Suomen kotien hartauskirja sisältää lyhyitä tekstejä vuoden jokaiselle päivälle kirkkovuoden mukaisesti. Kirjoitukset käsittelevät kristinopin kohtia, kirkkojuhlia ja uskonnollista elämää adventista alkaen.
E. W. Pakkalan 'Iankaikkinen elämä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1812. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
IANKAIKKINEN ELÄMÄ
Suomen kotien hartauskirja
Kirj.
E. W. PAKKALA
Porvoo–Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1944.
"Tämä on iankaikkinen elämä, että he
tuntevat sinut, joka yksin olet tosi
Jumala, ja sen, jonka olet lähettänyt,
Jeesuksen Kristuksen". Joh. 17:3.ESIPUHE.
Tähän teokseen sisältyvät päivänsanat ovat kirjoitetut enemmän kuin kymmenen vuoden pituisen ajanjakson kuluessa. Siitä johtuu, ettei sielun kannel niitä kirjoitettaessa aina ole voinut olla samassa vireessä. Toiset ovat sisällöltään jonkin verran älyllisiä käsitellessään kristinopin eri kohtia tai kirkkojuhlien merkitystä, toiset taas ovat syntyneet sisäisen pakon puristuksesta uskon jännityksen raadellessa sieluani.
Olen kuitenkin koettanut tässä teoksessa noudattaa, mikäli mahdollista, kirkkovuoden järjestystä. Sen alkuosan, kolmen suuren juhlan, joulun, pääsiäisen ja helluntain ympärille on sijoitettu sellaisia lukukappaleita, jotka ennen kaikkea kertovat Herran töistä, ja kolminaisuuden päivän jälkeen taas sellaisia, jotka koskettelevat pelastuksen omistamista.
Kun kustantajan taholta on tällaista kokoelmaa ehdotettu julkaistavaksi ja aineistoa on ollut valmiina riittämiin asti käytettävänä, en ole katsonut olevan syytä vetäytyä asiassa syrjään.
Helsingissä, lokakuun 10 p:nä 1937.
E. W. Pakkala.
ENSIMMÄINEN ADVENTTIVIIKKO.
Sunnuntai.
Katso, hän tulee, sanoo Herra Sebaot. Sak. 3:1.
Adventti merkitsee tulemista. Herra Jeesus tulee. Luther puhuu kolmenlaisesta Herramme Jeesuksen tulemisesta.
Ensimmäinen tuleminen tapahtui silloin, kun sana tuli lihaksi, kun Jeesus syntyi pienenä lapsena Vapahtajaksemme neitsyt Mariasta. Toinen tuleminen tapahtuu parhaillaan hengessä, se on, kun Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta tulee sydämeemme ja synnyttää meidät vihanalaiset uudestansa Jumalan armolapsiksi. Kolmas tuleminen tapahtuu, kun Herra Jeesus tulee viimeiselle tuomiolle tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Kun me nyt taas aloitamme uutta kirkkovuotta ja vietämme adventtijuhlaa, se merkitsee lähinnä sen pelastusasian korostamista, että Pyhä Henki armonvälineitten kautta kirkastaa meille Kristusta ja vetää meitä armonjärjestyksessä elävän Jumalan yhteyteen parannuksessa ja uskossa. Usko ilman parannusta on näet itsepetosta, ja parannus ilman uskoa vie joko epätoivoon tai farisealaisuuteen.
Adventin kysymykseksi kääntyy näin ollen henkilökohtaisesti itse kullekin seurakuntalaiselle, joka elää keskellä armon välikappaleitten käytäntöä: Olenko syntynyt uudestaan Pyhästä Hengestä, onko minut jo siirretty saatanan valtakunnasta Jumalan rakkaan Pojan valtakuntaan, onko minulla vain kristityn nimi, mutta entäpä jos en olekaan sellainen todella, onko minulla vain suun tunnustus, mutta olenkin itse asiassa ilman sydämen uskoa?
Jotta saisin tämän adventin kysymyksen tärkeäksi itselleni ja sinulle, niin sulattakaamme yhdessä tajuntaamme eräs pieni kertomus ja sen sisällöstä pari johtopäätöstä.
Oli kerran rikas mies. Hän halusi kaunistaa maallista kotiansa muun muassa kauniilla tauluilla. Kerran hänen tielleen sattui oikein hyvä kauppa. Vanhan kuulun taiteilijan alkuperäinen taulu oli myytävänä. Hän osti sen kalliista hinnasta ja iloitsi siitä. Jokaiselle, joka hänen kodissaan kävi, hän näytteli taulua ylpeillen siitä, että sen omisti.
Mutta – niin, elämässä on aina jokin "mutta" – sitten kerran tuli hänen rikkaaseen kotiinsa eräs paljon matkustellut taidearvostelija. Nytpä miehemme oikein riemuitsi saadessaan näyttää vieraalleen tuota arvokasta tauluansa. Mutta jonkin hetken sitä tarkkaan tutkittuaan tämä katsahti taulun omistajaan ja sitten taas tauluun ja virkahti: "Tämä taulu on väärennys."
Ja taiteen tarkka tuntija olikin oikeassa. Näin tuo kaunis ja arvokkaana pidetty taulu menetti arvonsa ja siirrettiin romutavarana ullakolle.
Niin kävi, kun oikea taiteentuntija tuli taloon.
Näin käy sinulle, lukijani, ja minulle, joka tätä kirjoitan, kun Ihmisen Poika tulee hengessä, kun adventin Herra tulee luoksemme kotiimme sekä sanassa että ystäviensä kautta. Hänestä Raamattu todistaa, että "hän tunsi kaikki ihmiset eikä tarvinnut, että kenkään olisi todistanut ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä oli". Ja vielä: "Ihmisen Pojan silmät ovat niinkuin tulen liekki." Tämän tutkivan katseen edessä, kun Jeesus meitä tarkastaa, tulevat "salat julki".
Moni, joka on ollut päältäpäin katsoen kristitty, paljastuukin sellaiseksi, joka sisältä on perkeleitten asuntona; moni, joka suullaan on tunnustanut kristillisyyttä, näkeekin hämmästyksekseen, että hänen sydämensä onkin vielä kaukana elävästä Jumalasta; moni, jolla on nimi, että hän elää, joutuukin hengellisesti kuolleen asemaan, kun Herra tulee ja tutkii.
Ken näitä armonvaikutuksia kokee ja näkee näitä huolestuttavia näkyjä itsestään, että hän onkin vain oikean kristityn "väärennys", hän on jo salatun Kristuksen ja tässä ajassa salatun taivaan valtakunnan voimien vaikutuksen kuljettama. Hän veisaa jo silloin totuudessa sydämen hartaudella eikä vain suulla: "Salattu tavara kuin sydämemme, Täyttääpi ilmituoden petoksemme Ja paljastaen varjomenomme. Se Kristus – on salattu."
Ja vielä enemmän: Hän ei vain veisaa. Hän kokee jotakin adventin voimasta. Sillä onhan selvää, että kyllä hyvästä voi kuka tahansa jotakin hyvää tehdä. Mutta adventin ihme on se, että pilaantunut ja rikkinäinen saviastia, väärennetty taulu, joka on romukoppaan heitettäväksi jo joutunut, tuottaa vielä kunniaa elävälle Jumalalle.
On ihme, että väärennyksestä voi vielä tulla alkuperäisen oikea ja aito. Sellaista muutosta, ihmettä, ihmiskyky tai ihmissiveellisyys ei pysty saamaan aikaan. Siihen kykenee vain yksin elämän Herra, Jeesus Kristus. Hän, ihmisen oikea arvostelija ja tuntija, on myöskin samalla "eläväksi tekevä Henki", joka voi kuolleen uudesti synnyttää ja tehdä mahdottoman asian mahdolliseksi, rikkinäisen ehjäksi.
Tullessaan tänäkin adventtina keskellemme hän luo vääristä oikeita ihmisiä ja Jumalan lapsia, niin että enkelitkin taivaassa siitä iloitsevat. Tottapa ne jo alkaneen kirkkovuoden kuluessa saavat iloita meistä molemmista, sinusta ja minusta! Eikö aleta pyytää sitä koko sydämestä joka päivä adventin ja elämän Herralta?
Maanantai.
Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, – – – ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. Ilm. 1:17,18.
Jumalan maailmansuunnitelma on tehty Kristuksessa. Hänessä on Jumala meidät valinnut jo ennen maailman perustamista. Ja edelleen Kristuksessa on maailma luotu. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttansa. Ilman häntä ei ole kukaan meistä ihmislapsista syntynyt. Ja hänessä on edelleen elämä. Kaikki pysyy voimassa hänen kauttansa. Eipä suotta Jeesus vakuuta Johannekselle: "Minä olen ensimmäinen." Hänellä oli omistusoikeus meihin jo ennenkuin olimme äidistämme lähteneet.
Epäkristillistä on siis ajatella, ettei Kristus meistä välittäisi. Pyrkiihän hän aatoksiimme ensimmäisenä aamulla herätessämme ja viimeiseksi illalla maata mennessämme. Ei meidän tarvitse tuohon ajattelemiseen itseämme pakottaa. Hänen läsnäoleva Henkensä sen meissä vaikuttaa. Älä siis pelkää!
Tämä sama lohdullinen Pyhän Hengen rohkaisu annetaan meille myöskin vuoden vaihteessa, vanhan kirkkovuoden loppuessa ja uuden alkaessa.
Jeesus Kristus ei ole vain ensimmäinen, hän on myöskin viimeinen. Hänessä olemme myöskin lunastetut. "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa." Syntisten tuomitseminen on nyt annettu Pojalle. Saatana, syyttäjä, päällekantaja on heitetty ulos. Kaiken loppu ei ole romahdus, ei kauhistus, vaan hän, Herramme Kristus, Karitsa, joka maailman synnit kantoi. Hän ei meitä valinnut yksin äidin kohdussa; hän on myöskin turvamme kuolemassa, kun sielumme erkanee tästä kuoleman ruumiista. Hän on myöskin puolellamme ylösnousemuksessa ja viimeisellä tuomiolla. Ja vasta sen jälkeen hän oikein onkin esikoisena monen autuaan veljen ja sisaren, siis kirkastetun ihmiskunnan keskellä. Älkööt ajan vaiheet meitä synnin ja kuoleman lapsia hämmästymään saattako!
Olemme muukalaisia; vuotemme täällä kuoleman varjon maassa loppuvat pian, mutta päämäärämme on kirkas. Älä siis pelkää!
Jeesus Kristus on alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen. Hänellä on kuolema ja tuonelakin vallassansa.
Tiistai.
Ilman minua te ette voi mitään tehdä. Joh. 15:5.
Jeesuksen suhde taivaalliseen Isään on Uudessa Testamentissa parilla vedolla piirretty: "Hän on luottanut Jumalaan" ja "Hän oppi kuuliaisuuden." Näillä molemmilla linjoilla on Jeesuksen maallinen elämä kulunut toisaalta täydellisessä riippuvaisuussuhteessa Jumalasta ja toisaalta täydellisessä antautumisessa Jumalalle.
Vapaaehtoisesti Jeesus luopui itse olemasta mitään tai tekemästä mitään omine voimineen ja oman tahtonsa mukaan. Luottamuksessaan Jumalaan hän odotti kaikessa, niin pienessä kuin suuressa, Isänsä huolenpitoa ja johtoa. Perkele koetti kyllä horjahduttaa häntä tästä pojan luottamussuhteesta Isäänsä tarjoamalla hänelle tehtäviä itsevalitulla tiellä. Mutta Jeesus ei koskaan menettänyt voimansa salaisuutta – eikä lähtenyt työhön, jota Isä ei ollut hänelle näyttänyt. "Poika ei voi itsessänsä tehdä mitään muuta kuin minkä näkee Isän tekevän."
Tässä riippuvaisuussuhteessa Jeesus ei koskaan tullut häpeään eikä hylätyksi.
"Sillä Isä rakastaa poikaa ja näyttää hänelle kaikki, mitä hän itse tekee; ja mitä ikänä Isä tekee, sitä Poikakin niin ikään tekee."
Tästä antautumissuhteesta kuuliaisuudessa taivaallisille näyille johtuu taas, että kaikessa Jeesuksen tekemisessä ja toiminnassa pääsi yksinomaan Jumalan tahto esille ajallisuuden piirissä, ei muuta kuin Jumalan tahto, mutta ei liioin vähempääkään, vaan koko Jumalan tahto. Jeesuksen persoonassa oli Jumalan hallitus tullut ihmisten keskelle. Hänessä lähestyi Jumalan valtakunta hukkuvaa maailmaa.
Mekin toivomme Jumalan valtakunnan tulemista, toivomme hengen valtaa lihan yli. Mutta muuta tietä ei ole meillekään annettu kuin Jeesuksen seuraaminen: toisaalta riippuvaisuuden, toisaalta antautumisen tiellä. Kuta enemmän meistä oma minä katoaa ja kuta kokonaisempi on antautumisemme Jumalan käytettäväksi, sitä normaalisempaa on kristillisyytemme ja siunauksista rikkaampaa ajallinen vaelluksemme. Luottamuksessa Jumalaan ja kuuliaisuudessa hänen käskyilleen ratkeaa elämän arvoitus ja kirkastuu sen tarkoitus. Ilman tätä elämänyhteyttä emme voi mitään tosiarvokasta tehdä.
Keskiviikko.
Minä kutsuin sinut nimeltä ja annoin sinulle kunnianimen, vaikka sinä et minua tuntenut. Jes. 45:4.
Jumala etsii meitä, ennen kuin me ymmärrämme etsiä häntä. Onhan tunnettua, ettei lammas hae paimentaan, vaan paimen hakee lampaansa. Mutta Jumalan rakkaus on siitä merkillinen, että kun vielä synnissä tahallisesti elimme, silloin oli jo Kristus meidän edestämme kuollut. Niin. Onpa Jumala meidät kaikki Kristuksessa kirkkauteen valinnut jo ennen kuin maailman perustuskaan laskettu oli.
Kun tältä iankaikkisuuden näkökulmalta Jumalan rakkautta sanan valossa katselemme, ei meistä tunnu enää ihmeelliseltä, kun Jumala siten ajallisuuden piirissä olevissa oloissa etsii meitä, kutsuu meitä ja näkee meistä paljon vaivaa kirkastaaksensa meitä.
On sanottu, että arvokkaimpia nimityksiä mitä ihmisestä voidaan antaa, on se, jos voidaan hänestä todeta, että hän on Jumalan etsijä. Itse asiassa on totuus kumminkin se, että vaikka emme vielä Jumalaa tunnekaan taikka häntä etsikään, hän jo on meitä rakkaudessa ajatellut, Poikansa edestämme antanut, meille tuntemattomana vierellämme kulkenut ja onneamme valvonut elämämme yksityiskohtia myöten.
On lohdullista tietää, ettei Jumalalla ole vain suuri suunnitelmansa ihmiskunnan kokonaisuutta varten: Jumalan valtakunta toteutuneena, vaan pienikin suunnitelmansa kutakin meitä, hänen lastansa varten: Kristuksen kaltaiseksi tuleminen.
Emme me Jumalaa etsisi, emmekä hänen suunnitelmastansa iloitsisi, ellei hän itse ensin olisi meitä armollaan ja tuomiollaan etsinyt ja kiinni omantunnon kautta saanut. Kun tämä on käynyt meille selväksi, niin me virsilaulajan kanssa kiitollisin mielin tunnustamme: "Minä etsin Herraa, ja hän vastasi minulle, hän vapahti minut kaikista peljätyksistäni." (Ps. 34:5.)
Torstai.
Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Matt. 18:3.
Me nykyajan kristityt arvostelemme taivasten eli Jumalan valtakuntaa aivan samalla lailla kuin alkuajan opetuslapset. Meidän niinkuin heidänkin mielestänsä tulee Jumalan valtakunnasta kaunis ja korkea tässä ajassa. Siinä on oleva jotakin, joka panee sen loistamaan ihmisten silmissä. Kaiken, mitä Jumalan sana vaatii, pitää siinä olla valmiina näkyvissä. Parannuksen pitää olla jo tehty, uskon lujaa ja varmaa, rukouksen palavaa, katumuksen oikeata, pyhyyden täydellistä ja toivon elävää. Missä silmämme näkee puutosta, se jää käsityksemme mukaan ulkopuolelle Jumalan valtakunnan piiriä.
Mutta tässä kohden me voimme erehtyä. Me etsimme Jumalan valtakuntaa sieltä, missä sitä ei ole, emmekä sieltä, missä se on. Tämän tähden Jeesus itse opettaa: "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että se taidettaisiin nähdä." Ja toisen kerran: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Ja: "Siihen ei päästä sisälle, ellei käännytä ja tulla lasten kaltaisiksi."
Jumala tahtoo olla meille Isänä. Jeesus opetti rukoilemaan: "Isä meidän." Isän virka on olla lasten huoltajana ja turvana, hankkia niille elatusta, vaatteita, lämmintä, suojaa, kasvattaa ja opettaa heitä, sanalla sanoen: olla kaikki kaikessa lapsilleen. Mutta tähän eivät suuret taivu. Ne osaavat kaikkea itse. Vain pienille Jumala todella pääsee olemaan Isänä. Vain pienet ottavat kaikki vastaan isältään: rahat ja tavarat, kodin hoidon, hengen ja elämän, ajallisen ja iankaikkisen elämän hyvät. Joka on oikea Jumalan lapsi, hän elää ja liikkuu jo täällä alhaalla aina ja kaikkialla näkymättömän Isänsä hoidossa.
Perjantai.
Palvelkaa Herraa ilolla! Ps. 100:2.
Tämä kehoituksen sana oli alun pitäen lausuttu Israelille. Mutta Israel oli huono Herran palvelija. Se poikkesi pois omille teillensä ja luopui elävästä Jumalasta. Se lähestyi suullansa Jumalaa, mutta sen sydän oli hänestä kaukana. Tämän nähdessään Jumalan miehet, profeetat, alkoivat puhua paremmasta Herran palvelijasta: ristin Herrasta.
Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa. Hän taisi valehtelematta sanoa: "Minun ruokani on se, että teen lähettäjäni tahdon ja täytän hänen tekonsa." Ja vielä: "Ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan." Hän oli Isän tahdolle kuuliainen hamaan ristin kuolemaan asti.
Jeesuksen seurassa ja elämänyhteydessä hänen kanssaan meistä hänen kanssapalvelijoinaan tulee oikeita Jumalan palvelijoita, Jumalan työtovereita. Tällaisia ihmisiä Herra tarvitsee eloonsa. Niitä ajatellen Jeesus on sanonut: "Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa!" Herran palvelijoita syntyy sinne, minne Herra itse niitä antaa ja niitä herättää.
Olemme kaikki luomisen ja lunastuksen perustuksella Herran omia. Kysymys on siitä, saako hän nyt meidät Pyhän Henkensä vaikutuksen alaisiksi kulkemaan, toimimaan ja liikkumaan hänen asioillaan.
Missä Herran työ ei ainoastaan meidän puolestamme, vaan meissä sisällisesti ja meidän kanssamme sekä meidän kauttamme muissa on alkanut kirkastua Jumalan elämällemme asettamaksi tarkoitusperäksi, siellä elämän yhteydessä ylösnousseen, mutta alati läsnäolevan Vapahtajan kanssa koetaan, että ilo Herrassa on väkevyytemme.
Pyhän Hengen toinen hedelmä on ilo. Ensimmäinen on rakkaus. Näitä hedelmiä kysyy adventin Herra ennen kaikkea, kun hän tulee hedelmää viikunapuusta etsimään.
Eipä ole näin ollen vähäarvoinen uuden kirkkovuoden taipaleelle lähdettäessä tunnuslauseeksi tarjoutuva virsilaulajan kehoitus velvoituksineen: "Palvelkaa Herraa ilolla!"
Lauantai.
Älkää kieltäkö; sillä joka ei ole teitä vastaan, se on teidän puolellanne. Luuk. 9:50.
Ahdasmielisyydessään kristitty tuottaa itselleen suotta vaivaa ja huolta.
Kun näemme sellaisten, jotka eivät seuraa Jeesusta, samalla tavalla kuin mihin itse olemme tottuneet, tekevän siunauksellista työtä Jumalan valtakunnan työvainiolla, niin että perkeleen kahlehtimat syntiset pääsevät himojensa orjuudesta vapaiksi, joudumme me monasti uskon vaikeuksiin niinkuin entisetkin opetuslapset. Emme jaksa tuota toisten menestystä sulattaa emmekä hyväksyä, vaan vikoilemme, jopa suorastaan asetumme kielteiselle kannalle toisin ajattelevien tekoihin nähden.
Pitäisi rakastaa. Emme jaksa. Siinä on ristiriita. Mutta Jeesus ratkaisee vaikeuden hyvin yksinkertaisesti. Hän sanoo: "Älkää kieltäkö." Ei näet voida Jeesuksen nimessä tehdä pelastustekoja ja samalla olla hänen vastustajiaan, ei voida riivaajia ajaa ulos ilman että samalla itsekin ollaan perkeleeseen nähden vastustavalla kannalla.
Kun ajattelemme tätä Jeesuksen mielialaa, joka jaksoi iloita pienistäkin elämän merkeistä, jaksoi ymmärtää oikein heikoimpiakin yrityksiä, jotka tapahtuivat Jumalan valtakunnan tulemiseksi ihmisten keskuuteen, niin eiköhän ole syytä meillä painua tomuun ja tunnustaa nöyrästi:
"Herra, olen niin perin vähän vielä oppinut ymmärtämään sinua, menettelytapojasi ja valtakuntasi tulemista keskuuteemme."
Missä ahdasmielisyys tunnustetaan evankeliumin vastaiseksi ja toisten hengellisen työn vikoileminen synniksi, siinä on jo paha kääntynyt hyväksi, siinä Herra voi antaa taas uutta armoa jo käytetyn tilalle.
Vaikeuksien ja ristiriitojen kautta kulkeva kasvaminen armossa ja Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa kuuluu oleellisesti kristilliseen elämään.
TOINEN ADVENTTTVIIKKO.
Sunnuntai.
Katso, Herran silmä valvoo niitä, jotka häntä pelkäävät ja panevat toivonsa hänen laupeuteensa. Ps. 33:18.
Järjen totuus sanoo meille, että väkevä voittaa heikon, että sankaria auttaa hänen voimansa, että rahan ja tavaran paljous tuo onnen mukanansa. Ja kun kerran näin ajatellaan, niin sen mukaan myöskin toimitaan. Yhtä kaikki panevat tämän järjen totuuteen perustuvan toiminnan tulokset sukupolvi sukupolvelta epäilemään, ettei tie olekaan oikea. Aletaan tunnustaa: "Me vaelsimme kaikki eksyksissä, sillä kukin meistä poikkesi omalle tiellensä."
Uskon totuus opettaa ihan päinvastaista. Se ajattelee: "Ei kuningas voita paljolla väellänsä, ei sankari pelastu suurella voimallansa. Turha on sotaratsu auttajaksi, ei pelasta sen suuri väkevyys" (Ps. 33:16-17). Ja virressä se viriää tunnustukseksi: "Ei miesten voima kelpaa Jumalalle, ei hevosten uljuus Kaikkivaltiaalle – hän armons' suo vaan hartaast' anovalle".
Kaikkien aikojen uskovaisten elämässä on elämän painopiste siirtynyt pois heistä itsestänsä Herraan ja pois omista aikaansaannoksista siihen, mitä Herra tekee.
Vanha sivistynyt Kreikka suistui perikatoon olympialaiskisoineen ja niissä saavutetuista suurista tuloksista huolimatta. Herraan luottavien ja omista voimistaan epäilemään joutuneitten uskovaisten pieni joukko kesti pystyssä halki vuosisatojen lisääntyen matkan varrella tuhannentuhanneksi.
Ei ollut siis valhetta, vaan syvintä elämän totuutta virrenlaulajan uskontunnustus: Herran silmät katsovat niitä, jotka häntä pelkäävät, jotka panevat toivonsa hänen laupeuteensa – pelastaaksensa heitä – ja elättääksensä heitä. Meidän sielumme odottaa Herraa. Hän on meidän apumme ja kilpemme.
Maanantai.
Suuret ovat Herran teot, kaikkien niiden tutkisteltavat, jotka niitä rakastavat. Ps. 111:2.
Tällainen on jumalaapelkäävän ihmisen tunnustus, kun hän ajattelee yksilön, sukujen, jopa kansojen kehitystä ja vaiheita. Herraan uskova ihminen näkee Jumalan sormen jälkiä sekä omassa pienessä elämässään että koko kansansa historiassa – eikä ainoastaan ilon ja myötäkäymisen, vaan myöskin murheen ja vastoinkäymisen päivinä.
Siinä missä jumalaton näkee ainoastaan sokean sattuman pilantekoa, näkee hurskas ihminen tarkoituksenmukaisuutta ja persoonallisen Jumalan viisauden ja oikeudenmukaisuuden leimaamaa toimintaa eli, lyhyesti sanoen, jumalallisen kaitselmuksen. Ja juuri näiden uskossa saamiensa aukihakattujen näköalojen edessä hän tunnustaa:
"Suuret ja ihmeelliset ovat Herran teot" ja lisää: "Herran pelko on viisauden alku".
Ihmeelliset ovat Herran työt olleet Suomen kansankin historiassa. Historian Jumala toi meidät tänne kymmenien tuhansien järvien maahan lännen rajavartioksi itää vastaan. Itä merkitsee Aasiaa, joukkojen ja massojen valtaa, joka yksilöihin suuntautuu sortona ja mielivaltana. Länsi merkitsee Eurooppaa, yksilön tunnustettua vapautta, järjestettyä yhteiskuntaelämää: työrauhaa, tierauhaa, naisrauhaa, käräjärauhaa.
Näiden vuosisatoja vanhojen oikeuksien puolustamista varten annettiin meille kaksikymmentä vuotta sitten valtiollinen itsenäisyys lahjaksi, joskin tie siihen kulki yli "neulojen nenien ja tapparain terien".
Historian Jumalalla on uskoa Suomen kansan tulevaisuuteen. Muuten Hän ei sille lahjojansa jakaisi. Mutta tästä riemuitessamme älkäämme unohtako, että Jumalan lahjat sisältävät aina tehtävän, joka velvoittaa palvelemaan Herraa ilolla.
Tiistai.
Minä kiivailen Jerusalemin ja Siionin puolesta suurella kiivaudella. Sak. 1:14.
Päivä oli alkanut paistaa Juudan kansalle. Tämä kansa oli saanut palata pois vankeuden pimeästä yöstä. Sorron aika oli loppunut ja koittanut oli kansallisen vapauden ihana päivä – päivä, jonka nostattavan voiman Suomenkin kansa tuntee viime vuosien historiassaan.
Mutta voi! Tuskin oli Sakarja-profeetan päivinä ehditty iloiten aloittaa kaupungin ja temppelin rakentaminen, kun jo muukalaiset, jotka olivat enemmän pakanoita kuin juutalaisia, pyrkivät yhteisiin rakennuspuuhiin uutisrakentajien kanssa. Tarkoituksena näillä samarialaisilla oli omistusoikeuden saaminen temppeliin. Mutta tätä ei voitu heille myöntää. Siitä kasvoi, katkera mieli. Ja sydämen katkeruuteen pohjautunut kateus ajoi samarialaiset tulella ja miekalla estämään pääkaupungin ja temppelin uudelleen luomista. Pimeä yö oli jälleen äkkiarvaamatta verhonnut ihanan vapaudenaamun pimentoihinsa.
Onkohan uuden Suomen luomisessa tapahtunut jotain vastaavaa? Eivätkö olosuhteet itsenäisessä Suomessa ole omiansa peittämään tuhansien kansalaisten mielet epäilyksen ja hämmästyksen pimeillä pilvillä? Kysytään: minne on Jumalan vanhurskaus, hoito ja ohjaus kansamme elämästä paennut, kun laittomuus on vallalla ja yhteiskuntaa vihaava aines määrätietoisesti on toimessa.
Tällaisissa oloissa, kun silmälle näytti siltä, että Jumala oli vetänyt kätensä pois kansaa auttamasta sen sisällisiä vihollisia vastaan, kun näytti siltä, ettei mitään tapahtunut, että kaikki oli hiljaa ja sekasortoiset olot saivat jatkua – tällaisissa oloissa kuuli Sakarja yöllä näyssä enkelin sanoman: "Saarnaa ja sano: näin sanoo Herra Sebaot: 'Minä kiivailen Jerusalemin ja Siionin puolesta suurella kiivaudella.'"
Vaikka me emme näe mitään, tekee Herra kuitenkin salassa suuria tekoja.
Keskiviikko.
Sillä ei köyhää unhoteta iäksi, eikä kurjien toivo huku ainiaaksi. Ps. 9:19.
Jumalan valtakunnassa ovat asiat vallan toisin kuin ihmisten valtakunnissa. Täällä maailmassa pidetään niitä, jotka ovat rikkaita, terveitä, väkeviä, viisaita ja taitavia ja niitä, joiden kanssa tällaiset ihmiset seurustelevat, onnellisina. Heille hymyilee elämä. Heiltä ei mitään puutu. Mutta – tuokio vain – ja kaikki tuo onni on murskana ja auttamattomasti mennyttä. Syynä oli se, että heidän toivonsa oli perustettu katoaviin asioihin ja etuihin.
Toisin on niiden laita, jotka ovat köyhiä, raadollisia ja kurjia. Heiltä on Jumala riisunut kaiken luottamuksen omiin voimiin ja omaan viisauteen.
Tällaisille maailman mielestä onnettomille, raadollisille, voi Jumala olla joksikin hyödyksi – muille ei. Terveet, rikkaat ja väkevät eivät häntä tarvitse, he kun tulevat toimeen omillansa.
Sentähden on Jumalan valtakunnassa asiat vallan toisin kuin maailman lasten parissa. Jumala voi seurustella ja tositarpeessa auttaa sokeita, ontuvia, vaivatuita, köyhiä, kaikenlaisia sairaita, siis raadollisia ja kurjia. Itsellään heillä ei ole mitään muuta kuin toivottomuus.
Mutta armon kautta on toivottomallakin toivo: Herra on nytkin ohjaksissa ja johdattaa minua suunnitelmansa mukaan. Tällainen ulkopuolelle ihmistä ja näkyväistä maailmaa perustettu toivo ei koskaan huku eikä petä.
Älä siis pelkää, kun Herra tuo sinun kohdallesi kovan päivän. Siten hän vain tekee sinusta raadollisen, köyhän ja kurjan, jonka täytyy Herralle sanoa: "Muut kaikki hylkää, vaan sinä et."
Torstai.
Olen perehtynyt Kristuksen salaisuuteen. Ef. 3:4.
Kristus ja kaikki mitä syntiselle hänessä on tarjona, on luonnolliselle ihmiselle salaisuus. Kristuksen salaisuus pysyi Paavalillekin salaisuutena siihen asti, "kunnes tämä salaisuus tehtiin hänelle ilmestyksen kautta tiettäväksi". Ja hän lisää, ettei sitä "menneiden sukupolvien aikana ole ihmisten lapsille tiettäväksi tehty", sillä "sen salaisuuden taloudenhoito on ollut ikuisista ajoista asti kätkettynä Jumalassa, kaiken Luojassa".
Mutta nyt on Kristuksen salaisuus apostolille ilmaistu "Hengessä". Ja kun hän itse, tultuaan Damaskon porttien ulkopuolella kääntymykseen ja kolme päivää sen jälkeen uskoon, oli perehtynyt Kristuksen salaisuuteen, tuntee hän kutsumustehtäväkseen elämässään "saattaa kaikille ilmeiseksi" tämä salaisuus, jonka edessä edesmenneet sukupolvet olivat neuvottomina seisoneet.
Kun nyt meillä tänäkin päivänä on uskon kautta Kristukseen rohkeutta ja luottamuksellinen pääsy Jumalan ja Luojan tykö, niin on oma syymme, jos Kristuksen salaisuuden edessä pimeässä seisomme. Se ei ole Jumalan tahto.
Ristiinnaulitun Kristuksen ristin läpi ja takaa hohtaa meitä syntisiä vastaan taivaallisen Isän sovinnollinen sydän. Jolle se on Hengessä näytetty ja ilmaistu, hän on syntynyt uudestaan ylhäältä, peite on otettu pois Kristuksen kasvoista, ja hän on oppinut tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä.
Jumalan ilmoitetun sanan kautta voimme yhä vieläkin perehtyä Kristuksen salaisuuteen.
Perjantai.
Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa. Ps. 62:2.
Oikea kilvoittelija on oppinut kokemuksen koulussa osaansa tyytymään ja odottamaan Jumalaa köyhyytensä tunnossa. Näille rehellisille sieluille, jotka eivät valehtele tunnustaessaan: "Minun sieluni odottaa Jumalaa", on adventtiajan päättyessä varattu odotuksen ihana seppele.
Elämme nyt kirkkovuoden adventtiajassa. Mutta meitä on monta, joiden kilvoitus on muuttunut levolliseksi ja mukavaksi suruttomuudeksi. Herätyksen elävä henki on kaikonnut pois sydämistämme. Sentähden ei henkemme mitään täydellä ikävällä odota. Se tyytyy kuivaan osaansa ja liikkuu matalalla ja alhaalla, se kun ei saa näköpiiriinsä todella niitä, jotka ylhäällä ovat. Se alistuu kilvoittelematta ja syntiä vastaan sotimatta suruttomuuteensa.
Tässä sisällisesti kuolleessa tilassa ei ollut virsilaulaja. Häneltä olivat kaatuneet kaikki omat tuet ja luulot. Hän ei tiedä mistään muusta kuin Jumalasta. Kuinka kuuluvatkaan hänen sanansa Jumalasta? "Hän ainoastaan on minun kallioni, minun autuuteni, minun varjelukseni. Minun sieluni odottaa yksin Jumalaa, joka minua auttaa, sillä hän on minun toivoni."
Mikä autuus olla sisällisesti kokonaan tyhjä luottamuksesta rahaan, tavaraan, ihmisiin, päämiehiin, maailmaan ja omaan itseensä ja olla täytettynä elävän Jumalan läsnäolon tunnolla!
Unimieliset eivät tähän milloinkaan tule. He eivät näet täydellä ikävällä ole milloinkaan vielä mitään odottaneet taivaasta, kaikkein vähimmin itse Herraa Jumalaa.
Lauantai.
Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin. Room. 8:18.
Jumalan armolahjat ja armon osoitukset ovat moninaiset. Hän ei lohduta ja siunaa meitä yksin auringon paisteella ja myötäkäymisellä, vaan myöskin pilvisellä säällä ja vastoinkäymisillä.
Kun apostoli puhuu ahdingoista ja vaivoista seurakuntalaisille, hän lisää: "Te itse tiedätte, että meidät on semmoisiin pantu."
Eivät ainoastaan hyvät, vaan myöskin pahat päivät kohtaavat Herran omia Jumalan sallimuksesta ja tahdosta. Emme tosin kärsimyksien arvoituksellisuuteen voi kukaan pohjaan asti tunkeutua tässä elämässä. Ne pysyvät usein meille arvoituksina. Ja Jumala pysyy niiden kohdalla salattuna Jumalana, jonka tiet ovat toiset kuin meidän tiemme.
Tästä huolimatta Jumalan armoon luottava ihminen elää keskellä vaikeuksiakin elämän herrana nykyisen ahdinkotilan uhallakin. Apostolin lailla hän näkee niiden toiselle puolelle lopulliseen varmaan voittoon kirkkauden maassa. Niinpä hän jaksaa uskossa kohota yli nykyisten ja tulevaisten kovien päivien sekä murheellisenakin iloisesti tunnustaa: "Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavissa siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin." Murheellinen sielu! Astu rohkeasti pimeyteen, mistä ei näy olevan mitään ulospääsyä. Et sinä ole yksinäsikään yksin, etkä eksyksissäkään hukassa, vaan vierelläsi vaeltaa Hän, joka on luvannut kantaa sekä sinut itsesi että sinun kuormasi, hän, joka omillensa kääntää kaikki parhain päin. (Room. 8:28.)
KOLMAS ADVENTTIVIIKKO.
Sunnuntai.
Mutta vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka. Sananl. 4:18.
Jumalan valtakunta ei ole tästä maailmasta. Se, mikä tämän maailman mielestä ja silmissä on suurta, viisasta, tervettä ja korkeaa, ei iankaikkisuuden kannalta katsoen vielä ole minkään arvoista. Elämä maailmassa on elämää yön pimeässä. Päivä paistaa ihmissielulle vasta Jumalan valtakunnassa. Ja Jumalan tahto on, että hurskaitten tie kirkastuu aina täyteen päivään, se on perille asti. Sinne asti, missä Karitsa itse on aurinko ja valo.
Pimeässä on taivaankin tien alkupää täällä alhaalla. Kun elämän valon säteet näihin pimentoihin osuvat, alkaa tosin uusi vaellus, ei enää "lihan mukaan", vaan "hengen mukaan", mutta kehitys on tässä aamunkoiton valkeuteen verrattava. Aurinko ei nouse yht'äkkiä, vaan verkalleen valkeneva aamunkaje käy edellä. Samanlaista sarastuksen aikaa on mainen matkamme. Se "kirkastuu kirkastumistaan", vähän kerrallaan, vähän viikossa, enemmän kuukaudessa ja vielä enemmän vuoden kuluessa.
Kuta pitemmälle Herra saa kuljettaa, sitä rauhallisempana jaksaa laulaa: "ristin luona valkenee". Ja vaikk'ei täysi valo vielä paistakaan, niin varmasti sekin kerran koittaa. Vanhurskasten vaellus kirkastuu kirkastumistaan aina sydänpäivään saakka. Se on Jumalan sanan lupaus ja siihen sisältyy varmuus siitä, että tulemme perille kirkkauden olotilaan, varmuus siitä, ettei Herra aloittamaansa työtä sinussa eikä minussa keskeneräiseksi jätä.
Maanantai.
Minun sieluni odottaa Herraa hartaammin kuin vartijat aamua. Ps. 130:6.
Lopulta aina valo karkoittaa pimeyden. Kuinka kaunis onkaan aamu pitkän, pimeän ja myrskyisen yön jälkeen. Merihädässä ollut matkamies, jonka yön pimeys on yllättänyt riehuvan aallokon keskellä, katselee aamun kirkkautta toisin silmin kuin yönsä rauhassa nukkunut ihminen. Keväinen aamunkoitto tuo uusia pelastuksen toiveita ja mahdollisuuksia. Hädässä oleva osaa siitä iloita enemmän kuin se, joka ei tunne mitään pelastuksen tarvetta, koska hän ei ole missään hukkumisen vaarassakaan.
Nyt sanoo hurskas laulaja, että hänen sielunsa odottaa Herraa hartaammin, se on enemmän kuin vartijat aamua. Voimmeko me sanoa samoin Herran edessä? Jos voimme, silloin olemme valon lapsia keskellä synkintäkin pimeyttä. Ensimmäinen päivänsarastus saattaa vielä olla nousematta elämämme taivaalle. Mutta tarpeetonta on epäillä, ettei se kuitenkaan tulisi. Herraa odottavan elämässä valo lopulta varmasti karkoittaa pimeyden. Myrskyn jälkeen seuraa mitä ihanin tyven. Olkoon, että sitä et pääse nauttimaan ennen kuin vasta Karitsan häissä, missä pelastetut sielut "lasisella merellä", joka on kärsimysten tulella kirkastettu, kukin omalla kanteleellaan soittaa ylistystä pelastuksen Jumalalle ja Karitsalle, joka tapettu on.
Jumala on valkeus. Hänessä itsessään ei ole yhtään pimeyttä. Hän valistaa myöskin kaikki sielut, jotka antavat omantunnon valon loistaa sydämiinsä Kristuksen kasvoista. Kristus on armon aurinko.
Ystävä, ei sinun tarvitse hoitaa luonnon valoa. Jumala sen yksin tekee. Hän se taas antaa aurinkonsa paistaa pimeiden päivien jälkeen. Samoin hän tekee sinulle hengellisessäkin suhteessa. Kyllähän olemme ahtaalla, kun katseemme on kääntynyt ainoastaan omaan hätäämme, mutta kun Pyhä Henki auttaa meitä yli kaiken odottamaan Herraa, ei pimeyskään enää pimitä, ja keskiyö on niinkuin puolipäivä. (Ps. 139:12).
Tiistai.
Missä ilmoitus puuttuu, siinä kansa käy kurittomaksi; autuas se, joka noudattaa lakia. Sananl. 29:18.
Meidän maassamme käy kysymys tämän rakkaan kansamme luisumisesta raakuuden asteelle yhä polttavammaksi. Henkeen kohdistuvia rikoksia tapahtuu yhä vain lisääntyen. Omaisuusrikoksista tuomittujen luku osoittaa myös lisääntymistä. Ylivoimaisena enemmistönä ovat juopumusrikokset. Mutta se, mitä salassa tapahtuu ja mikä joskus pilkistää esiin sielunhoitajan luona puhelutunneilla tai sairaaloissa ja lääkärien vastaanottohuoneissa, avaa niin näköaloja surullisia, että itkisi kyyneleensä kuiviin, jos voisi.
Tähän kansamme alennustilaan esitetään parhaillaan eri tahoilla moniaita parannuskeinoja. Mutta ellei perimmäistä syytä oleviin oloihin oteta huomioon, ovat lupaavimmiltakin näyttävät nostamiskeinot tehottomat. Ellei tätä uskota, on karu todellisuus ja yhä kamalampi siveellinen villiintyminen läheisessä tulevaisuudessa sen todeksi todistava.
Raamattu vie meidät taudin juurta tarkkaamaan. Sen "juuren taudin", jota kansamme parhaillaan sairastaa, alkusyy on paljastettu sanassa: "Ilman ilmoitusta raaistuu kansa."
Jumalan yleinen ilmoitus kohtaa kaikkia ihmisiä luonnossa, historiassa ja omassatunnossa. Mutta varsinainen pelastusilmoitus on meille annettu pyhässä Raamatussa ja Jeesuksessa Kristuksessa. Ne, jotka kansamme keskuudessa ovat hyljänneet Jumalan Raamatussa ilmoitetun sanan ja korskeudessaan menevät joka päivä Kristuksen sivu, ovat ilman tuota ilmoitusta ja raaistuvat itse peruuttamattomasti ja raaistuttavat muita. Tämä on vanha, koettu totuus.
Jos liikkeelle lähdetään, ja aletaan parannusta tehdä näissä merkeissä, koetaan vieläkin vanhan totuuden paikkansa pitävän: "Autuas on se, joka noudattaa lakia", siis ilmestyksen sanaa.
Osa kansaamme menee jo auttamattomasti ajalliseen ja iankaikkiseen perikatoon. Jumalan parannustuomiotkaan eivät enää saa ihmisiä kääntymään. Lopputuomioitten aika lähestyy, eikä silloin ole enää aikaa parannukseen.
Keskiviikko.
Herran neuvo pysyy iankaikkisesti, hänen sydämensä aivoitukset suvusta sukuun. Ps. 33:11.
Ihmeellisimpiä asioita Raamatussa on Jumalan iankaikkinen pelastussuunnitelma, hänen neuvonsa eli aivoituksensa ja siihen perustuva jumalallinen kaitselmus.
Tämä kaitselmus kohdistuu yksityiseen ihmiseen. Raamattu sanoo: "Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." Vielä nytkin voi kristitty omasta kokemuksestaan todistaa samaa, mitä virsilaulaja itsestänsä: "Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen ahdistuksistansa." Ken olet sinä, joka nyt suret, kuule: sinun murhepäiväsi loppuvat! (Jes. 60:20.)
Jumalan kaitselmuksen piiriin mahtuu edelleen ihmiskunta kokonaisuudessaan ja kaikki kansat erikseen. Jumala, joka on kaiken Luoja, on säätänyt maanpiirin kansoille heidän määrätyt aikansa ja asutuksensa rajat. Kun historiallisina taiteaikoina hallitusistuimet kukistuvat, ja maantieteelliset rajat muutetaan, kristitty uskoo kaiken takana olevan Jumalan viisaan ja väkevän huolenpidon. Eivät kansat, enempää kuin yksilötkään, voi mitään ottaa, ellei heille ylhäältä anneta.
Ja edelleen. Koko luomakunta kuuluu Jumalan kaitselmuksen piiriin. Se on nyt tätä nykyä vielä turmeltuneisuuden orjuuteen alistettu ihmisten synnin tähden, mutta kerran sekin tulee yhdessä kirkastettujen ihmisten kanssa vapautettavaksi Jumalan lasten kirkkauteen. Katovuodet, maanjäristykset ynnä muut luonnonmullistukset ovat vain tämän kirkkauden olotilan "synnytystuskia". Tässä uudessa tilassa Jumalan neuvo ja hänen sydämensä aivoitukset ovat lopullisesti toteutuneet.
Turha on siis huolehtia tulevaisuudesta toivottomana, kun kerran Jumalan ihmeellinen kaitselmus kannattaa yksilön, ihmiskunnan ja luomakunnan täydellistä uudistumista.
Torstai.
Jos sanomme, että meillä on yhteys Jumalan kanssa, mutta vaellamme pimeydessä, niin me valhettelemme emmekä tee totuutta. 1 Joh. 1:6.
Jeesuksen kanssa seurustellessa käy ihmistä kohti tunnon valkeus. Jumala, joka on valon luoja, paljastaa itsensä Jeesuksen persoonassa elämän valoksi, jossa ei ole yhtään pimeyttä.
Nyt opettaja joutuu puhumaan Jumalasta oppilailleen, pappi seurakuntalaisilleen, isä ja äiti lapsilleen, jotta heillä olisi voimia vastustaa tämän maailman turhuuksia ja synnin viettelyksiä. Mutta miten ollakaan! Sanoja, sanoja on paljon ja tuloksia vähän. Unohdetaan, ettei kukaan muu tunne Isää kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmaista. Ilman seurustelua Kristuksen kanssa elävä Jumala on ja pysyy tuntemattomana parhaimmallekin kasvattajalle. Ja seurustellessa taas Kristuksen kanssa käy jokaista kohti vaikutus, joka panee tuomitsemaan synnin.
Kun Johannes, Jeesuksen läheisin mies, puhuu pimeässä vaeltamisesta, hän tarkoittaa sillä vaellusta synnissä, kun synti ei ole tunnettua, kun sielu siitä ei ole vaivattuna. Ja tässä vaivattoman tunnon tilassa moni sellainenkin elää, joka puhuu Jumalasta ja siitä, että hän on Jumalan lapsi ja tuntee Jumalan. Mutta itse asiassa hänen puheensa Jumalasta on valhetta. Joka puhuu yhteydestään Jumalan kanssa, mutta vaeltaa pimeydessä, hän valhettelee eikä tee totuutta. Siis pimeyden lapsi on samalla valheen orja. Tahallinen synnin tekijä ei ikinä voi autuaana kuolla.
Perjantai.
Ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat. Joh. 3:19.
Nykyaikana toivotaan useilla tahoilla hengellistä herätystä. Ihmetellään minkä takia se ei tule, vaan viipyy. Otsikossa olevissa Jeesuksen sanoissa on tämän viipymisen syy selvästi lausuttu. Tuomio lepää tämän sukupolven yllä. Sillä on ollut Jumalan sana kynttilänjalassa, mutta se ei ole tahtonut tehdä parannusta ja luopua itsensä jumaloimisesta. Päinvastoin se on tahtonut ja tahtoo yhä edelleen vihata valoa ja rakastaa pimeyttä, jottei sitä sen tavoista nuhdeltaisi.
Kysykäämme kukin itseltämme, onko synnin petos niin suuri ja voimallinen meissä, ettei Kristuksen kasvojen valo saa synnyttää tunnon valkeutta sydämissämme! Tulee varmasti kerran aika, jolloin synnin petos paljastuu ja tämän maailman rakkaus esiintyy oikeassa valossaan. Silloin ainakin meille selviää, että niiden petollisesta viehätyksestä on tullut loppu. Sielu, joka niissä löysi ilonsa, on silloin pahuudessaan paljastettuna syösty tuskaan ja vaivaan.
Helvetissä ei tämä tuskain mato koskaan kuole. Siellä ei vaivan tuli koskaan sammu. Jos syntinen heräisi tätä ajattelemaan, hän saisi sisällisen halun vihata pimeyttä ja rakastaa valoa. Mutta silloinpa hengellinen herätys olisikin täydessä käynnissä sellaisessa sielussa.
Lauantai.
Odota Jumalaa! – minun sieluni. Ps. 42:6.
Tavallisesti me käännymme hädässämme ensin etsimään ihmisapua. Raamattu taas neuvoo meitä ensin etsimään Jumalaa ja hänen valtakuntaansa. Tätä ei kumminkaan osata tehdä niin kauan kuin tunnetaan Herran vihaa ja rangaistusta. Vasta kun meille kirkastuu, ettei Jumala ole silti lakannut olemasta meidän Jumalamme, vaikka synti syyttää meitä omassatunnossamme, me alamme panna toivomme Jumalaan ja odottaa häntä virsilaulajan tavoin kysellen: "Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa!"
Se Jumala, jota vain sanan ja lupausten valossa odotetaan ja johon turvataan, on vallan toisenlainen kuin se Jumala, jonka edessä vavisten seisomme ilman Jumalan sanaa ja lupauksia. Oikea, elävä Jumala on ilmoittanut meille itsensä sanassaan ja lupauksissaan. Sellainen, jollaisena hän niissä eteemme astuu, hän todella on. Hänet voidaan siis hänen sanassaan ja lupauksissaan käsittää, häntä ymmärtää ja uskossa ilolla hänen kasvojansa katsella.
Mutta niin pian kuin me hänen sanansa jätämme ja lähestymme Jumalaa hänen lupaustensa ulkopuolella, hän on ikäänkuin kuin rautamuuri, ja taivas ikäänkuin teräksen kova maa, josta ei kukaan vastaa hätähuutoihimme. Jos ainoastaan tällä lailla Herraa lähestymme, olemme hukassa.
Mutta jos häntä odotamme, häntä rukoilemme, häneen toivomme sellaisena laupiaana ja armahtavana Isänä, jollaiseksi Jeesus hänet meille ilmoitti, me pelastumme itse ja voimme olla toisillekin Jumalaa odottaville siunaukseksi.
NELJÄS ADVENTTIVIIKKO.
Sunnuntai.
Sentähden anon, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen hengen hänen tuntemisessaan. Ef. 1:15, 17.
Joka elää elämänyhteydessä Jumalan kanssa, sillä on viisauden ja ilmoituksen lähde. Elämässä on vaikeita kohtaloita ja usein umpikujia matkan varrella, mutta hengen valaisema sydän arvostelee niitä kirkkaammin ja suuremmalla tarkkuudella, kuin valistunein ymmärrys tai paras ystävä.
Olipa tilanne, mihin olemme joutuneet, kuinka pimeä tai vaikea tahansa, Jumalan viisaus näyttää meille sen hyödyn ja siunauksen, minkä saatamme saada kärsimyksestämme itsellemme ja toisille (2 Kor: 1:3-4). Tämä on hengen ilmoitus. Se ei aina korota taivaaseen asti. Ilmestyksen hengen suoma viisaus jättää meidät ennalleen näihin maallisiin oloihin niitä muuttamatta, mutta verho on otettu pois, joka peitti eräitä asioita ja esti meitä huomaamasta Jumalan hyviä pelastustarkoituksia itseemme ja muihin nähden.
Jopa ihan arkisissakin asioissa Jumala, kirkkauden Isä, antaa meille ilmoituksia. Se tapahtuu esimerkiksi siten, että hän avartaa ahdasta näköpiiriämme, antaa meille syvemmän otteen velvollisuuksiemme täyttämiseen, näyttää meille laiminlyöntejämme ja salaisia puutteitamme. Taikka hän rohkaisee meitä työssämme ja laskee äkkiä sydämellemme toisten huolia, tarpeita ja vaikeuksia, joita ei voida olla rukouksessa Herralle kertomatta.
Kallis asia on viisauden ja ilmoituksen hengen osallisuus. Apostoli rukoili sitä lahjaa kirkkauden Isältä ystävilleen. Sama kirkkauden Isä on yhä valmis antamaan näitä samoja lahjojaan. Emmeköhän tuntisi jotakuta ahdistettua veljeä tai sisarta, joka niitä tarvitsisi?
Maanantai.
Armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta. Joh. 1:17.
Jo Vanhan Testamentin laulaja tiesi sanoa Jumalasta: "Sinun armosi on enempi kuin elämä." Elämän yhteys elävän Jumalan kanssa oli hänelle arvokkaampi kuin ruumis ja sielu, arvokkaampi kuin taivas ja maa. Mutta vasta Jeesuksen Kristuksen kautta Jumalan aimo on kaikille syntisille oikein armoksi kirkastettu.
Syntinsä tuntevan ihmisen on pakko Jumalan edessä tuomita itsensä arvottomaksi taivaan osallisuuteen ja mahdottomaksi pelastukseen. Itseänsä katsellessaan hän näkee vain sen, että hän on niin paha ja huono, ettei hänestä Jumala voi enää välittää. Ja niin olisikin asianlaita, ellei maailmassa olisi muuta kuin oikeus.
Mutta nyt on maailmassa myöskin armo. Ja tämä Jumalan armo huipistuu syntien anteeksiantamiseen. Kun me vielä syntisiä olimme, on Kristus ajallansa meidän edestämme kuollut. Hän on ristillä rukoillut pahantekijäin ja pilkkaajain puolesta: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!" Ja vaikka nyt omatunto sanoisi tähän: sinä olet tehnyt syntiä ehdoin tahdoin, vastoin parempaa tietoasi, – niin riittää sinulle sittenkin armo ja anteeksiantamus. Jokaisesta heränneestä näyttävät hänen syntinsä ehdoin tahdoin tehdyiltä eikä suinkaan miltään heikkouden synneiltä. Mutta juuri todellisten eikä kuviteltujen syntien sovinnoksi Jeesus onkin ristillä henkensä antanut.
Kun tässä mielessä Jumalan armo heränneelle sielulle kirkastuu, hän alkaa uskoa, että Jumala vielä hänestä pahanakin välittää. Hän saa välinsä pyhän Jumalan kanssa uusituksi syntienanteeksiantamuksen armon perusteella. Ja seurauksena tästä uudesta hengen olotilasta on se, että katuva syntinen pääsee vapaaksi ei ainoastaan synnin syyllisyydestä, vaan myöskin sen vallasta. Jumalan armo yksin murtaa synnin ja himon kahleet.
Tiistai.
Katso, minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen. – – – Minä itse kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra. Hesek. 34:11, 15.
Jumalan valtakunta ei mene eteenpäin väellä eikä voimalla, vaan Pyhän Hengen vaikutuksesta. Me olemme ajan lapsina ja luonnostamme hengellisesti sokeina liian nopeat antamaan ihmisille kunnian ja vallan. Jos emme itse ole taikka emme ympärillämme näe eteviä, lahjakkaita Herran palvelijoita, me helposti päättelemme, että nyt ei Jumalan valtakunnan työstä tule ikinä yhtään mitään, vaan kaikki epäonnistuu.
Tämän sokeutemme ja harhamme takia Jumalan täytyy arkisen elämän kovassa todellisuudessa opettaa meille ilmestyssanansa totuus, että hän itse etsii lampaansa, että hän itse on heitä kaitseva ja levolle saattava.
Jos me näkisimme Jumalan asiain menestyvän oman viisautemme ja voimamme tähden taikka toisten ihmisten toimesta, niin me helposti jäisimme siihen luuloon – joka muuten tätä nykyä on hyvin yleinen kristittyjenkin parissa – että Jumalan valtakunnan tuleminen on luonnollinen asia. Mutta sitäpä se ei olekaan! Jumalan valtakunnassa on kaikki armoa ja kaikki ihmettä. Luonto, se on ihminen ilman uudestisyntymistä, ei taida sitä edes nähdäkään, saati sinne sisälle tulla.
Tästä johtuu, että Jumala opettaa meille ajan oloon, ettei hän nimenomaan ketään meistä tarvitse. Hän voi siirtää meidät syrjään sairasvuoteelle, taloudellisissa vaikeuksissa taistelemaan, ystävien hylkäämäksi tai yleensä hiljaisuuteen, jossa ei ollenkaan voida nähtävällä tavalla toimia hänen valtakuntansa hyväksi. Mutta ihme! Hänen valtakuntansa asia ei tästä kaikesta mitään vahinkoa kärsi, emmekä mekään vaivoissamme. Päinvastoin olemme hiljaisuudessa oppineet uskomaan, ettei ihminen voi tehdä yhtään enempää työtä kuin hänen annetaan tehdä, toisin sanoen, ettei ihminen voi mitään ottaa, ellei ylhäältä anneta.
Keskiviikko.
Toivo ei saata häpeään. Room. 5:5,
Kristityn elämään kuuluu uskon ja rakkauden rinnalla myöskin toivo. Mutta itse toivon sisällys eli toisin sanoen se, mitä toivotaan, kuuluu esiripun toiselle puolen, siihen maailmaan, missä usko on muuttunut näkemiseksi, missä iankaikkinen armopäätös on toteutunut, ja "Karitsan häät" ovat alkaneet.
Siellä Jumalan valinnan mukainen päämäärämme on saavutettu, kun ruumiskin kirkastettu on, ja ollaan Kristuksen kaltaisina täydellisiä rakkaudessa. Mutta tämä kristityn toivolle kangastava päämäärä ei koske ainoastaan yksilöitä, vaan myöskin kokonaisuutta. Silloin on yhteys moninaisuudessa saavutettu, kun rakkauden Jumala on kaikki kaikissa, nimittäin niissä, joiden usko on ollut toivoa Jumalaan loppuun asti. Kokemus opettaa, että vaiva saattaa kärsivällisyyden, kärsivällisyys koetuksen kestämistä ja vasta koetuksen kestäminen sen toivon, joka ei anna häpeään tulla viimeisellä tuomiolla.
Mutta joskin kristityn toivon sisällys on varsinaisesti ajan rajan toisella puolen, iankaikkisuudessa, se kohdistuu kumminkin osaltaan tähän ajalliseenkin kehitykseen, historiaan. Raamatussa puhutaan tuhatvuotisesta valtakunnasta. Se on oleva kuin juhlan aatto. Profeettain ennustusten mukaan on kerran täällä maan päällä niin luonnon piirissä kuin yhteiselämänkin eri muodoissa ihmisten keskuudessa vallitseva onnen tila ja mitä syvin sopusointu.
Mutta ennen kuin sinne asti päästään, täytyy antikristuksen ensin ilmestyä ja saada tuomionsa, ja saatanan pitää tulla sidotuksi ja ensimmäinen eli vanhurskasten ylösnousemus on käyvä täytäntöön.
Siinä historiallisessa ajankohdassa Sauluksesta on tullut Paulus, luopuneesta Israelista on tullut Jumalan Israel, joka nykyisen, rappiotaan kohti käyvän kristikunnan asemesta johtaa maailman kansoja. Silloin ovat maailman valtakunnat ulkonaisestikin tulleet Kristuksen omiksi.
Ei toivo tällaisesta maanpäällisestä onnen tilasta anna myöskään häpeään joutua.
Torstai.
Sinä päivänä Herra teki Aabrahamin kanssa liiton. 1 Moos. 15:18.
Koko Raamatun sisällys mahtuu yhteen ainoaan sanaan: liitto. Herra on tehnyt liiton.
Vanha liitto koski Herraa ja Israelin kansaa. Kuinka usein tämä kansa olikaan Jumalalle uskoton! Se rikkoi liiton hylkäämällä Herran käskyt ja olemalla tottelematon Herran, heidän Jumalansa äänelle. Se unohti, mitä se oli Siinailla luvannut: "Kaikki, mitä Herra puhunut on, me tahdomme tehdä."
Mutta sittenkään se kansa ei ole hukkunut ja hävinnyt historian näyttämöltä niinkuin muut antiikin kansat. Syynä tähän säilymiseen on yksin ollut se, että Jumala on ollut uskollinen liitossansa, hän, joka ei armolahjojaan ja kutsumistaan kadu. Niinpä apostoli sanoo heistä: "Evankeliumin kannalta he kyllä ovat vihollisia teidän tähtenne, mutta valinnan kannalta he ovat rakastettuja isien tähden."
Yhtä uskollinen Jumala on uudessakin liitossa. Ristille mennessä seisoi Herra Kristus kalkki kädessä ja vakuutti: "Tämä on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksi saamiseksi." Tähän liittoon, hyvän omantunnon liittoon, me olemme kaikki jo pyhässä kasteessa otetut.
Ja kuitenkin. Kuinka monesti onkaan paha, syyttävä omatunto povessamme soimauksillaan todistanut meille, että kasteen liitto on rikottu. On oltu kovakorvaisia, tottelemattomia ja unohdettu korkea asemamme Jeesuksen nimeen kastettuina kristittyinä. Meidän puoleltamme on liitto rikki, mutta Raamattu sanoo: "Jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin Jumala uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata."
Eiköhän sopisi tuhlaajapoikienkin jouluna palata kotiin uskollisen isän luokse? Siellä liitto uudistuisi Jeesuksen syntymisen ja ylösnousemisen voimasta. Herran puolelta on liitto vielä ehjä. Mutta tästä liitosta eronneilla ei ole rauhaa. Ulkopuolella liittoansa on Jumala kuluttavainen tuli.
Perjantai.
Tunnetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: Jumala on ilmestynyt lihassa. 1 Tim. 3:16.
Joulun ihmettä, Jumalan ihmiseksi tulemista, ei kukaan meistä täysin ymmärrä. Kuinka voisikaan meidän, maan pikkueläjien sieluun mahtua paljoakaan siitä pohjattomasta rakkaudesta, joka ilmenee siinä, että taivaan ja maan Luoja, hän, joka avaruuden kaikki tähdet ja tähtitarhat johtaa voimallansa, hän, jonka sanansaattajia myrskyt ja salamat ja tuulet ovat, on tullut maailmaan pienenä, avuttomana lapsena köyhän äidin helmassa?
Kuka mittaa sen lohdutuksen syvyyttä, että hän, joka itse on kaiken lohdutuksen ja armon Jumala, itse on itkenyt lapsuuden kyyneleitä ja niillä nälkänsä ja kipunsa ilmaissut maatessansa kapaloituna seimessä? Siihen ei meidän järkemme riitä. Voimme vain kumartaen ja rukoillen ihastella tätä historian suurinta tapahtumaa: Jumalan lihaksi tulemista Jeesuslapsen syntymässä jouluyönä.
Tätä samaa ihastusta me tunnemme myöskin silloin kun ihmiset alkavat entistä enemmän ikävöidä Jumalan sanaa, ja Pyhä Henki tapojen raakuuden keskellä alkaa nostaa ja herättää syntisiä hengellisen kuoleman unesta. Se on iloa Jeesuksen syntymästä.
Samaa ihastusta ja iloa koetaan sielläkin, missä heikkoina kilvoittelijoina, jopa sortumaisillaan olevina saadaan henkilökohtaisesti kokea Herran ihmeellistä apua ja varjelusta. Ja iloa Herran syntymästä ja ihastelua Jumalan läsnäolosta – "Jumala meidän kanssamme" – me koemme, kun saamme havaita, että Herran kansa kaikista vaikeuksista huolimatta sittenkin kestää uskossa lopullisen voiton toivon elvyttämänä. Sekin on vain seuraus siitä, että ollaan opittu nöyränä kumartamaan jumaluuden suuren salaisuuden edessä, pyrkimättä sitä rajoitetulla ihmisjärjellä selittelemään.
Lauantai.
Me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. 1 Joh. 3:2.
Kristinusko on vastakohtaisuuksien uskonto. Tämä vastakohtaisuus, tämä järjenhullutus esiintyy ennen kaikkea Jumalan ilmestymisessä Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen historiassaan.
Kaikkivaltias maailmojen Herra ja hallitsija tulee luoksemme kiertävänä, vaatimattomana matkasaarnaajana Palestiinassa. Luojan täytyy taistella herrausvallastansa saatanan kanssa, jonka hän alkuaan oli palvelijaksensa luonut.
Ja kun Jeesus siirtyy kaikkivaltiaana näkymättömään maailmaan takaisin, hän jättää seurakuntansa tänne maailmaan elämään ja taistelemaan pienenä ylenkatsottuna joukkona. Sellainen Kristuksen kirkko on vielä tänäkin päivänä täällä maailmassa. Kaikkivaltiaan omat elävät hengen köyhyydessä muukalaisina ja hajalla-asuvina.
Tässä on ollut ja on edelleen olemassa vastakohtaisuus, jota ei mikään historiallinen kehitys koskaan voi tasoittaa vielä vähemmän poistaa. Päinvastoin toisaalta saatanan valta kasvaa herätysliikkeitten rinnalla, ja toisaalta ratkaiseva taistelu Kristuksen ja antikristuksen välillä lähenee.
Mutta juuri näitten vakavien tosiasioiden edessä kristittyjen usko Herransa toiseen tulemiseen elpyy. Tämä usko on luja luottamus siihen, että kukistettu Kristus odottamatta karistaa päältänsä historiallisen ilmestyksensä alennustilan ja palvelijan muotonsa sekä näyttäytyy omillensa sellaisena kuin hän on: kaikkivaltiaana Herrana ja hallitsijana.
Silloin on vastakohtaisuuden hullutus lakannut. Uskon jännitystila on muuttunut näkemiseksi, kun kaikki kielet Isän Jumalan kunniaksi tunnustavat, että Jeesus Kristus on Herra. Sellaisena mekin saamme hänet vielä kerran nähdä.
JOULUVIIKKO.
Jouluaatto.
Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Luuk. 2:11.
Meitä ajan lapsia ei auta ajassa kaukainen Vapahtaja. Me tarvitsemme tänään, juuri tänään Vapahtajaa.
Kuinka moni huokailee näinäkin joulun pyhinä: "Murhe, köyhyys ja ylenkatse on osani?"
Kuinka monen kohdalla elämän meri myrskyää lakkapäin lainein? Mutta minkä tähden, kilvoitteleva veli tai sisar, katselet vain hätääsi ja huoliasi? Juuri tänään on sinulle syntynyt Vapahtaja. Juuri tänäänkin Jeesus tahtoo olla sinun Vapahtajasi. Oletko sen unohtanut? Epäiletkö sitä?
Kuinka kysyikään Vapahtaja itse myrskyssä opetuslapsiltaan, jotka huusivat hädässään: "Me hukumme"? Hän kysyi: "Missä on teidän uskonne?" Ja lisäsi: "Te vähäuskoiset, miksi olette pelkureita?"
Jeesus on hädässä pelastaja. Ovatko laineet sinut upottaneet. Ovatko saatanan nuolet sinut kuoliaaksi haavoittaneet? Vielähän on suusi veden pinnan yläpuolella! Vielähän sinä elät, vaikka kärsit. Näetkö mitään? Katso, Vapahtajasi elää sinuakin varten. Hän seisoo edessäsi käsi auttamaan ojennettuna. Tartu vain rohkeasti uskossa kiinni tähän pelastavaan käteen! Turvaa häneen! "Hän, Herra sinun Jumalasi, on keskelläsi, se väkevä Vapahtaja". Hän on vaiennut vain rakkaudesta sinuun. Mutta sen hän on tehnyt yksin sitä varten, että saisi riemuiten sinusta iloita.
Vapahtajasi, jonka sydäntä hätäsi koskee enemmän kuin osaat uskoakaan, voi sinut kirvoittaa paulasta ennemmin kuin itse luuletkaan. Sitä vartenhan hän tänne Vapahtajaksi tuli, että saarnaisi vangeille lunastusta, sokeille näkönsä iälleen saamista, sitä varten, että hän päästäisi sorretut vapauteen ja toisi Herran otollisen vuoden tänne synnin ja viheliäisyyden maahan. Ja ellet jaksa ulottua hänen käteensä, ojentaa Hän kätensä ja tarttuu sinun käteesi.
Jeesus Kristus on Vapahtaja tänään, sillä hän elää ja hallitsee aina ja iankaikkisesti.
Joulupäivä.
Kansa, joka istui pimeässä, näki suuren valon. Matt. 4:16.
Muuan suomalainen pappi, joka äskettäin vieraili Unkarissa, ylisti kotiin palattuaan sikäläistä yötä. Eräissä seuroissa hän kertoi, ettei hän milloinkaan ole nähnyt tähtien niin ihmeellisen kirkkaasti loistavan kuin Unkarin pustan yössä.
Pimeässä yössä Beetlehemin tähtikin alkoi loistaa ihmeellisen kirkkauden hohteellaan. Vieläkin tuhansien vuosien takaa sen taivaallinen hohde valaa säteitään levottoman ihmismeren sameille laineille kirkastaen voittosanomaa: "Pimeydessä istuvallekin on syntynyt Vapahtaja, Kristus, Herra."
Jeesuslapsen, joulun lapsen, hurskaat paimenet löysivät pimeän yön keskeltä. Mutta hepä uskaltautuivat yössä liikkeelle. Tähän heille antoi rohkeutta jumalallisen ilmoituksen sana: "Teille on tänään Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Ja tämä on teille tunnusmerkkinä: te löydätte vastasyntyneen lapsen, kapaloituna ja seimessä makaamassa." Tämä lapsi, joulun lapsi, syntyi köyhyyden yöhön: oljille ja pahnoille.
Joulu tulee pimeyden keskelle ja vieläkin keskelle kurjuutta ja suurta köyhyyttä. Joulun viettoon käydessämme nousee itsestänsä kysymys: Rohkenemmeko mekin käydä yöhön, lähteä liikkeelle yön pimeyden keskelle, – kurjuuden ja vaivan keskelle?
Jeesus uskalsi mieheksi vartuttuansakin mennä vapaaehtoisesti yöhön. Hän oli vuorella elämänsä ratkaisuhetkien edellä "kaiken yötä rukoillen Jumalaa". Kuinka luemmekaan hänestä edelleen: "Sinä yönä, jona hänet petettiin, hän otti leivän, kiitti, mursi sen ja antoi heille, antoi opetuslapsilleen." Hän uskalsi yöllä lähteä pettäjiensä ja vihollistensa keskelle. Ja kun yö pimeni hänen ympärillänsä, hän perusti rakkauden aterian muistoksi uudesta liitosta, jossa tarjotaan syntien anteeksiantamus hänen veressään monelle siunaukseksi. Tämä yöhön lähtö ja yöllinen teko ilmaisivat rakkakautta pettäjiin ja vihollisiinkin.
Jeesus uskalsi edelleen yöhön Getsemanessa. Hän kyllä vapisi kovin. Opetuslapsillensa hän avasi sydämensä tuskan virkkoen: "Minun sydämeni on suuressa ahdistuksessa siihen asti, kunnes se on täytetty". Ja hän lisäsi: "Valvokaa ja rukoilkaa, ettette kiusaukseen lankeaisi!"
Meille käsittämättömässä tuskassa Jeesus sinä yönä hikoili verta, kun kärsimyksen kalkkia ei hänen hartaista rukouksistaan huolimatta otettukaan häneltä pois, vaan hänen oli se tyhjennettävä pohjia myöten. Mutta juuri sieltä tuskien yön keskeltä hänen on pakko rohkeimmallekin opetuslapselleen huutaa: "Siimon makaatko? Siimon nukutko?" – Jollei Pietarista ollut rohkeutensa uhallakaan kilvoittelijaksi ja taistelijaksi sellaiseen yöhön, jonka Jumala oli antanut Jeesuksen vihollisille "pimeyden hetkeksi", niin kuinka käynee sitten sinun ja minun ja meidän laistemme, kun meidän on käytävä sellaiseen yöhön, missä kärsimyksen malja on armotta tyhjennettävä pohjasakkaa myöten? Kestänemmekö siinä sortumatta vai nukuttaako meitä? Mutta tässä yössä meillä vielä on Beetlehemin tähti pimeyttämme valaisemassa; meillä on Jumalan lupaukset, jotka loistavat juuri kirkkaimmin pimeässä niin kuin tähdet Unkarin pustan yössä. Mutta toista on silloin, kun ei yksikään lupauksien tähti enää valaise kulkuamme yön pimeydessä. Silloin soveltuu meihinkin Herran haikea valitus omillensa: "Tänä yönä te kaikki pahennutte minuun" – pahennutte vasten omaa uskoanne kristillisyytenne lujuuteen.
Sellaisen pahentumisen Golgatan yö täydensi lopullisesti. Se yö tuli keskelle kirkasta päivää, kun aurinkokin pimeni Luojansa rääkkäämistä katsellessaan. Luonnonkin voimia liikutetaan, kun kärsimysten mitta nostetaan kukkuroilleen. Silloin on kysymys siitä, rohkenemmeko luopua elämästämme, vai saako Jumala kuolettaa meidät palveluksessansa ja viedä meiltä hengen? Rohkenemmeko käydä siihen yöhön? Jos on kovaa olla ihmisten hylkäämänä, niin se ei ole vielä kaikkein raskainta kuorman kantamista, vaan raskainta on olla elävän Jumalan hylkäämä. Sellaisessa yössä ei loista enää mikään valo, ei yksikään lupausten tähti, eikä sitä kirkasta ainoakaan toivon siru. Mutta Herra Kristus kesti voittajana sellaisenkin yön kauhut, vaikka hänenkin oli pakko Jumalaan pahentumisen vaarassa huutaa: "Jumalani, Jumalani, minkä takia Sinä minut – syyttömän, minut viattoman – hylkäsit?"
Nythän tapahtuu suuri vääryys ja oikeusmurha. Mutta juuri täältä kaikkein pimeimmästä yöstä uusi valo loistaa itsensä kirotuksi, tuomituksi ja helvettiin hukkuvaksi näkevälle syntisraukalle. Se valo on vielä väkevämpi ja kirkkaampi kuin jouluyön valo. Siitä sopii täydellä syyllä veisata:
"Ellet sä Jeesusta valokses huoli,
Ellet sä vaella, minne hän vie,
Et sinä mistään voi apua saada,
Ei sulle aukene autuuden tie;
Rauhattomuutta, saat yhä uutta,
Toivollas toinen jos perustus lie."
S.V. 57:3Jeesus on syntynyt yöllä. Hän on juuri pimeän keskellä rakastanut eniten, kärsinyt ja kuollut. Yön voittajana hän on tullut meidänkin yöhömme. Hän on rakkaudesta sinuun ja minuun rohkeasti käynyt yön pimeimpäänkin kärsimyksen kuiluun, joutunut pohjattoman etäisyyden tuntoon Jumalasta. Sillä ellei Hän, Herra, olisi rohjennut käydä senkin yön pimentoihin, jossa on oltava Jumalan hylkäämänä ja maistettava kuolemaa ja helvettiä, olisi meille kaikille ehdottomasti auennut "ulkonainen pimeys", jossa on itku ja hammasten kiristys loppumattomasti. Jeesus on käynyt yöhön meidän tähtemme. Jouluyön kysymys asettaa vastattavaksemme: rohkenemmeko mekin epäitsekkäästä rakkaudesta veljiimme käydä yöhön, rohkenemmeko käydä köyhyyteen ja vaivaan, rohkenemmeko käydä pettäjiemme ja vihollistemme keskelle ja rohkenemmeko olla "kirottuina pois Kristuksesta veljiemme hyväksi", jos sellaistakin tarvittaisiin Jumalan pelastusneuvojen toteuttamiseksi?
Yö tulee, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä, ja yö on silloinkin, kun Herra tulee toisen kerran. On keskiyö, jolloin kuuluu huuto: "Katso, ylkä tulee!" Jos mielimme välttää hääsalin ulkopuolelle jäämistä, alkupimeyteen joutumista, meiltä kysytään: onko meillä öljyä lampuissamme, onko meillä rakkautta veljiimme, sellaista rakkautta, joka uskon kautta tekee hyviä tekoja, rakkauden tekoja?
Kohta on keskiyön aika käsillä. Usko alkaa loppua maailmasta. Antikristilliset voimat pääsevät valtaan sielläkin, missä sitä ei ollenkaan aavisteta eikä uskota. Mutta siihenkin yöhön Jeesus tulee ja tuo mukanansa vaivatuille täydellisen pelastuksen, sillä ei hän enää tule silloin "kipujen miehenä", vaan "kunnian kuninkaana". "Sinä yönä on kaksi samalla vuoteella ja yksi otetaan ja toinen jätetään", sinä yönä viisaat neitsyet menevät hääsaliin, mutta tyhmät jäävät ulkopuolelle. Eikö tämän tosiasian edessä ole syytä meidän itsekunkin lähteä parannusta tekemään, ettei hengellisyytemme vain olisi petollista ja ulkokultaista, jottemme hukkuisi, kun ylkä äkkiä saapuu. Se yö on vasta Herran kansan jäsenille todellinen jouluyö, lopullisen pelastuksen yö. Sen yön jälkeen ei yötä enää olekaan, eikä tähtiä enää tarvita Juudan maassa enempää kuin Unkarissa tai Suomessakaan yön pimeyttä valaisemaan eikä lupauksen sanoja murheellisia lohduttamaan. Senpä takia meidän sopii hyvin yhdessä, yön uhallakin veisata:
"Tääll' on sota, kilvoitus, vaiva ja työ,
Vaan siellä on päiväksi muuttunut yö,
Kun nähdä saan kirkkaita kasvojasi
Ja veisata ijäti kiitostasi."
S.V. 56:9.Toinen joulupäivä.
Sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä. Matt. 1:21.
Jeesuksen pysyvä merkitys kautta aikojen on siinä, että hän vapahtaa omantunnon nuhteitten vaivaaman sielun synnin syyllisyydestä ja vallasta.
Toisaalta on meidän aikanamme kyllä totta, ettei synti ole tullut kaikille ihmisille vielä synniksi. Nauraen ja iloiten eletään lihan himossa, silmäin pyynnössä ja elämän korskassa. Monet kirjat, kuvat ja opilliset ohjeet tukevat ja puolustavat tätä suruttomuuden linnoitusta.
Mutta onpa toisaalta kokemusta siitäkin, että Jumalan sana särkee tuonkin linnoituksen muurit. Sielunhoitajien luona käy jatkuvasti vieläkin moni sellainen, jolle on tullut hätä ja sellainen vaiva synneistänsä, että hän katuu ja häpeää pahoja tekojansa, niin että täytyy niitä käydä tunnustamassa ja korjaamassa, vaikka kuinkakin ylpeä lihan mieli panisi vastaan.
Tällaiselle, Jumalan ennättävän armon vetämälle sielulle Jeesus ilmestyy vieläkin suurena anteeksiantajana, joka ei tykönsä tulijaa karkoita, vaan uudestisynnyttää vakuuttavin sanoin, joilla on vanhurskaan Jumalan hyväksymys puolellansa: "Poikani, tyttäreni, ole hyvässä turvassa sinun syntisi ovat anteeksi annetut".
Samalla kun Jeesus käy sovinnon tekijäksi hätääntyneen sielun ja kolme kertaa pyhän Jumalan välille, hän myös tuo tullessansa uuden voiman, joka kirvoittaa synnin vallasta. Meidän keskellämme vaeltaa lukuisa joukko seurakuntalaisia, jotka ovat eläviä todistuksia tästä Jeesuksen vapahtajavoimasta. Jeesuksen tuoma pelastus vapahtaa sekä synnin syyllisyydestä että sen vallasta. Kiitos olkoon Jumalalle hänen sanomattomasta lahjastansa!
Kolmas joulupäivä.
Hänen työtovereinaan me myös keholtamme teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi. 2 Kor. 6:1.
Jouluna palautetaan mieliimme Jumalan armo suurena lahjana. Julistuksessa kuulee toisinaan sanottavan, ettei pidä ainoastaan rukoilla, vaan myöskin ottaa vastaan. Ja niinhän asianlaita onkin. Mitä sanottaisiinkaan kerjäläisestä, joka aina vain pyytäisi, mutta ei huolisikaan almusta, kun hänelle sitä tarjotaan. Kerjäläinen, jolle ei tarjottu lahja kelpaa, ei olekaan mikään kerjäläinen, vaikka hän tekeytyy sellaiseksi.
Oikea armon kerjäläinen ottaa vastaan, mitä Jumala hänelle on valmis antamaan. Häneltä ei mene armo hukkaan niinkuin sydämessään särkymättömältä rukoilijalta. Tästä viimeksimainitusta vaarasta apostoli nimenomaan varoittaa.
Tuo vaara vältetään vilpittömässä rukouksessa. Sellaisessa rukouksessa on jo uskoa, olkoon se sitten kuinka heikkoa tahansa. Jotakin armostansa Herra sellaiselle rukoilijalle aina pääsee antamaan. Tällainen rukoilija ei mene koskaan pois Herran tyköä mitään saamatta.
Juuri vilpittömässä rukouksessa me otamme vastaan hengellisiä lahjoja ja Jumalan salattua pelastusarmoa.
Muistaa vain tulee, ettei Herra anna sillä tavalla kuin rukoilija itse toivoo tai siinä määrin kuin anoja itse haluaisi. Mutta tähänhän todellinen kerjäläinen tyytyykin. Hän iloitsee siitä vähästäkin, minkä jo sai, ja kiittää siitäkin. Mutta siihen ei hänen asioimisensa Herran kanssa katkea. Hengeltään köyhänä hänellä on alinomaa asiaa armon Herralle vastaanottaakseen yhä uutta armoa varemmin saadun, mutta jo käytetyn armon lisäksi.
Neljäs joulupäivä.
Oikeamielisille koittaa pimeydessä valkeus, armollinen, laupias ja vanhurskas. Ps. 112:4.
Jumalalla on Raamatussa monta nimeä. Niin kauan kun uskonto on elämässämme ulkokohtaista ja muodollista ilman sisäistä hätää, nämä monet nimet ovat meille pelkkiä sanoja tai korkeintaan opillisia määritelmiä.
Mutta kun joudumme hätään ja meidänkin elämäämme soveltuu virsilaulajan tunnustus: "Hätäpäivänäni minä avuksi huusin Herran nimeä, ja hän kuuli minun rukoukseni", silloin ollaan henkilökohtaisesti kohdattu elävä Jumala, ja Jumalan nimistä on tullut elämän suuria todellisuuksia.
Synnin hädässä olevalle, joka jo epäilee itsestänsä ja istuu pimeässä tekoihinsa sekaantuneena jaksamatta uskoa, että Jeesus on sovittanut juuri hänenkin syntinsä ja nimenomaan kaikki hänen syntinsä, kirkastuu Jumala armollisena Isänä, joka ansiottomille antaa kaikki synnit anteeksi oman nimensä tähden sulasta armosta. Siinä on syntinsä tuntenut sielu ankkurissa, kun hänelle on pimeässä koittanut armon valo.
Kun Jumalan hyvyys kohdistuu raadolliseen matkamieheen, joka yksinäisenä, itseään auttamaan kykenemättömänä on sortunut tiepuoleen, on se säälistä johtuvaa laupeutta. Hänen sydämensä halkee laupeudesta. Hän juuri on laupias samarialainen.
Mutta Jumala on myöskin vanhurskas. Ei kukaan sitä niin lujasti usko kuin syntinsä painon alla pimeässä istuja, joka ainakin näkee, että "Jumala antaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan, niin että tuska ja ahdistus tulee jokaisen pahaa harjoittavan ihmisen sielulle, mutta kirkkaus, kunnia ja rauha jokaiselle, joka harjoittaa sitä, mikä hyvää on". (Room.2:9,10.)
Uudenvuoden aatto.
Jumalan virta on vettä täynnä. Ps. 65:10.
Kohta painuu vuosi iankaikkisuuden rannattomaan mereen. Raamatun sanan mukaan elämä, kun se parasta on ollut, on ollut työtä ja tuskaa. Mutta työnteossa samoin kuin taistelussa, varsinkin jos meihin haavoja isketään ja täytyy verta vuotavana maata tappotantereella, alkaa miestä kovasti janottaa.
Ankara työnteko ja elämän kärsimys ovat niitä suolaisia ruokia, joilla Herra itse meitä ruokkii, jotta meissä syntyisi ja syvenisi iankaikkisen elämän jano ja taivaan koti-ikävä täällä muukalaisuuden vieraassa maassa. Pitäen silmällä tätä janoa Herra on meitä kuluneen vuoden aikana elättänyt tarpeellisiksi katsomillaan eväillä ja niitä oman viisautensa mukaan kärsimysten suolalla suolannut.
Kun uuden vuoden kynnykselle janoisina seisahdumme, Herralla on meille myöskin lohdutuksen sana sanottavana: "Kaikki janoovaiset tulkaa vetten tykö!"
Vesi on Hengen vertauskuva. Pyhä Henki tekee työnsä meissä armonvälikappaleiden kautta, sanan ja sakramenttien välityksellä. Sanassa liikkuu vielä edelleenkin Jumalan henki elättävänä, hedelmälliseksi tekevänä ja synneistä puhdistavana niinkuin ennenkin.
Kaste ja Herran pyhä Ehtoollinen ovat syntienanteeksisaamisen pantteja niinkuin ennenkin. Jumalan virta on edelleenkin vettä täynnä. Älkäämme olko hullun miehen kaltaisia, joka juoksenteli tuohisippu kourassa lähteen reunalla ja huusi: "minun on jano, kova jano", eikä kuitenkaan juonut.
Uudenvuoden päivä.
Minä muistelen Herran tekoja, niin, minä muistelen entisiä ihmetöitäsi. Ps. 77:12.
Suomen kansalla on ollut monta merkittävää etsikon aikaa. Ne ovat olleen sellaisia historiallisia tapahtumia, jolloin rahvaanmiehenkin silmä on huomannut Jumalan erityistä tarttumista kansamme vaiheisiin ja historiallisen kehityksen kulkuun. Sellaisessa merkittävässä etsikon ajassa me nytkin parhaillaan elämme Suomessa.
Kansan oman elämän syvyydestä on keskellä laittomuutta, rikollisuutta ja tapojen turmelusta kumpuamassa esiin oikeuden, vanhurskauden, isänmaanrakkauden ja jumalanpelon vuolas virta: Jumalaa ei saa pilkata, isänmaata ei saa myydä viholliselle, kurittomuus ja rikollisuus on päättäväisesti rangaistava.
Tässä nousussa huomaamme, että Jumala ilmestyy nykypäivinäkin keskuuteemme. Elävä Jumala on tahtojen Jumala. Missä tahdot terästyvät päättävään taisteluun pahuuden ja laittomuuden voimia vastaan, siellä ilmoituksen Jumala on mukana. Siellä on etsikon aika elettävänä.
Tällaista nousukautta uskonnollisine herätysliikkeineen elettiin muinoin Juudassa, kun "aika oli täytetty" ja historian Jumalan oma Poika itse julisti pelastuksen sanomaa synnin ja perkeleen vallasta. Se oli erityinen etsikon aika sille sukupolvelle. Jos Juudan kansa olisi kansana ottanut tästä etsikkoajastaan vaarin, historian Jumala olisi voinut käyttää sitä suurenmoiseen kansojen evankelioimistyöhön, ja niin ollen koko ihmiskunnan historia olisi joutunut kokonaan toisenlaisille urille kuin mille se 1900 vuotta sitten joutui. Ratkaisevana hetkenä näet koko kansa – harvoja yksilöitä lukuunottamatta – paadutti sydämensä. Etsikon aikaa, ellei silloin tehdä, mitä Jumala tahtoo, seuraa paatumuksen aika.
Elämänsä viimeisenä kevätkautena Jumalan Pojan täytyi itkeä ja valittaen asiain ikävää käännettä huudahtaa kansalle ja sen pääkaupungille: "Jospa tietäisit sinäkin – minä sen kyllä näen – tänä päivänä, mitä rauhasi vaatii. Mutta nyt se on salattu silmiltäsi."
Paatumus oli vallannut kansan mielen. Historian Jumalan täytyi hyljätä tuo kansa. Se oli etsikkoaikansa väärin käyttänyt. Se kulki omaa perikatoansa kohti. Mutta paatumuksessaan se ei sitä itse enää nähnyt eikä todeksi uskonut. Se oli sen silmiltä salattu. – Kun Jumalan ääntä omassatunnossa ei totella, historialliset vaistotkin surkastuvat, niin että saatetaan valheen hämäännyttäminä puhua rauhasta sodan kynnyksellä ja tanssia iloisina isänmaan perikadon partaalla.
Tännepäinkö mekin kaikkien etsikkoajan tarjoamien uusien, nostavien voimien uhallakin olemme menossa nyt alkaneena vuonna? Täytyykö Herran meistäkin itkeä ja valittaen sanoa: "Oi, jos tietäisit, mitä rauhasi vaatii, mutta nyt se on salattu silmiltäsi!" Se olisi solumista parempaa tulevaisuutta lupaavasta etsikkoajasta paatumuksen synkeään aikaan.
Mutta historian Jumalan myllyt jauhavat yhä edelleen. Paatumuksen aikaa seuraa aina tuomion aika. Niin tapahtui ennen. Niin tulee käymään vieläkin. Itsensä paaduttaneelle pääkaupungille Herra ennustaa: "Ne päivät tulevat, jolloin vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta, ja he kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle."
Kas siinä tuomion sanat, jotka kirjaimellisesti toteutuivat vuonna 70. Juuda ja Jerusalem eivät hävinneet suurten syntiensä takia. Ne olisivat voineet parannukseen nöyrtymällä saada ne armosta anteeksi. Vaan tuho tuli sen tähden, "ettet tuntenut etsikkoaikaasi".
Suomen kansakin niittää, mitä se nyt parhaillaan olevana etsikkoaikanaan kylvää. Jos me suomalaiset emme nyt kansana, koko kansana, tahdo ymmärtää, mitä ajan kello on lyönyt ja mitä rauhamme vaatii, me itse muutamme nykytärkeän etsikkoaikamme paatumuksen ajaksi.
Mutta paatumuksen aikaa seuraa vieläkin tuomion aika. "Ne päivät tulevat, jolloin – sinua ahdistetaan joka puolelta," – eikä ole auttajaa missään, ei maassa eikä taivaassa.
Omantunnon Jumala on myöskin historian Jumala. Ken tekee ja toimii omaatuntoansa vastaan, se vetää päällensä historian Jumalan tuomion. Tinkimättömällä kiivaudellaan hän valvoo siveellisen maailmanjärjestyksensä pystyssä pysymistä: rikos saa aina rangaistuksensa muotoon katsomatta.
Vanhurskaan Jumalan olemassaolo on takeena siitä, että historiallisen tuomion myllyt jauhavat varmasti – joskin monen hätäisen ihmislapsen mielestä liian hitaasti.
Vuos' rientävi pois,
Kuin kuohuvan kevähän virta se ois,
Kuin lehti, mi maassa jo makaa,
Vaan Herra on hyvä ja vakaa.
Ain armosi soit.
Niin vastakin, Herramme,
Auttaa sä voit,
Voit neuvoa, ohjata meitä
Ja korpehen raivata teitä.
H.L.V. 296:1, 4.LOPPIAISVIIKKO.
Sunnuntai.
Herra, anna sen olla vielä tämä vuosi. Luuk. 13:8.
Armon aika ei aina kestä. Etsikkoajat voivat muuttua paatumuksen ajoiksi. Kun se on tapahtunut, ei tuomion päivä ole enää kaukana. Se yllättää äkkiä, odottamatta, ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta.
Elämämme ei ole omamme, vaan Jumalan antama. Tili on meidän siitä kerran tehtävä ja tuomiomme kuultava. Mutta tuomionpäivä on lykkääntynyt toistaiseksi. Sen on saanut aikaan välimiehemme esirukous: "Anna sen olla vielä tämä vuosi." Hedelmättöminä, vailla Hengen hedelmää, me tilinteon päivänä joudumme pois heitettäviksi ja tulella poltettaviksi. Meille käy kuin Sodomalle ja Gomorralle ja vieläkin pahemmin.
Mutta se, että saamme vielä täällä armon ajassa olla, pohjautuu syvimmältä katsoen Jeesuksen esirukoukseen. Jumala ei ole ottanut vielä pois varjelevaa kättänsä. Hän odottaa vielä hedelmiä meistä itsestämme ja lapsistamme – niin, koko kansasta.
Senpä takia hän suostuu siihen, että välimiehen turvissa saamme osaksemme uusia armonosoituksia, kutsumista, herätystä, ystäväin nuhteita ja rakkautta, vihollisen hyökkäyksiä, hätää ja vastoinkäymistä. Herra ei soisi, että olisimme ympäristöllemme turmioksi, vaan hyödyksi.
Kuinka hirveätä on leikkiä synnillä. Kuinka kohtalokasta on olla avaamatta sydäntänsä, kun Herran sana on omaatuntoa pistänyt. "Vielä tämä vuosi" voi olla jo supistunut tähän kevääseen; tähän kuukauteen. Kuukausiemme luku on Herran määrättävissä. Hän pani määrän, jonka yli me emme taida käydä. Joka ei ajoissa parannusta tee ja hengen kuljetettavaksi antaudu, vaan armonvaikutuksista huolimatta jatkaa elämäänsä lihan mukaan, hänen kohdalleen sattuvat hirmuisina vanhurskaan Jumalan tuomiosanat: "Hakkaa se pois!"
Maanantai.
Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä. Matt. 25:13.
Uuden vuoden kirkonkellojen ääni on kiirinyt yli Suomen lumipeitteisten salojen, kylien ja kaupunkien. Jotakin erityistä sanottavaa on tuolla kirkonkellojen kaiulla aina ollut meille kaikille. Tämän vuoden alussa ne ovat kumisseet: "Valvokaa!"
Pyörät pyörivät teillämme, työ kihisee tehtaissa, rahaa liikutetaan pankeissa ja kaupoissa ja toreilla, torvet soivat juhlissa ja viulut ja vinguttimet tanssisaleissa!
Kuka uskaltaa puhua valvomisen tarpeellisuudesta?
Kuka rohkenee syyttää tätä autojen ja radion aikaa nukkumisesta?
Ja kuitenkin. Missä Pyhän Hengen armonvaikutuksista omassatunnossa ei välitetä, missä Herran tulemista ei odoteta, siellä nukutaan hengellisen kuoleman unta. Kohautat olkapäitäsi ja sanot: "Niin, maailma on suruton, se nukkuu."
Vaan maltahan! Miten on seurakunnan laita. Sehän tietää, että Herran tulo lähenee. Aikojen merkit ovat uhkaavat.
Mutta valvooko seurakunta? Joko sen jäsenet ovat vapautuneet tämän elämän huolista, riidasta, kateudesta, ylensyömisestä, juomisesta ja irstaisuudesta, sanalla sanoen kaikesta, mikä raskauttaa mieltä ja tekee kristitynkin uneliaaksi?
Kristus sanoi loppuaikojen seurakunnasta, että se on kymmenen neitsyen kaltainen. "Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat." Roomalaisille kristityille kirjoitti apostoli Paavali: "Jo on aika unesta nousta!" Uneliaisuus on seurakunnan suurin vaara. Kun seurakunnassa nukutaan, sekoitetaan totuus ja valhe, oikeus ja vääryys, ja jokainen etsii itseänsä ja omaansa eikä toisen parasta.
Silmätkäämme itseämme ja tarkastelkaamme toisia! Rakkaus on kylmentynyt. Kuoleman hyinen halla on hiipinyt Herran kansankin sydämeen. Sekin on lopun merkkejä. Vieläkö he voidetta Gileadissa? Vieläkö huudetaan totuudessa avuksi Häntä, joka kuolleetkin eläviksi tekee ja sielut tallelle saattaa? Kaikuneekohan uuden vuoden kirkonkellojen soitto "Valvokaa!" kuuroille korville seurakunnassakin? Juuri sillä hetkellä, kun ette luulekaan, Ihmisen poika tulee.
Tiistai.
Minun aikani ovat sinun kädessäsi. Ps. 31:16.
Jumalasta ajatellaan monesti tunteitten mukaan. Hätääntyneelle ja omantunnon tuskissa kärsivälle ihmiselle on kova kolaus, kun hän ei saakaan Jumalalta vastausta rukouksiinsa. Silloin tuntuu, että Jumala on armoton ja vihainen eikä kuule syntisen avuksi huutoa. Ken tällaisessa tilassa tunteittensa mukaan Jumalaa ajattelee, hänen täytyy tulla toivottomaksi. Hän ei enää osaa toivoa eikä odottaa Jumalalta mitään hyvää.
Mutta taivaassa kohtalon kellot käyvät toisin kuin maan päällä. Virsilaulaja, joka tunnusti: "minun aikani ovat Herran käsissä", oli oppinut vihollisten ahdistaessa ja keskellä vaikeuksiaan ajattelemaan Jumalasta hänen ilmoitustensa ja lupaustensa mukaan. Hän ei joutunut hyljättynäkään toivottomuuteen, sillä hän tunsi entuudestaan Jumalan menettelytavat lapsiaan kohtaan. Hän piti Jumalan Jumalanaan ja turvasi häneen ja uskoi aikansa hänen käsiinsä vastoin tunteitaan. Hän ei kieltänyt Jumalan hyvyyttä pahanakaan päivänä.
Virressä laulamme: "Hyvyytees' loppumattomaan mun sydämeni luottaa." Vaikkakin näyttäisi ja tuntuisi toisenlaiselta, tulee meidän kuitenkin antaa Jumalalle se kunnia, että pidämme häntä loppumattomasti lempeänä, hyvänä ja armollisena.
Tällä tavalla pääsemme irti tunteitten pettävistä liikutuksista, kun ei meille pimeänä päivänä jää jäljelle muuta kuin usko Jumalan loppumattomaan hyvyyteen. Mutta usko onkin juuri siinä, että toista uskoo kuin mitä parhaillaan tuntee.
Keskiviikko.
Yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä. 2 Piet. 3:8.
Ajalla on alkunsa ja loppunsa. Iankaikkisena Jumala on ajan ulkopuolella. Hänelle ovat meidän ajanlasten menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus yhtä läheisiä tai etäisiä. Herralle vuosituhannet ovat vain pian ohikiitäviä hetkiä.
Ilman häntä ja hänen kosketustaan aika on arvoton. Aika on nyt synnin takia paha. Sekin oli alussa, niinkuin kaikki muutkin Jumalan luomukset, hyvä. Lankeemus on turmellut ajan ja kaiken ajallisen. Vaikka syntinen ihminen eläisi tuhat vuotta, olisi hänen elämänsä vain ikäänkuin lyhyt ajan rahtunen. Arvokkaaksi sen tekee vasta Jumalan saapuminen pelastusilmoituksineen ajallisuuteen ja tottelevan ihmisen kohottaminen lunastuksen piiriin.
Kun tämä ihmiselämässä tapahtuu, niin yksi ainoa päivä on Herralle yhtä arvokas, niin, arvokkaampikin, kuin tuhat vuotta synnin turmelemaa aikaa, jossa ei lunastusta, nimittäin Kristusta ole.
Tätä taustaa vasten tulee erittäin arvokkaaksi se päivä, se ajankohta, jolloin Herran aika on täytetty, ja hän näkee hyväksi ilmestyä. Silloin ei auta viisastella uskonnosta, vaan totella Jumalan ääntä. Silmämme voivat liikkua ja vilkuilla sinne ja tänne. Toisin on korvaimme laita. Niitä ei voida kääntää sinne ja tänne. Niillä on kuunneltava sitä ääntä, mikä milloinkin kuultava on. Kun Jumala puhuu omalletunnolle, kun hän kysyy vieläkin niinkuin muinen: "Aadam, missä olet?", silloin on toteltava. Ellei niin tehdä, tulee tuho.
Tästä sanotaan Raamatussa: "Katsokaa veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta, vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: 'tänä päivänä', ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi; sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, vahvoina loppuun asti." Milloin nykyhetki on ikuisuushetki, on sen väärinkäyttämisestä, kun ollaan tottelemattomia Jumalan äänelle, kauhea tuomio: hukkuminen ajallisten mukana.
Torstai.
Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Matt. 28:18.
Me tunnemme nämä kastekäskyyn liittyvät Herramme sanat. Mutta me emme usko niitä. Me katselemme tavallisesti sitä, mikä silmäin edessä on, ja olemme huolinemme takertuneet näihin näkyväisiin. Me unohdamme, että Herrallamme on kaikki valta, unohdamme, että hän todella voi auttaa kaikissa tilanteissa.
Kun pahuus ja väkivalta ovat ylimmilleen nousseet ympärillämme, ei se ole todistuksena siitä, että paha voittaa, vaan siitä, että Herra pian armollansa ehtii avuksi. Kun saatana pitää meitä kovissa epäuskon kahleissa, ja olemme vähällä vaipua epätoivon valtaan, Herra onkin jo pannut Pyhän Henkensä kautta lohduttajat liikkeelle.
Kun näemme, ettemme uskomme heikkouden takia voi olla miksikään avuksi lähimmäisillemme, kaikkivaltias Herramme paneekin salaa siunauksensa työhömme. Kun koemme, että synnin valta ja sitä seuraava kurjuus ovat meidän rukoustemme hellittämättömyyttä eli kestävyyttä väkevämpiä, onkin se merkkinä siitä, että vapautuksemme hetki on lähellä. Ja kun me lähestymme joka päivä Jumalaa, ja tilamme siitä huolimatta yhä vain huononee, Herran armo onkin valmistettu meitä varten täyttämään tyhjät astiat yli reunojen.
Kunpa oppisimme antamaan kunnian, mutta ennen kaikkea antamaan itsemme, kaikkine synteinemme, raskasmielisyyksinemme ja murheinemme, hänelle, jolle on annettu kaikki valta ei vain taivaassa, mutta jo maankin päällä! Silloin saisimme uuden luottamuksen ja uuden tahdon.
Perjantai.
Totisesti, minä tulen pian. Ilm. 22:20.
Kristityn toivon ihanin sisällys on se, että Herra tulee pian. Täällä ajassa vallitsee nyt maailman henki. Niinkuin Kristus itse näennäisesti joutui tappiolle pahuuden voimia vastaan taistellessaan, samoin käy hänen seurakunnalleenkin.
Olemme yötä kohti kulkemassa. Kristuksen totisia seuraajia aletaan kaikkialla ymmärtää väärin, pilkata, vihata ja vainota. Mutta juuri niin pitää käymänkin. Ennen ei Kristus tule. Jumalan hulluus on suurempi kuin ihmisten viisaus.
Mitä Beetlehem oli Jerusalemin rinnalla, mitä Palestiina Rooman mahtavan valtakunnan rinnalla? Jumala tekee työtänsä pienin ylenkatsotuin välikappalein vielä nytkin. Vielä on toivossa vaellettava. Golgatan ristinkuolema näytti ihmisistä tappiolta. Itse asiassa se oli suurin voitto, mitä hyvän valtakunnassa milloinkaan on saavutettu. Samoin Kristuksen seurakunnan muuttuminen erämaanseurakunnaksi, katakombiseurakunnaksi, ajan lähestyessä loppuaan on lopullisen voiton merkki uskon silmillä katsoen, vaikkakaan se ihmissilmissä ei siltä näytä.
Silloin kuuluu kehoitus: "Nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä, kesä on lähellä, Jumalan valtakunta on lähellä". Kun lopputuomioitten ja antikristuksen aikana Herran seurakunta hädässänsä huutaa: "Tule, Herra Jeesus", silloin hän äkkiä ilmaantuu kirkkaudessa ja kunniassa ja toteuttaa lupauksensa: "Katso, uudeksi minä teen kaikki".
Lauantai.
Minä peitin sinulta kasvoni silmänräpäykseksi. Jes. 54:8.
Jumala menettelee toisin kuin mitä me soisimme hänen tekevän. Herran omina me haluaisimme aina vain laskea hurautella elämän myötämäkeä. Mutta tiepä nouseekin pystyyn. Sen sijaan, että Herran kasvot olivat aiemmin puoleemme käännetyt, me säikähdykseksemme huomaammekin, että Hän nyt on kadonnut näkyvistämme ja on salannut meiltä kasvonsa.
Mutta täten syntynyttä pelkoa ei Jumala otakaan meiltä pois, vaan antaa pelkoa pelon lisäksi. Emme ollenkaan ymmärrä, mitä järkeä siinä on, että kun meillä jo on ollut mielestämme aivan liiaksi kuormia kannettavanamme, meille vielä annetaan yhä uusia. Tällöin tuntuu siltä, ettei Jumalan sanakaan enää ole totta, se kun lupaa, ettei meille panna raskaampaa elämän kuormaa kuin jaksamme kantaa. Näissä niisissä ollessamme Jumala on mielestämme hirmuvaltias eikä rakastava, kaikkivaltias Isä.
Ja kumminkin. Silmänräpäyksessä voi kaikki muuttua. Kuormat tosin ovat edelleen olemassa. Niitä ei Jumala ole ottanut vielä pois. Mutta kasvonsa hän on taas kääntänyt meihin.
Käsitämme, että on helpompi samalla kertaa kantaa kahta ja useampia ristejä kuin yhtä ainoata. Yhden painon alla me nääntyisimme, kun sen aiheuttamien vaivojen kanssa yksinomaan askartelisimme, ja siihen itsemme sokeiksi tuijottaisimme. Tämän tiesi Herra. Sen takia hän rakkaudessaan antoi uusia kuormia. Ne olivat meille tuiki välttämättömät. Me vain emme sitä itse ymmärtäneet. Luulimme Herran vihastuneen iankaikkisesti. Mutta tosiasia oli, että hän vain silmänräpäykseksi salasi kasvonsa. Hän teki sen sitä varten, että oppisimme totuudessa anomaan: "Käännä, Herra, kasvosi meidän puoleemme ja ole meille armollinen." Eikäpä tätä rukousta osaa kukaan oikein rukoilla, ellei ole totuudessa kokenut, että Herran kasvot ovat olleet salatut ja poispäin käännetyt – vaikkapa vain silmänräpäyksen ajaksi. Silmänräpäys on Herran oma aika.
ENSIMMÄINEN LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO
Sunnuntai.
Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Room. 8:33.
Uskon kautta kristitty ihminen on sisäisesti vapaa synnin syyllisyydestä. Tämä sisäinen vapaus vapauttaa hänet edelleen ei ainoastaan synnin, vaan myös ihmisten orjuudesta.
Uskosta vanhurskautettu ihminen on kokenut Herran lupauksen totuuden: "Jos Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todella vapaiksi." Uskon yhteydessä Jeesuksen Kristuksen kanssa kuoleutuu meissä ei vain itsekkyyden itsevaltias despootti, vaan myöskin ihmisiä ja yleistä mielipidettä kumarteleva orja.
Synteinanteeksiantamuksesta elävä kristitty on sisäisesti vapaa. Hän on Pyhästä Hengestä uudestisyntynyt. Ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus.
Jeesuksen rakkauden liikuttamana uskoon tullut, herännyt sielu ei tahdo pitää yhtään ainoata salaistakaan syntiä esteenä Jeesuksen sovintoveren haavoitettua omaatuntoa parantavalle voimalle. Tässä Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen voiman osallisuudessa elettäessä näyttää oma hurskauskin saastaiselta vaatteelta ja omatekoinen parannus ja jumalisuus arvottomalta roskalta.
Tämä näkemys vapauttaa ulkokultaisesta hurskastelusta ja teennäisen pyhyyden tavoittelusta, mikä kaikki vain sitoo ja orjuuttaa lähimmäisiä, joiden kanssa elämänkutsumustehtävässä joudutaan joka päivä tekemisiin.
Kuinka olikaan Paavali sisäisesti vapaa, kun hän Herrasta kerskaten kysyi: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme."
Kuinka tekikään tämä Kristuksen puhdistamaan hyvään omaantuntoon pohjautuva sisäinen vapaus hänet ulkonaisesti väkeväksi vaivojen ja vastuksien keskellä! Tässä väkevyydessään hän kirjoittaa: "Minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei tuska, ei nälkä, ei vaino ei alastomuus, ei vaara, ei miekka voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme."
Niin kovaa kohtaloa ei voi enää tulla, että välit elävän Jumalan kanssa katkeaisivat.
Maanantai.
Jeesus sanoi: "Totisesti minä sanon teille: ei ole ketään, joka minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut – – – ja joka nyt tässä ajassa ei saisi satakertaisesti." Mark. 10:29-30.
Jumala rakastaa iloista antajaa. Iloinen antaja on sellainen, jolta ei tarvitse ottaa, sillä hän ilmankin mielellään antaa, luopuu ja uhraa. Kysymys ei tässä yhteydessä ole niin sanotuista hurskaista aikomuksista, vaan toteutetuista teoista, jolloin joku "on luopunut talosta, veljistä, sisarista, äidistä, isästä, lapsista, pelloista".
Saatammeko totuudessa sanoa näin itsestämme? Aabraham antoi poikansa. Veritodistajat, marttyyrit antoivat henkensä. Mitä me olemme vapaaehtoisesti ja mielellämme antaneet? Eikö meidän pikemminkin ole pakko totuudessa tunnustaa: Herra on sen ja sen minulta pois ottanut! Minä en ole mitään ilolla antanut!
Iloiseen antajaan, joka ei tee laskelmia, vaan uskossa antaa, luopuu ja uhraa, kohdistuu Herran kuninkaallinen lupaus: Hän saa jo tässä ajassa satakertaisesti takaisin sen, mitä hän on Herran takia pois antanut.
Mutta, vaikk'emme voikaan itseemme sovittaa sanaa iloisesta antajasta, vaikk'emme olekaan uskonsankareita ja veritodistajia, sopii meihin kuitenkin Herran valtakunnan laki: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä."
Me näemme, miten vähitellen toinen toisensa jälkeen niistä henkilöistä ja asioista, joita me rakastamme, otetaan meiltä pois. Kun vanhenemme, joudumme lopulta olemaan elämässä yksinämme ja kulkemaan taipaleemme loppuosan maallisista ilonaiheista yhä niukemmaksi käyvässä ympäristössä.
Mutta ihme! Jos joku kysyisi: "Tahtoisitko jälleen ottaa takaisin ne, mitä Herra on sinulta ottanut pois?" – niin me empimättä vastaisimme: "Emme me suinkaan tahdo."
Meidän onnemme on siinä, että Kristus täyttää ilottomuutemme, tyhjyytemme ja yksinäisyytemme, hän, joka sanoi omillensa kerran: "Te jätätte minut yksin; en kuitenkaan ole yksin, sillä Isä on minun kanssani."
Näin Herra, joka ottaa ja vaatii meiltä vähitellen pois toisen toisensa perästä niistä, joita me rakastamme, tekee meidät, ajallisuuteen kiintyneet ja ristin kantamiseen vastahakoisetkin lapsensa ihmeellisellä alatiellään iloisiksi antajiksi.
Meihinkin alkaa totuudessa sopia lupaus: "saatte takaisin nyt jo tässä ajassa satakertaisesti ja taivaassa iankaikkisen elämän."
Jumal' on hurskaan holhooja, Ei luovu etsivästä,
Kovimpinakin aikoina Hän hengen hädän estää;
Kun väärä riista rikkahan Jo loppui, köyhän
hurskahan, Majassa leipä kestää.
V.K. 277:8.Tiistai.
Joka uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Room. 4:5.
Pelastusvarmuutemme ankkuripaikkana on raamatullinen totuus, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, se on, antaa synnit anteeksi katuvalle, joka Kristukseen turvaa, riippumatta ihmisen hyvistä tai huonoista ominaisuuksista.
Syntisen vanhurskauttamisessa käy Kristukseen turvaamisen rinnalla Jumalan sanan uhkausten ja lupausten totena pitäminen. Katuvalle syntiselle on Raamatun puhe Jumalan vihasta ja kostosta tosiasia, jonka hän pitää helpommin totena kuin Jumalan rakkauden ja vanhurskauden. Mutta kun hänen taisteluissa ja hädässä väsynyt katseensa kohtaa ristin ja ristillä riippuvana hänet, jonka kannettavaksi Jumala itse heitti kaikkien meidän syntimme, jonka päällä oli rangaistus, jotta meillä rauha olisi, silloin hän alkaa pitää totena myöskin raamatun puhetta armollisesta Jumalasta, joka ei tahdo jumalattoman kuolemaa, vaan ainoastaan sitä, että tämä pahalta tieltänsä pala jäisi. Tällöin muuttuu Jumalan sanan totena pitäminen luottamukseksi Kristuksessa sovitettuun Isään.
Tämä vanhurskauttava usko omistaa Kristuksen omakohtaisesti itsellensä pyhän Jumalan lähettämänä. Se usko on Kristus-yhteyttä. Siinä ei olla tekemisissä enää kauan sitten kuolleen, vaan ylösnousseen ja läsnäolevan, elävän Kristuksen kanssa. Lahjavanhurskaus on nykyisyyttä Kristuksen iankaikkisessa lunastuksessa (Room. 3:24).
Ihmisen, jolla näin on Kristus elävänä uskon kautta sydämessänsä, Jumala julistaa puhtaaksi ja vanhurskaaksi. Jumala ei tuomitse tällaista uudestisyntynyttä hänen syntiensä mukaan, vaan sen uuden elämän alun mukaan, joka Kristuksen omistamisen kautta on tullut hänen sydämeensä. Siinä on ansaitsematon armo luettu vanhurskaus.
Keskiviikko.
Taitava käy elämän tietä ylöspäin, välttääkseen tuonelan, joka alhaalla on. Sananl. 15:24.
Jo vanhan liiton hurskas uskoi, ettei ihmiselämä rajoitu vain ajallisuuteen. Kuolemata kohden me kuljemme jokainen, ja sen perästä on edessämme ajaton iankaikkisuus.
Ja niinkuin tässä elämässä Herra on apu ja kilpi, niin häntä pelkäävä saa kuolemankin hetkellä turvallisesti antautua hänen väkevien käsivarsiensa varaan, siinä toivossa, ettei Jumala hylkää sielua tuonelaan.
Uuden liiton puolella on tuonpuoleinen elämä astunut eteemme vielä kirkkaammassa valossa. Toisaalta on meillä siitä Herran oma varoittava sana: "Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin."
Synnin kirous ulottuu siis iankaikkisuuteen asti. Mutta toisaalta on meillä myöskin Herran rohkaiseva sana, jonka hän lausui opetuslapsilleen vähää ennen kuolemaan menoaan: "Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisin teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa. Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen".
