[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fns_k3Z4xBAnT3Kk4UIGoWBIoyO_1xSLgB73w8dby_F8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1812,"Iankaikkinen elämä","Pakkala, E. W.",1878,1945,"1812-pakkala-e-w-iankaikkinen-elama","1812__Pakkala_E._W.__Iankaikkinen_elämä","Suomen kotien hartauskirja","tietokirja",[],[],"fi",1937,null,95405,620317,true,[],[],[],"Suomen kotien hartauskirja sisältää lyhyitä tekstejä vuoden jokaiselle päivälle kirkkovuoden mukaisesti. Kirjoitukset käsittelevät kristinopin kohtia, kirkkojuhlia ja uskonnollista elämää adventista alkaen.","E. W. Pakkalan 'Iankaikkinen elämä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1812. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","IANKAIKKINEN ELÄMÄ\n\nSuomen kotien hartauskirja\n\n\nKirj.\n\nE. W. PAKKALA\n\n\n\n\n\nPorvoo--Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1944.\n\n\n\n\n\n\n        \"Tämä on iankaikkinen elämä, että he\n        tuntevat sinut, joka yksin olet tosi\n        Jumala, ja sen, jonka olet lähettänyt,\n        Jeesuksen Kristuksen\". Joh. 17:3.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nTähän teokseen sisältyvät päivänsanat ovat kirjoitetut enemmän\nkuin kymmenen vuoden pituisen ajanjakson kuluessa. Siitä johtuu,\nettei sielun kannel niitä kirjoitettaessa aina ole voinut olla\nsamassa vireessä. Toiset ovat sisällöltään jonkin verran älyllisiä\nkäsitellessään kristinopin eri kohtia tai kirkkojuhlien merkitystä,\ntoiset taas ovat syntyneet sisäisen pakon puristuksesta uskon\njännityksen raadellessa sieluani.\n\nOlen kuitenkin koettanut tässä teoksessa noudattaa, mikäli mahdollista,\nkirkkovuoden järjestystä. Sen alkuosan, kolmen suuren juhlan,\njoulun, pääsiäisen ja helluntain ympärille on sijoitettu sellaisia\nlukukappaleita, jotka ennen kaikkea kertovat Herran töistä, ja\nkolminaisuuden päivän jälkeen taas sellaisia, jotka koskettelevat\npelastuksen omistamista.\n\nKun kustantajan taholta on tällaista kokoelmaa ehdotettu julkaistavaksi\nja aineistoa on ollut valmiina riittämiin asti käytettävänä, en ole\nkatsonut olevan syytä vetäytyä asiassa syrjään.\n\nHelsingissä, lokakuun 10 p:nä 1937.\n\n_E. W. Pakkala_.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN ADVENTTIVIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Katso, hän tulee, sanoo Herra Sebaot._ Sak. 3:1.\n\nAdventti merkitsee tulemista. Herra Jeesus tulee. Luther puhuu\nkolmenlaisesta Herramme Jeesuksen tulemisesta.\n\nEnsimmäinen tuleminen tapahtui silloin, kun sana tuli lihaksi, kun\nJeesus syntyi pienenä lapsena Vapahtajaksemme neitsyt Mariasta. Toinen\ntuleminen tapahtuu parhaillaan hengessä, se on, kun Pyhä Henki sanan ja\nsakramenttien kautta tulee sydämeemme ja synnyttää meidät vihanalaiset\nuudestansa Jumalan armolapsiksi. Kolmas tuleminen tapahtuu, kun Herra\nJeesus tulee viimeiselle tuomiolle tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.\n\nKun me nyt taas aloitamme uutta kirkkovuotta ja vietämme\nadventtijuhlaa, se merkitsee lähinnä sen pelastusasian korostamista,\nettä Pyhä Henki armonvälineitten kautta kirkastaa meille Kristusta ja\nvetää meitä armonjärjestyksessä elävän Jumalan yhteyteen parannuksessa\nja uskossa. Usko ilman parannusta on näet itsepetosta, ja parannus\nilman uskoa vie joko epätoivoon tai farisealaisuuteen.\n\nAdventin kysymykseksi kääntyy näin ollen henkilökohtaisesti itse\nkullekin seurakuntalaiselle, joka elää keskellä armon välikappaleitten\nkäytäntöä: Olenko syntynyt uudestaan Pyhästä Hengestä, onko minut jo\nsiirretty saatanan valtakunnasta Jumalan rakkaan Pojan valtakuntaan,\nonko minulla vain kristityn nimi, mutta entäpä jos en olekaan sellainen\ntodella, onko minulla vain suun tunnustus, mutta olenkin itse asiassa\nilman sydämen uskoa?\n\nJotta saisin tämän adventin kysymyksen tärkeäksi itselleni ja sinulle,\nniin sulattakaamme yhdessä tajuntaamme eräs pieni kertomus ja sen\nsisällöstä pari johtopäätöstä.\n\nOli kerran rikas mies. Hän halusi kaunistaa maallista kotiansa muun\nmuassa kauniilla tauluilla. Kerran hänen tielleen sattui oikein hyvä\nkauppa. Vanhan kuulun taiteilijan alkuperäinen taulu oli myytävänä. Hän\nosti sen kalliista hinnasta ja iloitsi siitä. Jokaiselle, joka hänen\nkodissaan kävi, hän näytteli taulua ylpeillen siitä, että sen omisti.\n\nMutta -- niin, elämässä on aina jokin \"mutta\" -- sitten kerran tuli\nhänen rikkaaseen kotiinsa eräs paljon matkustellut taidearvostelija.\nNytpä miehemme oikein riemuitsi saadessaan näyttää vieraalleen tuota\narvokasta tauluansa. Mutta jonkin hetken sitä tarkkaan tutkittuaan tämä\nkatsahti taulun omistajaan ja sitten taas tauluun ja virkahti: \"Tämä\ntaulu on väärennys.\"\n\nJa taiteen tarkka tuntija olikin oikeassa. Näin tuo kaunis ja\narvokkaana pidetty taulu menetti arvonsa ja siirrettiin romutavarana\nullakolle.\n\nNiin kävi, kun oikea taiteentuntija tuli taloon.\n\nNäin käy sinulle, lukijani, ja minulle, joka tätä kirjoitan, kun\nIhmisen Poika tulee hengessä, kun adventin Herra tulee luoksemme\nkotiimme sekä sanassa että ystäviensä kautta. Hänestä Raamattu\ntodistaa, että \"hän tunsi kaikki ihmiset eikä tarvinnut, että kenkään\nolisi todistanut ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä oli\".\nJa vielä: \"Ihmisen Pojan silmät ovat niinkuin tulen liekki.\" Tämän\ntutkivan katseen edessä, kun Jeesus meitä tarkastaa, tulevat \"salat\njulki\".\n\nMoni, joka on ollut päältäpäin katsoen kristitty, paljastuukin\nsellaiseksi, joka sisältä on perkeleitten asuntona; moni, joka suullaan\non tunnustanut kristillisyyttä, näkeekin hämmästyksekseen, että hänen\nsydämensä onkin vielä kaukana elävästä Jumalasta; moni, jolla on nimi,\nettä hän elää, joutuukin hengellisesti kuolleen asemaan, kun Herra\ntulee ja tutkii.\n\nKen näitä armonvaikutuksia kokee ja näkee näitä huolestuttavia näkyjä\nitsestään, että hän onkin vain oikean kristityn \"väärennys\", hän on jo\nsalatun Kristuksen ja tässä ajassa salatun taivaan valtakunnan voimien\nvaikutuksen kuljettama. Hän veisaa jo silloin totuudessa sydämen\nhartaudella eikä vain suulla: \"Salattu tavara kuin sydämemme, Täyttääpi\nilmituoden petoksemme Ja paljastaen varjomenomme. Se Kristus -- on\nsalattu.\"\n\nJa vielä enemmän: Hän ei vain veisaa. Hän kokee jotakin adventin\nvoimasta. Sillä onhan selvää, että kyllä hyvästä voi kuka tahansa\njotakin hyvää tehdä. Mutta adventin ihme on se, että pilaantunut\nja rikkinäinen saviastia, väärennetty taulu, joka on romukoppaan\nheitettäväksi jo joutunut, tuottaa vielä kunniaa elävälle Jumalalle.\n\nOn ihme, että väärennyksestä voi vielä tulla alkuperäisen oikea ja\naito. Sellaista muutosta, ihmettä, ihmiskyky tai ihmissiveellisyys ei\npysty saamaan aikaan. Siihen kykenee vain yksin elämän Herra, Jeesus\nKristus. Hän, ihmisen oikea arvostelija ja tuntija, on myöskin samalla\n\"eläväksi tekevä Henki\", joka voi kuolleen uudesti synnyttää ja tehdä\nmahdottoman asian mahdolliseksi, rikkinäisen ehjäksi.\n\nTullessaan tänäkin adventtina keskellemme hän luo vääristä oikeita\nihmisiä ja Jumalan lapsia, niin että enkelitkin taivaassa siitä\niloitsevat. Tottapa ne jo alkaneen kirkkovuoden kuluessa saavat iloita\nmeistä molemmista, sinusta ja minusta! Eikö aleta pyytää sitä koko\nsydämestä joka päivä adventin ja elämän Herralta?\n\n\nMaanantai.\n\n_Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, -- -- -- ja minulla on\nkuoleman ja tuonelan avaimet._ Ilm. 1:17,18.\n\nJumalan maailmansuunnitelma on tehty Kristuksessa. Hänessä on\nJumala meidät valinnut jo ennen maailman perustamista. Ja edelleen\nKristuksessa on maailma luotu. Kaikki on saanut syntynsä hänen\nkauttansa. Ilman häntä ei ole kukaan meistä ihmislapsista syntynyt. Ja\nhänessä on edelleen elämä. Kaikki pysyy voimassa hänen kauttansa. Eipä\nsuotta Jeesus vakuuta Johannekselle: \"Minä olen ensimmäinen.\" Hänellä\noli omistusoikeus meihin jo ennenkuin olimme äidistämme lähteneet.\n\nEpäkristillistä on siis ajatella, ettei Kristus meistä välittäisi.\nPyrkiihän hän aatoksiimme ensimmäisenä aamulla herätessämme ja\nviimeiseksi illalla maata mennessämme. Ei meidän tarvitse tuohon\najattelemiseen itseämme pakottaa. Hänen läsnäoleva Henkensä sen meissä\nvaikuttaa. Älä siis pelkää!\n\nTämä sama lohdullinen Pyhän Hengen rohkaisu annetaan meille myöskin\nvuoden vaihteessa, vanhan kirkkovuoden loppuessa ja uuden alkaessa.\n\nJeesus Kristus ei ole vain ensimmäinen, hän on myöskin viimeinen.\nHänessä olemme myöskin lunastetut. \"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti\nmaailman itsensä kanssa.\" Syntisten tuomitseminen on nyt annettu\nPojalle. Saatana, syyttäjä, päällekantaja on heitetty ulos. Kaiken\nloppu ei ole romahdus, ei kauhistus, vaan hän, Herramme Kristus,\nKaritsa, joka maailman synnit kantoi. Hän ei meitä valinnut yksin äidin\nkohdussa; hän on myöskin turvamme kuolemassa, kun sielumme erkanee\ntästä kuoleman ruumiista. Hän on myöskin puolellamme ylösnousemuksessa\nja viimeisellä tuomiolla. Ja vasta sen jälkeen hän oikein onkin\nesikoisena monen autuaan veljen ja sisaren, siis kirkastetun\nihmiskunnan keskellä. Älkööt ajan vaiheet meitä synnin ja kuoleman\nlapsia hämmästymään saattako!\n\nOlemme muukalaisia; vuotemme täällä kuoleman varjon maassa loppuvat\npian, mutta päämäärämme on kirkas. Älä siis pelkää!\n\nJeesus Kristus on alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen. Hänellä on\nkuolema ja tuonelakin vallassansa.\n\n\nTiistai.\n\n_Ilman minua te ette voi mitään tehdä._ Joh. 15:5.\n\nJeesuksen suhde taivaalliseen Isään on Uudessa Testamentissa\nparilla vedolla piirretty: \"Hän on luottanut Jumalaan\" ja \"Hän oppi\nkuuliaisuuden.\" Näillä molemmilla linjoilla on Jeesuksen maallinen\nelämä kulunut toisaalta täydellisessä riippuvaisuussuhteessa Jumalasta\nja toisaalta täydellisessä antautumisessa Jumalalle.\n\nVapaaehtoisesti Jeesus luopui itse olemasta mitään tai tekemästä mitään\nomine voimineen ja oman tahtonsa mukaan. Luottamuksessaan Jumalaan\nhän odotti kaikessa, niin pienessä kuin suuressa, Isänsä huolenpitoa\nja johtoa. Perkele koetti kyllä horjahduttaa häntä tästä pojan\nluottamussuhteesta Isäänsä tarjoamalla hänelle tehtäviä itsevalitulla\ntiellä. Mutta Jeesus ei koskaan menettänyt voimansa salaisuutta -- eikä\nlähtenyt työhön, jota Isä ei ollut hänelle näyttänyt. \"Poika ei voi\nitsessänsä tehdä mitään muuta kuin minkä näkee Isän tekevän.\"\n\nTässä riippuvaisuussuhteessa Jeesus ei koskaan tullut häpeään eikä\nhylätyksi.\n\n\"Sillä Isä rakastaa poikaa ja näyttää hänelle kaikki, mitä hän itse\ntekee; ja mitä ikänä Isä tekee, sitä Poikakin niin ikään tekee.\"\n\nTästä antautumissuhteesta kuuliaisuudessa taivaallisille näyille\njohtuu taas, että kaikessa Jeesuksen tekemisessä ja toiminnassa pääsi\nyksinomaan Jumalan tahto esille ajallisuuden piirissä, ei muuta kuin\nJumalan tahto, mutta ei liioin vähempääkään, vaan _koko_ Jumalan tahto.\nJeesuksen persoonassa oli Jumalan hallitus tullut ihmisten keskelle.\nHänessä lähestyi Jumalan valtakunta hukkuvaa maailmaa.\n\nMekin toivomme Jumalan valtakunnan tulemista, toivomme hengen valtaa\nlihan yli. Mutta muuta tietä ei ole meillekään annettu kuin Jeesuksen\nseuraaminen: toisaalta riippuvaisuuden, toisaalta antautumisen\ntiellä. Kuta enemmän meistä oma minä katoaa ja kuta kokonaisempi\non antautumisemme Jumalan käytettäväksi, sitä normaalisempaa on\nkristillisyytemme ja siunauksista rikkaampaa ajallinen vaelluksemme.\nLuottamuksessa Jumalaan ja kuuliaisuudessa hänen käskyilleen ratkeaa\nelämän arvoitus ja kirkastuu sen tarkoitus. Ilman tätä elämänyhteyttä\nemme voi mitään tosiarvokasta tehdä.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Minä kutsuin sinut nimeltä ja annoin sinulle kunnianimen, vaikka sinä\net minua tuntenut._ Jes. 45:4.\n\nJumala etsii meitä, ennen kuin me ymmärrämme etsiä häntä. Onhan\ntunnettua, ettei lammas hae paimentaan, vaan paimen hakee lampaansa.\nMutta Jumalan rakkaus on siitä merkillinen, että kun vielä synnissä\ntahallisesti elimme, silloin oli jo Kristus meidän edestämme kuollut.\nNiin. Onpa Jumala meidät kaikki Kristuksessa kirkkauteen valinnut jo\nennen kuin maailman perustuskaan laskettu oli.\n\nKun tältä iankaikkisuuden näkökulmalta Jumalan rakkautta sanan valossa\nkatselemme, ei meistä tunnu enää ihmeelliseltä, kun Jumala siten\najallisuuden piirissä olevissa oloissa etsii meitä, kutsuu meitä ja\nnäkee meistä paljon vaivaa kirkastaaksensa meitä.\n\nOn sanottu, että arvokkaimpia nimityksiä mitä ihmisestä voidaan\nantaa, on se, jos voidaan hänestä todeta, että hän on Jumalan etsijä.\nItse asiassa on totuus kumminkin se, että vaikka emme vielä Jumalaa\ntunnekaan taikka häntä etsikään, hän jo on meitä rakkaudessa ajatellut,\nPoikansa edestämme antanut, meille tuntemattomana vierellämme kulkenut\nja onneamme valvonut elämämme yksityiskohtia myöten.\n\nOn lohdullista tietää, ettei Jumalalla ole vain suuri suunnitelmansa\nihmiskunnan kokonaisuutta varten: Jumalan valtakunta toteutuneena,\nvaan pienikin suunnitelmansa kutakin meitä, hänen lastansa varten:\nKristuksen kaltaiseksi tuleminen.\n\nEmme me Jumalaa etsisi, emmekä hänen suunnitelmastansa iloitsisi,\nellei hän itse ensin olisi meitä armollaan ja tuomiollaan etsinyt ja\nkiinni omantunnon kautta saanut. Kun tämä on käynyt meille selväksi,\nniin me virsilaulajan kanssa kiitollisin mielin tunnustamme: \"Minä\netsin Herraa, ja hän vastasi minulle, hän vapahti minut kaikista\npeljätyksistäni.\" (Ps. 34:5.)\n\n\nTorstai.\n\n_Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten\nvaltakuntaan._ Matt. 18:3.\n\nMe nykyajan kristityt arvostelemme taivasten eli Jumalan valtakuntaa\naivan samalla lailla kuin alkuajan opetuslapset. Meidän niinkuin\nheidänkin mielestänsä tulee Jumalan valtakunnasta kaunis ja korkea\n_tässä ajassa_. Siinä on oleva jotakin, joka panee sen loistamaan\nihmisten silmissä. Kaiken, mitä Jumalan sana vaatii, pitää siinä olla\nvalmiina näkyvissä. Parannuksen pitää olla jo tehty, uskon lujaa ja\nvarmaa, rukouksen palavaa, katumuksen oikeata, pyhyyden täydellistä\nja toivon elävää. Missä silmämme näkee puutosta, se jää käsityksemme\nmukaan ulkopuolelle Jumalan valtakunnan piiriä.\n\nMutta tässä kohden me voimme erehtyä. Me etsimme Jumalan valtakuntaa\nsieltä, missä sitä ei ole, emmekä sieltä, missä se on. Tämän tähden\nJeesus itse opettaa: \"Ei Jumalan valtakunta tule niin, että se\ntaidettaisiin nähdä.\" Ja toisen kerran: \"Minun valtakuntani ei ole\ntästä maailmasta.\" Ja: \"Siihen ei päästä sisälle, ellei käännytä ja\ntulla lasten kaltaisiksi.\"\n\nJumala tahtoo olla meille Isänä. Jeesus opetti rukoilemaan: \"Isä\nmeidän.\" Isän virka on olla lasten huoltajana ja turvana, hankkia\nniille elatusta, vaatteita, lämmintä, suojaa, kasvattaa ja opettaa\nheitä, sanalla sanoen: olla kaikki kaikessa lapsilleen. Mutta tähän\neivät suuret taivu. Ne osaavat kaikkea itse. Vain pienille Jumala\ntodella pääsee olemaan Isänä. Vain pienet ottavat kaikki vastaan\nisältään: rahat ja tavarat, kodin hoidon, hengen ja elämän, ajallisen\nja iankaikkisen elämän hyvät. Joka on oikea Jumalan lapsi, hän elää\nja liikkuu jo täällä alhaalla aina ja kaikkialla näkymättömän Isänsä\nhoidossa.\n\n\nPerjantai.\n\n_Palvelkaa Herraa ilolla!_ Ps. 100:2.\n\nTämä kehoituksen sana oli alun pitäen lausuttu Israelille. Mutta Israel\noli huono Herran palvelija. Se poikkesi pois omille teillensä ja luopui\nelävästä Jumalasta. Se lähestyi suullansa Jumalaa, mutta sen sydän oli\nhänestä kaukana. Tämän nähdessään Jumalan miehet, profeetat, alkoivat\npuhua paremmasta Herran palvelijasta: ristin Herrasta.\n\nKun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa. Hän taisi\nvalehtelematta sanoa: \"Minun ruokani on se, että teen lähettäjäni\ntahdon ja täytän hänen tekonsa.\" Ja vielä: \"Ei Ihmisen Poika tullut\npalveltavaksi, vaan palvelemaan.\" Hän oli Isän tahdolle kuuliainen\nhamaan ristin kuolemaan asti.\n\nJeesuksen seurassa ja elämänyhteydessä hänen kanssaan meistä hänen\nkanssapalvelijoinaan tulee oikeita Jumalan palvelijoita, Jumalan\ntyötovereita. Tällaisia ihmisiä Herra tarvitsee eloonsa. Niitä\najatellen Jeesus on sanonut: \"Eloa on paljon, mutta työmiehiä\nvähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä\nelonkorjuuseensa!\" Herran palvelijoita syntyy sinne, minne Herra itse\nniitä antaa ja niitä herättää.\n\nOlemme kaikki luomisen ja lunastuksen perustuksella Herran omia.\nKysymys on siitä, saako hän nyt meidät Pyhän Henkensä vaikutuksen\nalaisiksi kulkemaan, toimimaan ja liikkumaan hänen asioillaan.\n\nMissä Herran työ ei ainoastaan meidän puolestamme, vaan meissä\nsisällisesti ja meidän kanssamme sekä meidän kauttamme muissa on\nalkanut kirkastua Jumalan elämällemme asettamaksi tarkoitusperäksi,\nsiellä elämän yhteydessä ylösnousseen, mutta alati läsnäolevan\nVapahtajan kanssa koetaan, että ilo Herrassa on väkevyytemme.\n\nPyhän Hengen toinen hedelmä on ilo. Ensimmäinen on rakkaus. Näitä\nhedelmiä kysyy adventin Herra ennen kaikkea, kun hän tulee hedelmää\nviikunapuusta etsimään.\n\nEipä ole näin ollen vähäarvoinen uuden kirkkovuoden taipaleelle\nlähdettäessä tunnuslauseeksi tarjoutuva virsilaulajan kehoitus\nvelvoituksineen: \"Palvelkaa Herraa ilolla!\"\n\n\nLauantai.\n\n_Älkää kieltäkö; sillä joka ei ole teitä vastaan, se on teidän\npuolellanne._ Luuk. 9:50.\n\nAhdasmielisyydessään kristitty tuottaa itselleen suotta vaivaa ja\nhuolta.\n\nKun näemme sellaisten, jotka eivät seuraa Jeesusta, samalla tavalla\nkuin mihin itse olemme tottuneet, tekevän siunauksellista työtä Jumalan\nvaltakunnan työvainiolla, niin että perkeleen kahlehtimat syntiset\npääsevät himojensa orjuudesta vapaiksi, joudumme me monasti uskon\nvaikeuksiin niinkuin entisetkin opetuslapset. Emme jaksa tuota toisten\nmenestystä sulattaa emmekä hyväksyä, vaan vikoilemme, jopa suorastaan\nasetumme kielteiselle kannalle toisin ajattelevien tekoihin nähden.\n\nPitäisi rakastaa. Emme jaksa. Siinä on ristiriita. Mutta Jeesus\nratkaisee vaikeuden hyvin yksinkertaisesti. Hän sanoo: \"Älkää\nkieltäkö.\" Ei näet voida Jeesuksen nimessä tehdä pelastustekoja ja\nsamalla olla hänen vastustajiaan, ei voida riivaajia ajaa ulos ilman\nettä samalla itsekin ollaan perkeleeseen nähden vastustavalla kannalla.\n\nKun ajattelemme tätä Jeesuksen mielialaa, joka jaksoi iloita\npienistäkin elämän merkeistä, jaksoi ymmärtää oikein heikoimpiakin\nyrityksiä, jotka tapahtuivat Jumalan valtakunnan tulemiseksi ihmisten\nkeskuuteen, niin eiköhän ole syytä meillä painua tomuun ja tunnustaa\nnöyrästi:\n\n\"Herra, olen niin perin vähän vielä oppinut ymmärtämään sinua,\nmenettelytapojasi ja valtakuntasi tulemista keskuuteemme.\"\n\nMissä ahdasmielisyys tunnustetaan evankeliumin vastaiseksi ja toisten\nhengellisen työn vikoileminen synniksi, siinä on jo paha kääntynyt\nhyväksi, siinä Herra voi antaa taas uutta armoa jo käytetyn tilalle.\n\nVaikeuksien ja ristiriitojen kautta kulkeva kasvaminen armossa ja\nJeesuksen Kristuksen tuntemisessa kuuluu oleellisesti kristilliseen\nelämään.\n\n\n\n\nTOINEN ADVENTTTVIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Katso, Herran silmä valvoo niitä, jotka häntä pelkäävät ja panevat\ntoivonsa hänen laupeuteensa._ Ps. 33:18.\n\n_Järjen_ totuus sanoo meille, että väkevä voittaa heikon, että sankaria\nauttaa hänen voimansa, että rahan ja tavaran paljous tuo onnen\nmukanansa. Ja kun kerran näin ajatellaan, niin sen mukaan myöskin\ntoimitaan. Yhtä kaikki panevat tämän järjen totuuteen perustuvan\ntoiminnan tulokset sukupolvi sukupolvelta epäilemään, ettei tie olekaan\noikea. Aletaan tunnustaa: \"Me vaelsimme kaikki eksyksissä, sillä kukin\nmeistä poikkesi _omalle_ tiellensä.\"\n\n_Uskon_ totuus opettaa ihan päinvastaista. Se ajattelee: \"Ei kuningas\nvoita paljolla väellänsä, ei sankari pelastu suurella voimallansa.\nTurha on sotaratsu auttajaksi, ei pelasta sen suuri väkevyys\" (Ps.\n33:16-17). Ja virressä se viriää tunnustukseksi: \"Ei miesten voima\nkelpaa Jumalalle, ei hevosten uljuus Kaikkivaltiaalle -- hän armons'\nsuo vaan hartaast' anovalle\".\n\nKaikkien aikojen uskovaisten elämässä on elämän painopiste siirtynyt\npois heistä itsestänsä Herraan ja pois omista aikaansaannoksista\nsiihen, mitä Herra tekee.\n\nVanha sivistynyt Kreikka suistui perikatoon olympialaiskisoineen ja\nniissä saavutetuista suurista tuloksista huolimatta. Herraan luottavien\nja omista voimistaan epäilemään joutuneitten uskovaisten pieni\njoukko kesti pystyssä halki vuosisatojen lisääntyen matkan varrella\ntuhannentuhanneksi.\n\nEi ollut siis valhetta, vaan syvintä elämän totuutta virrenlaulajan\nuskontunnustus: Herran silmät katsovat niitä, jotka häntä pelkäävät,\njotka panevat toivonsa hänen laupeuteensa -- pelastaaksensa heitä -- ja\nelättääksensä heitä. Meidän sielumme odottaa Herraa. _Hän_ on meidän\napumme ja kilpemme.\n\n\nMaanantai.\n\n_Suuret ovat Herran teot, kaikkien niiden tutkisteltavat, jotka niitä\nrakastavat._ Ps. 111:2.\n\nTällainen on jumalaapelkäävän ihmisen tunnustus, kun hän ajattelee\nyksilön, sukujen, jopa kansojen kehitystä ja vaiheita. Herraan\nuskova ihminen näkee Jumalan sormen jälkiä sekä omassa pienessä\nelämässään että koko kansansa historiassa -- eikä ainoastaan ilon ja\nmyötäkäymisen, vaan myöskin murheen ja vastoinkäymisen päivinä.\n\nSiinä missä jumalaton näkee ainoastaan sokean sattuman pilantekoa,\nnäkee hurskas ihminen tarkoituksenmukaisuutta ja persoonallisen Jumalan\nviisauden ja oikeudenmukaisuuden leimaamaa toimintaa eli, lyhyesti\nsanoen, jumalallisen kaitselmuksen. Ja juuri näiden uskossa saamiensa\naukihakattujen näköalojen edessä hän tunnustaa:\n\n\"Suuret ja ihmeelliset ovat Herran teot\" ja lisää: \"Herran pelko on\nviisauden alku\".\n\nIhmeelliset ovat Herran työt olleet Suomen kansankin historiassa.\nHistorian Jumala toi meidät tänne kymmenien tuhansien järvien maahan\nlännen rajavartioksi itää vastaan. Itä merkitsee Aasiaa, joukkojen ja\nmassojen valtaa, joka yksilöihin suuntautuu sortona ja mielivaltana.\nLänsi merkitsee Eurooppaa, yksilön tunnustettua vapautta, järjestettyä\nyhteiskuntaelämää: työrauhaa, tierauhaa, naisrauhaa, käräjärauhaa.\n\nNäiden vuosisatoja vanhojen oikeuksien puolustamista varten annettiin\nmeille kaksikymmentä vuotta sitten valtiollinen itsenäisyys lahjaksi,\njoskin tie siihen kulki yli \"neulojen nenien ja tapparain terien\".\n\nHistorian Jumalalla on uskoa Suomen kansan tulevaisuuteen. Muuten\nHän ei sille lahjojansa jakaisi. Mutta tästä riemuitessamme älkäämme\nunohtako, että Jumalan lahjat sisältävät aina tehtävän, joka velvoittaa\npalvelemaan Herraa ilolla.\n\n\nTiistai.\n\n_Minä kiivailen Jerusalemin ja Siionin puolesta suurella kiivaudella._\nSak. 1:14.\n\nPäivä oli alkanut paistaa Juudan kansalle. Tämä kansa oli saanut palata\npois vankeuden pimeästä yöstä. Sorron aika oli loppunut ja koittanut\noli kansallisen vapauden ihana päivä -- päivä, jonka nostattavan voiman\nSuomenkin kansa tuntee viime vuosien historiassaan.\n\nMutta voi! Tuskin oli Sakarja-profeetan päivinä ehditty iloiten\naloittaa kaupungin ja temppelin rakentaminen, kun jo muukalaiset,\njotka olivat enemmän pakanoita kuin juutalaisia, pyrkivät yhteisiin\nrakennuspuuhiin uutisrakentajien kanssa. Tarkoituksena näillä\nsamarialaisilla oli omistusoikeuden saaminen temppeliin. Mutta tätä\nei voitu heille myöntää. Siitä kasvoi, katkera mieli. Ja sydämen\nkatkeruuteen pohjautunut kateus ajoi samarialaiset tulella ja miekalla\nestämään pääkaupungin ja temppelin uudelleen luomista. Pimeä yö oli\njälleen äkkiarvaamatta verhonnut ihanan vapaudenaamun pimentoihinsa.\n\nOnkohan uuden Suomen luomisessa tapahtunut jotain vastaavaa? Eivätkö\nolosuhteet itsenäisessä Suomessa ole omiansa peittämään tuhansien\nkansalaisten mielet epäilyksen ja hämmästyksen pimeillä pilvillä?\nKysytään: minne on Jumalan vanhurskaus, hoito ja ohjaus kansamme\nelämästä paennut, kun laittomuus on vallalla ja yhteiskuntaa vihaava\naines määrätietoisesti on toimessa.\n\nTällaisissa oloissa, kun silmälle näytti siltä, että Jumala oli vetänyt\nkätensä pois kansaa auttamasta sen sisällisiä vihollisia vastaan,\nkun näytti siltä, ettei mitään tapahtunut, että kaikki oli hiljaa ja\nsekasortoiset olot saivat jatkua -- tällaisissa oloissa kuuli Sakarja\nyöllä näyssä enkelin sanoman: \"Saarnaa ja sano: näin sanoo Herra\nSebaot: 'Minä kiivailen Jerusalemin ja Siionin puolesta suurella\nkiivaudella.'\"\n\nVaikka me emme näe mitään, tekee Herra kuitenkin salassa suuria tekoja.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Sillä ei köyhää unhoteta iäksi, eikä kurjien toivo huku ainiaaksi._\nPs. 9:19.\n\nJumalan valtakunnassa ovat asiat vallan toisin kuin ihmisten\nvaltakunnissa. Täällä maailmassa pidetään niitä, jotka ovat rikkaita,\nterveitä, väkeviä, viisaita ja taitavia ja niitä, joiden kanssa\ntällaiset ihmiset seurustelevat, onnellisina. Heille hymyilee elämä.\nHeiltä ei mitään puutu. Mutta -- tuokio vain -- ja kaikki tuo onni\non murskana ja auttamattomasti mennyttä. Syynä oli se, että heidän\ntoivonsa oli perustettu katoaviin asioihin ja etuihin.\n\nToisin on niiden laita, jotka ovat köyhiä, raadollisia ja kurjia.\nHeiltä on Jumala riisunut kaiken luottamuksen omiin voimiin ja omaan\nviisauteen.\n\nTällaisille maailman mielestä onnettomille, raadollisille, voi Jumala\nolla joksikin hyödyksi -- muille ei. Terveet, rikkaat ja väkevät eivät\nhäntä tarvitse, he kun tulevat toimeen omillansa.\n\nSentähden on Jumalan valtakunnassa asiat vallan toisin kuin maailman\nlasten parissa. Jumala voi seurustella ja tositarpeessa auttaa sokeita,\nontuvia, vaivatuita, köyhiä, kaikenlaisia sairaita, siis raadollisia ja\nkurjia. Itsellään heillä ei ole mitään muuta kuin toivottomuus.\n\nMutta armon kautta on toivottomallakin toivo: Herra on nytkin\nohjaksissa ja johdattaa minua suunnitelmansa mukaan. Tällainen\nulkopuolelle ihmistä ja näkyväistä maailmaa perustettu toivo ei koskaan\nhuku eikä petä.\n\nÄlä siis pelkää, kun Herra tuo sinun kohdallesi kovan päivän. Siten hän\nvain tekee sinusta raadollisen, köyhän ja kurjan, jonka täytyy Herralle\nsanoa: \"Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.\"\n\nTorstai.\n\n_Olen perehtynyt Kristuksen salaisuuteen._ Ef. 3:4.\n\nKristus ja kaikki mitä syntiselle hänessä on tarjona, on luonnolliselle\nihmiselle salaisuus. Kristuksen salaisuus pysyi Paavalillekin\nsalaisuutena siihen asti, \"kunnes tämä salaisuus tehtiin hänelle\n_ilmestyksen_ kautta tiettäväksi\". Ja hän lisää, ettei sitä \"menneiden\nsukupolvien aikana ole ihmisten lapsille tiettäväksi tehty\", sillä \"sen\nsalaisuuden taloudenhoito on ollut ikuisista ajoista asti kätkettynä\nJumalassa, kaiken Luojassa\".\n\nMutta nyt on Kristuksen salaisuus apostolille ilmaistu \"Hengessä\". Ja\nkun hän itse, tultuaan Damaskon porttien ulkopuolella kääntymykseen\nja kolme päivää sen jälkeen uskoon, oli perehtynyt Kristuksen\nsalaisuuteen, tuntee hän kutsumustehtäväkseen elämässään \"saattaa\nkaikille ilmeiseksi\" tämä salaisuus, jonka edessä edesmenneet\nsukupolvet olivat neuvottomina seisoneet.\n\nKun nyt meillä tänäkin päivänä on uskon kautta Kristukseen rohkeutta\nja luottamuksellinen pääsy Jumalan ja Luojan tykö, niin on oma syymme,\njos Kristuksen salaisuuden edessä pimeässä seisomme. Se ei ole Jumalan\ntahto.\n\nRistiinnaulitun Kristuksen ristin läpi ja takaa hohtaa meitä syntisiä\nvastaan taivaallisen Isän sovinnollinen sydän. Jolle se on Hengessä\nnäytetty ja ilmaistu, hän on syntynyt uudestaan ylhäältä, peite\non otettu pois Kristuksen kasvoista, ja hän on oppinut tuntemaan\nKristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä.\n\nJumalan ilmoitetun sanan kautta voimme yhä vieläkin perehtyä Kristuksen\nsalaisuuteen.\n\n\nPerjantai.\n\n_Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa._ Ps. 62:2.\n\nOikea kilvoittelija on oppinut kokemuksen koulussa osaansa tyytymään ja\nodottamaan Jumalaa köyhyytensä tunnossa. Näille rehellisille sieluille,\njotka eivät valehtele tunnustaessaan: \"Minun sieluni odottaa Jumalaa\",\non adventtiajan päättyessä varattu odotuksen ihana seppele.\n\nElämme nyt kirkkovuoden adventtiajassa. Mutta meitä on monta, joiden\nkilvoitus on muuttunut levolliseksi ja mukavaksi suruttomuudeksi.\nHerätyksen elävä henki on kaikonnut pois sydämistämme. Sentähden ei\nhenkemme mitään täydellä ikävällä odota. Se tyytyy kuivaan osaansa ja\nliikkuu matalalla ja alhaalla, se kun ei saa näköpiiriinsä todella\nniitä, jotka ylhäällä ovat. Se alistuu kilvoittelematta ja syntiä\nvastaan sotimatta suruttomuuteensa.\n\nTässä sisällisesti kuolleessa tilassa ei ollut virsilaulaja. Häneltä\nolivat kaatuneet kaikki omat tuet ja luulot. Hän ei tiedä mistään\nmuusta kuin Jumalasta. Kuinka kuuluvatkaan hänen sanansa Jumalasta?\n\"Hän _ainoastaan_ on minun kallioni, minun autuuteni, minun\nvarjelukseni. Minun sieluni odottaa _yksin_ Jumalaa, joka minua auttaa,\nsillä hän on minun toivoni.\"\n\nMikä autuus olla sisällisesti kokonaan tyhjä luottamuksesta rahaan,\ntavaraan, ihmisiin, päämiehiin, maailmaan ja omaan itseensä ja olla\ntäytettynä elävän Jumalan läsnäolon tunnolla!\n\nUnimieliset eivät tähän milloinkaan tule. He eivät näet täydellä\nikävällä ole milloinkaan vielä mitään odottaneet taivaasta, kaikkein\nvähimmin itse Herraa Jumalaa.\n\n\nLauantai.\n\n_Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen\nkirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin._ Room. 8:18.\n\nJumalan armolahjat ja armon osoitukset ovat moninaiset. Hän ei lohduta\nja siunaa meitä yksin auringon paisteella ja myötäkäymisellä, vaan\nmyöskin pilvisellä säällä ja vastoinkäymisillä.\n\nKun apostoli puhuu ahdingoista ja vaivoista seurakuntalaisille, hän\nlisää: \"Te itse tiedätte, että meidät on semmoisiin _pantu_.\"\n\nEivät ainoastaan hyvät, vaan myöskin pahat päivät kohtaavat Herran\nomia Jumalan sallimuksesta ja tahdosta. Emme tosin kärsimyksien\narvoituksellisuuteen voi kukaan pohjaan asti tunkeutua tässä elämässä.\nNe pysyvät usein meille arvoituksina. Ja Jumala pysyy niiden kohdalla\nsalattuna Jumalana, jonka tiet ovat toiset kuin meidän tiemme.\n\nTästä huolimatta Jumalan armoon luottava ihminen elää keskellä\nvaikeuksiakin _elämän herrana_ nykyisen ahdinkotilan uhallakin.\nApostolin lailla hän näkee niiden toiselle puolelle lopulliseen varmaan\nvoittoon kirkkauden maassa. Niinpä hän jaksaa uskossa kohota yli\nnykyisten ja tulevaisten kovien päivien sekä murheellisenakin iloisesti\ntunnustaa: \"_Tämän nykyisen ajan_ kärsimykset eivät ole verrattavissa\nsiihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin.\" Murheellinen sielu! Astu\nrohkeasti pimeyteen, mistä ei näy olevan mitään ulospääsyä. Et sinä\nole yksinäsikään yksin, etkä eksyksissäkään hukassa, vaan vierelläsi\nvaeltaa Hän, joka on luvannut kantaa sekä sinut itsesi että sinun\nkuormasi, hän, joka omillensa kääntää kaikki parhain päin. (Room. 8:28.)\n\n\n\n\nKOLMAS ADVENTTIVIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Mutta vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu\nkirkastumistaan sydänpäivään saakka._ Sananl. 4:18.\n\nJumalan valtakunta ei ole tästä maailmasta. Se, mikä tämän maailman\nmielestä ja silmissä on suurta, viisasta, tervettä ja korkeaa, ei\niankaikkisuuden kannalta katsoen vielä ole minkään arvoista. Elämä\nmaailmassa on elämää yön pimeässä. Päivä paistaa ihmissielulle vasta\nJumalan valtakunnassa. Ja Jumalan tahto on, että hurskaitten tie\nkirkastuu aina täyteen päivään, se on perille asti. Sinne asti, missä\nKaritsa itse on aurinko ja valo.\n\nPimeässä on taivaankin tien alkupää täällä alhaalla. Kun elämän\nvalon säteet näihin pimentoihin osuvat, alkaa tosin uusi vaellus, ei\nenää \"lihan mukaan\", vaan \"hengen mukaan\", mutta kehitys on tässä\naamunkoiton valkeuteen verrattava. Aurinko ei nouse yht'äkkiä, vaan\nverkalleen valkeneva aamunkaje käy edellä. Samanlaista sarastuksen\naikaa on mainen matkamme. Se \"kirkastuu kirkastumistaan\", vähän\nkerrallaan, vähän viikossa, enemmän kuukaudessa ja vielä enemmän vuoden\nkuluessa.\n\nKuta pitemmälle Herra saa kuljettaa, sitä rauhallisempana jaksaa\nlaulaa: \"ristin luona valkenee\". Ja vaikk'ei täysi valo vielä\npaistakaan, niin varmasti sekin kerran koittaa. Vanhurskasten vaellus\nkirkastuu kirkastumistaan _aina sydänpäivään saakka_. Se on Jumalan\nsanan lupaus ja siihen sisältyy varmuus siitä, että tulemme perille\nkirkkauden olotilaan, varmuus siitä, ettei Herra aloittamaansa työtä\nsinussa eikä minussa keskeneräiseksi jätä.\n\n\nMaanantai.\n\n_Minun sieluni odottaa Herraa hartaammin kuin vartijat aamua._ Ps.\n130:6.\n\nLopulta aina valo karkoittaa pimeyden. Kuinka kaunis onkaan aamu\npitkän, pimeän ja myrskyisen yön jälkeen. Merihädässä ollut matkamies,\njonka yön pimeys on yllättänyt riehuvan aallokon keskellä, katselee\naamun kirkkautta toisin silmin kuin yönsä rauhassa nukkunut ihminen.\nKeväinen aamunkoitto tuo uusia pelastuksen toiveita ja mahdollisuuksia.\nHädässä oleva osaa siitä iloita enemmän kuin se, joka ei tunne mitään\npelastuksen tarvetta, koska hän ei ole missään hukkumisen vaarassakaan.\n\nNyt sanoo hurskas laulaja, että hänen sielunsa odottaa Herraa\nhartaammin, se on enemmän kuin vartijat aamua. Voimmeko me sanoa\nsamoin Herran edessä? Jos voimme, silloin olemme valon lapsia keskellä\nsynkintäkin pimeyttä. Ensimmäinen päivänsarastus saattaa vielä olla\nnousematta elämämme taivaalle. Mutta tarpeetonta on epäillä, ettei se\nkuitenkaan tulisi. Herraa odottavan elämässä valo lopulta varmasti\nkarkoittaa pimeyden. Myrskyn jälkeen seuraa mitä ihanin tyven. Olkoon,\nettä sitä et pääse nauttimaan ennen kuin vasta Karitsan häissä, missä\npelastetut sielut \"lasisella merellä\", joka on kärsimysten tulella\nkirkastettu, kukin omalla kanteleellaan soittaa ylistystä pelastuksen\nJumalalle ja Karitsalle, joka tapettu on.\n\nJumala on valkeus. Hänessä itsessään ei ole yhtään pimeyttä. Hän\nvalistaa myöskin kaikki sielut, jotka antavat omantunnon valon loistaa\nsydämiinsä Kristuksen kasvoista. Kristus on armon aurinko.\n\nYstävä, ei sinun tarvitse hoitaa luonnon valoa. Jumala sen yksin tekee.\nHän se taas antaa aurinkonsa paistaa pimeiden päivien jälkeen. Samoin\nhän tekee sinulle hengellisessäkin suhteessa. Kyllähän olemme ahtaalla,\nkun katseemme on kääntynyt ainoastaan omaan hätäämme, mutta kun Pyhä\nHenki auttaa meitä yli kaiken odottamaan Herraa, ei pimeyskään enää\npimitä, ja keskiyö on niinkuin puolipäivä. (Ps. 139:12).\n\nTiistai.\n\n_Missä ilmoitus puuttuu, siinä kansa käy kurittomaksi; autuas se, joka\nnoudattaa lakia._ Sananl. 29:18.\n\nMeidän maassamme käy kysymys tämän rakkaan kansamme luisumisesta\nraakuuden asteelle yhä polttavammaksi. Henkeen kohdistuvia rikoksia\ntapahtuu yhä vain lisääntyen. Omaisuusrikoksista tuomittujen\nluku osoittaa myös lisääntymistä. Ylivoimaisena enemmistönä ovat\njuopumusrikokset. Mutta se, mitä salassa tapahtuu ja mikä joskus\npilkistää esiin sielunhoitajan luona puhelutunneilla tai sairaaloissa\nja lääkärien vastaanottohuoneissa, avaa niin näköaloja surullisia, että\nitkisi kyyneleensä kuiviin, jos voisi.\n\nTähän kansamme alennustilaan esitetään parhaillaan eri tahoilla\nmoniaita parannuskeinoja. Mutta ellei perimmäistä syytä oleviin\noloihin oteta huomioon, ovat lupaavimmiltakin näyttävät nostamiskeinot\ntehottomat. Ellei tätä uskota, on karu todellisuus ja yhä kamalampi\nsiveellinen villiintyminen läheisessä tulevaisuudessa sen todeksi\ntodistava.\n\nRaamattu vie meidät taudin juurta tarkkaamaan. Sen \"juuren taudin\",\njota kansamme parhaillaan sairastaa, alkusyy on paljastettu sanassa:\n\"Ilman ilmoitusta raaistuu kansa.\"\n\nJumalan yleinen ilmoitus kohtaa kaikkia ihmisiä luonnossa, historiassa\nja omassatunnossa. Mutta varsinainen pelastusilmoitus on meille annettu\npyhässä Raamatussa ja Jeesuksessa Kristuksessa. Ne, jotka kansamme\nkeskuudessa ovat hyljänneet Jumalan Raamatussa ilmoitetun sanan ja\nkorskeudessaan menevät joka päivä Kristuksen sivu, ovat ilman tuota\nilmoitusta ja raaistuvat itse peruuttamattomasti ja raaistuttavat\nmuita. Tämä on vanha, koettu totuus.\n\nJos liikkeelle lähdetään, ja aletaan parannusta tehdä näissä merkeissä,\nkoetaan vieläkin vanhan totuuden paikkansa pitävän: \"Autuas on se, joka\nnoudattaa lakia\", siis ilmestyksen sanaa.\n\nOsa kansaamme menee jo auttamattomasti ajalliseen ja iankaikkiseen\nperikatoon. Jumalan parannustuomiotkaan eivät enää saa ihmisiä\nkääntymään. Lopputuomioitten aika lähestyy, eikä silloin ole enää aikaa\nparannukseen.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Herran neuvo pysyy iankaikkisesti, hänen sydämensä aivoitukset suvusta\nsukuun._ Ps. 33:11.\n\nIhmeellisimpiä asioita Raamatussa on Jumalan iankaikkinen\npelastussuunnitelma, hänen neuvonsa eli aivoituksensa ja siihen\nperustuva jumalallinen kaitselmus.\n\nTämä kaitselmus kohdistuu yksityiseen ihmiseen. Raamattu sanoo:\n\"Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa\nne, joilla on murtunut mieli.\" Vielä nytkin voi kristitty omasta\nkokemuksestaan todistaa samaa, mitä virsilaulaja itsestänsä: \"Tässä\non kurja, joka huusi, ja Herra kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen\nahdistuksistansa.\" Ken olet sinä, joka nyt suret, kuule: sinun\nmurhepäiväsi loppuvat! (Jes. 60:20.)\n\nJumalan kaitselmuksen piiriin mahtuu edelleen ihmiskunta\nkokonaisuudessaan ja kaikki kansat erikseen. Jumala, joka on kaiken\nLuoja, on säätänyt maanpiirin kansoille heidän määrätyt aikansa ja\nasutuksensa rajat. Kun historiallisina taiteaikoina hallitusistuimet\nkukistuvat, ja maantieteelliset rajat muutetaan, kristitty uskoo kaiken\ntakana olevan Jumalan viisaan ja väkevän huolenpidon. Eivät kansat,\nenempää kuin yksilötkään, voi mitään ottaa, ellei heille ylhäältä\nanneta.\n\nJa edelleen. Koko luomakunta kuuluu Jumalan kaitselmuksen piiriin.\nSe on nyt tätä nykyä vielä turmeltuneisuuden orjuuteen alistettu\nihmisten synnin tähden, mutta kerran sekin tulee yhdessä kirkastettujen\nihmisten kanssa vapautettavaksi Jumalan lasten kirkkauteen. Katovuodet,\nmaanjäristykset ynnä muut luonnonmullistukset ovat vain tämän\nkirkkauden olotilan \"synnytystuskia\". Tässä uudessa tilassa Jumalan\nneuvo ja hänen sydämensä aivoitukset ovat lopullisesti toteutuneet.\n\nTurha on siis huolehtia tulevaisuudesta toivottomana, kun kerran\nJumalan ihmeellinen kaitselmus kannattaa yksilön, ihmiskunnan ja\nluomakunnan täydellistä uudistumista.\n\n\nTorstai.\n\n_Jos sanomme, että meillä on yhteys Jumalan kanssa, mutta vaellamme\npimeydessä, niin me valhettelemme emmekä tee totuutta._ 1 Joh. 1:6.\n\nJeesuksen kanssa seurustellessa käy ihmistä kohti tunnon valkeus.\nJumala, joka on valon luoja, paljastaa itsensä Jeesuksen persoonassa\nelämän valoksi, jossa ei ole yhtään pimeyttä.\n\nNyt opettaja joutuu puhumaan Jumalasta oppilailleen, pappi\nseurakuntalaisilleen, isä ja äiti lapsilleen, jotta heillä olisi voimia\nvastustaa tämän maailman turhuuksia ja synnin viettelyksiä. Mutta miten\nollakaan! Sanoja, sanoja on paljon ja tuloksia vähän. Unohdetaan, ettei\nkukaan muu tunne Isää kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet\nilmaista. Ilman seurustelua Kristuksen kanssa elävä Jumala on ja pysyy\ntuntemattomana parhaimmallekin kasvattajalle. Ja seurustellessa taas\nKristuksen kanssa käy jokaista kohti vaikutus, joka panee tuomitsemaan\nsynnin.\n\nKun Johannes, Jeesuksen läheisin mies, puhuu pimeässä vaeltamisesta,\nhän tarkoittaa sillä vaellusta synnissä, kun synti ei ole tunnettua,\nkun sielu siitä ei ole vaivattuna. Ja tässä vaivattoman tunnon tilassa\nmoni sellainenkin elää, joka puhuu Jumalasta ja siitä, että hän on\nJumalan lapsi ja tuntee Jumalan. Mutta itse asiassa hänen puheensa\nJumalasta on valhetta. Joka puhuu yhteydestään Jumalan kanssa, mutta\nvaeltaa pimeydessä, hän valhettelee eikä tee totuutta. Siis pimeyden\nlapsi on samalla valheen orja. Tahallinen synnin tekijä ei ikinä voi\nautuaana kuolla.\n\n\nPerjantai.\n\n_Ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän\ntekonsa olivat pahat._ Joh. 3:19.\n\nNykyaikana toivotaan useilla tahoilla hengellistä herätystä.\nIhmetellään minkä takia se ei tule, vaan viipyy. Otsikossa olevissa\nJeesuksen sanoissa on tämän viipymisen syy selvästi lausuttu.\nTuomio lepää tämän sukupolven yllä. Sillä on ollut Jumalan sana\nkynttilänjalassa, mutta se ei ole _tahtonut_ tehdä parannusta ja luopua\nitsensä jumaloimisesta. Päinvastoin se on tahtonut ja tahtoo yhä\nedelleen vihata valoa ja rakastaa pimeyttä, jottei sitä sen tavoista\nnuhdeltaisi.\n\nKysykäämme kukin itseltämme, onko synnin petos niin suuri ja\nvoimallinen meissä, ettei Kristuksen kasvojen valo saa synnyttää\ntunnon valkeutta sydämissämme! Tulee varmasti kerran aika, jolloin\nsynnin petos paljastuu ja tämän maailman rakkaus esiintyy oikeassa\nvalossaan. Silloin ainakin meille selviää, että niiden petollisesta\nviehätyksestä on tullut loppu. Sielu, joka niissä löysi ilonsa, on\nsilloin pahuudessaan paljastettuna syösty tuskaan ja vaivaan.\n\nHelvetissä ei tämä tuskain mato koskaan kuole. Siellä ei vaivan tuli\nkoskaan sammu. Jos syntinen heräisi tätä ajattelemaan, hän saisi\nsisällisen halun vihata pimeyttä ja rakastaa valoa. Mutta silloinpa\nhengellinen herätys olisikin täydessä käynnissä sellaisessa sielussa.\n\n\nLauantai.\n\n_Odota Jumalaa! -- minun sieluni._ Ps. 42:6.\n\nTavallisesti me käännymme hädässämme _ensin_ etsimään ihmisapua.\nRaamattu taas neuvoo meitä ensin etsimään Jumalaa ja hänen\nvaltakuntaansa. Tätä ei kumminkaan osata tehdä niin kauan kuin\ntunnetaan Herran vihaa ja rangaistusta. Vasta kun meille kirkastuu,\nettei Jumala ole silti lakannut olemasta meidän Jumalamme, vaikka synti\nsyyttää meitä omassatunnossamme, me alamme panna toivomme Jumalaan ja\nodottaa häntä virsilaulajan tavoin kysellen: \"Miksi murehdit, minun\nsieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa!\"\n\nSe Jumala, jota vain sanan ja lupausten valossa odotetaan ja johon\nturvataan, on vallan toisenlainen kuin se Jumala, jonka edessä vavisten\nseisomme ilman Jumalan sanaa ja lupauksia. Oikea, elävä Jumala on\nilmoittanut meille itsensä sanassaan ja lupauksissaan. Sellainen,\njollaisena hän niissä eteemme astuu, hän todella on. Hänet voidaan siis\nhänen sanassaan ja lupauksissaan käsittää, häntä ymmärtää ja uskossa\nilolla hänen kasvojansa katsella.\n\nMutta niin pian kuin me hänen sanansa jätämme ja lähestymme Jumalaa\nhänen lupaustensa ulkopuolella, hän on ikäänkuin kuin rautamuuri,\nja taivas ikäänkuin teräksen kova maa, josta ei kukaan vastaa\nhätähuutoihimme. Jos ainoastaan tällä lailla Herraa lähestymme, olemme\nhukassa.\n\nMutta jos häntä odotamme, häntä rukoilemme, häneen toivomme sellaisena\nlaupiaana ja armahtavana Isänä, jollaiseksi Jeesus hänet meille\nilmoitti, me pelastumme itse ja voimme olla toisillekin Jumalaa\nodottaville siunaukseksi.\n\n\n\n\nNELJÄS ADVENTTIVIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Sentähden anon, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala,\nkirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen hengen hänen\ntuntemisessaan._ Ef. 1:15, 17.\n\nJoka elää elämänyhteydessä Jumalan kanssa, sillä on viisauden ja\nilmoituksen lähde. Elämässä on vaikeita kohtaloita ja usein umpikujia\nmatkan varrella, mutta hengen valaisema sydän arvostelee niitä\nkirkkaammin ja suuremmalla tarkkuudella, kuin valistunein ymmärrys tai\nparas ystävä.\n\nOlipa tilanne, mihin olemme joutuneet, kuinka pimeä tai vaikea tahansa,\nJumalan viisaus näyttää meille sen hyödyn ja siunauksen, minkä saatamme\nsaada kärsimyksestämme itsellemme ja toisille (2 Kor: 1:3-4). Tämä on\nhengen ilmoitus. Se ei aina korota taivaaseen asti. Ilmestyksen hengen\nsuoma viisaus jättää meidät ennalleen näihin maallisiin oloihin niitä\nmuuttamatta, mutta verho on otettu pois, joka peitti eräitä asioita ja\nesti meitä huomaamasta Jumalan hyviä pelastustarkoituksia itseemme ja\nmuihin nähden.\n\nJopa ihan arkisissakin asioissa Jumala, kirkkauden Isä, antaa meille\nilmoituksia. Se tapahtuu esimerkiksi siten, että hän avartaa ahdasta\nnäköpiiriämme, antaa meille syvemmän otteen velvollisuuksiemme\ntäyttämiseen, näyttää meille laiminlyöntejämme ja salaisia\npuutteitamme. Taikka hän rohkaisee meitä työssämme ja laskee äkkiä\nsydämellemme toisten huolia, tarpeita ja vaikeuksia, joita ei voida\nolla rukouksessa Herralle kertomatta.\n\nKallis asia on viisauden ja ilmoituksen hengen osallisuus. Apostoli\nrukoili sitä lahjaa kirkkauden Isältä ystävilleen. Sama kirkkauden\nIsä on yhä valmis antamaan näitä samoja lahjojaan. Emmeköhän tuntisi\njotakuta ahdistettua veljeä tai sisarta, joka niitä tarvitsisi?\n\n\nMaanantai.\n\n_Armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta._ Joh. 1:17.\n\nJo Vanhan Testamentin laulaja tiesi sanoa Jumalasta: \"Sinun armosi on\nenempi kuin elämä.\" Elämän yhteys elävän Jumalan kanssa oli hänelle\narvokkaampi kuin ruumis ja sielu, arvokkaampi kuin taivas ja maa. Mutta\nvasta Jeesuksen Kristuksen kautta Jumalan aimo on kaikille syntisille\noikein armoksi kirkastettu.\n\nSyntinsä tuntevan ihmisen on pakko Jumalan edessä tuomita itsensä\narvottomaksi taivaan osallisuuteen ja mahdottomaksi pelastukseen.\nItseänsä katsellessaan hän näkee vain sen, että hän on niin paha\nja huono, ettei hänestä Jumala voi enää välittää. Ja niin olisikin\nasianlaita, ellei maailmassa olisi muuta kuin oikeus.\n\nMutta nyt on maailmassa myöskin armo. Ja tämä Jumalan armo huipistuu\nsyntien anteeksiantamiseen. Kun me vielä syntisiä olimme, on Kristus\najallansa meidän edestämme kuollut. Hän on ristillä rukoillut\npahantekijäin ja pilkkaajain puolesta: \"Isä, anna heille _anteeksi_,\nsillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!\" Ja vaikka nyt omatunto sanoisi\ntähän: sinä olet tehnyt syntiä ehdoin tahdoin, vastoin parempaa\ntietoasi, -- niin riittää sinulle sittenkin armo ja anteeksiantamus.\nJokaisesta heränneestä näyttävät hänen syntinsä ehdoin tahdoin\ntehdyiltä eikä suinkaan miltään heikkouden synneiltä. Mutta juuri\ntodellisten eikä kuviteltujen syntien sovinnoksi Jeesus onkin ristillä\nhenkensä antanut.\n\nKun tässä mielessä Jumalan armo heränneelle sielulle kirkastuu, hän\nalkaa uskoa, että Jumala vielä hänestä pahanakin välittää. Hän saa\nvälinsä pyhän Jumalan kanssa uusituksi syntienanteeksiantamuksen armon\nperusteella. Ja seurauksena tästä uudesta hengen olotilasta on se, että\nkatuva syntinen pääsee vapaaksi ei ainoastaan synnin syyllisyydestä,\nvaan myöskin sen vallasta. Jumalan armo yksin murtaa synnin ja himon\nkahleet.\n\n\nTiistai.\n\n_Katso, minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen. -- -- -- Minä\nitse kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra._\nHesek. 34:11, 15.\n\nJumalan valtakunta ei mene eteenpäin väellä eikä voimalla, vaan\nPyhän Hengen vaikutuksesta. Me olemme ajan lapsina ja luonnostamme\nhengellisesti sokeina liian nopeat antamaan ihmisille kunnian ja\nvallan. Jos emme itse ole taikka emme ympärillämme näe eteviä,\nlahjakkaita Herran palvelijoita, me helposti päättelemme, että nyt\nei Jumalan valtakunnan työstä tule ikinä yhtään mitään, vaan kaikki\nepäonnistuu.\n\nTämän sokeutemme ja harhamme takia Jumalan täytyy arkisen elämän\nkovassa todellisuudessa opettaa meille ilmestyssanansa totuus, että\nhän itse etsii lampaansa, että hän itse on heitä kaitseva ja levolle\nsaattava.\n\nJos me näkisimme Jumalan asiain menestyvän oman viisautemme ja\nvoimamme tähden taikka toisten ihmisten toimesta, niin me helposti\njäisimme siihen luuloon -- joka muuten tätä nykyä on hyvin yleinen\nkristittyjenkin parissa -- että Jumalan valtakunnan tuleminen on\nluonnollinen asia. Mutta sitäpä se ei olekaan! Jumalan valtakunnassa\non kaikki armoa ja kaikki ihmettä. Luonto, se on ihminen ilman\nuudestisyntymistä, ei taida sitä edes nähdäkään, saati sinne sisälle\ntulla.\n\nTästä johtuu, että Jumala opettaa meille ajan oloon, ettei hän\nnimenomaan ketään meistä tarvitse. Hän voi siirtää meidät syrjään\nsairasvuoteelle, taloudellisissa vaikeuksissa taistelemaan, ystävien\nhylkäämäksi tai yleensä hiljaisuuteen, jossa ei ollenkaan voida\nnähtävällä tavalla toimia hänen valtakuntansa hyväksi. Mutta ihme!\nHänen valtakuntansa asia ei tästä kaikesta mitään vahinkoa kärsi,\nemmekä mekään vaivoissamme. Päinvastoin olemme hiljaisuudessa oppineet\nuskomaan, ettei ihminen voi tehdä yhtään enempää työtä kuin hänen\nannetaan tehdä, toisin sanoen, ettei ihminen voi mitään ottaa, ellei\nylhäältä anneta.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Toivo ei saata häpeään._ Room. 5:5,\n\nKristityn elämään kuuluu uskon ja rakkauden rinnalla myöskin toivo.\nMutta itse toivon sisällys eli toisin sanoen se, mitä toivotaan, kuuluu\nesiripun toiselle puolen, siihen maailmaan, missä usko on muuttunut\nnäkemiseksi, missä iankaikkinen armopäätös on toteutunut, ja \"Karitsan\nhäät\" ovat alkaneet.\n\nSiellä Jumalan valinnan mukainen päämäärämme on saavutettu, kun\nruumiskin kirkastettu on, ja ollaan Kristuksen kaltaisina täydellisiä\nrakkaudessa. Mutta tämä kristityn toivolle kangastava päämäärä ei koske\nainoastaan yksilöitä, vaan myöskin kokonaisuutta. Silloin on yhteys\nmoninaisuudessa saavutettu, kun rakkauden Jumala on kaikki kaikissa,\nnimittäin niissä, joiden usko on ollut toivoa Jumalaan loppuun asti.\nKokemus opettaa, että vaiva saattaa kärsivällisyyden, kärsivällisyys\nkoetuksen kestämistä ja vasta koetuksen kestäminen sen toivon, joka ei\nanna häpeään tulla viimeisellä tuomiolla.\n\nMutta joskin kristityn toivon sisällys on varsinaisesti ajan\nrajan toisella puolen, iankaikkisuudessa, se kohdistuu kumminkin\nosaltaan tähän ajalliseenkin kehitykseen, historiaan. Raamatussa\npuhutaan tuhatvuotisesta valtakunnasta. Se on oleva kuin juhlan\naatto. Profeettain ennustusten mukaan on kerran täällä maan päällä\nniin luonnon piirissä kuin yhteiselämänkin eri muodoissa ihmisten\nkeskuudessa vallitseva onnen tila ja mitä syvin sopusointu.\n\nMutta ennen kuin sinne asti päästään, täytyy antikristuksen ensin\nilmestyä ja saada tuomionsa, ja saatanan pitää tulla sidotuksi ja\nensimmäinen eli vanhurskasten ylösnousemus on käyvä täytäntöön.\n\nSiinä historiallisessa ajankohdassa Sauluksesta on tullut Paulus,\nluopuneesta Israelista on tullut Jumalan Israel, joka nykyisen,\nrappiotaan kohti käyvän kristikunnan asemesta johtaa maailman kansoja.\nSilloin ovat maailman valtakunnat ulkonaisestikin tulleet Kristuksen\nomiksi.\n\nEi toivo tällaisesta maanpäällisestä onnen tilasta anna myöskään\nhäpeään joutua.\n\n\nTorstai.\n\n_Sinä päivänä Herra teki Aabrahamin kanssa liiton._ 1 Moos. 15:18.\n\nKoko Raamatun sisällys mahtuu yhteen ainoaan sanaan: liitto. Herra on\ntehnyt liiton.\n\nVanha liitto koski Herraa ja Israelin kansaa. Kuinka usein tämä kansa\nolikaan Jumalalle uskoton! Se rikkoi liiton hylkäämällä Herran käskyt\nja olemalla tottelematon Herran, heidän Jumalansa äänelle. Se unohti,\nmitä se oli Siinailla luvannut: \"Kaikki, mitä Herra puhunut on, me\ntahdomme tehdä.\"\n\nMutta sittenkään se kansa ei ole hukkunut ja hävinnyt historian\nnäyttämöltä niinkuin muut antiikin kansat. Syynä tähän säilymiseen on\nyksin ollut se, että Jumala on ollut uskollinen liitossansa, hän, joka\nei armolahjojaan ja kutsumistaan kadu. Niinpä apostoli sanoo heistä:\n\"Evankeliumin kannalta he kyllä ovat vihollisia teidän tähtenne, mutta\nvalinnan kannalta he ovat rakastettuja isien tähden.\"\n\nYhtä uskollinen Jumala on uudessakin liitossa. Ristille mennessä\nseisoi Herra Kristus kalkki kädessä ja vakuutti: \"Tämä on uusi liitto\nminun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksi\nsaamiseksi.\" Tähän liittoon, hyvän omantunnon liittoon, me olemme\nkaikki jo pyhässä kasteessa otetut.\n\nJa kuitenkin. Kuinka monesti onkaan paha, syyttävä omatunto povessamme\nsoimauksillaan todistanut meille, että kasteen liitto on rikottu.\nOn oltu kovakorvaisia, tottelemattomia ja unohdettu korkea asemamme\nJeesuksen nimeen kastettuina kristittyinä. Meidän puoleltamme on liitto\nrikki, mutta Raamattu sanoo: \"Jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin\nJumala uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata.\"\n\nEiköhän sopisi tuhlaajapoikienkin jouluna palata kotiin uskollisen\nisän luokse? Siellä liitto uudistuisi Jeesuksen syntymisen ja\nylösnousemisen voimasta. Herran puolelta on liitto vielä ehjä. Mutta\ntästä liitosta eronneilla ei ole rauhaa. Ulkopuolella liittoansa on\nJumala kuluttavainen tuli.\n\n\nPerjantai.\n\nTunnetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: Jumala on ilmestynyt\nlihassa. 1 Tim. 3:16.\n\nJoulun ihmettä, Jumalan ihmiseksi tulemista, ei kukaan meistä täysin\nymmärrä. Kuinka voisikaan meidän, maan pikkueläjien sieluun mahtua\npaljoakaan siitä pohjattomasta rakkaudesta, joka ilmenee siinä, että\ntaivaan ja maan Luoja, hän, joka avaruuden kaikki tähdet ja tähtitarhat\njohtaa voimallansa, hän, jonka sanansaattajia myrskyt ja salamat ja\ntuulet ovat, on tullut maailmaan pienenä, avuttomana lapsena köyhän\näidin helmassa?\n\nKuka mittaa sen lohdutuksen syvyyttä, että hän, joka itse on kaiken\nlohdutuksen ja armon Jumala, itse on itkenyt lapsuuden kyyneleitä ja\nniillä nälkänsä ja kipunsa ilmaissut maatessansa kapaloituna seimessä?\nSiihen ei meidän järkemme riitä. Voimme vain kumartaen ja rukoillen\nihastella tätä historian suurinta tapahtumaa: Jumalan lihaksi tulemista\nJeesuslapsen syntymässä jouluyönä.\n\nTätä samaa ihastusta me tunnemme myöskin silloin kun ihmiset alkavat\nentistä enemmän ikävöidä Jumalan sanaa, ja Pyhä Henki tapojen raakuuden\nkeskellä alkaa nostaa ja herättää syntisiä hengellisen kuoleman unesta.\nSe on iloa Jeesuksen syntymästä.\n\nSamaa ihastusta ja iloa koetaan sielläkin, missä heikkoina\nkilvoittelijoina, jopa sortumaisillaan olevina saadaan\nhenkilökohtaisesti kokea Herran ihmeellistä apua ja varjelusta. Ja iloa\nHerran syntymästä ja ihastelua Jumalan läsnäolosta -- \"Jumala meidän\nkanssamme\" -- me koemme, kun saamme havaita, että Herran kansa kaikista\nvaikeuksista huolimatta sittenkin kestää uskossa lopullisen voiton\ntoivon elvyttämänä. Sekin on vain seuraus siitä, että ollaan opittu\nnöyränä kumartamaan jumaluuden suuren salaisuuden edessä, pyrkimättä\nsitä rajoitetulla ihmisjärjellä selittelemään.\n\n\nLauantai.\n\n_Me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on._ 1 Joh. 3:2.\n\nKristinusko on vastakohtaisuuksien uskonto. Tämä vastakohtaisuus, tämä\njärjenhullutus esiintyy ennen kaikkea Jumalan ilmestymisessä Pojassaan\nJeesuksessa Kristuksessa ja hänen historiassaan.\n\nKaikkivaltias maailmojen Herra ja hallitsija tulee luoksemme\nkiertävänä, vaatimattomana matkasaarnaajana Palestiinassa. Luojan\ntäytyy taistella herrausvallastansa saatanan kanssa, jonka hän alkuaan\noli palvelijaksensa luonut.\n\nJa kun Jeesus siirtyy kaikkivaltiaana näkymättömään maailmaan takaisin,\nhän jättää seurakuntansa tänne maailmaan elämään ja taistelemaan\npienenä ylenkatsottuna joukkona. Sellainen Kristuksen kirkko on vielä\ntänäkin päivänä täällä maailmassa. Kaikkivaltiaan omat elävät hengen\nköyhyydessä muukalaisina ja hajalla-asuvina.\n\nTässä on ollut ja on edelleen olemassa vastakohtaisuus, jota ei\nmikään historiallinen kehitys koskaan voi tasoittaa vielä vähemmän\npoistaa. Päinvastoin toisaalta saatanan valta kasvaa herätysliikkeitten\nrinnalla, ja toisaalta ratkaiseva taistelu Kristuksen ja antikristuksen\nvälillä lähenee.\n\nMutta juuri näitten vakavien tosiasioiden edessä kristittyjen usko\nHerransa toiseen tulemiseen elpyy. Tämä usko on luja luottamus siihen,\nettä kukistettu Kristus odottamatta karistaa päältänsä historiallisen\nilmestyksensä alennustilan ja palvelijan muotonsa sekä näyttäytyy\nomillensa sellaisena kuin hän on: kaikkivaltiaana Herrana ja\nhallitsijana.\n\nSilloin on vastakohtaisuuden hullutus lakannut. Uskon jännitystila\non muuttunut näkemiseksi, kun kaikki kielet Isän Jumalan kunniaksi\ntunnustavat, että Jeesus Kristus on Herra. Sellaisena mekin saamme\nhänet vielä kerran nähdä.\n\n\n\n\nJOULUVIIKKO.\n\n\nJouluaatto.\n\n_Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra._\nLuuk. 2:11.\n\nMeitä ajan lapsia ei auta ajassa kaukainen Vapahtaja. Me tarvitsemme\ntänään, juuri tänään Vapahtajaa.\n\nKuinka moni huokailee näinäkin joulun pyhinä: \"Murhe, köyhyys ja\nylenkatse on osani?\"\n\nKuinka monen kohdalla elämän meri myrskyää lakkapäin lainein? Mutta\nminkä tähden, kilvoitteleva veli tai sisar, katselet vain hätääsi ja\nhuoliasi? Juuri _tänään_ on sinulle syntynyt Vapahtaja. Juuri tänäänkin\nJeesus tahtoo olla sinun Vapahtajasi. Oletko sen unohtanut? Epäiletkö\nsitä?\n\nKuinka kysyikään Vapahtaja itse myrskyssä opetuslapsiltaan, jotka\nhuusivat hädässään: \"Me hukumme\"? Hän kysyi: \"Missä on teidän uskonne?\"\nJa lisäsi: \"Te vähäuskoiset, miksi olette pelkureita?\"\n\nJeesus on hädässä pelastaja. Ovatko laineet sinut upottaneet. Ovatko\nsaatanan nuolet sinut kuoliaaksi haavoittaneet? Vielähän on suusi\nveden pinnan yläpuolella! Vielähän sinä elät, vaikka kärsit. Näetkö\nmitään? Katso, Vapahtajasi elää sinuakin varten. Hän seisoo edessäsi\nkäsi auttamaan ojennettuna. Tartu vain rohkeasti uskossa kiinni tähän\npelastavaan käteen! Turvaa häneen! \"Hän, Herra sinun Jumalasi, on\nkeskelläsi, se väkevä Vapahtaja\". Hän on vaiennut vain rakkaudesta\nsinuun. Mutta sen hän on tehnyt yksin sitä varten, että saisi riemuiten\nsinusta iloita.\n\nVapahtajasi, jonka sydäntä hätäsi koskee enemmän kuin osaat uskoakaan,\nvoi sinut kirvoittaa paulasta ennemmin kuin itse luuletkaan. Sitä\nvartenhan hän tänne Vapahtajaksi tuli, että saarnaisi vangeille\nlunastusta, sokeille näkönsä iälleen saamista, sitä varten, että hän\npäästäisi sorretut vapauteen ja toisi Herran otollisen vuoden tänne\nsynnin ja viheliäisyyden maahan. Ja ellet jaksa ulottua hänen käteensä,\nojentaa Hän kätensä ja tarttuu sinun käteesi.\n\nJeesus Kristus on Vapahtaja _tänään_, sillä hän elää ja hallitsee aina\nja iankaikkisesti.\n\n\nJoulupäivä.\n\n_Kansa, joka istui pimeässä, näki suuren valon._ Matt. 4:16.\n\nMuuan suomalainen pappi, joka äskettäin vieraili Unkarissa, ylisti\nkotiin palattuaan sikäläistä yötä. Eräissä seuroissa hän kertoi,\nettei hän milloinkaan ole nähnyt tähtien niin ihmeellisen kirkkaasti\nloistavan kuin Unkarin pustan yössä.\n\nPimeässä yössä Beetlehemin tähtikin alkoi loistaa ihmeellisen\nkirkkauden hohteellaan. Vieläkin tuhansien vuosien takaa sen\ntaivaallinen hohde valaa säteitään levottoman ihmismeren sameille\nlaineille kirkastaen voittosanomaa: \"Pimeydessä istuvallekin on\nsyntynyt Vapahtaja, Kristus, Herra.\"\n\nJeesuslapsen, joulun lapsen, hurskaat paimenet löysivät pimeän yön\nkeskeltä. Mutta hepä uskaltautuivat yössä liikkeelle. Tähän heille\nantoi rohkeutta jumalallisen ilmoituksen sana: \"Teille on tänään\nDaavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Ja\ntämä on teille tunnusmerkkinä: te löydätte vastasyntyneen lapsen,\nkapaloituna ja seimessä makaamassa.\" Tämä lapsi, joulun lapsi, syntyi\nköyhyyden yöhön: oljille ja pahnoille.\n\nJoulu tulee pimeyden keskelle ja vieläkin keskelle kurjuutta ja suurta\nköyhyyttä. Joulun viettoon käydessämme nousee itsestänsä kysymys:\nRohkenemmeko mekin käydä yöhön, lähteä liikkeelle yön pimeyden\nkeskelle, -- kurjuuden ja vaivan keskelle?\n\nJeesus uskalsi mieheksi vartuttuansakin mennä vapaaehtoisesti yöhön.\nHän oli vuorella elämänsä ratkaisuhetkien edellä \"kaiken yötä\nrukoillen Jumalaa\". Kuinka luemmekaan hänestä edelleen: \"Sinä yönä,\njona hänet petettiin, hän otti leivän, kiitti, mursi sen ja antoi\nheille, antoi opetuslapsilleen.\" Hän uskalsi yöllä lähteä pettäjiensä\nja vihollistensa keskelle. Ja kun yö pimeni hänen ympärillänsä, hän\nperusti rakkauden aterian muistoksi uudesta liitosta, jossa tarjotaan\nsyntien anteeksiantamus hänen veressään monelle siunaukseksi. Tämä\nyöhön lähtö ja yöllinen teko ilmaisivat rakkakautta pettäjiin ja\nvihollisiinkin.\n\nJeesus uskalsi edelleen yöhön Getsemanessa. Hän kyllä vapisi kovin.\nOpetuslapsillensa hän avasi sydämensä tuskan virkkoen: \"Minun sydämeni\non suuressa ahdistuksessa siihen asti, kunnes se on täytetty\". Ja hän\nlisäsi: \"Valvokaa ja rukoilkaa, ettette kiusaukseen lankeaisi!\"\n\nMeille käsittämättömässä tuskassa Jeesus sinä yönä hikoili verta,\nkun kärsimyksen kalkkia ei hänen hartaista rukouksistaan huolimatta\notettukaan häneltä pois, vaan hänen oli se tyhjennettävä pohjia myöten.\nMutta juuri sieltä tuskien yön keskeltä hänen on pakko rohkeimmallekin\nopetuslapselleen huutaa: \"Siimon makaatko? Siimon nukutko?\" --\nJollei Pietarista ollut rohkeutensa uhallakaan kilvoittelijaksi ja\ntaistelijaksi sellaiseen yöhön, jonka Jumala oli antanut Jeesuksen\nvihollisille \"pimeyden hetkeksi\", niin kuinka käynee sitten sinun ja\nminun ja meidän laistemme, kun meidän on käytävä sellaiseen yöhön,\nmissä kärsimyksen malja on armotta tyhjennettävä pohjasakkaa myöten?\nKestänemmekö siinä sortumatta vai nukuttaako meitä? Mutta _tässä_\nyössä meillä vielä on Beetlehemin tähti pimeyttämme valaisemassa;\nmeillä on Jumalan lupaukset, jotka loistavat juuri kirkkaimmin pimeässä\nniin kuin tähdet Unkarin pustan yössä. Mutta toista on silloin, kun\nei yksikään lupauksien tähti enää valaise kulkuamme yön pimeydessä.\nSilloin soveltuu meihinkin Herran haikea valitus omillensa: \"Tänä yönä\nte _kaikki_ pahennutte minuun\" -- pahennutte vasten omaa uskoanne\nkristillisyytenne lujuuteen.\n\nSellaisen pahentumisen Golgatan yö täydensi lopullisesti. Se yö tuli\nkeskelle kirkasta päivää, kun aurinkokin pimeni Luojansa rääkkäämistä\nkatsellessaan. Luonnonkin voimia liikutetaan, kun kärsimysten mitta\nnostetaan kukkuroilleen. Silloin on kysymys siitä, rohkenemmeko luopua\nelämästämme, vai saako Jumala kuolettaa meidät palveluksessansa ja\nviedä meiltä hengen? Rohkenemmeko käydä siihen yöhön? Jos on kovaa\nolla ihmisten hylkäämänä, niin se ei ole vielä kaikkein raskainta\nkuorman kantamista, vaan raskainta on olla elävän Jumalan hylkäämä.\nSellaisessa yössä ei loista enää mikään valo, ei yksikään lupausten\ntähti, eikä sitä kirkasta ainoakaan toivon siru. Mutta Herra Kristus\nkesti voittajana sellaisenkin yön kauhut, vaikka hänenkin oli pakko\nJumalaan pahentumisen vaarassa huutaa: \"Jumalani, Jumalani, minkä takia\nSinä minut -- syyttömän, minut viattoman -- hylkäsit?\"\n\nNythän tapahtuu suuri vääryys ja oikeusmurha. Mutta juuri täältä\nkaikkein pimeimmästä yöstä uusi valo loistaa itsensä kirotuksi,\ntuomituksi ja helvettiin hukkuvaksi näkevälle syntisraukalle. Se valo\non vielä väkevämpi ja kirkkaampi kuin jouluyön valo. Siitä sopii\ntäydellä syyllä veisata:\n\n    \"Ellet sä Jeesusta _valokses_ huoli,\n    Ellet sä vaella, minne hän vie,\n    Et sinä mistään voi apua saada,\n    Ei sulle aukene autuuden tie;\n    Rauhattomuutta, saat yhä uutta,\n    Toivollas toinen jos perustus lie.\"\n\n                              S.V. 57:3\n\nJeesus on syntynyt yöllä. Hän on juuri pimeän keskellä rakastanut\neniten, kärsinyt ja kuollut. Yön voittajana hän on tullut meidänkin\nyöhömme. Hän on rakkaudesta sinuun ja minuun rohkeasti käynyt yön\npimeimpäänkin kärsimyksen kuiluun, joutunut pohjattoman etäisyyden\ntuntoon Jumalasta. Sillä ellei Hän, Herra, olisi rohjennut käydä\nsenkin yön pimentoihin, jossa on oltava Jumalan hylkäämänä ja\nmaistettava kuolemaa ja helvettiä, olisi meille kaikille ehdottomasti\nauennut \"ulkonainen pimeys\", jossa on itku ja hammasten kiristys\nloppumattomasti. Jeesus on käynyt yöhön meidän tähtemme. Jouluyön\nkysymys asettaa vastattavaksemme: rohkenemmeko mekin epäitsekkäästä\nrakkaudesta _veljiimme_ käydä yöhön, rohkenemmeko käydä köyhyyteen ja\nvaivaan, rohkenemmeko käydä pettäjiemme ja vihollistemme keskelle ja\nrohkenemmeko olla \"kirottuina pois Kristuksesta veljiemme hyväksi\", jos\nsellaistakin tarvittaisiin Jumalan pelastusneuvojen toteuttamiseksi?\n\nYö tulee, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä, ja yö on silloinkin,\nkun Herra tulee toisen kerran. On keskiyö, jolloin kuuluu huuto:\n\"Katso, ylkä tulee!\" Jos mielimme välttää hääsalin ulkopuolelle\njäämistä, alkupimeyteen joutumista, meiltä kysytään: onko meillä öljyä\nlampuissamme, onko meillä rakkautta veljiimme, sellaista rakkautta,\njoka uskon kautta tekee hyviä tekoja, rakkauden tekoja?\n\nKohta on keskiyön aika käsillä. Usko alkaa loppua maailmasta.\nAntikristilliset voimat pääsevät valtaan sielläkin, missä sitä ei\nollenkaan aavisteta eikä uskota. Mutta siihenkin yöhön Jeesus tulee\nja tuo mukanansa vaivatuille täydellisen pelastuksen, sillä ei hän\nenää tule silloin \"kipujen miehenä\", vaan \"kunnian kuninkaana\". \"Sinä\nyönä on kaksi samalla vuoteella ja yksi otetaan ja toinen jätetään\",\nsinä yönä viisaat neitsyet menevät hääsaliin, mutta tyhmät jäävät\nulkopuolelle. Eikö tämän tosiasian edessä ole syytä meidän itsekunkin\nlähteä parannusta tekemään, ettei hengellisyytemme vain olisi\npetollista ja ulkokultaista, jottemme hukkuisi, kun ylkä äkkiä saapuu.\nSe yö on vasta Herran kansan jäsenille todellinen jouluyö, lopullisen\npelastuksen yö. Sen yön jälkeen ei yötä enää olekaan, eikä tähtiä enää\ntarvita Juudan maassa enempää kuin Unkarissa tai Suomessakaan yön\npimeyttä valaisemaan eikä lupauksen sanoja murheellisia lohduttamaan.\nSenpä takia meidän sopii hyvin yhdessä, yön uhallakin veisata:\n\n    \"_Tääll'_ on sota, kilvoitus, vaiva ja työ,\n    Vaan _siellä_ on päiväksi muuttunut yö,\n    Kun nähdä saan kirkkaita kasvojasi\n    Ja veisata ijäti kiitostasi.\"\n\n                                 S.V. 56:9.\n\n\nToinen joulupäivä.\n\n_Sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava\nkansansa heidän synneistänsä._ Matt. 1:21.\n\nJeesuksen pysyvä merkitys kautta aikojen on siinä, että hän vapahtaa\nomantunnon nuhteitten vaivaaman sielun synnin syyllisyydestä ja\nvallasta.\n\nToisaalta on meidän aikanamme kyllä totta, ettei synti ole tullut\nkaikille ihmisille vielä synniksi. Nauraen ja iloiten eletään lihan\nhimossa, silmäin pyynnössä ja elämän korskassa. Monet kirjat, kuvat ja\nopilliset ohjeet tukevat ja puolustavat tätä suruttomuuden linnoitusta.\n\nMutta onpa toisaalta kokemusta siitäkin, että Jumalan sana särkee\ntuonkin linnoituksen muurit. Sielunhoitajien luona käy jatkuvasti\nvieläkin moni sellainen, jolle on tullut hätä ja sellainen vaiva\nsynneistänsä, että hän katuu ja häpeää pahoja tekojansa, niin että\ntäytyy niitä käydä tunnustamassa ja korjaamassa, vaikka kuinkakin ylpeä\nlihan mieli panisi vastaan.\n\nTällaiselle, Jumalan ennättävän armon vetämälle sielulle Jeesus\nilmestyy vieläkin suurena anteeksiantajana, joka ei tykönsä tulijaa\nkarkoita, vaan uudestisynnyttää vakuuttavin sanoin, joilla on\nvanhurskaan Jumalan hyväksymys puolellansa: \"Poikani, tyttäreni, ole\nhyvässä turvassa _sinun_ syntisi _ovat_ anteeksi annetut\".\n\nSamalla kun Jeesus käy sovinnon tekijäksi hätääntyneen sielun ja\nkolme kertaa pyhän Jumalan välille, hän myös tuo tullessansa uuden\nvoiman, joka kirvoittaa synnin vallasta. Meidän keskellämme vaeltaa\nlukuisa joukko seurakuntalaisia, jotka ovat eläviä todistuksia tästä\nJeesuksen vapahtajavoimasta. Jeesuksen tuoma pelastus vapahtaa sekä\nsynnin syyllisyydestä että sen vallasta. Kiitos olkoon Jumalalle hänen\nsanomattomasta lahjastansa!\n\n\nKolmas joulupäivä.\n\n_Hänen työtovereinaan me myös keholtamme teitä vastaanottamaan Jumalan\narmon niin, ettei se jää turhaksi._ 2 Kor. 6:1.\n\nJouluna palautetaan mieliimme Jumalan armo suurena lahjana.\nJulistuksessa kuulee toisinaan sanottavan, ettei pidä ainoastaan\nrukoilla, vaan myöskin ottaa vastaan. Ja niinhän asianlaita onkin.\nMitä sanottaisiinkaan kerjäläisestä, joka aina vain pyytäisi, mutta ei\nhuolisikaan almusta, kun hänelle sitä tarjotaan. Kerjäläinen, jolle\nei tarjottu lahja kelpaa, ei olekaan mikään kerjäläinen, vaikka hän\ntekeytyy sellaiseksi.\n\nOikea armon kerjäläinen ottaa vastaan, mitä Jumala hänelle on\nvalmis antamaan. Häneltä ei mene armo hukkaan niinkuin sydämessään\nsärkymättömältä rukoilijalta. Tästä viimeksimainitusta vaarasta\napostoli nimenomaan varoittaa.\n\nTuo vaara vältetään vilpittömässä rukouksessa. Sellaisessa rukouksessa\non jo uskoa, olkoon se sitten kuinka heikkoa tahansa. Jotakin\narmostansa Herra sellaiselle rukoilijalle _aina_ pääsee antamaan.\nTällainen rukoilija ei mene koskaan pois Herran tyköä mitään saamatta.\n\nJuuri vilpittömässä rukouksessa me otamme vastaan hengellisiä lahjoja\nja Jumalan salattua pelastusarmoa.\n\nMuistaa vain tulee, ettei Herra anna sillä tavalla kuin rukoilija\nitse toivoo tai siinä määrin kuin anoja itse haluaisi. Mutta tähänhän\ntodellinen kerjäläinen tyytyykin. Hän iloitsee siitä vähästäkin, minkä\njo sai, ja kiittää siitäkin. Mutta siihen ei hänen asioimisensa Herran\nkanssa katkea. Hengeltään köyhänä hänellä on alinomaa asiaa armon\nHerralle vastaanottaakseen yhä uutta armoa varemmin saadun, mutta jo\nkäytetyn armon lisäksi.\n\n\nNeljäs joulupäivä.\n\n_Oikeamielisille koittaa pimeydessä valkeus, armollinen, laupias ja\nvanhurskas._ Ps. 112:4.\n\nJumalalla on Raamatussa monta nimeä. Niin kauan kun uskonto on\nelämässämme ulkokohtaista ja muodollista ilman sisäistä hätää, nämä\nmonet nimet ovat meille pelkkiä sanoja tai korkeintaan opillisia\nmääritelmiä.\n\nMutta kun joudumme hätään ja meidänkin elämäämme soveltuu virsilaulajan\ntunnustus: \"Hätäpäivänäni minä avuksi huusin Herran nimeä, ja hän kuuli\nminun rukoukseni\", silloin ollaan henkilökohtaisesti kohdattu elävä\nJumala, ja Jumalan nimistä on tullut elämän suuria todellisuuksia.\n\nSynnin hädässä olevalle, joka jo epäilee itsestänsä ja istuu pimeässä\ntekoihinsa sekaantuneena jaksamatta uskoa, että Jeesus on sovittanut\njuuri hänenkin syntinsä ja nimenomaan _kaikki_ hänen syntinsä,\nkirkastuu Jumala armollisena Isänä, joka ansiottomille antaa kaikki\nsynnit anteeksi oman nimensä tähden sulasta armosta. Siinä on syntinsä\ntuntenut sielu ankkurissa, kun hänelle on pimeässä koittanut armon valo.\n\nKun Jumalan hyvyys kohdistuu raadolliseen matkamieheen, joka\nyksinäisenä, itseään auttamaan kykenemättömänä on sortunut tiepuoleen,\non se säälistä johtuvaa laupeutta. Hänen sydämensä halkee laupeudesta.\nHän juuri on laupias samarialainen.\n\nMutta Jumala on myöskin vanhurskas. Ei kukaan sitä niin lujasti usko\nkuin syntinsä painon alla pimeässä istuja, joka ainakin näkee, että\n\"Jumala antaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan, niin että tuska ja\nahdistus tulee jokaisen pahaa harjoittavan ihmisen sielulle, mutta\nkirkkaus, kunnia ja rauha jokaiselle, joka harjoittaa sitä, mikä hyvää\non\". (Room.2:9,10.)\n\n\nUudenvuoden aatto.\n\n_Jumalan virta on vettä täynnä._ Ps. 65:10.\n\nKohta painuu vuosi iankaikkisuuden rannattomaan mereen. Raamatun sanan\nmukaan elämä, kun se parasta on ollut, on ollut työtä ja tuskaa. Mutta\ntyönteossa samoin kuin taistelussa, varsinkin jos meihin haavoja\nisketään ja täytyy verta vuotavana maata tappotantereella, alkaa miestä\nkovasti janottaa.\n\nAnkara työnteko ja elämän kärsimys ovat niitä suolaisia ruokia,\njoilla Herra itse meitä ruokkii, jotta meissä syntyisi ja syvenisi\niankaikkisen elämän jano ja taivaan koti-ikävä täällä muukalaisuuden\nvieraassa maassa. Pitäen silmällä tätä janoa Herra on meitä kuluneen\nvuoden aikana elättänyt tarpeellisiksi katsomillaan eväillä ja niitä\noman viisautensa mukaan kärsimysten suolalla suolannut.\n\nKun uuden vuoden kynnykselle janoisina seisahdumme, Herralla on meille\nmyöskin lohdutuksen sana sanottavana: \"Kaikki janoovaiset tulkaa vetten\ntykö!\"\n\nVesi on Hengen vertauskuva. Pyhä Henki tekee työnsä meissä\narmonvälikappaleiden kautta, sanan ja sakramenttien välityksellä.\nSanassa liikkuu vielä edelleenkin Jumalan henki elättävänä,\nhedelmälliseksi tekevänä ja synneistä puhdistavana niinkuin ennenkin.\n\nKaste ja Herran pyhä Ehtoollinen ovat syntienanteeksisaamisen pantteja\nniinkuin ennenkin. Jumalan virta on edelleenkin vettä täynnä. Älkäämme\nolko hullun miehen kaltaisia, joka juoksenteli tuohisippu kourassa\nlähteen reunalla ja huusi: \"minun on jano, kova jano\", eikä kuitenkaan\njuonut.\n\n\nUudenvuoden päivä.\n\n_Minä muistelen Herran tekoja, niin, minä muistelen entisiä\nihmetöitäsi._ Ps. 77:12.\n\nSuomen kansalla on ollut monta merkittävää etsikon aikaa. Ne ovat\nolleen sellaisia historiallisia tapahtumia, jolloin rahvaanmiehenkin\nsilmä on huomannut Jumalan erityistä tarttumista kansamme vaiheisiin ja\nhistoriallisen kehityksen kulkuun. Sellaisessa merkittävässä etsikon\najassa me nytkin parhaillaan elämme Suomessa.\n\nKansan oman elämän syvyydestä on keskellä laittomuutta, rikollisuutta\nja tapojen turmelusta kumpuamassa esiin oikeuden, vanhurskauden,\nisänmaanrakkauden ja jumalanpelon vuolas virta: Jumalaa ei saa pilkata,\nisänmaata ei saa myydä viholliselle, kurittomuus ja rikollisuus on\npäättäväisesti rangaistava.\n\nTässä nousussa huomaamme, että Jumala ilmestyy nykypäivinäkin\nkeskuuteemme. Elävä Jumala on tahtojen Jumala. Missä tahdot terästyvät\npäättävään taisteluun pahuuden ja laittomuuden voimia vastaan, siellä\nilmoituksen Jumala on mukana. Siellä on etsikon aika elettävänä.\n\nTällaista nousukautta uskonnollisine herätysliikkeineen elettiin\nmuinoin Juudassa, kun \"aika oli täytetty\" ja historian Jumalan oma\nPoika itse julisti pelastuksen sanomaa synnin ja perkeleen vallasta. Se\noli erityinen etsikon aika sille sukupolvelle. Jos Juudan kansa olisi\nkansana ottanut tästä etsikkoajastaan vaarin, historian Jumala olisi\nvoinut käyttää sitä suurenmoiseen kansojen evankelioimistyöhön, ja niin\nollen koko ihmiskunnan historia olisi joutunut kokonaan toisenlaisille\nurille kuin mille se 1900 vuotta sitten joutui. Ratkaisevana hetkenä\nnäet koko kansa -- harvoja yksilöitä lukuunottamatta -- paadutti\nsydämensä. Etsikon aikaa, ellei silloin tehdä, mitä Jumala tahtoo,\nseuraa paatumuksen aika.\n\nElämänsä viimeisenä kevätkautena Jumalan Pojan täytyi itkeä ja\nvalittaen asiain ikävää käännettä huudahtaa kansalle ja sen\npääkaupungille: \"Jospa tietäisit sinäkin -- minä sen kyllä näen -- tänä\npäivänä, mitä rauhasi vaatii. _Mutta nyt se on salattu silmiltäsi_.\"\n\nPaatumus oli vallannut kansan mielen. Historian Jumalan täytyi hyljätä\ntuo kansa. Se oli etsikkoaikansa väärin käyttänyt. Se kulki omaa\nperikatoansa kohti. Mutta paatumuksessaan se ei sitä itse enää nähnyt\neikä todeksi uskonut. Se oli sen silmiltä salattu. -- Kun Jumalan ääntä\nomassatunnossa ei totella, historialliset vaistotkin surkastuvat, niin\nettä saatetaan valheen hämäännyttäminä puhua rauhasta sodan kynnyksellä\nja tanssia iloisina isänmaan perikadon partaalla.\n\nTännepäinkö mekin kaikkien etsikkoajan tarjoamien uusien, nostavien\nvoimien uhallakin olemme menossa nyt alkaneena vuonna? Täytyykö Herran\nmeistäkin itkeä ja valittaen sanoa: \"Oi, jos tietäisit, mitä rauhasi\nvaatii, mutta _nyt_ se on salattu silmiltäsi!\" Se olisi solumista\nparempaa tulevaisuutta lupaavasta etsikkoajasta paatumuksen synkeään\naikaan.\n\nMutta historian Jumalan myllyt jauhavat yhä edelleen. Paatumuksen aikaa\nseuraa aina tuomion aika. Niin tapahtui ennen. Niin tulee käymään\nvieläkin. Itsensä paaduttaneelle pääkaupungille Herra ennustaa: \"Ne\npäivät tulevat, jolloin vihollisesi sinut vallilla saartavat ja\npiirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta, ja he kukistavat\nsinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä\njätä sinuun kiveä kiven päälle.\"\n\nKas siinä tuomion sanat, jotka kirjaimellisesti toteutuivat vuonna 70.\nJuuda ja Jerusalem eivät hävinneet suurten syntiensä takia. Ne olisivat\nvoineet parannukseen nöyrtymällä saada ne armosta anteeksi. Vaan tuho\ntuli sen tähden, \"ettet tuntenut etsikkoaikaasi\".\n\nSuomen kansakin niittää, mitä se nyt parhaillaan olevana\netsikkoaikanaan kylvää. Jos me suomalaiset emme nyt kansana, koko\nkansana, tahdo ymmärtää, mitä ajan kello on lyönyt ja mitä rauhamme\nvaatii, me itse muutamme nykytärkeän etsikkoaikamme paatumuksen ajaksi.\n\nMutta paatumuksen aikaa seuraa vieläkin tuomion aika. \"Ne päivät\ntulevat, jolloin -- sinua ahdistetaan joka puolelta,\" -- eikä ole\nauttajaa missään, ei maassa eikä taivaassa.\n\nOmantunnon Jumala on myöskin historian Jumala. Ken tekee ja toimii\nomaatuntoansa vastaan, se vetää päällensä historian Jumalan\ntuomion. Tinkimättömällä kiivaudellaan hän valvoo siveellisen\nmaailmanjärjestyksensä pystyssä pysymistä: rikos saa aina\nrangaistuksensa muotoon katsomatta.\n\nVanhurskaan Jumalan olemassaolo on takeena siitä, että historiallisen\ntuomion myllyt jauhavat varmasti -- joskin monen hätäisen ihmislapsen\nmielestä liian hitaasti.\n\n    Vuos' rientävi pois,\n    Kuin kuohuvan kevähän virta se ois,\n    Kuin lehti, mi maassa jo makaa,\n    Vaan Herra on hyvä ja vakaa.\n    Ain armosi soit.\n    Niin vastakin, Herramme,\n    Auttaa sä voit,\n    Voit neuvoa, ohjata meitä\n    Ja korpehen raivata teitä.\n\n                   H.L.V. 296:1, 4.\n\n\n\n\nLOPPIAISVIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Herra, anna sen olla vielä tämä vuosi._ Luuk. 13:8.\n\nArmon aika ei aina kestä. Etsikkoajat voivat muuttua paatumuksen\najoiksi. Kun se on tapahtunut, ei tuomion päivä ole enää kaukana. Se\nyllättää äkkiä, odottamatta, ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta.\n\nElämämme ei ole omamme, vaan Jumalan antama. Tili on meidän siitä\nkerran tehtävä ja tuomiomme kuultava. Mutta tuomionpäivä on\nlykkääntynyt toistaiseksi. Sen on saanut aikaan välimiehemme esirukous:\n\"Anna sen olla vielä tämä vuosi.\" Hedelmättöminä, vailla Hengen\nhedelmää, me tilinteon päivänä joudumme pois heitettäviksi ja tulella\npoltettaviksi. Meille käy kuin Sodomalle ja Gomorralle ja vieläkin\npahemmin.\n\nMutta se, että saamme vielä täällä armon ajassa olla, pohjautuu\nsyvimmältä katsoen Jeesuksen esirukoukseen. Jumala ei ole ottanut vielä\npois varjelevaa kättänsä. Hän odottaa vielä hedelmiä meistä itsestämme\nja lapsistamme -- niin, koko kansasta.\n\nSenpä takia hän suostuu siihen, että välimiehen turvissa\nsaamme osaksemme uusia armonosoituksia, kutsumista, herätystä,\nystäväin nuhteita ja rakkautta, vihollisen hyökkäyksiä, hätää ja\nvastoinkäymistä. Herra ei soisi, että olisimme ympäristöllemme\nturmioksi, vaan hyödyksi.\n\nKuinka hirveätä on leikkiä synnillä. Kuinka kohtalokasta on olla\navaamatta sydäntänsä, kun Herran sana on omaatuntoa pistänyt. \"Vielä\ntämä vuosi\" voi olla jo supistunut tähän kevääseen; tähän kuukauteen.\nKuukausiemme luku on Herran määrättävissä. Hän pani määrän, jonka\nyli me emme taida käydä. Joka ei ajoissa parannusta tee ja hengen\nkuljetettavaksi antaudu, vaan armonvaikutuksista huolimatta jatkaa\nelämäänsä lihan mukaan, hänen kohdalleen sattuvat hirmuisina\nvanhurskaan Jumalan tuomiosanat: \"Hakkaa se pois!\"\n\n\nMaanantai.\n\n_Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä._ Matt. 25:13.\n\nUuden vuoden kirkonkellojen ääni on kiirinyt yli Suomen lumipeitteisten\nsalojen, kylien ja kaupunkien. Jotakin erityistä sanottavaa on tuolla\nkirkonkellojen kaiulla aina ollut meille kaikille. Tämän vuoden alussa\nne ovat kumisseet: _\"Valvokaa!\"_\n\nPyörät pyörivät teillämme, työ kihisee tehtaissa, rahaa liikutetaan\npankeissa ja kaupoissa ja toreilla, torvet soivat juhlissa ja viulut ja\nvinguttimet tanssisaleissa!\n\nKuka uskaltaa puhua valvomisen tarpeellisuudesta?\n\nKuka rohkenee syyttää tätä autojen ja radion aikaa nukkumisesta?\n\nJa kuitenkin. Missä Pyhän Hengen armonvaikutuksista omassatunnossa\nei välitetä, missä Herran tulemista ei odoteta, siellä nukutaan\nhengellisen kuoleman unta. Kohautat olkapäitäsi ja sanot: \"Niin,\nmaailma on suruton, se nukkuu.\"\n\nVaan maltahan! Miten on seurakunnan laita. Sehän tietää, että Herran\ntulo lähenee. Aikojen merkit ovat uhkaavat.\n\nMutta valvooko seurakunta? Joko sen jäsenet ovat vapautuneet tämän\nelämän huolista, riidasta, kateudesta, ylensyömisestä, juomisesta ja\nirstaisuudesta, sanalla sanoen kaikesta, mikä raskauttaa mieltä ja\ntekee kristitynkin uneliaaksi?\n\nKristus sanoi loppuaikojen seurakunnasta, että se on kymmenen neitsyen\nkaltainen. \"Yljän viipyessä tuli heille _kaikille_ uni, ja he\nnukkuivat.\" Roomalaisille kristityille kirjoitti apostoli Paavali: \"Jo\non aika unesta nousta!\" Uneliaisuus on seurakunnan suurin vaara. Kun\nseurakunnassa nukutaan, sekoitetaan totuus ja valhe, oikeus ja vääryys,\nja jokainen etsii itseänsä ja omaansa eikä toisen parasta.\n\nSilmätkäämme itseämme ja tarkastelkaamme toisia! Rakkaus on\nkylmentynyt. Kuoleman hyinen halla on hiipinyt Herran kansankin\nsydämeen. Sekin on lopun merkkejä. Vieläkö he voidetta Gileadissa?\nVieläkö huudetaan totuudessa avuksi Häntä, joka kuolleetkin eläviksi\ntekee ja sielut tallelle saattaa? Kaikuneekohan uuden vuoden\nkirkonkellojen soitto \"Valvokaa!\" kuuroille korville seurakunnassakin?\nJuuri sillä hetkellä, kun ette luulekaan, Ihmisen poika tulee.\n\n\nTiistai.\n\n_Minun aikani ovat sinun kädessäsi._ Ps. 31:16.\n\nJumalasta ajatellaan monesti tunteitten mukaan. Hätääntyneelle ja\nomantunnon tuskissa kärsivälle ihmiselle on kova kolaus, kun hän\nei saakaan Jumalalta vastausta rukouksiinsa. Silloin tuntuu, että\nJumala on armoton ja vihainen eikä kuule syntisen avuksi huutoa. Ken\ntällaisessa tilassa tunteittensa mukaan Jumalaa ajattelee, hänen täytyy\ntulla toivottomaksi. Hän ei enää osaa toivoa eikä odottaa Jumalalta\nmitään hyvää.\n\nMutta taivaassa kohtalon kellot käyvät toisin kuin maan päällä.\nVirsilaulaja, joka tunnusti: \"minun aikani ovat Herran käsissä\", oli\noppinut vihollisten ahdistaessa ja keskellä vaikeuksiaan ajattelemaan\nJumalasta hänen ilmoitustensa ja lupaustensa mukaan. Hän ei joutunut\nhyljättynäkään toivottomuuteen, sillä hän tunsi entuudestaan Jumalan\nmenettelytavat lapsiaan kohtaan. Hän piti Jumalan Jumalanaan ja turvasi\nhäneen ja uskoi aikansa hänen käsiinsä vastoin tunteitaan. Hän ei\nkieltänyt Jumalan hyvyyttä pahanakaan päivänä.\n\nVirressä laulamme: \"Hyvyytees' loppumattomaan mun sydämeni luottaa.\"\nVaikkakin näyttäisi ja tuntuisi toisenlaiselta, tulee meidän kuitenkin\nantaa Jumalalle se kunnia, että pidämme häntä loppumattomasti lempeänä,\nhyvänä ja armollisena.\n\nTällä tavalla pääsemme irti tunteitten pettävistä liikutuksista,\nkun ei meille pimeänä päivänä jää jäljelle muuta kuin usko Jumalan\nloppumattomaan hyvyyteen. Mutta usko onkin juuri siinä, että toista\nuskoo kuin mitä parhaillaan tuntee.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta\nniinkuin yksi päivä._ 2 Piet. 3:8.\n\nAjalla on alkunsa ja loppunsa. Iankaikkisena Jumala on ajan\nulkopuolella. Hänelle ovat meidän ajanlasten menneisyys, nykyisyys ja\ntulevaisuus yhtä läheisiä tai etäisiä. Herralle vuosituhannet ovat vain\npian ohikiitäviä hetkiä.\n\nIlman häntä ja hänen kosketustaan aika on arvoton. Aika on nyt\nsynnin takia paha. Sekin oli alussa, niinkuin kaikki muutkin Jumalan\nluomukset, hyvä. Lankeemus on turmellut ajan ja kaiken ajallisen.\nVaikka syntinen ihminen eläisi tuhat vuotta, olisi hänen elämänsä vain\nikäänkuin lyhyt ajan rahtunen. Arvokkaaksi sen tekee vasta Jumalan\nsaapuminen pelastusilmoituksineen ajallisuuteen ja tottelevan ihmisen\nkohottaminen lunastuksen piiriin.\n\nKun tämä ihmiselämässä tapahtuu, niin yksi ainoa päivä on Herralle yhtä\narvokas, niin, arvokkaampikin, kuin tuhat vuotta synnin turmelemaa\naikaa, jossa ei lunastusta, nimittäin Kristusta ole.\n\nTätä taustaa vasten tulee erittäin arvokkaaksi se päivä, se ajankohta,\njolloin Herran aika on täytetty, ja hän näkee hyväksi ilmestyä. Silloin\nei auta viisastella uskonnosta, vaan totella Jumalan ääntä. Silmämme\nvoivat liikkua ja vilkuilla sinne ja tänne. Toisin on korvaimme laita.\nNiitä ei voida kääntää sinne ja tänne. Niillä on kuunneltava sitä\nääntä, mikä milloinkin kuultava on. Kun Jumala puhuu omalletunnolle,\nkun hän kysyy vieläkin niinkuin muinen: \"Aadam, missä olet?\", silloin\non toteltava. Ellei niin tehdä, tulee tuho.\n\nTästä sanotaan Raamatussa: \"Katsokaa veljet, ettei vain kenelläkään\nteistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä\nJumalasta, vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin\nsanotaan: 'tänä päivänä', ettei teistä kukaan synnin pettämänä\npaatuisi; sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan\nvain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, vahvoina loppuun\nasti.\" Milloin nykyhetki on ikuisuushetki, on sen väärinkäyttämisestä,\nkun ollaan tottelemattomia Jumalan äänelle, kauhea tuomio: hukkuminen\najallisten mukana.\n\n\nTorstai.\n\n_Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä._ Matt. 28:18.\n\nMe tunnemme nämä kastekäskyyn liittyvät Herramme sanat. Mutta me emme\nusko niitä. Me katselemme tavallisesti sitä, mikä silmäin edessä on, ja\nolemme huolinemme takertuneet näihin näkyväisiin. Me unohdamme, että\nHerrallamme on kaikki valta, unohdamme, että hän todella voi auttaa\nkaikissa tilanteissa.\n\nKun pahuus ja väkivalta ovat ylimmilleen nousseet ympärillämme, ei\nse ole todistuksena siitä, että paha voittaa, vaan siitä, että Herra\npian armollansa ehtii avuksi. Kun saatana pitää meitä kovissa epäuskon\nkahleissa, ja olemme vähällä vaipua epätoivon valtaan, Herra onkin jo\npannut Pyhän Henkensä kautta lohduttajat liikkeelle.\n\nKun näemme, ettemme uskomme heikkouden takia voi olla miksikään avuksi\nlähimmäisillemme, kaikkivaltias Herramme paneekin salaa siunauksensa\ntyöhömme. Kun koemme, että synnin valta ja sitä seuraava kurjuus ovat\nmeidän rukoustemme hellittämättömyyttä eli kestävyyttä väkevämpiä,\nonkin se merkkinä siitä, että vapautuksemme hetki on lähellä. Ja kun\nme lähestymme joka päivä Jumalaa, ja tilamme siitä huolimatta yhä vain\nhuononee, Herran armo onkin valmistettu meitä varten täyttämään tyhjät\nastiat yli reunojen.\n\nKunpa oppisimme antamaan kunnian, mutta ennen kaikkea antamaan itsemme,\nkaikkine synteinemme, raskasmielisyyksinemme ja murheinemme, hänelle,\njolle on annettu kaikki valta ei vain taivaassa, mutta jo _maankin_\npäällä! Silloin saisimme uuden luottamuksen ja uuden tahdon.\n\n\nPerjantai.\n\n_Totisesti, minä tulen pian._ Ilm. 22:20.\n\nKristityn toivon ihanin sisällys on se, että Herra tulee pian. Täällä\najassa vallitsee nyt maailman henki. Niinkuin Kristus itse näennäisesti\njoutui tappiolle pahuuden voimia vastaan taistellessaan, samoin käy\nhänen seurakunnalleenkin.\n\nOlemme yötä kohti kulkemassa. Kristuksen totisia seuraajia aletaan\nkaikkialla ymmärtää väärin, pilkata, vihata ja vainota. Mutta juuri\nniin pitää käymänkin. Ennen ei Kristus tule. Jumalan hulluus on\nsuurempi kuin ihmisten viisaus.\n\nMitä Beetlehem oli Jerusalemin rinnalla, mitä Palestiina Rooman\nmahtavan valtakunnan rinnalla? Jumala tekee työtänsä pienin\nylenkatsotuin välikappalein vielä nytkin. Vielä on toivossa\nvaellettava. Golgatan ristinkuolema näytti ihmisistä tappiolta.\nItse asiassa se oli suurin voitto, mitä hyvän valtakunnassa\nmilloinkaan on saavutettu. Samoin Kristuksen seurakunnan muuttuminen\nerämaanseurakunnaksi, katakombiseurakunnaksi, ajan lähestyessä loppuaan\non lopullisen voiton merkki uskon silmillä katsoen, vaikkakaan se\nihmissilmissä ei siltä näytä.\n\nSilloin kuuluu kehoitus: \"Nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne\non lähellä, kesä on lähellä, Jumalan valtakunta on lähellä\". Kun\nlopputuomioitten ja antikristuksen aikana Herran seurakunta hädässänsä\nhuutaa: \"Tule, Herra Jeesus\", silloin hän äkkiä ilmaantuu kirkkaudessa\nja kunniassa ja toteuttaa lupauksensa: \"Katso, uudeksi minä teen\nkaikki\".\n\n\nLauantai.\n\n_Minä peitin sinulta kasvoni silmänräpäykseksi._ Jes. 54:8.\n\nJumala menettelee toisin kuin mitä me soisimme hänen tekevän. Herran\nomina me haluaisimme aina vain laskea hurautella elämän myötämäkeä.\nMutta tiepä nouseekin pystyyn. Sen sijaan, että Herran kasvot olivat\naiemmin puoleemme käännetyt, me säikähdykseksemme huomaammekin, että\nHän nyt on kadonnut näkyvistämme ja on salannut meiltä kasvonsa.\n\nMutta täten syntynyttä pelkoa ei Jumala otakaan meiltä pois, vaan\nantaa pelkoa pelon lisäksi. Emme ollenkaan ymmärrä, mitä järkeä siinä\non, että kun meillä jo on ollut mielestämme aivan liiaksi kuormia\nkannettavanamme, meille vielä annetaan yhä uusia. Tällöin tuntuu\nsiltä, ettei Jumalan sanakaan enää ole totta, se kun lupaa, ettei\nmeille panna raskaampaa elämän kuormaa kuin jaksamme kantaa. Näissä\nniisissä ollessamme Jumala on mielestämme hirmuvaltias eikä rakastava,\nkaikkivaltias Isä.\n\nJa kumminkin. Silmänräpäyksessä voi kaikki muuttua. Kuormat tosin\novat edelleen olemassa. Niitä ei Jumala ole ottanut vielä pois. Mutta\nkasvonsa hän on taas kääntänyt meihin.\n\nKäsitämme, että on helpompi samalla kertaa kantaa kahta ja useampia\nristejä kuin yhtä ainoata. Yhden painon alla me nääntyisimme, kun\nsen aiheuttamien vaivojen kanssa yksinomaan askartelisimme, ja\nsiihen itsemme sokeiksi tuijottaisimme. Tämän tiesi Herra. Sen\ntakia hän rakkaudessaan antoi uusia kuormia. Ne olivat meille tuiki\nvälttämättömät. Me vain emme sitä itse ymmärtäneet. Luulimme Herran\nvihastuneen iankaikkisesti. Mutta tosiasia oli, että hän vain\nsilmänräpäykseksi salasi kasvonsa. Hän teki sen sitä varten, että\noppisimme totuudessa anomaan: \"Käännä, Herra, kasvosi meidän puoleemme\nja ole meille armollinen.\" Eikäpä tätä rukousta osaa kukaan oikein\nrukoilla, ellei ole totuudessa kokenut, että Herran kasvot ovat olleet\nsalatut ja poispäin käännetyt -- vaikkapa vain silmänräpäyksen ajaksi.\nSilmänräpäys on Herran oma aika.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO\n\n\nSunnuntai.\n\n_Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka\nvanhurskauttaa._ Room. 8:33.\n\nUskon kautta kristitty ihminen on sisäisesti vapaa synnin\nsyyllisyydestä. Tämä sisäinen vapaus vapauttaa hänet edelleen ei\nainoastaan synnin, vaan myös ihmisten orjuudesta.\n\nUskosta vanhurskautettu ihminen on kokenut Herran lupauksen totuuden:\n\"Jos Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todella vapaiksi.\"\nUskon yhteydessä Jeesuksen Kristuksen kanssa kuoleutuu meissä ei vain\nitsekkyyden itsevaltias despootti, vaan myöskin ihmisiä ja yleistä\nmielipidettä kumarteleva orja.\n\nSynteinanteeksiantamuksesta elävä kristitty on sisäisesti vapaa. Hän on\nPyhästä Hengestä uudestisyntynyt. Ja missä Herran Henki on, siellä on\nvapaus.\n\nJeesuksen rakkauden liikuttamana uskoon tullut, herännyt sielu ei tahdo\npitää yhtään ainoata salaistakaan syntiä esteenä Jeesuksen sovintoveren\nhaavoitettua omaatuntoa parantavalle voimalle. Tässä Kristuksen\nkuoleman ja ylösnousemisen voiman osallisuudessa elettäessä näyttää\noma hurskauskin saastaiselta vaatteelta ja omatekoinen parannus ja\njumalisuus arvottomalta roskalta.\n\nTämä näkemys vapauttaa ulkokultaisesta hurskastelusta ja teennäisen\npyhyyden tavoittelusta, mikä kaikki vain sitoo ja orjuuttaa\nlähimmäisiä, joiden kanssa elämänkutsumustehtävässä joudutaan joka\npäivä tekemisiin.\n\nKuinka olikaan Paavali sisäisesti vapaa, kun hän Herrasta kerskaten\nkysyi: \"Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Kuka voi tuomita\nkadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä\nherätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee\nmeidän edestämme.\"\n\nKuinka tekikään tämä Kristuksen puhdistamaan hyvään omaantuntoon\npohjautuva sisäinen vapaus hänet ulkonaisesti väkeväksi vaivojen ja\nvastuksien keskellä! Tässä väkevyydessään hän kirjoittaa: \"Minä olen\nvarma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei nykyiset eikä tulevaiset,\nei tuska, ei nälkä, ei vaino ei alastomuus, ei vaara, ei miekka voi\nerottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa,\nmeidän Herrassamme.\"\n\nNiin kovaa kohtaloa ei voi enää tulla, että välit elävän Jumalan kanssa\nkatkeaisivat.\n\n\nMaanantai.\n\n_Jeesus sanoi: \"Totisesti minä sanon teille: ei ole ketään, joka minun\ntähteni ja evankeliumin tähden on luopunut -- -- -- ja joka nyt tässä\najassa ei saisi satakertaisesti_.\" Mark. 10:29-30.\n\nJumala rakastaa iloista antajaa. Iloinen antaja on sellainen, jolta\nei tarvitse ottaa, sillä hän ilmankin mielellään antaa, luopuu ja\nuhraa. Kysymys ei tässä yhteydessä ole niin sanotuista hurskaista\naikomuksista, vaan toteutetuista teoista, jolloin joku \"on luopunut\ntalosta, veljistä, sisarista, äidistä, isästä, lapsista, pelloista\".\n\nSaatammeko totuudessa sanoa näin itsestämme? Aabraham antoi poikansa.\nVeritodistajat, marttyyrit antoivat henkensä. Mitä me olemme\nvapaaehtoisesti ja mielellämme antaneet? Eikö meidän pikemminkin ole\npakko totuudessa tunnustaa: Herra on sen ja sen minulta pois ottanut!\nMinä en ole mitään ilolla antanut!\n\nIloiseen antajaan, joka ei tee laskelmia, vaan uskossa antaa, luopuu\nja uhraa, kohdistuu Herran kuninkaallinen lupaus: Hän saa jo _tässä\najassa_ satakertaisesti takaisin sen, mitä hän on Herran takia pois\nantanut.\n\nMutta, vaikk'emme voikaan itseemme sovittaa sanaa iloisesta antajasta,\nvaikk'emme olekaan uskonsankareita ja veritodistajia, sopii meihin\nkuitenkin Herran valtakunnan laki: \"Hänen tulee kasvaa, mutta minun\nvähetä.\"\n\nMe näemme, miten vähitellen toinen toisensa jälkeen niistä henkilöistä\nja asioista, joita me rakastamme, otetaan meiltä pois. Kun vanhenemme,\njoudumme lopulta olemaan elämässä yksinämme ja kulkemaan taipaleemme\nloppuosan maallisista ilonaiheista yhä niukemmaksi käyvässä\nympäristössä.\n\nMutta ihme! Jos joku kysyisi: \"Tahtoisitko jälleen ottaa takaisin ne,\nmitä Herra on sinulta ottanut pois?\" -- niin me empimättä vastaisimme:\n\"Emme me suinkaan tahdo.\"\n\nMeidän onnemme on siinä, että Kristus täyttää ilottomuutemme,\ntyhjyytemme ja yksinäisyytemme, hän, joka sanoi omillensa kerran:\n\"Te jätätte minut yksin; en kuitenkaan ole yksin, sillä Isä on minun\nkanssani.\"\n\nNäin Herra, joka ottaa ja vaatii meiltä vähitellen pois toisen toisensa\nperästä niistä, joita me rakastamme, tekee meidät, ajallisuuteen\nkiintyneet ja ristin kantamiseen vastahakoisetkin lapsensa\nihmeellisellä alatiellään iloisiksi antajiksi.\n\nMeihinkin alkaa totuudessa sopia lupaus: \"saatte takaisin nyt jo _tässä\najassa_ satakertaisesti ja taivaassa iankaikkisen elämän.\"\n\n    Jumal' on hurskaan holhooja, Ei luovu etsivästä,\n    Kovimpinakin aikoina Hän hengen hädän estää;\n    Kun väärä riista rikkahan Jo loppui, köyhän\n    hurskahan, Majassa leipä kestää.\n\n                                        V.K. 277:8.\n\n\nTiistai.\n\n_Joka uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan\nhänen uskonsa vanhurskaudeksi._ Room. 4:5.\n\nPelastusvarmuutemme ankkuripaikkana on raamatullinen totuus, että\nJumala vanhurskauttaa jumalattoman, se on, antaa synnit anteeksi\nkatuvalle, joka Kristukseen turvaa, riippumatta ihmisen hyvistä tai\nhuonoista ominaisuuksista.\n\nSyntisen vanhurskauttamisessa käy Kristukseen turvaamisen rinnalla\nJumalan sanan uhkausten ja lupausten totena pitäminen. Katuvalle\nsyntiselle on Raamatun puhe Jumalan vihasta ja kostosta tosiasia, jonka\nhän pitää helpommin totena kuin Jumalan rakkauden ja vanhurskauden.\nMutta kun hänen taisteluissa ja hädässä väsynyt katseensa kohtaa\nristin ja ristillä riippuvana hänet, jonka kannettavaksi Jumala itse\nheitti kaikkien meidän syntimme, jonka päällä oli rangaistus, jotta\nmeillä rauha olisi, silloin hän alkaa pitää totena myöskin raamatun\npuhetta armollisesta Jumalasta, joka ei tahdo jumalattoman kuolemaa,\nvaan ainoastaan sitä, että tämä pahalta tieltänsä pala jäisi. Tällöin\nmuuttuu Jumalan sanan totena pitäminen luottamukseksi Kristuksessa\nsovitettuun Isään.\n\nTämä vanhurskauttava usko omistaa Kristuksen omakohtaisesti itsellensä\npyhän Jumalan lähettämänä. Se usko on Kristus-yhteyttä. Siinä ei\nolla tekemisissä enää kauan sitten kuolleen, vaan ylösnousseen ja\nläsnäolevan, elävän Kristuksen kanssa. Lahjavanhurskaus on nykyisyyttä\nKristuksen iankaikkisessa lunastuksessa (Room. 3:24).\n\nIhmisen, jolla näin _on_ Kristus elävänä uskon kautta sydämessänsä,\nJumala julistaa puhtaaksi ja vanhurskaaksi. Jumala ei tuomitse\ntällaista uudestisyntynyttä hänen syntiensä mukaan, vaan sen uuden\nelämän alun mukaan, joka Kristuksen omistamisen kautta on tullut hänen\nsydämeensä. Siinä on ansaitsematon armo _luettu_ vanhurskaus.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Taitava käy elämän tietä ylöspäin, välttääkseen tuonelan, joka\nalhaalla on_. Sananl. 15:24.\n\nJo vanhan liiton hurskas uskoi, ettei ihmiselämä rajoitu vain\najallisuuteen. Kuolemata kohden me kuljemme jokainen, ja sen perästä on\nedessämme ajaton iankaikkisuus.