välittömän kokonaiskatsomuksen rauhaan.\nTällaisen sielunrauhan hän luuli löytäneensä alkuperäisen apostoliuskon\niloisesta maailmankieltämisestä. Marjamissa hän nostaa keihäänsä\nPaavalin dogmikristillisyyttä vastaan. Ormuzd ja Ahriman tulkitsee\nhyvän ja pahan ainaista taistelua ihmiskunnan omistamisesta. \"Hyvyys\"\nesiintyy \"hurskaana, halveksittuna, narrimaisena olentona\", kuitenkin\nkaikkialla \"yksin kooten, missä kaikki hajoittaa; yksin rakentaen,\nmissä kaikki tuhoaa\". Kuvaavin on dualismi rikollisen sydämessä.\nTeoksessa \"Kolme rouvaa Smoolannissa\" (Tre fruar i Småland) Almqvist\ntarkemmin esittää tätä ristiriitaa. \"Rikosten kautta ihmiskunta on\nedistynyt, ja jokainen uusi sivistysjakso on ollut pahin kuolemansynti,\njonka edellinen sivistysmuoto on ennen muita kieltänyt\"... \"Tämä tai ne\nosoittavat portin, josta uusi jakso saapuu: josta ihmiskunta nousee ja\navartuu... Sentähden juutalaiset ristiinnaulitsivat Kristuksen, koska\nse, mitä hän saarnasi, avarsi juutalaisuuden rajoja.\" Tähän tapaan\nEllen Key selostaa Almqvistin kantaa.\n\nLäheistä sukua näille A:n tunnehaaveiluille on hänen uskonnollinen\nkatsomuksensa. Joskin hän vieroi virallista kristillisyyttä -- vaikka\nolikin papiksi vihitty -- hän toiselta puolen on muutamissa teoksissaan\nihmeteltävän liikuttavasti esittänyt tosihurskauden ja hartauden\nhyveitä. Sellaisia hehkuvan yleviä ajatuksia tapaa esim. pikkuteelmissä\n\"Elämän apu\", \"Ihmisen turva\", \"Terveyden evankeliumi\". \"Työn kunnia\"\non ihana uskonnollinen hymni, ja idyllinen kansannovelli \"Kappeli\"\nesittää uskonintoisen nuoren papin siunauksellista työtä\nluonnonihanassa saaristoseurakunnassa.\n\nTähän välittömään lapsenuskoon liittyy yksinkertaisen maalaiskansan\nihantelu. Itse oli Almqvist nuorena etsinyt \"ihannoidusta\ntalonpoikaiselämästä\" sopivinta elämänmuotoa, vaikkei hänen levoton\nhenkensä siinä kauan viihtynyt. Hänen kansankuvailunsa panevat\najattelemaan eräitä myöhemmän ajan ilmiöitä, esim. _Björnsonin_\nnorjalaisia novelleja. Almqvistin kansannovelleissa on sama\ntodellisuudentaju kuin myöhemmän realismin tuotteissa, mutta\nrunollisuutta kannattaa mystillinen tai fantastinen pohjasävel, joka\nliittää lukijan näkymättömin sitein metsäkuvaukseen \"Grimstahamnin\nuudistalossa\" tai jännittävään tarinaan \"Skällnoran myllyssä\". --\nKeskiluokan ajatuskantaa valaistaan tukholmalaisen porvarisneidon\nsirona kirjevaihtona Araminta May-novellissa ja Kustaa III:n hovipiirin\noopperamaista, onttoa eleganssia jo mainitussa \"Kuningattaren\nhohtokivikoristeessa\".\n\nKertoilevankin runouden alalla Almqvist osoitti suurta kykyä, kuten\n\"Artturin metsästys\" nimisessä keskiajan-aiheisessa ritarieepoksessa\ntai nuubialaista satua käsittelevässä Schemsel-Nihar'issa.\n\nNäytelmärunouteen oli Almqvistilla suuret psykologiset edellytykset,\njos hänen näytelmänsä vain soveltuisivat näyttämölle. Fosforistien\npäämies Atterbom ihaili Signora Lunaa, Runeberg kirjoitti ylistelevän\narvostelun Ramido Marinescosta. Kaunis lyyrillinen satunäytelmä on\n\"Ipsaran joutsenluola\", ylevä kristinuskon ylistely \"Tadmorin\nIsidoros\".\n\nKäytännöllisempään suuntaan kääntyi Almqvistin tuotanto, kun hän v.\n1839 oli saanut Amorinan ja \"Käy laatuun\" (Det går an) novellinsa\npainetuiksi. Romaanikirjallisuuden alalta hän nyt heittäytyi\nsanomalehdistössä kynäsodan tuoksinaan, jossa sai kestää monta kovaa\niskua. Entistä kiihkeämmin hän vaati uudistuksia kirkon ja yhteiskunnan\noloissa, kuten on jo huomautettu. Vapaamielisistä sanomalehdistä\nAftonbladet ja Dagligt Allehanda, jotka ennen olivat häntä\nvastustelleet hänen haaveilevan romanttisuutensa tähden, hän nyt sai\näänitorvet uudistustuumilleen, erottuaan rehtorintoimestaan. Hän\nkirjoitteli ahkeraan opetuskysymyksistä, harrastaen yksilöllisyyden\nkehittämistä sekä välitöntä suhdetta oppilasten ja opettajain kesken.\nYhteiskunnallisia ongelmia valaisi teos \"Ruotsalaisen köyhyyden\nmerkityksestä\", joka sisältää erinomaisia huomioita ruotsalaisesta\nkansallisluonteesta. Rikollisten parantamista lempeillä\nkasvatuskeinoilla hän tarkoitti teoksellaan \"Rikollisten kohtelusta\".\nLisäksi hän kirjoitteli kansanedustuksen parantamisesta,\nraittiuskysymyksestä, ja etenkin naisasiasta. Huomattavin\nyhteiskunnallinen reformikirja on sosialismiin vivahtava teos\n\"Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet\", jonka Almqvist julkaisi v.\n1850, vuotta ennen maastakarkaamistaan. Monet muut kaunokirjalliset ja\nyhteiskunnalliset teokset -- Almqvist on julkaissut kaikkiaan noin 150\nnidettä -- on tässä suppeassa yleiskatsauksessa sivuutettava.\n\nSuurimman melun nosti Almqvistia vastaan hänen kantansa\navioliittokysymyksessä. Edellä on jo viitattu niihin jyrkkiin\nmielipiteisiin, jotka ilmenevät Amorinassa. Kun tämä vihdoin saatiin\npainetuksi, ei se enää herättänyt erikoisempaa huomiota. Sitä\nsuuremmaksi nousi myrsky, kun A. samana vuonna (1839) julkaisi nyt\nsuomennetun tendenssinovellinsa.\n\nOppineiden kesken on paljon väitelty siitä, mikä sai Almqvistin\nyhtäkkiä sotajalalle säännösteltyä avioliittoa vastaan. Toiselta puolen\non siihen pääsyyksi mainittu Almqvistin katkerat elämänkokemukset\nvanhempainsa ja omasta avioliitosta. Vanhemmat, kuten jo on\nhuomautettu, olivat luonteeltaan ja harrastuksiltaan täydellisiä\nvastakohtia. Omasta avioliitostaan on A. monessa kohden ilmaissut\npettymyksensä, vaikka hän hyväsävyisenä perheenisänä ei sitä vaimolleen\ntositeossa osoittanut. Kun ensimäinen onnenhuumaus Vermlannin\nuudismajassa oli häipynyt, huomasi Almqvist yhä enemmän, kuinka vähän\nhänen vaimonsa kykeni hänen mystillistä aate-elämäänsä ymmärtämään.\nVaimo taasen; joka oli suhteellisesti lahjakas, mutta ei osannut\nmuodostaa kotiansa viehättäväksi, vetäytyi raskasmielisenä kuoreensa.\nTästä johtui, että Almqvist useinkin lähti pitkille matkoille halki\nRuotsin maakuntien, joilta retkiltä hän tuotannolleen ammensi rikkaita\nvaikutteita, taikka lähetti perheensä maalle lepäämään. Näin oli\nolemassa juopa puolisojen välillä, josta A. ei syytä yksin vaimoaan.\nAvioliitosta puuttui se \"sydämellinen rakkaus ja henkinen sopusointu\",\njoka -- tarvitsematta ulkonaista sidettä tai kaavaa -- Almqvistin\nmielestä yksin voi tehdä avioliiton onnelliseksi. Sentähden hän myös\njyrkästi tuomitsi sellaiset avioliitot, jotka eivät perustu rakkauteen.\nJo nuoruudenteoksessaan Parjumouf hän lausui nämä ankarat sanat:\n\"Hirtetään setelinväärentäjät -- mutta se, joka tuhansista muista\nsyistä, muttei rakkaudesta, yhdistyy henkilöön jota ei rakasta, ja\nsiten muodostaa kelvottoman kotoisen piirin -- eikö hän tee rikosta,\njonka oma suuruus ja jonka arvaamattomat seuraukset nyky- ja\njälkimaailmaan levittävät paljon kauheampia onnettomuuksia kuin\nmiljoonain setelien väärentäminen?\"\n\nToiselta puolen on johdettu Almqvistin avioliittokauhu kirjallisista\nvaikutteista. Yleensä katsottiin 1700-luvulla ja 1800-luvun\nalkupuolella rakkauden vaatimusta avioliiton solmimiseen ylemmissä\nsäädyissä vähemmän tärkeäksi. Rahalliset näkökohdat useimmin asian\nratkaisivat. Englannin kaunokirjailijat olivat jo kauan saarnanneet\nvaimon käytännöllistä riippumattomuutta avioliiton omaisuusyhteydestä\nsekä hänen oikeuttaan omintakeiseen työhön ja kasvatukseen;\nranskalaiset taas, kuten _George Sand_, painostivat eroottisen tunteen\noikeutusta virallisten avioliittositeiden edellä. _Rousseaun_ \"La\nnouvelle Héloïse\" ja _Goethen_ \"Die Wahlverwandschaften\" lienevät\njossakin määrin olleet Almqvistille tienviittana. Englantilainen\nkäytännöllinen katsantokanta kuvastuu Fr. Bremerillä, eroottinen\ntunteenpuhtauden vaatimus Almqvistilla. Ehkä vielä enemmän\nvaikutti Almqvistiin Ranskan sosialistinen (saint-simonilainen)\navioliitonpohdinta, joka muun muassa sai aikaan, että hän novellinsa\npäähenkilöt valitsi aliluokan piiristä, sillä painostaen\nriitakysymyksen koskevan koko yhteiskuntaa.\n\nDet går an-novellissa Almqvist esittää aliupseeri Albertin, joka\nMälarin-laivassa on matkalla sisämaahan, eräitä maatiloja tarkastamaan,\nja lasimestarintyttären Sara Videbeckin, joka samassa laivassa on\nkotimatkalla Lidköpingiin, missä hän, äidin ollessa rappiolla, johtaa\nisä-vainajan lasiliikettä. Laivalla tehty tuttavuus johtaa siihen, että\nnuoret yhteisissä maalaisvaunuissa tekevät matkan Lidköpingiin.\nArkaluontoisista tilanteista selviytyy Sara tahdikkaasti, kunnes\nlopulta matkatoverit toisiinsa kiintyneinä päättävät siirtyä asumaan\nsaman katon alle. Mutta ei laillisesti vihittynä parina, vaan niin\nkauaksi kuin rakkautta riittää. Tämän on Sara matkalla Albertille\nselvittänyt, vedoten vanhempainsa onnettomaan avioliittoon, jossa isä\non juonut kaiken omaisuuden ja äitikin lopulta langennut juoppouteen.\nSiksi Sara myös tahtoo että vaimon pitää yksin hallita omaisuuttaan.\n\nTällä n.s. vapaan rakkauden julistuksella ei Almqvist kuitenkaan\ntahtonut puolustaa tilapäisten, höllien siteiden solmimista. Siitä hän\npäinvastoin varoittaa monessa kohdin, esim. \"Eurooppalaisen\ntyytymättömyyden perusteissa\", jonka ensi luku käsittelee\navioliittokysymystä. Hän vain tahtoo sanoa, että yksistään se\navioliitto on todellisesti hyväksyttävä, jossa vallitsee äsken\nmainittu \"henkinen sopusointu\". Sen solmimisessa ei kirkollinen tai\nsiviili-vihintä anna avioliitolle pyhyyden arvoa, koska se kuitenkin\nasiain vaatiessa on purettavissa. Mitä lapsiin tulee, siirtyvät ne\nAlmqvistin mukaan yksinomaan äidin holhouksen varaan, kun taaskin mies\nmaksakoon osuutensa valtion \"lastenvakuutusrahastoon\" kasvatusta\nvarten.\n\nTällaiset mielipiteet, koulunjohtajan esiintuomina, herättivät\nluonnollisesti suuttumuksen myrskyn. Ei ymmärretty eikä tahdottu\nymmärtää, että Almqvist teoksellaan tahtoi korottaa avioliittokäsitteen\narvoa eikä vetää sitä lokaan. Kirjoituksia ja lentolehtiä sinkoili\ntuhkatiheään. Kun harvat uskalsivat puolustaa noin muka epäsiveellisiä\najatuksia, ryhtyi Almqvist itse eri salanimillä kantaansa selvittämään\n-- tapa, jota hän muutenkin ovelasti osasi käyttää. Huomattavimmat\nvastustajat Almqvist sai kirjailijaystävistään J.V. Snellmanista ja\nAugust Blanchesta. Selostan tässä lyhyesti heidän vastakirjoituksiansa\n(O. Sylwánin mukaan).\n\n_J.V. Snellman_ julkaisi v. 1840 \"Tauluna elämästä\" Almqvistin\nnovelliin jatkon, joka oli painoasultaan tämän kaltainen ja muuten\nterävästi jäljitteli sen kirjoitustapaa Almqvistin suureksi harmiksi.\nToiminta on siirretty noin kymmenen vuotta myöhemmäksi. Albert\nkersantti on omilla opinnoillaan ylennyt luutnantiksi, hyljännyt Sara\nVidebeckin ja siirtynyt Tukholmaan. Sara ei tahtoisi hänestä luopua,\nmutta ei myöskään luovuta isälle lapsia. Tukholmassa Albert ihastuu\nneiti Celestineen, jolla on avioliitosta sama käsitys kuin Saralla, ja\nhe rakentavat vapaan avioliiton. Albert on eronnut sotapalveluksesta\nja elättää aluksi molempia muotokuvien maalauksella. Mutta\nomantunnonvaivat Saraan nähden, epäluulo Celestinen uskottomuudesta ja\ntaloudelliset huolet tekevät Albertin elämän onnettomaksi. Silloin hän\ntapaa kerjäläispojan, jonka huomaa omaksi pojakseen Saran kanssa.\nEpätoivoisena hän viimeisillä rahoillaan lähettää pojan leipurinoppiin\nja itse hukuttautuu Norrströmin virtaan. --\n\nSnellmanin vastauksessa on huomattava mielikuvituksen lento, jota ei\nodottaisi abstraktiselta filosofilta, jäljittelyn sattuva kärkevyys\nsekä hieno ja syvä ironia. Almqvist puolestaan närkästyi siinä määrin\nSnellmanin salanimiseen \"Jatkoon\", että hän Aftonbladetiin otetussa\nvastineessaan syytti tätä \"petoksesta\" ja \"rahakeinottelusta\". Välit\nrikkoontuivat, mutta paranivat myöhemmin. Toisena Almqvistin\nvastustajista esiintyi tunnettu kaunokirjailija _August Blanche_. Hän\njulkaisi vielä uuden jatkon Snellmanin teokseen nimellä: \"Sara\nVidebeck. Taulu elämästä. Jatkoa novelliin Det går an N:o 1 ja Det går\nan N:o 2\". -- Albert onkin pelastunut virrasta ja ruvennut\nnäyttelijäksi. Matkoillaan hän Lidköpingissä tapaa sekä Saran että\nCelestinen, kummankin uusiin seikkailuihin antautuneina, samoin kuin\nitsekin oli tehnyt. Nyt esiintyy ennenmainittu leipurinoppilas,\nvarastaa Albertin lompakon ja joutuu vankeuteen, jolloin vasta\nAlbertille selviää, että varas on hänen ja Saran poika. Tarinan lopuksi\nAlbert hukuttautuu Venneriin neljän rakastajattarensa kanssa -- kaksi\non tullut lisää! Vainajain lapset päättävät Lidköpingin pappi ja\npormestari lähettää kasvatettaviksi -- Tukholman Nya elementarskolaan,\nsiis Almqvistin opistoon! -- Vaikka Blanchen esitys yleensä on karkea\nja liioiteltu, on siinä sattuviakin piirteitä, esim. Amorinan\nloppukohtausta ivallisesti mukaileva hukuttautumisnäytelmä.\n\nMainitut kaksi hyökkäystä olivat liberaalisen puolueen huomattavimmat.\nKun Almqvist puolustautui omana arvostelijanaan ja sai puolelleen\nEos-lehden toimittajan, Lenströmin, jatkoi Snellman itsepäisesti\narvostelua Freja-lehdessä, jonka toimittaja oli Blanche. Tällöin\nAlmqvist iski myrkyllisin nuolin Blanchen persoonalliseen maineeseen,\njosta johtui pitkä ja Almqvistille vähemmän kunniakas riitajuttu.\n\nMutta myöskin uusromantiikan leiristä käytiin Almqvistin kimppuun.\nUpsalan professori _Palmblad_, entinen akateemisen koulun vastustaja,\notti Almqvistin koko tuotannon arvostelun alaiseksi ja antoi\nAlmqvistille neuvon jättää yhteiskunnallisen kaunokirjailunsa ja\njälleen \"runovaunuissaan\" kohota \"runouden valoisimpiin ja\nsinitaivahisiin avaruuksiin\". Palmblad muun muassa kertoo \"herra Hugon\nakatemiassa\" toimeenpannusta kilpailusta Det går an-kirjan\nvastustamiseksi, jolloin pääpalkinnon sai herra Hugon sisar, neiti\nEleonora, joka tiesi kertoa Saran lopulta -- hurskaan kirkkoherra\nCarlssonin käännyttämänä -- suostuneen lailliseen avioliittoon Albertin\nkanssa.\n\nMonet muut vastaväitteet -- niiden joukossa suomalaisen ylioppilaan _Z.\nCajanderin_ (Sakari Sakarinpojan) -- on tässä sivuutettava.\nMainittakoon vain, että Almqvistin teos antoi aihetta useihin\navioliittoa pohtiviin kaunokirjallisiin teelmiin, kuten Sophie von\nKnorringin kuuluisaan \"Torppariin\".\n\nMikä sitten oli Almqvistin tarkoitus tendenssinovellillaan, jota hän ei\ntahtonut siksi tunnustaa? Siitä ovat tutkijat häntä eri tavoin\narvostelleet. Niinkuin moni lausunto teoksessa \"Eurooppalaisen\ntyytymättömyyden perusteet\" osoittaa, ei hän ainakaan tarkoittanut\nkaikenlaisten löyhien hetkenliittojen perustamista, kuten monet hänet\nkäsittivät. Päinvastoin hän tahtoi avioliiton korotettavaksi\nkorkeammalle tasolle henkisen harmonian vaatimuksellaan. Kuinka\ntämmöinen teoria, sitä seuraavine ristiriitoineen lastenkasvatukseen\ny.m. nähden, oli käytännössä toteutettavissa, siihen ei Almqvist\nkyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Otettakoon kuitenkin tähän\nhänen avioliittosysteeminsä pääkohdat äskenmainitun yhteiskunnallisen\nteoksen perusteella (J. Mortensenin mukaan): 1) avioliitto on\nsolmittava rakkaudesta, ei ulkonaisista, taloudellisista tai yksinomaan\nlihallisista syistä; 2) puolisot eivät saa sitoa toisiaan vihkimisellä,\nvoidakseen erota, valtion tai kirkon asiaan sekaantumatta, jos liitto\nosoittautuisi epätyydyttäväksi; 3) he eivät saa taloudellisesti riippua\ntoisistaan, vaan elättäkööt kukin itsensä; 4) äiti omistaa ja kasvattaa\nlapsen, joka myös hänen omaisuutensa perii. Tämänlaatuisia\nperiaatteita, joista Almqvistin aikalaiset niin suuresti pahastuivat,\non myöhemmin, 1880-luvun realistisessa kirjallisuudessa, totuttu\nnäkemään paljon räikeämmässä muodossa, jonkatähden nykyajan lukijaan\nAlmqvistin esitys vaikuttaa verraten vaarattomalta.\n\nTaiteelliselta kannalta Det går an-novellilla on suhteellisesti korkea\narvo; se on Almqvistin paraimpia. Luonteenkuvaukset ovat sattuvia ja\npaikallisväritys oivallinen. Albert edustaa järkevää ja käytännöllistä\nporvarissäätyä, jonka elämänkäsityksessä on monta jaloa piirrettä. Sara\ntaas on tyypillinen pikkukaupungin \"mamsseli\", katsantokannaltaan ahdas\nja pikkumainen, mutta sannalla hienotunteinen, säästeliäs, rehellinen\nja kelpo tyttö. Hänen vastahakoisuutensa laillistettuun avioliittoon on\nkyllin perusteltu synkkien kotiolojen kuvailulla. Sovinnaista\navioliittoa vierovat mielipiteet astuvat näkyviin vain kylmästi\nharkitsevista puheista. Harvoin tunne-elämä pääsee valloilleen, mutta\nsilloin hän voi esiintyä naisellisen vienonakin. Muuten käyttää\nAlmqvist, siirtyen arkimaisesta runollisuuteen, usein hienoa ironiaa ja\nhymyilevää huumoria, joka antaa teokselle taiteellisen leiman.\n\nAlmqvistin esteettiset ansiot J.V. Snellmankin tunnusti, kuten näkyy\nhänen v. 1842 Frejassa julkaisemastaan Gabrièle Mimanso romaanin\narvostelusta. Hän sanoo: \"joka sivulla tuntee mestarin käden ja\nsiveltimen, värit niin vaihtelevat ja loisteliaat, kuin ainoastaan hän\nne ymmärtää valmistaa, puolihämyt niin viehkeät ja kirmakat, jotka\nyksin hän niin viisaasti voi jaella ja arvioida\". Mutta tästäkin\nkirjasta hän sanoo puuttuvan \"sisäistä totuutta\", joten \"sen laskee\nkädestään kylmästi ihaillen tekijää, lämpiämättä tapauksille tai\nhenkilöille\".\n\nMuutenkin Suomessa, aivan toisin kuin Ruotsissa, Almqvistilla on aina\nollut ihastuneita lukijoita. Nuorison ihailun häntä kohtaan tulkitsee\nkaunosielu _Fredrik Cygnaeus_ kyhäelmässään Literaturens varg i Veum:\n\"Ensi hetkestä, jolloin tämä kirjallisuuden satakäsivartinen Briareus\nsuurisuuntaisena esiintyi, sinkosi hänen neronsa tuotteista sähkökipinä\nkaikkiin nuoriin sydämiin, jotka täällä joutuivat niiden kanssa\nkosketuksiin. Ei vielä koskaan ole runoilija nykyaikaisella kielellä\nniin yleisesti, niin nopeasti, niin syvästi tarttunut kaikkiin sielun\nsoittimiin kuin Almqvistin mahtava henki Suomen rajojen sisäpuolella.\"\n\nNerokkaimman puolustajansa Almqvist sai _J.L. Runebergistä_. Jo\nTörnrosens bok-sarjan ensimäisten osien ilmestyessä hän erilaisesta\nmaailmankäsityksestään huolimatta asetti Almqvistin tavattoman\nkorkealle. Mutta he yhtyivät yhdessä kohden: että kunkin todellisen\nrunotuotteen tuli hersyä välittömästä sieluninnoituksesta. Hän oli\nvalmis asettamaan Almqvistin Ruotsin kaikkien aikojen kaikkien\nrunoilijain yläpuolelle, etenkin draamallisena kirjailijana. Kun muiden\nrunoilijain tuotteet, näytelmätkin, kulkivat lyyrilliseen suuntaan, oli\nAlmqvistin laita toinen. \"Kaikki on hänellä eloa, liikuntaa,\nluonnehikkuutta, ja muutamilla harvoilla, mutta kirkkailla\nsiveltimenvedoilla hän piirtää kuvan, ulkoisen tai sisäisen, ja\nkiiruhtaa toiseen. Kekseliäisyydessä -- se on yleisesti tunnustettua --\nei hänellä ole vertaistaan Ruotsin kirjallisuudessa.\" Kun Almqvistissa\noli moitittu elämän varjopuolien esittämistä, epätaiteellista ja\neriskummaista kielenkäyttöä, vastasi Runeberg: \"Ei mikään voi olla\nväärempää. Sommitteluissaan hän kaikkialla ilmaisee terävintä\ntaiteilijakatsetta, ei koskaan kadota kokonaisuuden näkemystä, kuinka\nrikkaana se levinneekin... Hänen runoilussaan on sentähden, sen\nluonteen ja ulkoasun todellisuudentajusta huolimatta, samalla jotakin\ntaivahisen hienoa ja haaveilevaa, jotakin tuulikanteleen kirkkaista,\nmutta henkevistä sävelistä.\" Runeberg silti huomauttaa heikkouksiakin\neräissä mainitun teoksen osissa, esim. yleiskuvailun epävarmuutta ja\nhenkilökuvien puuttuvaa havainnollisuutta \"Metsästyslinna\" novellissa.\nSattuvimmin hän lienee ilmilausunut Almqvistin runouden mystillisen\nperussävyn seuraavassa \"Naarashirvi\" (Hinden) novellia koskevassa\nvertauskuvassaan: \"Jos tahtoisi kokonaisuutta johonkin verrata, niin\nsitä voisi verrata syvään, aavistukselliseen metsään, jonka halki\nkulkee, usein kävelyn vaivaamana, mutta kaikkialla ikäänkuin\nnäkymättömäin henkien ympäröimänä. Häiriintyy, havahtuu, hymyilee.\nMutta tuokion kuluttua on jälleen haltioitunut ja odottaa sykkivin\nsydämin ilmestystä.\"\n\nRunebergin _puoliso_, joka yleensä ei taipunut miehensä\nAlmqvist-ihailuun, on kirjailijana historiallisissa romaaneissaan\ntietämättään saanut häneltä syviä vaikutteita tyyliin ja kuvakieleen\nnähden. Vielä suuremmassa määrässä tämä huomataan _Z. Topeliuksen_\nnuoruudentuotteissa. Itse hän tunnustaakin tämän ihastuksensa seuraavin\nsanoin (Svea-kalenterissa 1892): \"Hän (Almqvist) ilmestyi kuin kuusta.\nEnsimäinen vaikute oli ihmettely, toinen kysyvä epävarmuus, kolmas\nihailu, joka useimmissa nuorissa pian yltyi ihastukseksi. Ei ollut\nkoskaan luettu moista. Tyylin rohkeus ja omaperäisyys, sisällyksen\nmystillinen runous, jossa hentoisin romantiikka vuorotteli\nkisailevan, joskus verisen satiirin kanssa, kaikki lumosi kuin jokin\nunennäön kaltainen.\" Topeliuksen aikaisemmista runoista varsinkin\n\"20-vuotiaana\" ja \"Valdemarin salaisuus\" innoituksen välittömyydessä\nja tunteen intohimoisessa kiihkeydessä vetävät vertoja Almqvistin\ntunne-\"hymistyksille\". Mutta varsinkin Topeliuksen historiallisissa\nromaaneissa, \"Talvi-iltain tarinoissa\" ja \"Välskärin kertomuksissa\"\nhuomaa Almqvistin vaikutusta. Ei niin ettei Topelius itsenäisesti olisi\nkeksinyt ja kehittänyt aiheitansa. Mutta yhteisiä kosketuskohtia on\nesim. salaperäisyyden tavoittelu, kertomuksen keskeyttäminen tekijän\nmielipiteen selvittelyillä sekä yliluonnollisten voimien käyttäminen\ntoimintaan vaikuttavina. Almqvistiin viittaa myös välskärin ja hänen\nyliskamaripiirinsä käyttäminen kertomuksen kehyksenä samoin kuin Hugo\nLöwenstjernan perhepiirin Almqvistin \"Metsästyslinnassa\".\n\n\"Det går an\"-kysymyksen pohdintaan on Topelius tavallaan ottanut osaa\nnovellissaan \"Suomen herttuatar\", jossa hän on esittänyt Eva Merthenin\nkohtalon niin, kuin voisi sellainen joskus \"käydä laatuun\".\nNuoruudessaan Topelius innokkaasti harrasti Almqvistin edistysmielisiä\naatteita, vaikka hän vanhemmiten jonkin verran vieraantui hänen\nyhteiskuntaa myllertävistä tuumistaan. Kauniin todistuksen Almqvistin\noikeamielisestä arvioinnista on Topelius antanut lehdessään Helsingfors\nTidningar v. 1843: \"Hänen maansa ja hänen aikalaisensa eivät ymmärrä\nhäntä ja parjaavat hänessä eroa tekemättä oikeata ja väärää... Mutta\nseikka, jonka moni tietäjäkatse jo varmuudella ennustaa, on semmoinen,\nettä yhden tai korkeintaan kahden ihmisiän kuluttua, kun tuskin kukaan\nmuistanee nyt pöyhkeästi rehentelevää kynäsotaa, saatikka niiden nimiä,\njotka ovat sitä käyneet... silloin Almqvistin teoksia luetaan niin\nkaukana kuin Ruotsin kieltä puhutaan, ehkäpä hyvän matkaa kauempanakin,\nja harvoja nimiä Ruotsin kirjallisuudessa on jälkimaailma asettava\ntämän rinnalle.\"\n\nTähän Topeliuksen ennustukseen saatamme lopettaa. Paljon kauniita\nsuurmiestemme arvosteluita -- mainittakoon niistä etenkin Fredrik\nCygnaeuksen ja Lars Stenbäckin kirjoittamat [ks. _A.H. Bergholmin_\n\"Studier öfver C.J.L. Almqvist\"] -- voitaisiin lisätä, mutta pääasia\non todeta, että Almqvist-arvostelu tällä puolen Pohjanlahtea kaiken\naikaa on pysynyt järkevämmällä ja ymmärtävämmällä tasolla kuin\nRuotsissa. Vasta 1870-luvulla ilmestyi Ruotsissa kaksi arvokasta\nAlmqvist-elämäkertaa (_Ahnfellin ja Lysanderin_), ja myöhemmän ajan\ntutkimus (_Ellen Key, Sylwán, Mortensen, Ruben Berg_) on myöntänyt\nAlmqvistille kirjallishistoriallisen kunnian olla Ruotsin rikkaimpia\nkirjailijaneroja. Tosin Suomessakin Almqvistin myrkytysjuttu ja\näkillinen maastapako herättivät aikoinaan hänen ihailijoissaan syvää\nsurua, mutta arvostelu pysyi sittekin säädyllisyyden rajoissa. Kun\nRunebergiltä kerran kysyttiin hänen kantaansa Almqvistin vaarallisiin\nmielipiteihin nähden, vastasi hän sattuvasti: \"ne eivät ole\nkapalolapsia varten\". Ja kun Runeberg ainoalta Ruotsin-matkaltansa\npalatessaan v. 1851, jolloin hän surukseen ei enää saanut Almqvistia\ntavata, kohtasi Topeliuksen syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa,\nmainitsi tämä ohimennen Almqvistin nimen; silloin Runeberg värähtelevin\näänin tarttui hänen käsivarteensa ja lausui nämä merkilliset sanat:\n\"Näetkös, kun Herramme soittaa kauniin sävelmän, ei hän välitä, vaikka\nvalitsisi särkyneen viulun.\" Kun Topelius myöhemmin kerran oli\nRunebergin vieraana Porvoossa, tuli Almqvistin pako Ruotsista puheeksi.\nTopelius kertoi tämän jälkeen kääntäneensä työhuoneessaan riippuvan\nAlmqvistin kuvan seinää vasten. Siihen Runeberg lyhyesti huomautti:\n\"Käännä sinä se jälleen oikeaan asentoon!\" Huolimatta Almqvistin elämän\nrikkinäisistä puolista, ei Runeberg siis lakannut pitämästä häntä\nRuotsin kirjallisuuden verrattomana mestarina. Samoin uudempi\nkirjallisuustutkimus on kääntänyt Almqvistin kuvan jälleen oikeaan\nasentoonsa ja myöntänyt hänelle sen leimuavan neron arvon, jota hänen\naikalaisensa Ruotsissa eivät tahtoneet hänelle tunnustaa.\n\nTässä tarjotaan nyt suomalaiselle yleisölle lähes 80 vuotta ruotsiksi\nilmestymisensä jälkeen ensimäinen suomennos Almqvistin kuuluisasta\navioliittonovellista Det går an. Jo 1840-luvulla Aug. Ahlqvist julkaisi\npari Almqvistin kansannovellia suomeksi, mutta senjälkeen on hänen\nteoksistaan tietääkseni vain pari pienempää suomennettu. On nyt valittu\njuuri tämä teos, koska sen aikoinaan herättämä huomio lienee\nverrattavissa vain 1880-luvun kynäkiistaan Henrik Ibsenin\navioliittodraamoista. Johdannossa olen ottanut varteen huomatuimmat\ntutkimukset Almqvistista sekä saanut arvokkaita huomautuksia prof.\n_Yrjö Hirniltä_ ja toht. _A.H. Bergholmilta_, jotka ovat lukeneet\nkäsikirjoitukseni ja joille täten lausun syvän kiitollisuuteni.\nKustantajan toimesta käännätetään edelleen muitakin suuren runoilijan\nhengentuotteita.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\n\n\nKäy laatuun.\n\nViikon vaiheet.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\n    Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei,\n    talonpoikaistyttö ei lainkaan -- muttei myöskään oikein\n    parempaa säätyä.\n\nKauniina torstaiaamuna heinäkuussa virtaili paljon kansaa ohi\nRitariholman kirkon Tukholmassa ja riensi Kamarioikeuden ja\nValtiokonttorin välistä mäkeä alas ehtiäkseen ajoissa Mälarin rantaan,\njossa höyrylaivat olivat. Kaikki kiiruhtivat \"Yngve Freyn\" laiturille\nja soluivat nopeasti porraslavan yli, sillä lähdön hetki oli jo lyönyt\nja laivan kapteeni komensi \"vieraat laivasta pois!\"\n\nVieraat sanoivat sentähden lyhyehköt jäähyväiset lähteville ystävilleen\nja palasivat rannalle. Porraslava vedettiin ylös ja laiva lähti\nliikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua se oli jo kaukana vesillä.\n\n\"Turhaan! Liika myöhään, hyvä rouva!\" jupisi ilvehtien yksi ja toinen\nmatkustaja hampaitten kolosta, kun muuan iäkäs rouvashenkilö nyt\nlaskeutui alas Ritariholman rantaan ja nenäliinaa huiskuttaen sekä\nkiihkeästi viittoen ilmaisi olevansa matkustaja, jonka piti päästä\nmukaan. Ei ollut purjevenettä rannassa saatavilla, ja laiva itse oli\nehtinyt suoraan Owensin kohdalle, -- niin, jopa se nuolen nopeudella\nliiti Linnansairaalan sivutse.\n\nKuitenkin herätti eräänlaista, joskin äkkiä haihtuvaa mielenliikutusta\nmatkustajissa, kun he kuulivat etukannelta nuoren matkustajattaren pari\nkertaa huudahtavan puoliääneen: \"Täti! Täti!\" Ollen häpeissään hän ei\nnäyttänyt tahtovan ääneensä huutaa, mutta kuitenkin saattoi ymmärtää\nhänen ikävällä tavalla joutuneen erilleen sukulaisestaan, arvatenkin\nlukuunotetusta ja hänelle tärkeästä matkaseurasta.\n\nMutta ollaanpa usein niin itsekkäitä, että unohdetaan lähimmäisensä; ja\nihmiset, jotka ovat ostaneet matkalipun salonkiin ja peräkannelle,\neivät liioin ota selkoa siitä, mitä tapahtuu rahvaalle tuolla\netukannella ja sen katoksen alla. \"Paremmat\" matkustajat olivat tällä\nkertaa vanhahkoja herrasmiehiä, miltei kaikki ikävännäköisiä. Heidän\nseurassaan olivat rouvat ja lapset, eivät juuri kaikkein nuorinta\nlajia, mutta sillä hoilakalla ikäasteella, jolloin naiivisuus on\nhaipunut, tunteen ja järjen vielä ehtimättä sijalle astua. Kaikki\nsellaiset ihmiset ovat ylen itsekkäitä, ja varsin ymmärrettävistä\nsyistä. Nuo hyvin kasvatetut lapset ovat tavallisesti niin\nkykenemättömiä tulemaan toimeen omin päin, että he joka hetki huutavat\napua: milloin on kengännauha höltynyt, milloin hansikas pudonnut\njärveen, milloin he ovat nälissään, milloin janoissaan, ja koko maailma\non heistä epäkunnossa. Heidän äideillään on siis heistä paljon\nrasitusta, paitsi kaikkea sitä vaivaa mikä heillä pakostakin on omasta\nruumiistansa, päästäkseen ylös ja alas ahtaissa höyrylaivaportaissa; ja\nperheenisät taasen koettavat kyllä virkistäytyä nuuskaamalla ja\nsanomalehtiä lukemalla, mutta tämäkään tuskin tuntuu riittävän.\n\nHe eivät voi suurta huomiota kiinnittää muihin, koska heillä on\nkylliksi tekemistä oman itsensä, rouviensa ja lastensa ylläpitämisestä,\nja ennen kaikkea heidän täytyy ylen huolellisesti harkita, mitä\nuskaltaisivat laivassa suuhunsa panna, ettei ruumis raukka menisi aivan\npilalle: kaikki siitä luonnollisesta syystä, että kun sielun puhdas\nilo, joka on ruumiin pahoinvoinnille ja heikkouksille paras lääke,\npuuttuu, on ihminen alinomaa mille tahansa altis ja voi helposti pahoin\nsekä siitä mitä syö että siitä minkä syömättä jättää. Monella laivassa\nolevalla herrasmiehellä oli vielä koleran maininkeja muistissa. Eipä\nsiis ihme, jos itsekukin vain ajatteli itseänsä ja vakain elein, joka\nolisi kelvannut Rooman senaattorille, harkitsi, tuumiskeli, neuvotteli\nja vihdoin, mikäli mahdollista, ratkaisi suunnitelmansa matkan\nruokajärjestykseen ja muihin tähdellisiin seikkoihin nähden.\n\nJos salonkimatkustajain joukosta olisi löytynyt joku nuorehko ja\nnaimaton mieshenkilö, niin tällaisella varmaankin olisi ollut aikaa\ntuntea sääliä etukannella olevaa rouvashenkilö-poloista kohtaan, joka\noli joutunut tädistään erilleen; ainakin hän olisi tähystellyt, minkä\nnäköinen hän oli, ja tiedustanut hänen nimeään.