[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f816UTS4EwDPxKZO09HhUerk7EC_s6ndyf00pjgzU2_g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1813,"Uroita","Kingsley, Charles",1819,1875,"1813-kingsley-charles-uroita","1813__Kingsley_Charles__Uroita","Kreikkalaisia sankaritaruja nuorisolle","lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1856,1904,36209,222267,false,57285,[24],"Mythology, Greek -- Juvenile literature",[26],"Mythology, Legends & Folklore","\"Uroita: Kreikkalaisia sankaritaruja\" by Charles Kingsley is a collection of Greek myths and hero stories written in the early 20th century. The work presents the legendary tales of classic Greek heroes, with the first story focusing on Perseus, who embarks on a heroic quest to slay the monstrous Gorgon, Medusa. This collection captures the essence of ancient Greek mythology and the adventures of its central characters.  The opening of \"Uroita: Kreikkalaisia sankaritaruja\" begins with the story of Perseus and his mother, Danae, who are cast out to sea by the vengeful King Acrisius. While struggling for survival, Danae gives birth to Perseus in a chest drifting on the waves. As he grows into a strong young man admired by the islanders, tensions rise when King Polydektes, who desires Danae, uses trickery to force Perseus into undertaking a perilous mission. Perseus vows to bring back Medusa's head, refusing to be bullied by the king and setting the stage for his transformation into a true hero. This foundation illustrates not only the mythological context but also themes of courage, family ties, and the eternal struggle between good and evil. (This is an automatically generated summary.)",[],222,"Kokoelma sisältää kreikkalaisia sankaritaruja, jotka on sovitettu nuorelle lukijakunnalle. Teos kertoo Perseuksen, Argonauttien ja Theseuksen urotöistä ja seikkailuista antiikin mytologisessa maailmassa.","Charles Kingsleyn 'Uroita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1813.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","UROITA\n\nKreikkalaisia sankaritaruja nuorisolle\n\n\nKirj.\n\nCHARLES KINGSLEY\n\n\nSuomennos englanninkielestä.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1904.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nENSIMMÄINEN TARINA. -- PERSEUS.\n\n   I. Kuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle.\n  II. Kuinka Perseus äkkipäätä teki pyhän lupauksen.\n III. Kuinka Perseus surmasi Gorgon.\n  IV. Kuinka Perseus tuli aitiopien luo.\n   V. Kuinka Perseus palasi kotiinsa.\n\nTOINEN TARINA. -- ARGONAUTIT.\n\n   I. Kuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla.\n  II. Kuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan.\n III. Kuinka Argo-laiva rakennettiin Iolkoksessa.\n  IV. Kuinka Argonautit purjehtivat Kolkhiiseen.\n   V. Kuinka Argonautit ajautuivat Tuntemattomalle merelle.\n  VI. Kuinka uroiden lopuksi kävi.\n\nKOLMAS TARINA. -- THESEUS.\n\n   I. Kuinka Theseus nosti kiven.\n  II. Kuinka Theseus surmasi ihmissyöjät.\n III. Kuinka Theseus tappoi Minotauroksen.\n  IV. Kuinka Theseus sortui ylpeytensä tähden.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN TARINA.\n\nPERSEUS.\n\n\n\n\nI.\n\nKuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle.\n\n\nOli kerran kaksi kuninkaan poikaa, jotka olivat kaksoset. Heidän\nnimensä olivat Akrisios ja Proitos, ja he elivät kaukana Hellaassa,\nArgoksen lempeässä laaksossa. Heillä oli hedelmällisiä niittyjä\nja viinitarhoja, lampaita ja härkiä, suuria hevoslaumoja Lernan\nrämeillä ja kaikkea, mitä ihminen: tarvitsee ollakseen onnellinen.\nMutta he olivat sittenkin onnettomia, sillä he kadehtivat toisiaan.\nSyntymähetkestään asti he olivat riidelleet, ja kun he kasvoivat\nsuuriksi, niin he koettivat kumpikin anastaa toiselle kuuluvan osan\nvaltakuntaa ja ottaa kaikki itselleen. Niinpä Akrisios ensiksi\nkarkoitti Proitoksen. Proitos kulki maita ja meriä ja toi kotiin\nulkomaalaisen kuninkaantyttären puolisokseen ja avukseen ulkomaalaisia\nsotureita, joita nimitettiin kykloopeiksi, ja hän karkoitti nyt\nvuorostaan Akrisioksen, ja sitten he taistelivat kauan aikaa\nkotimaassaan, kunnes riita saatiin ratkaistuksi, ja Akrisios otti\nArgoksen ja puolen valtakuntaa ja Proitos otti Tirynsin ja toisen\npuolen valtakuntaa. Ja Proitos rakennutti kykloopeillaan Tirynsin\nympärille hakkaamattomasta kivestä korkeat muurit, jotka vielä tänäkin\npäivänä ovat pystyssä.\n\nMutta tuon kovasydämisen Akrisioksen luo tuli ennustaja ja ennusti\nhänelle pahaa ja sanoi: \"Koska sinä olet noussut omaa vertasi vastaan,\nniin sinun oma veresi on nouseva sinua vastaan; koska sinä olet tehnyt\nsyntiä sukuasi vastaan, niin sukusi kautta sinä saat rangaistuksen.\nSinun tyttärellesi Danaelle on syntyvä poika, ja sen pojan kädestä olet\nsinä surmasi saava. Niin ovat jumalat päättäneet, ja niin on tapahtuva.\"\n\nSiitä Akrisios kovin pelästyi; mutta hän ei parantanut tapojaan. Hän\noli ollut julma omaa perhettään kohtaan, ja sensijaan että hän olisi\nkatunut ja muuttunut hyväksi, hän kävi vain entistään julmemmaksi.\nHän heitätti ihanan tyttärensä Danaen maanalaiseen kuoppaan, joka\nmuurattiin umpeen, ettei kukaan päässyt lähestymään tyttöparkaa.\nAkrisios luuli olevansa viisaampi kuin jumalat. Mutta saatte nähdä,\nkykenikö hän välttämään heidän tuomiotaan.\n\nTapahtuipa, että Danaelle syntyi poika, niin kaunis lapsi, että sitä\nolisi jokainen muu paitsi Akrisios-kuningas säälinyt. Mutta hän ei\ntuntenut sääliä; hän vei Danaen ja lapsen meren rannalle ja pani heidät\nisoon arkkuun ja työnsi heidät vesille tuulten ja aaltojen ajeltaviksi.\n\nRaitis luodetuuli puhalsi siintäviltä vuorilta Argoksen lempeään\nlaaksoon ja kauas kauas merelle. Ja kauas kauas merelle ajelehtivat\nsen mukana äiti ja lapsi, sillävälin kuin kaikki, jotka heitä rannalla\nkatselivat, itkivät, paitsi tuo julma isä, Akrisios-kuningas.\n\nNiin he ajelehtivat eteenpäin, ja arkku keinui aalloilla, ja\nlapsukainen nukkui äitinsä polvella. Mutta äitiparka ei saattanut\nnukkua, hän vain valvoi ja itki ja lauloi lapselleen heidän\nkiikkuessaan laineilla. Ja sen laulun, jota hän lauloi, te saatte\nkerran itsekin oppia.\n\nNyt he olivat jo kulkeneet viimeisen siintävän niemekkeen ohi aavalle\nmeren selälle. Aallot ja taivas ja tuuli heitä vain nyt ympäröivät.\nMutta aallot ovat lempeitä, ja taivas on kirkas, ja tuuli on lauha ja\nhiljainen. Sillä nyt on se aika, jolloin Halkyone ja Keyks rakentavat\npesiään, eivätkä silloin koskaan myrskyt myllerrä kesän leppeää merta.\n\nKeitä olivat sitten Halkyone ja Keyks? Kerronpa sen teille arkun\najelehtiessa eteenpäin. Halkyone oli ihana impi, merenrannan ja tuulen\ntytär. Ja hän rakasti merimiespoikaa ja meni hänen puolisokseen; eikä\nkukaan maan päällä ollut niin onnellinen kuin he. Mutta viimein Keyks\njoutui haaksirikkoon; ja ennenkuin hän ennätti uida rannalle, aallot\nhänet nielivät. Ja Halkyone näki hänen hukkuvan ja juoksi veteen hänen\nluokseen; mutta turhaan. Silloin Taivahiset säälivät heitä kumpaakin\nja muuttivat heidät kauniiksi vesilinnuiksi. Ja nyt he rakentavat joka\nvuosi laineille pesänsä ja purjehtivat iäti onnellisina kesän leppeää\nmerta.\n\nNiin kului yö, ja niin kului päivä, ja pitkältä se päivä Danaesta\ntuntuikin. Ja sitten kului vielä toinen yö ja toinen päivä, kunnes\nDanae oli aivan nääntynyt nälästä ja itkusta, eikä vieläkään maata\nnäkynyt. Mutta koko ajan lapsi nukkui levollisesti; ja viimein\nDanae-parankin pää painui ja hänkin vaipui uneen poski vasten lapsen\nposkea.\n\nMutta hetken kuluttua hän yht'äkkiä heräsi. Arkku ritisi ja ratisi,\nja ilma oli täynnä ääniä. Hän katsoi ylös, ja hänen päänsä päällä oli\nmahtavia kallion kielekkeitä, jotka hohtivat aivan punaisina laskevan\nauringon valossa, ja hänen ympärillään oli kareja ja hyrskyjä ja\nvaahdon pärskettä. Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi apua kaikin voimin.\nJa hänen huutaessaan apu tulikin. Kalliolle ilmestyi pitkä ja komea\nmies, joka kummastellen katseli aallokossa kiikkuvaa Danae-parkaa.\n\nMiehellä oli karkea verkavaippa yllä ja päässä leveä hattu, joka\nvarjosti hänen kasvojaan. Kädessään hän kantoi kolmihaaraista piikkiä,\njolla tapettiin kaloja, ja olalleen hän oli heittänyt käsiverkon.\nMutta Danae saattoi hänen olennostaan ja hänen käynnistään ja hänen\nliehuvista kultahapsistaan ja parrastaan nähdä, ettei hän ollut\nmikään tavallinen ihminen; sitä todisti kaksi palvelijaakin, jotka\nkulkivat hänen takanaan kantaen hänen kalakoppasiaan. Mutta Danae\noli tuskin ehtinyt vilkaista mieheen, ennenkuin tämä laski syrjään\nkolmihaaransa ja juoksi kalliota alas ja heitti käsiverkkonsa niin\ntaitavasti Danaen ja arkun yli, että veti sen ja Danaen ja lapsen aivan\nvahingoittumattomina rantariutoille.\n\nSitten kalastaja otti Danaeta kädestä ja nosti hänet arkusta ja sanoi:\n\n\"Oi, ihana neito, mikä kumma kohtalo sinut on tuonut tälle saarelle\nnoin heikossa purressa? Kuka sinä olet ja mistä tulet? Varmaankin olet\njonkun kuninkaan tytär; ja tuo poika ei ole tavallinen kuolevainen.\"\n\nPuhuessaan hän osoitti lasta, sillä sen kasvot paistoivat kuin\naamutähti.\n\nMutta Danae vain pää kumarassa nyyhkytti:\n\n\"Sano minulle, mihin maahan minä raukka olen tullut; ja minkälaisten\nihmisten seuraan olen joutunut!\"\n\nKalastaja sanoi: \"Tämä saari on Seriphos nimeltään, ja minä olen\nhelleeni ja asun siinä. Minä olen Polydektes-kuninkaan veli, ja ihmiset\nkutsuvat minua Diktys-kalastajaksi, siksi että pyydystän rannan kaloja.\"\n\nSilloin Danae lankesi hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviansa ja\nhuusi:\n\n\"Voi, herra, sääli muukalaista, jonka julma kohtalo on ajanut maasi\nrannoille. Anna minun elää talossasi palvelijana, mutta älä kohtele\nminua pahoin, sillä minä olin kerran kuninkaan tytär ja tämä minun\npoikani, kuten sinä oikein sanoit, ei ole tavallista sukua. En tahdo\nolla sinulle rasitukseksi enkä syödä leipääsi laiskana, sillä minä\nolen kutomisessa ja koruompelussa taitavampi kuin kaikki tämän maan\ntyttäret.\"\n\nJa hän aikoi jatkaa, mutta Diktys keskeytti hänet ja nosti hänet ylös\nja sanoi:\n\n\"Tyttäreni, minä olen vanha, ja hiukseni harmaantuvat. Mutta minulla ei\nole lapsia kotiani sulostuttamassa. Tule siis kanssani, sinä olet oleva\nminun ja vaimoni tytär, ja tämä lapsi on oleva meidän lapsenlapsemme.\nMinä pelkään jumalia ja olen vieraanvarainen kaikille muukalaisille,\nsillä minä tiedän, että hyvät teot niinkuin pahatkin kostetaan niille,\njotka niitä tekevät.\"\n\nNiin Danae sai suojan ja hoivan. Hän meni tuon hyvän Diktys-kalastajan\nkanssa hänen kotiinsa ja oli hänen ja hänen vaimonsa tyttärenä\nviisitoista vuotta.\n\n\n\n\nII.\n\nKuinka Perseus äkkipäätä teki pyhän lupauksen.\n\n\nViisitoista vuotta oli kulunut, ja lapsesta oli tullut solakka\nnuorukainen ja merimies, ja hän teki usein kauppamatkoja saaristoon.\nHänen äitinsä nimitti häntä Perseukseksi; mutta kaikki Seriphoksen\nasukkaat sanoivat, ettei hän ollut kuolevaisen miehen poika, ja\nkutsuivat häntä Taivahisten kuninkaan Zeuksen pojaksi. Sillä vaikka hän\noli vasta viisitoistavuotias, oli hän sentään päätänsä pitempi kaikkea\nsaaren kansaa. Ja hän oli taitavampi kuin muut juoksussa ja painissa ja\nnyrkkitaistelussa ja kiekon ja keihään heitossa ja soudussa ja harpun\nsoitossa ja kaikessa, mikä miestä kaunistaa. Ja hän oli rohkea ja\ntotuutta rakastava, lempeä ja ystävällinen, sillä vanha kunnon Diktys\noli kasvattanut hänet hyvin. Ja oli hyvä, että Diktys niin oli tehnyt,\nsillä nyt Danae ja hänen poikansa joutuivat suureen vaaraan, ja Perseus\ntarvitsi kaiken viisautensa puolustaakseen äitiänsä ja itseään.\n\nSanoin jo, että Diktyksen veli oli Polydektes, saaren kuningas. Hän\nei ollut kunnon mies niinkuin Diktys, vaan kiivas, julma ja kavala,\nja kun hän näki kauniin Danaen, niin hän tahtoi naida hänet. Mutta\nDanae ei tahtonut, sillä hän ei rakastanut Polydektestä. Danae ei\nvälittänyt kenestäkään muusta kuin pojastansa ja poikansa isästä, jota\nhän ei uskaltanut toivoa enää koskaan näkevänsä. Viimein Polydektes\naivan julmistui, ja sillä aikaa kuin Perseus oli merellä, hän vei\nDanae-raukan Diktyksen luota sanoen: \"Jollet sinä tahdo olla minun\npuolisoni, niin sinun pitää olla minun orjani\". Niin Danaesta tehtiin\norja ja hänen täytyi kantaa vettä kaivosta ja vääntää myllynkiviä ja\nkärsiä pahaa kohtelua -- kai häntä lyötiinkin -- ja kantaa raskaita\nkahleita, kun hän ei tahtonut ruveta tuon julman kuninkaan puolisoksi.\nMutta Perseus oli kaukana merten takana, Samos-saarella, eikä voinut\naavistaakaan, kuinka hänen äitinsä oli suruun sortumaisillaan.\n\nSilloin eräänä päivänä Samos-saarella, kun laivaa lastattiin, Perseus\nhaki siimestä ja joutui kauniiseen metsään. Siellä hän istahti\nmättäälle ja vaipui uneen ja nukkuessaan hän näki kummallisemman unen\nkuin koskaan elämässään oli nähnyt.\n\nHänen luokseen tuli metsästä nainen, pitempi kuin hän tai kukaan\nkuolevainen, mutta äärettömän ihana; naisella oli suuret harmaat\nsilmät, joiden katse oli kirkas ja läpitunkeva, mutta samalla\nihmeellisen lempeä. Hänen päässään oli kypärä ja keihäs oli hänen\nkädessään, ja olkapäältä riippui hänen pitkälle siniselle hameelleen\nvuohennahka, ja sillä kiilsi mahtava kuparikilpi, joka välkähteli kuin\npeili. Hän seisoi ja katsoi Perseusta kirkkain harmain silmin; ja\nPerseus huomasi, etteivät hänen silmäluomensa kertaakaan liikahtaneet\neivätkä hänen silmäteränsäkään, vaan katsoivat suoraan hänen lävitsensä\naina hänen sydämensä pohjaan asti, ikäänkuin ne olisivat saattaneet\nnähdä kaikki hänen sielunsa salaisuudet ja tietää ja tuntea kaikki,\nmitä hän ikinä oli ajatellut tai toivonut siitä päivästä asti kuin hän\noli syntynyt. Ja Perseus loi katseensa alas vapisten ja punastuen, kun\ntuo ihmeellinen nainen puhui.\n\n\"Perseus, sinun täytyy toimittaa minulle eräs asia.\"\n\n\"Kuka sinä olet, jalo neiti, ja kuinka sinä tunnet minun nimeni?\"\n\n\"Minä olen Pallas Athene; ja minä tiedän kaikkien ihmisten sisimmät\najatukset ja tunnen heidän kuntonsa tai kunnottomuutensa. Ja\ntomusieluista minä käännyn pois, ja he tulevat onnellisiksi, mutta\neivät minun auttaminani. He lihovat levossa kuten lampaat laitumella ja\nhe syövät sitä, mitä eivät ole kylväneet, niinkuin härät pilttuussa.\nHe kasvavat ja leviävät niinkuin kurkut maassa. Mutta yhtä vähän kuin\nkurkku he siimestävät kulkijaa, ja kun he ovat kypsiä, niin kuolema\nheidät korjaa, ja he menevät kenenkään surematta manalaan, ja heidän\nnimensä unohtuvat.\n\n\"Mutta tulisieluille minä annan enemmän tulta, ja niille, joissa\non miehuutta, minä annan paljon enemmän kuin miehuutta. He ovat\nsankareita, Taivahisten poikia, ja hekin tulevat onnellisiksi, mutta\neivät tomusielujen tavalla. Sillä minä ajan heitä eteenpäin outoja\npolkuja, jotta he löisivät titaanit ja hirviöt, jumalien ja ihmisten\nviholliset. Vaivojen ja ahdistusten, vaarojen ja taistelujen läpi\nminä ajan heitä. Ja toiset heistä kaatuvat nuoruutensa kukassa, missä\ntai milloin ei tiedä kenkään; ja toiset taas saavuttavat mainetta ja\nihanan ja voimakkaan vanhuuden. Mutta millainen on heidän lopullinen\nkohtalonsa, sitä en tiedä, eikä kukaan paitsi Zeus, jumalien ja\nihmisten isä. Sano nyt minulle, Perseus, kumpi ihmislaji sinun\nmielestäsi on onnellisempi?\"\n\nPerseus vastasi rohkeasti: \"Parempi kuolla nuoruutensa kukassa\ntavoitellessa kuuluisaa nimeä, kuin elää levossa lammasten lailla ja\nkuolla kenenkään surematta ja maineetonna!\"\n\nSilloin tuo kummallinen nainen naurahti ja nosti kuparikilpensä ja\nhuusi: \"Katso tänne, Perseus; uskallatko katsoa tämänlaista hirviötä\nkasvoista kasvoihin ja tappaa sen, niin että minä saisin asettaa sen\npään tälle kilvelle?\"\n\nKilven peilissä näkyivät kasvot, ja kun Perseus katsoi niitä, niin\nhänen verensä jähmettyi. Ne olivat kauniin naisen kasvot, mutta\nposket olivat kalmankalpeat ja otsa oli iäti kalvavan tuskan uurtama\nja huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut kuin käärmeen. Ja hiusten\nasemesta hänen ohimoillaan kiemurteli kyykäärmeitä, jotka ojentelivat\nkaksihaaraisia kieliään. Ja hänen päätään ympäröivät poimukkaat siivet,\nniinkuin kotkan siivet, ja rinnassa hänellä oli rautaiset kynnet.\n\nPerseus katsoi hetken ja sanoi sitten: \"Jos maan päällä on jotakin niin\nrumaa ja hirmuista, niin sen hävittäminen on jalo teko. Mistä löydän\ntuon hirviön?\"\n\nSilloin tuo kummallinen nainen hymyili jälleen ja sanoi:\n\n\"Vielä et sitä saata löytää; olet liian nuori ja liian kokematon;\nsillä tämä Gorgo on nimeltä Medusa, hirvittävien sikiöiden äiti. Palaa\nkotiisi ja tee se teko, joka sinua siellä odottaa. Sinun tulee näyttää\nolevasi mies, ennenkuin saatan pitää sinua kelvollisena Gorgo-hirviön\netsintään.\"\n\nPerseus olisi tahtonut puhua, mutta tuo kummallinen nainen katosi, ja\nPerseus heräsi ja huomasi uneksineensa. Mutta yöt ja päivät Perseus\nnäki edessään tuon kauhean naisen kasvot ja sen pään ympärillä\nkiemurtelevat kyyt.\n\nHän palasi kotiinsa, ja ensimmäinen asia, minkä hän kuuli, oli, että\nhänen äitinsä oli orjana Polydekteen talossa.\n\nKiristellen raivosta hampaitaan Perseus riensi kuninkaan palatsiin ja\njuoksi miesten huoneiden läpi ja naisten huoneiden läpi, ja niin koko\ntalon läpi -- sillä kukaan ei uskaltanut pidättää häntä, niin hirmuinen\nja kaunis hän oli -- kunnes hän löysi äitinsä, joka istui kynnyksellä\nja itkien väänsi kivistä käsimyllyä. Ja Perseus nosti hänet ylös ja\nsuuteli häntä ja pyysi häntä tulemaan kanssansa pois. Mutta ennenkuin\nhe ennättivät huoneista ulos, Polydektes tuli raivostuneena sisään.\nKun Perseus näki Polydekteen, niin hän syöksi tämän päälle niinkuin\nverikoira karjun päälle. \"Konna ja tyranni!\" hän huusi, \"näinkö sinä\nkunnioitat jumalia ja osoitat armeliaisuutta muukalaisille ja leskille?\nSinun pitää kuoleman!\" Kun hänellä ei ollut miekkaa, niin hän sieppasi\nkivisen käsimyllyn ja heilautti sitä musertaakseen Polydekteen pään.\n\nMutta hänen äitinsä tarttui häneen ja kirkaisi: \"Voi, poikani, me\nolemme muukalaisia ja avuttomia tässä maassa, jos sinä tapat kuninkaan,\nniin kaikki kansa hyökkää meidän päällemme, ja me olemme molemmat\nkuoleman omat.\"\n\nKunnon Diktyskin, joka oli tullut sisään, koetti pidättää Perseusta.\n\"Muista, että hän on minun veljeni. Muista, kuinka minä olen sinua\nkasvattanut ja kohdellut kuin omaa lastani, säästä häntä minun tähteni!\"\n\nSilloin Perseuksen käsi vaipui. Ja Polydektes, joka oli koko ajan\nvapissut kuin mikäkin pelkuri, sillä hän tiesi olevansa väärässä,\npäästi Perseuksen ja hänen äitinsä menemään.\n\nPerseus vei äitinsä Pallas Athenen temppeliin, ja siellä papitar\nteki hänestä temppelin lakaisijan, sillä siellä he tiesivät olevansa\nturvassa, ei Polydekteskään uskaltaisi ryöstää häntä alttarin äärestä.\nJa sinne Perseus ja kunnon Diktys ja hänen vaimonsa tulivat joka päivä\nhäntä tervehtimään. Mutta Polydektes, nähtyään, ettei hän väkivallalla\nsaisi mitään aikaan, mietiskeli ilkeässä sydämessään, kuinka hän\nkavaluudella pääsisi tarkoitustensa perille.\n\nSiitä hän oli varma, ettei hän ikinä saisi takaisin Danaeta, niin\nkauan kuin Perseus oli saaressa. Niinpä hän keksi juonen päästäkseen\nhänestä. Ensiksi hän teeskenteli antaneensa anteeksi Perseukselle\nja unohtaneensa Danaen, niin että jonkin aikaa kaikki kävi entistä\ntasaista kulkuaan.\n\nSitten hän julisti suuren juhlan ja kutsui siihen kaikki päälliköt ja\nmaanomistajat ja saaren nuorukaiset ja niiden joukossa Perseuksenkin,\njotta he kunnioittaisivat häntä kuninkaanaan ja söisivät juhla-aterian\nhänen salissaan.\n\nMääräpäivänä he kaikki saapuivat; ja jokainen vieras toi tullessaan\nlahjan kuninkaalle, niinkuin tapa oli: mikä toi hevosen, mikä\npäällyshuivin, mikä sormuksen, mikä miekan, ja se jolla ei ollut mitään\nparempaa toi korillisen viinirypäleitä tai metsän riistaa. Mutta\nPerseus ei tuonut mitään, sillä hänellä ei ollut mitä tuoda, hän kun\noli vain köyhä merimiespoika.\n\nHäntä hävetti mennä lahjatta kuninkaan eteen; mutta hän oli liian\nylpeä pyytääkseen Diktykseltä jotakin. Niin hän seisoi ovella apein\nmielin katsellen, kuinka rikkaat menivät sisään. Ja hänen poskensa\npunastuivat, kun he osoittivat häntä ja hymyilivät ja kuiskuttelivat:\n\"Mitähän tuollakin löytöläisellä on annettavana?\"\n\nSitä Polydektes oli toivonutkin; ja heti kun hän kuuli, että Perseus\nseisoi ulkona, hän käski tuoda hänet sisään ja kysyi häneltä\npilkallisesti kaikkien kuullen: \"No, enkö minä ole sinun kuninkaasi,\nPerseus, ja enkö ole kutsunut sinua juhlaan? Missä sinun lahjasi on?\"\n\nPerseus tuli hämilleen ja änkytti, ja kaikki nuo kopeat miehet, jotka\nolivat hänen ympärillään, nauroivat, alkoivatpa muutamat heistä häntä\njulkisesti piikatakin. \"Tuo nulikka ajautui rannallemme kuin mikäkin\nrikkaruohon korsi tai puupalikka ja sittenkin on liian ylpeä antaakseen\nlahjaa kuninkaalle.\"\n\n\"Ja vaikka hän ei tiedä kuka hänen isänsä on, niin hän on sentään\nkyllin turhamainen ja sallii vanhojen akkojen kutsua itseään Zeuksen\npojaksi.\"\n\nJa niin edespäin, kunnes Perseus-parka aivan joutui pois suunniltaan\nhäpeästä ja tuskin tietäen, mitä sanoi, huusi: \"Lahjaako! Katsokaahan,\netten tuo lahjaa jalompaa, kuin kaikki teidän lahjanne yhteensä!\"\n\nNiin hän kerskaillen sanoi; ja hän tunsi sydämessään, että hän oli\nuljaampi kuin kaikki nuo pilkkaajat ja kykenevämpi tekemään jonkin\nkunniakkaan teon.\n\n\"Kuulkaa, mitä hän sanoo! Kuulkaa kerskaajaa! Mitähän hän enää\ntuokaan!\" huusivat kaikki ja nauraa hohottivat minkä jaksoivat.\n\nSilloin Perseuksen mieleen muistui uni, jonka hän oli nähnyt\nSamos-saarella, ja hän huusi, niin että sali kaikui: \"Minä tuon Gorgon\npään!\"\n\nHän melkein pelästyi sanottuaan nuo sanat, sillä kaikki nauraa\nhohottivat vielä kovemmin ja Polydektes kovimmin kaikista.\n\n\"Sinä olet luvannut tuoda minulle Gorgon pään. Älä siis ikinä palaa\ntälle saarelle ilman sitä. Mene!\"\n\nPerseus kiristeli hampaitansa raivosta, sillä hän huomasi joutuneensa\nansaan. Mutta hän oli luvannut, ja hän meni ulos sanaakaan sanomatta.\n\nRantakalliolle hän meni ja katseli aavaa sinistä merta; ja hän mietti\nmielessään, mahtoiko hänen unensa olla totta, ja hän rukoili sielunsa\ntuskassa.\n\n\"Pallas Athene, oliko minun uneni totta? Ja olenko minä lyövä Gorgon?\nJos sinä todellakin minulle näytit hänen kasvonsa, niin älä anna minun\ntulla häpeään valehtelijana ja kerskurina. Äkkipäätä ja vihan vimmassa\nminä tein lupaukseni, mutta viisaasti ja kärsivällisesti minä tahdon\nsen täyttää.\"\n\nMutta vastausta ei kuulunut, ei näkynyt mitään merkkiä; ei ukkosen\njyrähdystä, eikä minkäänlaista näkyä, ei pilvenhattaraakaan taivaalla.\n\nKolme tuntia Perseus itkien huusi: \"Äkkipäätä ja vihan vimmassa minä\ntein lupaukseni, mutta viisaasti ja kärsivällisesti minä tahdon sen\ntäyttää\".\n\nSilloin hän näki kaukana meren yllä leijailevan pienen valkoisen\npilven, joka hohti kuin hopea. Ja se läheni lähenemistään, kunnes sen\nhohto aivan huikaisi hänen silmiään.\n\nPerseus ihmetteli tuota kummaa pilveä, sillä mitään muuta pilveä ei\nnäkynyt koko taivaan laella; ja hän vapisi, kun se laskeutui hänen\nalapuolellaan olevalle rantakalliolle. Ja kun se kosketti kalliota,\nniin se hajaantui ja hälveni, ja sen keskestä ilmaantui Pallas Athene\nsellaisena kuin Perseus oli nähnyt hänet unessaan Samos-saarella, ja\nhänen vieressään seisoi nuori mies, jonka jäsenet olivat kuin hirven\nja silmät loistavat kuin tulikipinät. Hänellä oli yhdestä ainoasta\nhohtavasta timantista tehty käyrä miekka vyöllä ja jalassa hänellä oli\nkultaiset sandaalit, joiden kantapäässä oli elävät siivet.\n\nHe katsoivat terävästi Perseusta, eivätkä kertaakaan räpäyttäneet\nsilmiänsä; ja he tulivat ylös kallioita häntä kohden nopeammin kuin\nkalalokki, eivätkä kuitenkaan liikuttanet jalkojansa, eikä tuulikaan\nheiluttanut heidän vaatteitaan. Vain nuorukaisen sandaalien siivet\nvärisivät kuin haukan siivet, kun se leijailee kallion yllä. Ja Perseus\nlankesi maahan ja kunnioitti heitä, sillä hän näki, että he eivät\nolleet tavallisia ihmisiä.\n\nMutta Pallas Athene seisahtui hänen eteensä ja puhui hänelle lempeästi\nja sanoi, ettei hänen tarvinnut pelätä.\n\n\"Perseus\", hän sitten sanoi, \"se jolle yksi koetus onnistuu, ansaitsee\nvielä vaikeamman koetuksen. Sinä olet uhmannut Polydektestä ja\nkäyttäytynyt miehuullisesti. Rohkenetko myöskin käydä Medusa Gorgoa\nvastaan?\"\n\nPerseus vastasi: \"Koettele minua; sillä siitä asti kuin sinä puhuit\nminulle Samos-saarella tunnen sieluni syttyneen uuteen eloon ja minä\nhäpeäisin, jollen uskaltaisi tehdä jotakin, jonka voin tehdä. Ilmoita\nsiis minulle, kuinka minun on meneteltävä!\"\n\n\"Perseus\", Athene sanoi, \"mieti tarkoin, ennenkuin yrität: sillä tämä\nteko vaatii seitsemän vuoden matkan, etkä sinä saata kesken palata\netkä paeta. Vaan jos rohkeutesi lannistuu, niin sinun täytyy kuolla\nMuodottomassa maassa, eikä kenkään ole milloinkaan löytävä sinun\nluitasi.\"\n\n\"Parempi sekin, kuin elää täällä hyödyttömänä;ja halveksittuna\",\nPerseus huudahti. \"Sano siis minulle, ihana ja viisas jumalatar, oi,\nsano minulle suuresta hyvyydestäsi ja laupeudestasi, kuinka minä saatan\ntehdä tämän ainoan teon, vaikka se vaatisikin minun henkeni!\"\n\nSilloin hymyili Athene ja sanoi: \"Ole kärsivällinen ja kuuntele;\nsillä jos sinä unohdat minun sanani, niin sinä varmasti olet kuoleva.\nSinun täytyy mennä kauas Pohjolaan peräpohjolaisten maahan, tuolle\npuolen pohjoisnavan aina kylmän pohjatuulen lähteille saakka, kunnes\ntapaat kolme Harmaata sisarta, joilla on yhteisesti vain yksi silmä ja\nyksi hammas. Heiltä sinun täytyy kysyä tietä Hesperidien, Iltatähden\ntyttärien luo, jotka tanssivat kultaisen puun ympärillä Länsimeren\nsaaressa. He ilmoittavat sinulle, missä Gorgo asuu, jotta sinä saatat\ntappaa hänet, minun viholliseni, hirvittävien petojen äidin. Kerran\nhänkin oli neito, kaunis kuin kevätaamu, kunnes hän ylpeydessään teki\nsynnin niin kauhean, että aurinkokin senvuoksi peitti kasvonsa. Ja\nsinä päivänä hänen hiuksensa muuttuivat kyykäärmeiksi ja hänen kätensä\nkotkan kynsiksi; ja häpeä ja viha täyttivät hänen sydämensä ja katkera\nmyrkky hänen suunsa; ja hänen silmänsä tulivat niin hirmuisiksi,\nettä kuka ikinä niihin katsoo, muuttuu kiveksi; ja hänen lapsensa\novat siivekäs hevonen ja kultaisen miekan jättiläinen; ja hänen\nlapsenlapsensa ovat velhokäärme, Ekhidna, ja Geryon, tuo kolmipäinen\ntyranni, joka paimentaa karjalaumojansa ja Manalan karjaa. Niin hänestä\ntuli gorgonein Stheinon ja hirvittävän Euryteen, meren kuningattaren\ntyttärien, sisar. Älä koske heihin, sillä he ovat kuolemattomia; mutta\ntuo minulle vain Medusan pää.\"\n\n\"Minä tahdon tuoda sen!\" Perseus sanoi. \"Mutta kuinka saatan välttää\nhänen katsettansa? Eikö hän jähmetytä minuakin kiveksi?\"\n\n\"Sinä saat tämän kiilloitetun kilven\", Athene sanoi, \"ja kun lähestyt\nhäntä, niin älä katso häntä itseään, vaan hänen kuvaansa kilvessä;\nsilloin hänet turmioon joutumatta saat tapetuksi. Ja kun olet lyönyt\nhänen päänsä poikki, niin kääri se, kasvosi pois käännettyinä, tuon\nvuohennahan poimuihin, jolla kilpi riippuu -- se on Amaltheia-vuohen,\nZeuksen imettäjän nahka. Niin sinä vaaratta saatat tuoda minulle\nMedusan pään ja voitat itsellesi kuuluisan nimen ja paikan uroiden\njoukossa, jotka viettävät autuasta elämää Taivahisten kera sillä\nkukkulalla, jossa eivät mitkään tuulet puhalla.\"\n\nPerseus sanoi: \"Minä tahdon lähteä, vaikka henkeni sillä matkalla\nmenettäisin. Mutta kuinka pääsen purretta merien yli? Ja kuka näyttää\nminulle tien? Ja kun minä olen löytänyt Medusan, niin kuinka saatan\nlyödä hänet kuoliaaksi, jos hänen suomuspeitteensä on kuparista ja\nraudasta.\"\n\nSilloin nuori mies puhui: \"Nämät minun sandaalini kantavat sinut kuin\nlinnun merien poikki ja vuorten ja laaksojen yli, niinkuin ne kantavat\nminua matkoillani; sillä minä olen Hermes, maankuulu Argoksen surmaaja,\nOlympoksessa asuvien Taivahisten sanansaattaja.\"\n\nPerseus lankesi kunnioittaen maahan, ja nuori mies puhui edelleen:\n\n\"Sandaalit johtavat sinua matkallasi, sillä niissä on jumalallinen\nvoima, eivätkä ne voi viedä harhaan; ja tämä miekka, Argoksen surmaaja,\non itsestään lyövä Gorgon, sillä siinä on jumalallinen voima, eikä\ntoista iskua tarvita. Nouse siis, sido miekka vyöllesi ja sandaalit\njalkaasi ja lähde.\"\n\nPerseus nousi ja sitoi miekan vyöllensä ja sandaalit jalkaansa.\n\nJa Athene huusi: \"Hyppää kalliolta ja ala matkasi!\"\n\nMutta Perseus viivytteli:\n\n\"Enkö saa sanoa hyvästi äidilleni ja Diktykselle? Ja enkö saa uhrata\npolttouhria sinulle ja Hermeelle, maankululle Argoksen surmaajalle, ja\nZeus-isälle korkeudessa?\"\n\n\"Sinun ei pidä sanoa hyvästi äidillesi, jottei rohkeutesi lannistuisi\nhänen kyyneleistään. Minä tahdon lohduttaa häntä ja Diktystä, kunnes\nsinä palaat. Eikä sinun tarvitse uhrata polttouhria Olympolaisille,\nsillä Medusan pää on oleva sinun uhrisi. Hyppää ja luota Taivahisten\nsuojelukseen!\"\n\nPerseus katsoi alas kalliolta ja värisi; mutta hän häpesi näyttää\npelkoansa ja ajatellen Medusaa ja sitä kunniaa, joka häntä odotti, hän\nhyppäsi tyhjään ilmaan.\n\nMutta hän huomasi, ettei hän pudonnutkaan, vaan leijaili ilmassa ja\nkiiti eteenpäin pilviä pitkin. Hän katsoi taakseen, mutta Athene\nja Hermes olivat kadonneet. Ja sandaalit veivät häntä yhä edemmäs\npohjoista kohden, kuten kevät kuljettaa kurkea Istron [Tonavan]\nrämeille.\n\n\n\n\nIII.\n\nKuinka Perseus surmasi Gorgon.\n\n\nNiin Perseus lähti matkalleen ja kulki kuivin jaloin maiden ja merien\nyli; ja hänen mielensä oli rohkea ja iloinen, sillä siivekkäät\nsandaalit kantoivat häntä joka päivä seitsemän päivän matkan.\n\nHän kulki Kythnos- ja Keos-saarten ja kauniiden Kyklaadien ohi ja\ntuli Attikaan; ja hän kulki Atenan ja Theban ja Kopais-järven ohi,\nja Kefisos-joen laakson ja Oite- ja Pindos-vuorten yli Thessalian\nhedelmällisen tasangon poikki, kunnes Kreikan päivänpaisteiset kukkulat\njäivät hänen taakseen ja hänen eteensä aukeni Pohjan jylhät seudut.\nSitten hän sivuutti Traakian vuoret ja monet muukalaiset heimot,\npaionit ja dardanit ja triballit, kunnes hän tuli Istros-virralle,\nja Skythian autioille lakeuksille. Ja hän kulki kuivin jaloin\nIstros-virran poikki ja soiden ja rämeiden halki yötä ja päivää kylmää,\nkalpeata luodetta kohti, kääntymättä oikealle tai vasemmalle, kunnes\nhän saapui Muodottomaan maahan ja siihen paikkaan, jolla ei ole nimeä.\n\nSeitsemän päivää kesti hänen matkansa sen maan läpi ja hänen täytyi\nkulkea tietä sellaista, että vain harvat voivat siitä kertoa, -- sillä\nne, jotka ovat sitä tietä kulkeneet, ovat mieluimmin siitä puhumatta,\nja ne taas, jotka unissaan sitä vaeltavat, ovat iloisia kun heräävät --\nkunnes hän saapui ikuisen yön rajalle, jossa ilma oli täynnä suhinaa\nja maaperä kovana jäästä. Ja sieltä hän viimeinkin löysi nuo kolme\nHarmaata sisarta. Siellä ne istuivat melkein umpeen jäätyneen järven\nrannalla valkoisella ajohirren pölkyllä talven kylmässä, valkoisessa\nkuutamossa ja hyräilivät hiljaa päitään nyökytellen: \"Miksi olivatkaan\nmuinaiset ajat paremmat kuin nykyinen?\"\n\nEi ainoatakaan elämän merkkiä näkynyt heidän ympärillään, ei yhtään\nkärpästäkään, ei sammalta kallioilla. Ei hylje eikä lokki uskaltanut\nheitä lähestyä, sillä jää olisi ne jähmetyttänyt kouriinsa. Aaltojen\nhyrsky syöksähti vaahtona ilmaan, mutta lumihiutaleina se putosi\ntakaisin ja peitti valkoiseen härmään Harmaiden sisarten hiukset ja\njääkallion, jonka juurella he istuivat. Ja silmä kulki kädestä käteen,\nmutta siitä huolimatta he eivät voineet nähdä; ja hammas kulki kädestä\nkäteen, mutta siitä huolimatta he eivät voineet syödä; ja he istuivat\nkeskellä kirkkainta kuuvaloa, mutta ei heidän silti ollut lämpimämpi.\nJa Perseus sääli noita Harmaita sisaria; mutta he eivät suinkaan\npitäneet itseään säälittävinä.\n\nNiin Perseus sanoi: \"Oi, kunnianarvoiset mummot, viisaus on vanhuuden\ntytär. Siksipä te varmaankin tiedätte paljon asioita. Neuvokaa siis\nminulle, jos voitte, tie Gorgon luo.\"\n\nSilloin yksi heistä huusi: \"Kuka meitä vanhoiksi soimaa?\" Ja toinen:\n\"Tuo ääni on ihmislapsen ääni.\"\n\nJa Perseus sanoi: \"Enhän minä teitä soimaa, vaan kunnioitan teidän\nvanhuuttanne. Minä olen yksi ihmisten lapsista ja uroista. Olympoksen\nhallitsijat ovat minut lähettäneet teidän luoksenne kysymään tietä\nGorgon luo.\"\n\nSilloin yksi heistä sanoi': \"Olympoksessa on uudet hallitsijat,\nja kaikki mikä on uutta on pahaa.\" Ja toinen: \"Me vihaamme sinun\nhallitsijoitasi ja uroita ja kaikkia ihmislapsia. Me olemme titaanien\nja gigantien sukua ja gorgonein ja muinaisten syvyyden hirviöiden\nheimoa.\" Ja kolmas: \"Kuka on tuo uhkarohkea ja hävytön mies, joka\nkutsumatta tunkeutuu meidän maailmaamme?\" Ja ensimmäinen sanoi:\n\"Milloinkaan ei ole ollut sellaista maailmaa kuin meidän eikä tule\nolemaankaan: jos me annamme hänen nähdä sen, niin hän hävittää\nkaikki.\" Silloin yksi huusi: \"Anna minulle silmä, että näkisin hänet\";\nja toinen: \"Anna minulle hammas, että purisin häntä.\" Mutta kun\nPerseus näki, että he olivat hupsuja ja kopeita ja että he vihasivat\nihmislapsia, niin hän jätti säälimisen sikseen ja sanoi itsekseen: \"Ei\nhätä lakia lue; jos tässä pidän pitkiä puheita, niin joudun surman\nsuuhun.\" Sitten hän hiipi aivan heidän lähelleen ja odotti siksi kunnes\nhe alkoivat kuljettaa silmää kädestä käteen. Ja kun he haparoivat ja\nkopeloivat käsillään, niin hän kurkotti varovaisesti kättään, kunnes\nyksi heistä pisti silmän siihen, luullen sitä sisaren kädeksi. Sitten\nPerseus juoksi pois ja nauroi ja huusi:\n\n\"Julmat ja kopeat eukot, teidän silmänne on minulla; ja minä heitän\nsen järveen, jollette neuvo minulle tietä Gorgon luo ja vanno,\nettä neuvotte oikein.\" Silloin Harmaat sisaret itkivät ja ulisivat\nja toruivat; mutta turhaan. Heidän täytyi sanoa totuus, vaikk'ei\nPerseus paljoa viisastunutkaan siitä, mitä he sanoivat. \"Sinun täytyy\nmennä, hupsu poika\", he sanoivat, \"etelää kohden, auringon ilkeään,\nhäikäisevään paisteeseen, kunnes sinä tapaat Atlas-jättiläisen,\njoka kannattelee taivaan kantta. Ja sinun täytyy kysyä hänen\nveljentyttäriään Hesperidejä, jotka ovat yhtä nuoria ja hupsuja kuin\nsinä itsekin. Ja anna nyt meille takaisin silmämme, sillä me olemme\nunohtaneet kaiken muun.\"\n\nPerseus antoi heille silmän takaisin, mutta he eivät käyttäneetkään\nsitä, vaan rupesivat torkkumaan ja vaipuivat sikeään uneen ja\nmuuttuivat jäämöhkäleiksi; ja jonkin ajan kuluttua vuoksi tuli ja\npyyhkäsi heidät pois. Ja nyt he jäävuorten näköisinä ajelehtivat\nikuisesti vesiä ja itkevät kohdatessaan auringonpaisteen ja\nhedelmällisen kesän ja lämpimän etelätuulen, joka täyttää nuoret\nsydämet ilolla.