\n\nJa niinkuin tässä elämässä Herra on apu ja kilpi, niin häntä pelkäävä\nsaa kuolemankin hetkellä turvallisesti antautua hänen väkevien\nkäsivarsiensa varaan, siinä toivossa, ettei Jumala hylkää sielua\ntuonelaan.\n\nUuden liiton puolella on tuonpuoleinen elämä astunut eteemme vielä\nkirkkaammassa valossa. Toisaalta on meillä siitä Herran oma varoittava\nsana: \"Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi\ntappaa sielua; vaan peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin\nhukuttaa helvettiin.\"\n\nSynnin kirous ulottuu siis iankaikkisuuteen asti. Mutta toisaalta\non meillä myöskin Herran rohkaiseva sana, jonka hän lausui\nopetuslapsilleen vähää ennen kuolemaan menoaan: \"Isäni kodissa on\nmonta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisin teille, että minä menen\nvalmistamaan teille sijaa. Ja vaikka minä menen valmistamaan teille\nsijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte\nsiellä, missä minä olen\".\n\nIhana taivaan Isän koti odottaa toisella puolen haudan Herran omia. Ei\nsellainen vaeltaja tule tuomioon eikä tuonelaan, sillä hän on siirtynyt\njo ajassa kuolemasta elämään.\n\nYmmärtäväinen käydessään elämän tietä ottaa näistä vaarin, ettei häntä\nlopulta helvettiin sysättäisi.\n\n    On koti, jossa pois on synnin saasta,\n    Ja jonne Jeesus \"ryövärinkin\" maasta\n    Kohotti, saatti lepohon, -- Se kotin on!\n\n                                 H.L.V. 351:3.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO\n\n\nTorstai.\n\n_Niin te muistatte Huonon vaelluksenne ja tekonne, jotka eivät olleet\nhyvät, ja teitä kyllästyttää oma itsenne, rikostenne ja kauhistusten ne\ntähden._ Hesek. 36:31.\n\nTuhlaajapoika meni vieraalla maalla itseensä, kun nälänhätä tuli sille\npaikkakunnalle, missä hän oli.\n\nMutta vasta kotiveräjällä isän sylissä hän tunnusti: \"En ole\nmahdollinen, en ansaitse, että minua sanotaan sinun pojaksesi.\" Vasta\nIsän kaikki anteeksi antava rakkaus nöyryytti lopullisesti ennen niin\nitserakkaan ja ylpeän sydämen maailmanrannan koulussa pettyneen pojan\npovessa. Yksin anteeksiantava rakkaus särkee kivikovan ihmissydämen.\n\nSiitä jo profeettakin oli tietoinen vankeuteen viedyn kansan\nkeskuudessa. Kun kansan kaikki toiveet näyttivät turhaan rauenneen,\nkun Jumalan vanhurskas tuomio kohtasi sitä uutena ja taas uutena\nonnettomuutena, sen usko Jumalaan oli vaarassa kärsiä haaksirikon.\n\nMutta koston Jumala itse piti huolta siitä, ettei rangaistusta\nkärsimään joutuneitten uskon kipinä päässyt kokonaan sammumaan.\nKansalle, jolle kaikki näytti käyvän vastoin sen omaa odotusta, Herra\nantoi profeetan julistaa: \"Minä tahdon tehdä teille enemmän hyvää kuin\nkoskaan ennen ja te tulette tietämään, että minä olen Herra.\"\n\nTämä hyljätylle kansalle tapahtunut laupeus vasta aikanaan viritti\nkansan sydämen siihen mielialaan, että sitä iletti ja kyllästytti oma\nitsensä rikosten ja kauhistusten tähden, joita se oli tehnyt.\n\nVasta armon kohdatessa sydäntä, joka pitää itsensä syntien\nanteeksisaamiseen mahdottomana, tapahtuu oikea katumus ja nöyrä itsensä\narvioiminen: \"En minä tätä ansaitse; olen mahdoton kaikkeen siihen\narmoon, minkä olet osoittanut palvelijallesi.\"\n\nKun mekin tätä samaa armon ja anteeksiantamuksen sydämiä uudistavaa\nvoimaa koemme ja lähimmäisissämme samaa näemme, valtaa meidät\njuhlallinen tunne siitä, että elävä Jumala on toimimassa väkevänä\nVapahtajana keskellämme.\n\n\nPerjantai.\n\n_Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin._ Hebr. 10:31.\n\nKun suruton ihminen rukoilee, niin hän puhuttelee omia\nmielikuvitelmiaan ja ajatusluomuksiaan. Samoin tekee kirjanoppinut\njärkiniekka sekä se, joka vain taiteellisen tunteen liikuttamana,\nkyyneliin asti heltyneenä hartautta harjoittaa. Ollaan Jumalan edessä\neikä kuitenkaan olla. Jumalisuuden muoto on, mutta sen voimaa ei ole.\nKosketus elävän Jumalan kanssa puuttuu sisäisesti.\n\nToisin käy, kun omatunto herää, kun syyllisyyden tunto alkaa painaa\nihmistä, ja hän näkee, ettei hän tehtyä tekoansa voi mitenkään saada\ntekemättömäksi eikä sovitetuksi. -- Silloin elävä Jumala löytyy. Mutta\ntoisenlaisena kuin ihmiskuvitelmien tekeleenä.\n\nPiilostaan esiin astuva Jumala on tuomion Jumala. Syntiensä tunnossa\noleva ihminen on samalla elävän Jumalan käsissä. Siinä hädässä ja\nahdistuksessa hän kokee Raamatun sanan totuuden: \"Hirmuista on langeta\nelävän Jumalan käsiin.\"\n\nTuossa tilassa tämän maailman arvot menettävät kaiken merkityksensä.\nMaailman kunnia, rahan valta ja elämän nautinnot ovat käden käänteessä\ntulleet kerrassaan arvottomiksi. Sielun pelastus on astunut\nkaikkinieleväksi kysymykseksi. Voinko vielä saada armon? Ottaako\nJumala vastaan tällaisen raukan? Onko vielä mitään mahdollisuutta\nmahdottomalla pelastua? Joko kaikki toivo on mennyt? Voi minua\nsyntistä! Minä olen hukassa!\n\nTämä tuskantila on toista kuin jonkun kaunosielun liikutus tai oppineen\najatusrakennelma. Se on uudesti syntymisen tuskaa. Ilman sitä kipua\nei kukaan saa nähdä Jumalan valtakuntaa. Ja lisäksi vielä. Ken siihen\narmoon ei osallistu, sen kohtaloksi vasta tuleekin iankaikkisesti\nhyljättynä kokea, kuinka hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.\n\n\nLauantai.\n\n_Minun Herrani ja minun Jumalani._ Joh. 20:28.\n\nSyntistä ihmistä ei toinen ihminen voi pelastuksen kysymyksessä auttaa.\nSiihen tarvitaan jumalallista apua, pelastusta ylhäältä taivaasta. Sitä\ntuomaan Jumala, taivaan, maan ja meren Luoja, lähetti ainosyntyisen\nPoikansa.\n\nKun Saulus Tarsolainen tuli kääntymykseen, hän saarnasi heti ja\ntodisti, että Jeesus on Jumalan Poika. Mutta jo Jeesuksen eläessä\napostoli Pietari oli omasta ja muitten apostolien puolesta tunnustanut:\n\"Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.\"\n\nKun Jeesus kerran kulki gadaralaisten maan halki, tuli häntä\nvastaan kaksi riivattua, jotka huusivat sanoen: \"Mitä sinulla on\nmeidän kanssamme tekemistä, sinä Jumalan Poika?\" Kun Jeesus nousi\nkastetilaisuudessa Jordanista, kuului taivaasta ääni: \"Tässä on minun\nrakas Poikani, johon olen mielistynyt.\"\n\nSama todistus kuului toistamiseen Jumalan suusta kirkastusvuorella,\nTaaborilla. Ja kun Jeesus pitkänäperjantaina seisoi ylimmäisen papin\nedessä kuulusteltavana, tämä kysyy häneltä juhlallisesti: \"Minä\nvannotan sinua elävän Jumalan kautta, että sanot meille, oletko\nKristus, Jumalan Poika?\" Tähän Jeesus yhtä juhlallisesti myöntäen\nvastasi: \"Olen, niinkuin sanot.\"\n\nJa lopuksi, kun Jeesus kuoli ristillä ja roomalainen upseeri näki\nmaanjäristyksen ja kaiken muun mitä tapahtui hän sanoi: \"Totisesti tämä\noli Jumalan Poika.\"\n\nViideltä eri taholta meillä on Uudessa Testamentissa todistuksia\nJeesuksen jumaluudesta. Kun niihin liittyy omakohtainen pelastuskokemus\nkohdatessamme ylösnousseen Herran, silloin me hänen edessään Tuomaan\nkanssa tunnustamme: \"Minun Herrani ja minun Jumalani!\"\n\n\n\n\nTOINEN LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\nSunnuntai.\n\n_Jeesus sanoi heille: \"Ettekö ole koskaan lukeneet (Ps. 118:21)\nkirjoituksista: 'Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut\nkulmakiveksi; Herralta tämä on tullut ja on ihmeellinen meidän\nsilmissämme'?\"_ Matt. 21:42.\n\nIhmiset kaipaavat toivon ja lohdutuksen sanaa enemmän kuin ennen.\nElämää näet särkyy nykyään laajemmalti ja nopeammin kuin aikaisemmin.\nMonen monet, joista päältäpäin päättäen ei sitä luulisikaan,\ntuntevat itsensä hyljätyiksi ja yksinäisiksi. Kaikille näille Herra\ntahtoisi saada sanotuksi suloisen sanansa: \"Ettekö ole lukeneet --\nhylkykivestä tulee kulmakivi?\" Siinä on ihmeellinen rohkaisu huonoille:\nhylkykivetkin kelpaavat.\n\nTällaisia huonoja matkamiehiä, hyljättyjä vaeltajia me tapaamme\nkaikkialla matkamme varrella taikka olemme itse niitä. Toisilla on\nterveys murtunut. Toiset ovat korkean ikänsä takia siinä tilanteessa,\netteivät kelpaa siihen enää, mihin he kelpasivat nuoruutensa ja\nterveytensä päivinä.\n\nToiset on kova kohtalo tehnyt sokeiksi, raajarikoiksi, työhön\nkykenemättömiksi tai rikollisiksi. Ei heitä voida käyttää siinä, missä\nmuita. Heidät on siirretty terveitten, osaavien ja rikkaitten tieltä\nsyrjään sairashuoneisiin, eläkkeelle, köyhäintaloihin, sokeainkoteihin,\narmeliaisuuslaitoksiin, vankiloihin ja muualle. Heidän kohtalonsa\ntuntuu todella hylkykiven kohtalolta. Ja tämä hyljättynä olemisen tunne\nsuurenee yhä, kun kaiken lisäksi omatunto syyttää: olet syntinen,\nkärsit nyt pahojen tekojesi palkan, niität, mitä olet kylvänyt.\n\nKaikille näille sanoo Herra, joka itse oli hyljätty, jolla ei ollut\nsuojaa, joka ei saanut ymmärtämystä eikä tunnustusta: \"Hylkykivetkin\nkelpaavat. Hyljätytkin voivat tulla käyttökelpoisiksi.\"\n\nElämä ei ole silti mennyt hukkaan, vaikka meidät on huonoina siirretty\nelämän valtatieltä syrjään. Hyljättynä ja maailmalle kelpaamattomanakin\nihminen saattaa olla sanan harjoittajana ja rukoilijana muille\nsiunaukseksi, vieläpä oikea seurakunnan pylväs.\n\nTämä armo ei ole ihmisistä, vaan se on tullut Herralta ja on ihme\nmeidän silmäimme edessä, kun pääsemme tuollaisia Herran ihmetekoja\nympärillämme näkemään.\n\n\nMaanantai.\n\n_Herra, sinuun minä turvaan. Älä salli minun ikinä häpeään tulla,\nvapahda minut vanhurskaudessasi._ Ps. 31:2.\n\nTämä virsilaulajan rukous on se vanhatestamentillinen avainsana,\njoka uskonpuhdistajallemme aukaisi tien Jumalan armoon. Syvässä\nsynnintunnossa ja itseään auttamaan kykenemättömänä hän tunsi\nhengenheimolaisuutta ja kohtalotoveruutta virsilaulajan kanssa, jolla\nmyöskin oli hätä turvasta.\n\nMutta pitkään aikaan, jopa vuosikausiin ei Luther voinut\nymmärtää, miten virsilaulaja hädässänsä rukoili: \"Vapahda minut\n_vanhurskaudessasi_!\" Lutherista Jumalan vanhurskaus oli samaa kuin\nJumalan syntiä rankaiseva viha. Hän pelkäsi, jopa oikein herjasi tuota\nsanaa vanhurskaus. Hän ajatteli, että jos hänen on pelastuminen Jumalan\nvanhurskauden julistaman tuomion kautta, hän on auttamattomasti hukassa\nja helvetin oma, koska hän ei voinut Jumalan pyhyyden vaatimusten\nmittaa täyttää. Hänestä oli käsittämätön tuo pyyntö: \"Vapahda minut\nvanhurskaudessasi!\" Jumalan vanhurskaus peloitti häntä ja teki elämän\nhelvetin esikartanoksi.\n\nTuli sitten aika, jolloin Lutherille Jumalan sanaa lukiessa ja\ntutkiessa selvisi, että vanhurskaus sanaa käytettiin raamatussa eri\nmerkityksissä: milloin se on yhteiskunnallinen, milloin uskonnollinen\nja milloin pelastusta koskeva vanhurskaus.\n\nVirsilaulaja ja apostoli Paavali käyttivät sitä viimeksimainitussa\nmerkityksessä puhuessaan siitä, että Jumala vanhurskauttaa\njumalattoman, joka häneen uskoo. Tässä yhteydessä vanhurskaus merkitsee\nsamaa kuin armahdus eli syntien anteeksiantamus.\n\nKun psalmista pyysi: \"Vapahda minut vanhurskaudessasi!\" oli se samaa\nkuin jos hän olisi rukoillut: \"Pelasta minut syntiä anteeksi antavan\nrakkautesi tähden!\"\n\nNäin aukeni uusi maailma Lutherille. Nyt hän ymmärsi eron lain ja\nevankeliumin, Mooseksen ja Kristuksen välillä. Hän käsitti, ettei laki\nollut olemassa herännyttä omaatuntoa, vaan ruumista ja sen tekoja\nvarten. Sana \"vanhurskaus\" oli nyt muuttunut hänelle \"paratiisin\nportiksi\".\n\nKadotettuna ja tuomittuna Jumalaan yhtä kaikki luottava syntinen saa\nolla varma siitä, että Jumala ei Kristuksen tähden lue hänelle hänen\nsyntejänsä, vaan julistaa hänet pyhien enkeliensä edessä vanhurskaaksi,\nitsellensä otolliseksi. Siinä on vapahdus ja pelastuksen perustus.\n\n\nTiistai.\n\n_Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut\ntappioksi. Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin,\nKristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen\ntähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana -- että\nvoittaisin omakseni Kristuksen._ Filipp. 3:7, 8.\n\nNykyään on tämänpuoleisen elämän houkutus voimallisempi kuin\ntavallisesti. Murhe jokapäiväisestä leivästä, murhe kansamme\nulkonaisissa vaiheissa ilmenevistä epäuskon ja jumalattomuuden\nmerkeistä pyrkii nyt täyttämään kilvoittelevien kristittyjen sydämet.\nMutta niin kauan kuin vielä kilvoitellaan, rukoillaan ja työtä tehdään,\non olemassa toivoa, ettei rakkaus peräti kylmene eikä Kristuksen Henki\nkokonaan sammu. On siis jotakin toivoa tässä vielä.\n\nMutta hengellisesti kuolleelta ja sisäisesti muuttumattomalta ihmiseltä\npuuttuu tämä hentokin toivon kipinä. Hän ei jaksa panna mitään\nalttiiksi Jeesuksen tähden. Hän on maasta ja puhuu maasta. Ja täällä\nalhaalla maailmassa ovat hänen kaikki pyrkimyksensä ja tavoiteltavansa.\nAjatellaan: kuinka säilyisin terveenä, kunpa saisin lasteni ajallisen\nelämän turvatuksi, kunpa saisin rahavarani kartutetuksi sellaisiksi,\nettei minun vanhoilla päivilläni tarvitsisi kärsiä puutetta, kunpa\nnäkisin sen ja sen maallisen asian toteutuneena ennen kuolemaani.\n\nTunnetko, lukija, tässä itsesi? Tällainenko on sinun elämäsi tärkein\nharrastus? Näinkö matalalla on sinun Kristuksesi?\n\nJos on totuuden nimessä myönnettävä, että näin asianlaita todella on,\nniin älä ollenkaan ihmettele voimattomuuttasi ja kuollutta uskoasi.\n\nPaavalilla oli usko, joka rakkauden kautta teki työtä sairaudesta,\nköyhyydestä, pilkasta ja vaivoista huolimatta. Hänen pyrintöjensä\npäämääränä oli tuonpuoleinen maailma ja kirkastettu Kristus kaiken\nHerrana. Mutta niinpä hän olikin antanut kaikki mennä, pannut kaikki\nalttiiksi, kaikista luopunut, jotta hän Kristuksen voittaisi. Kas,\nsiinä oli hänen voimansa salaisuus. Kun tuli kysymykseen Kristus ja\nhänen palvelemisensa, ei mikään voinut Paavalia siitä estää. Hän jaksoi\nluopua kaikesta kuin jostakin roskasta vain -- Kristuksen tähden.\n\nEntä sinä ja minä?\n\nAjalliset asiat ja edut ovat nekin kyllä paikallaan tarpeellisia, mutta\nvoimaton ja onneton on se kristitty, jonka sydämen epäjumalana ne ovat\nja jonka elämän tärkeimmiksi tavoiteltaviksi ne ovat päässeet.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Kiittäkää aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen\nKristuksen nimessä._ Ef. 5:20.\n\nJumala asuu kiitosvirsiä veisaavan seurakuntansa keskellä. Näin hänen\nsanansa todistaa. Kiitosuhri, joka on niitten huulten hedelmä, jotka\nJumalaa ylistävät, on Herralle hyvin otollinen. Ja yhtä kaikki Herra\nsaa niiltäkin, joita hän armahtaa ja auttaa, vain kiittämättömyyttä\nosakseen.\n\nTästä on mieliinpainuvana opetuksena eräs näky kahdesta korista. Enkeli\nläksi Jumalan istuimen luota aamusella, mukanaan kaksi koria, keräämään\ntoiseen anomusrukouksia, toiseen kiitoksia. Jo ennen puolta päivää\ntoinen kori oli täynnä anomuksia ja kaikenlaisia pyyntöjä. Sen enkeli\nvei valtaistuimen juurelle. Mutta siihen mennessä toinen kori oli\nvielä vallan tyhjä. Iltapäivällä siihen tuli pari kiitosta ja iltaan\nmennessä, ennen yön tuloa vain muutama lisää. Siinä kaikki. Tuo toinen\nkori oli vietävä miltei tyhjänä valtaistuimen eteen.\n\nMikä yhtäläisyys onkaan tämän näyn ja evankeliumin kertomuksen välillä\nkymmenestä pitaalisesta miehestä! Kaikki he olivat avun tarpeessa.\nKaikki he huusivat Herraa: \"Jeesus, Mestari, armahda meitä!\" Kaikki\nhän myöskin paransi. Mutta ainoastaan yksi heistä tuli kiittämään,\nsekin samarialainen. Murheellisena Herra silloin kysyi: \"Eikö kymmenen\npuhdistettu, missä ne yhdeksän ovat? Eikö ollut muita, jotka olisivat\npalanneet Jumalaa ylistämään, kuin tämä muukalainen?\"\n\nSyynä kiittämättömyyteen on hengellinen sokeus. Ei nähdä siinä, mitä\ntapahtuu, sitä, mikä siinä tapahtuu. Eletään Jumalan ilmoitustekojen\nkeskellä luonnossa, historiassa, Raamatussa, Kristuksen seurakunnassa,\nmutta ei käsitetä, että Jumala on ilmoituksessaankin salattu ja että\nhän ilmestyy ainoastaan sille, jonka silmät Pyhä Henki on avannut\nnäkemään synnin synniksi ja Kristuksen ainoaksi pelastajaksi.\n\nEikö tänä päivänäkin enkelin koriin menevä anomusrukouksemme ole\nmäärätyn suuntainen? Ja eiköhän monella jo olisi tosi syy edes yrittää\nsopertaa kiitoksen ylistystä siihen toiseen koriin? Kiitos, missä se\non vilpitöntä, tuo tullessaan sekä voimaa että vapautta. Varsinkin se\nvapauttaa ihmisten orjuudesta.\n\n\nTorstai.\n\n_Jumalan armosta minä olen se, mikä olen._ 1 Kor. 15:10.\n\nJoku on lausunut, että Jumalan arvostelu ihmisestä ja ihmisen oma\narvostelu itsestään suhtautuvat toisiinsa kääntäen verrannollisesti.\nToisin sanoen: kuta korkeammalle me ihmiset omasta mielestämme asetamme\nitsemme, sitä alemmaksi me joudumme Jumalan silmissä. Ja päin vastoin.\nJumalan arvostelu meistä paranee sitä mukaa, kuin me pienenemme omissa\nsilmissämme.\n\nEsimerkkeinä tästä lausunnosta voimme Jumalan sanasta mainita kaksi\nseurakunnan johtajaa. Laodikean seurakunnan enkelin oma arvostelu\nitsestänsä käy ilmi kaikkinäkevän sydänten tutkijan sanasta hänelle:\n\"Sillä sinä sanot:, Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään\ntarvitse.\"\n\nTämä mies oli noussut korkealle ja päässyt hyväksi kristityksi omissa\nsilmissään. Mutta miten alas hän painuikaan Herran silmissä! Herran\narvostelu hänestä kuuluu: \"Juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja\nköyhä ja sokea ja alaston.\"\n\nToiseksi esimerkiksi sopii Filadelfian seurakunnan enkeli. Tällä hengen\nmiehellä oli väkeviä vastustajia. Hän oli kiusattu ja kärsimyksissä.\nNiiden keskellä hän oli oppinut tuntemaan itsensä avuttomaksi. Heikkona\nhänen oli pakko pitää kiinni Herran \"sanasta ja nimestä\". Herra näki\nhänenkin ajatuksensa omasta itsestänsä: \"Sinulla on vähän voimaa.\"\n\nMutta juuri tälle heikolle seurakuntalaiselle Herralla ei ollut nuhteen\nsanaa lausuttavana, vaan arvokas tunnustuksen sana. Näin kuuluu Herran\narvostelu hänestä: \"Minä tiedän sinun tekosi. Minä olen avannut eteesi\noven, eikä kukaan voi sitä sulkea, sillä sinä olet ottanut vaarin\nsanastani etkä ole nimeäni hävennyt. Katso, minä saatan vihollisesi\nkumartamaan jalkojesi edessä ja heidän pitää ymmärtämän, että minä\nsinua rakastan.\"\n\nHerran arvostelu paranee sitä mukaa kuin ihminen tulee riisutuksi\nomista hyvistä luuloistaan, joita hänellä on itsestään. Näin\navuttomaksi joutuneena hän tulee kokonaan riippuvaiseksi siitä, mitä\nHerra antaa ja mitä hän tekee.\n\n\nPerjantai.\n\n_Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne\nminun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin\njohdata minut iankaikkiselle tielle._ Ps. 139:23-24.\n\nNämä sanat ovat niin hyvin nuorelle kuin myöskin vanhalle uskovaiselle\nihmiselle peräti lohdullisia. Kaikkialla me tapaamme nimittäin niitä,\njotka ovat sisäisesti Jumalan hengen koskettamia.\n\nMutta jos tällaisilta ihmisiltä, varsinkin nuorilta, joku kysyisi:\n\"Oletko sinä Jumalan lapsi? Oletko uskovainen?\" niin puhuteltu joko\nkokonaan vaikenisi taikka, jos hän suunsa avaisi, vastaisi: \"En minä\nosaa niin varmaan sanoa, olenko Jumalan lapsi. En osaa itse päättää,\nolenko uskovainen vai enkö ole.\" Tämä, ettei rohkene itse sanoa, missä\nkehityksen vaiheessa hengellisessä elämässään on, on sekin rehellistä\nja Raamatun mukaista menettelyä.\n\nUskommehan varmasti, että psalmin kirjoittaja on nyt perillä Jumalan\nluona taivaassa. Mutta kun hän maan päällä vaelsi, ei hänkään itse\ntiennyt, oliko hän pahalla vai oliko hän iankaikkisella tiellä. Hän\nei ollut varma itsestään, mutta kylläkin Jumalasta. Kaikkitietävän\nJumalan haltuun hänen oli pakko jättää kohtalonsa ratkaisu. Nöyränä hän\ntunnustaa: \"Herra, sinä tutkit minut ja tunnet minut.\"\n\nKun mekin olemme hengellisissä asioissamme ymmällä emmekä osaa\nomaa tilaamme arvostella, saamme huoletta jättää kohtalomme ja\ntulevaisuutemme kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan taivaallisen Isän\nhaltuun ja hänen huolenpitoonsa. Hänen hallussaan me itse sekä asiamme\nja kuormamme ovat varmoissa, hyvissä käsissä.\n\nOnnemme ja autuutemme on siinä, että teemme niinkuin edellä mainitun\npsalmin kirjoittaja, joka tunnusti: \"Minä panen turvani Herraan,\nHerraan.\"\n\nTämä ei ole mitään muuta kuin ensimmäisen käskyn ja sen selityksen\npitämistä: \"Meidän tulee yli kaiken peljätä ja rakastaa Jumalaa, ja\n_yksin häneen turvata_.\"\n\n\nLauantai.\n\n_En minä sinua hylkää enkä sinua jätä._ Hebr. 13:5.\n\nHerra ei voi lupaustansa rikkoa eikä jättää täyttämättä. Ennen hän\njättäisi aurinkokunnat, jotka hän on luonut avaruuteen, oman onnensa\nnojaan kuin rikkoisi raadolliselle ja hädässään Häntä avuksi huutavalle\nsielulle antamansa lupauksen: \"En minä sinua hylkää enkä sinua jätä.\"\n\nTällaisen Herran lupauksen virvoittamana muinoinenkin matkamies\nkeskellä taloudellisia vaikeuksia ja vihamielisten ihmisten vainoa\nkirjoitti: \"Niinpä me turvallisin mielin sanomme: Herra on minun\nauttajani, en pelkää, mitä voi minulle ihminen tehdä.\"\n\nNämä tällaiset sanan varassa elävät hädänalaiset ihmiset ovat oikeita\nkuninkaita ja pappeja. Heille köyhyys on rikkautta, onnettomuus onnea,\nvastoinkäyminen myötäkäymistä, häväistys kunniaa ja kuolema elämää.\nKristuksen rakkaudesta ei heitä voi erottaa tuska eikä ahdistus, ei\nvaino eikä nälkä, ei vaara eikä miekka. Hänen käsissään ei mikään,\nei korkeus, ei syvyys, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset\neikä tulevat, ei tuska eikä ahdistus, ei vaino eikä nälkä, ei vaara\neikä miekka voi heitä vahingoittaa. Jumalan koulussa he oppivat yhä\nluottavaisemmin vaikeuksissansa turvaamaan Herran sanan kehoitukseen:\n\"Ei teidän pidä sotia tässä asiassa, olkaa te vain alallanne, Herra\nsotii puolestanne.\"\n\nHyvä on siis olla kärsivällinen ja toivoa ja odottaa apua Herralta eikä\nihmisiltä.\n\nVasta tällä uskon tiellä armo tulee armoksi ja kaikki se, mikä\non omasta luonnostamme kotoisin, tulee vähitellen kuoletetuksi.\nTämä edistyminen on työlästä meille langenneille ihmisille, mutta\nmahdolliseksi sen tekee Jumalan hyvä tahto, jolle mahdotonkin asia on\nmahdollista.\n\n\n\n\nKOLMAS LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa._ Kol. 3:3.\n\nMonelle heränneelle, rehelliselle sielulle, joka hätäilee perille\ntulemisestansa ja joka yhtä kaikki pitää Kristusta ylimpänä ilonansa,\nsielunhoitaja on Raamatun sanan nojalla oikeutettu vakuuttamaan:\n\"Sinulla on jo se, mitä sinä etsit.\"\n\nKuinka juhlallisesti vakuuttikaan Jeesus maan päällä eläessään\nkuulijoilleen: \"Totisesti, totisesti minä sanon teille, joka kuulee\nminun sanani ja uskoo Häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on\niankaikkinen elämä\". Ja toisen kerran: \"Joka syö minun lihani ja juo\nminun vereni, hänellä _on_ iankaikkinen elämä\".\n\nMissä Pyhä Henki sanan ja sakramentin kautta synnyttää uskon, siinä\non samana hetkenä iankaikkinen elämä tullut syntinsä anteeksi saaneen\nihmisen osaksi. Se on lahja. Sitä ei voida itse ottaa milloin vain.\nMutta jo tässä elämässä se annetaan uskovalle. Sitä ei anneta vasta\nviimeisen tuomion toisella puolen. Se on jo sillä heränneellä, jonka\nPyhä Henki on saanut irroittaa itseensä tuijottamisesta ja jolle sama\nhenki on päässyt kirkastamaan elävän Kristuksen.\n\nIankaikkisesta elämästä, joka näin on Kristuksen uskon omistajalle\nannettu, ei puutu mitään. Se on täydellinen. Mutta sitä ei Jumala ole\nvielä ilmoittanut. Se on vielä tässä ajassa salassa. Mutta vaikka se\nonkin kätketty, se on kumminkin varmassa tallessa. Se on kätkettynä\nKristuksen kanssa Jumalassa. Se on jo nyt Herran omalla. Mutta ensin\npitää uskovaisenkin kuolla ja Kristuksen on hänet jälleen kuolleista\neloon herätettävä, ennen kuin se salasta ja kätköpaikastansa verhon\ntakaa esille vedetään.\n\nMikä rikkaus tähän iankaikkiseen elämään on salattuna, se nähdään ja\ntunnetaan selkeästi viimeisen tuomion jälkeen. Silloin olet sinäkin,\nvaivattu matkatoveri, huomaava, ettei ollut muuta erotusta sen hetken,\njolloin sait uskon, ja viimeisen päivän välillä, kuin ainoastaan se,\nettet täällä alhaalla iankaikkista elämää vielä nähnyt etkä päässyt\nsitä kallista tavaraa varomattomin käsin pitelemään, kun Jumala sen\nitse sinulta viisaudessaan salasi. Ei meillä ole viimeisen päivän\njälkeen yhtään enempää kuin nytkään, koska meillä jo on Kristus ja\nKristuksessa elämä.\n\n\nMaanantai.\n\n_Elämän ja armon olet sinä minulle suonut, ja sinun huolenpitosi on\nvarjellut minun henkeni._ Job 10:12.\n\nTämä aika on ahdinkojen aikaa monessa suhteessa. On kuin Jumala olisi\nottanut pois suojeluksensa osalta meidän kansaamme. Näyttää siltä, että\nse hukkuu ajalliseen ja iankaikkiseen perikatoon.\n\nMutta missä tunnetaan murhetta tästä onnettomuudesta kristityn nimisenä\nkulkevan kansamme osan sydämissä? On kyllä murhetta, mutta maailman\nmurhetta, joka saattaa kuoleman ja vieroittaa elävästä Jumalasta. On\nkyllä valitusta ja tyytymättömyyttä olevien olojen takia, mutta missä\nvierii totisen katumuksen ja parannuksen kyynel isänmaan kamaralle?\nKuka koroittaa äänensä niinkuin muinoin Jeremia sekä kansan että sen\njohtajien syntejä vastaan?\n\nMuutosta ei oloihimme tule, ellei Herran edessä aleta sisäistä ja\njokapäiväistä parannusta totuudessa harjoittaa. Vaan ennen kuin tähän\nherätään ja suostutaan, täytynee Jumalan kuljettaa meitä suurien\nahdistusten ja kipujen läpi ja tapparain terien yli.\n\nYksi asia on kuitenkin varma: Jumalan sallimatta ei mitään tapahdu.\nAhdistuksenkin aika on hänen lähettämänsä.\n\nSiellä, missä tämä vielä nähdään ja todeksi tunnustetaan, voi Herran\nkuritus tehdä tehtävänsä. Se tapahtuu, kun vaiva kääntää sydämemme\nomaatuntoa myöten totuudessa pyhän Jumalan tykö. Nykyinen vaivojen aika\nyhä lisääntyvine vaikeuksinensa voi olla tienraivaajana paremmille\npäiville tässä rakkaassa isiemme maassa.\n\nMissä Herran viha ja tuomiot ovat astuneet omaantuntoon sekä oma\nsyntisyys on ruvennut vaivaamaan, siellä alkaa vaikuttaa Jumalan\nkäsittämätön armo luomalla uutta toivoa keskelle toivottomuutta ja\navaamalla uusia pelastuksen mahdollisuuksia sinnekin, missä kaikki\navunsaannin tiet näyttivät olevan jo tukossa.\n\n\nTiistai.\n\n_Katso minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja\navaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle._ Ilm. 3:20.\n\nHelposti on sanottu hengellisessä puheessa: \"Ottakaa Jeesus Kristus\nvastaan persoonalliseksi vapahtajaksenne!\" Monet eivät kuitenkaan\nymmärrä koko tuota kehoitusta, enempää kuin sitäkään, miten se olisi\nkäytännössä toteutettava. Ja kun ei sanaa ymmärrä, paholainen tulee ja\nottaa sanan siemenen pois sydämestä.\n\nKirkastetun Vapahtajan sana taivaasta auttaa tuon vaaran voittamaan.\nSen opetuksen mukaan ei meidän tarvitse mennä kolkuttamaan Herran\novelle, vaan hän tulee kolkuttamaan meidän ovillemme. Ei meidän\ntarvitse mennä häntä etsimään, hän etsii meitä. Aloite on aina Jumalan.\nHän kutsuu meitä ensin, sillä hän rakasti meitä, kun me vielä olimme\nhänen vihamiehiänsä.\n\nTämä Herran kolkutus kohtaa meitä omantunnon herätyksessä, kun synti\ntulee meille synniksi ja elämä ilman Jumalan yhteyttä näyttää turhaan\neletyltä. Herran aloite pelastukseksemme kohtaa meitä, kun elämämme\nkovissa kohtaloissa tehdään loppu luottamuksesta omiin voimiimme ja\nviisauteemme sekä uskostamme ihmisten apuun. Silloin Herra on ovella\nkolkuttamassa.\n\nHerran tarkoituksena ei suinkaan ole, että me vain tilapäisesti,\nkäymätieltä joutuisimme kosketukseen hänen kanssaan omassatunnossamme\nja elämämme vaiheissa, vaan että hän pääsisi _sisälle_ meihin ja\nasettuisi pysyvästi asumaan meihin. Mutta tätäpä emme aina tahdo. Me\nottaisimme kyllä Herralta hätäämme avun, syyttävään tuntoomme rauhan,\nilottomaan elämäämme ilon ja voiman, mutta me emme ottaisi häntä\nitseänsä pysyvästi sydämiimme.\n\nMutta ellei Herra saa asua uskon kautta sydämissämme, ellei lähdetä\noikein olemaan Herran matkassa jatkuvasti, niin me kelvottomat olemme.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Tieto paisuttaa -- -- --, mutta joka rakastaa Jumalaa, sen Jumala\ntuntee._ 1 Kor. 8:1, 3.\n\nOn olemassa ero sydämen uskonnon ja järjen uskonnon välillä. On\nihmisiä, jotka nähtävästi eivät milloinkaan tule käsittämään, miten\npaljon järkeä suurempi sydän on.\n\nKun eletään kristillisen seurakunnan keskellä, on todella vaikeata\nerottaa sitä, mitä muilta on opittu siitä, mitä Jumala itse on meille\nopettanut. Kristillisessä ympäristössä ajatellaan niinkuin muuallakin,\npuhutaan samoin kuin muuallakin. Kaikki näyttää olevan hyvin ja usko\noikeaa.\n\nMutta vasta kovan päivän tultua -- ja se tulee aikanaan jokaiselle --\nkäykin ilmi, ettei meillä mitään osallisuutta iankaikkiseen elämään\nollutkaan. Tieto meillä oli, mutta sydämen vanhurskauttava usko\npuuttui. Sydämen uskolla me yksin pääsemme yhteyteen elävän Jumalan\nkanssa.\n\nOikean opin kysymyksiä käsittelemään pystyvä järki ei voi korvata\nJumalan hengelle avointa sydäntä. Niin, järki on kokonaan voimaton\nluomaan ja pitämään yllä hengellistä elämää meissä. Tunnusmerkki, mistä\ntämän voimme itsekukin omalla kohdallamme huomata todeksi, on, ettei\njärkiuskonto virvoita henkeämme eikä synnytä iloa, joka on väkevyytemme\nelämän suruissa ja vastoinkäymisissä.\n\nIhminen, Jumalalle otollinen ihminen, elää uskostansa. Se on voimaa.\nMutta siinä, mikä ei voimaa ole eikä elämää anna, on perimmältä\ntakana vain kylmä tieto uskonnollisista asioista, mutta siltä puuttuu\nKristuksen sisäinen tunto, se on jumalallisten, näkymättömien\ntodellisuuksien sisäinen osallisuus. Hän ei kokemuksesta tiedä mitään\napostolin sanan sisällyksestä: \"Te olette kuolleet, ja teidän elämänne\non kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa.\" Hän ei liioin vielä usko,\nettä rakkaus yksin rakentaa eikä tieto.\n\nAjassamme liikkuu väkevä virtaus, joka pyyhkäisisi mielellään pois\nkoko sisäisen elämän. Mutta juuri siitä syystä me harvoin tapaamme\näänekkäissä ja monissa sanoissa sitä syvällisyyttä, josta vuotaa\njanoisille elämän veden virtoja.\n\n    Rakkaus, sä valo, voima, Totuus, tie ja elämä;\n    Rakkaus, sä jok'et soimaa, Kärseit kaikkein edestä!\n    Rakkaus, mä itseni Sulle annan iäksi.\n\n                                         V.k. 297:4.\n\n\nTorstai.\n\n_Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän\nniittääkin._ Gal. 6:7.\n\nNykyaikana on laajalti alettu puhua ja kirjoittaa _salatusta_\nJumalasta. Tätä keskustelua on käyty hyvinkin yksipuolisen näkemyksen\nmerkeissä. Jumalallinen ilmestys Raamatussa ja elävässä elämässä\nei ole ihmisen tietoisuudessa päässyt täysiin oikeuksiinsa. Sillä\nonhan toki myönnettävä, että joskin Jumala itseolossansa on salattu,\nhän jatkuvasti keskellämme toimivana, kaikkivaltiaana Isänä myöskin\nilmestyy näköpiiriimme tekojensa kautta.\n\nMaailmansodan tuomassa kärsimyksessä ja kirouksessa paljastuu Jumalan\nvanhurskaus. Hän olisi voinut kaiken tämän kurjuuden estää tulemasta\nhistoriaan, mutta hänpä ei tahtonut sitä tehdä. Päinvastoin. Hän ei ole\nsäästänyt meitä.\n\nOn toteutunut kaamea sana: \"_Tältä_ sukupolvelta on etsittävä kaikki\nse viaton veri...\" Me olemme juuri se sukupolvi, joka Jumalan\njohdatuksesta kärsii ei ainoastaan omien, vaan myöskin edesmenneitten\nsukupolvien syntien ja rikkomusten takia. Siitä, mitä he ovat kylväneet\nlihaan, me saamme nyt niittää turmelusta. Jumala ei ole säästänyt\neikä säälinyt meitä, sillä olemme rikkoneet hänen käskynsä. Hän ei\nole perisynnin kauhean kirouksen vyörylle pannut enää telkiä, vaan\nhän on antanut sen hävittävine vaikutuksineen kohdata juuri meidän\nsukupolveamme.\n\nNyt näemme ja koemme, kuinka itsekkyys viettää pirullista\nriemuvoittoansa. Kaiken tämän paljastuminen ja todellisuuden\navautuminen silmiemme eteen on salatun Jumalan vanhurskasten\ntuomioitten ilmeisiksi tulemista juuri nykyajassa.\n\nSamoin on laita yksilöitten elämässä. Ellei pyhä Jumala antaisi\nsynnin seurausten tulla ilmi elämässämme, emme totuudessa ollenkaan\ntulisi tietämään, että olemme syntisiä ja kirouksen alaisia. Ja tuon\nsyyllisyyden tunnon puute merkitsisi sitä, ettemme koskaan totuudessa\nlöytäisi itseämme, ettemme milloinkaan totuudessa pääsisi Jumalan\npelastuksesta osallisiksi. Jumalan ylöspäin vievät tiet alkavat näet\nsyntisille ihmisille vasta rehellisestä synnintunnustuksesta ja\nvilpittömästä katumuksesta, se on kylvämisestä Henkeen.\n\nJa Hengen hedelmä on rauha.\n\n\nPerjantai.\n\n_En minäkään lakkaa kiittämästä teidän tähtenne -- -- -- anoen, että\nmeidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi\nteille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja\nvalaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo,\njohon hän on teidät kutsunut._ Ef. 1:16, 17, 18.\n\n\"Jumalaa ei ole kukaan koskaan nähnyt.\" Tämä Raamatun sana pitää\npaikkansa, kun on kysymys meidän ruumiillisista silmistämme. Niillä\nemme voi Jumalaa koskaan nähdä. Kumminkin on olemassa toiset silmät,\njoiden näkökyky ulottuu näkymättömään Jumalaankin asti. Vuorisaarnassa\nJeesus opettaa: \"Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat _nähdä_\nJumalan.\" Tähän liittyy apostolin puhe \"sydämen silmistä\".\n\nSamalla kun apostoli ystävilleen, jotka hänen kanssaan olivat vainoissa\nuskollisina pysyneet, rukoilee Jumalalta viisauden ja ilmestyksen\nHenkeä, hän pyytää Kirkkauden Isää myöskin valaisemaan heidän sydämensä\nsilmät, jotta he käsittäisivät, mikä on kristityn ihmisen _toivon_\nsisällys.\n\nApostolin _sydämen silmät_ oli Jeesus itse avannut Damaskuksen porttien\nulkopuolella ilmestyessään hänelle auringon valoakin kirkkaammassa\nnäyssä. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän vielä pitää suurimpana\nonnenaan sitä, että voi todistaa kuningas Agripalle tästä Damaskuksen\nilmestyksestä: \"Minä tottelin tätä taivaallista näkyä\" -- ilmestystä,\njonka välityksellä -- \"minut lähetettiin pakanain keskuuteen avaamaan\n_heidän silmänsä_, jotta he kääntyisivät pimeästä valoon ja saatanan\nvallasta Jumalan tykö ja saisivat Jeesukseen uskoen synnit anteeksi ja\nperintöosan pyhitettyjen joukossa.\"\n\nPerintöosa pyhitettyjen joukossa kirkkaudessa on kristityn ihmisen\ntoivon sisällys. Mutta sen näkemiseen tarvitaan sisällinen, välitön\nnäkökyky: sydämen silmät. Paavalille Jumala oli ne antanut.\n\nEvankeliumin palvelijana Paavali taas vuorostaan sanan julistajana\noli Jumalan välikappaleena, jotta hänen kuulijansakin saisivat\nsydämensä silmät avatuiksi. Ja vieläkin pitää paikkansa Raamatun sana\nprofeetasta, kun Jumalan Henki tuli tämän päälle, että hän kuulee\nJumalan puheet. Ylimmäisen tieto on hänellä, \"koska hänen silmänsä ovat\navatut\".\n\nEikö meidänkin rukouksemme keskity tänä päivänä määrättyyn anomukseen,\nettä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä\nantaisi meillekin viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan\nja aukaisisi sydämemme silmät?\n\n\nLauantai.\n\n_Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä\nenää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan._ Luuk. 15:18-19.\n\nMe ihmiset olemme kaikki siinä samanlaisia, että perisynti ja\ntekosynnit ovat kirouksenamme. Siinä vain on ero, että toisilla on\nsisäinen hätä syntitilastansa, toisilla ei ole. Toisissa on Jumala\npäässyt vaikuttamaan mielensä mukaisen murheen, se on katumuksen, joka\nkoituu pelastukseksi; toisissa on vielä jäljellä tämän maailman murhe,\nse on itsekkyys himoineen murtumattomana jumalisuutensa uhallakin,\nniinkuin vanhemmalla veljellä.\n\nSamoin kuin suhteemme syntien katumuksen kannalta onkin kahdenlainen,\nvaikka kaikki olemme kirouksenalaisia syntisiä, samoin suhteemme\nJumalan armoon ja syntien anteeksiantamukseen on kahdenlainen, vaikka\nKristus onkin kuollut kaikkien edestä ja siten iankaikkisen lunastuksen\nlöytänyt.\n\nIlman syyllisyydentuntoa, ilman itsekkään sydämen särkymistä\nkatumuksessa ei syntien anteeksiantaminen koidu pelastukseksi. Jos me\nihmiset katsommekin, varsinkin ystävysten kesken, läpi sormiemme ja\nhyväksymme toisten poikkeamiset totuudesta ja oikeudesta ja luulemme\nsellaista vilpistelemistä anteeksi antamiseksi ja sovinnoksi, niin ei\npyhä Jumala sitä suinkaan tee eikä sanassaan ketään sellaiseen harhaan\njätä.\n\nJumala ei salli vilpillisyyttä sovinnossa niinkuin me ihmiset, kun\nmonasti koetamme elää _ulkonaisesti_ sovussa toisten kanssa, mutta\nsalaten kumminkin heiltä _sisimpämme_. Pelkäämme totuutta, kun\ntiedämme, että se loukkaa ja särkee valheelliset suhteet. Mutta vain\ntinkimättömän totuuden pohjalla on mahdollinen sellainen anteeksianto,\njoka todella vapahtaa samaa syntiä jatkuvasti tekemästä.\n\nKatumuksella ei anteeksiantoa hankita. Se on jo valmiina Isän\nsydämessä. Mutta vain katuvassa mielessä, joka menee itseensä, syntyy\nse usko, se päätös, joka teoksi muuttuneena kestää perille, laupiaan\nisän syliin asti, niinkuin katuvan, \"taivasta vastaan\" syntiä tehneen\ntuhlaajapojan päätös vieraalla maalla: \"Minä nousen ja menen minun\nisäni tykö.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Ja Simeon tuli Hengen vaikutuksesta pyhäkköön._ Luuk. 2:27.\n\nVain ne, joita Pyhä Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia. Simeon oli\nniitä \"maan hiljaisia\", jotka odottivat Herran voimallisen käsivarren\nilmestymistä. Hänen päällään oli Pyhä Henki. Pyhän Hengen vaikutuksesta\nhänen silmänsä aukenivat näkemään köyhien vanhempien turvattomassa\nlapsessa maailman Vapahtajan. Pietari tunnusti myöskin Jeesuksen\nJumalan Pojaksi, mutta sitä hänelle ei ilmoittanut liha eikä veri, vaan\nsalattu Jumala itse henkensä kautta.\n\nPapit ja fariseukset taas näkivät Raamattu kourassakin Jeesuksessa vain\nkapinannostajan ja kansan villitsijän, joka oli raivattava tieltä pois\nhinnalla millä tahansa. He olivat hengellisesti sokeat. Heiltä puuttui\nPyhä Henki.\n\nKuinka tähän oltiin tultu? Vuosisatainen kiero kehitys oli tuollaiseen\nhengelliseen sokeuteen huipistunut. Babylonian vankeuden jälkeen oli\nelävä synnintunto kadonnut kansasta ja sen johtajista. Jumala oli\ntullut perin läheiseksi. Hän ei enää ollut kaukainen ja korkealla,\nniinkuin suurten profeettojen tietoisuudessa. Jesaja näki Jumalan ei\nainoastaan korkealla, vaan myös koroitetulla istuimella.\n\nProfeetoilla oli se tunto, että Jumala asuu korkeudessa ja pyhyydessä.\nSiitä oli seurauksena, että he tunsivat itsensä saastaisiksi ja tomuksi\nja tuhaksi tämän korkean, kaukana olevan ja pyhän Jumalan edessä. Heitä\nja heidän historiassa tuntemattomia seuraajiaan, \"maan hiljaisia\",\njohdatti ja kuljetti Pyhä Henki. Kansallisesti mitä suurin onnettomuus\noli, että nämä tällaiset ihmiset harvenivat kansan keskuudesta.\n\nSuomen kansan suurin onnettomuus ei ole sen suruttomassa kansanosassa,\njoka häpäisee parhaillaan itsensä ja tiensä julkisynneissä. Suurin\nvaara on siinä, että Herran kansa tulee omasta mielestään niin\nlähelle Jumalaa, että se puhuu hänestä ja kohtelee häntä ikäänkuin\nvertaistansa. Tuloksena siitä on minäkeskeinen hurskaus, joka tappaa\nkaiken todellisen uskonnollisuuden ja sammuttaa Pyhän Hengen. Missä\nnäin käy, siellä kansa, runsaistakin jumalisuuden muodoista huolimatta,\non kypsymässä Jumalan tuomiolle.\n\n    On kohta ilta käsissäs' Ja tuomio on valmis,\n    Vaan Herran tykö kääntyissäs' On armo vielä altis.\n\n                                        S.V. 2:5.\n\n\nMaanantai.\n\n_Hän ei voinut siellä tehdä mitään voimallista tekoa -- -- -- ja hän\nihmetteli heidän epäuskoansa._ Mark. 6:5, 6.\n\nJeesuksesta kerrotaan, että hän voitettuaan kiusaajan viettelykset\nkorvessa palasi _Hengen voimassa_ Galileaan. Lyhyt oli hänen ulkonaisen\ntoimintansa aika. Mutta yhtä kaikki hänen aikalaisiinsa jäi se pysyvä\nvaikutelma, että hän oli väkevä profeetta sekä sanoissa että teoissa.\nHänestä siirtyi ihmeellinen hengen voima niihin ihmisiin, jotka olivat\nhänen ympäristössään.\n\nKun Jeesus Genesaretin rannalla kutsui veljesparia kalastajaveneitten\nviereltä sanoen: \"Seuratkaa minua!\", he olivat heti valmiit. He\njättivät veneet ja verkot ja seurasivat häntä.\n\nJeesuksen vihamiehet, kirjanoppineet kysyivät häneltä hänen\nvoimatekojensa alkuperää. \"Millä _vallalla_ sinä näitä teet?\"\nFariseusten käskyläiset kertoivat isännilleen: \"Ei ole koskaan ihminen\npuhunut niin, kuin se mies puhuu.\" Hänestä läksi voima, joka paransi\nparantumattomatkin sairaat.\n\nKerran kun kaksi sokeata tuli hänen luoksensa apua saamaan, hän kysyi\nheiltä: \"Uskotteko, että minä _voin_ sen tehdä?\" Kun he vastasivat\n\"uskomme\", tapahtui heille heidän uskonsa mukaan, ja he saivat\nnäkönsä. Parantumaton pitaalinen, joka ei epäillyt Jeesuksen voimaa,\nvaan tahtoa, sai kuulla sanat: \"Minä tahdon, puhdistu!\" Ja heti hän\npuhdistui pitaalistansa.\n\nTällainen voiman antaja on Jeesus tänäänkin. Hänelle on annettu _kaikki\nvoima_ taivaassa ja maan päällä. Mutta me nykypolven ihmiset olemme\nsamanlaisia kuin muinen Nasaretin, Jeesuksen kotikaupungin, asukkaat.\nJeesus ei voi keskellämme tehdä yhtään voimatekoa. Syynä on meidän\nepäuskomme. Hän on meille ihmisen poika, ei Jumalan. Uskon puute on\nesteenä Jeesuksen vaikutukselle. Kuinka paljon onkaan meillä vilppiä ja\nepäjumalia sydämessämme?\n\n\nTiistai.\n\n\"_Ystävä, kuinka sinä olet tullut tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole\nhäävaatteita_?\" Matt. 22:12.\n\nJumalan valtakunta ilmenee Jeesuksen julistuksessa kahdenlaisena.\nToisaalta se on jo tässä ajassa läsnäolevaa Jumalan toimintaa;\ntoisaalta se tarkoittaa tulevaa kunnian ja kirkkauden olotilaa,\njolloin Jumalan tahto tapahtuu maan päällä samoin kuin taivaissa. Tätä\ntulevaista autuutta nimitetään Raamatussa \"Karitsan häiksi.\"\n\nKun kerran Karitsan häät ovat tulleet, silloin on hänen morsiamensa,\nKristuksen seurakunnan jäsenet, lopullisesti puettu loistavaan ja\npuhtaaseen aivinaan. Se aivina on pyhien vanhurskauttaminen.\n\nVanhurskauttamisen paikalla heränneen ja syntiänsä katuvan ihmisen\npäälle puetaan Kristuksen vanhurskaus eli kuninkaan pojan hääpuku. Kuta\nhuonommaksi Herran edessä ihminen näet tulee omissa silmissään, sitä\nenemmän hän samalla osallistuu Kristuksen sisäisestä tuntemisesta.\n\nHerran tarkoitus ei ole pitää ihmistä aina herätyksen asteella ja\njatkuvasti ensimmäisissä armontuntemisissa, vaan hän tahtoo saattaa\nheränneen ihmisen näkemään itsensä kokonaan tomuna ja tuhkana, se on\nkadotettuna ja tuomittuna syntisenä, niin että häneltä kaikki oma\nansio loppuu, ja oma puku putoaa riekaleina pois. Silloin vasta pääsee\narmo armoksi, silloin vasta otetaan Herran vaatekomeroista hukkuvalle\nraukalle Karitsan häihin yksin kelpaava hääpuku. Silloin syntinen pesee\nvaatteensa Karitsan veressä. Silloin hän saa kaikki syntinsä armosta\nanteeksi. Hän ymmärtää, ettei kiivas Jumala teekään meille, häntä\npelkääväisille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme\nmukaan, sillä hän muistaa meidät tomuksi, jolta ei voi mitään vaatia.\n\nVanhurskauttavaan uskoon päästessä puetaan meidät häävaatteisiin\nja meidät autetaan ahtaan portin läpi elämän kaidalle tielle. Jos\nruumiillinen kuolema siinä tilassa tapaisi meidät, kuoltaisiin autuaina\nja otollisina Karitsan hääpöytään. Mutta harvoin näin käy. Edessä on\nuseimmilla uskovilla tavallisesti pitkä kilvoituksen taival täällä\nitkun ja murheen laaksossa, missä hääpuku on vaarassa tahraantua. Tämän\ntakia on jokapäiväinen parannus tarpeen.\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa;\nminä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee_.\" Ps. 32:8.\n\nJoudumme usein tienristeykseen elämämme taipaleella. Edessämme on kaksi\ntietä, kaksi mahdollisuutta, kaksi elämämme vaihtoehtoa, joiden välillä\nmeidän on mahdollisuus valita. Mutta siinä seistessämme olemmekin\nepävarmat siitä, mikä juuri siinä tilanteessa on Jumalan tahto.\nÄlkäämme silloin hätäilemällä pilatko Jumalan hyvää kasvatustarkoitusta\ntekemällä äkkiä ja harkitsemattomasti lopullisen päätöksen. Jumala\ntulee avuksemme, sillä hän on itse luvannut opastaa meitä oikealle\ntielle. Vastuu hänen kansansa tulevaisuudesta, eksymisestä tai oikein\nperille tulemisesta on Jumalan oma asia. Odottakaamme rukouksessa hänen\ntahtonsa selviämistä ja olkaamme alallamme niin kauan kuin voimme.\n\nVaalin edessä on aina lopulta _pakko_ tehdä ratkaisu. Kun tämä pakko\ntulee meidän kohdallemme, katsokaamme silloin, mihin päin Jumalan neuvo\nviittaa meille tietä. Odotuksemme aikana ovat silmämme teroittaneet\nnäkemään ja korvamme herkistyneet kuulemaan Jumalan kosketusta ja\ntarttumista elämämme vaiheisiin.\n\nJos nyt olosuhteiden pakosta, ilman omaa syytämme meidät siirretään\nasemasta, missä tähän asti olemme olleet, johonkin uuteen tehtävään\ntai toimeen, niin on meidän lupa päätellä, että Jumala on juuri näin\nopastanut meidät oikealle tielle ja lupauksensa mukaan _silmillänsä_\nvalvonut etuamme. Taikka saattaa Herra juuri siihen mennessä, kun\nlopullinen päätös on pakosta tehtävä, vastaukseksi rukouksiimme antaa\nsydämeemme suoranaisen ilmestyksen selvänä varmuuden ilona siitä,\nmiten meidän hänen tahtonsa mukaisesti on meneteltävä ja kuinka\nvaalivapauttamme käytettävä.\n\nÄlkäämme epäilkö Jumalan hyvää tahtoa opastaa meitä oikealle tielle.\nHän tekee sen _oman nimensä_ takia, ei meidän ansiomme taikka\nansiottomuutemme vuoksi. Onhan hänen tahtonsa Uuden Testamentin\nmukaan se, että \"me tulisimme kaikella hänen tahtonsa tuntemisella\ntäytetyiksi\". (Efes. 3:19.)\n\n\nTorstai.\n\n\"_Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina.\" Mutta he rupesivat kaikki\njärjestään estelemään._ Luuk. 14:17, 18.\n\nKristus ei enää tule taivaasta tänne maan päälle kuolemallaan\nsovittamaan syntejämme. Jos jokin meidän syntimme olisi sellainen,\nettä Kristuksen pitäisi vielä kerran sen edestä kuolla, niin olisimme\nauttamattomasti helvetin omat.\n\nSanotaanhan Raamatussa selvästi, että Kristus, sitten kuin hänet\nkuolleista herätettiin, ei enää kuole. Se, minkä hän täällä lihansa\npäivinä teki, on kerta kaikkiaan tehty. Apostoli ei suotta kirjoita:\n\"Yhdellä ainoalla uhrilla hän on ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne,\njotka pyhitetään\" ja \"että hän oman verensä kautta meni kerta kaikkiaan\nkaikkein pyhimpään, siis taivaaseen, ja sai aikaan iankaikkisen\nlunastuksen.\" Iankaikkisessa lunastuksessa ei ole mitään aukkoja tai\npuutteita. Se riittää tänään ja huomenna niille, jotka antautuvat sen\nvarassa Hengen pyhitettäviksi. Kaikki on valmiina Jumalan puolelta.\n\nMutta nyt saatanan valtakunta työskentelee Jumalan armokutsua ja hänen\nvaltakuntansa tulemista vastaan. Sekin on henkisesti järjestetty\nyhteys. Sen tarkoitus on tehdä turhaksi Jumalan hengen vaikutus ja\nKristuksen pelastustyö.\n\nKun viimeksimainitusta todistetaan puheessa tai kirjoituksissa,\nkuulijat ja lukijat alkavat kohta \"estellä\". Hyvistä, luvallisista\nasioista tehdään este: pellosta, vetojuhdista, aviovaimosta jne. Olkoot\nesteet mitkä ja minkälaiset tahansa, niin ne ovat kaikki tehdyt \"samaan\nhenkeen\". Mistä tuo samainen henki estelyineen on kotoisin, sen sanoo\njokaisen Raamatun lukijan omatunto. Kumma vain, ettei sitä henkeä\nenemmän pelätä ja päättävämmin vastusteta! Herra itse menetteli maan\npäällä ollessaan toisin. Hän sanoi suoraan: \"Mene pois, saatana, sinä\nolet minulle pahennus!\"\n\n\nPerjantai.\n\n\"_Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa.\n-- -- -- Hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua_.\" Sef. 3:17.\n\nVielä nytkin saa elämän tien kulkija virsilaulajan kanssa keskellä\nvaikeuksiansa huokailla: \"Onko Jumala unohtanut olla armollinen, ja\nonko hän sulkenut laupeutensa vihansa tähden?\"\n\nOn aikoja, jolloin Jumala näkee hyväksi salata meiltä armokasvonsa.\nTuntuu silloin ikäänkuin seisoisimme muurin edessä, mistä ei ole\nmitään pääsyä eteenpäin. Ei auta rukous, eikä sananharjoituskaan tunnu\ntuovan sielulle virvoitusta, ja ystävätkin ovat vain rasitukseksi.\nSellaisina aikoina on ainoa viisaus Jeremian kokemuksessa: \"Hyvä on\nolla kärsivällisenä ja _odottaa_ apua Herralta.\" Sama viisaus on\nsananlaskukirjassa: \"Odota Herraa, hän auttaa sinua\", sekä virsien\nkirjassa: \"Tyydy Herraan ja odota häntä!\"\n\nTämä Herran odottaminen ja häneen tyytyminen on jumalisuutta, tuntukoon\nse lihasta ja verestä kuinka vaikealta tahansa. Mutta keskellä odotusta\nJumala voi sanansa kautta tehdä raskaan keveäksi ja karvaan makeaksi,\ntyhjyyden rikkaudeksi ja vaivan alla olemisen kirkkauden esikartanoksi.\nSe tapahtuu silloin, kun sydämen uskolle selviää syy siihen, minkä\ntähden Jumala on kasvonsa salannut, minkä tähden hän ei rukouksia kuule\nja minkä vuoksi hän on vaiti.\n\nProfeetalle tämä syy on Herran koulussa kirkastunut keskellä ajan\nviheliäisyyttä, kun väkivalta, valhe, riettaus, kurittomuus ja\nkaikenlainen lain rikkominen myrkyttivät kansan elämää ja kiusasivat\nhurskasta sielua. Jumala on kyllä läsnä _väkevänä_ Vapahtajana,\n_sankarina_, mutta rakkaudessa meihin hän vaikenee ja on ääneti.\n\nJumala, jonka oikea käsi voi kaikki muuttaa, onkin lähellä, hän on\nkeskellämme. Onpa siis tosiaankin lyhytnäköistä ja pintapuolista\nvalittaa: \"Minä olen sysätty pois Herran silmien edestä, kun ei hän\nkuule rukouksiani.\" Se on lyhytnäköistä sen vuoksi, että syynä Jumalan\nvaikenemiseen onkin rakkaus -- kaikkiviisas ja kaikkivaltias rakkaus.\n\n\nLauantai.\n\n\n_Herra ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden._ Ps. 23:3.\n\nMe emme ymmärrä etsiä Herraa, mutta hän etsii meitä. Kun hänen\netsikkoajastansa tulee meille uuden syntymisen elämys, alamme\nerityisesti kokea hänen ohjaustansa elämämme vaiheissa.\n\nApostoli Johannes kirjoitti aikanaan kirjeessään: \"Lapsukaiset,\nsyntinne ovat teille anteeksi annetut _hänen nimensä tähden_.\" Ja\nvirsilaulaja todisti: \"Herra ohjaa minut oikealle tielle _nimensä\ntähden_.\" Ihmeellinen nimi! Jos on jo suurta, että tietää oman nimensä\nolevan taivaissa kirjoitettuna -- iloitkaa siitä, Jeesus kehoittaa\n-- niin ainakin yhtä suurta on, että jo täällä ajassa saa uskossa\nrukoilla: \"pyhitetty olkoon sinun nimesi!\" ja samalla kokea, että\nHerran nimi on vahva linna, johonka voi juosta turvaan kaikilta\nvainolaisiltansa, ahdistakoot ne sitten sisältä tai ulkoapäin.\n\nAsian suuruus on Herran nimessä piilevässä armossa. Syntinsä\nanteeksi saanutta Herra kuljettaa oikealla tiellä riippumatta hänen\nansiomahdollisuudestaan tai kelvottomuudestaan, yksin oman nimensä\ntähden, armosta yksin. Silloin ollaan opittu evankelinen totuus,\netteivät omat suunnitelmat auta, ne kun särkyvät elämässä, vaan että\njuuri Herra vetää, kuljettaa ja houkuttelee meitä oloihin ja tehtäviin,\njoista meillä ei etukäteen ole ollut aavistustakaan.\n\nKristityn elämä on oikealla tiellä kulkemista. Mutta se toteutuu\nelämässämme vain sikäli kuin hyvä paimen itse saa oman nimensä tähden\nmeitä kantaa, nostaa, ohjata ja pelastaa.\n\nLutherin kerrotaan todenneen, että Jumala oli häntä pitkin matkaa\nikäänkuin houkutellut askel askeleelta siihen työhön, minkä hän\nelämäntehtävänään suoritti. Hän ei itse sitä suunnitellut. Herra vain\nohjasi häntä oman nimensä tähden.\n\n\n\n\nVIIDES LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Jumala ei ole määrännyt meitä vihaan, vaan saamaan pelastuksen\nHerramme Jeesuksen Kristuksen kuutta, joka on kuollut meidän\nedestämme._ 1 Tess. 5:9, 10.\n\nOlemme luonnostamme vihan lapsia. Ja tätä onnettomuuttamme Aadamin\njälkeläisinä suurentaa se hengellisen kuoleman merkki, ettemme\nsokeudessamme edes näe omaa kurjaa tilaamme sellaisena, kuin se\ntodellisuudessa on.\n\nMutta kun Jumalan ennättävä armo meidät herättää synnin unesta, alamme\nkäsittää, että Jumalan viha todella on kohdannut meitä. Tämä huomio\nsynnyttää pelon, joka ajaa pakenemaan tulevaista vihan tuomiota.\nKun kokemus kuitenkin lopulta meille opettaa, ettemme voi mihinkään\nJumalaa paeta, on pakko pysähtyä ja vanhan liiton hurskaan kanssa\ntunnustaa: \"Minä tahdon Herran vihaa kantaa siihen asti, kunnes\n_hän_ minun asiani toimittaa.\" Tuossa tilassa on nöyryytetyn sielun\nvastuu pelastumisestaan siirtynyt vaivatun omilta hartioilta Herran\nkannettavaksi.\n\nUuden liiton apostoli ei pysähtynyt tähän, mihin vanhan liiton hurskas.\nTutustuttuaan Jeesukseen Kristukseen, _joka on kuollut edestämme_,\nhänelle oli kirkastunut, että Jumala oli jo toimittanut hänen asiansa.\nKirjoittaahan hän itse: \"Jumala _oli_ Kristuksessa ja _sovitti_\nmaailman itsensä kanssa.\" Tähän mekin saamme laskea hädässä olevan\nsielumme ankkurin: \"Herra itse on toimittanut minun asiani.\" Hän ei ole\nmäärännyt minua vihaan, vaan saamaan pelastuksen.\n\nEllemme tähän taivu, vaan vihan alaisina ollen itse hoitelemme huonoja\nasioitamme, käy täytäntöön meidänkin kohdallamme uhkaus: \"Joka ei usko\nPoikaa, se on jo tuomittu\", ja toinen yhtä vakava sana: \"Joka ei ole\nkuuliainen Pojalle, hän ei ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha pysyy\nhänen päällään.\"\n\n\nMaanantai.\n\n_Jeesus Kristus teki itsensä kaikesta tyhjäksi, -- -- -- sentähden\nonkin Jumala hänet korkealle koroittanut._ Filipp. 2:7, 9.\n\nJumala ei niitä unhota, jotka hänen tähtensä kieltävät ja unohtavat\nitsensä. Jeesus Kristus unohti ja alensi itsensä siihen määrään asti,\nettä hän teki itsensä kaikesta tyhjäksi. Tässä on tie viitoitettu\ntodelliseen suuruuteen ja varmaan menestykseen.\n\nOsoittautukaamme mekin Herramme ja Mestarimme todellisiksi\nseuralaisiksi! Älkäämme yrittäkö itse koroittaa itseämme! Älkäämme\nliioin kumarrelko päämiehiä, sillä hekin ovat vain ihmisiä!\nKun ihminen itse itsensä koroittaa, niin Jumala hänet varmasti\nalentaa. Joka liian korkealle pyrkii, sille karttuu paljon turhia\nhuolia. Kunnianhimoisimmat ihmiset ovat kaikkein levottomimpia ja\nonnettomimpia. Tämän maailman kunnian voittaja on nöyrtyvä, ennen kuin\nhän itse sitä odottaakaan.\n\nOikea koroitus tulee Jumalalta. Jumalan valtakunnassa ei kukaan hae\nitsellensä parasta paikkaa, niinkuin menetellään tässä maailmassa, kun\njokin paikka tulee avonaiseksi. Tässä maailmassa ei kysytä, onko joku\nmies sille paikalle sovelias. Täällä paikat ovat ihmisiä varten eivätkä\nihmiset paikkoja varten.\n\nToisin on Jumalan valtakunnassa. Siellä on esikuvana se kuningas, joka\nkulki alennuksen kautta kunniaan. Ihmiset hänet hylkäsivät. Maailma ei\nnähnyt hänessä muuta kuin häpeällisen kohtalon ansainneen pahantekijän.\nHänen paikkansa oli risti. Mutta elävä Jumala tunsi hänet, löysi hänet\nja koroitti hänet.\n\nTähän saa jokainen Jumalan ihminen turvata ja luottaa, että vaikkei\nmaailma löydäkään meitä, vaan unohtaa taikka tuomitsee, Jumala kyllä\nlöytää omansa ja on varmasti jokaisen lapsensa ajallansa koroittava.\nTosi suuruuden antaa Jumala eivätkä ihmiset.\n\n\nTiistai.\n\n_Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti._ Hebr. 13:8.\n\nNopeasti muuttuu tämä päivä eilispäiväksi. Samoin on tämän maailman\nmeno katoavaista. Terveys, virka-arvot ja kunnia-asemat otetaan\nihmisten lapsilta, jokaiselta toinen toisensa jälkeen. Vain se armo,\njoka meidät tänä päivänä on kätkenyt, ettemme ole saatanan seuraan\nsortuneet, on perusolemukseltaan pysyväistä.\n\nMutta se, että syntinen voi löytää tämän armon ja siihen luottaen\nuskossa elää, ei ole kenenkään omassa vallassa tai koska tahansa\notettavissa. Itsestämme emme tuota uskon kuninkaallista taitoa koskaan\nopi, vaan se tapahtuu Pyhän Hengen kautta. Meidän sydämissämme kasvaa\nsiksi monenlaisia rikkaruohoja ja vilpillisyyden juuria, ettemme voi\noman viisautemme ja vaivamme varaan jätettyinä olla ajattelematta,\nettä \"pyhä Jumala ei voi minulle tällaisena syntisenä, kuin nyt juuri\nolen, olla armollinen\"! Tämänkaltaisia harha-ajatuksia ei omatuntomme\nvoi juurineen kitkeä eikä esittää Jumalaa meille sovinnolliseksi ja\narmolliseksi Isäksi.\n\nKaiken tämän tekee yksin Kristus, joka on sama eilen ja tänään ja\niankaikkisesti, hän, joka yhdellä ainoalla uhrilla on löytänyt\niankaikkisen lunastuksen. Hänen tuttavuuteensa, hänen seuraansa ja\nhänen ääntänsä kuulemaan auttaa meitä Pyhä Henki, joka tekee työtänsä\nkeskuudessamme seurakunnassa sanan ja sakramenttien kautta. Elleivät\narmonvälikappalten vaikutuksesta omattunnot aukene, ei sana Kristuksen\niankaikkisesta armosta mahdu meihin, eikä meille synny totisia, pysyviä\nystäviä, jotka vastaan ottavat ja korjaavat meidät iäisiin majoihin.\n\nArmo on Kristuksen salaisuus, mutta Kristus on Raamatun salaisuus. Pyhä\nHenki yksin hänet sieltä meille joka päivä kirkastaa alati kanssamme\nolevaksi, muuttumattomaksi armahtajaksi ja syntien anteeksiantajaksi.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen._ Hebr. 10:38.\n\nTämä sana on sanottu Jumalan lapsesta, joka elää uskosta. Uskovallekin\nsanoo Herra: \"Joka seisoo, katsokoon hän, ettei hän lankea!\" Vihollinen\nyrittää kylvää uskovan sieluun vaikkapa kuinkakin pienen epäilyksen\nsiemenen jo tapahtuneen ratkaisun varmuudesta ja pätevyydestä. Ja ellei\nJumalan ihmeellinen armo kannattaisi armon lasta, hän piankin sortuisi\nepätoivoon ja epäilyksiin.\n\nLukijani, osaksesi on kenties tullut elämys, jolloin elävä Jumala\nuudelleen kohtasi sinut jo uskon tielle tulleena ja uskoi sinulle uuden\ntehtävän ja tarjosi sen mukana sinulle uuden armon. Sinä otit uskossa\nvastaan tuon tehtävän ja koit, että Jumalan armo kestää ja tekee\nmahdottomankin mahdolliseksi.\n\nMutta sittemmin tulikin eräs päivä, kiusauksen päivä, jolloin et\nuskaltanut tai osannut pitää Jumalan totuutta Jumalan totuutena\netkä hänen vanhurskauttaan tinkimättömän velvoittavana ohjeena.\nTottelemattomuus voitti. Sinä hetkenä sinä ymmärsit, miten vakava\nasia on antaa elämänsä ilman ehtoja Jumalalle. Käsitit, että Herraa\non seurattava kokonaan antautumalla varauksitta hänen huostaansa. Ja\nkun siinä maassa makasit tuomittuna Herran kasvojen edessä, koitkin\nanteeksiantamuksen osallisuuden sielussasi, ja pian sen jälkeen\nHerra valmisti sinulle uuden tilaisuuden kirkastaaksesi häntä uskon\nkuuliaisuuden tiellä.\n\nSilloin sielullesi tuli eläväksi tuo Jumalan sanan todistus: \"Minun\nvanhurskaani on uskosta elävä, ja jos _hän_ vetäytyy pois, ei minun\nsieluni mielisty häneen.\"\n\n\nTorstai.\n\n_Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt ovat silmäni sinut\nnähneet._ Job 42:5.\n\nKäsityksemme Jumalasta muuttuu elämän kuluessa. Kun olimme lapsia,\najattelimme niinkuin lapset. Lapsuusajan jumalakäsitys menettää\nmyöhemmällä iällä sen vallan, joka sillä sielussamme on ollut.\nJumala ei olekaan _sillä_ tavalla mukana luonnollisessa tapahtumain\nkehityskulussa ja elämämme vaiheissa, kuin mitä me itse olemme\nrukoilleet taikka odottaneet. Me koemme kohtalojen sarjan, jonka\nalaisena meidän on Betanian Martan tavoin pakko sanoa Herralle: \"Jos\nsinä olisit täällä ollut, ei veljeni olisi kuollut.\"\n\nNiin -- jos! Mutta Herrapa ei kuullutkaan, ei tullutkaan, ei ollutkaan\nläsnä. -- Job koki tämän perinnäisen eli lapsellisen jumalakäsityksen\nsärkymisen kaikessa ankaruudessaan. Ja vähältäpä piti, ettei hänen\nuskonsa olisi tehnyt kokonaan haaksirikkoa. Syntymäpäiväkin tuli jo\nkirotuksi.\n\nMutta ystäviensä tuomitsemana ja hylkäämänä ja lopulta yksikseen\njätettynä Job kääntyi uudelleen etsimään ystävää taivaasta.\nYksinäisyydessä hänelle selviää, ettei Jumala puhu meille luonnon\nihmeissä ja tapahtumissa -- ne noudattavat omia lakejansa --, mutta\nhän ilmestyy siinä, että hän paljastaa meille murheitten painamillekin\nsisimmän olemuksensa rakkaudeksi, joka kohottaa ja nostaa kärsivän\nihmislapsen uskon kaiken maallisen ja ajallisen yläpuolelle.\nSe vuodattaa vaivattuun sieluun uuden voiman, jonka omistajana\njumalaapelkäävä ihminen jaksaa kestää kärsimyksensä ja katsella kaikkea\najallista ympärillään ikäänkuin ylhäältäpäin ja näin sisäisesti\nuudistuneena antautua taas Jumalalle ja hänen käytettäväkseen,\nvaikka hän ulkonaisissa elämänvaiheissa ja vaikeuksissa jääkin\nselvittämättömän ja läpitunkemattoman salaisuuden eteen.\n\nTämä rauhoittuneisuus elämän salaisuuden edessä ei enää pohjaudu\nlapselliseen ja perinnäiseen, vaan todella uskonnolliseen ja\nhenkilökohtaiseen jumalaelämykseen.\n\n\nPerjantai.\n\n\"_En päästä sinua, ellet siunaa minua_.\" 1 Moos. 32: 26.\n\nNuorena oli Jaakobin helppo oleilla Jumalan armahduksen piirissä\npetturi-Jaakobinakin. Jo yön unennäkö tikapuista ja enkeleistä antoi\nhänelle varmuuden Jumalan läheisyydestä. \"Totisesti on Herra tässä\npaikassa.\" Nuorella on lämpöiset tunteet ja herkkä mieli.\n\nMutta varsin toisenlaisia olivat hänen uskonkokemuksensa kaksikymmentä\nvuotta myöhemmin. Toimeliaana miehenä hän hädän hetkellä Jabbok-virran\nluona jakaa joukkonsa kahteen karavaaniin. Jos Eesau toisen tuhoaa,\nsäilyy toki toinen. Mutta kun Jaakob sitten jää _yksin_ virran toiselle\npuolelle Jumalan kanssa, alkaa ankara, murtava rukouskamppailu,\nsielullis-ruumiillinen painiskelu Herran edessä. Tämä taistelu\ntodistaa, ettei Jaakob vanhemmalla iällä päässytkään yhtä helposti\nHerran kanssa sovintoon kuin nuorena. Hänen täytyi nyt tulla riisutuksi\nkaikesta omastaan. Oma viisaus, oma toimeliaisuus ja oma järjestelykyky\nvihaisen Eesaun koston edessä eivät merkinneet enää mitään. Ne\nolivat kaikki kadonneet koko yön rukouksessa taistelleen Jaakobin\nnäköpiiristä. Ei sanallakaan hän enää pyydä Jumalaa säästämään hänen\nomaisiansa ja tavaroitansa. _Yhtä_ vain hän tarvitsee. _Yksi_ asia\nvain on hänelle arvokkaampi kuin kaikki muu. Se on Herran siunaus. \"En\npäästä sinua, ellet siunaa minua.\" Herran armo on enempi kuin elämä.\n\nTänne armon syvyyksiin Jumala meidätkin jokaisen aikanansa vie, jos\nemme hänen käsistänsä omille teillemme karkaa, vaan jäämme hänen\neteensä kilvoittelemaan uskon kuuliaisuudessa. Jumala osaa meiltä niin\ntyyten riisua luottamuksen omiin voimiimme ja omaan apuumme, ettei\nmeistä enää mikään muu näytä kalliilta ja tavoittelemisen arvoiselta\nkuin yksin Jumalan siunaus, Jumalan armo eli lyhyesti: Jumala itse.\n\nSilloin me sydämestämme yhdymme suomalaiseen virsirunoilijaan:\n\n    \"Armoa kaikk' on, armoa vaan,\n    jos mitä milloin mä toimehen saan.\n    Oikeaan ohjaa armo mun tieni,\n    Suur' olet Herra, mä ihminen pieni.\"\n\nJa me lisäämme: \"Rangaistuksenkin ankaruus on armoa Herran.\"\n\nOntuvan Jaakobin kanssa tällainen heikko kilvoittelija yhtäkaikki\nvoi tunnustaa virvoitettuna hengessänsä: \"Minä olen nähnyt\nJumalan kasvoista kasvoihin, ja minun sieluni on pelastettu.\"\nPetturi-Jaakobista on tullut Israel, Jumalan taistelija.\n\n\nLauantai.\n\n_Mutta Jumalan armosta minä olen se, mikä olen, eikä hänen armonsa\nminua kohtaan ole ollut turha._ 1 Kor. 15:10.\n\nJumalan armon vaikutus jatkuu alinomaan. Pelastavat voimat, jotka\nJumala on Kristukseen kätkenyt, siirtyvät hänen armonsa vaikutuksesta\nmeihin. Ilman kilvoitusta ja vaivaa ei se kuitenkaan tapahdu.\n\nKristuksen kautta ja Kristusta varten on kaikki luotu. Armon lahja\nKristuksessa on jo sekin, että saamme auringon valoa katsella, ja että\nse säteillään varsinkin keväällä alkaa virkistää väsynyttä mieltämme.\nLuonnon piirissä on paljon muita samanlaisia lahjoja, joita meille\nJumala jakaa ilman ansioitamme. Leivän ravitseva voima, veden janoa\nsammuttava vaikutus ja ilman ruumistamme virkistyttävä teho ovat muun\nmuassa tällaisia armon lahjoja.\n\nMutta näitä paljon suurempia lahjoja ovat perinnöllinen uskonnollisuus\nja Jumalan sanalle altis mieli. Eihän riipu meidän ansiostamme tai\ntoimestamme, että meillä on ollut hurskas äiti ja jumalaapelkäävä\nisä. Ne ovat Jumalan armon lahjoja. Heidän kauttaan on Jumala päässyt\nyhä useampia hengellisiä lahjojaan meille jakamaan. Jo lapsena meidät\nvietiin kirkkoon seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Jo varhain\npantiin kätemme ristiin, ja meidät opetettiin rukoilemaan taivaan Isää.\n\nJa ihme! Mitä Jumala lapsena ollessamme jo pääsi meille antamaan\narmostansa, sen hän on vuosien vieriessä säilyttänyt ja niiden\nomistuksessa meitä varjellut. Ei ole meidän ansiomme, että me vielä\nedelleen sanaa viljelemme, että rukoilemme ja että käymme seurakunnan\nkanssa yhteisissä sananharjoitustilaisuuksissa. Se on kaikki armoa.\nJa armoksi se osoittautuu vieläkin selvemmin, kun heräämme näkemään\nja tunnustamaan, ettemme ole näitä Jumalan armon asetuksia hyväksemme\nkäyttäneet niinkuin olisi pitänyt. Vaivattu tunto tästä kaikesta on\nsuuri armolahja. Vaivattu tunto sitoo meidät sisäisesti vasta todella\nJumalaan ja hänen armoonsa. Eipä ole siis ollut Jumalan armo turha\nmeitäkään kohtaan.\n\n\n\n\nSEPTUAGESIMAN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n\"_Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa\nmaailmalle elämän_.\" Joh. 6:33.\n\nMikä on taivaasta tullut elämän leipä? Jeesus vastaa tähän: \"Minä\nolen elämän leipä.\" Sieluilla on nälkä. Mitkään opintotuudet eivät\nriitä sielun nälkää tyydyttämään. Sielut vahvistuvat vain siitä\nravinnosta, jonka nimenä Raamatussa on _armo_. Pelastava armo on tullut\nJeesuksen Kristuksen kautta, ja se on tarjolla edelleen yksin vain\nhänen seurassaan. Pelastavaa armoa, sielun nälkää ja janoa sammuttavaa\nJumalan leipää ja elämän vettä ei kukaan voi ottaa itsellensä\nulkopuolella Kristusta. Ne ovat hänen hallussaan vanhurskautta isoavia\nja janoavia varten.\n\nJos kerjäläinen tulee taloon ja pyytää leipää, ei sitä tule taloon\nvasta silloin tai sen kautta, että nälkäinen sitä anoo, vaan sitä on jo\nennestään talon varoihin kuuluvana. Ei kerjäläinen pyytämisellään taloa\nrikkaammaksi tee eikä leipää sinne puutettansa ilmaisemalla hanki.\nPäinvastoin talossa jo olemassa olevasta leivästä hän saa tarpeeseensa\nja hätäänsä, mitä tarvitsee, jos haltijaväki vain suostuu anteliaasti\nsitä hänelle jakamaan.\n\nJumalan leipä, sielun ruoka, Kristuksen armo ovat nyt valmiina hyvän\nhaltijaväen huostassa. Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat alttiit ja valmiit\nanteliaasti jakamaan taivaallisten varastoaittojensa hyvyydestä ei\nyksin armon muruja, vaan yltäkylläisenkin elämän osallisuutta aina\nPyhän Hengen täyteyteen asti. Taivaan taloon pyytämään tulleille\nkerjäläisille jaetaan anteliaasti armon leipää.\n\nMutta tähän taloon onkin tultava. Talo on Kristuksen seurakunta. Sen\ntakia sielut viruvat maassa voimattomina, elämää antavan Jumalan leivän\npuutteessa, koska laiminlyövät sekä yhteiset seurakuntakokoukset\nettä niitten pitämisen ja niihin pyytäjän mielellä saapumisen.\nPyhäin yhteydessä, Kristuksen omien joukossa, taivaan talossa, armon\nkerjäläinen saa mitä tarvitsee.\n\n\nMaanantai.\n\n_Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi, eikä ihmislapsi,\nettä hän katuisi. Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi, puhuisiko\njotakin eikä sitä täyttäisi._ 4 Moos. 23:19.\n\nOn Jumalaa pelkääviä ihmisiä, joiden usko on luja ja horjumaton.\nTämä heidän luja luottamuksensa siihen, mikä ei näy, perustuu\nJumalan omaan sanaan eikä hetkellisiin tunteisiin, jotka helposti\nvaihtuvat olosuhteitten mukaan. Jo vanhan liiton profeetat kuuluivat\ntähän lujauskoisten luokkaan. Heille oli välittömästi auennut uskon\nnäkemys Jumalan lupausten peruuttamattomuudesta ja hänen päätöstensä\npurkamattomuudesta.\n\nMutta kaikki tämä ei estä sitä, että on ollut ja on edelleen olemassa\ntoisia Jumalaa pelkääviä ihmisiä, jotka epäilevät loukkaantua Jumalaan,\nkun inhimillisesti katsoen näyttää siltä, ettei hän täytäkään\nlupauksiaan eikä toteutakaan päätöksiänsä.\n\nNäille jälkimmäisille on tarpeellista, että he Jumalan sanan avulla\nvahvistavat lapsioikeutensa todellisuuden ja armopäätöksen piiriin\nkuulumisensa. Koetelkoot itseään, vihaavatko he syntiä, pyrkivätkö\nhe niiden perään, jotka ylhäällä ovat, ovatko he nöyryyttäneet\nitsensä Jumalan väkevän käden alle, kun se kurittaa eikä säästä,\nonko heissä _alkua_ hengen hedelmiin: rakkauteen, iloon, rauhaan,\npitkämielisyyteen, ystävyyteen, uskollisuuteen, sävyisyyteen ja itsensä\nhillitsemiseen.\n\nKun nämä epäilijät tässä itsensä koettelemisessa Herran edessä tuntevat\nalamittaisuutensa sekä kasvamisen ja edistymisen tarvetta, niin he\nPyhän Hengen, se on Jumalan sanan, kuljettamina jo ovat iankaikkisen\narmopäätöksen sisäpuolella. Kristuksessa olevista ihmisistä Pyhä Henki\ntodistaa, että heille kaikki parhain päin kääntyy, ja kaikki vaikuttaa\nyhdessä heidän pelastukseksensa, vieläpä sekin, että Jumala salaa\nitsensä ja _näyttää_ valehtelijalta. Juuri niissä kiusoissa riisutaan\npois epäuskon ihminen ja kasvatetaan tilalle uusi, joka säilyttää uskon\nJumalaan, vaikka ruumis ja sielu vaipuisivatkin, ja taivas ja maa\nkatoaisivat.\n\n\nTiistai.\n\n\"_Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna\nlain kirjassa, niin että hän sen tekee_.\" Gal. 3:10.\n\nJumalan, se on omantunnon ja Raamatun, sanan vaatimukset muodostavat\ntäydellisen kokonaisuuden. Kaikki nuo eri puolilta täydellisyyttä ja\npyhyyttä koskevat käskyt ja kiellot muodostavat yhtenäisen ketjun,\njonka varassa riippuen, helvetti alapuolellamme, pidämme kiinni\ntaivaasta. Vaikka kaikki muut ketjun renkaat kestäisivätkin, ja vain\nyksi ainoa katkeaisi, silloin olemme hukassa, häilymme irrallisina\ntukipistettä vailla kadotukseen menossa.\n\nKuinka totta onkaan tuo sana: \"Kirottu olkoon jokainen, _joka ei pysy\nkaikessa_ -- niin että hän sen tekee!\" Kun yksi käsky tai kielto on\nrikottu, kun on tehty vastoin yhtä tunnon vaatimusta, silloin on kaikki\nrikottu, kaikki pilalla ja helvetti on povessa jo täällä ajassa.\n\nTämän tuntee todeksi varmasti omasta kokemuksestansa jokainen herännyt\nsielu, joka näkee jumalisuutensakin itsekkäisyyden tahraamaksi, eli\ntoisin sanoen omalla kohdallaan havaitsee todeksi Raamatun sanan:\n\"Niinkuin tahrattu vaate on _kaikki meidän_ vanhurskautemme.\" (Jes.\n64:6.)\n\nSellaiselle ihmiselle on jo käynyt _selväksi_, että hän\nparannuksentekijänäkin on oman voimansa varaan jätettynä kirottu.\nMutta samatenpa Paavalikin uskoi. Hän kirjoitti: \"_Selvää_ on, ettei\nkukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, s.o. omavoimaisen\nparannuksen ja pyhitysharjoituksen kautta.\" -- Älä siis pelkää\nriisumista. Alastoman pukee Kristus.\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Vanhurskas on elävä uskosta_.\" Gal. 3:11.\n\nVuosikausien kuluessa saadut kokemuksemme osoittavat oikeaksi sen\nraamatullisen totuuden, ettei kastettu kristittykään voi omilla\naikaansaannoksillaan tulla otolliseksi Jumalalle. Mutta tässä\navuttomuutemme, miksi emme sanoisi suoraan, kirouksenalaisen tilamme\ntunnossa emme ole yksin, vaan meillä on elämän tiellä matkatovereita,\nmiehiä ja naisia, jotka myöskin ovat avuttomuutensa nähneet, mutta\nkirottuinakin ovat olleet Jumalan armosta osallisia.\n\nKuinka se on ollut mahdollista? Vain siten, että vanhurskas elää\nuskosta, se on, omantunnon rauhaan päässyt syntinen elää -- ei puhu,\nvaan elää -- ei ainoastaan yhtä kertaa elämässään, vaan joka päivä,\njatkuvasti -- uskosta.\n\nUskosta -- mihin? Näin vanhurskaat itse tunnustavat: \"Kristus on\nlunastanut meidät lain, siis omavoimaisen ponnistelun kirouksesta, kun\ntuli kiroukseksi meidän edestämme.\" Toinen _on_ ollut -- ei tule enää,\nvaan _on jo_ ollut kerran -- kirottuna minun kirotun edestä.\n\nMinulla kirotulla on Kristuksessa, joka nyt elää, puolustaja, joka\nei tuomittua tuomitse, sillä hän tuntee kiusani omikseen. Minun\nkirotun edestä Kristus on itse kirottuna, Jumalan hylkäämänä, ristillä\nmaistanut kuoleman ja helvetin. Minä en ole voinut pitää käskyjä ja\nkieltoja. Hän ne piti. Yhtä kaikki hän antoi vapaaehtoisesti ripustaa\nitsensä kirottuna kirouksen puuhun minun hyväkseni. Saan elää toisen\ntäydellisyyden turvin. Olen kiroustuomiosta vapaa. Saan Kristuksen\nviattoman veren takia elää Jumalan lapsena, jonka synnit ovat\nsovitetut, saan elää uskosta enkä töistä.\n\n\nTorstai.\n\n_Pelkoa ei rakkaudessa ole._ 1 Joh. 4:18.\n\nMe pelkäämme heränneinä usein siinä, missä ei mitään pelkoa ole, ja\nolemme suruttomina rohkeat siinä, missä sietäisi todella peljätä.\nVarsinkin hermostoltaan heikot ja ruumiillisesti punaisten verisolujen\npuutteesta kituvat kristityt elävät ainaisen pelon vallassa. Kun\nJumala on heidät synninunesta herättänyt, eikä perkele voi heitä enää\nvallassaan pitää, hän muuttaa menettelytapansa alkaen suurennella\npieniä asioita ja latoa heränneen omalletunnolle kiviä vielä kuorman\npäälle.\n\nMoni heikko herännyt ihminen, jolla ei ole kokeneempien seuraa ja\nohjausta tukenaan, valvoo vuosikausia turhaan väärällä paikalla\nsairaalloisen omantunnon käskyjä ja kieltoja tarkkaamassa ja niiden\nlaiminlyömisistä syytöksiä kantamassa, sen sijaan, että itse\npääasiassa rakkauden ja laupeuden harjoituksessa ja uskollisuudessa\nkutsumustehtävässään ja kotioloissaan tuntisi todella iloksensa\npalvelevansa Jumalaa.\n\nKun taivas aukenee, ja ihminen siirtyy oman voimansa varasta Jumalan\nvoiman varaan, niin ettei hän osaa eikä jaksa itseltään enää mitään\nvaatia, kaikki kun on saatava ylhäältä lahjaksi, karkoittaa sen\nrakkauden kokeminen, millä Jumala syntistä rakastaa, pelon. Rakkaudessa\nei näet ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä\njoka pelkää, hän ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.\n\nElämämme lujin perustus saatanaa ja epäuskon kaikkia pelokkeita\nvastaan on lopulta siinä uskossa, jonka rakkauden apostolin kanssa voi\ntunnustaa: \"Me olemme oppineet tuntemaan sen rakkauden, _mikä Jumalalla\non meihin, ja me_ uskomme _siihen_.\"\n\n\nPerjantai.\n\n_Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt,\nhäntä vedä._ Joh. 6:44.\n\nMe ihmiset hätäilemme, kun emme näe seurakunnallisen työn menestyvän\nja joukkoja kokoontuvan sanan harjoitukseen ja kirkkoihin. Mutta\nhätäily on tarpeetonta. Työ on Herran. Hänestä on sanottu pitäen\nsilmällä juuri uusien jäsenien saamista seurakuntaan: \"_Herra lisäsi_\nheidän yhteyteensä joka päivä niitä, jotka pelastuivat.\" Eivät nuo\nuudet jäsenet tulleet sen takia, että apostolit itsessään olivat\nmerkillisiä miehiä tai jaloja persoonallisuuksia. Hehän olivat vain\nkoulunkäymättömiä, oppimattomia kalastajia ja entisiä tullimiehiä.\nMutta heissä vaikuttivat taivaan valtakunnan henkivoimat. Herra itse\nteki työtänsä heissä ja siunasi heitä. Kun he jotakin tekivät ja kansa\nihmetteli, Pietari sanoi: \"Mitä te tätä ihmettelette, ikäänkuin me\nomalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet tämän aikaan.\"\nHe vain puhuivat Jumalan sanaa rohkeasti ja todistivat voimallisesti\nHerran Jeesuksen ylösnousemuksesta, ja tulos oli, että \"heidän kaikkien\nosaksi tuli suuri armo.\"\n\nSyynä uskomme heikkouteen ja koko kristillisyytemme voimattomuuteen on\nse, että kuolleista noussut Kristus ja näkymätön maailma enkeleineen ja\npimeyden voimineen on meille tuntematon ja salattu.\n\nTarvitaan erityistä Pyhän Hengen armovaikutusta, että sydänten silmät\nja välitön kuulokyky herkistyisivät ottamaan vastaan näkymättömän\nJumalan ilmestyksiä, kun elämämme kirjavissa vaiheissa joudumme\ntekemisiin sanan ja sakramenttien kanssa seurakuntaelämässä. Niiden\nkautta Isä vetää meitä Pojan luo ja pitää jatkuvasti hänen seurassaan.\n\n\nLauantai.\n\n_Uskon kautta Mooses jätti Egyptin pelkäämättä kuninkaan vihaa; sillä\nkoska hän ikäänkuin näki sen, joka on näkymätön, niin hän kesti._ Hebr.\n11:27.\n\nUsko on alituista ojentautumista näkymättömäin todellisuuksien mukaan.\nMooseksella oli kyllä täysi syy pelätä kuninkaan vihaa ja kostoa,\nkoska hän oli kansalaistaan puolustaessaan tappanut egyptiläisen\nmiehen. Kirottu ja tuomittu hän oli ulkonaisesti ja sisäisesti. Mutta\näiti oli häneen istuttanut Jumalan pelon jo nuorena ennen hänen\nhoviin muuttoansa. Hädässä se nyt puhkesi henkilökohtaiseksi uskoksi\nnäkymättömän Jumalan apuun, silloinkin kun kaikki apu näytti olevan\nmahdotonta ihmissilmällä katsottuna. Ja pakoretkellä kaukana Midianin\nmaassa pappi Jetron lampaita paimentaessa se harjoituksen kautta\nvahvistui niin, että se kesti sittemmin suurissa tehtävissä hänen\nkansa johtaessaan Punaisen meren rannalla ja korpimatkan vaivoissa.\nNuo Midianissa näennäisessä joutilaisuudessa tuhlatut vuodet eivät\nolleetkaan hukkaan kuluneita vuosia.\n\nTällaista silmiensä sulkemista tälle näkyvälle maailmalle ja sen\nvaikeuksille toisaalta ja näkymättömissä kiinni riippumista toisaalta\non usko vielä tänäkin päivänä. Uskominen merkitsee juuri sitä, että\nuskalletaan astua pimeään ja heittää itsensä ja kuormansa näkymättömän\narmahtajan hoitoon yhtä luottavaisesti kuin virsilaulaja, joka oli\nvarma siitä, ettei Jumala kanna vain häntä, vaan myöskin hänen\nkuormansa.\n\nKun Jumala lupaa: \"Minä kannan, minä nostan, minä pelastan\", saamme\nsiihen täysin luottaa, sillä hän ei taida valehdella. Pitäkäämme\nmieluummin itsemme tyhmänä, mutta älkäämme pelätkö hyvän Jumalan\nja Kristuksessa sovitetun taivaallisen Isän uskollisuutta ja\nkaikkivaltiasta apua. Oman voimamme ja viisautemme varassa me emme\nkestä, kun kova päivä saapuu ja kuolema kotimme ja sydämemme oville\nkolkuttaa.\n\n\n\n\nSEKSAGESIMAN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Joka vaeltaa pimeydessä ja valoa vailla, se luottakoon Herran nimeen\nja turvautukoon Jumalaansa._ Jes. 50:10.\n\nUsko on luottamusta. Kristityn usko on luottamusta näkymättömään\nauttajaan ja armahtajaan. Todellinen usko ojentautuu näkymättömien\neikä näkyväisten tosiasiain mukaan. Jumalaa pelkäävälle _Herran nimi_\non vahva linna, vanhurskas juoksee sinne ja tulee varjelluksi. Herran\nomalle on hänen _Jumalansa_ näkymättömänäkin vahva kallio myrskyssä,\nvarjeleva kilpi sodassa, sangen suuri palkka työssä ja vaivassa,\npettämätön valomajakka pimeydessä ja kaikkivaltias, ihmeitätekevä Isä\nelämän tien mahdottomuuksien edessä. Tällaiseen voimalliseen elämään\nuskonluottamus siirtää ihmisen, jolle pimeydessä uudet näköalat ovat\nauenneet näkymätöntä Jumalaa kohti.\n\nNämä uudet näköalat aukenevat vähin erin. Joka kerta kun Jumala\npiirittää meidät pimeydellä taikka oikein työntää meidät vaeltamaan\ntaipaleella, missä ei mitään valoa ole, on meidän lupa sanoa\nitsellemme: \"Hän tarkoittaa tällä _jotakin_.\" -- Ensinnäkin hän\ntahtoo meitä siunata sellaisella lahjalla, joka lisää luottamustamme\nja syventää näkymättömän Jumalan kurinalaisuuteen alistumistamme. --\nToinen hänen lahjansa on suuri rauha ja mielen tasapaino keskellä\npimeyttä.\n\nKun nämä lahjat on meille annettu, niin jo jaksamme sallia näkymättömän\nkäden kuljettaa meitä ummessa silmin minne ja miten Jumala tahtoo, joka\nkaikkivaltiaana pystyy lopulta kaikki parhain päin kääntämään.\n\nValkeus tulee jälkeen synkeyden.\n\n    \"Yö kaikista synkinkin aamuksi saa,\n    miks' sieluni unhotit sen?\n    Kun hätä ja tuska ne ahdistaa,\n    Oi, malta vain hetkinen.\n    Taas saapuvi aamu,\n    Taas saapuvi aamu\n    Ja loistavi auringon koi.\"\n\nSilloin näemme, _mitä_ Herra rakkaudessaan tarkoitti, kun hän ympäröi\nmeidät pimeydellä. Se mikä ehtoolla ja yöllä oli itkun aiheena, muuttuu\nlupauksen mukaan aamulla ilon aiheeksi: \"Ehtoolla on teillä itku, mutta\naamulla ilo.\" Ken parhaillaan vielä pimeässä vaeltaa, hän sittenkin\nluottakoon Herran nimeen ja hänen Jumalaansa.\n\n\nMaanantai.\n\n_Armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen -- -- -- paljoa enemmän\non Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen armon\nkautta ylenpalttisesti tullut monien osaksi._ Room. 5:15.\n\nPaavali vertaa toisiinsa kahta Aadamia, kahta ihmiskunnan kantaisää.\nEnsimmäisen tottelemattomuuden tähden synti tuli maailmaan ja synnin\nkautta kuolema, niin että kuolema on nyt läpitunkenut kaikki ihmiset.\nSynti ja kuolema kirouksineen todella hallitsevat maailmassa. Mutta\nniiden molempien takana on saatana. Häntä Jeesus on verrannut väkevään\nsankariin. \"Kun väkevä mies aseellisena vartioi kartanoansa, on hänen\nomaisuutensa turvassa.\" Saatana pitää murhan ja valheen hengellään\npalvelijansa kovassa orjuudessa ja kuoleman pelossa. Mutta tämä on\ntodellisuuden toinen puoli. Siihen johti ensimmäisen Aadamin lankeemus.\n\nToinen Aadam on Jeesus Kristus. Hänen kauttansa tullut armo on\nväkevämpi kuin perisynnin voima ja pilattujen verien perintö.\nArmolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen. Jumalan armo voi paljon\nenemmän siunata kuin synti hävittää. Armo on synnin hävittävää voimaa\nsuurempi sen tähden, että sen takana on ihmiskunnan uusi kantaisä,\nJeesus Kristus. Hän on \"väkevää aseellista\" paljon väkevämpi sankari.\nTästä voimasta Jeesus on itse todistanut: \"Kun pahaa henkeä väkevämpi\nkarkaa hänen päällensä ja voittaa hänet, ottaa hän häneltä kaikki\naseet, joihin hän luotti, ja jakaa hänen riistämänsä saaliin.\"\n\nParhaillaan Kristus eläväksi tekevänä henkenä antaa saatanalta\nvoittamansa saaliin vaikuttaa keskuudessamme. Ne ovat ihmissieluja,\njotka sovintoveri on pessyt puhtaiksi. Niiden kohdalla on saatana\nikäänkuin kahlekoira, joka kyllä peloittaa, mutta ei voi vahingoittaa.\nArmon voima on _paljoa enemmän_ vaikuttava kuin synnin voima. Kristus\non väkevääkin väkevämpi. Ylistys ja nöyrä kiitos!\n\n\nTiistai.\n\n_Te ette ole koskaan kuulleet Isän ääntä ettekä nähneet hänen\nmuotoansa._ Joh. 5:37.\n\nUskoon tulemisen esteet voivat olla ulkonaista taikka sisäistä laatua.\nTämän päivän sana puhuu sisäisistä esteistä: välittömän kuulo- ja\nnäkökyvyn puutteesta.\n\nRaamattu sanoo, ettei Jumalaa ole kukaan koskaan nähnyt eikä taida\nnähdä. Sehän on totta. Mutta totta on myöskin toinen sana: \"Autuaat\novat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.\"\n\nTästä näennäisestä ristiriidasta, ettei Jumalaa ole kukaan nähnyt,\nmutta että hänet yhtä kaikki toiset näkevät, on uskova ihminen\nselviytynyt voittajana. Hän on saanut nähdä näkymättömän. Niinpä Jeesus\nihmisenä täällä maan päällä ollessaan puhui usein siitä, miten hän näki\nIsän ja kuuli tämän puhuvan. Näillä todistuksillaan itsestään Jeesus\nei tarkoittanut ulkonaista silmin näkemistä eikä ulkonaista korvin\nkuulemista. Hän puhui välittömästä, sisäisestä näkemisestä, joka oli\nhänen osanaan alituisesti kaikissa eri tilanteissa. Fariseuksilta taas\npuuttui tämä välitön, sisäinen näkeminen. Syynä tähän oli se, etteivät\nhe olleet tahtoneet taipua parannukseen helmasynnistänsä ylpeydestä. He\neivät siis olleet puhdassydämisiä.\n\nPuhdassydäminen näkee elämänsä vaiheissa Jumalan sormen jälkiä pitkin\nmatkaa. Hän uskoo Jumalan oman pikku elämänsäkin kaitsijaksi. Hän\non kokenut hätäpäivänään, että yksi ainoa Jumalan lupaus Raamatusta\njuuri hänelle annettuna on riittänyt muuttamaan koko hänen maallisen\nelämänsä uudelle tolalle. Hän on nähnyt Jumalan tukkivan veräjiä tien\nvarrella, niin ettei hän ole päässyt menemään väärille teille, joita\nhän itse sokeudessaan luuli oikeiksi. Hän on kuullut omassatunnossaan\nJumalan varoittavan ja nuhtelevan äänen rakkaasti houkuttelevan häntä\nelämänyhteyteen kanssansa.\n\nTämä ja paljon muuta samanlaista sisältyy Jumalan välittömään\nnäkemiseen. Se puuttui fariseuksilta, joiden omatunto oli kokonaan\nheräämätön. Se kyky annetaan vain lahjaksi kaikille niille, joiden\nomantunnon Jumala saa pyhällä sanallaan herättää synnin ja hengellisen\nkuoleman unesta vilpittömään katumukseen, parannukseen ja kilvoitukseen.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Älkää antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa\nitsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle ja jäsenenne\nvanhurskauden aseiksi Jumalalle._ Room. 6:13.\n\nIhmismaailmassa hallitsee kaksi valtaa: hyvä ja paha. Luonnostaan\nihminen on itsekäs. Itsekkyys on synnin ydin. Mutta sen takana on\nkiusaaja, perkele. Niin kauan kuin ihminen on synnin palvelija, hänen\nisäntänsä on perkele, joka teettää hänellä sellaisia tekoja, että hänen\njäsenensä, silmänsä, kielensä, kätensä, jalkansa ja korvansa joutuvat\nvääryyden aseiksi synnille. Se on suruttoman ihmisen onneton tila.\nJeesus sanoo siitä: \"Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja.\"\n\nTästä orjuudesta voi yksin Jumalan Poika vapahtaa. Hän vapahtaa siitä\nihmisen omantunnon puhdistuksen ja Pyhän Hengen lahjoittamisen kautta.\nHänellä ei ollut maan päällä aviovaimoa. Hän ei ollut avioliitossa\nniinkuin ensimmäinen Aadam, jonka perkele vietteli. Toinen Aadam,\nKristus, joka kiusauksessa korvessa ajoi pois perkeleen, ei ole\njättänyt jälkeensä ainoatakaan lasta lihan mukaan. Kaikki hänen omansa\novat hengestä, se on Jumalasta syntyneitä. Ei hän suotta sanonut\nhurskaalle Nikodemukselle: \"Teidän _täytyy_ uudestisyntyä. Sillä\nkaikki, mikä lihasta on syntynyt, on liha.\"\n\nUuden ihmiskunnan kaikki jäsenet, ovat hengestä syntyneitä eli niinkuin\napostoli sanoo \"kuolleista eläviksi tulleita\". Heidän jäsenensä, heidän\nkielensä, kätensä, silmänsä, jalkansa ja korvansa ovat \"vanhurskauden\naseita Jumalalle\". Niitä kaikkia käyttää uusi isäntä, joka on ottanut\nhallitusvaltansa alle sekä kristityn sielun että ruumiin. Tällaisten\nJumalan palvelijoitten elämää nimittää Uusi Testamentti \"pyhitykseksi\"\nja sanoo siitä, että sen \"lopputulos on iankaikkinen elämä\".\n\n\nTorstai.\n\n_Hyvä on hiljaisuudessa toivoa Herran apua._ Jer. valit. 3:26.\n\nEmme osaa koskaan Jumalan isällistä hyvyyttä liian suureksi arvostella.\nKun katsomme itseämme ja huonouttamme sekä olevien olojen ankeutta,\npäättelemme heti niistä, ettemme voi nyt juuri sellaisina kuin olemme\nja niissä oloissa missä olemme, Herraa lähestyä emmekä häntä avuksemme\nodottaa.\n\nMutta kaikki tämä on vain oman sydämemme petollista hurskastelua, jonka\nJumalan ilmoitus hänen sanassansa armotta kukistaa. Raamatussa Jumalan\nisällinen hyvyys on kuvattu meille sellaiseksi, että tulimmepa hänen\ntykönsä vaikka missä tilassa tahansa, me voimme turvallisesti luottaa\nsiihen, että hän ei meitä hylkää, vaan antaa meille armossansa sen\nsiunauksen, minkä hän kaikkitietävänä näkee meidän tarvitsevan. \"Herran\nsilmät katsovat häntä pelkääviä, jotka hänen armoansa odottavat.\"\n\nKun vaarat meitä uhkaavat, kun olomme ja elomme käy pimeäksi ja\nasemamme ajallisissa asioissa ja hengellisessä kehityksessämme\nnäyttää peräti toivottomalta, jää jäljelle kuitenkin varmuus: Herran\nsilmä näkee minut; hän tuntee vaikeuteni ja hyvänä isänä kantaa sekä\nminut itseni että minun kuormani. Ja vaikka apu viipyisikin, ja me\njoutuisimme odottamaan, niin saamme olla varmat siitä, että \"ajallansa\"\nHerran lupaukset aina toteutuvat. Hän kyllä tietää, milloin sydämemme\novat kypsyneet siunausta saamaan.\n\nJoka Herraa odottaa, hän ei itse asiassa milloinkaan häpeään joudu.\nVarmasti saamme kerran riemuita hänen avustansa. Herraa odottavaiset\nsaavat uuden voiman, he perivät maan. Keskellä oman ajallisen onnensa\ntuhoa ja kansansa itsenäisyyden häviötä Jeremia itkiessään Jerusalemin\nraunioilla sitä, että hänen \"kansansa tyttären kruunu oli pudonnut\",\nkirjoitti yhtä kaikki valitusvirsissänsä: \"Hyvä on hiljaisuudessa\ntoivoa Herran apua.\"\n\n\nPerjantai.\n\n_Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen, ei hän salli\nvanhurskaan ikinä horjua._ Ps. 55:23.\n\nMe tavallisesti alamme hätäillä, kun Jumala sälyttää uusia kuormia\nkannettavaksemme. Kun sitten ajatellen Herran lupausta: \"Avuksi huuda\nminua hädässäsi, niin minä tahdon auttaa sinua\", koetamme viedä\nkuormamme Herran eteen ja etsimme häneltä hätäämme apua, emmekä\nsitä yhtäkaikki saakaan, niin joudumme ymmälle, ja sieluumme hiipii\nepäilys: Jumalakin jo hylkäsi minut. Mutta epäilyksistämme huolimatta\ntarrautuessamme Jumalan ilmestyksen sanaan Raamatussa näemmekin\nmurheemme aiheettomiksi.\n\nEnsinnäkin. Raamattu esittää Jumalan viisaaksi maanviljelijäksi, \"Joka\n_odottaa_ kallista maan hedelmää ja on kärsivällinen\". Hän ei voi\nkorjata hedelmiä, ennen kuin ne ovat kypsyneet. Kaikkitietävänä hän\nhyvin tietää, milloin olemme kypsyneet ja hengellisesti valmistuneet\nottamaan vastaan hänen armollisen apunsa todella siunaukseksemme\nja hänelle kunniaksi. Jos Jumala ei kuule hätääntyneen sydämemme\nrukousta, vaan antaa meidän odottaa kauemmin kuin mitä itse soisimme,\ntekee hän sen vain meidän parhaaksemme muuttaaksensa siunauksensa\nmeille \"taivaalliseksi\" siunaukseksi. Oikealla ajalla hän on rientävä\navuksemme. Hänen apunsa ei tule hetkeäkään liian myöhään -- ellei liian\naikaisinkaan.\n\nJa edelleen Raamatusta näemme, että Jumalan tarkoituksena on opettaa\nJobin läksyä vaivassa oleville omillensa. Se on se, että Jumala itse on\nsuurempiarvoinen kuin hänen siunauksensa. Antaja on arvokkaampi kuin\nhänen lahjansa. Juuri siksi, ettei kuormaamme oteta pois, vaan meidän\non pakko odottaa Jumalan avunannon aikaa, me opimme pysyttelemään hänen\nläheisyydessään, opimme löytämään ilomme, turvamme, varjeluksemme ja\nvoimamme yksin hänessä, opimme \"maistamaan kuinka suloinen Herra on\".\n\nTämä ehdoton turvautuminen yksin Jumalaan on enemmän kuin kääntyminen\nHerran puoleen hädän hetkenä. Se on todella kuormansa _\"heittämistä\"_\nHerran kannettavaksi siinä uskossa, ettei Hän ikinä salli meidän horjua.\n\n    Ei salli jalkan' horjuu,\n    Ett' ain' on valpas hän;\n    Ei nuku hän, ei torku,\n    Vaan pysyy tykönän';\n    Mua armiaast' suojeleepi\n    Ja tukee kättäni,\n    öin päivin varjeleepi\n    Ja siunaa työtäni.\n\n                V.k. 284:2.\n\n\nLauantai.\n\n_Kaikessa me osoittaudumme Jumalan palvelijoiksi -- -- --\nmurheellisina, mutta aina iloisina, köyhinä, mutta kuitenkin monia\nrikkaiksi tekevinä._ 2 Kor. 6:4, 10.\n\nKuinka voi kukaan olla murheellisena aina iloinen? Onhan se\ntavallisissa oloissa ja tavalliselle kuolevaiselle mahdotonta. Mutta\nse, mikä on ihmisille mahdotonta, on Jumalalle mahdollista. Apostoli ei\npuhukaan tässä kaikista ihmisistä, vaan Jumalan palvelijoista, niistä,\njotka Pyhä Henki on uudesti synnyttänyt ja jotka tältä pohjalta lähtien\novat antaneet ruumiinsakin Jumalalle eläväksi, pyhäksi ja otolliseksi\nuhriksi.\n\nJumalan palvelijoitten usko on elävää. Ja tällaiselle uskolle ovat\nkaikki asiat mahdolliset, muun muassa iloisena oleminen, vaikka onkin\nmurheellinen, toisten rikkaaksi tekeminen, vaikka itse onkin köyhä.\n\nSille, joka uskoo, aukenee näkymättömäin todellisuus, se on, taivas\nja Herramme kirkkaus. Kun usko puuttuu ja taivas on esiripun takana\npiilossa, ei ihminen voi nähdä kärsimyksissään ja ajallisissa\nonnettomuuksissaan, noissa surunsa aiheuttajissa, mitään järkeä\ntai mitään tarkoitusta. Murheitten keskellä ei uskoa vailla\nolevalle ihmiselle loista mikään tosi toivoa synnyttävä valo. Mutta\ntoisin on sen laita, jolle Jumala on päässyt antamaan syntien\nanteeksiantamuksessa uskon.\n\nUskolla on se ihmeellinen etu, että keskellä onnettomuuksiakin se näkee\ntarkoituksen ja viisaan päämäärän. Keskellä pimeyttä alkaa ihmeellinen,\nylimaallinen valkeus valaa hohdettansa kärsimysten synkkyyteen. Näin\nvastoinkäymisistä murheelliseksi tullut sydän nostetaan taivasten\navautuessa ikäänkuin korkealle kirkastusvuorelle. Sieltä avautuvat\nihanat näköalat Jumalan valtakuntaan. Maallisten murheitten syyt ja\naiheuttajat tosin pysyvät ennallaan -- toistaiseksi, mutta usko on\navannut onnen ja autuuden maan. Siinä on salaisuuden selitys, minkä\ntakia Jumalan palvelija voi murheellisenakin olla iloinen ja köyhänäkin\nolla toisille siunaukseksi ja rikastuttaa heidän elämäänsä.\n\n\n\n\nLASKIAISSUNNUNTAIN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Me saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta -- -- -- Kristusta, joka on\nJumalan viisaus._ 1 Kor. 1:23-24.\n\nLaskiaissunnuntaista on seitsemän viikkoa pääsiäiseen. Viidenkymmenen\npäivän takaa kangastaa jo silmiimme saama rististä ja kuoleman voitosta.\n\nMutta jo paastonajan kynnykselläkin on Herran sanan kautta\nnäköpiiriimme koroitettu risti, Golgatan risti.\n\n\"Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan\nylipappien ja kirjanoppineitten käsiin, ja he tuomitsevat hänet\nkuolemaan ja antavat hänet alttiiksi pakanoille; ja ne pilkkaavat häntä\nja ruoskivat häntä ja tappavat hänet; ja kolmen päivän perästä hän\nnousee ylös.\"\n\nPitkänperjantain ristin salaisuutta ja pääsiäisen ilosanomaa: \"kuolema\non nielty, ja voitto on saatu\" väläytettiin laskiaissunnuntain\nJumalan sanassa sielumme silmien eteen. Siinä on evästä matkalle\nkoko paastonajaksi, jotta kykenisimme pääsiäisjuhlien aikana\nvastaanottamaan Herralta jonkin uuden puolen ilmestystotuutta, jonkin\nennen tuntemattoman lahjan ylhäältä. Sillä suurella Jumalallamme ja\nLunastajallamme on varmasti jokaiselle lapsellensa varattuna vielä\nuutta antamista jo tähän asti annetun ilmestyksen hengen voiman ja\nviisauden lisäksi.\n\nKristuksen rististä kerskaava apostoli tahtoo ja rukoilee, että hänen\ntuntemattomat ystävänsä, joita hän vielä ei ollut nähnyt kasvoista\nkasvoihin, saisivat lisää kehoitusta omistamaan täyden ymmärtämyksen\nkoko rikkauden ja pääsisivät tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen.\nHäneen ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätketyt.\n\nVielä tänäkin nyt alkavana paastonaikana on Jumalan Kristus Raamatun\nsalaisuus ja pelastava armo ristiinnaulitun Kristuksen salaisuus.\n\n\nMaanantai.\n\n_Ja Jeesus sanoi Marialle: \"Minun aikani ei ole vielä tullut\"._ Joh.\n2:4.\n\nMaria, Jeesuksen äiti, tunsi herkässä sydämessään koko sen piinallisen\ntunteen puristuksen, mikä Kaanaan häissä uhkasi särkeä kaiken\njuhlatunnelman, kun viini loppui. Tämä hänen tunteensa ajoi hänet\nJeesuksen luo toimimaan ja puhumaan tavalla, mikä ei ollut Jumalalle\notollista. Maria olisi näet sydämensä tunteita noudattaen suonut, että\npula olisi _heti_ poistettu. Tähän Jeesus kumminkin vastasi: \"_Minun\naikani_ ei ole vielä tullut.\"\n\nNiin on vieläkin meidän ihmisten aika toinen kuin Herran aika. Meidän\naikamme ja hetkemme ovat riippuvaisia hetken tunteistamme. Mutta\ntoisin on Herran hetken laita. Hetkellisen sielullisen tunteensa\nkuohuttamana Mooses suureksi tultuansa löi kuoliaaksi egyptiläisen,\njoka piteli pahoin israelilaista miestä. Se oli ihmisen aika ja hetki.\nMitä apua siitä oli kansan pelastumiselle? Mooseksen oli pakko paeta\nvaltakunnasta, ja hänen kansansa joutui yhä suuremman sorron alaiseksi.\nTätä kesti vielä neljäkymmentä pitkää vuotta. Jumala kuuli kyllä koko\najan kansansa huokaukset, mutta hänen aikansa ei ollut vielä tullut\nauttaa heitä.\n\n\"Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa.\" Jumala, joka\niankaikkisena on ajasta riippumaton, on Raamatun mukaan rakkaudessaan\nsitonut itsensä määrättyihin ajan hetkiin. Mutta tämä Herran hetki ei\ntule, ennen kuin aika on täytetty.\n\nMaria sai Kaanan häissä tuota hetkeä odottaa. Martta ja Maria saivat\nBetanian kodissa odottaa apua, niin että heidän veljensä ennätti jo\nkuolla ja tulla haudatuksi. Aabraham sai odottaa luvatussa maassa\n25 vuotta Iisakin syntymistä. Mooses sai 40 vuotta olla syrjässä\nkaitsemassa pappi Jetron lampaita ja odottaa.\n\nSamoin kansa sai Egyptissä kärsiä ja odottaa Herran hetkeä. Koska se\ntuli? Silloin kun Jumala ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa.\nSilloin Mooses sanoi Herralle: \"Ah, Herra, lähetä joku muu, kenenkä\ntahdot!\" -- Jumalan hetki tulee vasta silloin, kun meidän omat voimamme\nja oma viisautemme ovat loppuneet. Niin kauan kuin asiain hoito on\nomissa käsissämme, ei Jumalan kirkkaus voi ilmestyä, eikä hänen aikansa\nole vielä tullut.\n\n\nTiistai.\n\n_Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä\nkaikista._ Ps. 34:20.\n\nJumalan huolenpito meistä ulottuu elämämme yksityiskohtiin saakka.\nAabrahamille hän ilmaisi, missä tämän piti asua, Hoosealle hän määräsi,\nkenenkä tämän oli otettava vaimoksensa, Hesekielille hän etukäteen\nsanoi, koska tämä joutuisi leskeksi, apostoleille Jeesus antoi käskyn,\nkuinka heidän tuli olla matkoillaan puettuina ja kuinka tuli tervehtiä.\n\nTämä Jumalan yksityiskohtiin ulottuva huolenpito omistansa koskee\nmyös ajallisia onnettomuuksiakin, sairautta, omaisuuden menettämistä,\nvihamiesten toimeenpanemaa vainoa ynnä muuta senkaltaista.\n\nProfeetta sanoo: \"Tapahtuuko onnettomuus kaupungissa, ellei Herra ole\nsitä tehnyt.\" Ja psalmilaulaja: \"Monta on vanhurskaalla kärsimystä,\nmutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.\" Ne ovat siis _kaikki_\nnuo kärsittävät vastoinkäymiset Herran tiedossa ja hänen kätensä\nohjattavissa, joka kaikki voi muuttaa parhain päin.\n\nKenellä on Herran koulussa kuuliaisuuden tiellä harjoitettu usko,\nse jaksaa ottaa kaikki, niin ilot kuin surutkin, niin myötä- kuin\nvastoinkäymisetkin, näkymättömän taivaallisen Isän kädestä. Se, \"jonk'\non turva Jumalassa\", uskoo: \"meit' ei kohtaa puute, hätä, koskaan\nHerran tietämättä.\" Sairaana, köyhyyden kanssa taistelevana ja ihmisten\ntuomitsemana hän tunnustaa: \"Käyköön myöten taikka vastaan, eipä Isä\nheitä lastaan, kaikk' on hänen aikehensa tosionneks' omillensa.