\n\nTällä kertaa ei \"Yngve Freyn\" paremman väen keskuudessa ollut sellaista\nmieshenkilöä tavattavissa. Mutta etukannen matkustajain joukossa oli\npitkä ja komea aliupseeri -- niin, suoraan sanoen, kersantti -- joka,\nrahallisten esteiden tai muiden syiden takia, tällä matkalla ei ollut\nvälittänyt olla enempää kuin kannellakulkija. Ollen siisti ja\nsäädyllinen, hän kuitenkin keskusteli milloin minkin salonkiperheiden\njäsenen kanssa. Häntä ei käsketty pois; sillä hänen viiksensä olivat\ntummat, pystyt ja miltei kauniit; hänen virkatakkinsa -- tshakoo --\nkyllin sievä rouvia miellyttämään, ja eräänlainen olemuksen miehekkyys\nvaikutti, että muuten jäykät ja ylhäiset herrat isät alentuivat\nkeskusteluun henkilön kanssa, joka näytti vaiteliaisuudellaan lupaavan\nolla pysähtymättä aliupseerin arvoon, vaan aikaa myöten nousta, ellei\nkapteenin tai majurin, kumminkin luutnantin asteelle.\n\nNuori, siisti kersantti oli etukannella havainnut neidon, joka oli\njoutunut eroon tädistään, ja hänen huomiotansa herätti, että tämä\nlaivan lähtiessä oli pitänyt päässään sievää valkoista pikku\nkamritsihattua, mutta hetken kuluttua oli irroittanut hatun päästään,\nesiintyen sensijaan silkkihuivi päälaella, kuten \"neitsyillä\" on\ntapana. Kysymyksenalaista oli siis: oliko tämä matkustajatar neiti vai\nneitsy? Ja kummassakin tapauksessa, mistä johtui, että hän oli\nvaihtanut päähinettä?\n\nTuntien harrastusta neitoa kohtaan hänen ensimäisen onnettomuutensa\ntähden alkoi kersantti yhä enemmän oleksia etukannella, jonne hän myös\noikeudenmukaisesti kuului, ja hän herkesi yhä enemmän keskustelemasta\nsalonkihienoston kanssa. Minusta tuntuu, sanoi hän itselleen, että tämä\nkaunis tyttö on neiti -- jostakin maaseudulta arvatenkin -- ja on\nmatkalla kotiin, jonkun vanhemman sukulaisen seuraamana ja suojaamana,\njonka kuitenkin kahvikuppinsa esti ajoissa ennättämästä laivaan. Kun\nnäin sattui, luopui neitonen äkkiä neidin hahmosta, ottamalla hatun\npäästään, jotta hän välttäisi turvatonna matkustamisen sopimattomuuden,\nja panemalla huivin päähänsä, hän sensijaan tekeytyy neitsyeksi,\nsamanlaiseksi kuin nuo muut etukannella olevat, neljä tai viisi\nneitsyttä, jonkajälkeen hän sellaisena voi kulkea, koko Mälaria\nainakin, ilman panettelua, joskin ilman tätiä.\n\nOlipa tuo perusteellista ajattelua tai ei, kersantti kuitenkin\nkiinnitti huomionsa tähän pieneen kohtaukseen. Yhä tuntui hänestä\nratkaisemattomalta, oliko tyttö itsessään parempaa vai huonompaa\nkansaa; hän oli kumminkin aika sievä ja siisti tummansinisessä\nkapottipäähineessään. Hienosta, vaaleanpunaisesta, miltei valkoisesta\nsilkkikankaasta tehty iso silkkihuivi, siellä täällä kulkevine kapeine,\nvihreine raitoineen, jonka hän oli köyttänyt kiinni leuan alle ja\nniskassa kampansa yläpuolella oli aistikkaasti järjestänyt päähineeksi\n-- taikka, kuten muinoin olisi voinut sanoa, hunnuksi -- miellytti\nkersanttia eikä pannut häntä ikävöimään kamritsihattua. Hän meni alas\nkapteenin luo, saadakseen tietoa neidon nimestä. Kun silmäiltiin\nmatkustajaluetteloa, huomattiin hänen olevan nimeltään Sara Videbeck,\nlasimestarintytär Lidköpingistä. Tavattoman seikkaperäinen tiedonanto\nhöyrylaivan matkustajalistassa! Mutta se johtui siitä, että hänellä oli\nmukanaan passi, jota muuten laivassamatkustajat harvoin käyttävät, ja\nettä hänellä oli ollut kylliksi järjestysaistia jättää passinsa\nkapteenille matkan varrella, saadakseen kaikkea mahdollista turvaa.\n\nKersantti istui moniin ajatuksiin vaipuneena alhaalla ruokasalongissa\n-- huomaa: ruokasalongissa -- siinä samassa, jonne etukannen\nmatkustajat, ainakin riittävän rohkeat ja reippaan näköiset, saavat\nruoka-ajoilla tunkeutua. Oli nyt jokseenkin aamiaisen aika tahi saattoi\nhelposti siksi tulla, jos tilasi annoksen. Kersantti ajatteli\nnäinikään. Lasimestarintytär Lidköpingistä -- se on pikkukaupunki,\nkaukana, kaukana Tukholmasta. Neiti, tavallaan, kyllä. Porvarintytär,\nkuitenkin halvinta porvarisluokkaa. Miellyttävä ja merkillinen\nväliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan -- mutta ei\nmyöskään oikein parempaa säätyä. Miksi sellaista oikeastaan on\nkatsottava? Miksi nimitettävä? On jotakin perillepääsemätöntä tässä\nvälilajissa. Katsotaanpas -- \"tuos tänne pihvipaisti!\"\n\nAamiainen oli ovela pysähdys kersantin harhailevissa ja\nselvittämättömissä ajatuksenjuoksuissa. Kun pihvi oli lopetettu, jatkoi\nhän itsekseen: -- Tosiaankin, tuhat tulimmaista, hänhän on juuri kuin\nminäkin. Mikä olen, par exemple, minä miehiäni? En sotamies. Enkä\nupseeri. En huonompaa kansaa, enkä oikein parempaakaan. Annas nähdä --\nperhana -- \"tuos tänne portteria!\"\n\nPortterin juotuaan kersantti nousi, kiersi viiksensä kiemuroihin,\nsylkäisi syvälle vasempaan salonginnurkkaan ja maksoi aamiaisensa. --\nHm! -- hän ajatteli, -- Sara -- Vid-- Vid-- ei ole mitään syönyt\naamulla. Tekeepä mieleni mennä kannelle katsomaan, voiko hänelle puhua\ntaikka tarjota -- voiko hän par exemple syödä --.\n\nKersantin ajatuksenjuoksut, nyt kuten ennenkin hieman harhailevat,\neivät tälläkään kertaa päättyneet, vaan keskeytyivät pysähdykseen.\nSaappaat tarkastettiin ja huomattiin kiiltäviksi, virkatakki puhtaaksi\nharjatuksi ja mallikelpoiseksi. Tehden kaksi kimmoista harppausta\nportaita ylös oli nuori, \"rento\" sotilas pian taas kannella, katsoi\nympärilleen ja tähtäili laivan keulavannasta.\n\nEnsimäiseksi hänen silmänsä siellä äkkäsivät ryhmän taalalaistyttöjä\nseisomassa ennenmainittujen neljän tai viiden neitsyen edessä, joiden\nkeskellä hieno pää myöskin pysyttelihe, sekä viimeksi pari pikistä\nkoneenkäyttäjää. Kersantti lähestyi. Hän kuuli taalattarien\nkaupittelevan jouhisormuksia, mustia, valkoisia, vihreitä, punaisia,\nnimet ja muistosanat niihin taidokkaasti kiedottuina. Ne tahtoivat\nneitosia ostamaan, mutta neidot olivat tylyjä ja tinkivät. Sen neidon,\njolla oli helakka päähine, ei kersantti kuullut juuri tinkivän, mutta\nhän näki tämän suurella tarkkuudella valitsevan jouhisormuksista ja\nvihdoin kiintyvän sileään, mustan ja valkoisen kirjavaan, ilman\nmuistokirjoitusta. Taalalaistyttö sanoi hintansa, kuusi killinkiä.\nHieno pää nyökkäsi hyväksyvästi, jonkajälkeen pieni kukkaro -- pussi,\nkudottu vihreästä silkistä -- otettiin kapotista, ja hopearaha\nnäyttäytyi kädessä, leväten aika sievästi hansikkaalla, couleur de\nlilas. Hopearaha oli Ruotsin pienintä lajia, kaksitoista killinkiä.\n\"Voitko antaa mulle takaisin kuusi killinkiä tästä tällaisesta?\" sanoi\nmiellyttävä ääni murtaen kauniimmanlaatuiseen länsigötalais-tapaan\nääntämällä r:n hieman sorahdellen. \"Kuusi killinkiä pientä rahaa?\"\nvastasi taalalaistyttö; \"voi, hyvä neitsy, sitä minulla kyllä ei ole,\nmutta osta samalla kaksi sormusta minulta, niin maksaa tasan\nkaksitoista killinkiä. Osta! Osta!\"\n\n\"Ei toki, ei!\" kuului ääni sievästä päästä. Kersantti, joka seisoi\ntakana ja näki vain niskan, ei saanut muuta todistetta siihen että\nvastaus tuli häneltä, kuin että pää kumartui vähäisen eteenpäin.\n\nKersantti astui nyt hilpeästi esiin ja sanoi: \"Sallikaa, neiti Vid--\"\nhän pidättäysi -- \"sallikaa, hm, että minä ostan nuo kaksi\njouhisormusta taalatar-poloiselta.\" Hän pani kaksitoistakillinkisen\ntaalalaistytön käteen ja otti muitta mutkitta molemmat mustanvalkoiset\nsormukset, joita tyttö piti ylhäällä ilmassa neitojen edessä, toivoen\nkaupantekoa. Helakka nainen katsoi hieman kummastuneena sotilaaseen.\nMutta hän, joutumatta hämilleen, otti heti toisen sormuksen, jonka\nneito ennen oli valinnut, antoi sen tälle ja sanoi: \"Ettekö halunnut\ntätä, neiti Sar-- hm -- ettekö juuri tätä? Tehkää hyvin, ottakaa se ja\npitäkää! Minä pidän itse toisen.\"\n\nTyttö katsoi häneen -- kuten hänestä tuntui -- peräti kaunein silmin.\nSormuksen, jonka hän ojensi, tyttö tosin hämillään otti, mutta kun hän\narveli, että tyttö sen panisi siihen sormeen, johon itse oli sen\naikonut, huomasi hän sensijaan tytön, sanaakaan sanomatta, vetäytyvän\nhiljaa laivanpartaalle ja päästävän sormuksen järveen.\n\n-- Prosit, kersantti! -- tuumi hän itsekseen, tämän liikkeen\nhuomatessaan. -- Se tietää sitä, että olen kerrassaan nolattu. Hyvä,\nhyvä, veliseni! Miksi häntä neidiksi puhuttelin, kun hän on verhoutunut\nhuivipäähineeseen ja tahtoo olla tuntematon? Tuollaista sinutellaan,\npikemmin, jos niiksi tulee, ja miksi tarjota tuntemattomalle tytölle\nsormusta? ja vielä laivankannella? Hyi häpeä, Albert!\n\nHän meni vastapäiselle laivanpartaalle ja heitti toisen jouhisormuksen,\njonka jo oli pannut omaan sormeensa, myöskin järveen. Samassa hän\nsylkäisi tervehöystykkiin, joka oli siinä vieressä. Sitten hän astui\nkierroksen kannen yli laivan perään, ja kun hän taas läheni etukantta,\nsattui niin, että hän joutui hienohipiäisen tuntemattoman kohdalle,\njoka seisoi katselemassa koneiston liikuntaa.\n\n\"Näetkös\", hän sanoi ja ojensi kätensä, \"minä olen myöskin heittänyt\nsormukseni järveen. Se oli kyllä paras, minkä saatoimme tehdä.\"\n\nEnsin luima silmäily kiireestä kantapäähän, heti senjälkeen tuskin\nhuomattava, mutta varsin suopea hymyily, vienosti värähtelevä ilme,\njoka heti häipyi, oli hänen vastauksensa. \"Onko sormus järvessä?\nNiinkö?\" hän lisäsi.\n\n\"Toivon hauen sen jo nielleen\", sanoi kersantti.\n\n\"Minun sormukseni otti iso ahven.\"\n\n\"Kun nyt\", jatkoi kersantti päätä nyökyttäen, \"hauki nielee ahvenen,\nminkä toivon pian tapahtuvan, niin tulevat kuitenkin molemmat sormukset\nlepäämään -- saman -- sydämen alla.\" Viime sanat kuiskattiin hellästi\nvenyttämällä, mutta siinä kersantti kuitenkin onnistui perin huonosti.\nTyttö kääntyi äkisti pois vastaamatta ja meni muiden neitosten seuraan.\n\n-- Prosit, velikulta! -- sanoi hän itselleen. -- Nolattu uudestaan! Ja\nmiksi puhua sydämestä? Ja laivankannella. Mutta yksi asia minua\nilahduttaa: hän ei pannut pahakseen, että uskalsin sinutella häntä.\nSentähden ja siis: ei koskaan enää neiti!\n\nHän meni alas ruokasalonkiin ja osti itselleen sikarin, jonka hän myös\nsytytti, tuli uudelleen ylös, istuutui ylvään ja vapaan näköisenä\nmatka-arkkunsa päälle, veti pitkiä savuja sikaristaan ja näytti\nmainiolta.\n\nHän näki miellyttävän lasimestarintyttären monta kertaa kulkevan\nvälinpitämättömänä ohitsensa, välisti siirrellen helakanväristä\nsilkkisolmua leukansa alla sekä hypistellen prameita kaulahuivin\npitsejä, jotka soluivat alas rinnalle. Hän puheli vilkkaasti muiden\nneitosten kera ja näytti ylen ujostelemattomalta.\n\nSikari, kuten moni muu asia maailmassa, loppui. Kersantti heitti pienen\npätkän, jossa vielä oli tulta, pois luotansa, aikoen saada sen järveen.\nMutta pätkä oli niin kevyt, että se ennätti vain palasen matkaa\nkannelle ja jäi siihen savuamaan. Tuossa tuokiossa ilmestyi jalka,\njossa oli mitä sievin kiiltävä kenkä, ja tallasi siihen niin että se\näkisti sammui. Kersantti nosti silmänsä jalasta ylös henkilöön ja näki\ntuon tuntemattoman. Tämän silmänluonti osui häneen. Kersantti kavahti\nylös matka-arkultaan, meni hänen luokseen kohteliaasti kumartaen ja\nsanoi: \"Kiitos, neitsy kulta! Sikarini ei tosin ansainnut sitä\nkosketusta -- mutta --\"\n\nKylmä ja luotansalykkäävä katse oli vastaus. Tyttö käänsi hänelle\nselkänsä ja meni.\n\nHitto hänet vieköön! -- se ajatus mielessä kersantti harppasi punastuen\nja alakuloisena portaita alas ruokasalonkiin. Täällä hän hiipi\npimeimpään soppeen, unelle tai mietelmille soveltuvaan. -- Saakeli\nsoikoon, Albert! -- hän ajatteli ja pyyhkäisi tukan otsalta. -- Minä\nnimitin häntä neitsyeksi, ja sitä hän suvaitsi yhtä vähän kuin aiemmin\nhäntä neidiksi haukkuessani. Jo nyt on lempo!\n\nHän ei ollut yksin salongissa! Hän ei senvuoksi puhunut ääneen eikä\npuoliääneen. Osoittaakseen kuitenkin sekä itselleen että muille\nrohkeutensa huusi hän tuimasti ja äkäisesti luukussa olevalle\nneitokaiselle: \"Voileipää ja suolalihaa päälle, heti paikalla!\"\n\nTarjoilijaneito toi pyydetyn tarjottimella. \"Mene helvettiin\nvoileipinesi! Enkös minä ole pyytänyt ranskanleipä-voileipää?\"\n\nKilttinä ja tottelevaisena neito meni takaisin tarjottimineen ja laski\nnäkkileipä-voileipänsä astiakaapin laidalle.\n\n\"Lasillinen hautbrionia, neiti! Ja antakaa minun vähemmän odottaa!\"\n\nLasi kaadettiin täyteen ja pantiin tarjottimelle, ynnä uusi kokonainen\nranskanleivän voileipä.\n\n[Se harvinainen tapaus, mikä tässä sattui, että tarjoilijaneito\nvalmistaa näkkileipä-voileivän, ja kun häntä sitten oikeutetusti\npyydetään se laittamaan ranskanleivästä, ottaa sellaisen kokonaisena,\nkahtia halkomatta, on ilmeinen todistus ravintoloitsijain ja -jattarien\nhyväntahtoisuudesta antaa kaukaa maaseudulta tulleiden oppimattomainkin\ntyttöjen joskus koetella kykyään. Sivistyksen ensi askel on usein\nvaikea; ja syydetään nuhteita. Rohkaiskoon silloin kukin mielensä ja\nmenetelköön jalolla kärsivällisyydellä, kuten tässä tapauksessa!]\n\n\"Olenko minä luotu töllistelemään kokonaista leipää, niinkö hän luulee?\nTukholmassa on ihmisillä älyä halkoa ranskanleivät kahtia ja levittää\nvoita kummallekin puolikkaalle.\"\n\nTarjoilijaneito meni jälleen takaisin, otti veitsen ja alkoi halkaista\nvoileipää.\n\n\"Minä pyydän -- saatanan -- olkaa hyvä ja ottakaa uusi ranskanleipä,\nhalkaiskaa se ja levittäkää voita kummallekin sisäpuolelle, tehkää\nhyvin! Siinähän on voita jo ulkopuolellakin! Ottakaa uusi leipä! Kuinka\nsitä saa odottaa! Hitossa -- heittäkää pois kaikki tyynni, minun ei ole\nnälkä.\"\n\nAstiakaapin vieressä seisova neitsy mutisi hieman terävästi jotakin\nylhäisistä matkustajista. Tätä ei kersantti lainkaan pannut pahakseen,\nvaan astui esiin ja maksoi voileivät. -- \"Minä olen ne tilannut\", sanoi\nhän, \"tässä rahaa!\"\n\n\"On levotonta vatsassa -- niinpä niin!\" virkkoi eräs mustiinpuettu\nmatkustaja. Kersantti kääntyi taakseen ja tunsi kalpeista, mutta\nkiiltävistä kasvoista sekä vaaleansinisistä, pyöreistä linnunsilmistä\nUlricehamnin kirkkoherran.\n\n\"Ohoh, nöyrin palvelijanne! Siinähän on herra kirkkoherra Su--,\nepäilemättä matkalla alaspäin?\"\n\n\"Niinpä niinkin.\"\n\n\"Minä menen myös Västergötlantiin, mutta se ei merkitse minulle\nkotiin-, vaan poispäin\", sanoi kersantti ja tarttui koneellisesti\nsuureen, moitittuun, mutta maksettuun kokoleipä-voileipäänsä,\ntöllistäen siihen elokkaasti.\n\n\"Niinpä käy\", sanoi kirkkoherra, \"toinen matkustaa ylös-, toinen\nalaspäin. Minä menen Ulricehamniin.\"\n\n\"Niin, ja --\" (kersantti tyhjensi hautbrion-lasinsa, joka oli ollut\ntarjottimella odottamassa).\n\n\"Niin kauan kuin on voimissaan, on terveellistä noin kulkea edes\ntakaisin\", virkkoi kirkkoherra.\n\n\"Siinäpähän se menee, niinpä kyllä\" -- (kersantti nielaisi nyt loput\ntilaamastaan).\n\n\"Jättääkö herra kersantti Tukholman pitkäksikin aikaa?\"\n\n\"Minulla on kolmen kuukauden loma. Saanko luvan tarjota lasin, herra\nkirkkoherra? Mitä käskette? Portteria vaiko portviiniä?\"\n\n\"Niinpä niin, vatsa on levoton Mälarilla. Jospa niin olisi,\nolettakaamme portviiniä tai portteria!\"\n\nKersantti käski tuoda molempia, ja kirkkoherra, kykenemättä\nratkaisemaan niiden paremmuutta, joi pohjaan kumpaisenkin, päättäen\npuheensa kutsumalla mitä lämpimimmin ja vierasvaraisimmin nuoren\nsotilaan käymään Ulricehamnissa ja Timmelhedissä korvaamassa\nvahinkoansa.\n\nKersantti kumarsi, maksoi tilaamansa ja juoksi uudelleen kannelle\nilostunein mielin.\n\nKatsellessaan ympärilleen seutuja, joiden ohi laiva pyyhälti, huomasi\nhän sen olevan poikkeamaisillaan Strengnäsiin. Iso tuomiokirkko näkyy\npurjehtijoille jo kaukaa, ja sen majesteettinen torni vallitsee\nlaajalti Södermanlannin seutuja. Vasta lähemmä tultua havaitsee ryhmän\npieniä punaisia puurakennuksia, tasasuhdattomasti kasattuina kirkon\nalapuolelle, ja ainoastaan punaruutuinen lukio- ja kouluhuoneusto\nkorkeudellaan erottuu muista vajanmuotoisista hökkeleistä. Kun vihdoin\nsaapuu vanhan rikkinäisen sillan luo ja pysähtyy, niin sanoo itselleen:\ntämä on Strengnäs.\n\n[Tästä käsikirjoituksen kohdasta ja muutamasta muusta vähän tuonnempana\nolevasta huomaa, että tapaus on sattunut monta vuotta takaperin. Sillä\nnyt tapahtuu maihinnousu Strengnäsiin säännöllisen kadun päässä, joka\nvie suoraan torille, ja komean laiturin luona. Mutta joku vuosi sitten\non aivan varmaa, että laskettiin maihin vähän kauempana, juuri sen\nränstyneen sillan luona, jota tässä kuvataan, minkä yläpuolella heti\nmäentörmät ja Strengnäsin sokkeloryhmä kohtaavat sinne saapunutta.\nTekijä.]\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n    Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista\n    ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston\n    raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäisyyttä, joka ilmenee\n    talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa.\n\nMatkustajilla, jotka katsahtavat ylös rantalaiturista, ei ole edessään\nsatamaa, aukiota, eikä myöskään selvää katua, vaan mäkitörmä, ja\nenimmät rakennukset ovat kylläkin epäkohteliaita kääntämään päätynsä\nkatsojaan. Siitä huolimatta ja koska laiva viipyy ehkä puolisen tuntia,\nastutaan maihin. Täällä ei toki ole vastassa rinkilät kuten\nSöderteljessä; kuitenkin, jos astuu varovaisesti nostaessaan jalkansa\nlaiturille, katsoo eteensä eikä kompastu lahojen lankkujen välisiin\nreikiin, niin saattaa hengissä päästä kaupunkiin.\n\nTämäpä juuri tapahtui kersantille ja vielä eräälle. Kun hän näet seisoi\netukannella ja näki porraslavaa laskettavan maihin, huomasi hän jonkun\nmatkan päässä hennon pään tuikkivin silmin katsahtavan pientä kaupunkia\nkohti. Äkkiä hänelle juolahti rohkeus mieleen; hän päätti välttää noita\nvaarallisia sanoja neitsy, neiti, ja ylipäänsä jokaista titteliä.\n\n\"Sananen!\" hän virkkoi, kääntyen luontevasti neidon puoleen: \"Sananen!\nAstutaanpas maihin, tulkaa! Täällä laivassa on nyt meluisaa, tulevat\npaiskelemaan halkoja ja pitämään muita metkuja. Alhaalla ruokasalissa\non myös rähjäistä; siellä on ilkeätä syödä, sillä -- hm -- tiedänpä\ntäällä Strengnäsissä erittäin siistin ja hyvän paikan. Aamiaisen\npitäisi mielestäni nyt maistua hyvältä niin pitkän paaston jälkeen.\"\n\nNeito antoi hänen muitta mutkitta tarttua käsivarteensa, astui\nporraslavan yli, turvautui häneen läheisesti vaarallisella sillalla, ja\nnyt he seisoivat Strengnäsissä.\n\n\"Pidänpä kovin tästä pienestä kaupungista\", hän sanoi vapaasti, luoden\nympärilleen iloisia katseita. \"Tämä on aivan toista kuin Tukholmassa.\"\n\n\"Kun päästään lähemmäksi, on todella koko sievää\", virkkoi kersantti.\n\n\"Kas -- kas!\" jatkoi tyttö. \"Ah, minä hengitän -- mutta -- no niin --\nkyllä -- kylläpä vaan. Lidköping on kuitenkin kauniimpi.\"\n\nNuori sotilas, ihastuneena siitä että äkkiä ja miltei vastoin luuloansa\nkuuli uuden tuttavansa olevan puhelias ihminen, alkoi itse huomata\nStrengnäsin varsin hauskaksi. Todellisuudessa onkin asia niin. Kaikki\non vaateliaisuutta vailla. Tultuaan järven rannasta astutaan pelkkiä\nkapeita, vääriä kujia tai katuja, jotka luikertelevat mäkien yli.\nPöyhkeää oikoisuutta ei näy tässä yhteiskunnassa. Pienet talot ovat\nvanhoja, ystävällisiä, ja huomaa pian niissä olevan ei ainoastaan\npäätyjä vaan myöskin julkisivuja sievine ikkunoineen, vieläpä\nportteineen, joista tekee mieli astua sisälle. Täällä ei ole\nylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei\nmyöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä\nalkuylhäistä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa ja\nnäyttäytyy sen esiintymistavassa. Ei, täällä ilmenee ainoastaan\nkansanomaisuus mitä vaatimattominta lajia. Luulee kaikkien talojen\nolevan pursilaivurien, lasimestarien, harjantekijäin, kalastajain\nomaisuutta.\n\nSelvää on, että tällä ymmärretään ainoastaan sitä Strengnäsiä, joka\nkohtaa järveltä nousevaa matkustajaa ja ympäröi hänet, ennenkuin hän\nehtii niinkään pitkälle kuin tuomiokirkon korkealle, puita kasvavalle\nkukkulalle, jonka läheisyydessä piispantalo ja muutamat muut ilmaisevat\nkorkeampaa maailmaa. Mutta kersantti, lasimestarintyttö käsikynkässään,\nei ollut vielä noussut ylänteitä kohti. He eivät olleet edes ehtineet\ntorille. He olivat tytön huudahtaessa pienen talon ja sen valkoisten\nluukkujen näkemisestä pysähtyneet siihen merkilliseen Strengnäsin\nsokkeloryhmään pienine käyrine katuineen ja rakennuksineen, joka on\njärvenrannan ja tornin välissä. Täällä kersantti vei seurakumppaninsa\nkorkeille portaille, jotka itse kadulta johtivat alas pihamaalle. Läpi\npihan he astuivat talon portille. \"Tässä\", kuiskasi kersantti, \"asuu\nrikas värjäri, joka samalla pitää sievää ja siistiä ravintolaa.\nSaammepa nähdä, kuinka puhdasta siellä on.\" -- Tyttö hengitti kuten\nomassa kodissaan, vaikka hän usein lisäsi, että Lidköping oli vielä\nkauniimpi.\n\nHe astuivat kuistinportaita ja menivät, talon sisäpuolella, jälleen\nrappuja ylös; nämä veivät toisessa kerroksessa olevaan isoon\nhuoneeseen, jossa oli astiakaappi. Se siis oli jonkunlainen ravintola,\nymmärsi Sara Videbeck. Kersantti meni siistin ja iloluontoisen henkilön\nluo, joka tiskin takana lautasia pyyhiskeli. \"Antakaa meille joku\npikkuhuone -- tuo oikealla -- tai tuo vasemmalla -- yhdentekevää -- ja\naamiainen. Mitä talosta löytyy?\"\n\n\"Vattuja ja kermaa.\"\n\n\"Jotakin jykevämpää.\"\n\n\"Paistettuja lehtokurppia -- tuoretta lohta --.\"\n\n\"Menköön, mutta sukkelaan! Ja\", kuiskasi kersantti viedessään\ntuttavansa vasempaan pikkuhuoneeseen, mutta ovella jatkaessaan\npuheluaan lautasia pitelevän ihmisen kanssa, \"pari lasillista\nkirsikkaviiniä!\"\n\nKun he molemmin olivat astuneet pieneen huoneeseen ja hauskuuden vuoksi\n-- jos useampia ilmestyisi salitupaan -- sulkeneet oven, otti Sara\nVidebeck yltään silkkihuivin ja näytti pään, jota somisti tummanruskea,\nkiiltävä tukka, selväjakauksinen, irtokiharoita vailla kulmien kohdalla\n(kersantti muisteli niiden kadonneen kamritsihatun mukana), mutta\nkuitenkin pari omaakin ja varsin sievää, kummankin korvan takana.\nMyöskin hansikkaat, syreeninväriset, hän veti pois ja paljasti kaksi\npientä valkoista, pulleaa kättä, jotka eivät näyttäneet koskaan\naskarrelleen karkeassa työssä, mutta saattoivat sietää muistutuksen,\nettä olivat hieman leveitä, varustettuja sormilla jotka vaikkakin\nsuloisen miellyttäviä ja pienten kuoppien koristamia nivelten kohdalla,\nkuitenkin olivat rahtusen paksunpuoleisia. Että nämä sormet eivät\nmilloinkaan olleet kannella soittaneet, näppäimiä koskettaneet,\nsiveltimiä käyttäneet taikka hienojen kirjojen lehtiä kääntäneet, johon\nvaaditaan kapeat, notkeat sormenpäät, sen piti kersantti ilmiselvänä.\nVielä varmempaa oli, etteivät ne koskaan olleet lapiota käyttäneet,\nkuokkineet, muokanneet paakkuja tai sellaista. Sitävastoin hän jätti\nsanomatta, eivätkö ne aikoinaan olleet kittiä sotkeneet, sillä kitti\ntekee ihon valkoiseksi ja pehmeäksi. Sen verran käsistä. Muuten henkilö\nmuissa suhteissa ei ollut lainkaan lyhyt tai pyöreä, vaan varsin\nsolakka ja pikemmin hieman pitkäkasvuinen.\n\nTyttö ei istunut hämillään kahden kesken kersanttinsa kanssa. Hän\ntaittoi lavendelioksan ikkunalla olevasta ruukusta, hykersi sitä\nkäsissään ja haisteli sitten sormiansa mielihyvissään. Kersantti,\njottei olisi toimeton, taittoi kurjenpolven-lehden ja menetteli omasta\npuolestaan sen kanssa samalla tavalla.\n\n\"Kaunis ja koko sievä huone!\" hän huudahti. \"Niin, ja kas kuinka mainio\nvetokirstu! Onko se saksanpähkinää kenties, vai tammea? Ei, se on\nvarmaan kiillotettua päärynäpuuta -- voisikohan se olla omenapuuta?\"\n\nKersantti, joka ei koskaan ollut perehtynyt puusepän työhuoneisiin, ei\nvoinut tähän antaa selvitystä. Mutta sensijaan hän kääntyi toiseen\nesineeseen ja huudahti: \"Totta tosiaan, leveä, kullattu kehys peilin\nympärillä! Mutta siitä on nyt luovuttu, pitää olla mahonkikehys.\"\n\n\"Mahonkikehys? Jopa vaan! Minä tiedän mikä on parempi. Tehdä itse\npeilinkehyskin niinikään lasista; kapeasta, kirkkaasta kruunulasista\nsuikaleista, jotka ovat jääneet tähteeksi ruudunleikkauksesta.\nSemmoiset liitetään yhteen kokonaisiksi kehyksiksi, ja pannaan\nmaalattua paperia alle. Siitä tulee kauniita kehyksiä. Katsokaapas,\nsilloin on asia niin, että heijastaudutaan itse peiliin, mutta kehystä\nkatsellaan huvikseen, ja voidaan panna mitä paperilajia tahansa alle;\nsiitä voi tulla aika sievää. Eikö -- eikö -- ettekö -- ole sitä\nnähnyt?\"\n\nHän näytti samalla joutuneen hiukan hämilleen siitä, miksi vierasta\nkersanttia nimittäisi. Mutta juuri silloin tuotiin tilatut tavarat.\nHohtavan valkoinen, joskaan ei hieno lautasliina levitettiin pöydälle,\nja sen päälle asetettiin äskenpyyhityt lautaset.\n\n\"Mutta ajatelkaas, jos lähtevät laivoineen luotamme?\"\n\n\"Eipä niinkään\", vastasi kersantti. \"Sitä ennen on ammuttava\nlähtömerkiksi, ja ampuman lauettua ennätämme kyllä alas rantaan.\"\n[Tätä ei nykyään käytetä kaupungista lähdettäessä, ainoastaan perille\nsaavuttaessa.]\n\nHän joka oli tuonut sisälle kestityksen oli jälleen mennyt pois, ja ovi\noli suljettu. Kersantti otti oman lasinsa kirsikkaviiniä käteen ja\nsanoi: \"Terve matkalle!\"\n\nSara Videbeck otti kursailematta toisen pienen lasin, kilisti isäntänsä\nkanssa, nyökäytti hilpeästi päätään ja sanoi: \"Kiitos!\"\n\n\"Sananen yhtä hyvä kuin toinen, ennenkuin juomme\", virkkoi kersantti.\n\"On haitallista ja harmillista, kun ei tiedä miksi toisiaan nimittäisi\n-- ja sitten niin -- en tahdo koskaan saattaa ketään pahoilleen,\nsuutuksiin tai loukkaantuneeksi ja par exemple emmekö voisi toisiamme\npar exemple sinutella -- ainakin syödessämme, vai --\"\n\n\"Sinutellako? Kyllä, olkoon niin.\" Tämän sanoessaan hän vielä kerran\nkilisti, asia oli selvä, ja kirsikkaviini juotiin.\n\nKersantti muuttui kuin uudeksi ihmiseksi, tämän kiven pudottua hänen\nrinnaltaan; hän astuskeli huoneessa, tuli kahta vapaammaksi,\niloisemmaksi ja kohteliaammaksi. Mutta kaunis lasimestarintytär\nsitävastoin ei muuttunut vähimmässäkään määrässä. Hän istui pöydän\nluona, söi ja otti eteensä, tosin aika viehättävällä tavalla, mutta\nmitään suurempaa suloutta ei juuri näkynyt hänen eleissään. Hän\nsinutteli uutta tuttavaansa joka kahdeksannella sanalla kainouden tai\nisostelun yhtään estämättä. Hän näytti äärettömän kotiutuneelta.\n\nKersantti, joka ainakin seuratavoissa tunsi etevämmyytensä, oli tästä\ntunteesta sitä onnellisempi, ja sanoi: \"Hyvä Sara, vähän enemmän\nvattuja! Tämä kermahan oli varsin hyvää?\"\n\n\"Oivallista! Kiitos! Minä muistan tuolla alhaalla Lundin kylpylässä\nviime kesänä --\"\n\nHän meni ulos ja tilasi lisää vattuja.\n\nSamassa silmänräpäyksessä paukahti merkkilaukaus laivasta.\n\n\"Kas niin\", sanoi neito, nousi ja pani hansikkaat käteen. \"Peruuta\nvattujen tilaus!\"\n\n\"Hyvä Sara, istu! Vatut tulevat heti, kyllä me ehdimme sinne alas\nrantaan.\"\n\n\"E-ei! Parasta olla täsmällinen. Kysy mitä maksaa!\" lisäsi hän, pani\nhuivin kaulaan ja veti esiin nenäliinan, josta kukkaron toinen pää\npisti esiin.\n\n\"Mitä?\" tokaisi kersantti. \"Minä tässä --\"\n\n\"Pian, pian!\" Neito meni nyt itse hänen ohitsensa tiskin luo salitupaan\nja kysyi, mitä kestitys maksoi.\n\n\"Yhden riksin ja kaksikymmentäneljä killinkiä.\"\n\n\"Tässä, hyvä neiti\", (hän otti esille vihreästä silkkipussistaan) \"on\nkolmekymmentäkuusi killinkiä minun puolestani! Se tekee puolet.\nHyvästi, neitsy!\" hän senjälkeen nyökkäsi tarjoilijattarelle, joka oli\nkantanut sisälle.\n\nPäännyökkäys sekä neidille että neitsyelle oli ystävällinen, mutta\nylimielistä laatua ja näytti ilmaisevan, ettei hän liioin pitänyt väliä\nkummastakaan lajista.\n\nKersantti puolestaan kalpeni ja yritti änkyttää, että hän se oli\ntarjonnut, ja hänen piti ehdottomasti maksaa. Mutta Sara Videbeck oli\njo ovella. Aika pakotti. Hän maksoi kolmekymmentäkuusi killinkiänsä,\npuri huulta harmistuneena ja lähti ulos neidon jäljissä.\n\nKun he olivat tulleet kuistinsillalle, menneet läpi pihan ja aikoivat\nnousta portaita kadulle, teki neito pienen liikkeen, josta saattoi\npäättää, että kersantin tulisi ottaa hänet käsikynkkään. Jonka hän myös\nteki.\n\n\"Kiitos sinulle, joka veit minut tähän siistiin paikkaan!\" virkkoi hän\npuolikovaa mitä kauneimmalla äänellä ja kosketti kädellään hänen\nkättään, ikäänkuin hiljaa taputtaakseen. \"Asuuko tässä rikas värjäri,\nkuules? Jo nyt jotakin!\"\n\n\"Ei kestä kiittää\", vastasi hän. -- Sinähän maksoit itse, lisäsi hän\nitsekseen mieliharmissaan.\n\n\"Kyllä, paljon kiitoksia sinulle: olinpa oikein nälissäni.\nHyvänluontoista ja siivoa kansaa on täällä, minne kääntyykin, ja tämän\nkaupungin nimi on Strengnäs?\"\n\n\"Niin. Minä veisin sinut kovin mielelläni ylös tuomiokirkkoon\nkatselemaan kaupungin isompia osia. Siellä on kauniita ja varjoisia\npuita kävellä siimeksessä.\"\n\n\"Mitä joutavia. Ei, meidän on mentävä laivalle. Siellä jo odottavat.\"\n\nHeidän siinä reippain askelin kulkiessaan risteilevien kujien lomitse\nviittoi Sara mielihyvissään kaikille pikku nurkille joita sivuutti, ja\nmiten olikaan, hän virkahti:\n\n\"Mistäs tiedät, että nimeni on Sara? Minä haluaisin myös tietää mikä\nmokoma sinulla on etunimenä?\"\n\n\"Albert\", vastasi kersantti.\n\n\"Alber -- annas olla -- niin oikein, sen olen lukenut allakasta, vai\nkuinka? Kyllä, sillä nimellä kastettiin myös nikkarivanhin Ahlgrenin\npoika, jolle olin kummina viime kesänä. Hän on oiva poika, tiedätkös,\nAlbe, kiiltosilmäinen kuin emalji.\"\n\n\"Sinähän olet kotoisin Lidköpingistä, ja matkustat arvatenkin nyt\nsinne?\" uskalsi kersantti kysyä.\n\n\"Varovasti! Astu varovasti!\" sanoi neito, sillä he olivat juuri nyt\nhataralla sillalla. Mutta vaaratta he pääsivät porraslavan yli ja\nolivat jälleen laivan maailmassa. Soluttiin irti maasta, rattaat\nalkoivat pyöriskellä ympäri. Savupilvet ja jymeä jyske olivat uivan\nlohikäärmeen jäähyväiset Strengnäsille.