[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMccge-P2lxlrxZMSqaKPXFQ1_Crm5kyrn_BWdLkryiE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1814,"Kanada-kirja","Rauanheimo, Akseli",1871,1932,"1814-rauanheimo-akseli-kanada-kirja","1814__Rauanheimo_Akseli__Kanada-kirja",null,"tietokirja",[],[],"fi",1930,65711,460422,true,[],[],[],"Teos tarjoaa kattavan katsauksen 1900-luvun alun Kanadaan ja suomalaisten siirtolaisten elämään. Se käsittelee maan historiaa, hallintoa ja eri maakuntien elinkeinoja sekä kuvaa suomalaisasutuksen vaiheita ja mahdollisuuksia uudessa kotimaassa.","Akseli Rauanheimon 'Kanada-kirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1814. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KANADAN-KIRIA\n\nKirj.\n\nAkseli Rauanheimo\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1930\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKanadan-kirjan tarkoitus\n\nSiirtolaisena Kanadaan\n\n  Laivalla\n  St Lawrence-joella\n  Maihinnousu\n  Montrealissa\n\nYleissilmäys\n\n  Yleissilmäys Kanadaan\n  Kanadan ja Suomen ilmanala\n  Aikaisempi historia\n  Dominion perustaminen\n  Kanadan hallinnollinen pohja\n  Väestö\n\nKanadan suomalaisasutus\n\n  Suomalaisten osuus Kanadan asuttamisessa\n  Suomalaiset Itä-Kanadassa\n  Suomalaiset Ontariossa\n  Suomalaiset preeriamaakunnissa\n    Manitoba\n    Saskatchewanissa\n    Alherta\n  Suomalaiset Ison Valtameren äärillä\n\nKanadan maakunnat ja elinkeinot\n\n  Nova Scotia\n  New Brunswick\n  Prince Edward Island\n  Turkiseläinten kasvatus\n  Quebec\n  Ontario\n  Ottawassa, Kanadan pääkaupungissa\n  Toronto\n  Port Arthur\n  Manitoba\n  Kanada valloitustöissä\n  Saskatchewan\n  Vehnä ja sen kasvattajat\n  Vehnärengas\n  Alberta\n  Pikamatkalla Albertassa\n  Peace Riverin alue\n  British Columbia\n  Rikkaan miehen paratiisi\n  Territorit\n  Eskimot\n\n\n\n\nKANADAN-KIRJAN TARKOITUS.\n\n\nValtameren takaisista maista ovat Yhdysvallat olleet Euroopan ja myös\nSuomen lähimmässä näköpiirissä. Silloin kuin tämä suuri ja\nrikaspohjainen maa oli yhtä harvaan asuttu kuin Kanada nykyjään, riensi\nsinne Euroopasta kansaa käyttämään hyväksi maan antimia. Siirtolaiset\nloivat siellä itselleen tulevaisuuden, loistavan tai vähemmän\nloistavan, sikäli kuin heidän kykynsä, sen kansan luonne, josta\npolveutuivat, sekä yleiset olosuhteet sallivat. Lukuunottamatta\n1600-luvulla tapahtunutta suomalaista siirtolaisuutta, joka\nvähälukuisuutensa vuoksi hukkui englantilaisuuden mereen, syntyi\nmeikäläinen siirtolaisuus sinne verraten myöhään. Mahdollisuudet eivät\nsilloin enää olleet yhtä hyvät kuin aikaisemmin tulleille. Kun\nsuomalaisia alkoi sinne huomattavammin muuttaa 1890-luvun alussa, oli\nYhdysvaltain väkiluku jo 63 miljoonaa, joten parhaimmat tilaisuudet oli\nvallattu. Ja kun meikäläiset ovat hitaita perehtymään oloihin sekä\nvarsinkin kieleen, kului vielä pitkä aika, ennenkuin heitä\nvoitiin katsoa tasavertaisiksi kilpailijoiksi mahdollisuuksien\nhyväksikäyttämisessä, Tämä on yhtenä tärkeänä syynä siihen, että\nsuomalaiset eivät vieläkään ole Yhdysvalloissa huomattavammassa\nmäärässä nousseet palkkatyöläistä tai tavallista maanviljelijää\nkorkeammalle tasolle. Voi siihen olla syytä kansallisessa\nluonteessammekin, mutta tosiasia on, että toiset, aikaisemmin tulleet,\nolivat edullisemmassa asemassa. Henkilön, joka ei osannut kieltä eikä\ntuntenut oloja, oli vaikea työntyä niiden toisten edelle tai\ntasallekaan, jotka olivat jo alkuvaikeutensa voittaneet ja jotka voivat\nsekä halusivat tukea omaa kansallisuuttaan. Suomalaiset ovat kyllä\nosoittaneet Yhdysvalloissa ruumiillista etevämmyyttään ja sitkeyttään,\nmutta se on taannut heille vain tunnustetun tilan raskaassa työssä sekä\nkorven raivaamisessa viljelykselle, missä tuskin on suomalaisen\nvertaista. Suomalaisten toinen polvi, joka jo on saanut kouluissa\nkilpailla toisten kansallisuuksien rinnalla, on kyllä osoittanut\nhenkistäkin etevämmyyttään aivan merkittävässä määrässä, mutta sen\nsaavuttamat tulokset elämän taistelussa ovat vasta tulevaisuuden\nnähtävinä. Eikä heilläkään ole tasavertaista mahdollisuutta niiden\nrinnalla, joiden taloudellinen ja yleissivistyksellinen pohja\nvarsinaisina amerikkalaisina on varmempi sekä vanhempi.\n\nKanada on nyt siinä asemassa kuin Yhdysvallat olivat vuonna\n1820. Silloin oli Yhdysvaltain väkiluku sama kuin nykyjään\nKanadan. Maat ovat suunnilleen yhtä suuret Kanada pinta-alaltaan vähän\nsuurempikin. Luonto on kyllä Kanadassa kovempi. Sen pohjoiset osat\neivät sovellu maanviljelykseen, mutta muuten luonnonrikkaudet ovat\nKanadassa vähintään yhtä suuret kuin eteläisellä naapurilla. Kanada on\naavistamattomien mahdollisuuksien maa. Sen pinta-ala on noin\nkolmekymmentä kertaa suurempi kuin Suomen, mutta väkiluku ei edes\nkolmea kertaa suurempi. Kanadalla on nyt samat tilaisuudet kuin\nYhdysvalloilla oli sata vuotta sitten. Siellä ei vielä pitkiin aikoihin\nolla toistensa tiellä eikä kilpailu ole samanvertainen kuin muissa\ntiheämmin asutuissa maissa. Määrätietoisesti ja sitkeästi\neteenpäin pyrkivälle nuorelle miehelle -- tai naiselle\n-- tuskin on maapallolla mitään toista tähän verrattavaa.\n\nSuomalaiselle siirtolaiselle on Kanadan ilmanala sopivampi\nkuin troopillisten maitten, joihin myös on viime aikoina\nkansalaisiamme alkanut siirtyä. Olkoon niin, että eteläisissä maissa on\nluonto antoisampi, mutta kuuma ilmanala vaikuttaa pohjoismaalaiseen\nherpaisevasti. Hän ei ole siellä yhtä työkuntoinen eikä yhtä\ntyöintoinen kuin kylmässä ja hänen tottumuksilleen sopivammassa\nilmanalassa. Niistä maista, joihin suomalainen siirtolaisuus kulkeutuu,\nvastaa Kanadan ilmanala lähinnä Suomea. Talvet ovat siellä tosin,\npaitsi äärimmäisessä lännessä, jonkin verran kylmemmät kuin Suomessa ja\nkesät lämpimämmät, mutta yleensä ovat kesän ja talven vaihtelut\njotakuinkin samanlaiset. Sen sijaan eteläeurooppalaisille on Kanada\nliian kylmä. Suomalainen on heihin nähden edullisemmassa asemassa.\n\nLisäksi vastaa Kanada suomalaiselle lähinnä Yhdysvaltoja,\njonne hän siirtolaiseksi aikoessaan lähinnä pyrkii. Kun hän\nei sinne pääse, on tarjona Kanada, mihin englantilainen\nyhteiskunnallinen järjestelmä ja kieli ovat luoneet leimansa samoin\nkuin Yhdysvaltoihin.\n\nMoni kyllä kuvittelee \"Amerikkaa\", joksi on totuttu vain\nYhdysvallat lukemaan, ainoaksi laatuaan. Ja tosiasia on, että\nerinäisillä aloilla, ei kuitenkaan kaikilla, ovat työpalkat siellä\nparemmat ja työnsaanti helpompi, mutta \"Amerikka\" on jo niin täysi,\nettä paremman itsenäisen aseman saaminen on siellä kilpailun takia\nvaikeampi kuin Kanadassa. Turhaa on puhe siitä, että Yhdysvalloissa\nmuka aseman luominen on tasavertainen ja että siellä kukin voi kykynsä\nnojalla yhtä helppsti kohota kuinka korkealle tahansa. Siirtolainen on\nepäilemättä heikommassa asemassa, ei ainoastaan ensimmäisessä, vaan\ntoisessa ja euraavissakin polvissa. \"Amerikka\" on hyvin rahavaltainen\nmaa. Kenellä ei ole runsaasti varoja, häneltä on etusijat suljettu,\nvaikkapa kykyäkin olisi.\n\nRaha merkitsee paljon Kanadassakin, mutta tämän maan rikkaudet ovat\nvielä suureksi osaksi maan uumenissa, josta ne ovat tavallisten\nihmisten saavutettavissa, kun he vain määrätietoisesti ponnistelevat ja\novat pystyviä sekä \"onnellisia\". Suuri osa Kanadan nykyisiä johtavia\nvaltiomiehiä ja rahamiehiä on itse siirtolaisina maahan tullut, ja yhä\nvielä niitä mahdollisuuksia on melkein rajattomasti, kunhan vain\nasianomaisella itsellään on kuntoa, \"onnea\" ja horjumatonta pyrkimystä\npäämääräänsä.\n\nTämän ovat suomalaiset, jotka haluavat yrittää siirtolaisina\nvaltamerentakaisissa maissa, käsittäneet, ehkä vaistomaisesti, koska\nheistä verrattomasti enin osa sinne matkustaa. Valitettavasti täytyy\nkuitenkin sanoa, että useimmat, jotka Kanadaan lähtevät, tuntevat\npettyneensä. Maa ei vastaakaan heidän odotuksiansa. Kanada on\nosoittautunut kovaksi maaksi, jossa toimeentulo, puhumattakaan\nsäästöjen tekemisestä, on sangen vaikeasti hankittavissa. Yhtenä syynä\non kieltämättä se, että uusi maa ei ole yhtä hyvin varustautunut kuin\nvanha Amerikka ottamaan siirtolaisia vastaan. Hallituksen toimesta ei\nsiirtolaisten, paitsi brittiläisten, vastaanotto ole kyllin hyvin\njärjestetty. Siirtolaisten toimittaminen työansioille on puutteellista,\nheidän suojelemisensa väärinkäytöksiltä tunnottomia työnantajia vastaan\nsekä heidän hoitamisensa sairauksien y.m. vahinkojen sattuessa aivan\nalkeellista.\n\nMutta kuitenkin suurin syy siirtolaisten epäonnistumiseen,\nheidän kärsimyksiinsä ainakin alkuaikoina on heissä itsessään. On\npaljon seikkailunhalusta tai muuten lähteneitä, sellaisia, joilla ei\nole menestymisen mahdollisuuksia missään maassa, usein ei\nkotimaassakaan, missä kuitenkin kaikki oli tuttua ja totuttua.\nMelkein poikkeuksetta ovat kaikki lähteneet liian vähän\nvalmistautuneina. On tullut \"Kanadan-kuume\", on lähdetty suin päin\nuuteen maahan, jonka kieltä ja oloja ei ollenkaan tunneta. Ei ole\nkumma, että todellisuus on heti uuden maan rantaan päästyä ottanut\nlujille. Ei ole ollut mitään, mistä olisi saanut alkuotteen. Jos\njotakin sellaista onkin lähtiessä mielessä ollut, on se osoittautunut\ntodellisuudessa kestämättömäksi.\n\nMatkailija, joka Suomesta lähtee ulkomaille, vaikkapa vain\nhuvittelemaan, katsoo tarpeelliseksi ottaa tarkkaa selkoa oloista ja\nosoitteista sekä yleensä maista, joissa aikoo käydä. Erittäinkin hän\ntekee tarkat laskelmat matkakustannuksista. Siirtolainen kuvittelee\npääsevänsä helpommalla. Hän luulee riittävän sen, että vain maihin\npääsee ja että silloin hänelle ehkä jää taskuun 25 dollaria, mikä on\ntavallinen suomalaisilta vaadittu maihinnousuraha. Kyllähän se\nriittäisi, jos työnantaja olisi jo satamassa ja pyytämässä työhön sekä\nviemässä hänet ansioille. Mutta niin ei ole asianlaita. Työpaikka on\netsittävä laajasta maasta. Harvoin saa työpaikan satamakaupungista tai\nsen lähistöltä. Täytyy matkustaa sisämaahan. Ja matkat ovat pitkät.\nYksistään Halifaxista Montrealiin kestää junamatka toista vuorokautta,\nja matkat ovat Kanadassa kalliit. Ja mitä on sitten Montreal? Kanadan\nsuurin kaupunki kyllä, mutta vain Kanadan eteinen.\n\nSiitä on puolentoista vuorokauden junamatka suomalaisten suurimpaan\nasutuskeskukseen Port Arthuriin, mistä vielä on puoli vuorokautta\nKanadan maantieteelliseen keskukseen Winnipegiin, jota vasta pidetään\npreeriamaakuntien eteisenä ja lähtö -- kohtana suureen länteen, mistä\nsaa matkustaa pari vuorokautta, ennenkuin on Vancouverissa, Tyynen\nmeren rannalla.\n\nKanada on suuri maa, joka siirtolaisen on ensiksi opittava tuntemaan.\nEri aikoina on eri paikoilta työtä saatavana. Ja työn laatukin sekä\nosittain palkka riippuvat paljon siitä, mistä sitä kulloinkin etsii.\n\nVaaditaan aikaa ja rahaa, ennenkuin siirtolainen voi sijoittua. Ennen\nkaikkea vaaditaan maan ja olojen tuntemusta, mikä olisi jo ennen lähtöä\nSuomesta hankittava, jotta voisi edes summittaisetkaan laskelmat tehdä.\nTärkeätä on opetella niin paljon kuin mahdollista uuden maan kieltä,\nenglantia. Mutta vielä tärkeämpi, ennenkuin mitään päätöstä\nlähtemisestä tekee, on kirjallisuuden avulla hankkia tietoja maasta,\nmihin aikoo lähteä. Voihan olla niin, ettei maa ollenkaan sovellu\nlähtijän tarkoituksiin. Ja jos soveltuu, on tunnettava, millä seudulla\nvallitsevat parhaiten soveltuvat olot. Täytyy tuntea yhteiskunnallisia\noloja, maan lakeja ja laitoksia. Myöskin on kansalliselta kannalta\nhyödyllistä tietää, mille seuduille suomalaiset ovat asettuneet,\nmillaisia elämänehtoja he ovat itselleen luoneet sekä miten he tulevat\ntoimeen.\n\nTämän kirjan tarkoituksena on antaa siirtolaiseksi aikoville tietoja\nKanadasta, valmistaa heitä tuntemaan se maa, johon he ovat huomionsa\nkiinnittäneet.\n\nSe ei kuitenkaan pyri olemaan tietokirja ainoastaan heille.\nKanada on jo nykyjään siksi merkittävä maa, että sen tunteminen kuuluu\nSuomessa yleisen sivistyksen vaatimuksiin. Aivan samoin kuin muutamia\nvuosikymmeniä sitten Suomessa tunnettiin Amerikan Yhdysvaltoja melkein\nvain niiden merkityksen vuoksi siirtolaismaina, samoin, ja vieläpä\nvähemmän, tunnetaan Suomessa nykyjään Kanadaa. Yhdysvalloista on\nkehittynyt ehkäpä maapallon kaikkein tärkein maa. Se on maailman\ntaloudellisen elämän huomatuimpia johtajia ja suunnan antaja monella\nalalla. Kanada on ripein askelin kehittymässä maailman tärkeimpien\nmainen joukkoon ainakin taloudellisessa merkityksessä. Siihen ei\nsuinkaan vaikuta yksistään tuon maan laajuus, vaan se, että\nlaajuuteen liittyy maapohjan rikkaus, mikä viljankasvatuksessa,\nkaivosteollisuudessa, metsien ja vesivoimien käytössä sekä monella\nmuulla alalla jo on joko voittanut kaikki muut maat tai on voimakkaasti\nkulkemassa etusijoille maailman markkinoilla.