\"\n\nHerran käsissä ja hänen ihmeellisen huolenpitonsa turvissa köyhä\nsyntinen saa luottavaisesti astua, uuden vaihdekauden kynnyksen\nyli tuntemattomaan tulevaisuuteen. Mitä sieltä vastaan tuleekin,\ntaivaallisen Isän rakkaus on sen kaiken takana. Ihana uskoi Suuri lahja!\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman niinkuin rukoilla\ntulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla\nhuokauksilla._ Room. 8:26.\n\nMonesti Herran omalle käy niin, ettei hän tiedä mitä hänen pitäisi\nrukoilla, niinkuin rukoilla tulisi. Silloin Herra hänet riisuu\nluottamasta omaan rukoukseen. Hän saa oppia omassa elämässään sen\nraamatullisen totuuden, että Jumala voi tehdä meille ylenpalttisesti\nenemmän, kuin mitä me itse ymmärrämme tai osaamme rukoilla.\n\nTämä uskomus tuottaa kilvoittelevalle sielulle suuren levon.\nKärsivällisyyden ahjossa Jumalan eteen hiljentynyt sielu suostuu näet\nlopulta vapaaehtoisesti siihen, että Jumala saa menetellä, hänen\nkanssaan niinkuin parhaaksi näkee. Hän suostuu siihen, että Jumala saa\nmäärätä ajan ja paikan ja tavan ja tien ja kaikki apunsa ja armonsa\njakamisessa.\n\nTätä uskon asennetta ei yht'äkkiä saavuteta. Siihen täytyy harjaantua\nvähitellen. Ensin me tavallisesti alistumme Jumalan teihin ja hänen\narmolliseen kuljetukseensa vastenmielisesti, jopa vasta pakosta, kun\nnäemme, että vastustus on turhaa. Täytyy sulkea suunsa ja olla ääneti\nJumalan edessä. Mutta hiljaisuus ja rauhoittuminen synnyttää vähitellen\niloa ja iloista alistumista saada turvautua Jumalan ja taivaallisen\nIsän kaikkivaltiaitten käsivarsien varaan, vaikka ne lasta murheen\npätsissä pitäisivätkin tai kuljettaisivat helvetinkin syvyyksiä\nkokemassa.\n\nTuollainen rauhaan perustuva hiljainen alistumisen ilo on väkevyyttä\nHerrassa, joka auttaa kumartaen rukoilemaan ihmeitä tekevää Jumalaa\nkeskellä synkeintä pimeyttäkin, missä entinen, kihla-aikojen\nrukoilemisen taito on tyyten loppunut.\n\n\nTorstai.\n\n\"Älä itke; katso, Jalopeura Juudan sukukunnasta, Daavidin Juurivesa, on\nvoittanut.\" Ilm. 5:5.\n\nJohannes itki Patmosluodolla, kun hän vainottuna ja seurakunnastansa\nkarkoitettuna ei ymmärtänyt Jumalan teitä Jumalan teiksi. Kohtalojen\nkirja oli hänen edessänsä seitsemällä sinetillä lukittuna. Jumalan\nasia _näytti_ olevan perikatoon tuomittu. _Tämä_ maailma ja sen pahat\nvoimat ja ilkeät ihmiset olivat kohonneet pinnalle ja määräsivät\nkristittyjenkin kohtalosta. Eipä ihme, että vanha Herran palvelijakin\nitki, kun hän henkensä silmäin edessä näki seurakunnan synkän\ntulevaisuuden.\n\nMutta näyssä Johannes saakin kuulla taivaallisen äänen: \"Älä itke!\"\nSyynä tähän kyynelten pyyhkimiseen on profeettojen ennustama Juudan\njalopeuran voitto. Hän, ristillä kuollut Jumalan Karitsa, on\nmahdollinen avaamaan kohtalojen kirjan ja sen kaikki seitsemän sinettiä.\n\nYstävä! Et saa _synninhädässä_ itkeä. Yksi on mahdollinen. Yksi on\narvollinen. Yksi voi sinunkin sotkeutuneet hengelliset asiasi vyyhdeltä\nkeriä. Yksi voi sinunkin monet syntisi, nuoruuden syntisi, miehuuden\nsyntisi, vanhuuden syntisi, suruttomuuden tilassa tehdyt syntisi,\njopa uskovaisen asemassakin sattuneet lankeemuksesi verellään pestä\npois. Juudan jalopeura on voittanut. Jeesus Kristus on kuollut meidän\ntähtemme. Hän on myös noussut ylös. Hän elää ja rukoilee puolestamme\nJumalan valtaistuimella taivaassa. Syyttäjämme on heitetty taivaasta\nulos. Älä itke!\n\nAnna tämän saman lohdutuksen mennä läpi luitten ja ytimien ollessasi\nmyöskin _ajallisten ahdingoitten_ aiheuttaman kovan kohtalon kourissa.\nKirkastettu Karitsa on Kaikkivaltias. Hän voi avata sinunkin pikku\nelämäsi ja kohtalosi kirjan _kaikki_ salatut ja lukitut sinetit. Hän on\ntähänkin \"arvollinen\". Hän pystyy totuudessa sanomaan sinulle keskellä\nulkonaisiakin vaikeuksia, joita et omalla kohdallasi jaksa uskoa\nJumalan teiksi: \"Älä itke, ole turvallisella mielin, maailmassa on\nteillä, minun omillani, tuska, mutta minä voitin maailman\".\n\nJuudan jalopeura on voittanut. Pääsi hiukset ovat kaikki luetut.\nKatkerimmatkin kohtalosi Jumala tuntee ja ne varmasti kaikki kerran\nparhain päin kääntää. Kiitä häntä jo keskellä suruasi! Mitä ikinä\nsinulle tapahtuneekin, kärsimystesi avain ja selitys on tapetun\nKaritsan hallussa.\n\n\nPerjantai.\n\n_Päiväni määrättiin ja pantiin kaikki sinun kirjaasi, ennen kuin niistä\nainoakaan vielä oli tullut._ Ps. 139:16.\n\nJumalan uskollisuus on suuri. Se ulottuu aina pilviin asti. Mutta se\nulottuu myöskin maan uumeniin saakka. Virsilaulaja, jolle Jumalan\nihmeellinen uskollisuus oli kirkastunut, tunnustaa tästä haltioituneena\nHerransa edessä: \"Luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa\nvalmistettiin, kun minua muodostettiin maan syvyyksissä. Sinä kudoit\nminut kokoon äitini kohdussa.\" Tästä uskonnäkemyksestä, joka suuntautui\nmenneisyyteen hänen syntymänsä edelliseen aikaan, psalmistan katse\nkääntyy uskossa tulevaisuuteen päin: \"Päiväni määrättiin ja pantiin\n_kaikki_ sinun kirjaasi, ennen kuin niistä ainoakaan vielä oli tullut.\"\n\nKun pimeä peitti virsilaulajan ja kaikki oli yötä hänen ympärillänsä,\nhän eli jumalaapelkääväisenä ihmisenä siinä onnellisessa asemassa,\nettä hän jaksoi uskon avulla kohottautua vallitsevan hädän ja\nvastoinkäymisen yläpuolelle ja uskon näkemysten pohjalta kiittää\nHerraa: \"Minä ylistän sinua. Kuinka käsittämättömät ovatkaan minulle\nsinun ajatuksesi Jumala. Kuinka valtava onkaan niiden paljous!\"\n\nTätä samaa Jumalan ihmeellistä uskollisuutta ylisti apostoli Paavali,\njoka myöskin itsestään tunnusti: \"Jumala on äitini kohdusta saakka\nerottanut minut ja kutsunut armonsa kautta.\" Hänkin näki Jumalan\nuskollisuuden vaikutuksen vaiheisiinsa jo ennen syntymäänsä.\n\nMekin kyllä uskomme Jumalan uskollisuuden todella olleen niin suuren,\nettä se huolehti psalmilaulajasta ja apostolista jo ennen kuin he\nolivat syntyneetkään maailmaan ja että se oli määrännyt jo etukäteen\nkaikki _heidän päivänsä_.\n\nMutta ei meidän tarvitse tähän jäädä vain heidän valintaansa\nkatselemaan. Iankaikkisen armopäätöksensä mukaan Jumala on meidätkin\nkaikki Kristuksessa \"valinnut jo ennen kuin maailman perustuskaan\noli laskettu\". Niin kauas kuin silmämme näkevät taaksepäin, näkevät\nne pelkkää Jumalan uskollisuutta. Ja kun mekin käännämme katseemme\ntulevaisuuteen, voimme uskossa tunnustaa Jumalan edessä: \"Päiväni ovat\nkaikki sinun kirjassasi. Sinä talutat minuakin suunnitelmasi mukaan ja\notat minut viimein kunniaan.\" (Ps 73:24).\n\n    \"Niinkuin kotka siivillänsä Poikiansa peittelee,\n    Niin hän mua kädellänsä Armiaasti suojelee.\n    Kohta jo, kun hengen antoi, Pienoista hän holhosi,\n    Näin myös kaiken ikäni Huostassansa hoiti, kantoi.\n    Kaikki loppuu aikanaan, Armonsa ei milloinkaan.\"\n\n                                            V.k. 361:2.\n\n\nLauantai.\n\n_Joka vaeltaa pimeydessä ja valoa vailla, se luottakoon Herran nimeen\nja turvautukoon Jumalaansa._ Jes. 50:10.\n\nJoka kerta kun Jumala salaa meiltä kasvonsa ja ympäröi meidät\npimeydellä, rohkaiskaamme sieluamme sillä totuudella, että \"Jumala ei\nvoi erehtyä\". Erehtyminen on vain inhimillistä, mutta ei jumalallista.\nJumala on luonut sekä valon että pimeyden.\n\nMurheet ja raskaitten koettelemusten päivätkin ovat Jumalan lähettämiä\nlapsillensa. Kun hän. panee pimeyden piirittämään meitä, hän tarkoittaa\naina varmasti sillä jotakin meidän parhaaksemme. Mitään ei tapahdu\nsattumasta. Vaikka asiat ja olosuhteet näyttäisivätkin toisinaan\nkohtalon ivalta _meidän_ silmissämme, niin niihin on yhtä kaikki\nJumalan hyvästä mielisuosiosta jokin siunaus kätkettynä meitäkin varten.\n\nNäin Job katseli asioita vaeltaessaan pimeydessä, ja kun hänellä\nei valoa ollut. Silloinkin hän jaksoi uskossa kiittäen tunnustaa\nnapisevalle vaimolleen: \"Jos olemme saaneet ottaa vastaan hyvää\nJumalalta, eikö meidän pitäisi pahaakin ottaman?\" Näin usko on\nluottamusta Jumalaan kaikkina aikoina. Ja näin mekin saamme elämämme\nvaiheissa, pimeydessäkin, toivoa Herran nimeen ja luottaa meidän\nJumalaamme. Hän ei tee erehdyksiä. Vaeltakaamme vain silmät ummessa\neteenpäin ja heittäytykäämme luottavaisesti pimeydessäkin Jumalan\nnäkymättömien, mutta kuitenkin lähellä olevien käsivarsien varaan\npelkäämättä mitään. (5 Moos. 33:27.)\n\nAntakaamme Jumalalle kunnia sallimalla hänen olla johtajamme, kun ei\nmeillä itsellämme mitään valoa ole. Näin mekin saamme kokea aikanamme,\nettä on parempi käydä rohkeasti siihen pimeyteen, missä Herra on\nlymyssä, kuin tehdä itsellemme tietä oman viisautemme mukaan.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN PAASTOVIIKKO.\n\nSunnuntai.\n\n_Herra sanoi Moosekselle: \"Kun minä näen veren, niin minä menen teidän\nohitsenne, eikä rangaistus ole tuhoava teitä, kun minä rankaisen\nEgyptin maata\"_ 2 Moos. 12:13.\n\nElämme paastonajassa. Totuus, että meidän pääsiäislampaamme, joka on\nKristus, on teurastettu, tuodaan kirkkovuodessa meitä lähelle. Nykyisen\nsukupolven, joka ehkä paremmin kuin edellinen on oppinut, ettei meitä\npelasta omat hyvät päätöksemme enempää kuin tekommekaan, pitäisi olla\nkasvatettu ottamaan vastaan hyvän sanoman, ettei ole \"mitään syntien\nanteeksiantamusta ilman veren vuodatusta\". Mutta -- miten lienee?\n\nEgyptissä aikanaan naurettiin, kun Herran kansa teurastetun\npääsiäislampaan verellä siveli Jumalan käskystä asuntojensa\novienpäälliset ja pihtipielet. Mutta kun rangaistustuomio tuli ja Herra\nlöi Egyptin maata, hän meni tuomioinensa niiden talojen ohitse, missä\nhän _näki veren_.\n\nVeri oli pelastuksen merkki. Jumala ei sanonut: kun näen, kuinka olette\nhuokailleet, rukoilleet, itkeneet, kilvoitelleet, silloin menen ohitse.\nEi niin, vaan hän sanoi, kun \"näen veren\", menen ohitse. Israelilaisia\nei auttanut _elävä_ lammas, vaan teurastetun lampaan veri.\n\nPaastonaikanakin me mieluummin puhumme Kristuksen elämästä kuin\nkuolemasta, koska se kuuluu hienommalta ja sivistyneemmältä siitä,\njonka korvat eivät vielä ole auenneet Jumalan sanalle. Mutta\npuhuttakoon ja luettakoon vain kuinka paljon tahansa Kristuksen\nelämästä, se ei pelasta sieluja synnin syyllisyydestä, ellei samalla\nhänen kuolemaansakin painosteta.\n\nTaivaan kirkkaudessa, jossa kaikki asiat on lopullisesti oikealle\nkohdalleen saatettu, kaikuu ylistysvirsi \"tapetun Karitsan\" kunniaksi.\nKen häntä vieroo tai häpeää, hän hukkuu Jumalan vanhurskaaseen\nrangaistukseen, olkoon hän sitten kuka tahansa, -- vaikkapa itse farao.\n\n\nMaanantai.\n\n_Ne jotka rikastua tahtovat, lankeavat kiusaukseen ja paulaan ja moniin\nmielettömiin ja vahingollisiin himoihin._ 1 Tim. 6:9.\n\nRikkaus itsessään ei ole pahasta. Aabrahamkin oli rikas. Hänellä oli\npaljon lampaita, kultaa ja hopeata. Mutta ne olivat hänelle _annetut_.\nHän oli sisäisesti niistä vapaa ja niiden herra. Se näkyy siitä, että\nhän antoi veljenpoikansa Lootin vapaasti valita maan parhaimman ja\nviljavimman osan, Jordanin lakeuden, karjalaumojensa laidunmaaksi.\n\nRikkaus muuttuu vasta silloin paulaksi ja kiusaukseksi, kun me\n_tahdomme_ sitä, kun me suhtaudumme rahaan ja tavaraan väärällä\ntavalla, kun mammona pääsee sisäisesti meitä orjuuttamaan siihen\nmäärin, että välikappaleesta tulee päämäärä, tulee este Jumalan\nvaltakuntaan pääsemisellemme. Lootin kohtalossa toteamme tämän.\n\nRikkaus sisältää tehtävän jokaiselle, joka on rikas. Rikkaudesta on\nkerran tehtävä tili. Rikkauden itsekäs kokoaminen ja sen itsekäs\nkäyttäminen sulkee piiriinsä lukemattoman määrän laiminlyömisen\nsyntejä rakkauden käskyä vastaan. Moni rikas, joka tätä vaaraa on\nalkanut pelätä, on totuudessa päätynyt rukoilemaan: ota, Herra, pois\nlahjasi tai auta minua sitä oikein käyttämään sinun kunniaksesi. Hän\non kauhukseen nähnyt ammottavan kuilun Herran sanojen takaa: \"Mitä se\nihmistä hyödyttäisi, vaikka hän voittaisi koko maailman itsellensä,\nmutta saisi vahingon sielullensa\". \"Sielun vahinko\" -- lankeaminen\nmoniin mielettömiin ja vahingollisiin himoihin -- on sen osa, joka\nkeinoista välittämättä tahtoo rikastua. Jumalan lahjasta tulee paula.\nSiunauksesta tulee kirous. Ei Raamattu suotta sano: \"Rakkaus rahaan on\nkaiken pahan juuri\".\n\n\nTiistai.\n\n_Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on,\nvoi olla minun opetuslapseni._ Luuk. 14:33.\n\nJumalan Kristuksen vaatimus on ehdoton. Niin kauan kuin kristillisyys\non meille oppirakennelma, maailmankatsomus, leipäkysymys tai muuta\nsamanlaista, ei se aseta meille voittamattomia esteitä. Mutta niin\npian kuin kristillisyytemme muuttuu Jumalan lähettämän Kristuksen\nseuraamiseksi, hänen seurassaan ja yhteydessään olemiseksi, silloin\ntulee ehdottomuuden vaatimus henkilökohtaisesti esille elämässämme.\nNäemme evankeliumin sanan valossa, ettei kristillisyys ole onnellisena\nolemista, eipä edes siveellisenä olemista omin voimin, vaan sen sanan\ntottelemista, jonka Herra sanoi rikkaalle nuorukaiselle, joka oli\nkaikki käskyt pitänyt: \"Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, tule ja\n_seuraa minua_!\"\n\nEsteet, jotka meitä estävät Herraa seuraamasta, ovat monet ja\nerilaiset. Rikkaalla nuorukaisella oli esteenä rikkaus, vaikeus, jota\nhän ei jaksanut voittaa päästäkseen Herran opetuslapsipiiriin.\n\nToisilla on toiset esteet. Kenellä on isänsä, äitinsä, vaimonsa,\nlapsensa, veljensä, sisarensa tai vieläpä oma sielunsakin esteenä,\njoka muodostaa ylipääsemättömän vuoren hänen tielleen, niin ettei hän\npääsekään Herran seuraan. Kuinka kauhea este onkaan varsinainen synti,\nkun itsessään hyvätkin asiat voivat koitua esteiksi!\n\nEllei Herra itse armossaan kävisi elämän kohtalojen kautta näitä\nesteitä kaatamaan ja niiden takaa meitä seuraansa vetämään, olisimme\niankaikkisesti hukassa keskellä maallista onneammekin.\n\nMutta Herrahan on pelastuksen Jumala. Hän panee sukulaiset itkemään\nkadonnutta maallista onnea avattujen hautojen ääressä, joihin heidän\nepäjumalansa on ainiaaksi mullattu. Hän panee rikkauksien raunioilla\nja palaneitten talojen tuhkan ääressä omat, mammonan rakkaudesta\nkirvoitetut lapsensa kiittämään itseään. Tai hän käyttää toisia yhtä\ntepsiviä keinoja, jotka voivat tuntua vieläkin raskaammilta kuin\nmaallisen tavaran menetys tai rakkaan omaisen kuolema.\n\nJumalalle on pääasia, että hän saa meidät todella irti epäjumalistamme\nja vapaiksi esteistämme palvellaksemme häntä ainoana elävänä Jumalana.\nTästä näemme ja ymmärrämme syyn siihen, miksei kristillisyys ole joka\nmiehen asia. Kaikki eivät suostu luopumaan kaikesta, vaan riitelevät\nJumalaa vastaan ja loukkaantuvat hänen teihinsä. Autuas se, joka ei\nsitä tee.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Jos olisi annettu laki, joka voisi eläväksi tehdä, niin vanhurskaus\ntodella tulisi laista._ Gal. 3:21.\n\nUudessa Testamentissa asetetaan silmäimme eteen useita ihmisten\nhurskauden ennätyssaavutuksia. Eräs tällainen saavutus oli nuorella\nmiehellä, joka Jeesuksen opetukseen: \"Käskyt sinä tiedät: 'Älä tapa',\n'Älä tee huorin', 'Älä varasta', 'Älä sano väärää todistusta', 'Älä\ntoiselta anasta', 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi'\", taisi vastata:\n\"Opettaja, niitä kaikkia minä olen noudattanut nuoruudestani asti.\"\nNuhteettomana, virheettömänä hän siinä seisoo.\n\nToinen samanlainen oli tuhlaajapojan vanhempi veli, joka isälle taisi\nvastata: \"Niin monta vuotta olen sinua palvellut enkä ole milloinkaan\nlaiminlyönyt käskyäsi.\" Voipa sanoa, että synnittömään täydellisyyteen\noli siinä ihmishurskaus lain mukaan kehitetty.\n\nMyöskin apostoli Paavali saattoi todistaa hyvällä omallatunnolla\nitsestään, että hän uskontonsa ankarimman lahkon mukaan oli\nfariseuksena elänyt nuhteettomasti ja päässyt pitemmälle hurskaudessa\nkuin monet hänen heimonsa samanikäiset.\n\nMutta kun Jumala ilmestyi Paavalille, tämä huomasi oman, laista\nsaatavan hurskautensa mitättömäksi roskaksi ja suoranaiseksi tappioksi\nsen vanhurskauden rinnalla, joka tulee Jumalasta uskon perusteella\nKristuksen kautta. (Filip. 3: 9.)\n\nSamoin tuhlaajapojan vanhempi veli oli ulkokohtaisesta\nsynnittömyydestänsä huolimatta sisäisesti epävapaa ja kademielinen\nJeesuksen silmissä. Onnettomaksi tunsi itsensä siveellisesti nuhteeton,\nrikas nuorukainenkin, jonka povea poltti kysymys: \"Mitä minun pitää\ntekemän, että perisin iankaikkisen elämän?\"\n\n_Minä_ uskonto ei voi pelastuskaipuuta tyydyttää. Se jättää\ntunnustajansa samaan tilaan kuin julkipakanuuskin: elävän Jumalan\ntuomion alle. Omavoimaisella siveellisyydellä emme pääse heränneen\nomantunnon edessä oikeaan vilpittömään suhteeseen elävään, pyhään\nJumalaan. Siihen meitä auttaa yksin Jeesuksen Kristuksen veri, joka\npuhdistaa valon lapset kaikista synneistä. Kristus, joka lunasti meidät\nverellään, voi yleensä tehdä meidät eläviksi eikä laki. Niinpä hän\nsanoi opetuslapsillensa: \"Minä elän, ja te saatte myös elää.\"\n\n\nTorstai.\n\n_Ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa._ Apt. 4:12.\n\nNykyisenä murrosaikana, jolloin ihmisten sielut ovat sairaita, kuoleman\nsairaita, huudetaan milloin sieltä, milloin täältä: \"Käykää tänne,\nliittykää meihin, täällä on pelastus\".\n\nJonkin aikaa voikin pintapuolisesti katsoen näyttää siltä, että\nitsesuggestio, taloudellisten olojen parantaminen, valistustyö ym.\ntuovat pelastavaa apua onnettomille ihmisille. Mutta ennen pitkää\nkaikki tuo pelastus alhaalta päin, ihmisestä itsestä käsin, romahtaa\nkokoon tuomatta mukanaan pysyviä hedelmiä. Eikä voi muuten ollakaan.\nKaikki pelastus, mikä on tähän ajalliseen perustettu ja on siitä\nlähtöisin, on tuomittu häviämään, kun elämän kovat myrskyt ja kuoleman\nvakavuus uhkaavat meitä ihmislapsia.\n\nMutta kun elämän perustus on Kristus, kun hän on tullut sielulle\ntutuksi, kun hänen seurassaan eletään syntien anteeksiantamisen\narmosta elävän Jumalan yhteydessä, silloin eivät myrskyt kaada eivätkä\nvastoinkäymiset sorra toivottomuuteen eikä kuolema peloita.\n\nKaikki tuo kova, mitä uskovainenkaan ei voi tässä maailmassa välttää,\non vain omiaan juurruttamaan hänet yhä lujemmin Kristukseen Jeesukseen,\njolla yksin on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Ulkopuolella\nhäntä ja hänen seuraansa Jumala on kuluttavainen tuli ja elämä\nhedelmätön erämaa rahasta, kunniasta ja nautinnoista huolimatta.\n\n\nPerjantai.\n\n_Kuinka kauan, Herra, minut yhä unhotat, kuinka kauan kätket minulta\nkasvosi?_ Ps. 13:2.\n\nRukouksella on merkillinen siunaus mukanaan. Siitä on sanottu, että\nse tekee katkeran sydämen suloiseksi, murheellisen sydämen iloiseksi,\nköyhän sydämen rikkaaksi, tyhmän sydämen viisaaksi, aran sydämen\nrohkeaksi, sokean sydämen näkeväksi ja kylmän sielun palavaksi. Tätä\nmuutosta ei voida mitenkään sielutieteellisesti selittää ja eritellä.\nSe on Jumalan ihme. Jumala vastaa rukouksiin. Jumala tulee rukoili\njäin sieluun ja tyynnyttää myrskyt. Jumala tarttuu rukoilevan lapsensa\nelämän ohjaksiin ja muuttaa kuivan korven hedelmälliseksi keitaaksi.\n\nYhtä kaikki rukouselämää elävän matkamiehen on koettava sekin, ettei\nJumala kuulekaan rukouksia. Hän kaikkiviisaudessaan pidättää apunsa\nja kieltää vastauksensa. Mutta ei siinä vielä kaikki. Hänpä ei suo\nedes salattua rauhaansakaan hätääntyneelle sielulle. On sellaisia\naikoja rukouselämässä, jolloin Herra on \"peräti unohtanut\", aikoja,\njolloin hän on kokonaan \"kätkenyt kasvonsa\". Sellaisina aikoina on\nsielumme \"kuin hyypiä yksinäisessä kaupungissa\". Olemme unohdettuja ja\nypöyksinäisiä maailmassa. Ei ainoakaan elävä Jumalan sana ruoki eikä\nlohduta kuolematonta sieluamme.\n\nMutta sekin, tuo rukouksen synkkä yönaika, on tuttu tie. Ei sillä\ntiellä kulkija ole vielä hukassa. Ei yksin virsilaulaja ole kulkenut\nsitä tietä voittoon, vaan myös hän, joka on tie, totuus ja elämä.\nKerran puristui hänenkin pyhiltä huuliltansa epätoivon huudahdus:\n\"Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?\"\n\n\nLauantai.\n\n_Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen\neteen._ Matt. 7:6.\n\nNeuvottuaan opetuslapsiaan, kuinka heidän on rakkauden lakia\nkeskinäisessä seurustelussa täytettävä, Herra antaa heille myöskin\nohjeen seurustelemista varten niiden kanssa, jotka eivät Herrasta\nJeesuksesta välitä, vaan ovat vieraita Jumalan valtakunnalle ja Pyhän\nHengen johdatukselle elämässään.\n\nOpetuslapsille on uskottu pyhä omaisuus, kallis helmi, Jumalan armo ja\niankaikkisen elämän osallisuus. Mutta nyt suruttomat, hengellisesti\nkuolleet ihmiset ovat sokeita Jeesuksen tuomalle armolle. Tehdäksensä\ntämän tosiasian opetuslapsilleen oikein selväksi Herra käyttää\nvertausta.\n\nSamoin kuin koira ei ymmärrä antaa arvoa sille, mikä on pyhää, vaan\nkäyttäytyy kirkossakin kuin elukka konsanaan, taikka samoin kuin\nsika puree rikki simpukan kuorten kanssa kalliin helmen sen arvoa\nymmärtämättä, niin saattaa suruttoman hengellinen sokeus tehdä hänet\nvälinpitämättömäksi ottamaan vastaan Jeesuksen sanaa ja oppia. Niitä\nei siis ole hänelle tyrkytettävä. Eikä kristityn sovi sellaisille\nhelmiänsä, se on, hengellisiä kokemuksiansa paljastaa ja kertoa. Siitä\non vain enemmän vahinkoa kuin siunausta.\n\nViisasta on vaieta, odottaa ja rukoilla. Esirukouksen alaisina olleet\nihmiset, jotka uhalla ovat vuosikausia olleet vastustajia ja suuttuneet\nparannukseen vaativasta sanasta, muuttuvat armon kautta sellaisiksi,\njoille saa lopulta sanoa kuinka suolaisia sanoja tahansa heidän enää\nloukkaantumatta totuudesta. Moittiminen ja tuomitseminen ei ole heitä\nmuuttanut, vaan Herran henki.\n\n\n\n\nTOINEN PAASTOVIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Niin on myös teillä nyt murhe; mutta minä olen taas näkevä teidät, ja\nteidän sydämenne on iloitseva._ Joh. 16:22.\n\nMurhe on Herran omille lahja ylhäältä. Opetuslapsille se tuli niitten\ntapahtumain yhteydessä, joiden kautta Jumala vei valtakuntansa asian\nvoittoon hänen Poikansa suistuessa pahantekijänä ristiin naulittavaksi.\nMurhe tuli heille Jumalan säätämässä järjestyksessä. Ei ole ainoastaan\nturhaa, vaan väärinkin, jos pyrimme pelastumaan murheista, joiden\nlähettäjä on Herra itse.\n\nLuonnostamme me itsekukin heittäisimme ristin hartioiltamme, vaikka\nHerra itse on sen kannettavaksemme sälyttänyt. Vasta kun sydämemme on\nkoeteltu Jumalan koulussa, me uskomme ja ymmärrämme, että Herran ies\non sovelias ja hänen kuormansa keveä. Tällainen murheitten ahjossa\nkoeteltu sydän on paljon herkempi ja valmiimpi kuin koettelematon\nvastaanottamaan Herraa, kun hän _taas_ uudelleen näyttäytyy ja\npaljastaa ihmeelliset, mutta jonkin aikaa salassa olleet armokasvonsa.\n\nKellä nyt on murhetta, älköön hämmästykö siitä, vaan ottakoon sen\nHerran sanansaattajana vastaan ja kuunnelkoon sen hiljaista puhetta,\njoka paljastaa tarkoituksen, mitä varten se on lähetetty. Kun emme\npelkää antaa murheen _Jumalan ystävänä_ toimittaa tehtäväänsä ja ajaa\nasiaansa elämässämme, saamme kokea niinkuin ennen muinoin opetuslapset,\nettä meillä, jo ennen kuin Herran apu ja pelastus on osaksemme\ntullutkaan, on sydämessämme ilo, jota ei kukaan ota meiltä pois.\n\n\nMaanantai.\n\n\"_Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi_.\" Matt. 7:1.\n\nTämä Herran sana on sanottu opetuslapsille. Puhuttuaan vuorisaarnassaan\nopetuslasten suhtautumisesta tähän maailmaan ja sen rikkauteen, Jeesus\nantaa neuvoja omillensa, kuinka heidän tulee seurustella keskenänsä.\n\nSynnin takia on uskonveljienkin väli monesti nurja. Opetuslasten\nseurustelussa toinen toistensa kanssa on vikoilevaa mieltä, kateutta,\nennakkoluuloja ja väärää arvostelua. Tätä Herra panee meidät\najattelemaan kysyessään omiltansa: \"Miksi näet raiskan, joka on\n_veljesi_ silmässä?\" Tässä on kysymys _veljien_ keskinäisistä väleistä.\nNämäkin välit ovat synnin ja itsekkyyden pilaamat. Niitä myrkyttää\nväärä tuomitseminen.\n\nSyyn tähän kiellettyyn veljien tuomitsemiseen Herra paljastaa\nlisäämällä kysymykseensä lauseen: \"etkä huomaa malkaa _omassa_\nsilmässäsi\". Samalla kuin veljien virheet ja vähäpätöiset viat\nkristittyä kovin ärsyttävät, hän ei huomaakaan sovelluttaa oikeaa\narvostelun mittaa omiin suuriin synteihinsä ja vikoihinsa. Toisen\n\"rikan\" hän kyllä näkee, mutta omaa \"malkaansa\", pölkkyänsä, hän ei näe\neikä tuomitse. Tämä on rakkaudettomuutta ja sydämettömyyttä.\n\nJeesus on antanut ankaran nimen \"sinä ulkokullattu\" sille, joka\npuuhailee toisten vikojen parantamiseksi, mutta itse ei taistelekaan\nomia syntejään vastaan, vaan teeskentelee, ulkokullailee. Sellainen\nkristitty ei enää itse elä armosta eikä jokapäiväisestä syntien\nanteeksiantamuksesta. Sen takia hänelle, ellei hän tee parannusta,\nkerran mitataan uskottomain osa.\n\n    Tarkk' olin, kärkäs huomaamaan Vikoja veljessäni,\n    Vaan aivan hidas muistamaan Omia virheitäni;\n    Se anteeks' anna Jeesuksen', Suo henki uusi, pyhä,\n    Ett' unhotan syyt veljien, Omian muistan yhä!\n\n                                           V.k. 128:7.\n\n\nTiistai.\n\n_Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät._ Joh. 15:16.\n\nUsein me ihmettelemme, minkä tähden kristillisyytemme on niin perin\nhedelmätöntä, ja miksi se tuottaa niin hetkellisiä tuloksia. Syy on\nsanan valossa selvä. Me olemme liikkeellä itse, eikä Herra olekaan\nmeitä lähettänyt, eikä hän olekaan mukana työtämme siunaamassa. Me\nolemme itse valinneet Herran tien oman viisautemme mukaan, eikä hän\nolekaan tietä määräämässä.\n\nMutta missä Herra on mukana ja me syrjässä, missä hän on päässyt\nmäärääjäksi ja ihminen jäänyt tottelijaksi, siellä toteutuu vielä\ntänäänkin lupaus Herran tekemän valinnan vaikutuksesta: \"Että te\ntuottaisitte paljon hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi\".\n\nMissä ikinä on kutsumuksen vastaanottanut sielu, joka siten on todella\ntullut kutsutusta \"valituksi\", hänen elämästään, hänen persoonallisesta\nvaikutuksestaan syntyy Pyhän Hengen työtä ihmisten kesken. Ja vaikka\nsellainen ihminen kuolee taikka muuttaa pois paikkakunnalta, hänen\nvaikutuksensa säilyy edelleenkin siunattuna ja kiitollisessa muistissa.\n\nVika hengelliseen hedelmättömyyteemme ei ole työtavoissamme eikä niiden\nhuonoudessa tai paremmuudessa, vaan hengellisessä suhteessamme itse\nelämän Herraan. Vain se oksa, joka pysyy viinipuussa, voi hedelmää\ntuottaa.\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Älä pelkää, Maria, sillä sinä olet saanut armon Jumalan edessä_.\"\nLuuk. 1:30.\n\nJumalan armo on Jumalan armo. Se ei ole meidän ihmisten otettavissa\neikä komennettavissa. Jumalalta sen saa se, ken saa. Ja kun se\ntarjotaan, on se otettava vastaan.\n\nMaria _sai_ armon, sillä hänet Jumala katsoi kelvolliseksi\ntulemaan Jeesuksen äidiksi. Suuri oli Marian usko, kun hän uskalsi\nympäristöstään ja maineestaan huolimatta jättäytyä kokonaan ja ilman\nehtoja Jumalalle ja Jumalan käytettäväksi.\n\nTässä uskon kuuliaisuudessa ja alistumisessa Jumalan ihmeelliseen\njohdatukseen elämässä paljastuu ja esiintyy Jumalan armon kokeminen.\n\nNiinpä ihmisestä, joka saatuaan julman ruumiillisen vamman\ntai vertavuotavan sielun haavan ei menetä hilpeätä uskoaan ja\nelämänrohkeuttaan, vaan pysyy alati kärsimyksensä herrana, voi sanoa,\nettä hän on _saanut_ armon.\n\nRikas mies, joka yht'äkkiä huomaa köyhtyneensä rutiköyhäksi eikä\nsiitä huolimatta jää valittamaan omaisuutensa menetystä, vaan alkaa\nponnistella, tehdä työtä ja taistella ihan kuin vasta-alkaja, _on\nsaanut_ armon.\n\nSamoin syntinen, joka jo epätoivossaan pelastumisestaan yritti pahentua\nJumalan johtoon ja hyvyyteen, mutta sai sielunsa katseen kohotetuksi\nsijaiskärsimyksen tiellä uskollisesti loppuun asti kulkeneeseen\nJeesukseen ja alkoi uudelleen toivoa, uskoa ja rakastaa, _sai_ myöskin\narmon. Hän sai sen siksi, koska hän ymmärsi, ettei anteeksiantamus\nole kirjanpitäjäin ja mittaustieteen tutkijain arvostelun varassa.\nNiin. Jeesus on noussut kuolleista sinunkin hyväksesi, hyvä lukijani.\nSinuakin varten on Jumalan armo olemassa.\n\n\nTorstai.\n\n_Sillä jos me tahallamme teemme syntiä päästyämme totuuden tuntoon,\nniin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä._ Hebr. 10:26.\n\nPelastuksen tie on kaita. Siltä voidaan helposti eksyä ja joutua\nharhaan. Tämä harhaantuminen on aina jollakin tavalla yhteydessä sen\nvaaran kanssa, josta Raamattu vakavasti varoittaa uhatessaan, että\nniiden on mahdotonta pelastua, jotka tallaavat jalkoihinsa Jumalan\nPojan veren. Tähän vaaraan voivat ainoastaan ne joutua, jotka jo\novat maistaneet tulevan maailman voimaa ja syntien anteeksisaamisen\nrauhaa ja sittemmin yhtäkaikki ovat alkaneet Kristusta julkisesti\npilkata. Tällaisten ihmisten on mahdotonta enää sisäisesti uudistua\nvilpittömiksi Jumalan lapsiksi.\n\nJumalan kuljetukseen kuuluu siis samassa sydämessä omantuntoa myöten\nrinnakkain vaikuttava sekä synnin- että syyllisyydentunto. Sellainen\nihminen on pelastettavissa. Hän näet voi vielä sisäisesti uudistua.\n\nMutta jos syyllisyydentunto lakkaa ja ihminen, yhtäkaikki tekee\nvääryyttä ja palvelee tämän maailman epäjumalia eläen himojensa\nmukaan, hänen syntinsä joutuvat luettavaksi siihen ryhmään, jotka ovat\nanteeksiantamattomat. Tätä ei kuitenkaan saa ymmärtää siten, ettei\nJumala voisi ja tahtoisi antaa niitä anteeksi, vaan se johtuu siitä,\nettä ihminen itse ei tahdo tehdä parannusta, sillä synti on käynyt\nhänelle rakkaammaksi kuin elävä Jumala ja Jumalan tunnetun tahdon\ntekeminen.\n\nNiin kauan kuin synnintekijällä on syyllisyydentuntoa, on hänellä\nmyöskin halua parannukseen. Joka tahallansa syntiä tekee vastoin\nparempaa tietoansa, hän tappaa itsessänsä syyllisyyden tunnon ja\nalentaa itsensä sen kautta mahdottomaksi sisäiselle uudistukselle ja\nJumalan pelastukselle Kristuksessa. Hänen kohdallaan ei ole enää uhria\nsyntien edestä.\n\n\nPerjantai.\n\n_Jos jumalaton saa armon, ei hän opi vanhurskautta; oikeuden maassa hän\ntekee vääryyttä eikä näe Herran korkeutta._ Jes. 26:10.\n\nOppi uskon vanhurskaudesta on vain pelkkää ulkoläksyä, ellei Pyhä Henki\npääse tekemään sitä meille eläväksi. Jo vanhan liiton armotalouden\nkehitysasteella profeetta näki todeksi elämässä sen, että jumalaton ei\noppinut vanhurskautta, vaan eli edelleenkin nurjasti, vaikka hänelle\narmoa saarnassa tarjottiinkin.\n\nNäiden jumalattomien vastakohtana olivat saman profeetan silmissä ne,\njotka Herran tuomioitten tiellä jäivät odottamaan, mitä Herra tekee.\nNämä, joille armo pääsi armoksi, tunnustivat henkilökohtaisesti Herran\nedessä: \"Minun sieluni odottaa sinua yöllä, henkeni minussa etsii sinua\nvarhain.\"\n\n\"Herran tuomioitten tiellä\" nytkin vielä silmät aukenevat näkemään\nHerran korkeutta ja pyhyyttä. Tuon uuden näkemyksen valossa riisutaan\nihmiseltä kaikki oma jumalisuuskin, ja hän joutuu syntinsä tunnossa\nsellaiseksi jumalattomaksi, jolle kelpaa Kristuksen vanhurskauden lahja.\n\nIlman Isän vetämistä ei kukaan tule Pojan luo. Oman voiman ja oman\njärjen riittämättömyydestä Kristuksen tykö tulemisen asiassa puhuu\nLutherkin. Golgatan risti ja veren armo ovat jumalisuuden salaisuus.\nTähän salaisuuden pyhäkköön Pyhällä Hengellä yksin on avain.\n\nKun Herra meille armon oven avaa, me käsitämme emme vain järjellämme,\nvaan koko sydämellämme omakohtaisesti, että vaikka vuoret siirtyvät ja\nkukkulat liikkuvat, niin ei Jumalan armo siirry minusta pois eikä hänen\nrauhansa liitto horju.\n\nSana, saama, julistus tästä armosta, joka ennen oli pelkkää oppia\nja sanoja vain, on tällöin tullut eläväksi syntien anteeksisaamisen\nkokemukseksi, joka uudistaa sisäisesti sydämen ja ulkonaisen vaelluksen.\n\nJokaisen sellaisen ihmisen, joka koettaa uskoa ilman elämän parannusta,\non syytä kavahtaa kuollutta tilaansa ja herätä ajoissa huomaamaan, että\nhänen totuutensa rakennus on hiedalle rakennettu, koska hän ei tee\nHerran sanojen mukaan.\n\n\nLauantai.\n\n_Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys,\nystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen._\nGal. 5:22.\n\nMeillä on uskontunnustuksessamme toisen uskonkappaleen rinnalla kolmas.\nLunastustyöhön liittyy eriämättömästi pyhittäminen. Joka uskon kautta\non osallistunut Kristuksen lunastukseen, sitä ihmistä Pyhä Henki\npyhittää. Pyhittäminen ei ole ainoastaan synnistä erottamista, vaan\nmyöskin hengellistä kasvamista. Tämä on pyhityksen myönteinen puoli.\n\nHengellisen kasvamisen varmimpia tuntomerkkejä ovat hengen hedelmät.\nKun ihminen itse omin voimin ja päätöksin pyhittää itsensä, hän\nharjoittaa milloin ystävällisyyttä, milloin itsensä hillitsemistä,\nmilloin iloisena olemista tai muuta hyvettä, miten milloinkin näkee\ntarpeelliseksi olosuhteitten mukaan.\n\nTällainen itsekasvatus, niin arvokasta kuin se asianomaiselle itselleen\nlieneekin, on vallan toista kuin kristillinen siveellisyys eli Pyhän\nHengen pyhittävä työ uudestisyntyneen ihmisen elämässä. Apostoli ei\nsano, että hengen hedelmät _ovat_ -- vaan hän kirjoittaa: \"hengen\nhedelmä on\". -- Hengen hedelmät eivät tule näkyviin yksitellen tai\nperäkkäin, vaan ne puikahtavat esiin yhtä haavaa sisäisen, uuden elämän\nvoiman pakotuksesta. Toinen asia on se, etteivät ne heti alussa ole\ntäysin kypsiä.\n\nVertauskuvana tähän on luonnon piirissä tapahtuva keväisen elämän\nelpyminen. Kevätauringon lämmittäessä luonto antaa elinnesteitten yhtä\nhaavaa tunkea kaikkiin kasveihin. Kun mäihää on koivuissa, on sitä\nsamalla kaikissa muissakin puissa.\n\nHengen maailmassa on asian laita sama. Kun ollaan viinipuun oksia, kun\narmon aurinko, Kristus, lämmittää, silloin ei enää Jumalan käskyjä\nvalikoida eikä hyveitä luokitella, vaan rakastetaan koko Jumalan pyhää\nja hyvää tahtoa. Silloin tunnustetaan Herran säännöksistä, että \"ne\novat kalliimmat kultaa, makeammat hunajaa ja kennokakun mettä\".\n\n    \"Anna, Jeesus, Henkes valo Sieluun paistaa pimeään,\n    Että poistaa kirkkaus jalo Turhuuden pois ilkeän;\n    Kirkkaall' armos valolla Synnin pimeys karkoita,\n    Ett' ois elomme maan päällä Sulle otollinen täällä!\"\n\n                                            V.k. 452:3.\n\n\n\n\nKOLMAS PAASTOVIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen\nvaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten -- -- --\nja pukea päällenne uusi ihminen._ Ef. 4:22, 24.\n\nTässä Raamatun sanassa puhutaan sekä vanhasta ihmisestä että uudesta\nihmisestä. Jumalan sana tuomitsee vanhan ihmisen pantavaksi pois,\nvieläpä ristiinnaulittavaksi, sillä muuten ei uusi ihminen pääse\nelämään ja kasvamaan.\n\nKristitty ei saa olla tämän vanhan ihmisen ystävä. Kun tämä\npyrkii suosittelemaan itseänsä tavalla tai toisella ystäväksemme,\non se säälimättä otettava kiinni ja sitä alettava kiduttaa\nkuolettamistarkoituksessa. Ellemme tätä tee, tämä vanha ihminen käy\nhimoinensa armotta meitä itseämme surman suuhun suistamaan. Luther,\njoka tässä suhteessa oli hyvin kokenut kristitty, neuvoo, että vanha\nihminen saadaan karkoitetuksi vain \"jokapäiväisen katumuksen ja\nparannuksen kautta\".\n\nKristityn ihmisen oleminen on Jumalasta Jeesuksessa Kristuksessa. Hän\nelää sanan viljelijänä ja rukouksen harjoittajana päivästä päivään\nJumalan kasvojen edessä. Hän elää, liikkuu ja on Jumalassa. Mutta\ntämä oleminen Jumalassa on juuri se olotila, se ilmapiiri, jota vanha\nihminen himoineen ei voi sietää. Se alkaa siinä ympäristössä menettää\nelämänsä ehdon: synnin ja himojen rakkauden. Viisas kilvoittelija\non se, joka johdattaa vanhan ihmisensä näitten ravintoaineitten\npuutteeseen. Vanha ihminen on helpompi voittaa ja sitä on helpompi\npitää kurissa nälkään näännyttämällä kuin suoranaisesti sitä ja sen\neleitä vastaan taistelemalla.\n\nMissä päivä päivältä Herran edessä puemme päällemme uuden ihmisen,\nsiinä synnin ihmisen on pakko kiemurrella henkitoreissansa. Mutta vältä\nvain päiväkin Herran kasvoja ja unohda hänen pyhä sanansa, niin kohta\nvanha ihminen virkistyy uudelleen taas eloon.\n\n\nMaanantai.\n\n_Teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä._\nJaak. 1:3.\n\nKun ihmiselämää tarkkaa, eipä tapaa ihmistä, jolla ei olisi\nkärsimyksiä. Kärsimykset eivät ole Jumalasta kotoisin, vaan ne\naiheutuvat synnistä. Synti toi kärsimykset mukanaan, joten jokaisen\nihmisen nyt täytyy synnin tähden joutua kärsimyksiin. Meillä\nkaikilla on syntisinä yhteisiä kärsimyksiä ja vaivoja. Mutta aivan\neri kärsimyksiä tulee niiden osaksi, jotka alistuvat Jumalan Hengen\nkuljetettaviksi.\n\nLuonnostaan nytkin, niinkuin apostolinkin aikana, jokainen ihminen\nkarttaa kärsimyksiä. Ne ovat hänestä vastenmielisiä. Mutta nytpä\napostoli sanoo kaikkien aikojen kristityille: \"Pitäkää se sulana ilona,\nkun kaikenlaisiin kärsimyksiin joudutte!\"\n\nKuinka se on mahdollista? Kuinka voi riemuita siitä, mikä luonnolle on\nvastenmielistä? Kuinka jaksaa saada kärsimyksistään aihetta iloon ja\nriemuun?\n\nVastaus piilee apostolin sanassa: \"Uskonne kestäväisyys koetuksissa\nvaikuttaa kärsivällisyyttä.\" Jos mielimme oppia, mitä Jumala tahtoo,\nse on, uskon koetuksissa pysyä kestävinä, on meidän alistuttava siihen\niankaikkiseen ehtoon, minkä Jumala on ihmisille säätänyt kiusauksen,\nmurheen ja ristin muodossa.\n\nTämä kysyy vuorostaan harjoitusta. Ken vaivoissa on harjaantunut, hän\noppii kärsivällisyyden salatun taidon. Ja tämän taidon omistajana\nhän voi olla murheissakin iloinen ja kiittää vastoinkäymisistä ja\nkärsimyksistä. Ihana on se ihminen, kenellä tämä taito jo on.\n\n    \"Minua kuolon paulat kowasti piiritit,\n    Helvetin julmat vaivat sieluni ahdistit.\n    Waan ahdistuksissani Kun Herraa rukoilin,\n    Hän muisti sieluani Ja riensi avuksi.\"\n\n                              V.k. 282:3, 4.\n\n\nTiistai.\n\n_Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta._ Joh.\n3:27.\n\nTämä elämä ei ole kenellekään enää paratiisi. Koko ihmiskunta on\najettu ulos paratiisista. Nykyään pyhimyksetkin ovat syntisiä ja\nonnellisimmatkin ihmiset onnettomia.\n\nKaikki tämä kurjuus juontaa alkunsa synnistä. Synnin takia maa on\nkirottu. Perisynnin tähden jokainen maailmaan syntyvä ihmislapsi on\ntuomittu jo ennen syntymäänsä synnin tekijäksi ja luonnostansa Jumalan\nkäskyjen vastustajaksi.\n\nHengellinen kuolema on siihen määrin ymmärryksemme pimittänyt, ettemme\nkirkkaalla päivälläkään itse asiassa oikein tiedä, kunnekka kuljemme.\nOlemme peräti sokeita, kun tulee kysymykseen oikean tien löytäminen\ntakaisin Jumalan paratiisiin. Herran täytyy välttämättömästi päästä\nmeitä sokeita johdattamaan sitä tietä, joka tästä synnin ja eksymyksen\nkorvesta vie iankaikkisen elämän osallisuuteen, taivaaseen.\n\nTätä tehtäväänsä Jumala armon Herrana parhaillansa hoitaa. Hän on\nsokeille tietä neuvomassa. Mahdotonta on yhdenkään ihmisen itse löytää\nelämän tie, joka jokaiselle korpi vaeltajalle muuttuu vaivalloiseksi\nristin tieksi. Mutta Jumala sen tien löytää sinulle ja minulle. Mikä\nkallis asia!\n\nPaluutie paratiisiin ei ole siinä kutsumustehtävässä, jonka itse\nvalitsemme, ei siinä kärsimyksessä, johon itsemme vapaaehtoisesti\nsaatamme, vaan se tuodaan eteemme ratkaisun vaatimuksella ilman meidän\nomaa valitsemistamme.\n\nSokeudessamme me luulemme itse olevamme oman onnemme seppiä. Mutta\nkun Jumala sanansa ja henkensä kautta saa meitä valaista, ymmärrämme,\nettei ihminen voi mitään ottaa, ellei hänelle ylhäältä anneta. Mutta\nkun annetaan, silloin on myöskin vastaanotettava se, mitä taivaasta\nannetaan.\n\nMuutoin emme koskaan pääse perille paratiisiin.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa._ Luuk.\n11:2.\n\nJumala on tahtojen Jumala. Hän masentaa meidän oman tahtomme, jotta\nhänen tahtonsa tapahtuisi meissä ja meidän kauttamme muissa.\n\nJumala ei masenna ja tee tyhjäksi ainoastaan meidän _pahaa_ tahtoamme.\nSen mekin vielä jaksamme melko helposti sulattaa ja siihen mukautua.\nMutta Jumalapa masentaa ja tekee tyhjäksi meidän _hyvänkin_ tahtomme.\nMe olemme toisten parasta ja Jumalan valtakunnan asiaa harrastaneet\nomasta mielestämme vilpittömästi. Mutta kun Jumala viisaudessaan\nlyö maahan ja kukistaa nämä hyvääkin tarkoittavat harrastuksemme\nja pyrkimyksemme, niin tapahtuu hänen hyvä ja pyhä tahtonsa. Tähän\njälkimmäiseen Jumalan kuljetukseen me hengellisessä sokeudessamme\nolemme vielä vanhempinakin kristittyinä vaarassa loukkaantua.\n\nTahtojen Jumalana Jumala panee myöskin toiset ihmiset meitä\nkasvattamaan. Tähän tarkoitukseen hän ei aina käytä hyviä, ystävällisiä\nja taitavia henkilöitä, vaan hän saattaa panna pahat, epäystävälliset\nja taitamattomat ihmiset kiusaamaan ja häiritsemään meitä ja\nvastustamaan meidän tahtoamme.\n\nVanhalle ihmiselle tämä on käsittämätöntä ja vastenmielistä.\n\nMutta uusi ihminen pitää tällaista kiusaajienkin paulaan\njoutumista sulana riemuna, koska hän tietää, että juuri sellaisten\nvälikappaleitten kautta Jumala vie tahtonsa perille, kuten muinoin\nfaraon kautta.\n\nJos siis joku sinua halveksii tai vahingoittaa, niin usko silloinkin,\nettä kaikki tulee Jumalalta, ja sano luottamuksessa iloiten:\n\"Tapahtukoon sinun tahtosi!\"\n\n\nTorstai.\n\n_Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa häneen, kyllä hän sen tekee._ Ps.\n37:5.\n\nKaikilla ihmisillä on maan päällä murheita ja suruja. Eräs laji\nsuruja johtuu siitä, että työ ei ota menestyäkseen ja että hyvätkin\nsuunnitelmat elämässä särkyvät pirstaleiksi. Tuntuu ja näyttää\nsiltä, ettei ihminen voikaan toteuttaa sitä, mitä hän on aikonut\nja suunnitellut. Tämä kokemus on yleisinhimillinen. Jokaisen elämä\nosoittautuu pettymyksistä rikkaaksi.\n\nMutta Jumalaa pelkäävä ihminen eroaa muista surevista ihmisistä maan\npäällä siinä suhteessa, että hänellä on eräs merkillinen taito. Se on\nuskon ihmevoima. Sen avulla hän ei ainoastaan tiedä, mihin hänen on\nkuormansa purettava ja kenen kannettavaksi murheensa jätettävä, vaan\nhän myöskin osaa totuudessa antaa ja uskoa tiensä Herran haltuun siinä\niloisessa varmuudessa, että \"hän pitää murheen teistä\" ja että Herra\nvie vaikeatkin tehtävät päätökseen asti.\n\nOmalta kohdaltansa uskova ihminen on valmis tekemään, mitä hänen\ntehtäviinsä kuuluu, ja kärsimään, mitä hänen kärsittäväkseen pannaan,\nmutta murheet ja huolet asiain ja tehtävien onnellisesta päättymisestä\nhän rukouksessa jättää Jumalan kannettavaksi. Hän on varma siitä, ettei\nhän koskaan voi niin paljon Herralle kuormiaan uskoa ja säilyttää,\netteivät Jumalan vahvat hartiat voisi vielä enemmänkin niitä kantaa.\n\nTämä tiensä antaminen ja uskominen Herran haltuun ja luottaminen\nJumalan apuun erottaa Jumalaa pelkäävän suruttomasta maailman lapsesta.\nMurheittensa keskellä maailman lapsi joko joutuu epätoivoon tai\nteeskentelee iloa ja onnea, joiden onttous ennemmin tai myöhemmin\nkuitenkin räikeästi astuu esiin.\n\n\nPerjantai.\n\n_Kuka voi syyttää Jumalan valittuja?_ Room. 8:33.\n\nHerännyt ihminen tuntee itsensä mahdottomaksi kaikkeen siihen armoon ja\ntotuuteen, mikä hänen osakseen on tullut.\n\nKun Jumalan näkymätön käsi muinoin kirjoitti mahtavan kuninkaan\npalatsin seinälle herätyshuudon sanat, selvisi siitä tuon hallitsijan\ntodellinen tila elävän Jumalan edessä:\n\n\"Olet vaa'alla punnittu ja köykäiseksi löydetty\".\n\nSamoin käy vieläkin, kun Herra asettaa meidät vaakalaudalle.\n\nToisella vaakalaudalla ovat hänen 10 käskyänsä, hänen evankeliuminsa,\nkaikki hänen varoituksensa ja kaikki hänen etsivää ja pelastavaa\nrakkautta ilmaisevat tekonsa -- ja toisella sinä, herännyt sielu,\nsynteinesi. Miten köykäiseksi sinut silloin havaitaankaan kaikista\nparannusyrityksistäsi ja hyvistä päätöksistäsi huolimatta. Olet\nmenettämäisilläsi valtakunnan, Jumalan valtakunnan.\n\nYksi ainoa pelastusmahdollisuus on Jumalan vaakalaudalla köykäiseksi\nhavaitulla syntisellä enää olemassa. Se on se, että sinun nousevalle\nvaakalaudallesi lasketaan painoksi Kristuksen risti. Silloin se\nalkaa äkkiä painua alaspäin. Silloin voit yhtyä entisen kristittyjen\nmurhaajan kanssa ylistysvirteen:\n\n\"Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut.\"\n\nKristuksen ristin juurella, missä mahdottomuudestasi huolimatta Jumalan\nrakkaus sinua kohtaan kirkastuu kaikki anteeksiantavaksi ylivoimaiseksi\narmoksi, et ole enää Jumalan hylkäämä, vaan Jumalan valittu, armoitettu\nlapsi.\n\nSilloin sielullasi on Jumalan rauha. Silloin pystyt Herrassa\nkerskaamaan syyttäjääsi vastaan:\n\n\"Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala itse on se, joka\nvanhurskauttaa, joka antaa synnit anteeksi.\"\n\n\nLauantai.\n\n_Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen\npäällenne pukeneet._ Gal. 3:27.\n\nPyhitykseen kuuluu hengellinen kasvaminen ja hengen hedelmät. Mutta\nedelleen siihen kuuluu Kristuksen päällensä pukeminen. Tämäkin asia\nvoidaan ottaa sekä lain että evankeliumin kannalta.\n\nEdellinen tapahtuu silloin, kun ryhdytään uudestisyntymättöminä\nseuraamaan Kristuksen esimerkkiä ja tekoja, menettelemään, puhumaan ja\ntoimimaan, niinkuin kuvitellaan, että Kristus olisi tehnyt, jos olisi\nvastaavanlaisissa olosuhteissa nyt maan päällä elänyt. Tämä Kristuksen\npäällensä pukeminen on ulkonaista ja tapahtuu \"lain mukaan\" eikä\nsisälly evankeliumin mukaiseen pyhitykseen.\n\nEvankeliumin mukaan täytyy ihmisen ensin uudestisyntyä. Tämä tapahtuu\nsilloin, kun kasteen kautta puemme päällemme Kristuksen, se on,\ntulemme ilman omaa ansiotamme vaatetetuiksi hänen viattomuudellansa,\nvanhurskaudellansa ja täydellisyydellänsä.\n\nAlkuaan ei meillä kellään tätä pukua ole, sillä Aadamin lapsina\nolemme luonnostamme syntisiä ja turmeluksen ja saastaisuuden vaipalla\nverhotut. Tämä perintö ja puku on tekoinensa riisuttava, jos meidän on\nmieli Aadamin lapsista tulla Jumalan lapsiksi. Mutta se taas ei tapahdu\nmeidän omasta ponnistuksestamme, vaan uudestisyntymisen kautta, jonka\npeso jo kaste on. Siitä apostoli sanoo: \"Laupeutensa kautta hän meitä\nautuaiksi teki uudestisyntymisen peson ja pyhän Hengen uudistuksen\nkautta.\"\n\nJoka uudesti syntyy, hän saa uuden mielen, Kristuksen mielen. Hän\nalkaa sydämestänsä syntiä vihata ja Jumalan tahtoa rakastaa. Hän alkaa\nJumalaan luottaa kaikessa, Häntä avuksi huutaa ja kiittää. Näin syntyy\nuusi tahto, uusi minä, mikä on seurauksena siitä, että todella olemme\nKristuksen päällemme pukeneet.\n\nJa sitä samaahan kastekin Raamatun mukaan tarkoittaa. Sanotaanhan\nkasteesta nimenomaan, että se on hyvän omantunnon pyyntö Jumalalta\nJeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta.\n\n\n\n\nPUOLIPAASTOVIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos\nse kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää._ Joh. 12:24.\n\nJumalan valtakunnan työssä samoin kuin yksityisen ihmisen hengellisessä\nelämässä on määräävänä nisun jyvän kuolemassa esiintyvä kehityksen\nlaki. Jeesus on itse sen lain mukaan elänyt ehdottomasti totellen\ntaivaallisen Isän tahtoa ja täydellisesti antautuen hänen hoitoonsa.\nMuuta tietä iankaikkisen elämän osallisuuteen ei ole suotu kenellekään\nkristitylle kuin tuo vanha: kuolla pois omasta tahdostansa, itsekkäästä\njumalisuudestansa ja haitallisesta minä-elämästänsä.\n\nMutta kuoleman kautta käyvä tie ei johda yksin _elämään_. Samaa tietä\non kuljettava, jos mielitään saada hedelmällisiä tuloksia Jumalan\nvaltakunnan työssä. \"Totisesti, totisesti, jos nisun jyvä kuolee, niin\nse tuottaa paljon _hedelmää_.\"\n\nJumalan valtakunnan työvainiolla voidaan kyllä saavuttaa menestystä,\njopa suuria ulkonaisia voittoja \"väellä ja voimalla\", mutta hedelmää\nse ei silti vielä ole. On olemassa ero menestyksen ja hedelmän\nvälillä. Vain ne miehet ja naiset, jotka ovat oppineet Herran seurassa\nkieltämään itsensä ja uhrautumaan ehdoitta Jumalan käytettäviksi,\nsaavat nähdä työstänsä hedelmiä, joihin viinitarhan omistajakin\nmielisuosiolla katsoo.\n\n\"Ellei nisunjyvä kuole, niin se jää yksin.\" Itsekäs jumalinenkin\nja uskova jää yksinäiseksi. Hänestä ei tule pulppuavaa lähdettä,\nkeskushenkilöä, jonka tykö tullaan saamaan lohdutusta ja virvoitusta\nsielun ahdingoissa. Oikea sielujen yhteys, joka perustaa seurakunnan,\nsyntyy vasta siellä, missä kristityt kuolettavat itsekkään tahtonsa\nsilloinkin, kun se ei mitenkään tahtoisi itse kuolla.\n\n\nMaanantai.\n\n_Kestävyydellänne te voitatte omaksenne elämän._ Luuk. 21:19.\n\nKärsimättömyys johtuu siitä, että tahdomme sitä, mitä meillä ei\nole, tai ettemme tahdo pitää sitä, mitä meillä jo on. Tässä tilassa\nolemme viettiemme vallassa emmekä pysty hillitsemään sanojamme emmekä\ntekojamme. Kärsimätön ihminen on vaivaksi ja kuormaksi ympäristölleen.\n\nJeesuksen seurassa opimme, mikä rauhoittava merkitys on\nkärsimystahdolla. Kärsimykset eivät yllättäneet Jeesusta ulkoapäin\ntulevina ahdistuksina, vaan hän otti ne vastaan vapaaehtoisesti. \"Ei\nkukaan ota henkeäni minulta, vaan minä panen sen itsestäni.\" Hän löysi\nrauhansa siinä, että täällä alhaalla vaeltaessaan otti alistuvasti,\nmutta vapaaehtoisesti vastoinkäymiset ja kärsimykset vastaan Isänsä\nkädestä, haluamatta vapautua niitä kärsimästä. Vapaaehtoinen\nkärsimystahto ratkaisi Jeesuksen elämässä kärsimyksen vaikean ongelman.\n\nKeskellä kärsimyksiä, joista elämä on niin rikas, on meidänkin opittava\ntahtomaan juuri niitä vaivoja, joita kärsimme. Kun tähän pääsemme,\neivät vastoinkäymiset teekään sieluamme kärsimättömäksi, vaan me\njaksamme sielumme hillitä ja vaientaa.\n\nSisäinen rauha ei asu tunteissa, vaan tahdossa. Keskellä katkerinta\nkärsimystä säilyttää rauhansa se, ken Jeesusta seuraten tahtoo\npysyä kovanakin päivänä alistuvaisena ja lujana. Me teemme silloin\nvaikeuksistamme todellisen pahan itsellemme, kun lakkaamme niitä\ntahtomasta, se on, pitämästä sieluamme kärsivällisyydessä. Samassa\nmäärin kuin tahdomme sitä pahaa, jota kärsimme, ei se enää olekaan\nmeille pahaa. Kärsimystahto on Jeesuksen elämässä ratkaissut\nkärsimyksen arvoituksen. Eikä meillekään ole suotu toista tietä kuin\nhänelle.\n\n\nTiistai.\n\n_Mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa\njumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi._ Room. 4:5.\n\nNuori herännyt suomalainen runoilija lauloi aikanaan:\n\n    \"Jeesuksen silmiin helliin\n    Mä katson; jos hän hylkäisi,\n    Mä katson, vaikka vaipuinki,\n    Jeesuksen silmiin helliin.\"\n\nSiinä on Jumalan kutsumuksen vastaanottanut nuorukainen Armahtajan\nedessä: \"Mun tuomiotan, odotan Jeesuksen silmäin eessä.\"\n\nTuossa tuomitun, jumalattoman tilassa olevalla miehellä on ollut\nelämys uskonvanhurskaudessa, se on kokemus siitä, että pyhä Jumala\n_ei lue_ syntiä sellaiselle sielulle, joka uskoo Häneen jumalattomia\nvanhurskauttavana Jumalana. Selvää on, että tässä sana \"jumalaton\" ei\nmerkitse surutonta synnintekijää, joka nautinnoikseen synnissä vielä\nelää. Päinvastoin apostoli tarkoittaa jumalattomalla taivaallisen\nkutsumuksen vastaanottanutta herännyttä ihmistä, joka sisäisesti on\ntullut samaan uskoon kuin mitä Jeesuksella itsellään synnistä oli.\n\"Minun Jumalani, miksi minut _hylkäsit_?\"\n\nHerännyt, joka näkee ja kokee, ettei hän itse voi muuttaa pahaa,\nitsekästä sydäntänsä eikä sovittaa syntivelkaansa, joutuu lopulta\npäättelemään itsestään, että hän on kadotettu ja tuomittu syntinen ja\npyhälle Jumalalle aivan mahdoton. Tuo johtopäätös peloittaa häntä.\nMutta hän tekee edelleen niinkuin Jeesus ja kulkee hänen askeleissaan.\nHän riippuu hyljättynäkin kiinni Jumalassa ja huutaa häntä avukseen.\n\nVoittajana Jeesus sanoi: \"Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni.\" --\nLauri Stenbäck katsoi \"vaikka vaipuinkin Jeesuksen silmiin helliin\"\nja tuli voittajaksi. -- Tuhlaajapoika sanoi hänkin isän sylissä ja\nvoittajana: \"Olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi\n_enkä ole mahdollinen_ kutsuttaa pojaksesi\". -- Virsilaulaja tunnustaa:\n\n    \"Sun armohos', o Jumala,\n    en _ole mahdollinen_ --\n    mutt' _kuitenkin_ mä uskon sen,\n    ett' olet laupias,\n    leppyinen armoas kerjäävälle.\"\n\n                        V.k. 190:5.\n\nSisäisesti tunto tuomitsee: olet hyljätty, olet ilman Jumalaa, olet\njumalaton, mutta taivaan pakko ajaa uskon hyppäykseen. Siinä on\nsilloin elämyksenä Jeesuksen sana pelastumisesta: \"Ihmisille se on\nmahdotonta, mutta ei Jumalalle.\" Uskon hyppäys vie \"jumalattoman\"\nsuoraan armollisen ja Kristuksessa synnit anteeksiantavan Isän syliin.\nJuuri tämä _elämys_ on uskon vanhurskaus. Töistä ei ole kysymystäkään.\nSyyllisyys on tunnolta ansiotta kadonnut, ja rauha on tullut tilalle.\nPaula on rikki, ja lintu on pois.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan\nilmestytte kirkkaudessa._ Kol. 2:4.\n\nTämä sana ei ole lausuttu nimikristityistä, vaan niistä, jotka\nKristuksen kanssa ovat herätetyt etsimään niitä, jotka ylhäällä\novat. Elävä kristillisyys on kätkettynä olemista ja salattua siihen\nasti, kunnes Kristus ilmestyy. Sitä ei suruton maailma eikä tekopyhä\nymmärrä, eikä sitä tuoda näytteille ihmisten kehuttavaksi eikä\ntilastoluetteloihin merkittäväksi. Yhtä kaikki tuossa salattuna\nolemisessa on jotakin varmaa ja itsetietoista lujuutta. Sitä onkin\nJeesus itse opetuslapsilleen monin erin tähdentänyt.\n\nVuorisaarnassa Jeesus sanoo omillensa henkilökohtaisesti: \"Kun\nrukoilet, mene kammioosi, sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on\n_salassa_, ja Isäsi, joka näkee salassa, maksaa sinulle.\"\n\nEdelleen Jeesus opettaa hyväntekeväisyydestä omillensa: \"Kun sinä almua\nannat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee, jotta\nalmusi olisi _salassa_, ja Isäsi, joka näkee salassa, maksaa sinulle.\"\n\nJa vielä itsekurista ja kasvatuksesta: \"Kun sinä paastoat, niin voitele\npääsi ja pese kasvosi, jottei paastoamisesi olisi ihmisten nähtävänä,\nvaan Isäsi, joka _on_ salassa, ja Isäsi, joka salassa näkee, maksaa\nsinulle.\"\n\nTäällä maallisessa, tämän puoleisessa elämässä kristillisyyden\nkätkettynä oleminen ei lakkaa. Apostoli lisää: \"Kun Kristus, meidän\nelämämme ilmestyy, _silloin_ tekin hänen kanssaan ilmestytte\nkirkkaudessa.\"\n\nTäydellisyys ja Kristuksen kanssa Jumalassa salatun elämän ilmeneminen,\nsisällystä vastaavassa ulkonaisuudessa, saavutetaan ja tapahtuu vasta\ntuonpuoleisessa maailmassa, se on kirkkauden olotilassa.\n\n\nTorstai.\n\n_Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, -- -- -- vaan kootkaa\nitsellenne aarteita taivaaseen._ Matt. 6:19, 20.\n\nKokoamishalu on terveessä ihmisessä luontaista. Lapsina me kokosimme\nkiviä, kasveja, postimerkkejä, nimikortteja ym., aikaihmisinä taas\ntavaraa ja rahaa. Ei Herrakaan ole kokoamishalua sellaisenaan\ntuominnut, vaan sitä suuntaa, minne se useimmiten tulee ohjatuksi.\nKokoamishalullamme on nimittäin olemassa sekä väärä suunta että\noikeakin.\n\nVäärän suunnan Herra ilmaisee sanoilla: \"Älkää kootko itsellenne\naarteita maan päälle!\" Syyn siihen, miksi hän varoittaa aarteita _maan_\npäälle kokoamasta, hän ilmaisee mainitsemalla maallisten aarteitten\nviholliset: koin, ruosteen ja varkaat.\n\nMutta ei tässä vielä kaikki. Pahin vihollinen on ihminen itse. Älkää\nkootko _itsellenne_, itseänne varten! Ei missään itsekkäisyytemme\njoudu enemmän vetämään meitä tomuun kuin maanpäällisten aarteitten\nkokoamisessa. Siispä se, jonka osalle rikkaudet lankeavat, katsokoon,\nettä hänellä on toisillekin ja tarvitseville jakamista. Ellei hän\npane käytäntöön rakkauden harjoitusta maallisten tavarain kokoamisen\nvastapainoksi, kuolee hänessä iäisyysihminen.\n\nKokoamishalun oikea suunta onkin sen vuoksi aarteitten kokoaminen\n_taivaaseen_. Taivas on näkymättömän elämän piiri. Siellä asuvat\nJumala, pyhät enkelit, autuaat henkiolennot ja kirkastettu Jeesus\nKristus. Seurustelu heidän kanssaan on aarteitten kokoamista\ntaivaaseen. Apostoli sanoo itsestään: \"_meidän_ yhdyskuntamme on\ntaivaissa\". Sellaisia aarteitten kokoojia on vieläkin keskuudessamme.\nHeille ovat näkymättömät arvokkaampia kuin näkyväiset.\n\n\nPerjantai.\n\n_Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu\npelastukseksi._ 2 Kor. 7:10.\n\nSiitä on aina oltu selvillä, että katumukseen ja parannukseen kätkeytyy\nsuuri armo. Ken syntiänsä todella katuu, hän ei enää jaksa niissä\nvaellustansa pitkittää. Katumaton ihminen ei tee parannusta, katuvainen\ntekee. Minne tällainen katuvainen ei ennen mennyt, sinne hän nyt menee.\nEnnen hän teki itsensä syypääksi vihaan, kiukkuun, irstaisuuteen\najatuksissa, sanoissa ja teoissa, panetteluun, toisen tavaran ja\nkunnian halveksumiseen, Jumalan sanan pilkkaamiseen ja paljoon muuhun,\nmutta nyt hän pysyy erillään niistä kaikista. Kun saa omassatunnossa\nkärsiä synneistänsä Jumalan edessä, niin synti tulee inhottavaksi.\n\nMutta eipä siinä kyllin, että katuva todella tuntee syntinsä synniksi.\nKun synti tunnossa polttaa, pää painuu käskemättä armoistuimen\njuurelle, sydän itkee ja aletaan uskon silmin katsella Kristuksen\nristiä.\n\n\"Herra armahda minua syntistä!\" Tällä avunpyynnöllä katuva armon\nkerjäläinen alkaa ahdistaa armollisen Jumalan sydäntä. Tuossa itsensä\ntuomitsemisessa onkin jo Jumalan elävä armo. Uskonnolla ei enää\nleikitä, vaan leikistä on tullut täysi tosi. Herran oma työ on päässyt\nmuuttamaan katumuksen pelastukseksi. Tottelemattomasta syntisestä on\ntullut taivaan Isän kuuliainen lapsi. Näin käy, kun Herra tulee. On kai\nHerra jo saanut sinutkin eteensä nöyryytetyksi?\n\n\nLauantai.\n\n\"Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä.\" Room. 4:8.\n\nKristillisyys ei ole kristittynä olemista, vaan kristityksi tulemista.\nHerännyt ihminen tuntee itsensä Jumalan edessä alati alamittaiseksi ja\nautuuteen kelvottomaksi.\n\nTämän oman huonouden tunne, jos se on aitoa, vie aina sotaan syntiä\nvastaan ja jokapäiväiseen parannukseen, jotta emme puhdistuisi\nyksin ulkonaisista lihan töistä, vaan myöskin sisäisestä hengen\nsaastutuksesta.\n\nUudestisyntyneessäkin ihmisessä on näet vielä syntiä, on itserakkautta,\non ylpeyttä ja monenlaista pahuutta edelleen jäljellä. Tätä kaikkea\nvastaan täytyy uuden ihmisen käydä jatkuvasti sotaa. Mutta _juuri niin\nkauan kuin_ ihminen tätä sotaa käy, ei Jumala hänelle syntiä lue. Ja se\non autuas, jolle Herra ei syntiä lue. Hänen vääryytensä ovat anteeksi\nannetut ja hänen syntinsä peitetyt.\n\nJos asiaa opinkin kannalta katsotaan, on vanhurskas sellainen\ntaisteleva sielu, jolle Jumala ei lue syntiä. Vanhurskauttaminen on\n\"ei lukemista\". Tätä kielteistä puolta apostoli ponnella teroittaa\npsalmilaulajan ajatusten yhteydessä: \"Autuas on se mies, jonka hengessä\nei vilppiä ole.\" Sellainen on se, jonka parannuksen teko on vilpitöntä,\njoka syntiä ei enää suosi eikä sen kanssa leikittele. Tässä on kaita\ntie. Tässä on Kristus, joka itse on tie. Tässä on edesvastaaja, joka on\nvanhurskas.\n\nMutta jos kiusauksen hetkellä taivumme, on tältä kaidalta tieltä\nvain jokunen askel helvetin tielle. Sillä tiellä taas synti luetaan\ntekijällensä kiroustuomioksi. Sillä tiellä ei ole välimiestä ja\npuolustajaa. Sen takia sillä tiellä autuus on tuntematon.\n\n\n\n\nVIIDES PAASTOVIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Epäuskonsa tähden ne taitettiin pois._ Room. 11:20\n\nPian vietämme Kristuksen kärsimisen ja kuoleman muistojuhlaa. Kuulemme\nhänestä luettavan, miten hän verta hikoillen kärsii yrttitarhassa,\nmiten hänet vangitaan, miten häntä ruoskitaan ja orjantappurakruunulla\nkruunataan. Sitten näemme hänet kahden pahantekijän keskelle\nristiinnaulittuna. Kuulemme hänen tuskanhuutonsa: \"Jumalani, Jumalani,\nminkä takia minut hylkäsit?\" Tiedämme, myöskin, että kaikki tuo on\ntapahtunut _meidän_ syntiemme tähden. Vieläpä käymme kärsimysviikolla\nja kiirastorstaina Herran Pyhällä Ehtoollisella viettämässä Jeesuksen\nkuoleman muistoa.\n\nMutta miten on? Eikö sydämemme kaiken uhalla sittenkin ole kuollut\nja kylmä? Se ei iloitse Kristuksessa, ei ylistä häntä, ei rakasta\nhäntä, ei ole altis kaikesta kieltäytymään hänen tähtensä eikä valmis\nkaikkea uhraamaan hänen kunniaksensa. Päinvastoin se on vielä kiintynyt\nkatoavaisiin ja näihin ajallisiin. Se kohoaa luuloteltuihin armon\nkorkeuksiin, mutta rakastaa samalla vääryyttä. Se on tottelematon ja\ntekee syntiä Vapahtajaamme vastaan.\n\nOnko ihme, jos Jumalan vihan tuli jo kytee ympärillämme ennustaen\nhirmuisen koston päivän läheisyyttä niinkuin juutalaisille 12 vuotta\nennen Jerusalemin hävitystä. Hylkäämis- ja kostontuomion täytyy tulla,\nkun yhä pitkittyvällä kiittämättömyydellämme palkitsemme Jumalan Pojan\nvapahtajarakkauden ja hänen sijaiskärsimyksensä katkerat tuskat.\n\nMikä on kaiken tämän kiittämättömyyden ja sitä seuraavan Jumalan\nhylkäämistuomion syynä? Epäusko. Epäusko on aina kadottava synti. Sen\nvaikutus on kauhistuttava. Se työntää luotansa ainoan pelastuskeinon,\nJumalan Pojan suorittavan vikauhrin. Tässä on epäuskon olemus. Tässä on\nsynnin ja sen kirottujen seurausten ydinsyy. Sanoohan Raamattu: \"Joka\npanee mitättömäksi Mooseksen lain, hänen on armotta kuoltava. Kuinka\npaljon kovemman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa\njalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren!\"\n\n\nMaanantai.\n\n_Vähän aikaa, niin te ette enää minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te\nnäette minut._ Joh. 16:16.\n\nHerra ei pidä omiansa koulussansa aina samalla luokalla. Sitä mukaa\nkun he ovat edistyneet uskosta uskoon ja voimasta voimaan, hän siirtää\nheitä ylemmäksi tai, jos on tarpeellista, antaa läksyt takaisin ja\npitää toisenkin vuoden samalla luokalla.\n\nTavallisinta siirtoaikaa on elämässämme se, kun Herra salaa\nmeiltä itsensä ja kätkee kasvonsa. Kristillisyytemme luisuu aivan\nhengettömäksi, ja meiltä itseltämme katoaa kaikki voima. Herra oli\nennen mukana, mutta nyt hän on salannut itsensä. Elämän kuorma tuntuu\nylen raskaalta kantaa. Me kyselemme huokausten alla: Herra, kuinka\nkauan? Herra, minkä tähden?\n\nJa Herra vastaa sanassansa omillensa: \"Teille on hyödyllistä, että\nminä menen pois. Sillä ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän\nluoksenne.\"\n\nMe pysyisimme aina vain lihallisina kristittyinä tulematta koskaan\nhengellisiksi, ellei Herra itse olisi kasvattajanamme sisällyttämässä\nelämäämme tuota hänen merkillistä \"vähää aikaansa\", jolloin hän \"menee\npois\".\n\nHerran näistä asioista puhuessa opetuslapset muinoin sanoivat: \"Emme\nymmärrä, mitä tuo on, jota hän sanoo: 'vähän aikaa'.\" Tähän Jeesus\nselittää, että hänen opetuslapsensa joutuvat itkemään ja murehtimaan,\nmutta lisää samalla: \"ja vähän aikaa\", niin murheenne on muuttuva\niloksi: \"Sillä minä olen _taas_ näkevä teidät, ja teidän sydämenne on\niloitseva, eikä kukaan ota iloanne teiltä pois.\"\n\n\nTiistai.\n\n_Nouse, Herra, pelasta minut, minun Jumalani._ Ps. 3:8.\n\nKun asiamme ovat niin pilalla, ettei kukaan muu pysty niitä auttamaan,\nkuin yksin hän, jolle mahdotonkin on mahdollista, täytyy lähteä\navuksihuuto sydämessä puhuttelemaan Jumalaa, vaikka sydämessä kenties\ntuntuukin siltä, että olen hänellekin vain vaivaksi ja käännyn hänen\npuoleensa liian myöhään, avun ovi kun voikin jo olla suljettu minulta.\nMutta on suuri armo, kun elämä likistää niin ankarasti, että psalmistan\nkanssa on pakko käydä Jumalaa herättelemään: \"Nouse, Herra, pelasta\nminut, minun Jumalani.\"\n\nJa Hän, joka on sanonut: \"Avuksi huuda minua hädässäsi, niin minä\ntahdon auttaa sinua\", vastaa iankaikkisen rakkautensa salaisuudesta,\nja me saamme vihdoin nähdä ihmeitä. Silloin vasta selviää, että\nrangaistuksessa oli salattua armoa ja viisasta kaitselmusta. Silloin\nymmärtää, kuinka elämän viisautta täynnä oli entisen hurskaan\ntunnustus: \"Minä tahdon Herran vihaa kantaa -- siksi, kun Hän ajaa\nasiani ja toimittaa oikeuteni.\"\n\nOltuamme rukoustaistelussa herättelemässä Jumalaa: \"_Nouse_, Herra,\npelasta minut!\" saamme mekin laulajan kanssa kokea aikanamme samaa mitä\nhänkin: \"Herralla on apu.\"\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Hakatuista kivistä hän on tehnyt minun teilleni muurin, on mutkistanut\nminun polkuni._ Jer. valit. 3:9.\n\nKun Herra tahtoo kanssamme puhua, hän vie meidät tavallisesti\nerilleen muista ihmisistä rauhaisaan ja hiljaiseen paikkaan. Maailman\nlevottomassa melskeessä hän näet ei saa sanotuksi meille, mitä hänellä\nsanottavaa olisi. Sen takia hän tekee hakatuista kivistä muurin\ntiellemme ja sulkee polkumme. Meidän on pakko hetkiseksi heittää\ntavalliset arkiaskareemme, pakko unohtaa tämän ajallisen elämän huolet\nja levottomuudet ja käydä kuuntelemaan, mitä Herra meille puhuu.\n\nVoipihan tuntua tuskalliselta ja vaikealta, kun Herra aluksi\nmuistuttaa meitä meidän synneistämme ja hukkaan eletystä elämästämme.\nUskovaisenkin elämä voi näet olla hukkaan elettyä silloin, kun se on\ntullut vietetyksi itsekkäässä jumalisuudessa.\n\nMutta kuta pitemmälti Herra saa meitä yksinäisyydessä ja erillisessä\npaikassa puhutella, sitä enemmän meille kirkastuu, että hän onkin hellä\nja rakastava Isä. Hänen läheisyydessänsä meihin syttyy kuin itsestänsä\nluottava lapsen mieli. On kuin kuulisimme hänen kuiskaavan: \"Rakas\nlapseni!\" Tällöin emme me voi muuta kuin iloisin ja kiitollisin mielin\nhänelle sanoa: \"Isämme, joka olet taivaassa.\"\n\nKeskellä vaikeuksiamme ja muurattuina vaivoin kuljettavien teitten\ntakaiseen yksinäisyyteen me virsirunoilijan kanssa tunnustamme: \"Ei\nHerran laupeus vielä loppunut. Hänen uskollisuutensa on suuri.\"\n\n\nTorstai.\n\n_Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan._ Jes. 43:19.\n\nTämä elämä on usein korpivaellusta monelle ihmislapselle. Elämän\nliukkaat polut johtavat matkaajan tiettömiin erämaihin, joissa ei muuta\nkasva kuin okaisia ohdakkeita. Juuri sen takia tämä maailma onkin\nkorpeen verrattavissa, ettei se meille anna sitä, mitä me etsimme, mitä\nsielumme syvimmin kaipaa. Se ei anna meille elävää kaipaamaamme Jumalaa.\n\nSama Jumala, joka meihin on tämän syvän iankaikkisuuden kaipuun\nlähtemättömäksi istuttanut, tarttuu silloin elämäämme pelastavalla,\nohjaavalla kädellään, kun meissä alkaa sanan ja rukouksen\nharjoituksessa syntyä usko, että tiettömään korpeen voi syntyä tie,\nettä hedelmättömässä erämaassa virvoittavat vedet voivat alkaa virrata.\n\nJumalan sana ja rukous ovat monesti vain muodollisesti harjoituksessa\n-- jos ollenkaan. Mutta sitten Herra aukaisee silmämme Pyhän Hengen\nsilmävoiteella, ja me huomaamme äkkiä, että tiemme onkin väärä, että\nedessäpäin on varma perikato, ellei suuntaa muuteta. Ihmeistä suurimpia\non, että meidän kivikova, itsekäs sydämemme särkyy, kun Herra näyttää,\nettä olemme mahdottomuuksien edessä, olemme korvessa, erämaassa, mistä\nomin neuvoin ei mitään pääsyä enää ole.\n\nTällainen hätääntynyt, särkynyt sydän saa kokea juuri silloin, kun se\nei osaa odottaakaan, kun se ei enää jaksa uskoakaan, että Jumalallemme\non mahdotonkin mahdollista.\n\nSellaisia kokemuksia tehdessään ei sanan harjoitus ole kuollutta eikä\nrukous ja kiitos ole vain tapa. Herra itse tekee silloin jotakin uutta,\nvaikk'ei ihminen lyhytnäköisyydessään sitä siksi tunne. Mutta Herra,\njoka oman tekonsa omaksensa tuntee, sanoo, että nyt syntyy korpeen tie,\nnyt virrat alkavat erämaassa solista.\n\n\nPerjantai.\n\n_Päättyneet ovat sinun murheesi päivät._ Jes. 60:20.\n\nAjallinen murhe on eriämättömästi yhdistetty tähän maiseen elämäämme.\nEi ole ainoatakaan ihmiselämää, joka ei vaatisi kirkastumista\nmurheitten pätsissä. Me emme osaisi tehdä eroa luonnon ja hengen,\nnäkyväisen ja näkymättömän maailman ja taivaan, mammonan ja Jumalan\nvälillä, elleivät surut Jumalan uskollisina palvelijoina sitä meille\nopettaisi. Yhtäkaikki meidän ei aina tarvitse murheen päiviä viettää.\nJos niin olisi, me lopulta nääntyisimme. Samaten kuin Jumala tekee\njokaisesta kiusauksesta aikanansa lopun, niin että me voimme sen\nkestää, samoin hän hetkensä tullen kääntää murheemmekin iloksi. Ja hän\ntekee senkin, mitä maailma ei koskaan lapselleen voi antaa, nimittäin:\nettä Jumalan lapsi voi olla murheellisenakin iloinen. Ilo Herrassa,\njoka siis ei ole iloa rahassa eikä tavarassa, ei voimassa eikä\nterveydessä, ei ulkonaisessa menestyksessä eikä edes pyhityksessäkään,\non ylimaallista väkevyyttä, joka tekee omistajansa neuvottomanakin\ntoiveikkaaksi, kuolemaisillaan olevanakin eläväksi, köyhänäkin\nrikkaaksi. Tätä voimaa kokiessa alkaa jo uskoa, että murhepäivät\naikanansa loppuvat.\n\nVanhan Testamentin profeetalla oli kyky nähdä siihen aikaan, jolloin\nolivat luodut uudet taivaat ja uusi maa, missä vanhurskaus asuu.\nHänenkin uskon siimalleen häämötti sama olotila, mistä Johannes\nkirjoittaa: \"Mutta temppeliä en minä siinä nähnyt, sillä Herra Jumala,\nKaikkivaltias, on sen temppeli ja Karitsa. Eikä kaupunki tarvitse\nvaloksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen.\"\n\nKeskellä ajallisia murheitaan silmätessään näitä Jumalan ilmestyksen\naukomia näköaloja näkijä kirjoittaa: \"Päättyneet ovat sinun murheesi\npäivät\".\n\n\nLauantai.\n\n\"_Jumalalle ei mikään ole mahdotonta_.\" Luuk. 1:37.\n\nKristityitä syytetään siitä, että heidän uskonsa on hedelmätön ja\nheikko. Tässä syytöksessä onkin paljon perää. Kristityt eivät kykene\nosoittamaan maailmalle Jumalan suurta voimaa ja ihmeellistä armoa.\nSyynä on kristittyjen väärä perusasenne Jumalaan. Ei eletä, ei\ntoimita, ei uhrauduta ainoan oikean perusasenteen mukaan, joka on\nehdoton ja katkeamaton riippuvaisuussuhde elävään Jumalaan. Kun tästä\nperusasenteesta ollaan eksytty eikä siihen olla takaisin palattu, ei\nosata odottaa apua Jumalalta, ei kavuta uskossa muurin yli, ei pitää\nmahdotonta asiaa mahdollisena.\n\nNeitsyt Maria oli joutunut mahdottomuuden eteen. Samoin hänen\nsukulaisensa Elisabet. He olivat ihmisille ylitsepääsemättömän muurin\nedessä kysymässä: \"Kuinka tämä taitaa tapahtua?\" Mutta he eivät olleet\nniitä, jotka epäuskossa perääntyvät perusasenteesta, vaan niitä, jotka\njuurtuvat juuri mahdottomuuden edessä yhä läheisempään riippuvaisuuteen\nsiitä, mitä Jumala tekee ja mitä hän yksin voi kaikkivaltiaana\nArmahtajana saada aikaan.\n\nHeidän luottamuksensa Jumalaan ei pettänyt. He saivat nähdä ja kokea\nmahdottoman käyvän mahdolliseksi Jumalan tahdosta. Senpä takia vilpitön\nkiitosvirsi virisi heidän sielussaan elävän, rukouksia kuulevan Jumalan\nkunniaksi. \"Autuas on se, joka uskoi, sillä se on käyvä täytäntöön,\nmikä Herran käskystä on hänelle sanottu.\" \"Voimallinen on tehnyt\nsuuria tekoja minulle, ja hänen nimensä on pyhä.\" Näin heidän henkensä\nriemuitsi Jumalasta, auttajasta.\n\nOdota sinäkin, ystävä, kuinka pimeältä kaikki näyttäneekin,\nyksin Herraa ja sitä, mitä hän aikoo tehdä! Sano sinäkin omien\nmahdottomuuksiesi uhallakin itsellesi: Jumalalle ei mikään asia kuulu\nolevan mahdotonta!\n\n\n\n\nHILJAINEN VIIKKO.\n\n\nPalmusunnuntai.\n\n_Kuolema on nielty ja voitto saatu._ 1 Kor. 15:54.\n\nPääsiäinen on lähellä. Olemme paastonajassa ennättäneet jo\nkärsimysviikkoon, hiljaiseen viikkoon. Kohta meille näytetään\nsananjulistuksessa tuskien miestä ristillä -- ja sitten on pääsiäinen.\n\nOli aika elämässäni, jolloin uskoin, että kristityn ihmisen tie vie\nGolgatan taa uusiin, suuriin, ihmeellisiin pääsiäiskokemuksiin jo tässä\nmaailmassa, jo täällä ajassa -- tällä puolen kuoleman linjan. Mutta\nvähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei Kristuksen seuraamisessa ole\nmitään tietä Golgatan taa. Olen alkanut uskoa, että oikea, todellinen\npääsiäinen on meille koittava vasta kuoleman virran toisella puolella.\n\nTähän näkemykseeni ja uskooni sain äskettäin uutta vahvistusta erään\nHerraan luottavan, hurskaan vanhan seurakuntalaisemme sairas- ja\nkuolinvuoteen ääressä. Hän, tuo kärsivä sairas, toivoi, että Herra\nantaisi hänelle sen armon, että hän kärsimyksistään vapautuneena\npääsisi pitämään pääsiäistä Herran luokse kirkkauteen. Ja tämän Herra\non täyttänyt. Juuri ensimmäisenä pääsiäispäivänä, kun Herran seurakunta\nkokoontui kirkkoihin ylösnousemuksen muistojuhlaa viettämään,\nkätkettiin tämän Herrassa kuolleen vainajan kylmennyt tomumaja\nhaudan lepoon ylösnousemuksen suurta pääsiäisaamua odottamaan. Mutta\nhänen henkensä, joka monen tuskan ja vaivan kautta jo nuorena saadun\nherätyksen perusteella oli elämäntietä kilvoitellut, pääsi \"Kristuksen\nkanssa olemaan\".\n\nTuossa kärsivän kilvoittelijan elämässä ei mikään tie vienyt\nGolgatan taa. Tälle puolen Golgatan sekin jäi. Eihän se päättynyt\nristille niin kuin Pietarin tai monien marttyyrien tie. Mutta juuri\nKristuksen Golgatalta, juuri pitkänperjantain ristiltä, juuri keskeltä\nhistoriaa oli tuolle vainajalle tullut pimeyteen elämän valo ja hänen\nheikkouteensa ylösnoussut, elävä Vapahtaja oli antanut rakkauden ja\npalvelemisen pääsiäisvoimat siunaukseksi lapsille ja lasten lapsille.\n\nTällaisin eväin näen hiljaisessa viikossa en vain kirkkovuoden\nkärsimysviikkoa, vaan kärsimysten ajan omassa ja omieni ja meidän\nkaikkien yksityistenkin elämässä ja tulevaisuudessa. Monen tuskan\nja vaivan kautta on meidänkin jokaisen tuleminen sisälle Jumalan\nvaltakuntaan. Ristin tietä on kuljettava ennen kuin lopullinen voitto\ntulee.\n\nSamoin on myöskin Herran seurakunnan elämässä edessäpäin kärsimyksen\nja ahdistuksen ajat -- sanoisinko Raamatun sanaa käyttäen: \"suuren\nahdistuksen\" ajat.\n\nNiinkuin Herran oma tie tässä maailmassa päättyi Golgatalle, samoin\npäättyy hänen seurakuntansakin. Golgatan taa ei ole mitään tietä\nseurakunnankaan historiassa. \"Ei ole muuta tietä suotu meillekään kuin\nhänelle.\" Kun puhumme seurakunnan todellisesta pääsiäisilosta, silloin\nme puhumme jo riemuitsevan seurakunnan olotilasta, jolloin kuolema on\nnielty ja voitto saatu kuoleman virran toisella puolella.\n\n\nMaanantai.\n\n_Me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille\npahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat\nkutsutut, -- -- -- on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus._ 1\nKor. 1:23, 24.\n\nRisti seisoo, maailma horjuu. [Crux stat, volvitur orbis.] Tämä\nvanha klassillinen sana näyttäytyy tavallista kirkkaammassa valossa\nvuoden vaihteessa. Kun näet silmä kääntyy tarkkaamaan elettyä vuotta\nlankeemuksineen, taisteluineen ja Jumalan armonvaikutuksineen sekä\nedessä olevaa salattua tulevaisuutta, jää jäljelle näköpiiriin ainoaksi\nkestäväksi ja arvovaltaiseksi tekijäksi risti ja ristin Herra, Jeesus\nKristus.\n\nMissä näin on pakko sisäisesti riisuttuna jäädä ristiinnaulitun\nKristuksen eteen armon kerjäläisenä, siellä on kaksi asiaa tapahtunut.\n\nSynneistä vaikein on omavanhurskaus. Se on sen takia vaikein, että\nsiitä on Pyhän Hengen työläintä herättää synnintuntoon omahyväinen,\njumalisuutensa turvissa elävä ihminen. Ei vain alkukristillisyyden\naikuisille juutalaisten fariseuksille ristiinnaulittu Kristus ollut\nomantunnon pahennus. Autuuden perustuksen oleminen kokonaan ihmisen\nulkopuolella Kristuksen ristissä, johon ei voi eikä saa tulla mitään\nlisää ihmisen puolelta, harmittaa ja loukkaa oman arvonsa tuntevaa ja\nsiveellisten saavutustensa korkeata tasoa ihailevaa ihmistä. Jos joku\nnäistä omavoimaisen jumalisuutensa korkeuksista on tullut sysätyksi\nalas anteeksiantamuksen ja armon tarpeeseen, on se Jumalan suuri ihme\nja pelastusteko. Tämä on ensimmäinen tapahtuma.\n\nToinen on se, että ristin hullutus on alkanut kirkastua Jumalan\nviisaudeksi. Niin kauan kuin ihminen omalla viisaudellaan Kristusta\ntarkastaa ja hänen pelastuksensa kanssa askaroipi tyytyen paljaaseen\ntietoon osataksensa sitä muillekin opettaa, ei risti kelpaa,\neikä se pääse keskeiseen arvoonsa. Kärsivä Jumala on aina ollut\njärjelle hullutus. Mutta ken on Jumalan kutsun vastaanottanut ja\npiston omaantuntoonsa saanut, hän kumartuu Ristiinnaulitun eteen\nnöyrästi tunnustaen: risti on salaisuus minulle, mutta sinulle,\nristin Herra, uskallan tuoda kuormani ja syntini. Ristinjuuri on\nlinna ja vapaakaupunki verikostajan vainoa vastaan. Ken sinne on\npäässyt ja pääsee uudelleen ja uudelleen pakenemaan, häneltä on Pyhä\nHenki suomukset silmistä pois perannut kirkastaen ristin ainoaksi\nviisaudeksi. Sekin on Jumalan pelastusihme.\n\nKen näitä pelastusihmeitä on kokenut, hän rohkenee kaikkien lihallisten\nmessiasajatusten särkyessäkin -- ja sen juuri risti tekee, että se ne\nsärkee -- ja tulevaisuuden synkkien pilvienkin uhatessa turvallisin\nmielin elää uskossa ristiin ja ristin Herraan.\n\n\nTiistai.\n\n_Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän\npäätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat\nkuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät,\neivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on\nkuollut ja ylösnoussut._ 2 Kor. 5:14, 15.\n\nSijaiskärsimisen aate on maailmansodan jälkeen taas alkanut kirkastua\nelämää kannattavaksi voimaksi nykyajankin pintapuolisille ihmisille.\nOpittiin näet sodan aikana huomaamaan, että toinen voi kärsiä toisen\nhyväksi, että toinen voi kuolla toisen puolesta, ja niin kärsimisellään\nja kuolemallaan tuottaa toiselle siunausta ja pelastusta.\n\nRintamalla vuodatettiin verta kotona olevien puolesta ja kotona\npaastottiin ja kärsittiin puutetta, jotta rintamalla olevilla\nolisi tarpeeksi leipää ja vaatteita. Vanha totuus ihmisten\nyhteenkuuluvaisuudesta kävi kärsimyksissä oltaessa itsestään selväksi:\nyksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.\n\nNiin -- ihmiskunta muodostaa suuren kokonaisuuden. Ja ihmiskunnan\nkeskushenkilö on Jeesus Kristus. Hänen kärsimystahtonsa kesti Isän\ntahdolle kuuliaisena loppuun asti, se on, häpeälliseen ristin kuolemaan\nasti. Golgatalla ikuinen kohtalomme riippui ainoastaan yhdestä\ntahdosta. Jos se tahto olisi pettänyt, ja Kristus olisi kuunnellut\nkiusaajaa tai astunut alas ristin häpeästä, olisimme me syntiset\nlangenneet ihmispoloiset nyt hukassa.\n\nMutta Kristuksen tahto kesti. Hän on kärsinyt meidän syntiemme\ntähden. Hänen tahtonsa saama voitto antaa meillekin aina uudelleen\nrohkeutta masentuneisiin mieliimme, uutta terästä tahtoomme, ja me\nsaamme huonot asiamme uusituiksi sovinnon liittoon Jumalan kanssa.\nMutta siinä emme pysyvästi kestä, ellemme apostolin kanssa itsekin\nole valmiit jatkuvasti joka päivä astumaan Kristuksen jälkiä seuraten\nsijaiskärsimisen uhritielle lähimmäistemme hyväksi ja Jumalan\nkunniaksi, elämään hänelle, joka meidän edestämme on kuollut ja\nylösnoussut, eikä itsellemme.\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa_.\" Matt. 27:42.\n\nMonella taholla voimme evankeliumien kertomusten mukaan todeta\nJeesuksen jumaluuden.\n\nIsä taivaasta todistaa; \"Tämä on minun rakas Poikani, johon\nmielistyin.\" Opetuslasten omatunto todistaa: \"Sinä olet Kristus,\nelävän Jumalan Poika.\" Roomalainen upseeri todistaa ristin juurella:\n\"Totisesti tämä oli Jumalan Poika.\" Ylimmäisen papin juhlalliseen\nkysymykseen: \"Minä vannotan sinua elävän Jumalan kautta, että sanot\nmeille, _oletko sinä Kristus, Jumalan Poika_?\" Jeesus itse vastasi\nmyönteisesti: \"Olen, niinkuin sanot.\" Todistivatpa riivaa ja hengetkin\nJeesuksen Jumalan Pojaksi.\n\nTähän todistusten rohkaisevaan sarjaan liittyy Jeesusta ristillä\npilkkaavien vihamiestenkin epäsuora todistus: \"Muita hän on auttanut,\nitseään ei voi auttaa.\"\n\nSynnin olemus on itsekkyys. Varsinkin hädässä ja kuoleman vaarassa\nihminen etsii omaa pelastustansa. Silloin paljastuu, että ihminen on\nalhaalta. Mutta Jumala on rakkaus. Rakkaus, joka on ylhäältä, oli\nJeesuksen elämän sisällys. Jos Jeesus olisi auttanut itseänsä, mihin\nhänellä kyllä olisi ollut valtaa ja tilaisuutta ja mihin häntä hänen\nopetuslapsensakin kehoittivat, ei hän olisikaan lunastanut meitä lain\nkirouksesta, mikä lepää itsekkyyden takia jokaisen meidän päällämme.\n\nJuuri sen takia, ettei Jeesus itseänsä ristillä auttanut, hän nyt\ntodella itsekkyyden voittajana, voi auttaa meitä oman minän hirmuisen\nvallan orjuuttamia ja turmelemia syntisraukkoja. Hänen kuolemansa\nmeidän edestämme ei ollut turha. Juuri hänen verensä vuodatus tuli\n_uuden liiton_ perustukseksi. Tässä liitossa omattunnot puhdistetaan\nsynneistä ja kuolleista töistä elävää Jumalaa palvelemaan.\n\nVasta kuoleman jälkeen testamentti on pitävä, koska se ei milloinkaan\nole voimassa tekijänsä eläessä. Juuri sen vuoksi, ettei Jeesus itseänsä\nauttanut, hän verensä kautta ristillä perusti rauhan ja hankki meille\nluvatun iankaikkisen perinnön.\n\nJumala pani pilkkaajatkin ristin juurella todistamaan Jeesuksen siksi\nJumalan Karitsaksi, jonka veri puhuu paremmin kuin Aabelin veri.\nSe paatuu, joka nyt juutalaisten lailla työntää Jeesuksen sovinnon\nluotansa ja \"katsoo itsensä arvottomaksi iankaikkiseen elämään\".\n\n\nKiirastorstai.\n\n_Meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä._\nJes. 53:4.\n\nMeillä on lukemattomia syitä katsella Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois\nvielä tänäkin päivänä maailman synnit. Matkan varrella meiltä omat\nvarastot loppuvat ja omat tuet ja sauvat kaatuvat. Näemme, ettemme\nitse voi itseämme pelastaa emmekä auttaa. Alkaa selvitä ei ainoastaan\nsanasta, vaan myöskin omasta kokemuksesta, että Jeesus Kristus on\nVapahtaja eikä kukaan muu ja että ilman häntä ollaan hukassa.\n\nNiin kauan kuin Kristus maan päällä vaelsi, ihmiset näkivät, että hän\nhuolehti vaivaisista syntisistä ja hoiti heidän asioitansa. Eniten\nhän seurusteli juuri publikaanien ja syntisten kanssa. Kirjanoppineet\nja fariseuksethan olivat hänen pahimpia vihollisiansa kaikesta\nhurskaudestaan huolimatta.\n\nNyt Kristus on kirkkaudessa ja kunniassa. Mutta ei tämä olotila ole\ntehnyt häntä huolettomaksi vaivaisiin syntisiin nähden, niin että me\nvaivoissa elävät 20:nnen vuosisadan lapset nyt olisimme joutuneet\nhyljätyiksi ja ylenkatsotuiksi hänen silmissään. Ei ollenkaan. Hänellä\non vielä tälläkin hetkellä taivaassa sama sydän, mikä hänellä oli\nmaankin päällä Palestiinassa muinoin vaeltaessansa.\n\nKun meidän on pakko vaikeuksissamme tunnustaa: Herra, en voi, en jaksa\nuskoa, en osaa katua oikein, niin kelpaamme sellaisinakin Kristuksen\nhoitoon, saamme häntä lähestyä rukouksessa juuri sellaisina kuin olemme\nanoaksemme häneltä, mitä kulloinkin tarvitsemme, saamme häntä katsella\nsinä Jumalan Karitsana, joka meillekin on sovinnon löytänyt.\n\nTässä harjoituksessa mekin opimme entisten Herran omien kanssa\nkiitollisina tunnustamaan: \"_Totisesti_ hän kantoi meidän heikkoutemme\nja sälytti päällensä meidän kipumme\".\n\n\nPitkäperjantai.\n\n_He saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen\nkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa._ Room. 3:24.\n\nKoko ihmiskunta on lähtenyt yhdestä ainoasta ihmisparista.\nKaikkien ihmisten, sekä mustaihoisten neekerien että valkoihoisten\neurooppalaisten, suonissa virtaa sama veri: ihmisveri. Ja tämä veri\non syntien perinnöllisten seurausten turmelemaa kaikkialla. Ei ole\nkoko ihmiskunnassa yhtään tervettä jäsentä. Siveellisinkin ja paras\nmeistä aina neitsyt Mariaan asti on syntynyt syntisestä sukukunnasta ja\nperisynnin kautta turmeltu, niin ettei hän voi olla syntiä tekemättä.\nYhden ihmisen lankeemuksen kautta on synti tullut maailmaan ja synnin\nkautta kuolema. Tästä säännöstä ei ole yhtään poikkeusta.\n\nMe nykyajan ihmiset, joille perinnöllisyyden lait ovat alkaneet\nselvitä, ymmärrämme järjellämmekin paremmin kuin entisajan sukupolvet\nperisynnin kamalan tosiasian. Luonnollisen syntymän kautta me olemme\nkaikki läpikotaisin turmeltuja ja sen lisäksi omien tahallisten\nsyntiemme takia niin hengellisen kuoleman siteissä, ettei meissä\nole yhtään hengellistä voimien kipinääkään jäljellä, niinkuin\ntunnustuskirjoissamme sattuvasti sanotaan.\n\nTätä onnettomuuttamme ja hengettömyyttämme Jeesus teroitti myös\njumaliselle ja kunnianarvoisalle Nikodeemukselle opettaessaan: \"Mikä\nlihasta on syntynyt, on liha.\"\n\nTähän liittyen on apostoli Paavali koonnut oppinsa ihmisen\nsyntikurjuudesta mieskohtaiseen tunnustukseensa: \"Minä olen lihallinen,\nsynnin alle myyty.\" Ei siis suotta nykyaikaisessa hengellisessä\nlaulussa lauleta: \"Ah, turmeltu oon perinjuurin\" -- -- -- \"jokainen\nveripisara on synnin saastuttamana.\" Eikä meiltä puutu ainoastaan\nvoimaa hyvään, vaan kykymmekin tietää, mikä on hyvää, on pilalla.\nApostoli sanoo: luonnollinen ihminen ei ymmärräkään niitä kuin Jumalan\novat.\n\nJos sinä ja minä pelastumme ja taivaaseen pääsemme, on se siis\nkokonaan armon asia. Kun lukee Paavalin kirjeitä, niin vasta sitä\ntaustaa vasten, minkä hänen oppinsa luopi ihmisen syntiturmeluksesta,\nymmärtää hänen uskonvanhurskausoppinsa: kaikki on armoa, kaikki lahjaa.\nVanhurskaus on saatava lahjaksi, armosta on tultava autuaaksi, jos\nollenkaan tullaan.\n\nHerännyt ihminen usein pelkää ja epäilee, pääseekö hän perille,\ntaivaaseen asti, ja hänen on pakko valittaa: \"Kuinka minun raukan\nlopulta käy?\" Hän on Jumalan koulussa oppinut sen, ettei hän itseltään\neikä ihmisiltä voi mitään apua pelastuksen asiassa odottaa. Ja kun\nJumalan armo on salattu Kristukseen, joka tuntuu ankaralta tuomarilta,\nei herännyt ihminen aina uskalla uskoakaan eikä armoon turvata.\n\nMutta jotta uskaltaisimme kaiken uhallakin, tuomittuinakin, ja\nsyyttävin omintunnoin pyrkiä vanhurskaan tuomarin eteen armahdettaviksi\nja rangaistuksen ansainneinakin vedota Rankaisijan sääliin ja armoon,\ntarvitaan selvä, varma ja peruuttamaton Jumalan armon ilmestys.\n\nSellainen onkin meille annettu pitkänperjantain tapahtumassa\nGolgatalla. Sitä lunastusta, joka on ristiinnaulitussa Jeesuksessa\nKristuksessa syntisille pitkänäperjantaina valmistettu, ei Jumala\nole missään historiassa peruuttanut eikä syntien anteeksiantamuksen\nliittoansa irti sanonut. Velkakirjamme on nyt Kristuksen hallussa. Ja\nhän vakuuttaa: \"Ei kukaan, joka uskoo minuun, ole hukkuva.\"\n\nKun Jeesus parannuksessa ja uskossa tulee Herraksemme, ei meiltä\nvaadita velkaamme lain mukaan, vaan velkoja, Ristiinnaulittu, mutta\nnyt taivaisiin mennyt elävä Vapahtaja, kohtelee meitä armonsa mukaan.\nKristuksen seuraamiseen lähteneiden takia on kiusaaja, perkele,\nheitetty armoistuimen luota pois syyttämästä Herran valittuja.\n\nNiin kauan kuin syntinen pysyy syntisenä, pysyy myöskin armo armona\nsen lunastuksen kautta, joka _on_ Jeesuksessa Kristuksessa, meidän\nHerrassamme. Tässä on kysymys _nykyisyydessä_ olevasta lunastuksesta.\nTämän lunastuksen ulkopuolella Jumala on kuluttavainen tuli, sillä\nvelkamme hänelle on totisesti maksettava lain koko ankaruudet: mukaan,\nellei sitä olla etsikon ajassa uskon tähden saatu armosta anteeksi.\n\n\nLauantai.\n\n\"_Auta itseäsi, jos olet Jumalan poika, ja astu alas ristiltä_.\" Matt.\n27:40.\n\nMaailmalle ei risti kelpaa. Sille se on hullutus. Maailmaan mieltyneet\nihmiset vaativat Kristusta astumaan alas ristiltä. Sanoivatpa he\nlisäksi: \"Astukoon alas ristiltä, niin me uskomme häneen.\"\n\n\"Pois ristiltä\", \"auta itseäsi\", on maailman uskontunnus edelleenkin.\nMutta Jumalan Kristus pysyi ristillä uhraten siten iankaikkisen\nhenkensä Isällensä otolliseksi kuuliaisuuden uhriksi. Näin tuli\nhänestä, joka itsensä vapaasti alensi Isän tahdolle kuuliaiseksi hamaan\nristin kuolemaan asti, iankaikkisen autuuden lahjoittaja kaikille\nniille, jotka hänelle vuorostaan ovat kuuliaisia eivätkä maailman\nhekuman ja ilon takia halveksi ja hylkää itsensä kieltämisen tietä,\nvaan pysyvät sen ristin kantajina, minkä Jumalan tahdon tekeminen lihan\ntahdon kuolettamiseksi jokaiselle tuottaa.\n\nYksin tällä Kristuksen seuraamisen tiellä, maailman houkutuksista\nhuolimatta, aina uhraten ruumiimme ja henkemme Jumalalle, vaikka hän\nkuljettaakin meitä ristin alla, me voitamme maailman ja kirkastamme\nJumalan kunniaa ihmisten kesken. Tämä on kuninkaallisen lain\ntäyttämistä, tämä on elämän kuningastie Raamatun mukaan. (Jaak. 2:8.)\n\nJeesus sen jo sen arvoiseksi uskoi, kun hän pitkänperjantain aamuna\nsanoi keskellä alennustansa ja kärsimistänsä: \"Minä _olen_ kuningas\".\nNyt hänet on koroitettu Isän oikealle puolelle. Nyt on hänelle annettu\n_kaikki_ valta. Nyt hän elää ja hallitsee sekä vie valtakuntansa\nvoittoon. Me emme voi häntä kuninkaaksi tehdä. Hän _on jo_ kuningas. Me\nvoimme verellä lunastettuina häntä vain palvella hänen valtakunnassaan\nja hänen alamaisinaan. Ja siinä juuri onkin autuutemme.\n\n\n\n\nPÄÄSIÄISVIIKKO.\n\n\nEnsimmäinen pääsiäispäivä.\n\n_Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: \"Minun Herrani ja minun Jumalani.\"_\nJoh. 20:28.\n\nJeesuksen elämänhistoria ei päättynyt hänen kuolemaansa ristillä\neikä Joosef Arimatialaisen kalliohautaan. Jos niin olisi käynyt, ei\nkristillisellä seurakunnalla huolimatta riivaajahenkien huudahduksista:\n\"Oletko tullut tänne vaivaamaan meitä ennen aikaa, Sinä Jumalan Poika?\"\nenempää kuin Jeesuksen omien itsetunnustuksienkaan nojalla olisi ollut\nuskoa Kristuksen jumaluuteen.\n\nVasta pääsiäisihme on laskenut perustuksen uskollemme, että voitto\non saatu vanhasta liitosta, synnin syyllisyydestä ja vanhurskaasta\ntuomiosta.\n\nPääsiäisihmettä ei epäilijä Tuomas uskonut, vaikka muut apostolit jo\nkertoivat kokemiaan: \"Me olemme nähneet Herran.\" Vasta kun kuolleista\nnoussut Jeesus itse ilmestyi, vaikka ovet olivatkin lukittuina, elävänä\nopetuslapsiensa keskelle ja sanoi nimenomaan Tuomaalle: \"Ojenna\nsormesi tänne ja katso käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni,\näläkä ole epäuskovainen, vaan uskovainen\" -- silloin epäusko väistyi\nepäilijän sielusta pääsiäisuskon tieltä. Niinpä kuuluu epäilijän\nhuulilta nöyrä pääsiäistunnustus: \"Minun Herrani ja minun Jumalani.\"\nMitä parhaimmatkin opetuslapset olivat Jeesuksen eläessä vain hämärästi\naavistelleet, se oli nyt pääsiäisihmeen, Jeesuksen ruumiillisen\nylösnousemuksen, jälkeen kypsynyt kaikille heille henkilökohtaiseksi\nuskon varmuudeksi. Pääsiäisihmeen jälkeen on se usko, että Jeesus\n_on_ Kristus, Jumalan Poika, tullut tuhansien ja taas tuhansien\nsielunankkuriksi. Välikappaleena tähän tulokseen oli apostolien\ntodistus, jotka itse omin silmin olivat nähneet kuolleista ylösnousseen\nHerran, ja syöneetkin yhdessä hänen kanssansa.\n\nLutherin esittämän uuden evankelisen uskon näkemyksen lähteenä\n\"kadotetun ja tuomitun\" syntisen paikalta oli hänen pääsiäisuskonsa:\n\"Niinkuin hän on kuolleista noussut, _elää ja hallitsee\niankaikkisesti_.\" Tämä hänen uskonsa perustuu apostolien todistuksen\nrinnalla hänen omaan henkilökohtaiseen kokemukseensa, että Jeesus\ntodella elää ja hallitsee kaikesta sielunvihollisen kiukkuisesta\nvastarinnasta huolimatta. Niinpä Luther rohkeasti tunnustaa: \"Minä\nuskon, että Jeesus Kristus, _totinen_ Jumala, on minun Herrani.\"\n\nApostolien todistus Jeesuksen ylösnousemuksesta on kaihon lujana\nkaikkia aikoja varten edelleen Raamatussamme. Ei mikään järkeisoppi\nenempää kuin mikään Kristusvihakaan ole voinut sitä sieltä poistaa.\nMutta elleivät meidän omat kokemuksemme tässä viheliäisessä elämässä\nole sopusoinnussa raamatullisen ja historiallisen pääsiäisihmeen\nkanssa, ei meissä pääse kehkeytymään elävä usko Kristuksen\njumaluuteen ja täydelliseen voittoon kaikesta pahan vallasta. Vain\nniitten apostoliseen todistukseen luottavien sydämistä, jotka yhä\nvieläkin kokemusperäisesti sanassa, rukouksessa ja elämänkohtaloissa\nseurustelevat läsnäolevan, elävän, kaikkivaltiaan Jeesuksen kanssa,\nkumpuaa välittömästi henkilökohtainen pääsiäistunnustus: \"Minun Herrani\nja minun Jumalani.\"\n\nTällaisen kokemusperäisen pääsiäisuskon omistaja ei enää pahene eikä\nloukkaannu siitä, ettei Jeesus kaikkivallallaan vielä ole tätä maailmaa\nuudistanut ja todella messiaallista aikakautta maan päälle luonut. Hän\nsuostuu siihen, että Jeesus nyt on ulkopuolisesti katsoen piilossa ja\nettä hän onkin siirtänyt Jumalanvaltakunnan julkisen toteuttamisen\ntoistaiseksi. Hän uskoo alkuseurakunnan uskovaisten toverina, että\nkaikki on Jeesuksen jalkojen juureen alistettu, vaikka emme sitä nyt\n_vielä_ näe. (Hebr. 2:8.)\n\n\nToinen pääsiäispäivä.\n\n_Silloin se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti, sanoi Pietarille: \"Se on\nHerra.\"_ Joh. 21:7.\n\nPietari oli tullut sisäisesti riisutuksi. Äskettäin hän vielä oli\nvarmana itsestään kerskunut, että vaikka vielä kaikki muut kieltäisivät\nJeesuksen, hän ei kuitenkaan sitä tee. Mutta yhtäkaikki hän oli Herran\nkieltänyt raukkamaisesti, jopa rikollisesti. Ei suotta ole puhuttu\nPietarin lankeemuksesta. Tuohon lankeemukseen oli kumminkin Herran\nsilmäys tuonut katumuksen ainesta. Pietari oli mennyt ulos kiusauksen\nhiilivalkean äärestä ja itkenyt katkerasti. Tuossa sisäisessä vaivassa\nhäneltä särkyi luottamus omiin voimiinsa. Hän meni Tiberian merelle\ntakaisin kalastamaan -- harjoittamaan vanhaa ammattiaan, jonka hän oli\nJeesuksen tähden jättänyt. Eikä hänestä ollut enää apostoliksi.\n\nTuollaisessa syyllisyyden tunnossa Pietari sisäisesti oli, kun Herra\nhänelle ilmestyi Tiberian meren rannalla seisoen niinkuin ennen vanhaan\nlihansa päivinä. Vaivattuna ei Pietari näy häntä aluksi tunteneen.\nMutta Johannes avasi hänen pimitetyt silmänsä sanomalla: \"Se on Herra.\"\n\nVielä nytkin Jumala lähettää jonkun ystävän kuiskaamaan vaivatulle: \"Se\non Herra\", juuri silloin, kun tämä vaivojensa takia itse päättelee,\nettä hän on hyljätty raukka ja että hän on niin huono, ettei hän enää\nmilloinkaan Herran työhön todella kelpaa. Kun ystävän sana, että\nHerra on läsnä, avaa silmät, silloin vaivattukin saa uuden toivon.\nHänen mielensä virkenee. Hän alkaa ymmärtää, että kaiken vaivan ja\ntuskan takana on sittenkin Herran ihmeellinen, anteeksi antava rakkaus\nvarjelemassa ja pelastamassa.\n\nNäin syntyi Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta se\n\"elävä toivo\", josta Pietari myöhemmin Jumalaa kiittää. Ja sama elävä\ntoivo syttyy vieläkin sisäisesti riisuttuihin sydämiin, kun niiden\nnäköpiiriin ilmestyy elävä, ylösnoussut Herra, ystävän kirkastamana.\n\n\nTiistai.\n\n_Niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin\npitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman._ Room 6:4.\n\n\"Tämän tein minä sinun tähtesi, mitä olet sinä tehnyt minulle?\" Nämä\ntunnetut sanat ristiinnaulitun kuvan alla iskivät aikanaan herättävästi\nja toimintaan pakottavasti nuoreen kreivi Zinzendorfiin. Sen jälkeen\nhän myötä- ja vastoinkäymisissä pani kaikkensa, koko elämänsä, aikansa,\nrahansa ja kykynsä vaihetuspöydälle, jotta Kristus tulisi sielujen\nvaltiaaksi ja Jumala saisi kunnian.\n\nSopinee nytkin kysyä: riittääköhän meille se, että käymme kirkossa\nsuurina juhlina, veisaamme ristiinnaulitusta Kristuksesta, luemme\nhänestä, kuulemme hänestä, lämpenemme hänen voitostansa pääsiäisaamuna\n-- mutta sitten yhtä kaikki jäämmekin entiseen tilaamme: itsekkääseen\njumalisuuteemme?\n\nOnko tämä niinkuin olla pitääkin?\n\nKun Herra Kristus on kuollut kaikkien edestä, niin eikö itsekkyytemme\npitäisi silloin tulla kirotuksi ja saada kuolinhaavansa juuri hänen\nkuolemansa ja ylösnousemisensa kautta, joka meitä on rakastanut? Ei\nole turhaan raamatussa kirjoitettu, että kun kerran alennuksen Herra\ntulee kirkkaudessaan ja kunniassaan, hän julistaa tuomarina syntisten\njoukolle:\n\n\"Menkää pois luotani, te kirotut; sillä minun oli nälkä, ettekä\nantaneet minulle syödä, olin alaston, ettekä minua vaatettaneet,\nolin koditon, ettekä ottaneet minua huoneeseenne, olin sairaana ja\nvankeudessa, ettekä te käyneet minua katsomassa.\"\n\nRistillä kuollut Herra on murtanut haudan sinetit ja noussut\nkatoamattomaan elämään.\n\nSitä elämää ikävöi kaikesta sielustaan ja mielestään ja voimastaan\njokainen todella uudestisyntynyt Jumalan lapsi.\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"-- _Nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee_!\" Ef. 5:14.\n\nLuonnostamme olemme hengellisesti kuolleita ja rakastamme enemmän\npimeyttä kuin valoa, enemmän valhetta kuin totta. Kukapa meistä\ntahtoisi lapsuudesta asti rakkaaksi käyneestä omasta tiestänsä luopua?\nJa yhtäkaikki me tahtoisimme saada todistuksen siitä, että olemme\nJumalan omia, vaikkemme henno omia teitämme jättääkään. Meihin tekee\nvastenmielisen vaikutuksen kaikki, mikä näyttää meille todellisen\ntilamme keskellä elämän valhetta.\n\nMutta -- tapahtuneeko meille vahinko, jos totuus tulisikin ilmi,\nja meille alkaisikin oma tie ja oma jumalisuus näyttää eksyksissä\nkulkemiselta ja hengelliseltä kuolemalta. Eihän valheesta kauan eletä.\nMutta peloittaahan tuo kuolettava totuus: sinussa oleva valokin on\npimeyttä.\n\nVaan eipä totuus kuoleta jättääksensä kuolemaa, vaan se haavoittaa\nvain sitä varten, että se saisi tuoda mukanansa syntiselle armon ja\nelämän. Ja se on jo armoa, että Jumala repii rikki valheen verhot\nomiltatunnoiltamme antaessaan valonsa tulla ilmi meille sanassansa. Kun\noma valo alkaa näyttää pimeydeltä ja oma tie itsekkyyden tahraamalta,\nsilloin on jo sydämeen valmistettu tilaa sille rakkaudelle, joka\nihastuu Jumalan teihin ja ikävöi niille pääsyä. Silloin pääsee Kristus\nmeille tieksi, kun omat tiet loppuvat. Niin, sille, joka pimeydessä\nistuu, koittaa valona Kristus.