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n    Ken tahtoo lasia leikata, hyvä herra,\n    hänellä pitää olla timantti!\n\nKersantti oli lujasti saanut päähänsä, että hän osoittaisi uudelle\ntuttavalleen jonkin kohteliaisuuden. Hän meni sentähden alas\nruokasalonkiin ja pyysi ostaa naulan konvehtia. \"Ei ollut koskaan\nlaivoissa myytävänä\", vastattiin. -- \"Mitä hittoa! Onko täällä sitten\nappelsiineja? Sellaisia luulen olevan tuolla korissa esillä?\" --\n\"Kyllä.\" -- \"Hyvä, antakaa minulle neljä.\"\n\nTullessaan hedelmät kourassa huomasi hän laivan kannen olevan\nseuraavassa asussa ja järjestyksessä. Suurempi osa parempaa kansaa --\nherrat, rouvat ja lapset -- oli mennyt alas salonkiin. Muutamat parit\nistuivat tosin peräkannella, mutta eivät juuri vilkkaasti\nkeskustelemassa, jos eivät liioin nukkumassakaan, kuitenkin tyyten\ntarkkaamattomina kaikelle mikä heitä itseään ympäröi. Taalalaistytöt\nkauimpana keulavantaan luona näkyivät kyyristyneen kiemurassa olevien\nköysien yli ja uinahtaneen. Neljä viisi ennen mainittua neitosta oli\nkerääntynyt yhteen, selät nojaten puoleksi aukikäärittyä purjetta\nvasten. Kapteeni oli luultavasti hytissään; häntä ei näkynyt kannella.\nKoneenkäyttäjät touhusivat ahjoksensa ääressä. -- Missä onkaan\nhenttuseni? -- kysyi itseltään kersantti.\n\nHän keksi tytön vihdoin istumassa vihreäksi maalatulla sälesohvalla,\njoka oli laivanpartaan viereisessä komerossa toisen rataskatoksen\ntakana. Kersantti huomasi näin syrjäisen paikan varsin mieluisaksi,\nmeni sinne appelsiineineen, istuutui neidon viereen ja tarjosi.\n\nTämä nyökkäsi myötäisen hyväksyvästi ja otti esille kukkaronsa.\n\n-- No sun seitsemän sarvipäätä! -- ajatteli kersantti veren noustessa\nkasvoihin. -- Eihän tuo toki aikone oikopäätä käteisellä maksaa minulle\nappelsiineja? Tällainen alempi porvaristo menköön...\n\nNiin pahoin ei myöskään käynyt. Neito otti virkatusta rahakukkarostaan\nhopeasilaisen veitsensä ja kuori sillä appelsiinin, jonka hän\nkohteliaasti ojensi Albertille. Sitten hän kuori yhden itselleen,\nleikkeli sen kuuteen osaan ja mutusteli mielihyvikseen.\n\n\"Kiitos, hyvä Sara!\" sanoi Albert ja otti vastaan appelsiininsa. Sitten\nhän pyysi ja sai lainata tytön veitsen hedelmänsä paloittelemiseksi.\nHän katseli veistä hieman ihmetellen; se oli perin tylppä, jopa aivan\npyöreäkärkinen, kuitenkaan olematta pöytäveitsen näköinen. Muuten se\noli uusi ja jokseenkin terävä toiselta puoleltaan. Hän ei siitä enempää\nvälittänyt, vaan sanoi hetkisen kuluttua: \"Nyt, Sara, meidän on tultava\nlähemmin tutuiksi, ja sinun on sanottava kuinka läheistä sukua olet\ntädillesi, hänelle, joka...\"\n\n\"Ei päässyt mukaan tänä aamuna? Ei käyne vaikeaksi sanoa, arvatenkaan,\nminkä verran sukua olen tädilleni.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta...\"\n\n\"Niin, olen aika pahoillani, ettei hän ehtinyt ajoissa, Ulla-täti\nparka; hänen on nyt ollut pakko ottaa oma kyyti, tai matkata\nGöteborgin-dilisanssissa, ja saadaanpa nähdä missä voinemme tavata\ntoisemme tiellä, jos se ollenkaan tapahtuu. Ehkä hän nyt viipyy\nTukholmassa, kun hänen kävi noin nolosti matkalle lähtiessä. Minulla on\ntoinenkin täti, tiedätkös, naimaton, nimeltä Gustava, hän asuu\nLidköpingissä ja hoitaa sairasta äitiäni, matkalla ollessani. Mutta\ntämä Ulla-täti on kauan asunut Tukholmassa, ja hänen piti nyt vain\nmatkustaa kotipuoleen minun kanssani vähän tuuleutuakseen, ja oli\ntyhmää, että hän kuhnusteli. Mutta sen hän usein tekee, Ulla-täti\nparka. Olin myöskin pahoillani omasta puolestani; täti tai joku\nsellainen on aina hyvä olemassa matkaseurana. Mutta olinpa varma, eikä\npettänyt luuloni, että matkalla kuitenkin tapaisin jonkun matkustajan,\njoka -- syö itse, Albe! En minä yksin syö näitä kaikkia.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi tämä iloisena saadessaan virkkaa hänkin sanasen.\n\"Käytkö useinkin Tukholmassa? On tosiaankin pitkä matka Lidköpingistä\nTukholmaan?\"\n\n\"En ole koskaan ennen ollut Tukholmassa. Minun tarvitsi nyt mennä,\nhieroakseni öljyn ja timanttien kauppaa ja tutkiakseni uusinta muotia.\"\n\nKersantti katseli tyttöä ihmetellen ja vaikeni. -- Öljyä, -- hän\najatteli. -- Olenpa tainnut kokonaan erehtyä hänen laadustaan. Hm!\nUusinta muotia? -- Hän mitteli tytön vartaloa kiireestä kantapäähän. Se\noli todellakin aika sorea, nimittäin omaa lajiansa. Vihdoin hän virkkoi\npuoliääneen: \"Timantteja?\"\n\n\"Niin, juuri timantteja, hyvä herra! Ah... ah... sinä luulet ehkä että\npiikivi kelpaa, sinä? Eipä toki. Tulta lyömään, kuten kiväärinlukkoon,\nsiihen piikivi sopii. Mutta kas sillä, joka tahtoo lasia leikata, hyvä\nherra, sillä pitää olla timantti!\"\n\nHänen silmänsä aukenivat ja kimmelsivät hänen näitä puhuessaan\nikäänkuin synnynnäisestä, ylevästä itsetunnosta. Hän näytti miltei\nylpeältä, vaikka ylpeyttä muuten ei koskaan ilmennyt hänen katseessaan,\npaitsi niinä hetkinä, jolloin hän käänsi jollekulle selkänsä. Hän\nantautuikin heti jälleen tuttavalliseksi, huomatessaan Albertin olevan\npelkästä hämmästyksestä pudottamaisillaan appelsiinin. Hän lisäsi:\n\"Olemme aina muutoin ottaneet liidun Göteborgista, ja olisimme samoin\nvoineet ottaa öljynkin sieltä; mutta äiti sai kirjeen, että sitä\nsaataisiin Tukholmassa kahtatoista killinkiä huokeammalla kannu, ja\nsilloin halutti lähteä tänne kuulustamaan, kun minulla oli täällä\nennestään täti, jonka luona asua. Mutta tuosta uudesta muodista, josta\npuhuivat niin laajalti Lidköpingissä, että muka Tukholmassa nyttemmin\nolisivat keksineet lasien värjäämistä kirkonikkunoihin, siitä minä en\npidä väliä. En minä ole sellaista Tukholmassa nähnyt. Kävin vasiten\nkaikissa kaupungin kirkoissa, eikä se ollut helppo työ, kun niitä oli\nniin sietämättömän paljon; mutta siellä ei ollut värjättyä lasia\nyhdessäkään. En tiedä, mistä se valhe on lähtöisin, ellei Upsalasta,\njossa jokin asessori kuuluu paraikaa maalailevan erään alttarikuorin\nikkunoita. Minä muuten tahtoisin sitä oppia; sillä meillä on paljo\nkirkonikkunain tilauksia sekä -- niin -- että vieläpä alas Skaraan\nasti. Sillä Skarassa ei ole ketään ihmistä, joka osaa lasia käsitellä,\nja minä tiesin siitä tulevan suuren ja sievän ansiolähteen, jos\npystyisimme lasia värjäämään verstaassa. Olisimme silloin niin lähellä\nainoat, jotka kykenisimme uutta muotia käyttämään, ja ottaisivat kai\nmeiltä, niin pian kuin jotakin kirkoissa särkyisi. Mutta yhdentekevää;\nsitä muotia ei kuulemma käytetä missään, ja silloin se ei myöskään ole\nminkään arvoinen. Timantteja sain oivia, niin että olen matkaani varsin\ntyytyväinen, ja entäs öljyä sitten...\"\n\n\"Mutta mihin Herran nimessä niin paljon öljyä käytät?\"\n\n\"Kittiin, tiedämmä. Mihinkäs tässä elämässä öljystä muuhun olisi?\"\n\n\"Mutta miksei isäsi itse niin tärkeissä ja pitkämatkaisissa asioissa\nmatkustele?\"\n\n\"Oh, hyvä Jumala! Hän on kuollut kuusi vuotta sitten.\"\n\n\"Sepä oli toinen asia.\"\n\n\"Ja äiti rukkani on vastannut liikkeestä leskenoikeuksiensa\nperusteella, tietysti; mutta hän on koko kahtena vuonna ollut alinomaa\nvuoteessa, joten voin sanoa itse olevani yksin vastuussa.\"\n\n\"Mutta sanos minulle, kaunis Sara, kuinka vanha par exemple sinä olet,\njos rohkenen kysyä?\"\n\n\"Neljäkolmatta vuotta ja hiukan enemmän.\"\n\n\"Mitä, onko se mahdollista? Minä pidin sinua kahdeksantoistavuotiaana.\nMillaiset posket -- mikä hipiä...\"\n\n\"Niinpä niin, samat posket mulla oli kahdeksantoistavuotiaanakin.\nSanotaan viskaalintyttärien, mamsselien ja ryökynäin tekeytyvän\nnuoremmiksi kuin ovatkaan, kuten kuulin olevan tapana Lundin\nkylpylässä; mutta minä katson hyvin vähän kunniaa tuottavaksi näyttää\nvanhalta ja sanoa ikänsä nuoreksi. Silloin pidän paljoa parempana tehdä\npäinvastoin. Minkä verran vuosia on... jos rohkenen kysyä?\"\n\n\"Minullako? Olemme melkein yhdenikäisiä. Olen viidenkolmatta vanha.\"\n\n\"Ja minä kun luulin sinua ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaaksi\nhenkilöksi, joka ei vielä ole arvoasteita läpäissyt. Niin\nsuorasukaisesti sinä käyttäydyt.\"\n\n\"Asteitako? Niin, rakkaani, ollakseni avomielinen, niitä en ole vielä\nläpäissyt enkä ehkä koskaan, jos --\"\n\n\"Mitä... mikä sinä sitten olet?\"\n\n\"Aliupseeri vain.\"\n\n\"Sellaisia olen ennen nähnyt Skaran porvarien keskuudessa, ja ne olivat\nkunnon miehiä. Muistan Lundin kylpylässä... siellä vetelehti\ntyhjäntoimittaja-neitejä ja olivat juovinaan terveysvettä yhdestä tai\ntoisesta syystä: silloin siellä oli myös Västgötadalin ja Skaraborgin\nluutnantteja, kapteeneja, majuriloita ja sellaisia, joita sanovat\nupseereiksi, jotka myös olivat voivinaan pahoin ja puhelivat neitien\nkanssa. Mutta jos minä milloin Lundin kylpylässä näin aliupseereja,\nniin ne olivat aina rehtimiehiä, tositautia potevia, jotka eivät\njuoneet huvin vuoksi.\"\n\n\"Mutta mitä sinä sitten teit Lundin kylpylässä, Sara? Sinä, terve\nihminen, olit kai matkustanut sinne vain nauttiaksesi ihanasta\nluonnosta?\"\n\n\"Minä olin siellä vain päivän ja sain hyötyä hommistani. Minun täytyi\nmatkustaa sinne pitääkseni silmällä paria oppipoikaamme, jotka oli\nnoudettu panemaan ruutuja kylpylänsalonkiin; ne oli rikottu\nihmeellisessä pallonheitännässä kylpylän vieraiden kesken heinäkuun\nneljäntenä. Pojista ei milloinkaan voi olla varma; he lyövät tavaran\nrikki, sitten he eivät myöskään ymmärrä leikata, huonosti he timantteja\nkäsittelevät. Koska nyt oli kyseessä suurempilaatuinen työ, menin sinne\nitse, enkä sitä kadu. Mitä arvelet, Albe, laitoin viisikymmentäkuusi\npikkuruutua, kaksikolmatta huonommasta, viheriästä lasista, ja kuules,\nneljäneljättä kauniista levylasista! Lisäksi myin kymmenen lasirasiaa,\nsellaisia kuin vain me valmistamme verstaassa, kultapaperia\nalla reunusteina, ja kuusi suurta lyhtyä, joita tarvitsevat\nvalaistuskojeina, mennessään kellareihin noutamaan selssivettä ja\nspa-lientä ja kreutzervrimmeliä ja sellaista. Niinkuin sanoin, minä\nnäin siellä vain kaksi aliupseeria, vakaita luuvaloisia miehiä,\nmolemmat Västgötadalin väkeä. Mistä johtuu, että sinä olet aliupseeri\nja kuitenkin niin nuori ihminen?\"\n\n\"Tukholmassa käyttävät toisinaan nuorempia aliupseereja... varsinkin\nkun... niin, näetkös, minä en oikeastaan ole upseerista kaukana...\nkersantti.\"\n\n\"Kersantti? No hyvä, oli miten oli. Älä milloinkaan huoli tulla\nupseeriksi, luutnantiksi ja sellaiseksi kehnoksi väeksi. Mitä ne\npäivävarkaat tekevät muuta kuin puhuvat roskaa neitien kanssa päivisin\nja illoin palvelusneitojen kanssa. Roskaa! Nyt röyhys kaulaan, pian\nhampaat naulaan.\"\n\nPysähdys.\n\nSotilas istui hiukan säikähtyneenä kuunnellen avosydämisen ystävänsä\npuhekykyä ja rohkeita mielenpurkauksia. Hän oli siitä tietoinen, että\nkovin mielellään halusi tulla luutnantiksi, ja toivoi saavuttavansa\ntämän viranylennyksen salaisen sukulaisuutensa nojalla erään\npääkaupungissa asuvan korkean perheen kanssa. Hän tiesi myös, että\nhänen kassansa oli tällä kertaa koko hyvin varustettu senlaatuista\neräiden maatilain tarkastusmatkaa varten, jolle hänet kesälomallansa\noli lähetetty. Siksipä hän ei tahtonut itseensä sovelluttaa noita\nraskasmielisiä loppusointuja: nyt röyhys kaulaan j.n.e. Mutta kieltää\nhän ei voinut, että tuommoinen rupattelu neitien ja neitsytten kanssa\noli väliin ollut hänestä mieluista. Hän silmäsi sentähden hämmästyneenä\nnoin jyrkkiä mielipiteitä lausuvaan Sara-ilmiöön. Hän tarkasteli hänen\nkasvojaan; iloiset ja ystävälliset silmät näyttivät olevan\nristiriidassa hänen viimeiseen ankaraan puheluunsa. Vieläpä, kun hän\nkatseli noita punaisia täyteläisiä, miltei kauniisti muodostuneita\nhuulia, takana olevine tasaisine, valkohohtoisine hampaineen, sekä\njoskus esiinpilkistävää pientä kielenkärkeä, hienointa heleänpunaista\nlajia, niin saattoi kai hänenlaiselleen miehelle antaa anteeksi tuon\näänettömän kysymyksen: Eikö nyt kenkään maailmassa ole suudellut tuota\nsuuta?\n\nSara katsoi myös kersanttia kasvoihin, kuten tämä häntä, ja vihdoin hän\nheleällä, lempeällä äänellä kysyi: \"Mitä sinä niin tähystelet?\"\n\nAivan arvaamatta ja urhokkaasti hän vastasi: \"Minä istun ja ihmettelen,\neikö kukaan ihminen milloinkaan ole suudellut tuota suuta?\"\n\nÄkkiä haihtuva hymy oli neidon koko vastaus, ja hän katseli poispäin\nMälarin ulapoille. Hänen katseessaan ei tällöin näkynyt pienintäkään\nkeimailua tahi häijyyden hohdetta, mutta toiselta puolen ei myöskään\njuuri mitään romantillista, haaveilevan taivaallista. Hän oli\nselvittämätöntä välilajia. Ei lainkaan rumaa, mutta ei myöskään syvästi\nkaunista. Hän oli sentapaista lajia, josta iloisin ilmein on tapana\nsanoa: \"Oh, käy laatuun!\"\n\nRohkaistuneena siitä ettei neito ainakaan käskenyt häntä luotaan,\nnakellut niskaansa taikka mennyt tiehensä, jatkoi kersantti: \"Minä\nvoisin sinulle paljon sanoa, hyvä Sara, samanlaatuista, jota itse olet\nkertonut puhuttavan neideille ja neitosille. Jopa tunnen itsekin, etten\nole moiseen loruun tottumaton. Mutta sinä olet minulle selittänyt,\nkuinka sitä vihaat. Minä en tahdo edes puhua sydämestä, koska muistan\naikaisemmin tänään... ja sitäpaitsi luulen, suoraan sanoen, sydämesi\nolevan lasia, ja minulla, minulla ei ole hallussani timanttia, ainoata\nasetta, jolla merkki voitaisiin sellaiseen piirtää.\"\n\n\"Pysähdytkö sinä Arbogaan, jonne höyrylaiva saapuu tänä iltana,\nAlbert?\" Hän kysyi näin läpitunkevin katsein.\n\n\"Minäkö? En todellakaan. Minun on mentävä alas Vadsbon kihlakuntaan,\neräille maatiloille, ja sitten ehkä vielä kauemmas Västergötlantiin.\"\n\n\"Silloin me ajamme yhdessä\", taas läpitunkeva silmänluonti... \"niin\nvoimme panna parihevoset vaunujen eteen... ja me tasaamme kulut...\nja... sillä minä näen, ettei sinulla ole omia ajoneuvoja mukanasi.\nMaalaiskärryt ovat pahat ajaa, ja kyytipoika-viikarit rinnalla, ne\neivät ole minun väkeäni, ne ovat harvoin puhtaita.\"\n\nKersantti kavahti pystyyn ja olisi kai sulkenut neidon syliinsä,\nelleivät olisi olleet kannella. -- Hänellä on sydän! -- ajatteli hän.\n\n\"Istuppas, Albert, niin me yhdessä laskemme kyytirahat huviksemme. Auta\nminua, jos erehdyn. Suurin iloni on laskea yhteen päässä. Saapas nähdä:\nonhan ensimäinen kyytiväli, Arbogasta laskien, Fellingsbrohon?\"\n\nKersantti istuutui hänen viereensä, hilpeänä ja ilostuneena ikäänkuin\näsken olisi saanut valtakirjan. Neitonen olikin tällä hetkellä, hänen\nmielestään, niin säteilevä tahi oikeammin niin suloisen kaunis kuin\ntyttö -- hänen mieleisensä -- konsanaan voi olla. Kaikki oli niin\njärkevää ja viisasta, ja kuitenkin samalla niin viehättävää.\n\n\"No, etkö vastaa minulle?\" sanoi neito ja letkautti aivan keveästi\nhänen kättään toisella syreeninvärisellä hansikkaallaan, jonka hän\nvarovasti kyllä oli ottanut kädestään jo appelsiinia kuoriessaan.\n\n\"Fellingsbrohon kulkee tie aivan oikein, ja sieltä Glanshammareen\",\nvahvisti kersantti. \"Sitten Vretstorpiin?\"\n\n\"E-ei, kuules. Meidän täytyy ensin mennä Örebron ja Kumlan kautta.\"\n\n\"Ja sitten Vretstorpiin, se on varmaa. Senjälkeen tulevat Bodarne ja\nHofva, ja sitten olemme kotona.\"\n\n\"Mitä, oletko sinä kotoisin Hofvasta?\"\n\n\"Minä olen kotoisin Västergötlannista, ja niin pian kuin olen astunut\njalallani Hofvan tantereelle, olen heti kotona.\" Samalla Sara ojensi\ntoisen pikku jalkansa ja laski sen perin varmasti ja länsigööttisesti\nkannelle.\n\nAlbertille koitui nyt uusi tilaisuus ihailla hyvintehtyä kaunista\nkenkää. \"Onko tuo Lidköpingin työtä\", hän kysyi.\n\n\"Mitä lajia?\"\n\n\"Minä tarkoitan, onko siellä niin hyviä suutareita, Lidköpingissä,\nettä...\"\n\n\"Se on muhkea, jopa harvinainen kaupunki! Etkö sinä milloinkaan ole\nollut Lidköpingissä?... Suutareita... Onpa kyllä! Meillä on räätäleitä,\nhienoseppiä, karkeisseppiä, lippaantekijöitä, puuseppiä, meillä on\nkaikkea. Myöskin kauppiaita, ja rikas kapakanisäntä kadun varrella\nkappaleen matkaa vasemmalle torilta; vaikka sitä minä pidän\npahana, sillä mokomat elävät toisten rappiosta ja turhista\nmenoista. Mutta käsityöläinen tekee sellaista, joka kelpaa ja jää\npysyväiseksi maailmaan. Mihin kapakoitsijan tavarat häviävät? Hän on\nGöteborgin-dilisanssin asioitsija, ja ylläpitää suuren suurta\ntanssisalia, jossa upseerit neitiensä kanssa pitävät kekkereitä. Nepä\novat joltisiakin tanssiaisia, näetsen! Mutta minä en kuitenkaan hyväksy\nkapakkaliikettä. Jos ihmiset olisivat ihmisiä, niin sellaiset ihmiset\npian saisivat muuttaa Lidköpingistä ja lähteä tiehensä. Mutta nyt on\nasia niin, että monet tahtovat juoda, pelata ja tanssia, ja... siellä\non mahdottoman iso tanssisali, Albert! Kahdeksan ikkunareikää\npitkinpäin, muistaakseni, ja neljäkolmatta ruutua joka reiässä.\"\n\n\"Eikö sinua, Sara, tanssiminen ollenkaan huvita?\"\n\n\"Kun olen pitänyt silmällä töitä ja lopettanut ja tunnen oloni\nyksinäiseksi, silloin voi sattua että tanssinkin toisinaan, mutta ilman\nviulua.\"\n\n-- Siinäpä oikea tosi-länsigööttitär! -- ajatteli kersantti. Mutta tämä\nnäytti niin äärettömän lempeältä, niin miltei liikuttavalta tällä\nhetkellä, että hän vaikeni. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi: \"Että\npitääkin äitisi olla niin sairas? Entä jos hän on kuollut, Sara, meidän\nsaapuessamme... sinun saapuessasi sinne alas?\"\n\n\"Niin, Jumala sen suokoon sille raukalle! Hänellä ei ole elämässä ollut\nmitään oikeata iloa. Tuskaa ja surua alati, ja nyt vihoviimeksi vain\npelkkää tautia. Se ei ole kovin helppoa, Albert!\"\n\n\"Sinä puhut perin murheellisesti. Mutta jos hän heitäksen kuolemaan,\nmiten silloin käy työpajasi?\"\n\n\"Niin, silloin ovat oikeudet menneet, enkä voi saada uusia\nmaistraatilta, sen mä tiedän. Mutta olen kuitenkin asiata miettinyt.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Niinpä kyllä, sen voin kyllä kertoa\", hän jatkoi, hiipi vielä vähän\nlähemmäksi Albertia sälesohvassa ja katsoi ympärilleen, ikäänkuin\npeljäten että joku asiaton kuulisi hänen salaisuutensa. Kun kuitenkin\nlaivan kansi, niinkuin ennen on mainittu, tältä puolen oli väestä\ntyhjä, kääntyi neiti jälleen hänen puoleensa, näytti ylen\ntuttavalliselta ja viisaalta sekä viuhutti pikku hansikastaan ilmassa,\nväliin sivaltaen sillä keveästi hänen käsivarttansa.\n\n\"Olen mietiskellyt, miten ilman vanhempia ja sisaruksia oleva tyttö\nkuten minä on pääsevä elämään... elämään reimasti...\", sanoi hän.\n\"Minulla on riittävästi ja yltäkyllin jo liina- ja pitovaatteita\nmoneksi vuodeksi enkä kuluta liioin, jota ei tee, kun on huolellinen.\nKun nyt äitini kuolee, en saa kauemmin leikkaella ruutuja ja kitata\nsuurissa taloissa tai uutisrakennuksissa; se kuuluu ammattimestarille.\nMutta se on aivan ominainen taito, tiedätkös, jota ei Lidköpingissä\nosaa kukaan muu kuin minä, sillä olen sen yksin aprikoinut: sekoittaa\nliitua öljyyn oikeissa dimensio... ei proportsioneissa...\n(dimensioneiksi sanotaan itse lasien laajuutta pituuteen ja leveyteen\nnähden, mutta proportsioniksi sanotaan liidun ja öljyn oikeata\nyhteensekoitusta ja paljoutta, noita molempia sanoja käytetään vain\nmeidän ammatissamme, etkä sinä niitä ymmärrä, Albert)... no, nyt tahdon\nvain sanoa, että olen keksinyt tässä sekoituksessa proportsionin, jota\nei tiedä kukaan muu kuin minä, ja siitä tulee kittiä niin lujaa, ettei\nilkein syyssade voi sitä liuentaa. Sitä minä aion valmistaa ja myydä\nkaikille ammattimestareille; sillä heidän on pakko sitä ostaa sekä\nLidköpingissä että Vänersborgissa ja Mariestadissakin, kunhan oppivat\ntuntemaan. Ja he tietävät jo siitä, sillä olen antanut poikieni\nmatkoillansa sitä toitottaa maailmalle. Itse myyn sitä kotona\nkamarissani.\"\n\n\"Mutta naimatonnahan olet turvaton, ja...\"\n\n\"Sepä jotakin. Juopottelevan ja pahaluontoisen miehen kanssa, kuten\näiti raukkani, -- silloinpa olisin päinvastoin turvaton ja kurja. Ei,\ntotta tosiaan, minä selviän juuri sellaisena kuin olen. Pientä taloa\nLidan varrella pidämme itse hallussamme. Se on aivan vähäinen puutalo,\nkuten jokunen tuolla ylhäällä Strengbyssä... Streng... kuinka se\nolikaan?... Niin...\"\n\n\"Strengnäsissä.\"\n\n\"Ja äitini kuollessa joutuu talo minulle. Äiti rukka! Mutta hän elää\nvielä parisen vuotta. Kuitenkin, kun hän kuolee, niin olen saanut\ntietää pormestarilta, että minä taloineni ja tonttineni en tarvitse\nenempää turvaa, vaikka naimatonna. Talo ei suuria korkoja tuota;\nkuitenkin saatan vuokrata pari huonetta ylhäällä, ja alhaalla\npohjakerrassa asun itse. Mutta koska olen tottunut pitämään hauskaa ja\nolemaan ihmisten kanssa, en tahdo istua alati itsekseni, vaan aion\navata puodin... pienen puodin... pitäen kauppaa, jota naisväki saa\nhoitaa, ja jota ei ole vielä laskettu ammattikunnan alaiseksi. Minä\naion puodissani myydä rasioita, hienoja, kauniita, lasista tehtyjä,\njoihin on pantu värillistä paperia lasin alle, jota olen laittanut\nmonta vuotta, ja johon maalaiskansa on hullaantunut koko ympäröivällä\nseudulla, ja lisäksi kotilyhtyjä, juhlalyhtyjä; niin, olenpa oppinut\nliittämään peilitinaa lasiin, ja siitä aion tehdä pikku peilejä\npitäjiin. Kenties otan myös puodissani pitääkseni kaupan kaikenlaista\npoimintotavaraa, kuten kudoksia, palttinoita, nenäliinoja,\nkaulahuiveja, kaikki kotitekoista, kunhan vain varon myymästä\nsilkkikangasta, joka kuuluu ammattikunnalle. Siitä ei ole tuleva\nniinkään pientä kauppaa, kun on ihmisille kohtelias tiskinsä ääressä;\nja minäpä istun puodissani kymmenestä aamupäivällä viiteen illalla,\nkauemmin ei kannata. Ennen kymmentä aamusella, ennenkuin aukaisen\npuodinoven, valmistelen kaikkia rasioitani ja lasitavaroitani. Iltasin\nsekoitan kittiä kaikille ammattimestareille. Siitä tulee hyvä kauppa ja\niloisa elämä.\"\n\nSaran silmät, suu ja posket loistivat hänen puhuessaan. Mutta kersantti\nkysyi: \"Aiotko sinä istua sillä lailla koko vuoden umpeensa etkä\nmilloinkaan liikkua ulkona taikka hengittää ihanaa maalaisilmaa?\"\n\n\"Auringon noustessa menen ulos Trufveen päin johtavalle tielle. Sen\nteen kesäisin joka aamu, kun muuten on kirkas ilma.\"\n\n\"Tru... mikä se on olevinaan?\"\n\n\"Se on Trufve, tiedämmä. Se on Richertin kaunis herraskartano\nMariestadin tiellä, näet. Jos vain kaupungista sinnepäin vievä tie ei\nolisi niin hirveän hiekkainen. Mutta minä en välitä siitä, en kulje\nsitä niin usein. Monena aamuna istun mieluimmin kotona. Mulla on\nsalvioita ja muita ruusuja ikkunoissa, ja lavendeliruukut vielä hankin.\nSitäpaitsi näen Lida-joen ikkunain ääressä, ja kauniimpaa jokea ei ole\nolemassa. Jos tahdon nähdä enemmän vettä, on minulla iso Vänern\nnähtävänä, kun ikkunoista tähystelen ulos Hållandsön ääressä\nammottavalle ulapalle; se on mulla edessä, kun vain silmään ulos\nikäänkuin kaupunginsillalle päin.\"\n\n\"Ja kun tulet vanhaksi, kaunis Sara?\"\n\n\"Jos elän noin viisikymmenvuotiaaksi, niin aion mennä tavaroineni\nmarkkinoille. Sillä niin kauan kuin olen nuori, on parempi istua kotona\npienessä kauppapuodissani.\"\n\n\"Astuu mielellään tiskin luo, jossa niin sievä kaupitsijatar istuu\nmyymässä\", virkkoi kersantti.\n\n\"Mutta sillä iällä on ilkeätä matkustaa markkinoille\", jatkoi neito,\nhieman poispäin kääntyneenä. \"Joutuu... niin. Kun pääsen noin\nviidenkymmenen ikään, silloin arvelen sen olevan ohi; silloin käynee\nsitävastoin kauppa huonommin kotona puodissa, ja tahdon silloin yrittää\nmarkkinoilla, ellen sitä ennen ole pannut säästöön jotakin summaa, niin\nettä saatan elää nurkumatta, kuten toivon. Sillä saattaahan elää hyvin\nsievästi ja kuitenkin voida varsin hyvin, niin pian kuin...\" (tällöin\nvaipui hänen katseensa ja ilme synkkeni).\n\n\"No niin, Herran tähden! Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Niin, minä tarkoitan, jos varoo ottamasta itselleen kiusanhenkeä, joka\nsyö suuhunsa ja menettää turhuudessa tai hulttiopäisyydessä kaiken\nminkä toinen vaivalla ja mielihalulla on koonnut. Mitäpä auttaa olla\nkunnollinen, kun kiusanhenki on sitä kunnottomampi ja mässäilee\nuurastajan työllä? Ja kuinka voi työtä tehdä ilolla ja mielihyvällä,\nkun ei ole siihen sydämen halua, vaan kurkunpää tuskaan turtuu...\"\n\n\"En ymmärrä sinua.\"\n\n\"Niinkö? Hm.\"\n\n\"Jumalan tähden kerro mitä tarkoitat!\"\n\n\"Niin, siinäpä kylläkin on kertomista, kenties. Olin ulkona eräänä\nMikkelinpäivän iltana äitini kanssa; oli jo syyspuoli ja tuuli\npuhalteli, ja hänen tukkansa liehui hilkan ympärillä. Epätoivoissaan\njuoksi hän ylös isollesillalle päin, joka johtaa Lidan yli\nkotikaupungissamme; minä olin silloin viisitoistavuotias ja juoksin\nperässä. Ajattelin hänen hirveässä tuskassaan hyppäävän alas veteen.\nMutta kun minä pysyin jäljessä, hillitsi hän itsensä ja otti minut\nsyliinsä, seisattui sillan kaidepuun ääreen ja katsoi taakseen. Ei\nollut ketään ulkona jalkeilla. 'Sinun tähtesi tahdon jättää sen\ntekemättä', kuiskasi hän. 'Tahdon elää ja olla piinattavana, kunnes\nsinä vartut vähän isommaksi. Mutta tälle kirous ja sadatus! Siitä minun\nainakin on päästävä irti!' Tällöin olin näkevinäni raivon vaahtoa\näitini huulilla; hän tempasi sormesta kultasormuksensa ja heitti sen\nkauas Lida-jokeen.\"\n\nKersantti kalpeni; hänelle muistui mieleen jotakin samanlaista tänä\naamuna laivanpartaalta.\n\n\"Äitisi taisi olla hieman kärsimätön avioliitossa\", tuli hän\nsanoneeksi..\n\n\"Hyi... hyi... herra!\" huudahti Sara silmät säihkyen ja unohti\nsinuttelunsa. \"Albert!\" hän lisäsi kuitenkin heti lempeämmällä äänellä.\n\"Kaksikymmentä kertaa potkittu hevonen, joka yhdennelläkolmatta\nkerralla potkaisee takaisin, ei ole kärsimätön. Ja se on totinen tosi\nJumalan edessä\" -- sanoi hän lopuksi, tuskin kuuluvalla, mutta\nhartaalla ja soinnukkaalla äänellä -- \"yksi oli, joka alinomaa\nmuistutti ja sanoi ja julisti, että äitini tulisi yhä paremmaksi... tai\njalommaksi luulen heidän sanovan... tällä tuskalla, mutta se oli valhe.\nSillä sen minä tiedän, että hän tuli vuodesta vuoteen huonommaksi. Mitä\nsuurimmasta siisteydestä ja kunnollisuudesta muuttui hän lopulta\nepäsiistiksi, rehjuiseksi ja huolimattomaksi, niin että itkin sitä\najatellessani.\" (Sara itki nytkin). \"Oltuaan hurskas ja jumalinen\nihminen ei hän lopulta tahtonut katsoakaan virsikirjaan... ja\nviimeiseltä... voi...\"\n\n\"Toivu toki!\"\n\n\"Vielä tänäpäivänä on äitini vuoteen omana, ja tiedätkö mistä syystä?\njumala meitä varjelkoon... juopumuksesta. Se ei ole naisihmiseksi\nkunnon käytöstä, Albert!\"\n\nKersantti nousi, tunsi kylmää hikeä virkatakkinsa alla, riisui sen ja\nleyhytteli itseään nenäliinalla. Kenties risteilivät muutamat hänen\nparhaat aikeensa tällä hetkellä hänen aivoissaan. Mutta hän oli nuori,\neikä sydän ollut paatunut. Hän tunsi sääliä ihmisiä kohtaan, eikä hän\nmyöskään ollut kyllin puolioppinut esittääkseen tavallista väärää\npuhepartta, että pahoin on hyvin. Hämmästyksen ja ihmettelyn valtaamana\njoutui hän haastelussaan kuitenkin taholle, jota sotilaat harvoin\nlähestyvät: hän istuutui tuttavallisesti ystävän viereen, joka oli niin\näkkiä käynyt avosydämiseksi, ja kysyi: \"Sano minulle vilpittömästi ja\nsuoraan, Sara, oletko sinä kuten on tapana sanoa herännäinen?\"\n\n\"Herännäi... oh, en toki. Sellaisia on Västergötlannissa kylliksi ilman\nminuakin.\"\n\n\"Mutta luet kumminkin joskus raamattua?\"\n\n\"Raamattua? Kyllä.\"\n\n\"Silloin tunnet myös Jumalan ensimäisen, suuren, yleisen käskyn...\nanteeksi, se kuuluu hieman... 'kasvakaa, lisääntykää ja täyttäkää maa!'\nEikö tätä käskyä ole noudatettava?\"\n\nKotvasen mietittyään, silti hämilleen joutumatta, hän vastasi:\n\"Sisältäähän tuo Jumalan käsky...\"\n\n\"Että miehen ja vaimon tulee olla yhdessä...\"\n\n\"Mutta ei se käsky sisällä, että miehen pitää elää yhdessä kenen naisen\nkanssa tahansa maailmassa, minun nähdäkseni, tahi naisen ottaa mikä\nhyvänsä mies, joka on hänen osakseen osunut kaikenlaatuisten sattumien\nja aiheiden perusteella. Muistelen kirjoitetun olevan, että mikä on\nihmiselle oleva avuksi, se kai ei saa olla hänelle lankeemukseksi? Sekä\nsielun että ruumiin turmioksi, mutta eniten sielun. Vaan niinkuin on\nvältettävä ja väistettävä suurta vaaraa, onnettomuutta ja hätää, ja\nennen kaikkea kartettava oleskelua huonossa ja turmiollisessa seurassa,\nniin lienee kai myöskin lupa karttaa...\"\n\nSamassa kuului kova natina höyrylaivan etukeulasta, ja kapteeni ynnä\neräs koneenkäyttäjä tulivat juoksujalkaa ylös. Ei ollut kuitenkaan sen\npahempaa kuin että köysi oli katkennut, joten pieni pingoittunut purje\njoutui lerpattamaan hieman huolimattomasti, huiskien hetkisen\nedestakaisin tuulessa. Oli nyt päästy ulos eräälle Mälarin suuremmalle\nselälle, Granfjärdille, jossa Blackeniin siirryttäessä melkein aina käy\nkova veto. Ankarampi aaltoilu pani kaikki matkustajat liikkeelle:\nkannelle kerääntyi joukko kasvoja, joita koko edellisenä päivänä ei\noltu huomattu, mutta nyt ne luola-asukkaiden tavoin kömpivät esiin\nalimaailmastaan, salongista. Tuokion hulmuttuansa purje saatiin\nkokoonkäärityksi ja pantiin uuteen asentoon tuulen vaatimusten mukaan.\nTuli jälleen tyyni ja hyvä olla, vaikka puhaltelikin melkoisesti. Mutta\nnämä laivat, jotka kulkevat sisäisen tulen voimalla, eivät suuresti\nvälitä tuulesta ja aallokosta, vaan kyntävät varmaa väyläänsä,\npuuskuipa myötä tai vastaan, taikka -- kuten nyt -- laitapuolelta.\n\nGranfjärdillä on monta vaarallista kohtaa, lymyluotoa ja salakaria,\njonkatähden siellä on paljon sattunut haaksirikkoja siihen aikaan kun\npurjehdittiin ilman tulta ja usein oli luovittava. Taitavinkin perämies\nhuomasi silloin, niin hyvin kuin tunsikin karit ja meriviitat, olevansa\nkykenemätön niitä aina väistämään, kun hänellä peräsimen apuna ei ollut\nkäytettävänään muuta kuin isot, laajat, raskaat, tuulen heittelemät\npurjeet, jotka parhaallakin kääntelyllä ja luovailulla kuitenkin varsin\nusein riuhtoivat hänet sinne, minne ei ollut lainkaan halua; sillä\npurren perämies-parka ei kaikitenkaan ole enempää kuin ihminen?