\n\nMutta Perseus riensi etelää kohden jättäen taakseen lumen ja jään,\nPeräpohjolaisten saaren ja Tinasaarten ja pitkän Iberian rannikon\nohi, ja aurinko nousi yhä korkeammalle päivä päivältä kesän\nkirkkaan, sinisen meren ylle. Ja tiirat ja lokit lentelivät nauraen\nhänen ympärillään ja kutsuivat häntä leikkimään kanssansa, ja\ndelfiinit hypähtelivät ilosta hänen ohi kulkiessaan ja tarjoutuivat\nkantamaan häntä selässänsä. Ja kaiken yötä vedenneidot lauloivat\nihanasti ja tritonit puhalsivat simpukkatorviaan ja leikkivät\nkuningattarensa Galateian ympärillä, kun hän ajoi helmikoristeisissa\nnäkinkenkävaunuissaan. Päivä päivältä aurinko nousi yhä korkeammalle ja\npulpahti yhä nopeammin mereen yöksi, vielä nopeammin taas noustakseen\nsieltä aamunkoitteessa. Ja Perseus liiteli laineiden yli kuin lokki,\neivätkä hänen jalkansa ensinkään kastuneet; ja hän hyppäsi aallolta\naallolle, eivätkä hänen jäsenensä ensinkään väsyneet, ja viimein hän\nnäki kaukana mahtavan vuoren, joka hohti aivan ruusunpunaisena laskevan\nauringon valossa. Vuoren juuri oli metsien peitossa ja sen huippua\nympäröivät pilvenhattarat; ja Perseus arvasi, että siellä oli Atlas,\njoka kannattelee taivaan kantta.\n\nHän lähestyi vuorta ja hyppäsi rannalle ja kulki kukkulaa kohden.\nJa hän näki lempeitä laaksoja ja vesiputouksia ja korkeita puita ja\nkummallisia sananjalkoja ja kukkasia, mutta ei yhdestäkään notkosta\nnoussut savua, ei näkynyt taloa eikä mitään ihmisen merkkiä.\n\nViimein hän kuuli suloisten äänten laulua; ja hän arvasi, että hän oli\ntullut Iltatähden tyttärien, Hesperidien puutarhaan.\n\nHeidän laulunsa oli kuin satakielten liverrys lehdossa, ja Perseus\npysähtyi kuuntelemaan heidän lauluaan; mutta mitä he lauloivat, sitä\nhän ei saattanut ymmärtää; ei hän eikä yksikään ihminen moneen sataan\nvuoteen hänen jälkeensäkään. Sitten hän astui vähän lähemmäksi ja näki\nheidän tanssivan käsi kädessä lumotun puun ympärillä, jonka oksat\ntaipuivat kultahedelmien painosta. Kiemurassa kolmijalan ympärillä\noli lohikäärme vanha Ladon, tuo uneton käärme, joka iäti siellä makaa\nkuunnellen impien laulua ja pitäen vahtia vaanivin silmin.\n\nPerseus pysähtyi, ei senvuoksi, että hän olisi pelännyt lohikäärmettä,\nvaan senvuoksi että hän kainosteli noita ihania impiä; mutta kun he\nnäkivät hänet, niin hekin pysähtyivät ja huusivat hänelle vapisevin\näänin:\n\n\"Ken sinä olet? Oletko mahtava Herakles, joka tulet ryöstämään meidän\npuutarhaamme ja viemään pois kultaiset hedelmämme?\" Ja Perseus vastasi:\n\n\"En ole mahtava Herakles, enkä halua teidän kultaisia hedelmiänne.\nSanokaa vain minulle, ihanat nymfit, mistä tie kulkee Gorgon luo, jotta\nvoisin jatkaa matkaani ja surmata hänet.\"\n\n\"Älähän toki, älähän töki, kaunis poika; tule tänne puutarhaan\nkanssamme tanssimaan ihmepuun ympärillä, tänne etelätuulen ja auringon\nkotiin, jossa ei talvea tunneta. Tule leikkimään kanssamme hetkinen; me\nolemme tanssineet täällä jo tuhannen vuotta, ja meidän sydämemme ikävöi\nleikkikumppania. Oi, tule, tule, tule!\"\n\n\"En saata tanssia kanssanne ihanat immet; sillä minun täytyy tehdä\nTaivahisten määräämä teko. Neuvokaa siis minulle tie Gorgon luo,\nmuutoin minun täytyy harhailla ja hukkua aaltoihin.\"\n\nSilloin immet huokailivat ja itkivät; ja vastasivat:\n\n\"Gorgon luo! Hän on jähmetyttävä sinut kiveksi.\"\n\n\"Parempi kuolla sankarina kuin elää härän lailla pilttuussa. Taivahiset\novat antaneet minulle aseet ja he antanevat minulle myöskin viisautta\nkäyttää niitä.\"\n\nSilloin immet taas huokailivat ja vastasivat: \"Kaunis poika, jos sinä\ntahdot mennä omaan perikatoosi, niin mene. Me emme tiedä tietä Gorgon\nluo; muitta me tahdomme kysyä Atlas-jättiläiseltä, isämme, hopeaisen\nIltatähden, veljeltä, joka on tuolla vuoren kukkulalla. Hän näkee\nsieltä korkeudesta kauas valtameren yli Muodottomaan maahan.\"\n\nHe kiipesivät vuorelle setänsä Atlaan luo, ja Perseus meni heidän\nkanssaan. Ja he löysivät jättiläisen, joka polvistuneena kannatteli\ntaivaan kantta.\n\nHe kysyivät häneltä, ja hän vastasi lempeästi, osoittaen jykevällä\nkädellään meren rantaa:\n\n\"Minä näen gorgonein makaavan saarella kaukana, kaukana täältä, mutta\ntämä nuorukainen ei saata mitenkään heitä lähestyä, jollei hänellä ole\npimeyden hattua, sillä se tekee näkymättömäksi jokaisen, joka sitä\nkantaa.\"\n\nSilloin Perseus huusi: \"Mistä sen hatun voin hankkia?\"\n\nMutta jättiläinen hymyili. \"Ei kukaan elävä kuolevainen voi sitä hattua\nlöytää, sillä se on Hadeen syvyyksissä, kuoleman valtakunnassa. Mutta\nveljentyttäreni ovat kuolemattomia ja he noutavat sen sinulle, jos sinä\nlupaat yhden asian ja pidät lupauksesi.\"\n\nPerseus lupasi, ja jättiläinen sanoi:\n\n\"Kun sinä palaat Medusan pään saatuasi, niin sinun pitää näyttää\nminulle sitä kaunista hirviötä, että minä kadottaisin tuntoni ja\nhenkeni ja kivettyisin ainiaaksi; sillä ylen raskasta työtä on tämä\ntaivaankannen kannattaminen.\"\n\nPerseus lupasi; ja vanhin nymfi laskeutui kallioiden välissä olevaan\npimeään rotkoon, josta nousi savua ja kuului jyrinää, sillä se oli yksi\nHelvetin kidoista.\n\nPerseus ja nymfit istuivat ja odottivat vapisten seitsemän päivää\nja viimein vanhin nymfi palasi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat,\nja päivänvalo häikäisi hänen silmiänsä, sillä hän oli ollut kauan\nkammottavassa pimeydessä; mutta hänen kädessään oli taikahattu.\n\nNymfit suutelivat Perseusta ja itkivät häntä kauan aikaa; mutta Perseus\nvain kärsimättömänä odotti, että pääsisi lähtemään. Ja viimein he\npanivatkin hatun hänen päähänsä, ja hän katosi heidän näkyvistänsä.\n\nMutta Perseus jatkoi rohkeana matkaansa monen innoittavan näyn ohi\nkauas Muodottoman maan sydämeen asti, Okeanoksen virtojen tuolle\npuolen, saarille, joihin ei mikään laiva laske, joilla ei ole yötä eikä\npäivää, joilla ei mikään ole oikealla paikallaan, eikä millään ole\nnimeä; ja viimein hän kuuli gorgonein siipien suhinan ja näki heidän\nkuparisten kynsiensä kimaltelevan; ja silloin hän tiesi että oli aika\npysähtyä, tai Medusa jähmetyttäisi hänet kiveksi.\n\nHän mietti hetken itsekseen ja muistutteli Athenen sanoja. Hän nousi\nkorkealle ilmaan ja piti kilven peiliä päänsä päällä ja katsoi siihen,\nniin että hän näki kaikki, mitä oli hänen alapuolellaan.\n\nHän näki, että nuo kolme gorgonia nukkuivat ja että ne olivat\nsuuret kuin elefantit. Hän tiesi, etteivät ne voineet nähdä häntä,\nsillä pimeyden hattu teki hänet näkymättömäksi; mutta silti hän\nvapisi laskeutuessaan heidän luokseen, niin hirmuiset olivat heidän\nkuparikyntensä.\n\nKaksi heistä oli rumia kuin sika ja he nukkuivat, hirveän suuret\nsiivet levällään, sikeästi ja raskaasti, niinkuin siat; mutta Medusa\nväänteli ja käänteli itseään levottomasti; ja kun hän heitteli itseään,\nniin Perseus tunsi sääliä häntä kohtaan, hän näytti niin kauniilta ja\nsurulliselta. Hänen siipensä hohtivat sateenkaaren värisinä ja hänen\nkasvonsa olivat kuin nymfin kasvot, hänen huulensa vain olivat yhteen\npuristetut ja hänen otsansa oli ikuisen surun ja tuskan uurtama; ja\nhänen pitkä kaulansa hohti niin valkoisena peilistä, ettei Perseuksella\nollut sydäntä iskeä miekallaan. Ja hän sanoi: \"Voi, jospa minun olisi\nmäärä tappaa jompikumpi hänen sisaristaan!\"\n\nMutta hänen katsellessaan kyykäärmeiden päät Medusan hiuksissa\nheräsivät ja alkoivat kurkistella kiiltävin, kavalin silmin ja\nnäyttivät sihisten myrkkyhampaitaan; ja käännellessään Medusa veti\nkokoon siipensä ja näytti kupariset kyntensä; ja Perseus näki, että\nhän kaikesta kauneudestaan huolimatta oli yhtä häijy ja ilkeä kuin nuo\ntoisetkin.\n\nSilloin Perseus laskeutui alas ja astui rohkeasti hänen luokseen ja\nkatsoi kiinteästi peiliinsä ja iski kerran voimakkaasti Harpe-miekalla;\neikä toista iskua tarvittukaan.\n\nSitten hän kääri pään vuohennahkaan pitäen kasvonsa pois käännettyinä\nja syöksyi korkealle ilmaan nopeammin, kuin hän koskaan ennen oli\nsyöksynyt.\n\nMedusan siivet ja kynnet rapisivat, kun hän kaatui kuolleena kalliolle;\nja hänen rumat sisarensa heräsivät ja näkivät hänen makaavan verissään.\n\nKirkuen ja parkuen he lensivät ilmaan ja etsivät hänen surmaajaansa.\nKolmasti he lensivät ristiin ja rastiin kuten haukat, jotka ahdistavat\npeltopyytä; ja kolmasti he nuuskivat ristiin ja rastiin niinkuin\nkoirat, jotka ajavat peuraa. Viimein he haistoivat veren hajun ja\npysähtyivät hetkeksi siitä varmistuakseen ja sitten he taas syöksyivät\neteenpäin hirveästi ulisten ja rääkyen, ja koleasti kumisi tuuli heidän\nsiivissään.\n\nEteenpäin he lensivät räpytellen ja rapsuttaen siipiään, niinkuin\nkotkat jäniksen perästä; ja rohkeudestaan huolimatta Perseus tunsi\nverensä hyytyvän, kun hän kuuli niiden ulisten tulevan takanaan; ja\nhän huusi: \"Kantakaa minua nyt hyvin, kelpo sandaalit, sillä kuoleman\nkoirat ovat kintereilläni!\"\n\nJa hyvin ne oivalliset sandaalit häntä kantoivatkin pilvien ja auringon\npaisteen halki ja rannattoman meren poikki; ja hänen kintereillään\nseurasivat kuoleman koirat ja niiden siipien kohina voitti tuulen\npauhun. Mutta kohina heikkeni heikkenemistään, ja äänten ulina kuoli\npois, sillä sandaalit olivat gorgoneitakin nopeammat. Ja illan\ntullen gorgonit olivat kaukana jäljessä, kaksi mustaa pilkkua etelän\ntaivaalla, kunnes viimein aurinko laski, eikä Perseus nähnyt heitä enää.\n\nSilloin hän tuli takaisin Atlaan luo ja nymfien puutarhaan; ja\nkun jättiläinen kuuli hänen tulevan, niin hän huokasi syvään ja\nsanoi: \"Täytä lupauksesi\". Silloin Perseus piti Gorgon päätä hänen\nedessään, ja hän pääsi lepoon kaikista vaivoistaan, sillä hän muuttui\nkallionkärjeksi, joka iäti nukkuu korkealla pilvien yläpuolella.\n\nSitten Perseus kiitti nymfejä ja kysyi heiltä: \"Mitä tietä minun on\npalattava kotiini, sillä minä tulin tänne kaukaisia kiertoteitä?\"\n\n\"Älä mene enää ikinä kotiisi, vaan jää tänne ja leiki meidän\nyksinäisten tyttöjen kanssa, meidän kun iäti täytyy oleskella kaukana\njumalista ja ihmisistä.\"\n\nMutta hän kieltäytyi, ja he neuvoivat hänelle tien ja sanoivat: \"Ota\ntämä taikahedelmä; jos kerran siitä syöt, et tunne nälkää seitsemään\npäivään. Sillä sinun täytyy mennä itäänpäin, surullisen Libyan rannikon\nyli, jonka Poseidon antoi Zeus-isälle, kun hän puhkaisi Bosporoksen\nja Hellespontoksen ja upotti kauniin Lektonian maan. Ja Zeus otti\nsen sijaan tuon maan -- kaunis kauppa tosiaan; paljon huonoa maata\nvähän hyvän sijaan -- ja tähän päivään asti se on ollut autio ja\nasumaton, pelkkiä kallioita ja hiekka-aavikoita.\" Sitten he suutelivat\nPerseusta ja itkivät; ja hän hyppäsi vuorelta ja jatkoi matkaansa ja\npienenemistään pieneten heidän silmissään kuin lokki hän eteni kauas\nmerelle.\n\n\n\n\nIV.\n\nKuinka Perseus tuli aitiopien luo.\n\n\nPerseus samosi yhä koillista kohden ja kulki monen vesistön yli, kunnes\nhän saapui vieriville hietatöyräille ja synkälle Libyan rannikolle.\n\nHän jatkoi matkaansa erämaan poikki: kiviröykkiöiden ja somerikkojen ja\ntasaisten hieta-aavikkojen yli, auringon vaalistamien näkinkenkäkasojen\nja suurten merihirviöiden luurankojen ja muinaisten jättiläisten luiden\nyli, joita oli hajallaan siellä täällä pitkin vanhaa merenpohjaa. Ja\nhänen kulkiessaan tipahteli veripisaroita maahan Gorgon päästä ja\nmuuttui myrkyllisiksi kyykäärmeiksi, joita vielä tänäkin päivänä sikiää\ntuossa erämaassa.\n\nHietikkojen yli hän kulki -- kuinka pitkälti ja kuinka kauan, sitä hän\nei tietänyt lainkaan -- syöden hedelmää, jonka nymfit olivat hänelle\nantaneet, ja viimein hän näki lintukotolaisten kukkulat, joilla he\nkäyvät sotaa kurkia vastaan. Heidän keihäänsä olivat ruovoista ja\nkaisloista ja heidän asuntonsa olivat rakennetut kurjenmunien kuorista;\nja Perseus nauroi ja jatkoi matkaansa koillista kohden koko päivän\nodotellen, että saisi näkyviinsä sinisen kimaltelevan Välimeren, jotta\nhän sen yli voisi lentää kotiinsa.\n\nMutta silloin tuli ankara tuulenpuuska ja heitti hänet takaisin etelään\nerämaata kohden. Koko päivän hän tappeli sitä vastaan, mutta siivekkäät\nsandaalitkaan eivät sitä voittaneet. Ja niin hänen täytyi lentää koko\nyö tuulen edellä; ja kun aamu sarasti, ei ollut muuta näkyvissä kuin\ntuo äskeinen inhoittava hieta-aavikko.\n\nJa pohjoisesta päin syöksyivät hietamyrskyt hänen päälleen,\nveripunaiset patsaat ja hieta-aallot, jotka kokonaan pimittivät\nkeskipäivän auringon; ja Perseus pakeni niiden edellä minkä jaksoi,\nettei polttava tomu olisi häntä tukehduttanut. Viimein myrsky tyyntyi,\nja hän koetti taas suunnata kulkuansa pohjoiseen, mutta silloin\nhietamyrsky nousi uudelleen ja työnsi hänet takaisin aavikolle, ja\nsitten taas kaikki oli tyyntä ja kirkasta niinkuin ennen. Seitsemän\npäivää hän taisteli myrskyä vastaan ja seitsemänä päivänä myrsky ajoi\nhänet takaisin, kunnes hän oli nälkään ja janoon nääntymäisillään, ja\nhänen kielensä takertui kitalakeen. Silloin tällöin hän luuli näkevänsä\nkauniita järviä ja auringon säteiden leikkivän veden pinnalla; mutta\nkun hän saapui järven luo, niin se katosi hänen jalkojensa juuresta,\neikä hän nähnyt enää muuta kuin polttavaa hiekkaa. Ja jollei hän olisi\nollut Taivahisten sukua, niin hän olisi menehtynyt tuolla aavikolla;\nmutta hänen henkensä oli lujassa, sillä hän oli enempi kuin ihminen.\n\nHän huusi avuiksi Athenea ja sanoi:\n\n\"Oi, puhdas ja ihana, kuule minua, tahdotko jättää minut tänne\nnääntymään? Minä olen tuonut sinulle pyytämäsi Gorgon pään, ja tähän\nasti sinä olet antanut matkani menestyä; jätätkö minut nyt lopuksi\noman onneni nojaan? Vai minkätähden nämä jumalaiset sandaalitkin ovat\nvoimattomat erämaan myrskyjä vastaan? Enkö milloinkaan enää saa nähdä\näitiäni enkä sinisten laineiden loiskinaa Seriphoksen rannoilla enkä\nHellaan päivänpaisteisia kukkuloita?\"\n\nNiin hän rukoili, ja kun hän oli rukoillut, vallitsi syvä hiljaisuus.\n\nHiljaisena kaareili taivas hänen päänsä päällä ja äänettömänä levisi\nhieta-aavikko hänen allaan; ja Perseus katsoi ylös, mutta muuta ei\nnäkynyt kuin häikäisevä aurinko häikäisevässä sinessä; ja hän katsoi\nympärilleen, mutta ei nähnyt muuta kuin häikäisevää hiekkaa.\n\nPerseus seisoi hetkisen liikkumatonna ja odotti ja sanoi: \"Varmaankin\nolen täällä Taivahisten tahdosta, sillä Athene ei minua petä. Eikö\nnäiden sandaalien juuri pitänyt johdattaa minua oikealle tielle? Siis\nse tie, jota minä olen koettanut kulkea, on ollut väärä tie.\"\n\nSilloin hänen korvansa yht'äkkiä aukenivat, ja hän kuuli juoksevan\nveden solinaa.\n\nSiitä hänen mielensä rohkaistui, vaikka hän tuskin uskalsi uskoa\nkorviaan; ja hän kiiruhti eteenpäin, vaikka oli niin uupunut, että\ntuskin saattoi pystyssä pysyä; ja kivenheiton matkan päässä hänestä oli\nhiekassa notkelma ja marmorikallioita ja taatelipuita ja iloinen vihreä\nnurmikko. Ja nurmikon poikki lirisi kimalteleva puro, jotka kierteli\npuiden lomitse ja katosi hiekkaan.\n\nVesi lirisi kallioiden keskellä, ja lempeä tuuli kallisteli\ntaatelipuiden kuivia oksia, ja Perseus nauroi ilosta ja hyppäsi alas\nkallion kielekkeeltä ja joi raikasta vettä ja söi taateleita ja nukkui\nnurmella; ja sitten hän taas hypähti ylös ja jatkoi matkaansa, mutta\nei enää pohjoista kohden; sillä hän sanoi: \"Athene minut varmaan tänne\nlähetti eikä tahdo että menisin kotiin. Entäpä jos vielä on tehtävänä\njokin jalo teko, ennenkuin saan nähdä Hellaan päivänpaisteiset\nkukkulat?\"\n\nHän samosi etelää kohden, yhä etelää kohden, kukoistavien kosteikkojen\nja lähteiden, taatelipalmujen ja ruohikkojen ohi, kunnes hän näki\nedessään mahtavan vuorenseinän, joka hohti aivan ruusunpunaisena\nlaskevan auringon valossa.\n\nHän kohosi ilmaan kuin kotka, sillä hänen jäsenensä olivat taas\nvoimistuneet, ja hän lenteli koko yön vuoren yläpuolella, kunnes päivä\nalkoi sarastaa ja rusosorminen Eeos saapui ja punasi taivaan. Silloin\nPerseus huomasi, että hänen allansa oli Egyptin pitkä viheriöivä\npuutarha ja Niilin kimalteleva virta.\n\nHän näki kaupunkeja, joiden muurit piirsivät pilviä, ja temppeleitä\nja obeliskeja ja pyramideja ja jättiläismäisiä kivijumalia. Ja hän\nlaskeutui keskelle ohra- ja hirssivainioita ja pellavapeltoja ja maata\npitkin rönsyileviä kurkkuja; ja hän näki kansaa tulevan ulos erään\nsuuren kaupungin porteista ja menevän työhön, kunkin paikalleen,\njoen juoksun varrelle ja johdattavan taitavasti vettä viljelyksiin\n-- niinkuin sopi odottaakin viisaudestaan kuulujen egyptiläisten\ntekevän. Mutta kun he näkivät hänet, niin kaikki lakkasivat työstään ja\nkokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat:\n\n\"Ken olet kaunis nuorukainen? Ja mitä kannat vuohennahassasi?\nVarmaankin olet Taivahisia, sillä sinun ihosi on valkoinen kuin\nnorsunluu, ja meidän ihomme on punainen kuin tiilikivi. Sinun hiuksesi\novat kuin kultalangat ja meidän ovat mustat ja kiharat. Olet varmaankin\nTaivahisia?\" Ja he tahtoivat osoittaa hänelle kunnioitustansa; mutta\nPerseus sanoi:\n\n\"En ole Taivahisia; olen helleeniläinen urho. Olen surmannut Gorgon\nerämaassa ja kannan hänen päätään vuohennahassa. Antakaa minulle hiukan\nruokaa, että voisin jatkaa matkaani ja päättää työni.\"\n\nHe antoivat hänelle ruokaa ja hedelmiä ja viiniä; mutta he eivät\ntahtoneet laskea häntä lähtemään. Kun kaupunkiin saapui sanoma, että\nGorgo oli tapettu, niin papit tulivat häntä vastaan ja immet, laulaen\nja tanssien ja soittaen harppuja ja käsirumpuja; ja he tahtoivat viedä\nhänet temppeliinsä ja tehdä hänet kuninkaaksensa; mutta Perseus pisti\npimeyden hatun päähänsä ja katosi heidän näkyvistään.\n\nEgyptiläiset odottivat kauan hänen palaamistaan, mutta turhaan,\nja palvelivat häntä uroona ja tekivät hänestä Khemmis-saarelle\nkuvapatsaan, joka seisoi paikallaan monta sataa vuotta; ja he sanoivat,\nettä hän ilmestyi heille aika ajoin, jalassaan kyynärän pituiset\nsandaalit ja että aina kun hän ilmestyi, tuli hyvä sato ja Niili paisui\nkorkealle sinä vuonna.\n\nPerseus kulki itään päin Punaisen meren rannikkoa pitkin; ja kun\nhäntä peloitti mennä Arabian erämaahan, niin hän kääntyi vielä kerran\npohjoista kohden, eikä sillä kertaa myrsky häntä estänytkään.\n\nHän kulki Isthmoksen ja Kasios-vuoren ja lakean Serbonian rämeikön ohi,\nPalestinan rannikkoa pitkin sinne, missä tummaihoiset aitiopit asuvat.\n\nHän lensi lempeiden laaksojen ja vaarojen ohi, jotka kauneudessa\nvetivät vertoja itse Argokselle tai Lakedaimonille tai Tempen ihanalle\nlaaksolle. Mutta alangot olivat veden vallassa ja ylämaat tulen\nkorventamia ja vuoret vohkuivat kuin kiehuva kattila maan järistäjän,\nPoseidon-kuinkaan, vihan tähden.\n\nPerseusta kammotti mennä sisämaahan ja hän lensi meren rantaa pitkin,\nja hän kulki koko päivän, ja taivas oli tummana savusta; ja hän kulki\nkoko yön, ja taivas punoitti liekeistä.\n\nPäivän koittaessa hän katsahti rannan kallioille; ja veden reunassa\nmustan kallion kielekkeen alla hän näki valkoisen kuvan seisovan.\n\n\"Se on varmaankin jonkin meren jumalan kuvapatsas\", hän ajatteli;\n\"menenpä sinne katsomaan, minkälaisia jumalia nämä barbaarit\npalvelevat.\"\n\nHän lähestyi kuvaa; mutta se ei ollutkaan kuvapatsas, vaan ilmielävä\ntyttö; sillä Perseus saattoi nähdä kuinka hänen kiharansa liehuivat\ntuulessa; ja kun hän tuli vielä lähemmäksi, niin hän näki, kuinka tyttö\nvärisi ja hytkähteli, kun aallot roiskuttivat hänen päälleen kylmää\nsuolaista pärskettään. Hänen käsivartensa olivat ojennetut pään yli ja\nkytketyt kallioon kuparisin ketjuin; ja hänen päänsä oli painuneena\nrinnalle, väsymyksestäkö lie painunut vai surusta. Mutta silloin\ntällöin ihan katsahti ylös ja valitti ja huusi äitiään; mutta hän ei\nnähnyt Perseusta, sillä pimeyden hattu oli tämän päässä.\n\nSäälien ja suuttuen Perseus kävi lähemmäksi ja katsoi tyttöä. Hänen\nposkensa olivat tummemmat kuin Perseuksen, ja hänen tukkansa oli\nsinertävän musta kuin hyasintti; mutta Perseus ajatteli: \"Enpä ole\nvielä koskaan nähnyt noin ihanaa impeä, en yhdelläkään Kreikan\nsaarella. Varmasti hän on kuninkaan tytär. Näinkö barbaarit kohtelevat\nkuninkaittensa tyttäriä? Kuinka lieneekin, hän on liian kaunis\nvoidakseen olla syypää mihinkään pahaan. Menenpä häntä puhuttelemaan.\"\n\nJa otettuaan hatun päästään hän liiteli tytön näkyviin. Tyttö kirkaisi\nkauhusta ja koetti peittää kasvonsa pitkiin hiuksiinsa, sillä hän ei\nvoinut käyttää käsiään; mutta Perseus huudahti:\n\n\"Älä pelkää minua, ihana impi; minä olen helleeni enkä mikään\nraakalainen. Ketkä julmurit ovat sinut sitoneet? Mutta ensiksi minä\nvapautan sinut kahleistasi.\"\n\nPerseus riuhtaisi kahleita, mutta ne olivat liian vahvat; ja tyttö\nhuusi:\n\n\"Älä koske minuun, minä olen kirottu, uhrattu meren jumalille. He\ntappavat sinut, jos sinä vain uskallat minut vapauttaa.\"\n\n\"Koettakoot!\" Perseus sanoi; ja vetäisten Harpeen kupeeltaan hän\nkatkaisi kahleet, ikäänkuin ne olisivat olleet pellavarihmaa.\n\n\"Nyt\", hän sanoi, \"sinä olet minun, etkä enää noiden meren jumalien,\nkeitä hyvänsä he lienevätkin!\" Mutta tyttö vain yhä kiihkeämmin huusi\näitiään.\n\n\"Miksi sinä huudat äitiäsi? Mikä äiti se sellainen on, joka sinut näin\non jättänyt? Kun lintu putoaa pesästä, niin se on sen miehen, joka\nsen korjaa. Kun jalokivi heitetään tien viereen, niin se on sen, joka\nuskaltaa sen voittaa ja sitä kantaa, niinkuin minä tahdon voittaa sinut\nja kantaa sinua. Nyt tiedän miksi Pallas Athene minut tänne lähetti.\nHän lähetti minut tänne, jotta saisin vaivojeni arvoisen palkinnon, ja\nenemmänkin.\"\n\nPerseus sulki tytön syliinsä ja huusi: \"Missä ovat nuo julmat ja\nvääryyttä harjoittavat meren jumalat, jotka tuomitsevat kauniita\ntyttöjä kuolemaan? Minä kannan Taivahisten aseita. Koetelkoot he\nvoimiaan minua vastaan! Mutta sanopa minulle, ihana impi, kuka olet ja\nmikä katala kohtalo sinut tänne toi?\"\n\nTyttö vastasi itkien: \"Minä olen Iopen kuninkaan Kefeuksen tytär\nja minun äitini on kaunis-kutrinen Kassiopeia, ja minua kutsuttiin\nAndromedaksi niin kauan kuin kuuluin elävien joukkoon. Ja minä\nkovaosainen sidottiin tähän kallioon ruoaksi merihirviölle, jotta\nsovittaisin äitini synnin. Sillä äitini kerskasi kerran, että minä olin\nkauniimpi kuin kalojen kuningatar Atergatis; ja silloin tämä vihassaan\nlähetti suuret tulvat, ja hänen veljensä tulen kuningas lähetti\nmaanjäristykset ja hävitti kaiken maan, ja tulvien jälkeen syntyi\nliejusta hirviö, joka nielee kitaansa kaikki elävät olennot. Ja nyt\nhänen täytyy niellä minutkin, vaikka olenkin syytön -- minut, joka en\nkoskaan tehnyt pahaa pienimmälle hyttysellekään, ja aina kun näin kalan\nrannalla, heitin sen veteen, että se virkoaisi ja elpyisi elämään;\nsillä meidän maassamme ei syödä ollenkaan kaloja siksi, että pelkäämme\nniiden kuningatarta, Atergatista. Mutta kuitenkin papit sanovat, että\nvain minun vereni voi sovittaa sen synnin, jota minä en ole tehnyt.\"\n\nMutta Perseus nauroi ja sanoi: \"Vai merihirviö! Pahimpiakin vastaan\nminä olen taistellut. Sinun tähtesi olisin käynyt Taivahisiakin\nvastaan, saati sitten meren petoa!\"\n\nSilloin Andromeda katsahti häneen, ja uusi toivo syttyi hänen\nrintaansa, niin uljaana ja kauniina Perseus seisoi toinen käsi hänen\nvyötäisillään ja säihkyvä säilä toisessa. Mutta kuitenkin Andromeda\nvalitti ja itki vielä kiihkeämmin ja huusi:\n\n\"Miksi sinä noin nuorena menisit surman suuhun? Onhan maailmassa\njo ilmankin kylliksi surua ja kuolemaa. Teen jalon teon menemällä\nkuolemaan, sillä siten pelastan kokonaisen kansan hengen; mutta sinä,\njoka olet parempi heitä kaikkia, miksi sinä minun tähteni joutuisit\nturmioon. Kulje sinä tietäsi, minun täytyy kulkea omaani.\"\n\nMutta Perseus huusi: \"Ei, ei; Olympoksen hallitsijat, joita minä\npalvelen, ovat uroiden ystäviä ja auttavat heitä jaloihin tekoihin.\nHeidän johtamanaan minä tapoin Gorgon, tuon kauniin kummituksen;\nja heidän tahdostaan minä tulin tänne tappaakseni sen päällä\ntämän hirviön. Mutta peitä silmäsi, kun lähden luotasi, jottei se\njähmetyttäisi sinuakin.\"\n\nMutta tyttö ei virkkanut mitään, sillä hän ei voinut uskoa Perseuksen\nsanoja. Ja sitten hän yht'äkkiä katsahti ylös ja kirkaisi osoittaen\nmerelle:\n\n\"Tuolla se tulee, tuolla se tulee auringon nousun mukana, niinkuin he\nsanoivat. Nyt minun täytyy kuolla. Kuinka saatan sen kestää? Voi, mene,\nmene! Kyllin kauheaa on tulla revityksi palasiksi sinua näkemättäkin!\"\nJa hän koetti työntää Perseuksen pois kalliolta.\n\n\"Minä menen\", Perseus sanoi, \"mutta lupaa minulle yksi asia, ennenkuin\nmenen: jos minä tuon pedon tapan, niin sinä tulet vaimokseni ja seuraat\nminua kuningaskuntaani, hedelmälliseen Argoksen laaksoon, sillä minä\nolen kuninkaan perillinen. Lupaa se minulle ja vahvista lupauksesi\nsuudelmalla.\"\n\nSilloin tyttö kohotti kasvonsa ja suuteli häntä; ja Perseus nauroi\nilosta ja lensi ylös, ja Andromeda kyyristyi vapisten kalliolle\nodottamaan, mitä tapahtuisi.\n\nLähestymistään lähestyi tuo suuri merihirviö meloen pitkin rannikkoa\nkuin ruma musta kaljaasi, halkoen laiskasti laineita ja pysähtyen\nsilloin tällöin lahden poukamaan tai niemen kärkeen kuuntelemaan\nvaatteita valkaisevien tyttöjen naurua tai katselemaan rannalla\npulikoivia poikia ja hietatöyräillä kuljeskelevaa karjaa. Sen isoissa\nkupeissa riippui ryhmittäin simpukoita ja meriruohoja, ja vesi pärskyi\nsen leveistä sieraimista, kun se hiljakseen vieri eteenpäin, vettä\nvaluen ja kimallellen aamuauringon paisteessa.\n\nViimein se huomasi Andromedan ja kuin nuoli se kiiti eteenpäin ottamaan\nsaalistansa, ja aallot vaahtosivat valkoisina sen ympärillä, ja kala\npakeni hypähdellen sen tieltä.\n\nKorkealta taivaalta syöksyi silloin Perseus kuin tähdenlento alas\naaltojen harjalle, ja Andromeda peitti kasvonsa, kun Perseus kiljaisi;\nja sitten oli hetken aikaa kaikki hiljaa.\n\nViimein Andromeda katsahti vapisten ylös ja näki Perseuksen juoksevan\nluokseen; ja siinä, missä hirviö oli ollut, oli nyt pitkä, musta kari,\njonka ympärillä laineet levollisina loiskivat.\n\nKuka silloin oli niin ylpeä kuin Perseus ja kuka niin riemuitsi kuin\nkoko Aithiopian kansa? Sillä se oli seisonut kallioilla odottamassa\nhirviötä ja itkemässä tytön kohtaloa. Ja jo oli sanansaattaja lähetetty\nKefeuksen ja Kassiopeian luo, jotka istuivat säkkiin pukeutuneina ja\ntuhkaa päähänsä ripotellen palatsin sisimmässä huoneessa odottaen\ntyttärensä kuolemaa. Ja he tulivat tuota, ihmettä katsomaan ja koko\nkaupunki heidän kanssaan, laulaen ja tanssien ja soittaen harppuja\nja symbaaleja, ja he ottivat vastaan tyttärensä niinkuin kuolleista\nnousseen.\n\nSilloin Kefeus sanoi: \"Helleenien urho, jää tänne luokseni ja rupea\nvävypojakseni; saat minulta puolen valtakuntaani.\"\n\n\"Vävypojaksesi kyllä rupean\", Perseus sanoi, \"mutta valtakunnastasi en\nhuoli, sillä minä ikävöin Kreikan lempeitä laaksoja ja äitiäni, joka\nminua odottaa kotona.\"\n\nSilloin Kefeus sanoi: \"Ethän sentään heti viene pois tytärtäni, sillä\nhän on meille kuin kuolleista noussut. Jää vuodeksi luoksemme, ja sen\nperästä saat palata kunniakkaasti maahasi.\" Ja Perseus suostui; mutta\nennenkuin hän meni kuninkaan palatsiin, hän käski kansan tuoda kiviä ja\npuita ja rakensi kolme alttaria, yhden Athenelle, yhden Hermeelle ja\nyhden Zeus-isälle, ja uhrasi nuoria hevosia ja oinaita.\n\nJa muutamat sanoivat: \"Hän on hurskas mies\". Mutta papit sanoivat:\n\"Meren kuningatar käy vielä julmemmaksi meitä kohtaan nyt kun hänen\nhirviönsä on tapettu\". Mutta he eivät uskaltaneet puhua ääneen, sillä\nhe pelkäsivät Gorgon päätä. Niin he menivät palatsiin; ja kun he\ntulivat saliin, niin siellä seisoi Kefeuksen veli, Fineus, raivoten\nkuin karhu, jolta poikaset on viety, ja hänen kanssaan olivat hänen\npoikansa ja monta aseellista miestä; ja hän huusi Kefeukselle:\n\n\"Sinä et saa naittaa tytärtäsi tuolle muukalaiselle, jonka nimeäkään\nei kenkään tiedä! Eikö Andromeda ollut kihlattu minun pojalleni? Ja\neikö pojallani ole oikeus häntä vaatia nyt, kun hän taas on elävien\njoukossa?\"\n\nMutta Perseus nauroi ja vastasi: \"Jos poikasi on morsiamen tarpeessa,\nniin pelastakoon hän tytön itselleen. Mutta tähän asti hän on näyttänyt\nolevansa avuton sulhanen. Hän jätti tytön kuolemaan, ja kuollut tyttö\nonkin hänelle. Minä pelastin tytön ja minua varten hän elää, minua,\neikä ketään muuta varten. Kiittämätön mies! Enkö minä pelastanut\nmaatasi ja poikiesi ja tyttäriesi henkeä, ja näinkö sinä tahdot sen\nminulle palkita? Mene, tai sinun käy vielä huonommin!\" Mutta kaikki\naseelliset miehet vetivät miekkansa ja hyökkäsivät Perseuksen päälle\nkuin villipedot.\n\nSilloin Perseus paljasti Gorgon pään ja sanoi: \"Tämä on pelastanut\nmorsiameni yhden villipedon kynsistä, se on pelastava hänet\nuseammistakin\". Ja hänen puhuessaan Fineus ja kaikki aseelliset miehet\npysähtyivät yht'äkkiä ja jäykistyivät kukin paikalleen; ja ennenkuin\nPerseus ennätti vetäistä vuohennahan takaisin Gorgon kasvojen eteen, he\nolivat kaikki muuttuneet kiviksi.\n\nSilloin Perseus käski kansan tuoda kankia ja vierittää heidät ulos; ja\nmitä heille sitten tehtiin, sitä en tiedä.\n\nSitten pidettiin suuret häät, jotka kestivät kokonaista seitsemän\npäivää, ja ketkäpä olivat niin onnellisia kuin Perseus ja Andromeda?\n\nMutta kahdeksantena yönä Perseus näki unta, että Pallas Athene seisoi\nhänen vieressään, niinkuin hän oli hänet nähnyt Seriphos-saarellakin\nseitsemän pitkää vuotta sitten; ja Athene kutsui häntä nimeltä ja sanoi:\n\n\"Perseus, sinä olet käyttäytynyt kuin mies, ja katso, sinä olet saanut\npalkintosi. Sinä olet saanut kokea, että jumalat ovat oikeudenmukaisia\nja auttavat sitä, joka auttaa itseään. Anna nyt minulle Harpe-miekka\nja sandaalit ja pimeyden hattu, että saattaisin antaa ne takaisin\nniiden omistajalle; mutta Gorgon pään saat vielä pitää jonkin aikaa,\nsillä sinä tarvitset sitä kotimaassasi Kreikassa. Sitten sinun pitää\nasettaa se minun Seriphoksessa olevaan temppeliini, jotta saattaisin\nsitä kantaa kilvelläni, titaanien ja hirviöiden ja kaikkien jumalten ja\nihmisten vihollisten kauhistukseksi. Ja mitä tähän maahan tulee, niin\nminä olen rauhoittanut meren ja tulen, eikä enää ole tuleva tulvia eikä\nmaanjäristyksiä. Mutta pane kansa rakentamaan alttareita Zeus-isälle\nja minulle ja opeta heitä palvelemaan Taivahisia, maan ja taivaan\nhallitsijoita.\"\n\nPerseus nousi antaakseen hänelle miekan ja hatun ja sandaalit; mutta\nhän heräsi ja hänen unensa katosi. Mutta se ei kuitenkaan ollut pelkkää\nunta; sillä vuohennahka ja Gorgon pää olivat paikallaan, mutta miekka\nja hattu ja sandaalit olivat poissa, eikä Perseus nähnyt niitä koskaan\nenää.\n\nSilloin valtasi Perseuksen suuri pelko ja vapistus; ja hän meni varhain\naamulla ulos kansan luo ja kertoi unensa ja käski kansan rakentaa\nalttareita Zeukselle, jumalien ja ihmisten isälle, ja Athenelle, joka\nantaa uroille viisautta, ja sanoi, ettei kansan enää tarvinnut pelätä\nmaanjäristyksiä ja tulvia, vaan sai kylvää ja rakentaa rauhassa.\nKansa teki niin jonkin aikaa ja menestyi; mutta Perseuksen lähdettyä\nse unohti Zeuksen ja Athenen ja palveli taas Atergatis-kuningatarta\nja sen pyhän järven kuolematonta kalaa, joka syvyyksiinsä nieli\nDeukalionin tulvan, ja lapsia poltettiin Tulen kuninkaan edessä, kunnes\nZeus vihastui tuohon hulluun kansaan ja lähetti Egyptistä vieraan\nkansan, joka soti sitä vastaan ja hävitti sen perinjuurin ja asui sen\nkaupungeissa monta sataa vuotta.\n\n\n\n\nV.\n\nKuinka Perseus palasi kotiinsa.\n\n\nKun vuosi oli loppuun kulunut, niin Perseus palkkasi foinikialaisia\nTyrosta ja kaatoi seetripuita ja rakensi itselleen komean soutulaivan;\nja hän maalasi sen saalinkipönkät tulipunaisiksi ja tervasi sen kyljet;\nja pani laivaan Andromedan ja kaikki hänen myötäjäisensä; jalokivet ja\nkalliit saaliit ja Idän mausteet; ja suuri oli itku ja parku, kun he\nsoutivat pois. Mutta hänen uskaliaan tekonsa muisto jäi jäljelle, ja\nAndromedan karia näytettiin Iopen rannalla Palestiinassa vielä enemmän\nkuin tuhat vuotta sen jälkeen.\n\nPerseus souti foinikialaisineen länttä kohden ja Kreetan meren poikki,\nkunnes he tulivat siniselle Aigeianmerelle ja Hellaan hymyileville\nsaarille ja Seriphokseen, Perseuksen muinoiseen kotiin.\n\nHän jätti laivansa rannalle ja kiipesi ylös niinkuin entisinä aikoina;\nja hän syleili äitiänsä ja Diktystä, hyvää kasvatusisäänsä, ja he\nitkivät kaikki kauan aikaa, sillä siitä oli seitsemän vuotta ja\nenemmänkin, kuin he viimeksi olivat tavanneet toisensa.\n\nSitten Perseus lähti Polydekteen palatsiin; ja vuohennahassa hän kantoi\nGorgon päätä.\n\nKun hän astui saliin, niin Polydektes istui pöydän päässä ja kaikki\nhänen ylimyksensä ja maanomistajansa molemmin puolin kukin arvonsa\nmukaan, ahmien kalaa ja vuohen lihaa ja juoden veripunaista viiniä.\nHarpunsoittajat soittivat ja kemuilijat huusivat ja viinipikarit\nkilahtelivat iloisesti, kun ne kulkivat kädestä käteen, ja kova oli\nmelu Polydekteen salissa.\n\nPerseus seisahtui kynnykselle ja huusi kuningasta nimeltä. Mutta kukaan\nvieraista ei tuntenut Perseusta, sillä niin hän oli muuttunut pitkällä\nmatkallaan. Hän oli lähtenyt poikana ja palasi kotiin uroona; hänen\nsilmänsä loistivat kuin kotkan silmät, ja hänen partansa oli kuin\nleijonan harja ja hän seisoi siinä komeana kuin villi härkä.\n\nMutta häijy Polydektes tunsi hänet ja paadutti sydäntänsä vielä enemmän\nja huusi pilkaten:\n\n\"Kas, löytöläistä! Onko mielestäsi ollut mukavampi luvata kuin täyttää\nlupauksesi?\"\n\n\"Ne, joita jumalat auttavat, ne täyttävät lupauksensa; ja ne, jotka\nheitä halveksivat, niittävät, mitä ovat kylväneet. Kas, tässä saat\nGorgon pään!\"\n\nPerseus veti pois vuohennahan ja piti ylhäällä Gorgon päätä.\n\nKalpeaksi kävivät silloin Polydektes ja hänen vieraansa, kun he\nkatsoivat noihin kauneihin kasvoihin. He koettivat nousta istuimiltaan;\nmutta he eivät koskaan niiltä nousseet, vaan jäykistyivät kukin\npaikalleen ja muuttuivat kylmiksi harmaiksi kiviksi, jotka seisoivat\nympyrässä pöydän ympärillä.\n\nSilloin Perseus kääntyi ja jätti heidät ja meni lahdessa odottavalle\nlaivalleen; ja hän antoi valtakunnan kunnon Diktykselle, ja purjehti\npois äitinsä ja puolisonsa kanssa.\n\nPolydektes ja hänen vieraansa istuivat hiljaa viinipikarit edessään\npöydällä, ja vuotten vieriessä kattohirret romahtivat heidän päittensä\npäältä ja seinät sortuivat heidän takaansa ja pöytä luhistui heidän\nkeskeltään ja ruoho alkoi rehottaa heidän jalkojensa ympärillä; mutta\nPolydektes ja hänen vieraansa törröttävät vielä tänäkin päivänä\nmäenrinteessä.