\n\nSuomi ei tosin voi toivoa avaavansa tuotteilleen tuossa maassa\nhuomattavia kauppamarkkinoita, koska Kanadalla juuri itsellään on\nrunsaimmin niitä tuotteita, joita Suomi vie ulkomaille. Mutta juuri\ntämän vuoksi on Kanadan ja sen nopean kehityksen tunteminen erittäinkin\nliike-elämällemme hyvin tärkeä. Kanada on Suomen kilpailija\ntärkeimmillä kauppamarkikinoillamme Englannissa ja Yhdysvalloissa. Se\ntulee siinä vuosi vuodelta aina vain merkityksellisemmäksi.\n\nNäiden maiden täytyy oppia tuntemaan toisensa lähemmin.\nSuomen on monella alalla opittava Kanadasta, joskin Kanada voi myös\npaljon oppia Suomesta.\n\nSuomessa vallitsee vielä laajalti sellainen käsitys Kanadasta, että se\non kylmä, jäinen maa -- aivan kuten monet kanadalaiset yhä kuvittelevat\nSuomesta. Tosi on, että näillä kummallakin on yhteisenä kosketuskohtana\nPohjoinen Jäämeri, eivätkä sillä suunnalla olekaan kovin kaukana\ntoisistaan.\n\nTämän kirjan tarkoitus on sijoittaa Kanada kartalle Suomessa, asettaa\nse oikealle paikalleen, näyttää, mikä merkitys sillä jo on\nmaailmantaloudessa ja mihin se luonnonetujensa nojalla on kohoamassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä kirjassa käytetään kanadalaisia (englantilaisia) mittoja ja\npainoja; metrijärjestelmässä ne vastaavat seuraavia:\n\n    1 tuuma           25.4 mm\n    1 kuutiojaardi     0.76 m\n    1 jalka            0.3 m\n    1 neliömaili       2.6 km2\n    1 maili            1.61 km\n    1 eekeri           0.4 ha\n    1 kvartti          0.95 litraa\n    1 kannu            3.8   \"\n    1 busheli          0,35 hehtoa.\n    1 naula            0.45 kg\n   16 unssia           1 naula\n   25 naulaa           1 nelikko\n    4 nelikkoa         1 cwt\n   20 cwt              1 tonni (short ton)\n 2240 naulaa           1 long ton\n 31.5 kannua           1 barreli\n   12 tuumaa           1 jalka\n    3 jalkaa           1 jaardi\n 1760 jaardia tai\n 5280 jalkaa           1 maili\n    9 neliöjalkaa      1 neliöjaardi\n30.25 neliöjaardia     1 neliörod tai perch\n  160 neliörodia       1 eekeri\n  640 eekeriä          1 neliömaili\n   36 neliömailia      l townsbip\n\n\n\n\nSIIRTOLAISENA KANADAAN\n\n\n\nLAIVALLA.\n\n\nLaivan siirtolaisosasto on täynnä. Matkustajien joukko on\nmoninaista ja monesta maasta. Siinä on matkustajia Yhdysvaltoihin,\nenimmäkseen sellaisia, jotka ovat olleet vain käymässä vanhassa\nkotimaassa. Heillä on turvallinen olo. He ovat jo luoneet asemansa, he\ntietävät, minne menevät ja millaiset olot heitä odottavat. Vaikka he\npuhuvatkin oman kansansa kieltä, on siihen sekoitettu englantilaisia\nsanontatapoja. He tuntevat jo kuuluvansa siihen uuteen maahan, joka\nuseimmille jää kotimaaksi.\n\nKun Yhdysyallat ovat alkaneet sulkea porttejaan, on\nensikertalaisista suurin osa matkalla uuteen maahan, Kanadaan,\njoka on nyt siirtolaisuuden varsinainen pyrkimysperä. Matka on\nheille outoa, päämäärä tuntematon ja tulevaisuus aivan hämärä.\nHeillä kullakin on jokin osoite, johon pyrkivät, mutta useimmille\non tuo osoite vain muodollisuus, jota vaaditaan maihin noustessa.\nJoillakuilla on joku aikaisemmin mennyt tuttava. Ei ole mitään\nvarmuutta siitä, pystyykö tämä auttamaan ensi askeleita eteenpäin, ei\nedes siitä, onko tämä, joka on itse äsken saapunut tulevaisuuttaan\nluomaan, jo saavuttanut pysyväisen paikan. Ehkä hänkin on vielä\nepävarmalla pohjalla, liikkuen paikasta toiseen ja etsien, mihin voisi\nvakinaisesti asettua. Mahdollisesti hän on jo muuttanut pois siitä\npaikasta, jonka oli viimeksi ilmoittanut soitteekseen.\n\nOn sellaisiakin matkustajia, joilla ei ole yhtään tuttavaa\nuudessa maassa. Heilläkin on jokin osoite, tuntematon osoite,\njonka ovat muilta saaneet. Tarkoituksena ei ole käydä tätä\ntuntematonta vaivaamaan, vaan on mieli hankkia työtä ja ansiota, missä\nsitä itse onnistuisi saamaan. Monet suunnittelevat, että kunhan aluksi\npääsisi Montrealiin, sieltäpähän sitten koettaisi etsiä työpaikkaa,\nmissä saakka se sitten lieneekin.\n\nSilmäilkäämme suomalaista ryhmää, joka on tämän kirjoittajalle tutuin.\nMuidenkin vaiheet ovat jotakuinkin samat, mikäli he kuuluvat niihin,\njotka eivät ole englanninkielisiä ja joille siis ei ole kieli etuna tai\nyhteinen valtakunta moninaisine laitoksineen apuna.\n\nTuossa on suomalaisia kokoontunut suurempi ryhmä yhteen.\nHe ovat tyydyttävän aterian jälkeen tulleet etukannelle katsomaan\nniitä leikkejä, joita matkustajien huviksi ja virkistykseksi\non järjestetty. Toiset heistä ovat saaneet istumapaikan jollakin\nkorokkeella, toiset seisovat keskustellen. He kaikki ovat\nlähteneet yhteisestä isänmaasta, joka heille useimmille on edelleenkin\nrakas. Rakkaita omaisia on sinne jäänyt, monille sellaisia, joista\nheidän on edelleen pidettävä huolta. On perheenisiä. Heiltä ovat\nkotimaahan jääneet vaimo ja lapset, jotka odottavat isältä varoja\ntullakseen toimeen, mahdollisesti matkalippua päästäkseen yhtymään\nuudessa maassa niin pian kuin perheen huoltaja on varman toimeentulon\nsaavuttanut. On tyttöjä ja poikia, joiden vanhemmat ovat vain\nvastenmielisesti matkaan suostuneet, toivoen lasten vielä palaavan\ntakaisin. Kaikilla siirtolaisilla on suuria, toisilla hyvinkin suuria\ntoiveita matkansa päämääränä.\n\nEnimmät heistä ovat lähteneet vähävaraisista oloista. On ollut\nvaikea saada kokoon se puolisenkymmentä tuhatta markkaa,\nmikä matkaan on vaadittu. Monen on täytynyt se summa lainata,\nmaksettavaksi takaisin ensi ansioista.\n\nSiirtolaiset ovat moninaisista yhteiskuntaluokista. Suurin\nmäärä on maanviljelijäin poikia ja tyttäriä, jotka ovat käyneet\nkansakoulun ja monet sen lisäksi kansanopiston tai muun\noppikurssin. On kaupungeista lähteneitä käsityöläisiä, jotka valittavat\nverojen ja vuokrien Suomessa käyneen niin kalliiksi, että oli vaikea\nsaada niitä maksetuiksi. On sairaanhoitajattaria, jotka ovat kuulleet\nuudessa maassa ansioiden olevan suurempia. On sellaisia naisia, jotka\novat Suomessa suorittaneet yliopistotutkinnon, ehkäpä olleet\nopettajatarina tai valtion viroissa ja jotka toivovat uudessa maassa\npalvelijattarina voivansa säästää enemmän kuin ovat kotimaassa saaneet\npalkkaa. Naisissa on monta sellaista, jotka ovat tottuneet hyviksi\nkeittäjiksi tai taloudenhoitajiksi, tietysti joukossa niitäkin, jotka\neivät osaa ollenkaan keittiötehtäviä.\n\nMiesten suurin osa on kovaan ruumiilliseen työhön perehtynyttä. He ovat\nkuulleet, että uudessa maassa on sellaista työtä runsaasti saatavana.\nNe kuukausipalkat, joista on kerrottu, eivät heitä kovasti houkuttele,\nmutta he toivovat voivansa saada sopivia urakkatöitä ja ansaita niillä\nenemmän.\n\nMonet aikovat ensin palkka- ja urakkatöissä jonkin verran\nansaittuaan ottaa oman uudismaan viljeltäväkseen. Maa, viljeltävä maa\nse on, joka suomalaisia puoleensa vetää. Uudessa maassa sitä on\nhelposti saatavissa, hyvää maata, joka kasvaa mainion viljan ja voi\ntuottaa hyvän toimeentulon.\n\nJoukossa ei ole juuri sellaisia, joita olot kotimaassa\nsuoranaisesti olisivat pakottaneet muuttamaan pois. Kyllähän siellä\nSuomessakin tultiin toimeen, paremmin tai huonommin. Useimmille oli\ntaloudellinen toimeentulo silti ollut raskasta. Enimmäkseen he\ntietävät, että ainoastaan kova työnteko ja raskas ponnistelu odottaa\nuudessa maassakin, mutta jokainen kuitenkin odottaa parempia ansioita\nja suurempia työpalkkoja, joista voisi enemmän säästää.\n\nLuonnollisesti on mukana monta sellaistakin, joita seikkailunhalu on\njohtanut lähtemään. He ovat kyllästyneet kotoisiin oloihin, jotka\ntuntuivat niin pieniltä ja ahtailta. Kaikki siellä kotoisessa\nympäristössä oli niin tuttua ja yksitoikkoista. He haluavat nähdä\njotakin uutta, jotakin suurempaa, toivoen, että heidän osalleen\nsattuisi jotakin ihmeellistä ja käänteentekevää.\n\nMuutamista huomaa heti, etteivät he ole kovaa työtä tehneet.\nHe ovat syntyneet varakkaissa kodeissa, jotka ehkä ovat\nköyhtyneet, tai ovat nuorukaiset eläneet tyhjäntoimittajan elämää,\nmistä heidät on lähetetty \"maailmanrannan kouluun\". Myös on\ninsinöörejä, arkkitehtejä, oikeustutkinnon suorittaneita. Kotimaassa on\noppikoulujen ja yliopistojen tuotanto ollut liian suuri, maa ei voi\nkaikkia heitä käyttää omissa ammateissa. Näin ollen on lähdetty\netsimään laajempia työaloja, missä saatu oppi olisi ehkä hyödyksi.\nToiset heistä aikovat, opittuaan kieltä ja saatuaan suuren maailman\nkokemusta, palata takaisin, toivoen sitten saavansa parempia paikkoja.\n\nNäin kirjavaa on tämä suomalaistenkin siirtolaisten ryhmä.\n\nKomea laiva halkoo merta eteenpäin. Pitkän matkan aikana\nehtii olla myrskyä, jos tasaistakin säätä. Toiset kärsivät\nmatkasta kovin, toisille se on suurta nautintoa.\n\nMutta kaikilla, niin hyvin meritautia kärsineillä kuin siitä\nvapaillakin on sama raskas painajainen: kuinka selviydytään\nsatamassa ja mitä sitten on edessä uudessa, oudossa maassa.\nAjatus kiintyy etupäässä maihinnousuun, siihen tutkintoon, jota\nsiellä pidetään. Tuosta tutkinnosta on niin kovin paljon kuultu\npeloittavia kertomuksia jo lähtiessä. Sen takia on monia\nlääkärintarkastuksia pidetty ja kaavakkeita täytetty. Siitä, mitä\npitää tutkinnossa vastata, on monia neuvoja annettu.\n\nTodellakin on niin paljon neuvottu, että lopulta on matkustaja\ntullut ymmälle eikä tiedä miten esiintyisi.\n\nVihdoin alkaa näkyä maata.\n\nSe on sitä uutta toiveiden maata.\n\nOnko siellä odotettavissa iloa vai surua? Kumpaista enemmän?\n\nSe on salattua. Samalla se on kiihoittavaa.\n\n\n\nST LAWRENCE-JOELLA.\n\n\nValtamerilaivat pääsevät St Lawrence-joelle kahta väylää.\nNewfoundlandin pohjois- tai eteläpuolitse. Talvella joen ollessa\njäässä pysähtyvät laivat Halifaxiin tai St Johniin, N. B., jotka\novat Kanadan talvisatamat Atlantin puolella. Keväällä ja\nalkukesästä tavallisesti käytetään eteläistä väylää, sillä pohjoista\nmerta pidetään silloin vaarallisempana liikkuvien jäävuorien takia.\nMuuten on pohjoinen väylä Belle Isle-salmen kautta suositumpi, se kun\nlyhentää matkaa aika paljon.\n\nTulemmepa kumpaista tietä tahansa, on St Lawrence-lahtea\nkuljettava. Se on iso kuin meri ja voi olla hyvinkin myrskyinen.\nPohjoinen väylä käyttää hyväksensä oikealla sivustalla olevaa\nLabradorin korkeata ja karua rannikkoa, joka on pitkän aikaa\nnäkyvissä. Siellä ei ole paljon silmää viehättävää. Jos kuljetaan\naivan lähellä rantaa, näkyy rannikon kolkkous, ja siirtolainen saa\nhuonon käsityksen uudesta maailmasta. Kauempana näkyy korkeita\nyksityisiä vuorenhuippuja ja selänteitä. Sitten tullaan pitkän\nAnticosti-saaren kupeelle. Vielä kappale aavaa merta, ennenkuin\nvarsinainen Kanada alkaa näkyä.\n\nTavallisesti varsinkin eteläistä väylää tulevalle on Quebecin\nmaakunnan puoleinen Gaspe-niemimaa ensimmäinen vasemmalla näkyvissä.\nSiellä on Fame Point, jonka punakattoiset valkeat talot ja sievä kirkko\ntervehtivät tulijaa. Laiva sivuuttaa Ste Anne des Montsin, pienen\nsatamakaupungin, jonka taustassa on vuorenhuipulle pystytetty kullattu\nristi merimiesten suojeluspyhimyksen muistoksi. Tällaisia ristejä on\nmuuten hyvin tiheässä katolisessa Quebecissä. Tämä vuori, Mont Ste\nAnne, on tavallisesti ensimmäisenä näkymässä Kanadan manteresta.\n\nPohjoista rannikkoa tuleva näkee Goodboutin, vanhan ranskalaisen\nkauppapaikan.\n\nTullaan jo St Lawrence-joelle, vaikka se on niin leveä, että\nmolempia rantoja on vaikea nähdä samalla kertaa.\n\nSivuutamme etelän puolella useita kauniita kyliä ja pikkukaupunkeja,\njoista kylpypaikat Matane ja Metis ovat huomattavimmat. Father\nPointissa joudumme ensin yhteyteen uuden maan kanssa. Sieltä otetaan\nluotsi ja usein tulee hänen mukanaan laivayhtiön lähetti sekä ehkä\nmuitakin. Myös sanomalehtiä ja erityisen tärkeitä kirjeitä ja\ntiedonantoja voi saapua.\n\nRimouski on merkittävämpi paikka. Sinne tulee Montrealista\nlentoposti. Siellä näkyy kaunis tuomiokirkko ja piispan palatsi\nsekä kouluja. Kaupunki perustettiin 1701. Hetken kuluttua\nsivuutamme Bic-nimisen paikan, jossa oli kamala intiaaniverilöyly 250\nvuotta sitten. Vanha on myöskin Trois Pistoles-niminen kauppala. Olemme\njo nyt aito-ranskalaisella alueella molemmin puolin jokea.\n\nOikeanpuoleisella rannalla on Tadoussac. Ympäristö on siellä\nyhä karua ja rannikko kallioista. Täällä laskee mereen\nSaguenay-joki, jonka mahtavuutta ei voi mereltä käsin huomata. Tämän\njoen merkitys Kanadan taloudellisessa elämässä on suuresti\nkohonnut sen jälkeen kuin sen koskirikkaan latvapuolen varsille\non syntynyt suomalaisillekin hyvin tunnetuita sähkövoima- ja\ntehdaslaitoksia Isle Maligneen, St Joseph d'Almaan, Arvidaan,\nKenogamiin, Chicoutimiin y.m. paikkoihin, jotka useimmat vielä\nmuutamia vuosia sitten olivat asumattomia.\n\nTadoussac oli intiaanien vanha turkiskauppapaikka. Cartier\nkävi siellä 1535 ja mahdollisesti jo ennen sitä norjalaiset ja Basquen\nkalastajat. Sinne asetettiin pieni sotilasvartiosto, jonka intiaanit\ntuhosivat 1661. -- St Lawrence on niillä tienoin 700 jalkaa syvä ja\nrannat kohoavat 1600 jalan korkeuteen. Matkailija kiinnittää näillä\ntienoin huomiota myöskin mahtaviin Eternity- ja Trinity-niemiin.