\nNykyään, kun vesilläkulku käy tulen voimalla, viillätetään suoraan\npäämäärää kohden, luovimatta, eikä käytetä purjeita useammin kuin\ntuulen ollessa senlaatuinen, että se edistää vauhtia. Perämiehen tulee\ntosin nytkin tuntea meriviitat ja salakarit, se on tietty; mutta jos\nhän ne tuntee, niin hän saa ne helposti väistetyksi, ellei ole\npöllöpää. Höyrypurjehduksen ainoana suurena vaarana on tulipalo; mutta\ntähänkin nähden voidaan pannun rakentelussa ryhtyä sellaisiin\nvarokeinoihin, että sellaista tapahtuu harvoin taikka ei milloinkaan.\n\nEdettiin aika nopeaan ja ripeästi, joskin kannella alkaneesta\nhyörinästä luonnollisesti johtui, että kersantin ja Saran keskustelu\nihmiskunnan suurimmasta ongelmasta keskeytyi. Reippaan luonteensa\nkannustamana oli kersantti juossut paikalle ja tarrannut purjeeseen\nkapteenin suureksi hyödyksi ja huviksi. Siitä seurasi heidän keskensä\nveljenmalja, kannen alla kapteenin hytissä. Historia sivuuttaa\nkokonaan, miten päivällisaterioiminen laivassa tapahtui, sillä siitä on\nkansimatkustajalla ylen vähän käsitystä. Hän vain huomaa auringon\nalenemisesta taivaanrantaan ja tarjoilijaneitojen alituisesta\njuoksentelusta, täytetyt kahvikupit tarjottimella, että päivällisen\ntäytyy olla jo tarjottu. Salonkiasukkaat ovat ratkaisseet sen asian\nkeskenään; ja kun joitakuita luola-ilmiöitä hieman iloisempina\ntavallista tai ainakin silmistään vähemmän tympeinä tähän aikaan nousee\nkätköstään, niin saattaa kansaan (etukannen matkustajiin) kuuluva\nymmärtää, että herrasväki on pitänyt kestiä.\n\nOn kumminkin totta, kuten tämä kertomus ennenkin on huomauttanut, että\njokunen rohkeampiluontoinen kansikulkija saattaa ainakin laskeutua\nruokasalonkiin ja siellä kiireimmän kautta haukata palasen ja nousta\njälleen kannelle. Mutta naisten, jotka kuuluvat kansaan, on todella\nvaikea olla. Kuinka he elävät siellä etukannella, on monta monituista\nkertaa historioitsijaa ihmetyttänyt. Ei pidetä oikein säädyllisenä,\nettä he tuovat ruokaa mukanaan ja ovat omissa eväissään. Ja yleisestä\nrunsaasta ravinnosta, jonka höyrylaivan keittiö valmistaa, eivät he\nmyöskään hevillä saa mitään, kun heillä itsellään ei ole kansipaikkaa\nparempaa. Sattuneehan näidenkin naisten joukossa olemaan joku\nrohkeampi, joka laskeutuu luola-asutuksen kaikkein pyhimpään ja hankkii\nmakupalan, viedäkseen sen sitten ulkoilmaan. Mutta sitä ei katsota\nhänen puoleltaan häveliääksi. Mieltäviihdyttävänä seikkana on tässä\ntoki kahvi, joka ei ole ruokaa, mutta aika hyvää kuitenkin, kello\nneljältä tai viideltä. Se tulee itsellään ylös pyhäköstä kannelle,\nneitojen lennättelemänä, joista vähemmän äreät suvaitsevat\nsuostuttelua, niin että poloinen kansi-ihminenkin voi saada kupin\nkuumaa. Sara piti varansa ja sai todella kupillisen; hän näyttikin niin\nkauniilta ja siistiltä, että kahvinkantajattaret päähineeseen\nkatsomatta kernaasti olisivat halunneet lukea hänet herrasväkeen.\nKäsittämättömältä tuntui tosiaankin, että hän, jonka hopearahoja\nsisältävään kukkaroon oli monesti silmäilty, ei ollut ostanut\nsalonkilippua ja laittautunut luolaihmiseksi kuten joku toinenkin.\nMutta hän olikin kai siis niin mieltynyt raikkaaseen ilmaan ja tahtoi\nkartella kaikkea ummehtunutta tai uumenia ylimalkaan.\n\nJuodessaan kahvinsa ja päättäessään pyytää kupin lisää muisteli hän\nsydämellisen ilahtuneesti ja kiitollisesti kersantti Albertin\nehdotusta viedä hänet maihin pieneen hauskaan, punaiseksi maalattuun\npikkutupa-kaupunkiin (nimi oli häneltä taaskin haipunut), missä hän oli\nilman hankausta ja ikävyyksiä saanut siistin, hyvän ruoka-aterian, joka\noli aamiaisenkin nimellä käynyt hänellä päivällisestä, niin että hän\nnyt kahvin tultua tunsi olonsa kylläiseksi, vapaaksi ja onnelliseksi.\nKersantti itse oli luontuvampi ahmimaan, ja niinkuin tässä\nkertomuksessa on mainittu hänen jo aamupäivällä pariin kertaan käyneen\nturvautumassa tarjoilukaapin apuun silloin kokemissaan kiusoissa,\nsamoin oli hän nytkin jälleen alhaalla.\n\nKapteenin kanssa syntyneen tuttavallisuutensa perusteella hän nyt kulki\nylös ja alas ilman mitään vavistusta, miten vain halusi, niin usein\nkuin henki päälle tuli, ja piti vaseti tuntea hänen matkalippunsa laatu\ntietääkseen, että hän ei kuulunutkaan herrasväkeen, vaan oli kansaa.\nMitä, miten, missä ja milloin hän söi, ei mainita; otaksutaan vain,\nettä hän nautti päivällisen. Hän oli nuori ja tervetarpeinen, niinkuin\nniitä Jumala on luonut; mutta hän ei millään muotoa ollut herkkusuu,\njuoppo, ahmastelija, raakimus tai muutenkaan luola-ihminen. Ei hänkään\nnäyttänyt viihtyvän uumenissa: hän meni ylös niin pian kuin voi ja\nnäkyi ihan erityisesti harrastavan sitä ilmaa, joka puhalteli\nkeulavantaan kohdalla, sillä siellä hän eniten pysytteli ja oli nyt\nuudestaan sytyttänyt sikarinsa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n    Silloin hän kallistui surumielisenä taaksepäin tuoliinsa ja\n    laski päänsä selkänojaa vasten. Sinä olet timanttia vailla,\n    Albert! Uinahda ja nuku, ja supista vaatimuksesi!\n\nSara Videbeck piti silmällä tavaroitaan, ja ne hänellä oli\nmatkalaukuissa, myöskin etukannella. Yhdestä hän varsinkin lienee ollut\nhuolissaan. Sillä eräänä hetkenä, jolloin ketään muuta henkilöä ei\nseissyt siellä keulanperässä, hän käytti tilaisuutta, taputtaakseen\nsikarinpolttajaa tuttavallisesti käsivarrelle ja huomauttaakseen:\n\"Sinähän pidät siitä, Albert, että pyydän sinulta pikku palvelusta.\nMinulla on tässä matkalaukku, messinkikirjaimet S.V. lukossa; laita\nniin, ettei kukaan siihen istahda! Olen alusta alkain ja kaiken päivää\npitänyt sitä piilossa purjeen alla, mutta viime hötäkässä vetivät\nesille yhtä ja toista; purje on vedetty ylös, ja matkalaukkuni\nputipaljaana.\"\n\nAlbert otti sikarin suusta, katsoi häneen ja sanoi; \"Onko matkalaukkusi\nniin herkkä, ettei edes niin kevyt ruumis kuin sinun saa siinä istua?\nMuutenhan sitä helpoimmin voisi siten vartioida.\"\n\n\"E-ei, tottamaar, en minä, etkä sinä, ja vähimmin joku muu.\"\n\n\"Onko se timantteja täynnä?\"\n\n\"Jopa nyt!\"\n\n\"No, mitä siis? Vaikka anna minulle anteeksi, sehän ei koske minua; ole\nvain huoleti ja mene itse kunne haluat! Minä vartioitsen laukkuasi.\"\n\nSara kiitti häntä moisella silmäyksellä kuin olisi matkalaukku ollut\nhänen oma sydämensä. Hän meni poispäin hommaamaan jotakin kaikenlaisten\nlippaiden ääressä, jotka oli pannut syrjään kannelle.\n\n-- Mitä voikaan tytöllä olla matkalaukussa? -- aprikoitsi Albert\nseisoessaan siinä tähystellen kiiltäviä, keltaisia S.V. kirjaimia, ja\nveti julman pitkät savut sikarista. -- Hän on totta tosiaan kuitenkin\nrikas nukke, siitä ei käy erehtyminen. Vaikka siitä minä en välitä;\nrahoja saan kyllä (samalla hän mutisi salaperäisen perhenimen), ja\nVadsbon maatiloista on minulla määrätty isännöitsijä-osuuteni.\nKirjaimet ovat aika hyvin tehtyjä; onpa siellä messinkiseppiä\nLidköpingissä, jotka johonkin kelpaavat. Seuraankohan häntä sinne\nsaakka? Minun olisi muuten Mariestadin kohdalla poikettava isolta\ntieltä ja ajettava sisämaahan päin. Niin, saahan nähdä. Sinne on vielä\npitkä matka. -- \"Kuulkaapas, neitonen tarjottiminenne! Ojentakaas\nminulle uusi sikari! En tahdo mennä paikaltani.\" Perhana, hän ei\nkuullut minua! Miten tämä päättyy? Koetanpa polttaa pätkääni vielä\ntiukemmalle, mutta se maistuu kuumalle ja savu menee nenästä sisään,\nhyi tuhat tulimmaista! Matkalaukku ei ole varsin suuri; pitkä\njokseenkin, muttei leveä; hänellä on varmaan lasilippaita siinä, koskei\nkukaan saa siihen istahtaa. Mutta kuka hitto olisikaan kyllin hävytön\nistuutuakseen siihen. Muun täällä kannella olevan joukon en ole koskaan\nhuomannut asettuvan muuanne kuin köysistölle tai pumpulle ja tykkien\npäälle. Tämä on varsin säädyllistä ja siivoa kansaa. He ovat niin vähän\njulkeita toisten tavaroihin nähden, että par exemple taalalaisneidot\nistuutuivat ainoastaan itsensä päälle, hoc est he panivat jalat alleen.\nMinkä hävyttömän rahjuksen Sara lieneekään peljännyt rohkenevan...\naha... saatpas nähdä, Albert, hänen tarkoittaneen sinua itseäsi eikä\nketään muuta tuolla kauniilla pyynnöllä, että minä varoisin\nmatkalaukkua... \"katsos riivattua, miltä se maistuu!\" sanoi hän ja\nheitti lopputyngän järveen: tämä kävi kaiken kärsimyksen yli.\n\nJuuri tässä vaikeassa pulmakohdassa tuli Sara hänen luokseen ja --\nmitäpä sanotte? -- pisti uuden sikarin hänen käteensä. \"Tulta mulla ei\nole mukanani\", sanoi hän, \"enkä tahtonut antaa neidon, jolta sikarin\ntilasin, sitä sytyttää sinulle tuolla alhaalla, sillä... ja sitäpaitsi\nhän ei osaa polttaa. Mutta miten saat tulta, Albe?\"\n\n\"Kyllä, kas tässä\", hän keskeytti, \"tulee kapteeni tepastaen oiva\ntrabucos suussaan. Anteeksi, hyvä kapteeni setä... tehkää hyvin ja\nastukaa pari askelta lähemmäksi, niin saan sytyttää. Tämä ihana impi on\npannut minut vartioon, jota kunnon sotilaana en saata jättää.\"\n\n\"Heti paikalla!\" vastasi kapteeni. Sara seisoi katselemassa eikä voinut\npidättää äänekästä naurua, kun miehet asettivat sikarinpäät toisiaan\nvasten, tuijottavin totisin silmin tähystivät kärkiä ja kiihkeästi\nponnistivat saadakseen toiselta sikarin syttymään. Se onnistui, ja\niloisa kelpo kapteeni meni tiehensä. Omituisin autuaallisin ilmein imi\nkersantti molemmat poskiluut täpösen täyteen uutta, tuoretta savua --\nsillä onhan tiettyä, että ensisavu parhaalta maistuu -- ja puhalsi sen\nulos aivan hitaasti, mutta hajamielisyydessään Saralle vasten kasvoja.\n\n\"Voi toki!\" huudahti tämä ja juoksi uudelleen tiehensä etukannen\ntoiselle puolelle, jossa hänellä oli ennenmainittu lipashommansa.\n\nAlbert seisoi siis jälleen yksin laukkunsa -- hänen laukkunsa -- luona\nja katseli painuvaa lempeätä, viehättävää lännenaurinkoa. Oli nyt\nsaavuttu Galten-selälle, Mälarin perimmäiselle Arbogaan päin. Albert\nseisoi tähystämässä aurinkoa, kuten sanottu on, mutta hän tähysti\nmyöskin toisinaan matkalaukkua. Hän poltti hitaammin nyt, sillä hän\najatteli, että jos tämä sikari loppuu tuossa tuokiossa, ei käyne yhtä\nketterästi kuin äsken uuden savun saaminen. -- Niin, aivan varmasti on\nhänellä lasia laukussa, ja pidän enemmän siitä kuin että hänellä, kuten\nkerran luulin, olisi lasia rinnassa tai koko sydän lasinen. Se oli\nminun puoleltani tyhmä ajatus... puh!... Mutta en tahdo puhaltaa\nliiaksi savua suusta yhdellä kertaa... puh!... Olkoon, että hänen\nsielunsa on lasia jonkun verran, eikö minulla voisi olla timantti yhtä\nhyvin kuin jollakulla muulla, leikatakseni? Mutta syvälle en tahdo\nleikata, sitä ei lempokaan henno niin kauniiseen kristalliin... puh!...\nMinä vain piirtelen A:n hänen muistinsa emaljiin; sen toki saanen?\nEihän se liene liikaa... puh! Kaunis hän on totisena, mutta vielä\nkauniimpi hymyillessään tuolla tavalla, ja kaikkein kaunein hän oli\näitiänsä itkiessään. Onpa ihmeellistä, että siitä saatoin pitää.\nMuutenhan ihminen tavallisesti tulee rumaksi irvistäessään... puh!...\nMutta hänen silmänurkkansa eivät punehtuneet, vaan olivat kirkkaita\nkuin... nono, itkua ei kestänytkään kauan.\n\n\"Ruori alas, ruori alas!\" huusi kapteeni perämiehelleen. \"Etkö näe\nviittaa, senkin...? Niin, niin, alkaa jo hämärtää\", lisäsi hän\nhyvänsävyisästi. \"Nyt on parasta, että päästän hänet peräsimestä ja\notan sen itse. Arboga-joen suu ei ole kuin muut joutavat jokisuut.\nRuori alas, alas! Kone seisomaan, sen seitsemäntuhatta sarvipäätä! Mene\nalas täältä, minä asetun siihen itse. Käske laskea viistopurje alas!\"\n\n\"Kone seisomaan, seisomaan!\" kuului vastaukseksi. Laiva hiljensi\nvauhtia, ja taitava kapteeni, joka nyt itse hoiteli peräsintä, sai\naikaa jälleen oikoa suuntaa, niin että viitta kierrettiin onnellisesti.\n\nMälarin sisin perukka eli sen läntisin alku Kungsbarkarön ja\nBjörkskogin pitäjäin kohdalla on täynnä pikku luotoja, salakareja ja\nmaalaisseikkailuja, joista aina on haittaa vesillä ollessa. Nämä pienet\nmaakärjet, lähinnä Arboga-jokea, ovat matalain Kungsör-niittyjen\njatkona, jotka etäimpänä lännessä vihreän maton kaltaisina näyttävät\nyrittävän hiipiä veden alle, ja varsinkaan iltaisin ei voi tarkkaan\nerottaa nurmikkolaidan ja Mälarin-laineen rajaa. Purjehtija silloin\nohjaa suuntansa Kungsörin linnan kattoa kohti, joka ei ole kaukana\njokisuusta. Tällä kertaa kuten aina \"Yngve Frey\" osui oikeaan väylään.\n\nJuuri jokeen päästyä kuului karkea, kuiva ääni ylhäällä laivanperässä\npuhuvan naapurilleen: \"Kuinka pitkälti meillä nyt on kaupunkiin?\" --\n\"Kuusi neljännestä jokseenkin\", virkkoi vastaukseksi toinen ääni\nilmaisten mitä suurinta hyvänsävyisyyttä, avuliaisuutta ja intoa. Ääni\noli sopraano, akkamainen, vaikka mieshän siinä ilmeisesti silti puhui.\n\"Hyvä!\" jatkoi basso ja katsoi kelloa. \"Nyt on seitsemän, olemme\nperillä kahdeksan aikaan, ainakin yhdeksältä, ja voimme toivoa kunnon\npöytää ja oikeita vuoteita.\" Nämä sanat vaihtoi keskenään kaksi\nperheenisää. \"Jos herra parooni käskee\", sanoi sopraano (myöskin\nparooni), \"niin se käy helposti laatuun, varsin helposti, jos pidämme\nvaramme täällä Kungsörissä ja toimitamme pikalähetin maitse kaupunkiin\ntilaamaan meille huoneita, sillä tähän aikaan sattuu paljon matkustajia\nyhteen\".\n\n\"Käykö se päinsä, kapteeni?\" kysyi basso ylhäisesti, mutta\nvälinpitämättömästi. -- \"Se käy oleellisesti päinsä, kyllä varmaan,\nkyllä\", keskeytti kiihkeästi sopraano, ennenkuin kapteeni vielä oli\nehtinyt nousta peräsimen äärestä.\n\n\"Voi kyllä tapahtua\", sanoi tämä, \"vaikkei aivan vaivatta.\"\n\n\"Millä tavoin?\" kysyi basso, väsyneenä niin paljoon puhuntaan.\n\n\"Kyllä, siinä ei ole vaikeutta, -- varsin näppärästi, ihan helposti!\"\nkiirehti sopraano kintereillä maailman nopsimmin sanoin.\n\nKunnon kapteeni peräsimen luona katsoi arvelevasti ympärilleen. \"Kyllä\nvielä\", hän selitti, \"saattaa purjevene ehtiä maihin ja ylhäällä\nmajatalossa tilata miehen, joka ratsastaa kaupunkiin, jos välttämättä\ntarvitsee. Mutta minä toivon olevamme siellä yhtä pian kuin hänkin.\"\n\n\"Kyllä niin, kyllä, kyllä\", sanoi sopraano, \"me ennätämme kai yhtä\nnopeaan sillalle, ketterän kapteenimme toimenpiteestä. Mutta sitten\nviivästyy, vitkastuu, murenee paljon aikaa maihin mentäessä, niin että\naina on hyvä -- eikö herra parooni tahdo niin? -- Toimitammehan matkaan\npikalähetin, joka tilaa, joka ottaa kaikki huoneet?\"\n\n\"Olkoon niin!\" myönsi uninen basso ja pisti leukansa takin alle.\nSopraano hypähti pystyyn kuin iloinen vinttikoira, muttei kumminkaan\nhypähtänyt kauemmas kuin kapteenin luokse peräsimen ääreen, joka oli\naivan lähellä. \"Tilatkaa, hyvä kapteeni, tilatkaa, tilatkaa!\"\n\nKapteeni, niin suopealuontoinen kuin olikin, tuntui työlästyvän tähän\nhätiköimiseen, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä paroonille vasten\nmieltä, vaan huusi luokseen erään väestään. \"Pane ruuhi kuntoon ja\nlähde maihin ja...\" hän ilmoitti miehelle asian. \"Saat sitten soutaa\nmeidän jäljestämme.\"\n\n\"Niin, parooni kyllä maksaa vaivat, se on tietty, se on tietty,\ntietysti!\" mutisi sopraano, kääntyen kapteeniin ja puolittain osoittaen\nsormellaan takkiinsa kyyristynyttä bassoa.\n\n\"Jonkun verran se kannattaakin\", vastasi kapteeni yksitotisesti,\npyyhkäisi leukaansa ja tarkasteli molempia rantoja, joiden välillä hän\nlaivaa ohjasi. Oikeanpuolinen näköala oli laaja ja viehättävä. Niityt,\näärettömän laajalla alalla pohjoiseen ja luoteiseen päin, olivat\ntäyteen ripoteltuina miljoonia heinärukoja, aivan kuin pienet\nleikkaamattomat solmut suuren vihreän kirjausompeluksen nurjalla\npuolella.\n\n-- Ja kaiken tämän on Hörstadius vallannut omakseen! Siinä on totta\ntosiaan pastoria, -- sanoi kapteeni päätänsä nyökäyttäen, seisoessaan\nsiinä itsekseen tuumiskellen. -- Siitä miehestä tulee ennen kuolemaansa\nrutiköyhä taikka upporikas. Hän on pastori, joka saarnaa heinillä. Hän\nvoi sanoa kuten sanotaan raamatussa: 'kaikki heinä on lihaa', sillä\nnäistä niityistä, niin hyvällä arennilla, hän korjaa kosolti puoleensa.\nKamarikolleegio tai sota... en tiedä kumpi... on ollut hänelle\nhyvänsuopa. Mutta ihmettelenpä, että hän valtaa tiluksia kaikilla maan\näärillä: ei ainoastaan Kungsörissä, vaan myös Sörmlannissa, niin, koko\nvaltakunnassa. Eikö hänellä peijakas vieköön ole arenteja aina selvässä\nUpplannissa saakka, Sollentunassa? Sepä vasta on aimo taloudenhoitaja,\nse Hörstadius! Ja sitten hän kiusaa ruumisraukkaansa maalaiskärryissä\najelemalla ja kiertelemällä kaiken elämänsä aikaa arentitalojensa\nvälillä katselemassa ja tarkastelemassa. On siitä siinä helkkaristi\nsilmälläpitoa, tilojen hoitelemisessa joka haaralla. Ja kun hän noin\nliehuu ympäriinsä, on hän kuitenkin omalle ruumiilleen niin tyly, että\nnauttii vain vettä. Hörstadius on länsigöötti, siinäpä solmu. Se on\nkummallista kansakuntaa! Mutta sitä minä hänessä kiitän, että hän\nkuuluu olevan perin oikeamielinen ja hyvänsuopa kaikille tuhansille\nrättäreilleen, rengeilleen ja pehtooreilleen, niin että hän lopulta ei\nkiusanne ketään enempää kuin itseään. 'Purje alas, nosta lippu!' Ei,\npienempi marttyyri sitä on höyrylaivan kuljettajana... \"Tules tänne!\nTule perää pitämään, Minä menen alas. Nyt on joki Arbogaan saakka\nselvä ja helppo laivan liikehtiä.\"\n\nPerämies tuli käskystä, kapteeni jätti hänelle peräsimen, meni itse\npois kannen yli ja laskeutui portaita alas alempiin olinpaikkoihin,\nmissä toti parhaillaan höyrysi. Olipa punssiakin olemassa.\n\nOli ilta. Päivän haltiatar oli jo lännen puolella vaipunut Kungsörin\nniittyjen helmaan, mutta tummanpunainen purppurahohde leijaili vielä\npilven äärellä; se oli viimeinen vaatekappale, jonka kaunotar oli\nriisunut yltään, ennenkuin paneutui peitteen alle uinahtamaan. Tuhansia\npitkiä sinipunervia viiruja eteni hohteesta. Monet niistä juovittivat\nvettä, ja jotkut myös pirahtivat laivan tavaroille.\n\nPehmeä käsi kosketti Albertin olkapäätä. Hän tuijotti ylöspäin\npunaisista säteistä, joita oli pitkän aikaa seisonut katselemassa,\nmiten ne keinuivat ja pakenivat läikehtivällä vedenpinnalla. Se oli\nSara, ja hän puheli kuiskaamalla: \"Mene nyt täältä, minä sensijaan\nvartioin sekä sinun että minun tavaroita, kunnes pääsemme niiden kanssa\nmaihin. Mene nyt alas juomaan punssilasisi. Mutta ehdittyämme alas\nsillalle riennä silloin kiiruusti kaupunkiin ja hanki meille kantajat,\nennenkuin muut matkustajat vievät meiltä miehet.\"\n\nHe seisoivat sattumalta aivan yksin keulassa, niin ettei Saran kai\nolisi tarvinnut kuiskata. Mutta Albertin mielestä se kuului niin\nhyvältä ja tuttavalliselta, ja neidon sievät kasvot olivat häntä\nsilloin niin lähellä, että hän, itse sitä tietämättä, suuteli häntä ja\nlähti pois kuten toinen oli käskenyt.\n\nSara Videbeck, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, alkoi keulan\netupuolella toimeliaasti järjestellä kaikenlaisia suurempia ja\npienempiä asioitaan. Hän keräsi kokoon omat matkalaukkunsa, lippaansa\nja päällysvaatteensa. Hän kantoi myös samaan läjään kersantin\njotakuinkin leveäsiipisen repun, laukun ja matkaviitan. Miten hän ne\nsaattoi tuntea, sopii kysyä. Mutta sen päivän havainnot olivat hänelle\nriittäviä huomatakseen, mihin kapineihin kersantti kierrellessään\nlaivankantta erityisellä mielenkiinnolla oli luonut huomionsa, väliin\nnostellut, siirrellyt, sovitellut niitä ja niin edespäin, jota kelpo\nmies ei tee koskaan muille kuin omille tavaroilleen.\n\nAlbert meni tosiaankin portaita alas ja otti lasillisen punssia. \"Neiti\nhyvä, antakaa minulle kiltisti kaksi lasillista lisää, ja antakaa ne\ntälle pienelle tarjottimelle. Kannan ne itse, niin ei ketään vaivata.\"\nEnnen niin ankaran matkustajan noin lempeästä äänensävystä iloisena\ntarjoilijatar teki nopeasti kuten käsketty oli. Albert otti\ntarjottimensa, kantoi sen säyseänä kuin viinuri portaita ylös ja meni\nkeulaan tarjoamaan matkatoverilleen. \"Onko se Carolinaa?\" kysyi tämä.\n\"Minä en juo punssia.\"\n\n\"Juo nyt lasillinen minun tähteni tänä iltana, illempänä tulee\nviileätä. Se on hienoa ja hyvää.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi neito, lasin tyhjennettyään. \"Albert, tämä on parempaa\nkuin carolina.\"\n\n\"Sitäpä juuri aina olen väittänyt\", vastasi kersantti ja tyhjensi\nviereisen lasin.\n\nNyt paukahti tykki tervehtien Arbogan kaupunkia, ja höyrylaiva laski\nlaituriin oikeanpuoliseen rantaan, kuten tapana oli, alapuolelle\nLundborgin taloa.\n\nKersantti, notkea, reipas mies ja oivalla tuulella, oli ensimäinen\nhypähtämään maihin. Katseltuaan hetkisen ympärilleen lähimmällä kadulla\ntapasi hän kaksi joutilasta arbogalaista, joiden kanssa pian sai\nsovituksi. He seurasivat häntä alas laivalle kantaen lähistöstä\nottamiansa paareja. Laivalle tultuaan Albert ei ollutkaan tavata\nhakemaansa. Hieman hämillään tähysteli hän hämärissä hentoista päätä...\nsitä ei löytynyt. Vihdoin hän kuitenkin kannella äkkäsi hattupäisen\nSara Videbeckin. Vaikka nuo kaksi kantomiestä odottivat määräystä, ei\nhän kumminkaan malttanut pidättyä muutamia silmänräpäyksiä katselemasta\nmuuttunutta ystäväänsä.\n\n\nTosin oli hän tänä aamuna vilaukselta nähnyt saman ilmennyksen edessään\nmuutaman minuutin ajan, mutta hän oli silloin nähnyt neitosen ilman\nmielenkiintoa. -- Nyt... onko se hän? -- ajatteli kersantti. Neitinä\nhän -- kerran ennemmin huomautuksen saatuaan -- ei lainkaan tahtonut\nneitoa pitää. Mutta iso valkoinen kamritsihattu sopi varsin viehkeästi\nsievään vapaaseen hienoon päähän, ja muutamat aistikkaat tummat kiharat\nriippuivat myös kummankin ohimon kohdalla, niinkuin oikeus ja kohtuus\nvaati. Albert viittoi miehille, minnepäin heidän oli mentävä. Sara\nsanoi korostaen kolmatta sanaa: \"Nämä ovat meidän kapineitamme;\nhuolehtikaa niistä, etteivät hankaudu paareilla!\"\n\n\"Ei ole hätää, rouva kulta\", vakuutti toinen kantaja.\n\n\"Sanokaa itse\", huomautti toinen, \"mistä rouva on arin, niin panemme\nsen paareille päällimäiseksi.\"\n\nAlbert hymyili itsekseen, mutta näki jotenkin hapahkon ja jämeän ilmeen\nSaran kasvoilla. He astuivat maihin. \"Minne herrasväki käskee mennä?\"\nkysyi etummainen kantaja.\n\n\"Majataloon.\"\n\n\"Vai niin, eikö herrasväki ole kaupungista kotoisin. Silloin saan luvan\nmainita\", jatkoi mies, \"että herralle käypi tärkeäksi kiiruhtaa yösijan\nsaamista majatalosta, sillä tänne on tullut paljon matkustajia.\"\n\n\"Minä seuraan tavaroita\", keskeytti Sara, \"riennä edeltäpäin, Albert!\nMe kyllä löydämme majatalolle.\"\n\nKersantti teki niin. Hän kulki pitkiä Arbogan katuja ja saapui hetken\npäästä majataloon.\n\n\"Ei ole, ei yhtään\", oli isännän vastaus Albertin kysyessä huoneita.\n\n\"Mutta minä tulen laivalta ja minun pitää saada yösijaa.\"\n\n\"Niin, vaikka herra tulisi auringosta tai itse hornasta, niin täällä ei\nsilti enemmän huoneita liikenisi. Täällä ovat parooni ---- ja parooni\n---- ja parooni ----, jotka itselleen ja perheilleen jo ovat tilanneet\nkaikki huoneet. Ja Arbogassa muuten... niin, kuulustakaa, hyvä herra...\nminä epäilen suuresti, sillä markkinat... hmhm... ovat kasanneet\nkauheasti ihmisiä.\"\n\n\"No, minä tyydyn yhteen ainoaan huoneeseen\" (itse voin maata jollakin\nullakolla, hän ajatteli) \"mutta siistiin, kauniiseen. Se saa kyllä olla\npieni. Tehkää hyvin, samantekevää mitä maksaa.\"\n\n\"Onko rouvalla mitään yksinäistä huonetta jäljellä, Annette?\" sanoi\nisäntä ja katsoi syrjällepäin sivukamariin. \"Muutamat penteleen\nsuurisuiset vapaaherrat ovat vallanneet kaikki, meillä on muuten\nhuoneustoja kylliksi; mutta he kuuluvat tämän seudun ylhäisöön, ja\nsentähden näettekös, hyvä herra...\"\n\n\"Ei\", vastasi Annette, \"ei ole.\"\n\n\"Mutta minun täytyy, saakeli soikoon, saada huone\", sanoi kersantti\npäättävästi ja meni itse sisälle. \"Tarvitaan vain yksi vuode. On\nmahdotonta ettei sellaista olisi niin suuressa, tilavassa ja kauniissa\nhotellissa kuin tämä on. Olen ollut Arbogassa ennenkin ja tiedän, että\npitkä pihanpuolinen käytävä johtaa tuhansiin huoneisiin täällä\nsisäpuolella.\"\n\n\"Nono, hyvä herra\", sanoi pieni myssypää lylleröinen, talon emäntä.\n\"Mene, Annette, sinne perimpään päähän katsomaan, voisiko oman kamarini\nsiivota kuntoon. Hätätilassa saanen jättää arkirauhani oman onnensa\nnojaan.\"\n\nAnnette ja kersantti menivät. Hän löysi aika siistin ison huoneen,\nantoi suostumuksensa ja kääntyi takaisin. Melkein portilla hän jo\ntapasi Saran ja kantajat. Hän osoitti heille tien ylös portaita,\npitkään laudoitettuun luhdin tai arkaadin tapaiseen, joka ulottui\npitkin koko huoneustoa. Sara oli kävelystä ilostunut jälleen ja saanut\nposkilleen verevän värin, mutta se kuitenkin pian peittyi pahastuksen\npilveen kantajan kohteliaasti kehoittaessa:\n\n\"Astukaa edellä, rouva hyvä!\"\n\nHän palautti kumminkin pian oikean ilmeensä, ja Albertin ja Annetten\nseuraamana hän astui osoitettuun kamariin, jonka huomasi oivalliseksi.\nKetterästi ja reippaasti hän järjesti heidän tavaransa toista seinää\nvasten. Kantajat maksettiin ja päästettiin menemään. Annetten heille\nosoitettua äsken ruokailuun vapautuneen alhaalla olevan pikkuhuoneen he\nmenivät sinne molemmat ja söivät kehnonlaisen ilta-aterian, joka\nvarsinkin Sara Videbeckille oli hyvinkin tarpeen.\n\nPuolituntinen kului. He lähtivät sitten yhdessä ylös ruokahuoneesta, ja\nAnnette kulki edellä avatakseen yömajan oven.\n\n\"Jumala suokoon herrasväen olla tyytyväisiä!\" sanoi Annette. \"Meillä ei\nole parempaa, monien matkustajien tähden. Minä tuon teille kohta valoa\ntänne.\" Sitten hän niiasi, astui ulos ja jätti heidät kahden kesken.\n\nLeveä, ihanasti valmistettu vuode ilmaisi minä hyväntahtoinen Annette\noli heitä pitänyt. Heti paikalla ehkäistäkseen kaiken hämilläolon,\nsanoi Albert: \"Sara hyvä, minä istun ajoneuvoissa tuolla alhaalla,\ntaikka lepään yöni heinäluhdissa. Ihmispoloisten tyhmä päähänpisto\nsinua nimitellessään kiusoittaa minua yhtä paljon kuin sinuakin; mutta\nei sille mahda mitään, että suurelliset paroonit ovat niin tarkkaan\nottaneet kaikki huoneet, että minä olen voinut saada vain yhden ainoan,\nja senkin tuskalla. Kuitenkin toivon, että täällä voit hyvin, pysyt\nhäiritsemättä ja nukut makeasti.\"\n\nSara oli tällä välin riisunut hattunsa ja pannut sen tuolille; hän\nastui matkatoverinsa luo ystävällisin elein ja vastasi: \"Tee miten\ntahdot ja istu ulkona, missä haluat, Albert. Saatan kai ymmärtää, että\nnostat melua tästä yhdestä, siististä, kauniista huoneesta ja katsot\ntyhmäksi että on vain yksi. Jos sinä olisit syntynyt, kasvanut ja\nsitten koko elämäsi asunut niinkuin minä vain yhdessä ainoassa\nhuoneessa, joka päivällä oli työhuone ja yöllä meidän kaikkien\nmakuuhuone (sillä ne huoneet, jotka kotitalossa jäivät vapaiksi, oli\npuutteen takia vuokrattava pois), silloin et liioin puhuisi tästä\njoutavasta asiasta. Mutta vaikket oikein lienekään kuten monet muut,\nsaatan kumminkin ymmärtää, että olet kasvanut moniin hassuihin\najatuksiin. Sentähden, hyvä Albert... niin, tee miten haluat, mutta\nminä vakuutan sinulle, että jos jäät tänne sisälle sensijaan kuin\nistuisit yön ajan ulkona römssyilmassa, niin minä en pidä sitä lainkaan\nminäkään; ja toivoisin sinun katsovan asiaa samalta kannalta, sillä\njuuri siten se vähimmin merkitsee.\"\n\n-- Jos sinä jäät sisälle, sitä minä en pidä lainkaan minäkään! --\nvihloi kuin kaiku kersantin sydäntä, ja noin itsetuntoa musertava, noin\njulma ja masentava katsantokanta mykisti hänet kokonaan.\n\n\"Albert!\"... hän jatkoi, meni häntä lähelle ja otti hänen kätensä...\n\"älä erehdy minusta äläkä ihmettele! Jos lasken pois ne kotona vietetyt\nyöt jo aikoja sitten, jolloin isä vielä eli, enimmäkseen jäi pois,\nmutta joskus kuitenkin saapui kotiin ja rajusti meluten, tapellen,\nJumala nähköön, ja kiroillen mellasteli kello neljään aamulla, niin\nvoin sinulle vakuuttaa, että muuten aina öisin oli niin hiljaista\ntyöhuoneessamme, jossa makasimme, ettei pieninkään lasi särkynyt.\nSiihen olen tottunut. Mutta mene sinä kernaasti ulos, Albert hyvä,\nsillä sinä huomaat ehkä paljonkin tässä pikkuasiassa, enkä minä voi\nsinua muuttaa.\"\n\nNyt hänen täytyi hymyillä, sitä ei voinut auttaa. Hän päästi immen\nkäden. \"Oli miten oli\", vastasi hän, \"nyt menen ainakin aluksi ulos\ntilaamaan hevosia huomiseksi.\"\n\n\"Se on tietty että sinun nyt tulee mennä! Niin\", keskeytti Sara äkkiä,\n\"huomenna on liika myöhäistä saada kaikkea kuntoon. Meidän täytyy olla\naikaisin valmiit. Ja sinä jäät mihin haluat tänä yönä, mutta ota\nkamarinavain mukanasi, ulos mennessäsi, ettei kukaan muu erehdyksestä\ntule sisään, ja sano neidolle tuolla alhaalla, ettei hänen tarvitse\nmitään kynttilöitä tuoda tänne. Minä näen kyllä paneutua levolle.\"\n\nAlbert meni. Seisoessaan ovella hän kääntyi taakseen. Silloin Sara\nseisoi keskellä lattiaa ja niiasi: \"Hyvää yötä, Albert, näemme toisemme\nhuomenna!\"\n\nHän kumarsi, sulki oven ja otti ulos avaimen. -- \"Sinua\nkäsittämätöntä!\" kuului hampaiden kolosta. -- Hyvää yötä! Näemme\ntoisemme vasta huomenna! Onko se olevinaan kutsu palata tänä iltana? Ja\nkuitenkin näyttivät hänen ensi mainintansa viittaavan sinnepäin. Minä\nmenen astumaan pari kierrosta pihalla.\n\nHän suoritti alhaalla hevostilaus-asiansa ja ilmoitti Annettelle\nettei mitään valoa tarvittu, mutta kahvit oli tuotava ylös\ntäsmälleen kello kuusi aamulla. Sitten hän aprikoitsi pihalla\ntavatakseen vaunuja makuusijaksi. Mutta sellaisia ei näkynyt.\nMuutamista pystyynkäännetyistä aisoista, jotka hän vajan raoista\nhuomasi, oivalsi hän kaikenlaisia herrasvaunuja olevan saatavissa,\nmutta ne olivat lukon takana. Hän kulki alas viettävää pihamaata. Yö\nnäytti tulevan sateinen. Hän tuli tallin luo ja koputti ovea. Sieltä\närjäisi päihtynyt tallirenki: \"Mene helssinkiin!