Ihana taivaan Isän koti odottaa toisella puolen haudan Herran omia. Ei sellainen vaeltaja tule tuomioon eikä tuonelaan, sillä hän on siirtynyt jo ajassa kuolemasta elämään.
Ymmärtäväinen käydessään elämän tietä ottaa näistä vaarin, ettei häntä lopulta helvettiin sysättäisi.
On koti, jossa pois on synnin saasta,
Ja jonne Jeesus "ryövärinkin" maasta
Kohotti, saatti lepohon, – Se kotin on!
H.L.V. 351:3.ENSIMMÄINEN LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO
Torstai.
Niin te muistatte Huonon vaelluksenne ja tekonne, jotka eivät olleet hyvät, ja teitä kyllästyttää oma itsenne, rikostenne ja kauhistusten ne tähden. Hesek. 36:31.
Tuhlaajapoika meni vieraalla maalla itseensä, kun nälänhätä tuli sille paikkakunnalle, missä hän oli.
Mutta vasta kotiveräjällä isän sylissä hän tunnusti: "En ole mahdollinen, en ansaitse, että minua sanotaan sinun pojaksesi." Vasta Isän kaikki anteeksi antava rakkaus nöyryytti lopullisesti ennen niin itserakkaan ja ylpeän sydämen maailmanrannan koulussa pettyneen pojan povessa. Yksin anteeksiantava rakkaus särkee kivikovan ihmissydämen.
Siitä jo profeettakin oli tietoinen vankeuteen viedyn kansan keskuudessa. Kun kansan kaikki toiveet näyttivät turhaan rauenneen, kun Jumalan vanhurskas tuomio kohtasi sitä uutena ja taas uutena onnettomuutena, sen usko Jumalaan oli vaarassa kärsiä haaksirikon.
Mutta koston Jumala itse piti huolta siitä, ettei rangaistusta kärsimään joutuneitten uskon kipinä päässyt kokonaan sammumaan. Kansalle, jolle kaikki näytti käyvän vastoin sen omaa odotusta, Herra antoi profeetan julistaa: "Minä tahdon tehdä teille enemmän hyvää kuin koskaan ennen ja te tulette tietämään, että minä olen Herra."
Tämä hyljätylle kansalle tapahtunut laupeus vasta aikanaan viritti kansan sydämen siihen mielialaan, että sitä iletti ja kyllästytti oma itsensä rikosten ja kauhistusten tähden, joita se oli tehnyt.
Vasta armon kohdatessa sydäntä, joka pitää itsensä syntien anteeksisaamiseen mahdottomana, tapahtuu oikea katumus ja nöyrä itsensä arvioiminen: "En minä tätä ansaitse; olen mahdoton kaikkeen siihen armoon, minkä olet osoittanut palvelijallesi."
Kun mekin tätä samaa armon ja anteeksiantamuksen sydämiä uudistavaa voimaa koemme ja lähimmäisissämme samaa näemme, valtaa meidät juhlallinen tunne siitä, että elävä Jumala on toimimassa väkevänä Vapahtajana keskellämme.
Perjantai.
Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin. Hebr. 10:31.
Kun suruton ihminen rukoilee, niin hän puhuttelee omia mielikuvitelmiaan ja ajatusluomuksiaan. Samoin tekee kirjanoppinut järkiniekka sekä se, joka vain taiteellisen tunteen liikuttamana, kyyneliin asti heltyneenä hartautta harjoittaa. Ollaan Jumalan edessä eikä kuitenkaan olla. Jumalisuuden muoto on, mutta sen voimaa ei ole. Kosketus elävän Jumalan kanssa puuttuu sisäisesti.
Toisin käy, kun omatunto herää, kun syyllisyyden tunto alkaa painaa ihmistä, ja hän näkee, ettei hän tehtyä tekoansa voi mitenkään saada tekemättömäksi eikä sovitetuksi. – Silloin elävä Jumala löytyy. Mutta toisenlaisena kuin ihmiskuvitelmien tekeleenä.
Piilostaan esiin astuva Jumala on tuomion Jumala. Syntiensä tunnossa oleva ihminen on samalla elävän Jumalan käsissä. Siinä hädässä ja ahdistuksessa hän kokee Raamatun sanan totuuden: "Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin."
Tuossa tilassa tämän maailman arvot menettävät kaiken merkityksensä. Maailman kunnia, rahan valta ja elämän nautinnot ovat käden käänteessä tulleet kerrassaan arvottomiksi. Sielun pelastus on astunut kaikkinieleväksi kysymykseksi. Voinko vielä saada armon? Ottaako Jumala vastaan tällaisen raukan? Onko vielä mitään mahdollisuutta mahdottomalla pelastua? Joko kaikki toivo on mennyt? Voi minua syntistä! Minä olen hukassa!
Tämä tuskantila on toista kuin jonkun kaunosielun liikutus tai oppineen ajatusrakennelma. Se on uudesti syntymisen tuskaa. Ilman sitä kipua ei kukaan saa nähdä Jumalan valtakuntaa. Ja lisäksi vielä. Ken siihen armoon ei osallistu, sen kohtaloksi vasta tuleekin iankaikkisesti hyljättynä kokea, kuinka hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.
Lauantai.
Minun Herrani ja minun Jumalani. Joh. 20:28.
Syntistä ihmistä ei toinen ihminen voi pelastuksen kysymyksessä auttaa. Siihen tarvitaan jumalallista apua, pelastusta ylhäältä taivaasta. Sitä tuomaan Jumala, taivaan, maan ja meren Luoja, lähetti ainosyntyisen Poikansa.
Kun Saulus Tarsolainen tuli kääntymykseen, hän saarnasi heti ja todisti, että Jeesus on Jumalan Poika. Mutta jo Jeesuksen eläessä apostoli Pietari oli omasta ja muitten apostolien puolesta tunnustanut: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika."
Kun Jeesus kerran kulki gadaralaisten maan halki, tuli häntä vastaan kaksi riivattua, jotka huusivat sanoen: "Mitä sinulla on meidän kanssamme tekemistä, sinä Jumalan Poika?" Kun Jeesus nousi kastetilaisuudessa Jordanista, kuului taivaasta ääni: "Tässä on minun rakas Poikani, johon olen mielistynyt."
Sama todistus kuului toistamiseen Jumalan suusta kirkastusvuorella, Taaborilla. Ja kun Jeesus pitkänäperjantaina seisoi ylimmäisen papin edessä kuulusteltavana, tämä kysyy häneltä juhlallisesti: "Minä vannotan sinua elävän Jumalan kautta, että sanot meille, oletko Kristus, Jumalan Poika?" Tähän Jeesus yhtä juhlallisesti myöntäen vastasi: "Olen, niinkuin sanot."
Ja lopuksi, kun Jeesus kuoli ristillä ja roomalainen upseeri näki maanjäristyksen ja kaiken muun mitä tapahtui hän sanoi: "Totisesti tämä oli Jumalan Poika."
Viideltä eri taholta meillä on Uudessa Testamentissa todistuksia Jeesuksen jumaluudesta. Kun niihin liittyy omakohtainen pelastuskokemus kohdatessamme ylösnousseen Herran, silloin me hänen edessään Tuomaan kanssa tunnustamme: "Minun Herrani ja minun Jumalani!"
TOINEN LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Jeesus sanoi heille: "Ettekö ole koskaan lukeneet (Ps. 118:21) kirjoituksista: 'Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi; Herralta tämä on tullut ja on ihmeellinen meidän silmissämme'?" Matt. 21:42.
Ihmiset kaipaavat toivon ja lohdutuksen sanaa enemmän kuin ennen. Elämää näet särkyy nykyään laajemmalti ja nopeammin kuin aikaisemmin. Monen monet, joista päältäpäin päättäen ei sitä luulisikaan, tuntevat itsensä hyljätyiksi ja yksinäisiksi. Kaikille näille Herra tahtoisi saada sanotuksi suloisen sanansa: "Ettekö ole lukeneet – hylkykivestä tulee kulmakivi?" Siinä on ihmeellinen rohkaisu huonoille: hylkykivetkin kelpaavat.
Tällaisia huonoja matkamiehiä, hyljättyjä vaeltajia me tapaamme kaikkialla matkamme varrella taikka olemme itse niitä. Toisilla on terveys murtunut. Toiset ovat korkean ikänsä takia siinä tilanteessa, etteivät kelpaa siihen enää, mihin he kelpasivat nuoruutensa ja terveytensä päivinä.
Toiset on kova kohtalo tehnyt sokeiksi, raajarikoiksi, työhön kykenemättömiksi tai rikollisiksi. Ei heitä voida käyttää siinä, missä muita. Heidät on siirretty terveitten, osaavien ja rikkaitten tieltä syrjään sairashuoneisiin, eläkkeelle, köyhäintaloihin, sokeainkoteihin, armeliaisuuslaitoksiin, vankiloihin ja muualle. Heidän kohtalonsa tuntuu todella hylkykiven kohtalolta. Ja tämä hyljättynä olemisen tunne suurenee yhä, kun kaiken lisäksi omatunto syyttää: olet syntinen, kärsit nyt pahojen tekojesi palkan, niität, mitä olet kylvänyt.
Kaikille näille sanoo Herra, joka itse oli hyljätty, jolla ei ollut suojaa, joka ei saanut ymmärtämystä eikä tunnustusta: "Hylkykivetkin kelpaavat. Hyljätytkin voivat tulla käyttökelpoisiksi."
Elämä ei ole silti mennyt hukkaan, vaikka meidät on huonoina siirretty elämän valtatieltä syrjään. Hyljättynä ja maailmalle kelpaamattomanakin ihminen saattaa olla sanan harjoittajana ja rukoilijana muille siunaukseksi, vieläpä oikea seurakunnan pylväs.
Tämä armo ei ole ihmisistä, vaan se on tullut Herralta ja on ihme meidän silmäimme edessä, kun pääsemme tuollaisia Herran ihmetekoja ympärillämme näkemään.
Maanantai.
Herra, sinuun minä turvaan. Älä salli minun ikinä häpeään tulla, vapahda minut vanhurskaudessasi. Ps. 31:2.
Tämä virsilaulajan rukous on se vanhatestamentillinen avainsana, joka uskonpuhdistajallemme aukaisi tien Jumalan armoon. Syvässä synnintunnossa ja itseään auttamaan kykenemättömänä hän tunsi hengenheimolaisuutta ja kohtalotoveruutta virsilaulajan kanssa, jolla myöskin oli hätä turvasta.
Mutta pitkään aikaan, jopa vuosikausiin ei Luther voinut ymmärtää, miten virsilaulaja hädässänsä rukoili: "Vapahda minut vanhurskaudessasi!" Lutherista Jumalan vanhurskaus oli samaa kuin Jumalan syntiä rankaiseva viha. Hän pelkäsi, jopa oikein herjasi tuota sanaa vanhurskaus. Hän ajatteli, että jos hänen on pelastuminen Jumalan vanhurskauden julistaman tuomion kautta, hän on auttamattomasti hukassa ja helvetin oma, koska hän ei voinut Jumalan pyhyyden vaatimusten mittaa täyttää. Hänestä oli käsittämätön tuo pyyntö: "Vapahda minut vanhurskaudessasi!" Jumalan vanhurskaus peloitti häntä ja teki elämän helvetin esikartanoksi.
Tuli sitten aika, jolloin Lutherille Jumalan sanaa lukiessa ja tutkiessa selvisi, että vanhurskaus sanaa käytettiin raamatussa eri merkityksissä: milloin se on yhteiskunnallinen, milloin uskonnollinen ja milloin pelastusta koskeva vanhurskaus.
Virsilaulaja ja apostoli Paavali käyttivät sitä viimeksimainitussa merkityksessä puhuessaan siitä, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, joka häneen uskoo. Tässä yhteydessä vanhurskaus merkitsee samaa kuin armahdus eli syntien anteeksiantamus.
Kun psalmista pyysi: "Vapahda minut vanhurskaudessasi!" oli se samaa kuin jos hän olisi rukoillut: "Pelasta minut syntiä anteeksi antavan rakkautesi tähden!"
Näin aukeni uusi maailma Lutherille. Nyt hän ymmärsi eron lain ja evankeliumin, Mooseksen ja Kristuksen välillä. Hän käsitti, ettei laki ollut olemassa herännyttä omaatuntoa, vaan ruumista ja sen tekoja varten. Sana "vanhurskaus" oli nyt muuttunut hänelle "paratiisin portiksi".
Kadotettuna ja tuomittuna Jumalaan yhtä kaikki luottava syntinen saa olla varma siitä, että Jumala ei Kristuksen tähden lue hänelle hänen syntejänsä, vaan julistaa hänet pyhien enkeliensä edessä vanhurskaaksi, itsellensä otolliseksi. Siinä on vapahdus ja pelastuksen perustus.
Tiistai.
Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana – että voittaisin omakseni Kristuksen. Filipp. 3:7, 8.
Nykyään on tämänpuoleisen elämän houkutus voimallisempi kuin tavallisesti. Murhe jokapäiväisestä leivästä, murhe kansamme ulkonaisissa vaiheissa ilmenevistä epäuskon ja jumalattomuuden merkeistä pyrkii nyt täyttämään kilvoittelevien kristittyjen sydämet. Mutta niin kauan kuin vielä kilvoitellaan, rukoillaan ja työtä tehdään, on olemassa toivoa, ettei rakkaus peräti kylmene eikä Kristuksen Henki kokonaan sammu. On siis jotakin toivoa tässä vielä.
Mutta hengellisesti kuolleelta ja sisäisesti muuttumattomalta ihmiseltä puuttuu tämä hentokin toivon kipinä. Hän ei jaksa panna mitään alttiiksi Jeesuksen tähden. Hän on maasta ja puhuu maasta. Ja täällä alhaalla maailmassa ovat hänen kaikki pyrkimyksensä ja tavoiteltavansa. Ajatellaan: kuinka säilyisin terveenä, kunpa saisin lasteni ajallisen elämän turvatuksi, kunpa saisin rahavarani kartutetuksi sellaisiksi, ettei minun vanhoilla päivilläni tarvitsisi kärsiä puutetta, kunpa näkisin sen ja sen maallisen asian toteutuneena ennen kuolemaani.
Tunnetko, lukija, tässä itsesi? Tällainenko on sinun elämäsi tärkein harrastus? Näinkö matalalla on sinun Kristuksesi?
Jos on totuuden nimessä myönnettävä, että näin asianlaita todella on, niin älä ollenkaan ihmettele voimattomuuttasi ja kuollutta uskoasi.
Paavalilla oli usko, joka rakkauden kautta teki työtä sairaudesta, köyhyydestä, pilkasta ja vaivoista huolimatta. Hänen pyrintöjensä päämääränä oli tuonpuoleinen maailma ja kirkastettu Kristus kaiken Herrana. Mutta niinpä hän olikin antanut kaikki mennä, pannut kaikki alttiiksi, kaikista luopunut, jotta hän Kristuksen voittaisi. Kas, siinä oli hänen voimansa salaisuus. Kun tuli kysymykseen Kristus ja hänen palvelemisensa, ei mikään voinut Paavalia siitä estää. Hän jaksoi luopua kaikesta kuin jostakin roskasta vain – Kristuksen tähden.
Entä sinä ja minä?
Ajalliset asiat ja edut ovat nekin kyllä paikallaan tarpeellisia, mutta voimaton ja onneton on se kristitty, jonka sydämen epäjumalana ne ovat ja jonka elämän tärkeimmiksi tavoiteltaviksi ne ovat päässeet.
Keskiviikko.
Kiittäkää aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Ef. 5:20.
Jumala asuu kiitosvirsiä veisaavan seurakuntansa keskellä. Näin hänen sanansa todistaa. Kiitosuhri, joka on niitten huulten hedelmä, jotka Jumalaa ylistävät, on Herralle hyvin otollinen. Ja yhtä kaikki Herra saa niiltäkin, joita hän armahtaa ja auttaa, vain kiittämättömyyttä osakseen.
Tästä on mieliinpainuvana opetuksena eräs näky kahdesta korista. Enkeli läksi Jumalan istuimen luota aamusella, mukanaan kaksi koria, keräämään toiseen anomusrukouksia, toiseen kiitoksia. Jo ennen puolta päivää toinen kori oli täynnä anomuksia ja kaikenlaisia pyyntöjä. Sen enkeli vei valtaistuimen juurelle. Mutta siihen mennessä toinen kori oli vielä vallan tyhjä. Iltapäivällä siihen tuli pari kiitosta ja iltaan mennessä, ennen yön tuloa vain muutama lisää. Siinä kaikki. Tuo toinen kori oli vietävä miltei tyhjänä valtaistuimen eteen.
Mikä yhtäläisyys onkaan tämän näyn ja evankeliumin kertomuksen välillä kymmenestä pitaalisesta miehestä! Kaikki he olivat avun tarpeessa. Kaikki he huusivat Herraa: "Jeesus, Mestari, armahda meitä!" Kaikki hän myöskin paransi. Mutta ainoastaan yksi heistä tuli kiittämään, sekin samarialainen. Murheellisena Herra silloin kysyi: "Eikö kymmenen puhdistettu, missä ne yhdeksän ovat? Eikö ollut muita, jotka olisivat palanneet Jumalaa ylistämään, kuin tämä muukalainen?"
Syynä kiittämättömyyteen on hengellinen sokeus. Ei nähdä siinä, mitä tapahtuu, sitä, mikä siinä tapahtuu. Eletään Jumalan ilmoitustekojen keskellä luonnossa, historiassa, Raamatussa, Kristuksen seurakunnassa, mutta ei käsitetä, että Jumala on ilmoituksessaankin salattu ja että hän ilmestyy ainoastaan sille, jonka silmät Pyhä Henki on avannut näkemään synnin synniksi ja Kristuksen ainoaksi pelastajaksi.
Eikö tänä päivänäkin enkelin koriin menevä anomusrukouksemme ole määrätyn suuntainen? Ja eiköhän monella jo olisi tosi syy edes yrittää sopertaa kiitoksen ylistystä siihen toiseen koriin? Kiitos, missä se on vilpitöntä, tuo tullessaan sekä voimaa että vapautta. Varsinkin se vapauttaa ihmisten orjuudesta.
Torstai.
Jumalan armosta minä olen se, mikä olen. 1 Kor. 15:10.
Joku on lausunut, että Jumalan arvostelu ihmisestä ja ihmisen oma arvostelu itsestään suhtautuvat toisiinsa kääntäen verrannollisesti. Toisin sanoen: kuta korkeammalle me ihmiset omasta mielestämme asetamme itsemme, sitä alemmaksi me joudumme Jumalan silmissä. Ja päin vastoin. Jumalan arvostelu meistä paranee sitä mukaa, kuin me pienenemme omissa silmissämme.
Esimerkkeinä tästä lausunnosta voimme Jumalan sanasta mainita kaksi seurakunnan johtajaa. Laodikean seurakunnan enkelin oma arvostelu itsestänsä käy ilmi kaikkinäkevän sydänten tutkijan sanasta hänelle: "Sillä sinä sanot:, Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse."
Tämä mies oli noussut korkealle ja päässyt hyväksi kristityksi omissa silmissään. Mutta miten alas hän painuikaan Herran silmissä! Herran arvostelu hänestä kuuluu: "Juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston."
Toiseksi esimerkiksi sopii Filadelfian seurakunnan enkeli. Tällä hengen miehellä oli väkeviä vastustajia. Hän oli kiusattu ja kärsimyksissä. Niiden keskellä hän oli oppinut tuntemaan itsensä avuttomaksi. Heikkona hänen oli pakko pitää kiinni Herran "sanasta ja nimestä". Herra näki hänenkin ajatuksensa omasta itsestänsä: "Sinulla on vähän voimaa."
Mutta juuri tälle heikolle seurakuntalaiselle Herralla ei ollut nuhteen sanaa lausuttavana, vaan arvokas tunnustuksen sana. Näin kuuluu Herran arvostelu hänestä: "Minä tiedän sinun tekosi. Minä olen avannut eteesi oven, eikä kukaan voi sitä sulkea, sillä sinä olet ottanut vaarin sanastani etkä ole nimeäni hävennyt. Katso, minä saatan vihollisesi kumartamaan jalkojesi edessä ja heidän pitää ymmärtämän, että minä sinua rakastan."
Herran arvostelu paranee sitä mukaa kuin ihminen tulee riisutuksi omista hyvistä luuloistaan, joita hänellä on itsestään. Näin avuttomaksi joutuneena hän tulee kokonaan riippuvaiseksi siitä, mitä Herra antaa ja mitä hän tekee.
Perjantai.
Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle. Ps. 139:23-24.
Nämä sanat ovat niin hyvin nuorelle kuin myöskin vanhalle uskovaiselle ihmiselle peräti lohdullisia. Kaikkialla me tapaamme nimittäin niitä, jotka ovat sisäisesti Jumalan hengen koskettamia.
Mutta jos tällaisilta ihmisiltä, varsinkin nuorilta, joku kysyisi: "Oletko sinä Jumalan lapsi? Oletko uskovainen?" niin puhuteltu joko kokonaan vaikenisi taikka, jos hän suunsa avaisi, vastaisi: "En minä osaa niin varmaan sanoa, olenko Jumalan lapsi. En osaa itse päättää, olenko uskovainen vai enkö ole." Tämä, ettei rohkene itse sanoa, missä kehityksen vaiheessa hengellisessä elämässään on, on sekin rehellistä ja Raamatun mukaista menettelyä.
Uskommehan varmasti, että psalmin kirjoittaja on nyt perillä Jumalan luona taivaassa. Mutta kun hän maan päällä vaelsi, ei hänkään itse tiennyt, oliko hän pahalla vai oliko hän iankaikkisella tiellä. Hän ei ollut varma itsestään, mutta kylläkin Jumalasta. Kaikkitietävän Jumalan haltuun hänen oli pakko jättää kohtalonsa ratkaisu. Nöyränä hän tunnustaa: "Herra, sinä tutkit minut ja tunnet minut."
Kun mekin olemme hengellisissä asioissamme ymmällä emmekä osaa omaa tilaamme arvostella, saamme huoletta jättää kohtalomme ja tulevaisuutemme kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan taivaallisen Isän haltuun ja hänen huolenpitoonsa. Hänen hallussaan me itse sekä asiamme ja kuormamme ovat varmoissa, hyvissä käsissä.
Onnemme ja autuutemme on siinä, että teemme niinkuin edellä mainitun psalmin kirjoittaja, joka tunnusti: "Minä panen turvani Herraan, Herraan."
Tämä ei ole mitään muuta kuin ensimmäisen käskyn ja sen selityksen pitämistä: "Meidän tulee yli kaiken peljätä ja rakastaa Jumalaa, ja yksin häneen turvata."
Lauantai.
En minä sinua hylkää enkä sinua jätä. Hebr. 13:5.
Herra ei voi lupaustansa rikkoa eikä jättää täyttämättä. Ennen hän jättäisi aurinkokunnat, jotka hän on luonut avaruuteen, oman onnensa nojaan kuin rikkoisi raadolliselle ja hädässään Häntä avuksi huutavalle sielulle antamansa lupauksen: "En minä sinua hylkää enkä sinua jätä."
Tällaisen Herran lupauksen virvoittamana muinoinenkin matkamies keskellä taloudellisia vaikeuksia ja vihamielisten ihmisten vainoa kirjoitti: "Niinpä me turvallisin mielin sanomme: Herra on minun auttajani, en pelkää, mitä voi minulle ihminen tehdä."
Nämä tällaiset sanan varassa elävät hädänalaiset ihmiset ovat oikeita kuninkaita ja pappeja. Heille köyhyys on rikkautta, onnettomuus onnea, vastoinkäyminen myötäkäymistä, häväistys kunniaa ja kuolema elämää. Kristuksen rakkaudesta ei heitä voi erottaa tuska eikä ahdistus, ei vaino eikä nälkä, ei vaara eikä miekka. Hänen käsissään ei mikään, ei korkeus, ei syvyys, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevat, ei tuska eikä ahdistus, ei vaino eikä nälkä, ei vaara eikä miekka voi heitä vahingoittaa. Jumalan koulussa he oppivat yhä luottavaisemmin vaikeuksissansa turvaamaan Herran sanan kehoitukseen: "Ei teidän pidä sotia tässä asiassa, olkaa te vain alallanne, Herra sotii puolestanne."
Hyvä on siis olla kärsivällinen ja toivoa ja odottaa apua Herralta eikä ihmisiltä.
Vasta tällä uskon tiellä armo tulee armoksi ja kaikki se, mikä on omasta luonnostamme kotoisin, tulee vähitellen kuoletetuksi. Tämä edistyminen on työlästä meille langenneille ihmisille, mutta mahdolliseksi sen tekee Jumalan hyvä tahto, jolle mahdotonkin asia on mahdollista.
KOLMAS LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa. Kol. 3:3.
Monelle heränneelle, rehelliselle sielulle, joka hätäilee perille tulemisestansa ja joka yhtä kaikki pitää Kristusta ylimpänä ilonansa, sielunhoitaja on Raamatun sanan nojalla oikeutettu vakuuttamaan: "Sinulla on jo se, mitä sinä etsit."
Kuinka juhlallisesti vakuuttikaan Jeesus maan päällä eläessään kuulijoilleen: "Totisesti, totisesti minä sanon teille, joka kuulee minun sanani ja uskoo Häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä". Ja toisen kerran: "Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hänellä on iankaikkinen elämä".
Missä Pyhä Henki sanan ja sakramentin kautta synnyttää uskon, siinä on samana hetkenä iankaikkinen elämä tullut syntinsä anteeksi saaneen ihmisen osaksi. Se on lahja. Sitä ei voida itse ottaa milloin vain. Mutta jo tässä elämässä se annetaan uskovalle. Sitä ei anneta vasta viimeisen tuomion toisella puolen. Se on jo sillä heränneellä, jonka Pyhä Henki on saanut irroittaa itseensä tuijottamisesta ja jolle sama henki on päässyt kirkastamaan elävän Kristuksen.
Iankaikkisesta elämästä, joka näin on Kristuksen uskon omistajalle annettu, ei puutu mitään. Se on täydellinen. Mutta sitä ei Jumala ole vielä ilmoittanut. Se on vielä tässä ajassa salassa. Mutta vaikka se onkin kätketty, se on kumminkin varmassa tallessa. Se on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa. Se on jo nyt Herran omalla. Mutta ensin pitää uskovaisenkin kuolla ja Kristuksen on hänet jälleen kuolleista eloon herätettävä, ennen kuin se salasta ja kätköpaikastansa verhon takaa esille vedetään.
Mikä rikkaus tähän iankaikkiseen elämään on salattuna, se nähdään ja tunnetaan selkeästi viimeisen tuomion jälkeen. Silloin olet sinäkin, vaivattu matkatoveri, huomaava, ettei ollut muuta erotusta sen hetken, jolloin sait uskon, ja viimeisen päivän välillä, kuin ainoastaan se, ettet täällä alhaalla iankaikkista elämää vielä nähnyt etkä päässyt sitä kallista tavaraa varomattomin käsin pitelemään, kun Jumala sen itse sinulta viisaudessaan salasi. Ei meillä ole viimeisen päivän jälkeen yhtään enempää kuin nytkään, koska meillä jo on Kristus ja Kristuksessa elämä.
Maanantai.
Elämän ja armon olet sinä minulle suonut, ja sinun huolenpitosi on varjellut minun henkeni. Job 10:12.
Tämä aika on ahdinkojen aikaa monessa suhteessa. On kuin Jumala olisi ottanut pois suojeluksensa osalta meidän kansaamme. Näyttää siltä, että se hukkuu ajalliseen ja iankaikkiseen perikatoon.
Mutta missä tunnetaan murhetta tästä onnettomuudesta kristityn nimisenä kulkevan kansamme osan sydämissä? On kyllä murhetta, mutta maailman murhetta, joka saattaa kuoleman ja vieroittaa elävästä Jumalasta. On kyllä valitusta ja tyytymättömyyttä olevien olojen takia, mutta missä vierii totisen katumuksen ja parannuksen kyynel isänmaan kamaralle? Kuka koroittaa äänensä niinkuin muinoin Jeremia sekä kansan että sen johtajien syntejä vastaan?
Muutosta ei oloihimme tule, ellei Herran edessä aleta sisäistä ja jokapäiväistä parannusta totuudessa harjoittaa. Vaan ennen kuin tähän herätään ja suostutaan, täytynee Jumalan kuljettaa meitä suurien ahdistusten ja kipujen läpi ja tapparain terien yli.
Yksi asia on kuitenkin varma: Jumalan sallimatta ei mitään tapahdu. Ahdistuksenkin aika on hänen lähettämänsä.
Siellä, missä tämä vielä nähdään ja todeksi tunnustetaan, voi Herran kuritus tehdä tehtävänsä. Se tapahtuu, kun vaiva kääntää sydämemme omaatuntoa myöten totuudessa pyhän Jumalan tykö. Nykyinen vaivojen aika yhä lisääntyvine vaikeuksinensa voi olla tienraivaajana paremmille päiville tässä rakkaassa isiemme maassa.
Missä Herran viha ja tuomiot ovat astuneet omaantuntoon sekä oma syntisyys on ruvennut vaivaamaan, siellä alkaa vaikuttaa Jumalan käsittämätön armo luomalla uutta toivoa keskelle toivottomuutta ja avaamalla uusia pelastuksen mahdollisuuksia sinnekin, missä kaikki avunsaannin tiet näyttivät olevan jo tukossa.
Tiistai.
Katso minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle. Ilm. 3:20.
Helposti on sanottu hengellisessä puheessa: "Ottakaa Jeesus Kristus vastaan persoonalliseksi vapahtajaksenne!" Monet eivät kuitenkaan ymmärrä koko tuota kehoitusta, enempää kuin sitäkään, miten se olisi käytännössä toteutettava. Ja kun ei sanaa ymmärrä, paholainen tulee ja ottaa sanan siemenen pois sydämestä.
Kirkastetun Vapahtajan sana taivaasta auttaa tuon vaaran voittamaan. Sen opetuksen mukaan ei meidän tarvitse mennä kolkuttamaan Herran ovelle, vaan hän tulee kolkuttamaan meidän ovillemme. Ei meidän tarvitse mennä häntä etsimään, hän etsii meitä. Aloite on aina Jumalan. Hän kutsuu meitä ensin, sillä hän rakasti meitä, kun me vielä olimme hänen vihamiehiänsä.
Tämä Herran kolkutus kohtaa meitä omantunnon herätyksessä, kun synti tulee meille synniksi ja elämä ilman Jumalan yhteyttä näyttää turhaan eletyltä. Herran aloite pelastukseksemme kohtaa meitä, kun elämämme kovissa kohtaloissa tehdään loppu luottamuksesta omiin voimiimme ja viisauteemme sekä uskostamme ihmisten apuun. Silloin Herra on ovella kolkuttamassa.
Herran tarkoituksena ei suinkaan ole, että me vain tilapäisesti, käymätieltä joutuisimme kosketukseen hänen kanssaan omassatunnossamme ja elämämme vaiheissa, vaan että hän pääsisi sisälle meihin ja asettuisi pysyvästi asumaan meihin. Mutta tätäpä emme aina tahdo. Me ottaisimme kyllä Herralta hätäämme avun, syyttävään tuntoomme rauhan, ilottomaan elämäämme ilon ja voiman, mutta me emme ottaisi häntä itseänsä pysyvästi sydämiimme.
Mutta ellei Herra saa asua uskon kautta sydämissämme, ellei lähdetä oikein olemaan Herran matkassa jatkuvasti, niin me kelvottomat olemme.
Keskiviikko.
Tieto paisuttaa – – –, mutta joka rakastaa Jumalaa, sen Jumala tuntee. 1 Kor. 8:1, 3.
On olemassa ero sydämen uskonnon ja järjen uskonnon välillä. On ihmisiä, jotka nähtävästi eivät milloinkaan tule käsittämään, miten paljon järkeä suurempi sydän on.
Kun eletään kristillisen seurakunnan keskellä, on todella vaikeata erottaa sitä, mitä muilta on opittu siitä, mitä Jumala itse on meille opettanut. Kristillisessä ympäristössä ajatellaan niinkuin muuallakin, puhutaan samoin kuin muuallakin. Kaikki näyttää olevan hyvin ja usko oikeaa.
Mutta vasta kovan päivän tultua – ja se tulee aikanaan jokaiselle – käykin ilmi, ettei meillä mitään osallisuutta iankaikkiseen elämään ollutkaan. Tieto meillä oli, mutta sydämen vanhurskauttava usko puuttui. Sydämen uskolla me yksin pääsemme yhteyteen elävän Jumalan kanssa.
Oikean opin kysymyksiä käsittelemään pystyvä järki ei voi korvata Jumalan hengelle avointa sydäntä. Niin, järki on kokonaan voimaton luomaan ja pitämään yllä hengellistä elämää meissä. Tunnusmerkki, mistä tämän voimme itsekukin omalla kohdallamme huomata todeksi, on, ettei järkiuskonto virvoita henkeämme eikä synnytä iloa, joka on väkevyytemme elämän suruissa ja vastoinkäymisissä.
Ihminen, Jumalalle otollinen ihminen, elää uskostansa. Se on voimaa. Mutta siinä, mikä ei voimaa ole eikä elämää anna, on perimmältä takana vain kylmä tieto uskonnollisista asioista, mutta siltä puuttuu Kristuksen sisäinen tunto, se on jumalallisten, näkymättömien todellisuuksien sisäinen osallisuus. Hän ei kokemuksesta tiedä mitään apostolin sanan sisällyksestä: "Te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa." Hän ei liioin vielä usko, että rakkaus yksin rakentaa eikä tieto.
Ajassamme liikkuu väkevä virtaus, joka pyyhkäisisi mielellään pois koko sisäisen elämän. Mutta juuri siitä syystä me harvoin tapaamme äänekkäissä ja monissa sanoissa sitä syvällisyyttä, josta vuotaa janoisille elämän veden virtoja.
Rakkaus, sä valo, voima, Totuus, tie ja elämä;
Rakkaus, sä jok'et soimaa, Kärseit kaikkein edestä!
Rakkaus, mä itseni Sulle annan iäksi.
V.k. 297:4.Torstai.
Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin. Gal. 6:7.
Nykyaikana on laajalti alettu puhua ja kirjoittaa salatusta Jumalasta. Tätä keskustelua on käyty hyvinkin yksipuolisen näkemyksen merkeissä. Jumalallinen ilmestys Raamatussa ja elävässä elämässä ei ole ihmisen tietoisuudessa päässyt täysiin oikeuksiinsa. Sillä onhan toki myönnettävä, että joskin Jumala itseolossansa on salattu, hän jatkuvasti keskellämme toimivana, kaikkivaltiaana Isänä myöskin ilmestyy näköpiiriimme tekojensa kautta.
Maailmansodan tuomassa kärsimyksessä ja kirouksessa paljastuu Jumalan vanhurskaus. Hän olisi voinut kaiken tämän kurjuuden estää tulemasta historiaan, mutta hänpä ei tahtonut sitä tehdä. Päinvastoin. Hän ei ole säästänyt meitä.
On toteutunut kaamea sana: "Tältä sukupolvelta on etsittävä kaikki se viaton veri..." Me olemme juuri se sukupolvi, joka Jumalan johdatuksesta kärsii ei ainoastaan omien, vaan myöskin edesmenneitten sukupolvien syntien ja rikkomusten takia. Siitä, mitä he ovat kylväneet lihaan, me saamme nyt niittää turmelusta. Jumala ei ole säästänyt eikä säälinyt meitä, sillä olemme rikkoneet hänen käskynsä. Hän ei ole perisynnin kauhean kirouksen vyörylle pannut enää telkiä, vaan hän on antanut sen hävittävine vaikutuksineen kohdata juuri meidän sukupolveamme.
Nyt näemme ja koemme, kuinka itsekkyys viettää pirullista riemuvoittoansa. Kaiken tämän paljastuminen ja todellisuuden avautuminen silmiemme eteen on salatun Jumalan vanhurskasten tuomioitten ilmeisiksi tulemista juuri nykyajassa.
Samoin on laita yksilöitten elämässä. Ellei pyhä Jumala antaisi synnin seurausten tulla ilmi elämässämme, emme totuudessa ollenkaan tulisi tietämään, että olemme syntisiä ja kirouksen alaisia. Ja tuon syyllisyyden tunnon puute merkitsisi sitä, ettemme koskaan totuudessa löytäisi itseämme, ettemme milloinkaan totuudessa pääsisi Jumalan pelastuksesta osallisiksi. Jumalan ylöspäin vievät tiet alkavat näet syntisille ihmisille vasta rehellisestä synnintunnustuksesta ja vilpittömästä katumuksesta, se on kylvämisestä Henkeen.
Ja Hengen hedelmä on rauha.
Perjantai.
En minäkään lakkaa kiittämästä teidän tähtenne – – – anoen, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut. Ef. 1:16, 17, 18.
"Jumalaa ei ole kukaan koskaan nähnyt." Tämä Raamatun sana pitää paikkansa, kun on kysymys meidän ruumiillisista silmistämme. Niillä emme voi Jumalaa koskaan nähdä. Kumminkin on olemassa toiset silmät, joiden näkökyky ulottuu näkymättömään Jumalaankin asti. Vuorisaarnassa Jeesus opettaa: "Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan." Tähän liittyy apostolin puhe "sydämen silmistä".
Samalla kun apostoli ystävilleen, jotka hänen kanssaan olivat vainoissa uskollisina pysyneet, rukoilee Jumalalta viisauden ja ilmestyksen Henkeä, hän pyytää Kirkkauden Isää myöskin valaisemaan heidän sydämensä silmät, jotta he käsittäisivät, mikä on kristityn ihmisen toivon sisällys.
Apostolin sydämen silmät oli Jeesus itse avannut Damaskuksen porttien ulkopuolella ilmestyessään hänelle auringon valoakin kirkkaammassa näyssä. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän vielä pitää suurimpana onnenaan sitä, että voi todistaa kuningas Agripalle tästä Damaskuksen ilmestyksestä: "Minä tottelin tätä taivaallista näkyä" – ilmestystä, jonka välityksellä – "minut lähetettiin pakanain keskuuteen avaamaan heidän silmänsä, jotta he kääntyisivät pimeästä valoon ja saatanan vallasta Jumalan tykö ja saisivat Jeesukseen uskoen synnit anteeksi ja perintöosan pyhitettyjen joukossa."
Perintöosa pyhitettyjen joukossa kirkkaudessa on kristityn ihmisen toivon sisällys. Mutta sen näkemiseen tarvitaan sisällinen, välitön näkökyky: sydämen silmät. Paavalille Jumala oli ne antanut.
Evankeliumin palvelijana Paavali taas vuorostaan sanan julistajana oli Jumalan välikappaleena, jotta hänen kuulijansakin saisivat sydämensä silmät avatuiksi. Ja vieläkin pitää paikkansa Raamatun sana profeetasta, kun Jumalan Henki tuli tämän päälle, että hän kuulee Jumalan puheet. Ylimmäisen tieto on hänellä, "koska hänen silmänsä ovat avatut".
Eikö meidänkin rukouksemme keskity tänä päivänä määrättyyn anomukseen, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä antaisi meillekin viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja aukaisisi sydämemme silmät?
Lauantai.
Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan. Luuk. 15:18-19.
Me ihmiset olemme kaikki siinä samanlaisia, että perisynti ja tekosynnit ovat kirouksenamme. Siinä vain on ero, että toisilla on sisäinen hätä syntitilastansa, toisilla ei ole. Toisissa on Jumala päässyt vaikuttamaan mielensä mukaisen murheen, se on katumuksen, joka koituu pelastukseksi; toisissa on vielä jäljellä tämän maailman murhe, se on itsekkyys himoineen murtumattomana jumalisuutensa uhallakin, niinkuin vanhemmalla veljellä.
Samoin kuin suhteemme syntien katumuksen kannalta onkin kahdenlainen, vaikka kaikki olemme kirouksenalaisia syntisiä, samoin suhteemme Jumalan armoon ja syntien anteeksiantamukseen on kahdenlainen, vaikka Kristus onkin kuollut kaikkien edestä ja siten iankaikkisen lunastuksen löytänyt.
Ilman syyllisyydentuntoa, ilman itsekkään sydämen särkymistä katumuksessa ei syntien anteeksiantaminen koidu pelastukseksi. Jos me ihmiset katsommekin, varsinkin ystävysten kesken, läpi sormiemme ja hyväksymme toisten poikkeamiset totuudesta ja oikeudesta ja luulemme sellaista vilpistelemistä anteeksi antamiseksi ja sovinnoksi, niin ei pyhä Jumala sitä suinkaan tee eikä sanassaan ketään sellaiseen harhaan jätä.
Jumala ei salli vilpillisyyttä sovinnossa niinkuin me ihmiset, kun monasti koetamme elää ulkonaisesti sovussa toisten kanssa, mutta salaten kumminkin heiltä sisimpämme. Pelkäämme totuutta, kun tiedämme, että se loukkaa ja särkee valheelliset suhteet. Mutta vain tinkimättömän totuuden pohjalla on mahdollinen sellainen anteeksianto, joka todella vapahtaa samaa syntiä jatkuvasti tekemästä.
Katumuksella ei anteeksiantoa hankita. Se on jo valmiina Isän sydämessä. Mutta vain katuvassa mielessä, joka menee itseensä, syntyy se usko, se päätös, joka teoksi muuttuneena kestää perille, laupiaan isän syliin asti, niinkuin katuvan, "taivasta vastaan" syntiä tehneen tuhlaajapojan päätös vieraalla maalla: "Minä nousen ja menen minun isäni tykö."
NELJÄS LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Ja Simeon tuli Hengen vaikutuksesta pyhäkköön. Luuk. 2:27.
Vain ne, joita Pyhä Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia. Simeon oli niitä "maan hiljaisia", jotka odottivat Herran voimallisen käsivarren ilmestymistä. Hänen päällään oli Pyhä Henki. Pyhän Hengen vaikutuksesta hänen silmänsä aukenivat näkemään köyhien vanhempien turvattomassa lapsessa maailman Vapahtajan. Pietari tunnusti myöskin Jeesuksen Jumalan Pojaksi, mutta sitä hänelle ei ilmoittanut liha eikä veri, vaan salattu Jumala itse henkensä kautta.
Papit ja fariseukset taas näkivät Raamattu kourassakin Jeesuksessa vain kapinannostajan ja kansan villitsijän, joka oli raivattava tieltä pois hinnalla millä tahansa. He olivat hengellisesti sokeat. Heiltä puuttui Pyhä Henki.
Kuinka tähän oltiin tultu? Vuosisatainen kiero kehitys oli tuollaiseen hengelliseen sokeuteen huipistunut. Babylonian vankeuden jälkeen oli elävä synnintunto kadonnut kansasta ja sen johtajista. Jumala oli tullut perin läheiseksi. Hän ei enää ollut kaukainen ja korkealla, niinkuin suurten profeettojen tietoisuudessa. Jesaja näki Jumalan ei ainoastaan korkealla, vaan myös koroitetulla istuimella.
Profeetoilla oli se tunto, että Jumala asuu korkeudessa ja pyhyydessä. Siitä oli seurauksena, että he tunsivat itsensä saastaisiksi ja tomuksi ja tuhaksi tämän korkean, kaukana olevan ja pyhän Jumalan edessä. Heitä ja heidän historiassa tuntemattomia seuraajiaan, "maan hiljaisia", johdatti ja kuljetti Pyhä Henki. Kansallisesti mitä suurin onnettomuus oli, että nämä tällaiset ihmiset harvenivat kansan keskuudesta.
Suomen kansan suurin onnettomuus ei ole sen suruttomassa kansanosassa, joka häpäisee parhaillaan itsensä ja tiensä julkisynneissä. Suurin vaara on siinä, että Herran kansa tulee omasta mielestään niin lähelle Jumalaa, että se puhuu hänestä ja kohtelee häntä ikäänkuin vertaistansa. Tuloksena siitä on minäkeskeinen hurskaus, joka tappaa kaiken todellisen uskonnollisuuden ja sammuttaa Pyhän Hengen. Missä näin käy, siellä kansa, runsaistakin jumalisuuden muodoista huolimatta, on kypsymässä Jumalan tuomiolle.
On kohta ilta käsissäs' Ja tuomio on valmis,
Vaan Herran tykö kääntyissäs' On armo vielä altis.
S.V. 2:5.Maanantai.
Hän ei voinut siellä tehdä mitään voimallista tekoa – – – ja hän ihmetteli heidän epäuskoansa. Mark. 6:5, 6.
Jeesuksesta kerrotaan, että hän voitettuaan kiusaajan viettelykset korvessa palasi Hengen voimassa Galileaan. Lyhyt oli hänen ulkonaisen toimintansa aika. Mutta yhtä kaikki hänen aikalaisiinsa jäi se pysyvä vaikutelma, että hän oli väkevä profeetta sekä sanoissa että teoissa. Hänestä siirtyi ihmeellinen hengen voima niihin ihmisiin, jotka olivat hänen ympäristössään.
Kun Jeesus Genesaretin rannalla kutsui veljesparia kalastajaveneitten viereltä sanoen: "Seuratkaa minua!", he olivat heti valmiit. He jättivät veneet ja verkot ja seurasivat häntä.
Jeesuksen vihamiehet, kirjanoppineet kysyivät häneltä hänen voimatekojensa alkuperää. "Millä vallalla sinä näitä teet?" Fariseusten käskyläiset kertoivat isännilleen: "Ei ole koskaan ihminen puhunut niin, kuin se mies puhuu." Hänestä läksi voima, joka paransi parantumattomatkin sairaat.
Kerran kun kaksi sokeata tuli hänen luoksensa apua saamaan, hän kysyi heiltä: "Uskotteko, että minä voin sen tehdä?" Kun he vastasivat "uskomme", tapahtui heille heidän uskonsa mukaan, ja he saivat näkönsä. Parantumaton pitaalinen, joka ei epäillyt Jeesuksen voimaa, vaan tahtoa, sai kuulla sanat: "Minä tahdon, puhdistu!" Ja heti hän puhdistui pitaalistansa.
Tällainen voiman antaja on Jeesus tänäänkin. Hänelle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä. Mutta me nykypolven ihmiset olemme samanlaisia kuin muinen Nasaretin, Jeesuksen kotikaupungin, asukkaat. Jeesus ei voi keskellämme tehdä yhtään voimatekoa. Syynä on meidän epäuskomme. Hän on meille ihmisen poika, ei Jumalan. Uskon puute on esteenä Jeesuksen vaikutukselle. Kuinka paljon onkaan meillä vilppiä ja epäjumalia sydämessämme?
Tiistai.
"Ystävä, kuinka sinä olet tullut tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?" Matt. 22:12.
Jumalan valtakunta ilmenee Jeesuksen julistuksessa kahdenlaisena. Toisaalta se on jo tässä ajassa läsnäolevaa Jumalan toimintaa; toisaalta se tarkoittaa tulevaa kunnian ja kirkkauden olotilaa, jolloin Jumalan tahto tapahtuu maan päällä samoin kuin taivaissa. Tätä tulevaista autuutta nimitetään Raamatussa "Karitsan häiksi."
Kun kerran Karitsan häät ovat tulleet, silloin on hänen morsiamensa, Kristuksen seurakunnan jäsenet, lopullisesti puettu loistavaan ja puhtaaseen aivinaan. Se aivina on pyhien vanhurskauttaminen.
Vanhurskauttamisen paikalla heränneen ja syntiänsä katuvan ihmisen päälle puetaan Kristuksen vanhurskaus eli kuninkaan pojan hääpuku. Kuta huonommaksi Herran edessä ihminen näet tulee omissa silmissään, sitä enemmän hän samalla osallistuu Kristuksen sisäisestä tuntemisesta.
Herran tarkoitus ei ole pitää ihmistä aina herätyksen asteella ja jatkuvasti ensimmäisissä armontuntemisissa, vaan hän tahtoo saattaa heränneen ihmisen näkemään itsensä kokonaan tomuna ja tuhkana, se on kadotettuna ja tuomittuna syntisenä, niin että häneltä kaikki oma ansio loppuu, ja oma puku putoaa riekaleina pois. Silloin vasta pääsee armo armoksi, silloin vasta otetaan Herran vaatekomeroista hukkuvalle raukalle Karitsan häihin yksin kelpaava hääpuku. Silloin syntinen pesee vaatteensa Karitsan veressä. Silloin hän saa kaikki syntinsä armosta anteeksi. Hän ymmärtää, ettei kiivas Jumala teekään meille, häntä pelkääväisille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan, sillä hän muistaa meidät tomuksi, jolta ei voi mitään vaatia.
Vanhurskauttavaan uskoon päästessä puetaan meidät häävaatteisiin ja meidät autetaan ahtaan portin läpi elämän kaidalle tielle. Jos ruumiillinen kuolema siinä tilassa tapaisi meidät, kuoltaisiin autuaina ja otollisina Karitsan hääpöytään. Mutta harvoin näin käy. Edessä on useimmilla uskovilla tavallisesti pitkä kilvoituksen taival täällä itkun ja murheen laaksossa, missä hääpuku on vaarassa tahraantua. Tämän takia on jokapäiväinen parannus tarpeen.
Keskiviikko.
"Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee." Ps. 32:8.
Joudumme usein tienristeykseen elämämme taipaleella. Edessämme on kaksi tietä, kaksi mahdollisuutta, kaksi elämämme vaihtoehtoa, joiden välillä meidän on mahdollisuus valita. Mutta siinä seistessämme olemmekin epävarmat siitä, mikä juuri siinä tilanteessa on Jumalan tahto. Älkäämme silloin hätäilemällä pilatko Jumalan hyvää kasvatustarkoitusta tekemällä äkkiä ja harkitsemattomasti lopullisen päätöksen. Jumala tulee avuksemme, sillä hän on itse luvannut opastaa meitä oikealle tielle. Vastuu hänen kansansa tulevaisuudesta, eksymisestä tai oikein perille tulemisesta on Jumalan oma asia. Odottakaamme rukouksessa hänen tahtonsa selviämistä ja olkaamme alallamme niin kauan kuin voimme.
Vaalin edessä on aina lopulta pakko tehdä ratkaisu. Kun tämä pakko tulee meidän kohdallemme, katsokaamme silloin, mihin päin Jumalan neuvo viittaa meille tietä. Odotuksemme aikana ovat silmämme teroittaneet näkemään ja korvamme herkistyneet kuulemaan Jumalan kosketusta ja tarttumista elämämme vaiheisiin.
Jos nyt olosuhteiden pakosta, ilman omaa syytämme meidät siirretään asemasta, missä tähän asti olemme olleet, johonkin uuteen tehtävään tai toimeen, niin on meidän lupa päätellä, että Jumala on juuri näin opastanut meidät oikealle tielle ja lupauksensa mukaan silmillänsä valvonut etuamme. Taikka saattaa Herra juuri siihen mennessä, kun lopullinen päätös on pakosta tehtävä, vastaukseksi rukouksiimme antaa sydämeemme suoranaisen ilmestyksen selvänä varmuuden ilona siitä, miten meidän hänen tahtonsa mukaisesti on meneteltävä ja kuinka vaalivapauttamme käytettävä.
Älkäämme epäilkö Jumalan hyvää tahtoa opastaa meitä oikealle tielle. Hän tekee sen oman nimensä takia, ei meidän ansiomme taikka ansiottomuutemme vuoksi. Onhan hänen tahtonsa Uuden Testamentin mukaan se, että "me tulisimme kaikella hänen tahtonsa tuntemisella täytetyiksi". (Efes. 3:19.)
Torstai.
"Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina." Mutta he rupesivat kaikki järjestään estelemään. Luuk. 14:17, 18.
Kristus ei enää tule taivaasta tänne maan päälle kuolemallaan sovittamaan syntejämme. Jos jokin meidän syntimme olisi sellainen, että Kristuksen pitäisi vielä kerran sen edestä kuolla, niin olisimme auttamattomasti helvetin omat.
Sanotaanhan Raamatussa selvästi, että Kristus, sitten kuin hänet kuolleista herätettiin, ei enää kuole. Se, minkä hän täällä lihansa päivinä teki, on kerta kaikkiaan tehty. Apostoli ei suotta kirjoita: "Yhdellä ainoalla uhrilla hän on ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka pyhitetään" ja "että hän oman verensä kautta meni kerta kaikkiaan kaikkein pyhimpään, siis taivaaseen, ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen." Iankaikkisessa lunastuksessa ei ole mitään aukkoja tai puutteita. Se riittää tänään ja huomenna niille, jotka antautuvat sen varassa Hengen pyhitettäviksi. Kaikki on valmiina Jumalan puolelta.
Mutta nyt saatanan valtakunta työskentelee Jumalan armokutsua ja hänen valtakuntansa tulemista vastaan. Sekin on henkisesti järjestetty yhteys. Sen tarkoitus on tehdä turhaksi Jumalan hengen vaikutus ja Kristuksen pelastustyö.
Kun viimeksimainitusta todistetaan puheessa tai kirjoituksissa, kuulijat ja lukijat alkavat kohta "estellä". Hyvistä, luvallisista asioista tehdään este: pellosta, vetojuhdista, aviovaimosta jne. Olkoot esteet mitkä ja minkälaiset tahansa, niin ne ovat kaikki tehdyt "samaan henkeen". Mistä tuo samainen henki estelyineen on kotoisin, sen sanoo jokaisen Raamatun lukijan omatunto. Kumma vain, ettei sitä henkeä enemmän pelätä ja päättävämmin vastusteta! Herra itse menetteli maan päällä ollessaan toisin. Hän sanoi suoraan: "Mene pois, saatana, sinä olet minulle pahennus!"
Perjantai.
"Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. – – – Hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua." Sef. 3:17.
Vielä nytkin saa elämän tien kulkija virsilaulajan kanssa keskellä vaikeuksiansa huokailla: "Onko Jumala unohtanut olla armollinen, ja onko hän sulkenut laupeutensa vihansa tähden?"
On aikoja, jolloin Jumala näkee hyväksi salata meiltä armokasvonsa. Tuntuu silloin ikäänkuin seisoisimme muurin edessä, mistä ei ole mitään pääsyä eteenpäin. Ei auta rukous, eikä sananharjoituskaan tunnu tuovan sielulle virvoitusta, ja ystävätkin ovat vain rasitukseksi. Sellaisina aikoina on ainoa viisaus Jeremian kokemuksessa: "Hyvä on olla kärsivällisenä ja odottaa apua Herralta." Sama viisaus on sananlaskukirjassa: "Odota Herraa, hän auttaa sinua", sekä virsien kirjassa: "Tyydy Herraan ja odota häntä!"
Tämä Herran odottaminen ja häneen tyytyminen on jumalisuutta, tuntukoon se lihasta ja verestä kuinka vaikealta tahansa. Mutta keskellä odotusta Jumala voi sanansa kautta tehdä raskaan keveäksi ja karvaan makeaksi, tyhjyyden rikkaudeksi ja vaivan alla olemisen kirkkauden esikartanoksi. Se tapahtuu silloin, kun sydämen uskolle selviää syy siihen, minkä tähden Jumala on kasvonsa salannut, minkä tähden hän ei rukouksia kuule ja minkä vuoksi hän on vaiti.
Profeetalle tämä syy on Herran koulussa kirkastunut keskellä ajan viheliäisyyttä, kun väkivalta, valhe, riettaus, kurittomuus ja kaikenlainen lain rikkominen myrkyttivät kansan elämää ja kiusasivat hurskasta sielua. Jumala on kyllä läsnä väkevänä Vapahtajana, sankarina, mutta rakkaudessa meihin hän vaikenee ja on ääneti.
Jumala, jonka oikea käsi voi kaikki muuttaa, onkin lähellä, hän on keskellämme. Onpa siis tosiaankin lyhytnäköistä ja pintapuolista valittaa: "Minä olen sysätty pois Herran silmien edestä, kun ei hän kuule rukouksiani." Se on lyhytnäköistä sen vuoksi, että syynä Jumalan vaikenemiseen onkin rakkaus – kaikkiviisas ja kaikkivaltias rakkaus.
Lauantai.
Herra ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Ps. 23:3.
Me emme ymmärrä etsiä Herraa, mutta hän etsii meitä. Kun hänen etsikkoajastansa tulee meille uuden syntymisen elämys, alamme erityisesti kokea hänen ohjaustansa elämämme vaiheissa.
Apostoli Johannes kirjoitti aikanaan kirjeessään: "Lapsukaiset, syntinne ovat teille anteeksi annetut hänen nimensä tähden." Ja virsilaulaja todisti: "Herra ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden." Ihmeellinen nimi! Jos on jo suurta, että tietää oman nimensä olevan taivaissa kirjoitettuna – iloitkaa siitä, Jeesus kehoittaa – niin ainakin yhtä suurta on, että jo täällä ajassa saa uskossa rukoilla: "pyhitetty olkoon sinun nimesi!" ja samalla kokea, että Herran nimi on vahva linna, johonka voi juosta turvaan kaikilta vainolaisiltansa, ahdistakoot ne sitten sisältä tai ulkoapäin.
Asian suuruus on Herran nimessä piilevässä armossa. Syntinsä anteeksi saanutta Herra kuljettaa oikealla tiellä riippumatta hänen ansiomahdollisuudestaan tai kelvottomuudestaan, yksin oman nimensä tähden, armosta yksin. Silloin ollaan opittu evankelinen totuus, etteivät omat suunnitelmat auta, ne kun särkyvät elämässä, vaan että juuri Herra vetää, kuljettaa ja houkuttelee meitä oloihin ja tehtäviin, joista meillä ei etukäteen ole ollut aavistustakaan.
Kristityn elämä on oikealla tiellä kulkemista. Mutta se toteutuu elämässämme vain sikäli kuin hyvä paimen itse saa oman nimensä tähden meitä kantaa, nostaa, ohjata ja pelastaa.
Lutherin kerrotaan todenneen, että Jumala oli häntä pitkin matkaa ikäänkuin houkutellut askel askeleelta siihen työhön, minkä hän elämäntehtävänään suoritti. Hän ei itse sitä suunnitellut. Herra vain ohjasi häntä oman nimensä tähden.
VIIDES LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Jumala ei ole määrännyt meitä vihaan, vaan saamaan pelastuksen Herramme Jeesuksen Kristuksen kuutta, joka on kuollut meidän edestämme. 1 Tess. 5:9, 10.
Olemme luonnostamme vihan lapsia. Ja tätä onnettomuuttamme Aadamin jälkeläisinä suurentaa se hengellisen kuoleman merkki, ettemme sokeudessamme edes näe omaa kurjaa tilaamme sellaisena, kuin se todellisuudessa on.
Mutta kun Jumalan ennättävä armo meidät herättää synnin unesta, alamme käsittää, että Jumalan viha todella on kohdannut meitä. Tämä huomio synnyttää pelon, joka ajaa pakenemaan tulevaista vihan tuomiota. Kun kokemus kuitenkin lopulta meille opettaa, ettemme voi mihinkään Jumalaa paeta, on pakko pysähtyä ja vanhan liiton hurskaan kanssa tunnustaa: "Minä tahdon Herran vihaa kantaa siihen asti, kunnes hän minun asiani toimittaa." Tuossa tilassa on nöyryytetyn sielun vastuu pelastumisestaan siirtynyt vaivatun omilta hartioilta Herran kannettavaksi.
Uuden liiton apostoli ei pysähtynyt tähän, mihin vanhan liiton hurskas. Tutustuttuaan Jeesukseen Kristukseen, joka on kuollut edestämme, hänelle oli kirkastunut, että Jumala oli jo toimittanut hänen asiansa. Kirjoittaahan hän itse: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa." Tähän mekin saamme laskea hädässä olevan sielumme ankkurin: "Herra itse on toimittanut minun asiani." Hän ei ole määrännyt minua vihaan, vaan saamaan pelastuksen.
Ellemme tähän taivu, vaan vihan alaisina ollen itse hoitelemme huonoja asioitamme, käy täytäntöön meidänkin kohdallamme uhkaus: "Joka ei usko Poikaa, se on jo tuomittu", ja toinen yhtä vakava sana: "Joka ei ole kuuliainen Pojalle, hän ei ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällään."
Maanantai.
Jeesus Kristus teki itsensä kaikesta tyhjäksi, – – – sentähden onkin Jumala hänet korkealle koroittanut. Filipp. 2:7, 9.
Jumala ei niitä unhota, jotka hänen tähtensä kieltävät ja unohtavat itsensä. Jeesus Kristus unohti ja alensi itsensä siihen määrään asti, että hän teki itsensä kaikesta tyhjäksi. Tässä on tie viitoitettu todelliseen suuruuteen ja varmaan menestykseen.
Osoittautukaamme mekin Herramme ja Mestarimme todellisiksi seuralaisiksi! Älkäämme yrittäkö itse koroittaa itseämme! Älkäämme liioin kumarrelko päämiehiä, sillä hekin ovat vain ihmisiä! Kun ihminen itse itsensä koroittaa, niin Jumala hänet varmasti alentaa. Joka liian korkealle pyrkii, sille karttuu paljon turhia huolia. Kunnianhimoisimmat ihmiset ovat kaikkein levottomimpia ja onnettomimpia. Tämän maailman kunnian voittaja on nöyrtyvä, ennen kuin hän itse sitä odottaakaan.
Oikea koroitus tulee Jumalalta. Jumalan valtakunnassa ei kukaan hae itsellensä parasta paikkaa, niinkuin menetellään tässä maailmassa, kun jokin paikka tulee avonaiseksi. Tässä maailmassa ei kysytä, onko joku mies sille paikalle sovelias. Täällä paikat ovat ihmisiä varten eivätkä ihmiset paikkoja varten.
Toisin on Jumalan valtakunnassa. Siellä on esikuvana se kuningas, joka kulki alennuksen kautta kunniaan. Ihmiset hänet hylkäsivät. Maailma ei nähnyt hänessä muuta kuin häpeällisen kohtalon ansainneen pahantekijän. Hänen paikkansa oli risti. Mutta elävä Jumala tunsi hänet, löysi hänet ja koroitti hänet.
Tähän saa jokainen Jumalan ihminen turvata ja luottaa, että vaikkei maailma löydäkään meitä, vaan unohtaa taikka tuomitsee, Jumala kyllä löytää omansa ja on varmasti jokaisen lapsensa ajallansa koroittava. Tosi suuruuden antaa Jumala eivätkä ihmiset.
Tiistai.
Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Hebr. 13:8.
Nopeasti muuttuu tämä päivä eilispäiväksi. Samoin on tämän maailman meno katoavaista. Terveys, virka-arvot ja kunnia-asemat otetaan ihmisten lapsilta, jokaiselta toinen toisensa jälkeen. Vain se armo, joka meidät tänä päivänä on kätkenyt, ettemme ole saatanan seuraan sortuneet, on perusolemukseltaan pysyväistä.
Mutta se, että syntinen voi löytää tämän armon ja siihen luottaen uskossa elää, ei ole kenenkään omassa vallassa tai koska tahansa otettavissa. Itsestämme emme tuota uskon kuninkaallista taitoa koskaan opi, vaan se tapahtuu Pyhän Hengen kautta. Meidän sydämissämme kasvaa siksi monenlaisia rikkaruohoja ja vilpillisyyden juuria, ettemme voi oman viisautemme ja vaivamme varaan jätettyinä olla ajattelematta, että "pyhä Jumala ei voi minulle tällaisena syntisenä, kuin nyt juuri olen, olla armollinen"! Tämänkaltaisia harha-ajatuksia ei omatuntomme voi juurineen kitkeä eikä esittää Jumalaa meille sovinnolliseksi ja armolliseksi Isäksi.
Kaiken tämän tekee yksin Kristus, joka on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti, hän, joka yhdellä ainoalla uhrilla on löytänyt iankaikkisen lunastuksen. Hänen tuttavuuteensa, hänen seuraansa ja hänen ääntänsä kuulemaan auttaa meitä Pyhä Henki, joka tekee työtänsä keskuudessamme seurakunnassa sanan ja sakramenttien kautta. Elleivät armonvälikappalten vaikutuksesta omattunnot aukene, ei sana Kristuksen iankaikkisesta armosta mahdu meihin, eikä meille synny totisia, pysyviä ystäviä, jotka vastaan ottavat ja korjaavat meidät iäisiin majoihin.
Armo on Kristuksen salaisuus, mutta Kristus on Raamatun salaisuus. Pyhä Henki yksin hänet sieltä meille joka päivä kirkastaa alati kanssamme olevaksi, muuttumattomaksi armahtajaksi ja syntien anteeksiantajaksi.
Keskiviikko.
Jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen. Hebr. 10:38.
Tämä sana on sanottu Jumalan lapsesta, joka elää uskosta. Uskovallekin sanoo Herra: "Joka seisoo, katsokoon hän, ettei hän lankea!" Vihollinen yrittää kylvää uskovan sieluun vaikkapa kuinkakin pienen epäilyksen siemenen jo tapahtuneen ratkaisun varmuudesta ja pätevyydestä. Ja ellei Jumalan ihmeellinen armo kannattaisi armon lasta, hän piankin sortuisi epätoivoon ja epäilyksiin.
Lukijani, osaksesi on kenties tullut elämys, jolloin elävä Jumala uudelleen kohtasi sinut jo uskon tielle tulleena ja uskoi sinulle uuden tehtävän ja tarjosi sen mukana sinulle uuden armon. Sinä otit uskossa vastaan tuon tehtävän ja koit, että Jumalan armo kestää ja tekee mahdottomankin mahdolliseksi.
Mutta sittemmin tulikin eräs päivä, kiusauksen päivä, jolloin et uskaltanut tai osannut pitää Jumalan totuutta Jumalan totuutena etkä hänen vanhurskauttaan tinkimättömän velvoittavana ohjeena. Tottelemattomuus voitti. Sinä hetkenä sinä ymmärsit, miten vakava asia on antaa elämänsä ilman ehtoja Jumalalle. Käsitit, että Herraa on seurattava kokonaan antautumalla varauksitta hänen huostaansa. Ja kun siinä maassa makasit tuomittuna Herran kasvojen edessä, koitkin anteeksiantamuksen osallisuuden sielussasi, ja pian sen jälkeen Herra valmisti sinulle uuden tilaisuuden kirkastaaksesi häntä uskon kuuliaisuuden tiellä.
Silloin sielullesi tuli eläväksi tuo Jumalan sanan todistus: "Minun vanhurskaani on uskosta elävä, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen."
Torstai.
Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt ovat silmäni sinut nähneet. Job 42:5.
Käsityksemme Jumalasta muuttuu elämän kuluessa. Kun olimme lapsia, ajattelimme niinkuin lapset. Lapsuusajan jumalakäsitys menettää myöhemmällä iällä sen vallan, joka sillä sielussamme on ollut. Jumala ei olekaan sillä tavalla mukana luonnollisessa tapahtumain kehityskulussa ja elämämme vaiheissa, kuin mitä me itse olemme rukoilleet taikka odottaneet. Me koemme kohtalojen sarjan, jonka alaisena meidän on Betanian Martan tavoin pakko sanoa Herralle: "Jos sinä olisit täällä ollut, ei veljeni olisi kuollut."
Niin – jos! Mutta Herrapa ei kuullutkaan, ei tullutkaan, ei ollutkaan läsnä. – Job koki tämän perinnäisen eli lapsellisen jumalakäsityksen särkymisen kaikessa ankaruudessaan. Ja vähältäpä piti, ettei hänen uskonsa olisi tehnyt kokonaan haaksirikkoa. Syntymäpäiväkin tuli jo kirotuksi.
Mutta ystäviensä tuomitsemana ja hylkäämänä ja lopulta yksikseen jätettynä Job kääntyi uudelleen etsimään ystävää taivaasta. Yksinäisyydessä hänelle selviää, ettei Jumala puhu meille luonnon ihmeissä ja tapahtumissa – ne noudattavat omia lakejansa –, mutta hän ilmestyy siinä, että hän paljastaa meille murheitten painamillekin sisimmän olemuksensa rakkaudeksi, joka kohottaa ja nostaa kärsivän ihmislapsen uskon kaiken maallisen ja ajallisen yläpuolelle. Se vuodattaa vaivattuun sieluun uuden voiman, jonka omistajana jumalaapelkäävä ihminen jaksaa kestää kärsimyksensä ja katsella kaikkea ajallista ympärillään ikäänkuin ylhäältäpäin ja näin sisäisesti uudistuneena antautua taas Jumalalle ja hänen käytettäväkseen, vaikka hän ulkonaisissa elämänvaiheissa ja vaikeuksissa jääkin selvittämättömän ja läpitunkemattoman salaisuuden eteen.
Tämä rauhoittuneisuus elämän salaisuuden edessä ei enää pohjaudu lapselliseen ja perinnäiseen, vaan todella uskonnolliseen ja henkilökohtaiseen jumalaelämykseen.
Perjantai.
"En päästä sinua, ellet siunaa minua." 1 Moos. 32: 26.
Nuorena oli Jaakobin helppo oleilla Jumalan armahduksen piirissä petturi-Jaakobinakin. Jo yön unennäkö tikapuista ja enkeleistä antoi hänelle varmuuden Jumalan läheisyydestä. "Totisesti on Herra tässä paikassa." Nuorella on lämpöiset tunteet ja herkkä mieli.
Mutta varsin toisenlaisia olivat hänen uskonkokemuksensa kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Toimeliaana miehenä hän hädän hetkellä Jabbok-virran luona jakaa joukkonsa kahteen karavaaniin. Jos Eesau toisen tuhoaa, säilyy toki toinen. Mutta kun Jaakob sitten jää yksin virran toiselle puolelle Jumalan kanssa, alkaa ankara, murtava rukouskamppailu, sielullis-ruumiillinen painiskelu Herran edessä. Tämä taistelu todistaa, ettei Jaakob vanhemmalla iällä päässytkään yhtä helposti Herran kanssa sovintoon kuin nuorena. Hänen täytyi nyt tulla riisutuksi kaikesta omastaan. Oma viisaus, oma toimeliaisuus ja oma järjestelykyky vihaisen Eesaun koston edessä eivät merkinneet enää mitään. Ne olivat kaikki kadonneet koko yön rukouksessa taistelleen Jaakobin näköpiiristä. Ei sanallakaan hän enää pyydä Jumalaa säästämään hänen omaisiansa ja tavaroitansa. Yhtä vain hän tarvitsee. Yksi asia vain on hänelle arvokkaampi kuin kaikki muu. Se on Herran siunaus. "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Herran armo on enempi kuin elämä.
Tänne armon syvyyksiin Jumala meidätkin jokaisen aikanansa vie, jos emme hänen käsistänsä omille teillemme karkaa, vaan jäämme hänen eteensä kilvoittelemaan uskon kuuliaisuudessa. Jumala osaa meiltä niin tyyten riisua luottamuksen omiin voimiimme ja omaan apuumme, ettei meistä enää mikään muu näytä kalliilta ja tavoittelemisen arvoiselta kuin yksin Jumalan siunaus, Jumalan armo eli lyhyesti: Jumala itse.
Silloin me sydämestämme yhdymme suomalaiseen virsirunoilijaan:
"Armoa kaikk' on, armoa vaan,
jos mitä milloin mä toimehen saan.
Oikeaan ohjaa armo mun tieni,
Suur' olet Herra, mä ihminen pieni."Ja me lisäämme: "Rangaistuksenkin ankaruus on armoa Herran."
Ontuvan Jaakobin kanssa tällainen heikko kilvoittelija yhtäkaikki voi tunnustaa virvoitettuna hengessänsä: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja minun sieluni on pelastettu." Petturi-Jaakobista on tullut Israel, Jumalan taistelija.
Lauantai.
Mutta Jumalan armosta minä olen se, mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole ollut turha. 1 Kor. 15:10.
Jumalan armon vaikutus jatkuu alinomaan. Pelastavat voimat, jotka Jumala on Kristukseen kätkenyt, siirtyvät hänen armonsa vaikutuksesta meihin. Ilman kilvoitusta ja vaivaa ei se kuitenkaan tapahdu.
Kristuksen kautta ja Kristusta varten on kaikki luotu. Armon lahja Kristuksessa on jo sekin, että saamme auringon valoa katsella, ja että se säteillään varsinkin keväällä alkaa virkistää väsynyttä mieltämme. Luonnon piirissä on paljon muita samanlaisia lahjoja, joita meille Jumala jakaa ilman ansioitamme. Leivän ravitseva voima, veden janoa sammuttava vaikutus ja ilman ruumistamme virkistyttävä teho ovat muun muassa tällaisia armon lahjoja.
Mutta näitä paljon suurempia lahjoja ovat perinnöllinen uskonnollisuus ja Jumalan sanalle altis mieli. Eihän riipu meidän ansiostamme tai toimestamme, että meillä on ollut hurskas äiti ja jumalaapelkäävä isä. Ne ovat Jumalan armon lahjoja. Heidän kauttaan on Jumala päässyt yhä useampia hengellisiä lahjojaan meille jakamaan. Jo lapsena meidät vietiin kirkkoon seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Jo varhain pantiin kätemme ristiin, ja meidät opetettiin rukoilemaan taivaan Isää.
Ja ihme! Mitä Jumala lapsena ollessamme jo pääsi meille antamaan armostansa, sen hän on vuosien vieriessä säilyttänyt ja niiden omistuksessa meitä varjellut. Ei ole meidän ansiomme, että me vielä edelleen sanaa viljelemme, että rukoilemme ja että käymme seurakunnan kanssa yhteisissä sananharjoitustilaisuuksissa. Se on kaikki armoa. Ja armoksi se osoittautuu vieläkin selvemmin, kun heräämme näkemään ja tunnustamaan, ettemme ole näitä Jumalan armon asetuksia hyväksemme käyttäneet niinkuin olisi pitänyt. Vaivattu tunto tästä kaikesta on suuri armolahja. Vaivattu tunto sitoo meidät sisäisesti vasta todella Jumalaan ja hänen armoonsa. Eipä ole siis ollut Jumalan armo turha meitäkään kohtaan.
SEPTUAGESIMAN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
"Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän." Joh. 6:33.
Mikä on taivaasta tullut elämän leipä? Jeesus vastaa tähän: "Minä olen elämän leipä." Sieluilla on nälkä. Mitkään opintotuudet eivät riitä sielun nälkää tyydyttämään. Sielut vahvistuvat vain siitä ravinnosta, jonka nimenä Raamatussa on armo. Pelastava armo on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta, ja se on tarjolla edelleen yksin vain hänen seurassaan. Pelastavaa armoa, sielun nälkää ja janoa sammuttavaa Jumalan leipää ja elämän vettä ei kukaan voi ottaa itsellensä ulkopuolella Kristusta. Ne ovat hänen hallussaan vanhurskautta isoavia ja janoavia varten.
Jos kerjäläinen tulee taloon ja pyytää leipää, ei sitä tule taloon vasta silloin tai sen kautta, että nälkäinen sitä anoo, vaan sitä on jo ennestään talon varoihin kuuluvana. Ei kerjäläinen pyytämisellään taloa rikkaammaksi tee eikä leipää sinne puutettansa ilmaisemalla hanki. Päinvastoin talossa jo olemassa olevasta leivästä hän saa tarpeeseensa ja hätäänsä, mitä tarvitsee, jos haltijaväki vain suostuu anteliaasti sitä hänelle jakamaan.
Jumalan leipä, sielun ruoka, Kristuksen armo ovat nyt valmiina hyvän haltijaväen huostassa. Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat alttiit ja valmiit anteliaasti jakamaan taivaallisten varastoaittojensa hyvyydestä ei yksin armon muruja, vaan yltäkylläisenkin elämän osallisuutta aina Pyhän Hengen täyteyteen asti. Taivaan taloon pyytämään tulleille kerjäläisille jaetaan anteliaasti armon leipää.
Mutta tähän taloon onkin tultava. Talo on Kristuksen seurakunta. Sen takia sielut viruvat maassa voimattomina, elämää antavan Jumalan leivän puutteessa, koska laiminlyövät sekä yhteiset seurakuntakokoukset että niitten pitämisen ja niihin pyytäjän mielellä saapumisen. Pyhäin yhteydessä, Kristuksen omien joukossa, taivaan talossa, armon kerjäläinen saa mitä tarvitsee.
Maanantai.
Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi, eikä ihmislapsi, että hän katuisi. Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi, puhuisiko jotakin eikä sitä täyttäisi. 4 Moos. 23:19.
On Jumalaa pelkääviä ihmisiä, joiden usko on luja ja horjumaton. Tämä heidän luja luottamuksensa siihen, mikä ei näy, perustuu Jumalan omaan sanaan eikä hetkellisiin tunteisiin, jotka helposti vaihtuvat olosuhteitten mukaan. Jo vanhan liiton profeetat kuuluivat tähän lujauskoisten luokkaan. Heille oli välittömästi auennut uskon näkemys Jumalan lupausten peruuttamattomuudesta ja hänen päätöstensä purkamattomuudesta.
Mutta kaikki tämä ei estä sitä, että on ollut ja on edelleen olemassa toisia Jumalaa pelkääviä ihmisiä, jotka epäilevät loukkaantua Jumalaan, kun inhimillisesti katsoen näyttää siltä, ettei hän täytäkään lupauksiaan eikä toteutakaan päätöksiänsä.
Näille jälkimmäisille on tarpeellista, että he Jumalan sanan avulla vahvistavat lapsioikeutensa todellisuuden ja armopäätöksen piiriin kuulumisensa. Koetelkoot itseään, vihaavatko he syntiä, pyrkivätkö he niiden perään, jotka ylhäällä ovat, ovatko he nöyryyttäneet itsensä Jumalan väkevän käden alle, kun se kurittaa eikä säästä, onko heissä alkua hengen hedelmiin: rakkauteen, iloon, rauhaan, pitkämielisyyteen, ystävyyteen, uskollisuuteen, sävyisyyteen ja itsensä hillitsemiseen.
Kun nämä epäilijät tässä itsensä koettelemisessa Herran edessä tuntevat alamittaisuutensa sekä kasvamisen ja edistymisen tarvetta, niin he Pyhän Hengen, se on Jumalan sanan, kuljettamina jo ovat iankaikkisen armopäätöksen sisäpuolella. Kristuksessa olevista ihmisistä Pyhä Henki todistaa, että heille kaikki parhain päin kääntyy, ja kaikki vaikuttaa yhdessä heidän pelastukseksensa, vieläpä sekin, että Jumala salaa itsensä ja näyttää valehtelijalta. Juuri niissä kiusoissa riisutaan pois epäuskon ihminen ja kasvatetaan tilalle uusi, joka säilyttää uskon Jumalaan, vaikka ruumis ja sielu vaipuisivatkin, ja taivas ja maa katoaisivat.
Tiistai.
"Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee." Gal. 3:10.
Jumalan, se on omantunnon ja Raamatun, sanan vaatimukset muodostavat täydellisen kokonaisuuden. Kaikki nuo eri puolilta täydellisyyttä ja pyhyyttä koskevat käskyt ja kiellot muodostavat yhtenäisen ketjun, jonka varassa riippuen, helvetti alapuolellamme, pidämme kiinni taivaasta. Vaikka kaikki muut ketjun renkaat kestäisivätkin, ja vain yksi ainoa katkeaisi, silloin olemme hukassa, häilymme irrallisina tukipistettä vailla kadotukseen menossa.
Kuinka totta onkaan tuo sana: "Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa – niin että hän sen tekee!" Kun yksi käsky tai kielto on rikottu, kun on tehty vastoin yhtä tunnon vaatimusta, silloin on kaikki rikottu, kaikki pilalla ja helvetti on povessa jo täällä ajassa.
Tämän tuntee todeksi varmasti omasta kokemuksestansa jokainen herännyt sielu, joka näkee jumalisuutensakin itsekkäisyyden tahraamaksi, eli toisin sanoen omalla kohdallaan havaitsee todeksi Raamatun sanan: "Niinkuin tahrattu vaate on kaikki meidän vanhurskautemme." (Jes. 64:6.)
Sellaiselle ihmiselle on jo käynyt selväksi, että hän parannuksentekijänäkin on oman voimansa varaan jätettynä kirottu. Mutta samatenpa Paavalikin uskoi. Hän kirjoitti: "Selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, s.o. omavoimaisen parannuksen ja pyhitysharjoituksen kautta." – Älä siis pelkää riisumista. Alastoman pukee Kristus.
Keskiviikko.
"Vanhurskas on elävä uskosta." Gal. 3:11.
Vuosikausien kuluessa saadut kokemuksemme osoittavat oikeaksi sen raamatullisen totuuden, ettei kastettu kristittykään voi omilla aikaansaannoksillaan tulla otolliseksi Jumalalle. Mutta tässä avuttomuutemme, miksi emme sanoisi suoraan, kirouksenalaisen tilamme tunnossa emme ole yksin, vaan meillä on elämän tiellä matkatovereita, miehiä ja naisia, jotka myöskin ovat avuttomuutensa nähneet, mutta kirottuinakin ovat olleet Jumalan armosta osallisia.
Kuinka se on ollut mahdollista? Vain siten, että vanhurskas elää uskosta, se on, omantunnon rauhaan päässyt syntinen elää – ei puhu, vaan elää – ei ainoastaan yhtä kertaa elämässään, vaan joka päivä, jatkuvasti – uskosta.
Uskosta – mihin? Näin vanhurskaat itse tunnustavat: "Kristus on lunastanut meidät lain, siis omavoimaisen ponnistelun kirouksesta, kun tuli kiroukseksi meidän edestämme." Toinen on ollut – ei tule enää, vaan on jo ollut kerran – kirottuna minun kirotun edestä.
Minulla kirotulla on Kristuksessa, joka nyt elää, puolustaja, joka ei tuomittua tuomitse, sillä hän tuntee kiusani omikseen. Minun kirotun edestä Kristus on itse kirottuna, Jumalan hylkäämänä, ristillä maistanut kuoleman ja helvetin. Minä en ole voinut pitää käskyjä ja kieltoja. Hän ne piti. Yhtä kaikki hän antoi vapaaehtoisesti ripustaa itsensä kirottuna kirouksen puuhun minun hyväkseni. Saan elää toisen täydellisyyden turvin. Olen kiroustuomiosta vapaa. Saan Kristuksen viattoman veren takia elää Jumalan lapsena, jonka synnit ovat sovitetut, saan elää uskosta enkä töistä.
Torstai.
Pelkoa ei rakkaudessa ole. 1 Joh. 4:18.
Me pelkäämme heränneinä usein siinä, missä ei mitään pelkoa ole, ja olemme suruttomina rohkeat siinä, missä sietäisi todella peljätä. Varsinkin hermostoltaan heikot ja ruumiillisesti punaisten verisolujen puutteesta kituvat kristityt elävät ainaisen pelon vallassa. Kun Jumala on heidät synninunesta herättänyt, eikä perkele voi heitä enää vallassaan pitää, hän muuttaa menettelytapansa alkaen suurennella pieniä asioita ja latoa heränneen omalletunnolle kiviä vielä kuorman päälle.
Moni heikko herännyt ihminen, jolla ei ole kokeneempien seuraa ja ohjausta tukenaan, valvoo vuosikausia turhaan väärällä paikalla sairaalloisen omantunnon käskyjä ja kieltoja tarkkaamassa ja niiden laiminlyömisistä syytöksiä kantamassa, sen sijaan, että itse pääasiassa rakkauden ja laupeuden harjoituksessa ja uskollisuudessa kutsumustehtävässään ja kotioloissaan tuntisi todella iloksensa palvelevansa Jumalaa.
Kun taivas aukenee, ja ihminen siirtyy oman voimansa varasta Jumalan voiman varaan, niin ettei hän osaa eikä jaksa itseltään enää mitään vaatia, kaikki kun on saatava ylhäältä lahjaksi, karkoittaa sen rakkauden kokeminen, millä Jumala syntistä rakastaa, pelon. Rakkaudessa ei näet ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä joka pelkää, hän ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.
Elämämme lujin perustus saatanaa ja epäuskon kaikkia pelokkeita vastaan on lopulta siinä uskossa, jonka rakkauden apostolin kanssa voi tunnustaa: "Me olemme oppineet tuntemaan sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin, ja me uskomme siihen."
Perjantai.
Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä. Joh. 6:44.
Me ihmiset hätäilemme, kun emme näe seurakunnallisen työn menestyvän ja joukkoja kokoontuvan sanan harjoitukseen ja kirkkoihin. Mutta hätäily on tarpeetonta. Työ on Herran. Hänestä on sanottu pitäen silmällä juuri uusien jäsenien saamista seurakuntaan: "Herra lisäsi heidän yhteyteensä joka päivä niitä, jotka pelastuivat." Eivät nuo uudet jäsenet tulleet sen takia, että apostolit itsessään olivat merkillisiä miehiä tai jaloja persoonallisuuksia. Hehän olivat vain koulunkäymättömiä, oppimattomia kalastajia ja entisiä tullimiehiä. Mutta heissä vaikuttivat taivaan valtakunnan henkivoimat. Herra itse teki työtänsä heissä ja siunasi heitä. Kun he jotakin tekivät ja kansa ihmetteli, Pietari sanoi: "Mitä te tätä ihmettelette, ikäänkuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet tämän aikaan." He vain puhuivat Jumalan sanaa rohkeasti ja todistivat voimallisesti Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta, ja tulos oli, että "heidän kaikkien osaksi tuli suuri armo."
Syynä uskomme heikkouteen ja koko kristillisyytemme voimattomuuteen on se, että kuolleista noussut Kristus ja näkymätön maailma enkeleineen ja pimeyden voimineen on meille tuntematon ja salattu.
Tarvitaan erityistä Pyhän Hengen armovaikutusta, että sydänten silmät ja välitön kuulokyky herkistyisivät ottamaan vastaan näkymättömän Jumalan ilmestyksiä, kun elämämme kirjavissa vaiheissa joudumme tekemisiin sanan ja sakramenttien kanssa seurakuntaelämässä. Niiden kautta Isä vetää meitä Pojan luo ja pitää jatkuvasti hänen seurassaan.
Lauantai.
Uskon kautta Mooses jätti Egyptin pelkäämättä kuninkaan vihaa; sillä koska hän ikäänkuin näki sen, joka on näkymätön, niin hän kesti. Hebr. 11:27.
Usko on alituista ojentautumista näkymättömäin todellisuuksien mukaan. Mooseksella oli kyllä täysi syy pelätä kuninkaan vihaa ja kostoa, koska hän oli kansalaistaan puolustaessaan tappanut egyptiläisen miehen. Kirottu ja tuomittu hän oli ulkonaisesti ja sisäisesti. Mutta äiti oli häneen istuttanut Jumalan pelon jo nuorena ennen hänen hoviin muuttoansa. Hädässä se nyt puhkesi henkilökohtaiseksi uskoksi näkymättömän Jumalan apuun, silloinkin kun kaikki apu näytti olevan mahdotonta ihmissilmällä katsottuna. Ja pakoretkellä kaukana Midianin maassa pappi Jetron lampaita paimentaessa se harjoituksen kautta vahvistui niin, että se kesti sittemmin suurissa tehtävissä hänen kansa johtaessaan Punaisen meren rannalla ja korpimatkan vaivoissa. Nuo Midianissa näennäisessä joutilaisuudessa tuhlatut vuodet eivät olleetkaan hukkaan kuluneita vuosia.
Tällaista silmiensä sulkemista tälle näkyvälle maailmalle ja sen vaikeuksille toisaalta ja näkymättömissä kiinni riippumista toisaalta on usko vielä tänäkin päivänä. Uskominen merkitsee juuri sitä, että uskalletaan astua pimeään ja heittää itsensä ja kuormansa näkymättömän armahtajan hoitoon yhtä luottavaisesti kuin virsilaulaja, joka oli varma siitä, ettei Jumala kanna vain häntä, vaan myöskin hänen kuormansa.
Kun Jumala lupaa: "Minä kannan, minä nostan, minä pelastan", saamme siihen täysin luottaa, sillä hän ei taida valehdella. Pitäkäämme mieluummin itsemme tyhmänä, mutta älkäämme pelätkö hyvän Jumalan ja Kristuksessa sovitetun taivaallisen Isän uskollisuutta ja kaikkivaltiasta apua. Oman voimamme ja viisautemme varassa me emme kestä, kun kova päivä saapuu ja kuolema kotimme ja sydämemme oville kolkuttaa.
SEKSAGESIMAN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Joka vaeltaa pimeydessä ja valoa vailla, se luottakoon Herran nimeen ja turvautukoon Jumalaansa. Jes. 50:10.
Usko on luottamusta. Kristityn usko on luottamusta näkymättömään auttajaan ja armahtajaan. Todellinen usko ojentautuu näkymättömien eikä näkyväisten tosiasiain mukaan. Jumalaa pelkäävälle Herran nimi on vahva linna, vanhurskas juoksee sinne ja tulee varjelluksi. Herran omalle on hänen Jumalansa näkymättömänäkin vahva kallio myrskyssä, varjeleva kilpi sodassa, sangen suuri palkka työssä ja vaivassa, pettämätön valomajakka pimeydessä ja kaikkivaltias, ihmeitätekevä Isä elämän tien mahdottomuuksien edessä. Tällaiseen voimalliseen elämään uskonluottamus siirtää ihmisen, jolle pimeydessä uudet näköalat ovat auenneet näkymätöntä Jumalaa kohti.
Nämä uudet näköalat aukenevat vähin erin. Joka kerta kun Jumala piirittää meidät pimeydellä taikka oikein työntää meidät vaeltamaan taipaleella, missä ei mitään valoa ole, on meidän lupa sanoa itsellemme: "Hän tarkoittaa tällä jotakin." – Ensinnäkin hän tahtoo meitä siunata sellaisella lahjalla, joka lisää luottamustamme ja syventää näkymättömän Jumalan kurinalaisuuteen alistumistamme. – Toinen hänen lahjansa on suuri rauha ja mielen tasapaino keskellä pimeyttä.
Kun nämä lahjat on meille annettu, niin jo jaksamme sallia näkymättömän käden kuljettaa meitä ummessa silmin minne ja miten Jumala tahtoo, joka kaikkivaltiaana pystyy lopulta kaikki parhain päin kääntämään.
Valkeus tulee jälkeen synkeyden.
"Yö kaikista synkinkin aamuksi saa,
miks' sieluni unhotit sen?
Kun hätä ja tuska ne ahdistaa,
Oi, malta vain hetkinen.
Taas saapuvi aamu,
Taas saapuvi aamu
Ja loistavi auringon koi."Silloin näemme, mitä Herra rakkaudessaan tarkoitti, kun hän ympäröi meidät pimeydellä. Se mikä ehtoolla ja yöllä oli itkun aiheena, muuttuu lupauksen mukaan aamulla ilon aiheeksi: "Ehtoolla on teillä itku, mutta aamulla ilo." Ken parhaillaan vielä pimeässä vaeltaa, hän sittenkin luottakoon Herran nimeen ja hänen Jumalaansa.
Maanantai.
Armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen – – – paljoa enemmän on Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen armon kautta ylenpalttisesti tullut monien osaksi. Room. 5:15.
Paavali vertaa toisiinsa kahta Aadamia, kahta ihmiskunnan kantaisää. Ensimmäisen tottelemattomuuden tähden synti tuli maailmaan ja synnin kautta kuolema, niin että kuolema on nyt läpitunkenut kaikki ihmiset. Synti ja kuolema kirouksineen todella hallitsevat maailmassa. Mutta niiden molempien takana on saatana. Häntä Jeesus on verrannut väkevään sankariin. "Kun väkevä mies aseellisena vartioi kartanoansa, on hänen omaisuutensa turvassa." Saatana pitää murhan ja valheen hengellään palvelijansa kovassa orjuudessa ja kuoleman pelossa. Mutta tämä on todellisuuden toinen puoli. Siihen johti ensimmäisen Aadamin lankeemus.
Toinen Aadam on Jeesus Kristus. Hänen kauttansa tullut armo on väkevämpi kuin perisynnin voima ja pilattujen verien perintö. Armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen. Jumalan armo voi paljon enemmän siunata kuin synti hävittää. Armo on synnin hävittävää voimaa suurempi sen tähden, että sen takana on ihmiskunnan uusi kantaisä, Jeesus Kristus. Hän on "väkevää aseellista" paljon väkevämpi sankari. Tästä voimasta Jeesus on itse todistanut: "Kun pahaa henkeä väkevämpi karkaa hänen päällensä ja voittaa hänet, ottaa hän häneltä kaikki aseet, joihin hän luotti, ja jakaa hänen riistämänsä saaliin."
Parhaillaan Kristus eläväksi tekevänä henkenä antaa saatanalta voittamansa saaliin vaikuttaa keskuudessamme. Ne ovat ihmissieluja, jotka sovintoveri on pessyt puhtaiksi. Niiden kohdalla on saatana ikäänkuin kahlekoira, joka kyllä peloittaa, mutta ei voi vahingoittaa. Armon voima on paljoa enemmän vaikuttava kuin synnin voima. Kristus on väkevääkin väkevämpi. Ylistys ja nöyrä kiitos!
Tiistai.
Te ette ole koskaan kuulleet Isän ääntä ettekä nähneet hänen muotoansa. Joh. 5:37.
Uskoon tulemisen esteet voivat olla ulkonaista taikka sisäistä laatua. Tämän päivän sana puhuu sisäisistä esteistä: välittömän kuulo- ja näkökyvyn puutteesta.
Raamattu sanoo, ettei Jumalaa ole kukaan koskaan nähnyt eikä taida nähdä. Sehän on totta. Mutta totta on myöskin toinen sana: "Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan."
Tästä näennäisestä ristiriidasta, ettei Jumalaa ole kukaan nähnyt, mutta että hänet yhtä kaikki toiset näkevät, on uskova ihminen selviytynyt voittajana. Hän on saanut nähdä näkymättömän. Niinpä Jeesus ihmisenä täällä maan päällä ollessaan puhui usein siitä, miten hän näki Isän ja kuuli tämän puhuvan. Näillä todistuksillaan itsestään Jeesus ei tarkoittanut ulkonaista silmin näkemistä eikä ulkonaista korvin kuulemista. Hän puhui välittömästä, sisäisestä näkemisestä, joka oli hänen osanaan alituisesti kaikissa eri tilanteissa. Fariseuksilta taas puuttui tämä välitön, sisäinen näkeminen. Syynä tähän oli se, etteivät he olleet tahtoneet taipua parannukseen helmasynnistänsä ylpeydestä. He eivät siis olleet puhdassydämisiä.
Puhdassydäminen näkee elämänsä vaiheissa Jumalan sormen jälkiä pitkin matkaa. Hän uskoo Jumalan oman pikku elämänsäkin kaitsijaksi. Hän on kokenut hätäpäivänään, että yksi ainoa Jumalan lupaus Raamatusta juuri hänelle annettuna on riittänyt muuttamaan koko hänen maallisen elämänsä uudelle tolalle. Hän on nähnyt Jumalan tukkivan veräjiä tien varrella, niin ettei hän ole päässyt menemään väärille teille, joita hän itse sokeudessaan luuli oikeiksi. Hän on kuullut omassatunnossaan Jumalan varoittavan ja nuhtelevan äänen rakkaasti houkuttelevan häntä elämänyhteyteen kanssansa.
Tämä ja paljon muuta samanlaista sisältyy Jumalan välittömään näkemiseen. Se puuttui fariseuksilta, joiden omatunto oli kokonaan heräämätön. Se kyky annetaan vain lahjaksi kaikille niille, joiden omantunnon Jumala saa pyhällä sanallaan herättää synnin ja hengellisen kuoleman unesta vilpittömään katumukseen, parannukseen ja kilvoitukseen.
Keskiviikko.
Älkää antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle. Room. 6:13.
Ihmismaailmassa hallitsee kaksi valtaa: hyvä ja paha. Luonnostaan ihminen on itsekäs. Itsekkyys on synnin ydin. Mutta sen takana on kiusaaja, perkele. Niin kauan kuin ihminen on synnin palvelija, hänen isäntänsä on perkele, joka teettää hänellä sellaisia tekoja, että hänen jäsenensä, silmänsä, kielensä, kätensä, jalkansa ja korvansa joutuvat vääryyden aseiksi synnille. Se on suruttoman ihmisen onneton tila. Jeesus sanoo siitä: "Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja."
Tästä orjuudesta voi yksin Jumalan Poika vapahtaa. Hän vapahtaa siitä ihmisen omantunnon puhdistuksen ja Pyhän Hengen lahjoittamisen kautta. Hänellä ei ollut maan päällä aviovaimoa. Hän ei ollut avioliitossa niinkuin ensimmäinen Aadam, jonka perkele vietteli. Toinen Aadam, Kristus, joka kiusauksessa korvessa ajoi pois perkeleen, ei ole jättänyt jälkeensä ainoatakaan lasta lihan mukaan. Kaikki hänen omansa ovat hengestä, se on Jumalasta syntyneitä. Ei hän suotta sanonut hurskaalle Nikodemukselle: "Teidän täytyy uudestisyntyä. Sillä kaikki, mikä lihasta on syntynyt, on liha."
Uuden ihmiskunnan kaikki jäsenet, ovat hengestä syntyneitä eli niinkuin apostoli sanoo "kuolleista eläviksi tulleita". Heidän jäsenensä, heidän kielensä, kätensä, silmänsä, jalkansa ja korvansa ovat "vanhurskauden aseita Jumalalle". Niitä kaikkia käyttää uusi isäntä, joka on ottanut hallitusvaltansa alle sekä kristityn sielun että ruumiin. Tällaisten Jumalan palvelijoitten elämää nimittää Uusi Testamentti "pyhitykseksi" ja sanoo siitä, että sen "lopputulos on iankaikkinen elämä".
Torstai.
Hyvä on hiljaisuudessa toivoa Herran apua. Jer. valit. 3:26.
Emme osaa koskaan Jumalan isällistä hyvyyttä liian suureksi arvostella. Kun katsomme itseämme ja huonouttamme sekä olevien olojen ankeutta, päättelemme heti niistä, ettemme voi nyt juuri sellaisina kuin olemme ja niissä oloissa missä olemme, Herraa lähestyä emmekä häntä avuksemme odottaa.
Mutta kaikki tämä on vain oman sydämemme petollista hurskastelua, jonka Jumalan ilmoitus hänen sanassansa armotta kukistaa. Raamatussa Jumalan isällinen hyvyys on kuvattu meille sellaiseksi, että tulimmepa hänen tykönsä vaikka missä tilassa tahansa, me voimme turvallisesti luottaa siihen, että hän ei meitä hylkää, vaan antaa meille armossansa sen siunauksen, minkä hän kaikkitietävänä näkee meidän tarvitsevan. "Herran silmät katsovat häntä pelkääviä, jotka hänen armoansa odottavat."
Kun vaarat meitä uhkaavat, kun olomme ja elomme käy pimeäksi ja asemamme ajallisissa asioissa ja hengellisessä kehityksessämme näyttää peräti toivottomalta, jää jäljelle kuitenkin varmuus: Herran silmä näkee minut; hän tuntee vaikeuteni ja hyvänä isänä kantaa sekä minut itseni että minun kuormani. Ja vaikka apu viipyisikin, ja me joutuisimme odottamaan, niin saamme olla varmat siitä, että "ajallansa" Herran lupaukset aina toteutuvat. Hän kyllä tietää, milloin sydämemme ovat kypsyneet siunausta saamaan.
Joka Herraa odottaa, hän ei itse asiassa milloinkaan häpeään joudu. Varmasti saamme kerran riemuita hänen avustansa. Herraa odottavaiset saavat uuden voiman, he perivät maan. Keskellä oman ajallisen onnensa tuhoa ja kansansa itsenäisyyden häviötä Jeremia itkiessään Jerusalemin raunioilla sitä, että hänen "kansansa tyttären kruunu oli pudonnut", kirjoitti yhtä kaikki valitusvirsissänsä: "Hyvä on hiljaisuudessa toivoa Herran apua."
Perjantai.
Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen, ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua. Ps. 55:23.
Me tavallisesti alamme hätäillä, kun Jumala sälyttää uusia kuormia kannettavaksemme. Kun sitten ajatellen Herran lupausta: "Avuksi huuda minua hädässäsi, niin minä tahdon auttaa sinua", koetamme viedä kuormamme Herran eteen ja etsimme häneltä hätäämme apua, emmekä sitä yhtäkaikki saakaan, niin joudumme ymmälle, ja sieluumme hiipii epäilys: Jumalakin jo hylkäsi minut. Mutta epäilyksistämme huolimatta tarrautuessamme Jumalan ilmestyksen sanaan Raamatussa näemmekin murheemme aiheettomiksi.
Ensinnäkin. Raamattu esittää Jumalan viisaaksi maanviljelijäksi, "Joka odottaa kallista maan hedelmää ja on kärsivällinen". Hän ei voi korjata hedelmiä, ennen kuin ne ovat kypsyneet. Kaikkitietävänä hän hyvin tietää, milloin olemme kypsyneet ja hengellisesti valmistuneet ottamaan vastaan hänen armollisen apunsa todella siunaukseksemme ja hänelle kunniaksi. Jos Jumala ei kuule hätääntyneen sydämemme rukousta, vaan antaa meidän odottaa kauemmin kuin mitä itse soisimme, tekee hän sen vain meidän parhaaksemme muuttaaksensa siunauksensa meille "taivaalliseksi" siunaukseksi. Oikealla ajalla hän on rientävä avuksemme. Hänen apunsa ei tule hetkeäkään liian myöhään – ellei liian aikaisinkaan.
Ja edelleen Raamatusta näemme, että Jumalan tarkoituksena on opettaa Jobin läksyä vaivassa oleville omillensa. Se on se, että Jumala itse on suurempiarvoinen kuin hänen siunauksensa. Antaja on arvokkaampi kuin hänen lahjansa. Juuri siksi, ettei kuormaamme oteta pois, vaan meidän on pakko odottaa Jumalan avunannon aikaa, me opimme pysyttelemään hänen läheisyydessään, opimme löytämään ilomme, turvamme, varjeluksemme ja voimamme yksin hänessä, opimme "maistamaan kuinka suloinen Herra on".
Tämä ehdoton turvautuminen yksin Jumalaan on enemmän kuin kääntyminen Herran puoleen hädän hetkenä. Se on todella kuormansa "heittämistä" Herran kannettavaksi siinä uskossa, ettei Hän ikinä salli meidän horjua.
Ei salli jalkan' horjuu,
Ett' ain' on valpas hän;
Ei nuku hän, ei torku,
Vaan pysyy tykönän';
Mua armiaast' suojeleepi
Ja tukee kättäni,
öin päivin varjeleepi
Ja siunaa työtäni.
V.k. 284:2.Lauantai.
Kaikessa me osoittaudumme Jumalan palvelijoiksi – – – murheellisina, mutta aina iloisina, köyhinä, mutta kuitenkin monia rikkaiksi tekevinä. 2 Kor. 6:4, 10.
Kuinka voi kukaan olla murheellisena aina iloinen? Onhan se tavallisissa oloissa ja tavalliselle kuolevaiselle mahdotonta. Mutta se, mikä on ihmisille mahdotonta, on Jumalalle mahdollista. Apostoli ei puhukaan tässä kaikista ihmisistä, vaan Jumalan palvelijoista, niistä, jotka Pyhä Henki on uudesti synnyttänyt ja jotka tältä pohjalta lähtien ovat antaneet ruumiinsakin Jumalalle eläväksi, pyhäksi ja otolliseksi uhriksi.
Jumalan palvelijoitten usko on elävää. Ja tällaiselle uskolle ovat kaikki asiat mahdolliset, muun muassa iloisena oleminen, vaikka onkin murheellinen, toisten rikkaaksi tekeminen, vaikka itse onkin köyhä.
Sille, joka uskoo, aukenee näkymättömäin todellisuus, se on, taivas ja Herramme kirkkaus. Kun usko puuttuu ja taivas on esiripun takana piilossa, ei ihminen voi nähdä kärsimyksissään ja ajallisissa onnettomuuksissaan, noissa surunsa aiheuttajissa, mitään järkeä tai mitään tarkoitusta. Murheitten keskellä ei uskoa vailla olevalle ihmiselle loista mikään tosi toivoa synnyttävä valo. Mutta toisin on sen laita, jolle Jumala on päässyt antamaan syntien anteeksiantamuksessa uskon.
Uskolla on se ihmeellinen etu, että keskellä onnettomuuksiakin se näkee tarkoituksen ja viisaan päämäärän. Keskellä pimeyttä alkaa ihmeellinen, ylimaallinen valkeus valaa hohdettansa kärsimysten synkkyyteen. Näin vastoinkäymisistä murheelliseksi tullut sydän nostetaan taivasten avautuessa ikäänkuin korkealle kirkastusvuorelle. Sieltä avautuvat ihanat näköalat Jumalan valtakuntaan. Maallisten murheitten syyt ja aiheuttajat tosin pysyvät ennallaan – toistaiseksi, mutta usko on avannut onnen ja autuuden maan. Siinä on salaisuuden selitys, minkä takia Jumalan palvelija voi murheellisenakin olla iloinen ja köyhänäkin olla toisille siunaukseksi ja rikastuttaa heidän elämäänsä.
LASKIAISSUNNUNTAIN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Me saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta – – – Kristusta, joka on Jumalan viisaus. 1 Kor. 1:23-24.
Laskiaissunnuntaista on seitsemän viikkoa pääsiäiseen. Viidenkymmenen päivän takaa kangastaa jo silmiimme saama rististä ja kuoleman voitosta.
Mutta jo paastonajan kynnykselläkin on Herran sanan kautta näköpiiriimme koroitettu risti, Golgatan risti.
"Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja kirjanoppineitten käsiin, ja he tuomitsevat hänet kuolemaan ja antavat hänet alttiiksi pakanoille; ja ne pilkkaavat häntä ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet; ja kolmen päivän perästä hän nousee ylös."
Pitkänperjantain ristin salaisuutta ja pääsiäisen ilosanomaa: "kuolema on nielty, ja voitto on saatu" väläytettiin laskiaissunnuntain Jumalan sanassa sielumme silmien eteen. Siinä on evästä matkalle koko paastonajaksi, jotta kykenisimme pääsiäisjuhlien aikana vastaanottamaan Herralta jonkin uuden puolen ilmestystotuutta, jonkin ennen tuntemattoman lahjan ylhäältä. Sillä suurella Jumalallamme ja Lunastajallamme on varmasti jokaiselle lapsellensa varattuna vielä uutta antamista jo tähän asti annetun ilmestyksen hengen voiman ja viisauden lisäksi.
Kristuksen rististä kerskaava apostoli tahtoo ja rukoilee, että hänen tuntemattomat ystävänsä, joita hän vielä ei ollut nähnyt kasvoista kasvoihin, saisivat lisää kehoitusta omistamaan täyden ymmärtämyksen koko rikkauden ja pääsisivät tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen. Häneen ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätketyt.
Vielä tänäkin nyt alkavana paastonaikana on Jumalan Kristus Raamatun salaisuus ja pelastava armo ristiinnaulitun Kristuksen salaisuus.
Maanantai.
Ja Jeesus sanoi Marialle: "Minun aikani ei ole vielä tullut". Joh. 2:4.
Maria, Jeesuksen äiti, tunsi herkässä sydämessään koko sen piinallisen tunteen puristuksen, mikä Kaanaan häissä uhkasi särkeä kaiken juhlatunnelman, kun viini loppui. Tämä hänen tunteensa ajoi hänet Jeesuksen luo toimimaan ja puhumaan tavalla, mikä ei ollut Jumalalle otollista. Maria olisi näet sydämensä tunteita noudattaen suonut, että pula olisi heti poistettu. Tähän Jeesus kumminkin vastasi: "Minun aikani ei ole vielä tullut."
Niin on vieläkin meidän ihmisten aika toinen kuin Herran aika. Meidän aikamme ja hetkemme ovat riippuvaisia hetken tunteistamme. Mutta toisin on Herran hetken laita. Hetkellisen sielullisen tunteensa kuohuttamana Mooses suureksi tultuansa löi kuoliaaksi egyptiläisen, joka piteli pahoin israelilaista miestä. Se oli ihmisen aika ja hetki. Mitä apua siitä oli kansan pelastumiselle? Mooseksen oli pakko paeta valtakunnasta, ja hänen kansansa joutui yhä suuremman sorron alaiseksi. Tätä kesti vielä neljäkymmentä pitkää vuotta. Jumala kuuli kyllä koko ajan kansansa huokaukset, mutta hänen aikansa ei ollut vielä tullut auttaa heitä.
"Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa." Jumala, joka iankaikkisena on ajasta riippumaton, on Raamatun mukaan rakkaudessaan sitonut itsensä määrättyihin ajan hetkiin. Mutta tämä Herran hetki ei tule, ennen kuin aika on täytetty.
Maria sai Kaanan häissä tuota hetkeä odottaa. Martta ja Maria saivat Betanian kodissa odottaa apua, niin että heidän veljensä ennätti jo kuolla ja tulla haudatuksi. Aabraham sai odottaa luvatussa maassa 25 vuotta Iisakin syntymistä. Mooses sai 40 vuotta olla syrjässä kaitsemassa pappi Jetron lampaita ja odottaa.
Samoin kansa sai Egyptissä kärsiä ja odottaa Herran hetkeä. Koska se tuli? Silloin kun Jumala ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa. Silloin Mooses sanoi Herralle: "Ah, Herra, lähetä joku muu, kenenkä tahdot!" – Jumalan hetki tulee vasta silloin, kun meidän omat voimamme ja oma viisautemme ovat loppuneet. Niin kauan kuin asiain hoito on omissa käsissämme, ei Jumalan kirkkaus voi ilmestyä, eikä hänen aikansa ole vielä tullut.
Tiistai.
Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista. Ps. 34:20.
Jumalan huolenpito meistä ulottuu elämämme yksityiskohtiin saakka. Aabrahamille hän ilmaisi, missä tämän piti asua, Hoosealle hän määräsi, kenenkä tämän oli otettava vaimoksensa, Hesekielille hän etukäteen sanoi, koska tämä joutuisi leskeksi, apostoleille Jeesus antoi käskyn, kuinka heidän tuli olla matkoillaan puettuina ja kuinka tuli tervehtiä.
Tämä Jumalan yksityiskohtiin ulottuva huolenpito omistansa koskee myös ajallisia onnettomuuksiakin, sairautta, omaisuuden menettämistä, vihamiesten toimeenpanemaa vainoa ynnä muuta senkaltaista.
Profeetta sanoo: "Tapahtuuko onnettomuus kaupungissa, ellei Herra ole sitä tehnyt." Ja psalmilaulaja: "Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista." Ne ovat siis kaikki nuo kärsittävät vastoinkäymiset Herran tiedossa ja hänen kätensä ohjattavissa, joka kaikki voi muuttaa parhain päin.
Kenellä on Herran koulussa kuuliaisuuden tiellä harjoitettu usko, se jaksaa ottaa kaikki, niin ilot kuin surutkin, niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, näkymättömän taivaallisen Isän kädestä. Se, "jonk' on turva Jumalassa", uskoo: "meit' ei kohtaa puute, hätä, koskaan Herran tietämättä." Sairaana, köyhyyden kanssa taistelevana ja ihmisten tuomitsemana hän tunnustaa: "Käyköön myöten taikka vastaan, eipä Isä heitä lastaan, kaikk' on hänen aikehensa tosionneks' omillensa."
Herran käsissä ja hänen ihmeellisen huolenpitonsa turvissa köyhä syntinen saa luottavaisesti astua, uuden vaihdekauden kynnyksen yli tuntemattomaan tulevaisuuteen. Mitä sieltä vastaan tuleekin, taivaallisen Isän rakkaus on sen kaiken takana. Ihana uskoi Suuri lahja!
Keskiviikko.
Me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla. Room. 8:26.
Monesti Herran omalle käy niin, ettei hän tiedä mitä hänen pitäisi rukoilla, niinkuin rukoilla tulisi. Silloin Herra hänet riisuu luottamasta omaan rukoukseen. Hän saa oppia omassa elämässään sen raamatullisen totuuden, että Jumala voi tehdä meille ylenpalttisesti enemmän, kuin mitä me itse ymmärrämme tai osaamme rukoilla.
Tämä uskomus tuottaa kilvoittelevalle sielulle suuren levon. Kärsivällisyyden ahjossa Jumalan eteen hiljentynyt sielu suostuu näet lopulta vapaaehtoisesti siihen, että Jumala saa menetellä, hänen kanssaan niinkuin parhaaksi näkee. Hän suostuu siihen, että Jumala saa määrätä ajan ja paikan ja tavan ja tien ja kaikki apunsa ja armonsa jakamisessa.
Tätä uskon asennetta ei yht'äkkiä saavuteta. Siihen täytyy harjaantua vähitellen. Ensin me tavallisesti alistumme Jumalan teihin ja hänen armolliseen kuljetukseensa vastenmielisesti, jopa vasta pakosta, kun näemme, että vastustus on turhaa. Täytyy sulkea suunsa ja olla ääneti Jumalan edessä. Mutta hiljaisuus ja rauhoittuminen synnyttää vähitellen iloa ja iloista alistumista saada turvautua Jumalan ja taivaallisen Isän kaikkivaltiaitten käsivarsien varaan, vaikka ne lasta murheen pätsissä pitäisivätkin tai kuljettaisivat helvetinkin syvyyksiä kokemassa.
Tuollainen rauhaan perustuva hiljainen alistumisen ilo on väkevyyttä Herrassa, joka auttaa kumartaen rukoilemaan ihmeitä tekevää Jumalaa keskellä synkeintä pimeyttäkin, missä entinen, kihla-aikojen rukoilemisen taito on tyyten loppunut.
Torstai.
"Älä itke; katso, Jalopeura Juudan sukukunnasta, Daavidin Juurivesa, on voittanut." Ilm. 5:5.