\n\nHerännyt ihminen, jonka omantunnon Jumalan pyhä sana on valaissut,\nvaeltaa tässä valossa jo silloinkin, kun hän eksymyksiänsä anteeksi\nanoen pelkää, ettei hän vielä Jumalan tiellä olekaan. Mutta juuri sitä\nKristus valaisee, joka todella hartaasti rukoilee:\n\n    \"Ah, Jeesus, ole tienä eksyneelle\n    Ja tule taluttajaksi väsyneelle\n    Ja elämäksi mulle kuolleelle\n    Ja totuudeksi valheen orjalle.\"\n\n                          S.V. 50:5.\n\n\nTorstai.\n\n_Minä tiedän lunastajani elävän._ Job. 19:25.\n\nTulemme itsekukin aikanansa Jobin lailla huomaamaan ja kokemaan, että\nkaikki muu pettää elämässä, mutta että Jumala ei koskaan hylkää eikä\njätä. Tosin ei aina näytä siltä, että Jumala on puolellamme ja että hän\nmeitä auttaa. Me tunnemme ja koemme ihan päinvastaista, koska meidän on\npakko elää kärsimyksissä ja kaikenlaisissa vaikeuksissa. Mutta kaikki\ntämä tapahtuu ainoastaan siksi, että oppisimme harjaantumaan siinä\nvaikeassa taidossa, jota Raamattu nimittää uskoksi.\n\nJos sinulla on harjaantunut usko, niin sinä myöskin lujasti luotat\nsiihen, että Jumala, joka on rakkaus ja sovitettu Isä, myöskin\n_tahtoo_ ja kaikkivaltiaana _voi_ auttaa juuri sinua ja juuri niissä\nahdistuksissa, joissa parhaillaan elät. Jos meillä on usko, saamme olla\nJumalan avusta varmat, vaikk'ei sitä apua voi silmin vielä nähdäkään.\nUsko ei ole riippumista ulkonaisessa näkemisessä, tuntemisessa ja\nkokemisessa, vaan Jumalassa itsessään, sellaisena, millaiseksi sana\nhänet ilmoittaa.\n\nOn tosiaankin ihmeellinen taito osata olla lohdutettu ja iloinen,\nvaikka kaikki maalliset tuet kaatuvat ja apuneuvot loppuvat.\n\nNäin riisutuiksi me tulemme jokainen ainakin kuoleman hetkellä. Kaikki\nmuu silloin pettää. Ei ole omaa pyhyyttä, ei ole mitään ansiota, ei\nketään ihmistä, joka voisi auttaa.\n\nKuinka onnellista on omistaa silloin raamatullinen usko, ettei tarvitse\nitse sovittaa syntejänsä eikä katsella itseänsä, vaan että kaiken\nulkonaisen luhistuessa voi lohdutettuna tunnustaa: \"Minä tiedän minun\nLunastajani elävän.\"\n\n    \"Oi Herra, suothan sä mulle\n    Sun armos voimaksi matkalle,\n    Anteeksi anna,\n    Mua nosta, kanna,\n    Vie perille!\"\n\n                    H.L.V. 607:5.\n\n\nPerjantai.\n\n_Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta\nsynnistä._ 1 Joh. 1:7.\n\nHerra panee omantuntomme koville saadaksensa meidät heräämään synnin\nunesta. Puutokset, joista ennen ei ollut mitään huolta, tuottavat\ntällöin murhetta. Synti, josta ei ennen ollut mitään vaivaa, painaa\nnyt tuntoa niin raskaasti, että sielu on hukkua epätoivon suohon. Oma\npelastuminen alkaa näyttää mahdottomalta, joskin sen muitten kohdalle\nvoi vielä mahdolliseksi uskoa. Mutta juuri silloin, kun näin käy,\nollaankin ristin juurella.\n\nRistin juurella ovat totuudessa vain ne, joilla Jumalan ennättävän\narmon vaikutuksesta on loppunut kaikki luottamus omiin voimiin\npelastuksen asiassa. Vain itsessään mahdottomalle aukenee ristin armo.\nVain sellaista omaatuntoa Kristuksen veri pääsee puhdistamaan, joka\nJumalan tuomioitten painon alla on vilpittömän synnintunnustuksen\nkautta kirpoutunut vapaaksi kuormastansa.\n\nSyntinsä tunnustava ja hylkäävä katuva sielu saa ristin juurella kokea\nomaatuntoa rauhoittavan sovintoveren voiman. Sellaiseen sieluun on Pyhä\nHenki syövyttänyt sellaisen inhon syntiin, että ihminen ennen kärsisi\nmitä hyvänsä kuin jäisi edelleen syntiinsä.\n\nUusi ihminen on syntynyt, kun sydän on Jeesuksen verellä tullut\npuhdistetuksi synnin saastasta. Synnintunto ei ketään vielä uudista\nenempää kuin itsensä ripittäminenkään. Uudistuksen saa aikaan\nyksin veren armo sellaisen katuvan syntisen sydämessä, joka ei\nmahdottomuutensa tunnossa mene Golgatan ristin ohitse, vaan jää sen\nvarjoon siksi, kunnes taivas uskolle aukenee. Ellei se ristin juurella\naukene, ei se missään muuallakaan todella aukene.\n\nSyntisen rauha, jonka perustuksena ei ole Jeesuksen veri, on väärä\nrauha, joka pettää heränneen matkamiehen, nukuttaen hänet uudelleen\nsuruttomuuden uneen.\n\n\nLauantai.\n\n\"_Onko Herran käsi lyhyt? Nyt saat nähdä, toteutuuko sinulle minun\nsanani vai eikö_.\" 4 Moos. 11:23.\n\nElämän korpivaelluksen aikana Kaanan tien matkamies joutuu\nmahdottomuuksien eteen samoin kuin Mooses aikanansa.\n\nEräs sellaisia vaikeuksia on monelle kristitylle toimeentulon kysymys:\nmistä saan ruokaa itselleni ja joukolleni?\n\nKun Mooses asetti aikanaan tämän kysymyksen erämaassa Herran\nratkaistavaksi, hän sai suurenmoisen lupauksen Jumalalta.\n\nKokonaiseksi kuukaudeksi eteenpäin Herra lupasi yhdellä kertaa antaa\nkoko kansalle lihaa syötäväksi. Mutta asia tuntui Mooseksestakin aivan\nmahdottomalta. Olihan heitä kuusisataa tuhatta jalkamiestä ja lisäksi\nvaimot ja lapset. Epäillen Mooses sanookin Herralle mieli katkerana:\n\"Kootaanko heille kaikki meren kalat, niin että heille riittää?\"\n\nMutta Jumala sanoi: \"Onko Herran käsi lyhyt? Nyt saat nähdä, toteutuuko\nsinulle minun sanani vai eikö.\" -- \"Mutta Herran lähettämä tuuli nousi\nja ajoi edellään viiriäisiä mereltä päin ja painoi niitä leiriin\npäivänmatkan laajuudelta joka suunnalle leiristä, lähes kahden kyynärän\nkorkeuteen maasta.\"\n\nNäin Herra piti sanansa ja pitää vieläkin taloudellisiinkin\nvaikeuksiimme nähden. Ei niissäkään asioissa hänen auttava käsivartensa\nole lyhyt. Hänen menettelytapansa on vain sellainen, ettei hän auta\neikä kuule rukouksiamme heti, vaan antaa meille ensin ainoastaan\nsanansa ja jättää meidät joksikin aikaa _sen_ varassa elämään ja\nponnistelemaan.\n\nMutta autuas on jokainen, joka vaikeuksissaan sanasta ja sanan varassa\nelää. Hän on totisesti näkevä, samoin kuin Mooses, tapahtuuko hänelle\nJumalan sanan mukaan vai eikö. Meidän Jumalamme on kaikkivaltias.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO\n\n\nSunnuntai.\n\n_Kristus \"itse kantoi meidän syntimme\" ruumiissansa ristinpuuhun\n-- -- -- hänen \"haavainsa kautta te olette parannetut\"._ 1 Piet. 2:24.\n\nSijaisrangaistus on ollut monelle loukkauksena. Ymmärretään kyllä, että\nsiveellisiä voimia voidaan siirtää, mutta ei ymmärretä siveellisen\nvastuun siirtoa.\n\nMutta mitä sanookaan Raamattu Kristuksesta? \"Rangaistus oli hänen\npäällänsä, että meillä rauha olisi.\" Kellä on herännyt omatunto, hän ei\nsaa rauhaa, ennen kuin syyllinen on sovittanut rikoksensa ja kärsinyt\nlainmukaisen rangaistuksensa.\n\nMutta vanhurskas Jumala ei voinut rangaista _meitä syntisiä_, sillä\nsilloin hänen olisi tarvinnut hukuttaa meidät iankaikkisesti. Se taas\nsoti hänen rakkauttansa vastaan, ja siksi hän otti rangaistuksen itse\nkärsiäkseen ja sovitti synnin Jeesuksen viattomassa ruumiissa, joka\nristille naulittiin juutalaisten vihan ja kateuden yllytyksestä.\n\nVain sille, ken sijaisrangaistuksen uskossa käsittää, on todella\ntotta, että Jeesus teki ristillä verensä kautta rauhan. Syyllisyytensä\ntunnossa hän apostoli Pietarin kanssa näkee, että hän, joka ei syntiä\ntehnyt, jonka suussa ei vilppiä ollut, kuoli Jumalan vihan alaisena\nmeidän syyllisten sijasta.\n\nTätä viatonta, meidän syntiemme rangaistusta kantavaa Jumalan Karitsaa\nsaamme nyt kukin katsella oman syyllisyytemme painamina. Pietaria\npainoivat _kielen_ synnit: väärät valat. Hän ylistää ristiinnaulitun\nKristuksen täydellisyyttä ja viattomuutta juuri kielen syntien\nsovintona.\n\nMeillä kullakin on _omat_ syntimme, jotka pitävät meidät\nsyyllisyydentunnossa Jumalan edessä. Mutta kirouksen puuhun syyttömästi\nripustetun Kristuksen täydellisyys ja viattomuus riittävät meillekin\njokaiselle, katsottuna itsekunkin syyllisyyden kannalta. Hänen\nhaavoissaan riittää kaikille lääkettä, se on, anteeksiantamusta ja\nrohkeutta alkaa uudelleen syvimmästäkin lankeemuksesta. Kristuksen\nviaton veri puhuu toista kieltä kuin Aabelin veri. Jälkimmäinen huusi\nkerran kostoa, edellinen huutaa yhä edelleenkin anteeksiantamusta.\n\n\nMaanantai.\n\n_Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous\non väkevämpi kuin ihmiset._ 1 Kor. 1:25.\n\nKristillisyys on näennäisesti mielettömyyttä ja heikkoutta. Itsensä\nsyytteleminen, omantuntonsa määrättävissä oleminen maailman silmissä\naivan turhanpäiväisiltäkin näyttävissä asioissa, Kristuksen armon\nainainen kerjääminen ja itsensä Jumalan edessä pelastukseen\nmahdottomaksi havaitseminen ja sen vaivan tunnustaminen toisillekin\novat muitten elämänilmiöitten rinnalla sellaisia tosiasioita kristityn\nihmisen elämässä, että maailman viisaan on pakko pitää häntä\nheikkona, jopa mielettömänäkin. Erään kuuluisan kirjailijan syytös\n\"orjamoraalista\" on kyllä tunnettu asia. Pitäähän toki ihmisen olla\nitsestään varma ja rohkea, niin sillä taholla teroitetaan mieliin.\n\nMutta kun Jumalan Pyhä Henki tunkee sanan terävän miekan ihmisen\nsydämeen, niin että sielu ja henki eroavat toisistansa, kun Jumalan\nvanhurskaus, jolle salattu himo ja saastainen katsekin jo ovat kuoleman\nsyntejä, astuu omaantuntoon velvoittavana voimana, silloin kaikki\nluottamus omaan hyvyyteen ja siveelliseen ansiollisuuteen loppuu.\nSilloin herätyksen saanut ihminen kauhistuu sydämensä riettautta ja\npahuutta, josta hän ennen ei ollut yhtään vaivattu. Silloin on Jumalan\nvalta sielussa päässyt sille asteelle, ettei velka ole kirkastunut vain\nkymmenentuhannen leiviskän suuruiseksi, vaan että on myöskin selvinnyt:\n\"Minulla ei ole millä maksaa. En voi sovittaa syyllisyyttäni. En\nparantaa syntieni seurauksia, en muuttaa pahaa sydäntäni.\" Ainoa toivo\nja turva on Kristuksessa.\n\nMaailman silmissä tämä kaikki on heikkoutta ja mielettömyyttä, mutta\nRaamatun mukaan se on Jumalan valtakunnan tulemista ihmisen sydämeen\nPyhän Hengen kautta. Se on osallistumista hengellisen elämän ja armon\nelävän omistuksen iankaikkisiin voimiin, jotka tulevat yksin Jumalalta\nkorkeudesta eivätkä alhaalta maailmasta.\n\nTuonne syvyyteen joutuneelle sielulle aukenee Jumalan ihmeellinen\nviisaus. Sinne pääsee avuksi hänen kaikkivoipa, pelastava armonsa,\njoka on väkevämpi kuin syntitottumustenkin voima ja verien perintö.\nMitä kirjailijat ja filosofit viisaudestaan huolimatta eivät pääse\nomassa ruumiissaan ikinä kokemaan: hengen herruutta lihan yli -- sen\nkokee Jumalan sanasta ja evankeliumin armosta jatkuvasti elävä herännyt\nkristitty. Ruumiskin voi \"iloita\" elävässä Jumalassa.\n\n\nTiistai.\n\n_Kristuksen Jeesuksen Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta\nhänen vereensä._ Room. 3:25.\n\nValtaavimpia Raamatun sanoja on todistus Jumalasta, ettei hän\n_säästänyt_ omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi meidän\nkaikkien edestä. Tämän sanan valtasuuruus alkaa selvitä meille\nvasta silloin, kun omassa elämässämme olemme joutuneet uhraamaan\ntai pakostakin menettämään rakkaimpamme ja kalliimpamme. Mikä voima\nonkaan ollut liikkeellä, kun Jumala voitti rakkautensa ainosyntyiseen\nPoikaansa ja antoi hänen joutua kirotuksi! -- Jumala ei säästänyt\nhäntä, vaikka rakkaus vaati, ei säästänyt, vaan antoi kirouksen puuhun\nnaulitun ikuisen rakkautensa lapsen viattoman veren vuotaa kirotun maan\npäälle.\n\nTämä synnin takia kirottu maa ja sen asukkaat, sinä ja minä, me\ntarvitsemme sovituksen välinettä, armoistuinta, paikkaa, alttaria,\njonka luona se, mitä emme saa tekemättömäksi, vaikka sydänveremme\nvuodattaisimme, kuitenkin annetaan katuville anteeksi. Ellei tällaista\nsovituksen välinettä, alttaria olisi, tai jos sitä ei tunnonvaivoissa\nlöytyisi, menehtyisimme syntiemme ja rikostemme painamina epätoivoon.\n\nMoni onkin menehtynyt, joka ei haavoissaan jaksanut tai tahtonut uskon\nkatsettaan nostaa Jumalan julkiasettamaan sovituksen välineeseen,\nristillä riippuvaan Jeesukseen.\n\nKun Jeesus meni vapaaehtoisesti ristille, ei kukaan ihmislapsi ollut\nhänen kanssansa häntä auttamassa. Jeesus teki ja kärsi kaikki yksinään.\nJa kun Jumala Jeesuksen viattomassa ruumiissa tuomitsi syntimme, ei\njäänyt mitään rästiä tai aukkoa sovinnon tosiasiaan. Se tuli kaikin\npuolin ja kaikiksi ajoiksi täydellisesti tehdyksi. Ei suotta ole\nsanottu: \"Jeesuksen veri riittää\". Tutki kerrankin, mikset tätä usko,\nellet jo usko!\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Armosta te olette pelastetut._ Ef. 2:5.\n\nRaamatun sanasta käy ilmi, että kaikki, mitä ihminen Jumalalta saa\nja mitä hänen tarvitsee saada, on lähtöisin ja saadaan yksinomaan\n_armosta_.\n\nArmo on Jumalan mielenlaadun ominaisuus. Jumala on syntiänsä katuvalle\narmollinen. Sen vastakohtana on Jumalan kiivaus ja pyhä viha kaikkea\nsyntiä ja vääryyttä vastaan.\n\nSe, että maailma vielä on olemassa, että aurinko paistaa pahoillekin,\nettä Jumala kärsii vielä syntisiä ja toimii heidän pelastuksekseen,\nriippuu kokonaan hänen armostaan.\n\nSe taas, että Jumala on ankara ja kuluttavainen tuli synnille ja\nsyntiselle, joka hänen maailmanjärjestyksensä rikkoo, sekä antaa\nniiden käydä paatumuksen tiellä kypsyyttään kohden tuomiolle, riippuu\nhänen vanhurskaudestaan ja pyhyydestään eli mikä on sama asia: hänen\nvihastaan.\n\nJos nyt Jumalan vihan lapsi antaa Jumalan armolle sydämessään sijaa,\ntulee hänestä armon lapsi. Näin ollen onkin koko pelastustyö, minkä\nJumala meissä suorittaa ja tekee, syntiin nähden vihaa, mutta ihmiseen\nnähden armoa: \"armosta te olette pelastetut\".\n\nJos tämä olisi meille aina selvillä, olisi meillä avain Jumalan\nsalattujen töiden ja teiden oikein käsittämiseen, niin ettemme\nsokeudessamme niihin loukkaantuisi. Näin me varjeltuisimme monesta\neksymyksestä ja tarpeettomista suruista ollessamme Herran omien kanssa\n\"armon alla\".\n\n\nTorstai.\n\n_Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme._ Jes. 53:6.\n\n\"Me teemme syntiä joka päivä monella muotoa emmekä muuta ansaitse kuin\nrangaistuksen\". Herännyttä sielua painaa joka päivä oman syyllisyyden\ntunto. Olemme täynnä vikoja ja syntiä. Hartioillemme on koko elämän\najaksi sälytetty raskas taakka. Ellemme siitä pääse vapaaksi, ellemme\nsaa sitä selästämme puretuksi ja omaatuntoamme synnin syyllisyydestä\nkirvoitetuksi, olemme iäti onnettomat ja auttamattomasti hukassa.\n\nMutta nyt tulee kärsimysevankeliumista meitä vastaan suloinen sanoma\nJeesuksesta Kristuksesta, kärsivästä Jumalan Pojasta. Hänet on annettu\nvaivaan meidän syntiemme edestä. Velkakirjamme hän otti ja löi ristiin.\nMutta tänään hän ei enää ole kuollut, vaan elävä, läsnäoleva Vapahtaja,\njoka lävistetyillä käsillään kantaa, nostaa ja pelastaa meitä synnin ja\ntuomion alaisia ihmisiä.\n\nJeesus Kristus ei näet ainoastaan ole kuollut syntiemme edestä, vaan\nhänet on myöskin herätetty kuolleista vanhurskauttamiseksemme, siis\nsitä varten, että me heikkouskoiset uskaltaisimme _jumalattominakin_\nolla pyhän Jumalan edessä hänen armahdettavinaan joka aika, kävi kuinka\nkävi ajallisesti.\n\nEmme me itse saa kuormaamme pois viskatuksi emmekä syntiämme Jeesuksen\npäälle heitetyiksi, vaan Herra itse sen teki. _Herra heitti_ meidän\nvääryytemme, meidän kaikkien kaikki synnit hänen päällensä.\n\n\nPerjantai.\n\n_Hän katsoi Kristuksen pilkan suuremmaksi rikkaudeksi kuin Egyptin\naarteet._ Hebr. 11:26.\n\nJumala valmistaa omillensa heidän syntiensä ja lankeemustensa uhallakin\ntilaisuuksia, joissa he voivat tunnustaa, mitä ennen ovat kieltäneet ja\nkieltää, mitä ennen ovat rakkaana pitäneet.\n\nMoosekselle tuli Jumalan johdatuksesta tällainen tilaisuus, kun hänen\naikuiseksi tultuaan oli valittava, lukeutuuko hän ylenkatsottuun\nJumalan kansaan vai alkaako faraon tyttären poikana ja siis Egyptin\naarteiden omistajana etsiä synnistä lyhytaikaista nautintoa. Hän\nvalitsi \"Kristuksen pilkan\".\n\nJokainen ratkaisu Kristuksen pilkan alaisuuteen tai nautinnon tielle\non vieläkin Jumalan valmistama tilaisuus, jossa uskoamme koetellaan.\nVaalin teko ei suinkaan ole helppoa. Liha ja veri sotivat henkeä\nvastaan taikka ne ovat silloin heikot, kun henki olisi altis Herran\npuoleen kääntymään.\n\nNiinpä ei vieläkään ole muuta onnistumisen tietä oikean ratkaisun\ntekemiseen kuin seurata Mooseksen esimerkkiä. \"Hän käänsi katseensa\npois ajallisista aarteista näkymätöntä palkintoa kohti. Ja kun hän näki\nsen, joka on näkymätön, hän kesti\".\n\nEllemme mekin ratkaisua etsiessämme opi uskomaan näkymättömiin\ntodellisuuksiin, sorrumme me lihan himoon, silmäin pyyntöön ja\nelämän korskaan. Sillä usko on juuri alistumista näkymättömien\nkurinalaisuuteen ja tahtomme ja toimintamme ojentamista sen mukaan,\nmikä ei näy, maksoi se sitten, mitä maksoi: rahaa, hermoja, aikaa,\nvaivaa, kunniaa tai muuta.\n\n\nLauantai.\n\n_Niin Jeesus sanoi ylipapeille ja pyhäkön vartioston päälliköille\nja vanhimmille -- -- -- \"Mutta tämä on teidän hetkenne ja pimeyden\nvalta.\"_ Luuk. 22:52, 53.\n\nRaamatun sanan valossa käy kyllin kirkkaasti ilmi, että Jumalan hetki\nja aika on toinen kuin meidän aikamme. Raamatusta opimme edelleen, että\nJumala, joka on itsensä sitonut määrättyihin ajan hetkiin, ilmestyy\naina vasta silloin ihmisille, kun he ovat joutuneet elämän ankarassa\ntaistelussa kokemaan, että suurikaan oma voima ei mitään auta. Eipä ole\nsyytä suotta sanottu: \"Ihmisen hätä on Jumalan paras tilaisuus.\"\n\nSe päivä, jolloin ihmisillä oli oma hetkensä kaikkein valtavimmassa\nja samalla räikeimmässä muodossaan, oli pitkäperjantai. Sinä päivänä\noli äänessä itsekäs, synnin turmelema ihmiskunta, ja sen takana sitä\nohjailemassa pimeyden henkimaailma. Silloin puhuivat äänekkäimmin\nmaallinen valtio ja ihmisten oma hurskaus ja jumalisuus, Pilatus ja\nKaifas. Ne molemmat yhdessä pystyttivät ristin Golgatalle. Se oli\nihmisten hetki ja samalla saatanan hetki. \"Tämä on teidän hetkenne ja\npimeyden valta.\"\n\nTämän ihmisten hetken kestäessä oli Jumala vaiti. Hän ei puhunut\nmitään, vaikka Jeesuskin, häntä avuksensa huusi. Jumalan hetki koitti\nvasta ihmisten hetken jälkeen. Hänet, jonka ihmiset hylkäsivät ja\ntuomitsivat kuolemaan, Jumala koroitti ja nosti majesteettiutensa\noikealle kädelle. Ihmiset valmistivat hänelle paikan ristillä, Jumala\nantoi hänen istua valtaistuimelleen taivaassa. Näin Jumala vastasi\nihmisten hetkeen ja pimeyden vallan juoniin oman hetkensä tultua\npääsiäisenä ja helatorstaina.\n\nEmmekä me vieläkään pääse pahoine enempää kuin hyvine päätöksinemme\nja ratkaisuinemme meidän inhimillisestä hetkestämme. Meidän hetkemme\naikana Jumala vieläkin vaikenee. Vasta kun me olemme purkaneet sen\npahan, mikä meissä on Jumalaa vastaan, vasta kun me olemme tuoneet\näänemme kuuluviin ratkaisumme ja tekomme kautta, lyö Jumalan hetki.\n\nJa kun Jumala hetkenänsä vastaa meidän hetkeemme, hän tekee sen\nherättämällä kuolleista ja viemällä kunniaan sen elämän, jonka me\nitsekkyydessämme, himoissamme ja epäuskossamme olimme hyljänneet\nja mitättömäksi arvostelleet. Näin muodostuu Jumalan hetki meidän\nhetkellemme ja pimeyden vallalle aina uudelleen tuomion hetkeksi.\n\n\n\n\nTOINEN PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n\"_Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin_!\" Joh. 1:29.\n\nKen ensin on elänyt vuosia Jumalaa tuntematta ja joutuu sitten\nheräämään synninunestansa, hän saa kokea, että Jumalan vanhurskaus\nastuu niin voimakkaana ja ankarana silmien eteen, että armo ja laupeus\nhupenevat näkymättömiin.\n\nKun pyhä Jumala tuomioillaan alkaa ihmistä hallita hänen\nomassatunnossansa, tuntuu Jumala alussa armottomalta tuomarilta. Ei\nhäntä silloin vielä tunneta Jeesuksen Kristuksen kautta sovitetuksi\nIsäksi.\n\nHerännyt ihminen epäonnistuu yhä uudelleen ja uudelleen\nparannuspäätöksissään ja yrittäessään saada rauhaa ja lepoa itselleen\nomin voimin, kun hän ei kehtaa perin huonona, jopa kirottunakin elävän\nJumalan eteen lähteä.\n\nMutta kun sielun jano ei omin voimin sammu eikä nälkä asetu eikä toivo\nelvy, silloin on pakko lopulta myöntyä siihen raamatulliseen totuuteen,\nettei Jumala meitä armahda _meidän_ vanhurskautemme tähden, vaan\n_itsensä_ tähden. Herra sanoo: \"Minä pyyhin pois sinun syntisi minun\ntähteni\". Ja apostoli lisää: _Jumala_ on meidät kanssansa sovittanut\nJeesuksen Kristuksen kautta.\n\nVasta kun tyhjästä ja turhasta omasta työstämme tulee loppu, katseemme\nnousee Jumalan itsensä julkiasettamaan sovinnon välineeseen, Jeesukseen\nKristukseen. Itsestään avuton syntinen suunnatessaan katseensa Jumalan\nKaritsaan näkee silloin samaa, mitä Johannes Kastajakin aikoinaan näki\nJeesuksesta: hän ottaa pois, kantaa maailman synnit -- nyt vielä -- nyt\njuuri -- juuri minunkin syntini.\n\nSe näkemys on pelastususkoa. Ja siitä vasta on seurauksena murheissa ja\nvaivoissa elämää kannattava kohtalousko.\n\n\nMaanantai.\n\n\"_Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea -- -- -- hän ottakoon joka\npäivä ristinsä ja seuratkoon minua_.\" Luuk. 9:23.\n\nSe tie on kaita, joka vie elämään. Sillä tiellä Jumala irroittaa meidät\nmuista ja kiinnittää itseensä. _Seuraa minua_, kuuluvat Herran sanat\nitsekullekin. Kristillisyys on Kristuksen seuraamista. Ja Kristusta\nseuratessa ei voi seurata maailmaa ja sen himoja. Kristuksen seurassa\non pakko myydä kaikki, mitä itsellä on ja mikä esteeksi tulee.\nSellainen on Jumalan tie. Sillä tiellä kiskotaan meistä vähin erin pois\nkaikki, mikä meille on luonnostamme rakasta ja kallisarvoista, niin\nettei jää jäljelle muuta kuin Herra yksin.\n\nMutta ken on tullut näin todella Herran seuraan ja osalliseksi\niankaikkisesta elämästä, hän on samalla tullut osalliseksi rististä,\nse on: hän on tullut vaivojen ja kärsimysten osallisuuteen. Ota risti,\nsanoo Kristus. Ken aikoo elämän tielle, hänen täytyy olla valmis\nkaikkeen, mikä ei lihaa ja verta miellytä.\n\nTällainen on Herran rakkaustahto ja johto. Säälimättä hän iskee sydämen\narimpiin paikkoihin meitä tiellään johtaessaan. Yhdellä kertaa ei hän\ntosin kaikkea ota. Hän tekee sen vähin erin. Emme muuten kestäisi.\n\n_Risti on otettava päivittäin_ uudelleen ja uudelleen vastaan hänen\nkädestään. Siihen on meidän, jos perille kirkkauteen mielimme,\nkumminkin jo alusta pitäen oltava valmiina ja varustautuminen, että\nmatkan varrella kaikki muu menee ja kaikki on jätettävä, ja vain Herra\nyksin jää. Mutta Hänpä sitten korvaakin korkeimpana hyvänä meille\nkaiken muun menetyksen. (Ps. 73:25-26.)\n\n\nTiistai.\n\n_Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, jumala, hylkää._ Ps. 51:19.\n\nKen on sydämensä Herralle antanut, saa yhtä mittaa valittaa sitä, ettei\nse tahdokaan Herran omana kokonansa pysyä. Joka-aikaisena huolena\npainaa kokemus, että sydän on jaettu Jumalan ja saatanan, taivaan ja\nmaailman kesken.\n\nAina vain sydämen kätköistä löytyy uusia sokkeloita ja komeroita,\njoihin on kätketty tottelemattomuutta ja vastenmielisyyttä Herraa ja\nhänen pyhyyttänsä vastaan. Ja kun edelleenkin näin tapaa sydämestään\nsaastaisuutta ja itsekkyyttä, alkaa väkisinkin herätä ajatus, olenkohan\nkoskaan todella sydäntäni vielä Jumalalle antanutkaan.\n\nJokainen kokenut kilvoittelija sanomattakin tietää sydämensä\nsellaiseksi kuin Raamattu sen sanoo: \"Ihmissydämen aivoitus on\npaha hamasta lapsuudesta\". Mutta perehdyttyään taistelujen tiellä\nkokemuksineen Raamatun henkeen ja huokaillessansa sydämensä pahuuden\npainon alla, hänestä on tullut yksi niitä ahdistettuja, yksi niitä,\njoilla on Pyhän Hengen särkemä sydän, joka vapisee, jolla on arka\ntunto, Jumalan pyhän sanan edessä. (Jes. 66:2.)\n\nTuo ihmissydämen jo hamasta lapsuudesta juontuva pahuus on\ntodella huono ja ruma tila sen silmissä, joka kaikki näkee. Silti\nei ahdistetulla ole muuta neuvoa kuin viedä tuo rumuutensa ja\ninhottavuutensa takia särkynyt sydän yhä uudelleen rukouksessa\nJumalalle. Ansiotonna siinä odotetaan Herran ratkaisua, mutta sittenkin\nsielun jännitystilassa kestää usko: \"Ahdistettua ja särjettyä sydäntä\nei Jumala hylkää\".\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Tarpeellisia on vähän tahi yksi ainoa_.\" Luuk. 10:42.\n\nKristus kulkee omiensa seurassa. Mutta varsinkin hän on kiusattuja\nopetuslapsiansa lähellä.\n\nKun Martan talossa Betanian kylässä sisarusten välit alkoivat\nkärjistyä, Jeesus pääsi riidan ratkaisijaksi ja erotuomariksi. Kun\nhänen äänensä pääsee kuuluville, pääasiat tulevat pääasioiksi,\nja sivuasiat jäävät sivuasioiksi. Kaikki se, mikä kuuluu _tähän_\nmaailmaan: ruoka, juoma, vaatteet, kotiolot, kestitykset ja muut\nesiintyvät Herran puhetta kuunnellessa toisarvoisessa asemassa\nja sielun pelastus ensiarvoisessa. Siinä juuri on se yksi ainoa\ntarpeellinen eli oikeammin, Kristus käy ainoaksi oikeaksi\ntarpeelliseksi sielulle, joka on alkanut nähdä, että hän hukkuu ilman\nKristusta ja hänen autuaaksi tekevää sanaansa.\n\nSielu kuolisi, ellei se saisi yhteyttä Herran kanssa omistaa. Maria oli\ntämän tullut tuntemaan. Senpä takia hän, Herran taloon tultua, istuutui\nJeesuksen jalkojen juureen kuuntelemaan hänen puhettaan.\n\nPääasia elämässämme on Jeesuksen sanoihin sisältyvän totuuden\nvastaanottaminen. Se totuus tekee vapaaksi. Se tuo meihin Pyhän Hengen.\nSe synnyttää meidät uudestaan. Se siirtää meidät kuolemasta elämään.\nJeesuksen sanan omistuksessa ja jatkuvassa vastaanottamisessa elävä\ntoivo pysyy kiusauksissa ja koettelemuksissa hereillä.\n\nVaikka kuinkakin ahtaalle joutuisimme, niin saatamme sanan voimasta\neläen Herran armon tukemina toivoa ahtaittenkin aikojen vallitessa\nvaloisampaa tulevaisuutta.\n\nKaikki ne, joilta oman turvan loppuessa Kristus saa kunnian, ovat hyvän\nosan valinneet. Heillä on omanaan tuo yksi tarpeellinen: Kristus.\n\n\nTorstai.\n\n\"_Tästä päivästä lähtien minä annan siunauksen_.\" Hagg. 2:19.\n\nYlimmäisen oikea käsi voi kaikki muuttaa. Hänelle ei mikään asia ole\nmahdotonta. Lyödylle ja syntinsä tuntoon tulleelle kansalleen hän oli\navannut vankeuden maan portit sekä laskenut heidät takaisin omaan\nmaahansa.\n\nMutta siellä olivat taivaan ikkunat olleet suljettuina ja Jumalan\nsiunaus oli ollut heiltä kateissa. Ei menestynyt maanviljelys, ei\nkauppa eivätkä käsityöt ja sielut olivat surkean alakuloisuuden\nvallassa. Silloin profeetta Haggai sai Herralta tehtäväkseen mennä\nkansalle sanomaan juuri ne sanat, jotka tuohon hätään soveltuivat. Ja\napu tuli.\n\nTämä Herran siunaus ja apu alkoivat tuntua määrätystä päivästä, \"tästä\npäivästä\" lähtien. Kun kansa ajatteli taaksepäin, mitä sitä päivää\nennen oli ollut, kun se ajatteli kurjuuttansa ja onnettomuuttansa ja\nnyt kokemaansa uutta, oli siinä suuri, silminnähtävä ero. He näkivät,\nettä Herra pystyi \"liikuttamaan sekä taivaan että maan\".\n\nHerra olisi omasta puolestaan varmaankin ollut valmis aikaisemminkin\nsiunaamaan, mutta kansan elämässä ja ihmisten sydämessä ei ollut tilaa\nsiunaukselle, kun parannus oli vielä tekemättä. Itsekkäisyydestään\nherännyt kansa käsitti näet jumalasuhteensa yhtä kaikki\npintapuolisesti. Se päätteli, että vain _kosketus_, tilapäinen kosketus\nHerran hengen kanssa riittäisi.\n\nMutta profeetta sai tehtäväkseen tuomita juuri tällaisen hetkellisen\nuskonnollisuuden vääräksi. Ja kun kansa tähän tuomioon alistui, kun se\nsuostui siihen, että sydän ja mieli kuuluvat Herralle ainiaasti, niin\n_siitä päivästä_ lähtien olosuhteet muuttuivat, ja siunaus tuli.\n\nEipä siis yhdenkään Herran kansan jäsenen ole odotettava ja pyydettävä\netukädessä vapahdusta omalle kohdalleen sattuneesta ajallisesta\nonnettomuudesta, vaan oman sydämensä pelastusta synnin vallasta, jotta\nse jäisi kokonaan Herran omaksi.\n\n\nPerjantai.\n\n_Ei hän tee meille syntimme mukaan, eikä kosta meille pahain tekojemme\nmukaan._ Ps. 103:10.\n\nHeränneessä tunnossa on perkele aina synnistä syyttäjänä. Omiin\nhyviinkään päätöksiinsä ja parannukseensa vedoten ei ihminen voi\nvaimentaa tätä syyttäjän ääntä. Se sanoo: tuo onnettomuus tuli siitä,\ntuo siitä, tuo kova kohtalo sen takia, että silloin teit niin ja niin\nja samoin loppumattomiin.\n\nJumalan rakkauden kasvot eivät tällöin ole ihmisen puoleen käännetyt.\nMutta mitään muuta ei syyttäjän tuomioitten alla vapiseva sielu niin\nhartaasti toivo kuin sitä, että Herra taas kasvonsa kääntäisi hänen\npuoleensa. Jeesuksessa ne kääntyvät puoleemme. Joku harva vanhan liiton\nhurskas pääsi niin pitkälle Jumalan rakkauden omistamisessa, että\njaksoi uskoa, ettei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta pahojen\ntekojemme mukaan.\n\nMutta vasta Jeesus on ajallisesta onnettomuudesta selkeästi sanonut\nopetuslapsilleen, kun he tutkivat, kenen synti aiheutti sokeana\nsyntyneen miehen kohtalon: \"Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen\nvanhempansa, niin että hän oli sokeana syntyvä, vaan se tapahtui, että\nJumalan teot tulisivat ilmi hänessä\".\n\nTuo synnin ja sen seurausten masentamaa mieltä rohkaiseva valojuova:\n\"ei Hän syntiemme mukaan tee meille,\" kirkastuu kaikkein kirkkaimmaksi\nKristuksen ristin juurella. Me näemme siellä uskon silmin, että\nKristuksen veri puhuu toista kieltä kuin Aabelin veri. Viattoman\nAabelin veri huusi kostoa maasta, mutta Kristuksen viaton veri\nilmoittaa anteeksiantamusta kaikista synneistä ja kaikesta vääryydestä.\n\n    Sen, kirjoituksen ankaran,\n    Jok' oli mua vastahan,\n    Hän verellään pois pyyhkäisi\n    ja maksoi syntivelkani.\n\n                      V.k. 189:2.\n\n\nLauantai.\n\n_Kun Pyhä Henki tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin,\n-- -- -- koska he eivät usko minuun._ Joh. 16:8, 9.\n\nSynti alkoi paratiisissa epäilyksellä. Kiusaaja osasi istuttaa\nepäilyksen myrkyn viattoman ihmisen sieluun kysymyksellään: \"Olisiko\nJumala todella sanonut?\"\n\nKun epäilys voittaa ajatuksemme Jumalan sanasta ja hänen pyhistä\nkäskyistään, nuo epäuskoiset ajatukset alkavat kuin valloillisina\npyöriä oman minämme ympärillä, ja ne ovat perkeleen tarjoama\nnukutusjuoma Jumalasta vieraantuneille. Olkaa omia jumalianne! Ottakaa\nelämänne omiin käsiinne! -- Sitä mukaa kuin tähän irtaantumiseen\nJumalasta ja kiintymiseen omaan itseemme antaudumme, me kasvamme\nitsekkäisyydessä. Itserakkaus on synnin olemus. Sen valtoihin\njoutuneena ihminen ei enää voi vastustaa lihan himoa, silmäin pyyntöä\neikä elämän korskaa. Hän tekee sellaisia tekoja, joista yleinen\nmielipide ja rikoslakikin lausuvat langettavan tuomionsa.\n\nMutta yleinen mielipide ja laki eivät koskaan tähtää niinkuin Raamattu\nkaiken pahan ytimeen: epäuskoon, vieraantumiseen Jumalasta. Tällaiseen\nsynnin paljastamiseen tarvitaan erityistä Hengen nuhdetta ja synnin\ntodeksi näyttämistä. Jeesus on sanonut, että Pyhä Henki näyttää\nmaailmalle todeksi synnin, \"koska se ei usko minuun.\"\n\nKaikkialla, missä synnin seuraukset: häpeän tunne, särkynyt suhde\nJumalan ja ihmisen välillä sekä toimettomuuden tila, ovat kokemusten\nkovassa koulussa avanneet ihmisten silmät näkemään heidän kurjuutensa,\nsiellä on edellytyksiä olemassa, jotta Pyhä Henki saa näyttää todeksi,\nettä synti on olemukseltaan kapinaa Jumalaa ja hänen Voideltuansa\nvastaan, -- on epäuskoa.\n\nMutta kun samalla nähdään, että tämä kapina on toivotonta taistelua\nKaikkivaltiasta vastaan, oma minä kukistuu kunniasijaltaan, epäjumalan\npaikaltaan.\n\nItseänsä auttamaan kykenemättömänä on katuvan ihmisen pakko alkaa\nkerjätä armoa ja anteeksiantoa Jumalalta, jota vastaan hän ennen\ntaisteli, ja pysähtyä ristin eteen, jota hän ennen pakeni.\n\nTämä kerjäläisen paikalle joutuminen ristin juurella on alkuna synnin\nvoittamiseen ja uuteen elämään, uskoon.\n\n\n\n\nKOLMAS PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n\"_Hän otti päällensä meidän sairautemme ja kantoi meidän tautimme_.\"\nMatt. 8:17.\n\nJeesus oli lopettanut päivän työnsä. Mutta vielä illankin tultua\ntuotiin hänen luoksensa monia avuntarvitsijoita. Silminnäkijä kertoo,\nettä \"hän paransi _kaikki sairaat_\".\n\nKun tämä silminnäkijä, Matteus, myöhemmin panee paperille näitä\nnäkemiään, Pyhä Henki tuo hänen mieleensä profeetan sanat: jotta\ntoteutuisi, mikä on puhuttu profeetta Jesajan kautta, joka sanoo: \"Hän\notti päällensä meidän sairautemme ja kantoi tautimme\".\n\nTästä yhteydestä, missä nämä sanat ovat Raamatussamme, käy\nriidattomasti ilmi, ettei ollut kysymys vain henkisistä\nraihnaisuuksista, vaan todellisista ruumiillisista sairauksista ja\ntuskista.\n\nJumalan menettelytapoihin kuuluu, että hän sairaustapausten kautta\npanee rajat elämällemme \"lihan mukaan\". On parempi, että ruumis\non sairas ja kärsimyksissä jonkin aikaa, kuin että sen jäseniä\nkäytettäisiin synnin palvelukseen tai itsekkääseen elämään.\n\nMutta Jumalalla ei ole mitään iloa siitä, että hänen omansa kärsivät\nruumiillisen taudin kourissa. \"Ruumiskin on Herraa varten ja Herra\nruumista varten.\" Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus ei ole\nainoastaan sielun lääkäri, vaan ruumiinkin parantaja.\n\nKukapa tahtoisi sitoa hänen parantajavoimiaan, joilla hän kaikki\nsairaat paransi, johonkin määrättyyn aikaan tai paikkaan. Mitä tapahtui\naikoja sitten Palestiinassa, voi vielä tapahtua Suomessa. On selvä,\nettä Jumalan lasten tie kulkee kärsimysten kautta. Se on Jumalan tahto.\nMutta hänen tahtonsa on myöskin, että \"uskon rukous parantaa sairaan\".\nKärsimys ja ruumiillinen sairaus saattavat olla kaksi eri asiaa. Tämä\nJaakobin usko ei ole joka miehen. Mutta tässä on muistettava Herran\nomaa lupausta jäähyväispuheissaan m.m. Jaakobille: \"_Tähän asti_ ette\nole anoneet mitään minun nimessäni, _anokaa, niin saatte_, jotta ilonne\nolisi täydellinen.\"\n\n\nMaanantai.\n\n_Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille\niankaikkisen ja määrättömän kirkkauden ylenpalttisesti._ 2 Kor. 4:17.\n\nVaivojen kautta kulki apostolin tie. Hänellä oli \"pistin lihassaan\" ja\npaljon vastoinkäymisiä. Ei meistä kukaan voi esittää omalta kohdaltaan\nsellaista elämänkuormien luetteloa kuin hän toisen Korinttolaiskirjeen\n11:nnessä luvussa. Mutta vaikeuksistaan huolimatta apostoli oli rohkea\nja työkykyinen. Hänellä oli risti lohdutuksen ja uskalluksen lähteenä.\nPistin lihassa oli hänelle armonmerkkinä.\n\nNyt ei Jumala anna kenenkään omistansa vaeltaa ilman ristiä. Risti\nkuuluu hyvän Jumalan pelastussuunnitelmaan. Se voi silti meistä usein\ntuntua liian raskaalta ja tuskalliselta.\n\nMutta sen sijaan, että tulemme alakuloisiksi, kun Jumala panee meille\nkuormat kannettaviksi ja jättää poistamatta pistimet lihastamme, vaikka\nollaan rukoiltukin, tulisikin meidän oppia ymmärtämään, kuinka vaikeita\ntauteja syntisyytemme ja itsekkyytemme ovat, niitä vastaan kun täytyy\nkäyttää niin väkeviä ja katkeria lääkkeitä.\n\nSamassa määrin kuin tämä näköala aukenee itseemme päin, lakkaamme\nmekin pelkäämästä ristiä ja ajallisia ahdistuksia. Se tuo lohtua, kun\nymmärrämme, että me tarvitsemme niitä ja että ne ovat vain hetkisen\nkestäviä ja kevyitä sen täydellisen kirkkauden rinnalla, mikä meitä\nJumalan luona, taivaan kodissa, odottaa.\n\n\nTiistai.\n\n\"_Sinun syntisi ovat anteeksi annetut_.\" Luuk. 7:48.\n\nKolmannessa uskonkappaleessa me tunnustamme: me uskomme syntien\nanteeksisaamisen. Kovassa synninhädässä tämä tunnustuksen kohta\nraotti Lutherille armon oven. Myöhemmin hän itse tunnustaa: Kristus\nlunasti minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, kaikista synneistä,\nkuoleman ja perkeleen vallasta. Hänellä oli tosi kysymyksessä, kun hän\nluostarikammion lattialla ruoski itseään ja valitti: \"Minun syntini,\nminun kauhean suuri syntini!\"\n\nTosi oli myöskin syntisellä naisella, joka fariseusten ivasta\nja pilkasta välittämättä pakottautui tulemaan Simonin kotiin\njuhlapitoihin. Sanaa ei hän suustansa saanut syntiensä tunnustamiseksi.\nVain alabasteripullon särkeminen ja viljavat kyyneleet, joilla hän\nkostutti Jeesuksen jalkoja, puhuivat syntiänsä katuvan sydämen kieltä\nparemmin kuin mitkään sanat. Kyynelten sanattoman tunnustuksen Herra\nitse ottikin täydestä. Niiden takaa löytyi särkynyt sydän, jolle Herra\noli käynyt rakkaammaksi kuin synti. Ja juuri sen takia, että hänen\nmonet syntinsä anteeksi annettiin, hän paljon rakasti. Kysymyksessä ei\nollut oppi tai opinkappaleen ulkoa matkiminen, vaan tosi elämys: \"Sinun\nsyntisi\" -- anteeksi!\n\nKun Jumala ottaa meidätkin hurskaan heräämisen kautta eteensä, kun\ntunnemme seisovamme pyhällä paikalla, silloin on meilläkin tosi\nkysymyksessä. Silloin rakkaus syntiin kukistuu meissä ja samoin synnin\nvalta tahtoomme. Sen saa aikaan syntien anteeksiantamus.\n\nKun koemme, että Herra tuomitsee juuri \"minun syntini\", mutta yhtä\nkaikki minusta vielä välittää, valtaa sydämen usko, joka sisältää armon\nja anteeksiantamuksen. Siinä koetaan, että meillä on lunastus hänen\nverensä kautta, syntien anteeksiantamus hänen armonsa rikkauden mukaan.\n\nMikä ihana asia onkaan, että Jumalan tykönä on _paljon_\nanteeksiantamusta, että hän on rikas armosta!\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Toivon Jumala täyttäköön teidät kaikella ilolla ja rauhalla uskossa,\nniin että teillä olisi runsas toivo Pyhän Hengen voiman kautta._ Room.\n15:15.\n\nKristinusko on toivon uskonto. Usko viittaa menneisyyteen, siihen, mitä\nJumala jo on tehnyt. Toivo kirkastaa meille tulevaisuuden.\n\nToivo kirkastaa meille kärsimysten ja koettelemusten lopun. Kun Jumala\nottaa meidät pois työstämme ja siirtää virumaan sairasvuoteelle, kun\nhän särkee onnettomuuksien kautta kodillisen onnemme, kun hän katkaisee\nelämämme suunnitelmat ja siten tarjoaa meidän oman ja juuri meille\nvalmistamansa ristin kannettavaksemme, on hänellä koko ajan meistä\nrauhan eikä vihan ajatukset.\n\nToivoton ei tätä näe, mutta toivova sen näkee, koska hän on vaivoissa\nharjaantunut. Vaivahan näet lisää koetuksen kestämistä, koetuksen\nkestäminen taas toivoa, ja se toivo ei anna häpeään tulla. Se on samaa\nkuin Aabrahamin toivo, jonka toteutumiseen hän uskoi silloinkin, kun\n-- järkevästi ajatellen -- hänellä ei mitään toivoa ollut (Room.\n4:18-19). Tämä on Pyhän Hengen voiman vaikutusta heränneessä, Herralle\nantautuneessa sielussa.\n\nMutta toivo kirkastaa meille myöskin kuoleman arvoituksen. Avattujen\nhautojen ääressä me kyllä itkemme, mutta silti me emme sure niinkuin\nne, joilla toivoa ei ole, koska Herramme ja Vapahtajamme on ollut\nhaudassa, mutta noussut kuolleista ja kuoleman voittanut. Emme me\npelkää hautaa, vaan toivon silmillä katsomme keskellä kuolemaa ja\nkatoavaisuutta siihen kotiin, siihen kirkkauden olotilaan, minne Jeesus\njo edeltäpäin on mennyt meille sijaa valmistamaan.\n\nPyhän Hengen vaikuttamalla toivolla on jälleennäkemisen varmuus\nsilloinkin, kun ajallinen kuolema julmasti katkaisee hellät siteet\nHerran omien keskuudessa.\n\n\nTorstai.\n\n_Tunnen ainoastaan Jeesuksen Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna._ 1\nKor 2:2.\n\nPelastuksemme on yksin Kristuksen vallassa. Hän on Jumalan iankaikkisen\narmopäätöksen keskus. Hän on armonvälikappaleitten asettaja.\nHän on myöskin armonjärjestyksen alku ja loppu. Hänen keskellä\nmaailmanhistorian ulappaa oleva ristinsä on synnin ärjyviin laineisiin\nhukkuvan ihmiskunnan ainoana pelastuksen kalliona.\n\nNiinpä apostoli Paavali keskellä menestyksellistä lähetystyötään,\nsilmiensä edessä maailman evankelioimisen suuri tehtävä, puhkeaa\nlausumaan korinttolaisille: \"Kun minä tulin teidän luoksenne, veljet,\nen tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta\njakamaan, sillä tunnen ainoastaan Jeesuksen Kristuksen, ja hänetkin\nristiinnaulittuna.\"\n\nKristuskeskeinen evankeliumi yksin pystyy synnyttämään uudelleen\nyksilöt ja kansat. Mutta jos tämä kirkkaan selvä uustestamentillinen\ntotuus saa vielä nytkin sisäisen myöntymisemme puolellensa, niin\nmiksemme vedä siitä rohkeasti myöskin johtopäätöksiä nykypäiväiseen\nkäytännölliseen elämäämme nähden.\n\nMissä liikkuvat ajatuksemme pyhänä ja arkena? Onko niiden suunta\nKristuskeskeinen? Mitä aiheita koskettelevat keskustelumme\ntoveripiirissä, ystävien ja sukulaisten luona vieraillessa, mitä\nsisältävät hengelliset puheemme ja saarnamme? Onko niissä Kristus\nkaiken keskus? Entä sitten työmme ja toimemme, askartelumme, kauppamme,\nliikkumisemme, työskentelymme virastoissa, konttoreissa, pankeissa,\nkirjoittelemisemme, tieteilemisemme, taiteilemisemme, urheilumme,\nsosiaalinen työmme -- mikä on kaikessa tässä pyrintönämme? Kristuksen\nkunniaako me etsimme, hänenkö, jonka kautta tämä maakin on luotu, jonka\neteen tuomiolle kerran kaikki tulemme, hänenkö, joka on Herrain Herra\nja kuningasten Kuningas?\n\nNiinpä niin. Me valitamme aikojen pahuutta. Olemme murheissamme siitä,\nettei mitään uutta herätystä synny keskellemme. Mutta kysykäämme\n_ensin_, onko Kristus ajatuksiemme, puheittemme ja toimintamme kaikki\nmääräävä keskus? Hän yksin voi kaikki uudistaa.\n\n\nPerjantai.\n\n_Hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne,\njotka pyhitetään._ Hebr. 10:14.\n\nMeidän langenneen tilamme kirouksenalaisuutta todistaa muun muassa\nse tosiasia, että meillä on heränneinäkin kiero ja väärä käsitys\nJumalasta. Kun synnit tulevat oikein silmiemme eteen, niin että meille\ntulee tosi kysymykseen, pelastummeko vai ei, silloin me päättelemme,\nettä Jumala on meihin vihastunut ja hukuttaa meidät.\n\nTällainen oikeuteen ja kostoon perustuva päätteleminen sopii vielä\nnäissä ajallisissa oloissa, mutta ei ollenkaan pelastusta ja taivasta\nkoskevissa asioissa. Siellä vallitsee armo. Siellä kuuluu: \"Ei Jumala\nsyntiemme mukaan tee meille, eikä kosta meille pahain tekojemme\njälkeen\". Ei se ole mikään Jumala, joka vain voisi kauhistuttaa,\ntuomita ja peljättää. Raamatun Jumala on rakkaudesta syntisiin\nlähettänyt Poikansa maailmaan, ja tämä Poika on yhdellä ainoalla\nuhrilla ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka Pyhän Hengen\nherättäminä tuntevat syntinsä, pelkäävät Jumalan vihaa ja tahtoisivat,\njos uskaltaisivat, paeta hänen turviinsa. Ne juuri ovat pyhityksen\nalaisia ja sen tarpeessa, jotka itse ovat vailla pyhyyttä, eivätkä osaa\nitse itseänsä pyhittää. Heille tulee Kristus pyhitykseksi samoin kuin\nvanhurskaudeksikin.\n\nKiusauksen aikoina on hyvä ottaa järkensä uskonkuuliaisuuden vangiksi.\nJa usko todistaa, ettei se Herra, joka on itsensä uhriksi antanut\nsyntiemme edestä, ole mikään hirmuvaltias ja ankara tuomari, vaan\nanteeksiantaja ja täydelliseksi tekijä, joka toimii ja jakaa lahjojaan\nyksin armonsa perusteella ilman mitään meidän ansiotamme.\n\n\nLauantai.\n\n_Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän\nvielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme._ Room. 5:8.\n\nKristuksen kuolemaan liittyy erottamattomasti risti. Tämä Kristuksen\nristi seisoo ihmeellisenä voimatekijänä keskellä historiaa. Kaikki,\nmikä ihmiskunnan vaiheissa tapahtuu, liikkuu tämän ristin ympärillä,\njoko sitä kohti tai poispäin siitä. Kuta pitemmälle kehitys historiassa\nehtii, sitä jyrkemmiksi käyvät nämä vastakohdat: Kristusta kohti, tahi:\npois Kristuksesta. Toisille on sielun ahtaudessa ja kuoleman hädässä\nainoa tosi viisaus ja ainoa tosi lohdutus siinä, että \"Kristus meidän\n_ollessamme vielä_ syntisiä, kuoli edestämme\". Toisille taas ovat\nKristuksen kuolema ja risti merkkejä, joita he vastustavat ja vihaavat.\n\nUuden Testamentin keskeisimpiä sanoja on tämä: \"Meidän vielä ollessamme\nheikot, Kristus kuoli oikeaan aikaan jumalattomien edestä.\" Yksin tästä\nJumalan, Kristuksen ristinkuolemassa ilmi tulleesta rakkaudesta saa\nkiusattu sielu, jolta kaikki pelastuksen toivo on mennyt, uuden toivon\nja kestävän ankkuripaikan niin, ettei hän huku elon myrskyihin eikä\nepätoivon kuiluihin. Ristiltä lähtevä voima kääntää hänen elämänsä\nuudelle tolalle -- sama voima, joka toisille kääntyy tuomioksi.\n\nMutta vielä laajemmalle ulottuu ristin merkitys kuin ihmismaailman\nsisäiseen ja ulkopuoliseen historiaan. Raamatun viimeisessä\nkirjassa puhutaan \"Karitsasta, joka maailman perustamisesta asti on\nteurastettu\". Tämä ilmestystotuuden kohta avaa meille näkemyksen\nsiihen, että Kristuksen risti on myöskin luomakunnan keskus. Nyt\nparhaillaan luomakunta synnin takia orjuutettuna ikävöiden huokaa\nodottaen lunastusta. Että tämäkin tajuton huokaus ja ikävä kerran\ntoteutuvat, kun uusi maa luodaan, siitä on takeena Kristuksen\nratkaiseva voitto pahan vallasta ristin puulla. Risti on kerran\nkääntävä koko luomakunnan kirouksen alaiset olot uudelle tolalle.\n\nPerillä taivaassa kirkastettu ihmiskunta ja kirkastettu luomakunta ovat\nyhdessä kunnioittamassa ristin Herraa. Siellä perillä kirkkaudessa\ntaivaallisen valtaistuimen ympärillä pelastetut veisaavat istuimella\nistuvan \"teurastetun Karitsan\" kiitosta, ilmi tuoden, että \"hän yksin\non arvollinen saamaan voiman, rikkauden ja viisauden ja väkevyyden\nja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen\". Kärsivä Kristus ja hänen\nristinsä merkitys ovat keskeisin, uhkuvan kiitoksen aihe vielä\ntuonpuoleisessakin maailmassa, iankaikkisuudessa. Siellä perillä ei\nyksikään liha enää kerskaa. Kaikki ihmiskerskaus ja kiitos on siellä\ntäydellisesti lakannut. Jumalan valtakunta on silloin läsnä oleva\ntäydellinen todellisuus eikä enää mikään rukouksen esine: \"Tulkoon\nvaltakuntasi!\", sillä se on jo silloin tullut ja se rukous on\nlopullisesti kuultu.\n\n    Ja joukko pyhäin enkelten Se morsianta\n    Jeesuksen Ilolla katselee.\n    Ja myös \"ne neljäkolmatta\" Nyt laskee alas\n    kruununsa Ja Herraa kiittelee.\n    Kiitos ja Kunnia Suur' Jumalalle\n    _Kiitos ja Kunnia suur' Karitsalle_.\n\n                              H.L.V. 19:3.\n\n\n\n\nNELJÄS PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Anna meille meidän velkamme anteeksi._ Matt. 6:12.\n\nSynti on velkaa Jumalalle. Kärsivällisenä ja pitkämielisenä hän\ntietämättömyyden aikoina odotti velan maksua Jeesuksen Kristuksen\nilmestymiseen asti. Joka Jeesukseen uskoo ja hänen kauttansa velkaansa\nanteeksi rukoilee, sille Jumala ei lue syntiä.\n\nHeränneen ihmisen tunnossa perkele asettuu kyllä syyttäjäksi ja\niloitsee tunnon hädästä ja vaivasta. Mutta tässä on peljätykseen\nlohdutuksena se tosiasia, että Jeesus _on_ meidät verellänsä\n_lunastanut_ ja velkamme lopullisesti ristillä maksanut.\n\nMutta tällä me emme silti tule velattomiksi. Velkojamme on nyt\nJeesuksen takana. Kirkastettu Jeesus on nyt _Herra_ Isän Jumalan\nkunniaksi. Niin pian kuin hänestä tulee kääntymyksessä meidän Herramme,\nja me hänet siksi tunnustamme, lausuu velkojamme armon sanoja: \"Joka\nminun tyköni tulee, sitä en minä suinkaan heitä ulos\". \"Ei kukaan, joka\nuskoo minuun, ole hukkuva.\"\n\nKun Jeesus on Herramme, ei meiltä vaadita velkaamme lain mukaan, vaan\nvelkoja, Ristiinnaulittu, mutta nyt taivaisiin mennyt, elävä Vapahtaja\nkohtelee meitä armonsa mukaan. Herran omien kiusaaja, syyttäjä, on\nsyrjäytetty syyttämästä. Me saamme pitää itsemme synnille kuolleina\nja lain edestämme täytettynä sekä syntivelkamme maksettuna -- se on\noikeutemme Jeesuksessa Kristuksessa, mutta vain yksin hänessä.\n\nUlkopuolella Jeesusta Kristusta on pyhä Jumala vieläkin syntiselle\nkuluttavainen tuli, sillä velka on totisesti maksettava lain koko\nankaruuden mukaan, ellei sitä olla saatu armosta anteeksi.\n\n\nMaanantai.\n\n_Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti._ 1 Kor. 13:5.\n\nJoskus on kristillisyyden nimessä puolustettu raakuutta ja tyhmyyttä.\nOn tahdottu vastakohtana maailman pintapuoliselle kohteliaisuudelle\nja siloitellulle käytöstavalle tällä lailla muka panna jyrisevä\nvastalause. Mutta Raamatustamme olemme oppineet, ettei rakkaus kerskaa\nja pöyhkeile, ei se ole raaka, ei tyhmän röyhkeä, ei epäkohtelias,\nlyhyesti: rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti.\n\nKouluja käymätönkin, uudestisyntynyt kristitty mies tai nainen,\njonka sydämeen Jumalan rakkaus on Pyhän Hengen kautta vuodatettu,\non käytöksessään hillitty ja teeskentelemättömän ystävällinen ja\nkohtelias. Ja tämä oikea kohteliaisuus on eritoten siinä, että\nlähimmäistä kohtaan harjoitetaan vanhurskautta. Jokaisen annetaan\nsaada se, mikä hänelle kuuluu: kunnioitus, arvo, tunnustus elämänsä ja\nyhteiskunnallisen asemansa perusteella.\n\nJos tämä heränneitten kansanihmisten käytöstapa, mikä ilmenee siinä,\nettä jokaiselle tunnustetaan hänen arvonsa ihmisenä, perheenjäsenenä,\nvirkamiehenä jne. saisi läpikotaisin hapattaa kansamme elämän, silloin\nkatkerat luokkaristiriidat ja myrkylliset puolueolot olisivat lakanneet\nturmelemasta kansamme elinhermoja. Kristillinen rakkaus ei _käyttäydy_\nsopimattomasti.\n\nTähän sanaan sisältyy paljon enemmän kuin maailman itserakkaaseen,\nhienosteltuun, turhamaiseen käytöstapaan, joka on osoittautunut\nkykenemättömäksi yhteiselämän vaaroja parantamaan. Elämää ei\nparanna ulkonainen kaunis kiilto, vaan sydämen vilpitön rakkaus.\nKun teeskennelty sivistyksemme hienoine tapoineen käy parhaillaan\nvararikkoaan kohti, herättää Herra yhä enemmän niitä, jotka sydämensä\npohjasta haluavat seurata häntä, joka antoi itsensä uhriksi kaikkien\nedestä ja jonka tapa elää ja olla ei ollut milloinkaan epäkohtelias\neikä sopimaton.\n\n\nTiistai.\n\n_Herra on sinun iankaikkinen valkeutesi ja päättyneet ovat surusi\npäivät._ Jes. 60:20.\n\nKaikella millä on alkunsa, sillä on myöskin loppunsa. Päivä alkaa\naamulla ja loppuu illalla. Elämämme aika alkaa lapsuudella ja loppuu\nmonesti jo ennen vanhuuden päiviä. Raamatussa Herra lupaa myöskin\nomillensa: \"Sinun murhepäiväsi päättyvät\".\n\nOpetuslapsilta oli otettu pois maalliset messiasajatukset\npitkänäperjantaina. Oma syntisyys oli ristille kulkevan Jeesuksen\nsilmäyksestä paljastunut langenneelle Pietarillekin. Ja niin oli\nalakuloisuus vallannut hänen mielensä, että hän meni takaisin Tiberian\nmerelle kalastelemaan, takaisin siihen ammattiin, minkä hän oli jo\nkerran jättänyt Herraa seuraamaan ruvetessaan.\n\nMutta nyt kun Pietari on menettänyt ajatuksensa omasta\nkelpoisuudestansa apostolinvirkaan, s.o. ihmisten kalastajaksi,\nylösnoussut Herra ilmestyykin Tiberian rannalla Pietarille ja asettaa\nhänet takaisin virkaansa anteeksiantamustaan vakuuttaen yhtä monta\nkertaa kuin Pietari oli Herransa kieltänyt. Epäilykselle ei jätetty\npienintäkään aihetta. Pietarinkin murheen päivät päättyivät.\n\nEhkä joku itsensä takia toivottomaksi joutunut matkamies lukee tämän\nmurheittensa keskellä. Kuule, murhepäiväsi päättyvät. Eivät ne\naina kestä. Ovat ne vaivat sinulta itseltäsikin samoin kuin Herran\nkansalta _ennenkin_ loppuneet ja ne loppuvat vastakin, mitä laatua ne\nsitten ikinä lienevätkin, kunnes ollaan kerran armon kautta perillä\nuusissa taivaissa ja uudessa maassa, missä vanhurskaus asuu ja synti\nseurauksinensa on ainiaaksi olemattomaksi tehty.\n\n    \"O armon Pyhä Henki Tee töitäs voimallas,\n    Ja voita syntisiä Sun laumaas saarnallas;\n    Elävän uskon kautta Perusta Jeesukseen\n    Ne, joissa työs' jo aloit Ja auta taivaaseen.\"\n\n                                           S.V. 137:3.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Monet Jeesuksen opetuslapsista vetäytyivät pois eivätkä enää\nvaeltaneet hänen kanssansa._ Joh. 6:66.\n\nVielä nytkin niinkuin ennen muinoin Palestiinassa monet luopuvat\nJeesuksesta, eivätkä enää vaella hänen kanssaan Hänen seuraansa jäävät\npysyväisesti vain ne, joiden omaantuntoon on käynyt Jeesuksen sanoista\nsellainen kosketus, että he ovat henkilökohtaisesti päässeet kokemaan\niankaikkisen elämän voimia ja mahdollisuuksia.\n\nJeesuksen sanoissa on näet vieläkin iankaikkisen elämän sisällys. Mutta\nse ei aukene sille ihmiselle, joka häntä lähestyy vain tiedon halusta,\nilman tahtonsa alistamista Jumalan pyhien käskyjen mukaiseen elämään ja\nvaellukseen. Kuinka usein täytyikään Jeesuksen valittaa aikalaisilleen\nsuoraan vasten kasvoja: \"Minä tahdoin koota teitä, mutta te ette\ntahtoneet\". Ja niille kahdelletoistakin hän asetti vastattavaksi\nomantunnon kysymyksen: \"Tahdotteko tekin mennä pois?\" _Tahtoon_ Herra\nvieläkin vetoaa.\n\nNykyään suureksi paisunutta luopumista ei torjuta valistustyöllä\nja tietojen jakamisella, vaan tahdon ratkaisuun kohdistuvalla\nherätyssaarnalla synnistä ja armosta. Kun ihmiset tulevat sisäisesti\nosallisiksi Jumalan sanasta ja siinä asuvasta hengestä, kaikki, jotka\non määrätty pelastukseen, liittyvät sellaisilla rakkauden siteillä\nHerraan, ettei heitä revi hänestä irti mikään mahti maailmassa. Tästä\non voimallisena todistuksena Roomalaiskirjeen 8 luvun loppuosa.\n\n\nTorstai.\n\n_Toivo meille on ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu\nesiripun sisäpuolelle asti._ Hebr. 6:19.\n\nKristityn toivoon sisältyy monia eri näkemyksiä tulevaisuudesta.\n\nJeesus on nyt parhaillaan esiripun sisäpuolella kirkkauden olotilassa.\nMutta hän ei mennyt sinne kirkastusvuorelta, vaan öljymäeltä. Näiden\nmolempien tapahtumain, kirkastamisen ja taivaaseen astumisen välillä\noli Golgatan uhri: \"se on täytetty\".\n\nSe merkitsee sitä, että tie kirkkauteen on avoinna myöskin meille\nsyntisille ja tahratuille maan lapsille, eikä yksin vain pyhälle\nJeesukselle.\n\nMiten paljon tuokaan valoa elämäämme varma ja luja sielun toivo, että\nJumalan ajatus meidänkin kohdaltamme kerran täydellisesti toteutuu! Jo\nennenkuin maailman perustuskaan laskettu oli, suunnitteli Jumala meidät\nihmislapset täydellisiksi ja virheettömiksi, oman Poikansa kaltaisiksi\nolennoiksi. Tätä päämäärää nimittää Raamattu kirkastamiseksi.\n\nKirkastaminen ei ulotu yksin sieluumme, vaan myöskin alennuksen tilassa\nolevaan ruumiiseemme. Jeesus Kristus kirkastaa kerran kaikkivallallaan\nruumiimme oman kirkkaan ruumiinsa kaltaiseksi. Silloin kaikki meissä\nolevat mahdollisuudet tulevat todellisuuksiksi. Tämä on varma ja luja\ntoivomme sisällys.\n\nJokainen uskovainen, joka köyhyyden, sairauden tai muiden ahdistavien\nolojen takia ei ole täällä alhaalla päässyt lahjojaan ja taipumuksiaan\nkehittämään, tulee esteistä huolimatta perillä kirkkaudessa siihen\npäämäärään, että Jumalan yksilöönkin kohdistuva suunnitelma hänen\nkohdaltaan on täydellisesti toteutunut.\n\nKaikki meissä piilevät hyvät voimat ja kyvyt ovat silloin puhjenneet\ntäyteen kukoistukseensa käytettäviksi Jumalan kunniaksi.\n\nÄlkäämme sen takia oudoksuko, jos käsi, joka meitä perille asti\nkannattaa, pitelee meitä mielestämme liian ankarin ottein. Se tapahtuu\nvain meidän tosiparhaaksemme, siis kirkastumiseksemme.\n\nOlkoon sielumme tässä ankkuripaikassa lujasti kiinni keskellä ajan\nristiaallokkoa!\n\n\nPerjantai.\n\n_Mutta he eivät ymmärtäneet, että hän puhui heille Isästä._ Joh. 8:27.\n\nJeesuksen ympärillä liikkui temppelissä ihmisiä kuulemassa hänen\nopetuksiansa. Heillä oli hänestä ja hänen opetuksistansa määrätynlaiset\narvostelunsa. He luulivat olevansa selvillä hänen julistuksestansa.\nMutta heidän juuri tästä varmuudestansa väitellessään Jeesus sanoi\nheille: \"Te olette alhaalta, mutta minä olen ylhäältä; te olette tästä\nmaailmasta, mutta minä en ole tästä maailmasta.\"\n\nSynti ja kuoleman voimat ovat tunkeutuneet tähän maailmaan\nkauttaaltaan. Siitä johtuu myöskin hengellinen sokeutemme. Koska\nolemme luonnostamme kaikki tähän maahan sidotut, pysyy Jumala ja hänen\nKristuksensa meille tuntemattomana.\n\nVaikka meillä on sanat Isästä ja Pojasta valmiina edessämme\nkirjoissamme taikka me kuulemme ne julistuksesta korvillamme, niin yhtä\nkaikki hengellisen kuoleman takia pitävät meistäkin kääntymättömässä\ntilassamme paikkansa Raamatun arvostelevat sanat: \"He eivät\nymmärtäneet, että hän puhui heille Isästä.\"\n\nHengellisen kuoleman vaikuttama sokeus alkaa hävitä vasta ristin\njuurella. Vasta kun ihminen elävässä synnintunnossa on tullut\nriisutuksi kaikesta luottamuksesta itseensä ja omiin voimiinsa sekä\nsiten tullut pakotetuksi antautumaan Jumalan tuomittavaksi eli\narmahdettavaksi juuri sellaisena kuin hän on, hän kokee ristiinnaulitun\nVapahtajansa edessä niiden voimien vaikutusta, joiden voimasta synnin\nja kuoleman kirous kirpoaa hänestä.\n\nSilloin käy vieläkin toteen Jeesuksen sana hengellisesti sokeille\nsanankuulijoille: \"Kun Te olette Ihmisen Pojan ylentäneet -- ristille\n--, silloin tulette tietämään, että minä se olen ja etten minä tee\nmitään itsestäni, vaan että minä puhun niinkuin Isä on minua opettanut.\"\n\n\nLauantai.\n\n_Meillä on Jeesuksen veren kautta pääsy kaikkein pyhimpään, jonka\npääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi._ Hebr. 10:19,\n20.\n\nElävä tie ei ole luonnollinen tie. Luonnollinen tie jää selkämme\ntaakse, jää jäljellepäin, kun matkaa teemme. Elävä tie on toisenlainen.\nSe tulee mukaan minne ikinä menemmekin. Elävä tie kantaa kulkijansa\neteenpäin, ruokkii hänet ja pelastaa vaarojen keskitse perille asti.\n\nTällainen elävä tie, joka lähtee mukaamme, kun me joudumme tarttumaan\nmatkasauvaan ja käymään uusia vaiheita kohti elämämme taipaleella, on\nHerramme Jeesus Kristus.\n\nKun omat tiet loppuvat tai näyttävät eksyksissä vaeltamiselta, kun\nvoimat uupuvat ja me käännymme virsirunoilijan kanssa huokailemaan:\n\"Sieluni makaa tomussa ja tuhassa, opeta minulle sinun tiesi!\", silloin\non meillä armo saada kokea, että tie meitä kantaa. Luullessamme jo\nperäti hukkuvamme alkaakin tie elää allamme. Pelätessämme, ettemme\npääsekään uupuneina perille, vahvistuu sielu armosta, niin että pelko\npoistuu ja perille tuleminen käy varmaksi asiaksi.\n\nTämä on sitä sisäistä kosketusta, sitä ruokaa, jonka elämän tien\nkulkija osakseen saa elävällä tiellä. Se on armoa, josta Raamattu\nsanoo, että se on joka huomen uusi. Se merkitsee sitä, että huolenpito\nsiitä, ettemme joutuisi pois elävältä tieltä omille teille, saa jatkua\njoka päivä siihen asti, kunnes usko muuttuu näkemiseksi.\n\n\n\n\nVIIDES PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n\"_Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalle ylistys ja kunnia\nja kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti_!\" Ilm. 5:13.\n\nPatmos-saarelle karkoitettuna Johannes näki vasta vainojen keskellä\nKristuksen oikeassa arvossansa. Hän on yksin se Herra, joka seitsemällä\nsinetillä lukitun kohtalojen kirjan pystyy aukaisemaan. Tähän asemaan\nhänet on koroitettu sen takia, että hän kaikkein syvimmälle itse\nalensi itsensä ja suostui palvelemaan koko ihmiskuntaa ja luomakuntaa\nväistämättä lopulta henkensäkään uhraamista, kun Golgatan päivä koitti.\n\n\"Teurastettu Jumalan Karitsa\" on maailmanhistorian ja kaikkien\nihmiskohtalojen vaikeuksien voittaja. Senpä takia yksin hänelle\nannetaan taivaassa ylistys iankaikkisesti.\n\nHengellinen sokeutemme estää meitä usein näkemästä elävän elämän\nja sen pahuuden keskellä, että Kristuksella jo nyt on kaikki valta\nsekä taivaassa että maan päällä. Tämä sokeus suomuksineen putoaa\npois silmistämme vasta kärsimyksissä ja vaivoissa. Ymmärrämme, ettei\nmuuta turvaa ole nuoruuden syntejä, miehuusiän syntejä ja vanhuuden\nsyntejä vastaan, kun ne meitä omassatunnossamme syyttävät, kuin\nJeesuksen viaton veri yksin. Yksin sen turvin voimme Jumalan pyhyyden\nvaltaistuinta armoistuimena lähestyä. Ellei siellä istujan rinnalla\nole tapettua Karitsaa, löytyisi Pyhän Jumalan luota vain tuomioistuin\njokaiselle syntiselle. Se osa kristikuntaa, joka nyt on alkanut hakea\nmuualta kuin Kristukselta elämän vaikeisiin ongelmiin ratkaisua, on\ntaas kärsimysten ja vainojen päivinä uskossa näkevä Kristuksen oikeassa\narvossansa samoin kuin Johannes saarellansa maanpaossa: Karitsana, joka\nyksin on teurastettuna arvollinen saamaan voiman, viisauden, vallan,\nkunnian, kirkkauden ja ylistyksen.\n\n\nMaanantai.\n\n_Kristuksessa ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettyinä._\nKol. 2:3.\n\nApostoli Jaakob puhuu kirjeessään myös viisaudesta, jopa\nkahdenlaisesta. Hän sanoo: \"Se viisaus, joka tulee ylhäältä, on\nensiksikin puhdas; sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta\nja hyviä hedelmiä, ei epäile, ei teeskentele.\" Ja hän kehoittaa: \"Joka\non viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne, hän tuokoon näkyviin\ntekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä.\"\n\nTämän ylhäältä tulevan viisauden vastakohdaksi apostoli esittää\n\"maallisen, sielullisen eli riivaajien viisauden\". Siitä hän sanoo,\nettä se ilmestyy kristittyjenkin kesken \"siellä, missä on katkeraa\nkiivautta ja riitaisuutta sydämessä. Sellaiset ihmiset kerskaavat ja\nvalehtelevat totuutta vastaan, ja heidän keskellänsä on epäjärjestystä\nja kaikkea pahaa menoa.\" Sielullinen viisaus ei auta, kun elämässä\ntiemme nousee pystyyn. Samalla näet katoaa elämän päämäärä\nnäköpiiristämme ja me harhailemme hengellisessäkin mielessä kulkurin\nlailla ilman päämäärää joutilaina pitkin kaupungin katuja.\n\n\"Ylhäältä tullut viisaus tuo mukanaan vanhurskauden hedelmän, joka\nkylvetään rauhassa niille, jotka rauhaa rakentavat.\" Nämä rauhan\nrakentajat, joiden viisaus on ylhäältä, ovat joutuneet kulkemaan\nahtaan portin läpi. Sen jälkeen he edelleen ovat saaneet kohota\nGolgatan kummulle, missä heille ristin katselemisesta on se suuri\narmo tapahtunut, että heidän syntitaakkansa on vierähtänyt heidän\nhartioiltansa alas avattuun hautaan ja jäänyt sinne. Tällöin Kristus on\npäässyt heille ei ainoastaan vanhurskaudeksi, vaan myös viisaudeksi.\n\n\nTiistai.\n\n\"_Mikä ihmiselle on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista_.\" Luuk.\n18:27.\n\nTosi usko ei voi kiittää, ennenkuin kovissa kilvoituksissa Herra on\nvoitolle auttanut. Oikea usko kasvaa kovissa sodissa ja vainoissa.\nNiissä se oppii tuntemaan saatanan syvyydet ja oman heikkoutensa.\nRehellinen kilvoittelija pääsee omasta kokemuksestaan samalle kohdalle,\nminkä Jeesus opetti jo ammoin autuaaksi tulemisesta: \"Ihmisille se on\nmahdotonta\".\n\nMutta siihen oman voimattomuutensa katselemiseen ei totinen\nkilvoittelija voi jäädä. Se olisi epätoivoon vajoamista. Hänen on\npakko kerjätä omalle kohdallensa ihmettä, mahdotonta mahdolliseksi,\nveripunaisia syntejä lumivalkoisiksi. Ja kun hän tulee sen Herran\ntuttavaksi, joka itse kaikissa kiusattuna taitaa myös niitä auttaa,\njoita kiusataan, alkaa hänen sielunsa levätä Vapahtajansa sanassa\nja lupauksessa: \"Mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle\nmahdollista.\" Koska tuo toinen puoli, mitä ihmiseen tulee, on totta,\nniin kyllä se toinenkin puoli lupauksesta, mikä Jumalaa koskee, myöskin\non totta. Ja tuossa avuttoman luottamuksessa Jumalan kaikkivaltiaaseen\napuun kirkastuu hänen salattu viisautensa ja voimansa, valtansa ja\nkunniansa niin suureksi, että sydän ja suu eivät voi muuta kuin kiittää\nja ylistää.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Herra panee hiekan meren rajaksi ikuiseksi määräksi, jonka ylitse se\nei pääse; ja vaikka se kuohuu, ei se mitään voi._ 5: 22.\n\nJumala on säätänyt kaikelle rajansa niin hyvin luonnon valtakunnassa\nkuin armon valtakunnassakin. Ei yksin merelle Herra sano: \"tähän\nasti, ei pitemmälle!\", vaan kaikelle, mikä meidän sieluamme vaivaa ja\nhenkeämme murehduttaa ja uuvuttaa, hän panee määränsä ja rajansa.\n\nHerra sanoo: \"Sinun murhepäiväsi loppuvat\". Job tunnustaa Herran\nedessä: \"Ihmisen päivät ovat määrätyt ja hänen kuukausiensa lukumäärä\non Sinun hallussasi. Sinä panit hänen eteensä määrän, jonka yli hän _ei\nvoi_ käydä.\" Ja Jesaja myöntää, että Herra luo valkeuden ja pimeyden,\nhän tekee rauhan ja luo pahan (Jes. 45:7).\n\nKun salama lyö taloon ja joku sen asukkaista saa kuoliniskun, kun\nautolla tai junalla matkaaja äkkiä saa onnettomuudessa kutsun\niankaikkisuuteen, kun tuuli kaataa veneen ja koululapset hukkuvat, kun\nmyrsky yltää laivan ja matkustajat painuvat ärjypäisten laineitten\nmärkään ja kolkkoon hautaan, kun tarttuva tauti tuokiossa tekee lopun\nkukoistavasta ihmiselämästä, samoin edelleen elämän monikirjavissa\nvaiheissa, kun seisomme äkkitapausten edessä mykkinä ja ihmeissämme\nkysyen: miksi näin piti käymän? --, tulee Herra itse sanassansa meitä\nvastaan ja sanoo: \"Minä panin rajan, määrän, sen yli _ei kukaan_ voi\nkäydä.\"\n\nUskova ihminen tyytyy tähän. Hän ojentautuu näkymättömäni mukaan. Ei\nhän riitele, ei suutu, ei paadu Jumalan käsittämättömään johdatukseen\nelämässämme. Uskova, Herran oma, on siitä varma, että mikä eteen\ntulee, tulee Herran sallimasta. Sen takia hän ei pelästy, ei käy\ntoivottomaksi. Hän tietää, että kun Herra on mukana, eivät virrat\nhukuta, eikä tuli polta.\n\nJa jos ne hukuttavat ja polttavatkin, ei hän sittenkään pahene Herran\njohdatukseen, vaan kiittäen sanoo: katso, tässä olen, _hän_ tehköön\nminulle, mitä _hän_ tahtoo.\n\nTämä ei ole tylsää, kielteistä alistumista: \"se oli sallittu\", vaan\nmyönteistä voimaa: minä tahdon minäkin juuri sitä samaa kärsimystä,\nmitä Jumalakin tahtoo. Joka näin on kärsimyksensä pohjaan päässyt, hän\nonkin jo sen voittaja uskossa \"kaikkivaltiaaseen Isään\".\n\n\nHelatorstai.\n\n_Ja tapahtui, että hän siunatessaan heitä erkani heistä ja hänet\notettiin ylös taivaaseen._ Luuk. 24:51.\n\nHelatorstain merkitys on siinä, että se asettaa taivaisiin otetun\nHerran Jeesuksen _samalle etäisyydelle_ jokaisesta meistä, jotka\navuttomina olemme monenlaisen avun tarpeessa.\n\nHelatorstain tapahtuman jälkeen ei Jeesus, Vapahtajamme, enää ole ajan\neikä paikan rajoihin sidottu. Niinpä ei hänen avunantoansa nyt enää\nrajoita mikään paikka tai aika, vaan hän on eläväksi tekevänä Henkenä\ntavattavissa aina ja kaikkialla, missä hätääntynyt ihmislapsi hänen\nluoksensa tavoittaa ja pyrkii. Nyt voimme vakuuttaa toinen toisillemme\nvielä kirkkaammalla varmuudella kuin muinoin Vanhan testamentin\njumalaapelkääväiset ihmiset: \"Herra on meitä läsnä.\"\n\nMikä merkitys onkaan jo yleisesti katsoen tällaisella tosiasialla,\nkeskellä synnin ja kurjuuden olotilaa! Tulo ja pääsy Jeesuksen luokse\non avoin ja vapaa kaikille ja joka paikassa. Pitäisihän julistuksella:\n\"Nyt on mahdollista lähestyä Jeesusta aina ja kaikkialla\" olla\nsuuri rohkaiseva merkityksensä nykyaikaisellekin sukupolvelle sen\nitsekylläisyydestä huolimatta. Siksi rikkirevitty ja onneton se itse\nasiassa kuitenkin on.\n\nMutta samaa, mitä sanomme helatorstain tapahtuman rohkaisevasta\nmerkityksestä yleensä, samaa sanoisimme siitä myös jokaiseen\nyksityiseen kärsivään ihmislapseen nähden erikseen. Onhan lohdullista,\nkun nyt taivaaseen astumisen hedelmänä voimme olla varmat siitä, että\ntapaamme Herran Jeesuksen juuri sellaisena säälivänä ja lempeänä\nraadollisten auttajana, millaisena hänet tapasivat omalle kohdalleen\nne apua tarvitsevat, vaivatut ihmiset, jotka lähes 2000 vuotta sitten\ntulivat taakkojensa rasittamina hänen autettaviksensa Palestiinan maan\nrajojen sisällä.\n\nOnhan lohdullista, että se, mikä silloin saattoi tapahtua kärsivälle\nyksilölle vain noissa Pyhän maan rajoissa, on nyt mahdollista Suomessa,\nInkerissä, Venäjällä ja Amerikassa, lyhyesti sanoen kaikkialla, missä\nhätä ajaa ja pakottaa yksinäistä ihmislasta nöyränä rukoilemaan: \"Herra\nauta minua, muutoin hukun!\"\n\nTämä uusi elämys, että Herra on läsnä -- läsnä aina ja kaikkialla, saa\nvielä suuremman virvoittavan vaikutuksen meidän sisäiseen ihmiseemme,\njoka omantunnon herätyksessä syntyy, kun kuuntelemme Jeesuksen\nmäärätietoista rukousta helatorstain tekstissä.\n\nNäin Jeesus itse on rukoillut: \"Isä, _minä tahdon_, että missä minä\nolen, siellä nekin, jotka olet minulle antanut, olisivat minun\nkanssani, jotta näkisivät minun kirkkauteni, jonka annoit minulle,\nkoska olet rakastanut minua ennen maailman perustamista.\"\n\nHerra tahtoo siis viedä omansa kirkkaudesta kirkkauteen.\n\nSe on vasta oikea todistaja, joka puhuu asiasta, minkä itse on\nhenkilökohtaisesti nähnyt. Kirkkauden, joka oli taivaan Isän luona\njo ennen maailman perustamista, on Jeesus itse ennen tänne maailmaan\nsyntymistään nähnyt ja omistanut. Siitä hän on myös todistanut niinkuin\nse, joka tietää, mitä hän sanoo.\n\nSamaan kokemusperäisen todistuksen julistajien asemaan tahtoo Jeesus\nsaattaa läsnäolevana Herrana ja Vapahtajana opetuslapsensakin kaikkina\naikoina. Hän rukoilee heidän puolestaan, jotta hekin näkisivät hänen\nkirkkautensa ja todistaisivat siitä, jotta maailma uskoisi.\n\nKeskellä vainoja Johannes näki Patmos-saarella taivaisiin astuneen\nJeesuksen ja hänen kirkkautensa. Taivaat aukenivat hänelle. Hän näki,\nettei hän maanpakolaisena ollut yksinäisyydessäkään yksin. Jo silloin\nhänelle on selvinnyt helatorstain merkitys: Herra elää. Hän on aina\nläsnä -- läsnä silloinkin, kun silmämme eivät häntä näe emmekä hänen\nläsnäoloansa tunne.\n\nTässä Herran läsnäolon varmuudessa, että hän on nyt saman\netäisyyden päässä meistä kaikista, on myöskin eräs evankelisista\nvirsirunoilijoista Kr. F. Gellert riemastunut laulamaan: \"Jeesus\nelää... hänen luokseen tulla saa, vaikk' on sydän heikko, arka. Hält'\non voima, vahvistus. Siihen mull' on luottamus.\"\n\nTämä helatorstain tapahtumaan nojautuva usko ei silti kellään vielä\nole valmis tai sellainen, ettei se joutuisi koetuksissa kiusatuksi ja\nhorjuvaiseksi. Mutta silloinkaan se ei kokonaan sammu, vaan se kaiken\npimetessä uskon silmille muuttuu toivoksi, joka ulottuu kuoleman viivan\ntoiselle puolelle sinne, minne Jeesus jo edelläjuoksijana on mennyt ja\nmissä hän parhaillaan elää ja rukoilee alati väsymättä kaikkien niiden\npuolesta, jotka hänen kauttansa Isää lähestyvät. Tähän helatorstain\ntosiasiaan nojautuen toinen virsilaulaja, J. O. Wallin, matkamiehenä\nvaivojen keskellä puhkesi toivossa todistamaan:\n\n    \"-- -- -- sitten viimein kyllä,\n    mä autuaana nähdä saan\n    sen toivoni, sen riemun' maan.\"\n\n\nPerjantai.\n\n_Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja\nsynteihinne._ Ef. 2:1.\n\nIhmeellinen on herätysarmo, kun Jumala sen meille ylhäältä suo.\n\nIhmiseen, joka ennen vieroksui Jumalan sanaa, mahtuu sitä vaikka kuinka\npaljon, kun omatunto on auennut ja täytyy pakosta sen takia kysyä:\n\"Mitä minun pitää tekemän, että iankaikkisen elämän perisin?\"\n\nHenkilö, joka ennen jumalaapelkääviä ihmisiä halveksi ja karttoi,\nlöytää suurimman ilonsa ja tyydytyksensä tällaisten Jumalan ystävien\nseurassa, kun Pyhän Hengen kautta on tuntoon tullut pistos: olet\nKristuksen, Jumalan Pojan kuolemaan syyllinen. Herätyksessä saamme\nsisällisen silmämme auki näkemään, että Jumala on juuri minua varten\nasettanut tällaisia ystäviä siihen ja siihen paikkaan elämäni varrelle,\netten maailman jalkoihin auttamattomasti sotkeutuisi.\n\nHeräämätön ihminen tullessaan uskonnon tosiasioitten kanssa\nkosketuksiin alkaa etsiä herätystä, kääntymistä ja uskoa.\n\nMutta herännyt ihminen ei enää kysy tällaisia asioita, vaan häntä vetää\nhänen eläväksi tullut tuntonsa Herraan Kristukseen. Missä ikinäkin hän\non ja liikkuu, kaikkialla ja aina hän on \"Jeesuksen silmäin eessä\".\n\nHeränneelle ei Jeesus ole enää historian kaukainen olento, vaan\nalinomaa läsnäoleva Herra ja Vapahtaja, josta käy häneen Pyhän Hengen\narmovaikutuksia niin kauan kuin hän syntien anteeksiantamisen kautta\npysyy hyvän omantunnon liitossa, siis kasteen liitossa Jumalan kanssa.\nJa vaikka Herra tällä tiellä tutustuttaa ristiin ja kärsimyksiin,\nnäyttäytyy hän kuitenkin eläväksi Jumalaksi, joka ei pane lastensa\npäälle raskaampaa kuormaa kuin minkä he jaksavat kantaa.\n\n\nLauantai.\n\n_Te käännyitte epäjumalista Jumalan tykö, palvelemaan elävää ja totista\nJumalaa._ 1 Tess. 1:9.\n\nVastenmielistä on kääntymättömälle, tunnossaan heräämättömälle kuulla\npuhetta kääntymisestä. Ja vaikka Herra kolkuttaakin sydämen ovelle ja\npyytää päästä sinne sisälle ja tunto vastaa tähän: \"Kyllä pitäisi tehdä\nparannus\", niin kaikki jää kuitenkin ennalleen kiusaajan kuiskauksen\nvoimasta: \"Ei ole nyt vielä mitään kiirettä, ennätäthän vielä\ntuonnempanakin parannuksen tehdä.\"\n\nMutta Jumalan sanan mukaan ei ilman kääntymistä ole mitään elävää\nkristillisyyttä. Apostoli Paavalin koko elämäntehtävä tarkoitti sitä,\nettä hänen kuulijansa \"_kääntyisivät_ pimeästä valoon ja saatanan\nvallasta Jumalan tykö\".\n\nMitä tämä kääntyminen merkitsee, käy ilmi otsikkosanoista.\n\nYhtäältä elävät kristityt ovat kääntyneet pois epäjumalastansa.\nEpäjumala taas on se kappale tai henkilö, jossa ihmissydän on niin\nkiinni, ettei se jaksa Jumalan ääntä totella.\n\nKääntymisen toinen puoli on siinä, että Jumalan itsensä täytyy päästä\nvoimakeinoillansa irroittamaan herännyt syntinen irti epäjumalistansa.\nEpäjumalastansa ei näet kukaan voi omin voimin vapautua, muutenhan se\nei _epäjumala_ olisikaan.\n\nMutta mikä ihmiselle on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.\nKutsuvan armonsa kautta hän heränneet sielut kirvoittaa heidän\nepäjumalistansa ja auttaa heitä palvelustyöhön itsensäkieltävän ja\nitsensäuhraavan rakkauden vaatimina, rakkauden, joka Pyhän Hengen\nkautta Kristuksen turviin pakenevien sydämiin vuodatetaan.\n\nTämä itsensä antaminen Jumalalle eläväksi, pyhäksi ja otolliseksi\nuhriksi on totisen kääntymisen myönteinen puoli.\n\n\n\n\nKUUDES PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n\"_Lisääntyköön teille armo ja rauha -- jotka hän Jumalan\nedeltätietämisen mukaan olette Hengen pyhittämisen kautta valitut\nJeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen ja hänen verellänsä vihmottaviksi_.\"\n1 Piet. 1:2.\n\nKristittynä oleminen on ristin Herran seuraamista. Sillä tiellä ei\ntässä maailmassa kehitytä suuruuteen, vaan pienuuteen, ei mennä\nylhäisille paikoille, vaan alhaisille, ei kunniaan, vaan häpeään.\n\nMonen tuskan ja vaivan kautta ovat Herran omat määrätyt kulkemaan tämän\nelämän korpimaassa taivaallista Kanaanin maata kohti.\n\nMutta juuri tämä näkemys päämäärästä antaa korvaamattoman runsaan\nsisällyksen kristityn ihmisen elämälle. Vasta Herran seurassa koetaan,\nkuinka läheisessä yhteydessä toistensa kanssa ovat hätä ja apu, häpeä\nja kunnia, katoavaisuus ja kirkkaus. Eikä tämä kokemus ole tilapäistä\nja satunnaista, vaan saatu Jumalan tahdosta ja hänen kaitselmuksensa\nmääräyksestä.\n\n\"Olla valittu\" -- kas siinä kirkkauden toivo ja raukenemattoman ilon\naihe. \"Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät.\" Jumala on\nmeidät valinnut \"jo ennen maailman perustamista\".\n\nJumalan valitut ovat tässä maailmassa aina olleet ja ovat edelleenkin\nvieraita ja muukalaisia. Tultuaan Kristuksen verellä vihmottuina\nvapaiksi pahasta omastatunnosta ja jouduttuaan Hengen pyhittämisen\nkautta siirretyiksi Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen armon ja rauhan\nlapset kokevat keskellä muukalaisuuden vaivoja valittuna olemisen iloa\nja voimaa.\n\nHerran opetuslapsille tulee maailmassa tuska. Ja se ei suinkaan\npienene, vaan lisääntyy yhä, kuta pitemmälle matka joutuu. Mutta tuska\nenempää kuin sen aiheuttajatkaan, mitä sitten lienevätkin, eivät voi\nHerran seuraajia vahingoittaa. Jumalan valittuina he ovat syntyneet\nylhäältä ja omistavat sentakia perintöosan, mikä pyhille on varattu\ntaivaassa Jeesuksen Kristuksen ylösnousemisen kautta kuolleista. Siinä\non ilomme ja voimamme, että me muukalaisinakin olemme valitut.\n\n\nMaanantai.\n\n_Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet\nhänen kanssaan tiellä._ Matt. 5:25.\n\nKyllähän me hyvin ymmärrämme, miten sovinto on lähimmäisen kanssa\ntehtävä, kun välit ovat menneet rikki. Sovinto merkitsee rikkinäisten\nvälien saattamista jälleen ehjiksi. Mutta ei siitä nyt sen enempää. Sen\nsijaan kiinnymme Herran esittämään perusteluun: -- sovi pian -- niin\nkauan kuin vielä matkalla olet!\n\nOlemme kaikki vain matkamiehiä. Aika on kallista, vaikka me emme\nosaa pitää sitä oikeassa arvossa. Silloin me sen vasta huomaamme,\nkun ei meillä enää ole aikaa käytettävissämme, kun matkalla olo\ntäällä ajallisuuden piirissä loppuu. Silloin, ajallisuuden ja\niankaikkisuuden rajamaille joutuessamme, on puolikin tuntia oleva\nmeille kallisarvoisempi kuin kaikki maailman aarteet.\n\nHuolimattomuudessaan moni herännytkin lykkää sovinnonteon ja syntiensä\ntunnustamisen vuodesta vuoteen. Aikaa tuntuu olevan kyllälti, jopa\nniinkin paljon, ettei oikein tiedä, mihin sitä käyttäisi. Tuhlaa sitä\nitse ja antaa ystäväinsä kuluttaa sitä hukkaan, jopa iloitseekin\ntämmöisestä tuhlailusta. Ja kumminkin on meille aika annettu sitä\nvarten, että sillä ostaisimme oman ja lähimmäisemme onnen, että\nkypsyisimme ajassa iankaikkisuusihmisiksi.\n\nSananlasku sanoo: \"Älä jätä huomiseksi, mitä tänä päivänä voit tehdä.\"\nPyhä Henki sanoo: _tänä päivänä_ jos kuulette Jumalan äänen, älkää\npaaduttako teidän sydämiänne. Jeesus sanoo: sovi pian, sovi nopeasti,\n_niin kauan kuin vielä_ matkalla olet. On epävarmaa, annetaanko\nhuomispäivää enää meille; eilistä päivää emme enää saa takaisin.\nOttakaamme siis nykyhetkestä vaarin ja tehkäämme hyvää, kun meillä\nvielä on aikaa. (Gal. 6:10.)\n\n\nTiistai.\n\n_Kuinka kauan, Herra, minut yhä unhotat, kuinka kauan kätket minulta\nkasvosi?_ Ps. 13:2.\n\nRaamattu ei kerro pyhimyksistä, vaan jumalaapelkäävistä ihmisistä,\njotka ovat luuta ja lihaa niinkuin mekin. Toisinaan täytyy suurimpien\njumalanmiestenkin valittaa, että Herra on heidät peräti unohtanut,\nettä \"hän on heittänyt pois laupeutensa vihansa tähden\". Tämä tosi\ninhimillinen puoli tulee vieläkin esille Herran omien elämässä.\n\nMyötäkäymisessä sanotaan: \"Ei minua ikinä kukisteta\", taikka: \"Vaikka\nkaikki muut kieltäisivät sinut, minä en ainakaan\". Mutta sitten taas\nkotvan kuluttua ollaankin jouduttu syviin vesiin, joissa ei tunnu\npohjaa olevankaan.\n\nSielua alkaa siiloin vaivata pelko: entäpä Herra unohtaa minut tässä\nmurheessa. Siitä kyllä ollaan varmat, ettei kukaan muu voi käsillä\nolevasta ahdingosta päästää kuin Herra yksin. Mutta kun ollaan häntä\nkauan rukoiltu, eikä hän ole kuullut, alkaa heikko ihmislapsi pelätä,\nettei Herra enää autakaan. -- Mitä silloin tehdään?\n\nVirsilaulaja valitti tuota pelkoansa, että Jumala, unohti, kaikesta\nhuolimatta \"Herran edessä\". Hän ei mennyt pois Herran edestä, ei\nlakannut rukoilemasta, vaikka sydän kokemuksen nojalla päätteli:\n\"Herra on unohtanut olla armollinen sinulle\". Ja siinä Herran edessä\nhän lopulta oppi, että hänen pelkonsa ja epäilyksensä olivat aivan\nperusteettomat.\n\nEihän Herra raadollisiansa milloinkaan unhoita. Pelkoon ei ole mitään\ntosisyytä. Niinpä pelon alta tulee uuden näkemyksen perusteella\ntunnustus: \"Minun sydämeni riemuitsee sinun avustasi\".\n\nSellaista nousua ja laskua, laskua ja nousua on todellinen elämä täällä\n\"murheen laaksossa\".\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Rakkaus ei koskaan häviä._ 1 Kor. 13:8.\n\nLuonnon maailmassa on vallalla voiman pysyväisyyden laki: aineellinen\nvoima maailmassa ei vähene eikä enene. Sama laki vallitsee vielä\nkorkeammassa asteessa hengen maailmassa: rakkaus ei koskaan häviä.\nMutta se ei ole mikään persoonaton, sokea voima, vaan Jumalan oma\niankaikkinen elämä. Jumalahan itse on rakkaus. Niinkuin Jumalakin pysyy\nsamanlaisenaan, niin rakkauskin on katoamaton ja loppumaton.\n\nHengellisessä sokeudessamme tai tieteellisessä viisaudessamme me näemme\nvain sokeat luonnonlait kaikessa ankaruudessaan, mutta unohdamme, että\njo täällä alhaallakin on ja juuri niissä oloissa ja vaikeuksissa,\nmissä me elämme, rakkaan isän käsivarret. Selittämättömällä tavalla ne\nkannattavat elämämme, tehden mahdottoman mahdolliseksi uudelleen ja yhä\nuudelleen.\n\nNiin totta kuin joku on uskovainen ihminen, yhtä totta myöskin hän saa\nelämässään kokea ihmeitten toteutumista ihmeen jälkeen. Isän väsymätön\nrakkaus on hänen elämänsä takana kannattavana voimana ja hän tunnustaa\nvirsilaulajan kanssa: \"Kaikki minun lähteeni ovat sinussa\". (Ps. 87:7).\n\nSuuret lahjat, kunnia ja maine, raha ja tavara katoavat, varisevat kuin\nruohon kukka. Eikä sellaisesta ulkonaisesti loistavasta elämästä jää\nmitään pysyväistä jälelle iankaikkisuutta varten, jollei rakkaus ole\nsaanut sitä palvelukseensa. Rakkaus yksin pysyy häviämättä.\n\nOlkootpa siis lahjasi kuinka pienet tahansa, olkoon asemasi elämässä\nkuinka alhainen ja syrjäinen hyvänsä, varasi ja voimasi miten vähäiset\novatkaan, niin voit kuitenkin suorittaa suuria, pysyväisiä asioita,\njos rakkaus on saanut sinut ja kaiken omasi palvelukseensa. Elämälläsi\non silloin iankaikkisuusarvo. Elämäsi pian ohi kiitäviin hetkiin on\nvuotanut taivaallinen voima Pyhän Hengen mukana. Se on rakkaus, joka ei\nkoskaan lakastu, joka ei antaessaan köyhdy, vaan rikastuu juuri siitä,\nkuta enemmän se antaa ja uhraa toisille.\n\n\nTorstai.\n\n_Asettaessaan kaikki Kristuksen vallan alle Jumala ei jättänyt mitään\nhänen allensa alistamatta. Mutta nyt emme vielä näe kaikkea hänen\nvaltansa alle asetetuksi._ Hebr. 2:8.\n\nKristuksen vastustajien ja hänen valtakuntansa vihollisten menestys\non vain _näennäinen_. Herran työ menestyy ja hänen valtakuntansa\nasia menee eteenpäin kaikesta ihmisvihasta ja pahan henkimaailman\nvastustuksesta huolimatta. Meidänkin kansamme keskuudessa on vanhempia,\njotka jo uhalla vetävät lapsensa pois Jumalan sanan opetuksen\nulottuvilta. On sen lisäksi vielä toisia kansalaisia, jotka ovat\nottaneet uskonnon ivaamisen ja semminkin kristinuskon rienaamisen\noikein elämäntehtäväksensä. He esiintyvät rohkeasti julkisuudessa\nkielteisen käsityksensä puolesta.\n\nMutta kaikki tämä rohkeus on vain _näennäistä_. Omissa kotioloissaan\nnuo samat jumalankieltäjät ovat mitä onnettomimpia ihmisiä, eläen\nsuuressa sisällisessä pelossa ja levottomuudessa.\n\nKristuksella on jo nyt kaikki valta -- perkeleitten täytyy se uskoa ja\nvapista -- \"mutta me ihmiset emme vielä nyt näe kaikkea hänen allensa\nalistetuksi\". Sekin aika tulee kerran.\n\nHyvä on meidän tänäkin kielteisyyden aikana pitää sielumme toivon\nankkuri näkymättömiin kiinnitettynä ja elävän uskomme pääsisällyksenä\nalkuseurakunnan tunnustus Isän kaikkivaltiaan oikealle puolelle\nkoroitetusta Herrasta!\n\n\"Pääkohtana siinä, mitä me puhumme, on tämä: meillä on sellainen\nylimmäinen pappi, joka istuu Majesteetin valtaistuimen oikealla\npuolella taivaissa, palvellaksensa\" -- -- -- uuden liiton välimiehenä\nmeitä synnin takia kirottuja, että me autuuden perisimme. (Hebr. 8:1-2).\n\n\nPerjantai.\n\n_Kun olen heikko, silloin minä olen väkevä._ 2 Kor. 12:10.\n\nKautta koko Raamatun käy ikäänkuin punaisena lankana opetus: \"Jumala on\nylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armonsa.\"\n\nProfeetoissa sanotaan koroitetusta, pyhästä Jumalasta, että hän asuu\nniitten tykönä, joilla on särjetty sydän ja nöyrä henki. Ja profeettain\nJumalan vaatimus ihmisille kuuluu: tee oikeutta, rakasta vanhurskautta\nja vaella nöyrästi Jumalasi edessä. Tähän elämänkäsitykseen liittyy\nJeesus neuvoillansa: \"Oppikaa minusta, sillä minä olen siveä ja nöyrä\nsydämestä!\"\n\nJumalaan päin, sisäänpäin, sydämeltään on kristityn itsetunto\njatkuvasti hautaan asti publikaanin tunnustuksen kohdalla: minä olen\nsyntinen, arvoton, heikko.\n\nMutta suhteessa ihmisiin on olemassa kristittyjen parissa paljon väärää\nnöyryyttä. Paavali, joka tunnusti itsensä suurimmaksi syntiseksi ja\noli heikko Jumalan edessä, oli väkevä ihmisten edessä ja vetosi Herran\nkutsumukseen omassa elämässään, Rooman kansalaisoikeuteen, kahleisiinsa\nym., häijyjä ja ilkeitä ihmisiä vastaan. Hän menetteli sellaisen\nkatsantokannan mukaan, missä heikko on väkevä.\n\nTätä samaa väkevyyttä ilmaisi pohjalainen herännyt vaimo rienaavalle\nkapinalliselle miehelle, joka häneltä tiedusteli, kuinka hän, joka\non uskovainen ja turvaa armoon, voi sotaa puolustaa. Vaimo näet oli\nvastannut: kyllähän minä Herran edessä tuomittu olen, mutta en minä\nsentään niin nöyrä ole, että jos piru nenälleni istuu, minä en sitä\nsiitä ajaisi pois.\n\n\nLauantai.\n\n\"_Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista\nlasta, jonka hän ottaa huomaansa_.\" Hebr. 12:6.\n\nJumalasta sanotaan Raamatussa, että hän \"kateuteen asti halajaa henkeä,\njonka on pannut meihin asumaan\".\n\nKun Jumala on syntisen ottanut omaksensa, kutsunut ja vanhurskauttanut,\nkäy hän araksi, niin että hän kateuteen asti, mustasukkaiseen\nrakkauteen asti, haluaa pitää yksinomaisessa herruusvallassaan\nuudestisyntyneen kristityn.\n\nTästä Jumalan arkuudesta lapseensa nähden, jolle hän on henkensä\nja kihlansa uskonut, johtuu, ettei Jumala anna hänen tehdä syntiä,\nniinkuin kuolleitten sielujen omistajien. Juuri sitä, jota hän\nrakastaa, sitä hän kurittaa, hän ruoskii _jokaista_ lasta, jonka ottaa\nomaksensa.\n\nArmon lasten on hyvä katsella kuritustansa tässä Jumalan \"kateuteen\nasti\" innostuvan rakkauden valossa. Kun syntimme joutuvat\nkatseltaviksemme tältä näkökulmalta, ymmärrämme helposti, ettei ole\nihme, jos Jumala pitääkin meitä kovilla. Jumalan lasten rikokset ja\nsynnit loukkaavat taivaallista Isää enemmän kuin muiden, jotka eivät\nkoskaan vielä ole maistaneet, kuinka suloinen armo on.\n\nKun ajattelemme Herran omina, miten paljon hyvyyttänsä Jumala on meille\nsuonut sisällisesti ja ulkonaisesti aina lapsuudesta asti, emme voi\nsuuttua hänen kuritukseensa ja ruoskaansa, sillä Raamatun mukaan hän\nei siten menettelisi, ellei hän meitä niin paljon rakastaisi ja ellei\nhän olisi niin arka kuin on meidän rakkaudestamme, jotteivät epäjumalat\nsitä häneltä veisi.\n\n    Suo helluntai, oi Herra, Ja Henkes tuulahdus,\n    Taivaasta maailmalle Myös runsas Virvoitus.\n    Lupaathan, Herra, meille Viel' ajan autuaan,\n    Oi muista lupaustas'. Me jäämme toivomaan.\n\n                                    H.L.V. 17:1, 3,\n\n\n\n\nHELLUNTAIVIIKKO.\n\n\nHelluntai.\n\n_Hengen hedelmä on -- -- -- rauha._ Gal. 5:22.\n\nOpetuslapsillensa ennen kuolemaansa pitämässään jäähyväispuheessa antoi\nJeesus _lupauksen_ rauhasta. Hän sanoi: \"Rauhan minä jätän teille,\nminun rauhani annan teille, en minä anna teille niinkuin maailma antaa.\nÄlköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä arkailko!\"\n\nKuolleista nousemisensa jälkeen Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina,\nopetuslastensa luokse, kun he vielä olivat arkoina koolla \"juutalaisten\npelon tähden\". Silloin hän, ylösnoussut Herra, lausui heille: \"Rauha\nolkoon teille.\" Nyt pääsiäisen jälkeen hän todella _toi_ heille rauhan,\noman rauhansa, joka ei ollut särkynyt keskellä väkevintäkään pimeyden\nvoimien yhteisrynnäkköä häntä ja hänen uskoansa vastaan.\n\nTämä pääsiäisen jälkeinen kokemus ei ollut enää minkään lupauksen\nvastaanottamista rauhasta, vaan todellinen rauhan vuodattaminen\nrauhattomiin ja arkamielisiin sydämiin. Se oli tämä elämys niistä\nmiehistä niin suurta jo uutta, \"etteivät he ilon tähden jaksaneet\nalussa uskoa\" käsillä olevaa uutta todellisuutta todella todeksi ja\nmahdolliseksi.\n\nTämä välitila ja siihen liittyvä epäröinti -- -- -- katosivat\nkokonaan, kun helluntaijuhla tuli. Kun Pyhä Henki seurakuntaa\nluovana ja muodostavana henkenä laskeutui ylhäältä tulevana tulena\nheihin, silloin heillä oli Jumalan muitten suurten pelastuslahjojen\nohella myöskin maailman rauhaa korkeampi sydämen rauha pysyvästi\nomanaan. Entisten syntien muistot eivät voineet heidän sisällistä\nrauhaansa enää järkyttää enempää kuin läsnäolevat synnin kiusatkaan\nsaattoivat sitä heiltä pois riistää. Heissä oli nyt voima, joka\nvapahti heidät sekä synnin orjuudesta että ihmisten orjuudesta. He\npelkäsivät nyt näkymätöntä Jumalaa enemmän kuin näkyväisiä pahoja\nihmisiä. He ojentautuivat nyt uskossa näkymättömien tosiasiain mukaan\nluottavaisemmin kuin näkyväisten. Heille oli näkymätön, taivaisiin\nmennyt Kristus elävä, läsnäoleva todellisuus. Hän oli heille eläväksi\ntekevä Henki, Herra yli kaiken, läsnäoleva lunastus kaikista synneistä.\n\nTällaista on pelastava usko läpi aikojen. Siinä on Kristus aina\nläsnä. Siinä on kosketus elävän Jumalan kanssa omaatuntoa myöten aina\nkokemusperäistä. Siinä ollaan Kristuksen kanssa noustu ylös hengellisen\nkuoleman unesta ja sen takia etsitään niitä, kuin ylhäällä ovat, missä\nKristus istuu Jumalan kaikkivallan oikealla kädellä alati rukoilemassa\nkaikkien niitten puolesta, jotka hänen kauttansa taivaallista Isää\nlähestyvät.\n\nTämä jatkuva kosketus taivaissa olevan Kristuksen kanssa ja hänen\nedessään eläminen arkioloissakin oli _pääkohtana_ ensimmäisten\nJumalan lasten kristillisyydessä (Hebr. 8:1, 2). Heidän rauhansa\nkeskellä maailman vihaa ja vainoa ei enää perustunut johonkin\nmäärättyyn lupaussanaan, enempää kuin johonkin erityiseen, aikaisemmin\ntapahtuneeseen elämykseen Kristuksen erinomaisella tavalla heille\nilmestyessä, vaan se perustui elävään, jatkuvasti läsnäolevaan\npersoonaan. Niinpä eräs heistä kirjoittaa taivaisiin menneestä\nristiinnaulitusta Kristuksesta: \"Hän on meidän rauhamme.\"\n\nKristus ei siis ainoastaan ole _luvannut_ rauhaa: \"Minun rauhani minä\nannan teille.\" Hän ei liioin ole vain _tuonut_ rauhaa arkamielisille\nopetuslapsilleen: \"Rauha olkoon teille!\" Vaan sen lisäksi _Hän on_\nitse jatkuvasti heidän rauhansa kaikissa elämänvaiheissa, erittäinkin\nkuoleman hetkellä.\n\nRaamattu sanoo seurakuntalaisille, joilla jo oli useita armolahjoja:\n\"Pyrkikää osallisiksi parhaimmista armolahjoista.\" Korkein niistä on\nrakkaus, mutta sen rinnalla on Kristuksen rauhalla verraton paikkansa.\n\nSuomen seurakunnissa tämäkin helluntailahja, Jumalan rauha, sietäisi\ntulla arvioiduksi arvossa paljon korkeammalle kuin ruoka ja juoma, raha\nja tavarat, ystävät ja viholliset ynnä muut tämänpuoleiset edut ja\narvot.\n\n\nToinen helluntaipäivä.\n\n_Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia._ Room.\n8:14.\n\nKun synnymme tänne maailmaan, olemme heikkoja ja apua tarvitsevia.\nSamoin on asian laita, kun Jumala synnyttää meidät lapsiksensa.\n\nEi kukaan Jumalan lapsi ole syntyessään täydellinen, vaan päinvastoin\nheikko ja avuton. Ilman Jumalan apua ei hän ollenkaan tule\ntoimeen. Joka hetki hän sitä tarvitsee. Ja tämä tarve pitää häntä\nalituisesti riippuvana Jumalasta ja hänen armollisesta avustansa ja\npelastuksestansa.\n\nJumalan lapsi ei siis elä omavoimaista elämää, vaan elämää Jumalassa\nKristuksen kautta. Hän ei uskalla seurata omaa tahtoansa, vaan\nKristuksessa ilmennyttä Isän tahtoa. Hän ei itse osaa tehdä mitään\niankaikkisen elämän tekoja, ei uskoa, ei rakastaa eikä todistaa, ellei\nole ensin kuullut Isänsä käskyä. Hän tottelee Pyhän Hengen johdatusta,\neikä omaa viisauttansa tai laskelmiansa. Häntä johtaa Herran sormi.\n\nJa kuta enemmän hengestä syntynyt ihmislapsi näin taivaalliseen Isäänsä\nturvaa ja hänestä kaikessa riippuu kiinni, sitä rakkaammaksi hän käy\nJumalalle. Hänen elämässään toteutuu Herran sana: \"Joka teihin koskee,\nse koskee minun silmäterääni\". Alinomaa hän saa kokea, että jo täällä\nalhaalla Jumalan iankaikkiset käsivarret ovat häntä kannattamassa ja\nauttamassa.\n\nJa ennen kaikkea Henki todistaa hänen henkensä kanssa, että hän on\nJumalan lapsi.\n\n    Sinä olet Henki Herran, Paras lahja Jeesuksen,\n    Jonka itse lupas kerran Antaa uskovaisilleen,\n    Todistaja sanalle Pantti lunastukselle,\n    _Herran sormi_, sielun kilpi,\n    Toivon ankkur', uskon siipi.\n\n                                       V.k. 95:2.\n\n\nTiistai.\n\n_Kun Pyhä Henki tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi\nvanhurskauden, -- -- koska minä menen Isän tykö, ettekä enää minua\nnäe._ Joh. 16:8, 10.\n\nVanhurskas on se, joka on oikeassa suhteessa Jumalaan, se, jolla on\npyhä Jumala puolellansa ystävänä eikä tuomarina.\n\nJeesus itse eli aina tässä oikeassa suhteessa Jumalaan, alinomaisessa\npojan suhteessa isäänsä. Kun Jeesus oli kuollut ristillä, syyttivät\nhänen opetuslapsensa kansan johtajia ja lausuivat: \"Hänen te tapoitte,\nsen _vanhurskaan_\".\n\nTätä oikeata Jumala-suhdetta eivät Vanhan testamentin profeetatkaan\nlöytäneet itsestään eivätkä kansastaan. Heillä oli itsellään saastaiset\nhuulet ja he asuivat kansan seassa, jolla silläkin oli saastaiset\nhuulet. Mutta enempää kuin yleisinhimilliseen tai yhteiskunnalliseen\ntäydellisyyteensä eivät profeetat liioin voineet panna turvaansa\nuskonnolliseenkaan vanhurskauteensa. Heidän oli tästäkin pakko\ntunnustaa: \"Meidän vanhurskautemme on niinkuin saastainen vaate\".\nItsekkyyden turmelemaa oli jumalisuuskin. Senpä takia syvällisimmät\nheistä jo puhuivatkin siitä, että vanhurskas elää uskosta, eikä töistä.\n\nMutta vasta helluntain jälkeen tämä pelastusta koskeva vanhurskaus,\n\"vieras vanhurskaus\" eli toisin sanoen Jumalan armo kirkastui\nsyntisille. Sen kirkasti Pyhä Henki. Ja erittäinkin apostoli Paavalin\nkirjeissä on tämä ydinasia selvästi tuotu esille.\n\nKristuksen on Jumala tehnyt armoistuimeksi. Hänen yhteydessään\nollessamme ei Jumala lue meille syntejämme. Veri pesee pois kaikki\ntahrat. Siihen ei vaadita, eikä siihen saa tulla mitään tekoja meidän\npuoleltamme.\n\nVanhurskaus on Jumalan lahja. Taivaisiin, näkymättömään henkien\nmaailmaan mennyt, ristillä riippunut Kristus, _hän on vanhurskautemme_.\nRauhamme ja sovinnon varmuutemme perustus ja pohja on _ulkopuolella_\nmeitä itseämme, ulkopuolella sen, mitä itse olemme taikka teemme:\nJumalan itsensä valmistamassa sovituksen uhrissa, elävässä persoonassa,\nkirkastetussa Vapahtajassamme, joka nyt juuri _istuu_ Isän oikealla\nkädellä.\n\n_Hän_ on meidän vanhurskautemme. Mikään muu ei Pyhän Jumalan edessä\nkestä.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Ne ruumiin jäsenet, jotka näyttävät olevan heikompia, ovat\nvälttämättömiä._ 1 Kor. 12:22.\n\nTalossa ei ole ainoastaan kulta- ja hopea-astioita. Niitä on puisia ja\nsavestakin tehtyjä.\n\nNiinpä Kristuksen seurakunnassakin on heikkoja, puutteellisia, jopa\nhäpeänkin alaisia jäseniä. Viat ja lankeemukset näkyvät helposti\nulospäin. Niiden johdosta on tuomioitten sinkauttaminen helppoa.\n\nMutta useinkaan eivät nämä oikovat tuomitsijat näe sitä sielun tuskaa,\nkatumuksen hätää ja synnin pelkoa, jotka kaikki ovat näkösällä Jumalan\nsilmille lankeemustaan surevan elämässä. Siksipä onkin Jumalan tuomio\ntoinen kuin ihmisten.\n\nJeesus on lausunut: \"Teillä _pitää aina_ köyhät oleman\". Varakkaat\nja hyvin toimeen tulevat ihmiset hukkuisivat itsekkyyteensä ja rahan\nrakkauteensa, ellei maailmassa olisi köyhyyttä, jota varakasten pitää\ntorjua toisten elämästä. Muuten he eivät oppisi uhrimieltä eivätkä\npääsisi irti itsekkäisyydestänsä ja mammonastansa.\n\nSamoin ovat seurakuntaelämässä heikot, puutteelliset ja vianalaiset\nveljet sekä sisaret kokonaisuuden kannalta katsoen _välttämättömiä_.\nIlman heitä eivät hyvät uskovaiset pääsisi irti itsekkäisyydestänsä, ja\nväärästä jumalisuudestansa.\n\nSe seurakunta, joka maan päällä pitää itsensä pelkkien pyhien\nyhteytenä, kuolee pian hengettömyyteensä ja omahyväisyyteensä.\nSamoin käy siellä, missä heikot armottomasti jätetään auttamatta ja\nlangenneet nostamatta. Mutta siellä, missä rakkaudella, säälillä ja\nuhrimielellä pidetään huolta heikkojen auttamisesta taloudellisesti ja\nhengellisesti, siellä kukoistaa seurakuntaelämä; siellä se todella on\nKristuksen ruumiin ilmestymistä täällä kylmässä, kolkossa ja rakkautta\nvailla olevassa maailmassa.\n\nHelluntaihenki tuo tullessaan vastuunalaisuuden tunnon, joka velvoittaa\npitämään huolta heikoista ja huonoistakin seurakunnan jäsenistä.\n\n\nTorstai.\n\n\"_Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka minä\ntahtoisinkaan, että se jo olisi syttynyt_.\" Luuk. 12:49.\n\nJeesus eli itse katkeamattomasti likellä tulta, likellä elävää\nJumalaa. Tästä iäti hehkuvasta tulesta oli kotoisin Jeesuksenkin\npovessa palava vanhurskauden ja rakkauden tuli.\n\nJeesuksen sydäntä poltti sisäinen tarve saada kaikessa tehdä\ntaivaallisen isänsä tahto ja päästä itsensä uhraavassa rakkaudessa\npalvelemaan syntiin eksyneitä veljiään\" ja sisariaan. Häntä kannusti\ntässä vakaumus: \"jolle on paljo annettu siltä paljo vaaditaan ja\njolle on paljo uskottu, siltä enempi kysytään.\" Jokainen, joka joutui\nJeesuksen läheisyyteen, sai välittömän tunnun siitä, että hän oli\ntullut lähelle totuuden ja rakkauden tulta.\n\nKen ei tästä tulesta omassa povessaan tiedä vielä mitään, hän ei\nole lähellä Jeesusta vielä koskaan oikein ollutkaan itsekkyyttään\nhäpeämässä. Sillä Jeesuksesta käy jokaista lähellä olijaa ja\nseuralaista kohti tuo Herran toivomus: \"Kuinka hartaasti soisinkaan,\nettä se jo olisi syttynyt!\"\n\nEikä Herra jättänyt meitä epätietoisiksi tämän toivomansa tulen\nsyttymisen edellytyksistä. Hän jatkaa puhettaan: \"Minä olen kasteella\nkastettava ja kuinka olenkaan ahdistuksissa, kunnes se on täytetty\".\n\nTotuuden ja rakkauden tuli ei pääse syttymään ihmisen sielussa ilman,\nettä hän ensin tulee kasteella kastetuksi, jonka tapauksen täyttäminen\ntekee _koko_ hänen elämänsä yhdeksi ainoaksi pitkäksi, jatkuvaksi\nkärsimisen ja kuoleman tieksi. \"Kuinka olenkaan ahdistuksissa _siihen\nasti, kunnes_ se on täytetty.