\"\n\n-- Onpa se kestikievari-riivatti säntillinen, joka niin aikaiseen\nsulkee kaikki vajansa, porttinsa ja luhtinsa! Prosit, kersantti, täällä\nsulle tulee hauskaa, kun olet irtikiskottu koko ihmiskunnasta. Menenpä\nhetkeksi jälleen katsomaan, miten Sara näyttelee hyväntuulisuutta ja\nottaa minut vastaan, ja sitten tulen taas tänne vaatimaan mokomaa\npenteleen helssingin tallirenkiä kallistamaan minulle korvansa.\n\nTähän suunnitelmaan hänet uteliaisuus viekoitteli. Mutta hän kulki\nkuitenkin ensin monta kertaa edestakaisin särmikkäästi ja kehnosti\nkivitetyllä pihalla, jolloin usein töytäisi jalat yhteen, ja puheli\nitsekseen. -- 'Hyvää yötä', hän sanoi, se on totta, mutta hänen äänensä\nsilloin hieman värähti, sen huomasin, viehkeästi, selittämättömästi,\naivan kuin sydämen pohjasta. Sen voi selittää miten haluaa eikä sen\ntarvitse merkitä täydellistä välinpitämättömyyttä taikka jäykkää\nhyvää-yötä, ikäänkuin jäähyväisiä. Asia saattaa olla päinvastoin. Minun\ntekee mieli asettaa hänet koetteelle, kiusata häntä eikä mennä ylös.\n'Näemme toisemme huomenna!' siis emme tänä iltana? Aikaisemmin oli\nkumminkin jätetty oman valintani varaan määrätä kummin päin haluaisin?\nMinäpä koettelen häntä: pistäydyn ylös minuutiksi, puoleksi minuutiksi.\n\nHän nousi hiljaa portaita ylös, kulki pitkän käytävän päähän, asetti\navaimen varovasti lukkoon, aukaisi oven, astui sisälle. Täällä oli\näänetöntä. Hän lähestyi puolipimeässä. Saran vaatteet olivat\nsäntillisesti tuolille asetettuina ja kokoonkäärittyinä. Entä hän itse?\nKersantti ojensi päänsä katsoakseen. Hän nukkui, kasvot käännettyinä\nseinää vasten.\n\nAlbertin ensimäinen tunne oli viileä hurmaus, sillä olematta runoilija,\nsaatikka haaveellisen uskonnollinen, mutta aivan yksinkertaisesti\naliupseeri, lumosi hänet vastustamattomasti niin yksinkertainen ja\nsuuri vapaus, niin puhdas ja teeskentelemätön hyve. Neitonen --\ntietämättä eikö hän kuitenkin palajaisi, kuten hän nyt tosiaan teki --\noli pannut maata tyynesti ja raittiisti ja heti nukkunut, ilman\nsisäistä kapinaa, ilman arveluita, ilman koru- ja lorulauselmia.\n\nMutta Albertin seuraava ajatus oli vähemmän mieluisa. Hän käsitti\nneidon ihan varmaan puhuneen täyttä totta kylmästi lausuessaan, ettei\nhän olisi asiasta millänsäkään, jos kersantti jäisi sinne. Mitä tämä\nsiis hänelle merkitsi? Samaa kuin tuoli... pöytä... ovenpieli... saman\nverran.\n\nMusertavaa! Menehdyttävää! Tuolinhan kauneinkin tyttö ilman haitatta\nsallii pukeutuessaan olla saapuvilla! Ylen mairittelevaa nauttia samaa\nsuosiota!\n\nAlbert veti saappaat jalastaan, astui ääneti ja lyyhistyneenä yhden\nkierroksen lattian yli, riisui takkinsa, ja koska hän äsken oli\nhaaveillut tuoleista, haki hän sellaista ja tapasi erään laitanojilla\nja suunnattomalla selkänojalla varustetun, noita historiallisia\ntuoleja, joita vielä 1600-luvulta löytyy vanhoissa linnoissa tai\npikkukaupungeissa, jonne ne ovat joutuneet huutokauppojen hajoittamina\nmaailmalle.\n\nHän kantoi ison nojatuolinsa hiljaa ikkunan luo, istuutui siihen,\nkurkisti ulos ruuduista, katseli taivaankantta ja aikoi nukkua. Mutta\nhän ei voinut edes haukotella. Tuoli oli pehmeä, mutta hänen rinnassaan\ntuntui pistoksia, ja koko huone oli kylmässä, pimeässä tympeydessä\nhänen ympärillään. Hän katsoi sänkyyn päin. Se hohti valkoiselta,\nemännän puhtaan, vastamankeloidun pieluksenpäällisen vaikutuksesta.\nMuuten se hänestä oli kuollut ja tarkoitukseton.\n\nNäin hän istui hetken torkahtaen, jotakin tehdäkseen. Mutta siitä\nhuolimatta hän näki. Mitä hän näki? Pitkä lehtikoriste vieri hänen\nsisäisen silmänsä editse. Siinä esiintyivät kaikki menneen päivän\npienet eri tapahtumat, ja Saran kuva uusiintui alati, mutta perin\nlempeänä, iloisena. Ensi aluksi tuokiotilaisuus Strengnäsissä, jolloin\nhe alkoivat sinutella toisiaan; sitten, kun neito nouti sikarin, sitten\nj.n.e., j.n.e., j.n.e. -- Voiko olla mahdollista, tämänvertaisen\njälkeen, että hän sinua vihaa? kysyi hän itseltään.\n\n-- Tyhmä kersantti! -- hän huudahti melkein puoliääneen ja tuijotti\nylös katonrajaan; -- vihaako hän minua? Sitä hän varmaankaan ei tee.\nVihataanko tuolia? Vihataanko pöytää? Vihataanko huonekalua? Jotakin\nyhdentekevää... jotakin tyhjänpäiväistä... jotakin minunlaistani!\n\nHän hörösti korviaan kuullakseen, eikö neito sentään jollakin lailla\nnukkuisi levottomasti. Mutta ei kuulunut mitään. -- Sara Videbeck ei\nole niitä jotka näkevät unia -- huokasi hän ja sulki silmänsä. --\nLopulta hänellä kai sittekin on lasinen sydän, kova ja kylmä, kiiltävä\nmutta jäykkä. Hän tosiaan ei välitä vihasta eikä rakkaudesta. Mutta\nmikä hän sitten on itse? Hän on itse tuoli, tunteeton, ikäänkuin hän\nolisi pitänyt minua tuolina ja sanonut sen minulle avosydämisesti.\nHyveellinenkö? Saatanko sanoa tuolia hyveelliseksi? Hän ei ole mitään\nsiihen suuntaan, jota minä tarkoitan, ei hyvä eikä paha. Kuinka voin\nnimittää tyhjänpäiväistä hyveeksi tai edes paheeksi? Mutta anteeksi,\nkersantti, sinä olet väärässä, -- jatkoi hän vähän ajan kuluttua, --\nhän ei ole, kuten sinä sanot, tyhjänpäiväinen siihen suuntaan;\nmuistatko par exemple nuo vilkkaat silmänluonnit? Tuon lämpimän\nsuun?... Silloin ja tällöin... ei, kyllä hänellä on mieltä, ole siitä\nvarma, mutta olenko minä oikea mies, kas se on toinen kysymys. Mikä hän\nsitten on? Irstasko? Huuti hiiteen, se ei voi juolahtaa mieleeni.\nMutta väliolento hän on, jota en ymmärrä, vaikka reuhtoisin ohimoni\nrikki. Tahtoisin tulla runoilijaksi jälleen, olenhan vasta\nviisikolmatta-vuotias!\n\n-- Voi, -- hän jatkoi, -- jospa saisin nukkua! Huomenna tulee hyvä. --\nTästä toivomuksesta huolimatta katseli hän nyt parhaillaan ulos\nikkunasta ja taas ylös taivaankantta kohden, joka oli seestynyt ja\nalkoi tähtiä ilmaista. Hän hieroskeli kädellään ruutua, saadakseen\nkaiken huurun pois. -- Mikä on itse tämä ruutukaan? -- alkoi hänen\ntuumiskelunsa. -- Mikä on tässä maailmassa lasiruutu? Se on välilaji,\nsekin, välilaji sisä- ja ulko-olion välillä, kumma kyllä; sillä itse\nruutua ei näy, ja kuitenkin se niin jyrkästi erottaa pienen\nihmismaailman Sisällä ja äärettömän suuren Ulkona. Minä en voi ruudussa\nitsessään nähdä mitään, mutta sen läpi näen kumminkin nyt taivaan\ntähdet. Ruutu on mitätön, ehkä halveksittava, ei juuri sentään alhainen\nolento, minun mielestäni, muttei myöskään ylen korkea arvoltaan, niin,\njuuri kuin par exemple minä itse! Ah, tahtoisin mielelläni kaivertaa\nnimeni ruutuun; minulla on vain piikivi täällä liivintaskussa. Tekeepä\nmieleni koettaa, onko hän puhunut totta, väittäessään että sillä ei\nvoitu lasia leikata.\n\nHän otti sen esille ja koetti. Mutta joko oli pii liian tylppä taikka\nhän ei uskaltanut suuremmalla ponnistelulla aikaansaada rapinaa:\nainakaan hän ei kyennyt mitään merkkiä piirtämään. Silloin hän\nkallistui murheellisena takaisin tuoliinsa ja laski päänsä nojaa\nvasten. -- Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku... ja\nsupista vaatimuksiasi! -- Yhä utuisemmaksi kävi olo hänen sisäiselle\nnäkemykselleen; yhä tylpemmiksi ja harmaammiksi sen haamut. Valtimot\ntykyttivät ilman kuumuutta; aivan hitaasti ja kumeasti sykähteli sydän.\nMaailmankaikkeus oli ylen ikävä. Hän nukkui uneen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\n    Paljon, paljon jää jäljelle kuitenkin, josta saamme toisiamme\n    sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään\n    raha voi korvata.\n\nAamulla koputettiin sievästi ovelle. Albert kavahti tuolistaan, myöskin\nhavaittiin pieni liikahdus tuolla peitteen päällä. Ulkolukkoon\nunohtunut avain kierrettiin varsin näppärästi ympäri, ovi avautui, ja\nhuoneeseen astui Annette kahvitarjottimineen.\n\n\"Anteeksi, herttaisin herrasväki, että olen viivästynyt kahvia\ntuomasta!\" sanoi hän puheliaana ja puuhakkaana, niinkuin toisinaan\nsattuvat pikkukaupunkien apuneidot olemaan. \"Herra on jo jalkeilla,\nnäemmä. Anteeksi! Minä tiedän, että muuten matkustajat kernaimmin\njuovat aamukahvinsa vuoteessa, mutta Jumala ties miten lie sattunut\ntänään, kello on jo puoli seitsemän; monet paroonit pitivät meitä kauan\nhääräilemässä eilis-iltana, ennenkuin saatiin heidän mielikseen kaikki\nsiivotuksi, niinkuin he sen tahtoivat. Jumala antakoon nyt kahvin\nmaistua ja olla kirkasta!\"\n\nSara kohotti päänsä ja istuutui hiukan nojaten päänaluseen. Annette\nastui sängyn luo, niiasi ja tarjosi ja käänsi sen puolen korppukoria,\njossa komein korppu komeili, esille hertta-rouvan otettavaksi.\n\nAlbert oli tällävälin vetänyt saappaat jalkaansa. Tuskin huomattava\npäännyökkäys Saran puolelta oli hänen äänetön hyvähuomenensa. Tämä\npieni hohde neidon vastaheränneiltä iloisilta kasvoilta oli Albertille\nvirkistävä aamukoitto. Hän oli huomaavinaan neidon viittovan hänelle;\nhän meni istuutumaan leveälle sängynlaidalle, joten yöllä käyttämätön\nvuoteen osa venyi levälleen. Annette tarjosi nyt kersantille kahvia.\nHän otti, ja hyvältä maistui.\n\n\"Käskeekö herrasväki enempää?\" kysyi hän puuhakkaana ovelta. \"Miksei\",\nsanoi Albert. Neito läksi ulos.\n\nHetken hämillään oltuansa kersantti virkkoi: \"Sara hyvä, käsitän sinun\ntäydellä oikeudella närkästyvän noista vääristä titteleistä, joita\nihmiset sinulle ja minulle antavat; mutta matkalla säästyy meiltä monet\nikävät selittelyt ja typeryydet, jos tämä saa jatkua niinkuin se kerran\non ottanut alkaakseen... vai...\"\n\n\"Olen oivaltanut saman asian\", vastasi neito, \"enkä närkästy. En olisi\nmillään muotoa tahtonut valhetta levittää, mutta kun se on itsestään\nsyntynyt, niin... ja... Albert, olen kovin iloinen, ettet äsken\nkäsittänyt minua väärin tai pannut pahaksesi, kun viittasin sinua\ntulemaan tänne ja istumaan kurttuun tuon osan sänkyä... onpa kauhean\nleveä ja oiva sänky tämä, olen maannut kuin kuningatar... Mutta en\ntahtoisi tytön huomaavan, että tuo osa on ollut käyttämättä: hän olisi\nsiten saanut meistä kummallisia ajatuksia.\"\n\nAlbert puki yllensä takin, lähestyi ovea ja sanoi: \"Minä menen alas\nkatsomaan, että valjastavat hevoset.\"\n\nHän teki niin. Tilatut hevoset olivat saapuneet, myöskin parivaunut,\nheiniä ja olkia koko pohja täynnä, sekä kaksi istuinta, joina\nkäytettiin tavallisia kovia maalaistuoleja. -- Hän ei pidä näistä\nmaalaiskojeista, hän, sen olen kuullut, kestikievarin täytyy lainata\nminulle pieluksellinen istuin, -- sanoi hän itsekseen.\n\nHän lähti, ja hetkisen aikaa tingittyään hän sellaisen sai; se\nköytettiin uudella marhaminnalla etuvaunuun kiinni. -- Mutta, --\najatteli taas Albert, -- tässä akselin yläpuolella etupyörän välillä\ntutisuttaa riivatusti. On parempi, että talonpoika istuu siinä itse\najamassa, ja me käymme takaistuimelle tuonne akselien väliin. Muuten\nminua enimmin miellyttää itse ajaa ja etummaisena istua, mutta Jumala\nties tuleeko hän siitä iloiseksi, että hevosenhännät ovat häntä niin\nlähellä, melkein jalkojen kohdalla. Varsinkin alamäkeen mentäessä ja\nhevosten perääntyessä ovat ne melkein ajajan polvessa kiinni. Semmoinen\nhuvittaa minua, mutta häntä -- niin varmasti luulen -- eivät sellaiset\nmaalaismetkut ilahduta: menen ylös kysymään missä hän tahtoo istua.\n\nKersantin kohtelias huolehtivaisuus meni tässä kohden miltei\nlapsellisuuteen. Kumminkin hän joustavana ja iloisena hypähti portaita\nylös, oli oven luona, aukaisi ja astui sisälle. Sara seisoi jo\nlattialla, puettuna ja valmiina kiireestä kantapäähän. Hattu ei\nkuitenkaan vielä ollut päässä, ja kuuden korttelin pituinen\nhiuspalmikko ei vielä kokoonpyörrettynä kiemuroille, ollakseen niskassa\nkammankannikkeena.\n\n\"Nytpä oikeata hyvää huomenta!\" sanoi neito. \"Emme ole vielä toisiamme\ntervehtineet. Olen ikkunasta nähnyt, että vaunut tuolla pihalla jo ovat\nesillä. Mutta\" -- lisäsi hän lempeällä, aivan hiljaisella ja hieman\nepävakaisella äänellä -- \"sinun on ollut sangen paha olla minun tähteni\nviime yönä.\"\n\nHänen olennossaan, seisoessaan siinä lattialla, ilmeni tällöin suuren\nkiitollisuuden ilme, yhtyneenä rajattoman luottamuksen iloon kersantin\nhenkilöön nähden; ja päällepäätteeksi siinä ilmeessä kuitenkin piili\nmelko sekoitus naisellista leikillisyyttä.\n\nAlbert ei vastannut mitään. Mutta hänen oli tässä silmänräpäyksessä\nmahdotonta olla tekemättä minkä teki. Hän otti neidon syliinsä ja\nsuuteli häntä aivan äkisti.\n\nSara Videbeck meni heti tämän jälkeen heidän kapineittensa luo\ntuumimaan ja tarkastamaan, miten kaikki oli pantava vaunuihin\nsäilyäkseen hyvin. Kun Albert seisoi ovella mennäkseen talonpoikaa\nnoutamaan, jonka oli kannettava tamineet alas, viittoi neito hänet\ntakaisin ja sanoi:\n\n\"Olen jotakin aprikoinut. On parasta, että sinä yksin kirjoitat\npäiväkirjaan matkan varrella ja suoritat kyytimaksun, sillä kyytipojat\nosaavat harvoin laskea yhteen, ja he suututtavat minua siinä määrin\ntuossa laskeskelussa heidän kanssaan, että menetän malttini. Mutta kas\ntässä minun osuuteni kyytimaksusta, laskettuna täältä Mariestadiin:\ntoinen hevonen minun osalleni, kaksikymmentäneljä killinkiä\npeninkulmalta, viisitoista ja puoli peninkulmaa, tekee seitsemän riksiä\nkolmekymmentäkuusi killinkiä; vaunurahat neljäkymmentäkuusi ja puoli\nkillinkiä; lisäkyytiraha Arbogan ja Örebron kaupungista (useampia\nkaupunkeja ei matkallemme satu), ja yösija, kaikki tyynni yhteensä\nyksitoista riksiä kuusi killinkiä. Kas tässä! En luule laskeneeni\nhullusti, sillä olen tottunut ja osaan sen taidon. Laske kuitenkin\nitse!\"\n\nNöyryytettynä ja pää kallellaan ei kersantti mitään vastannut, muttei\nmyöskään kohottanut kättänsä vastaanottaakseen neidon kukkarosta\npyöriviä hopearahoja.\n\n\"Albert hyvä\", virkkoi hän suruisesti, \"ehkä olen erehtynyt, ja sinä et\nmatkustakaan niin kauas kuin Mariestadiin. Minä luulin sinun eilen\njonkun kerran sanoneen, että sinun oli mentävä Vadsbon kihlakuntaan ja\naina Mariestadiin asti. Laskin yhteisen kyytimme sinne saakka; jos olen\nollut väärässä, niin sano minulle...\"\n\n\"En minä sitä sureksinut\", vastasi hän. \"Mutta en tahdo kieltää, että\nminua olisi huvittanut maksaa kaikki tuo kirottu kyytiraha yksin\nomistani toistaiseksi, sillä en ole vielä juuri velkavankilaan menevä,\nja kun lopuksi en enää saisi ajaa sinun seurassasi, niin olisimmehan\ntoki voineet selvittää tilit keskenämme sitten... ja...\"\n\nSara katsoi häneen suurin silmin. \"Vai niin?\" sanoi hän lopuksi ja loi\npuolisurullisen katseensa vähän syrjällepäin. \"Ei, Albert, älä\njonninjoutavia jaarittele. Kaikki jälestäpäin tulevat tilinteot käyvät\nniille ihmisille vaikeiksi, jotka pitävät toisistaan. Sinä joutuisit\nyhtä hämillesi silloin kuin nyt ottaessasi vastaan minun osuuteni, ja\nminä olisin vielä nolostuneempi, jopa istuisin kuin kuumilla kivillä,\nkun kaiken lopuksi en ehkä saisikaan sitä antaa. Olla tuollaisessa\nkiitollisuudenvelassa on sietämätöntä.\"\n\n\"Hyvä Jumala, Saraseni, ovatko sitten molemminpuoliset palvelukset...\nonko... niin... kiitollisuus ihmissydänten kesken niin sietämätön\ntunne?\"\n\n\"Kiitollisuus... Albert!\" (hänen silmänsä suurenivat tällöin\nihmeellisesti) \"on niitä asioita, joita ei milloinkaan voi korvata;\nsuloinen on silloin kiitollisuus, ja jollekulle ikuisessakin\nkiitollisuudessa oleminen on suloista silloin. Mutta kyytimaksusta ja\nrahasta ruuan ja vuokran ja hutiloimisen tähden, siitä olkoon ken\nhaluaa kiitollisuudessa, mutta en minä. No niin, se on selvää, että jos\nmulla ei rahoja olisi, niin saisin pitää hyvänäni ja ottaa vastaan,\nhävetä ja kiittää, itkeä ja kiittää. Mutta päästäkseni siitä, aion olla\nkoskaan laiskottelematta, ja niin kauan kuin mahdollista on, aion\nhankkia varoja. Älä puhu siitä, ota rahat käteen, Albert, ja ole\nmies... Voi, paljon, paljon jää kuitenkin jäljelle, josta saamme\ntoisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään\nraha voi korvata.\"\n\nSe kyynel, joka tätä sanottaessa riippui kiiltävänä äärimmällä reunalla\nhänen pitkissä tummissa silmäripsissään, ei kuitenkaan vierinyt alas;\nse vetäytyi vähitellen taas silmän sisälle. Siis, itkun puhkeamatta\nilmi, yltyi vain katseen loiste, ja se kimmelsi taivaallisesti.\n\nAlbert alkoi ymmärtää, ettei ollenkaan ollut halpamaista ottaa vastaan\nnoita rahoja. Hän otti ne, vieläpä meni niin pitkälle, että hän aivan\ntarkoin, ikäänkuin kauppasaksan kädestä saatuina, ne laski. Hän huomasi\nsumman oikeaksi ja yritti sanoa aivan kylmästi ja tukevasti: \"Olet\nlaskenut oikein, Sara.\"\n\nTämä käsitti sen voiton, jonka Albert oli saanut itsestään, ja palkitsi\nhänet omituisenlaatuisella nyökkäyksellä: \"Sen minä tiesin\", hän sanoi,\n\"mutta eihän haittaa, että kaksi laskee yhteen; tulee silloin aina sitä\nparemmin tehdyksi.\" Samalla hän tarttui pitkään palmikkoonsa, pani sen\nsievästi kiemuroille kamman alle niskaan, otti hatun päähänsä ja\nlähestyi ovea.\n\nKersantti unohti kysyä istuinten paikkaa. He tulivat alas pihalle ja\nkäskivät kyytimiehen mennä ylös tavaroita noutamaan. Hän meni ja toi\nmukanaan toisen kapineen toisensa jälkeen, jonka kaiken Sara järjesti\npitkiin ajoneuvoihin, sillävälin kun Albert meni isännän luo, maksoi ja\nkirjoitti päiväkirjaan.\n\n\"Passia kai pitäisi myöskin katsoa\", virkkoi isäntä, \"mutta\nherrasväeltä sitä ei tarvittane.\"\n\n\"Kyllä tietysti, kas tässä, jos vaaditaan.\" Albert kääri auki passinsa\nhänen silmäinsä eteen.\n\nHän luki. \"Kers... kers... kyllä, se on vallan hyvä. Rouvaa tosin ei\ntässä mainita, mutta se ei mitään tee. On mainion hyvä.\"\n\n\"Niin, herra isäntä\", keskeytti Albert, \"totta puhuen kun otin passini,\naioin matkustaa vain yksin. Mutta senhän herra tietää, että usein voi\naikeensa muuttaa, ja niin otin hänet mukaan jäljestäpäin, vaikken\ntahtonut vaivata poliisia kirjoittamaan uutta passia.\"\n\n\"No, se on ymmärrettävää; mitä se haittaakaan? Kunnon ihmisiltä, jotka\nmatkustavat siivosti ja maksavat, ei milloinkaan kysytä passia.\nOnnellista matkaa, herra kersantti! Toivon herrasväen olevan\ntyytyväisiä hevosiin. Ne ovat minun omiani.\"\n\n\"Vai niin, herra isäntä. No ehkä minä samalla saan maksaa kyytirahan\nFellingsbrohon, niin se on tehty.\"\n\n\"Ei sitä tarvita, vaikka voihan se käydä laatuunkin; renki on juoppo.\"\n\n\"Kas tässä... viidestä neljänneksestä... ja tässä vähän\nliiemmaksikin... minne Annette hävisi? Tehkää hyvin, ottakaa tämä häntä\nvarten!\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi. Lasillinen, herra kersantti, omasta puolestani,\njos saan tarjota! Näin aamutuimaan se ei haittaa. Sanokaa, eikö kävisi\nlaatuun, että saisin tarjota rouvalle tuolla ulkona lasillisen? Minulla\non hienoa malagaa.\"\n\n\"Pelkään ettei Saraa haluta näin aikaiseen.\"\n\n\"Siihen on totuttava, herra kersantti. Hei! Lyön vetoa että rouva on\nVästergötlannista? Onpas herra kersantti tehnyt oivan valinnan. Tahdon\nnyt toivoa, että maalaisvaunut ovat teille mieliksi eivätkä liiaksi\ntärisytä; mutta kun ei ole omia ajoneuvoja, niin pitää tyytyä. Olen\nitse nainut Västergötlannista, siellä on parasta kansaa. Olen, häpeä\nsanoa, sukua eräälle, joka on sukua itse Hörstadiukselle. Olen kerran\nennen teidät nähnyt, herra kersantti: pitkä, kaunis, muhkea mies! Ja\ntoivon vielä kerran saavani... paluumatkallanne... nöyrin\npalvelijanne... nöyrin pal...\"\n\nKersantti ei voinut kieltäytyä juomasta; mutta kestikievarin miltei\nisällinen suopeus ja tuttavallisuus loukkasi häntä hieman ja johdatti\nhänelle selvästi mieleen aliupseeri-asemansa.\n\nPihalle päästyään hän näki Saran jo istuvan vaunutuolissa. Isäntä tuli\njäljessä lasi tarjottimella. \"Suvaitkaa! Suvaitkaa!\" muhoili hän.\n\nMutta Sara käänsi pois päänsä ja virkkoi kiusaantuneesi, puoliääneen:\n\"Semmoiseen en menetä aikaa, varsinkaan aamuisin.\"\n\nAlbert tunsi jonkunlaista kirvelyä, ei sanonut mitään, mutta otti\nohjakset ynnä piiskan ja istuutui vaunuihin. Hän ajoi ulos majatalon\nportista ja oli hajamielisyydessään vähällä ajaa kiinni.\n\n\"Jopa nyt, kas nyt, kas nyt... tämä ei käy laatuun!\" huusi Sara.\n\nKersanttia suututti, koska hän kerskui ajavansa varsin taitavasti. Hän\nriuhtoi hevosia ohjaksista, läimäytti piiskalla ja lähti ulos portista\nja sitten pitkin Arbogan katuja länsitullille saakka, niin että\nkatukivet pölisivät. Että vaunut tätä tehdessä tutisivat ja vavahtivat,\nsaattaa arvata. \"Ajakaa kauniisti, hyvä herra\", muistutti renki, joku\nistui takatuolissa ja puoleksi kohottautui. -- \"Tiedä huutia, sen\nvintiö, istu, ja kita kiinni!\" karjaisi kersantti.\n\nOli nyt jouduttu maantielle, joka tasaisena ja oivallisena salli koko\nnopean vauhdin, kenenkään siitä tarvitsematta loukkaantua. Renki\nvaikenikin ja torkahti, varsinkin kun hevoset eivät olleet hänen\nomiaan. Sara oli istunut hiukan hämillään portilta saakka, ja yksi ja\ntoinen pelokas katse, luotuna oikealle, tiesi tähystelyä, oliko Albert\ntodella suuttunut.\n\nHevosta ajaessaan oli kersantti tähän huviin niin kerrassaan kiintynyt,\nettei hän nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Puolen tunnin, koko tunnin\nmittaan ei puhuttu halaistua sanaa.\n\nSara virkahti kerran: \"Pölyää!\" Tämä totuus oli kumoamaton eikä siis\nsen enemmän käsittelyn arvoinen.\n\nSara huomautti hetken kuluttua jälleen: \"Pölyää aika lailla! Luulen\nettä otan hatun päästäni.\"\n\nKersantti oli tällävälin jokseenkin palauttanut hyvän tuulensa, niin\nettä hän tosin ei vastannut siihen mitä sanottiin, mutta kuitenkin\nkysyi: \"Tahdotko mieluummin istua takatuolissa? Näen tuon\nhallavanharmaan hevoskonin lakkaamatta huiskivan kenkiäsi pitkällä\nleikkaamattomalla hännällänsä.\"\n\n\"Se ei ole minulle vasten mieltä, se pölyttää ne puhtaiksi.\"\n\n\"No, sepä hyvä. Silloin et ehkä välitäkään istua takatuolissa?\"\n\n\"Rengin vieressä? Eikö sinulle täällä etutuolissa riitäkään ajamisen\ntilaa, näin ollessamme?\"\n\n\"Kyllä, mutta renki saisi istuutua tänne ajamaan, ja me voisimme\nmolemmat istua takatuolissa; siellä sinua vähemmän tärisyttäisi, Sara.\"\n\n\"En voi sanoa, että liioin tärisyttää. Pahemmin tärisi Arbogan\nkaduilla.\"\n\n\"Mutta jos ottaisit hatun päästäsi pölyn takia, kuten sanoit, mitä se\ntoimittaisi? Ei silti vähemmän pölyttäisi.\"\n\n\"Ei, mutta valkoinen kamritsihattu, joka pölyyntyy, on heti pestävä, ja\nsiitä on vaivaa, sillä se on pestävä itse järvessä harjalla. Sitä\nvastoin silkkihuivista pöly heti häipyy, kun sitä vain pari kertaa\nviuhtoo kättänsä vasten.\"\n\n\"Niin, jos tahdot vaihtaa päähinettä, niin seisotan heti, ja astumme\nulos.\"\n\n\"Taikka jos minä ottaisin auki sateenvarjon ja sillä pidättäisin\npölyä?\"\n\n\"Pöly ei ole niinkuin sade\" -- keskeytti kersantti -- \"joka vain lankee\nsateensuojan päälle. Pöly nousee alhaaltapäin ja asettuu yhä pahemmin\npään ympärille; en pidä sateensuojasta kauniilla säällä.\"\n\nSara vaikeni. Ajettiin taas neljännestunti keskustelematta. Mutta tällä\najankohdalla heräsi renki ja rehki siinä määrin, että tuntui olevan\nkuin vallankumous vaunujen takaosassa.\n\n\"Mitä hän aikonee tehdä kapineillemme!\" huudahti Sara ja käänsi\npäätänsä. Albert pidätti hevosia ja katsoi taakseen; ei ollut\nkuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että renki oli vääntäytynyt\ntoiselle kyljelleen, koettaakseen torkahtaa sillä puolen.\n\nMutta täten pääsi Albert palautumaan entiselleen apeasta\nmielentilastaan, naurahti sille eriskummaiselle asennolle, johon\nArbogan-torkkuja oli joutunut sisäänpainuneen hattunsa alle ja sanoi:\n\"Tiedätkös, Sara Videbeck, koska nyt kerran olemme pysähtyneet, niin\nviivähdämme rahtusen aikaa; hevoset saavat puhaltaa, olemmehan ajaneet\nrivakasti, ja sitten saat sinä sillaikaa muuttaa pölyn takia mitä ikänä\nhaluat.\"\n\nHän hypähti alas, käveli ajopelien ympäri ja antoi matkatoverilleen\nkätensä auttaakseen hänet alas. Neitonen nousi seisaalleen, mutta\ntapaili kauan jalansijaa kiiltävälle kengänkärjelleen. Pyörännapa\nnäytti hänestä tervaiselta astuttavaksi. Kersantin mielestä hän tapaili\nliian kauan, jonkatähden hän päästi neidon käden ja otti hänet\nsensijaan kokonansa, nosti maahan ja sanoi: \"Nytpä saat nähdä, että\najamisesta olet tullut tottumattomaksi seisomaan.\"\n\n\"Oh, minä voin koko hyvin, ja kyllä minä osaan seistä, luullakseni.\nMutta tosin sinä ajat aika nopeasti, Albert, etenkin... tiedätkö,\nLidköpingin maistraatti on julistuksella kieltänyt matkustajia ajamasta\ntäyttä laukkaa kaduilla.\"\n\n\"Sepä on tyhmä maistraatti, Sara. Minä kyllä varon matkustamasta\nLidköpingiin. Mutta suoraan puhuen, eikö sinua janota tässä hiivatin\npölyssä? Tiedän pienen lähteen täällä mäkirinteessä. Eikö sinun\nmielestäsi tämä seutu ole sangen kaunis?\"\n\n\"Sanotaanko tätä seuduksi? Onko meillä pitkä matka Fellingsbrohon?\"\n\n\"Mutta eivätkö sinua miellytä kauniit maisemakuvat?\"\n\n\"Maisemakuvatko?\" kysyi hän ja katsoi välinpitämättömästi ympärilleen.\n\"Ne ovat niin harvoin luonnollisesti maalattuja, Albert. Äidillä oli\npari maisemakuvaa riippumassa isän ajoilta työhuoneen seinällä, mutta\nminä olen käskenyt viedä ne ullakolle.\"\n\n\"Vai niin. Mutta etkö sinä huomaa, että tässä on näköala? Katso\ntuonnepäin... tuolla etäimpänä lännen puolella on ihana Frötuna, ennen\nDalsonin, nyt kreivi Herrmansonin maatila.\"\n\n\"Näköaloja meillä on joka puolella, minne vain käännyn, nähdäkseni.\nMutta sanos, eikö tämä sitten ole pitäjä? Västergötlannissa meillä aina\non pitäjiä, niin pian kun tullaan kaupungin ulkopuolelle. Ja joka\npitäjällä on ammattimestarinsa suutarin- ja räätälintöissä, jolla saa\nolla oppipoikia, mutta ei kisälliä. Mutta minua ilahduttaa, vielä eivät\npitäjät ole päässeet niin pitkälle, että pitävät omaa lasimestaria,\nminun tietääkseni eivät ainakaan Lidköpingin lähipitäjät, sillä sen\nminä tiedän, että olen monta kertaa lähettänyt Rådaan, Asakaan,\nGöslundaan, Säfvarediin, Linderfvaan, Hofbyhyn, Trassbergiin, vieläpä\nSkallmejaan asti, ja panettanut heille lasia.\"\n\nKersantti oli tällävälin asettunut hevosten luo seisomaan ja puheskeli\nniiden kanssa, koska hänestä näytti mahdottomalta houkutella kaunista\ntyttöä mihinkään järjelliseen keskusteluun maaseudun suloudesta. Lienee\nkuitenkin hänen puolusteekseen mainittava, että Arbogan ja Fellingsbron\nvälinen seutu ei ole ylenpalttisen kaunis.\n\n\"Mitä tietä sinä kuljit ylös Tukholmaan, Sara?\" kysyi hän hetken\nkuluttua, kun tämä oli korjannut hattunsa asianomaiseen rasiaan ja\nsensijaan pannut vaaleanharmaan, ison, kiiltävän ja kauniin\nsilkkihuivin päähänsä.\n\n\"Kuljinko ylös?\" sanoi hän.\n\n\"Niin, Sara, etkö sinä mennyt samaa tietä ylös Tukholmaan, kuin mitä\nnyt kuljemme? Minusta näytät jotenkin välinpitämättömältä tämän puolen\ntiehen ja esineihin nähden.\"\n\n\"Ostin matkalipun Thunbergissa\", vastasi hän, \"lähdin sillä matkalle\nKällandsön kohdalta, kun laiva Vänersborgista tullen kulki ohi, ja\nsitten se purjehti ja kuljetti minua ristiin rastiin, kunnes saapui\nTukholman Ritariholmalle.\"\n\n\"Mutta minusta näytti Arbogassa siltä, kuin tarkoin tuntisit majatalot\nja kaupungit, joiden sivu ja kautta meidän tällä matkalla on\nkuljettava.\"\n\n\"Se on tietty, että minun piti ne tuntea, kun oli aikomukseni valita\ntämä tie paluumatkalla, ja sen minä tein syystä että minulla on\ntoimitettavia Örebrossa ja Hofvassa. Minun on siellä myytävä vähän\npeilitavaraa Selinille, se saa korvata matkan. Eikä ole mitenkään\nvaikeata pitää muistissa majataloja. Kas tässä saat nähdä, Albert! Olen\ntehnyt luettelon kaikista paikoista, peninkulmamäärineen, jotka\nkirjoitin muistiin Warodellin puodissa Tukholmassa, siellä saamani\ntiedonannon mukaan. Ja sitä listaa luin ulkoa eilis-iltana, ennen\nnukkumistani.\"\n\nAlbert katseli hänen luetteloansa ja huomasi siinä varsin selvän\nnaiskäsialan. -- Ja tätä hän loikoessaan pänttäsi päähänsä, ennenkuin\nnukkui eilis-iltana, juuri kun minä...! -- (masentava ajatus viilsi\nAlbertin sydäntä). \"Sinä et tosiaankaan askarrellut mielenkiintoisissa\nasioissa ennen nukkumistasi\", virkkoi hän ääneen ja silmäsi häneen\nhappamesti.\n\n\"Pänttäsin päähäni kaikki, neljännesmäärät ja nimet; se ei ollut\nikävää. Ja sitten laskin päässä kyytiosuuteni, tietääkseni kuinka\npaljon minun oli annettava sinulle lähtöaamuna; se oli hauskaa:\najattelin silloin sinua... ja nukuin väleen ja makeasti.\"\n\n\"Niinpä niin, tuo viimeinen juuri oli sopiva aihe nopeaan nukkumiseen\",\nhuomautti Albert. Nyt olivat hevoset puhaltaneet riittävästi, ja\nkersantti, ei juuri parhaalla tuulella, suuttuneena ainakin ihmisten\nunenlahjoista, meni rengin luo ja herätti hänet aimo työkkäyksellä.\n\"Hannu, Mikko tai Tolvana, mikä lieneekin nimesi, onkos laitaa maata\ntällä tavalla, kun on kyydittävä matkustajia? Ylös nopeasti ja alas\nistuimelta, heti!\"\n\nUnenpöpperössä ja hämillään karkean ankarasta äänestä, renki loikkasi\nvaunuista tottelevaisena ja orjailevana, kuten kaupungissa palvelijain\nusein on tapana. \"Mikä hätänä?\" sanoi hän.\n\n\"Sepä on, että köytät marhaminnat tänne ja muutat vaunutuolit! Pane\ntalonpoikaistuolisi etummaiseksi ja istuudu itse siihen ajamaan.\nFellingsbrohon vievä tie on nyt niin tasainen ja hyvä, että suurin\npöllökin voi sitä ajaa. Minua huvittaa ajaminen vain silloin kun se on\nvaikeata ja tukalaa. No, annas mennä joutuin, sanon, uninen rahjus! ja\nsido tämä pielustuoli tuonne taa, keskelle vaunuja, niin istuudumme\nsiihen.\"\n\nRenki muuttui vähitellen kohteliaaksi ja totteli nopeasti \"herra\nupsierin ortelia.\" Sara Videbeck ei tämän keskustelun aikana virkkanut\nsanaakaan, mutta hymyili silloin tällöin pikku pistopuheille, joita hän\nymmärsi.\n\nNyt istuuduttiin vaunuihin toisella tavoin. Renki oli nyt ajamassa ja\nmuuttui tästä hommasta pian aivan mainioksi. Hän tahtoi näyttää\nreippauttaan, läimäytti hevosta, ja ajaa karautti niin että \"lemmon\nlailla mennä huristiin\", runoilijan sanontatapaa käyttääksemme.\n\nTuossa tuokiossa tultiin Fellingsbrohon. \"Katsos, mitkä isot,\nkauniit, punaruskeat talot!