Johannes itki Patmosluodolla, kun hän vainottuna ja seurakunnastansa karkoitettuna ei ymmärtänyt Jumalan teitä Jumalan teiksi. Kohtalojen kirja oli hänen edessänsä seitsemällä sinetillä lukittuna. Jumalan asia näytti olevan perikatoon tuomittu. Tämä maailma ja sen pahat voimat ja ilkeät ihmiset olivat kohonneet pinnalle ja määräsivät kristittyjenkin kohtalosta. Eipä ihme, että vanha Herran palvelijakin itki, kun hän henkensä silmäin edessä näki seurakunnan synkän tulevaisuuden.
Mutta näyssä Johannes saakin kuulla taivaallisen äänen: "Älä itke!" Syynä tähän kyynelten pyyhkimiseen on profeettojen ennustama Juudan jalopeuran voitto. Hän, ristillä kuollut Jumalan Karitsa, on mahdollinen avaamaan kohtalojen kirjan ja sen kaikki seitsemän sinettiä.
Ystävä! Et saa synninhädässä itkeä. Yksi on mahdollinen. Yksi on arvollinen. Yksi voi sinunkin sotkeutuneet hengelliset asiasi vyyhdeltä keriä. Yksi voi sinunkin monet syntisi, nuoruuden syntisi, miehuuden syntisi, vanhuuden syntisi, suruttomuuden tilassa tehdyt syntisi, jopa uskovaisen asemassakin sattuneet lankeemuksesi verellään pestä pois. Juudan jalopeura on voittanut. Jeesus Kristus on kuollut meidän tähtemme. Hän on myös noussut ylös. Hän elää ja rukoilee puolestamme Jumalan valtaistuimella taivaassa. Syyttäjämme on heitetty taivaasta ulos. Älä itke!
Anna tämän saman lohdutuksen mennä läpi luitten ja ytimien ollessasi myöskin ajallisten ahdingoitten aiheuttaman kovan kohtalon kourissa. Kirkastettu Karitsa on Kaikkivaltias. Hän voi avata sinunkin pikku elämäsi ja kohtalosi kirjan kaikki salatut ja lukitut sinetit. Hän on tähänkin "arvollinen". Hän pystyy totuudessa sanomaan sinulle keskellä ulkonaisiakin vaikeuksia, joita et omalla kohdallasi jaksa uskoa Jumalan teiksi: "Älä itke, ole turvallisella mielin, maailmassa on teillä, minun omillani, tuska, mutta minä voitin maailman".
Juudan jalopeura on voittanut. Pääsi hiukset ovat kaikki luetut. Katkerimmatkin kohtalosi Jumala tuntee ja ne varmasti kaikki kerran parhain päin kääntää. Kiitä häntä jo keskellä suruasi! Mitä ikinä sinulle tapahtuneekin, kärsimystesi avain ja selitys on tapetun Karitsan hallussa.
Perjantai.
Päiväni määrättiin ja pantiin kaikki sinun kirjaasi, ennen kuin niistä ainoakaan vielä oli tullut. Ps. 139:16.
Jumalan uskollisuus on suuri. Se ulottuu aina pilviin asti. Mutta se ulottuu myöskin maan uumeniin saakka. Virsilaulaja, jolle Jumalan ihmeellinen uskollisuus oli kirkastunut, tunnustaa tästä haltioituneena Herransa edessä: "Luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minua muodostettiin maan syvyyksissä. Sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa." Tästä uskonnäkemyksestä, joka suuntautui menneisyyteen hänen syntymänsä edelliseen aikaan, psalmistan katse kääntyy uskossa tulevaisuuteen päin: "Päiväni määrättiin ja pantiin kaikki sinun kirjaasi, ennen kuin niistä ainoakaan vielä oli tullut."
Kun pimeä peitti virsilaulajan ja kaikki oli yötä hänen ympärillänsä, hän eli jumalaapelkääväisenä ihmisenä siinä onnellisessa asemassa, että hän jaksoi uskon avulla kohottautua vallitsevan hädän ja vastoinkäymisen yläpuolelle ja uskon näkemysten pohjalta kiittää Herraa: "Minä ylistän sinua. Kuinka käsittämättömät ovatkaan minulle sinun ajatuksesi Jumala. Kuinka valtava onkaan niiden paljous!"
Tätä samaa Jumalan ihmeellistä uskollisuutta ylisti apostoli Paavali, joka myöskin itsestään tunnusti: "Jumala on äitini kohdusta saakka erottanut minut ja kutsunut armonsa kautta." Hänkin näki Jumalan uskollisuuden vaikutuksen vaiheisiinsa jo ennen syntymäänsä.
Mekin kyllä uskomme Jumalan uskollisuuden todella olleen niin suuren, että se huolehti psalmilaulajasta ja apostolista jo ennen kuin he olivat syntyneetkään maailmaan ja että se oli määrännyt jo etukäteen kaikki heidän päivänsä.
Mutta ei meidän tarvitse tähän jäädä vain heidän valintaansa katselemaan. Iankaikkisen armopäätöksensä mukaan Jumala on meidätkin kaikki Kristuksessa "valinnut jo ennen kuin maailman perustuskaan oli laskettu". Niin kauas kuin silmämme näkevät taaksepäin, näkevät ne pelkkää Jumalan uskollisuutta. Ja kun mekin käännämme katseemme tulevaisuuteen, voimme uskossa tunnustaa Jumalan edessä: "Päiväni ovat kaikki sinun kirjassasi. Sinä talutat minuakin suunnitelmasi mukaan ja otat minut viimein kunniaan." (Ps 73:24).
"Niinkuin kotka siivillänsä Poikiansa peittelee,
Niin hän mua kädellänsä Armiaasti suojelee.
Kohta jo, kun hengen antoi, Pienoista hän holhosi,
Näin myös kaiken ikäni Huostassansa hoiti, kantoi.
Kaikki loppuu aikanaan, Armonsa ei milloinkaan."
V.k. 361:2.Lauantai.
Joka vaeltaa pimeydessä ja valoa vailla, se luottakoon Herran nimeen ja turvautukoon Jumalaansa. Jes. 50:10.
Joka kerta kun Jumala salaa meiltä kasvonsa ja ympäröi meidät pimeydellä, rohkaiskaamme sieluamme sillä totuudella, että "Jumala ei voi erehtyä". Erehtyminen on vain inhimillistä, mutta ei jumalallista. Jumala on luonut sekä valon että pimeyden.
Murheet ja raskaitten koettelemusten päivätkin ovat Jumalan lähettämiä lapsillensa. Kun hän. panee pimeyden piirittämään meitä, hän tarkoittaa aina varmasti sillä jotakin meidän parhaaksemme. Mitään ei tapahdu sattumasta. Vaikka asiat ja olosuhteet näyttäisivätkin toisinaan kohtalon ivalta meidän silmissämme, niin niihin on yhtä kaikki Jumalan hyvästä mielisuosiosta jokin siunaus kätkettynä meitäkin varten.
Näin Job katseli asioita vaeltaessaan pimeydessä, ja kun hänellä ei valoa ollut. Silloinkin hän jaksoi uskossa kiittäen tunnustaa napisevalle vaimolleen: "Jos olemme saaneet ottaa vastaan hyvää Jumalalta, eikö meidän pitäisi pahaakin ottaman?" Näin usko on luottamusta Jumalaan kaikkina aikoina. Ja näin mekin saamme elämämme vaiheissa, pimeydessäkin, toivoa Herran nimeen ja luottaa meidän Jumalaamme. Hän ei tee erehdyksiä. Vaeltakaamme vain silmät ummessa eteenpäin ja heittäytykäämme luottavaisesti pimeydessäkin Jumalan näkymättömien, mutta kuitenkin lähellä olevien käsivarsien varaan pelkäämättä mitään. (5 Moos. 33:27.)
Antakaamme Jumalalle kunnia sallimalla hänen olla johtajamme, kun ei meillä itsellämme mitään valoa ole. Näin mekin saamme kokea aikanamme, että on parempi käydä rohkeasti siihen pimeyteen, missä Herra on lymyssä, kuin tehdä itsellemme tietä oman viisautemme mukaan.
ENSIMMÄINEN PAASTOVIIKKO.
Sunnuntai.
Herra sanoi Moosekselle: "Kun minä näen veren, niin minä menen teidän ohitsenne, eikä rangaistus ole tuhoava teitä, kun minä rankaisen Egyptin maata" 2 Moos. 12:13.
Elämme paastonajassa. Totuus, että meidän pääsiäislampaamme, joka on Kristus, on teurastettu, tuodaan kirkkovuodessa meitä lähelle. Nykyisen sukupolven, joka ehkä paremmin kuin edellinen on oppinut, ettei meitä pelasta omat hyvät päätöksemme enempää kuin tekommekaan, pitäisi olla kasvatettu ottamaan vastaan hyvän sanoman, ettei ole "mitään syntien anteeksiantamusta ilman veren vuodatusta". Mutta – miten lienee?
Egyptissä aikanaan naurettiin, kun Herran kansa teurastetun pääsiäislampaan verellä siveli Jumalan käskystä asuntojensa ovienpäälliset ja pihtipielet. Mutta kun rangaistustuomio tuli ja Herra löi Egyptin maata, hän meni tuomioinensa niiden talojen ohitse, missä hän näki veren.
Veri oli pelastuksen merkki. Jumala ei sanonut: kun näen, kuinka olette huokailleet, rukoilleet, itkeneet, kilvoitelleet, silloin menen ohitse. Ei niin, vaan hän sanoi, kun "näen veren", menen ohitse. Israelilaisia ei auttanut elävä lammas, vaan teurastetun lampaan veri.
Paastonaikanakin me mieluummin puhumme Kristuksen elämästä kuin kuolemasta, koska se kuuluu hienommalta ja sivistyneemmältä siitä, jonka korvat eivät vielä ole auenneet Jumalan sanalle. Mutta puhuttakoon ja luettakoon vain kuinka paljon tahansa Kristuksen elämästä, se ei pelasta sieluja synnin syyllisyydestä, ellei samalla hänen kuolemaansakin painosteta.
Taivaan kirkkaudessa, jossa kaikki asiat on lopullisesti oikealle kohdalleen saatettu, kaikuu ylistysvirsi "tapetun Karitsan" kunniaksi. Ken häntä vieroo tai häpeää, hän hukkuu Jumalan vanhurskaaseen rangaistukseen, olkoon hän sitten kuka tahansa, – vaikkapa itse farao.
Maanantai.
Ne jotka rikastua tahtovat, lankeavat kiusaukseen ja paulaan ja moniin mielettömiin ja vahingollisiin himoihin. 1 Tim. 6:9.
Rikkaus itsessään ei ole pahasta. Aabrahamkin oli rikas. Hänellä oli paljon lampaita, kultaa ja hopeata. Mutta ne olivat hänelle annetut. Hän oli sisäisesti niistä vapaa ja niiden herra. Se näkyy siitä, että hän antoi veljenpoikansa Lootin vapaasti valita maan parhaimman ja viljavimman osan, Jordanin lakeuden, karjalaumojensa laidunmaaksi.
Rikkaus muuttuu vasta silloin paulaksi ja kiusaukseksi, kun me tahdomme sitä, kun me suhtaudumme rahaan ja tavaraan väärällä tavalla, kun mammona pääsee sisäisesti meitä orjuuttamaan siihen määrin, että välikappaleesta tulee päämäärä, tulee este Jumalan valtakuntaan pääsemisellemme. Lootin kohtalossa toteamme tämän.
Rikkaus sisältää tehtävän jokaiselle, joka on rikas. Rikkaudesta on kerran tehtävä tili. Rikkauden itsekäs kokoaminen ja sen itsekäs käyttäminen sulkee piiriinsä lukemattoman määrän laiminlyömisen syntejä rakkauden käskyä vastaan. Moni rikas, joka tätä vaaraa on alkanut pelätä, on totuudessa päätynyt rukoilemaan: ota, Herra, pois lahjasi tai auta minua sitä oikein käyttämään sinun kunniaksesi. Hän on kauhukseen nähnyt ammottavan kuilun Herran sanojen takaa: "Mitä se ihmistä hyödyttäisi, vaikka hän voittaisi koko maailman itsellensä, mutta saisi vahingon sielullensa". "Sielun vahinko" – lankeaminen moniin mielettömiin ja vahingollisiin himoihin – on sen osa, joka keinoista välittämättä tahtoo rikastua. Jumalan lahjasta tulee paula. Siunauksesta tulee kirous. Ei Raamattu suotta sano: "Rakkaus rahaan on kaiken pahan juuri".
Tiistai.
Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni. Luuk. 14:33.
Jumalan Kristuksen vaatimus on ehdoton. Niin kauan kuin kristillisyys on meille oppirakennelma, maailmankatsomus, leipäkysymys tai muuta samanlaista, ei se aseta meille voittamattomia esteitä. Mutta niin pian kuin kristillisyytemme muuttuu Jumalan lähettämän Kristuksen seuraamiseksi, hänen seurassaan ja yhteydessään olemiseksi, silloin tulee ehdottomuuden vaatimus henkilökohtaisesti esille elämässämme. Näemme evankeliumin sanan valossa, ettei kristillisyys ole onnellisena olemista, eipä edes siveellisenä olemista omin voimin, vaan sen sanan tottelemista, jonka Herra sanoi rikkaalle nuorukaiselle, joka oli kaikki käskyt pitänyt: "Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, tule ja seuraa minua!"
Esteet, jotka meitä estävät Herraa seuraamasta, ovat monet ja erilaiset. Rikkaalla nuorukaisella oli esteenä rikkaus, vaikeus, jota hän ei jaksanut voittaa päästäkseen Herran opetuslapsipiiriin.
Toisilla on toiset esteet. Kenellä on isänsä, äitinsä, vaimonsa, lapsensa, veljensä, sisarensa tai vieläpä oma sielunsakin esteenä, joka muodostaa ylipääsemättömän vuoren hänen tielleen, niin ettei hän pääsekään Herran seuraan. Kuinka kauhea este onkaan varsinainen synti, kun itsessään hyvätkin asiat voivat koitua esteiksi!
Ellei Herra itse armossaan kävisi elämän kohtalojen kautta näitä esteitä kaatamaan ja niiden takaa meitä seuraansa vetämään, olisimme iankaikkisesti hukassa keskellä maallista onneammekin.
Mutta Herrahan on pelastuksen Jumala. Hän panee sukulaiset itkemään kadonnutta maallista onnea avattujen hautojen ääressä, joihin heidän epäjumalansa on ainiaaksi mullattu. Hän panee rikkauksien raunioilla ja palaneitten talojen tuhkan ääressä omat, mammonan rakkaudesta kirvoitetut lapsensa kiittämään itseään. Tai hän käyttää toisia yhtä tepsiviä keinoja, jotka voivat tuntua vieläkin raskaammilta kuin maallisen tavaran menetys tai rakkaan omaisen kuolema.
Jumalalle on pääasia, että hän saa meidät todella irti epäjumalistamme ja vapaiksi esteistämme palvellaksemme häntä ainoana elävänä Jumalana. Tästä näemme ja ymmärrämme syyn siihen, miksei kristillisyys ole joka miehen asia. Kaikki eivät suostu luopumaan kaikesta, vaan riitelevät Jumalaa vastaan ja loukkaantuvat hänen teihinsä. Autuas se, joka ei sitä tee.
Keskiviikko.
Jos olisi annettu laki, joka voisi eläväksi tehdä, niin vanhurskaus todella tulisi laista. Gal. 3:21.
Uudessa Testamentissa asetetaan silmäimme eteen useita ihmisten hurskauden ennätyssaavutuksia. Eräs tällainen saavutus oli nuorella miehellä, joka Jeesuksen opetukseen: "Käskyt sinä tiedät: 'Älä tapa', 'Älä tee huorin', 'Älä varasta', 'Älä sano väärää todistusta', 'Älä toiselta anasta', 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi'", taisi vastata: "Opettaja, niitä kaikkia minä olen noudattanut nuoruudestani asti." Nuhteettomana, virheettömänä hän siinä seisoo.
Toinen samanlainen oli tuhlaajapojan vanhempi veli, joka isälle taisi vastata: "Niin monta vuotta olen sinua palvellut enkä ole milloinkaan laiminlyönyt käskyäsi." Voipa sanoa, että synnittömään täydellisyyteen oli siinä ihmishurskaus lain mukaan kehitetty.
Myöskin apostoli Paavali saattoi todistaa hyvällä omallatunnolla itsestään, että hän uskontonsa ankarimman lahkon mukaan oli fariseuksena elänyt nuhteettomasti ja päässyt pitemmälle hurskaudessa kuin monet hänen heimonsa samanikäiset.
Mutta kun Jumala ilmestyi Paavalille, tämä huomasi oman, laista saatavan hurskautensa mitättömäksi roskaksi ja suoranaiseksi tappioksi sen vanhurskauden rinnalla, joka tulee Jumalasta uskon perusteella Kristuksen kautta. (Filip. 3: 9.)
Samoin tuhlaajapojan vanhempi veli oli ulkokohtaisesta synnittömyydestänsä huolimatta sisäisesti epävapaa ja kademielinen Jeesuksen silmissä. Onnettomaksi tunsi itsensä siveellisesti nuhteeton, rikas nuorukainenkin, jonka povea poltti kysymys: "Mitä minun pitää tekemän, että perisin iankaikkisen elämän?"
Minä uskonto ei voi pelastuskaipuuta tyydyttää. Se jättää tunnustajansa samaan tilaan kuin julkipakanuuskin: elävän Jumalan tuomion alle. Omavoimaisella siveellisyydellä emme pääse heränneen omantunnon edessä oikeaan vilpittömään suhteeseen elävään, pyhään Jumalaan. Siihen meitä auttaa yksin Jeesuksen Kristuksen veri, joka puhdistaa valon lapset kaikista synneistä. Kristus, joka lunasti meidät verellään, voi yleensä tehdä meidät eläviksi eikä laki. Niinpä hän sanoi opetuslapsillensa: "Minä elän, ja te saatte myös elää."
Torstai.
Ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa. Apt. 4:12.
Nykyisenä murrosaikana, jolloin ihmisten sielut ovat sairaita, kuoleman sairaita, huudetaan milloin sieltä, milloin täältä: "Käykää tänne, liittykää meihin, täällä on pelastus".
Jonkin aikaa voikin pintapuolisesti katsoen näyttää siltä, että itsesuggestio, taloudellisten olojen parantaminen, valistustyö ym. tuovat pelastavaa apua onnettomille ihmisille. Mutta ennen pitkää kaikki tuo pelastus alhaalta päin, ihmisestä itsestä käsin, romahtaa kokoon tuomatta mukanaan pysyviä hedelmiä. Eikä voi muuten ollakaan. Kaikki pelastus, mikä on tähän ajalliseen perustettu ja on siitä lähtöisin, on tuomittu häviämään, kun elämän kovat myrskyt ja kuoleman vakavuus uhkaavat meitä ihmislapsia.
Mutta kun elämän perustus on Kristus, kun hän on tullut sielulle tutuksi, kun hänen seurassaan eletään syntien anteeksiantamisen armosta elävän Jumalan yhteydessä, silloin eivät myrskyt kaada eivätkä vastoinkäymiset sorra toivottomuuteen eikä kuolema peloita.
Kaikki tuo kova, mitä uskovainenkaan ei voi tässä maailmassa välttää, on vain omiaan juurruttamaan hänet yhä lujemmin Kristukseen Jeesukseen, jolla yksin on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Ulkopuolella häntä ja hänen seuraansa Jumala on kuluttavainen tuli ja elämä hedelmätön erämaa rahasta, kunniasta ja nautinnoista huolimatta.
Perjantai.
Kuinka kauan, Herra, minut yhä unhotat, kuinka kauan kätket minulta kasvosi? Ps. 13:2.
Rukouksella on merkillinen siunaus mukanaan. Siitä on sanottu, että se tekee katkeran sydämen suloiseksi, murheellisen sydämen iloiseksi, köyhän sydämen rikkaaksi, tyhmän sydämen viisaaksi, aran sydämen rohkeaksi, sokean sydämen näkeväksi ja kylmän sielun palavaksi. Tätä muutosta ei voida mitenkään sielutieteellisesti selittää ja eritellä. Se on Jumalan ihme. Jumala vastaa rukouksiin. Jumala tulee rukoili jäin sieluun ja tyynnyttää myrskyt. Jumala tarttuu rukoilevan lapsensa elämän ohjaksiin ja muuttaa kuivan korven hedelmälliseksi keitaaksi.
Yhtä kaikki rukouselämää elävän matkamiehen on koettava sekin, ettei Jumala kuulekaan rukouksia. Hän kaikkiviisaudessaan pidättää apunsa ja kieltää vastauksensa. Mutta ei siinä vielä kaikki. Hänpä ei suo edes salattua rauhaansakaan hätääntyneelle sielulle. On sellaisia aikoja rukouselämässä, jolloin Herra on "peräti unohtanut", aikoja, jolloin hän on kokonaan "kätkenyt kasvonsa". Sellaisina aikoina on sielumme "kuin hyypiä yksinäisessä kaupungissa". Olemme unohdettuja ja ypöyksinäisiä maailmassa. Ei ainoakaan elävä Jumalan sana ruoki eikä lohduta kuolematonta sieluamme.
Mutta sekin, tuo rukouksen synkkä yönaika, on tuttu tie. Ei sillä tiellä kulkija ole vielä hukassa. Ei yksin virsilaulaja ole kulkenut sitä tietä voittoon, vaan myös hän, joka on tie, totuus ja elämä. Kerran puristui hänenkin pyhiltä huuliltansa epätoivon huudahdus: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"
Lauantai.
Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen. Matt. 7:6.
Neuvottuaan opetuslapsiaan, kuinka heidän on rakkauden lakia keskinäisessä seurustelussa täytettävä, Herra antaa heille myöskin ohjeen seurustelemista varten niiden kanssa, jotka eivät Herrasta Jeesuksesta välitä, vaan ovat vieraita Jumalan valtakunnalle ja Pyhän Hengen johdatukselle elämässään.
Opetuslapsille on uskottu pyhä omaisuus, kallis helmi, Jumalan armo ja iankaikkisen elämän osallisuus. Mutta nyt suruttomat, hengellisesti kuolleet ihmiset ovat sokeita Jeesuksen tuomalle armolle. Tehdäksensä tämän tosiasian opetuslapsilleen oikein selväksi Herra käyttää vertausta.
Samoin kuin koira ei ymmärrä antaa arvoa sille, mikä on pyhää, vaan käyttäytyy kirkossakin kuin elukka konsanaan, taikka samoin kuin sika puree rikki simpukan kuorten kanssa kalliin helmen sen arvoa ymmärtämättä, niin saattaa suruttoman hengellinen sokeus tehdä hänet välinpitämättömäksi ottamaan vastaan Jeesuksen sanaa ja oppia. Niitä ei siis ole hänelle tyrkytettävä. Eikä kristityn sovi sellaisille helmiänsä, se on, hengellisiä kokemuksiansa paljastaa ja kertoa. Siitä on vain enemmän vahinkoa kuin siunausta.
Viisasta on vaieta, odottaa ja rukoilla. Esirukouksen alaisina olleet ihmiset, jotka uhalla ovat vuosikausia olleet vastustajia ja suuttuneet parannukseen vaativasta sanasta, muuttuvat armon kautta sellaisiksi, joille saa lopulta sanoa kuinka suolaisia sanoja tahansa heidän enää loukkaantumatta totuudesta. Moittiminen ja tuomitseminen ei ole heitä muuttanut, vaan Herran henki.
TOINEN PAASTOVIIKKO.
Sunnuntai.
Niin on myös teillä nyt murhe; mutta minä olen taas näkevä teidät, ja teidän sydämenne on iloitseva. Joh. 16:22.
Murhe on Herran omille lahja ylhäältä. Opetuslapsille se tuli niitten tapahtumain yhteydessä, joiden kautta Jumala vei valtakuntansa asian voittoon hänen Poikansa suistuessa pahantekijänä ristiin naulittavaksi. Murhe tuli heille Jumalan säätämässä järjestyksessä. Ei ole ainoastaan turhaa, vaan väärinkin, jos pyrimme pelastumaan murheista, joiden lähettäjä on Herra itse.
Luonnostamme me itsekukin heittäisimme ristin hartioiltamme, vaikka Herra itse on sen kannettavaksemme sälyttänyt. Vasta kun sydämemme on koeteltu Jumalan koulussa, me uskomme ja ymmärrämme, että Herran ies on sovelias ja hänen kuormansa keveä. Tällainen murheitten ahjossa koeteltu sydän on paljon herkempi ja valmiimpi kuin koettelematon vastaanottamaan Herraa, kun hän taas uudelleen näyttäytyy ja paljastaa ihmeelliset, mutta jonkin aikaa salassa olleet armokasvonsa.
Kellä nyt on murhetta, älköön hämmästykö siitä, vaan ottakoon sen Herran sanansaattajana vastaan ja kuunnelkoon sen hiljaista puhetta, joka paljastaa tarkoituksen, mitä varten se on lähetetty. Kun emme pelkää antaa murheen Jumalan ystävänä toimittaa tehtäväänsä ja ajaa asiaansa elämässämme, saamme kokea niinkuin ennen muinoin opetuslapset, että meillä, jo ennen kuin Herran apu ja pelastus on osaksemme tullutkaan, on sydämessämme ilo, jota ei kukaan ota meiltä pois.
Maanantai.
"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi." Matt. 7:1.
Tämä Herran sana on sanottu opetuslapsille. Puhuttuaan vuorisaarnassaan opetuslasten suhtautumisesta tähän maailmaan ja sen rikkauteen, Jeesus antaa neuvoja omillensa, kuinka heidän tulee seurustella keskenänsä.
Synnin takia on uskonveljienkin väli monesti nurja. Opetuslasten seurustelussa toinen toistensa kanssa on vikoilevaa mieltä, kateutta, ennakkoluuloja ja väärää arvostelua. Tätä Herra panee meidät ajattelemaan kysyessään omiltansa: "Miksi näet raiskan, joka on veljesi silmässä?" Tässä on kysymys veljien keskinäisistä väleistä. Nämäkin välit ovat synnin ja itsekkyyden pilaamat. Niitä myrkyttää väärä tuomitseminen.
Syyn tähän kiellettyyn veljien tuomitsemiseen Herra paljastaa lisäämällä kysymykseensä lauseen: "etkä huomaa malkaa omassa silmässäsi". Samalla kuin veljien virheet ja vähäpätöiset viat kristittyä kovin ärsyttävät, hän ei huomaakaan sovelluttaa oikeaa arvostelun mittaa omiin suuriin synteihinsä ja vikoihinsa. Toisen "rikan" hän kyllä näkee, mutta omaa "malkaansa", pölkkyänsä, hän ei näe eikä tuomitse. Tämä on rakkaudettomuutta ja sydämettömyyttä.
Jeesus on antanut ankaran nimen "sinä ulkokullattu" sille, joka puuhailee toisten vikojen parantamiseksi, mutta itse ei taistelekaan omia syntejään vastaan, vaan teeskentelee, ulkokullailee. Sellainen kristitty ei enää itse elä armosta eikä jokapäiväisestä syntien anteeksiantamuksesta. Sen takia hänelle, ellei hän tee parannusta, kerran mitataan uskottomain osa.
Tarkk' olin, kärkäs huomaamaan Vikoja veljessäni,
Vaan aivan hidas muistamaan Omia virheitäni;
Se anteeks' anna Jeesuksen', Suo henki uusi, pyhä,
Ett' unhotan syyt veljien, Omian muistan yhä!
V.k. 128:7.Tiistai.
Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät. Joh. 15:16.
Usein me ihmettelemme, minkä tähden kristillisyytemme on niin perin hedelmätöntä, ja miksi se tuottaa niin hetkellisiä tuloksia. Syy on sanan valossa selvä. Me olemme liikkeellä itse, eikä Herra olekaan meitä lähettänyt, eikä hän olekaan mukana työtämme siunaamassa. Me olemme itse valinneet Herran tien oman viisautemme mukaan, eikä hän olekaan tietä määräämässä.
Mutta missä Herra on mukana ja me syrjässä, missä hän on päässyt määrääjäksi ja ihminen jäänyt tottelijaksi, siellä toteutuu vielä tänäänkin lupaus Herran tekemän valinnan vaikutuksesta: "Että te tuottaisitte paljon hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi".
Missä ikinä on kutsumuksen vastaanottanut sielu, joka siten on todella tullut kutsutusta "valituksi", hänen elämästään, hänen persoonallisesta vaikutuksestaan syntyy Pyhän Hengen työtä ihmisten kesken. Ja vaikka sellainen ihminen kuolee taikka muuttaa pois paikkakunnalta, hänen vaikutuksensa säilyy edelleenkin siunattuna ja kiitollisessa muistissa.
Vika hengelliseen hedelmättömyyteemme ei ole työtavoissamme eikä niiden huonoudessa tai paremmuudessa, vaan hengellisessä suhteessamme itse elämän Herraan. Vain se oksa, joka pysyy viinipuussa, voi hedelmää tuottaa.
Keskiviikko.
"Älä pelkää, Maria, sillä sinä olet saanut armon Jumalan edessä." Luuk. 1:30.
Jumalan armo on Jumalan armo. Se ei ole meidän ihmisten otettavissa eikä komennettavissa. Jumalalta sen saa se, ken saa. Ja kun se tarjotaan, on se otettava vastaan.
Maria sai armon, sillä hänet Jumala katsoi kelvolliseksi tulemaan Jeesuksen äidiksi. Suuri oli Marian usko, kun hän uskalsi ympäristöstään ja maineestaan huolimatta jättäytyä kokonaan ja ilman ehtoja Jumalalle ja Jumalan käytettäväksi.
Tässä uskon kuuliaisuudessa ja alistumisessa Jumalan ihmeelliseen johdatukseen elämässä paljastuu ja esiintyy Jumalan armon kokeminen.
Niinpä ihmisestä, joka saatuaan julman ruumiillisen vamman tai vertavuotavan sielun haavan ei menetä hilpeätä uskoaan ja elämänrohkeuttaan, vaan pysyy alati kärsimyksensä herrana, voi sanoa, että hän on saanut armon.
Rikas mies, joka yht'äkkiä huomaa köyhtyneensä rutiköyhäksi eikä siitä huolimatta jää valittamaan omaisuutensa menetystä, vaan alkaa ponnistella, tehdä työtä ja taistella ihan kuin vasta-alkaja, on saanut armon.
Samoin syntinen, joka jo epätoivossaan pelastumisestaan yritti pahentua Jumalan johtoon ja hyvyyteen, mutta sai sielunsa katseen kohotetuksi sijaiskärsimyksen tiellä uskollisesti loppuun asti kulkeneeseen Jeesukseen ja alkoi uudelleen toivoa, uskoa ja rakastaa, sai myöskin armon. Hän sai sen siksi, koska hän ymmärsi, ettei anteeksiantamus ole kirjanpitäjäin ja mittaustieteen tutkijain arvostelun varassa. Niin. Jeesus on noussut kuolleista sinunkin hyväksesi, hyvä lukijani. Sinuakin varten on Jumalan armo olemassa.
Torstai.
Sillä jos me tahallamme teemme syntiä päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä. Hebr. 10:26.
Pelastuksen tie on kaita. Siltä voidaan helposti eksyä ja joutua harhaan. Tämä harhaantuminen on aina jollakin tavalla yhteydessä sen vaaran kanssa, josta Raamattu vakavasti varoittaa uhatessaan, että niiden on mahdotonta pelastua, jotka tallaavat jalkoihinsa Jumalan Pojan veren. Tähän vaaraan voivat ainoastaan ne joutua, jotka jo ovat maistaneet tulevan maailman voimaa ja syntien anteeksisaamisen rauhaa ja sittemmin yhtäkaikki ovat alkaneet Kristusta julkisesti pilkata. Tällaisten ihmisten on mahdotonta enää sisäisesti uudistua vilpittömiksi Jumalan lapsiksi.
Jumalan kuljetukseen kuuluu siis samassa sydämessä omantuntoa myöten rinnakkain vaikuttava sekä synnin- että syyllisyydentunto. Sellainen ihminen on pelastettavissa. Hän näet voi vielä sisäisesti uudistua.
Mutta jos syyllisyydentunto lakkaa ja ihminen, yhtäkaikki tekee vääryyttä ja palvelee tämän maailman epäjumalia eläen himojensa mukaan, hänen syntinsä joutuvat luettavaksi siihen ryhmään, jotka ovat anteeksiantamattomat. Tätä ei kuitenkaan saa ymmärtää siten, ettei Jumala voisi ja tahtoisi antaa niitä anteeksi, vaan se johtuu siitä, että ihminen itse ei tahdo tehdä parannusta, sillä synti on käynyt hänelle rakkaammaksi kuin elävä Jumala ja Jumalan tunnetun tahdon tekeminen.
Niin kauan kuin synnintekijällä on syyllisyydentuntoa, on hänellä myöskin halua parannukseen. Joka tahallansa syntiä tekee vastoin parempaa tietoansa, hän tappaa itsessänsä syyllisyyden tunnon ja alentaa itsensä sen kautta mahdottomaksi sisäiselle uudistukselle ja Jumalan pelastukselle Kristuksessa. Hänen kohdallaan ei ole enää uhria syntien edestä.
Perjantai.
Jos jumalaton saa armon, ei hän opi vanhurskautta; oikeuden maassa hän tekee vääryyttä eikä näe Herran korkeutta. Jes. 26:10.
Oppi uskon vanhurskaudesta on vain pelkkää ulkoläksyä, ellei Pyhä Henki pääse tekemään sitä meille eläväksi. Jo vanhan liiton armotalouden kehitysasteella profeetta näki todeksi elämässä sen, että jumalaton ei oppinut vanhurskautta, vaan eli edelleenkin nurjasti, vaikka hänelle armoa saarnassa tarjottiinkin.
Näiden jumalattomien vastakohtana olivat saman profeetan silmissä ne, jotka Herran tuomioitten tiellä jäivät odottamaan, mitä Herra tekee. Nämä, joille armo pääsi armoksi, tunnustivat henkilökohtaisesti Herran edessä: "Minun sieluni odottaa sinua yöllä, henkeni minussa etsii sinua varhain."
"Herran tuomioitten tiellä" nytkin vielä silmät aukenevat näkemään Herran korkeutta ja pyhyyttä. Tuon uuden näkemyksen valossa riisutaan ihmiseltä kaikki oma jumalisuuskin, ja hän joutuu syntinsä tunnossa sellaiseksi jumalattomaksi, jolle kelpaa Kristuksen vanhurskauden lahja.
Ilman Isän vetämistä ei kukaan tule Pojan luo. Oman voiman ja oman järjen riittämättömyydestä Kristuksen tykö tulemisen asiassa puhuu Lutherkin. Golgatan risti ja veren armo ovat jumalisuuden salaisuus. Tähän salaisuuden pyhäkköön Pyhällä Hengellä yksin on avain.
Kun Herra meille armon oven avaa, me käsitämme emme vain järjellämme, vaan koko sydämellämme omakohtaisesti, että vaikka vuoret siirtyvät ja kukkulat liikkuvat, niin ei Jumalan armo siirry minusta pois eikä hänen rauhansa liitto horju.
Sana, saama, julistus tästä armosta, joka ennen oli pelkkää oppia ja sanoja vain, on tällöin tullut eläväksi syntien anteeksisaamisen kokemukseksi, joka uudistaa sisäisesti sydämen ja ulkonaisen vaelluksen.
Jokaisen sellaisen ihmisen, joka koettaa uskoa ilman elämän parannusta, on syytä kavahtaa kuollutta tilaansa ja herätä ajoissa huomaamaan, että hänen totuutensa rakennus on hiedalle rakennettu, koska hän ei tee Herran sanojen mukaan.
Lauantai.
Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen. Gal. 5:22.
Meillä on uskontunnustuksessamme toisen uskonkappaleen rinnalla kolmas. Lunastustyöhön liittyy eriämättömästi pyhittäminen. Joka uskon kautta on osallistunut Kristuksen lunastukseen, sitä ihmistä Pyhä Henki pyhittää. Pyhittäminen ei ole ainoastaan synnistä erottamista, vaan myöskin hengellistä kasvamista. Tämä on pyhityksen myönteinen puoli.
Hengellisen kasvamisen varmimpia tuntomerkkejä ovat hengen hedelmät. Kun ihminen itse omin voimin ja päätöksin pyhittää itsensä, hän harjoittaa milloin ystävällisyyttä, milloin itsensä hillitsemistä, milloin iloisena olemista tai muuta hyvettä, miten milloinkin näkee tarpeelliseksi olosuhteitten mukaan.
Tällainen itsekasvatus, niin arvokasta kuin se asianomaiselle itselleen lieneekin, on vallan toista kuin kristillinen siveellisyys eli Pyhän Hengen pyhittävä työ uudestisyntyneen ihmisen elämässä. Apostoli ei sano, että hengen hedelmät ovat – vaan hän kirjoittaa: "hengen hedelmä on". – Hengen hedelmät eivät tule näkyviin yksitellen tai peräkkäin, vaan ne puikahtavat esiin yhtä haavaa sisäisen, uuden elämän voiman pakotuksesta. Toinen asia on se, etteivät ne heti alussa ole täysin kypsiä.
Vertauskuvana tähän on luonnon piirissä tapahtuva keväisen elämän elpyminen. Kevätauringon lämmittäessä luonto antaa elinnesteitten yhtä haavaa tunkea kaikkiin kasveihin. Kun mäihää on koivuissa, on sitä samalla kaikissa muissakin puissa.
Hengen maailmassa on asian laita sama. Kun ollaan viinipuun oksia, kun armon aurinko, Kristus, lämmittää, silloin ei enää Jumalan käskyjä valikoida eikä hyveitä luokitella, vaan rakastetaan koko Jumalan pyhää ja hyvää tahtoa. Silloin tunnustetaan Herran säännöksistä, että "ne ovat kalliimmat kultaa, makeammat hunajaa ja kennokakun mettä".
"Anna, Jeesus, Henkes valo Sieluun paistaa pimeään,
Että poistaa kirkkaus jalo Turhuuden pois ilkeän;
Kirkkaall' armos valolla Synnin pimeys karkoita,
Ett' ois elomme maan päällä Sulle otollinen täällä!"
V.k. 452:3.KOLMAS PAASTOVIIKKO.
Sunnuntai.
Teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten – – – ja pukea päällenne uusi ihminen. Ef. 4:22, 24.
Tässä Raamatun sanassa puhutaan sekä vanhasta ihmisestä että uudesta ihmisestä. Jumalan sana tuomitsee vanhan ihmisen pantavaksi pois, vieläpä ristiinnaulittavaksi, sillä muuten ei uusi ihminen pääse elämään ja kasvamaan.
Kristitty ei saa olla tämän vanhan ihmisen ystävä. Kun tämä pyrkii suosittelemaan itseänsä tavalla tai toisella ystäväksemme, on se säälimättä otettava kiinni ja sitä alettava kiduttaa kuolettamistarkoituksessa. Ellemme tätä tee, tämä vanha ihminen käy himoinensa armotta meitä itseämme surman suuhun suistamaan. Luther, joka tässä suhteessa oli hyvin kokenut kristitty, neuvoo, että vanha ihminen saadaan karkoitetuksi vain "jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta".
Kristityn ihmisen oleminen on Jumalasta Jeesuksessa Kristuksessa. Hän elää sanan viljelijänä ja rukouksen harjoittajana päivästä päivään Jumalan kasvojen edessä. Hän elää, liikkuu ja on Jumalassa. Mutta tämä oleminen Jumalassa on juuri se olotila, se ilmapiiri, jota vanha ihminen himoineen ei voi sietää. Se alkaa siinä ympäristössä menettää elämänsä ehdon: synnin ja himojen rakkauden. Viisas kilvoittelija on se, joka johdattaa vanhan ihmisensä näitten ravintoaineitten puutteeseen. Vanha ihminen on helpompi voittaa ja sitä on helpompi pitää kurissa nälkään näännyttämällä kuin suoranaisesti sitä ja sen eleitä vastaan taistelemalla.
Missä päivä päivältä Herran edessä puemme päällemme uuden ihmisen, siinä synnin ihmisen on pakko kiemurrella henkitoreissansa. Mutta vältä vain päiväkin Herran kasvoja ja unohda hänen pyhä sanansa, niin kohta vanha ihminen virkistyy uudelleen taas eloon.
Maanantai.
Teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä. Jaak. 1:3.
Kun ihmiselämää tarkkaa, eipä tapaa ihmistä, jolla ei olisi kärsimyksiä. Kärsimykset eivät ole Jumalasta kotoisin, vaan ne aiheutuvat synnistä. Synti toi kärsimykset mukanaan, joten jokaisen ihmisen nyt täytyy synnin tähden joutua kärsimyksiin. Meillä kaikilla on syntisinä yhteisiä kärsimyksiä ja vaivoja. Mutta aivan eri kärsimyksiä tulee niiden osaksi, jotka alistuvat Jumalan Hengen kuljetettaviksi.
Luonnostaan nytkin, niinkuin apostolinkin aikana, jokainen ihminen karttaa kärsimyksiä. Ne ovat hänestä vastenmielisiä. Mutta nytpä apostoli sanoo kaikkien aikojen kristityille: "Pitäkää se sulana ilona, kun kaikenlaisiin kärsimyksiin joudutte!"
Kuinka se on mahdollista? Kuinka voi riemuita siitä, mikä luonnolle on vastenmielistä? Kuinka jaksaa saada kärsimyksistään aihetta iloon ja riemuun?
Vastaus piilee apostolin sanassa: "Uskonne kestäväisyys koetuksissa vaikuttaa kärsivällisyyttä." Jos mielimme oppia, mitä Jumala tahtoo, se on, uskon koetuksissa pysyä kestävinä, on meidän alistuttava siihen iankaikkiseen ehtoon, minkä Jumala on ihmisille säätänyt kiusauksen, murheen ja ristin muodossa.
Tämä kysyy vuorostaan harjoitusta. Ken vaivoissa on harjaantunut, hän oppii kärsivällisyyden salatun taidon. Ja tämän taidon omistajana hän voi olla murheissakin iloinen ja kiittää vastoinkäymisistä ja kärsimyksistä. Ihana on se ihminen, kenellä tämä taito jo on.
"Minua kuolon paulat kowasti piiritit,
Helvetin julmat vaivat sieluni ahdistit.
Waan ahdistuksissani Kun Herraa rukoilin,
Hän muisti sieluani Ja riensi avuksi."
V.k. 282:3, 4.Tiistai.
Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Joh. 3:27.
Tämä elämä ei ole kenellekään enää paratiisi. Koko ihmiskunta on ajettu ulos paratiisista. Nykyään pyhimyksetkin ovat syntisiä ja onnellisimmatkin ihmiset onnettomia.
Kaikki tämä kurjuus juontaa alkunsa synnistä. Synnin takia maa on kirottu. Perisynnin tähden jokainen maailmaan syntyvä ihmislapsi on tuomittu jo ennen syntymäänsä synnin tekijäksi ja luonnostansa Jumalan käskyjen vastustajaksi.
Hengellinen kuolema on siihen määrin ymmärryksemme pimittänyt, ettemme kirkkaalla päivälläkään itse asiassa oikein tiedä, kunnekka kuljemme. Olemme peräti sokeita, kun tulee kysymykseen oikean tien löytäminen takaisin Jumalan paratiisiin. Herran täytyy välttämättömästi päästä meitä sokeita johdattamaan sitä tietä, joka tästä synnin ja eksymyksen korvesta vie iankaikkisen elämän osallisuuteen, taivaaseen.
Tätä tehtäväänsä Jumala armon Herrana parhaillansa hoitaa. Hän on sokeille tietä neuvomassa. Mahdotonta on yhdenkään ihmisen itse löytää elämän tie, joka jokaiselle korpi vaeltajalle muuttuu vaivalloiseksi ristin tieksi. Mutta Jumala sen tien löytää sinulle ja minulle. Mikä kallis asia!
Paluutie paratiisiin ei ole siinä kutsumustehtävässä, jonka itse valitsemme, ei siinä kärsimyksessä, johon itsemme vapaaehtoisesti saatamme, vaan se tuodaan eteemme ratkaisun vaatimuksella ilman meidän omaa valitsemistamme.
Sokeudessamme me luulemme itse olevamme oman onnemme seppiä. Mutta kun Jumala sanansa ja henkensä kautta saa meitä valaista, ymmärrämme, ettei ihminen voi mitään ottaa, ellei hänelle ylhäältä anneta. Mutta kun annetaan, silloin on myöskin vastaanotettava se, mitä taivaasta annetaan.
Muutoin emme koskaan pääse perille paratiisiin.
Keskiviikko.
Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa. Luuk. 11:2.
Jumala on tahtojen Jumala. Hän masentaa meidän oman tahtomme, jotta hänen tahtonsa tapahtuisi meissä ja meidän kauttamme muissa.
Jumala ei masenna ja tee tyhjäksi ainoastaan meidän pahaa tahtoamme. Sen mekin vielä jaksamme melko helposti sulattaa ja siihen mukautua. Mutta Jumalapa masentaa ja tekee tyhjäksi meidän hyvänkin tahtomme. Me olemme toisten parasta ja Jumalan valtakunnan asiaa harrastaneet omasta mielestämme vilpittömästi. Mutta kun Jumala viisaudessaan lyö maahan ja kukistaa nämä hyvääkin tarkoittavat harrastuksemme ja pyrkimyksemme, niin tapahtuu hänen hyvä ja pyhä tahtonsa. Tähän jälkimmäiseen Jumalan kuljetukseen me hengellisessä sokeudessamme olemme vielä vanhempinakin kristittyinä vaarassa loukkaantua.
Tahtojen Jumalana Jumala panee myöskin toiset ihmiset meitä kasvattamaan. Tähän tarkoitukseen hän ei aina käytä hyviä, ystävällisiä ja taitavia henkilöitä, vaan hän saattaa panna pahat, epäystävälliset ja taitamattomat ihmiset kiusaamaan ja häiritsemään meitä ja vastustamaan meidän tahtoamme.
Vanhalle ihmiselle tämä on käsittämätöntä ja vastenmielistä.
Mutta uusi ihminen pitää tällaista kiusaajienkin paulaan joutumista sulana riemuna, koska hän tietää, että juuri sellaisten välikappaleitten kautta Jumala vie tahtonsa perille, kuten muinoin faraon kautta.
Jos siis joku sinua halveksii tai vahingoittaa, niin usko silloinkin, että kaikki tulee Jumalalta, ja sano luottamuksessa iloiten: "Tapahtukoon sinun tahtosi!"
Torstai.
Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa häneen, kyllä hän sen tekee. Ps. 37:5.
Kaikilla ihmisillä on maan päällä murheita ja suruja. Eräs laji suruja johtuu siitä, että työ ei ota menestyäkseen ja että hyvätkin suunnitelmat elämässä särkyvät pirstaleiksi. Tuntuu ja näyttää siltä, ettei ihminen voikaan toteuttaa sitä, mitä hän on aikonut ja suunnitellut. Tämä kokemus on yleisinhimillinen. Jokaisen elämä osoittautuu pettymyksistä rikkaaksi.
Mutta Jumalaa pelkäävä ihminen eroaa muista surevista ihmisistä maan päällä siinä suhteessa, että hänellä on eräs merkillinen taito. Se on uskon ihmevoima. Sen avulla hän ei ainoastaan tiedä, mihin hänen on kuormansa purettava ja kenen kannettavaksi murheensa jätettävä, vaan hän myöskin osaa totuudessa antaa ja uskoa tiensä Herran haltuun siinä iloisessa varmuudessa, että "hän pitää murheen teistä" ja että Herra vie vaikeatkin tehtävät päätökseen asti.
Omalta kohdaltansa uskova ihminen on valmis tekemään, mitä hänen tehtäviinsä kuuluu, ja kärsimään, mitä hänen kärsittäväkseen pannaan, mutta murheet ja huolet asiain ja tehtävien onnellisesta päättymisestä hän rukouksessa jättää Jumalan kannettavaksi. Hän on varma siitä, ettei hän koskaan voi niin paljon Herralle kuormiaan uskoa ja säilyttää, etteivät Jumalan vahvat hartiat voisi vielä enemmänkin niitä kantaa.
Tämä tiensä antaminen ja uskominen Herran haltuun ja luottaminen Jumalan apuun erottaa Jumalaa pelkäävän suruttomasta maailman lapsesta. Murheittensa keskellä maailman lapsi joko joutuu epätoivoon tai teeskentelee iloa ja onnea, joiden onttous ennemmin tai myöhemmin kuitenkin räikeästi astuu esiin.
Perjantai.
Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Room. 8:33.
Herännyt ihminen tuntee itsensä mahdottomaksi kaikkeen siihen armoon ja totuuteen, mikä hänen osakseen on tullut.
Kun Jumalan näkymätön käsi muinoin kirjoitti mahtavan kuninkaan palatsin seinälle herätyshuudon sanat, selvisi siitä tuon hallitsijan todellinen tila elävän Jumalan edessä:
"Olet vaa'alla punnittu ja köykäiseksi löydetty".
Samoin käy vieläkin, kun Herra asettaa meidät vaakalaudalle.
Toisella vaakalaudalla ovat hänen 10 käskyänsä, hänen evankeliuminsa, kaikki hänen varoituksensa ja kaikki hänen etsivää ja pelastavaa rakkautta ilmaisevat tekonsa – ja toisella sinä, herännyt sielu, synteinesi. Miten köykäiseksi sinut silloin havaitaankaan kaikista parannusyrityksistäsi ja hyvistä päätöksistäsi huolimatta. Olet menettämäisilläsi valtakunnan, Jumalan valtakunnan.
Yksi ainoa pelastusmahdollisuus on Jumalan vaakalaudalla köykäiseksi havaitulla syntisellä enää olemassa. Se on se, että sinun nousevalle vaakalaudallesi lasketaan painoksi Kristuksen risti. Silloin se alkaa äkkiä painua alaspäin. Silloin voit yhtyä entisen kristittyjen murhaajan kanssa ylistysvirteen:
"Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut."
Kristuksen ristin juurella, missä mahdottomuudestasi huolimatta Jumalan rakkaus sinua kohtaan kirkastuu kaikki anteeksiantavaksi ylivoimaiseksi armoksi, et ole enää Jumalan hylkäämä, vaan Jumalan valittu, armoitettu lapsi.
Silloin sielullasi on Jumalan rauha. Silloin pystyt Herrassa kerskaamaan syyttäjääsi vastaan:
"Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala itse on se, joka vanhurskauttaa, joka antaa synnit anteeksi."
Lauantai.
Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Gal. 3:27.
Pyhitykseen kuuluu hengellinen kasvaminen ja hengen hedelmät. Mutta edelleen siihen kuuluu Kristuksen päällensä pukeminen. Tämäkin asia voidaan ottaa sekä lain että evankeliumin kannalta.
Edellinen tapahtuu silloin, kun ryhdytään uudestisyntymättöminä seuraamaan Kristuksen esimerkkiä ja tekoja, menettelemään, puhumaan ja toimimaan, niinkuin kuvitellaan, että Kristus olisi tehnyt, jos olisi vastaavanlaisissa olosuhteissa nyt maan päällä elänyt. Tämä Kristuksen päällensä pukeminen on ulkonaista ja tapahtuu "lain mukaan" eikä sisälly evankeliumin mukaiseen pyhitykseen.
Evankeliumin mukaan täytyy ihmisen ensin uudestisyntyä. Tämä tapahtuu silloin, kun kasteen kautta puemme päällemme Kristuksen, se on, tulemme ilman omaa ansiotamme vaatetetuiksi hänen viattomuudellansa, vanhurskaudellansa ja täydellisyydellänsä.
Alkuaan ei meillä kellään tätä pukua ole, sillä Aadamin lapsina olemme luonnostamme syntisiä ja turmeluksen ja saastaisuuden vaipalla verhotut. Tämä perintö ja puku on tekoinensa riisuttava, jos meidän on mieli Aadamin lapsista tulla Jumalan lapsiksi. Mutta se taas ei tapahdu meidän omasta ponnistuksestamme, vaan uudestisyntymisen kautta, jonka peso jo kaste on. Siitä apostoli sanoo: "Laupeutensa kautta hän meitä autuaiksi teki uudestisyntymisen peson ja pyhän Hengen uudistuksen kautta."
Joka uudesti syntyy, hän saa uuden mielen, Kristuksen mielen. Hän alkaa sydämestänsä syntiä vihata ja Jumalan tahtoa rakastaa. Hän alkaa Jumalaan luottaa kaikessa, Häntä avuksi huutaa ja kiittää. Näin syntyy uusi tahto, uusi minä, mikä on seurauksena siitä, että todella olemme Kristuksen päällemme pukeneet.
Ja sitä samaahan kastekin Raamatun mukaan tarkoittaa. Sanotaanhan kasteesta nimenomaan, että se on hyvän omantunnon pyyntö Jumalalta Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta.
PUOLIPAASTOVIIKKO.
Sunnuntai.
Jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää. Joh. 12:24.
Jumalan valtakunnan työssä samoin kuin yksityisen ihmisen hengellisessä elämässä on määräävänä nisun jyvän kuolemassa esiintyvä kehityksen laki. Jeesus on itse sen lain mukaan elänyt ehdottomasti totellen taivaallisen Isän tahtoa ja täydellisesti antautuen hänen hoitoonsa. Muuta tietä iankaikkisen elämän osallisuuteen ei ole suotu kenellekään kristitylle kuin tuo vanha: kuolla pois omasta tahdostansa, itsekkäästä jumalisuudestansa ja haitallisesta minä-elämästänsä.
Mutta kuoleman kautta käyvä tie ei johda yksin elämään. Samaa tietä on kuljettava, jos mielitään saada hedelmällisiä tuloksia Jumalan valtakunnan työssä. "Totisesti, totisesti, jos nisun jyvä kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää."
Jumalan valtakunnan työvainiolla voidaan kyllä saavuttaa menestystä, jopa suuria ulkonaisia voittoja "väellä ja voimalla", mutta hedelmää se ei silti vielä ole. On olemassa ero menestyksen ja hedelmän välillä. Vain ne miehet ja naiset, jotka ovat oppineet Herran seurassa kieltämään itsensä ja uhrautumaan ehdoitta Jumalan käytettäviksi, saavat nähdä työstänsä hedelmiä, joihin viinitarhan omistajakin mielisuosiolla katsoo.
"Ellei nisunjyvä kuole, niin se jää yksin." Itsekäs jumalinenkin ja uskova jää yksinäiseksi. Hänestä ei tule pulppuavaa lähdettä, keskushenkilöä, jonka tykö tullaan saamaan lohdutusta ja virvoitusta sielun ahdingoissa. Oikea sielujen yhteys, joka perustaa seurakunnan, syntyy vasta siellä, missä kristityt kuolettavat itsekkään tahtonsa silloinkin, kun se ei mitenkään tahtoisi itse kuolla.
Maanantai.
Kestävyydellänne te voitatte omaksenne elämän. Luuk. 21:19.
Kärsimättömyys johtuu siitä, että tahdomme sitä, mitä meillä ei ole, tai ettemme tahdo pitää sitä, mitä meillä jo on. Tässä tilassa olemme viettiemme vallassa emmekä pysty hillitsemään sanojamme emmekä tekojamme. Kärsimätön ihminen on vaivaksi ja kuormaksi ympäristölleen.
Jeesuksen seurassa opimme, mikä rauhoittava merkitys on kärsimystahdolla. Kärsimykset eivät yllättäneet Jeesusta ulkoapäin tulevina ahdistuksina, vaan hän otti ne vastaan vapaaehtoisesti. "Ei kukaan ota henkeäni minulta, vaan minä panen sen itsestäni." Hän löysi rauhansa siinä, että täällä alhaalla vaeltaessaan otti alistuvasti, mutta vapaaehtoisesti vastoinkäymiset ja kärsimykset vastaan Isänsä kädestä, haluamatta vapautua niitä kärsimästä. Vapaaehtoinen kärsimystahto ratkaisi Jeesuksen elämässä kärsimyksen vaikean ongelman.
Keskellä kärsimyksiä, joista elämä on niin rikas, on meidänkin opittava tahtomaan juuri niitä vaivoja, joita kärsimme. Kun tähän pääsemme, eivät vastoinkäymiset teekään sieluamme kärsimättömäksi, vaan me jaksamme sielumme hillitä ja vaientaa.
Sisäinen rauha ei asu tunteissa, vaan tahdossa. Keskellä katkerinta kärsimystä säilyttää rauhansa se, ken Jeesusta seuraten tahtoo pysyä kovanakin päivänä alistuvaisena ja lujana. Me teemme silloin vaikeuksistamme todellisen pahan itsellemme, kun lakkaamme niitä tahtomasta, se on, pitämästä sieluamme kärsivällisyydessä. Samassa määrin kuin tahdomme sitä pahaa, jota kärsimme, ei se enää olekaan meille pahaa. Kärsimystahto on Jeesuksen elämässä ratkaissut kärsimyksen arvoituksen. Eikä meillekään ole suotu toista tietä kuin hänelle.
Tiistai.
Mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Room. 4:5.
Nuori herännyt suomalainen runoilija lauloi aikanaan:
"Jeesuksen silmiin helliin
Mä katson; jos hän hylkäisi,
Mä katson, vaikka vaipuinki,
Jeesuksen silmiin helliin."Siinä on Jumalan kutsumuksen vastaanottanut nuorukainen Armahtajan edessä: "Mun tuomiotan, odotan Jeesuksen silmäin eessä."
Tuossa tuomitun, jumalattoman tilassa olevalla miehellä on ollut elämys uskonvanhurskaudessa, se on kokemus siitä, että pyhä Jumala ei lue syntiä sellaiselle sielulle, joka uskoo Häneen jumalattomia vanhurskauttavana Jumalana. Selvää on, että tässä sana "jumalaton" ei merkitse surutonta synnintekijää, joka nautinnoikseen synnissä vielä elää. Päinvastoin apostoli tarkoittaa jumalattomalla taivaallisen kutsumuksen vastaanottanutta herännyttä ihmistä, joka sisäisesti on tullut samaan uskoon kuin mitä Jeesuksella itsellään synnistä oli. "Minun Jumalani, miksi minut hylkäsit?"
Herännyt, joka näkee ja kokee, ettei hän itse voi muuttaa pahaa, itsekästä sydäntänsä eikä sovittaa syntivelkaansa, joutuu lopulta päättelemään itsestään, että hän on kadotettu ja tuomittu syntinen ja pyhälle Jumalalle aivan mahdoton. Tuo johtopäätös peloittaa häntä. Mutta hän tekee edelleen niinkuin Jeesus ja kulkee hänen askeleissaan. Hän riippuu hyljättynäkin kiinni Jumalassa ja huutaa häntä avukseen.
Voittajana Jeesus sanoi: "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni." – Lauri Stenbäck katsoi "vaikka vaipuinkin Jeesuksen silmiin helliin" ja tuli voittajaksi. – Tuhlaajapoika sanoi hänkin isän sylissä ja voittajana: "Olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen kutsuttaa pojaksesi". – Virsilaulaja tunnustaa:
"Sun armohos', o Jumala,
en ole mahdollinen –
mutt' kuitenkin mä uskon sen,
ett' olet laupias,
leppyinen armoas kerjäävälle."
V.k. 190:5.Sisäisesti tunto tuomitsee: olet hyljätty, olet ilman Jumalaa, olet jumalaton, mutta taivaan pakko ajaa uskon hyppäykseen. Siinä on silloin elämyksenä Jeesuksen sana pelastumisesta: "Ihmisille se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle." Uskon hyppäys vie "jumalattoman" suoraan armollisen ja Kristuksessa synnit anteeksiantavan Isän syliin. Juuri tämä elämys on uskon vanhurskaus. Töistä ei ole kysymystäkään. Syyllisyys on tunnolta ansiotta kadonnut, ja rauha on tullut tilalle. Paula on rikki, ja lintu on pois.
Keskiviikko.
Kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa. Kol. 2:4.
Tämä sana ei ole lausuttu nimikristityistä, vaan niistä, jotka Kristuksen kanssa ovat herätetyt etsimään niitä, jotka ylhäällä ovat. Elävä kristillisyys on kätkettynä olemista ja salattua siihen asti, kunnes Kristus ilmestyy. Sitä ei suruton maailma eikä tekopyhä ymmärrä, eikä sitä tuoda näytteille ihmisten kehuttavaksi eikä tilastoluetteloihin merkittäväksi. Yhtä kaikki tuossa salattuna olemisessa on jotakin varmaa ja itsetietoista lujuutta. Sitä onkin Jeesus itse opetuslapsilleen monin erin tähdentänyt.
Vuorisaarnassa Jeesus sanoo omillensa henkilökohtaisesti: "Kun rukoilet, mene kammioosi, sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa, ja Isäsi, joka näkee salassa, maksaa sinulle."
Edelleen Jeesus opettaa hyväntekeväisyydestä omillensa: "Kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee, jotta almusi olisi salassa, ja Isäsi, joka näkee salassa, maksaa sinulle."
Ja vielä itsekurista ja kasvatuksesta: "Kun sinä paastoat, niin voitele pääsi ja pese kasvosi, jottei paastoamisesi olisi ihmisten nähtävänä, vaan Isäsi, joka on salassa, ja Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle."
Täällä maallisessa, tämän puoleisessa elämässä kristillisyyden kätkettynä oleminen ei lakkaa. Apostoli lisää: "Kun Kristus, meidän elämämme ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa."
Täydellisyys ja Kristuksen kanssa Jumalassa salatun elämän ilmeneminen, sisällystä vastaavassa ulkonaisuudessa, saavutetaan ja tapahtuu vasta tuonpuoleisessa maailmassa, se on kirkkauden olotilassa.
Torstai.
Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, – – – vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Matt. 6:19, 20.
Kokoamishalu on terveessä ihmisessä luontaista. Lapsina me kokosimme kiviä, kasveja, postimerkkejä, nimikortteja ym., aikaihmisinä taas tavaraa ja rahaa. Ei Herrakaan ole kokoamishalua sellaisenaan tuominnut, vaan sitä suuntaa, minne se useimmiten tulee ohjatuksi. Kokoamishalullamme on nimittäin olemassa sekä väärä suunta että oikeakin.
Väärän suunnan Herra ilmaisee sanoilla: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle!" Syyn siihen, miksi hän varoittaa aarteita maan päälle kokoamasta, hän ilmaisee mainitsemalla maallisten aarteitten viholliset: koin, ruosteen ja varkaat.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Pahin vihollinen on ihminen itse. Älkää kootko itsellenne, itseänne varten! Ei missään itsekkäisyytemme joudu enemmän vetämään meitä tomuun kuin maanpäällisten aarteitten kokoamisessa. Siispä se, jonka osalle rikkaudet lankeavat, katsokoon, että hänellä on toisillekin ja tarvitseville jakamista. Ellei hän pane käytäntöön rakkauden harjoitusta maallisten tavarain kokoamisen vastapainoksi, kuolee hänessä iäisyysihminen.
Kokoamishalun oikea suunta onkin sen vuoksi aarteitten kokoaminen taivaaseen. Taivas on näkymättömän elämän piiri. Siellä asuvat Jumala, pyhät enkelit, autuaat henkiolennot ja kirkastettu Jeesus Kristus. Seurustelu heidän kanssaan on aarteitten kokoamista taivaaseen. Apostoli sanoo itsestään: "meidän yhdyskuntamme on taivaissa". Sellaisia aarteitten kokoojia on vieläkin keskuudessamme. Heille ovat näkymättömät arvokkaampia kuin näkyväiset.
Perjantai.
Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi. 2 Kor. 7:10.
Siitä on aina oltu selvillä, että katumukseen ja parannukseen kätkeytyy suuri armo. Ken syntiänsä todella katuu, hän ei enää jaksa niissä vaellustansa pitkittää. Katumaton ihminen ei tee parannusta, katuvainen tekee. Minne tällainen katuvainen ei ennen mennyt, sinne hän nyt menee. Ennen hän teki itsensä syypääksi vihaan, kiukkuun, irstaisuuteen ajatuksissa, sanoissa ja teoissa, panetteluun, toisen tavaran ja kunnian halveksumiseen, Jumalan sanan pilkkaamiseen ja paljoon muuhun, mutta nyt hän pysyy erillään niistä kaikista. Kun saa omassatunnossa kärsiä synneistänsä Jumalan edessä, niin synti tulee inhottavaksi.
Mutta eipä siinä kyllin, että katuva todella tuntee syntinsä synniksi. Kun synti tunnossa polttaa, pää painuu käskemättä armoistuimen juurelle, sydän itkee ja aletaan uskon silmin katsella Kristuksen ristiä.
"Herra armahda minua syntistä!" Tällä avunpyynnöllä katuva armon kerjäläinen alkaa ahdistaa armollisen Jumalan sydäntä. Tuossa itsensä tuomitsemisessa onkin jo Jumalan elävä armo. Uskonnolla ei enää leikitä, vaan leikistä on tullut täysi tosi. Herran oma työ on päässyt muuttamaan katumuksen pelastukseksi. Tottelemattomasta syntisestä on tullut taivaan Isän kuuliainen lapsi. Näin käy, kun Herra tulee. On kai Herra jo saanut sinutkin eteensä nöyryytetyksi?
Lauantai.
"Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä." Room. 4:8.
Kristillisyys ei ole kristittynä olemista, vaan kristityksi tulemista. Herännyt ihminen tuntee itsensä Jumalan edessä alati alamittaiseksi ja autuuteen kelvottomaksi.
Tämän oman huonouden tunne, jos se on aitoa, vie aina sotaan syntiä vastaan ja jokapäiväiseen parannukseen, jotta emme puhdistuisi yksin ulkonaisista lihan töistä, vaan myöskin sisäisestä hengen saastutuksesta.
Uudestisyntyneessäkin ihmisessä on näet vielä syntiä, on itserakkautta, on ylpeyttä ja monenlaista pahuutta edelleen jäljellä. Tätä kaikkea vastaan täytyy uuden ihmisen käydä jatkuvasti sotaa. Mutta juuri niin kauan kuin ihminen tätä sotaa käy, ei Jumala hänelle syntiä lue. Ja se on autuas, jolle Herra ei syntiä lue. Hänen vääryytensä ovat anteeksi annetut ja hänen syntinsä peitetyt.
Jos asiaa opinkin kannalta katsotaan, on vanhurskas sellainen taisteleva sielu, jolle Jumala ei lue syntiä. Vanhurskauttaminen on "ei lukemista". Tätä kielteistä puolta apostoli ponnella teroittaa psalmilaulajan ajatusten yhteydessä: "Autuas on se mies, jonka hengessä ei vilppiä ole." Sellainen on se, jonka parannuksen teko on vilpitöntä, joka syntiä ei enää suosi eikä sen kanssa leikittele. Tässä on kaita tie. Tässä on Kristus, joka itse on tie. Tässä on edesvastaaja, joka on vanhurskas.
Mutta jos kiusauksen hetkellä taivumme, on tältä kaidalta tieltä vain jokunen askel helvetin tielle. Sillä tiellä taas synti luetaan tekijällensä kiroustuomioksi. Sillä tiellä ei ole välimiestä ja puolustajaa. Sen takia sillä tiellä autuus on tuntematon.
VIIDES PAASTOVIIKKO.
Sunnuntai.
Epäuskonsa tähden ne taitettiin pois. Room. 11:20
Pian vietämme Kristuksen kärsimisen ja kuoleman muistojuhlaa. Kuulemme hänestä luettavan, miten hän verta hikoillen kärsii yrttitarhassa, miten hänet vangitaan, miten häntä ruoskitaan ja orjantappurakruunulla kruunataan. Sitten näemme hänet kahden pahantekijän keskelle ristiinnaulittuna. Kuulemme hänen tuskanhuutonsa: "Jumalani, Jumalani, minkä takia minut hylkäsit?" Tiedämme, myöskin, että kaikki tuo on tapahtunut meidän syntiemme tähden. Vieläpä käymme kärsimysviikolla ja kiirastorstaina Herran Pyhällä Ehtoollisella viettämässä Jeesuksen kuoleman muistoa.
Mutta miten on? Eikö sydämemme kaiken uhalla sittenkin ole kuollut ja kylmä? Se ei iloitse Kristuksessa, ei ylistä häntä, ei rakasta häntä, ei ole altis kaikesta kieltäytymään hänen tähtensä eikä valmis kaikkea uhraamaan hänen kunniaksensa. Päinvastoin se on vielä kiintynyt katoavaisiin ja näihin ajallisiin. Se kohoaa luuloteltuihin armon korkeuksiin, mutta rakastaa samalla vääryyttä. Se on tottelematon ja tekee syntiä Vapahtajaamme vastaan.
Onko ihme, jos Jumalan vihan tuli jo kytee ympärillämme ennustaen hirmuisen koston päivän läheisyyttä niinkuin juutalaisille 12 vuotta ennen Jerusalemin hävitystä. Hylkäämis- ja kostontuomion täytyy tulla, kun yhä pitkittyvällä kiittämättömyydellämme palkitsemme Jumalan Pojan vapahtajarakkauden ja hänen sijaiskärsimyksensä katkerat tuskat.
Mikä on kaiken tämän kiittämättömyyden ja sitä seuraavan Jumalan hylkäämistuomion syynä? Epäusko. Epäusko on aina kadottava synti. Sen vaikutus on kauhistuttava. Se työntää luotansa ainoan pelastuskeinon, Jumalan Pojan suorittavan vikauhrin. Tässä on epäuskon olemus. Tässä on synnin ja sen kirottujen seurausten ydinsyy. Sanoohan Raamattu: "Joka panee mitättömäksi Mooseksen lain, hänen on armotta kuoltava. Kuinka paljon kovemman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren!"
Maanantai.
Vähän aikaa, niin te ette enää minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te näette minut. Joh. 16:16.
Herra ei pidä omiansa koulussansa aina samalla luokalla. Sitä mukaa kun he ovat edistyneet uskosta uskoon ja voimasta voimaan, hän siirtää heitä ylemmäksi tai, jos on tarpeellista, antaa läksyt takaisin ja pitää toisenkin vuoden samalla luokalla.
Tavallisinta siirtoaikaa on elämässämme se, kun Herra salaa meiltä itsensä ja kätkee kasvonsa. Kristillisyytemme luisuu aivan hengettömäksi, ja meiltä itseltämme katoaa kaikki voima. Herra oli ennen mukana, mutta nyt hän on salannut itsensä. Elämän kuorma tuntuu ylen raskaalta kantaa. Me kyselemme huokausten alla: Herra, kuinka kauan? Herra, minkä tähden?
Ja Herra vastaa sanassansa omillensa: "Teille on hyödyllistä, että minä menen pois. Sillä ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän luoksenne."
Me pysyisimme aina vain lihallisina kristittyinä tulematta koskaan hengellisiksi, ellei Herra itse olisi kasvattajanamme sisällyttämässä elämäämme tuota hänen merkillistä "vähää aikaansa", jolloin hän "menee pois".
Herran näistä asioista puhuessa opetuslapset muinoin sanoivat: "Emme ymmärrä, mitä tuo on, jota hän sanoo: 'vähän aikaa'." Tähän Jeesus selittää, että hänen opetuslapsensa joutuvat itkemään ja murehtimaan, mutta lisää samalla: "ja vähän aikaa", niin murheenne on muuttuva iloksi: "Sillä minä olen taas näkevä teidät, ja teidän sydämenne on iloitseva, eikä kukaan ota iloanne teiltä pois."
Tiistai.
Nouse, Herra, pelasta minut, minun Jumalani. Ps. 3:8.
Kun asiamme ovat niin pilalla, ettei kukaan muu pysty niitä auttamaan, kuin yksin hän, jolle mahdotonkin on mahdollista, täytyy lähteä avuksihuuto sydämessä puhuttelemaan Jumalaa, vaikka sydämessä kenties tuntuukin siltä, että olen hänellekin vain vaivaksi ja käännyn hänen puoleensa liian myöhään, avun ovi kun voikin jo olla suljettu minulta. Mutta on suuri armo, kun elämä likistää niin ankarasti, että psalmistan kanssa on pakko käydä Jumalaa herättelemään: "Nouse, Herra, pelasta minut, minun Jumalani."
Ja Hän, joka on sanonut: "Avuksi huuda minua hädässäsi, niin minä tahdon auttaa sinua", vastaa iankaikkisen rakkautensa salaisuudesta, ja me saamme vihdoin nähdä ihmeitä. Silloin vasta selviää, että rangaistuksessa oli salattua armoa ja viisasta kaitselmusta. Silloin ymmärtää, kuinka elämän viisautta täynnä oli entisen hurskaan tunnustus: "Minä tahdon Herran vihaa kantaa – siksi, kun Hän ajaa asiani ja toimittaa oikeuteni."
Oltuamme rukoustaistelussa herättelemässä Jumalaa: "Nouse, Herra, pelasta minut!" saamme mekin laulajan kanssa kokea aikanamme samaa mitä hänkin: "Herralla on apu."
Keskiviikko.
Hakatuista kivistä hän on tehnyt minun teilleni muurin, on mutkistanut minun polkuni. Jer. valit. 3:9.
Kun Herra tahtoo kanssamme puhua, hän vie meidät tavallisesti erilleen muista ihmisistä rauhaisaan ja hiljaiseen paikkaan. Maailman levottomassa melskeessä hän näet ei saa sanotuksi meille, mitä hänellä sanottavaa olisi. Sen takia hän tekee hakatuista kivistä muurin tiellemme ja sulkee polkumme. Meidän on pakko hetkiseksi heittää tavalliset arkiaskareemme, pakko unohtaa tämän ajallisen elämän huolet ja levottomuudet ja käydä kuuntelemaan, mitä Herra meille puhuu.
Voipihan tuntua tuskalliselta ja vaikealta, kun Herra aluksi muistuttaa meitä meidän synneistämme ja hukkaan eletystä elämästämme. Uskovaisenkin elämä voi näet olla hukkaan elettyä silloin, kun se on tullut vietetyksi itsekkäässä jumalisuudessa.
Mutta kuta pitemmälti Herra saa meitä yksinäisyydessä ja erillisessä paikassa puhutella, sitä enemmän meille kirkastuu, että hän onkin hellä ja rakastava Isä. Hänen läheisyydessänsä meihin syttyy kuin itsestänsä luottava lapsen mieli. On kuin kuulisimme hänen kuiskaavan: "Rakas lapseni!" Tällöin emme me voi muuta kuin iloisin ja kiitollisin mielin hänelle sanoa: "Isämme, joka olet taivaassa."
Keskellä vaikeuksiamme ja muurattuina vaivoin kuljettavien teitten takaiseen yksinäisyyteen me virsirunoilijan kanssa tunnustamme: "Ei Herran laupeus vielä loppunut. Hänen uskollisuutensa on suuri."
Torstai.
Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan. Jes. 43:19.
Tämä elämä on usein korpivaellusta monelle ihmislapselle. Elämän liukkaat polut johtavat matkaajan tiettömiin erämaihin, joissa ei muuta kasva kuin okaisia ohdakkeita. Juuri sen takia tämä maailma onkin korpeen verrattavissa, ettei se meille anna sitä, mitä me etsimme, mitä sielumme syvimmin kaipaa. Se ei anna meille elävää kaipaamaamme Jumalaa.
Sama Jumala, joka meihin on tämän syvän iankaikkisuuden kaipuun lähtemättömäksi istuttanut, tarttuu silloin elämäämme pelastavalla, ohjaavalla kädellään, kun meissä alkaa sanan ja rukouksen harjoituksessa syntyä usko, että tiettömään korpeen voi syntyä tie, että hedelmättömässä erämaassa virvoittavat vedet voivat alkaa virrata.
Jumalan sana ja rukous ovat monesti vain muodollisesti harjoituksessa – jos ollenkaan. Mutta sitten Herra aukaisee silmämme Pyhän Hengen silmävoiteella, ja me huomaamme äkkiä, että tiemme onkin väärä, että edessäpäin on varma perikato, ellei suuntaa muuteta. Ihmeistä suurimpia on, että meidän kivikova, itsekäs sydämemme särkyy, kun Herra näyttää, että olemme mahdottomuuksien edessä, olemme korvessa, erämaassa, mistä omin neuvoin ei mitään pääsyä enää ole.
Tällainen hätääntynyt, särkynyt sydän saa kokea juuri silloin, kun se ei osaa odottaakaan, kun se ei enää jaksa uskoakaan, että Jumalallemme on mahdotonkin mahdollista.
Sellaisia kokemuksia tehdessään ei sanan harjoitus ole kuollutta eikä rukous ja kiitos ole vain tapa. Herra itse tekee silloin jotakin uutta, vaikk'ei ihminen lyhytnäköisyydessään sitä siksi tunne. Mutta Herra, joka oman tekonsa omaksensa tuntee, sanoo, että nyt syntyy korpeen tie, nyt virrat alkavat erämaassa solista.
Perjantai.
Päättyneet ovat sinun murheesi päivät. Jes. 60:20.
Ajallinen murhe on eriämättömästi yhdistetty tähän maiseen elämäämme. Ei ole ainoatakaan ihmiselämää, joka ei vaatisi kirkastumista murheitten pätsissä. Me emme osaisi tehdä eroa luonnon ja hengen, näkyväisen ja näkymättömän maailman ja taivaan, mammonan ja Jumalan välillä, elleivät surut Jumalan uskollisina palvelijoina sitä meille opettaisi. Yhtäkaikki meidän ei aina tarvitse murheen päiviä viettää. Jos niin olisi, me lopulta nääntyisimme. Samaten kuin Jumala tekee jokaisesta kiusauksesta aikanansa lopun, niin että me voimme sen kestää, samoin hän hetkensä tullen kääntää murheemmekin iloksi. Ja hän tekee senkin, mitä maailma ei koskaan lapselleen voi antaa, nimittäin: että Jumalan lapsi voi olla murheellisenakin iloinen. Ilo Herrassa, joka siis ei ole iloa rahassa eikä tavarassa, ei voimassa eikä terveydessä, ei ulkonaisessa menestyksessä eikä edes pyhityksessäkään, on ylimaallista väkevyyttä, joka tekee omistajansa neuvottomanakin toiveikkaaksi, kuolemaisillaan olevanakin eläväksi, köyhänäkin rikkaaksi. Tätä voimaa kokiessa alkaa jo uskoa, että murhepäivät aikanansa loppuvat.
Vanhan Testamentin profeetalla oli kyky nähdä siihen aikaan, jolloin olivat luodut uudet taivaat ja uusi maa, missä vanhurskaus asuu. Hänenkin uskon siimalleen häämötti sama olotila, mistä Johannes kirjoittaa: "Mutta temppeliä en minä siinä nähnyt, sillä Herra Jumala, Kaikkivaltias, on sen temppeli ja Karitsa. Eikä kaupunki tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen."
Keskellä ajallisia murheitaan silmätessään näitä Jumalan ilmestyksen aukomia näköaloja näkijä kirjoittaa: "Päättyneet ovat sinun murheesi päivät".
Lauantai.
"Jumalalle ei mikään ole mahdotonta." Luuk. 1:37.
Kristityitä syytetään siitä, että heidän uskonsa on hedelmätön ja heikko. Tässä syytöksessä onkin paljon perää. Kristityt eivät kykene osoittamaan maailmalle Jumalan suurta voimaa ja ihmeellistä armoa. Syynä on kristittyjen väärä perusasenne Jumalaan. Ei eletä, ei toimita, ei uhrauduta ainoan oikean perusasenteen mukaan, joka on ehdoton ja katkeamaton riippuvaisuussuhde elävään Jumalaan. Kun tästä perusasenteesta ollaan eksytty eikä siihen olla takaisin palattu, ei osata odottaa apua Jumalalta, ei kavuta uskossa muurin yli, ei pitää mahdotonta asiaa mahdollisena.
Neitsyt Maria oli joutunut mahdottomuuden eteen. Samoin hänen sukulaisensa Elisabet. He olivat ihmisille ylitsepääsemättömän muurin edessä kysymässä: "Kuinka tämä taitaa tapahtua?" Mutta he eivät olleet niitä, jotka epäuskossa perääntyvät perusasenteesta, vaan niitä, jotka juurtuvat juuri mahdottomuuden edessä yhä läheisempään riippuvaisuuteen siitä, mitä Jumala tekee ja mitä hän yksin voi kaikkivaltiaana Armahtajana saada aikaan.
Heidän luottamuksensa Jumalaan ei pettänyt. He saivat nähdä ja kokea mahdottoman käyvän mahdolliseksi Jumalan tahdosta. Senpä takia vilpitön kiitosvirsi virisi heidän sielussaan elävän, rukouksia kuulevan Jumalan kunniaksi. "Autuas on se, joka uskoi, sillä se on käyvä täytäntöön, mikä Herran käskystä on hänelle sanottu." "Voimallinen on tehnyt suuria tekoja minulle, ja hänen nimensä on pyhä." Näin heidän henkensä riemuitsi Jumalasta, auttajasta.
Odota sinäkin, ystävä, kuinka pimeältä kaikki näyttäneekin, yksin Herraa ja sitä, mitä hän aikoo tehdä! Sano sinäkin omien mahdottomuuksiesi uhallakin itsellesi: Jumalalle ei mikään asia kuulu olevan mahdotonta!
HILJAINEN VIIKKO.
Palmusunnuntai.
Kuolema on nielty ja voitto saatu. 1 Kor. 15:54.
Pääsiäinen on lähellä. Olemme paastonajassa ennättäneet jo kärsimysviikkoon, hiljaiseen viikkoon. Kohta meille näytetään sananjulistuksessa tuskien miestä ristillä – ja sitten on pääsiäinen.
Oli aika elämässäni, jolloin uskoin, että kristityn ihmisen tie vie Golgatan taa uusiin, suuriin, ihmeellisiin pääsiäiskokemuksiin jo tässä maailmassa, jo täällä ajassa – tällä puolen kuoleman linjan. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei Kristuksen seuraamisessa ole mitään tietä Golgatan taa. Olen alkanut uskoa, että oikea, todellinen pääsiäinen on meille koittava vasta kuoleman virran toisella puolella.
Tähän näkemykseeni ja uskooni sain äskettäin uutta vahvistusta erään Herraan luottavan, hurskaan vanhan seurakuntalaisemme sairas- ja kuolinvuoteen ääressä. Hän, tuo kärsivä sairas, toivoi, että Herra antaisi hänelle sen armon, että hän kärsimyksistään vapautuneena pääsisi pitämään pääsiäistä Herran luokse kirkkauteen. Ja tämän Herra on täyttänyt. Juuri ensimmäisenä pääsiäispäivänä, kun Herran seurakunta kokoontui kirkkoihin ylösnousemuksen muistojuhlaa viettämään, kätkettiin tämän Herrassa kuolleen vainajan kylmennyt tomumaja haudan lepoon ylösnousemuksen suurta pääsiäisaamua odottamaan. Mutta hänen henkensä, joka monen tuskan ja vaivan kautta jo nuorena saadun herätyksen perusteella oli elämäntietä kilvoitellut, pääsi "Kristuksen kanssa olemaan".
Tuossa kärsivän kilvoittelijan elämässä ei mikään tie vienyt Golgatan taa. Tälle puolen Golgatan sekin jäi. Eihän se päättynyt ristille niin kuin Pietarin tai monien marttyyrien tie. Mutta juuri Kristuksen Golgatalta, juuri pitkänperjantain ristiltä, juuri keskeltä historiaa oli tuolle vainajalle tullut pimeyteen elämän valo ja hänen heikkouteensa ylösnoussut, elävä Vapahtaja oli antanut rakkauden ja palvelemisen pääsiäisvoimat siunaukseksi lapsille ja lasten lapsille.
Tällaisin eväin näen hiljaisessa viikossa en vain kirkkovuoden kärsimysviikkoa, vaan kärsimysten ajan omassa ja omieni ja meidän kaikkien yksityistenkin elämässä ja tulevaisuudessa. Monen tuskan ja vaivan kautta on meidänkin jokaisen tuleminen sisälle Jumalan valtakuntaan. Ristin tietä on kuljettava ennen kuin lopullinen voitto tulee.
Samoin on myöskin Herran seurakunnan elämässä edessäpäin kärsimyksen ja ahdistuksen ajat – sanoisinko Raamatun sanaa käyttäen: "suuren ahdistuksen" ajat.
Niinkuin Herran oma tie tässä maailmassa päättyi Golgatalle, samoin päättyy hänen seurakuntansakin. Golgatan taa ei ole mitään tietä seurakunnankaan historiassa. "Ei ole muuta tietä suotu meillekään kuin hänelle." Kun puhumme seurakunnan todellisesta pääsiäisilosta, silloin me puhumme jo riemuitsevan seurakunnan olotilasta, jolloin kuolema on nielty ja voitto saatu kuoleman virran toisella puolella.
Maanantai.
Me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, – – – on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus. 1 Kor. 1:23, 24.
Risti seisoo, maailma horjuu. [Crux stat, volvitur orbis.] Tämä
vanha klassillinen sana näyttäytyy tavallista kirkkaammassa valossa
vuoden vaihteessa. Kun näet silmä kääntyy tarkkaamaan elettyä vuotta
lankeemuksineen, taisteluineen ja Jumalan armonvaikutuksineen sekä
edessä olevaa salattua tulevaisuutta, jää jäljelle näköpiiriin ainoaksi
kestäväksi ja arvovaltaiseksi tekijäksi risti ja ristin Herra, Jeesus
Kristus.Missä näin on pakko sisäisesti riisuttuna jäädä ristiinnaulitun Kristuksen eteen armon kerjäläisenä, siellä on kaksi asiaa tapahtunut.
Synneistä vaikein on omavanhurskaus. Se on sen takia vaikein, että siitä on Pyhän Hengen työläintä herättää synnintuntoon omahyväinen, jumalisuutensa turvissa elävä ihminen. Ei vain alkukristillisyyden aikuisille juutalaisten fariseuksille ristiinnaulittu Kristus ollut omantunnon pahennus. Autuuden perustuksen oleminen kokonaan ihmisen ulkopuolella Kristuksen ristissä, johon ei voi eikä saa tulla mitään lisää ihmisen puolelta, harmittaa ja loukkaa oman arvonsa tuntevaa ja siveellisten saavutustensa korkeata tasoa ihailevaa ihmistä. Jos joku näistä omavoimaisen jumalisuutensa korkeuksista on tullut sysätyksi alas anteeksiantamuksen ja armon tarpeeseen, on se Jumalan suuri ihme ja pelastusteko. Tämä on ensimmäinen tapahtuma.
Toinen on se, että ristin hullutus on alkanut kirkastua Jumalan viisaudeksi. Niin kauan kuin ihminen omalla viisaudellaan Kristusta tarkastaa ja hänen pelastuksensa kanssa askaroipi tyytyen paljaaseen tietoon osataksensa sitä muillekin opettaa, ei risti kelpaa, eikä se pääse keskeiseen arvoonsa. Kärsivä Jumala on aina ollut järjelle hullutus. Mutta ken on Jumalan kutsun vastaanottanut ja piston omaantuntoonsa saanut, hän kumartuu Ristiinnaulitun eteen nöyrästi tunnustaen: risti on salaisuus minulle, mutta sinulle, ristin Herra, uskallan tuoda kuormani ja syntini. Ristinjuuri on linna ja vapaakaupunki verikostajan vainoa vastaan. Ken sinne on päässyt ja pääsee uudelleen ja uudelleen pakenemaan, häneltä on Pyhä Henki suomukset silmistä pois perannut kirkastaen ristin ainoaksi viisaudeksi. Sekin on Jumalan pelastusihme.
Ken näitä pelastusihmeitä on kokenut, hän rohkenee kaikkien lihallisten messiasajatusten särkyessäkin – ja sen juuri risti tekee, että se ne särkee – ja tulevaisuuden synkkien pilvienkin uhatessa turvallisin mielin elää uskossa ristiin ja ristin Herraan.
Tiistai.
Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut. 2 Kor. 5:14, 15.
Sijaiskärsimisen aate on maailmansodan jälkeen taas alkanut kirkastua elämää kannattavaksi voimaksi nykyajankin pintapuolisille ihmisille. Opittiin näet sodan aikana huomaamaan, että toinen voi kärsiä toisen hyväksi, että toinen voi kuolla toisen puolesta, ja niin kärsimisellään ja kuolemallaan tuottaa toiselle siunausta ja pelastusta.
Rintamalla vuodatettiin verta kotona olevien puolesta ja kotona paastottiin ja kärsittiin puutetta, jotta rintamalla olevilla olisi tarpeeksi leipää ja vaatteita. Vanha totuus ihmisten yhteenkuuluvaisuudesta kävi kärsimyksissä oltaessa itsestään selväksi: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
Niin – ihmiskunta muodostaa suuren kokonaisuuden. Ja ihmiskunnan keskushenkilö on Jeesus Kristus. Hänen kärsimystahtonsa kesti Isän tahdolle kuuliaisena loppuun asti, se on, häpeälliseen ristin kuolemaan asti. Golgatalla ikuinen kohtalomme riippui ainoastaan yhdestä tahdosta. Jos se tahto olisi pettänyt, ja Kristus olisi kuunnellut kiusaajaa tai astunut alas ristin häpeästä, olisimme me syntiset langenneet ihmispoloiset nyt hukassa.
Mutta Kristuksen tahto kesti. Hän on kärsinyt meidän syntiemme tähden. Hänen tahtonsa saama voitto antaa meillekin aina uudelleen rohkeutta masentuneisiin mieliimme, uutta terästä tahtoomme, ja me saamme huonot asiamme uusituiksi sovinnon liittoon Jumalan kanssa. Mutta siinä emme pysyvästi kestä, ellemme apostolin kanssa itsekin ole valmiit jatkuvasti joka päivä astumaan Kristuksen jälkiä seuraten sijaiskärsimisen uhritielle lähimmäistemme hyväksi ja Jumalan kunniaksi, elämään hänelle, joka meidän edestämme on kuollut ja ylösnoussut, eikä itsellemme.
Keskiviikko.
"Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa." Matt. 27:42.
Monella taholla voimme evankeliumien kertomusten mukaan todeta Jeesuksen jumaluuden.
Isä taivaasta todistaa; "Tämä on minun rakas Poikani, johon mielistyin." Opetuslasten omatunto todistaa: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Roomalainen upseeri todistaa ristin juurella: "Totisesti tämä oli Jumalan Poika." Ylimmäisen papin juhlalliseen kysymykseen: "Minä vannotan sinua elävän Jumalan kautta, että sanot meille, oletko sinä Kristus, Jumalan Poika?" Jeesus itse vastasi myönteisesti: "Olen, niinkuin sanot." Todistivatpa riivaa ja hengetkin Jeesuksen Jumalan Pojaksi.
Tähän todistusten rohkaisevaan sarjaan liittyy Jeesusta ristillä pilkkaavien vihamiestenkin epäsuora todistus: "Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa."
Synnin olemus on itsekkyys. Varsinkin hädässä ja kuoleman vaarassa ihminen etsii omaa pelastustansa. Silloin paljastuu, että ihminen on alhaalta. Mutta Jumala on rakkaus. Rakkaus, joka on ylhäältä, oli Jeesuksen elämän sisällys. Jos Jeesus olisi auttanut itseänsä, mihin hänellä kyllä olisi ollut valtaa ja tilaisuutta ja mihin häntä hänen opetuslapsensakin kehoittivat, ei hän olisikaan lunastanut meitä lain kirouksesta, mikä lepää itsekkyyden takia jokaisen meidän päällämme.
Juuri sen takia, ettei Jeesus itseänsä ristillä auttanut, hän nyt todella itsekkyyden voittajana, voi auttaa meitä oman minän hirmuisen vallan orjuuttamia ja turmelemia syntisraukkoja. Hänen kuolemansa meidän edestämme ei ollut turha. Juuri hänen verensä vuodatus tuli uuden liiton perustukseksi. Tässä liitossa omattunnot puhdistetaan synneistä ja kuolleista töistä elävää Jumalaa palvelemaan.
Vasta kuoleman jälkeen testamentti on pitävä, koska se ei milloinkaan ole voimassa tekijänsä eläessä. Juuri sen vuoksi, ettei Jeesus itseänsä auttanut, hän verensä kautta ristillä perusti rauhan ja hankki meille luvatun iankaikkisen perinnön.
Jumala pani pilkkaajatkin ristin juurella todistamaan Jeesuksen siksi Jumalan Karitsaksi, jonka veri puhuu paremmin kuin Aabelin veri. Se paatuu, joka nyt juutalaisten lailla työntää Jeesuksen sovinnon luotansa ja "katsoo itsensä arvottomaksi iankaikkiseen elämään".
Kiirastorstai.
Meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Jes. 53:4.
Meillä on lukemattomia syitä katsella Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois vielä tänäkin päivänä maailman synnit. Matkan varrella meiltä omat varastot loppuvat ja omat tuet ja sauvat kaatuvat. Näemme, ettemme itse voi itseämme pelastaa emmekä auttaa. Alkaa selvitä ei ainoastaan sanasta, vaan myöskin omasta kokemuksesta, että Jeesus Kristus on Vapahtaja eikä kukaan muu ja että ilman häntä ollaan hukassa.
Niin kauan kuin Kristus maan päällä vaelsi, ihmiset näkivät, että hän huolehti vaivaisista syntisistä ja hoiti heidän asioitansa. Eniten hän seurusteli juuri publikaanien ja syntisten kanssa. Kirjanoppineet ja fariseuksethan olivat hänen pahimpia vihollisiansa kaikesta hurskaudestaan huolimatta.
Nyt Kristus on kirkkaudessa ja kunniassa. Mutta ei tämä olotila ole tehnyt häntä huolettomaksi vaivaisiin syntisiin nähden, niin että me vaivoissa elävät 20:nnen vuosisadan lapset nyt olisimme joutuneet hyljätyiksi ja ylenkatsotuiksi hänen silmissään. Ei ollenkaan. Hänellä on vielä tälläkin hetkellä taivaassa sama sydän, mikä hänellä oli maankin päällä Palestiinassa muinoin vaeltaessansa.
Kun meidän on pakko vaikeuksissamme tunnustaa: Herra, en voi, en jaksa uskoa, en osaa katua oikein, niin kelpaamme sellaisinakin Kristuksen hoitoon, saamme häntä lähestyä rukouksessa juuri sellaisina kuin olemme anoaksemme häneltä, mitä kulloinkin tarvitsemme, saamme häntä katsella sinä Jumalan Karitsana, joka meillekin on sovinnon löytänyt.
Tässä harjoituksessa mekin opimme entisten Herran omien kanssa kiitollisina tunnustamaan: "Totisesti hän kantoi meidän heikkoutemme ja sälytti päällensä meidän kipumme".
Pitkäperjantai.
He saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Room. 3:24.
Koko ihmiskunta on lähtenyt yhdestä ainoasta ihmisparista. Kaikkien ihmisten, sekä mustaihoisten neekerien että valkoihoisten eurooppalaisten, suonissa virtaa sama veri: ihmisveri. Ja tämä veri on syntien perinnöllisten seurausten turmelemaa kaikkialla. Ei ole koko ihmiskunnassa yhtään tervettä jäsentä. Siveellisinkin ja paras meistä aina neitsyt Mariaan asti on syntynyt syntisestä sukukunnasta ja perisynnin kautta turmeltu, niin ettei hän voi olla syntiä tekemättä. Yhden ihmisen lankeemuksen kautta on synti tullut maailmaan ja synnin kautta kuolema. Tästä säännöstä ei ole yhtään poikkeusta.
Me nykyajan ihmiset, joille perinnöllisyyden lait ovat alkaneet selvitä, ymmärrämme järjellämmekin paremmin kuin entisajan sukupolvet perisynnin kamalan tosiasian. Luonnollisen syntymän kautta me olemme kaikki läpikotaisin turmeltuja ja sen lisäksi omien tahallisten syntiemme takia niin hengellisen kuoleman siteissä, ettei meissä ole yhtään hengellistä voimien kipinääkään jäljellä, niinkuin tunnustuskirjoissamme sattuvasti sanotaan.
Tätä onnettomuuttamme ja hengettömyyttämme Jeesus teroitti myös jumaliselle ja kunnianarvoisalle Nikodeemukselle opettaessaan: "Mikä lihasta on syntynyt, on liha."
Tähän liittyen on apostoli Paavali koonnut oppinsa ihmisen syntikurjuudesta mieskohtaiseen tunnustukseensa: "Minä olen lihallinen, synnin alle myyty." Ei siis suotta nykyaikaisessa hengellisessä laulussa lauleta: "Ah, turmeltu oon perinjuurin" – – – "jokainen veripisara on synnin saastuttamana." Eikä meiltä puutu ainoastaan voimaa hyvään, vaan kykymmekin tietää, mikä on hyvää, on pilalla. Apostoli sanoo: luonnollinen ihminen ei ymmärräkään niitä kuin Jumalan ovat.
Jos sinä ja minä pelastumme ja taivaaseen pääsemme, on se siis kokonaan armon asia. Kun lukee Paavalin kirjeitä, niin vasta sitä taustaa vasten, minkä hänen oppinsa luopi ihmisen syntiturmeluksesta, ymmärtää hänen uskonvanhurskausoppinsa: kaikki on armoa, kaikki lahjaa. Vanhurskaus on saatava lahjaksi, armosta on tultava autuaaksi, jos ollenkaan tullaan.
Herännyt ihminen usein pelkää ja epäilee, pääseekö hän perille, taivaaseen asti, ja hänen on pakko valittaa: "Kuinka minun raukan lopulta käy?" Hän on Jumalan koulussa oppinut sen, ettei hän itseltään eikä ihmisiltä voi mitään apua pelastuksen asiassa odottaa. Ja kun Jumalan armo on salattu Kristukseen, joka tuntuu ankaralta tuomarilta, ei herännyt ihminen aina uskalla uskoakaan eikä armoon turvata.
Mutta jotta uskaltaisimme kaiken uhallakin, tuomittuinakin, ja syyttävin omintunnoin pyrkiä vanhurskaan tuomarin eteen armahdettaviksi ja rangaistuksen ansainneinakin vedota Rankaisijan sääliin ja armoon, tarvitaan selvä, varma ja peruuttamaton Jumalan armon ilmestys.
Sellainen onkin meille annettu pitkänperjantain tapahtumassa Golgatalla. Sitä lunastusta, joka on ristiinnaulitussa Jeesuksessa Kristuksessa syntisille pitkänäperjantaina valmistettu, ei Jumala ole missään historiassa peruuttanut eikä syntien anteeksiantamuksen liittoansa irti sanonut. Velkakirjamme on nyt Kristuksen hallussa. Ja hän vakuuttaa: "Ei kukaan, joka uskoo minuun, ole hukkuva."
Kun Jeesus parannuksessa ja uskossa tulee Herraksemme, ei meiltä vaadita velkaamme lain mukaan, vaan velkoja, Ristiinnaulittu, mutta nyt taivaisiin mennyt elävä Vapahtaja, kohtelee meitä armonsa mukaan. Kristuksen seuraamiseen lähteneiden takia on kiusaaja, perkele, heitetty armoistuimen luota pois syyttämästä Herran valittuja.
Niin kauan kuin syntinen pysyy syntisenä, pysyy myöskin armo armona sen lunastuksen kautta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme. Tässä on kysymys nykyisyydessä olevasta lunastuksesta. Tämän lunastuksen ulkopuolella Jumala on kuluttavainen tuli, sillä velkamme hänelle on totisesti maksettava lain koko ankaruudet: mukaan, ellei sitä olla etsikon ajassa uskon tähden saatu armosta anteeksi.
Lauantai.
"Auta itseäsi, jos olet Jumalan poika, ja astu alas ristiltä." Matt. 27:40.
Maailmalle ei risti kelpaa. Sille se on hullutus. Maailmaan mieltyneet ihmiset vaativat Kristusta astumaan alas ristiltä. Sanoivatpa he lisäksi: "Astukoon alas ristiltä, niin me uskomme häneen."
"Pois ristiltä", "auta itseäsi", on maailman uskontunnus edelleenkin. Mutta Jumalan Kristus pysyi ristillä uhraten siten iankaikkisen henkensä Isällensä otolliseksi kuuliaisuuden uhriksi. Näin tuli hänestä, joka itsensä vapaasti alensi Isän tahdolle kuuliaiseksi hamaan ristin kuolemaan asti, iankaikkisen autuuden lahjoittaja kaikille niille, jotka hänelle vuorostaan ovat kuuliaisia eivätkä maailman hekuman ja ilon takia halveksi ja hylkää itsensä kieltämisen tietä, vaan pysyvät sen ristin kantajina, minkä Jumalan tahdon tekeminen lihan tahdon kuolettamiseksi jokaiselle tuottaa.
Yksin tällä Kristuksen seuraamisen tiellä, maailman houkutuksista huolimatta, aina uhraten ruumiimme ja henkemme Jumalalle, vaikka hän kuljettaakin meitä ristin alla, me voitamme maailman ja kirkastamme Jumalan kunniaa ihmisten kesken. Tämä on kuninkaallisen lain täyttämistä, tämä on elämän kuningastie Raamatun mukaan. (Jaak. 2:8.)
Jeesus sen jo sen arvoiseksi uskoi, kun hän pitkänperjantain aamuna sanoi keskellä alennustansa ja kärsimistänsä: "Minä olen kuningas". Nyt hänet on koroitettu Isän oikealle puolelle. Nyt on hänelle annettu kaikki valta. Nyt hän elää ja hallitsee sekä vie valtakuntansa voittoon. Me emme voi häntä kuninkaaksi tehdä. Hän on jo kuningas. Me voimme verellä lunastettuina häntä vain palvella hänen valtakunnassaan ja hänen alamaisinaan. Ja siinä juuri onkin autuutemme.
PÄÄSIÄISVIIKKO.
Ensimmäinen pääsiäispäivä.
Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani." Joh. 20:28.
Jeesuksen elämänhistoria ei päättynyt hänen kuolemaansa ristillä eikä Joosef Arimatialaisen kalliohautaan. Jos niin olisi käynyt, ei kristillisellä seurakunnalla huolimatta riivaajahenkien huudahduksista: "Oletko tullut tänne vaivaamaan meitä ennen aikaa, Sinä Jumalan Poika?" enempää kuin Jeesuksen omien itsetunnustuksienkaan nojalla olisi ollut uskoa Kristuksen jumaluuteen.
Vasta pääsiäisihme on laskenut perustuksen uskollemme, että voitto on saatu vanhasta liitosta, synnin syyllisyydestä ja vanhurskaasta tuomiosta.
Pääsiäisihmettä ei epäilijä Tuomas uskonut, vaikka muut apostolit jo kertoivat kokemiaan: "Me olemme nähneet Herran." Vasta kun kuolleista noussut Jeesus itse ilmestyi, vaikka ovet olivatkin lukittuina, elävänä opetuslapsiensa keskelle ja sanoi nimenomaan Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni, äläkä ole epäuskovainen, vaan uskovainen" – silloin epäusko väistyi epäilijän sielusta pääsiäisuskon tieltä. Niinpä kuuluu epäilijän huulilta nöyrä pääsiäistunnustus: "Minun Herrani ja minun Jumalani." Mitä parhaimmatkin opetuslapset olivat Jeesuksen eläessä vain hämärästi aavistelleet, se oli nyt pääsiäisihmeen, Jeesuksen ruumiillisen ylösnousemuksen, jälkeen kypsynyt kaikille heille henkilökohtaiseksi uskon varmuudeksi. Pääsiäisihmeen jälkeen on se usko, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, tullut tuhansien ja taas tuhansien sielunankkuriksi. Välikappaleena tähän tulokseen oli apostolien todistus, jotka itse omin silmin olivat nähneet kuolleista ylösnousseen Herran, ja syöneetkin yhdessä hänen kanssansa.
Lutherin esittämän uuden evankelisen uskon näkemyksen lähteenä "kadotetun ja tuomitun" syntisen paikalta oli hänen pääsiäisuskonsa: "Niinkuin hän on kuolleista noussut, elää ja hallitsee iankaikkisesti." Tämä hänen uskonsa perustuu apostolien todistuksen rinnalla hänen omaan henkilökohtaiseen kokemukseensa, että Jeesus todella elää ja hallitsee kaikesta sielunvihollisen kiukkuisesta vastarinnasta huolimatta. Niinpä Luther rohkeasti tunnustaa: "Minä uskon, että Jeesus Kristus, totinen Jumala, on minun Herrani."
Apostolien todistus Jeesuksen ylösnousemuksesta on kaihon lujana kaikkia aikoja varten edelleen Raamatussamme. Ei mikään järkeisoppi enempää kuin mikään Kristusvihakaan ole voinut sitä sieltä poistaa. Mutta elleivät meidän omat kokemuksemme tässä viheliäisessä elämässä ole sopusoinnussa raamatullisen ja historiallisen pääsiäisihmeen kanssa, ei meissä pääse kehkeytymään elävä usko Kristuksen jumaluuteen ja täydelliseen voittoon kaikesta pahan vallasta. Vain niitten apostoliseen todistukseen luottavien sydämistä, jotka yhä vieläkin kokemusperäisesti sanassa, rukouksessa ja elämänkohtaloissa seurustelevat läsnäolevan, elävän, kaikkivaltiaan Jeesuksen kanssa, kumpuaa välittömästi henkilökohtainen pääsiäistunnustus: "Minun Herrani ja minun Jumalani."
Tällaisen kokemusperäisen pääsiäisuskon omistaja ei enää pahene eikä loukkaannu siitä, ettei Jeesus kaikkivallallaan vielä ole tätä maailmaa uudistanut ja todella messiaallista aikakautta maan päälle luonut. Hän suostuu siihen, että Jeesus nyt on ulkopuolisesti katsoen piilossa ja että hän onkin siirtänyt Jumalanvaltakunnan julkisen toteuttamisen toistaiseksi. Hän uskoo alkuseurakunnan uskovaisten toverina, että kaikki on Jeesuksen jalkojen juureen alistettu, vaikka emme sitä nyt vielä näe. (Hebr. 2:8.)
Toinen pääsiäispäivä.
Silloin se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti, sanoi Pietarille: "Se on Herra." Joh. 21:7.
Pietari oli tullut sisäisesti riisutuksi. Äskettäin hän vielä oli varmana itsestään kerskunut, että vaikka vielä kaikki muut kieltäisivät Jeesuksen, hän ei kuitenkaan sitä tee. Mutta yhtäkaikki hän oli Herran kieltänyt raukkamaisesti, jopa rikollisesti. Ei suotta ole puhuttu Pietarin lankeemuksesta. Tuohon lankeemukseen oli kumminkin Herran silmäys tuonut katumuksen ainesta. Pietari oli mennyt ulos kiusauksen hiilivalkean äärestä ja itkenyt katkerasti. Tuossa sisäisessä vaivassa häneltä särkyi luottamus omiin voimiinsa. Hän meni Tiberian merelle takaisin kalastamaan – harjoittamaan vanhaa ammattiaan, jonka hän oli Jeesuksen tähden jättänyt. Eikä hänestä ollut enää apostoliksi.
Tuollaisessa syyllisyyden tunnossa Pietari sisäisesti oli, kun Herra hänelle ilmestyi Tiberian meren rannalla seisoen niinkuin ennen vanhaan lihansa päivinä. Vaivattuna ei Pietari näy häntä aluksi tunteneen. Mutta Johannes avasi hänen pimitetyt silmänsä sanomalla: "Se on Herra."
Vielä nytkin Jumala lähettää jonkun ystävän kuiskaamaan vaivatulle: "Se on Herra", juuri silloin, kun tämä vaivojensa takia itse päättelee, että hän on hyljätty raukka ja että hän on niin huono, ettei hän enää milloinkaan Herran työhön todella kelpaa. Kun ystävän sana, että Herra on läsnä, avaa silmät, silloin vaivattukin saa uuden toivon. Hänen mielensä virkenee. Hän alkaa ymmärtää, että kaiken vaivan ja tuskan takana on sittenkin Herran ihmeellinen, anteeksi antava rakkaus varjelemassa ja pelastamassa.
Näin syntyi Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta se "elävä toivo", josta Pietari myöhemmin Jumalaa kiittää. Ja sama elävä toivo syttyy vieläkin sisäisesti riisuttuihin sydämiin, kun niiden näköpiiriin ilmestyy elävä, ylösnoussut Herra, ystävän kirkastamana.
Tiistai.
Niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. Room 6:4.
"Tämän tein minä sinun tähtesi, mitä olet sinä tehnyt minulle?" Nämä tunnetut sanat ristiinnaulitun kuvan alla iskivät aikanaan herättävästi ja toimintaan pakottavasti nuoreen kreivi Zinzendorfiin. Sen jälkeen hän myötä- ja vastoinkäymisissä pani kaikkensa, koko elämänsä, aikansa, rahansa ja kykynsä vaihetuspöydälle, jotta Kristus tulisi sielujen valtiaaksi ja Jumala saisi kunnian.
Sopinee nytkin kysyä: riittääköhän meille se, että käymme kirkossa suurina juhlina, veisaamme ristiinnaulitusta Kristuksesta, luemme hänestä, kuulemme hänestä, lämpenemme hänen voitostansa pääsiäisaamuna – mutta sitten yhtä kaikki jäämmekin entiseen tilaamme: itsekkääseen jumalisuuteemme?
Onko tämä niinkuin olla pitääkin?
Kun Herra Kristus on kuollut kaikkien edestä, niin eikö itsekkyytemme pitäisi silloin tulla kirotuksi ja saada kuolinhaavansa juuri hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa kautta, joka meitä on rakastanut? Ei ole turhaan raamatussa kirjoitettu, että kun kerran alennuksen Herra tulee kirkkaudessaan ja kunniassaan, hän julistaa tuomarina syntisten joukolle:
"Menkää pois luotani, te kirotut; sillä minun oli nälkä, ettekä antaneet minulle syödä, olin alaston, ettekä minua vaatettaneet, olin koditon, ettekä ottaneet minua huoneeseenne, olin sairaana ja vankeudessa, ettekä te käyneet minua katsomassa."
Ristillä kuollut Herra on murtanut haudan sinetit ja noussut katoamattomaan elämään.
Sitä elämää ikävöi kaikesta sielustaan ja mielestään ja voimastaan jokainen todella uudestisyntynyt Jumalan lapsi.
Keskiviikko.
"– Nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!" Ef. 5:14.
Luonnostamme olemme hengellisesti kuolleita ja rakastamme enemmän pimeyttä kuin valoa, enemmän valhetta kuin totta. Kukapa meistä tahtoisi lapsuudesta asti rakkaaksi käyneestä omasta tiestänsä luopua? Ja yhtäkaikki me tahtoisimme saada todistuksen siitä, että olemme Jumalan omia, vaikkemme henno omia teitämme jättääkään. Meihin tekee vastenmielisen vaikutuksen kaikki, mikä näyttää meille todellisen tilamme keskellä elämän valhetta.
Mutta – tapahtuneeko meille vahinko, jos totuus tulisikin ilmi, ja meille alkaisikin oma tie ja oma jumalisuus näyttää eksyksissä kulkemiselta ja hengelliseltä kuolemalta. Eihän valheesta kauan eletä. Mutta peloittaahan tuo kuolettava totuus: sinussa oleva valokin on pimeyttä.
Vaan eipä totuus kuoleta jättääksensä kuolemaa, vaan se haavoittaa vain sitä varten, että se saisi tuoda mukanansa syntiselle armon ja elämän. Ja se on jo armoa, että Jumala repii rikki valheen verhot omiltatunnoiltamme antaessaan valonsa tulla ilmi meille sanassansa. Kun oma valo alkaa näyttää pimeydeltä ja oma tie itsekkyyden tahraamalta, silloin on jo sydämeen valmistettu tilaa sille rakkaudelle, joka ihastuu Jumalan teihin ja ikävöi niille pääsyä. Silloin pääsee Kristus meille tieksi, kun omat tiet loppuvat. Niin, sille, joka pimeydessä istuu, koittaa valona Kristus.
Herännyt ihminen, jonka omantunnon Jumalan pyhä sana on valaissut, vaeltaa tässä valossa jo silloinkin, kun hän eksymyksiänsä anteeksi anoen pelkää, ettei hän vielä Jumalan tiellä olekaan. Mutta juuri sitä Kristus valaisee, joka todella hartaasti rukoilee:
"Ah, Jeesus, ole tienä eksyneelle
Ja tule taluttajaksi väsyneelle
Ja elämäksi mulle kuolleelle
Ja totuudeksi valheen orjalle."
S.V. 50:5.Torstai.
Minä tiedän lunastajani elävän. Job. 19:25.
Tulemme itsekukin aikanansa Jobin lailla huomaamaan ja kokemaan, että kaikki muu pettää elämässä, mutta että Jumala ei koskaan hylkää eikä jätä. Tosin ei aina näytä siltä, että Jumala on puolellamme ja että hän meitä auttaa. Me tunnemme ja koemme ihan päinvastaista, koska meidän on pakko elää kärsimyksissä ja kaikenlaisissa vaikeuksissa. Mutta kaikki tämä tapahtuu ainoastaan siksi, että oppisimme harjaantumaan siinä vaikeassa taidossa, jota Raamattu nimittää uskoksi.
Jos sinulla on harjaantunut usko, niin sinä myöskin lujasti luotat siihen, että Jumala, joka on rakkaus ja sovitettu Isä, myöskin tahtoo ja kaikkivaltiaana voi auttaa juuri sinua ja juuri niissä ahdistuksissa, joissa parhaillaan elät. Jos meillä on usko, saamme olla Jumalan avusta varmat, vaikk'ei sitä apua voi silmin vielä nähdäkään. Usko ei ole riippumista ulkonaisessa näkemisessä, tuntemisessa ja kokemisessa, vaan Jumalassa itsessään, sellaisena, millaiseksi sana hänet ilmoittaa.
On tosiaankin ihmeellinen taito osata olla lohdutettu ja iloinen, vaikka kaikki maalliset tuet kaatuvat ja apuneuvot loppuvat.
Näin riisutuiksi me tulemme jokainen ainakin kuoleman hetkellä. Kaikki muu silloin pettää. Ei ole omaa pyhyyttä, ei ole mitään ansiota, ei ketään ihmistä, joka voisi auttaa.