\n\nMutta Perseus souti länteenpäin Argosta kohden ja laski maihin ja meni\nkaupunkiin. Kun hän sinne saapui, niin hän sai tietää, että hänen\nisoisänsä Akrisios oli paennut. Sillä hänen ilkeä veljensä Proitos\noli uudestaan noussut sotaan häntä vastaan ja oli tullut joen yli\nTirynsistä ja valloittanut Argoksen, ja Akrisios oli paennut Larissaan\nhurjien pelasgien maahan.\n\nPerseus kutsui Argoksen kansan kokoon ja sanoi heille, kuka hän oli,\nja kertoi kaikista niistä jaloista teoista, joita hän oli tehnyt. Ja\nkaikki ylimykset ja vapaat maanomistajat tekivät hänet kuninkaakseen,\nsillä he näkivät, että hänellä oli kuninkaallinen sydän. He taistelivat\nhänen kanssaan Argosta vastaan ja valloittivat sen ja tappoivat\nProitoksen ja tekivät kykloopit palvelijoiksensa ja panivat heidät\nrakentamaan muuria Argoksen ympärille, samanlaista kuin ne muurit,\njoita kykloopit olivat rakentaneet Tirynsiin; ja suuresti iloittiin ja\nriemuittiin nyt Argoksen laaksossa, kun oli saatu kuningas Zeus-isältä.\n\nMutta Perseus ikävöi sydämessään isoisäänsä ja hän sanoi: \"Onhan hän\nminun lihaani ja vertani, ja varmasti hän on rakastava minua nyt, kun\nolen tullut kotiin kunniaa ja mainetta saavuttaneena. Menenpä häntä\nhakemaan ja tuon hänet kotiin ja sitten hallitsemme sovinnossa yhdessä.\"\n\nPerseus lähti matkaan foinikialaistensa kanssa ja purjehti\nHydrea-saaren ja Sunionin, Marathonin ja Attikan rannikon ohi ja\nEuripoksen ja pitkän Euboian meren poikki, kunnes hän tuli Larissan\nkaupunkiin, jossa hurjat pelasgit asuivat.\n\nKun hän tuli sinne, niin kaikki kansa oli kedoilla, ja siellä oli\nsuuret juhlat ja kaikenlaisia kilpaleikkejä; sillä heidän kuninkaansa,\nTeutamenes, tahtoi kunnioittaa Akrisiosta, koska tämä oli mahtavan maan\nkuningas.\n\nPerseus ei ilmaissut nimeänsä, vaan meni tuntemattomana leikkeihin;\nsillä hän sanoi itsekseen: \"Jos minä saan palkinnon kilpaleikeissä,\nniin varmaan heltyy isoisäni sydän minua kohtaan.\"\n\nHän riisui kypärinsä ja rautapaitansa ja kaikki vaatteensa ja seisoi\nLarissan nuorukaisten joukossa; ja kaikki ihmettelivät häntä ja\nsanoivat: \"Kukahan on tuo nuori muukalainen, joka tuolla seisoo kuin\nkomea villihärkä? Varmaankin hän on uroita, Olympoksen Taivahisten\npoikia.\"\n\nKun leikit alkoivat, niin he ihmettelivät vielä enemmän; sillä Perseus\noli paras juoksija ja hyppääjä ja paininlyöjä ja keihäänheittäjä;\nja voitti neljä seppelettä ja otti ne ja sanoi itsekseen: \"Vielä on\nviides seppele voitettavana. Tahdon voittaa senkin ja laskea ne kaikki\nisoisäni polville.\"\n\nNiin sanoessaan hän katsoi sinne, missä Akrisios istui\nTeutamenes-kuninkaan vieressä, ja näki kuinka hänen valkoinen,\naaltoileva partansa ulottui polviin asti ja että hän piti\nkuninkaansauvaa kädessään; ja Perseus itki häntä katsellessaan,\nsillä hän ikävöitsi sydämessään isoisäänsä. Ja hän sanoi: \"Hän on\ntodellakin kuninkaallinen vanhus, mutta eipä hänen tarvitse hävetä\ntyttärenpoikaansakaan.\"\n\nSitten hän otti kiekot ja singautti ne viittä syltä edemmäksi kaikkia\nmuita, ja kansa huusi: \"Vielä edemmäksi, uljas muukalainen! Ei koskaan\nennen ole ollut sellaista heittäjää tässä maassa.\"\n\nSiiloin Perseus kokosi kaikki voimansa ja heitti. Mutta tuulenpuuska\ntuli mereltä ja kantoi kiekon syrjään ja kauas kaikkien muiden edelle,\nja se sattui Akrisioksen jalkaan, ja hän pyörtyi tuskasta.\n\nPerseus kirkaisi ja juoksi hänen luokseen; mutta kun vanhus nostettiin\nylös, niin hän oli kuollut, sillä hänen henkensä oli heikko ja hauras.\n\nSilloin Perseus repäisi vaatteensa ja heitti tuhkaa päänsä päälle ja\nitki kauan aikaa isoisäänsä. Viimein hän nousi ja huusi kansan kokoon\nja sanoi:\n\n\"Jumalat ovat vanhurskaita, ja sen täytyy tapahtua, mitä he ovat\nsäätäneet. Minä olen Perseus, tämän vainajan tyttärenpoika, maankuulu\nGorgon surmaaja.\"\n\nSitten hän sanoi, kuinka oli ennustettu, että hän tappaisi isoisänsä,\nja kertoi heille koko elämänsä tarinan.\n\nAkrisiokselle pidettiin suuret hautajaiset ja hänet poltettiin\nkalliisti koristellulla roviolla; ja Perseus meni temppeliin, ja hänet\njulistettiin syyttömäksi Akrisioksen kuolemaan, koska hän oli sen\ntahtomattaan aiheuttanut.\n\nSitten hän palasi Argokseen ja hallitsi sitä hyvästi kauniin\nAndromedansa kanssa; ja heillä oli neljä poikaa ja kolme tytärtä, ja he\nelivät vanhoiksi.\n\nJa kerrotaan, että heidän kuoltuaan Athene otti heidät taivaaseen\nKefeuksen ja Kassiopeian kera. Ja tähtikirkkaina öinä saatatte\nnähdä heidän siellä vieläkin loistavan; Kefeuksen kuninkaallisine\nkruunuineen ja Kassiopeian norsunluisissa vaunuissaan palmikoiden\ntähdillä koristettuja kutrejaan, Perseuksen Gorgon pää kädessään\nja hänen vieressään kauniin Andromedan, joka kurottaa pitkiä\nvalkoisia käsivarsiaan yli taivaan kannen, kuten silloin kuin hän oli\nkahlehdittuna kallioon merihirviön ruoaksi. Koko yön he loistavat\npurjehtivien merimiesten majakkana; mutta päivät he viettävät jumalten\niloissa Olympoksen rauhaisilla, sinisillä kukkuloilla.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN TARINA.\n\nARGONAUTIT.\n\n\n\n\nI.\n\nKuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla.\n\n\nOlen kertonut teille uroosta, joka taisteli petoja ja raivoisia ihmisiä\nvastaan; mutta nyt saatte kuulla tarinan uroista, jotka purjehtivat\nkaukaiseen maahan Kultaisen taljan etsintään, voittaen itselleen\nikuista mainetta.\n\nKuinka kauas he purjehtivat, lapsukaiseni, sitä en saata tarkalleen\nsanoa. Se kaikki tapahtui kauan, kauan sitten; niin kauan, että\nkaikki on käynyt hämäräksi, niinkuin uni, jonka näitte viime vuonna.\nJa minkätähden he lähtivät, en sitäkään saata sanoa. Jotkut sanovat,\nettä he tahtoivat voittaa kultaa. Saattoi olla niin; mutta jaloimpia\ntekoja, mitä on tehty maan päällä, ei ole tehty kullan vuoksi. Kullan\ntähden Herra ei tullut maan päälle ja kuollut, eivätkä apostolit\nmenneet kaikkiin maihin saarnaamaan hyvää sanomaa. Spartalaiset eivät\nkatsoneet rahan ansiota, kun he taistelivat ja kuolivat Thermopylain\nluona; eikä viisas Sokrates pyytänyt palkkaa kansalaisiltaan, vaan eli\nkoko elämänsä ajan köyhänä ja paljasjalkaisena, koettaen vain tehdä\nihmisiä hyviksi. Ja meidän päivinämmekin elää sankareita, jotka tekevät\njaloja tekoja, mutta eivät kullan vuoksi. Löytöretkeilijämme, jotka\ntoinen toisensa perästä purjehtivat kauheille jäämerille, eivät mene\nsinne rikastuakseen; eivätkä liioin ne naiset, jotka menevät kauas\nsotatantereille sairaanhoitajattariksi ja tekevät itsensä köyhiksi,\njotta saattaisivat tulla rikkaiksi jaloista teoista. Ja tokkopa nekään\nnuoret miehet, jotka jättävät hyvinvoinnin ja mukavuuden ja hauskan\nkodin ja kaiken, mitä rahalla voi saada, ja menevät sotaan taistelemaan\nisänmaansa edestä ja kärsimään nälkää ja janoa ja haavoja ja kuoleman,\ntokkopa nekään silloin sanovat itsekseen: \"Kuinkahan paljon rahaa\nsaan ansaituksi?\" Ei, lapsukaiseni, on jotakin, joka on parempi kuin\nrikkaus, parempi kuin henkikin, ja se on, että ennenkuin kuolette,\nolette tehneet jotakin, josta hyvät ihmiset saattavat teitä kunnioittaa\nja teidän Taivaallinen isänne iloita.\n\nSiksipä tahdomme uskoa -- ja miksipä emme uskoisi -- että nuo\nmuinoiset Argonautitkin olivat jaloja miehiä, jotka suunnittelivat ja\ntekivät jalon teon; ja että heidän maineensa sentähden on elänyt ja\nkulkenut lauluissa ja tarinoissa, sekoittuneena kyllä, siitä ei ole\nepäilemistäkään, haavekuviin ja satuihin, mutta kuitenkin pohjaltaan\ntotena ja oikeana. Me tahdomme kunnioittaa noita vanhoja Argonautteja\nja kuunnella heidän tarinaansa semmoisena kuin se kerrotaan; ja me\ntahdomme koettaa tulla heidän kaltaisiksensa kukin asemassamme;\nsillä meillä on kullakin Kultainen talja etsittävänä ja myrskyävä\nmeri purjehdittavana, ennenkuin sen saavutamme, ja lohikäärmeitä\nvoitettavana, ennenkuin se on meidän.\n\nEntä mikä oli sitten tuo ensimmäinen Kultainen talja? En tiedä,\nenkä siitä välitäkään. Vanhat helleenit sanoivat, että se riippui\nKolkhiissa, -- jota me nimitämme Sirkassian rannikoksi -- sodanjumalan\nmetsässä, naulattuna pyökkipuuhun; ja että se oli sen ihmeellisen\noinaan talja, joka kantoi Phriksoksen ja Helleen Mustanmeren ylitse.\nSillä Phriksos ja Helle olivat Pilvinymfin ja Minyain kuninkaan\nAthamaan lapsia. Ja kun nälänhätä tuli maahan, niin heidän julma\näitipuolensa Ino tahtoi tappaa heidät, jotta hänen omat lapsensa\nsaisivat hallita, ja sanoi, että heidät täytyi uhrata alttarilla\njumalien vihan lepyttämiseksi. Nuo lapsiraukat vietiin silloin\nalttarille, ja pappi seisoi jo valmiina veitsi kädessä, kun pilvistä\nlentää lehahti Kultainen oinas ja otti lapset selkäänsä ja katosi.\nSilloin tuo, jumalaton Athamas-kuningas tuli hulluksi, ja tuhon\nomiksi joutuivat Ino ja hänen lapsensa. Sillä raivoissaan Athamas\ntappoi toisen niistä, ja Ino pakeni toinen lapsi sylissään ja hyppäsi\nkalliolta mereen ja muuttui delfiiniksi -- olettehan nähneetkin\nsellaisen -- joka iäti huokaillen vaeltaa laineilla puristaen\npienokaistaan rintaansa vastaan.\n\nMutta kansa karkoitti Athamas-kuninkaan, koska hän oli tappanut\nlapsensa. Ja hän kierteli maita ja mantereita ja tuli viimein Delfoin\noraakkelin luo. Ja oraakkeli sanoi, että hänen täytyi kuljeskella\nsyntinsä tähden, kunnes metsän pedot kestitsisivät häntä vieraanaan.\nNiin hän kulki nälissään ja suruissaan monta raskasta päivää, kunnes\nhän näki susilauman. Sudet repivät parhaillaan lammasta, mutta kun ne\nnäkivät Athamaan, niin ne pakenivat ja jättivät lampaan hänelle, ja\nhän söi. Ja silloin hän ymmärsi, että ennustus viimein oli toteutunut.\nSitten hän ei enää kuljeskellut, vaan asettui asumaan ja rakensi\nkaupungin ja tuli uudestaan kuninkaaksi.\n\nMutta oinas kantoi molempia lapsia kauas yli maiden ja merien,\nkunnes he tulivat Thraakian Khersonesokseen, ja siellä Helle putosi\nmereen. Ja tuo kapea salmi nimitettiin hänen mukaansa Hellespontoksi,\nHelleen mereksi, ja se nimi sillä on ollut tähän päivään asti. Sitten\noinas lensi Phriksos selässään koillista kohden sen meren yli, jota\nme nyt nimitämme Mustaksimereksi; mutta helleenit nimittävät sitä\nEukseinokseksi, vieraanvaraiseksi mereksi. Ja viimein, niin kerrotaan,\nhe pysähtyivät Kolkhiiseen jyrkälle Sirkassian rannikolle; ja siellä\nPhriksos sai Aietes-kuninkaan tyttären, Khalkiopeen, puolisoksensa; ja\nhän uhrasi oinaan jumalille; ja Aietes naulasi sen taljan pyökkipuuhun\nAreen, sodanjumalan lehtoon.\n\nJa jonkin ajan kuluttua Phriksos kuoli, ja hänet poltettiin, mutta\nhänen henkensä ei saanut lepoa; sillä hänet oli poltettu kaukana\nsyntymämaastaan ja Hellaan päivänpaisteisilta kukkuloilta. Hän ilmestyi\nunessa Minyain uroille ja huusi surullisesti heidän vuoteittensa\nvieressä: \"Tulkaa vapauttamaan minun henkeäni, jotta pääsisin kotiini\nisieni ja heimoni luo ja Minyain suloiseen maahan!\"\n\nJa he kysyivät: \"Kuinka me saatamme vapauttaa sinun henkesi?\"\n\n\"Teidän täytyy purjehtia meren yli Kolkhiiseen ja tuoda kotiin\nKultainen talja; silloin minun henkeni seuraa sitä, ja minä pääsen\nnukkumaan isieni luokse ja saan levon.\"\n\nSillä tapaa hän usein tuli ja huusi heille; mutta kun he heräsivät,\nniin he katselivat toinen toistaan ja sanoivat: \"Kuka uskaltaa edes\npurjehtia Kolkhiiseen, saati sitten tuoda kotiin Kultaisen taljan?\"\nEikä koko maassa ollut ketään, joka olisi ollut kyllin rohkea sitä\nkoettamaan; sillä oikea mies ja oikea aika ei ollut vielä tullut.\n\nPhriksoksella oli serkku nimeltä Aison ja tämä oli kuninkaana\nIolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee. Siellä hän hallitsi rikkaita\nMinyain uroita samaan aikaan, kuin hänen setänsä Athamas hallitsi\nBoiotiassa; ja samoin kuin Athamaskin niin hänkin oli onneton mies.\nSillä hänellä oli Pelias-niminen velipuoli, josta jotkut sanoivat,\nettä hän oli erään nymfin poika, ja kaikenmoisia hämäriä ja ikäviä\njuttuja kerrottiin hänen syntymästään. Kun Pelias oli pieni lapsi,\nniin hänet heitettiin vuorille ja kesyttämätön tamma tuli ja potkaisi\nhäntä. Mutta muuan ohikulkeva paimen; löysi lapsen, jonka kasvot olivat\npotkitut mustelmille, ja hän vei sen kotiinsa ja antoi sille nimeksi\nPelias, koska sen kasvot olivat kolhitut ja mustuneet. Ja lapsi kasvoi\nja hänestä tuli ylpeä ja lakeja halveksiva, ja hän teki monta kauheaa\ntekoa; ja viimein hän karkoitti velipuolensa Aisonin ja sitten oman\nveljensä Neleuksen ja otti itselleen valtakunnan ja hallitsi rikkaita\nMinyain uroita Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee.\n\nJa kun Aison karkoitettiin, niin hän lähti surullisena pois kaupungista\ntaluttaen kädestä pientä poikaansa; ja ihan sanoi itsekseen: \"Minun\ntäytyy piilottaa lapsi vuoristoon, muutoin Pelias sen varmasti tappaa,\nkoska se on valtakunnan perillinen.\"\n\nHän kulki merenrannalta sisämaahan päin, Minyain laakson ja\nviinitarhojen ja oliivilehtojen halki ja Anauros-virran poikki\nPelionia, tuota ikivanhaa vuorta kohden, jonka ohimot ovat valkoiset\nlumesta.\n\nHän nousi nousemistaan vuoristoon rämeiden ja somerikkojen ja mäkien\nyli, kunnes poika oli väsynyt ja arasteli jalkojaan, niin että Aisonin\ntäytyi kantaa häntä käsivarsillaan, ja viimein he tulivat yksinäisen\nluolan suulle mahtavan kallion juurelle.\n\nKallion huipulle lumi oli kasaantunut aaltomaisiin röykkiöihin,\njotka tippuivat ja rytisivät auringon paisteessa, mutta sen juurella\nluolan suun ympärillä kasvoi kaikenlaisia kauniita kukkia ja kasveja\njärjestettyinä riveihin kukin laji erikseen, ikäänkuin jossakin\npuutarhassa. Siinä ne kasvaa rehottivat auringon paisteessa ylhäältä\ntulevan vuorivirran pirskottamina. Ja luolasta kuului harpun soittoa ja\nmiehen ääni, joka lauloi.\n\nSilloin Aison laski pojan maahan ja kuiskasi: \"Älä pelkää, vaan mene\nsisään ja kenen ikinä tapaatkin, laske kätesi hänen polvilleen ja sano:\n'Jumalien ja ihmisten isän, Zeuksen nimessä minä olen sinun vieraasi\ntästä päivästä lähtien'.\"\n\nPoika meni sisälle pelkäämättä, sillä hänkin oli uroon poika; mutta\nsisälle tultuaan hän pysähtyi ihmeissään kuuntelemaan lumoavaa laulua.\n\nJa siellä hän näki laulajan makaavan karhuntaljoilla ja tuoksuvilla\nhavuilla: se oli Kheiron, tuo ikivanha kentauri, viisain kaikista\ntaivaan alla. Vyötäröille asti hän oli mies, mutta siitä alaspäin\nhän oli jalo hevonen; hänen valkeat hapsensa valuivat alas leveille\nhartioille ja hänen valkoinen partansa aaltoili leveällä ruskealla\nrinnalla; ja hänen silmänsä olivat viisaat ja lempeät, ja hänen otsansa\nkuin vuorenseinä.\n\nJa kädessään hän piti kultaista harppua ja soitti sitä kultaisella\navaimella; ja soittaessaan hän lauloi, niin että hänen silmänsä\nloistivat ja valaisivat koko luolan.\n\nJa hän lauloi Ajan synnystä ja taivaasta ja tanssivista tähdistä; ja\nvaltamerestä ja yläilmoista ja tulesta ja tämän ihmeellisen maailman\nluomisesta. Ja hän lauloi vuorten aarteista ja vuorikaivoksien\nkätkemistä jalokivistä ja tuli- ja metallisuonista ja kasvien\nparantavasta voimasta ja lintujen kielestä ja ennustuksesta ja\nvast'edes tapahtuvista, salatuista asioista.\n\nSitten hän lauloi terveydestä ja voimasta ja miehuudesta ja uljaasta\nsydämestä; ja soitosta ja metsästyksestä ja painin lyönnistä ja\nkaikista leikeistä, joista uroot pitävät; ja hän lauloi sodista ja\ntaisteluista ja piirityksistä ja kauniista kuolemasta tappotantereella;\nja sitten hän, lauloi rauhasta ja varallisuudesta ja hyvistä vuosista\nja yhtäläisestä oikeudesta maassa; ja hänen laulaessaan poika kuunteli\nsilmät selällään ja unohti asiansa laulun tähden.\n\nViimein vanha Kheiron vaikeni ja kutsui lasta lempein äänin luokseen.\n\nPoika juoksi vapisten hänen luokseen ja tahtoi asettaa kätensä hänen\npolvilleen; mutta Kheiron hymyili ja sanoi: \"Kutsu tänne isäsi Aison,\nsillä minä tunnen teidät ja tiedän kaikki, mitä on tapahtunut ja minä\nnäin teidät molemmat kaukana laaksossa jo ennenkuin te olitte lähteneet\nkaupungista.\"\n\nSilloin Aison tuli alakuloisena sisälle ja Kheiron kysyi häneltä:\n\"Miksi sinä et tule itse minun luokseni, Aison Aiolialainen?\"\n\nAison sanoi:\n\n\"Minä ajattelin, että Kheiron säälisi poikaa, jos näkisi hänen tulevan\nyksinään; ja minä tahdoin koetella, oliko poikani pelkäämätön ja\nuskalias, niinkuin uroon pojan tulee olla. Mutta nyt minä pyydän ja\nrukoilen sinua Zeus-isän nimessä, anna pojan olla vieraanasi, kunnes\nparemmat ajat koittavat, ja kasvata häntä uroiden poikien kera, jotta\nhän kerran saattaisi kostaa isänsä huoneen sortajalle.\"\n\nSilloin Kheiron hymyili ja veti pojan luokseen ja laski kätensä\nhänen kultakutreilleen ja sanoi: \"Pelkäätkö minun hevosenkavioitani,\npoikaseni, vai tahdotko ruveta minun holhokikseni tästä päivästä\nlähtien?\"\n\n\"Minä ottaisin mielelläni hevosen kaviot, niinkuin sinullakin on, jos\nvain voisin laulaa sellaisia lauluja kuin sinä.\"\n\nKheiron nauroi ja sanoi: \"Istu täällä luonani, kunnes aurinko laskee,\nsilloin sinun leikkikumppanisi palaavat kotia ja sinä saat oppia\ntulemaan kuninkaaksi, niinkuin hekin, ja arvokkaasti hallitsemaan\njaloja ja uljaita miehiä.\"\n\nSitten hän kääntyi Aisoniin ja sanoi: \"Mene takaisin rauhallisena ja\ntaivu tuulessa viisaan miehen lailla. Tämä poika ei ole kulkeva yli\nAnauros-virran, ennenkuin hänestä on tullut sinun ja Aioloksen huoneen\nkunnia.\"\n\nAison itki poikaansa ja lähti, mutta poika ei itkenyt, niin tuo\nihmeellinen luola ja kentauri ja hänen laulunsa ja ne leikkitoverit,\njotka hän kohta saisi nähdä, täyttivät hänen mielensä.\n\nSitten Kheiron otti taas lyyran käteensä ja opetti häntä soittamaan\nsitä, kunnes aurinko laski kallion taa ja huutoa kuului ulkoa.\n\nSilloin tulivat sisälle uroiden pojat Aineias ja Herakles ja Peleus ja\nmoni muu kuuluisan nimen kantaja.\n\nSuuri Kheiron hypähti iloisena pystyyn ja hänen kavionsa tömisyttivät\nluolaa, kun pojat huusivat: \"Tule ulos, Kheiron-isä, tule ulos\nkatsomaan meidän leikkiämme.\" Ja yksi huusi: \"Minä olen tappanut kaksi\nhirveä!\" Ja toinen: \"Minä otin kiinni villikissan kallionkielekkeeltä!\"\nJa Herakles laahasi sarvista perässään villiä vuohta, sillä se oli niin\niso kuin tunturivuori; ja Kaineus kantoi karhunpoikasta kummassakin\nkainalossaan ja nauroi, kun ne raapivat ja purivat häntä, sillä ei\nhammas eikä teräs voinut häntä haavoittaa.\n\nKheiron kiitti heitä kaikkia kutakin ansionsa mukaan.\n\nYksi vain kulki yksinään ja vaieten, Asklepios, tuo ylen viisas\nlapsi. Hänellä oli helma täynnä kasveja ja kukkia ja nilkan ympärillä\npilkullinen käärme, ja katse maahan luotuna hän tuli Kheironin luo\nja kuiskasi, kuinka hän oli nähnyt käärmeen luovan vanhan nahkansa\nja nuortuvan jälleen hänen silmiensä edessä ja kuinka hän oli mennyt\nlaaksoon erääseen kylään ja parantanut kuolemaisillaan olevan miehen\nyrteillä, joita sairaan vuohen oli nähnyt syövän.\n\nKheiron hymyili ja sanoi: \"Itse kullekin Athene ja Apollon antaa jonkin\nlahjan ja kukin on arvokas paikallaan. Mutta tälle lapselle he ovat\nantaneet kunnian ylitse kaikkien muiden, taidon parantaa, sillä välin\nkuin muut tappavat.\"\n\nSitten pojat kantoivat sisään puita ja pilkkoivat ne ja sytyttivät\nloimuavan valkean; ja toiset nylkivät hirvet ja paloittelivat ne ja\npanivat ne paahtumaan tulen ääreen. Ja sillä aikaa kuin ruoka kypsyi,\nhe kylpivät jäätikkövirrassa ja pesivät pois tomun ja hien.\n\nSitten he söivät, kunnes eivät enää jaksaneet syödä enempää -- sillä\nhe eivät olleet mitään maistaneet sittekuin aamun koittaessa -- ja\njoivat kirkasta lähdevettä, sillä viini ei ole terveellistä kasvaville\npojille. Ja korjattuaan ruoan tähteet he kaikki paneutuivat pitkäkseen\ntaljoille ja lehdille valkean ympärille, ja kukin vuorostaan otti\nlyyran ja soitti ja lauloi sydämensä pohjasta.\n\nVähän ajan perästä he menivät kaikki ulos luolan suulla olevalle\nruohikolle, ja siinä he juoksentelivat ja painivat ja tappelivat ja\nnauroivat, niin että kivet putoilivat kalliosta.\n\nSilloin Kheiron otti lyyransa, ja pojat liittivät kätensä yhteen ja\ntanssivat hänen tahtinsa mukaan, hyppelivät edes takaisin ja pyörivät\nympäri. Siellä he tanssivat käsi kädessä, kunnes pimeä peitti maan ja\nmeren, ja heidän vahvat valkoiset jäsenensä ja kiiltävät kultakutrinsa\nhohtivat tummassa laaksossa.\n\nVastatullut poikanen tanssi heidän kanssaan ja oli iloissaan ja nukkui\nvirkistävää unta laakerin ja myrtin ja meiramin lehdillä ja ajuruohon\ntuoksuvilla kukkasilla; ja hän nousi aamun sarastaessa ja kylpi\nvirrassa ja hänestä tuli noiden sankaripoikien koulutoveri, ja hän\nunohti Iolkoksen ja isänsä ja kaiken entisen elämänsä. Mutta hänestä\ntuli vahva ja viisas tuolla Pelionin kauniilla kukkulalla vuoriston\nkylmässä, karkaisevassa ilmastossa. Hän oppi painimaan ja taistelemaan\nnyrkkitaistelua ja metsästämään ja soittamaan harppua; ja sitten hän\noppi ratsastamaan, sillä vanhan Kheironin oli tapana antaa hänen\nnousta selkäänsä; ja hän oppi tuntemaan kasvien voiman ja parantamaan\nkaikenlaisia haavoja. Kheiron kutsui häntä Iasoniksi, parantajaksi, ja\nse on ollut hänen nimensä tähän päivään asti.\n\n\n\n\nII.\n\nKuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan.\n\n\nKuluipa kymmenen vuotta, ja Iasonista kasvoi komea mies. Muutamat\nhänen tovereistaan olivat jo lähteneet, toiset taas olivat parhaillaan\nkasvamassa hänen rinnallansa. Asklepios oli mennyt Peloponnesokseen\nharjoittamaan ihmeellistä parannustointaan; ja jotkut sanovat, että\nhän saattoi herättää kuolleetkin henkiin. Ja Herakles oli mennyt\nThebeen tekemään ihmeellisiä tekoja, jotka ihmisten kesken ovat\ntulleet sananparreksi. Ja Peleus oli nainut merinymfin ja hänen\nhäistään puhutaan vielä tänäkin päivänä. Ja Aineias oli mennyt kotiinsa\nTroiaan, ja monta jaloa tarinaa saatte lukea hänestä ja kaikista niistä\nmuistakin uroista, jotka olivat tuon hurskaan Kheironin oppilaita.\nJa eräänä päivänä tapahtui, että Iason seisoi vuorella ja katseli\npohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen; ja Kheiron seisoi hänen\nvieressänsä ja tarkkasi häntä, sillä hän tiesi, että aika oli tullut.\n\nIason katseli ja näki Thessalian lakeudet, joilla lapithit syöttävät\nhevosiaan; ja Boibeis-järven ja sen joen, joka juoksee pohjoiseen päin\nPeneios-jokeen ja Tempen laaksoa kohden; ja hän katsoi pohjoiseen ja\nnäki vuorenseinämän, joka suojelee Magnesian rannikkoa ja Olympoksen,\nTaivahisten asuinpaikan ja Ossan ja Pelionin, jolla hän seisoi. Sitten\nhän katsoi itään ja näki sinisen, kimaltelevan meren, joka ulottui\nkauas päivän koittoa kohden. Sitten hän katsoi eteläänpäin ja näki\nkauniin maan ja leveän, syvälle mantereeseen pistävän merenpoukaman\nrannoilla valkomuurisia kaupunkeja ja maataloja, joista savu sinisenä\nkohosi puiden lomitse; ja hän arvasi, että siinä oli Pagasain lahti ja\nHaimonian hedelmällinen alanko ja meren rannan Iolkos.\n\nSitten hän huokasi ja kysyi: \"Onko totta, mitä uroot minulle ovat\nkertoneet, että minä olen tuon ihanan maan perillinen?\"\n\n\"No, mitäpä hyvää siitä sinulle olisi, Iason, vaikka olisitkin tuon\nihanan maan perillinen?\"\n\n\"Minä ottaisin sen ja hallitsisin sitä.\"\n\n\"Mahtava mies on ottanut sen ja hallinnut sitä kauan. Oletko sinä\nvoimakkaampi kuin hirmuinen Pelias?\"\n\n\"Voin koettaa voimiani hänen kanssaan\", Iason arveli; mutta Kheiron\nhuokasi ja sanoi:\n\n\"Sinulla on monta vaaraa kestettävänä, ennenkuin hallitset meren rannan\nIolkosta, monta vaaraa ja monta vastusta, paljon kurjuutta ja niin\nkummallisia seikkailuja vieraissa maissa, ettei sellaisia kukaan ennen\nole kokenut.\"\n\n\"Sitä onnellisempi olen\", Iason sanoi, \"kun saan kokea sellaista, mitä\nkukaan ei ennen ole kokenut.\"\n\nJa Kheiron huokasi taas ja sanoi: \"Kun siivet ovat kasvaneet, niin\nkotkanpojan täytyy jättää pesä. Tahdotko lähteä tuonne Iolkokseen,\nmeren rannan kaupunkiin? Lupaa silloin minulle kaksi asiaa, ennenkuin\nmenet.\"\n\nIason lupasi, ja Kheiron sanoi: \"Kenen tavannetkin, niin älä puhuttele\nhäntä tylysti ja pysy kerran antamassasi sanassa\".\n\nIason ihmetteli, miksi Kheiron häneltä sellaista pyysi; mutta hän\ntiesi, että Kheiron oli ennustaja ja näki asiat, kauan ennenkuin ne\nolivat tapahtuneet. Hän siis lupasi ja juoksi vuorta alas ja lähti\nkohtaloansa kohden kuin mies.\n\nHän vaelsi vuorta alas pensaikkojen läpi ja ajuruohotöyräiden\npoikki, kunnes hän tuli viinitarhojen muureille ja laakson omena- ja\noliivilehtoihin; ja oliivipuiden lomitse kohisi vaahdoten kevättulvien\npaisuttama Anauros.\n\nJoen äyräällä istui nainen, aivan ryppyinen, vanha ja harmaa; hänen\npäänsä retkahteli hervottomana rinnoille ja hänen kätensä vapisivat\nvoimattomina hänen helmassaan. Kun hän näki Iasonin, niin hän vikisi:\n\"Kukahan kantaa minut joen poikki?\"\n\nIason oli rohkea ja uskalias ja oli juuri hyppäämäisillään jokeen;\nmutta nyt hän epäröi hetkisen ennenkuin hyppäsi, niin kovasti kohisten\nja kuohuen virta vyöryi eteenpäin, aivan ruskeana sateen liottamasta\nsorasta ja hopeajuovaisena sulavasta lumesta; ja hän kuuli, kuinka\npiikivet kumahtelivat virran pohjassa ja tärisyttivät kallioita,\njoilla hän seisoi, niinkuin sotajoukkojen kulkiessa yli kapean salmen\nratsumiehet tömistävät ja pyörät jyrisevät.\n\nMutta eukko vikisi vikisemistään: \"Minä olen vanha ja heikko, kaunis\nnuorukainen. Heran nimessä, kanna minut virran yli!\"\n\nIason oli vastaamaisillaan hänelle tuimasti, mutta Kheironin sanat\nmuistuivat hänen mieleensä.\n\nJa hän sanoi: \"Heran, Taivahisten kuningattaren tähden, tahdon kantaa\nsinut virran yli, jollemme kumpikin huku puolitiehen\".\n\nSilloin eukko hyppäsi hänen selkäänsä niin ketterästi kuin vuorikauris;\nja Iason hoippuroi jokeen ja oli ihmeissään; ja ensimmäisellä\naskeleella vesi ulottui hänen polviinsa asti.\n\nEnsimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa ja toisella\naskeleella se ulottui hänen vyötäröilleen, ja kivet vyöryivät hänen\njalkojensa ylitse ja ohitse ja luiskahtelivat hänen jalkojensa\nalta. Hän kahlasi hoiperrellen ja huohottaen, ja eukko kirkui hänen\nselässänsä:\n\n\"Pöllö, kun kastelit vaippani! Vai pilkkanasiko pidät minunlaistani\neukkoparkaa?\"\n\nIasonin teki mieli pudottaa eukko selästään veteen ja antaa hänen\nkulkea virran poikki omin neuvoin; mutta hän muisteli Kheironin sanoja\nja sanoi vain: \"Älähän hätäile, mummoseni, paraskin hevonen astuu\ntoisinaan harhaan.\"\n\nViimein hän kompuroi rannalle ja laski eukon selästään virran äyräälle;\nja vahva mies hänen täytyi ollakin, muutoin hän ei ikinä olisi päässyt\ntuon rajun veden yli.\n\nHän loikoi hetken aikaa huohottaen joen äyräällä ja hypähti sitten ylös\njatkaakseen matkaansa, mutta hän katsahti sivumennen eukkoon, sillä hän\najatteli: \"Kyllä hän sentään saisi hiukan kiittää minua\".\n\nJa kun hän katsoi, niin eukko muuttui kauniimmaksi kuin kaikki naiset\nja pitemmäksi kuin kaikki miehet maan päällä; ja hänen pukunsa\nkimalteli kuin kesäinen meri ja hänen jalokivensä loistivat kuin\ntaivaan tähdet; ja hänen päätään verhosi huntu, joka oli kudottu\nauringonlaskun kultahattaroista; ja hunnun läpi hän katsoi Iasoniin\nsuurin, lempein hiehonsilmin, suurin, lempein ja majesteetillisin\nsilmin, jotka valaisivat koko laakson.\n\nIason lankesi polvilleen ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja nainen puhui:\n\"Minä olen Olympoksen kuningatar, Zeuksen puoliso Hera. Niinkuin sinä\nkohtelit minua, niin minäkin tahdon kohdella sinua. Huuda minua hädän\nhetkellä ja koettele, voivatko Taivahiset unohtaa.\"\n\nKun Iason katsahti ylös, niin jumalatar kohosi maasta kuin hoikka\nvalkoinen pilvenpatsas ja leijaili yli vuorten huippujen Olympoksen\npyhää kukkulaa kohti.\n\nSuuri pelko silloin valtasi Iasonin; mutta hetken perästä hänen\nmielensä keventyi; ja hän siunasi vanhaa Kheironia ja sanoi:\n\"Todellakin kentauri on ennustaja ja tiesi, mitä tuleman piti, kun hän\nkielsi minua ketään tylysti puhuttelemasta, kenen hyvänsä kohtaisinkin.\"\n\nSitten hän lähti kulkemaan Iolkosta kohden; ja kulkiessaan hän huomasi\npudottaneensa toisen sandaalinsa jokeen.\n\nKun hän kulki kadulla, niin kansa tuli ulos katsomaan häntä, niin\nkorkeavartaloinen ja kaunis hän oli; mutta muutamat iäkkäämmät\nkuiskuttelivat keskenään, ja viimein yksi heistä pysähdytti Iasonin ja\nhuusi hänelle: \"Kaunis nuorukainen, ken olet ja mistä tulet; ja mitä\nasiaa sinulla on kaupunkiin?\"\n\n\"Nimeni, ukkoseni, on Iason, ja minä tulen Pelionvuorelta, ja minulla\non asiaa teidän kuninkaallenne Peliaalle; sanoppa siis minulle, missä\nhänen palatsinsa on.\"\n\nMutta vanhus hätkähti ja kalpeni ja sanoi: \"Etkö sinä tunne oraakkelin\nennustusta, poikani, kun noin rohkeasti kuljet läpi kaupungin, vaikka\nsinulla on sandaali vain toisessa jalassasi?\"\n\n\"Minä olen muukalainen täällä enkä ole kuullut mitään oraakkelin\nennustuksesta; mutta mitä sitten, vaikka minulla onkin vain yksi\nsandaali? Kadotin toisen Anaurokseen, virtaa vastaan taistellessani?\"\n\nSilloin vanhus katsahti kumppaneihinsa; ja yksi huokasi, ja toinen\nhymähti; viimein hän sanoi: \"Tahdonpa selittää sinulle asian, muutoin\nsinä tietämättäsi syöksyt perikatoosi. Delfoin oraakkeli on sanonut,\nettä mies, jolla on vain yksi sandaali, on ottava kuningaskunnan\nPeliaalta ja hallitseva sitä itse. Ole sentähden varuillasi, kun\nmenet hänen palatsiinsa, sillä hän on julmin ja viekkain kaikista\nkuninkaista.\"\n\nSilloin Iason nauroi kovasti kuin korskuva sotaori. \"Hyviä uutisia,\nukkoseni, sekä sinulle että minulle. Sillä siksi juuri olen tullutkin\nkaupunkiin.\"\n\nSitten hän astui pitkin askelin Peliaan palatsia kohden kaiken kansan\nihmetellessä hänen ryhtiään.\n\nHän seisahtui ovikäytävään ja huusi: \"Tule ulos, tule ulos, uljas\nPelias ja taistele kuningaskunnastasi kuin mies!\"\n\nPelias tuli ulos hämmästyneenä ja huusi: \"Ken olet, sinä uskalikko?\"\n\n\"Minä olen Iason, Aisonin poika, kaiken tämän maan perillinen.\"\n\nSilloin Pelias kohotti kätensä ja katseensa ja itki tai oli itkevinään;\nja siunasi taivasta, joka oli tuonut hänelle takaisin hänen\nveljenpoikansa, jottei tämä häntä enää milloinkaan jättäisi. \"Sillä\",\nhän sanoi, \"minulla on vain kolme tytärtä eikä yhtään poikaa, joka\nminut perisi. Sinä olet oleva minun perilliseni ja sinä saat hallita\nvaltakuntaa minun jälkeeni ja naida tyttäristäni kenen itse tahdot;\nvaikka kurja on kuningaskunta, jonka sinä saat ja sen hallitsija,\nolkoon kuka hyvänsä, on surkuteltava mies. Mutta tule toki sisään, tule\nsisään saamaan kestitystä.\"\n\nHän veti Iasonin sisään, huolimatta tämän vastustelemisista, ja puheli\nhänelle niin rakkaasti ja kestitsi häntä niin hyvin, että hänen vihansa\nlauhtui. Iltasen jälkeen Iasonin kolme serkkua tuli saliin, ja hän\najatteli, että hän aivan mielihyvin ottaisi yhden heistä vaimoksensa.\n\nMutta viimein hän sanoi Peliaalle: \"Minkätähden sinä näytät niin\nsurulliselta, hyvä setä? Ja mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että tämä\non kurja kuningaskunta ja sen hallitsija surkuteltava mies?\"\n\nSilloin Pelias taas huokasi raskaasti ja huokasi toisen ja huokasi\nkolmannenkin kerran, ikään kuin hänellä olisi ollut kerrottavana jokin\nkauhea kertomus ja häntä peloittaisi aloittaa; mutta viimein hän sanoi:\n\n\"Seitsemään pitkään vuoteen en ole viettänyt ainoatakaan rauhallista\nyötä; eikä saa viettää sekään, joka tulee minun jälkeeni, ennenkuin\nKultainen talja on tuotu kotiin.\"\n\nSitten hän kertoi Iasonille tarun Phriksoksesta ja Kultaisesta\ntaljasta; ja hän kertoi myöskin, vaikka se oli valhetta, että\nPhriksoksen henki kiusasi häntä, huutaen häntä yötä ja päivää. Ja hänen\ntyttärensä tulivat ja kertoivat samaa, sillä heidän isänsä oli heille\nopettanut osansa kullekin ja itkivät ja sanoivat: \"Voi, ken tuonee\nkotiin Kultaisen taljan, että meidän setämme henki pääsisi lepoon; ja\nettä saisimme levon mekin, joiden hän ei koskaan anna nukkua rauhassa!\"\n\nIason istui hetken vaiti ja allapäin; sillä hän oli usein kuullut\npuhuttavan tuosta Kultaisesta taljasta, mutta hän piti sen takaisin\ntuomista toivottomana yrityksenä ja mahdottomana kenenkään kuolevaisen\nsuorittaa.\n\nMutta kun Pelias näki hänen istuvan vaiti, niin hän alkoi puhella\nhänelle muista asioista ja mielisteli Iasonia yhä enemmän ja enemmän,\npuhuen hänelle ikäänkuin hän varmasti tulisi hänen seuraajakseen ja\nkysyen häneltä neuvoa valtakunnan asioissa, kunnes Iason, joka oli\nnuori ja suoraluontoinen, ei saattanut olla itsekseen sanomatta: \"Eihän\nhän olekaan sellainen katala mies, jollaiseksi kansa häntä sanoo.\nMutta minkätähden hän karkoitti minun isäni?\" Ja hän kysyi rohkeasti\nPeliaalta: \"Ihmiset sanovat sinua julmaksi ja verenhimoiseksi, mutta\nminun mielestäni sinä olet ystävällinen ja vieraanvarainen, ja\nsellainen kuin sinä olet minua kohtaan, tahdon minäkin olla sinua\nkohtaan. Mutta minkätähden sinä karkoitit minun isäni?\"\n\nPelias hymyili ja huokasi. \"Ihmiset ovat panetelleet minua siinä\nniinkuin kaikessa muussakin. Sinun isäsi oli tulossa vanhaksi ja\nväsyneeksi ja hän antoi valtakunnan minulle omasta vapaasta tahdostaan.\nSinä saat nähdä hänet huomenna ja kysyä häneltä; ja hän on sanova\nsinulle samaa.\"\n\nIasonin sydän hytkähti, kun hän kuuli, että hän saisi nähdä isänsä; ja\nhän uskoi kaikki, mitä Pelias sanoi, unohtaen, ettei hänen isänsä ehkä\nuskaltaisi sanoa totuutta.\n\n\"On vielä yksi asia, johon tahtoisin kysyä sinulta neuvoa\", Pelias\nsanoi; \"sillä vaikka sinä olet nuori, näen sinulla kuitenkin olevan\nviisautta yli ikäsi. Minulla on naapuri, jota pelkään enemmän kuin\nketään ihmistä maan päällä. Minä olen nyt mahtavampi kuin hän ja\nsaatan käskeä häntä; mutta minä tiedän, että jos hän saa jäädä meidän\nkeskuuteemme, hän viimein syöksee minut perikatoon. Voitko sinä neuvoa\nminulle jonkin keinon, Iason, jolla voisin päästä tuosta miehestä?\"\n\nHetken perästä Iason naurahtaen vastasi: \"Jos olisin sinun sijassasi,\nniin lähettäisin hänet hakemaan tuota Kultaista taljaa; sillä jos hän\nkerran lähtee sitä hakemaan, niin ei sinun tarvitse pelätä hänen enää\nsinua vaivaavan?\"\n\nSilloin Peliaan suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn ja hänen silmänsä\nvälähtivät ilkeästä ilosta; Iason huomasi sen ja hätkähti. Hänen\nmieleensä muistui tuon vanhan ukon varoitus, oma pariton sandaalinsa ja\noraakkelin ennustus, ja hän huomasi joutuneensa ansaan.\n\nMutta Pelias vastasi tyynesti: \"Poikani, niinpä teenkin.\"\n\n\"Sinä tarkoitat minua?\" Iason huusi hypähtäen pystyyn, \"siksi että\nminulla tänne tullessani on vain toisessa jalassa sandaali?\" Ja hän\nkohotti nyrkkinsä kiukuissaan, mutta Pelias asettautui vastarintaan\nkuin susi; ja vaikea olisi ollut sanoa, kumpi heistä oli väkevämpi ja\nrajumpi.