\" olivat Saran ensimäiset sanat\npitkän vaitiolon jälkeen. Hän tarkoitti arvattavasti noita kahta\nFellingsbro-rakennusta, jotka kääntävät päätynsä maantietä kohden,\nseisovat perin tasasuhtaisina, tilava, neliskulmainen, puhdas pihamaa\netualalla niiden ja puutarhan välillä, ja joita talonpojilta kuormineen\nsuojaa tienviereinen säleaita.\n\nAlbert ei vastannut mitään Saran ihmetellessä taloja, astui vaunuista,\nselvitti nopeasti asiat ja sai hevosia Glanshammariin ynnä yhtä hyvät\nvaunut ja tuolit. Uudelleen noustiin ajopeleihin: uusi kyytimies,\nruskeanryppyinen, mutta pirteä ukko, sai ajaa hevosiaan itse, ja siinä\nkohden ei mitään menetetty, sillä hän lasketti hyvällä tiellä aika\nkyytiä. Hetkisen kuluttua tie kääntyi vasemmalle, etelään, ja\nsaavuttiin metsiin. Ukko puheli hevosilleen lakkaamatta kumeankarheaa\nja murisevaa kieltä, jota, vaikkei ollutkaan ruotsia, ne hyvin\nymmärsivät; tässä sitä ei kuitenkaan voi sanoin ilmaista. Iloiten siitä\nettä yksin sai niiden kanssa puuhailla, ei ukko kuullut eikä nähnyt\nmitään muuta kuin hevoset ja tien.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n    -- Mitä? Kykeneekö hän kauhistumaan? ajatteli Albert. -- No,\n    Jumalan kiitos! Silloin hän on kuitenkin... \"Mitä kauhistut,\n    Sara?\" sanoi hän ääneen.\n\n\"Mitäkö minä pidän tästä metsästä, Albert!\" sanoi matkatoveri, heidän\njatkaessaan kulkuansa Fellingsbrosta ja joutuessaan Käglan metsään.\nSanat lausuttiin melkein hyväilevällä äänellä; hänen mielestään oli\narvatenkin ikävää niin kauan olla seuranpitoa vailla. Kersantti\nkatsahti hänen puolelleen ja ajatteli: -- Hänellä on kuitenkin kauniin\nmaiseman tajua! -- Puolittain leppyneenä sanoi hän sentähden... ei, hän\nei virkkanut mitään, vaikka sanat pyrkivät hänen huulilleen.\n\nLämpimämmällä ja vielä hyväilevämmällä äänellä lisäsi neito parin\nminuutin kuluttua: \"Sillä täällä on toki auringon siimestä ja suojaa\npölyltä.\"\n\n-- Niinkö... eikö muuta! -- ajatteli kersantti ja vaikeni durchaus.\n\nSara Videbeck veti kädestään hansikkaat, tuntien sormensa hikisiksi.\nHän kääri ne kokoon ja pisti kapotin sisään.\n\nSitten hän alkoi viuhtoa molemmilla valkoisilla pyylevillä, kuopikkaan\nkujeellisilla käsillään ylös ja alas ilmaan niitä viileyttääkseen.\n\nHetken kuluttua huomautti Albert lempeästi, mutta omituisesti,\nikäänkuin jostakin heräten: \"Sano minulle, rakas hyvä Sara, eikö\nsinulle koskaan öisin tapahdu, että näet unta?\"\n\n\"Kyllä, kyllä sitä sattuu.\"\n\n\"Mutta siitä kai on hyvin pitkä aika? Et ole ehkä koskaan nähnyt unta\nsiitä asti kun olit pieni lapsi?\"\n\n\"Minäkö? Minä näin eilisyönä Arbogassa unta.\"\n\n\"Ah!... No, enkö saa sitä tietää?\"\n\nSara piti kätensä alallaan; hän antoi niiden levätä alhaalla polvella,\nja ne näyttivät siinä olevan ikäänkuin ristissä. \"Untani en voi\nkertoa\", sanoi hän hiljaisella äänellä, \"mutta se oli aika kaunis uni.\"\n\n\"Minä puolestani\", tokaisi Albert, \"en nähnyt unta sittekun olin yöllä\nnukkunut, mutta kyllä sitä ennen.\"\n\n\"Oh... sitä en voi ikänä uskoa? Vaikka\", keskeytti hän itsensä,\n\"jokainen uneksii omalla tavallaan ja se kai onkin parasta.\"\n\nKersantti otti hänen toisen kätensä. \"Kun sinä viime yönä näit unta,\noliko sinulla silloinkin molemmat kädet näin ristissä?\"\n\n\"En muista missä minulla käteni olivat. Vaikka sen muistan kai\nsentään\", lisäsi hän hiljaa ja miltei hartaasti.\n\n\"Et sinä ainakaan uneksinut metsässä olevasi? Siitä tahdon lyödä vetoa,\nja siitäkin ettet ollut maalla...\"\n\n\"Ja siitäkin etten ollut järvellä, Albert! En, minä näin unta, että\nolin pienen pienessä kamarissa, ruusukkaat paperit seinällä, ja että\njauhoin liitua...\"\n\n\"Pah...\"\n\n\"Ja... yhdentekevää, Albert... voinen kai puhua siitä\", jatkoi hän\nsamassa äänilajissa, toisen nyrpistelyä huomaamatta, \"minä uneksin\nsiinä paljon sinusta.\"\n\n\"Ja minä kai myös jauhoin liitua?\"\n\nHän loi kumppaniinsa suuren, lämpimän silmäyksen, mutta käänsi\nkatseensa maahan ikäänkuin sumun samentamana. Hän nieli huomaamatta\nalkavaa itkua, tointui kuitenkin ja sanoi: \"Senpä minä juuri hyvin\nymmärränkin, Albert, sillä sinä olet upseeri. Toivoin kumminkin, että\nolisit enemmän aliupseeri kuin todella olet.\"\n\nTämä puhe oli kersantille selvää arapiaa, ja se ihmettelevä katse,\njonka hän loi tyttöön, ilmaisi tälle riittävästi että hän oli puhunut\ntolkuttomia. Hän veti kätensä pois kersantin kädestä.\n\n\"Noin sitä voi uneksia\", sanoi hän, näennäisesti enemmän itsekseen, \"ja\nkun herää, on kaikki toisella lailla. Sentähden on parasta, että\njokainen elää vapaana itsekseen, omalla tavallaan eikä reuhdo sitä\nrikki toisen takia. Voidaan silti olla hyvät ystävät, ja parasta on\nniin. On suloisinta, kun on hyvä olla eikä tuota lähimmäiselleen\nkiusaa.\"\n\nAlbert pudisti päätään. Hän puhuu jotakin unestaan ajatteli hän. Neito\nkumminkin jatkoi:\n\n\"Ja Jumala tietää kai paraiten, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta\nen minä sitä ymmärrä. On sentään parasta elää, niinkuin Jumala on\nihmisen luonut.\"\n\nNämä leveät sanat soivat kersantin korvissa niin hullunkurisilta, että\nhän oli purskahtamaisillaan äänekkääseen nauruun. Mutta kunnioittaen\ntytön kasvojen ilmettä, joka näytti ylen mietiskelevältä, hän pidättyi\nja koetti syventyä tytön omaan ajatuskulkuun.\n\n\"Yhtä tietoa odotan Sara Videbeckiltä\", virkkoi kersantti. \"Äitisi on\nviettänyt onnetonta eiämää isäsi kanssa, sen kuulin eilisistä\nkertomuksistasi. Mutta älä sittekään luule, että kaikki paha tulee\nmiehistä...\"\n\n\"Sen kai mä tietänen\", vastasi neito. \"Tunnenhan sorvarivanhimman,\nStenbergin. Hänen vaimonsa on niin ilkeä torakurkku, että mies voi\nhukata koko elämänsä hänen tähtensä. Eikä ole parempi asian laita\nSederbomillakaan, jossa rouva on hassahtava ja mies kulkee surusta\nhupsuna. Entä Spolanderilla sitten? Ja Zakrissonilla? On samanlaista\nkaikkialla, kun vain joutuu niin lähelle, että saa heidät häkissä\nnähdä, ja he eivät ennen lopeta kuin ovat tehneet toisensa heittiöiksi\nmolemmin puolin. Sitä en voi milloinkaan hyväksyä.\"\n\n\"Oliko isäsi, Sara, alusta alkaen ollut äidillesi niin häijy?\"\n\n\"Jumala sen tiesi. Minä en ollut silloin syntynyt enkä heitä heti\nnähnyt. Mutta äitini, raukka, käyttäytyi kai aina omalla tavallaan,\nymmärtääkseni, vaikka hän teki työtä puolestaan. Hän oli kyllä alusta\naika kunnollinen luullakseni, mutta samalla kuitenkin tuhlaavainen,\npahasisuinen. Ja hänen esiintymistapansa, se ei ikänä ollut kovin\nherttainen tai erityisen hauska, arvatakseni. Niin että isä, joka\npuolestaan taas oli omalla tavallaan, tuli vähitellen tuollaiseksi...\nja vihdoin vihaiseksi ja aivan mahdottomaksi... hui!\"\n\n\"Tämä käy liian tuskalliseksi, Sara hyvä. Anna Lidköpingin olla mikä\non, emme ole ehtineet sinne vielä. Tiedätkö tämän metsän nimeä?\"\n\n\"Niin, minä toivon Jumalan antavan anteeksi, että olen sellainen miksi\nhän on minut tehnyt. Nimittäin parhaalla tavallani, tietysti. Mutta\nettä minä kiusaan toista sisimpään helvettiin saakka, taikka että\ntoinen minut sinne toimittaa, se on turhaa. Mikä metsän nimi on,\nAlbert, siitä minä en välitä. Mutta sen tiedän että Jumala on luonut\ntähdet ja koko taivaan sotajoukot. Ja mitä mieluista ja hyvää on maan\npäällä, sen on Jumala luonut ja Kristus on tullut tänne meitä\nvapahtamaan. Vaikka en ole herännäisnainen, saatan hyvin ymmärtää,\nettei Kristus ole sitä vastaan että ihmiset pitävät toisistaan\nkauniilla tavalla ja täyttävät Jumalan ensimäisen käskyn. Mutta että\nniin tapahtuu, että he tekevät toisistaan perkeleitä tai hulluja, sitä\nhänkään ei voine hyväksyä. Mutta ihmiset ovat keksineet paljon\nhupsutusta toistensa kurjuudeksi, ja kaikkein pahinta on, kun he ovat\nsaaneet päähänsä, että siitä koituu heille hyötyä. Mitä sinuun tulee,\nAlbert, niin sinä olet miehenä nuorempi kuin minä naisena, vaikkakin\nsaatat olla vuotta tai paria vanhempi minua ihmisenä katsoen. Sentähden\nolet myös vähemmän viisastunut kuin minä, ja minä tiedän enemmän,\njoskin sinä tiedät muuta mikä on kauniimpaa ja iloisampaa. Älä silti\nluule että minä olen nyreäluontoinen, minä olen kevyt ja ripsasmielinen\nkuin lintu, ja siitä saat olla varma, että minä aion aina säilyttää\nsiipeni. Jos sinäkin osaat lentää, niin on hyvä, mutta jos olet vain\njaarittelija, niin sano se mieluummin heti suoraan.\"\n\nSuuri ja juhlallinen äänettömyys.\n\n\"Että sinä saatat pahastua ja loukkaantua\", jatkoi lasimestarintytär,\n\"sen olen nähnyt, ja miksipä ei. Kunhan vain tähdellisistä asioista\ntulistuisit. Vaikka\", hän lisäsi alentaen ääntänsä, \"on mahdotonta\nsellaista arvioida tai määräillä ennakolta, sen olen kylliksi havainnut\nja kokenut, -- mikä vain kynttä raapaisee toisella, se toisella\nvihlaisee sydänjuuriin ja polttaa tärviölle kuin myrkky. Jumala maar\nparhaiten tietää, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta minä en sitä\nymmärrä.\"\n\nKersantti tunsi olemuksensa äkisti kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi\nkuin vastikään, ja hän virkkoi: \"Sara saakoon kuulla, miten minun\nlaitani on ollut. Minä en ole mikään ammattimestari, ja niille sinä et\nkotoisissa suhteissa suurta arvoa antanekaan, jos saan päättää\nsiitä mitä olet lausunut sekä isästäsi että muista Lidköpingin\nammatinvanhimmista. Mutta upseerikaan en ole, ja sinun puheentapasi\nmukaan se merkitsee, että minä en ole tyhjäntoimittaja tai lavertelija,\nainakaan suuressa mitassa. Olen siis aliupseeri, juuri se vain. Mistä\njohtui, että heti eilen niin miellyin sinuun, sitä en nyt kykene\nmuistamaan, ja pelkäänpä että siitä kertominen kuulostaisi sinusta\nliian vähän tähdelliseltä. Sinä.... mitä sinun rivakkaan puheluusi ja\nrunsaaseen opettavaisuuteesi tulee... niin sinä olet niin ilmeisesti\nLänsigöötan kulmilta kuin yksikään tyttö saattaa olla, mutta minä\npuolestani olen sitä lajia, että minä en siksi pidä sinusta vähemmin.\nTietenkin sinun siis pitäisi kysyä, mikä minä olen miehiäni ja\nmissä syntynyt. Sitä et ole tiedustanut, ja tunnustan että se\nvälinpitämättömyys on hieman loukannut minua. Mutta meidän kesken on\nnyt jo aikaa sitten käynyt turhaksi puhua pikku haavoista. Tahdon\nsenvuoksi mutkattomasti sanoa sinulle, että suuria siipiä ei minulla\nole lentääkseni, mutta aivan vailla untuvia en ole. Palvelukseni\nkruunun asioissa on vähäpätöinen. Sen perusteella minulla kuitenkin on\noikeus käyttää sotilaan pukua, ja harjoituksissa olen saanut\nruumiiseeni ryhtiä. Sitäpä mieseläjä enimmin tarvitsee ja -- ellei hän\nkerta kaikkiaan ole tyhmä, auttamaton vätys -- pääsee hän sillä niin\npitkälle kuin haluaa maailmassa. Sillä tietojen hankkiminen, se on\nkelle tahansa helppo asia. Mutta ryhti ja kunto on vaikeampaa, enkä\ntahdo mennä kauemmas esimerkkiä hakemaan kuin sinuun itseesi, Sara\nhyvä: et liene suurtakaan oppia maailmassa saanut, ellen ota lukuun\nettä olet ollut verstaassa opissa, mutta siitä huolimatta en puhu\ntyhjää, kun väitän että komeampaa ruumiinryhtiä ei ole kellään tytöllä\nkuin sinulla. Olen nähnyt monta ja ollut monessa paikassa, joten saatat\nluottaa arvosteluuni. Mutta palajan omiin näköaloihini. Matkustan nyt\nVadsbon kihlakuntaan ja menen sitten niin kauas alaspäin kuin\nGräfsnäsiin, Sollebrunniin ja Kobergiin. Teen joka vuosi jonkunlaisen\nkauppamatkan -- ostokset ja tarkastuksen samalla kertaa -- niin, en voi\nsitä lähemmin selittää -- eräille tiluksille ja maakartanoille, jotka\nomistaa perhe S----; olen tälle kaukaista sukua -- hyvin kaukaista,\nSara. Ansaitsen täten erinäisiä osinkotuloja, paitsi huvin katsella\nmaailmaa. En ole milloinkaan tehnyt kellekään ihmiselle vääryyttä ja\naion ikipäivinä olla sitä tekemättä. Pitemmälle ei ylety siipieni\nlento. Kuitenkin voi sattua, että jos muutaman vuoden kuluttua olen\nsaanut säästymään jonkun summan, ostan itselleni oman pienen talon\nTimmelhedissä, tuolla Ulricehamnin puolella, jossa minulla on tuttavia.\nSinne en kumminkaan tahdo sinua houkutella, sinua joka ehkä kammot\nmaaseutua, kuten minä en liioin pikkukaupunkeja rakasta, muuten kuin\nmatkustajana, ja mielelläni lähden niistä pois niin pian kuin voin.\nSinä -- omasta puolestasi -- olet iloinen ja hyväntahtoinen, kun\nasiat luistavat, ja on siis ainakin yksi kohta, jossa yhdymme, --\nlienee useampiakin, kunhan vain ne keksimme. Joko sitten käytät\nsilkkipäähinettä tai hattua, pidän sinusta molemmissa tapauksissa. Sinä\nkirjoitat, kuten olen nähnyt, hyvää, selvää käsialaa. Mutta lopuksi on\nminulla suuri mieliteko keväisin ja kesäisin istuttaa kukkia...\"\n\n\"Ruukkuihinko?\"\n\n\"Ei, tuhat tulimmaista, kylmään maahan tai korkeintaan taimilavaan, jos\nkukat ovat sitä lajia, etteivät siedä kylmää maata. Miksei sentään\nruukkuihinkin, pannakseni ikkunoihin.\"\n\n\"Valkoisia leukoijiako?\"\n\n\"Aivan niin, ne sopivat hyvin ja antavat huoneisiin hyvän tuoksun.\nMutta silloin täytyy kuitenkin...\"\n\n\"Niin, silloin pitää ikkunaruutujen olla puhdasta, täysin valkoista\nlasia, Albert, sillä vihertävä, karkea lasi, johon muutamain\nporvariraukkain on tyytyminen, pistää niin silmään kauniiden kukkain\nrinnalla, että silloin on parempi olla kukkia vailla ikkuna-aukoissaan.\nMuuten pidän paljon lavendelista, joka on väriltänsä harmaansinistä ja\nparemmin sopii huoneisiin, joissa asutaan vähemmissä varoissa. Ah,\nAlbert, näkisitpä pienen kamarini... minulla on leukoijia! Vaikka,\nsehän on totta, sinä matkustat mukana vain Mariestadiin, ja minä saan\nsitten ajaa yksin alastonta, hietaista rannikkoa Mariestadin ja\nLidköpingin välillä... Voi, se on mitä paljainta, ruminta tietä!\nHuolestun ajatellessani matkaa, jota minun siellä on kuljettava.\"\n\n\"Miksi minä keskeyttäisin matkani Mariestadissa? Se ei ole vielä\nmäärätty. Eikä myöskään ala, niinkuin sinä sanot, ruma tie heti tuolta\npuolen Mariestadia. Onhan, paitsi monta muuta paikkaa, ihana Kinnekulle\nsivuutettavana Mariestadin ja Lidköpingin välillä.\"\n\n\"No, saattaahan olla, että siellä jossakin on Kinnekulle mutta lakeata\nmaata on niissä pitäjissä, sen verran muistan, sillä Mariestadiin olen\nkerran ajanut Lidköpingistä. Ja mitätön seikka kai olisi, onko siellä\nlakeata vai ei, mutta minä kauhistun ajatellessani että...\"\n\n-- Mitä, kykeneekö hän kauhistumaan? -- ajatteli Albert. -- No Jumalan\nkiitos, silloin hän kuitenkin on... \"Mitä sinä kauhistut, Sara?\" sanoi\nhän ääneen.\n\n\"Niin, senpä voinen sanoa, vaikka se kuuluu lapselliselta. Minusta on\nikävää ajaa maalaisrattailla joku rahjus rinnallani. Siksi olenkin\nharvoin itse lähtenyt tilausmatkoille ympäröiviin kihlakuntiin, vaan\nmelkein aina lähettänyt kisällin tahi jonkun luotettavimmista pojista,\nvaikka olen siitä kärsinyt suuria tappioita, mutta eihän sitä voi\nkaikkea kestää.\"\n\n\"Mitä Herran nimessä, oletko kärsinyt suuria tappioita?\"\n\n\"Kylläpä vainenkin. Ei ole kai ketään Lidköpingissä, jolta\npojanveikaleet ovat niin paljon palasiksi särkeneet matkalla, ennenkuin\non ehditty panna puitteisiin. Mutta sitä mielipahaa jaksaa sulattaa, se\nei koske sydänjuuriin. Nytpä saan nähdä miten äiti raukkani voi, kun\ntulen kotiin.\"\n\n\"Hän kuolee pian, kenties, ja se kai on, kuten olet sanonut, hänelle\nparasta. Silloin jäät yksin taloon. Mutta palataksemme matkaan, mitäs\nannat minulle, jollen seuraa mukana ainoastaan Mariestadiin, vaan\nLidköpingiin saakka?\"\n\n\"Ah!\"\n\nTämä pieni ilon huudahdus oli ehdoton; kuitenkin Sara heti malttoi\nmielensä, katsoi matkatoveriinsa ja sanoi: \"Sinä saat, aivan ensiksi,\nminun osuuteni kyydistä...\"\n\n\"Se on tietty.\"\n\n\"Ja... ellet pane pahaksi, olet saapa leukoijan-oksan, talletettuna\nuuteen lippaaseen, johon itse olen leikannut lasin, pannut kultapaperia\nalle ja liimannut reunat kiinni.\"\n\n\"Siihen en sentään ole täysin tyytyväinen. Nono, me tuumimme kai\njotakin tiellä, meillä on vielä monta peninkulmaa sitä ennen\", sanoi\nkersantti.\n\n\"Ja ehkäpä\", keskeytti neito omituisen hienosti korostamalla, \"vakaasti\nsuutut minuun jo ennenkuin pääsemme niin pitkälle kuin Mariestadiin, --\nsilloin erkanemme... jo siellä.\"\n\nPari sieviä, sirosti kiemuraisia, tummia viiksiä kohosi kersantin\nylähuulella, joten on ylen uskottavaa, että hän aikoi kohottaa itse\nhuulta, avata suunsa ja puhua, ehkäpä mainita enemmän Lidköpingiin\nmatkustamisen korvaamisesta. Mutta Sara oli tuskin lopettanut viime\nsanansa, kun hevoset säikkyivät, Jumala ties mitä tien varrella olevaa\nrisua; ruskearyppyinen kyytimiesukko, omalla tavallaan yhtä uuras\nkeskustelemaan varsojen kanssa kuin kaksi matkustajaa keskenänsä, oli\npäästänyt ohjakset liiaksi höllälle, joten hän ei äkisti kyennyt niitä\npidättämään, vaan juoksijat lähtivät nelistämään ja yrittivät\npillastua. Neriken hevoset ovat oivaa rotua, ja niitä ruokitaan hyvin;\ntulisuus, rohkeus, juoksuinto ovat niille ominaisia. Itse Albertin\ntäytyi siis nopeasti kavahtaa seisomaan istuimen eteen, hän tempasi\nohjakset ukon kädestä ja vetäisi ne tiukasti taaksepäin, niin että\nmolempain hallavanruskeiden kimojen täytyi taivuttaa kaulansa kuin\nkorkeat kaaripyssyt, päristää ja työntää turpa rintaa vasten.\nPillastumisesta ei siis tullut valmista, mutta mennä huristiin, niin\nettä pyörän tulkat olisivat voineet tuleen syttyä, jos olisi\nhaluttanut.\n\nKersantin kiharat hulmuilivat takinkaulukselle. Hän oli nyt mielestään\nvähintään kahtakymmentä vuotta nuorempi jälleen. Hän katsahti alas\nsivullepäin, Sara ei näyttänyt lainkaan hätääntyneeltä huimassa\nvauhdissa, ja tämä ilahdutti Albertia enemmän ja suuremmasti kuin\nhistorioitsija pystyy kuvailemaan. Albert ajatteli: -- Tässä on toki\nuudelleen eräs kohta, jossa hän ja minä saatamme yhtyä. Ehkäpä joskus\nvielä tapaan jonkun lisää.\n\nMutta totta tosiaan onkin mahdotonta historioitsijan seurata kaikkia\ntapahtumia, eikä hänen sovi kertoa kaikkea, pientä ja suurta, sekä mitä\npuhuttiin ja oltiin puhumatta, mitä tapahtui ja oli tapahtumatta,\nkuinka monasti hattu vaihdettiin huivin sijaan ja päinvastoin! Lyhyesti\nsanoen, he tulivat Glanshammariin, tulivat Örebrohon, tulivat Kumlaan,\nja tulivat vielä kauemmaksi.\n\nMutta vaikkapa ajoneuvot olivat mennä täyttä karkua Glanshammarin\ntiellä, ei matka kuitenkaan sitten sujunut yleensä niin nopeaan kuin\nensi laskelman mukaan. Sillä lieneepä siinä koko paljon, kun tarvittiin\nneljä yösijaa Arbogan ja Mariestadin välillä? Ja että niin kävi, on\npäätettävä siitä, että he ajoivat perille Mariestadiin vasta tiistaina;\nhe olivat kuitenkin jättäneet Tukholman torstaina, kuten alussa\ntiedoksi annettiin. Siis kuusi päivää kaikkiaan, joista yksi Mälarilla\nja muut viisi maitse.\n\nOsaksi kai viivytys johtui siitä, että kun he Bodarna-majatalossa,\njonne jäätiin erääksi yöksi, aamulla nousivat, ei Sara voinut täysin\nhyvin. Hän ei ollut ennen joutunut niin suuren mielenliikutuksen\nvaltaan, ja hänen silmänsä, vaikka nyt melkein kirkkaammat kuin\nmuulloin, kiiltäen ja täynnä syvintä sydämellisyyttä hänen katsoessaan\nAlbertiin, ilmaisivat kuitenkin jälkiä siitä että hän tuskin oli\nmaannut puoltakaan yötä. Tyttö, joka toi kahvia kello puoli seitsemän,\noli siis kovin tervetullut. Oivallinen juoma sellaisessa tilaisuudessa\nkuin huomenhetkenä. Mutta se on kai jälleen liian yksityiskohtaista\nmainittavaksi?\n\nOn siis parasta heti olla perillä Mariestadissa. Sitä ei kenkään voi\nauttaa, että matkaa on kestänyt kokonaista kuusi päivää.\n\nMariestad on syystä siinä maineessa, että se on Ruotsin\nluonnonihanimpia pikkukaupunkeja. Kenelle ei muistuisi mieleen tuo\nlaaja aukea näköala Vänern-järven yli, etenkin kirkkomäeltä katsottuna?\nTai itse kirkko, iso ja korkealla sijaitseva, joka jo ennen kaupunkiin\nsaapumista kiinnittää huomion ja vetää sen pois oikealle päin tuuheasta\nlehtikujasta, jossa (Tukholman suunnalta laskien) matkustaja ajaa?\nVihdoin, kun on saavuttu kaupunkiin ja ehditty alas torin toiselle\npuolen, pitkä lauttasilta, idyllisesti uiskentelevana Tida-joen\nleveällä, kirkkaalla vedellä? Ja sitten tuolla puolen siltaa sievä\nMarieholm, maaherran asuinpaikka, ei kovin upeileva erinomaisen\nkorkeuden puolesta, mutta sitä viehättävämpi ympäröivän runsaspuisen\nkasvullisuuden kannalta? Maanisällisiä muistoja oivallisista läänin\nhallitusmiehistä piilee kuin kietoutuneina pehmeisiin, iltatuulessa\nnotkuviin vaahteran-, koivun- ja pähkinänoksiin ja liehuviin lehviin.\n\nKuka ei muistaisi kaikkea tätä? Muisto kumminkin riippuu siitä onko\nkäynyt Mariestadissa, sillä pelkkä kuulopuhe ei suuresti auta, täytyy\nomin silmin nähdä Tidan leppoisa, viehättävä jokisuu.\n\nAlbert ja hänen seuralaisensa saapuivat sinne taivaallisen ihanana\nheinäkuun-iltana. Jonkun verran seikkaperäisyyttä on jutelmalle\npaikka-paikoin sallittava. Tulee ja pitää siis suoda anteeksi, että\nkerrotaan mitä seuraa.\n\nKaupunkiin tullessaan ja torille päästyänsä eivät he ajaneet suoraan\nalas Marieholman-sillalle päin, vaan poikkesivat pienelle\noikeanpuoliselle kadulle, joka ei pääty ennen kuin Vänern-järveen.\nJokseenkin tämän kadun keskivarrella oli talo, joka otti väsyneitä\nmatkailijoita vastaan.\n\nHe astuivat tässä pois vaunuista, huolehtivat kapineiden\nsisällekantamisesta, ja kaikki kävi hyvin. Mutta sittemmin Albert\nehdotti, että he illan vielä ollessa niin valoisa ja kaunis lähtisivät\nhuviretkeilylle pitkin kaupunkia.\n\nSara oli viime aikana, Bodarna-majatalosta lähdettyä, tullut\nvaiteliaammaksi, ei juuri juhlalliseksi -- se sana ei sovi -- mutta\nylevähenkisemmäksi, eikä hän enää niin usein jutellut ammattikunnan\nasioista. Paitsi tätä muutosta ei hänessä huomattu mitään muuta kuin\nse, että katseen tavallinen veitikkamaisuus oli vaihtunut\njonkinmoiseksi taivaalliseksi ystävällisyydeksi ja sävyisyydeksi miltei\nkaikkeen nähden, mitä Albert halusi.\n\nSanallakaan estelemättä salli Sara hänen ottaa hänet käsikynkkään, ja\nhän seurasi kersanttia minne tämä aikoi hänet viedä. Hänellä ei ollut\nmitään kävelysuunnitelmaa. Siten oli luonnollisinta ja aivan itsestään\njohtuvaa, että he menivät torin poikki alas lauttasillalle, pysähtyivät\nsen keskelle ja katselivat Tida-jokea.\n\nTässä seisoessaan ja pohjoiseen katsoessaan oli heillä rajaton näköala\nVänernin iltakuulakan, vipevöivän vesikankaan yli. He eivät voineet\nnähdä missä ja miten järvi yhtyi taivaanlakeen: se näytti kaikki\nyhdeltä. \"Ja tämänkö nimi on Tida?\" virkahti Sara hieman hutjuttaen\npäätänsä. \"Aivan samoin virtaa Lidakin meidän kaupungin halki, ja sen\nsillalta on myöskin yhtä suuri... suuri... suuri näköala Vänernin yli\npohjoiseen päin ja ylöspäin pilvihin saakka, kun on tällainen ilta kuin\nnyt! Voi, Albert, Albert! Tässä muistuu juuri mieleeni se hetki,\njolloin minä ja äitini seisoimme Lida-joen sillalla... ja hän heitti...\nheitti sormuksen pois... kauas... kauas jokeen...\"\n\nAlbertia värisytti äkkiä, hän otti neidon taas käsikynkkään ja lähti,\nvaikka tämä tuskin sitä tahtoi, takaisin Tida-sillalta poispäin.\nTultuaan ylös kaupunkiin jälleen kääntyivät he sille puolen, jossa\nkirkko seisoo. Kirkkotarha, matalan kivimuurin ympäröimänä ja\npuu-istutusten ryhmittäin varjostamana, on niin lähellä Vänerniä, että\njärvi näyttää olevan jalkain juuressa. Ja itse korkea, harmaa,\nkunnianarvoisa kirkko on aivan katsojan ääressä.\n\nSara pyysi päästä istumaan hautakivelle. Albert istahti viereen. \"Sinä\nolet niin vaiti, hyvä, rakas Sara, oletko väsyksissä?\" Tämä ei edes\nvastannut näihin sanoihin, mutta kersantti seurasi hänen silmäyksiään\nja huomasi, että hän kauan ja miltei haaveellisesti (sellaista hän ei\nollut neidossa koskaan ennen nähnyt) katseli paria sievää pikku lasta,\njotka leikkivät jonkun matkan päässä heistä nurmikolla; ne temmelsivät\nhurjasti ja löivät leukoijilla toisiaan vasten kasvoja.\n\nLapset eivät näyttäneet köyhiltä eivätkä rikkailta, mutta harvinaisen\nkauniilta. Albert viittasi ne luokseen, tuottaakseen Saralle\nmielihyvää. He tulivat paljain päin ja suortuvat hajallaan. Sara\nvaivoin pidätti kimmeltävän kyyneleen, oli ääneti, mutta taputteli\nheidän päätään ja kaulaansa. Albert sanoi:\n\n\"Ajatteleppas, Sara, jos näillä kauniilla lapsilla ei olisi vanhempia!\"\n\n\"Isää ja äitiä eivät he ole voineet olla vailla, koska ovat olemassa.\"\n\n\"Mutta jos heidän isänsä ja äitinsä...\"\n\n\"Olisivat kuolleet? Niin, silloin heitä kumminkin Jumala suojaa sekä\nhyvät ihmiset, joita aina on olemassa. Minä tiedän erään Lidköpingissä,\njolla ei ole lapsia ollut, mutta jonka ilona on ollut omilla varoillaan\nauttaa ja vaatettaa useita pienokaisia, joiden vanhemmat... Albert...\"\n\n\"Ovat kuolleet?\"\n\n\"Ei, paljon pahempi, tappelivat ja turmelivat toisiaan ruumiin ja\nsielun puolesta ja antoivat lasten olla.\"\n\n\"Senlaatuinen lapsi olet itse kerran ollut, Sara.\"\n\n\"Ja armeliasta tätiä, Gustava tätiä, jonka oli tapana hiipiä kotiini\nvanhempaini luo, on minun kiittäminen, että olen senkin verran ihminen\nkuin olen. Kun isä kuoli, tuli kotona tosin vähän parempaa ja\nrauhallisempaa, mutta äiti oli silloin jo niin runneltunut ja\ntylsistynyt, ettei hän kelvannut mihinkään eikä enää voinut toipua,\nvaikka hänen kyllä muuten olisi silloin ollut mahdollista tulla\nihmiseksi jälleen. Senjälkeen olen varttunut suureksi ja ottanut\nohjakset kotona. Mutta olenpa sellainen, sen todistuksen saanen antaa\nitsestäni, etten tahdo suututtaa enkä vahingoittaa ketään -- vähimmin\nsinua, Albert. Hirveätä se on ja hirveäksi jää, että ihminen voi saada\noikeuden, joka antaa hänelle tilaisuuden kuolemaan asti tuhota toista.\nSiten ei Jumalan ihana rakkaus ainakaan pääse edistymään maan päällä.\nEn ikänä minä tahdo sitä valtaa toisen yli enkä kenellekään aio antaa\nsitä itseni yli.\"\n\nAlbert vaikeni. Hän taputteli lapsia päälaelle.\n\n\"Ah, sinä pidät pikku lapsista!\" huudahti Sara.\n\nHänelle vastaamatta sanoi Albert kuitenkin: \"Jos nyt näiden lasten\nvanhemmat, Sara, olisivat naimatto...\"\n\n\"Lapset näyttävät hyviltä ja kauniilta; tuntuu siltä että Jumala ja\nihmiset rakastavat heitä.\"\n\n\"Mutta jos vanhemmat eivät ole naimi... eivät huolehdi heistä...\nVoisimmehan näiden lasten sijasta, Sara, ajatella nälkiintyneitä,\nrepaleisia, hyljätyitä.\"\n\n\"Jos vanhemmat ovat hyviä ja järkeviä ihmisiä\", virkkoi hän lempeästi,\n\"niin he kyllä huolehtivat lapsistaan, niin kauan kuin elävät; sen\ntiedän niin varmaan kuin ettei kukaan raasta sydäntä omasta\nrinnastaan.\"\n\n\"Mutta jos vanhemmat ovat häijyjä ja järjettömiä?\"\n\n\"Niin, siinä tapauksessa he ovat häijyjä ja järjettömiä, olkootpa\nnaimisissa tai ei; ja he toimivat sen mukaan, sekä lapsiaan ja itseään\nettä muita Jumalan luomia viheliäisiä olentoja kohtaan. Sen olen\nkylliksi nähnyt ja havainnut, Albert.\"\n\n\"Mutta ero siinä on...\"\n\n\"Niin, suuri ero. Sen eron olen näet huomannut olevan, että jos ihmiset\nalottavat olemalla hyviä ja viisaita, niin saattavat he kyllä jatkaa\nniin, vieläpä kasvaakin siinä, jos saavat elää elämäänsä niinkuin\nJumala on heidät luonut, taikka jos heitä ihmiset hyvänsävyisesti\noikaisevat, kun he hairahtuvat, kuten useinkin tapahtuu. Mutta jos\nheidät saatetaan olemaan yöt päivät pahassa seurassa, niin he saastuvat\nruumiiltaan ja sielultaan; ja jos he sitä seuraa inhoavat, mutta heidän\nkuitenkin on pakko siinä oleskella, niin tapahtuu tavantakaa, että he\nkatkeroituvat, kiihtyvät ja muuttuvat kuin perkeleiksi.\"\n\nAlbert ällistyi, kuten aina, tämän sanan kuullessaan, mikäli hän ei\nitse sitä käyttänyt kirosanana, Hän kuiskaili jotakin itsekseen\nherännäisistä.\n\n\"Ajattele mitä tahdot, Albert, mutta minä en suinkaan ole herännäinen;\nsitä voit kysyä heiltä itseltään, sillä minä jätän sinulle täyden\nvapautesi. Kun minä tässä hautakivellä puhun perkeleistä, niin\ntarkoitan turmeltuneita, hirveitä ihmisiä, joita kyllä saa kaupungeissa\nnähdä, ja maalla kanssa, luullakseni.\"\n\n\"Sillä tavoin ihmisiä koetellaan, Sara.\"\n\n\"Koetellaanko? Minä arvelen, ettei kukaan, joka tahtoo ihmisille oikein\nhyvää, toimita sellaista koettelemusta, jossa suurin osa hukkuu ja\nsuorastaan uppoaa. Ja kenen onkaan soveliasta ja säädyllistä tuottaa\nihmisille niin helvetillistä koettelemusta, että se päättyy itse\nhelvettiin? Sitä en nimitä koettelemukseksi, vaan raivohulluudeksi.\"\n\nAlbert säpsähti uudelleen ja kavahti pystyyn kuullessaan nuo hirveät\nsanat. Helvetti, raivohulluus ja perkeleet eivät olleet koskaan\nkuuluneet siihen keskustelukieleen, jota hän seurassa käytti, paitsi,\nkuten sanottu, kirotessaan. Ja Saran seurassa hän ei ollut ikänä\nvannonut ainoatakaan sadatusta, ainakaan hänelle itselleen suunnattua,\nei hyvää eikä pahaa.\n\nMieltänsä hauskuttaakseen hän nosti lapset, toisen toisensa jälkeen,\nsyliinsä, suuteli heitä lämpimästi ja katsahti hieman arasti alas\nneitoon, joka istui hautakivellä. Hän huomasi Saran samalla hetkellä\nkatsovan ylös häneen ja lapsiin, ja näytti siltä kuin hän puolittain\naikoisi ojentaa kätensä heitä kohti. Häntä kiinnitti ihmeellisesti tämä\ntaulu. Hän ei ollut maalaaja, sävelniekka eikä runoilija; hän ei siis\nosannut piirtää, laulaa eikä itselleen ilmaista mikä häntä niin\nviehätti tuon istuvan, ylöspäin tähystävän naisen kuvassa. Eikä\ntämäkään ollut luonteeltaan runollinen. Puhtaan ja taivaallisen\nteeskentelemättömän olennon kuva on yhtähyvin jotakin.\n\n\"Nyt... nyt tule sisälle, Sara! Ilta joutuu joutumistaan, saatat\nkylmettyä. En ikimaailmassa tahtoisi, että sinä vilustuisit.\" Hän antoi\ntaas lapsille useita suuteloita ja pieniä hopearahoja; he juoksivat\nlaulaen tiehensä, ja hän otti Sara Videbeckin käsikynkkäänsä.\n\n\"Vilustuisin? Toivon ettei niin käy. Minun on koko lämmin, Albert,\nvaikka asia lienee niin, että sinä et milloinkaan näe minua palavissani\ntai huomaa poskieni hehkuvan.\"\n\nEnnenkuin he astuivat pois kirkkomaalta, kääntyi Sara vielä kerran\ntaakseen, katseli majesteetillista, korkeata, harmaata kirkontornia\nheidän takanaan ja taivutti huomaamattomasti vartaloaan, ikäänkuin\nolisi niiannut jäähyväisiksi... tahi ehkä kiitollisuudenosoitukseksi\nsiitä hauskuudesta, joka hänellä oli ollut pienokaisista kirkkomaalla.