\"\n\nNyt Herra itse on jo kasteella kastettu. Se on hänen puolestansa\ntäytetty. Hän ei ole enää ristillä, eikä ristin tiellä, vaan\nkirkkaudessa. Mutta meidän vuoromme on nyt tulla ensin kasteella\nkastetuksi, ennenkuin todella opimme totuudessa vaeltamaan ja\nrakkaudessa toisia palvelemaan.\n\nJos sinä jo kärsimyksien alla elät ja ristin tietä olet pantu kulkemaan\njatkuvissa ahdistuksissa, niin iloitse sydämestäsi, sillä Herra aikoo\nsinua vielä omalla tavallansa käyttää tulensa levittäjänä kylmässä,\nrakkautta vailla värjöttävässä ympäristössä.\n\n\nPerjantai.\n\n_Jumala, luo minuun puhdas sydän._ Ps. 51:12.\n\nKun Jumalan sana pääsee ihmiseen, paljastaa se ihmisen sydämen. Ja\nkuta syvemmälle sana pääse kaivautumaan, sitä syvemmälle sydämen pohja\npaljastuu.\n\nTämän tapahtuessa löytää ihminen itsestänsä niin paljon saastaa ja\npahaa, että kauhistuu omaa tilaansa. Tästä johtuu tuo heränneen ihmisen\nitku ja hätä, kun yhdellä kertaa omalletunnolle kirkastuu Jumalan\nvanhurskaus ja oman sydämen pohjaton turmelus.\n\nEi olisi aiemmin uskonut, vaikka kuka olisi sanonut, että sellaista\nsaastaisuuden ja itserakkauden pesää povessaan on kantanut. Siinä\ntilassa on helppo pitää toiset parempana itseänsä. Suurin tekeminen on\nnäet taistelussa omaa pahaa sydäntänsä vastaan.\n\nTulos tästä taistelusta on aina ollut tuo vanha: itse en saa sydäntäni\nmuuttumaan. On pakko ahdistua virsilaulajan lailla Herran eteen\nrukoilemaan: \"Jumala luo minuun _uusi_ sydän!\" Tuossa tilassa eli\nhädässä syntinen on Vapahtajan luona, pelastettavana Kristuksen\narmosylissä. Se on salaisuus. Mutta sieltä virtaa uusi elämä, joka\nkivikovan sydämen särkee ja saastaisen puhdistaa.\n\nNiin -- jos joku on Kristuksessa, on hän uusi luomus. Uudella\nluomuksella on uusi sydänkin. Mikä armon salaisuus onkaan \"ololla\nKristuksessa\", siellä kun kaikki uudistuu!\n\n\nLauantai.\n\n_Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus._ 2 Kor. 5:17.\n\nPitkin matkaa on kristikunnan olemassaolon aikana ollut väärää toivoa\nseurakunnissa. On huudettu: toivo, toivo, Kristus on auttaja, hän\non armosta rikas, taivaallinen auttaja. Ei ole muka mitään hätää.\nSaat elää vain niinkuin tahdot, kyllä Kristus auttaa. Lihan mieli on\nsynnille suosiollinen ja sentakia petollinen neuvonantaja.\n\nPyhä Henki opettaa: \"Jos joku on Kristuksessa, on hän uusi luomus;\nse mikä on vanhaa, on kadonnut. Katso, uusi on sijaan tullut.\" Tässä\nrehellinen matkamies löytää päämääränsä, tässä tulevaisuuden työssä.\n\"Kristuksessa\", siis Kristuksen seurassa oleminen, se on hänen\npäämääränsä; ja sen saavuttamiseksi hän työtä tekee, kärsii, tuntee\nvastuunalaisuutta ja alistuu syylliseksi toisten hyväksi. Oikea\nkristitty ei lopulta tahdo tietää mistään muusta kuin siitä, onko hän\nKristuksessa ja onko Kristus hänessä. Hän koettelee itseään sanan\nvalossa, onko Kristus hänessä ja, ellei niin ole, hän tunnustaa itsensä\nkelvottomaksi ja ansiottomaksi syntiseksi Jumalan edessä.\n\nOnnellinen se, kenelle näin on käynyt. Hän ei kaipaa maailman kunniaa\neikä ihmiskiitosta. Hänen tiensä on jatkuvaa pienentymistä omissa\nsilmissään ja joutumista tämän maailman tunkioksi. Mutta se ei enää\nsureta niinkuin ennen. Rohkeasti hän painaa päälle vain käsittääksensä\nKristuksen, vaikka näyttääkin tappiosta tappioon joutuvansa. Tällä\ntiellä hän menettää kaiken oman rikkautensa ja jäljelle jää ainoastaan\nKristus ja hänen armonsa.\n\n\n\n\nKOLMINAISUUSVIIKKO.\n\n\nKolminaisuuden päivä.\n\n_Missä synnit ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää\ntarvita._ Hebr. 10:18.\n\nPyhän Kolminaisuuden päivä merkitsee siirtymistä kirkkovuoden\njuhlattomaan osaan eli \"kirkon puolivuoteen\", jonka loppupäässä on aina\ntuomiosunnuntai.\n\nNyt helluntaijuhlien jälkeen on kirkkovuoden juhlapuolisko eli \"Herran\npuolivuosi\" sivuutettu. Olemme Pyhän Kolminaisuuden sunnuntaina\nmolempien vuosipuoliskoitten rajalla. Tällöin avautuu eteemme\nkaksi sanaa uhrista. Adventtina alkavana Herran puolivuotena on\nkirkoissamme seurakunnalle esitetty Jumalan suuret pelastusteot\nmeidän hyväksemme, \"Herran teot\": suuren Luojamme ja Lunastajamme\nihmiseksi tuleminen Jeesuslapsessa -- jouluna; Jumalan suorittama\nmaailmansovinto ainosyntyisen Poikansa ristinkuolemassa Golgatalla --\npitkänäperjantaina ja kolmanneksi Isän ja Pojan taivaasta lähettämä\nPyhän Hengen vuodatus seurakunnan perustamista varten maan päälle --\nhelluntaina.\n\nNäiden kolmen suuren pelastustekonsa kautta on Jumala perustanut\njärkkymättömän lujaksi _uuden liiton_. Herran Pyhän Ehtoollisen\nasetushetkellä Jeesus sanoi mm.: \"Tämä on minun vereni, _liiton veri_,\njoka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi\". Tätä\nsilmällä pitäen saattoi Hebrealaiskirjeen tekijä profeettaan vedoten\nkirjoittaa: \"Tämä on se liitto, jonka näiden päivien jälkeen olen\ntekevä heidän kanssaan -- heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en ole\nenää muistava\". Sitten hän omasta puolestaan lisää sanat: \"Mutta missä\nnämä, synnit ja laittomuudet, ovat anteeksi annetut, _siinä ei uhria\nsyntien edestä enää tarvita_.\"\n\nTässä on ensimmäinen sana uhrista. \"Uhria syntien edestä _ei\nenää tarvita_.\" Synnit ja laittomuudet ovat nyt Jumalan suurten\npelastustekojen kautta meren syvyyteen upotetut. Saatana on jo\ntuomittu ja syyttäjänvirastaan Jumalan istuimen edestä taivaasta alas\nmaan päälle heitetty. Vanhan liiton uhrit eivät kyenneet omaatuntoa\nmyöten tekemään täydelliseksi sitä, joka niitä uhrasi, eikä niitä,\njoiden puolesta niitä uhrattiin. Mutta Kristuksen uhri kykenee. Sen\ntakeena ovat sanat ristillä: \"Se on täytetty.\" Uuden Liiton veri on\njo vuotanut. \"Kristus ei kärsinyt\", sanoo Raamattu, \"monta kertaa\nmaailman perustamisesta asti, vaan nyt hän on yhden ainoan kerran\nmaailmanaikojen lopulla ilmestynyt poistaakseen synnin uhraamalla\nitsensä.\" Ja vielä: \"Hän on jo toimittanut puhdistuksen synneistä.\"\nMuuta uhria syntien edestä _ei enää_ tarvita.\n\nTässä ensimmäisessä sanassa uhrista on julkilausuttu lyhyesti\nkirkkovuoden juhlapuoliskon, nimittäin _Herran_ puolivuoden koko\nsisällys. Oletko sen jo omistanut ja elätkö siitä? Oletko uuden liiton\nihminen? Elätkö \"liiton veren\" turvissa? Ensimmäinen Hebrealaiskirjeen\n10 luvun sanoma, että \"uhria\" ei tarvita enää, \"on armon sana\".\n\n\nMaanantai.\n\n_Minä olen viinipuu, te olette oksat._ Joh. 15:5.\n\nKirkkovuodessa on juhlapuolisko päättynyt helluntaijuhlaan.\nKolminaisuudensunnuntailla on juhlaton puolisko alkanut. Juhlapuoliskon\naikana on saarnattu Herran töistä seurakunnalle. Nyt alkavan\njuhlattoman osan aikana on kirkkovuoden tekstien periaatteellisena\nsisällyksenä ajatus, siitä, miten seurakuntalaiset omistavat omaksensa\nHerran pelastustekojen siunauksen.\n\nTässä jälkimmäisen vuosipuoliskon merkityksen ymmärtämisessä on\nopastava asema Jeesuksen sanoilla: \"Minä olen viinipuu, te olette\noksat.\"\n\n\"Minä\" ja \"te\", kas siinä lyhyesti lausuttuna ihmisen suhde armoon,\nsiis koko kristillisyyden sisällys. Kristillisyys ei merkitse\nsiveellisiä saavutuksia, joita ihminen itse luonnollisin voimin saa\naikaan. Nämä saavutukset ovat itse asiassa pakanallisia hyveitä, jotka\nvoivat olla elävän uskon esteinä vielä pahemmin kuin suoranaiset\nlankeemukset. Kristillisyys ei ole ihmistyötä.\n\nTässä yhteydessä on ymmärrettävä Jeesuksen sanat: \"Ilman minua ette voi\ntehdä mitään.\"\n\nKristillisyys on seurustelua Jeesuksen kanssa ja hänestä lähtevän\nvaikutuksen vastaanottamista. Lähes kaksisataa kertaa on Paavalin\nkirjeissä sanonta \"olla Kristuksessa\". Se merkitsee: olla Kristuksen\nkanssa, olla Kristuksen seurassa kiinteästi, olla kuin oksa viinipuussa.\n\nOpettaja ja kasvattaja tulevat oppilaalle ja lapselle aikanaan\ntarpeettomiksi, kun nuoresta kasvatista on tullut itsenäinen\npersoonallisuus. Mutta Kristusta tarvitsee syntinen aina. Sillä hän on\nenemmän kuin opettaja ja kasvattaja, Hän on syntien anteeksiantaja ja\nPyhällä Hengellä kastaja.\n\nJokaisessa kristityssä, jossa Pyhä Henki todistaa, että hän on Jumalan\nlapsi, on sama neste kuin viinipuussa Kristuksessa.\n\nHänelle ei elämä ole kärsimyksissä ja surujenkaan päivinä ylivoimaista,\nsillä hän ei ole enää yksinäisyydessäänkään yksin, vaan Kristus on\nhänen kanssansa joka päivä. \"Minä ja te\" on siirtynyt kirjasta elämän\ntodellisuuteen sitä uudistavaksi voimaksi. Sellaista on Pyhän Hengen\ntyö meissä.\n\n\nTiistai.\n\n\"_Totuuden Henki on minut kirkastava. -- -- -- Hän ottaa minun omastani\nja julistaa teille_.\" Joh. 16:14, 15.\n\nYhä enemmän on taas viime aikoina alkanut kirkastua Pyhän Hengen\ntyön välttämättömyys pelastuksemme kalliissa asiassa. Kyllähän me\nkristinopistamme oppimallamme tietomäärällä aina olemme tietäneet, että\nPyhä Henki tekee työtänsä seurakunnassa sanan ja sakramenttien kautta.\n\nSiitä olemme olleet tietoisia, että Kristuksen seurakunnan totisia\njäseniä, Pyhän Hengen saaneita uskovaisia on siellä, missä evankeliumia\noikein saarnataan ja sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan oikein\nhoidetaan. Mutta siitä me järkeisuskon lumoissa olleet nykyajan lapset\nemme ole aina olleet selvillä, taikka emme ainakaan ole uskaltaneet\nsitä uskoa ja tunnustaa, että Pyhä Henki on persoona.\n\nNyt kun käy ilmi lähetyshistoriasta Kiinassa ja oloista kotimaassa,\nettä kaikki ihmistyö uskonnollisellakin alalla on istutusta, joka\non juurinensa revittävä pois syystä, ettei se ole taivaallisen Isän\nistuttamaa, palataan nyt takaisin alkuseurakunnan uskonkokemukseen ja\ntunnustukseen Pyhästä Hengestä. (Matt. 15:13.)\n\nLähetystyön Antiokiassa aloitti Pyhä Henki. Pyhä Henki sanoi:\n\"Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä\nolen heidät kutsunut.\" Pyhän Hengen \"lähettäminä\" he sitten menivät\nSeleukiaan ja purjehtivat edelleen Kyproon. He eivät vastustaneet Pyhää\nHenkeä, niinkuin sydämeltä ympärileikkaamattomat, niskurit fariseukset\ntekivät. Myöhemmin \"Pyhä Henki esti heitä julistamasta sanaa Aasiassa\"\nja johdatti Jumalan miehet Eurooppaan. _Sillä_ Jumalan valtakunnan\ntyöllä oli mukanaan Jumalan siunaus.\n\nNiinpä vieläkin vain kaikki ne, joita Jumalan henki kuljettaa, ovat\nJumalan lapsia. Mutta kuinka voi olla Pyhän Hengen kuljetuksen alainen\nsellainen, joka ei usko eikä häntä rukoile?\n\nVaikka uskontunnustuksessa on lause: \"Minä uskon Pyhään Henkeen ja\nvirvoittajaan\", ovat monet kristityt vielä apollolaisten kannalla,\njotka sanoivat: \"Emme ole edes kuulleet, että Pyhää Henkeä on\nolemassakaan.\"\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä._ Matt. 23:8.\n\nKristus ja hänen seurakuntansa elävät mitä likeisimmässä rakkauden\nliitossa keskenään. Hän on pää. Hän on johtaja. Hän on opettaja. Hän on\nrunko. Sellainen on Jumalan järjestys ja pelastussuunnitelma.\n\nMe ihmiset emme voi tätä Kristuksen ja hänen seurakuntansa likeistä\nyhteyttä aikaansaada, emmekä sitä liioin muuksi muuttaa.\n\nKaikki Kristuksen hengen kuljetettavina olevat matkamiehet kuuluvat\nyhteisöön, jossa aikamme vaikein kysymys yksilön suhteesta\nyhteiskuntaan ja päinvastoin yhteiskunnan suhde yksilöön on ratkaistu\nja yksin siinä vain voi saada ratkaisunsa.\n\nUlkopuolella Kristuksen omien piiriä menettää yksilö yksilöllisyytensä,\njoutuen pelkäksi yhteistahdon välineeksi, jota esim. jokin puolue tai\nmuu valtiollinen yhtymä käyttää hyväkseen tai siirtää syrjään miten\nhyväksi näkee. Mutta Kristuksen omien veljespiirissä on kullakin\nyksilöllä oma ehdoton arvonsa kokonaisuuden keskellä. Niinpä perillä\ntaivaassa jokaisella on oma kanteleensa ja kukin yksilö on omalaatuinen\njalokivi, heijastaen kukin omalla tavallaan Jumalan rakkautta ja\nkirkkautta.\n\nJa toiseksi. Ulkopuolella Kristuksen seurakuntaa lahjakkaat ja\nväkevätahtoiset yksilöt asettuvat yhteisöä vastustamaan, erottautuvat\nsiitä, lakkaavat noudattamasta antamisen ja vastaanottamisen\nkirjoittamatonta lakia, jopa suorastaan tyrannisoivat kokonaisuutta.\n\nSitä ei tee Kristus eivätkä Kristuksen hänestä syntyneet veljet.\nSuotta ei Raamattu sano: \"Kristus rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä\nalttiiksi sen edestä, jotta hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen\nvesipesossa sanan kautta, saadaksensa asetetuksi eteensä kirkastettuna\nseurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä.\"\n\n\nTorstai.\n\n_Jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme tuntemaan totuuden, niin\nei ole enää olemassa uhria syntiemme edestä._ Hebr. 10:26.\n\nToisen sanan uhrista löydämme Hebrealaiskirjeen 10 luvusta vähän\ntuonnempaa kuin ensimmäisen sanan, josta oli kysymys viikon alussa. Se\non tämä: \"Niin ei ole enää olemassa uhria syntiemme edestä.\"\n\nEnsimmäisessä sanassa sanottiin: uhria syntien edestä _ei enää\ntarvita_. Tässä toisessa sanassa, joka on pannut tuhannet ihmissielut\nvapisemaan iäisyyden edessä, sanotaan: _ei ole enää uhria_ syntiemme\nedestä. Tämä toinen peloittava sana uhrista löytyy seuraavasta\nsanayhteydestä: \"Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme\ntuntemaan totuuden, niin ei ole enää olemassa uhria syntiemme\nedestä, vaan kauhea tuomion odotus ja kiivauden tuli, joka on syövä\nvastustajat.\"\n\nKirkon puolivuoden lopussa on aina tuomiosunnuntai. Ihmiselämän lopussa\non aina kuolema. Mutta kaikki ei pääty siihen, niin mielellämme kuin\nsen usein sisäisten syyttelyjen hetkinä soisimmekin, vaan sitten\nseuraa -- tuomio, varma tuomio. Ensin kuolema ja sitten kohdataan\npyhä tuomari, vanhurskas Jumala, jonka edessä ei ole muotoon, siis\npersoonaan katsomista.\n\nEttei tämä varma, edessäpäin oleva kohtaus olisi kenellekään meistä\nsiirtymistä iankaikkiseen kuolemaan ja helvetin tuleen, josta Jeesus\npuhuu vuorisaarnassa, on Pyhän Kolminaisuuden päivänä alkavan\nkirkon puolivuoden kynnyksellä meitä kääntymykseen ja parannukseen\nkehoittamassa tämä toinen sana uhrista: \"Niin ei enää ole olemassa\nuhria syntiemme edestä.\" Se on uhkauksen sana. Viattoman Jumalan Pojan\nsijaiskärsimys ja sijaisrangaistus muuttuvat kiroukseksi.\n\nVoi meitä, jos Jumalan suurten pelastustekojen uhallakin tahallisissa\nsynneissämme pysymme niistä parannusta tekemättä, kun armo vielä\non tarjona. Näin synnin kanssa leikitellessämme tulee varmasti jo\ntässä elämässä aika, jolloin sielun täyttää epätoivoinen tuska: olen\narmonaikani hukkaan tuhlannut, en voi enää uskoa.\n\nRaamattu puhuukin sellaisista kristityistä, jotka synnin kanssa\nleikitellen ovat uskonsa asiassa haaksirikon tehneet. Uskonkyky\non heissä surkastunut. He eivät voi uskoa, vaikka tahtoisivatkin.\nSilloin ymmärretään, kun armo on tahallisissa synneissä tuhlattu\nvastoin parempaa tietoa, _ettei ole uhria enää_ syntien edestä Jumalan\nvastustajille olemassa. Valintavapauden aika on loppunut. Paatumus on\nastunut sen sydämeen, joka ei armon tarjona ollessa sydämestään Herran\npuoleen kääntynyt.\n\nKatso siis nyt, mitä rauhaasi sopii. Jos nämä kaksi sanaa uhrista \"Ei\nenää tarvita\" -- \"ei enää ole olemassa\" vielä voivat jännittää uskoasi,\nettä hätäilet tilastasi ja perille tulostasi, tartu heti tuomiota ja\ntulen kiivautta peläten armon sanaan, \"synnit ja laittomuudet ovat\nanteeksiannetut -- uhria ei enää tarvita\", ja älä tästedes enää syntiä\ntee! Karta sitä kuin käärmeen myrkkyä!\n\n\nPerjantai.\n\n_Jumala on meille siinä rakastetussa lahjoittanut armonsa kirkkauden._\nEf. 1:6.\n\nKristityssä elää ja vaikuttaa kaksi ihmistä: vanha ja uusi ihminen.\nJoka päivä me saamme tuntea, että meissä vielä elää vanha ihminen.\n\nYksi ainoa synti: suuttumus, kärsimättömyys, valhe, epärehellinen teko,\nsaastainen himo, kateus ja koston ajatus, paljastaa meille, kuinka\nturmeltu on luontomme. Ja moni, joka jo luuli aikaa sitten jostakin\nkiusasta kokonaan vapaaksi päässeensä, saa surukseen huomata, että se\nsama synti hänessä vielä taipumuksena asuu. Meissä ei ole tervettä\npaikkaa itsestämme, vaan olemme kiireestä kantapäähän veripahkoja ja\nsairautta täynnä.\n\nMutta tämä on vain toinen puoli, toinen näkemys kristityn elämässä.\nVanhan ihmisen rinnalla elää hänessä uusikin ihminen. Se uusi ihminen\non Kristus.\n\n\"Kristus elää minussa\", on kokemus, joka ei liioin puutu elävältä\nkristityltä. Syntisairautensa uhallakin hänellä on Kristuksessa\nterveys, on hänessä viisaus, on hänessä vanhurskaus, on iankaikkinen\nlunastus. Hän kokee jatkuvasti profeetan sanan totuuden: \"Itse sinä\nolet sinun kadotukses, mutta minussa on sinun terveytes.\"\n\nTurhaan ne tekevät työtä, jotka etsivät lääkettä ja parannusta omasta\nitsestänsä. Siitä ei mitään hyvää lähde. Meidän todellinen ja ainoa\nparantajamme on Kristus. Hän elää kyllä Isän oikealla kädellä, mutta\nsamalla hän henkensä kautta elää meissäkin, ollen jokaisen ihmisen\nterveytenä, apuna ja pelastuksena sikäli kuin ihmiset ovat uhranneet\nluottamuksensa omaan minäänsä ja oppineet elämään armosta, joka on\nJumalan lahja \"siinä rakastetussa\", Golgatalla kuolleessa Kristuksessa.\n\n\nLauantai.\n\n_Meillä, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren\nkautta on pääsy kaikkein pyhimpään._ Hebr. 10:19.\n\nHerramme Kristus on kantanut syntikuormamme ristille ja sovittanut\nkuolemallansa meidät Isänsä kanssa. Hän ei ainoastaan maistanut\nkuolemaa meidän edestämme, vaan hän tyhjensi sijaiskärsimyksen maljan\npohjaan asti sen viimeistä pisaraa myöten. Että Jumala hyväksyi hänen\nsijaiskärsimyksensä meidän edestämme, siitä on panttina Jeesuksen oma\nsana ristillä: \"Se on täytetty.\"\n\nMyös Herramme ylösnousemus kuolleista todistaa samaa. Lunastustyö\nei jäänyt missään kohden keskeneräiseksi tai puolinaiseksi. Nyt on\nparhaillaan otollinen aika, armonaika, uuden liiton aika, jolloin\nsyntisellä ihmislapsella on pääsy, vapaus mennä kaikkein pyhimpään,\nmahdollisuus lähestyä Jumalaa sovitettuna Isänä, Jeesuksen veren\nkautta. Verensä vuodatuksen kautta on näet Jeesus valmistanut meille\narmoistuimen luo uuden elävän tien, jota eivät enää sulje mitkään\nVanhan testamentin esiriput tai muut rajoitukset.\n\nKun Jeesus huusi suurella äänellä ja antoi henkensä, silloin samalla\ntemppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti ja tie tuli\naukaistuksi kaikkein pyhimpään syntisten alati kuljettavaksi. Ei näet\nole missään myöhemmin kirjoitettu tai historian kuluessa tapahtunut,\nettä Jumala olisi uuden esiripun asettanut itsensä ja ihmisten\nvälille. Jumala ei lunastustyötään kadu enempää kuin armolahjojaan tai\nkutsumistansakaan.\n\nKöyhät, syntiturmeluksen vaivaamat sielut, katsokaa ja maistakaa,\nkuinka Herra on suloinen! Lunastuksen iankaikkisesti kelpaavaan\npätevyyteen ei meidän ole sallittu luottaa vain arkaillen ja puolella\nsydämellä, vaan riemumielin ja koko sydämellä.\n\nHerran Kristuksen veri puhuu paremmin kuin Aabelin veri. Tähän\nmeilläkin saa olla luja luottamus.\n\n\"Niin käykäämme esiin totisin sydämin, täydessä uskon varmuudessa,\nsydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla\nvedellä pestynä\" -- Jumala on uskollinen.\n\n    Armon lähde, Jeesus rakkaan', Uskon kautta olet mun,\n    Minä veres kautta sun; Nyt ei mua peloitakkaan.\n    Juonet synnin, saatanan, Kun sä olet turvanan'.\n\n                                          V.k. 241:5.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Jumala on asettanut Kristuksen armoistuimeksi uskon kautta hänen\nveressään._ Room. 3:25.\n\nHeränneessä ihmisessäkin on fariseus vielä jäljellä. Se tulee esille\naina kun hänen pitäisi käydä uskalluksella armoistuimen eteen, jotta\nhän saisi laupeuden ja löytäisi armon avuksi oikeaan aikaan. Sen\nsijaan, että hän rohkeasti pääsisi Kristusta Armahtajanaan lähestymään,\njoutuukin herännyt näissä hankkeissaan uudelleen ja uudelleen\ntuomioistuimen eteen.\n\nPovessa alkaa saarnaaja saarnata: \"Et tuollaisena voi mennä. Et vielä\nnyt voi turvata armoon, koska se ja se asia on tekemättä, se ja se\ntunnustamatta. Tee ensin se ja se, niin sitten vasta voit rentonaan\nheittäytyä armon varaan. Et voi etkä saa Kristusta lähestyä suoraan\nlankeemuksesta.\"\n\nKukapa ei näitä ääniä olisi kuullut ja niiden masentamana ja\nehkäisemänä jäänyt osattomaksi tuttavasta armosta ja osattomaksi\ntietoisesta, julkisesta vanhurskauttamisesta.\n\nVasta kun Pyhä Henki ystävän kautta paljastaa nämä ehkäisevät juonet\nfariseuksen velkomisiksi, silloin alkaa uskaltaa niiden uhallakin\ntunkeutua asioineen armoistuimelle Kristuksen armahdettavaksi. Totta\non, mitä virsilaulaja kokemuksen perusteella sanoo:\n\n    \"Sun armohos, o Jumala,\n    En ole mahdollinen,\n    Tein vastaas' paljon pahuutta,\n    Siit olen murheellinen,\n    Mut' _kuitenkin_ mä uskon sen,\n    Ett olet laupias, leppyinen\n    Armoas kerjäävälle.\"\n\nTämä \"kuitenkin-usko\" on esillä useasti varsinkin virsien kirjassa\nRaamatussa. Se on hyppäystä tyhjyyteen, odotuksessa, että siellä isän\nkädet ottavat syliinsä. Se on toivomista siinäkin, missä ihmissilmällä\nkatsoen ei enää mitään toivoa ole. \"Meidän uskommehan onkin toivo\nJumalaan\", kirjoittaa apostoli Pietari, jonka ylösnoussut Herra\nkaikesta huolimatta tunnusti veljeksensä ja asetti uudelleen virkaansa\nsielujen ruokkijaksi. Näin teki Jumala Kristuksesta hänelle uudelleen\narmoistuimen ja \"elävän toivon\" perustuksen.\n\nSamoin Jumala vieläkin menettelee siellä, missä on saanut syntisen\nriisua tyhjäksi omista hyvistä luuloistansa ja panna hänessä asuvalle\nfariseukselle pihdit suuhun.\n\nÄlä anna epäuskon niitä siitä irroittaa, muuten joudut taas\ntuomioistuimelle.\n\n\nMaanantai.\n\n\"_Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta_.\" Joh. 18:36.\n\nJeesus on taivasten valtakunnan Kuningas, Jumalan tahto on sen\nperustuslakina ja Pyhä Henki sen kansallishenkenä. Yhtä vähän kuin\nJumalan pyhä tahto ja synti soveltuvat yhteen toinen toistensa\nkanssa, yhtä vähän Jumalan valtakunta ja tämän maailman valtakunta\nsopivat yhteen. Yhtä vähän kuin Pyhä Henki soveltuu yhteen itsekkään\nmaailmanhengen kanssa, yhtä vähän Kristuksen kuninkuutta voidaan tavata\nsieltä, missä hallitsevina tekijöinä ovat lihan himo, silmäin pyyntö ja\nelämän korska.\n\nJumalan valtakunta on Kristuksen kuninkuutta Pyhän Hengen kautta\nniitten ihmisten sydämissä, jotka ovat uudestisyntyneet elävästä\nJumalan sanasta. Niissä Kristus Kuninkaana hallitsee, ei muissa.\n\nTätä ei valtiomies Pilatus ymmärtänyt, kun hän korskeana seisoi\npuhuttelemassa orjantappuroin kruunattua Jeesusta kysyen häneltä:\n\"Sinäkö siis kumminkin olet kuningas?\" Käsittämätön oli tuolle\nvaltiomiehelle Jeesuksen vastaus: \"Olen, niinkuin sanoit; minä olen\nKuningas.\"\n\nTätä ymmärtämättömyyttä on vieläkin olemassa, jopa itse kristittyjenkin\npiireissä. Ei nähdä mitään arveluttavaa siinä, että rakennetaan\nliittoa maailman kanssa ja ruvetaan vetämään yhtä köyttä sen lasten\nkanssa, vaikka heissä epäuskon henki vallitsee. Kristitty, joka on\nruvennut pitämään Jumalan valtakuntaan kuuluvana semmoista, joka\nsiihen ei totuudessa kuulu, sentähden vain, että se jossakin suhteessa\nulkonaisesti noudattaa Jumalan valtakunnan muotoja ja iskusanoja, ei\nole tosi kristitty.\n\nUskonpuhdistus palautti kirkon maailman liitosta Jumalan valtakunnan\ntielle takaisin ja selvensi rajat Jumalan valtakunnan ja maailman\nvaltakunnan välillä. Valtiolliset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset\ntehtävät jäivät valtionasiaksi, kirkon tehtäväksi taas näkymättömän\nJumalan valtakunnan elimenä oleminen.\n\nKristuksessa kuninkuus käsitettiin silloin Raamatun sanan mukaan. Ja\ntämän sananhan tulisi vieläkin olla evankelisessa kirkossa ainoana opin\nja elämän ohjeena.\n\n\nTiistai.\n\n_Armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta._ Joh. 1:17.\n\nOmatunto on Jumalan ääni ihmisessä. Kaikissa kansoissa ihminen tuntee\nsisäistä yhteenkuuluvaisuutta itseänsä ylemmän, jumalallisen tahdon\nkanssa ja näkee itsensä tuon jumalallisen tahdon valossa, josta hän on\ntietoinen, milloin syylliseksi, milloin syyttömäksi.\n\nTästä asiasta kirjoitti jo aikanaan apostoli: \"Kun pakanat, joille ei\nole ilmoitettu lakia kirjoituksissa, luonnonmukaisesti tekevät, mitä\nlaki vaatii, niin he, vaikk'ei heillä ole kirjoihin merkittynä Jumalan\nlakia, ovat itse itselleen lakina ja osoittavat, että lain toiminta\non _kirjoitettu heidän sydämiinsä_, kun heidän omatuntonsa yhdessä\ntodistaa ja heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä.\"\n\nOmantunnon tuomio: \"Tuo on väärin, tuo on oikein, et saa, sinun pitää\"\non ehdoton. Se ei ota huomioon ihmisen persoonallisia tarpeita eikä\nolosuhteita. Tätä ehdotonta omantunnon toimintaa nimitämme sen muodoksi.\n\nMutta sen rinnalla on omantunnon arvostelun sisältö, joka on hyvin\nerilainen eri ihmisissä ja kansoissa. Esim. samat ihmiset, jotka\nhyväksyvät verikoston ja temppelisiveettömyyden ilman tunnonvaivoja,\ntuntevat pahan omantunnon soimauksia mm. hevosen lihan syömisestä.\nOmantunnon tuomiot ovat erilaiset riippuen sen sisällöstä, siis tiedon\nvalosta. Pahankin omantunnon arvostelu puhuu vain yksityisistä ja\nulkonaisista synneistä, mutta ei mitään yleisestä persoonallisesta\ntilasta, joka on kokonaan kiero Jumalan edessä. Tähän vaikenemiseen\non syynä jumalallisen pelastusilmoituksen puute. Pakanoilla ei ole\nkirjoitettua Jumalan sanaa.\n\nJumalan terävä sana yksin on herättävä omantunnon ja antaa sille\noikean, Jumalan tahdon mukaisen sisällyksenkin. Kun Jeesus tuli,\nsiirsi hän arvostelun painopisteen ulkoa sisäänpäin. Vuorisaarnassa\nhän osoittaa, että almujen antaminen ja hyvän tekeminen voi tapahtua\nkunnianhimosta, rukoileminen samoin jne. Kun tämä Herran sanan totuus\nalkaa aueta ihmiselle, lankeaa totuuden valo hänen ajatusmaailmansa\nsaastaisuuteen, hänen tekojensa vaikuttimiin ja hänen ilottomaan\nitsekkyyteensä. Näin herätetty omatunto sanoo: \"Sinä et rakasta\nJumalaa, vaan itseäsi, et vihaa syntiä, vaan pelkäät ainoastaan sen\nseurauksia. Et kadu syntiäsi, koska rakastat sitä enemmän kuin Jumalaa.\"\n\nTällainen valo on Jumalan ihme. Se veisi ihmisen ehdottomaan\nepätoivoon, ellei Jumala olisi Pojassansa Kristuksessa ilmoittanut\ntotuuden rinnalla armoansakin ristillä. Ja heränneelle omalletunnolle\nse vasta todella armoksi näkyykin. Usko ei ole älyn, vaan omantunnon\nasia.\n\n    O, Armoa suurta, o autuutta sen,\n    Kun uskossa yhdistyy Jeesuksehen\n    Ja saa hältä waatteeks' vanhurskauden\n    Ja ikuisen armon ja ystävyyden!\n\n                             S.V. 56:6.\n\n\nKeskiviikko.\n\nMinun armoni ei sinusta väisty, sanoo Herra, sinun Armahtajasi. Jes.\n54:10.\n\nHelluntai toi Pyhän Hengen seurakunnalle. Sen mukana tuli noihin\nennen arkoihin opetuslapsiin suuri tunnustajarohkeus. Pyhän Hengen\nvuodatuksen jälkeen he eivät enää olleet enempää synnin kuin\nihmistenkään orjia. He keksivät sen ilmestyksen sanan totuuden,\nettä \"missä Herran Henki on, siellä on vapaus\". Vainoojilleen ja\nvihamiehilleenkin he vastasivat: \"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin\nihmisiä.\" Armo oli tullut heille siksi elementiksi, jossa he elivät\nniinkuin kala vedessä.\n\nVielä nytkin Pyhä Henki tuo ihmeellisen rauhan ja levon sydämeemme,\ntehden meidät vapaiksi ihmisorjuudesta. Vielä, nytkin helluntaihenki\njakaa armolahjojaan: rakkautta, iloa ja rauhaa. Ja tämä Pyhän Hengen\nrauha, kun olemme uskon kautta Jeesuksen vereen saaneet syntimme\nanteeksi, vaikuttaa meissä ihmeellisen hiljaisen varmuuden: olen\nJumalan kädessä, ei hiuskarvakaan putoa päästäni ilman hänen tahtoaan,\njoka on kaikkivaltias auttaja, on \"sinun armahtajasi\". En pelkää\nmitään, mitä ihminen minulle saattaisi tehdä.\n\nTästä seuraa johtopäätös: ole alallasi, missä olet, ja tyydy Herran\narmoon! Se ei siirry sinusta pois missään vaiheissasi. Jos eksyt\nitseäsi korkealle koroittamaan, kyllä Herra sinut sieltä kiinni saa,\njos taas olosuhteet sinut syvyyksiin upottavat, Herra sinut sieltäkin\narmollaan löytää ja sielläkin ovat Hänen iankaikkiset käsivartensa\nsinua kannattamassa. Näin armon meri syvenee ja muuttuu lopulta\nuimavesiksi, missä jalat eivät enää pohjaan ulotu.\n\nSielulla, joka Pyhän Hengen kautta on tähän pyhäkköön päässyt, on\n\"jumalisuuden salaisuus\" alinomaisessa harjoituksessa. Hänelle ei usko\nKristukseen ole enää mikään ulkoläksy tai kirjoista opittu muistin\nasia, vaan elämä, alati uusia armonkokemuksia mukanansa tuova elämän\ntodellisuus.\n\n\nTorstai.\n\n_Katso, minä olen avannut sinun eteesi oven, eikä kukaan voi sitä\nsulkea._ Ilm. 3:8.\n\nAvatuista ovista on helppo kulkea. Kun Herra aukaisee uusia\ntyömahdollisuuksia palvelijoillensa, sujuu ja laajenee työ aivan kuin\nitsestänsä.\n\nMutta usein joutuu valtakunnan työntekijä apostolin lailla seisomaan\nsuljettujen ovien edessä niin avuttomana ja pitkän aikaa, että täytyy\npyytää kaukaisiakin ystäviä rukoilemaan, että Herra taas avaisi ovensa.\n\nKuinka usein näemmekään itsemme esteeksi Jumalan työn menestymiselle!\nVastustajia on myös monta ja he ovat väkeviä. Mieli tahtoo painua\nalakuloiseksi. Kädet väsyvät, jalat ottavat horjuvia askeleita ja\nhuokaukset täyttävät sydämen. Tunnemme tämän painon toisinaan erittäin\nraskaaksi ajan ahdingoissa.\n\nSilloin on hyvä muistaa, ettei Jeesus mennyt taivaaseen Taaborilta,\nvaan öljymäeltä. Hän ei ottanut vastaan oikeutettua palkkaansa eikä\nmennyt yksin kirkastusvuorelta taivaaseen, vaan hän tuli sieltä alas ja\nmeni ensin Golgatalle.\n\nKun hän tämän teki, aukaisi hän meillekin syntisille ja tuomituille\noven taivaaseen. Se on nyt auki. Kukaan ei voi sitä sulkea. Sana sen\nvakuuttaa.\n\nVoimme nyt laulaa:\n\n    \"Sä sait o, Jeesus, voiton, lunastit laumasi.\n    Toit uuden elon koiton, o voitonsankari.\n    Sä perkelehen sorsit ja kuolon vallan mursit.\n    Ja _taivaan aukasit_.\"\n\nTämä varmuus rohkaisee raskaitten tehtävien ja suljettujen\ntyömahdollisuuksien edessä kiusattua sielua.\n\n\nPerjantai.\n\n_Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset\nkäsivarret._ 5 Moos. 33:27.\n\nÄidin kädet ovat niistä ihmiskäsistä, jotka ovat meitä hoitaneet,\nkaikkein siunatuimmat. Ne asettivat kätemme ristiin, kun olimme vielä\nlapsia. Ne siunasivat meidät yön uneen ja päivän leikkeihin. Ja kuinka\nmonina öinä on äidin käsi sairasvuoteen ääressä toiminutkaan lapsensa\nparhaaksi!\n\nMutta äidin käsivarren antama apu on rajoitettu. Ei se voi auttaa, kun\nsynnin syyllisyys uhkaa hukuttaa, kun kuolema tekee kolkkoa tuloaan.\nSilloin ovat iankaikkiset käsivarret tarpeelliset. Ja ne ovatkin täällä\nalhaalla. Jeesus Kristus on ne meille paljastanut. \"Joka näkee minut,\nhän näkee Isän.\"\n\nJeesuksen kädet on taiteilija nähnyt joskus ylöspäin kohotettuina\nsiunatakseen sieltä alhaalla olevia syntisiä, samoin kuin vielä\nsilloin tällöin näkee jonkun vanhan rovastin siunaavan alttarilta\nseurakuntalaisia kohotetuin käsivarsin.\n\nMutta oikeampaan on osunut Kristus-kuvassaan Thorvaldsen. Hän on nähnyt\nKristuksen kutsuvan syntisiä ja raskautettuja luoksensa kädet alhaalla\n-- suuret vahvat kädet hyvin alhaalla. Ja sellaiseksi hän on Kristuksen\nkuulussa marmoriveistoksessaan esittänyt.\n\nMitähän varten Jeesuksen kädet ovat alhaalla? Juuri sitä varten,\nettä huonokin matkamies ja syvälle alas sortunut raukka voisi Herran\njaloissa ryömiessänsä ulottua ottamaan kiinni näistä auttavista ja\npelastavista käsistä.\n\nMikä armo meille avuttomille, että täällä alhaalla ovat tukenamme\nJeesuksen voimalliset käsivarret! Rohkeina uskossamme voimme veisata:\n\n    \"Sionin rakennus ikään ei sorru,\n    Kun Herra Jeesus on perustus sen.\n    Vaikkapa toisinaan tuleekin tuska,\n    Jeesuksen _käsi on voimallinen_.\n    Armon hä suopi, Avun hän tuopi\n    Pimeäss' yössäkin herättäen.\"\n\n                          S.V. 57 b:4.\n\n\nLauantai.\n\n_Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa._\nIlm. 20:6.\n\nJo Jeesus itse puhui siitä, että uskovaisten rakkauden työt muistetaan\nvanhurskasten ylösnousemuksessa. Apostoli Paavali toteaa, että\nHerran tulemuksessa \"Kristuksessa kuolleet nousevat ylös _ensin_\",\nsamalla kun muut kuolleet vielä silloin eivät virkoa eloon.\nSamaisessa ylösnousemuksessa maan päällä elävät uskovaiset muutetaan\nsilmänräpäyksessä kirkkauden olotilaan ja temmataan Herraa vastaan\nyläilmoihin.\n\nSilloin toteutuu Herran sana, että kahdesta miehestä pellolla ja\nkahdesta naisesta jauhinkivien ääressä \"toinen otetaan ylös, mutta\ntoinen jätetään\". Silloin toteutuu myöskin vertaus kymmenestä\nneitseestä. Viisaat pääsevät häähuoneeseen, mutta tyhmät jäävät\nulkopuolelle -- ei helvettiin, vaan tuhatvuotisen valtakunnan\nsynnytyskipuihin tänne maan päälle.\n\nAutuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä eli vanhurskasten\nylösnousemuksessa. Häneen ei toisella kuolemalla ole mitään valtaa.\nTämä päämäärä kangasti erikoisen arvokkaana apostoli Paavalin hengen\nsilmien edessä.\n\nMutta nöyrästi hän tunnustaa hyljänneensä kaiken ja kilvoittelevansa,\n\"_jos ehkä_ pääsen ylösnousemukseen kuolleitten joukosta\", siis\nensimmäiseen ylösnousemukseen, jolloin Herran omat pääsevät ainiaaksi\nolemaan Kristuksensa luona.\n\nEntinen seurakunnan vainooja ei ollut varma _tästä_ autuudesta omalle\nkohdallensa. Mutta silti hän ei jättänyt kilvoitustaan kesken eikä\nväsynyt.\n\nÄlä sinäkään väsy äläkä parannustasi kesken heitä, vaikka tuntosi\ntuomitsisikin sinut vanhurskasten ylösnousemukseen mahdottomaksi. Juuri\nsillä hetkellä kun et luulekaan, tulee ihmisen Poika -- armahtavana\nLunastajana häntä odottaville sieluille.\n\n\n\n\nTOINEN KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_He olivat kaikki yksimielisesti koolla._ Ap. t. 5:12.\n\nJumalan armo on moninainen. Siihen uppoavat veriruskeat synnit, se on\nparempi kuin elämä; se voittaa kuolemankin kauhut.\n\nMutta se ilmenee myöskin siten, että Jumala kokoaa yhteen Jeesuksen\nopetuslapsiksi tulleet ihmiset erinäisiä tarkoituksiaan varten.\n\nHelluntain jälkeen näkyy koolle tulemisen vaikutuksena olleen jatkuva\nJumalan valtakunnan voittokulku Pyhän maan pääkaupungissa ja sen\nympäristössä.\n\nSiitä kertoo pyhä historia näin: \"Ja apostolien kätten kautta\ntapahtui kansassa monta tunnustekoa ja ihmettä ja he olivat kaikki\nyksimielisesti koolla Salomonin pylväskäytävässä -- ja yhä enemmän tuli\nlisää niitä, jotka uskoivat Herraan, sekä miehiä että naisia suuret\njoukot.\"\n\nOlemme saaneet viime aikoina olla mukana näkemässä, miten Jumala\ntänäkin aikana kutsuu kansaansa kokoon eri leireistä ja uskonsuunnista.\nTällä omiensa kokoamisella yksimielisyyden hengessä Jumalalla\non vieläkin näinä maailmanaikakauden loppuaikoina erityiset\ntarkoitusperänsä. Vaikka emme niitä niin selvästi vielä näekään\nsokeudessamme, olemme kuitenkin sisäisesti siitä varmoja, että\nJumalalla on parhaillaan suuria ja ihmeellisiä asioita tekeillä\nvaltakuntansa asian eteenpäin viemiseksi ei ainoastaan meidän kansamme,\nvaan toistenkin kansojen ja varsinkin heimoveljiemme keskuudessa.\n\nNäemme nimittäin erityisesti Jumalan kokoavaa armoa siinä, että näinä\npäivinä eri maissa asuvat kristityt pääsevät koolle toistensa kanssa\nrakentumaan itse Raamatun sanan ääressä ja vaihtamaan ajatuksia Jumalan\nvaltakunnan armoetujen viemisestä hajaannuksessa asuvien heimo- ja\nuskonveljien sekä pakanainkin luokse. Ei tämä ole ihmisistä, vaan\nJumalalta se on tullut ja on ihmeellistä meidän silmissämme.\n\nErityisesti näkyy Jumala siunanneen kokoavalla armollaan muutamia\nvalittuja lapsiaan, koska he, minne ikinä he tulevatkin, tuovat ja\nvetävät samalla yhteen eri tahoille hajaantuneet Jumalan lapset.\n\nTämä kaikki lisää nykyisen seulomisenkin ajan uhalla meidän\nsydämissämme uskoa Jeesuksen lausuman ennustuksen toteutumiseen: \"On\noleva yksi lammashuone ja yksi paimen.\"\n\n\nMaanantai.\n\n_Rakkaus toivoo kaikki._ 1 Kor. 13:7.\n\nSamoin kuin rakkaus uskoo kaikki, se samoin toivoo kaikki. Edellinen\nkoskee etenkin seurustelua lähimmäisen kanssa näissä ajallisissa\noloissa eli sitä, mikä kuuluu nykyisyyteen. Toivo koskee enemmän sitä,\nmikä kuuluu tulevaisuuteen, tietysti myöskin lähimmäisen tulevaisuuteen.\n\nMissä nimittäin käy niin, ettei rakkaus enää voi uskoa esim. mitään\nlähimmäisen paranemisesta tai pelastuksesta, siinä sillä on kumminkin\njäljellä eräs apukeino -- toivominen. Kristitty uskoo näet senkin\ntoivon, missä ei mitään toivoa ole ja laulaa:\n\n    \"Oi, Herra auta,\n    mä toivon vaan,\n    vaikk'ei ois' toivoa ollenkaan!\"\n\nTämä toivominen vastoin kaikkia mahdollisuuksia johtuu siitä,\nettä rakkauden lähde on Jumalassa ja Jumalahan itse on rakkaus ja\nhänen tarkoitusperänsä ja päämääränsä, jotka aina ovat hyviä ja\npuolueettomia, ovat järkähtämättömät, sillä hänellä on käytettävänään\nkaikkivalta, joten hänelle ei mikään asia ole mahdotonta.\n\nMiten paljon voidaankaan ottaa vastaan raskaita elämän kuormia ja\nvastoinkäymisiä, miten paljon saatetaankaan kestää pettymyksiä ja\nmurheita, miten paljon voidaankaan sietää loukkauksia ja parjauksia ja\nvääriä tuomioita, kun sielua elähdyttää rakkaus, joka toivoo kaikki,\ntoivoo silloinkin kun ei mitään toivoa ole, siitä syystä, että Jumalan\nrakkaus on Pyhän Hengen kautta syntisen ja luonnostaan alakuloisen\nmatkamiehen sydämeen vuodatettu.\n\nKun pettymykset tulevat, joutuu kaikki muu rakkaus häpeään.\nSilloin nekin, jotka tahtoivat rakastaa, käyvät katkeriksi, jopa\nihmishalveksijoiksi sulkeutuen omaan kuoreensa ja huoneeseensa.\n\nMutta rakkaus, joka odottaa Kristuksen tuloa, hänen, joka uudistaa\nkaikki, jaksaa myöskin toivoa kaikki, sen silmä kun näkee, että sekä\nnykyisyys samoin kuin tulevaisuuskin ovat rakastavan Isän kädessä,\njolle kaikki asiat ovat mahdolliset.\n\n\nTiistai.\n\n_He saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan._ Room. 3:24.\n\nRaamattu on täynnä puhetta Jumalan armosta. Armo on vastakohta kaikelle\nsille, mitä ihminen voi itse ansaita. Armo on Jumalan lahja. Lahja taas\non vain se, mikä _ilmaiseksi_ annetaan. Tämä sisältyy käsitteeseen armo.\n\nTämän ansaitsemattoman armon suurin lahja syntiselle ihmiselle on\nsyntien anteeksiantamus eli, Raamatun toista sanontaa käyttäen,\nvanhurskaus. Vanhurskautettu Jumalan edessä on siis sellainen ihminen,\njoka on armosta saanut syntinsä anteeksi.\n\nTätä pelastuksen suurta lahjaa ei ihminen ole millään lailla\nitse ansaitsemassa eikä hän pysty siihen itseään millään tavalla\nmahdolliseksi tekemään. Tässä eivät kelpaa mielenmuutokset,\nparannukset, rukoukset, uskot eikä mikään muu ihmisen puolelta\nansioksi. Paraskin ihminen on luonnostansa \"Jumalan kirkkautta vailla.\"\n\nKun kerran näin on, ja sen todistaa Jumalan sana ja uskovan kokemus\ntodeksi, niin ei sovi meidän salaisestikaan sydämessämme laskea\nperustusta mihinkään muuhun pelastuskeinoon eikä tavoitella mitään\nmuuta, kuin yksin Jumalan pelastuskeinoa, joka on Kristus.\n\nHänen kauttansa ovat maailmaan tulleet armo ja totuus. Nyt voi meidän\najallammekin elävä ja itseluottamuksesta riisuttu syntinen apostolin\nlailla tunnustaa:\n\n\"Jumala on meitä pyhällä kutsumuksella kutsunut, ei meidän tekojemme\nmukaan, vaan oman aivoituksensa ja armonsa mukaan, joka meille ennen\nikuisia aikoja on annettu Kristuksessa Jeesuksessa, mutta _nyt_\nilmisaatettu sen kautta, että Vapahtajamme Jeesus Kristus ilmestyi.\" (2\nTim. 1:9, 10.)\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Jos joku teidän joukossanne luulee olevansa viisas tässä maailmassa,\ntulkoon hän tyhmäksi, että hänestä tulisi viisas._ 1 Kor. 3:18.\n\nEi ihmisviisaus eikä ihmistoimi vie asioita eteenpäin Jumalan\nvaltakunnassa. Luonnolliselle ihmiselle ovat Jumalan valtakunnan asiat\naivan käsittämätön salaisuus, ja sellaisena ne hänelle pysyvät iäti,\nellei hän hengestä uudestisynny.\n\nNe näkemykset, jotka luonnollisella eli suruttomalla ihmisellä on\nJumalaan ja hänen valtakuntaansa päin, ovat ilmassa häilyviä, koska\nniillä maasta ja lihasta syntyneinä ei voi olla todellisuuspitoisuutta.\n\nTätä Jumalan sanan todistusta ei tahdota aina ottaa oikein täydestä\nniidenkään piirissä, jotka jumalisuutta harrastavat. Sen takia\najatellaan ja ymmärretään Jumalan ihmeelliset ja salatut tiet toisiksi\nkuin pitäisi ja totuus vaatisi.\n\nKun Jumalan tiet vievät tässä elämässä alaspäin, oman minän kuolemaan,\noman tahdon tyhjäksi tekemiseen, silloin jumalisetkin viisaudessaan\nhämmästyvät, koska he eivät tunne Jumalan teitä Jumalan teiksi ja\nJumalan johdatusta elämässään Jumalan johdatukseksi.\n\nJumalaan ja hänen teihinsä pahennutaan. Näin jää omasta mielestään\ntaitavalta ja viisaalta taivaallinen Isä tuntemattomaksi;\ntuntemattomaksi jää myöskin Jumalan Kristus, joka tuli vain syntisiä\netsimään ja vapahtamaan sitä, joka oli kadonnut.\n\nTässä kohden eivät käsitteet, nimet eivätkä sanat huulilla mitään auta.\nElämä kysyy yksin elämää. Ja kun Jumala ei ole saanut painaa alas,\nei tehdä tyhmäksi, ei lyödä omaa osaamista maahan, ei tukkia oman\nviisauden valitsemaa tietä, jää vaeltaja oman voimansa varaan eikä\nsen viisauden ja pyhityksen ja totuuden Hengen voiman ja sen nuhteen\nvaraan, joka yksin voi viedä armahtavan Isän tuttavuuteen, se on:\nelämän todelliseen viisauteen.\n\n\nTorstai.\n\n_Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt\ntotuudessa._ Joh. 17:19.\n\nSekä yksityisellä kristityllä että koko Kristuksen seurakunnalla on\ntäällä ajassa oma erikoinen tehtävänsä. Tämän tehtävän erikoisuuden\nmäärää lähemmin historiallinen ajankohta, olosuhteet ja Jumalaa\nvastustavien voimien kunkinhetkinen ilmenemismuoto.\n\nMutta olkoon, että eri sukupolvien aikana Herran omille uskotun\ntehtävän laatu on erilainen, alkuperäiseen voimaansa ja päämääräänsä\nnähden se on kuitenkin aina kaikissa olosuhteissa samanlainen.\n\nPyhitys on ainoa voiman lähde Jumalan asian voittoon viemiseen.\nPyhitystä ei ole se, että vanhaa ihmistä koetetaan saattaa tai muuttaa\nsynnittömäksi. Totuudessa se ei tule kenellekään koskaan onnistumaan.\nSillä se, mikä on lihasta syntynyt, on lihaa ja pysyy lihana. Pyhitys\npäinvastoin tarkoittaa kielteisesti eroa synnistä ja itsekkyydestä,\nmutta myönteisesti siis varsinaisesti se merkitsee vihkiytymistä,\nantautumista Jumalan käytettäväksi, koska, missä ja kuinka _Hän_ tahtoo.\n\nNäin menetteli Jeesus itse maallisen elämänsä aikana. Hän vihki\nitsensä palvelustyöhön syntisten hyväksi, jotka Isä hänelle omiksi\nantoi. Mutta tämän uhritien hän kulki päättävästi loppuun asti, jotta\nhänen opetuslapsensakin totuudessa, siis ilman ehtoja, vuorostansa\nvihkiytyisivät Jumalan työhön lähimmäistensä hyväksi.\n\nHätää on ympärillämme paljon. Synnin tulva uhkaa väkijuomien,\nkevytmielisyyden, siveettömyyden, raakuuden ym. muodossa turmella\nnuoret ja vanhat. Ketä tämä nykyajan tapainturmeluksen hätä painaa ja\npeloittaa, hän lähteköön pyhityksen tielle, vihkiytyköön raittiuden,\nsiveyden, kotionnen ja seurakuntatyön tehtäviin, niin kauan kuin vielä\npäivä on. Kun yö tulee, ei kukaan enää voi työtä tehdä, vaikkapa\ntahtoisikin. Niinpä aina muistettakoon vanhojen heränneitten neuvoa:\n\"Älä ota ainoatakaan askelta pyhityksen tiellä _ilman Kristusta_!\"\n\n\nPerjantai.\n\n_Minulle Jumala on osoittanut, etten saa sanoa ketään ihmistä\nepäpyhäksi enkä saastaiseksi._ Ap. t. 10:28.\n\nOmassatunnossa erotamme muodon ja sisällyksen. Omantunnon muodolliseen\npuoleen kuuluvat sen kieltävä ja käskevä toiminta. Jumalan lahjomaton\nääni sanoo toisaalta: \"Tee tämä!\" tai kieltää yhtä jyrkästi: \"Älä tee\nsitä!\" Omantunnon sisällys taas on kehityksen alainen.\n\nApostoli Pietari, saavuttuaan Jumalan johdatuksesta pakanain esikoisen,\nupseeri Korneliuksen kotiin Kesareassa, lausui kokoontuneille talon\nystäville:\n\n\"Te tiedätte, että on _luvatonta_ juutalaisen miehen seurustella\ntoiskansaisen kanssa tai mennä hänen luoksensa.\"\n\nPietarin omantunnon sisällys oli siihen hetkeen asti ollut sidottu\njuutalaisfarisealaiseen elämänymmärrykseen, jonka valossa mm.\njuutalaisten johtomiehet eivät pitkänperjantain aamuna menneet sisälle\nPilatuksen palatsiin, jotteivät saastuisi. Ihmeellisellä näyllä oli\nJumalan henki kasvattanut ja kehittänyt Pietarin omantunnon sisällystä,\njotta hän uskalsi astua pakanan kotiin vastaansanomatta ja tehdä\nsitä, mikä hänelle juutalaisena oli luvatonta. Juuri tähän uuteen\nvaloon vedoten Pietari juhlallisesti vakuuttaa: \"_Mutta minulle_ on\nJumala osoittanut, etten saa sanoa ketään ihmistä epäpyhäksi enkä\nsaastaiseksi.\"\n\nNykyaikana, jolloin puoluemieli, muodon katsominen ja kansalliskiihko\nrakentaa raja-aitoja ihmisten keskuuteen ja myrkyttää yhteiselämämme,\non meillä syytä antaa Jumalan sanan uudeksi luoda omantunnon\nsisällyksemme. Onhan se muutoksen alainen, kiinni tavoissa,\nennakkoluuloissa ja harhaanosuneen kasvatuksen tai yleisen mielipiteen\nlumoissa.\n\nOmantunnon muoto ei muutu koskaan. Se käskee tekemään, minkä _tiedämme_\noikeaksi, ja kieltää tekemästä, minkä _tiedämme_ vääräksi. Mutta\ntietomme oikeasta ja väärästä voi muuttua. Siitä johtuu taas itsestään,\nettä arvostelumme ihmisistä ja asioista myös ovat muutoksen alaisia ja\nne muuttuvat oikeaan suuntaan, kun Jumala pääsee meillekin niinkuin\nPietarille osoittamaan, mikä on luvatonta, mikä ei.\n\n\nLauantai.\n\n_Mutta nyt Jumala käskee, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä\nparannus._ Ap. t. 17:30.\n\nSelvää on, että parannus merkitsee sitä, että todella tulemme\nparemmiksi. Mutta se, missä paremmaksi tulemisen pitäisi tapahtua, ei\naina ole selvillä meille.\n\nTavallisesti me ajattelemme tavoissa, käytöksessä ja tottumuksessa\nparemmaksi tulemista. Mutta kaikki tuo on vielä ulkonaista. Parannus,\njohon Jumala vaatii, on ennen kaikkea sisällistä paremmaksi tulemista,\non mielenmuutosta.\n\nPuheessaan Ateenan Areopagilla esitti apostoli oppinsa Jumalasta ja\noppinsa ihmisestä. Parannus, mielenmuutos, merkitsee ennen kaikkea\nsitä, että omistamme ilmestyksen mukaisen käsityksen ihmisestä, siis\nitsestämme.\n\nMe osaamme kyllä ulkoa Lutherin sanat: \"Minä uskon ja tunnustan, etten\nomasta järjestäni enkä omasta voimastani voi Herran Jeesuksen tykö\ntulla enkä Häneen uskoa\", mutta silti emme käytännössä myönnä itseämme\nnäin avuttomiksi.\n\nYhtäkaikki apostoli tähdensi perisynnin todellisuutta, joka on syynä\nsiihen, että luonnostamme olemme kaikki lihallisia ja synnin alaisiksi\nmyytyjä. Niinpä jo Jeesus itse opetti, että pelastus on ihmisille\nmahdoton asia. (Mark. 10:27.) Parannuksen tekijälle tämä on käynyt\neläväksi todellisuudeksi. Kun hän itseänsä katsoo, ei hän muuta näe\nkuin kirotun ja tuomitun ihmisen.\n\nMutta kun parannuksessa on selvinnyt, millaisia me itse todella olemme,\nsilloin vasta käy ilmi, millainen pelastuksen Jumala on: \"Hän, joka on\ntehnyt maailman ja kaikki mitä siinä on, Hän, joka on taivaan ja maan\nHerra, antaa itse kaikille elämän, hengen ja kaikki.\" Ja edelleen. Hän\non meitä kaikkia läsnä, varjelemassa ja siunaamassa, \"sillä hänessä me\nelämme, liikumme ja olemme.\"\n\nPelastus, joka ihmisille on mahdoton, on Jumalalle mahdollinen. Kaikki\nhyvä tulee yksin häneltä. Pelastus on yksin armosta.\n\nSenpä takia on kunnia yksin Jumalan. Kaikki ihmiskerskaus on suljettu\npois.\n\nJumalan vaatima mielenmuutos on juuri sitä, että omistamme Raamatun\nmukaisen käsityksen ihmisestä ja Jumalasta.\n\nIlman tätä sisäistä parannusta on ulkonainen parannus ainoastaan vanhan\npaikkaamista.\n\n\n\n\nKOLMAS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä\nolen suurin,_ 1 Tim. 1:15.\n\nKun ihminen herää hengellisen kuoleman unesta, alkaa hän taistella\nitseänsä vastaan. Silloin vasta synnin tunto oikein vaivaksi käy,\nkun tuossa taistelussa oman pahuutensa voittamiseksi huomaa, ettei\npääsekään vanhan ihmisen sisimpään pohjaan asti.\n\nAina sieltä sisältäpäin omasta povesta yhä edelleenkin kumpuaa esiin\nuutta, ennen tuntematonta synnin mutaa. Siinä on omatunto sellaisen\npainon alla, etteivät sitä enkelitkään voisi ottaa pois ja vaivattua\nkuormastansa kirvoittaa.\n\nMutta juuri sitä varten Jumala antaa hengellistä heräämistä seurata\ntuomioittensa tunnon kaikissa sydämen kätköissä, että Kristus\ntodella ja yksin pääsisi tilastansa murheelliselle sielulle ainoaksi\npelastajaksi.\n\nKun Jumalan sanasta tunnemme tämän Jumalan vetämisen eli kasvatuksen\npäämäärän, niin turhaa on heränneellä tunnolla vaeltavien hätäillä,\nniinkuin turvaa kokonaan vailla olevat. Synnintunnossa, joka on\ntotuudessa, eli toisin sanoen, kun \"hurskaasti herätään\", tulee taivaan\nvaltakunta meitä lähelle ja keskellä viheliäisyyttämme aukenee eteemme\naivan uusi maailma.\n\nVasta sellaiselle, jolla ei ole mitään muuta turvaa kuin Kristus yksin,\nHän todella tulee eläväksi ja kokemusperäiseksi. Itsekurikin meidän\nsyvyyteemme hän armahtavana ojentaa kätensä, tarttuen meihin kiinni\nhyvän paimenen mielellä, joka olallensa nostaa eksyksissä kulkeneen ja\nhaavoitetun lampaan. Kun se koetaan, voidaan apostolin kanssa tunnustaa\n-- vaikka tunto sanookin: \"olen suurin syntisistä\" -- \"minullekin on\nlaupeus tapahtunut\".\n\n\nMaanantai.\n\n_Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä._ 1 Kor. 13:4.\n\nMillaista oikea rakkaus on, selviää apostoli Paavalin kirjoittamasta\niki-ihanasta rakkauden korkeasta veisusta 1 Korinttolaiskirjeen\n13 luvussa. Kun toisen katumus- ja rukouspäivän tekstissä oli\ntaannottain Jumalan käsky, että uskovaiset rakastaisivat toinen\ntoistansa, \"niinkuin Jumala on meille käskyn antanut\", ei liene\nkokonaiskäsitykselle kovinkaan häiritsevää, vaikka lähemmin\ntarkastammekin Jumalan käskyn mukaisen rakkauden yksityiskohtia\napostolin kirjoittaman ylistysvirren valossa.\n\nEnsimmäinen piirre rakkauden olennossa on tämä: \"rakkaus on\nkärsivällinen ja laupias\". Se näkee kyllä toisen viat ja huonot puolet,\nmutta ei sillä lailla, että se niistä närkästyisi.\n\nRakkaus ei hallitse uskovaa ihmistä ainoastaan sen aikaa, kun toinen\non hyvä, vaan sitä kestää silloinkin, kun todella alkaa toisessa olla\nkärsittävää ja anteeksiannettavaa. Tämä on rakkauden ensimmäinen\ntunnusmerkki. Se toimii kärsivällisyyttä tarvitsevien hyväksi\nkantaessaan toisten kuormia, ollen sydämestään laupias lankeilevia\nkohtaan keskellä itsekkään maailman tuomioita.\n\nÄlkäämme siis _puhuko_ rakkaudesta tai hyväntekeväisyydestä, vaan\nvastatkaamme rehellisesti tähän ensimmäiseen kysymykseen: olenko\nkärsivällinen? olenko laupias?\n\nEi siitä ole kysymys, millaisia olemme kirkossa, yhdistyksissä ja\nseuroissa. Se pettää. Vaan siitä on kysymys: olenko kärsivällinen\nkodissani, seurustelussa _siellä sen_ jäsenten kanssa, vanhempieni,\nlasteni, isäntäväkeni, sisarusteni ja palvelijoitten kanssa?\n\nNiin, rakkaus on kärsivällinen ja laupias. Jeesus Kristus oli\nsellainen. Hän ei ollut koskaan hermostunut, vaan aina itsensä\nja tilanteen herra: lapsena kodissa, miehenä ulkona maailmassa,\nseurustelussa sekä ystävien että vihamiesten kanssa -- oli\nkärsivällinen ja laupias niinkuin lammas.\n\nSeuraa sinä häntä, vaikka maailma sanoisi, että olet tullut hulluksi.\n\n\nTiistai.\n\n_He saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen\nkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa._ Room. 3: 24.\n\nEnsimmäisten ihmisten, Aatamin ja Eevan, lankeemuksen kautta on synti\ntullut maailmaan ja synnin tähden kuolema.\n\nPerisynnin kamalan tosiasian me nykyajan ihmiset, joille\nperinnöllisyyden lait ovat alkaneet selvitä, ymmärrämme paremmin\nkuin entisajan sukupolvet. Luonnollisen syntymän perustuksella me\nolemme kaikki läpikotaisin turmeltuneet sen lisäksi tahallisten omien\nsyntiemme takia ja niin kuoleman siteissä, ettei meissä ole yhtään\nhengellisten voimien kipinääkään jäljellä. Ei suotta laulussa lauleta:\n\"Ah turmeltu oon perinjuurin.\"\n\nJos sinä ja minä pelastumme ja taivaaseen pääsemme, on se siis kokonaan\narmon asia. Ja tässä armon ajassa on otolliseksi pääseminen Jumalan\nedessä ja rauhan saaminen syyttävän omantunnon tilalle kokonaan Jumalan\nlahja.\n\nMutta jotta uskaltaisimme tuomittuinakin tuomarin eteen armahdettaviksi\npyrkiä ja rangaistuksen ansainneinakin rankaisijan sääliin vedota,\ntarvitaan selvää ja varmaa salatun Jumalan armon ilmestystä. Ja\nsellainen onkin meillä siinä lunastuksessa, joka on Kristuksessa\nJeesuksessa.\n\nTämä lunastus voidaan ajatella taaksepäin katsoen valmistetuksi\nlopullisesti jo Jeesuksen ristinkuolemassa, mutta myöskin nykyaikaan\nkuuluvaksi ja meille käytännössä tarjolla olevaksi elävän, läsnäolevan\nJeesuksen seurassa.\n\nMissä häneltä pimeyden, tuomion, syntihädän ja elämän ristiriitojen\nkeskellä uskossa apua etsitään, siellä lunastuksen todellisuus vieläkin\nkoetaan, sillä Jumala, joka ei ole omaa Poikaansakaan armahtanut,\nlahjoittaa meille kaikkea muutakin hänen kanssaan.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta\nJumalan lasten kirkkauden vapauteen._ Room. 8:21.\n\nKristityn toivomme sisällyksenä ei ole ainoastaan meidän ihmislasten\nperille tuleminen kirkkauteen ruumiinemmekin sinne, missä Jeesus jo on\nIsän oikealla kädellä taivaissa. Toivoomme sisältyy myöskin luomakunnan\nvapautuminen turmeltuneisuuden orjuudesta.\n\nNimenomaan apostoli vakuuttaa, että luomakunta on alistettu\nkatoavaisuuden alle -- _kuitenkin toivon varaan_.\n\nKun juhannuksena kaihomielin taas toteamme, että tuomet ja pihlajat jo\novat miltei loppuun kukkineet, että syreenit lakastuvat parhaillaan,\nettä omenapuun kukat varisevat, että pohjolan kaunis kesä menee meiltä\npois kuin lentäen, niin me toivossa odotamme \"sen suven suloisuutta,\nkun Herra kaikki muuttaa -- ja uuden maan ja taivaan Jumala valmistaa\".\n(V. k. 532:1.)\n\nTätä toivon päämäärää luomakuntakin itse hartaasti odottaa. Johannes\nnäki sinne perille kirkkauteen asti näyssä Patmos-saarella. Hän näki\nVanhan ja Uuden testamentin lunastetun seurakunnan rinnalla Karitsan\nvaltaistuimen edessä \"neljä eläintä\", siis kirkastetun luomakunnan\niloitsemassa ja riemuitsemassa tapetun Karitsan lopullisesta voitosta.\nKuinka valoisa onkaan kristinusko! Seurakunnan Herra on taivaasta\nlähettänyt omillensa lupauksen, josta hän itse käski Johannesta:\n\"Kirjoita, sillä _nämä_ sanat ovat varmat ja todet.\"\n\nNämä ihmeellisen varmat ja todet lupauksen sanat, jotka ovat toivomme\nperustuksena, on hyvä kätkeä sydämeen keskellä kaiken ajallisen\nkatoavaisuutta.\n\nNe sanat ovat Herran omat, ja kuuluvat näin: \"Katso, uudeksi minä teen\nkaikki\".\n\n\nTorstai.\n\n_Ettekö tiedä, että olette Jumalan temppeli ja että Pyhä Henki asun\nteissä._ 1 Kor. 3:16.\n\nLähetyskirjeissänsä apostoli Paavali on esittänyt joukon suuria, jopa\nerittäin rohkeita ajatuksia Kristuksesta. Mutta niiden rinnalla on myös\najatuksia Pyhän Hengen armovaikutuksesta.\n\nKorinton kauppakaupungin seurakunnassa oli paljon riitaisuuksia.\nSeurakuntaväki eli, toimi ja palveli Jumalaa eri puolueisiin\njakautuneina. Toiset sanoivat: \"Minä olen Paavalin puolta\";\ntoiset; \"Minä olen Apolloksen\"; jotkut taas: \"Minä olen Keefaan\";\ntai vielä: \"Minä olen Kristuksen\". Kukin näistä eri ryhmistä\nvikoi toisinajattelevia ja väitti itse olevansa oikeassa. Nämä\nvikoilemiset ja toismielisten arvostelut olivat johtaneet suoranaisiin\nepäjärjestyksiin.\n\nVaikka Paavali oli saanut Kloen perheväeltä kuulla näistä epäkohdista\nja riidoista korinttolaisten keskuudessa, kirjoitti hän yhtä kaikki\nheille Efesosta nämät rohkeat, Pyhän Hengen vaikutusta tähdentävät\nsanat: \"Ettekö tiedä, että olette Jumalan temppeli ja että Jumalan\nHenki _asuu teissä_?\"\n\nPaavali ei epäile hetkeäkään sitä tosiasiaa, että Pyhä Henki asuu\njokaisessa uskovaisessa Korinton seurakuntalaisessa, siitä huolimatta,\nettä seurakunta oli puolueitten rikki repimä, että siellä vieras henki\nteki hajoittavaa työtänsä ja että sen lisäksi seurakunnan siveellinen\ntila oli huono ja moitteenalainen. Kuka meistä uskaltaisi, tällaisten\ntodellisten epäkohtien ja puutosten uhalla, sittenkin ajatella\nasiasta hyvin päin ja julkisesti kirjoittaa seurakuntalaisista ja\nseurakuntalaisille yhtä rohkeasti kuin Paavali: \"Jumalan Henki asuu\nteissä, ettekö sitä tiedä?\"\n\nPaavalilla näkyy olleen se rohkea usko, että Kristuksen seurakunta,\njoka on _pyhäin yhteys_, on ilmentäessään itseänsä saanut välineiksensä\nheikot ja huonot Jumalan lapset, jotka vielä eivät ole valmiita, vaan\nvasta alkutaipaleella ja kehittymässä korkeampia tehtäviä varten.\nNiin valoisa usko on niillä johtajilla, jotka muistavat, että ilman\nKristuksen henkeä hänen seurakuntansa ei ole yhtään mitään, mutta Pyhän\nHengen voimasta se on seurakunta, jota eivät tuonelan portit voita.\n\n\nPerjantai.\n\n_Te ette ole saaneet orjuuden henkeä elääksenne jälleen pelossa, vaan\nte olette saaneet lapseuden hengen, jossa huudamme: \"Abba. Isä!\"_ Room.\n8:15.\n\nMe menemme aivan sanattomiksi apostoli Paavalin rohkean toteamuksen\nedessä. Eihän apostoli vielä edes tuntenut omakohtaisesti Rooman\nseurakuntaa, kun hän sille kirjeensä Korintosta v. 58 kirjoitti.\nMeidän mielestämme hänen olisi ensin itse pitänyt oppia tuntemaan\nhenkilökohtaisesti uskonnollinen tilanne Rooman maailmankaupungin\nseurakuntalaisten parissa voidakseen sitten vasta sanoa, kuka heistä\ntodella oli saanut \"lapseuden hengen\", siis Pyhän Hengen.\n\nMutta Paavali rohkenee yksinkertaisesti olla sitä mieltä, että\njokaisella uskovaisella jo on Pyhä Henki ja että Pyhä Henki on Isän ja\nPojan suuri lahja jokaiselle uskovaiselle ihan uskoon tulemisen alusta\nasti eikä vasta joskus myöhemmin ja perästäpäin. Paavalin rohkeat\najatukset Pyhästä Hengestä ovat yleiskristillistä totuutta, joka koskee\njokaista seurakuntalaista, olkoonpa, että he ovat meille kasvoista\ntuntemattomiakin.\n\nKuinka kirjoittikaan hän nyt Galatalaisille, joiden keskuudessa\nkamppailtiin lain arvosta ja harhaanjohtavasti tähdennettiin\ntekojenvanhurskautta ennen uskonvanhurskautta, että seurakuntalaisten\nusko evankeliumin sanaan ja ristin armoon oli alkanut horjua: \"Oi te\nälyttömät galatalaiset -- lain teoistako _saitte_ hengen, vai uskossa\nkuulemisesta?\"\n\nPaavali ei tällöinkään epäillyt sitä, etteivätkö he jo olleet saaneet\nja omistaneet Pyhää Henkeä. Hän ei eksy arkana ja vikoilevana\nnuhtelemaan heitä sanomalla: \"Johan sen näkee uskonne horjumisesta,\nettä teiltä puuttuu Pyhä Henki.\" Ei niin. Te _saitte_ jo Pyhän Hengen.\n\nPyhän Hengen omistaminen on siis terveen luonnollista ja raittiin\ninhimillistä eikä sairaaloisen luonnotonta ja yli-inhimillistä\nerinomaisine, tavallisuudesta poikkeavine menoinensa, mihin viimeksi\nmainittuun monet hurmahenget ovat oikean helluntaihengen vaikutukset\nkoettaneet ylpeydessään -- vaikka omaksi turmioksensa -- vääntää.\n\n\nLauantai.\n\n_Te aloititte Hengessä, lihassako nyt lopetatte?_ Gal. 3:3.\n\nHeränneessä omassatunnossa seisoo saatana aina syyttäjänä. Tästä\njohtuu, että herännyt ihminen on alinomaa väärällä tavalla tekemisissä\nsynnin syyllisyyden kanssa. Pyhä Henki nuhtelee sekin kyllä synnistä.\nMutta se vaikuttaa murheen, joka on pelastukseksi ja jota ei kukaan\nkadu.\n\nMutta, kuten sanottu, on olemassa toisenlainenkin murhe -- murhe, joka\non kuolemaksi. Se on maailman murhe. Se on väärä synnin murhe. Se on\nsaatanallinen kiusa. Voi käydä näet niinkin, että ihminen, jonka Pyhä\nHenki on hurskaasti herättänyt, ei pääsekään kuormineen Kristuksen luo\nja hänen yhteyteensä, vaan jää katselemaan edelleen aina vain itseänsä,\nja valittelemaan huonouttansa, kunnes löytää tästä huonoutensa tunnosta\nitsellensä rauhan perustuksen eli toisin sanoen vapahtajan.\n\nSelvää on, että tässä on tapahtunut sielulle vahinko. Mutta kun ei\neksyksiin joutunut sitä itse vahingoksi näe eikä usko, jos muut\nhänelle siitä huomauttavat, jää hän edelleenkin tätä \"juuren tautia\"\nsairastamaan.\n\nEttä hän todella on sairas, siitä todistavat ennen pitkää hänen\narkinen elämänsä ja siinä ilmenevät epäkohdat. Iloinen luottamus\nJumalaan on poissa, eikä hänellä ole voimia siveelliseen velvoitukseen\nkaikkinäkevän Jumalan silmien edessä. Jokapäiväinen ja sisäinen\nparannus eivät ole hänellä harjoituksessa.\n\nTämä \"juuren tauti\" eli se uskonnollinen tila, että synnintunto\npidetään jo pelastuksen merkkinä, on turmellut monta herännyttä\nsielua, niin että he, vaikka ovatkin hengessä aloittaneet, ovat\nlihassa lopettaneet. Niin ei ole tapahtunut vain Galatiassa, missä\nristiinnaulittu Kristus oli kuulijain silmäin eteen maalattuna, vaan\nmyöskin monessa Suomen seurakunnassa.\n\n\n\n\nNELJÄS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nJuhannus.\n\n_Erämaassa huutavan ääni sanoo: \"Valmistakaa Herralle tie.\"_ Matt. 3:3.\n\nKaksi ääntä kuuluu korviimme juhannuksena. Toinen on alhaalta. Se on\nlihasta. Se on kuumien verien kiehtova ääni. Se on maasta ja puhuu\nmaasta.\n\nToinen ääni on ylhäältä. Se on hengestä kotoisin. Se on evankeliumien\nvuostuhantinen ääni. Se on taivaasta ja puhuu taivaallisia.\n\nEdellinen ääni kiirii aluksi salaa esiin vehmaan maan uumenista. Sieltä\nalhaalta uhkuu inehmonkin aistimia hurmaamaan väkevän luomisvoiman\ntuoksut. Metsissä pihlaja kukkii. Puutarhoissa omenapuut ovat\nneitseellisen kauniita valkoisessa kukkaispuvussansa. Sireenit kilpaa\nlemujansa levittävät, valkoiset voittaen siniset. Pellolla apilas\nrehevänä rehoittaa. Mutta kaikista vie voiton silmiä ja sieraimia\nhivelevät valkeat kielot kotoisilla hakamailla.\n\nPohjolan lyhyt kesä on ihanuutensa huipulla juhannuksena. Luonto\nviettää morsiusjuhlaansa.\n\nNiinpä tekevät ihmislapsetkin. Juhannuksena vietetään Suomen saloilla\nuseammat häät kuin muina kirkkojuhlina. Mutta tanssin sävel ei kaiu\nainoastaan häittenpitopaikasta. Siellä palaa sinijärvien rannoilla\nlukemattomien vaarojen ja kukkuloiden laella ja jokien rantaäyräillä\njuhannuskokot. Hanurin soitto tai viulun ääni kutsuu nuoret\njuhannustulilla tanssin pyörteeseen. Veret alkavat virrata kuumina\nsuonissa. Valoisa keskikesän yö näkymättömän ruisrääkän raksuttaessa\nsyventää outoa kaipausta povessa. Ja sitä kiihoittamaan lähettää\nhorna juhannustulille viinansa. On kuin ilma olisi täynnä kaikkialla,\nmissä ihmiset juhannusilojansa pitävät, mukaansa tempaavaa häähumun\njuhlahurmaa. Se ääni, joka maasta puhuu, vahvistuu, jopa suurellisesti\npauhaa: nauti elämästä! Juo juhannusilojen kukkuramaljasta! Pohjolan\nihana keskikesän yö on lyhyt.\n\nMitä? Itkikö kukaan? Sekaantuiko ilon ääneen itkun ääni? Onko olemassa\nääni, väkevämpi kuin veren ääni? On.\n\nEikö vaikenekin vähitellen hanurin soitto ja viulujen vingutus?\nOliko se vain sattuma, että keskikesän juhlasta piti tulla Johannes\nKastajan päivä? Miksi pitikin tuon kamelinkarvaisen Jumalan miehen,\njoka ei viiniä eikä väkeviä juomia juonut, vaan joka huutavan äänensä\nkaikille huusi: tehkää parannus, muuttakaa mielenne -- niin, mitä\nvarten pitikään hänen astua eteemme juuri juhannuksena? Eikö olekin\nhän vähän tungetteleva ja epämukava ja vastenmielinen juuri nyt. Hän\nhäiritsee ilonpitoamme. Eikä hän yhtään ihmismieliä katso, ei maan\nhallitusmiehiä, ei pappeja, ei virkamiehiä, ei kirjanoppineita, ei\nsotamiehiä, ei virkamiehiä, enempää kuin yhteistä kansaakaan. Kaikkien\neteen hän Suomessakin juhannuksena astuu ainakin tuhannessa saarnassa\nhuutaen: \"Tehkää parannus, muuttakaa mielenne!\"\n\nHän on hengen valtamiehiä, tuo kamelinkarvainen, profeetoita suurempi\nsaarnaaja. Ei häntä ole lähettänyt kukaan ihminen, vaan Jumala. Hän\non taivaan sanansaattaja. Sen takia hänen äänensä lopulta voittaakin\nmaasta tulevan äänen.\n\nKun viimeinen kokko on sammunut ja viimeinen viulun ääni tyrehtynyt ja\nlakannut soimasta, silloin alkaa Jumalan ääni huutaa: \"Kaikki liha on\nruoho ja kaikki sen kauneus niinkuin kedon kukkanen. Ruoho kuivuu ja\nkukkanen kuihtuu, sillä Herran Henki puhaltaa siihen. Kansa todella on\nruoho.\"\n\nHuutavan ääni on tullut korvesta kansan keskelle: Älkää nauttiko,\nvaan muuttakaa mielenne! Ei itsekkäisyydessä, vaan Jumalan käskyjen\npitämisessä ja Hänen Karitsansa katselemisessa on elämän onni.\n\nMutta voi! Hänestä, tuosta Jumalan miehestä ja taivaallisen sanoman\njulistajasta tuli juuri juhlailon hekuman, tanssin taituruuden ja\nviinihumalan uhri. Hänet surmattiin ja hänen kaulansa katkaistiin hänen\ntinkimättömän totuuden julistuksensa vuoksi. Mutta eipä hän sitä itse\nainakaan nyt enää sure. Juuri veritodistajakuolemansa kautta hekuman\nja himojen uhrina hän edelleen elää keskellämme vuodesta vuoteen niin\nkauan kuin juhannusevankeliumia kirkoissamme saarnataan. Eikä hän vain\nelä, vaan hän todistaa elämäkerrallaan vastaansanomattoman varmasti,\nettä joka lihaa rakastaa, hänen täytyy hukkua, että tuhkaa on kaikki,\nmitä silmä näkee, sieraimet haistavat, käsi koskettaa tai hyväilee.\nJa hänen äänensä raivaa itselleen tietä nuorten ja vanhojen luokse\nniin juhlahumuun kuin yksinäisille synninpoluille. Lihaa säälimättä\nhän huutaa: tee parannus ja palaja pahalta tieltäsi, muuten menet\nperikatoon.\n\nEmmekö mekin tahtoisi olla mukana tekemässä juhannustulista Herran\ntulia ja niidenkin ääressä eikä ainoastaan kirkossa opetella veisaamaan\nsuvivirttä:\n\n    Jo joutui armas aika\n    ja suvi suloinen;\n    kauniisti joka paikkaa\n    koristaa kukkanen...\n    -- -- --\n    Oi Jeesus Kristus,\n    jalo ja kirkas paisteemme\n    Sä sydämemme valo.\n    Ain' asu luonamme!\n    _Sun rakkautes_ liekki\n    Sytytä rintaamme...\n\n                  V.k. 472:1, 4.\n\n\nMaanantai.\n\n_Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi -- -- --\nhän kastaa teidät pyhällä Hengellä ja tulella._ Luuk. 3:16.\n\nJohannes Kastajan parannussaarnasta syntyi suuri herätysliike. Kaikille\nkuulijoilleen hän teroitti mielenmuutoksen välttämättömyyttä. Hänen\njulistuksessaan oli sisällinen parannus, sydämet puhdistava, etualalla\nennen ulkonaista parannusta.\n\nSamanlaista oli Jeremia aikanaan kansalta Herran lähettinä vaatinut:\n\"Uskoton Juuda ei kääntynyt minun puoleeni koko sydämestänsä, vaan\npetollisesti\". \"Heidän sydämensä on uppiniskainen ja vastahakoinen.\"\nJumalisuuden harjoituksessakaan \"he eivät sano sydämestänsä:\npeljätkäämme Herraa, meidän Jumalaamme!\"\n\nYhtä tinkimätön oli Kastaja vaatimuksissaan sisälliseen sydämen\nparannukseen nähden.\n\nKun esim. sotamiehet, saatuaan Kastajan saarnasta piston\nomaantuntoonsa, kysyivät häneltä: \"Mitä meidän pitää tekemän?\", saivat\nhe vastaukseksi sanat: \"Älkää kiskoko, älkää kiristäkö, vaan tyytykää\npalkkaanne!\"\n\nKastaja kävi suoraan kiinni palkkasoturien helmasynteihin: kiskomiseen\nja kiristämiseen. Niiden kohdalta heidän tuli alkaa muuttaa mieltänsä,\nniitä inhota ja vihata ja oppia tyytymään säännölliseen palkkaansa.\n\nMielialan tuli uudistua. Näin Kastaja tehtävänsä käsitti. Ei hän\nnykyisten haaveellisten maailmanparantajien lailla innostunut\nsaarnaamaan sotaväkeä vastaan ja vaatimaan: aseet pois. Ei hän\ntykönsä tulevia sotamiehiä kehoittanut lähtemään pois sotilaan\nkutsumustehtävästä, vaan jätti ne siihen jatkuvasti sisällisen\nmielenmuutoksen läpikäyneinäkin.\n\nYhtäkaikki hänkin papin poikana tunsi profeettain ennustukset ajasta,\njolloin sota lakkaa, veriset vaatteet poltetaan ja miekat taotaan\nviikatteiksi. Mutta sisällisen parannuksen saarnaajana hän ymmärsi,\nettä se aika tulee vasta silloin, kun mielenmuutos on tullut yleiseksi,\nsilloin kun \"Herran tunto täyttää maan, niinkuin vesi peittää meren.\"\n\nKoskahan opimme uskomaan, että murhan ja valheen hengen vallassa olevaa\nihmiskuntaa uudistamaan tarvitaan välttämättömästi yksityisten sydämiä\nuudistava Pyhä Henki, jos todella mielitään säilyä tuomion tulelta.\n\n\nTiistai.\n\n_Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä._ Joh. 3:30.\n\nKasvaminen on elämän laki. Kaikki pyrkii varttumaan ja kasvamaan: puu,\neläin ja ihmislapsi. Missä kasvaminen lakkaa, missä tahto kehittyä\neteenpäin loppuu, siinä alkaa kuolema.\n\nKuitenkin on hengellisen elämän alalla vallalla toinenkin laki: \"Hänen,\nKristuksen, tulee kasvaa, mutta minun vähetä.\" Kastaja sanoi sen\nitsestänsä, kun joukot hänen ympäriltään siirtyivät Kristuksen pariin\nja hän itse joutui syrjään sysätyksi.\n\nOn vaikeata sille, joka on elämässä jotakin ollut ja johonkin päässyt,\njoutua yht'äkkiä siirretyksi loukkoon. Mutta niin käy, että oman tahdon\ntäytyy särkyä, ennenkuin Jumala saa meistä ihmisistä kunnian.\n\nOmassa sisällisessä elämässämme meille näytetään Herran koulussa omat\najatukset ja tahtomiset itsekkäisyyden saastuttamiksi. Samoin tekee\nHerra tyhjäksi suunnitelmamme ulkonaisessakin elämässämme, jotta armo\nnäkyisi armoksi.\n\nKristuksen seuraamiseen kuuluva risti syntyy juuri siten, että meidän\nomien suunnitelmiemme yli Herra kaikkiviisaudessaan vetää poikkipuunsa,\nsärkien ne.\n\nMutta kaikella tällä on tarkoituksensa uudestisyntyneen kasvamiseksi.\nKristuksen pitää enentyä sekä sisällisessä että ulkonaisessakin\nelämässämme. Tunteemme, ajatuksemme ja tahtomme hän ottaa vähin erin\nvaltansa alaiseksi ja palvelukseensa.\n\nOlennossamme oleva ristiriita minä-elämän ja Kristuselämän välillä\nvaikuttaa hätää ja vaivaa, joka päästää Kristuksen saamaan yhä\nenemmän valtaa meissä. Ja mitä todellisemmin meistä tulee kristittyjä\npersoonallisuuksia, joille Kristus on a ja o, sitä suurempi\ntarve ja kyky meillä on toimia Jumalan valtakunnan levenemiseksi\nympäristöömmekin.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Hän oli palava ja loistava lamppu, mutta te tahdoitte ainoastaan\nhetken iloitella hänen valossansa._ Joh. 5:35.\n\nOn ihmisiä, jotka päivästä päivään elävät uskon salattua elämää. On\ntoisia, jotka rakastavat syntiä ja vääryyttä, vaeltaen rohkeasti\nkadotustansa kohti.\n\nNäiden kahden joukon välillä on vielä kolmas joukko ihmisiä, jotka\ntahtoisivat päästä vapaiksi synnin orjuudesta ja kohota uskonelämään,\nmutta eivät tunne tietä, eivätkä osaa sivuuttaa esteitä, kun on\nkysymyksessä, kuinka uskoon tullaan.\n\nSanoessaan fariseuksille: \"Te ette usko sitä, jonka Jumala on\nlähettänyt\", Jeesus toi esiin pari estettä uskoon tulemisen tiellä.\n\nKastajan parannussaarnasta hän lausui fariseuksille: \"Te tahdoitte\n_ainoastaan hetken_...\" Syynä, ettei uskoon tulla ja elämää saada,\non se, että ollaan vain hetkellisesti ja tilapäisesti kosketuksissa\nulkonaisten armonvälikappaleitten, sanan ja sakramenttien tarjoaman\nsiunauksen kanssa.\n\nFariseukset eivät olleet Kastajan koulussa vakavia oppilaita. He eivät\nhäneltä tosissaan neuvoa kysyneet. Niinpä parannuksen saarna, joka\ntähdensi, että helmasyntien poispanemisella on elämäntielle lähteminen\naloitettava, ei päässyt heidän omiintuntoihinsa sisälle. Ja niin he\nitse jäivät, muitten kääntyessä, mielenmuutoksesta osattomiksi. He\neivät tulleet pelastavaan uskoon, vaan jäivät edelleen synteihinsä.\n\nKun kosketus armonvälineitten kanssa -- olkoon se sitten hetkellinen\ntai pitempiaikainen -- jää pintapuoliseksi eikä syvene omaatuntoa\nmyöten sydäntä uudistavaksi, on tulos vielä tänään sama kuin muinen\nfariseuksille: \"Te tahdoitte ainoastaan hetken _iloitella_ -- erittäin\nosuva suomalainen sanonta pintapuolisesta uskonharjoituksesta --\nKastajan parannussaarnan ja todistuksen valossa.\"\n\nJoka siis tahtoo uskoon tulla, hänen on tahdottava sitä täydestä\ntodesta. Raamatussa sanoo Herra: \"Jos Te etsitte minua _kaikesta_\nsydämestänne, niin Minä annan löytää itseni.\" (Jer. 29:13.)\n\n\nTorstai.\n\n_Jos minä en olisi tullut ja puhunut heille, ei heillä olisi syntiä;\nmutta nyt heillä ei ole, millä syntiänsä puolustaisivat._ Joh. 15:22.\n\nEtsikon aika on tärkeä hetki elämässämme. Se kohtaa meitä silloin,\nkun Jeesukesta käyvät meitä kohti parannukseen ja uskoon kehoittavat\nvaikutukset.\n\nNiin kävi muinoin fariseuksille, kun Jeesus seisoi elävänä heidän\nkeskellänsä. Niin käy vielä nytkin, kun Pyhä Henki tekee Jumalan sanan\nteräväksi ja omaantuntoon koskevaksi tuomariksi. Silloin elävä Jumala\nkutsuu ihmistä. Ja ken kerran on kutsumuksen kuullut, hän ei voi enää\nitseään milloinkaan syyttömäksi tehdä. Miten kauhea asia, jos ihminen\nei kutsumuksesta vaaria ota, vaan etsikkoaikansa tuhlaa hukkaan!\n\nApostoli Pietari, joka oli ollut suuressa vaarassa langeta Juudas\nIskariotin lailla pois elämänyhteydestä Herransa kanssa, kirjoittaa\nvaroittavat sanat tällaisista etsikkoaikansa tuhlareista: \"Parempi\nolisi heille ollut, etteivät olisi tulleet tuntemaankaan vanhurskauden\ntietä, kuin että sen tunnettuaan kääntyvät pois heille annetusta\npyhästä käskystä.\"\n\nSäälittävä erehdys on se, kun ihmiset lukevat itsellensä ansioksi\nsen, että Jumala on useasti heitä luoksensa vetänyt ja moneen kertaan\nkutsumuksensa uudistanut, ilman että heissä on alkanut syntyä\nmielialassa ja elämässä vanhurskauden hedelmiä.\n\nViimeisenä päivänä Herra ajaa luotansa armotta pois ne, jotka\nannettuihin armonetuihin luottaen ovat olleet olevinaan oikeita\nkristityitä ilman että ovat antaneet armon valmistaa itseään Jumalan\ntahdon tekijöiksi.\n\nParempi siis on, jos olet vaikka kerran kutsuttu ja olet sille\nkutsumukselle ollut kuuliainen, kuin jos olisit ehken tuhat kertaa\nkutsuttu, mutta aina yhä vain hengellisesti hedelmätön synnin tekijä.\n\n\nPerjantai.\n\n_Sinä sanoit sydämessäsi: \"Minä nousen taivaaseen, korkeammalle Jumalan\ntähtiä minä istuimeni koroitan -- -- -- ja teen itseni Korkeimman\nvertaiseksi.\"_ Jes. 14:13, 14.\n\nSuurena näkijänä Jesaja näki kerran, miten tuonelassa otettiin vastaan\nBaabelin mahtava kuningas.\n\nEdesmenneitten vainajien haamut nousivat istuimiltaan häntä\ntervehtimään. Mutta näkijä on nähnyt heidän pettymyksensä. He\najattelivat: \"Tuommoinenko tuo mies onkin?\" Ja he sanovat tulokkaille\nsuoraan itselleen: \"Kuinka olet taivaasta pudonnut sinä kirkas\nkointähti, kuinka olet maahan kaatunut sinä kansain kukistaja?\"\n\nYdinkohtana tässä tuonelakuvauksessa on kumminkin vainajien terävä\nkatse mahtavan tulokkaan maanpäälliseen elämään: \"Sinä sanoit\nsydämessäsi: taivaaseen tahdon minä astua\".\n\nTäällä ajassa ovat sydämemme ajatukset piilossa. Ylpeys, itserakkaus,\nkateus ja hekuman himot voivat olla näkymättömissä ihmisten silmiltä.\nTäällä varjojen maassa voidaan salata sydämen elävästä Jumalasta\nvieraantunut tila ihmisiltä.\n\nMutta kun mennään rajan yli, kun tullaan kuolleitten valtakuntaan,\ntulee siellä koko totuus ilmi. Emme saa sinne enää mukaamme tämän\nmaailman arvoja ja varoja ja valheverhoja -- mutta sydämemme ja\nomantuntomme me viemme kuoltuammekin mukanamme tuonpuoleiseen\nmaailmaan. Ja se, mikä täällä oli salattua, se on siellä kaikkien\nvainajienkin nähtävänä. \"Sinä sanoit sydämessäsi.\"\n\nBaabelin kuninkaan itserakas sydän oli häntä vastaan ottaville\nvainajille kuin avoin kirja. Suottapa he eivät sano: \"Tänne alas on\nastunut sinun korskasi. Nyt sinut työnnetään tuonelaan, työnnetään\nvasten tahtoasi häpeästäsi välittämättä. Nyt olet kuin hylkyvesa ja\ntallattu raato.\"\n\nKuinka tärkeätä onkaan, että omattuntomme heräisivät Jumalan sanan\nkautta arvostelemaan elämää ja sen arvoja näkymättömäin valmistukseksi\njo armon aikana!\n\nKun kuoltuamme viemme mukanamme heränneen omantunnon ja sanan\nvalistaman sydämen, emme saa haudan toisella puolella pettymyksiä\nemmekä joudu tyhjiksi, koska meillä on pysyvä, häviämätön elämän\nsisällys Kristuksen, syntisten Vapahtajan yhteydessä.\n\n\nLauantai.\n\n_Rakkaus ei etsi omaansa._ 1 Kor. 13:5.\n\nOlemme nähneet, että rakkaus asettuu ymmärtäväisenä toisen ihmisen\nasemaan saadakseen osoittaa toiselle palvelusta. Tämä on meille\nsanottu kielteisesti esiintuomalla, mitä rakkaus ei ole ja mitä se ei\ntee. Se ei kadehdi, ei kerskaile, ei pöyhkeile jne. Tässä on varmasti\nollut paljon sellaista, joka on ollut vastakkaista oman elämämme\ntodellisuudelle. Ja ellemme ole ymmärtäneet, mistä tämä ristiriita\njohtuu, ellemme ole vielä käsittäneet, ettemme voi harjoittaa\nrakkautta, jos emme ensin itse tule vallan toisenlaisiksi kuin mitä\nluonnostamme olemme, niin tämä viimeinen ei-sana sen meille paljastaa:\nrakkaus ei etsi omaansa.\n\nSynnin ydin on itsekkäisyys. Rakkaudessaankin, kohteliaisuudessaankin\nja hienossa käytöstavassaankin on kääntymätön maailmanihminen etsimässä\naina omaa itseänsä. Kun taas kohtaamme rakkauden, joka ei omaansa\netsi, ei vaadi esim. puolisoltaan palvelusta, vaan vaatii itseltään ja\npalvelee muita, astuu tässä eteemme voima, joka ei ole kotoisin tästä\nmaailmasta. Ja ihme, kun todella kohtaamme rakkauden, joka ei omaansa\netsi, vaan toisten parasta, että toisille kävisi hyvin ajassa ja\niankaikkisuudessa, alkavat vaivat ja rasitukset käydä rakkaiksi meille\nitsellemmekin.\n\nRakkaus, joka ei omaansa etsi, uudistaa sydämet. Apostoli sanoo: \"Olen\ntehnyt itseni jokaisen palvelijaksi, että minä voittaisin niin monta\nkuin suinkin.\"\n\nRakkaus, joka ei omaansa etsi, paljastaa meille tosiasian, että on\nolemassa juuri juopa meidän ja Herran välillä. Se vie pois kaiken\nkerskauksen ei yksin suusta, vaan sydämestäkin. Se nöyryyttää\nmeitä näkemään, ettemme mitään ole. Mutta juuri sitä tietä tullaan\ntyhjennetyiksi vastaanottamaan sitä rakkauden voimaa, joka on suurempi\nkuin se voima, mikä on turmeltuneessa luonnossamme ja itserakkaassa\nmaailmassa.\n\n    Rakkaus, joka jumaluutes Kuvaksi mun tänne loit;\n    Rakkaus, joka laupeutes Mulle langenneelle soit!\n    Rakkaus, mä itseni Sulle annan iäksi,\n\n    Rakkaus, joka verrakseni Itses tänne alensit;\n    Rakkaus, joka veljekseni Omaks tulla halusit!\n    Rakkaus, mä itseni Sulle annan iäksi.\n\n                                      V.k. 297:1, 2.\n\n\n\n\nVIIDES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\nMutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa,\nmeidän Herrassamme. Room. 6:23.\n\nSydämemme on itsekäs. Sen takia me olemme luonnostamme sokeita\nhengellisissä asioissa. Meidän on perin vaikeata oppia uskomaan, että\nmeidän vanhurskautemme on ulkopuolella meitä itseämme ja riippuu\nkokonaan Kristuksessa. Ja sittenkin on armon osallisuus ja iankaikkinen\nelämä sulaa lahjaa alusta lähtien loppumattomiin asti.\n\nKun sanoma kuuluu: \"Ristille -- armoistuimelle -- tie vapaa on\",\nitsekäs, epäuskoinen sydämemme alkaa juonitella. Toisinaan se väittää\nvastaan: \"Olet vielä synnin orja, ei tuollaisena vielä.\" Se ei usko,\nettä armo kuuluu kurjallekin. Toisinaan se pakenee verukkeeseen: \"Enhän\nminä tunne vielä oikein syntejäni enkä osaa niitä raukka katua.\"\n\nSokeudessaan herännyt sielu odottaa pelastusta kyynelistänsä eikä\nKristukselta. Näin hän mahdottomuuteensa kietoutuneena päättelee, että\narmo kuuluu pyhille, vaan ei hänelle, jolta pyhyys kokonaan puuttuu.\nMutta kun sanan valossa ja armon edessä kokeneitten matkamiesten\njulistus todistaa: \"Puutetta on pyhyytesikin, saat tulla sellaisena\njuuri kuin olet, tie ristille on sinullekin vapaa\", herännyt sielu\nalkaa kiusattuna etsiä uskoansa. Kun hän ei sitä löydä, hän jää\nedelleen oman hurskautensa vangiksi. Yhtäkaikki armo pysyy armona,\nKristus Kristuksena ja tie ristille vapaana uskon puutteestakin\nhuolimatta.\n\nMutta kun heränneen pitäisi tähän mukautua ja suostua, nöyryyttää häntä\nhänen petollinen sydämensä valheellisesti ja liiaksi, niin että hän\nalkaa pelätä häpäisevänsä Jumalaa, jos hän lähestyy häntä niin huonona\nkuin hän todella on. Vaan ulkokullailemista se on tämä nöyryyskin.\nYhtäkaikki armo edelleenkin pysyy armona ja tie ristille auki myös\nväärässä nöyryyden suossa tarpovalle ulkokullatullekin. Sen tien\naukaisi Kristuksen veri. Se liitto kestää. Siellä on kaikki lahjaa,\nkaikki sulaa armoa.\n\n\nMaanantai.\n\n_Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän\najaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat._ 1 Kor.\n15:19.\n\nKaksi suuntaa on uhkaamassa meitä ja meidän toivoamme kristittyinä.\n\nEnsimmäiseltä taholta moititaan meidän kristillistä siveellisyyttämme\nsiitä, että lupaamme Raamatun mukaan palkkaa Herran seuraajille\ntuonpuoleisessa maailmassa. Sanotaan, ettei ole arvokasta yllyttää\nketään olemaan hyvä palkan tähden. Mutta onhan Jeesus nimenomaan\nluvannut opetuslapsilleen: \"Teidän palkkanne on oleva suuri taivaissa\".\nTämän hän sanoi siinä yhteydessä, missä oli kysymys vainoista ja\nkärsimyksistä ja niissä ja niiden uhallakin uskollisena kestämisestä.\n\nTarpeetonta on Raamatun sanaan alistuvien opetuslasten ojentautua\ntämän maailman parantajien mielipiteitten mukaan ja hävetä\ntaivaallista palkkaansa, autuuttansa tuonpuoleisessa kirkkaudessa.\nJos kristinuskon tarjoama toivo kohdistuisi ainoastaan tähän\nmaailmaan, olisimme taisteluinemme, uskoinemme ja kilvoituksinemme\ntodella surkuteltavia olentoja. Olkaamme siis rohkeasti tuonpuoleisen\nmaailman kansalaisia vastustajien syytöksistä huolimatta! Mutta\nsamalla karttakaamme joutumasta nykyaikaisten kulttuuri-ihmisten\npintapuolisista järkeilemisistä riippuvaisiksi. Kulttuuri-ihminen ei\nusko helvetin olemassaoloa. Kaikkien autuaaksi tulemisen hän vielä\nvoi sulattaa, mutta sitä totuutta vastaan hänen järkensä nousee, että\nosa ihmisiä menee iankaikkiseen kadotukseen. Yhtäkaikki Jeesus, joka\nsaarnasi _iankaikkisesta_ elämästä, puhui myöskin _iankaikkisesta_\nrangaistuksesta. Ja ne vasta surkuteltavia ovat, jotka joutuvat\nperuuttamattomasti epätoivon loppumattomaan yöhön. Kerran tässä\nkaikkein synkimmässä pimeydessä ovat \"koirat ja velhot ja huorintekijät\nja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki, jotka valhetta\nrakastavat ja tekevät.\"\n\nÄlkäämme unohtako sitä mahdollisuutta, että kristittyinäkin voimme\njoutua \"vaivansijan\" tuleen, joka ei koskaan sammu.\n\nÄlkäämme antako suruttomien sivistyneitten järkeilemisellään heikontaa\nvastuuntuntoamme ja pyhää pelkoamme Jumalan vihan edessä, joka voi sekä\nsielun että ruumiin helvetissä hukuttaa.\n\n\nTiistai.\n\n_Rakkaus ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa._ 1 Kor. 13:5.\n\nTarkastaessamme niitä satoja tilaisuuksia, joissa mielemme katkeroituu\nja koston ajatukset meissä heräävät, ei meidän kauankaan tarvitse\nmielenliikutuksemme salaista lähdettä tutkistella, ennen kuin\nhuomaamme, ettei se ainakaan ollut _rakkauden_ voima, vaan jokin muu,\nmikä pakotti meitä. Jumala voi kyllä vihastua ilman, että hän tekee\nsyntiä. Raamatussa puhutaan myöskin Karitsan vihasta. Mutta sekä\nvihassaan että rakkaudessaan Herra tarkoittaa aina samaa: syntisen\npelastumista. Hänen rakkautensa on aina pyhää; ei se hemmoittele, ei se\nsyntiä sääli, vaikka hän syntistä rakastaakin.\n\nMutta juuri tämän pyhän rakkauden puutteessa me ihmislapset annamme\ntoisten heikkouksien, tylyyden tai muun vastahakoisuuden vietellä\nitsemme katkeruuteen ja koston mieleen. Mutta rakkauspa ei muistele\nkärsimäänsä pahaa. Se ei kanna raskaita epäluuloja naapureistaan,\npuolisostaan tai liiketoveristaan. Se ei tulkitse pahoin päin toisen\najatuksia ja tarkoituksia, vaan ajattelee lähimmäisestään hyvää, puhuu\nhänestä hyvää ja selittää kaikki asiat parhain päin.\n\nKun siis taas kiukuttelemme ja katkeroidumme, kun meitä kohtaa jokin,\nmikä ei _meille_ ole mieleen, niin tuntekaamme ja tunnustakaamme, että\nolemme sairaita, synnin sairaita. Ja sairaudessamme alistukaamme hänen\nhoidettavikseen, jonka suussa ei yhtään vilppiä ollut, joka häntä\nherjattaessa ei herjannut takaisin, joka kärsiessään ei uhannut, vaan\njätti asiansa sen haltuun, joka tuomitsee oikein.\n\nTämän lääkärin hoidossa me näemme oikean kuvamme emmekä yksin sitä,\nmillaisia olemme ulkonaisessa käytöksessämme, vaan senkin, minkä\nsydämemme heijastaa. Mutta juuri sydämemme kuvan näkeminen Herran\nedessä onkin paranemisemme oikea ehto.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun Henkesi olisi, minne paeta\nsinun kasvojesi edestä?_ Ps. 139:7.\n\nJumalan läsnäolon _määrä_ on aina sama ja muuttumaton. Hänen\nläsnäolonsa _vaikutus_ vain vaihtelee. Tämä vaihtelu riippuu siitä,\nolemmeko heränneitä, vai suruttomia, olemmeko sisäisesti valveilla vai\nnukummeko hengellisen kuoleman unta.\n\nVirsilaulajalle, joka eli elämän yhteydessä Jumalan kanssa, tämän\nläsnäolo oli joka hetki tosiasia, mikä kaikkialla löi leimansa hänen\nmielialaansa ja vaellukseensa. Hänestä oli turha yrittääkään Jumalaa\npaeta. Hänen kasvojansa ei kumminkaan voisi välttää missään. Herra oli\nlaulajaa aina läsnä. Se ei ollut oppia, vaan kokemusta, alituista oloa\nnäkymättömäin yhteydessä.\n\nKenelle vieläkin näin on käynyt, että kaikkialla olevan Jumalan\nläsnäolon vaikutus on alkanut voimakkaasti tuntua elämän eri vaiheissa,\nhänen järkensä on jo valistunut Pyhän Hengen kautta. Raamatusta näet\nmuistamme, että Aadam, kun hänen järkensä synnin tähden pimeni, lymysi\npuitten siimekseen paratiisissa kuullessansa Jumalan äänen tunnossansa\nnuhtelevana syyttäjänä. Aadam näet sokeudessaan luuli, että on olemassa\npaikka, minne Jumalaa voi päästä pakoon.\n\nSamoin surutonkin ihminen vielä tänäkin päivänä uskoo pääsevänsä\nJumalaa piiloon, uskoo voivansa niin salata syntinsä ja pahat tekonsa,\netteivät ne tule ilmi. Sellainen usko on hengellisen kuoleman merkki.\n\nTässä kohden voimme koetella kukin itseämme, olemmeko valveilla vai\nnukummeko. Jumala on aina ja kaikkialla läsnä yhtä paljon. Mutta hänen\nläsnäolonsa vaikutusta kokee ainoastaan se, joka sisäisesti elää eikä\nleikittele synnillä.\n\n\nTorstai.\n\n_Ei kukaan voi tulla minun tyköni, -- -- -- ellei Isä häntä vedä._ Joh.\n6:44.\n\nAjassamme käy miehestä mieheen jonkinmoinen tunto siitä, ettei\nsanan ja hartauden harjoituksissamme, ettei rukouksissamme ja\njumalanpalveluksissamme ole sitä totuuden ja elämän voimaa, mitä niissä\nvoisi ja pitäisi olla. Syy tähän ei ole Jumalan puolella, vaan meidän\npuolellamme. Emme ole näet antaneet Isän vetää meitä. Ja kuitenkin! Kun\nJumala on saanut viedä meitä korpeen ja alkanut siellä puhua meille\nsuloisesti, meidän silmämme aukenevatkin huomaamaan, että hän _jo\nkauan_ on vetänyt ja kutsunut meitä.\n\nJokapäiväisissä arkioloissakin tapahtuu aina jotakin, joka heränneen\nomantunnon kannalta katsoen on omiansa olemaan Jumalan välikappaleena\njohdattamaan meitä elämän yhteyteen Kristuksen kanssa. Sisäiset\nomantunnon nuhteet ja muut armonvaikutukset, ulkonaiset kokemukset\nystävien ja vihamiesten taholta ovat päivittäisiä, uusia Isän\npelastustarkoituksia, joilla Hän tahtoo rikastuttaa henkielämäämme ja\ntodistaa meille iankaikkisesta rakkaudestansa.\n\nRaamatun todistus Jumalasta: \"Minun iloni on saada olla teidän\nkanssanne\", tulee tällöin sydäntä lämmittäväksi ja elämää virkistäväksi\nvoimaksi. Alamme nähdä, että viisautemme on siinä, että kuulemme Herran\npuhetta, ja onnemme on siinä, että häntä seuraamme ja tottelemme.\nNäemme, että hän vetää sieluamme sinne, missä elämän leivällä ruokitaan\nja elämän vedellä juotetaan, vieläpä keskellä sielun ahdistuksia.\n\nKun sielut ovat Kristuksen seurassa, ei rukous ja sanan harjoitus ole\nkankeata, hengetöntä ja kuollutta, vaan niihin on tullut tuonpuoleisen\nmaailman vaikutusta. Hengettömyytemme todistaa, että elämme\nulkopuolella Kristusta. Eikä taas hänen pariinsa päästä ilman Isän\nvetämistä.\n\n\nPerjantai.\n\n_Minä olen liian halpa kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen siihen\nuskollisuuteen, jota sinä olet palvelijallesi osoittanut._ 1 Moos.\n32:10.\n\nHerrassa elävän ihmisen on otettava kaikki armosta vastaan. Tuo asia\nkirkastui Jaakobille Jabbok-virran luona. Oli hän ennenkin Jumalan\nihmeitä ja rukouksen kuulemisia elämässänsä kokenut. Mutta nyt, kun hän\npelkäsi veljensä Esaun kostoa ja koko hänen elämänsä työ näkyi menevän\nhukkaan, työntäytyikin hänen oma mahdottomuutensa hänen rukouksensa\nesteeksi. Kova oli hänellä kiusaus, ennen kuin hän siitä voittajana\nselviytyi.\n\nEmme ole mahdolliset Herralta saamaan mitään, mitä rukoilemme,\nemmekä myöskään ole sitä ansainneet. Puhekin mahdollisuudestamme on\nymmärtämättömyyttä, jopa röyhkeyttä. Kaikki, mitä Jumalalta saamme,\non meidän mahdottomina otettava vastaan. Mahdottomina täytyy meidän\nJumalaa hädässämme rukoilla. Ja, kiitos Herran, juuri sellaisina me\nsaammekin rukoilla ja Armahtajan eteen käydä.\n\nMutta nyt meilläkin on kiusamme ruveta katsomaan mahdollisuuksiamme\nrukouselämässämme ja hätäpäivänämme. Ja kun emme itseämme mahdolliseksi\nhavaitse, kiusaaja tahtoo yllyttää meitä tekemään itsemme ensin\nJumalalle mahdolliseksi, jotta muka voisimme ja uskaltaisimme sitten\nuskossa rukoilla ja Jumalaa lähestyä.\n\nTämä on vaarallinen kiusaus. Se on voitettavissa siten, että Jaakobin\nesikuvaa seuraten mahdottomuutemme tunnossakin yhtäkaikki käymme\nsuoraan Herran eteen hellittämättömästi rukoillen. Emme saa antaa oman\nmahdottomuutemme ja kurjuutemme tunnon muodostua kilvoituksemme ja\nJumalaan turvautumisemme esteeksi. On paremminkin kiitettävä Jumalaa\nsiitä, että hän on mahdottomuutemme ilmi saattanut, jotta meille\ntodella Herran apu olisi sulaa armoa vain, ja jotta hän yksin saisi\nkunnian, jolle kunnia tulee.\n\n\nLauantai.\n\n_Rakkaus on pitkämielinen._ 1 Kor. 13:4.\n\nPaavali puhuu rakkaudesta _henkilönä_, koska rakkaus todellakin on\nyhdessä henkilössä ruumiillistunut. Samoin kuin voimme sanoa, että\nJumala on rakkaus, voimme myös tunnustaa, että Jeesus Kristuskin\non rakkaus. Häneen soveltuu kaikki, mitä rakkaudesta 1 Kor. 13:ssa\nkerrotaan. Siinä on kuvaus Jeesuksesta eikä meistä itsekkäistä ja\nsyntisistä ajan lapsista.\n\nJeesus oli pitkämielinen. Hän on pitkämielinen suhteessaan maailmaan ja\nsuhteessaan omiinsa, pitkämielinen kärsimyksissä, pitkämielinen lapsena\nja nuorukaisena kodissaan, aikuisena ulkona maailmalla, seurustelussa\nystäviensä ja vihollistensa kanssa, kärsivällinen niinkuin lammas, joka\nteuraaksi viedään. Tämä rakkauden pitkämielisyys ja kärsivällisyys\njuuri on pelastuksemme perustus. Siitä Pietari kirjoittaa: \"Lukekaa\nmeidän Herramme pitkämielisyys itsellenne pelastukseksi, niinkuin myös\nrakas veljemme Paavali hänelle annetun viisauden mukaan on kirjoittanut\nteille\" (2 Piet. 3:15).\n\nTämä Jeesuksen Kristuksen pitkämielinen rakkaus on se ainoa\nlähteensilmä, josta kaikki totinen rakkaus ja pitkämielisyys kumpuaa.\nTosin voi ihminen olla pitkämielinen omistamatta henkilökohtaisesti\ntätä rakkautta, mutta silloin hänen pitkämielisyytensä on toista\nlaatua. Luonto ja kasvatettu mielenlaatu voivat tehdä ihmisen\njossain määrin pitkämieliseksi, mutta piankin tulee ilmi, ettei\ntämä pitkämielisyys riittänyt, että se olikin vain peitettyä ja\nulkonaisesti silattua välinpitämättömyyttä, velttoutta tai hitautta,\njossa ei ollut hiventäkään tuota pyhää rakkautta, joka vilpittömästi\nvihaa pahaa samalla kuin se pysyy siinä, mikä on hyvää.\n\n\n\n\nKUUDES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani,\nen minä mistään maan päällä huoli._ Ps. 73:25.\n\nSuurin hengellinen vaaramme on siinä, että Luoja unohtuu luodun, Antaja\nlahjan vuoksi. Taistelevalle Jaakobille Herra sanoi koetellen: \"Päästä\n_minut_, sillä aamurusko nousee\". Nyt tulet toimeen lahjoillani,\navullani, minua itseäni et nyt enää tarvitse. Mutta armoille\nantautunut, lahjoista irtaantunut kilvoittelija vastasi: \"En päästä\n_sinua_\".\n\nJobille niinikään Herra itse oli arvokkaampi kuin hänen lahjansa.\nVaikka lapset kuolivat, rikkaus vietiin, terveys meni ja oma vaimo\npilkkasi, hän jaksoi tunnustaa: \"Herra antoi, Herra otti, kiitetty\nolkoon Herran nimi\". Jumala itse oli hänelle arvokkaampi kuin Jumalan\nhyvät lahjat.\n\nSamoin Daavidin soiton johtajalle, Aasafille, oli kirkastunut elämän\nkoulussa, ettei taivaskaan olisi taivas, jos sieltä Jumala puuttuisi:\n\"Ketä muuta minulla olisi taivaassa kuin sinä, Herra!\"\n\nPitkälle on uskon tiellä ehtinyt se, ken onnensa löytää näin yksin\nJumalassa ja hänen yhteydessään. Kun Jumala on tullut ihmiselle\nkorkeimmaksi hyväksi ajan toisella puolen, ovat samalla tämän\nmaallisenkin elämän vaikeudet tulleet ratkaistuiksi: \"Kun sinä olet\nminun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli.\"\n\nJumalan kanssa ja Jumalan omina ollaan onnellisia keskellä tätä\nviheliäistä, katoavaa maailmaa.\n\nToisaalta taas ilman Jumalaa taivaskin menettää viehätyksensä ja\nautuutensa. Sillä elämä ilman jatkuvaa seurustelua hengessä ja\ntotuudessa persoonallisen Jumalan kanssa on sisällyksetöntä valhetta ja\nitsepetosta. Mikään ajallinen ei korvaa kuolemattoman sielun vahinkoa.\n\n\nMaanantai.\n\n\n_Kiittäkää Herraa, kaikki hänen tekonsa._ Ps. 103:22.\n\nUuden testamentin kristitty kuuluu \"valittuun sukuun\", jolle on annettu\nvoima \"julistaa sen täydellisyyksiä, joka on pimeydestä kutsunut heidät\nihmeelliseen valoonsa\". Tämän ylenpalttisen armon vuoksi he ylistävät:\n\"Kiitos olkoon Jumalalle hänen sanomattomasta lahjastaan\" (2 Kor. 9:15).\n\nJumalan suurin lahja on Kristus. Hänessä asuu tälläkin hetkellä siellä,\nmissä hän on, \"koko jumaluuden täyteys ruumiillisesti\". Hän on nyt edes\nvastaajamme Isän oikealla kädellä kirkkaudessa.\n\nKaikki, mitä Jumala armonsa rikkauden mukaan meille antaa maallista\ntai hengellistä hyvää, tulee osaksemme yksin Kristuksen välityksellä.\nHän on välimies ja puolustaja. Ja tässä työssänsä hän on meitä\njoka päivä lähellä eläväksi tekevänä henkenä. Herra on henki. Ja\nydinkokemuksenamme on, että meille kullekin henkilökohtaisesti\nkirkastuu Kristuksen ristin siunauksena syntien anteeksiantamus. Ja\nsiitä taas seuraa, että \"Hänessä on teihinkin, _sitten kun olitte\nkuulleet_ totuuden sanan, teidän pelastukseksenne evankeliumin,\n_uskoviksi tultuanne_ pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti, sen, joka\non meidän perintömme vakuutena\". Kun meille näin käy, silloin myös\nolemme saaneet uutta voimaa rakastamaan veljiä ja uhrautumaan heidän\nhyväksensä. Toisin sanoen olemme tulleet uudestisyntymisen kautta\nuudella tavalla Jumalan lunastusjärjestyksen piirin sisäpuolelle.\n\nMutta Jumala on vielä runsaskätisempi. Hän on myös edelleen suuri,\nkaikkivaltias Luojamme. Mutta vasta uskosta vanhurskautettuina me\noikein ymmärrämme, että kuulumme myöskin Jumalan luomisjärjestyksen\nsisäpuolelle.\n\nKristuksen Jeesuksen nimessä ja häneen turvaten mekin \"valittuun\nsukuun\" kuuluvina saamme kiittää Herraa. Hän elää ja hallitsee.\nHän vie suunnitelmansa perille ja toteuttaa esteistä huolimatta\narmopäätöksensä, jonka perustus on laskettu jo ennen maailman luomista.\n\n\nTiistai.\n\n_Rakkaus ei kadehdi._ 1 Kor. 13:4.\n\nRakkauden kärsivällisyys ja laupeus olivat olennoituneena Herrassamme\nJeesuksessa Kristuksessa. Pietari sanoo siitä toisessa kirjeessään,\nettä tämä Herramme pitkämielisyys on luettava autuutemme perustukseksi.\nHän oli lempeä, ystävällinen, ei kiusautunut, ei loukkaantunut, vaan\nrukoili pahantekijöittenkin puolesta.\n\nTuollaiset piirteet ovat ominaisuuksia, jotka kaunistavat ihmislapsen\nvaellusta. Mutta niistä puhuttuaan apostoli siirtyy piirteisiin, jotka\nrumentavat rakkauden olemusta. Hän ei kerro ainoastaan siitä, mitä\noikea rakkaus on, vaan näyttää myöskin mitä se ei ole.\n\nRakkaus ei kadehdi, jos toisella on etuja ja lahjoja enemmän kuin sillä\nitsellään. Se ei kadehdi, jos toinen saavuttaa virassa, elämässä, ja\njulkisuudessa enemmän suosiota ja menestystä kuin toinen.\n\nMutta valitettavasti tuo Kainin mieli vielä rumentaa ja turmelee monen\nsielun. Kun Herra katsoi leppyisesti Aabelin uhriin, syttyi kateuden\nhornan tuli Kainin povessa, ja tuloksena oli viha, raivo ja veljesmurha.\n\nKoko meidän aikamme on kateuden hengen, Kainin hengen myrkyttämä.\nKateutta on työmiehissä, kateutta tieteen harjoittajissa, jopa\npapeissa. Kateus saastuttaa pojat ja tytöt jo koulunpenkillä ja sitten\nmyöhemmin yhteiskunnassakin. Kun oma minä ei saa tunnustusta, kiitosta\ntai etuoikeuksia, niin synnin ydin, itsekkäisyys, ilmenee kateudessa\nniitä kohtaan, jotka _näyttävät_ asuvan elämän päivänpuolella.\n\nMutta rakkaus ei kadehdi. Jumala ei kadehdi. Hän suo mielellänsä,\nettä kaikki omistavat ja nauttivat kaiken sen hyvän, mikä hänellä\non annettavana. Vain Jumalan rakkaus voi poistaa kademielen myös\nsellaisista kuin hyväntekeväisyyslaitoksista, kristillisestä\nrakkaudentoiminnasta, sisä- ja ulkolähetystyöstä ja seurakuntien\ntyöntekijöistä.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elämään,\njohon olet kutsuttu._ 1 Tim. 6:12.\n\nUsko merkitsee ihmisen suhdetta Jumalaan. Jos tämä suhde on elävä,\nsilloin on ihmisellä elävä usko. Jos taas jumalasuhteessamme ei elämä\nsyki tai vaikuta, silloin on uskomme kuollut. Jos ihmisellä ei ole\nminkäänlaista suhdetta Jumalaan, hän on riidattomasti epäuskon lapsi.\nHänen elämässään ei ole mitään hengellistä harjoitusta eikä kilvoitusta\nsyntiä ja pahuuden henkivoimia vastaan.\n\nElämän ja kuoleman välillä on suuri juopa. Elämä on liikkeellä\nolemista, toimintaa ja vaikutusta; kuolema taas onnettomuutta\nja paikoilleen kangistumista. Ei siinä ole taistelua paremmaksi\ntulemisesta.