[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2pQ01nKyYi7FOCuN2bFr1iLkO7Mdpy7MBFpP89z26Sw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1811,"Morsiusmarssi","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"1811-bjornson-bjornstjerne-morsiusmarssi","1811__Björnson_Björnstjerne__Morsiusmarssi",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1872,1922,16003,95086,false,57281,[24],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Morsiusmarssi\" by Bjørnstjerne Bjørnson is a fictional work written in the early 20th century. The narrative revolves around Ole Haugen, a fiddler from one of Norway's largest mountain valleys, whose legacy continues through his daughter Aslaug and beyond to their descendants. The story intricately weaves themes of tradition, family dynamics, and the intertwining of personal and communal history, particularly focusing on the significance of a wedding march that carries deep emotional meaning for those involved.  The opening of \"Morsiusmarssi\" introduces us to Ole Haugen and his daughter Aslaug, highlighting their musical legacy and the stories that surround their lives. Aslaug is depicted as vibrant and spirited, capturing the attention of Tingvold’s heir, who faces familial expectations and superstitions regarding his choice of partner. The narrative swiftly transitions through generations, showcasing how Aslaug's legacy influences her daughter, Astrid, and the challenges she faces in love and family amid community scrutiny. The text establishes a serene yet tension-filled atmosphere, setting the stage for a deeper exploration of relationships, heritage, and the consequences of navigating tradition in a changing world. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Talvio, Maila",270,"Norjalaiseen tunturilaaksoon sijoittuva teos kuvaa säätyeroja ja kansanperinteeseen pohjautuvaa rakkautta. Kertomus seuraa pelimannin tytärtä Aslaugia ja varakkaan perintötilan poikaa, joiden liitto haastaa suvun perinteet ja herättää eloon vanhan morsiusmarssin legendan.","Björnstjerne Björnsonin 'Morsiusmarssi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1811. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MORSIUSMARSSI\n\nKirj.\n\nBjörnstjerne Björnson\n\n\nSuomentanut Maila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nViime vuosisadalla asui eräässä Norjan suurimmista tunturilaaksoista\npelimanni, joka myöhemmin jossain määrin on siirtynyt kansantaruun.\nUseita sävellä ja lauluja väitetään hänen tekemikseen; toiset hän\ntarun mukaan oli kuullut maahisilta, yhden itse pirulta, yhden hän oli\ntehnyt pelastaakseen henkensä j.n.e. Yksi hänen marsseistaan on käynyt\nkuulummaksi muita; sillä sen tarina ei päättynytkään, kun hän kuoli,\nvaan alkoi vasta oikein sen jälkeen.\n\nPelimanni _Ole Haugenilla_, joka eleli köyhänä torpparina korkealla\ntunturin juurella, oli tytär _Aslaug_, ja tämä oli perinyt isänsä\nmainion pään ja niinikään sävelet -- jollei juuri soittona, niin koko\nolennossaan: sillä hän oli keveä ja reipas puheessaan, laulussaan,\nkäynnissään ja tanssissaan ja hänellä oli, kuten koko suvulla,\nomituisen pehmeä ääni. Palasipa pitkiltä matkoilta nuori mies,\n_Tingvoldin_ vanhan perintötilan kolmas poika. Kaksi hänen vanhempaa\nveljeään oli hukkunut tulvaan ja hänen piti nyt saada talo. Hän tapasi\nkerran Aslaugin suurenpuoleisissa häissä ja mieltyi häneen. Siihen\naikaan oli vielä kuulumatonta, että niin vanhan ja suuren suvun poika\nkosisi Aslaugin säätyistä ja arvoista tyttöä. Mutta tämä poika oli\nollut kauan poissa ja hän antoi vanhempiensa tietää, että hän kyllä\ntulee toimeen maailmalla -- ja jollei hän täällä kotona saa mitä\ntahtoo, niin vähät koko talosta. Hänelle ennustettiin yleisesti, että\nsellainen välinpitämättömyys sukua ja suvun kotia ja kontua kohtaan\nkostaisi itsensä. Sanottiin niinikään, että tämä mahtoi olla Ole\nHaugenin vaikutusta -- jopa sellaisten voimien avulla, joita kaikkien\nihmisten tulisi pelätä.\n\nOle Haugen kuului nimittäin sillaikaa kun taistelu kävi pojan ja\nvanhempien välillä, olleen oivallisella tuulella. Mutta kun voitto\noli saatu, oli hän sanonut jo tehneensä heille morsiusmarssin; eikä\nse enää koskaan voisi hävitä Tingvoldin suvusta; mutta Herra varjele\nsitä morsianta, joka ei aja sen soidessa kirkkoon yhtä iloisena\nkuin Haugenin torpantyttö! -- Tässä olivat ihmiset vainunneet pahaa\nvaikutusta.\n\nNiin kuuluu tämä monien muiden kaltainen tarina. Mutta tarinaa todempaa\non, että siellä, kuten niin monella tunturiseudulla, vielä tänäkin\npäivänä tavataan elävä soiton ja laulun tunto, ja että se niinä aikoina\nlienee ollut vieläkin suurempi. Se ei voi säilyä ilman että joku vaalii\nja enentää perittyä aarretta ja siinä suhteessa oli Ole Haugen varmaan\nverraton.\n\nVielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli\nonnekkain, minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi\nkertaa sen sävelien soidessa ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon\novelle ja _siellä_ vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari,\nmitä oli nähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komeaa sukua\nja vaikka se tästä puoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina\nvarmasti piti siitä kiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi.\n\nSiirrymme nyt tarinasta lujemmalle pohjalle; sillä Ole Haugenin\nmukana kuolevat tarinat; hänen jälkeensä alkaa historia. Se kertoo,\nettä marssista tuli toisenlainen perintökappale kuin kaikista muista,\njoita harvoin käytetään; sillä tätä _käytettiin_. Marssia näet\nrallatettiin, hoilotettiin, vihellettiin, puhallettiin ja soitettiin\nTingvoldissa asuinhuoneista talleihin, pelloilta takamaille asti;\nja tämän marssin tahtiin kiikuttivat äiti, isä, lapsentyttö ja muut\npalvelijat käsivarsillaan ainoaa lasta, minkä isäntäväki sai, ja\nmarssin oppi lapsi heti ensi eleittensä ja sanojensa jälkeen. Lapsen\nnimi oli Astrid. Suvussa oli säveliä, eikä suinkaan vähimmin tässä\npienessä, vilkkaassa tytössä, joka pian osasi mestarillisesti laulaa\nmarssia, vanhempiensa voitonhuutoa, suvun lupausta. Ei ollut ensinkään\nihmeellistä, että hän suureksi tultuaan itse tahtoi valita armaansa.\nEhkäpä liioiteltiin Astridin kosijain määrää; mutta oli totta tai ei,\nniin pääsi tuo rikas, käytökseltään hieno tyttö yli kolmannenkolmatta\nikävuotensa eikä vielä ollut kihloissa. Silloin saatiin ilmi syy!\nÄiti oli monta vuotta sitten ottanut maantieltä taloon vikkelän\nmustalaispojan; tai eihän hän ollut mikään mustalaispoika, mutta\nsiksi häntä sanottiin ja varsinkin sanoi äiti, kun ihmeekseen kuuli\nAstridin ja hänen siellä ylhäällä takamailla menneen kihloihin ja nyt\nrallattavan toisilleen morsiusmarssia, tytön aitankatolta ja pojan\nylhäältä nurmijyrkänteeltä. Poika joutui pian pois talosta; sillä nyt\nnähtiin, ettei kukaan ankarammin pitänyt kiinni \"suvun\" kunniasta kuin\nentinen torpantyttö. Ja isän täytyi ajatella ennustusta, kun hän itse\noli rikkonut suvun perintötavat: suku näkyi jo naivan maantieltä,\nmihin tämä päättyisikään? Paikkakunnan tuomio ei ollut lempeämpi.\nMustalaispoika -- Nuutti hänen nimensä muuten oli -- oli antautunut\nkauppa-alalle, varsinkin harjoittamaan karjakauppaa ja joka mies tunsi\nhänet. Hän oli ensimäinen sillä paikkakunnalla, jopa kauempanakin,\njoka ryhtyi asiaan oikein suuressa mitassa. Hän aukaisi tämän uran ja\nhankki siten niiden seutujen tuotteille parempia hintoja ja monelle\nyksityiselle pääomia. Mutta kieltää ei voi, että syntyi juopottelua\nja tappeluja, missä hän vain kulki, ja yksin siitä ihmiset puhuivat;\nsillä hänen merkitystään kauppamiehenä eivät he vielä ymmärtäneet. Kun\nAstrid oli 23 vuoden ikäinen tulivat asiat kuitenkin sille kannalle,\nettä joko täytyi talon joutua pois suoranaisen sukuhaaran käsistä,\ntai kauppiaan joutua sukuun; sillä oman naimisensa kautta olivat\nvanhemmat kadottaneet sen siveellisen mahdin, joka tässä tapauksessa\nehkä olisi voinut pakottaa. Astridin tahto tapahtui: reipas, iloinen\nNuutti ajoi eräänä kauniina päivänä mahdottoman saaton seuraamana\nhänen kanssaan kirkkoon. Suvun morsiusmarssi, isoisän mestarinäyte\nloi hohdettaan yli saaton, ja sulhanen ja morsian istuivat ikäänkuin\nolisivat hiljaa laulaneet mukana, sillä he näyttivät hyvin iloisilta.\nIhmiset ihmettelivät, että vanhemmatkin näyttivät iloisilta. He olivat\nkuitenkin tehneet niin kauan ja sitkeää vastarintaa.\n\nHäiden jälkeen otti Nuutti haltuunsa talon ja vanhukset joutuivat\nmuonalle. Mutta se oli niin iso, ettei kukaan käsittänyt miten\nNuutti ja Astrid tulivat toimeen; sillä talo tosin oli suurin\npaikkakunnalla, mutta ei suinkaan hyvin hoidettu. Eikä siinä kyllä:\notettiin kolminkertainen työvoima ja panemalla likoon niillä seuduin\nkuulumattomia summia, järjestettiin kaikki uuteen uskoon. Nuutille\nennustettiin varmaa perikatoa. Mutta \"mustalaispoika\", joksi häntä\nvieläkin sanottiin, pysyi yhtä reippaana ja hänen hyvä tuulensa oli\naikoja sitten tarttunut Astridiin. Ennen niin hento ja hiljainen\ntyttö oli nyt käynyt tukevaksi, lihavaksi emännäksi. Vanhemmat olivat\ntoivehikkaita. Vihdoinkin käsittivät ihmiset Nuutin tuoneen Tingvoldiin\nsitä mitä ei kenelläkään ennen ollut siellä ollut, _liikepääomaa!_\nLisäksi oli hänen kiertävä elämänsä antanut hänelle paljon kokemusta\nja opettanut, miten rahoja oli käytettävä, miten pidettävä työväkeä\nja palvelijoita hyvässä kunnossa ja reippaalla mielellä, joten, kun\n12 vuotta oli kulunut, Tingvoldia ei enää olisi tuntenut entisekseen.\nRakennukset olivat toiset, irtaimisto kolminkertainen ja kolme\nkertaa paremmassa kunnossa ja Nuutti itse pitkässä verkatakissa,\nmerenvahapiippu suussa ja illoin totilasin ääressä kapteenin,\npapin ja nimismiehen seurassa. Astrid ihaili Nuuttia, pitäen häntä\nviisaimpana ja parhaimpana miehenä maailmassa ja kertoili itse, että\nNuutti joskus nuoruudessaan oli tapellut ja juonut vain sentähden,\nettä huhu peloittaisi Astridia; \"sillä Nuutti oli aika viisas\nvelikulta!\" Vaimo noudatti kaikessa hänen mieltään, paitsi vaatteiden\nja tapojen muuttamisessa; hän tahtoi pysyä talonpoikaistavoissa\nja talonpoikaispuvussa. Nuutti antoi kaikkien muiden elää kuinka\nhe tahtoivat, ja niin eivät he siitäkään riitaantuneet. Hän eli\nomissa oloissaan ja vaimo palveli häntä. Se tapahtui muuten kaikessa\nvaatimattomuudessa; sillä Nuutti oli liian viisas elääkseen\nrehentelevästi tai komeasti. Toiset sanoivat hänen ansaitsevan\nkortinpeluulla ja tämän maineen ja siitä johtuvien suhteiden tuottavan\n_enemmän_ kuin hän kulutti; mutta se lienee ollut paljasta panettelua.\n\nHeillä oli monta lasta, joiden historia ei kuulu meihin; mutta\nvanhimman pojan, Endridin, jonka piti periä talo, piti tietysti\nmyöskin viedä sen kunniaa eteenpäin. Hän oli reipas, niinkuin koko\nsuku; mutta hänen, päänsä riitti vain kotitarpeeksi, kuten usein näkee\nkäyvän hyvin runsaslahjaisten vanhempien lasten. Isä pani sen merkille\nvarhain ja päätti korvata puutteen erinomaisella kasvatuksella.\nLapset saivat sentähden kotiopettajan ja täysikasvaneeksi päästyä\npantiin poika maanviljelyskouluun, yhteen niistä, jotka juuri silloin\nrupesivat pääsemään parempaan vauhtiin, ja joutui myöhemmin kaupunkiin.\nHän palasi kotiin hiljaisena, hiukan rasittuneena nuorukaisena ja\nkaupunkilaistapoja hänessä oli vähemmin kuin olisi uskonut ja isä oli\ntoivonut. Endrid nimittäin ei yleensä ollut hyvä oppimaan.\n\nTätä poikaa silmäilivät sekä kapteeni että pappi, joilla molemmilla oli\nuskomaton määrä tyttäriä -- ja jos he siitä syystä kohtelivat Nuuttia\nyhä huomaavaisemmin, niin he suuresti erehtyivät; sillä Nuutti halveksi\nsiinä määrin naimakauppaa köyhän kapteenin- tai rovastintyttären\nkanssa, jota ei oltu kasvatettu emännöimään suuressa talossa, ettei hän\nedes huolinut vaivautua varoittamaan poikaa. Hänen ei tarvinnutkaan\nsitä tehdä; poika huomasi yhtä hyvin kuin hänkin, että suku kaipasi\nnousua muussa suhteessa kuin vaurastumisessa ja että se nyt tarvitsi\nverta jostakin iän ja maineen puolesta tasa-arvoisesta suvusta. Mutta\nonnettomuudeksi tuli poika käyttäytyneeksi hiukan nurinkurisesti\nollessaan niillä retkillä, joten ihmisissä heräsi epäluulo. Siitä olisi\nkai sentään vielä selviydytty; mutta hän joutui siihen _huutoon_,\nettä hän ajatteli hyviä naimakauppoja, ja kun se huuto vain pääsee\nliikkeelle, niin arkailee talonpoika. Endrid huomasi sen pian itse;\nsillä vaikkei hän ollutkaan erittäin terävä, niin hän sensijaan oli\nhyvin herkkävaistoinen. Hän käsitti, ettei se suinkaan parantanut hänen\nasemaansa, että hän tuli kaupunkilaistamineissa ja herrastellen. Ja\nkun tässä pojassa pohjalta oli paljon hyvää, niin sai loukattu ylpeys\naikaan, että hän vähitellen heitti pois sekä kaupunkilaisvaatteet\nettä kaupunkilaiskielen ja rupesi työmieheksi isänsä äärettömälle\nmaatilalle. Isä huomasi kaikki -- jopa ennenkuin poika itsekään huomasi\n-- ja pyysi, ettei äiti olisi tietävinään. Sentähden eivät he pojalle\npuhuneet mitään naimisista, kukaan ei kiinnittänyt muulla tavalla\nhuomiota muutokseen, joka hänessä tapahtui, kuin niin, että isä aina\nhellemmin uskoi hänelle suunnitelmiansa talouden hoidosta ja muista\ntoimista ja vähitellen jätti taloudenhoidon kokonaan hänen haltuunsa.\nHän ei sitä katunut.\n\nNiin eli poika kunnes oli 31 vuoden vanha, kartutti isänsä omaisuutta\nja omaa kokemustaan ja varmuuttaan. Koko tänä aikana ei hän ollut\ntehnyt pienintäkään yritystä kosia ketään tyttöä paikkakunnalta tai\nulkopuolelta ja vanhemmat alkoivat vakavasti pelätä, että hän kokonaan\noli heittänyt sen mielestään. Mutta sitä ei hän ollut tehnyt.\n\nNaapuritalossa eleli hyvissä varoissa eräs paikkakunnan parhaita\nsukuja, joka monta kertaa oli nainut Tingvoldinkin suvusta. Siellä\nkasvoi tyttö, jota Endrid oli katsellut siitä asti kun tyttö oli pieni\nlapsi; nähtävästi hän kaikessa hiljaisuudessa oli katsonut hänet\nitselleen, sillä tuskin puoli vuotta siitä kun tyttö pääsi ripille,\nkosi hän. Tyttö oli silloin 16 vuoden vanha ja hän 31. Randi -- se oli\ntytön nimi -- ei heti ollut selvillä mitä hän vastaisi tähän; hän meni\nkysymään vanhemmilta, mutta he jättivät sen kokonaan hänen itsensä\npäätettäväksi. He arvelivat, että Endrid oli kelpo mies ja varoihin\nnähden paras, minkä tyttö näillä mailla saattoi saada. Ikäero oli suuri\nja hänen täytyi itsensä päättää uskaltaisiko hän lähteä siihen suureen\ntaloon ja hänelle äkkioutoihin oloihin. Tyttö kyllä huomasi vanhempien\nmieluummin toivovan hänen suostuvan kuin kieltävän; mutta hän pelkäsi\ntodella. Silloin läksi hän Endridin äidin luo, josta hän aina oli\npitänyt. Hän arveli äidin tietävän asian, mutta näki ihmeekseen, ettei\näiti tietänyt mitään. Äiti ilostui niin, että hän kaikin voimin neuvoi\nhäntä suostumaan.\n\n-- Minä autan sinua, sanoi hän. -- Ei isä tahdo mitään erotettavaksi\nitselleen: hänellä on omansa eikä hän tahdo, että lapset toivoisivat\nhänen kuolemaansa. Toimitetaan heti jako kaikkien kesken ja se vähä,\nmillä me tästä puoleen elämme, saadaan jakaa sitten, kun me olemme\npoissa. Siitä sinä voit nähdä, ettei tässä meidän tähtemme tarvitse\njoutua pulaan.