\n\nMutta hetken perästä Pelias puhui tyynesti: \"Miksi olet niin\näkkipikainen, poikani? Sinä, enkä minä, olet sanonut, mitä samottu on;\nmiksi soimaat minua siitä, mitä en ole tehnyt? Jos sinä olisit käskenyt\nminua rakastamaan tuota miestä, josta puhuin, ja tekemään hänet\nvävypojakseni, niin olisin sinua totellut; entäpä jos minä tottelen\nsinua nytkin ja lähetän tuon miehen tavoittelemaan kuolematonta\nkunniaa. Enhän sillä tee pahaa sinulle enkä hänellekään. Yhden asian\nkuitenkin tiedän varmaan, sen, että hän lähtee, ja lähtee ilomielin;\nsillä hänen rinnassaan sykkii urhon sydän, joka rakastaa kunniaa ja\nhäpeää sanansa rikkomista.\"\n\nIason näki joutuneensa ansaan, mutta hänen mieleensä muistui se toinen\nlupaus, jonka hän oli antanut Kheironille, ja hän mietti: \"Entäpä jos\nkentauri olisi siinäkin ennustanut oikein ja tarkoittanut, että minun\nonnistuisi tuoda tuo talja takaisin!\" Sitten hän huusi ääneen:\n\n\"Sinä olet hyvin puhunut, kavala setäni! Minä rakastan kunniaa ja\nuskallan pitää sanani. Tahdon mennä hakemaan tuota Kultaista taljaa.\nLupaa minulle vain palkaksi, mitä sinulta nyt pyydän, ja pidä sanasi,\nniinkuin minäkin pidän sanani. Lupaa, että kohtelet lempeästi isääni\nminun poissaollessani kaikkinäkevän Zeuksen tähden ja annat minulle\nvaltakunnan omakseni sinä päivänä, jolloin tuon takaisin Kultaisen\ntaljan.\"\n\nSilloin Pelias katsoi häneen ja tunsi melkein rakkautta häntä kohtaan\nkesken kaikkea vihaansa ja sanoi: \"Minä lupaan ja tahdon täyttää\nlupaukseni. Eikä olekaan mikään häpeä antaa valtakuntaani sille\nmiehelle, joka tuon taljan tuo.\"\n\nSitten he vannoivat lujat valat toisillensa; ja senjälkeen he menivät\nkumpikin sisään ja heittäytyivät nukkumaan.\n\nMutta Iason ei voinut nukkua, kun hän ajatteli ankaraa valaansa\nja kuinka hänen täytyi se täyttää ypö yksinään ja varattomana ja\nystävittä. Hän käänteli ja väänteli itseään vuoteessansa ja mietti\nmilloin sitä milloin tätä keinoa; ja toisinaan tuntui kuin Phriksos\nolisi huutanut hänelle heikoin ja matalin äänin, ikäänkuin jostakin\nkaukaa meren takaa: \"Anna minun tulla kotiin isieni luo ja päästä\nlepoon\". Ja toisinaan hän oli näkevinään Heran silmät ja kuulevinaan\nuudestaan hänen sanansa: \"Huuda minua hädän hetkellä ja koettele,\nvoivatko Taivahiset unohtaa\".\n\nJa aamulla hän meni Peliaan luo ja sanoi: \"Anna minulle uhri, jotta\nuhraisin Heralle\". Ja hän meni ja uhrasi uhrinsa; ja kun hän seisoi\nalttarin ääressä, niin Hera lähetti hänen mieleensä onnellisen\najatuksen, ja hän meni takaisin Peliaan luo ja sanoi:\n\n\"Jos sinä tarkoitat täyttä totta, niin anna minulle kaksi airutta,\njotta he kävisivät kaikkien niiden Minyain ruhtinaitten luona,\njotka olivat kentaurin kasvatteina minun tovereitani, niin että me\nvarustaisimme yhdessä laivan ja lähtisimme kohden kohtaloamme.\"\n\nSilloin Pelias kiitti hänen viisauttansa ja kiirehti lähettämään\nairueet matkalle; sillä hän sanoi itsekseen: \"Menkööt vain kaikki\nruhtinaat hänen kanssansa ja jääkööt sille matkalle niinkuin hänkin;\nsillä silloin minusta tulee koko Minyain valtias ja koko Hellaan\nmahtavin kuningas.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nKuinka Argo-laiva rakennettiin Iolkoksessa.\n\n\nAirueet lähtivät liikkeelle ja huusivat kaikille Minyain urhoille:\n\"Kuka uskaltaa lähteä hakemaan Kultaista taljaa?\"\n\nJa Hera käänsi kaikkien ruhtinaiden mielet ja he tulivat miehissä\nlaaksoistansa Pagasain keltaisille hietikoille. Ja ensinnä tuli mahtava\nHerakles leijonannahkoineen ja nuijineen ja hänen takanaan Hylas,\nhänen nuori aseenkantajansa, joka kantoi hänen nuoliaan ja joustaan,\nja Tifys, tuo taitava perämies; ja Butes kaikista miehistä kaunein; ja\nKastor ja Polydeukes kaksoset, lumotun joutsenen pojat, ja Kaineus,\nväkevin kuolevaisista, jota kentaurit turhaan koettivat tappaa ja\nlatoivat hänen päälleen suuria honkia, mutta ei hän sittenkään ottanut\nkuollakseen; ja lisäksi tuli Zetes ja Kalais, Pohjatuulen siivekkäät\npojat; ja Akhilleuksen isä, Peleus, jonka puoliso oli hopeajalkainen\nThetis, meren jumalatar. Ja lisäksi tuli Telamon ja Oileus, joiden\npojat, molemmat Aiaat, sittemmin taistelivat Troian lakeuksilla; ja\nMopsos, tuo viisas tietäjä, joka osasi lintujen kieltä; ja Idmon, jolle\nPhoibos oli antanut taidon ennustaa tulevia asioita; ja Ankaios, joka\nosasi lukea tähdistä ja tunsi kaikki taivaiden piirit, ja Argos, tuo\nkuuluisa laivanrakentaja, ja vielä monta muuta urosta. Ja heillä oli\nkaikilla päässään kupariset ja kultaiset kypärit, joissa oli pitkät\nvärjätyt jouhitöyhdöt ja yllä kirjaillut palttinapaidat panssaritakkien\nalla, ja jalassa kiillotetuista läkkilevyistä tehdyt säärystimet\nsuojelemassa heidän polviaan taistelussa; ja kullakin miehellä oli\nolalla kilpi, joka oli tehty monesta päällekkäin asetetusta, paksusta\nhärännahasta, ja hopeahelaisessa vyössä karaistusta pronssista taottu\nmiekka; ja oikeassa kädessä pari keihästä, joiden varret olivat kovaa\nvalkoista saarnipuuta.\n\nNiin he tulivat Iolkokseen, ja koko kaupunki riensi heitä katsomaan\neikä väsynyt ihailemasta heidän korkeaa vartaloaan ja heidän\nkauneuttaan ja heidän uljasta ryhtiänsä ja heidän panssaroitujen\nkäsivarsiensa kimaltelua. Ja muutamat sanoivat: \"Ei koskaan ole nähty\nsellaista urhojen paljoutta senjälkeen kuin helleenit valloittivat\nmaani\". Mutta naiset huokailivat heidän tähtensä ja kuiskailivat: \"Voi,\nhe menevät kaikki kuolemaansa kohden!\"\n\nSitten he kaatoivat honkia Pelion-vuorelta ja veistelivät niitä\nkirveellä, ja Argos opetti heitä rakentamaan laivan, ensimmäisen\nsotalaivan, joka koskaan on purjehtinut meriä. He puhkaisivat siihen\nviidenkymmenen airon reiät -- airon kullekin miehistön urholle\n-- ja pikesivät sen sysimustalla piellä ja maalasivat sen kyljet\ntulipunaisiksi; ja he nimittivät sen Argolaivaksi Argoksen mukaan ja\nrakensivat sitä koko päivän. Ja illalla Pelias kestitsi heitä kuin\nkuningas ainakin, ja he nukkuivat hänen palatsinsa pylväskäytävässä.\n\nMutta Iason kulki pohjoiseen päin Traakian maahan, kunnes hän\nlöysi Orpheuksen, tuon laulajaruhtinaan, joka oleskeli luolassaan\nRhodope-vuoren juurella hurjien Kikoni-heimojen keskuudessa. Ja\nIason kysyi häneltä: \"Tahdotko jättää vuoresi, Orpheus, muinainen\nkoulukumppanini, ja kulkea vielä kerran Strymon-virran poikki minun\nkanssani ja purjehtia Minyain urhojen kera Kultaista taljaa hakemaan ja\nlumota kaikki ihmiset ja hirviöt laulusi ja soittosi tenholla?\"\n\nSilloin Orpheus huokasi: \"Olenhan jo kylliksi kovia kokenut ja\nväsyksiin asti kiertänyt maita ja mantereita senjälkeen kuin olin\nKheironin luolassa merenrannan Iolkoksen äärillä! Turhia ovat\nlaulutaito ja ääni, jotka jumalataräitini minulle antoi; turhaan\nolen minä laulanut ja vaivaa nähnyt; turhaan menin minä Tuonelaan\nja lumosin kaikki Hadeen kuninkaat voittaakseni takaisin vaimoni\nEurydikeen. Sillä minä voitin hänet, rakastettuni, mutta menetin hänet\njälleen samana päivänä ja vaelsin mielettömänä aina Egyptiin ja Libyan\nhietikoille asti ja kaikkien merien saarille kauhean paarman ajamana,\nja turhaan minä lumosin ihmisten sydämet ja villit metsän pedot ja\npuut ja hengettömät kivet lauluni ja soittoni tenholla, minä annoin\nrauhaa, mutta en löytänyt sitä itse. Mutta viimein äitini, Kalliope\nvapahti minut ja toi minut lepoon kotia; ja minä asun nyt yksin tässä\nluolassa hurjien Kikoni-heimojen keskuudessa ja lauhdutan heidän\nrajuja sydämiään soitolla ja Zeuksen lempeillä laeilla. Ja nyt minun\ntaas täytyy lähteä kulkemaan ja vaeltaa kaiken maailman ääriin saakka,\nkauas tuntemattomaan pimeyteen, Itäisen meren äärimmäisille aalloille\nasti. Mutta mitä on säädetty, sen täytyy tapahtua, ja ystävän pyyntöä\ntulee totella, sillä anojia auttavat Zeuksen tyttäret, ja se, joka\nkunnioittaa heitä, kunnioittaa häntäkin.\"\n\nSitten Orpheus nousi ylös huoaten ja otti harppunsa ja meni Strymonin\nyli. Hän vei Iasonin lounatta kohden ylös Haliakmonin rantoja ja poikki\nPindoksen sivuhaarojen Zeuksen kaupunkiin, Dodonaan, joka sijaitsi\npyhän järven ja tulta huokuvan lähteen rannalla. Ja Orpheus vei Iasonin\ntuon pyhän tammen luo, johon ennen muinoin musta kyyhkynen istahti ja\nmuuttui Zeuksen papittareksi ja antoi oraakkelivastauksia kaikille\nympäröiville kansoille. Ja hän käski Iasonia katkaisemaan tammesta\noksan ja uhraamaan Zeukselle ja Heralle; ja Iason otti oksan, ja he\npalasivat Iolkokseen ja naulasivat sen laivan kokkaan.\n\nViimein laiva saatiin valmiiksi, ja urhot koettivat työntää sitä\nvesille; mutta se oli liian raskas heidän saada liikkeelle, ja sen köli\nvaipui syvälle hietaan. Urhot katselivat neuvottomina toisiaan, mutta\nIason puhui ja sanoi: \"Kysykäämme neuvoa taikaoksalta; ehkä se voi\nmeitä auttaa pulastamme\".\n\nSilloin tuli ääni oksasta, ja Iason kuuli ne sanat, jotka se sanoi,\nja käski Orpheusta soittamaan harppua ja urhoja sillä aikaa seisomaan\nlaivan ympärillä honkaiset telat kädessä auttaakseen laivaa merta\nkohden.\n\nOrpheus otti harppunsa ja aloitti tenholaulunsa: \"Kuinka suloista\non keinua, laineilla ja hypellä aallolta aallolle, kun tuuli laulaa\niloisesti köysissä ja airot kimaltelevat vaahdossa! Kuinka ihanaa on\npurjehtia valtamerta ja nähdä uusia kaupunkeja ja ihmeellisiä maita ja\ntulla kotiin lastattuna aarteilla ja voittaa ikuista mainetta!\"\n\nKun Argo-laiva kuuli hänen sanansa, alkoi se ikävöidä merelle; ja sen\njokainen hirsi alkoi väristä ja hytkähdellä aina kokasta peräkeulaan\nasti, ja laiva hypähti teloille ja syöksi eteenpäin kuin uljas hevonen;\nja urhot peittivät tien männynrungoilla, kunnes se syöksähti kohisevaan\nmereen.\n\nSitten he lastasivat laivaan ruokaa ja juomaa ja vetivät köysiastuimet\nlaivaan ja asettuivat kukin airolleen ja soutivat Orpheuksen soiton\ntahdissa; pois etelää kohden he soutivat lahden poikki; ja rantakalliot\nolivat aivan mustana katselevaa kansaa, ja naiset itkivät ja miehet\nhurrasivat noiden jalojen urhojen lähtiessä.\n\n\n\n\nIV.\n\nKuinka Argonautit purjehtivat Kolkhiiseen.\n\n\nMitä sitten tapahtui, lapsukaiseni, on kerrottu -- jos se sitten on\ntotta tai ei -- vanhoissa runoissa, joita te joskus saatte itsekin\nlukea. Ne ovat pitkiä vanhanaikaisia runoja, pitkiä vanhanaikaisia\nvieriviä runosäkeitä; ja niitä on nimitetty Orpheuksen lauluiksi eli\nOrphikoiksi tähän päivään asti. Ja niissä kerrotaan kuinka urhot\ntulivat Aphetain lahden tuolle puolen ja odottivat lounastuulta\nja valitsivat itselleen kapteenin miehistöstään, ja kuinka kaikki\näänestivät Heraklesta, koska hän oli isoin ja väkevin; mutta Herakles\nkieltäytyi ja ehdotti Iasonia, koska tämä oli heistä kaikista viisain.\nNiin Iason valittiin kapteeniksi; ja Orpheus teki rovion ja tappoi\nhärän ja uhrasi sen Herralle ja kutsui kaikki uroot piiriin sen\nympärille, kunkin miehen oliiviseppele päässään, ja käski heidän pistää\nmiekkansa härkään. Sitten hän täytti kultaisen maljan härän verellä\nja vehnäjauhoilla ja hunajalla ja viinillä ja kitkerällä, suolaisella\nmerivedellä ja käski urhojen maistaa sitä.\n\nJokainen maistoi maljasta ja antoi sen käydä kädestä käteen, ja\nhe vannoivat lujan valan ja ottivat todistajiksi päivän ja yön ja\nsiniharjaisen meren, joka elähdyttää maata, ja lupasivat, että\nuskollisesti auttaisivat Iasonia Kultaisen taljan etsinnässä; että\njokaisen, joka peräytyisi tai olisi tottelematon tai rikkoisi\nlupauksensa, saavuttaisivat rangaistus ja Erinnyit, jotka vainoavat\nsyyllisiä.\n\nSitten Iason sytytti rovion ja poltti härän raadon; ja he palasivat\nlaivaansa ja purjehtivat itää kohden, kuten miehet, jotka menevät\nsuorittamaan tärkeätä työtä; ja se paikka, josta he lähtivät, sai\nsiitä päivästä nimekseen Aphetai, purjehduspaikka. Kolme tuhatta\nvuotta ja enemmänkin on kulunut siitä kuin he purjehtivat noille Idän\ntuntemattomille merille; ja suuria kansoja on noussut ja kadonnut\nsen jälkeen, ja moni myrsky on riehunut yli maan, ja moni mahtava\nsotalaiva, jonka rinnalla Argo oli vain pieni vene, on kyntänyt meriä;\nenglantilaiset ja ranskalaiset, turkkilaiset ja venäläiset ovat\nsittemmin purjehtineet noita vesiä; mutta tuon pienen Argo-laivan maine\nelää iäti, ja sen nimi on tullut sananparreksi ihmisten kesken.\n\nNiin he purjehtivat Skiathos-saaren ja Sepias-niemen ohi ja kääntyivät\npohjoiseen Pelionia kohden. Niin he kulkivat pitkin Magnesian\npitkää rannikkoa, oikealla puolellaan aava meri ja vasemmalla vanha\nPelion, jonka tummia hongikoita ja lumipeitteisiä huippuja pilvet\nkiertelivät. Ja heidän sydämensä ikävöi tuota vanhaa rakasta vuorta\nja he muistelivat muinoisia hauskoja päiviä ja lapsuutensa leikkejä\nja metsästystään ja opiskeluaan vuorenjuurella olevassa luolassa. Ja\nviimein Peleus puhui: \"Laskekaamme maihin tälle rannalle, ystäväni, ja\nkiivetkäämme vielä kerran vanhalle rakkaalle kukkulalle. Olemme menossa\nvaaralliselle matkalle; ja ken tietää, tokko enää milloinkaan saamme\nPelionia nähdä? Menkäämme opettajamme Kheironin luo ja pyytäkäämme\nhänen siunaustaan matkallemme. Ja minulla on poikakin hänen luonaan,\njota hän kasvattaa niinkuin hän kerran minuakin kasvatti -- se poika,\njonka minulle antoi Thetis, tuo hopeajalkainen merenjumalatar. Hänet\nminä sain kiinni luolasta ja kesytin, vaikka hän seitsemän kertaa\nmuutti muotoansa. Pidellessäni häntä käsissäni hän muuttui vedeksi\nja höyryksi ja leiskuvaksi liekiksi ja kallioksi ja mustaharjaiseksi\nleijonaksi ja pitkäksi, komeaksi puuksi. Mutta minä pidin yhä häntä\nkäsissäni enkä päästänyt, kunnes hän otti jälleen oman muotonsa, ja\nsitten minä vein hänet isäni taloon ja voitin hänet puolisokseni. Ja\nkaikki Olympoksen hallitsijat tulivat meidän häihimme, ja taivas ja\nmaa iloitsi, kun Taivahinen otti puolisokseen kuolevaisen miehen. Ja\nsallikaa minun nyt nähdä poikani; sillä usein en häntä saa nähdä täällä\nmaan päällä; maineikas hänestä tulee, mutta lyhytikäinen ja hän on\nkuoleva nuoruutensa kukoistuksessa.\"\n\nSilloin Tifys, perämies, laski heidät rantaan Pelionin kallioiden alle;\nja he kulkivat vuorta ylös jylhien hongikkojen läpi kentaurin luolaa\nkohden.\n\nHe saapuivat lumipeitteisen kukkulan juurelle ja astuivat luolan\nhämärään saliin; ja näkivät ison kentaurin makaavan ja oikovan jykeviä\njäseniään kalliolla; ja hänen vieressään seisoi Akhilleus, tuo lapsi,\njota ei mikään teräase voinut haavoittaa, ja soitti perin ihanasti\nharppuansa, sillävälin kuin Kheiron häntä hymyillen kuunteli.\n\nKheiron hypähti ylös ja lausui heidät tervetulleiksi ja suuteli\nheitä kutakin ja asetti heidän eteensä juhla-aterian, sianlihaa,\nhirvenpaistia ja hyvää viiniä; ja nuori Akhilleus palveli heiltä ja\nkantoi kultaista maljaa ympäri. Illallisen jälkeen urhot taputtivat\nkäsiänsä ja pyysivät Orpheusta laulamaan; mutta hän kieltäytyi ja\nsanoi: \"Kuinka minä, joka olen nuorempi, laulaisin; ennen kuin meidän\niäkäs isäntämme?\" Silloin he pyysivät Kheironia laulamaan ja Akhilleus\ntoi hänelle harpun. Ja Kheiron aloitti ihmeellisen laulun; kuuluisan\ntarinan muinaisista ajoista, kentaurien ja lapithien taistelusta,\njonka ehkä vielä saatte nähdä marmoriin hakattuna. Hän lauloi, kuinka\nhänen veljensä joutuivat hulluudessaan perikatoon, kun he olivat\npäihtyneet viinistä; ja kuinka he ja urhot tappelivat kynsin ja hampain\nja viinipikarein; ja kuinka he raivoissaan kiskoivat honkia maasta ja\nviskoivat suuria kivilohkareita, niin että vuoret kumisivat tappeluista\nja laajat maa-alueet hävitettiin; ja kuinka viimein lapithit\nkarkoittivat heidät asuinpaikoiltaan, Thessalian hedelmällisiltä\nlakeuksilta, Pindos-vuoren yksinäisiin rotkoihin, niin että Kheiron\njäi ypö yksikseen. Ja urhot ylistivät hänen lauluansa oikein sydämensä\npohjasta, sillä muutamat heistä olivat olleet mukana tuossa suuressa\ntaistelussa.\n\nSitten Orpheus otti lyyransa ja lauloi Kaaoksesta ja tämän ihmeellisen\nmaailman luomisesta ja kuinka kaiken alkuna oli Rakkaus, joka ei voinut\nelää yksin syvyyksissä. Ja kuin hän lauloi, niin hänen äänensä kohosi\nluolasta kallioiden ja puiden latvojen ja tammi- ja honkanotkojen\nyli. Ja puut kumarsivat päänsä, kun ne kuulivat hänen laulunsa, ja\nharmaat kalliot halkeilivat ja kaikuivat ja metsän pedot hiipivät\nlähelle kuuntelemaan; ja linnut jättivät pesänsä ja leijailivat luolan\nympärillä. Ja vanha Kheiron taputti käsiänsä ja tömisti kavioillaan\ntannerta tuon ihmeellisen laulun tenhoamana.\n\nSitten Peleus suuteli poikaansa ja itki, ja urhot menivät laivalleen;\nja Kheiron tuli heitä saattamaan ja itki ja suuteli heitä kutakin\nerikseen ja siunasi heitä ja lupasi heille suurta mainetta. Ja urhot\nitkivät, kun he jättivät Kheironin, siksi kunnes heidän jalot sydämensä\neivät jaksaneet itkeä enempää; sillä hän oli ystävällinen ja oikeutta\nharrastava ja hurskas ja viisaampi kuin kaikki eläimet ja ihmiset.\nSitten kentauri nousi eräälle kukkulalle ja rukoili heidän edestään,\nettä he saisivat terveinä ja reippaina palata kotiin; ja uroot soutivat\npoispäin ja katselivat häntä, kun hän seisoi rantakalliolla isot kädet\nkohotettuina taivasta kohden ja valkeat hapset liehuen tuulessa; ja he\njännittivät silmiänsä ja katselivat häntä, niin kauan kuin vähänkin\nsaattoivat nähdä, sillä he tunsivat sydämissään, etteivät saisi häntä\nenää milloinkaan nähdä.\n\nSenjälkeen he soutivat pitkää, hyrskyistä merta, Olympoksen,\nTaivahisten asuinpaikan, ja Athoksen metsärantaisten lahtien ja\nSamothrakeen pyhän saaren ohi; ja he purjehtivat Lemnos-saaren ohi\nHellespontoksen ja Abydoksen kaidan salmen läpi ja niin eteenpäin\nPropontiiseen asti, jota me nyt nimitämme Marmaran mereksi. Ja siellä\nne tapasivat Kytsikoksen, Dolioonien hallitsijan, ja -- niin runot\nkertovat -- oli Aineiaan poika, tuon jalon urhon, josta vielä joskus\nsaatte kuulla monta tarinaa, sillä Homeros kertoo meille, kuinka\nAineias taisteli Troian luona, ja Vergilius kuinka hän purjehti pois\nja perusti Rooman; ja viime aikoihin asti on luultu, että hänestä\nvanhat brittiläiset kuninkaatkin polveutuivat. Kytsikos lausui uroot\ntervetulleiksi, sillä hänen isänsä oli ollut Kheironin oppilaita.\nHän lausui heidät tervetulleiksi ja kestitsi heitä ja varusti heidän\nlaivaansa viljaa ja viiniä ja vaippoja ja peitteitä -- niin runot\nkertovat -- ja paitoja, joiden tarpeessa uroot epäilemättä olivatkin.\n\nMutta yöllä, kun uroot makasivat, heidän päälleen karkasi hirmuisia\nmiehiä, jotka elivät vuorilla karhujen kanssa. He olivat näöltään kuin\ntitaanit tai gigantit, sillä heillä oli kuusi käsivartta kullakin ja he\nkäyttivät aseinaan nuoria mäntypuita. Mutta ennen aamua Herakles tappoi\nheidät kaikki kuolettavilla myrkkynuolillaan; mutta heidän joukossaan\nhän pimeässä surmasi Kytsikoksenkin, tuon vieraanvaraisen ruhtinaan.\n\nSitten uroot menivät laivaansa ja asettuivat airoilleen, ja Tifys käski\nheidän heittää maalle varppiköydet ja lähteä rannasta. Mutta hänen\npuhuessaan tuulenpuuska tuli ja riehui Argon ympärillä ja sekoitti\nköydet, niin ettei kukaan voinut niitä irroittaa. Silloin Tifys heitti\nperäsimen kädestään ja huusi: \"Tämän ovat jumalat lähettäneet.\" Mutta\nIason meni kokkaan ja kysyi neuvoa taikaoksalta.\n\nTaikaoksa puhui ja vastasi: \"Tämä tapahtuu senvuoksi, että olette\nsurmanneet ystävänne Kytsikoksen. Teidän täytyy lepyttää hänen henkensä\ntai ette milloinkaan pääse lähtemään tältä rannikolta.\"\n\nIason palasi murheissaan kokasta ja kertoi uroille, mitä oli kuullut.\nHe hyppäsivät rannalle ja etsivät aamuun asti; ja aamun koittaessa\nhe löysivät noiden hirveitten petojen ruumiiden keskeltä Kytsikoksen\nruumiin yltä yleensä vereen ja tomuun tahraantuneena. Ja he itkivät\nvieraanvaraista isäntäänsä ja panivat hänet kauniille vuoteelle ja\nloivat korkean kummun hänen yllensä ja uhrasivat mustia lampaita hänen\nhaudallaan, ja Orpheus lauloi hänelle lumoavan tenholaulun, jotta hänen\nhenkensä olisi saanut rauhan. Sitten he pitivät kilpaleikkejä haudalla\nsen ajan tavan mukaan, ja Iason antoi palkinnon jokaiselle voittajalle.\nAnkaiokselle hän antoi kultaisen pikarin, sillä hän paini parhaiten,\nja Herakles sai hopeaisen maljan, sillä hän oli kaikista väkevin; ja\nKastor, joka ratsasti parhaiten, sai kultaisen kypärin; ja Polydeukes,\nparas nyrkkitaistelija, sai kauniisti kirjotun maton ja Orpheus sai\npalkaksi laulustansa kultasiipisen sandaalin. Mutta Iason oli itse\nparas jousimies, ja Minyain uroot seppelöivät hänet oliiviseppeleellä;\nja sitten -- niin runot kertovat -- kunnon Kytsikoksen henki leppyi, ja\nuroot saattoivat jatkaa rauhassa matkaansa.\n\nMutta kun Kytsikoksen vaimo kuuli, että hänen miehensä oli kuollut,\nniin hänkin kuoli surusta; ja hänen kyyneleistään syntyi kirkasvetinen\nlähde, joka kumpusi koko vuoden umpeensa.\n\nSitten uroot soutivat pois -- niin runot kertovat -- pitkin Mysian\nrannikkoa, ja ohi Rhyndakos-joen suun, kunnes he saapuivat samaan\nlahteen, jota Arganthonion pitkät harjanteet ja korkeat basalttikalliot\nsuojelevat. Ja siellä he laskivat laivansa rantaan keltaiselle hiekalle\nja käärivät kokoon purjeet ja ottivat maston alas ja sitoivat sen\nkiinni tukipuuhun. Sitten he laskivat köysiportaat ja menivät maihin\nurheilemaan ja lepäämään.\n\nHerakles meni jousi kädessä metsään ajamaan peuroja. Ja Hylas, tuo\nkaunis poika, hiipi hänen perästään ja seurasi häntä salaa, kunnes hän\neksyi rotkoihin ja istahti väsyneenä lepäämään metsälammen partaalle.\nVesinymfit tulivat häntä katselemaan ja rakastuivat häneen ja veivät\nhänet syvälle lammen pohjaan leikkikumppanikseen, elämään iäti nuorena\nja onnellisena. Herakles haki häntä turhaan ja huusi hänen nimeänsä,\nniin että vuoret kaikuivat. Mutta Hylas, syvällä läikkyvän lammen\npohjassa, ei kuullut hänen ääntänsä. Ja sillä aikaa kuin Herakles\nsamoili metsiä häntä hakien, nousi hyvä purjetuuli, eikä Heraklesta\nlöydetty mistään; ja Argo purjehti pois ja jätti Herakleen, eikä hän\nsaanut koskaan nähdä jaloa Phasis-virtaa.\n\nSitten minyalaiset tulivat kurjaan maahan, jossa Amykos-jättiläinen\nhallitsi eikä pitänyt ensinkään lukua Zeuksen laeista, vaan vaati\nkaikki muukalaiset kanssaan nyrkkitaisteluun ja surmasi kaikki, jotka\nhän voitti. Mutta Polydeukes, tuo suuri nyrkkitaistelija, antoi\nhänelle niin ankaran iskun, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista\nsaanut, ja surmasi hänet; ja sitten minyalaiset purjehtivat edelleen\nBosporos-salmea, kunnes saapuivat Fineuksen, tuon julman Bithynian\nkuninkaan kaupunkiin. Zetes ja Kalais olivat pyytäneet Iasonia\nlaskemaan maihin sinne, siksi että heillä oli siellä työ tehtävänä.\n\nJa he laskivat rantaan ja kulkivat kaupunkia kohden metsien läpi, jotka\nolivat aivan valkoisina lumesta; ja Fineus tuli heitä vastaan laihan\nja surkean näköisenä ja sanoi: \"Tervetultuanne, jalot urhot, tänne\nkurjuuden pesään, tänne rajujen tuulten ja pakkasen maahan; koetan\nkestitä teitä, minkä parhaiten voin\". Ja hän vei heidät sisään ja\nasetti ruokaa heidän eteensä; mutta ennenkuin he ennättivät koskeakaan\nruokaan, tuli lentäen kaksi kauheata hirviötä, joiden kaltaisia he\neivät koskaan ennen olleet nähneet. Niillä oli kauniiden neitojen\nkasvot ja hiukset, mutta haukkojen, siivet ja kynnet; ja ne kaappasivat\nruoan pöydältä ja lensivät rääkyen pois kattojen yli.\n\nSilloin Fineus löi rintaansa ja huusi: \"Ne ovat harpyioita, nimeltään\nTuuliaispää ja Nopsajalka, Thaumaan ja Elektra-nymfin tyttäriä, ja ne\nryöstävät meitä yötä ja päivää. Ne veivät pois Pandareonin tyttäret,\njoita kaikki jumalat ovat siunanneet; sillä Afrodite ruokki heitä\nOlympoksen hunajalla ja maidolla ja viinillä; Hera antoi heille\nkauneutta ja viisautta, ja Athene opetti heille kaikkia taiteita;\nmutta kun he tulivat omiin häihinsä, niin harpyiat sieppasivat heidät\nmolemmat ja veivät heidät Erinnyoiden orjiksi, kurjuudessa elämään\nkoko ikänsä. Ja nyt nuo harpyiat vainoavat minua ja minun kansaani ja\nBosporosta kauheilla myrskyillä, ja sieppaavat pois meidän ruokamme\npöydiltämme, niin että me näännymme nälkään kaiken rikkautemme keskellä.\"\n\nSilloin nousivat Zetes ja Kalais, Pohjatuulen siivekkäät pojat, ja\nsanoivat: \"Etkö tunne meitä, Fineus, ja näitä siipiä, jotka kasvavat\nselästämme?\" Ja Fineus peitti kauhuissaan kasvonsa; mutta hän ei\nvastannut sanaakaan.\n\n\"Koska sinä olet petturi, Fineus, niin harpyiat sinua yötä ja päivää\nvainoavat. Missä on meidän sisaremme Kleopatra, sinun vaimosi, jota\nsinä pidit vankeudessa? Ja missä ovat hänen molemmat lapsensa, jotka\nsiinä raivoissasi teit sokeiksi häijyn naisen pyynnöstä ja heitit\nkallioille kuolemaan? Vanno meille, että teet oikeutta sisarellemme, ja\nheität huoneestasi tuon ilkeän naisen; silloin me tahdomme vapauttaa\nsinut kiusaajistasi ja karkoittaa nuo vihuri-immet etelään; mutta\njollet lupaa, niin me puhkaisemme sinulta silmät, niinkuin sinä\npuhkaisit omilta pojiltasi.\"\n\nSilloin Fineus vannoi heille ankaran valan ja ajoi pois tuon ilkeän\nnaisen; ja Iason otti nuo molemmat lapsiraukat ja paransi heidän\nsilmänsä taikayrteillä.\n\nMutta Zetes ja Kalais nousivat surullisina seisomaan ja sanoivat:\n\"Hyvästi jääkää nyt, urhot kaikki; hyvästi jääkää rakkaat kumppanimme,\njoiden kera ennen muinoin leikimme Pelionin päivänpaisteisina\nrinteillä; sillä kova kohtalo on meille annettu, ja se päivä on viimein\ntullut, jolloin meidän täytyy ruveta ajamaan takaa vihuri-impiä yli\nmaiden ja merien; ja jos me saamme ne kiinni; niin ne kuolevat, mutta\nmuutoin pitää meidän itse kuolla.\"\n\nSilloin kaikki uroot itkivät; mutta nuo molemmat nuorukaiset lehahtivat\nlentoon ja kohosivat korkealle ilmaan harpyioita takaa ajamaan, ja\ntuulien taistelu alkoi.\n\nJa uroot olivat ääneti ja vapisivat, kun he kuulivat vihurien\nkiljunnan, ja palatsin perustukset ja koko kaupunki horjuivat, ja\nsuuria kiviä lohkeili kallioista ja metsien hongat kallistuivat maahan,\npohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen, ja Bosporos vaahtosi\nvalkoisena, ja pilvet musertuivat kallioihin.\n\nViimein taistelu taukosi, ja harpyiat pakenivat rääkyen etelää kohden,\nja Pohjatuulen pojat syöksyivät heidän jälkeensä ja toivat kirkasta\npäivänpaistetta kaikkialle, mistä kulkivat. Monta monituista penikulmaa\nhe kulkivat: yli kaikkien Kykladien ja kauas lounaiseen poikki Hellaan,\nkunnes he tulivat Ionian merelle. Siellä he hyökkäsivät Akheloos-joen\nlaskusuulla olevien Ekhinades-saarten kimppuun, ja noita saaria\nnimitettiin monta sataa vuotta Vihurisaariksi. Mutta minne Zetes ja\nKalais lopulta joutuivat, sitä en tiedä, sillä uroot eivät nähneet\nheitä koskaan enää. Toiset sanovat, että Herakles kohtasi heidät ja\njoutui riitaan heidän kanssansa ja surmasi heidät nuolillaan; toiset\ntaas sanovat, että he nääntyivät kesäauringon helteeseen ja että\nAuringonjumala hautasi heidät Kykladeille, kauniille Tenos-saarelle,\nja heidän hautansa oli siellä nähtävänä monta sataa vuotta ja sillä\nhaudalla oli patsas, joka kääntyi jokaisen tuulen mukana. Mutta\nraivoisat myrskyt ja vihurit ovat vainonneet Bosporosta tähän päivään\nasti.\n\nMutta Argonautit purjehtivat itään päin ja ulos aavalle merelle, jota\nme nyt nimitämme Mustaksimereksi, mutta silloin sitä nimitettiin\nEukseinokseksi. Eikä yksikään helleeni ollut silloin vielä sen vesiä\npurjehtinut, ja kaikki pelkäsivät sitä kammottavaa merta ja sen kareja\nja matalikkoja ja sumuja ja purevia, jäädyttävän kylmiä myrskytuulia;\nja siitä kerrottiin kummia juttuja, kokonaan perättömiä tai puoleksi\ntosia, kuinka se pohjoisessa ulottui aina maailman loppuun ja sakeaan\nMädänneeseen mereen ja ikuiseen yöhön ja kuoleman valtakuntaan asti.\nSenvuoksi urhot vapisivat kaikesta uljuudestaan huolimatta saapuessaan\ntuolle myrskyävälle Mustallemerelle ja nähdessään sen ääretönnä\nleviävän edessään, niin kauas kuin silmä kantoi.\n\nEnsiksi puhui Orpheus ja varoitti heitä: \"Nyt me tulemme niille\nliikkuville sinisille kallioille, joista minua varoitti äitini,\nKalliope, tuo kuolematon Muusa.\"\n\nPian he näkivätkin sinisten kallioiden loistavan kuin lasisten\nlinnojen ja tornien, ja niistä lähti jääkylmä viima, joka värisytti\nkaikkien uroiden sydämiä. Kun he lähenivät, niin he saattoivat nähdä,\nkuinka kalliot keikkuivat halkoessaan meren pitkiä aaltoja ja kuinka\nne rytisten iskivät yhteen, niin että jyrinä kuului kauas kaikille\nsuunnille. Meri ryöpsähti korkeaksi patsaaksi niiden välissä ja kihisi\nja kuohui valkoisena vaahtona niiden ympärillä; ja niiden huiput\nheilahtivat korkealle ilmaan tuulen kiitäessä vinkuen niiden lomitse.\n\nPelko valtasi uroiden mielet, ja sydän kurkussa he nojasivat\nairoihinsa; mutta Orpheus huusi Tifys-perämiehelle: \"Niiden välistä\nmeidän täytyy kulkea; katso eikö siellä näy mitään aukkoa, josta\npääsisi kulkemaan, ja ole rohkea, sillä Hera on meidän kanssamme.\"\nMutta Tifys, tuo taitava perämies seisoi ääneti, suu tiiviisti\nsuljettuna, kunnes hän näki haikaran lentävän maston tasalla kallioita\nkohden ja leijailevan hetkisen niiden edessä ikäänkuin hakien\nläpimenopaikkaa. Silloin hän huusi: \"Hera on lähettänyt meille luotsin;\nseuratkaamme tuota viisasta lintua\".\n\nHaikara räpytteli hetken aikaa edes takaisin, kunnes se huomasi\npiilossa olevan aukon, ja syöksähti siihen kuin nuoli, uroiden\nodottaessa, mitä tapahtuisi.\n\nSiniset vuoret jysähtivät yhteen, kun lintu nopeasti lensi niiden\nlävitse; mutta ne repäisivät vain yhden höyhenen sen pyrstöstä ja\ntörmättyään yhteen ne taas ponnahtivat kauas erilleen toisistansa.\n\nSilloin Tifys rohkaisi uroita, ja he hurrasivat; ja airot taipuivat\nkuin pajunvitsat heidän käsissään, kun he syöksyivät noiden yhteen\niskeytyvien jäävuorien kuoleman kylmien, sinisten huulten väliin. Mutta\nennenkuin vuoret taas ennättivät törmätä yhteen, he olivat päässeet\nniiden lävitse ja soutivat vahinkoa kärsimättä aukeaa merta.\n\nSen jälkeen he purjehtivat monta vaivaa ja vastusta kokien pitkin\nAasian rannikkoa Mustanniemen ja thynojen maan sivuitse, jossa vuolas\nThymbrios ja kalarikas Sangarios-virta purkavat vetensä Eukseinokseen,\nja viimein he tulivat Susi-virralle ja vieraanvaraisen Susi-kuninkaan\nluo. Siellä kuoli kaksi uljasta urosta, Idmon ja Tifys, tuo viisas\nperämies. Toinen kuoli ilkeään tautiin, ja toisen tappoi villisika.\nUroot loivat kummun heidän ruumiittensa ylle ja pystyttivät airon\nkummun huipulle ja jättivät heidät sinne yhdessä nukkumaan kaukaiselle\nLykian rannikolle. Mutta Idas tappoi villisian ja kosti Tifyksen\nkuoleman; ja Ankaios tarttui peräsimeen, ja asettui Tifyksen sijalle ja\nohjasi itää kohden.\n\nJa he purjehtivat Sinopen ja monen mahtavan virran suun ohi ja monen\nbarbaariheimon ja amatsoonien, noiden Idän sotaisten naisten, alueiden\nohi, kunnes he kuulivat alasinten kalketta ja palkeiden puhkunaa, jota\njatkui kaiken yötä, ja näkivät kuinka pajan tulet säihkyivät säkeniä\nlennätellen vuoren rotkojen pimeydessä; sillä he olivat saapuneet\nkhalybien asuinpaikoille, noiden iäti väsymättömien seppien, jotka\npalvelevat julmaa sodanjumalaa, Aresta, takoen aseita yötä ja päivää.\n\nPäivän koittaessa he katsoivat itään ja puolitiessä meren ja taivaan\nvälillä he näkivät lumipeitteisten vuorenhuippujen törröttävän ja\nhohtavan huikaisevan valkoisina pilvien yläpuolella. Ja he ymmärsivät\ntulleensa Kaukasokseen, kaiken maailman loppuun, Kaukasokseen,\njoka on korkein kaikista vuorista ja kaikkien Idän jokien isä.\nSen huipuilla makaa kallioon kahlehdittuna titaani, jonka sydäntä\nkorppikotka raatelee, ja sen juurella jylhät metsät ympäröivät Kolkhiin\nsalaperäistä maata.\n\nHe soutivat kolme päivää itää kohden, ja yhä korkeammalle kohosi\nKaukasos heidän edessänsä, ja viimein he näkivät tumman Phasis-virran\nsyöksyvän päistikkaa mereen ja Aietes-kuninkaan, Auringon pojan,\nkultaisten kattojen kimaltelevan puiden yllä.\n\nSilloin Ankaios, perämies, puhui ja sanoi: \"Me olemme nyt viimeinkin\npäässeet matkamme päähän, sillä tuolla näkyvät Aieteen katot ja ne\nmetsät, joissa kaikki myrkyt kasvavat; mutta kuka saattaa meille sanoa,\nmihin niistä Kultainen talja on kätketty? Monta vaivaa ja vastusta\nmeidän täytyy vielä kokea, ennenkuin sen löydämme ja saamme viedyksi\nkotiin Kreikkaan.\"\n\nMutta Iason rohkaisi uroita, sillä hänen mielensä oli uljas ja\nmiehuullinen; ja hän sanoi: \"Tahdonpa mennä yksin Aieteen luokse,\nniin Auringon poika kuin hän onkin, ja koetan taivuttaa hänet kauniin\nsanoin. Se on viisaampaa, kuin että menemme sinne yhdessä ja joudumme\nheti kahakkaan.\" Mutta minyalaiset eivät tahtoneet jäädä jälkeen, ja\nniin he soutivat rohkeasti jokea ylös.\n\nJa Aietes näki unen, ja se täytti hänen sydämensä pelolla. Hän näki\nunessa loistavan tähden, joka putosi hänen tyttärensä helmaan; ja\nhänen tyttärensä, Medeia, otti sen iloiten vastaan ja vei sen virran\nrannalle ja heitti sen veteen, ja vuolas virta vei sen mukanaan kauas\nEukseinos-mereen.\n\nSilloin hän hypähti ylös peloissaan ja käski palvelijoittensa tuoda\nhänen vaununsa, jotta hän ajaisi joen rannalle ja lepyttäisi nymfit ja\nuroot, joiden henget kummittelivat virran äyräillä. Hän meni joelle\nkultaisissa vaunuissaan, ja hänen rinnallaan istuivat hänen tyttärensä,\nMedeia, tuo kaunis velhotyttö, ja Khalkiope, joka oli ollut Phirksoksen\npuolisona, ja hänen perästään tuli suuri joukko palvelijoita ja\nsotamiehiä, sillä hän oli rikas ja mahtava ruhtinas.\n\nKun hän ajoi ruokoiselle rannalle, niin hän näki Argon liukuvan\njokivartta ja siinä joukon uroita, kauniita ja voimakkaan näköisiä\nkuin Taivahiset aseineen ja panssaripaitoineen, jotka kiilsivät ja\nkimaltelivat joen valkoisessa usvassa nousevan auringon valossa. Mutta\nkomein kaikista oli Iason; sillä Hera rakasti häntä ja oli antanut\nhänelle kauneutta ja pituutta ja peloittavaa miehuutta.\n\nKun he lähestyivät toisiaan ja katsoivat toisiansa silmästä silmään,\nniin uroot pelkäsivät Aietesta, joka tuli vaunuissaan hohtaen kuin\nitse isänsä, loistava Aurinko; sillä hänen vaatteensa olivat kalliista\nkultakankaasta ja hänen diadeemansa säihkyi kuin tuli; ja kädessään\nhän piti jalokivin koristettua valtikkaa, joka tuikahteli kuin tähdet;\nja kopeasti hän heitä katseli kulmainsa alta, ja kopeasti ja kovalla\näänellä hän puhui:\n\n\"Keitä te olette ja mitä varten te olette tulleet tänne Kytaian\nrannoille? Ettekö ensinkään välitä minun vallastani ja kansastani,\nkolkhilaisista, jotka minua palvelevat eivätkä koskaan ole uupuneet\ntaistelussa ja jotka kyllä tietävät, kuinka hyökkääjät on vastaan\notettava?\"\n\nJa uroot olivat hetken vaiti tuon iäkkään kuninkaan kasvojen edessä.\nMutta Hera, tuo kunnianarvoisa jumalatar, antoi Iasonille rohkeutta, ja\ntämä nousi seisomaan ja huusi vastaukseksi: \"Me emme ole merirosvoja\nemmekä laittomia miehiä. Me emme ole tulleet ryöstämään emmekä ottamaan\norjia sinun maastasi. Minun setäni, Poseidonin poika, Minyain kuningas\nPelias on lähettänyt minut hakemaan Kultaista taljaa ja tuomaan sen\nkotia. Eivätkä nämä toisetkaan, minun uljaat kumppanini, ole mitään\nmaineettomia miehiä; sillä toiset heistä ovat Taivahisten poikia\nja toiset maankuuluja uroita. Emmekä mekään konsanaan uuvu kesken\ntaistelun ja osaamme mekin antaa iskuja ja ottaa niitä vastaan. Mutta\nnyt me haluamme olla vieraina sinun pöydässäsi, sillä se on parasta\nmolemmin puolin.