\n\nEtelärannalla ovat Riviere du Loup, sen Quebecin osan huomattavin\nkaupunki, sekä toinen matkailijain suosima kaupunki Ramouraska. Lisäksi\non kylpypaikkoja Cacouna, St Patrick ja Notre Dame de Portage.\nTunnetuin kylpypaikka pohjoisella rannalla on Murray Bay, jossa moni\namerikkalainenkin viettää kesänsä. Yhdysvaltain entinen presidentti\nTaft on siellä pitkät ajat ollut säännöllinen kesä-asukas.\n\nLiukuessa eteenpäin vuolasta virtaa sivuutamme Montmagnyn ja myös Gross\nIslen, joka on Kanadan karanteeniasema. Rannikot ovat yhä vielä\nkorkeita. Tourmentin niemi, joka kohoaa 1800 jalan korkeuteen, on\nnähtävyyksiä.\n\nAlamme jo lähestyä Quebeciä ja maat muuttuvat vehmaammiksi. Tulee\npitkä, kaunis ja osaltaan hyvin viljelty Orleansin saari. Sen takana on\nPohjois-Amerikan kuuluisin pyhiinvaelluspaikka Ste Anne de Beaupre,\njonne rientää uskollisia katolilaisia maapallon melkein kaikilta\nkulmilta. Pyhää paikkaa pidetään ihmeitä tekevänä, parannuksen\ntuottajana. Siellä säilytetään esinettä, jonka sanotaan olevan\nkappaleen rististä, johon Kristus naulittiin. Kirkko, jossa sitä\nsäilytetään, on kyllä useampaan kertaan palanut ja uskottomat sanovat\ntuon puupalasenkin palaneen. Joka tapauksessa on esine vielä\nnäytettävänä ja edelleenkin se tekee vaikutuksensa uskovaisiin, jotka\npolvillaan, rukouksia lukien, nousevat korkeita portaita pyhään\npaikkaan.\n\nMonet suomalaiset siirtolaiset tuntevat Ste Anne de Beaupren\nhyvin, sillä sille seudulle rakennettiin äsken tehdas, jonka\npystyttämisessä oli heitä paljon mukana.\n\nLaiva liukuu hiljalleen leveätä virtaa ylös Orleansin saaren\nsivulla. Tuota saarta kutsui Cartier \"Bachuksen saareksi\" sen\nvuoksi, että sen vehmaassa maaperässä kasvoi villejä\nviinirypäleitä runsaasti. Jos Islannin norjalaiset, jotka\nvuosituhantemme alussa tulivat Amerikkaan, pysähtyivät Kanadaan ja\nlöysivät maan, jota sanoivat \"Hyväksi viinimaaksi\", mahdollisesti he\njoutuivat juuri tälle saarelle, sillä Labradorin karuuden vuoksi he\ntuskin kohtasivat viinirypäleitä ennen sitä. Monet tutkijat arvelevat,\nettä \"Hyvä viinimaa\" oli paljon etelämpänä, ehkä Delaware-joen suulla,\nmissä luonto paremmin oikeuttaisi tätä nimitystä.\n\nJos valtamerilaiva kulkee aivan Orleans-saaren kuvetta ja\nmatkustaja on tarkkaava, huomaa hän saaren viimeisen kärjen\nsivuutettuaan oikeanpuoleisella manterella juhlallisen vesiputouksen,\njonka nimi on Montmorency Falls. Se laskeutuu jyrkästi korkeata\nkallioseinää alas ja on 100 jalkaa korkeampi kuin Niagara. Siellä on\nKent House, jossa aikanaan asui Kentin herttua, kuningatar Victorian\nisä.\n\nNyt olemmekin lähellä siirtolaisten maihinnousupaikkaa, Quebecin\nkaupunkia, joka on Kanadan vanhin ja samannimisen, Kanadan suurimman\nmaakunnan pääkaupunki. Näemme korkeita rantoja, joiden juureen\nmatalien, pitkien rakennusten kupeelle laiva kiinnitetään. Suurta\nlaivaa käännellessä satamaan on hyvää aikaa tarkastella ympäristöä.\nOikealla puolella näyttää jokin joki laskevan satamaan. Sen varrella on\ntehtaita, joista muutamia ovat suomalaiset olleet rakentamassa.\nVasemmalla, joen toisella puolen, on Levisin kaupunki, johon\npääkaupungista kuljetaan lautalla. Molempia rantoja kulkee rautatiet,\njoilla näemme junia liikkuvan tiheään.\n\nSiirtolaisen pitkä merimatka on loppunut. Täällä on\ntarkastuspaikka ja ratkaistaan siirtolaisen kohtalo, pääseekö hän\nastumaan luvattuun maahan vai palautetaanko hänet takaisin syystä tai\ntoisesta. Jos hänellä on toisen tai korkeamman luokan lippu, saa hän\nseurata laivan mukana Montrealiin saakka, mutta kaikkein\nsuurimmat laivat eivät vielä joen mataluuden vuoksi pääse sinne\nsaakka.\n\nJoka tapauksessa on Quebec siirtolaiselle portti uuteen maahan.\nJa portilta se näyttääkin. Molemmin puolin on korkeat rannat,\npääkaupungin puolella korkeammat, kallioiset.\n\nTämäkö on Kanadaa, oikein sen merkkipaikka? Kaupunki ei\nsuinkaan peittäydy näkyvistä, päinvastoin se vuoren rinteillä\nnäyttää kaikkensa, yksin mitättömät hökkelitkin. Sellaisestakin\nmaasta kuin Suomesta tulleella, missä kaupungit ovat pieniä,\nnäyttää Quebec vähäpätöiseltä. Ja pienihän se on, tuskin puolta\nHelsingistä.\n\nSiirtolaiselle jää tämä kaupunki enimmäkseen arvoitukseksi.\nHänellä on niin paljon huolta ja levottomuutta tarkastuksissa,\njotka suoritetaan mataloissa rantavajoissa, ettei hän juuri\nhuomaa laivasta poistuneensa. Ja kun hän saa maihinnousuluvan,\npienen kortin käteensä omien paperiensa kera sekä tavaransa\nselvitetyksi, johdetaan hänet vajan toisella puolen junaan sekä\nlähdetään kuljettamaan päämäärään, ehkä hyvinkin kauas\ntästä paikasta.\n\nOn valitettavaa, ettei siirtolainen saa Quebecista enempää\nnähdä, sillä se on ei ainoastaan Kanadan, vaan koko maailman\nkauneimpia kaupunkeja asemansa puolesta.\n\nSe on koko Amerikan historian merkittävimpiä. Sieltä käsin\novat Kanadan katolilaisten löytöretkeilijäin ihmeellisen\nvilkkaasta toiminnasta tapahtuneet ei ainoastaan Kanadan, vaan\nkoko Yhdysvaltain keskiosan valtaukset aina Meksikon lahtea\nmyöten. Sen vaikutus on ollut koko Pohjois-Amerikalle suurenmoinen.\n\nRannastakin on siirtolainen nähnyt vuoren korkeimmassa\nosassa vanhoja kivirakennuksia, linnan muureineen ja lisäkkeineen.\nSieltä on vallittu suurta osaa uutta mannerta, siellä ovat\nranskalaiset kuvernöörit olleet kaikkivaltiaita, suurine virheineen ja\nsiveellisine puutteineen, mutta myös tarmoineen ja kykyineen.\nKorkeimpana kaikista on siirtolainen nähnyt linnamaisen rakennusryhmän,\njoka kaikessa suuruudessaan terasseineen näkyy vasta jatkaessa matkaa\neteenpäin Montrealiin. Se on vanhanaikaisesti rakennettu, mutta ei\nkovin vanha. Se on Canadian Pacificin valtava hotelli Chateau\nFrontenac, joka lienee ehkä komein maapallolla. Ken on sen\nDufferin-terassilta tai ylhäisistä akkunoista nähnyt maiseman allaan,\nei unohda sitä koskaan. Alhaalla on satama ja sen takana mereksi\nlevenevä joki, sivulla joen takana on Levisin pieni kaupunki valkoisine\ntaloineen, ja suureen Kanadaan päin komea St Lawrence-virta, joka tuo\nmereen Amerikan suurimman vesijakson vedet.\n\nAnsaitsisi viipyä Quebecissä ainakin muutaman päivän. Amerikassa ja\nKanadassa ei yleensä ole vanhoja kaupunkeja. Useimmathan ne ovat\nnousseet aivan viimeisinä aikoina. Mutta Quebec on todella vanha. Sen\nikä on yli 300 vuotta. Samuel de Champlain sen perusti intiaanikylän\nStadaconan paikalle. Brittiläiset valloittivat sen vuonna 1629, mutta\nluovutettiin rauhassa takaisin Ranskalle. Vuonna 1759 oli kaupungin\nmerkillisin historiallinen tapahtuma. Silloin oli taistelu\nbrittiläisten ja ranskalaisten välillä Abrahamin kentillä, jotka nyt\novat kaupungin ulkopuistoa, ja ranskalaisten valta uudessa maailmassa\npäättyi. Vuonna 1775 amerikkalaiset kumoukselliset joukot Montgomeryn\nja Arnoldin johdolla koettivat kaupunkia valloittaa, mutta\nepäonnistuivat, ja alue, koko Kanada, jäi Englannille.\n\nVuoren jyrkänteen juurella on vanhan kaupungin katuja,\njoista monet ovat tuskin paria syltä leveämmät. Se on jotakin\ntavatonta Pohjois-Amerikassa, missä kaupunkien kadut ovat usein\neurooppalaisten torien levyiset.\n\nQuebecista edelleen matkustaessa laivalla (junamatka ei tarjoa\npaljon muuta nähtävää kuin ranskalaisia huononpuoleisesti hoidettuja\nfarmeja) herättää suurinta huomiota Quebecin silta, joka\non rakennettu joen poikki ja joka vielä muutama vuosi sitten oli\nmaailman ihmeitä. Nytkin kerääntyvät matkustajat kannelle\nsitä lähestyttäessä ja tähystävät laivan mastoja, jotka näyttävät\ntakertuvan lähenevän sillan rautaverkkoon. Mastot on kuitenkin\nsiksi lyhyiksi leikattu, että ne sopivat kulkemaan sillan alitse.\n\nTällä kohdalla laskee St Lawrenceen Chaudiere-joki, jossa on\nkomeat putoukset Saint Romuald-kylän kohdalla.\n\nBatiscon on joen rannalla samannimisen joen suulla. Sen\ntakana on Quebecin erämaa, suuri asumaton alue. Sitä ennen on\nnähty samalla rannalla ranskalaiset kylät Ste Anne de la Perade\nsekä Deschambault ja vastaisella rannalla kaunis Pointe au\nPlaton, jotka ovat puolimatkassa Three Riversin ja Quebecin\nvälillä.\n\nThree Rivers on huomattava Kanadan teollisuuselämässä.\nSiellä, missä vuolas St Maurice-river yhtyy St Lawrenceen\nkolmena suurhaarana, on monia puutavaranjalostuslaitoksia, joissa\non suomalaisiakin insinööreinä sekä muissa toimissa. Ensin on\nCape Madelaine, sitten muu kaupunki, joka perustettiin jo 1634,\nmutta jonka intiaanit hävittivät pari vuosikymmentä myöhemmin.\n\nSt Lawrence muodostuu vähitellen järvijaksoksi ja järvet ovat\npaikoin varsin leveät. Tällaisen leveän paikan koillispuolella on\nNicolletin kaupunki sekä vastaisella Yamachiche, jotka kumpikin\novat Kanadan historiallisia paikkoja.\n\nSt Pierre (tai St Peter)-järveen laskee St Francis-joki, jonka\nsuulla on Notre Dame de Pierreville, jossa oli taisteluja intiaaneja\nvastaan 1600-luvun lopulla.\n\nJärvessä on useita kauniita saaria, joissa vanhaan aikaan\nirokeesi-intiaanit väijyivät valkoisia. Nyt viime aikoina on saaria\nkäytetty kulkuaikoina sorsien ampumiseen.\n\nTämän järven etelärannalla on Sorelin kaupunki sillä kohdalla,\nmissä yksi huomattavimpia sivujokia, Richilieu, laskee. Sinne\nranskalainen insinööri Pierre de Sorel rakensi 1665 linnoituksen,\njoka oli jonkin aikaa Kanadan kuvernöörien asuinpaikkana.\n\nSamalla etelärannalla on Vercheres, jossa on pystytetty\nmuistopatsas 14-vuotiaalle tytölle Madeline de Vercheresille. Tämä\ntyttö puolusti kartanoa vuonna 1692 intiaanihyökkäystä vastaan yhden\nkokonaisen viikon ajan. Hänellä oli ainoina apulaisinaan kaksi poikaa\nja muuan 80-vuotias ukko.\n\nHiukan etempänä on Varennes kauniilla viljelysseudulla.\nSiinä on eräs Quebecin kauneimpia kirkkoja sekä harmaiden\nnunnain luostari.\n\nLähellä Montrealia on samalla puolella Boucherville, johon\nsuurkaupungista pääsee lautallakin. Tämä oli alkujaan\nlahjoitustila, joka 1672 annettiin Three Riversin kuvernöörille. Tällä\npaikalla tapahtui parikymmentä vuotta myöhemmin irokeesien verilöyly.\nSe oli myös kuuluisan lähetyssaarnaajan Isä Marquetten\nasuinpaikka.\n\nMuutamien saarien ja Montrealin takajoen (Back River) sivuutettua\nolemme kaupungin alueella. Näkyy komea Mount Roval-vuori ja sen\nharjalla suuri risti, joka on iltaisin valaistu sähkölampuin. Laiva\nkulkee juuri rakennetun sillan alitse, jättäen sivulleen Longeuilin,\nesikaupungin, ja pysähtyy satojen muiden laivojen viereen satamaan.\n\nOllaan Montrealissa, Kanadan suurimmassa ja ainoassa\nmiljoonakaupungissa, jossa asuu enemmän kuin kymmenes osa tämän laajan\nmaan väestöä.\n\n\n\nMAIHINNOUSU.\n\n\nSuuren laivan laskiessa laituriin häiriintyy kaikki\npitkällä merimatkalla syntynyt järjestys. Tavarat sullotaan\nkäsikannalmuksiin, joina suomalaisilla on enimmäkseen faneerista\ntehtyjä laatikoita. Monella on näiden laatikoiden lisäksi arkkuja,\nuseinkin kotitekoisia, laudoista kyhättyjä. Ne ovat koko matkan ajan\nolleet ruumassa ja sisältävät rakkaita esineitä, paksuja villasukkia,\noman äidin tai muun läheisen omaisen kutomia, kylän räätälin laittamia\npukuja, vahvasta nahasta tehtyjä jalkineita ja kaikkea sellaista, mikä\nsiellä kotona liikkuessa oli niin välttämätöntä. Jotkut ovat ottaneet\nmukaan mustaa kovaa ruisleipää siltä varalta, jos valkoinen vehnäleipä\nei pystyisi nälkää poistamaan.\n\nHermostuneisuus valtaa mielen. Uteliaina katsotaan uutta\nmaata, oudon kaupungin satamaa ja siellä hääriviä ihmisiä.\nAhdistavina muistuvat mieleen peloittavat kertomukset ankarasta\ntutkinnosta siirtolaisviranomaisten edessä sekä niistä\ntakaisinpalauttamisista, joita on tapahtunut. Entäpä jos ei\nhyväksyttäisikään nousemaan maihin, jos lähetetään takaisin, jos saa\nuudelleen tehdä pitkän matkan ja menettää uhratut matkarahat,\njoihin on kulutettu pitkäaikaiset säästöt tai jotka on lainattu.\nMoni on myynyt pienen palstansakin tehdäkseen matkan Kanadaan\nmahdolliseksi. Jos tulee palautetuksi, silloin hukka perii.\nKaikki elämäntoiveet ja tulevaisuus ovat menneet.\n\nOnkohan riittävästi maihinnousurahoja? Sanovat, että pitää\nolla viisikolmatta dollaria. Mutta jos ostaa piletin perille asti, ei\ntaida jäädäkään niin paljon. On joukossa sellaisiakin, joita laivan\nravintola on niin houkutellut, että osa maihinnousua varten\ntarkoitettuja rahoja on kulunut ryyppyihin.\n\nJokainen koettaa nyt varata itselleen ainakin välttämättömän\nmaihinnousurahan. Puuttuva erä pyydetään lainaksi toisilta,\njoilla sattuu vähän liikaa olemaan. Otetaan osoitteita ja\nluvataan ensi tilassa antaa tai lähettää lainatut rahat takaisin. \"Saat\nheti, kun siirtolaistarkastuksesta selviydytään.\" Ei ajatella sitä,\nettä vaadittu maihinnousuraha on välttämättömän tarpeellinen oudossa\nmaassa niin kauan kuin pääsee ansiotöihin.