\n\nNiin, tiesihän Randi, että Astrid ja Nuutti olivat hyviä ihmisiä.\n\n-- Ja poika, jatkoi Astrid, -- on hyvä ja ymmärtäväinen.\n\nNiin, sen Randi kyllä itsekin oli kokenut, ei hän sitä pelännyt\nettei tulisi toimeen hänen kanssaan -- kunhan hänellä itsellään vain\nriittäisi voimia!\n\nPari päivää myöhemmin oli asia päätetty, ja jos Endrid oli iloissaan,\nniin kyllä olivat hänen vanhempansakin; sillä tämä oli arvossa pidetty\nperhe, ja olihan tyttö niin kaunis ja ymmärtäväinen, ettei koko\npaikkakunnalla ehkä siinä suhteessa ollut parempaa tarjolla. Häät,\njoista vanhukset kummaltakin puolen neuvottelivat, päätettiin pitää\njuuri ennen syksyä, sillä mitäpä tässä odottamaankaan.\n\nPaikkakunta ei kuitenkaan ottanut uutista ensinkään siltä kannalta kuin\nmolemmat asianosaiset. Oltiin sitä mieltä, että nuori, korea tyttö oli\n\"myynyt itsensä\". Hän oli niin nuori, että tuskin tiesi mitä naiminen\nonkaan, ja viisas Nuutti oli hoputtanut poikaa ennenkuin tyttö vielä\noli kosimiseen kypsä. Jonkun verran sai nuori tyttö näistä kuulla,\nmutta Endrid oli niin hellä ja osoitti rakkauttaan niin hiljaisella,\nmiltei nöyrällä tavalla, ettei hän tahtonut purkaa, mutta oli kuitenkin\nvähän kylmä. Olivathan molempien vanhemmatkin kuulleet yhtä ja toista,\nmutta eivät olleet mistään tietävinään.\n\nHäät tahdottiin viettää suurellisesti, ehkäpä juuri puheiden\nuhalla, ja samasta syystä ei Randikaan ollut sitä vastaan.\nNuutin seurustelutoverit, rovasti, kapteeni ja nimismies suurine\nperheineen olivat hekin kutsutut ja aikoivat olla mukana saattamassa\nkirkkoon. Siitä syystä ei Nuutti halunnut pelimannia -- se oli\nliian vanhanaikaista ja talonpoikaista; mutta Astrid tahtoi, että\nsuvun marssi saattaisi heidät kirkkoon ja sieltä takaisin kotiin;\nolivathan he itse olleet niin onnelliset sen sävelten soidessa, että\nnyt mielellään tahtoivat kuulla sen uudelleen rakkaiden lastensa\njuhlapäivänä. Nuutti ei harrastanut runoutta ja sen semmoista; hän\nantoi vaimon määrätä. Morsiamen vanhemmille annettiin siis viittaus,\nettä he saattoivat tilata pelimannit ja pyydettiin vanhaa marssia, joka\noli ollut unohduksissa jonkun aikaa sentähden, ettei tämä osa sukua\nollut harrastanut laulua.\n\nHääpäivänä oli onnettomuudeksi rankka syyssade. Pelimannien täytyi\npanna viulut peittoon, kun olivat soittaneet talosta, eivätkä he\nottaneet niitä esiin ennenkuin olivat päässeet niin pitkälle, että\nkuulivat kirkonkellot. Silloin täytyi pienen pojan seisoa takana\nrattailla pitämässä sateenvarjoa heidän päällään ja sen alla istuivat\nhe kyyristyneinä ja vetää vinguttivat. Marssi ei tällaisessa ilmassa\nsoinut, niinkuin odottaa sopikin, eikä morsiussaattokaan joka\nseurasi, näyttänyt iloiselta. Sulhanen istui sulhashattu jalkojen\nvälissä ja öljyhattu päässä, ja hänen yllään oli suuri nahkatakki, ja\nsateenvarjoa hän piteli morsiamen suojana, joka, huivi huivin päällä,\nvarjellakseen kruunua ja muuta komeuttaan, oli enemmän heinäru'on\nkuin ihmisen näköinen. Niin tulivat rattaat rattaiden perässä,\nmiehet läpimärkinä, naisväki huppuun peitettynä; se oli kuin mikäkin\nloihdittu saatto, jossa ei erottanut ainoitakaan tuttuja kasvoja,\nainoastaan käpristyneitä, yhteen sullottuja villa- ja nahkakääröjä.\nTavattoman runsaslukuisen yleisön, joka seisoi odottamassa suurta\nmorsiusjoukkoa, täytyi nauraa, alussa hillitysti, mutta sitten yhä\näänekkäämmin ja äänekkäämmin aina uusien rattaiden tullessa perille.\nSen suuren rakennuksen luona, jossa saaton piti astua rattailta\nkorjailemaan koreitaan kirkonmenoja varten, seisoi kaupustelija,\nlystikäs mies nimeltä Aslak, heinärattailla, jotka oli ajettu syrjään\nkuistinnurkalle. Hän huusi juuri kun morsianta nostettiin rattailta:\n\n-- Ei mutta herran kiesus, mahtaako se Ole Haugen antaa tänään\nmorsiusmarssinsa soida! Hih!\n\nJoukko nauroi -- useimmat sentään salaa; sitä paremmin se tuntui, mitä\nkaikki ajattelivat ja tahtoivat salata.\n\nKun he saivat huivit morsiamen yltä, näkivät he, että hän oli valkoinen\nkuin lakana. Hän itki, koetti nauraa, mutta itki taas -- ja äkkiä hänet\nvaltasi sellainen tunne, ettei hän lähde kirkkoon! Sen sekamelskan\naikana, joka sitten seurasi, täytyi hänet panna vuoteeseen viereiseen\nhuoneeseen, sillä hän sai sellaisen itkunpuuskan, että he pelästyivät.\nHänen kunnianarvoisat vanhempansa olivat hänen luonaan, ja kun hän\nrukoili, ettei hänen tarvitsisi mennä kirkkoon, sanoivat he, että hän\nsaattoi tehdä mielensä mukaan. Silloin hän näki Endridin. Mitään niin\nonnetonta ja avutonta ei hän koskaan ollut nähnyt, sillä hänelle oli\nheidän aikomuksensa ollut täyttä totta. Hänen rinnallaan seisoi hänen\näitinsä; hän ei sanonut mitään, ja kasvot olivat liikkumattomat. Mutta\nkyynel kyyneleen perästä vieri alas näitä kasvoja ja silmät pysyivät\nsuunnattuina Randin silmiin. Silloin nousi Randi kyynärpäidensä varaan,\nkatseli hetkisen suoraan eteensä, itkua niellen.\n\n-- Ei, sanoi hän, -- minä menen kirkkoon.\n\nHän heittäysi taasen taapäin ja itki hetkisen katkerasti; mutta sitten\nhän nousi ja lisäsi, ettei hän enää tahtonut soittoa, ja hänen tahtoaan\nnoudatettiin. Mutta soittamasta kielletyt pelimannit eivät parantaneet\nasiaa, kun tulivat kansan joukkoon.\n\nSurullinen morsiussaatto kulki nyt kirkkoon. Tosin sade teki, että\nsulhanen ja morsian saattoivat peittää kasvonsa joukon uteliaisuudelta,\nkunnes he pääsivät kirkkoon; mutta itse he tunsivat olevansa kuin\nkujanjuoksussa ja arvasivat, että heidän suuri seurueensa harmitteli\njoutuneensa viekotelluksi tällaiseen pilkanpitoon.\n\nKuuluisan pelimanni _Ole Haugenin_ hauta oli ihan kirkonoven luona.\nKaikessa hiljaisuudessa oli se tullut rauhoitetuksi alueeksi: joku\nsuvusta oli pannut siihen uuden ristin, kun vanha juuresta oli\nlahonnut. Risti oli ylhäältä pyörän muotoinen, Ole itse oli niin\nmäärännyt. Hauta sijaitsi aurinkoisella paikalla, siellä kasvoi\nkihisemällä kedonkukkia. Jokainen kirkkomies, joka kerran oli seisonut\ntällä haudalla, oli joltakin tuttavalta kuullut, että eräs herra,\njoka valtion kustannuksella oli keräillyt kasveja ja kukkasia näissä\nlaaksoissa ja niitä ympäröivillä tuntureilla, oli tältä haudalta\ntavannut kukkia, joita saa muuten hakea penikulmien päästä. Tämä teki,\nettä talonpojat, jotka muuten välittivät vähät siitä, mitä sanoivat\n\"rikkaruohoksi\", jonkinlaista uteliasta iloa, ehkäpä myöskin uteliasta\narkuutta tuntien katselivat näitä kukkia; toiset kukkasista olivat\nharvinaisen kauniit. Mutta kun morsiuspari astui tästä ohi, huomasi\nEndrid, joka piteli Randin kättä, että tämä vavahti; sillä hänestä\ntuntui, että Ole Haugen tänään oli käynyt kummittelemassa. Heti\nsenjälkeen rupesi hän taasen itkemään, tuli siis itkien kirkkoon ja\nitkien hänet talutettiin penkkiin. Sellaisena ei miesmuistiin yksikään\nmorsian ollut tähän kirkkoon tullut.\n\nHän tunsi siinä istuessaan antavansa vahvistuksen huhulle, että hän\ntodella oli myynyt itsensä. Kauhea häpeä, minkä se tuotti vanhemmille,\nteki, että hän hetkiseksi kylmeni ja saattoi pidättää itkunsa.\nMutta alttarin juurella joku papin sana taasen pani hänen tunteensa\nliikkeelle ja paikalla tulvivat kaikki tämän päivän kokemukset hänen\nmieleensä; hetkiseksi tuntui hänestä siltä, ettei hän enää koskaan voi\nkatsoa ihmisiä silmiin, kaikkein vähimmin vanhempiaan.\n\nKaikki jatkui samaan tapaan, ja sentähden mainittakoon vain, ettei\nhän päivällisillä saattanut istua pöydässä, ja kun hänet houkutuksin\nja pyynnöin oli saatu illallispöytään, turmeli hän juhlamielen ja\noli saatettava vuoteeseen. Häät, joiden piti kestää monta päivää,\nlopetettiin samana iltana. \"Morsian on tullut kipeäksi\", sanottiin.\n\nVaikkei kukaan niistä, jotka sen sanoivat tai kuulivat, sitä uskonut,\noli se kuitenkin ihan totta. Hän ei enää ollut terve eikä hän tullut\nterveeksi. Ja seuraus tästä oli, että heidän ensimäinen lapsensa\noli kivuloinen. Tietysti ei vanhempien hellyys siitä vähentynyt\nettä he molemmat ymmärsivät tavallaan itse olevansa syypäät lapsen\nkärsimyksiin. He eivät seurustelleet kenenkään muun kanssa kuin tämän\nlapsen; kirkkoon he eivät lähteneet, he olivat käyneet ihmisaroiksi.\nKaksi vuotta salli Jumala heidän iloita tästä lapsesta; mutta sitten\nHän otti senkin.\n\nHeidän ensimäinen selvä ajatuksensa tämän iskun jälkeen oli, että\nhe olivat pitäneet lapsesta liian paljon; sentähden olivat he sen\nkadottaneet. Ja kun he sitten saivat toisen lapsen, eivät he tahtoneet\nuskaltaa kiintyä siihen. Mutta lapsi, joka sekin alussa tuntui\nsairaalta, virkosi ja kävi paljon reippaammaksi kuin edellinen, joten\ntila kävi heille vastustamattomaksi. Heille koitti uusi, puhdas ilo; he\nsaattoivat unohtaa mitä oli tapahtunut, kun he olivat lapsen luona. Kun\nlapsi oli kahden vuoden vanha, otti Jumala senkin.\n\nMuutamat ihmiset ovat surun valittuja. Juuri ne, jotka mielestämme\nvähimmin sitä tarvitsevat. Mutta nämä voivat myöskin rehellisimmin\njulistaa uskon ja kieltäymisen asiaa. Nämä molemmat olivat aikaisin\nyhdessä etsineet Jumalaa; tästälähin kohtasivat he toisensa ainoastaan\nHänen luonaan. Elämä Tingvoldissa oli kauan ollut hiljaista, nyt se oli\nkuin kirkossa ennen papin tuloa. Työ jatkui keskeytymättä, mutta töiden\nlomassa viettivät aviopuolisot aina yhdessä pienen hartaushetken,\njolloin he kohtasivat kadottamansa haudan tuolla puolen. Se ei\nmuuttanut asiaa, että Randi pian toisen tappion perästä sai tyttären;\nmolemmat kuolleet olivat olleet poikia eikä tyttö siitäkään syystä\nollut vanhemmille mieluinen. Sitäpaitsi eivät he tietäneet saisivatko\nhe pitää hänet. Mutta ilo ja terveys, joita äiti oli nauttinut ennen\nviimeisen pojan kuolemaa, olivat tulleet lapsen osaksi, jota hän\nkantoi; pian nähtiin, että se oli harvinaisen vilkas lapsi, äidin\nkauneus uinui siinä umpussaan. Kiusaus valtasi taasen nuo molemmat\nyksinäiset ihmiset, heidän teki mieli antautua toivomaan ja iloitsemaan\nlapsesta; mutta ratkaiseva toinen vuosi ei vielä ollut saavutettu, ja\nkun se saavutettiin, tuntui heistä siltä kuin he vain olisivat saaneet\nlykkäystä. He eivät uskaltaneet.\n\nMolemmat vanhukset olivat pysytelleet hyvin syrjässä. Eipä noiden\nkahden mieleen tarttunut lohdutus eikä toisten ilo. Nuutti oli\nsitäpaitsi liian maailmallisesti vilkas jaksaakseen kauan istua\nsuruhuoneessa tai säännöllisesti tullakseen hartaudenharjoituksiin.\nSentähden muutti hän ruukille, jonka omisti ja joka tähän asti oli\nollut vuokralla; nyt otti hän sen omiin käsiinsä ja pani siellä kaikki\nniin hauskaan ja hienoon kuntoon armaalle Astridilleen, että tämä,\njoka kuitenkin mieluimmin olisi ollut Tingvoldissa, pysyi siellä missä\nNuutti oli ja nauroi hänen kanssaan sensijaan että olisi itkenyt lasten\nkanssa.\n\nEräänä päivänä oli Astrid käymässä miniän luona; hän näki pienen\nMildridin ja huomasi, että lapsi kulki ihan yksikseen; äiti tuskin\nuskalsi koskea häneen. Ja hän näki, kun isä tuli sisään, hänen\nkohtelevan omaa ainoaa lastaan yhtä surumielisen pidättyvästi. Hän\nsalasi ajatuksensa; mutta kun hän palasi kotiin oman rakkaan Nuuttinsa\nluo, kuvasi hän tälle miten hullusti asiat Tingvoldissa olivat; siellä\noli nyt heidän paikkansa. Pieni Mildrid tarvitsi jonkun, joka uskalsi\niloita hänestä; sillä siinä lapsessa oli suvulle kasvamassa hieno,\nkaunis olento. Hänen vilkas intonsa tartutti Nuutin, molemmat vanhukset\npanivat kokoon kamppeensa ja muuttivat kotiin.\n\nMildrid joutui siis isovanhempien luo, ja molemmat vanhukset opettivat\nvanhempia rakastamaan häntä. Mutta kun Mildrid oli viiden vuoden vanha,\nsaivat he vieläkin tyttären, jolle antoivat nimen _Beret_ ja sentähden\npysytteli Mildrid enimmäkseen vanhuksien luona.\n\nNyt uskalsivat pelästyneet vanhemmat taasen ruveta uskomaan elämään!\nSiihen vaikutti osaltaan myöskin muuttunut mieliala heidän ympärillään.\nToisen lapsen kuoleman jälkeen näkivät ihmiset aina, että he olivat\nitkeneet, mutta ei koskaan heidän itkevän; heidän surunsa oli ihan\nhiljainen.\n\nKaunis, jumalinen elämä Tingvoldissa oli kiinnittänyt palvelijat\npaikoilleen, ja sieltä kuului paljasta kiitosta talonväestä. He\nrupesivat itsekin tuntemaan tätä kaikkea. Sekä sukulaiset että ystävät\nrupesivat käymään heitä tervehtimässä ja kävivät yhä, vaikkeivät\nTingvoldin väet käyneetkään vastatervehdyksellä.\n\nMutta kirkolla eivät he vieläkään olleet käyneet sitten hääpäivän. He\nkävivät ehtoollisella kotona ja pitivät itse hartaudenharjoituksensa.\nMutta toisen tyttären tultua maailmaan teki heidän mieli itse olla\nkummeina, ja ensi kerran uskalsivat he lähteä kirkolle. Silloin kävivät\nhe yhdessä lastensa haudoilla, silloin astuivat he yhdessä, sanoitta ja\nliikutuksetta Ole Haugenin haudan ohi ja koko kirkkoväki osoitti heille\nkunnioitusta. Mutta yksinäistä elämää he yhä jäivät elämään, ja hurskas\nhiljaisuus ympäröi heidän taloaan.\n\nTäällä isoäidin luona lauloi pieni Mildrid eräänä päivänä\nmorsiusmarssia. Suuresti pelästyneenä pysähdytti vanha Astrid työnsä ja\nkysyi, mistä kummasta hän sen oli oppinut. Lapsi vastasi oppineensa sen\nhäneltä.\n\nVanha Nuutti, joka oli huoneessa, purskahti iloiseen nauruun; sillä\ntiesihän hän, että Astridin oli tapana hyräillä sitä, kun hän istui\ntyötä tekemässä. Mutta nyt pyysivät molemmat, ettei pieni Mildrid\nkoskaan vanhempien kuullen laulaisi sitä. Lapsihan aina kysyy: \"miksi?\"\nMutta hän ei kysymyksiinsä saanut vastausta. Silloin hän kuuli uuden\npaimenpojan eräänä iltana puita hakatessaan laulavan sitä. Sen hän\nkertoi isoäidille, joka niinikään oli sen kuullut; mutta tämä vain\nvastasi:\n\n-- Hoh, hän ei tule täällä pitkäikäiseksi!\n\nJa seuraavana päivänä hän todella sai lähteä. Hänelle ei sanottu mitään\nsyytä, mutta hän sai palkkansa ja matkapassit. Mutta Mildrid joutui\nsellaiseen jännitykseen, että isoäidin täytyi koettaa kertoa hänelle\nmorsiusmarssin tarinaa. Kahdeksanvuotias tyttönen käsitti sen hyvin,\nja mitä ei hän silloin käsittänyt, selveni hänelle myöhemmin. Marssin\nvaikutus hänen lapsuutensa elämään kävi suuremmaksi kuin mikään muu\noli ollut tai tuli olemaan; se laski perustuksen hänen suhteelleen\nvanhempiinsa.\n\nLapsi vaistoaa uskomattoman aikaisin, kuka ihminen on onneton, ja\nosaa olla myötätuntoinen. Mildrid tunsi, että vanhempien luona piti\nolla hiljaista. Sitä lakia ei ollut vaikea noudattaa; sillä he olivat\nniin lempeät, puhuivat niin lakkaamatta, mutta hiljaa, hänelle lasten\nsuuresta taivaassa olevasta ystävästä, että siitä valui taikahohde\nhuoneeseen. Mutta morsiusmarssin tarina opetti häntä liikuttavasti\nymmärtämään, mitä vanhemmat olivat saaneet kokea. Katkerat muistot hän\nvarovasti sivuutti ja osoitti pidätettyä, mutta harrasta rakkautta\nkaikkeen siihen, minkä uskalsi heidän kanssaan jakaa, nimittäin\nheidän jumalanpelkoonsa, totuudentuntoonsa, hiljaisuuteensa ja\ntyöteliäisyyteensä. Sitä mukaa kuin Beret kasvoi, oppi hän saman; sillä\nnaisen kasvattajakutsumus on hereillä heti lapsuudesta.