\"\n\nSilloin Aieteen viha kuohahti kuin rajutuuli. Hänen silmänsä iskivät\ntulta, kun hän kuunteli Iasonin puhetta; mutta hän painoi kiukkunsa\nsyvälle sydämensä pohjaan ja puhui lempeästi ja viekkaasti:\n\n\"Jos te tahdotte kolkhilaisteni kanssa tapella taljasta, niin silloin\non monen miehen kuoltava. Mutta tahtoisitteko tosiaankin tappelemalla\nvoittaa tuon taljan minulta? Niin vähän kuin teitä on, että helposti\nteidät saatan voittaa ja lastata laivanne teidän ruumiillanne! Jos\ntahtoisitte kuulla minun neuvoani, niin huomaisitte paljon paremmaksi\nvalita parhaimman miehen joukostanne tekemään ne työt, jotka minä\nhänelle määrään. Silloin minä annan hänelle Kultaisen taljan palkaksi\nja te saatte kaikki suurta kunniaa osaksenne.\"\n\nNiin sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ajoi ääneti takaisin\nkaupunkiinsa. Ja Minyain uroot istuivat vaiteliaina ja murheellisina\nja kaipasivat Heraklesta ja hänen voimaansa; sillä ei ollut hyvä mennä\nnoita tuhansia kolkhilaisia vastaan koettelemaan peloittavaa sotaonnea.\n\nMutta Khalkiope, Phriksoksen leski, palasi itkien kaupunkiin; sillä\nhänen mieleensä muistuivat hänen minyalainen puolisonsa ja kaikki\nnuoruuden ilot, kun hän katseli puolisonsa heimolaisten kauniita\nkasvoja ja heidän pitkiä kultakiharoitaan. Ja hän kuiskasi sisarelleen\nMedeialle: \"Miksi pitäisi noiden kaikkien uljaiden miesten kuoleman?\nMinkätähden isäni ei anna heille taljaa, niin että puolisoni henki\npääsisi rauhaan?\"\n\nJa Medeia sääli sydämessään uroita, ja Iasonia enin kaikista; ja hän\nvastasi: \"Meidän isämme on julma ja hirmuinen; kukapa saattaa voittaa\nKultaisen taljan?\" Mutta Khalkiope sanoi: \"Nuo miehet eivät ole meidän\nmiestemme kaltaisia; ei ole olemassa mitään, jota he eivät uskaltaisi\ntai tekisi\".\n\nJa Medeia ajatteli Iasonia ja hänen uljasta ryhtiänsä ja sanoi: \"Jos\nheidän joukossaan olisi edes yksikin uskalias mies, niin näyttäisin\nhänelle, kuinka talja olisi voitettavissa.\"\n\nIltahämyssä he menivät jokivarrelle, Khalkiope ja noitatyttö Medeia ja\nArgos, Phriksoksen poika. Ja Argos-poikanen hiipi edellä kaislikkoa\npitkin, kunnes hän löysi uroot, jotka nukkuivat laivansa tuhdoilla\njokiäyrään kyljessä, sillävälin kuin Iason piti vahtia ja nojasi\nmietiskellen keihääseensä. Ja silloin poika meni Iasonin luo ja sanoi:\n\n\"Minä olen sinun serkkusi Phriksoksen poika; ja äitini Khalkiope\nodottaa sinua puhuakseen kanssasi Kultaisesta taljasta.\"\n\nSilloin Iason meni rohkeasti pojan mukana ja tapasi molemmat\nkuninkaantyttäret odottamassa rannalla; ja kun Khalkiope näki Iasonin,\nniin hän itki ja huusi:\n\n\"Voi, rakastetun puolisoni serkku, lähde kotiisi, ennenkuin joudut\nsurman suuhun!\"\n\n\"Huonoa olisi nyt lähteä kotiin, ihana prinsessa, turhaanhan olisimme\nsilloin purjehtineet kaikki nämät meret.\" Silloin molemmat prinsessat\npyysivät ja rukoilivat häntä lähtemään; mutta Iason sanoi: \"Liian\nmyöhäistä on enää lähteä!\"\n\n\"Sinä et tiedä\", Medeia sanoi, \"mitä kaikkea sen täytyy tehdä, joka\ntahtoo taljan voittaa. Hänen täytyy kesyttää kaksi vaskisorkkaista\nhärkää, jotka syöksevät tulta kidoistaan, ja niillä hänen täytyy\nennen iltaa kyntää neljä auranalaa Ares-jumalan peltoa; ja vakoihin\nhänen täytyy kylvää käärmeen hampaita, ja niistä putkahtaa aseellinen\nmies jokaisesta hampaasta. Sitten hänen täytyy taistella kaikkia\nnoita sotilaita vastaan; ja vähän se häntä hyödyttää, vaikka hän ne\nvoittaisikin, sillä taljaa vartioitsee lohikäärme, paljon suurempi\nkuin suurin vuoriston honka; ja sen käärmeen ruumiin yli sinun täytyy\nkulkea, jos mielit Kultaisen taljan anastaa.\"\n\nMutta Iason nauroi katkerasti: \"Väärin on ollut pitää tuota taljaa\ntäällä, ja vääryyttä harjoittava ja laiton kuningas sitä on pitänyt; ja\nväärin on, että minun täytyy kuolla nuoruuteni kukoistuksessa, sillä\nennenkuin aurinko toistamiseen laskee, tahdon ryhtyä tuohon yritykseen.\"\n\nSilloin Medeia vapisi ja sanoi: \"Kukaan kuolevainen ei voi sitä taljaa\nsaada käsiinsä, jollen minä opasta häntä. Sillä sen ympärillä, joen\ntuolla puolen on täyttä yhdeksää kyynärää korkea muuri torneineen ja\npylväineen ja jykevine kolminkertaisine vaskiportteineen; ja porttien\nyläpuolella on holvattu muuri, ja holvin päällä on kultaiset sakarat.\nJa porttikäytävän päällä istuu Brimo-velho, tuo metsien hurja valtiatar\nheiluttaen männynrunkoa kädessään, ja hänen häijyt koiransa ulvovat\nmuurin ympärillä. Kukaan ei uskalla häntä lähestyä, eikä katsoa häneen,\npaitsi minä, hänen papittarensa, ja hän vartioitsee maata laajalti,\nniin ettei yksikään muukalainen pääse lähestymään.\"\n\n\"Ei ole muuria niin korkeata, ettei sen yli viimein kiivetä, eikä\nmetsää niin tiheätä, ettei sen läpi saata ryömiä; ei käärmettä niin\nkavalaa, ettei sitä saa lumotuksi eikä velhonaista niin julmaa, ettei\nsitä saa kauniin sanoin kiehdotuksi; ja minä olen voittava Kultaisen\ntaljan, jos vain muuan viisas neito antaa apuansa uljaille miehille.\"\n\nJa hän katsoi viekkaasti Medeiaan ja kiinnitti häneen loistavat\nsilmänsä, kunnes tyttö punastui ja värisi ja sanoi:\n\n\"Kuka uskaltaa uhmata härkien tulista hengitystä ja taistella kymmentä\ntuhatta aseellista miestä vastaan?\"\n\n\"Se, jota sinä autat\", Iason sanoi imarrellen, \"sillä sinun maineesi\non levinnyt yli kaiken maan piirin. Sinähän olet velhojen kuningatar,\nvielä viisaampi, kuin sisaresi Kirke, joka asuu ihanalla saarellaan\nkaukana Lännessä.\"\n\n\"Jospa olisinkin Kirke-sisareni luona tuolla hänen kauniilla\nLänsimeren saarellaan, kaukana vaikeista kiusauksista ja ajatuksista,\njotka raatelevat sydäntäni! Mutta jos niin täytyy tapahtua -- sillä\nminkätähden sinun pitäisi kuolla -- niin minulla on tässä voidetta;\nolen valmistanut sen taikavoimaisista jääkukkasista, jotka puhkesivat\nPrometheuksen haavoista ylhäällä Kaukasos-vuoren autioilla lumikentillä\npilvien tuolla puolen. Voitele itsesi sillä, niin sinä saat seitsemän\nmiehen voiman; ja voitele sillä kilpesi, niin ei tuli eikä vesi saata\nsinua vahingoittaa. Mutta mitä alat, se sinun pitää lopettaa ennen\nauringonlaskua, sillä sen voima kestää vain yhden päivän. Ja voitele\nsillä kypäräsi, ennenkuin kylvät käärmeen hampaat; ja kun nuo Maaemon\npojat hyppäävät pystyyn, niin heitä kypäräsi heidän keskellensä, ja\nsilloin nuo sodanjumalan vainion kuolevaiset sikiöt karkaavat toistensa\nkimppuun ja tuhoavat toinen toisensa.\"\n\nSilloin Iason lankesi polvilleen hänen eteensä ja kiitti häntä ja\nsuuteli hänen käsiään; ja tyttö antoi hänelle voideastian ja kiiruhti\nvapisten pois kaislikon läpi. Ja Iason kertoi kumppaneilleen, mitä oli\ntapahtunut, ja näytti heille voirasian; ja kaikki iloitsivat paitsi\nIdas, joka joutui aivan pois suunniltaan kateudesta.\n\nAuringon noustessa Iason meni ja kylpi joessa ja voiteli itsensä\nkiireestä kantapäähän voiteella ja kilpensä ja kypäränsä ja aseensa\nja pyysi tovereitansa koettelemaan taikakeinon vaikutusta. Uroot\nkoettivat katkaista hänen keihäänsä, mutta se oli kova ja jäykkä kuin\nrautatanko, Idas iski häntä kiukkuisesti miekallaan, mutta miekan terä\nkalskahti kappaleiksi ja lensi vasten hänen omia kasvojansa. Sitten\nuroot heittivät keihäänsä hänen kilpeensä, mutta keihäiden kärjet\nkäpristyivät kuin lyijy; ja Kaineus koetti työntää häntä, mutta hän ei\nliikahtanutkaan paikaltansa; ja Polydeukes antoi hänelle nyrkillään\niskun, joka olisi tappanut häränkin, mutta Iason vain naurahti, ja\nuroot tanssivat iloissaan hänen ympärillään; itse hän hyppi ja juoksi\nja huusi ihastuksissaan äärettömästä voimastansa, kunnes aurinko nousi,\nja oli aika mennä kaupunkiin ja vaatia Aietesta täyttämään lupauksensa.\n\nIason lähetti Telamonin ja Aithalideen sanomaan Aieteelle, että hän oli\nvalmis taisteluun; ja he menivät marmorimuurien sivuitse ja kultaisten\nkattojen alitse ja astuivat Aietes-kuninkaan saliin, ja Aietes kalpeni\nkiukusta.\n\n\"Täytä lupauksesi, loistavan Auringon poika. Anna meille käärmeen\nhampaat ja päästä irti tulikitaiset härkäsi; sillä me olemme löytäneet\nkeskuudestamme sankarin, joka saattaa voittaa Kultaisen taljan.\"\n\nAietes puri huuliaan, sillä hän oli kuvitellut mielessänsä, että uroot\nolisivat paenneet yöllä; mutta hän ei saattanut peruuttaa antamaansa\nlupausta ja niin hän antoi heille käärmeen hampaat.\n\nSitten hän käski tuoda vaununsa ja hevosensa ja lähetti airueita\nkuuluttamaan koko kaupungille, ja kaikki kansa tuli hänen kerallaan\nkauhean sodanjumalan kentälle.\n\nSiellä Aietes istuutui valtaistuimelleen ja hänen soturinsa asettuivat\nmolemmin puolin, ja niitä oli monta kymmentä tuhatta miestä, jotka\nolivat kiireestä kantapäähän pukeutuneet teräksisiin panssaripaitoihin.\nJa kaikki kansa ja naiset kiipesivät kaikkiin ikkunoihin ja muureille\nja valleille; ja Minyain uroot seisoivat yhdessä, kuin pieni\nkourallinen tuon suuren vihollisjoukon keskellä.\n\nKhalkiope oli siellä ja vapiseva Argos-poika ja Medeia, tarkasti\nhuntuunsa kääriytyneenä; mutta Aietes ei tietänyt, että hän mutisi\nvoimakkaita loitsuja huuliensa välistä. Silloin Iason huusi: \"Täytä\nlupauksesi ja anna tulikitaisten härkiesi tulla esille.\"\n\nAietes kaski avata portit, ja taikahärät juoksivat esiin. Ja niiden\nvaskiset sorkat kalisivat maata vasten ja tulenliekkejä leiskui\nniiden sieraimista, kun ne sarvet sojossa ryntäsivät Iasonia kohden;\nmutta Iason ei väistynyt askeltakaan. Niiden tulinen hengitys peitti\nhänet, mutta se ei kärventänyt hiuskarvaakaan hänen päästään, ja härät\npysähtyivät äkkiä ja värisivät, kun Medeia aloitti loitsunsa.\n\nIason hyökkäsi lähimmän kimppuun ja tarttui sen sarviin; ja he painivat\nja tappelivat, kunnes härkä vaipui nöyränä polvilleen: sillä elukan\nrohkeus lannistui ja sen jykevät jäsenet kävivät hervottomiksi tuon\ntumman velhotytön kiinteän katseen ja hänen huultensa loitsumuminan\nvaikutuksesta.\n\nSitten Iason kesytti molemmat härät ja pani ne ikeen alle ja sitoi ne\nauraan ja hoputti niitä keihäällään, kunnes hän sai kynnetyksi koko\npyhän pellon.\n\nKaikki Minyain uroot hurrasivat; mutta Aietes puri vimmoissaan\nhuuliansa, sillä puolet Iasonin työstä oli jo tehty, ja aurinko oli\nvielä korkealla taivaalla.\n\nSitten Iason otti käärmeen hampaat ja kylvi ne ja odotti, mitä\ntapahtuisi. Mutta Medeia katsoi hänen kypäräänsä, ettei hän vain\nunohtaisi saamaansa opetusta. Ja jokainen vako kohosi ja paisui, ja\njokaisesta mullanmukulasta putkahti mies. Tuhansittain niitä nousi\nmaan povesta, ja jok'ikinen oli kiireestä kantapäähän asti teräkseen\npukeutunut. He vetivät miekkansa ja syöksyivät Iasonin päälle, joka\nseisoi yksinään heidän keskellänsä.\n\nSilloin minyalaiset kalpenivat pelosta; mutta Aietes nauroi katkeraa\nnaurua: \"Katsokaapa, jollei minulla jo olisi kylliksi sotureita\nympärilläni, saattaisin manata niitä esiin maan povesta!\"\n\nMutta Iason otti kypärän päästänsä ja nakkasi sen tiheimpään parveen.\nJa sokea raivo valtasi heidät, ja epäluulo ja viha ja pelko; ja\ntoinen huusi toiselle: \"Sinä löit minua\" ja \"Sinä olet Iason, sinun\npitää kuoleman!\" Nuo maasta nousseet peikot joutuivat vimmoihinsa ja\nkäänsivät kätensä toinen toistansa vastaan; ja he tappelivat väsymättä,\nkunnes he makasivat kaikki maassa kuolleina. Silloin taikavaot\naukenivat, ja lempeä maa otti heidät takaisin helmaansa; ja ruoho\nkasvoi taas vihreänä heidän ylitsensä, ja Iasonin työ oli tehty.\n\nMinyalaiset nousivat ja hurrasivat, niin että Prometheuskin kuuli\nheidän huutonsa kalliolleen. Ja Iason huusi: \"Vie minut nyt heti taljan\nluo, ennenkuin aurinko laskee\".\n\nMutta Aietes ajatteli: \"Hän on voittanut härät ja kylvänyt ja\nkorjannut tuon hirveän viljan. Ken onkaan tuo mies, joka on taikojakin\nvoimakkaampi? Ehkäpä ihan vielä tappaa käärmeenkin.\" Niin hän ajatteli\nja vitkasteli ja neuvotteli ruhtinaittensa kanssa, kunnes aurinko\nlaski ja kaikki pimeni. Sitten hän käski airueen huutaa: \"Jokainen\nmies menköön yöksi kotiinsa. Huomenna mennään tapaamaan uroita ja\nkeskustellaan Kultaisesta taljasta\".\n\nSitten hän kääntyi ja katsoi Medeiaan. \"Tämä on sinun työtäsi, sinä\nkavala velho! Sinä olet auttanut noita keltahapsisia muukalaisia ja\ntuottanut häpeää isällesi ja itsellesi!\"\n\nMedeia pelästyi ja vapisi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Aietes näki,\nettä hän oli syyllinen ja kuiskasi: \"Jos he voittavat taljan, niin sinä\nolet kuoleva!\"\n\nMutta minyalaiset menivät laivoilleen möristen kuin karhut, joilta\nsaalis on viety: sillä he ymmärsivät, että Aietes aikoi pitää\nheitä vain pilkkanansa ja kavalasti pidättää heiltä kaiken heidän\nvaivannäkönsä hedelmät. Oileus sanoi: \"Menkäämme miehissä lehtoon ja\nottakaamme talja väkivalloin\".\n\nMutta äkkipikainen Idas sanoi: \"Heittäkäämme arpaa, kenen meistä tulee\nmennä ensiksi; sillä sillä aikaa kuin lohikäärme repii yhtä meistä,\nmuut voivat sen tappaa ja viedä rauhassa pois taljan\". Mutta Iason\npidätti heitä, vaikka hän heitä ylistikin; sillä hän toivoi apua\nMedeialta.\n\nHetken perästä Medeia tulikin vapisten ja itki ison aikaa, ennenkuin\nsai puhutuksi. Ja viimein hän sanoi:\n\n\"Minun loppuni on tullut, ja minun täytyy kuolla; sillä isäni on\noivaltanut, että minä olen teitä auttanut. Teidät hän tappaisi, jos\nuskaltaisi; mutta hän ei ole tekevä teille pahaa, koska olette olleet\nhänen vieraitansa. Lähtekää siis, oi lähtekää näiltä rannoilta ja\nmuistelkaa Medeia-raukkaa, kun olette kaukana meren tuolla puolen!\"\nMutta uroot huusivat:\n\n\"Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme sinun kanssasi; sillä ilman sinua\nemme saata taljaa voittaa, emmekä ilman sitä tahdo mennä kotiin, vaan\nkaadumme täällä kaikki viimeiseen mieheen asti taistellen.\"\n\n\"Sinä et saa kuolla\", Iason sanoi. \"Pakene meidän kanssamme meren\ntuolle puolen. Näytä meille vain ensin, kuinka saisimme Kultaisen\ntaljan; sillä sen sinä saatat tehdä. Olethan sinä lehdon papitar. Näytä\nmeille vain, kuinka saamme käsiimme taljan, ja pakene sitten meidän\nkanssamme, ja sinusta on tuleva minun kuningattareni ja sinä saat\nhallita Minyain rikkaita ruhtinaita meren rannan Iolkoksessa.\"\n\nJa kaikki uroot tunkeutuivat lähelle ja lupasivat pyhästi, että hänestä\ntulisi heidän kuningattarensa.\n\nMedeia itki ja vapisi ja peitti kasvonsa käsiinsä: sillä hän ikävöitsi\nsydämessään sisariansa ja leikkikumppaneitansa ja kotiaan, jossa hän\noli viettänyt lapsuutensa päivät. Mutta viimein hän katsahti Iasoniin\nja sanoi kesken nyyhkytyksiänsä:\n\n\"Minun täytyy siis jättää kotini ja kansani ja lähteä muukalaisten kera\nmerten taakse? Arpa on heitetty, ja minun täytyy kestää kohtaloni.\nTahdon näyttää teille, kuinka saatte Kultaisen taljan käsiinne. Viekää\nlaivanne metsän kylkeen ja pankaa se sinne ankkuriin rantatöyrästä\nvastaan; ja Iason ottakoon jonkun urhean toverin mukaansa ja tulkoon\nkeskiyön aikana tapaamaan minua muurin juurelle.\"\n\nSilloin kaikki uroot huusivat yhdestä suusta: \"Minä tahdon tulla\nmukaan!\" \"Ja minä!\" \"Ja minä!\" Äkkipikainen Idas joutui kateudesta\naivan suunniltaan; sillä hän olisi tahtonut olla ensimmäisenä kaikessa.\nMutta Medeia tyynnytti heitä ja sanoi: \"Orpheus tulkoon Iasonin kanssa\nja tuokoon mukanaan taikaharppunsa; sillä minä olen kuullut hänestä,\nettä hän on kaikkien laulajien kuningas ja saattaa lumota kaikki maan\npäällä.\"\n\nOrpheus nauroi ilosta ja taputti käsiänsä, kun hänet valittiin; sillä\nsiihen aikaan runoilijat ja laulajat olivat yhtä urheita taistelijoita\nkuin kaikkein parhaimmatkin soturit.\n\nNiin he menivät keskiyön aikaan rantaan ja kohtasivat Medeian; ja hänen\nmukanaan tuli hänen nuori veljensä, Absyrtos, taluttaen vuoden vanhaa\nlammasta.\n\nMedeia vei heidät tiheikköön, joka oli sodanjumalan portin vieressä;\nja hän käski Iasonin kaivaa kuopan ja teurastaa lampaan ja jättää sen\nsinne ja sirottaa sen päälle taikayrttejä ja hunajaa.\n\nSilloin syöksyi maan sisästä punaisten tulenliekkien leiskunnassa\nBrimo, metsien hurja velho, ja hänen häijyt koiransa ulvoivat hänen\nympärillänsä. Hänellä oli kolme päätä, yksi kuin hevosen ja toinen\nkuin verikoiran ja kolmas kuin sihisevän käärmeen, ja hänellä oli\nmiekka kummassakin kädessään. Hän ryntäsi kuopalle koirinensa ja he\nsöivät ja joivat niin paljon kuin jaksoivat, ja Iason ja Orpheus\nvapisivat, ja Medeia peitti silmänsä. Viimein velho kiiti koirinensa\nmetsään ja katosi; ja salvat kolahtivat alas ja portin puoliskot\naukenivat selko selälleen, ja Medeia ja uroot riensivät portista sisään\nja kiiruhtivat tuon myrkyllisen metsän läpi, mahtavien tammipuiden\ntummien runkojen lomitse Kultaisen taljan hohtoa kohden ja viimein\nhe näkivät taljan riippuvan suuressa puussa lehdon keskellä. Iason\nolisi tahtonut juosta ja temmata taljan puusta; mutta Medeia pidätti\nhäntä ja osoitti väristen mahtavaa käärmettä, joka makasi kiemurassa\npuiden runkojen keskellä. Sen ruumis oli kuin roteva vuoriston honka,\nja sen kiemuroitten väliä oli monta syltä ja se kimalteli pronssilta\nja kullalta. Puolet he vain saattoivat siitä nähdä, mutta ei enempää,\nsillä toinen puoli peittyi kauas pimeään.\n\nKun käärme näki heidän tulevan, niin se nosti päänsä ja katsoi heitä\nvaanien pienin kiiluvin silmin ja väläytti kaksihaaraista kieltään\nja sähisi kuin metsiä kiertävä kulo, niin että koko metsä vavahti ja\nähkyi. Sen sähinä värisytti puita lehdennenistä aina juuriin saakka\nja kiiti yli virran pitkien rantojen ja Aieten pylvässalin ja herätti\nkaikki nukkujat kaupungissa, niin että äidit peloissaan painoivat\nlapsiansa rintaansa vastaan.\n\nMutta Medeia puhutteli sitä ystävällisesti ja se kurkotti pitkän,\npilkullisen kaulansa ja nuoli hänen kättään ja katsoi häntä silmiin,\nikäänkuin ruokaa pyytäen. Silloin Medeia antoi merkin Orpheukselle ja\ntämä aloitti tenholaulunsa.\n\nHänen laulaessaan metsä taas tyyntyi ja puiden lehdet riippuivat\nhiljaa; ja käärmeen pää painui alas ja sen vaskinen ruumis kävi\nhervottomaksi ja sen kiiluvat silmät sulkeutuivat hitaasti. Hetken\nperästä se hengitti tasaisesti kuin nukkuva lapsi, kun Orpheus kutsui\nsen luokse leppeätä Unen jumalaa, joka antaa rauhan ihmisille ja\neläimille ja meren läikkyville laineille.\n\nSilloin Iason juoksi varovaisesti eteenpäin, astui tuon mahtavan\nkäärmeen yli ja tempasi taljan puun rungosta. Sitten he kaikki neljä\nsyöksyivät pois puutarhasta joen äyräälle, jossa Argo odotti.\n\nHetkisen vallitsi rannassa syvä hiljaisuus, kun Iason piti Kultaista\ntaljaa korkealla. Sitten hän huusi: \"Kynnä nyt, kunnon Argo, nopeasti\nlaineita, jos enää milloinkaan tahdot nähdä Pelionin harjanteita!\"\n\nJa Argo totteli. Vakavina ja vaieten uroot sitä auttoivat airoillansa,\nja honkainen puu taipui kuin pajunvitsa heidän käsissänsä, ja uljas\nArgo ulvahteli heidän aironvetojensa alla.\n\nYhä kauemmas he pakenivat syvän pimeyden turvissa, alas ryöppyävää\nvirtaa he kiitivät ohi mustien muuriseinien ja temppelien ja Idän\nruhtinaan linnojen, ohi kanavan suiden ja tuoksuvien puutarhojen ja\noutoja hedelmiä kasvavien lehtojen, ohi rämeiden, joilla lihavat lehmät\nmakasivat, ja pitkien, suhisevien kaislikkojen; ja viimein he kuulivat\nmeren aaltojen; kohisevan hietasärkkää vastaan, joka yksinään törrötti\nkuutamossa.\n\nMeren kohinaa kahden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi\naallolta aallolle, sillä se tiesi, että aika oli tullut, jolloin se\nsaisi näyttää, mihin kelpaisi, ja voittaa kunniaa uroille ja itsellensä.\n\nMeren kohinaa kohden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi\naallolta aallolle, ja henkeään pidätellen uroot katselivat, kukin\nairollaan, kuinka se soljui tyynelle aavalle ulapalle.\n\nSilloin Orpheus otti harppunsa ja lauloi paianin, [kiitoslaulu\nApollonin kunniaksi] ja korkealle kohosi jälleen uroiden rohkeus.\nUljaasti ja voimakkaasti he soutivat eteenpäin kauas lännen pimeyteen.\n\n\n\n\nV.\n\nKuinka Argonautit ajautuivat Tuntemattomalle merelle.\n\n\nHe pakenivat länttä kohden minkä ennättivät; mutta Aietes varusti\nlaivastonsa ja lähti ajamaan heitä takaa. Ja teräväsilmäinen Lynkeus\nnäki hänen tulevan, kun hän vielä oli monen penikulman päässä, ja\nhuusi: \"Minä mäen kaukana idässä satoja laivoja ikäänkuin parven\nvalkoisia joutsenia!\" Ja sen kuultuaan uroot soutivat vielä entistä\nrivakammin, mutta laivat lähenivät kuitenkin joka hetki.\n\nSilloin Medeia, tuo tumma velhotyttö, keksi julman ja viekkaan keinon.\nHän tappoi nuoren veljensä Absyrtoksen ja heitti hänet mereen ja sanoi:\n\"Kestää kauan ennenkuin isäni ennättää saada ylös hänen ruumiinsa ja\npolttaa sen, ja sillä aikaa me pääsemme kauas edelle.\"\n\nKaikki uroot kauhistuivat ja katsoivat häpeissään toinen toiseensa;\nmutta he eivät sentään rangaisseet tuota tummaa velhonaista, sillä\nolihan hän hankkinut heille Kultaisen taljan.\n\nKun Aietes tuli paikalle, niin hän näki poikansa ajelehtivan ruumiin.\nHän pysähtyi pitkäksi aikaa, itki poikaansa ja otti hänet ylös\nvedestä ja palasi kotiin. Mutta hän lähetti uudelleen merimiehensä\nlänttä kohden ja velvoitti heidät, uhaten hirmukuolemalla, täyttämään\ntehtävänsä. \"Tuokaa takaisin minun luokseni tumma velhonainen, jotta\nhän kuolisi kauhean kuoleman. Mutta jos te palaatte ilman häntä, niin\nteidän on itse kuoltava sama kuolema.\"\n\nSiten Argonautit sillä kertaa pelastuivat. Mutta Zeus-isä näki tuon\ntörkeän rikoksen, ja hän lähetti taivaasta ankaran myrskyn ja paiskasi\nlaivan kauas pois oikealta suunnalta. Päivän toisensa jälkeen myrsky\nsitä ajeli aallokossa ja sankassa sumussa, kunnes uroot eivät lopulta\nenää tietäneet, missä olivat, sillä aurinkokin oli kätkeytynyt\ntaivaalta. Viimein laiva törmäsi matalikolle keskelle laakeita muta- ja\nhietasaaria, ja aallot vyöryivät sen yli pitkin ja poikin, ja uroot\nkadottivat kaiken pelastumisen toivon.\n\nSilloin Iason huusi Heraa avuksi: \"Taivasten ihana kuningatar, joka\nmeitä tähän asti olet suosinut, miksi hylkäsit meidät kurjuudessamme ja\njätit meidät kuolemaan tänne tuntemattomille merille? Kovaa on kadottaa\nkunnia, jonka sellaisella tuskalla ja vaarallisella työllä olemme\nsaavuttaneet, ja kovaa enää koskaan olla näkemättä Hellaata ja Pagasain\nlempeää lahtea.\"\n\nSilloin tuo keulaan kiinnitetty taikaoksa puhui: \"Zeus-isän vihan\ntähden tämä kaikki teille on tapahtunut; sillä kauhea rikos on tehty\nlaivallanne, ja pyhä pursi on veren tahraama.\"\n\nSen kuultuaan kaikki uroot huusivat: \"Medeia on murhaaja. Kärsiköön\ntuo velhonainen syntinsä seuraukset ja kuolkoon!\" He tarttuivat\nMedeiaan heittääkseen hänet mereen, jotta tuon pojan kuolema tulisi\nsovitetuksi; mutta taikaoksa puhui taas: \"Saakoon hän elää, kunnes\nhänen rikostensa mitta on täysi. Kosto häntä lähestyy, verkkaan mutta\nvarmasti; nyt hänen täytyy vielä jäädä eloon, sillä te tarvitsette\nhäntä vielä. Hänen täytyy näyttää teille tie Kirke-sisarensa luo, joka\nasuu Lännen saarilla. Hänen luokseen teidän täytyy purjehtia vaikeaa ja\nvaivalloista tietä, ja hän on puhdistava teidät rikoksestanne.\"\n\nUrhot itkivät ääneensä, kun he kuulivat tammen tuomion; sillä he\ntiesivät, että heillä oli edessään tuskallinen taival ja vuosikausien\nkatkera kärsimys. Toiset syyttivät tummaa velhonaista ja toiset\nsanoivat: \"Ei, me olemme kuitenkin hänelle kiitollisuuden velassa;\nilman häntä emme olisi voittaneet Kultaista taljaa\". Mutta useimmat\nheistä purivat ääneti huuliansa, sillä he pelkäsivät velhon vehkeitä.\n\nMeri tyveni ja aurinko pilkisti jälleen pilvien lomasta, ja uroot\ntyönsivät laivansa matalikolta ja soutivat tumman velhotytön opastamina\neteenpäin vaivalloista tietään tuntemattoman meren ulapoille.\n\nMitä teitä he kulkivat, en tiedä, enkä sitäkään kuinka he tulivat\nKirken saarelle. Toiset sanovat heidän kulkeneen länttä kohden ja\nIstros-virtaa ylös ja että he sitten saapuivat Adrian merelle laahaten\nlaivaansa lumipeitteisten Alppien yli. Toiset sanovat heidän menneen\netelään päin punaiselle Intian merelle ja päivänpaisteisten maiden\nohi, joissa kaikenlaiset mausteet kasvavat, ja sitten Aitiopian ympäri\nlänttä kohden ja viimein tulleen Libyaan. Siellä he vetivät laivansa\npolttavan hietikon poikki ja mäkien ja töyräiden yli aina Syrteihin\nasti, joiden rannoilla lentohieta-aavikoita leveni monen penikulman\nlaajuudelta rikkaan Kyrenen ja lootophagien, lootoksen syöjien,\nalueiden välillä. Tämä on kuitenkin kaikki vain mielikuvituksen\ntuotetta ja taruja ja hämäriä viittauksia tuntemattomiin maihin.\n\nMutta kaikki tietävät, että he tulivat erääseen paikkaan, jossa he\nyhdeksän päivää saivat köysien ja kierikoiden avulla laahata laivaansa\nmaata pitkin, ennenkuin tulivat Tuntemattomalle merelle. Ja paras\nkaikista noista vanhoista lauluista kertoo meille, kuinka he kulkivat\nkauas pohjoiseen, kunnes tulivat Kaukasoksen rinteille, siihen\npaikkaan, missä se pistäiksen kauas mereen; ja kaidalle Kimmerian\n[Krimin ja Sirkassian välillä] Bosporokselle, jonka poikki titaani ui\nhärän selässä, ja sieltä tyynen Maiotis-meren [Asovan meri] hiljaisille\nvesille. Ja sieltä he kulkivat yhä pohjoiseen, ylös Tanais-jokea, jota\nme nimitämme Doniksi, geloonien ja sauromatain ja monien vaeltavien\npaimentolaisheimojen ja yksisilmäisten arimaspien ohi, joista vanhat\nKreikan runoilijat kertovat, että he ryöstivät kultaa kylmillä Rhipaian\n[Uralin vuoret] vuorilla asuvilta grypseilta.\n\nJa he kulkivat ohi Skythian jousimiesten ja ihmisiä syövien\ntaurilaisten ja ohi vaeltavien hyperboreialaisten eli peräpohjolaisten,\njotka syöttävät karjalaumojansa Pohjantähden alla, ja viimein he\ntulivat pohjoiselle valtamerelle, tuolle kolealle, kuolleelle\nKronoksen [Itämeri] merelle. Mutta siellä Argo ei enää tahtonut\nliikkua eteenpäin; ja jok'ainoa mies laski kyynärpäänsä polvelleen ja\nnojasi päätänsä käsiinsä nälän ja ponnistusten murtamana ja heittäytyi\nkuolemaan. Mutta perämies, uljas Ankaios, sai vielä kerran heidän\nmielensä rohkaistuksi ja käski heidän hypätä maihin ja hinata köysien\nja kierikoiden avulla laivaa monta raskasta päivää, maidenko yli, vai\nlietteiden vai jäiden en oikein tiedä, sillä runo on hämmentynyt ja\nkatkonainen kuin uni. Se kertoo sitten, kuinka he tulivat kuuluisien\npitkä-ikäisten ihmisten asuinsijoille ja kimmerien luo, jotka eivät\nkoskaan nähneet aurinkoa, he kun asuivat syvällä lumipeitteisten\nvuorten rotkoissa, ja Hemionian ihanaan maahan, jossa asui kaikista\nkansoista hurskaimmat, ja Manalan porteille ja unten asuinsijoille\nsaakka.\n\nViimein Ankaios huusi: \"Kestäkää vielä hetkinen, kunnon kumppanit,\npahin on kuin onkin jo ohitse; sillä minä saatan jo nähdä, kuinka\nlänsituulen lauha henkäys panee veden väreilemään ja kuulen valtameren\nloiskuvan rantariuttoja vastaan. Masto pystyyn siis ja ylös purjeet, ja\nkuin miehet ottakaa vastaan, mitä tuleva on!\"\n\nSilloin puhui taikaoksa: \"Voi, jospa olisin jo aikoja sitten\nkadonnut, musertunut noiden kauheiden kallioiden väliin ja vaipunut\nEukseinos-meren hyrskyjen alle! Parempi olisi ollut sekin, kuin kulkea\niäti ruhtinaitteni rikoksen tahraamana; sillä Absyrtoksen veri vainoaa\nminua ja onnettomuus seuraa onnettomuutta. Niinpä joudun nytkin\njonkin salaperäisen hirviön valtaan, jos tulen liian lähelle Ierneen\n[Britannian] saarta. Jollette laske niin läheltä mannerta kuin suinkin\nja purjehdi etelää kohden, aina vain etelää kohden, niin minun täytyy\nkulkea Atlantin meren tuolle puolen, valtamerelle, jolla ei ole ääriä.\"\n\nSilloin he siunasivat taikaoksaa ja purjehtivat eteläänpäin, mantereen\nrantaa pitkin. Mutta ennenkuin he sivuuttivat Ierneen, tuon sumujen ja\nmyrskyjen maan, tuli musta, vonkuva vihuri ja tarttui purjeisiin ja\nsekoitti köydet. Kaksitoista yötä he ajelivat aavalla, myrskyävällä\nLännen merellä keskellä hyrskyjä ja hyökyaaltoja, eivätkä nähneet\ntähtiä eivätkä aurinkoa. Ja taas he huusivat: \"Me hukumme, sillä me\nemme tiedä, missä olemme. Me olemme eksyneet tässä kauheassa pimeydessä\nja usvassa, emmekä tiedä missä on itä, missä länsi.\"\n\nMutta kaukonäköinen Lynkeus huusi iloisesti keulan kyljestä: \"Rohkeutta\nvielä, oivat purjehtijat; minä näen mäntypuita kasvavan saaren ja\nlempeän Maaemon esikartanot, joita pilvet seppelöivät\".\n\nMutta Orpheus sanoi: \"Älä ohjaa sinne, ei yksikään elävä olento voi\nsiellä maihin laskea; sillä tuolla rannikolla ei ole ainoatakaan\nvalkamaa, äkkijyrkkiä kallioita vain ylt'ympäri\".\n\nNiin Ankaios käänsi laivan poispäin; ja enemmän kuin kolme päivää he\nvielä saivat purjehtia, ennenkuin tulivat Aiaan, Kirken asunnolle ja\nihanalle Lännen saarelle [Azorit?].\n\nSinne Iason käski heidän laskea laivansa ja etsiä joitakin elollisen\nolennon merkkejä. Kun he kulkivat sisämaahan päin, niin he kohtasivat\nKirken, joka oli tulossa laivalle; ja he vapisivat, kun he näkivät\nhänet, sillä hänen hiuksensa ja kasvonsa ja vaatteensa loistivat kuin\ntulenliekki.\n\nJa hän tuli ja katsoi Medeiaan; ja Medeia kätki kasvonsa huntunsa\ntaakse.\n\nJa Kirke huusi: \"Oi sinä katala tyttö, oletko kadottanut järkesi, kun\nuskallat tulla tänne minun saarelleni, jossa kukkaset läpi vuoden\nkukkivat? Missä on sinun vanha isäsi ja veljesi, jonka tapoit? Vähänpä\nminä siitä välitän, minne sinä joudut noine muukalaisinesi, joita\nrakastat. Ruokaa ja viiniä tahdon teille lähettää, mutta teidän\nlaivanne ei saa jäädä tänne, sillä se on synnin saastuttama, ja synnin\nsaastuttama on sen miehistökin.\"\n\nUroot rukoilivat häntä, mutta turhaan, ja huusivat: \"Puhdista meidät\nrikoksestamme!\" Mutta hän lähetti heidät pois ja sanoi: \"Menkää\nMaleaan, siellä teidät puhdistetaan synnistänne, ja saatte palata\nkotiinne\".\n\nSilloin nousi suotuisa tuuli ja he purjehtivat itää kohden Iberian\nrannalla olevan Tartesos-kaupungin ohi ja tulivat viimein Herakleen\npatsaille ja Välimeren kirkkaille vesille. Sitten he purjehtivat\neteenpäin ja kulkivat Sardinian meren poikki ja Ausonien saarien\nja niemirikkaan Tyrrhenian rannikon ohi, kunnes he eräänä tyynenä\nkesäiltana näkivät edessänsä kauniin, kukkaisan saaren. Kun he väsynein\nvoimin sitä hitaasti lähestyivät, niin he kuulivat rannalta suloista\nlaulua. Mutta kun Medeia sen kuuli, niin hän hypähti pystyyn ja huusi:\n\"Taivas varjelkoon, uroot, nuo ovat seireenien saaret. Teidän on\npurjehdittava läheltä niiden ohitse, sillä muuta kulkuväylää ei ole;\nmutta ne, jotka kuuntelevat tuota laulua, ovat hukassa.\"\n\nSilloin Orpheus, tuo kaikkien laulajien kuningas puhui: \"Antaa heidän\nkoetella voimiaan minun kanssani. Olenhan minä laulullani lumonnut\nkiviä ja puita ja lohikäärmeitä, saatikka sitten ihmisten sydämiä!\"\nJa hän otti harppunsa ja nousi seisomaan peräkannelle ja aloitti\ntenholaulunsa.\n\nJa nyt uroot saattoivat nähdä Anthemussan, tuon kukkaisan\nsaaren seireenit, kolme ihanaa impeä, jotka istuivat rannalla\nilta-auringon punaaman kallion kyljessä tummanpunaisten unikukkien ja\nkullankeltaisten liljojen keskellä. Hitaasti ja uneliaasti he lauloivat\nlempein, hopeankirkkain äänin, ja säveleet hiipivät yli kullaita\nkimmeltävien vesien, ja aina uroiden sydämiin asti Orpheuksen laulusta\nhuolimatta.\n\nJa kaikki olivat tulleet kuuntelemaan heidän lumoavaa lauluansa. Lokit\nistuivat valkeissa jonoissa pitkin kallioiden kylkiä ja kuuntelivat;\nja rannalla suuret hylkeet viruivat auringon paisteessa ja nyökkivät\ntahtia unisilla päillään ja hopealta hohtavat kalaparvet hypähtelivät\nkorkealle paremmin kuullaksensa ja särkivät ailakoiden veden kiiltävän,\ntyynen kalvon. Tuuli hiljensi huminaansa ajellessaan pilviparviansa\nlänttä kohden; ja pilvet leijailivat taivaan sinessä kuin kullan\nkellertävä lammaslauma ja kuuntelivat uneksien seireenien laulua.\n\nKun uroot kuuntelivat, niin airot heltisivät heidän käsistänsä\nja heidän päänsä painuivat rinnoille ja heidän raskaat silmänsä\nsulkeutuivat. He uneksivat hiljaisista hohtavista puutarhoista\nja humisevien honkien siimeksestä, ja kaikki heidän vaivansa ja\nponnistuksensa tuntui heistä hulluudelta, eivätkä he muistaneet enää\nmainettansa.\n\nSilloin yksi nosti äkkiä päänsä ja huusi: \"Mitä tämä ikuinen\nvaeltaminen meitä hyödyttää? Jääkäämme tänne ja levätkäämme hetkinen!\"\nJa toinen sanoi: \"Soutakaamme tuonne saarelle ja kuunnelkaamme, mitä\nhe laulavat\", ja kolmas: \"Minä en välitä sanoista, vaan säveleestä. He\nsaavat laulaa minut uneen, että saan levon.\"\n\nJa Butes, Pandionin poika, kaunein kaikista kuolevaisista, hyppäsi\nveteen ja ui saarta kohden huutaen: \"Minä tulen, minä tulen, ihanat\nimmet, kuuntelemaan lumoavaa lauluanne ja elämään ja kuolemaan\nluonanne!\"\n\nMutta Medeia väänteli käsiänsä ja huusi: \"Laula kovemmin Orpheus,\nviritä voimakkaampi sävel; herätä nuo onnettomat unikeot, tai yksikään\nheistä ei saa enää nähdä Hellaan lempeitä laaksoja!\"\n\nSilloin Orpheus nosti harppunsa ja antoi taitavan kätensä kulkea\nkielien yli; ja hänen soittonsa ja laulunsa kohosi kuin pasuunan ääni\nillan hiljaiselle taivaalle. Kuin ukkosen jyrinä se syöksyi ilmaan,\nniin että kalliot ja meri kaikuivat; ja se tunki uroiden sydämiin kuin\ntulinen viini, kunnes kaikkien sydämet alkoivat rajusti sykkiä heidän\nrinnoissansa.\n\nJa hän lauloi laulun Perseuksesta, kuinka jumalat häntä johdattivat\nyli maiden ja merien, kuinka hän surmasi kauhean Gorgon ja voitti\nitselleen verrattoman morsiamen ja kuinka hän nyt istuu jumalten\nluona Olympoksessa, loistaen tähtenä taivaalla, kuolematonna kera\nkuolemattoman puolisonsa ja kaikkien ihmisten kunnioittamana.\n\nNiin Orpheus lauloi, ja seireenit vastasivat yli kullalta kimmeltävän\nmeren. Mutta viimein Orpheuksen ääni voitti seireenien äänen, ja uroot\ntarttuivat taas airoihinsa.\n\nJa he huusivat: \"Mekin tahdomme olla miehiä kuin Perseus, ja me\ntahdomme uskaltaa ja kärsiä viimeiseen asti. Laulaos meille vielä\nkerran hänen laulunsa, kunnon Orpheus, että unohtaisimme seireenit ja\nheidän loitsunsa.\"\n\nJa kun Orpheus alkoi laulaa, niin uroot pistivät aironsa mereen ja\nsoutivat hänen soittonsa mukaan ja pakenivat kauas pois; ja seireenien\nlaulu kaikui yhä heikommin ja sekoittui laivan vanaveden vaahdon\nkohinaan ja kuoli vähitellen pois.\n\nMutta Butes ui rannalle ja polvistui seireenien eteen ja huusi:\n\"Laulakaa vielä! Laulakaa vielä!\" Hän ei kuitenkaan ennättänyt sanoa\nenempää, sillä hänen korvansa alkoivat kummasti humista ja hän vajosi\ntaikauneen ja vaipui pitkäkseen rannan kiville ja unohti taivaan ja\nmaan, eikä ennättänyt nähdä tuota rumaa rantaakaan, jolla oli ihmisten\nluita huiskin haiskin.