Kuinka onnellista on omistaa silloin raamatullinen usko, ettei tarvitse itse sovittaa syntejänsä eikä katsella itseänsä, vaan että kaiken ulkonaisen luhistuessa voi lohdutettuna tunnustaa: "Minä tiedän minun Lunastajani elävän."
"Oi Herra, suothan sä mulle
Sun armos voimaksi matkalle,
Anteeksi anna,
Mua nosta, kanna,
Vie perille!"
H.L.V. 607:5.Perjantai.
Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. 1 Joh. 1:7.
Herra panee omantuntomme koville saadaksensa meidät heräämään synnin unesta. Puutokset, joista ennen ei ollut mitään huolta, tuottavat tällöin murhetta. Synti, josta ei ennen ollut mitään vaivaa, painaa nyt tuntoa niin raskaasti, että sielu on hukkua epätoivon suohon. Oma pelastuminen alkaa näyttää mahdottomalta, joskin sen muitten kohdalle voi vielä mahdolliseksi uskoa. Mutta juuri silloin, kun näin käy, ollaankin ristin juurella.
Ristin juurella ovat totuudessa vain ne, joilla Jumalan ennättävän armon vaikutuksesta on loppunut kaikki luottamus omiin voimiin pelastuksen asiassa. Vain itsessään mahdottomalle aukenee ristin armo. Vain sellaista omaatuntoa Kristuksen veri pääsee puhdistamaan, joka Jumalan tuomioitten painon alla on vilpittömän synnintunnustuksen kautta kirpoutunut vapaaksi kuormastansa.
Syntinsä tunnustava ja hylkäävä katuva sielu saa ristin juurella kokea omaatuntoa rauhoittavan sovintoveren voiman. Sellaiseen sieluun on Pyhä Henki syövyttänyt sellaisen inhon syntiin, että ihminen ennen kärsisi mitä hyvänsä kuin jäisi edelleen syntiinsä.
Uusi ihminen on syntynyt, kun sydän on Jeesuksen verellä tullut puhdistetuksi synnin saastasta. Synnintunto ei ketään vielä uudista enempää kuin itsensä ripittäminenkään. Uudistuksen saa aikaan yksin veren armo sellaisen katuvan syntisen sydämessä, joka ei mahdottomuutensa tunnossa mene Golgatan ristin ohitse, vaan jää sen varjoon siksi, kunnes taivas uskolle aukenee. Ellei se ristin juurella aukene, ei se missään muuallakaan todella aukene.
Syntisen rauha, jonka perustuksena ei ole Jeesuksen veri, on väärä rauha, joka pettää heränneen matkamiehen, nukuttaen hänet uudelleen suruttomuuden uneen.
Lauantai.
"Onko Herran käsi lyhyt? Nyt saat nähdä, toteutuuko sinulle minun sanani vai eikö." 4 Moos. 11:23.
Elämän korpivaelluksen aikana Kaanan tien matkamies joutuu mahdottomuuksien eteen samoin kuin Mooses aikanansa.
Eräs sellaisia vaikeuksia on monelle kristitylle toimeentulon kysymys: mistä saan ruokaa itselleni ja joukolleni?
Kun Mooses asetti aikanaan tämän kysymyksen erämaassa Herran ratkaistavaksi, hän sai suurenmoisen lupauksen Jumalalta.
Kokonaiseksi kuukaudeksi eteenpäin Herra lupasi yhdellä kertaa antaa koko kansalle lihaa syötäväksi. Mutta asia tuntui Mooseksestakin aivan mahdottomalta. Olihan heitä kuusisataa tuhatta jalkamiestä ja lisäksi vaimot ja lapset. Epäillen Mooses sanookin Herralle mieli katkerana: "Kootaanko heille kaikki meren kalat, niin että heille riittää?"
Mutta Jumala sanoi: "Onko Herran käsi lyhyt? Nyt saat nähdä, toteutuuko sinulle minun sanani vai eikö." – "Mutta Herran lähettämä tuuli nousi ja ajoi edellään viiriäisiä mereltä päin ja painoi niitä leiriin päivänmatkan laajuudelta joka suunnalle leiristä, lähes kahden kyynärän korkeuteen maasta."
Näin Herra piti sanansa ja pitää vieläkin taloudellisiinkin vaikeuksiimme nähden. Ei niissäkään asioissa hänen auttava käsivartensa ole lyhyt. Hänen menettelytapansa on vain sellainen, ettei hän auta eikä kuule rukouksiamme heti, vaan antaa meille ensin ainoastaan sanansa ja jättää meidät joksikin aikaa sen varassa elämään ja ponnistelemaan.
Mutta autuas on jokainen, joka vaikeuksissaan sanasta ja sanan varassa elää. Hän on totisesti näkevä, samoin kuin Mooses, tapahtuuko hänelle Jumalan sanan mukaan vai eikö. Meidän Jumalamme on kaikkivaltias.
ENSIMMÄINEN PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO
Sunnuntai.
Kristus "itse kantoi meidän syntimme" ruumiissansa ristinpuuhun – – – hänen "haavainsa kautta te olette parannetut". 1 Piet. 2:24.
Sijaisrangaistus on ollut monelle loukkauksena. Ymmärretään kyllä, että siveellisiä voimia voidaan siirtää, mutta ei ymmärretä siveellisen vastuun siirtoa.
Mutta mitä sanookaan Raamattu Kristuksesta? "Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi." Kellä on herännyt omatunto, hän ei saa rauhaa, ennen kuin syyllinen on sovittanut rikoksensa ja kärsinyt lainmukaisen rangaistuksensa.
Mutta vanhurskas Jumala ei voinut rangaista meitä syntisiä, sillä silloin hänen olisi tarvinnut hukuttaa meidät iankaikkisesti. Se taas soti hänen rakkauttansa vastaan, ja siksi hän otti rangaistuksen itse kärsiäkseen ja sovitti synnin Jeesuksen viattomassa ruumiissa, joka ristille naulittiin juutalaisten vihan ja kateuden yllytyksestä.
Vain sille, ken sijaisrangaistuksen uskossa käsittää, on todella totta, että Jeesus teki ristillä verensä kautta rauhan. Syyllisyytensä tunnossa hän apostoli Pietarin kanssa näkee, että hän, joka ei syntiä tehnyt, jonka suussa ei vilppiä ollut, kuoli Jumalan vihan alaisena meidän syyllisten sijasta.
Tätä viatonta, meidän syntiemme rangaistusta kantavaa Jumalan Karitsaa saamme nyt kukin katsella oman syyllisyytemme painamina. Pietaria painoivat kielen synnit: väärät valat. Hän ylistää ristiinnaulitun Kristuksen täydellisyyttä ja viattomuutta juuri kielen syntien sovintona.
Meillä kullakin on omat syntimme, jotka pitävät meidät syyllisyydentunnossa Jumalan edessä. Mutta kirouksen puuhun syyttömästi ripustetun Kristuksen täydellisyys ja viattomuus riittävät meillekin jokaiselle, katsottuna itsekunkin syyllisyyden kannalta. Hänen haavoissaan riittää kaikille lääkettä, se on, anteeksiantamusta ja rohkeutta alkaa uudelleen syvimmästäkin lankeemuksesta. Kristuksen viaton veri puhuu toista kieltä kuin Aabelin veri. Jälkimmäinen huusi kerran kostoa, edellinen huutaa yhä edelleenkin anteeksiantamusta.
Maanantai.
Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset. 1 Kor. 1:25.
Kristillisyys on näennäisesti mielettömyyttä ja heikkoutta. Itsensä syytteleminen, omantuntonsa määrättävissä oleminen maailman silmissä aivan turhanpäiväisiltäkin näyttävissä asioissa, Kristuksen armon ainainen kerjääminen ja itsensä Jumalan edessä pelastukseen mahdottomaksi havaitseminen ja sen vaivan tunnustaminen toisillekin ovat muitten elämänilmiöitten rinnalla sellaisia tosiasioita kristityn ihmisen elämässä, että maailman viisaan on pakko pitää häntä heikkona, jopa mielettömänäkin. Erään kuuluisan kirjailijan syytös "orjamoraalista" on kyllä tunnettu asia. Pitäähän toki ihmisen olla itsestään varma ja rohkea, niin sillä taholla teroitetaan mieliin.
Mutta kun Jumalan Pyhä Henki tunkee sanan terävän miekan ihmisen sydämeen, niin että sielu ja henki eroavat toisistansa, kun Jumalan vanhurskaus, jolle salattu himo ja saastainen katsekin jo ovat kuoleman syntejä, astuu omaantuntoon velvoittavana voimana, silloin kaikki luottamus omaan hyvyyteen ja siveelliseen ansiollisuuteen loppuu. Silloin herätyksen saanut ihminen kauhistuu sydämensä riettautta ja pahuutta, josta hän ennen ei ollut yhtään vaivattu. Silloin on Jumalan valta sielussa päässyt sille asteelle, ettei velka ole kirkastunut vain kymmenentuhannen leiviskän suuruiseksi, vaan että on myöskin selvinnyt: "Minulla ei ole millä maksaa. En voi sovittaa syyllisyyttäni. En parantaa syntieni seurauksia, en muuttaa pahaa sydäntäni." Ainoa toivo ja turva on Kristuksessa.
Maailman silmissä tämä kaikki on heikkoutta ja mielettömyyttä, mutta Raamatun mukaan se on Jumalan valtakunnan tulemista ihmisen sydämeen Pyhän Hengen kautta. Se on osallistumista hengellisen elämän ja armon elävän omistuksen iankaikkisiin voimiin, jotka tulevat yksin Jumalalta korkeudesta eivätkä alhaalta maailmasta.
Tuonne syvyyteen joutuneelle sielulle aukenee Jumalan ihmeellinen viisaus. Sinne pääsee avuksi hänen kaikkivoipa, pelastava armonsa, joka on väkevämpi kuin syntitottumustenkin voima ja verien perintö. Mitä kirjailijat ja filosofit viisaudestaan huolimatta eivät pääse omassa ruumiissaan ikinä kokemaan: hengen herruutta lihan yli – sen kokee Jumalan sanasta ja evankeliumin armosta jatkuvasti elävä herännyt kristitty. Ruumiskin voi "iloita" elävässä Jumalassa.
Tiistai.
Kristuksen Jeesuksen Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä. Room. 3:25.
Valtaavimpia Raamatun sanoja on todistus Jumalasta, ettei hän säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestä. Tämän sanan valtasuuruus alkaa selvitä meille vasta silloin, kun omassa elämässämme olemme joutuneet uhraamaan tai pakostakin menettämään rakkaimpamme ja kalliimpamme. Mikä voima onkaan ollut liikkeellä, kun Jumala voitti rakkautensa ainosyntyiseen Poikaansa ja antoi hänen joutua kirotuksi! – Jumala ei säästänyt häntä, vaikka rakkaus vaati, ei säästänyt, vaan antoi kirouksen puuhun naulitun ikuisen rakkautensa lapsen viattoman veren vuotaa kirotun maan päälle.
Tämä synnin takia kirottu maa ja sen asukkaat, sinä ja minä, me tarvitsemme sovituksen välinettä, armoistuinta, paikkaa, alttaria, jonka luona se, mitä emme saa tekemättömäksi, vaikka sydänveremme vuodattaisimme, kuitenkin annetaan katuville anteeksi. Ellei tällaista sovituksen välinettä, alttaria olisi, tai jos sitä ei tunnonvaivoissa löytyisi, menehtyisimme syntiemme ja rikostemme painamina epätoivoon.
Moni onkin menehtynyt, joka ei haavoissaan jaksanut tai tahtonut uskon katsettaan nostaa Jumalan julkiasettamaan sovituksen välineeseen, ristillä riippuvaan Jeesukseen.
Kun Jeesus meni vapaaehtoisesti ristille, ei kukaan ihmislapsi ollut hänen kanssansa häntä auttamassa. Jeesus teki ja kärsi kaikki yksinään. Ja kun Jumala Jeesuksen viattomassa ruumiissa tuomitsi syntimme, ei jäänyt mitään rästiä tai aukkoa sovinnon tosiasiaan. Se tuli kaikin puolin ja kaikiksi ajoiksi täydellisesti tehdyksi. Ei suotta ole sanottu: "Jeesuksen veri riittää". Tutki kerrankin, mikset tätä usko, ellet jo usko!
Keskiviikko.
Armosta te olette pelastetut. Ef. 2:5.
Raamatun sanasta käy ilmi, että kaikki, mitä ihminen Jumalalta saa ja mitä hänen tarvitsee saada, on lähtöisin ja saadaan yksinomaan armosta.
Armo on Jumalan mielenlaadun ominaisuus. Jumala on syntiänsä katuvalle armollinen. Sen vastakohtana on Jumalan kiivaus ja pyhä viha kaikkea syntiä ja vääryyttä vastaan.
Se, että maailma vielä on olemassa, että aurinko paistaa pahoillekin, että Jumala kärsii vielä syntisiä ja toimii heidän pelastuksekseen, riippuu kokonaan hänen armostaan.
Se taas, että Jumala on ankara ja kuluttavainen tuli synnille ja syntiselle, joka hänen maailmanjärjestyksensä rikkoo, sekä antaa niiden käydä paatumuksen tiellä kypsyyttään kohden tuomiolle, riippuu hänen vanhurskaudestaan ja pyhyydestään eli mikä on sama asia: hänen vihastaan.
Jos nyt Jumalan vihan lapsi antaa Jumalan armolle sydämessään sijaa, tulee hänestä armon lapsi. Näin ollen onkin koko pelastustyö, minkä Jumala meissä suorittaa ja tekee, syntiin nähden vihaa, mutta ihmiseen nähden armoa: "armosta te olette pelastetut".
Jos tämä olisi meille aina selvillä, olisi meillä avain Jumalan salattujen töiden ja teiden oikein käsittämiseen, niin ettemme sokeudessamme niihin loukkaantuisi. Näin me varjeltuisimme monesta eksymyksestä ja tarpeettomista suruista ollessamme Herran omien kanssa "armon alla".
Torstai.
Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. Jes. 53:6.
"Me teemme syntiä joka päivä monella muotoa emmekä muuta ansaitse kuin rangaistuksen". Herännyttä sielua painaa joka päivä oman syyllisyyden tunto. Olemme täynnä vikoja ja syntiä. Hartioillemme on koko elämän ajaksi sälytetty raskas taakka. Ellemme siitä pääse vapaaksi, ellemme saa sitä selästämme puretuksi ja omaatuntoamme synnin syyllisyydestä kirvoitetuksi, olemme iäti onnettomat ja auttamattomasti hukassa.
Mutta nyt tulee kärsimysevankeliumista meitä vastaan suloinen sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, kärsivästä Jumalan Pojasta. Hänet on annettu vaivaan meidän syntiemme edestä. Velkakirjamme hän otti ja löi ristiin. Mutta tänään hän ei enää ole kuollut, vaan elävä, läsnäoleva Vapahtaja, joka lävistetyillä käsillään kantaa, nostaa ja pelastaa meitä synnin ja tuomion alaisia ihmisiä.
Jeesus Kristus ei näet ainoastaan ole kuollut syntiemme edestä, vaan hänet on myöskin herätetty kuolleista vanhurskauttamiseksemme, siis sitä varten, että me heikkouskoiset uskaltaisimme jumalattominakin olla pyhän Jumalan edessä hänen armahdettavinaan joka aika, kävi kuinka kävi ajallisesti.
Emme me itse saa kuormaamme pois viskatuksi emmekä syntiämme Jeesuksen päälle heitetyiksi, vaan Herra itse sen teki. Herra heitti meidän vääryytemme, meidän kaikkien kaikki synnit hänen päällensä.
Perjantai.
Hän katsoi Kristuksen pilkan suuremmaksi rikkaudeksi kuin Egyptin aarteet. Hebr. 11:26.
Jumala valmistaa omillensa heidän syntiensä ja lankeemustensa uhallakin tilaisuuksia, joissa he voivat tunnustaa, mitä ennen ovat kieltäneet ja kieltää, mitä ennen ovat rakkaana pitäneet.
Moosekselle tuli Jumalan johdatuksesta tällainen tilaisuus, kun hänen aikuiseksi tultuaan oli valittava, lukeutuuko hän ylenkatsottuun Jumalan kansaan vai alkaako faraon tyttären poikana ja siis Egyptin aarteiden omistajana etsiä synnistä lyhytaikaista nautintoa. Hän valitsi "Kristuksen pilkan".
Jokainen ratkaisu Kristuksen pilkan alaisuuteen tai nautinnon tielle on vieläkin Jumalan valmistama tilaisuus, jossa uskoamme koetellaan. Vaalin teko ei suinkaan ole helppoa. Liha ja veri sotivat henkeä vastaan taikka ne ovat silloin heikot, kun henki olisi altis Herran puoleen kääntymään.
Niinpä ei vieläkään ole muuta onnistumisen tietä oikean ratkaisun tekemiseen kuin seurata Mooseksen esimerkkiä. "Hän käänsi katseensa pois ajallisista aarteista näkymätöntä palkintoa kohti. Ja kun hän näki sen, joka on näkymätön, hän kesti".
Ellemme mekin ratkaisua etsiessämme opi uskomaan näkymättömiin todellisuuksiin, sorrumme me lihan himoon, silmäin pyyntöön ja elämän korskaan. Sillä usko on juuri alistumista näkymättömien kurinalaisuuteen ja tahtomme ja toimintamme ojentamista sen mukaan, mikä ei näy, maksoi se sitten, mitä maksoi: rahaa, hermoja, aikaa, vaivaa, kunniaa tai muuta.
Lauantai.
Niin Jeesus sanoi ylipapeille ja pyhäkön vartioston päälliköille ja vanhimmille – – – "Mutta tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta." Luuk. 22:52, 53.
Raamatun sanan valossa käy kyllin kirkkaasti ilmi, että Jumalan hetki ja aika on toinen kuin meidän aikamme. Raamatusta opimme edelleen, että Jumala, joka on itsensä sitonut määrättyihin ajan hetkiin, ilmestyy aina vasta silloin ihmisille, kun he ovat joutuneet elämän ankarassa taistelussa kokemaan, että suurikaan oma voima ei mitään auta. Eipä ole syytä suotta sanottu: "Ihmisen hätä on Jumalan paras tilaisuus."
Se päivä, jolloin ihmisillä oli oma hetkensä kaikkein valtavimmassa ja samalla räikeimmässä muodossaan, oli pitkäperjantai. Sinä päivänä oli äänessä itsekäs, synnin turmelema ihmiskunta, ja sen takana sitä ohjailemassa pimeyden henkimaailma. Silloin puhuivat äänekkäimmin maallinen valtio ja ihmisten oma hurskaus ja jumalisuus, Pilatus ja Kaifas. Ne molemmat yhdessä pystyttivät ristin Golgatalle. Se oli ihmisten hetki ja samalla saatanan hetki. "Tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta."
Tämän ihmisten hetken kestäessä oli Jumala vaiti. Hän ei puhunut mitään, vaikka Jeesuskin, häntä avuksensa huusi. Jumalan hetki koitti vasta ihmisten hetken jälkeen. Hänet, jonka ihmiset hylkäsivät ja tuomitsivat kuolemaan, Jumala koroitti ja nosti majesteettiutensa oikealle kädelle. Ihmiset valmistivat hänelle paikan ristillä, Jumala antoi hänen istua valtaistuimelleen taivaassa. Näin Jumala vastasi ihmisten hetkeen ja pimeyden vallan juoniin oman hetkensä tultua pääsiäisenä ja helatorstaina.
Emmekä me vieläkään pääse pahoine enempää kuin hyvine päätöksinemme ja ratkaisuinemme meidän inhimillisestä hetkestämme. Meidän hetkemme aikana Jumala vieläkin vaikenee. Vasta kun me olemme purkaneet sen pahan, mikä meissä on Jumalaa vastaan, vasta kun me olemme tuoneet äänemme kuuluviin ratkaisumme ja tekomme kautta, lyö Jumalan hetki.
Ja kun Jumala hetkenänsä vastaa meidän hetkeemme, hän tekee sen herättämällä kuolleista ja viemällä kunniaan sen elämän, jonka me itsekkyydessämme, himoissamme ja epäuskossamme olimme hyljänneet ja mitättömäksi arvostelleet. Näin muodostuu Jumalan hetki meidän hetkellemme ja pimeyden vallalle aina uudelleen tuomion hetkeksi.
TOINEN PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
"Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" Joh. 1:29.
Ken ensin on elänyt vuosia Jumalaa tuntematta ja joutuu sitten heräämään synninunestansa, hän saa kokea, että Jumalan vanhurskaus astuu niin voimakkaana ja ankarana silmien eteen, että armo ja laupeus hupenevat näkymättömiin.
Kun pyhä Jumala tuomioillaan alkaa ihmistä hallita hänen omassatunnossansa, tuntuu Jumala alussa armottomalta tuomarilta. Ei häntä silloin vielä tunneta Jeesuksen Kristuksen kautta sovitetuksi Isäksi.
Herännyt ihminen epäonnistuu yhä uudelleen ja uudelleen parannuspäätöksissään ja yrittäessään saada rauhaa ja lepoa itselleen omin voimin, kun hän ei kehtaa perin huonona, jopa kirottunakin elävän Jumalan eteen lähteä.
Mutta kun sielun jano ei omin voimin sammu eikä nälkä asetu eikä toivo elvy, silloin on pakko lopulta myöntyä siihen raamatulliseen totuuteen, ettei Jumala meitä armahda meidän vanhurskautemme tähden, vaan itsensä tähden. Herra sanoo: "Minä pyyhin pois sinun syntisi minun tähteni". Ja apostoli lisää: Jumala on meidät kanssansa sovittanut Jeesuksen Kristuksen kautta.
Vasta kun tyhjästä ja turhasta omasta työstämme tulee loppu, katseemme nousee Jumalan itsensä julkiasettamaan sovinnon välineeseen, Jeesukseen Kristukseen. Itsestään avuton syntinen suunnatessaan katseensa Jumalan Karitsaan näkee silloin samaa, mitä Johannes Kastajakin aikoinaan näki Jeesuksesta: hän ottaa pois, kantaa maailman synnit – nyt vielä – nyt juuri – juuri minunkin syntini.
Se näkemys on pelastususkoa. Ja siitä vasta on seurauksena murheissa ja vaivoissa elämää kannattava kohtalousko.
Maanantai.
"Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea – – – hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua." Luuk. 9:23.
Se tie on kaita, joka vie elämään. Sillä tiellä Jumala irroittaa meidät muista ja kiinnittää itseensä. Seuraa minua, kuuluvat Herran sanat itsekullekin. Kristillisyys on Kristuksen seuraamista. Ja Kristusta seuratessa ei voi seurata maailmaa ja sen himoja. Kristuksen seurassa on pakko myydä kaikki, mitä itsellä on ja mikä esteeksi tulee. Sellainen on Jumalan tie. Sillä tiellä kiskotaan meistä vähin erin pois kaikki, mikä meille on luonnostamme rakasta ja kallisarvoista, niin ettei jää jäljelle muuta kuin Herra yksin.
Mutta ken on tullut näin todella Herran seuraan ja osalliseksi iankaikkisesta elämästä, hän on samalla tullut osalliseksi rististä, se on: hän on tullut vaivojen ja kärsimysten osallisuuteen. Ota risti, sanoo Kristus. Ken aikoo elämän tielle, hänen täytyy olla valmis kaikkeen, mikä ei lihaa ja verta miellytä.
Tällainen on Herran rakkaustahto ja johto. Säälimättä hän iskee sydämen arimpiin paikkoihin meitä tiellään johtaessaan. Yhdellä kertaa ei hän tosin kaikkea ota. Hän tekee sen vähin erin. Emme muuten kestäisi.
Risti on otettava päivittäin uudelleen ja uudelleen vastaan hänen kädestään. Siihen on meidän, jos perille kirkkauteen mielimme, kumminkin jo alusta pitäen oltava valmiina ja varustautuminen, että matkan varrella kaikki muu menee ja kaikki on jätettävä, ja vain Herra yksin jää. Mutta Hänpä sitten korvaakin korkeimpana hyvänä meille kaiken muun menetyksen. (Ps. 73:25-26.)
Tiistai.
Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, jumala, hylkää. Ps. 51:19.
Ken on sydämensä Herralle antanut, saa yhtä mittaa valittaa sitä, ettei se tahdokaan Herran omana kokonansa pysyä. Joka-aikaisena huolena painaa kokemus, että sydän on jaettu Jumalan ja saatanan, taivaan ja maailman kesken.
Aina vain sydämen kätköistä löytyy uusia sokkeloita ja komeroita, joihin on kätketty tottelemattomuutta ja vastenmielisyyttä Herraa ja hänen pyhyyttänsä vastaan. Ja kun edelleenkin näin tapaa sydämestään saastaisuutta ja itsekkyyttä, alkaa väkisinkin herätä ajatus, olenkohan koskaan todella sydäntäni vielä Jumalalle antanutkaan.
Jokainen kokenut kilvoittelija sanomattakin tietää sydämensä sellaiseksi kuin Raamattu sen sanoo: "Ihmissydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta". Mutta perehdyttyään taistelujen tiellä kokemuksineen Raamatun henkeen ja huokaillessansa sydämensä pahuuden painon alla, hänestä on tullut yksi niitä ahdistettuja, yksi niitä, joilla on Pyhän Hengen särkemä sydän, joka vapisee, jolla on arka tunto, Jumalan pyhän sanan edessä. (Jes. 66:2.)
Tuo ihmissydämen jo hamasta lapsuudesta juontuva pahuus on todella huono ja ruma tila sen silmissä, joka kaikki näkee. Silti ei ahdistetulla ole muuta neuvoa kuin viedä tuo rumuutensa ja inhottavuutensa takia särkynyt sydän yhä uudelleen rukouksessa Jumalalle. Ansiotonna siinä odotetaan Herran ratkaisua, mutta sittenkin sielun jännitystilassa kestää usko: "Ahdistettua ja särjettyä sydäntä ei Jumala hylkää".
Keskiviikko.
"Tarpeellisia on vähän tahi yksi ainoa." Luuk. 10:42.
Kristus kulkee omiensa seurassa. Mutta varsinkin hän on kiusattuja opetuslapsiansa lähellä.
Kun Martan talossa Betanian kylässä sisarusten välit alkoivat kärjistyä, Jeesus pääsi riidan ratkaisijaksi ja erotuomariksi. Kun hänen äänensä pääsee kuuluville, pääasiat tulevat pääasioiksi, ja sivuasiat jäävät sivuasioiksi. Kaikki se, mikä kuuluu tähän maailmaan: ruoka, juoma, vaatteet, kotiolot, kestitykset ja muut esiintyvät Herran puhetta kuunnellessa toisarvoisessa asemassa ja sielun pelastus ensiarvoisessa. Siinä juuri on se yksi ainoa tarpeellinen eli oikeammin, Kristus käy ainoaksi oikeaksi tarpeelliseksi sielulle, joka on alkanut nähdä, että hän hukkuu ilman Kristusta ja hänen autuaaksi tekevää sanaansa.
Sielu kuolisi, ellei se saisi yhteyttä Herran kanssa omistaa. Maria oli tämän tullut tuntemaan. Senpä takia hän, Herran taloon tultua, istuutui Jeesuksen jalkojen juureen kuuntelemaan hänen puhettaan.
Pääasia elämässämme on Jeesuksen sanoihin sisältyvän totuuden vastaanottaminen. Se totuus tekee vapaaksi. Se tuo meihin Pyhän Hengen. Se synnyttää meidät uudestaan. Se siirtää meidät kuolemasta elämään. Jeesuksen sanan omistuksessa ja jatkuvassa vastaanottamisessa elävä toivo pysyy kiusauksissa ja koettelemuksissa hereillä.
Vaikka kuinkakin ahtaalle joutuisimme, niin saatamme sanan voimasta eläen Herran armon tukemina toivoa ahtaittenkin aikojen vallitessa valoisampaa tulevaisuutta.
Kaikki ne, joilta oman turvan loppuessa Kristus saa kunnian, ovat hyvän osan valinneet. Heillä on omanaan tuo yksi tarpeellinen: Kristus.
Torstai.
"Tästä päivästä lähtien minä annan siunauksen." Hagg. 2:19.
Ylimmäisen oikea käsi voi kaikki muuttaa. Hänelle ei mikään asia ole mahdotonta. Lyödylle ja syntinsä tuntoon tulleelle kansalleen hän oli avannut vankeuden maan portit sekä laskenut heidät takaisin omaan maahansa.
Mutta siellä olivat taivaan ikkunat olleet suljettuina ja Jumalan siunaus oli ollut heiltä kateissa. Ei menestynyt maanviljelys, ei kauppa eivätkä käsityöt ja sielut olivat surkean alakuloisuuden vallassa. Silloin profeetta Haggai sai Herralta tehtäväkseen mennä kansalle sanomaan juuri ne sanat, jotka tuohon hätään soveltuivat. Ja apu tuli.
Tämä Herran siunaus ja apu alkoivat tuntua määrätystä päivästä, "tästä päivästä" lähtien. Kun kansa ajatteli taaksepäin, mitä sitä päivää ennen oli ollut, kun se ajatteli kurjuuttansa ja onnettomuuttansa ja nyt kokemaansa uutta, oli siinä suuri, silminnähtävä ero. He näkivät, että Herra pystyi "liikuttamaan sekä taivaan että maan".
Herra olisi omasta puolestaan varmaankin ollut valmis aikaisemminkin siunaamaan, mutta kansan elämässä ja ihmisten sydämessä ei ollut tilaa siunaukselle, kun parannus oli vielä tekemättä. Itsekkäisyydestään herännyt kansa käsitti näet jumalasuhteensa yhtä kaikki pintapuolisesti. Se päätteli, että vain kosketus, tilapäinen kosketus Herran hengen kanssa riittäisi.
Mutta profeetta sai tehtäväkseen tuomita juuri tällaisen hetkellisen uskonnollisuuden vääräksi. Ja kun kansa tähän tuomioon alistui, kun se suostui siihen, että sydän ja mieli kuuluvat Herralle ainiaasti, niin siitä päivästä lähtien olosuhteet muuttuivat, ja siunaus tuli.
Eipä siis yhdenkään Herran kansan jäsenen ole odotettava ja pyydettävä etukädessä vapahdusta omalle kohdalleen sattuneesta ajallisesta onnettomuudesta, vaan oman sydämensä pelastusta synnin vallasta, jotta se jäisi kokonaan Herran omaksi.
Perjantai.
Ei hän tee meille syntimme mukaan, eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Ps. 103:10.
Heränneessä tunnossa on perkele aina synnistä syyttäjänä. Omiin hyviinkään päätöksiinsä ja parannukseensa vedoten ei ihminen voi vaimentaa tätä syyttäjän ääntä. Se sanoo: tuo onnettomuus tuli siitä, tuo siitä, tuo kova kohtalo sen takia, että silloin teit niin ja niin ja samoin loppumattomiin.
Jumalan rakkauden kasvot eivät tällöin ole ihmisen puoleen käännetyt. Mutta mitään muuta ei syyttäjän tuomioitten alla vapiseva sielu niin hartaasti toivo kuin sitä, että Herra taas kasvonsa kääntäisi hänen puoleensa. Jeesuksessa ne kääntyvät puoleemme. Joku harva vanhan liiton hurskas pääsi niin pitkälle Jumalan rakkauden omistamisessa, että jaksoi uskoa, ettei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta pahojen tekojemme mukaan.
Mutta vasta Jeesus on ajallisesta onnettomuudesta selkeästi sanonut opetuslapsilleen, kun he tutkivat, kenen synti aiheutti sokeana syntyneen miehen kohtalon: "Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, niin että hän oli sokeana syntyvä, vaan se tapahtui, että Jumalan teot tulisivat ilmi hänessä".
Tuo synnin ja sen seurausten masentamaa mieltä rohkaiseva valojuova: "ei Hän syntiemme mukaan tee meille," kirkastuu kaikkein kirkkaimmaksi Kristuksen ristin juurella. Me näemme siellä uskon silmin, että Kristuksen veri puhuu toista kieltä kuin Aabelin veri. Viattoman Aabelin veri huusi kostoa maasta, mutta Kristuksen viaton veri ilmoittaa anteeksiantamusta kaikista synneistä ja kaikesta vääryydestä.
Sen, kirjoituksen ankaran,
Jok' oli mua vastahan,
Hän verellään pois pyyhkäisi
ja maksoi syntivelkani.
V.k. 189:2.Lauantai.
Kun Pyhä Henki tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin, – – – koska he eivät usko minuun. Joh. 16:8, 9.
Synti alkoi paratiisissa epäilyksellä. Kiusaaja osasi istuttaa epäilyksen myrkyn viattoman ihmisen sieluun kysymyksellään: "Olisiko Jumala todella sanonut?"
Kun epäilys voittaa ajatuksemme Jumalan sanasta ja hänen pyhistä käskyistään, nuo epäuskoiset ajatukset alkavat kuin valloillisina pyöriä oman minämme ympärillä, ja ne ovat perkeleen tarjoama nukutusjuoma Jumalasta vieraantuneille. Olkaa omia jumalianne! Ottakaa elämänne omiin käsiinne! – Sitä mukaa kuin tähän irtaantumiseen Jumalasta ja kiintymiseen omaan itseemme antaudumme, me kasvamme itsekkäisyydessä. Itserakkaus on synnin olemus. Sen valtoihin joutuneena ihminen ei enää voi vastustaa lihan himoa, silmäin pyyntöä eikä elämän korskaa. Hän tekee sellaisia tekoja, joista yleinen mielipide ja rikoslakikin lausuvat langettavan tuomionsa.
Mutta yleinen mielipide ja laki eivät koskaan tähtää niinkuin Raamattu kaiken pahan ytimeen: epäuskoon, vieraantumiseen Jumalasta. Tällaiseen synnin paljastamiseen tarvitaan erityistä Hengen nuhdetta ja synnin todeksi näyttämistä. Jeesus on sanonut, että Pyhä Henki näyttää maailmalle todeksi synnin, "koska se ei usko minuun."
Kaikkialla, missä synnin seuraukset: häpeän tunne, särkynyt suhde Jumalan ja ihmisen välillä sekä toimettomuuden tila, ovat kokemusten kovassa koulussa avanneet ihmisten silmät näkemään heidän kurjuutensa, siellä on edellytyksiä olemassa, jotta Pyhä Henki saa näyttää todeksi, että synti on olemukseltaan kapinaa Jumalaa ja hänen Voideltuansa vastaan, – on epäuskoa.
Mutta kun samalla nähdään, että tämä kapina on toivotonta taistelua Kaikkivaltiasta vastaan, oma minä kukistuu kunniasijaltaan, epäjumalan paikaltaan.
Itseänsä auttamaan kykenemättömänä on katuvan ihmisen pakko alkaa kerjätä armoa ja anteeksiantoa Jumalalta, jota vastaan hän ennen taisteli, ja pysähtyä ristin eteen, jota hän ennen pakeni.
Tämä kerjäläisen paikalle joutuminen ristin juurella on alkuna synnin voittamiseen ja uuteen elämään, uskoon.
KOLMAS PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
"Hän otti päällensä meidän sairautemme ja kantoi meidän tautimme." Matt. 8:17.
Jeesus oli lopettanut päivän työnsä. Mutta vielä illankin tultua tuotiin hänen luoksensa monia avuntarvitsijoita. Silminnäkijä kertoo, että "hän paransi kaikki sairaat".
Kun tämä silminnäkijä, Matteus, myöhemmin panee paperille näitä näkemiään, Pyhä Henki tuo hänen mieleensä profeetan sanat: jotta toteutuisi, mikä on puhuttu profeetta Jesajan kautta, joka sanoo: "Hän otti päällensä meidän sairautemme ja kantoi tautimme".
Tästä yhteydestä, missä nämä sanat ovat Raamatussamme, käy riidattomasti ilmi, ettei ollut kysymys vain henkisistä raihnaisuuksista, vaan todellisista ruumiillisista sairauksista ja tuskista.
Jumalan menettelytapoihin kuuluu, että hän sairaustapausten kautta panee rajat elämällemme "lihan mukaan". On parempi, että ruumis on sairas ja kärsimyksissä jonkin aikaa, kuin että sen jäseniä käytettäisiin synnin palvelukseen tai itsekkääseen elämään.
Mutta Jumalalla ei ole mitään iloa siitä, että hänen omansa kärsivät ruumiillisen taudin kourissa. "Ruumiskin on Herraa varten ja Herra ruumista varten." Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus ei ole ainoastaan sielun lääkäri, vaan ruumiinkin parantaja.
Kukapa tahtoisi sitoa hänen parantajavoimiaan, joilla hän kaikki sairaat paransi, johonkin määrättyyn aikaan tai paikkaan. Mitä tapahtui aikoja sitten Palestiinassa, voi vielä tapahtua Suomessa. On selvä, että Jumalan lasten tie kulkee kärsimysten kautta. Se on Jumalan tahto. Mutta hänen tahtonsa on myöskin, että "uskon rukous parantaa sairaan". Kärsimys ja ruumiillinen sairaus saattavat olla kaksi eri asiaa. Tämä Jaakobin usko ei ole joka miehen. Mutta tässä on muistettava Herran omaa lupausta jäähyväispuheissaan m.m. Jaakobille: "Tähän asti ette ole anoneet mitään minun nimessäni, anokaa, niin saatte, jotta ilonne olisi täydellinen."
Maanantai.
Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden ylenpalttisesti. 2 Kor. 4:17.
Vaivojen kautta kulki apostolin tie. Hänellä oli "pistin lihassaan" ja paljon vastoinkäymisiä. Ei meistä kukaan voi esittää omalta kohdaltaan sellaista elämänkuormien luetteloa kuin hän toisen Korinttolaiskirjeen 11:nnessä luvussa. Mutta vaikeuksistaan huolimatta apostoli oli rohkea ja työkykyinen. Hänellä oli risti lohdutuksen ja uskalluksen lähteenä. Pistin lihassa oli hänelle armonmerkkinä.
Nyt ei Jumala anna kenenkään omistansa vaeltaa ilman ristiä. Risti kuuluu hyvän Jumalan pelastussuunnitelmaan. Se voi silti meistä usein tuntua liian raskaalta ja tuskalliselta.
Mutta sen sijaan, että tulemme alakuloisiksi, kun Jumala panee meille kuormat kannettaviksi ja jättää poistamatta pistimet lihastamme, vaikka ollaan rukoiltukin, tulisikin meidän oppia ymmärtämään, kuinka vaikeita tauteja syntisyytemme ja itsekkyytemme ovat, niitä vastaan kun täytyy käyttää niin väkeviä ja katkeria lääkkeitä.
Samassa määrin kuin tämä näköala aukenee itseemme päin, lakkaamme mekin pelkäämästä ristiä ja ajallisia ahdistuksia. Se tuo lohtua, kun ymmärrämme, että me tarvitsemme niitä ja että ne ovat vain hetkisen kestäviä ja kevyitä sen täydellisen kirkkauden rinnalla, mikä meitä Jumalan luona, taivaan kodissa, odottaa.
Tiistai.
"Sinun syntisi ovat anteeksi annetut." Luuk. 7:48.
Kolmannessa uskonkappaleessa me tunnustamme: me uskomme syntien anteeksisaamisen. Kovassa synninhädässä tämä tunnustuksen kohta raotti Lutherille armon oven. Myöhemmin hän itse tunnustaa: Kristus lunasti minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, kaikista synneistä, kuoleman ja perkeleen vallasta. Hänellä oli tosi kysymyksessä, kun hän luostarikammion lattialla ruoski itseään ja valitti: "Minun syntini, minun kauhean suuri syntini!"
Tosi oli myöskin syntisellä naisella, joka fariseusten ivasta ja pilkasta välittämättä pakottautui tulemaan Simonin kotiin juhlapitoihin. Sanaa ei hän suustansa saanut syntiensä tunnustamiseksi. Vain alabasteripullon särkeminen ja viljavat kyyneleet, joilla hän kostutti Jeesuksen jalkoja, puhuivat syntiänsä katuvan sydämen kieltä paremmin kuin mitkään sanat. Kyynelten sanattoman tunnustuksen Herra itse ottikin täydestä. Niiden takaa löytyi särkynyt sydän, jolle Herra oli käynyt rakkaammaksi kuin synti. Ja juuri sen takia, että hänen monet syntinsä anteeksi annettiin, hän paljon rakasti. Kysymyksessä ei ollut oppi tai opinkappaleen ulkoa matkiminen, vaan tosi elämys: "Sinun syntisi" – anteeksi!
Kun Jumala ottaa meidätkin hurskaan heräämisen kautta eteensä, kun tunnemme seisovamme pyhällä paikalla, silloin on meilläkin tosi kysymyksessä. Silloin rakkaus syntiin kukistuu meissä ja samoin synnin valta tahtoomme. Sen saa aikaan syntien anteeksiantamus.
Kun koemme, että Herra tuomitsee juuri "minun syntini", mutta yhtä kaikki minusta vielä välittää, valtaa sydämen usko, joka sisältää armon ja anteeksiantamuksen. Siinä koetaan, että meillä on lunastus hänen verensä kautta, syntien anteeksiantamus hänen armonsa rikkauden mukaan.
Mikä ihana asia onkaan, että Jumalan tykönä on paljon anteeksiantamusta, että hän on rikas armosta!
Keskiviikko.
Toivon Jumala täyttäköön teidät kaikella ilolla ja rauhalla uskossa, niin että teillä olisi runsas toivo Pyhän Hengen voiman kautta. Room. 15:15.
Kristinusko on toivon uskonto. Usko viittaa menneisyyteen, siihen, mitä Jumala jo on tehnyt. Toivo kirkastaa meille tulevaisuuden.
Toivo kirkastaa meille kärsimysten ja koettelemusten lopun. Kun Jumala ottaa meidät pois työstämme ja siirtää virumaan sairasvuoteelle, kun hän särkee onnettomuuksien kautta kodillisen onnemme, kun hän katkaisee elämämme suunnitelmat ja siten tarjoaa meidän oman ja juuri meille valmistamansa ristin kannettavaksemme, on hänellä koko ajan meistä rauhan eikä vihan ajatukset.
Toivoton ei tätä näe, mutta toivova sen näkee, koska hän on vaivoissa harjaantunut. Vaivahan näet lisää koetuksen kestämistä, koetuksen kestäminen taas toivoa, ja se toivo ei anna häpeään tulla. Se on samaa kuin Aabrahamin toivo, jonka toteutumiseen hän uskoi silloinkin, kun – järkevästi ajatellen – hänellä ei mitään toivoa ollut (Room. 4:18-19). Tämä on Pyhän Hengen voiman vaikutusta heränneessä, Herralle antautuneessa sielussa.
Mutta toivo kirkastaa meille myöskin kuoleman arvoituksen. Avattujen hautojen ääressä me kyllä itkemme, mutta silti me emme sure niinkuin ne, joilla toivoa ei ole, koska Herramme ja Vapahtajamme on ollut haudassa, mutta noussut kuolleista ja kuoleman voittanut. Emme me pelkää hautaa, vaan toivon silmillä katsomme keskellä kuolemaa ja katoavaisuutta siihen kotiin, siihen kirkkauden olotilaan, minne Jeesus jo edeltäpäin on mennyt meille sijaa valmistamaan.
Pyhän Hengen vaikuttamalla toivolla on jälleennäkemisen varmuus silloinkin, kun ajallinen kuolema julmasti katkaisee hellät siteet Herran omien keskuudessa.
Torstai.
Tunnen ainoastaan Jeesuksen Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna. 1 Kor 2:2.
Pelastuksemme on yksin Kristuksen vallassa. Hän on Jumalan iankaikkisen armopäätöksen keskus. Hän on armonvälikappaleitten asettaja. Hän on myöskin armonjärjestyksen alku ja loppu. Hänen keskellä maailmanhistorian ulappaa oleva ristinsä on synnin ärjyviin laineisiin hukkuvan ihmiskunnan ainoana pelastuksen kalliona.
Niinpä apostoli Paavali keskellä menestyksellistä lähetystyötään, silmiensä edessä maailman evankelioimisen suuri tehtävä, puhkeaa lausumaan korinttolaisille: "Kun minä tulin teidän luoksenne, veljet, en tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta jakamaan, sillä tunnen ainoastaan Jeesuksen Kristuksen, ja hänetkin ristiinnaulittuna."
Kristuskeskeinen evankeliumi yksin pystyy synnyttämään uudelleen yksilöt ja kansat. Mutta jos tämä kirkkaan selvä uustestamentillinen totuus saa vielä nytkin sisäisen myöntymisemme puolellensa, niin miksemme vedä siitä rohkeasti myöskin johtopäätöksiä nykypäiväiseen käytännölliseen elämäämme nähden.
Missä liikkuvat ajatuksemme pyhänä ja arkena? Onko niiden suunta Kristuskeskeinen? Mitä aiheita koskettelevat keskustelumme toveripiirissä, ystävien ja sukulaisten luona vieraillessa, mitä sisältävät hengelliset puheemme ja saarnamme? Onko niissä Kristus kaiken keskus? Entä sitten työmme ja toimemme, askartelumme, kauppamme, liikkumisemme, työskentelymme virastoissa, konttoreissa, pankeissa, kirjoittelemisemme, tieteilemisemme, taiteilemisemme, urheilumme, sosiaalinen työmme – mikä on kaikessa tässä pyrintönämme? Kristuksen kunniaako me etsimme, hänenkö, jonka kautta tämä maakin on luotu, jonka eteen tuomiolle kerran kaikki tulemme, hänenkö, joka on Herrain Herra ja kuningasten Kuningas?
Niinpä niin. Me valitamme aikojen pahuutta. Olemme murheissamme siitä, ettei mitään uutta herätystä synny keskellemme. Mutta kysykäämme ensin, onko Kristus ajatuksiemme, puheittemme ja toimintamme kaikki määräävä keskus? Hän yksin voi kaikki uudistaa.
Perjantai.
Hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka pyhitetään. Hebr. 10:14.
Meidän langenneen tilamme kirouksenalaisuutta todistaa muun muassa se tosiasia, että meillä on heränneinäkin kiero ja väärä käsitys Jumalasta. Kun synnit tulevat oikein silmiemme eteen, niin että meille tulee tosi kysymykseen, pelastummeko vai ei, silloin me päättelemme, että Jumala on meihin vihastunut ja hukuttaa meidät.
Tällainen oikeuteen ja kostoon perustuva päätteleminen sopii vielä näissä ajallisissa oloissa, mutta ei ollenkaan pelastusta ja taivasta koskevissa asioissa. Siellä vallitsee armo. Siellä kuuluu: "Ei Jumala syntiemme mukaan tee meille, eikä kosta meille pahain tekojemme jälkeen". Ei se ole mikään Jumala, joka vain voisi kauhistuttaa, tuomita ja peljättää. Raamatun Jumala on rakkaudesta syntisiin lähettänyt Poikansa maailmaan, ja tämä Poika on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka Pyhän Hengen herättäminä tuntevat syntinsä, pelkäävät Jumalan vihaa ja tahtoisivat, jos uskaltaisivat, paeta hänen turviinsa. Ne juuri ovat pyhityksen alaisia ja sen tarpeessa, jotka itse ovat vailla pyhyyttä, eivätkä osaa itse itseänsä pyhittää. Heille tulee Kristus pyhitykseksi samoin kuin vanhurskaudeksikin.
Kiusauksen aikoina on hyvä ottaa järkensä uskonkuuliaisuuden vangiksi. Ja usko todistaa, ettei se Herra, joka on itsensä uhriksi antanut syntiemme edestä, ole mikään hirmuvaltias ja ankara tuomari, vaan anteeksiantaja ja täydelliseksi tekijä, joka toimii ja jakaa lahjojaan yksin armonsa perusteella ilman mitään meidän ansiotamme.
Lauantai.
Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. Room. 5:8.
Kristuksen kuolemaan liittyy erottamattomasti risti. Tämä Kristuksen risti seisoo ihmeellisenä voimatekijänä keskellä historiaa. Kaikki, mikä ihmiskunnan vaiheissa tapahtuu, liikkuu tämän ristin ympärillä, joko sitä kohti tai poispäin siitä. Kuta pitemmälle kehitys historiassa ehtii, sitä jyrkemmiksi käyvät nämä vastakohdat: Kristusta kohti, tahi: pois Kristuksesta. Toisille on sielun ahtaudessa ja kuoleman hädässä ainoa tosi viisaus ja ainoa tosi lohdutus siinä, että "Kristus meidän ollessamme vielä syntisiä, kuoli edestämme". Toisille taas ovat Kristuksen kuolema ja risti merkkejä, joita he vastustavat ja vihaavat.
Uuden Testamentin keskeisimpiä sanoja on tämä: "Meidän vielä ollessamme heikot, Kristus kuoli oikeaan aikaan jumalattomien edestä." Yksin tästä Jumalan, Kristuksen ristinkuolemassa ilmi tulleesta rakkaudesta saa kiusattu sielu, jolta kaikki pelastuksen toivo on mennyt, uuden toivon ja kestävän ankkuripaikan niin, ettei hän huku elon myrskyihin eikä epätoivon kuiluihin. Ristiltä lähtevä voima kääntää hänen elämänsä uudelle tolalle – sama voima, joka toisille kääntyy tuomioksi.
Mutta vielä laajemmalle ulottuu ristin merkitys kuin ihmismaailman sisäiseen ja ulkopuoliseen historiaan. Raamatun viimeisessä kirjassa puhutaan "Karitsasta, joka maailman perustamisesta asti on teurastettu". Tämä ilmestystotuuden kohta avaa meille näkemyksen siihen, että Kristuksen risti on myöskin luomakunnan keskus. Nyt parhaillaan luomakunta synnin takia orjuutettuna ikävöiden huokaa odottaen lunastusta. Että tämäkin tajuton huokaus ja ikävä kerran toteutuvat, kun uusi maa luodaan, siitä on takeena Kristuksen ratkaiseva voitto pahan vallasta ristin puulla. Risti on kerran kääntävä koko luomakunnan kirouksen alaiset olot uudelle tolalle.
Perillä taivaassa kirkastettu ihmiskunta ja kirkastettu luomakunta ovat yhdessä kunnioittamassa ristin Herraa. Siellä perillä kirkkaudessa taivaallisen valtaistuimen ympärillä pelastetut veisaavat istuimella istuvan "teurastetun Karitsan" kiitosta, ilmi tuoden, että "hän yksin on arvollinen saamaan voiman, rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen". Kärsivä Kristus ja hänen ristinsä merkitys ovat keskeisin, uhkuvan kiitoksen aihe vielä tuonpuoleisessakin maailmassa, iankaikkisuudessa. Siellä perillä ei yksikään liha enää kerskaa. Kaikki ihmiskerskaus ja kiitos on siellä täydellisesti lakannut. Jumalan valtakunta on silloin läsnä oleva täydellinen todellisuus eikä enää mikään rukouksen esine: "Tulkoon valtakuntasi!", sillä se on jo silloin tullut ja se rukous on lopullisesti kuultu.
Ja joukko pyhäin enkelten Se morsianta
Jeesuksen Ilolla katselee.
Ja myös "ne neljäkolmatta" Nyt laskee alas
kruununsa Ja Herraa kiittelee.
Kiitos ja Kunnia Suur' Jumalalle
Kiitos ja Kunnia suur' Karitsalle.
H.L.V. 19:3.NELJÄS PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Anna meille meidän velkamme anteeksi. Matt. 6:12.
Synti on velkaa Jumalalle. Kärsivällisenä ja pitkämielisenä hän tietämättömyyden aikoina odotti velan maksua Jeesuksen Kristuksen ilmestymiseen asti. Joka Jeesukseen uskoo ja hänen kauttansa velkaansa anteeksi rukoilee, sille Jumala ei lue syntiä.
Heränneen ihmisen tunnossa perkele asettuu kyllä syyttäjäksi ja iloitsee tunnon hädästä ja vaivasta. Mutta tässä on peljätykseen lohdutuksena se tosiasia, että Jeesus on meidät verellänsä lunastanut ja velkamme lopullisesti ristillä maksanut.
Mutta tällä me emme silti tule velattomiksi. Velkojamme on nyt Jeesuksen takana. Kirkastettu Jeesus on nyt Herra Isän Jumalan kunniaksi. Niin pian kuin hänestä tulee kääntymyksessä meidän Herramme, ja me hänet siksi tunnustamme, lausuu velkojamme armon sanoja: "Joka minun tyköni tulee, sitä en minä suinkaan heitä ulos". "Ei kukaan, joka uskoo minuun, ole hukkuva."
Kun Jeesus on Herramme, ei meiltä vaadita velkaamme lain mukaan, vaan velkoja, Ristiinnaulittu, mutta nyt taivaisiin mennyt, elävä Vapahtaja kohtelee meitä armonsa mukaan. Herran omien kiusaaja, syyttäjä, on syrjäytetty syyttämästä. Me saamme pitää itsemme synnille kuolleina ja lain edestämme täytettynä sekä syntivelkamme maksettuna – se on oikeutemme Jeesuksessa Kristuksessa, mutta vain yksin hänessä.
Ulkopuolella Jeesusta Kristusta on pyhä Jumala vieläkin syntiselle kuluttavainen tuli, sillä velka on totisesti maksettava lain koko ankaruuden mukaan, ellei sitä olla saatu armosta anteeksi.
Maanantai.
Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti. 1 Kor. 13:5.
Joskus on kristillisyyden nimessä puolustettu raakuutta ja tyhmyyttä. On tahdottu vastakohtana maailman pintapuoliselle kohteliaisuudelle ja siloitellulle käytöstavalle tällä lailla muka panna jyrisevä vastalause. Mutta Raamatustamme olemme oppineet, ettei rakkaus kerskaa ja pöyhkeile, ei se ole raaka, ei tyhmän röyhkeä, ei epäkohtelias, lyhyesti: rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti.
Kouluja käymätönkin, uudestisyntynyt kristitty mies tai nainen, jonka sydämeen Jumalan rakkaus on Pyhän Hengen kautta vuodatettu, on käytöksessään hillitty ja teeskentelemättömän ystävällinen ja kohtelias. Ja tämä oikea kohteliaisuus on eritoten siinä, että lähimmäistä kohtaan harjoitetaan vanhurskautta. Jokaisen annetaan saada se, mikä hänelle kuuluu: kunnioitus, arvo, tunnustus elämänsä ja yhteiskunnallisen asemansa perusteella.
Jos tämä heränneitten kansanihmisten käytöstapa, mikä ilmenee siinä, että jokaiselle tunnustetaan hänen arvonsa ihmisenä, perheenjäsenenä, virkamiehenä jne. saisi läpikotaisin hapattaa kansamme elämän, silloin katkerat luokkaristiriidat ja myrkylliset puolueolot olisivat lakanneet turmelemasta kansamme elinhermoja. Kristillinen rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti.
Tähän sanaan sisältyy paljon enemmän kuin maailman itserakkaaseen, hienosteltuun, turhamaiseen käytöstapaan, joka on osoittautunut kykenemättömäksi yhteiselämän vaaroja parantamaan. Elämää ei paranna ulkonainen kaunis kiilto, vaan sydämen vilpitön rakkaus. Kun teeskennelty sivistyksemme hienoine tapoineen käy parhaillaan vararikkoaan kohti, herättää Herra yhä enemmän niitä, jotka sydämensä pohjasta haluavat seurata häntä, joka antoi itsensä uhriksi kaikkien edestä ja jonka tapa elää ja olla ei ollut milloinkaan epäkohtelias eikä sopimaton.
Tiistai.
Herra on sinun iankaikkinen valkeutesi ja päättyneet ovat surusi päivät. Jes. 60:20.
Kaikella millä on alkunsa, sillä on myöskin loppunsa. Päivä alkaa aamulla ja loppuu illalla. Elämämme aika alkaa lapsuudella ja loppuu monesti jo ennen vanhuuden päiviä. Raamatussa Herra lupaa myöskin omillensa: "Sinun murhepäiväsi päättyvät".
Opetuslapsilta oli otettu pois maalliset messiasajatukset pitkänäperjantaina. Oma syntisyys oli ristille kulkevan Jeesuksen silmäyksestä paljastunut langenneelle Pietarillekin. Ja niin oli alakuloisuus vallannut hänen mielensä, että hän meni takaisin Tiberian merelle kalastelemaan, takaisin siihen ammattiin, minkä hän oli jo kerran jättänyt Herraa seuraamaan ruvetessaan.
Mutta nyt kun Pietari on menettänyt ajatuksensa omasta kelpoisuudestansa apostolinvirkaan, s.o. ihmisten kalastajaksi, ylösnoussut Herra ilmestyykin Tiberian rannalla Pietarille ja asettaa hänet takaisin virkaansa anteeksiantamustaan vakuuttaen yhtä monta kertaa kuin Pietari oli Herransa kieltänyt. Epäilykselle ei jätetty pienintäkään aihetta. Pietarinkin murheen päivät päättyivät.
Ehkä joku itsensä takia toivottomaksi joutunut matkamies lukee tämän murheittensa keskellä. Kuule, murhepäiväsi päättyvät. Eivät ne aina kestä. Ovat ne vaivat sinulta itseltäsikin samoin kuin Herran kansalta ennenkin loppuneet ja ne loppuvat vastakin, mitä laatua ne sitten ikinä lienevätkin, kunnes ollaan kerran armon kautta perillä uusissa taivaissa ja uudessa maassa, missä vanhurskaus asuu ja synti seurauksinensa on ainiaaksi olemattomaksi tehty.
"O armon Pyhä Henki Tee töitäs voimallas,
Ja voita syntisiä Sun laumaas saarnallas;
Elävän uskon kautta Perusta Jeesukseen
Ne, joissa työs' jo aloit Ja auta taivaaseen."
S.V. 137:3.Keskiviikko.
Monet Jeesuksen opetuslapsista vetäytyivät pois eivätkä enää vaeltaneet hänen kanssansa. Joh. 6:66.
Vielä nytkin niinkuin ennen muinoin Palestiinassa monet luopuvat Jeesuksesta, eivätkä enää vaella hänen kanssaan Hänen seuraansa jäävät pysyväisesti vain ne, joiden omaantuntoon on käynyt Jeesuksen sanoista sellainen kosketus, että he ovat henkilökohtaisesti päässeet kokemaan iankaikkisen elämän voimia ja mahdollisuuksia.
Jeesuksen sanoissa on näet vieläkin iankaikkisen elämän sisällys. Mutta se ei aukene sille ihmiselle, joka häntä lähestyy vain tiedon halusta, ilman tahtonsa alistamista Jumalan pyhien käskyjen mukaiseen elämään ja vaellukseen. Kuinka usein täytyikään Jeesuksen valittaa aikalaisilleen suoraan vasten kasvoja: "Minä tahdoin koota teitä, mutta te ette tahtoneet". Ja niille kahdelletoistakin hän asetti vastattavaksi omantunnon kysymyksen: "Tahdotteko tekin mennä pois?" Tahtoon Herra vieläkin vetoaa.
Nykyään suureksi paisunutta luopumista ei torjuta valistustyöllä ja tietojen jakamisella, vaan tahdon ratkaisuun kohdistuvalla herätyssaarnalla synnistä ja armosta. Kun ihmiset tulevat sisäisesti osallisiksi Jumalan sanasta ja siinä asuvasta hengestä, kaikki, jotka on määrätty pelastukseen, liittyvät sellaisilla rakkauden siteillä Herraan, ettei heitä revi hänestä irti mikään mahti maailmassa. Tästä on voimallisena todistuksena Roomalaiskirjeen 8 luvun loppuosa.
Torstai.
Toivo meille on ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti. Hebr. 6:19.
Kristityn toivoon sisältyy monia eri näkemyksiä tulevaisuudesta.
Jeesus on nyt parhaillaan esiripun sisäpuolella kirkkauden olotilassa. Mutta hän ei mennyt sinne kirkastusvuorelta, vaan öljymäeltä. Näiden molempien tapahtumain, kirkastamisen ja taivaaseen astumisen välillä oli Golgatan uhri: "se on täytetty".
Se merkitsee sitä, että tie kirkkauteen on avoinna myöskin meille syntisille ja tahratuille maan lapsille, eikä yksin vain pyhälle Jeesukselle.
Miten paljon tuokaan valoa elämäämme varma ja luja sielun toivo, että Jumalan ajatus meidänkin kohdaltamme kerran täydellisesti toteutuu! Jo ennenkuin maailman perustuskaan laskettu oli, suunnitteli Jumala meidät ihmislapset täydellisiksi ja virheettömiksi, oman Poikansa kaltaisiksi olennoiksi. Tätä päämäärää nimittää Raamattu kirkastamiseksi.
Kirkastaminen ei ulotu yksin sieluumme, vaan myöskin alennuksen tilassa olevaan ruumiiseemme. Jeesus Kristus kirkastaa kerran kaikkivallallaan ruumiimme oman kirkkaan ruumiinsa kaltaiseksi. Silloin kaikki meissä olevat mahdollisuudet tulevat todellisuuksiksi. Tämä on varma ja luja toivomme sisällys.
Jokainen uskovainen, joka köyhyyden, sairauden tai muiden ahdistavien olojen takia ei ole täällä alhaalla päässyt lahjojaan ja taipumuksiaan kehittämään, tulee esteistä huolimatta perillä kirkkaudessa siihen päämäärään, että Jumalan yksilöönkin kohdistuva suunnitelma hänen kohdaltaan on täydellisesti toteutunut.
Kaikki meissä piilevät hyvät voimat ja kyvyt ovat silloin puhjenneet täyteen kukoistukseensa käytettäviksi Jumalan kunniaksi.
Älkäämme sen takia oudoksuko, jos käsi, joka meitä perille asti kannattaa, pitelee meitä mielestämme liian ankarin ottein. Se tapahtuu vain meidän tosiparhaaksemme, siis kirkastumiseksemme.
Olkoon sielumme tässä ankkuripaikassa lujasti kiinni keskellä ajan ristiaallokkoa!
Perjantai.
Mutta he eivät ymmärtäneet, että hän puhui heille Isästä. Joh. 8:27.
Jeesuksen ympärillä liikkui temppelissä ihmisiä kuulemassa hänen opetuksiansa. Heillä oli hänestä ja hänen opetuksistansa määrätynlaiset arvostelunsa. He luulivat olevansa selvillä hänen julistuksestansa. Mutta heidän juuri tästä varmuudestansa väitellessään Jeesus sanoi heille: "Te olette alhaalta, mutta minä olen ylhäältä; te olette tästä maailmasta, mutta minä en ole tästä maailmasta."
Synti ja kuoleman voimat ovat tunkeutuneet tähän maailmaan kauttaaltaan. Siitä johtuu myöskin hengellinen sokeutemme. Koska olemme luonnostamme kaikki tähän maahan sidotut, pysyy Jumala ja hänen Kristuksensa meille tuntemattomana.
Vaikka meillä on sanat Isästä ja Pojasta valmiina edessämme kirjoissamme taikka me kuulemme ne julistuksesta korvillamme, niin yhtä kaikki hengellisen kuoleman takia pitävät meistäkin kääntymättömässä tilassamme paikkansa Raamatun arvostelevat sanat: "He eivät ymmärtäneet, että hän puhui heille Isästä."
Hengellisen kuoleman vaikuttama sokeus alkaa hävitä vasta ristin juurella. Vasta kun ihminen elävässä synnintunnossa on tullut riisutuksi kaikesta luottamuksesta itseensä ja omiin voimiinsa sekä siten tullut pakotetuksi antautumaan Jumalan tuomittavaksi eli armahdettavaksi juuri sellaisena kuin hän on, hän kokee ristiinnaulitun Vapahtajansa edessä niiden voimien vaikutusta, joiden voimasta synnin ja kuoleman kirous kirpoaa hänestä.
Silloin käy vieläkin toteen Jeesuksen sana hengellisesti sokeille sanankuulijoille: "Kun Te olette Ihmisen Pojan ylentäneet – ristille –, silloin tulette tietämään, että minä se olen ja etten minä tee mitään itsestäni, vaan että minä puhun niinkuin Isä on minua opettanut."
Lauantai.
Meillä on Jeesuksen veren kautta pääsy kaikkein pyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi. Hebr. 10:19, 20.
Elävä tie ei ole luonnollinen tie. Luonnollinen tie jää selkämme taakse, jää jäljellepäin, kun matkaa teemme. Elävä tie on toisenlainen. Se tulee mukaan minne ikinä menemmekin. Elävä tie kantaa kulkijansa eteenpäin, ruokkii hänet ja pelastaa vaarojen keskitse perille asti.
Tällainen elävä tie, joka lähtee mukaamme, kun me joudumme tarttumaan matkasauvaan ja käymään uusia vaiheita kohti elämämme taipaleella, on Herramme Jeesus Kristus.
Kun omat tiet loppuvat tai näyttävät eksyksissä vaeltamiselta, kun voimat uupuvat ja me käännymme virsirunoilijan kanssa huokailemaan: "Sieluni makaa tomussa ja tuhassa, opeta minulle sinun tiesi!", silloin on meillä armo saada kokea, että tie meitä kantaa. Luullessamme jo peräti hukkuvamme alkaakin tie elää allamme. Pelätessämme, ettemme pääsekään uupuneina perille, vahvistuu sielu armosta, niin että pelko poistuu ja perille tuleminen käy varmaksi asiaksi.
Tämä on sitä sisäistä kosketusta, sitä ruokaa, jonka elämän tien kulkija osakseen saa elävällä tiellä. Se on armoa, josta Raamattu sanoo, että se on joka huomen uusi. Se merkitsee sitä, että huolenpito siitä, ettemme joutuisi pois elävältä tieltä omille teille, saa jatkua joka päivä siihen asti, kunnes usko muuttuu näkemiseksi.
VIIDES PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
"Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalle ylistys ja kunnia ja kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti!" Ilm. 5:13.
Patmos-saarelle karkoitettuna Johannes näki vasta vainojen keskellä Kristuksen oikeassa arvossansa. Hän on yksin se Herra, joka seitsemällä sinetillä lukitun kohtalojen kirjan pystyy aukaisemaan. Tähän asemaan hänet on koroitettu sen takia, että hän kaikkein syvimmälle itse alensi itsensä ja suostui palvelemaan koko ihmiskuntaa ja luomakuntaa väistämättä lopulta henkensäkään uhraamista, kun Golgatan päivä koitti.
"Teurastettu Jumalan Karitsa" on maailmanhistorian ja kaikkien ihmiskohtalojen vaikeuksien voittaja. Senpä takia yksin hänelle annetaan taivaassa ylistys iankaikkisesti.
Hengellinen sokeutemme estää meitä usein näkemästä elävän elämän ja sen pahuuden keskellä, että Kristuksella jo nyt on kaikki valta sekä taivaassa että maan päällä. Tämä sokeus suomuksineen putoaa pois silmistämme vasta kärsimyksissä ja vaivoissa. Ymmärrämme, ettei muuta turvaa ole nuoruuden syntejä, miehuusiän syntejä ja vanhuuden syntejä vastaan, kun ne meitä omassatunnossamme syyttävät, kuin Jeesuksen viaton veri yksin. Yksin sen turvin voimme Jumalan pyhyyden valtaistuinta armoistuimena lähestyä. Ellei siellä istujan rinnalla ole tapettua Karitsaa, löytyisi Pyhän Jumalan luota vain tuomioistuin jokaiselle syntiselle. Se osa kristikuntaa, joka nyt on alkanut hakea muualta kuin Kristukselta elämän vaikeisiin ongelmiin ratkaisua, on taas kärsimysten ja vainojen päivinä uskossa näkevä Kristuksen oikeassa arvossansa samoin kuin Johannes saarellansa maanpaossa: Karitsana, joka yksin on teurastettuna arvollinen saamaan voiman, viisauden, vallan, kunnian, kirkkauden ja ylistyksen.
Maanantai.
Kristuksessa ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettyinä. Kol. 2:3.
Apostoli Jaakob puhuu kirjeessään myös viisaudesta, jopa kahdenlaisesta. Hän sanoo: "Se viisaus, joka tulee ylhäältä, on ensiksikin puhdas; sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, ei epäile, ei teeskentele." Ja hän kehoittaa: "Joka on viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne, hän tuokoon näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä."
Tämän ylhäältä tulevan viisauden vastakohdaksi apostoli esittää "maallisen, sielullisen eli riivaajien viisauden". Siitä hän sanoo, että se ilmestyy kristittyjenkin kesken "siellä, missä on katkeraa kiivautta ja riitaisuutta sydämessä. Sellaiset ihmiset kerskaavat ja valehtelevat totuutta vastaan, ja heidän keskellänsä on epäjärjestystä ja kaikkea pahaa menoa." Sielullinen viisaus ei auta, kun elämässä tiemme nousee pystyyn. Samalla näet katoaa elämän päämäärä näköpiiristämme ja me harhailemme hengellisessäkin mielessä kulkurin lailla ilman päämäärää joutilaina pitkin kaupungin katuja.
"Ylhäältä tullut viisaus tuo mukanaan vanhurskauden hedelmän, joka kylvetään rauhassa niille, jotka rauhaa rakentavat." Nämä rauhan rakentajat, joiden viisaus on ylhäältä, ovat joutuneet kulkemaan ahtaan portin läpi. Sen jälkeen he edelleen ovat saaneet kohota Golgatan kummulle, missä heille ristin katselemisesta on se suuri armo tapahtunut, että heidän syntitaakkansa on vierähtänyt heidän hartioiltansa alas avattuun hautaan ja jäänyt sinne. Tällöin Kristus on päässyt heille ei ainoastaan vanhurskaudeksi, vaan myös viisaudeksi.
Tiistai.
"Mikä ihmiselle on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista." Luuk. 18:27.
Tosi usko ei voi kiittää, ennenkuin kovissa kilvoituksissa Herra on voitolle auttanut. Oikea usko kasvaa kovissa sodissa ja vainoissa. Niissä se oppii tuntemaan saatanan syvyydet ja oman heikkoutensa. Rehellinen kilvoittelija pääsee omasta kokemuksestaan samalle kohdalle, minkä Jeesus opetti jo ammoin autuaaksi tulemisesta: "Ihmisille se on mahdotonta".
Mutta siihen oman voimattomuutensa katselemiseen ei totinen kilvoittelija voi jäädä. Se olisi epätoivoon vajoamista. Hänen on pakko kerjätä omalle kohdallensa ihmettä, mahdotonta mahdolliseksi, veripunaisia syntejä lumivalkoisiksi. Ja kun hän tulee sen Herran tuttavaksi, joka itse kaikissa kiusattuna taitaa myös niitä auttaa, joita kiusataan, alkaa hänen sielunsa levätä Vapahtajansa sanassa ja lupauksessa: "Mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista." Koska tuo toinen puoli, mitä ihmiseen tulee, on totta, niin kyllä se toinenkin puoli lupauksesta, mikä Jumalaa koskee, myöskin on totta. Ja tuossa avuttoman luottamuksessa Jumalan kaikkivaltiaaseen apuun kirkastuu hänen salattu viisautensa ja voimansa, valtansa ja kunniansa niin suureksi, että sydän ja suu eivät voi muuta kuin kiittää ja ylistää.
Keskiviikko.
Herra panee hiekan meren rajaksi ikuiseksi määräksi, jonka ylitse se ei pääse; ja vaikka se kuohuu, ei se mitään voi. 5: 22.
Jumala on säätänyt kaikelle rajansa niin hyvin luonnon valtakunnassa kuin armon valtakunnassakin. Ei yksin merelle Herra sano: "tähän asti, ei pitemmälle!", vaan kaikelle, mikä meidän sieluamme vaivaa ja henkeämme murehduttaa ja uuvuttaa, hän panee määränsä ja rajansa.
Herra sanoo: "Sinun murhepäiväsi loppuvat". Job tunnustaa Herran edessä: "Ihmisen päivät ovat määrätyt ja hänen kuukausiensa lukumäärä on Sinun hallussasi. Sinä panit hänen eteensä määrän, jonka yli hän ei voi käydä." Ja Jesaja myöntää, että Herra luo valkeuden ja pimeyden, hän tekee rauhan ja luo pahan (Jes. 45:7).
Kun salama lyö taloon ja joku sen asukkaista saa kuoliniskun, kun autolla tai junalla matkaaja äkkiä saa onnettomuudessa kutsun iankaikkisuuteen, kun tuuli kaataa veneen ja koululapset hukkuvat, kun myrsky yltää laivan ja matkustajat painuvat ärjypäisten laineitten märkään ja kolkkoon hautaan, kun tarttuva tauti tuokiossa tekee lopun kukoistavasta ihmiselämästä, samoin edelleen elämän monikirjavissa vaiheissa, kun seisomme äkkitapausten edessä mykkinä ja ihmeissämme kysyen: miksi näin piti käymän? –, tulee Herra itse sanassansa meitä vastaan ja sanoo: "Minä panin rajan, määrän, sen yli ei kukaan voi käydä."
Uskova ihminen tyytyy tähän. Hän ojentautuu näkymättömäni mukaan. Ei hän riitele, ei suutu, ei paadu Jumalan käsittämättömään johdatukseen elämässämme. Uskova, Herran oma, on siitä varma, että mikä eteen tulee, tulee Herran sallimasta. Sen takia hän ei pelästy, ei käy toivottomaksi. Hän tietää, että kun Herra on mukana, eivät virrat hukuta, eikä tuli polta.
Ja jos ne hukuttavat ja polttavatkin, ei hän sittenkään pahene Herran johdatukseen, vaan kiittäen sanoo: katso, tässä olen, hän tehköön minulle, mitä hän tahtoo.
Tämä ei ole tylsää, kielteistä alistumista: "se oli sallittu", vaan myönteistä voimaa: minä tahdon minäkin juuri sitä samaa kärsimystä, mitä Jumalakin tahtoo. Joka näin on kärsimyksensä pohjaan päässyt, hän onkin jo sen voittaja uskossa "kaikkivaltiaaseen Isään".
Helatorstai.
Ja tapahtui, että hän siunatessaan heitä erkani heistä ja hänet otettiin ylös taivaaseen. Luuk. 24:51.
Helatorstain merkitys on siinä, että se asettaa taivaisiin otetun Herran Jeesuksen samalle etäisyydelle jokaisesta meistä, jotka avuttomina olemme monenlaisen avun tarpeessa.
Helatorstain tapahtuman jälkeen ei Jeesus, Vapahtajamme, enää ole ajan eikä paikan rajoihin sidottu. Niinpä ei hänen avunantoansa nyt enää rajoita mikään paikka tai aika, vaan hän on eläväksi tekevänä Henkenä tavattavissa aina ja kaikkialla, missä hätääntynyt ihmislapsi hänen luoksensa tavoittaa ja pyrkii. Nyt voimme vakuuttaa toinen toisillemme vielä kirkkaammalla varmuudella kuin muinoin Vanhan testamentin jumalaapelkääväiset ihmiset: "Herra on meitä läsnä."
Mikä merkitys onkaan jo yleisesti katsoen tällaisella tosiasialla, keskellä synnin ja kurjuuden olotilaa! Tulo ja pääsy Jeesuksen luokse on avoin ja vapaa kaikille ja joka paikassa. Pitäisihän julistuksella: "Nyt on mahdollista lähestyä Jeesusta aina ja kaikkialla" olla suuri rohkaiseva merkityksensä nykyaikaisellekin sukupolvelle sen itsekylläisyydestä huolimatta. Siksi rikkirevitty ja onneton se itse asiassa kuitenkin on.
Mutta samaa, mitä sanomme helatorstain tapahtuman rohkaisevasta merkityksestä yleensä, samaa sanoisimme siitä myös jokaiseen yksityiseen kärsivään ihmislapseen nähden erikseen. Onhan lohdullista, kun nyt taivaaseen astumisen hedelmänä voimme olla varmat siitä, että tapaamme Herran Jeesuksen juuri sellaisena säälivänä ja lempeänä raadollisten auttajana, millaisena hänet tapasivat omalle kohdalleen ne apua tarvitsevat, vaivatut ihmiset, jotka lähes 2000 vuotta sitten tulivat taakkojensa rasittamina hänen autettaviksensa Palestiinan maan rajojen sisällä.
Onhan lohdullista, että se, mikä silloin saattoi tapahtua kärsivälle yksilölle vain noissa Pyhän maan rajoissa, on nyt mahdollista Suomessa, Inkerissä, Venäjällä ja Amerikassa, lyhyesti sanoen kaikkialla, missä hätä ajaa ja pakottaa yksinäistä ihmislasta nöyränä rukoilemaan: "Herra auta minua, muutoin hukun!"
Tämä uusi elämys, että Herra on läsnä – läsnä aina ja kaikkialla, saa vielä suuremman virvoittavan vaikutuksen meidän sisäiseen ihmiseemme, joka omantunnon herätyksessä syntyy, kun kuuntelemme Jeesuksen määrätietoista rukousta helatorstain tekstissä.
Näin Jeesus itse on rukoillut: "Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, jotta näkisivät minun kirkkauteni, jonka annoit minulle, koska olet rakastanut minua ennen maailman perustamista."
Herra tahtoo siis viedä omansa kirkkaudesta kirkkauteen.
Se on vasta oikea todistaja, joka puhuu asiasta, minkä itse on henkilökohtaisesti nähnyt. Kirkkauden, joka oli taivaan Isän luona jo ennen maailman perustamista, on Jeesus itse ennen tänne maailmaan syntymistään nähnyt ja omistanut. Siitä hän on myös todistanut niinkuin se, joka tietää, mitä hän sanoo.
Samaan kokemusperäisen todistuksen julistajien asemaan tahtoo Jeesus saattaa läsnäolevana Herrana ja Vapahtajana opetuslapsensakin kaikkina aikoina. Hän rukoilee heidän puolestaan, jotta hekin näkisivät hänen kirkkautensa ja todistaisivat siitä, jotta maailma uskoisi.
Keskellä vainoja Johannes näki Patmos-saarella taivaisiin astuneen Jeesuksen ja hänen kirkkautensa. Taivaat aukenivat hänelle. Hän näki, ettei hän maanpakolaisena ollut yksinäisyydessäkään yksin. Jo silloin hänelle on selvinnyt helatorstain merkitys: Herra elää. Hän on aina läsnä – läsnä silloinkin, kun silmämme eivät häntä näe emmekä hänen läsnäoloansa tunne.
Tässä Herran läsnäolon varmuudessa, että hän on nyt saman etäisyyden päässä meistä kaikista, on myöskin eräs evankelisista virsirunoilijoista Kr. F. Gellert riemastunut laulamaan: "Jeesus elää... hänen luokseen tulla saa, vaikk' on sydän heikko, arka. Hält' on voima, vahvistus. Siihen mull' on luottamus."
Tämä helatorstain tapahtumaan nojautuva usko ei silti kellään vielä ole valmis tai sellainen, ettei se joutuisi koetuksissa kiusatuksi ja horjuvaiseksi. Mutta silloinkaan se ei kokonaan sammu, vaan se kaiken pimetessä uskon silmille muuttuu toivoksi, joka ulottuu kuoleman viivan toiselle puolelle sinne, minne Jeesus jo edelläjuoksijana on mennyt ja missä hän parhaillaan elää ja rukoilee alati väsymättä kaikkien niiden puolesta, jotka hänen kauttansa Isää lähestyvät. Tähän helatorstain tosiasiaan nojautuen toinen virsilaulaja, J. O. Wallin, matkamiehenä vaivojen keskellä puhkesi toivossa todistamaan:
"– – – sitten viimein kyllä,
mä autuaana nähdä saan
sen toivoni, sen riemun' maan."Perjantai.
Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne. Ef. 2:1.
Ihmeellinen on herätysarmo, kun Jumala sen meille ylhäältä suo.
Ihmiseen, joka ennen vieroksui Jumalan sanaa, mahtuu sitä vaikka kuinka paljon, kun omatunto on auennut ja täytyy pakosta sen takia kysyä: "Mitä minun pitää tekemän, että iankaikkisen elämän perisin?"
Henkilö, joka ennen jumalaapelkääviä ihmisiä halveksi ja karttoi, löytää suurimman ilonsa ja tyydytyksensä tällaisten Jumalan ystävien seurassa, kun Pyhän Hengen kautta on tuntoon tullut pistos: olet Kristuksen, Jumalan Pojan kuolemaan syyllinen. Herätyksessä saamme sisällisen silmämme auki näkemään, että Jumala on juuri minua varten asettanut tällaisia ystäviä siihen ja siihen paikkaan elämäni varrelle, etten maailman jalkoihin auttamattomasti sotkeutuisi.
Heräämätön ihminen tullessaan uskonnon tosiasioitten kanssa kosketuksiin alkaa etsiä herätystä, kääntymistä ja uskoa.
Mutta herännyt ihminen ei enää kysy tällaisia asioita, vaan häntä vetää hänen eläväksi tullut tuntonsa Herraan Kristukseen. Missä ikinäkin hän on ja liikkuu, kaikkialla ja aina hän on "Jeesuksen silmäin eessä".
Heränneelle ei Jeesus ole enää historian kaukainen olento, vaan alinomaa läsnäoleva Herra ja Vapahtaja, josta käy häneen Pyhän Hengen armovaikutuksia niin kauan kuin hän syntien anteeksiantamisen kautta pysyy hyvän omantunnon liitossa, siis kasteen liitossa Jumalan kanssa. Ja vaikka Herra tällä tiellä tutustuttaa ristiin ja kärsimyksiin, näyttäytyy hän kuitenkin eläväksi Jumalaksi, joka ei pane lastensa päälle raskaampaa kuormaa kuin minkä he jaksavat kantaa.
Lauantai.
Te käännyitte epäjumalista Jumalan tykö, palvelemaan elävää ja totista Jumalaa. 1 Tess. 1:9.
Vastenmielistä on kääntymättömälle, tunnossaan heräämättömälle kuulla puhetta kääntymisestä. Ja vaikka Herra kolkuttaakin sydämen ovelle ja pyytää päästä sinne sisälle ja tunto vastaa tähän: "Kyllä pitäisi tehdä parannus", niin kaikki jää kuitenkin ennalleen kiusaajan kuiskauksen voimasta: "Ei ole nyt vielä mitään kiirettä, ennätäthän vielä tuonnempanakin parannuksen tehdä."
Mutta Jumalan sanan mukaan ei ilman kääntymistä ole mitään elävää kristillisyyttä. Apostoli Paavalin koko elämäntehtävä tarkoitti sitä, että hänen kuulijansa "kääntyisivät pimeästä valoon ja saatanan vallasta Jumalan tykö".
Mitä tämä kääntyminen merkitsee, käy ilmi otsikkosanoista.
Yhtäältä elävät kristityt ovat kääntyneet pois epäjumalastansa. Epäjumala taas on se kappale tai henkilö, jossa ihmissydän on niin kiinni, ettei se jaksa Jumalan ääntä totella.
Kääntymisen toinen puoli on siinä, että Jumalan itsensä täytyy päästä voimakeinoillansa irroittamaan herännyt syntinen irti epäjumalistansa. Epäjumalastansa ei näet kukaan voi omin voimin vapautua, muutenhan se ei epäjumala olisikaan.
Mutta mikä ihmiselle on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista. Kutsuvan armonsa kautta hän heränneet sielut kirvoittaa heidän epäjumalistansa ja auttaa heitä palvelustyöhön itsensäkieltävän ja itsensäuhraavan rakkauden vaatimina, rakkauden, joka Pyhän Hengen kautta Kristuksen turviin pakenevien sydämiin vuodatetaan.
Tämä itsensä antaminen Jumalalle eläväksi, pyhäksi ja otolliseksi uhriksi on totisen kääntymisen myönteinen puoli.
KUUDES PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
"Lisääntyköön teille armo ja rauha – jotka hän Jumalan edeltätietämisen mukaan olette Hengen pyhittämisen kautta valitut Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen ja hänen verellänsä vihmottaviksi." 1 Piet. 1:2.
Kristittynä oleminen on ristin Herran seuraamista. Sillä tiellä ei tässä maailmassa kehitytä suuruuteen, vaan pienuuteen, ei mennä ylhäisille paikoille, vaan alhaisille, ei kunniaan, vaan häpeään.
Monen tuskan ja vaivan kautta ovat Herran omat määrätyt kulkemaan tämän elämän korpimaassa taivaallista Kanaanin maata kohti.
Mutta juuri tämä näkemys päämäärästä antaa korvaamattoman runsaan sisällyksen kristityn ihmisen elämälle. Vasta Herran seurassa koetaan, kuinka läheisessä yhteydessä toistensa kanssa ovat hätä ja apu, häpeä ja kunnia, katoavaisuus ja kirkkaus. Eikä tämä kokemus ole tilapäistä ja satunnaista, vaan saatu Jumalan tahdosta ja hänen kaitselmuksensa määräyksestä.
"Olla valittu" – kas siinä kirkkauden toivo ja raukenemattoman ilon aihe. "Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät." Jumala on meidät valinnut "jo ennen maailman perustamista".
Jumalan valitut ovat tässä maailmassa aina olleet ja ovat edelleenkin vieraita ja muukalaisia. Tultuaan Kristuksen verellä vihmottuina vapaiksi pahasta omastatunnosta ja jouduttuaan Hengen pyhittämisen kautta siirretyiksi Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen armon ja rauhan lapset kokevat keskellä muukalaisuuden vaivoja valittuna olemisen iloa ja voimaa.
Herran opetuslapsille tulee maailmassa tuska. Ja se ei suinkaan pienene, vaan lisääntyy yhä, kuta pitemmälle matka joutuu. Mutta tuska enempää kuin sen aiheuttajatkaan, mitä sitten lienevätkin, eivät voi Herran seuraajia vahingoittaa. Jumalan valittuina he ovat syntyneet ylhäältä ja omistavat sentakia perintöosan, mikä pyhille on varattu taivaassa Jeesuksen Kristuksen ylösnousemisen kautta kuolleista. Siinä on ilomme ja voimamme, että me muukalaisinakin olemme valitut.
Maanantai.
Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä. Matt. 5:25.
Kyllähän me hyvin ymmärrämme, miten sovinto on lähimmäisen kanssa tehtävä, kun välit ovat menneet rikki. Sovinto merkitsee rikkinäisten välien saattamista jälleen ehjiksi. Mutta ei siitä nyt sen enempää. Sen sijaan kiinnymme Herran esittämään perusteluun: – sovi pian – niin kauan kuin vielä matkalla olet!
Olemme kaikki vain matkamiehiä. Aika on kallista, vaikka me emme osaa pitää sitä oikeassa arvossa. Silloin me sen vasta huomaamme, kun ei meillä enää ole aikaa käytettävissämme, kun matkalla olo täällä ajallisuuden piirissä loppuu. Silloin, ajallisuuden ja iankaikkisuuden rajamaille joutuessamme, on puolikin tuntia oleva meille kallisarvoisempi kuin kaikki maailman aarteet.
Huolimattomuudessaan moni herännytkin lykkää sovinnonteon ja syntiensä tunnustamisen vuodesta vuoteen. Aikaa tuntuu olevan kyllälti, jopa niinkin paljon, ettei oikein tiedä, mihin sitä käyttäisi. Tuhlaa sitä itse ja antaa ystäväinsä kuluttaa sitä hukkaan, jopa iloitseekin tämmöisestä tuhlailusta. Ja kumminkin on meille aika annettu sitä varten, että sillä ostaisimme oman ja lähimmäisemme onnen, että kypsyisimme ajassa iankaikkisuusihmisiksi.
Sananlasku sanoo: "Älä jätä huomiseksi, mitä tänä päivänä voit tehdä." Pyhä Henki sanoo: tänä päivänä jos kuulette Jumalan äänen, älkää paaduttako teidän sydämiänne. Jeesus sanoo: sovi pian, sovi nopeasti, niin kauan kuin vielä matkalla olet. On epävarmaa, annetaanko huomispäivää enää meille; eilistä päivää emme enää saa takaisin. Ottakaamme siis nykyhetkestä vaarin ja tehkäämme hyvää, kun meillä vielä on aikaa. (Gal. 6:10.)
Tiistai.
Kuinka kauan, Herra, minut yhä unhotat, kuinka kauan kätket minulta kasvosi? Ps. 13:2.
Raamattu ei kerro pyhimyksistä, vaan jumalaapelkäävistä ihmisistä, jotka ovat luuta ja lihaa niinkuin mekin. Toisinaan täytyy suurimpien jumalanmiestenkin valittaa, että Herra on heidät peräti unohtanut, että "hän on heittänyt pois laupeutensa vihansa tähden". Tämä tosi inhimillinen puoli tulee vieläkin esille Herran omien elämässä.
Myötäkäymisessä sanotaan: "Ei minua ikinä kukisteta", taikka: "Vaikka kaikki muut kieltäisivät sinut, minä en ainakaan". Mutta sitten taas kotvan kuluttua ollaankin jouduttu syviin vesiin, joissa ei tunnu pohjaa olevankaan.
Sielua alkaa siiloin vaivata pelko: entäpä Herra unohtaa minut tässä murheessa. Siitä kyllä ollaan varmat, ettei kukaan muu voi käsillä olevasta ahdingosta päästää kuin Herra yksin. Mutta kun ollaan häntä kauan rukoiltu, eikä hän ole kuullut, alkaa heikko ihmislapsi pelätä, ettei Herra enää autakaan. – Mitä silloin tehdään?
Virsilaulaja valitti tuota pelkoansa, että Jumala, unohti, kaikesta huolimatta "Herran edessä". Hän ei mennyt pois Herran edestä, ei lakannut rukoilemasta, vaikka sydän kokemuksen nojalla päätteli: "Herra on unohtanut olla armollinen sinulle". Ja siinä Herran edessä hän lopulta oppi, että hänen pelkonsa ja epäilyksensä olivat aivan perusteettomat.
Eihän Herra raadollisiansa milloinkaan unhoita. Pelkoon ei ole mitään tosisyytä. Niinpä pelon alta tulee uuden näkemyksen perusteella tunnustus: "Minun sydämeni riemuitsee sinun avustasi".
Sellaista nousua ja laskua, laskua ja nousua on todellinen elämä täällä "murheen laaksossa".
Keskiviikko.
Rakkaus ei koskaan häviä. 1 Kor. 13:8.
Luonnon maailmassa on vallalla voiman pysyväisyyden laki: aineellinen voima maailmassa ei vähene eikä enene. Sama laki vallitsee vielä korkeammassa asteessa hengen maailmassa: rakkaus ei koskaan häviä. Mutta se ei ole mikään persoonaton, sokea voima, vaan Jumalan oma iankaikkinen elämä. Jumalahan itse on rakkaus. Niinkuin Jumalakin pysyy samanlaisenaan, niin rakkauskin on katoamaton ja loppumaton.
Hengellisessä sokeudessamme tai tieteellisessä viisaudessamme me näemme vain sokeat luonnonlait kaikessa ankaruudessaan, mutta unohdamme, että jo täällä alhaallakin on ja juuri niissä oloissa ja vaikeuksissa, missä me elämme, rakkaan isän käsivarret. Selittämättömällä tavalla ne kannattavat elämämme, tehden mahdottoman mahdolliseksi uudelleen ja yhä uudelleen.
Niin totta kuin joku on uskovainen ihminen, yhtä totta myöskin hän saa elämässään kokea ihmeitten toteutumista ihmeen jälkeen. Isän väsymätön rakkaus on hänen elämänsä takana kannattavana voimana ja hän tunnustaa virsilaulajan kanssa: "Kaikki minun lähteeni ovat sinussa". (Ps. 87:7).
Suuret lahjat, kunnia ja maine, raha ja tavara katoavat, varisevat kuin ruohon kukka. Eikä sellaisesta ulkonaisesti loistavasta elämästä jää mitään pysyväistä jälelle iankaikkisuutta varten, jollei rakkaus ole saanut sitä palvelukseensa. Rakkaus yksin pysyy häviämättä.
Olkootpa siis lahjasi kuinka pienet tahansa, olkoon asemasi elämässä kuinka alhainen ja syrjäinen hyvänsä, varasi ja voimasi miten vähäiset ovatkaan, niin voit kuitenkin suorittaa suuria, pysyväisiä asioita, jos rakkaus on saanut sinut ja kaiken omasi palvelukseensa. Elämälläsi on silloin iankaikkisuusarvo. Elämäsi pian ohi kiitäviin hetkiin on vuotanut taivaallinen voima Pyhän Hengen mukana. Se on rakkaus, joka ei koskaan lakastu, joka ei antaessaan köyhdy, vaan rikastuu juuri siitä, kuta enemmän se antaa ja uhraa toisille.
Torstai.
Asettaessaan kaikki Kristuksen vallan alle Jumala ei jättänyt mitään hänen allensa alistamatta. Mutta nyt emme vielä näe kaikkea hänen valtansa alle asetetuksi. Hebr. 2:8.
Kristuksen vastustajien ja hänen valtakuntansa vihollisten menestys on vain näennäinen. Herran työ menestyy ja hänen valtakuntansa asia menee eteenpäin kaikesta ihmisvihasta ja pahan henkimaailman vastustuksesta huolimatta. Meidänkin kansamme keskuudessa on vanhempia, jotka jo uhalla vetävät lapsensa pois Jumalan sanan opetuksen ulottuvilta. On sen lisäksi vielä toisia kansalaisia, jotka ovat ottaneet uskonnon ivaamisen ja semminkin kristinuskon rienaamisen oikein elämäntehtäväksensä. He esiintyvät rohkeasti julkisuudessa kielteisen käsityksensä puolesta.
Mutta kaikki tämä rohkeus on vain näennäistä. Omissa kotioloissaan nuo samat jumalankieltäjät ovat mitä onnettomimpia ihmisiä, eläen suuressa sisällisessä pelossa ja levottomuudessa.
Kristuksella on jo nyt kaikki valta – perkeleitten täytyy se uskoa ja vapista – "mutta me ihmiset emme vielä nyt näe kaikkea hänen allensa alistetuksi". Sekin aika tulee kerran.
Hyvä on meidän tänäkin kielteisyyden aikana pitää sielumme toivon ankkuri näkymättömiin kiinnitettynä ja elävän uskomme pääsisällyksenä alkuseurakunnan tunnustus Isän kaikkivaltiaan oikealle puolelle koroitetusta Herrasta!
"Pääkohtana siinä, mitä me puhumme, on tämä: meillä on sellainen ylimmäinen pappi, joka istuu Majesteetin valtaistuimen oikealla puolella taivaissa, palvellaksensa" – – – uuden liiton välimiehenä meitä synnin takia kirottuja, että me autuuden perisimme. (Hebr. 8:1-2).
Perjantai.
Kun olen heikko, silloin minä olen väkevä. 2 Kor. 12:10.
Kautta koko Raamatun käy ikäänkuin punaisena lankana opetus: "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armonsa."
Profeetoissa sanotaan koroitetusta, pyhästä Jumalasta, että hän asuu niitten tykönä, joilla on särjetty sydän ja nöyrä henki. Ja profeettain Jumalan vaatimus ihmisille kuuluu: tee oikeutta, rakasta vanhurskautta ja vaella nöyrästi Jumalasi edessä. Tähän elämänkäsitykseen liittyy Jeesus neuvoillansa: "Oppikaa minusta, sillä minä olen siveä ja nöyrä sydämestä!"
Jumalaan päin, sisäänpäin, sydämeltään on kristityn itsetunto jatkuvasti hautaan asti publikaanin tunnustuksen kohdalla: minä olen syntinen, arvoton, heikko.
Mutta suhteessa ihmisiin on olemassa kristittyjen parissa paljon väärää nöyryyttä. Paavali, joka tunnusti itsensä suurimmaksi syntiseksi ja oli heikko Jumalan edessä, oli väkevä ihmisten edessä ja vetosi Herran kutsumukseen omassa elämässään, Rooman kansalaisoikeuteen, kahleisiinsa ym., häijyjä ja ilkeitä ihmisiä vastaan. Hän menetteli sellaisen katsantokannan mukaan, missä heikko on väkevä.
Tätä samaa väkevyyttä ilmaisi pohjalainen herännyt vaimo rienaavalle kapinalliselle miehelle, joka häneltä tiedusteli, kuinka hän, joka on uskovainen ja turvaa armoon, voi sotaa puolustaa. Vaimo näet oli vastannut: kyllähän minä Herran edessä tuomittu olen, mutta en minä sentään niin nöyrä ole, että jos piru nenälleni istuu, minä en sitä siitä ajaisi pois.
Lauantai.
"Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa." Hebr. 12:6.
Jumalasta sanotaan Raamatussa, että hän "kateuteen asti halajaa henkeä, jonka on pannut meihin asumaan".
Kun Jumala on syntisen ottanut omaksensa, kutsunut ja vanhurskauttanut, käy hän araksi, niin että hän kateuteen asti, mustasukkaiseen rakkauteen asti, haluaa pitää yksinomaisessa herruusvallassaan uudestisyntyneen kristityn.
Tästä Jumalan arkuudesta lapseensa nähden, jolle hän on henkensä ja kihlansa uskonut, johtuu, ettei Jumala anna hänen tehdä syntiä, niinkuin kuolleitten sielujen omistajien. Juuri sitä, jota hän rakastaa, sitä hän kurittaa, hän ruoskii jokaista lasta, jonka ottaa omaksensa.
Armon lasten on hyvä katsella kuritustansa tässä Jumalan "kateuteen asti" innostuvan rakkauden valossa. Kun syntimme joutuvat katseltaviksemme tältä näkökulmalta, ymmärrämme helposti, ettei ole ihme, jos Jumala pitääkin meitä kovilla. Jumalan lasten rikokset ja synnit loukkaavat taivaallista Isää enemmän kuin muiden, jotka eivät koskaan vielä ole maistaneet, kuinka suloinen armo on.
Kun ajattelemme Herran omina, miten paljon hyvyyttänsä Jumala on meille suonut sisällisesti ja ulkonaisesti aina lapsuudesta asti, emme voi suuttua hänen kuritukseensa ja ruoskaansa, sillä Raamatun mukaan hän ei siten menettelisi, ellei hän meitä niin paljon rakastaisi ja ellei hän olisi niin arka kuin on meidän rakkaudestamme, jotteivät epäjumalat sitä häneltä veisi.
Suo helluntai, oi Herra, Ja Henkes tuulahdus,
Taivaasta maailmalle Myös runsas Virvoitus.
Lupaathan, Herra, meille Viel' ajan autuaan,
Oi muista lupaustas'. Me jäämme toivomaan.
H.L.V. 17:1, 3,HELLUNTAIVIIKKO.
Helluntai.
Hengen hedelmä on – – – rauha. Gal. 5:22.
Opetuslapsillensa ennen kuolemaansa pitämässään jäähyväispuheessa antoi Jeesus lupauksen rauhasta. Hän sanoi: "Rauhan minä jätän teille, minun rauhani annan teille, en minä anna teille niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä arkailko!"
Kuolleista nousemisensa jälkeen Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, opetuslastensa luokse, kun he vielä olivat arkoina koolla "juutalaisten pelon tähden". Silloin hän, ylösnoussut Herra, lausui heille: "Rauha olkoon teille." Nyt pääsiäisen jälkeen hän todella toi heille rauhan, oman rauhansa, joka ei ollut särkynyt keskellä väkevintäkään pimeyden voimien yhteisrynnäkköä häntä ja hänen uskoansa vastaan.
Tämä pääsiäisen jälkeinen kokemus ei ollut enää minkään lupauksen vastaanottamista rauhasta, vaan todellinen rauhan vuodattaminen rauhattomiin ja arkamielisiin sydämiin. Se oli tämä elämys niistä miehistä niin suurta jo uutta, "etteivät he ilon tähden jaksaneet alussa uskoa" käsillä olevaa uutta todellisuutta todella todeksi ja mahdolliseksi.
Tämä välitila ja siihen liittyvä epäröinti – – – katosivat kokonaan, kun helluntaijuhla tuli. Kun Pyhä Henki seurakuntaa luovana ja muodostavana henkenä laskeutui ylhäältä tulevana tulena heihin, silloin heillä oli Jumalan muitten suurten pelastuslahjojen ohella myöskin maailman rauhaa korkeampi sydämen rauha pysyvästi omanaan. Entisten syntien muistot eivät voineet heidän sisällistä rauhaansa enää järkyttää enempää kuin läsnäolevat synnin kiusatkaan saattoivat sitä heiltä pois riistää. Heissä oli nyt voima, joka vapahti heidät sekä synnin orjuudesta että ihmisten orjuudesta. He pelkäsivät nyt näkymätöntä Jumalaa enemmän kuin näkyväisiä pahoja ihmisiä. He ojentautuivat nyt uskossa näkymättömien tosiasiain mukaan luottavaisemmin kuin näkyväisten. Heille oli näkymätön, taivaisiin mennyt Kristus elävä, läsnäoleva todellisuus. Hän oli heille eläväksi tekevä Henki, Herra yli kaiken, läsnäoleva lunastus kaikista synneistä.
Tällaista on pelastava usko läpi aikojen. Siinä on Kristus aina läsnä. Siinä on kosketus elävän Jumalan kanssa omaatuntoa myöten aina kokemusperäistä. Siinä ollaan Kristuksen kanssa noustu ylös hengellisen kuoleman unesta ja sen takia etsitään niitä, kuin ylhäällä ovat, missä Kristus istuu Jumalan kaikkivallan oikealla kädellä alati rukoilemassa kaikkien niitten puolesta, jotka hänen kauttansa taivaallista Isää lähestyvät.
Tämä jatkuva kosketus taivaissa olevan Kristuksen kanssa ja hänen edessään eläminen arkioloissakin oli pääkohtana ensimmäisten Jumalan lasten kristillisyydessä (Hebr. 8:1, 2). Heidän rauhansa keskellä maailman vihaa ja vainoa ei enää perustunut johonkin määrättyyn lupaussanaan, enempää kuin johonkin erityiseen, aikaisemmin tapahtuneeseen elämykseen Kristuksen erinomaisella tavalla heille ilmestyessä, vaan se perustui elävään, jatkuvasti läsnäolevaan persoonaan. Niinpä eräs heistä kirjoittaa taivaisiin menneestä ristiinnaulitusta Kristuksesta: "Hän on meidän rauhamme."
Kristus ei siis ainoastaan ole luvannut rauhaa: "Minun rauhani minä annan teille." Hän ei liioin ole vain tuonut rauhaa arkamielisille opetuslapsilleen: "Rauha olkoon teille!" Vaan sen lisäksi Hän on itse jatkuvasti heidän rauhansa kaikissa elämänvaiheissa, erittäinkin kuoleman hetkellä.
Raamattu sanoo seurakuntalaisille, joilla jo oli useita armolahjoja: "Pyrkikää osallisiksi parhaimmista armolahjoista." Korkein niistä on rakkaus, mutta sen rinnalla on Kristuksen rauhalla verraton paikkansa.
Suomen seurakunnissa tämäkin helluntailahja, Jumalan rauha, sietäisi tulla arvioiduksi arvossa paljon korkeammalle kuin ruoka ja juoma, raha ja tavarat, ystävät ja viholliset ynnä muut tämänpuoleiset edut ja arvot.
Toinen helluntaipäivä.
Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia. Room. 8:14.
Kun synnymme tänne maailmaan, olemme heikkoja ja apua tarvitsevia. Samoin on asian laita, kun Jumala synnyttää meidät lapsiksensa.
Ei kukaan Jumalan lapsi ole syntyessään täydellinen, vaan päinvastoin heikko ja avuton. Ilman Jumalan apua ei hän ollenkaan tule toimeen. Joka hetki hän sitä tarvitsee. Ja tämä tarve pitää häntä alituisesti riippuvana Jumalasta ja hänen armollisesta avustansa ja pelastuksestansa.
Jumalan lapsi ei siis elä omavoimaista elämää, vaan elämää Jumalassa Kristuksen kautta. Hän ei uskalla seurata omaa tahtoansa, vaan Kristuksessa ilmennyttä Isän tahtoa. Hän ei itse osaa tehdä mitään iankaikkisen elämän tekoja, ei uskoa, ei rakastaa eikä todistaa, ellei ole ensin kuullut Isänsä käskyä. Hän tottelee Pyhän Hengen johdatusta, eikä omaa viisauttansa tai laskelmiansa. Häntä johtaa Herran sormi.
Ja kuta enemmän hengestä syntynyt ihmislapsi näin taivaalliseen Isäänsä turvaa ja hänestä kaikessa riippuu kiinni, sitä rakkaammaksi hän käy Jumalalle. Hänen elämässään toteutuu Herran sana: "Joka teihin koskee, se koskee minun silmäterääni". Alinomaa hän saa kokea, että jo täällä alhaalla Jumalan iankaikkiset käsivarret ovat häntä kannattamassa ja auttamassa.
Ja ennen kaikkea Henki todistaa hänen henkensä kanssa, että hän on Jumalan lapsi.
Sinä olet Henki Herran, Paras lahja Jeesuksen,
Jonka itse lupas kerran Antaa uskovaisilleen,
Todistaja sanalle Pantti lunastukselle,
Herran sormi, sielun kilpi,
Toivon ankkur', uskon siipi.
V.k. 95:2.Tiistai.
Kun Pyhä Henki tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi vanhurskauden, – – koska minä menen Isän tykö, ettekä enää minua näe. Joh. 16:8, 10.
Vanhurskas on se, joka on oikeassa suhteessa Jumalaan, se, jolla on pyhä Jumala puolellansa ystävänä eikä tuomarina.
Jeesus itse eli aina tässä oikeassa suhteessa Jumalaan, alinomaisessa pojan suhteessa isäänsä. Kun Jeesus oli kuollut ristillä, syyttivät hänen opetuslapsensa kansan johtajia ja lausuivat: "Hänen te tapoitte, sen vanhurskaan".
Tätä oikeata Jumala-suhdetta eivät Vanhan testamentin profeetatkaan löytäneet itsestään eivätkä kansastaan. Heillä oli itsellään saastaiset huulet ja he asuivat kansan seassa, jolla silläkin oli saastaiset huulet. Mutta enempää kuin yleisinhimilliseen tai yhteiskunnalliseen täydellisyyteensä eivät profeetat liioin voineet panna turvaansa uskonnolliseenkaan vanhurskauteensa. Heidän oli tästäkin pakko tunnustaa: "Meidän vanhurskautemme on niinkuin saastainen vaate". Itsekkyyden turmelemaa oli jumalisuuskin. Senpä takia syvällisimmät heistä jo puhuivatkin siitä, että vanhurskas elää uskosta, eikä töistä.
Mutta vasta helluntain jälkeen tämä pelastusta koskeva vanhurskaus, "vieras vanhurskaus" eli toisin sanoen Jumalan armo kirkastui syntisille. Sen kirkasti Pyhä Henki. Ja erittäinkin apostoli Paavalin kirjeissä on tämä ydinasia selvästi tuotu esille.
Kristuksen on Jumala tehnyt armoistuimeksi. Hänen yhteydessään ollessamme ei Jumala lue meille syntejämme. Veri pesee pois kaikki tahrat. Siihen ei vaadita, eikä siihen saa tulla mitään tekoja meidän puoleltamme.
Vanhurskaus on Jumalan lahja. Taivaisiin, näkymättömään henkien maailmaan mennyt, ristillä riippunut Kristus, hän on vanhurskautemme. Rauhamme ja sovinnon varmuutemme perustus ja pohja on ulkopuolella meitä itseämme, ulkopuolella sen, mitä itse olemme taikka teemme: Jumalan itsensä valmistamassa sovituksen uhrissa, elävässä persoonassa, kirkastetussa Vapahtajassamme, joka nyt juuri istuu Isän oikealla kädellä.
Hän on meidän vanhurskautemme. Mikään muu ei Pyhän Jumalan edessä kestä.
Keskiviikko.
Ne ruumiin jäsenet, jotka näyttävät olevan heikompia, ovat välttämättömiä. 1 Kor. 12:22.
Talossa ei ole ainoastaan kulta- ja hopea-astioita. Niitä on puisia ja savestakin tehtyjä.
Niinpä Kristuksen seurakunnassakin on heikkoja, puutteellisia, jopa häpeänkin alaisia jäseniä. Viat ja lankeemukset näkyvät helposti ulospäin. Niiden johdosta on tuomioitten sinkauttaminen helppoa.
Mutta useinkaan eivät nämä oikovat tuomitsijat näe sitä sielun tuskaa, katumuksen hätää ja synnin pelkoa, jotka kaikki ovat näkösällä Jumalan silmille lankeemustaan surevan elämässä. Siksipä onkin Jumalan tuomio toinen kuin ihmisten.
Jeesus on lausunut: "Teillä pitää aina köyhät oleman". Varakkaat ja hyvin toimeen tulevat ihmiset hukkuisivat itsekkyyteensä ja rahan rakkauteensa, ellei maailmassa olisi köyhyyttä, jota varakasten pitää torjua toisten elämästä. Muuten he eivät oppisi uhrimieltä eivätkä pääsisi irti itsekkäisyydestänsä ja mammonastansa.
Samoin ovat seurakuntaelämässä heikot, puutteelliset ja vianalaiset veljet sekä sisaret kokonaisuuden kannalta katsoen välttämättömiä. Ilman heitä eivät hyvät uskovaiset pääsisi irti itsekkäisyydestänsä, ja väärästä jumalisuudestansa.
Se seurakunta, joka maan päällä pitää itsensä pelkkien pyhien yhteytenä, kuolee pian hengettömyyteensä ja omahyväisyyteensä. Samoin käy siellä, missä heikot armottomasti jätetään auttamatta ja langenneet nostamatta. Mutta siellä, missä rakkaudella, säälillä ja uhrimielellä pidetään huolta heikkojen auttamisesta taloudellisesti ja hengellisesti, siellä kukoistaa seurakuntaelämä; siellä se todella on Kristuksen ruumiin ilmestymistä täällä kylmässä, kolkossa ja rakkautta vailla olevassa maailmassa.
Helluntaihenki tuo tullessaan vastuunalaisuuden tunnon, joka velvoittaa pitämään huolta heikoista ja huonoistakin seurakunnan jäsenistä.
Torstai.
"Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka minä tahtoisinkaan, että se jo olisi syttynyt." Luuk. 12:49.
Jeesus eli itse katkeamattomasti likellä tulta, likellä elävää Jumalaa. Tästä iäti hehkuvasta tulesta oli kotoisin Jeesuksenkin povessa palava vanhurskauden ja rakkauden tuli.
Jeesuksen sydäntä poltti sisäinen tarve saada kaikessa tehdä taivaallisen isänsä tahto ja päästä itsensä uhraavassa rakkaudessa palvelemaan syntiin eksyneitä veljiään" ja sisariaan. Häntä kannusti tässä vakaumus: "jolle on paljo annettu siltä paljo vaaditaan ja jolle on paljo uskottu, siltä enempi kysytään." Jokainen, joka joutui Jeesuksen läheisyyteen, sai välittömän tunnun siitä, että hän oli tullut lähelle totuuden ja rakkauden tulta.
Ken ei tästä tulesta omassa povessaan tiedä vielä mitään, hän ei ole lähellä Jeesusta vielä koskaan oikein ollutkaan itsekkyyttään häpeämässä. Sillä Jeesuksesta käy jokaista lähellä olijaa ja seuralaista kohti tuo Herran toivomus: "Kuinka hartaasti soisinkaan, että se jo olisi syttynyt!"
Eikä Herra jättänyt meitä epätietoisiksi tämän toivomansa tulen syttymisen edellytyksistä. Hän jatkaa puhettaan: "Minä olen kasteella kastettava ja kuinka olenkaan ahdistuksissa, kunnes se on täytetty".
Totuuden ja rakkauden tuli ei pääse syttymään ihmisen sielussa ilman, että hän ensin tulee kasteella kastetuksi, jonka tapauksen täyttäminen tekee koko hänen elämänsä yhdeksi ainoaksi pitkäksi, jatkuvaksi kärsimisen ja kuoleman tieksi. "Kuinka olenkaan ahdistuksissa siihen asti, kunnes se on täytetty."
Nyt Herra itse on jo kasteella kastettu. Se on hänen puolestansa täytetty. Hän ei ole enää ristillä, eikä ristin tiellä, vaan kirkkaudessa. Mutta meidän vuoromme on nyt tulla ensin kasteella kastetuksi, ennenkuin todella opimme totuudessa vaeltamaan ja rakkaudessa toisia palvelemaan.
Jos sinä jo kärsimyksien alla elät ja ristin tietä olet pantu kulkemaan jatkuvissa ahdistuksissa, niin iloitse sydämestäsi, sillä Herra aikoo sinua vielä omalla tavallansa käyttää tulensa levittäjänä kylmässä, rakkautta vailla värjöttävässä ympäristössä.
Perjantai.
Jumala, luo minuun puhdas sydän. Ps. 51:12.
Kun Jumalan sana pääsee ihmiseen, paljastaa se ihmisen sydämen. Ja kuta syvemmälle sana pääse kaivautumaan, sitä syvemmälle sydämen pohja paljastuu.
Tämän tapahtuessa löytää ihminen itsestänsä niin paljon saastaa ja pahaa, että kauhistuu omaa tilaansa. Tästä johtuu tuo heränneen ihmisen itku ja hätä, kun yhdellä kertaa omalletunnolle kirkastuu Jumalan vanhurskaus ja oman sydämen pohjaton turmelus.
Ei olisi aiemmin uskonut, vaikka kuka olisi sanonut, että sellaista saastaisuuden ja itserakkauden pesää povessaan on kantanut. Siinä tilassa on helppo pitää toiset parempana itseänsä. Suurin tekeminen on näet taistelussa omaa pahaa sydäntänsä vastaan.
Tulos tästä taistelusta on aina ollut tuo vanha: itse en saa sydäntäni muuttumaan. On pakko ahdistua virsilaulajan lailla Herran eteen rukoilemaan: "Jumala luo minuun uusi sydän!" Tuossa tilassa eli hädässä syntinen on Vapahtajan luona, pelastettavana Kristuksen armosylissä. Se on salaisuus. Mutta sieltä virtaa uusi elämä, joka kivikovan sydämen särkee ja saastaisen puhdistaa.