\n\nIsovanhempien luona pumppusi se elämä, joka ei saanut puhjeta\nesiin kotona. Siellä laulettiin ja tanssittiin, siellä leikittiin\nja kerrottiin satuja. Ja niin jakaantui sisarten aika kasviniässä\nkahtaalle: toisaalla oli se syvä hellyys, jota he tunsivat\nraskasmielisiä vanhempiaan kohtaan hiljaisessa kodissa, toisaalla\ntaas iloinen elämä isovanhempien luona; mutta sellaisessa sovinnossa\nse jaettiin, että vanhemmat kehoittivat heitä lähtemään vanhusten luo\nhuvittelemaan ja vanhukset taas käskivät heitä menemään kotiin ja\nolemaan \"oikein kilttejä tyttöjä\".\n\nKun noin 12-16 ikäinen tyttö ottaa 7-11 vuotiaan sisaren uskotukseen,\nsaa hän häneltä takaisin suurta hellyyttä. Mutta pikkutyttö käy siinä\ntavallisesti liian kehittyneeksi. Mildrid taas joutui voiton puolelle\nollessaan samalla kertaa anteeksiantajana, lohduttajana, neuvojana ja\nvastaanottajana ja sellaisena hänen osalleen lankesi vanhempien ja\nisovanhempien hiljainen ilo.\n\nEi ole mitään kertomista ennenkuin Mildrid pääsi viidenteentoista\nikävuoteensa; sillä silloin kuoli vanha Nuutti äkkiä ja helposti.\nVälimatkaa siitä, kun hän istui tuvassa pilaa puhumassa, siihen kun hän\nmakasi ruumiina, oli tuskin ensinkään.\n\nIsoäidin parasta iloa senjälkeen oli pitää Mildridiä jalkainsa juuressa\npienellä lapsenjakkaralla, kuten heidän tapansa oli ollut siitä asti\nkun Mildrid oli pieni, ja silloin joko itse kertoa Nuutista tai saada\nMildrid hyräilemään morsiusmarssia. _Sen_ sävelissä näki Astrid Nuutin\nvoimakkaan, tumman pään kohoavan Mildridin lapsuudesta; sen sävelissä\nsaattoi hän seurata Nuuttia pihan poikki nurmikkojyrkänteille, kun\nhän paimenessa puhalsi marssia; sen sävelissä ajoi hän kirkkoon\nhänen rinnallaan; sen sävelissä heräsi hänen reipas, viisas kuvansa\nkirkkaimmin elämään! Mutta Mildridin sielussa rupesi marssi elämään\nuudella tavalla. Laulaessaan isoäidille kysyi hän itseltään:\nsoitetaanko sitä joskus minulle?\n\nSiitä hetkestä, jolloin kysymys oli herännyt, kasvoi se; marssia\nympäröi hiljaa sädehtivä onni. Hän näki morsiuskruunun välkkyvän sen\nauringonpaisteessa, se avasi pitkän, valoisan tien tulevaisuuteen.\nKuusitoistavuotiaana hän kysyi itseltään: ajanko minä itse joskus sen\nsävelten soidessa ja isä ja äiti minun jälessäni, ohi kansan, joka\nhymyilee, astunko minä iloisena rattailta siellä, missä äiti itki,\nkuljenko minä Ole Haugenin kukkivan haudan ohi alttarille säihkyvän\niloisena, niin että isä ja äiti saavat hyvitystä!\n\nTämä oli ensimäinen ajatusten sarja, jota hän ei uskonut Beretille.\nVähitellen niitä tuli useampia. Beret, joka nyt oli kahdennellatoista\nvuodellaan, huomasi kyllä jääneensä enemmän yksin, mutta hän ei\noikein käsittänyt, että hänet vähitellen oli jätetty ulkopuolelle\nsentähden, että eräs toinen oli saanut hänen oikeutensa. Se oli\nkahdeksantoistavuotias, vasta kihlattu Inga, heidän orpanansa\nnaapuritalosta. Kun Beret näki heidän, käsivarret kiedottuina toistensa\nympäri, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kuiskutellen ja hymyillen\nastelevan vainioiden poikki, saattoi hän paiskautua pitkälleen ja itkeä\nmustasukkaisuuttaan.\n\nMildrid kävi rippikoulua; siellä hän oppi tuntemaan samanikäisiä\nja jotkut heistä tulivat sunnuntaisin Tingvoldiin. He pysyttelivät\nulkona pihalla tai isoäidin luona. Olihan Tingvold ollut sellainen\npaikka, jonne ei nuorisolla ollut pääsyä, mutta jonne sen teki mieli.\nSinne ei kuitenkaan nytkään tullut muita kuin sellaisia, jotka olivat\ntavoiltaan sävyisiä; sillä kieltää ei saattanut, että Mildridin\nluonteessa oli jotakin hillittyä, joka veti puoleensa vain harvoja.\nSiihen aikaan viljeli paikkakunnan nuoriso ahkeraan laulua. Sellainen\nei koskaan ole satunnaista; mutta se on ajoittaista ja näillä ajoilla\non taas aina esilaulajansa. Näiden joukossa oli, kumma kyllä, nytkin\neräs Haugen-suvun jäsen. Kansassa, jossa kerran, vaikkapa monta sataa\nvuotta sitten, miltei joka mies ja nainen laulussa on hakenut ja\nlöytänyt ilmaisun sille, mikä voimakkaimpana liikkui heidän elämässään\nja ajatuksissaan, ja jotka omassa keskuudessaan pystyivät luomaan\nrunoja tunteenpurkauksiensa kannattimiksi, -- siellä ei laulun taito\nmilloinkaan voi kuolla, vaan toisessa tai toisessa kyläkunnassa sen\nvielä täytyy elää ja se on helposti herätettävissä sielläkin, missä\nei sitä enää kuulu. Mutta tällä paikkakunnalla oli runoiltu paljon\nja paljon laulettu miesmuistien aikoina; ei syyttä eikä suotta Ole\nHaugen ollut syntynyt juuri täällä. Hänen poikansa poika oli taasen\nsaanut sävelen lahjan. Ole Haugenin poika oli ollut niin paljon\nnuorempi kuin se tytär, joka naitiin Tingvoldiin, että tämä naituna\noli ollut hänen kumminaan. Monivaiheisten kohtalojen perästä oli hän\nhyvin vanhana miehenä saanut isänsä pikkutilan tunturilla ja silloin\nvasta, kumma kyllä, mennyt naimisiin. Hänellä oli monta lasta, niiden\njoukossa poika, jonka nimeksi pantiin _Hans_ ja tällä tuntui olevan\nisoisän lahjat, ei kuitenkaan oikeastaan viulunsoittoon, vaikka hän\nsoitti, vaan paremmin laulamaan vanhoja lauluja ja osittain sepittämään\nuusia. Mieltymystä näihin vain lisäsi se, että niin harvat tunsivat\nhäntä itseään, vaikka hän eli ihan heidän keskellään. Niin, ei ollut\nmontakaan, jotka olivat hänet nähneet. Asian laita oli se, että\nhänen vanha isänsä oli ollut pyssymies eivätkä hänen poikansa vielä\nolleet suuret, kun vanhus jo istui mäellä opettamassa pieniä poikiaan\nlataamaan ja tähtäämään. Hänen ilonsa kuului olleen tavaton, kun\npojat kiväärillä kykenivät ansaitsemaan metsään ampumansa ruudin ja\nhaulit. Tähän tulokseen sai hän tyytyä. Heidän äitinsä kuoli pian\nhänen jälkeensä ja lasten täytyi tulla aikaan omin neuvoin ja he\ntulivatkin. Pojat metsästivät ja tytöt hoitivat taloa tunturilla.\nHe herättivät huomiota, kun joskus näyttäytyivät laaksossa; mutta\nse ei tapahtunut usein, sillä talvisin ei heillä ollut tietä, joten\nhe tyytyivät tekemään kylään vain välttämättömät retket saadakseen\nriistan kuljetetuksi pois tai myydyksi, ja kesäisin pitivät he\ntuntureilla vieraita. Talo sijaitsi korkeammalla kuin kaikki muut talot\nlaaksossa; se oli kuuluisa puhtaasta tunturi-ilmastaan, joka parantaa\nrintatautisia ja hermostuneita paremmin kuin mikään tähän asti tunnettu\nparannuskeino; sentähden oleskeli siellä joka vuosi talon täydeltä\nväkeä kaupungista ja ulkomailta. He rakensivat useampia huoneita,\nmutta kaikki täyttyivät. Köyhistä, jopa surkean köyhistä ihmisistä oli\ntämä sisarusperhe tällä tavoin kohonnut varallisuuteen. Seurustelu\nkaikkien noiden vieraiden kanssa oli painanut heihin omituisen leiman;\njopa osasivat he jonkun verran vieraita kieliäkin. Hans oli monta\nvuotta sitten ostanut talon sisaruksiltaan, joten kaikki kulki hänen\nnimissään; hän oli tähän aikaan 28 vuoden ikäinen.\n\nTingvoldilla oleviin sukulaisiin ei kukaan heistä ollut pistänyt\njalkaansa. Endrid ja Randi Tingvold tosin eivät olleet sitä päättämällä\npäättäneet, mutta he eivät kärsineet tunturiväkien nimeä mainittavan\nenempää kuin he kärsivät marssia. Lasten köyhä isä oli sattumalta\nsaanut tietää sen ja sentähden oli _Hans_ kieltänyt sisaruksiaan\nmenemästä sinne. Mutta Tingvoldin tytöt, jotka pitivät laulusta,\nikävöivät häntä suuresti ja häpesivät, että vanhemmat vieroivat\nsukulaisiaan. Uusien naistuttavien ollessa koolla puheltiin ja\nkerrottiin talossa Hans Haugenista ja hänen sisaruksistaan enemmän kuin\nmistään muusta.\n\nTänä kauniina laulun ja seurustelun aikana pääsi Mildrid ripille\nnoin 17 vanhana. Hetkinen sitä ennen oli kaikki ollut hiljaista,\nhetkinen jälkeenpäin niinikään. Mutta kevääksi, tai oikeammin\nkesäksi piti hänen, kuten kaikkien tyttöjen ripille päästyä, lähteä\nelukkain hoitajaksi karjakartanolle. Hän iloitsi sanomattomasti.\nHänen ystävättärensä Ingan, joka oli kihloissa, piti olla\nnaapurikarjakartanolla.\n\nBeretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaipaus\ntarttui häneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki\nuutuus valtasi koko Beretin mielen, niin oli Mildridissä yhä sama\nlevottomuus. Karja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön,\n-- mutta hän ei tietänyt miten hän saisi kulumaan sen pitkän ajan,\njoka jäi yli. Tuntikausia viipyi hän Ingan luona ja kuuli hänen\nkertovan sulhasestaan, mutta ei sitten moneen päivään tahtonut mennä\nhänen luokseen. Kun Inga tuli häntä tervehtimään, oli hän iloinen\nja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut uskottomuuttaan -- mutta\nkyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa hän puhui harvoin, ja usein,\nkun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut muuta vastausta kuin \"kyllä\"\nja \"ei\". Beret seurasi itkien karjaa ja lyöttäytyi paimenten pariin.\nMildrid tunsi, että heidän suhteensa jollakin lailla oli särkynyt;\nmutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan saanut sitä ehyeksi.\n\nEräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat\nvuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen\ntäytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa\nylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt\nröijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan\nkahisi. \"Tuolla hän tulee\", ajatteli hän ja nosti silmänsä.\n\nMutta melu kävi niin suureksi, että Inga tuskin saattoi saada aikaan\nsellaista, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee\nja nousee -- ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää;\nse mahtoi olla karhunpää! Hän tahtoisi huutaa, mutta ei saa suutaan\nauki; hän tahtoisi juosta, mutta ei pääse paikalta. Silloin se\nkarvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä\nkarvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin naulittuna\npensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla\nmuutti ilmettä -- hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa\ntuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti tytön jalkaa, hän huudahti;\nse oli hänen koiransa, jota hän ei ollut nähnyt ennenkuin nyt.\n\n-- Hui, virkkoi hän, -- minä luulin melkein, että karhu rytisytti\npensaita, sentähden minä pelästyin.\n\nHän koetti hymyillä.\n\n-- Eikä niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan hiljaa; --\nKvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne menivät meiltä\n-- ja jos _minua_ seuraa jokin varjo-olento, niin se varmaan on karhu.\n[Vanha usko, että jokaista ihmistä seuraa varjo-olento (näkymättömänä\neläimenä, joka ilmaisee hänen luonteenominaisuuksiansa), on vielä\nyleinen talonpoikien kesken Norjassa.]\n\nHän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä,\nharteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten hän ei saattanut\nkatsoa niihin, ja sitten mies seisoi liian likellä, kuin maasta\nnousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa:\n\"mene pois luotani!\" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin\nja kysyi:\n\n-- Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella.\n\n-- Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa,\njoka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi\nkiireesti tytön puoleen sanoakseen hyvästi; mutta kun hän nyt katsoi,\nnäki hän tytön seisovan edessään polttavan punaisena: kasvot, kaula,\nrinta olivat polttavan punaiset. -- Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään.\nTyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä, kääntyisikö pois\nvai istuutuisiko. -- Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran\nvalahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä,\nniin hän sanoi hänelle kaikki tyyni. -- _Kuka sinä olet?_ kysyi mies\nvielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa\nja toki vastauksen arvoinen; -- eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi\nitseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa,\nmutta nimi oli lausuttava.\n\n-- Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun.\n\nTotta oli, että Hans tieten tahtoen tuskin oli tervehtinyt Tingvoldin\nväkeä. Mutta se, mikä nyt tapahtui, oli ihan toista kuin hän oli\najatellut; hän katseli tyttöä suurin silmin. Hänen mieleensä\nvälähti jokin muisto, että tytön äiti niin oli itkenyt kirkossa\nvihkimäpäivänään. Ehkäpä se on sukuominaisuus, ajatteli hän ja pyrki\nsiitä eroon.\n\n-- Anna minulle anteeksi, jos olen peloittanut sinua, sanoi hän ja\nläksi koiran perässä; kiireesti sitä mentiin ylös tunturinsyrjää.\n\nKun tyttö uskalsi nostaa silmänsä, oli mies juuri päässyt harjalle\nja kääntyi katsomaan häneen. Sitä kesti vain silmänräpäyksen, sillä\nsamassa rupesi koira haukkumaan toisella puolella, hän hypähti pystyyn,\notti kiväärin ja lähti menemään. Mildrid seisoi vielä tuijottamassa\nsinne missä hän oli seisonut, kun laukaus pelästytti hänet. Olisiko\nse ollut karhu? Olisiko se ollut häntä niin likellä? -- Ja sentiensä\ntyttö kapusi sinne minne _hän_ hiljan oli kavunnut ja seisoi siellä,\nmissä hän oli seisonut, varjostaen kädellä kasvojaan auringolta ja --\nihan oikein: puoleksi pensaikon peitossa oli Hans kyyristyneenä suuren\nkarhun ääressä! Ennenkuin hän tiesikään oli hän hypännyt miehen luo:\nmies hymyili häntä vastaan ja kertoi, mutta kaiken aikaa matalalla,\npehmoisella äänellä, miten he olivat tulleet kadottaneeksi jäljet,\nvaikka karhu oli täällä; hän kertoi minkätähden ei koira ollut voinut\nvainuta karhua ennenkuin oli ihan sen kintereillä -- ja tämän aikana\noli tyttö unohtanut itkun ja arkuuden ja mies vetänyt esiin veitsen;\nhän tahtoi heti nylkeä sen. Liha ei kelvannut tähän vuodenaikaan, hänen\npiti heti kuopata se; mutta nahan hän tahtoi ottaa mukaansa. Ja tyttö\npiteli kiinni ja hän nylki; sitten juoksi hän karjakartanolle hakemaan\nhänelle kirvestä ja lapiota ja vaikka hän pelkäsi karhua ja vaikka se\nhaiskahti pahalta, jäi hän häntä auttamaan, kunnes työ oli suoritettu.\nPäivällisen aika oli jo mennyt ohi ja vieras itse tarjoutui syömään\ntytön kanssa. Hän pesi sekä itsensä että koiran, mistä oli aika työ,\nja valmistuttuaan tuli hän istumaan tytön luo maitoaittaan; sillä\n_hän_ ei häpeäkseen vielä ollut valmis. Mies puheli kaikennäköisistä,\nhauskasti ja luontevasti, mutta hyvin matalalla äänellä, kuten ihmiset\ntavallisesti tekevät, jotka paljon oleskelevat yksikseen. Mildrid\nvastasi niin niukasti kuin taisi; mutta kun hän istui pöydässä Hansia\nvastapäätä, ei hän saanut syödyksi eikä puhutuksi, joten usein\noli äänetöntä. Kun tyttö oli valmis, kääntyi vieras jakkarallaan,\npani piippunysäänsä tupakkaa ja sytytti sen. Hänkin oli käynyt\nharvasanaisemmaksi ja vähän ajan perästä hän nousi.\n\n-- Minulla on pitkä matka kotiin, sanoi hän, ja ojentaessaan kätensä,\nlisäsi hän vieläkin hiljemmin: -- istutko sinä joka päivä samassa\npaikassa kuin tänään? Hän piteli kättä hetken ajan, ikäänkuin vastausta\nodottaen. Tyttö ei uskaltanut nostaa silmiään, saatikka sitten vastata.\nSilloin tunsi hän Hansin painavan voimakkaasti hänen kättään: --\nkiitos tästä päivästä! sanoi hän hiljaa ja ennenkuin tyttö vielä oli\nehtinyt koota ajatuksensa, näki hän hänen jo, karhuntalja olalla, pyssy\nkädessä, koira vierellään poistuvan kanervikon poikki. Hän näki hänet\ntaivasta vastaan; sillä tunturit olivat syrjällä. Kevyt, voimakas\nkäynti vei häntä nopeasti poispäin. Tyttö läksi ulos ja katseli hänen\njälkeensä, kunnes hän oli kadonnut.