\n\nAlbertin sydän keveni jälleen hänen päästessään kadulle. Sara asteli\nmyös keveänä, raskasmielisenä ja melkein kimmoisena hänen vierellään.\nHe alkoivat jutella matkasta ja kaikenlaisista tarvikkeista. Ennenkuin\ntiesivätkään, olivat he saapuneet majatalon luo, jossa heidän tavaransa\njo olivat, tilavassa, kauniissa, rattoisessa kamarissa.\n\nKuitenkin tuli pian niin hämärä, että palvelusneito toi huoneeseen\nkynttilöitä, laski alas kaihtimet sekä kysyi mitä herrasväki käski\nillalliseksi, ja tahtoivatko he syödä alhaalla yleisessä huoneessa,\nvaiko ylhäällä itsekseen.\n\n\"Aluksi noutakaa ruokalista, neito hyvä, niin määräämme sitten muun.\"\n\nTyttö meni. \"Huvittaako sinua olla tuolla alhaalla kansan parissa?\"\nkysyi Albert.\n\n\"Ei... eikä millään muotoa tänä iltana!\" sanoi hän. \"Olemme nyt\nMariestadissa, ja meillä on yhtä ja toista juteltavaa ja laskettavaa\nkeskenämme, jos täällä eroamme ja sinä menet etelään, mutta minä\nlänteenpäin. Syödään vaan täällä ylhäällä.\"\n\nTyttö palasi ja toi ruokalistan. Albert määräsi ruokalajinsa, jotka\npitivät yhtä Saran maun kanssa paitsi siinä, että tämä otti salaattia\nlihan kanssa, hän sitä vastoin mieliruokaansa kurkkuja. \"Ja kattakaa\nmeille pöytä täällä ylhäällä\", sanoi kersantti. Neitonen meni ja\npalasi; kaikki joutui kuntoon. Pienen, hilpeän ja tuttavallisen aterian\njälkeen korjattiin ruoka pöydältä, ja he jäivät yksin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\n    Mutta sen minä sanon, että jos sinä sitten jonkun verran\n    matkustelet, niin sitä vastaan minulla ei ole muistuttamista,\n    ja minä tahdon järjestäytyä kotonani aivan yksin. -- Unohtaako?\n    Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn, ja juoksisit ulos, ja\n    matkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minut silti!\n\nHeidän jäätyänsä yksin, kuten viime luvun lopussa kerrottiin, meni Sara\nmatkalaukkujen luo ja alkoi erottaa niitä kapineita, jotka olivat\nAlbertin omia. \"Matkustatko heti tänä iltana, vaiko vasta\nhuomenaamuna?\" sanoi Sara, kuitenkin puoliääneen.\n\n\"Minne, tarkoitat?\"\n\n\"Enhän tiedä minne aikonet, Albert. Mutta olethan puhunut siitä että\npoikkeisit Mariestadista eteläänpäin suurille maatiloille?\"\n\n\"Vadsbon kihlakunnan, jossa minulla oli koko joukko toimitettavaa,\nolemme jo enimmältä osalta läpikulkeneet. Saan korvata sen\npaluumatkalla. Nyt minun tosin on mentävä Odensäkeriin, Sköfdeen, niin,\nvieläpä Markaan ja Grolandaan saakka, joten sukkelin tie kai olisi\ntässä ulkopuolella Lexbergin luona poiketa Kekestadiin päin eikä\nseurata länsitietä Björsäterin kautta ja sitten Lidköpingiin. Mutta\nminulla on myöskin toimitettavia Gräfsnäsissä, Sollebrunnin tienoilla,\nja sinne kulkee tie varsin mukavasti ja suorasti Lidköpingin kautta.\nMiksen siis yhtä mielelläni heti paikalla voisi valita jälkimäistä\nkulkutietä?\"\n\n\"_Miksen_, sanot. Onhan sinulla oikeus valita kumman haluat?\"\n\n\"Kyllä, Sara, asioitteni kannalta on minulla kyllä siihen vapaus...\"\n\n\"Onko sitten muuta estettä? Kumpaa tahdot itse?\"\n\n\"Sinä kysyt minulta, Sara, ja tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että\ntahdon seurata sinua Lidköpingiin. Enkö saa nähdä pientä taloasi?\nPieniä huoneitasi toisessa kerrassa, jotka voidaan vuokrata par exemple\nmatkustavaisille? ja tuota isompaa huonetta pohjakerrassa, jossa\nvastedes aiot pitää kauppapuotia, ja jo ehkä piankin, siinä tapauksessa\nettä äitisi...\"\n\n\"Kaikkea tuotako tahdot todella nähdä?\"\n\n\"Hyvä, rakas Sara, sinä hymyilet. Se on vakaa aikomukseni. Minulla on\nmonta matkaa tehtävänä täällä Västergötlannissa, edes ja takaisin,\nkesällä ja ehkä koko vuoden kuluessa, jos onnistun aikeessani päästä\nsiirtymään Västgötadalin rykmenttiin, ja se riippuu d'Orchimontista.\njossakinhan minulla näillä kaikilla matkoilla on oleva kotini --\ntavaraini tähden. Enkö voisi saada sinulta vuokrata noita pikkuhuoneita\ntoisessa kerrassa?\"\n\n\"Lidköpingissäkö? Mutta ethän ole nähnyt niitä vielä. Säästä siksi! Älä\nvuokraa, älä osta, ettei näkemätön kosta!\"\n\nTämä kultainen ohje kävi runomittaan ja oli ensimäinen sitä lajia,\njonka kersantti kuuli Saran suusta. Mutta sanat sattuivat hyvin ja\nniitä säesti suloinen, miltei hyväilevä äänenpaino. He seisoivat\nmolemmat huoneessa erään ikkunan luona, olivat uudelleen kierittäneet\nkaihtimet ylös ja sammuttaneet kynttilät, hetkisen aikaa ihaillakseen\niltataivaan viehättävää ilmiötä, ennenkuin kävivät makuulle.\n\n\"Lidköpingin pikkuhuoneissasi, Sara, on varmaan ruusukkaat\nseinäpaperit? Se arveluni ei petä, ja siellä sisällä olet varmaankin\nmuinen sopivina hetkinä jauhanut liitua?...\" Hän piti Saraa sylissään,\ntämä katsoi kysellen hänen kasvoihinsa, nähdäkseen laskiko hän pilaa\nunesta, jonka hän oli kertonut, -- tuosta Arbogan unesta. Mutta hän ei\nnyt huomannut mitään ilvettä, mitään ivaa hänen huulillaan.\n\n\"Muinenko?\" virkkoi Sara. \"Se voi vielä monasti tapahtua. Minä en aio\nammatistani luopua.\"\n\n\"Mutta jos minä vuokraan huoneet?\"\n\n\"Niin minä hoidan asioitani alhaalla pohjakerrassa itsekseni.\"\n\n\"Sinä et siis tahdo konsaan hoitaa mitään ylhäällä minun luonani?\"\n\n\"Jos sinä jäät sinne jonkun verran asumaan, Albert, niin sinullekin kai\nkoituu paljon tehtävää omaan lukuusi ja joudut järjestäytymään niinkuin\ntarve vaatii. Hyvä ruokapaikka on lähistössä, ja huokeaa siivousta on\nhelposti saatavissa, samoin pesua ja silitystä hyväntahtoisilta\nihmisiltä, joilla siitä on roponsa toimeentulokseen, Albert. He\nvoisivat enemmänkin ansaita, ellei ammattikuntia olisi. Mutta sen minä\nsanon, että usein kuitenkin haluan kutsua sinut alas pientä\nyksinkertaista einepalaa haukkaamaan, jos niiksi sattuu. Ehkä sinäkin\njoskus kutsut minut sinne ylös? Mutten ikänä, en ikänä tahdo ottaa sitä\nmikä sinun on tahi tuppautua talousasioihisi... ainoastaan vastata\nsinulle, jos kysyt minulta neuvoa, jota sitten saat noudattaa tai olla\nnoudattamatta, miten haluat... ja kaikkein vähimmin koskaan estän sinua\ntyössäsi. Minä en ymmärrä sinun askaroimisiasi. Siinä on koko paljon\nkirjoittelemisia ja tilittelemisiä, kenties, koska sinulla on tekemistä\ninspeh -- niin, sama se... Hörstadiuksen ja Selanderin ja Silfverin\nkanssa -- ehkäpä Kobergissa... mutta en minä milloinkaan tahdo sinua\nsiinä häiritä.\"\n\n\"Siitä kiitän sinua, Sara, se on hurjan hyvä asia. Mutta eikö ole\nmitään, mikä voisi olla yhteistä ihmisten kesken, jotka...\"\n\n\"Onhan paljonkin, niin, varsin paljon vielä jäljellä yhteisenä\npidettäväksi, paitsi tuollaiset, Albert. Saanko sanoa sinulle suoraan\nniinkuin tarkoitan? Sillä minä olen ajatellut tätä... näinä päivinä...\"\n\n\"Olen minäkin sitä ajatellut paljon, paljon, saat uskoa, siitä täytyy\ntulla tärkein asiamme.\"\n\n\"Kuitenkin saamme varoa, ettei se menisi meiltä rikki liiallisesta\ninnosta. On puoleksi voitettu, jos asiat otetaan kevyesti ja viisaasti,\ntiedätkös, aivan yksinkertaisesti, Albert. Ja juuri niin ne voidaan\nottaa, kun oikein pidetään toisistaan.\"\n\nKersantti ei häntä täysin ymmärtänyt, mutta hiveli kaunista hiusrajaa\nhänen otsallansa. \"Jatka, Sara! Sinun on puhuttava ensin.\"\n\nSara kohotti päänsä hänen rinnaltaan, johon se oli hetkisen nojannut,\ntuumi kotvasen, mutta sanoi kumminkin: \"Koska niin on, että sinä pidät\nminusta ja minä sinusta, niin onhan meillä se yhteistä. Se on paljo\nsekin, Albert. Ja se on enempi kuin monella on. Mutta jos otamme\npitääksemme paljon muutakin turhanpäiten yhteisenä, niin kerronpa\nsinulle mitä siitä seuraa. Jos sinä ottaisit pienen taloni,\nelinkeinoni, omaisuuteni, ja rahani -- mitättömän summan, mutta minkä\nsaatan omistaa tai ansaita -- niin, en tahdo sinulta kieltää, että\nvoisin käydä kiusalliseksi. Sillä ehket sinä ymmärrä sellaista hoitaa.\nArvatenkaan et tiedä sitä itsekään vielä, kosket ole yrittänyt pitää\ntaloa ja ammattia; ainakaan minä en sitä tiedä. Ja on hyvin\nmahdollista, että levottomuuteni olisi aiheeton ja että hoitaisit\nkaikki varsin hyvin; kuitenkin se levottomuus, Albert... niin, tahdon\nkertoa sinulle, että niin pian kuin huomaisit minussa sellaista, niin\nvimmastuisit. Silloin minä kulkisin itsekseni ja hautoisin salaisia\najatuksiani. Toisena hetkenä luulisin tekeväni sinulle vääryyttä;\ntoisena hetkenä huomaisin, että ehkä saattaisin olla oikeassa sittekin,\nainakin eräissä asioissa. Näistä sielun ja mielen tuskista ja\ntaisteluista kuluisi aika, jota voitaisiin käyttää hyötyyn ja ansioon.\nJa että aika menisi hukkaan, olisi kuitenkin vähin asia. Mutta, Albert,\nminä tulisin pisteliääksi. Sinä huomaisit minut ärtyiseksi, ensin\njonkun kerran, sitten useammin. Siitä tulisit itse pisteliääksi. Taikka\njos molemmat tukahuttaisimme mielipahat, kulkisimme itseksemme ja\nnielisimme, kuten sitä sanovat, niin mieliharmi sensijaan hiipisi\nsisällisesti luihin ja ytimiin, tärvelisi terveyttä, ja me kuihtuisimme\nruumiin ja sielun puolesta. Silloin saisimme kai aloittaa runninjuontia\nLundissa tahi ehkä tuhlata rahoja mutakylpyihin, kuten olen kuullut\nkerrottavan Porlasta tai Lokasta: sellaiseen, joka vähän hyödyttää, kun\nasiat on huonosti. Lisäksi toinen seikka, Albert, jonka myöskin tahdon\nsinun hyvin huomaamaan. Tuskista hipiäni pian riutuisi, silmät\nhimmenisivät, ja minusta tulisi rumempi kuin olen. Sitä sinulla ei\nolisi milloinkaan sydäntä minulle sanoa, mutta sinusta usein tuntuisi\nsiltä. Minä olisin kylliksi viisas sen itse huomaamaan ja kulkemaan\nerilläni synkissä mietteissäni siitä mitä minusta pitänet. Ja mitä et\nkoskaan minulle sanoisi, sen minä kuitenkin keksisin ja arvaisin\nitsekseni. Siitä kyllä uneni huononisi, ja sitten päivä päivältä yhä\nenemmän kurtistuisin. Albert, niin, rumuudella ei ole rajoja, kun sillä\ntavoin alkaa, sen olen ihmisistä nähnyt. Ja miten sinun kävisi? Sinä\nkoettaisit, jos olisit niin hyvä kuin paras löydettävissä oleva, minua\nlohduttaa lempein sanoin; mutta kuinka hyvin tarkoittaisitkin, kuuluisi\nse minun korvissani hiukan tyhjältä, koska huomaisin, että valehtelisit\nsekaan minua tyydyttääksesi. Se tulisi asiaa pahentamaan, muttei\nparantamaan. Ja sinäkin varmaan kyllästyisit, sillä olet kaikissa\ntapauksissa ihminen, Albert, sinä kuten minäkin. Sinä kai kuitenkin\nvähemmän kyllästynet minuun rumentuneen ruumiillisen ulkomuotoni\nvuoksi, kuin sisäisen ärtyisyyden, ikävyyden ja koko sielullisen\nhäijyyteni takia; ehkäpä minäkin kärsimyksestä lopulta tulisin\njärjettömäksi ja salakavalaksi: siten kävisin sinulle yhä\nsietämättömämmäksi. Ja se mitä tavallisesti sanotaan lupauksista ja\nvaloista muuttuu vain tyhjiksi sanoiksi, kun ei kuitenkaan kukaan\nsäilytä sitä, jota ei yksikään ihminen voi säilyttää, -- minä puhun\nsiitä sisäisestä sydämen rakkaudesta johonkuhun henkilöön, mikä tässä\nkohden on ainoa arvossapidettävä, mutta auttamattomasti häviää, jos\nhenkilö sielunsa sävyn puolesta käy sietämättömäksi. Olen nyt maininnut\nkuinka minä voisin tulla sinulle vastenmieliseksi; samoin kai voisi\ntapahtua, että sinäkin ehkä tulisit minulle sietämättömäksi. Mikä\nlohdutus sitten on annetuista sanoista? Istua onnettomana itsekseen ja\nkantaa jotakin nimeä. Se on kuin arvonimi ilman ammattia. Se on kuin\nnimikilpi puodin ulkopuolella, ja kun tulee puotiin ja kysyy tavaraa,\nniin ei tavaraa ole, josta kyltti puhuu. Miten silloin menettelee?\nSilloin menee ulos suutuksissaan ja sylkäisee nimikilpeen. Eikö se ole\naika hupaista? Sitä minun on usein mieliharmissani täytynyt muissa\nhavaita, enkä sitä hyväksy. En toivo sinulle enkä minulle niin käyvän,\njos rakastat minua sielun puolesta... silloin olen iloinen ja se on\nminulle kylliksi mitä siihen tulee, ja hoidan itseäni kaiken muun\npuolesta itse, reippaana ja tyytyväisenä ja uutterana; makaan hyvin\nöisin ja olen kaunis päivisin; sen minä tiedän, ja sen olet näkevä.\nMutta jos et minua rakasta... mitä minua silloin auttaa kaikki muu, ja\nmitä minä muulla teen? Meille on parasta ja hyödyllisintä vain se että\nrakkaus kestää, ja se voi sittekin ehkä loppua; mutta ainakin on\nsellaista vältettävä, jonka saattaa aavistaa tekevän kiusaa taikka\nvoivan tehdä kiusaa, ja joka kaataa rakkauden eikä sitä auta.\"\n\n\"Mutta, Sara, jos me olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten minusta\nkumpainenkin olemme, niin pitää meidän kai heti alusta voida... ja\nsitten jatkaa... ja minun mielestäni meidän ei pitäisi lukeutua niihin\nonnettomiin esimerkkeihin, jotka olet esittänyt?\"\n\n\"Jos olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten toivon meidän Jumalan\navulla ehkä olevan... niin, Albert, eihän enempää vaadita? Emmehän\nsilloin muuta tarvitse, kuin harjoittaa sitä mikä hyvyydestä ja\njärkevyydestä seuraa toisiamme kohtaan ja kaikkia muita kohtaan, niin\npitkälle kuin ulotumme. Kuka voi sitä estää? Ajattele tarkoin... jos\nnyt olemme hyviä ja järkeviä, eikö silloin ole kaikkein tärkeintä, että\nniin jatkamme ja rakastamme toisiamme? Ja sen täytyy olla itse asiana.\nSilloin on etenkin kaikkea sellaista kartettava, joka voi turmella,\ntehdä häijyksi, hupsuksi ja tyhmäksi. Riippuu aina Jumalasta, miten\nihminen jatkaa olemistaan, ja moni voi langeta. Mutta ainakaan meidän\nei ole keskenämme aikaansaatava sellaista, jossa on todennäköistä itua\nsydämen täyttämiseen sapella ja aivojen sumentamiseen. Toiset sanokoot\nsitä kokeeksi, mutta minä nimitän sellaisia pahoiksi ja epäviisaiksi\nyrityksiksi, joita ihmisten ei oikeudenmukaisesti pitäisi toisilleen\ntehdä. Sillä jos Jumala itse antaa jollekulle vaivan, jota ei voi\nvälttää, se on silloin kärsivällisesti kestettävä ja on sellainen koe.\nMutta ihmiset olkoot toimeenpanematta viheliäisiä temppuja, sellaiset\novat vältettävissä ja vältettäviä, eivätkä ole kokeiksi mainittavia,\nvarsinkin kun ne useimmin vievät helvettiin, jonne kai mikään\nystävällinen järjestö ei halunne alamaisiansa vetää. Mutta jollet\najattele kuin minä, Albert, niin sinulla on täysi vapautesi, ja...\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa\", keskeytti kersantti, \"olet siinä kohden\nväärässä, Sara, että turmiota ja onnettomuutta on kaikissa perheissä.\"\n\n\"Kaikissako?\" kysyi hän. \"Ei, olen nähnyt yhden tai pari perhettä,\njossa elävät hyvin, aika hyvin. Mutta se ei suinkaan johdu siitä, että\nheidät on yhteenluettu, mikä ei muualla olekaan auttanut, vaan siitä,\nettä he sielultaan ja sydämeltään vetävät yhtä köyttä, ainakin sen\nverran kuin tarvitaan, ja se aina auttaa, missä niin on.\"\n\n\"Yhteenluettu? Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Että heidän ylitsensä on luettu, tietenkin. Albert rakas, taiat eivät\ntoimita mitään. On kerran päästävä niin pitkälle, että tässä asiassa,\nkuten kaikissa muissa, pyritään siihen mikä todella johonkin kelpaa,\neikä rakenneta kelvottomalle. Siitä ei tule ainoastaan onnettomuutta,\nvaan, mikä pahempi on, todellisia paheita. Sillä niin pian kuin ei\ntoisiaan rakasteta, on oikein ruma pahe että...\"\n\n\"Taikojako? Mutta minä pidän koko paljon kauniista rukouksesta...\nsellaisesta par exemple, jota käytetään, kun kaksi...\"\n\nSara katsahti ylös, silmissä ihmeellinen ilme. \"Jumala on todistajani\",\nvirkkoi hän, tuskin kuultavasti, mutta mitä puhtaimmalla äänellä,\n\"Jumala tuntee, että rakastan rukouksia. Ja minä rukoilen, Albert, ja\naion rukoilla. Mutta voi, en minä käytä rukouksia sellaiseen, johon ne\neivät päde, sillä se on taikaa ja tyhjää ääntä, ellei vielä pahempaa,\nnimittäin herjausta. Rukouksetko? Oi, hyvä Jumala! Ei kaunein rukous\nmuuta valkoista mustaksi, tai mustaa valkoiseksi. Jos kaksi seisoo\nvierekkäin valehdellen jo silloin kiintymystä toisiinsa, jota heissä ei\nole, niin eihän rukous tee valhetta tällöin totuudeksi? Taikka jos he\neivät silloin seiso valehtelemassa, mutta kuitenkin lupaavat sellaista,\njota kenties sitten eivät lainkaan jaksa pitää, eihän sitä voi ehkäistä\nmikään lukeminen heidän ylitsensä? ja useimminhan tapahtuu etteivät he\nsittemmin pidä mitä heidän käy mahdottomaksi pitää, mutta kumminkin\nnäön vuoksi ovat pitävinään, heille yhä enentyväksi kiusaksi ja\nvalheeksi; mitä silloin toimittikaan tuo viheliäinen rukous\nedeltäkäsin? Eihän se estänyt niin käymästä? Ja kun he sitten kuitenkin\njatkavat toistensa kanssa, tulevat he yhä törkeämmiksi sielultaan ja\nruumiiltaan... niin, oikeinpa irstaiksi, se on tunnustettava... ja\nlopulta sellaisiksi, etteivät enää lainkaan voi käsittää mitä puhdasta\nja kaunista maailmassa on, eivätkä ymmärrä mitään pohjaltaan järkevää\nihmisestä, vaikka heidän ylitsensä on luettu. Senhän alituiseen näkee,\nja sen minä sanon pahaksi tavaksi. Albert! eihän kannata käydä hyvästä,\njalosta tai onnellisesta, ellei sitä ole? Eikä ikänä toimita jonkin\nasian saavuttamiseksi käyttää muuta kuin millä sen saavuttaa; niin\nminusta tuntuu. Kun minulta puuttuu öljyä kittiin, enhän minä silloin\nasetu lukemaan liidun yli, vaan menen ulos hankkimaan öljyä, jota\nsekoitan liituun, ja se auttaa. Minä en koskaan käytä taikoja, Albert;\nvaikka useat Lidköpingissä heittävät suolarakeita uuniin, kun heillä on\nhammassärkyä, ja valavat lyijyä sairasten ihmisten yli, ja panevat\npuikkoja puihin. Ja välistä he sanovat tulleensa terveiksi, mikä tosin\nvoi tapahtua, vaikkei se johdu puikoista, luullakseni. Siten, Albert,\ntavataan myös yhteenluettuja, jotka ovat oikein siivoja ja elävät\nhyvin; mutta se ei pohjaltaan johdu lukemisesta.\"\n\n\"No, mutta se ei ainakaan vahingoita.\"\n\n\"Kylläpä vainenkin. Sillä kun kerran on luettu kahden sellaisen yli,\njotka eivät kelpaa toisilleen muuhun kuin turmioon ja kurjuuteen, niin\ntahdotaan ja väitetään kumminkin, että heidän edelleenkin on oltava\nyhdessä ja murjottava toisiaan, vain tuon lukemisen tähden, joka kerran\nturhaan tapahtui. Se minun nähdäkseni on varsin vahingollista. On siis\nkai pahoin tehty käyttää rukouksia niin, etteivät ne mitään hyvää\ntoimita, vaan useimmissa tapauksissa aivan kauheasti vahingoittavat.\nOi, hyvä Jumala... siten käyttää rukousta, joka on niin pyhää ja\nsuloista, kun se joutuu oikealle kohdalleen! Sen minä paraiten tiedän.\"\n\n\"Suloinen tyttö, milloin viimeksi rukoilit?\"\n\n\"Arbogassa... Albert.\" Hän kuiskasi tämän ihan hiljaa, ja kuului miltei\nsiltä kuin olisi sana minun käynyt Albert-nimen edellä; mutta koko ilme\noli liiaksi tenhoava tallennettavaksi, vaikka tuo sekunnin hetki oli\nliian syvästi viehättävä ikuisesti unohdettavaksi. Hän vaikeni. Mutta\nhän lisäsi heti senjälkeen ääneen: \"Sanon sen vielä kerran, Albert:\nellet ajattele niinkuin minä, niin sinulla on täysi vapautesi itseesi\nja asioihisi nähden. Sano se silloin suoraan, sillä minä soisin siinä\ntapauksessa, että lähtisit yhtä hyvin tänä iltana tahi huomenna, etkä\ntulisi mukaan Lidköpingiin, vaikka Jumala tietää, kuinka mielelläni\ntahtoisin sinut matkaani hietaiselle kehnolle tielle.\"\n\n\"Tiellekö ainoastaan?\"\n\nHeidän lämpimät silmäyksensä sattuvat vastakkain; mutta he eivät\nkatsoneet kauan toisiinsa, ennenkuin silmäilivät ulos ruudusta taivasta\nkohti, joka heistä ei näyttänyt tummentuneen, vaikka he olivat\nviettäneet pitkän hetken hämärissä. Albert istahti tuolille ikkunan\nluo, piti Saraa polvellaan ja muisti nyt tuolle puolen Bodarna sitä\nhämärää Arbogan iltaa, jolloin hän myöskin istui ruudun ääressä,\nturhaan yritellen siihen nimeänsä piirtää. Kuinka paljon olikaan siitä\nsaakka muuttunut! Mikä uusi aikakausi! Kuinka toisilla silmillä\nkersantti katsoikaan Saraan, ja tämä näytti itse joutuneen toiseen\nmaailmaan. Kaikki ennen useinkin ilmennyt karskius, nokkeluus,\nheilakkamaisuus oli häipynyt. Hänen ulkonäössään oli nyt tietoisen\nnaiskansalaisen leima; sama järkevyys kaikessa kuin ennen, mutta\njärkevyys verhoutuneena sydämellisimmän kiintymyksen, puhtaimman\nsuloisuuden tuoksuun. Ihmeellisintä oli että se täydellinen vapaus,\njonka Sara kaikesta huolimatta hänelle jätti, matkustaa pois hänen\nluotansa jos halusi ja milloin halusi, vähääkään houkuttelematta\nkersanttia hylkäämiseen, teki neidon hänen silmissään tuhatkertaisesi\nherttaiseksi, hentoiseksi ja miellyttäväksi. -- Ja herttaisuus on\nainoa... ainoa... joka vetää todelliseen rakkauteen. Tämä voi sittekin\nehkä jäädä tulematta; mutta jos mikään on mitään vaikuttava, niin se on\nyksinomaan herttaisuus, -- ajatteli hän.\n\n\"Mitä sinä katselet tuonne ylös taivaanlakeen, Sara?\"\n\n\"Aprikoitsen lieneekö sinne pitkäkin matka.\"\n\nKersantti painoi hänet rintaansa vasten ja vastasi: \"Me olemme jo\ntiellä.\"\n\n\"Tielläkö vain?\"\n\n\"Ei perillä... jos...\"\n\n\"Albert!\"\n\n\"Kerro minulle, Sara, vilpittömästi... sinä puhuit äsken siitä kuinka\nihminen sisäisistä huolista ja sielun tuskista voi tulla rumaksi, ja\nsiinä olit varmaan oikeassa. Me vältämmekin sellaista. Mutta, Sara,\nkuulehan... sinä et voi koskaan tulla rumaksi. Se näyttää minusta\nmahdottomalta...\"\n\n\"Sielultamme, Albert, ei sinun eikä minun milloinkaan tarvitse tulla\nrumiksi, ja se on minusta kylliksi. Mutta ruumiin puolesta tiedät kai\nhyvin, että kun tulee vanhaksi, niin... tuskienkin riuduttamatta.\"\n\n\"Mitä merkitsevät vanhettuneet piirteet, kun hyvä ja tosi henki\nkuvastuu puhtaana silmissä ja kaikkien juonteiden ilmeessä? Tämä taivas\nse minua vetää ja hurmaa.\"\n\n\"Niin minustakin tuntuu. Jumalan kiitos, sinä et ole houkkio, Albert.\"\n\n\"Ja ruumiinkin piirteet surkastuvat myöhään, vasta varsin myöhään, jos\nniissä asuu hyvä, eloisa ja toimelias henki. Niin minä uskon, Sara.\"\n\n\"Sen olen nähnyt Gustava tädistä\", virkahti hän.\n\n\"Järjestäkäämme siis niin, Sara, että kumpainenkin meistä hallitsee\nomaansa. Minä en siis anna sinun huolehtia asioistani, niinkuin et\nsinäkään siirrä minulle valtaa omiin asioihisi nähden. Olkoon meillä\nainoastaan rakkautemme yhteisenä. Mutta ajatteles, jos jompikumpi\nmeistä joutuisi puutteeseen, niin etteivät omat varat riittäisi elämään\nja elatukseen?\"\n\n\"Eikö sitten rakkaus tahdo antaa apua?\" kysyi hän ja hypähti ylös. \"Jos\nsinä joutuisit hätään, Albert, enkö minä antaisi sinulle varoistani,\nniin kauan kuin minulta liikenisi ja huomaisin ettet sinä olisi\nhuikentelija, kurja tuhlari. Ja jos tulisin hyvin köyhäksi, niin voihan\nmyöskin tapahtua, että sinä... että sinä tahtoisit lahjoittaa minulle\njotakin?\"\n\n\"Hyvä Jumala, mitä kysytkin, Sara! Mutta kun meidän kesken on molemmin\npuolin niin, eikö meillä silloin jo ole varamme yhteisinä?\"\n\n\"Ei, siinä on äärettömän suuri erotus. Jos minä lahjaksi annan sinulle\njotakin, rahaa tai muuta, niin sinä sitten menettelet sen kanssa ja\nkäyttelet sitä aivan miten haluat. Siitä ei voi mitään pahennusta\nsyntyä: se jää sinun omaksesi, niinkuin sekin mitä sinulla ennen oli.\nJa jos sinä kysyt minulta neuvoa sen käytöstä, niin minä vastaan, ja\nsinä sitten toimit neuvoonkin nähden niinkuin sinusta parhaalta\nnäyttää. Sillä tavoin ei lahja vähääkään häiritse vapauttasi ja\nomintakeisuuttasi. Niinikään, jos sinä tahdot minulle jotakin\nlahjoittaa, niin sinun on se annettava minulle samalla ehdolla,\npelkkänä sydämellisyyden antina, iloksi ja hyödyksi, jota saan kääntää\nja käyttää miten haluan ja tarvitsen. Sellaiset lahjat ja vastalahjat\novat silloin ihmisille avuksi, mutta ei keskinäiseksi turmioksi\nniinkuin se jokapäiväinen rettelöiminen, jota ihmisillä muuten on\nrunsain määrin keskenään.\"\n\n\"Eivätkö siis ihmiset koskaan voi hoitaa taloutta yhdessä?\"\n\n\"Saattavathan he koettaa. Jos taloudenpito menestyy, niin voihan sitä\njatkaa, niinkuin jatketaan paljon muuta mikä menestyy. Jos sen taas käy\nhullusti, niin onhan viisaasti tehty siitä lakata, kuten muusta\nhullutuksesta. Mutta kahden välistä rakkautta, sitä on ylinnä kaikesta\npidettävä sellaiselta suojattuna ja rauhoitettuna. Sitä ei milloinkaan\nole saatettava kärsimään tai riippumaan ykdessäasumisesta tai\ntaloudenpidosta, ja miten siitä saattaa selviytyä. Minusta on parasta\netteivät he koskaan muuta yhteen, sen minä saan sanoa; koska ihmiset,\njotka toisiaan rakastavat, paljoa pikemmin ärsyttävät, suututtavat ja\nvihdoin turmelevat toisensa, kuin muut, jotka eivät välitä toisistaan\nja sentähden katselevat monta asiaa kylmäkiskoisesti. Mutta jos he\nvihdoin tahtovat koettaa sitä turhaa huvitusta, että antavat kahden\npään hallita maallisia asioita, joita hoidetaan paraiten ja jotka\npysyvät selvimpinä, kun niitä ei sekoiteta, vaan hoidetaan kummankin\nhenkilön puolelta erikseen, joka ohjaa paraiten oman päänsä mukaan...\nniin olkoot ainakin niin viisaita, että lopettavat sen, ennenkuin\nheidän rakkautensa haihtuu, kuten helposti voi tapahtua! Sillä mikään\nlasi ei ole kauniimpi kuin sydämen kiintymys, muttei mikään emalji\nhauraampi. Sen voin ymmärtää.\"\n\n\"Niin ollen kai olisi parasta, ettemme ainoastaan olisi asumatta\nyhdessä, vaan ettemme myöskään näkisi toisiamme liian usein?\"\n\n\"Sinähän aiotkin tehdä monta matkaa, Albert?\" virkkoi Sara luoden\nkatseen, joka ei ollut läheskään tuskallinen.\n\n\"Niin minun täytyy. En voi sitä välttää.\"\n\n\"Kuinka iloisena ajattelenkaan sinua sitten poissaollessasi! Ja niin\nkaunis, kuin silloin olet sielussani, olisi sinun vaikea olla, Albert,\njos jäisit kotiin. Mutta sinähän palaat! Ja joka kerta kaksin verroin\ntervetulleena!\"\n\n\"Mutta, hyvä Jumala...\"\n\n\"Sillä tavoin on rakkaus kestävä. Sinä pääset minua näkemästä kaikkina\ntyhminä, ikävinä, häijyinä... niin sellaisina hetkinä, jolloin on aivan\ntarpeetonta toisiaan nähdä. Ja jos sinullakin on sellaisia toveja,\nsillä olethan ihminen, Albert, niin minäkin pääsen sinua silloin\nnäkemästä.\"\n\n\"Mutta, elävä Jumala... Sara, minä en käsitä... mihin tämä johtaa?\nSaattaahan keksiä sen että unohtaa toisensa?\"\n\n\"Ne jotka sietämättömiin asti hankautuvat toisiansa vasten alinomaa, ne\nunohtavat toisensa nopeimmin, Albert, tai jos he toisiaan muistavat,\nniin se tapahtuu tuskaa muistellen, niinkuin muistetaan sormen\nvihottumia.\"\n\n\"Hui toki!\"\n\n\"He ovat läheisiä ruumiita mutta kaukaisia sieluja. Kuten sanotaan\nraamatussa: he ylistävät minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on\nminusta kaukana.\"\n\n\"Sinä olet sittekin herännäinen!\"\n\n\"Läheisistä sieluista kaukaisine ruumiineen minä, jos niiksi tulee,\nkuitenkin enemmän pidän.\"\n\n\"Mutta eivätkö molemmat voi olla läheisiä?\"\n\n\"Toisinaan, Albert. Nyt on meidän välimme sellainen. Mutta... ja\nLidköpingiin tahdon sinua seuraamaan. Mutta sen minä sanon, että jos\nsitten jonkun verran matkustelet, sitä vastaan ei minulla ole\nmuistuttamista. Ja minä tahdon kotona järjestäytyä aivan yksin. --\nUnohtaako? Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn ja juoksisit ulos ja\nmatkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minua silti?\"\n\n\"Sara, sinä seisoisit alati edessäni!\"\n\n\"Ja minä näkisin sinut kaikista ikkunoistani. Koetapas! Matkustapas\nsuotta!\"\n\n\"Salli minun viivähtää vielä hieman.\"\n\n\"Unohtaako? Kun kylmäkiskoisuus pääsee ihmisten väliin, silloinpa\nunhotuskin luiskahtaa seuraan. Mutta matkat ja etäisyydet, mitä ne\nmerkitsevät? Maantiet eivät pysty asettamaan etäisyyttä sielujen\nvälille. No, en minä tahdo että olisit poissa puolta vuotta enempää,\nsen kyllä tunnustan.\"\n\n\"Sinä hengität niin suloisesti!\"\n\n\"Unohtaako?\" sanoi hän jälleen hetkiseksi vaiettuaan. \"Ehkä, jos sattuu\nettä rakkaus loppuu muutamilta, unhotuskin silloin voi ilmaantua: mutta\nainakin on varmaa -- ja sen minä tiedän -- ettei sydämen iloista\nmuistoa säilytä sellainen, mikä haaskaa pois itse rakkauden.\nSentähden...\"\n\n\"Niin, en tahdo nähdä enkä käydä liian usein tervehtimässä sinua, Sara.\nMutta jos saan vuokrata pikkuhuoneesi ja siellä istua itsekseni omassa\ntyössä, niin ei mikään maailmassa, et sinä itsekään, voi estää minua\nmaalaamasta kuvaasi eteeni, ei toki siveltimellä, sitä en osaa... voi,\njospa osaisin!... Ja jos sairastuisit, silloin tahdon tulla alas ja\nistua vuoteesi ääressä.\"\n\n\"Se riippuu taudista, Albert hyvä. Pidän mieluimmin Maijan luonani, hän\nsen paremmin ymmärtää.\"\n\n\"Mutta... hyvä Jumala... jos... minä vain ajattelen... jos par exemple\nminä itse sairastuisin?\"\n\n\"Se on aivan toinen asia. Silloin minä tulen ylös sinun huoneisiisi ja\nistun luonasi yöt päivät, jos tarvitaan, vuoteesi ääressä. Minä suljen\npuodin ja kirjoitan sen ulkopuolelle: matkoilla. Siinä on tiedätkös se\nero, että jos mies on sairas... oikein, niin ettei se ole tyhjää lorua,\nvaan että hän todella makaa vuoteessa... ei ole mitään epämiellyttävää,\nikävää tai rumaa olla siinä saapuvilla; se minusta sopii. Mutta\nvuoteessa oleva, sairas naishenkilö, keuhkotautinen tai sentapainen,\nhän on paras olemaan itsekseen, Albert. Kuitenkaan, jos jotakin minulle\ntapahtuisi, ei minulla ole sitä vastaan sanottavaa, että sinä viivyt\nkaupungissa... talossa... yläkerrassa. Jos...\"\n\n\"Hyväinen aika! Mitä tarkoittaa kumma katsantosi?\"\n\n\"Jos tällöin joutuisin kuoleman partaalle, silloin tahtoisin, Albert,\nettä sinä tulisit alas minun huoneeseeni... vähää ennen kuolemaani...\nminun luokseni!... ja... sillä tätä kättä tahtoisin suudella kaikkein\nviimeiseksi maailmassa.\" -- -- --\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nKatso ympärillesi ja näytä iloiselta! Minä tahtoisin kokea sen suloisen\nriemastuksen, että sinun kulkiessasi katua joka toinen tyttö pysähtyisi\najatellen: Kah, kuinka kaunis upseeri tuossa ajaa!\n\nHistorian ja maantieteen, jotka aina ojentavat toisilleen kättä, tulee\ntässäkin toisiaan auttaa; niin että kun edellinen viimeksi äkkiä\nvetäytyi pois ja nyt väistyy taammaksi, alkaa jälkimäinen puhua, ja\npuhuu seuraavasti: Mariestadin ja Lidköpingin välinen tie ulottuu aina\nMariestadista Lidköpingiin saakka. Tätä tietä alkoivat molemmat\nmatkustajat kulkea heti seuraavana aamuna, kastettuaan korppunsa\nkahteen kauniiseen aitoporsliini-kuppiin.