Niin – jos joku on Kristuksessa, on hän uusi luomus. Uudella luomuksella on uusi sydänkin. Mikä armon salaisuus onkaan "ololla Kristuksessa", siellä kun kaikki uudistuu!
Lauantai.
Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus. 2 Kor. 5:17.
Pitkin matkaa on kristikunnan olemassaolon aikana ollut väärää toivoa seurakunnissa. On huudettu: toivo, toivo, Kristus on auttaja, hän on armosta rikas, taivaallinen auttaja. Ei ole muka mitään hätää. Saat elää vain niinkuin tahdot, kyllä Kristus auttaa. Lihan mieli on synnille suosiollinen ja sentakia petollinen neuvonantaja.
Pyhä Henki opettaa: "Jos joku on Kristuksessa, on hän uusi luomus; se mikä on vanhaa, on kadonnut. Katso, uusi on sijaan tullut." Tässä rehellinen matkamies löytää päämääränsä, tässä tulevaisuuden työssä. "Kristuksessa", siis Kristuksen seurassa oleminen, se on hänen päämääränsä; ja sen saavuttamiseksi hän työtä tekee, kärsii, tuntee vastuunalaisuutta ja alistuu syylliseksi toisten hyväksi. Oikea kristitty ei lopulta tahdo tietää mistään muusta kuin siitä, onko hän Kristuksessa ja onko Kristus hänessä. Hän koettelee itseään sanan valossa, onko Kristus hänessä ja, ellei niin ole, hän tunnustaa itsensä kelvottomaksi ja ansiottomaksi syntiseksi Jumalan edessä.
Onnellinen se, kenelle näin on käynyt. Hän ei kaipaa maailman kunniaa eikä ihmiskiitosta. Hänen tiensä on jatkuvaa pienentymistä omissa silmissään ja joutumista tämän maailman tunkioksi. Mutta se ei enää sureta niinkuin ennen. Rohkeasti hän painaa päälle vain käsittääksensä Kristuksen, vaikka näyttääkin tappiosta tappioon joutuvansa. Tällä tiellä hän menettää kaiken oman rikkautensa ja jäljelle jää ainoastaan Kristus ja hänen armonsa.
KOLMINAISUUSVIIKKO.
Kolminaisuuden päivä.
Missä synnit ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita. Hebr. 10:18.
Pyhän Kolminaisuuden päivä merkitsee siirtymistä kirkkovuoden juhlattomaan osaan eli "kirkon puolivuoteen", jonka loppupäässä on aina tuomiosunnuntai.
Nyt helluntaijuhlien jälkeen on kirkkovuoden juhlapuolisko eli "Herran puolivuosi" sivuutettu. Olemme Pyhän Kolminaisuuden sunnuntaina molempien vuosipuoliskoitten rajalla. Tällöin avautuu eteemme kaksi sanaa uhrista. Adventtina alkavana Herran puolivuotena on kirkoissamme seurakunnalle esitetty Jumalan suuret pelastusteot meidän hyväksemme, "Herran teot": suuren Luojamme ja Lunastajamme ihmiseksi tuleminen Jeesuslapsessa – jouluna; Jumalan suorittama maailmansovinto ainosyntyisen Poikansa ristinkuolemassa Golgatalla – pitkänäperjantaina ja kolmanneksi Isän ja Pojan taivaasta lähettämä Pyhän Hengen vuodatus seurakunnan perustamista varten maan päälle – helluntaina.
Näiden kolmen suuren pelastustekonsa kautta on Jumala perustanut järkkymättömän lujaksi uuden liiton. Herran Pyhän Ehtoollisen asetushetkellä Jeesus sanoi mm.: "Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi". Tätä silmällä pitäen saattoi Hebrealaiskirjeen tekijä profeettaan vedoten kirjoittaa: "Tämä on se liitto, jonka näiden päivien jälkeen olen tekevä heidän kanssaan – heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en ole enää muistava". Sitten hän omasta puolestaan lisää sanat: "Mutta missä nämä, synnit ja laittomuudet, ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria syntien edestä enää tarvita."
Tässä on ensimmäinen sana uhrista. "Uhria syntien edestä ei enää tarvita." Synnit ja laittomuudet ovat nyt Jumalan suurten pelastustekojen kautta meren syvyyteen upotetut. Saatana on jo tuomittu ja syyttäjänvirastaan Jumalan istuimen edestä taivaasta alas maan päälle heitetty. Vanhan liiton uhrit eivät kyenneet omaatuntoa myöten tekemään täydelliseksi sitä, joka niitä uhrasi, eikä niitä, joiden puolesta niitä uhrattiin. Mutta Kristuksen uhri kykenee. Sen takeena ovat sanat ristillä: "Se on täytetty." Uuden Liiton veri on jo vuotanut. "Kristus ei kärsinyt", sanoo Raamattu, "monta kertaa maailman perustamisesta asti, vaan nyt hän on yhden ainoan kerran maailmanaikojen lopulla ilmestynyt poistaakseen synnin uhraamalla itsensä." Ja vielä: "Hän on jo toimittanut puhdistuksen synneistä." Muuta uhria syntien edestä ei enää tarvita.
Tässä ensimmäisessä sanassa uhrista on julkilausuttu lyhyesti kirkkovuoden juhlapuoliskon, nimittäin Herran puolivuoden koko sisällys. Oletko sen jo omistanut ja elätkö siitä? Oletko uuden liiton ihminen? Elätkö "liiton veren" turvissa? Ensimmäinen Hebrealaiskirjeen 10 luvun sanoma, että "uhria" ei tarvita enää, "on armon sana".
Maanantai.
Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joh. 15:5.
Kirkkovuodessa on juhlapuolisko päättynyt helluntaijuhlaan. Kolminaisuudensunnuntailla on juhlaton puolisko alkanut. Juhlapuoliskon aikana on saarnattu Herran töistä seurakunnalle. Nyt alkavan juhlattoman osan aikana on kirkkovuoden tekstien periaatteellisena sisällyksenä ajatus, siitä, miten seurakuntalaiset omistavat omaksensa Herran pelastustekojen siunauksen.
Tässä jälkimmäisen vuosipuoliskon merkityksen ymmärtämisessä on opastava asema Jeesuksen sanoilla: "Minä olen viinipuu, te olette oksat."
"Minä" ja "te", kas siinä lyhyesti lausuttuna ihmisen suhde armoon, siis koko kristillisyyden sisällys. Kristillisyys ei merkitse siveellisiä saavutuksia, joita ihminen itse luonnollisin voimin saa aikaan. Nämä saavutukset ovat itse asiassa pakanallisia hyveitä, jotka voivat olla elävän uskon esteinä vielä pahemmin kuin suoranaiset lankeemukset. Kristillisyys ei ole ihmistyötä.
Tässä yhteydessä on ymmärrettävä Jeesuksen sanat: "Ilman minua ette voi tehdä mitään."
Kristillisyys on seurustelua Jeesuksen kanssa ja hänestä lähtevän vaikutuksen vastaanottamista. Lähes kaksisataa kertaa on Paavalin kirjeissä sanonta "olla Kristuksessa". Se merkitsee: olla Kristuksen kanssa, olla Kristuksen seurassa kiinteästi, olla kuin oksa viinipuussa.
Opettaja ja kasvattaja tulevat oppilaalle ja lapselle aikanaan tarpeettomiksi, kun nuoresta kasvatista on tullut itsenäinen persoonallisuus. Mutta Kristusta tarvitsee syntinen aina. Sillä hän on enemmän kuin opettaja ja kasvattaja, Hän on syntien anteeksiantaja ja Pyhällä Hengellä kastaja.
Jokaisessa kristityssä, jossa Pyhä Henki todistaa, että hän on Jumalan lapsi, on sama neste kuin viinipuussa Kristuksessa.
Hänelle ei elämä ole kärsimyksissä ja surujenkaan päivinä ylivoimaista, sillä hän ei ole enää yksinäisyydessäänkään yksin, vaan Kristus on hänen kanssansa joka päivä. "Minä ja te" on siirtynyt kirjasta elämän todellisuuteen sitä uudistavaksi voimaksi. Sellaista on Pyhän Hengen työ meissä.
Tiistai.
"Totuuden Henki on minut kirkastava. – – – Hän ottaa minun omastani ja julistaa teille." Joh. 16:14, 15.
Yhä enemmän on taas viime aikoina alkanut kirkastua Pyhän Hengen työn välttämättömyys pelastuksemme kalliissa asiassa. Kyllähän me kristinopistamme oppimallamme tietomäärällä aina olemme tietäneet, että Pyhä Henki tekee työtänsä seurakunnassa sanan ja sakramenttien kautta.
Siitä olemme olleet tietoisia, että Kristuksen seurakunnan totisia jäseniä, Pyhän Hengen saaneita uskovaisia on siellä, missä evankeliumia oikein saarnataan ja sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan oikein hoidetaan. Mutta siitä me järkeisuskon lumoissa olleet nykyajan lapset emme ole aina olleet selvillä, taikka emme ainakaan ole uskaltaneet sitä uskoa ja tunnustaa, että Pyhä Henki on persoona.
Nyt kun käy ilmi lähetyshistoriasta Kiinassa ja oloista kotimaassa, että kaikki ihmistyö uskonnollisellakin alalla on istutusta, joka on juurinensa revittävä pois syystä, ettei se ole taivaallisen Isän istuttamaa, palataan nyt takaisin alkuseurakunnan uskonkokemukseen ja tunnustukseen Pyhästä Hengestä. (Matt. 15:13.)
Lähetystyön Antiokiassa aloitti Pyhä Henki. Pyhä Henki sanoi: "Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut." Pyhän Hengen "lähettäminä" he sitten menivät Seleukiaan ja purjehtivat edelleen Kyproon. He eivät vastustaneet Pyhää Henkeä, niinkuin sydämeltä ympärileikkaamattomat, niskurit fariseukset tekivät. Myöhemmin "Pyhä Henki esti heitä julistamasta sanaa Aasiassa" ja johdatti Jumalan miehet Eurooppaan. Sillä Jumalan valtakunnan työllä oli mukanaan Jumalan siunaus.
Niinpä vieläkin vain kaikki ne, joita Jumalan henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia. Mutta kuinka voi olla Pyhän Hengen kuljetuksen alainen sellainen, joka ei usko eikä häntä rukoile?
Vaikka uskontunnustuksessa on lause: "Minä uskon Pyhään Henkeen ja virvoittajaan", ovat monet kristityt vielä apollolaisten kannalla, jotka sanoivat: "Emme ole edes kuulleet, että Pyhää Henkeä on olemassakaan."
Keskiviikko.
Yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä. Matt. 23:8.
Kristus ja hänen seurakuntansa elävät mitä likeisimmässä rakkauden liitossa keskenään. Hän on pää. Hän on johtaja. Hän on opettaja. Hän on runko. Sellainen on Jumalan järjestys ja pelastussuunnitelma.
Me ihmiset emme voi tätä Kristuksen ja hänen seurakuntansa likeistä yhteyttä aikaansaada, emmekä sitä liioin muuksi muuttaa.
Kaikki Kristuksen hengen kuljetettavina olevat matkamiehet kuuluvat yhteisöön, jossa aikamme vaikein kysymys yksilön suhteesta yhteiskuntaan ja päinvastoin yhteiskunnan suhde yksilöön on ratkaistu ja yksin siinä vain voi saada ratkaisunsa.
Ulkopuolella Kristuksen omien piiriä menettää yksilö yksilöllisyytensä, joutuen pelkäksi yhteistahdon välineeksi, jota esim. jokin puolue tai muu valtiollinen yhtymä käyttää hyväkseen tai siirtää syrjään miten hyväksi näkee. Mutta Kristuksen omien veljespiirissä on kullakin yksilöllä oma ehdoton arvonsa kokonaisuuden keskellä. Niinpä perillä taivaassa jokaisella on oma kanteleensa ja kukin yksilö on omalaatuinen jalokivi, heijastaen kukin omalla tavallaan Jumalan rakkautta ja kirkkautta.
Ja toiseksi. Ulkopuolella Kristuksen seurakuntaa lahjakkaat ja väkevätahtoiset yksilöt asettuvat yhteisöä vastustamaan, erottautuvat siitä, lakkaavat noudattamasta antamisen ja vastaanottamisen kirjoittamatonta lakia, jopa suorastaan tyrannisoivat kokonaisuutta.
Sitä ei tee Kristus eivätkä Kristuksen hänestä syntyneet veljet. Suotta ei Raamattu sano: "Kristus rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, jotta hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen vesipesossa sanan kautta, saadaksensa asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä."
Torstai.
Jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme tuntemaan totuuden, niin ei ole enää olemassa uhria syntiemme edestä. Hebr. 10:26.
Toisen sanan uhrista löydämme Hebrealaiskirjeen 10 luvusta vähän tuonnempaa kuin ensimmäisen sanan, josta oli kysymys viikon alussa. Se on tämä: "Niin ei ole enää olemassa uhria syntiemme edestä."
Ensimmäisessä sanassa sanottiin: uhria syntien edestä ei enää tarvita. Tässä toisessa sanassa, joka on pannut tuhannet ihmissielut vapisemaan iäisyyden edessä, sanotaan: ei ole enää uhria syntiemme edestä. Tämä toinen peloittava sana uhrista löytyy seuraavasta sanayhteydestä: "Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme tuntemaan totuuden, niin ei ole enää olemassa uhria syntiemme edestä, vaan kauhea tuomion odotus ja kiivauden tuli, joka on syövä vastustajat."
Kirkon puolivuoden lopussa on aina tuomiosunnuntai. Ihmiselämän lopussa on aina kuolema. Mutta kaikki ei pääty siihen, niin mielellämme kuin sen usein sisäisten syyttelyjen hetkinä soisimmekin, vaan sitten seuraa – tuomio, varma tuomio. Ensin kuolema ja sitten kohdataan pyhä tuomari, vanhurskas Jumala, jonka edessä ei ole muotoon, siis persoonaan katsomista.
Ettei tämä varma, edessäpäin oleva kohtaus olisi kenellekään meistä siirtymistä iankaikkiseen kuolemaan ja helvetin tuleen, josta Jeesus puhuu vuorisaarnassa, on Pyhän Kolminaisuuden päivänä alkavan kirkon puolivuoden kynnyksellä meitä kääntymykseen ja parannukseen kehoittamassa tämä toinen sana uhrista: "Niin ei enää ole olemassa uhria syntiemme edestä." Se on uhkauksen sana. Viattoman Jumalan Pojan sijaiskärsimys ja sijaisrangaistus muuttuvat kiroukseksi.
Voi meitä, jos Jumalan suurten pelastustekojen uhallakin tahallisissa synneissämme pysymme niistä parannusta tekemättä, kun armo vielä on tarjona. Näin synnin kanssa leikitellessämme tulee varmasti jo tässä elämässä aika, jolloin sielun täyttää epätoivoinen tuska: olen armonaikani hukkaan tuhlannut, en voi enää uskoa.
Raamattu puhuukin sellaisista kristityistä, jotka synnin kanssa leikitellen ovat uskonsa asiassa haaksirikon tehneet. Uskonkyky on heissä surkastunut. He eivät voi uskoa, vaikka tahtoisivatkin. Silloin ymmärretään, kun armo on tahallisissa synneissä tuhlattu vastoin parempaa tietoa, ettei ole uhria enää syntien edestä Jumalan vastustajille olemassa. Valintavapauden aika on loppunut. Paatumus on astunut sen sydämeen, joka ei armon tarjona ollessa sydämestään Herran puoleen kääntynyt.
Katso siis nyt, mitä rauhaasi sopii. Jos nämä kaksi sanaa uhrista "Ei enää tarvita" – "ei enää ole olemassa" vielä voivat jännittää uskoasi, että hätäilet tilastasi ja perille tulostasi, tartu heti tuomiota ja tulen kiivautta peläten armon sanaan, "synnit ja laittomuudet ovat anteeksiannetut – uhria ei enää tarvita", ja älä tästedes enää syntiä tee! Karta sitä kuin käärmeen myrkkyä!
Perjantai.
Jumala on meille siinä rakastetussa lahjoittanut armonsa kirkkauden. Ef. 1:6.
Kristityssä elää ja vaikuttaa kaksi ihmistä: vanha ja uusi ihminen. Joka päivä me saamme tuntea, että meissä vielä elää vanha ihminen.
Yksi ainoa synti: suuttumus, kärsimättömyys, valhe, epärehellinen teko, saastainen himo, kateus ja koston ajatus, paljastaa meille, kuinka turmeltu on luontomme. Ja moni, joka jo luuli aikaa sitten jostakin kiusasta kokonaan vapaaksi päässeensä, saa surukseen huomata, että se sama synti hänessä vielä taipumuksena asuu. Meissä ei ole tervettä paikkaa itsestämme, vaan olemme kiireestä kantapäähän veripahkoja ja sairautta täynnä.
Mutta tämä on vain toinen puoli, toinen näkemys kristityn elämässä. Vanhan ihmisen rinnalla elää hänessä uusikin ihminen. Se uusi ihminen on Kristus.
"Kristus elää minussa", on kokemus, joka ei liioin puutu elävältä kristityltä. Syntisairautensa uhallakin hänellä on Kristuksessa terveys, on hänessä viisaus, on hänessä vanhurskaus, on iankaikkinen lunastus. Hän kokee jatkuvasti profeetan sanan totuuden: "Itse sinä olet sinun kadotukses, mutta minussa on sinun terveytes."
Turhaan ne tekevät työtä, jotka etsivät lääkettä ja parannusta omasta itsestänsä. Siitä ei mitään hyvää lähde. Meidän todellinen ja ainoa parantajamme on Kristus. Hän elää kyllä Isän oikealla kädellä, mutta samalla hän henkensä kautta elää meissäkin, ollen jokaisen ihmisen terveytenä, apuna ja pelastuksena sikäli kuin ihmiset ovat uhranneet luottamuksensa omaan minäänsä ja oppineet elämään armosta, joka on Jumalan lahja "siinä rakastetussa", Golgatalla kuolleessa Kristuksessa.
Lauantai.
Meillä, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkein pyhimpään. Hebr. 10:19.
Herramme Kristus on kantanut syntikuormamme ristille ja sovittanut kuolemallansa meidät Isänsä kanssa. Hän ei ainoastaan maistanut kuolemaa meidän edestämme, vaan hän tyhjensi sijaiskärsimyksen maljan pohjaan asti sen viimeistä pisaraa myöten. Että Jumala hyväksyi hänen sijaiskärsimyksensä meidän edestämme, siitä on panttina Jeesuksen oma sana ristillä: "Se on täytetty."
Myös Herramme ylösnousemus kuolleista todistaa samaa. Lunastustyö ei jäänyt missään kohden keskeneräiseksi tai puolinaiseksi. Nyt on parhaillaan otollinen aika, armonaika, uuden liiton aika, jolloin syntisellä ihmislapsella on pääsy, vapaus mennä kaikkein pyhimpään, mahdollisuus lähestyä Jumalaa sovitettuna Isänä, Jeesuksen veren kautta. Verensä vuodatuksen kautta on näet Jeesus valmistanut meille armoistuimen luo uuden elävän tien, jota eivät enää sulje mitkään Vanhan testamentin esiriput tai muut rajoitukset.
Kun Jeesus huusi suurella äänellä ja antoi henkensä, silloin samalla temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti ja tie tuli aukaistuksi kaikkein pyhimpään syntisten alati kuljettavaksi. Ei näet ole missään myöhemmin kirjoitettu tai historian kuluessa tapahtunut, että Jumala olisi uuden esiripun asettanut itsensä ja ihmisten välille. Jumala ei lunastustyötään kadu enempää kuin armolahjojaan tai kutsumistansakaan.
Köyhät, syntiturmeluksen vaivaamat sielut, katsokaa ja maistakaa, kuinka Herra on suloinen! Lunastuksen iankaikkisesti kelpaavaan pätevyyteen ei meidän ole sallittu luottaa vain arkaillen ja puolella sydämellä, vaan riemumielin ja koko sydämellä.
Herran Kristuksen veri puhuu paremmin kuin Aabelin veri. Tähän meilläkin saa olla luja luottamus.
"Niin käykäämme esiin totisin sydämin, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä" – Jumala on uskollinen.
Armon lähde, Jeesus rakkaan', Uskon kautta olet mun,
Minä veres kautta sun; Nyt ei mua peloitakkaan.
Juonet synnin, saatanan, Kun sä olet turvanan'.
V.k. 241:5.ENSIMMÄINEN KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Jumala on asettanut Kristuksen armoistuimeksi uskon kautta hänen veressään. Room. 3:25.
Heränneessä ihmisessäkin on fariseus vielä jäljellä. Se tulee esille aina kun hänen pitäisi käydä uskalluksella armoistuimen eteen, jotta hän saisi laupeuden ja löytäisi armon avuksi oikeaan aikaan. Sen sijaan, että hän rohkeasti pääsisi Kristusta Armahtajanaan lähestymään, joutuukin herännyt näissä hankkeissaan uudelleen ja uudelleen tuomioistuimen eteen.
Povessa alkaa saarnaaja saarnata: "Et tuollaisena voi mennä. Et vielä nyt voi turvata armoon, koska se ja se asia on tekemättä, se ja se tunnustamatta. Tee ensin se ja se, niin sitten vasta voit rentonaan heittäytyä armon varaan. Et voi etkä saa Kristusta lähestyä suoraan lankeemuksesta."
Kukapa ei näitä ääniä olisi kuullut ja niiden masentamana ja ehkäisemänä jäänyt osattomaksi tuttavasta armosta ja osattomaksi tietoisesta, julkisesta vanhurskauttamisesta.
Vasta kun Pyhä Henki ystävän kautta paljastaa nämä ehkäisevät juonet fariseuksen velkomisiksi, silloin alkaa uskaltaa niiden uhallakin tunkeutua asioineen armoistuimelle Kristuksen armahdettavaksi. Totta on, mitä virsilaulaja kokemuksen perusteella sanoo:
"Sun armohos, o Jumala,
En ole mahdollinen,
Tein vastaas' paljon pahuutta,
Siit olen murheellinen,
Mut' kuitenkin mä uskon sen,
Ett olet laupias, leppyinen
Armoas kerjäävälle."Tämä "kuitenkin-usko" on esillä useasti varsinkin virsien kirjassa Raamatussa. Se on hyppäystä tyhjyyteen, odotuksessa, että siellä isän kädet ottavat syliinsä. Se on toivomista siinäkin, missä ihmissilmällä katsoen ei enää mitään toivoa ole. "Meidän uskommehan onkin toivo Jumalaan", kirjoittaa apostoli Pietari, jonka ylösnoussut Herra kaikesta huolimatta tunnusti veljeksensä ja asetti uudelleen virkaansa sielujen ruokkijaksi. Näin teki Jumala Kristuksesta hänelle uudelleen armoistuimen ja "elävän toivon" perustuksen.
Samoin Jumala vieläkin menettelee siellä, missä on saanut syntisen riisua tyhjäksi omista hyvistä luuloistansa ja panna hänessä asuvalle fariseukselle pihdit suuhun.
Älä anna epäuskon niitä siitä irroittaa, muuten joudut taas tuomioistuimelle.
Maanantai.
"Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta." Joh. 18:36.
Jeesus on taivasten valtakunnan Kuningas, Jumalan tahto on sen perustuslakina ja Pyhä Henki sen kansallishenkenä. Yhtä vähän kuin Jumalan pyhä tahto ja synti soveltuvat yhteen toinen toistensa kanssa, yhtä vähän Jumalan valtakunta ja tämän maailman valtakunta sopivat yhteen. Yhtä vähän kuin Pyhä Henki soveltuu yhteen itsekkään maailmanhengen kanssa, yhtä vähän Kristuksen kuninkuutta voidaan tavata sieltä, missä hallitsevina tekijöinä ovat lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korska.
Jumalan valtakunta on Kristuksen kuninkuutta Pyhän Hengen kautta niitten ihmisten sydämissä, jotka ovat uudestisyntyneet elävästä Jumalan sanasta. Niissä Kristus Kuninkaana hallitsee, ei muissa.
Tätä ei valtiomies Pilatus ymmärtänyt, kun hän korskeana seisoi puhuttelemassa orjantappuroin kruunattua Jeesusta kysyen häneltä: "Sinäkö siis kumminkin olet kuningas?" Käsittämätön oli tuolle valtiomiehelle Jeesuksen vastaus: "Olen, niinkuin sanoit; minä olen Kuningas."
Tätä ymmärtämättömyyttä on vieläkin olemassa, jopa itse kristittyjenkin piireissä. Ei nähdä mitään arveluttavaa siinä, että rakennetaan liittoa maailman kanssa ja ruvetaan vetämään yhtä köyttä sen lasten kanssa, vaikka heissä epäuskon henki vallitsee. Kristitty, joka on ruvennut pitämään Jumalan valtakuntaan kuuluvana semmoista, joka siihen ei totuudessa kuulu, sentähden vain, että se jossakin suhteessa ulkonaisesti noudattaa Jumalan valtakunnan muotoja ja iskusanoja, ei ole tosi kristitty.
Uskonpuhdistus palautti kirkon maailman liitosta Jumalan valtakunnan tielle takaisin ja selvensi rajat Jumalan valtakunnan ja maailman valtakunnan välillä. Valtiolliset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset tehtävät jäivät valtionasiaksi, kirkon tehtäväksi taas näkymättömän Jumalan valtakunnan elimenä oleminen.
Kristuksessa kuninkuus käsitettiin silloin Raamatun sanan mukaan. Ja tämän sananhan tulisi vieläkin olla evankelisessa kirkossa ainoana opin ja elämän ohjeena.
Tiistai.
Armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta. Joh. 1:17.
Omatunto on Jumalan ääni ihmisessä. Kaikissa kansoissa ihminen tuntee sisäistä yhteenkuuluvaisuutta itseänsä ylemmän, jumalallisen tahdon kanssa ja näkee itsensä tuon jumalallisen tahdon valossa, josta hän on tietoinen, milloin syylliseksi, milloin syyttömäksi.
Tästä asiasta kirjoitti jo aikanaan apostoli: "Kun pakanat, joille ei ole ilmoitettu lakia kirjoituksissa, luonnonmukaisesti tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikk'ei heillä ole kirjoihin merkittynä Jumalan lakia, ovat itse itselleen lakina ja osoittavat, että lain toiminta on kirjoitettu heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa yhdessä todistaa ja heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä."
Omantunnon tuomio: "Tuo on väärin, tuo on oikein, et saa, sinun pitää" on ehdoton. Se ei ota huomioon ihmisen persoonallisia tarpeita eikä olosuhteita. Tätä ehdotonta omantunnon toimintaa nimitämme sen muodoksi.
Mutta sen rinnalla on omantunnon arvostelun sisältö, joka on hyvin erilainen eri ihmisissä ja kansoissa. Esim. samat ihmiset, jotka hyväksyvät verikoston ja temppelisiveettömyyden ilman tunnonvaivoja, tuntevat pahan omantunnon soimauksia mm. hevosen lihan syömisestä. Omantunnon tuomiot ovat erilaiset riippuen sen sisällöstä, siis tiedon valosta. Pahankin omantunnon arvostelu puhuu vain yksityisistä ja ulkonaisista synneistä, mutta ei mitään yleisestä persoonallisesta tilasta, joka on kokonaan kiero Jumalan edessä. Tähän vaikenemiseen on syynä jumalallisen pelastusilmoituksen puute. Pakanoilla ei ole kirjoitettua Jumalan sanaa.
Jumalan terävä sana yksin on herättävä omantunnon ja antaa sille oikean, Jumalan tahdon mukaisen sisällyksenkin. Kun Jeesus tuli, siirsi hän arvostelun painopisteen ulkoa sisäänpäin. Vuorisaarnassa hän osoittaa, että almujen antaminen ja hyvän tekeminen voi tapahtua kunnianhimosta, rukoileminen samoin jne. Kun tämä Herran sanan totuus alkaa aueta ihmiselle, lankeaa totuuden valo hänen ajatusmaailmansa saastaisuuteen, hänen tekojensa vaikuttimiin ja hänen ilottomaan itsekkyyteensä. Näin herätetty omatunto sanoo: "Sinä et rakasta Jumalaa, vaan itseäsi, et vihaa syntiä, vaan pelkäät ainoastaan sen seurauksia. Et kadu syntiäsi, koska rakastat sitä enemmän kuin Jumalaa."
Tällainen valo on Jumalan ihme. Se veisi ihmisen ehdottomaan epätoivoon, ellei Jumala olisi Pojassansa Kristuksessa ilmoittanut totuuden rinnalla armoansakin ristillä. Ja heränneelle omalletunnolle se vasta todella armoksi näkyykin. Usko ei ole älyn, vaan omantunnon asia.
O, Armoa suurta, o autuutta sen,
Kun uskossa yhdistyy Jeesuksehen
Ja saa hältä waatteeks' vanhurskauden
Ja ikuisen armon ja ystävyyden!
S.V. 56:6.Keskiviikko.
Minun armoni ei sinusta väisty, sanoo Herra, sinun Armahtajasi. Jes. 54:10.
Helluntai toi Pyhän Hengen seurakunnalle. Sen mukana tuli noihin ennen arkoihin opetuslapsiin suuri tunnustajarohkeus. Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen he eivät enää olleet enempää synnin kuin ihmistenkään orjia. He keksivät sen ilmestyksen sanan totuuden, että "missä Herran Henki on, siellä on vapaus". Vainoojilleen ja vihamiehilleenkin he vastasivat: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä." Armo oli tullut heille siksi elementiksi, jossa he elivät niinkuin kala vedessä.
Vielä nytkin Pyhä Henki tuo ihmeellisen rauhan ja levon sydämeemme, tehden meidät vapaiksi ihmisorjuudesta. Vielä, nytkin helluntaihenki jakaa armolahjojaan: rakkautta, iloa ja rauhaa. Ja tämä Pyhän Hengen rauha, kun olemme uskon kautta Jeesuksen vereen saaneet syntimme anteeksi, vaikuttaa meissä ihmeellisen hiljaisen varmuuden: olen Jumalan kädessä, ei hiuskarvakaan putoa päästäni ilman hänen tahtoaan, joka on kaikkivaltias auttaja, on "sinun armahtajasi". En pelkää mitään, mitä ihminen minulle saattaisi tehdä.
Tästä seuraa johtopäätös: ole alallasi, missä olet, ja tyydy Herran armoon! Se ei siirry sinusta pois missään vaiheissasi. Jos eksyt itseäsi korkealle koroittamaan, kyllä Herra sinut sieltä kiinni saa, jos taas olosuhteet sinut syvyyksiin upottavat, Herra sinut sieltäkin armollaan löytää ja sielläkin ovat Hänen iankaikkiset käsivartensa sinua kannattamassa. Näin armon meri syvenee ja muuttuu lopulta uimavesiksi, missä jalat eivät enää pohjaan ulotu.
Sielulla, joka Pyhän Hengen kautta on tähän pyhäkköön päässyt, on "jumalisuuden salaisuus" alinomaisessa harjoituksessa. Hänelle ei usko Kristukseen ole enää mikään ulkoläksy tai kirjoista opittu muistin asia, vaan elämä, alati uusia armonkokemuksia mukanansa tuova elämän todellisuus.
Torstai.
Katso, minä olen avannut sinun eteesi oven, eikä kukaan voi sitä sulkea. Ilm. 3:8.
Avatuista ovista on helppo kulkea. Kun Herra aukaisee uusia työmahdollisuuksia palvelijoillensa, sujuu ja laajenee työ aivan kuin itsestänsä.
Mutta usein joutuu valtakunnan työntekijä apostolin lailla seisomaan suljettujen ovien edessä niin avuttomana ja pitkän aikaa, että täytyy pyytää kaukaisiakin ystäviä rukoilemaan, että Herra taas avaisi ovensa.
Kuinka usein näemmekään itsemme esteeksi Jumalan työn menestymiselle! Vastustajia on myös monta ja he ovat väkeviä. Mieli tahtoo painua alakuloiseksi. Kädet väsyvät, jalat ottavat horjuvia askeleita ja huokaukset täyttävät sydämen. Tunnemme tämän painon toisinaan erittäin raskaaksi ajan ahdingoissa.
Silloin on hyvä muistaa, ettei Jeesus mennyt taivaaseen Taaborilta, vaan öljymäeltä. Hän ei ottanut vastaan oikeutettua palkkaansa eikä mennyt yksin kirkastusvuorelta taivaaseen, vaan hän tuli sieltä alas ja meni ensin Golgatalle.
Kun hän tämän teki, aukaisi hän meillekin syntisille ja tuomituille oven taivaaseen. Se on nyt auki. Kukaan ei voi sitä sulkea. Sana sen vakuuttaa.
Voimme nyt laulaa:
"Sä sait o, Jeesus, voiton, lunastit laumasi.
Toit uuden elon koiton, o voitonsankari.
Sä perkelehen sorsit ja kuolon vallan mursit.
Ja taivaan aukasit."Tämä varmuus rohkaisee raskaitten tehtävien ja suljettujen työmahdollisuuksien edessä kiusattua sielua.
Perjantai.
Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret. 5 Moos. 33:27.
Äidin kädet ovat niistä ihmiskäsistä, jotka ovat meitä hoitaneet, kaikkein siunatuimmat. Ne asettivat kätemme ristiin, kun olimme vielä lapsia. Ne siunasivat meidät yön uneen ja päivän leikkeihin. Ja kuinka monina öinä on äidin käsi sairasvuoteen ääressä toiminutkaan lapsensa parhaaksi!
Mutta äidin käsivarren antama apu on rajoitettu. Ei se voi auttaa, kun synnin syyllisyys uhkaa hukuttaa, kun kuolema tekee kolkkoa tuloaan. Silloin ovat iankaikkiset käsivarret tarpeelliset. Ja ne ovatkin täällä alhaalla. Jeesus Kristus on ne meille paljastanut. "Joka näkee minut, hän näkee Isän."
Jeesuksen kädet on taiteilija nähnyt joskus ylöspäin kohotettuina siunatakseen sieltä alhaalla olevia syntisiä, samoin kuin vielä silloin tällöin näkee jonkun vanhan rovastin siunaavan alttarilta seurakuntalaisia kohotetuin käsivarsin.
Mutta oikeampaan on osunut Kristus-kuvassaan Thorvaldsen. Hän on nähnyt Kristuksen kutsuvan syntisiä ja raskautettuja luoksensa kädet alhaalla – suuret vahvat kädet hyvin alhaalla. Ja sellaiseksi hän on Kristuksen kuulussa marmoriveistoksessaan esittänyt.
Mitähän varten Jeesuksen kädet ovat alhaalla? Juuri sitä varten, että huonokin matkamies ja syvälle alas sortunut raukka voisi Herran jaloissa ryömiessänsä ulottua ottamaan kiinni näistä auttavista ja pelastavista käsistä.
Mikä armo meille avuttomille, että täällä alhaalla ovat tukenamme Jeesuksen voimalliset käsivarret! Rohkeina uskossamme voimme veisata:
"Sionin rakennus ikään ei sorru,
Kun Herra Jeesus on perustus sen.
Vaikkapa toisinaan tuleekin tuska,
Jeesuksen käsi on voimallinen.
Armon hä suopi, Avun hän tuopi
Pimeäss' yössäkin herättäen."
S.V. 57 b:4.Lauantai.
Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa. Ilm. 20:6.
Jo Jeesus itse puhui siitä, että uskovaisten rakkauden työt muistetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa. Apostoli Paavali toteaa, että Herran tulemuksessa "Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin", samalla kun muut kuolleet vielä silloin eivät virkoa eloon. Samaisessa ylösnousemuksessa maan päällä elävät uskovaiset muutetaan silmänräpäyksessä kirkkauden olotilaan ja temmataan Herraa vastaan yläilmoihin.
Silloin toteutuu Herran sana, että kahdesta miehestä pellolla ja kahdesta naisesta jauhinkivien ääressä "toinen otetaan ylös, mutta toinen jätetään". Silloin toteutuu myöskin vertaus kymmenestä neitseestä. Viisaat pääsevät häähuoneeseen, mutta tyhmät jäävät ulkopuolelle – ei helvettiin, vaan tuhatvuotisen valtakunnan synnytyskipuihin tänne maan päälle.
Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä eli vanhurskasten ylösnousemuksessa. Häneen ei toisella kuolemalla ole mitään valtaa. Tämä päämäärä kangasti erikoisen arvokkaana apostoli Paavalin hengen silmien edessä.
Mutta nöyrästi hän tunnustaa hyljänneensä kaiken ja kilvoittelevansa, "jos ehkä pääsen ylösnousemukseen kuolleitten joukosta", siis ensimmäiseen ylösnousemukseen, jolloin Herran omat pääsevät ainiaaksi olemaan Kristuksensa luona.
Entinen seurakunnan vainooja ei ollut varma tästä autuudesta omalle kohdallensa. Mutta silti hän ei jättänyt kilvoitustaan kesken eikä väsynyt.
Älä sinäkään väsy äläkä parannustasi kesken heitä, vaikka tuntosi tuomitsisikin sinut vanhurskasten ylösnousemukseen mahdottomaksi. Juuri sillä hetkellä kun et luulekaan, tulee ihmisen Poika – armahtavana Lunastajana häntä odottaville sieluille.
TOINEN KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
He olivat kaikki yksimielisesti koolla. Ap. t. 5:12.
Jumalan armo on moninainen. Siihen uppoavat veriruskeat synnit, se on parempi kuin elämä; se voittaa kuolemankin kauhut.
Mutta se ilmenee myöskin siten, että Jumala kokoaa yhteen Jeesuksen opetuslapsiksi tulleet ihmiset erinäisiä tarkoituksiaan varten.
Helluntain jälkeen näkyy koolle tulemisen vaikutuksena olleen jatkuva Jumalan valtakunnan voittokulku Pyhän maan pääkaupungissa ja sen ympäristössä.
Siitä kertoo pyhä historia näin: "Ja apostolien kätten kautta tapahtui kansassa monta tunnustekoa ja ihmettä ja he olivat kaikki yksimielisesti koolla Salomonin pylväskäytävässä – ja yhä enemmän tuli lisää niitä, jotka uskoivat Herraan, sekä miehiä että naisia suuret joukot."
Olemme saaneet viime aikoina olla mukana näkemässä, miten Jumala tänäkin aikana kutsuu kansaansa kokoon eri leireistä ja uskonsuunnista. Tällä omiensa kokoamisella yksimielisyyden hengessä Jumalalla on vieläkin näinä maailmanaikakauden loppuaikoina erityiset tarkoitusperänsä. Vaikka emme niitä niin selvästi vielä näekään sokeudessamme, olemme kuitenkin sisäisesti siitä varmoja, että Jumalalla on parhaillaan suuria ja ihmeellisiä asioita tekeillä valtakuntansa asian eteenpäin viemiseksi ei ainoastaan meidän kansamme, vaan toistenkin kansojen ja varsinkin heimoveljiemme keskuudessa.
Näemme nimittäin erityisesti Jumalan kokoavaa armoa siinä, että näinä päivinä eri maissa asuvat kristityt pääsevät koolle toistensa kanssa rakentumaan itse Raamatun sanan ääressä ja vaihtamaan ajatuksia Jumalan valtakunnan armoetujen viemisestä hajaannuksessa asuvien heimo- ja uskonveljien sekä pakanainkin luokse. Ei tämä ole ihmisistä, vaan Jumalalta se on tullut ja on ihmeellistä meidän silmissämme.
Erityisesti näkyy Jumala siunanneen kokoavalla armollaan muutamia valittuja lapsiaan, koska he, minne ikinä he tulevatkin, tuovat ja vetävät samalla yhteen eri tahoille hajaantuneet Jumalan lapset.
Tämä kaikki lisää nykyisen seulomisenkin ajan uhalla meidän sydämissämme uskoa Jeesuksen lausuman ennustuksen toteutumiseen: "On oleva yksi lammashuone ja yksi paimen."
Maanantai.
Rakkaus toivoo kaikki. 1 Kor. 13:7.
Samoin kuin rakkaus uskoo kaikki, se samoin toivoo kaikki. Edellinen koskee etenkin seurustelua lähimmäisen kanssa näissä ajallisissa oloissa eli sitä, mikä kuuluu nykyisyyteen. Toivo koskee enemmän sitä, mikä kuuluu tulevaisuuteen, tietysti myöskin lähimmäisen tulevaisuuteen.
Missä nimittäin käy niin, ettei rakkaus enää voi uskoa esim. mitään lähimmäisen paranemisesta tai pelastuksesta, siinä sillä on kumminkin jäljellä eräs apukeino – toivominen. Kristitty uskoo näet senkin toivon, missä ei mitään toivoa ole ja laulaa:
"Oi, Herra auta,
mä toivon vaan,
vaikk'ei ois' toivoa ollenkaan!"Tämä toivominen vastoin kaikkia mahdollisuuksia johtuu siitä, että rakkauden lähde on Jumalassa ja Jumalahan itse on rakkaus ja hänen tarkoitusperänsä ja päämääränsä, jotka aina ovat hyviä ja puolueettomia, ovat järkähtämättömät, sillä hänellä on käytettävänään kaikkivalta, joten hänelle ei mikään asia ole mahdotonta.
Miten paljon voidaankaan ottaa vastaan raskaita elämän kuormia ja vastoinkäymisiä, miten paljon saatetaankaan kestää pettymyksiä ja murheita, miten paljon voidaankaan sietää loukkauksia ja parjauksia ja vääriä tuomioita, kun sielua elähdyttää rakkaus, joka toivoo kaikki, toivoo silloinkin kun ei mitään toivoa ole, siitä syystä, että Jumalan rakkaus on Pyhän Hengen kautta syntisen ja luonnostaan alakuloisen matkamiehen sydämeen vuodatettu.
Kun pettymykset tulevat, joutuu kaikki muu rakkaus häpeään. Silloin nekin, jotka tahtoivat rakastaa, käyvät katkeriksi, jopa ihmishalveksijoiksi sulkeutuen omaan kuoreensa ja huoneeseensa.
Mutta rakkaus, joka odottaa Kristuksen tuloa, hänen, joka uudistaa kaikki, jaksaa myöskin toivoa kaikki, sen silmä kun näkee, että sekä nykyisyys samoin kuin tulevaisuuskin ovat rakastavan Isän kädessä, jolle kaikki asiat ovat mahdolliset.
Tiistai.
He saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan. Room. 3:24.
Raamattu on täynnä puhetta Jumalan armosta. Armo on vastakohta kaikelle sille, mitä ihminen voi itse ansaita. Armo on Jumalan lahja. Lahja taas on vain se, mikä ilmaiseksi annetaan. Tämä sisältyy käsitteeseen armo.
Tämän ansaitsemattoman armon suurin lahja syntiselle ihmiselle on syntien anteeksiantamus eli, Raamatun toista sanontaa käyttäen, vanhurskaus. Vanhurskautettu Jumalan edessä on siis sellainen ihminen, joka on armosta saanut syntinsä anteeksi.
Tätä pelastuksen suurta lahjaa ei ihminen ole millään lailla itse ansaitsemassa eikä hän pysty siihen itseään millään tavalla mahdolliseksi tekemään. Tässä eivät kelpaa mielenmuutokset, parannukset, rukoukset, uskot eikä mikään muu ihmisen puolelta ansioksi. Paraskin ihminen on luonnostansa "Jumalan kirkkautta vailla."
Kun kerran näin on, ja sen todistaa Jumalan sana ja uskovan kokemus todeksi, niin ei sovi meidän salaisestikaan sydämessämme laskea perustusta mihinkään muuhun pelastuskeinoon eikä tavoitella mitään muuta, kuin yksin Jumalan pelastuskeinoa, joka on Kristus.
Hänen kauttansa ovat maailmaan tulleet armo ja totuus. Nyt voi meidän ajallammekin elävä ja itseluottamuksesta riisuttu syntinen apostolin lailla tunnustaa:
"Jumala on meitä pyhällä kutsumuksella kutsunut, ei meidän tekojemme mukaan, vaan oman aivoituksensa ja armonsa mukaan, joka meille ennen ikuisia aikoja on annettu Kristuksessa Jeesuksessa, mutta nyt ilmisaatettu sen kautta, että Vapahtajamme Jeesus Kristus ilmestyi." (2 Tim. 1:9, 10.)
Keskiviikko.
Jos joku teidän joukossanne luulee olevansa viisas tässä maailmassa, tulkoon hän tyhmäksi, että hänestä tulisi viisas. 1 Kor. 3:18.
Ei ihmisviisaus eikä ihmistoimi vie asioita eteenpäin Jumalan valtakunnassa. Luonnolliselle ihmiselle ovat Jumalan valtakunnan asiat aivan käsittämätön salaisuus, ja sellaisena ne hänelle pysyvät iäti, ellei hän hengestä uudestisynny.
Ne näkemykset, jotka luonnollisella eli suruttomalla ihmisellä on Jumalaan ja hänen valtakuntaansa päin, ovat ilmassa häilyviä, koska niillä maasta ja lihasta syntyneinä ei voi olla todellisuuspitoisuutta.
Tätä Jumalan sanan todistusta ei tahdota aina ottaa oikein täydestä niidenkään piirissä, jotka jumalisuutta harrastavat. Sen takia ajatellaan ja ymmärretään Jumalan ihmeelliset ja salatut tiet toisiksi kuin pitäisi ja totuus vaatisi.
Kun Jumalan tiet vievät tässä elämässä alaspäin, oman minän kuolemaan, oman tahdon tyhjäksi tekemiseen, silloin jumalisetkin viisaudessaan hämmästyvät, koska he eivät tunne Jumalan teitä Jumalan teiksi ja Jumalan johdatusta elämässään Jumalan johdatukseksi.
Jumalaan ja hänen teihinsä pahennutaan. Näin jää omasta mielestään taitavalta ja viisaalta taivaallinen Isä tuntemattomaksi; tuntemattomaksi jää myöskin Jumalan Kristus, joka tuli vain syntisiä etsimään ja vapahtamaan sitä, joka oli kadonnut.
Tässä kohden eivät käsitteet, nimet eivätkä sanat huulilla mitään auta. Elämä kysyy yksin elämää. Ja kun Jumala ei ole saanut painaa alas, ei tehdä tyhmäksi, ei lyödä omaa osaamista maahan, ei tukkia oman viisauden valitsemaa tietä, jää vaeltaja oman voimansa varaan eikä sen viisauden ja pyhityksen ja totuuden Hengen voiman ja sen nuhteen varaan, joka yksin voi viedä armahtavan Isän tuttavuuteen, se on: elämän todelliseen viisauteen.
Torstai.
Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa. Joh. 17:19.
Sekä yksityisellä kristityllä että koko Kristuksen seurakunnalla on täällä ajassa oma erikoinen tehtävänsä. Tämän tehtävän erikoisuuden määrää lähemmin historiallinen ajankohta, olosuhteet ja Jumalaa vastustavien voimien kunkinhetkinen ilmenemismuoto.
Mutta olkoon, että eri sukupolvien aikana Herran omille uskotun tehtävän laatu on erilainen, alkuperäiseen voimaansa ja päämääräänsä nähden se on kuitenkin aina kaikissa olosuhteissa samanlainen.
Pyhitys on ainoa voiman lähde Jumalan asian voittoon viemiseen. Pyhitystä ei ole se, että vanhaa ihmistä koetetaan saattaa tai muuttaa synnittömäksi. Totuudessa se ei tule kenellekään koskaan onnistumaan. Sillä se, mikä on lihasta syntynyt, on lihaa ja pysyy lihana. Pyhitys päinvastoin tarkoittaa kielteisesti eroa synnistä ja itsekkyydestä, mutta myönteisesti siis varsinaisesti se merkitsee vihkiytymistä, antautumista Jumalan käytettäväksi, koska, missä ja kuinka Hän tahtoo.
Näin menetteli Jeesus itse maallisen elämänsä aikana. Hän vihki itsensä palvelustyöhön syntisten hyväksi, jotka Isä hänelle omiksi antoi. Mutta tämän uhritien hän kulki päättävästi loppuun asti, jotta hänen opetuslapsensakin totuudessa, siis ilman ehtoja, vuorostansa vihkiytyisivät Jumalan työhön lähimmäistensä hyväksi.
Hätää on ympärillämme paljon. Synnin tulva uhkaa väkijuomien, kevytmielisyyden, siveettömyyden, raakuuden ym. muodossa turmella nuoret ja vanhat. Ketä tämä nykyajan tapainturmeluksen hätä painaa ja peloittaa, hän lähteköön pyhityksen tielle, vihkiytyköön raittiuden, siveyden, kotionnen ja seurakuntatyön tehtäviin, niin kauan kuin vielä päivä on. Kun yö tulee, ei kukaan enää voi työtä tehdä, vaikkapa tahtoisikin. Niinpä aina muistettakoon vanhojen heränneitten neuvoa: "Älä ota ainoatakaan askelta pyhityksen tiellä ilman Kristusta!"
Perjantai.
Minulle Jumala on osoittanut, etten saa sanoa ketään ihmistä epäpyhäksi enkä saastaiseksi. Ap. t. 10:28.
Omassatunnossa erotamme muodon ja sisällyksen. Omantunnon muodolliseen puoleen kuuluvat sen kieltävä ja käskevä toiminta. Jumalan lahjomaton ääni sanoo toisaalta: "Tee tämä!" tai kieltää yhtä jyrkästi: "Älä tee sitä!" Omantunnon sisällys taas on kehityksen alainen.
Apostoli Pietari, saavuttuaan Jumalan johdatuksesta pakanain esikoisen, upseeri Korneliuksen kotiin Kesareassa, lausui kokoontuneille talon ystäville:
"Te tiedätte, että on luvatonta juutalaisen miehen seurustella toiskansaisen kanssa tai mennä hänen luoksensa."
Pietarin omantunnon sisällys oli siihen hetkeen asti ollut sidottu juutalaisfarisealaiseen elämänymmärrykseen, jonka valossa mm. juutalaisten johtomiehet eivät pitkänperjantain aamuna menneet sisälle Pilatuksen palatsiin, jotteivät saastuisi. Ihmeellisellä näyllä oli Jumalan henki kasvattanut ja kehittänyt Pietarin omantunnon sisällystä, jotta hän uskalsi astua pakanan kotiin vastaansanomatta ja tehdä sitä, mikä hänelle juutalaisena oli luvatonta. Juuri tähän uuteen valoon vedoten Pietari juhlallisesti vakuuttaa: "Mutta minulle on Jumala osoittanut, etten saa sanoa ketään ihmistä epäpyhäksi enkä saastaiseksi."
Nykyaikana, jolloin puoluemieli, muodon katsominen ja kansalliskiihko rakentaa raja-aitoja ihmisten keskuuteen ja myrkyttää yhteiselämämme, on meillä syytä antaa Jumalan sanan uudeksi luoda omantunnon sisällyksemme. Onhan se muutoksen alainen, kiinni tavoissa, ennakkoluuloissa ja harhaanosuneen kasvatuksen tai yleisen mielipiteen lumoissa.
Omantunnon muoto ei muutu koskaan. Se käskee tekemään, minkä tiedämme oikeaksi, ja kieltää tekemästä, minkä tiedämme vääräksi. Mutta tietomme oikeasta ja väärästä voi muuttua. Siitä johtuu taas itsestään, että arvostelumme ihmisistä ja asioista myös ovat muutoksen alaisia ja ne muuttuvat oikeaan suuntaan, kun Jumala pääsee meillekin niinkuin Pietarille osoittamaan, mikä on luvatonta, mikä ei.
Lauantai.
Mutta nyt Jumala käskee, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Ap. t. 17:30.
Selvää on, että parannus merkitsee sitä, että todella tulemme paremmiksi. Mutta se, missä paremmaksi tulemisen pitäisi tapahtua, ei aina ole selvillä meille.
Tavallisesti me ajattelemme tavoissa, käytöksessä ja tottumuksessa paremmaksi tulemista. Mutta kaikki tuo on vielä ulkonaista. Parannus, johon Jumala vaatii, on ennen kaikkea sisällistä paremmaksi tulemista, on mielenmuutosta.
Puheessaan Ateenan Areopagilla esitti apostoli oppinsa Jumalasta ja oppinsa ihmisestä. Parannus, mielenmuutos, merkitsee ennen kaikkea sitä, että omistamme ilmestyksen mukaisen käsityksen ihmisestä, siis itsestämme.
Me osaamme kyllä ulkoa Lutherin sanat: "Minä uskon ja tunnustan, etten omasta järjestäni enkä omasta voimastani voi Herran Jeesuksen tykö tulla enkä Häneen uskoa", mutta silti emme käytännössä myönnä itseämme näin avuttomiksi.
Yhtäkaikki apostoli tähdensi perisynnin todellisuutta, joka on syynä siihen, että luonnostamme olemme kaikki lihallisia ja synnin alaisiksi myytyjä. Niinpä jo Jeesus itse opetti, että pelastus on ihmisille mahdoton asia. (Mark. 10:27.) Parannuksen tekijälle tämä on käynyt eläväksi todellisuudeksi. Kun hän itseänsä katsoo, ei hän muuta näe kuin kirotun ja tuomitun ihmisen.
Mutta kun parannuksessa on selvinnyt, millaisia me itse todella olemme, silloin vasta käy ilmi, millainen pelastuksen Jumala on: "Hän, joka on tehnyt maailman ja kaikki mitä siinä on, Hän, joka on taivaan ja maan Herra, antaa itse kaikille elämän, hengen ja kaikki." Ja edelleen. Hän on meitä kaikkia läsnä, varjelemassa ja siunaamassa, "sillä hänessä me elämme, liikumme ja olemme."
Pelastus, joka ihmisille on mahdoton, on Jumalalle mahdollinen. Kaikki hyvä tulee yksin häneltä. Pelastus on yksin armosta.
Senpä takia on kunnia yksin Jumalan. Kaikki ihmiskerskaus on suljettu pois.
Jumalan vaatima mielenmuutos on juuri sitä, että omistamme Raamatun mukaisen käsityksen ihmisestä ja Jumalasta.
Ilman tätä sisäistä parannusta on ulkonainen parannus ainoastaan vanhan paikkaamista.
KOLMAS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin, 1 Tim. 1:15.
Kun ihminen herää hengellisen kuoleman unesta, alkaa hän taistella itseänsä vastaan. Silloin vasta synnin tunto oikein vaivaksi käy, kun tuossa taistelussa oman pahuutensa voittamiseksi huomaa, ettei pääsekään vanhan ihmisen sisimpään pohjaan asti.
Aina sieltä sisältäpäin omasta povesta yhä edelleenkin kumpuaa esiin uutta, ennen tuntematonta synnin mutaa. Siinä on omatunto sellaisen painon alla, etteivät sitä enkelitkään voisi ottaa pois ja vaivattua kuormastansa kirvoittaa.
Mutta juuri sitä varten Jumala antaa hengellistä heräämistä seurata tuomioittensa tunnon kaikissa sydämen kätköissä, että Kristus todella ja yksin pääsisi tilastansa murheelliselle sielulle ainoaksi pelastajaksi.
Kun Jumalan sanasta tunnemme tämän Jumalan vetämisen eli kasvatuksen päämäärän, niin turhaa on heränneellä tunnolla vaeltavien hätäillä, niinkuin turvaa kokonaan vailla olevat. Synnintunnossa, joka on totuudessa, eli toisin sanoen, kun "hurskaasti herätään", tulee taivaan valtakunta meitä lähelle ja keskellä viheliäisyyttämme aukenee eteemme aivan uusi maailma.
Vasta sellaiselle, jolla ei ole mitään muuta turvaa kuin Kristus yksin, Hän todella tulee eläväksi ja kokemusperäiseksi. Itsekurikin meidän syvyyteemme hän armahtavana ojentaa kätensä, tarttuen meihin kiinni hyvän paimenen mielellä, joka olallensa nostaa eksyksissä kulkeneen ja haavoitetun lampaan. Kun se koetaan, voidaan apostolin kanssa tunnustaa – vaikka tunto sanookin: "olen suurin syntisistä" – "minullekin on laupeus tapahtunut".
Maanantai.
Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä. 1 Kor. 13:4.
Millaista oikea rakkaus on, selviää apostoli Paavalin kirjoittamasta iki-ihanasta rakkauden korkeasta veisusta 1 Korinttolaiskirjeen 13 luvussa. Kun toisen katumus- ja rukouspäivän tekstissä oli taannottain Jumalan käsky, että uskovaiset rakastaisivat toinen toistansa, "niinkuin Jumala on meille käskyn antanut", ei liene kokonaiskäsitykselle kovinkaan häiritsevää, vaikka lähemmin tarkastammekin Jumalan käskyn mukaisen rakkauden yksityiskohtia apostolin kirjoittaman ylistysvirren valossa.
Ensimmäinen piirre rakkauden olennossa on tämä: "rakkaus on kärsivällinen ja laupias". Se näkee kyllä toisen viat ja huonot puolet, mutta ei sillä lailla, että se niistä närkästyisi.
Rakkaus ei hallitse uskovaa ihmistä ainoastaan sen aikaa, kun toinen on hyvä, vaan sitä kestää silloinkin, kun todella alkaa toisessa olla kärsittävää ja anteeksiannettavaa. Tämä on rakkauden ensimmäinen tunnusmerkki. Se toimii kärsivällisyyttä tarvitsevien hyväksi kantaessaan toisten kuormia, ollen sydämestään laupias lankeilevia kohtaan keskellä itsekkään maailman tuomioita.
Älkäämme siis puhuko rakkaudesta tai hyväntekeväisyydestä, vaan vastatkaamme rehellisesti tähän ensimmäiseen kysymykseen: olenko kärsivällinen? olenko laupias?
Ei siitä ole kysymys, millaisia olemme kirkossa, yhdistyksissä ja seuroissa. Se pettää. Vaan siitä on kysymys: olenko kärsivällinen kodissani, seurustelussa siellä sen jäsenten kanssa, vanhempieni, lasteni, isäntäväkeni, sisarusteni ja palvelijoitten kanssa?
Niin, rakkaus on kärsivällinen ja laupias. Jeesus Kristus oli sellainen. Hän ei ollut koskaan hermostunut, vaan aina itsensä ja tilanteen herra: lapsena kodissa, miehenä ulkona maailmassa, seurustelussa sekä ystävien että vihamiesten kanssa – oli kärsivällinen ja laupias niinkuin lammas.
Seuraa sinä häntä, vaikka maailma sanoisi, että olet tullut hulluksi.
Tiistai.
He saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Room. 3: 24.
Ensimmäisten ihmisten, Aatamin ja Eevan, lankeemuksen kautta on synti tullut maailmaan ja synnin tähden kuolema.
Perisynnin kamalan tosiasian me nykyajan ihmiset, joille perinnöllisyyden lait ovat alkaneet selvitä, ymmärrämme paremmin kuin entisajan sukupolvet. Luonnollisen syntymän perustuksella me olemme kaikki läpikotaisin turmeltuneet sen lisäksi tahallisten omien syntiemme takia ja niin kuoleman siteissä, ettei meissä ole yhtään hengellisten voimien kipinääkään jäljellä. Ei suotta laulussa lauleta: "Ah turmeltu oon perinjuurin."
Jos sinä ja minä pelastumme ja taivaaseen pääsemme, on se siis kokonaan armon asia. Ja tässä armon ajassa on otolliseksi pääseminen Jumalan edessä ja rauhan saaminen syyttävän omantunnon tilalle kokonaan Jumalan lahja.
Mutta jotta uskaltaisimme tuomittuinakin tuomarin eteen armahdettaviksi pyrkiä ja rangaistuksen ansainneinakin rankaisijan sääliin vedota, tarvitaan selvää ja varmaa salatun Jumalan armon ilmestystä. Ja sellainen onkin meillä siinä lunastuksessa, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.
Tämä lunastus voidaan ajatella taaksepäin katsoen valmistetuksi lopullisesti jo Jeesuksen ristinkuolemassa, mutta myöskin nykyaikaan kuuluvaksi ja meille käytännössä tarjolla olevaksi elävän, läsnäolevan Jeesuksen seurassa.
Missä häneltä pimeyden, tuomion, syntihädän ja elämän ristiriitojen keskellä uskossa apua etsitään, siellä lunastuksen todellisuus vieläkin koetaan, sillä Jumala, joka ei ole omaa Poikaansakaan armahtanut, lahjoittaa meille kaikkea muutakin hänen kanssaan.
Keskiviikko.
Itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen. Room. 8:21.
Kristityn toivomme sisällyksenä ei ole ainoastaan meidän ihmislasten perille tuleminen kirkkauteen ruumiinemmekin sinne, missä Jeesus jo on Isän oikealla kädellä taivaissa. Toivoomme sisältyy myöskin luomakunnan vapautuminen turmeltuneisuuden orjuudesta.
Nimenomaan apostoli vakuuttaa, että luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle – kuitenkin toivon varaan.
Kun juhannuksena kaihomielin taas toteamme, että tuomet ja pihlajat jo ovat miltei loppuun kukkineet, että syreenit lakastuvat parhaillaan, että omenapuun kukat varisevat, että pohjolan kaunis kesä menee meiltä pois kuin lentäen, niin me toivossa odotamme "sen suven suloisuutta, kun Herra kaikki muuttaa – ja uuden maan ja taivaan Jumala valmistaa". (V. k. 532:1.)
Tätä toivon päämäärää luomakuntakin itse hartaasti odottaa. Johannes näki sinne perille kirkkauteen asti näyssä Patmos-saarella. Hän näki Vanhan ja Uuden testamentin lunastetun seurakunnan rinnalla Karitsan valtaistuimen edessä "neljä eläintä", siis kirkastetun luomakunnan iloitsemassa ja riemuitsemassa tapetun Karitsan lopullisesta voitosta. Kuinka valoisa onkaan kristinusko! Seurakunnan Herra on taivaasta lähettänyt omillensa lupauksen, josta hän itse käski Johannesta: "Kirjoita, sillä nämä sanat ovat varmat ja todet."
Nämä ihmeellisen varmat ja todet lupauksen sanat, jotka ovat toivomme perustuksena, on hyvä kätkeä sydämeen keskellä kaiken ajallisen katoavaisuutta.
Ne sanat ovat Herran omat, ja kuuluvat näin: "Katso, uudeksi minä teen kaikki".
Torstai.
Ettekö tiedä, että olette Jumalan temppeli ja että Pyhä Henki asun teissä. 1 Kor. 3:16.
Lähetyskirjeissänsä apostoli Paavali on esittänyt joukon suuria, jopa erittäin rohkeita ajatuksia Kristuksesta. Mutta niiden rinnalla on myös ajatuksia Pyhän Hengen armovaikutuksesta.
Korinton kauppakaupungin seurakunnassa oli paljon riitaisuuksia. Seurakuntaväki eli, toimi ja palveli Jumalaa eri puolueisiin jakautuneina. Toiset sanoivat: "Minä olen Paavalin puolta"; toiset; "Minä olen Apolloksen"; jotkut taas: "Minä olen Keefaan"; tai vielä: "Minä olen Kristuksen". Kukin näistä eri ryhmistä vikoi toisinajattelevia ja väitti itse olevansa oikeassa. Nämä vikoilemiset ja toismielisten arvostelut olivat johtaneet suoranaisiin epäjärjestyksiin.
Vaikka Paavali oli saanut Kloen perheväeltä kuulla näistä epäkohdista ja riidoista korinttolaisten keskuudessa, kirjoitti hän yhtä kaikki heille Efesosta nämät rohkeat, Pyhän Hengen vaikutusta tähdentävät sanat: "Ettekö tiedä, että olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?"
Paavali ei epäile hetkeäkään sitä tosiasiaa, että Pyhä Henki asuu jokaisessa uskovaisessa Korinton seurakuntalaisessa, siitä huolimatta, että seurakunta oli puolueitten rikki repimä, että siellä vieras henki teki hajoittavaa työtänsä ja että sen lisäksi seurakunnan siveellinen tila oli huono ja moitteenalainen. Kuka meistä uskaltaisi, tällaisten todellisten epäkohtien ja puutosten uhalla, sittenkin ajatella asiasta hyvin päin ja julkisesti kirjoittaa seurakuntalaisista ja seurakuntalaisille yhtä rohkeasti kuin Paavali: "Jumalan Henki asuu teissä, ettekö sitä tiedä?"
Paavalilla näkyy olleen se rohkea usko, että Kristuksen seurakunta, joka on pyhäin yhteys, on ilmentäessään itseänsä saanut välineiksensä heikot ja huonot Jumalan lapset, jotka vielä eivät ole valmiita, vaan vasta alkutaipaleella ja kehittymässä korkeampia tehtäviä varten. Niin valoisa usko on niillä johtajilla, jotka muistavat, että ilman Kristuksen henkeä hänen seurakuntansa ei ole yhtään mitään, mutta Pyhän Hengen voimasta se on seurakunta, jota eivät tuonelan portit voita.
Perjantai.
Te ette ole saaneet orjuuden henkeä elääksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa huudamme: "Abba. Isä!" Room. 8:15.
Me menemme aivan sanattomiksi apostoli Paavalin rohkean toteamuksen edessä. Eihän apostoli vielä edes tuntenut omakohtaisesti Rooman seurakuntaa, kun hän sille kirjeensä Korintosta v. 58 kirjoitti. Meidän mielestämme hänen olisi ensin itse pitänyt oppia tuntemaan henkilökohtaisesti uskonnollinen tilanne Rooman maailmankaupungin seurakuntalaisten parissa voidakseen sitten vasta sanoa, kuka heistä todella oli saanut "lapseuden hengen", siis Pyhän Hengen.
Mutta Paavali rohkenee yksinkertaisesti olla sitä mieltä, että jokaisella uskovaisella jo on Pyhä Henki ja että Pyhä Henki on Isän ja Pojan suuri lahja jokaiselle uskovaiselle ihan uskoon tulemisen alusta asti eikä vasta joskus myöhemmin ja perästäpäin. Paavalin rohkeat ajatukset Pyhästä Hengestä ovat yleiskristillistä totuutta, joka koskee jokaista seurakuntalaista, olkoonpa, että he ovat meille kasvoista tuntemattomiakin.
Kuinka kirjoittikaan hän nyt Galatalaisille, joiden keskuudessa kamppailtiin lain arvosta ja harhaanjohtavasti tähdennettiin tekojenvanhurskautta ennen uskonvanhurskautta, että seurakuntalaisten usko evankeliumin sanaan ja ristin armoon oli alkanut horjua: "Oi te älyttömät galatalaiset – lain teoistako saitte hengen, vai uskossa kuulemisesta?"
Paavali ei tällöinkään epäillyt sitä, etteivätkö he jo olleet saaneet ja omistaneet Pyhää Henkeä. Hän ei eksy arkana ja vikoilevana nuhtelemaan heitä sanomalla: "Johan sen näkee uskonne horjumisesta, että teiltä puuttuu Pyhä Henki." Ei niin. Te saitte jo Pyhän Hengen.
Pyhän Hengen omistaminen on siis terveen luonnollista ja raittiin inhimillistä eikä sairaaloisen luonnotonta ja yli-inhimillistä erinomaisine, tavallisuudesta poikkeavine menoinensa, mihin viimeksi mainittuun monet hurmahenget ovat oikean helluntaihengen vaikutukset koettaneet ylpeydessään – vaikka omaksi turmioksensa – vääntää.
Lauantai.
Te aloititte Hengessä, lihassako nyt lopetatte? Gal. 3:3.
Heränneessä omassatunnossa seisoo saatana aina syyttäjänä. Tästä johtuu, että herännyt ihminen on alinomaa väärällä tavalla tekemisissä synnin syyllisyyden kanssa. Pyhä Henki nuhtelee sekin kyllä synnistä. Mutta se vaikuttaa murheen, joka on pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu.
Mutta, kuten sanottu, on olemassa toisenlainenkin murhe – murhe, joka on kuolemaksi. Se on maailman murhe. Se on väärä synnin murhe. Se on saatanallinen kiusa. Voi käydä näet niinkin, että ihminen, jonka Pyhä Henki on hurskaasti herättänyt, ei pääsekään kuormineen Kristuksen luo ja hänen yhteyteensä, vaan jää katselemaan edelleen aina vain itseänsä, ja valittelemaan huonouttansa, kunnes löytää tästä huonoutensa tunnosta itsellensä rauhan perustuksen eli toisin sanoen vapahtajan.
Selvää on, että tässä on tapahtunut sielulle vahinko. Mutta kun ei eksyksiin joutunut sitä itse vahingoksi näe eikä usko, jos muut hänelle siitä huomauttavat, jää hän edelleenkin tätä "juuren tautia" sairastamaan.
Että hän todella on sairas, siitä todistavat ennen pitkää hänen arkinen elämänsä ja siinä ilmenevät epäkohdat. Iloinen luottamus Jumalaan on poissa, eikä hänellä ole voimia siveelliseen velvoitukseen kaikkinäkevän Jumalan silmien edessä. Jokapäiväinen ja sisäinen parannus eivät ole hänellä harjoituksessa.
Tämä "juuren tauti" eli se uskonnollinen tila, että synnintunto pidetään jo pelastuksen merkkinä, on turmellut monta herännyttä sielua, niin että he, vaikka ovatkin hengessä aloittaneet, ovat lihassa lopettaneet. Niin ei ole tapahtunut vain Galatiassa, missä ristiinnaulittu Kristus oli kuulijain silmäin eteen maalattuna, vaan myöskin monessa Suomen seurakunnassa.
NELJÄS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Juhannus.
Erämaassa huutavan ääni sanoo: "Valmistakaa Herralle tie." Matt. 3:3.
Kaksi ääntä kuuluu korviimme juhannuksena. Toinen on alhaalta. Se on lihasta. Se on kuumien verien kiehtova ääni. Se on maasta ja puhuu maasta.
Toinen ääni on ylhäältä. Se on hengestä kotoisin. Se on evankeliumien vuostuhantinen ääni. Se on taivaasta ja puhuu taivaallisia.
Edellinen ääni kiirii aluksi salaa esiin vehmaan maan uumenista. Sieltä alhaalta uhkuu inehmonkin aistimia hurmaamaan väkevän luomisvoiman tuoksut. Metsissä pihlaja kukkii. Puutarhoissa omenapuut ovat neitseellisen kauniita valkoisessa kukkaispuvussansa. Sireenit kilpaa lemujansa levittävät, valkoiset voittaen siniset. Pellolla apilas rehevänä rehoittaa. Mutta kaikista vie voiton silmiä ja sieraimia hivelevät valkeat kielot kotoisilla hakamailla.
Pohjolan lyhyt kesä on ihanuutensa huipulla juhannuksena. Luonto viettää morsiusjuhlaansa.
Niinpä tekevät ihmislapsetkin. Juhannuksena vietetään Suomen saloilla useammat häät kuin muina kirkkojuhlina. Mutta tanssin sävel ei kaiu ainoastaan häittenpitopaikasta. Siellä palaa sinijärvien rannoilla lukemattomien vaarojen ja kukkuloiden laella ja jokien rantaäyräillä juhannuskokot. Hanurin soitto tai viulun ääni kutsuu nuoret juhannustulilla tanssin pyörteeseen. Veret alkavat virrata kuumina suonissa. Valoisa keskikesän yö näkymättömän ruisrääkän raksuttaessa syventää outoa kaipausta povessa. Ja sitä kiihoittamaan lähettää horna juhannustulille viinansa. On kuin ilma olisi täynnä kaikkialla, missä ihmiset juhannusilojansa pitävät, mukaansa tempaavaa häähumun juhlahurmaa. Se ääni, joka maasta puhuu, vahvistuu, jopa suurellisesti pauhaa: nauti elämästä! Juo juhannusilojen kukkuramaljasta! Pohjolan ihana keskikesän yö on lyhyt.
Mitä? Itkikö kukaan? Sekaantuiko ilon ääneen itkun ääni? Onko olemassa ääni, väkevämpi kuin veren ääni? On.
Eikö vaikenekin vähitellen hanurin soitto ja viulujen vingutus? Oliko se vain sattuma, että keskikesän juhlasta piti tulla Johannes Kastajan päivä? Miksi pitikin tuon kamelinkarvaisen Jumalan miehen, joka ei viiniä eikä väkeviä juomia juonut, vaan joka huutavan äänensä kaikille huusi: tehkää parannus, muuttakaa mielenne – niin, mitä varten pitikään hänen astua eteemme juuri juhannuksena? Eikö olekin hän vähän tungetteleva ja epämukava ja vastenmielinen juuri nyt. Hän häiritsee ilonpitoamme. Eikä hän yhtään ihmismieliä katso, ei maan hallitusmiehiä, ei pappeja, ei virkamiehiä, ei kirjanoppineita, ei sotamiehiä, ei virkamiehiä, enempää kuin yhteistä kansaakaan. Kaikkien eteen hän Suomessakin juhannuksena astuu ainakin tuhannessa saarnassa huutaen: "Tehkää parannus, muuttakaa mielenne!"
Hän on hengen valtamiehiä, tuo kamelinkarvainen, profeetoita suurempi saarnaaja. Ei häntä ole lähettänyt kukaan ihminen, vaan Jumala. Hän on taivaan sanansaattaja. Sen takia hänen äänensä lopulta voittaakin maasta tulevan äänen.
Kun viimeinen kokko on sammunut ja viimeinen viulun ääni tyrehtynyt ja lakannut soimasta, silloin alkaa Jumalan ääni huutaa: "Kaikki liha on ruoho ja kaikki sen kauneus niinkuin kedon kukkanen. Ruoho kuivuu ja kukkanen kuihtuu, sillä Herran Henki puhaltaa siihen. Kansa todella on ruoho."
Huutavan ääni on tullut korvesta kansan keskelle: Älkää nauttiko, vaan muuttakaa mielenne! Ei itsekkäisyydessä, vaan Jumalan käskyjen pitämisessä ja Hänen Karitsansa katselemisessa on elämän onni.
Mutta voi! Hänestä, tuosta Jumalan miehestä ja taivaallisen sanoman julistajasta tuli juuri juhlailon hekuman, tanssin taituruuden ja viinihumalan uhri. Hänet surmattiin ja hänen kaulansa katkaistiin hänen tinkimättömän totuuden julistuksensa vuoksi. Mutta eipä hän sitä itse ainakaan nyt enää sure. Juuri veritodistajakuolemansa kautta hekuman ja himojen uhrina hän edelleen elää keskellämme vuodesta vuoteen niin kauan kuin juhannusevankeliumia kirkoissamme saarnataan. Eikä hän vain elä, vaan hän todistaa elämäkerrallaan vastaansanomattoman varmasti, että joka lihaa rakastaa, hänen täytyy hukkua, että tuhkaa on kaikki, mitä silmä näkee, sieraimet haistavat, käsi koskettaa tai hyväilee. Ja hänen äänensä raivaa itselleen tietä nuorten ja vanhojen luokse niin juhlahumuun kuin yksinäisille synninpoluille. Lihaa säälimättä hän huutaa: tee parannus ja palaja pahalta tieltäsi, muuten menet perikatoon.
Emmekö mekin tahtoisi olla mukana tekemässä juhannustulista Herran tulia ja niidenkin ääressä eikä ainoastaan kirkossa opetella veisaamaan suvivirttä:
Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen;
kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen...
– – –
Oi Jeesus Kristus,
jalo ja kirkas paisteemme
Sä sydämemme valo.
Ain' asu luonamme!
Sun rakkautes liekki
Sytytä rintaamme...
V.k. 472:1, 4.Maanantai.
Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi – – – hän kastaa teidät pyhällä Hengellä ja tulella. Luuk. 3:16.
Johannes Kastajan parannussaarnasta syntyi suuri herätysliike. Kaikille kuulijoilleen hän teroitti mielenmuutoksen välttämättömyyttä. Hänen julistuksessaan oli sisällinen parannus, sydämet puhdistava, etualalla ennen ulkonaista parannusta.
Samanlaista oli Jeremia aikanaan kansalta Herran lähettinä vaatinut: "Uskoton Juuda ei kääntynyt minun puoleeni koko sydämestänsä, vaan petollisesti". "Heidän sydämensä on uppiniskainen ja vastahakoinen." Jumalisuuden harjoituksessakaan "he eivät sano sydämestänsä: peljätkäämme Herraa, meidän Jumalaamme!"
Yhtä tinkimätön oli Kastaja vaatimuksissaan sisälliseen sydämen parannukseen nähden.
Kun esim. sotamiehet, saatuaan Kastajan saarnasta piston omaantuntoonsa, kysyivät häneltä: "Mitä meidän pitää tekemän?", saivat he vastaukseksi sanat: "Älkää kiskoko, älkää kiristäkö, vaan tyytykää palkkaanne!"
Kastaja kävi suoraan kiinni palkkasoturien helmasynteihin: kiskomiseen ja kiristämiseen. Niiden kohdalta heidän tuli alkaa muuttaa mieltänsä, niitä inhota ja vihata ja oppia tyytymään säännölliseen palkkaansa.
Mielialan tuli uudistua. Näin Kastaja tehtävänsä käsitti. Ei hän nykyisten haaveellisten maailmanparantajien lailla innostunut saarnaamaan sotaväkeä vastaan ja vaatimaan: aseet pois. Ei hän tykönsä tulevia sotamiehiä kehoittanut lähtemään pois sotilaan kutsumustehtävästä, vaan jätti ne siihen jatkuvasti sisällisen mielenmuutoksen läpikäyneinäkin.
Yhtäkaikki hänkin papin poikana tunsi profeettain ennustukset ajasta, jolloin sota lakkaa, veriset vaatteet poltetaan ja miekat taotaan viikatteiksi. Mutta sisällisen parannuksen saarnaajana hän ymmärsi, että se aika tulee vasta silloin, kun mielenmuutos on tullut yleiseksi, silloin kun "Herran tunto täyttää maan, niinkuin vesi peittää meren."
Koskahan opimme uskomaan, että murhan ja valheen hengen vallassa olevaa ihmiskuntaa uudistamaan tarvitaan välttämättömästi yksityisten sydämiä uudistava Pyhä Henki, jos todella mielitään säilyä tuomion tulelta.
Tiistai.
Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Joh. 3:30.
Kasvaminen on elämän laki. Kaikki pyrkii varttumaan ja kasvamaan: puu, eläin ja ihmislapsi. Missä kasvaminen lakkaa, missä tahto kehittyä eteenpäin loppuu, siinä alkaa kuolema.
Kuitenkin on hengellisen elämän alalla vallalla toinenkin laki: "Hänen, Kristuksen, tulee kasvaa, mutta minun vähetä." Kastaja sanoi sen itsestänsä, kun joukot hänen ympäriltään siirtyivät Kristuksen pariin ja hän itse joutui syrjään sysätyksi.
On vaikeata sille, joka on elämässä jotakin ollut ja johonkin päässyt, joutua yht'äkkiä siirretyksi loukkoon. Mutta niin käy, että oman tahdon täytyy särkyä, ennenkuin Jumala saa meistä ihmisistä kunnian.
Omassa sisällisessä elämässämme meille näytetään Herran koulussa omat ajatukset ja tahtomiset itsekkäisyyden saastuttamiksi. Samoin tekee Herra tyhjäksi suunnitelmamme ulkonaisessakin elämässämme, jotta armo näkyisi armoksi.
Kristuksen seuraamiseen kuuluva risti syntyy juuri siten, että meidän omien suunnitelmiemme yli Herra kaikkiviisaudessaan vetää poikkipuunsa, särkien ne.
Mutta kaikella tällä on tarkoituksensa uudestisyntyneen kasvamiseksi. Kristuksen pitää enentyä sekä sisällisessä että ulkonaisessakin elämässämme. Tunteemme, ajatuksemme ja tahtomme hän ottaa vähin erin valtansa alaiseksi ja palvelukseensa.
Olennossamme oleva ristiriita minä-elämän ja Kristuselämän välillä vaikuttaa hätää ja vaivaa, joka päästää Kristuksen saamaan yhä enemmän valtaa meissä. Ja mitä todellisemmin meistä tulee kristittyjä persoonallisuuksia, joille Kristus on a ja o, sitä suurempi tarve ja kyky meillä on toimia Jumalan valtakunnan levenemiseksi ympäristöömmekin.
Keskiviikko.
Hän oli palava ja loistava lamppu, mutta te tahdoitte ainoastaan hetken iloitella hänen valossansa. Joh. 5:35.
On ihmisiä, jotka päivästä päivään elävät uskon salattua elämää. On toisia, jotka rakastavat syntiä ja vääryyttä, vaeltaen rohkeasti kadotustansa kohti.
Näiden kahden joukon välillä on vielä kolmas joukko ihmisiä, jotka tahtoisivat päästä vapaiksi synnin orjuudesta ja kohota uskonelämään, mutta eivät tunne tietä, eivätkä osaa sivuuttaa esteitä, kun on kysymyksessä, kuinka uskoon tullaan.
Sanoessaan fariseuksille: "Te ette usko sitä, jonka Jumala on lähettänyt", Jeesus toi esiin pari estettä uskoon tulemisen tiellä.
Kastajan parannussaarnasta hän lausui fariseuksille: "Te tahdoitte ainoastaan hetken..." Syynä, ettei uskoon tulla ja elämää saada, on se, että ollaan vain hetkellisesti ja tilapäisesti kosketuksissa ulkonaisten armonvälikappaleitten, sanan ja sakramenttien tarjoaman siunauksen kanssa.
Fariseukset eivät olleet Kastajan koulussa vakavia oppilaita. He eivät häneltä tosissaan neuvoa kysyneet. Niinpä parannuksen saarna, joka tähdensi, että helmasyntien poispanemisella on elämäntielle lähteminen aloitettava, ei päässyt heidän omiintuntoihinsa sisälle. Ja niin he itse jäivät, muitten kääntyessä, mielenmuutoksesta osattomiksi. He eivät tulleet pelastavaan uskoon, vaan jäivät edelleen synteihinsä.
Kun kosketus armonvälineitten kanssa – olkoon se sitten hetkellinen tai pitempiaikainen – jää pintapuoliseksi eikä syvene omaatuntoa myöten sydäntä uudistavaksi, on tulos vielä tänään sama kuin muinen fariseuksille: "Te tahdoitte ainoastaan hetken iloitella – erittäin osuva suomalainen sanonta pintapuolisesta uskonharjoituksesta – Kastajan parannussaarnan ja todistuksen valossa."
Joka siis tahtoo uskoon tulla, hänen on tahdottava sitä täydestä todesta. Raamatussa sanoo Herra: "Jos Te etsitte minua kaikesta sydämestänne, niin Minä annan löytää itseni." (Jer. 29:13.)
Torstai.
Jos minä en olisi tullut ja puhunut heille, ei heillä olisi syntiä; mutta nyt heillä ei ole, millä syntiänsä puolustaisivat. Joh. 15:22.
Etsikon aika on tärkeä hetki elämässämme. Se kohtaa meitä silloin, kun Jeesukesta käyvät meitä kohti parannukseen ja uskoon kehoittavat vaikutukset.
Niin kävi muinoin fariseuksille, kun Jeesus seisoi elävänä heidän keskellänsä. Niin käy vielä nytkin, kun Pyhä Henki tekee Jumalan sanan teräväksi ja omaantuntoon koskevaksi tuomariksi. Silloin elävä Jumala kutsuu ihmistä. Ja ken kerran on kutsumuksen kuullut, hän ei voi enää itseään milloinkaan syyttömäksi tehdä. Miten kauhea asia, jos ihminen ei kutsumuksesta vaaria ota, vaan etsikkoaikansa tuhlaa hukkaan!
Apostoli Pietari, joka oli ollut suuressa vaarassa langeta Juudas Iskariotin lailla pois elämänyhteydestä Herransa kanssa, kirjoittaa varoittavat sanat tällaisista etsikkoaikansa tuhlareista: "Parempi olisi heille ollut, etteivät olisi tulleet tuntemaankaan vanhurskauden tietä, kuin että sen tunnettuaan kääntyvät pois heille annetusta pyhästä käskystä."
Säälittävä erehdys on se, kun ihmiset lukevat itsellensä ansioksi sen, että Jumala on useasti heitä luoksensa vetänyt ja moneen kertaan kutsumuksensa uudistanut, ilman että heissä on alkanut syntyä mielialassa ja elämässä vanhurskauden hedelmiä.
Viimeisenä päivänä Herra ajaa luotansa armotta pois ne, jotka annettuihin armonetuihin luottaen ovat olleet olevinaan oikeita kristityitä ilman että ovat antaneet armon valmistaa itseään Jumalan tahdon tekijöiksi.
Parempi siis on, jos olet vaikka kerran kutsuttu ja olet sille kutsumukselle ollut kuuliainen, kuin jos olisit ehken tuhat kertaa kutsuttu, mutta aina yhä vain hengellisesti hedelmätön synnin tekijä.
Perjantai.
Sinä sanoit sydämessäsi: "Minä nousen taivaaseen, korkeammalle Jumalan tähtiä minä istuimeni koroitan – – – ja teen itseni Korkeimman vertaiseksi." Jes. 14:13, 14.
Suurena näkijänä Jesaja näki kerran, miten tuonelassa otettiin vastaan Baabelin mahtava kuningas.
Edesmenneitten vainajien haamut nousivat istuimiltaan häntä tervehtimään. Mutta näkijä on nähnyt heidän pettymyksensä. He ajattelivat: "Tuommoinenko tuo mies onkin?" Ja he sanovat tulokkaille suoraan itselleen: "Kuinka olet taivaasta pudonnut sinä kirkas kointähti, kuinka olet maahan kaatunut sinä kansain kukistaja?"
Ydinkohtana tässä tuonelakuvauksessa on kumminkin vainajien terävä katse mahtavan tulokkaan maanpäälliseen elämään: "Sinä sanoit sydämessäsi: taivaaseen tahdon minä astua".
Täällä ajassa ovat sydämemme ajatukset piilossa. Ylpeys, itserakkaus, kateus ja hekuman himot voivat olla näkymättömissä ihmisten silmiltä. Täällä varjojen maassa voidaan salata sydämen elävästä Jumalasta vieraantunut tila ihmisiltä.
Mutta kun mennään rajan yli, kun tullaan kuolleitten valtakuntaan, tulee siellä koko totuus ilmi. Emme saa sinne enää mukaamme tämän maailman arvoja ja varoja ja valheverhoja – mutta sydämemme ja omantuntomme me viemme kuoltuammekin mukanamme tuonpuoleiseen maailmaan. Ja se, mikä täällä oli salattua, se on siellä kaikkien vainajienkin nähtävänä. "Sinä sanoit sydämessäsi."
Baabelin kuninkaan itserakas sydän oli häntä vastaan ottaville vainajille kuin avoin kirja. Suottapa he eivät sano: "Tänne alas on astunut sinun korskasi. Nyt sinut työnnetään tuonelaan, työnnetään vasten tahtoasi häpeästäsi välittämättä. Nyt olet kuin hylkyvesa ja tallattu raato."
Kuinka tärkeätä onkaan, että omattuntomme heräisivät Jumalan sanan kautta arvostelemaan elämää ja sen arvoja näkymättömäin valmistukseksi jo armon aikana!
Kun kuoltuamme viemme mukanamme heränneen omantunnon ja sanan valistaman sydämen, emme saa haudan toisella puolella pettymyksiä emmekä joudu tyhjiksi, koska meillä on pysyvä, häviämätön elämän sisällys Kristuksen, syntisten Vapahtajan yhteydessä.
Lauantai.
Rakkaus ei etsi omaansa. 1 Kor. 13:5.
Olemme nähneet, että rakkaus asettuu ymmärtäväisenä toisen ihmisen asemaan saadakseen osoittaa toiselle palvelusta. Tämä on meille sanottu kielteisesti esiintuomalla, mitä rakkaus ei ole ja mitä se ei tee. Se ei kadehdi, ei kerskaile, ei pöyhkeile jne. Tässä on varmasti ollut paljon sellaista, joka on ollut vastakkaista oman elämämme todellisuudelle. Ja ellemme ole ymmärtäneet, mistä tämä ristiriita johtuu, ellemme ole vielä käsittäneet, ettemme voi harjoittaa rakkautta, jos emme ensin itse tule vallan toisenlaisiksi kuin mitä luonnostamme olemme, niin tämä viimeinen ei-sana sen meille paljastaa: rakkaus ei etsi omaansa.
Synnin ydin on itsekkäisyys. Rakkaudessaankin, kohteliaisuudessaankin ja hienossa käytöstavassaankin on kääntymätön maailmanihminen etsimässä aina omaa itseänsä. Kun taas kohtaamme rakkauden, joka ei omaansa etsi, ei vaadi esim. puolisoltaan palvelusta, vaan vaatii itseltään ja palvelee muita, astuu tässä eteemme voima, joka ei ole kotoisin tästä maailmasta. Ja ihme, kun todella kohtaamme rakkauden, joka ei omaansa etsi, vaan toisten parasta, että toisille kävisi hyvin ajassa ja iankaikkisuudessa, alkavat vaivat ja rasitukset käydä rakkaiksi meille itsellemmekin.
Rakkaus, joka ei omaansa etsi, uudistaa sydämet. Apostoli sanoo: "Olen tehnyt itseni jokaisen palvelijaksi, että minä voittaisin niin monta kuin suinkin."
Rakkaus, joka ei omaansa etsi, paljastaa meille tosiasian, että on olemassa juuri juopa meidän ja Herran välillä. Se vie pois kaiken kerskauksen ei yksin suusta, vaan sydämestäkin. Se nöyryyttää meitä näkemään, ettemme mitään ole. Mutta juuri sitä tietä tullaan tyhjennetyiksi vastaanottamaan sitä rakkauden voimaa, joka on suurempi kuin se voima, mikä on turmeltuneessa luonnossamme ja itserakkaassa maailmassa.
Rakkaus, joka jumaluutes Kuvaksi mun tänne loit;
Rakkaus, joka laupeutes Mulle langenneelle soit!
Rakkaus, mä itseni Sulle annan iäksi,
Rakkaus, joka verrakseni Itses tänne alensit;
Rakkaus, joka veljekseni Omaks tulla halusit!
Rakkaus, mä itseni Sulle annan iäksi.
V.k. 297:1, 2.VIIDES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Room. 6:23.
Sydämemme on itsekäs. Sen takia me olemme luonnostamme sokeita hengellisissä asioissa. Meidän on perin vaikeata oppia uskomaan, että meidän vanhurskautemme on ulkopuolella meitä itseämme ja riippuu kokonaan Kristuksessa. Ja sittenkin on armon osallisuus ja iankaikkinen elämä sulaa lahjaa alusta lähtien loppumattomiin asti.
Kun sanoma kuuluu: "Ristille – armoistuimelle – tie vapaa on", itsekäs, epäuskoinen sydämemme alkaa juonitella. Toisinaan se väittää vastaan: "Olet vielä synnin orja, ei tuollaisena vielä." Se ei usko, että armo kuuluu kurjallekin. Toisinaan se pakenee verukkeeseen: "Enhän minä tunne vielä oikein syntejäni enkä osaa niitä raukka katua."
Sokeudessaan herännyt sielu odottaa pelastusta kyynelistänsä eikä Kristukselta. Näin hän mahdottomuuteensa kietoutuneena päättelee, että armo kuuluu pyhille, vaan ei hänelle, jolta pyhyys kokonaan puuttuu. Mutta kun sanan valossa ja armon edessä kokeneitten matkamiesten julistus todistaa: "Puutetta on pyhyytesikin, saat tulla sellaisena juuri kuin olet, tie ristille on sinullekin vapaa", herännyt sielu alkaa kiusattuna etsiä uskoansa. Kun hän ei sitä löydä, hän jää edelleen oman hurskautensa vangiksi. Yhtäkaikki armo pysyy armona, Kristus Kristuksena ja tie ristille vapaana uskon puutteestakin huolimatta.
Mutta kun heränneen pitäisi tähän mukautua ja suostua, nöyryyttää häntä hänen petollinen sydämensä valheellisesti ja liiaksi, niin että hän alkaa pelätä häpäisevänsä Jumalaa, jos hän lähestyy häntä niin huonona kuin hän todella on. Vaan ulkokullailemista se on tämä nöyryyskin. Yhtäkaikki armo edelleenkin pysyy armona ja tie ristille auki myös väärässä nöyryyden suossa tarpovalle ulkokullatullekin. Sen tien aukaisi Kristuksen veri. Se liitto kestää. Siellä on kaikki lahjaa, kaikki sulaa armoa.
Maanantai.
Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat. 1 Kor. 15:19.
Kaksi suuntaa on uhkaamassa meitä ja meidän toivoamme kristittyinä.
Ensimmäiseltä taholta moititaan meidän kristillistä siveellisyyttämme siitä, että lupaamme Raamatun mukaan palkkaa Herran seuraajille tuonpuoleisessa maailmassa. Sanotaan, ettei ole arvokasta yllyttää ketään olemaan hyvä palkan tähden. Mutta onhan Jeesus nimenomaan luvannut opetuslapsilleen: "Teidän palkkanne on oleva suuri taivaissa". Tämän hän sanoi siinä yhteydessä, missä oli kysymys vainoista ja kärsimyksistä ja niissä ja niiden uhallakin uskollisena kestämisestä.
Tarpeetonta on Raamatun sanaan alistuvien opetuslasten ojentautua tämän maailman parantajien mielipiteitten mukaan ja hävetä taivaallista palkkaansa, autuuttansa tuonpuoleisessa kirkkaudessa. Jos kristinuskon tarjoama toivo kohdistuisi ainoastaan tähän maailmaan, olisimme taisteluinemme, uskoinemme ja kilvoituksinemme todella surkuteltavia olentoja. Olkaamme siis rohkeasti tuonpuoleisen maailman kansalaisia vastustajien syytöksistä huolimatta! Mutta samalla karttakaamme joutumasta nykyaikaisten kulttuuri-ihmisten pintapuolisista järkeilemisistä riippuvaisiksi. Kulttuuri-ihminen ei usko helvetin olemassaoloa. Kaikkien autuaaksi tulemisen hän vielä voi sulattaa, mutta sitä totuutta vastaan hänen järkensä nousee, että osa ihmisiä menee iankaikkiseen kadotukseen. Yhtäkaikki Jeesus, joka saarnasi iankaikkisesta elämästä, puhui myöskin iankaikkisesta rangaistuksesta. Ja ne vasta surkuteltavia ovat, jotka joutuvat peruuttamattomasti epätoivon loppumattomaan yöhön. Kerran tässä kaikkein synkimmässä pimeydessä ovat "koirat ja velhot ja huorintekijät ja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat ja tekevät."
Älkäämme unohtako sitä mahdollisuutta, että kristittyinäkin voimme joutua "vaivansijan" tuleen, joka ei koskaan sammu.
Älkäämme antako suruttomien sivistyneitten järkeilemisellään heikontaa vastuuntuntoamme ja pyhää pelkoamme Jumalan vihan edessä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa.
Tiistai.
Rakkaus ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa. 1 Kor. 13:5.
Tarkastaessamme niitä satoja tilaisuuksia, joissa mielemme katkeroituu ja koston ajatukset meissä heräävät, ei meidän kauankaan tarvitse mielenliikutuksemme salaista lähdettä tutkistella, ennen kuin huomaamme, ettei se ainakaan ollut rakkauden voima, vaan jokin muu, mikä pakotti meitä. Jumala voi kyllä vihastua ilman, että hän tekee syntiä. Raamatussa puhutaan myöskin Karitsan vihasta. Mutta sekä vihassaan että rakkaudessaan Herra tarkoittaa aina samaa: syntisen pelastumista. Hänen rakkautensa on aina pyhää; ei se hemmoittele, ei se syntiä sääli, vaikka hän syntistä rakastaakin.
Mutta juuri tämän pyhän rakkauden puutteessa me ihmislapset annamme toisten heikkouksien, tylyyden tai muun vastahakoisuuden vietellä itsemme katkeruuteen ja koston mieleen. Mutta rakkauspa ei muistele kärsimäänsä pahaa. Se ei kanna raskaita epäluuloja naapureistaan, puolisostaan tai liiketoveristaan. Se ei tulkitse pahoin päin toisen ajatuksia ja tarkoituksia, vaan ajattelee lähimmäisestään hyvää, puhuu hänestä hyvää ja selittää kaikki asiat parhain päin.
Kun siis taas kiukuttelemme ja katkeroidumme, kun meitä kohtaa jokin, mikä ei meille ole mieleen, niin tuntekaamme ja tunnustakaamme, että olemme sairaita, synnin sairaita. Ja sairaudessamme alistukaamme hänen hoidettavikseen, jonka suussa ei yhtään vilppiä ollut, joka häntä herjattaessa ei herjannut takaisin, joka kärsiessään ei uhannut, vaan jätti asiansa sen haltuun, joka tuomitsee oikein.
Tämän lääkärin hoidossa me näemme oikean kuvamme emmekä yksin sitä, millaisia olemme ulkonaisessa käytöksessämme, vaan senkin, minkä sydämemme heijastaa. Mutta juuri sydämemme kuvan näkeminen Herran edessä onkin paranemisemme oikea ehto.
Keskiviikko.
Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun Henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä? Ps. 139:7.
Jumalan läsnäolon määrä on aina sama ja muuttumaton. Hänen läsnäolonsa vaikutus vain vaihtelee. Tämä vaihtelu riippuu siitä, olemmeko heränneitä, vai suruttomia, olemmeko sisäisesti valveilla vai nukummeko hengellisen kuoleman unta.
Virsilaulajalle, joka eli elämän yhteydessä Jumalan kanssa, tämän läsnäolo oli joka hetki tosiasia, mikä kaikkialla löi leimansa hänen mielialaansa ja vaellukseensa. Hänestä oli turha yrittääkään Jumalaa paeta. Hänen kasvojansa ei kumminkaan voisi välttää missään. Herra oli laulajaa aina läsnä. Se ei ollut oppia, vaan kokemusta, alituista oloa näkymättömäin yhteydessä.
Kenelle vieläkin näin on käynyt, että kaikkialla olevan Jumalan läsnäolon vaikutus on alkanut voimakkaasti tuntua elämän eri vaiheissa, hänen järkensä on jo valistunut Pyhän Hengen kautta. Raamatusta näet muistamme, että Aadam, kun hänen järkensä synnin tähden pimeni, lymysi puitten siimekseen paratiisissa kuullessansa Jumalan äänen tunnossansa nuhtelevana syyttäjänä. Aadam näet sokeudessaan luuli, että on olemassa paikka, minne Jumalaa voi päästä pakoon.
Samoin surutonkin ihminen vielä tänäkin päivänä uskoo pääsevänsä Jumalaa piiloon, uskoo voivansa niin salata syntinsä ja pahat tekonsa, etteivät ne tule ilmi. Sellainen usko on hengellisen kuoleman merkki.
Tässä kohden voimme koetella kukin itseämme, olemmeko valveilla vai nukummeko. Jumala on aina ja kaikkialla läsnä yhtä paljon. Mutta hänen läsnäolonsa vaikutusta kokee ainoastaan se, joka sisäisesti elää eikä leikittele synnillä.
Torstai.
Ei kukaan voi tulla minun tyköni, – – – ellei Isä häntä vedä. Joh. 6:44.
Ajassamme käy miehestä mieheen jonkinmoinen tunto siitä, ettei sanan ja hartauden harjoituksissamme, ettei rukouksissamme ja jumalanpalveluksissamme ole sitä totuuden ja elämän voimaa, mitä niissä voisi ja pitäisi olla. Syy tähän ei ole Jumalan puolella, vaan meidän puolellamme. Emme ole näet antaneet Isän vetää meitä. Ja kuitenkin! Kun Jumala on saanut viedä meitä korpeen ja alkanut siellä puhua meille suloisesti, meidän silmämme aukenevatkin huomaamaan, että hän jo kauan on vetänyt ja kutsunut meitä.
Jokapäiväisissä arkioloissakin tapahtuu aina jotakin, joka heränneen omantunnon kannalta katsoen on omiansa olemaan Jumalan välikappaleena johdattamaan meitä elämän yhteyteen Kristuksen kanssa. Sisäiset omantunnon nuhteet ja muut armonvaikutukset, ulkonaiset kokemukset ystävien ja vihamiesten taholta ovat päivittäisiä, uusia Isän pelastustarkoituksia, joilla Hän tahtoo rikastuttaa henkielämäämme ja todistaa meille iankaikkisesta rakkaudestansa.
Raamatun todistus Jumalasta: "Minun iloni on saada olla teidän kanssanne", tulee tällöin sydäntä lämmittäväksi ja elämää virkistäväksi voimaksi. Alamme nähdä, että viisautemme on siinä, että kuulemme Herran puhetta, ja onnemme on siinä, että häntä seuraamme ja tottelemme. Näemme, että hän vetää sieluamme sinne, missä elämän leivällä ruokitaan ja elämän vedellä juotetaan, vieläpä keskellä sielun ahdistuksia.
Kun sielut ovat Kristuksen seurassa, ei rukous ja sanan harjoitus ole kankeata, hengetöntä ja kuollutta, vaan niihin on tullut tuonpuoleisen maailman vaikutusta. Hengettömyytemme todistaa, että elämme ulkopuolella Kristusta. Eikä taas hänen pariinsa päästä ilman Isän vetämistä.
Perjantai.
Minä olen liian halpa kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen siihen uskollisuuteen, jota sinä olet palvelijallesi osoittanut. 1 Moos. 32:10.
Herrassa elävän ihmisen on otettava kaikki armosta vastaan. Tuo asia kirkastui Jaakobille Jabbok-virran luona. Oli hän ennenkin Jumalan ihmeitä ja rukouksen kuulemisia elämässänsä kokenut. Mutta nyt, kun hän pelkäsi veljensä Esaun kostoa ja koko hänen elämänsä työ näkyi menevän hukkaan, työntäytyikin hänen oma mahdottomuutensa hänen rukouksensa esteeksi. Kova oli hänellä kiusaus, ennen kuin hän siitä voittajana selviytyi.
Emme ole mahdolliset Herralta saamaan mitään, mitä rukoilemme, emmekä myöskään ole sitä ansainneet. Puhekin mahdollisuudestamme on ymmärtämättömyyttä, jopa röyhkeyttä. Kaikki, mitä Jumalalta saamme, on meidän mahdottomina otettava vastaan. Mahdottomina täytyy meidän Jumalaa hädässämme rukoilla. Ja, kiitos Herran, juuri sellaisina me saammekin rukoilla ja Armahtajan eteen käydä.
Mutta nyt meilläkin on kiusamme ruveta katsomaan mahdollisuuksiamme rukouselämässämme ja hätäpäivänämme. Ja kun emme itseämme mahdolliseksi havaitse, kiusaaja tahtoo yllyttää meitä tekemään itsemme ensin Jumalalle mahdolliseksi, jotta muka voisimme ja uskaltaisimme sitten uskossa rukoilla ja Jumalaa lähestyä.
Tämä on vaarallinen kiusaus. Se on voitettavissa siten, että Jaakobin esikuvaa seuraten mahdottomuutemme tunnossakin yhtäkaikki käymme suoraan Herran eteen hellittämättömästi rukoillen. Emme saa antaa oman mahdottomuutemme ja kurjuutemme tunnon muodostua kilvoituksemme ja Jumalaan turvautumisemme esteeksi. On paremminkin kiitettävä Jumalaa siitä, että hän on mahdottomuutemme ilmi saattanut, jotta meille todella Herran apu olisi sulaa armoa vain, ja jotta hän yksin saisi kunnian, jolle kunnia tulee.
Lauantai.
Rakkaus on pitkämielinen. 1 Kor. 13:4.
Paavali puhuu rakkaudesta henkilönä, koska rakkaus todellakin on yhdessä henkilössä ruumiillistunut. Samoin kuin voimme sanoa, että Jumala on rakkaus, voimme myös tunnustaa, että Jeesus Kristuskin on rakkaus. Häneen soveltuu kaikki, mitä rakkaudesta 1 Kor. 13:ssa kerrotaan. Siinä on kuvaus Jeesuksesta eikä meistä itsekkäistä ja syntisistä ajan lapsista.
Jeesus oli pitkämielinen. Hän on pitkämielinen suhteessaan maailmaan ja suhteessaan omiinsa, pitkämielinen kärsimyksissä, pitkämielinen lapsena ja nuorukaisena kodissaan, aikuisena ulkona maailmalla, seurustelussa ystäviensä ja vihollistensa kanssa, kärsivällinen niinkuin lammas, joka teuraaksi viedään. Tämä rakkauden pitkämielisyys ja kärsivällisyys juuri on pelastuksemme perustus. Siitä Pietari kirjoittaa: "Lukekaa meidän Herramme pitkämielisyys itsellenne pelastukseksi, niinkuin myös rakas veljemme Paavali hänelle annetun viisauden mukaan on kirjoittanut teille" (2 Piet. 3:15).
Tämä Jeesuksen Kristuksen pitkämielinen rakkaus on se ainoa lähteensilmä, josta kaikki totinen rakkaus ja pitkämielisyys kumpuaa. Tosin voi ihminen olla pitkämielinen omistamatta henkilökohtaisesti tätä rakkautta, mutta silloin hänen pitkämielisyytensä on toista laatua. Luonto ja kasvatettu mielenlaatu voivat tehdä ihmisen jossain määrin pitkämieliseksi, mutta piankin tulee ilmi, ettei tämä pitkämielisyys riittänyt, että se olikin vain peitettyä ja ulkonaisesti silattua välinpitämättömyyttä, velttoutta tai hitautta, jossa ei ollut hiventäkään tuota pyhää rakkautta, joka vilpittömästi vihaa pahaa samalla kuin se pysyy siinä, mikä on hyvää.
KUUDES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Ps. 73:25.
Suurin hengellinen vaaramme on siinä, että Luoja unohtuu luodun, Antaja lahjan vuoksi. Taistelevalle Jaakobille Herra sanoi koetellen: "Päästä minut, sillä aamurusko nousee". Nyt tulet toimeen lahjoillani, avullani, minua itseäni et nyt enää tarvitse. Mutta armoille antautunut, lahjoista irtaantunut kilvoittelija vastasi: "En päästä sinua".
Jobille niinikään Herra itse oli arvokkaampi kuin hänen lahjansa. Vaikka lapset kuolivat, rikkaus vietiin, terveys meni ja oma vaimo pilkkasi, hän jaksoi tunnustaa: "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi". Jumala itse oli hänelle arvokkaampi kuin Jumalan hyvät lahjat.
Samoin Daavidin soiton johtajalle, Aasafille, oli kirkastunut elämän koulussa, ettei taivaskaan olisi taivas, jos sieltä Jumala puuttuisi: "Ketä muuta minulla olisi taivaassa kuin sinä, Herra!"
Pitkälle on uskon tiellä ehtinyt se, ken onnensa löytää näin yksin Jumalassa ja hänen yhteydessään. Kun Jumala on tullut ihmiselle korkeimmaksi hyväksi ajan toisella puolen, ovat samalla tämän maallisenkin elämän vaikeudet tulleet ratkaistuiksi: "Kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli."
Jumalan kanssa ja Jumalan omina ollaan onnellisia keskellä tätä viheliäistä, katoavaa maailmaa.
Toisaalta taas ilman Jumalaa taivaskin menettää viehätyksensä ja autuutensa. Sillä elämä ilman jatkuvaa seurustelua hengessä ja totuudessa persoonallisen Jumalan kanssa on sisällyksetöntä valhetta ja itsepetosta. Mikään ajallinen ei korvaa kuolemattoman sielun vahinkoa.
Maanantai.
Kiittäkää Herraa, kaikki hänen tekonsa. Ps. 103:22.
Uuden testamentin kristitty kuuluu "valittuun sukuun", jolle on annettu voima "julistaa sen täydellisyyksiä, joka on pimeydestä kutsunut heidät ihmeelliseen valoonsa". Tämän ylenpalttisen armon vuoksi he ylistävät: "Kiitos olkoon Jumalalle hänen sanomattomasta lahjastaan" (2 Kor. 9:15).
Jumalan suurin lahja on Kristus. Hänessä asuu tälläkin hetkellä siellä, missä hän on, "koko jumaluuden täyteys ruumiillisesti". Hän on nyt edes vastaajamme Isän oikealla kädellä kirkkaudessa.
Kaikki, mitä Jumala armonsa rikkauden mukaan meille antaa maallista tai hengellistä hyvää, tulee osaksemme yksin Kristuksen välityksellä. Hän on välimies ja puolustaja. Ja tässä työssänsä hän on meitä joka päivä lähellä eläväksi tekevänä henkenä. Herra on henki. Ja ydinkokemuksenamme on, että meille kullekin henkilökohtaisesti kirkastuu Kristuksen ristin siunauksena syntien anteeksiantamus. Ja siitä taas seuraa, että "Hänessä on teihinkin, sitten kun olitte kuulleet totuuden sanan, teidän pelastukseksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti, sen, joka on meidän perintömme vakuutena". Kun meille näin käy, silloin myös olemme saaneet uutta voimaa rakastamaan veljiä ja uhrautumaan heidän hyväksensä. Toisin sanoen olemme tulleet uudestisyntymisen kautta uudella tavalla Jumalan lunastusjärjestyksen piirin sisäpuolelle.
Mutta Jumala on vielä runsaskätisempi. Hän on myös edelleen suuri, kaikkivaltias Luojamme. Mutta vasta uskosta vanhurskautettuina me oikein ymmärrämme, että kuulumme myöskin Jumalan luomisjärjestyksen sisäpuolelle.
Kristuksen Jeesuksen nimessä ja häneen turvaten mekin "valittuun sukuun" kuuluvina saamme kiittää Herraa. Hän elää ja hallitsee. Hän vie suunnitelmansa perille ja toteuttaa esteistä huolimatta armopäätöksensä, jonka perustus on laskettu jo ennen maailman luomista.
Tiistai.
Rakkaus ei kadehdi. 1 Kor. 13:4.
Rakkauden kärsivällisyys ja laupeus olivat olennoituneena Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Pietari sanoo siitä toisessa kirjeessään, että tämä Herramme pitkämielisyys on luettava autuutemme perustukseksi. Hän oli lempeä, ystävällinen, ei kiusautunut, ei loukkaantunut, vaan rukoili pahantekijöittenkin puolesta.
Tuollaiset piirteet ovat ominaisuuksia, jotka kaunistavat ihmislapsen vaellusta. Mutta niistä puhuttuaan apostoli siirtyy piirteisiin, jotka rumentavat rakkauden olemusta. Hän ei kerro ainoastaan siitä, mitä oikea rakkaus on, vaan näyttää myöskin mitä se ei ole.
Rakkaus ei kadehdi, jos toisella on etuja ja lahjoja enemmän kuin sillä itsellään. Se ei kadehdi, jos toinen saavuttaa virassa, elämässä, ja julkisuudessa enemmän suosiota ja menestystä kuin toinen.
Mutta valitettavasti tuo Kainin mieli vielä rumentaa ja turmelee monen sielun. Kun Herra katsoi leppyisesti Aabelin uhriin, syttyi kateuden hornan tuli Kainin povessa, ja tuloksena oli viha, raivo ja veljesmurha.
Koko meidän aikamme on kateuden hengen, Kainin hengen myrkyttämä. Kateutta on työmiehissä, kateutta tieteen harjoittajissa, jopa papeissa. Kateus saastuttaa pojat ja tytöt jo koulunpenkillä ja sitten myöhemmin yhteiskunnassakin. Kun oma minä ei saa tunnustusta, kiitosta tai etuoikeuksia, niin synnin ydin, itsekkäisyys, ilmenee kateudessa niitä kohtaan, jotka näyttävät asuvan elämän päivänpuolella.
Mutta rakkaus ei kadehdi. Jumala ei kadehdi. Hän suo mielellänsä, että kaikki omistavat ja nauttivat kaiken sen hyvän, mikä hänellä on annettavana. Vain Jumalan rakkaus voi poistaa kademielen myös sellaisista kuin hyväntekeväisyyslaitoksista, kristillisestä rakkaudentoiminnasta, sisä- ja ulkolähetystyöstä ja seurakuntien työntekijöistä.
Keskiviikko.
Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu. 1 Tim. 6:12.
Usko merkitsee ihmisen suhdetta Jumalaan. Jos tämä suhde on elävä, silloin on ihmisellä elävä usko. Jos taas jumalasuhteessamme ei elämä syki tai vaikuta, silloin on uskomme kuollut. Jos ihmisellä ei ole minkäänlaista suhdetta Jumalaan, hän on riidattomasti epäuskon lapsi. Hänen elämässään ei ole mitään hengellistä harjoitusta eikä kilvoitusta syntiä ja pahuuden henkivoimia vastaan.
Elämän ja kuoleman välillä on suuri juopa. Elämä on liikkeellä olemista, toimintaa ja vaikutusta; kuolema taas onnettomuutta ja paikoilleen kangistumista. Ei siinä ole taistelua paremmaksi tulemisesta.
"Isällä on elämä itsestään. Pojalle hän on antanut elämän, niin että tälläkin on elämä itsessään." Ja Kristus tuli luoksemme, ei paratiisin oloihin, vaan aina synnin korpeen asti, sinne asti, missä olimme eksyksissä, jotta meilläkin olisi elämä ja yltäkylläisyys.
Jumalan Pyhä Henki on eläväksitekevä henki. Sen vaikutuksesta meihin syntyy elävä jumalasuhde, eli niinkuin Johannes kirjoittaa, "yhteys Isän ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa".
Jokainen, jolla tämä yhteys on, tietää saavuttavansa päämäärän, kirkkauden, se on, tulevansa Kristuksen kaltaiseksi. Ja kellä tämä toivo on, hän on puhdistuva niinkuin Jeesuskin on puhdas. Siinä ei jää tilaa toimettomuudelle, vaan ainainen taistelu ja kilvoitus syntiä ja saastaisuutta vastaan on elämän sisällyksenä yhdeltä puolen. Toisaalta saa uskoen päivittäin yhä uudelleen ja uudelleen luottavaisesti turvautua armonvaltakunnan, se on, iankaikkisen elämän näkymättömiin todellisuuksiin.
Tällaista on uskon kilvoittelu. Se on taistelevan kilvoittelijan jatkuvaa ojentautumista näkymättömäin mukaan syntiä vastaan.
Torstai.
Elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Room. 8:2.