\n\nSilloin nuo kolme siroa sisarta nousivat hitaasti julma hymy\nhuulillaan; ja hitaasti he hiipivät häntä kohden kuten tiikerit\nsaaliinsa kimppuun; ja heidän kätensä olivat kuin kotkan kynnet, kun he\nkulkivat yli uhriensa luiden kauheaa juhla-ateriaansa nauttimaan.\n\nMutta ihana Afrodite näki nuorukaisen Ida-vuoren korkealta kukkulalta,\nsääli hänen nuoruuttansa ja hänen kauneuttansa, hypähti kultaiselta\nvaltaistuimeltaan, ja kuin tähdenlento hän lennähti alas taivaalta\njättäen jälkeensä kimaltelevan valojuovan. Hän pysähtyi seireenien\nsaarelle, sieppasi saaliin heidän kynsistänsä ja nosti ylös nukkuvan\nButeen, kääri hänet kultaiseen usvaan ja kantoi hänet Lilybaionin\nkukkulalle. Siellä Butes vietti nukkuen monta hauskaa vuotta.\n\nKun seireenit huomasivat joutuneensa tappiolle, niin he kirkuivat\nkiukusta ja raivosta, syöksyivät rannalta mereen ja muuttuivat mustiksi\nkalliomöhkäleiksi, jotka siellä vielä tänäkin päivänä törröttävät.\n\nSitten uroot tulivat Lilybaionin kapeaan salmeen ja näkivät Sisilian,\ntuon kolmikulmaisen saaren, jonka alla makaa Enkelados-jättiläinen\nkuorsaten yötä ja päivää; ja kun hän kääntyy, niin maa järisee, ja\närjyviä tulenliekkejä syöksyy hänen rinnastaan ja tunkee esiin Ainteen\n[Etnan] keilahuipusta, joka kohoaa korkealle yli kastanjanruskeiden\nmetsien. Ja siellä Karybis tempasi heidät hirvittävään hyrskyynsä ja\nvyöryi maston korkuisena heidän ympärillään; eivätkä he päässeet\neteen- eivätkä taaksepäin, sillä pyörre pyöritti heitä ympäri.\n\nSiinä pyörrettä vastaan ponnistellessaan he näkivät aivan lähellänsä\nsalmen toisella puolen kallion törröttävän vedessä, huippu pilvien\npeitossa. Eikä sitä kalliota olisi voinut kukaan kiivetä, vaikka\nhänellä olisi ollut kaksikymmentä kättä ja jalkaa, sillä se oli niin\nsileä ja liukas, kuin ihmiskäden kiilloittama; ja puolitiessä ylöspäin\nsynkkä luola ammotti länttä kohden.\n\nKun Orpheus näki sen, niin hän huokasi raskaasti ja väänteli käsiänsä\nja huusi: \"Vähänpä meitä auttaa, vaikka pääsisimmekin pyörteen\nkynsistä, sillä tuossa luolassa asuu Skylla, noita, jolla on nuoren\nkoiranpenikan ääni. Äitini varoitti minua tästä lähtiessämme Hellaasta.\nNoidalla on kuusi päätä ja kuusi pitkää kaulaa, ja hän väijyy tuossa\npimeässä onkalossa. Luolastaan hän sieppaa kaikki ohikulkevat, hylkeet\nja haikalat ja delfiinit ja kaiken Amphitriteen karjan. Eikä ainoankaan\nlaivan miehistö saata kerskata eheänä päässeensä hänen kallionsa ohi,\nsillä hän ojentaa pitkät kaulansa ja jokainen suu sieppaa miehen.\nKenpä meitä nyt auttaisi? Sillä Hera ja Zeus vihaavat meitä ja meidän\nlaivamme on rikoksen tahraama. Niinpä meidän täytyy kuolla, kuinka\nhyvänsä käykin.\"\n\nSilloin Thetis, Peleuksen hopeajalkainen kuningatar, kohosi\nsyvyyksistä, koska hän rakasti urheaa puolisoansa. Ja kaikki hänen\nnymfinsä seurasivat häntä, ja he leikkivät laivan ympärillä kuin\nlumivalkoiset delfiinit, sukelsivat aallolta aallolle laivan edessä\nja sen vanavedessä ja sen kupeella, niinkuin delfiinit leikkivät. He\ntarttuivat laivaan ja ohjasivat sitä ja heittivät sitä kädestä käteen\nhalki aaltojen, niinkuin tytöt heittävät palloa. Kun Skylla kurotti\nkaulaansa siepatakseen laivan, niin he työnsivät takaisin hänen ahnaat\npäänsä. Ja ilkeä Skylla vinkui kuin koiranpenikka heidän hentojen\nkäsiensä koskiessa häneen ja vetäytyi pelästyneenä luolaansa -- sillä\nkaikki paha pelkää sitä, mikä on hyvää -- ja eheänä liukui Argo Skyllan\nohitse myötätuulen alkaessa puhaltaa. Thetis palasi nymfeineen takaisin\nmeren pohjaan koralliluoliinsa ja vihreältä ja purppuranpunaiselta\nhohtaviin puutarhoihinsa, joissa kukat läpi vuoden kukkivat; ja uroot\njatkoivat matkaansa iloissansa, mutta samalla peläten, mitä vielä oli\ntuleva.\n\nSenjälkeen he soutivat navakasti monta raskasta päivää, kunnes näkivät\npitkän korkean saaren ja sen takana vuorisen maan. He hakivat, kunnes\nlöysivät sataman, ja soutivat rohkeasti sitä kohden. Mutta hetken\nperästä he pysähtyivät ja ihmettelivät, sillä rannalla kohosi suuri\nkaupunki ja temppeleitä ja muureja ja puutarhoja ja linnoja korkeilla\nkallioilla. Kaupungin kummallakin puolella he näkivät avaran sataman,\njoihin molempiin vei ahdas väylä; ja lukemattomia mustia laivoja oli\nkuivillaan rannalla.\n\nSilloin puhui Ankaios, tuo viisas perämies: \"Mikä uusi ihme tämä on?\nTunnenhan minä kaikki saaret ja satamat ja kaikki merten mutkat, ja\ntämän pitäisi olla Kerkyra, jossa asustaa vain kesyttömiä vuohilaumoja.\nMutta mistä ovat kotoisin nuo uudet satamat ja nuo suuret hiotusta\nkivestä tehdyt rakennukset?\"\n\nMutta Iason sanoi: \"Tämän saaren asukkaat eivät saata olla villiä\nkansaa. Soutakaamme vain satamaan ja koettakaamme onneamme.\"\n\nHe soutivat satamaan, hiotusta kivestä tehtyä laivasiltaa kohden\ntuhansien mustakylkisten laivojen lomitse, joista jokainen oli paljon\nisompi kuin Argo. Ja he ihmettelivät tuota mahtavaa kaupunkia ja sen\nkiiltäviä kuparikattoja ja pitkiä, korkeita marmorimuureja, joiden\npäällä oli lujia paalutuksia. Ja laivasilloilla vilisi kaikenlaista\nkansaa, kauppiaita ja merimiehiä ja orjia, jotka tulivat ja menivät\nkantaen kauppatavaroita. Ja uroiden mieli nöyrtyi, ja he katsoivat\ntoinen toiseensa ja sanoivat: \"Me olimme mielestämme aika ylväitä\nlähtiessämme meren rannan Iolkoksesta, mutta kuinka vähäpätöisiltä\nme näytämmekään tämän kaupungin rinnalla, ikäänkuin muurahainen\nmehiläisparvessa.\"\n\nMerimiehet huusivat heille töykeästi sillalta: \"Mitä miehiä te olette?\nMe emme huoli muukalaisista emmekä merirosvoista. Me tulemme kyllä omin\nneuvoin toimeen.\"\n\nMutta Iason vastasi kohteliaasti, sovittaen sievästi sanansa ja kehuen\nheidän kaupunkiaan ja heidän satamaansa ja heidän upeata laivastoansa.\n\"Toden totta, tepä olette oikeita Poseidonin poikia ja meren\nvaltiaita! Me olemme vain merta kiertäviä merimiesparkoja, janosta ja\nponnistuksista nääntyneitä. Antakaa meille vain ruokaa ja vettä, niin\nme jatkamme rauhassa matkaamme.\"\n\nSilloin merimiehet nauroivat ja vastasivat: \"Etpä ole hullu,\nmuukalainen. Sinä puhut kuin kelpo mies ja saatpa nähdä, ettemme mekään\nole huonompia. Poseidonin poikia me olemme ja meren valtiaita; mutta\ntulkaahan maihin, niin saatte, mitä meillä parasta on.\"\n\nUroot kömpivät rannalle väsyneinä ja kangistuneina, ja merimiehet\nnauroivat heidän pitkiä takkuisia partojaan ja päivän paahtamia\nposkiaan ja heidän rääsyisiä, meriveden turmelemia vaatteitaan ja\nsuolaisen hyrskyn ruostuttamia aseitaan, -- sillä nuo merimiehet olivat\nkarkeita kieleltään, vaikka he olivatkin hyväsydämisiä ja kunnon\nmiehiä. -- Ja yksi heistä sanoi: \"Nuopa ovat kehnoja merimiehiä; hehän\novat sen näköisiä kuin olisivat sairastaneet merikipua kaiken päivää?\"\nJa toinen virnuili: \"Katsokaa, kuinka heidän koipensa ovat koukistuneet\npaljosta soutamisesta; hehän kävellä taapertavat kuin ankat!\"\n\nSilloin tuittupäinen Idas aikoi lyödä heitä, mutta Iason pidätti\nhäntä. Ja yksi kaupparuhtinaista, pitkä ja komea mies, tuli heitä\npuhuttelemaan.\n\n\"Älkää panko pahaksenne, muukalaiset; meripojat eivät voi olla\npieksämättä kieltänsä. Mutta me tahdomme kohdella teitä hyvin ja\nystävällisesti, sillä muukalaiset ja köyhät ovat Jumalan lähettämiä.\nEttekä te näytäkään miltään tavallisilta merenkulkijoilta, niin\nkookkaat ja voimakkaat ovat vartalonne ja komeat aseenne. Tulkaa\nkanssani Alkino'okseen, tuon rikkaan meren ruhtinaan, palatsiin ja me\ntahdomme kestitä teitä hyvin ja kaikesta sydämestämme; ja sitten te\nsaatte sanoa meille nimenne.\"\n\nMutta Medeia vetäytyi taaksepäin ja vapisi ja kuiskasi Iasonin korvaan:\n\"Me olemme joutuneet ansaan ja olemme menossa perikatoomme, sillä minä\nnäen miehistön joukossa maalaisiani, tummasilmäisiä kolkhilaisia, yllä\nteräksiset panssaripaidat, jollaisia käytetään minun isänmaassani.\"\n\n\"Liian myöhäistä on kääntyä takaisin\", Iason sanoi. Ja hän kysyi\nkaupparuhtinaalta: \"Mikä maa tämä on, arvoisa herra; ja mikä on tuo\nhiljan rakennettu kaupunki?\"\n\n\"Tämä on Phaiekien maa, jota kaikki Taivahiset rakastavat; sillä he\ntulevat tänne ja syövät juhla-aterioita kanssamme kuin ystävät ainakin\nja istuvat rinnallamme salissa. Tänne me tulimme Liburniasta häijyjä\nkykloopeja pakoon. He ryöstivät meiltä, rauhallisilta kauppiailta,\nvaivoin hankkimamme tavarat ja rikkaudet. Silloin Nausithos, Poseidonin\npoika, toi meidät tänne ja kuoli rauhassa. Ja nyt hänen poikansa,\nAlkino'os, ja Arete, viisain kaikista kuningattarista, hallitsevat\nmeitä.\"\n\nHe kulkivat läpi rantapuistikon ja mitä edemmäs he kulkivat, sitä\nenemmän he ihmettelivät. Sillä pitkin siltaa oli maassa hyvässä\njärjestyksessä paksuja ankkuriketjuja ja raakapuita ja mastoja\nPoseidonin, meren vihreähapsisen kuninkaan, temppelin edessä. Puistikon\nympärillä kihisi laivanrakentajia kuin muurahaisia: mitkä punoivat\nköysiä, mitkä veistivät kaaripuita, mitkä höyläsivät pitkiä airoja\nja raakoja. Minyalaiset kulkivat ääneti eteenpäin hohtavan valkoisia\nmarmorikatuja pitkin, kunnes he saapuivat Alkino'ooksen palatsille ja\nsilloin he ihmettelivät vielä enemmän. Pilviä tavoitteleva palatsi\nsäteili ja loisti auringossa ja sen seinät eteisestä sisimpään\nhuoneeseen asti olivat kullatusta kuparista ja ovet olivat hopeasta\nja kullasta. Molemmin puolin sisäänkäytävää istui eläviä kultakoiria,\njotka eivät koskaan vanhentuneet eivätkä kuolleet. Niin taitavasti\nHefaistos ne oli takonut pajassaan savuavalla Lemnos-saarella. Hän\noli antanut ne Alkino'okselle, jotta ne öisin vartioitsisivat hänen\nporttejaan. Palatsin salissa oli huoneen kummassakin päässä pitkin\nseinän koko pituutta suuria valtaistuimia, jotka olivat verhotut\nkalleilla kiiltävillä kankailla, ja niillä tuon mahtavan kauppakansan\nkuninkaat istuivat syömässä ja juomassa ja siellä he viettivät juhlia\nkoko vuoden läpeensä. Sulatetusta kullasta valettuja poikia seisoi\nkiiltävillä alttareilla käsissään tulisoihdut, joilla he valaisivat\nvieraita kaiken yötä. Ja huoneen ulkopuolella istui ahkerassa työssä\nviisikymmentä palvelustyttöä: mitkä jauhoivat jyviä käsimyllyssä,\nmitkä pyörittivät rukkia, mitkä kutoivat kangasta, ja heidän kätensä\nvälkähtelivät kuin lepattavat haavan lehdet, kun he heittivät sukkulaa.\n\nPalatsin edustalla oli suuri puutarha, jota ympäröivät korkeat muurit,\nja se oli aivan täynnä komeita hedelmäpuita, harmahtavalehtisiä\noliiveja ja suloisia viikuna-, päärynä- ja omenapuita, jotka kantoivat\nhedelmiä koko vuoden läpeensä, sillä lämmin lounastuuli hyväili niitä,\nja päärynä kypsyi päärynän, viikuna viikunan ja rypäle rypäleen\nvieressä kaiken kesää ja talvea. Puutarhan toisessa päässä kukkivat\nloistavat kukkalavat läpi kaikkien vuodenaikojen. Siellä pulppusi\nkaksi kaunista lähdettä, joista toinen juoksi läpi puutarhan ja toinen\npalatsin kadun alitse ja antoi vettä kaikelle kaupungin kansalle.\nSellaisia jaloja lahjoja taivas oli antanut viisaalle Alkino'okselle.\n\nSitten uroot menivät sisään ja näkivät Alkino'oksen istuvan\nvaltaistuimellaan, mahtavana kuin itse Poseidon kultakoristeiset,\nkankeat vaatteet yllä ja kultainen valtikka sivullaan ja kädessään\nkauniisti kaiverrettu pikari, josta hän joi kaupparuhtinaiden\nmaljoja. Ja hänen vieressään seisoi Arete, hänen viisas ja suloinen\nkuningattarensa, ja nojasi pylvästä vastaan kehrätessään kultalankaansa.\n\nAlkino'os nousi ja lausui heidät tervetulleiksi ja pyysi heitä istumaan\nja syömään. Ja palvelijat kantoivat heille pöytiä ja leipää ja lihaa ja\nviiniä.\n\nMutta Medeia lähestyi vapisten Aretea, tuota ihanaa kuningatarta,\nja lankesi hänen jalkojensa juureen, syleili niitä ja huusi itkien\npolvistuessaan:\n\n\"Minä olen sinun vieraasi, ihana kuningatar, ja minä rukoilen sinua\nZeuksen nimessä, joka on anojien suojelija. Älä lähetä minua takaisin\nisäni luo kauheaa kuolemaa kärsimään. Vaan salli minun mennä menojani\nja kantaa kuormaani. Olenhan jo kylliksi saanut kärsiä rangaistusta ja\nhäpeää!\"\n\n\"Kuka sinä olet, kummallinen neito? Ja mitä sinä tarkoitat pyynnölläsi?\"\n\n\"Minä olen Aieteen tytär Medeia ja minä näin täällä tänään\nmaanmiehiäni. Ja minä tiedän, että he ovat tulleet minua hakemaan\nviedäkseen minut kotiini kärsimään kauhean kuoleman.\"\n\nSilloin Arete astui askeleen taaksepäin ja sanoi: \"Viekää tämä tyttö\nsisään, neidot. Kuninkaat päättäkööt, mutta en minä.\"\n\nJa Alkino'os hypähti ylös valtaistuimeltaan ja huusi: \"Sanokaa,\nmuukalaiset, keitä te olette ja kuka tuo neito on!\"\n\n\"Me olemme Minyain uroita\", Iason sanoi, \"ja tämä neito on puhunut\ntotta. Me olemme niitä miehiä, joiden maine on kiertänyt maat ja\nmantereet. Me tulimme tänne kaukaa valtamereltä kärsittyämme ennen\nkuulumattomia vaivoja ja vastuksia. Meitä oli suuri joukko, kun\nlähdimme ja vain harvat palaavat takaisin, sillä monta jaloa toveria me\nolemme menettäneet. Anna siis meidän lähteä rauhassa, niinkuin antaisit\nvieraittesi lähteä, niin että maailma saattaisi sanoa: 'Alkino'os on\nhurskas kuningas'.\"\n\nMutta Alkino'os vetäytyi synkkänä taaksepäin ja seisoi vakavana\nmietiskellen. Ja viimein hän puhui:\n\n\"Jollei olisi tehty sitä tekoa, mikä tehty on, niin olisin tänä päivänä\nsanonut itsekseni: 'Suureksi kunniaksi on Alkino'okselle ja hänen\njälkeläisilleen, että maankuulut Argonautit ovat hänen vierainansa'.\nMutta nuo kolkhilaisetkin ovat minun vieraitani niinkuin tekin, ja koko\ntämän kuukauden he ovat täällä odottaneet laivoineen, sillä he ovat\netsineet kaikki Hellaan meret, eivätkä ole teitä löytäneet. Eivätkä he\nole uskaltaneet mennä edemmäksi, eivätkä palata kotiin.\"\n\n\"Anna heidän valita taistelijoita joukostaan, ja me tahdomme taistella\nheidän kanssaan mies miestä vastaan.\"\n\n\"Vieraamme eivät saa taistella meidän saarellamme. Ja jos te menette\nmerelle, niin he voittavat teidät suuremmalla miesluvullaan. Tahdon\ntehdä oikeutta teille molemmin puolin, sillä minä tiedän, mikä on\noikein ja teen oikeutta.\"\n\nSitten hän kääntyi kuninkaittensa puoleen ja sanoi: \"Jääköön tämä asia\nhuomiseksi. Tänä iltana tahdomme juhlia vieraitamme ja kuunnella heidän\nkertovan kaikista vaiheistansa ja kuinka he tulivat tänne valtamereltä.\"\n\nJa Alkino'os käski palvelijoittensa viedä uroot sisään, kylvettää heitä\nja antaa heille vaatteita. Ja uroot ihastuivat, kun he näkivät lämmintä\nvettä, sillä siitä oli kauan kuin he olivat kylpeneet. He pesivät\npois meren suolan jäsenistään, voitelivat itsensä öljyllä kiireestä\nkantapäähän ja sukivat kultakiharansa. Sitten he palasivat saliin, ja\nkaupparuhtinaat nousivat ylös istuimiltaan kunnioittaakseen heitä. Ja\njokainen sanoi naapurilleen: \"Eipä ole kumma, että nuo miehet ovat\nvoittaneet mainetta. Tuossahan he seisovat kuin gigantit tai titaanit\ntai Olympoksesta tulleet Taivahiset, vaikka talvet ovat heitä pahoin\npidelleet ja kauheat myrskyt runnelleet. Minkähänmoisia he olivatkaan\nlähtiessään Iolkoksesta kauan aikaa sitten, nuoruutensa kukoistuksessa?\"\n\nHe menivät puutarhaan, ja kaupparuhtinaat sanoivat: \"Uroot, juoskaa\nkilpaa kanssamme. Koettakaamme keiden jalat ovat nopeimmat.\"\n\n\"Emme me saata juosta kilpaa teidän kanssanne, sillä meidän jäsenemme\non merelläolo kangistanut, ja me olemme kadottaneet molemmat\nnopsajalkaiset kumppanimme, Pohjatuulen siivekkäät pojat. Mutta älkää\npitäkö meitä pelkureina. Jos te tahdotte koetella meidän voimiamme,\nniin me mielellämme ammumme ja painimme ja taistelemme nyrkkitaistelua\nkenen kanssa tahansa maan päällä.\"\n\nAlkino'os hymyili ja vastasi: \"Uskon teitä, uljaat vieraat. Mutta te\nolette niin kookkaita ja hartevia, ettemme niissä ikinä vedä teille\nvertoja. Me emme välitä nyrkkitaistelusta emmekä jousella ampumisesta,\nme vain juhlimme ja laulamme ja soitamme harppua ja tanssimme ja\njuoksemme kilpaa ja loikoilemme rannan hietikolla.\"\n\nNiin he tanssivat ja juoksivat kilpaa, nuo hilpeät kaupparuhtinaat,\nkunnes ilta tuli ja kaikki menivät sisään.\n\nSitten he söivät ja joivat ja virvoittivat väsyneitä mieliään.\nAlkino'os kutsui sanansaattajan ja käski hänen mennä noutamaan\nharpunsoittajaa.\n\nSanansaattaja lähti ja toi harpunsoittajan ja talutti hänet sisään\nkädestä. Alkino'os leikkasi hänelle palan lihaa lihavimmasta\nkylkikappaleesta, lähetti sen hänelle ja sanoi: \"Laula meille, jalo\nharpunsoittaja, ja ilahduta uroiden mieliä\".\n\nHarpunsoittaja soitti ja lauloi ja tanssijat tanssivat kummallisia\ntansseja. Senjälkeen silmänkääntäjät näyttivät temppujaan, kunnes uroot\ntaas nauroivat.\n\nSitten sanoi Aikino'os: \"Kertokaapa minulle, uroot, te, jotka olette\npurjehtineet valtameren ristiin rastiin ja tunnette kaikkien kansojen\ntavat, sanokaapa, oletteko nähneet ennen sellaisia tanssijoita kuin\ntäällä ja oletteko kuulleet sellaista soittoa ja laulua? Meidän\nmielestämme tanssijamme ja laulajamme ovat parhaimmat maan päällä.\"\n\n\"Sellaista tanssia emme ennen ole nähneet\", Orpheus sanoi, \"ja teidän\nlaulajanne on onnen kantamoinen, sillä varmaankin joko itse Phoibos\non ollut hänen opettajanaan tai on hän sitten jonkun Muusan poika,\nniinkuin minäkin olen, ja olenhan minäkin laulanut silloin tällöin,\nvaikka en niin hyvin kuin hän.\"\n\n\"Laula siis meille, jalo muukalainen\", Alkino'os sanoi, \"niin me\ntahdomme antaa sinulle kalliita lahjoja.\"\n\nSilloin Orpheus otti taikaharppunsa ja lauloi heille liikuttavan laulun\nkuvaten uroiden lähtöä Iolkoksesta ja heidän vaaroistansa ja kuinka he\nvoittivat Kultaisen taljan. Ja hän lauloi heille Medeian rakkaudesta,\nkuinka hän auttoi heitä ja seurasi heitä maiden ja merten taa, ja\nkaikista heidän kauheista kärsimyksistään ja hirviöstä ja kallioista ja\nmyrskyistä, kunnes Areten sydän heltyi, ja kaikki naiset itkivät. Ja\nkaupparuhtinaat nousivat seisomaan kukin kultaiselta valtaistuimeltaan,\ntaputtivat käsiänsä ja huusivat: \"Terve teille, jalot Argonautit, jotka\nolette purjehtineet tuntemattomia meriä!\"\n\nSitten Orpheus jatkoi ja kertoi heidän matkastaan tuulettomalla\nPohjanmerellä ja kuinka he kulkivat poikki rannattoman Okeanosmeren\nihanalle Lännen saarelle, ja seireeneistä ja Skyllasta ja Karybdiistä\nja kaikista niistä ihmeistä, joita he olivat nähneet. Keskiyö kului\nja aamu alkoi sarastaa, mutta kuninkaat eivät ensinkään ajatelleet\nnukkumista. Jokainen istui hiljaa ja kuunteli, leuka käden nojassa.\n\nViimein, kun Orpheus oli lopettanut, menivät he kaikki miettiväisinä\nulos, ja uroot asettuivat levolle kaikuvan pylväskäytävän suuhun, jonne\nArete oli levittänyt heille peittoja ja tyynyjä. Siinä he nukkuivat\nhiljaisena kauniina kesäyönä.\n\nMutta Arete keskusteli miehensä kanssa Medeiasta ja puhui innokkaasti\ntytön puolesta, sillä hänen sydämensä oli heltynyt. Ja hän sanoi:\n\"Jumalat häntä ajallaan rangaiskoot, mutta me emme. Onhan hän meidän\nvieraamme ja minun turviini paennut, ja avunanojat ovat Zeuksen\nturvatteja. Kukapa sitä paitsi uskaltaa erottaa miestä ja vaimoa kaiken\nsen jälkeen, mitä he yhdessä ovat kestäneet?\"\n\nAlkino'os hymyili. \"Laulajan laulu on sinut lumonnut. Mutta minun\ntulee vain ajatella, mikä on oikein, sillä laulut eivät saata oikeutta\nmuuttaa. Minun tulee pysyä uskollisena nimelleni. Alkino'okseksi,\nteräväkärkiseksi minua sanotaan, ja Alkino'os minä tahdon olla\".\nMutta siitä huolimatta Arete häntä pyysi ja rukoili, kunnes sai hänet\nkokonaan puolellensa.\n\nSeuraavana aamuna Alkino'os lähetti sanansaattajan kutsumaan\nruhtinaat puistikkoon ja sanoi: \"Tämä on vaikea asia. Nuo minyalaiset\nasuvat aivan meidän lähellämme ja me saatamme usein kohdata heidät\npurjehtiessamme merellä. Mutta Aietes asuu kaukana, ja me olemme\nkuulleet vain hänen nimensä. Kumpia siis noista molemmista on parempi\nloukata -- niitäkö, jotka asuvat lähellämme vai niitä, jotka asuvat\nkaukana?\"\n\nRuhtinaat nauroivat ja ylistivät hänen viisauttansa. Ja Alkino'os\nkutsui uroot puistikkoon ja kolkhilaiset samoin. He tulivat ja\nasettuivat seisomaan vastapäätä toisiansa, mutta Medeia jäi palatsiin.\nSitten Alkino'os puhui: \"Kolkhiin uroot, mitä te tahdotte tästä\nneidosta?\"\n\n\"Meidän tulee viedä hänet kotiinsa, jotta hän kärsisi häpeällisen\nkuoleman. Jos me palaamme ilman häntä, niin meidän täytyy itse kärsiä\nse kuolema, jolla hänen piti kuoleman.\"\n\n\"Mitä sinä sanot tähän, Iason Aiolialainen?\" Alkino'os sanoi kääntyen\nminyalaisiin.\n\n\"Minä sanon\", ovela Iason vastasi, \"että he ovat lähteneet\nhyödyttömälle retkelle. Kolkhiin uroot, luuletteko voivanne saada\nMedeian seuraamaan itseänne, hänet, joka tuntee kaikki loitsut ja\ntaikakeinot? Hän ajaisi teidän laivanne salakarille tai ärsyttäisi\nteidän kimppuunne Brimon, tuon metsien hurjan kuningattaren;\ntai kahleet putoisivat hänen ranteistaan, ja hän pakenisi\nlohikäärmevaunuissansa; tai jollei siten, niin jollakin muulla tavalla,\nsillä hänellä on tuhansia keinoja ja neuvoja. Miksi te ollenkaan\npalaatte kotiin, uljaat uroot, ja uudestaan uhmaatte noita pitkiä\nmeriä ja Bosporosta ja myrskyistä Eukseinosta, kaikki vaivanne vain\ntulevat kaksinkertaisiksi; onhan näillä rannoilla monta kaunista maata,\njotka vain odottavat teidänlaisianne urheita miehiä. Parempihan olisi\nasettua asumaan näille seuduille, rakentaa kaupunki ja antaa Aieteen ja\nKolkhiin tulla omin neuvoin toimeen.\"\n\nSilloin kävi hyminä läpi kolkhilaisten joukon ja muutamat huusivat:\n\"Hyvin puhuttu!\" ja toiset taas: \"Olemme saaneet kylliksemme\nkuljeskelusta, emme tahdo enää lähteä meriä kiertelemään!\" Viimein\nheidän päällikkönsä sanoi: \"Olkoon sitten niin. Vaivaksi tyttö on ollut\nmeille ja vaivaksi isänsä huoneelle ja kiusankappaleen saatte hänestä\ntekin. Mutta pitäkää hänet sitten, koska ette ole ymmärtäväisempiä. Me\nlähdemme purjehtimaan pohjoista kohden.\"\n\nAlkino'os antoi heille ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kaikenlaisia\nkalliita lahjoja. Samoin hän antoi minyalaisille ja lähetti heidät\nkaikki rauhassa matkalle.\n\nSiten tuo tumma noitatyttö jäi Iasonin luokse tuottamaan hänelle\nsurua ja häpeää. Kolkhilaiset purjehtivat pohjoiseen Adrianmerelle,\nasettuivat sinne asumaan ja rakensivat kaupunkeja pitkin rannikkoa.\n\nMutta uroot purjehtivat itäänpäin päästäkseen Hellaaseen, raikkaaseen\nkotimaahansa. Mutta myrsky yllätti heidät ja ajoi heidät kauaksi\netelään. He soutivat sokaisevassa sateessa ja pimeässä, kunnes olivat\naivan uupuneita ponnistuksista. Eivätkä he ensinkään tietäneet, minne\nolivat joutuneet, ja jättivät kaiken elämän toivon. Viimein laiva koski\npohjaan, ja kun aamu koitti, niin he kahlasivat rantaan. Mutta he eivät\nnähneet ympärillään muuta kuin hietaa ja kuivuneita suolalätäköitä,\nsillä he olivat tulleet Syrtin hietasärkille ja niille autioille,\npuuttomille aavikoille, jotka ulottuvat Kyrenestä aina Numidiaan\nasti pitkin Afrikan polttavaa rannikkoa. Siellä he nääntymäisillään\nkiertelivät monta päivää, ennenkuin saattoivat lähteä rannasta ja\npäästä taas aavalle merelle. Ja siellä Kanthos, koettaessaan työntää\nlaivaa rannasta, sai surmansa kivestä, jonka muuan paimen heitti.\n\nSiellä kuoli myöskin Mopsos, tuo tietäjä, joka tunsi kaikkien lintujen\näänet. Mutta hän ei saattanut edeltäpäin tietää omaa loppuansa, sillä\nhäntä pisti jalkaan kyykäärme, yksi niistä kyistä, jotka syntyivät\nGorgon päästä tippuneista veripisaroista, kun Perseus kantoi sitä\npoikki hietikon.\n\nViimein uroot alkoivat soutaa pohjoista kohden ja ponnistelivat\nmonta raskasta päivää, kunnes vesi oli lopussa ja ruoka syöty ja\nhe olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja janoon. Mutta vihdoin\nhe näkivät pitkän jyrkkärantaisen saaren ja siintävän vuorenhuipun\nkorkealla pilvien keskellä ja tunsivat sen Idan huipuksi ja Kreetan\nkuuluisaksi maaksi. Ja he sanoivat: \"Laskekaamme laivamme Kreetan\nrantaan ja menkäämme katsomaan Miinosta, kuuluisaa kuningasta, ja\nkaikkea hänen kunniaansa ja rikkauttansa. Tottapa hän meitä kohtelee\nvieraanvaraisesti ja antaa meidän täyttää vesiastiamme rannalla.\"\n\nMutta kun he lähestyivät saarta, niin he näkivät kummallisen näyn\nrantakalliolla. Länteen viettävällä niemekkeellä seisoi jättiläinen,\npitempi kuin vuoristonhongat, kimallellen korkealla taivasta vastaan\nkuin kiiltävä kuparitorni. Hän käänteli päätänsä ja katseli joka\npuolelle, kunnes hän näki Argon ja sen miehistön. Heidät nähdessään\nhän tuli heitä kohden nopeammin kuin nopein hevonen hypäten yhdellä\nainoalla askeleella kalliolta kalliolle. Kun hän tuli heidän lähelleen,\nniin hän heilutti käsivarsiaan ylös ja alas niinkuin soutajat nostavat\nja laskevat airojaan ja karjaisi kuparikurkullaan kuin pasuuna\nkalliolta: \"Te olette merirosvoja ja ryöväreitä! Jos uskallatte laskea\nmaihin, niin paha teidät perii!\"\n\nSilloin uroot huusivat: \"Emme me ole merirosvoja. Me olemme kaikki\nhyviä ja rehellisiä miehiä, emmekä muuta pyydä kuin ruokaa ja vettä.\"\nMutta jättiläinen huusi vielä kovemmin:\n\n\"Te olette ryöväreitä, te olette merirosvoja kaikki. Tunnen kyllä\nteidät. Jos te laskette maihin, niin teidän pitää kuolemalla kuoleman.\"\n\nSitten hän taas heilutti käsivarsiaan ikäänkuin merkiksi, ja he\nnäkivät, kuinka kaikki kansa pakeni sisämaahan päin ajaen edellään\nkarjalaumojansa, ja he näkivät sakeaa savua ja liekkejä kohoavan\nkukkuloiden keskeltä. Silloin jättiläinen juoksi laaksoon ja katosi ja\nuroot nojasivat peloissaan airoihinsa.\n\nMutta Medeia seisoi ja tarkasteli tuota kaikkea jyrkkien mustien\nkulmiensa alta, viekas hymy huulillaan ja viekas tuuma mielessänsä.\nViimein hän puhui: \"Minä tunnen tuon jättiläisen. Kuulin hänestä\npuhuttavan kotonani kaukana idässä. Tulen kuningas Hephaistos takoi\nhänet maanalaisessa pajassaan Aitne-vuoren [Etnan] alla ja antoi\nhänelle nimeksi Talos ja lähetti hänet Miinokselle palvelijaksi\nvartioimaan Kreetan rantoja. Kolmasti päivässä hän kiertää saaren\nympäri eikä pysähdy kertaakaan lepäämään. Jos muukalaiset laskevat\nmaihin, niin hän juoksee uunilleen, joka liekehtii tuolla kukkuloiden\nkeskellä. Kun hän on tulipunainen, niin hän syöksyy heidän päälleen ja\npolttaa heidät kuoliaiksi kuparikourillaan.\"\n\nSilloin kaikki uroot huusivat: \"Mitä meidän on tehtävä, viisas Medeia?\nVettä meidän täytyy saada, muuten kuolemme janoon. Lihaa ja verta\nvastaan kyllä saattaisimme onnellisesti taistella, mutta kuka uskaltaa\nkäydä tuota tulipunaista kuparia vastaan?\"\n\n\"Minä uskallan käydä tulipunaista kuparia vastaan, jos vain on totta,\nmitä olen kuullut kerrottavan. Sillä sanotaan, että hänellä on koko\nruumiissaan vain yksi suoni, joka on täynnä tulinestettä, ja että sitä\nsuonta pitelee kiinni vain yksi naula; mutta missä kohdassa tuo naula\non, sitä en tiedä. Mutta jos sen vain saan käsiini, niin rauhassa\nsaatte täyttää vesiastianne tällä rannalla.\"\n\nSitten hän käski uroiden viedä hänet rannalle ja soutaa taas pois ja\nodottaa, mitä tapahtuisi.\n\nUroot tottelivat häntä vastahakoisesti, sillä heitä hävetti jättää\nhänet yksin, rannalle. Mutta Iason sanoi: \"Hän on rakkaampi minulle,\nkuin kenellekään teille, mutta kuitenkin minä jätän levollisena hänet\nrannalle, sillä hänellä on kauniin ja ovelan päänsä lokeroissa enemmän\nneuvoja kuin saatamme uneksiakaan.\"\n\nHe jättivät velhotytön rannalle, ja hän seisoi siinä kauniina ja ypö\nyksin. Viimein jättiläinen tulla harppasi takaisin aivan hehkuvan\npunaisena kiireestä kantapäähän asti, niin että ruoho sihisi ja savusi\nhänen askeleittensa alla.\n\nKun hän näki tytön yksinään, niin hän pysähtyi. Mutta Medeia\nkatsoi häntä rohkeasti silmiin hievahtamatta vähääkään ja aloitti\ntenholaulunsa:\n\n\"Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen; ja kupari- ja tulimiestenkin\ntäytyy kuolla. Kupari ruostuu ja tuli jäähtyy, sillä ajan hammas\nkuluttaa kaikki vuorostaan. Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen;\nmutta suloisempaa on elää iäti; suloisempaa on elää iäti nuorena\njumalten lailla, joilla on ikhoria suonissaan, ikhoria, joka antaa\nelämää ja nuoruutta ja iloa ja hehkuvan sydämen.\"\n\nSilloin Talos sanoi: \"Kuka sinä olet, kumma neito, ja missä on tuota\nnuoruuden nestettä?\"\n\nMedeia näytti hänelle kristallipullon ja sanoi: \"Tässä on nuoruuden\nnestettä. Minä olen loitsijatyttö Medeia, ja minun sisareni, Kirke,\nantoi tämän pullon minulle ja sanoi: 'Mene ja vie palkinto Talokselle,\ntuolle uskolliselle palvelijalle, sillä hänen maineensa on kiertänyt\nmaat ja mantereet'. Tule siis, niin minä kaadan tätä nestettä sinun\nsuoniisi, että saisit elää iäti nuorena.\"\n\nHän kuunteli tytön kavalia sanoja, tuo tyhmä Talos, ja tuli\nlähelle. Mutta Medeia sanoi: \"Kasta itsesi ensin mereen ja jäähdytä\nkupariruumiisi, muuten sinä poltat minun hienot sormeni. Ja näytä\nsitten minulle, missä on naula, jotta voisin kaataa nestettä suoneesi.\"\n\nSilloin tuo tyhmä Talos hyppäsi mereen, ja vesi kihisi ja kiehui ja\nhöyrysi hänen ympärillään. Sitten hän tuli, polvistui Medeian eteen ja\nnäytti hänelle salaperäisen naulan.\n\nMedeia veti naulan varovaisesti ulos, mutta ei kaatanutkaan ikhoria\nsuoneen. Nuoruuden nesteen sijasta tuli purskui ulos, kuin tulipunainen\nrautavirta. Ja Talos huusi: \"Sinä petit minut, kavala velhotyttö!\" ja\nkoetti nousta pystyyn. Mutta Medeia kohotti kätensä hänen ylitsensä ja\nlauloi, kunnes Talos vaipui maahan hänen loitsunsa vaikutuksesta. Kun\nhän vaipui, niin hänen kupariset jäsenensä kalisivat raskaasti, ja maa\nähkyi hänen painonsa alla. Tulineste purskui ulos hänen kantapäästään\nkuin hehkuva laavavirta ja syöksyi mereen. Medeia nauroi ja kutsui\nuroita ja huusi: \"Tulkaa rannalle ja täyttäkää rauhassa vesiastianne!\"\n\nHe tulivat ja näkivät jättiläisen makaavan maassa kuolleena. Ja he\nlankesivat polvilleen Medeian eteen ja suutelivat hänen jalkojaan,\ntäyttivät vesiastiansa ja ottivat härkiä ja lampaita ja purjehtivat\nsitten pois tuolta nurjalta rannalta.\n\nViimein monen monituisen seikkailun jälkeen he saapuivat Melean\nniemelle, Peloponnesoksen lounaiseen kärkeen. Siellä he uhrasivat\njumalille, ja Orpheus puhdisti heidät rikoksestaan. Sitten he taas\nkulkivat pohjoista kohden Lakoniken rannikon ohi ja tulivat aivan\nväsyneinä ja nääntyneinä Sunioniin. Ja sitten he purjehtivat Euboian\npitkää salmea ylös, kunnes he kerran vielä näkivät Pelionin ja Aphetain\nja merenrannan Iolkoksen.\n\nJa uroot laskivat laivansa rantaan, mutta heillä ei ollut voimia vetää\nsitä maalle. He kiipesivät ulos laivasta ja istuutuivat rantakiville\nja itkivät, kunnes eivät enää jaksaneet itkeä enempää. Rakennukset\nja puut olivat kaikki muuttuneet ja kaikki kasvot, jotka he näkivät,\nolivat outoja. Heidän ilonsa muuttui murheeksi, kun he muistelivat\nnuoruuttansa ja kaikkia kärsimyksiänsä ja niitä uljaita kumppaneita,\njotka he olivat kadottaneet.\n\nPaljon kansaa kokoontui heidän ympärilleen ja kysyi heiltä: \"Keitä te\nolette, jotka täällä istutte itkemässä?\"\n\n\"Me olemme teidän ruhtinaittenne poikia, jotka monta vuotta sitten\npurjehdimme pois. Kultaista taljaa me lähdimme hakemaan, ja sen olemme\nsaaneetkin ja murhetta sen ohella. Kertokaa meille isistämme ja\näideistämme, jos ketkään heistä enää ovat elossa.\"\n\nSilloinpa nousi suuri hälinä, itkettiin ja naurettiin, ja kaikki\nkuninkaat tulivat rannalle; ja he veivät uroot koteihinsa ja itkivät\njaloja vainajia.\n\nSitten Iason meni Medeian kera setänsä Peliaan palatsiin. Kun hän astui\nsisään, niin Pelias istui lieden ääressä halvaantuneena ja sokeana\nvanhuuttaan ja hänen vastapäätään istui Iasonin isä Aison, sokeana ja\nhalvaantuneena hänkin. Noiden molempien vanhusten päät tutisivat, kun\nhe koettivat lämmitellä itseään lieden ääressä.\n\nJa Iason lankesi polvilleen isänsä eteen ja itki ja kutsui häntä\nnimeltä. Vanhus ojensi kätensä ja tunnusteli häntä ja sanoi: \"Älä\npilkkaa minua, nuori urho. Minun poikani Iason hukkui kauan kauan\nsitten meren aaltoihin.\"\n\n\"Minä olen juuri sinun oma poikasi Iason, jonka sinä veit kentaurin\nkasvatettavaksi Pelion-vuorelle. Minä olen tuonut Kultaisen taljan ja\nAuringon jumalasta polveutuvan kuninkaantyttären puolisokseni. Anna\nsiis nyt minulle kuningaskuntasi, Pelias-setäni, ja täytä lupauksesi,\nniinkuin minä olen lupaukseni täyttänyt.\"\n\nSilloin hänen isänsä painautui häneen kiinni kuin lapsi ja itki eikä\ntahtonut enää päästää häntä menemään. Ja hän huusi: \"Nyt ei minun enää\ntarvitse yksin kulkea hautaani kohden. Lupaa, ettet enää koskaan jätä\nminua, niin kauan kuin elän.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nKuinka uroiden lopuksi kävi.\n\n\nNyt minä mielelläni lopettaisin tarinani hauskasti. Mutta ei ole minun\nsyyni, etten voi niin tehdä. Vanhat laulut lopettavat sen surullisesti\nja minä uskon, että ne ovat tosia ja viisaita. Vaikka uroot\npuhdistettiinkin rikoksistaan Malean saarella, niin eivät uhrit sentään\nvoi muuttaa häijyjä sydämiä hyviksi, ja Iason oli ottanut ilkeän vaimon\nja hän sai kantaa kuormaansa loppuun asti.\n\nEnsiksi Medeia keksi keinon rangaistakseen tuota vanhaa Pelias-parkaa,\nsen sijaan, että hän olisi antanut hänen kuolla rauhassa.\n\nHän kertoi Peliaan tyttärille: \"Minä voin tehdä vanhat jälleen\nnuoriksi, ja saattepa nähdä kuinka helppoa se on.\" Hän otti vanhan\noinaan ja tappoi sen ja pisti sen kattilaan, jossa kiehui taikayrttejä\nja mumisi loitsuja kattilan, ääressä, ja silloin tuo vanha oinas\nhypähti kattilasta nuorena, kauniina karitsana. \"Medeian kattila\" on\nvieläkin sananpartena ja sillä tarkoitetaan sotien ja suurten muutosten\naikoja, kun maailma on käynyt vanhaksi ja heikoksi ja nuortuu taas\nkovista kärsimyksistä.\n\nSitten Medeia sanoi Peliaan tyttärille: \"Tehkää te isällenne samoin\nkuin minä tälle oinaalle, niin hänestä taas tulee nuori ja voimakas\".\nMutta hän ilmaisi heille loitsut vain puoleksi, ja niin he eivät\nonnistuneetkaan, ja Medeia pilkkasi heitä. Vanha Pelias-parka kuoli,\nja hänen tyttärensä joutuivat kurjuuteen. Mutta runot kertovat, että\nMedeia paransi Iasonin isän Aisonin, niin että hänestä taas tuli nuori\nja voimakas.\n\nMutta Iason ei voinut enää rakastaa Medeiaa kaikkien hänen julmien\ntekojensa jälkeen. Hän oli kiittämätön Medeialle ja teki hänelle\nvääryyttä, ja Medeia kosti hänelle. Ja kauheasti hän kostikin, niin\nkauheasti, etten siitä voi tässä kertoakaan. Mutta kun tulette\nsuuremmiksi, niin saatte itse lukea, sillä siitä on laulettu jaloissa\nrunoissa ja kauniissa sävelteoksissa. Ja olkoon se sitten totta tai ei,\nniin se on meille aina varoituksena, ettei tule hakea apua ilkeiltä\nihmisiltä tai pyrkiä hyviin tarkoitusperiin ilkein keinoin. Jos me\nkäytämme kyykäärmettä vihollisiamme vastaan, niin se kääntää päänsä\nennenkuin aavistammekaan ja pistää meitä itseämme.