\n\nVästergötlannin maantiede sanokoon mitä tahtoo ja haluaa eteläisestä\nVenernin rannasta, varmaa on, että jollei katso tiehen, joka siitä\nmenee, niin se ei silmälle tunnu lainkaan epämiellyttävältä. Molempain\nmatkustajain päästyä Bresäteriin, virkkoi Albert: \"Nyt on kysymys\nsiitä, onko meidän Forshemiin mennessä valittava jumalallisen kaunis\ntie Kinnekullan kautta, joka kulkee halki Österplanan pohjoisosan,\nsitten Medelplanaan ja Källbyhyn, jota tietä ajamme ohi Hönsäterin,\nHellekisin ja Råbäckin...\"\n\n\"Råbäckinkö? Olen kuullut puhuttavan Råbäckistä! En ole ollut siellä\nennen\", jatkoi Sara, \"mutta miksi nyt sinne menisin, kun hän ei enää\nasu siellä?\"\n\n\"Kuka hän?\"\n\n\"Siellä on enkeli asunut, mutta nyt muuttanut Vetterniin.\"\n\n\"Rouva... minä tiedän... en oikein muista nimeä.\"\n\n\"Minä en myöskään ole häntä nähnyt\", jatkoi Sara, \"mutta jos hän vielä\nasuisi Råbäckissä, niin haluaisin mennä sitä tietä. Hyviä, oivallisia\nkirjoja on hän lainannut Gustava tädille Lidköpingiin, ja niitä olemme\nmolemmat yhdessä lukeneet lomahetkinämme.\"\n\n\"Niitä minäkin tahdon lukea!\" huudahti kersantti.\n\n\"Niin sinun pitääkin... mutta...\"\n\n\"Niin, toinen tie jonka voimme valita\", selitteli kersantti,\n\"sitävastoin kulkee alas Enebäckiin päin, Kullenin itä- ja\neteläpuolitse, halki Skälfvumin, ohi Husbyn, ja niin edelleen. Kumpaa\nlähdemme?\"\n\n\"Kuinka minä voin sen ratkaista? Sellaiseen en minä pysty.\"\n\n\"Mutta sinun pitää tietää, Sara, että Hellekis on Västergötlannin\nmainioimpia paikkoja: kannattaisi kyllä mennä sitä tietä.\"\n\n\"Jos niin tahdot. Ja jos siellä on isoja taloja ja rakennuksia, niin\nkelpaisi kyllä tutustua paikkaan, se voisi kerran tuottaa hyötyä.\"\n\nHieman alakuloisena kersantti kääri kokoon keskustelun runolliset\npurjeet. Hän ei nyt muutamaan päivään ollut kuullut ammatin asioita\nmainittavan, mutta huomasi heti että ne olivat tulossa. Ja kuinka hän\nvoisi siitä pahastua Saralle? Kumminkaan hän ei tahtonut että niin\njumalalliset paikat kuin Hönsäter, Hellekis ja Råbäck uhrattaisiin\npelkkien lasimestaritoivomusten päämääräksi. Hän päätti siis valita\narkisen valtatien Enebäckin kautta jättäen Kullenin oikealle.\n\n-- Hän on sentään ollut korkeammassakin vireessä, -- jatkoi kersantti\nitsekseen, -- niin, parin päivän ajan, ja hänen puheenaineensa, joskin\naina toistensa kaltaisia mitä viisauteen tulee, eivät kuitenkaan alati\nole maistuneet kisälliltä naispukimissa. Hyvä, viaton tyttö rukka! --\nlisäsi hän tuskin pidättäen kyyneltä, -- hyvä, rakas! Kuinka väärin\nsinua arvostelen! Eikö ole aika hyvä asia, että olet niin järkevä? Sinä\nolet rehellisesti ja oivallisesti hoitava itseäsi ja omi...\n\nHän riuhtaisi hevosia, ikäänkuin äkillinen säikäys olisi yllättänyt ja\nhän pelkäisi niiden jonnekin karkaavan. Mutta hän malttoi mielensä ja\njatkoi itsekseen: -- Kaikki mitä voin säästää ja panna talteen, annan\nheille, ja senkin täydellisenä, puhtaana lahjana, aivan noin kuin hän\nsen tahtoo, minun siihen lainkaan sekaantumatta (ellei vapailla\nneuvoilla), kuinka hän sitä käyttelisi. Mutta? hyvä Jumala! omikseni\ntahdon heitä sanoa: niin minun tulee, täytyy, niin varmasti tahdon!\n\n\"Niin sinun tulee, ja minusta tuntuu silloin taivaalliselta ilolta\nkuulla sinun niin sanovan.\" -- Albert kavahti säikähtyneenä syrjään\nSaran hiljaa näin puhuessa. Oliko hän haaveellisissa tuumissaan\nunohtanut itsensä siihen määrin, että oli puhunut ääneen ja paljastanut\nsisimmät ajatuksensa?\n\n\"Älä pelkää, Albert, minä kuulen sinun kuiskeesi, sinun äänettömimmät\nkuiskeesi itsellesi; sillä olen sellainen, että kuulen.\"\n\n\"Suuri Jumala! Kuka sitten olet? Taidatko enemmän kuin muut?\"\n\n\"Sinä ajat niin hyvin ja mainiosti, Albert; minä rakastan sinua.\"\n\n\"Sinä rakastat minua, mutta et vastaa minulle?\"\n\n\"Mihin minä vastaisin?\"\n\n\"Kuinka sinä äsken voit kuulla, mitä vain sieluni vavisten ajatteli?\"\n\n\"Minä rakastan sieluasi, sentähden kuulen sielusi sanat.\"\n\n\"Mitä ihmettä?\"\n\n\"Minä käsitän sinua, tarkoitan: ymmärrän ajatuksesi, vieläpä senkin,\nmitä vastikään mielessäsi haudoit...\"\n\n\"Mitä, ammatistako?\"\n\n\"Niinpä niin... Albert... ikkunalasi ei ole niin halveksittavaa kuin\nluulet, Albert. Se sinua talvisin suojaa ulkona olevalta pakkaselta, ja\nantaa sinulle kuitenkin valoa samalla. Enin osa elämässä on muuten\nsentapaista, että jos se lämmittää, ei sellainen tapahdu ilman\npimeyttä, taikka jos se valaisee, niin tämä harvoin tapahtuu ilman\npakkasta. Ikkuna yksistään... huomaa tarkoin, oma Albert... antaa valoa\npakkasen pääsemättä virtaamaan sisälle; ja se pitää lämmön huoneessa,\nsäilyttäen kuitenkin samalla valon. Niin on ikkunan laita, ja se\nmerkitsee enemmän kuin moni käsittää. Sentähden sinun ei pidä ikkunaa\nhalveksia, eikä vähäksyä Saran ammattia, jolla hän on elättänyt itsensä\nja kaikki Lidköpingin asukkaat, joita hänellä on saattanut olla\nautettavina... ja hän auttaa vastakin... ja sinuakin, Albert, jos\njoudut pulaan.\"\n\n\"Ei, Sara, sitä sinun ei koskaan tarvitse. Ahkeruus, suuri ahkeruus\nammatissani... sillä minullakin on ammatti!... hyvä, rakas tyttöni, nyt\nminä tunnen taivaallisesi, mitä on olla ahkera... minun tulee ja minä\ntahdon ansaita!... Tuo sana, joka ennen kuului korvissani niin\nkehnolta! Ansaita minä tahdon! Tehdä työtä ja siten auttaa ei\nainoastaan itseäni, mutta... kaikkia Lidköpingissä olevia, joita\nminulla saattaa olla autettavana. Ammatti ja ahkeruus... sinä, Sara,\nolet opettanut minulle oikeat sanat!\" Hän tarttui neitosen käteen.\n\nMaantiede on raukka, joka alinomaa sallii historian itsensä yllättää.\nMissä tuo jälkimäinen nyt taas veikään uudelleen voiton? Niin tosiaan,\nmatkalla Enebackeniin päin. No, ala siis siitä, ja pidä sitten\npuoliasi, maantiede!\n\nEnebacken... ja sitten tulevat Holmestadin, Götenedin, Skälfvumin\nkirkot, ja vieläpä Vettlösa vähän matkan päässä vasemmalle: anteeksi,\nVättlosahan nimi kuuluu. Sittemmin kuljetaan niin, että nähdään Husbyn\nja vieläpä Klefvan kirkot ylempänä Kulleniin puolella. Edelleen silmää\nkohtaa ennen pitkää Brobyn kirkko, Källbyn kirkko, Skebyn kirkko...\nOnpa niitä käsittämättömän monta kirkkoa!\n\nMutta nyt ne loppuvat. Laaja, aava vesi aukenee oikealle ja valtaa\najajan katseen hurmaavalla kauhistuksella: hän pelkää saavansa koko\nVenernin ylitsensä, ainakin pyörännapaa myöten, eikä epäile, että\nhyllyvä keltainen hietaranta, jota hän kulkee, kerran on maannut\naaltojen alla. Venern on haltiatar, joka on vetäytynyt vähäisen\nsyrjään. Kuka takaa, ettei se äkkiarvaamatta hyökkää päälle ja peri\ntakaisin vanhoja oikeuksiaan? Varsinkin pohjoismyrskyn aikana on tämä\nkauhistuttavaa.\n\nTänään oli tuuli vaiti ja laine hymyili. Sara istui joka silmänräpäys\nodotellen näkevänsä Lidköpinginsä. Hän tunsi mitä suloisimpia sisäisiä\nmuistoja.\n\nErästä asiaa on kuitenkin sallittava historian edustaa: nimittäin sitä\nmerkillistä onnea, mikä heillä oli kaiken matkaa, että saivat ajaa\nparivaunuissa. Sillä muuten rattaat tavallisesti ovat uhkaamassa\nuseimpia matkustajia, jotka eivät kulje omin pyörin taikka seiso omalla\npohjalla vaunuissa. Rattailla on joskus ilkeätä ajaa. Oli siis leppeä\nkohtalo tässä ollut määräämässä; ja ehkäpä lähin selitys on se, minkä\nlääketieteilijät itse... jotka muuten eivät koskaan välitä\nkohtalosta... väittävät luonnosta, nimittäin että se erinomaisesti ja\nerikoisesti huolehtii naisesta; että se melkein arastelee häntä\nvahingoittamasta; on kunnioittava, välttelevä ja varovainen. Tämä on\nmystiikkaa, mutta pyhä ajatus. Väistyköön sentähden ihminenkin yhtä\nkunnioittavasti syrjään. Polvistukaamme taivaan edessä, joka\ntuntemattomana... väärin arvosteltuna... on ympärillämme, niin\nläheisenä, niin hyvänä, niin salaperäisenä, niin unohdettuna, ja\nkuitenkin niin alati pysyväisenä.\n\nParivaunujen saamisen onni johtui näille matkustajille usein siitä,\nettä kun Albert näki hevosten olevan hyviä, ei hän välittänyt vaatia\nkyytimiestä, vaan ajoi yksin; josta talonpojat, nähdessään saavansa\nkunnolliset ajajat, mielellään suostuvat kiittämäänkin. Siten olivat\nnyt kersantti ja Sara kulkeneet yksin koko ajan.\n\nLidköping tuli. He alkoivat ajaa kaupungin ensimäistä katua, leveätä,\nsuurta, hyvää; mutta hieman epätasaisesti kivettyä. \"Paras Albert,\nsalli minun astua tässä pois; tämä on lapsuuteni koti: minä tahtoisin\nastua täällä jalan. Sinä voit ajaa, minä kävelen yksin.\"\n\n\"Ei, minä astun myös alas, käyn vieressä ja ajan.\"\n\n\"Eipä! Se näyttää pahalta. Ja sitten samalla, Albert, toinen asia. Aja\nsinä yksin perille ravintolaan asti tuolle puolen toria. Minä menen\nkotitalooni: tahdon tulla sinne ensin yksin. Tahdon nähdä miten on\näiti-raukkani laita.\"\n\n\"Minäkin tahdon hänet nähdä.\"\n\n\"Ei, Albert. Jos hän vielä elää, tuntisi hän kauhua sinut nähdessään.\nSitä minä en tahdo.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Mitä sanoikaan?\"\n\n\"Sillä sinä et mitenkään voisi välttää itseäsi ilmaisemasta: sinä\nkäyttäytyisit minua kohtaan niin, että hän sinussa aavistaisi kosijan.\nHän vavahtaisi kuvitellessaan sinussa näkevänsä tyttärensä tulevan\nmiehen. Minulle kävisi vaikeaksi vakuuttaa hänelle, ettet ikimaailmassa\nole tuleva...\"\n\n\"Häh!\"\n\n\"Älä kuitenkaan mitään pelkää, Albert hyvä! Sinä tulet pian meille\nkotiin, ja saat katsella huoneita, jotka aiot vuokrata. Mutta odota\nkunnes annan sinut kutsua. Aja nyt katua suoraan eteenpäin. Ei ole\nvaikeata löytää täällä Lidköpingissä. Poikkeamatta mihinkään tulet\ntuossa tuokiossa sen sillan luo, josta olemme puhuneet, Lida-joen\nyli... tuon, tiedäthän.\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Sen yli ajat. Mutta katsele näköaloja oikealle ja vasemmalle, sillä\nLidaa ihanampaa jokea ei virtaa minkään kaupungin läpi. Vähän edempänä,\nsamaa tietä kulkien, tulet torille. Isompaa toria ei ole maailmassa.\nAja suoraan sen poikki etäimpänä vasemmalla avautuvalle kadulle. Se vie\ntoiselle tullille, josta tie kulkee Göteborgiin. Kun nyt saavut sille\nkadulle, vain seuraavaan poikkikujaan torilta katsoen, niin on\nravintola siinä kulmassa. Poikkea siihen, käske kantaa ylös kaikki\nkapineemme; ota kamari itsellesi yöksi, tahi siksi kun sinut kutsutan.\nMinä lähetän kotoa jonkun oppipojistani tavaroitani noutamaan; sinä kai\ntunnet ne erikseen?\"\n\n\"Ei tosin liene S.V.-merkkiä kaikissa, mutta minä koetan.\"\n\n\"Sinä olet hajamielinen, Albert hyvä. Kun joudut perille, niin syö\nvähäsen, vahvista itseäsi, äläkä ajattele niin paljon minua. Tunnet kai\nomat tavarasi ainakin? Kaikki mikä ei ole sinun on minun... ja käske\npojan ne noutaa.\"\n\n\"'Mikä ei ole sinun, on minun'!\"\n\n\"Mutta... älä ole alakuloinen, äläkä kalpea! Sinä olet siivossa\nkaupungissa, ettäs tiedät. Katso ihmisiä, kulkeissasi katuja, niin\nhuomaat, että täällä melkein joka tyttö on miellyttävä... siitä on\nLidköping erikoinen... minä olen kaikkein vähäpätöisimpiä. Katso\nympärillesi ja näytä iloiselta! Tahtoisin tuntea sen salaisen\nriemastuksen, että sinun kulkeissasi katua joka toinen tyttö pysähtyisi\najatellen: kah, kuinka kaunis upseeri tuossa ajaa!\"\n\nKersantti nyökkäsi jokseenkin hilpeästi jäähyväisiksi Saralle, joka oli\nastunut alas. Hän ajoi eteenpäin, kuitenkin hitaasti, ja katsoi usein\ntaakseen jalkaisin astelevaan matkakumppaniinsa.\n\n\"Sinä ajat liian kehnosti\", sanoi tämä viittoen. \"Ei se sovi miehelle.\"\nKersantti läiskäytti silloin rivakasti ilmaan, hevoset porhalsivat\njuoksuun. Sara Videbeck jäi kävelemään yksin.\n\nHän poikkesi alas jokivarsikadulle, joka johti hänen kotiinsa. Ei ollut\niltamyöhä, mutta kumminkin jo ilta. Useita pilviä liiteli pitkulaisina,\nriekaleisina ja selittämättöminä haamuina siellä täällä taivaanlaen\nyli; sadetta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tulossa. Aurinko leikitteli\nalhaalla lännessä yksivakaisten, arveluttavain, hallavanharmaiden\npilvimuodostumain kanssa.\n\nJalankulkija pysähtyi erään poikkikadun kohdalla, tavatessaan\nvastaantulijoita, ja koetti heidän joukostaan keksiä tuttavia.\nPikkukaupungissa melkein kaikki ihmiset tuntevat toisensa. Sarakin\nhuomasi keitä nämä olivat, mutta vakaaseen keskusteluun syventyneinä ja\njoltisenkin välimatkan päässä ollen he eivät häntä havainneet. Hän\ntähysteli heidän eleitään, viittoiluaan ja päänkäännnähdyksiään. Mutta\nkun he astuivat ohi, kulki hänkin edelleen ja läheni seuraavaa kulmaa.\nTäällä hän taas äkkiä pysähtyi ruumissaattueen saapuessa. Sellaisen\nkunnioittaminen oli häntä aina pidättänyt. Sitä enemmän nyt, kun hän\nhämmästyneenä ja kauhistuneena tunsi tässä saattueessa oman kisällinsä,\nmustiin puettuna. Muutamat vanhemmista oppipojista kantoivat\nruumisarkkua. Se oli hänen äitinsä, sitä hän ei voinut epäillä.\n\nHän yritti hillitä poven hirmuista liikehtimistä, hengityksen\nkiihtymystä, kun oli vältettävä sopimatonta esiintymistä kadulla.\nMatkapukimissaan, joissa ei ollut merkkiäkään mustasta, ei hän tahtonut\nnäyttäytyä. \"Äiti! Äiti! Enkö milloinkaan enää saa kasvojasi nähdä?\"\nhuudahti hän, väänteli käsiään ja vetäytyi vielä syvemmäksi siihen\nnurkkaan jossa seisoi, antaakseen surullisen saattueen kulkea ohi. Hän\noli kuulevinaan lukkarin saattueessa kolkosti mutisevan naapurilleen:\n\"viime sunnuntai-yönä.\"\n\nVakaat vaeltajat eivät häntä huomanneet. Mutta kun arkku oli\nsivuuttanut hiljakseen itkevän, piilossaolevan tyttären, kävi hänen\nmahdottomaksi jatkaa omaa vaellustansa kotia kohti. Hän näki\nsaattojoukon kääntyvän kirkolle päin. Oliko nyt hautaus vaiko\nainoastaan väliaikainen maahanpano, ei hän voinut tietää, mutta\nvastustamaton voima veti häntä jonkun matkan päässä seuraamaan mukana.\nKaikki oli hänelle vielä sekavaa, kaameata, liian äkisti yllättävää:\näitinsä näkeminen, ainakin hänen arkkunsa koskettaminen huulillaan,\nennenkuin hänet maahan laskettiin, oli välttämätön asia.\n\n-- Viime sunnuntaiyönä? -- tavasi hän ajatuksissaan yhteen. -- Missä\nminä silloin olin? Torstaina läksin Tukholmasta. Ellei matka olisi\nviivästynyt... ellei... jos... niin olisimme... niin olisin jo\nsunnuntai-iltana voinut olla kotona. Nyt on keskiviikko! Mikä oli\nsunnuntai-yönä olinpaikkamme'? Mikä? Bodarna, -- hän vastasi itselleen.\n\nLidköpingin kirkko on asemaansa nähden toisenlainen kuin Mariestadin\nsiinä, että kun jälkimäinen on erittäin korkealla, valliten koko\nkaupunkia ja näkyen kaikkialle, on sitävastoin Lidköpingin kirkko\neräässä kaupunkinsa nurkassa, tosin niin, että sen kaukaa huomaa...\nsillä se on sentään melko suuri rakennus... mutta ei siinä määrin että\nse heti ja kaikkialla sitoo silmän. Se ei ole saanut sijaansa itse\nVenernin varrella kuten Mariestadin kirkko, mutta on paljoa\nlehtevämmän, tummemman, hartaamman kirkkomaan ympäröimä.\n\nSara tahtoi sitä vähemmin lähestyä saattuetta, kun naiset eivät koskaan\nkulje mukana sellaisissa, ja varsinkaan ne, joille suru kuuluu, eivät\nnäyttäydy ulkona ja vähimmin kirkkomaalla ratkaisevassa tilaisuudessa.\nMutta Saran täytyi mennä kirkkomaalle! Jos nyt oli tarkoitus laskea\nmaan poveen rakkaan maallinen tomu, niin oli hänen katseittensa,\nmahdollisimman teroittuneina, yritettävä seurata tätä matkaa sen\nviimeiseen huomattavaan silmänräpäykseen.\n\nHän havaitsi liikutetuin mielin, että kaupungin vähäpätöisin pappi oli\nkutsuttu ja saanut tehtäväkseen hautaustoimituksen suorittamisen.\nArkku kulki niiden ihmisten ympäröimänä, jotka olivat olleet\nlasimestarinlesken työläisiä; harvoin tottuneina mustissa käymään he\nnyt näyttivät huonosti varustetuilta suureksi osaksi lainatuissa,\nainakin ahtaiksi käyneissä vaatteissaan. Mutta kaikkien kasvoissa oli,\nSaran nähdessä heidän kulkevan ohitsensa, ilmennyt kalpeuden,\nriutumuksen leima. -- Olivatko he menneet noin huonoiksi niiden kolmen\nviikon ajalla, jotka olin ollut kotoa poissa? Ei, sen täytynee merkitä\nsurua tai hartautta, -- toivoi hän. Arkku oli jo kaukana kirkkomaalla,\nkun tytär horjuvin askelin myöskin yritti uskaltautua sisäpuolelle.\n\nSiellä hän silmäili ympärilleen joka taholle. Ei ollut keräytynyt\nmitään ihmisjoukkoa, johon hän olisi voinut sekaantua täten\nuskaltautuakseen lähemmäksi sitä valmiiksi luotua multakumpua, johon\nhänen katseensa tuijottivat. Hän vetäytyi siis syrjään korkean\nhautakiven luo erään puun juurelle. Ollen itse piilossa sen takana,\nsaattoi hän kuitenkin nähdä äitinsä viimeisen... ainoan... kunnian.\nLaimeata soittoa alotettiin kirkon pienimmällä kellolla, pappi aukaisi\nkäsikirjan, lukkari ryhtyi virrenvärssyyn.\n\nNämä äänet kuullessaan Sara vaipui polvilleen nurmikolle syrjäisen\nhautakiven luo. Kyyneleitä valui vuolaina tulvahduksina, hänen päänsä\nvavahteli alas kukkanurmeen asti, ja hänen kätensä kannattivat painuvaa\notsaa. \"Äiti, äiti!\" huudahti hän ääneen, sillä hän tiesi, ettei kukaan\nkuolevainen täällä häntä kuullut. Autuaallinen muisto kuitenkin samalla\ntäytti hänen sydämensä. \"Olen täyttänyt toivomuksesi, äiti! Alinomaista\nvaroitustasi olen totellut. Oi, missä nyt lienetkin, anna minulle\nsiunauksesi!\"\n\nJos vainajan henki nyt silmäili ympärilleen siihen mitä tässä tapahtui,\nniin se saattoi tuolla haudan partaalla nähdä nuo mustiinpuetut, jotka\nhuolehtivasti ja kunnioittavasti -- ei kuitenkaan monin sanoin, sillä\neihän lasimestarinlesken elämässä ollut mitään kehumista --\naskartelivat vainajan tomun ympärillä, mutta tässä puun alla, taivaalle\nja elämälle suuremmaksi iloksi, polvistui kauniin kuvan hahmossa\ntulevaisuus ja jälkimaailma; tämä kuva saattoi hengelle olla\nonnekkaampaa, verrattomasti onnekkaampaa katseltavaa. Taivaallinen\nhyve, puhdas siveellisyys, tosi velvollisuus ovat usein jotakin\ntuntematonta, väärin arvosteltua, näkymätöntä. Piilossa seisoi tytär,\näänettömänä rukoillen. Ihmiset eivät häntä nähneet. Vilvoittava\ntuulonen kulki kukkien yli.\n\nVirrenvärssy oli lyhyt, kellojen soitto pian vaikeni, ja papin sanat\neivät olleet sen useampia kuin käsikirjan. Kaikki päättyi siis\ntäydelleen kuten pitikin: ei mitään puuttunut, mutta ei myöskään mitään\nlisätty. Kisällin sisäänpainuneiden silmien alta näkyi vähäisen sinistä\nylinnä poskilla. Verevät oppipojat tarttuivat tarjolla oleviin\nlapioihin ja alkoivat luoda multaa hautaan.\n\nAlbert oli saapunut määräpaikkaansa kadunkulmassa, ottanut kamarin\nkaupunginravintolan toisessa huonekerrassa ja istuskeli siellä\nlevottomana, uteliaana ja sanantuojaa odotellen, mieli virittyneenä\nmilloin korkeampaan, milloin matalampaan äänilajiin. Hän katsoi kelloa,\nse oli seitsemän illalla. Hänestä näytti nyt mahdottomalta tilata\nhevosia heti huomispäiväksi ja niin pian matkustaa Sollebrunniin päin,\nmutta kello kahdeksan huomasi hän juuri sen oikeaksi. Ensin oli hänen\nkuitenkin sanottava jäähyväiset -- ja milloin tapahtuisi hänen paluunsa\nsopivasti? Nämä kai eivät olleet pulmallisimman laatuisia tuumailuja,\nmutta hän oli jo tottunut yhden kanssa tuumimaan niin paljosta; hän\ntahtoi tehdä nytkin niin, mutta tunsi olevansa yksin.\n\nHänen levottomuutensa kohdistui vihdoin yhteen ainoaan\npolttopisteeseen: hän istui ääneti, jäykkänä ja tuijottavana\nnurkkasohvassaan ihmetellen ettei sanantuojaa tullut. Hän kuuli\ntarjoilijattaren sulkevan ulompien huoneiden ovia. Hän huusi tämän\nluoksensa jyrisevällä äänellä. Neitonen tuli juoksujalkaa. \"Anna\nminulle kupillinen teetä!\" käski hän ja näytti hurjalta.\n\nTottuneena tavattomiin vieraihin lähti neito tiehensä kiltisti, ääneti\nja ihmettelemättä. Silloin kersantti huusi hänet takaisin, ja hän\npalasi jälleen. \"Kuulitko mitä pyysin?\" ärjäisi hän. -- \"Kyllä, herra.\"\n-- \"No jouduta sitten aika pian, minä istun tässä ja odotan!\" -- \"Ei\nherra ole minua odottanut, sen verran tiedän\", sanoi neito\nloukkaantuneena ja lähti ulos hieman nyrpeissään.\n\n-- Voi, kuinka sinua odotan! -- puhkesi kersantti itsekseen huokaamaan,\nkuulematta ulosmennyttä tyttöä.\n\nTeetä tuli, kuumaa ja väkevää! Itse hänkin, joka sitä kantoi, näytti\nharmistuneelta, sillä kärsivällisyys voi loppua keneltä tahansa, ja kun\nkersantti nosti kuppia huulilleen, poltti hän suunsa niin julmasti,\nettä huusi: \"Oh, lempo!\"\n\n\"Etkö sinä olisi voinut vähän viivyttää sen tuomista?\" karjaisi hän;\n\"minä en ole luotu kaltattavaksi.\"\n\n\"En minäkään\", vastasi lidköpingiläistyttö nokkelasti.\n\n\"Oietko hullu?\"\n\n\"Enpä toki, ei tarvita kuin yksi sellainen.\"\n\n\"Tahdon panna sekaan enemmän sokeria ja kermaa, niin tee jäähtyy\",\nhuomautti kersantti, päästen järkiinsä ja tullen paremmalle tuulelle.\n\"Paljonko kello on?\"\n\n\"Se ei minua liikuta.\"\n\n\"Sinäpä olet hiton elävä.\"\n\n\"Suvaitsetteko kupin lisää?\"\n\n\"Näen kellon olevan pian yhdeksän, eikä kuulu mitään sanaa! Laita\nvuoteeni tuossa paikassa, käyn makuulle, niin on jotakin tekemistä.\nNiin, kaada kuppi lisää!\"\n\n\"Onko se juotava vuoteessa?\"\n\n\"Kaada sinä ja anna sen seistä siinä, niin saanpa nähdä. Minä menenkin\nkadulle, katsomaan ympärilleni; mutta jos joku sanantuoja tulee, niin\nhuuda minut heti tänne ylös! Ja valmista sillaikaa vuode!\"\n\n\"Juonikas upsieri!\" sanoi tyttö hänen mentyään; \"mutta hän odottaa\nsanaa, ja minä en hänestä välitä.\" Hän laittoi vuoteen nopeasti ja\nreippaasti; hän oli suutuksissaan: pielukset ja hurstit lensivät kuin\nriivatut edestakaisin hänen käsissään. Tuossa tuokiossa, kuten\nkersantti oli pyytänyt, tuli makuutila kuntoon.\n\nTodellakin alakuloisena, pää painuneena rintaa vasten ja kalpeana,\npalasi kersantti. \"Eikö mitään sanaa ole kuulunut?\" hän kysäisi mitä\nsävyisimmällä äänellä portaita alas hypähtelevältä palvelusneidolta.\n\n\"Ei, mutta kaikki on ylhäällä kunnossa.\" Hän katosi alhaalle. Kersantti\nnousi portaita ylös.\n\nPäästyään huoneeseensa ei hän puhunut mitään. Hän loi vielä katseen\nikkunasta kadulle, nähdäkseen eikö... Mutta ketään ei näkynyt.\n\nHän istui kauan ruudun ääressä, mutta mitään ei tapahtunut, paitsi että\nympäristö kävi yhä harmaammaksi. \"Minä panen maata!\" sanoi hän vihdoin\nääneen, mutta hitaasti ja ikäänkuin horrostilassa. Tähän hänen\nväitteeseensä ei kuulunut mitään vastaan. Ketään ei ollut saapuvilla\nväittämässä vähintäkään hänen puhettansa valheeksi.\n\nHorroksissaan hän riisuutui, laskeusi levolle ja nukahti kääriytyneenä\nravintoloitsijan hurstiin ja harmaantäplikkääseen silkkipeittoon,\nitsessään kallisarvoiseen, mutta kersantille tuiki arvottomaan.\n\nSeuraavana aamuna -- joka taas oli torstai, päättäen edellisestä\nillasta, joka oli ollut keskiviikko-ilta -- seuraavana aamuna tapahtui,\nettä kersantti heräsi. Kukaan ei häntä tervehtinyt, kukaan ei hänen\nviereltään noussut, kukaan ei päätä nyökyttänyt; eipä edes ketään\ntullut huoneeseen, sillä aamiaista hän ei edellisenä iltana\nsurumielissään ollut lainkaan tilannut. Kuitenkin hän oli siksi mies\npuolestaan, että nousi vuoteesta ja asettui lattialle seisomaan.\n\n-- Käsittämätöntä! -- hän ajatteli.\n\nHän pesi päänsä kylmällä vedellä, pukeutui niin aistikkaasti kuin\nsotilaspuvun kuosi salli ja astui vihdoin ison seinäpeilin eteen muuta\njärjestämään. Kalpeudessaan hienohipiäiset posket, suuret, tummat ja\nnyt kaihoisat silmät, koreaksi käherretty tukka: koko tämä kuva näytti\npeilissä siltä kuin hän todella olisi vänrikiksi ylennyt. Tällöin hänet\nvaltasi suuttumus, että hän oli joksikin aikaa saanut ilmeisen ja\nkäsittämättömän halun pysähtyä aliupseerin arvoon. -- Tiedä huutia,\nveltto maleksija! -- mutisi hän; tummia salamoita syttyi silmäpielissä,\nja hän loi lasin takana olevaan vastapuoleensa vihaisia, tuimia\nkatseita, jotka tuo peilissä oleva ymmärrettävistä syistä heti heijasti\nvastaan. Siten nämä molemmat herrat kiihoittivat toisiaan, ja hetken\npäästä kersantti näytti ruotsalaiselta Akhilleelta.\n\nJoku tuli sipsutellen, ovi aukeni ja palvelusneito astui huoneeseen\nilmoittaen, että sanantuoja oli eilis-iltana noutanut tavarat ja että\nne vuokrattavat huoneet...\n\n\"Sanantuojako? Ja minä en ole tätä ennen asiasta kuullut!\" Ukonilma\nuhkasi näissä sanoissa. Tyttö väistyi äkkiä ovea kohden, mutta malttoi\nmielensä ja selitti lähetin saapuneen niin myöhään, että herra majuri\nsilloin jo aikoja oli nukkunut, ja hän ei mitenkään ollut uskaltanut...\n\n\"Mistä viesti tuli?\"\n\n\"Videbeckin matamilta.\"\n\n\"Videbe...\" jälleen ukkossilmäys: kuitenkaan hän ei voinut itseltään\nkieltää, että niin juuri saattoi tuon väliolennon oikea määritelmä\nkuulua, jota hän niin paljon oli mietiskellyt. Itse hän ei sentään\nhennonut nimitystä niin lausua.\n\n\"Niin, tahi siitä talosta, oikeammin sanoen\", jatkoi tyttö; \"sillä\nmatami itsehän on vihdoin poissa. Mutta oppipojat tunsivat hyvin\ntavarat ja kantoivat ne emäntävainajansa taloon.\"\n\n\"Vainajan? Mitä sanot? Taivasten tekijä! Kuollutko? Voi... enkä minä\nsaanut eilen mitään tietää!\"\n\nTyttö vastasi hämillään: \"Viestintuoja sanoi, että nuo huoneet, jotka\ntahdottiin vuokrata, ne saataisiin nyt, ja että kello kahdeksan tänä\naamuna olisi niitä katsottava. Siksi ei minun mielestäni kannattanut\nhäiritä herra majuria ennenkuin nyt tänä aamuna kello seitsemän.\"\n\n\"Katsottava kello kahdeksalta, sanoi viestintuoja? Katso tänne! Kello\non neljänneksen kuluttua kahdeksan. Mutta... iankaikkinen Jumala!\nKuollut! Se on mahdotonta! Mahdotonta! Mahdotonta!\"\n\nHän ryntäsi ulos ja kysyi ovella tietä Videbeckin taloon. Palvelusneito\nkertoi ja kuvasi sitä, mikäli kersantin kärsimättömyys ja tytön\nhämmästys sallivat. Kersantti kiiruhti pois.\n\nAamu oli ihmeteltävän sädehtivä. Kersantti tuli alas eräälle Lidan\nviereiselle kadulle. Päivän raikas, uusi aurinko ja sininen, vihreä,\nvalkoinen hohto ilmassa, puissa ja... oi, olisihan kersantilla pitänyt\nolla tajua nähdä ja ihastella niin runsasta kauneutta! Olisihan hänen\nkyllä edellisten päivien kertomuksista nyt pitänyt huomata, että\nkuollut \"matami\" oli äiti Videbeck eikä suinkaan tytär. Mutta hän oli\nniin ajatuksissaan, että kulki mitään harkitsematta.\n\nViimein hän näki pienen punaisen puutalon, joka vivahti Strengnäsin\ntaloihin, kuitenkin hyvin säilyneen. Pitkä rivi kadulle siroteltuja\nhavuja osui hänen tielleen; se sävähdytti sydäntä: hänen oli nyt\nseurattava kuolonjälkiä.\n\nLauta-aidan portinsäppiä nostamalla hän joutui avaralle,\nvastalakaistulle pihalle. Hän nousi matalille, mutta leveille\nkuistinportaille. Itse eteisovi, jokseenkin iso, oli koristeltu\nvaahteran- ja koivunlehvillä. Eteislattia tuoksui kirveliltä ja\ntuoreelta mesiangervolta. Tämä vienonsuloinen tuntu siis häntä kohtasi,\nmutta hänen polvensa vavahtivat, sillä hän aavisti, että sillä oli\ntavanmukaisena tarkoituksenaan salata hirvittävyyden huurua.\n\nHäntä vastaan tuli iäkäs nainen, siisti, mutta ylen köyhästi puettu,\nmurheen ilme leppoisilla kasvoillaan. Jälleen vihlaisi hänen sydäntään.\n-- Tämä on varmaan vanha Maija! -- hän ajatteli. Mitä hän sanoisi?\nKuinka alottaisi? Vihdoin hän änkytti:\n\n\"Olen saanut kuulla, että täällä olisi huoneita...\"\n\n\"Vuokrattavanako? Kyllä, toisessa kerrassa, jos saan luvan herralle\nnäyttää.\"\n\nHän meni portaille päin, mutta häntä kammotti, sillä jos Sara todella\noli kuollut, mitä Herran nimessä hän silloin huoneilla tekisi? Hän oli\nkompastua ensimäiseen askelmaan, kääntyi vanhaan palvelijattareen päin,\ntahtoi jotakin kysyä, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta. Kuitenkin\njotain tehdäkseen hän sanoi: \"Ennenkuin menen ylös, ilmoittakaa minulle\nvuokran määrä!\"\n\n\"Kaksikymmentä riksiä vuodelta, mutta kaksitoista puolelta vuodelta,\nhyvä herra. Tehkää hyvin...\"\n\n-- Kylmät, synkät, viiltävät sanat! Mutta minua hävettää olla menemättä\nylös, kun olen tänne tullut, -- ajatteli hän. Hän lensi portaita ylös.\n\nNäyttäjätär vei hänet kahteen pieneen huoneeseen, joissa oli ruusukkaat\nseinäpaperit. \"Tehkää hyvin, istukaa ja tarkastelkaa niitä tällä\nvälin\", sanoi hän, meni ulos ja sulki oven.\n\n-- Istuisinko? En totta tosiaan. Suuri Jumala, mitä minulla on täällä\ntekemistä? Millaiset huoneet kumminkin! Hauskat, taivaallisen hauskat!\nTäällä on äsken pesty, ikäänkuin se olisi tapahtunut viime yönä,\njärjestetty, puhdistettu, ja ihkasen uudet kaihtimet nostettu ylös.\nVierasta on odotettu, näkyy. Ja leukoijat ikkunoissa! Kas, mitä peilejä\nkehyksineen! Kehykset myös lasisia, kultapaperia alla. Aivan niin, ja\nsisähuone? Sielläkin ruusukkaat seinäpaperit, mutta toisella tavoin.\nVoi, kun saisikin täällä asua, ja... jos... niin, jos... hyvä\nJumala!... Näistä pienistä huoneista hän aivan varmaan näki unta tuona\nyönä Arbogassa, jolloin...\n\nOvi aukeni. Nainen astui sisään. Kersantti kavahti vähän syrjään,\nhuomatessaan mustan tytön, ratiinipukuisen tytön, jolla oli Saran pää,\nlempeästi hymyilevänä hänen hämmästykselleen; rinnan yli kaartui leveä,\nhienoksi kangistettu linonkikaulus, posket olivat valkoiset.\n\n\"Minulla on surua, kuten näet\", virkkoi neito.\n\n\"Kuinka olenkaan iloissani! Sinä elät? Sinä hymyilet?\" huudahti\nkersantti.\n\nSe suru, josta Sara puhui, verhosi hienona hämäränä hänen silmiensä\nylintä laitaa. Mutta silmävalkuaisen emalji hohti sinivalkoisena, kuten\naina ennenkin, ja silmäterät kiilsivät. \"Albert!\" sanoi hän.\n\nKersantti ei vastannut mitään, vain katsoi.\n\n\"Mitä pidät näistä huoneista? Tahdotko ne vuokrata? Mutta et voi niitä\nvielä paljon tuntea. Enkö minä nyt saa pyytää sinua alas omaani, niin\nsaat nähdä minkälaista minun puolellani on. Aamiainen odottaa. Ja\njollet alota matkojasi heti tänään, niin pyydän sinut luokseni\npäivälliseksikin. Käykö tämä kaikki laatuun, Albert?\"\n\nToinen ei kuitenkaan puhunut mitään. Mutta koko hänen kasvojensa\nilmeessä oli vastaus: \"Käy laatuun.\"\n\n\n\n"]