\n\nVasta nyt huomasi hän sydämensä sykkivän niin, että hänen täytyi\npusertaa kätensä sitä vastaan. Hetkisen perästä oli hän nurmikolla\npitkänään, pää käsivarren varassa -- ja tarkan tarkkaan kertasi\nhän mielessään päivän tapahtumat. Hän näki Hansin sukeltavan esiin\npensaikosta yläpuolellaan, hän näki hänen hartevana, silmät lakkaamatta\nvaihtaen väriä, seisovan ihan edessään; hän tunsi hänen voimansa ja\noman pelkonsa ja häpeällisen itkunsa; hän näki hänet kukkulan harjalla\naurinkoa vastaan, hän kuuli laukauksen, hän oli polvillaan hänen\nedessään hänen nylkiessään karhua, hän kuuli uudelleen joka sanan,\njonka Hans lausui; ja miehen matala ääni, joka soi niin luottavalta,\nettä häneen koski, kun hän sitä ajatteli -- hän kuuli sen jakkaralta\nlieden edestä, jonka ääressä hän keitti, ja pöydän luota syödessään;\nhän tunsi, ettei hän enää kauemmin uskaltanut katsoa häntä silmiin\nja hän tunsi viimein hänkin saaneensa Hansin hämilleen, koska hänkin\nvaikeni. Hän tunsi hänen vielä kerran puhuvan, kun hän tarttui hänen\nkäteensä, ja hän tunsi käden puristuksen -- se tuntui aina hänen\njalkaansa asti! Hän näki hänen menevän pois kanervikon poikki, menevän,\nmenevän! -- Palaako hän koskaan? Ei hänen, Mildridin, käyttäydyttyä\nsillä tavalla -- mahdotonta! Kuinka voimakkaalta, kauniilta,\nitsetietoiselta kaikki oli näyttänyt hänessä! -- ja kuinka tyhmää ja\nraukkamaista vieraasta oli täytynyt kaiken olla Mildridissä! Niin,\nraukkamaisesti hän oli käyttäytynyt, alkaen ensi huudosta, kun koira\ntuli, häpeänpunaan ja itkuun asti -- kömpelöstä avusta, jota hän\noli hänelle antanut, aina ruokaan asti, jota hän ei ajoissa saanut\nvalmiiksi! Ja ettei hän saanut suustaan vastausta, ei edes silloinkaan\nkun vieras häneen katsoi! Ja kun hän sitten vihdoin kysyi istuiko hän\njoka päivä täällä ylänteen alla -- ettei hän silloin osannut kieltää,\nsillä eihän hän joka päivä istunut ylänteen alla! Eikö hänen, Mildridin\nvaitiolo ollut kuin hiljaista pyyntöä, että hän katsoisi häneen? --\nEikö hänen kurjaa avuttomuuttaan täytynyt käsittää samalla tavalla?\n-- -- Oi kuinka häntä hävetti! hänen ruumistaan poltti, varsinkin\nkasvoja, jotka hän kaivoi yhä syvemmälle ja syvemmälle nurmeen -- ja\nsitten hän taasen loihti esiin koko kuvan, hänen ihanuutensa ja oman\nsurkeutensa, ja sitten häpeän entistä voimakkaampana!\n\nVielä kun kellojen kalkatus ilmoitti karjan tulevan, makasi hän\npaikoillaan, mutta riensi nyt työhön. Tullessaan näki Beret heti, että\njotakin oli tapahtunut; sillä Mildrid teki nurinkurisia kysymyksiä ja\nantoi nurinkurisia vastauksia ja käyttäytyi yleensä niin oudosti, että\nBeret monta kertaa pysähtyi häneen katsomaan! Ja kun heidän oli syötävä\nillallista ja Mildrid sanoi, ettei jaksa syödä, ja sensijaan asettui\nulkopuolelle istumaan, puuttui vain, että Beretin korvat olisivat\ntaipuneet taapäin jotta hän täydellisesti olisi muistuttanut vainuavaa\nmetsäkoiraa. Beret söi ja riisuutui -- he nukkuivat samassa vuoteessa\n-- ja kun ei Mildridiä kuulunut, meni Beret hiljaa useampaan kertaan\nkatsomaan, istuiko sisar vielä paikoillaan ja oliko hän yksinään.\nIstui, siellä hän istui ja yhä yksin. Kello tuli 11, se tuli 12, se\ntuli 1, ja Mildrid istui ulkona eikä Beret nukkunut. Hän oli kuitenkin\nnukkuvinaan, kun Mildrid vihdoin tuli, ja Mildrid liikkui niin\nhiljaa, niin hiljaa; mutta sisar kuuli hänen huokaavan, kun hän oli\npäässyt vuoteeseen, hän kuuli hänen niin raskaasti lukevan tavallisen\niltarukouksensa, hän kuuli hänen kuiskaavan:\n\n-- Oi, auta minua tässä asiassa, rakas, rakas Jumala!\n\nMissä asiassa Hänen tuli häntä auttaa? ajatteli Beret. Hän ei saanut\nunta, kuuli niinikään sisaren turhaan hakevan makuuasentoa: milloin hän\nkääntyi toiselle, milloin toiselle kyljelle. Vihdoin hän näki hänen\naivan masennuksissa työntävän syrjään peitteen ja asettuvan, kädet\npään alla ja silmät selkosen selällään, tuijottamaan eteensä. Enempää\nei hän nähnyt eikä kuullut, sillä hän nukkui nyt. Kun hän seuraavana\naamuna heräsi, ei sisar enää ollut vuoteessa. Hän karkasi ylös; aurinko\noli jo korkealla, karja aikoja sitten päästetty laitumelle. Hän näki\nruuan jätettynä pöytään, söi kiireesti ja meni ulos ja tapasi Mildridin\ntäydessä työssä; mutta hän näytti niin surkastuneelta. Beret sanoi\nkyllä paikalla löytävänsä karjan ja lähtevänsä sen perässä. Toinen ei\nvastannut, vaan katsoi häneen ikäänkuin kiittääkseen. Beret mietti\nhetkisen ja läksi.\n\nMildrid katsahti ympärilleen; hän oli yksinään. Silloin hän riensi\npanemaan maitopyttyjä kuntoon, muut saivat jäädä silleen. Hän peseytyi\nja kampasi hiuksensa ja kiiruhti aittaan muuttamaan vaatteita, otti\nkutimensa ja läksi ylänteelle.\n\nHänessä ei ollut uuden päivän voimia, sillä hänhän tuskin oli nukkunut\nensinkään eikä vuorokauteen syönyt paljon mitään. Hän kulki kuin\nyhtämittaisessa unessa, ja tuntui siltä kuin ei hän pääsisi selvyyteen\nennenkuin tuli sille paikalle, missä eilen oli istunut.\n\nMutta tuskin oli hän istuutunut ennenkuin ajatteli: jos hän tulisi ja\ntapaisi minut täällä, mitä hän ajattelisi? Ehdottomasti hän nousi.\nSilloin hän näki hänen koiransa ylänteellä; se seisahtui ja katsoi\nhäneen, juoksi alas ja likeni häntää heilutellen. Kaikki tytön veret\npysähtyivät. Tuolla! Tuolla hän pyssyineen seisoi auringossa, aivan\nkuin eilen; hän oli tänään tullut toista tietä! Hän hymyili tytölle,\nviipyi hetkisen epäröiden, kapusi sitten alas ja seisoi pian hänen\nedessään. Tyttö oli päästänyt pienen parahduksen ja sitten vaipunut\nistualleen. Hän ei koko voimallaan päässyt pystyyn, sukankudin putosi,\nhän käänsi pois kasvonsa. Vieras ei puhunut. Mutta tyttö kuuli\nhänen laskeutuvan nurmelle ihan hänen eteensä, silmät kiinni hänen\nsilmissään, ja koiran hän näki toisella puolen katselemassa herraansa.\nTyttö tunsi, että vaikka hän istui poispäin kääntyneenä, saattoi vieras\nnähdä hänen punastuksensa, hänen silmänsä, hänen kasvonsa. Hänen nopea\nhengityksensä kiihoitti tytön hengitystä; tyttö luuli tuntevansa\nhänen hengityksensä kädellään; mutta hän ei uskaltanut liikahtaa. Hän\nei olisi suonut hänen puhuvan, ja kuitenkin oli hirveää, että hän\nvaikeni. Täytyihän hänen nähdä miksi tyttö siinä istui ja suuremmassa\nhäpeässä kuin hänen häpeänsä ei kukaan liene ollut. Mutta hän ei\nollut tehnyt oikein kun tuli ja vielä enemmän väärin hän teki, kun\nnyt istui tuossa. Samassa tartuttiin tytön toiseen käteen ja jäätiin\npitämään siitä kiinni, sitten toiseen, hänen _täytyi_ siinä hiukan\nkääntyä -- ja hyvänä ja voimakkaana veti poika häntä sekä käsin että\nsilmin puoleensa. Tyttö luisui maahan hänen viereensä niin, että hänen\npäänsä painui vierasta vastaan. Hän tunsi vieraan toisella kädellään\nsitaisevan hiuksiaan, mutta hän ei uskaltanut nostaa katsettaan.\nKoko hänen käytöksensä oli syvästi arvoton -- ja niin hän purskahti\nkatkeraan itkuun!\n\n-- Niin, itke sinä vain, kyllä minä nauran! sanoi vieras; -- sillä\nse mitä meille on tapahtunut, on sekä itkun että naurun arvoista!\nmutta hänen äänensä värisi. Ja nyt hän kuiskasi tytön korvaan, että\nhän eilen lähdettyään hänen luotaan alituiseen oli tullut häntä\nvain likemmä. Ja tämä voima oli käynyt niin väkeväksi, että kun hän\ntuli tunturimökilleen, ei hän muuta voinut kuin heittää saksalaisen\nmatkustajan oman onnensa nojaan ja lähteä tuntureille. Ja kaiken yötä\nhän osaksi oli istunut, osaksi kävellyt tunturivuorilla; aamiaisen\nhän oli haukannut kotona, mutta sitten taas liikkeelle. Hän oli 28\nvuoden vanha eikä siis mikään pikkupoika; mutta sen hän vain tunsi,\nettä joko täytyy tämän tytön tulla hänen omakseen tai muuten ei käy\nensinkään. Hän suuntasi askeleensa eiliseen paikkaan, ei hän tullut\nhäntä tapaamaan, vaan ainoastaan hetkiseksi istumaan itsekseen. Tytön\nnähdessään hän ensin pelästyi, mutta sitten hän ymmärsi, että tytön\nlaita varmaan oli sama kuin hänen, ja samassa se oli päätetty asia,\nettä hänen täytyi koettaa onneaan. Ja kun hän huomasi, että tytön laita\ntodella oli sama kuin hänen, niin -- niin, sitten -- ja hän nosti\nylös tytön pään eikä tyttö enää itkenyt ja miehen silmissä oli suuri\nloisto ja tytön täytyi katsoa niihin ja hän punastui ja painui alas.\nMutta mies puhui taasen, kuiskaavalla, pehmoisella äänellä. Aurinko\npaistoi puunlatvoista, nurmikkorinteiden yli, koivut värisivät heikossa\ntuulessa, lintujen lavertelu sekaantui puron lirinään, joka juoksi\nriutassa heidän vierellään. Miten kauan he siinä istuivat toistensa\nseurassa, siitä ei kukaan pitänyt laskua; mutta koira heidät molemmat\npeloitti. Se oli monta kertaa kierrellyt heitä ja aina paneutunut\ntakaisin paikoilleen; mutta nyt se haukkuen hyppäsi alaspäin. Molemmat\nkarkasivat pystyyn ja seisoivat hetkisen kuuntelemassa. Mutta ei\nkuulunut mitään. He katsoivat taas toisiinsa, ja silloin nosti mies\nhänet syliinsä. Häntä ei milloinkaan oltu kannettu, paitsi lapsena,\nja siinä oli jotakin, joka teki hänet avuttomaksi. Tuo mies oli hänen\nturvansa, hänen tulevaisuutensa, hänen ikuinen onnensa, hänen täytyi\nseurata tunnettaan. He eivät puhuneet, molemmat vain pitelivät kiinni\ntoisistaan. Hän kantoi tytön sinne missä he ensinnä olivat istuneet;\nistuutui ja laski hänet hellävaroen vierelleen. Tyttö painoi päänsä\nsyvemmälle alas ja poispäin, jottei hän näkisi miestä nyt kun tämä oli\nniin huumaantuneena. Mies aikoi juuri kääntää häntä puoleensa, kun ihan\nheidän edestään kuului hämmästynyt huudahdus:\n\n-- Mildrid!\n\nSe oli Inga, joka oli seurannut koiraa. Mildrid karkasi ylös, hän\nkatsahti ystävättäreen silmänräpäyksen ajan, astui sitten hänen\nluokseen, kiersi toisen käden hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen\nolalleen. Inga sulki hänet syliinsä.\n\n-- Kuka hän on? kuiskasi hän, ja Mildrid tunsi vapisevansa, mutta ei\nliikahtanut. Tiesihän Inga kuka hän oli, sillä Inga tunsi hänet; mutta\nhän ei uskaltanut uskoa omia silmiään! Silloin tuli Hans likemmä.\n\n-- Minä arvelin sinun tuntevan minut, sanoi hän tyynesti, -- minä olen\nHans Haugen.\n\nKuullessaan hänen äänensä nosti Mildrid päätään. Hans ojensi kätensä ja\nMildrid tuli ja otti sen ja katseli ystävätärtään, kasvoilla kainouden\nja ilon tumma punerrus.\n\nHans otti pyssynsä ja sanoi hyvästi, kuiskaten Mildridille:\n\n-- Käsität, että minä pian palaan, kun näin on käynyt!\n\nTytöt seurasivat häntä karjakartanolle ja näkivät hänen kulkevan samaa\ntietä kuin eilen. He seisoivat katsellen niin kauan kuin saattoivat\nnähdä; Mildrid nojasi Ingaan ja Inga tunsi, ettei hänen nyt sopinut\nliikkua eikä puhua. Mutta kun Hans kääntyi näkymättömiin, painoi\nMildrid päänsä Ingan olalle.\n\n-- Älä kysy minulta mitään, sanoi hän, -- sillä minä en voi sitä kertoa.\n\nHetkisen he seisoivat siinä vieretysten ja sitten he läksivät\naittaan. Sillä Mildrid muisti jättäneensä kaikki työt kesken ja Inga\nauttoi häntä. Työn aikana eivät he paljoa puhelleet eivätkä missään\ntapauksessa muusta kuin työstä.\n\nMildrid pani pöytään päivällistä, mutta sai vain hiukan syödyksi,\nvaikka tunsi olevansa sekä ruuan että unen tarpeessa. Inga jätti hänet\nniin pian kuin suinkin, hän näki, että Mildridin tuli olla yksin. Ingan\nmentyä Mildrid paneutuikin pitkäkseen ja oli juuri nukkumaisillaan.\nVielä kerran hän kuitenkin tahtoi muistella jotakin, jota Hans päivän\ntapahtumien aikana oli sanonut ja joka oli kauneinta. Siinä hän tuli\nkysyneeksi, mitä hän siihen vastasi. Ja samassa hänelle selveni, ettei\nhän ollut sanonut sanaakaan -- ei koko heidän tapaamisensa aikana\nsanaakaan! Hän nousi istumaan sänkyyn. Hanskaan varmaan ei ollut\nastunut monta askelta yksinään, ennenkuin hän sen huomasi -- ja mitä\nhän ajattelikaan? Että Mildrid oli ihminen, joka kulki tahdottomana,\nunissaan! Miten hän aikojen kuluessa saattaisi tuntea kiintymystä\nhäneen? Vasta päästyään hänen luotaan Hans olikin saattanut keksiä\npitävänsä hänestä -- Mildrid vapisi ajatellessaan mitä hän tänään\nkeksisi. Hän istuutui taasen majan ulkopuolelle, kuten eilen.\n\nMildridhän oli koko ikänsä tottunut pitämään itseään silmällä; hän\noli liikkunut niin arkaluontoisissa olosuhteissa. Sentähden ei hän\nmissään, mitä tämän vuorokauden aikana oli tehnyt, havainnut arvokasta\nkäytöstä tai harkittua ajatusta, tuskinpa kunniallisuuttakaan. Hän ei\nseurustelusta tai kirjoista tuntenut mitään tällaista; hän katseli\nasiaa talonpojan silmin eikä kenelläkään ole ankarampia vaatimuksia.\nIhmisen tulee tukahuttaa tunteensa, kunniallista on viivyttää sen\nilmaisemista. Hän, joka ennen muita koko elämänsä oli tehnyt niin ja\nsentähden nauttinut kaikkien kunnioitusta, hän oli yhtenä ainoana\npäivänä antautunut miehen haltuun, jota ei hän koskaan ennen ollut\nnähnyt! Aikaa myöten täytyi tämän miehen mitä syvimmin halveksia häntä!\nJa kun ei siitä saanut puhutuksi edes Ingallekaan -- niin mitä se\nmahtoikaan olla?\n\nKun Beret, ensimäisten karjankellojen kuuluessa kaukaa, palasi kotiin,\ntapasi hän sisaren kuin hengettömänä makaamassa aitan edessä. Hän jäi\npaikoilleen, kunnes Mildridin täytyi nostaa päätään ja katsoa häneen.\nMildridin silmät olivat itkettyneet, koko ilme kärsivä. Mutta ilme\nmuuttui, kun hän katsoi Beretiin; sillä Beret näytti kiihtyneeltä.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? puhkesi hän puhumaan.\n\n-- Ei mikään! vastasi Beret ja jäi niin taukoamatta katsomaan\nMildridiin, että tämän täytyi painaa silmänsä maahan, kääntyä ja\nnousta ylös töihinsä. He eivät kohdanneet ennenkuin illallisruualla,\njonka ääressä istuivat vastapäätä toisiaan. Kun ei Mildrid itse\nsaanut syödyksi kuin pari lusikallista, silmäili hän silloin tällöin\nhajamielisenä toisiin, ja varsinkin Beretiin, joka ei näyttänyt tulevan\nkoskaan kylläiseksi. Hän ei syönyt, hän ahmi kuin nälkäinen koira.\n\n-- Etkö sinä tänään ole saanut ruokaa? kysyi Mildrid.\n\n-- En, vastasi Beret ja jatkoi syömistään.\n\nHetken perästä kysyi Mildrid taas:\n\n-- Etkö sinä ole ollut paimenten mukana?\n\n-- Ei, vastasivat sekä hän että molemmat paimenet.\n\nHeidän läsnäollessaan ei Mildrid tahtonut kysyä enempää ja myöhemmin\nei hänen oma sairas mielensä sallinut hänen urkkia sisaren asioita,\nsitäpaitsi ei hän katsonut olevansa kyllin arvokas sitä tekemään. Tästä\ntuli vain lisä niihin kalvaviin soimauksiin, joita hän, yhä uusia\niskuja jaellen, yksitellen kuljetti sielunsa läpi viettäessään siinä\niltaa ja yötä paikallaan aitan ulkopuolella.\n\nEi tuonut veripunainen ilta eikä jäänharmaa yö rauhaa eikä unta. Tämä\nlapsi raukka ei ikinä ennen ollut nähnyt hätää. Oi kuinka hän rukoili!\nHän lopetti ja hän alkoi uudelleen, hän luki rukouksia, joita osasi\nja hän rukoili omin sanoin ja aivan näännyksissään hän vihdoin tuli\nvuoteeseen. Siellä kokoontui sydän taasen ylen täyteen, mutta hänellä\nei enää ollut voimia; hän saattoi vain toistaa:\n\n-- Auta minua! Rakas Jumala, oi auta minua! -- ja sitä hän toisteli,\nmilloin hiljaa, milloin ääneen! sillä hän taisteli siitä, päästäisikö\nhän hänet irti, vai ei. Samassa hän pelästyi niin että päästi huudon!\nSillä Beret oli salaman nopeudella noussut polvilleen ja kumartunut\nhänen puoleensa.\n\n-- Kuka hän on? kuiskasi hän, hänen suuret silmänsä iskivät tulta\nja kuumat kasvot ja lyhyt hengitys osoittivat suurta mielenkuohua.