Synnin ja itsekkyyden valtaa ei ihminen pysty itsessänsä kukistamaan. Synnin ihmisen eli vanhan ihmisen kuolettajaa saamme turhaan hakea itsestämme tai ympäristöstämme. Hyviä neuvonantajia ei kyllä puutu, vaan tosiapua antamaan ei kykene kukaan. Synnin väkevää voimaa väkevämpi on vain Jeesuksessa Kristuksessa ilmennyt uutta elämää luova henkinen voima, se on Jumalan rakkaus ja armo.
Synti elää meissä itsekkäisyytenä, eikä sitä voi kuolettaa mikään muu kuin kokonaan epäitsekäs elämä. Sellainen koskettaakin meitä Jeesuksen kanssa henkilökohtaisesti tekemisiin joutuessamme.
Vaikka asianlaita onkin sellainen, että synti elää meissä itsekkäisyytenä, niin ei se kuitenkaan voi estää meitä rakastamasta sitä, joka meitä epäitsekkäästi rakastaa, ei estää kunnioittamasta sitä, joka itse on synnitön ja pyhä. Tässä on portti uuteen elämään. Jolla on silmät nähdä, hän tarkatkoon, jolla on korvat kuulla, hän kuulkoon! Halvatun miehen, syntisen naisen ja tuhlaajapojan kertomukset puhuvat tällaisesta uutta elämää synnyttävästä rakkaudesta. Se ei ole kotoisin maasta, vaan taivaasta.
Missä Jumala ennättävällä armollaan on saanut sieluissa synnyttää vihan ja inhon syntiä vastaan ja palavan ikävän päästä siitä vapaaksi, siellä taivaallinen armahtava rakkaus, joka tuomittua ei tuomitse, vaan kaikki armosta anteeksi antaa jumalattomalle ja ansiottomalle, vuodattaa ihmisen sydämeen uuden henkivoimain lähteen.
Tästä lähteestä pulppuavat voimat ovat tosin ensin alakynnessä taistelussa syntiä vastaan, mutta jatkuvan, ainaisen katumuksen ja parannuksen tiellä uusi henki vahvistuu vahvistumistaan, kunnes kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, tulee ja ottaa pysyvän asuntonsa sellaiseen ihmiseen.
Silloin käy toteen Jeesuksen sana: "Jos joku rakastaa minua, niin Isäni on rakastava häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja teemme itsellemme asumuksemme hänessä." (Joh. 14:23.)
Perjantai.
Jeesus Kristus on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa. Kol. 1:17.
Kristus on seurakunnan pää. Yksin hänen kauttaan seurakunta pysyy voimassa. Mutta vaikka Raamattu näin todistaa, niin harvat kristityt todella käytännössä elävät tämän totuuden mukaan.
Meille jokaiselle on luonnostamme vastenmielistä joutua ja tulla niin heikoiksi ja huonoiksi Herran lauman jäseniksi, ettei meillä itsellämme ole suorastaan mitään, vaan että kaikki on todella saatava ylösnousseelta, elävältä Vapahtajalta. Mutta kaikki, jotka todella ovat hengestä syntyneitä ja Kristuksen ruumiin, se on, seurakunnan totisia jäseniä, elävät joka hetki sisäisesti tässä avuttomuuden ja köyhyyden tilassa. Kun on kysymys rauhasta ja syntien anteeksiantamuksesta ei siihen riitä oma pyhyys, vaan Kristuksen täydellisyys yksin.
Kun tarvitaan hengellisen janon ja nälän sammuttajaa, ei siihen pysty muut kuin Kristus. Kun sydän on kylmä ja kuljetaan pimeässä ikään kuin hengellisen kuoleman keskellä, ei silloin kukaan muu voi virvoittaa ja valaista kuin Kristus.
Kun uskon lamppu uhkaa kokonaan sammua, kun sielu alkaa vaipua epätoivon yöhön, ei hukkuvaa tällöin auta kukaan muu kuin Kristus. Kun silmät sokenevat, kun kuulo heikkenee, kun voimat alkavat pettää, ei ole ketään muuta, joka sairaalle ja heikolle kelpaa terveydeksi ja tueksi kuin yksin Kristus. Kaikki muu apu on tilapäistä ja menettää ennen pitkää avun luonteen osoittautuen turhaksi ja pettäväksi.
Kuinka sanoikaan apostoli Kristuksesta? "Hän on ennenkaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa."
Niin huono ja heikko kristitty on, että hänen on saatava kaikki Herraltaan, ja sodassa Herran on sodittavakin hänen puolestansa. Tällaisessa joukossa ei pääse ihminen yhtään kerskaamaan omastansa. Tästä johtuu, että itsekäs jumalinenkin vieroksuu Herran omia eikä viihdy Kristuksen laumassa.
Mutta vain se lauma tulee perille, jota Kristus johtaa. Tuletko sinä? Viihdytkö Kristuksen laumassa?
Lauantai
"Huuda minua avuksesi hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." Ps. 50:15.
Aina ei jumalaapelkäävä ihminen voi totuudessa Jumalaa kiittää, vaikka pitäisikin. Jumalan johto on ihmeellinen ja meille ajan lapsille käsittämätön.
Kun Jumala meitä lyö, emmekä ymmärrä syytä siihen, kun hän lupauksestaan huolimatta jättää rukouksemme kuulematta, kun hän salaa kasvonsa ja on ikäänkuin kuollut, vaikka hänen sanansa todistaa, että hän elää aina ja on iankaikkinen rakkaus, silloin monesti tuollaisena hädän päivänä kiitoslaulun sävel kuolee sydämessämme. Mutta yht'äkkiä Herra sanoo tuossakin tilassa olevalle: "Sinun pitää kunnioittaman minua" – kerran vielä tulevaisuudessa.
Asianlaita on sittenkin toinen kuin millaiseksi sen hetkellisen kokemuksemme nojalla määrittelemme. Jumalalle on aina mahdotonkin mahdollista. Hänen käsivartensa ei ole lyhennetty, ettei hän voisi avutontakin auttaa. Hänen kotvansa eivät ole kuurot, jottei hän hätääntyneen rukousta kuulisi. Kellot taivaassa käyvät vain toisin kuin kellot maan päällä. Huuda minua luoksesi hädän päivänä ja minä tahdon auttaa sinua, neuvoo Herra kansaansa.
Rukouksesta ja anomisesta ei ole lakattava, vaikka kuinka kävisi.
Sillä apu varmasti tulee aikanaan. Ei Jumala uskoviaan hylkää. Jumala vain ei ilmaise aikomuksiansa heti eikä jokaiselle. Viisaudessaan hän salaa ne joksikin aikaa. Ja silloin, kun ei kukaan tiedä odottaa eikä osaa pitää huolta, hän toimittaakin asiamme niin ihmeellisesti, ettemme itsekään ymmärrä, ennen kuin jo olemme hätäämme avun saaneet.
Silloin taas osataan totuudessa Jumalaa kiittääkin.
SEITSEMÄS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? Matt. 16:26.
Jos otaksuisimme, että ihminen saisi todella omaksensa koko maailman, mutta ulkopuolella Jumalaa ja riippumatta hänestä ja ilman hänen siunaustaan, niin eipä olisi vaikeata tehdä sen seurauksista oikeita johtopäätöksiä. Mikä voitto olisikaan ihmissielulle tämän maailman voittaminen, kun hän kumminkin ilman elämää Jumalan yhteydessä syöksyisi iankaikkiseen kadotukseen.
Mutta vaikka asia onkin kristillisen ajattelun kannalta selvä ja riidaton, ei se käytännössä kuitenkaan näytä selvinneen monellekaan meistä. Luonnostamme me kaikki etsimme iloa ja nautintoa ja pakenemme ristiä ja vaivoja. Mutta nyt maallinen ilo ja nautinto on perin lyhyt ja ohimenevä.
Yhtä kaikki toiset rientävät ilon ja nautinnon tähden varmaa perikatoa kohti. Käypä niinkin, että vain muutamasta nautinnon pisarasta moni myy ikuisesti sielunsa rauhan ja sielunsa pelastuksen.
Unohdetaan Raamatun vakavan ankara totuus: "tämä maailma katoo ja hänen himonsa".
Toisaalta taas on ristikin lyhyt, ja vaivat ja murheetkin pian ohimeneviä ja katoavia tekijöitä elämän kaidalla tiellä. Mutta harva uskovainenkaan ymmärtää täysin oikein arvostella ristin lyhyyttä ja taivaan pysyväistä iloa ja autuutta: uskovaisessakin liha pyrkii pimittämään Jumalan sanan totuuksia. Onko sitten ihme, jos suruton ihminen, joka ei lihaansa vastaan taistelekaan, vaeltaa eksyksissä ja harhaantuu petollisen maailman virvatulien sokaisemaan päämäärään, jota Herra itse nimittää "sielun vahingoksi"?
Maanantai.
Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Ps. 103:10.
Surutonta ei synti vaivaa, eikä se hänen tunnollaan syyttävänä paina. Mutta kun Herra on saanut herättää jonkun synninunesta, niin synti alkaa jo tuntua vaivalta, ja se murehduttaa sen mieltä, joka on Pyhän Hengen kouluun joutunut.
Paino käy sisäisesti vieläkin raskaammaksi, kun huomataan, että synnin seuraukset ovat kamala tosiasia, että omassakin kohdassa todella pitää paikkansa Raamatun sana Jumalasta: "Olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsiin, kolmanteen ja neljänteen polveen niille, jotka minua vihaavat."
Silloin on valmis yhtymään apostolin tunnustukseen: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?"
Mutta ilmoituksen sana sisältää toisaalta myöskin ylimaallisen ilosanoman: "Ei Jumala tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan." Hän on kiivas kostaja ainoastaan niille, jotka "häntä vihaavat". Mutta hän tekee laupeuden tuhansille, jotka häntä rakastavat ja pitävät hänen käskynsä.
Jumalan ihmeellisen johdatuksen kautta on keskellä syntistä ihmiskuntaa aina ollut ja on vieläkin ihmisiä, jotka pelkäävät Herraa ja ovat oppineet turvaamaan hänen armoonsa. Heille on kyllä selviö, että ihmiselämässä vallitsee raudanluja koston laki, mutta he ovat toisaalta päässeet kokemaan, että on olemassa korkeampi elämäntaso, jossa syyn ja seurauksen laki antaa tilaa taivaallisen isän armolle ja laupeudelle, jolle mikään asia ei ole mahdotonta.
Heillä on kokemuksesta sama usko kuin virsilaulajalla veisatessaan:
"Niin korkealla kuin taivas on maasta,
niin voimallinen on Jumalan armo niitä kohtaan,
jotka häntä pelkäävät.
Niin kaukana kuin itä on lännestä,
niin kauas hän siirtää meistä rikoksemme."
Ps. 103:11, 12.Tiistai.
Ahkeroikaa – – – pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte. Filipp. 2:12.
Maailmansodan jälkeen on Jumalan pyhyys astunut entistä kirkkaammin ihmisten tietoisuuteen. Raamatun ihmiset ovat aina tunteneet pyhää pelkoa Pyhän Jumalan edessä Aabrahamista asti, joka tuntiessaan itsensä tomuksi ja tuhaksi, pyhä pelko sydämessä yhtäkaikki uskalsi esirukoilijana käydä Herran eteen perikatoon tuomitun Sodoman puolesta.
Mutta se, tuo tunto Jumalan pyhyydestä, mikä Raamatun ihmisellä aina on ollut selvillä, että nimittäin Jumala on pyhä ja häntä on peljättävä, koska on hirmuista langeta elävän Jumalan käsiin, on alkanut vallata mieliä laajemmaltikin viimeaikaisten maailmantuomioitten kautta. Aletaan puhua pyhästä Jumalan pelosta kirjallisuudessa ja julistuksessa.
Kun näin menetellään, palataan Jumalan edessä siihen asenteenottoon, mihin apostoli Paavali kehoitti Euroopan esikoisseurakunnan jäseniä: "Ahkeroikaa pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte."
Suruton ei osaa pelätä perille tulemista estäviä vaaroja. Ja kumminkin niitä on. Ei ainoastaan ulkopuolella itseämme, vaan meissä itsekussakin sisäisesti. Oma tahto, itsekäs mieli pyrkii pilaamaan ei vain syntiin vajottamalla, vaan tärvelemällä myöskin jumalisuuden harjoituksemme.
Vasta herännyt, kokemusten kypsyttämä sielu ymmärtää profeetan sanan: "Meidän vanhurskautemme on niinkuin saastainen vaate." Mieleen viriää pyhä pelko sydämen itsekkyyden takia, mutta samalla kirkastuu rakkauden apostolinkin sana: "Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelon, ja joka pelkää, hän ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa."
Rakkauden vaatimus meille vasta oikein osoittaa, kuinka kaukana todella olemme vielä siitä, missä meidän pitäisi olla.
Keskiviikko.
Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden ylenpalttisesti. 2 Kor. 4:17.
Ihmeellisen rauhallisesti apostoli saattoi ottaa vastaan osakseen langenneet vaivat ja ahdistukset. Hän piti niitä hetkisen kestävinä, pian ohimenevinä ja kevyinä kantaa. Ja kummiakin hänen kohdalleen sattuneet kärsimykset olivat kovempia ja tuskallisempia kuin monien muitten kristittyjen. Mistä tuo alttius vaivoihin ja tyytyväinen mieli tuli?
Apostoli näki kaikessa tarkoituksen. Hän osasi uskossa ottaa kaikki vastaan iankaikkisuuden ja lopullisen päämäärän kirkastumisen kannalta.
Tiedämmehän mekin, että lääkkeiden tarkoitus on parantaa ja tehdä terveeksi. Ja taudin mukaan lääkkeetkin määrätään. Sopisipa meidänkin ahdistuksissamme niistä katkerilta maistuvista lääkkeistä, joita taivaallinen lääkäri käyttää, päättää, kuinka vaikeasti parannettava tautimme mahtaa olla, kun se niin ankaria toimenpiteitä vaatii.
Kun tämän ymmärrämme, alamme rauhoittua saadessamme uskomme silmät luoduiksi Jumalan armoon, joka vastahakoisuudestamme huolimatta koettaa tehdä meidät terveiksi ja viedä perille kirkkauteen. Silloin ollaan samanlaisessa elämän tähystystornissa kuin profeetta, joka kirjoitti: "Siellä missä on ahdistusta, ei ole pimeyttä".
Nähdessämme Herran näkyjä ja teitä, vaivamme ja ristimmekin muuttuvat meille lohdutuksen ja voiman lähteiksi.
Torstai.
Kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyyni kelvottomiksi käyneet. Room. 3:12.
Tämä maa on meille kaikille vain käymäpaikka, jonka läpi kiirehdimme iankaikkisuutta kohti. Ja yhtäkaikki olemme luonnostamme siinä tilassa, että väkisinkin löydämme huvituksemme tämän katoavan maan oloista ja asioista.
Hengellinen kuolema saa meissä aikaan, että olemme sydämellämme niin näihin ajatuksiin takertuneet, että kuljemme silmät ja korvat ummessa perikatoamme kohti. Onhan tämän maailman meno kerran loppuva, ja koko maailma hukkuu ja kaikki sen himot.
Mutta niin kauan kuin Herra ei ole tätä totuutta saanut meille sanotuksi niin, että olisimme todella heränneet pyrkimään niitä tavoittamaan, jotka ovat ylhäällä, olemme kelvottomia ja elämän tieltä poikenneita matkamiehiä.
Pelastuksemme on kokonaan Jumalan armon työtä. Hän on jo päässyt taivaallisella kehoituksellaan kutsumaan sitä ihmistä, joka alkaa löytää huvituksensa Jumalan sanasta ja sen harjoituksesta. Missä on miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka unohtaen itsensä palvelevat toisia ja etsivät uutta taivasta ja uutta maata, joissa vanhurskaus asuu, siellä Herra itse on hengellisen kuoleman kahleista heidät kirvoittanut ja heidät uudesti synnyttänyt näkymättömän maailman kansalaisiksi.
Sellaisille kaikki nämä ajalliset ovat katoavaisia ja näkymättömät iankaikkisia. Sellainen ei enää yksinänsäkään ole yksin eikä koditonnakaan ilman kotia. Elämän yhteys näkymättömän Jumalan kanssa korvaa hänelle kaiken muun.
Mun uskon Jeesus vahvista Ja pidä toivo yllä
Mua matkallani johdata! Niin sitten viimein kyllä
Mä autuaana nähdä saan
Sen toivoni sen riemun maan?
V.k. 79:5.Perjantai.
Mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki. Room. 8:3.
Kaikilla ihmisillä on omatunto. Sen nuhtelevaa ja tuomitsevaa ääntä ei kukaan pääse pakoon. Syyttävän tuntonsa tuomion painamana moni oikein kiemurtelee maassa kuin mato tuntiessaan kadotustuomion uhkaavan. Tätä hornan tuskaa ei kukaan voi itse saada olemattomaksi, koska yksikään ei voi itse itsellensä totuudessa syntejä anteeksi antaa, vaikka koettaisikin. Mutta mikä ihmisvoimille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.
"Niin ei ole nyt yhtään kadotustuomiota niille, jotka Jeesuksessa Kristuksessa ovat," se on: ovat vedetyt Jeesuksen seuraan. Ei kukaan tule minun tyköni, ellei Isä vedä häntä, on Jeesus itse lausunut. Mutta hän on myöskin lisännyt, että Isä vetää kaikkia Pojan luo. Hän opettaa kaikkia, mutta vain se, joka on kuunnellut Isää ja oppinut häneltä, tulee todella Pojan luo, se on, Jeesuksen seuraan.
Mutta ken kerran on Jeesuksen Kristuksen seurassa alkanut elää Pyhän Hengen johdattamana, hänen omaltatunnoltaan poistetaan kiroustuomio, niin ettei hän sitä itsekään huomaa eikä osaa selittää, kuinka se tapahtui. Hän voi vain sanoa: Se oli kauheana painona vielä äsken. Nyt sitä ei enää ole. Olen vapaa. Voin nyt iloita. Voin nyt voittaa syntini eikä se minua. Mahdoton kävi mahdolliseksi. Näkymättömistä on kotoisin tämä uusi hengentila, voima. Jumala sen teki.
Eikä tämä muutos ole kenenkään määrätyn apostolin tai syntisen erikoisoikeus, vaan se tapahtuu jokaisessa heränneessä sielussa, joka suree syntiänsä, mutta on voimaton niiden edessä. Pääpaino on vain sillä seikalla, että Kristuksen seurassa ei yksikään synti tai himo saa olla suosittu. Joka tässä kohden tinkii ja lihaansa säälii tai hemmottelee, hän ei tietenkään voi rauhaa saada. Jos hän saisi, olisi se väärä rauha.
Lauantai.
"Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastettu hänessä." Joh. 13:31.
Loppuaikojen kristityistä on Ilmestyskirjassa sanottu, että ne ovat niitä, jotka "pitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon."
Jumalan käskyt ovat Vanhan testamentin ydinilmoitus. Mitä pyhä Jumala vaatii, se on hänen käskyissään kaikkia aikoja varten ihmisille julkituotu. Kristitty on Pyhän Hengen kautta sidottu Jumalan lakiin sisäisesti.
Mutta vielä enemmän merkitsee se, että Jumala on antanut hänelle Henkensä kautta Jeesuksen uskon. Jeesuksen usko on Uuden testamentin ydinilmoitus. Millainen on sitten se usko, joka Jeesuksella oli? Eräs sen ydinkohdista käy ilmi lauseesta, jonka Jeesus sanoi, kun pettäjä oli mennyt ulos kiirastorstaina: "Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastettu hänessä".
Rakas opetuslapsi petti, kuolema uhkasi, toiset tulisivat pian joukolla kieltämään ja jättämään hänet yksin. Kaikki, mikä näkyi, mitä nykyhetki sisälsi, oli tuskantäyteistä.
Mutta Jeesuksen usko ilmeni juuri siinä, että hän kohosi sisäisessä näkemyksessään kirkkauteen, työnsä lopputarkoitukseen, kohosi yli kaiken tilapäisen ja ohimenevän, yli kärsimyksen ja tuskan, kohosi Isän luo.
Tämä usko on vieläkin Herran omilla. He kiittävät Jumalaa lahjoista, joita he eivät ole vielä saaneet. He iloitsevat perille tulosta, vaikka vielä ovat keskellä matkan kärsimyksiä ja vaivoja. Sielun sisäiseen maailmaan on Jeesuksen seurassa valunut toisen maailman kirkkautta, joka antaa voimia kohoamaan uskossa kaiken olevaisen ja näkyvän yläpuolelle.
Sellaiseen vie Jeesuksen usko. Mutta sitä ei voi omistaa ilman käskyjen pitämistä, ilman pyhitystä. Onhan kirjoitettu: "Ilman pyhyyttä ei kukaan saa nähdä Herraa."
Ellet siis vielä voi kirkkauteen kohota ja katsoa, niin katso ainakin Jumalan sanaan ja kymmeneen käskyyn.
KAHDEKSAS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Room. 8:28.
Kun kristitylle käy ulkonaisesti hyvin, hän pitää myötäkäymistänsä Jumalan, lähettämänä. Oman itsensä jatkuva alimittaiseksi näkeminen estää häntä tällöin tulemasta ylpeäksi ja itserakkaaksi. Niin – särkyneelle sydämelle Jumalan osoittama hyvyys kääntyy yhä suuremmaksi nöyryytykseksi.
Sydämestään Jumalaa ylistäen kristitty ikävöi yhä likeisempään yhteyteen Luojansa ja Lunastajansa kanssa haluten yhä kokonaisemmin jättäytyä Herran käytettäväksi, koska vain ja missä vain Hän tahtoo. Näin menestys ja myötäkäyminen kääntyvät kristitylle parhaaksi.
Jos taas ulkonainen onnettomuus kohtaa kristittyä, ja hänen käy huonosti, niinkuin on tapana sanoa, niin hän ottaa senkin kaiken Jumalan kädestä hänen lähettämänään isällisenä kurituksena tai tarpeellisena kasvatuskeinona.
Niin onnettomuus ja vastoinkäyminen ajavat kristittyä yhä tarkempaan itsensä koettelemiseen ja uskollisempaan seurusteluun Vapahtajan kanssa. Kovat kohtalot vain puhdistavat uskoa, lujittavat toivoa ja lisäävät rakkautta.
Sillä joskin pahana päivänä sielun ahdistus ja tuska onkin suuri, Herra pitää huolta omistansa, etteivät he vaikeuksiinsa huku. Juuri hädässähän saadaan kokea rukouksen ihmeellistä kuulemista ja lupauksen toteutumista: "Ei Herran käsivarsi ole lyhennetty, ettei hän voi auttaa". – Näin kääntyy vastoinkäyminenkin kristitylle parhaaksi.
Maanantai.
Mutta he eivät tahtoneet tulla. Matt. 22:3.
Jumalan taivaallinen kutsu kohtaa meitä kaikkia oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Tästä ei ole ainoatakaan poikkeusta. Mutta minkä tähden on sitten niin paljon Jumalan valtakunnan, se on, Pyhän Hengen hallintapiirin ulkopuolella olevia ihmisiä kristikunnassakin?
Päävika on tahdossa. Jumala pitää kyllä huolta kutsutuksi tulemisestamme. Mutta juuri kutsutuista on sanottu: he eivät tahtoneet.
Jeesus on myös sanonut: "Te ette tahdo tulla minun tyköni, että te saisitte elämän." Ja vielä nytkin Herra kysyy avuttomilta: "Tahdotko tulla terveeksi?"
Mutta me ajattelemme: Kyllä haluaisin Herraa seurata, mutta en osaa ymmärtää, en voi, en kykene ynnä muuta samanlaista. Mutta kaikki tämä on valhetta. Kun tuollaisia esteitä rakentelemme, ne ovat vain verukkeita, joilla salaamme sisimpämme: me emme tahdo todella tulla. Olisi karkeata ja rumaa myöntää suoraan: minä en tahdo. Sen takia kaunistellaan tätä tahdon vikaa voimattomuuden valituksilla ynnä muilla tekosyillä.
Pääasia on näet, että todella alistumme ja taivumme Jumalan kutsuun, mutta ei sanoin, vaan teoin. Ei Jumala pidä meitä pimeässä, ettemme tietäisi, jos vain tahdomme, mitä on tehtävä, minne mentävä, kuinka oltava.
Ja jos vain Jeesuksen lailla anoen: "Älköön minun tahtoni tapahtuko, vaan sinun" annamme oman tahtomme murtua ja saamme tilaa Herran tahdolle elämässämme, sikäli kuin se sanasta on meille kirkastunut, niin kyllä Herra itse on tienä ja taluttajana. Eikä hänen Henkensä vie eksyksiin, vaan perille, taivaan kirkkauteen asti se johtaa.
Tiistai.
Uskon kautta he saivat kokea lupauksien toteutumista – – – ja tulivat väkeviksi sodassa. Hebr. 11:33, 34.
Tie on kaita. Mutta se on kaita vain lihalle ja verelle, ei uskon ihmiselle. Risti on raskas, mutta vain synnin ihmiselle, ei uudelle.
Uudestisyntyneessä on kaksi ihmistä: uusi ja vanha. Vanha ei tarvitse sääliä eikä lohdutusta. Olkoon se vain painojen alla, kun Herra niitä kerran on kannettavaksi kasannut.
"Joka lihassa kärsii, se luopuu synnistä." Taitamattomia me vielä silloin olemme uuden ja vanhan ihmisen erottamisessa ja uskon harjoituksessa, jos pelkäämme ja murehdimme osaksemme tullutta kärsimystä ja vaivaa. Kun Jumalan henki kerran on työnsä aloittanut ja tielle ottanut, niin kannattaa kilvoitella loppuun asti, tuli sitten vastaan mitä tuli.
Siellä on elävä usko, missä elämä kulkee tuohon Raamatun sanan viitoittamaan suuntaan, että usko voittaa maailman. Vaikka kaikki pahuuden vallat yhdistyisivät vakuuttamaan uskovan tietä vääräksi ja hänen toivoansa turhaksi, hän pysyy sittenkin Jumalan huostassa ja Herran osoittamalla tiellä.
Ja vaikka sekin tie näyttää nousevan pystyyn, hän saa sittenkin uskon kautta kokea entisten matkamiesten kanssa lupauksen toteutumista. Jokainen vaikeus on vain uusi voimanlisä kilvoittelevalle uskovaiselle.
Uskossa heikkoja auttaa hän varmaan
Aina hän kaitsien kanssamme on,
Hän meille nytkin soi autuuden päivän,
Sanansa vielä on muuttumaton, Väsyneet tukee
Alastont' pukee, Häness' on elämä loppumaton.
S.V. 57:13.Keskiviikko.
"Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat." Joh. 6:68.
Elämä on taistelua sieluista. Kaksi voimaa riitelee rinnassamme.
Toinen voima on kotoisin Jumalasta. Se tahtoo meidän parastamme ja tosi onneamme. Se on Pyhän Hengen voima. Se virvoittaa murheessa, vahvistaa heikkoudessa, valaisee pimeydessä, puhdistaa ja varjelee kiusauksissa. Se tahtoo pelastaa meidät sisäisesti uusiksi ihmisiksi ja ulkonaisesti siunauksen levittäjiksi ympäristöömme.
Mutta sieluamme on vetämässä puoleensa toinenkin voima, kuin minkä koemme Pyhän Hengen armovaikutuksissa. Se voima on kotoisin hornasta. Se tahtoo saastuttaa puhtautemme, hävittää rauhamme, särkeä onnemme ja turmella koko olentomme. Se vetää lihallisuuteen, eläimellisyyteen ja pahojen henkivaltojen palvelukseen. Se tahtoo tehdä meistä kirouksen ihmisiä taivaltaessamme maailman rantaa.
Kaikki me tunnemme näiden kahden voiman kamppailevan sielussamme. Kuinka usein olemmekaan kuunnelleet sen hengen ääntä, joka vie alaspäin, vie poispäin onnesta. Eikä hyvä voimakaan väkisin pakota, se vain kysyy: tahdotko todella mennä pois?
Mikä onni, jos apostolin lailla pysymme Herran luona, se on, Jumalan Hengen armovaikutusten alaisina jatkuvasti! Silloin mekin voimme tunnustaa: "Sinulla on iankaikkisen elämän sanat, ja me uskomme ja olemme tulleet ymmärtämään, että sinä olet Jumalan Poika."
On paljon elämässä sellaista, mitä emme ymmärrä, emmekä koskaan tule ymmärtämään: paljon kärsimystä, tuskaa ja pettymystä. Me kysymme: Minkätähden? Mutta me emme saa vastausta.
Mutta yhtäkaikki meidän sielumme on ankkurissa, kun meille on selvinnyt tuo yksi, kun ymmärrämme tuon yhden, kun uskomme tuon yhden: Jeesuksella on iankaikkisen elämän sanat minuakin varten, hän on minunkin Vapahtajani.
Silloin on väkevämpi sitonut väkevän. Silloin on hyvä henki saanut voiton pahasta hengestä sielumme maailmassa.
Torstai.
Mutta hän synkistyi siitä puheesta ja meni pois murheellisena. Mark. 10:22.
Rikas nuorukainen oli samaa mieltä kuin Herra, että yksi häneltä vielä puuttui. Hän oli tuossa mielentilassa vielä ahtaan portin ulkopuolella.
Mitä hän lienee siinä miettinyt?
Arvatenkin sitä, kuinka hän lahjoillaan, varoillaan – niin, koko panoksellaan – asettuisi ajamaan Jeesuksen asiaa voittoon ja värväämään kansanjoukkoa hänen puolelleen. Suuret, ihanat näköalat alkoivat kangastaa hänen sielunsa silmien edessä. Mielihyvin hän lie ajatellut, kuinka hänenkin työllään hänen kansansa kohtalo paranisi, ja hän itsekin pääsisi kohoamaan maineeseen ja kunniaan sekä maan päällä että taivaassa.
Mutta kuinka toisenlaiset ovatkaan Herran ajatukset yksilön onnesta ja kansan kohtalon tosiparantamisesta kuin meidän ihmisten?
"Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa, ja tule ja seuraa minua!" Syvintä nöyrtymystä Herra tältä rikkaalta nuorukaiselta vaatii. Kaikki suuret maalliset etunsa ja mahdollisuutensa on hänen pantava kokonaan alttiiksi taivaallisen aarteen takia. Herra ei odota häneltä suurien tekojen tekemistä, vaan lähtemistä kärsimisen tielle. Herra ei tarjoa hänelle kunniaa ja mainetta, vaan ristin. Koko hänen oman kauneutensa maailma ja hänen ylpeytensä luoma kaunis tulevaisuuden rakennelma särkyvät yhdessä hetkessä pieniksi pirstaleiksi hänen silmissään.
Pelästyen kaikkia näitä vaatimuksia tuo rikas nuorukainen menetti rohkeutensa ja meni pois murheellisena. Hän ei kestänyt suoralla tiellä, kun Herra kaikessa ankaruudessa pani hänet valitsemaan maailman valtakunnan ja Jumalan valtakunnan palvelemisen välillä. Vaikka hän jätti vaalin tekemättä ja jäi entiseen tilaansa, hän ratkaisi kuitenkin kohtalonsa ainiaaksi. Sillä lopultakin on kaiken maallisen kauneuden ja luonnollisten etujen yläpuolella Jumalan horjumaton laki: "Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä." (Room. 14:23).
Perjantai.
Kristus Jeesus on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi. 1 Kor. 1:30.
Viidettä rukousta seuraa kuudes Herran rukouksessa. Vasta se ihminen, joka todella on uskon kautta saanut Jumalalta kaikki syntinsä anteeksi Kristuksen tähden, osaa hengessä ja totuudessa rukoilla: "Älä johdata meitä kiusaukseen!" Omiaan ei perkele kiusaa, mutta kyllä Herran omia.
Eräs tällainen kiusaus, mihin vain syntinsä anteeksi saanut ihminen voi joutua, on se, että hän asettaa oman pyhityksensä määrän korvaamaan Kristuksen.
Kaikkinäkevän Jumalan kanssa uuteen liittoon tullut ihminen pelkää syntiä ja vilpittömästi tahtoo olla siitä erillään. Ja kun Herran Hengen avulla pyhitys onnistuu jokapäiväisessä parannuksessa ja entiset helmasynnit ovat voitetut, petollinen sydän alkaakin salaa turvautua tähän menestykseen kilvoituksen tiellä. Se ei riipukaan enää kokonaan anteeksiantamuksen armon varassa.
Tällainen sydämen jakaminen saattaa jatkua jonkin aikaa ihmisen huomaamatta oman sisäisen tilansa kieroutta ja kiusaajan paulaa. Mutta vähitellen voiman lähteet salaisesti ehtyvätkin, sillä sydän ei enää ole oikea Jumalan edessä.
Sitten jonakin päivänä ulkonainen kiusaus yllättää jo pitkän aikaa salaisen kiusauksen langettaman vaeltajan. Hämmästyksekseen hän nyt huomaa, että se, mitä hän ei enää ollenkaan mahdollisena pitänyt, onkin nyt syyttävänä todellisuutena hänen edessään. Jopa hän voi uudestisyntymisestään huolimatta havaita itsensä vikapääksi vielä siihenkin syntiin, josta jo armon avulla uskoi ainiaaksi vapaaksi päässeensä.
Tällöin käy taas elävästi ilmi, ettei pyhitys, ei edes korkeakaan pyhitysaste, kelpaa ainiaaksi rauhan, ilon ja voiman perustukseksi. Se on kyllä sellaisena voinut kestää väliaikaisesti vuosikausiakin, mutta sitten se yhden ainoan lankeemuksen kautta osoittautuu asianomaiselle itsellekin kokonaan kestämättömäksi ja särkyväksi.
Näitä raunioita katsellessa Jumalan ilmoitettu sana nousee taas arvoonsa. Jeesus Kristus on tullut ei vain viisaudeksi ja vanhurskaudeksi, vaan myöskin pyhitykseksi.
Hän, joka yhdellä ainoalla uhrilla on ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka pyhitetään, on lain ehdoton täyttäjä. "Kirottu on taas jokainen, joka ei pysy kaikessa, mitä lakiraamatussa on kirjoitettu". (Gal. 3:10).
Lauantai.
Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Room. 10:4.
Kun syntinen herää hengellisen kuoleman unesta, alkaa häntä vaivata syyllisyyden tunne elävän ja pyhän Jumalan edessä. Hän ei kadu enää sitä, että hän ei voi pitää itseänsä yhtä hyvänä kuin toisia ihmisiä, vaan sitä, että hän on tehnyt syntiä taivasta vastaan. Oikea ja hurskas herätys tunnetaan siitä, että sielut siirtyvät ihmisten edestä Jumalan eteen. "Sinua, sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt ja pahoin tehnyt sinun edessäsi" kuuluu tosiheränneen synnintunnustus.
Mutta vaikka joku onkin hurskaasti herännyt, perkele osaa kuitenkin eksyttää sellaisenkin sielun harhateille. Eräs sellainen harhatie on omavoimainen parannuksen teko. Kun tunto syyttää Jumalan edessä, herännyt ihminen aivan oikein vaatii itseltänsä parempaa elämää kuin ennen. Mutta hänpä menee Kristuksen sivu. Hän jännittää tahtonsa ja ponnistaa kaikki voimansa uudistuaksensa.
Ja kun kokemus osoittaa, ettei hän paranekaan kuin hetkeksi, kun hän havaitsee itsensä pian taas entisenkaltaiseksi, pelko ja toivottomuus alkavat vaivata häntä. Tuohon suohon perkele tahtoisi vajottaa heränneen kokonaan epäonnistuneen omavoimaisen parannuksen tieltä. Siinä kiusaaja onnistuisikin, ellei Herra tulisi lapsensa avuksi sanansa kautta.
Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Ei Mooseksen lain loppu, vaan omavoimaisen parannuksen ja jumalisuuden loppu. Kristuksen seuraan päästessä tapahtuu ikäänkuin vallankumous heränneen elämässä. Hän ei ole enää oman voimansa varassa, vaan Herran voiman. Hän ei elä enää teoista, vaan uskosta. Ja uskolle ovat kaikki asiat Herran seurassa mahdolliset.
YHDEKSÄS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Minä annan teille paimenet oman sydämeni mukaan, ja he kaitsevat teitä ymmärryksellä ja taidolla. Jer. 3:15.
Hyvä paimen vie laumansa viheriäiselle laitumelle. Näin menettelee hengellinenkin paimen. Hän kaitsee lampaitansa viisaudella ja taidolla. Tämä viisaus ja taito ei ole kotoisin alhaalta ihmisistä, vaan ylhäältä taivaasta. Lampaitten ja karitsoitten kaitseminen Jumalan valtakunnassa ei ole ihmisviisaudella ja voimalla toteutettavissa. Se ei ole ihmistyötä tai ammattia, vaan Herran omaa vaikutusta: "Minä annan teille paimenet minun sydämeni mukaan."
Nykyisin ihmisten sielut ovat tuuliajolla. Ne olisivat hoidon tarpeessa. Mutta kenenkään sielu ei saa tosihoitoa, ellei puhe, olkoon sitten julkinen saarna tai yksityinen keskustelu, rakenna hänen uskoansa. Usko taas ei rakennu opilla, vaan armolla. Jeesuksen omasta suusta, hänen, joka on se hyvä lammasten Paimen, kuultiin ihmeellisiä armon sanoja. Hän toi taivaan lohdutuksen ja voimat ihmisille. Mutta syynä oli se, että hän Ihmisen Poikanakin oli ja eli taivaassa, eli katkeamatonta salattua elämää Jumalan, taivaallisen Isän yhteydessä. (Joh. 3:13).
Armon sanoja ei edelleenkään kukaan voi toiselle puhua, ellei hän itse armosta elä. Tätä salattua armosta elämistä on usein nimitetty "unio mystikaksi". Missä "unio mystika" puuttuu sielunhoitajan, opettajan ja kasvattajan tointa hoitavalta ihmispaimenelta ja ihmisten kaitsijalta, siellä puuttuu lampailta ruokaa ja oikeata johtoa sekä tarpeellista kuria. Tämän maailman oppi ja viisaus ja kyky eivät kuolematonta sielua synninhädässä ja omantunnon ahdistuksissa nosta eivätkä auta.
Mikä lohdutus onkaan sekä lampaille että paimenille tuossa Herran lupauksessa: "Minä annan teille paimenet!"
Sielut ovat Jumalan ja hänen Kristuksensa omat ja lunastamat. Hän yksin on todella suuri lammasten paimen ja Kaitsija, joka tahtoo itse pitää huolen lampaistansa. Eipä hänen hoidossaan meiltä keltään mitään hyvää puutu.
Lammastaan ei paimen parhain Hae sillä huolella,
Millä Herra myöhään varhain Pitää murheen Sieluista.
Jos sen oikein tuntisit, Ilost' itkuun raukeisit,
Kun niin rakastaa hän meitä, Ikävöitsee eksyneitä.
V.k. 253:5.Maanantai.
Jos sinä käännyt, Israel, niin käänny minun tyköni. Jer. 4:1.
Ilman kääntymistä ei ole totista kristillisyyttä. Mutta vaikka onkin kääntymistä, saattaa sekin olla väärää ja harhaantunutta. Ihminen saattaa näet kääntyä, mutt'ei Herran puoleen. Hän hylkää kyllä epäjumalansa, mutta ei etsikään Herraa, vaan ottaa uuden epäjumalan. Monen kääntyminen onkin vain tällaista epäjumalan vaihtamista, mutta maallinen mieli on edelleenkin sama kuin ennenkin.
Tunnemmeko tässä itsemme? Olemme voineet joutua hätään ja vaivaan, jossa ihmisten apu on turha. Silloin turvaamme rukoukseen, alamme hartaudeksemme lukea Raamattua, mutta tässä kaikessa emme etsi Herraa itseänsä, vaan omaa onneamme ja pelastustamme käsillä olevasta vaivasta.
Onko todella Herra itse päämäärämme ja turvamme? Kaikki se, mitä asetamme Jumalan rinnalle, on tosikääntymisen esteenä. Ilman oikeaa kääntymistä me harhailemme milloin sinne milloin tänne eikä meillä ole suoraa kurssia elämässä. Eipä siis suotta Herra huuda heränneelle kansallensa: "Jos käännyt, niin käänny minun puoleeni!"
Tiistai.
Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva. Ilm. 21:4.
Raamattu alkaa luomiskertomuksella ja se päättyy sanoihin: "Jumala katseli kaikkia luotujansa ja, katso, ne olivat sangen hyvät." Mutta heti luomiskertomuksen jälkeen on ilmestyksen sanassa kertomus syntiinlankeemuksesta. Se kertoo meille, ettei ainoastaan ihminen, vaan koko luomakuntakin on synnin takia turmeluksen alle annettu.
Tämän takia apostoli Paavali myöskin tästä turmeluksesta puhuu. Silti hän kuitenkin sanoi kuulevansa luomakunnan ikävöimisen, kun se ikäänkuin eteenpäin kurottautuen odottaa Jumalan lasten kirkkauden ilmestystä. Eikä se siinä odotuksessa petykään. Sen takaa meille kirkastetun Herramme oma sana: "Katso, uudeksi minä teen kaikki." (Ilm. 21:5.)
Keskellä tätä synnin ja kuoleman turmelemaa luomakuntaa Jumala on alkanut uuden luomisensa. Ja sen varsinaisena alkuna on hänen Poikansa, maailman Vapahtajan sikiäminen Pyhästä Hengestä ja syntyminen neitsyt Maariasta, sekä sittemmin seurakunnan perustaminen helluntaina.
Mutta Raamattu ei puhu yksin vain tämän uuden luomisen alusta. Uuden testamentin lopulla on ihania tulevaisuuden näkyjä, joita Pyhä Henki on Johanneksen kautta seurakunnalle antanut kuvaamaan uuden luomisen päätökseen saattamista. Näistä näyistä on eräs saanut sijansa kirkkovuodessa joka kevätkauden aikaisten tekstien joukossa. Siinä sanotaan, ettei merta ole enää. Ei siis haaksirikkoja, ei pettyneitä odotuksia, ei kyyneleitä hukkuvien takia.
Eikä liioin kuolemaakaan ole enää. Silloin ei kukaan itke enää rakkaitansa, ei kukaan seiso tai polvistu epätoivoisena rakkaan omaisensa kuolinvuoteen vieressä. Synti seurauksinensa on poisrevitty. Sairaat ovat tulleet niin terveiksi, etteivät he enää koskaan tule sairaiksi, sillä parkua ja kipua ei ole enää oleva.
Silloin on Vapahtajamme toteuttanut Raamattuun sisältyvän lupauksensa: "Katso uudeksi minä teen kaikki. Nämä sanat ovat varmat ja todet." Silloin perillä uudessa maassa voivat kaikki uskovaiset Israelin hurskaan kanssa tunnustaa Jumalasta: "Voimallinen on tehnyt suuria tekoja minua kohtaan".
Silloin on kaikki entinen, siis nykyisen viheliäisen ajan vaivat, ollutta ja mennyttä.
Silloin ovat taas totta ensimmäisen luomisen yhteydessä lausutut Jumalan sanat: "Katso, kaikki ovat sangen hyvät."
Keskiviikko.
"Yksi sinulta puuttuu." Mark. 10:21.
Täällä maailmassa on paljon kaunista luonnossa ja ihmiselämässä. Mutta nekin – esimerkiksi taiteilijat – joilla on suurimmat edellytykset ja lahjat aistia havainnollisen muodon täyteyttä, ovat tieten tai tietämättään tunnustaneet, että kauneimmassakin, mitä tämä maa päällään kantaa tai tuottaa, on kätkettynä epätäydellisyyden ja katoavaisuuden siemen. Taiteen kuolemattomatkin "jumalat" ovat itse asiassa epätäydellisiä.
Kauneinta elämässä on kuitenkin ihmisen häiriintymätön kehitys siveelliseksi persoonallisuudeksi. Tässä puutteiden ja yksipuolisuuksien maailmassa sattuu toisinaan, että jollekin yksilölle on valmistettu ja tehty mahdolliseksi häiriintymätön kehitys. Hyvä terveys, jalo sukuperintö, huoleton toimeentulo, suuret luontaiset lahjat, suotuisa ympäristö ovat muitten ohella tällaisen häiriintymättömän kehityksen edellytyksiä.
Näissä oloissa voikin, kun hyvin käy, kasvaa ja varttua sellaisia ihmisiä, jotka rikkaan nuorukaisen tavoin voivat siveyslakien kaikkien vaatimusten edessä vilpittömästi tunnustaa itsestään: "Kaikki nämä minä olen pitänyt hamasta lapsuudestani."
Joka on nähnyt tuollaiset loistavat, puhtaat kasvot ja sulaa hyvyyttä täynnä olevain silmäin sinen, hän on nähnyt todella kauneinta, mitä tämä maa voi tuottaa. Kun Jeesus näki sellaista kaunista, puhdasta, nuorta elämää, hän ihastui ja kiintyi siihen rakkaudella.
Mutta juuri tämä rakkaus pakotti hänet, Jumalan kirkkauden heijastuskuvan ihmisten keskellä, sanomaan tuolle kauniille nuorelle miehelle: "Yksi sinulta puuttuu."
Ja ihme! Aivan samaa mieltä oli tuo nuori mies itsekin. Kauniinakin on hänen huulillaan puutteenalaisen kysymys: "Mitä minun pitää tekemän, jotta perisin iankaikkisen elämän"? Hän tunsi, että elämä kutsui hänet työhön ja taisteluun, mutta että häneltä juuri tähän tarkoitukseen puuttui tarpeellinen voima ja varustus. Kauneudestaan ja hyvyydestään huolimatta hän yhtyy koko sydämellään Herran sanaan: "Yksi sinulta puuttuu."
Tällainen on nykyajankin kauneimman ja parhaimman nuorison sisäinen tila. Tämä maa ei voi täydellistä kauneutta luoda.
Torstai.
Te olette kuolleet – – – kuolettakaa siis maalliset jäsenenne! Kol. 3:3, 5.
Kuta arvokkaammaksi Kristus kokemuksissamme nousee, sitä rikkaammaksi nykyhetkemme tulee. Samassa suhteessa toivommekin ja haudan tuolla puolen, kirkkaudessa saavutettavan iankaikkisen elämän odotus lisääntyvät.
Tässä jännityksessä me elämme keskellä kristinuskon järjenvastaista todellisuutta. Koska olemme Kristuksen kanssa kuolleet, niin me jatkuvasti kuoletamme jäseniämme maan päällä. Koska olemme Kristuksen kanssa nousseet ylös, niin me pyrimme niiden perään, jotka ylhäällä ovat, odottaen uusia taivaita ja uutta maata, missä vanhurskaus asuu.
Koska jo nyt vanha on kadonnut ja kaikki on tullut uudeksi, me odotamme sitä päivää, jolloin toteutuu Herran oma lupaus: "Katso, uudeksi minä teen kaikki!"
Koska olemme Kristuksessa uusia luomuksia, odotamme häntä, joka uudistaa kaikki. Koska kuolema on jo voitettu, me silmäämme tulevaisuudessa siihen aikaan, jolloin viimeinen vihollinen, kuolema, pannaan pois. Kaikki on lahjaa, mutta kaikki on samalla kilvoituksen takaista, kaikki on jo nyt valmista, ja kaikki tulee vasta perillä täydelliseksi.
Tällaista on kristillisyys, kun Herran henki sitä ohjaa. Toisaalta Herran omilla on mitä täydellisin ilo ja rauha jo nykyajassa, mutta toisaalta taas he ovat vielä täällä ajassa vieraita ja muukalaisia. He ikävöivät päästä täältä Herransa luo varmoina siitä, että se heille vielä paljoa parempi olisi.
Muunlaista kristillisyyttä kuin uskon kilvoitusta, toivon jännitystä ja rakkauden palvelusta ei ole olemassakaan.
Perjantai.
"Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri." 1 Sam. 15:22.
On ihmisiä, joiden omaantuntoon Jumalan iankaikkisesti muuttumaton sana jossakin erikoisessa tilanteessa vaikuttaa pakottavasti. Omatunto vaatii tekemään jotain määrättyä, pysymään poissa jostakin seurasta, tunnustamaan tai korjaamaan jonkin tietyn asian.
Ihminen on tällöin suuressa jännityksessä sanan valistaman omantunnon vaatimusten määräysvallan alaisena. Tämä jännitys, jopa suuri tuska, tulee siitä, että petollinen ja epäuskoinen sydän ei halua totella, vaan hakee päänalusia ja pakoteitä milloin mistäkin: Jumalan sanan erilaisista tulkinnoista, olosuhteiden näennäisestä kärjistymisestä, eri opettajien ristiriitaisista opetuksista ja uskonnollisten kirjailijoiden mielipiteistä.
Kaikki tällainen aprikoiminen ja horjuminen ratkaisun edessä vie helposti pois sisäisestä lapsen suhteesta Herraan ulkokullailemisen tielle, jota vastoin nopea totteleminen aina vahvistaa sisäistä ihmistä ja lujittaa uskonsuhdetta näkymättömään Armahtajaan. Silloin selviää, että "kuuliaisuus on parempi kuin uhri".
Ajan oloon on myöskin ulkonaisesti käyvä ilmi, että omantunnon mukainen menettely ja toiminta vaikeina ratkaisun hetkinä olikin viisain ja paras mahdollinen teko, vaikka se aikanaan näyttikin epäviisaalta ja ahdasmieliseltä.
Omantunnon Jumala on myöskin historian Jumala. Joka taas omantuntonsa ääntä jostakin syystä sortaa ja polkee, hän ei voi sen jälkeen enää täysin luottavaisesti Kristukseen ja hänen armoonsa turvata. Välit ovat rikki. Eikä niitä uhreilla eikä jumalisuuden ulkonaisilla muotomenoilla ehjiksi saada.
Lauantai.
Te olette kalliisti ostetut. 1 Kor. 6:20.
Kahdesti apostoli lyhyen väliajan jälkeen kirjoittaa korinttolaisille: "Te olette kalliisti ostetut."
Usein olemme mekin korvillamme kuulleet tai silmillämme nähneet nämä sanat. Mutta merkillistä on, ettei sielumme syty kiitokseen, ettei rakkauden tuli lämmitä meitä jokapäiväisessä, arkisessa seurustelussa lähimmäistemme kanssa kalliisti ostetussa sisar- ja veljesparvessa.
Syy on salattu. Raamatussa se kuitenkin on ilmeinen. Korinttolaisista, joille apostoli kirjoitti, hän sanoo: "Te olette vanhurskautetut Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengen kautta – te entiset juomarit, herjaajat, ahneet, varkaat ja huorintekijät."
Kaikista näistä apostoli sanoo edelleen: "Te olette pesettäneet itsenne." (1 Kor. 6:11).
He olivat siis tulleet omissakin silmissään likaisiksi ja saastaisiksi. Heille oli synti tullut synniksi. Heidän oli ollut pakko omista ponnistuksistaan huolimatta antautua armoille, heittäytyä kadotettuina ja tuomittuina uskossa elävän, pyhän Jumalan anteeksiantamuksen varaan: he olivat johdatetut ja vedetyt ristin juurelle ja saaneet sinne purkaa kuormansa ja pesettää itsensä. Heille ei sana: "Te olette kalliisti lunastetut" ollut mikään uskonnollinen ajatus tai jumaluusopillinen oppilause, vaan elävä kokemus, uuden elämän peruselämys.
Siksipä nämä – entiset julkisyntiset – jaksoivat nyt kunnioittaa Jumalaa ruumiissansa ja hengessänsä. He olivat hengessä yhtyneet Herraan, eivätkä enää olleet itsensä omat.
Siinä tilassa Lutherkin eli ja samassa tilassa ovat edelleenkin kaikki oikeat luterilaiset.
KYMMENES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Pukekaa päällenne Herra Jeesus Kristus. Room. 13:14.
Herran Hengen herättämä ihminen on saanut piston omaantuntoonsa. Hänen sydämeensä on loistanut valo Jeesuksen Kristuksen kasvoista. Hänestä on tullut syntien anteeksisaamisen kautta valon lapsi.
Tällaisena valon lapsena koskee juuri häntä Raamatun kehoitus: "Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä."
Samassa yhteydessä, missä tämä kehoitus on Herran kansalle annettu, apostoli luettelee erikseen valkeuden sota-aseet. Niitä ovat vanhurskauden haarniska, rauhan evankeliumin antama alttius palvelustyössä, uskon kilpi, pelastuksen kypäri, hengen miekka ja totuuden vyö. Näin apostoli esittää pyhityskilvoitusta Efesolaiskirjeessä (6:11-17).
Roomalaiskirjeessään apostoli yhdistää kaikki valkeuden sota-aseet yhteen nimeen: Jeesuksen Kristuksen. Se asepuku, johon kristitty pukeutuu ja jossa hän sodassa ihmisiä ja pahoja henkivaltoja vastaan kestää, on Jeesus Kristus, hänen vanhurskautensa, hänen pyhyytensä ja hänen elämänsä.
Tämä juuri on yksi kristinuskon suurimpia etuja, ettei sen perustaja ole antanut meille sääntöjä ja lain pykäliä noudatettavaksi, vaan on asettanut itsensä ja oman elämänsä meille sekä esikuvaksi että voimanlähteeksi.
Tätä esikuvaa ei näet ole orjallisesti jäljiteltävä. Kunkin on oltava oma itsensä ja omassa elämässään, virassaan ja työssään, perhepiirissään ja muualla katsottava Kristukseen kuuliaisuuden ja uskollisuuden esikuvana. Hänessä oli sana tullut lihaksi. Hän oli täydellinen persoonallisuus. Hänen lähellään, häntä seuratessamme, häneen pukeutuessamme – ei muuten – tulemme mekin henkilökohtaisesti valon lapsiksi ja ympäristöllemme siunaukseksi. Kun Kristuksesta on tullut meille elämän ja voiman lähde, silloin olemme hänet päällemme pukeneet.
Maanantai.
Yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa. Filipp. 3:13, 14.
Urheilijaa, joka kilparadalla kestävästi juoksee ja ajoissa päämäärään saapuu, odottaa palkinto. Me olemme nähneet sen tapahtuvan kotikaupungeissamme, monet jopa olympialaiskisoissakin. Juoksijaurheilijasta voi ottaa esikuvan hengellisenkin elämän kilparadalla kilvoittelijalle.
Kun matkalle lähdetään, ovat kaikki kilpailijat vierekkäin rajaviivalla. Siitä he lähtevät merkin saatuaan liikkeelle. Mutta kauan ei kestä, ennen kuin toiset juoksevat jo edellä toisten seuratessa jäljessä. Tunnin juoksun jälkeen ei kukaan enää juokse toinen toisensa vieressä, vaan kaikki ponnistelevat eteenpäin toinen toisensa jäljessä, ja perille tullaan pitkän matkan kilpailuissa säännöllisesti vain yksitellen. Ainakin loppumatkalla kukin taivaltaa jo yksinään, kullakin juoksijalla on oma paikkansa ja oma vauhtinsa.
Samoin hengellisessä elämässä. Nuorempana ollaan suurissa joukoissa, omistetaan ystäviä, ollaan niitä lähellä, joille voi avata sydämensä ja kertoa huolensa ja saada neuvoja. Juostaan vielä vierekkäin elämäntiellä. Mutta vanhemmiten juostaan jo peräkkäin, tullaan matkan joutuessa vähin erin yksinäisiksi taivaltajiksi – ainakin sisäisesti. Kukaan ei enää oikein ymmärrä yksinäistä matkamiestä, jolla on oma vauhtinsa.
Mutta juuri niin pitää käydäkin. Se, joka ei kesken kilvoitustansa heitä, joutuu ehdottomasti omalle, yksinäiselle paikalleen elämässä. Se merkitsee sitä, että Jumala irroittaa hänet muiden ihmisten orjuudesta ja hengellään vapauttaa itsenäiseksi Jumalan lapseksi, joka uskaltaa olla oma itsensä ja joka päättävästi apostolin kanssa tunnustaa: yhden minä teen, takana olevat unohdan ja päämäärään riennän, maksoi mitä maksoi. (Filipp. 3:13, 14).
Jumala tahtoo kasvattaa lapsistansa persoonallisuuksia, ei joukkosieluja. Mutta monen kristitynkin onneton kohtalo on, että hän on syntynyt tähän maailmaan originaalina, mutta lähtee täältä kopiona, se on, hän ei kestänytkään perille asti omalla paikallaan, vaan luopui kilpailusta kesken.
Tiistai.
Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Ap. t. 17:27.
Tällainen on Jumalan sanan oma todistus. Saattaa olla, että arka, epäileväinen ihmissydän alkaa tämän sanan edessä aprikoida: tarkoittaneekohan tuo sana ollenkaan minua; ehkäpä se on sanottu jostakin uskovaisesta ja pyhästä ihmisestä, josta Herra välittää; minusta ainakin Jumala tuntuu olevan etääntynyt peräti kauas.
Rakentavaa on tällaisen itseänsä syyttelevän aran sielun Raamatusta todeta, että tuo sana: "Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä", on lausuttu Ateenan torilla sinne kokoontuneille, vielä kääntymättömille pakanoille. Paavali yksin oli silloin siinä heille puhetta pitäessään ainoa kääntynyt kristitty. Hänen kanssaan ei ollut sillä hetkellä ketään toisia. Kun hän siinä tilaisuudessa yhtäkaikki lausuu, ettei Jumala ole kaukana yhdestäkään meistä, hän tarkoittaa sillä surutontakin, jopa pilkkaajaakin.
Tarpeetonta on sen takia omantuntonsa syyttämän, heränneen ihmisen epäillä, että Jumala on hänestä kaukana, vaikka siltä tuntuisikin. Päinvastoinhan juuri Jumala sanassansa vakuuttaa, että hän on läsnä niitä, joilla on särkynyt sydän ja vaivattu, nöyrä henki. (Jes. 57:15.)
Syy, miksi herännyt ei aina jaksa tätä uskoa, on se, että hänen hengellinen näkökykynsä, joka parannuksessa on syntynyt, on vielä sairas. Se näet, jonka hengen silmä on terve, näkee Jumalan sellaiseksi kuin hän sanassansa itsensä on ilmoittanut, ja hän katsoo apostolin kanssa näkymättömiä eikä näkyväisiä uskoen, että hän elää, liikkuu ja on kaikissa ajallisissa vaiheissansa Jumalassa. (Ap. t. 17:28.)
Keskiviikko.
Profeetoissa on kirjoitettuna: "Ja he tulevat kaikki Jumalan opetuslapsiksi." Joh. 6:45.
Olemme Lutherin kanssa oppineet tunnustamaan: "Minä uskon, etten minä omasta järjestäni enkä voimastani voi Jeesukseen Kristukseen, minun Herraani, uskoa enkä hänen tykönsä tulla."
Tällä Lutherin uskonkokemuksen ilmaisulla, jonka mekin oman kilvoituksemme perusteella tunnemme omaksemme, on juurensa Jeesuksen pelastusjulistuksessa: "Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, vedä häntä." (Joh. 6:44.)
Pojan tykö tulemisen edellä täytyy välttämättömästi käydä Isän vetämisen. Ei kukaan voi uskoa Kristukseen omana persoonallisena Vapahtajanaan, ellei Jumalan hengen kutsuva armo ole päässyt hänessä valmistavaa opetustyötänsä tekemään. Isän vetäminen ja Jumalan opetus ovat samoja asioita.
Tästä Jumalan opettamisesta, joka on uskoon tulemisen välttämätön valmistus, Jeesus profeettoihin liittyen todistaa, että "kaikki tulevat Jumalan opettamiksi".
Tämä on varteen otettava asia meille. Se koskee näet meitä kaikkia, poikkeuksetta. Elämän koulussa Jumala tarttuu meihin itsekuhunkin ja alkaa jo pienokaisesta pitäen opettaa meille iankaikkisen elämän aakkosia ja sitten vähitellen vaativampia läksyjä.
Varsinkin tulee Jumala meitä opettajana vastaan uskovaisissa vanhemmissamme. Heränneen isän tai äidin on Jumala pannut useimmille meistä nykypolven ihmisistä puhumaan Jumalan sanaa. Ja ellei hän heidän kauttansa ja sanallaan saa omiatuntojamme heräämään synnin unesta, hän alkaa käyttää kurikeinojaan, joita hänellä Kaikkivaltiaana ja Kaikkiviisaana on loppumaton varasto käytettävänään.
Jokainen, joka tarkkaa omaa elämäänsä, huomaa vähin erin "elämämme läpi punaisena lankana kulkevan omituisen voiman, minkä kosketukseen meidän tuon tuostakin täytyy antautua. Se koskettaa meitä sisäisesti, tekee meidät levottomiksi, häiritsee suruttomuuttamme eikä anna meille väärää rauhaa maailmassa."
Tuo voima ja sen vaikutus on Isän vetämistä Pojan luo, joka ristillä teki rauhan. Se on Jumalan opetusta, josta kukaan ei jää osattomaksi. Voi sitä ihmistä, ken ei anna opettaa itseänsä, kun Jumala itse on opettajana! Hän paatuu ja hukkuu.
Torstai.
Me pyydämme Kristuksen puolesta: "Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa!" 2 Kor. 5:20.
Yleisesti on myönnetty, että apostoli Paavali on saanut armon lausua sovinnon suuren salaisuuden kirkkaimmin ilmi sanoilla: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa." Raja-aita pyhän Jumalan ja syntisen ihmissuvun välillä on ainiaaksi rikkirevitty. Maailman sovinto on valmis.
Kaikki riippuu nyt sinusta ja minusta – riippuu siitä, annammeko me sovittaa itsemme Jumalan kanssa. Nyt kuuluu meille Jumalan kutsu: "Kaikki on valmistettu – tulkaa!" Mutta peloittavana liittyy tähän Jeesuksen valitus sovintoon taipumattomista: "Mutta te ette tahtoneet."
Ainoa pelastumisemme este on enää kivikova sydämemme. Ja sitä emme itse särjetyksi saa. Sen saa aikaan yksin Pyhän Hengen voima. Emme me saa katumuksen ainesta itseemme, ellei sitä meille ylhäältä anneta.
Juuri tätä nykyä, kun kristikuntaa alkaa kovasti unettaa, olisi tämä Jumalan kallis lahja, särjetty sydän, rukouksen arvoinen. Kun Jumala sitten rukoukseen vastaa, tekee hän sen tavallisesti niin, että hän panee meidät ulkonaisiin vaivoihin ja vastoinkäymisiin. Hän antaa meille ahdistuksen. Näissä vaivoissa ja ahdistuksissa on jokainen taivaantien matkamies saanut vähin erin olla pitkin matkaa vuosien vieriessä ja saa olla edelleenkin.
Mutta Jumalan pelastustarkoitus, kun hän uudistaa meitä, ei ole elämän ulkokohtaisuudessa. Hän tahtoo tehdä meidät kärsimysten ahjossa "valituiksi". Ulkonaisten vaivojen tarkoitus on viedä meidät sisäisiin vaivoihin. Jos ulkonaiset vaivat vain paaduttavat ja koventavat sydämiämme, ei meitä pelasta mikään. Elleivät sydämet nöyrry ja säry ulkonaisten vaivojen aikana syntien tuntoon ja tunnustukseen sekä jatkuvaan parannukseen, kaikuu saarna sovinnosta: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" – niinkuin on kaikunut – kuuroille korville.
Älkäämme peljätkö sisäisiin vaivoihin ja omantunnon ahdistuksiin joutumista. Kun ne ajavat meitä katumukseen ja parannukseen, syntyy Jumalan sanan vaikutuksesta uusi ihminen, heränneen omantunnon ihminen. Tämä uusi ihminen se vasta antaa todella sovittaa itsensä Jumalan kanssa ja ihmisten kanssa.
Älkäämme tänä etsikon aikana, jolloin Herra kiireellä kokoaa pakanain täysilukuisuutta valtakuntaansa, turhentako Pyhän Hengen aikaansaamaa katumusta ja parannusta, muuten jää tahtomme veltoksi, sielumme hengellisesti kuolleeksi ja uskoon kykenemättömäksi. Uskaltakaamme olla isien kanssa "pienellä paikalla", siis vaivaisena syntisenä jatkuvasti elävän Herran, Tuomarin ja Armahtajan edessä, kun saamme armon sinne päästä. Sinne alas ja vain sinne ulottuu sovinnon salaisuuden puhdistava ja uudistava, Golgatan mäellä vuotanut Jumalan Pojan viaton veri.
Perjantai.
Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun. Matt. 11:6.
Juutalaiset loukkaantuivat Kristukseen hänen halvan ulkonaisen esiintymisensä takia. Samoin on Kristus vielä tänäkin päivänä kompastuskivenä ja pahennuksen kalliona monelle.
Kristus ja hänen seuraamisensa uskon kuuliaisuudessa eivät ollenkaan vastaa ihmisen omia ylpeitä ajatuksia Jumalasta ja jumalisuudesta. Paljon on niitä, joissa oma rakkaus ja viisaus on suurempi kuin Herran ja sen tähden he loukkaantuvat häneen. Voidaan sanoa, että loukkaantuminen Kristukseen on monenlainen aina sen helmasynnin mukaan, mitä kukin rakastaa.
"Mutta autuas on se, joka ei loukkaannu minuun." Sanat on Herra itse sanonut Johannes Kastajalle olosuhteissa, jolloin inhimillisesti katsoen oli syytä todella loukkaantua Jumalaan ja hänen johdatukseensa.
Mutta siinä, missä järki ja kokemus näkevät vain vaikeuksia ja loukkaantumisen aiheita, uskova luottaen Jumalan armahtavaan laupeuteen ja apuun kiipeää vaikeuksien muurinkin yli. Hän on loukkausten ja esteittenkin edessä varma siitä, että niille, jotka Jumalaa rakastavat, kaikki vaikuttaa parhain päin.
Jumalan pelon henki ja nöyrä alistuminen Herran teihin, silloinkin kun niitä ei ymmärrä ja on vaarassa niihin loukkaantua, ovat maallisenkin onnen ja ilon oikeita edellytyksiä. Totta on näet, mitä hengellisessä laulussa laulamme: "Meit' ei kohtaa puute hätä, koskaan Herran tietämätä".
Lauantai.
Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin. Gal. 6:7.
"Me, mitä täällä kylvämme,
Sen vihdoin saamme niittää.
Ja niinkuin täällä elämme,
Myös saamme palkan siitä."Tähän lajiin kulkeutuvat sanat silmiemme ohitse virsivirsikirjamme virressä 511, joka on otettu yhtenä virsiryhmään "valmistuksesta kuolemaan". Luonnon piirissä vallitsee järkkymätön laki: mitä kylvämme, sitä niitämme. Kaurankylvöstä ei koota perunoita, herneenkylvöstä ei niitetä ruista, enempää kuin viikunoistakaan ohdakkeita. Mitä kylvetään, sitä myös niitetään: kaurasta kauroja, herneistä herneitä.
Tämä järkkymätön laki kylvämisestä ja niittämisestä luonnon piirissä tuo mieleemme vakavia ajatuksia, kun siirrymme ihmiselämän alalle. Me vanhemmat huomaamme jo kokemuksestakin, että ruumiissamme ja sielussamme saamme niittää, mitä nuorina olemme kylväneet tai kylvämättä jättäneet. Synti ottaa meidät ehdottomasti aina kiinni ruumiissamme ja sielussamme. Saman tosiasian toteamme, ja useinkin murhemielin, lapsissamme. Perinnöllisyyden laki on säälimättömän ankara. Monen heränneen äidin on vanhoilla päivillään nähdessään lastensa jumalattomasti elävän ollut pakko itsesyytöksin valittaa kyyneleet silmissä: "Näen nyt, ettei omena putoa kauaksi puusta." Mutta tässäkin on vielä ikuisuuden pitkän tähtäimen kannalta katsoen itkevällä äidillä jotain toivoa: "Näin monien kyynelten poika ei voi hukkua." Hän pelastuu samoin kuin Augustinus lopulta ikäänkuin tulen läpi.
Vielä kaameampi puoli kylvämisen ja niittämisen peruuttamattomasta tosiasiasta on ilmestystotuus, joka sisältyy psalmin sanoihin: "Jumalattomat ovat kääntyneet pois jo äitinsä kohdusta, valhettelijat ovat eksyneet hamasta äitinsä kohdusta" (58:4).
Ei auttaisi leikkiä elämällä. Tuttu seurakuntavirtemme kylvämisestä ja niittämisestä jatkuukin sanoilla:
"Vaikia taudin kivuissa
on, kurja, katumukses',
Myöhäistä haudan partaalla
Aivottu parannukses." –Siis parannukseen kiiruhda terveenä ollessasi. Parannus synnistä tekee uskon tarttuvaiseksi uskoksi. Tarttuva usko tarttuu Kristukseen, joka kärsi ja kuoli tähtemme Jumalan määräämänä sovittajanamme avaten meille taivaan. Ulkopuolella Kristusta on Jumala syntiselle kuluttavainen tuli. "Ei kukaan tule Isän tykö kuin yksin minun kauttani", on Jeesus lausunut. Kuinka suuressa itsepetoksessa tehdäänkään elämän kylvöä silloin, kun luullaan perille taivaaseen tultavan kuoleman jälkeen, vaikk'ei Kristus olekaan päässyt elämäksi, ei siksi, mistä apostoli kirjoitti vankilasta: "Eläminen on minulle Kristus." On ajassamme hyisen, sieluja kuolettavan alastoman materialistisen maailmankäsityksen rinnalla monta spiritualistista elämänuskomusta: spiritismi, teosofia, scientismi, psykoanalyysi ja amulettiuskot, joiden varassa ihmiset elämänsä elävät ja luulevat sitten kuollessansa menevänsä turvallisesti kotiin ajattelematta sitä, että hyljätessään Kristuksen he ovatkin kaikkina elinpäivinään kylväneet vain lihaansa, joka ei ilmestystotuuden mukaan koskaan pääse sisälle Jumalan kaupunkiin.
Jos, ystäväni, toivot elämästäsi hyvää satoa ajassa ja ennen kaikkea iankaikkisuudessa, niin että elämän päättyessä uutta täydellisyydessä aloitat, niin liity ajoissa siihen joukkoon, joka tutun virrentekijän mukana rukoilee:
"Apuas, Jeesus, armosta
Me sulta rukoilemme,
Ah, kuolon kovan tuskissa
Suo rauhas sielullemme."
V.k. 311:5.YHDESTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Pyhä Henki vaikuttaa nykyajassa pelastuksen omistamisen meissä totuuden sanan asianajajana. Evankeliumeissa on kerrottu, miten Jeesuksen aikana pelastus juuri elämän totuutena tuli vastaanotetuksi.
Se näkyy erittäinkin Jeesuksen ja samarialaisen naisen keskustelusta, jonka Jeesus aloitti sanoen: "Anna minulle juoda!" Tähän nainen ylpeänä ja itsevarmana, syytellen Jeesusta liian nöyräksi, vastaa: "Kuinka sinä, joka olet juutalainen, pyydät juotavaa minulta, joka olen samarialainen nainen?" Jeesuksen alentuva käytös todisti, ettei hän nähtävästi ollutkaan oikea juutalainen. Sellaisethan halveksivat samarialaisia.
Jeesus vie pelastuksen asiaa eteenpäin vastaamalla: "Jospa sinä tietäisit Jumalan lahjan, ja kuka se on, joka sinulle sanoo: Anna minulle juoda, niin sinä pyytäisit häneltä ja hän antaisi sinulle elävää vettä!" Kuinka suruton ja ymmärtämätön hengellisissä asioissa nainen oli, selviää hänen vastauksestansa: "Herra, eihän sinulla ole ammennusastiaa ja kaivo on syvä, mistä sinulla sitten on se elävä vesi?" Kun Jeesus puhuu Jumalan lahjasta hengellisenä hyvänä, puhuu nainen ymmärtämättömyydessään luonnollisesta vedestä. Mutta tästä erehdyksestä Jeesus hänet kirvoittaa: "Jokainen, joka juo tätä vettä, janoaa jälleen, mutta joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, hänen ei ikinä tule jano."
Nyt nainen näkee mahdolliseksi sen, ettei hänen tarvitsisi tulla enää kaivolta vettä ammentamaan ja että hän, halveksittu nainen, ihmeveden omistajana pääsisi kohoamaan arvossa naapuriensa silmissä. Niinpä hän jo pyytääkin: "Herra, anna minulle sitä vettä, ettei minun tulisi jano eikä minun tarvitsisi käydä täällä ammentamassa." Ihmettä hän odottaa, mutta hengellisiä asioita ei hän vielä ymmärrä. Hänen mielenkiintonsa Jeesuksen sanoihin on kuitenkin jo herätetty eloon.
Tähän mielentilaan Jeesus nyt kylvää omaantuntoon asti ulottuvan terävän: "Mene, kutsu miehesi ja tule tänne!" Sellaista sanaa nainen varmastikaan ei ollut Jeesuksen suusta odottanut. Heränneen syntisen tavalla hän kierteleekin koko totuutta pakenemalla puolitotuuden turviin: "Ei minulla ole miestä." Mutta ihmisen kohtalon läpinäkevä Herra ilmoittaakin hänelle koko totuuden: "Oikein sanoit: 'Ei minulla ole miestä', sillä viisi miestä on sinulla ollut ja joka sinulla nyt on, se ei ole sinun miehesi, sen sanoit totta Elät parhaillaan kuudennen käskyn synnissä."
Tämä totuus teki naisen vapaaksi.
Maanantai.
"Sillä me olemme myös hänen sukuansa." Ap.t. 17:28.
Pakanallisella runoilija Aratuksella oli selvä käsitys ihmisen ja Jumalan välisestä sukulaisuudesta. Aratus ja monet muut pakanat hänen kanssaan ovat jaksaneet kohoutua katselemaan hengellistä sukulaisuutta, joka on maallista sukulaisuutta ja verisiteitä paljon korkeampi ja arvokkaampi.
Meillä kristityillä on Jumalan sana ja siihen sisältyvä evankeliumi Kristus-valosta. Mutta olemmeko antaneet tässä sanassa asuvan hengen, Jumalan, taivaan ja maan luojan Hengen, koskettaa omiatuntojamme ja synnyttää meidät sisäisesti uusiksi ihmisiksi ja uskovaisiksi Jumalan lapsiksi?
Ilman tätä sisäistä uudistusta – mielenmuutosta – emme ole hengellisessä sukulaisuussuhteessa kaikkien aikojen Herraan. Ilman sitä emme ole todella Jumalan perheen tosi jäseniä, vaan elämme tämän sukulaispiirin ulkopuolella. Jeesuksen omien sanojen mukaan ei hänen, se on, ihmiskunnan toisen Aadamin, kanssa oikeissa sukulaisuussuhteissa elä muut kuin Jumalan tahdon tekijät. "Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon mukaan, hän on minun veljeni ja sisareni ja äitini." Mikä pakanoille oli vain aavistus, se on tässä elävä todellisuus.
Jumalan perhe on yksi. Siinä ei ole puolue-, kieli-, kansallisuus- eikä roturajoja. Se on ainoa pysyvä veljes- ja sisarpiiri maailmassa. Ihme vain, etteivät useammat ikävöi tämän perheen jäsenyyteen!
Kunpa alkaisi meidänkin kirjailijoittemme ja runoilijoittemme kynästä piirtyä heidän tuotteisiinsa tositunnustuksia Jumalasta: me olemme hänen sukuansa. Silloin voisi myöskin Herran kansa tuntea noissa runoissa ja muissa kirjoituksissa hengenheimolaisuutta.
Tiistai.
"Ei ole koskaan ihminen puhunut niin, kuin se mies puhuu." Joh. 7:46.
Kun ihminen herää synnin unesta, niin ylpeä sydän särkyy. Siihen asti ihminen on mielestänsä Jumalan sanan mestari. Hän pystyy sitä arvostelemaan oman järkensä lyhyellä mittapuulla. Hän on ja elää sanan yläpuolella. Mutta kun sydän särkyy ja Jumalan Pyhä Henki on päässyt armovaikutuksineen uudestisynnyttämään ihmisen, ei tämä enää mestaroi Jumalan sanaa, vaan antaa sanan tuomita ja nuhdella itseänsä, Lihaa säästämättä. Hän on itse sanan vaikutuksesta joutunut elävän Jumalan kanssa tekemisiin. Sana on nyt oikeassa, hän, syntinen itse väärässä. Ennen asianlaita oli päinvastoin.
Missä sydän särkyy, siellä huomataan todeksi vanha profeetan todistus: "Jumalan sana on niinkuin vasara, joka vuorenkin musertaa." Sydäntä suruttomuuden tilassa tukeneet epäilykset sammuvat nyt ikäänkuin itsestään. Sillä niinkuin Raamatun sana on heränneelle puhunut ja edelleen puhuu, niin ei mikään ihmissana ole puhunut eikä voi puhua.
Ihminen on tullut elävään kosketukseen kirkastetun Vapahtajan kanssa, niinkuin fariseusten lähettiläät Jeesuksen lihan päivinä. Hänellä on nyt Pyhän Hengen todistus siitä, että elävän Jumalan ääni kaikuu Mooseksessa, profeetoissa ja psalmeissa. Niihinhän Jeesuskin puheensa ja julistuksensa perusti, vaikkakin hänellä oli myöskin vallan kokonaan uuttakin annettavana syntinsä painon alla huokailevalle ihmiskunnalle.
Tuo uusi ilosanoma on evankeliumin ydinsisällys. Hyvä olisi meille, että siitä vuosi vuodelta yhä enemmän ja syvällisemmin osallistuisimme! "Osallisuus valtakuntaan" – mikä kunnia!
Keskiviikko.
Kun synti otti käskysanasta aiheen, petti se minut. Room. 7:11.
Synti on väkevä voima. Sen ydin on siinä, että ihmissydän on saatettu kapinoivaksi Jumalaa ja hänen pyhiä käskyjänsä vastaan. Niiden joukossa on enemmän kieltoja kuin käskyjä. Useammin kuuluu sanassa: "Älä tee, älä ota, älä himoitse!" kuin: "Muista se, kunnioita sitä!" Niinpä ovatkin ylitsekäymisen synnit elämässä lukuisemmat kuin laiminlyömisen synnit.
Kun meissä piilee tuo synnynnäinen kapinamieli Jumalan pyhyyttä vastaan ja kun itse olemme sitä kapinateoillamme, se on, ylitsekäymisen synneillämme yhä palavammaksi lietsoneet, on siitä tullut sellainen voima, ettemme sitä itse enää jaksa aisoissa pitää. Täytyy myöntää: "Tahtoa minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen en löydä; minä olen lihallinen, myyty synnin alle." (Room. 7:14,18.)
Näin Jumalan kieltoja ja käskyjä uhmailemalla tuo aluksi mitättömältä näyttävä kapinamieli on johtanut orjuuteen, synnin orjuuteen. "Synti otti käskysanasta aiheen, petti minut ja löi kuoliaaksi maahan."
Ken Jumalan koulussa vieläkin on tähän sisäiseen ristiriitaan joutunut ja huokaa voimattomuutensa tunnossa, hän katsokoon, mitä Kristus teki Golgatan ristillä.
Jos me kerran hänen tähtensä olemme vanhurskautettuja ja Jumalalle otollisia, niin uskaltakaamme sellaisina kuin olemme, synnin pettäminäkin, ryömiä ristin juurelle armoa ja anteeksiantamusta saamaan, jotta mahdoton kävisi mahdolliseksi ja Jumalan voima tulisi heikoissa väkeväksi.
Torstai.
Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa. 2 Kor. 13:5.
Usko on Jumalan lahja. Hän sen meissä vaikuttaa henkensä kautta. Tästä johtuu, ettei pelastava usko ole jokamiehen. Se on vain niillä, jotka ovat alistuneet Jumalan kasvatusteitä kulkemaan. Mutta niilläkään ei heti tulla perille, vaan saadaan kulkea uskosta uskoon, se on, askel askeleelta, elämys elämykseltä eteenpäin. Tämä näkyy eritoten opetuslasten elämästä.
Ensinnäkin opetuslapset olivat alistuneet Jumalan hengen herätettäviksi ja liittyneet Johannes Kastajan seuraan. Siihen taas kelpasivat vain ne, jotka olivat valmiit tunnustamaan syntinsä ja kasvattamaan itsensä parannuksen kasteella.
Johannes Kastajan seurassa tehtiin omantunnon herätyksestä vilpitön parannus, joka pani odottamaan sitä Herraa, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella. Ja kun Jumalan hetki löi, ja Jeesus ilmestyi näköpiiriin, nämä mielenmuutokseen tulleet miehet saivat kuulla opettajansa suusta kehoituksen: "Katso Jumalan Karitsa, joka poisottaa maailman synnin!" (Joh. 1:29.)
Näin opetuslapset edelleen joutuvat tottelemisen tiellä Jeesuksen seuraan. Mutta koettelematon oli vielä alussa heidän uskonsa. Innostuksen hetkellä he jo tunnustivat Herrallensa: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Se varmuus oli heissä taivaallisen Isän vaikutusta. (Mat. 16:16,17.)
Mutta sittenkin, kun Jumalan Kristus osoittautuikin toisenlaiseksi kuin heidän maalliset messiasajatuksensa hänet olivat kuvitelleet, heidän uskonsa oli haaksirikkoutua. Ilman Jeesuksen esirukousta he eivät olisikaan kestäneet "saatanan seulassa", vaan heidän uskonsa olisi tyyten loppunut, kun Golgatan risti armotta särki heiltä kaikki lihalliset messias- ja valtakuntatoiveet.
Vasta tämän jälkeen, kun nämä samat nöyryytetyt miehet kohtasivat kuolleista nousseen Vapahtajan ja saivat kokea hänen anteeksiantavan rakkautensa sydämiä ilahduttavaa ja uudestiluovaa voimaa, he tulivat osalliseksi uskosta, josta Johannes myöhemmin todisti: "Meidän uskomme on se voitto, joka maailman voittaa." (1 Joh. 5:4.)
Ei maailmaa voittavaa uskoa ole muilla kuin niillä, joille ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus on tullut kaikeksi kaikessa. Tämä usko on se kallio, jolla Herran seurakunta seisoo niin lujana, etteivät sitä helvetin portitkaan kukista. Kuulutko sinä Herran seurakuntaan eli pyhien yhteyteen?
Perjantai.
Hekumoitseva on jo eläessään kuollut. 1 Tim. 5:6.
Elämästä synnissä voi yleensä sanoa samat sanat kuin elämästä hekumassa: se on elävältä kuolemista. Tätä voimme katsoa eri näkökulmilta, sikäli kuin elämä synnissä on paljastanut tunnusmerkkejänsä.
Kuolemanpelko on eräs tällainen tunnusmerkki. Kristuksesta sanotaan Raamatussa, että hän tuli vapahtamaan kaikki ne, joiden piti kaiken ikänsä kuolemanpelossa oleman. Luonnostansa jokainen ihminen kammoaa kuolemaa. Kun esimerkiksi tapaturman johdosta kuolema äkkiä alkaa uhata vast'ikään vielä tervettä ihmistä, hän turvautuu epätoivon vimmalla elämään ja rukoilee lääkäriä pidentämään elonsa päiviä, maksoi mitä maksoi. Syynä tähän pelkoon on tosiasia, että ihmisen pitää kerran kuolla ja sitten on tuomio.
Kuinka liikuttava on erään rikoksilla tahratun, tappioon joutuneen kuninkaan pelokas huuto: "Kuningasvaltakuntani yhdestä hevosesta!" kun vihollisten murha-aseet alkoivat lähestyä häntäkin taistelutantereella. Näin suuren hinnan hän lupasi maksaa, jotta olisi päässyt ratsain pakoon ja siten toistaiseksi pelastanut viheliäisen elämänsä.
Levottomuus on myöskin synnissä elämisen tunnusmerkki. Jumalattomalla ei ole rauhaa. Hän pakenee, eikä kukaan aja häntä takaa. Onnettomuuden kohdatessa painutaan armon omistuksesta osattomina alakuloisuuteen, jopa synkkään toivottomuuteen. Taikka myötäkäymisen päivinä heretään kevytmielisiksi, ylpeiksi ja tyhjäntoimittajiksi syöksymällä levottomina nautinnosta nautintoon ja peläten yksinäisyyttä ja hiljaisia itsensätutkistelun hetkiä.
Tällä tiellä ilmenee synnin orjuus syntielämän kolmantena tunnusmerkkinä. Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja. Vaikka jokainen tietää syntinsä tuhoavaksi voimaksi – niinkuin juomari ja huorintekijä – ei hän sittenkään voi siitä tahdollansa ja päätöksillänsä vapautua.
Synti on orjuuttava kahle. Se ei ole vain juomarin ja irstailijan, vaan myöskin kiukkuisen ja ahneen kokemus. Samoin kuin edellisten on pakko rientää jatkuvasti kyllästymisestä nautintoon, niin jälkimmäisten on uudelleen ja uudelleen koettava voimattomuutensa epäjumalansa edessä. Myöskin tanssihimo, josta jo on tullut tanssiraivo, orjuuttaa palvelijansa, niin etteivät ne pääse herransa palveluksesta irti, vaikka tahtoisivatkin.
Syntielämällä ja sen kuolemaa uhkaavilla ilmenemismuodoilla on hallan hyytävä vahingoittamisvoima ei vain ympäristöömme, vaan jokaisen meidän omaan sydämeemme. Raamattu puhuu totta sanoessaan, että synti asuu meissä.
Lauantai.
Luopuneita ovat jumalattomat äidin kohdusta asti, eksyneitä valhettelijat hamasta äidin helmasta. Ps. 58:4.
Perinnöllisyyden laki on kaamea tosiasia. Elämää arvioitaessa kiinnitetään siihen vielä liian vähän huomiota. Mutta ken päivittäin joutuu tekemisiin rikollisten kanssa, hän tahtomattansakin joutuu ajattelemaan perinnöllisyyden vakavaa tosiasiaa.
Kun esimerkiksi puhuttelee vankeja, vaikka vain vähänkin aikaa säännöllisesti joka päivä, tulee pian huomaamaan heidän joukossansa elämän kaksijaon, joka koskee koko ihmiskuntaa ja on todettavissa ryöväreissä Kristuksen oikealla ja vasemmalla puolen Golgatalla pitkänäperjantaina. Toinen ryöväri katui syntejään ja rukoili Herraa; toinen oli karski ja paatunut sekä pilkkasi Jeesusta.
Aivan näin on asianlaita tänäkin päivänä kristityn maan vankilassa pahantekijäin keskuudessa. Toiset katuvat tekojaan, toiset eivät kadu. Toiset rukoilevat Jumalalta armoa ja anteeksiantamusta. Toiset taas oikein uhalla vastustavat ja pilkkaavat Jumalaa ja Kristusta yllyttäen tovereitansakin tekemään samoin.
Mistä johtuu tämä kaksijako, joka on selvästi olemassa?
Aluksi se näyttää katselijasta käsittämättömältä probleemalta. Mutta sitten vähin erin Jumalan sanan valo alkaa heittää säteitään tähänkin pimeyteen. Jumalattomat ja väärintekijät ja valehtelijat ovat olleet eksyksissä äitinsä kohdusta asti. Hurskastenkin äitien lapset voivat tosin kyllä eksyä, langeta niinkuin Monican, mutta katuen ja uskoen he palaavat aikanaan Kristuksen armahdettaviksi ja Jumalan armon turviin niinkuin Augustinuskin.
Syntisen jatkuva, tahallinen, rohkea synnin tekeminen ja siinä paatunut mieli juontavat alkunsa äidistä ja isästä sekä edellisten polvien lankeemuksista. Tämän käsitti eräs hämäläinen talonpoika, joka tästä kaksijaosta keskusteltaessa sanoi: "Niin, se on suvuttain." "Ei ihminen pääse riitingeistään."
Mitä todistaakaan rikollisten lukumäärän kammottava lisääntyminen tänä aikana ja katuvaisten luvun väheneminen vankien keskuudessa? – Mitä se todistaakaan Suomen koteja ja täällä solmittuja avioliittoja vastaan? "Luopuneita ovat jumalattomat äidin kohdusta asti, eksyneitä valhettelijat hamasta äidin helmasta."
Koska opimme antamaan tarpeeksi suuren arvon ja kunnian hyville, siveellisille naisille ja hurskaille äideille? Niissä on tulevaisuutemme.
KAHDESTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Käykäämme sentähden uskalluksella armoistuimen eteen. Hebr. 4:16.
Miltei jokainen vanki suomalaisessa vankilassa ajattelee armahdusta. Toisten on kärsittävä rangaistuksena rikoksestaan useita vuosia vankeutta, toisten lyhyen aikaa, toisten taas koko elinkautensa. Mutta kaikki he suurella huolella hommailevat armonanomusta presidentille siinä toivossa, että he vapaaksi pääsisivät. He toimivat kaikin siinä uskossa, että maan ensimmäisellä hallitusmiehellä on valta armahtaa, ketä hän tahtoo.
Nyt on Kristus iankaikkisen lunastuksen löytänyt. Hän on verensä vuodatettuaan mennyt taivaaseen ja valmistanut sinne pääsyn syntisille. Hänen verensä riittää syntisille. Hänen verensä riittää lunastushinnaksi kaikennimisistä ja kaikenkarvaisista synneistä ja rikoksista. Jumala on tehnyt armonistuimeksi hänet, jonka luona velkamme annetaan anteeksi ja syntinen saa vapauden ei ainoastaan synninsyyllisyydestä, vaan myöskin vallasta.
Tästä varmana apostoli itse kehoittaa synnin vankeja sanomalla: "Käykäämme uskalluksella armon istuimen eteen." Jättäkäämme armonanomuksemme taivaalliselle hallitusmiehellemme Kristukselle, joka on herrain Herra ja kuningasten Kuningas.
Synnin vangeillekin on uusi elämä mahdollinen. Jumala on sitä varten pystyttänyt horjumattoman lujat perustukset. Ne ovat pitkänperjantain verinen sovintouhri ja pääsiäisaamun kuolleista nousemisen ihme. Synti seurauksineen on nujerrettu ja tyhjäksi tehty. Älkäämme uskoko kahleitamme jääden niihin, vaan rientäkäämme käyttämään hyväksemme Jeesuksen veren lunastamaa pääsyä armoistuimelle. "Arvelu on tarpeetonta".
Maanantai.
Totisesti, minä olen sieluni viihdyttänyt ja tyynnyttänyt: niinkuin vieroitettu lapsi äidin helmassa, niinkuin vieroitettu lapsi, niin on sieluni minussa. Ps. 131:2.
Jumala menettelee meidän kanssamme niinkuin äiti lastansa vieroittaessaan. Siten hän menettelee niiden lapsiensa suhteen, jotka hän Pyhän Hengen kautta on saanut synnyttää uuteen elämään.
Jumala tahtoo saada omakseen lastensa koko rakkauden. Sen takia hän kurittaa heitä ottamalla heidän suustansa tämän maailman nisät ja panee tilalle katkeranmakuisia kärsimyksen yrttejä ja voiteita, jotta he oppisivat ikävöimään pääsyä tämän katoavan maailman petollisuudesta himoineen ja haluineen. Jumala on oikein arka omiensa rakkaudesta, ettei se vaan kohdistuisi epäjumaliin.
Jumalaton ihminen lihoo ja menestyy pahuudessa ja pääsee vuosikausiksi vapaaksi taikkapa koko elämänsä ajaksi vapaaksi syntinsä rangaistuksista. Hänen vääryytensä ei paljastu.
Mutta jos olet Jumalan armoitettu lapsi, niin älä koetakaan vanhurskauden suoralta tieltä poiketa, sinut keksitään heti, sinun on pakko pian ilmaista itsesi ja tunnustaa rikkomuksesi. Ja ellet sieluasi totuudessa pakota tottelemaan, Jumala näyttää suosiotaan sillä, että hän ottaa pois lahjojaan sinulta. Joku rakas omaisesi saattaa kuolla, itse voit menettää terveytesi, omaisuutesi jne.
Tämä kaikki on Jumalan rakkauden vieroittamistyötä, jotta hän saisi sydämesi koko rakkauden. Kun sen uskot, olet virsilaulajan lailla totisesti asettanut ja tyynnyttänyt sielusi.
Tiistai.
Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset. Room. 8:8.
Raamatussa puhutaan lihan mielestä, että se on vihaa Jumalaa vastaan ja ettei se voi olla Jumalan laille kuuliainen. Ja edelleen, että lihan teot ovat julkiset ja ne, jotka niitä harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.
Tässä kohden on terveellistä ajatella vastuutamme Jumalan edessä. Kysymyksessä eivät ole viimeisellä tuomiolla ainoastaan ne teot, jotka olemme tehneet ruumiimme lihassa.
Raamatullinen "liha"-käsite ei supistu tarkoittamaan vain ruumistamme. Hengessämmekin on jotakin "lihasta". Lihan mieli on meissä sisäisesti jo lapsesta asti. Ja kun viimeinen tuomio kerran pidetään, silloin käy ilmi jokaisen kohdalla, millaisiksi tekomme ja tottumuksemme ovat meidät kehittäneet ruumiimme lihassa sekä mitä hengen liha on meissä asuvana turmeluksen voimana elämämme vuosien kuluessa meihin vaikuttanut.
Kun tämän tosiasian valossa rohkenemme sittenkin ajatella, että viimeinen tuomio armosta kääntyy meille voitoksi, niin ymmärrämme, että meidän täytyy saada Kristus kokonaan omaksemme. Ihminen itse enempää kuin puolinainen Kristuskaan eivät kykene lihan valtaa voittamaan ja sen hallinnasta ihmistä pelastamaan. Jeesus Kristus yksin voi sen tehdä.
Sielu, valvo vaan! Älä milloinkaan
Lihan, synnin orjaks vaivu;
Älä maailman turhuutt' taivu
Kunnioittamaan; Sielu valvo vaan.
H.L.V. 227:2.Keskiviikko.
Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi. Joh. 15:16.
On monta, jotka ovat valinneet Kristuksen, mutta joita Kristus ei ole valinnut. Nämä ovat niitä, jotka tahtovat säilyttää sydämensä särkymättömänä synnin sydämenä ja pitää oman tahtonsa elämänsä korkeimpana määrääjänä.
Näitä ei Jeesus ole valinnut heidän omatekoisesta kristillisyydestänsä ja luulotellusta uskostansa huolimatta. He eivät voi olla Kristuksen omia sen takia, että heiltä puuttuu Jumalan Pyhä Henki. Heidän kristillisyytensä on ihmiskeskeistä eikä jumalakeskeistä.
Tähän nähden Jeesuksen kanta oli aivan päinvastainen. "Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät."
Kaikki hyvä anti tulee ylhäältä. Ananias sanoi sokealle Saulukselle Damaskossa: "Se Herra Jeesus, joka sinulle ilmestyi tiellä, jota tulit, lähetti minut, jotta saisit näkösi ja täyttyisit Pyhällä Hengellä."
Emme me voi kääntää itse itseämme, emmekä muita. Hyvät tai huonot puheet eivät tässä ole ratkaisevia. Vasta kun Jeesus itse pääsee niiden kautta puhumaan sanansa aina ihmisen omaantuntoon asti – silloin alkaa itsekkään sydämen särkyminen ja oman tahdon hirmuisen vallan kukistuminen. Sellaisen, Herran elävän sanan satuttaman ihmisen kristillisyys on muuttumassa minäkeskeisestä Kristuskeskeiseksi.
Sisäinen vapaus tulee tällöin koetuksi, kun oma ansio, oma korskeus ja oma kunnia eivät enää yhtään mitään merkitse, vaan Jeesus on kaikki eikä ihminen mitään.
Tämä Kristuskeskeisen jumalisuuden vaikutus ympäristömme elämään kantaa hedelmää, joka pysyy ja joka kelpaa Jumalalle. Se on näet Jumalan omaa työtä, jota hän Pyhän Hengen elähdyttämän ja johtaman ihmisen välityksellä suorittaa.
Se on toista kuin ihmisjärjellä suunniteltu yhteiskunnan parantaminen, jossa ihmisten tahdot kilpailevat omasta kunniastansa ja arvostansa ja närkästyvät pahasti, kun eivät niitä saavuta.
Ero on siinä, että toisen työ on alhaalta kotoisin, toisen ylhäältä. Toisen hedelmä on "lain töitä", toisen "hengen hedelmiä". Edellisestä tulee tilapäisiä tuloksia, jälkimmäisestä pysyviä.
Torstai.
"Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois." Luuk. 12:20.
"Rikkaan miehen maa kasvoi hyvin." Näillä sanoilla Jeesus esittää Luukkaan evankeliumissa meille miehen, joka oli nykyaikainen siinä mielessä, että hänen harrastuksensa supistuivat yksinomaan tämänpuoleiseen maailmaan.
Onhan näet selvää, ettei laiskan maa kasva hyvin. Laiskan maa kasvaa päinvastoin huonosti, jopa se kasvaa rikkaruohoja. Miehemme oli siis maansa hoidossa toimelias ja viisaskin. Siitä ei häntä suinkaan sopinut moittia.
Ja kuitenkin Jumala sanoo hänelle hetkenä, jolloin hän itse sitä kaikkein vähimmin odotti: "Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois." Jumalan lakeja on tämäkin: "Jolla ei ole, häneltä otetaan sekin pois, mikä hänellä on."
Miehemme oli koko ikänsä laiminlyönyt sielunsa ruokkimisen ja hoidon. Se oli surkastunut. Siitä oli uskon kykykin kokonaan sammunut, otettu pois. Hänen elämänsä oli ollut jo kauan kokonaan ihmiskeskeistä ja täydellisesti lakannut olemasta jumalakeskeistä. Siinä oli työstä ja viisaudesta huolimatta hänen mielettömyytensä. Hän oli tehnyt työtä, raatanut, suunnitellut, mutta kaikki ilman Jumalaa, ilman sisäistä suhdetta korkeampaan maailmaan. Hänellä oli suhteita vain yksin tähän näkyväiseen. Se juuri teki hänet mielettömäksi. Mutta tämä tyhmyys paljastui vasta hänen elämänsä viimeisenä yönä, kun kuolema odottamatta tuli ja korjasi hänet pois ilman Jumalan yhteyttä.
Meillekin tulee kuolema ja lähtö Herran eteen juuri sillä hetkellä, jolloin emme luulekaan. Mitä sanoneekaan Jumala silloin meille ja meidän työstämme.
Kullakin meistä on täysi syy pysähtyä ja hiljentyä tutkimaan: Olenko köyhä Jumalassa? Onko elämäni yksin tämänpuoleiseen maailmaan suunnattu? Hukkuuko sieluni?
Jos Jumala on sinulle vieras, olet joutuva viettämään viimeisen yösi jo täällä maan päällä kammottavan tuomion pelossa. Sanon kammottavan, sillä itse asiassa ei kukaan meistä osaa nyt selittää, mitä sisältyy sanoihin: "Sinun sielusi otetaan sinulta pois." –
Sielun, kalleimman omaisuutemme, poisottaminen on asia, jota emme ymmärrä, ja kuitenkin se on tosiasia.
Perjantai.
Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. 1 Moos. 12:1.
Kun elävän Jumalan kutsu kohtaa ihmistä, se panee pakon, johon on alistuttava, taikka siitä on vapautettava itsensä hyvin tietäen, että nyt taistelen omaa autuuttani vastaan ja turmelen tieni iankaikkisesti.
Sellainen on ollut Aabrahamin saaman kutsun voima ja vaikutus. Sellainen oli profeettojen osalle tullut Jumalan kutsu. Sitä oli vaikeata vastustaa. Sitä täytyi totella. Jeremia päätti kerran vaieta eikä puhua, kun Herra käski, mutta hän ei voinut pitää omaa päätään, sillä Jumalan panema pakko sielussa kävi yli voimien.
Näin käy vieläkin, kun Herran teille on lähdettävä ja hän antaa tehtävän. Siinä on silloin hyljättävä oma viisaus ja oma arvostelu, ja rentonaan heittäydyttävä Jumalan sanan varaan luottaen siihen, että hän vastaa tulevaisuudesta.
Näin usko muuttuu ihmisen puolelta teoksi. Mutta oikeastaan tuo teko on Jumalan ihme. Sillä ei asianomainen itse eivätkä hänen ympäristöönsä kuuluvat tuttavat voi käsittää, mistä tuo rohkeus, tuo palava halu itsensäkieltämiseen ja suuriin uhrauksiin yht'äkkiä tulivat. Siitä voi korkeintaan sanoa, että henki vaikuttaa missä ja miten se kulloinkin tahtoo.
Uskon ratkaisussa ja teossa näkymätön maailma koskettaa aikaa ja paikkaa. Luonnonlakien kahlehtimasta maailmasta noustaan uskossa korkeampaan elämän piiriin, josta "sydämen silmälle" Jumalan mahdollisuuksien rajattomat näköalat aukenevat maan päällä ja taivaassa.
Lauantai.
Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Gal. 6:7.
Synti on kapinoimista Jumalaa vastaan. Surulliset seuraukset tästä näkyvät sekä ihmisen omassa elämässä että myöskin luonnon piirissä hänen ympärillään. Kun synti ihmistahdon taipuessa kapinaan Jumalan käskyjä vastaan tuli maailmaan, silloin myöskin orjantappurat ja ohdakkeet pääsivät luonnossa voitolle. Ihmissydämen salainen kapina Jumalaa vastaan vetää päälleen rangaistuksena luonnon kapinan ihmistä vastaan. Synnintekijä saa ehdottoman varmasti kokea, että, joka lihaansa kylvää, se lihastansa myöskin turmeluksen niittää.
Kuta pitemmälle syntiin langenneen ihmiskunnan kehitys ehtii historiassa, sitä järkyttävämmiksi käyvät ihmisten ulkonaisiin oloihin tuhoisasti vaikuttavat luonnonmullistukset, kohoten rajuimmilleen ennen Herramme toista tulemista. Maankamara, jolla asumme ja jolla syntimme ovat tehdyt, ei suinkaan ole järkkymätön.
Mutta näillä luonnonjärkytyksillä on tarkoituksensa. Ne eivät vielä tiedä loppua. Päinvastoin. Ne ovat armon ja pelastuksen Jumalan viimeisiä yrityksiä syntiin langenneen ja kapinaan nousseen sukupolven herättämiseksi synnin unesta. Ne ovat Jumalan viimeisiä pelastuskeinoja itsekkään ihmissuvun pysähdyttämiseksi sen uhmamielisessä vaelluksessa sivu Luojansa ja Lunastajansa käskyjen.
Kun evankeliumin sana ei enää auta, Jumala puhuu ihmisille luonnon vitsausten merkkikielellä. Mutta tätä välttämättömyyttä hän sanassansa ilmoittaa surevansa. Näitä keinoja, viimeisiänsä, hän ei mielellänsä tahtoisi käyttää. Kuinka säälin kyllästämä onkaan Herran sana luopuneille, tottelemattomille lapsille: "Älkää olko, niinkuin järkeä vajaat hevoset ja muulit, joita täytyy hillitä kuolaimilla ja suitsilla". (Ps. 32:9.)
Jumala soisi ja näkisi mielellänsä, että jo sana ja sanan nuhde tehoaisivat ihmisiin mielenmuutoksen aikaansaamiseksi.
KOLMASTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
"Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän ovat? Eikö ollut muita, jotka olisivat palanneet Jumalaa ylistämään, kuin tämä muukalainen?" Luuk. 17:17, 18.
Kaikille oli Herra ollut hyvä. Samalla säälivällä rakkaudella hän oli armahtanut heitä kaikkia. Luovan sanansa voimassa: "Menkää ja näyttäkää itsenne papeille!" hän oli lähettänyt kaikki kymmenen pitaalista miestä virallista terveystodistusta hakemaan. "Ja tapahtui heidän mennessään, että he kaikki puhdistuivat." Ihme oli tapahtunut. Kun Herraa oli avuksi huudettu ja hänen sanaansa uskossa toteltu, kaikki saivat avun.
Mutta sitten joukko jakaantui kahtia, eli oikeammin yhdeksän kymmenettä osaa jättäytyi kiittämättömien joukkoon, ja vain yksi ainoa mies, sekin samarialainen, "palasi takaisin ja ylisti kovalla äänellä Jumalaa ja heittäytyi kasvoilleen Jeesuksen jalkain juureen ja kiitti häntä".
Tämä kahtiajako puristi esiin kaihomieliset kysymykset Herran rakastavasta pelastajasydämestä: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän ovat?"
Mutta sille kiitolliselle miehelle Herra pääsi jakamaan vielä uuttakin armoaan: "Nouse ja mene, uskosi on sinut pelastanut!"
Tämä mies oli myöskin totellut omantuntonsa ääntä, joka ihmeen tapahtuessa oli sanonut: Et saa unohtaa lahjan takia itseänsä lahjan antajaa! Kotioloissaan hänellä oli nyt hyvä olla, sillä hänellä oli omantunnon rauha. Hän oli pelastettu. Hän oli onnellisempi kuin ne muut yhdeksän parantunutta, jotka kotioloissaan saivat kyllä nauttia Jumalan armolahjana ruumiillista terveyttä, mutta ilman hyvän omantunnon rauhaa, ilman pelastuksen osallisuutta.
Tässä juuri on ero kiitollisten ja kiittämättömien ihmisten välillä. Kiittämättömyys on syynä sisäiseen rauhattomuuteen. Siitä taas johtuu tyytymättömyyden ja epäluulon leimaama käyttäytyminen. Kiittämättömät ihmiset ovat kotioloissaan riitaisia ja helposti tulistuvia. Naapuriensa kesken he ovat kateellisia, vahingoniloisia ja vihaisia.
Edelleen kiittämättömät tekevät yhteiselämän toisten ihmisten kanssa katkeraksi ja sietämättömäksi vaipuen lopulta mammonanpalvelukseen ja nautinnonhimoon turmioksi itselleen ja onnettomuudeksi ympäristölleen.
Eivätköhän nurjat olomme kotien piirissä ja yhteiskunnassa todista juuri sitä, että kiittämättömiä on keskuudessamme legio. Tästä seikasta on Herralla parhaillaan suuri hätä.
Kallis ihmisystävä, Jalkoihis me lankeamme;
Emme kiittää ymmärrä; Kumminkin me soperramme,
Tunteissamme lempeyttäs
Veisaamme sun ylistystäs.
S.V. 136:5.Maanantai.
Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu. 2 Kor. 7:10.
Harvapa lienee katumuksen tuskan ja hädän osannut yhtä selvästi sanoihin pukea kuin Vanhan testamentin virsilaulaja. Hän kirjoitti: "Minun syntini kaatuvat pääni yli; niinkuin raskas kuorma ovat ne minulle ylen raskaaksi tulleet."
Olemme nähneet kuvissa uupuneitten vankiraukkojen kiskovan ylen raskaita kuormia viimeisillä voimillansa ja sitten lysähtävän uupumuksesta maahan voimatta siitä omin neuvoin enää nousta.
Juuri samanlainen on syntiänsä katuvan ihmisenkin tila. Herran käsissä oltaessa synnin syytösten alaisina ei jakseta enää omin neuvoin elämän raskasta kuormaa vetää, vaan langetaan itkien maahan tuomarin jalkoihin, tehköön hän sitten väsyneelle, mitä ikinä tahtoo: armahtakoon tai hyljätköön! Näin käy, kun Jumala pyhyydessään panee syntisen katumaan ajatuksiaan, puheitaan ja tekojaan. Mutta tämä on vain mitalin toinen puoli.
Toisaalta kätkeytyy katumukseen ehdottomasti suuri armo.
"Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu." Ken syntiänsä todella katuu, hän ei enää jaksa niissä edelleen elää. Katumus auttaa häntä, jopa pakottaa tekemään parannusta. Siihen ei katumaton suostu ei ainakaan sisäisen ihmisen puolesta.
Kun ihminen saa tunnossaan kärsiä synneistänsä vaivaa, tuollainen "päälle kaatunut" synti muuttuu innoittavaksi. Silloin painuu syntinen itsestään maahan ja alkaa rukouksen käsivarsilla hapuilla Kristuksen ristiä, se on, Herran armoa ja syntien anteeksiantamusta.
Tuossa paikassa, maahan lysähtyneenä syntinen onkin apua ja anteeksiantamusta kerjätessään jo armoistuimen juurella. Se on se paikka, missä veri pesee kaikki synnit. Se on se paikka, missä nääntynyt sielu tulee elävän Jumalan pelastuksesta osalliseksi.
Autuasta on näin ollen joutua Jumalan mielen mukaisen murheen synnyttämään katumukseen ja parannukseen. Siellä sydän paranee ja ihminen pelastuu Jumalan lapseksi, jolle annetaan Pyhä Henki autuuden pantiksi.
Tiistai.
"Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta." Jer. 31:3.
Yhdyssiteenä menneisyyden ja tulevaisuuden välillä yli nykyhetken tuskan on Jumalan armo – sula armo. Tämä iankaikkisen rakkauden Jumalan sula armo saa elämämme rikkinäisyydestä ja maallisen onnemme särkymisestä huolimatta aikaan sen, ettei kehityksemme ja kulkumme taivasta kohti keskeydy. Armo kantaa yli syvimpienkin rotkojen ja kuilujen.
Loppumattomien kärsimysten, korjaantumattomien onnettomuuksien ja rakkaan omaisemme paarienkin ääressä Jumalan armo tuntuu vihalta ja hän itse käsittämättömältä tyrannilta. Rakkautta ja laupeutta ei näy missään.
Mitä tehdä? Silloin on se vaara uhkaamassa, että pahennutaan Jumalaan ja sorrutaan epäuskoon. Ainoa tie ja ainoa keino, joka tällaisissa oloissa auttaa, on, että tartutaan Jumalan Raamatussa ilmoittamaan sanaan. Tuntukoon Jumala, miltä tuntuu, näyttäköön nykyhetken elämä, miltä näyttää, Jumala on kuitenkin kaikesta huolimatta sanansa kaltainen. Hänen rakkautensa ulottuu menneisyyteen, tulevaisuuteen ja iankaikkisuuteenkin. Hänen rakkautensa on iankaikkinen rakkaus. Siinä ei ole mitään aukkoja, ei turtumista, ei väsymystä. Silloinkin kun emme sitä rakkaudeksi lainkaan ymmärrä, saamme olla horjumattoman varmat siitä, että hänen vihansa salattunakin tarkoittaa parastamme ja kääntää kaikki asiat parhain päin.
Kaikki Jumalan teotkin ovat sulaa laupeutta ja viisautta. Ne ovat kaikki hänen armonsa palveluksessa, ja niiden tarkoituksena on vetää meidät yhä likeisempään elämänyhteyteen hänen kanssansa.
Näin uskovalle Jeremialle ilmestyksen sana sulasta armosta liitti menneisyyden ja tulevaisuuden yhteen vallitsevasta kärsimysajasta huolimatta.
Niinpä mekin voimme laulaa:
"Jos toisten tukein pettäissä, mä tartuin sanaan Herran;
Jos maailman meren myrskyissä pakenin siihen kerran,
Niin tiedän paikan turvatun, miss' iäinen on rauha,
Sataman tunnen siunatun, miss' eivät myrskyt pauhaa."
V.k. 142:5.Keskiviikko.
Kiitä Herraa minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt, hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sinun sairautesi. Ps. 103:2, 3.
Ei kenellekään muulle osoiteta siinä määrin kiittämättömyyttä kuin Jumalalle. Se on suurinta itsekkäisyyttä. Mutta niinpä kiittämättömyyden seuraukset ovatkin kammottavat.
Raamatussa esitetään, että ihmiset, jotka Jumalan ainaisen voiman vaikutusten keskellä elävät eivätkä yhtäkaikki häntä Jumalana kunnioita ja kiitä, käyvät ajatuksiltaan turhanpäiväisiksi, ja heidän ymmärtämätön sydämensä pimenee. Sellaisena he vaihtavat vähitellen Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittavat ja palvelevat luotua sivuuttaen Luojan.
Tämän, että luodusta tulee ihmiselle jumala, huomasi jo vanhan liiton laulajakin. Sen torjumiseksi hän yllyttää sieluansa ja "kaikki mitä hänessä on" kiittämään Jumalaa. Ja tähän kiitokseen hän kehoittaa yhtymään Herran enkeleitä, hänen sotajoukkoansa ja kaikkia hänen tekojansa joka paikassa hänen valtakunnassansa. – Kiitämmekö me ja yllytämmekö muita kiitokseen?
On varsinkin kaksi asiaa, jotka ovat kiitoksen aiheina virsilaulajalla hänen ajatellessaan, mitä hyvää Herra on hänelle tehnyt.
Ensimmäinen on se, että Jumala on sellainen Jumala, joka antaa kaikki synnit anteeksi. Kuinka usein raateleekaan heränneitä sieluja epävarmuus jonkin erikoisen, valtaansa vielä väkevästi tehostavan tai jonkin salaisen synnin anteeksisaamista. Itse tehty hätä! Kun elävä Jumala antaa anteeksi synnit, hän ei anna anteeksi vain yhtä tai joitakuita syntejä, vaan kaikki. Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa synnintunnustajat kaikista synneistä.
Toinen kiitoksen aihe, jonka virsilaulaja tuntee, on se, että hän myöskin parantaa vielä kaikki sairaudet. Jumalan armo ulottuu korjaamaan kaikki synnin seuraukset. Se pelastaa ei yksin synnin syyllisyydestä, vaan myöskin synnin vallasta. Se tuo rauhan ja ilon ei vain sielulle, mutta myöskin ruumiille.
Ruumiskin saattaa iloita elävässä Jumalassa, Herran omina me odotamme myöskin ruumiimme täydellistä lunastusta. Parantumattomistakin sairauksistamme huolimatta me tiedämme kerran tulevamme niin peräti terveiksi, ettemme koskaan enää sairastu. (Ps. 84:2.)
Torstai.
"Laupeutta minä tahdon enkä uhria." Matt. 9:13.