\n\nMaihinpääsyvaatimukset ovat kaikille epäselviä. Niitä ei ole\ntarkoin selitetty. Toiset kertovat, että jos ilmoittaa olevan varman\ntyöpaikan tiedossa, silloin palautetaan takaisin heti. Toiset taas\ntietävät, että sellainen on laki Yhdysvaltoihin pyrkiessä, mutta\nKanadassa päinvastoin vaaditaan varmaa työpaikkaa.\n\n\"Ei tarvitse muuta, kun vain on varma osoite\", vakuuttaa\nmuuan, joka sanoo vaatimukset tuntevansa.\n\nUseimmilla on muistikirjassaan koko joukko osoitteita, sieltä\ntäältä poimittuja. Vain harvalla on todellakin varma tuttava\nKanadassa, johon siirtolaisuus on vasta alussa. Monella olisi\npaljonkin läheisiä tuttavia ja sukulaisia Yhdysvalloissa.\n\n\"Älä toki niitä ilmaise\", varoittaa joku, \"silloin luulevat sinun\npyrkivän sinne, ja se johtaa varmasti takaisin palauttamiseen.\"\n\nNämä keskustelut, joissa kaikki osoittautuvat epävarmoiksi,\nnostavat hermostuneissa hädän tunnetta.\n\nTällä välin on yhteys maihin saatu ja siirtolaisia aletaan\njohtaa rantarakennukseen ja tuohon peloittavaan tutkintoon.\nMonesta tuntuu siltä kuin he olisivat karjaa, joka viedään\nteurastettavaksi. Kaikki kultaiset toiveet ja ihanat unelmat, joita\nluotiin Kanadan matkaa valmistellessa ja vielä silloin tällöin\nlaivallakin, ovat täydellisesti hävinneet.\n\nSiirtolaiset tarttuvat kantamuksiinsa. Tässä tilaisuudessa\nkuljetettavaksi on monella niitä aivan liiaksi. Äidit ja isät\ntempaavat pienimmät lapset syliinsä ja taluttavat toisia kädestä.\nSyntyy tungosta, mutta ruhjoutumisen vaaraa ei ole olemassa,\nsillä kaikki kulkevat verkalleen ja varoen aivan kuin\nhautajaisissa.\n\nJono soluu yli sillan. Tullaan rannalle suureen katokseen.\nSieltä joudutaan kapeiden rauta-aitausten erottamiin soliin.\nJono jakaantuu useampiin, kuten kankaan loimet pirtaan. Kunkin\ntällaisen kapean solan varrella on tyynesti työtään tekevä\nhenkilö, lääkäri, joka tarkastaa jokaista. Silloin tällöin hän\npysähdyttää jonon, avaa tarkastettavan silmänluomen nähdäkseen,\nonko pelättyä trakoomaa, tai katsoo hiusmartoja, jos sinne olisi\njotakin epäsiistiä kätkeytynyt, tai ottaa selkoa jostakin muusta,\nmikä herättää hänen huomiotaan. Väliin hän tekee jonkin kysymyksen,\nmutta kun henkilö ei ymmärrä, saa hän vastaukseksi vain pakotetun\nhymyn.\n\nIhmeellisen nopeasti soluvat nämä yksittäisjonot eteenpäin.\nMonen jännitys laukeaa ja kaikki tuntuu sujuvan helposti.\n\nTullaan isoon halliin. Matkatavarat lasketaan lattialle ja lapsetkin\npäästetään jaloittelemaan. Huoataan helpotuksesta.\n\nMutta tarkastus ei olekaan vielä lopussa. Tulijoita aletaan\nohjata pienien pöytien ääreen, joissa tutkija tarkastelee kunkin\nesille vetämiä papereita. Siellä tehdään kaikenlaisia kysymyksiä,\njotka muutamien kohdalla käyvät hyvinkin monimutkaisiksi.\nKysymykset satelevat englanninkielellä. Siirtolainen ei ymmärrä\nsiitä mitään. Tulkki joutuu auttamaan. Mutta monesti tulkki on\naivan taitamaton toimeensa. Hän voi osata joitakin kieliä, mutta\nei aina sitä, mitä tulkittava. Syntyy väärinkäsityksiä, tulkitaan\nerehdyttävästi. Väärä tulkinta voi helposti aiheuttaa siirtolaisen koko\nelämän onnen murtumisen. Siirtolainen joutuu epäluulon alaiseksi siitä,\nettä tahtoo pettää viranomaisia. Ja häneltä evätään maahan pääsy. Tällä\nkertaa hänet eristetään erilleen vastaista tarkempaa tutkimista varten.\n\nOn kiire. Tällä kertaa ei ehditä tarkkaa tekemään. Kuuluu\ntuon tuostakin tutkittavan virkamiehen ääni: \"Passport\". Tuossa\non vaimo, jonka suomalaiseen korvaan kuuluu komennus kuin\n\"päästä pois\" ja hän tempaa kiireesti hattuluuhkansa päästä ja\nhämmentyy.\n\nNe siirtolaiset, jotka joutuvat helposti hämilleen ja ovat tätä\ntarkastusta kovin pelänneet, usein sekaantuvat selvässäkin\nasiassaan ja vastailevat kysymyksiin miten sattuu. Toiset taas\nsäilyttävät mielenmalttinsa ja osaavat läpäistä vaikeastakin\ntilanteesta.\n\nMuutamia esimerkkejä:\n\nNuori tyttö on lähtenyt Kanadaan ansaitsemaan toimeentulonsa.\n\n\"Onko teillä ketään tuttavaa?\"\n\n\"Ei minulla ole.\"\n\n\"Eikö ketään?\"\n\n\"On minulla naapuritalon poika, Heikki Heikkinen.\"\n\n\"Onko teillä hänen osoitteensa?\"\n\n\"Onhan se\", ja tyttö etsii osoitteen, jonka on lähtiessään\nnaapurista ottanut.\n\nOsoite viittaa jollekin metsäkämpälle, kauas erämaahan.\n\n\"Onko teillä aikomus mennä hänen kanssaan naimisiin?\"\n\nTyttö punastuu. Eihän mistään sellaisesta ole ollut kysymys.\n\nNuorta naista ei päästetä yksinäisen miehen luo, kaikkein\nvähimmin tukkilaisten joukkoon.\n\nTyttö ei osaa paremmin selittää eikä hänellä muutakaan osoitetta ole.\nHänet voitaisiin palauttaa takaisin. Tarkastaja kuitenkin usein\nymmärtää tilanteen. Hän päästää tytön menemään Montrealiin tahi\njohonkin muuhun kaupunkiin virallisen naishuoltajan seurassa. Näin hän\ntulee suojelluksi joutumasta siveelliseen vaaraan oudossa maassa.\n\nTuossa on poika, joka ei näytä kysymyksiä säikähtävän. Hänellä ei ole\nKanadaan yhtään osoitetta.\n\n\"Onko teillä sukulaisia Yhdysvalloissa?\"\n\n\"On minulla veli New Yorkissa.\"\n\n\"Milloin te sinne aiotte?\" tehdään kierä kysymys.\n\n\"Niin pian kuin pääsen\", vastaa poika reippaasti.\n\n\"Milloinka?\"\n\n\"Veli on jo Montrealissa vastassa.\"\n\nViranomainen naurahtaa. Asia on selvä. Poika erotetaan\nmustien lampaitten joukkoon ja tulee varmasti takaisin\npalautettavaksi, sillä Kanada ei tahdo olla porstuana, jonka kautta\nlaittomasti pujahdetaan rajan yli.\n\nKanada haluaa etupäässä maanviljelijöitä ja kovan ruumiillisen työn\ntekijöitä sekä naisia palvelustöihin. Useimmat suomalaiset siirtolaiset\novatkin näihin luokkiin kuuluvia. Joukossa kuitenkin sattuu olemaan\nammattilaisia, konttoristeja, taiteilijoita, toimettomia herrasmiehiä\nj.n.e. Näitä pidetään tutkinnossa tiukemmalla, sillä heitä ei\nsanottavasti haluta, kun kilpailua niillä aloilla on jo entuudestaankin\nliiaksi.\n\nTulijain kohtalo päätetään ensi kuulustelussa hyvin nopeasti.\nKun yhdessä laivassa saapuu monia satoja, jopa tuhatkuntakin\nsiirtolaista, ei joudeta kunkin kohdalla kuluttamaan paljon aikaa.\nSaattaa jo toinen tai ehkä kolmaskin laiva tutkinnon kestäessä tulla\nlaituriin yhtä täynnä siirtolaisia. Ennen tulleet täytyy saada pois\ntieltä. Niin selviydytään yhdestä laivasta parissa kolmessa tunnissa,\njoskus lyhyemmässäkin ajassa.\n\nHyväksytyt tulijat saavat leiman passiinsa sekä pienen kortin,\njoka on heille pääsylippuna uuteen maahan. He ovat sitten\nvapaat lähtemään tulevaisuuttaan rakentamaan.\n\nNe taas, joita ei ole tässä tarkastuksessa hyväksytty, johdatetaan\npidätettyjen osastoon, missä he usein saavat olla viikkomääriä,\nennenkuin heidän asiansa tulee lopullisesti ratkaistuksi.\nSiirtolaistarkastaja pitää heidän kanssaan uusia tutkimuksia. Jos hän\nei katso voivansa hyväksyä, tehdään heidän puolestaan tavallisesti\nalistus siirtolaisministeriöön Ottawaan, mistä lopullinen päätös tulee.\nMoni pidätetyistä tulee siellä hyväksytyksi.\n\nNe, joiden anomus on hylätty, joutuvat tekemään matkan\ntakaisin kotimaahan saman yhtiön laivalla, millä ovat tulleet.\nSe luonnollisesti tuntuu katkeralta. Ja asianomaiselle se on usein\ntaloudellisesti kerrassaan musertava. Tosi on, että takaisin\npalautetuissa on myös sellaisia, jotka eivät olisi kestäneet uuden\nmaailman raskaissa koetteluissa. Parempi olisi ollut, että he eivät\nolisi yrittäneetkään. Mutta sitä tuskin kukaan asianomainen uskoo, ja\nsen käsittää vain se, joka näkee, kuinka paljon terveyttä, hermoja ja\ntyökykyä siirtolaiselta vaaditaan Kanadassa, ennenkuin hän pääsee\nmenestymään.\n\nSe siirtolaisrakennuksen osasto, missä pidätettyjä säilytetään,\non huonossa maineessa kaikkien niiden keskuudessa, jotka ovat\njoutuneet siellä olemaan enemmän tai vähemmän aikaa. Yleensä\nmyönnettäneen, että nämä huoneet eivät ole ajanmukaisia. Ne\novat kuin vankiloita henkilöille, jotka eivät ole rikkoneet maata\nvastaan muuta kuin ovat vain pyrkineet sinne tekemään työtä\nja käyttämään voimia sen, samalla kuin oman taloudellisen\ntoimeentulonsa hyväksi. Tätä epäkohtaa on kuitenkin ryhdytty\nkorjaamaan.\n\nKanadan hallituksen tarkoituksena ei ole ollutkaan pysähdyttää\nsiirtolaisia maihinnousupaikassa, vaan heitä tahdotaan lähettää\nedelleen niin pian kuin suinkin.\n\nHyväksytyt siirtolaiset eivät joudu siellä odottamaan.\nSiirtolaisrakennuksen kupeella ovat junat valmiina ottamaan\nvastaan siirtolaiset ja viemään heidät viipymättä\nmääräpaikkoihinsa.\n\nKun siirtolainen on läpäissyt tutkinnon ja saanut maihinnousukortin\nkäteensä, siirtyy hän tutkinto-osastosta portaita myöten alakertaan.\n\nHän tuntee olevansa vapaa, mutta kieltä taitamattomana hän\ntuntee myös olevansa turvaton. Tuhansia, kymmeniä tuhansia\nsiirtolaisia vuosittain laskeutuu noita portaita alas vapaina\nihmisinä. Niiden joukossa on joka vuosi viisi- tai kuusituhatta\nsuomalaistakin. Ei kukaan pidä huolta tarkemmasta neuvomisesta\nheidän omalla kielellään. Hallituksella ei ole varoja siihen\neikä rautatieyhtiöilläkään. Siirtolainen kuulee vain huutoja,\nrautatieagenttien ilmoituksia ja kehoituksia, joita hän ei\nymmärrä. Hän ei voi antaa mitään selvityksiä tavaroistaan, hän on\nymmällä pilettinsä ostamisesta, hän ei tiedä mitään junanlähdöstä,\nhänellä ei ole eikä hän osaa ostaa evästä matkansa varrelle. Lapsi\nhuutaa siirtolaisäidin käsivarrella. Pojalla, joka pitää kiinni hänen\nhameenhelmastaan, on asiaa, mutta ei äiti voi sitä auttaa. Väsyneenä\nistuutuu siirtolainen penkille, mikäli istumasijaa sattuu olemaan, ja\ntarkastelee hälinää ympärillään. On toki hyvä, että hallitus on pitänyt\nhuolta siitä, ettei tuohon odotushalliin pääse keinottelijoita ja\npetkuttajia, mutta siirtolainen odottaa, että olisi edes joku, joka\npystyisi häntä opastamaan. Hän näkee siellä olevan monenlaisia\nlaitoksia. Hallitus on todellakin pitänyt huolta kaikenlaisista\nmukavuuksista. Mutta niitä voivat käyttää hyväkseen vain ne, jotka\ntaitavat maan kieltä. Tuossa näkyy olevan ruokatavarain myyntiä. Kunpa\nosaisi itselleen ostaa evästä. Tuossa on toimisto, joka tarkoittaa\nantaa neuvoja maan hankinnassa, mutta se, joka ei ole englanninkielen\ntaitoinen, ei voi käyttää sitä hyväkseen.\n\nSiirtolainen tarkastelee lukemattomia ilmoituksia ja tiedonantoja\nseinillä, olisiko niissä yhtään, jota hän ymmärtäisi. Ei ole\nmitään.\n\nVihdoin hänet työnnetään junaan. Hän ei ole selvillä siitä,\novatko hänen tavaransa mukana, mutta hän on väsynyt. Hän ei\njaksa ajatella, vaan jättäytyy kohtalonsa varaan.\n\nOn jo myöhäinen, pimeä yö. Päivä on ollut hyvin rasittava.\nHänen matkatoverinsa ovat hajaantuneet. Onko heitä mukana\njunassa vai ovatko he jääneet jäljelle? Siitä hän ei tiedä mitään.\nHän on kiitollinen, että alkuvaikeudet ovat ohi. Hän luulee\nniiden olevan jo lopussa.\n\nEi, vaikeudet eivät ole lopussa, ne ovat vasta alussa.\n\nMutta hän on kuitenkin uudessa maassa, josta hän odottaa\nniin paljon.\n\nJuna kiitää eteenpäin. Hän matkustaa kohti uutta tulevaisuutta.\n\n\n\n\nMONTREALISSA.\n\n\nMontreal on Kanadaan saapuneille siirtolaisillemme tuttu kaupunki,\nenimmäkseen surullisen tuttu.\n\nTosi on, että monet heistä matkustavat sen ohitse lännemmäksi, mutta\nhekin joutuvat ohikulkiessaan pysähtymään asemalle vaikkapa muutamaksi\ntunniksi. Vilkkaampien tekee mieli hiukan katsella kaupunkia. He eivät\npysy aseman siirtolaismajassa, vaan lähtevät kadulle katsomaan\nliikennettä, joka on suurempi kuin mihin on kotona totuttu.\n\nParvi suomalaisia siirtolaisia seisoo kadulla aseman edustalla.\nHeidät tuntee helposti puvuistaan, joissa on vielä kotoista\nkuosia. Arastellen he pälyilevät ympärilleen ja katselevat liikkeiden\nakkunoita. Yksi huomaa hallituksen väkijuomain myymälän, niitähän on\naivan aseman lähimmässä piirissä. Hän ottaa pari toveria mukaansa, ja\nuteliaisuus houkuttelee yrittämään. Siirtolaisenkin raha kelpaa, ja\nniin he tulevat pian takaisin pullo taskussaan. Toisia matkatovereita\nliittyy mukaan ja lähdetään kävelemään ratapihan sivustaa, varoen\ntarkasti, että osataan takaisin. Sopivassa paikassa avataan pullot ja\nkukin ottaa kulauksen. Arkuus häviää ja toisetkin rohkenevat käydä\nostamaan pullonsa.\n\nNyt on kullakin rohkeutta jo tarpeeksi. Kävellään ryhmässä\nja puhutaan kovaäänisesti. Joku uskaltaa hihkaistakin. Takin\nnapit repäistään auki ja liepeen kupeelta heiluu rakas puukontuppi niin\nuljaasti. Väliin sylkäistään roimasylki kadulle.\n\nEi huomata, että tässä on jo tehty neljä rikkomusta kaupungin\njärjestyssääntöjä vastaan: 1) ryhmissä ei saa kulkea, se kun on\nhaitaksi liikenteelle, 2) katukäytävälle ei saa sylkeä, 3) puukkoa tai\nmuuta asetta ei saa kantaa ja 4) hihkuminen on luonnollisesti\nkielletty. Poliisin asia on käydä ehkäisemään. Ellei ole ehditty\npitemmälle aseman piiristä, ei poliisi tavallisesti ryhdy ankarampiin\ntoimenpiteisiin. Hän ohjaa ryhmän takaisin asemalle ja vakavasti\nvaroittaa pysymään sisällä, kunnes juna lähtee. Siirtolaiset eivät\nymmärrä sanoja, olivatko ne englantia vai ranskaa, mutta tarkoituksen\nhe käsittävät. Onnellisinta on, jos junan lähtöaika on käsillä, sillä\nnäin jää Montrealin kokemus vain pieneksi seikkailuksi.