\nMildrid, oman sieluntuskansa murjomana, sekä henkisesti että\nruumiillisesti näännyksissä, ei saanut vastatuksi; hän säikähti niin,\nettä oli purskahtamaisillaan itkuun.\n\n-- Kuka hän on? uhkasi toinen likempänä hänen kasvojaan. -- Ei enää\nhyödytä sitä salata; minä näin teidät tänään koko ajan!\n\nMildrid piteli käsiä päänsä päällä kuin suojanaan, mutta Beret kävi\nniihin kiinni ja painoi ne alas:\n\n-- Kuka hän on, sanon minä! -- hän katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n-- Beret, Beret! vaikeroi toinen, -- olenko minä koskaan ollut sinulle\nmuuta kuin hyvä siitä asti kun sinä olit pieni? Miksi sinä olet minulle\nniin kova, nyt kun minun on vaikea olla?\n\nBeret päästi irti kädet, sillä sisar itki. Mutta Beretin hengitys\npoltti ja rinta oli kuin särkymäisillään.\n\n-- Onko se Hans Haugen? kuiskasi hän. Syntyi henkeä pidättävä\näänettömyys.\n\n-- On, kuiskasi sisar vihdoin itkien. Silloin veti Beret vielä kerran\nalas hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hänen silmänsä.\n\n-- Mikset sinä ole sanonut sitä minulle, Mildrid? kysyi hän entisessä\npolttavassa innossaan.\n\n-- Beret, enhän minä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen. Ja heti kun minä\nhänet näin, annoin itseni hänelle; sehän se minua kiusaa niin että\nluulen kuolevani!\n\n-- Etkö sinä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen? huusi Beret suurimman\nhämmästyksen, jopa epäilyksen vallassa.\n\n-- En eläissäni, vastasi Mildrid lujasti. -- Voitko käsittää sellaista\nhäpeää, Beret!\n\nMutta silloin karkasi Beret hänen kimppuunsa; otti häntä kaulasta ja\nsuuteli häntä.\n\n-- Mildrid kulta, Mildrid kulta, kuinka se on kaunista! kuiskasi hän\nilosta kipinöiden.\n\n-- Kuinka se on kaunista! toisti hän ja suuteli häntä, -- ja kuinka\nminä tulen pitämään suuni kiinni, Mildrid! hän pusertui häntä vastaan\nja nousi sitten taas. -- Entäs sinä, joka luulit etten minä osaisi\npitää suutani kiinni! Ja hän kävi äkkiä surulliseksi. -- Ettenkö minä\nosaisi pitää suutani kiinni, kun on kysymys sinusta, Mildrid!... Hän\nitki. -- Miksi sinä viime aikoina olet unohtanut minut? Miksi sinä olet\nottanut Ingan minun sijaani? Oi, minkä surun sinä oletkaan minulle\ntuottanut! Kun sinä tietäisit, Mildrid, miten minä pidän sinusta! ja\nhän painoi pään sisartaan vastaan. Mutta nyt suuteli sisko vuorostaan\n_häntä_ ja sitten hän vakuutti, ettei ollut ajatellut asiaa ennenkuin\nnyt eikä hän enää koskaan syrjäytä häntä ja hän uskoo aina kaikki\nhänelle, joka on niin hyvä ja rehellinen -- ja hän taputteli häntä\ntaasen. Beret nousi uudelleen polvilleen; hänen täytyi nähdä sisaren\nsilmät kesäyön valossa, jota aamu jo alkoi punaella. -- Mildrid, kuinka\nhän on kaunis! kuului hänen ensimäinen säteilevä huudahduksensa. --\nMiten hän tuli? Miten sinä ensin näit hänet? Mitä hän sanoi? Kuinka se\ntapahtui?\n\nJa Mildrid kertoi nyt sisarelle mitä hän muutamia tunteja sitten piti\nmahdottomana kertoa kenellekään ihmiselle; silloin tällöin keskeytti\nBeret hänet karkaamalla hänen kaulaansa ja painautumalla häntä vastaan;\nmutta Mildrid sai siitä vain lisää kertomisen intoa; he itkivät ja he\nnauroivat; uni oli ihan mennyt heidän mielestään; sillä lailla tapasi\nheidät aurinko, toisen pitkänään tai kyynärpäätään vastaan nojaten,\noman tarinansa valtaamana, toisen polvillaan hänen edessään, suu\npuoli-avoinna, säkenöivin silmin ja silloin tällöin riemun vallassa\nkarkaamassa sisaren kaulaan.\n\nYhdessä he nousivat ja yhdessä he tekivät työt ja saatuaan ne pois ja\nnäön vuoksi syötyään pukeutuivat he yhdessä Hansia vastaanottamaan.\nTäytyihän hänen pian tulla! Molemmat he pyhä vaatteissaan istuutuivat\nylänteen alle ja Beret näytti Mildridille, missä hän eilen oli maannut;\nkoira oli usein ollut hänen luonaan. Toisen sisaren kertomus seurasi\ntoisen kertomusta, ilma olikin tänään niin kaunis, vain muutamia pilviä\ntaivaalla. He olivat pian puhelleet yli sen ajan, jolloin Hansia\nsaattoi odottaa; mutta he jatkoivat yhä keskusteluansa ja unohtivat\nodotuksensa, samassa taasen muistaakseen sen, ja Beret hypähti pari\nkertaa harjanteelle tähystelemään; mutta ei häntä näkynyt eikä\nkuulunut. Molemmat kävivät malttamattomiksi ja Mildrid äkkiä niin\nsuuressa määrin, että Beret pelästyi. Hän koetti selvitellä, ettei Hans\nollut oma herransa; kaksi päivää oli saksalaisen täytynyt kalastaa ja\nampua ja valmistaa ruokaa yksinään, eihän sitä _enää_ voinut jatkua\nkolmatta, ja Mildrid huomasi siinä olevan jotakin perää.\n\n-- Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret,\njohtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä, jolloin hän\noli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan\nBeretiin, joka puolestaan tuijotti sisareen. Eikö Mildrid ollut\ntätä ajatellut ennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin\nkaukaista. Pelko siitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä\nomasta heikkoudesta ja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että\nhän oli työntänyt syrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat\nvaltasivat äkkiä koko hänen ajatuksensa! Beret koetti taasen lohduttaa.\nKunhan he näkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja\neiväthän he tahdo tehdä _sitä_ onnettomaksi, joka on ollut heidän\nilonsa; isoäiti auttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään\nihmisellä ole mitään sanomista Hans Haugenista, eikä Hans hellitä! --\nTämä kaikki suhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta,\nja saadakseen oikein punnita asiaa pyysi hän Beretiä toimittamaan\npäivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta kertaa.\n\nMutta Mildrid punnitsi tätä: sanonko sen heti isälle ja äidille? Hän\noli elänyt nämä päivät hirvittävässä jännityksessä, ja nyt kasvoi\nkysymys vuoreksi. Hänestä tuntui, että hän tekee syntiä, jos nyt\nvastaanottaa hänet. Hänen ei olisi pitänyt mennä kihloihin ilman\nvanhempien suostumusta; mutta hän ei ollut voinut sitä auttaa. Ja\nkun se kerran oli tapahtunut, niin nyt paikalla vanhempien luo!\nHän nousi, hänen silmänsä loistivat. Mikä oli oikein, se oli heti\ntehtävä. Ennenkuin Hans taas seisoi tässä, oli hänen ehdittävä\npuhua vanhempiensa kanssa. Eikö niin? kysyi hän äänettömästi ja oli\nkuulevinaan vastauksen: \"Niin!\" vaikkei kukaan vastannut. Hän kiiruhti\nkarjakartanolle sanomaan sitä Beretille, mutta Beret ei ollut aitassa\neikä karjakartanolla.\n\n-- Beret! huusi hän. -- Beret -- Beret!\n\nKaiku vastaili kaikilta tahoilta; mutta Beretiä ei näkynyt missään.\nHän juoksi ja etsi sisarta joka paikasta, mutta löytämättä. Ennen hän\noli ollut kiihdyksissään, nyt hän säikähti. Beretin suuret silmät\nja kysymys: \"mitä luulet isän ja äidin sanovan tähän?\" suurenivat\nsuurenemistaan. -- Eihän Beret toki liene mennyt heidän luokseen? Se\nolisi kyllä hänen tapaistaan! Vilkasluontoisena tahtoi hän paikalla\nsaada asian ratkaistuksi ja toimittaa Mildridille lohdutusta.\nVarmaan hän oli mennyt! -- Mutta jos Beret tulee hänen sijastaan,\nniin vanhemmat varmaan ymmärtävät kaikki väärin -- ja Mildrid\nlähti kiireesti menemään kylää kohti. Päästyään tielle, kävi hän\nentistä kiireemmin, yhä kasvavan jännityksen ajamana. Hän ei sitä\nhuomannut, päässä vain kohisi, rintaa ahdisti eikä hengitys tahtonut\nriittää. Hänen täytyi hiukan istuutua lepäämään. Mutta hän ei voinut\nlevätä istuallaan, hänen täytyi paneutua pitkäkseen. Hän heittäytyi\nkäsivartensa päälle ja nukkui siihen.\n\nKahteen päivään ja yöhön hän tuskin oli nukkunut tai syönyt ja millä\nvoimalla se oli vaikuttanut lapsen sieluun ja ruumiiseen, joka tähän\nasti oli levollisesti ja säännöllisesti syönyt ateriansa ja nukkunut\nyönsä vanhempiensa hiljaisessa kodissa -- sitä ei hän ymmärtänyt.\n\nMutta Beret ei ollut lähtenyt heidän vanhempiensa luo, vaan suoraa\npäätä hakemaan Hans Haugenia. Hänellä oli pitkä matka ja tie vei\nosittain tuntemattomien seutujen läpi, ensin metsän reunaa myöten ja\nsitten korkeammalle, tunturitasankojen poikki, missä ei ollut aivan\nturvassa pedoilta, se oli hiljan nähty. Mutta hän meni vain, sillä\nHansin täytyi tulla, muuten Mildridin kävi ihan huonosti; eihän hän\nenää tuntenut omaa sisartaan!\n\nHän oli terve ja iloinen, sisaren tarina seurasi väikkyen mukana. Hans\nHaugen oli etevin kaikista mitä hän maailmassa tiesi, ja Mildridin piti\nsaada etevin! Se ei ensinkään ollut ihme, että Mildrid paikalla meni\nhänelle, niinkuin ei sekään ollut ihme, että hän ihastui Mildridin\nnähdessään. Jolleivät vanhemmat tahtoneet käsittää tätä, niin tehkööt\nmitä tahtovat, ja Hans ja Mildrid saavat väkipakolla ottaa onnensa,\nkuten hänen isoisänsä isä ja myöskin hänen isoisänsä oli tehnyt -- ja\nBeret rupesi hyräilemään suvun morsiusmarssia. Se raikui riemuiten yli\nautioiden tunturivuorten ja haihtui puolipilviseen päivään. Harjalle\npäästyään hän pysähtyi ja huusi hurraata. Siitä seisomapaikaltaan näki\nhän vain kylän äärimmäisen ja korkeimman osan; tältä puolen näkyi\nainoastaan viimeinen metsänlaita, sitten kanervikkoa ja siitä, missä\nhän seisoi, yksin kiviä ja kivilaattoja, kuin jähmettynyttä aallokkoa.\nAlas aallokkoa hän lensi, läpi kepeän ilman. Hän tiesi tunturimajan\nolevan sen lumitunturin suuntaan, jonka huippu nousi yli muiden, ja\nhetken perästä hän käsitti, ettei hänellä enää ollut matkaa pitkältä.\nSaadakseen tietää oikean suunnan nousi hän suurelle, irtonaiselle\nkivelle ja näki silloin ihan allaan tunturijärven. Oliko se maja vai\nkivi, se minkä hän näki järven luona, sitä ei hän saattanut päättää,\nsillä toisinaan se oli maja, toisinaan kivi. Mutta tunturijärven\nluona hänen majansa piti olla. Täällä se varmaan oli, sillä tuolla\nkiersi vene niemenkärkeä! Veneessä istui kaksi miestä; varmaan hän\nja saksalainen! Tyttö sentiensä alas! Mutta se mikä oli näyttänyt\nlikeiseltä, olikin kaukana ja hän sai juosta ja juosta. Se jännitti.\nOlihan tavattava Hans Haugen.\n\nHans Haugen istui aivan turvallisena veneessä saksalaisen kanssa,\ntietämättä minkä sekamelskan oli matkaansaattanut. Itse puolestaan\nei hän milloinkaan ollut pelännyt. Hän oli vain iloissaan ja istui\nsepittämässä sanoja morsiusmarssiin.\n\nEi hän ollut mikään erinomainen runoilija. Mutta jotakin hän sai kokoon\nheidän kirkkomatkastaan ja kohtaaminen metsässä antoi joka värssyyn\ntoisinnon. Hän vihelteli ja kalasteli ja piti erinomaisen hauskaa,\nsaksalainen kalasti hänkin ja jätti hänet rauhaan.\n\nHe kuulivat nyt rannasta huhuamista ja molemmat, sekä hän että\nparrakas saksalainen nostivat päätään ja näkivät tytön viittoilevan.\nHe keskustelivat hetkisen ja sousivat maihin. Hans hyppäsi rannalle\nja kytki veneen kiinni ja kumpikin kantoi pyssyjä, vaatteita, kaloja\nja kalanpyydyksiä. Saksalainen meni suoraan majalle, kun taas Hans\nkantamuksineen likeni Beretiä, joka seisoi syrjässä kivellä.\n\n-- Kuka sinä olet? kysyi hän.\n\n-- Beret, Mildridin sisar, vastasi tyttö.\n\nHans punastui ja tyttö samoin. Mutta samassa Hans kalpeni.\n\n-- Onko jotakin tapahtunut?\n\n-- Ei, ei muuta kuin että sinun pitää tulla. Hän ei voi olla yksin nyt.\n\nHetkisen Hans seisoi ja katsoi häneen. Sitten hän kääntyi ja meni\nmajalle. Saksalainen oli jäänyt ulkopuolelle ripustamaan pyydyksiä.\nHans teki nyt samoin heidän puhellessaan. Siitä asti kun Beret rupesi\nhuhuamaan, oli kaksi koiraa majassa ulvonut täyttä kurkkua. Miehet\nmenivät yhdessä sisään, mutta heidän avatessaan ovea syöksyivät\nmolemmat koirat ulos, sekä Hansin että saksalaisen, mutta molemmat\nkomennettiin ankarasti takaisin sisään. Hiljeni ja kesti kauan\nennenkuin Hans tuli ulos. Mutta silloin hän oli toisissa vaatteissa\nja pyssyjä koira olivat mukana. Saksalainen seurasi häntä ulos. Ja\nsiellä he antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisi ollut kysymys\npitempiaikaisesta erosta. Hans tuli heti Beretin luo.\n\n-- Voitko sinä kävellä nopeasti? kysyi hän.\n\n-- Voin, se on varma se.\n\nJa Hans läksi kävelemään ja tyttö juoksemaan, koira edellä.\n\nKun ei Hans ollut voinut muuta ajatella kuin että Mildrid iloitsisi\nheidän kihlauksestaan yhtä turvallisena kuin hänkin, tuli tämä\nsanoma hänelle uusien ajatusten tuojana. Tietysti tyttö oli levoton\nvanhemmista! Tietysti häntä myöskin peloitti se kiire, millä kaikki\noli tapahtunut. Luonnollisesti! Nyt hän ymmärsi tämän niin hyvin, että\nhäntä suuresti ihmetytti, kuinka ei hän ennemmin ollut sitä ymmärtänyt,\n-- ja nyt kävelemään! Olihan ensi tapaaminen Mildridin kanssa häneenkin\ntehnyt salahyökkäyksen vaikutuksen; mitä sitten tuo lapsi, hiljainen\nja ujo kuin hänen vanhempiensa koti, mahtoikaan ajatella joutuessaan\nmyrskyyn? -- Ja Hans piti kiirettä.\n\nTämän rientomarssin aikana oli Beret yrittänyt juosta rinnalla, kasvot,\nmikäli mahdollista, häneen kääntyneinä. Silloin tällöin oli Hans\nvilaukselta nähnyt hänen suuret silmänsä ja hehkuvat poskensa; mutta\najatukset olivat tehneet hänen ympärilleen liian taajan piirin, hän\nei ollut nähnyt häntä selvään eikä lopuksi huomannut häntä ensinkään.\nHän kääntyi, tyttö oli hyvän matkaa hänen takanaan, mutta ponnisti\neteenpäin minkä jaksoi. Hän oli ollut liian ylpeä tunnustamaan, ettei\nhän kestänyt tätä marssia. Mutta kun Hans nyt pysähtyi odottamaan\nkunnes tyttö hengästyksissään ehti perässä, oli hänellä kyyneleet\nsilmissä.\n\n-- Ohoi! -- kävelenkö minä liian nopeasti? ja hän ojensi kätensä. Tyttö\nläähätti niin ettei saanut vastatuksi. -- Istutaan vähän! sanoi Hans ja\nveti tyttöä luokseen. -- Tule! ja tyttö istuutui hänen rinnalleen.\n\nTyttö kävi, mikäli mahdollista, vieläkin punaisemmaksi eikä katsonut\nhäneen. Hän läähätti niin, että olisi luullut hänen menehtyvän:\n\n-- Minun on niin jano, oli ensimäinen, minkä hän sai suustaan. He\nnousivat taasen, ja Hans katseli ympärilleen, mutta likellä ei ollut\nmitään puroa.\n\n-- Meidän täytyy mennä vähän kauemma, siellä on puro, sanoi hän. -- Ei\nsinulle tekisi hyvääkään juoda ihan nyt.\n\nHän istuutui taasen ja Beret kivelle hänen eteensä.\n\n-- Minä juoksin koko matkan tänne, sanoi Beret puolustuksekseen. -- Ja\nsitten en tänään ole syönyt päivällistä, lisäsi hän hetken perästä; --\nenkä liioin nukkunut yöllä, jatkoi hän taasen.\n\nSensijaan että olisi lausunut jotakin valittavaa, sanoi Hans reippaasti:\n\n-- Sitten kai ei Mildridkään ole syönyt mitään päivällistä tänään,\nehkeikä liioin nukkunut yöllä?\n\n-- Mildrid ei nukkunut edellisenäkään yönä eikä hän ole syönyt, sen\nminä olen nähnyt, niin, -- hän mietti hiukan -- hyvin pitkään aikaan.\n\nHans nousi.\n\n-- Joko sinä nyt jaksat lähteä eteenpäin?\n\n-- Kyllä kai.\n\nJa Hans otti häntä kädestä ja rientomarssi alkoi taasen. Vähän ajan\npäästä hän huomasi, ettei tyttö jaksanut jatkaa tätä kyytiä, silloin\nhän riisui takin yltään, antoi sen tytölle ja nosti hänet syliinsä ja\nkantoi häntä. Tätä ei Beret millään olisi sallinut. Mutta Hans kantoi\nhäntä niin köykäisesti, ja Beret piteli kiinni hänen kauluksestaan,\nhäneen itseensä ei hän uskaltanut koskea. Hetken perästä hän arveli\nlevänneensä tarpeeksi; kyllä hän jo taas jaksaisi kävellä. Hans laski\nhänet maahan, otti itse takkinsa ja ripusti sen pyssyn päähän -- ja\nsitten sitä mentiin. Purolle he hiukan pysähtyivät lepäämään ennenkuin\nBeret joi. Kun hän nousi, hymyili Hans ja katsoi häneen: -- Oletpa sinä\nkaunis pieni tyttö. Oli jo ilta, kun he pääsivät perille. Beret haki\nturhaan sekä karjakartanolta että tunturin syrjältä, huudot hukkuivat\nkaukaisuuteen ja molemmat pelästyivät, kun Hans huomasi, että koira\nnuuhisteli jotakin. He riensivät katsomaan: se oli Mildridin huivi.