Laupeus rohkaisee ja virvoittaa arkamielisen sydämen. Samoin kuin Leevi työpaikallansa tullivirkamiehenä oli omasta mielestään mahdoton Herran Jeesuksen seuraan, niin on vieläkin monta herännyttä sielua, jotka turhissa itsesyyttelyissä pitävät itseänsä mahdottomina Herralle ja hänen valtakuntansa työhön. Mutta juuri tällaisille omissa silmissään huonoiksi joutuneille elämän Herra julistaa laupeuden ja rakkauden kutsuansa: "Tule ja seuraa minua!"
Kun itsevanhurskaat ihmiset loukkaantuvat tällaiseen Herran menettelyyn, että hän huonot ja hyljätyt seuraansa kelpuuttaa, Herra ojentaa rakkaudessa heitäkin kehottamalla: "Menkää ja oppikaa, mitä tämä on: laupeutta minä tahdon, enkä uhria."
Tässä Jeesuksen oman toiminnan ohjelauseessa kuvastuu eteemme Kristuksen hengen mukainen elämänkäsitys. Sen mukaan ei ihmistä, olipa hän kuka tahansa, ole arvosteltava ulkonaisten virkapaikkojen, tulojen, arvoasemien, entisten erehdysten tai syntien nojalla, vaan mielentilan ja nykyisyydessä vaikuttavan pysyvän tahdon suunnan perusteella.
Tällainen arvojen oikea arvioiminen on laupeutta, todellista rakkautta. Sitä eivät korvaa mitkään ulkonaiset seremoniat, puhdistusmenot, hartaudenharjoitukset ja muut muodollisuudet. Jumala katsoo sydämeen. Jumala on rakkaus. Hänen sydämensä halkeaa laupeudesta. Se, joka ei rakasta, joka ei ole laupias, ei tunne Jumalaa, vaikka hänellä olisi kuinka tunnetusti jumalisuuden tapa ja muoto.
Kaikki kuorielämä ja pintapuolisuus väärine arvosteluineen ja tuomioineen kovettaa, tylsistää ja paaduttaa mieltä. Laupeus yksin lämmittää ja uudistaa ihmissydämiä. Sen takia laupeus kerskaa tuomiota vastaan.
Perjantai.
Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle. Ps. 139:24.
Elämää on jo ammoin verrattu tiehen. Jo psalmien kirjan alussa puhutaan kahdesta tiestä. "Autuas on se mies, joka ei astu syntisten tielle. Hän on kuin vesiojain viereen istutettu puu, joka hedelmän antaa ajallansa ja jonka lehti ei varise."
"Mutta niin ei ole jumalattomien laita. He ovat kuin akanat, joita tuuli ajelee. Herra tuntee vanhurskasten tien, mutta jumalattomien tie vie perikatoon." Vanhan liiton hurskas laulaja teki selvän eron syntisten tien ja vanhurskasten tien välillä.
Mutta toista on teoria ja toisten opettaminen ja toista käytäntö. Helppoa on kirjoittaa kahdesta elämän tiestä, ja vaivatonta on niistä runoileminen, mutta vanhurskasten tien valitseminen ja jatkuva vaeltaminen sillä tiellä on taistelujen takainen asia. Voipa tämä taistelu käydä niinkin ankaraksi, ettei elämän tien kilvoittelija enää itsekään ole selvillä siitä, onko hänen kulkemansa tie oikea vai väärä, vaan hän joutuu elämässään auttamattomasti umpikujaan, josta ei ole pääsyä. Elämä muuttuu kysymysmerkiksi, probleemaksi. Matkamies ei enää oikein tiedä, onko hän taivaaseen vai helvettiin matkalla.
Tällaisellakin sisäisen kehityksen kohdalla Vanhan testamentin hurskas laulaja on elämässään ollut. Umpikujassa hänen on ollut pakko rukoilla: "Tutki minua, Jumala, ja koettele minua ja tunne ajatukseni ja katso, jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle."
Tunto sanoo: kaksi tietä on elämässä, paha tie ja iankaikkinen tie; lavea ja kaita tie, mutta niin on pimeys peittänyt sieluni, etten enää itse osaa kirkkaasti nähdä omaa kohtaani, kummalla tiellä oikein vaellan. Mutta kun en itse ymmärrä, niin auta sinä Jumala!
Onnellisia ovat ne meistä, jotka elämän muuttuessa suureksi kysymysmerkiksi, johon ei itse osaa vastausta antaa eikä löytää, kuitenkin vielä uskaltavat rukoilla: "Tutki minua, Jumala!" Tuloksena tästä ojentautumisesta näkymättömäin mukaan on ennemmin tai myöhemmin virsilaulajan uskonkokemus Herrasta: "Hän vie minut oikealle tielle nimensä tähden." (Ps. 23:3.)
Omat syntini ja lankeemukseni eivät enempi kuin ansionikaan estä Jumalaa hyvänä paimenena opastamasta jalkojani iankaikkiselle tielle, kunhan vain menettelen samoinkuin laulaja uskossa teki. Hänhän kirjoitti: "Heitä tiesi – olkoon oikea tai väärä – Herran haltuun ja toivo häneen, kyllä hän sen tekee, kyllä hän tuo sinut harhasta valoon ja keskiyön pimeästäkin puolipäivän kirkkaaseen valkeuteen."
Lauantai.
"Mitä arvelette Kristuksesta? Kenen poika hän on?" Matt. 22:42.
Kun Kristus muinen maan päällä vaelsi, oli kansalla omat ajatuksensa hänestä. Sanottiin: Hän on Elias. Hän on Johannes Kastaja. Hän on Jeremias. Hän on hyvä. Ei, sanoivat toiset, ei hän ole hyvä, hän viettelee kansaa.
Näin mielipiteet silloin vaihtelivat Kristuksesta. Ja useimmat olivat näistä päivän vaihtelevista mielipiteistä riippuvaiset. He luottivat siihen, mitä muut ihmiset Jeesuksesta arvelivat, eivätkä ruvenneet totuudessa hänen opetuslapsikseen eivätkä taipuneet tottelemaan hänen sanojansa ja käskyjänsä. He tunsivat Jeesuksen, eivätkä kuitenkaan häntä tunteneet. Kysymys: "Kenen poika hän on?" oli jäänyt heiltä vastaamatta.
Samoin ei nytkään vielä moni todella tunne Jeesusta siitä syystä, että he ovat ihmisten mielipiteitten ja arvostelujen lumoissa. Ihmismieliin katsominen estää Jumalan kutsumisen vastaanottamisen ja Jeesuksen oikean tuntemisen. Eipä syyttä Raamattu sano: "Te olette kalliisti ostetut, älkää olko ihmisten orjia." (1 Kor. 7:23.)
Mutta evankeliumeissa kerrotaan myöskin sokeana syntyneestä miehestä, jonka Jeesus paransi. Kun tuo parannettu mies myöhemmin vastoin fariseusten mielipiteitä pysyi sitkeästi kiinni siinä ajatuksessa, ettei Jumala kuule syntisiä ja että niin muodoin se, joka hänet paransi oli, Jumalasta, hän joutui kiusatuksi ja hänet koetettiin saada kieltämään Kristus ja Kristuksen työ. Hänelle sanottiin: "Anna kunnia Jumalalle, me tiedämme, että se mies on syntinen." Mutta tähänpä ei tuo parannettu mies alistunut. Hän piti oman uskonsa. "Sen tiedän varmasti, että minä, joka sokea olin, nyt näen. Jos parantajani ei olisi Jumalasta, ei hän voisi tehdä mitään."
Tämä itsenäinen, ihmisten mielipiteistä ja arveluista riippumaton mies joutui sittemmin Jeesuksen kanssa kosketuksiin uudelleen. Silloin Jeesus teki hänelle suoran kysymyksen: "Uskotko sinä Jumalan Poikaan?" Mies vastasi tunnettuaan Jeesuksen parantajakseen: "Minä uskon" ja kumarsi häntä. Häneltä ei jäänyt vastaamatta tuo kysymysten kysymys: "Kenen poika hän on?"
Jeesus on armon Herrana ja Jumalan Poikana meidänkin keskellämme. Monta kertaa hän on meidänkin sydämillemme ja omilletunnoillemme puhunut. Mitä vaikutuksia siitä on meihin käynyt? Ovatko nämä kokemukset jo niin henkilökohtaiset, että olemme vapautuneet ihmisten arveluista ja oppineet kumartamaan Jeesusta Jumalan Poikana? Kuinka tunnustaakaan seurakunta: "Me uskomme Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan."
NELJÄSTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Ja minä sanoin: "Herra, mitä minun pitää tekemän?" Ap. t. 22:10.
Ihmisen elämässä tapahtuu kääntymisen ihme, kun näkymätön maailma voimineen pääsee koskettamaan ihmisen omaatuntoa. Tämä kosketus tapahtuu tietoisesti itsekunkin meidän elämässämme, kun olemme joutuneet henkilökohtaisesti elävän, ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen eteen kysymään häneltä Damaskon porttien ulkopuolella maahan kukistetun Saulus Tarsolaisen lailla: "Herra, mitä minun pitää tekemän?"
Tämmöisen Jumalan ilmestyksen saanut ihminen voi kyllä riidellä itsensä irti tästä omantunnon kosketuksesta. Mutta silloin hän paaduttaa itsensä. Sillä kun Jumalan pyhyys koskettaa ihmisen omaatuntoa, kiskaistaan sovinnaisen elämän valheen verkko seitteineen pois hänen silmiltänsä, ja hän näkee totuudessa ensin itsensä tekojensa kaltaisena.
Siihen loppuu kaikki ulkokullailemisen halu ja yritykset olla olevinaan kristitty ja jumalinen. Joka tähän lahjomattoman totuuden tuomioon suostuu eikä ryhdy tekemään väkivaltaa tuntonsa äänelle, hän tulee sisäisesti vapaaksi ja pelastuu, sillä hänelle kirkastuu samoinkuin Tarsolaisellekin Kristus viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, (1 Kor. 1:30.)
Järki ei koskaan auta tuntemaan Jumalaa sovitetuksi Isäksi eikä Kristusta syntisten Vapahtajaksi. Oikean Jumalan ja Kristuksen tuntemisen ainoana edellytyksenä on Jumalan ilmestys, tapahtukoon se sitten armonvälikappaleitten kautta taikka elämän kohtaloissa. Mutta kun se meille annetaan, kun näkymätön Jumala ja ylösnoussut Kristus koskettavat elämäämme siten, että me sen tajuamme, silloin on meidän puoleltamme tarpeen se mieliala, joka ilmenee sanoissa: "Herra, mitä minun pitää tekemän?"
Maanantai.
Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo, sillä on iankaikkinen elämä. Joh. 6:47.
Tämä Jeesuksen juhlallinen lausuma on vastaus kysymykseen: Mitä pelastus on? Se on osallistumista iankaikkiseen elämään.
Nykyään puhutaan jumaluusopillisessa tieteessä siitä, että iankaikkisuus on ehdottomasti "vallan toista" kuin ajallisuus. Iankaikkisuus on ajallisuuden "tuomio", sen "lakkauttaminen". Iankaikkisuus ei ole tämän elämän jatkamista. Se on jotakin, "mitä silmä ei ole nähnyt, eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut". Ajattelematonta on siis sanoa, että iankaikkisuus alkaa vasta kuoleman jälkeen. Jeesus nimenomaan siirtää iankaikkisen elämän osallisuuden ja sen omistamisen tämän ajan rajojen sisäpuolelle. Hän sanoo juhlallisesti: "Joka uskoo, hänellä on iankaikkinen elämä." Se on jo nyt hänellä. Hän ei saa sitä vasta haudan toisella puolen, vaan jo sen tällä puolen. Tähän liittyy myöskin apostolin tunnustus: "Mutta meille on Jumala sen ilmaissut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin."
Iankaikkisuus tulee Pyhän Hengen vaikutuksesta aikamme uskovien omaksi. Pyhän Hengen vaikuttama usko muuttaa heikon ihmiselämän astiaksi, johon vuodatetaan sisällykseksi iankaikkinen elämä. Tätä elämää uskova ihminen elää jo ajan rajoissa sen asettamista esteistä huolimatta. Sairashuone, köyhä ympäristö, yksinäisyys, unohdus ja muut seikat, joiden parantamisessa nykyään paljon hyöritään, eivät ole esteenä iankaikkisen elämän tulolle uskovaisten sydämeen ja vaellukseen.
Ainoana todellisena esteenä on epäusko. Epäuskon lapsissa näet vaikuttaa tämän maailman henki, jota arvostellen Raamattu vakuuttaa: "Maailma katoaa ja sen himot, mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti". Ja Jeesus lisää tähän: "Se on Jumalan teko, että uskotte siihen, jonka hän on lähettänyt."
Tiistai.
Jokainen, joka on Isältä kuullut ja oppinut, tulee minun tyköni. Joh. 6:45.
Jeesus katseli syntisten tulemista hänen tykönsä pelastusta saamaan kahdelta kannalta. Toisaalta hän vetoaa siihen, mitä Jumala tekee, toisaalta taas siihen, mitä ihmisen on tehtävä. Puhuttuaan ensin siitä, että Jumalan vetäminen eli opettaminen on yleinen tosiasia, mikä koskee poikkeuksetta kaikkia ihmisiä, hän siirtyy pelastuskysymyksen inhimilliseen puoleen.
Siitä, mitä hän tällöin lausuu, käy ilmi syy, minkä takia eivät kaikki ihmiset kristillisen seurakunnan opetusvaikutuksista huolimattakaan tule uskoon ja pelastetuiksi. Syynä on se, että he ovat huonoja oppilaita Jumalan koulussa. Sillä vain "jokainen, joka on kuunnellut Isää ja oppinut häneltä, tulee minun tyköni".
Maallisessa opetuksessa on välineenä sana. Ellei se auta, käytetään kuria. Ellei kurikaan auta, erotetaan oppilas koulusta.
Jumala menettelee samalla tavalla elämän koulussa. Hänkin on pannut opetuslapsellensa päämäärän. Se on yksilön pelastus. Se on elämän yhteys Jumalan kanssa. Se on jo tässä ajassa toteutettu salattu elämä, Kristuksen kanssa Jumalassa.
Saavuttaakseen tämän tarkoitusperän Jumala pysäyttää ihmisen kuulemaan hänen ääntänsä omassatunnossa ja sanassa.
Kun ihminen kuulee Jumalan äänen, on ovi avattava, on opittava ymmärtämään Jumalan tiet Jumalan teiksi ja alistuttava niitä nöyrästi vaeltamaan. Jokainen, joka Jumalan käsiin joutuneena, omantunnon herätyksessä aukaisee silmänsä näkemään, mitä Jumala sen ja sen surun, sen ja sen sairaustapauksen, sen ja sen ajallisen onnettomuuden kautta tahtoi saada sanotuksi juuri hänelle, jokainen, jossa siten ulkonainen hätä pääsee synnyttämään sisäistä hätää, hän – ei muu – "on oppinut Isältä", hänen – ei muitten – kohdalla on Isän vetäminen onnistunut.
Sellainen sisäisesti hätääntynyt, katuva syntinen saa armosta silmänsä auki myöskin Kristukselle, joka antoi lihansa maailman elämän puolesta.
Keskiviikko.
Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi. Filipp. 4:6.
Kristitty ei ole huolimaton maallisissa asioissa. Hän on aikansa ja rahansa käyttämisessä uskollinen ja tarkka, niin kuin se on, jonka on hallituksestansa kerran tili tehtävä.
Mutta se, mikä tässä usein häiritsee kristityn ihmisen uskollisuutta, on levottomuuden henki. Hänkin maailman lapsen tavoin eksyy toisinaan huolehtimaan ja sureksimaan sekä omasta että perheensä tulevaisuudesta. Mutta kun huolia seuraava levottomuuden henki pääsee sydämessä vallalle, silloin se lisää lukemattomia luuloteltuja ja itsetehtyjä murheita todellisiin surunaiheisiin.
Mutta on olemassa Herran kansaa, joka elämänsä jollakin kohdalla on alakuloinen ja synkeämielinen, niinkuin ei Isä maailman menoa pienimpiä yksityiskohtia myöten muuttaisikaan ja niinkuin hän ei rukouksia kuulisikaan. Tämä on vastoin Raamatun sanaa.
Älkää mistään murehtiko? Vaan kaikissa asioissa saattakaa pyyntönne Jumalan tiettäväksi. Itsensä kadotetuksi nähnyt kristitty elää uudesta armosta joka päivä. Hän on siitä varma, ettei häntä kohtaa mikään ilman taivaallisen isän tahtoa. Ja suurissa vastoinkäymisissä hän uskoo siihen, että Ylimmäisen käsi voi kaikki muuttaa ja parhain päin kääntää. Niinpä hänen uskonsa keskellä surujakin, joiden syyt ja aiheet hän on rukouksessa saattanut Jumalalle tiettäviksi, jaksaa kiittääkin Jumalaa.
Tässä tilassa on sydän jo irtaantunut lahjoista ja kiintynyt kaikkien hyvien lahjojen antajaan, elävään Jumalaan. Eikä uskova ihminen tällöin pelkää, vaikka vielä maa mullistuisi, ja vuoret keskelle merta vajoaisivat. (Ps. 46:3.)
Torstai.
"Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: 'Abba! Isä!'" Room. 8:15.
On kahdenlaista pelkoa: ajallista ja lapsellista. Niin jumalasuhteessakin. Perkeleetkin uskovat, että Jumala on olemassa, ja vapisevat. Jumalaton pakenee, eikä kukaan aja häntä takaa. Toisin tekee Jumalan lapsi. Hän suree sitä, että Jumala menee pois ja salaa kasvonsa. Huononakin hän ikävöi aina vain lähemmä Jumalaa. Ja kun hän ei osaa kunnolleen rukoilla, niinkuin soisi, hänen henkensä huutaa yöllä ja päivällä, kotona ja matkalla alituisesti: Abba! Isä!
Orjallisen pelon omistaja voi kyllä kerskata, niinkuin muinoin farao: "Kuka on se Herra, jota minun tulee kuulla?" Mutta kun hätä ja vitsaus kohtaavat, silloin hän pyytää Jumalan kansan esirukousta. Hän pelkää, mutta ei lapsen lailla. Sillä kun hätä ja vitsaus ovat ohitse, hän edelleen paaduttaa sydämensä Jumalan kutsulle. Syynä on se, ettei hän tahdo, vaikka elävä Jumala kutsuu, synnistänsä luopua ja Jumalalle omaksi antautua.
Toisin Jumalan kutsun kuullut ja hengestä syntynyt menettelee. Hän pelkää tekevänsä Pyhän Hengen murheelliseksi synneillänsä ja tottelemattomuudellansa. Mutta Jumalaa itseänsä ei hän pelkää eikä pakene, vaan turvaa häneen, vaikka mitä tulisi vastaan.
Opettavaisena esimerkkinä tästä on kärsimysten tiellä kirkastunut Joosef. Viettelyksen hetkellä hän sanoi: "Kuinka minä niin paljon pahaa tekisin ja rikkoisin Jumalaani vastaan!" Herran pelko vei hänet kyllä vankeuteen viattomasti, mutta sielläkin Herra oli hänen kanssansa.
Autuaita ne, joiden elämänyhteyttä Jumalan kanssa ei pääse katkaisemaan mikään tottelemattomuus tai rikos, enempää kuin epäuskokaan.
Perjantai.
"Minä se olen; älkää peljätkö!" Matt. 14:27.
Elämä ei ole aina päivänpaistetta. "Ei ruusuin ja kukkasten pääll' aina käydä tääll'", veisaamme tosiolojen mukaisesti virsikirjan virressä. Mutta jumalaapelkäävän ihmisen elämässä ovat raskaimpia aikoja ne, jolloin täytyy tehdä taivalta ilman Jeesuksen läsnäolon tuntua. Mutta nekin ajat kuuluvat myöskin hänen armotalouteensa ja kasvatusmenetelmäänsä vielä nyt niinkuin ennen muinoin.
Herra oli pannut ensimmäiset opetuslapsensa menemään meren yli yön pimeätä vastaan, mutta itsepä hän ei lähtenytkään mukaan, vaan jäi rannalle. Voihan olla, että jokin tämän lukijoista on parhaillaan kokemassa samanlaista Herran johtoa ja kuljetusta. Herra on pannut soutamaan elämän myrskyistä merta, mutta onkin itse jättäytynyt rannalle veneestä.
Siltä näyttää, ettei hän ole tahtonutkaan lähteä mukaan. Miksi hän jättäytyi pois matkasta?
Kun tällaisen kohtalon alaisina ollaan, on hyvä muistaa, mitä Jeesus muinen samanlaisissa oloissa teki omillensa. Hän tuli myrskyn uhkaamien, hätääntyneitten opetuslastensa luo keskelle merta ja sanoi: "Minä se olen, älkää peljätkö" – tuli vettä myöten, tuli avuksi, vaikka tuleminen näytti mahdottomalta.
Tällainen Herra on vieläkin, kaikkivaltias Auttaja. Sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.
Ei Herran sydän anna hänen kauankaan olla erossa opetuslapsistaan, vaikk'ei hän joka matkaan ja myrskyyn alusta pitäen näytä mukaan lähtevänkään. – Ollaan siis hyvässä turvassa. Luotetaan enemmän hänen sydämensä hyvyyteen kuin omiin tunteisiimme ja havainnontekoihimme hänen läsnäolostansa.
Lauantai.
Evankeliumi on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi. Room. 1:16.
Usko on voimaa. Suuri ero on tietoon perustuvan uskon ja koko olentoomme sulautuneen uskon välillä. Ensinmainittu ei meitä kanna elämän kovina päivinä. Jälkimmäinen yksin osoittaikse voimaksi.
Tulee aika itsekullekin meistä, että meidän on pakko tehdä ero sen välillä, mitä olemme ihmisiltä oppineet, ja sen välillä, mitä Jumala on meille opettanut. Se usko, joka on evankeliumista kotoisin, sanasta syntynyt, voi yksin antaa hengellistä iloa ja virvoitusta kiusausten ja kärsimysten päivinä.
Kun sydämemme tuomitsee meitä, kun ihmiset syyttävät meitä väärin, kun ystävät hylkäävät meidät, kun meidän omat suunnitelmamme ja rakennelmamme kukistuvat, juuri silloin me koemme – jos muutoin sanasta elämme – että usko on voimaa.
Sielu elää uskostansa. Ja se, mistä ei eletä, ei voi olla voimaakaan. Mutta kun uskomme auttaa meitä heittäytymään armollisen Jumalan syliin, vastoin kaikkia kokemuksiamme hänen hyvyydestänsä, silloin me iloitsemme murheessakin näkymättömän Jumalan läsnäolosta ja avusta sekä ymmärrämme, että pääasia kristillisyydessämme ei ole se, mitä me teemme, vaan se, mitä Jumala on jo tehnyt ja yhä edelleen tekee, ymmärrämme kiitollisin mielin, että onnemme on siinä, että Jumala on meitä läsnä. (Ps. 73:28)
Jos todella vaan uskon ma.
Ja tahtohonsa taivun,
Ei hyljää hyvä Jumala,
Ei suo ett' vaivaan vaivun.
Kuss' uskallus ja rakkaus,
Ei toivo murheeks' muutu,
Ken Jumalaan luottaapi vaan
Ei hältä hyvää puutu.
V.k. 268:7.VIIDESTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Jolla Jumalan Poika on, sillä on elämä. 1 Joh. 5:12.
On ihmisiä, jotka eivät koskaan tule oikeaan kääntymykseen.
Syy on siinä, ettei Kristus saa heidän sydäntänsä koskaan oikein valtoihinsa. Armo on päässyt koskettamaan heitä vain ohimennen. Tunteet on kyllä saatu liikkeelle, ymmärrys on hetkiseksi hyväksynyt kuulemansa totuudet. Mutta vanha ihminen, jota vain vähän on haavoitettu, ei päästäkään uutta ihmistä elämään.
Kesken jäänyt kääntymys on vaarallinen tila. Se on kuin huolimattomasti paikoilleen pantu katkennut käsivarsi tai jalka, joka on taitavan lääkärin uudestaan murrettava rikki, jos mieli jälleen saada siitä kunnollinen jäsen. Mutta se uusiminen tuopi tuskia ja viepi aikaa.
Parasta olisi herätyksen alussa heti heittää kaikki itsensä hemmottelu ja antaa Jumalan lyödä heti maahan kaikki omatahtoinen elämämme. Oikea ja pikainen katumus avaa meille ihanan tulevaisuuden, sillä sen mukana tulee itse Jumalan Poika sydämeemme asumaan ja hänen matkassaan iankaikkisen elämän osallisuus.
Koska kerran Herra on tehnyt taivaan portin niin ahtaaksi, ettei siitä mitään omaa voi kukaan viedä mukanaan, niin antakaamme turhitta viivytyksittä hänelle se kunnia, että hän saa tehdä kanssamme, mitä hän tahtoo. Tällaista itsestänsä luopumista, tällaista kääntymistä ilman ehtoja on verrattu linnoituksen antautumiseen valloittajalle, joka yksin saa ehdot määrätä.
Jos Vapahtaja saa kääntymyksen hetkellä olla yksin valtiaana, seuraa siitä uusi vaellus pitkin elämää. Jaettu sydän on aina ollut pelastuksen esteenä.
Maanantai.
Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. 1 Joh. 2:15.
Ken maailman elämää elää, hän myöskin maailmaa rakastaa. Ja ken maailmaa rakastaa, hän on Jumalasta luopunut. Asia ei parane sitä kieltämällä. Maailman rakastaminen ja Jumalan rakastaminen eivät mahdu yhteen sydämeen.
Tässä kohdassa moni kristityn nimeä kantava seurakuntalainen on joutunut harhateille. Kun itkemättä jaksaa syntiä tehdä, on omatunto nukkunut, eikä se valvo enää. Kun ei ole voimia viettelyksiä voittamaan, vaan yhä uudelleen ja uudelleen mennään niiden houkuttelemina synnistä syntiin, todistaa tämä, että Jumalan armo on ihmisestä luopunut, hänestä on tullut kadonnut lammas, hukkaan joutunut tuhlaajapoika. Ellei hän olisi hukkunut, vaan ainoastaan sulaan avantoon pudonnut, ikäänkuin vahingossa tai äkkipikaisuudessa syntiin takertunut, niin kyllä häneltä pääsisi surkea hätähuuto.
Mutta tuolla tiellä on monia, joiden emme kuule Pelastajaa avuksensa huutavan emmekä tilaansa valittavan, – on niitä, joiden emme näe polvillansa henkensä edestä taistelevan. Kuolema on tullut maailman rakkauden mukana sydämeen. Isän rakkaus on sieltä samalla karkoitettu.
Vaara on suuri. Oi, jospa Jumalan elävien lasten joukossa olisi niitä, jotka joka päivä, arkielämässäänkin Herran puheilla käydessään muistaisivat niitä, joiden elämään maailman rakastaminen on puhaltanut hengellisen kuoleman hyisen hallan! Miksi he eivät Herralle puhuisi, jos armo ja rakkaus heille itsellensä ovat kalliita!
Te jotk' elämän jo saitte,
Karitsalle veisatkaa
Kiitostanne vaivoistansa;
Saalis hälle saattakaa.
Ei saa ketään hävetä
Todistaissa hänestä.
S.V. 58:13.Tiistai.
Minun onneni on olla Jumalaa lähellä. Ps. 73:28.
Jumala on kaukainen persoona monelle nykypäivien ihmiselle, semminkin uskonnosta ja kirkosta vieraantuneelle. Mutta täytyypä jumalaapelkäävänkin monasti sisimmässään huutaa: "Jumalani, älä ole kaukana minusta!" Tällainen vaikerrus on yhtäkaikki vielä epäuskon sumun verhoaman sielun hätäilyä pimeässä. Kunhan Herran tiellä vartutaan ja usko kasvaa, aletaan tosissaan ymmärtää, että Jumalan läsnäolon määrä on aina muuttumattomasti sama kaikkialla (vert. Ps. 139:7-13). Sen vaikutus vain on muuttelevainen riippuen siitä, missä tilassa meidän ihmislasten sielu ja mieliala kulloinkin on.
Pitkälle Herran teillä oli virsilaulaja päässyt, kun taisi sanoa: "Minun onneni on olla Jumalaa lähellä." Hän tunnustaa olleensa aikaisemmin Herran edessä ymmärtämätön niin kuin "nauta". Mutta kärsimysten koulussa kokiessaan suuria suruja hän oli oppinut, että ei ruumiin terveys, ei sielun toiveikkuus enempää kuin ajallinen menestyskään ole itsestään arvokkaita ilman Herraa ja hänen läsnäoloansa.
Kaikki nuo hyvät lahjat voidaan menettää ja sittenkin olla onnellisia, kun meillä on omanamme itse kaikkien hyvien lahjojen antajan läsnäolo. Hän itse on suurempi kuin kaikki hänen lahjansa. Eikä hänen läsnäolonsa koskaan muutu. Senpä tähden hurskaan onni, se on, Herran läsnäolon varmuus, onkin rikkumaton ja horjuttamaton.
Nuorikin kristitty voi olla onnellinen lähellä Herraa. Tämä kokemus on kumminkin hänelle vain niin vähän maksanut, että hän ei osaa sitä kyllin suureksi arvioida. Siksi hän sen helposti hukkaa suostumalla sieluineen ja ruumiineen sellaiseen, mistä Pyhä Henki tulee murheelliseksi.
Älä sinä nuori kristitty, joka tätä luet, taivu tekemään mitään sellaista, joka erottaa sinut tuttavallisesta elävän Jumalan yhteydestä ja omantunnon rauhasta. Silloin tosionnesi särkyy.
Keskiviikko.
Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava. Joh. 6:27.
Ihmisen on vaikeata ruveta uskomaan, ettei hänen oma työnsä mihinkään kelpaa. Jos semmoisiakin töitä on olemassa, jotka ovat huonot ja kelpaamattomat, niin täytyyhän toki olla joitakin kelpaaviakin töitä, joita ihminen voi tehdä. Ei suinkaan siitä ole puhetta, ettei synti ole pahaa, sehän on päivänselvä asia. Mutta pitäisihän Jumalan niinkuin ihmistenkin antaa sentään tunnustuksensa ainakin siveydestä, rehellisyydestä ja hyvästä sydämestä johtuville töille. Mutta kaikki ihmistyö katoaa. Ei ainoastaan se, joka saa alkunsa alhaisista tarkoituksista, vaan sekin, joka on korkealle tähdätty ja puhtaana pidetty. Jumalan edessä kestää yksin Jumalan oma työ.
Vasta kun Jumala on meitä riisunut siihen määrin, että on pakko myöntää, että meiltä itseltämme puuttuu sekä tahto että kyky hyvään, on pakko myöntää, että olemme synnissä kuolleita, vasta silloin on meihin Pyhän Hengen koulussa tullut todellinen sielun jano ja sielun nälkä.
Tällainen janoinen ja nälkäinen sielu yksin saapi Jeesuksesta ainoan turvansa ja auttajansa. Sillä sille, jolla ei itsellään enää ole omaa voimaa eikä viisautta, alkaa kelvata kokonaan outo ja ihmisjärjelle käsittämätön kaita tie. Sillä tiellä on kaikki armoa. Sillä tiellä pääsee Jumala vaikuttamaan sekä tahdon että tekemisen.
Sillä tiellä eletään Jeesuksen sanasta: "Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, hänen ei tule nälkä, ja joka uskoo minuun, hänen ei tule koskaan jano."
Varmaa on, ettei nälkä ketään ravitse, mutta toisaalta on myöskin varmaa, että on olemassa ero etsimisen ja etsimisen sekä uskomisen ja uskomisen välillä.
Torstai.
"Herra, jos tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa." Matt. 8:2.
Jeesus jättää terveet ja rupeaa tekemisiin sairaitten kanssa. Mutta joskin sairaus riisuu meidät omista hyvistä luuloistamme alastomiksi ja valmistaa siten tietä elävälle uskolle, ei sekään silti helpolla saa meitä siihen, että uskaltaisimme ilman ehtoja antautua Jeesuksen autettavaksi, teki hän sitten joko terveeksi tai jätti sairaaksi.
Pitaalinen, parantumaton sairas, ei epäillyt Jeesuksen voimaa. Siitä hän oli varma: "Sinä voit minut puhdistaa." Emme mekään yleensä epäile Jeesuksen, Herramme, kaikkivaltaa. Hänhän itse sanoi: "Minulle on annettu kaikkivalta". Mutta hänen tahtoansa auttaa juuri minua ja juuri jollakin määrätyllä hetkellä olevassa hädässä me monesti epäilemme.
"Herra, jos tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa." Mahdottomuutensa tunnossa täytyy monen myöntää, ettei Herra väärin tekisi, vaikka hän jättäisi auttamattakin. Mutta yli tämänkin vaikeuden kaikuvat Jeesuksen sanat: "Minä tahdon, ole puhdas!" Yhtä vähän kuin meillä on syytä epäillä hänen voimaansa, yhtä vähän tarvitsee meidän epäillä hänen hyvää tahtoansakaan auttaa meitä. Onhan hän itse opettanut vuorisaarnassa: "Jokainen anova saa."
Kun Jeesuksen sekä voima että tahto on puolellamme, silloin mahdotonkin käy mahdolliseksi, silloin parantumatonkin paranee, silloin käy samoin kuin pitaaliselle: "Ja heti hänet puhdistettiin pitaalistansa".
Perjantai.
Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että sinua peljättäisiin. Ps. 130:3, 4.
Jumalan tykö toiset yrittävät käskyjen tietä. Pyritään Jumalan luo tekojen tietä, niin ettei itse jumalallinen vanhurskauskaan keksisi meissä mitään rangaistavaa tai soimattavaa. Tämä tie autuuteen olisikin oikea, jos olisimme pysyneet luomisesta asti viattomuuden tilassa, niin että jaksaisimme kirjaimellisesti täyttää jumalallisen lain joka kohdan kaikessa ankaruudessaan. Mutta tuomio tästä tiestä kuuluu: "Herra, kuka siis pysyy?" Muutamalla sanalla on sanottu, ettei yksikään ihminen voi tekojen tietä pelastua ja tulla autuaaksi.
Toinen tie Jumalan luo on armontie. Mitä sillä ymmärretään, sen sanovat sanat: "Mutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus." Tämä Jumalan ominaisuus, että hän tahtoo synnit anteeksi antaa, ei olekaan yhtä tuttu luonnolle kuin käskyjen tie. Niinpä jo profeetta ammoin kysyi: "Kuka on senkaltainen Jumala, kuin sinä olet, joka synnit annat anteeksi?"
Turhaa on siis kenenkään omiin tekoihinsa ja hurskauteensa luottaa tai uskaltaa, kun kerran sellaiset perustukset eivät Jumalan edessä voi pysyä eivätkä kestää. Ainoa totinen tie Jumalan tykö, se on autuuteen, on, että me syntien anteeksisaamisen kautta tulemme Jumalan istuimen edessä vanhurskautetuiksi. Tästä anteeksiantamuksesta tulee se seuraus ja voitto: "että sinua peljättäisiin".
Ei siis armon tie vie siihen, että Jumalan laupeutta ja anteeksiantoa käytettäisiin väärin haureuteen ja synnin häpeälliseen harjoitukseen, vaan armo vie elävään Jumalan pelkoon. (Tiit. 2:11-14.)
Lauantai.
Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne. 1 Kor. 10:13.
Uuden testamentin kirjeissä kerrotaan useassa paikassa, että alkuseurakunnan kristityt "tulivat suuresti lohdutetuiksi". Eräänä tuollaisen voimallisen lohdutuksen lähteenä kärsimyksiensä keskellä heillä oli Jumalan ominaisuuksien ajatteleminen. Jumala on rakkaus, Jumala on lohdutuksen Jumala, rauhan Jumala, kiivas Jumala, elävä Jumala jne. Eräs tällainen Jumalan ominaisuus on myöskin uskollisuus.
Kun apostoli ajattelee Herran toista tulemista ja sitä, että hänen pitäisi uskonveljiensä ja sisartensa kanssa olla nuhteettomana ruumiin, sielun ja hengen puolesta, ei hän näe muuta mahdollisuutta tähän kuin, että "Hän, joka on meitä kutsunut, on uskollinen ja Hän on sen tekeväkin".
Samoin Paavali keskellä kärsimyksiä ja pakanallisesta ympäristöstä aiheutuneitten sieluntuskien ahdistamille korinttolaisille esittää lohdutuksen perustukseksi Jumalan uskollisuuden lisäten: "Hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää."
Jumala näkee läpi ajan ja iankaikkisuuden. Kun me näemme itse vain vaivamme ja koettelemuksemme alun, Jumala näkee jo sen lopunkin. Hän on heti alusta pitäen salliessaan meille kiusauksia ja vaivoja valmistanut sopivalla tavalla pääsynkin niistä.
Kun tähän Jumalan ominaisuuteen, hänen uskollisuuteensa, lisäämme, että hän on myöskin kaikkivaltias, hätääntyneellä sielullamme on ankkuripaikka, ettei sen tarvitse joutua tuuliajolle epätoivon ulapalle.
KUUDESTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää. Ps. 51:19.
Ensimmäisessä herätyksessä, kun sydän särkyy Jumalan tuomioitten iskuista omassatunnossa, ollaan murtuneita: Kun Kristus on kirkastunut ainoaksi auttajaksi ja näyttää yhtäkaikki olevan ankara tuomari, täyttää sydämen Jumalan mielen mukainen murhe. Sellainen murheellinen syntinen on nöyrä. Hän itkee syntiensä painon alla. Mutta tästä huolimatta hänellä on palava halu palvella Herraa ja tehdä jotakin hänelle ja hänen tähtensä.
On merkillistä todeta, että tuo murhe virvoittaa ja elävöittää enemmän kuin entinen ilo synnissä ja maailmassa. Herännyt ihminen kokee särkyneenäkin Herran läsnäolon voimaa ja elää siitä usein itsensä tietämättäkin.
Mutta sitten tulee toisia aikoja. Ensi herätyksen murhe, nöyryys, palavuus ja kyyneleet ovat kadonneet. Painona ja vastuksena on nyt kivikova, kuollut sydän ja kylmä mieli. Sen kyllä näkee ja käsittää, ettei tila ole sellainen kuin pitäisi olla, mutta kun kokee sitä parantaa ja Herran eteenkin kantaa, huomaakin, että se pysyy yhä entisellään. Auttaja on kuin kuollut. Sanasta ei tunnu saavan elämää. Rukous on ikäänkuin kuollutta ja hengetöntä. Herra on salannut kasvonsa toden teolla.
Tämä ei ole enää ensimmäisen herätyksen aikaa. Siinä Herra itse on viisaan kasvatuksensa kautta jo irroittamassa opetuslastaan lihallisista messiasajatuksista. Niin hän teki ensimmäisille opetuslapsilleen vasta opetuslapsikasvatuksen lopulla ja niin hän tekee vieläkin varttuneimmille seuraajilleen.
Herran seuraan vilpittömästi lähteneen ja hurskaasti heränneen on aikanaan opittava, ettei hänen Herransa valtakunta ole tästä maailmasta. Sen takia hänet pannaan vaivoihin, joissa hän saa kokea, että hänen Kristuksensa ei tässä maailmassa koroita omiaan, vaan vieroittaa ne tämän maailman ystävyydestä. Kunpa tämän oikein ymmärtäisimme, niin emme turvattominakaan lakkaisi luottamasta Jumalan hyvyyteen silloinkaan, kun ei meillä enää mitään toivoa ole.
Maailman ikeestä irroita meitä Joudu jo Jeesus
Sun ikeesi tuo, Raadolliset sinä olalles' nosta,
Hoida meit oikeain lammastes luo; Sinulta ruokaa,
Sielumme huokaa. Ravinnoksemme sun armosi suo.
S.V. 57:7.Maanantai.
Ja kaikki publikaanit ja syntiset tulivat Jeesuksen tykö kuulemaan häntä. Luuk. 15:1.
Kristuksen luona syntinen herää ja totuus voittaa valheen. Kristus ajaa ulos riivaajia, ja sielut pääsevät irti synnin kahleista.
Näin kävi siihen aikaan kun syntiset ja publikaanit tulivat kuulemaan Kristuksen sanoja. Ne sanat olivat totuudella suolattuja. Niistä kävi Pyhän Hengen nuhteleva voima kuulijain omaantuntoon. Moni suuttui ja pakeni. Mutta sittenkään he eivät malttaneet pysyä poissa Kristuksen luota. Niinkuin magneetti vetää rautaa puoleensa, samoin myöskin Kristuksen vilpitön rakkaus syntisiin veti publikaanit ja syntiset häntä kuulemaan.
Näin tapahtui "siihen aikaan". Entä nyt?
Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Hänen sanoissaan piilevä totuus ei vieläkään jätä omiatuntoja väärään rauhaan. Sana, jonka Kristus on syövyttänyt omaantuntoon, seuraa kotoa työmaalle ja matkalle. Valheen henki sydämessä riitelee kyllä sitä vastaan.
Aluksi suruttomuudessaan sanan järkyttämä syntinen on tämän valheen hengen puolella ja vastustaa, jopa pilkkaakin sanan nuhteita.
Mutta kun sisäinen hätä vetää uudelleen ja uudelleen Kristusta kuulemaan, ei lopulta enää jaksa riistäytyä sanan tuomion alta, vaan on suostuttava olemaan tekojensa kaltaisena elävän Jumalan tuomittavana. Kun tämä suuri muutos tapahtuu syntisessä Herran sanan kuulon kautta, Kristuksen rakkaus alkaa voittaa hänen sydämensä. Ihminen ei enää tyydy pintapuoliseen sanan tietoon ja historiaan, vaan etsii nyt elämää ja voimaa. Kuolleesta on tullut elävä, syntisestä armon kautta sovitettu Jumalan lapsi. Onko sinulle jo näin käynyt?
Tiistai.
"Jumala, ole minulle syntiselle armollinen." Luuk. 18:13.
Tämä oli publikaanin rukous. Sydämen kyllyydestä suu puhuu ja samoin muukin olento. Publikaanin ulkonainenkin olento. Publikaanin ulkonainen käyttäytyminen, silmiensä maahan luominen ja se, että hän itse löi rintoihinsa, todistaa, mitä hänen sisäisessä ihmisessään oli tapahtunut.
Tältä publikaanilta oli mennyt kaikki luottamus omaan itseensä. Synti ei ole hänelle tietoa, vaan sisäiseen hätään ahdistavaa todellisuutta. Mutta siinä ei ole kaikki. Tuskinpa hän temppeliin olisi tullut, ellei hänellä olisi ollut luottamusta siihen, että Jumala antaa armonsa suurimmallekin syntiselle.
Tämä kaikkensa menettäneen, itseään mahdottomana ja ansiottomana pitävän syntisen luottamus Jumalan armoon ja anteeksiantamukseen on sitä uskoa, josta Paavali sanoo, että se vanhurskauttaa ihmisen.
Jeesus antoi publikaanista arvostelun, että tämä meni kotiansa paremman vanhurskauden omistajana kuin itseensä ja omaan pyhyyteensä luottava fariseus. Tuskin publikaani itse tätä erotusta osasi tehdä tai tiesi paremmuutensa fariseuksen rinnalla. Eikä sitä vieläkään uskon vanhurskauttama syntinen itse tiedä. Mutta se ei olekaan pääasia, mikä käsitys meillä on itsestämme. Pääasia on se, mitä kaikkinäkevä Herra meistä sanoo. Vieläkin autuas on vain se, jolle Herra ei syntiä lue. Hänet ylennetään, mutta omasta mielestään vanhurskas alennetaan.
Keskiviikko.
Voi sukua, joka on omissa silmissään puhdas, vaikka ei ole pesty liastansa. Sananl. 30:12.
Tunnustamme joka pyhä kirkossamme: "Minä vaivainen, syntinen ihminen, joka olen syntynyt syntisestä sukukunnasta."
Jokainen herätykseen tullut sielu on näiden sanojen alaisena tilillä synneistänsä elävän Jumalan edessä. Hän näkee, että hän on Herran halpana pitänyt ja käyttänyt tietoansa, voimaansa ja ymmärrystänsä itsekkäästi Jumalasta kaukana. Siitä hän kärsii. Mutta alas syyllisyyden syvyyteen ulottuu Jumalan, Isän, armahtava käsi.
Mutta seurakunnissamme on niitäkin, joiden asema ei ole edellä kerrottujen tilaa parempi, mutta jotka silti omissa silmissänsä ovat puhtaita ja luulevat itseänsä Jumalan lapsiksi, vaikka eivät olekaan saastaisuudestansa ja liastansa pestyjä.
Ken vain perkeleen neuvottavaksi on antautunut, ei häneltä oman minän nukutusjuomat ja univirret lopu. Mieli on tällainen: olet tehnyt kyllä yhtä ja toista, jota ei olisi pitänyt tehdä, mutta eihän se niin vaarallista lie, onhan niitä muita vielä paljon suurempia syntisiä, kuin sinä olet, ja sitä paitsi onhan Kristus maksanut kaikki.
Ken tällaiseen kuolleeseen tietoon ottaa sanasta lohdutuksen ja anteeksiantamuksen varmuuden, hän kuuluu sukuun, joka luulee itseänsä puhtaaksi, vaikka ei olekaan liastansa pesty. Sydän ei ole koskaan särkynyt katumuksessa. Synnin ja maailman rakkaus ei ole sieltä milloinkaan kukistunut. Jumalan henki ei ole koskaan saanut vetää syntejä päivän valoon. Sentakia on niissä synneissä kadottava voima. Niitä ei ole Kristuksen veri päässyt pesemään. Ja kun niin on, silloin omat uskomukset syntien anteeksi saamisesta ovat itsepetosta.
Torstai.
"Minä uskon; auta minun epäuskoani!" Mark. 9:24.
Herran tykö tulevilla ja häntä avuksi huutavilla ei aina ole suuria kokemuksia. Tehdään huutava vääryys lauman kurjimmille, joilla ei ole muuta kuin köyhyytensä ja raadollisuutensa, jos heiltä tiukataan näitä suuria kokemuksia, muuten ei heillä muka voi autuaaksi tekevää, pelastavaa uskoa olla lainkaan. Ympärillämme on paljon niitä, joiden on pakko koskea Vapahtajan vaatteen liepeeseen ja "kyynelin" sanoa hänelle: "Minä uskon, auta minun epäuskoani!"
Nämä matalalla liikkujat eivät silti ole Jumalan huonoimpia lapsia käytännöllisessä arkielämässä, vaikka heiltä puuttuukin korkea kerskaus. Heillä on niin arka tunto synnistä, että jo paljas sydämen kiusaus ajaa heitä katuvina ja särkyneinä Herralta apua ja armoa kerjäämään. Sanan kuulossa kirkossa ja muualla nämä arat sielut usein saavat valittaa: "Voi, kuinka olen raukka unohdettu! Ei tunnu olevan mitään lohdutuksen sanaa minulle raadolliselle, ontuvalle, halvatulle poloiselle, joka olen aivan nääntymässä."
Mutta siinäpä alennuksen tielle lähtenyt Herrakin on sentään jo läsnä, hän, joka syntisiä publikaaneja ymmärsi, sama, joka kaatuvatautisen pojankin isää armahti ja hänen parantumattoman lapsensa teki terveeksi. Hänen mielensä on samanlainen, kuin millaiseksi hän on sen testamentissaan Pyhän Hengen kautta kuvannut: "En sinua hylkää, enkä suinkaan sinua jätä." (Hebr. 13:5.)
Perjantai.
Valvokaa, pysykää lujina uskossa, olkaa miehuulliset, olkaa väkevät. 1 Kor. 16:13.
Elämän painojen alaisena moni kyselee: Jaksanenko perille asti, vai pitäneekö väsyä kesken matkaa?
Mutta pelkoon ei kristityllä ole syytä. Eikä hätäily enempää kuin uskonnollinen arkaileminenkaan mitään hyödytä. Onhan Jumala sitoutunut viemään meidät perille. Hän on luvannut kantaa, nostaa ja pelastaa. Lupaus Jumalan kansan perille tulemisesta kaikkien esteitten uhallakin on Raamatussa lujasti perusteltuna. Pysymisemme Herrassa ja hänen seurassaan ei riipu meidän kestäväisyydestämme, vaan yksin Vapahtajastamme, joka loppuun asti meidät pystyssä pitää ja kirkkauteen asti perille auttaa. Hän, joka on hyvän työn meissä aloittanut, on sen myöskin toisen tulemisensa päivään mennessä varmasti päättävä.
Sentähden olkaa miehuulliset, olkaat väkevät!
Älköön usko horjuko, vaikka taistelu uuden ja vanhan ihmisen välillä ei lakkaakaan täällä alhaalla. Ellei näet sotaa ja vaivaa olisi, olisi se juuri todistuksena siitä, että sydämessämme katoavan maailman rakkaus vielä on kunniasijalta syöksemättä.
Mutta sisäinen vallankumous on tapahtunut jokaisessa elävässä kristityssä. Sisäisten vaivojen ja ahdistusten olemassaolosta ei saa päätellä itse eikä antaa muidenkaan päätellä, että muka Jumala olisi hyljännyt. Päinvastoin ne juuri todistavat, että Jumala itse pitää matkamiestä valveilla. Pysytään siis uskossa lujina ja väkevinä Herrassa ja hänen väkevyytensä voimassa, niin kauan kuin mainen matkamme kestää.
Lauantai.
Myös iankaikkisuuden Jumala on pannut ihmisten sydämeen. Saarn. 3:11.
Katsellessamme suurta ja levotonta ihmisvilinää suurkaupungin kadulla, kirkkaita kauppojen näyteikkunoita ja elokuvien näyttämöitä, tuntuu siltä, kuin ihmiset eivät ajattelisi mitään muuta kuin näitä ajallisia ja katoavaisia.
Mutta tämä on pintapuolinen havainto. Syvällä ihmisten sydämessä asuu iankaikkisen elämän jano ja Jumalan kaipaus. Tätä kaipausta ei toisille näytetä, ei siitä puhuta, se salataan itseltäkin, jos mahdollista, mutta siitä huolimatta se on sydämessä, eikä yksin jumalisten sydämessä, vaan kaikkien ihmisten povessa. Jumala on sen sinne pannut.
Nälkä ei ravitse. Jano ei sammuta janoa. Kaipaus ei elätä. Jumalan ikävän voi tyydyttää vain Jumala itse. Ja hän onkin pitänyt huolta siitä, että nälkäisellä on leipää ja janoisella juotavaa. Hän lähetti Poikansa. Sana tuli lihaksi. Jeesus sanoo: "Jos jonkun on jano, hän tulkoon minun tyköni ja juokoon." Ja hän on lisännyt: "Minä olen elämän leipä, joka tulee minun tyköni, hänen ei tule nälkä".
Jeesuksen tykönä ja seurassa Jumalan kaipaus saa sen, mitä se ikävöi. Jeesuksen kanssa vaeltaessamme sielumme juo elämänveden virrasta kokiessamme hengen armovaikutuksia. Ja kun Pyhä Henki on meissä, silloin Jeesus itse myös on meissä.
SEITSEMÄSTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki – – – että voittaisin omakseni Kristuksen. Filipp. 3:8.
Kristus on kristityn ihmisen korkein hyvä. Hän yksin korvaa kaiken muun. Mutta tähän tällaiseen Kristuksen omistamiseen ei päästä opillista tietä, vaan ainoastaan Jumalan kuljetukseen alistuen.
Kun muut läksivät pois Kristuksen luota pitäen hänen sanojaan "kovana puheena", opetuslapset jäivät edelleen hänen seuraansa. Vaikka hän kukistikin heiltä omat näkemiset ja omaan voimaan perustuvan toivon selittäen, että ilman häntä ei kellään ole elämää, he pysyivät yhtäkaikki Kristuksen neuvottavina. Ja kuinka kävi? Se Kristus, joka heille jäi, kun muut menivät, aukaisi tien läpi kuolemankin, puhkaisi ummen silloinkin, kun kaikki toivo oli jo sammunut.
Näin käy vieläkin. Samalla hetkellä kaikki, mikä ihmiselle on mahdotonta, on Jumalalle mahdollista. Jumalaan Kristuksen seurassa perustuva toivo ei toivottomuudessakaan petä. Hämmästykseen tulee virvoitusta ja murheeseen iloa. Kun kaikki muu kristityltä katoaa, menee, jää hänelle kuitenkin Kristus ja Kristuksen kanssa oikeastaan kaikki.
Turhaan siis hätäilemme, kun tie usein menee umpeen ja kaikki näyttää mahdottomalta, vieläpä perille tuleminenkin. Niin on käynyt ennen Herran omille ja niin käy vieläkin. Herran tarkoitus tällä johdatuksella on vain se, että hänen omansa oppisivat myymään kaikki, jättämään kaikki, lukemaan kaikki tosiaankin tappioksi sitä varten, että Kristus Jeesus yksin saisi olla heille kaikkena kaikessa.
Maanantai.
Särjettyä ruokoa hän ei muserra ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta, kunnes hän saattaa oikeuden voittoon. Matt. 12:20.
Olemme nähneet katkenneen kaislan, jonka aallot ovat tuoneet rannalle. Kuinka hauras se onkaan särkymään käsissämme. Sellainen heikko kappale on ihmislapsikin elämän myrskyaaltojen häntä viskellessä.
Monasti me katsellessamme Herran omienkin särkynyttä ja vaivojen alaista maallista elämää kysymme: Missä rakkauden Jumala on? Onko hän unohtanut olla armollinen? Eikö hän ollenkaan kuule heidän hätähuutojansa ja avunpyyntöänsä? Minkä tähden pitää Jumalaa pelkäävän olla ahdistuksissa jatkuvasti? Näin me kysymme kärsimättöminä ja olemme vaarassa pahentua Korkeimman ihmeelliseen johtoon elomme vaiheissa.
Mutta Jumala tulee meitä vastaan sanassaan ja vakuuttaa, että hän pitää yllä heikkoakin elämää, että sekin on hänelle arvokasta, olkoonpa että sitä voipi verrata särkyneeseen ruokoon taikka suitsevaan kynttilänsydämeen. Ja päästämättä omiaan vaivojen alaisuudesta hän jatkaa tätä ylläpitävää toimintaansa siksi, kunnes oikeus on päässyt voitolle. Se taas, että Jumala on päässyt ihmisestä voitolle, merkitsee, että ihminen on jäänyt kirotuksi ja tuomituksi Jumalan edessä. Siinä tilassa ihminen koko sydämellään itsekin myöntää, ettei häntä auta mikään muu kuin armo yksin.
Kas sitä varten, että oikeus todella olisi oikeus ja armo olisi todella armo meidän kohdallamme, Jumala antaa meidän maallisen onnemme särkyä ja nesteemme kuivua, niin että ollaan kuin suitseva, savuava kynttilä aina Jumalan määräämään aikaan asti.
Tiistai.
Ja he tulivat tuoden Jeesuksen tykö halvattua, jota kantamassa oli neljä miestä. Mark. 2:3.
Useat seurakuntalaiset ovat joutuneet kulkemaan jonkun läheisen omaisensa tai ystävänsä paarien perässä vainajalle viimeistä rakkauden palvelusta suorittaakseen. Tässä kuoleman saatossa kulkevan surevan ihmislapsen askeleet ovat raskaat ja murheen painamat.
Mutta tähän murheen matkaan elämän toivo valaa hohdettansa ylhäältä taivaasta. Tämä toivo kuoleman voitosta ja jälleennäkemisestä on sillä ihmisellä, joka omaisensa vielä eläessä on häntä esirukouksen ja palvelevan rakkauden paareilla Herran eteen kantanut: äiti lastansa, puoliso puolisoansa, sisarukset toinen toistansa.
Evankeliumeissa kerrotaan halvatusta miehestä, joka ei itse päässyt Jeesuksen luo. Mutta hänellä oli sääliviä ystäviä ja omaisia, joiden usko kesti koetuksen. Esteistä huolimatta he kantoivat halvatun miehen paareilla katolle, tekivät siihen aukon ja laskivat hänet sen kautta Herran jalkojen juureen. Siitä kertoo Raamattu: "Kun Jeesus näki heidän uskonsa, sanoi hän halvatulle: 'Poikani, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.'"
Missä omaisten tai ystävien usko on jaksanut tätä esirukouksen ja palvelevan rakkauden paaripalvelusta tehdä omaiselle ja ystävälle, siellä astutaan hautaussaatossa paarien perässä murheen uhallakin elävä toivo sydämessä. Askeleet ovat raskaat, eivätkä ne kuitenkaan ole raskaat. Ilman Jeesusta ja syntien anteeksiantamusta tämä on mahdotonta. Ilman Jeesusta elävä toivo puuttuu ihmiseltä. Eikä hänellä kuoleman välttämättömyyden edessä ole muuta mihin tarttua kuin itsetehty unhotus tai epätoivon sekainen alakuloisuus tai synkkä kohtaloonsa alistuminen.
Onnelliset ne kuolleet, joille Herra on saanut jo heidän eläessänsä antaa kaikki synnit anteeksi! Onnelliset ne kodit, joiden jäsenet hoitavat toinen toisiansa Herran pariin ja kantavat niitäkin, jotka itse eivät osaa tietä löytää, Herran eteen.
Keskiviikko.
"Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat." Mark. 2:17.
Fariseukset eivät ole koskaan ymmärtäneet armon merkitystä. Armon Herra, Jeesus Kristus, ja Hänen rakkautensa syntisiin on heille ollut aina loukkauksena. Heiltä itseltään on kautta aikojen puuttunut oikea rakkaus. Fariseukset näet etsivät aina omaa hurskauttansa, sitä, että he itse kävisivät pyhistä ja nuhteettomista miehistä Jumalan ja ihmisten edessä. Se on ollut heidän pyrintöjensä ainoa tarkoitus.
Fariseusten ajatukset liikkuvat alituisesti heidän oman minänsä ympärillä. He etsivät itseään ja omaansa harjoittaessaan hurskautta ja hyväntekeväisyyttä. He etsivät itseään astuessaan kirkossa Jumalan eteen. Mutta heidän hurskautensa on arvoton ja pyhyytensä mitätön, sillä kaikki heissä juontaa alkunsa itsekkäisyydestä. Tällaisille omine voimineen toimeentuleville, terveille ihmisille, jotka eivät koskaan opi muita rakastamaan, ei Jeesus voi olla miksikään hyödyksi eikä pelastukseksi.
Jeesus voi olla ainoastaan syntiä sairastavien parantaja ja pelastaja. Mikä ilo onkaan tästä kaikille epätoivoisille, kiusatuille ja ahdistetuille sieluille, jotka ovat oppineet suuttumaan omaan itseensä.
Mikä onkaan ihminen, kun hän joutuu tilille elämästään Jumalan pyhien kasvojen edessä! Suuri velallinen – höyhentä keveämpi. Kaikki, mikä on mustaa, kuorta ja pintaa, paljastuu silloin oikeassa karvassaan. Kaikki hyväkin on itsekkyyden tahraama. Ymmärretään, että kaikki, mitä meillä on, on lahjaksi saatua armosta. Ei nähdä ainoastaan sitä, että on tehty syntiä, vaan että synti asuu pysyvästi omassa lihassa.
Joka näin joutuu sairastamaan omaa huonouttaan ja viheliäisyyttään, hänestä ei taivaallinen lääkäri ole kaukana. Hän tuo parannuksensa sellaiselle julistamalla: poikani, tyttäreni, ole hyvässä turvassa, sinun syntisi ovat anteeksi annetut. Anteeksianto on hänen varmasti parantava lääkkeensä. Ja sen mukana seuraa tervehdys sairaille: uuden hengellisen elämän eli pyhityksen Jumala tuntee omaksensa vielä viimeisellä tuomiollakin.
Torstai.
Minun lampaani eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Joh. 10:28.
Uskon luonne on toinen kuin järjen. On oleellinen ero uskon totuuden ja järjen totuuden välillä. Järki riippuu siinä kiinni, mitä se näkee ja tuntee ja omistaa.
Usko taas on varma siitä, että sillä on etuja, joita se ei näe ja joista järjen täytyy sanoa, ettei se tiedä, onko niitä ollenkaan olemassa. Usko ei epäröi eikä kauhistu, vaikka se ei tunne iloa, ei lohdutusta eikä Jumalan läsnäoloa. Tällaisessakin tilassa, vieläpä kuoleman hetkelläkin, usko vaikuttaa ja on levollinen lohdutellen itseään: Vaikka en nyt näe mitään enkä tunne mitään, tahdon yhtäkaikki jättäytyä Herrani ja Jumalani haltuun ja sanoa: ei kukaan ryöstä minua minun Herrani kädestä, sillä Jumala on suurempi kaikkia.
Ja lopuksi, vaikka usko ei vielä omista kirkkautta, ei taivaan autuutta eikä elämän kruunua, niin se ei silti keskellä synnin kiusauksia, lankeemuksien katkeruutta ja syyttäjiemme moitteita lankea epätoivoon perilletulemisesta, vaan on varma siitä, että Jeesuksen lampaat eivät ikinä huku. Usko on aivan varma sen tähden, että se tietää, ettei Jumala valehtele, ja että se luottaessaan Jumalan sanan lupauksiin on pettämättömällä kallioperustuksella.
Parempi on olla Jeesuksen lammas, se on, uskon totuuden pohjalla olla ahdistuksissakin, kuin myötäkäymisten keskellä itseviisas maailman lapsi, jolle järjen totuus yksin on kaikki kaikessa. Usko voittaa lopulta maailman, mutta järki ei.
Perjantai.
"Herra, näytä meille Isä, niin me tyydymme." Joh. 14:8.
Aurinko kätkeytyy syksyllä pilvien taa. Silti emme kuitenkaan epäile sen olemassaoloa ja toimintaa. Samoin Jumalakin usein ja jopa pitkiksikin ajoiksi salaa meiltä kasvonsa. Uskovaisillensakin hän on salattu Jumala. Mutta siitä huolimatta he luottavat häneen ja häneen alinomaiseen vaikutukseensa odottaen kärsivällisesti hänen ilmestymistänsä murhepilvien takaa.
Herran luottavaisten odotus ei olekaan koskaan turha. Aikanansa hän taas kääntää armokasvonsa lastensa puoleen. Ja kun Isä heille näyttäytyy, silloin he ovat tyytyväisiä ja iloisia. Mutta paikkansa pitää totuus, että Jumala on todellisuus pelkääväisillensä yhtä hyvin pilvisinä kuin aurinkoisinakin päivinä.
Toisin on laita niiden, jotka uskossansa ovat haaksirikon tehneet. Peloittavasti tätä nykyä kasvaa sellaisten luku, joiden tietoisuudesta Jumala alkaa häipyä yhä kauemmaksi ja yhä olemattomammaksi. Näille hän ei enää ole todellisuus enempää ilon kuin surunkaan päivinä.
Virastoissamme, laitoksissamme, kaduillamme ja kodeissamme on monta sellaista ihmistä, jotka suoraan sanoen eivät enää voi uskoa Jumalaan. Tämä on kaamea tila. Siihen ollaan jouduttu silloin, kun ihmisestä on tullut pelkkä liha. Ja kun jostakin ihmisestä omasta syystänsä on tullut pelkkä liha, Jumala ottaa pois häneltä Henkensä, joten se ei häntä enää synnistä nuhtele. Hän voi juoda vääryyttä niinkuin vettä, elää himojen vallassa, olla itsekäs olematta silti siitä enää sisäisesti vaivattu. Se on paatumuksen tila.
Siihen on parhaillaan osa kansaamme joutumassa. Kunpa ne, joille Jumala on henkilökohtaisesti todellisuus ja jotka Filippuksen kanssa rukoilevat: "Herra, näytä meille Isä!" alkaisivat pyytää tätä Jumalan ilmestymistä ei vain itsellensä, vaan koko kansallemme, sen kaikkein kiihkeimmillekin jumalankieltäjille! Meitä ei nyt auta ihmisvoima eikä ihmisviisaus, vaan Jumalan ilmestyminen keskellemme väkevänä Vapahtajana.
Lauantai.
Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka. Hebr. 4:12.
Käsitys Kristuksen seurakunnasta ei ole aina selvänä tietoisuudessamme. Useasti kohtaa vieläkin katsantotavan, jonka mukaan opetetaan, että kaikki ovat Jumalan lapsia, kunhan he vain ovat kastetut ja kuuluvat ulkonaisesti kirkkoon. Pyhäin yhteys ja ulkonainen paikallisseurakunta ovat siltä kannalta katsoen yhtä. Mutta Jumalan sanan edessä tämä katsantokanta on valheellinen.
Jumalan elävä ja terävä sana herättää omattunnot synnin unesta. Silloin ei enää voi, niinkuin aiemmin nimikristillisyyden ja ulkokultaisuuden tilassa ollessa, pitää uskon tilaansa parempana, kuin mitä se tosiasiassa on. Silloin ei voi olettaa itseään Herran omaksi vastoin Raamatun sanaa: "Jolla ei ole Kristuksen henkeä, se ei voi olla hänen omansa."
Heränneessä sieluntilassa ei jakseta enää Jumalan sanalla ja kristityn nimellä vahvistaa muuttumattoman sydämen itserakkaita luuloja omasta autuudestansa. Sydän, joka luulouskon muureilla oli olevinaan suojattuna Jumalan sanan tuomiota vastaan, kokeekin nyt, miten elävä Jumalan sana terävänä leikkaa läpi ja erottaa sielun ja hengen ja on sydämen ajatusten ja aikomustenkin tuomarina.
Kristillisyys ei tällöin enää jää summittaiseksi, vaan se on kilvoittelevan sielun alituista uskon taistelua, jonka kuluessa armon ihana sanoma Jumalan sanassa aukenee katuvalle syntiselle.
Tälle, mutta myöskin yksin tällaisten syntisten muodostamalle joukolle pappi voi alttarilta totuudessa sanoa: "Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret Kristuksessa Jeesuksessa."
KAHDEKSASTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Sillä näin sanoo Herra Israelin heimolle: Etsikää minua, niin te saatte elää. Aam. 5:4.
Israel oli niin syvälle langennut, ettei se enää voinut nousta. Se oli niin kukistettu, ettei ollut ketään, joka olisi voinut sen jälleen pystyyn nostaa. Herran profeettakin valitti suurella äänellä sen toivotonta kohtaloa.
Yksi pelastuksen mahdollisuus oli vielä sentään olemassa: Herran etsiminen. "Etsikää Herraa, niin te saatte elää." Kun kansalta itseltään ja sen naapureilta näkyvät loppuneen auttamiskeinot, eivät ne silti vielä olleet loppuneet Jumalalta, häneltä, joka ei koskaan tarvitse ketään neuvonantajakseen. Kun muut lakkasivat säälimästä, Herra sääli vielä. Kysymys oli vain siitä, pääsisikö Herra armahtajaksi ja auttajaksi. Sellaiseksi hän ei voinut päästä, niin kauan kuin kansa pysyi epäuskossaan ja säilytti uppiniskaisen henkensä.
Suomenkin kansan asiat ovat tätä nykyä siveellisesti kurjat. Toinen puoli kansaamme myrkyttää itseään väkijuomilla. Toinen puoli katselee vieressä neuvottomana tätä kurjuutta voimatta auttaa. Jonkinmoinen pirullinen uhma on vallannut mielet toisaalta, toisaalta taas velttouden henki.
Mistä apu? Mistä pelastus?
Jos olisi vielä niitä, jotka vaivatun mielen ja säälin elähdyttämällä rakkaudella osaisivat tälle kansalle siinä uskoa herättääkseen sanoa: "Etsikää Herraa, niin te saatte elää." Silloin tulisi apu nykyiseen kurjuuteen. Muut keinot ovat vain hätävarana. Ja koska uskomme, ettei Herra Suomen kansaa hukkumaan jätä, niin hän varmasti saarnauttaa nämä parantavat sanansa, ellei ihmisiä kuulla, sellaisella saarnamiehellä, jota uppiniskaisimmankin on pakko kuulla ja totella.
Maanantai.
Me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti. Room. 8:22.
Syysmyrskyt saattavat ryöppyinä syöksyä maamme yli. Särkyneet talot, sadat kareille ajautuneet alukset ja kaatuneet puut metsissä puhuvat silloin luomakunnan alistumisesta katoavaisuuteen ja turmeltuneisuuteen.
Mutta keskellä tätä luomakunnan huokausta, jota merenaaltojen loiskina kalliorantoja vasten säestää, on Jumalan lasten ilmestyksen ikävä ja odotus. Luomakuntakin ikävöiden odottaa, että synnin vallasta tulisi loppu ja että kirkkauden olotila pian alkaisi.
Aikoinaan apostoli Paavalin herkkä korva kuuli tämän luomakunnan huokauksen ja ikävän. Kuulemmeko me?
Kun metsä suhisee, kun meri raskaasti huokaa, kun taivas menee pilveen, kun myrsky yltyy, Herra kysyy sinulta ja minulta: Oletko hengestä syntynyt? Oletko päässyt sovintoon Jumalan kanssa? Jos olet, niin kerran ikävöivä odotuksesi toteutuu.
Tulee aika, jolloin syksyn myrskyt eivät enää hävitä kesän vehmasta kauneutta, aika, jolloin ei talvi koskaan enää haasta katovaisuuden kieltänsä ja uhoa kuoleman hyistä hallaansa kukkivan luonnon yli. Tulee aika, jolloin eivät ihmissuvusta enää kohoa huokaukset, koska toiveet ovat pettäneet ja elämän onni särkynyt.
Ikuisen nuoruuden aika on silloin tullut, kun kuolemaa ei enää ole, kun kaikki vanha on kadonnut. Mitä nuori sydän rakkauden unelmissaan unelmoi, mitä runoilija tulevaisuudesta kaunista aavistelee, se kerran on todellisuudessa oleva lunastetun kristityn omaa, kun Jumalan pelastussuunnitelma on toteutunut ja elämän arvoitus lopullisesti ratkaistu uusissa taivaissa ja uudessa maassa, missä vanhurskaus asuu.
Pelastus Kristuksessa ei ulotu vain ihmiskuntaan, vaan myöskin luomakuntaan.
Tiistai.
"Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin?" Job. 2:10.
Nämä paljon kokeneen, hurskaan Jobin sanat heittävät valon säteitään monen kärsivän Jumalan lapsen elämään vielä nykypäivinäkin. Helppoa on olla jumalinen, kun on rikas, kun lapset ovat terveinä, kun ihmiset kohtelevat arvonannolla, kun itse on terve ja onnellinen perheensä keskellä.
Mutta kun käy, niinkuin kävi Jobille, että menee omaisuus, ja köyhyys kurkistaa ikkunasta sisään ja sairaus ja kuolema tempaavat lapset pois viereltä, silloin ollaan vaarassa pahentua Jumalan hyvyyteen ja Isän rakkauteen. Eikä saatana mitään muuta niin toivo, kuin että uskovaisen luottamus Jumalaan loppuisi.
Mutta uskova ihminen tunnustaa vielä menetyksensä ja vaivojensakin keskellä: "Herra antoi, Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi!"
Vaan eipä saatana tyydy yhteen tai kahteen hyökkäykseen uskovan uskoa vastaan. Hän tekee niitä uudelleen ja uudelleen. Niinpä lisääntyivät Jobinkin vaivat "ilman syytä" saatanan yllytyksestä siten, että terveys meni häneltä, ristinkertojalta itseltäänkin. Ja hänen vaivansa kasvoi kukkuramitaksi, kun oma vaimo pilkaten sanoi: "Vieläkö nytkin pysyt vakuudessasi? Jätä Jumala ja kuole!"
Täällä helteisessä murheen pätsissä kaikkien hylkäämänä ja kaiken tämän elämän onnen menettäneenä miehenä Job kestää ja hänen uskonsa säilyy vielä lujana.
Hän puhelee emännälleen: "Sinä puhut niinkuin tyhmät vaimot. Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin?"
Tällaisella uskolla saatanan herjaava suu tukitaan ja Jumala kirkastetaan ihmisten ja enkelien edessä.
Keskiviikko.
Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. Ps. 126:5.
Tulee aika ihmiselämässä, jolloin ihmeeksensä huomaa, että Herra ottaa pois toisen toisensa jälkeen niistä henkilöistä, jotka ovat olleet meille läheisiä. Samoin käy vähitellen niitten esineittenkin, joita me rakastamme. Elämämme käy maallisista ilonaiheista yhä niukemmaksi. On monta kristittyä, jotka vanhoiksi tultuaan ovat yksinään elämässä niinkuin kelohonka kaskimaalla.
Mutta onnellisia ovat ne, jotka yhtäkaikki eivät ole kyllästyneet Herran teihin. Onnellisia ne, jotka murheittensa painaminakin ovat omastansa toisille jakaneet ja itsensä toisten hyväksi uhranneet. Onnellisia ne, jotka ovat oppineet jokaiseen vaivaansa ja jokaiseen tyhjyyteensä saamaan lohdutukseksi ja täyteydeksi itsensä Kristuksen Jeesuksen. Heillä on hänessä elämä – eikä vain pisaroittain, vaan virroittain. He ovat niitä, jotka menevät matkaan ja itkevät ja vievät ulos kalliin siemenen, mutta tulevat riemulla ja tuovat lyhteensä.
Ihmiset, jotka mielellänsä rakkaudesta Kristukseen palvelevat toinen toisiansa niin kauan kuin heillä on tilaisuus pitää rakastetut lähimmäisensä luonansa täällä muukalaisuuden maassa, saavat Jumalan hyvyydestä satakertaisesti jo nyt täällä ajassa ja sitten taivaassa iankaikkisen elämän. Jumala on näin luvannut, eikä hän saata valehdella. (Mark. 10:29, 30.)
Torstai.
"Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä." Joh. 10:11.
Kun Jeesus todisti itsestään: "Minä olen se hyvä paimen", niin laatusanaa hyvä on tässä yhteydessä käytetty ainoalaatuisessa merkityksessä. Ihmiskunnan keskellä ei ole ketään toista tai muuta hyvää paimenta kuin Jeesus yksin.
Kuvaus hyvästä paimenesta on siis toisaalta tuomion julistamista. Niinpä Jeesus sanoikin suoraan niille kuulijoille, jotka hänen arvovaltaansa eivät alistuneet: "Te ette ole minun lampaitani, sillä te ette tottele minun ääntäni. Teidän syntinne jää olemaan."
Kuva hyvästä paimenesta ja hänen lampaistaan on tyypillinen. Se on tarkoitettu esittämään ratkaistua kristillisyyttä, todellista Kristus-suhdetta, "Herran" ja "orjan" keskinäistä oloa ja elämää toinen toisensa kanssa.
Tässä tyypillisessä kuvassa käyvät linjat kahteen suuntaan.
Toisaalta Jeesuksen opetuslapset, siis kristityt ihmiset, ovat kokonaan hänen arvovallastaan ja herruusvoimastaan riippuvaiset. Paimen voi teurastuttaa lampaansa, milloin hän näki sen hyväksi. Paimen sai katkaista tottelemattomalta ja uppiniskaiselta lampaalta jalan, milloin hän katsoi sen kesyttämistarkoituksessa tarpeelliseksi.
Mutta samalla oli paimen täydellisesti vastuussa lammasten toimeentulosta ja turvallisuudesta. Hän piti huolta siitä, että lampaat johdatettiin tarvittaessa tyhjiksi järsityiltä laitumilta aina uudelleen toisille ruoasta runsaille laitumille ja virvoittavien vesien tykö. Ja kun peto tai muu vaara uhkasi, paimen oli valmis panemaan henkensä alttiiksi lammasten edestä.
Hyvä paimen, joka on opetuslasten elämän valtias, vastaa samalla heistä ja kaikista heidän tarpeistaan täydellisesti. Mutta toisaalta lampaat taas omalta kohdaltaan tuntevat paimenensa äänen ja ovat kiintyneet rajattomalla luottamuksella häneen. Jeesuksen opetuslapsilla ei ole halua oleskella missään muualla, kuin siellä, missä heidän Herransa on. Heillä ei ole puhtaampaa harrastusta ja iloa kuin saada seurata Herraansa ja Mestariansa, mihin ikinä hän heidän edellään menee.
Hyvä paimen on ainoa Herra. Hän käskee ehdottomalla arvovallallaan opetuslapsiaan. He taas sydämensä sisimmästä halusta vapaaehtoisesti häntä tottelevat ja seuraavat silloinkin, kun he eivät ymmärrä hänen johdatuksensa laatua ja tarkoitusta. He silloinkin täydellisesti luottavat hyvän paimenen kaikkiviisauteen ja kaikkivaltaan.
Sellaista on kristillisyys. Se on uskoa ja luottamusta yli kaiken Kristukseen sielujen ainoana kaitsijana ja paimenena keskellä kaikkia inhimillisiä arvovaltoja.
Perjantai.
Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän. Joh. 5:19.
Meidän tavallisten ajan lasten osaan kuuluu, että taivas, näkymätön maailma, aukenee vain tilapäisesti silloin tällöin, kun Jumala puhuu teoissansa ja tuomioissansa. Toisin oli Jeesuksen, normaali-ihmisen laita. Hän näki aina Isän. Itsestään hän todisti: "Ei kukaan muu ole noussut taivaaseen kuin se, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa."
Ei vain Raamatussa, ei vain historian tapahtumissa, vaan myöskin sinapinsiemenen kasvamisessa puuksi, viljan kypsymisessä, sateessa, rajuilmassa, linnun lennossa ja kuolemassa hän näki Isänsä läsnäolon ja vaikutusta. Jopa pyöveleissään, pilkkaajissaan ja ristiinnaulitsijoissaan hän näki vain Isänsä käsialaa. Rehentelevälle Pilatukselle hän sanoi: "Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä." Hänen välitön näkökykynsä auttoi häntä kuitenkin näkemään kärsimyksen ja tuskan takana taivaallisen, näkymättömän Isän hellät kasvot.
Tuota näkökykyä mekin tarvitsemme oppiaksemme elämään kristityn elämää. Eipä suotta apostoli rukoillut Jeesuksen Kristuksen Jumalaa, kirkkauden Isää, valaisemaan kuulijoittensa "sydämen silmiä". Ei suotta ylösnoussut Kristus neuvo meitä häneltä voidetta ostamaan voidellaksemme silmiämme, jotta näkisimme. Autuas on se, jonka silmät ovat avatut ja jonka korva kuulee, mitä Pyhä Henki puhuu seurakunnalle.
Lauantai.
"Vanhurskas on elävä uskosta." Room. 1:17.
Jumalanvaltakuntaan päästään vain ihmeen kautta. Jumalan käsiin herätyksessä joutunut ihminen näkee itsensä mahdottomaksi Jumalan armoon. Hänestä näkyy taivasten valtakunnan ovi olevan suljettu ainakin häneltä.
Tällaiselle itsensä mahdottomaksi näkevälle Jumala tarjoaa vanhurskauttavan uskon. Sen laatu on kuvattu Aabrahamin uskossa. Hänestä sanotaan Raamatussa, että hän uskoi sen toivon, missä ei mitään toivoa ollut, ja oli varma siitä, että mitä Jumala lupaa, sen hän myöskin tekee. Olosuhteet ja luonnonlait näkyivät olevan sitä vastaan, että hänestä, vanhasta miehestä tulisi enää paljouden isä.
Mutta Aabrahamin usko oli juuri siinä, että hän mahdottomuuden uhallakin luotti Jumalaan, jolle mahdotonkin on mahdollista. Eikä tämä hänen luottava toivonsa häpeään joutunut. Jumala osoittautui siksi suureksi Herraksi, joka voi siirtää luonnonlait syrjään, kun hänen valtakuntansa asia sitä vaatii. Tämä usko Jumalan herruus valtaan on Aabrahamissa esikuvallista. Mutta se on Raamattuun kirjoitettu meitä varten, jotka uskomme, että se samoin meillekin "luettaisiin".
Kun mekin mahdottomuutemme tuntien olemme siveyslain tuomion alaisena eikä mitään pelastuksen mahdollisuutta näy, koska emme voi lakia täyttää emmekä sitä olemattomaksikaan tehdä, silloin Jumalan tarjoama uskon lahja on siinä, että hän kirkastuukin meille siksi suureksi Armahtajaksi, jolla on valta ei vain luonnonlakeihin, mutta myöskin siveyslakeihin.
Tämä usko on Aabrahamin uskon siirtämistä historian piiristä iankaikkisen, loppumattoman elämän piiriin. Ken sen on kokenut, hän ymmärtää, mitä merkitsee Raamatun sana: "Vanhurskas on elävä uskosta," hän ymmärtää sanat: "lahjavanhurskaus", "vieras" vanhurskaus ja "uskon" vanhurskaus erotukseksi sekä yhteiskunnallisesta että siveellisestä jopa uskonnollisestakin vanhurskaudesta.
O, tuomio, o salaisuus. Vanhurskas vaivatahan;
Syypäiden tähden ristinpuus' Nyt syytön surmatahan;
Tähtemme, Herra, kuolet sa, Luojamme, luotuin puolesta;
O suurta rakkautta!
Mä väärin tein, sua rangaistiin,
Sä synnin palkan kannoit.
Mä häpiän tein sua häväistiin,
Alttiiksi henkes annoit – – –.
V.k. 46:5, 9.YHDEKSÄSTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Saatana on pyytänyt saada teidät valtaansa, seuloaksensa teitä niinkuin vehnää. Luuk. 22:31.
Toisinaan on elämässä tullut vastaan sellaisia aikoja, jolloin ei saa Raamatustakaan mitään irti. Niinä aikoina lähettää Jumala ystäviä, jotka neuvovat luottamaan yksin Jumalaan. On niin helppo tehdä matkaa silloin, kun on myötäkäymisen päivät, ja silloin voi tulla omilla ajatuksillaankin toimeen jotenkuten.
Mutta kun tulee vaikeita aikoja, silloin ilmenee, kuinka haurasta ja petollista on se, mitä me olemme sommitelleet Jumalan sanankin varassa ja mitä me yleensä ajattelemme ja osaamme. Pietariltakin oma pohja särkyi, niin meiltäkin. Sana ja lupaus on ainoa turva. Niinpä Herra sanoi jo edeltäpäin Pietarillekin: "Minä olen rukoileva Isää, ettei uskosi pitäisi loppuman."
On kauhea paikka, kun saatanan seulassa usko menee sellaiseksi, ettei ole muuta kuin epätoivo edessä. Siinä on helvetti maan päällä ja on kauheaa, jos se aukenee loppumattomasti iäisyydessä. Mutta kun Herra lähettää tähän avun ystävän sanan kautta ja kirkastaa itsensä uudellensa, niin ne piirit ja seurat käyvät rakkaiksi, joiden välityksellä Herra on kukistanut sydämemme petolliset ajatukset ja auttanut katsomaan Häneen sellaisena kuin hän todella on, huonojen armahtajana, valmiina sotkuisimmatkin asiat korjaamaan.
Tämä on kuultu ennen ja kuullaan nytkin. Mutta voi, kuinka me olemme epäuskoisia ja pahan hengen vankeja, kun luotamme petolliseen sydämeemme, emmekä anna arvoa ystäville, joita Jumala on lähettänyt ja käyttänyt hyväksemme, emmekä etsi uskovaisten tosi yhteyttä niinkuin tulisi etsiä ja löytää, että kasvaisimme uskosta uskoon. Kyllä usko on tällä tiellä peräti välttämätön. Sillä hänen, joka kerran tahtoo Jumalan tykö tulla, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa. Mitenkä sen sielun käy, jonka usko on mennyt ja haaksirikkoutunut. Saatanan seulassa usko loppuu.
Mutta Jeesus sanoo vieläkin meille etukäteen: "Minä olen rukoileva Isää sinun edestäsi, ettei uskosi pääsisi loppumaan." Ja sille, jonka hän ristin juurelta, vaivoista korjaa, hän antaa tehtävän, ettei tämä jäisi laiskaksi: "Hoida veljiä, kun käännyt."
Kun tämä veljien hoitaminen laiminlyödään, silloin usko tekee taas pian haaksirikon. Tätä ei voi jatkua loppumattomasti. Herra tahtoisi saada meidät totutetuksi pysymään ystävien seurassa siihen asti, kunnes vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa, jotta pääsisimme kirkkauteen, ja jottei tarvitsisi mennä ikuiseen kadotukseen. Kadotus on jo silloin povessamme elävänä todellisuutena, kun usko loppuu ja löytää itsensä saatanan seulasta ilman mitään toivoa.
Sen takia juuri seurat ja sananharjoitustilaisuudet ovat meille rakkaita, että niissä Kristus ilmestyy sellaisena, joka ei väsy huonoja hoitamaan, vaan jaksaa rukoilla saatanankin seulassa olleen ja olevan puolesta, sellaisena, joka jaksaa lämmetä maailmanmielisenkin sydäntä hoitamaan.
"Jeesus elää alati ja rukoilee aina niiden kaikkien edestä, jotka hänen kauttansa Isää lähestyvät." Hän on nyt parhaillaankin esirukoilijana Isän luona, ja sen tähden meillä on seuroissa ystävien keskellä hyvä ja hupaista olla. (Hebr. 7:25; 8:1-2.)
Maanantai.
Herran vihan hehku ei asetu, ennenkuin hän on toteuttanut ja täyttänyt sydämensä aivoitukset. Jer. 30:24.
Elämme ankaran vakavata aikaa. Herran toisen tulemisen merkit, luopumus ja antikristus, nostavat jo päätänsä yhä räikeämmässä muodossa. Moni, joka on vieras Raamatun profeetalliselle sanalle, pelkää tulevaisuutta. Meillä kaikilla onkin syytä pelkoon siinä suhteessa, että ajat eivät lähitulevaisuudessa parane, vaan pahenevat. Mutta se taittaa uskovalta pelon kärjen, että Herra on sittenkin kaiken uhalla ohjaksissa ja kaiken tapahtuvan takana.
Maailman historia on maailman tuomio. Me elämme keskellä Jumalan vihan kiivautta. Hän on jättänyt osan meidänkin kansaamme oman onnensa nojaan turmelemaan tiensä jumalattomuudessa ja paheissa.
Mutta varmasti on Jumala pannut pahalle rajansa ja säätänyt sille aikansa. Tuomioita emme voi välttää emmekä saada niitä estetyiksi kohtaamasta myöskin Herran kansaa, "ennenkuin Jumala on toteuttanut ja täyttänyt sydämensä aivoitukset". Pahan pitää saada nyt kypsyä, jotta se lopulta kukistuu omaan mahdottomuuteensa.
Rauhankongresseilla ja kansainvälisillä enempää kuin muillakaan inhimillisillä parannuskeinoilla ei kansaraukkoja nyt auteta. Siihen tarvitaan Kristuksen elävä Henki. Hän yksin voi rakentaa uuden ihmiskunnan, mutta nyt puuttuu vielä niitä, jotka polvillaan ahkerasti myötävaikuttavat tässä rakennustyössä. (Ef. 3:14.)
Tiistai.
Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti, että hän minun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden. Miika 7:9.
Jokainen, joka on elävän Jumalan käsiin joutunut, on myöskin saanut kokea Herran vihaa. Sitä kokiessa on pakko kipua tuntien muistella pahoin käyttämäänsä aikaa. Syntiä näkee nuoruutensa vuosissa, miehuusikänsä vaiheissa ja vanhuutensa vakavuudessakin. Tuntee itsensä pahantekijäksi, jolla on enemmän kuin kymmenentuhannen leiviskän velka. On kuivettunut puu, tulelle kuuluva. Ei tiedä, mihin pakenisi, mihin menisi?
Näissä vaivoissa Jumalan ihmiset ovat aikaisemminkin sanoneet ja tunnustaneet: tahdon langeta Jumalan käsiin enkä ihmisten, tahdon Herran vihaa kantaa. On armoa, kun tuomittu syntinen osaa jättäytyä sellaisena kuin on, tekojensa kaltaisena, vihan alaisenakin Herran käsiin, tuli mitä tuli. Pakko on kyllä tunnustaa: "Minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan", mutta katuvassa sydämessä syntyy tuo ihmeellinen luottamus: "tahdon Herran vihaa kantaa, – – – siihen asti, että hän minun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden."
Kokemus todistaa, että Herra pitää lupauksensa. Kukaan ei ole suotta häneen turvaansa pannut. Ken syvimmässäkin alennuksen tilassa valitsee Herran auttajakseen ja pelastajakseen, taluttajakseen ja asianajajakseen, hän ei totisesti hukkaan joudu eikä aina hyljättynä kulje. Herra itse ajaa hänen asiansa ja hankkii hänelle oikeuden. Sitä, joka itse itsensä tuomitsee, ei Jumala tuomitse, vaan antaa hänelle armonsa ja anteeksiantamuksensa.
Keskiviikko.
"Niin kauan kuin on päivä, tulee meidän tehdä hänen tekojansa, joka on minut lähettänyt." Joh. 9:4.
Väärää "Herran päivän" odotusta Jumalan sana vastustaa (2 Tess. 2.)
Herra itse, joka näki lopun olevan omalla kohdallaan ihan edessään, käytti aikansa toisin. Niin kauan kuin päivä on, niin kauan kuin elinpäiviä kestää, on tehtävä sen tekoja, joka lähetti Jeesuksen maailmaan. Mikä työn paljous mahtuukaan kolmen vuoden puitteisiin Jeesuksen elämässä! Hän osasi "ostaa aikaa".
Markuksen evankeliumin ensimmäisessä luvussa on kerrottu parista peräkkäisestä Herran työpäivästä. Aamusta iltaan hän oli tiukassa työssä säästämättä itseään. Iltasella vielä tuodaan hänen luoksensa sairaita. Niitäkin varten hänellä on aikaa, se on, rakkautta. Keskellä kiireistä, kuumeista työtä ei Jeesuksen elämässä ole huomattavana mitään levottomuutta, hermostuneisuutta tai hapuilemista sinne tänne. Hän tekee kaikki tyynesti ja harkitusti, jopa usein ristiriidassa kansansa johtomiesten ja yleisen mielipiteen kanssa.
Tällaisen työpäivän jälkeisestä aamusta kertoo Markus: "Ja varhain aamulla, kun vielä pimeä oli, hän nousi, lähti ulos ja meni autioon paikkaan, ja siellä hän rukoili." Oli opetuslapsi, Pietari, joka omin silmin oli nähnyt tämän varhaisen uloslähdön ja vaijeten sitä tarkannut.
Me ihailemme Jeesuksen esikuvallista rauhaa, tyyneyttä ja ajan ostamista keskellä kiireistä työtä. Mutta meillä on muka varaa usein laiminlyödä joka-aamuinen seurustelu rukouksessa taivaallisen Isän kanssa. Onko ihme, ettei meillä ole aikaa rakkauteen? Onko ihme, että velvollisuuksien asemasta väärä Herran päivän odotus askarruttaa ajatuksia seurakunnissamme. Meillä ei ole Raamatun Jeesusta silmäimme edessä; häntä, joka teki työtä, niin kauan kuin päivä oli.
Torstai.
"Herra on lyönyt meitä ja sitoo meidät." Hoosea 6:1.
Ajalliset onnettomuudet eivät kohtaa meitä sattumalta. Kaiken takana on kaikkivaltias Isä. Se oli Jeesuksen usko. Ja Jeesuksen uskon tahtoo kristitty ihminen omistaa itselleen päivä päivältä yhä kokonaisemmin. Hän on yhtäältä varma siitä, että kun kuolema tulee kotiin, kun maalliset toiveet särkyvät, kun kova päivä puristaa silmistä kyyneleet, se onkin Herra, joka kaikella tuolla "on lyönyt" häntä.
Mutta toisaalta, kun tässä uskossa eletään, että onnettomuuskin tulee Herralta (Aam. 3:6, Jes. 45:7), kohotaan uskon siivin myös näkemään, että "Herra myös sitoo meitä, parantaa meitä."
Kun olemme sellaisessa vaivassa, ettemme itse voi auttaa itseämme, Jumala on meitä läsnä ja valmis auttamaan. Jumala ei milloinkaan hylkää omiaan. Vaikka kaikki muut hylkäisivät, hän ei sitä tee. Hän on kuitenkin läsnä.
Vaikka näyttäisikin siltä, että kaikki menee hullusti ja että meidän täytyy hukkua, niin Herra on ihan varmasti kanssamme ja voi yht'äkkiä temmata meidät ahdistuksestamme. Tätä emme oikein jaksa uskoa todeksi, ennen kuin olemme jotain tästä henkilökohtaisesti kokeneet. Mutta jokainen, joka on nähnyt olevansa kaikkien hylkäämänä ja ilman lähimmäistensä apua, on aina jotakin omallakin kohdallaan kokenut näkymättömän, mutta aina ja kaikkialla läsnäolevan Jumalan ihmeellisestä avusta ja lohdutuksesta.
Perjantai.
Jokaisen oksan minussa, joka kantaa hedelmää, Isäni puhdistaa, että se tuottaisi runsaamman hedelmän. Joh. 15:2.
Paljon ja monenlaisia murheita saa ihmislapsi tässä maailmassa kokea. Murheen enkeli löytää tiensä yhtä hyvin rikkaan kuin köyhänkin, samoin ylhäisen kuin alhaisenkin kotiin. Tässä kohden ei ole olemassa mitään eroa.
Eron saa aikaan vasta se tosiasia, että joku on Kristuksessa, oikeassa viinipuussa, oksana, uudestisyntyneenä Jumalan lapsena, jolla Pyhä Henki on uskon kautta sydämessänsä. Tällainen ihminen, joka on saanut armosta syntinsä anteeksi, tuntee sisäistä tarvetta antautua Jumalan käytettäväksi palvelustyöhön lähimmäistensä hyväksi.
Mutta kuinka onkaan. Monta kertaa oma tahto, ihmispelko ja mukavuuden rakkaus nousevatkin tässä esteiksi. Ei uskova annakaan hengenkoulussa käyttää itseään palvelustyöhön, missä ja milloin vain jumala tahtoo.
Tällöin Jumala puutarhurina tarttuu leikkuuveitseen käyden puhdistamaan oksaa, joka jo aikaisemmin hedelmää Herralle on tehnyt. Yhtäkaikki aina kun kuritus on käsillä, ei se näy hyväksi, vaan pahaksi. Leikkuuveitsi tuottaa kovia kipuja ja monia kärsimyksiä. Mutta silloin ne eivät enää paina mieltä alakuloiseksi, kun silmä alkaa nähdä Jumalan hyvän tarkoituksen: "Että se kantaisi runsaamman hedelmän".
Jumalan lapsi joutuu kärsimyksiin ja murheisiin sitä varten, että hänen elämänsä ja vaikutuksensa jo tässä maailmassa tulisi entistä rikkaammaksi siunauksista. Tämän ymmärtäen hän jo osaa kiittääkin Herraa joutuessaan moninaisiin vaivoihin, sillä hän tietää, että leikkuuveitsi on kaikkivaltiaan Isän taitavissa käsissä.
Lauantai.
Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi! Ps. 143:2.
Ollessamme uskonnollisesti farisealaisten kannalla oikea Herran pelko puuttuu meiltä. Omahyväinen ihminen ajattelee aina, että hänen on annettava ja että hän voi jotakin Jumalalle antaa. Tällaisen uskon mukaan ihminen on rikas ja Jumala on se, joka jotakin tarvitsee: rukousta, hyviä töitä, hurskaita jumalanpalvelusmenoja, erinäisten käskyjen täyttämistä jne. Mutta tällaisen uskovan omaantuntoon ei ole koskaan elävän Jumalan pyhyys ja valtasuuruus astunut. Hänelle Jumala on ikäänkuin joku läheinen, vertainen olento.
Mutta kun omatunto herää ja synti alkaa tunnossa syyttää, käy samoin kuin virsilaulajalle: käsitys Jumalasta muuttuu. Sydämen täyttää se tunne, että pyhällä Jumalalla on oikeus hyljätä minut, jopa helvettiinkin nukuttaa. Jumala on tullut suureksi ja ihminen painunut pieneksi. On käynyt kuin hurskaan Jobin, joka elävän Jumalan käsiin joutuneena ei enää jumalisenakaan voinut puolustaa itseään, kun oli tullut pakko tunnustaa virsilaulajan lailla, ettei yksikään ihminen ole vanhurskas Jumalan edessä.
Tämä itsensä syyllisenä pitäminen, tämä pelko, ettei uskalla riidellä Jumalan kanssa, on harvinaista, yhtä harvinaista kuin itsensä tuomitseminen: "Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa", joka kumpuaa esiin rukouksena vain niiden sydämistä, jotka koettelemusten ahjossa ovat lakanneet luottamasta omaan hyvyyteensä ja hurskauteensa.
Sellaisella matkamiehellä ei ole Herran eteen vietävänä muuta kuin syntinen, hyvästä lahjasta kiittämätön ja Jumalan sanoja turhaksi tekevä oma minänsä. Mutta tällä tiellä hän juuri pyhässä tuomarissaan tapaakin armollisen Isän, joka ei tee meille syntiemme mukaan.
Joka ei itseänsä tuomitse, se on vielä lainalakien, fariseus. Ja se, joka lainalainen on, on kirottu Herran edessä, sillä häneltä puuttuu Kristus, olkoon hän omasta mielestään kuinka vanhurskas tahansa.
KAHDESKYMMENES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Nämä ovat ne, jotka tulevat siitä suuresta ahdistuksestapa he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Ilm. 7:14.
Vaivoissa usko kirkastuu. Vainottuna ja pakolaisena Patmos-saarella Johanneskin näki muinoin suuret, valtavat uskonnäkynsä. Hän näki siihen olotilaan, missä kaikki pyhät ovat perillä Jumalan taivaassa valkeissa vaatteissa ja voiton palmut käsissä Jumalan valtaistuimen ympärillä.
Tuo suuri, valkopukuinen joukko, jonka profeetta näki, puhuu meillekin ylösnousemuksen toivosta ja jälleennäkemisen varmuudesta keskellä ihmiselämän raihnaisuutta ja kuolemaa. Jumalan pyhät eivät koskaan kuole. Kristus on saanut voiton heissä ja heidän kauttansa historiassa.
Uskon sankareita, syntinsä anteeksi saaneita miehiä ja naisia on elänyt kaikkina vuosisatoina, Kristuksen omia, joille uskon kautta onnettomuus on kääntynyt onneksi, köyhyys rikkaudeksi, häväistys kunniaksi, vastoinkäyminen myötäkäymiseksi ja kuolema elämäksi.
Viemällä meidätkin ahdistuksiin Jumala tahtoo saattaa sielumme samaan vireeseen, missä ovat olleet entisten matkamiesten sielut. Herra ei soisi, että nukkuisimme tapojen orjuuteen tai kulkisimme yleisen mielipiteen virran mukana. Herralla on annettavana kullekin meistä tehtävä: eläviä sanoja ja eläviä tekoja. Niitä sielut kaipaavat, etteivät ne hukkuisi. Niitä maailma tarvitsee, ettei se mätänisi.
Älkäämme siis hätäilkö tai arkailko, kun meidät riisutaan ja meiltä luulot otetaan pois niin, ettei turvaksemme elämässä ja kuolemassa jää muuta kuin Kristuksen viaton veri!
Maanantai.
Jumalan enkeleillä on ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen. Luuk. 15:10.
Olemme vuorokauden aikojen vaihteluun nähden jonkinmoisessa ratkaisukohdassa. Kaiho valtaa mielemme. Onkohan se Jumalan ikävää keskellä ajan vaihteluja – ikävää sen puoleen, mikä on muuttumatonta, iäti kestävää, ikävää hänen puoleensa, jonka luona ei ole valkeuden eikä pimeyden vaihettelua?
Me joudumme varmasti itsekukin ainakin kerran elämässämme vielä syvemmässäkin mielessä elämään ratkaisun aikaa, jonka tarkoituksena on irroittaa meidät juuria myöten itsestämme.
Se tapahtuu silloin, kun Jumalan taivaallinen kutsu kohtaa meitä henkilökohtaisesti ja me joudumme omantunnon nuhdellessa meitä synnistä ja vääryydestä sisäisesti tekemisiin elävän, pyhän Jumalan ja hänen tuomioittensa kanssa. Tätä Jumalan kosketusta omaantuntoomme me sanomme herätykseksi, mutta voimmehan me nimittää sitä elämämme juhannukseksikin maailman suurimman parannussaarnaajan Johannes Kastajan muistoksi.
Johannes Kastaja kävi säälimättä kiinni kuulijoittensa helmasynteihin, paljasti ne ja vaati tunnustettaviksi ja hyljättäviksi ne. Se, joka ei tähän taipunut, sai kuulla hänen suustaan ankarat sanat: "Te kyykäärmeiden sikiöt, kuka teitä on neuvonut pakenemaan tulevaista vihaa?"
Ihmisen onnettomuus on siinä, että hän juhannuksensa ratkaisukohdassa elää kohtalon hetkensä pintapuolisesti ja ylpeydessänsä ja tottelemattomuudessansa riistäytyy Jumalan terävän totuuden sanan tuomion alta tai suorastaan raukkamaisesti lähtee sitä pakoon.
Näin fariseukset tekivät temppelin esikartanossa eräänä aamuna, kun Jeesus sanoi heille heidän syyttäessään syntistä naista ja vaatiessaan häntä kivitettäväksi: "Joka teistä on synnitön, se häntä ensinnä kivellä heittäköön!" Fariseukset pakenivat, sillä heidän omatuntonsa todisti heidät syyllisiksi. Heillä oli silloin ratkaisun hetki. Mutta sittenkään Herran ja totuuden puolelle he eivät tulleet. He riistäytyivät vapaiksi omantunnon tuomiosta.
Parempaa voimme ajatella naisesta, jolle Herra sanoi: "En minä sinua tuomitse; mene äläkä tästedes enää syntiä tee!"
Kun omahyväiset miehet olivat valmiit nakkaamaan häntä kivellä, Herralla oli vielä sydäntä armahtaa häntä ja antaa suurellekin syntiselle kaikki anteeksi. Ratkaisun hetki oli sekin. Taivaan enkelit siitä iloitsivat.
Enkeleillä Jumalalla Ompi ilo yltäinen
Kun he tiellä oikialla Nähdä saavat syntisen.
Ah siis rientäkäämme vaan Synneistämme luopumaan!
Herra ne kaikki unhottaapi, Meren pohjaan upottaapi.
V.k. 253:6.Tiistai.
Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ne ovat Jumalan lapsia. Room. 8:14.
Parhaillaan aukaistaan rajaa laitoskirkon ja Kristuksen seurakunnan välillä. Vanha totuus, että kirkko on kastettujen yhteys ja Kristuksen seurakunta uskovaisten, se on, Pyhän Hengen saaneitten yhteys, on taas vedetty esiin uudella voimalla ja eri leireissä.
Selvää on, ettei kukaan, jolla ei ole Pyhää Henkeä, Kristuksen henkeä, voi olla hänen omansa. Kun tästä Raamatun totuudesta pidetään kiinni, tullaan ilman hapuilemista siihen lopputulokseen, että Kristuksen seurakunta eli Jumalan valtakunta, Jumalan hallitusvalta sieluihin, ulottuu juuri niin pitkälle kuin laitoskirkon piirissä on uudestisyntyneitä kristityitä.
Missä raja kulkee, sitä on meidän ihmisten mahdotonta sanoa. Kristuksen todellinen seurakunta onkin uskon esine. Sitä ei taideta nähdä. Se on näkymätön. Niinpä Jumalan valtakuntakin, Jumalan lasten todellinen piiri, on näkymätön tässä ajassa.
Jumalan valtakunta on nyt sisäisesti uudestisyntyneissä uskovaisissa. Muista se puuttuu. Sen todistaa tosiasia, että Jumalan valtakunnan lahjat: rakkaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä, puuttuvat ei yksin suruttomilta, vaan myöskin nimikristityiltä.
"Jumalan lapset on vain ne, joit' Henki hallitseepi." Heidän on annettu sanan ja rukouksen avulla kohota ihmisten piiristä ja laitoskirkon aikahistoriallisista muodoista näkymättömän Jumalan piiriin. Tämä kohoaminen Jumalan piiriin, jossa meiltä kaikki kuormat kirpoavat ainakin hetkeksi, on pyhitystä, Pyhän Hengen pyhitystyötä. Se on harjoitukseen pantua virsilaulajan kehoitusta:
"Nyt ylös sieluni; Nous' ylös mullast' tästä.
Riennä jalkain juureen Jumalan ja Karitsan."Keskiviikko.
Kun totuuden Henki tulee, opastaa hän teitä koko totuuteen. Joh. 16:13.
On ihmisiä, joissa Herra tekee vuosikausia työtä, mutta ikäänkuin ulkoapäin, pääsemättä heitä sisäisesti hengellänsä hallitsemaan. He näkevät, että heidän suhteensa Herraan pitäisi olla toisenlainen kuin se todellisuudessa on. Heillä on kova vaiva havaitessaan salaisesti olevansa synnin puolella. He tuntevat, että puuttuu omantunnon tarkkuutta, jokahetkistä valvomista sekä sisäisten himojen ja halujen vaimentamista.
Tällaisilla ihmisillä ei ole rohkeutta Herran tunnustamiseen, ei tinkimätöntä sotaa taistellakseen veriin asti sekä sisäisiä että ulkonaisia vihollisia vastaan. He ovat kuin opetuslapset ennen helluntaita kyllä Herran ohjattavissa, mutta seuraavat aina uudelleen ja uudelleen myöskin oman pahan sydämensä tahtoa.
Ken tähän sydämen jakautuneisuuteen on todella suuttunut ja huokaa Herralle, että pääsisi vilpittömästi parannukseen, hän saa Pyhän Hengen muistuttamaan itselleen Kristuksen elämää tuottavia sanoja, häntä totuuden henki alkaa opastaa koko totuuteen.
Oman tilan ollessa surkeimmillaan Jumalan henki alkaa sovittaa siihen sanan armototuuksia. Vähitellen vaivattu sielu havaitseekin olevansa täydellisesti Jumalan sanan vallassa.
Tuo havainto ei nosta lihaa, ei tee enää ylpeäksi, vaan painaa nöyryytetyn sielun Jeesuksen syliin.
Siellä, missä ennen kuului huokaus ja valitus, alkaa nyt kuulua kiitos ja Herran ylistys. Paula on rikki ja lintu on pois.
Totuus Kristuksessa on tehnyt vapaaksi. Kylmästä ja heikosta on tullut Herrassa elävä, riemuitseva ihminen, jonka "koko totuus" on synnin ja kuoleman vallasta vapahtanut.
Torstai.
Ja mies uskoi sanaan, jonka Jeesus oli sanonut hänelle, ja meni. Joh. 4:50.
Sanausko on korkeampi kuin ihmeusko. Galilealaisista sanotaan, että "he ottivat Jeesuksen vastaan, koska olivat nähneet kaikki, mitä Jeesus oli tehnyt Jerusalemissa juhlan aikana, sillä hekin olivat käyneet juhlilla".
Tämä galilealaisten vastaanotto ja juhlista saatu vaikutus oli pintapuolista uskoa. Heidän sydämensä olivat jääneet juhlissa olon uhallakin entiseen tilaansa: kääntymättömiksi, syntiä rakastaviksi.
Ihmeusko ei muuta ihmistä omaatuntoa myöten. Tästäpä syystä juuri Jeesus tavallaan nuhdellen sanoi lapsensa puolesta rukoilevalle kuninkaan virkamiehellekin Galileassa: "Ellette näe tunnusmerkkejä ja ihmeitä, ette usko."
Mutta kun tosihätä oli nöyryyttänyt kuninkaan virkamiehen ja hänen ylpeän sydämensä, ei hän loukkaantunutkaan Jeesuksen nuhteeseen, vaan rukoili edelleen: "Herra tule alas, ennen kuin lapseni kuolee!" Hädässään hän vielä määräsi ajankin, minkä kuluessa Herran oli autettava: "ennen kuin lapseni kuolee". Sen lisäksi hän määräsi vielä paikankin, missä Herran oli häntä autettava: "tule alas", tule Kaanasta Kapernaumiin!
Tälle rukouksen kuulemisen aikoja ja avunannon tapoja määräävälle hätääntyneelle anojalle Jeesus armossaan lausui ihmeitä tekevän sanansa: "Mene, poikasi elää!" Hän ei näennäisesti auttanut heti, ei kuullut rukouksia niinkuin rukoilija olisi toivonut. Mutta senkin nöyryytyksen kuninkaanmiehen särkyneen sydämen usko kesti. Sille riitti yksin Herran sana. "Mies uskoi sanan, jonka Jeesus oli sanonut hänelle, ja meni". Hän meni takaisin – luullen menevänsä – suruhuoneeseen.
Kun Herra vieläkin kieltää meiltä apunsa ja panee yksin sanansa ja lupauksensa varassa kulkemaan ikäänkuin tyhjän päälle, lähtekäämme silloinkin liikkeelle, vangitkaamme järkemme uskolle kuuliaiseksi ja totelkaamme kysymättä neuvoa lihalta ja vereltä. Sellainen liikkuminen on sanauskoa ja uskonsankarien askeleissa kulkemista.
Perjantai.
Minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä. Job 19:25.
Job oli joutunut sille kohdalle, ettei hänellä maailmassa enää ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi ottanut ajaakseen hänen asiaansa ja puolustanut häntä. Silloin hänen uskon katseensa kärsimyksistä huolimatta terästyy tarkkaamaan oikeuden Jumalan lopullista ilmestymistä hänenkin, väärin ymmärretyn miehen oikeuksien valvojaksi.
Vaikka kaikki Jobin ympärillä on häntä vastassa, hän uskoo sittenkin vielä, että salatussa Jumalassa on hänen viattomuutensa lopullinen puolustaja. Tätä tarkoittaa Jobin tunnustus "lunastajasta", "kostajasta", "pelastajasta", joka viimeisenä on multien päällä seisova.
Nykyaikana ei ole uskovaistenkaan aina helppo uskoa totuuden ja oikeuden lopulliseen voittoon tässä valheen ja vääryyden maailmassa. Mutta Herran edessä elävä ihminen autetaan kärsimysten koulussa uskomaan yhä enemmän ja enemmän hyvää elävästä Jumalasta. Itsekukin saapi vieläkin aikanansa Jobin uskon: "Minä tiedän minun lunastajani, puolustajani elävän." Sen päivän täytyy valjeta, jolloin totuus tulee lopulta ilmi ja oikeus voittaa vääryyden.
Jobin puolustaja oli elävä. Ja hän uskoo, että tämä hänen puolustajansa ilmestyy hänelle vielä hänen eläessänsä. Mutta ellei hän sitä tekisi, niin hän kuitenkin viimeisenä multien päällä on seisova ja kuolemankin uhalla saattava oikeuden lopulliseen voittoon. Tämä on kuolemaakin väkevämpi ylösnousemususko.
Lauantai.
Meidän Jumalamme on taivaissa; mitä ikänä hän tahtoo, sen hän tekee. Ps. 115:3.
Kuinka usein me tulemmekaan haluttomina Jumalan sanaa kuulemaan tai otamme Raamatun sisäisesti kylminä käteemme ja alamme sitä tutkia kuin mitäkin muuta kirjaa vain! Mutta käykin niin sekä kuullun että luetun sanan harjoituksessa, että Pyhä Henki tekee sanan sydämellemme eläväksi ja joudumme kosketuksiin itsensä elävän, omaantuntoon asti puhuvan Jumalan kanssa.
Kun näin käy, silloin on meidänkin pakko tunnustaa Herralle: "Sinun sanasi ovat henkeä ja elämää." Me koemme äskeisen haluttomuutemme tai ruumiillisen väsymyksemme uhallakin samaa kuin virsilaulajakin: "Minun sieluni ja ruumiini iloitsevat elävässä Jumalassa."
Tämä elämys, tämä Jumalan sanasta Pyhän Hengen kautta saatu uusi uskon kokemus, joka siirtää sielun äkkiä väsymyksen tilasta voiman omistukseen ja kuolemasta elämään, auttaa meitä uskomaan senkin, että niistä miljoonista synneistämme huolimatta, jotka takanamme ovat ja joiden jälki on olentoomme syöpynyt, Jumala, ihmeen tekijä, voi äkkiä parantaa meidät ja luoda kaikki uudeksi.
Tämä usko karkoittaa epätoivon idut sielustamme ja kitkee irti pelon juuret, jotka pitävät meitä ainaisessa epävarmuuden orjuudessa, kun on kysymys perille tulemisesta kunniaan, ikuiseen kesään, Jumalan lasten kirkkauden vapauteen.
Tätä uskoa, että Herra kerran kaikki uudistaa, herättelevät meissä myös eri vuodenaikojen valtavat voimat. Saatamme talven kynnykselläkin muistaa, miten valtava kevään tulon voima on, kun kirsi ja routa sulaa ja nurmen nukka alkaa vihannoida, kun jäät lähtevät järvistä ja laineet talven kahleista taas vapautuneina loiskivat aukeilla ulapoilla.
Mitä tämä kevään tulo, jolle me ihmiset emme mitään mahda, muuta on kuin saarnaa siitä, että Jumala ajallansa sulattaa kovettuneittenkin sydänten roudat ja jäät valmistaen sen kevään ja kesän tuloa, jolloin elämänpuu ainaisesti vihannoipi.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Näin sanoo Herra: "Jos saatte rikotuksi minun liittoni päivästä ja yöstä niin, ettei enää tule päivää eikä yötä ajallansa, niin rikkoutuu minunkin liittoni minun palvelijani kanssa." Jer. 33:20, 21.
Luonnon valtakunnankin piirissä ilmestyy elävä Jumala töissänsä. Yön ja päivän vaihtelu, talven ja kesän vuorottelu, vilun ja helteen toinen toisiansa seuraaminen kuuluvat Jumalan järkähtämättömään luomisjärjestykseen. Mikään ihmistahto tai mahti ei voi tätä vaorojärjestystä muuttaa tai pysäyttää. Tätä Jumalan rikkomatonta järjestystä luonnon piirissä tarkatessaan on hurskas virsilaulaja saanut uskonsa entistään lujemmaksi ja oppinut samalla pitämään sitäkin järjestystä rikkoutumattomana, jonka mukaan Jumala suurena kasvattajana johdattaa ihmislasta läpi elämän surujen ja ilojen, läpi auringonpaisteisten myötäkäymisten päivien ja pilvisten onnettomuuden aikojen.