\n\nJollekulle on kuitenkin käynyt niin, että hän seikkailussa on\njoutunut pitemmälle, ei ole tyytynytkään poliisin kieltoihin, vaan on\nhihkaissut uudelleen ja uudelleen, on ehkä vetänyt esille puukkonsakin\ntai tyrkännyt poliisia. Silloin on armo kaukana. Juna saa mennä,\nsiirtolainen joutuu poliisin pahnoille, mistä pääsee vasta muutamien\npäivien kuluttua, kun on maksanut sakkonsa.\n\nOn sellaisia, jotka eivät ensi kokemuksistaan näin vähällä\npääse. Ne, jotka jäävät kauemmaksi aikaa kaupunkiin, voivat\nsattua pahempiin seikkailuihin.\n\nJoku Junnu on tahtonut lähteä yksinään liikkeelle sen jälkeen,\nkun on toisten kanssa yhdessä ensin saanut muutamia naukkuja.\n\nHän ei pääse pitkälle, ennenkuin tulee vastaan mies, joka alkaa\nystävällisesti puhutella. Harvoin sattuu, että siirtolainen tuosta\npuheesta mitään ymmärtää, mutta kun mies on niin kohtelias, että pyytää\nlähtemään ravintolaan, tahtoo meidänkin mies jatkaa tuttavuutta.\nTullaan kapakan pöydän ääreen ja tuo kohtelias mies tarjoaa lasin\nolutta. Kun hän on näin höveli, niin miksei tuota lasia ottaisi. Eikä\nsuomalainen tahdo olla sen huonompi. Hän kaivaa povitaskusta\nlompakkonsa, vetää siitä seteleitä näkyville -- paljon niitä juuri\nvanhasta maasta tulleella ei olekaan -- ja valitsee kanadalaisen rahan,\njonka asettaa pöydälle. Palvelija pöydän takana ymmärtää tarkoituksen\nja niin on edessä toiset vaahtoavat lasit. Keskustelua ei synny, kun\nuudet toverukset eivät ymmärrä toisiaan. Hymyily on ainoa kieli.\n\nVihdoin, ehkä jo toisen olutlasin jälkeen saattaa suomalainen\npoistua kapakasta eikä toverikaan estele, vaan jää muka jäljelle.\nKadulle päästyä alkavat Junnun askelet tuntua raskailta. Kovinpa täällä\non olut voimakasta!\n\nSitten hän ei muista mitään.\n\nPoliisi häntä ravistaa syrjäisen kujan yksinäisessä paikassa.\nOn pimeä yö, ehkä jo aamupuoli. Pää tuntuu niin sekavalta.\nJunnu katsoo ympäristöä ja itseään. Hän on maassa pitkällään.\nVaatteita hänellä ei ole kuin nimeksi. Poliisi jättää hänet kävellä\ntoikkaroimaan. Takin mukana on lompakkokin mennyt.\n\nViileä ilma selventää sekaantuneita aivoja.\n\nTämä on jotakuinkin usein uudistuva ilmiö. Eikä sellaista\nsatu ainoastaan juuri Suomesta tulleelle. Monesti joutuu samanlaisen\nkohtalon uhriksi mies, joka on jo ollut Kanadassa töissä ja ansioilla,\njolla on kaivoksissa ja tukkitöissä rahoja säästynyt ja joka on\nmatkalla kotimaahan.\n\nToveriksi tuppautunut vieras mies on ollut siirtolaisten pyydystäjä.\nNiitä liikkuu aina asemien ja majatalojen ympärillä. Heitä sanotaan\n\"sharkeiksi\", haikaloiksi, jotka ovat ahnaat nielemään herkkäuskoisen.\nHe panevat olutlasiin nukutusainetta, joka vaikuttaa hetken kuluttua\nnauttimisen jälkeen. He seuraavat uhrin jäljessä, saattavat johtaa\nhänet taluttaen tai ajurilla kaupungin laiteille ja siellä häneltä\nsopivassa paikassa ottavat, mitä miehellä vähänkään arvokasta on,\nvievät vaatteitakin päältä ja sitten jättävät roskakasalle nukkumaan.\n\nTurhaan siis ei konsulinvirastossa varoiteta niitä, jotka huomaavat\nensin sinne tulla, että Montrealissa ei pidä oudolta ottaa\nedes vesilasia, sillä siihen on voitu panna nukutusainetta.\n\nSiirtolaisen rahoilla on monta vaanijaa, olivatpa nuo rahat\nSuomen markoilla ostettuja kalliita Kanadan dollareita tai metsätöissä\nuuden maan erämaissa vaivalla ansaittuja.\n\nTuon tuostakin sattuu, että siirtolainen, jonka sisämaassa on\nonnistunut säästää jonkin verran ja on tullut Montrealiin joko\n\"hauskaa pitämään\" tai ostaakseen matkalipun kotiin, jo heti\nensi askelilla menettää säästönsä, keskellä päivääkin ja\nkäymättä missään kapakassa. Asemalla on suuri tungos, vieläpä\nraitiovaunuun noustessa. Tyrkitään takaa ja sivuilta, ja edessä\non mies, joka estää siirtymästä. Yht'äkkiä tungos haihtuu.\nSiirtolainen vaistomaisesti koettaa taskuaan. Lompakko on poissa ja\nsen mukana kaikki säästöt ja arvopaperit. Taskuvarkaat ovat\ntehneet työtään.\n\nTällaisia tapauksia on sattunut parikin yhden viikon kuluessa\nsuomalaisille, jotka ovat olleet asemalta suoraan matkalla\nkonsulinvirastoon.\n\nSiirtolainen on ehkä huomannut taskuaan kopeloitavan ja tuntisikin\nhenkilön, jota epäilee varkaaksi. Poliisilaitoksen valokuvakokoelmasta\nhän mahdollisesti voi tuntea miehen, joka tungoksessa painautui häntä\nvasten. Mutta mitä teet? Rahattomana et voi jäädä niin kauaksi aikaa\nkaupunkiin, että juttu tulisi ajetuksi päätökseen.\n\nNiille, jotka ovat matkalla kotimaahan, tuottaa tällainen\nsäästöjen, matkarahojenkin varkaus kovan kolahduksen. Ei auta\nmuu kuin painautua taas erämaihin tai kaivokseen raskaaseen\ntyöhön, jotta saisi uudelleen säästetyksi.\n\nMonet ovat seuraavalla kerralla viisaampia, mutta eivät kaikki.\nOn sattunut niin, että siirtolainen on kolmena, neljänä vuotena\nperäkkäin yrittänyt Montrealin kautta kotiin, mutta ei ole päässyt tätä\nkaupunkia pitemmälle. Aina ovat rahat menneet tavalla tai toisella.\n\nJa kotona omaiset odottavat sekä ihmettelevät hänen viipymistään,\nvaikka hän on kirjoittanut tulevansa.\n\nUsealle sellaiselle, joka tulee Montrealiin vain \"hauskaa pitämään\", on\nmelkein parempi, että rahat menevät noin yhdellä kertaa, viattomasti,\nkuten saattanee sanoa. \"Hauskan pitäminen\" voi tuottaa pahempia\nseurauksia. Huvitellessa rahat kuitenkin menevät kapakoissa ja muissa\npaikoissa, joita kaupungissa on runsaasti viettelemässä yksinäistä,\njoka on pitkät, pitkät ajat saanut raataa raskaasti ja asua ilottomissa\nmetsäkämpissä, missä kaikki mukavuudet puuttuvat. Ei ole kummaa, että\nhän on halunnut päästä hiukan \"iloakin\" nauttimaan. Siirtolainen on\nmonesti samassa asemassa kuin merimies, joka pitkän, kolkon matkan\njälkeen pääsee maihin. Ei heitä, jotka enimmäkseen ovat nuoria,\nelinvoimaisia miehiä, voi tuomita siitä, että he kaipaavat vähän\nhuvitteluakin. Kun ei ole parempaa tarjona eivätkä ehkä osaa sellaista\netsiäkään, he helposti sortuvat onnettomuutta tuottaviin \"lysteihin\".\n\nMontrealilla on huono maine, vaikkakaan se tuskin on sanottavasti\nhuonompi kuin muutkaan. Siirtolainen voi joutua samoihin\nkokemuksiin Torontossa, Vancouverissa ja muuallakin Kanadassa.\n\nSiirtolaisnaiset ovat paljon turvatummassa asemassa. Yksinäisiä naisia\nohjataan usein jo satamasta ja ainakin asemalta naisten koteihin ja\nhotelleihin. Hallitus itse pitää yllä sellaista Drummond- ja\nDorchesterkatujen kulmassa, ja siellä on moni turvaton suomalainen\ntyttö saanut turvan. Se laitos on tosin pieni, joten aina ei saa\nasuntoa. Luonnollisesti ei sielläkään siirtolaisen kieltä ymmärretä.\nNiinpä moni tuntee ikävää, tuntee kuin olisi vankilassa, vaikka hoito\non hyvää ja halpaa sekä kaikki tapahtuu hänen hyväkseen. Toinen\nturvapaikka naisille on Nuorten Naisten Kristillisessä Yhdistyksessä\n(Young Women's Christian Association. Y.W.C.A. \"Wai Doblju Sii Ei\",\nkuten englanniksi kirjaimet sanotaan). Sillä on laajat huoneistot\nlähellä asemaa. Siellä on, paitsi asuntoja, kaikenlaisia opettavia ja\nhuvittavia tilaisuuksia naisille. Onpa suomalaisillakin silloin tällöin\nomat iltansa, missä he ovat saaneet lauleskella kotoisia laulujaan ja\nelää omaa elämäänsä. Tilaisuutta on kielen oppimiseen ja tutustumiseen\nmaan oloihin ja elämään. Näissä kummassakin laitoksessa hankitaan myös\npalveluspaikkoja.\n\nMiehet etsivät työtä työnvälitystoimistoissa \"loimannilta\"\n(employment office). Eräissä Kanadan maakunnissa on laillinen\ntyönvälitys hallituksen huostassa. Myös Quebecin maakunta,\njohon Montreal kuuluu, on jo aikoja sitten päättänyt asettua tälle\nkannalle, kuitenkin toistaiseksi siirtyen siihen vain vähitellen siten,\nettei enää anneta lupia uusille yksityisille liikkeille. Vanhat\ntoimistot saavat harjoittaa liikettään ja melkeinpä yksinomaan niistä\nsiirtolaiset voivat saada työtä. Hallituksen toimistoissa on harvoin\nmitään työtä. Tämä on epäkohta, joka etenkin siirtolaisille on hyvin\nvahingollinen.\n\nSuomalaisia matkustajakoteja on jo useita. Ensiluokkaisiksi\nniitä tuskin voi sanoa, ja silloin tällöin yritetään pystyttää\nsellaisiakin, jotka ovat alapuolella kaiken arvostelun. Enimmäkseen\novat kuitenkin suomalaiset matkustajakodit omille kansalaisille,\njotka juuri ovat Suomesta tulleet, paljon sopivampia kuin\nvieraskielisten samanhintaiset, joissa siirtolaista uhkaavat monet\nvaarat.\n\nAivan aseman ympärilläkin on kovin epäsiistejä \"toiskielisiä\"\nmajaloita. Niissä otetaan maksu sen mukaan kuin kultakin saadaan. Outo\njoutuu maksamaan ehkä puolentoista tai pari dollaria vuorokaudelta,\nmutta toisia voi samaan huoneeseen samalla maksulla sijoittautua\npuolenkymmentäkin. Mutta kun oikein oloja tuntee, saa henkilö asua\nparilla kolmella tai neljällä dollarilla koko viikon.\n\nNoissa vieraissa huonoissa asunnoissa ei suinkaan ole tarjona\nmitään ylellisyyksiä. Usein on ylellisyyttä sekin, että on avain,\njolla saa lukita ovensa. Siten voi yön aikana huoneeseen tunkeutua\nkutsumattomia vieraita.\n\nTietysti on aseman lähellä siistejäkin hotelleita, jopa varsin\nsuuria. Halvin huone niissä on pari dollaria vuorokaudelta.\n\nAseman ympäristöllä on aina asunnon tarjoojia. Muutamilla\nsellaisilla saattaa olla \"virkalakki\" päässä, mikä kuitenkaan ei\nanna mitään takeita.\n\nMonet näistä pyydystäjistä ovat yhteydessä erinäisten piletti- tai\ntyönvälitystoimistojen kanssa. Jos ottaa heiltä asunnon, hankitaan muka\ntyökin. Tosiaan siirtolainen viedään toimistoon, missä on maksettava\n\"sisäänkirjoitus\" tai \"shippiraha\" työnsaantia varten. Mutta työtä ehkä\nei olekaan antaa, luvataan huomenna ja taas huomenna j.n.e.\nSiirtolainen ei voi odottaa sitä huomenta, joka ei koskaan tule. Ja\nniin menee raha hukkaan. Paljon on sellaisia tapauksia, jolloin muka\nannetaan työ. Siirtolainen saa lapun käteensä ja hänen on ostettava\npiletti jonnekin kaupungin ulkopuolelle. Mutta kun hän joutuu\ntyöpaikkaan ja näyttää lappunsa, ilmoitetaan, ettei työtä olekaan. Ei\nauta muu kuin lähteä takaisin -- jos rahaa on jäljellä. Turhaan koettaa\nsiirtolainen saada toimistosta \"shippi\"-rahansa takaisin.\n\nTällaista kokemattomien siirtolaisten nylkemistä, jopa petkuttamista,\nharjoitetaan sangen paljon. Outo, kieltä taitamaton on avuton. Heitä\nvarten ei ole mitään \"köyhien asianajotoimistoja\", joissa\nymmärrettäisiin siirtolaisten kieliä. Englantilaiset ja ranskalaiset\novat luonnollisesti toisessa asemassa. Heidän hyväkseen on monia\nlaitoksia. Kuitenkin saapuu maahan vuosittain satatuhatta, ehkä\nenemmän, sellaisia siirtolaisia, jotka eivät ymmärrä näitä kieliä.\nNiiden joukossa on puolenkymmentä tuhatta suomalaista.\n\nKotimaahan palaava siirtolainen voi myös joutua \"akenttien\"\nmonenlaisten petkutusten alaiseksi. Pienimpiä petkutuksia on\nesimerkiksi seuraava:\n\nSiirtolainen saapuu sisämaasta Montrealin asemalle. Hänet\nottaa huostaansa \"akentti\" ja vie hänet johonkin pilettitoimistoon.\nPiletti hankitaan ja siirtolainen jättää passinsa muka \"passiasian\njärjestämiseksi\". Hänet viedään johonkin asuntoon sopien,\nettä matkustaja sekä hänen tavaransa toimitetaan sieltä myös\nlaivaan. Maksu asunnosta ilmoitetaan olevan vain 75 senttiä\nvuorokaudelta. Siirtolainen maksaa sen lähtöhetkeen asti.\n\n\"Olkaa huoletta\", vakuutetaan. \"Pysykää lähtöpäivänä asunnossa, jotta\nolette tavattavissa.\"\n\nSiirtolainen on huoleton. Tämähän on mukava järjestely.\nPiletti on taskussa, ja laivan lähtöhetki tarkasti tiedossa.\n\nTulee lähtöpäivä. Lähestyy määräaika. Hakijaa ei kuulu.\n\nAsunnon kaitsija ilmoittaa, että hakija on \"passiasiaa järjestämässä\".\n\"Olkaa vain huoleti, kyllä ehditään.\"\n\nMinuutit kuluvat. Lähtöaika on käsissä. Nyt on viimeinen\nhetki. Siirtolainen on hädissään. Matka jää, piletti menee hukkaan.\n\nVihdoinkin tulee \"akentti\". Nyt on kiireesti lähdettävä.\n\"Passiasioissa\" viipyi. Vaaditaan siirtolaiselta 20 dollaria lisää.\n\n\"Mitä?\" Johan hän maksoi.\n\nTavaroita ei saa liikuttaa, ennenkuin maksaa.\n\nHädissään siirtolainen maksaa. Sitten lähdetään ja joudutaan\nhädin tuskin laivaan. \"Passiasiat\" tietysti ovat olleet tekosyynä.\nPassi on ollut kunnossa. Ei siihen ole mitään tarvittu, ei ole edes\nkäyty virastossa. Mutta kun akentilla on ollut passi, niin hän\ntietää siirtolaisen olevan hänen vallassaan. Siirtolainen kyllä\nhuomaa, että häneltä petkutettiin parikymmentä dollaria.\nMutta hyvä, että sillä pääsi.\n\nTällaisia -- ja myös toisenlaisia tapauksia -- on lukemattomia.\nJa kaikista näistä syistä on monella siirtolaisella Montreal ja olo\nsiellä ikävänä muistona.\n\nItse asiassa Montreal ei ole niin synkkä kaupunki. Siirtolainen\non pikakokemuksillaan nähnyt vain sen varjopuolet.\n\nKun kaupunkiin tarkemmin perehtyy, voi siellä viihtyä hyvin.\nSiellä on paljon hyvää, valoisaa ja kaunista.\n\nKielentaitamatonhan ei pääse syventymään sen elämään ja\nlaitoksiin, mutta voi kuitenkin -- ellei onnettomuuksia satu --\nhuomata sen kauneuden ja vilkkaan liikenteen.