\n\n\"Isällä on elämä itsestään. Pojalle hän on antanut elämän, niin että\ntälläkin on elämä itsessään.\" Ja Kristus tuli luoksemme, ei paratiisin\noloihin, vaan aina synnin korpeen asti, sinne asti, missä olimme\neksyksissä, jotta meilläkin olisi elämä ja yltäkylläisyys.\n\nJumalan Pyhä Henki on eläväksitekevä henki. Sen vaikutuksesta meihin\nsyntyy elävä jumalasuhde, eli niinkuin Johannes kirjoittaa, \"yhteys\nIsän ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa\".\n\nJokainen, jolla tämä yhteys on, tietää saavuttavansa päämäärän,\nkirkkauden, se on, tulevansa Kristuksen kaltaiseksi. Ja kellä tämä\ntoivo on, hän on puhdistuva niinkuin Jeesuskin on puhdas. Siinä ei jää\ntilaa toimettomuudelle, vaan ainainen taistelu ja kilvoitus syntiä ja\nsaastaisuutta vastaan on elämän sisällyksenä yhdeltä puolen. Toisaalta\nsaa uskoen _päivittäin_ yhä uudelleen ja uudelleen luottavaisesti\nturvautua armonvaltakunnan, se on, iankaikkisen elämän näkymättömiin\ntodellisuuksiin.\n\nTällaista on uskon kilvoittelu. Se on taistelevan kilvoittelijan\njatkuvaa ojentautumista näkymättömäin mukaan syntiä vastaan.\n\n\nTorstai.\n\n_Elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut\nsynnin ja kuoleman laista._ Room. 8:2.\n\nSynnin ja itsekkyyden valtaa ei ihminen pysty itsessänsä kukistamaan.\nSynnin ihmisen eli vanhan ihmisen kuolettajaa saamme turhaan hakea\nitsestämme tai ympäristöstämme. Hyviä neuvonantajia ei kyllä puutu,\nvaan tosiapua antamaan ei kykene kukaan. Synnin väkevää voimaa\nväkevämpi on vain Jeesuksessa Kristuksessa ilmennyt uutta elämää luova\nhenkinen voima, se on Jumalan rakkaus ja armo.\n\nSynti elää meissä itsekkäisyytenä, eikä sitä voi kuolettaa mikään muu\nkuin kokonaan epäitsekäs elämä. Sellainen koskettaakin meitä Jeesuksen\nkanssa henkilökohtaisesti tekemisiin joutuessamme.\n\nVaikka asianlaita onkin sellainen, että synti elää meissä\nitsekkäisyytenä, niin ei se kuitenkaan voi estää meitä rakastamasta\nsitä, joka meitä epäitsekkäästi rakastaa, ei estää kunnioittamasta\nsitä, joka itse on synnitön ja pyhä. Tässä on portti uuteen elämään.\nJolla on silmät nähdä, hän tarkatkoon, jolla on korvat kuulla, hän\nkuulkoon! Halvatun miehen, syntisen naisen ja tuhlaajapojan kertomukset\npuhuvat tällaisesta uutta elämää synnyttävästä rakkaudesta. Se ei ole\nkotoisin maasta, vaan taivaasta.\n\nMissä Jumala ennättävällä armollaan on saanut sieluissa synnyttää vihan\nja inhon syntiä vastaan ja palavan ikävän päästä siitä vapaaksi, siellä\ntaivaallinen armahtava rakkaus, joka tuomittua ei tuomitse, vaan kaikki\narmosta anteeksi antaa jumalattomalle ja ansiottomalle, vuodattaa\nihmisen sydämeen uuden henkivoimain lähteen.\n\nTästä lähteestä pulppuavat voimat ovat tosin ensin alakynnessä\ntaistelussa syntiä vastaan, mutta jatkuvan, ainaisen katumuksen ja\nparannuksen tiellä uusi henki vahvistuu vahvistumistaan, kunnes\nkolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, tulee ja ottaa pysyvän\nasuntonsa sellaiseen ihmiseen.\n\nSilloin käy toteen Jeesuksen sana: \"Jos joku rakastaa minua, niin Isäni\non rakastava häntä, ja _me_ tulemme hänen tykönsä ja teemme itsellemme\nasumuksemme hänessä.\" (Joh. 14:23.)\n\n\nPerjantai.\n\n_Jeesus Kristus on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa._\nKol. 1:17.\n\nKristus on seurakunnan pää. Yksin hänen kauttaan seurakunta pysyy\nvoimassa. Mutta vaikka Raamattu näin todistaa, niin harvat kristityt\ntodella käytännössä elävät tämän totuuden mukaan.\n\nMeille jokaiselle on luonnostamme vastenmielistä joutua ja tulla\nniin heikoiksi ja huonoiksi Herran lauman jäseniksi, ettei meillä\nitsellämme ole suorastaan mitään, vaan että kaikki on todella saatava\nylösnousseelta, elävältä Vapahtajalta. Mutta kaikki, jotka todella ovat\nhengestä syntyneitä ja Kristuksen ruumiin, se on, seurakunnan totisia\njäseniä, elävät joka hetki sisäisesti tässä avuttomuuden ja köyhyyden\ntilassa. Kun on kysymys rauhasta ja syntien anteeksiantamuksesta ei\nsiihen riitä oma pyhyys, vaan Kristuksen täydellisyys yksin.\n\nKun tarvitaan hengellisen janon ja nälän sammuttajaa, ei siihen pysty\nmuut kuin Kristus. Kun sydän on kylmä ja kuljetaan pimeässä ikään kuin\nhengellisen kuoleman keskellä, ei silloin kukaan muu voi virvoittaa ja\nvalaista kuin Kristus.\n\nKun uskon lamppu uhkaa kokonaan sammua, kun sielu alkaa vaipua\nepätoivon yöhön, ei hukkuvaa tällöin auta kukaan muu kuin Kristus.\nKun silmät sokenevat, kun kuulo heikkenee, kun voimat alkavat pettää,\nei ole ketään muuta, joka sairaalle ja heikolle kelpaa terveydeksi ja\ntueksi kuin yksin Kristus. Kaikki muu apu on tilapäistä ja menettää\nennen pitkää avun luonteen osoittautuen turhaksi ja pettäväksi.\n\nKuinka sanoikaan apostoli Kristuksesta? \"_Hän on ennenkaikkia,_ ja\n_hänessä_ pysyy _kaikki_ voimassa.\"\n\n_Niin_ huono ja heikko kristitty on, että hänen on saatava _kaikki_\nHerraltaan, ja sodassa Herran on sodittavakin hänen puolestansa.\nTällaisessa joukossa ei pääse ihminen yhtään kerskaamaan omastansa.\nTästä johtuu, että itsekäs jumalinenkin vieroksuu Herran omia eikä\nviihdy Kristuksen laumassa.\n\nMutta vain se lauma tulee perille, jota Kristus johtaa. Tuletko sinä?\nViihdytkö Kristuksen laumassa?\n\n\nLauantai\n\n\"_Huuda minua avuksesi hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja\nsinun pitää kunnioittaman minua_.\" Ps. 50:15.\n\nAina ei jumalaapelkäävä ihminen voi totuudessa Jumalaa kiittää, vaikka\npitäisikin. Jumalan johto on ihmeellinen ja meille ajan lapsille\nkäsittämätön.\n\nKun Jumala meitä lyö, emmekä ymmärrä syytä siihen, kun hän\nlupauksestaan huolimatta jättää rukouksemme kuulematta, kun hän salaa\nkasvonsa ja on ikäänkuin kuollut, vaikka hänen sanansa todistaa, että\nhän elää aina ja on iankaikkinen rakkaus, silloin monesti tuollaisena\nhädän päivänä kiitoslaulun sävel kuolee sydämessämme. Mutta yht'äkkiä\nHerra sanoo tuossakin tilassa olevalle: \"Sinun pitää kunnioittaman\nminua\" -- kerran vielä tulevaisuudessa.\n\nAsianlaita on sittenkin toinen kuin millaiseksi sen hetkellisen\nkokemuksemme nojalla määrittelemme. Jumalalle on aina mahdotonkin\nmahdollista. Hänen käsivartensa ei ole lyhennetty, ettei hän voisi\navutontakin auttaa. Hänen kotvansa eivät ole kuurot, jottei hän\nhätääntyneen rukousta kuulisi. Kellot taivaassa käyvät vain toisin kuin\nkellot maan päällä. Huuda minua luoksesi hädän päivänä ja minä tahdon\nauttaa sinua, neuvoo Herra kansaansa.\n\nRukouksesta ja anomisesta ei ole lakattava, vaikka kuinka kävisi.\n\nSillä apu varmasti tulee aikanaan. Ei Jumala uskoviaan hylkää. Jumala\nvain ei ilmaise aikomuksiansa heti eikä jokaiselle. Viisaudessaan hän\nsalaa ne joksikin aikaa. Ja silloin, kun ei kukaan tiedä odottaa eikä\nosaa pitää huolta, hän toimittaakin asiamme niin ihmeellisesti, ettemme\nitsekään ymmärrä, ennen kuin jo olemme hätäämme avun saaneet.\n\nSilloin taas osataan totuudessa Jumalaa kiittääkin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko\nmaailman, mutta saisi sielullensa vahingon?_ Matt. 16:26.\n\nJos otaksuisimme, että ihminen saisi todella omaksensa koko maailman,\nmutta ulkopuolella Jumalaa ja riippumatta hänestä ja ilman hänen\nsiunaustaan, niin eipä olisi vaikeata tehdä sen seurauksista oikeita\njohtopäätöksiä. Mikä voitto olisikaan ihmissielulle tämän maailman\nvoittaminen, kun hän kumminkin ilman elämää Jumalan yhteydessä\nsyöksyisi iankaikkiseen kadotukseen.\n\nMutta vaikka asia onkin kristillisen ajattelun kannalta selvä ja\nriidaton, ei se käytännössä kuitenkaan näytä selvinneen monellekaan\nmeistä. Luonnostamme me kaikki etsimme iloa ja nautintoa ja pakenemme\nristiä ja vaivoja. Mutta nyt maallinen ilo ja nautinto on perin lyhyt\nja ohimenevä.\n\nYhtä kaikki toiset rientävät ilon ja nautinnon tähden varmaa perikatoa\nkohti. Käypä niinkin, että vain muutamasta nautinnon pisarasta moni myy\nikuisesti sielunsa rauhan ja sielunsa pelastuksen.\n\nUnohdetaan Raamatun vakavan ankara totuus: \"tämä maailma katoo ja hänen\nhimonsa\".\n\nToisaalta taas on ristikin lyhyt, ja vaivat ja murheetkin pian\nohimeneviä ja katoavia tekijöitä elämän kaidalla tiellä. Mutta harva\nuskovainenkaan ymmärtää täysin oikein arvostella ristin lyhyyttä ja\ntaivaan pysyväistä iloa ja autuutta: uskovaisessakin liha pyrkii\npimittämään Jumalan sanan totuuksia. Onko sitten ihme, jos suruton\nihminen, joka ei lihaansa vastaan taistelekaan, vaeltaa eksyksissä ja\nharhaantuu petollisen maailman virvatulien sokaisemaan päämäärään, jota\nHerra itse nimittää \"sielun vahingoksi\"?\n\n\nMaanantai.\n\n_Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme\nmukaan._ Ps. 103:10.\n\nSurutonta ei synti vaivaa, eikä se hänen tunnollaan syyttävänä paina.\nMutta kun Herra on saanut herättää jonkun synninunesta, niin synti\nalkaa jo tuntua vaivalta, ja se murehduttaa sen mieltä, joka on Pyhän\nHengen kouluun joutunut.\n\nPaino käy sisäisesti vieläkin raskaammaksi, kun huomataan, että synnin\nseuraukset ovat kamala tosiasia, että omassakin kohdassa todella pitää\npaikkansa Raamatun sana Jumalasta: \"Olen kiivas Jumala, joka kostan\nisien pahat teot lapsiin, kolmanteen ja neljänteen polveen niille,\njotka minua vihaavat.\"\n\nSilloin on valmis yhtymään apostolin tunnustukseen: \"Minä viheliäinen\nihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?\"\n\nMutta ilmoituksen sana sisältää toisaalta myöskin ylimaallisen\nilosanoman: \"Ei Jumala tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille\npahain tekojemme mukaan.\" Hän on kiivas kostaja _ainoastaan niille_,\njotka \"häntä vihaavat\". Mutta hän tekee laupeuden tuhansille, jotka\nhäntä rakastavat ja pitävät hänen käskynsä.\n\nJumalan ihmeellisen johdatuksen kautta on keskellä syntistä ihmiskuntaa\naina ollut ja on vieläkin ihmisiä, jotka pelkäävät Herraa ja ovat\noppineet turvaamaan hänen armoonsa. Heille on kyllä selviö, että\nihmiselämässä vallitsee raudanluja koston laki, mutta he ovat toisaalta\npäässeet kokemaan, että on olemassa korkeampi elämäntaso, jossa syyn ja\nseurauksen laki antaa tilaa taivaallisen isän armolle ja laupeudelle,\njolle mikään asia ei ole mahdotonta.\n\nHeillä on kokemuksesta sama usko kuin virsilaulajalla veisatessaan:\n\n    \"Niin korkealla kuin taivas on maasta,\n    niin voimallinen on Jumalan armo niitä kohtaan,\n    jotka häntä pelkäävät.\n    Niin kaukana kuin itä on lännestä,\n    niin kauas hän siirtää meistä rikoksemme.\"\n\n                                 Ps. 103:11, 12.\n\n\nTiistai.\n\n_Ahkeroikaa -- -- -- pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte._\nFilipp. 2:12.\n\nMaailmansodan jälkeen on Jumalan pyhyys astunut entistä kirkkaammin\nihmisten tietoisuuteen. Raamatun ihmiset ovat aina tunteneet pyhää\npelkoa Pyhän Jumalan edessä Aabrahamista asti, joka tuntiessaan\nitsensä tomuksi ja tuhaksi, pyhä pelko sydämessä yhtäkaikki uskalsi\nesirukoilijana käydä Herran eteen perikatoon tuomitun Sodoman puolesta.\n\nMutta se, tuo tunto Jumalan pyhyydestä, mikä Raamatun ihmisellä aina on\nollut selvillä, että nimittäin Jumala on pyhä ja häntä on peljättävä,\nkoska on hirmuista langeta elävän Jumalan käsiin, on alkanut vallata\nmieliä laajemmaltikin viimeaikaisten maailmantuomioitten kautta.\nAletaan puhua pyhästä Jumalan pelosta kirjallisuudessa ja julistuksessa.\n\nKun näin menetellään, palataan Jumalan edessä siihen asenteenottoon,\nmihin apostoli Paavali kehoitti Euroopan esikoisseurakunnan jäseniä:\n\"Ahkeroikaa pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte.\"\n\nSuruton ei osaa pelätä perille tulemista estäviä vaaroja. Ja kumminkin\nniitä on. Ei ainoastaan ulkopuolella itseämme, vaan meissä itsekussakin\nsisäisesti. Oma tahto, itsekäs mieli pyrkii pilaamaan ei vain syntiin\nvajottamalla, vaan tärvelemällä myöskin jumalisuuden harjoituksemme.\n\nVasta herännyt, kokemusten kypsyttämä sielu ymmärtää profeetan sanan:\n\"Meidän vanhurskautemme on niinkuin saastainen vaate.\" Mieleen viriää\npyhä pelko sydämen itsekkyyden takia, mutta samalla kirkastuu rakkauden\napostolinkin sana: \"Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus\najaa pois pelon, ja joka pelkää, hän ei ole päässyt täydelliseksi\nrakkaudessa.\"\n\nRakkauden vaatimus meille vasta oikein osoittaa, kuinka kaukana todella\nolemme vielä siitä, missä meidän pitäisi olla.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille\niankaikkisen ja määrättömän kirkkauden ylenpalttisesti._ 2 Kor. 4:17.\n\nIhmeellisen rauhallisesti apostoli saattoi ottaa vastaan osakseen\nlangenneet vaivat ja ahdistukset. Hän piti niitä hetkisen kestävinä,\npian ohimenevinä ja kevyinä kantaa. Ja kummiakin hänen kohdalleen\nsattuneet kärsimykset olivat kovempia ja tuskallisempia kuin monien\nmuitten kristittyjen. Mistä tuo alttius vaivoihin ja tyytyväinen mieli\ntuli?\n\nApostoli näki kaikessa tarkoituksen. Hän osasi uskossa ottaa kaikki\nvastaan iankaikkisuuden ja lopullisen päämäärän kirkastumisen kannalta.\n\nTiedämmehän mekin, että lääkkeiden tarkoitus on parantaa ja tehdä\nterveeksi. Ja taudin mukaan lääkkeetkin määrätään. Sopisipa meidänkin\nahdistuksissamme niistä katkerilta maistuvista lääkkeistä, joita\ntaivaallinen lääkäri käyttää, päättää, kuinka vaikeasti parannettava\ntautimme mahtaa olla, kun se niin ankaria toimenpiteitä vaatii.\n\nKun tämän ymmärrämme, alamme rauhoittua saadessamme uskomme silmät\nluoduiksi Jumalan armoon, joka vastahakoisuudestamme huolimatta koettaa\ntehdä meidät terveiksi ja viedä perille kirkkauteen. Silloin ollaan\nsamanlaisessa elämän tähystystornissa kuin profeetta, joka kirjoitti:\n\"Siellä missä on ahdistusta, ei ole pimeyttä\".\n\nNähdessämme Herran näkyjä ja teitä, vaivamme ja ristimmekin muuttuvat\nmeille lohdutuksen ja voiman lähteiksi.\n\n\nTorstai.\n\n_Kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyyni kelvottomiksi käyneet._\nRoom. 3:12.\n\nTämä maa on meille kaikille vain käymäpaikka, jonka läpi kiirehdimme\niankaikkisuutta kohti. Ja yhtäkaikki olemme luonnostamme siinä tilassa,\nettä väkisinkin löydämme huvituksemme tämän katoavan maan oloista ja\nasioista.\n\nHengellinen kuolema saa meissä aikaan, että olemme sydämellämme niin\nnäihin ajatuksiin takertuneet, että kuljemme silmät ja korvat ummessa\nperikatoamme kohti. Onhan _tämän_ maailman meno kerran loppuva, ja koko\nmaailma hukkuu ja kaikki sen himot.\n\nMutta niin kauan kuin Herra ei ole tätä totuutta saanut meille\nsanotuksi niin, että olisimme todella heränneet pyrkimään niitä\ntavoittamaan, jotka ovat ylhäällä, olemme kelvottomia ja elämän tieltä\npoikenneita matkamiehiä.\n\nPelastuksemme on kokonaan Jumalan armon työtä. Hän on jo päässyt\ntaivaallisella kehoituksellaan kutsumaan sitä ihmistä, joka alkaa\nlöytää huvituksensa Jumalan sanasta ja sen harjoituksesta. Missä\non miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka unohtaen itsensä\npalvelevat toisia ja etsivät uutta taivasta ja uutta maata, joissa\nvanhurskaus asuu, siellä Herra itse on hengellisen kuoleman kahleista\nheidät kirvoittanut ja heidät uudesti synnyttänyt näkymättömän maailman\nkansalaisiksi.\n\nSellaisille kaikki nämä ajalliset ovat katoavaisia ja näkymättömät\niankaikkisia. Sellainen ei enää yksinänsäkään ole yksin eikä\nkoditonnakaan ilman kotia. Elämän yhteys näkymättömän Jumalan kanssa\nkorvaa hänelle kaiken muun.\n\n    Mun uskon Jeesus vahvista Ja pidä toivo yllä\n    Mua matkallani johdata! Niin sitten viimein kyllä\n    Mä autuaana nähdä saan\n    Sen toivoni sen riemun maan?\n\n                                            V.k. 79:5.\n\n\nPerjantai.\n\n_Mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut,\nsen Jumala teki._ Room. 8:3.\n\nKaikilla ihmisillä on omatunto. Sen nuhtelevaa ja tuomitsevaa ääntä ei\nkukaan pääse pakoon. Syyttävän tuntonsa tuomion painamana moni oikein\nkiemurtelee maassa kuin mato tuntiessaan kadotustuomion uhkaavan. Tätä\nhornan tuskaa ei kukaan voi itse saada olemattomaksi, koska yksikään\nei voi itse itsellensä totuudessa syntejä anteeksi antaa, vaikka\nkoettaisikin. Mutta mikä ihmisvoimille on mahdotonta, se on Jumalalle\nmahdollista.\n\n\"Niin ei ole nyt yhtään kadotustuomiota niille, jotka Jeesuksessa\nKristuksessa ovat,\" se on: ovat vedetyt Jeesuksen seuraan. Ei kukaan\ntule minun tyköni, ellei Isä vedä häntä, on Jeesus itse lausunut.\nMutta hän on myöskin lisännyt, että Isä vetää _kaikkia_ Pojan luo. Hän\nopettaa kaikkia, mutta vain se, joka on kuunnellut Isää ja oppinut\nhäneltä, tulee todella Pojan luo, se on, Jeesuksen seuraan.\n\nMutta ken kerran on Jeesuksen Kristuksen seurassa alkanut elää Pyhän\nHengen johdattamana, hänen omaltatunnoltaan poistetaan kiroustuomio,\nniin ettei hän sitä itsekään huomaa eikä osaa selittää, kuinka se\ntapahtui. Hän voi vain sanoa: Se _oli_ kauheana painona vielä äsken.\nNyt sitä ei enää ole. Olen vapaa. Voin nyt iloita. Voin nyt voittaa\nsyntini eikä se minua. Mahdoton kävi mahdolliseksi. Näkymättömistä on\nkotoisin tämä uusi hengentila, voima. Jumala sen teki.\n\nEikä tämä muutos ole kenenkään määrätyn apostolin tai syntisen\nerikoisoikeus, vaan se tapahtuu jokaisessa heränneessä sielussa, joka\nsuree syntiänsä, mutta on voimaton niiden edessä. Pääpaino on vain\nsillä seikalla, että Kristuksen seurassa ei yksikään synti tai himo\nsaa olla suosittu. Joka tässä kohden tinkii ja lihaansa säälii tai\nhemmottelee, hän ei tietenkään voi rauhaa saada. Jos hän saisi, olisi\nse väärä rauha.\n\n\nLauantai.\n\n\"_Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastettu hänessä_.\"\nJoh. 13:31.\n\nLoppuaikojen kristityistä on Ilmestyskirjassa sanottu, että ne ovat\nniitä, jotka \"pitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon.\"\n\nJumalan käskyt ovat Vanhan testamentin ydinilmoitus. Mitä pyhä Jumala\nvaatii, se on hänen käskyissään kaikkia aikoja varten ihmisille\njulkituotu. Kristitty on Pyhän Hengen kautta sidottu Jumalan lakiin\nsisäisesti.\n\nMutta vielä enemmän merkitsee se, että Jumala on antanut hänelle\nHenkensä kautta Jeesuksen uskon. Jeesuksen usko on Uuden testamentin\nydinilmoitus. Millainen on sitten se usko, joka Jeesuksella oli? Eräs\nsen ydinkohdista käy ilmi lauseesta, jonka Jeesus sanoi, kun pettäjä\noli mennyt ulos kiirastorstaina: \"_Nyt_ Ihmisen Poika on kirkastettu,\nja Jumala on kirkastettu hänessä\".\n\nRakas opetuslapsi petti, kuolema uhkasi, toiset tulisivat pian joukolla\nkieltämään ja jättämään hänet yksin. Kaikki, mikä näkyi, mitä nykyhetki\nsisälsi, oli tuskantäyteistä.\n\nMutta Jeesuksen usko ilmeni juuri siinä, että hän kohosi sisäisessä\nnäkemyksessään kirkkauteen, työnsä lopputarkoitukseen, kohosi yli\nkaiken tilapäisen ja ohimenevän, yli kärsimyksen ja tuskan, kohosi Isän\nluo.\n\nTämä usko on vieläkin Herran omilla. He kiittävät Jumalaa lahjoista,\njoita he eivät ole vielä saaneet. He iloitsevat perille tulosta, vaikka\nvielä ovat keskellä matkan kärsimyksiä ja vaivoja. Sielun sisäiseen\nmaailmaan on Jeesuksen seurassa valunut toisen maailman kirkkautta,\njoka antaa voimia kohoamaan uskossa kaiken olevaisen ja näkyvän\nyläpuolelle.\n\nSellaiseen vie Jeesuksen usko. Mutta sitä ei voi omistaa ilman käskyjen\npitämistä, ilman pyhitystä. Onhan kirjoitettu: \"Ilman pyhyyttä ei\nkukaan saa nähdä Herraa.\"\n\nEllet siis vielä voi kirkkauteen kohota ja katsoa, niin katso ainakin\nJumalan sanaan ja kymmeneen käskyyn.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat._\nRoom. 8:28.\n\nKun kristitylle käy ulkonaisesti hyvin, hän pitää myötäkäymistänsä\nJumalan, lähettämänä. Oman itsensä jatkuva alimittaiseksi näkeminen\nestää häntä tällöin tulemasta ylpeäksi ja itserakkaaksi. Niin --\nsärkyneelle sydämelle Jumalan osoittama hyvyys kääntyy yhä suuremmaksi\nnöyryytykseksi.\n\nSydämestään Jumalaa ylistäen kristitty ikävöi yhä likeisempään\nyhteyteen Luojansa ja Lunastajansa kanssa haluten yhä kokonaisemmin\njättäytyä Herran käytettäväksi, koska vain ja missä vain Hän tahtoo.\nNäin menestys ja myötäkäyminen kääntyvät kristitylle parhaaksi.\n\nJos taas ulkonainen onnettomuus kohtaa kristittyä, ja hänen käy\nhuonosti, niinkuin on tapana sanoa, niin hän ottaa senkin kaiken\nJumalan kädestä hänen lähettämänään isällisenä kurituksena tai\ntarpeellisena kasvatuskeinona.\n\nNiin onnettomuus ja vastoinkäyminen ajavat kristittyä yhä tarkempaan\nitsensä koettelemiseen ja uskollisempaan seurusteluun Vapahtajan\nkanssa. Kovat kohtalot vain puhdistavat uskoa, lujittavat toivoa ja\nlisäävät rakkautta.\n\nSillä joskin pahana päivänä sielun ahdistus ja tuska onkin suuri,\nHerra pitää huolta omistansa, etteivät he vaikeuksiinsa huku. Juuri\nhädässähän saadaan kokea rukouksen ihmeellistä kuulemista ja lupauksen\ntoteutumista: \"Ei Herran käsivarsi ole lyhennetty, ettei hän voi\nauttaa\". -- Näin kääntyy vastoinkäyminenkin kristitylle parhaaksi.\n\n\nMaanantai.\n\n\n_Mutta he eivät tahtoneet tulla._ Matt. 22:3.\n\nJumalan taivaallinen kutsu kohtaa meitä kaikkia oikeaan aikaan ja\noikeassa paikassa. Tästä ei ole ainoatakaan poikkeusta. Mutta minkä\ntähden on sitten niin paljon Jumalan valtakunnan, se on, Pyhän Hengen\nhallintapiirin ulkopuolella olevia ihmisiä kristikunnassakin?\n\nPäävika on _tahdossa_. Jumala pitää kyllä huolta kutsutuksi\ntulemisestamme. Mutta juuri kutsutuista on sanottu: he eivät\n_tahtoneet_.\n\nJeesus on myös sanonut: \"Te ette _tahdo_ tulla minun tyköni, että te\nsaisitte elämän.\" Ja vielä nytkin Herra kysyy avuttomilta: \"_Tahdotko_\ntulla terveeksi?\"\n\nMutta me ajattelemme: Kyllä haluaisin Herraa seurata, mutta en osaa\nymmärtää, en voi, en kykene ynnä muuta samanlaista. Mutta kaikki\ntämä on valhetta. Kun tuollaisia esteitä rakentelemme, ne ovat vain\nverukkeita, joilla salaamme sisimpämme: _me emme tahdo_ todella tulla.\nOlisi karkeata ja rumaa myöntää suoraan: minä en tahdo. Sen takia\nkaunistellaan tätä tahdon vikaa voimattomuuden valituksilla ynnä muilla\ntekosyillä.\n\nPääasia on näet, että todella alistumme ja taivumme Jumalan kutsuun,\nmutta ei sanoin, vaan teoin. Ei Jumala pidä meitä pimeässä, ettemme\ntietäisi, jos vain tahdomme, mitä on tehtävä, minne mentävä, kuinka\noltava.\n\nJa jos vain Jeesuksen lailla anoen: \"Älköön minun tahtoni tapahtuko,\nvaan sinun\" annamme oman tahtomme murtua ja saamme tilaa Herran\ntahdolle elämässämme, sikäli kuin se sanasta on meille kirkastunut,\nniin kyllä Herra itse on tienä ja taluttajana. Eikä hänen Henkensä vie\neksyksiin, vaan perille, taivaan kirkkauteen asti se johtaa.\n\n\nTiistai.\n\n_Uskon kautta he saivat kokea lupauksien toteutumista -- -- -- ja\ntulivat väkeviksi sodassa._ Hebr. 11:33, 34.\n\nTie on kaita. Mutta se on kaita vain lihalle ja verelle, ei uskon\nihmiselle. Risti on raskas, mutta vain synnin ihmiselle, ei uudelle.\n\nUudestisyntyneessä on kaksi ihmistä: uusi ja vanha. Vanha ei tarvitse\nsääliä eikä lohdutusta. Olkoon se vain painojen alla, kun Herra niitä\nkerran on kannettavaksi kasannut.\n\n\"Joka lihassa kärsii, se luopuu synnistä.\" Taitamattomia me vielä\nsilloin olemme uuden ja vanhan ihmisen erottamisessa ja uskon\nharjoituksessa, jos pelkäämme ja murehdimme osaksemme tullutta\nkärsimystä ja vaivaa. Kun Jumalan henki kerran on työnsä aloittanut ja\ntielle ottanut, niin kannattaa kilvoitella loppuun asti, tuli sitten\nvastaan mitä tuli.\n\nSiellä on elävä usko, missä elämä kulkee tuohon Raamatun sanan\nviitoittamaan suuntaan, että usko voittaa maailman. Vaikka kaikki\npahuuden vallat yhdistyisivät vakuuttamaan uskovan tietä vääräksi ja\nhänen toivoansa turhaksi, hän pysyy sittenkin Jumalan huostassa ja\nHerran osoittamalla tiellä.\n\nJa vaikka sekin tie näyttää nousevan pystyyn, hän saa sittenkin uskon\nkautta kokea entisten matkamiesten kanssa lupauksen toteutumista.\nJokainen vaikeus on vain uusi voimanlisä kilvoittelevalle uskovaiselle.\n\n    Uskossa heikkoja auttaa hän varmaan\n    Aina hän kaitsien kanssamme on,\n    Hän meille nytkin soi autuuden päivän,\n    Sanansa vielä on muuttumaton, Väsyneet tukee\n    Alastont' pukee, Häness' on elämä loppumaton.\n\n                                        S.V. 57:13.\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän\nsanat_.\" Joh. 6:68.\n\nElämä on taistelua sieluista. Kaksi voimaa riitelee rinnassamme.\n\nToinen voima on kotoisin Jumalasta. Se tahtoo meidän parastamme ja tosi\nonneamme. Se on Pyhän Hengen voima. Se virvoittaa murheessa, vahvistaa\nheikkoudessa, valaisee pimeydessä, puhdistaa ja varjelee kiusauksissa.\nSe tahtoo pelastaa meidät sisäisesti uusiksi ihmisiksi ja ulkonaisesti\nsiunauksen levittäjiksi ympäristöömme.\n\nMutta sieluamme on vetämässä puoleensa toinenkin voima, kuin minkä\nkoemme Pyhän Hengen armovaikutuksissa. Se voima on kotoisin hornasta.\nSe tahtoo saastuttaa puhtautemme, hävittää rauhamme, särkeä onnemme ja\nturmella koko olentomme. Se vetää lihallisuuteen, eläimellisyyteen ja\npahojen henkivaltojen palvelukseen. Se tahtoo tehdä meistä kirouksen\nihmisiä taivaltaessamme maailman rantaa.\n\nKaikki me tunnemme näiden kahden voiman kamppailevan sielussamme.\nKuinka usein olemmekaan kuunnelleet sen hengen ääntä, joka vie\nalaspäin, vie poispäin onnesta. Eikä hyvä voimakaan väkisin pakota, se\nvain kysyy: tahdotko todella mennä pois?\n\nMikä onni, jos apostolin lailla pysymme Herran luona, se on, Jumalan\nHengen armovaikutusten alaisina jatkuvasti! Silloin mekin voimme\ntunnustaa: \"Sinulla on iankaikkisen elämän sanat, ja me uskomme ja\nolemme tulleet ymmärtämään, että sinä olet Jumalan Poika.\"\n\nOn paljon elämässä sellaista, mitä emme ymmärrä, emmekä koskaan tule\nymmärtämään: paljon kärsimystä, tuskaa ja pettymystä. Me kysymme:\nMinkätähden? Mutta me emme saa vastausta.\n\nMutta yhtäkaikki meidän sielumme on ankkurissa, kun meille on\nselvinnyt tuo yksi, kun ymmärrämme tuon yhden, kun uskomme tuon yhden:\nJeesuksella on iankaikkisen elämän sanat minuakin varten, hän on\nminunkin Vapahtajani.\n\nSilloin on väkevämpi sitonut väkevän. Silloin on hyvä henki saanut\nvoiton pahasta hengestä sielumme maailmassa.\n\n\nTorstai.\n\n_Mutta hän synkistyi siitä puheesta ja meni pois murheellisena._ Mark.\n10:22.\n\nRikas nuorukainen oli samaa mieltä kuin Herra, että yksi häneltä vielä\npuuttui. Hän oli tuossa mielentilassa vielä ahtaan portin ulkopuolella.\n\nMitä hän lienee siinä miettinyt?\n\nArvatenkin sitä, kuinka hän lahjoillaan, varoillaan -- niin, koko\npanoksellaan -- asettuisi ajamaan Jeesuksen asiaa voittoon ja\nvärväämään kansanjoukkoa hänen puolelleen. Suuret, ihanat näköalat\nalkoivat kangastaa hänen sielunsa silmien edessä. Mielihyvin hän lie\najatellut, kuinka hänenkin työllään hänen kansansa kohtalo paranisi, ja\nhän itsekin pääsisi kohoamaan maineeseen ja kunniaan sekä maan päällä\nettä taivaassa.\n\nMutta kuinka toisenlaiset ovatkaan Herran ajatukset yksilön onnesta ja\nkansan kohtalon tosiparantamisesta kuin meidän ihmisten?\n\n\"Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on\noleva aarre taivaassa, ja tule ja seuraa minua!\" Syvintä nöyrtymystä\nHerra tältä rikkaalta nuorukaiselta vaatii. Kaikki suuret maalliset\netunsa ja mahdollisuutensa on hänen pantava kokonaan alttiiksi\ntaivaallisen aarteen takia. Herra ei odota häneltä suurien tekojen\ntekemistä, vaan lähtemistä kärsimisen tielle. Herra ei tarjoa hänelle\nkunniaa ja mainetta, vaan ristin. Koko hänen oman kauneutensa maailma\nja hänen ylpeytensä luoma kaunis tulevaisuuden rakennelma särkyvät\nyhdessä hetkessä pieniksi pirstaleiksi hänen silmissään.\n\nPelästyen kaikkia näitä vaatimuksia tuo rikas nuorukainen menetti\nrohkeutensa ja meni pois murheellisena. Hän ei kestänyt suoralla\ntiellä, kun Herra kaikessa ankaruudessa pani hänet valitsemaan maailman\nvaltakunnan ja Jumalan valtakunnan palvelemisen välillä. Vaikka hän\njätti vaalin tekemättä ja jäi entiseen tilaansa, hän ratkaisi kuitenkin\nkohtalonsa ainiaaksi. Sillä lopultakin on kaiken maallisen kauneuden ja\nluonnollisten etujen yläpuolella Jumalan horjumaton laki: \"Kaikki, mikä\nei ole uskosta, on syntiä.\" (Room. 14:23).\n\n\nPerjantai.\n\n_Kristus Jeesus on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja\nvanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi._ 1 Kor. 1:30.\n\nViidettä rukousta seuraa kuudes Herran rukouksessa. Vasta se ihminen,\njoka todella on uskon kautta saanut Jumalalta kaikki syntinsä anteeksi\nKristuksen tähden, osaa hengessä ja totuudessa rukoilla: \"Älä johdata\nmeitä kiusaukseen!\" Omiaan ei perkele kiusaa, mutta kyllä Herran omia.\n\nEräs tällainen kiusaus, mihin vain syntinsä anteeksi saanut ihminen voi\njoutua, on se, että hän asettaa oman pyhityksensä määrän korvaamaan\nKristuksen.\n\nKaikkinäkevän Jumalan kanssa uuteen liittoon tullut ihminen pelkää\nsyntiä ja vilpittömästi tahtoo olla siitä erillään. Ja kun Herran\nHengen avulla pyhitys onnistuu jokapäiväisessä parannuksessa ja entiset\nhelmasynnit ovat voitetut, petollinen sydän alkaakin salaa turvautua\ntähän menestykseen kilvoituksen tiellä. Se ei riipukaan enää kokonaan\nanteeksiantamuksen armon varassa.\n\nTällainen sydämen jakaminen saattaa jatkua jonkin aikaa ihmisen\nhuomaamatta oman sisäisen tilansa kieroutta ja kiusaajan paulaa. Mutta\nvähitellen voiman lähteet salaisesti ehtyvätkin, sillä sydän ei enää\nole oikea Jumalan edessä.\n\nSitten jonakin päivänä ulkonainen kiusaus yllättää jo pitkän aikaa\nsalaisen kiusauksen langettaman vaeltajan. Hämmästyksekseen hän nyt\nhuomaa, että se, mitä hän ei enää ollenkaan mahdollisena pitänyt,\nonkin nyt syyttävänä todellisuutena hänen edessään. Jopa hän voi\nuudestisyntymisestään huolimatta havaita itsensä vikapääksi vielä\nsiihenkin syntiin, josta jo armon avulla uskoi ainiaaksi vapaaksi\npäässeensä.\n\nTällöin käy taas elävästi ilmi, ettei pyhitys, ei edes korkeakaan\npyhitysaste, kelpaa ainiaaksi rauhan, ilon ja voiman perustukseksi. Se\non kyllä sellaisena voinut kestää väliaikaisesti vuosikausiakin, mutta\nsitten se yhden ainoan lankeemuksen kautta osoittautuu asianomaiselle\nitsellekin kokonaan kestämättömäksi ja särkyväksi.\n\nNäitä raunioita katsellessa Jumalan ilmoitettu sana nousee\ntaas arvoonsa. Jeesus Kristus on tullut ei vain viisaudeksi ja\nvanhurskaudeksi, vaan myöskin pyhitykseksi.\n\nHän, joka yhdellä ainoalla uhrilla on ainiaaksi tehnyt täydelliseksi\nne, jotka pyhitetään, on lain ehdoton täyttäjä. \"Kirottu on taas\njokainen, joka ei pysy _kaikessa_, mitä lakiraamatussa on kirjoitettu\".\n(Gal. 3:10).\n\n\nLauantai.\n\n_Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo._ Room.\n10:4.\n\nKun syntinen herää hengellisen kuoleman unesta, alkaa häntä vaivata\nsyyllisyyden tunne elävän ja pyhän Jumalan edessä. Hän ei kadu enää\nsitä, että hän ei voi pitää itseänsä yhtä hyvänä kuin toisia ihmisiä,\nvaan sitä, että hän on tehnyt syntiä _taivasta_ vastaan. Oikea ja\nhurskas herätys tunnetaan siitä, että sielut siirtyvät ihmisten edestä\nJumalan eteen. \"Sinua, sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt ja\npahoin tehnyt sinun edessäsi\" kuuluu tosiheränneen synnintunnustus.\n\nMutta vaikka joku onkin hurskaasti herännyt, perkele osaa kuitenkin\neksyttää sellaisenkin sielun harhateille. Eräs sellainen harhatie\non omavoimainen parannuksen teko. Kun tunto syyttää Jumalan edessä,\nherännyt ihminen aivan oikein vaatii itseltänsä parempaa elämää kuin\nennen. Mutta hänpä menee Kristuksen sivu. Hän jännittää tahtonsa ja\nponnistaa kaikki voimansa uudistuaksensa.\n\nJa kun kokemus osoittaa, ettei hän paranekaan kuin hetkeksi, kun hän\nhavaitsee itsensä pian taas entisenkaltaiseksi, pelko ja toivottomuus\nalkavat vaivata häntä. Tuohon suohon perkele tahtoisi vajottaa\nheränneen kokonaan epäonnistuneen omavoimaisen parannuksen tieltä.\nSiinä kiusaaja onnistuisikin, ellei Herra tulisi lapsensa avuksi\nsanansa kautta.\n\nKristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Ei\nMooseksen lain loppu, vaan omavoimaisen parannuksen ja jumalisuuden\nloppu. Kristuksen seuraan päästessä tapahtuu ikäänkuin vallankumous\nheränneen elämässä. Hän ei ole enää oman voimansa varassa, vaan Herran\nvoiman. Hän ei elä enää teoista, vaan uskosta. Ja uskolle ovat kaikki\nasiat Herran seurassa mahdolliset.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Minä annan teille paimenet oman sydämeni mukaan, ja he kaitsevat teitä\nymmärryksellä ja taidolla._ Jer. 3:15.\n\nHyvä paimen vie laumansa viheriäiselle laitumelle. Näin menettelee\nhengellinenkin paimen. Hän kaitsee lampaitansa viisaudella ja taidolla.\nTämä viisaus ja taito ei ole kotoisin alhaalta ihmisistä, vaan ylhäältä\ntaivaasta. Lampaitten ja karitsoitten kaitseminen Jumalan valtakunnassa\nei ole ihmisviisaudella ja voimalla toteutettavissa. Se ei ole\nihmistyötä tai ammattia, vaan Herran omaa vaikutusta: \"Minä annan\nteille paimenet minun sydämeni mukaan.\"\n\nNykyisin ihmisten sielut ovat tuuliajolla. Ne olisivat hoidon\ntarpeessa. Mutta kenenkään sielu ei saa tosihoitoa, ellei puhe, olkoon\nsitten julkinen saarna tai yksityinen keskustelu, rakenna hänen\nuskoansa. Usko taas ei rakennu opilla, vaan armolla. Jeesuksen omasta\nsuusta, hänen, joka on se hyvä lammasten Paimen, kuultiin ihmeellisiä\narmon sanoja. Hän toi taivaan lohdutuksen ja voimat ihmisille. Mutta\nsyynä oli se, että hän Ihmisen Poikanakin oli ja eli taivaassa, eli\nkatkeamatonta salattua elämää Jumalan, taivaallisen Isän yhteydessä.\n(Joh. 3:13).\n\nArmon sanoja ei edelleenkään kukaan voi toiselle puhua, ellei hän itse\narmosta elä. Tätä salattua armosta elämistä on usein nimitetty \"unio\nmystikaksi\". Missä \"unio mystika\" puuttuu sielunhoitajan, opettajan ja\nkasvattajan tointa hoitavalta ihmispaimenelta ja ihmisten kaitsijalta,\nsiellä puuttuu lampailta ruokaa ja oikeata johtoa sekä tarpeellista\nkuria. Tämän maailman oppi ja viisaus ja kyky eivät kuolematonta sielua\nsynninhädässä ja omantunnon ahdistuksissa nosta eivätkä auta.\n\nMikä lohdutus onkaan sekä lampaille että paimenille tuossa Herran\nlupauksessa: \"Minä annan teille paimenet!\"\n\nSielut ovat Jumalan ja hänen Kristuksensa omat ja lunastamat. Hän yksin\non todella suuri lammasten paimen ja Kaitsija, joka tahtoo itse pitää\nhuolen lampaistansa. Eipä hänen hoidossaan meiltä keltään mitään hyvää\npuutu.\n\n    Lammastaan ei paimen parhain Hae sillä huolella,\n    Millä Herra myöhään varhain Pitää murheen Sieluista.\n    Jos sen oikein tuntisit, Ilost' itkuun raukeisit,\n    Kun niin rakastaa hän meitä, Ikävöitsee eksyneitä.\n\n                                             V.k. 253:5.\n\n\nMaanantai.\n\n_Jos sinä käännyt, Israel, niin käänny minun tyköni._ Jer. 4:1.\n\nIlman kääntymistä ei ole totista kristillisyyttä. Mutta vaikka onkin\nkääntymistä, saattaa sekin olla väärää ja harhaantunutta. Ihminen\nsaattaa näet kääntyä, mutt'ei Herran puoleen. Hän hylkää kyllä\nepäjumalansa, mutta ei etsikään Herraa, vaan ottaa uuden epäjumalan.\nMonen kääntyminen onkin vain tällaista epäjumalan vaihtamista, mutta\nmaallinen mieli on edelleenkin sama kuin ennenkin.\n\nTunnemmeko tässä itsemme? Olemme voineet joutua hätään ja vaivaan,\njossa ihmisten apu on turha. Silloin turvaamme rukoukseen, alamme\nhartaudeksemme lukea Raamattua, mutta tässä kaikessa emme etsi Herraa\nitseänsä, vaan omaa onneamme ja pelastustamme käsillä olevasta vaivasta.\n\nOnko todella Herra itse päämäärämme ja turvamme? Kaikki se, mitä\nasetamme Jumalan rinnalle, on tosikääntymisen esteenä. Ilman oikeaa\nkääntymistä me harhailemme milloin sinne milloin tänne eikä meillä\nole suoraa kurssia elämässä. Eipä siis suotta Herra huuda heränneelle\nkansallensa: \"Jos käännyt, niin käänny minun puoleeni!\"\n\n\nTiistai.\n\n_Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä\nkuolemaa ole enää oleva._ Ilm. 21:4.\n\nRaamattu alkaa luomiskertomuksella ja se päättyy sanoihin: \"Jumala\nkatseli kaikkia luotujansa ja, katso, ne olivat sangen hyvät.\" Mutta\nheti luomiskertomuksen jälkeen on ilmestyksen sanassa kertomus\nsyntiinlankeemuksesta. Se kertoo meille, ettei ainoastaan ihminen, vaan\nkoko luomakuntakin on synnin takia turmeluksen alle annettu.\n\nTämän takia apostoli Paavali myöskin tästä turmeluksesta puhuu.\nSilti hän kuitenkin sanoi kuulevansa luomakunnan ikävöimisen, kun se\nikäänkuin eteenpäin kurottautuen odottaa Jumalan lasten kirkkauden\nilmestystä. Eikä se siinä odotuksessa petykään. Sen takaa meille\nkirkastetun Herramme oma sana: \"Katso, uudeksi minä teen kaikki.\" (Ilm.\n21:5.)\n\nKeskellä tätä synnin ja kuoleman turmelemaa luomakuntaa Jumala on\nalkanut uuden luomisensa. Ja sen varsinaisena alkuna on hänen Poikansa,\nmaailman Vapahtajan sikiäminen Pyhästä Hengestä ja syntyminen neitsyt\nMaariasta, sekä sittemmin seurakunnan perustaminen helluntaina.\n\nMutta Raamattu ei puhu yksin vain tämän uuden luomisen alusta. Uuden\ntestamentin lopulla on ihania tulevaisuuden näkyjä, joita Pyhä Henki\non Johanneksen kautta seurakunnalle antanut kuvaamaan uuden luomisen\npäätökseen saattamista. Näistä näyistä on eräs saanut sijansa\nkirkkovuodessa joka kevätkauden aikaisten tekstien joukossa. Siinä\nsanotaan, ettei merta ole enää. Ei siis haaksirikkoja, ei pettyneitä\nodotuksia, ei kyyneleitä hukkuvien takia.\n\nEikä liioin kuolemaakaan ole enää. Silloin ei kukaan itke enää\nrakkaitansa, ei kukaan seiso tai polvistu epätoivoisena rakkaan\nomaisensa kuolinvuoteen vieressä. Synti seurauksinensa on poisrevitty.\nSairaat ovat tulleet niin terveiksi, etteivät he enää koskaan tule\nsairaiksi, sillä parkua ja kipua ei ole enää oleva.\n\nSilloin on Vapahtajamme toteuttanut Raamattuun sisältyvän lupauksensa:\n\"Katso uudeksi minä teen kaikki. Nämä sanat ovat varmat ja todet.\"\nSilloin perillä uudessa maassa voivat kaikki uskovaiset Israelin\nhurskaan kanssa tunnustaa Jumalasta: \"Voimallinen on tehnyt suuria\ntekoja minua kohtaan\".\n\nSilloin on kaikki entinen, siis nykyisen viheliäisen ajan vaivat,\nollutta ja mennyttä.\n\nSilloin ovat taas totta ensimmäisen luomisen yhteydessä lausutut\nJumalan sanat: \"Katso, kaikki ovat sangen hyvät.\"\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Yksi sinulta puuttuu_.\" Mark. 10:21.\n\nTäällä maailmassa on paljon kaunista luonnossa ja ihmiselämässä. Mutta\nnekin -- esimerkiksi taiteilijat -- joilla on suurimmat edellytykset\nja lahjat aistia havainnollisen muodon täyteyttä, ovat tieten tai\ntietämättään tunnustaneet, että kauneimmassakin, mitä tämä maa päällään\nkantaa tai tuottaa, on kätkettynä epätäydellisyyden ja katoavaisuuden\nsiemen. Taiteen kuolemattomatkin \"jumalat\" ovat itse asiassa\nepätäydellisiä.\n\nKauneinta elämässä on kuitenkin ihmisen häiriintymätön kehitys\nsiveelliseksi persoonallisuudeksi. Tässä puutteiden ja\nyksipuolisuuksien maailmassa sattuu toisinaan, että jollekin\nyksilölle on valmistettu ja tehty mahdolliseksi häiriintymätön\nkehitys. Hyvä terveys, jalo sukuperintö, huoleton toimeentulo, suuret\nluontaiset lahjat, suotuisa ympäristö ovat muitten ohella tällaisen\nhäiriintymättömän kehityksen edellytyksiä.\n\nNäissä oloissa voikin, kun hyvin käy, kasvaa ja varttua sellaisia\nihmisiä, jotka rikkaan nuorukaisen tavoin voivat siveyslakien kaikkien\nvaatimusten edessä vilpittömästi tunnustaa itsestään: \"Kaikki nämä minä\nolen pitänyt hamasta lapsuudestani.\"\n\nJoka on nähnyt tuollaiset loistavat, puhtaat kasvot ja sulaa hyvyyttä\ntäynnä olevain silmäin sinen, hän on nähnyt todella kauneinta, mitä\ntämä maa voi tuottaa. Kun Jeesus näki sellaista kaunista, puhdasta,\nnuorta elämää, hän ihastui ja kiintyi siihen rakkaudella.\n\nMutta juuri tämä rakkaus pakotti hänet, Jumalan kirkkauden\nheijastuskuvan ihmisten keskellä, sanomaan tuolle kauniille nuorelle\nmiehelle: \"Yksi sinulta puuttuu.\"\n\nJa ihme! Aivan samaa mieltä oli tuo nuori mies itsekin. Kauniinakin on\nhänen huulillaan puutteenalaisen kysymys: \"Mitä minun pitää tekemän,\njotta perisin iankaikkisen elämän\"? Hän tunsi, että elämä kutsui hänet\ntyöhön ja taisteluun, mutta että häneltä juuri tähän tarkoitukseen\npuuttui tarpeellinen voima ja varustus. Kauneudestaan ja hyvyydestään\nhuolimatta hän yhtyy koko sydämellään Herran sanaan: \"Yksi sinulta\npuuttuu.\"\n\nTällainen on nykyajankin kauneimman ja parhaimman nuorison sisäinen\ntila. Tämä maa ei voi täydellistä kauneutta luoda.\n\n\nTorstai.\n\n_Te olette kuolleet -- -- -- kuolettakaa siis maalliset jäsenenne!_\nKol. 3:3, 5.\n\nKuta arvokkaammaksi Kristus kokemuksissamme nousee, sitä rikkaammaksi\nnykyhetkemme tulee. Samassa suhteessa toivommekin ja haudan tuolla\npuolen, kirkkaudessa saavutettavan iankaikkisen elämän odotus\nlisääntyvät.\n\nTässä jännityksessä me elämme keskellä kristinuskon järjenvastaista\ntodellisuutta. Koska olemme Kristuksen kanssa kuolleet, niin me\njatkuvasti kuoletamme jäseniämme maan päällä. Koska olemme Kristuksen\nkanssa nousseet ylös, niin me pyrimme niiden perään, jotka ylhäällä\novat, odottaen uusia taivaita ja uutta maata, missä vanhurskaus asuu.\n\nKoska jo nyt vanha on kadonnut ja kaikki on tullut uudeksi, me odotamme\nsitä päivää, jolloin toteutuu Herran oma lupaus: \"Katso, uudeksi minä\nteen kaikki!\"\n\nKoska _olemme_ Kristuksessa uusia luomuksia, _odotamme_ häntä,\njoka uudistaa kaikki. Koska kuolema on jo voitettu, me silmäämme\ntulevaisuudessa siihen aikaan, jolloin viimeinen vihollinen, kuolema,\npannaan pois. Kaikki on lahjaa, mutta kaikki on samalla kilvoituksen\ntakaista, kaikki on jo nyt valmista, ja kaikki tulee vasta perillä\ntäydelliseksi.\n\nTällaista on kristillisyys, kun Herran henki sitä ohjaa. Toisaalta\nHerran omilla on mitä täydellisin ilo ja rauha jo nykyajassa, mutta\ntoisaalta taas he ovat vielä täällä ajassa vieraita ja muukalaisia. He\nikävöivät päästä täältä Herransa luo varmoina siitä, että se heille\nvielä paljoa parempi olisi.\n\nMuunlaista kristillisyyttä kuin uskon kilvoitusta, toivon jännitystä ja\nrakkauden palvelusta ei ole olemassakaan.\n\n\nPerjantai.\n\n\"_Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri_.\" 1 Sam. 15:22.\n\nOn ihmisiä, joiden omaantuntoon Jumalan iankaikkisesti muuttumaton\nsana jossakin erikoisessa tilanteessa vaikuttaa pakottavasti. Omatunto\nvaatii tekemään jotain määrättyä, pysymään poissa jostakin seurasta,\ntunnustamaan tai korjaamaan jonkin tietyn asian.\n\nIhminen on tällöin suuressa jännityksessä sanan valistaman omantunnon\nvaatimusten määräysvallan alaisena. Tämä jännitys, jopa suuri tuska,\ntulee siitä, että petollinen ja epäuskoinen sydän ei halua totella,\nvaan hakee päänalusia ja pakoteitä milloin mistäkin: Jumalan sanan\nerilaisista tulkinnoista, olosuhteiden näennäisestä kärjistymisestä,\neri opettajien ristiriitaisista opetuksista ja uskonnollisten\nkirjailijoiden mielipiteistä.\n\nKaikki tällainen aprikoiminen ja horjuminen ratkaisun edessä vie\nhelposti pois sisäisestä lapsen suhteesta Herraan ulkokullailemisen\ntielle, jota vastoin nopea totteleminen aina vahvistaa sisäistä ihmistä\nja lujittaa uskonsuhdetta näkymättömään Armahtajaan. Silloin selviää,\nettä \"kuuliaisuus on parempi kuin uhri\".\n\nAjan oloon on myöskin ulkonaisesti käyvä ilmi, että omantunnon mukainen\nmenettely ja toiminta vaikeina ratkaisun hetkinä olikin viisain ja\nparas mahdollinen teko, vaikka se aikanaan näyttikin epäviisaalta ja\nahdasmieliseltä.\n\nOmantunnon Jumala on myöskin historian Jumala. Joka taas omantuntonsa\nääntä jostakin syystä sortaa ja polkee, hän ei voi sen jälkeen enää\ntäysin luottavaisesti Kristukseen ja hänen armoonsa turvata. Välit ovat\nrikki. Eikä niitä uhreilla eikä jumalisuuden ulkonaisilla muotomenoilla\nehjiksi saada.\n\n\nLauantai.\n\n_Te olette kalliisti ostetut._ 1 Kor. 6:20.\n\nKahdesti apostoli lyhyen väliajan jälkeen kirjoittaa korinttolaisille:\n\"Te olette kalliisti ostetut.\"\n\nUsein olemme mekin korvillamme kuulleet tai silmillämme nähneet nämä\nsanat. Mutta merkillistä on, ettei sielumme syty kiitokseen, ettei\nrakkauden tuli lämmitä meitä jokapäiväisessä, arkisessa seurustelussa\nlähimmäistemme kanssa kalliisti ostetussa sisar- ja veljesparvessa.\n\nSyy on salattu. Raamatussa se kuitenkin on ilmeinen. Korinttolaisista,\njoille apostoli kirjoitti, hän sanoo: \"Te olette vanhurskautetut\nHerramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengen kautta\n-- te entiset juomarit, herjaajat, ahneet, varkaat ja huorintekijät.\"\n\nKaikista näistä apostoli sanoo edelleen: \"Te olette pesettäneet\nitsenne.\" (1 Kor. 6:11).\n\nHe olivat siis tulleet omissakin silmissään likaisiksi ja saastaisiksi.\nHeille oli synti tullut synniksi. Heidän oli ollut pakko omista\nponnistuksistaan huolimatta antautua armoille, heittäytyä kadotettuina\nja tuomittuina uskossa elävän, pyhän Jumalan anteeksiantamuksen varaan:\nhe olivat johdatetut ja vedetyt ristin juurelle ja saaneet sinne purkaa\nkuormansa ja pesettää itsensä. Heille ei sana: \"Te olette kalliisti\nlunastetut\" ollut mikään uskonnollinen ajatus tai jumaluusopillinen\noppilause, vaan elävä kokemus, uuden elämän peruselämys.\n\nSiksipä nämä -- entiset julkisyntiset -- jaksoivat nyt kunnioittaa\nJumalaa ruumiissansa ja hengessänsä. He olivat hengessä yhtyneet\nHerraan, eivätkä enää olleet itsensä omat.\n\nSiinä tilassa Lutherkin eli ja samassa tilassa ovat edelleenkin kaikki\noikeat luterilaiset.\n\n\n\n\nKYMMENES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n\n_Pukekaa päällenne Herra Jeesus Kristus._ Room. 13:14.\n\nHerran Hengen herättämä ihminen on saanut piston omaantuntoonsa. Hänen\nsydämeensä on loistanut valo Jeesuksen Kristuksen kasvoista. Hänestä on\ntullut syntien anteeksisaamisen kautta valon lapsi.\n\nTällaisena valon lapsena koskee juuri häntä Raamatun kehoitus: \"Pukekaa\nyllenne Jumalan koko sota-asu voidaksenne pahana päivänä tehdä\nvastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä.\"\n\nSamassa yhteydessä, missä tämä kehoitus on Herran kansalle\nannettu, apostoli luettelee erikseen valkeuden sota-aseet.\nNiitä ovat vanhurskauden haarniska, rauhan evankeliumin antama\nalttius palvelustyössä, uskon kilpi, pelastuksen kypäri, hengen\nmiekka ja totuuden vyö. Näin apostoli esittää pyhityskilvoitusta\nEfesolaiskirjeessä (6:11-17).\n\nRoomalaiskirjeessään apostoli yhdistää kaikki valkeuden sota-aseet\nyhteen nimeen: _Jeesuksen Kristuksen_. Se asepuku, johon kristitty\npukeutuu ja jossa hän sodassa ihmisiä ja pahoja henkivaltoja vastaan\nkestää, on Jeesus Kristus, hänen vanhurskautensa, hänen pyhyytensä ja\nhänen elämänsä.\n\nTämä juuri on yksi kristinuskon suurimpia etuja, ettei sen perustaja\nole antanut meille sääntöjä ja lain pykäliä noudatettavaksi, vaan\non asettanut itsensä ja oman elämänsä meille sekä esikuvaksi että\nvoimanlähteeksi.\n\nTätä esikuvaa ei näet ole orjallisesti jäljiteltävä. Kunkin on\noltava oma itsensä ja omassa elämässään, virassaan ja työssään,\nperhepiirissään ja muualla katsottava Kristukseen kuuliaisuuden ja\nuskollisuuden esikuvana. Hänessä oli sana tullut lihaksi. Hän oli\ntäydellinen persoonallisuus. Hänen lähellään, häntä seuratessamme,\nhäneen pukeutuessamme -- ei muuten -- tulemme mekin henkilökohtaisesti\nvalon lapsiksi ja ympäristöllemme siunaukseksi. Kun Kristuksesta on\ntullut meille elämän ja voiman lähde, silloin olemme hänet päällemme\npukeneet.\n\n\nMaanantai.\n\n_Yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen\nsitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää,\nvoittopalkintoa._ Filipp. 3:13, 14.\n\nUrheilijaa, joka kilparadalla kestävästi juoksee ja ajoissa\npäämäärään saapuu, odottaa palkinto. Me olemme nähneet sen\ntapahtuvan kotikaupungeissamme, monet jopa olympialaiskisoissakin.\nJuoksijaurheilijasta voi ottaa esikuvan hengellisenkin elämän\nkilparadalla kilvoittelijalle.\n\nKun matkalle lähdetään, ovat kaikki kilpailijat vierekkäin\nrajaviivalla. Siitä he lähtevät merkin saatuaan liikkeelle. Mutta kauan\nei kestä, ennen kuin toiset juoksevat jo edellä toisten seuratessa\njäljessä. Tunnin juoksun jälkeen ei kukaan enää juokse toinen toisensa\nvieressä, vaan kaikki ponnistelevat eteenpäin toinen toisensa jäljessä,\nja perille tullaan pitkän matkan kilpailuissa säännöllisesti vain\nyksitellen. Ainakin loppumatkalla kukin taivaltaa jo yksinään, kullakin\njuoksijalla on oma paikkansa ja oma vauhtinsa.\n\nSamoin hengellisessä elämässä. Nuorempana ollaan suurissa joukoissa,\nomistetaan ystäviä, ollaan niitä lähellä, joille voi avata sydämensä\nja kertoa huolensa ja saada neuvoja. Juostaan vielä vierekkäin\nelämäntiellä. Mutta vanhemmiten juostaan jo peräkkäin, tullaan matkan\njoutuessa vähin erin yksinäisiksi taivaltajiksi -- ainakin sisäisesti.\nKukaan ei enää oikein ymmärrä yksinäistä matkamiestä, jolla on oma\nvauhtinsa.\n\nMutta juuri niin pitää käydäkin. Se, joka ei kesken kilvoitustansa\nheitä, joutuu ehdottomasti omalle, yksinäiselle paikalleen elämässä. Se\nmerkitsee sitä, että Jumala irroittaa hänet muiden ihmisten orjuudesta\nja hengellään vapauttaa itsenäiseksi Jumalan lapseksi, joka uskaltaa\nolla oma itsensä ja joka päättävästi apostolin kanssa tunnustaa: yhden\nminä teen, takana olevat unohdan ja päämäärään riennän, maksoi mitä\nmaksoi. (Filipp. 3:13, 14).\n\nJumala tahtoo kasvattaa lapsistansa persoonallisuuksia, ei\njoukkosieluja. Mutta monen kristitynkin onneton kohtalo on, että hän\non syntynyt tähän maailmaan originaalina, mutta lähtee täältä kopiona,\nse on, hän ei kestänytkään perille asti omalla paikallaan, vaan luopui\nkilpailusta kesken.\n\n\nTiistai.\n\n_Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä._ Ap. t. 17:27.\n\nTällainen on Jumalan sanan oma todistus. Saattaa olla, että arka,\nepäileväinen ihmissydän alkaa tämän sanan edessä aprikoida:\ntarkoittaneekohan tuo sana ollenkaan minua; ehkäpä se on sanottu\njostakin uskovaisesta ja pyhästä ihmisestä, josta Herra välittää;\nminusta ainakin Jumala tuntuu olevan etääntynyt peräti kauas.\n\nRakentavaa on tällaisen itseänsä syyttelevän aran sielun Raamatusta\ntodeta, että tuo sana: \"Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä\", on\nlausuttu Ateenan torilla sinne kokoontuneille, vielä kääntymättömille\npakanoille. Paavali yksin oli silloin siinä heille puhetta pitäessään\nainoa kääntynyt kristitty. Hänen kanssaan ei ollut sillä hetkellä\nketään toisia. Kun hän siinä tilaisuudessa yhtäkaikki lausuu, ettei\nJumala ole kaukana _yhdestäkään meistä_, hän tarkoittaa sillä\nsurutontakin, jopa pilkkaajaakin.\n\nTarpeetonta on sen takia omantuntonsa syyttämän, heränneen ihmisen\nepäillä, että Jumala on hänestä kaukana, vaikka siltä tuntuisikin.\nPäinvastoinhan juuri Jumala sanassansa vakuuttaa, että hän on _läsnä_\nniitä, joilla on särkynyt sydän ja vaivattu, nöyrä henki. (Jes. 57:15.)\n\nSyy, miksi herännyt ei aina jaksa tätä uskoa, on se, että hänen\nhengellinen näkökykynsä, joka parannuksessa on syntynyt, on vielä\nsairas. Se näet, jonka hengen silmä on terve, näkee Jumalan sellaiseksi\nkuin hän sanassansa itsensä on ilmoittanut, ja hän _katsoo_ apostolin\nkanssa näkymättömiä eikä näkyväisiä uskoen, että hän elää, liikkuu ja\non kaikissa ajallisissa vaiheissansa Jumalassa. (Ap. t. 17:28.)\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Profeetoissa on kirjoitettuna: \"Ja he tulevat kaikki Jumalan\nopetuslapsiksi.\"_ Joh. 6:45.\n\nOlemme Lutherin kanssa oppineet tunnustamaan: \"Minä uskon, etten minä\nomasta järjestäni enkä voimastani voi Jeesukseen Kristukseen, minun\nHerraani, uskoa enkä hänen tykönsä tulla.\"\n\nTällä Lutherin uskonkokemuksen ilmaisulla, jonka mekin oman\nkilvoituksemme perusteella tunnemme omaksemme, on juurensa Jeesuksen\npelastusjulistuksessa: \"_Ei kukaan voi_ tulla minun tyköni, ellei Isä,\njoka on minut lähettänyt, vedä häntä.\" (Joh. 6:44.)\n\nPojan tykö tulemisen edellä täytyy välttämättömästi käydä Isän\nvetämisen. Ei kukaan voi uskoa Kristukseen omana persoonallisena\nVapahtajanaan, ellei Jumalan hengen kutsuva armo ole päässyt hänessä\nvalmistavaa opetustyötänsä tekemään. Isän vetäminen ja Jumalan opetus\novat samoja asioita.\n\nTästä Jumalan opettamisesta, joka on uskoon tulemisen välttämätön\nvalmistus, Jeesus profeettoihin liittyen todistaa, että \"_kaikki_\ntulevat Jumalan opettamiksi\".\n\nTämä on varteen otettava asia meille. Se koskee näet meitä kaikkia,\npoikkeuksetta. Elämän koulussa Jumala tarttuu meihin itsekuhunkin\nja alkaa jo pienokaisesta pitäen opettaa meille iankaikkisen elämän\naakkosia ja sitten vähitellen vaativampia läksyjä.\n\nVarsinkin tulee Jumala meitä opettajana vastaan uskovaisissa\nvanhemmissamme. Heränneen isän tai äidin on Jumala pannut useimmille\nmeistä nykypolven ihmisistä puhumaan Jumalan sanaa. Ja ellei hän heidän\nkauttansa ja sanallaan saa omiatuntojamme heräämään synnin unesta,\nhän alkaa käyttää kurikeinojaan, joita hänellä Kaikkivaltiaana ja\nKaikkiviisaana on loppumaton varasto käytettävänään.\n\nJokainen, joka tarkkaa omaa elämäänsä, huomaa vähin erin \"elämämme läpi\npunaisena lankana kulkevan omituisen voiman, minkä kosketukseen meidän\ntuon tuostakin _täytyy_ antautua. Se koskettaa meitä sisäisesti, tekee\nmeidät levottomiksi, häiritsee suruttomuuttamme eikä anna meille väärää\nrauhaa maailmassa.\"\n\nTuo voima ja sen vaikutus on Isän vetämistä Pojan luo, joka ristillä\nteki rauhan. Se on Jumalan opetusta, josta kukaan ei jää osattomaksi.\nVoi sitä ihmistä, ken ei anna opettaa itseänsä, kun Jumala itse on\nopettajana! Hän paatuu ja hukkuu.\n\n\nTorstai.\n\n_Me pyydämme Kristuksen puolesta: \"Antakaa sovittaa itsenne Jumalan\nkanssa!\"_ 2 Kor. 5:20.\n\nYleisesti on myönnetty, että apostoli Paavali on saanut armon lausua\nsovinnon suuren salaisuuden kirkkaimmin ilmi sanoilla: \"Jumala _oli_\nKristuksessa ja _sovitti_ maailman itsensä kanssa.\" Raja-aita pyhän\nJumalan ja syntisen ihmissuvun välillä on ainiaaksi rikkirevitty.\nMaailman sovinto on valmis.\n\nKaikki riippuu nyt sinusta ja minusta -- riippuu siitä, annammeko me\nsovittaa itsemme Jumalan kanssa. Nyt kuuluu meille Jumalan kutsu:\n\"Kaikki on valmistettu -- tulkaa!\" Mutta peloittavana liittyy tähän\nJeesuksen valitus sovintoon taipumattomista: \"Mutta te ette tahtoneet.\"\n\nAinoa pelastumisemme este on enää kivikova sydämemme. Ja sitä emme itse\nsärjetyksi saa. Sen saa aikaan yksin Pyhän Hengen voima. Emme me saa\nkatumuksen ainesta itseemme, ellei sitä meille ylhäältä anneta.\n\nJuuri tätä nykyä, kun kristikuntaa alkaa kovasti unettaa, olisi tämä\nJumalan kallis lahja, särjetty sydän, rukouksen arvoinen. Kun Jumala\nsitten rukoukseen vastaa, tekee hän sen tavallisesti niin, että hän\npanee meidät ulkonaisiin vaivoihin ja vastoinkäymisiin. Hän antaa\nmeille ahdistuksen. Näissä vaivoissa ja ahdistuksissa on jokainen\ntaivaantien matkamies saanut vähin erin olla pitkin matkaa vuosien\nvieriessä ja saa olla edelleenkin.\n\nMutta Jumalan pelastustarkoitus, kun hän uudistaa meitä, ei ole elämän\nulkokohtaisuudessa. Hän tahtoo tehdä meidät kärsimysten ahjossa\n\"valituiksi\". Ulkonaisten vaivojen tarkoitus on viedä meidät sisäisiin\nvaivoihin. Jos ulkonaiset vaivat vain paaduttavat ja koventavat\nsydämiämme, ei meitä pelasta mikään. Elleivät sydämet nöyrry ja\nsäry ulkonaisten vaivojen aikana syntien tuntoon ja tunnustukseen\nsekä jatkuvaan parannukseen, kaikuu saarna sovinnosta: \"Jumala oli\nKristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa\" -- niinkuin on\nkaikunut -- kuuroille korville.\n\nÄlkäämme peljätkö sisäisiin vaivoihin ja omantunnon ahdistuksiin\njoutumista. Kun ne ajavat meitä katumukseen ja parannukseen, syntyy\nJumalan sanan vaikutuksesta uusi ihminen, heränneen omantunnon ihminen.\nTämä uusi ihminen se vasta antaa todella sovittaa itsensä Jumalan\nkanssa ja ihmisten kanssa.\n\nÄlkäämme tänä etsikon aikana, jolloin Herra kiireellä kokoaa pakanain\ntäysilukuisuutta valtakuntaansa, turhentako Pyhän Hengen aikaansaamaa\nkatumusta ja parannusta, muuten jää tahtomme veltoksi, sielumme\nhengellisesti kuolleeksi ja uskoon kykenemättömäksi. Uskaltakaamme olla\nisien kanssa \"pienellä paikalla\", siis vaivaisena syntisenä jatkuvasti\nelävän Herran, Tuomarin ja Armahtajan edessä, kun saamme armon\nsinne päästä. Sinne alas ja vain sinne ulottuu sovinnon salaisuuden\npuhdistava ja uudistava, Golgatan mäellä vuotanut Jumalan Pojan viaton\nveri.\n\n\nPerjantai.\n\n_Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun._ Matt. 11:6.\n\nJuutalaiset loukkaantuivat Kristukseen hänen halvan ulkonaisen\nesiintymisensä takia. Samoin on Kristus vielä tänäkin päivänä\nkompastuskivenä ja pahennuksen kalliona monelle.\n\nKristus ja hänen seuraamisensa uskon kuuliaisuudessa eivät ollenkaan\nvastaa ihmisen omia ylpeitä ajatuksia Jumalasta ja jumalisuudesta.\nPaljon on niitä, joissa oma rakkaus ja viisaus on suurempi kuin\nHerran ja sen tähden he loukkaantuvat häneen. Voidaan sanoa, että\nloukkaantuminen Kristukseen on monenlainen aina sen helmasynnin mukaan,\nmitä kukin rakastaa.\n\n\"Mutta autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.\" Sanat on Herra itse\nsanonut Johannes Kastajalle olosuhteissa, jolloin inhimillisesti\nkatsoen oli syytä todella loukkaantua Jumalaan ja hänen johdatukseensa.\n\nMutta siinä, missä järki ja kokemus näkevät vain vaikeuksia ja\nloukkaantumisen aiheita, uskova luottaen Jumalan armahtavaan laupeuteen\nja apuun kiipeää vaikeuksien muurinkin yli. Hän on loukkausten ja\nesteittenkin edessä varma siitä, että niille, jotka Jumalaa rakastavat,\nkaikki vaikuttaa parhain päin.\n\nJumalan pelon henki ja nöyrä alistuminen Herran teihin, silloinkin kun\nniitä ei ymmärrä ja on vaarassa niihin loukkaantua, ovat maallisenkin\nonnen ja ilon oikeita edellytyksiä. Totta on näet, mitä hengellisessä\nlaulussa laulamme: \"Meit' ei kohtaa puute hätä, koskaan Herran\ntietämätä\".\n\n\nLauantai.\n\n_Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin._ Gal. 6:7.\n\n    \"Me, mitä täällä kylvämme,\n    Sen vihdoin saamme niittää.\n    Ja niinkuin täällä elämme,\n    Myös saamme palkan siitä.\"\n\nTähän lajiin kulkeutuvat sanat silmiemme ohitse virsivirsikirjamme\nvirressä 511, joka on otettu yhtenä virsiryhmään \"valmistuksesta\nkuolemaan\". Luonnon piirissä vallitsee järkkymätön laki: mitä kylvämme,\nsitä niitämme. Kaurankylvöstä ei koota perunoita, herneenkylvöstä\nei niitetä ruista, enempää kuin viikunoistakaan ohdakkeita. _Mitä_\nkylvetään, _sitä_ myös niitetään: kaurasta kauroja, herneistä herneitä.\n\nTämä järkkymätön laki kylvämisestä ja niittämisestä luonnon piirissä\ntuo mieleemme vakavia ajatuksia, kun siirrymme ihmiselämän alalle.\nMe vanhemmat huomaamme jo kokemuksestakin, että ruumiissamme ja\nsielussamme saamme niittää, mitä nuorina olemme kylväneet tai\nkylvämättä jättäneet. Synti ottaa meidät ehdottomasti aina kiinni\nruumiissamme ja sielussamme. Saman tosiasian toteamme, ja useinkin\nmurhemielin, lapsissamme. Perinnöllisyyden laki on säälimättömän\nankara. Monen heränneen äidin on vanhoilla päivillään nähdessään\nlastensa jumalattomasti elävän ollut pakko _itsesyytöksin_ valittaa\nkyyneleet silmissä: \"Näen nyt, ettei omena putoa kauaksi puusta.\"\nMutta tässäkin on vielä ikuisuuden pitkän tähtäimen kannalta katsoen\nitkevällä äidillä jotain toivoa: \"Näin monien kyynelten poika ei voi\nhukkua.\" Hän pelastuu samoin kuin Augustinus lopulta ikäänkuin tulen\nläpi.\n\nVielä kaameampi puoli kylvämisen ja niittämisen peruuttamattomasta\ntosiasiasta on ilmestystotuus, joka sisältyy psalmin sanoihin:\n\"Jumalattomat ovat kääntyneet pois jo äitinsä kohdusta, valhettelijat\novat eksyneet hamasta äitinsä kohdusta\" (58:4).\n\nEi auttaisi leikkiä elämällä. Tuttu seurakuntavirtemme kylvämisestä ja\nniittämisestä jatkuukin sanoilla:\n\n    \"Vaikia taudin kivuissa\n    on, kurja, katumukses',\n    Myöhäistä haudan partaalla\n    Aivottu parannukses.\" --\n\n_Siis parannukseen kiiruhda terveenä ollessasi_. Parannus synnistä\ntekee uskon tarttuvaiseksi uskoksi. Tarttuva usko tarttuu Kristukseen,\njoka kärsi ja kuoli tähtemme Jumalan määräämänä sovittajanamme\navaten meille taivaan. Ulkopuolella Kristusta on Jumala syntiselle\nkuluttavainen tuli. \"Ei kukaan tule Isän tykö kuin _yksin_ minun\nkauttani\", on Jeesus lausunut. Kuinka suuressa itsepetoksessa\ntehdäänkään elämän kylvöä silloin, kun luullaan perille taivaaseen\ntultavan kuoleman jälkeen, vaikk'ei Kristus olekaan päässyt elämäksi,\nei siksi, mistä apostoli kirjoitti vankilasta: \"Eläminen on minulle\nKristus.\" On ajassamme hyisen, sieluja kuolettavan alastoman\nmaterialistisen maailmankäsityksen rinnalla monta spiritualistista\nelämänuskomusta: spiritismi, teosofia, scientismi, psykoanalyysi ja\namulettiuskot, joiden varassa ihmiset elämänsä elävät ja luulevat\nsitten kuollessansa menevänsä turvallisesti kotiin ajattelematta\nsitä, että hyljätessään Kristuksen he ovatkin kaikkina elinpäivinään\nkylväneet vain lihaansa, joka ei ilmestystotuuden mukaan koskaan pääse\nsisälle Jumalan kaupunkiin.\n\nJos, ystäväni, toivot elämästäsi hyvää satoa ajassa ja ennen kaikkea\niankaikkisuudessa, niin että elämän päättyessä uutta täydellisyydessä\naloitat, niin liity ajoissa siihen joukkoon, joka tutun virrentekijän\nmukana rukoilee:\n\n    \"Apuas, Jeesus, armosta\n    Me sulta rukoilemme,\n    Ah, kuolon kovan tuskissa\n    Suo rauhas sielullemme.\"\n\n                     V.k. 311:5.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\nPyhä Henki vaikuttaa nykyajassa pelastuksen omistamisen meissä totuuden\nsanan asianajajana. Evankeliumeissa on kerrottu, miten Jeesuksen aikana\npelastus juuri elämän totuutena tuli vastaanotetuksi.\n\nSe näkyy erittäinkin Jeesuksen ja samarialaisen naisen keskustelusta,\njonka Jeesus aloitti sanoen: \"Anna minulle juoda!\" Tähän nainen\nylpeänä ja itsevarmana, syytellen Jeesusta liian nöyräksi, vastaa:\n\"Kuinka sinä, joka olet juutalainen, pyydät juotavaa minulta, joka\nolen samarialainen nainen?\" Jeesuksen alentuva käytös todisti, ettei\nhän nähtävästi ollutkaan _oikea_ juutalainen. Sellaisethan halveksivat\nsamarialaisia.\n\nJeesus vie pelastuksen asiaa eteenpäin vastaamalla: \"Jospa sinä\ntietäisit Jumalan lahjan, ja kuka se on, joka sinulle sanoo: Anna\nminulle juoda, niin sinä pyytäisit häneltä ja hän antaisi sinulle\nelävää vettä!\" Kuinka suruton ja ymmärtämätön hengellisissä asioissa\nnainen oli, selviää hänen vastauksestansa: \"Herra, eihän sinulla ole\nammennusastiaa ja kaivo on syvä, mistä sinulla sitten on se elävä\nvesi?\" Kun Jeesus puhuu Jumalan lahjasta hengellisenä hyvänä, puhuu\nnainen ymmärtämättömyydessään luonnollisesta vedestä. Mutta tästä\nerehdyksestä Jeesus hänet kirvoittaa: \"Jokainen, joka juo tätä vettä,\njanoaa jälleen, mutta joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan,\nhänen ei ikinä tule jano.\"\n\nNyt nainen näkee mahdolliseksi sen, ettei hänen tarvitsisi tulla enää\nkaivolta vettä ammentamaan ja että hän, halveksittu nainen, ihmeveden\nomistajana pääsisi kohoamaan arvossa naapuriensa silmissä. Niinpä hän\njo pyytääkin: \"Herra, anna minulle sitä vettä, ettei minun tulisi jano\neikä minun tarvitsisi käydä täällä ammentamassa.\" Ihmettä hän odottaa,\nmutta hengellisiä asioita ei hän vielä ymmärrä. Hänen mielenkiintonsa\nJeesuksen sanoihin on kuitenkin jo herätetty eloon.\n\nTähän mielentilaan Jeesus nyt kylvää omaantuntoon asti ulottuvan\nterävän: \"Mene, kutsu miehesi ja tule tänne!\" Sellaista sanaa nainen\nvarmastikaan ei ollut Jeesuksen suusta odottanut. Heränneen syntisen\ntavalla hän kierteleekin _koko_ totuutta pakenemalla _puolitotuuden_\nturviin: \"Ei minulla ole miestä.\" Mutta ihmisen kohtalon läpinäkevä\nHerra ilmoittaakin hänelle koko totuuden: \"Oikein sanoit: 'Ei minulla\nole miestä', sillä viisi miestä on sinulla ollut ja joka sinulla\nnyt on, se ei ole sinun miehesi, sen sanoit totta Elät parhaillaan\nkuudennen käskyn synnissä.\"\n\nTämä totuus teki naisen vapaaksi.\n\n\nMaanantai.\n\n\"_Sillä me olemme myös hänen sukuansa_.\" Ap.t. 17:28.\n\nPakanallisella runoilija Aratuksella oli selvä käsitys ihmisen ja\nJumalan välisestä sukulaisuudesta. Aratus ja monet muut pakanat hänen\nkanssaan ovat jaksaneet kohoutua katselemaan hengellistä sukulaisuutta,\njoka on maallista sukulaisuutta ja verisiteitä paljon korkeampi ja\narvokkaampi.\n\nMeillä kristityillä on Jumalan sana ja siihen sisältyvä evankeliumi\nKristus-valosta. Mutta olemmeko antaneet tässä sanassa asuvan hengen,\nJumalan, taivaan ja maan luojan Hengen, koskettaa omiatuntojamme ja\nsynnyttää meidät sisäisesti uusiksi ihmisiksi ja uskovaisiksi Jumalan\nlapsiksi?\n\nIlman tätä sisäistä uudistusta -- mielenmuutosta -- emme ole\nhengellisessä sukulaisuussuhteessa kaikkien aikojen Herraan. Ilman\nsitä emme ole todella Jumalan perheen tosi jäseniä, vaan elämme tämän\nsukulaispiirin ulkopuolella. Jeesuksen omien sanojen mukaan ei hänen,\nse on, ihmiskunnan toisen Aadamin, kanssa oikeissa sukulaisuussuhteissa\nelä muut kuin Jumalan tahdon tekijät. \"Jokainen, joka tekee minun\ntaivaallisen Isäni tahdon mukaan, hän on minun veljeni ja sisareni\nja äitini.\" Mikä pakanoille oli vain aavistus, se on tässä elävä\ntodellisuus.\n\nJumalan perhe on yksi. Siinä ei ole puolue-, kieli-, kansallisuus- eikä\nroturajoja. Se on ainoa pysyvä veljes- ja sisarpiiri maailmassa. Ihme\nvain, etteivät useammat ikävöi tämän perheen jäsenyyteen!\n\nKunpa alkaisi meidänkin kirjailijoittemme ja runoilijoittemme kynästä\npiirtyä heidän tuotteisiinsa tositunnustuksia Jumalasta: _me_ olemme\nhänen sukuansa. Silloin voisi myöskin Herran kansa tuntea noissa\nrunoissa ja muissa kirjoituksissa hengenheimolaisuutta.\n\n\nTiistai.\n\n\"Ei ole koskaan ihminen puhunut niin, kuin se mies puhuu.\" Joh. 7:46.\n\nKun ihminen herää synnin unesta, niin ylpeä sydän särkyy. Siihen\nasti ihminen on mielestänsä Jumalan sanan mestari. Hän pystyy sitä\narvostelemaan oman järkensä lyhyellä mittapuulla. Hän on ja elää sanan\nyläpuolella. Mutta kun sydän särkyy ja Jumalan Pyhä Henki on päässyt\narmovaikutuksineen uudestisynnyttämään ihmisen, ei tämä enää mestaroi\nJumalan sanaa, vaan antaa sanan tuomita ja nuhdella itseänsä, Lihaa\nsäästämättä. Hän on itse sanan vaikutuksesta joutunut elävän Jumalan\nkanssa tekemisiin. Sana on nyt oikeassa, hän, syntinen itse väärässä.\nEnnen asianlaita oli päinvastoin.\n\nMissä sydän särkyy, siellä huomataan todeksi vanha profeetan todistus:\n\"Jumalan sana on niinkuin vasara, joka vuorenkin musertaa.\" Sydäntä\nsuruttomuuden tilassa tukeneet epäilykset sammuvat nyt ikäänkuin\nitsestään. Sillä niinkuin Raamatun sana on heränneelle puhunut ja\nedelleen puhuu, niin ei mikään ihmissana ole puhunut eikä voi puhua.\n\nIhminen on tullut elävään kosketukseen kirkastetun Vapahtajan kanssa,\nniinkuin fariseusten lähettiläät Jeesuksen lihan päivinä. Hänellä\non nyt Pyhän Hengen todistus siitä, että elävän Jumalan ääni kaikuu\nMooseksessa, profeetoissa ja psalmeissa. Niihinhän Jeesuskin puheensa\nja julistuksensa perusti, vaikkakin hänellä oli myöskin vallan kokonaan\nuuttakin annettavana syntinsä painon alla huokailevalle ihmiskunnalle.\n\nTuo uusi ilosanoma on evankeliumin ydinsisällys. Hyvä olisi\nmeille, että siitä vuosi vuodelta yhä enemmän ja syvällisemmin\nosallistuisimme! \"Osallisuus valtakuntaan\" -- mikä kunnia!\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Kun synti otti käskysanasta aiheen, petti se minut._ Room. 7:11.\n\nSynti on väkevä voima. Sen ydin on siinä, että ihmissydän on saatettu\nkapinoivaksi Jumalaa ja hänen pyhiä käskyjänsä vastaan. Niiden joukossa\non enemmän kieltoja kuin käskyjä. Useammin kuuluu sanassa: \"Älä tee,\nälä ota, älä himoitse!\" kuin: \"Muista se, kunnioita sitä!\" Niinpä\novatkin ylitsekäymisen synnit elämässä lukuisemmat kuin laiminlyömisen\nsynnit.\n\nKun meissä piilee tuo synnynnäinen kapinamieli Jumalan pyhyyttä vastaan\nja kun itse olemme sitä kapinateoillamme, se on, ylitsekäymisen\nsynneillämme yhä palavammaksi lietsoneet, on siitä tullut sellainen\nvoima, ettemme sitä itse enää jaksa aisoissa pitää. Täytyy myöntää:\n\"Tahtoa minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen en löydä;\nminä olen lihallinen, myyty synnin alle.\" (Room. 7:14,18.)\n\nNäin Jumalan kieltoja ja käskyjä uhmailemalla tuo aluksi mitättömältä\nnäyttävä kapinamieli on johtanut orjuuteen, synnin orjuuteen. \"Synti\notti käskysanasta aiheen, petti minut ja löi kuoliaaksi maahan.\"\n\nKen Jumalan koulussa vieläkin on tähän sisäiseen ristiriitaan joutunut\nja huokaa voimattomuutensa tunnossa, hän katsokoon, mitä Kristus teki\nGolgatan ristillä.\n\nJos me kerran hänen tähtensä olemme vanhurskautettuja ja Jumalalle\notollisia, niin uskaltakaamme sellaisina kuin olemme, synnin\npettäminäkin, ryömiä ristin juurelle armoa ja anteeksiantamusta\nsaamaan, jotta mahdoton kävisi mahdolliseksi ja Jumalan voima tulisi\nheikoissa väkeväksi.\n\n\nTorstai.\n\n_Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa._ 2 Kor. 13:5.\n\nUsko on Jumalan lahja. Hän sen meissä vaikuttaa henkensä kautta. Tästä\njohtuu, ettei pelastava usko ole jokamiehen. Se on vain niillä, jotka\novat alistuneet Jumalan kasvatusteitä kulkemaan. Mutta niilläkään\nei heti tulla perille, vaan saadaan kulkea uskosta uskoon, se on,\naskel askeleelta, elämys elämykseltä eteenpäin. Tämä näkyy eritoten\nopetuslasten elämästä.\n\nEnsinnäkin opetuslapset olivat alistuneet Jumalan hengen herätettäviksi\nja liittyneet Johannes Kastajan seuraan. Siihen taas kelpasivat vain\nne, jotka olivat valmiit tunnustamaan syntinsä ja kasvattamaan itsensä\nparannuksen kasteella.\n\nJohannes Kastajan seurassa tehtiin omantunnon herätyksestä vilpitön\nparannus, joka pani odottamaan sitä Herraa, joka kastaa Pyhällä\nHengellä ja tulella. Ja kun Jumalan hetki löi, ja Jeesus ilmestyi\nnäköpiiriin, nämä mielenmuutokseen tulleet miehet saivat kuulla\nopettajansa suusta kehoituksen: \"Katso Jumalan Karitsa, joka poisottaa\nmaailman synnin!\" (Joh. 1:29.)\n\nNäin opetuslapset edelleen joutuvat tottelemisen tiellä Jeesuksen\nseuraan. Mutta koettelematon oli vielä alussa heidän uskonsa.\nInnostuksen hetkellä he jo tunnustivat Herrallensa: \"Sinä olet Kristus,\nelävän Jumalan Poika.\" Se varmuus oli heissä taivaallisen Isän\nvaikutusta. (Mat. 16:16,17.)\n\nMutta sittenkin, kun Jumalan Kristus osoittautuikin toisenlaiseksi\nkuin heidän maalliset messiasajatuksensa hänet olivat kuvitelleet,\nheidän uskonsa oli haaksirikkoutua. Ilman Jeesuksen esirukousta he\neivät olisikaan kestäneet \"saatanan seulassa\", vaan heidän uskonsa\nolisi tyyten loppunut, kun Golgatan risti armotta särki heiltä kaikki\nlihalliset messias- ja valtakuntatoiveet.\n\nVasta tämän jälkeen, kun nämä samat nöyryytetyt miehet kohtasivat\nkuolleista nousseen Vapahtajan ja saivat kokea hänen anteeksiantavan\nrakkautensa sydämiä ilahduttavaa ja uudestiluovaa voimaa, he tulivat\nosalliseksi uskosta, josta Johannes myöhemmin todisti: \"_Meidän_\nuskomme on se voitto, joka maailman voittaa.\" (1 Joh. 5:4.)\n\nEi maailmaa voittavaa uskoa ole muilla kuin niillä, joille\nristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus on tullut kaikeksi kaikessa.\nTämä usko on se kallio, jolla Herran seurakunta seisoo niin lujana,\netteivät sitä helvetin portitkaan kukista. Kuulutko sinä Herran\nseurakuntaan eli pyhien yhteyteen?\n\n\nPerjantai.\n\n_Hekumoitseva on jo eläessään kuollut._ 1 Tim. 5:6.\n\nElämästä synnissä voi yleensä sanoa samat sanat kuin elämästä\nhekumassa: se on elävältä kuolemista. Tätä voimme katsoa\neri näkökulmilta, sikäli kuin elämä synnissä on paljastanut\ntunnusmerkkejänsä.\n\n_Kuolemanpelko_ on eräs tällainen tunnusmerkki. Kristuksesta sanotaan\nRaamatussa, että hän tuli vapahtamaan kaikki ne, joiden piti kaiken\nikänsä kuolemanpelossa oleman. Luonnostansa jokainen ihminen kammoaa\nkuolemaa. Kun esimerkiksi tapaturman johdosta kuolema äkkiä alkaa uhata\nvast'ikään vielä tervettä ihmistä, hän turvautuu epätoivon vimmalla\nelämään ja rukoilee lääkäriä pidentämään elonsa päiviä, maksoi mitä\nmaksoi. Syynä tähän pelkoon on tosiasia, että ihmisen pitää kerran\nkuolla ja _sitten on tuomio_.\n\nKuinka liikuttava on erään rikoksilla tahratun, tappioon joutuneen\nkuninkaan pelokas huuto: \"Kuningasvaltakuntani yhdestä hevosesta!\" kun\nvihollisten murha-aseet alkoivat lähestyä häntäkin taistelutantereella.\nNäin suuren hinnan hän lupasi maksaa, jotta olisi päässyt ratsain\npakoon ja siten toistaiseksi pelastanut viheliäisen elämänsä.\n\n_Levottomuus_ on myöskin synnissä elämisen tunnusmerkki. Jumalattomalla\nei ole rauhaa. Hän pakenee, eikä kukaan aja häntä takaa. Onnettomuuden\nkohdatessa painutaan armon omistuksesta osattomina alakuloisuuteen,\njopa synkkään toivottomuuteen. Taikka myötäkäymisen päivinä heretään\nkevytmielisiksi, ylpeiksi ja tyhjäntoimittajiksi syöksymällä\nlevottomina nautinnosta nautintoon ja peläten yksinäisyyttä ja\nhiljaisia itsensätutkistelun hetkiä.\n\nTällä tiellä ilmenee _synnin orjuus_ syntielämän kolmantena\ntunnusmerkkinä. Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja. Vaikka\njokainen tietää syntinsä tuhoavaksi voimaksi -- niinkuin juomari\nja huorintekijä -- ei hän sittenkään voi siitä tahdollansa ja\npäätöksillänsä vapautua.\n\nSynti on orjuuttava kahle. Se ei ole vain juomarin ja irstailijan,\nvaan myöskin kiukkuisen ja ahneen kokemus. Samoin kuin edellisten on\npakko rientää jatkuvasti kyllästymisestä nautintoon, niin jälkimmäisten\non uudelleen ja uudelleen koettava voimattomuutensa epäjumalansa\nedessä. Myöskin tanssihimo, josta jo on tullut tanssiraivo, orjuuttaa\npalvelijansa, niin etteivät ne pääse herransa palveluksesta irti,\nvaikka tahtoisivatkin.\n\nSyntielämällä ja sen kuolemaa uhkaavilla ilmenemismuodoilla on hallan\nhyytävä vahingoittamisvoima ei vain ympäristöömme, vaan jokaisen meidän\nomaan sydämeemme. Raamattu puhuu totta sanoessaan, että synti _asuu_\nmeissä.\n\n\nLauantai.\n\n_Luopuneita ovat jumalattomat äidin kohdusta asti, eksyneitä\nvalhettelijat hamasta äidin helmasta._ Ps. 58:4.\n\nPerinnöllisyyden laki on kaamea tosiasia. Elämää arvioitaessa\nkiinnitetään siihen vielä liian vähän huomiota. Mutta ken päivittäin\njoutuu tekemisiin rikollisten kanssa, hän tahtomattansakin joutuu\najattelemaan perinnöllisyyden vakavaa tosiasiaa.\n\nKun esimerkiksi puhuttelee vankeja, vaikka vain vähänkin aikaa\nsäännöllisesti joka päivä, tulee pian huomaamaan heidän joukossansa\nelämän kaksijaon, joka koskee koko ihmiskuntaa ja on todettavissa\nryöväreissä Kristuksen oikealla ja vasemmalla puolen Golgatalla\npitkänäperjantaina. Toinen ryöväri katui syntejään ja rukoili Herraa;\ntoinen oli karski ja paatunut sekä pilkkasi Jeesusta.\n\nAivan näin on asianlaita tänäkin päivänä kristityn maan vankilassa\npahantekijäin keskuudessa. Toiset katuvat tekojaan, toiset eivät kadu.\nToiset rukoilevat Jumalalta armoa ja anteeksiantamusta. Toiset taas\noikein uhalla vastustavat ja pilkkaavat Jumalaa ja Kristusta yllyttäen\ntovereitansakin tekemään samoin.\n\nMistä johtuu tämä kaksijako, joka on selvästi olemassa?\n\nAluksi se näyttää katselijasta käsittämättömältä probleemalta. Mutta\nsitten vähin erin Jumalan sanan valo alkaa heittää säteitään tähänkin\npimeyteen. Jumalattomat ja väärintekijät ja valehtelijat ovat olleet\neksyksissä äitinsä kohdusta asti. Hurskastenkin äitien lapset voivat\ntosin kyllä eksyä, langeta niinkuin Monican, mutta katuen ja uskoen he\npalaavat aikanaan Kristuksen armahdettaviksi ja Jumalan armon turviin\nniinkuin Augustinuskin.\n\nSyntisen jatkuva, tahallinen, rohkea synnin tekeminen ja siinä paatunut\nmieli juontavat alkunsa äidistä ja isästä sekä edellisten polvien\nlankeemuksista. Tämän käsitti eräs hämäläinen talonpoika, joka tästä\nkaksijaosta keskusteltaessa sanoi: \"Niin, se on suvuttain.\" \"Ei ihminen\npääse riitingeistään.\"\n\nMitä todistaakaan rikollisten lukumäärän kammottava lisääntyminen\ntänä aikana ja katuvaisten luvun väheneminen vankien keskuudessa? --\nMitä se todistaakaan Suomen koteja ja täällä solmittuja avioliittoja\nvastaan? \"Luopuneita ovat jumalattomat äidin kohdusta asti, eksyneitä\nvalhettelijat hamasta äidin helmasta.\"\n\nKoska opimme antamaan tarpeeksi suuren arvon ja kunnian hyville,\nsiveellisille naisille ja hurskaille äideille? Niissä on\ntulevaisuutemme.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Käykäämme sentähden uskalluksella armoistuimen eteen._ Hebr. 4:16.\n\nMiltei jokainen vanki suomalaisessa vankilassa ajattelee armahdusta.\nToisten on kärsittävä rangaistuksena rikoksestaan useita vuosia\nvankeutta, toisten lyhyen aikaa, toisten taas koko elinkautensa. Mutta\nkaikki he suurella huolella hommailevat armonanomusta presidentille\nsiinä toivossa, että he vapaaksi pääsisivät. He toimivat kaikin siinä\nuskossa, että maan ensimmäisellä hallitusmiehellä on valta armahtaa,\nketä hän tahtoo.\n\nNyt on Kristus iankaikkisen lunastuksen löytänyt. Hän on verensä\nvuodatettuaan mennyt taivaaseen ja valmistanut sinne pääsyn\nsyntisille. Hänen verensä _riittää_ syntisille. Hänen verensä riittää\nlunastushinnaksi kaikennimisistä ja kaikenkarvaisista synneistä ja\nrikoksista. Jumala on tehnyt armonistuimeksi hänet, jonka luona\nvelkamme annetaan anteeksi ja syntinen saa vapauden ei ainoastaan\nsynninsyyllisyydestä, vaan myöskin vallasta.\n\nTästä varmana apostoli itse kehoittaa synnin vankeja sanomalla:\n\"Käykäämme uskalluksella armon istuimen eteen.\" Jättäkäämme\narmonanomuksemme taivaalliselle hallitusmiehellemme Kristukselle, joka\non herrain Herra ja kuningasten Kuningas.\n\nSynnin vangeillekin on uusi elämä mahdollinen. Jumala on sitä varten\npystyttänyt horjumattoman lujat perustukset. Ne ovat pitkänperjantain\nverinen sovintouhri ja pääsiäisaamun kuolleista nousemisen ihme.\nSynti seurauksineen on nujerrettu ja tyhjäksi tehty. Älkäämme uskoko\nkahleitamme jääden niihin, vaan rientäkäämme käyttämään hyväksemme\nJeesuksen veren lunastamaa pääsyä armoistuimelle. \"Arvelu on\ntarpeetonta\".\n\n\nMaanantai.\n\n_Totisesti, minä olen sieluni viihdyttänyt ja tyynnyttänyt: niinkuin\nvieroitettu lapsi äidin helmassa, niinkuin vieroitettu lapsi, niin on\nsieluni minussa._ Ps. 131:2.\n\nJumala menettelee meidän kanssamme niinkuin äiti lastansa\nvieroittaessaan. Siten hän menettelee niiden lapsiensa suhteen, jotka\nhän Pyhän Hengen kautta on saanut synnyttää uuteen elämään.\n\nJumala tahtoo saada omakseen lastensa _koko_ rakkauden. Sen takia hän\nkurittaa heitä ottamalla heidän suustansa tämän maailman nisät ja panee\ntilalle katkeranmakuisia kärsimyksen yrttejä ja voiteita, jotta he\noppisivat ikävöimään pääsyä tämän katoavan maailman petollisuudesta\nhimoineen ja haluineen. Jumala on oikein arka omiensa rakkaudesta,\nettei se vaan kohdistuisi epäjumaliin.\n\nJumalaton ihminen lihoo ja menestyy pahuudessa ja pääsee vuosikausiksi\nvapaaksi taikkapa koko elämänsä ajaksi vapaaksi syntinsä\nrangaistuksista. Hänen vääryytensä ei paljastu.\n\nMutta jos olet Jumalan armoitettu lapsi, niin älä koetakaan\nvanhurskauden suoralta tieltä poiketa, sinut keksitään heti, sinun on\npakko pian ilmaista itsesi ja tunnustaa rikkomuksesi. Ja ellet sieluasi\ntotuudessa pakota tottelemaan, Jumala näyttää suosiotaan sillä, että\nhän ottaa pois lahjojaan sinulta. Joku rakas omaisesi saattaa kuolla,\nitse voit menettää terveytesi, omaisuutesi jne.\n\nTämä kaikki on Jumalan rakkauden vieroittamistyötä, jotta hän saisi\nsydämesi koko rakkauden. Kun sen uskot, olet virsilaulajan lailla\ntotisesti asettanut ja tyynnyttänyt sielusi.\n\n\nTiistai.\n\n_Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset._\nRoom. 8:8.\n\nRaamatussa puhutaan lihan mielestä, että se on vihaa Jumalaa vastaan ja\nettei se voi olla Jumalan laille kuuliainen. Ja edelleen, että lihan\nteot ovat julkiset ja ne, jotka niitä harjoittavat, eivät peri Jumalan\nvaltakuntaa.\n\nTässä kohden on terveellistä ajatella vastuutamme Jumalan edessä.\nKysymyksessä eivät ole viimeisellä tuomiolla ainoastaan ne teot, jotka\nolemme tehneet ruumiimme lihassa.\n\nRaamatullinen \"liha\"-käsite ei supistu tarkoittamaan vain ruumistamme.\nHengessämmekin on jotakin \"lihasta\". Lihan mieli on meissä sisäisesti\njo lapsesta asti. Ja kun viimeinen tuomio kerran pidetään, silloin\nkäy ilmi jokaisen kohdalla, millaisiksi tekomme ja tottumuksemme\novat meidät kehittäneet ruumiimme lihassa sekä mitä hengen liha on\nmeissä asuvana turmeluksen voimana elämämme vuosien kuluessa meihin\nvaikuttanut.\n\nKun tämän tosiasian valossa rohkenemme sittenkin ajatella, että\nviimeinen tuomio armosta kääntyy meille voitoksi, niin ymmärrämme, että\nmeidän täytyy saada Kristus kokonaan omaksemme. Ihminen itse enempää\nkuin puolinainen Kristuskaan eivät kykene lihan valtaa voittamaan ja\nsen hallinnasta ihmistä pelastamaan. Jeesus Kristus yksin voi sen tehdä.\n\n    Sielu, valvo vaan! Älä milloinkaan\n    Lihan, synnin orjaks vaivu;\n    Älä maailman turhuutt' taivu\n    Kunnioittamaan; Sielu valvo vaan.\n\n                            H.L.V. 227:2.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät,\nettä te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne\npysyisi._ Joh. 15:16.\n\nOn monta, jotka ovat valinneet Kristuksen, mutta joita Kristus ei\nole valinnut. Nämä ovat niitä, jotka tahtovat säilyttää sydämensä\nsärkymättömänä synnin sydämenä ja pitää oman tahtonsa elämänsä\nkorkeimpana määrääjänä.\n\nNäitä ei Jeesus ole valinnut heidän omatekoisesta kristillisyydestänsä\nja luulotellusta uskostansa huolimatta. He eivät voi olla Kristuksen\nomia sen takia, että heiltä puuttuu Jumalan Pyhä Henki. Heidän\nkristillisyytensä on ihmiskeskeistä eikä jumalakeskeistä.\n\nTähän nähden Jeesuksen kanta oli aivan päinvastainen. \"Te ette\nvalinneet minua, vaan minä valitsin teidät.\"\n\nKaikki hyvä anti tulee ylhäältä. Ananias sanoi sokealle Saulukselle\nDamaskossa: \"Se Herra Jeesus, joka sinulle ilmestyi tiellä, jota tulit,\nlähetti minut, jotta saisit näkösi ja täyttyisit Pyhällä Hengellä.\"\n\nEmme me voi kääntää itse itseämme, emmekä muita. Hyvät tai huonot\npuheet eivät tässä ole ratkaisevia. Vasta kun Jeesus itse pääsee\nniiden kautta puhumaan sanansa aina ihmisen omaantuntoon asti --\nsilloin alkaa itsekkään sydämen särkyminen ja oman tahdon hirmuisen\nvallan kukistuminen. Sellaisen, Herran elävän sanan satuttaman ihmisen\nkristillisyys on muuttumassa minäkeskeisestä Kristuskeskeiseksi.\n\nSisäinen vapaus tulee tällöin koetuksi, kun oma ansio, oma korskeus ja\noma kunnia eivät enää yhtään mitään merkitse, vaan Jeesus on kaikki\neikä ihminen mitään.\n\nTämä Kristuskeskeisen jumalisuuden vaikutus ympäristömme elämään kantaa\nhedelmää, joka pysyy ja joka kelpaa Jumalalle. Se on näet Jumalan\nomaa työtä, jota hän Pyhän Hengen elähdyttämän ja johtaman ihmisen\nvälityksellä suorittaa.\n\nSe on toista kuin ihmisjärjellä suunniteltu yhteiskunnan parantaminen,\njossa ihmisten tahdot kilpailevat omasta kunniastansa ja arvostansa ja\nnärkästyvät pahasti, kun eivät niitä saavuta.\n\nEro on siinä, että toisen työ on alhaalta kotoisin, toisen ylhäältä.\nToisen hedelmä on \"lain töitä\", toisen \"hengen hedelmiä\". Edellisestä\ntulee tilapäisiä tuloksia, jälkimmäisestä pysyviä.\n\n\nTorstai.\n\n\"_Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois_.\"\nLuuk. 12:20.\n\n\"Rikkaan miehen maa kasvoi hyvin.\" Näillä sanoilla Jeesus esittää\nLuukkaan evankeliumissa meille miehen, joka oli nykyaikainen\nsiinä mielessä, että hänen harrastuksensa supistuivat yksinomaan\ntämänpuoleiseen maailmaan.\n\nOnhan näet selvää, ettei laiskan maa kasva hyvin. Laiskan maa kasvaa\npäinvastoin huonosti, jopa se kasvaa rikkaruohoja. Miehemme oli siis\nmaansa hoidossa toimelias ja viisaskin. Siitä ei häntä suinkaan sopinut\nmoittia.\n\nJa kuitenkin Jumala sanoo hänelle hetkenä, jolloin hän itse sitä\nkaikkein vähimmin odotti: \"Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi\nvaaditaan sinulta pois.\" Jumalan lakeja on tämäkin: \"Jolla ei ole,\nhäneltä otetaan sekin pois, mikä hänellä on.\"\n\nMiehemme oli koko ikänsä laiminlyönyt sielunsa ruokkimisen ja hoidon.\nSe oli surkastunut. Siitä oli uskon kykykin kokonaan sammunut, otettu\npois. Hänen elämänsä oli ollut jo kauan kokonaan ihmiskeskeistä ja\ntäydellisesti lakannut olemasta jumalakeskeistä. Siinä oli työstä ja\nviisaudesta huolimatta hänen mielettömyytensä. Hän oli tehnyt työtä,\nraatanut, suunnitellut, mutta kaikki ilman Jumalaa, ilman sisäistä\nsuhdetta korkeampaan maailmaan. Hänellä oli suhteita vain yksin tähän\nnäkyväiseen. Se juuri teki hänet mielettömäksi. Mutta tämä tyhmyys\npaljastui vasta hänen elämänsä viimeisenä yönä, kun kuolema odottamatta\ntuli ja korjasi hänet pois ilman Jumalan yhteyttä.\n\nMeillekin tulee kuolema ja lähtö Herran eteen juuri sillä hetkellä,\njolloin emme luulekaan. Mitä sanoneekaan Jumala silloin _meille_ ja\n_meidän_ työstämme.\n\nKullakin meistä on täysi syy pysähtyä ja hiljentyä tutkimaan: Olenko\nköyhä Jumalassa? Onko elämäni yksin tämänpuoleiseen maailmaan\nsuunnattu? Hukkuuko sieluni?\n\nJos Jumala on sinulle vieras, olet joutuva viettämään viimeisen yösi\njo täällä maan päällä kammottavan tuomion pelossa. Sanon kammottavan,\nsillä itse asiassa ei kukaan meistä osaa nyt selittää, mitä sisältyy\nsanoihin: \"Sinun sielusi otetaan sinulta pois.\" --\n\nSielun, kalleimman omaisuutemme, poisottaminen on asia, jota emme\nymmärrä, ja kuitenkin se on tosiasia.\n\n\nPerjantai.\n\n_Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä\nsinulle osoitan._ 1 Moos. 12:1.\n\nKun elävän Jumalan kutsu kohtaa ihmistä, se panee pakon, johon on\nalistuttava, taikka siitä on vapautettava itsensä hyvin tietäen, että\nnyt taistelen omaa autuuttani vastaan ja turmelen tieni iankaikkisesti.\n\nSellainen on ollut Aabrahamin saaman kutsun voima ja vaikutus.\nSellainen oli profeettojen osalle tullut Jumalan kutsu. Sitä oli\nvaikeata vastustaa. Sitä täytyi totella. Jeremia päätti kerran vaieta\neikä puhua, kun Herra käski, mutta hän ei voinut pitää omaa päätään,\nsillä Jumalan panema pakko sielussa kävi yli voimien.\n\nNäin käy vieläkin, kun Herran teille on lähdettävä ja hän antaa\ntehtävän. Siinä on silloin hyljättävä oma viisaus ja oma arvostelu, ja\nrentonaan heittäydyttävä Jumalan sanan varaan luottaen siihen, että hän\nvastaa tulevaisuudesta.\n\nNäin usko muuttuu ihmisen puolelta teoksi. Mutta oikeastaan tuo teko on\nJumalan ihme. Sillä ei asianomainen itse eivätkä hänen ympäristöönsä\nkuuluvat tuttavat voi käsittää, mistä tuo rohkeus, tuo palava halu\nitsensäkieltämiseen ja suuriin uhrauksiin yht'äkkiä tulivat. Siitä voi\nkorkeintaan sanoa, että henki vaikuttaa missä ja miten se kulloinkin\ntahtoo.\n\nUskon ratkaisussa ja teossa näkymätön maailma koskettaa aikaa ja\npaikkaa. Luonnonlakien kahlehtimasta maailmasta noustaan uskossa\nkorkeampaan elämän piiriin, josta \"sydämen silmälle\" Jumalan\nmahdollisuuksien rajattomat näköalat aukenevat maan päällä ja taivaassa.\n\n\nLauantai.\n\n_Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää._ Gal. 6:7.\n\nSynti on kapinoimista Jumalaa vastaan. Surulliset seuraukset tästä\nnäkyvät sekä ihmisen omassa elämässä että myöskin luonnon piirissä\nhänen ympärillään. Kun synti ihmistahdon taipuessa kapinaan Jumalan\nkäskyjä vastaan tuli maailmaan, silloin myöskin orjantappurat ja\nohdakkeet pääsivät luonnossa voitolle. Ihmissydämen salainen kapina\nJumalaa vastaan vetää päälleen rangaistuksena luonnon kapinan ihmistä\nvastaan. Synnintekijä saa ehdottoman varmasti kokea, että, joka\nlihaansa kylvää, se lihastansa myöskin turmeluksen niittää.\n\nKuta pitemmälle syntiin langenneen ihmiskunnan kehitys ehtii\nhistoriassa, sitä järkyttävämmiksi käyvät ihmisten ulkonaisiin oloihin\ntuhoisasti vaikuttavat luonnonmullistukset, kohoten rajuimmilleen ennen\nHerramme toista tulemista. Maankamara, jolla asumme ja jolla syntimme\novat tehdyt, ei suinkaan ole järkkymätön.\n\nMutta näillä luonnonjärkytyksillä on tarkoituksensa. Ne eivät vielä\ntiedä loppua. Päinvastoin. Ne ovat armon ja pelastuksen Jumalan\nviimeisiä yrityksiä syntiin langenneen ja kapinaan nousseen sukupolven\nherättämiseksi synnin unesta. Ne ovat Jumalan viimeisiä pelastuskeinoja\nitsekkään ihmissuvun pysähdyttämiseksi sen uhmamielisessä vaelluksessa\nsivu Luojansa ja Lunastajansa käskyjen.\n\nKun evankeliumin sana ei enää auta, Jumala puhuu ihmisille luonnon\nvitsausten merkkikielellä. Mutta tätä välttämättömyyttä hän\nsanassansa ilmoittaa surevansa. Näitä keinoja, viimeisiänsä, hän ei\nmielellänsä tahtoisi käyttää. Kuinka säälin kyllästämä onkaan Herran\nsana luopuneille, tottelemattomille lapsille: \"Älkää olko, niinkuin\njärkeä vajaat hevoset ja muulit, joita täytyy hillitä kuolaimilla ja\nsuitsilla\". (Ps. 32:9.)\n\nJumala soisi ja näkisi mielellänsä, että jo sana ja sanan nuhde\ntehoaisivat ihmisiin mielenmuutoksen aikaansaamiseksi.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n\"_Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän ovat? Eikö\nollut muita, jotka olisivat palanneet Jumalaa ylistämään, kuin tämä\nmuukalainen_?\" Luuk. 17:17, 18.\n\nKaikille oli Herra ollut hyvä. Samalla säälivällä rakkaudella hän oli\narmahtanut heitä kaikkia. Luovan sanansa voimassa: \"Menkää ja näyttäkää\nitsenne papeille!\" hän oli lähettänyt kaikki kymmenen pitaalista miestä\nvirallista terveystodistusta hakemaan. \"Ja tapahtui heidän mennessään,\nettä he kaikki puhdistuivat.\" Ihme oli tapahtunut. Kun Herraa oli\navuksi huudettu ja hänen sanaansa uskossa toteltu, kaikki saivat avun.\n\nMutta sitten joukko jakaantui kahtia, eli oikeammin yhdeksän kymmenettä\nosaa jättäytyi kiittämättömien joukkoon, ja vain yksi ainoa mies, sekin\nsamarialainen, \"palasi takaisin ja ylisti kovalla äänellä Jumalaa ja\nheittäytyi kasvoilleen Jeesuksen jalkain juureen ja kiitti häntä\".\n\nTämä kahtiajako puristi esiin kaihomieliset kysymykset Herran\nrakastavasta pelastajasydämestä: \"Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet?\nMissä ne yhdeksän ovat?\"\n\nMutta sille kiitolliselle miehelle Herra pääsi jakamaan vielä uuttakin\narmoaan: \"Nouse ja mene, uskosi on sinut pelastanut!\"\n\nTämä mies oli myöskin totellut omantuntonsa ääntä, joka ihmeen\ntapahtuessa oli sanonut: Et saa unohtaa lahjan takia itseänsä lahjan\nantajaa! Kotioloissaan hänellä oli nyt hyvä olla, sillä hänellä oli\nomantunnon rauha. Hän oli pelastettu. Hän oli onnellisempi kuin ne muut\nyhdeksän parantunutta, jotka kotioloissaan saivat kyllä nauttia Jumalan\narmolahjana ruumiillista terveyttä, mutta ilman hyvän omantunnon\nrauhaa, ilman pelastuksen osallisuutta.\n\nTässä juuri on ero kiitollisten ja kiittämättömien ihmisten välillä.\nKiittämättömyys on syynä sisäiseen rauhattomuuteen. Siitä taas johtuu\ntyytymättömyyden ja epäluulon leimaama käyttäytyminen. Kiittämättömät\nihmiset ovat kotioloissaan riitaisia ja helposti tulistuvia.\nNaapuriensa kesken he ovat kateellisia, vahingoniloisia ja vihaisia.\n\nEdelleen kiittämättömät tekevät yhteiselämän toisten ihmisten kanssa\nkatkeraksi ja sietämättömäksi vaipuen lopulta mammonanpalvelukseen ja\nnautinnonhimoon turmioksi itselleen ja onnettomuudeksi ympäristölleen.\n\nEivätköhän nurjat olomme kotien piirissä ja yhteiskunnassa todista\njuuri sitä, että kiittämättömiä on keskuudessamme legio. Tästä seikasta\non Herralla parhaillaan suuri hätä.\n\n    Kallis ihmisystävä, Jalkoihis me lankeamme;\n    Emme kiittää ymmärrä; Kumminkin me soperramme,\n    Tunteissamme lempeyttäs\n    Veisaamme sun ylistystäs.\n\n                                   S.V. 136:5.\n\n\nMaanantai.\n\n_Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka\nkoituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu._ 2 Kor. 7:10.\n\nHarvapa lienee katumuksen tuskan ja hädän osannut yhtä selvästi\nsanoihin pukea kuin Vanhan testamentin virsilaulaja. Hän kirjoitti:\n\"Minun syntini kaatuvat pääni yli; niinkuin raskas kuorma ovat ne\nminulle ylen raskaaksi tulleet.\"\n\nOlemme nähneet kuvissa uupuneitten vankiraukkojen kiskovan ylen\nraskaita kuormia viimeisillä voimillansa ja sitten lysähtävän\nuupumuksesta maahan voimatta siitä omin neuvoin enää nousta.\n\nJuuri samanlainen on syntiänsä katuvan ihmisenkin tila. Herran\nkäsissä oltaessa synnin syytösten alaisina ei jakseta enää omin\nneuvoin elämän raskasta kuormaa vetää, vaan langetaan itkien maahan\ntuomarin jalkoihin, tehköön hän sitten väsyneelle, mitä ikinä tahtoo:\narmahtakoon tai hyljätköön! Näin käy, kun Jumala pyhyydessään panee\nsyntisen katumaan ajatuksiaan, puheitaan ja tekojaan. Mutta tämä on\nvain mitalin toinen puoli.\n\nToisaalta kätkeytyy katumukseen ehdottomasti suuri armo.\n\n\"Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka\nkoituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu.\" Ken syntiänsä todella\nkatuu, hän ei enää jaksa niissä edelleen elää. Katumus auttaa häntä,\njopa pakottaa tekemään parannusta. Siihen ei katumaton suostu ei\nainakaan sisäisen ihmisen puolesta.\n\nKun ihminen saa tunnossaan kärsiä synneistänsä vaivaa, tuollainen\n\"päälle kaatunut\" synti muuttuu innoittavaksi. Silloin painuu syntinen\nitsestään maahan ja alkaa rukouksen käsivarsilla hapuilla Kristuksen\nristiä, se on, Herran armoa ja syntien anteeksiantamusta.\n\nTuossa paikassa, maahan lysähtyneenä syntinen onkin apua ja\nanteeksiantamusta kerjätessään jo armoistuimen juurella. Se on se\npaikka, missä veri pesee kaikki synnit. Se on se paikka, missä\nnääntynyt sielu tulee elävän Jumalan pelastuksesta osalliseksi.\n\nAutuasta on näin ollen joutua Jumalan mielen mukaisen murheen\nsynnyttämään katumukseen ja parannukseen. Siellä sydän paranee ja\nihminen pelastuu Jumalan lapseksi, jolle annetaan Pyhä Henki autuuden\npantiksi.\n\n\nTiistai.\n\n\"_Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä\nolen vetänyt sinua puoleeni armosta_.\" Jer. 31:3.\n\nYhdyssiteenä menneisyyden ja tulevaisuuden välillä yli nykyhetken\ntuskan on Jumalan armo -- sula armo. Tämä iankaikkisen rakkauden\nJumalan sula armo saa elämämme rikkinäisyydestä ja maallisen onnemme\nsärkymisestä huolimatta aikaan sen, ettei kehityksemme ja kulkumme\ntaivasta kohti keskeydy. Armo kantaa yli syvimpienkin rotkojen ja\nkuilujen.\n\nLoppumattomien kärsimysten, korjaantumattomien onnettomuuksien ja\nrakkaan omaisemme paarienkin ääressä Jumalan armo tuntuu vihalta ja\nhän itse käsittämättömältä tyrannilta. Rakkautta ja laupeutta ei näy\nmissään.\n\nMitä tehdä? Silloin on se vaara uhkaamassa, että pahennutaan Jumalaan\nja sorrutaan epäuskoon. Ainoa tie ja ainoa keino, joka tällaisissa\noloissa auttaa, on, että tartutaan Jumalan Raamatussa ilmoittamaan\nsanaan. Tuntukoon Jumala, miltä tuntuu, näyttäköön nykyhetken elämä,\nmiltä näyttää, Jumala on kuitenkin kaikesta huolimatta sanansa\nkaltainen. Hänen rakkautensa ulottuu menneisyyteen, tulevaisuuteen ja\niankaikkisuuteenkin. Hänen rakkautensa on iankaikkinen rakkaus. Siinä\nei ole mitään aukkoja, ei turtumista, ei väsymystä. Silloinkin kun emme\nsitä rakkaudeksi lainkaan ymmärrä, saamme olla horjumattoman varmat\nsiitä, että hänen vihansa salattunakin tarkoittaa parastamme ja kääntää\nkaikki asiat parhain päin.\n\nKaikki Jumalan teotkin ovat sulaa laupeutta ja viisautta. Ne ovat\nkaikki hänen armonsa palveluksessa, ja niiden tarkoituksena on vetää\nmeidät yhä likeisempään elämänyhteyteen hänen kanssansa.\n\nNäin uskovalle Jeremialle ilmestyksen sana sulasta armosta liitti\nmenneisyyden ja tulevaisuuden yhteen vallitsevasta kärsimysajasta\nhuolimatta.\n\nNiinpä mekin voimme laulaa:\n\n    \"Jos toisten tukein pettäissä, mä tartuin sanaan Herran;\n    Jos maailman meren myrskyissä pakenin siihen kerran,\n    Niin tiedän paikan turvatun, miss' iäinen on rauha,\n    Sataman tunnen siunatun, miss' eivät myrskyt pauhaa.\"\n\n                                                 V.k. 142:5.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Kiitä Herraa minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle\ntehnyt, hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa\nkaikki sinun sairautesi._ Ps. 103:2, 3.\n\nEi kenellekään muulle osoiteta siinä määrin kiittämättömyyttä\nkuin Jumalalle. Se on suurinta itsekkäisyyttä. Mutta niinpä\nkiittämättömyyden seuraukset ovatkin kammottavat.\n\nRaamatussa esitetään, että ihmiset, jotka Jumalan _ainaisen_ voiman\nvaikutusten keskellä elävät eivätkä yhtäkaikki häntä Jumalana\nkunnioita ja kiitä, käyvät ajatuksiltaan turhanpäiväisiksi, ja heidän\nymmärtämätön sydämensä pimenee. Sellaisena he vaihtavat vähitellen\nJumalan totuuden valheeseen ja kunnioittavat ja palvelevat luotua\nsivuuttaen Luojan.\n\nTämän, että luodusta tulee ihmiselle jumala, huomasi jo vanhan liiton\nlaulajakin. Sen torjumiseksi hän yllyttää sieluansa ja \"kaikki mitä\nhänessä on\" kiittämään Jumalaa. Ja tähän kiitokseen hän kehoittaa\nyhtymään Herran enkeleitä, hänen sotajoukkoansa ja kaikkia hänen\ntekojansa joka paikassa hänen valtakunnassansa. -- Kiitämmekö me ja\nyllytämmekö muita kiitokseen?