\nHans antoi paikalla koiralle merkin, että se etsisi sitä, jonka huivi\noli -- ja koira menemään. He seurasivat sitä tunturin poikki toiselle\npuolelle, siis alas Tingvoldiin päin. Olisiko hän lähtenyt kotiin?\nBeret kertoi ajattelemattomasta kysymyksestään ja sen seurauksista,\nja Hans vastasi, että kyllä hän sen käsitti. Beret rupesi itkemään.\nLähteäkö nyt häntä hakemaan vai ei? Beret kehoitti: \"Mennään, mennään!\"\nhän oli ihan suunniltaan. Ensin heidän täytyi poiketa naapurin\nkarjakartanolle saadaksensa sieltä jonkun apumiehen pitämään huolta\nkarjasta. Heidän vielä puhuessaan tästä ja kaiken aikaa seuratessaan\nkoiraa näkivät he sen pysähtyvän ja kääntyvän katsomaan, häntää\nheiluttaen. He karkasivat sinne ja siellä makasi Mildrid.\n\nHän makasi käsivartensa varassa, kasvot puoleksi kanervikkoon\nkäännettyinä. He astuivat hiljaa hänen luokseen, koira nuoli hänen\nkättään ja poskeaan, hän siveli kasvojaan ja muutti asentoa, mutta\nnukkui nukkumistaan.\n\n-- Anna hänen vain nukkua! kuiskasi Hans, -- ja mene sinä karjaa\nvastaan, minä kuulen kellot... Beret oli jo menossa, mutta Hans tuli\nperässä; -- ota mukaasi ruokaa, kun palaat, kuiskasi hän.\n\nSitten hän asettui vähän matkan päähän Mildridistä, kutsui koiran\nluokseen, komensi sen makaamaan ja istui ja piteli sitä kiinni\nestääkseen sitä haukahtamasta, jos lintu tai muu eläin sattuisi\nkulkemaan ohi.\n\nIlta oli pilvinen, tunturit ja vuorenharjat häämöttivät harmaina;\nympärillä vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut edes pikkulinnun piipatusta.\nHans istui tai oli pitkänään, käsi koiran selällä. Mitä oli puhuttava,\nkun Mildrid heräsi, siitä hän pian oli selvillä. Tulevaisuuden\ntaivaalla ei ollut pilveäkään; hän lepäsi huolettomana ja katseli ylös\nkorkeuteen. Hän tiesi, että heidän tapaamisensa oli ihme; Jumala itse\noli heille sanonut, että heidän piti vaeltaa yhdessä elämän läpi.\n\nHänen ajatuksensa askartelivat taasen morsiusmarssissa; ilo värisi\nhiljaa hänen sielussaan, siihen hän sulki ajatukset.\n\nKello saattoi olla yli kahdeksan, kun Beret palasi, tuoden ruokaa\nmukanaan. Mildrid ei vielä ollut herännyt. Beret asetti kantamuksen\nmaahan, katseli heitä hetkisen, istuutui sitten itse, mutta kappaleen\nmatkan päähän muista. Taasen he odottivat runsaan tunnin ja sinä aikana\nnousi Beret usein, jottei vaipuisi uneen. Kymmenen tienoissa heräsi\nMildrid. Hän käännähteli muutamia kertoja, avasi vihdoin silmänsä,\nnäki missä makasi, nousi sitten istumaan ja näki toiset. Hän oli vielä\nunenhorroksissa, joten ei selvään käsittänyt missä oli ja mitä näki,\nkunnes Hans nousi ja hymyillen likeni. Silloin tyttö ojensi molemmat\nkätensä häntä vastaan. Hans istuutui hänen viereensä.\n\n-- Nyt sinä olet nukkunut, Mildrid.\n\n-- Niin, nyt minä olen nukkunut.\n\n-- Nyt sinun on nälkä.\n\n-- Niin, minun on nälkä, -- ja Beret toi ruuan. Hän katseli ruokaa ja\nkatseli heitä. -- Nukuinko minä kauan? kysyi hän.\n\n-- Jotakuinkin. Kello on kai nyt yhdeksän -- katso aurinkoa!\n\nVasta nyt näytti kaikki muistuvan Mildridin mieleen.\n\n-- Oletteko istuneet täällä kauan?\n\n-- No -- emme; mutta syö nyt! -- Mildrid rupesi syömään. -- Olit\nvarmaan matkalla laaksoon? kysyi Hans hiljaa, pistäen päätään likemmä.\n\nMildrid punastui.\n\n-- Olin, kuiskasi hän.\n\n-- Huomenna, kun oikein olet nukkunut tarpeeksesi, menemme sinne\nmolemmat.\n\nMildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä -- ensin suurina ja\nhämmästyneinä, sitten hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei\nsanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä,\nmissä hän oli ollut, ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja\nHans kertoi loput. Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän\nvähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti\nkuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman\nettä hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista\npalaa, jonka hän otti. Hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa.\n\nHeti kun hän oli lopettanut, läksivät he hitaasti karjakartanoa\nkohti ja vähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat\nhe oven ulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan, mutta katto ulkoni\nniin kauas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon\nympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti\npikemmin pimeä kuin valoisa. Sanat tulivat hiljaa, ja joka sana\nteki heitä toisilleen tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua\nkeskenään. Hans pyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin\nollut muistanut kuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen\nja että hänellä oli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella.\nMildrid tunnusti pelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä,\njolloin oli tavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut\nvanhemmatkin. Varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän ei\ntahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui kaikki,\nhiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun siirtyminen\nsieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi syleilyn edellä\nja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin. Ensimäiset arat\nkysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat vastaukset tulivat\ntakaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin untuvat putosivat sanat\nja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai Mildrid rohkeutta\nhiljaa ja varovasti kysyä, eikö hän Hansista ollut usein käyttäytynyt\nkummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen mielestään, ei kertaakaan.\nEikö hän ollut pannut merkille, että hän eilen koko heidän tapaamisensa\najan oli vaiennut? Ei, Hans ei ollut pannut sitä merkille. Eikö\nhänen mielestään (Mildrid ei pitkiin aikoihin tahtonut saada sitä\nsanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi, kasvot käännettyinä poispäin\nja kuiskaamalla) hän ollut liian pian ollut suostuvainen? Ei, Hans oli\nvain ajatellut, miten kauniisti se oli tapahtunut. Mutta mitä hän siitä\najatteli, että Mildrid oli itkenyt ensimäisellä kerralla? Niin, silloin\nei Hans ollut sitä ymmärtänyt, mutta nyt hän sen kyllä käsitti -- ja\nhän iloitsi siitä, että Mildrid oli sellainen kuin oli.\n\nKaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että\nhänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän\nhiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans\nnyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon, missä hänen piti nukkua,\nmutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän\nkätensä ristiin ja kiitti Jumalaa -- oi kuinka hän Häntä kiitti,\nkiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen alttiudestaan, hänen\nkauneudestaan. Hänen sanansa eivät riittäneet. Sitten hän kiitti\nJumalaa kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän tuskastakin, sillä\nkuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! -- hän kiitti tunturilla\nkokemastaan yksinäisyydestä, ja rukoili Jumalaa saattamaan hänet siitä\npois ja vanhempien luo -- käänsi sitten taas ajatuksensa Hansiin ja\nkiitti hänestä, oi, miten kiittikään!\n\nKun hän aamulla tuli ulos -- Beret nukkui vielä --, seisoi Hans jo\npihamaalla. Koira oli saanut selkäänsä, se oli hätyyttänyt peltokanaa\nja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän\nkoiran pinteestä, se karkasi häntä vastaan ja Mildridiä vastaan, se\nhaukkui ja tervehti ja ilmaisi täydellisesti heidän omaa aamunvaloisaa\nonneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa, ja kun he\nvihdoin ruokapöydässä istuivat, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun\nHans katsoi Beretiin, punastui tyttö, ja kun Mildrid ruuan jälkeen\npiteli kiinni hänen kellonperistään puhellessaan hänen kanssaan,\nkiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä.\n\n-- Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa\ntielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa, -- olen ajatellut jotakin,\njota en eilen saanut sinulle sanotuksi... Hänen äänensä kuului niin\nvakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen\nkatsomatta: -- minä tahtoisin pyytää, että sinä -- jos Jumala suo\nmeidän molempien saada toisemme -- häiden jälkeen seuraat minua kotiini.\n\nMildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen:\n\n-- Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin\npuhui.\n\n-- Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vain\nolemme yksimieliset.\n\nEnsi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei vastannut.\nHans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin:\n\n-- Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, -- tottuisimme\ntoisiimme.\n\nNyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut\nvastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta;\nnyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti Hansiin\ntutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea.\n\n-- Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään.\n\nHans pysähtyi hänkin, vilkaisi Mildridiin ja sitten pyssyyn, jonka oli\nlaskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli käsissään:\n\n-- Etkö sinä voi seurata minua kotiin? Ääni oli hillitty, mutta katse\ntähtäsi avoimena ja lujana.\n\n-- Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä pysyivät\nrauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän\nsiirsi pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle.\n\n-- Kiitos! kuiskasi Hans ja painoi lujasti Mildridin kättä.\n\nHe jatkoivat matkaa.\n\nSitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, punoi hän mielessään ja\nvihdoin ei hän enää voinut pitää sitä omana tietonaan:\n\n-- Sinä et tunne vanhempiani. Hans asteli hetkisen ennenkuin vastasi:\n\n-- En -- mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan.\n\n-- He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid.\n\n-- Niin olen kuullut kaikkien sanovan.\n\nHans sanoi sen varmasti, mutta kylmästi.\n\nEnnenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans kertoa\nomasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he työllä olivat\nitsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta, uskollisuudesta,\nhilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan työstä, majoista ja\nvarsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän ryhtyisi rakentamaan,\nheitä varten. Mildridin piti nyt saada käsiinsä kaikki johto, mutta\nmyöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee kantamaan häntä\nkäsillään, ennen kaikkea hän, Hans! Hänen puhuessaan olivat he\nruvenneet kävelemään nopeammin, Hans puhui lämpöisesti, tuli likemmä\nMildridiä ja asteli vihdoin käsi tytön kädessä.\n\nSe oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin\nvaikutuksen, ja tuntematon veti puoleensa. Mutta jollakin lailla tässä\nasiassa tehtiin väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan.\nMildrid alkoi siis taasen:\n\n-- Kuule, Hans, äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he\novat kärsineet paljon -- he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet\nponnistella ja -- hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää.\n\nHans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen.\n\n-- Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?...\nMildrid punastui, mutta ei vastannut. -- No -- niin -- hätä keinon\nkeksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on _heidän_ pyydettävä\nmeitä.\n\nHän lausui sen ystävällisesti, mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä\npiili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa\nkuin omilleen taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin kauas,\nettä näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön silmät\ntalosta häneen, ikäänkuin ilmaisten, että talo itse puhuu puolestaan!\nSuuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset\nhiljaisina, mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta\nterältä -- kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana päilyi laakso, joki\nkiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä\noli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon\nvieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut Tingvoldin kaltainen,\nniin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään uinunut niin oman\nkotoisuutensa kätkössä ja samalla hohtaen joka taholle! Kun Mildrid\nhuomasi näköalan tenho voiman Hansiin, punastui hän ilosta.\n\n-- Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt --, niin, se on\ntotta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa... Hän\nhymyili ja kumartui: -- mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän\nkuin Tingvoldista -- ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin\nTingvoldista? -- Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän\nvoinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja\nhän istuutui ja Mildrid hänen viereensä. -- Nyt minä laulan sinulle\njotakin, kuiskasi Hans.\n\nTyttö ilostui.\n\n-- En ole koskaan kuullut sinun laulavan, sanoi hän.\n\n-- Et, et ole kuullut, ja vaikka siitä huhutaan, niin älä luule, että\nse on ihmeellistä, sillä ei minun laulussani ole muuta taikaa kuin se,\nettä nyt tunnen, että minun _täytyy_ laulaa.\n\nJa hetkisen istuttuaan mietteissään lauloi hän tytölle hääretken,\nlauloi sen suvun morsiusmarssin nuotilla. Hän lauloi sen ihan hiljaa,\nmutta sellaista riemua äänessä ei tyttö milloinkaan ollut kuullut! Talo\noli hänen silmiensä edessä, talo, josta heidän piti lähteä, hän seurasi\ntietä silmillään sillalle asti ja yli joen, seurasi sitten tietä talon\ntoisella puolella kirkolle, koivikkoon, kummulla olevaan kirkonkylään.\nKuva ei paistanut, sillä päivä ei ollut kirkas, mutta se sopi parhaiten\nyhteen hänen sieluunsa painuneen hiljaisen kuvan kanssa; sillä kuinka\nmonta sataa kertaa hän ajatuksissaan olikaan tehnyt tämän retken, hän\nvain ei ollut tietänyt kenen kanssa! Sanat ja sävel lumosivat hänet;\nomituisen lämmin, hiljainen ääni avasi hänen syvimmän kätkönsä; hänen\nsilmänsä olivat kyyneliä täynnä, mutta hän ei itkenyt, hän ei myöskään\nhymyillyt; käsi Hansin käden päällä hän istui ja katseli, vuoroin\nhäntä, vuoroin maisemaa, ja kun kotipiipusta samassa nousi ensimäinen\nsauhu päivällispadoille sytytettäessä pesää, kääntyi hän ja viittasi\nsinne. Hanskin oli lopettanut ja jäi katselemaan.\n\nHetken perästä he taas olivat matkalla koivumetsän läpi ja Hansilla oli\naika työ saada koira pysymään hiljaa. Mildridin sydän alkoi lyödä. Hans\nsopi hänen kanssaan, että hän pysyttelee likeisyydessä, mutta Mildrid\nmenee yksinään sisään. Hans kantoi tytön rämeisten paikkojen yli ja hän\ntunsi, että tytön käsi oli polttavan kuuma.