\n\nMontreal on saarella, jota mahtava St Lawrence-virta ja\nOttawa-joen suuhaara ympäröivät. Ja tuolla saarella asuu toista\nmiljoonaa ihmistä -- enemmän kuin kymmenesosa koko Kanadan\nväestöstä.\n\nKaupungin keskessä on korkea vuori, Mount Royal (Monte\nReale, josta nimi on tullut). Kuvitellessainme sitä voisimme ajatella\nPuijoa, jonka ympärille Kuopio on kasvanut miljoonakaupungiksi.\nTietysti eivät näköalat ole niin kauniit kuin Puijolta -- tuskinpa\nniitä sellaisia muualta löytääkään -- mutta kieltämättä on komeata\nkatsella Mount Royaliltakin. Valtava St Lawrence-virta, joka kuljettaa\nYhdysvaltain ja Kanadan välisten suurien järvien vedet valtamereen,\npäilyy juhlallisena. Siinäkin on vihantia saaria. Jättiläisrautasillat\njohtavat joen yli. Takaa näkyy New Yorkin valtion sinertävät vuoret,\nlähempänä joen takana on vanha intiaanikylä muistuttamassa entisiä\naikoja.\n\nMount Royal on säilytetty luonnonpuistona. Kanadan monen\nmonet puulajit ovat siellä saaneet vapaasti kasvaa. Osa vuoresta\non erotettu hautausmaaksi, jossa on kauniita muistopatsaita.\nNiiden joukossa on muutamia Suomen punaisesta graniitista.\n\nVierellä on toinen sisarvuori Westmount, jonka loivemmille\nrinteille Montrealin monet rikkaat ovat rakentaneet palatsejaan.\nMount Royal itse on vanha, historiantakainen tulivuori, joka laskeutuu\njoelle päin jyrkästi, näyttäen paikoin laavakerroksiaan.\n\nKaupungin asema vuoren juurella on terassimainen. Ylimmillä\ntasanteilla asuvat rikkaimmat, enimmäkseen englantilaiset. Itäosa ja\nalavampi osa on ranskalaista, joka muodostaa kaupungin väestön\nsuurimman osan. Siellä on seutuja, joissa ei englanninkieltäkään\nymmärretä.\n\nRanskalaisuus säilyttää sitkeästi asemansa sangen toimeliaan\nkatolisen kirkon turvissa. Ja poikkeuksena Euroopan ranskalaisista nämä\nKanadan ranskalaiset ovat sangen hedelmällisiä. Aivan yleisiä ovat\nperheet, joihin kuuluu kymmenkunta, usein parikymmentäkin lasta. Kansan\nkieli on vanhaa ranskaa, jota Ranskasta tulleen on ensin vaikea\nymmärtää.\n\nKun Mount Royal-vuorelta katsoo pohjoiseen päin, näkee\nlaajan, sangen viljavan tasangon. Siinä on toinen jokien ympäröimä\nsaari Isle Iesus. \"Jeesuksen saari\". Nimi kuvaa ranskalaisen\nväestön, maaseudun melkein yksinomaisen aineksen uskonnollista\nmaailmankatsomusta. Vuoren korkeimmalle huipulle on kohotettu\njättiläismäinen risti, jossa yön aikana tuhannet sähkölamput loistavat\nlaajaan ympäristöön.\n\nJeesus-saaren takana on komea Laurentidien vuoristo, jonka\nvoi korkeudessa asettaa Norjan tunturien ja Suomen mäkimaisemien\nvälille. Siellä on tunturijärviä, viehättäviä laaksoja,\njoiden pohjalla jokivesi hyppelee lukemattomissa putouksissa.\nRautatieasemien ja lähimpien järvien äärille on syntynyt\nhuvila-asutuksia, jonne siirtyy kesäisin varakasta väkeä Montrealista,\njopa Yhdysvalloista saakka. Ne amerikkalaiset, jotka eivät ole\nkieltolakiinsa tyytyväisiä, saapuvat sinne nauttimaan vapaudestaan.\nQuebecin maakunta, Montreal etupäässä, on \"märkä\", ja nähtävästi tulee\nsellaisena kauan pysymäänkin, sillä tämä on suurena houkuttimena\nsuuresta rajantakaisesta tasavallasta tuleville matkailijoille.\n\nMontrealilla lienee muutenkin paljon syytä Yhdysvaltojen\nkieltolain horjuttamisessa. Onhan raja vain noin tunnin rautatiematkan\npäässä ja liikenne on suuri.\n\nVaikka Montreal ei ole Kanadan, ei edes oman maakuntansakaan\npääkaupunki, on se liikenteensä vuoksi tullut yhdeksi uuden\nmaailman huomatuimmaksi kauppakaupungiksi. Se on tosin\ntoista tuhatta kilometriä avoimesta valtamerestä ja sen satama\non vahvassa umpijäässä viisi kuukautta vuodessa. Sittenkin se on\nPohjois-Amerikan toiseksi suurin satamakaupunki. Ainoastaan\nNew York voittaa sen. Viljan lähetyksessä ei liene Montrealin\nvertaista koko maapallolla.\n\nKysymyksessä on ollut St Lawrence-joen syventäminen ja\nkanavoiminen niin, että suuret valtamerilaivat voisivat mennä\nMontrealin ohi suurten järvien kaupunkeihin, kuten Chicagoon,\nDuluthiin, Port Arthuriin y.m. saakka. Montreal vastustaa tätä\nsuunnitelmaa, kun se pelkää oman merkityksensä tämän vuoksi\nvähentyvän. Se pelko lienee turha. Jos vähenemistä tapahtuisi,\novat Kanadan kehitysmahdollisuudet niin suuret, että ne\nedelleen jaksavat kohottaa myös sen valtakaupunkia Montrealia.\nOnhan tuo kaupunki voinut luoda asemansa, vaikka mitkään\njäänmurtajat eivät ole jaksaneet pitää väylää auki läpi vuoden.\n\nRakennukset eivät Montrealissa vastaa ollenkaan sitä kuvaa,\nmikä on olemassa Amerikan suurkaupungeista. Rakennusjärjestys ei\ntoistaiseksi ole sallinut pystyttää korkeampia kuin\n10-kerroksisia taloja. Vasta äskettäin on tämä määräys alkanut\nhorjua. Niinpä on jo annettu lupa muutamien pilvenpiirtäjien\nrakentamiseen. Lukuunottamatta upporikkaiden komeita ja\nmukavia asuntoja eivät talot Montrealissa tarjoa tyylillisesti mitään\nviehätystä eurooppalaiselle silmälle tai käytännöllisyydessä\ntyydytystä esimerkiksi Helsingin mukavuuksiin tottuneille. Eräs\nsuomalainen arkkitehti sanoikin pikaisen tutkimusmatkansa\ntuloksena, ettei täällä ole sanottavasti muuta kuin negatiivista\noppimista. Luulisipa melkein, että tottuneelle suomalaiselle\nrakennuttajalle olisi täällä tulevaisuutta todella mukavien\nuudenaikaisten talojen rakentamisessa, kun vain olisi varoja\nkunnolliseen alkuun pääsemiseksi.\n\nIlmanalaltaan voi Montrealia hyvin verrata Suomeen. Vaikka\nse onkin Pariisin tasalla, ovat siellä talvet melkeinpä kylmemmät\nkuin Suomessa, joskin kesät ovat huomattavasti lämpimämmät.\nEikä Montrealista tarvitse mennä kuin muutamien tuntien\nrautatiematkan päähän Laurentidi-vuoriston taakse, kun on jo\nSodankylänkin talvea kylmempi.\n\nEtupäässä vain laitaosissaan, missä suurin osa varakkaita\nasuu, tekee Montreal uudenaikaisen asuntokaupungin vaikutuksen.\nKeskellä on tosin komeita liiketaloja, hotelli- ja asuntorakennuksia,\nmutta muuten siellä enimmät rakennukset muistuttavat vanhaa\nranskalaista tai englantilaista tyyliä. Onkin otettava se huomioon,\nettä Montreal on Amerikan manteren vanhimpia kaupunkeja. Quebecin\nkaupunki on vielä vanhempi. Uuden maailman asutushistorian vanhimpina\naikoina oli näillä kahdella kaupungilla suurempi merkitys kuin millään\nnykyisten Yhdysvaltojen kaupungeilla. Täältä tunkeutuivat ranskalaiset\nlähetyssaarnaajat ja löytöretkeilijät Amerikan sisäosiin ja sieltä\naina Meksikonlahdelle saakka. Silloin kuin englantilaisilla oli\nhallussaan vain Atlantin rantaseudut, vallitsivat Kanadan ranskalaiset\nPohjois-Amerikan sisämaita.\n\nNiistä saakka on katolilainen uskonto ja kirkollisuus juurtunut\nsyvälle vanhan Kanadan (Itä-Kanadan), nimenomaan ranskalaisaineksen\nolemukseen. Montrealin valtakadut Notre Dame, St James ja suurin\nliikeväylä St Catherine muistuttavat tästä.\n\nKymmenet muut kadut kantavat edelleen Pyhän nimeä. Ja\nyksistään katolilaisia suurkirkkoja on Montrealissa yli 80. Tosi\non, että kotien siirryttyä liike-elämän tieltä syrjemmälle on\nmonta komeatakin kirkkoa joutunut pois alkuperäisestä käytännöstä,\nmutta kymmenet suuret katolilaiset kirkot ovat yhä vielä\nsunnuntaisin täynnä, jopa moneen kertaan päivässä täynnä hartaita\npalvojia. Täällä on tilaisuus huomata erittäin katolilaisen\nkirkon suurta voimaa.\n\nProtestanttisillakin uskonsuunnilla on juhlallisia valtakirkkoja:\nanglikaaneilla, presbyteereillä, metodisteilla y.m. Osa Kanadan\nprotestanttisia kirkkokuntia (etupäässä presbyteerejä ja metodisteja)\non erimielisyytensä unhottaen liittynyt Yhdistetyksi Kanadan Kirkoksi,\njonka merkitys on suuri.\n\nLuterilaisia on Montrealissa vähän. Heillä on kaupungissa\nsaksalainen kirkko, jossa suomalaisiakin jumalanpalveluksia on\npidetty ja jonka pastori Lamartine on koettanut väsymättä olla\napuna myös suomalaisille heidän hengellisissä tarpeissaan, siksi\nkunnes oma sielunhoitaja saatiin. Toinen luterilainen kirkko,\nenglantilainen, on Westmountissa. Sielläkin on pidetty suomalaisia\njumalanpalveluksia.\n\nWestmountin kaupunki on syntynyt varsinaisen Montrealin\nkaupungin sisään. Se on entinen katolilaisen kirkon maa-alue,\njoka on luovutettu asutukselle. Tällaisia eri kaupunkeja omine\nhallintoineen on Montrealin kaupungin sisällä muitakin: Outremont,\nVerdun y.m. Ei ole muuta kuin kadut erottamassa niitä Montrealista.\nKadutkin, kuten esimerkiksi vähintään 10 kilometriä pitkä\nSherbrooke-katu, jatkuvat kaupungista toiseen.\n\nMontrealin hallinto on pääasiassa ranskalainen, joksi väestön\nenemmistö kansallisuudeltaan lukeutuu. Virallisina kielinä ovat\nranska ja englanti, joskin viimeksimainittu on verraten syrjäisessä\nasemassa. Useinkin unohdetaan yleisissä tilaisuuksissa tasavertaisuus\nmelkein kokonaan. Merkillistä kyllä, näkee englantilaisten sitä\njulkisesti harvoin valittavan. Arvatenkin he odottavat tyynesti omaa\naikaansa, vaikka saanevatkin odottaa kauan, sillä ranskalaisuus ei\nnäytä olevan vähenemässä.\n\nSanomalehdistössä ja julkisessa elämässä näkee yleensä tuskin\nmilloinkaan kielikiistoja. Päälehdet, ranskalainen La Presse ja\nenglantilainen The Star, kilpailevat kohteliaisuuksissa toista\nkansallisuutta kohtaan. Oudoimman vaikutuksen tekee se, että\njuhlatilaisuuksissa kohottavat ranskalaiset oman lippunsa Englannin\nlipun rinnalle tai usein yksinäänkin Ranskan lipun! Kuitenkaan ei\nkukaan epäile ranskalaisten lojaalisuutta. Niin, tunnustetaanpa, että\nAmerikan vapaussodan aikana juuri ranskalaiset pelastivat Kanadan\nEnglannille. Nytkin he lienevät viimeiset sanoutumaan Englannista irti,\njos kysymys siitä tulisi. Tämä voi johtua vanhoillisuudesta monissa\nelämän suurissa kysymyksissä -- vaikka ranskalaiset valtiollisissa\nvaaleissa äänestävät vapaamielisiä -- tai siitä, että he näkevät tuossa\nsuhteessaan Englantiin olevan kansallisen turvansa, lähinnä\nkatolilaista uskoaan.\n\nJos koettaa tunkeutua syvemmälle näiden kahden kansallisuuden elämän\nvirtauksiin, saattaa huomata, ettei sopusointu ole aivan niin\ntäydellinen kuin miltä se ulospäin näyttää. Kansallisuuksien kesken on\nkilpailua, kamppailuakin. Englantilaisuus, joka on täysin vallitseva\nkaikissa muissa Kanadan osissa, tekee myös Quebecin maakunnassa\ntyötään. Sitä mukaa kuin teollisuus ja liike-elämä voittavat, edistyy\nenglantilaisuuskin. Tällä maakunnalla on suunnattomat vesivoimat, joita\nviime vuosina on suuressa määrässä alettu amerikkalaisen pääoman avulla\nottaa teollisuuden palvelukseen. Yhdysvalloista tulvaa ei ainoastaan\npääomaa, vaan myös englanninkielisyyttä. Vaikka ranskalaisuus pitää\nnäennäisesti puolensa, niin uusi taloudellinen suunta kaivaa maata\nvanhan patriarkallisuuden alta. Jos uudet katsantokannat pääsevät\nmurtamaan katolilaisuuden -- nyt siitä tuskin näkee merkkiäkään -- niin\nsilloin on ranskalaisuus tuomittu häviämään.\n\nKuitenkin nykyjään, pitäen silmällä näiden kahden kansallisuuden\nkeskinäistä suhdetta, täytyy tunnustaa oikeaksi erään kanadalaisen\nvaltiomiehen äsken lausuma väite, että Montrealissa on Kansainliiton\naate ihanteellinen.\n\nNiin se näyttää olevan englantilaisten ja ranskalaisten kesken.\n\nMontrealissa on niin vähän muita kansallisuuksia, ettei heitä oteta\nollenkaan huomioon. Heidän hyväkseen on tehty sangen vähän. Mitään\nihanteellisuutta ei ole näin pitkälle olemassa. Heitä on liian vähän\npitämään itseään esillä. Montreal voi siis tuskin koskaan muodostua\nkansainväliseksi kaupungiksi laajemmassa merkityksessä.\n\nJuutalaiset ovat ainoat, jotka ovat saaneet jalansijaa. Ja se näyttää\nlaajenevan heidän oman paisuttamisensa avulla.\n\nSuomalaiset ovat vasta viime vuosina yrittäneet asettua kaupunkiin.\nVuoden 1921 väenlaskutilastossa ilmoitetaan Montrealissa olleen\nainoastaan seitsemän Suomessa syntynyttä henkilöä. Sittemmin on heidän\nlukumääränsä kasvanut ehkä tuhanteen. Eniten on suomalaisia naisia\npalvelustoimissa. He ovat saaneet jo hyvän maineen. Myös on muutamia\nammattityöläisiä päässyt enemmän tai vähemmän vakituisiin toimiin.\n\nMonia satoja on niitä, jotka ovat etsineet työtä Montrealista ja\nyrittäneet jäädä sinne. Kesäaikana, kun on ollut enemmän rakennus- y.m.\ntöitä, ovat suomalaiset päässeet näyttämään kuntoaan. Kieltämättä\novat työnantajat heistä pitäneet, mutta kaupungin varsinainen\ntyöläisaines, ranskalainen, on katsonut heihin kierosti.\n\nMuutamia vuosia sitten, kun suomalaiset vasta aloittelivat\nMontrealissa, pääsi kaksi pohjalaista poikaa eräälle rakennukselle\nkantamaan rakennusaineita. He alkoivat aamulla työnsä ja päättivät\nnäyttää, mihin suomalainen pystyy. He kantoivat raskaampia taakkoja\nkuin muut ja jatkoivat siten keskeyttämättä. Kesäinen aurinko paahtoi\nkuumasti ja hiki valui poikien otsalta. Ranskalaiset työmiehet\ntarkastelivat tuota työntekoa säikähtyneinä. Kun tuli väliaterian\naika, menivät ranskalaiset työnjohtajan luo ja sanoivat: \"Jos nuo\nsaavat jatkaa työtä, lähdemme me kaikki pois.