\n\nOn varsinkin kaksi asiaa, jotka ovat kiitoksen aiheina virsilaulajalla\nhänen ajatellessaan, mitä hyvää Herra on hänelle tehnyt.\n\nEnsimmäinen on se, että Jumala on sellainen Jumala, joka antaa\nkaikki synnit anteeksi. Kuinka usein raateleekaan heränneitä sieluja\nepävarmuus jonkin erikoisen, valtaansa vielä väkevästi tehostavan tai\njonkin salaisen synnin anteeksisaamista. Itse tehty hätä! Kun elävä\nJumala antaa anteeksi synnit, hän ei anna anteeksi vain yhtä tai\njoitakuita syntejä, vaan kaikki. Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan\nveri puhdistaa synnintunnustajat kaikista synneistä.\n\nToinen kiitoksen aihe, jonka virsilaulaja tuntee, on se, että hän\nmyöskin parantaa vielä kaikki sairaudet. Jumalan armo ulottuu\nkorjaamaan kaikki synnin seuraukset. Se pelastaa ei yksin synnin\nsyyllisyydestä, vaan myöskin synnin vallasta. Se tuo rauhan ja ilon ei\nvain sielulle, mutta myöskin ruumiille.\n\nRuumiskin saattaa iloita elävässä Jumalassa, Herran omina me odotamme\nmyöskin ruumiimme täydellistä lunastusta. Parantumattomistakin\nsairauksistamme huolimatta me tiedämme kerran tulevamme niin peräti\nterveiksi, ettemme koskaan enää sairastu. (Ps. 84:2.)\n\n\nTorstai.\n\n\"_Laupeutta minä tahdon enkä uhria_.\" Matt. 9:13.\n\nLaupeus rohkaisee ja virvoittaa arkamielisen sydämen. Samoin kuin Leevi\ntyöpaikallansa tullivirkamiehenä oli omasta mielestään mahdoton Herran\nJeesuksen seuraan, niin on vieläkin monta herännyttä sielua, jotka\nturhissa itsesyyttelyissä pitävät itseänsä mahdottomina Herralle ja\nhänen valtakuntansa työhön. Mutta juuri tällaisille omissa silmissään\nhuonoiksi joutuneille elämän Herra julistaa laupeuden ja rakkauden\nkutsuansa: \"Tule ja seuraa minua!\"\n\nKun itsevanhurskaat ihmiset loukkaantuvat tällaiseen Herran\nmenettelyyn, että hän huonot ja hyljätyt seuraansa kelpuuttaa, Herra\nojentaa rakkaudessa heitäkin kehottamalla: \"Menkää ja oppikaa, mitä\ntämä on: laupeutta minä tahdon, enkä uhria.\"\n\nTässä Jeesuksen oman toiminnan ohjelauseessa kuvastuu eteemme\nKristuksen hengen mukainen elämänkäsitys. Sen mukaan ei ihmistä, olipa\nhän kuka tahansa, ole arvosteltava ulkonaisten virkapaikkojen, tulojen,\narvoasemien, entisten erehdysten tai syntien nojalla, vaan mielentilan\nja nykyisyydessä vaikuttavan pysyvän tahdon suunnan perusteella.\n\nTällainen arvojen oikea arvioiminen on laupeutta, todellista rakkautta.\nSitä eivät korvaa mitkään ulkonaiset seremoniat, puhdistusmenot,\nhartaudenharjoitukset ja muut muodollisuudet. Jumala katsoo sydämeen.\nJumala on rakkaus. Hänen sydämensä halkeaa laupeudesta. Se, joka ei\nrakasta, joka ei ole laupias, ei tunne Jumalaa, vaikka hänellä olisi\nkuinka tunnetusti jumalisuuden tapa ja muoto.\n\nKaikki kuorielämä ja pintapuolisuus väärine arvosteluineen ja\ntuomioineen kovettaa, tylsistää ja paaduttaa mieltä. Laupeus yksin\nlämmittää ja uudistaa ihmissydämiä. Sen takia laupeus kerskaa tuomiota\nvastaan.\n\n\nPerjantai.\n\n_Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut\niankaikkiselle tielle._ Ps. 139:24.\n\nElämää on jo ammoin verrattu tiehen. Jo psalmien kirjan alussa puhutaan\nkahdesta tiestä. \"Autuas on se mies, joka ei astu _syntisten tielle_.\nHän on kuin vesiojain viereen istutettu puu, joka hedelmän antaa\najallansa ja jonka lehti ei varise.\"\n\n\"Mutta niin ei ole jumalattomien laita. He ovat kuin akanat, joita\ntuuli ajelee. Herra tuntee _vanhurskasten tien_, mutta jumalattomien\ntie vie perikatoon.\" Vanhan liiton hurskas laulaja teki selvän eron\nsyntisten tien ja vanhurskasten tien välillä.\n\nMutta toista on teoria ja toisten opettaminen ja toista käytäntö.\nHelppoa on kirjoittaa kahdesta elämän tiestä, ja vaivatonta on niistä\nrunoileminen, mutta vanhurskasten tien valitseminen ja jatkuva\nvaeltaminen sillä tiellä on taistelujen takainen asia. Voipa tämä\ntaistelu käydä niinkin ankaraksi, ettei elämän tien kilvoittelija enää\nitsekään ole selvillä siitä, onko hänen kulkemansa tie oikea vai väärä,\nvaan hän joutuu elämässään auttamattomasti umpikujaan, josta ei ole\npääsyä. Elämä muuttuu kysymysmerkiksi, probleemaksi. Matkamies ei enää\noikein tiedä, onko hän taivaaseen vai helvettiin matkalla.\n\nTällaisellakin sisäisen kehityksen kohdalla Vanhan testamentin hurskas\nlaulaja on elämässään ollut. Umpikujassa hänen on ollut pakko rukoilla:\n\"Tutki minua, Jumala, ja koettele minua ja tunne ajatukseni ja katso,\njos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle\ntielle.\"\n\nTunto sanoo: kaksi tietä on elämässä, paha tie ja iankaikkinen tie;\nlavea ja kaita tie, mutta niin on pimeys peittänyt sieluni, etten\nenää itse osaa kirkkaasti nähdä omaa kohtaani, kummalla tiellä oikein\nvaellan. Mutta kun en itse ymmärrä, niin auta sinä Jumala!\n\nOnnellisia ovat ne meistä, jotka elämän muuttuessa suureksi\nkysymysmerkiksi, johon ei itse osaa vastausta antaa eikä löytää,\nkuitenkin vielä uskaltavat rukoilla: \"Tutki minua, Jumala!\" Tuloksena\ntästä ojentautumisesta näkymättömäin mukaan on ennemmin tai myöhemmin\nvirsilaulajan uskonkokemus Herrasta: \"_Hän_ vie minut oikealle tielle\n_nimensä tähden_.\" (Ps. 23:3.)\n\nOmat syntini ja lankeemukseni eivät enempi kuin ansionikaan estä\nJumalaa hyvänä paimenena opastamasta jalkojani iankaikkiselle tielle,\nkunhan vain menettelen samoinkuin laulaja uskossa teki. Hänhän\nkirjoitti: \"Heitä tiesi -- olkoon oikea tai väärä -- Herran haltuun ja\ntoivo häneen, kyllä hän sen tekee, kyllä hän tuo sinut harhasta valoon\nja keskiyön pimeästäkin puolipäivän kirkkaaseen valkeuteen.\"\n\n\nLauantai.\n\n\"_Mitä arvelette Kristuksesta? Kenen poika hän on_?\" Matt. 22:42.\n\nKun Kristus muinen maan päällä vaelsi, oli kansalla omat ajatuksensa\nhänestä. Sanottiin: Hän on Elias. Hän on Johannes Kastaja. Hän on\nJeremias. Hän on hyvä. Ei, sanoivat toiset, ei hän ole hyvä, hän\nviettelee kansaa.\n\nNäin mielipiteet silloin vaihtelivat Kristuksesta. Ja useimmat olivat\nnäistä päivän vaihtelevista mielipiteistä riippuvaiset. He luottivat\nsiihen, mitä muut ihmiset Jeesuksesta arvelivat, eivätkä ruvenneet\ntotuudessa hänen opetuslapsikseen eivätkä taipuneet tottelemaan hänen\nsanojansa ja käskyjänsä. He tunsivat Jeesuksen, eivätkä kuitenkaan\nhäntä tunteneet. Kysymys: \"Kenen poika hän on?\" oli jäänyt heiltä\nvastaamatta.\n\nSamoin ei nytkään vielä moni todella tunne Jeesusta siitä syystä, että\nhe ovat ihmisten mielipiteitten ja arvostelujen lumoissa. Ihmismieliin\nkatsominen estää Jumalan kutsumisen vastaanottamisen ja Jeesuksen\noikean tuntemisen. Eipä syyttä Raamattu sano: \"Te olette kalliisti\nostetut, älkää olko ihmisten orjia.\" (1 Kor. 7:23.)\n\nMutta evankeliumeissa kerrotaan myöskin sokeana syntyneestä miehestä,\njonka Jeesus paransi. Kun tuo parannettu mies myöhemmin vastoin\nfariseusten mielipiteitä pysyi sitkeästi kiinni siinä ajatuksessa,\nettei Jumala kuule syntisiä ja että niin muodoin se, joka hänet\nparansi oli, Jumalasta, hän joutui kiusatuksi ja hänet koetettiin\nsaada kieltämään Kristus ja Kristuksen työ. Hänelle sanottiin: \"Anna\nkunnia Jumalalle, me tiedämme, että se mies on syntinen.\" Mutta tähänpä\nei tuo parannettu mies alistunut. Hän piti oman uskonsa. \"Sen tiedän\nvarmasti, että minä, joka sokea olin, nyt näen. Jos parantajani ei\nolisi Jumalasta, ei hän voisi tehdä mitään.\"\n\nTämä itsenäinen, ihmisten mielipiteistä ja arveluista riippumaton mies\njoutui sittemmin Jeesuksen kanssa kosketuksiin uudelleen. Silloin\nJeesus teki hänelle suoran kysymyksen: \"Uskotko sinä Jumalan Poikaan?\"\nMies vastasi tunnettuaan Jeesuksen parantajakseen: \"Minä uskon\" ja\nkumarsi häntä. Häneltä ei jäänyt vastaamatta tuo kysymysten kysymys:\n\"Kenen poika hän on?\"\n\nJeesus on armon Herrana ja Jumalan Poikana meidänkin keskellämme. Monta\nkertaa hän on meidänkin sydämillemme ja omilletunnoillemme puhunut.\nMitä vaikutuksia siitä on meihin käynyt? Ovatko nämä kokemukset jo\nniin henkilökohtaiset, että olemme vapautuneet ihmisten arveluista ja\noppineet kumartamaan Jeesusta Jumalan Poikana? Kuinka tunnustaakaan\nseurakunta: \"Me uskomme Jeesukseen Kristukseen, Jumalan _ainoaan_\nPoikaan.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Ja minä sanoin: \"Herra, mitä minun pitää tekemän?\"_ Ap. t. 22:10.\n\nIhmisen elämässä tapahtuu kääntymisen ihme, kun näkymätön maailma\nvoimineen pääsee koskettamaan ihmisen omaatuntoa. Tämä kosketus\ntapahtuu tietoisesti itsekunkin meidän elämässämme, kun olemme\njoutuneet henkilökohtaisesti elävän, ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen\neteen kysymään häneltä Damaskon porttien ulkopuolella maahan kukistetun\nSaulus Tarsolaisen lailla: \"Herra, mitä minun pitää tekemän?\"\n\nTämmöisen Jumalan ilmestyksen saanut ihminen voi kyllä riidellä itsensä\nirti tästä omantunnon kosketuksesta. Mutta silloin hän paaduttaa\nitsensä. Sillä kun Jumalan pyhyys koskettaa ihmisen omaatuntoa,\nkiskaistaan sovinnaisen elämän valheen verkko seitteineen pois hänen\nsilmiltänsä, ja hän näkee totuudessa ensin itsensä tekojensa kaltaisena.\n\nSiihen loppuu kaikki ulkokullailemisen halu ja yritykset olla olevinaan\nkristitty ja jumalinen. Joka tähän lahjomattoman totuuden tuomioon\nsuostuu eikä ryhdy tekemään väkivaltaa tuntonsa äänelle, hän tulee\nsisäisesti vapaaksi ja pelastuu, sillä hänelle kirkastuu samoinkuin\nTarsolaisellekin Kristus viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja\nlunastukseksi, (1 Kor. 1:30.)\n\nJärki ei koskaan auta tuntemaan Jumalaa sovitetuksi Isäksi eikä\nKristusta syntisten Vapahtajaksi. Oikean Jumalan ja Kristuksen\ntuntemisen ainoana edellytyksenä on Jumalan ilmestys, tapahtukoon se\nsitten armonvälikappaleitten kautta taikka elämän kohtaloissa. Mutta\nkun se meille annetaan, kun näkymätön Jumala ja ylösnoussut Kristus\nkoskettavat elämäämme siten, että me sen tajuamme, silloin on meidän\npuoleltamme tarpeen se mieliala, joka ilmenee sanoissa: \"Herra, mitä\nminun pitää tekemän?\"\n\n\nMaanantai.\n\n_Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo, sillä on\niankaikkinen elämä._ Joh. 6:47.\n\nTämä Jeesuksen juhlallinen lausuma on vastaus kysymykseen: Mitä\npelastus on? Se on osallistumista iankaikkiseen elämään.\n\nNykyään puhutaan jumaluusopillisessa tieteessä siitä, että\niankaikkisuus on ehdottomasti \"vallan toista\" kuin ajallisuus.\nIankaikkisuus on ajallisuuden \"tuomio\", sen \"lakkauttaminen\".\nIankaikkisuus ei ole tämän elämän jatkamista. Se on jotakin, \"mitä\nsilmä ei ole nähnyt, eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen\nnoussut\". Ajattelematonta on siis sanoa, että iankaikkisuus alkaa\nvasta kuoleman jälkeen. Jeesus nimenomaan siirtää iankaikkisen elämän\nosallisuuden ja sen omistamisen tämän ajan rajojen sisäpuolelle. Hän\nsanoo juhlallisesti: \"Joka uskoo, hänellä _on_ iankaikkinen elämä.\" Se\non jo nyt hänellä. Hän ei saa sitä vasta haudan toisella puolen, vaan\njo sen tällä puolen. Tähän liittyy myöskin apostolin tunnustus: \"Mutta\nmeille on Jumala sen ilmaissut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii\nkaikki, Jumalan syvyydetkin.\"\n\nIankaikkisuus tulee Pyhän Hengen vaikutuksesta aikamme uskovien omaksi.\nPyhän Hengen vaikuttama usko muuttaa heikon ihmiselämän astiaksi,\njohon vuodatetaan sisällykseksi iankaikkinen elämä. Tätä elämää uskova\nihminen elää jo ajan rajoissa sen asettamista esteistä huolimatta.\nSairashuone, köyhä ympäristö, yksinäisyys, unohdus ja muut seikat,\njoiden parantamisessa nykyään paljon hyöritään, eivät ole esteenä\niankaikkisen elämän tulolle uskovaisten sydämeen ja vaellukseen.\n\nAinoana todellisena esteenä on epäusko. Epäuskon lapsissa näet\nvaikuttaa tämän maailman henki, jota arvostellen Raamattu vakuuttaa:\n\"Maailma katoaa ja sen himot, mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy\niankaikkisesti\". Ja Jeesus lisää tähän: \"Se on Jumalan teko, että\nuskotte siihen, jonka hän on lähettänyt.\"\n\n\nTiistai.\n\n_Jokainen, joka on Isältä kuullut ja oppinut, tulee minun tyköni._ Joh.\n6:45.\n\nJeesus katseli syntisten tulemista hänen tykönsä pelastusta saamaan\nkahdelta kannalta. Toisaalta hän vetoaa siihen, mitä Jumala tekee,\ntoisaalta taas siihen, mitä ihmisen on tehtävä. Puhuttuaan ensin siitä,\nettä Jumalan vetäminen eli opettaminen on yleinen tosiasia, mikä\nkoskee poikkeuksetta kaikkia ihmisiä, hän siirtyy pelastuskysymyksen\ninhimilliseen puoleen.\n\nSiitä, mitä hän tällöin lausuu, käy ilmi syy, minkä takia eivät kaikki\nihmiset kristillisen seurakunnan opetusvaikutuksista huolimattakaan\ntule uskoon ja pelastetuiksi. Syynä on se, että he ovat huonoja\noppilaita Jumalan koulussa. Sillä vain \"jokainen, joka on kuunnellut\nIsää ja _oppinut_ häneltä, tulee minun tyköni\".\n\nMaallisessa opetuksessa on välineenä sana. Ellei se auta, käytetään\nkuria. Ellei kurikaan auta, erotetaan oppilas koulusta.\n\nJumala menettelee samalla tavalla elämän koulussa. Hänkin on pannut\nopetuslapsellensa päämäärän. Se on yksilön pelastus. Se on elämän\nyhteys Jumalan kanssa. Se on jo tässä ajassa toteutettu salattu elämä,\nKristuksen kanssa Jumalassa.\n\nSaavuttaakseen tämän tarkoitusperän Jumala pysäyttää ihmisen kuulemaan\nhänen ääntänsä omassatunnossa ja sanassa.\n\nKun ihminen kuulee Jumalan äänen, on ovi avattava, on opittava\nymmärtämään Jumalan tiet Jumalan teiksi ja alistuttava niitä nöyrästi\nvaeltamaan. Jokainen, joka Jumalan käsiin joutuneena, omantunnon\nherätyksessä aukaisee silmänsä näkemään, mitä Jumala sen ja sen surun,\nsen ja sen sairaustapauksen, sen ja sen ajallisen onnettomuuden kautta\ntahtoi saada sanotuksi juuri hänelle, jokainen, jossa siten ulkonainen\nhätä pääsee synnyttämään sisäistä hätää, hän -- ei muu -- \"on oppinut\nIsältä\", hänen -- ei muitten -- kohdalla on Isän vetäminen onnistunut.\n\nSellainen sisäisesti hätääntynyt, katuva syntinen saa armosta silmänsä\nauki myöskin Kristukselle, joka antoi lihansa maailman elämän puolesta.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella\nja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi._ Filipp. 4:6.\n\nKristitty ei ole huolimaton maallisissa asioissa. Hän on aikansa ja\nrahansa käyttämisessä uskollinen ja tarkka, niin kuin se on, jonka on\nhallituksestansa kerran tili tehtävä.\n\nMutta se, mikä tässä usein häiritsee kristityn ihmisen uskollisuutta,\non levottomuuden henki. Hänkin maailman lapsen tavoin eksyy toisinaan\nhuolehtimaan ja sureksimaan sekä omasta että perheensä tulevaisuudesta.\nMutta kun huolia seuraava levottomuuden henki pääsee sydämessä\nvallalle, silloin se lisää lukemattomia luuloteltuja ja itsetehtyjä\nmurheita todellisiin surunaiheisiin.\n\nMutta on olemassa Herran kansaa, joka elämänsä jollakin kohdalla on\nalakuloinen ja synkeämielinen, niinkuin ei Isä maailman menoa pienimpiä\nyksityiskohtia myöten muuttaisikaan ja niinkuin hän ei rukouksia\nkuulisikaan. Tämä on vastoin Raamatun sanaa.\n\n_Älkää mistään murehtiko?_ Vaan _kaikissa asioissa saattakaa pyyntönne\nJumalan tiettäväksi_. Itsensä kadotetuksi nähnyt kristitty elää uudesta\narmosta joka päivä. Hän on siitä varma, ettei häntä kohtaa mikään\nilman taivaallisen isän tahtoa. Ja suurissa vastoinkäymisissä hän\nuskoo siihen, että Ylimmäisen käsi voi kaikki muuttaa ja parhain päin\nkääntää. Niinpä hänen uskonsa keskellä surujakin, joiden syyt ja aiheet\nhän on rukouksessa saattanut Jumalalle tiettäviksi, jaksaa kiittääkin\nJumalaa.\n\nTässä tilassa on sydän jo irtaantunut lahjoista ja kiintynyt kaikkien\nhyvien lahjojen antajaan, elävään Jumalaan. Eikä uskova ihminen\ntällöin pelkää, vaikka vielä maa mullistuisi, ja vuoret keskelle merta\nvajoaisivat. (Ps. 46:3.)\n\n\nTorstai.\n\n\"_Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa,\nvaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: 'Abba!\nIsä_!'\" Room. 8:15.\n\nOn kahdenlaista pelkoa: ajallista ja lapsellista. Niin\njumalasuhteessakin. Perkeleetkin uskovat, että Jumala on olemassa,\nja vapisevat. Jumalaton pakenee, eikä kukaan aja häntä takaa. Toisin\ntekee Jumalan lapsi. Hän suree sitä, että Jumala menee pois ja salaa\nkasvonsa. Huononakin hän ikävöi aina vain lähemmä Jumalaa. Ja kun hän\nei osaa kunnolleen rukoilla, niinkuin soisi, hänen henkensä huutaa\nyöllä ja päivällä, kotona ja matkalla alituisesti: Abba! Isä!\n\nOrjallisen pelon omistaja voi kyllä kerskata, niinkuin muinoin farao:\n\"Kuka on se Herra, jota minun tulee kuulla?\" Mutta kun hätä ja vitsaus\nkohtaavat, silloin hän pyytää Jumalan kansan esirukousta. Hän pelkää,\nmutta ei lapsen lailla. Sillä kun hätä ja vitsaus ovat ohitse, hän\nedelleen paaduttaa sydämensä Jumalan kutsulle. Syynä on se, ettei hän\ntahdo, vaikka elävä Jumala kutsuu, synnistänsä luopua ja Jumalalle\nomaksi antautua.\n\nToisin Jumalan kutsun kuullut ja hengestä syntynyt menettelee.\nHän pelkää tekevänsä Pyhän Hengen murheelliseksi synneillänsä ja\ntottelemattomuudellansa. Mutta Jumalaa itseänsä ei hän pelkää eikä\npakene, vaan turvaa häneen, vaikka mitä tulisi vastaan.\n\nOpettavaisena esimerkkinä tästä on kärsimysten tiellä kirkastunut\nJoosef. Viettelyksen hetkellä hän sanoi: \"Kuinka minä niin paljon pahaa\ntekisin ja rikkoisin Jumalaani vastaan!\" Herran pelko vei hänet kyllä\nvankeuteen viattomasti, mutta sielläkin Herra oli hänen kanssansa.\n\nAutuaita ne, joiden elämänyhteyttä Jumalan kanssa ei pääse katkaisemaan\nmikään tottelemattomuus tai rikos, enempää kuin epäuskokaan.\n\n\nPerjantai.\n\n\"_Minä se olen; älkää peljätkö_!\" Matt. 14:27.\n\nElämä ei ole aina päivänpaistetta. \"Ei ruusuin ja kukkasten pääll'\naina käydä tääll'\", veisaamme tosiolojen mukaisesti virsikirjan\nvirressä. Mutta jumalaapelkäävän ihmisen elämässä ovat raskaimpia\naikoja ne, jolloin täytyy tehdä taivalta ilman Jeesuksen läsnäolon\ntuntua. Mutta nekin ajat kuuluvat myöskin hänen armotalouteensa ja\nkasvatusmenetelmäänsä vielä nyt niinkuin ennen muinoin.\n\nHerra oli pannut ensimmäiset opetuslapsensa menemään meren yli yön\npimeätä vastaan, mutta itsepä hän ei lähtenytkään mukaan, vaan jäi\nrannalle. Voihan olla, että jokin tämän lukijoista on parhaillaan\nkokemassa samanlaista Herran johtoa ja kuljetusta. Herra on pannut\nsoutamaan elämän myrskyistä merta, mutta onkin itse jättäytynyt\nrannalle veneestä.\n\nSiltä näyttää, ettei hän ole tahtonutkaan lähteä mukaan. Miksi hän\njättäytyi pois matkasta?\n\nKun tällaisen kohtalon alaisina ollaan, on hyvä muistaa, mitä Jeesus\nmuinen samanlaisissa oloissa teki omillensa. Hän tuli myrskyn\nuhkaamien, hätääntyneitten opetuslastensa luo keskelle merta ja sanoi:\n\"Minä se olen, älkää peljätkö\" -- tuli vettä myöten, tuli avuksi,\nvaikka tuleminen näytti mahdottomalta.\n\nTällainen Herra on vieläkin, kaikkivaltias Auttaja. Sama eilen ja\ntänään ja iankaikkisesti.\n\nEi Herran sydän anna hänen kauankaan olla erossa opetuslapsistaan,\nvaikk'ei hän joka matkaan ja myrskyyn alusta pitäen näytä mukaan\nlähtevänkään. -- Ollaan siis hyvässä turvassa. Luotetaan enemmän hänen\nsydämensä hyvyyteen kuin omiin tunteisiimme ja havainnontekoihimme\nhänen läsnäolostansa.\n\n\nLauantai.\n\n_Evankeliumi on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi._\nRoom. 1:16.\n\nUsko on voimaa. Suuri ero on tietoon perustuvan uskon ja koko\nolentoomme sulautuneen uskon välillä. Ensinmainittu ei meitä kanna\nelämän kovina päivinä. Jälkimmäinen yksin osoittaikse voimaksi.\n\nTulee aika itsekullekin meistä, että meidän on pakko tehdä ero sen\nvälillä, mitä olemme ihmisiltä oppineet, ja sen välillä, mitä Jumala\non meille opettanut. Se usko, joka on evankeliumista kotoisin, sanasta\nsyntynyt, voi yksin antaa hengellistä iloa ja virvoitusta kiusausten ja\nkärsimysten päivinä.\n\nKun sydämemme tuomitsee meitä, kun ihmiset syyttävät meitä väärin,\nkun ystävät hylkäävät meidät, kun meidän omat suunnitelmamme ja\nrakennelmamme kukistuvat, juuri silloin me koemme -- jos muutoin\nsanasta elämme -- että usko _on voimaa_.\n\nSielu elää uskostansa. Ja se, mistä ei eletä, ei voi olla voimaakaan.\nMutta kun uskomme auttaa meitä heittäytymään armollisen Jumalan\nsyliin, _vastoin_ kaikkia kokemuksiamme hänen hyvyydestänsä, silloin\nme iloitsemme murheessakin näkymättömän Jumalan läsnäolosta ja avusta\nsekä ymmärrämme, että pääasia kristillisyydessämme ei ole se, mitä\nme teemme, vaan se, mitä Jumala on jo tehnyt ja yhä edelleen tekee,\nymmärrämme kiitollisin mielin, että onnemme on siinä, että _Jumala_ on\nmeitä läsnä. (Ps. 73:28)\n\n    Jos todella vaan uskon ma.\n    Ja tahtohonsa taivun,\n    Ei hyljää hyvä Jumala,\n    Ei suo ett' vaivaan vaivun.\n    Kuss' uskallus ja rakkaus,\n    Ei toivo murheeks' muutu,\n    Ken Jumalaan luottaapi vaan\n    Ei hältä hyvää puutu.\n\n                      V.k. 268:7.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Jolla Jumalan Poika on, sillä on elämä._ 1 Joh. 5:12.\n\nOn ihmisiä, jotka eivät koskaan tule oikeaan kääntymykseen.\n\nSyy on siinä, ettei Kristus saa heidän sydäntänsä koskaan oikein\nvaltoihinsa. Armo on päässyt koskettamaan heitä vain ohimennen. Tunteet\non kyllä saatu liikkeelle, ymmärrys on hetkiseksi hyväksynyt kuulemansa\ntotuudet. Mutta vanha ihminen, jota vain vähän on haavoitettu, ei\npäästäkään uutta ihmistä elämään.\n\nKesken jäänyt kääntymys on vaarallinen tila. Se on kuin huolimattomasti\npaikoilleen pantu katkennut käsivarsi tai jalka, joka on taitavan\nlääkärin uudestaan murrettava rikki, jos mieli jälleen saada siitä\nkunnollinen jäsen. Mutta se uusiminen tuopi tuskia ja viepi aikaa.\n\nParasta olisi herätyksen alussa heti heittää kaikki itsensä hemmottelu\nja antaa Jumalan lyödä heti maahan kaikki omatahtoinen elämämme.\nOikea ja pikainen katumus avaa meille ihanan tulevaisuuden, sillä sen\nmukana tulee itse Jumalan Poika sydämeemme asumaan ja hänen matkassaan\niankaikkisen elämän osallisuus.\n\nKoska kerran Herra on tehnyt taivaan portin niin _ahtaaksi_, ettei\nsiitä mitään omaa voi kukaan viedä mukanaan, niin antakaamme turhitta\nviivytyksittä hänelle se kunnia, että hän saa tehdä kanssamme, mitä\n_hän_ tahtoo. Tällaista itsestänsä luopumista, tällaista kääntymistä\nilman ehtoja on verrattu linnoituksen antautumiseen valloittajalle,\njoka yksin saa ehdot määrätä.\n\nJos Vapahtaja saa kääntymyksen hetkellä olla yksin valtiaana,\nseuraa siitä uusi vaellus pitkin elämää. Jaettu sydän on aina ollut\npelastuksen esteenä.\n\n\nMaanantai.\n\n_Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä._ 1 Joh.\n2:15.\n\nKen maailman elämää elää, hän myöskin maailmaa rakastaa. Ja ken\nmaailmaa rakastaa, hän on Jumalasta luopunut. Asia ei parane sitä\nkieltämällä. Maailman rakastaminen ja Jumalan rakastaminen eivät mahdu\nyhteen sydämeen.\n\nTässä kohdassa moni kristityn nimeä kantava seurakuntalainen on\njoutunut harhateille. Kun itkemättä jaksaa syntiä tehdä, on omatunto\nnukkunut, eikä se valvo enää. Kun ei ole voimia viettelyksiä\nvoittamaan, vaan yhä uudelleen ja uudelleen mennään niiden\nhoukuttelemina synnistä syntiin, todistaa tämä, että Jumalan armo on\nihmisestä luopunut, hänestä on tullut kadonnut lammas, hukkaan joutunut\ntuhlaajapoika. Ellei hän olisi hukkunut, vaan ainoastaan sulaan\navantoon pudonnut, ikäänkuin vahingossa tai äkkipikaisuudessa syntiin\ntakertunut, niin kyllä häneltä pääsisi surkea hätähuuto.\n\nMutta tuolla tiellä on monia, joiden emme kuule Pelastajaa avuksensa\nhuutavan emmekä tilaansa valittavan, -- on niitä, joiden emme näe\npolvillansa henkensä edestä taistelevan. Kuolema on tullut maailman\nrakkauden mukana sydämeen. Isän rakkaus on sieltä samalla karkoitettu.\n\nVaara on suuri. Oi, jospa Jumalan elävien lasten joukossa olisi\nniitä, jotka joka päivä, arkielämässäänkin Herran puheilla käydessään\nmuistaisivat niitä, joiden elämään maailman rakastaminen on puhaltanut\nhengellisen kuoleman hyisen hallan! Miksi he eivät Herralle puhuisi,\njos armo ja rakkaus heille itsellensä ovat kalliita!\n\n    Te jotk' elämän jo saitte,\n    Karitsalle veisatkaa\n    Kiitostanne vaivoistansa;\n    Saalis hälle saattakaa.\n    Ei saa ketään hävetä\n    Todistaissa hänestä.\n\n                 S.V. 58:13.\n\n\nTiistai.\n\n_Minun onneni on olla Jumalaa lähellä._ Ps. 73:28.\n\nJumala on kaukainen persoona monelle nykypäivien ihmiselle,\nsemminkin uskonnosta ja kirkosta vieraantuneelle. Mutta täytyypä\njumalaapelkäävänkin monasti sisimmässään huutaa: \"Jumalani, älä ole\nkaukana minusta!\" Tällainen vaikerrus on yhtäkaikki vielä epäuskon\nsumun verhoaman sielun hätäilyä pimeässä. Kunhan Herran tiellä\nvartutaan ja usko kasvaa, aletaan tosissaan ymmärtää, että Jumalan\nläsnäolon määrä on aina muuttumattomasti sama kaikkialla (vert. Ps.\n139:7-13). Sen vaikutus vain on muuttelevainen riippuen siitä, missä\ntilassa meidän ihmislasten sielu ja mieliala kulloinkin on.\n\nPitkälle Herran teillä oli virsilaulaja päässyt, kun taisi sanoa:\n\"Minun onneni on olla Jumalaa lähellä.\" Hän tunnustaa olleensa\naikaisemmin Herran edessä ymmärtämätön niin kuin \"nauta\". Mutta\nkärsimysten koulussa kokiessaan suuria suruja hän oli oppinut, että\nei ruumiin terveys, ei sielun toiveikkuus enempää kuin ajallinen\nmenestyskään ole itsestään arvokkaita ilman Herraa ja hänen\nläsnäoloansa.\n\nKaikki nuo hyvät lahjat voidaan menettää ja sittenkin olla onnellisia,\nkun meillä on omanamme itse kaikkien hyvien lahjojen antajan läsnäolo.\nHän itse on suurempi kuin kaikki hänen lahjansa. Eikä hänen läsnäolonsa\nkoskaan muutu. Senpä tähden hurskaan onni, se on, Herran läsnäolon\nvarmuus, onkin rikkumaton ja horjuttamaton.\n\nNuorikin kristitty voi olla onnellinen lähellä Herraa. Tämä kokemus\non kumminkin hänelle vain niin vähän maksanut, että hän ei osaa sitä\nkyllin suureksi arvioida. Siksi hän sen helposti hukkaa suostumalla\nsieluineen ja ruumiineen sellaiseen, mistä Pyhä Henki tulee\nmurheelliseksi.\n\nÄlä sinä nuori kristitty, joka tätä luet, taivu tekemään mitään\nsellaista, joka erottaa sinut tuttavallisesta elävän Jumalan yhteydestä\nja omantunnon rauhasta. Silloin tosionnesi särkyy.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy\nhamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava._\nJoh. 6:27.\n\nIhmisen on vaikeata ruveta uskomaan, ettei hänen oma työnsä mihinkään\nkelpaa. Jos semmoisiakin töitä on olemassa, jotka ovat huonot ja\nkelpaamattomat, niin täytyyhän toki olla joitakin kelpaaviakin\ntöitä, joita ihminen voi tehdä. Ei suinkaan siitä ole puhetta, ettei\nsynti ole pahaa, sehän on päivänselvä asia. Mutta pitäisihän Jumalan\nniinkuin ihmistenkin antaa sentään tunnustuksensa ainakin siveydestä,\nrehellisyydestä ja hyvästä sydämestä johtuville töille. Mutta kaikki\nihmistyö katoaa. Ei ainoastaan se, joka saa alkunsa alhaisista\ntarkoituksista, vaan sekin, joka on korkealle tähdätty ja puhtaana\npidetty. Jumalan edessä kestää yksin Jumalan oma työ.\n\nVasta kun Jumala on meitä riisunut siihen määrin, että on pakko\nmyöntää, että meiltä itseltämme puuttuu sekä tahto että kyky hyvään, on\npakko myöntää, että olemme synnissä kuolleita, vasta silloin on meihin\nPyhän Hengen koulussa tullut todellinen sielun jano ja sielun nälkä.\n\nTällainen janoinen ja nälkäinen sielu yksin saapi Jeesuksesta ainoan\nturvansa ja auttajansa. Sillä sille, jolla ei itsellään enää ole omaa\nvoimaa eikä viisautta, alkaa kelvata kokonaan outo ja ihmisjärjelle\nkäsittämätön kaita tie. Sillä tiellä on kaikki armoa. Sillä tiellä\npääsee Jumala vaikuttamaan sekä tahdon että tekemisen.\n\nSillä tiellä eletään Jeesuksen sanasta: \"Minä olen elämän leipä; joka\ntulee minun tyköni, hänen ei tule nälkä, ja joka uskoo minuun, hänen ei\ntule koskaan jano.\"\n\nVarmaa on, ettei nälkä ketään ravitse, mutta toisaalta on myöskin\nvarmaa, että on olemassa ero etsimisen ja etsimisen sekä uskomisen ja\nuskomisen välillä.\n\n\nTorstai.\n\n\"_Herra, jos tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa_.\" Matt. 8:2.\n\nJeesus jättää terveet ja rupeaa tekemisiin sairaitten kanssa. Mutta\njoskin sairaus riisuu meidät omista hyvistä luuloistamme alastomiksi\nja valmistaa siten tietä elävälle uskolle, ei sekään silti helpolla\nsaa meitä siihen, että uskaltaisimme ilman ehtoja antautua Jeesuksen\nautettavaksi, teki hän sitten joko terveeksi tai jätti sairaaksi.\n\nPitaalinen, parantumaton sairas, ei epäillyt Jeesuksen voimaa. Siitä\nhän oli varma: \"Sinä _voit_ minut puhdistaa.\" Emme mekään yleensä\nepäile Jeesuksen, Herramme, kaikkivaltaa. Hänhän itse sanoi: \"Minulle\non annettu kaikkivalta\". Mutta hänen tahtoansa auttaa juuri minua\nja juuri jollakin määrätyllä hetkellä olevassa hädässä me monesti\nepäilemme.\n\n\"Herra, jos _tahdot_, niin sinä voit minut puhdistaa.\" Mahdottomuutensa\ntunnossa täytyy monen myöntää, ettei Herra väärin tekisi, vaikka\nhän jättäisi auttamattakin. Mutta yli tämänkin vaikeuden kaikuvat\nJeesuksen sanat: \"Minä tahdon, ole puhdas!\" Yhtä vähän kuin meillä on\nsyytä epäillä hänen voimaansa, yhtä vähän tarvitsee meidän epäillä\nhänen hyvää tahtoansakaan auttaa meitä. Onhan hän itse opettanut\nvuorisaarnassa: \"_Jokainen anova saa_.\"\n\nKun Jeesuksen sekä voima että tahto on puolellamme, silloin mahdotonkin\nkäy mahdolliseksi, silloin parantumatonkin paranee, silloin käy samoin\nkuin pitaaliselle: \"Ja heti hänet puhdistettiin pitaalistansa\".\n\n\nPerjantai.\n\n_Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?\nMutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että sinua peljättäisiin._ Ps.\n130:3, 4.\n\nJumalan tykö toiset yrittävät käskyjen tietä. Pyritään Jumalan luo\ntekojen tietä, niin ettei itse jumalallinen vanhurskauskaan keksisi\nmeissä mitään rangaistavaa tai soimattavaa. Tämä tie autuuteen olisikin\noikea, jos olisimme pysyneet luomisesta asti viattomuuden tilassa, niin\nettä jaksaisimme kirjaimellisesti täyttää jumalallisen lain joka kohdan\nkaikessa ankaruudessaan. Mutta tuomio tästä tiestä kuuluu: \"Herra, kuka\nsiis pysyy?\" Muutamalla sanalla on sanottu, ettei yksikään ihminen voi\ntekojen tietä pelastua ja tulla autuaaksi.\n\nToinen tie Jumalan luo on armontie. Mitä sillä ymmärretään, sen\nsanovat sanat: \"Mutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus.\" Tämä Jumalan\nominaisuus, että hän tahtoo synnit anteeksi antaa, ei olekaan yhtä\ntuttu luonnolle kuin käskyjen tie. Niinpä jo profeetta ammoin kysyi:\n\"Kuka on senkaltainen Jumala, kuin sinä olet, joka synnit annat\nanteeksi?\"\n\nTurhaa on siis kenenkään omiin tekoihinsa ja hurskauteensa luottaa tai\nuskaltaa, kun kerran sellaiset perustukset eivät Jumalan edessä voi\npysyä eivätkä kestää. Ainoa totinen tie Jumalan tykö, se on autuuteen,\non, että me syntien anteeksisaamisen kautta tulemme Jumalan istuimen\nedessä vanhurskautetuiksi. Tästä anteeksiantamuksesta tulee se seuraus\nja voitto: \"että sinua peljättäisiin\".\n\nEi siis armon tie vie siihen, että Jumalan laupeutta ja anteeksiantoa\nkäytettäisiin väärin haureuteen ja synnin häpeälliseen harjoitukseen,\nvaan armo vie elävään Jumalan pelkoon. (Tiit. 2:11-14.)\n\n\nLauantai.\n\n_Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne._ 1\nKor. 10:13.\n\nUuden testamentin kirjeissä kerrotaan useassa paikassa, että\nalkuseurakunnan kristityt \"tulivat suuresti lohdutetuiksi\". Eräänä\ntuollaisen voimallisen lohdutuksen lähteenä kärsimyksiensä keskellä\nheillä oli Jumalan ominaisuuksien ajatteleminen. Jumala on rakkaus,\nJumala on lohdutuksen Jumala, rauhan Jumala, kiivas Jumala, elävä\nJumala jne. Eräs tällainen Jumalan ominaisuus on myöskin _uskollisuus_.\n\nKun apostoli ajattelee Herran toista tulemista ja sitä, että hänen\npitäisi uskonveljiensä ja sisartensa kanssa olla nuhteettomana ruumiin,\nsielun ja hengen puolesta, ei hän näe muuta mahdollisuutta tähän kuin,\nettä \"Hän, joka on meitä kutsunut, on uskollinen ja _Hän_ on sen\ntekeväkin\".\n\nSamoin Paavali keskellä kärsimyksiä ja pakanallisesta ympäristöstä\naiheutuneitten sieluntuskien ahdistamille korinttolaisille esittää\nlohdutuksen perustukseksi Jumalan uskollisuuden lisäten: \"Hän ei salli\nteitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän\nvalmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.\"\n\nJumala näkee läpi ajan ja iankaikkisuuden. Kun me näemme itse vain\nvaivamme ja koettelemuksemme alun, Jumala näkee jo sen lopunkin. Hän\non heti alusta pitäen _salliessaan_ meille kiusauksia ja vaivoja\nvalmistanut sopivalla tavalla _pääsynkin_ niistä.\n\nKun tähän Jumalan ominaisuuteen, hänen uskollisuuteensa, lisäämme,\nettä hän on myöskin kaikkivaltias, hätääntyneellä sielullamme on\nankkuripaikka, ettei sen tarvitse joutua tuuliajolle epätoivon ulapalle.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää._ Ps. 51:19.\n\nEnsimmäisessä herätyksessä, kun sydän särkyy Jumalan tuomioitten\niskuista omassatunnossa, ollaan murtuneita: Kun Kristus on kirkastunut\nainoaksi auttajaksi ja näyttää yhtäkaikki olevan ankara tuomari,\ntäyttää sydämen Jumalan mielen mukainen murhe. Sellainen murheellinen\nsyntinen on nöyrä. Hän itkee syntiensä painon alla. Mutta tästä\nhuolimatta hänellä on palava halu palvella Herraa ja tehdä jotakin\nhänelle ja hänen tähtensä.\n\nOn merkillistä todeta, että tuo murhe virvoittaa ja elävöittää enemmän\nkuin entinen ilo synnissä ja maailmassa. Herännyt ihminen kokee\nsärkyneenäkin Herran läsnäolon voimaa ja elää siitä usein itsensä\ntietämättäkin.\n\nMutta sitten tulee toisia aikoja. Ensi herätyksen murhe, nöyryys,\npalavuus ja kyyneleet ovat kadonneet. Painona ja vastuksena on nyt\nkivikova, kuollut sydän ja kylmä mieli. Sen kyllä näkee ja käsittää,\nettei tila ole sellainen kuin pitäisi olla, mutta kun kokee sitä\nparantaa ja Herran eteenkin kantaa, huomaakin, että se pysyy yhä\nentisellään. Auttaja on kuin kuollut. Sanasta ei tunnu saavan elämää.\nRukous on ikäänkuin kuollutta ja hengetöntä. Herra on salannut kasvonsa\ntoden teolla.\n\nTämä ei ole enää ensimmäisen herätyksen aikaa. Siinä Herra itse\non viisaan kasvatuksensa kautta jo irroittamassa opetuslastaan\nlihallisista messiasajatuksista. Niin hän teki ensimmäisille\nopetuslapsilleen vasta opetuslapsikasvatuksen lopulla ja niin hän tekee\nvieläkin varttuneimmille seuraajilleen.\n\nHerran seuraan vilpittömästi lähteneen ja hurskaasti heränneen\non aikanaan opittava, ettei hänen Herransa valtakunta ole tästä\nmaailmasta. Sen takia hänet pannaan vaivoihin, joissa hän saa\nkokea, että hänen Kristuksensa ei tässä maailmassa koroita omiaan,\nvaan vieroittaa ne tämän maailman ystävyydestä. Kunpa tämän oikein\nymmärtäisimme, niin emme turvattominakaan lakkaisi luottamasta Jumalan\nhyvyyteen silloinkaan, kun ei meillä enää mitään toivoa ole.\n\n    Maailman ikeestä irroita meitä Joudu jo Jeesus\n    Sun ikeesi tuo, Raadolliset sinä olalles' nosta,\n    Hoida meit oikeain lammastes luo; Sinulta ruokaa,\n    Sielumme huokaa. Ravinnoksemme sun armosi suo.\n\n                                           S.V. 57:7.\n\n\nMaanantai.\n\n_Ja kaikki publikaanit ja syntiset tulivat Jeesuksen tykö kuulemaan\nhäntä._ Luuk. 15:1.\n\nKristuksen luona syntinen herää ja totuus voittaa valheen. Kristus ajaa\nulos riivaajia, ja sielut pääsevät irti synnin kahleista.\n\nNäin kävi siihen aikaan kun syntiset ja publikaanit tulivat kuulemaan\nKristuksen sanoja. Ne sanat olivat totuudella suolattuja. Niistä kävi\nPyhän Hengen nuhteleva voima kuulijain omaantuntoon. Moni suuttui ja\npakeni. Mutta sittenkään he eivät malttaneet pysyä poissa Kristuksen\nluota. Niinkuin magneetti vetää rautaa puoleensa, samoin myöskin\nKristuksen vilpitön rakkaus syntisiin veti publikaanit ja syntiset\nhäntä kuulemaan.\n\nNäin tapahtui \"siihen aikaan\". Entä nyt?\n\nJeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Hänen\nsanoissaan piilevä totuus ei vieläkään jätä omiatuntoja väärään\nrauhaan. Sana, jonka Kristus on syövyttänyt omaantuntoon, seuraa kotoa\ntyömaalle ja matkalle. Valheen henki sydämessä riitelee kyllä sitä\nvastaan.\n\nAluksi suruttomuudessaan sanan järkyttämä syntinen on tämän valheen\nhengen puolella ja vastustaa, jopa pilkkaakin sanan nuhteita.\n\nMutta kun sisäinen hätä vetää uudelleen ja uudelleen Kristusta\nkuulemaan, ei lopulta enää jaksa riistäytyä sanan tuomion alta, vaan on\nsuostuttava olemaan tekojensa kaltaisena elävän Jumalan tuomittavana.\nKun tämä suuri muutos tapahtuu syntisessä Herran sanan kuulon kautta,\nKristuksen rakkaus alkaa voittaa hänen sydämensä. Ihminen ei enää tyydy\npintapuoliseen sanan tietoon ja historiaan, vaan etsii nyt elämää ja\nvoimaa. Kuolleesta on tullut elävä, syntisestä armon kautta sovitettu\nJumalan lapsi. Onko sinulle jo näin käynyt?\n\n\nTiistai.\n\n\"_Jumala, ole minulle syntiselle armollinen_.\" Luuk. 18:13.\n\nTämä oli publikaanin rukous. Sydämen kyllyydestä suu puhuu ja samoin\nmuukin olento. Publikaanin ulkonainenkin olento. Publikaanin ulkonainen\nkäyttäytyminen, silmiensä maahan luominen ja se, että hän itse löi\nrintoihinsa, todistaa, mitä hänen sisäisessä ihmisessään oli tapahtunut.\n\nTältä publikaanilta oli mennyt kaikki luottamus omaan itseensä. Synti\nei ole hänelle tietoa, vaan sisäiseen hätään ahdistavaa todellisuutta.\nMutta siinä ei ole kaikki. Tuskinpa hän temppeliin olisi tullut, ellei\nhänellä olisi ollut luottamusta siihen, että Jumala antaa armonsa\nsuurimmallekin syntiselle.\n\nTämä kaikkensa menettäneen, itseään mahdottomana ja ansiottomana\npitävän syntisen luottamus Jumalan armoon ja anteeksiantamukseen on\nsitä uskoa, josta Paavali sanoo, että se vanhurskauttaa ihmisen.\n\nJeesus antoi publikaanista arvostelun, että tämä meni kotiansa paremman\nvanhurskauden omistajana kuin itseensä ja omaan pyhyyteensä luottava\nfariseus. Tuskin publikaani itse tätä erotusta osasi tehdä tai\ntiesi paremmuutensa fariseuksen rinnalla. Eikä sitä vieläkään uskon\nvanhurskauttama syntinen itse tiedä. Mutta se ei olekaan pääasia, mikä\nkäsitys meillä on itsestämme. Pääasia on se, mitä kaikkinäkevä Herra\nmeistä sanoo. Vieläkin autuas on vain se, jolle Herra ei syntiä lue.\nHänet ylennetään, mutta omasta mielestään vanhurskas alennetaan.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Voi sukua, joka on omissa silmissään puhdas, vaikka ei ole pesty\nliastansa._ Sananl. 30:12.\n\nTunnustamme joka pyhä kirkossamme: \"Minä vaivainen, syntinen ihminen,\njoka olen syntynyt syntisestä sukukunnasta.\"\n\nJokainen herätykseen tullut sielu on näiden sanojen alaisena tilillä\nsynneistänsä elävän Jumalan edessä. Hän näkee, että hän on Herran\nhalpana pitänyt ja käyttänyt tietoansa, voimaansa ja ymmärrystänsä\nitsekkäästi Jumalasta kaukana. Siitä hän kärsii. Mutta alas\nsyyllisyyden syvyyteen ulottuu Jumalan, Isän, armahtava käsi.\n\nMutta seurakunnissamme on niitäkin, joiden asema ei ole edellä\nkerrottujen tilaa parempi, mutta jotka silti omissa silmissänsä ovat\npuhtaita ja luulevat itseänsä Jumalan lapsiksi, vaikka eivät olekaan\nsaastaisuudestansa ja liastansa pestyjä.\n\nKen vain perkeleen neuvottavaksi on antautunut, ei häneltä oman minän\nnukutusjuomat ja univirret lopu. Mieli on tällainen: olet tehnyt kyllä\nyhtä ja toista, jota ei olisi pitänyt tehdä, mutta eihän se niin\nvaarallista lie, onhan niitä muita vielä paljon suurempia syntisiä,\nkuin sinä olet, ja sitä paitsi onhan Kristus maksanut kaikki.\n\nKen tällaiseen kuolleeseen tietoon ottaa sanasta lohdutuksen ja\nanteeksiantamuksen varmuuden, hän kuuluu sukuun, joka luulee itseänsä\npuhtaaksi, vaikka ei olekaan liastansa pesty. Sydän ei ole koskaan\nsärkynyt katumuksessa. Synnin ja maailman rakkaus ei ole sieltä\nmilloinkaan kukistunut. Jumalan henki ei ole koskaan saanut vetää\nsyntejä päivän valoon. Sentakia on _niissä_ synneissä kadottava voima.\nNiitä ei ole Kristuksen veri päässyt pesemään. Ja kun niin on, silloin\nomat uskomukset syntien anteeksi saamisesta ovat itsepetosta.\n\n\nTorstai.\n\n\"_Minä uskon; auta minun epäuskoani_!\" Mark. 9:24.\n\nHerran tykö tulevilla ja häntä avuksi huutavilla ei aina ole suuria\nkokemuksia. Tehdään huutava vääryys lauman kurjimmille, joilla ei\nole muuta kuin köyhyytensä ja raadollisuutensa, jos heiltä tiukataan\nnäitä suuria kokemuksia, muuten ei heillä muka voi autuaaksi tekevää,\npelastavaa uskoa olla lainkaan. Ympärillämme on paljon niitä, joiden\non pakko koskea Vapahtajan vaatteen liepeeseen ja \"kyynelin\" sanoa\nhänelle: \"Minä uskon, auta minun epäuskoani!\"\n\nNämä matalalla liikkujat eivät silti ole Jumalan huonoimpia lapsia\nkäytännöllisessä arkielämässä, vaikka heiltä puuttuukin korkea\nkerskaus. Heillä on niin arka tunto synnistä, että jo paljas sydämen\nkiusaus ajaa heitä katuvina ja särkyneinä Herralta apua ja armoa\nkerjäämään. Sanan kuulossa kirkossa ja muualla nämä arat sielut usein\nsaavat valittaa: \"Voi, kuinka olen raukka unohdettu! Ei tunnu olevan\nmitään lohdutuksen sanaa minulle raadolliselle, ontuvalle, halvatulle\npoloiselle, joka olen aivan nääntymässä.\"\n\nMutta siinäpä alennuksen tielle lähtenyt Herrakin on sentään jo läsnä,\nhän, joka syntisiä publikaaneja ymmärsi, sama, joka kaatuvatautisen\npojankin isää armahti ja hänen parantumattoman lapsensa teki\nterveeksi. Hänen mielensä on samanlainen, kuin millaiseksi hän on sen\ntestamentissaan Pyhän Hengen kautta kuvannut: \"En sinua hylkää, enkä\nsuinkaan sinua jätä.\" (Hebr. 13:5.)\n\n\nPerjantai.\n\n_Valvokaa, pysykää lujina uskossa, olkaa miehuulliset, olkaa väkevät._\n1 Kor. 16:13.\n\nElämän painojen alaisena moni kyselee: Jaksanenko perille asti, vai\npitäneekö väsyä kesken matkaa?\n\nMutta pelkoon ei kristityllä ole syytä. Eikä hätäily enempää kuin\nuskonnollinen arkaileminenkaan mitään hyödytä. Onhan Jumala sitoutunut\nviemään meidät perille. Hän on luvannut kantaa, nostaa ja pelastaa.\nLupaus Jumalan kansan perille tulemisesta kaikkien esteitten\nuhallakin on Raamatussa lujasti perusteltuna. Pysymisemme Herrassa\nja hänen seurassaan ei riipu meidän kestäväisyydestämme, vaan yksin\nVapahtajastamme, joka loppuun asti meidät pystyssä pitää ja kirkkauteen\nasti perille auttaa. Hän, joka on hyvän työn meissä aloittanut, on sen\nmyöskin toisen tulemisensa päivään mennessä varmasti päättävä.\n\nSentähden olkaa miehuulliset, olkaat väkevät!\n\nÄlköön usko horjuko, vaikka taistelu uuden ja vanhan ihmisen välillä ei\nlakkaakaan täällä alhaalla. Ellei näet sotaa ja vaivaa olisi, olisi se\njuuri todistuksena siitä, että sydämessämme katoavan maailman rakkaus\nvielä on kunniasijalta syöksemättä.\n\nMutta sisäinen vallankumous on tapahtunut jokaisessa elävässä\nkristityssä. Sisäisten vaivojen ja ahdistusten olemassaolosta ei\nsaa päätellä itse eikä antaa muidenkaan päätellä, että muka Jumala\nolisi hyljännyt. Päinvastoin ne juuri todistavat, että Jumala itse\npitää matkamiestä valveilla. Pysytään siis uskossa lujina ja väkevinä\nHerrassa ja hänen väkevyytensä voimassa, niin kauan kuin mainen\nmatkamme kestää.\n\n\nLauantai.\n\n_Myös iankaikkisuuden Jumala on pannut ihmisten sydämeen._ Saarn. 3:11.\n\nKatsellessamme suurta ja levotonta ihmisvilinää suurkaupungin kadulla,\nkirkkaita kauppojen näyteikkunoita ja elokuvien näyttämöitä, tuntuu\nsiltä, kuin ihmiset eivät ajattelisi mitään muuta kuin näitä ajallisia\nja katoavaisia.\n\nMutta tämä on pintapuolinen havainto. Syvällä ihmisten sydämessä asuu\niankaikkisen elämän jano ja Jumalan kaipaus. Tätä kaipausta ei toisille\nnäytetä, ei siitä puhuta, se salataan itseltäkin, jos mahdollista,\nmutta siitä huolimatta _se on_ sydämessä, eikä yksin jumalisten\nsydämessä, vaan kaikkien ihmisten povessa. Jumala on sen sinne pannut.\n\nNälkä ei ravitse. Jano ei sammuta janoa. Kaipaus ei elätä. Jumalan\nikävän voi tyydyttää vain Jumala itse. Ja hän onkin pitänyt huolta\nsiitä, että nälkäisellä on leipää ja janoisella juotavaa. Hän lähetti\nPoikansa. Sana tuli lihaksi. Jeesus sanoo: \"Jos jonkun on jano, hän\ntulkoon minun tyköni ja juokoon.\" Ja hän on lisännyt: \"Minä olen elämän\nleipä, joka tulee minun tyköni, hänen ei tule nälkä\".\n\nJeesuksen tykönä ja seurassa Jumalan kaipaus saa sen, mitä se ikävöi.\nJeesuksen kanssa vaeltaessamme sielumme juo elämänveden virrasta\nkokiessamme hengen armovaikutuksia. Ja kun Pyhä Henki on meissä,\nsilloin Jeesus itse myös on meissä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin Kristuksen\nJeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä\nminä olen menettänyt kaikki -- -- -- että voittaisin omakseni\nKristuksen._ Filipp. 3:8.\n\nKristus on kristityn ihmisen korkein hyvä. Hän yksin korvaa kaiken\nmuun. Mutta tähän tällaiseen Kristuksen omistamiseen ei päästä\nopillista tietä, vaan ainoastaan Jumalan kuljetukseen alistuen.\n\nKun muut läksivät pois Kristuksen luota pitäen hänen sanojaan \"kovana\npuheena\", opetuslapset jäivät edelleen hänen seuraansa. Vaikka hän\nkukistikin heiltä omat näkemiset ja omaan voimaan perustuvan toivon\nselittäen, että ilman häntä ei kellään ole elämää, he pysyivät\nyhtäkaikki Kristuksen neuvottavina. Ja kuinka kävi? Se Kristus, joka\nheille jäi, kun muut menivät, aukaisi tien läpi kuolemankin, puhkaisi\nummen silloinkin, kun kaikki toivo oli jo sammunut.\n\nNäin käy vieläkin. Samalla hetkellä kaikki, mikä ihmiselle on\nmahdotonta, on Jumalalle mahdollista. Jumalaan Kristuksen seurassa\nperustuva toivo ei toivottomuudessakaan petä. Hämmästykseen tulee\nvirvoitusta ja murheeseen iloa. Kun kaikki muu kristityltä katoaa,\nmenee, jää hänelle kuitenkin Kristus ja Kristuksen kanssa oikeastaan\nkaikki.\n\nTurhaan siis hätäilemme, kun tie usein menee umpeen ja kaikki\nnäyttää mahdottomalta, vieläpä perille tuleminenkin. Niin on käynyt\nennen Herran omille ja niin käy vieläkin. Herran tarkoitus tällä\njohdatuksella on vain se, että hänen omansa oppisivat myymään kaikki,\njättämään kaikki, lukemaan kaikki tosiaankin tappioksi sitä varten,\nettä Kristus Jeesus yksin saisi olla heille kaikkena kaikessa.\n\n\nMaanantai.\n\n_Särjettyä ruokoa hän ei muserra ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän\nei sammuta, kunnes hän saattaa oikeuden voittoon._ Matt. 12:20.\n\nOlemme nähneet katkenneen kaislan, jonka aallot ovat tuoneet rannalle.\nKuinka hauras se onkaan särkymään käsissämme. Sellainen heikko kappale\non ihmislapsikin elämän myrskyaaltojen häntä viskellessä.\n\nMonasti me katsellessamme Herran omienkin särkynyttä ja vaivojen\nalaista maallista elämää kysymme: Missä rakkauden Jumala on? Onko\nhän unohtanut olla armollinen? Eikö hän ollenkaan kuule heidän\nhätähuutojansa ja avunpyyntöänsä? Minkä tähden pitää Jumalaa pelkäävän\nolla ahdistuksissa jatkuvasti? Näin me kysymme kärsimättöminä ja olemme\nvaarassa pahentua Korkeimman ihmeelliseen johtoon elomme vaiheissa.\n\nMutta Jumala tulee meitä vastaan sanassaan ja vakuuttaa, että hän pitää\nyllä heikkoakin elämää, että sekin on hänelle arvokasta, olkoonpa\nettä sitä voipi verrata särkyneeseen ruokoon taikka suitsevaan\nkynttilänsydämeen. Ja päästämättä omiaan vaivojen alaisuudesta hän\njatkaa tätä ylläpitävää toimintaansa siksi, kunnes oikeus on päässyt\nvoitolle. Se taas, että Jumala on päässyt ihmisestä voitolle,\nmerkitsee, että ihminen on jäänyt kirotuksi ja tuomituksi Jumalan\nedessä. Siinä tilassa ihminen koko sydämellään itsekin myöntää, ettei\nhäntä auta mikään muu kuin armo yksin.\n\nKas sitä varten, että oikeus todella olisi oikeus ja armo olisi todella\narmo meidän kohdallamme, Jumala antaa meidän maallisen onnemme särkyä\nja nesteemme kuivua, niin että ollaan kuin suitseva, savuava kynttilä\naina Jumalan määräämään aikaan asti.\n\n\nTiistai.\n\n_Ja he tulivat tuoden Jeesuksen tykö halvattua, jota kantamassa oli\nneljä miestä._ Mark. 2:3.\n\nUseat seurakuntalaiset ovat joutuneet kulkemaan jonkun läheisen\nomaisensa tai ystävänsä paarien perässä vainajalle viimeistä rakkauden\npalvelusta suorittaakseen. Tässä kuoleman saatossa kulkevan surevan\nihmislapsen askeleet ovat raskaat ja murheen painamat.\n\nMutta tähän murheen matkaan elämän toivo valaa hohdettansa ylhäältä\ntaivaasta. Tämä toivo kuoleman voitosta ja jälleennäkemisestä on sillä\nihmisellä, joka omaisensa vielä eläessä on häntä esirukouksen ja\npalvelevan rakkauden paareilla Herran eteen kantanut: äiti lastansa,\npuoliso puolisoansa, sisarukset toinen toistansa.\n\nEvankeliumeissa kerrotaan halvatusta miehestä, joka ei itse päässyt\nJeesuksen luo. Mutta hänellä oli sääliviä ystäviä ja omaisia, joiden\nusko kesti koetuksen. Esteistä huolimatta he kantoivat halvatun miehen\npaareilla katolle, tekivät siihen aukon ja laskivat hänet sen kautta\nHerran jalkojen juureen. Siitä kertoo Raamattu: \"Kun Jeesus _näki_\nheidän uskonsa, sanoi hän halvatulle: 'Poikani, sinun syntisi annetaan\nsinulle anteeksi.'\"\n\nMissä omaisten tai ystävien usko on jaksanut tätä esirukouksen ja\npalvelevan rakkauden paaripalvelusta tehdä omaiselle ja ystävälle,\nsiellä astutaan hautaussaatossa paarien perässä murheen uhallakin\nelävä toivo sydämessä. Askeleet ovat raskaat, eivätkä ne kuitenkaan\nole raskaat. Ilman Jeesusta ja syntien anteeksiantamusta tämä on\nmahdotonta. Ilman Jeesusta elävä toivo puuttuu ihmiseltä. Eikä\nhänellä kuoleman välttämättömyyden edessä ole muuta mihin tarttua\nkuin itsetehty unhotus tai epätoivon sekainen alakuloisuus tai synkkä\nkohtaloonsa alistuminen.\n\nOnnelliset ne kuolleet, joille Herra on saanut jo heidän eläessänsä\nantaa kaikki synnit anteeksi! Onnelliset ne kodit, joiden jäsenet\nhoitavat toinen toisiansa Herran pariin ja kantavat niitäkin, jotka\nitse eivät osaa tietä löytää, Herran eteen.\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat_.\" Mark. 2:17.\n\nFariseukset eivät ole koskaan ymmärtäneet armon merkitystä. Armon\nHerra, Jeesus Kristus, ja Hänen rakkautensa syntisiin on heille ollut\naina loukkauksena. Heiltä itseltään on kautta aikojen puuttunut oikea\nrakkaus. Fariseukset näet etsivät aina omaa hurskauttansa, sitä,\nettä he itse kävisivät pyhistä ja nuhteettomista miehistä Jumalan ja\nihmisten edessä. Se on ollut heidän pyrintöjensä ainoa tarkoitus.\n\nFariseusten ajatukset liikkuvat alituisesti heidän oman minänsä\nympärillä. He etsivät itseään ja omaansa harjoittaessaan hurskautta\nja hyväntekeväisyyttä. He etsivät itseään astuessaan kirkossa Jumalan\neteen. Mutta heidän hurskautensa on arvoton ja pyhyytensä mitätön,\nsillä kaikki heissä juontaa alkunsa itsekkäisyydestä. Tällaisille omine\nvoimineen toimeentuleville, terveille ihmisille, jotka eivät koskaan\nopi muita rakastamaan, ei Jeesus voi olla miksikään hyödyksi eikä\npelastukseksi.\n\nJeesus voi olla ainoastaan syntiä sairastavien parantaja ja pelastaja.\nMikä ilo onkaan tästä kaikille epätoivoisille, kiusatuille ja\nahdistetuille sieluille, jotka ovat oppineet suuttumaan omaan itseensä.\n\nMikä onkaan ihminen, kun hän joutuu tilille elämästään Jumalan pyhien\nkasvojen edessä! Suuri velallinen -- höyhentä keveämpi. Kaikki, mikä on\nmustaa, kuorta ja pintaa, paljastuu silloin oikeassa karvassaan. Kaikki\nhyväkin on itsekkyyden tahraama. Ymmärretään, että kaikki, mitä meillä\non, on lahjaksi saatua armosta. Ei nähdä ainoastaan sitä, että on tehty\nsyntiä, vaan että synti _asuu_ pysyvästi omassa lihassa.\n\nJoka näin joutuu sairastamaan omaa huonouttaan ja viheliäisyyttään,\nhänestä ei taivaallinen lääkäri ole kaukana. Hän tuo parannuksensa\nsellaiselle julistamalla: poikani, tyttäreni, ole hyvässä turvassa,\nsinun syntisi ovat anteeksi annetut. Anteeksianto on hänen varmasti\nparantava lääkkeensä. Ja sen mukana seuraa tervehdys sairaille: uuden\nhengellisen elämän eli pyhityksen Jumala tuntee omaksensa vielä\nviimeisellä tuomiollakin.\n\n\nTorstai.\n\n_Minun lampaani eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun\nkädestäni._ Joh. 10:28.\n\nUskon luonne on toinen kuin järjen. On oleellinen ero uskon totuuden ja\njärjen totuuden välillä. Järki riippuu siinä kiinni, mitä se näkee ja\ntuntee ja omistaa.\n\nUsko taas on varma siitä, että sillä on etuja, joita se ei näe ja\njoista järjen täytyy sanoa, ettei se tiedä, onko niitä ollenkaan\nolemassa. Usko ei epäröi eikä kauhistu, vaikka se ei tunne iloa, ei\nlohdutusta eikä Jumalan läsnäoloa. Tällaisessakin tilassa, vieläpä\nkuoleman hetkelläkin, usko vaikuttaa ja on levollinen lohdutellen\nitseään: Vaikka en nyt näe mitään enkä tunne mitään, tahdon yhtäkaikki\njättäytyä Herrani ja Jumalani haltuun ja sanoa: ei kukaan ryöstä minua\nminun Herrani kädestä, sillä Jumala on suurempi kaikkia.\n\nJa lopuksi, vaikka usko ei vielä omista kirkkautta, ei taivaan autuutta\neikä elämän kruunua, niin se ei silti keskellä synnin kiusauksia,\nlankeemuksien katkeruutta ja syyttäjiemme moitteita lankea epätoivoon\nperilletulemisesta, vaan on varma siitä, että Jeesuksen lampaat eivät\nikinä huku. Usko on aivan varma sen tähden, että se tietää, ettei\nJumala valehtele, ja että se luottaessaan Jumalan sanan lupauksiin on\npettämättömällä kallioperustuksella.\n\nParempi on olla Jeesuksen lammas, se on, uskon totuuden pohjalla olla\nahdistuksissakin, kuin myötäkäymisten keskellä itseviisas maailman\nlapsi, jolle järjen totuus yksin on kaikki kaikessa. Usko voittaa\nlopulta maailman, mutta järki ei.\n\n\nPerjantai.\n\n\"_Herra, näytä meille Isä, niin me tyydymme_.\" Joh. 14:8.\n\nAurinko kätkeytyy syksyllä pilvien taa. Silti emme kuitenkaan epäile\nsen olemassaoloa ja toimintaa. Samoin Jumalakin usein ja jopa\npitkiksikin ajoiksi salaa meiltä kasvonsa. Uskovaisillensakin hän\non salattu Jumala. Mutta siitä huolimatta he luottavat häneen ja\nhäneen alinomaiseen vaikutukseensa odottaen kärsivällisesti hänen\nilmestymistänsä murhepilvien takaa.\n\nHerran luottavaisten odotus ei olekaan koskaan turha. Aikanansa\nhän taas kääntää armokasvonsa lastensa puoleen. Ja kun Isä heille\nnäyttäytyy, silloin he ovat tyytyväisiä ja iloisia. Mutta paikkansa\npitää totuus, että Jumala on todellisuus pelkääväisillensä yhtä hyvin\npilvisinä kuin aurinkoisinakin päivinä.\n\nToisin on laita niiden, jotka uskossansa ovat haaksirikon tehneet.\nPeloittavasti tätä nykyä kasvaa sellaisten luku, joiden tietoisuudesta\nJumala alkaa häipyä yhä kauemmaksi ja yhä olemattomammaksi. Näille hän\nei enää ole todellisuus enempää ilon kuin surunkaan päivinä.\n\nVirastoissamme, laitoksissamme, kaduillamme ja kodeissamme on monta\nsellaista ihmistä, jotka suoraan sanoen eivät enää voi uskoa Jumalaan.\nTämä on kaamea tila. Siihen ollaan jouduttu silloin, kun ihmisestä\non tullut pelkkä liha. Ja kun jostakin ihmisestä omasta syystänsä\non tullut pelkkä liha, Jumala ottaa pois häneltä Henkensä, joten se\nei häntä enää synnistä nuhtele. Hän voi juoda vääryyttä niinkuin\nvettä, elää himojen vallassa, olla itsekäs olematta silti siitä enää\nsisäisesti vaivattu. Se on paatumuksen tila.\n\nSiihen on parhaillaan osa kansaamme joutumassa. Kunpa ne, joille\nJumala on henkilökohtaisesti todellisuus ja jotka Filippuksen kanssa\nrukoilevat: \"Herra, näytä meille Isä!\" alkaisivat pyytää tätä Jumalan\nilmestymistä ei vain itsellensä, vaan koko kansallemme, sen kaikkein\nkiihkeimmillekin jumalankieltäjille! Meitä ei nyt auta ihmisvoima\neikä ihmisviisaus, vaan Jumalan ilmestyminen keskellemme väkevänä\nVapahtajana.\n\n\nLauantai.\n\n_Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään\nkaksiteräinen miekka._ Hebr. 4:12.\n\nKäsitys Kristuksen seurakunnasta ei ole aina selvänä tietoisuudessamme.\nUseasti kohtaa vieläkin katsantotavan, jonka mukaan opetetaan, että\nkaikki ovat Jumalan lapsia, kunhan he vain ovat kastetut ja kuuluvat\nulkonaisesti kirkkoon. Pyhäin yhteys ja ulkonainen paikallisseurakunta\novat siltä kannalta katsoen yhtä. Mutta Jumalan sanan edessä tämä\nkatsantokanta on valheellinen.\n\nJumalan elävä ja terävä sana herättää omattunnot synnin unesta. Silloin\nei enää voi, niinkuin aiemmin nimikristillisyyden ja ulkokultaisuuden\ntilassa ollessa, pitää uskon tilaansa parempana, kuin mitä se\ntosiasiassa on. Silloin ei voi olettaa itseään Herran omaksi vastoin\nRaamatun sanaa: \"Jolla ei ole Kristuksen henkeä, se ei voi olla hänen\nomansa.\"\n\nHeränneessä sieluntilassa ei jakseta enää Jumalan sanalla ja kristityn\nnimellä vahvistaa muuttumattoman sydämen itserakkaita luuloja omasta\nautuudestansa. Sydän, joka luulouskon muureilla oli olevinaan\nsuojattuna Jumalan sanan tuomiota vastaan, kokeekin nyt, miten elävä\nJumalan sana terävänä leikkaa läpi ja erottaa sielun ja hengen ja on\nsydämen ajatusten ja aikomustenkin tuomarina.\n\nKristillisyys ei tällöin enää jää summittaiseksi, vaan se on\nkilvoittelevan sielun alituista uskon taistelua, jonka kuluessa armon\nihana sanoma Jumalan sanassa aukenee katuvalle syntiselle.\n\nTälle, mutta myöskin yksin tällaisten syntisten muodostamalle joukolle\npappi voi alttarilta totuudessa sanoa: \"Rakkaat ystävät, veljet ja\nsisaret Kristuksessa Jeesuksessa.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Sillä näin sanoo Herra Israelin heimolle: Etsikää minua, niin te\nsaatte elää._ Aam. 5:4.\n\nIsrael oli niin syvälle langennut, ettei se enää voinut nousta. Se oli\nniin kukistettu, ettei ollut ketään, joka olisi voinut sen jälleen\npystyyn nostaa. Herran profeettakin valitti suurella äänellä sen\ntoivotonta kohtaloa.\n\nYksi pelastuksen mahdollisuus oli vielä sentään olemassa: Herran\netsiminen. \"Etsikää Herraa, niin te saatte elää.\" Kun kansalta\nitseltään ja sen naapureilta näkyvät loppuneen auttamiskeinot, eivät\nne silti vielä olleet loppuneet Jumalalta, häneltä, joka ei koskaan\ntarvitse ketään neuvonantajakseen. Kun muut lakkasivat säälimästä,\nHerra sääli vielä. Kysymys oli vain siitä, pääsisikö Herra armahtajaksi\nja auttajaksi. Sellaiseksi hän ei voinut päästä, niin kauan kuin kansa\npysyi epäuskossaan ja säilytti uppiniskaisen henkensä.\n\nSuomenkin kansan asiat ovat tätä nykyä siveellisesti kurjat. Toinen\npuoli kansaamme myrkyttää itseään väkijuomilla. Toinen puoli katselee\nvieressä neuvottomana tätä kurjuutta voimatta auttaa. Jonkinmoinen\npirullinen uhma on vallannut mielet toisaalta, toisaalta taas\nvelttouden henki.\n\nMistä apu? Mistä pelastus?\n\nJos olisi vielä niitä, jotka vaivatun mielen ja säälin elähdyttämällä\nrakkaudella osaisivat tälle kansalle siinä uskoa herättääkseen sanoa:\n\"Etsikää Herraa, niin te saatte elää.\" Silloin tulisi apu nykyiseen\nkurjuuteen. Muut keinot ovat vain hätävarana. Ja koska uskomme, ettei\nHerra Suomen kansaa hukkumaan jätä, niin hän varmasti saarnauttaa nämä\nparantavat sanansa, ellei ihmisiä kuulla, sellaisella saarnamiehellä,\njota uppiniskaisimmankin on _pakko_ kuulla ja totella.\n\n\nMaanantai.\n\n_Me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on\nsynnytystuskissa hamaan tähän asti._ Room. 8:22.\n\nSyysmyrskyt saattavat ryöppyinä syöksyä maamme yli. Särkyneet talot,\nsadat kareille ajautuneet alukset ja kaatuneet puut metsissä puhuvat\nsilloin luomakunnan alistumisesta katoavaisuuteen ja turmeltuneisuuteen.\n\nMutta keskellä tätä luomakunnan huokausta, jota merenaaltojen loiskina\nkalliorantoja vasten säestää, on Jumalan lasten ilmestyksen ikävä ja\nodotus. Luomakuntakin ikävöiden odottaa, että synnin vallasta tulisi\nloppu ja että kirkkauden olotila pian alkaisi.\n\nAikoinaan apostoli Paavalin herkkä korva kuuli tämän luomakunnan\nhuokauksen ja ikävän. Kuulemmeko me?\n\nKun metsä suhisee, kun meri raskaasti huokaa, kun taivas menee pilveen,\nkun myrsky yltyy, Herra kysyy sinulta ja minulta: Oletko hengestä\nsyntynyt? Oletko päässyt sovintoon Jumalan kanssa? Jos olet, niin\nkerran ikävöivä odotuksesi toteutuu.\n\nTulee aika, jolloin syksyn myrskyt eivät enää hävitä kesän vehmasta\nkauneutta, aika, jolloin ei talvi koskaan enää haasta katovaisuuden\nkieltänsä ja uhoa kuoleman hyistä hallaansa kukkivan luonnon yli. Tulee\naika, jolloin eivät ihmissuvusta enää kohoa huokaukset, koska toiveet\novat pettäneet ja elämän onni särkynyt.\n\nIkuisen nuoruuden aika on silloin tullut, kun kuolemaa ei enää ole,\nkun kaikki vanha on kadonnut. Mitä nuori sydän rakkauden unelmissaan\nunelmoi, mitä runoilija tulevaisuudesta kaunista aavistelee, se kerran\non todellisuudessa oleva lunastetun kristityn omaa, kun Jumalan\npelastussuunnitelma on toteutunut ja elämän arvoitus lopullisesti\nratkaistu uusissa taivaissa ja uudessa maassa, missä vanhurskaus asuu.\n\nPelastus Kristuksessa ei ulotu vain ihmiskuntaan, vaan myöskin\nluomakuntaan.\n\n\nTiistai.\n\n\"_Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin_?\"\nJob. 2:10.\n\nNämä paljon kokeneen, hurskaan Jobin sanat heittävät valon säteitään\nmonen kärsivän Jumalan lapsen elämään vielä nykypäivinäkin. Helppoa on\nolla jumalinen, kun on rikas, kun lapset ovat terveinä, kun ihmiset\nkohtelevat arvonannolla, kun itse on terve ja onnellinen perheensä\nkeskellä.\n\nMutta kun käy, niinkuin kävi Jobille, että menee omaisuus, ja köyhyys\nkurkistaa ikkunasta sisään ja sairaus ja kuolema tempaavat lapset pois\nviereltä, silloin ollaan vaarassa pahentua Jumalan hyvyyteen ja Isän\nrakkauteen. Eikä saatana mitään muuta niin toivo, kuin että uskovaisen\nluottamus Jumalaan loppuisi.\n\nMutta uskova ihminen tunnustaa vielä menetyksensä ja vaivojensakin\nkeskellä: \"Herra antoi, Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi!\"\n\nVaan eipä saatana tyydy yhteen tai kahteen hyökkäykseen uskovan uskoa\nvastaan. Hän tekee niitä uudelleen ja uudelleen. Niinpä lisääntyivät\nJobinkin vaivat \"ilman syytä\" saatanan yllytyksestä siten, että terveys\nmeni häneltä, ristinkertojalta itseltäänkin. Ja hänen vaivansa kasvoi\nkukkuramitaksi, kun oma vaimo pilkaten sanoi: \"Vieläkö nytkin pysyt\nvakuudessasi? Jätä Jumala ja kuole!\"\n\nTäällä helteisessä murheen pätsissä kaikkien hylkäämänä ja kaiken\n_tämän_ elämän onnen menettäneenä miehenä Job kestää ja hänen uskonsa\nsäilyy vielä lujana.\n\nHän puhelee emännälleen: \"Sinä puhut niinkuin tyhmät vaimot. Otammehan\nvastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin?\"\n\nTällaisella uskolla saatanan herjaava suu tukitaan ja Jumala\nkirkastetaan ihmisten ja enkelien edessä.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat._ Ps. 126:5.\n\nTulee aika ihmiselämässä, jolloin ihmeeksensä huomaa, että Herra ottaa\npois toisen toisensa jälkeen niistä henkilöistä, jotka ovat olleet\nmeille läheisiä. Samoin käy vähitellen niitten esineittenkin, joita\nme rakastamme. Elämämme käy maallisista ilonaiheista yhä niukemmaksi.\nOn monta kristittyä, jotka vanhoiksi tultuaan ovat yksinään elämässä\nniinkuin kelohonka kaskimaalla.\n\nMutta onnellisia ovat ne, jotka yhtäkaikki eivät ole kyllästyneet\nHerran teihin. Onnellisia ne, jotka murheittensa painaminakin ovat\nomastansa toisille jakaneet ja itsensä toisten hyväksi uhranneet.\nOnnellisia ne, jotka ovat oppineet jokaiseen vaivaansa ja jokaiseen\ntyhjyyteensä saamaan lohdutukseksi ja täyteydeksi itsensä Kristuksen\nJeesuksen. Heillä on hänessä elämä -- eikä vain pisaroittain, vaan\nvirroittain. He ovat niitä, jotka menevät matkaan ja itkevät ja vievät\nulos kalliin siemenen, mutta tulevat riemulla ja tuovat lyhteensä.\n\nIhmiset, jotka mielellänsä rakkaudesta Kristukseen palvelevat toinen\ntoisiansa niin kauan kuin heillä on tilaisuus pitää rakastetut\nlähimmäisensä luonansa täällä muukalaisuuden maassa, saavat Jumalan\nhyvyydestä satakertaisesti _jo nyt täällä ajassa_ ja sitten taivaassa\niankaikkisen elämän. Jumala on näin luvannut, eikä hän saata\nvalehdella. (Mark. 10:29, 30.)\n\n\nTorstai.\n\n\"_Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten\nedestä_.\" Joh. 10:11.\n\nKun Jeesus todisti itsestään: \"Minä olen se hyvä paimen\", niin\nlaatusanaa _hyvä_ on tässä yhteydessä käytetty ainoalaatuisessa\nmerkityksessä. Ihmiskunnan keskellä ei ole ketään toista tai muuta\n_hyvää_ paimenta kuin Jeesus yksin.\n\nKuvaus hyvästä paimenesta on siis toisaalta tuomion julistamista.\nNiinpä Jeesus sanoikin suoraan niille kuulijoille, jotka hänen\narvovaltaansa eivät alistuneet: \"Te ette ole minun lampaitani, sillä te\nette tottele minun ääntäni. Teidän syntinne jää olemaan.\"\n\nKuva hyvästä paimenesta ja hänen lampaistaan on tyypillinen. Se\non tarkoitettu esittämään ratkaistua kristillisyyttä, todellista\nKristus-suhdetta, \"Herran\" ja \"orjan\" keskinäistä oloa ja elämää toinen\ntoisensa kanssa.\n\nTässä tyypillisessä kuvassa käyvät linjat kahteen suuntaan.\n\nToisaalta Jeesuksen opetuslapset, siis kristityt ihmiset, ovat kokonaan\nhänen arvovallastaan ja herruusvoimastaan riippuvaiset. Paimen voi\nteurastuttaa lampaansa, milloin hän näki sen hyväksi. Paimen sai\nkatkaista tottelemattomalta ja uppiniskaiselta lampaalta jalan, milloin\nhän katsoi sen kesyttämistarkoituksessa tarpeelliseksi.\n\nMutta samalla oli paimen täydellisesti vastuussa lammasten\ntoimeentulosta ja turvallisuudesta. Hän piti huolta siitä, että\nlampaat johdatettiin tarvittaessa tyhjiksi järsityiltä laitumilta aina\nuudelleen toisille ruoasta runsaille laitumille ja virvoittavien vesien\ntykö. Ja kun peto tai muu vaara uhkasi, paimen oli valmis panemaan\nhenkensä alttiiksi lammasten edestä.\n\nHyvä paimen, joka on opetuslasten elämän valtias, vastaa samalla heistä\nja kaikista heidän tarpeistaan täydellisesti. Mutta toisaalta lampaat\ntaas omalta kohdaltaan tuntevat paimenensa äänen ja ovat kiintyneet\nrajattomalla luottamuksella häneen. Jeesuksen opetuslapsilla ei ole\nhalua oleskella missään muualla, kuin siellä, missä heidän Herransa\non. Heillä ei ole puhtaampaa harrastusta ja iloa kuin saada seurata\nHerraansa ja Mestariansa, mihin ikinä hän heidän edellään menee.\n\nHyvä paimen on ainoa Herra. Hän käskee ehdottomalla arvovallallaan\nopetuslapsiaan. He taas sydämensä sisimmästä halusta vapaaehtoisesti\nhäntä tottelevat ja seuraavat silloinkin, kun he eivät ymmärrä hänen\njohdatuksensa laatua ja tarkoitusta. He silloinkin täydellisesti\nluottavat hyvän paimenen kaikkiviisauteen ja kaikkivaltaan.\n\nSellaista on kristillisyys. Se on uskoa ja luottamusta yli kaiken\nKristukseen sielujen ainoana kaitsijana ja paimenena keskellä kaikkia\ninhimillisiä arvovaltoja.\n\n\nPerjantai.\n\n_Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän\nnäkee Isän tekevän._ Joh. 5:19.\n\nMeidän tavallisten ajan lasten osaan kuuluu, että taivas, näkymätön\nmaailma, aukenee vain tilapäisesti silloin tällöin, kun Jumala puhuu\nteoissansa ja tuomioissansa. Toisin oli Jeesuksen, normaali-ihmisen\nlaita. Hän _näki aina_ Isän. Itsestään hän todisti: \"Ei kukaan muu ole\nnoussut taivaaseen kuin se, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika,\njoka _on_ taivaassa.\"\n\nEi vain Raamatussa, ei vain historian tapahtumissa, vaan myöskin\nsinapinsiemenen kasvamisessa puuksi, viljan kypsymisessä, sateessa,\nrajuilmassa, linnun lennossa ja kuolemassa hän näki Isänsä\nläsnäolon ja vaikutusta. Jopa pyöveleissään, pilkkaajissaan ja\nristiinnaulitsijoissaan hän näki vain Isänsä käsialaa. Rehentelevälle\nPilatukselle hän sanoi: \"Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei\nsitä olisi _annettu_ sinulle ylhäältä.\" Hänen välitön näkökykynsä\nauttoi häntä kuitenkin näkemään kärsimyksen ja tuskan takana\ntaivaallisen, näkymättömän Isän hellät kasvot.\n\nTuota näkökykyä mekin tarvitsemme oppiaksemme elämään kristityn\nelämää. Eipä suotta apostoli rukoillut Jeesuksen Kristuksen Jumalaa,\nkirkkauden Isää, valaisemaan kuulijoittensa \"sydämen silmiä\". Ei\nsuotta ylösnoussut Kristus neuvo meitä häneltä voidetta ostamaan\nvoidellaksemme silmiämme, jotta näkisimme. Autuas on se, jonka silmät\novat avatut ja jonka korva kuulee, mitä Pyhä Henki puhuu seurakunnalle.\n\n\nLauantai.\n\n\"_Vanhurskas on elävä uskosta_.\" Room. 1:17.\n\nJumalanvaltakuntaan päästään vain ihmeen kautta. Jumalan käsiin\nherätyksessä joutunut ihminen näkee itsensä mahdottomaksi Jumalan\narmoon. Hänestä näkyy taivasten valtakunnan ovi olevan suljettu ainakin\nhäneltä.\n\nTällaiselle itsensä mahdottomaksi näkevälle Jumala tarjoaa\nvanhurskauttavan uskon. Sen laatu on kuvattu Aabrahamin uskossa.\nHänestä sanotaan Raamatussa, että hän uskoi sen toivon, missä ei mitään\ntoivoa ollut, ja oli varma siitä, että mitä Jumala lupaa, sen hän\nmyöskin tekee. Olosuhteet ja luonnonlait näkyivät olevan sitä vastaan,\nettä hänestä, vanhasta miehestä tulisi enää paljouden isä.\n\nMutta Aabrahamin usko oli juuri siinä, että hän mahdottomuuden\nuhallakin luotti Jumalaan, jolle mahdotonkin on mahdollista. Eikä tämä\nhänen luottava toivonsa häpeään joutunut. Jumala osoittautui siksi\nsuureksi Herraksi, joka voi siirtää luonnonlait syrjään, kun hänen\nvaltakuntansa asia sitä vaatii. Tämä usko Jumalan herruus valtaan on\nAabrahamissa esikuvallista. Mutta se on Raamattuun kirjoitettu meitä\nvarten, jotka uskomme, että se samoin meillekin \"luettaisiin\".\n\nKun mekin mahdottomuutemme tuntien olemme siveyslain tuomion alaisena\neikä mitään pelastuksen mahdollisuutta näy, koska emme voi lakia\ntäyttää emmekä sitä olemattomaksikaan tehdä, silloin Jumalan tarjoama\nuskon lahja on siinä, että hän kirkastuukin meille siksi suureksi\nArmahtajaksi, jolla on valta ei vain luonnonlakeihin, mutta myöskin\nsiveyslakeihin.\n\nTämä usko on Aabrahamin uskon siirtämistä historian piiristä\niankaikkisen, loppumattoman elämän piiriin. Ken sen on kokenut, hän\nymmärtää, mitä merkitsee Raamatun sana: \"Vanhurskas on elävä uskosta,\"\nhän ymmärtää sanat: \"lahjavanhurskaus\", \"vieras\" vanhurskaus ja \"uskon\"\nvanhurskaus erotukseksi sekä yhteiskunnallisesta että siveellisestä\njopa uskonnollisestakin vanhurskaudesta.\n\n    O, tuomio, o salaisuus. _Vanhurskas_ vaivatahan;\n    Syypäiden tähden ristinpuus' Nyt syytön surmatahan;\n    Tähtemme, Herra, kuolet sa, Luojamme, luotuin puolesta;\n    O suurta rakkautta!\n\n    Mä väärin tein, sua rangaistiin,\n    Sä synnin palkan kannoit.\n    Mä häpiän tein sua häväistiin,\n    Alttiiksi henkes annoit -- -- --.\n\n                           V.k. 46:5, 9.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Saatana on pyytänyt saada teidät valtaansa, seuloaksensa teitä\nniinkuin vehnää._ Luuk. 22:31.\n\nToisinaan on elämässä tullut vastaan sellaisia aikoja, jolloin ei saa\nRaamatustakaan mitään irti. Niinä aikoina lähettää Jumala ystäviä,\njotka neuvovat luottamaan yksin Jumalaan. On niin helppo tehdä matkaa\nsilloin, kun on myötäkäymisen päivät, ja silloin voi tulla omilla\najatuksillaankin toimeen jotenkuten.\n\nMutta kun tulee vaikeita aikoja, silloin ilmenee, kuinka haurasta ja\npetollista on se, mitä me olemme sommitelleet Jumalan sanankin varassa\nja mitä me yleensä ajattelemme ja osaamme. Pietariltakin oma pohja\nsärkyi, niin meiltäkin. Sana ja lupaus on ainoa turva. Niinpä Herra\nsanoi jo edeltäpäin Pietarillekin: \"Minä olen rukoileva Isää, ettei\nuskosi pitäisi loppuman.\"\n\nOn kauhea paikka, kun saatanan seulassa usko menee sellaiseksi,\nettei ole muuta kuin epätoivo edessä. Siinä on helvetti maan päällä\nja on kauheaa, jos se aukenee loppumattomasti iäisyydessä. Mutta\nkun Herra lähettää tähän avun ystävän sanan kautta ja kirkastaa\nitsensä uudellensa, niin ne piirit ja seurat käyvät rakkaiksi, joiden\nvälityksellä Herra on kukistanut sydämemme petolliset ajatukset ja\nauttanut katsomaan Häneen sellaisena kuin hän todella on, huonojen\narmahtajana, valmiina sotkuisimmatkin asiat korjaamaan.\n\nTämä on kuultu ennen ja kuullaan nytkin. Mutta voi, kuinka me olemme\nepäuskoisia ja pahan hengen vankeja, kun luotamme petolliseen\nsydämeemme, emmekä anna arvoa ystäville, joita Jumala on lähettänyt ja\nkäyttänyt hyväksemme, emmekä etsi uskovaisten tosi yhteyttä niinkuin\ntulisi etsiä ja löytää, että kasvaisimme uskosta uskoon. Kyllä usko\non tällä tiellä peräti välttämätön. Sillä hänen, joka kerran tahtoo\nJumalan tykö tulla, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa. Mitenkä\nsen sielun käy, jonka usko on mennyt ja haaksirikkoutunut. Saatanan\nseulassa usko loppuu.\n\nMutta Jeesus sanoo vieläkin meille etukäteen: \"Minä olen rukoileva Isää\nsinun edestäsi, ettei uskosi pääsisi loppumaan.\" Ja sille, jonka hän\nristin juurelta, vaivoista korjaa, hän antaa tehtävän, ettei tämä jäisi\nlaiskaksi: \"Hoida veljiä, kun käännyt.\"\n\nKun tämä veljien hoitaminen laiminlyödään, silloin usko tekee taas pian\nhaaksirikon. Tätä ei voi jatkua loppumattomasti. Herra tahtoisi saada\nmeidät totutetuksi pysymään ystävien seurassa siihen asti, kunnes vajaa\nlakkaa ja täydellisyys alkaa, jotta pääsisimme kirkkauteen, ja jottei\ntarvitsisi mennä ikuiseen kadotukseen. Kadotus on jo silloin povessamme\nelävänä todellisuutena, kun usko loppuu ja löytää itsensä saatanan\nseulasta ilman mitään toivoa.\n\nSen takia juuri seurat ja sananharjoitustilaisuudet ovat meille\nrakkaita, että niissä Kristus ilmestyy sellaisena, joka ei väsy huonoja\nhoitamaan, vaan jaksaa rukoilla saatanankin seulassa olleen ja olevan\npuolesta, sellaisena, joka jaksaa lämmetä maailmanmielisenkin sydäntä\nhoitamaan.\n\n\"_Jeesus elää alati ja rukoilee aina niiden kaikkien edestä, jotka\nhänen kauttansa Isää lähestyvät_.\" Hän on nyt parhaillaankin\nesirukoilijana Isän luona, ja sen tähden meillä on seuroissa ystävien\nkeskellä hyvä ja hupaista olla. (Hebr. 7:25; 8:1-2.)\n\n\nMaanantai.\n\n_Herran vihan hehku ei asetu, ennenkuin hän on toteuttanut ja täyttänyt\nsydämensä aivoitukset._ Jer. 30:24.\n\nElämme ankaran vakavata aikaa. Herran toisen tulemisen merkit, luopumus\nja antikristus, nostavat jo päätänsä yhä räikeämmässä muodossa. Moni,\njoka on vieras Raamatun profeetalliselle sanalle, pelkää tulevaisuutta.\nMeillä kaikilla onkin syytä pelkoon siinä suhteessa, että ajat eivät\nlähitulevaisuudessa parane, vaan pahenevat. Mutta se taittaa uskovalta\npelon kärjen, että Herra on sittenkin kaiken uhalla ohjaksissa ja\nkaiken tapahtuvan takana.\n\nMaailman historia on maailman tuomio. Me elämme keskellä Jumalan vihan\nkiivautta. Hän on jättänyt osan meidänkin kansaamme oman onnensa nojaan\nturmelemaan tiensä jumalattomuudessa ja paheissa.\n\nMutta varmasti on Jumala pannut pahalle rajansa ja säätänyt sille\naikansa. Tuomioita emme voi välttää emmekä saada niitä estetyiksi\nkohtaamasta myöskin Herran kansaa, \"ennenkuin Jumala on toteuttanut ja\ntäyttänyt sydämensä aivoitukset\". Pahan pitää saada nyt kypsyä, jotta\nse lopulta kukistuu omaan mahdottomuuteensa.\n\nRauhankongresseilla ja kansainvälisillä enempää kuin muillakaan\ninhimillisillä parannuskeinoilla ei kansaraukkoja nyt auteta. Siihen\ntarvitaan Kristuksen elävä Henki. Hän yksin voi rakentaa uuden\nihmiskunnan, mutta nyt puuttuu vielä niitä, jotka polvillaan ahkerasti\nmyötävaikuttavat tässä rakennustyössä. (Ef. 3:14.)\n\n\nTiistai.\n\n_Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä\nvastaan, siihen asti, että hän minun asiani toimittaa ja hankkii\nminulle oikeuden._ Miika 7:9.\n\nJokainen, joka on elävän Jumalan käsiin joutunut, on myöskin saanut\nkokea Herran vihaa. Sitä kokiessa on pakko kipua tuntien muistella\npahoin käyttämäänsä aikaa. Syntiä näkee nuoruutensa vuosissa,\nmiehuusikänsä vaiheissa ja vanhuutensa vakavuudessakin. Tuntee itsensä\npahantekijäksi, jolla on enemmän kuin kymmenentuhannen leiviskän velka.\nOn kuivettunut puu, tulelle kuuluva. Ei tiedä, mihin pakenisi, mihin\nmenisi?\n\nNäissä vaivoissa Jumalan ihmiset ovat aikaisemminkin sanoneet ja\ntunnustaneet: _tahdon_ langeta Jumalan käsiin enkä ihmisten, tahdon\nHerran vihaa kantaa. On armoa, kun tuomittu syntinen osaa jättäytyä\nsellaisena kuin on, tekojensa kaltaisena, vihan alaisenakin Herran\nkäsiin, tuli mitä tuli. Pakko on kyllä tunnustaa: \"Minä olen tehnyt\nsyntiä häntä vastaan\", mutta katuvassa sydämessä syntyy tuo ihmeellinen\nluottamus: \"tahdon Herran vihaa kantaa, -- -- -- siihen asti, että hän\nminun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden.\"\n\nKokemus todistaa, että Herra pitää lupauksensa. Kukaan ei ole suotta\nhäneen turvaansa pannut. Ken syvimmässäkin alennuksen tilassa\nvalitsee Herran auttajakseen ja pelastajakseen, taluttajakseen ja\nasianajajakseen, hän ei totisesti hukkaan joudu eikä aina hyljättynä\nkulje. Herra itse ajaa hänen asiansa ja hankkii hänelle oikeuden. Sitä,\njoka itse itsensä tuomitsee, ei Jumala tuomitse, vaan antaa hänelle\narmonsa ja anteeksiantamuksensa.\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Niin kauan kuin on päivä, tulee meidän tehdä hänen tekojansa, joka on\nminut lähettänyt_.\" Joh. 9:4.\n\nVäärää \"Herran päivän\" odotusta Jumalan sana vastustaa (2 Tess. 2.)\n\nHerra itse, joka näki lopun olevan omalla kohdallaan ihan edessään,\nkäytti aikansa toisin. Niin kauan kuin päivä on, niin kauan kuin\nelinpäiviä kestää, on tehtävä sen tekoja, joka lähetti Jeesuksen\nmaailmaan. Mikä työn paljous mahtuukaan kolmen vuoden puitteisiin\nJeesuksen elämässä! Hän osasi \"ostaa aikaa\".\n\nMarkuksen evankeliumin ensimmäisessä luvussa on kerrottu parista\nperäkkäisestä Herran työpäivästä. Aamusta iltaan hän oli tiukassa\ntyössä säästämättä itseään. Iltasella vielä tuodaan hänen luoksensa\nsairaita. Niitäkin varten hänellä on aikaa, se on, rakkautta. Keskellä\nkiireistä, kuumeista työtä ei Jeesuksen elämässä ole huomattavana\nmitään levottomuutta, hermostuneisuutta tai hapuilemista sinne tänne.\nHän tekee kaikki tyynesti ja harkitusti, jopa usein ristiriidassa\nkansansa johtomiesten ja yleisen mielipiteen kanssa.\n\nTällaisen työpäivän jälkeisestä aamusta kertoo Markus: \"Ja varhain\naamulla, kun vielä pimeä oli, hän nousi, lähti ulos ja meni autioon\npaikkaan, ja siellä hän rukoili.\" Oli opetuslapsi, Pietari, joka omin\nsilmin oli nähnyt tämän varhaisen uloslähdön ja vaijeten sitä tarkannut.\n\nMe ihailemme Jeesuksen esikuvallista rauhaa, tyyneyttä ja ajan\nostamista keskellä kiireistä työtä. Mutta meillä on muka varaa usein\nlaiminlyödä joka-aamuinen seurustelu rukouksessa taivaallisen Isän\nkanssa. Onko ihme, ettei meillä ole aikaa rakkauteen? Onko ihme, että\nvelvollisuuksien asemasta väärä Herran päivän odotus askarruttaa\najatuksia seurakunnissamme. Meillä ei ole Raamatun Jeesusta silmäimme\nedessä; häntä, joka teki työtä, niin kauan kuin päivä oli.\n\n\nTorstai.\n\n\"_Herra on lyönyt meitä ja sitoo meidät_.\" Hoosea 6:1.\n\nAjalliset onnettomuudet eivät kohtaa meitä sattumalta. Kaiken takana\non kaikkivaltias Isä. Se oli Jeesuksen usko. Ja Jeesuksen uskon tahtoo\nkristitty ihminen omistaa itselleen päivä päivältä yhä kokonaisemmin.\nHän on yhtäältä varma siitä, että kun kuolema tulee kotiin, kun\nmaalliset toiveet särkyvät, kun kova päivä puristaa silmistä kyyneleet,\nse onkin _Herra_, joka kaikella tuolla \"on lyönyt\" häntä.\n\nMutta toisaalta, kun tässä uskossa eletään, että onnettomuuskin tulee\nHerralta (Aam. 3:6, Jes. 45:7), kohotaan uskon siivin myös näkemään,\nettä \"Herra myös sitoo meitä, parantaa meitä.\"\n\nKun olemme sellaisessa vaivassa, ettemme itse voi auttaa itseämme,\nJumala on meitä läsnä ja valmis auttamaan. Jumala ei milloinkaan\nhylkää omiaan. Vaikka kaikki muut hylkäisivät, hän ei sitä tee. Hän on\n_kuitenkin_ läsnä.\n\nVaikka näyttäisikin siltä, että kaikki menee hullusti ja että\nmeidän täytyy hukkua, niin Herra on ihan varmasti kanssamme ja voi\nyht'äkkiä temmata meidät ahdistuksestamme. Tätä emme oikein jaksa\nuskoa todeksi, ennen kuin olemme jotain tästä henkilökohtaisesti\nkokeneet. Mutta jokainen, joka on nähnyt olevansa kaikkien hylkäämänä\nja ilman lähimmäistensä apua, on aina jotakin omallakin kohdallaan\nkokenut näkymättömän, mutta aina ja kaikkialla läsnäolevan Jumalan\nihmeellisestä avusta ja lohdutuksesta.\n\n\nPerjantai.\n\n_Jokaisen oksan minussa, joka kantaa hedelmää, Isäni puhdistaa, että se\ntuottaisi runsaamman hedelmän._ Joh. 15:2.\n\nPaljon ja monenlaisia murheita saa ihmislapsi tässä maailmassa kokea.\nMurheen enkeli löytää tiensä yhtä hyvin rikkaan kuin köyhänkin, samoin\nylhäisen kuin alhaisenkin kotiin. Tässä kohden ei ole olemassa mitään\neroa.\n\nEron saa aikaan vasta se tosiasia, että joku on Kristuksessa, oikeassa\nviinipuussa, oksana, uudestisyntyneenä Jumalan lapsena, jolla Pyhä\nHenki on uskon kautta sydämessänsä. Tällainen ihminen, joka on saanut\narmosta syntinsä anteeksi, tuntee sisäistä tarvetta antautua Jumalan\nkäytettäväksi palvelustyöhön lähimmäistensä hyväksi.\n\nMutta kuinka onkaan. Monta kertaa oma tahto, ihmispelko ja mukavuuden\nrakkaus nousevatkin tässä esteiksi. Ei uskova annakaan hengenkoulussa\nkäyttää itseään palvelustyöhön, missä ja milloin vain jumala tahtoo.\n\nTällöin Jumala puutarhurina tarttuu leikkuuveitseen käyden puhdistamaan\noksaa, joka jo aikaisemmin hedelmää Herralle on tehnyt. Yhtäkaikki aina\nkun kuritus on käsillä, ei se näy hyväksi, vaan pahaksi. Leikkuuveitsi\ntuottaa kovia kipuja ja monia kärsimyksiä. Mutta silloin ne eivät\nenää paina mieltä alakuloiseksi, kun silmä alkaa nähdä Jumalan hyvän\ntarkoituksen: \"Että se kantaisi runsaamman hedelmän\".\n\nJumalan lapsi joutuu kärsimyksiin ja murheisiin sitä varten, että\nhänen elämänsä ja vaikutuksensa jo tässä maailmassa tulisi entistä\nrikkaammaksi siunauksista. Tämän ymmärtäen hän jo osaa kiittääkin\nHerraa joutuessaan moninaisiin vaivoihin, sillä hän tietää, että\nleikkuuveitsi on kaikkivaltiaan Isän taitavissa käsissä.\n\n\nLauantai.\n\n_Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä\nole vanhurskas sinun edessäsi!_ Ps. 143:2.\n\nOllessamme uskonnollisesti farisealaisten kannalla oikea Herran pelko\npuuttuu meiltä. Omahyväinen ihminen ajattelee aina, että hänen _on_\nannettava ja että hän _voi_ jotakin Jumalalle antaa. Tällaisen uskon\nmukaan ihminen on rikas ja Jumala on se, joka jotakin tarvitsee:\nrukousta, hyviä töitä, hurskaita jumalanpalvelusmenoja, erinäisten\nkäskyjen täyttämistä jne. Mutta tällaisen uskovan omaantuntoon ei ole\nkoskaan elävän Jumalan pyhyys ja valtasuuruus astunut. Hänelle Jumala\non ikäänkuin joku läheinen, vertainen olento.\n\nMutta kun omatunto herää ja synti alkaa tunnossa syyttää, käy samoin\nkuin virsilaulajalle: käsitys Jumalasta muuttuu. Sydämen täyttää\nse tunne, että pyhällä Jumalalla on oikeus hyljätä minut, jopa\nhelvettiinkin nukuttaa. Jumala on tullut suureksi ja ihminen painunut\npieneksi. On käynyt kuin hurskaan Jobin, joka elävän Jumalan käsiin\njoutuneena ei enää jumalisenakaan voinut puolustaa itseään, kun oli\ntullut pakko tunnustaa virsilaulajan lailla, ettei yksikään ihminen ole\nvanhurskas Jumalan edessä.\n\nTämä itsensä syyllisenä pitäminen, tämä pelko, ettei uskalla riidellä\nJumalan kanssa, on harvinaista, yhtä harvinaista kuin itsensä\ntuomitseminen: \"Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa\", joka\nkumpuaa esiin rukouksena vain niiden sydämistä, jotka koettelemusten\nahjossa ovat lakanneet luottamasta omaan hyvyyteensä ja hurskauteensa.\n\nSellaisella matkamiehellä ei ole Herran eteen vietävänä muuta kuin\nsyntinen, hyvästä lahjasta kiittämätön ja Jumalan sanoja turhaksi\ntekevä oma minänsä. Mutta tällä tiellä hän juuri pyhässä tuomarissaan\ntapaakin armollisen Isän, joka ei tee meille syntiemme mukaan.\n\nJoka ei itseänsä tuomitse, se on vielä lainalakien, fariseus. Ja se,\njoka lainalainen on, on kirottu Herran edessä, sillä häneltä puuttuu\nKristus, olkoon hän omasta mielestään kuinka vanhurskas tahansa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Nämä ovat ne, jotka tulevat siitä suuresta ahdistuksestapa he ovat\npesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä._ Ilm. 7:14.\n\nVaivoissa usko kirkastuu. Vainottuna ja pakolaisena Patmos-saarella\nJohanneskin näki muinoin suuret, valtavat uskonnäkynsä. Hän näki siihen\nolotilaan, missä kaikki pyhät ovat perillä Jumalan taivaassa valkeissa\nvaatteissa ja voiton palmut käsissä Jumalan valtaistuimen ympärillä.\n\nTuo suuri, valkopukuinen joukko, jonka profeetta näki, puhuu meillekin\nylösnousemuksen toivosta ja jälleennäkemisen varmuudesta keskellä\nihmiselämän raihnaisuutta ja kuolemaa. Jumalan pyhät eivät koskaan\nkuole. Kristus on saanut voiton heissä ja heidän kauttansa historiassa.\n\nUskon sankareita, syntinsä anteeksi saaneita miehiä ja naisia on elänyt\nkaikkina vuosisatoina, Kristuksen omia, joille uskon kautta onnettomuus\non kääntynyt onneksi, köyhyys rikkaudeksi, häväistys kunniaksi,\nvastoinkäyminen myötäkäymiseksi ja kuolema elämäksi.\n\nViemällä meidätkin ahdistuksiin Jumala tahtoo saattaa sielumme samaan\nvireeseen, missä ovat olleet entisten matkamiesten sielut. Herra ei\nsoisi, että nukkuisimme tapojen orjuuteen tai kulkisimme yleisen\nmielipiteen virran mukana. Herralla on annettavana kullekin meistä\ntehtävä: eläviä sanoja ja eläviä tekoja. Niitä sielut kaipaavat,\netteivät ne hukkuisi. Niitä maailma tarvitsee, ettei se mätänisi.\n\nÄlkäämme siis hätäilkö tai arkailko, kun meidät riisutaan ja meiltä\nluulot otetaan pois niin, ettei turvaksemme elämässä ja kuolemassa jää\nmuuta kuin Kristuksen viaton veri!\n\n\nMaanantai.\n\n_Jumalan enkeleillä on ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen._\nLuuk. 15:10.\n\nOlemme vuorokauden aikojen vaihteluun nähden jonkinmoisessa\nratkaisukohdassa. Kaiho valtaa mielemme. Onkohan se Jumalan ikävää\nkeskellä ajan vaihteluja -- ikävää sen puoleen, mikä on muuttumatonta,\niäti kestävää, ikävää hänen puoleensa, jonka luona ei ole valkeuden\neikä pimeyden vaihettelua?\n\nMe joudumme varmasti itsekukin ainakin kerran elämässämme vielä\nsyvemmässäkin mielessä elämään ratkaisun aikaa, jonka tarkoituksena on\nirroittaa meidät juuria myöten itsestämme.\n\nSe tapahtuu silloin, kun Jumalan taivaallinen kutsu kohtaa meitä\nhenkilökohtaisesti ja me joudumme omantunnon nuhdellessa meitä\nsynnistä ja vääryydestä sisäisesti tekemisiin elävän, pyhän Jumalan\nja hänen tuomioittensa kanssa. Tätä Jumalan kosketusta omaantuntoomme\nme sanomme herätykseksi, mutta voimmehan me nimittää sitä elämämme\njuhannukseksikin maailman suurimman parannussaarnaajan Johannes\nKastajan muistoksi.\n\nJohannes Kastaja kävi säälimättä kiinni kuulijoittensa helmasynteihin,\npaljasti ne ja vaati tunnustettaviksi ja hyljättäviksi ne. Se, joka\nei tähän taipunut, sai kuulla hänen suustaan ankarat sanat: \"Te\nkyykäärmeiden sikiöt, kuka teitä on neuvonut pakenemaan tulevaista\nvihaa?\"\n\nIhmisen onnettomuus on siinä, että hän juhannuksensa ratkaisukohdassa\nelää kohtalon hetkensä pintapuolisesti ja ylpeydessänsä ja\ntottelemattomuudessansa riistäytyy Jumalan terävän totuuden sanan\ntuomion alta tai suorastaan raukkamaisesti lähtee sitä pakoon.\n\nNäin fariseukset tekivät temppelin esikartanossa eräänä aamuna, kun\nJeesus sanoi heille heidän syyttäessään syntistä naista ja vaatiessaan\nhäntä kivitettäväksi: \"Joka teistä on synnitön, se häntä ensinnä\nkivellä heittäköön!\" Fariseukset pakenivat, sillä heidän omatuntonsa\ntodisti heidät syyllisiksi. Heillä oli silloin ratkaisun hetki.\nMutta sittenkään Herran ja totuuden puolelle he eivät tulleet. He\nriistäytyivät vapaiksi omantunnon tuomiosta.\n\nParempaa voimme ajatella naisesta, jolle Herra sanoi: \"En minä sinua\ntuomitse; mene äläkä tästedes enää syntiä tee!\"\n\nKun omahyväiset miehet olivat valmiit nakkaamaan häntä kivellä,\nHerralla oli vielä sydäntä armahtaa häntä ja antaa suurellekin\nsyntiselle kaikki anteeksi. Ratkaisun hetki oli sekin. Taivaan enkelit\nsiitä iloitsivat.\n\n    Enkeleillä Jumalalla Ompi ilo yltäinen\n    Kun he tiellä oikialla Nähdä saavat syntisen.\n    Ah siis rientäkäämme vaan Synneistämme luopumaan!\n    Herra ne kaikki unhottaapi, Meren pohjaan upottaapi.\n\n                                             V.k. 253:6.\n\n\nTiistai.\n\n_Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ne ovat Jumalan lapsia._ Room.\n8:14.\n\nParhaillaan aukaistaan rajaa laitoskirkon ja Kristuksen seurakunnan\nvälillä. Vanha totuus, että kirkko on kastettujen yhteys ja Kristuksen\nseurakunta uskovaisten, se on, Pyhän Hengen saaneitten yhteys, on taas\nvedetty esiin uudella voimalla ja eri leireissä.\n\nSelvää on, ettei kukaan, jolla ei ole Pyhää Henkeä, Kristuksen\nhenkeä, voi olla hänen omansa. Kun tästä Raamatun totuudesta pidetään\nkiinni, tullaan ilman hapuilemista siihen lopputulokseen, että\nKristuksen seurakunta eli Jumalan valtakunta, Jumalan hallitusvalta\nsieluihin, ulottuu juuri niin pitkälle kuin laitoskirkon piirissä on\nuudestisyntyneitä kristityitä.\n\nMissä raja kulkee, sitä on meidän ihmisten mahdotonta sanoa. Kristuksen\ntodellinen seurakunta onkin uskon esine. Sitä ei taideta nähdä. Se on\nnäkymätön. Niinpä Jumalan valtakuntakin, Jumalan lasten todellinen\npiiri, on näkymätön tässä ajassa.\n\nJumalan valtakunta on nyt sisäisesti uudestisyntyneissä uskovaisissa.\nMuista se puuttuu. Sen todistaa tosiasia, että Jumalan valtakunnan\nlahjat: rakkaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä, puuttuvat ei yksin\nsuruttomilta, vaan myöskin nimikristityiltä.\n\n\"Jumalan lapset on vain ne, joit' Henki hallitseepi.\" Heidän on annettu\nsanan ja rukouksen avulla kohota ihmisten piiristä ja laitoskirkon\naikahistoriallisista muodoista näkymättömän Jumalan piiriin. Tämä\nkohoaminen Jumalan piiriin, jossa meiltä kaikki kuormat kirpoavat\nainakin hetkeksi, on pyhitystä, Pyhän Hengen pyhitystyötä. Se on\nharjoitukseen pantua virsilaulajan kehoitusta:\n\n    \"Nyt ylös sieluni; Nous' ylös mullast' tästä.\n    Riennä jalkain juureen Jumalan ja Karitsan.\"\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Kun totuuden Henki tulee, opastaa hän teitä koko totuuteen._ Joh.\n16:13.\n\nOn ihmisiä, joissa Herra tekee vuosikausia työtä, mutta ikäänkuin\nulkoapäin, pääsemättä heitä sisäisesti hengellänsä hallitsemaan. He\nnäkevät, että heidän suhteensa Herraan pitäisi olla toisenlainen kuin\nse todellisuudessa on. Heillä on kova vaiva havaitessaan salaisesti\nolevansa synnin puolella. He tuntevat, että puuttuu omantunnon\ntarkkuutta, jokahetkistä valvomista sekä sisäisten himojen ja halujen\nvaimentamista.\n\nTällaisilla ihmisillä ei ole rohkeutta Herran tunnustamiseen, ei\ntinkimätöntä sotaa taistellakseen veriin asti sekä sisäisiä että\nulkonaisia vihollisia vastaan. He ovat kuin opetuslapset ennen\nhelluntaita kyllä Herran ohjattavissa, mutta seuraavat aina uudelleen\nja uudelleen myöskin oman pahan sydämensä tahtoa.\n\nKen tähän sydämen jakautuneisuuteen on todella suuttunut ja huokaa\nHerralle, että pääsisi vilpittömästi parannukseen, hän saa Pyhän Hengen\nmuistuttamaan itselleen Kristuksen elämää tuottavia sanoja, häntä\ntotuuden henki alkaa opastaa _koko_ totuuteen.\n\nOman tilan ollessa surkeimmillaan Jumalan henki alkaa sovittaa siihen\nsanan armototuuksia. Vähitellen vaivattu sielu havaitseekin olevansa\ntäydellisesti Jumalan sanan vallassa.\n\nTuo havainto ei nosta lihaa, ei tee enää ylpeäksi, vaan painaa\nnöyryytetyn sielun Jeesuksen syliin.\n\nSiellä, missä ennen kuului huokaus ja valitus, alkaa nyt kuulua kiitos\nja Herran ylistys. Paula on rikki ja lintu on pois.\n\nTotuus Kristuksessa on tehnyt vapaaksi. Kylmästä ja heikosta on tullut\nHerrassa elävä, riemuitseva ihminen, jonka \"koko totuus\" on synnin ja\nkuoleman vallasta vapahtanut.\n\n\nTorstai.\n\n_Ja mies uskoi sanaan, jonka Jeesus oli sanonut hänelle, ja meni._ Joh.\n4:50.\n\nSanausko on korkeampi kuin ihmeusko. Galilealaisista sanotaan, että \"he\nottivat Jeesuksen vastaan, koska olivat nähneet kaikki, mitä Jeesus\noli tehnyt Jerusalemissa juhlan aikana, sillä hekin olivat käyneet\njuhlilla\".\n\nTämä galilealaisten vastaanotto ja juhlista saatu vaikutus oli\npintapuolista uskoa. Heidän sydämensä olivat jääneet juhlissa olon\nuhallakin entiseen tilaansa: kääntymättömiksi, syntiä rakastaviksi.\n\nIhmeusko ei muuta ihmistä omaatuntoa myöten. Tästäpä syystä juuri\nJeesus tavallaan nuhdellen sanoi lapsensa puolesta rukoilevalle\nkuninkaan virkamiehellekin Galileassa: \"Ellette näe tunnusmerkkejä ja\nihmeitä, ette usko.\"\n\nMutta kun tosihätä oli nöyryyttänyt kuninkaan virkamiehen ja hänen\nylpeän sydämensä, ei hän loukkaantunutkaan Jeesuksen nuhteeseen,\nvaan rukoili edelleen: \"Herra tule alas, ennen kuin lapseni kuolee!\"\nHädässään hän vielä määräsi ajankin, minkä kuluessa Herran oli\nautettava: \"_ennen kuin_ lapseni kuolee\". Sen lisäksi hän määräsi vielä\npaikankin, missä Herran oli häntä autettava: \"tule alas\", tule Kaanasta\nKapernaumiin!\n\nTälle rukouksen kuulemisen aikoja ja avunannon tapoja määräävälle\nhätääntyneelle anojalle Jeesus armossaan lausui ihmeitä tekevän\nsanansa: \"Mene, poikasi elää!\" Hän ei näennäisesti auttanut heti, ei\nkuullut rukouksia niinkuin rukoilija olisi toivonut. Mutta senkin\nnöyryytyksen kuninkaanmiehen särkyneen sydämen usko kesti. Sille riitti\nyksin Herran sana. \"Mies uskoi sanan, jonka Jeesus oli sanonut hänelle,\nja meni\". Hän meni takaisin -- luullen menevänsä -- suruhuoneeseen.\n\nKun Herra vieläkin kieltää meiltä apunsa ja panee yksin sanansa ja\nlupauksensa varassa kulkemaan ikäänkuin tyhjän päälle, lähtekäämme\nsilloinkin liikkeelle, vangitkaamme järkemme uskolle kuuliaiseksi ja\ntotelkaamme kysymättä neuvoa lihalta ja vereltä. Sellainen liikkuminen\non sanauskoa ja uskonsankarien askeleissa kulkemista.\n\n\nPerjantai.\n\n_Minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien\npäällä._ Job 19:25.\n\nJob oli joutunut sille kohdalle, ettei hänellä maailmassa enää ollut\nainoatakaan ihmistä, joka olisi ottanut ajaakseen hänen asiaansa\nja puolustanut häntä. Silloin hänen uskon katseensa kärsimyksistä\nhuolimatta terästyy tarkkaamaan oikeuden Jumalan lopullista\nilmestymistä hänenkin, väärin ymmärretyn miehen oikeuksien valvojaksi.\n\nVaikka kaikki Jobin ympärillä on häntä vastassa, hän uskoo sittenkin\nvielä, että salatussa Jumalassa on hänen viattomuutensa lopullinen\npuolustaja. Tätä tarkoittaa Jobin tunnustus \"lunastajasta\",\n\"kostajasta\", \"pelastajasta\", joka viimeisenä on multien päällä seisova.\n\nNykyaikana ei ole uskovaistenkaan aina helppo uskoa totuuden ja\noikeuden lopulliseen voittoon tässä valheen ja vääryyden maailmassa.\nMutta Herran edessä elävä ihminen autetaan kärsimysten koulussa\nuskomaan yhä enemmän ja enemmän hyvää elävästä Jumalasta. Itsekukin\nsaapi vieläkin aikanansa Jobin uskon: \"Minä tiedän _minun_ lunastajani,\npuolustajani elävän.\" Sen päivän täytyy valjeta, jolloin totuus tulee\nlopulta ilmi ja oikeus voittaa vääryyden.\n\nJobin puolustaja oli elävä. Ja hän uskoo, että tämä hänen puolustajansa\nilmestyy hänelle vielä hänen eläessänsä. Mutta ellei hän sitä tekisi,\nniin hän kuitenkin viimeisenä multien päällä on seisova ja kuolemankin\nuhalla saattava oikeuden lopulliseen voittoon. Tämä on kuolemaakin\nväkevämpi ylösnousemususko.\n\n\nLauantai.\n\n_Meidän Jumalamme on taivaissa; mitä ikänä hän tahtoo, sen hän tekee._\nPs. 115:3.\n\nKuinka usein me tulemmekaan haluttomina Jumalan sanaa kuulemaan tai\notamme Raamatun sisäisesti kylminä käteemme ja alamme sitä tutkia kuin\nmitäkin muuta kirjaa vain! Mutta käykin niin sekä kuullun että luetun\nsanan harjoituksessa, että Pyhä Henki tekee sanan sydämellemme eläväksi\nja joudumme kosketuksiin itsensä elävän, omaantuntoon asti puhuvan\nJumalan kanssa.\n\nKun näin käy, silloin on meidänkin pakko tunnustaa Herralle: \"Sinun\nsanasi ovat henkeä ja elämää.\" Me koemme äskeisen haluttomuutemme tai\nruumiillisen väsymyksemme uhallakin samaa kuin virsilaulajakin: \"Minun\nsieluni _ja ruumiini_ iloitsevat elävässä Jumalassa.\"\n\nTämä elämys, tämä Jumalan sanasta Pyhän Hengen kautta saatu uusi\nuskon kokemus, joka siirtää sielun äkkiä väsymyksen tilasta voiman\nomistukseen ja kuolemasta elämään, auttaa meitä uskomaan senkin, että\nniistä miljoonista synneistämme huolimatta, jotka takanamme ovat ja\njoiden jälki on olentoomme syöpynyt, Jumala, ihmeen tekijä, voi äkkiä\nparantaa meidät ja luoda kaikki uudeksi.\n\nTämä usko karkoittaa epätoivon idut sielustamme ja kitkee irti pelon\njuuret, jotka pitävät meitä ainaisessa epävarmuuden orjuudessa, kun on\nkysymys perille tulemisesta kunniaan, ikuiseen kesään, Jumalan lasten\nkirkkauden vapauteen.\n\nTätä uskoa, että Herra kerran kaikki uudistaa, herättelevät meissä\nmyös eri vuodenaikojen valtavat voimat. Saatamme talven kynnykselläkin\nmuistaa, miten valtava kevään tulon voima on, kun kirsi ja routa sulaa\nja nurmen nukka alkaa vihannoida, kun jäät lähtevät järvistä ja laineet\ntalven kahleista taas vapautuneina loiskivat aukeilla ulapoilla.\n\nMitä tämä kevään tulo, jolle me ihmiset emme mitään mahda, muuta on\nkuin saarnaa siitä, että Jumala ajallansa sulattaa kovettuneittenkin\nsydänten roudat ja jäät valmistaen sen kevään ja kesän tuloa, jolloin\nelämänpuu ainaisesti vihannoipi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Näin sanoo Herra: \"Jos saatte rikotuksi minun liittoni päivästä ja\nyöstä niin, ettei enää tule päivää eikä yötä ajallansa, niin rikkoutuu\nminunkin liittoni minun palvelijani kanssa.\"_ Jer. 33:20, 21.