\n\n-- Älä ajattele mitä sinun pitää sanoa, kuiskasi hän, -- anna sen vain\ntulla itsestään.\n\nMildrid ei päästänyt ääntäkään vastaukseksi, ei hän liioin katsonut\nHansiin. He joutuivat nyt pois metsästä, joka tässä kasvoi suuria,\ntotisia mäntyjä; hiljaa he olivat astelleet sen läpi, ja Hans oli\nkuiskaten kertonut kuinka Mildridin isoisän isä kosi hänen tätiään\nAslaugia; ne olivat vanhoja, ihmeellisiä juttuja, joita Mildrid\nkuunteli vain puolella korvalla, mutta jotka kuitenkin vahvistivat\nhäntä, -- he joutuivat nyt metsästä niittyjen ja peltojen heleyteen,\nja silloin vaikeni Hanskin. Mildrid katsoi häneen ja hänen pelkonsa\noli niin suuri ja ilmeinen, että hänen tuli ihan paha olla. Hän ei\nlöytänyt avukseen ainoaakaan sanaa, asia oli liiaksi hänen omansa. He\nastuivat rinnan; pieni pensaikko peitti heitä talonväen silmiltä. Kun\nhe tulivat niin kauas, että Hansin mielestä Mildridin täytyi jatkaa\nmatkaa yksinään, vihelsi hän hiljaa koiralle, ja sitä piti Mildrid eron\nmerkkinä. Hän seisahtui ja näytti niin hyljätyltä ja onnettomalta, että\nHansin täytyi kuiskata:\n\n-- Minä rukoilen täällä sinun puolestasi, Mildrid -- ja sitten minä\ntulen, kun sinä tarvitset.\n\nMildrid kiitti silmillään, mutta vain puolittain, sillä hän ei voinut\najatella eikä nähdä selvästi. Ja sitten hän läksi. Heti kun hän tuli\npensaiden toiselle puolelle, saattoi hän nähdä suoraan päärakennuksen\nsuureen tupaan, jopa ihan sen läpi, sillä tuvassa oli ikkunoita\nmolemmin puolin, sekä metsään että kylään päin. Hans päätti, koira\nvierellään, istuutua likimmäisten pensaiden taakse, hän näki siis\nkaiken mitä tuvassa oli yhtä hyvin kuin Mildrid; mutta nyt oli tupa\ntyhjänä. Kerran Mildrid kääntyi katsomaan taakseen, kun hän tuli ladon\nkohdalle; silloin nyökkäsi Hans hänelle päätään. Hän kiersi ladon\nkulman -- ja tuli pihamaalle.\n\nSiellä oli kaikki vanhassa, tavallisessa järjestyksessä ja siellä\noli hiljaista. Muutamia kanoja käveli ladon sillalla. Aitanseinää\nvastaan oli siitä, kun hän viimeksi kävi kotona, nostettu haasiapuita,\nmuuta muutosta ei hän huomannut. Hän aikoi kääntyä oikealle,\nisoäidin tuvalle, -- pelko varmaan pyysi tätä lykkäystä vanhempien\nkohtaamisesta, -- mutta kahden rakennuksen välissä, havutukin luona,\nseisoi hänen isänsä panemassa kirveeseen vartta. Hänen yllään oli\nkudottu takki, housunkannattimet päälläpäin. Hän oli paljain päin,\nohuet pitkät hiukset heilahtivat eteenpäin tuulessa, joka juuri alkoi\nkäydä laaksosta. Hän näytti siinä työssään terveeltä, miltei iloiselta,\nniin että hänen näkemisensä antoi Mildridille rohkeutta. Isä ei\nhuomannut häntä, niin hiljaa ja arasti hän käveli hiekkatietä. Hän\nkuiskasi:\n\n-- Hyvää päivää!\n\nIsä katseli häneen hetkisen hämmästyksissään.\n\n-- Rakas lapsi, sinäkö se oletkin? Onko jotakin tapahtunut? lisäsi hän\nnopeasti ja tutkisteli Mildridin kasvoja.\n\n-- Ei, vastasi tyttö ja punastui hiukan. Mutta isän silmät pysyivät\nsuuntautuneina hänen silmiinsä, eikä hän nostanut niitä. Isä laski\nkirveen kädestään:\n\n-- Mennään sisään äidin luo, sanoi hän. Matkalla kyseli hän\nkaikenlaista karjakartanon asioista ja sai tyydyttävät tiedot. Nyt\nnäkee Hans meidän menevän sisään, ajatteli Mildrid kun he tulivat ladon\nja aitan väliseen solaan. Heidän päästyään tupaan, meni isä keittiön\novelle ja avasi oven. -- Tule sisään, äiti, sanoi hän ovesta, --\nMildrid on tullut kotiin.\n\n-- Hyvät ihmiset, onko jotakin tapahtunut? vastattiin keittiöstä.\n\n-- Ei, vastasi Mildrid isän takaa ja tuli itsekin näkyviin, meni sitten\näidin luo, joka istui kuorimassa perunoita pataan. Äiti katsoi nyt\nvuorostaan yhtä tutkivasti Mildridiä kuin äsken isä, ja vaikutus oli\nsama. Randi nousi, laskettuaan vadit käsistään, meni toisella puolen\nolevalle ovelle, puhui sinne, palasi sitten, riisui keittiöesiliinan,\npesi kätensä ja tuli esiin. Kaikki läksivät tupaan.\n\nTunsihan Mildrid vanhempansa, joten hän tiesi näiden valmistusten\nmerkitsevän, että he odottivat jotakin epätavallista. Hänellä ei\nennestäänkään ollut paljoa rohkeutta, ja se väheni yhä. Isä istuutui\nkunniasijalle, siis ihan viimeisen kylänpuoleisen ikkunan ääreen. Äiti\noli istuutunut samalle penkille, mutta likemmä keittiötä. Mildrid\nistuutui etu- eli pitkälle penkille pöydän eteen. Siitä saattoi Hans\nnähdä hänet; hän saattoi niinikään nähdä isän kasvot, mutta tuskin\näitiä.\n\nÄiti kyseli, kuten vasta isä, karjakartanon asioita, sai samat tiedot\nja vähän lisää; sillä hän kyseli tarkemmin. Vaikka kummaltakin puolen\nsilminnähtävästi koetettiin venytellä keskustelua, oli aine pian\ntyhjennetty. Sitä seuraavan äänettömyyden aikana katselivat molemmat\nvanhemmat Mildridiin. Tämä väitteli ja kyseli paikkakunnan uutisia.\nVaikka tätä aihetta venyteltiin niin kauan kuin suinkin, loppui\n_sekin_. Sama hiljaisuus, sama odottava silmäys tyttäreen. Mildridillä\nei ollut enempää kysymistä, mutta hän rupesi kädenlappeellaan\nsilittämään penkkiä, jolla istui.\n\n-- Oletko ollut isoäidin luona? kysyi äiti. Häntä alkoi peloittaa.\n\nEi, Mildrid ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä\noli erityistä asiaa _tänne_. Nyt ei juuri käynyt odottaminen kauempaa.\n\n-- Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan,\npääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja\nsilmien tähdätessä maahan.\n\nVanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään\nsuurin, rukoilevin katsein.\n\n-- Mikä on, lapseni? sanoi äiti puolestaan peloissaan. -- Minä olen\nkihloissa, sanoi Mildrid painaen alas päänsä ja purskahti itkuun.\n\nKovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta! Kalpeina,\näänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen Mildrid,\njonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat niin\nusein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä neuvoa ja\nheidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä, joka myöskin\nratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden. Mildrid tunsi\nsamassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään liikkui, ja\npelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä:\n\n-- Kenen kanssa sitten, lapseni? Pitkän äänettömyyden perästä tuli\nvastaus kuiskaten:\n\n-- Hans Haugenin kanssa.\n\nSiinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa\nHaugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen\noli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi\ntaasen heidän ajatuksensa. Hän istui liikkumattomana, odottaen\ntuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti:\n\n-- Emme tunne tätä miestä -- en minä enempää kuin äitisikään. Emme\nmyöskään ole tietäneet, että _sinä_ hänet tunsit.\n\n-- Minä en myöskään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid.\n\nHämmästyneet vanhemmat katsoivat toisiinsa.\n\n-- Kuinka tämä sitten on tapahtunut? Äiti teki tämän kysymyksen.\n\n-- Niin, sitä en itsekään tiedä, sanoi Mildrid.\n\n-- Mutta, rakas lapsi, toki ihmisen pitää osata itsensä hallita!\n\nMildrid ei vastannut.\n\n-- Me ajattelimme sinusta, lisäsi isä sävyisästi, -- että saisimme\nluottaa sinuun.\n\nMildrid ei vastannut.\n\n-- Mutta kuinka se tapahtui? toisti äiti kiihkeämmin --, täytyy sinun\ntoki se tietää.\n\n-- Ei, minä en tiedä sitä... tiedän vain, etten voinut sille mitään, en\nvoinut... ja hän piteli molemmin käsin kiinni penkistä.\n\n-- Herra siunaa ja varjele, mikä sinulle sitten silloin tuli?\n\nMildrid ei vastannut. Silloin isä taasen tyynnytti keskustelua.\nYstävällisen levollisesti kysyi hän:\n\n-- Mikset sinä ole puhunut meille jommallekummalle, lapseni?\n\nÄitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa:\n\n-- Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme eläneet\nniin yksinämme -- ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua, Mildrid;\nsillä sinä olet ollut meille kallein.\n\nMildrid ei enää tuntenut sijaa, missä istui.\n\n-- Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät.\n\nTämän sanoi isä. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti\nsattuneet heikommin.\n\n-- En minä jätä teitä, kangersi Mildrid.\n\n-- Älä puhu sellaista, sanoi isä nyt entistä vakavammin, -- sillä sinä\nolet jo jättänyt meidät.\n\nMildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei\nosannut sitä selvittää. Äiti sanoi:\n\n-- Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet lastemme\nkanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? Ensimäisessä koettelemuksessa --\nhän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää. Mutta nyt ei Mildrid enää\njaksanut kestää:\n\n-- Minä en jätä teitä... minä en tahdo tuottaa teille surua... minä\nvain en voinut...ei, minä en voinut! hän heittäytyi pöytää vastaan\nkäsivartensa varaan ja nyyhkytti.\n\nKumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa katumukseen,\njota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa hiljaista. Tätä\nhiljaisuutta olisi voinut kestää kauan, mutta Hans Haugen tunsi\nvuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua. Metsästäjän\ntarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan ja hän\nkarkasi pystyyn. Pian kuuluivat hänen keveät askeleensa eteisestä.\nHän koputti, kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei sanonut:\n\"sisään!\" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten takaa; ovi\navautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea, kalpeana,\nmutta levollisena. Hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää heiluttaen\nMildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa huomatakseen,\nettä koira seurasi.\n\n-- Hyvää päivää, sanoi hän.\n\nMildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi\nhäneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa oli\npoissa, hän _oli oikeassa_, niin, _hän oli_ oikeassa -- tulkoon nyt,\nmitä Jumala tahtoo antaa.\n\nKukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt\nhäntä peremmälle.\n\n-- Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi\nseisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta\npari kertaa jatkoi hän, kamppaillen: -- minä seurasin Mildridiä tänne.\nSillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun.\n\nTäytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään, ja tämä sanoi vihdoin, että\nse oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää,\nmiten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut sitä\nselittää.\n\n-- Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, -- sillä minä olen\n28 vuoden vanha, ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en\nkoskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin,\nenää osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut\n\"ei\", -- niin, en tiedä -- mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi\nollut paljon mihinkään.\n\nHiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvän vaikutuksen.\nMildrid vapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat\ntoiseen valoon. Hans seisoi lakki päässä, sillä täällä laaksossa ei\nvieraan ollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt\nhän ehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli\nkäsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati\nkohteliaisuutta.\n\n-- Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, -- niin ei kukaan meistä\nollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin.\n\n-- Se on ehkä totta, mutta olenhan minä sitten sitä vanhempi, vastasi\nHans, -- eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia\n-- ja apua minulla on yllin kyllin.\n\nVanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen.\n\n-- Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä\nepäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti.\n\n-- On, vastasi Hans, -- minä en kosi taloa.\n\nHän punastui, samaten Mildrid. Jos talo olisi vaipunut maan alle,\neivät vanhemmat olisi voineet hämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät\nsitä, että taloa ylenkatsottiin -- ja Mildridin vaikeneminen osoitti,\nettä hän oli samaa mieltä. Tämä nuorten päätös asetti joka tapauksessa\nvanhemmat jonkun verran ulkopuolelle ratkaisua. He tunsivat nöyryytystä.\n\n-- Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa\nnuhdellen, ja se sattui.\n\nMutta Hans riensi hänen avukseen.\n\n-- Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin,\njättää vanhempansa! -- Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: -- eihän\nmatka ole pitkä, täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännespenikulmaa\nHaugeniin.\n\nMutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu\nsanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta.\nNuorten päätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hylätyt ja\npetetyt. Kyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin\ntoimeen: matkustajat olivat antaneet paikalle mainetta, siitä oli\npuhuttu lehdissäkin, mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se\nsentään liikaa, että _Mildrid_, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun\nretken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten\nasianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat vain\nkaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät pitäneet. He\nvaihtoivat sentähden merkitsevän katseen, ja isä sanoi sävyisästi:\n\n-- Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa\nvastausta.\n\n-- Ei, sanoi äitikin, -- me emme olleet odottaneet saavamme kuulla niin\nsuurta uutista -- eikä sillä tavalla.\n\nHans odotti hiukan ennenkuin sanoi:\n\n-- Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei\nkumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä. Sillä\nlailla se nimittäin tapahtui. Me emme sitten osanneet muuta kuin tulla\npaikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme. Te ette saa\nkatsoa asiaa liian ankarasti.\n\nTämän perästä ei heidän menettelystään oikeastaan osannut sanoa mitään,\nja Hansin levollinen käytös teki sen vieläkin todemmaksi. Isä huomasi\nkuin huomasikin, ettei hän voinut pitää puoliaan Hansia vastaan, niin\nvähän itseluottamusta kuin hänellä oli, ja sentähden hän kaikin voimin\nkoetti päästä irti asiasta.\n\n-- Me emme tunne sinua, sanoi hän ja katsoi vaimoonsa, -- meidän täytyy\najatella asiaa.\n\n-- Niin, se on varmaan parasta, arveli Randi, -- sillä täytyyhän meidän\ntuntea se, jolle annamme lapsemme.\n\nMildrid tunsi loukkauksen näissä sanoissa, mutta katsoi rukoillen\nHansiin.\n\n-- Se on totta, vastasi Hans ja rupesi kiertelemään pyssyä toisessa\nkädessään, -- vaikken luule paikkakunnalla olevan montakaan paremmin\ntunnettua kuin minä. Mutta ehkä joku on puhunut minusta pahaa?\n\nHän nosti heihin katseensa. Mildridiä hävetti vanhempien puolesta, ja\nnämä tunsivat ehkä itsekin herättäneensä epäluuloa, jota eivät olleet\ntahtoneet.\n\n-- Ei, me emme ole kuulleet sinusta mitään pahaa, sanoivat he sentähden\nmolemmat yhtaikaa, ja äiti riensi lisäämään, että he todellakaan eivät\ntunteneet häntä, sillä he olivat niin harvoin kuulleet mitään Haugenin\nväistä.