\" Johtajan ei auttanut\nmuu kuin antaa pojille tili kouraan ja lähettää heidät pois heti ensi\nrupeaman jälkeen.\n\nRanskalaiset havaitsivat, että jos tuollaiset työntekijät saavat\njatkaa, loppuu heiltä työ. Oli käytettävä valtaa niin kauan kuin sitä\nheillä oli. Ja sitä valtaa he edelleenkin koettavat pysyttää. Kaupungin\nviranomaisetkin pitävät silmällä, että etupäässä omalla työväellä on\nansiota. Se on luonnollista, vaikka kaikkialla muualla ei oltane yhtä\nhuomaavaisia.\n\nTosiasia on, että Montrealissa ei taitavakaan ulkomaalainen saa\ntyötä, jos siellä on käytettävissä omia voimia. Niinpä talvisin, kun\nrakennus- tai sekatöitä on vähän, on vieraan jotakuinkin mahdotonta\nsaada ansiota. Suomalainen siitä huolimatta tunkeutuu sitkeästi\nahtaaseenkin koloon. Hän on valmis ottamaan vastaan raskaimpiakin\ntöitä, ja hyvä ammattitaito pääsee vähitellen oikeuksiinsa.\n\nVähälukuisuutensa sekä puolue-erimielisyyksien vuoksi eivät Montrealin\nsuomalaiset ole viime aikoihin asti pystyneet saamaan aikaan mitään\nmainittavampaa. Jonkin kerran on yritetty pitää toiminnassa yhdistys,\njohon voisivat liittyä kaikki suomalaiset puolueisiin katsomatta. Se\nhanke on aina kuollut kapaloonsa. Kommunistit ovat pitäneet yllä omaa\nseuraansa. Vuonna 1926 suomalaiset ryhtyivät puuhiin siirtolaiskodin\nperustamiseksi. Se saatiinkin syntymään, kun Suomen Merimieslähetys\nsuostui lähettämään papin, joka tätä kotia vaalisi. Seuraavana vuonna\nkoti perustettiin ja siihen sitten ovat keskittyneet keskinäisen\navunannon pyrkimykset, seurakuntaharrastukset ja muut sentapaiset\nyhteisriennot kansallisella pohjalla. Kodin osoite on 374 Lagauchetiere\nStreet, aivan lähellä rautateitten pääasemaa. Kodissa on kirkkosali,\nlukusali, kirjasto, palvelijain avustustoimisto y.m. Se on\nkirjeenvaihto-osoitteena niille, joilla ei vakituista osoitetta ole.\nSiinä on matkustajakoti ja ruokala. Koti on kieltämättä ollut suureksi\nhyödyksi kansalaisillemme heidän sijoittuessaan uuteen maahan. Kanadan\nhallitus on hyväksynyt kodin myöskin suomalaisten siirtolaisten\nvastaanottajaksi.\n\nNäin ollen voidaan sanoa: Alulle on päästy! Toivottavasti\nsiirtolaisemme Montrealissakin kohoavat vähitellen sellaiseen asemaan,\nettä voivat välttää niitä monia vaaroja, jotka ovat heitä suuressa\nkaupungissa sekä henkisesti että taloudellisesti uhkaamassa ja jotka\novat jo ehtineet viedä monen haaksirikkoon ja onnettomuuteen.\n\n\n\n\nYLEISSILMÄYS\n\n\n\nYLEISSILMÄYS KANADAAN.\n\n\nKanada. Pohjois-Amerikan pohjoinen puolisko, on nykyjään pinta-alaltaan\n3.684.723 neliömailia ja sen väkiluku on noin 9 miljoonaa. Kun vuonna\n1867 neljä Kanadan maakuntaa muodosti liittoyhtymän (dominion),\nkuului siihen maata 350.188 neliömailia. Vuonna 1871 liittyi siihen\nBritish Columbia ja kaksi vuotta myöhemmin Prince Edward Island.\nVihdoinkin vuonna 1881 osti Dominio laajan Hudson Bay-territorin.\nNäiden kera laskettiin v. 1881 Kanadan pinta-ala 3.470.392\nneliömailiksi. Kun Englannin hallitus luovutti Kanadalle muodollisesti\nkaikki alueensa Pohjois-Amerikassa, lukuunottamatta Newfoundlandia,\nja kun Jäämeren alueita tarkemmin mitattiin, saatiin Kanadan maa- ja\nvesipinta-ala 3.797.123 neliömailiksi. Tästä väheni hiljattain vähän\ntoista sataa tuhatta neliömailia, melkein Suomen kokoinen alue, kun\nEnglannin korkein oikeus siirsi erään riidanalaisen maan Labradorin\nniemimaalta Newfoundlandille kuuluvaksi.\n\nNykyinen Kanada ulottuu Atlantista Isoon valtamereen ja pohjoisessa\nJäämereen. Etelässä on rajalinja Yhdysvaltoja vastaan 3.898 mailia\npitkä. Manteren luoteisin osa Alaska kuuluu Yhdysvalloille.\n\nKanada jakaantuu yhdeksään maakuntaan, jotka idästä länteen luettuina\novat: Nova Scotia (osoitteessa merkitään lyhennettynä N.S.),\nPrince Edward Island (P.E.I.), New Brunswick (N.B.), Quebec (Que.),\nOntario (Ont.), Manitoba (Man.) ja Saskatchewan (Sask.), Alberta\n(Alta) ja British Columbia (B.C.). Näiden lisäksi ovat pohjoisessa\nlaajat North-West territoriot sekä Yukon, joka myöskään ei ole vielä\nkehittynyt maakunnaksi.\n\nVäestö asuu maakuntien eteläisessä osassa. Näissä maakunnissa on\njo tutkittu löytyvän 360 miljoonaa eekeriä maanviljelystuotantoon\nsopivaa maata. Siitä on vasta verraten vähän luovutettu yksityisille ja\nvielä vähemmän todelliseen viljelykseen. Kaikissa maakunnissa, paitsi\nPrince Edward Islandilla, on yhä suuria alueita uudisasutusta varten.\n\nMerimaakunnat Nova Scotia, Prince Edward Island ja New Brunswick ovat\ntunnetut hyvistä hedelmä- ja kasvissadoistaan. Quebec ja Ontario ovat\nyleisemmin antautuneet n.s. \"mixed farming\" (sekamaanviljelykseen),\njohon on yhdistettynä karjanhoito. Preeriamaakunnat Manitoba,\nSaskatchewan ja Alberta ovat vielä suurimmaksi osaksi viljan, etupäässä\nvehnän, kasvatuksessa. British Columbian laaksoissa kasvatetaan\npaljon omenia sekä muita hedelmiä. Vehnää myy Kanada paljon enemmän\nkuin mikään muu maa maapallolla.\n\nValtavin osa Kanadaa on vielä erämaata. Muualla paitsi preerioilla on\nsuunnattomia metsäalueita, jotka tavallisesti ryhmitetään kolmeksi\neri vyöhykkeeksi: 1) havupuu-alue Kalliovuoristossa (Rocky Mountains)\nja Ison valtameren rannikolla. 2) pohjoinen metsä, joka ulottuu\nleveänä kaarena Yukonista Suurten Järvien (Superior y.m.) kupeitse\nLabradorille sekä 3) eteläinen metsä Huron-järveltä eteläisen Ontarion\nja Quebecin kautta New Brunswickiin sekä Atlantin rannalle. Metsämaata\nlasketaan olevan 1.227.000 neliömailia, siis noin yhdeksän kertaa\nSuomen pinta-ala.\n\nKun Kanadalla on rantavesiä Atlantin puolella noin 5.000 mailin\npituudelta, St Lawrencen altaalla ja Hudson Baylla 6.000 mailia ja Ison\nvaltameren alueella 7.000 mailia sekä sen lisäksi paljon sisäjärviä\nja jokia, ja kun näihin kuuluu maailman parhaita kalavesiä, tarjoaa\nkalastus suuria mahdollisuuksia.\n\nKanadan suurin välitön rikkaus on sen mineraaleissa, vaikkakin vain\npieni osa sen maaperästä on tarkemmin tutkittu. Nyt jo tiedetään, että\nsillä on maan uumenissa ainakin kuudes osa maapallon tunnetuista\nkivihiilivarastoista, valtavin osa Albertassa, mistä sitä on vasta\naivan vähän otettu. Öljysuonia on sangen paljon länsimaakunnissa sekä\njonkin verran Ontariossakin.\n\nLuonnonkaasun tuotannossa on Kanada maapallon maista toisella\nsijalla. Nikkeliä ja asbestia saadaan Kanadasta enemmän kuin mistään\nmuualta. Kullan saannissa on se nyt jo voittamaisillaan Yhdysvallat.\nMyös muita mineraaleja on siellä runsaasti. Löydetyt rautamalmit ovat\nheikkoja, joten niitä vain vähän käytetään hyväksi.\n\nKanadan koskissa ja joissa on käytettävänä teollisuuden palvelukseen\nvähintään 41 miljoonaa hevosvoimaa. Siitä ei ole vielä kymmenettä osaa\notettu.\n\nSuunnattomissa metsissä on runsaasti monenlaisia turkiseläimiä, joita\neskimot, intiaanit ja ammattimetsästäjät (träppärit) pyydystävät.\nNiiden nahkoja myydään vuosittain noin 15 miljoonan dollarin\narvosta. Lisäksi on Kanada maailman tunnetuin turkiseläinten, erittäin\nhopeakettujen kasvattaja.\n\nOn luonnollista, että tuon maan metsät tarjoavat mainion\ntilaisuuden urheilumetsästykselle ja kalarikkaat joet ja järvet\nhuvikalastajille. Monin paikoin on luonto kaikessa viileydessään\nhyvin kaunis. Vesijaksoja voidaan kulkea pitkiä matkoja keveissä\nintiaanikanooteissa, jotka kannetaan koskipaikkojen ohi ja\nkannaksien poikki. Yhdysvalloista saapuu vuosittain kymmeniä tuhansia\nmatkailijoita nauttimaan tästä urheilusta, jättäen maahan suuret\nsummat rahaa.\n\nKanadan ilmanalasta on Euroopassa jotakuinkin yleinen se käsitys,\nettä se on kylmä. Kun maa on suunnattoman laaja, ovat siellä kyllä\nilmastonvaihtelut suuret, mutta ihminen voi verraten hyvin tulla\ntoimeen kylmyydenkin vuoksi melkein missä tahansa, yksin Jäämeren\nrannoilla, missä Mackenzie-joen suistomaalla kasvaa metsääkin.\nKolkoimpina pidetään Labradorin pohjoisosaa sekä Hudson Baysta\nluoteiseen olevaa tundra-aluetta. Mutta eteläisessä Ontariossa ja\nVancouver-saarella kasvatetaan viinirypäleitä y.m. lämpimämpään\nlauhkeaan vyöhykkeeseen kuuluvia tuotteita.\n\nKanadan ilmanalaa voidaan yleensä pitää mannerilmastona, jonka\ntunnuksena ovat kylmät talvet ja lämpimät kesät. Merien ja suurten\njärvien lähistöillä ovat vuodenaikojen vaihtelut tasaiset. Niin\non varsinkin British Columbiassa, missä talvi on lauhkea ja kesä\nverraten viileä. Sateet ovat Ison valtameren rannikolla runsaat.\nPreeria-alueella sataa vähän ja talvet ovat kylmät. Onneksi tulee sade\ntavallisesti keväällä, jolloin sitä kipeimmin tarvitaan. Ontarion\neteläosa on Kanadan lämpimimpiä, mutta pohjoisessa on Hudson Bayn\nläheisyyden vuoksi kylmää. Quebec on jonkin verran kylmempi kuin\nOntario. \"Merimaakunnissa\" on tasaisempi sekä myös sateisempi ilmasto.\nNova Scotia on niistä talvisin lämpimin, tammikuun keskilämpö siellä on\nvain muutamia asteita jäätymispisteen alapuolella.\n\nPintasuhteiltaan jakaantuu Kanada viiteen eri alueeseen, jotka eroavat\nselvästi toisistaan: 1) Akadian alue. 2) St Lawrencen tasankomaat. 3)\nLaurentinen vuorimaa, 4) Suuri Keskitasanko ja 5) Vuoristo-alue.\n\nAkadian alueeseen kuuluvat Merimaakunnat sekä osa Quebeciä. Maanpinta\non hyvin epätasaista, mutta yleensä ei kuitenkaan ole 1.000 jalkaa\nkorkeampia nousuja, paitsi Gaspé-niemimaalla. Mäkiä ja harjuja on,\nniiden välissä jokien varsilla ja meren rannikolla on varsin\narvokasta maanviljelysmaata. New Brunswickin joet ovat leveitä ja\nvirtavia, Nova Scotian joet lyhyitä. Kevät on myöhäinen ja lumentulo\ntalvella runsas. Kesä ja alkusyksy sen sijaan ovat viehättäviä.\n\nSt Lawrencen tasangolla on vain muutamia yksinäisiä mäkiä tai vuoria,\njoista Montrealin kaupungin keskellä oleva Mount Royal on tunnetuin.\nNiagaran tienoilla on mäkiä ja sieltä lähtien aina Georgian Baylle\npaikoin kauniisti kumpuilevaa. Muuten se on hyvin tasaista. Paitsi\nmahtavaa St Lawrence-jokea, joka vie valtamereen Suurien Järvien\n(Superiorin, Michiganin, Huronin, Erien ja Ontarion) vedet, on siellä\ntoinenkin komea joki Ottawa, joka tulee pohjoisesta. Muita pienempiä\njokia on useita. Maaperä, hiedan tai savensekaista multaa, on sangen\nviljava. Kesät ovat kuumia ja talvet kylmiä. Lunta sataa paljon,\nerittäinkin Quebecin maakunnan pohjoisessa osassa.\n\nLaurentinen vuorimaa käsittää melkein puolet Kanadan pinta-alasta.\nSe alkaa idässä St Lawrencen ja sen tasangon pohjoispuolelta ja\nsiihen kuuluu Hudson Bayn tienoo sekä siitä länteen olevat maat\naina Mackenzie-joelle saakka. Ontarion maakunta kuuluu suurimmaksi\nosaksi tähän alueeseen. Maa muistuttaa hyvin paljon Suomea, osaksi\nNorjaa (esim. Montrealin pohjoispuolella vuorijono Laurentides).\nJärviä on lukemattomia, samoin jokia ja puroja. Maaperä on verraten\nkarua ja ruokamultaa matalalti. Kuitenkin on siellä paikoin\nhyvääkin viljelysmaata. Hudson Bayn ja Muskokan seudun välillä on\nOntarion suuri savialue, jossa vahvan metsän alla olisi hyvää maata\nmaanviljelykselle, vaikkakin viljelemistä ehkäisee kylmähkö ilmanala.\nMuskokan järviseudut ovat kauniita.\n\nSuuri keskitasanko ulottuu Yhdysvaltain rajalta Jäämereen ja\nLaurentisesta vuorimaasta Kalliovuoristoon. Etelässä se on 800 mailia\nleveä ja supistuu pohjoisessa puolta kapeammaksi. Idästä länteen\nse jakaantuu porrasmaisesti kolmeen tasankoon. Itäisin, Manitoban\nalue, on matalin, ainoastaan 800 jalkaa meren pinnan yläpuolella.\nSiihen kuuluu viljava Red River-laakso. Toinen tasanko alkaa\nLänsi-Manitobasta, nousten vähitellen niin, että se läntisimpänä,\nReginan ja Medicin Hatin välillä, on 1.600 jalkaa korkealla. Luoteessa\njää North Saskatchewan River sen piiriin. Alempi, Manitoban tasanko, on\nmelkein kauttaaltaan tasaista, tämä sen sijaan on aaltoilevaa. Kolmas\ntasanko, joka rajoittuu lännessä Kalliovuoristoon ja kohoaa 3.000\njalan korkeudelle, on aikalailla kumpuista. Näiden tasankojen vesiä\nkuljettaa etelässä ja lounaassa Red River ja sen sivujoki Assiniboine,\njotka laskevat Lake Winnipegiin, mistä Nelson-joki johtaa vedet\nHudson-lahteen. Tasangon pohjoisosassa virtaavat Churchill-joki, joka\nlaskee Hudson-lahteen, Peace-. Athabaska- ja Mackenzie-joet, jotka\nviimeksimainitun kautta johtavat Jäämereen.\n\nTasanko-alueen maaperä on yleensä hyvin rikasmultaista (paikoin,\nerittäin lounaisessa on heikompaa). Ruokamulta on mustaa tai\nruskehtavaa ja voi sitä olla kymmenenkin jalan paksuudelta. Sen alla\non savi. Harvassa paikassa maapallolla on tämän rikkaampaa maaperää\nkasvillisuudelle. Vettä ja lunta tulee vähän. Merkittävä on, että\nsadetta saadaan enimmäkseen kevät- ja kesäkuukausina, parhaiten\nalkukesänä, jolloin maanviljelys sitä parhaiten tarvitsee. Talvet ovat\nkylmiä, kesät lämpimiä. Läntisimmässä osassa ilmasto on lauhkeampi.\n\nVuoristo-alue on Kanadan läntisin ja ulottuu sekin Yhdysvaltain\nrajalta Jäämereen. Kalliovuoriston leveys on noin 60 mailia, ja\nmonet vuorenhuiput nousevat siellä lähes 20.000 jalan korkeuteen.