\n\nLuonnon valtakunnankin piirissä ilmestyy elävä Jumala töissänsä. Yön\nja päivän vaihtelu, talven ja kesän vuorottelu, vilun ja helteen\ntoinen toisiansa seuraaminen kuuluvat Jumalan järkähtämättömään\nluomisjärjestykseen. Mikään ihmistahto tai mahti ei voi tätä\nvaorojärjestystä muuttaa tai pysäyttää. Tätä Jumalan rikkomatonta\njärjestystä luonnon piirissä tarkatessaan on hurskas virsilaulaja\nsaanut uskonsa entistään lujemmaksi ja oppinut samalla pitämään\nsitäkin järjestystä rikkoutumattomana, jonka mukaan Jumala suurena\nkasvattajana johdattaa ihmislasta läpi elämän surujen ja ilojen, läpi\nauringonpaisteisten myötäkäymisten päivien ja pilvisten onnettomuuden\naikojen.\n\nTämä sama usko oli murheitten painon alla siirtynyt evankelisen\nvirsilaulajankin Paul Gerhardin sydämeen, josta kumpusi ilmoille\nseuraavat kiitosvirren ihanat sanat:\n\n    \"Eikä, sen mä uskon varmaan, Risti luotu iäksi,\n    Kyllä käsi Herran armaan Pois sen jälleen nostaapi.\n    Talven tuimat tuiskut poistaa Jälleen suvi suloinen,\n    Näin myös vaivan jälkehen, Ilosta saa silmä loistaa.\"\n\nJumala on antanut vinhojen tuulten tuiskuta isänmaamme talvisten\nmaisemien yli ja tupruttaa kosolta lunta kaikkialle. Mutta, kas,\nsamalla jo talviselta taivaalta pilkistävät esiin kevätauringon\nensimmäiset säteet ennustaen: \"Talven tuimat tuiskut poistaa Jälleen\nsuvi suloinen.\" Tätä järjestystä ei kukaan taida rikkoa eikä\nlakkauttaa. Samoin Jumalan liittoa ei kukaan voi rikkoa omantunnonkaan\nalueella enempää kuin armon valtakunnassakaan, jonka kuningas Kristus\non. Jumalan vihan alla tomuun painuneet, syyllisyytensä tuntevat ja\ntunnustavat sielut saavat siitä olla aivan varmat, mitä profeetta Miika\nkirjoittaa: \"Jumala armahtaa meitä jälleen ja polkee maahan meidät\npahat tekomme. Kaikki meidän syntimme sinä meren syvyyteen heität\"\n(Miika 7:19).\n\n\nMaanantai.\n\n_Auta, Herra, pyhät ovat vähentyneet ja uskolliset ovat harvat._ Ps.\n12:2.\n\nKirkkovuosi lähenee loppuaan. Paljon on sanaa saarnattu ja pyhiä\ntoimituksia suoritettu Suomenkin kansan keskuudessa kuluneen\nkirkkovuoden aikana. Ei siis puutu niitä, jotka tahtovat tehdä ja\ntodella tekevätkin jotakin taivaan tähden.\n\nMutta eivätkö ne olekin hyvin harvinaisia, jotka tahtovat _kokonaan_\nantautua Herran vaatimusten tielle, tehdä kaikki, mitä hän määrää,\nja kieltää kaikki, minkä hän kiellettäväksi on leimannut. \"Pyhiä\" ja\n\"uskollisia\" sieluja on harvassa. Onko tämä puute alkanut painaa?\nOnko tämän painon alla täytynyt ruveta Herralle huokailemaan: \"Auta,\nHerra, pyhät ovat vähentyneet ja uskolliset ovat harvat ihmisten lasten\njoukossa?\"\n\nJotta tähän tultaisiin, Herra antaa meidän nähdä sekä seurakuntalaisina\nettä kirkonmiehinä tekemämme työn tulokset, työn, johon emme ole koko\nsydämestämme antautuneet. Jumalan pelko katoaa nuorista, synnit, paheet\nja lainrikkomukset lisääntyvät kaikissa kansankerroksissa, ylhäisissä\nja alhaisissa, rikkaissa ja köyhissä, vanhoissa ja nuorissa.\n\nMissä ovat ne miehet ja naiset, jotka pystyvät estämään tuhotulvan?\nEduskunnassa puhutaan, sanomalehdissä kirjoitetaan, saarnastuoleissa\nsaarnataan, kouluissa opetetaan, mutta olot jäävät entiselleen, sillä\nihmisiä ei synny uudestaan Pyhästä Hengestä.\n\nKansakunnan siveellinen ylösnousemus ei tapahdu ilman kansansielun\nuskonnollista ylösnousemusta.\n\n\nTiistai.\n\n_Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen\nPoikansa._ Joh. 3:16.\n\nKun joulu alkaa lähestyä, niin lapset koettavat olla vanhemmillensa\nhyviä. Lapsen sydän on herkistynyt iloa valmistamaan äidilleen ja\nisälleen. Jotakin he haluaisivat näille henkilöille antaa lahjaksi\nja he ymmärtävät, että se, mitä he itse omin käsin valmistavat, on\nkaikkein arvokkainta isän ja äidin silmissä. Kirkkaitten, pienien\nlapsensilmien takana on joulun edellä omat salaisuutensa -- rakkauden\nsalaisuudet.\n\nSamoin vanha väkikin tuntee tarvetta olla iloinen ja antelias. On\nikäänkuin lämmin henkäys jostakin salaperäisestä maailmasta olisi\npannut ihmiset kerran taas ajattelemaan toisiakin eikä aina vain\nitseään. On kuin oltaisiin vapauduttu jostakin pakosta, joka vetää\nalaspäin ja noustu, kohottu johonkin, joka lämmittää, puhdistaa ja\nuudistaa.\n\nMistä kaikki tämä johtuu? Mikä on kaiken sen rakkauden virran salaisena\nlähteenä, joka jouluna tulvehtii ihmismaailmaan? -- Raamattu tietää\nvastata: \"Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen\nPoikansa.\"\n\nKaiken sen takana, mikä meitä ja meidän nuorisoamme ja lapsiamme\nkehoittaa kieltäymystä vaativiin tekoihin, ja yllyttää jotakin\ntoisillekin antamaan, on Jumalan rakkaus. Se ei ole enää salattu,\nsen voima on jo sen omissa vaikutuksissa ilmennyt. Jumala on tullut\nihmiseksi. Sana on tullut lihaksi.\n\nRakkauden voimien keskellä me olemme kokemassa itse rakkauden Jumalan\nläsnäoloa. Hän vasta joulunviettomme jouluksi tekee. Ja siinä työssä\nhän parhaillaankin rakkautensa koko voimalla toimii.\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Se on se Jumalan mies, joka niskoitteli Herran käskyä vastaan_.\" 1\nKun. 13:26.\n\nSynnin äiti on epäilys. Kietomalla ensimmäisen ihmisen epäilyksen\nverkkoon saatana onnistui paratiisissa langettamaan viattoman ihmisen\nsynnintekoon.\n\nKuningas Jerobeamin aikana oli Jumala tunnustautunut Beetelissä erään\nnimeltä tuntemattoman profeetan sanoihin ja tekoihin. Ihmeitä tapahtui,\nkun profeetta oli Herran suuna ja Herran välikappaleena kuuliaisena\ntotellen Herran käskyä. Mutta paluumatkalla Beetelistä kotiinsa Juudan\nvaltakunnassa valheprofeetta hänet saavutti tammen alla, missä hän oli\nviivähtänyt istumaan.\n\nSaatanan kätyrinä tuo hengettömäksi muuttunut vanha profeetta osasi\ntyöntää epäilyksen myrkyn tottelemisen tiellä onnellisena vaeltavan\nJumalan miehen sydämeen. Valheen sana iti siellä, ja hän meni ja teki\ntoisin kuin Herra oli käskenyt. Hän joutui sisäiseen pimeään. Ilo\noli poissa, rauha poissa, voima poissa. Eikä muuten voinut ollakaan.\nJa kun hän sitten sisäisesti tuomittuna paluumatkallaan joutui\njalopeuran raadeltavaksi ja hänen kuollut ruumiinsa viruu maantiellä\nohikulkijoiden katseltavana, hänen viettelijänsä puhkeaa sanomaan: \"Se\non se Jumalan mies, joka niskoitteli Herran käskyä vastaan.\" Kaunis\nalku, säälittävä loppu.\n\nKuinka vaarallista onkaan epäillä Jumalan sanoja ja ajatella, ettei\nhänen käskyjänsä ja kieltojansa tarvitse ihan täydestä todesta ottaa.\nJaettu sydän ei kelpaa pyhälle rakkauden Jumalalle.\n\n\nTorstai.\n\n\"_Salli nyt; sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus_.\" Matt.\n3:15.\n\nKun Herra herättää meidät hengellisen kuoleman unesta näkemään\npuutteemme ja tarpeemme, hän on sitten myöskin edelleen valmis nämä\ntarpeemme täyttämään. Ei hän vaadi, vaan antaa. Niitä, jotka hän on\nsaanut eteensä nöyryytetyksi tarvitsevaisten paikalle, hän pyytää saada\ntaivaallisena auttajana auliisti palvella.\n\nKun ihminen estelee Herraa tässä hänen pelastajatehtävässään, elämän\nHerra alistuu itse anomaan tarvitsevaisilta luottamusta sanoen: \"Salli\nnyt, salli nyt!\" Tarpeemme hän täyttää siirtäessään viisaudessaan ja\nrakkaudessaan meidät tarvitsevaisten paikalta sallivaisten paikalle.\n\nKristinuskossa ei ole pääasia se, mitä me teemme, vaan se, mitä\nHerra tekee. Mutta usein Herran on pakko vieläkin, niin kuin muinen,\nvalittaa: \"Kuinka usein _minä_ tahdoin teitä koota, mutta te ette\ntahtoneet.\" Kaikkia ei Herra saa houkutelluksi luoksensa, mutta kaikkia\nluoksensa tulleitakaan hän ei saa hiljennetyksi _sallivaisten_ paikalle.\n\nJohannes Kastajan hän sai siihen siirretyksi. Tämä hylkäsi omat\nlihalliset ja maalliset messiasajatuksensa ja ensin esteltyään taipui\nkastamaan Jeesuksen Jordanissa parannuksen kasteella. Hän suostui niin\nollen pitämään Jeesuksen messiasarvoon ja tehtävään kuuluvana juuri\nsen, että Jeesus Jumalan Karitsana ottaa pois maailman synnin.\n\n\"Kaikki vanhurskaus\", kaikki Jumalan käskyjen vaatimukset tulivat\ntäytetyiksi yksin tällä Jumalan Karitsan tiellä. Meiltä syntisiltä se\non jäänyt ja jäisi iankaikkisesti täyttämättä ja kiroustuomio jäisi\nniin ollen pois ottamatta.\n\nMutta ristillä tosin Jeesus sanoo: \"Se on täytetty.\" Sallikaamme\nmekin tämän tien olla Jumalan Pojan ainoana oikeana messiastienä.\nAlistukaamme sallivaisten joukkoon, jotka laulavat:\n\n    \"Kuuliaisuuden käskyilleen, ainoan oven autuuteen\n    valmisti Herra Pojassaan, kun antoi Hänet kuolemaan.\"\n\nNyt ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa\nJeesuksessa ovat. (Room. 8:1.)\n\n\nPerjantai.\n\n_Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen\nveressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta._ Room. 5:9.\n\nTämä sana asettaa meidät salaisuuden eteen: \"Jumala oli Kristuksessa ja\nsovitti maailman itsensä kanssa.\"\n\nMe tarkoitamme ehkä samaa kuin apostoli, mutta sanomme enempää\najattelematta tai uuttasyntymistä kokematta asian kuitenkin toisinpäin.\nMe sanomme: Kristus on viattoman kärsimisensä ja kuolemansa kautta\nsovittanut _meidät_ Jumalan kanssa. Apostoli tarkoittaa sanoa: Kristus\non sovittanut _Jumalan_ meidän kanssamme. Jumala sovitti maailman\nKristuksessa _itsensä_ kanssa.\n\nKun sovinnosta on puhe, nousee itsestään kysymys: Kuka sovitetaan? Kun\najattelemme elämää ja Raamatun ilmestystotuutta, selviää meille vastaus\nitsestään: tietenkin se, joka _on vihainen_. Mutta onhan selvää, ettei\nmeillä syntisillä ihmispoloisilla ole mitään syytä eikä oikeutta olla\nvihaisia Jumalalle. Hänen edessänsä me olemme kaikki ansiottomia\ntuhlaajapoikia ja tuhlaajatyttäriä, joiden on pakko tunnustaa: \"En ole\nmahdollinen, en ansaitse, että minua sanotaan sinun lapseksesi.\"\n\nSe siis, jolla on syytä ja oikeutta olla vihainen, on Jumala yksin. Ja\nRaamattu puhuukin monin paikoin Jumalan vihasta. Jeesus sanoi: \"Joka\nei ole kuuliainen Pojalle, hän ei ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha\n_pysyy_ hänen päällään.\" Ainoastaan Kristuksessa -- elämän yhteydessä\nKristuksen kanssa -- Jumalan viha lakkaa. Hän yksin on sovinto. Sovinto\nei ole mikään oppi tai olettamus, vaan persoona, ylösnoussut, elävä,\nläsnäoleva Vapahtaja.\n\nUlkopuolella Kristusta Jumala on edelleenkin kuluttavainen tuli.\nNiinpä apostoli, joka henkilökohtaisesti saattoi tunnustaa: \"Jumala\non sovittanut meidät itsensä kanssa\", kohdistaa Kristuksen puolesta\npyyntönsä korinttolaisiin: \"Antakaa tekin sovittaa itsenne Jumalan\nkanssa\", se on, antakaa Jumalan vanhurskauttaa itsenne Kristuksen\nveressä? Se on ainoa keino pelastua tulevasta vihasta. Herätyksellä on\narvonsa, mutta se ei riitä ilman uuttasyntymistä.\n\n\nLauantai.\n\n_Ja minä näin ikäänkuin lasisen meren, tulella sekoitetun, ja niiden,\njotka olivat saaneet voiton pedosta ja sen kuvasta ja sen nimen\nluvusta, seisovan sillä lasisella merellä, ja heillä oli Jumalan\nkanteleet._ Ilm. 15:2.\n\nKorkealta tähystyspaikaltansa on apostoli nähnyt kansojen meren\nlevottomana liikehtivän. Se näky on vielä suurenmoisempi kuin\ntilapäinen suuri kansalaiskokous, missä kymmeniä tuhansia ihmisiä on\ntiukkaan sullottuina yhteen. Tätä jälkimmäistä näkyä voisi nimittää\nihmismereksi erotukseksi kansain merestä, jonka levottomat mainingit\ntuntuvat parhaillaan sekä Euroopassa että Aasiassa.\n\nMutta tulevaisuuden näkemyksessään on Johannes nähnyt sekä\nihmiskansainkin meren rauhoittuneena ja levollisena kirkkauden\nolotilassa Jumalan valtaistuimen luona taivaassa. Yhdellä ainoalla\nsanalla hän tämän perille päässeen pelastetun ihmiskunnan tilan\non kuvannut: lasimeri. Lasimeri ei myllerrä eikä lakkapäälaineita\nvyöryttele niinkuin ärjyvä suolameri. Lasimeri on aina levollinen ja\ntyyni.\n\nTämän jumalallisen tyyneyden ja rauhan olotilan, lasimeren profeetta\nnäki olevan tulella sekoitetun. Millä tulella? Jumala tekee omansa\nvalituksi murheen pätsissä. Sielut kirkastuvat vaivojen valkeassa.\nEivät muut pääse lasimerelle Jumalan valmistamia ja antamia kanteleita\nsoittamaan paitsi ne, jotka ovat monen tuskan ja vaivan kautta perille\nkulkeneet. Lasimeri ja kärsimysten tuli kuuluvat eriämättömästi yhteen.\nSellainen on Jumalan järjestys.\n\nLohduttakaa, ystävät, itseänne kärsimyksissänne tällä Jumalan sanalla,\nettä teidänkin vaivanne ja kärsimyksenne ovat pieni osa siitä\ntulesta, jolla Jumala on taivaan lasimeren kirkastanut iankaikkiseksi\nolinpaikaksi pelastetulle kansallemme.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Silloin rampa hyppii niinkuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa;\nsillä vedet puhkeavat erämaahan ja aromaahan purot._ Jes. 35:6.\n\nJumalan luona on elämän lähde. Hänen luonaan sammutetaan sielumme jano,\ntäytetään runsaasti kaikki tarpeemme, ja muutetaan uudeksi voimaksi\nkaikki heikkoutemme: rammat hyppäävät kuin peurat, ja mykkäin kieli\nriemuun ratkeaa, ja pelkurit ovat vahvat eivätkä enää pelkää.\n\nSyyksi tähän ihmeelliseen uudistukseen näkee profeetta \"vesien\npuhkeamisen korvessa\". Vesi on Pyhän Hengen vertauskuva. Jumala\nodottaa, että hän saisi antaa meille virvoituksen ajat taivaasta\nhenkensä kautta.\n\nNäemme ympärillämme nuoria -- ja vanhoja kristittyjä, joiden elämä\nJumalan yhteydessä on ilotonta ja voimatonta. He elävät valittaen ja\npuutetta kärsien aivan kuin erämaan matkamies kuivassa korvessa, ja\nsamalta kohdalta löydämme usein itsemmekin. Eikä omista ponnistuksista\nenempää kuin ystävien säälistäkään tule mitään apua. Ainoan avun tuo\nPyhä Henki.\n\nMissä tämä ymmärretään ja aletaan taivaan Isältä ilman ehtoja rukoilla\nPyhää Henkeä, siellä syntyy uutta elämää. Nuori mies, mitä sinusta\ntulisikaan, jos Jumala saisi täyttää sinut hengellänsä ja juottaa sinua\nelämän veden virrasta! Eikä kukaan Herran kansan jäsenistä ole vielä\nniin vanhaksi ja harmaaksi tullut, ettei hän Pyhän Hengen uudistamana\nelämänsä ehtoonakin voisi näkymätöntä Jumalaa aivan uudella tavalla ja\nvoimalla kirkastaa.\n\nMissä ovat tyhjät astiat? Missä ne nuoret ja vanhat, jotka ovat valmiit\nerämaan kuivuuden uhallakin sitkeästi rukoilemaan: Herra, juota minut\nhengelläsi.\n\n\nMaanantai.\n\n_Kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois._ 1 Kor.\n3:10.\n\nPaljon saarnataan ja kirjoitetaan Jeesuksesta maailman Vapahtajana.\nMutta edelleen suuri enemmistö kaupunkiemme ja maalaiskyliemme\nasukkaista vaeltaa ja elää niin kuin ennenkin vieraana Kristusvalolle,\njoka on evankeliumin sisällys. Useatkin heistä ovat joutuneet\ntilapäisesti evankeliumin sanan kuuloon, mutta he eivät ole päässeet\nperehtymään tähän sanaan. Evankeliumin Kristusvalon päällä on peite,\njoka on sen heiltä salannut, niin että he ovat jääneet sisäisesti\nosattomiksi elämän valosta.\n\nNäin käy pyhä pyhältä, kirkkovuosi kirkkovuodelta. Kokemus todistaa,\nettä peite evankeliumin kirkkauden päällä pysyy pois ottamatta\nuseimpien seurakuntalaisten kohdalla. Ja syy tähän on vielä tänäkin\npäivänä sama kuin apostolin eläessä itsevanhurskasten juutalaisten\nparissa: heidän sydämensä ei ollut oikea Jumalan edessä.\n\nJos ja milloin tämä syy eli este poistuu, taikka toisin sanoen, kun\nihmiset _sydämestänsä_ kääntyvät Herran tykö, otetaan peite pois. Pyhä\nHenki kirkastaa silloin Kristuksen sielun ainoaksi sovinnoksi. Se on\nautuas aika ihmiselle. Hän siirtyy pimeydestä valoon ja perkeleen\nvaltakunnasta Jumalan rakkaan Pojan valtakuntaan.\n\nMutta niin kauan kuin ihmisten sydämet jumalisuuden uhallakin ovat\nkääntymättömyyden tilassa ja niiden omistajat syntiä rakastavat, pysyy\nse peite niissä uskottomissa, jotka kadotukseen joutuvat, joiden mielet\ntämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille Kristuksen\nkirkkauden evankeliumin valo loista, Kristuksen, joka on Jumalan kuva.\n\nElämän valo loistaa Kristuksen kasvoista vain kääntyneille, vain hänen\nseuraansa lähteneille uskovaisille.\n\n\nTiistai.\n\n_Joka tahtoo maailman ystävä olla, hänestä tulee Jumalan vihollinen._\nJaak. 4:4.\n\nMaailma vihaa Jumalan lasta. Se tekee niin useistakin eri syistä. Eräs\nsellainen syy on, että Jumalan lapset eivät etsi kunniaa ihmisiltä.\nTämän maailman katoava loisto ei enää sokaise heidän silmiänsä, sillä\nhe ovat kuolemasta elämään siirretyt. He ovat tulleet uskon kautta\nnäkymättömän maailman kansalaisiksi ja Jumalan ystäviksi.\n\nMutta tästä armon tilasta voi uskovainen ihminen langeta takaisin\nmaailman ystävyyden hyllyvään suohon. Hänestä voi tulla jopa Pilatuksen\nkaltainen Kristuksen edessä seisoja, jolle epävakainen keisarin\nystävyys on arvokkaampi kuin omantunnon mukainen toiminta.\n\nTällä tiellä, missä totuudesta tingitään, joudutaan heikoista\npakoyrityksistä huolimatta tuomitsemaan Jumalan Kristus\nristiinnaulittavaksi. Mutta sillä teolla vetää omantuntonsa ääntä\npolkeva Kristuksen edessä olija päällensä elävän Jumalan vihan\nja rangaistuksen. Hänestä tulee Jumalan vihollinen. Ja tässä\nristiriitaisessa asemassaan elämän alkuperän kanssa Jumalan\nviholliseksi joutunut ihminen menetettyään maailman petollisen\nystävyyden, niinkuin Pilatus aikanaan keisarin häilyvän suosion, särkee\nitse oman elämänsä ja vaipuu sysimustaan epätoivoon. Pilatus oli\nkeisarin ystävä. Sitä ystävyyttä hän ei tahtonut menettää. Mutta juuri\nsiitä syystä hän menettikin onnensa ja autuutensa. Kerrotaan hänen\ntehneen itsemurhan.\n\nMaailma näkisi mielellään, että mekin sen ystävyyttä etsisimme ja\nsen suosiota tavoittelisimme tinkimällä monessa asiassa omantuntomme\nkanssa. Mutta siihen ei saada taipumaan sitä, joka päivästä päivään\npysyttelee elämänyhteydessä Jumalan kanssa ja pelkää joutuvansa Jumalan\nviholliseksi.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Minun tarvitsee saada sinulta kaste._ Matt. 3:14.\n\nKun Jeesus teki Johannes Kastajalle tunnustuksensa, oli se sellainen,\nettä Kastajan varmuus suuren herätysliikkeen johtajana hävisi, ja hänen\nryhtinsä tilanteen henkiseen hallintaan katosi siinä tuokiossa. Hän\nalkoi estellä. Hän sanoi Jeesukselle: \"Minun tarvitsee saada sinulta\nkaste.\"\n\nJeesuksen edessä Johannes Kastaja joutui tarvitsevaisten joukkoon. Mitä\nsydämen salaisia sokkeloita ja pimentoja olikaan Jeesuksen pyyntö tulla\nkastetuksi parannuksen kasteella valaissut Kastajan omassa olennossa ja\nomassa sydämessä?\n\nMitä Jeesus oli sitten Johannes Kastajalle sanonut? Syntejä hänellä ei\nollut tunnustettavana. Hän oli kyllä kaikissa kiusattu niinkuin mekin,\nmutta kuitenkin ilman syntejä. Jeesus oli ainoa synnitön synnin takia\nkirotun maan päällä. Mutta siitä huolimatta hän kuitenkin päämäärästään\ntietoisena alensi itsensä syntiä vastaan kilvoittelevien ihmislasten\ntaistelutoveriksi ja suostui rupeamaan parannuksen tekijäin joukkoon\nluettavaksi. Synnintunnustuksen asemasta on Jeesus parannuksen\nkasteeseen mennessään tehnyt lupauksen, ilmoittanut päätöksensä\nvihkiytyä kieltäymysten uhritielle syntisten hyväksi ja heidän\npelastamisekseen.\n\nSe oli tämä Jeesuksen pelastavan rakkauden kaikkiuhraava mieliala\nja alttius, joka painoi ja nöyryytti Johannes Kastajan tarvitsijain\npaikalle Herran edessä, avaten samalla hänen sisäiselle siimalleen\nuudet näköalat Messiastehtävän laatuun nähden \"Jumalan Karitsana,\njoka pois ottaa maailman synnin\". Kristus tuli suuremmaksi, hän tuli\npieneksi, Kristuksen tuli kasvaa, hänen vain vähetä.\n\nNäin käy vieläkin, kun me kohtaamme Kristuksen pelastajarakkauden\nalennuksen ja ristin tiellä. Ei mikään niin särje sydäntä, murra ja\nnöyryytä itsekästä mieltä kuin havainto, että olemme ansiottomasti\njoutuneet sellaisen rakkauden kohteeksi, joka ei omaansa etsi, joka ei\nomaa ryvettymistään pelkää, kunhan vain voi olla toisille avuksi ja\npelastukseksi.\n\nJokaiselle meille on Jumala armossaan antanut tällaisia elämyksiä\nja kokemuksia. Olemmeko Johannes Kastajan kanssa jo joutuneet\nparannuksentekijöinäkin tarvitsijoiden paikalle rukoilemaan: \"Herra,\nminun tarvitsee saada sinulta kaste\" -- henkikaste. Herra, sinä yksin\nvoit täyttää minut Pyhällä Hengellä.\n\n\nTorstai.\n\n_Mutta minun armoni ei sinusta väisty._ Jes. 54:10.\n\nSairaat ja heikot kannetaan auringonpaisteeseen. Kun auringon valo\nja lämpö tunkeutuvat heidän olentoonsa, he virkistyvät ja saavat\nuusia voimia. Näin uudistettuina he jaksavat yrittää eteenpäin elämän\nkärsimystäyteisellä tiellä.\n\nLuonnon aurinko on vertauskuva armon auringosta. Luonnon aurinko\npaistaa pilvienkin takana. Olemme siitä täysin varmat, vaikk'emme\nsitä silmillämme pilvien lävitse näekään. Samoin on Jumalan armonkin\nlaita. \"Minun armoni ei sinusta väisty.\" Armo ei meitä jätä eikä\nhylkää suurimmassakaan ajallisessa onnettomuudessa, eipä edes synnin\nkammottavimmassa syvyydessäkään.\n\nOn tosin aikoja, jolloin tunnemme itsemme perin hyljätyiksi ja\nluulemme koko uskonelämämmekin pelkäksi valheeksi. Mutta olkaamme\nhyvässä turvassa silloinkin. Vuoret siirtyvät ja kukkulat lankeavat,\nmutta Jumalan armo ei meitä sittenkään hylkää. Herran käsi ei liioin\nole lyhennetty, ettei hän voisi auttaa. Armo, jonka hän on meille\nmenneisyydessä osoittanut, ei suinkaan nykyisessäkään hädässä tai\ntulevaisuudessa ole heikompi eikä vähäisempi kuin aikaisemminkaan.\n\nSurun pilvien takanakin armon aurinko paistaa kirkkaasti. Antakaamme\nsen säteitten sanan lupauksissa valaista ja lämmittää koko olemustamme.\nSiten saamme uudet voimat. Ja mekin jaksamme rohkaistuneina astua\ntietämme eteenpäin uusin uskoin varmoina siitä, että kaikissa näissä me\nvoitamme hänen kauttansa, joka on meitä rakastanut.\n\n\nPerjantai.\n\nVatsa on heidän jumalansa, heidän kunnianaan on heidän häpeänsä, ja\nmaallisiin on 'heidän mielensä. Filipp. 3:19.\n\nSuuressa maailmanloppua käsittelevässä puheessaan (Matt. 24)\nJeesus mainitsi useita tulemisensa tunnusmerkkejä. Muun muassa hän\nennusti: \"Samoin kuin oli Nooan päivinä, niin on oleva Ihmisen Pojan\ntulemuksessa. Sillä niinkuin ihmiset olivat niinä päivinä ennen\nvedenpaisumusta: söivät ja joivat, naivat ja naittivat aina siihen\npäivään asti, jona Nooa meni arkkiin sisälle, eivätkä tienneet,\nennenkuin vedenpaisumus tuli ja _vei heidät kaikki pois_; niin on myös\nIhmisen Pojan tulemuksessa oleva.\"\n\nLopun aikoina on muun muassa materialismi pääsevä valtaan ei\nvain teoriassa, mutta myöskin käytännössä. Ihmisten mieli maatuu\nhirvittävässä määrin. Jumalan tuomio on tulossa. Siitä puhutaan ja\nsiitä varoitetaan, mutta kaikesta tästä huolimatta ei ihmissuku tule\njärkiinsä. Se takertuu yhä enemmän näihin maallisiin ja saa niistä\nkynäksensä. Pääasiana alkaa olla vatsan tarpeet: se, mitä syödään ja\njuodaan.\n\nKaikesta valistuksesta, vapaamielisyydestä ja kansainvälisyydestä\nhuolimatta ihmisillä on silmälaput, jotka peittävät kaiken sen, mikä\nkohoaa yli \"tämän maailman\". Innostuneina he puhuvat ja väittelevät\nasioista ja oloista, jotka koskevat näitä ajallisia oloja.\n\nMutta kun keskustelu kääntyy hengellisiin ja taivaallisiin asioihin,\nsilloin kaikki mielenkiinto ja harrastus loppuu, sillä ihmiset\neivät enää ymmärrä hengen asioita. He ovat harjoituksen puutteessa\nitse päästäneet uskon kykynsä surkastumaan. Heille on uskominen\nyliluonnollisen maailman tosiasioihin käynyt mahdottomaksi -- heidän\nelämänsä mahtuu kokonaan Raamatun arvosteluun lopun ajan ihmisistä,\njoille vatsa on jumalana ja joiden mieli on maallinen. Materialismi on\nvoittanut.\n\nKun näin käy, silloin Herra tulee äkkiarvaamatta juuri sinä päivänä,\njona he eivät luulekaan. Tämä usko on meillä, joille Raamatun sana\non lyhtynä, ajan pimeydessä. Mutta Raamatun sanan pilkkaajat kysyvät\nitsevarmoina: \"Missä on lupaus hänen tulemuksestaan? Sillä onhan kaikki\npysynyt, niinkuin se on ollut luomisesta alkaen.\"\n\nMaterialismi on antanut tunnustajilleen varmuuden, joka on kammottava,\nkoska se päättyy heräämiseen siellä, missä on itku ja hammasten\nkiristys.\n\n\nLauantai.\n\n_Raamattu on kaikki sulkenut synnin alle, että se, mikä luvattu oli,\nannettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat._\nGal. 3:22.\n\nMeidän kohtalomme on perisynti. Jokaisen yksityisen ja kokonaisen\nsukupolvenkin takana on esi-isien lankeemukset aina Aadamin ja Eevan\nsyntiinlankeemukseen asti. Tätä verien perintöä emme voi koskaan\ntyhjäksi tehdä. Päinvastoin me olemme sitä itsekukin ehdollisilla\nsynneillämme vielä kartuttaneetkin.\n\nLyhyesti apostoli tuo ilmi tämän kammottavan tosiasian: \"Raamattu\non sulkenut _kaikki_ synnin alle.\" Taikka toisessa paikassa vähän\nlaveammin: \"Yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta\nkuolema ja niin kuolema on tullut _kaikkiin_ ihmisiin, koska kaikki\novat syntiä tehneet.\" -- Siinä me olemme. Se on kohtalomme. Kuolla\nmeidän jokaisen täytyy sekä peri- että tekosynnin takia. Eikä tässä\nkukaan voi itseänsä auttaa tai pelastaa. Kun pakanat tätä yhteistä\nkohtaloamme oman pimentyneen ymmärryksensä valossa ajattelivat, he\ntunnustivat epätoivossaan: \"Kuolema on elämän loppu.\"\n\nMutta aivan toisin ajattelee ja tunnustaa apostolin kanssa se,\njonka \"ymmärryksen silmät\" Pyhä Henki on Jumalan sanan totuuksilla\nja lupauksilla valaissut. Hän näkee lankeemuksessa pelastuksen ja\nkuolemassa elämän. Raamattu riistää tarkoituksellisesti jokaiselta\nihmiseltä kaikki ansiot, jotta se, mikä oli jo Aabrahamille luvattu,\nse on, pelastus ja siunaus Kristuksessa, annettaisiin niille, jotka\nuskovat.\n\nEvankeliumissa on kaiken keskustana Kristus. Siellä on lupaus synnin\nja kuoleman orjille: \"Jos Poika teidät vapaiksi tekee, niin te todella\ntulette vapaiksi.\" Kun Jumalan lupausten valossa Kristus nousee uskon\nsilmiemme eteen ja katseillemme aukenee vain pieni rakokin Jumalan\narmon äärettömään maailmaan, silloin emme muuta voi kuin kiittää ja\nylistää.\n\nMeihin on armon oven avautuessa tullut varmuus, että \"vielä Jeesus\nminunkin syntisen korjaa\". Tämä henkilökohtainen varmuus omasta\npelastuksesta ei ole kenenkään itsensä otettavissa, koska ja missä hän\ntahtoo, vaan _se annetaan_ sille, jonka uskon kyvyn Jumala herättää\nkirkastaessaan synnin hädässä hänelle Poikansa, meidän Vapahtajamme,\nJeesuksen Kristuksen valtasuuruuden ja hänen sovintoverensä voiman,\njoka riittää pesemään pois veriruskeat synnit ja vuosikymmenien\nkuluessa tapahtuneet lukuisat lankeemukset sekä särkemään verien\nperintöön sisältyvien vaistojen armottomat kahleet.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n\"_Minä voin kaikki hänessä, joka minua vahvistaa_.\" Filipp. 4:13.\n\nTässä ajallisessa elämässä on parhaimmillaankin kaikki kappaletyötä.\nMikään ei täällä ole täydellistä. Kaikessa on vikaa. Tämän saamme\nkatkerasti kokea, kun omantunnon herätyksessä vilpittömästi taistelemme\nsyntiä vastaan ja yhtäkaikki joudumme monasti alakynteen ja tappiolle.\nNäemme tällöin, ettemme me voikaan Jumalan pyhien kasvojen eteen viedä\npyhitettyä elämää ja vaellusta, niinkuin omatunto vaatii. Silloin\nkyselemme ahdistettuina: \"Minkä takia ei Jumala auta? Missä hän\nviipyy?\" Hän on meille salattu Jumala. Elämä tulee meille arvoitukseksi.\n\nTämän arvoituksen ratkaisee Kristus, läsnäoleva Armahtaja. Hänen\nseurassaan käy mahdoton mahdolliseksi. Yksin hänen seurassaan\npyhityksemmekin ottaa menestyäksensä. Suomalaisen herännäisyyden vanha\nopetussana kuuluu: \"Älä ota yhtään askelta pyhityksen tiellä -- ilman\nKristusta.\" Ilman häntä emme voi mitään iankaikkisuusarvoista saada\naikaan.\n\nPaavali oli kokenut tämän saman. \"Hänessä\", \"Kristuksessa\", se on,\nKristuksen yhteydessä, Kristuksen seurassa minä voin kaikki. Se,\nmikä itselleni on tähän asti ollut ylivoimaista, on käynyt helpoksi,\nsillä Kristus on väkevyyteni. Läsnäolevana hän minua vahvistaa. Hänen\nHenkensä minua kuljettaa. Kaiken, minkä voin ja saan aikaan, hän\nvaikuttaa minussa ja minun kauttani, jopa yli sen, minkä ymmärrän tai\nmitä itse rukoilen.\n\nNiinpä, kilvoittelevat ystävät, jotka olemme lähteneet sotaan\nsyntiä ja itsekkäisyyttä vastaan, jättäytykäämme mekin vastoin\nviisauttamme tai epäuskoamme Herran Jeesuksen hoitoon ja hänen\njohdettavikseen, jatkuvasti hänen henkensä vaikutuksen alaisiksi,\nhänen puolustettavikseen, hänen siunattavikseen ja pelastettavikseen.\nJättäytykäämme näin Jeesukselle yhä uudelleen kaikista esteistä ja\nvaikeuksista huolimatta, niin hänen seurassaan varmasti huonot asiamme\nkorjaantuvat sellaisiksi, millaisiksi Jumala itse ne tahtoo saattaa.\nPitäkäämme rohkeasti kiinni meille annetusta tunnussanastamme: \"Minä\nvoin kaikki _hänessä_, joka minua vahvistaa.\" \"Hänessä, Kristuksessa\"\n-- Kristuksen yhteydessä -- \"meillä on lunastus hänen verensä kautta,\nnimittäin rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden\nmukaan.\" (Ef. i:7.)\n\nTämä sovinnon pohja, tämä \"sovintoveren lasinen meri\", kestää, kun\nkaikki muu horjuu ja kaatuu. Ken sille on uskossa päässyt nousemaan, se\nkokee omalla kohdallaan Jumalan sanan lohdutuksen: \"Vanhurskas juoksee\nlinnaan ja tulee varjelluksi.\"\n\n\nMaanantai.\n\n_Ei köyhää unohdeta iäksi, eikä kurjien toivo huku ainiaaksi._ Ps. 9:19.\n\nKaksi katkeraa kokemusta on Jumalan lapsilla. Ensimmäinen on se, että\nhe usein tuntevat itsensä unohdetuiksi ja syrjään sysätyiksi tässä\nelämässä. Ystävät, jotka aikaisemmin imartelivat ja kiittivät, ovat\nkääntäneet kelkkansa toisaalle. Hengessään köyhäksi tullut kristitty ei\nole enää mieluinen toveri omaan hurskauteensa ja hyvyyteensä luottavien\nihmisten seurassa.\n\nMutta myöskin epäuskon henki panee kristityn usein luulemaan, että\noikeatkin ystävät ovat jättäneet ja unohtaneet hänet, vaikka he eivät\nolekaan sitä tehneet. Ja kun sanastakaan ei saa mitään virvoitusta\nsielulleen, niin mieli käy apeaksi ja alkaa uskoa, että Jumalakin on jo\nunohtanut. --\n\nKaikki nämä ovat turhia huolia. Lopeta ne jo! Se, joka taivaassa asuu,\nei ole sinua unohtanut.\n\nToinen kokemus on se, että tuntee olevansa ikäänkuin petetty. On ollut\nmonenlaisia toiveita, mutta ne ovat pettäneet. Oli ehkä aika, jolloin\nluulit jumaluutesi takia kelpaavasi taivaaseen. _Se_ oli sinulle rauhan\nperustus. Mutta nyt nuo toiveet ovat pettäneet.\n\nMutta juuri niin on hyvä kuin on. Herran koulussa onkin tultava\nraadolliseksi ja kurjaksi. Sellaisen toivo ei petä iankaikkisesti.\nMutta toivo kyllä pettää siinä, että kuvailemme saavamme suuria\naikaan maailmassa Jumalan kunniaksi. Korkealle tähtäävät toiveet ovat\nsärkyneet. Omissa silmissäsi olet huonointakin huonompi syntinen.\nSuostut olemaan vaikka koko loppuikäsi köyhäintalossa, sairashuoneessa,\njopa vaikka vankityrmässä, kunhan vain saisit elävällä tavalla Jumalan\nsuosion ja armon omaksesi.\n\nMutta juuri kun olet näin painunut tomuun, oletkin lähellä päämäärää:\nsitä, että Herrassa on toivottomankin toivo, sillä raadollisen toivo ei\nhuku iankaikkisesti, lähellä sitä, että kadotettuna ja tuomittunakin\nolet viattoman sovintoveren tähden Vapahtajasi Jeesuksen oma.\n\n\nTiistai.\n\nAntakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa! 2 Kor. 5:20.\n\nMonta kertaa on kristillisyydessämme hyviä harrastuksia, kauniita\nsanoja, syviä ajatuksia ja yleviä ihanteita. Mutta kaikki tuollainen\non toisarvoista ja kalpenee itse ytimen, pääasian, rinnalla, joka on\nsovintoon pääseminen elävän, pyhän Jumalan kanssa.\n\nKenties tämän lukee joku, joka ei voi valehtelematta itselleen sanoa:\nsyntini ovat anteeksiannetut; olen Jumalan lapsi. Tuntosi ei ole\nvielä paatunut. Sinä tiedät varsin hyvin, mistä tuo särkynyt suhteesi\nJumalaan johtuu. Olet tahtonut säilyttää elämässäsi jotain, jota\nJumala ei hyväksy. On olemassa jotakin, jota sinun olisi pitänyt\npyytää anteeksi lähimmäiseltäsi, jotakin, mikä sinun olisi pitänyt\ntunnustaa puolisollesi, esimiehellesi tai opettajallesi. Elämässäsi on\nasioita, jotka eivät siedä kirkkaan päivän valoa. Syvällä sielussasi on\nsuljettuja ovia, joita et tahdo avata.\n\nKun risti on ollut pystytettynä Golgatalla ja pääsiäisaamun hauta\ntyhjäksi havaittu, Kristus taikka hänen palvelijansa Kristuksen\npuolesta kehoittaa sinua: anna sovittaa itsesi Jumalan kanssa! Jumala\non valkeus eikä hänessä ole yhtään pimeyttä. Anna kaiken tulla\npäivänvaloon! Älä enää viivyttele! Käy Herran eteen tunnustamaan\nsyntisi, häpeän tunne valtaa sinut, kun näet ristiinnaulitun Kristuksen\npäällä kaikki syntisi.\n\nSinä et voi enää elää itsekkäästi ja lihan mielen mukaan. Sinä vapaudut\nentisyyden syyttävistä painoista ja sinulle tulee sisäinen halu lähteä\nseuraamaan Kristusta uhritiellä -- elämään elämää sovinnossa Jumalan\nkanssa. Miksi siis viivyttelisit?\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ne ovat Jumalan lapsia_.\"\nRoom. 8:14.\n\nElävässä kristillisyydessä käy niin, että me ihmiset saamme astua\nvähitellen yhä enemmän syrjään ja jättää sekä oman elämämme johdon että\ntyömmekin menestyksen Jumalan käsiin. Herran omista pitää vieläkin\npaikkansa tuttu sääntö: \"Kun olit nuori, vyötit itsesi ja kuljit, mihin\ntahdoit, mutta kun vanhenet, ojennat kätesi, ja sinut vyöttää _toinen_\nja vie sinut, mihin et tahdo.\"\n\nKun esimerkiksi perhepiirissä ollaan sanan ääressä koolla, jäädään\nsisäisesti kylmiksi ja tyhjiksi aina kun hengellinen esitys, puhe\ntai laulu juontaa alkunsa itsekkäästä, toisia opettavasta mielestä.\nMutta kun Pyhä Henki, rakkauden henki, saa johtaa kokoontumista sanan\nharjoituksessa, kun Pyhä Henki sisäisestä tarpeesta antaa veisattavat\nvirret läsnäolijoitten suuhun, kun Pyhä Henki samoin antaa puhujille\nsanottavaa, sielut saavat ruokaa, joka vahvistaa uskoa, ja juomaa, joka\nvirkistävästi kumpuaa iankaikkiseen elämään. (Joh.4:14.)\n\nMe tarvitsisimme yhä enemmän perhepiirin ulkopuolellakin sellaista\nJumalan lasten kokoontumista ja kuljetusta, jonka kautta ja aikana Pyhä\nHenki saisi sanoa sanansa suoraan omaantuntoon ammattipuhujien ollessa\nvaiti elävän, vanhurskaan, syntiä nuhtelevan, läsnäolevan Jumalan\nedessä.\n\n\nTorstai.\n\n\"_Katso, uudeksi minä teen kaikki_.\" Ilm. 21:5.\n\n\"Tulkoon valkeus!\" ja valkeus tuli. Näillä sanoilla on Raamatussa\nkuvattu Jumalan ensimmäinen luomisteko. Alkupimeyden tilalle tuli\nJumalasta kotoisin oleva alkuvalo. Mutta tämä alkuvalo ei vielä\nvoittanutkaan pimeyttä kokonaan. Kuudennen huomispäivän korkein\nsaavutus, Jumalan kuvaksi luotu ihminen, lankesi syntiin joutuessaan\npimeyden voimien kiusattavaksi. Kuinka suuri onkaan itse pimeys! -- Se\non iankaikkinen.\n\nSen voittamiseksi oli uusi luominen pantava alulle. Lupaus siitä\nannettiin heti syntiinlankeemisen jälkeen, mutta todellisuudessa se\npantiin alulle silloin, kun \"sana tuli lihaksi\", kun Jeesus syntyi\nsyntisten Vapahtajaksi. Julkisessa toiminnassaan hän sittemmin selvästi\ntietäen sen, että hän oli Jumalan Poika ja että hänen tehtävänsä oli\nainutlaatuinen, julisti: \"Minä olen maailman valo, joka minua seuraa,\nei hän pimeässä vaella, vaan saa elämän valon.\" (Joh. 8:12.)\n\nKristuksen seurassa mekin olemme uuden luomisen jumalallisten\nvoimien kanssa kosketuksissa. Mutta siihen seuraan ei päästä, ja jos\npäästäänkin, ei siinä säilytä jatkuvasti, ellei Jumalan evankeliumin\nkirkkaus pääse valaisemaan sydäntämme ja loistamaan omaantuntoomme\nJeesuksen Kristuksen kasvoista. (2 Kor. 4:6.)\n\nNiiden kirkkaitten kasvojen edessä on syntisen paha olla. Häpeän ja\nsyyllisyyden ja oman mitättömyyden tunne ei missään muualla polta ja\npaina tomuun niin valtavasti kuin Jeesuksen pyhien kasvojen edessä. Ei\nkukaan meistä kestä totuuden Kaikkivaltiaan vaatimuksen edessä, ilman\nettä sydän vapisee.\n\nSiinä aavistellaan, kuinka kauhea valta on itse alkupimeys,\niankaikkinen pimeys. Ja siinä nähdään samalla näkyjä, kuinka elämän\nvalo yksin on saatavissa uskollisessa, hyvän omantunnon mukaisessa\nJeesuksen seuraamisessa ja lähimmäisten palvelemisessa Jeesuksen\ntähden. Kun tällainen rakkauden elämä Pyhän Hengen vaikutuksesta\nvuodatetaan syntisen ihmisen sydämeen, hänet on samalla siirretty uuden\nluomisen piiriin, jonka päämääränä on kaiken lopullinen uudistus.\n\n\nPerjantai.\n\n_Kun Pyhä Henki tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi -- -- --\ntuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu._ Joh. 16:8, 11.\n\nJeesuksen julkisen toiminnan alussa kiusaus päättyi siten, että\nperkeleen täytyi väistyä voimattomana ja enkelit tulivat ja palvelivat\nHerraa. Ei kukistunut Jeesus enempää lihan himoon kuin elämän korskaan\ntai silmäin pyyntöönkään. Kolme kertaa kiusaaja häntä vietteli, ja yhtä\nmonta kertaa Jeesus voitti. Elämänsä viimeisenä iltana Jeesus edelleen\ntaisi sanoa: \"Tämän maailman ruhtinas tulee, mutta minussa hänellä ei\nole mitään osaa.\" (Joh. 14:30.)\n\nJa kun Jeesus Golgatan ristillä lausui sanat: \"Se on täytetty\" ja antoi\nhenkensä vikauhriksi, silloin toteutuivat ilmestyskirjan lohdulliset\nsanat: \"_Nyt on_ pelastus ja voima ja valtakunta meidän Jumalamme, ja\nvalta on hänen voideltunsa, _sillä_ veljiemme syyttäjä, joka yöt ja\npäivät syytti heitä Jumalan edessä, _on heitetty ulos_.\" (Ilm. 12:10.)\n\nSuruton ihminen ei näistä sanoista välitä. Herännyt ihminen ei jaksa\nniihin uskoa. Pyhän Hengen erityiseksi tehtäväksi on Jumala jättänyt\ntuon pelastushistoriallisen tosiasian kirkastamisen syntejänsä\nkatuvalle sielulle, että tämän maailman ruhtinas on jo tuomittu, että\nhänellä ei enää ole syyttäjän oikeutta armoistuimen edessä. Mikä ilo\nsyntyykään ahdistettuun sydämeen, jossa perkele on vuosikausia ollut\nsyyttäjänä, silmien auetessa näkemään, että perkele on jo tuomittu.\n\nVasta Kristuksen seurassa synti paljastuu kaikessa\nkauhistavaisuudessaan. Se on mahti, jonka takana on saatana ja josta\nihmispoloinen omin voimin ei koskaan voi päästä vapaaksi.\n\nMutta kun sitten kilvoittelevalle Pyhän Hengen kautta selviää,\nettä syyttäjä on heitetty ulos, ettei hänellä enää ole oikeutta\nsyyttää, silloin eletään ansaitsemattomasta armosta ja kiitetään\nuskonpuhdistajan kanssa Jeesusta siitä, että \"juur' turhaan kiukussaan\nnyt maailman päämies vaan pauhaapi, saanut on hän nyt jo tuomion; yks'\nsana hänet kaataa.\"\n\n\n\n\nLauantai.\n\n_Koska olette lapsia, on Jumala lähettänyt sydämeenne Poikansa Hengen,\njoka huutaa: \"Abba! Isä!\"_ Gal. 4:6.\n\nRaamatusta tiedämme, mitkä ne aseet ovat, jotka ovat tarpeen\nkristityllä taistelussaan hengellisiä vihollisia vastaan. Ne ovat\ntotuuden vyö, vanhurskauden haarniska, alttius, rukous, uskonkilpi ja\nHengen miekka, joka on Jumalan sana.\n\nMutta vaikka kaikki nämä aseet ovat tiedossamme ja käsissämme, kärsimme\nsittenkin tappioita taistelussamme pimeyden henkivoimia vastaan.\n\nMistä tämä johtuu?\n\nSyvimmälti katsoen siitä, että ei ole henkeä meissä, joka lämmittää ja\ninnostaa meitä, jopa panee _huutamaan_ armoa avuksi oikeaan aikaan.\n\nEmme taida syntinsä anteeksi saaneen Paavalin kanssa totuudessa\nvakuuttaa: \"Jumala on lähettänyt sydämeemme Poikansa Hengen, joka\nhuutaa: Abba! Isä!\" Perustus puuttuu. \"_Koska olette lapsia_, on Jumala\nlähettänyt sydämeemme Poikansa Hengen.\" Perustus on Jumalan lapseus.\nMutta Jumalan lapsiksi tullaan vain uudestisyntymisen kautta Pyhästä\nHengestä. (Gal. 4:6.)\n\nVasta Pyhän Hengen innoittamina me jaksamme ja osaamme Jumalan\nsota-aseita käytännössä käsitellä sillä taidolla ja voimalla, että\nsaadaan vihollisesta voitto toisensa jälkeen. Tästä menestyksestä ei\ntule kunniaa ihmisille. Kaikki on ihmettä.\n\nVoitto vihollisista, hengen säilyttäminen vihollisten tulistenkin\nnuolien uhalla ynnä muut edut on saavutettu vain sen vuoksi,\n\"että tunnettaisiin oikea Jumala keskellämme\" Yksin lapsen henki,\nkansalaishenki, Jumalan valtakunnan Henki antaa sen väkevän ja\njärkähtämättömän uskalluksen, joka tunkee kaikkien esteitten läpi ja\nyli voittoon Jumalan kunniaksi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Enkelit lähtevät ja erottavat pahat vanhurskaista._ Matt. 13:49.\n\nTuomiosunnuntain saarnassa jaetaan ihmiskunta hyviin ja kelvottomiin\nyksilöihin. Mitään kolmatta mahdollisuutta ei näet olekaan olemassa.\n\nTämä ankaran vakava totuus käy ilmi muistakin Jeesuksen puheista kuin\nvain nuottaa koskevasta vertauksesta. Puhuessaan leivisköistä ja\ntalenteista Jeesus tekee toisaalta eron hyvän ja uskollisen palvelijan\nvälillä ja toisaalta pahan ja laiskan palvelijan välillä.\n\nViimeisen tuomion kuvauksessa tuomari sanoo oikealla puolella oleville:\n\"Tulkaa minun isäni _siunatut_\" ja vasemmalla puolella oleville:\n\"Menkää pois te _kirotut_!\" Vertauksessa kymmenestä neitseestä kohtaa\nmeitä kahtiajako: nukkuviin ja valvoviin. Valvovat erotti nukkuvista\nse, että heillä oli öljyä lamppujansa varten, kun kauan viipynyt ylkä\nlopulta saapui ja astuttiin häähuoneeseen.\n\nÖljy on Raamatussa Pyhän Hengen vertauskuva. Vain Pyhän Hengen saaneet,\nse on, uudestisyntyneet, pääsevät Jumalanvaltakuntaan sisälle, kun se\ntäydellisesti kerran toteutuu. Vain valvovat kristityt voivat mennä\nhäpeään joutumatta Kristusta vastaan, kun hän äkkiä kirkkaudessaan ja\nkunniassaan ilmaantuu.\n\nJoka valvoo, hän odottaa Kristusta, ottaa tarkasti vaarin Pyhän Hengen\narmovaikutuksista ja pelkää saattaa sitä murheelliseksi.\n\n\nMaanantai.\n\n_Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta._ 1 Piet. 4:17.\n\nOn väärin sanoa, ettei vanhurskasta koskaan tuomita. Jeesuksen tätä\nseikkaa koskeva sanonta, etteivät häneen uskovat joudu tuomittaviksi,\ntarkoittaa viimeistä tuomiota, elonaikaa, maailmanloppua. Mutta juuri\nsen tähden, ettei Jumala voi eikä tahdo lapsiansa maailman lopulla\nkadottaa, koska hän on heidän Isänsä, hänen on pakko heitä täällä\narmonajassa heidän parhaaksensa kurittaa, etteivät he maailman kanssa\nhukkuisi.\n\nDaavid teki hirveän synnin, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin\nJumala häntä siitä kuritti, Toinen mies olisi saanut hänen asemassaan\nelää vuosikausia epäsiveellisyydessä eikä olisi kuitenkaan tullut\nkuritetuksi. Niin ei käy Jumalan huoneen jäsenten. Heitä kohtaa tuomio\njo täällä armonajassa jokaisesta pienimmästäkin rikkeestä.\n\nMutta ne tuomiot ja kärsimykset, joita Jumala näin omillensa täällä\nantaa, eivät koskaan ole kadotukseen kurittavia. Siinä on takana hyvän\nIsän vitsa eikä virallisen, kylmän tuomarin miekka. Jokaisen pojan,\njota Jumala pieksää, hän myöskin korjaa.\n\nToisin on jumalattomain ja Herran seurakunnan ulkopuolella olevien\nlaita. Niistä Herra sanoo: \"Antakaa kasvaa elonaikaan asti!\" Silloin\npahennuksen ja laittomuuden tekijät erotetaan ja heitetään tuliseen\npätsiin.\n\nNäin puhuttuaan Herra kysyi opetuslapsiltaan: \"Oletteko ymmärtäneet\ntämän kaiken?\" He vastasivat: \"Olemme.\" Tähän liittyen apostoli Pietari\nkirjoittaa, että nyt on se aika, jolloin Jumalan huoneen jäsenet saavat\ntaivaallisen Isän ojentavia tuomioita kokea, jotta he lopputuomiosta\nsäästyisivät.\n\n\nTiistai.\n\n_Jeesus sanoi: \"Missä raato on, sinne kotkat kokoontuvat.\"_ Matt. 24:28.\n\nKristuksen toista tulemista ei edellä mikään idyllinen\nyhteiskuntarauha, vaan antikristuksen ahdistus. Niinkuin tiedämme,\npuuttuu sen ajan ihmisiltä kyky ymmärtää mitään korkeampaa kuin tämä\naineellinen maailma. Silloin on materialismi vallannut mielet. Mutta\ntämä mielten maatuminen ei voi olla samalla vaikuttamatta suuren\nahdistuksen ajan ihmisten siveellisyyteen.\n\nToisena piirteenä Matt. 24 luvussa Herran ennustuskuvauksessa loppujen\najan merkeistä onkin siveellinen mädännäisyys. \"Missä raato on,\nsinne kotkat kokoontuvat.\" Suuren luopumuksen aikana on yhteiskunta\nmuistuttava ei ainoastaan Nooan, vaan myöskin Lootin päiviä. Siitä\nnousee aivan kuin mädäntyneen haju ja kalman katku.\n\nMaterialististen oppisuuntien ja valtiollisten laittomuuksien\nohella pääsee valtaan myöskin siveellinen laittomuus. Kaikki\nintohimot raastavat itsensä väkisin ja julkeasti irti. Varsinkin on\nsukupuolisiveettömyys jäytävä ympäristöänsä kuin syöpä. Se, mikä\nennen oli pyhää, muuttuu probleemaksi. Se, mikä ennen oli oikein,\nmuuttuu suhteelliseksi. Kaikki voi olla niinpäin, mutta myöskin\ntoisinpäin. Siveellinen itsekuri näyttää antikristuksen ajan ihmisistä\nnaurettavalta ja typerältä. Siveetön, vastuuta vailla oleva lihallinen\nrakkaus saa tunnustuksen ja ylistyksen antikristuksen ajan sukupolvelta.\n\nMuinaisen pakanuuden monenmoiset paheet, joista meillä on pöyristyttävä\nkuvaus roomalaiskirjeen alkuluvussa, virkoavat jälleen eloon.\nTätä vaipumista vanhaan pakanuuteen eivät uudenmuotiset kilisevät\niskusanatkaan voi estää tai muuksi muuttaa -- sanat sellaiset kuin\n\"uusi siveys\", \"toveriavioliitot\", \"vapaa rakkaus\" jne. Se aika\non syvälle käyvän murroksen aikaa, jolloin \"raadoksi\" muuttunut\nyhteiselämä ehdottomasti vetää luoksensa tuomion kotkat.\n\nTämänkin varman merkkipoijun Herra heitti jo enemmän kuin 1900\nvuotta sitten historian meren ulapalle varoittaakseen kansoja\nhukkumasta turmion päivän tulessa. Se meriviitta näkyy jo kehityksemme\nkulkureitillä. Yhteiselämä kouluissa, perheissä, työmailla, virastoissa\nja yhteiskunnassa alkaa ilmaista, että jotakin mätää on olemassa. Se\nmerkitsee meillekin, etteivät tuomion hetket voi enää kaukana olla.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Kun meitä tuomitaan, niin on se meille Herran kuritusta, jottei meitä\nmaailman kanssa kadotukseen tuomittaisi._ 1 Kor. 11:32.\n\nJumalalla on oma tarkoituksensa, kun hän tässä elämässä pitelee\nankarasti lapsiansa. Tosiasiana pysyy, että hän kurittaa ja vaivaa\nomiansa enemmän kuin suruttomia maailman lapsia. Kristityn synnit\njoutuvat ihan varmasti tuomittaviksi siinä, missä Jumala sallii\njumalattoman käydä vapaana ja ilman rangaistusta.\n\nSyynä tähän on se, että Jumalan kansan synnit ovat paljon suuremmat ja\nraskaammat kuin uskottomain synnit. Synnin, jonka pakana tekee, Jumala\nvoi ontua, anteeksi sen tekijälle hänen tietämättömyytensä tähden.\nMutta Jumala, joka on pyhä ja vanhurskas, ei ikinä voi silitellen mennä\nsaman synnin ohi, jos hänen lapsensa, jolla on parempi tieto, sen\ntekee. Jumalan omien synnit ovat tuomittavampia ja raskaampia juuri sen\ntähden, että heillä on enemmän valoa ja hengellistä tunnon arkuutta\nkuin muilla ihmisillä.\n\nJos suruton pitää valon pimeytenä, totuuden valheena ja makean\nkarvaana, ei se ole niin suuri synti kuin jos sen saman tekee herännyt\nihminen, jolla on Jumalan sana jalkainsa kynttilänä ja Pyhän Hengen\ntodistus povessansa sisäisenä valona.\n\nKun kristitty tekee syntiä, tekee hän sitä vastoin parempaa tietoansa\nja sisäistä valoansa vastaan. Eipä näin ole ollenkaan ihme, että juuri\nhänen syntinsä ennen muita ovat tuomittavat, ja ihmekö siis, että\nJumala juuri uskovaisiaan mitä ankarimmin armon ajassa kohtelee, kun he\novat olleet kovakorvaisia isän käskyille.\n\nKaiken tämän, Herran omia kohtaavan tuomion ja kurituksen, hyvä\ntarkoitus on, ettei heitä kerran armonajan loputtua suruttoman maailman\nkanssa tuomittaisi. Ja vielä Jumala \"kurittaa meitä tosi parhaaksemme,\njotta pääsisimme osalliseksi hänen pyhyydestänsä\".\n\n    Herra vitsas kuritukses, vaikka joskus ankarat,\n    Ne vaan onkin osoitukses, Ettäs mua rakastat,\n    Ettet tahdo mua jättää, vaan mun maailman saastasta,\n    Pahuuden myös pauloista Ristin kautta tykös vetää.\n    Kaikki loppuu aikanaan, Armonsa ei milloinkaan.\n\n                                          V.k. 361:10.\n\n\nTorstai.\n\n_Minä tahdon kantaa Herran vihaa siihen asti, että hän minun asiani\ntoimittaa ja hankkii minulle oikeuden._ Miika 7:9.\n\nLuonnostamme olemme kaikki Jumalan vihan alaisia. Jumalan vanhurskaus\nvaatii tätä vihaa kaikkea sellaista tahtomista vastaan, joka kieltää\nJumalan ja pakenee hänen oikeuttansa ja totuuttansa. Todistuksena tästä\nvihasta on Jumalasta erossa olevan ihmisen rauhan puute, hänen sisäinen\ntyhjyytensä, rikkinäisyytensä ja yksinäisyyden tunteensa.\n\nYhtä kaikki tämä vaitioleva, sanaton viha pysyy ihmiselle itselleen\nusein tuntemattomana, jopa aina hautaan asti. Silloin elämän valhe\nloppuu. Ken aina vain on luottanut itseensä ja epäillyt Jumalaa,\nhän saa silloin Jumalan tuomioitten ilmi käydessä havaita itsensä\ntodellakin Jumalan vihan alaiseksi.\n\nOn sen takia suuri armo, että tämä herääminen tapahtuu jo armonajassa.\nSe on siinä, että Jumala käy tilille ihmisen omassatunnossa. Kukaan ei\nmeistä osaa selittää sitä arvoitusta, minkä takia Jumala ei kaikkien\nkanssa samalla lailla puhu vihansa kieltä jo armonajassa. Profeetalle\nhän oli puhunut.\n\nJa omasta puolestaan oli profeetta tätä vihan puhetta kuunnellut\nniin kauan, että sisäisesti oli siihen suostunut ja tahtonsa Jumalan\ntuomioon alistanut.\n\nMissä vieläkin näin käy, että Jumalalle annetaan kunnia ja suostutaan\nhänen vihansa tuomioihin, kunnes hän itse näkee hyväksi niiden\nrangaistuksista kirvoittaa, silloin ja siinä on jo Jumalan vihan\nkokeminen muuttunut hänen armonsa kokemiseksi.\n\nSe ei enää kuluta eikä hukuta, vaan ilmenee voimana, joka rakkaudessa\npyytää voittaa tuomion alaisen sielun ikiomaksi itselleen.\n\n\nPerjantai.\n\n\"_Totisesti olet Sinä salattu Jumala, Sinä Israelin Jumala,\nVapahtaja_.\" Jes. 45:15.\n\nJumala kuljettaa sekä kansaansa että sen yksilöitä ihmeellisiä teitä.\nMaanpaon aika Baabelin virtain varsilla kesti noin kahden sukupolven\niän. Mistään ei näkynyt pelastusta kotikonnuiltaan väkivalloin\nsiirretyille, pakolaisleireihin sijoitetuille Herran omille.\n\nAjallinen onnettomuus oli, niinkuin näytti, peruuttamattomasti\nkohdannut heitä historiassa. Sortajakansa yhä vain vahvistui ja\nylpistyi röyhkeydessään. Yksilöt ja kansa nääntyivät vankeudessa.\nTurhaan näkyivät rauenneen Jumalan lupaukset hänen sanassansa\nprofeettojen suun kautta. Taikka oliko hän jo todella heidät peräti\nhyljännyt heidän suurten syntiensä tähden. Joka tapauksessa hän oli ja\npysyi _salattuna Jumalana_ tuomioittensa keskellä.\n\nMutta -- kun aika oli täytetty -- nousi historiassa Jumalan pelastuksen\nvälikappaleeksi Persian kuningas Kyyros. Hän valloitti voittamattomana\npidetyn Baabelin kaupungin ja laski Siionin vangit vapauteen lähettäen\nheidät takaisin johtajinensa omaan kotimaahansa. Salattu Jumala ei\nollutkaan unohtanut lupauksiansa, vaikka siltä oli näyttänyt. Nyt\nhän tuli piilostansa esiin historiallisessa tapahtumassa, josta tuli\nhänen kansansa elämässä ikimuistoinen käännekohta. Nyt hän ilmestyi\nkärsivälle, kovia kokeneelle kansallensa \"väkevänä\" Vapahtajana,\nniinkuin profeetta siitä jo oli aikaisemmin ennustanut.\n\nMikä pohjaton ilo tästä syntyikään silloisille avunsaajille ja syntyy\nvieläkin, kun elävä Jumala oikean ajan tullen, \"kun aika on täytetty\",\nlähettää kansalleen pelastuksensa, ilmenee vapauteen päässeen\nvirsilaulajan sanoista, joilla hän kuvailee ystäviensä mielialaa: \"Me\nolemme kuin unta näkeväiset, meidän suumme naurulla täytetään.\" Näin\nsilloiset vapautetut Siionin vangit. (Ps. 126:1.)\n\nJa kun pelastuksen salattu Jumala päästää syntiensä takia rangaistusta\nkärsivät Siionin vangit hengellisestä Baabelista, kuuluu meidänkin\naikamme vapautuneiden suusta ilon ja riemun ääni jo näissä Keedarin\nmajoissa, vaikka ei vielä ollakaan perillä kotona. Tällöin ovat yksilöt\nja kansa yhdessä Herraa kiittämässä.\n\nSellaisia saa aikaan salattu Jumala, kun hän tutkimattomassa armossaan\nvapahtaa ja pelastaa juuri oikealla ajalla ne, joilla ei enää mitään\ntoivoa ollut.\n\n\nLauantai.\n\n\"_Minä olen tullut tulta maan päälle sytyttämään_.\" Luuk. 12:49.\n\nMoni, joka on lämmitellyt tämän maailman hiilivalkeitten ääressä,\non Pietarin kanssa saanut katkerasti itkeä raukkamaisuuttansa ja\nlankeemustansa. Tämän maailman valhevalkeat eivät ole kristityn ihmisen\nlämmittelemispaikkoja.\n\nHerra itse sytyttää rakkautensa ja ihmeellisen huolenpitonsa\nsytytyskeinoilla tulensa palamaan yksityisten sydämissä ja kansansa\njäsenten kodeissa sekä heränneitten kotien uskovaisten jäsenten kautta\nsiellä täällä seurakunnassakin.\n\nMutta tie on tänäkin päivänä hengellistä herätystä ehkäisevien\nesteitten raivaamisessa sama kuin Herran eläessä maan päällä. Tulensa\nsytyttämisestä puhuessaan ja toivoessaan: \"Kuinka hartaasti soisinkaan,\nettä tuli jo olisi syttynyt\", hän lisäsi: \"mutta minä olen kasteella\nkastettava. Kuinka olenkaan ahdistuksissa, kunnes se on täytetty.\"\nHerran tuli ei voinut syttyä maailmassa, ennen kuin Golgatalla oli\nlausuttu: se on täytetty.\n\nHerran tulet eivät liioin voi syttyä ihmistenkään elämässä ennen\nkuin hän on saanut heidät kutsutuiksi ja sitten ominansa kärsimysten\nkasteella kastetuiksi. Mutta kun Hengen tulet syttyvät Herran\nsytyttäminä, niin niitä ei enää sammuta pahat ihmiset eivätkä\nriivaajahengetkään.\n\nTe kylmässä ja rakkauden kaipuussa värjöttävät sielut, etsikää\nniiden Herran omien tuttavuutta ja ystävyyttä, jotka hän parannuksen\nkasteellaan on kastanut ja riisunut vaivojen pätsissä! Seurustelussa\nheidän kanssansa sielunne saa juoda elämän vettä, sillä vain ne, joita\nKristus ensin itse on lohduttanut ja rakkautensa tulella valaissut ja\nlämmittänyt, pystyvät Kristuksen lohdutuksella toisia lohduttamaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\nSunnuntai.\n\n_Elonaika on maailmanloppu ja leikkuumiehet ovat enkelit._ Matt. 13:39.\n\nTuomiosunnuntai muistuttaa meille uudelleen ja uudelleen erästä\ntärkeätä pelastustotuutta viitatessaan maailman loppuun ja enkelien\ntoimintaan leikkuumiehinä.\n\n\"Kirkko\" toisaalta ja \"maailma\" toisaalta ovat kaksi suurvaltaa, joiden\nvälillä ei koskaan voi vallita rauha, eipä edes aselepokaan, vaan\nainainen sota niin kauan kuin historian piirissä ollaan.\n\nVasta elonleikkuun aikana, maailman lopulla, tuo taistelu on\npäätökseen saatettu. Puhdas kirkko on historiassa vain kaunis haave,\nsamoin kuin tämän maailman saattaminen Jumalan valtakunnaksi on\njuutalainen ennakkoluulo. Niin kauan kuin historiassa eletään, on synti\notettava perustekijänä mukaan, sillä sen palkka, kuolema, ei lakkaa\ntuhatvuotisessa valtakunnassakaan. Ja missä kuolema vallitsee, siellä\nei voi olla paratiisia eikä Jumalan valtakunnan täydellisyyttä.\n\nLiiallisen valoisissa tulevaisuuden näkemyksissä unohtavat tämän\npelastustotuuden ei vain kaikenkaltaiset maailmanparantajat, vaan\nmyöskin monet vakavahenkiset kristityt, joiden tulevaisuuden näkökulma\non liian ahdas ja tähystysasteikko liian lyhyen matkan varalle\nasetettu. Häiriötä synnyttää myöskin se pietistinen käsitys, että\nraja Jumalan valtakunnan eli Kristuksen kirkon ja maailman välillä\non vedettävä ulkonaisesti, se on, tavoissa, muodoissa, toisten\ntuomitsemisessa ym. Tällöin ei ymmärretä, että tuo rajan käynnin paikka\non kunkin yksilön omassa sydämessä.\n\nRaamatun oppi viimeisestä tuomiosta koettaa asettaa tietopiirissämmekin\nasiat oikealle paikallensa. Jumalan armotaloudessa ne ovat paikallansa\nilman asetteluammekin. On erehdys ajatella maailman lopullisen\nonnentilan riippuvan ihmistahdon ponnistuksista. Se ei tule ennen kuin\nHerra itse tulee viimeiselle tuomiolle pyhien enkeliensä kanssa.\n\n\nMaanantai.\n\n_Hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen\näänensä._ Joh. 5:28.\n\nEi yksin pakanain apostoli puhunut lopun tulosta ja viimeisestä\ntuomiosta. Jeesus itse tähdensi silloisen ilmestyskirjallisuuden\nsiveellisesti herpaisemille kansalaisilleen samaa asiaa suurella\narvovallalla. \"Niiniven miehet nousevat tuomion päivänä tämän\nsukupolven kanssa ja tulevat sille tuomioksi.\" \"Jokaisen, joka\ntunnustaa minut ihmisten edessä, hänet minäkin tunnustan Isäni edessä,\njoka on taivaissa.\" \"Joka häpeää minua ja minun sanojani tässä\navionrikkojassa ja syntisessä sukupolvessa, häntä myös Ihmisen Poika on\nhäpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa, pyhien enkeliensä kanssa.\"\n\nTähän liittyy Johanneksen valtava näky viimeisestä tuomiosta: \"Minä\nnäin suuren valkoisen valtaistuimen ja sillä istujan, jonka kasvoja\nmaa ja taivas pakenivat, eikä niillä ollut sijaa missään. Ja minä näin\nkuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä, ja kirjoja\navattiin; ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli\nkirjoitettu, heidän tekojensa mukaan.\" (Ilm. 20:11, 12.)\n\nItsestään Jeesus todisti: \"Ei Isä ketään tuomitse, vaan hän on antanut\nkaiken tuomion Pojalle.\"\n\nViimeinen tuomio tulee. Jumala on tuomitseva koko maanpiirin miehen\nkautta, jonka hän kuolleista herätti. Maailman meno ei kehity\nloppumattomiin. Jumalalla on parhaillaan tekeillä uusi luomakunta.\nTaivas ja maa hukkuvat. Tämän maailman meno on menevä.\n\nKun kaiken katoavan loppu on käsillä, silloin uudensyntymisen\ntodellisuus puhkeaa selkeästi esiin. Syntiä ja kuolemaa ei ole enää.\nKaikki entiset ovat ohi. (Ilm. 21:4.)\n\n\nTiistai.\n\n_Vuorten perustukseen asti minä vajosin. Mutta sinä Herra, minun\nJumalani, nostit henkeni kuopasta._ Joona 2:7.\n\nKun ihminen saa Jumalalta henkilökohtaisesti herätyssanan tai työkutsun\nniinkuin Joona profeetta-aikanaan, ei siitä auta poikkeaminen,\nsanokoon oma mieliteko mitä tahansa. Jos nyt kuitenkaan ei jakseta\ntällä yksinkertaisen tottelemisen tiellä pysyä, täytyy Herran ryhtyä\nerityisiin rangaistustoimiin oman kunniansa ja palvelijansa autuuden\ntakia.\n\nNiinpä hän Joonan pakoretkellä nostatti sellaisen myrskyn merellä,\nettei Joonalle jäänyt epäilystäkään siitä, että Herra näin tuli häntä\nvastaan. Liikuttava on lukea, miten syntinsä ja uskonsa tunnustanut\nprofeetta lopuksi langettaa oman tuomionsa lohduttaessaan hätääntyneitä\nlaivamiehiä: \"Ottakaa ja heittäkää minut mereen, niin meri tyvenee\nteille, sillä minä tiedän tämän kovan myrskyn kohdanneen teitä _minun_\ntähteni.\"\n\nTämän rangaistustuomion toteutumisen takaa kumpusi profeetan sydämestä\nmitä ihmeellisin kiitosvirsi täynnä nöyryyttä ja uskon varmuutta:\n\"Herran kädessä on pelastus. Hän syöksi minut syvyyteen. Silloin minä\nsanoin: minä olen sysätty pois sinun silmiesi edestä, _kuitenkin_\nsaan vielä katsella sinun pyhään temppeliisi päin. Maan teljet olivat\ntakanani ikuisesti suljetut. Mutta sinä, Herra, minun Jumalani, nostit\nhenkeni kuopasta. Kun henkeni minussa nääntyi, muistin minä Herraa, ja\nrukoukseni tuli sinun tykösi.\"\n\nHerran armon kautta tottelemattomuuskin kääntyy siunaukseksi. Mutta tie\nrauhaan kulkee silloin tavallista syvemmissä vesissä.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Kun sinun tuomiosi kohtaavat maata, niin oppivat maan piirin asukkaat\nvanhurskautta._ Jes. 26:9.\n\nKristitty on oppinut odottamaan Jumalan apua hätäpäivänänsä. Hänellä\non se varmuus, että ellei Jumala auta, ei apua muualtakaan päin tule.\nMutta myöhään ja perin hitaasti kristitty oppii sen, mitä vanhan liiton\nhurskas jo käsitti, että Herra tulee omiensakin avuksi tuomioittensa\ntiellä.\n\nItse asiassahan tuomio on synnin rangaistus. Kun synnit on saatu\nvanhurskauttamisessa anteeksi, päätellään liian äkkiä, että elämä sen\njälkeen on pelkkää päivänpaistetta ja myötäkäymistä. Mutta kokemus\nsanoo, ettei niin ole asian laita. Jumala ei näet pelasta syntistä\nvain synnin syyllisyydestä, vaan myöskin synnin vallasta ja kaikista\nsen kadottavista seurauksista. Ja kun Jumala tätä _kokonaista_\npelastustyötänsä laupeudessaan suorittaa, vie hän sen täytäntöön ja\nperille tavallisesti tuomioittensa kautta.\n\nHän pelastaa omansa vastoin tuomiota, juuri sen tuomion kautta, joka\nkohtaa Herran armoitettuakin lasta hänen syntiensä vuoksi. Sillä juuri\nsen kautta, että Herran tuomiot kohtaavat maata, oppivat maan piirin\nasukkaat vanhurskautta.\n\nKun niin ollen odotamme apua ja pelastusta Jumalalta itsellemme,\nperheellemme ja kansallemme, niin älkäämme unohtako, että meidän on\nodottaminen häntä tuomion Jumalana. Ilmestyessään sellaisena ihmisten\nelämään Jumala panee uskovaisenkin tuntemaan suuren viheliäisyytensä ja\nsisällisen syntiturmeluksensa.\n\nNäitä tuomioita ei pidä ymmärtämättömyydestä paeta, vaan niiden alle on\nnöyryydessä taivuttava siinä toivossa, että me kohtaamme pelastuksemme\nJumalan juuri hänen tuomioittensa tiellä. Kun Jumala ei sääli eikä\nsäästä vanhaa ihmistämme enempää kuin syntistä maailmaakaan, niin\nälkäämme mekään niitä säälikö tai puolustelko. Näyttäkäämme, että\nme Jumalan tuomioihin hyvällä suostuen todella uskomme elävään,\nvanhurskaaseen ja kiivaaseen Jumalaan, joka yksin todella lopultakin on\nainoa pelastaja.\n\n\nTorstai.\n\n_Herra on aidannut minun tieni, niin etten minä taida sitä käydä, ja\npannut pimeyden poluilleni._ Job 19:8.\n\nHuolehtiessaan meistä sovelluttaa Herra menettelytapansa\nkunkinkertaisten tarpeittemme mukaan. Kun alamme liiaksi luottaa\nitseemme, nostaa Herra tien pystyyn ja panee pimeyden poluillemme.\nSilloin tulee näkyviin, paljonko me itse voimme. Silloin huomaa\npintapuolinenkin jumalanlapsi: nyt on murheen aika, nyt täytyy murehtia\nja olla alallansa.\n\nTämä alallansa oleminen ei suinkaan ole helpoimpia tehtäviä, mitä\neteemme tulee elämän koulussa. Osaltaan sen tekee vaikeaksi sekin, että\nihmiset tarjoavat meille lohdutusta ja Jumalan armoa, mutta kun emme\nvoi sitä omistaa ja näyttää siltä, ettei se meille kelpaa, niin jäämme\nmonen mielestä itsepäisten raukkojen kirjoihin.\n\nMutta sekin on kestettävä ja nurisematta. Elävällä uskolla, joka\nsilloinkaan ei Herraa jätä, kun Herra on aidannut lapsensa tien, niin\nettei hän taida käydä, vaan hänen on alallaan pimeydessä oltava, ei\nole muuta varaa eikä turvaa, kuin koeteltu sanan opastus: \"Odota minun\nsieluni Herraa!\"\n\nTässä juuri onkin murheen siunaus. Sen aikana oppii Herran oma ottamaan\nkaikki, niin ilot kuin surutkin, niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin\nvastaan Herran kädestä ja odottamaan pimeillä poluillakin sitä, mitä\nHerra tekee.\n\nSiinä uskotaan niinkuin profeetta: \"Minä tiedän, Herra, ettei ihmisen\ntie ole hänen vallassansa, eikä ole se miehen voimassa, kuinka hän\nvaeltaa ja askeleensa ojentaa.\" Tältä pohjalta kohoaa päätös: \"Tämä\non nyt minun kipuni ja minä tahdon sitä kantaa.\" Herran antama\nkärsimystahto on suurinta herruusvaltaa tämän suruntäyteisen ajallisen\nelämän yli.\n\n\nPerjantai.\n\n_Voi maata ja merta, sillä perkele on astunut alas teidän luoksenne\nsuuressa vihassa, koska tietää, että hänellä on vain vähän aikaa\njäljellä._ Ilm. 12:12.\n\nTaistelu käy ankarana ihmissieluista. Jumala puhuu ja puhututtaa\nsieluille pelastuksen sanaa. Mutta saarnaapa saatanakin ihmissieluille\npettäviä valheitansa. Suuressa vihassa hän asettuu puheessaankin\nHerraa vastaan niinkuin kaikessa muussakin, sillä hänen vihansa on\n_vastustajan_ vihaa.\n\nKun Jumala uhkaa: teidän pitää kuolemalla kuoleman, niin saatana\nsanoo: ette suinkaan siitä kuole. Kun Herra sanoo: tehkää parannus ja\nuskokaa evankeliumia, niin saatana selittää: parannuksen tekeminen on\nitsevanhurskautta ja tarpeetonta on uskokin, koska Kristuksessa on\nkaikki sovitettu, ennenkuin me osasimme uskoakaan.\n\nTaikka lohduttaa vihollinen pilkallisesti: johan sinä olet parannuksen\ntehnyt, olethan jo uskovainen. Kun Herra tahtoo lähtemään ristin\nja kärsimyksen tielle, yrittää saatana kuvata lavean tien elämän\ntieksi. Niin, puhuipa Herra mitä hyvänsä syntisen herättämiseksi,\naina koettaa saatana kuiskata korvaan: ei mitään hätää, älä nyt rupea\nhulluttelemaan. Tällaista on toisaalta vastustajan puhe.\n\nMutta osaapa perkele vihassansa Herraa vastaan puhua toisenlaistakin\npuhetta. Niin paljon kuin hän armosta puhuukin sille, jonka Jumalan\nPyhä Henki koettaa saada omantunnon tuomion alle, niin paljon hän\nkoettaa riistää armonpisarankin siltä, jota Herra tahtoisi armahtaa.\n\nKun Jeesus kutsuu työtätekeviä ja raskautettuja tykönsä saadakseen\nheitä virvoittaa, saarnaa saatana, etteivät sellaiset Herralle\nkelpaa, nehän tahtovat muka katumuksellaan ansaita anteeksiantamuksen\nitselleen. Kun Jeesus ylistää hengessään köyhiä, murheellisia,\nvanhurskautta isoavia ja janoavia autuaiksi, selittää saatana\nsellaisille: ette ole vielä kylliksi köyhtyneitä, ette kylliksi\nmurheellisia, sen tähden ei tämä puhe kuulu teille. Ja puhuipa Herra\narmossaan mitä tahansa vaivatun sielun lohduttamiseksi, aina on sielun\nvihollinen sitä lohdutusta valheen saarnallansa turhentamassa ja pois\nriistämässä.\n\nApostoli Paavali sanoi, ettei hänelle \"saatanan syvyydet\" olleet\ntuntemattomia. Kumpaako ääntä me uskomme ja olemme seuranneet? Olemmeko\nHerran tuomion hyljänneet, vaikka hän tahtoisi herättää meitä? Olemmeko\nhänen virvoituksensa pois torjuneet, vaikka hän sitä meille itse\ntarjoaa? Voi meitä, jos eksymme! Älkäämme sanasta luopuko! Kiusaus\nkestää vain vähän aikaa. Sitten on voitto meidän.\n\n\nLauantai.\n\n_Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen\ntiensä._ Room. 11:33.\n\nJumalan tuomiot tulevat kerran ilmeisiksi. Silloin lauletaan Karitsan\nvirttä ja Mooseksen virttä: \"Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi,\nHerra Jumala, Kaikkivaltias; vanhurskaat ja totiset ovat sinun\ntiesi, sinä kansojen Kuningas. Kukapa ei pelkäisi sinua, Herra, eikä\nylistäisi nimeäsi? Sillä sinä olet yksin pyhä; sillä kaikki kansat\ntulevat ja kumartavat sinua, _koska vanhurskaat tuomiosi ovat tulleet\nilmeisiksi_.\" Näin käy historiallisen aikakauden päättyessä. (Ilm. 15\n13, 4.)\n\nNyt parhaillaan ovat Jumalan tuomiot enimmäkseen vielä salassa. Silloin\ntällöin ne tulevat sentään jo nytkin ilmeisiksi, niin että me ihmiset\nerinäisissä oloissa ja tapahtumissa ymmärrämme Jumalan vanhurskaan\ntuomion tapahtuneeksi. Tavallisesti tämä koskee jotakin onnettomuutta\nomassa tai muitten elämässä.\n\nHarvemmin ajatellaan sitä, että Jumalan tuomio on kohdannut meitä\nkeskellä maallista onneammekin. Mutta todellinen Jumalan tuomio\non sekin, että ihmiset niin tyytyvät onneensa, että nukkuvat\nsuruttomuuden uneen. Tällöin onnellisuus muuttuu meille paulaksi ja\nsaatanan seulaksi. Ja Jumalan tuomio suurenee yhä, ellei hän karista\nsokeuden suomuksia pois silmistämme niin ajoissa, että parannus vielä\non meille mahdollinen. Ja vaikka Herra armossaan tuomionsa vielä\nperuuttaisikin ja hengellisestä kuolemasta herättäisikin, saamme me\nkalliisti nuo väärän onnellisuuden pian ohikiitävät silmänräpäykset\nmaksaa, koska perustimme onnemme johonkin ulkonaiseen tilaan emmekä\nomantunnon mukaiseen elämänyhteyteen Jumalan kanssa. Ja tulos on\nse, että me alamme käsittää paremmin kuin ennen vilahduksen Jumalan\nkäsittämättömistä tuomioista ja teistä.\n\n    O nimi kaikkein suloisin Mainittu\n    _ihmiskielin_ -- -- -- _O Jeesus Wapahtajamme_ --\n    Nimist' on täällä kaikista Sun nimes' pyhimmäinen,\n    Sä sielun opas, profeetta Ja pappi ylimmäinen!\n    _Sun syvyys on ja korkeus_, Sun herrain Herran kirkkaus\n    Sun kaikki, Jeesus Kristus.\n\n                                           V.k. 38:1, 4.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nTuomiosunnuntai.\n\n_Menkää pois minun luotani, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen,\njoka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä._ Matt. 25:41.\n\nMe olemme kaikki tuomiota kohti matkalla.\n\nViimeisellä tuomiolla tuomarin silmä tarkastaa vasemmalla puolellaan\nolevia. Heistä hänen katseensa lähtee liitämään kauas taaksepäin ei\nainoastaan lankeemukseen ihmismaailmassa, jolloin ensi kertaa kuului\npyhän Jumalan tuomiosana: \"kirottu!\" vaan aina sinne asti, missä\nenkelimaailmassa lankeemus tapahtui. Ylpeydestä oli osa korkeimpia\nJumalan luomia olentoja asettunut Luojaansa vastustamaan. Heidän\npelastumisensa kuolemattomina henkiolentoina oli mahdoton. Raamattu\nilmoittaa, että Jumala \"syöksi heidät hornaan ja hylkäsi pimeyden\nkuiluihin tuomiota varten säilytettäviksi\". (2 Piet. 2:4.)\n\nNyt on lopullisen tuomion päivä vihdoinkin tullut. Pahoja enkeleitä ei\nole suuren valkoisen valtaistuimen edessä. He ovat hornassa, paikassa,\njoka on yksinomaan heitä varten eikä ketään ihmistä varten valmistettu.\n\nMutta kun tuomarin, ylienkelien ja ihmisten historian yli liitävä\nsilmä näkee, että Jumalan siunaus ei olekaan päässyt hänen vasemmalla\npuolellaan olevia ihmisiä siunaamaan ja uudistamaan heitä itsekkyyden\norjista rakkauden ihmisiksi niinkuin autuaita hänen oikealla\npuolellaan, niin hänen vihansa, hirmuinen Karitsan viha, syttyy ja\ntuomion peruuttamaton julistus kuuluu: \"Menkää pois luotani, te\nkirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle\nja hänen enkeleillensä\".\n\nTämä on ankarin lakisaarna, mikä milloinkaan on kaikunut. Karitsan\nvihan päivänä se kuullaan. Sitä kuulemaan kulkee se osa ihmiskuntaa,\njoka halveksien työntää luotansa Jumalan Pyhän Hengen herättävät ja\nnuhtelevat armovaikutukset omassatunnossa. Raamattu ilmoittaa, että\nniitä sellaisia niskureita on \"monta\". Näihin moniin kuuluvat nekin,\njotka sanovat Herra, Herra, mutta eivät tee taivaallisen Isän tahtoa.\n(Matt. 7:21, 22.)\n\n\nMaanantai.\n\n_Tulkaa minun Isäni siunatut ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut\nteille valmistettuna maailman perustamisesta asti._ Matt. 25:54.\n\nViimeisellä tuomiolla tuomari näkee kauas. Hänen katseensa lähtee\nsiinä oikealla puolella seisovasta autuaitten joukosta liitämään\ntaaksepäin maailman perustamiseen ja aikojen alkuun asti. Kaikkialla\nse näkee taivaallisen Isän siunauksen jälkiä. Jo luomisen alussa se\nnäkee Jumalan valtakunnan valmiiksi valmistettuna. Mutta mikä on\nvalmistettuna jo alussa, sen täytyy olla ollut suunniteltuna jo ennen\nalkua.\n\nNiinpä Raamattu ilmoittaa Jumalan armopäätöksestä ja armovalinnasta,\njonka mukaan hän on Kristuksessa autuaaksi tulevat ihmiset valinnut\n_jo ennen_ maailman perustamista olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen\nkaikkinäkevän silmänsä edessä. (Ef. 1:3, 4.)\n\nKaiken tämän taivaallisen siunauksen runsautta tuomari katselee\nsuurelta valkoiselta istuimeltaan. Hän näkee Isän siunauksen\niankaikkiset alkusyyt, sen tulon maailmaan, sen vaikutuksen läpi koko\nmaailman historian ja kirkon historian. Ja nyt hän näkee siinä edessään\ntämän läpi iankaikkisuuden ja ajallisuuden vaikuttaneen siunauksen\ntulokset tuossa joukossa, jonka hyvät enkelit ovat koonneet kaikista\nkansoista kirkkauden valtaistuimen oikealle puolelle. He ovat antaneet\ntaivaan Isän itseänsä siunata ollaksensa muille siunaukseksi. Sanomaton\nilo ja riemu täyttää tuomarin sydämen. Onhan hän se Ihmisen Poika, joka\non hyvän siemenen, valtakunnan sanan, ihmismaailmaan kylvänyt. Isänsä\nsiunauksen voitosta iloitessansa hän julistaa ilosanoman, puhtaimman\nevankeliumin, jossa ei ole enää mitään ehtoja, ei \"jos\" eikä \"mutta\"\nsanoja, vaan tulevaisuudessa rajattoman ja katkeamattoman autuuden\nosallisuus: \"Tulkaa ja omistakaa, te Isäni siunatut, se valtakunta,\njoka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti.\"\n\nJoko Isän siunaus on alkanut särkeä ylpeätä ja itsekästä sydäntäsi?\nJoko sinun on pakko rukoilla uutta, puhdasta sydäntä? Käytkö viimeistä\nja puhtainta evankeliumin julistusta kohti? Tuomiota kohti me kaikki\nolemme matkalla?\n\n\nTiistai.\n\n_Ei ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee, vaan kun hän ilmestyy,\nsaamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on._ 1 Joh. 3:2.\n\nTässä elämässä ovat kevytmielisyys ja ilakoiminen vain sisäisen\nonttouden pelkkä verho. Nykyiset ajan muodot eivät vastaa asiain\ntodellista ydintä. Moneen päältäpäin hyvin vaatimattomaan ja\nköyhästi puettuun ihmiskuoreen kätkeytyy ajatteleva, tunteva ja\ntahtova kultaakin kalliimpi sydän. Mutta nyt ajallisuuden rajoitus\nestää sisällystä pääsemästä ulkonaisesti täysiin oikeuksiinsa.\nKristusihmisistäkin pitää paikkansa Raamatun sana: \"Ei ole vielä\nkäynyt ilmi, mitä meistä tulee.\" Nyt on Jumala salattu ja Kristuksen\nkaikkivalta ei vielä näy ulkonaiselle silmälle.\n\nMutta kerran tulee Jumala piilostansa, ja maailma ja sen valtakunnat\njoutuvat nähtävälläkin tavalla Kristuksen haltuun. Se on maailman\nloppu, se on tuomio. Silloin ei enää tarvita mitään kirkkoja\neikä jumalanpalveluksia enempää kuin saarnojakaan jumalanuskon\nherättämiseksi, sillä jokaiselle asia on päivän selvä, Jumala on\nastunut esiin näkymättömyyden olotilapiilostansa. Silloin ei enää\ntarvita seurakuntatyötä, ei virallista enempää kuin vapaaehtoistakaan,\nKristukselle ihmisiä värväämään, sillä kaikki, jopa pilkkaajatkin\nsaavat hänet nähdä sellaisena kuin hän on: ainosyntyisenä Jumalan\nPoikana.\n\nMaailmanloppu, viimeinen tuomio, merkitsevät siis itse asiassa\najallisuuden kaikkien verhojen poistamista ja elämän totuuden\npaljastumista kaikessa alastomuudessaan. Valheen korkeajännitys on\nsilloin tyyten lakannut. Kaikki arvoitukset ja probleemat ovat silloin\nsaaneet ratkaisunsa. Jumalan heikkous ajassa on silloin väkevyyttä. Se,\nmikä ajassa näytti hulluudelta, on silloin viisaampaa kuin ihmisten\nviisaus. Se, mikä nyt ajassa ei mitään ole, on silloin tosiolevaista.\n\nSilloin toisaalta kauhulla tunnetaan armottoman syyttäjän alati\njatkuva syytösten tulva. Ajassa tuo syyttävä ääni saatiin vaimenemaan\nvalheen verhoihin peittämällä. Mutta kun kaikki verhot ovat pudonneet,\nkun Jumala on tullut esiin näkymättömyydestään ja Kristus ruvennut\nhallitsemaan, silloin on kaikki salattu käynyt ilmi ja kaikki\najallisuuden verhot ovat ainiaaksi poispudonneet, sillä tämän maailman\nmuoto on vain ohimenevä.\n\nMutta vielä nyt ei sen loppu ole tullut, se ei ole vielä paljastunut\noikeassa karvassansa ja arvossansa.\n\n\nKeskiviikko.\n\n_Meidän on kaikkien ilmestyminen Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta\nkukin saisi sen mukaan kuin hän ruumiissaan tehnyt on._ 2 Kor. 5:10.\n\nPakanain apostolin rappiolle joutunutta ihmiselämää uudistavassa\nsaarnassa oli peruskohtana elävän Jumalan toimeenpanema tuomio.\nTämä maailma kypsyy elonleikkuun päivää varten, jolloin ohdakkeet\nerotetaan nisuista. Viimeisen tuomion päivä koittaa kerran kaikille.\nSilloin ei suinkaan muotoon katsota, vaan kaikki saavat tuomionsa\noikeudenmukaisesti töittensä perustuksella.\n\nTämä viimeisen tuomion julistus oli pakanoille uutta oppia. Heidän\nkäsityksensä mukaan elämä kiersi ainaisesti loputonta kiertokulkuansa.\nVaikkakin tulevaisuudelta heidän mielestään saattoi toivoa parempiakin\naikoja, oli kaikki sellainen kehitys vain tilapäistä, eikä todellista\nkehitystä eteenpäin voitu ajatella tapahtuvaksi muualla kuin\nihanteitten maailmassa. Itse asiassa pakanat elivät, niinkuin apostoli\nsanoo, \"ilman Jumalaa ja ilman toivoa maailmassa\".\n\nTähän toivottomuuden yöhön toi Kristuksen evankeliumi uuden valon,\nuuden panoksen. Maailman kehitys ei olekaan mitään loputonta\nkiertokulkua, vaan kaikki kulkee loppuansa kohti, tilinteonhetkeä\nkohti, Jumalan vihan päiviä kohti, jolloinka kullekin ihmiselle\nmitataan hänen tekojensa mukaan, jolloin kaikki valheen ja toden,\noikean ja väärän yhteen sekoittaminen lakkaa.\n\nTämä näköala silmäinsä edessä apostoli tähdensi aikalaisilleen: \"Älkää\neksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää,\nsitä hän niittääkin.\" Se saarna uudisti mätänemistilassa olevan\nmaailman, sillä sen uhkan takana oli Kristuksen yksilöitä ja kansoja\nuudistava rakkaus.\n\n\nTorstai.\n\n_Näin sanoo Herra: kirottu on se mies, jonka sydän luopuu Herrasta._\nJer. 17:5.\n\nJoka turvaa ihmiseen ja panee lihan käsivarreksensa, on lähtenyt omille\nteilleen. Hän on luopunut silloin jo Jumalasta sisäisesti, vaikkei\nasia sellaiselta ulospäin näyttäisikään. Mutta eipä kauan kestä, ennen\nkuin vihan ja kateuden, vääryyden ja saastaisuuden henki, jotka ennen\nkurkistelivat ulkopuolella päästäksensä sydämeen, ovat tehneet siitä\nkaikenlaisten himojen tyyssijan.\n\nTällaiseen tilaan on kautta aikojen Herran kansan jäseniä langennut,\njotta Herran on ollut pakko _heistä_ valittaa: \"Tämä kansa lähestyy\nminua suullansa, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta -- kirottu\nkansa\". (Jes. 29:13.)\n\nMissä ollaan sisäisesti luovuttu elävästä Jumalasta, siellä saatetaan\njonkin aikaa ulkonaisesti vielä elää Herran kansan matkassa, mutta\nkoko elämä on Jumalan armon haureuteen vetämistä. Ja siinä juuri on\nkirous, ettei omatunto, joka on himojen heikentämä, ettei tahto, joka\non pahaan kääntynyt, ettei ymmärrys, joka on itserakkauden pimittämä,\nenää soimaa eikä nuhtele ihmistä. Tästä ei ole pitkä askel eksymykseen\nja lopulliseen paatumukseen.\n\nLopun aikana Raamatun ennustusten mukaan eksymys ja paatumus saavat\nvallan Herran seurakunnassakin. Jos mahdollista \"valitutkin\"\neksytetään, mitä sitten puhummekaan \"kutsutuista\".\n\nArmoa siis on se, jos Herra vielä rientää tuollaisen \"sydämessään\nluopuneen\" eteen ja estää häntä nurjaa tietänsä eteenpäin kulkemasta.\nJa kun tuossa Herran edessä synti alkaa tunnossa polttaa, silloin vielä\nGolgata ja risti tulevat kalliiksi tahi toisin sanoen kirous vaihtuu\nsiunaukseksi.\n\n\nPerjantai.\n\n_Vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja\nihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin._ Matt.\n24:24.\n\nUskonnollisen luopumuksen ja siitä johtuvan siveellisen mädännäisyyden\nrinnalla on edelleen eräs huomattava aikain merkki Herran\nhahmoittelemassa lopunaikojen kuvauksessa. Se on valheprofeettojen\nilmestyminen.\n\nIhminen on jo iankaikkisuudessa suunniteltu uskoon kykeneväksi. Mutta\nkun uskon kykyä ei enää kohdisteta Jumalan totuuteen sanassa eikä hänen\nääneensä omassatunnossa, on ihmisten vähitellen pakko uskoa valheeseen.\nLopulta he kehittyvät sille asteelle, _etteivät_ he edes enää _tahdo_\nuskoa totuutta. (2 Tess. 2:7-11.)\n\nApostoli Paavali kirjoittaa tästä, että tällaisen nurinkurisen\nkehityksen takana on Jumalan lähettämä väkevä eksytys. Se on Jumalan\nvihan rangaistus sen johdosta, että hänen ilmestyksensä sana on\nhyljätty ja hänen pyhät käskynsä jalkain alle tallattu sekä omantunnon\nääni vaimennettu. Tästä johtuva syyllisyyden tunne ja rauhattomuuden\ntuska ajavat Jumalasta luopuneita ihmisiä etsimään ravintoa\nsieluilleen valheprofeettojen opetuksista. Niinpä ovatkin lopun ajat\njuuri valheprofeettojen kulta-aikaa. Epäuskonsa takia taikauskoon\nlangenneet ihmispoloiset ovat surkuteltavassa määrin valheprofeettojen\nvieteltävissä ja petkutettavissa.\n\nTämäkin ajan merkki alkaa käydä toteutumistaan kohti nykyisen\nkehityksen rientomarssissa. Uuden ihmiskeskeisen uskonnon pohjalla\nsyntyviä vääriä oppeja, maailmankatsomuksia ja salatieteitä nousee\nkeskuudessamme kuin myrkkysieniä sateella. Tästä sielun myrkytyksen\nvaarasta on Herra seurakuntalaisia varoittanut sanomalla: \"Jos silloin\njoku sanoo teille: 'Katso täällä on Kristus' tahi: 'Tuolla', niin\nälkää uskoko, älkääkä menkö sinne: ei erämaahan eikä kammioihin, ei\nsuurempiin eikä pienempiin joukkokuntiin liittyen, sillä niinkuin\nsalama leimahtaa idästä ja näkyy aina länteen saakka, niin on oleva\nIhmisen Pojan tulemus.\"\n\n\nLauantai.\n\n_Hän tuli omaansa._ Joh. 1:11.\n\n\"Hän tuli\". Virressä veisaamme, että ylkä tuli tuomaan kihloja; ei\nniitä morsian mennyt hakemaan. Tulee tätä ajatellessa mieleen monta\nRaamatun paikkaa, jossa on tämä sama totuus: \"Hän tuli.\" \"Hän tuli\nmeidän tähtemme köyhäksi, että me hänen köyhyytensä kautta rikkaiksi\ntulisimme.\" Ja itsestään Herra sanoo: \"Minä tulin, että teillä olisi\nelämä ja olisi yltäkyllin.\" Minä tulin. \"Minä tulin etsimään syntisiä\nparannukseen.\"\n\nHerra tulee ensin. Hän tekee jonkin teon meidän kohdallamme saadakseen\nmeidät irti epäuskosta. Niin nytkin. Hän tulee sanassaan ja sanoo:\n\"Minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt sen sinun ensimmäisen\nrakkautesi.\" Hän muistuttaa niistä ajoista, jolloin maailma ei meille\nmerkinnyt mitään, vaan oli riemukasta seurata Kristusta. Hän tuli ja\nmuistuttaa tästä. Se on Herran järjestys, että hän aloittaa työnsä ja\nmuistuttaa siitä, mitä hän on meille tehnyt, saadakseen sitten sanoa\nmeille nuhteenkin sanan.\n\nEnsin hän tultuaan hätääntyneitten oppilaittensa luo merellä\nvetää uppoavan Pietarin ylös ja sanoo sitten vasta hänelle: \"Sinä\nvähäuskoinen, miksi epäilit.\" Hän tietää, ettei meissä synny kiitosta,\nei uskoa, ellei hän ensin tule.\n\nMutta on sellaisiakin, jotka eivät liikahda silloin, kun Herra tulee.\nTahdotaan vain hetken huvitella sanan ääressä, mutta ei halutakaan\ntehdä parannusta. Nytkin hän tuli meidän keskellemme. Hän veti\nentisyytemme esille. Vavahduttiko se sydäntämme ja saiko kysymään:\n\"Missä minä nyt olen?\" Herrassa yksin on pelastus, ei muualla. Mutta\nse on jo alkua, kun tunnemme avuttomuutemme. Kun Herra tulee meidän\nluoksemme, näkee hän, että meissä on paljon semmoista kristillisyyttä,\njoka on ihmisestä eikä Jumalasta. Herra sanoo ankarat sanat sellaisesta\nistutuksesta: \"Se revitään juurinensa pois.\" Herran edessä ei kestä\nmikään muu kuin hänen oma työnsä. (Matt. 15:13.)\n\nKristillisyys ei ole ollenkaan siinä, mitä me teemme, vaan siinä, mitä\nHerra tekee. (Joh. 5:17.) Hän on nytkin työssä. Hän puhuttelee nyt\nmeitä. Kun Herra puhutteli epäilijä Tuomasta, tämä huudahti: \"Minun\nHerrani, minun Jumalani.\" Myöhemminkin tämä mies joutui uudelleen\ntoisten mukana epäilykseen, mutta taas Herra tuli hänen luoksensa ja\nTuomaskin voi muiden keralla tuntea: \"Herra se on.\"\n\nKunpa ei sana pääsisi meidänkin ohi koskematta meitä sisäisesti.\nSilloin meistä olisi ilo taivaassa -- taivaan enkeleillä. Siellä\nnähdään se, mikä on sydämen pohjassa eikä vain sitä, mitä silmään näkyy.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS KOLMINAISUUDEN JÄLKEINEN VIIKKO.\n\n\nSunnuntai.\n\n_Vartija, mikä hetki yöstä on?_ Jes. 21:11.\n\nKirkko on jakanut vuoden pyhiin aikoihin. Se on sen tehnyt\npitkäaikaisen ja kokemuksista rikkaan toimintansa opastamana. Kuta\nenemmän jumalisuuden harjoitus alistuu kirkon johdon alaiseksi,\nsitä suurempaan vapauteen ja moninaisuuteen kehittyy sisäinen,\nuskonnollinen elämä. Kullakin kirkkovuoden juhlalla on nimittäin oma\nerikoinen lisänsä tarjottavana seurakuntaväen rakennukseksi uskossa ja\nrakkaudessa. Kirkkovuosi on pyhä vuosi.\n\nAdventti puhuu Herran tulemisesta, ei yksin ensimmäisestä, vaan myöskin\ntoisesta. Vanha testamentti kysyi: \"Vartija, mikä hetki yöstä on?\"\nVasta Johannes Kastaja saattoi sormellaan osoittaa Jeesusta ja todistaa\noppilailleen hänestä: \"Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman\nsynnin.\" (Joh. 1:29.)\n\nMutta yhä uudelleen meidänkin päivinämme kointähden koittoa\ntähystelevien silmien katseet sykähdyttävät sydämiä murheissa ja\npainojen alla kysymään: \"Vartija, mikä hetki yöstä on?\" Pitkälle se\non jo nyt varmasti kulunut. Eikä aamua tarvita odottaakaan. Sillä jo\nkeskiyön aikana alkaa huuto kuulua: \"Katso, ylkä tulee, menkää häntä\nvastaan!\"\n\nTuomio käy ylitsemme ei yksin tuomiosunnuntaina, kirkkovuoden\nloppuessa, vaan myöskin adventtina kirkkovuoden alkaessa. Se merkitsee\nsitä, ettei joulusta tule joulua, ellei sielun kaikki alhaiset himot\nja halut joudu tuomituiksi, ellei kaikki viehättyminen ja kiintyminen\nsyntiin ja maailman valhe-elämään tule sydämistämme irti kitketyksi.\n\nValaistuun joulukirkkoon ei päästä siunausta saamaan, ellei jo adventin\nkirkoneteisessä opita jalkoja varjelemaan niiltä poluilta, joilla rauha\non tuntematon.\n\n\nMaanantai.\n\n_Hänet Jumala herätti kolmantena päivänä ja antoi hänen ilmestyä,\nei kaikelle kansalle, vaan Jumalan ennen valitsemille todistajille,\nmeille._ Ap. t. 10:41.\n\nJeesuksen syntymisen, kuoleman ja ylösnousemisen merkitys ei\nalusta alkaen ole ollut kaiken kansan uskolle ja käsitykselle\nilmestystotuutena selvillä. Päinvastoin se on seurakunnan alusta alkaen\nollut vain pienen joukon käsittämä ja uskossa vastaanottama.\n\nAinoastaan ne ihmiset, jotka sielunsa ahdingoissa ovat päässeet\nnäkemään kaiken ajallisen mitättömyyden, ainoastaan ne, jotka\nomantunnon syyttäessä heitä synnistä ovat tulleet sisäisesti\nvaivatuiksi ja hengessään köyhiksi, ovat ymmärtäneet Jeesuksen\nainoalaatuisen arvon ja merkityksen syntisten Vapahtajana ja kuoleman\nVoittajana.\n\nSellaisia historiassa tunnettuja miehiä ovat olleet Paavali,\nAugustinus, Luther ja Bach. Heidän jokaisen sielussa on aikanaan\npolttavana temmeltänyt kysymys: kuinka saisin syntini anteeksi eli\nkuinka löytäisin armollisen Jumalan. Näille miehille ja lukemattomille\nmuille heidän kanssaan on kysymys ajallisesta menestymisestä,\nmaallisesta onnesta ja vallasta ollut kokonaan tuossa tilassa\nsyrjässä. Ne ovat olleet ihmisiä, joiden ahdistettu sieluntila voidaan\nluonnehtia Jeesuksen omilla sanoilla: \"Mitä se auttaa ihmistä,\nvaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon\nsielullensa? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?\"\nValtakysymys, raha-asiat, terveyshuolet ja ihmisten arvostelu\npainuvat tällaisen ihmisen kohdalla olemattomiin, niin kauan kun ei\nsielun vamma, syyllisyys elävän, pyhän Jumalan edessä, ole syntien\nanteeksiantamuksella parannettu.\n\nNämä tällaiset ihmiset ovat saaneet Jumalan kutsun. Jumala on\nheidät ihmisjoukosta valinnut ja heille vaivatun omantunnon antanut\nkurittajaksi Kristuksen luo. Näille valituille tuo vieläkin niinkuin\nKorneliuksen kodissa saarna Kristuksesta, että \"jokainen, joka uskoo\nhäneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta\", Pyhän Hengen\nlahjan, jonka omistajana uudestisyntynyt ihminen on siirretty Jumalan\nvaltakuntaan.\n\n\nTiistai.\n\n_Jumala on ennen maailman perustamista \"hänessä\" valinnut meidät\nolemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään rakkaudessa._ Ef. i:4.\n\nJumalalla on ollut koko ihmiskuntaa tarkoittava pelastussuunnitelmansa\nvalmiina jo ennen maailman luomista.\n\nTätä suunnitelmaa ei ihmiskunnan sisäinen ero synnin takia Jumalan\nyhteydestä ole voinut särkeä eikä tyhjäksi tehdä. Rikosta seurasi tosin\nkyllä rangaistus. Jumalasta vieraantunut ihmissuku pantiin vaeltamaan\ntietänsä kielin kertomattomain kiroustuomioitten alaisena. Ulkonainen\nahdistus synnytti monissa vaeltajissa sisäistä hätää, syyllisyyden\ntuntoa.\n\nPelastuksen kaipaus heräsi eloon ihmisten sydämissä. Elävä odotus\nkäänsi orpoutuneen hengen katseet tulevaan Vapahtajaan. Tuo odotuksen\nikävä tuki sieluja niin, etteivät ne sortuneet epätoivon suohon.\nMutta missä taas tämä odotuksen kannustus puuttui, siellä loppui\nvähin erin sieluilta kaikki toivo. Ja toivottomina alettiin pitää\nitsemurhaa viisaimpana tekona. Perkeleellinen viisaus tuli Jumalasta\neksyneen inhimillisen viisauden tilalle. Silloin oli aika täytetty.\nJumala lähetti Poikansa. Hän ei ollut enää salattu Jumala. Kansa, joka\npimeässä vaelsi, näki valon. Ihmiskunnalle koitti pelastus \"hänessä\",\nKristuksessa.\n\nNiin tapahtuu yksilönkin elämässä. Jumala pysyy pelastusarmoineen\nsalassa siihen asti, kunnes aika on täytetty. Raamatun mukaan on\nkutakin yksilöäkin tarkoittava pelastussuunnitelma olemassa. \"Sinä\ntalutat minua suunnitelmasi ja neuvosi mukaan\", sanoo virsilaulaja (Ps.\n73:24).\n\nMutta Jumala salaa suunnitelmansa pitkät ajat. On kuin hän olisi\nkuollut. Elämä kuluu ikäänkuin Häntä ei olisi olemassakaan. Tuomiot\nraivoavat iskuineen yksilön ulkonaisessa elämässä, eikä niiden painosta\naiheutunut sisäinen hätä tunnu vievänkään avun löytämiseen, vaan\npäätyvän yhä musertavampaan epätoivoon.\n\nMutta ihme! Juuri kun hätä on suurin, on apukin lähimpänä. Ihmisen tosi\nhätä on Jumalan paras tilaisuus. Otollisella ajalla, juuri _kun aika\non täytetty_, lähettää Jumala Poikansa Hengen pimeydessä vaeltavan\nihmislapsen hätääntyneeseen sydämeen. Valo koittaa ylhäältä. Jumala ei\nenää kätke kasvojaan, vaan kääntää ne poloisen avunetsijän puoleen.\nTapahtuu sellaista, mitä vain Kaikkivaltias Armahtaja voi aikaansaada.\nJumala saa kunnian, ihminen avun. Pelastus on tullut kirouksen\nalaiselle matkamiehellekin. Kristus-valo voitti synnin pimeän. Salattu\nJumala ilmaisi itsensä.\n\n\nKeskiviikko.\n\n\"_Korvakuulolta olen kuullut Sinusta, mutta nyt ovat silmäni nähneet\nSinut. Sentähden minä paheksun itseäni ja kadun tomussa ja tuhassa_.\"\nJob 42:5-6.\n\nKärsimysten jalostama hurskas mies päätyi lopulta kurituksen kautta\nymmärtäväiseksi tulleena tällaiseen tunnustukseen. Hän oli aiemmin\nvaloisassa ylösnousemususkossaan paljon edellä aikalaisiaan. Keskellä\nvaikeuksia hän jaksoi tunnustaa: \"Minä tiedän Lunastajani elävän ja\nviimeisenä hän on seisova tomuni päällä. Ja sitten kun tämä minun\nnahkani on hävitetty, saan minä Uhastani vapautuneena nähdä Jumalan.\"\nNäin hän jo tuhat vuotta ennen Kristuksen syntymää kohosi uskon\nsiivillä niille ylängöille, jonne mekin vain vaivoin voimme nousta.\n\nMutta vielä pitemmälle Job pääsi Herran koulussa. Näitäkin tässä\nmainittuja kokemuksiaan hän itse arvioi myöhemmin sanoilla:\n\"Korvakuulolta olen Sinusta kuullut.\" Ja yhä syvemmälle hänen oli\ntäytynyt päästä voidessaan heti sen jälkeen tunnustaa: \"Mutta _nyt_\novat silmäni nähneet Sinut.\"\n\nMitä oli hänelle tapahtunut? Olihan Jumala hänelle aiemminkin itsensä\nilmoittanut. Mutta sillä selvyydellä, kun hän sen nyt teki, siirtämällä\nverhon syrjään salaisen toimintansa yltä ihmiselämässä ja luonnossa,\nsikäli kuin siitä Jobin kirjan 39-41 luvuissa kerrotaan, hän ei ollut\nvielä milloinkaan ennen kärsimysten miestä lähestynyt.\n\nKärsimyksissämme ei näytä olevan viimeinen Jumalan sana se, minkä\nhyvyys sanelee, vaan se, minkä Jumalan äärettömyys, Jumalan\nkäsittämättömyys, sielulle sanelee. Sielu kuulee silloin kuiskeen:\n\"Minun ajatukseni ovat korkeammat kuin teidän ajatuksenne.\" Silloin\nsaapuu rauha.\n\nEi olisi milloinkaan kenenkään ihmisen mieleen juolahtanut virtahevosen\nja krokodiilin esille vetäminen todistajaksi Jumalan teiden\nhorjumattomasta oikeudesta. Itse Luoja siinä avaa kärsivälle sielulle\nikkunan luomakunnan suurimpien ja väkevimpien petojen elämän läpi\nsisälle Isän sydämeensä.\n\nNiinpä sinä, kohtaloihisi tyytymätön ihmislapsi, jonka edessä elämän\narvoitus on tuskallisena ratkaisematta, katso Behemottia ja Leviatania!\nMikä rajaton raaka voima piileekään niissä. Ihminen ei sille voimalle\nvoi mitään. Mutta minä, joka olen kaiken Herra, joka olen ne luonut,\nvoin leikkiä heidänkin kanssansa. Hekin ovat kokonaan minun kädessäni.\nMitäpä siis sinä ihmislapsi pelkäät? Turvallista on sinunkin olla minun\nkädessäni, vaikk'et itse ymmärräkään syytä, minkä takia sinua juuri\ntällä tapaa vaivoissa kuljetan. Etkö ymmärrä, että voimani on kylliksi\nsuuri, niin että sinä voit sen varassa huoletta levätä, vaikka et\nkäsitäkään johdatukseni laatua ja tarkoitusta.\n\nTämä Jumalan teitten käsittämättömyys se tukki Jobin suun. Perillä\ntaivaassa kaikki kerran selviää. Täällä alhaalla saamme siihen tyytyä,\nettä Jumala, joka on rakkaus, on suuri voimassa ja _ihmeellinen_\nneuvossa.\n\nKun Jumalan äärettömyys ja ihmeellisyys hänen neuvoissaan ja\nilmestyksissään historian ja luonnon piirissä kirkastuu silmäimme eteen\nkeskellä ajan kärsimyksiä, voimme mekin uudella rohkeudella tunnustaa\nJumalalle: \"_Nyt_ ovat silmäni nähneet Sinut. Sen tähden minä kadun\ntomussa ja tuhassa.\"\n\nSitä mieltä on tänäkin aikana kaikissa Jobin hengenheimolaisissa.\nVoitto on siinä, että tahdomme juuri sitä kärsimystä, mitä Jumalakin\ntahtoo.\n\n\nTorstai.\n\n_Hän odottaa nyt vain, kunnes hänen vihollisensa pannaan hänen\njalkojensa astinlaudaksi._ Hebr. 10:13.\n\nAdventin Herra tekee tuloansa parhaillaan \"meidänkin tykömme\". Kristus\non ilmestyksen Jumala. Nyt hän on koroitettu olotilaan, jossa hän on\nyhtä kaukana kaikista ihmisistä. Hänen läsnäolonsa on nyt riippumaton\najasta ja paikasta. Mutta yhtäkaikki hän vielä Isän oikealle kädellekin\nkoroitettuna on meille ajan lapsille odotuksen esikuvana. Hän _odottaa_\nnyt vain, että hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa aluseksi.\nHän ei käytä kaikkivaltaansa, ei voimakeinoja. Jumalalla on omat\nlakinsa, jotka hän on määrännyt valtakuntansa tulemiselle. Niitä Jeesus\nalistuu noudattamaan kirkkauden olotilassakin ja odottaa.\n\nVihollisemme ja vastustajamme on meilläkin. Vaivaa ja tuskaa on kunkin\nmatkamiehen osana. Silloin elämä kumminkin menee, kun Jumala kuulee\nrukouksia ja näyttää olevan apuinensa ja pelastuksinensa saapuvilla.\nMutta kun rukous näyttää jäävän vaille vastausta, kun Jumala ei\nautakaan, vaikka on luvannut, kun vihollis- ja vastustusvoimat saavat\nriehua ilman, että Jumalakaan näkyy niille rajoja panevan, silloin\ntulemme me ajan lapset uskovinakin helposti kärsimättömiksi. Me\nemme suostuisi odottamaan, mitä Herra tekee, emme odottamaan Herran\naikaa. Ei suotta sanota Raamatussa: kärsivällisyys on teille tarpeen\ntehdäksenne Jumalan tahdon. (Hebr. 10:36.)\n\nKun koroitettu Kristus on Isän oikealla kädellä odotuksen esikuvana,\nniin tottapa mekin jaksamme odottaa, sillä vain vähän aikaa vielä,\nniin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele. Silloin alkaa\ntäydellisyyden olotila.\n\n\nPerjantai.\n\n_Jeesus Kristus tuli, jotta hän kukistaisi sen, jolla oli kuolema\nvallassaan, se on perkeleen._ Hebr. 2:14.\n\nKristus päästää meidät pahasta omastatunnosta elävää Jumalaa\npalvelemaan.\n\nSiellä missä synti yhä on anteeksisaamatta, puuttuu hyvä omatunto.\nSiellä on kaikki epävarmuutta ja pelkoa. Siellä on, niinkuin Luther\nsanoo, ihminen monien julmien hirmuhaltijain käsissä, joitten kourissa\nhän kärsii paljon ahdistusta, kuten perkeleen, lihan, maailman, synnin,\nvieläpä lain ja helvetinkin hätää.\n\nVastakohtana tälle levottomuudelle ja kunnottomuudelle, siis saatanan\nvaltakunnalle, tuo Raamattu esiin uskosta vanhurskaantuneen aseman,\nnimittäin syntinsä anteeksi saamisen uskossa vastaanottaneen tilan,\njossa ihminen on turvassa ja rauhassa, tarvitsematta enää pelätä\nsyntiä, sen seurauksia tai mitään onnettomuutta, vaikkakin ne tulevat.\n\nVanhurskautettu sielu näet uskoo ja tietää, että _kaikki_ on hänen\narmollisen Isänsä käsissä, elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset,\nkorkeus ja syvyys, enkelit ja esivallat, sanalla sanoen: koko luotu\nmaailma. Herran oma kokee, että hän ei enää ole noiden hirmuvaltiaitten\nkäsissä, jotka häntä ennen hänen uskoon tuloansa rasittivat.\n\nMikä autuus vaivatulle sielulle, että hänet siirretään saatanan\nvallasta Jumalan rakkaan Pojan valtakuntaan!\n\n\nLauantai.\n\n_Nämä sanat, jotka minä tänäpäivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi.\nJa teroita niitä lastesi mieleen ja puhu niistä kotona istuessasi ja\ntietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi._ 5 Moos, 6:6-7.\n\nJumalan valtakunnan työssä ei millään voi korvata jokapäiväistä\nRaamatun lukemista rakennukseksi ja seurustelua rukouksessa Jumalan\nkanssa. Rukouksessa me pääsemme hengittämään taivaallista ilmaa ja\nraamatuntutkistelun kautta tarjotaan meille hengellistä ravintoa.\nMutta ollaksemme todella hengellisesti vahvoja, on meidän toimiminen\nulospäinkin toisten pelastamiseksi ja saattamiseksi kosketuksiin\nitsensä Herran Jeesuksen Kristuksen kanssa.\n\nIlma ja ravinto eivät yksin riitä meille ollaksemme ruumiillisesti\nterveitä ihmisiä. Me tarvitsemme myöskin liikettä. Samoin on asian\nlaita hengellisessäkin suhteessa. Jumalan valtakunnan laki on tämä:\n\"Antakaa, niin teille annetaan.\" Joka ei anna muille, mitä itse on\nHerralta saanut, hän menettää senkin, minkä on saanut. Joka laiminlyö\nHerran työn toisten hyväksi, hän samalla herpaisee omia hengellisiä\nvoimiansa ja kykyjänsä.\n\nNämä ovat periaatteita, joita ei kukaan voi eikä saa rangaistuksetta\nlaiminlyödä hengellisen elämänsä kasvattamisessa. Opetelkaamme\nniitten sovelluttamisella kukin omaan elämäämme pitämään hengellistä\nkellitystämme tasapainossa, jottemme kasvaisi henkisesti vinoiksi ja\nkokonaan surkastuisi sisäisen ihmisemme puolesta.\n\nRukous tuo meille ilmaa, säännöllinen Raamatun luku ravintoa ja\ntyöskentely seurakunnallisessa nuorisotyössä, pyhäkoulussa ja\ndiakoniatyössä ynnä muussa kristillisessä työssä liikettä.\n\nSiis raamatunlukua, rukousta ja toimivaa, taistelevaa kristillisyyttä,\nsitä tarvitaan. \"Siis, minun rakkaani, toimikaa nyt poissa ollessani\npelolla ja vavistuksella niin että pelastutte\", kirjoitti apostoli\nrakkaille filippiläisillensä, Euroopan esikoisseurakuntalaisille (2:12).\n\nNykyaikana yhä levenevä jumalattomuusliike kaikissa Euroopan maissa\nennustaa yleisen anarkian ja antikristuksen tuloa. Tämä uhka velvoittaa\nHerran kansaa kovenemaan itsellensä, sotimaan syntiä vastaan ja\npitämään horjumatta kiinni Jumalan ilmoituksesta Raamatussa kaiken opin\nja elämän _ainoana_ ohjeena ja ojennusnuorana.\n\n    Oi sana kallis, vaikka pois\n    Hyljätty monta kertaa,\n    Mik' ihmisviisaus se vois\n    Sinulle vetää vertaa?\n    Lujempaa turvaa meille ken\n    Voi tuoda mistään muusta,\n    Kuin armon sana ikuinen\n    Lähtenyt Herran suusta?\n\n    Kuin vesilintu lahdella\n    Käy alle veden pinnan\n    Ja huuhdottuaan sulkansa\n    Taas nostaa puhtaan rinnan,\n    Niin puhdistuupi sielukin\n    Sanassa kirkkahassa;\n    Se tuntee, että liikkuupi\n    Olossaan oikeassa.\n\n                V.k. 142:4-6.\n\n\n\n"]