\n\nToisistakin uroista olisi monta mieltäkiinnittävää tarinaa\nkerrottavana, mutta tässä ei ole tilaa. Saatte niistä lukea itse:\nKalydonin karjusta, jonka Meleagros surmasi, ja Heraklen kahdestatoista\nkuuluisasta urotyöstä, ja niistä seitsemästä sankarista, jotka\ntaistelivat Theben luona, ja kaksoisveljesten Kastorin ja Polydeukeen\njalosta rakkaudesta, kuinka toinen ei tahtonut jäädä eloon, kun toinen\nkuoli, niin että he jakoivat keskenään kuolemattomuutensa, ja Zeus\nmuutti heidät kaksoistähdiksi, jotka eivät milloinkaan nouse yhdellä\nkertaa taivaalle.\n\nEntä kuinka kävi Kheironin, tuon hyvän, kuolemattoman kentaurin? Sekin\non surullinen tarina. Sillä uroot eivät saaneet häntä enää koskaan\nnähdä. Hän haavoittui myrkytetystä nuolesta Pholoeen kukkuloilla,\nkun Herakles avasi sen turmiollisen viiniastian, johon Kheiron häntä\noli kieltänyt koskemasta. Ja kentaurit tunsivat viinin hajun ja\nkokoontuivat sen ympärille ja tappelivat siitä Herakleen kanssa. Mutta\nHerakles surmasi heidät kaikki myrkytetyillä nuolillaan, ja Kheiron jäi\nyksikseen. Silloin Kheiron otti yhden nuolen ja pisti sen vahingossa\njalkaansa. Myrkky virtasi kuin tuli hänen suonissaan, hän kaatui maahan\nja halusi kuolla. Hän huusi: \"Viini, tuo koko minun sukuni turma,\nminutkin perikatoon vei. Miksi tällaista kuolemantuskaa kärsien iäti\neläisin! Ken tahtoo ottaa minun kuolemattomuuteni, jotta minä saisin\nkuolla?\"\n\nSilloin vastasi Prometheus, tuo hyvä titaani, jonka Herakles oli\nvapauttanut Kaukasokselta: \"Minä tahdon ottaa sinun kuolemattomuutesi\nja elää iäti kuolevaisia ihmisparkoja auttaakseni.\" Kheiron antoi\nhänelle kuolemattomuutensa ja kuoli ja pääsi lepoon vaivoistansa.\nJa Herakles ja Prometheus itkivät häntä ja menivät hautaamaan häntä\nPelionin kukkulalle. Mutta Zeus otti hänet ylös tähtien joukkoon\nelämään iäti suurena ja lempeänä kaukana etelän taivaalla.\n\nAikanansa uroot kuolivat kaikki, paitsi Nestor, tuo hopeakielinen\nvanhus, ja jättivät jälkeensä uljaita poikia, mutta ei niin suuria\nkuin itse olivat olleet. Mutta heidän poikiensakin maine on elänyt\ntähän päivään asti, sillä he taistelivat kaikki Troian kymmenvuotisessa\nsodassa ja heidän tarinansa on kerrottuna Homeroksen kirjassa, kahdessa\nmaailman jaloimmassa laulussa: \"Iliadissa\", joka kertoo meille Troian\npiirityksestä ja Akhilleuksesta, joka riiteli kuninkaitten kanssa,\nja \"Odysseiassa\", joka taas kertoo kuinka Odysseus harhaili maasta\ntoiseen monta vuotta ja kuinka viimein Alkino'os lähetti hänet terveenä\nja reippaana kotiin Ithalkeen, hänen rakkaalle saarellensa, ja\nkuinka Odysseus kohtasi uskollisen puolisonsa Penelopeen ja poikansa\nTelemakhoksen ja jalon sikopaimenen Eumaioksen ja vanhan koiransa, joka\nnuoli hänen kättään ja kuoli. Sen hauskan tarinan saatte, lapsukaiseni,\nlukea jonakin talvi-iltana takkavalkean ääressä. Mutta nyt minä lopetan\nkertomukseni ja aloitan toisen, vielä hauskemman, uroosta, josta tuli\nmahtava kuningas ja joka voitti kansansa rakkauden.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS TARINA.\n\nTHESEUS.\n\n\n\n\n1.\n\nKuinka Theseus nosti kiven.\n\n\nOli kerran Troizeniassa Aithra-niminen prinsessa, Pittheus-kuninkaan\ntytär. Hänellä oli kaunis poika nimeltä Theseus, koko maan uljain\nnuorukainen. Eikä Aithra hymyillyt muulloin kuin poikaansa\nkatsellessaan, sillä hänen puolisonsa oli unohtanut hänet ja eleli\nkaukana merten takana. Ja Aithran oli tapana mennä Troizenian yli\nkohoavalle vuorelle Poseidonin temppeliin ja istua siellä kaiken päivää\nkatsellen meren lahden ja Methanan yli Aiginan purppuranpunertavia\nhuippuja ja niiden juurella olevaa Attikan rantaa. Kun Theseus\noli täyttänyt viisitoista vuotta, niin Aithra otti hänet mukaansa\ntemppeliin ja vei hänet temppelin puutarhassa kasvavaan tiheään\nlehtoon. Hän näytti pojalle korkeaa plataanipuuta, jonka varjossa\nkasvoi sianpuoloja ja punaisia kanervapensaita, huokasi ja sanoi:\n\"Theseus, poikani, mene tuohon varvikkoon. Siellä sinä tuon\nplataanipuun juurella näet ison, laakean kiven. Nosta se ja tuo\nminulle, mitä sen alla on.\"\n\nTheseus tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja näki, ettei siihen oltu\nvuosikausiin koskettu. Kun hän kaivoi pensaiden juuria, niin hän löysi\nison laakean kiven, joka oli kokonaan muratin ja karhunmarjojen ja\nsammalten peitossa. Hän koetti nostaa sitä, mutta ei jaksanut. Hän\nkoetti koettamistaan, kunnes hänen tuli niin kuuma, että hiki valui\nvirtana hänen otsaltaan ja hän itki häpeästä. Mutta mikään ei auttanut.\nViimein hän palasi äitinsä luokse ja sanoi: \"Minä olen löytänyt\nkiven, mutta en jaksa sitä nostaa enkä usko, että kukaan muukaan koko\nTroizeniassa siihen kykenee\".\n\nSilloin hänen äitinsä huokasi ja sanoi: \"Jumalat antavat odottaa\nkauan; mutta viimein he tekevät oikeutta. Jääköön tämä sitten vielä\ntoistaiseksi. Sillä se päivä on tuleva, jolloin sinä olet Troizenian\nväkevin mies\".\n\nSitten hän otti Theseusta kädestä, meni temppeliin rukoilemaan ja\npalasi taas kotiinsa poikansa Theseuksen kanssa.\n\nKun vuosi oli umpeen kulunut, niin hän vei taas Theseuksen\ntemppelitarhaan ja käski hänen nostaa kiven. Mutta Theseus ei jaksanut.\n\nSilloin Aithra huokasi ja sanoi taas samat sanat ja meni pois ja\npalasi taas seuraavana vuonna. Mutta ei Theseus silloinkaan jaksanut\nnostaa kiveä, eikä seuraavanakaan vuonna. Ja hän olisi halunnut kysyä\näidiltään, mikä tuo kivi oikeastaan oli ja mitä sen alla oli, mutta\näidin kasvot olivat niin surulliset, ettei hän hennonut kysyä.\n\nTheseus ajatteli itsekseen: \"Varmasti se päivä on tuleva, jolloin\nminä saatan nostaa tuon kiven, vaikkei kukaan muu koko Troizeniassa\nsiihen pystyisi!\" Ja jotta hän olisi tullut oikein vahvaksi, niin hän\npaini kaiket päivät, heitti kiekkoa ja keihästä ja kesytti hevosia ja\nmetsästi villisikoja ja härkiä ja ajoi vuohia ja hirviä kallioilla,\nniin ettei lopulta koko vuoristossa ollut toista niin nopsaa\nmetsästäjää kuin Theseus. Ja hän tappoi Krommyonin villisian Phaiaan,\njoka hävitti maata. Ja viimein kaikki kansa sanoi: \"Totisesti jumalat\novat tuon nuorukaisen keralla\".\n\nKun hänen kahdeksastoista ikävuotensa oli kulunut, niin Aithra vei\nhänet taas temppelitarhaan ja sanoi: \"Theseus, nosta kivi tänä päivänä\ntai et saa milloinkaan tietää, kuka olet\".\n\nTheseus meni pensaikkoon, kumartui kiven yli ja sysäsi sitä rajusti, ja\nse liikahti. Silloin hänen rohkeutensa paisui ja hän huudahti: \"Vaikka\nsydämeni halkeaisi, niin kiven on noustava!\" Hän sysäsi sitä vielä\ntoisen kerran ja sai sen nousemaan ja vieritti sen kiljaisten pois\npaikoiltaan.\n\nKun hän katsoi paikkaan, jossa kivi oli ollut, niin hän näki maassa\npronssisen miekan, jonka kahva oli kiiltävästä kullasta, ja sen\nvieressä parin kultaisia sandaaleja. Hän sieppasi ne ja syöksyi\npensaiden läpi kuin villi karju ja juoksi äitinsä luo pitäen niitä\nkorkealla päänsä päällä.\n\nKun hänen äitinsä näki ne, niin hän itki kauan hiljaa peittäen kauniit\nkasvonsa päällyshuiviinsa. Theseus seisoi kummastellen hänen vieressään\nja itki myöskin, miksi, sitä hän ei tietänyt. Kun Aithra oli itkenyt\nitsensä väsyksiin, niin hän nosti päänsä ja pani sormensa huulilleen ja\nsanoi: \"Piilota ne poveesi, Theseus-poikani, ja tule kanssani jonnekin,\njosta voimme katsella meren yli.\"\n\nHe menivät pyhien muurin ulkopuolelle ja katselivat yli kimaltelevan,\nsinisen meren. Ja Aithra sanoi: \"Näetkö maan tässä jalkojesi juuressa?\"\nTheseus vastasi: \"Näen, se on Troizenia, jossa minä olen syntynyt ja\nkasvanut.\"\n\nJa Aithra sanoi: \"Se on vain pieni maa, karu ja kallioinen ja se on\nkohden kalpeata koillista. Mutta saatatko nähdä tuon maan meren tuolla\npuolen?\"\n\n\"Saatan kyllä, se on Attika, jossa ateenalaiset asuvat.\"\n\n\"Se on ihana ja avara maa, Theseus-poikani, ja se on kohden\npäivänpaisteista etelää. Se on oliiviöljyn ja hunajan maa, jumalien\nja ihmisten ilo, sillä jumalat ovat ympäröineet sen vuorilla, joiden\nsuonet ovat puhdasta hopeaa ja luut lumivalkeaa marmoria. Siellä\najuruohot ja neilikat koristavat kukkuloita ja sulotuoksuiset orvokit\nja liljat niittyjä, ja satakielet laulavat kaiket päivät lehdoissa\nalati juoksevien virtojen äyräillä. Siellä on kaksitoista väkirikasta\nkaupunkia, joissa asuu ikivanha heimo, käärmekuninkaan Kekropsin,\nMaaemon pojan jälkeläiset. Heillä on kultaisia heinäsirkkoja\nkultakutriensa koristeina, sillä heinäsirkkojen tavoin he putkahtivat\nmaasta ja niinkuin heinäsirkat he laulavat kaiken päivää iloiten\nauringon elvyttävässä lempeässä paisteessa. Mitä sinä tekisit, poikani,\njos olisit sellaisen maan kuningas?\"\n\nTheseus katseli hämmästyneenä leveän kimaltelevan meren yli ja näki\nihanan Attikan rannikon Sunionista aina Hymettos ja Brilettosvuoriin\nasti ja kaikki ne vuorten kukkulat, jotka ympäröivät Ateenaa. Mutta\nitse Ateenaa hän ei voinut nähdä, sillä purppuran punertava Aiginan\nsaari oli sen edessä puolitiessä Attikan ja Argoliin välillä.\n\nSilloin Theseuksen sydän paisui hänen rinnassaan ja hän sanoi: \"Jos\nminä olisin sellaisen maan kuningas, niin minä hallitsisin sitä hyvin\nja viisaasti ja voimallisesti, niin että kuoltuani kaikki kansa itkisi\nhaudallani ja huutaisi ja valittaisi kaitsijansa kadottamista.\"\n\nAithra hymyili ja sanoi: \"Ota sitten miekka ja sandaalit ja mene\nateenalaisten kuninkaan Aigeuksen luo, joka asuu Pallaan kukkulalla, ja\nsano hänelle: 'Kivi on nostettu, mutta kenen on sen alla oleva pantti?'\nNäytä sitten hänelle miekka ja sandaalit ja ota vastaan, mitä jumalat\nsinulle lähettävät.\"\n\nMutta Theseus sanoi itkien: \"Pitääkö minun jättää sinut, oi äitini?\"\n\nÄiti vastasi: \"Älä minua itke. Mikä on sallittu, sen pitää tapahtua.\nJa murehtiminen on helppoa niille, jotka eivät muuta tee kuin\nmurehtivat. Pelkkää surua oli nuoruuteni ja pelkkää surua sain kokea\naikuiseksi tultuani. Nuoruuteni oli pelkkää surua Bellerophonin,\nKhimairan surmaajan tähden, jonka isäni kavalasti karkoitti, ja\naikuisena sain surra uskottoman isäsi ja sinun tähtesi. Ja pelkkää\nsurua on oleva minun vanhuutenikin -- sillä minä näen kohtaloni\nunissa -- Joutsenen pojat vievät minut vankina Eurotaan laaksoon\nja viimein minun on purjehdittava meren yli orjattarena, Kreikan\nvihollisten palveluspiikana. Kuitenkin minun puolestani kostetaan, kun\nkultahapsiset uroot purjehtivat Troiaa vastaan ja hävittävät Ilionin\npalatsit. Silloin minun poikani vapauttaa minut orjuudesta ja minä\nsaan kuulla kerrottavan Theseuksen maineesta. Mutta sitä ennen saan\nkokea uusia suruja, mutta minä voin ne kestää, niinkuin olen kestänyt\nmenneetkin suruni.\"\n\nSitten hän suuteli Theseusta itkien ja meni temppeliin, eikä Theseus\nnähnyt häntä enää.\n\n\n\n\nII.\n\nKuinka Theseus surmasi ihmissyöjät.\n\n\nTheseus jäi sinne yksinään seisomaan mieli toiveikkaana. Ensiksi hän\naikoi mennä satamaan ja vuokrata nopeakulkuisen laivan ja purjehtia\nmerenlahden yli Ateenaan. Mutta sekin tuntui hänestä liian hitaalta, ja\nhän toivoi, että hänellä olisi siivet, joilla hän voisi lentää meren\nyli isänsä luo. Mutta hetken perästä hänen rohkeutensa alkoi lannistua,\nja hän huokasi ja sanoi itsekseen:\n\n\"Entäpä jos isälläni on toisia poikia, joita hän rakastaa? Entäpä\njollei hän otakaan minua vastaan? Mitä olen tehnyt, jotta hän minusta\nvälittäisi? Syntymähetkestäni asti olen ollut unohduksissa, miksipä nyt\nsitten olisin tervetullut hänen luokseen?\"\n\nNiin hän kauan aikaa mietiskeli suruissaan. Viimein hän huusi\nkovalla äänellä: \"Tahdon saattaa hänet rakastamaan itseäni, sillä\ntahdon näyttää, että olen hänen rakkautensa arvoinen. Tahdon voittaa\nmainetta ja kunniaa ja tehdä sellaisia tekoja, että Aigeus on\noleva ylpeä minusta, vaikka hänellä olisi viisikymmentäkin muuta\npoikaa! Saavuttihan Herakleskin kunniaa, vaikka hän oli sorrettu ja\nEurystheuksen orja! Tappoihan hän kaikki rosvot ja kaikki ilkeät pedot\nja kuivasi suuria järviä ja soita ja mursi kalliot nuijallaan. Ja\nkaikki ihmiset kunnioittivat häntä, kun hän pelasti heidät kurjuudesta\nja teki elämän hauskaksi heille ja heidän jälkeläisilleen. Minnehän\nminä menisin tekemään sellaisia tekoja kuin Herakles? Missähän\nkohtaisin kummia seikkailuja, rosvoja ja hirviöitä ja helvetin\nsikiöitä, noita ihmisten vihollisia? Jospa lähtisin vaeltamaan maitse\nkauas vuoristoon ja kiertäisin Isthmokseen vievää tietä. Ehkäpä siellä\njoutuisin johonkin rohkeaan seikkailuun ja voisin tehdä jotakin, jolla\nvoittaisin isäni rakkauden.\"\n\nNiin hän lähti vaeltamaan maitse kauas vuoristoon isänsä miekka\nkupeellaan. Viimein hän tuli Hämähäkkivuorille, jotka kohosivat yli\nEpidauroksen kaupungin ja meren, ja hän näki kuinka rotkot kulkivat\nalaspäin keskimmäisestä huipusta, niinkuin langat hämähäkin seitissä.\n\nHän kiipesi ylös synkkiä rotkoja kuurnaisten marmoriseinien välitse,\nkunnes laakso siinsi sinisenä hänen jalkojensa alla ja pilvet tihkuivat\nsumuaan hänen päänsä ympärillä.\n\nHän kulki yhä eteenpäin rotkoreittiä, kunnes hän saattoi nähdä kapeiden\nvuorenhalkeamien kiertelevän allaan pohjoiseen ja etelään ja itään ja\nlänteen, ja mustia puoleksi usvaan peittyneitä onkaloita ja kaiken\nyläpuolella kammottavan näköisen kallioröykkiön.\n\nSen röykkiön yli hänen täytyi kulkea, sillä ei ollut muuta tietä\noikealla eikä vasemmalla, ja niin hän kapusi yli kivien ja kantojen ja\ntuli viimein kiviröykkiöille.\n\nKivikolla istui mies, jolla oli yllä karhunnahkainen vaippa. Karhun pää\noli hänen päähineenään ja sen hampaat irvistelivät valkoisina hänen\notsansa ympärillä. Ja karhun käpälät oli väännetty hänen kaulansa\nympäri, ja niiden kynnet hohtivat valkoisina hänen rinnallaan. Kun hän\nnäki Theseuksen, niin hän nousi seisomaan ja nauroi, niin että rotkot\nrytkähtelivät.\n\n\"Hohoo, ken sinä olet, kaunis kärpänen, joka olet lentänyt hämähäkin\nseittiin?\" Mutta Theseus astui lujasti eteenpäin eikä vastannut; mutta\nhän mietti mielessään: \"Onkohan tuo rosvo, ja jokohan olen joutunut\nseikkailuun?\" Mutta tuo kummallinen mies nauroi vielä kovemmin ja sanoi:\n\n\"Kopea kärpänen, etkö tiedä, että nämä rotkot muodostavat sellaisen\nseitin, josta ei yksikään kärpänen koskaan osaa takaisin. Tämä röykkiö\non hämähäkin luola, ja minä olen hämähäkki, joka imen kärpäset\nkuoliaiksi. Tule vain tänne, niin saan sinusta maukkaan aterian! Sillä\nsinua ei lainkaan hyödytä pakoon juokseminen, niin mutkikkaan seitin\nisäni Hephaistos minulle valmisti, kun hän muodosti vuoristoon nämä\nrotkot, joista yksikään ihminen ei osaa palata kotiinsa.\"\n\nMutta Theseus astui lujasti eteenpäin ja kysyi:\n\n\"Entä miksi ihmiset sinua nimittävät, kopea hämähäkki, ja missä ovat\nsinun imusarvesi?\"\n\nSilloin tuo kummallinen mies nauroi jälleen:\n\n\"Minun nimeni on Periphetes, ja minä olen Hephaistoksen ja vuorinymfin,\nAntikleian, poika. Mutta ihmiset nimittävät minua Korynetes-nuijaksi,\nja tässä on minun imusarveni.\"\n\nHän nosti vierestään kiviröykkiöltä mahtavan pronssinuijan.\n\n\"Tämän isäni minulle antoi ja takoi sen itse syvällä vuorten\nsisuksissa. Sillä minä nuijin kaikki kopeat kärpäset, niin että niistä\nlähtee lihat ja rasvat. Anna siis minulle tuo kiiltävä miekkasi ja\nvaippasi ja kultaiset sandaalisi, tai minä nuijin sinuakin, niin että\nhenkesi menetät, jos huonosti käy!\"\n\nMutta Theseus kääri nopeasti vaippansa lujiin poimuihin vasemman\nkäsivartensa ympärille olkapäästä aina kämmeneen asti ja veti miekkansa\nja syöksyi nuijamiehen päälle, ja nuijamies syöksyi hänen päällensä.\n\nKolmasti hän iski Theseusta, niin että tämä taipui kuin pajunvesa\niskujen alla. Mutta Theseus suojeli päätään vasemmalla kädellänsä ja\nvaipalla, jonka hän oli käärinyt sen ympärille.\n\nJa kolmasti Theseus kavahti pystyyn iskun jälkeen, kuten pajunvesa\nmyrskyn tyynnyttyä, ja tavoitti nuijamiestä miekallaan, mutta väljänä\nriippuvan karhuntaljan poimut pelastivat tämän.\n\nSilloin Theseus suuttui ja karkasi hänen kimppuunsa ja tarttui hänen\nkurkkuunsa, ja he kaatuivat ja kieriskelivät maassa päällekkäin. Mutta\nkun Theseus nousi maasta, niin nuijamies jäi liikkumattomana makaamaan\nhänen jalkoihinsa.\n\nSilloin Theseus otti hänen nuijansa ja hänen karhuntaljansa ja jätti\nhänet haukoille ja variksille ja jatkoi matkaansa alas rotkoja,\ntakimmaista rinnettä pitkin, kunnes hän tuli leveään vihreään laaksoon\nja näki lammas- ja karjalaumoja makaamassa puiden alla.\n\nLirisevän lähteen liepeellä kallioiden ja puiden varjossa oli nymfejä\nja paimenia tanssimassa. Mutta kukaan ei puhaltanut heille huilua, kun\nhe tanssivat.\n\nKun he näkivät Theseuksen, niini he kirkaisivat ja paimenet juoksivat\npakoon ja ajoivat pois karjalaumansa, ja nymfit sukelsivat lähteeseen\nkuin sorsat ja katosivat.\n\nTheseus oli ihmeissään ja nauroi: \"Tämän seudun ihmisetpä kummallisia\novat, juoksevat pakoon, kun näkevät muukalaisia, eivätkä soita\ntanssiessaan!\" Mutta hän oli väsynyt ja tomuinen ja janoissaan eikä\najatellut heitä sen enempää, vaan joi kirkkaasta lähteestä ja kylpi\nsiinä ja heittäytyi sitten pitkäkseen plataanipuun varjoon. Ja vesi\nlauloi hänet nukuksiin liristessään kiveltä kivelle.\n\nKun hän taas heräsi, niin hän kuuli kuiskuttelua ja supinaa ja näki\nnymfien kurkistelevan häntä lähteen toiselta puolen synkän luolan\nsuusta, jossa he istuivat vihreillä sammaltyynyillä. Ja yksi sanoi: \"Ei\nhän varmaankaan ole Periphetes\"; ja toinen kuiskasi: \"Ei ihan näytä\nollenkaan rosvolta, vaan kauniilta ja kiltiltä nuorukaiselta.\"\n\nSilloin Theseus hymyili ja huusi heille: \"Ihanat nymfit, en minä\nolekaan Periphetes. Hän nukkuu haukkojen ja variksien parissa ylhäällä\nröykkiöllään. Minä olen ottanut hänen karhuntaljansa ja hänen nuijansa.\"\n\nSilloin he hyppäsivät lähteen yli ja tulivat hänen luoksensa ja\nhuusivat paimenia takaisin. Theseus kertoi heille, kuinka hän oli\nsurmannut nuijamiehen. Paimenet suutelivat hänen jalkojaan ja\nlauloivat: \"Nytpä saamme syöttää rauhassa karjalaumojamme ja soittaa\ntanssiessamme. Sillä tuo julma nuijamies on kohdannut voittajansa eikä\nkuule enää meidän huilujamme.\"\n\nSitten he toivat hänelle vuonanlihaa ja viiniä, ja nymfit toivat\nhänelle hunajaa kalliolta, ja hän söi ja nukkui taas nymfien ja\npaimenten tanssiessa ja laulaessa. Kun hän heräsi, niin he pyysivät\nhäntä jäämään, mutta hän ei suostunut. \"Minulla on suuria tehtäviä\",\nhän sanoi. \"Minun täytyy lähteä kulkemaan Isthmokseen, että pääsisin\nAteenaan\".\n\nMutta paimenet sanoivat: \"Aiotko kulkea yksin Ateenaan? Ei kukaan kulje\nnykyään sitä tietä muuten kuin aseellisin joukoin!\"\n\n\"Mitä aseihin tulee, niin näettehän, että niitä minulla on kylliksi. Ja\nmitä joukkoihin tulee, niin kunniallisesta miehestä on kylliksi seuraa\nitselleen. Minkätähden en kulkisi yksin Ateenaan?\"\n\n\"Jos menet, niin sinun on oltava varuillasi Isthmoksen kannaksella,\ntai muuten joudut tekemisiin Sinis-rosvon kanssa, jota kutsutaan\nPityokampteeksi, hongannotkistajaksi. Hän taivuttaa kaksi honkaa ja\nsitoo kaikki matkustajat käsistä ja jaloista niihin kiinni. Kun hän\nlaskee puut irti, niin heidän ruumiinsa repeävät kahtia.\"\n\n\"Ja sen jälkeen\", toinen sanoi, \"sinun täytyy mennä sisämaahan päin,\njottet vain joudu Skeironin kallioille. Sillä oikealla puolella on\nmeri ja vasemmalla vuoret, niin ettet mitenkään voi päästä pakoon,\nvaan sinun täytyy kohdata Skeiron-rosvo. Hän panee sinut pesemään\njalkojansa, ja kun sinä peset niitä, niin hän työntää sinut alas\nkalliolta ruoaksi kilpikonnalle, joka asustaa kallion juurella ja syö\nkuolleiden ruumiita.\"\n\nJa ennenkuin Theseus ennätti vastata, kolmas huusi: \"Ja sen jälkeen\nodottaa sinua vielä suurempi vaara, jollet kulje yhä sisämaahan päin,\nniin että Eleusis jää kauas oikealle puolellesi. Sillä Eleusiissa\nhallitsee Kerkyon, julma kuningas, kaikkien kuolevaisten kauhu, joka\ntappoi oman tyttärensä Alopeen vankeudessa; mutta Alope muuttui\nihanaksi lähteeksi. Tyttärensä lapsen tuo julma kuningas heitti\nvuorille, mutta villit tammat antoivat sille maitoa. Nyt hän vaatii\npainimaan kanssansa jokaisen, joka tulee hänen maahansa, sillä hän on\nkoko Attikan paras painija ja hän lyö kaikki alleen. Ja ne, jotka hän\nlyö alleen, hän surkeasti surmaa, ja hänen palatsinsa piha on täynnä\nheidän luitansa.\"\n\nSilloin Theseus rypisti otsaansa ja sanoi: \"Tämä näyttää tosiaankin\nolevan huonosti hallittu maa, ja seikkailuja saanen kokea\nkyllikseni. Mutta jos minä kerran olen tämän maan perillinen, niin\nminä tahdon sitä hyvin hallita ja parantaa olot, ja tässä on minun\nkuninkaan-valtikkani.\" Ja hän heilutti pronssinuijaansa, mutta nymfit\nja paimenet tarttuivat häneen ja pyysivät ja rukoilivat häntä jäämään.\n\nMutta hän jatkoi vain matkaansa heidän rukouksistaan huolimatta ja\nkulki kulkemistaan, kunnes hän näki molemmat meret ja Korinthoksen\nlinnoituksen, joka kohosi korkealle maan yli. Hän kulki nopeasti poikki\nIsthmoksen kannaksen, sillä niin kiihkeästi hän halusi kohdata tuon\njulman Sinis-rosvon. Mäntymetsässä hän viimein tämän kohtasi, siellä,\nmissä Isthmos oli kaikkein kapein ja tie johti korkeiden kallioiden\nkeskitse. Siellä Sinis istui kivellä tien vieressä, nuori honkapuu\nnuijana poikkipäin polvillaan ja nuora valmiina vieressänsä. Hänen\npäänsä päällä riippui honkien latvoissa murhattujen ihmisten luurankoja.\n\nTheseus huusi hänelle: \"Hohoi, sinä uljas hongannotkistaja, onko\nsinulla jäljellä pari honkapuuta minuakin varten?\"\n\nSinis hypähti hänen eteensä ja vastasi osoittaen päänsä päällä\nriippuvia luurankoja: \"Minun ruoka-aittani on äskettäin tyhjentynyt,\nniin että minulla on kyllä valmiina pari puuta sinua varten\". Ja hän\nsyöksyi Theseuksen päälle nuijaansa heiluttaen, ja Theseus syöksyi\nhänen päällensä.\n\nSitten he takoivat toisiaan, niin että kesäinen metsä kaikui. Mutta\nmetalli oli lujempaa kuin honka, ja Sinis-rosvon nuija kalskahti\nkeskeltä kahtia, kun pronssi siihen sattui. Silloin Theseus antoi\nSinis-rosvolle muutamia voimakkaita iskuja, paiskasi hänet maahan,\npolvistui hänen päälleen ja sitoi hänet hänen omalla nuorallaan ja\nsanoi: \"Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää sinullekin\ntehtämän\". Sitten hän taivutti kaksi nuorta honkapuuta ja sitoi\nSinis-rosvon niiden väliin huolimatta hänen rukouksistaan ja\nvastustuksestaan. Ja hän päästi puut irralleen ja surmasi Sinis-rosvon\nja jatkoi matkaansa jättäen hänet haukoille ja korpeille.\n\nSitten hän kulki kukkuloiden yli Megaraa kohden pitkin Saronin meren\nrantaa, kunnes hän tuli Skeironin kallioille ja sille kaidalle polulle,\njoka kulki meren ja vuorten välitse.\n\nSiellä hän näki Skeironin istuvan lähteen reunalla, joka pulppusi\nkallion kyljestä. Hänellä oli jykevä nuija polvillaan ja hän oli\nsulkenut polun kivillä, niin että jokaisen kulkijan täytyi seisahtua.\n\nTheseus huusi hänelle ja sanoi: \"Hohoi, sinä kilpikonnanruokkija,\neivätkö jalkasi kaipaa tänään pesemistä?\"\n\nSkeiron hypähti hänen eteensä ja vastasi:\n\n\"Jalkani kaipaavat kyllä tänään pesemistä ja nälissään on\nkilpikonnakin\". Ja hän seisoi linnoituksensa edessä ja nosti molemmin\nkäsin nuijaansa.\n\nTheseus syöksyi hänen päälleen, ja kiivas oli ottelu kalliolla, sillä\nkun Skeiron tunsi pronssinuijan painon, niin hän antoi oman nuijansa\nvaipua ja kävi kiinni Theseukseen ja koetti sysätä hänet käsivoimin\nalas kalliolta. Mutta Theseus oli varovainen painija ja laski alas oman\nnuijansa ja tarttui Skeironia kurkkuun ja polveen ja pakotti hänet\nperäytymään kiviseinää kohden ja rutisti hänet sitä vastaan, niin että\nhenki oli hänestä lähteä. Ja Skeiron huusi huohottaen: \"Laske minut\nirti, niin saat mennä\". Mutta Theseus vastasi: \"Minä en saata jatkaa\nmatkaani, ennenkuin olen tehnyt kivisen tien tasaiseksi\". Ja hän\nrutisti häntä yhä kiviseinää vastaan, kunnes se romahti alas ja Skeiron\nvyöryi sen mukana suin päin maahan.\n\nSilloin Theseus nosti hänet ylös aivan runneltuna ja sanoi: \"Tule\npesemään jalkojani\". Ja hän veti miekkansa ja istahti lähteen reunalle\nja sanoi: \"Pese jalkani, tai minä hakkaan sinut palasiksi.\"\n\nVapisten Skeiron pesi hänen jalkansa; ja kun se oli tehty, niin Theseus\nnousi ylös ja huusi: \"Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää\nsinullekin tehtämän.\" Ja hän potkaisi Skeironin kalliolta mereen.\n\nSöikö kilpikonna hänet vai ei, sitä en tiedä; sillä muutamat sanovat\nsekä maan että meren hyljeksineen hänen ruumistansa, niin synnin\nsaastuttama se oli. Meri heitti sen rannalle, ja ranta heitti sen\ntakaisin mereen ja viimein aallot sen vihoissaan paiskasivat kallion\nkielekkeelle; ja sinne se jäi kauaksi aikaa riippumaan, kunnes se\nviimein muuttui synkäksi kariksi, joka siellä vielä tänäkin päivänä\nhyrskyn keskellä törröttää.\n\nSe on kumminkin totta, mitä Pausanias kertoo, että hän Ateenan\nkuninkaallisessa pylväskäytävässä näki Theseuksen kuvan saveen\nmuovailtuna ja hänen vieressään Skeiron-rosvon päistikkaa putoamassa\nmereen.\n\nSitten Theseus kulki päivämatkan Megaran ohi Attikan maahan, ja\nkorkeina ja kylminä kohosivat hänen edessään Kithaironin lumihuiput\nyli tummien mäntymetsien, joissa Erinnyit, kostottaret, ja hurjat\nbakkhantit mellastavat, ja ajavat ihmisiä kauas kauheille vuorille,\njoilla myrskyt yötä ja päivää ulvovat. Hänen oikealla puolellaan oli\njo aava meri ja kalliorantainen Salamis ja sen kuuluisan meritaistelun\npyhä paikka, jossa myöhemmin kreikkalaiset löivät persialaiset pakoon.\nHän kulki koko päivän iltaan asti, kunnes hän näki Thriasian tasangon\nja Eleusiin pyhän kaupungin, jossa on Maaemon temppeli. Siellä Demeter,\ntuo lempeä Maaemo, joka pitää viljalyhdettä kädessään, kohtasi\nTriptolemoksen, kun kaikki maat vielä olivat autioina. Hän opetti\nTriptolemoksen kyntämään sarkoja ja valjastamaan laiskoja nautoja\nikeen alle; hän opetti hänet kylvämään viljavainioita ja leikkaamaan\nkultaista viljaa. Hän lähetti Triptolemoksen opettamaan kaikkia kansoja\nja antamaan jyviä työtätekeville ja ahkerille. Sen vuoksi Eleusiissa\nkaikki, jotka vain maata viljelevät, kunnioittavat Maaemoa ja hänen\nrakastettuansa Triptolemosta, joka antoi jyviä työtätekeville ja\nahkerille.\n\nJa Theseus kulki tasankoa pitkin Eleusiiseen ja seisahtui kaupungin\ntorille ja huusi:\n\n\"Missä on tämän kaupungin kuningas Kerkyon? Minun täytyy painia hänen\nkanssaan tänään vähän.\"\n\nSilloin kaikki kansa tungeskeli hänen ympärilleen ja huusi: \"Kaunis\nnuorukainen, minkä vuoksi sinä tahdot kuolla? Riennä pian pois täältä,\nennenkuin julma kuningas kuulee, että muukalainen on kaupungissa.\"\n\nMutta Theseus kulki läpi kaupungin kansan itkiessä ja rukoillessa, ja\nläpi palatsin pihaan vievien porttien ja luuranko- ja pääkallokasojen\nkeskitse, kunnes hän saapui tuon kaikkien kuolevaisten kauhistuksen,\nKerkyonin, ovelle.\n\nHän näki Kerkyonin istuvan yksinänsä salissaan ruokapöydän ääressä.\nHänen edessään oli kokonainen lammas paistettuna ja hänen vieressään\ntäysinäinen viinitynnyri. Theseus seisahtui ja huusi hänelle: \"Hohoi,\nsinä uljas painija, tahdotko hiukan painia tänään kanssani?\"\n\nKerkyon katsahti ylös, nauroi ja vastasi: \"Tahdonpa kyllä hiukan painia\nkanssasi tänään; mutta tulehan sisään, sillä minä olen yksin ja sinä\nolet väsynyt, ja syö ja juo ennenkuin kuolet.\"\n\nTheseus astui rohkeasti sisälle ja istuutui Kerkyonin eteen pöydän\nääreen ja söi vatsansa täyteen lampaanlihaa ja joi vatsansa täyteen\nviiniä. Theseus söi kolmen miehen verosta, mutta Kerkyon söi kuin\nseitsemän miestä.\n\nMutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan toisillensa, vaikka he salaa\nsilmäilivät pöydän yli toisiaan. Ja kumpikin sanoi itsekseen: \"Hänellä\non leveät hartiat; mutta luulenpa, että omani ovat yhtä leveät kuin\nhänenkin.\"\n\nViimein, kun lammas oli syöty ja viiniankkuri juotu kuiviin, Kerkyon\nnousi pystyyn ja huusi: \"Painikaamme sitten hiukan, ennekuin menemme\nmaata.\"\n\nHe heittivät yltään kaikki vaatteensa ja menivät palatsin pihalle.\nKerkyon käski sirottaa tuoretta hiekkaa luiden keskellä olevalle\navonaiselle paikalle. Ja sinne uroot asettuivat vastatusten, ja\nheidän silmänsä kiiluivat kuin raivostuneiden härkien silmät. Ja\nkaikki kansa kokoontui porteille katsomaan, mitä tapahtuisi. Niin he\npainivat, kunnes tähdet alkoivat tuikkia heidän päittensä päällä. Edes\nja takaisin ja ympäri he pyörähtelivät, kunnes polkivat sannan aivan\nkovaksi jalkojensa alla. Heidän silmänsä leimahtelivat kuin tähdet\npimeässä, ja heidän hengityksensä nousi kuin savu öiseen ilmaan.\nMutta kumpainenkaan ei väistynyt paikaltaan, ja ääneti kansa katseli\nporteilla.\n\nMutta viimein Kerkyon vihastui ja otti Theseusta niskasta ja pudisti\nhäntä kuin verikoira rottaa; mutta hän ei voinut pudistaa häntä kumoon.\n\nTheseus oli nopea ja varovainen ja otti kiinni Kerkyonia vyötäröistä ja\npujahdutti äkkiä lantionsa hänen alleen ja tarttui hänen ranteisiinsa.\nJa semmoisella voimalla, että tammikin olisi irtautunut juuristansa,\nhän nosti Kerkyonin ilmaan ja paiskasi hänet suoraan olkapäänsä yli\nmaahan.\n\nSitten hän hyppäsi Kerkyonin päälle ja huusi: \"Antaudu, tai minä tapan\nsinut!\" Mutta Kerkyon ei sanonut sanaakaan; sillä hänen sydämensä oli\nsärkynyt hänen rinnassaan, paljon ruoan ja viinin tähden silloin kuin\nhän putosi maahan.\n\nSilloin Theseus avasi portit ja kutsui kaiken kansan sisään. Ja he\nhuusivat: \"Sinä olet tappanut meidän ilkeän kuninkaamme. Rupea sinä nyt\nmeidän kuninkaaksemme ja hallitse meitä hyvin!\"\n\n\"Tahdon ruveta teidän kuninkaaksenne ja tahdon teitä oikein ja hyvin\nhallita Eleusiissa, sillä sen vuoksi minä olen kaikki pahantekijät\nsurmannut, Sinis-rosvon ja Skeironin ja viimeksi tämän miehen.\"\n\nSilloin muuan iäkäs mies astui esiin ja sanoi: \"Nuori sankari, oletko\nsurmannut Sinis-rosvon? Varo silloin Ateenan kuningasta Aigeusta, jonka\nluo olet menossa, sillä hän on Sinis-rosvon läheinen sukulainen.\"\n\n\"Silloinhan minä olen surmannut oman heimolaiseni\", Theseus sanoi,\n\"vaikka hän hyvin ansaitsikin kuoleman. Kuka tahtoo minut puhdistaa\nhänen kuolemastaan, sillä rehellisesti minä hänet surmasin, niin rietas\nja kavala kuin hän olikin?\"\n\nVanha mies vastasi:\n\n\"Sen tekevät uroot, Fytalonin pojat, jotka asuvat Aphidnaissa jalavan\njuurella, hopeaisen Kephisos-joen rannalla, sillä he tuntevat jumalten\nsalaisuudet. Sinne sinun on mentävä puhdistettavaksi ja sen jälkeen\nsinä olet oleva meidän kuninkaamme.\"\n\nTheseus vannotti Eleusiin kansaa, että se palvelisi häntä kuninkaanaan,\nja lähti matikalle seuraavana aamuna Thriasain tasangon ja kukkuloiden\nyli Aphidnaita kohden etsimään Fytalonin poikia.\n\nHänen kulkiessaan Kephisos-joen laaksoa pitkin korkean Parnes-vuoren\njuurta, tuli pitkä, komea ja kalliisiin vaatteisiin pukeutunut mies\nvuorta alas häntä tapaamaan. Hänen käsivarsissaan oli kultaisia\nrannerenkaita ja jalokivinauha oli hänen kaulassaan, ja hän tuli\nTheseusta vastaan kohteliaasti kumarrellen ja käsivarret levällään ja\npuhui:\n\n\"Terve tuloa, kaunis nuorukainen, näille vuorille! Minua miekkoista,\nkun sinut tapasin! Mitäpä suurempaa iloa saattaisi olla kunnon\nmiehellä, kuin ottaa vastaan ja kestitä vieraita luonansa? Mutta minä\nnäen, että sinä olet väsynyt. Tule vuorelle linnaani ja lepää hetkinen.\"\n\n\"Kiitän sinua\", Theseus sanoi, \"mutta minun täytyy kiiruhtaa laaksoa\nylös päästäkseni Kephisos-joen rannalla olevaan Aphidnaihin.\"\n\n\"Voi, sinä olet kulkenut kauas pois oikealta tieltä, etkä mitenkään\nenää tänä iltana ennätä Aphidnaihin, sillä sinun on kuljettava monta\npenikulmaa vuoria ja jyrkkiä solia ja yön pimeydessä vaarallisia\nkallioita, ennenkuin saavut sinne. Onneksi oli sinulle, että minä\nkohtasin sinut, sillä muuta iloa en tiedä kuin etsiä muukalaisia ja\nkestitä heitä linnassani ja kuunnella heidän kertomuksiaan vieraista\nmaista. Tule kerallani linnaani ja syö parasta hirvenpaistia ja juo\nkallista punaviiniä ja nuku minun ihmeellisessä vuoteessani, josta\nkaikki matkustajat sanovat, etteivät ole nähneet sen vertaista. Sillä\nolkoot vieraani minkä kokoisia tahansa, olkoot pitkiä tai lyhyitä, niin\nvuode sopii kaikille, kuin heitä varten tehty, ja niinkuin he nukkuvat\nsiinä, he eivät koskaan ennen ole nukkuneet.\" Ja hän piti Theseusta\nkiinni kädestä, eikä tahtonut laskea häntä menemään.\n\nTheseus olisi tahtonut jatkaa matkaansa, mutta häntä hävetti olla\nepäkohtelias niin vieraanvaraista miestä kohtaan, ja hän oli utelias\nnäkemään tuota ihmeellistä vuodetta, ja sitä paitsi hän oli väsynyt ja\nnälissänsä. Mutta hän pelkäsi miestä, vaikka ei oikein tietänytkään\nminkä tähden, sillä miehen ääni, vaikka olikin mielistelevä ja\nlempeä, oli kuitenkin soinnuton ja käheä kuin sammakon kurnutus. Ja\nvaikka hänen silmänsä olivat ystävälliset, niin ne olivat kuitenkin\nvälinpitämättömät ja kylmät kuin kivi. Mutta Theseus suostui\nkuitenkin ja meni miehen keralla ylös notkoa, joka johti valtatieltä\nParnes-vuoren kukkuloita kohden ja jota kalliot tummina varjostivat.\n\nHeidän kulkiessaan notko kävi yhä kapeammaksi ja kalliot yhä\nkorkeammiksi ja tummemmiksi, ja heidän allaan kohisi ryöppyävä virta,\njoka pilkahti silloin tällöin näkyviin paljaiden kalkkikivikielekkeiden\nvälitse. Eikä ainoatakaan puuta eikä pensasta näkynyt heidän\nläheisyydessään. Parnes-vuoren lumihuipuilta puhalsi jäinen viima\nlaaksoon tunkeutuen luihin ja ytimiin. Kauhu valtasi Theseuksen, ja hän\nkatseli tuota autiota maisemaa ja sanoi: \"Kolkossa seudussapa sinun\nlinnasi näyttää olevankin.\"\n\n\"Niin on, mutta kun kerran olemme päässeet sisälle, niin kyllä\nvieraanvaraisuuteni kaiken kolkkouden karkoittaa. Mutta keitä nuo\novat?\" Hän katsoi taakseen ja Theseus samoin. Vuoren juurella sillä\ntiellä, jonka he olivat jättäneet, tuli jono lastattuja aaseja ja\nniiden vieressä kulki kauppiaita vahtien tavaroitaan.\n\n\"Voi ihmisraukkoja\", vieras sanoi. \"Olipa hyvä heille, että katsoin\ntaakseni ja näin heidät. Ja hyvä minullekin, sillä sitä enemmän\nvieraita saan juhlaani. Odotahan tässä hetkinen, niin käväisen tuolla\nalhaalla ja kutsun heidätkin. Sitten syömme ja juomme ja juhlimme koko\npitkän yön. Minua miekkoista, jolle taivas lähettää niin monta vierasta\nyhdellä haavaa!\"\n\nHän juoksi takaisin vuorta alas heiluttaen kättään ja huutaen\nkauppiaille, ja Theseus kulki sill'aikaa hiljakseen jyrkkää solaa\neteenpäin.\n\nMutta kulkiessaan ylöspäin hän kohtasi vanhan miehen, joka oli ollut\nkokoamassa ajohirsiä virran uomasta. Hän oli laskenut taakkansa tielle\nja koetti juuri nostaa sitä takaisin hartioilleen. Kun hän näki\nTheseuksen, niin hän huusi:\n\n\"Kaunis nuorukainen, auta minua nostamaan taakkaani, sillä minun\njäseneni ovat jäykät ja voimattomat vuosien painosta.