\n\nHän ei tarkoittanut pahaa, mutta vasta kun sanat olivat päässeet\nhänen huuliltaan, huomasi hän, ettei sitä olisi pitänyt sanoa, ja hän\nhuomasi sekä miehestään että Mildridistä, että he olivat samaa mieltä.\nVastausta täytyi jonkun aikaa odottaa.\n\n-- Jollei Tingvoldin suku ole kuullut mitään Haugenin väistä, niin ei\nsyy ole meidän, sillä me olemme olleet köyhiä ihmisiä viime vuosiin\nasti.\n\nNämä harvat sanat sisälsivät soimauksen, jonka he kaikki kolme\ntunsivat oikeutetuksi pohjaa myöten. Mutta miehen ja vaimon mieleen ei\nmilloinkaan ollut juolahtanut, arkoina ja oman surunsa vallassa kun\nolivat eläneet, että he tässä olivat laiminlyöneet velvollisuuden.\nEivät he koskaan, ennenkuin nyt, olleet ajatelleet, ettei köyhien\nsukulaisten Haugenilla olisi pitänyt kärsiä heidän onnettomuuksiensa\ntakia, sillä olivathan he aivan syyttömät. He katselivat hämillään\ntoisiinsa ja jäivät sitten istumaan kukin haaralleen, todella\nhäpeissään. Hans oli lausunut sanat ystävällisesti, vaikka emännän\nvastaus oli varmaankin häntä ärsyttänyt. Molemmat tunsivat sentähden,\nettä mies heidän edessään mahtoi olla kelpo ihminen ja että tässä oli\nkaksinkerroin hyvityksen varaa. Sentähden virkkoi isä: -- Anna meille\nvähän enemmän aikaa; etkö sinä voi jäädä tänne syömään kanssamme? Niin\nvoimme hiukan puhua.\n\n-- Tule peremmälle istumaan, lisäsi äiti. Molemmat nousivat.\n\nHans laski pyssyn lakkineen käsistään ja astui sinne, missä Mildrid\nistui. Tyttö nousi paikalla, hän ei itsekään tietänyt miksi. Äiti\nsanoi, että hänellä oli asiaa keittiöön ja läksi. Isä näytti haluavan\ntehdä seuraa, mutta Mildrid ei tahtonut olla yksin Hansin kanssa niin\nkauan kuin vanhemmat eivät olleet antaneet suostumustaan, joten hän\nläksi toista ovea kohti. He näkivät hänen sitten astuvan pihan poikki\nisoäidin luo. Silloin ei isäntä voinut jättää Hansia yksin, joten hän\npalasi ja istuutui.\n\nMolemmat miehet juttelivat sekalaisista asioista, ensinnä\nmetsästyksestä ja yhteisistä toimistaan tunturilla kesämajoissa,\nniiden tuottamista ansioista j.n.e. Sitten he siirtyivät Haugeniin\nja sikäläisiin matkustavaisiin ja maanviljelykseen, ja kaikesta sai\nsen käsityksen, että Haugenilla nyt elettiin hyvin ja että siellä\noli sangen vilkasta. Äiti kulki päivällisaskareissaan edestakaisin,\njoten hän usein kuunteli, ja molemmista vanhuksista saattoi nähdä,\nettä he arkailtuaan vähitellen olivat käyneet turvallisemmiksi, sillä\nkysymykset olivat tulleet tuttavallisemmiksi.\n\nHuomattiin kuinka sivistyneesti Hans käyttäytyi päivällispöydässä.\nHän istui seinän luona, ihan vastapäätä äitiä ja Mildridiä. Isä istui\npäässä kunniasijalla. Väki oli syönyt keittiössä, jossa heidän itsensä\nmuuten oli tapana syödä väen kanssa, mutta asia kyllä oli niin,\netteivät he tänään mielellään tahtoneet näyttää Hansia. Pöydässä tunsi\nMildrid, että äiti katsoi häneen, kun Hans hymyili. Hän oli nimittäin\nniitä ihmisiä, joiden kasvot ovat vakavat, mutta jotka hymyillessä\nkäyvät hyviksi. Monta tällaista asiaa liitti Mildrid itsekseen siihen\nsummaan, jonka tahtoi saada kokoon. Mutta niin turvattomalta hänestä\nkuitenkin tuntui, että jännitys huoneessa kävi hänelle liian suureksi,\njoten hän puolestaan halusi päästä pois ja läksi aterian jälkeen taasen\nisoäidin luo.\n\nMiehet menivät nyt kävelemään maille, kuitenkin katsoen, etteivät\njoutuneet sinne, missä työväki oli, tai että isoäiti saattoi heidät\nnähdä. Myöhemmin istuutuivat he tupaan, ja silloin oli äitikin valmis\nja saattoi olla mukana. Vähitellen kävi keskustelu tutunomaisemmaksi,\nkuten odottaa sopi, ja ajan kuluessa (tosin ei ennenkuin likempänä\niltaa) uskalsi äiti pyytää häntä kertomaan, miten hänen ja Mildridin\noikein oli käynyt. Eihän Mildrid itse ollut osannut antaa mitään\ntietoja. Ehkäpä lienee äiti kysynyt asiaa naisellista uteliaisuuttaan,\nmutta Hansille oli kysymys tavattoman tervetullut.\n\nHans ei kertonut heidän ensi kohtaamisestaan, sillä sitä hän ei\nvoinut, mutta laveasti ja syvän iloisena kertoi hän eilispäivästä,\nBeretistä, joka pikamarssissa nouti hänet sentähden, että Mildrid virui\nsieluntuskissa vanhempien takia. Ja kun hän pääsi Mildridiin itseensä\nja kuvasi hänen pakoansa vanhempien luo ja kuinka hänen, sekä hengen\nettä ruumiin puolesta näännyksissä, oli täytynyt levätä ja vaipua\nhyljättynä ja onnettomana uneen, -- silloin tunsivat vanhukset taasen\nlapsensa. Ja melkeinpä he mielestään, varsinkin äiti, jo olivat olleet\nliian ankarat.\n\nMutta kertoihan poika, kertoessaan Mildridistä, tietämättään itsestään,\nsillä Hansin rakkaus Mildridiin loisti hänen joka sanastaan ja\ntuotti vanhemmille iloa. Hanskin tunsi sen lopulta ja ilostui, ja\nvanhukset, jotka olivat tottumattomat tällaiseen tasaiseen suoruuteen\nja miehekkyyteen, olivat todella onnelliset. Tämä onnen tunne nousi\nnousemistaan, joten äiti ehdottomasti tuli hymyillen kysyneeksi:\n\n-- Olette jo taitaneet päästä häihin asti -- ennenkuin meiltä\nkummaltakaan on kysytty?\n\nIsä hymyili hänkin, edistääkseen kysymystä ja Hans vastasi, koska\ntilaisuus sattui, hiljaa hyräillen yhtä morsiusmarssin säettä:\n\n    \"Viulu soi, viulu soi, kiire on mun ja sun!\"\n\n-- ja hymyili; mutta kääntyi vaatimattomuuttaan samassa puhumaan\nmuusta. Kerran hän tuli katsoneeksi Randiin ja näki, että hän oli ihan\nkalpea. Heti paikalla hän huomasi tehneensä hullusti tuomalla mieleen\ntuon nuotin, ja juuri nyt. Endrid katseli säikähdyksissään vaimoansa,\njonka mielenliikutus kasvamistaan kasvoi, kunnes se joutui sellaiseen\nkäyntiin, ettei hän voinut olla huoneessa, vaan nousi ja läksi.\n\n-- Kyllä minä nyt tein hullusti, sanoi Hans peloissaan.\n\nIsäntä ei vastannut. Ihan onnettomana nousi Hans lähteäkseen perässä\npyytämään anteeksi, istuutui kuitenkin taas ja vakuutti, ettei ollut\ntarkoittanut mitään pahaa.\n\n-- Ethän sinä voinut tietää sitä, vastasi Endrid.\n\n-- Etkö sinä voi lähteä hänen perässään hyvittämään sitä!\n\nHän oli saanut sellaisen luottamuksen tuohon mieheen, että hän uskalsi\npyytää tätä. Mutta Endrid vastasi:\n\n-- Ei, antaa hänen olla yksin nyt, minä tunnen hänet.\n\nHans, joka hiljan oli luullut olevansa ihan toiveittensa perillä, tunsi\nnyt syöksyneensä pettymyksen kuiluun eikä rauhoittunut, vaikka isä\nkärsivällisesti ponnisti siihen suuntaan. Koira auttoi häntä, tullen\nheidän luokseen, sillä Endrid kyseli lakkaamatta siitä ja kertoi sitten\nlaveasti koirasta, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli tarkasti\nseurannut, kuten yksinäisten ihmisten tapa on.\n\nMutta Randi oli mennyt ulos ovesta ja istuutunut paadelle. Tyttären\naikomus sai aikaan, että morsiusmarssi vielä voimakkaammin törmäsi\nyhteen hänen muistojensa kanssa. _Hän_ ei ollut, kuten tytär,\nantautunut miehelle, jota rakasti. Hänen morsiusmatkansa häpeä oli\nsiis ollut oikeutettua, sillä hän ei ollut rehellisenä istunut\nsulhasensa rinnalla. Häpeä ja suru ja lasten menettäminen, pitkien\nvuosien kärsimykset ja taistelut pääsivät taasen valloilleen.\nKaikki, mitä hän oli lukenut ja rukoillut päästäkseen vapaaksi tästä\ntuskasta, oli siis ollut tehotonta. Hänen mielensä myrskysi mitä\nkiivaimmassa kapinassa! Se että tämä vielä saattoi tapahtua hänelle,\npaiskasi hänet epätoivoisen syvään itsesoimaukseen. Hän tunsi taasen\npitäjäläisten pilkkaavan hänen valheellista morsiusmatkaansa, hän kävi\ntaasen ruoskimaan omaa viheliäisyyttään: ettei hän silloin saanut\nhillityksi itkuaan eikä nyt muistojaan -- että hän hillittömyydellään\noli asettanut vanhempansa väärään valoon, tuhonnut oman terveytensä\nja senkautta surmannut molemmat lapsensa -- ja kaiken tämän aikana\nteeskennellyt jumalisuutta, jota ei hänessä ollut, sillä sen hän nyt\ntiesi! Oi, ettei hän ollut päässyt pitemmälle! Hän tunsi olevansa niin\nkurja, niin kurja, ettei uskaltanut nostaa silmiään Jumalan puoleen,\nsillä kuinka hän olikaan pettänyt itseään ja Häntä! Mutta minkätähden,\ntäytyi hänen kysyä itseltään -- minkätähden juuri nyt herättää kaikkea\nsitä pahuutta, joka oli kietoutunut hänen sielunsa ympäri? Kadehtiko\nhän Mildridiä? Kadehtiko hän omaa tytärtään! Ei, sen hän tunsi -- ja\nhän alkoi taasen nousta! Päinvastoin tyttären piti sovittaa hänen\noma syntinsä, se oli ihana ajatus! Saattoivatko lapset sen tehdä?\nSaattoivat. Niin totta kuin he ovat meidän tekomme, saattoivat he\nsen tehdä, sillä sen totuuden, joka oli Mildridissä, oli toki äiti\nheikkoudessaan kasvattanut. Mutta päästäkseen siitä osalliseksi täytyi\nhänen itsensä olla mukana katumassa, kiittämässä! -- Ja ennenkuin Randi\ntiesikään, osasi hän taas rukoilla, syvästi nöyrtyneenä ja särjetyin\nsydämin taipua Herransa eteen, joka taasen oli osoittanut hänelle, mitä\nhän oli ilman Häntä. Armoa hän rukoili, rukoili, kuten se rukoilee,\njoka rukoilee henkensä puolesta, sillä nyt sai hän elämän uudelleen,\nsen hän tunsi! Nyt oli velka pyyhitty pois, tämä oli ollut viimeinen\ntilinteko, se oli vain niin valtavasti vaikuttanut häneen. Ja hän nousi\nja nosti silmänsä, kyynelten valuessa alas kasvoja; hän tunsi olevansa\nhyvä; yksi oli, joka oli ottanut tuskan hänen sydämestään! Eikö hän\nusein ennenkin ollut tuntenut tätä! Ei, ei milloinkaan kuten nyt, vasta\nnyt oli voitto voitettu! Ja hän läksi astumaan ja tunsi taas olevansa\noma itsensä! Jotakin oli katkennut, joka tähän asti oli sitonut; joka\nliikkeessä hän sen tunsi, että nyt hän oli vapaa sekä sielun että\nruumiin puolesta! -- Jos hänen, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen\ntytärtään tästä, niin piti toki tyttären saada nauttia onneaan täysin\nmäärin! Hän tuli isoäidin tuvan porstuaan, mutta huoneessaolijat eivät\ntunteneet hänen askeleitaan. Hän kävi kääkään ja avasi, ikäänkuin hän\nolisi ollut toinen.\n\n-- Mildrid, tule tänne! sanoi hän, ja Mildrid ja isoäiti katsoivat\ntoisiinsa; sillä eihän se ollut hän. -- Mildrid riensi hänen luokseen:\nmitä oli tapahtunut? Äiti tarttui hänen käsivarteensa, sulki oven hänen\nperässään, joten he olivat yksin, ja heittäytyi sitten hänen kaulaansa\nja itki ja itki itkemistään, syleillen häntä väkevänä ja autuaana.\nJa rakkautensa nostamana saattoi Mildrid sydämestään antaa hänelle\ntakaisin hellyyttä. -- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua! kuiskasi\näiti.\n\nMolemmat miehet tuvassa näkivät heidän käsi kädessä tulevan pihan\npoikki ja niin nopeaan, että he rupesivat aavistamaan Jotakin. Ovi\navautui ja molemmat naiset astuivat sisään ja peremmälle. Mutta\nsensijaan että olisi antanut tyttärensä Hansille tai sanonut jotakin\nisälle tai hänelle, veti Randi ainoastaan vielä kerran tyttären\nrintaansa vastaan ja puhkesi uudestaan tulvehtivan liikutuksen\nvaltaamana huudahdukseen:\n\n-- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua!\n\nHetken perästä istuivat he kaikki neljä isoäidin tuvassa. Vanhus oli\ntullut iloiseksi. Olivathan nuoret pitkien aikojen kuluessa kertoneet\nhänelle kuka Hans Haugen oli, ja hän käsitti paikalla tämän liiton\npoikansa ja miniänsä elämän sovitukseksi. Elämänhaluisen vanhuksen\nmielestä Hans Haugen sitäpaitsi oli niin kaunis! He viipyivät kaikki\nhänen luonaan ja päivä päättyi siihen, että isä virren perästä luki\nrukouskirjasta paikan, joka alkoi näin: \"Herra on ollut talossamme!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän vastaisesta elämästään otan vain kaksi päivää ja kummastakin\nvain muutamia hetkiä.\n\nEnsimäinen oli nuorten hääpäivä. Inga, Mildridin orpana, joka nyt\nitse oli naimisissa, oli saapunut puettamaan morsianta. Pukeminen\ntapahtui yliskamarissa; vanha kirstu, jossa suvun morsiushopeita,\nkruunua, vyötä, huivia, solkia ja sormuksia säilytettiin, oli otettu\nesiin. Isoäiti säilytti sen avainta, hän oli itse mukana avaamassa ja\nBeret seurasi adjutanttina. Mildrid oli jo pukeutunut morsiushameeseen\nja kaikkiin omiin koreuksiinsa, kun nämä komeudet (jotka Beret ja\nisoäiti edellisellä viikolla olivat kiilloittaneet) raskaina ja\nhohtavina tulivat päivänvaloon. Kappale kappaleelta niitä koetettiin.\nBeret piteli morsiamelle peiliä. Vanhus kertoili kuinka moni hänen\nsuvustaan juhlapäivänään oli kantanut näitä hopeita, mutta kaikista\nonnellisimpana hänen oma äitinsä, Aslaug Haugen. Samassa kajahti ulkoa\nheidän korvaansa suvun vanha morsiusmarssi; kaikki yliskamarissa\npysähtyivät, kuuntelivat, riensivät ovelle katsomaan, mikä oli.\nEnsimäinen jonka he näkivät, oli Endrid, morsiamen isä. Hän oli nähnyt\nHans Haugenin ja hänen sisarustensa ajavan taloa kohti. Harvoinpa\nEndrid sai tavallisuudesta poikkeavan päähänpiston -- mutta tällä\nkertaa hänen mieleensä juolahti, että heidät olisi vastaanotettava\nsuvun morsiusmarssilla. Hän toimitti pelimannit ulos ja marssin\nsoimaan; ja siellä hän sitten seisoi heidän joukossaan, yliskamarin\nulkopuolella, kädessä hääoluella täytetty hopeatuoppi. Muutamia muita\noli liittynyt hänen seuraansa. Hans ja hänen uskolliset sisarensa\najoivat kaksilla rattailla pihaan, ja saattoi nähdä, että vastaanotto\nvaikutti heihin.\n\nTuntia myöhemmin pantiin morsiusmarssi taasen soimaan, se tapahtui\nsilloin, kun morsian ja sulhanen ja morsiamen vanhemmat ja isoäiti ja\nBeret ja sulhasen sisaret parittain, pelimannit etunenässä, astuivat\nulos noustakseen rattaille. Joskus sattuvat meidän elämässämme kaikki\nenteet yhteen, ja niin läksi morsiussaatto tänään Tingvoldista\nsäteilevässä kevätilmassa. Kirkolla oli sellainen kansanpaljous,\nettei kukaan muistanut missään tilaisuudessa moista nähneensä. Nämä\npitäjäläiset tunsivat kaikki suvun tarinan ja millä tavalla se liittyi\nmarssiin, joka riemuiten helisi aurinkoisessa ilmassa, värähdellen yli\nmorsiamen ja sulhasen iloisen saaton.\n\nJa koska kaikkien ajatukset yhtyivät tässä samassa asiassa, valitsi\npappi vihkiäistekstin, joka antoi hänelle tilaisuuden selittää, miten\nlapset ovat meidän elämämme kruunu, joka säteilee _meidän_ kunniaamme,\nmeidän kehitystämme, meidän työtämme.\n\nKirkosta lähtiessä pysähtyi Hans oven edustalle. Hän sanoi jotakin;\ntaivaallisessa onnessaan ei morsian sitä kuullut, mutta hän aavisti\nsen. Sulhanen tahtoi, että hän katselisi Ole Haugenin hautaa, joka oli\nniin runsaiden kukkien peitossa. Morsian teki niin ja he kulkivat pois\nihan hänen hautapatsaansa ohi. Vanhemmat perässä.\n\nToinen hetki heidän elämästään, jonka johdamme mieleemme, on se,\njolloin Endrid ja Randi ensi kertaa isovanhempina kävivät heitä\ntervehtimässä. Hans oli kuin olikin ajanut tahtonsa läpi, että\nvastanaineet muuttivat Haugeniin, vaikka hänen olikin täytynyt luvata\nottaa Tingvold, kun eivät vanhemmat kerran enää jaksaneet tai tahtoneet\nsitä pitää ja vanha isoäiti oli kuollut. Koko tästä vierailusta koskee\nmeitä kuitenkin yksi ainoa asia: se, että kun Randi hyvän vastaanoton\nja kestityksen perästä istui sylissään tyttärensä pieni tytär,\nrupesi hän kiikuttamaan sitä ja hyräilemään morsiusmarssia. Tytär\nlöi hämmästyksissään kätensä yhteen, mutta hillitsi itsensä samassa\nhetkessä ja vaikeni. Hans kehoitti Endridiä juomaan lisää, mutta tämä\nkieltäytyi. Se oli kummaltakin puolelta vain tekosyy, jonka nojalla he\npääsivät vaihtamaan silmäyksen.\n\n\n\n"]