Tämä sama usko oli murheitten painon alla siirtynyt evankelisen virsilaulajankin Paul Gerhardin sydämeen, josta kumpusi ilmoille seuraavat kiitosvirren ihanat sanat:
"Eikä, sen mä uskon varmaan, Risti luotu iäksi,
Kyllä käsi Herran armaan Pois sen jälleen nostaapi.
Talven tuimat tuiskut poistaa Jälleen suvi suloinen,
Näin myös vaivan jälkehen, Ilosta saa silmä loistaa."Jumala on antanut vinhojen tuulten tuiskuta isänmaamme talvisten maisemien yli ja tupruttaa kosolta lunta kaikkialle. Mutta, kas, samalla jo talviselta taivaalta pilkistävät esiin kevätauringon ensimmäiset säteet ennustaen: "Talven tuimat tuiskut poistaa Jälleen suvi suloinen." Tätä järjestystä ei kukaan taida rikkoa eikä lakkauttaa. Samoin Jumalan liittoa ei kukaan voi rikkoa omantunnonkaan alueella enempää kuin armon valtakunnassakaan, jonka kuningas Kristus on. Jumalan vihan alla tomuun painuneet, syyllisyytensä tuntevat ja tunnustavat sielut saavat siitä olla aivan varmat, mitä profeetta Miika kirjoittaa: "Jumala armahtaa meitä jälleen ja polkee maahan meidät pahat tekomme. Kaikki meidän syntimme sinä meren syvyyteen heität" (Miika 7:19).
Maanantai.
Auta, Herra, pyhät ovat vähentyneet ja uskolliset ovat harvat. Ps. 12:2.
Kirkkovuosi lähenee loppuaan. Paljon on sanaa saarnattu ja pyhiä toimituksia suoritettu Suomenkin kansan keskuudessa kuluneen kirkkovuoden aikana. Ei siis puutu niitä, jotka tahtovat tehdä ja todella tekevätkin jotakin taivaan tähden.
Mutta eivätkö ne olekin hyvin harvinaisia, jotka tahtovat kokonaan antautua Herran vaatimusten tielle, tehdä kaikki, mitä hän määrää, ja kieltää kaikki, minkä hän kiellettäväksi on leimannut. "Pyhiä" ja "uskollisia" sieluja on harvassa. Onko tämä puute alkanut painaa? Onko tämän painon alla täytynyt ruveta Herralle huokailemaan: "Auta, Herra, pyhät ovat vähentyneet ja uskolliset ovat harvat ihmisten lasten joukossa?"
Jotta tähän tultaisiin, Herra antaa meidän nähdä sekä seurakuntalaisina että kirkonmiehinä tekemämme työn tulokset, työn, johon emme ole koko sydämestämme antautuneet. Jumalan pelko katoaa nuorista, synnit, paheet ja lainrikkomukset lisääntyvät kaikissa kansankerroksissa, ylhäisissä ja alhaisissa, rikkaissa ja köyhissä, vanhoissa ja nuorissa.
Missä ovat ne miehet ja naiset, jotka pystyvät estämään tuhotulvan? Eduskunnassa puhutaan, sanomalehdissä kirjoitetaan, saarnastuoleissa saarnataan, kouluissa opetetaan, mutta olot jäävät entiselleen, sillä ihmisiä ei synny uudestaan Pyhästä Hengestä.
Kansakunnan siveellinen ylösnousemus ei tapahdu ilman kansansielun uskonnollista ylösnousemusta.
Tiistai.
Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa. Joh. 3:16.
Kun joulu alkaa lähestyä, niin lapset koettavat olla vanhemmillensa hyviä. Lapsen sydän on herkistynyt iloa valmistamaan äidilleen ja isälleen. Jotakin he haluaisivat näille henkilöille antaa lahjaksi ja he ymmärtävät, että se, mitä he itse omin käsin valmistavat, on kaikkein arvokkainta isän ja äidin silmissä. Kirkkaitten, pienien lapsensilmien takana on joulun edellä omat salaisuutensa – rakkauden salaisuudet.
Samoin vanha väkikin tuntee tarvetta olla iloinen ja antelias. On ikäänkuin lämmin henkäys jostakin salaperäisestä maailmasta olisi pannut ihmiset kerran taas ajattelemaan toisiakin eikä aina vain itseään. On kuin oltaisiin vapauduttu jostakin pakosta, joka vetää alaspäin ja noustu, kohottu johonkin, joka lämmittää, puhdistaa ja uudistaa.
Mistä kaikki tämä johtuu? Mikä on kaiken sen rakkauden virran salaisena lähteenä, joka jouluna tulvehtii ihmismaailmaan? – Raamattu tietää vastata: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa."
Kaiken sen takana, mikä meitä ja meidän nuorisoamme ja lapsiamme kehoittaa kieltäymystä vaativiin tekoihin, ja yllyttää jotakin toisillekin antamaan, on Jumalan rakkaus. Se ei ole enää salattu, sen voima on jo sen omissa vaikutuksissa ilmennyt. Jumala on tullut ihmiseksi. Sana on tullut lihaksi.
Rakkauden voimien keskellä me olemme kokemassa itse rakkauden Jumalan läsnäoloa. Hän vasta joulunviettomme jouluksi tekee. Ja siinä työssä hän parhaillaankin rakkautensa koko voimalla toimii.
Keskiviikko.
"Se on se Jumalan mies, joka niskoitteli Herran käskyä vastaan." 1 Kun. 13:26.
Synnin äiti on epäilys. Kietomalla ensimmäisen ihmisen epäilyksen verkkoon saatana onnistui paratiisissa langettamaan viattoman ihmisen synnintekoon.
Kuningas Jerobeamin aikana oli Jumala tunnustautunut Beetelissä erään nimeltä tuntemattoman profeetan sanoihin ja tekoihin. Ihmeitä tapahtui, kun profeetta oli Herran suuna ja Herran välikappaleena kuuliaisena totellen Herran käskyä. Mutta paluumatkalla Beetelistä kotiinsa Juudan valtakunnassa valheprofeetta hänet saavutti tammen alla, missä hän oli viivähtänyt istumaan.
Saatanan kätyrinä tuo hengettömäksi muuttunut vanha profeetta osasi työntää epäilyksen myrkyn tottelemisen tiellä onnellisena vaeltavan Jumalan miehen sydämeen. Valheen sana iti siellä, ja hän meni ja teki toisin kuin Herra oli käskenyt. Hän joutui sisäiseen pimeään. Ilo oli poissa, rauha poissa, voima poissa. Eikä muuten voinut ollakaan. Ja kun hän sitten sisäisesti tuomittuna paluumatkallaan joutui jalopeuran raadeltavaksi ja hänen kuollut ruumiinsa viruu maantiellä ohikulkijoiden katseltavana, hänen viettelijänsä puhkeaa sanomaan: "Se on se Jumalan mies, joka niskoitteli Herran käskyä vastaan." Kaunis alku, säälittävä loppu.
Kuinka vaarallista onkaan epäillä Jumalan sanoja ja ajatella, ettei hänen käskyjänsä ja kieltojansa tarvitse ihan täydestä todesta ottaa. Jaettu sydän ei kelpaa pyhälle rakkauden Jumalalle.
Torstai.
"Salli nyt; sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus." Matt. 3:15.
Kun Herra herättää meidät hengellisen kuoleman unesta näkemään puutteemme ja tarpeemme, hän on sitten myöskin edelleen valmis nämä tarpeemme täyttämään. Ei hän vaadi, vaan antaa. Niitä, jotka hän on saanut eteensä nöyryytetyksi tarvitsevaisten paikalle, hän pyytää saada taivaallisena auttajana auliisti palvella.
Kun ihminen estelee Herraa tässä hänen pelastajatehtävässään, elämän Herra alistuu itse anomaan tarvitsevaisilta luottamusta sanoen: "Salli nyt, salli nyt!" Tarpeemme hän täyttää siirtäessään viisaudessaan ja rakkaudessaan meidät tarvitsevaisten paikalta sallivaisten paikalle.
Kristinuskossa ei ole pääasia se, mitä me teemme, vaan se, mitä Herra tekee. Mutta usein Herran on pakko vieläkin, niin kuin muinen, valittaa: "Kuinka usein minä tahdoin teitä koota, mutta te ette tahtoneet." Kaikkia ei Herra saa houkutelluksi luoksensa, mutta kaikkia luoksensa tulleitakaan hän ei saa hiljennetyksi sallivaisten paikalle.
Johannes Kastajan hän sai siihen siirretyksi. Tämä hylkäsi omat lihalliset ja maalliset messiasajatuksensa ja ensin esteltyään taipui kastamaan Jeesuksen Jordanissa parannuksen kasteella. Hän suostui niin ollen pitämään Jeesuksen messiasarvoon ja tehtävään kuuluvana juuri sen, että Jeesus Jumalan Karitsana ottaa pois maailman synnin.
"Kaikki vanhurskaus", kaikki Jumalan käskyjen vaatimukset tulivat täytetyiksi yksin tällä Jumalan Karitsan tiellä. Meiltä syntisiltä se on jäänyt ja jäisi iankaikkisesti täyttämättä ja kiroustuomio jäisi niin ollen pois ottamatta.
Mutta ristillä tosin Jeesus sanoo: "Se on täytetty." Sallikaamme mekin tämän tien olla Jumalan Pojan ainoana oikeana messiastienä. Alistukaamme sallivaisten joukkoon, jotka laulavat:
"Kuuliaisuuden käskyilleen, ainoan oven autuuteen
valmisti Herra Pojassaan, kun antoi Hänet kuolemaan."Nyt ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat. (Room. 8:1.)
Perjantai.
Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta. Room. 5:9.
Tämä sana asettaa meidät salaisuuden eteen: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa."
Me tarkoitamme ehkä samaa kuin apostoli, mutta sanomme enempää ajattelematta tai uuttasyntymistä kokematta asian kuitenkin toisinpäin. Me sanomme: Kristus on viattoman kärsimisensä ja kuolemansa kautta sovittanut meidät Jumalan kanssa. Apostoli tarkoittaa sanoa: Kristus on sovittanut Jumalan meidän kanssamme. Jumala sovitti maailman Kristuksessa itsensä kanssa.
Kun sovinnosta on puhe, nousee itsestään kysymys: Kuka sovitetaan? Kun ajattelemme elämää ja Raamatun ilmestystotuutta, selviää meille vastaus itsestään: tietenkin se, joka on vihainen. Mutta onhan selvää, ettei meillä syntisillä ihmispoloisilla ole mitään syytä eikä oikeutta olla vihaisia Jumalalle. Hänen edessänsä me olemme kaikki ansiottomia tuhlaajapoikia ja tuhlaajatyttäriä, joiden on pakko tunnustaa: "En ole mahdollinen, en ansaitse, että minua sanotaan sinun lapseksesi."
Se siis, jolla on syytä ja oikeutta olla vihainen, on Jumala yksin. Ja Raamattu puhuukin monin paikoin Jumalan vihasta. Jeesus sanoi: "Joka ei ole kuuliainen Pojalle, hän ei ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällään." Ainoastaan Kristuksessa – elämän yhteydessä Kristuksen kanssa – Jumalan viha lakkaa. Hän yksin on sovinto. Sovinto ei ole mikään oppi tai olettamus, vaan persoona, ylösnoussut, elävä, läsnäoleva Vapahtaja.
Ulkopuolella Kristusta Jumala on edelleenkin kuluttavainen tuli. Niinpä apostoli, joka henkilökohtaisesti saattoi tunnustaa: "Jumala on sovittanut meidät itsensä kanssa", kohdistaa Kristuksen puolesta pyyntönsä korinttolaisiin: "Antakaa tekin sovittaa itsenne Jumalan kanssa", se on, antakaa Jumalan vanhurskauttaa itsenne Kristuksen veressä? Se on ainoa keino pelastua tulevasta vihasta. Herätyksellä on arvonsa, mutta se ei riitä ilman uuttasyntymistä.
Lauantai.
Ja minä näin ikäänkuin lasisen meren, tulella sekoitetun, ja niiden, jotka olivat saaneet voiton pedosta ja sen kuvasta ja sen nimen luvusta, seisovan sillä lasisella merellä, ja heillä oli Jumalan kanteleet. Ilm. 15:2.
Korkealta tähystyspaikaltansa on apostoli nähnyt kansojen meren levottomana liikehtivän. Se näky on vielä suurenmoisempi kuin tilapäinen suuri kansalaiskokous, missä kymmeniä tuhansia ihmisiä on tiukkaan sullottuina yhteen. Tätä jälkimmäistä näkyä voisi nimittää ihmismereksi erotukseksi kansain merestä, jonka levottomat mainingit tuntuvat parhaillaan sekä Euroopassa että Aasiassa.
Mutta tulevaisuuden näkemyksessään on Johannes nähnyt sekä ihmiskansainkin meren rauhoittuneena ja levollisena kirkkauden olotilassa Jumalan valtaistuimen luona taivaassa. Yhdellä ainoalla sanalla hän tämän perille päässeen pelastetun ihmiskunnan tilan on kuvannut: lasimeri. Lasimeri ei myllerrä eikä lakkapäälaineita vyöryttele niinkuin ärjyvä suolameri. Lasimeri on aina levollinen ja tyyni.
Tämän jumalallisen tyyneyden ja rauhan olotilan, lasimeren profeetta näki olevan tulella sekoitetun. Millä tulella? Jumala tekee omansa valituksi murheen pätsissä. Sielut kirkastuvat vaivojen valkeassa. Eivät muut pääse lasimerelle Jumalan valmistamia ja antamia kanteleita soittamaan paitsi ne, jotka ovat monen tuskan ja vaivan kautta perille kulkeneet. Lasimeri ja kärsimysten tuli kuuluvat eriämättömästi yhteen. Sellainen on Jumalan järjestys.
Lohduttakaa, ystävät, itseänne kärsimyksissänne tällä Jumalan sanalla, että teidänkin vaivanne ja kärsimyksenne ovat pieni osa siitä tulesta, jolla Jumala on taivaan lasimeren kirkastanut iankaikkiseksi olinpaikaksi pelastetulle kansallemme.
KAHDESKYMMENESTOINEN KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Silloin rampa hyppii niinkuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa; sillä vedet puhkeavat erämaahan ja aromaahan purot. Jes. 35:6.
Jumalan luona on elämän lähde. Hänen luonaan sammutetaan sielumme jano, täytetään runsaasti kaikki tarpeemme, ja muutetaan uudeksi voimaksi kaikki heikkoutemme: rammat hyppäävät kuin peurat, ja mykkäin kieli riemuun ratkeaa, ja pelkurit ovat vahvat eivätkä enää pelkää.
Syyksi tähän ihmeelliseen uudistukseen näkee profeetta "vesien puhkeamisen korvessa". Vesi on Pyhän Hengen vertauskuva. Jumala odottaa, että hän saisi antaa meille virvoituksen ajat taivaasta henkensä kautta.
Näemme ympärillämme nuoria – ja vanhoja kristittyjä, joiden elämä Jumalan yhteydessä on ilotonta ja voimatonta. He elävät valittaen ja puutetta kärsien aivan kuin erämaan matkamies kuivassa korvessa, ja samalta kohdalta löydämme usein itsemmekin. Eikä omista ponnistuksista enempää kuin ystävien säälistäkään tule mitään apua. Ainoan avun tuo Pyhä Henki.
Missä tämä ymmärretään ja aletaan taivaan Isältä ilman ehtoja rukoilla Pyhää Henkeä, siellä syntyy uutta elämää. Nuori mies, mitä sinusta tulisikaan, jos Jumala saisi täyttää sinut hengellänsä ja juottaa sinua elämän veden virrasta! Eikä kukaan Herran kansan jäsenistä ole vielä niin vanhaksi ja harmaaksi tullut, ettei hän Pyhän Hengen uudistamana elämänsä ehtoonakin voisi näkymätöntä Jumalaa aivan uudella tavalla ja voimalla kirkastaa.
Missä ovat tyhjät astiat? Missä ne nuoret ja vanhat, jotka ovat valmiit erämaan kuivuuden uhallakin sitkeästi rukoilemaan: Herra, juota minut hengelläsi.
Maanantai.
Kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois. 1 Kor. 3:10.
Paljon saarnataan ja kirjoitetaan Jeesuksesta maailman Vapahtajana. Mutta edelleen suuri enemmistö kaupunkiemme ja maalaiskyliemme asukkaista vaeltaa ja elää niin kuin ennenkin vieraana Kristusvalolle, joka on evankeliumin sisällys. Useatkin heistä ovat joutuneet tilapäisesti evankeliumin sanan kuuloon, mutta he eivät ole päässeet perehtymään tähän sanaan. Evankeliumin Kristusvalon päällä on peite, joka on sen heiltä salannut, niin että he ovat jääneet sisäisesti osattomiksi elämän valosta.
Näin käy pyhä pyhältä, kirkkovuosi kirkkovuodelta. Kokemus todistaa, että peite evankeliumin kirkkauden päällä pysyy pois ottamatta useimpien seurakuntalaisten kohdalla. Ja syy tähän on vielä tänäkin päivänä sama kuin apostolin eläessä itsevanhurskasten juutalaisten parissa: heidän sydämensä ei ollut oikea Jumalan edessä.
Jos ja milloin tämä syy eli este poistuu, taikka toisin sanoen, kun ihmiset sydämestänsä kääntyvät Herran tykö, otetaan peite pois. Pyhä Henki kirkastaa silloin Kristuksen sielun ainoaksi sovinnoksi. Se on autuas aika ihmiselle. Hän siirtyy pimeydestä valoon ja perkeleen valtakunnasta Jumalan rakkaan Pojan valtakuntaan.
Mutta niin kauan kuin ihmisten sydämet jumalisuuden uhallakin ovat kääntymättömyyden tilassa ja niiden omistajat syntiä rakastavat, pysyy se peite niissä uskottomissa, jotka kadotukseen joutuvat, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille Kristuksen kirkkauden evankeliumin valo loista, Kristuksen, joka on Jumalan kuva.
Elämän valo loistaa Kristuksen kasvoista vain kääntyneille, vain hänen seuraansa lähteneille uskovaisille.
Tiistai.
Joka tahtoo maailman ystävä olla, hänestä tulee Jumalan vihollinen. Jaak. 4:4.
Maailma vihaa Jumalan lasta. Se tekee niin useistakin eri syistä. Eräs sellainen syy on, että Jumalan lapset eivät etsi kunniaa ihmisiltä. Tämän maailman katoava loisto ei enää sokaise heidän silmiänsä, sillä he ovat kuolemasta elämään siirretyt. He ovat tulleet uskon kautta näkymättömän maailman kansalaisiksi ja Jumalan ystäviksi.
Mutta tästä armon tilasta voi uskovainen ihminen langeta takaisin maailman ystävyyden hyllyvään suohon. Hänestä voi tulla jopa Pilatuksen kaltainen Kristuksen edessä seisoja, jolle epävakainen keisarin ystävyys on arvokkaampi kuin omantunnon mukainen toiminta.
Tällä tiellä, missä totuudesta tingitään, joudutaan heikoista pakoyrityksistä huolimatta tuomitsemaan Jumalan Kristus ristiinnaulittavaksi. Mutta sillä teolla vetää omantuntonsa ääntä polkeva Kristuksen edessä olija päällensä elävän Jumalan vihan ja rangaistuksen. Hänestä tulee Jumalan vihollinen. Ja tässä ristiriitaisessa asemassaan elämän alkuperän kanssa Jumalan viholliseksi joutunut ihminen menetettyään maailman petollisen ystävyyden, niinkuin Pilatus aikanaan keisarin häilyvän suosion, särkee itse oman elämänsä ja vaipuu sysimustaan epätoivoon. Pilatus oli keisarin ystävä. Sitä ystävyyttä hän ei tahtonut menettää. Mutta juuri siitä syystä hän menettikin onnensa ja autuutensa. Kerrotaan hänen tehneen itsemurhan.
Maailma näkisi mielellään, että mekin sen ystävyyttä etsisimme ja sen suosiota tavoittelisimme tinkimällä monessa asiassa omantuntomme kanssa. Mutta siihen ei saada taipumaan sitä, joka päivästä päivään pysyttelee elämänyhteydessä Jumalan kanssa ja pelkää joutuvansa Jumalan viholliseksi.
Keskiviikko.
Minun tarvitsee saada sinulta kaste. Matt. 3:14.
Kun Jeesus teki Johannes Kastajalle tunnustuksensa, oli se sellainen, että Kastajan varmuus suuren herätysliikkeen johtajana hävisi, ja hänen ryhtinsä tilanteen henkiseen hallintaan katosi siinä tuokiossa. Hän alkoi estellä. Hän sanoi Jeesukselle: "Minun tarvitsee saada sinulta kaste."
Jeesuksen edessä Johannes Kastaja joutui tarvitsevaisten joukkoon. Mitä sydämen salaisia sokkeloita ja pimentoja olikaan Jeesuksen pyyntö tulla kastetuksi parannuksen kasteella valaissut Kastajan omassa olennossa ja omassa sydämessä?
Mitä Jeesus oli sitten Johannes Kastajalle sanonut? Syntejä hänellä ei ollut tunnustettavana. Hän oli kyllä kaikissa kiusattu niinkuin mekin, mutta kuitenkin ilman syntejä. Jeesus oli ainoa synnitön synnin takia kirotun maan päällä. Mutta siitä huolimatta hän kuitenkin päämäärästään tietoisena alensi itsensä syntiä vastaan kilvoittelevien ihmislasten taistelutoveriksi ja suostui rupeamaan parannuksen tekijäin joukkoon luettavaksi. Synnintunnustuksen asemasta on Jeesus parannuksen kasteeseen mennessään tehnyt lupauksen, ilmoittanut päätöksensä vihkiytyä kieltäymysten uhritielle syntisten hyväksi ja heidän pelastamisekseen.
Se oli tämä Jeesuksen pelastavan rakkauden kaikkiuhraava mieliala ja alttius, joka painoi ja nöyryytti Johannes Kastajan tarvitsijain paikalle Herran edessä, avaten samalla hänen sisäiselle siimalleen uudet näköalat Messiastehtävän laatuun nähden "Jumalan Karitsana, joka pois ottaa maailman synnin". Kristus tuli suuremmaksi, hän tuli pieneksi, Kristuksen tuli kasvaa, hänen vain vähetä.
Näin käy vieläkin, kun me kohtaamme Kristuksen pelastajarakkauden alennuksen ja ristin tiellä. Ei mikään niin särje sydäntä, murra ja nöyryytä itsekästä mieltä kuin havainto, että olemme ansiottomasti joutuneet sellaisen rakkauden kohteeksi, joka ei omaansa etsi, joka ei omaa ryvettymistään pelkää, kunhan vain voi olla toisille avuksi ja pelastukseksi.
Jokaiselle meille on Jumala armossaan antanut tällaisia elämyksiä ja kokemuksia. Olemmeko Johannes Kastajan kanssa jo joutuneet parannuksentekijöinäkin tarvitsijoiden paikalle rukoilemaan: "Herra, minun tarvitsee saada sinulta kaste" – henkikaste. Herra, sinä yksin voit täyttää minut Pyhällä Hengellä.
Torstai.
Mutta minun armoni ei sinusta väisty. Jes. 54:10.
Sairaat ja heikot kannetaan auringonpaisteeseen. Kun auringon valo ja lämpö tunkeutuvat heidän olentoonsa, he virkistyvät ja saavat uusia voimia. Näin uudistettuina he jaksavat yrittää eteenpäin elämän kärsimystäyteisellä tiellä.
Luonnon aurinko on vertauskuva armon auringosta. Luonnon aurinko paistaa pilvienkin takana. Olemme siitä täysin varmat, vaikk'emme sitä silmillämme pilvien lävitse näekään. Samoin on Jumalan armonkin laita. "Minun armoni ei sinusta väisty." Armo ei meitä jätä eikä hylkää suurimmassakaan ajallisessa onnettomuudessa, eipä edes synnin kammottavimmassa syvyydessäkään.
On tosin aikoja, jolloin tunnemme itsemme perin hyljätyiksi ja luulemme koko uskonelämämmekin pelkäksi valheeksi. Mutta olkaamme hyvässä turvassa silloinkin. Vuoret siirtyvät ja kukkulat lankeavat, mutta Jumalan armo ei meitä sittenkään hylkää. Herran käsi ei liioin ole lyhennetty, ettei hän voisi auttaa. Armo, jonka hän on meille menneisyydessä osoittanut, ei suinkaan nykyisessäkään hädässä tai tulevaisuudessa ole heikompi eikä vähäisempi kuin aikaisemminkaan.
Surun pilvien takanakin armon aurinko paistaa kirkkaasti. Antakaamme sen säteitten sanan lupauksissa valaista ja lämmittää koko olemustamme. Siten saamme uudet voimat. Ja mekin jaksamme rohkaistuneina astua tietämme eteenpäin uusin uskoin varmoina siitä, että kaikissa näissä me voitamme hänen kauttansa, joka on meitä rakastanut.
Perjantai.
Vatsa on heidän jumalansa, heidän kunnianaan on heidän häpeänsä, ja maallisiin on 'heidän mielensä. Filipp. 3:19.
Suuressa maailmanloppua käsittelevässä puheessaan (Matt. 24) Jeesus mainitsi useita tulemisensa tunnusmerkkejä. Muun muassa hän ennusti: "Samoin kuin oli Nooan päivinä, niin on oleva Ihmisen Pojan tulemuksessa. Sillä niinkuin ihmiset olivat niinä päivinä ennen vedenpaisumusta: söivät ja joivat, naivat ja naittivat aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin sisälle, eivätkä tienneet, ennenkuin vedenpaisumus tuli ja vei heidät kaikki pois; niin on myös Ihmisen Pojan tulemuksessa oleva."
Lopun aikoina on muun muassa materialismi pääsevä valtaan ei vain teoriassa, mutta myöskin käytännössä. Ihmisten mieli maatuu hirvittävässä määrin. Jumalan tuomio on tulossa. Siitä puhutaan ja siitä varoitetaan, mutta kaikesta tästä huolimatta ei ihmissuku tule järkiinsä. Se takertuu yhä enemmän näihin maallisiin ja saa niistä kynäksensä. Pääasiana alkaa olla vatsan tarpeet: se, mitä syödään ja juodaan.
Kaikesta valistuksesta, vapaamielisyydestä ja kansainvälisyydestä huolimatta ihmisillä on silmälaput, jotka peittävät kaiken sen, mikä kohoaa yli "tämän maailman". Innostuneina he puhuvat ja väittelevät asioista ja oloista, jotka koskevat näitä ajallisia oloja.
Mutta kun keskustelu kääntyy hengellisiin ja taivaallisiin asioihin, silloin kaikki mielenkiinto ja harrastus loppuu, sillä ihmiset eivät enää ymmärrä hengen asioita. He ovat harjoituksen puutteessa itse päästäneet uskon kykynsä surkastumaan. Heille on uskominen yliluonnollisen maailman tosiasioihin käynyt mahdottomaksi – heidän elämänsä mahtuu kokonaan Raamatun arvosteluun lopun ajan ihmisistä, joille vatsa on jumalana ja joiden mieli on maallinen. Materialismi on voittanut.
Kun näin käy, silloin Herra tulee äkkiarvaamatta juuri sinä päivänä, jona he eivät luulekaan. Tämä usko on meillä, joille Raamatun sana on lyhtynä, ajan pimeydessä. Mutta Raamatun sanan pilkkaajat kysyvät itsevarmoina: "Missä on lupaus hänen tulemuksestaan? Sillä onhan kaikki pysynyt, niinkuin se on ollut luomisesta alkaen."
Materialismi on antanut tunnustajilleen varmuuden, joka on kammottava, koska se päättyy heräämiseen siellä, missä on itku ja hammasten kiristys.
Lauantai.
Raamattu on kaikki sulkenut synnin alle, että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat. Gal. 3:22.
Meidän kohtalomme on perisynti. Jokaisen yksityisen ja kokonaisen sukupolvenkin takana on esi-isien lankeemukset aina Aadamin ja Eevan syntiinlankeemukseen asti. Tätä verien perintöä emme voi koskaan tyhjäksi tehdä. Päinvastoin me olemme sitä itsekukin ehdollisilla synneillämme vielä kartuttaneetkin.
Lyhyesti apostoli tuo ilmi tämän kammottavan tosiasian: "Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle." Taikka toisessa paikassa vähän laveammin: "Yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema ja niin kuolema on tullut kaikkiin ihmisiin, koska kaikki ovat syntiä tehneet." – Siinä me olemme. Se on kohtalomme. Kuolla meidän jokaisen täytyy sekä peri- että tekosynnin takia. Eikä tässä kukaan voi itseänsä auttaa tai pelastaa. Kun pakanat tätä yhteistä kohtaloamme oman pimentyneen ymmärryksensä valossa ajattelivat, he tunnustivat epätoivossaan: "Kuolema on elämän loppu."
Mutta aivan toisin ajattelee ja tunnustaa apostolin kanssa se, jonka "ymmärryksen silmät" Pyhä Henki on Jumalan sanan totuuksilla ja lupauksilla valaissut. Hän näkee lankeemuksessa pelastuksen ja kuolemassa elämän. Raamattu riistää tarkoituksellisesti jokaiselta ihmiseltä kaikki ansiot, jotta se, mikä oli jo Aabrahamille luvattu, se on, pelastus ja siunaus Kristuksessa, annettaisiin niille, jotka uskovat.
Evankeliumissa on kaiken keskustana Kristus. Siellä on lupaus synnin ja kuoleman orjille: "Jos Poika teidät vapaiksi tekee, niin te todella tulette vapaiksi." Kun Jumalan lupausten valossa Kristus nousee uskon silmiemme eteen ja katseillemme aukenee vain pieni rakokin Jumalan armon äärettömään maailmaan, silloin emme muuta voi kuin kiittää ja ylistää.
Meihin on armon oven avautuessa tullut varmuus, että "vielä Jeesus minunkin syntisen korjaa". Tämä henkilökohtainen varmuus omasta pelastuksesta ei ole kenenkään itsensä otettavissa, koska ja missä hän tahtoo, vaan se annetaan sille, jonka uskon kyvyn Jumala herättää kirkastaessaan synnin hädässä hänelle Poikansa, meidän Vapahtajamme, Jeesuksen Kristuksen valtasuuruuden ja hänen sovintoverensä voiman, joka riittää pesemään pois veriruskeat synnit ja vuosikymmenien kuluessa tapahtuneet lukuisat lankeemukset sekä särkemään verien perintöön sisältyvien vaistojen armottomat kahleet.
KAHDESKYMMENESKOLMAS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
"Minä voin kaikki hänessä, joka minua vahvistaa." Filipp. 4:13.
Tässä ajallisessa elämässä on parhaimmillaankin kaikki kappaletyötä. Mikään ei täällä ole täydellistä. Kaikessa on vikaa. Tämän saamme katkerasti kokea, kun omantunnon herätyksessä vilpittömästi taistelemme syntiä vastaan ja yhtäkaikki joudumme monasti alakynteen ja tappiolle. Näemme tällöin, ettemme me voikaan Jumalan pyhien kasvojen eteen viedä pyhitettyä elämää ja vaellusta, niinkuin omatunto vaatii. Silloin kyselemme ahdistettuina: "Minkä takia ei Jumala auta? Missä hän viipyy?" Hän on meille salattu Jumala. Elämä tulee meille arvoitukseksi.
Tämän arvoituksen ratkaisee Kristus, läsnäoleva Armahtaja. Hänen seurassaan käy mahdoton mahdolliseksi. Yksin hänen seurassaan pyhityksemmekin ottaa menestyäksensä. Suomalaisen herännäisyyden vanha opetussana kuuluu: "Älä ota yhtään askelta pyhityksen tiellä – ilman Kristusta." Ilman häntä emme voi mitään iankaikkisuusarvoista saada aikaan.
Paavali oli kokenut tämän saman. "Hänessä", "Kristuksessa", se on, Kristuksen yhteydessä, Kristuksen seurassa minä voin kaikki. Se, mikä itselleni on tähän asti ollut ylivoimaista, on käynyt helpoksi, sillä Kristus on väkevyyteni. Läsnäolevana hän minua vahvistaa. Hänen Henkensä minua kuljettaa. Kaiken, minkä voin ja saan aikaan, hän vaikuttaa minussa ja minun kauttani, jopa yli sen, minkä ymmärrän tai mitä itse rukoilen.
Niinpä, kilvoittelevat ystävät, jotka olemme lähteneet sotaan syntiä ja itsekkäisyyttä vastaan, jättäytykäämme mekin vastoin viisauttamme tai epäuskoamme Herran Jeesuksen hoitoon ja hänen johdettavikseen, jatkuvasti hänen henkensä vaikutuksen alaisiksi, hänen puolustettavikseen, hänen siunattavikseen ja pelastettavikseen. Jättäytykäämme näin Jeesukselle yhä uudelleen kaikista esteistä ja vaikeuksista huolimatta, niin hänen seurassaan varmasti huonot asiamme korjaantuvat sellaisiksi, millaisiksi Jumala itse ne tahtoo saattaa. Pitäkäämme rohkeasti kiinni meille annetusta tunnussanastamme: "Minä voin kaikki hänessä, joka minua vahvistaa." "Hänessä, Kristuksessa" – Kristuksen yhteydessä – "meillä on lunastus hänen verensä kautta, nimittäin rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan." (Ef. i:7.)
Tämä sovinnon pohja, tämä "sovintoveren lasinen meri", kestää, kun kaikki muu horjuu ja kaatuu. Ken sille on uskossa päässyt nousemaan, se kokee omalla kohdallaan Jumalan sanan lohdutuksen: "Vanhurskas juoksee linnaan ja tulee varjelluksi."
Maanantai.
Ei köyhää unohdeta iäksi, eikä kurjien toivo huku ainiaaksi. Ps. 9:19.
Kaksi katkeraa kokemusta on Jumalan lapsilla. Ensimmäinen on se, että he usein tuntevat itsensä unohdetuiksi ja syrjään sysätyiksi tässä elämässä. Ystävät, jotka aikaisemmin imartelivat ja kiittivät, ovat kääntäneet kelkkansa toisaalle. Hengessään köyhäksi tullut kristitty ei ole enää mieluinen toveri omaan hurskauteensa ja hyvyyteensä luottavien ihmisten seurassa.
Mutta myöskin epäuskon henki panee kristityn usein luulemaan, että oikeatkin ystävät ovat jättäneet ja unohtaneet hänet, vaikka he eivät olekaan sitä tehneet. Ja kun sanastakaan ei saa mitään virvoitusta sielulleen, niin mieli käy apeaksi ja alkaa uskoa, että Jumalakin on jo unohtanut. –
Kaikki nämä ovat turhia huolia. Lopeta ne jo! Se, joka taivaassa asuu, ei ole sinua unohtanut.
Toinen kokemus on se, että tuntee olevansa ikäänkuin petetty. On ollut monenlaisia toiveita, mutta ne ovat pettäneet. Oli ehkä aika, jolloin luulit jumaluutesi takia kelpaavasi taivaaseen. Se oli sinulle rauhan perustus. Mutta nyt nuo toiveet ovat pettäneet.
Mutta juuri niin on hyvä kuin on. Herran koulussa onkin tultava raadolliseksi ja kurjaksi. Sellaisen toivo ei petä iankaikkisesti. Mutta toivo kyllä pettää siinä, että kuvailemme saavamme suuria aikaan maailmassa Jumalan kunniaksi. Korkealle tähtäävät toiveet ovat särkyneet. Omissa silmissäsi olet huonointakin huonompi syntinen. Suostut olemaan vaikka koko loppuikäsi köyhäintalossa, sairashuoneessa, jopa vaikka vankityrmässä, kunhan vain saisit elävällä tavalla Jumalan suosion ja armon omaksesi.
Mutta juuri kun olet näin painunut tomuun, oletkin lähellä päämäärää: sitä, että Herrassa on toivottomankin toivo, sillä raadollisen toivo ei huku iankaikkisesti, lähellä sitä, että kadotettuna ja tuomittunakin olet viattoman sovintoveren tähden Vapahtajasi Jeesuksen oma.
Tiistai.
Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa! 2 Kor. 5:20.
Monta kertaa on kristillisyydessämme hyviä harrastuksia, kauniita sanoja, syviä ajatuksia ja yleviä ihanteita. Mutta kaikki tuollainen on toisarvoista ja kalpenee itse ytimen, pääasian, rinnalla, joka on sovintoon pääseminen elävän, pyhän Jumalan kanssa.
Kenties tämän lukee joku, joka ei voi valehtelematta itselleen sanoa: syntini ovat anteeksiannetut; olen Jumalan lapsi. Tuntosi ei ole vielä paatunut. Sinä tiedät varsin hyvin, mistä tuo särkynyt suhteesi Jumalaan johtuu. Olet tahtonut säilyttää elämässäsi jotain, jota Jumala ei hyväksy. On olemassa jotakin, jota sinun olisi pitänyt pyytää anteeksi lähimmäiseltäsi, jotakin, mikä sinun olisi pitänyt tunnustaa puolisollesi, esimiehellesi tai opettajallesi. Elämässäsi on asioita, jotka eivät siedä kirkkaan päivän valoa. Syvällä sielussasi on suljettuja ovia, joita et tahdo avata.
Kun risti on ollut pystytettynä Golgatalla ja pääsiäisaamun hauta tyhjäksi havaittu, Kristus taikka hänen palvelijansa Kristuksen puolesta kehoittaa sinua: anna sovittaa itsesi Jumalan kanssa! Jumala on valkeus eikä hänessä ole yhtään pimeyttä. Anna kaiken tulla päivänvaloon! Älä enää viivyttele! Käy Herran eteen tunnustamaan syntisi, häpeän tunne valtaa sinut, kun näet ristiinnaulitun Kristuksen päällä kaikki syntisi.
Sinä et voi enää elää itsekkäästi ja lihan mielen mukaan. Sinä vapaudut entisyyden syyttävistä painoista ja sinulle tulee sisäinen halu lähteä seuraamaan Kristusta uhritiellä – elämään elämää sovinnossa Jumalan kanssa. Miksi siis viivyttelisit?
Keskiviikko.
"Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ne ovat Jumalan lapsia." Room. 8:14.
Elävässä kristillisyydessä käy niin, että me ihmiset saamme astua vähitellen yhä enemmän syrjään ja jättää sekä oman elämämme johdon että työmmekin menestyksen Jumalan käsiin. Herran omista pitää vieläkin paikkansa tuttu sääntö: "Kun olit nuori, vyötit itsesi ja kuljit, mihin tahdoit, mutta kun vanhenet, ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo."
Kun esimerkiksi perhepiirissä ollaan sanan ääressä koolla, jäädään sisäisesti kylmiksi ja tyhjiksi aina kun hengellinen esitys, puhe tai laulu juontaa alkunsa itsekkäästä, toisia opettavasta mielestä. Mutta kun Pyhä Henki, rakkauden henki, saa johtaa kokoontumista sanan harjoituksessa, kun Pyhä Henki sisäisestä tarpeesta antaa veisattavat virret läsnäolijoitten suuhun, kun Pyhä Henki samoin antaa puhujille sanottavaa, sielut saavat ruokaa, joka vahvistaa uskoa, ja juomaa, joka virkistävästi kumpuaa iankaikkiseen elämään. (Joh.4:14.)
Me tarvitsisimme yhä enemmän perhepiirin ulkopuolellakin sellaista Jumalan lasten kokoontumista ja kuljetusta, jonka kautta ja aikana Pyhä Henki saisi sanoa sanansa suoraan omaantuntoon ammattipuhujien ollessa vaiti elävän, vanhurskaan, syntiä nuhtelevan, läsnäolevan Jumalan edessä.
Torstai.
"Katso, uudeksi minä teen kaikki." Ilm. 21:5.
"Tulkoon valkeus!" ja valkeus tuli. Näillä sanoilla on Raamatussa kuvattu Jumalan ensimmäinen luomisteko. Alkupimeyden tilalle tuli Jumalasta kotoisin oleva alkuvalo. Mutta tämä alkuvalo ei vielä voittanutkaan pimeyttä kokonaan. Kuudennen huomispäivän korkein saavutus, Jumalan kuvaksi luotu ihminen, lankesi syntiin joutuessaan pimeyden voimien kiusattavaksi. Kuinka suuri onkaan itse pimeys! – Se on iankaikkinen.
Sen voittamiseksi oli uusi luominen pantava alulle. Lupaus siitä annettiin heti syntiinlankeemisen jälkeen, mutta todellisuudessa se pantiin alulle silloin, kun "sana tuli lihaksi", kun Jeesus syntyi syntisten Vapahtajaksi. Julkisessa toiminnassaan hän sittemmin selvästi tietäen sen, että hän oli Jumalan Poika ja että hänen tehtävänsä oli ainutlaatuinen, julisti: "Minä olen maailman valo, joka minua seuraa, ei hän pimeässä vaella, vaan saa elämän valon." (Joh. 8:12.)
Kristuksen seurassa mekin olemme uuden luomisen jumalallisten voimien kanssa kosketuksissa. Mutta siihen seuraan ei päästä, ja jos päästäänkin, ei siinä säilytä jatkuvasti, ellei Jumalan evankeliumin kirkkaus pääse valaisemaan sydäntämme ja loistamaan omaantuntoomme Jeesuksen Kristuksen kasvoista. (2 Kor. 4:6.)
Niiden kirkkaitten kasvojen edessä on syntisen paha olla. Häpeän ja syyllisyyden ja oman mitättömyyden tunne ei missään muualla polta ja paina tomuun niin valtavasti kuin Jeesuksen pyhien kasvojen edessä. Ei kukaan meistä kestä totuuden Kaikkivaltiaan vaatimuksen edessä, ilman että sydän vapisee.
Siinä aavistellaan, kuinka kauhea valta on itse alkupimeys, iankaikkinen pimeys. Ja siinä nähdään samalla näkyjä, kuinka elämän valo yksin on saatavissa uskollisessa, hyvän omantunnon mukaisessa Jeesuksen seuraamisessa ja lähimmäisten palvelemisessa Jeesuksen tähden. Kun tällainen rakkauden elämä Pyhän Hengen vaikutuksesta vuodatetaan syntisen ihmisen sydämeen, hänet on samalla siirretty uuden luomisen piiriin, jonka päämääränä on kaiken lopullinen uudistus.
Perjantai.
Kun Pyhä Henki tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi – – – tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu. Joh. 16:8, 11.
Jeesuksen julkisen toiminnan alussa kiusaus päättyi siten, että perkeleen täytyi väistyä voimattomana ja enkelit tulivat ja palvelivat Herraa. Ei kukistunut Jeesus enempää lihan himoon kuin elämän korskaan tai silmäin pyyntöönkään. Kolme kertaa kiusaaja häntä vietteli, ja yhtä monta kertaa Jeesus voitti. Elämänsä viimeisenä iltana Jeesus edelleen taisi sanoa: "Tämän maailman ruhtinas tulee, mutta minussa hänellä ei ole mitään osaa." (Joh. 14:30.)
Ja kun Jeesus Golgatan ristillä lausui sanat: "Se on täytetty" ja antoi henkensä vikauhriksi, silloin toteutuivat ilmestyskirjan lohdulliset sanat: "Nyt on pelastus ja voima ja valtakunta meidän Jumalamme, ja valta on hänen voideltunsa, sillä veljiemme syyttäjä, joka yöt ja päivät syytti heitä Jumalan edessä, on heitetty ulos." (Ilm. 12:10.)
Suruton ihminen ei näistä sanoista välitä. Herännyt ihminen ei jaksa niihin uskoa. Pyhän Hengen erityiseksi tehtäväksi on Jumala jättänyt tuon pelastushistoriallisen tosiasian kirkastamisen syntejänsä katuvalle sielulle, että tämän maailman ruhtinas on jo tuomittu, että hänellä ei enää ole syyttäjän oikeutta armoistuimen edessä. Mikä ilo syntyykään ahdistettuun sydämeen, jossa perkele on vuosikausia ollut syyttäjänä, silmien auetessa näkemään, että perkele on jo tuomittu.
Vasta Kristuksen seurassa synti paljastuu kaikessa kauhistavaisuudessaan. Se on mahti, jonka takana on saatana ja josta ihmispoloinen omin voimin ei koskaan voi päästä vapaaksi.
Mutta kun sitten kilvoittelevalle Pyhän Hengen kautta selviää, että syyttäjä on heitetty ulos, ettei hänellä enää ole oikeutta syyttää, silloin eletään ansaitsemattomasta armosta ja kiitetään uskonpuhdistajan kanssa Jeesusta siitä, että "juur' turhaan kiukussaan nyt maailman päämies vaan pauhaapi, saanut on hän nyt jo tuomion; yks' sana hänet kaataa."
Lauantai.
Koska olette lapsia, on Jumala lähettänyt sydämeenne Poikansa Hengen, joka huutaa: "Abba! Isä!" Gal. 4:6.
Raamatusta tiedämme, mitkä ne aseet ovat, jotka ovat tarpeen kristityllä taistelussaan hengellisiä vihollisia vastaan. Ne ovat totuuden vyö, vanhurskauden haarniska, alttius, rukous, uskonkilpi ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana.
Mutta vaikka kaikki nämä aseet ovat tiedossamme ja käsissämme, kärsimme sittenkin tappioita taistelussamme pimeyden henkivoimia vastaan.
Mistä tämä johtuu?
Syvimmälti katsoen siitä, että ei ole henkeä meissä, joka lämmittää ja innostaa meitä, jopa panee huutamaan armoa avuksi oikeaan aikaan.
Emme taida syntinsä anteeksi saaneen Paavalin kanssa totuudessa vakuuttaa: "Jumala on lähettänyt sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: Abba! Isä!" Perustus puuttuu. "Koska olette lapsia, on Jumala lähettänyt sydämeemme Poikansa Hengen." Perustus on Jumalan lapseus. Mutta Jumalan lapsiksi tullaan vain uudestisyntymisen kautta Pyhästä Hengestä. (Gal. 4:6.)
Vasta Pyhän Hengen innoittamina me jaksamme ja osaamme Jumalan sota-aseita käytännössä käsitellä sillä taidolla ja voimalla, että saadaan vihollisesta voitto toisensa jälkeen. Tästä menestyksestä ei tule kunniaa ihmisille. Kaikki on ihmettä.
Voitto vihollisista, hengen säilyttäminen vihollisten tulistenkin nuolien uhalla ynnä muut edut on saavutettu vain sen vuoksi, "että tunnettaisiin oikea Jumala keskellämme" Yksin lapsen henki, kansalaishenki, Jumalan valtakunnan Henki antaa sen väkevän ja järkähtämättömän uskalluksen, joka tunkee kaikkien esteitten läpi ja yli voittoon Jumalan kunniaksi.
KAHDESKYMMENESNELJÄS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Enkelit lähtevät ja erottavat pahat vanhurskaista. Matt. 13:49.
Tuomiosunnuntain saarnassa jaetaan ihmiskunta hyviin ja kelvottomiin yksilöihin. Mitään kolmatta mahdollisuutta ei näet olekaan olemassa.
Tämä ankaran vakava totuus käy ilmi muistakin Jeesuksen puheista kuin vain nuottaa koskevasta vertauksesta. Puhuessaan leivisköistä ja talenteista Jeesus tekee toisaalta eron hyvän ja uskollisen palvelijan välillä ja toisaalta pahan ja laiskan palvelijan välillä.
Viimeisen tuomion kuvauksessa tuomari sanoo oikealla puolella oleville: "Tulkaa minun isäni siunatut" ja vasemmalla puolella oleville: "Menkää pois te kirotut!" Vertauksessa kymmenestä neitseestä kohtaa meitä kahtiajako: nukkuviin ja valvoviin. Valvovat erotti nukkuvista se, että heillä oli öljyä lamppujansa varten, kun kauan viipynyt ylkä lopulta saapui ja astuttiin häähuoneeseen.
Öljy on Raamatussa Pyhän Hengen vertauskuva. Vain Pyhän Hengen saaneet, se on, uudestisyntyneet, pääsevät Jumalanvaltakuntaan sisälle, kun se täydellisesti kerran toteutuu. Vain valvovat kristityt voivat mennä häpeään joutumatta Kristusta vastaan, kun hän äkkiä kirkkaudessaan ja kunniassaan ilmaantuu.
Joka valvoo, hän odottaa Kristusta, ottaa tarkasti vaarin Pyhän Hengen armovaikutuksista ja pelkää saattaa sitä murheelliseksi.
Maanantai.
Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta. 1 Piet. 4:17.
On väärin sanoa, ettei vanhurskasta koskaan tuomita. Jeesuksen tätä seikkaa koskeva sanonta, etteivät häneen uskovat joudu tuomittaviksi, tarkoittaa viimeistä tuomiota, elonaikaa, maailmanloppua. Mutta juuri sen tähden, ettei Jumala voi eikä tahdo lapsiansa maailman lopulla kadottaa, koska hän on heidän Isänsä, hänen on pakko heitä täällä armonajassa heidän parhaaksensa kurittaa, etteivät he maailman kanssa hukkuisi.
Daavid teki hirveän synnin, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin Jumala häntä siitä kuritti, Toinen mies olisi saanut hänen asemassaan elää vuosikausia epäsiveellisyydessä eikä olisi kuitenkaan tullut kuritetuksi. Niin ei käy Jumalan huoneen jäsenten. Heitä kohtaa tuomio jo täällä armonajassa jokaisesta pienimmästäkin rikkeestä.
Mutta ne tuomiot ja kärsimykset, joita Jumala näin omillensa täällä antaa, eivät koskaan ole kadotukseen kurittavia. Siinä on takana hyvän Isän vitsa eikä virallisen, kylmän tuomarin miekka. Jokaisen pojan, jota Jumala pieksää, hän myöskin korjaa.
Toisin on jumalattomain ja Herran seurakunnan ulkopuolella olevien laita. Niistä Herra sanoo: "Antakaa kasvaa elonaikaan asti!" Silloin pahennuksen ja laittomuuden tekijät erotetaan ja heitetään tuliseen pätsiin.
Näin puhuttuaan Herra kysyi opetuslapsiltaan: "Oletteko ymmärtäneet tämän kaiken?" He vastasivat: "Olemme." Tähän liittyen apostoli Pietari kirjoittaa, että nyt on se aika, jolloin Jumalan huoneen jäsenet saavat taivaallisen Isän ojentavia tuomioita kokea, jotta he lopputuomiosta säästyisivät.
Tiistai.
Jeesus sanoi: "Missä raato on, sinne kotkat kokoontuvat." Matt. 24:28.
Kristuksen toista tulemista ei edellä mikään idyllinen yhteiskuntarauha, vaan antikristuksen ahdistus. Niinkuin tiedämme, puuttuu sen ajan ihmisiltä kyky ymmärtää mitään korkeampaa kuin tämä aineellinen maailma. Silloin on materialismi vallannut mielet. Mutta tämä mielten maatuminen ei voi olla samalla vaikuttamatta suuren ahdistuksen ajan ihmisten siveellisyyteen.
Toisena piirteenä Matt. 24 luvussa Herran ennustuskuvauksessa loppujen ajan merkeistä onkin siveellinen mädännäisyys. "Missä raato on, sinne kotkat kokoontuvat." Suuren luopumuksen aikana on yhteiskunta muistuttava ei ainoastaan Nooan, vaan myöskin Lootin päiviä. Siitä nousee aivan kuin mädäntyneen haju ja kalman katku.
Materialististen oppisuuntien ja valtiollisten laittomuuksien ohella pääsee valtaan myöskin siveellinen laittomuus. Kaikki intohimot raastavat itsensä väkisin ja julkeasti irti. Varsinkin on sukupuolisiveettömyys jäytävä ympäristöänsä kuin syöpä. Se, mikä ennen oli pyhää, muuttuu probleemaksi. Se, mikä ennen oli oikein, muuttuu suhteelliseksi. Kaikki voi olla niinpäin, mutta myöskin toisinpäin. Siveellinen itsekuri näyttää antikristuksen ajan ihmisistä naurettavalta ja typerältä. Siveetön, vastuuta vailla oleva lihallinen rakkaus saa tunnustuksen ja ylistyksen antikristuksen ajan sukupolvelta.
Muinaisen pakanuuden monenmoiset paheet, joista meillä on pöyristyttävä kuvaus roomalaiskirjeen alkuluvussa, virkoavat jälleen eloon. Tätä vaipumista vanhaan pakanuuteen eivät uudenmuotiset kilisevät iskusanatkaan voi estää tai muuksi muuttaa – sanat sellaiset kuin "uusi siveys", "toveriavioliitot", "vapaa rakkaus" jne. Se aika on syvälle käyvän murroksen aikaa, jolloin "raadoksi" muuttunut yhteiselämä ehdottomasti vetää luoksensa tuomion kotkat.
Tämänkin varman merkkipoijun Herra heitti jo enemmän kuin 1900 vuotta sitten historian meren ulapalle varoittaakseen kansoja hukkumasta turmion päivän tulessa. Se meriviitta näkyy jo kehityksemme kulkureitillä. Yhteiselämä kouluissa, perheissä, työmailla, virastoissa ja yhteiskunnassa alkaa ilmaista, että jotakin mätää on olemassa. Se merkitsee meillekin, etteivät tuomion hetket voi enää kaukana olla.
Keskiviikko.
Kun meitä tuomitaan, niin on se meille Herran kuritusta, jottei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi. 1 Kor. 11:32.
Jumalalla on oma tarkoituksensa, kun hän tässä elämässä pitelee ankarasti lapsiansa. Tosiasiana pysyy, että hän kurittaa ja vaivaa omiansa enemmän kuin suruttomia maailman lapsia. Kristityn synnit joutuvat ihan varmasti tuomittaviksi siinä, missä Jumala sallii jumalattoman käydä vapaana ja ilman rangaistusta.
Syynä tähän on se, että Jumalan kansan synnit ovat paljon suuremmat ja raskaammat kuin uskottomain synnit. Synnin, jonka pakana tekee, Jumala voi ontua, anteeksi sen tekijälle hänen tietämättömyytensä tähden. Mutta Jumala, joka on pyhä ja vanhurskas, ei ikinä voi silitellen mennä saman synnin ohi, jos hänen lapsensa, jolla on parempi tieto, sen tekee. Jumalan omien synnit ovat tuomittavampia ja raskaampia juuri sen tähden, että heillä on enemmän valoa ja hengellistä tunnon arkuutta kuin muilla ihmisillä.
Jos suruton pitää valon pimeytenä, totuuden valheena ja makean karvaana, ei se ole niin suuri synti kuin jos sen saman tekee herännyt ihminen, jolla on Jumalan sana jalkainsa kynttilänä ja Pyhän Hengen todistus povessansa sisäisenä valona.
Kun kristitty tekee syntiä, tekee hän sitä vastoin parempaa tietoansa ja sisäistä valoansa vastaan. Eipä näin ole ollenkaan ihme, että juuri hänen syntinsä ennen muita ovat tuomittavat, ja ihmekö siis, että Jumala juuri uskovaisiaan mitä ankarimmin armon ajassa kohtelee, kun he ovat olleet kovakorvaisia isän käskyille.
Kaiken tämän, Herran omia kohtaavan tuomion ja kurituksen, hyvä tarkoitus on, ettei heitä kerran armonajan loputtua suruttoman maailman kanssa tuomittaisi. Ja vielä Jumala "kurittaa meitä tosi parhaaksemme, jotta pääsisimme osalliseksi hänen pyhyydestänsä".
Herra vitsas kuritukses, vaikka joskus ankarat,
Ne vaan onkin osoitukses, Ettäs mua rakastat,
Ettet tahdo mua jättää, vaan mun maailman saastasta,
Pahuuden myös pauloista Ristin kautta tykös vetää.
Kaikki loppuu aikanaan, Armonsa ei milloinkaan.
V.k. 361:10.Torstai.
Minä tahdon kantaa Herran vihaa siihen asti, että hän minun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden. Miika 7:9.
Luonnostamme olemme kaikki Jumalan vihan alaisia. Jumalan vanhurskaus vaatii tätä vihaa kaikkea sellaista tahtomista vastaan, joka kieltää Jumalan ja pakenee hänen oikeuttansa ja totuuttansa. Todistuksena tästä vihasta on Jumalasta erossa olevan ihmisen rauhan puute, hänen sisäinen tyhjyytensä, rikkinäisyytensä ja yksinäisyyden tunteensa.
Yhtä kaikki tämä vaitioleva, sanaton viha pysyy ihmiselle itselleen usein tuntemattomana, jopa aina hautaan asti. Silloin elämän valhe loppuu. Ken aina vain on luottanut itseensä ja epäillyt Jumalaa, hän saa silloin Jumalan tuomioitten ilmi käydessä havaita itsensä todellakin Jumalan vihan alaiseksi.
On sen takia suuri armo, että tämä herääminen tapahtuu jo armonajassa. Se on siinä, että Jumala käy tilille ihmisen omassatunnossa. Kukaan ei meistä osaa selittää sitä arvoitusta, minkä takia Jumala ei kaikkien kanssa samalla lailla puhu vihansa kieltä jo armonajassa. Profeetalle hän oli puhunut.
Ja omasta puolestaan oli profeetta tätä vihan puhetta kuunnellut niin kauan, että sisäisesti oli siihen suostunut ja tahtonsa Jumalan tuomioon alistanut.
Missä vieläkin näin käy, että Jumalalle annetaan kunnia ja suostutaan hänen vihansa tuomioihin, kunnes hän itse näkee hyväksi niiden rangaistuksista kirvoittaa, silloin ja siinä on jo Jumalan vihan kokeminen muuttunut hänen armonsa kokemiseksi.
Se ei enää kuluta eikä hukuta, vaan ilmenee voimana, joka rakkaudessa pyytää voittaa tuomion alaisen sielun ikiomaksi itselleen.
Perjantai.
"Totisesti olet Sinä salattu Jumala, Sinä Israelin Jumala, Vapahtaja." Jes. 45:15.
Jumala kuljettaa sekä kansaansa että sen yksilöitä ihmeellisiä teitä. Maanpaon aika Baabelin virtain varsilla kesti noin kahden sukupolven iän. Mistään ei näkynyt pelastusta kotikonnuiltaan väkivalloin siirretyille, pakolaisleireihin sijoitetuille Herran omille.
Ajallinen onnettomuus oli, niinkuin näytti, peruuttamattomasti kohdannut heitä historiassa. Sortajakansa yhä vain vahvistui ja ylpistyi röyhkeydessään. Yksilöt ja kansa nääntyivät vankeudessa. Turhaan näkyivät rauenneen Jumalan lupaukset hänen sanassansa profeettojen suun kautta. Taikka oliko hän jo todella heidät peräti hyljännyt heidän suurten syntiensä tähden. Joka tapauksessa hän oli ja pysyi salattuna Jumalana tuomioittensa keskellä.
Mutta – kun aika oli täytetty – nousi historiassa Jumalan pelastuksen välikappaleeksi Persian kuningas Kyyros. Hän valloitti voittamattomana pidetyn Baabelin kaupungin ja laski Siionin vangit vapauteen lähettäen heidät takaisin johtajinensa omaan kotimaahansa. Salattu Jumala ei ollutkaan unohtanut lupauksiansa, vaikka siltä oli näyttänyt. Nyt hän tuli piilostansa esiin historiallisessa tapahtumassa, josta tuli hänen kansansa elämässä ikimuistoinen käännekohta. Nyt hän ilmestyi kärsivälle, kovia kokeneelle kansallensa "väkevänä" Vapahtajana, niinkuin profeetta siitä jo oli aikaisemmin ennustanut.
Mikä pohjaton ilo tästä syntyikään silloisille avunsaajille ja syntyy vieläkin, kun elävä Jumala oikean ajan tullen, "kun aika on täytetty", lähettää kansalleen pelastuksensa, ilmenee vapauteen päässeen virsilaulajan sanoista, joilla hän kuvailee ystäviensä mielialaa: "Me olemme kuin unta näkeväiset, meidän suumme naurulla täytetään." Näin silloiset vapautetut Siionin vangit. (Ps. 126:1.)
Ja kun pelastuksen salattu Jumala päästää syntiensä takia rangaistusta kärsivät Siionin vangit hengellisestä Baabelista, kuuluu meidänkin aikamme vapautuneiden suusta ilon ja riemun ääni jo näissä Keedarin majoissa, vaikka ei vielä ollakaan perillä kotona. Tällöin ovat yksilöt ja kansa yhdessä Herraa kiittämässä.
Sellaisia saa aikaan salattu Jumala, kun hän tutkimattomassa armossaan vapahtaa ja pelastaa juuri oikealla ajalla ne, joilla ei enää mitään toivoa ollut.
Lauantai.
"Minä olen tullut tulta maan päälle sytyttämään." Luuk. 12:49.
Moni, joka on lämmitellyt tämän maailman hiilivalkeitten ääressä, on Pietarin kanssa saanut katkerasti itkeä raukkamaisuuttansa ja lankeemustansa. Tämän maailman valhevalkeat eivät ole kristityn ihmisen lämmittelemispaikkoja.
Herra itse sytyttää rakkautensa ja ihmeellisen huolenpitonsa sytytyskeinoilla tulensa palamaan yksityisten sydämissä ja kansansa jäsenten kodeissa sekä heränneitten kotien uskovaisten jäsenten kautta siellä täällä seurakunnassakin.
Mutta tie on tänäkin päivänä hengellistä herätystä ehkäisevien esteitten raivaamisessa sama kuin Herran eläessä maan päällä. Tulensa sytyttämisestä puhuessaan ja toivoessaan: "Kuinka hartaasti soisinkaan, että tuli jo olisi syttynyt", hän lisäsi: "mutta minä olen kasteella kastettava. Kuinka olenkaan ahdistuksissa, kunnes se on täytetty." Herran tuli ei voinut syttyä maailmassa, ennen kuin Golgatalla oli lausuttu: se on täytetty.
Herran tulet eivät liioin voi syttyä ihmistenkään elämässä ennen kuin hän on saanut heidät kutsutuiksi ja sitten ominansa kärsimysten kasteella kastetuiksi. Mutta kun Hengen tulet syttyvät Herran sytyttäminä, niin niitä ei enää sammuta pahat ihmiset eivätkä riivaajahengetkään.
Te kylmässä ja rakkauden kaipuussa värjöttävät sielut, etsikää niiden Herran omien tuttavuutta ja ystävyyttä, jotka hän parannuksen kasteellaan on kastanut ja riisunut vaivojen pätsissä! Seurustelussa heidän kanssansa sielunne saa juoda elämän vettä, sillä vain ne, joita Kristus ensin itse on lohduttanut ja rakkautensa tulella valaissut ja lämmittänyt, pystyvät Kristuksen lohdutuksella toisia lohduttamaan.
KAHDESKYMMENESVIIDES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Elonaika on maailmanloppu ja leikkuumiehet ovat enkelit. Matt. 13:39.
Tuomiosunnuntai muistuttaa meille uudelleen ja uudelleen erästä tärkeätä pelastustotuutta viitatessaan maailman loppuun ja enkelien toimintaan leikkuumiehinä.
"Kirkko" toisaalta ja "maailma" toisaalta ovat kaksi suurvaltaa, joiden välillä ei koskaan voi vallita rauha, eipä edes aselepokaan, vaan ainainen sota niin kauan kuin historian piirissä ollaan.
Vasta elonleikkuun aikana, maailman lopulla, tuo taistelu on päätökseen saatettu. Puhdas kirkko on historiassa vain kaunis haave, samoin kuin tämän maailman saattaminen Jumalan valtakunnaksi on juutalainen ennakkoluulo. Niin kauan kuin historiassa eletään, on synti otettava perustekijänä mukaan, sillä sen palkka, kuolema, ei lakkaa tuhatvuotisessa valtakunnassakaan. Ja missä kuolema vallitsee, siellä ei voi olla paratiisia eikä Jumalan valtakunnan täydellisyyttä.
Liiallisen valoisissa tulevaisuuden näkemyksissä unohtavat tämän pelastustotuuden ei vain kaikenkaltaiset maailmanparantajat, vaan myöskin monet vakavahenkiset kristityt, joiden tulevaisuuden näkökulma on liian ahdas ja tähystysasteikko liian lyhyen matkan varalle asetettu. Häiriötä synnyttää myöskin se pietistinen käsitys, että raja Jumalan valtakunnan eli Kristuksen kirkon ja maailman välillä on vedettävä ulkonaisesti, se on, tavoissa, muodoissa, toisten tuomitsemisessa ym. Tällöin ei ymmärretä, että tuo rajan käynnin paikka on kunkin yksilön omassa sydämessä.
Raamatun oppi viimeisestä tuomiosta koettaa asettaa tietopiirissämmekin asiat oikealle paikallensa. Jumalan armotaloudessa ne ovat paikallansa ilman asetteluammekin. On erehdys ajatella maailman lopullisen onnentilan riippuvan ihmistahdon ponnistuksista. Se ei tule ennen kuin Herra itse tulee viimeiselle tuomiolle pyhien enkeliensä kanssa.
Maanantai.
Hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä. Joh. 5:28.
Ei yksin pakanain apostoli puhunut lopun tulosta ja viimeisestä tuomiosta. Jeesus itse tähdensi silloisen ilmestyskirjallisuuden siveellisesti herpaisemille kansalaisilleen samaa asiaa suurella arvovallalla. "Niiniven miehet nousevat tuomion päivänä tämän sukupolven kanssa ja tulevat sille tuomioksi." "Jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, hänet minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa." "Joka häpeää minua ja minun sanojani tässä avionrikkojassa ja syntisessä sukupolvessa, häntä myös Ihmisen Poika on häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa, pyhien enkeliensä kanssa."
Tähän liittyy Johanneksen valtava näky viimeisestä tuomiosta: "Minä näin suuren valkoisen valtaistuimen ja sillä istujan, jonka kasvoja maa ja taivas pakenivat, eikä niillä ollut sijaa missään. Ja minä näin kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä, ja kirjoja avattiin; ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli kirjoitettu, heidän tekojensa mukaan." (Ilm. 20:11, 12.)
Itsestään Jeesus todisti: "Ei Isä ketään tuomitse, vaan hän on antanut kaiken tuomion Pojalle."
Viimeinen tuomio tulee. Jumala on tuomitseva koko maanpiirin miehen kautta, jonka hän kuolleista herätti. Maailman meno ei kehity loppumattomiin. Jumalalla on parhaillaan tekeillä uusi luomakunta. Taivas ja maa hukkuvat. Tämän maailman meno on menevä.
Kun kaiken katoavan loppu on käsillä, silloin uudensyntymisen todellisuus puhkeaa selkeästi esiin. Syntiä ja kuolemaa ei ole enää. Kaikki entiset ovat ohi. (Ilm. 21:4.)
Tiistai.
Vuorten perustukseen asti minä vajosin. Mutta sinä Herra, minun Jumalani, nostit henkeni kuopasta. Joona 2:7.
Kun ihminen saa Jumalalta henkilökohtaisesti herätyssanan tai työkutsun niinkuin Joona profeetta-aikanaan, ei siitä auta poikkeaminen, sanokoon oma mieliteko mitä tahansa. Jos nyt kuitenkaan ei jakseta tällä yksinkertaisen tottelemisen tiellä pysyä, täytyy Herran ryhtyä erityisiin rangaistustoimiin oman kunniansa ja palvelijansa autuuden takia.
Niinpä hän Joonan pakoretkellä nostatti sellaisen myrskyn merellä, ettei Joonalle jäänyt epäilystäkään siitä, että Herra näin tuli häntä vastaan. Liikuttava on lukea, miten syntinsä ja uskonsa tunnustanut profeetta lopuksi langettaa oman tuomionsa lohduttaessaan hätääntyneitä laivamiehiä: "Ottakaa ja heittäkää minut mereen, niin meri tyvenee teille, sillä minä tiedän tämän kovan myrskyn kohdanneen teitä minun tähteni."
Tämän rangaistustuomion toteutumisen takaa kumpusi profeetan sydämestä mitä ihmeellisin kiitosvirsi täynnä nöyryyttä ja uskon varmuutta: "Herran kädessä on pelastus. Hän syöksi minut syvyyteen. Silloin minä sanoin: minä olen sysätty pois sinun silmiesi edestä, kuitenkin saan vielä katsella sinun pyhään temppeliisi päin. Maan teljet olivat takanani ikuisesti suljetut. Mutta sinä, Herra, minun Jumalani, nostit henkeni kuopasta. Kun henkeni minussa nääntyi, muistin minä Herraa, ja rukoukseni tuli sinun tykösi."
Herran armon kautta tottelemattomuuskin kääntyy siunaukseksi. Mutta tie rauhaan kulkee silloin tavallista syvemmissä vesissä.
Keskiviikko.
Kun sinun tuomiosi kohtaavat maata, niin oppivat maan piirin asukkaat vanhurskautta. Jes. 26:9.
Kristitty on oppinut odottamaan Jumalan apua hätäpäivänänsä. Hänellä on se varmuus, että ellei Jumala auta, ei apua muualtakaan päin tule. Mutta myöhään ja perin hitaasti kristitty oppii sen, mitä vanhan liiton hurskas jo käsitti, että Herra tulee omiensakin avuksi tuomioittensa tiellä.
Itse asiassahan tuomio on synnin rangaistus. Kun synnit on saatu vanhurskauttamisessa anteeksi, päätellään liian äkkiä, että elämä sen jälkeen on pelkkää päivänpaistetta ja myötäkäymistä. Mutta kokemus sanoo, ettei niin ole asian laita. Jumala ei näet pelasta syntistä vain synnin syyllisyydestä, vaan myöskin synnin vallasta ja kaikista sen kadottavista seurauksista. Ja kun Jumala tätä kokonaista pelastustyötänsä laupeudessaan suorittaa, vie hän sen täytäntöön ja perille tavallisesti tuomioittensa kautta.
Hän pelastaa omansa vastoin tuomiota, juuri sen tuomion kautta, joka kohtaa Herran armoitettuakin lasta hänen syntiensä vuoksi. Sillä juuri sen kautta, että Herran tuomiot kohtaavat maata, oppivat maan piirin asukkaat vanhurskautta.
Kun niin ollen odotamme apua ja pelastusta Jumalalta itsellemme, perheellemme ja kansallemme, niin älkäämme unohtako, että meidän on odottaminen häntä tuomion Jumalana. Ilmestyessään sellaisena ihmisten elämään Jumala panee uskovaisenkin tuntemaan suuren viheliäisyytensä ja sisällisen syntiturmeluksensa.
Näitä tuomioita ei pidä ymmärtämättömyydestä paeta, vaan niiden alle on nöyryydessä taivuttava siinä toivossa, että me kohtaamme pelastuksemme Jumalan juuri hänen tuomioittensa tiellä. Kun Jumala ei sääli eikä säästä vanhaa ihmistämme enempää kuin syntistä maailmaakaan, niin älkäämme mekään niitä säälikö tai puolustelko. Näyttäkäämme, että me Jumalan tuomioihin hyvällä suostuen todella uskomme elävään, vanhurskaaseen ja kiivaaseen Jumalaan, joka yksin todella lopultakin on ainoa pelastaja.
Torstai.
Herra on aidannut minun tieni, niin etten minä taida sitä käydä, ja pannut pimeyden poluilleni. Job 19:8.
Huolehtiessaan meistä sovelluttaa Herra menettelytapansa kunkinkertaisten tarpeittemme mukaan. Kun alamme liiaksi luottaa itseemme, nostaa Herra tien pystyyn ja panee pimeyden poluillemme. Silloin tulee näkyviin, paljonko me itse voimme. Silloin huomaa pintapuolinenkin jumalanlapsi: nyt on murheen aika, nyt täytyy murehtia ja olla alallansa.
Tämä alallansa oleminen ei suinkaan ole helpoimpia tehtäviä, mitä eteemme tulee elämän koulussa. Osaltaan sen tekee vaikeaksi sekin, että ihmiset tarjoavat meille lohdutusta ja Jumalan armoa, mutta kun emme voi sitä omistaa ja näyttää siltä, ettei se meille kelpaa, niin jäämme monen mielestä itsepäisten raukkojen kirjoihin.
Mutta sekin on kestettävä ja nurisematta. Elävällä uskolla, joka silloinkaan ei Herraa jätä, kun Herra on aidannut lapsensa tien, niin ettei hän taida käydä, vaan hänen on alallaan pimeydessä oltava, ei ole muuta varaa eikä turvaa, kuin koeteltu sanan opastus: "Odota minun sieluni Herraa!"
Tässä juuri onkin murheen siunaus. Sen aikana oppii Herran oma ottamaan kaikki, niin ilot kuin surutkin, niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin vastaan Herran kädestä ja odottamaan pimeillä poluillakin sitä, mitä Herra tekee.
Siinä uskotaan niinkuin profeetta: "Minä tiedän, Herra, ettei ihmisen tie ole hänen vallassansa, eikä ole se miehen voimassa, kuinka hän vaeltaa ja askeleensa ojentaa." Tältä pohjalta kohoaa päätös: "Tämä on nyt minun kipuni ja minä tahdon sitä kantaa." Herran antama kärsimystahto on suurinta herruusvaltaa tämän suruntäyteisen ajallisen elämän yli.
Perjantai.
Voi maata ja merta, sillä perkele on astunut alas teidän luoksenne suuressa vihassa, koska tietää, että hänellä on vain vähän aikaa jäljellä. Ilm. 12:12.
Taistelu käy ankarana ihmissieluista. Jumala puhuu ja puhututtaa sieluille pelastuksen sanaa. Mutta saarnaapa saatanakin ihmissieluille pettäviä valheitansa. Suuressa vihassa hän asettuu puheessaankin Herraa vastaan niinkuin kaikessa muussakin, sillä hänen vihansa on vastustajan vihaa.
Kun Jumala uhkaa: teidän pitää kuolemalla kuoleman, niin saatana sanoo: ette suinkaan siitä kuole. Kun Herra sanoo: tehkää parannus ja uskokaa evankeliumia, niin saatana selittää: parannuksen tekeminen on itsevanhurskautta ja tarpeetonta on uskokin, koska Kristuksessa on kaikki sovitettu, ennenkuin me osasimme uskoakaan.
Taikka lohduttaa vihollinen pilkallisesti: johan sinä olet parannuksen tehnyt, olethan jo uskovainen. Kun Herra tahtoo lähtemään ristin ja kärsimyksen tielle, yrittää saatana kuvata lavean tien elämän tieksi. Niin, puhuipa Herra mitä hyvänsä syntisen herättämiseksi, aina koettaa saatana kuiskata korvaan: ei mitään hätää, älä nyt rupea hulluttelemaan. Tällaista on toisaalta vastustajan puhe.
Mutta osaapa perkele vihassansa Herraa vastaan puhua toisenlaistakin puhetta. Niin paljon kuin hän armosta puhuukin sille, jonka Jumalan Pyhä Henki koettaa saada omantunnon tuomion alle, niin paljon hän koettaa riistää armonpisarankin siltä, jota Herra tahtoisi armahtaa.
Kun Jeesus kutsuu työtätekeviä ja raskautettuja tykönsä saadakseen heitä virvoittaa, saarnaa saatana, etteivät sellaiset Herralle kelpaa, nehän tahtovat muka katumuksellaan ansaita anteeksiantamuksen itselleen. Kun Jeesus ylistää hengessään köyhiä, murheellisia, vanhurskautta isoavia ja janoavia autuaiksi, selittää saatana sellaisille: ette ole vielä kylliksi köyhtyneitä, ette kylliksi murheellisia, sen tähden ei tämä puhe kuulu teille. Ja puhuipa Herra armossaan mitä tahansa vaivatun sielun lohduttamiseksi, aina on sielun vihollinen sitä lohdutusta valheen saarnallansa turhentamassa ja pois riistämässä.
Apostoli Paavali sanoi, ettei hänelle "saatanan syvyydet" olleet tuntemattomia. Kumpaako ääntä me uskomme ja olemme seuranneet? Olemmeko Herran tuomion hyljänneet, vaikka hän tahtoisi herättää meitä? Olemmeko hänen virvoituksensa pois torjuneet, vaikka hän sitä meille itse tarjoaa? Voi meitä, jos eksymme! Älkäämme sanasta luopuko! Kiusaus kestää vain vähän aikaa. Sitten on voitto meidän.
Lauantai.
Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä. Room. 11:33.
Jumalan tuomiot tulevat kerran ilmeisiksi. Silloin lauletaan Karitsan virttä ja Mooseksen virttä: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias; vanhurskaat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä kansojen Kuningas. Kukapa ei pelkäisi sinua, Herra, eikä ylistäisi nimeäsi? Sillä sinä olet yksin pyhä; sillä kaikki kansat tulevat ja kumartavat sinua, koska vanhurskaat tuomiosi ovat tulleet ilmeisiksi." Näin käy historiallisen aikakauden päättyessä. (Ilm. 15 13, 4.)
Nyt parhaillaan ovat Jumalan tuomiot enimmäkseen vielä salassa. Silloin tällöin ne tulevat sentään jo nytkin ilmeisiksi, niin että me ihmiset erinäisissä oloissa ja tapahtumissa ymmärrämme Jumalan vanhurskaan tuomion tapahtuneeksi. Tavallisesti tämä koskee jotakin onnettomuutta omassa tai muitten elämässä.
Harvemmin ajatellaan sitä, että Jumalan tuomio on kohdannut meitä keskellä maallista onneammekin. Mutta todellinen Jumalan tuomio on sekin, että ihmiset niin tyytyvät onneensa, että nukkuvat suruttomuuden uneen. Tällöin onnellisuus muuttuu meille paulaksi ja saatanan seulaksi. Ja Jumalan tuomio suurenee yhä, ellei hän karista sokeuden suomuksia pois silmistämme niin ajoissa, että parannus vielä on meille mahdollinen. Ja vaikka Herra armossaan tuomionsa vielä peruuttaisikin ja hengellisestä kuolemasta herättäisikin, saamme me kalliisti nuo väärän onnellisuuden pian ohikiitävät silmänräpäykset maksaa, koska perustimme onnemme johonkin ulkonaiseen tilaan emmekä omantunnon mukaiseen elämänyhteyteen Jumalan kanssa. Ja tulos on se, että me alamme käsittää paremmin kuin ennen vilahduksen Jumalan käsittämättömistä tuomioista ja teistä.
O nimi kaikkein suloisin Mainittu
ihmiskielin – – – O Jeesus Wapahtajamme –
Nimist' on täällä kaikista Sun nimes' pyhimmäinen,
Sä sielun opas, profeetta Ja pappi ylimmäinen!
Sun syvyys on ja korkeus, Sun herrain Herran kirkkaus
Sun kaikki, Jeesus Kristus.
V.k. 38:1, 4.KAHDESKYMMENESKUUDES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Tuomiosunnuntai.
Menkää pois minun luotani, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. Matt. 25:41.
Me olemme kaikki tuomiota kohti matkalla.
Viimeisellä tuomiolla tuomarin silmä tarkastaa vasemmalla puolellaan olevia. Heistä hänen katseensa lähtee liitämään kauas taaksepäin ei ainoastaan lankeemukseen ihmismaailmassa, jolloin ensi kertaa kuului pyhän Jumalan tuomiosana: "kirottu!" vaan aina sinne asti, missä enkelimaailmassa lankeemus tapahtui. Ylpeydestä oli osa korkeimpia Jumalan luomia olentoja asettunut Luojaansa vastustamaan. Heidän pelastumisensa kuolemattomina henkiolentoina oli mahdoton. Raamattu ilmoittaa, että Jumala "syöksi heidät hornaan ja hylkäsi pimeyden kuiluihin tuomiota varten säilytettäviksi". (2 Piet. 2:4.)
Nyt on lopullisen tuomion päivä vihdoinkin tullut. Pahoja enkeleitä ei ole suuren valkoisen valtaistuimen edessä. He ovat hornassa, paikassa, joka on yksinomaan heitä varten eikä ketään ihmistä varten valmistettu.
Mutta kun tuomarin, ylienkelien ja ihmisten historian yli liitävä silmä näkee, että Jumalan siunaus ei olekaan päässyt hänen vasemmalla puolellaan olevia ihmisiä siunaamaan ja uudistamaan heitä itsekkyyden orjista rakkauden ihmisiksi niinkuin autuaita hänen oikealla puolellaan, niin hänen vihansa, hirmuinen Karitsan viha, syttyy ja tuomion peruuttamaton julistus kuuluu: "Menkää pois luotani, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä".
Tämä on ankarin lakisaarna, mikä milloinkaan on kaikunut. Karitsan vihan päivänä se kuullaan. Sitä kuulemaan kulkee se osa ihmiskuntaa, joka halveksien työntää luotansa Jumalan Pyhän Hengen herättävät ja nuhtelevat armovaikutukset omassatunnossa. Raamattu ilmoittaa, että niitä sellaisia niskureita on "monta". Näihin moniin kuuluvat nekin, jotka sanovat Herra, Herra, mutta eivät tee taivaallisen Isän tahtoa. (Matt. 7:21, 22.)
Maanantai.
Tulkaa minun Isäni siunatut ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Matt. 25:54.
Viimeisellä tuomiolla tuomari näkee kauas. Hänen katseensa lähtee siinä oikealla puolella seisovasta autuaitten joukosta liitämään taaksepäin maailman perustamiseen ja aikojen alkuun asti. Kaikkialla se näkee taivaallisen Isän siunauksen jälkiä. Jo luomisen alussa se näkee Jumalan valtakunnan valmiiksi valmistettuna. Mutta mikä on valmistettuna jo alussa, sen täytyy olla ollut suunniteltuna jo ennen alkua.
Niinpä Raamattu ilmoittaa Jumalan armopäätöksestä ja armovalinnasta, jonka mukaan hän on Kristuksessa autuaaksi tulevat ihmiset valinnut jo ennen maailman perustamista olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen kaikkinäkevän silmänsä edessä. (Ef. 1:3, 4.)
Kaiken tämän taivaallisen siunauksen runsautta tuomari katselee suurelta valkoiselta istuimeltaan. Hän näkee Isän siunauksen iankaikkiset alkusyyt, sen tulon maailmaan, sen vaikutuksen läpi koko maailman historian ja kirkon historian. Ja nyt hän näkee siinä edessään tämän läpi iankaikkisuuden ja ajallisuuden vaikuttaneen siunauksen tulokset tuossa joukossa, jonka hyvät enkelit ovat koonneet kaikista kansoista kirkkauden valtaistuimen oikealle puolelle. He ovat antaneet taivaan Isän itseänsä siunata ollaksensa muille siunaukseksi. Sanomaton ilo ja riemu täyttää tuomarin sydämen. Onhan hän se Ihmisen Poika, joka on hyvän siemenen, valtakunnan sanan, ihmismaailmaan kylvänyt. Isänsä siunauksen voitosta iloitessansa hän julistaa ilosanoman, puhtaimman evankeliumin, jossa ei ole enää mitään ehtoja, ei "jos" eikä "mutta" sanoja, vaan tulevaisuudessa rajattoman ja katkeamattoman autuuden osallisuus: "Tulkaa ja omistakaa, te Isäni siunatut, se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti."
Joko Isän siunaus on alkanut särkeä ylpeätä ja itsekästä sydäntäsi? Joko sinun on pakko rukoilla uutta, puhdasta sydäntä? Käytkö viimeistä ja puhtainta evankeliumin julistusta kohti? Tuomiota kohti me kaikki olemme matkalla?
Tiistai.
Ei ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee, vaan kun hän ilmestyy, saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. 1 Joh. 3:2.
Tässä elämässä ovat kevytmielisyys ja ilakoiminen vain sisäisen onttouden pelkkä verho. Nykyiset ajan muodot eivät vastaa asiain todellista ydintä. Moneen päältäpäin hyvin vaatimattomaan ja köyhästi puettuun ihmiskuoreen kätkeytyy ajatteleva, tunteva ja tahtova kultaakin kalliimpi sydän. Mutta nyt ajallisuuden rajoitus estää sisällystä pääsemästä ulkonaisesti täysiin oikeuksiinsa. Kristusihmisistäkin pitää paikkansa Raamatun sana: "Ei ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee." Nyt on Jumala salattu ja Kristuksen kaikkivalta ei vielä näy ulkonaiselle silmälle.
Mutta kerran tulee Jumala piilostansa, ja maailma ja sen valtakunnat joutuvat nähtävälläkin tavalla Kristuksen haltuun. Se on maailman loppu, se on tuomio. Silloin ei enää tarvita mitään kirkkoja eikä jumalanpalveluksia enempää kuin saarnojakaan jumalanuskon herättämiseksi, sillä jokaiselle asia on päivän selvä, Jumala on astunut esiin näkymättömyyden olotilapiilostansa. Silloin ei enää tarvita seurakuntatyötä, ei virallista enempää kuin vapaaehtoistakaan, Kristukselle ihmisiä värväämään, sillä kaikki, jopa pilkkaajatkin saavat hänet nähdä sellaisena kuin hän on: ainosyntyisenä Jumalan Poikana.
Maailmanloppu, viimeinen tuomio, merkitsevät siis itse asiassa ajallisuuden kaikkien verhojen poistamista ja elämän totuuden paljastumista kaikessa alastomuudessaan. Valheen korkeajännitys on silloin tyyten lakannut. Kaikki arvoitukset ja probleemat ovat silloin saaneet ratkaisunsa. Jumalan heikkous ajassa on silloin väkevyyttä. Se, mikä ajassa näytti hulluudelta, on silloin viisaampaa kuin ihmisten viisaus. Se, mikä nyt ajassa ei mitään ole, on silloin tosiolevaista.
Silloin toisaalta kauhulla tunnetaan armottoman syyttäjän alati jatkuva syytösten tulva. Ajassa tuo syyttävä ääni saatiin vaimenemaan valheen verhoihin peittämällä. Mutta kun kaikki verhot ovat pudonneet, kun Jumala on tullut esiin näkymättömyydestään ja Kristus ruvennut hallitsemaan, silloin on kaikki salattu käynyt ilmi ja kaikki ajallisuuden verhot ovat ainiaaksi poispudonneet, sillä tämän maailman muoto on vain ohimenevä.
Mutta vielä nyt ei sen loppu ole tullut, se ei ole vielä paljastunut oikeassa karvassansa ja arvossansa.
Keskiviikko.
Meidän on kaikkien ilmestyminen Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan kuin hän ruumiissaan tehnyt on. 2 Kor. 5:10.
Pakanain apostolin rappiolle joutunutta ihmiselämää uudistavassa saarnassa oli peruskohtana elävän Jumalan toimeenpanema tuomio. Tämä maailma kypsyy elonleikkuun päivää varten, jolloin ohdakkeet erotetaan nisuista. Viimeisen tuomion päivä koittaa kerran kaikille. Silloin ei suinkaan muotoon katsota, vaan kaikki saavat tuomionsa oikeudenmukaisesti töittensä perustuksella.
Tämä viimeisen tuomion julistus oli pakanoille uutta oppia. Heidän käsityksensä mukaan elämä kiersi ainaisesti loputonta kiertokulkuansa. Vaikkakin tulevaisuudelta heidän mielestään saattoi toivoa parempiakin aikoja, oli kaikki sellainen kehitys vain tilapäistä, eikä todellista kehitystä eteenpäin voitu ajatella tapahtuvaksi muualla kuin ihanteitten maailmassa. Itse asiassa pakanat elivät, niinkuin apostoli sanoo, "ilman Jumalaa ja ilman toivoa maailmassa".
Tähän toivottomuuden yöhön toi Kristuksen evankeliumi uuden valon, uuden panoksen. Maailman kehitys ei olekaan mitään loputonta kiertokulkua, vaan kaikki kulkee loppuansa kohti, tilinteonhetkeä kohti, Jumalan vihan päiviä kohti, jolloinka kullekin ihmiselle mitataan hänen tekojensa mukaan, jolloin kaikki valheen ja toden, oikean ja väärän yhteen sekoittaminen lakkaa.
Tämä näköala silmäinsä edessä apostoli tähdensi aikalaisilleen: "Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin." Se saarna uudisti mätänemistilassa olevan maailman, sillä sen uhkan takana oli Kristuksen yksilöitä ja kansoja uudistava rakkaus.
Torstai.
Näin sanoo Herra: kirottu on se mies, jonka sydän luopuu Herrasta. Jer. 17:5.
Joka turvaa ihmiseen ja panee lihan käsivarreksensa, on lähtenyt omille teilleen. Hän on luopunut silloin jo Jumalasta sisäisesti, vaikkei asia sellaiselta ulospäin näyttäisikään. Mutta eipä kauan kestä, ennen kuin vihan ja kateuden, vääryyden ja saastaisuuden henki, jotka ennen kurkistelivat ulkopuolella päästäksensä sydämeen, ovat tehneet siitä kaikenlaisten himojen tyyssijan.
Tällaiseen tilaan on kautta aikojen Herran kansan jäseniä langennut, jotta Herran on ollut pakko heistä valittaa: "Tämä kansa lähestyy minua suullansa, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta – kirottu kansa". (Jes. 29:13.)
Missä ollaan sisäisesti luovuttu elävästä Jumalasta, siellä saatetaan jonkin aikaa ulkonaisesti vielä elää Herran kansan matkassa, mutta koko elämä on Jumalan armon haureuteen vetämistä. Ja siinä juuri on kirous, ettei omatunto, joka on himojen heikentämä, ettei tahto, joka on pahaan kääntynyt, ettei ymmärrys, joka on itserakkauden pimittämä, enää soimaa eikä nuhtele ihmistä. Tästä ei ole pitkä askel eksymykseen ja lopulliseen paatumukseen.
Lopun aikana Raamatun ennustusten mukaan eksymys ja paatumus saavat vallan Herran seurakunnassakin. Jos mahdollista "valitutkin" eksytetään, mitä sitten puhummekaan "kutsutuista".
Armoa siis on se, jos Herra vielä rientää tuollaisen "sydämessään luopuneen" eteen ja estää häntä nurjaa tietänsä eteenpäin kulkemasta. Ja kun tuossa Herran edessä synti alkaa tunnossa polttaa, silloin vielä Golgata ja risti tulevat kalliiksi tahi toisin sanoen kirous vaihtuu siunaukseksi.
Perjantai.
Vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin. Matt. 24:24.
Uskonnollisen luopumuksen ja siitä johtuvan siveellisen mädännäisyyden rinnalla on edelleen eräs huomattava aikain merkki Herran hahmoittelemassa lopunaikojen kuvauksessa. Se on valheprofeettojen ilmestyminen.
Ihminen on jo iankaikkisuudessa suunniteltu uskoon kykeneväksi. Mutta kun uskon kykyä ei enää kohdisteta Jumalan totuuteen sanassa eikä hänen ääneensä omassatunnossa, on ihmisten vähitellen pakko uskoa valheeseen. Lopulta he kehittyvät sille asteelle, etteivät he edes enää tahdo uskoa totuutta. (2 Tess. 2:7-11.)
Apostoli Paavali kirjoittaa tästä, että tällaisen nurinkurisen kehityksen takana on Jumalan lähettämä väkevä eksytys. Se on Jumalan vihan rangaistus sen johdosta, että hänen ilmestyksensä sana on hyljätty ja hänen pyhät käskynsä jalkain alle tallattu sekä omantunnon ääni vaimennettu. Tästä johtuva syyllisyyden tunne ja rauhattomuuden tuska ajavat Jumalasta luopuneita ihmisiä etsimään ravintoa sieluilleen valheprofeettojen opetuksista. Niinpä ovatkin lopun ajat juuri valheprofeettojen kulta-aikaa. Epäuskonsa takia taikauskoon langenneet ihmispoloiset ovat surkuteltavassa määrin valheprofeettojen vieteltävissä ja petkutettavissa.
Tämäkin ajan merkki alkaa käydä toteutumistaan kohti nykyisen kehityksen rientomarssissa. Uuden ihmiskeskeisen uskonnon pohjalla syntyviä vääriä oppeja, maailmankatsomuksia ja salatieteitä nousee keskuudessamme kuin myrkkysieniä sateella. Tästä sielun myrkytyksen vaarasta on Herra seurakuntalaisia varoittanut sanomalla: "Jos silloin joku sanoo teille: 'Katso täällä on Kristus' tahi: 'Tuolla', niin älkää uskoko, älkääkä menkö sinne: ei erämaahan eikä kammioihin, ei suurempiin eikä pienempiin joukkokuntiin liittyen, sillä niinkuin salama leimahtaa idästä ja näkyy aina länteen saakka, niin on oleva Ihmisen Pojan tulemus."
Lauantai.
Hän tuli omaansa. Joh. 1:11.
"Hän tuli". Virressä veisaamme, että ylkä tuli tuomaan kihloja; ei niitä morsian mennyt hakemaan. Tulee tätä ajatellessa mieleen monta Raamatun paikkaa, jossa on tämä sama totuus: "Hän tuli." "Hän tuli meidän tähtemme köyhäksi, että me hänen köyhyytensä kautta rikkaiksi tulisimme." Ja itsestään Herra sanoo: "Minä tulin, että teillä olisi elämä ja olisi yltäkyllin." Minä tulin. "Minä tulin etsimään syntisiä parannukseen."
Herra tulee ensin. Hän tekee jonkin teon meidän kohdallamme saadakseen meidät irti epäuskosta. Niin nytkin. Hän tulee sanassaan ja sanoo: "Minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt sen sinun ensimmäisen rakkautesi." Hän muistuttaa niistä ajoista, jolloin maailma ei meille merkinnyt mitään, vaan oli riemukasta seurata Kristusta. Hän tuli ja muistuttaa tästä. Se on Herran järjestys, että hän aloittaa työnsä ja muistuttaa siitä, mitä hän on meille tehnyt, saadakseen sitten sanoa meille nuhteenkin sanan.
Ensin hän tultuaan hätääntyneitten oppilaittensa luo merellä vetää uppoavan Pietarin ylös ja sanoo sitten vasta hänelle: "Sinä vähäuskoinen, miksi epäilit." Hän tietää, ettei meissä synny kiitosta, ei uskoa, ellei hän ensin tule.
Mutta on sellaisiakin, jotka eivät liikahda silloin, kun Herra tulee. Tahdotaan vain hetken huvitella sanan ääressä, mutta ei halutakaan tehdä parannusta. Nytkin hän tuli meidän keskellemme. Hän veti entisyytemme esille. Vavahduttiko se sydäntämme ja saiko kysymään: "Missä minä nyt olen?" Herrassa yksin on pelastus, ei muualla. Mutta se on jo alkua, kun tunnemme avuttomuutemme. Kun Herra tulee meidän luoksemme, näkee hän, että meissä on paljon semmoista kristillisyyttä, joka on ihmisestä eikä Jumalasta. Herra sanoo ankarat sanat sellaisesta istutuksesta: "Se revitään juurinensa pois." Herran edessä ei kestä mikään muu kuin hänen oma työnsä. (Matt. 15:13.)
Kristillisyys ei ole ollenkaan siinä, mitä me teemme, vaan siinä, mitä Herra tekee. (Joh. 5:17.) Hän on nytkin työssä. Hän puhuttelee nyt meitä. Kun Herra puhutteli epäilijä Tuomasta, tämä huudahti: "Minun Herrani, minun Jumalani." Myöhemminkin tämä mies joutui uudelleen toisten mukana epäilykseen, mutta taas Herra tuli hänen luoksensa ja Tuomaskin voi muiden keralla tuntea: "Herra se on."
Kunpa ei sana pääsisi meidänkin ohi koskematta meitä sisäisesti. Silloin meistä olisi ilo taivaassa – taivaan enkeleillä. Siellä nähdään se, mikä on sydämen pohjassa eikä vain sitä, mitä silmään näkyy.
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Vartija, mikä hetki yöstä on? Jes. 21:11.
Kirkko on jakanut vuoden pyhiin aikoihin. Se on sen tehnyt pitkäaikaisen ja kokemuksista rikkaan toimintansa opastamana. Kuta enemmän jumalisuuden harjoitus alistuu kirkon johdon alaiseksi, sitä suurempaan vapauteen ja moninaisuuteen kehittyy sisäinen, uskonnollinen elämä. Kullakin kirkkovuoden juhlalla on nimittäin oma erikoinen lisänsä tarjottavana seurakuntaväen rakennukseksi uskossa ja rakkaudessa. Kirkkovuosi on pyhä vuosi.
Adventti puhuu Herran tulemisesta, ei yksin ensimmäisestä, vaan myöskin toisesta. Vanha testamentti kysyi: "Vartija, mikä hetki yöstä on?" Vasta Johannes Kastaja saattoi sormellaan osoittaa Jeesusta ja todistaa oppilailleen hänestä: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin." (Joh. 1:29.)
Mutta yhä uudelleen meidänkin päivinämme kointähden koittoa tähystelevien silmien katseet sykähdyttävät sydämiä murheissa ja painojen alla kysymään: "Vartija, mikä hetki yöstä on?" Pitkälle se on jo nyt varmasti kulunut. Eikä aamua tarvita odottaakaan. Sillä jo keskiyön aikana alkaa huuto kuulua: "Katso, ylkä tulee, menkää häntä vastaan!"
Tuomio käy ylitsemme ei yksin tuomiosunnuntaina, kirkkovuoden loppuessa, vaan myöskin adventtina kirkkovuoden alkaessa. Se merkitsee sitä, ettei joulusta tule joulua, ellei sielun kaikki alhaiset himot ja halut joudu tuomituiksi, ellei kaikki viehättyminen ja kiintyminen syntiin ja maailman valhe-elämään tule sydämistämme irti kitketyksi.
Valaistuun joulukirkkoon ei päästä siunausta saamaan, ellei jo adventin kirkoneteisessä opita jalkoja varjelemaan niiltä poluilta, joilla rauha on tuntematon.
Maanantai.
Hänet Jumala herätti kolmantena päivänä ja antoi hänen ilmestyä, ei kaikelle kansalle, vaan Jumalan ennen valitsemille todistajille, meille. Ap. t. 10:41.
Jeesuksen syntymisen, kuoleman ja ylösnousemisen merkitys ei alusta alkaen ole ollut kaiken kansan uskolle ja käsitykselle ilmestystotuutena selvillä. Päinvastoin se on seurakunnan alusta alkaen ollut vain pienen joukon käsittämä ja uskossa vastaanottama.
Ainoastaan ne ihmiset, jotka sielunsa ahdingoissa ovat päässeet näkemään kaiken ajallisen mitättömyyden, ainoastaan ne, jotka omantunnon syyttäessä heitä synnistä ovat tulleet sisäisesti vaivatuiksi ja hengessään köyhiksi, ovat ymmärtäneet Jeesuksen ainoalaatuisen arvon ja merkityksen syntisten Vapahtajana ja kuoleman Voittajana.
Sellaisia historiassa tunnettuja miehiä ovat olleet Paavali, Augustinus, Luther ja Bach. Heidän jokaisen sielussa on aikanaan polttavana temmeltänyt kysymys: kuinka saisin syntini anteeksi eli kuinka löytäisin armollisen Jumalan. Näille miehille ja lukemattomille muille heidän kanssaan on kysymys ajallisesta menestymisestä, maallisesta onnesta ja vallasta ollut kokonaan tuossa tilassa syrjässä. Ne ovat olleet ihmisiä, joiden ahdistettu sieluntila voidaan luonnehtia Jeesuksen omilla sanoilla: "Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?" Valtakysymys, raha-asiat, terveyshuolet ja ihmisten arvostelu painuvat tällaisen ihmisen kohdalla olemattomiin, niin kauan kun ei sielun vamma, syyllisyys elävän, pyhän Jumalan edessä, ole syntien anteeksiantamuksella parannettu.
Nämä tällaiset ihmiset ovat saaneet Jumalan kutsun. Jumala on heidät ihmisjoukosta valinnut ja heille vaivatun omantunnon antanut kurittajaksi Kristuksen luo. Näille valituille tuo vieläkin niinkuin Korneliuksen kodissa saarna Kristuksesta, että "jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta", Pyhän Hengen lahjan, jonka omistajana uudestisyntynyt ihminen on siirretty Jumalan valtakuntaan.
Tiistai.
Jumala on ennen maailman perustamista "hänessä" valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään rakkaudessa. Ef. i:4.
Jumalalla on ollut koko ihmiskuntaa tarkoittava pelastussuunnitelmansa valmiina jo ennen maailman luomista.
Tätä suunnitelmaa ei ihmiskunnan sisäinen ero synnin takia Jumalan yhteydestä ole voinut särkeä eikä tyhjäksi tehdä. Rikosta seurasi tosin kyllä rangaistus. Jumalasta vieraantunut ihmissuku pantiin vaeltamaan tietänsä kielin kertomattomain kiroustuomioitten alaisena. Ulkonainen ahdistus synnytti monissa vaeltajissa sisäistä hätää, syyllisyyden tuntoa.
Pelastuksen kaipaus heräsi eloon ihmisten sydämissä. Elävä odotus käänsi orpoutuneen hengen katseet tulevaan Vapahtajaan. Tuo odotuksen ikävä tuki sieluja niin, etteivät ne sortuneet epätoivon suohon. Mutta missä taas tämä odotuksen kannustus puuttui, siellä loppui vähin erin sieluilta kaikki toivo. Ja toivottomina alettiin pitää itsemurhaa viisaimpana tekona. Perkeleellinen viisaus tuli Jumalasta eksyneen inhimillisen viisauden tilalle. Silloin oli aika täytetty. Jumala lähetti Poikansa. Hän ei ollut enää salattu Jumala. Kansa, joka pimeässä vaelsi, näki valon. Ihmiskunnalle koitti pelastus "hänessä", Kristuksessa.
Niin tapahtuu yksilönkin elämässä. Jumala pysyy pelastusarmoineen salassa siihen asti, kunnes aika on täytetty. Raamatun mukaan on kutakin yksilöäkin tarkoittava pelastussuunnitelma olemassa. "Sinä talutat minua suunnitelmasi ja neuvosi mukaan", sanoo virsilaulaja (Ps. 73:24).
Mutta Jumala salaa suunnitelmansa pitkät ajat. On kuin hän olisi kuollut. Elämä kuluu ikäänkuin Häntä ei olisi olemassakaan. Tuomiot raivoavat iskuineen yksilön ulkonaisessa elämässä, eikä niiden painosta aiheutunut sisäinen hätä tunnu vievänkään avun löytämiseen, vaan päätyvän yhä musertavampaan epätoivoon.
Mutta ihme! Juuri kun hätä on suurin, on apukin lähimpänä. Ihmisen tosi hätä on Jumalan paras tilaisuus. Otollisella ajalla, juuri kun aika on täytetty, lähettää Jumala Poikansa Hengen pimeydessä vaeltavan ihmislapsen hätääntyneeseen sydämeen. Valo koittaa ylhäältä. Jumala ei enää kätke kasvojaan, vaan kääntää ne poloisen avunetsijän puoleen. Tapahtuu sellaista, mitä vain Kaikkivaltias Armahtaja voi aikaansaada. Jumala saa kunnian, ihminen avun. Pelastus on tullut kirouksen alaiselle matkamiehellekin. Kristus-valo voitti synnin pimeän. Salattu Jumala ilmaisi itsensä.
Keskiviikko.
"Korvakuulolta olen kuullut Sinusta, mutta nyt ovat silmäni nähneet Sinut. Sentähden minä paheksun itseäni ja kadun tomussa ja tuhassa." Job 42:5-6.
Kärsimysten jalostama hurskas mies päätyi lopulta kurituksen kautta ymmärtäväiseksi tulleena tällaiseen tunnustukseen. Hän oli aiemmin valoisassa ylösnousemususkossaan paljon edellä aikalaisiaan. Keskellä vaikeuksia hän jaksoi tunnustaa: "Minä tiedän Lunastajani elävän ja viimeisenä hän on seisova tomuni päällä. Ja sitten kun tämä minun nahkani on hävitetty, saan minä Uhastani vapautuneena nähdä Jumalan." Näin hän jo tuhat vuotta ennen Kristuksen syntymää kohosi uskon siivillä niille ylängöille, jonne mekin vain vaivoin voimme nousta.
Mutta vielä pitemmälle Job pääsi Herran koulussa. Näitäkin tässä mainittuja kokemuksiaan hän itse arvioi myöhemmin sanoilla: "Korvakuulolta olen Sinusta kuullut." Ja yhä syvemmälle hänen oli täytynyt päästä voidessaan heti sen jälkeen tunnustaa: "Mutta nyt ovat silmäni nähneet Sinut."
Mitä oli hänelle tapahtunut? Olihan Jumala hänelle aiemminkin itsensä ilmoittanut. Mutta sillä selvyydellä, kun hän sen nyt teki, siirtämällä verhon syrjään salaisen toimintansa yltä ihmiselämässä ja luonnossa, sikäli kuin siitä Jobin kirjan 39-41 luvuissa kerrotaan, hän ei ollut vielä milloinkaan ennen kärsimysten miestä lähestynyt.
Kärsimyksissämme ei näytä olevan viimeinen Jumalan sana se, minkä hyvyys sanelee, vaan se, minkä Jumalan äärettömyys, Jumalan käsittämättömyys, sielulle sanelee. Sielu kuulee silloin kuiskeen: "Minun ajatukseni ovat korkeammat kuin teidän ajatuksenne." Silloin saapuu rauha.
Ei olisi milloinkaan kenenkään ihmisen mieleen juolahtanut virtahevosen ja krokodiilin esille vetäminen todistajaksi Jumalan teiden horjumattomasta oikeudesta. Itse Luoja siinä avaa kärsivälle sielulle ikkunan luomakunnan suurimpien ja väkevimpien petojen elämän läpi sisälle Isän sydämeensä.
Niinpä sinä, kohtaloihisi tyytymätön ihmislapsi, jonka edessä elämän arvoitus on tuskallisena ratkaisematta, katso Behemottia ja Leviatania! Mikä rajaton raaka voima piileekään niissä. Ihminen ei sille voimalle voi mitään. Mutta minä, joka olen kaiken Herra, joka olen ne luonut, voin leikkiä heidänkin kanssansa. Hekin ovat kokonaan minun kädessäni. Mitäpä siis sinä ihmislapsi pelkäät? Turvallista on sinunkin olla minun kädessäni, vaikk'et itse ymmärräkään syytä, minkä takia sinua juuri tällä tapaa vaivoissa kuljetan. Etkö ymmärrä, että voimani on kylliksi suuri, niin että sinä voit sen varassa huoletta levätä, vaikka et käsitäkään johdatukseni laatua ja tarkoitusta.
Tämä Jumalan teitten käsittämättömyys se tukki Jobin suun. Perillä taivaassa kaikki kerran selviää. Täällä alhaalla saamme siihen tyytyä, että Jumala, joka on rakkaus, on suuri voimassa ja ihmeellinen neuvossa.
Kun Jumalan äärettömyys ja ihmeellisyys hänen neuvoissaan ja ilmestyksissään historian ja luonnon piirissä kirkastuu silmäimme eteen keskellä ajan kärsimyksiä, voimme mekin uudella rohkeudella tunnustaa Jumalalle: "Nyt ovat silmäni nähneet Sinut. Sen tähden minä kadun tomussa ja tuhassa."
Sitä mieltä on tänäkin aikana kaikissa Jobin hengenheimolaisissa. Voitto on siinä, että tahdomme juuri sitä kärsimystä, mitä Jumalakin tahtoo.
Torstai.
Hän odottaa nyt vain, kunnes hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa astinlaudaksi. Hebr. 10:13.
Adventin Herra tekee tuloansa parhaillaan "meidänkin tykömme". Kristus on ilmestyksen Jumala. Nyt hän on koroitettu olotilaan, jossa hän on yhtä kaukana kaikista ihmisistä. Hänen läsnäolonsa on nyt riippumaton ajasta ja paikasta. Mutta yhtäkaikki hän vielä Isän oikealle kädellekin koroitettuna on meille ajan lapsille odotuksen esikuvana. Hän odottaa nyt vain, että hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa aluseksi. Hän ei käytä kaikkivaltaansa, ei voimakeinoja. Jumalalla on omat lakinsa, jotka hän on määrännyt valtakuntansa tulemiselle. Niitä Jeesus alistuu noudattamaan kirkkauden olotilassakin ja odottaa.
Vihollisemme ja vastustajamme on meilläkin. Vaivaa ja tuskaa on kunkin matkamiehen osana. Silloin elämä kumminkin menee, kun Jumala kuulee rukouksia ja näyttää olevan apuinensa ja pelastuksinensa saapuvilla. Mutta kun rukous näyttää jäävän vaille vastausta, kun Jumala ei autakaan, vaikka on luvannut, kun vihollis- ja vastustusvoimat saavat riehua ilman, että Jumalakaan näkyy niille rajoja panevan, silloin tulemme me ajan lapset uskovinakin helposti kärsimättömiksi. Me emme suostuisi odottamaan, mitä Herra tekee, emme odottamaan Herran aikaa. Ei suotta sanota Raamatussa: kärsivällisyys on teille tarpeen tehdäksenne Jumalan tahdon. (Hebr. 10:36.)
Kun koroitettu Kristus on Isän oikealla kädellä odotuksen esikuvana, niin tottapa mekin jaksamme odottaa, sillä vain vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele. Silloin alkaa täydellisyyden olotila.
Perjantai.
Jeesus Kristus tuli, jotta hän kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen. Hebr. 2:14.
Kristus päästää meidät pahasta omastatunnosta elävää Jumalaa palvelemaan.
Siellä missä synti yhä on anteeksisaamatta, puuttuu hyvä omatunto. Siellä on kaikki epävarmuutta ja pelkoa. Siellä on, niinkuin Luther sanoo, ihminen monien julmien hirmuhaltijain käsissä, joitten kourissa hän kärsii paljon ahdistusta, kuten perkeleen, lihan, maailman, synnin, vieläpä lain ja helvetinkin hätää.
Vastakohtana tälle levottomuudelle ja kunnottomuudelle, siis saatanan valtakunnalle, tuo Raamattu esiin uskosta vanhurskaantuneen aseman, nimittäin syntinsä anteeksi saamisen uskossa vastaanottaneen tilan, jossa ihminen on turvassa ja rauhassa, tarvitsematta enää pelätä syntiä, sen seurauksia tai mitään onnettomuutta, vaikkakin ne tulevat.
Vanhurskautettu sielu näet uskoo ja tietää, että kaikki on hänen armollisen Isänsä käsissä, elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, korkeus ja syvyys, enkelit ja esivallat, sanalla sanoen: koko luotu maailma. Herran oma kokee, että hän ei enää ole noiden hirmuvaltiaitten käsissä, jotka häntä ennen hänen uskoon tuloansa rasittivat.
Mikä autuus vaivatulle sielulle, että hänet siirretään saatanan vallasta Jumalan rakkaan Pojan valtakuntaan!
Lauantai.
Nämä sanat, jotka minä tänäpäivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi. Ja teroita niitä lastesi mieleen ja puhu niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi. 5 Moos, 6:6-7.
Jumalan valtakunnan työssä ei millään voi korvata jokapäiväistä Raamatun lukemista rakennukseksi ja seurustelua rukouksessa Jumalan kanssa. Rukouksessa me pääsemme hengittämään taivaallista ilmaa ja raamatuntutkistelun kautta tarjotaan meille hengellistä ravintoa. Mutta ollaksemme todella hengellisesti vahvoja, on meidän toimiminen ulospäinkin toisten pelastamiseksi ja saattamiseksi kosketuksiin itsensä Herran Jeesuksen Kristuksen kanssa.
Ilma ja ravinto eivät yksin riitä meille ollaksemme ruumiillisesti terveitä ihmisiä. Me tarvitsemme myöskin liikettä. Samoin on asian laita hengellisessäkin suhteessa. Jumalan valtakunnan laki on tämä: "Antakaa, niin teille annetaan." Joka ei anna muille, mitä itse on Herralta saanut, hän menettää senkin, minkä on saanut. Joka laiminlyö Herran työn toisten hyväksi, hän samalla herpaisee omia hengellisiä voimiansa ja kykyjänsä.
Nämä ovat periaatteita, joita ei kukaan voi eikä saa rangaistuksetta laiminlyödä hengellisen elämänsä kasvattamisessa. Opetelkaamme niitten sovelluttamisella kukin omaan elämäämme pitämään hengellistä kellitystämme tasapainossa, jottemme kasvaisi henkisesti vinoiksi ja kokonaan surkastuisi sisäisen ihmisemme puolesta.
Rukous tuo meille ilmaa, säännöllinen Raamatun luku ravintoa ja työskentely seurakunnallisessa nuorisotyössä, pyhäkoulussa ja diakoniatyössä ynnä muussa kristillisessä työssä liikettä.
Siis raamatunlukua, rukousta ja toimivaa, taistelevaa kristillisyyttä, sitä tarvitaan. "Siis, minun rakkaani, toimikaa nyt poissa ollessani pelolla ja vavistuksella niin että pelastutte", kirjoitti apostoli rakkaille filippiläisillensä, Euroopan esikoisseurakuntalaisille (2:12).
Nykyaikana yhä levenevä jumalattomuusliike kaikissa Euroopan maissa ennustaa yleisen anarkian ja antikristuksen tuloa. Tämä uhka velvoittaa Herran kansaa kovenemaan itsellensä, sotimaan syntiä vastaan ja pitämään horjumatta kiinni Jumalan ilmoituksesta Raamatussa kaiken opin ja elämän ainoana ohjeena ja ojennusnuorana.
Oi sana kallis, vaikka pois
Hyljätty monta kertaa,
Mik' ihmisviisaus se vois
Sinulle vetää vertaa?
Lujempaa turvaa meille ken
Voi tuoda mistään muusta,
Kuin armon sana ikuinen
Lähtenyt Herran suusta?
Kuin vesilintu lahdella
Käy alle veden pinnan
Ja huuhdottuaan sulkansa
Taas nostaa puhtaan rinnan,
Niin puhdistuupi sielukin
Sanassa kirkkahassa;
Se tuntee, että liikkuupi
Olossaan oikeassa.
V.k. 142:4-6.