\"\n\nTheseus nosti taakan hänen selkäänsä, ja vanhus siunasi häntä ja katsoi\nsitten vakavasti häneen ja sanoi:\n\n\"Kuka sinä olet, kaunis nuorukainen, ja miksi sinä kuljet tätä kolkkoa\ntietä?\"\n\n\"Kuka minä olen, sen tietänevät vanhempani, mutta tätä kurjaa tietä\nkuljen siksi, että muuan vieraanvarainen mies on kutsunut minut\nluokseen kestitäkseen minua ja pannakseen minut nukkumaan johonkin\nihmeelliseen vuoteeseen.\"\n\nSilloin tuo vanha mies väänteli käsiänsä ja huusi:\n\n\"Voi sinä ihmissyöjä, Hadeen kartano, eikö ikinä täyty sinun kitasi?\nTiedä, kaunis nuorukainen, että sinä kuljet kidutuksia ja kuolemaa\nkohden, sillä se mies, jonka sinä tiellä kohtasit -- tahdon palkita\nystävyytesi samalla mitalla -- on rosvo ja ihmisten tappaja. Jok'ikisen\nmuukalaisen, jonka hän tapaa, hän houkuttelee tänne kuolemaan; ja mitä\nsiihen vuoteeseen tulee, josta hän puhui, niin se kyllä todellakin\nsoveltuu jokaiselle, mutta ei kukaan siitä elävänä nouse, Jumala\nparatkoon.\"\n\n\"Minkä tähden?\" Theseus kysyi hämmästyneenä.\n\n\"Sen tähden, että liian pitkät jäsenet hän katkoo, kunnes ne ovat\nkyllin lyhyet, ja liian lyhyet hän venyttää, kunnes ne tulevat kyllin\npitkiksi. Ja minut vain hän säästi seitsemän raskasta vuotta sitten,\nsillä minä olin ainoa, joka sovin täydellisesti hänen vuoteeseensa,\nsiksi hän säästi minut ja teki minut orjakseen. Ennen minä olin\nvarakas kauppias ja asuin kupariporttisessa Thebassa, mutta nyt minä\nhakkaan puita ja kannan vettä hänelle, tuolle kaikkien kuolevaisten\nkiusaajalle.\"\n\nTheseus ei sanonut sanaakaan, mutta hän kiristeli hampaitaan raivosta.\n\n\"Pakene siis\", vanhus sanoi, \"sillä hän ei sääli sinun nuoruuttasi.\nEilen hän viimeksi toi tänne nuorukaisen ja neidon ja asetti heidät\nvuoteeseensa, ja nuorukaisen kädet ja jalat hän katkoi, mutta neidon\njäseniä hän venytti, kunnes neito heitti henkensä, ja niin he molemmat\nsurkeasti kuolivat. Mutta minä olen jo itkenyt itseni väsyksiin tuon\nteurastuksen tähden. Sen vuoksi häntä nimitetään Prokrusteeksi,\nvenyttäjäksi, vaikka hänen isänsä antoi hänelle nimeksi Damastes.\nPakene häntä, mutta minnepä pakenisit? Kalliot ovat jyrkät, niin ettei\nniitä kukaan voi kiivetä, eikä toista tietä ole.\"\n\nMutta Theseus laski kätensä vanhuksen suulle ja sanoi: \"Ei minun\ntarvitse paeta.\" Ja hän kääntyi kulkemaan alas solaa.\n\n\"Älä vain kerro hänelle, että minä sinua varoitin, tai hän tappaa\nminutkin jollakin kauhealla tavalla\", vanhus kirkui hänen jälkeensä\nnotkoon. Mutta Theseus astui vihastuneena ääneti eteenpäin.\n\nJa hän sanoi itsekseen: \"Tämä on huonosti hallittu maa; milloinkahan\nsen saa hirviöistä puhdistetuksi?\" Hänen sitä miettiessään Prokrustes\nkiipesi ylös kukkulaa ja hänen mukanaan tulivat kauppiaat nauraen ja\njutellen iloisesti. Kun hän näki Theseuksen, niin hän huusi: \"Ohoi,\nnuori vieraani, olenko antanut sinun liian kauan odottaa?\"\n\nMutta Theseus vastasi: \"Mitä on tehtävä sille miehelle, joka venyttää\nvieraitansa vuoteellaan ja katkoo heiltä kädet ja jalat? Mitä on sille\nmiehelle tehtävä, kun oikeutta käydään maassa?\"\n\nSilloin Prokrusteen muoto muuttui ja hänen poskensa kävivät vihreiksi\nkuin sisiliskon ja hän tavoitti kiireesti miekkaansa. Mutta Theseus\nkarkasi hänen päälleen ja huusi:\n\n\"Tottako tämä on, arvoisa isäntä, vai valetta?\" Ja hän tarttui\nProkrustesta vyötäröön ja kyynärpäähän, niin ettei tämä voinut vetää\nmiekkaansa.\n\n\"Tottako on, arvoisa isäntä, vai valetta?\" Mutta Prokrustes ei\nvastannut sanaakaan.\n\nSilloin Theseus sysäsi hänet luotaan ja kohotti kauhean nuijansa, ja\nennekuin Prokrustes ennätti vetäistä miekkaansa, hän iski nuijallaan ja\nkaatoi hänet maahan.\n\nJa vielä kerran Theseus iski häntä, ja hänen ilkeä sielunsa lensi pois\nja vikisten kuin yösiippa se katosi pimeään kalliononkaloon ja meni\nalas Hadekseen.\n\nSitten Theseus riisui hänen päältään hänen kultaiset koristuksensa ja\nmeni hänen taloonsa ja löysi sieltä rikkautta ja kalliita aarteita,\njotka Prokrustes oli ohikulkevilta ryöstänyt. Ja Theseus kutsui kokoon\nseudun kansan, jota Prokrustes oli kauan aikaa rosvonnut ja jakoi\nryöstetyn tavaran heidän keskensä. Sitten hän meni alas vuoria ja\njatkoi matkaansa.\n\nHän vaelsi Parnes-vuoren rotkoja sateessa ja sumussa, alas rinteitä,\njoilla kasvoi tammia ja mastiksipuita:ja mansikkapensaita ja tuoksuvia\nlaakeripuita, kunnes hän tuli Kephisos-joen laaksoon ja Aphidnain\nkauniiseen kaupunkiin ja sen mahtavan jalavan juurelle, jossa\nFytaliidi-uroot asuivat.\n\nSinne he rakensivat alttarin ja käskivät hänen kylpeä Kephisos-joessa\nja uhrata vuoden vanhan oinaan, ja he puhdistivat hänet Sinis-rosvon\nverestä ja lähettivät hänet taas rauhassa matkaansa jatkamaan.\n\nHän vaelsi alas Akharnin laaksoa ja hopeapyörteisen virran rantaa, ja\nkaikki kansa siunasi häntä, sillä hänen uljaiden tekojensa maine oli\nlevinnyt yli maiden ja mannerten. Viimein hän näki Ateenan tasangon ja\nsen kukkulan, jolla ateenalaiset asuivat.\n\nTheseus kulki läpi Ateenan, ja kaikki kansa juoksi häntä katsomaan,\nsillä hänen maineensa oli kulkenut hänen edellään, ja jokainen tunsi\nhänen jalot tekonsa. Kaikki huusivat: \"Tuossa tulee se sankari, joka\nlöi Sinis-rosvon ja Phaian, Krommyonin villisian, ja voitti painissa\nKarkyonin ja surmasi Prokrustes-julmurin.\" Mutta Theseus kulki vakavana\nja raskain askelin eteenpäin, sillä hän ikävöitsi sydämessään isäänsä\nja sanoi: \"Kuinka minä saatan hänet vapauttaa niistä verenimijöistä,\njotka häntä kiusaavat?\"\n\nHän kulki pyhiä portaita Akropolin kukkulalle, jossa Aigeuksen palatsi\noli, ja meni suoraan Aigeuksen saliin ja seisahtui kynnykselle ja\nkatseli ympärilleen.\n\nSiellä hän näki serkkujensa, Pallaan poikien, istuvan juomapöydän\nympärillä, ja heitä oli monta, mutta Aigeusta ei näkynyt heidän\njoukossaan. He istuivat ja pitivät juominkia ja nauroivat ja\nkuljettivat viinipikaria kädestä käteen; ja harpunsoittajat soittivat,\nja orjattaret lauloivat, ja silmänkääntäjät tekivät temppujaan.\n\nÄänekkäästi nauraa hohottivat Pallaan pojat ja lakkaamatta viinipikari\nkiersi pöytää. Mutta Theseus rypisti otsaansa ja mutisi: \"Eipä kumma,\nettä maa on rosvoja täynnä, kun tuonkaltaiset hallitsevat.\"\n\nSilloin pallantiidit näkivät hänet ja puoleksi päihtyneinä viinistä he\nhänelle huutaa hoilasivat: \"Hohoi, sinä kookas muukalainen siellä oven\nsuussa, mitä sinä tällä kertaa haluat?\"\n\n\"Minä tulin tänne pyytämään kestiystävyyttä.\"\n\n\"Sitä säätkin, ole tervetullut. Sinä näytät uroolta ja uljaalta\nsoturilta ja sellainen on tervetullut juomaan meidän kanssamme.\"\n\n\"Teiltä en pyydä vieraanvaraisuutta, pyydän sitä Aigeus-kuninkaalta,\ntämän talon isännältä.\"\n\nSilloin toiset murisivat ja toiset nauroivat ja kirkuivat: \"Hehei,\nisäntiähän me kaikki olemme täällä.\"\n\n\"Silloin minä olen isäntä yhtä hyvin kuin te muutkin\", Theseus sanoi,\nja hän meni pöydän sivuitse salin toiseen päähän hakien Aigeusta, mutta\ntätä ei näkynyt missään.\n\nPallantiidit katsoivat häntä ja sitten toinen toistansa, ja jokainen\nkuiskasi vieruskumppanilleen: \"Tuopa on röyhkeä nulikka, hänet pitäisi\nheittää ovesta ulos.\" Mutta vieruskumppani kuiskasi vastaan: \"Hänellä\non leveät hartiat; nouse sinä ja heitä hänet ulos.\" Ja niin he kaikki\njäivät hiljaa paikoillensa istumaan.\n\nSilloin Theseus huusi palvelijoita ja sanoi: \"Menkää sanomaan\nisännällenne, Aigeus-kuninkaalle, että Theseus Troizenilainen on täällä\nja pyytää saada olla jonkin aikaa hänen vieraanansa.\"\n\nMuuan palvelija juoksi ja sanoi sen Aigeukselle, joka istui\nhuoneessansa Medeian, tuon tumman noitanaisen, luona. Kun Aigeus kuuli\nTroizeniaa mainittavan, niin hän vuoroin punastui ja vuoroin vaaleni\nja nousi vapisten istuimeltaan, mutta Medeia tarkasteli häntä kuin\nkyykäärme.\n\n\"Mitä Troizenia sinuun koskee?\" hän kysyi. Mutta Aigeus vastasi\nhätäisesti: \"Etkö sinä tiedä, kuka Theseus on? Hän on sankari, joka\non puhdistanut maan kaikista hirviöistä! Mutta että hän oli kotoisin\nTroizeniasta, sitä en ensinkään tietänyt. Minun täytyy mennä lausumaan\nhänet tervetulleeksi.\"\n\nAigeus tuli saliin, ja kun Theseus näki hänet, niin hänen sydämensä\npaisui hellyydestä häntä kohtaan ja hän olisi tahtonut langeta\nAigeuksen kaulaan ja iloiten tervehtiä häntä isänään, mutta hän\nhillitsi itsensä ja sanoi itsekseen: \"Ehkei isäni lopulta välitäkään\nminusta. Tahdonpa koetella häntä, ennenkuin ilmaisen itseni.\" Ja hän\nkumarsi syvään Aigeuksen edessä ja sanoi: \"Minä olen vapauttanut\nkuninkaan valtakunnan monesta hirviöstä, sen tähden olen tullut\npyytämään palkkaa kuninkaalta.\"\n\nVanha Aigeus katsoi häneen ja rakasti häntä; mikäpä hellä sydän ei\nolisi tehnyt samoin? Mutta hän huokasi syvään ja sanoi:\n\n\"Vähänpä minä saatan antaa sinulle, jalo nuorukainen, ainakaan en\nmitään sellaista, joka olisi sinun arvoistasi, sillä varmaankaan sinä\net ole kuolevainen tai et ainakaan kenenkään kuolevaisen poika.\"\n\n\"Muuta en pyydä\", Theseus sanoi, \"kuin saada syödä ja juoda pöydässäsi.\"\n\n\"Sen kyllä saatan sinulle antaa, jos minä lainkaan olen isäntä omassa\ntalossani.\"\n\nSitten hän käski heidän tuoda istuimen Theseukselle ja asettaa hänen\neteensä, mitä parasta oli pöydällä. Ja Theseus istuutui ja söi ja joi\nniin paljon, että kaikki muut pöydässä istujat ihmettelivät; mutta hän\npiti yhä nuijaa vieressään.\n\nMutta Medeia, tuo tumma noitanainen, tarkasteli häntä hetken aikaa.\nHän näki kuinka Aigeus punastui ja vaaleni, kun nuorukainen sanoi\ntulevansa Troizeniasta. Ja hän näki myöskin, kuinka hän otti Theseuksen\navosylin vastaan ja kuinka Theseus käyttäytyi Pallaan poikien\nedessä kuin jalopeura koiralauman keskellä. Ja hän sanoi itsekseen:\n\"Tuosta nuorukaisesta tulee vielä tämän talon herra. Ehkä hän onkin\nläheisimmissä suhteissa Aigeukseen, kuin saattaa aavistaakaan. Eikä\nhänenlaisensa rinnalla pallantiideilla ole mitään menestystä.\"\n\nSitten hän meni takaisin huoneeseensa, sillä aikaa kuin Theseus söi ja\njoi. Ja kaikki palvelijat kuiskuttelivat: \"Tuo mies se siis surmasi\nhirviöt! Kuinka ylevä on hänen silmiensä katse ja kuinka suuri hän on!\nVoi, jospa hän olisi meidän isäntämme poika!\"\n\nMutta hetken perästä Medeia palasi, pukeutuneena kaikkiin jalokiviinsä\nja kalliisiin itämaisiin vaatteisiinsa, ja hän oli kauniimpi nähdä kuin\npäivä, niin etteivät vieraat saattaneet hänestä kääntää katsettaan.\nOikeassa kädessään hän kantoi kultaista pikaria ja vasemmassa kädessä\nhänellä oli kultainen pullo. Hän tuli Theseuksen luo ja puhui lempein\nja helein äänin:\n\n\"Terve sankari, voittaja voittamaton, kaiken pahan hävittäjä! Juo,\nsankari, taikamaljastani, joka antaa levon kaikkien vaivojen jälkeen,\njoka parantaa kaikki haavat ja valaa uutta elämää suoniin. Juo\nmaljastani, sillä siinä kihelmöi Idän viini ja Suruttomuuden neste,\nTaivahisten virvoitusjuoma.\"\n\nPuhuessaan hän tyhjensi pullon maljaan, ja viinin haju levisi yli koko\nsalin kuin ruusujen ja ajuruohon tuoksu.\n\nTheseus katsoi hänen kauniisiin kasvoihinsa ja hänen silmiensä tummaan\nsyvyyteen. Kun hän katsoi, niin hän pelästyi ja vavahti, sillä tytön\nsilmät kiiluivat kuin kyykäärmeen silmät. Ja hän nousi seisomaan ja\nsanoi: \"Viini on kallista ja hyvänhajuista ja viinintuoja on kaunis\nkuin Taivahiset. Mutta juokoon hän ensin minun maljani pikarista, jotta\nhänen huulensa kosketus tekisi viinin vieläkin suloisemmaksi.\"\n\nSilloin Medeia kalpeni ja änkytti: \"Suo anteeksi, uljas urho, mutta\nminä olen sairas enkä uskalla juoda viiniä.\"\n\nTheseus katsoi taas hänen silmiinsä ja huusi: \"Sinun pitää juoda minun\nmaljani tuosta pikarista tai kuolla!\" Ja hän kohotti pronssinuijansa,\nsillä välin kuin kaikki vieraat katselivat kauhuissansa.\n\nSilloin Medeia parkaisi pahasti ja paiskasi pikarin permantoon ja\npakeni. Kun viini vieri marmorilattialle, niin kivi kihisi ja kiehui ja\nmureni tuon voimakkaan myrkyn vaikutuksesta.\n\nMutta Medeia kutsui lohikäärmevaununsa ja hyppäsi niihin ja pakeni\nkorkealle ilmaan yli maiden ja merien, eikä kukaan nähnyt häntä enää.\n\nJa Aigeus huusi: \"Mitä sinä olet tehnyt?\" Mutta Theseus osoitti lattian\nkiveä ja sanoi: \"Minä olen vapauttanut maan lumouksesta; vapautanpa sen\nvielä toisestakin.\"\n\nHän tuli aivan Aigeuksen eteen ja veti povestaan miekan ja sandaalit ja\nsanoi ne sanat, jotka hänen äitinsä oli hänen käskenyt sanoa.\n\nAigeus astui askelen taaksepäin ja katseli nuorukaista, kunnes hänen\nsilmänsä sumenivat. Hän heittäytyi Theseuksen kaulaan ja itki, ja\nTheseus itki hänen rinnallaan, kunnes he eivät enää jaksaneet itkeä\nenempää.\n\nSilloin Aigeus kääntyi kaiken kansan puoleen ja huusi:\n\n\"Kas, tässä näette minun poikani, Kekropsin lapset, ja mies hän on\nparempi, kuin hänen isänsä oli ennen häntä.\"\n\nMutta silloinpa vasta pallantiidit suuttuivat, vaikka he ennestäänkin\nolivat aika kiukkuisia. Muuan heistä kirkui: \"Pitäisikö meidän\nväistyä tuon nousukkaan ja vallantavoittelijan tieltä, joka on ties\nmistä kotoisin?\" Ja toinen: \"Hän on yksin, mutta meitä on useita; ja\nväkevämpi voiton vie.\" Ja yksi huusi sitä ja toinen tätä, sillä he\nolivat kiihoittuneet ja villiintyneet viinistä. Ja he sieppasivat\nkaikki miekkansa ja keihäänsä seinältä, jolla aseet riippuivat, ja\njuoksivat Theseusta kohden, ja Theseus juoksi heitä kohden.\n\nJa hän huusi: \"Menkää rauhassa menojanne, serkkuni, jos tahdotte; mutta\njollette tahdo, niin teidän verenne tulkoon teidän päällenne!\" Mutta\nhe syöksyivät häntä kohden kuin koirat ja pysähtyivät sitten äkkiä ja\nhärnäsivät häntä, niinkuin koirat pysähtyvät ja haukkuvat ajaessaan\nleijonaa pesästä.\n\nMutta eräs heitti takarivistä keihään, joka suhahti aivan läheltä\nTheseuksen pään ohitse. Silloin Theseus syöksyi eteenpäin, ja taistelu\nalkoi todella. Kaksikymmentä tappeli yhtä vastaan, ja kuitenkin\nTheseus löi heidät kaikki. Ne, jotka jäivät henkiin, ne pakenivat\nkaupunkiin, ja kansa ajoi heitä takaa ja karkoitti heidät. Theseus jäi\nyksinään palatsiin isänsä kanssa. Mutta ennen iltaa kaupungin väki\ntuli palatsiin tanssien ja soittaen ja tuoden uhreja. He uhrasivat\nAtheneelle ja iloitsivat kaiken yötä, kun heidän kuninkaansa oli\nlöytänyt jalon pojan ja kuninkaallisen huoneensa perijän.\n\nNiin Theseus jäi koko talveksi isänsä luo. Kun kevätpäivän tasauksen\naika läheni, niin ateenalaiset kävivät surullisiksi ja hiljaisiksi.\nTheseus näki sen ja tiedusteli sen syytä, mutta kukaan ei tahtonut\nhänelle vastata sanaakaan.\n\nSilloin hän meni isänsä luo ja kysyi häneltä, mutta Aigeus käänsi pois\nkasvonsa ja itki.\n\n\"Älä tiedustele, poikani, edeltäpäin ikävyyksiä, joiden täytyy\ntapahtua. Onhan aikaa sittenkin, kun ne tulevat.\"\n\nKun kevätpäivän tasaus tuli, niin airut saapui Ateenaan ja seisahtui\nkaupungin torille ja huusi: \"Hohoi, Ateenan kansa ja kuningas, missä on\nteidän vuotuinen veronne?\" Silloin kuului suuri valitus kaupungista.\nMutta Theseus nousi ja meni airueen luokse ja huusi:\n\n\"Kuka sinä olet, koirankuonolainen, joka uskallat tulla tänne veroa\nvaatimaan? Jollen kunnioittaisi sinun airueensauvaasi, niin tällä\nnuijallani sinut paikalla musertaisin.\"\n\nAirut vastasi kopeasti, sillä hän oli vanha ja arvokas mies:\n\n\"Kaunis nuorukainen, en minä ole mikään koirankuonolainen enkä hävytön;\nminä teen vain, mitä on käskenyt isäntäni Minos, satakaupunkisen\nKreetan kuningas, maailman kuninkaista viisain. Sinä olet varmaankin\nmuukalainen täällä, sillä muutoin sinä tietäisit, minkä tähden minä\ntulen ja että minulla on oikeus tulla.\"\n\n\"Niin olen, muukalainen olen täällä. Sano siis minulle, minkä tähden\ntulet!\"\n\n\"Noutamaan sitä veroa, jonka Aigeus-kuningas lupasi Minokselle ja\nvahvisti lupauksensa valalla. Minos valloitti näet kaiken tämän maan ja\nMegaran, joka on tästä maasta itäänpäin, kun hän tuli tänne suurella\nlaivastolla, julmistuneena poikansa murhasta. Sillä hänen poikansa\nAndrogeos tuli tänne Panathenaia-leikkeihin ja voitti kreikkalaiset\nurheilussa, niin että kansa kunnioitti häntä uroona. Mutta kun Aigeus\nnäki hänen kuntonsa, niin hän kadehti häntä ja pelkäsi, että hän vielä\nliittoutuisi Pallaan poikien kanssa ja ottaisi häneltä valtikan.\nHän alkoi juonitella Androgeoksen henkeä vastaan ja surmasi hänet\nkavalasti, kuinka tai missä ei tiedä kenkään. Toiset sanovat, että\nhän vietteli Androgeoksen Oinoeehen sille tielle, joka vie Thebeen,\nja toiset, että hän lähetti hänet Marathoniin härkää vastaan, jotta\nse hänet tappaisi. Mutta Aigeus sanoo, että Ateenan nuorukaiset hänet\ntappoivat kateudesta, koska hän oli voittanut heidät leikeissä. Minos\ntuli tänne ja kosti poikansa kuoleman, eikä lähtenyt, ennenkuin tämä\nmaa oli luvannut hänelle veroa -- joka vuosi seitsemän nuorukaista ja\nseitsemän neitosta, jotka lähtevät minun kanssani mustapurjeisessa\nlaivassa ja purjehtivat satakaupunkiseen Kreetaan.\"\n\nSilloin Theseus kiristeli hampaitansa ja sanoi: \"jollet sinä olisi\nairut, niin minä sinut heti tappaisin, kun julkenet puhua sellaista\nminun isästäni. Mutta menenpä hänen luokseen, että saan tietää\ntotuuden.\"\n\nTheseus meni isänsä luo ja kysyi häneltä. Mutta Aigeus käänsi pois\nkasvonsa ja itki ja sanoi: \"Verta vuodatettiin maassa vastoin oikeutta,\nja verellä se kostetaan. Älä särje sydäntäni kysymyksilläsi; kyllin\nvaikeata on kärsiä surua siitä puhumattakin.\"\n\nSilloin Theseus huokasi sydämessään ja sanoi: \"Minä tahdon itse\nmennä noiden nuorukaisten ja neitosten keralla ja tappaa Minoksen\nkuninkaalliselle valtaistuimelleen.\"\n\nAigeus parahti ja huusi: \"Sinä et saa sinne mennä, poikani, sinä\nminun vanhuuteni valo, sinä, josta olen toivonut tämän maan saavan\nhallitsijan, sen jälkeen kuin itse olen Manalaan muuttanut. Sinä et\nsaa mennä sellaista kauheaa kuolemaa kärsimään kuin nuo nuorukaiset ja\nneitoset. Minos heittää heidät labyrinttiin, jonka Daidalos hänelle\nrakensi Kreetan kallioille -- Daidalos, tuo luopio ja kirottu, tämän\nsynnyinmaansa turmio. Siitä labyrintistä ei kukaan pääse pakenemaan,\nvaan kaikki eksyvät sen mutkikkaisiin sokkeloihin ja kohtaavat viimein\nMinotauroksen, tuon kauhean hirviön, joka elää ihmisen lihasta. Siellä\nse heidät kauheasti raatelee, eivätkä he koskaan enää saa nähdä\nmaatansa.\"\n\nSilloin Theseus punastui ja hänen silmänsä salamoivat ja hänen\nsydämensä tykytti kiivaasti. Hän seisoi hetken liikkumatta, niinkuin\nkalliolla seisova sankarin kivinen hautapatsas; ja viimein hän puhui:\n\n\"Sitä suurempi syy minun on mennä heidän mukanaan ja tappaa tuo\nkirottu peto. Enkö minä ole surmannut pahantekijöitä ja hirviöitä,\nvapauttaakseni tämän maan? Missä on Periphetes ja Sinis ja Kerkyon\nja Phaia, hirmuinen villisika? Ja missä ovat nuo viisikymmentä\npallantiidia, nuo kurjat rauhanhäiritsijät? Samaa tietä kuin he,\nMinotauroskin saa kulkea ja Minos itsekin, jos hän uskaltaa minua\nvastustaa.\"\n\n\"Mutta kuinka sinä saatat tuon hirviön surmata, poikani? Sinun täytyy\nantaa pois nuijasi ja kaikki aseesi ja sinut heitetään hirviölle\nruoaksi avutonna ja alastomana kuten kaikki muutkin.\"\n\nSilloin Theseus sanoi: \"Kaipa tuossa labyrintissä sentään on kiviä,\nja onhan minulla nyrkit ja hampaat! Enhän minä tarvinnut nuijaani\nsilloinkaan kun tapoin Kerkyonin, tuon kaikkein kuolevaisten kauhun!\"\n\nAigeus painautui hänen polviinsa, mutta Theseus ei tahtonut häntä\nkuulla. Viimein Aigeus antoi hänen mennä, itki katkerasti ja sanoi vain\nnämät sanat:\n\n\"Lupaa minulle vain yksi asia, jos palaat takaisin onnellisena --\nvaikka niin tuskin tapahtuu -- lupaa, että otat alas mustan purjeen --\nsillä minä olen odottava sinun laivaasi kaiket päivät kalliolla -- ja\nnostat sen sijaan valkoisen, että jo kaukaa saan tietää, oletko sinä\nhengissä.\"\n\nTheseus lupasi ja meni ulos ja riensi torille, jossa airut seisoi.\nSiellä heitettiin parhaillaan arpaa, keiden nuorukaisten ja neitosten\ntuli lähteä tuossa turman purressa, ja kansa itki ja valitti, aina kun\narpa lankesi jollekulle. Mutta Theseus astui joukon keskelle ja huusi:\n\n\"Tässä on nuorukainen, joka ei tarvitse arpaa. Minä tarjoudun itse\nyhdeksi noista seitsemästä.\"\n\nAirut kysyi ihmeissään: \"Kaunis nuorukainen, etkö tiedä minne joudut?\"\n\nTheseus sanoi: \"Tiedän kyllä. Menkäämme vain mustapurjeiseen laivaan.\"\n\nJa nuo seitsemän neitoa ja seitsemän nuorukaista, Theseus ensimmäisenä,\nmenivät mustapurjeiseen laivaan, ja kansa saattoi heitä itkien ja\nvalittaen. Mutta Theseus kuiskasi kumppaneilleen: \"Älkää menettäkö\ntoivoanne, sillä tuo hirviö ei ole kuolematon. Missä on Periphetes\nja Sinis ja Skeiron ja kaikki muut, jotka olen surmannut?\" Silloin\nheidän mielensä hiukan keventyivät; mutta kuitenkin he itkivät laivaan\nastuessaan, ja Sunionin kalliot kaikuivat heidän valituksestaan ja\nkaikki Aigeianmeren saaret, kun he purjehtivat kohden Kreetaa ja\nkuolemaansa.\n\n\n\n\nIII.\n\nKuinka Theseus tappoi Minotauroksen.\n\n\nViimein he saapuivat Kreetaan ja Knosoksen kaupunkiin Idan kukkuloiden\njuurelle. Heidät vietiin mahtavan Minos-kuninkaan eteen, jolle Zeus\nitse opetti lakeja. Niin hänestä tuli viisain kaikista kuolevaisten\nkuninkaista ja hän valloitti kaikki Aigeianmeren saaret. Hänen\nlaivansa olivat monilukuiset kuin kalalokit ja hänen palatsinsa\nkuin marmorivuori. Hän istui salinsa pilarien keskellä taotusta\nkullasta tehdyllä valtaistuimellaan, ja hänen ympärillään oli puhuvia\nkuvapatsaita, jotka Daidalos oli hänelle taidokkaasti valmistanut.\nDaidalos oli ovelin ateenalainen, ja hän ensiksi keksi vesivaa'an ja\nliiman ja kirveen ja monta muuta työasetta, joilla puuta muovaillaan.\nJa hän oli ensimmäinen, joka pani laivoihin mastot ja airot, ja hänen\npoikansa teki niihin purjeet. Mutta hänen veljensä poika, Perdix, oli\nvieläkin etevämpi, sillä hän ensimmäiseksi keksi sahan ja sen hampaat\njäljitellen kalan selkärangan alapäätä, ja hän keksi myöskin taltan\nja kompassin ja savenvalajan laatan, jolla savea muovaillaan. Sen\ntähden Daidalos kadehti häntä ja heitti hänet päistikkaa alas Athenen\ntemppelistä. Mutta jumalatar sääli häntä ja muutti hänet peltopyyksi,\njoka iäti lentelee temppelin kukkuloiden ympärillä. Ja Daidalos pakeni\nMinoksen luo Kreetaan ja teki hänelle työtä monta vuotta, kunnes hän\nteki teon niin häpeällisen, että taivaan aurinkokin siltä peitti\nkasvonsa.\n\nSilloin hän pakeni Minoksen vihaa, hän ja hänen poikansa, Ikaros. He\ntekivät itselleen siivet höyhenistä ja kiinnittivät höyhenet toisiinsa\nvahalla ja pakenivat meren yli Sisiliaa kohden. Mutta Ikaros lensi\nliian lähelle aurinkoa, ja hänen siipiensä vaha suli ja hän putosi\nIkarian mereen. Mutta Daidalos tuli vahingoittumattomana Sisiliaan\nja teki siellä monta ihmeellistä tekoa. Hän teki Kokalos-kuninkaalle\nvesisäiliön, josta juoksi suuri joki ja kasteli kaiken maan, ja hän\nrakensi vuorelle linnan ja aarreaitan, joita eivät jättiläisetkään\nolisi voineet valloittaa. Ja Selinuksessa hän kokosi sen höyryn,\njoka tuprusi Aitneen [Etnan] tulisijoista ja teki siitä lämpimiä\nhöyrykylpyjä, joilla hän paransi kuolevaisten ihmisten kipuja. Hän\nteki myöskin kultaisen mehiläispesän, johon mehiläiset kokosivat\nhunajaansa, ja Egyptissä hän rakensi esipihan Hephaistoksen Memfiissä\nolevaan temppeliin ja asetti sinne oman kuvapatsaansa, ja monta\nmuutakin ihmeellistä työtä hän siellä teki. Minokselle hän teki\nkuvapatsaita, jotka puhuivat ja liikkuivat, ja Britomartiin temppelin\nja Ariadneen tanssisalin, jonka hän hakkasi kauniista valkoisesta\nkivestä. Sardiniassa hän teki työtä Iolaokselle ja kävi monessa muussa\nlähitienoon maassa, vaeltaen iäti paikasta toiseen taitoinensa ihmisten\nvihaamana ja kiroamana.\n\nTheseus seisahtui Minoksen eteen, ja he katsoivat toisiansa silmästä\nsilmään. Ja Minos käski viedä nuorukaiset ja neitoset vankeuteen ja\nheittää heidät yksitellen pedolle ruoaksi, jotta Andrageoksen kuolema\nkostettaisiin. Silloin Theseus huusi:\n\n\"Kuule minua, oi Minos! Salli, että minut ensimmäiseksi heitetään\npedolle. Sillä juuri sen vuoksi minä tänne tulin omasta vapaasta\ntahdostani enkä arvan määräämänä.\"\n\n\"Ken sinä sitten olet, uljas nuorukainen?\"\n\n\"Minä olen sen miehen poika, jota sinä vihaat enemmän kuin ketään muuta\nihmistä maan päällä, minä olen Ateenan kuninkaan Aigeuksen poika ja\nolen tullut tänne tehdäkseni lopun tästä verotuksesta.\"\n\nMinos mietti hetkisen ja katsoi lujasti Theseusta kasvoihin; ja hän\najatteli: \"Tuo nuorukainen tahtoo sovittaa omalla kuolemallaan isänsä\nsynnin.\" Viimein hän vastasi lempeästi:\n\n\"Palaa rauhassa kotiisi, poikani. Sääli olisi sinunlaistasi uljasta\nnuorukaista!\"\n\nMutta Theseus sanoi: \"Minä olen vannonut, etten palaa takaisin,\nennenkuin olen nähnyt tuon hirviön kasvoista kasvoihin.\"\n\nSilloin Minos vihastui ja sanoi: \"Niinpä olet sen näkevä! Viekää pois\ntuo houkkio!\"\n\nHe veivät Theseuksen vankeuteen toisten nuorukaisten ja neitosten kera.\n\nMutta Minoksen tytär Ariadne näki Theseuksen ja tuli ulos valkoisesta\nkivisalistaan. Hän rakastui Theseukseen tämän rohkeuden ja ylevyyden\ntähden ja sanoi itsekseen: \"Häpeä olisi, jos tuollainen nuorukainen\nkuolisi!\" Ja hän meni yöllä vankihuoneeseen ja ilmaisi Theseukselle\nkaikki ajatuksensa ja sanoi:\n\n\"Pakene heti laivallesi, sillä minä olen lahjonut vartijat, jotka ovat\novella. Pakene, sinä ja sinun ystäväsi, ja palaa rauhassa Kreikkaan! Ja\nota minut mukaasi, sillä en uskalla jäädä tänne sinun jälkeesi! Sillä\nisäni tappaa minut kauhealla tavalla, jos hän saa tietää, mitä minä\nolen tehnyt.\"\n\nTheseus seisoi hetkisen sanatonna, sillä niin tytön kauneus häntä\nhämmästytti ja hurmasi. Mutta viimein hän sanoi: \"Minä en saata palata\nrauhassa kotiini, ennenkuin olen nähnyt Minotauroksen ja tappanut sen\nja kostanut kaikkien nuorukaisten ja neitosten kuoleman ja tehnyt lopun\nmaani kauheasta kirouksesta.\"\n\n\"Aiotko tappaa Minotauroksen? Kuinka sitten?\"\n\n\"En tiedä, enkä siitä välitäkään; mutta hirmuinen pitää sen pedon olla,\njoka on minua väkevämpi.\"\n\nSilloin Ariadne rakasti häntä vieläkin enemmän ja sanoi: \"Mutta\nkun olet tappanut pedon, niin kuinka luulet löytäväsi tien ulos\nlabyrintistä?\"\n\n\"En tiedä, enkä siitä välitäkään; mutta kummallinenpa täytyy sen tien\nolla, jota en löytäisi, ennenkuin olen syönyt pedon raadon.\"\n\nSilloin Ariadne rakasti häntä vieläkin enemmän ja sanoi:\n\n\"Sinä olet liian rohkea, kaunis nuorukainen; mutta minä voin auttaa\nsinua, vaikka olenkin vain heikko tyttö. Kas, tästä saat miekan, sillä\nehkä saat tuon pedon tapetuksi, ja ota tämä lankakerä, sen avulla ehkä\nlöydät tien ulos labyrintin sokkeloista. Lupaa minulle vain, että otat\nminut mukaasi ja viet kotiisi Kreikkaan, jos onnellisesti saat työsi\nsuoritetuksi. Sillä isäni minut varmasti tappaa, jos hän saa tietää,\nmitä minä olen tehnyt.\"\n\nTheseus nauroi ja sanoi: \"Mikäpä minua nyt estäisi onnistumasta!\" Ja\nhän pisti miekan poveensa ja kätki lankakerän käteensä ja sitten hän\nvannoi valan Ariadneelle, lankesi polvilleen hänen eteensä ja suuteli\nhänen käsiänsä ja jalkojansa. Ariadne itki kauan hänen tähtensä ja meni\nsitten pois; ja Theseus heittäytyi levolle ja nukkui makeasti.\n\nKun tuli seuraavan päivän aamu, niin vartijat tulivat ja veivät\nTheseuksen labyrinttiin.\n\nHän astui tuohon kauheaan rotkoon ja kulki kallioilla kiemurtelevia\npolkuja ja läpi luolien ja holvien ja mutkikkaiden pylväskäytävien ja\nyli korkeiden kivikasojen. Hän kääntyi oikealle ja vasemmalle ja kulki\neteen ja taaksepäin, kunnes hänen päänsä meni aivan sekaisin. Mutta\nkoko ajan hän piti kerää kädessään, sillä sisään tullessaan hän oli\nkiinnittänyt langan pään kiveen ja kehitti lankaa kädestään kulkiessaan\neteenpäin. Ja lankaa riitti, kunnes hän kohtasi Minotauroksen kapeassa\nsolassa mustien kallioiden keskellä.\n\nKun hän näki pedon, niin hän pysähtyi hetkeksi, sillä hän ei ollut\nkoskaan nähnyt niin eriskummallista otusta. Sillä oli miehen ruumis,\nmutta sen pää oli härän pää, ja sillä oli leijonan hampaat, joilla se\nraateli saalistansa. Kun se näki Theseuksen, niin se mylvi ja hyökkäsi\nsarvet sojossa suoraan häntä kahden.\n\nMutta Theseus hyppäsi ketterästi syrjään ja pedon mennessä ohi hän\nviilsi miekallaan sitä polveen, ja ennenkuin se ennätti kääntyä\ntakaisin tuohon kapeaan solaan, niin hän rupesi ajamaan sitä takaa ja\npisteli sitä takaapäin miekallaan tavan takaa, niin että hirviö pakeni\nkauheasti ulisten, sillä se ei ollut koskaan ennen haavoittunut. Ja\nTheseus ajoi sitä takaa minkä ennätti pitäen lankakerää vasemmassa\nkädessään.\n\nNiin he ryntäsivät eteenpäin läpi luolien ja kaikuvien kallioholvien\nja poikki rosoisten rotkojen ja virranuomien pitkin Ida-vuoren juurta,\njota ei aurinko koskaan pääse lämmittämään, ja aina ikuisen lumen\nrajoille asti he kiitivät, vainooja ja vainottu, ja kamalasti kalliot\nvastasivat pedon ulvontaan.\n\nViimein Theseus saavutti pedon, kun se huohottaen kaatui lumelle, ja\nhän tarttui sen sarviin ja väänsi sen pään taaksepäin ja työnsi terävän\nmiekan sen kurkun läpi.\n\nSitten hän kääntyi ja astua laahusti tuiki uupuneena ja voimatonna\ntakaisin, ja lankakerän avulla hän löysi tien ja saapui viimein tuon\nkauhean luolan suulle, ja kukas muu kuin Ariadne jo häntä siellä odotti.\n\nTheseus kuiskasi: \"Se on tehty!\" ja näytti veristä miekkaansa. Tyttö\npani sormen suulleen ja vei hänet vankihuoneeseen, avasi ovet ja laski\nkaikki vangit vapaiksi. Mutta vartijat nukkuivat raskaasti, sillä\nAriadne oli heidät juovuttanut viinillä.\n\nSitten he pakenivat yhdessä rantaan ja astuivat laivaan ja nostivat\npurjeen. Yö ympäröi heitä tummana, niin että he pääsivät kulkemaan\nMinoksen laivojen lomitse ja saapuivat kaikki onnellisesti\nNaksos-saarelle. -- Ja siellä Ariadneesta tuli Theseuksen vaimo.\n\n\n\n\nIV.\n\nKuinka Theseus sortui ylpeytensä tähden.\n\n\nMutta tuo ihana Ariadne ei saapunut koskaan puolisonsa kanssa Ateenaan.\nToiset sanovat, että Theseus jätti hänet nukkumaan Kykladeille\nNaksos-saarelle ja että viinin Jumala Dionysos löysi hänet ja otti\nhänet luokseen taivaaseen, niinkuin te vielä joskus saatte nähdä vanhan\nTizianin taulusta, joka on maailman mainioimpia maalauksia. Toiset taas\nsanovat, että Dionysos ajoi pois Theseuksen ja otti Ariadneen häneltä\nväkivalloin. Kuinka lieneekään ollut sen asian laita, joka tapauksessa\nkiireissään tai suruissaan Theseus unohti nostaa valkoisen purjeen.\nHänen isänsä, Aigeus, istui ja odotti Sunionilla päivän toisensa\njälkeen ja tuijotti vanhoilla silmillään yli meren nähdäkseen jo kaukaa\npoikansa laivan. Kun hän näki mustan purjeen, eikä valkoista, niin hän\nluuli Theseuksen kuolleeksi ja syöksyi suruissaan mereen ja kuoli. Sen\nvuoksi sitä merta on kutsuttu Aigeianmereksi tähän päivään asti.\n\nNyt Theseuksesta tuli Ateenan kuningas ja hän puolusti maataan ja\nhallitsi sitä hyvin.\n\nHän surmasi Marathonin härän, joka oli tappanut Minoksen pojan\nAndrageoksen, ja hän karkoitti amatsonit, nuo Idän kuuluisat sotaiset\nnaiset, kun he tulivat Aasiasta ja valloittivat Hellaan ja tunkeutuivat\nitse Ateenaan. Mutta Theseus pysäytti heidät ja voitti heidät ja\notti heidän kuningattarensa Hippolyteen vaimoksensa. Sitten hän meni\nsotaan Lapithia ja heidän kuuluisaa kuningastansa, Peirithoosta,\nvastaan. Mutta kun nuo molemmat uroot näkivät toinen toisensa, niin he\nrakastivat toisiaan ja syleilivät ja heistä tuli jalot ystävät, niin\nettä Theseuksen ja Peirithooksen ystävyys on vieläkin sananpartena.\nTheseus kokosi kaikki maan hajanaiset ja heikot pikkukaupungit valtansa\nalle -- niin ateenalaiset sanovat -- ja yhdisti niiden asukkaat\nyhtenäiseksi voimakkaaksi kansaksi. Ja monta muuta viisasta tekoa\nhän teki, niin että hänen kansansa kunnioitti häntä vapautensa ja\nlakiensa isänä vielä monta sataa vuotta sen jälkeen, kuin hän oli\nkuollut. Ja kuusisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, Marathonin\nkuuluisassa taistelussa, ihmiset sanovat nähneensä Theseuksen hengen\nmahtavine kuparinuijineen taistelemassa joukkojen etunenässä sen maan\nedestä, jota hän rakasti, maahan hyökkääviä persialaisia vastaan.\nJa kaksikymmentä vuotta Marathonin taistelun jälkeen hänen luunsa\nlöydettiin -- niin kerrotaan -- merentakaiselta Skyros-saarelta;\nja ne olivat suuremmat kuin kenenkään kuolevaisen miehen luut.\nAteenalaiset veivät ne kotiin riemusaatossa ja kaikki kansa tuli niitä\nvastaanottamaan ja lausumaan tervetulleiksi; ja niille rakennettiin\nylevä temppeli ja se koristettiin maalauksin ja veistokuvin, ja niissä\non kuvattuna kaikki Theseuksen jalot teot ja kentaurien ja lapithien ja\namatsonien rynnäköt; ja sen rauniot ovat vieläkin pystyssä.\n\nMutta kuinka Theseuksen luut löydettiin Skyros-saarelta? Minkä tähden\nhän ei kuollut rauhassa Ateenassa ja nukkunut isiensä vieressä? Sen\ntähden, että menestyksensä jälkeen hän kävi ylpeäksi ja rikkoi Jumalan\nja ihmisten lakeja vastaan. Hän teki erään teon, pahimman kaikista,\njoka hänet vei murheella hautaan. Hän meni Manalaan ystävänsä, ylpeän\nPeirithooksen kanssa ryöstämään Persefonesta, Manalan kuningatarta.\nMutta Peirithoos sai surkeasti surmansa tuolla pimeässä, maanalaisessa\ntulen valtakunnassa. Ja Theseus kahlehdittiin kallioon ikuista tuskaa\nkärsimään. Siellä hän istui vuosikausia, kunnes mahtava Herakles tuli\nManalaan hakemaan kolmipäistä koiraa, joka vahtii Plutonin portilla.\nHerakles vapautti hänet kahleistaan ja toi hänet maan päälle vielä\nkerran päivänvaloa näkemään.\n\nMutta kun hän tuli takaisin, niin hänen kansansa oli unohtanut hänet ja\nKastor ja Polydeukes, ihmeellisen Joutsenen pojat, olivat hyökänneet\nmaahan ja vieneet hänen äitinsä, Aithran, orjattareksi, siten\nkostaakseen kärsimänsä kauhean vääryyden.\n\nAteenalaisten ihana maa hävitettiin, ja toinen kuningas hallitsi\nsitä ja karkoitti häpeällisesti Theseuksen. Theseus pakeni meren\npoikki Skyros-saarelle ja eli siellä surullisena ja murheellisena\nLykomedes-kuninkaan linnassa, kunnes Lykomedes hänet kavalasti surmasi,\nja hän pääsi lepoon kaikista vaivoistansa.\n\nNiin on vieläkin, lapsukaiseni, ja niin on oleva maailman loppuun asti.\nNiinkuin noille muinoisille kreikkalaisille, niin meillekin kaiken\nvoiman ja väkevyyden antaa Jumala. Mutta jos ihmiset käyvät ylpeiksi\nja omavaltaisiksi ja käyttävät väärin Jumalan kauniita lahjoja, niin\nHän antaa heidän kulkea omia teitään ja sortua surkeasti, jotta\nkunnia olisi Hänen yksin. Jumala auttaa meitä kaikkia ja antaa meille\nviisautta ja rohkeutta jaloihin tekoihin. Mutta Jumala ottaa meistä\nylpeyden, kun olemme niitä tehneet, jottemme sortuisi ja tulisi häpeään.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]