\nSieltä länteen on useampia muita vuorijaksoja, jotka ovat matalampia,\nkuta lähemmäksi Isoa valtamerta tullaan. Selkirkin vuorijaksossa\non vielä 10.000 jalan huippuja, rannikkojaksossa (Coast Range),\njoka on 100 mailia leveä, ainoastaan muutama huippu nousee 9.000\njalan korkeuteen. Komeata metsää kasvavien vuorenrinteiden välissä\non laaksoja, joissa virtaa vuolaita, koskista rikkaita jokia.\nTunnetuimmat niistä ovat Columbia ja Fraser, jotka laskevat Isoon\nvaltamereen, Columbia Yhdysvaltain puolella. Samaan valtamereen laskee\npohjoisessa Skeena. Koilliset joet, Peace, Liard ja muutamat muut\nyhtyvät Mackenzieen. Pohjoisin suurjoki Yukon vie vedet Behringin\nsalmeen. Joet soveltuvat laivaliikenteelle ainoastaan suu-osiltaan.\nSiellä on viljavia, ehkä paikoin kapeita laaksoja. Ilmasto on sangen\nvaihteleva tämän alueen eri osissa. Rannikolla se on lämpösuhteiltaan\ntasainen, kostea. Vuoristossa on kylmiä talvia, mutta kesä voi olla\nmelkeinpä tukahduttavan lämmin.\n\nKanadan pinta-alasta on noin yksi kolmaskymmenesosa vettä. Paitsi\nSuuria Järviä, jotka etelässä ovat Yhdysvaltojen rajana, on Kanadassa\nkolme muuta suurta järveä: Lake Winnipeg, Great Slave Lake ja\nGreat Bear Lake, jotka ovat Erie- tai Ontario- järvien kokoisia,\nvieläpä suurempia. Muita mainittavia suurehkoja järviä ovat Lake\nNipigon Ontariossa ja Lake St John Quebecissä. Hudson Bay on suuri\nsisämeri, 800 mailia pitkä ja 595 mailia leveä. Se on Hudson-salmen\nkautta yhteydessä Atlantin ja Fox Channelin kautta Jäämeren kanssa.\nEteläisintä osaa sanotaan James Bayksi.\n\n\n\nKANADAN JA SUOMEN ILMANALA.\n\n\nSiirtolaisille, jotka menevät Kanadaan, sekä myöskin kotimaassa\noleville, on tärkeää tuntea Kanadan ja Suomen ilmaston eroavaisuus,\njotta paremmin voitaisiin käyttää hyväkseen niitä kokemuksia, joita\nKanadassa on saavutettu. Kanada on Suomessa ollut näihin saakka niin\nkovin vähän tunnettu, että käsitykset sen ilmanalastakin ovat hämäriä\ntai hyvin ristiriitaisia.\n\nKun Kanada on iso maa, joka ulottuu kolmeen valtamereen, vallitsee\nsiellä luonnollisesti eri osissa aivan erilainen ilmastokin.\nEteläisin osa pistäytyy Yhdysvaltain Detroitin luona noin Rooman\nleveysasteelle. Pohjoisessa Kanada menee taas lähelle pohjoisnapaa.\nAtlantin rannalla vallitsee kylmien merivirtojen vuoksi kokonaan toinen\nilmasto kuin Ison Valtameren rannalla, missä lämpimät merivirrat\nseuraavat rannikkoa pitkälle pohjoiseen. Suuren manteren sisäosissa\non taas tyypillinen mannerilmasto.\n\nVerrattaessa Kanadan ja Suomen ilmanalaa toisiinsa huomaa heti, että\nKanada on yleensä kylmempi kuin Suomi. Tämä ilmenee parhaiten, jos\ntarkastamme Helsingin lämpösuhteita ja kuljemme samaa leveysastetta\nKanadassa. Tämä leveysaste on Labradorilla sen pohjoisosassa. Se on\nsiellä jotakuinkin tarkalleen metsäalueen loppurajana. Helsingin\nkorkeudella metsät jo loppuvat ja kasvillisuus on pääasiassa\ntundraruohoa. Näin ollen siellä on luonnollisesti kylmää. Niinpä\non tammikuun keskilämpö -28 C., helmikuun -25 ja maaliskuun -24\nastetta. Vielä huhtikuussa on Ungava-lahden tienoilla keskilämpö\n-12.2, siis siellä on silloin kylmempi kuin Oulussa keskitalvella.\nToukokuussakin on keskimäärin 4 astetta pakkasta, siis melkein niin\nkylmää kuin Helsingissä maaliskuussa. Kesäkuun lämpö on +5, eikä se\nlämpimimpienkään kuukausien, heinä- ja elokuun aikana nouse kuin 7.2\nasteeseen saakka, siis samaan lämpömäärään, kuin Oulussa toukokuussa.\nSyyskuu ei ole paljon lämpimämpi kuin Kuopiossa huhtikuu, lokakuu\nlähentelee Helsingin pakkaskuukausia ja talvi yhä kiristyy marras- ja\njoulukuussa.\n\nKeski-Kanadassa samalla leveysasteella on talvi jotakuinkin yhtä kylmä\nkuin Ungavalla, mutta kesä on huomattavasti lämpimämpi, kuitenkin se\non 1-3 astetta kylmempi kuin Oulussa.\n\nYukonilla Dawsonissa (Klondikella) eivät talvet ole aivan niin\nkylmät kuin samalla leveysasteella muualla Kanadassa, kevät tulee\nhuomattavasti aikaisemmin ja syksykin on pitempi.\n\nViljelykseen ja uudisasutukseen on toistaiseksi kokonaan käyttämätöntä\nkoko se Kanadan osa, mikä on Helsingin leveysasteen yläpuolella. Sen\nmineraalejakin, joita kyllä on runsaasti, on tähän saakka käytetty\nhyväksi vain Klondikessa. Yleensä on kuitenkin vallalla se käsitys,\nettä ainakin suurin osa Keski-Kanadan pohjoisosaa, n.s. North Western\nTerritory, soveltuu karjanhoidolle voimakkaan ruohonkasvunsa takia. Ja\nsuuren Mackenzie-joen varsilla ulottuu metsänkasvu aina Jäämerelle\nsaakka. Kuitenkin on Hudson-lahden varsi kauas etelään jotakuinkin\narktista. Niinpä jääkarhut tulevat jäälautoilla ajaen tuossa suuressa\nlahti-meressä paljon etelämmäksi kuin Helsingin leveysasteelle.\n\nKanadan viljeltäväksi kelpaava alue päättyy tärkeimmissä\nviljankasvatusmaakunnissa Manitobassa, Saskatchewanissa ja Albertassa\nHelsingin leveysasteen tasalla (se onkin näiden maakuntien pohjoisena\nrajana). Kuitenkaan ei asutus toistaiseksi ulotu niissäkään edes\npuoliväliinkään siitä.\n\nEdmontonissa, Albertan maakunnassa, on keskilämpö tammikuussa -15 C.\nja helmikuussa -12.2 (Oulussa -9.6 ja -10.8). Maaliskuun keskilämpö\nnousee lähelle Kuopion keskilämpöä. Huhtikuu on jo lämpimämpi kuin\nHelsingissä, mutta marraskuussa vallitsevat talvipakkaset.\n\nPort Arthurin kaupunki Ontariossa on suuren Superior-järven rannalla,\nsiis Keski-Kanadan viljelysalueen eteläpäässä. Kuten tunnettua on tämä\nKanadan suomalaisten keskuksia. On outoa, että siellä on talvi kylmempi\nkuin Edmontonissa. Siihen kai vaikuttaa se, että se on lähempänä\nHudson-lahtea. Huhtikuu Port Arthurissa on vähän lämpimämpi kuin\nvastaava kuukausi Kuopiossa sekä varsinaiset kesäkuukaudet hiukan\nlämpimämmät kuin Helsingissä. Yleensä ei Port Arthurin ja Etelä-Suomen\nkesillä ole suurta eroa, mutta talvet ovat melkoisesti kylmemmät.\n\nAivan erikoisen alueen ilmastollisessa suhteessa muodostaa British\nColumbian rannikko. Vancouverissa laskeutuu Celsius-lämpömittari\nharvoin jäätymispisteeseen talvella. Keskilämpö kesällä ei nouse\nHelsingin lämpöä suuremmaksi, ei edes siihenkään. Siellä vallitsevat\nsangen tasaiset ilmat. Sademäärä on joillakin seuduin suuri, mutta\nVancouverin saaren eteläpäätä kehutaan sangen aurinkoiseksi.\n\nLopuksi pieni vertailu Montrealin ja Helsingin ilmanalan välillä.\nTammikuun keskilämpö on Montrealissa -10, Helsingissä -5.7. Myös\nhelmikuu on Montrealissa kylmempi, maaliskuu taas hiukan lämpimämpi.\nHuhtikuu on Montrealissa +5, Helsingissä +2.4, toukokuu Montrealissa\n+13, Helsingissä +9.4. Kesäkuukaudet ovat Montrealissa 3 astetta ja\nsyyskuu 5 astetta lämpimämpiä kuin Helsingissä. Vielä lokakuukin on\nMontrealissa lämpimämpi, mutta sitten kylmyys voittaa.\n\nYleensä on Kanadassa (länsirantaa lukuunottamatta) lämmön vaihtelut\nsuuremmat kuin Suomessa. Kuitenkaan ei asutun Kanadan ilmanala kovin\npaljon poikkea Suomen ilmastosta.\n\n\n\nAIKAISEMPI HISTORIA.\n\n\nKun Amerikka Columbuksen löytöretken jälkeen 1492 tuli tunnetuksi,\nriensivät Euroopan eri kansat ottamaan siitä itselleen osia.\n\nCabotit tutkivat Englannin hyväksi vuosina 1497 ja 1498 Cape Bretonin\nja kaukana koillisessa Hudson-salmet sekä tulivat Acadian rannoille,\nUuteen Englantiin ja aina Virginiaan saakka. Näistä retkistä johtuvat\nEnglannin omistusoikeudet Pohjois-Amerikkaan.\n\nHeitä seurasivat ranskalaiset. Italialainen Juan Verrazzano otti vuonna\n1524 Ranskan palveluksessa ollen selkoa rannikosta, joka ulottui Cape\nHatterasista Nova Scotiaan. Hänen veljensä piirsi verraten hyvät\nkartat ja kastoi manteren pohjoisosan \"Uudeksi Ranskaksi\" (Nouvelle\nFrance). Kun Ranskalla oli niihin aikoihin sotia Euroopassa, ehdittiin\nuusiin alueisiin kiinnittää aluksi vain sangen vähän huomiota. Vuonna\n1534 lähetettiin sinne Jacques Cartier, jota pidetään ensimmäisenä\nsiirtokunnan perustajana Kanadassa. Tosin muinaisina aikoina, aivan\ntuhatlukumme alussa, lienevät skandinaavit Islannista Grönlannin\nkautta käyneet Kanadassa ja perustaneet sinne siirtokunnankin, mutta se\noli hävinnyt eikä ketään valkoisia asunut Kanadassa ennen ranskalaisten\ntuloa.\n\nCartier saapui Belle Islen salmen kautta, joka erottaa Newfoundlandin\nmanteresta, ja nousi maihin Labradorin puolella. Maa on siellä sangen\nkarua, joten ensimmäinen vaikutus ei ranskalaisista suinkaan ollut\nhyvä. Cartier tuli siihen käsitykseen, että tämän täytyi olla se\nmaa, johon Jumala ajoi Kainin veljesmurhan jälkeen. Varmasti se ei\nollut sama seutu, mihin skandinaavit olivat muinoin saapuneet, he\nkun antoivat maihinnousupaikalle \"Hyvän Viinimaan\" nimen. Mutta\nmyöskin Cartier näki parempaa saapuessaan sisemmäksi. Hän joutui\nGaspé-niemimaalle ja siinä muodollisesti otti \"Uuden Ranskan\"\nRanskan kruunulle. Seuraavana vuonna hän purjehti St Lawrence-jokea\nylöspäin. Maa näytti viljavalta ja sitä peittivät joen molemmin\npuolin aarniometsät. Hän saapui aina Lachine-koskille saakka ja\nlaski laivansa ankkuriin nykyisen Montrealin kohdalla Hochelagassa.\nMuutaman päivän perästä hän palasi joen suulle ja valitsi siirtokunnan\npaikaksi nykyisen Quebecin kaupungin seudun, mikä näytti parhaiten\nsopivan puolustustarkoituksiin. Kun intiaanit, joita siellä asui\npienessä kyläkunnassa, sanoivat paikan nimeksi \"Kannata\", luuli Cartier\nsen tarkoittavan koko maata, ja niin tuli maan nimeksi Kanada, joka\noikeastaan merkitsee intiaanikielellä vain kylää. Tätä nimeä hän käytti\nselostuksessaan, kun palasi takaisin kotiin. Vuonna 1541 hän tuli\nuudelleen, ja nyt siirtokunta pantiin alulle. Se ei kuitenkaan johtanut\npysyviin tuloksiin, samoin kuin ei ranskalaisen aatelismiehen de\nRobervalin yrityskään hiukan myöhemmin. Uusi Ranska jäi vielä 60\nvuodeksi yksinomaan punanahoille.\n\nVuonna 1603 kävi Kanadassa Samuel de Champlain ja tuli hänkin tällä\nmatkalla Hochelagaan saakka. Seuraavana vuotena hän saapui uudelleen\nja pysyvästi. Mukanaan hänellä oli aatelismies de Monts, jolle\nRanskan kuningas oli antanut yksinoikeuden turkiskauppaan Uuden\nRanskan alueelta. Champlain oli suurten unelmien mies ja samalla\ntoimintakykyinen. Quebecin siirtokunnassa ei ollut alussa kuin 28\nvalkoista miestä, mutta heidän johtajansa kuvitteli uudesta maasta\nkokonaista valtakuntaa Ranskalle. Champlain lähti tutkimaan tätä\nvaltakuntaansa, souti ja purjehti vesistöjä aina Huron- ja\nMichigan-järville saakka. Kun hän kuoli vuonna 1635, ei oltu vielä\nvaltakunnan ääriä saavutettu. Tuli toisia, jotka jatkoivat, mutta hekin\nmonesti luulivat, ettei tällä maalla ääriä olisikaan. Samalla oli\nsiirtokunnan perustusta lujitettava. Quebecin kaupunki alkoi voimistua\nuusien siirtolaisten ja turkiskaupan turvissa. Vuonna 1642 perusti\naatelismies de Maisonneuve siirtokunnan St Lawrence-joen varrelle,\nQuebecin yläpuolelle. Kun hän lähti tätä perustamaan, varoittivat\nolojen tuntijat häntä irokeesi-intiaaneista, jotka olivat paikan,\n\"Hochelagan\", isäntiä. \"Minä menen, vaikka jokainen puu olisi\nirokeesi\", sanoi yltiöpäinen seikkailija. Kun pieni joukko nousi maihin\nvuoren (Mont Royal) juurella, laskeutuivat retkeläiset polvilleen\nja pappi pyhityspuheessaan sanoi profeetallisesti: \"Te olette kuin\nsinapinsiemen, joka vähäisestä alkaa ja kasvaa puuksi, joka varjostaa\nmaan.\" Samalla paikalla on nyt miljoonakaupunki Montreal. Intiaanit\ntosin ahdistelivat, verisiä yhteentörmäyksiä sattui, mutta siirtokunta\nsäilyi.\n\nTurkiskauppa houkutteli ranskalaisia tunkeutumaan syvemmälle\nerämaihin. Kaksi seikkailijaa, Radisson ja des Grosseilliers,\nlähti Montrealista vuonna 1660 tuntematonta länttä kohti. He kävivät\nnykyisessä Amerikan Dakotassa ja pohjoiseen päin he tunkeutuivat maitse\nHudson Baylle saakka, jossa oli meritse käyty ennenkin. Siellähän\nvuonna 1610 menetti Intian väylää etsiessään henkensä kuuluisa Henry\nHudson, joka jätti nimensä tuolle suurelle sisämerelle ja joka on\nhistoriassa erityisesti tunnettu siitä, että hän löysi (hänestä nimensä\nsaaneen) nykyisen New Yorkin kohdalla olevan joen ja osti Manhattan\nsaaren intiaaneilta 24 dollarin arvoisilla tavaroilla. Saarella on\nnyt New Yorkin pääosa.\n\nRadisson koetti saada maanmiehiään, ranskalaisia, innostumaan\nturkiskauppaan Hudson Bayn alueella. Kun he eivät siihen ryhtyneet,\nkääntyi hän englantilaisten puoleen, ja nämä perustivat vuonna 1670\nmainehikkaan Hudson Bay-yhtiön. Siitä syntyi myöhemmin kahnauksia\nRanskan ja Englannin välillä.\n\nPaitsi turkisten ostajia ja seikkailijoita meni länteen myös\nranskalaisia lähetyssaarnaajia, jotka, samalla kuin käännyttivät\nintiaaneja, toimivat suurenmoisina löytöretkeilijöinä ja \"Uuden\nRanskan\" alueen laajentajina. Kuuluisin näistä retkeilijöistä oli\nLasalle, joka saapui vuonna 1682 Mississippi-joelle saakka ja laskeutui\nsitä myöten Meksikon lahdelle, julistaen Ranskan kuninkaan alaiseksi\ntämän suunnattoman alueen, jolle hän antoi nimen Louisiana. Se pysyi\nRanskan alusmaana senkin jälkeen, kun itse Kanada oli joutunut\nEnglannille.\n\nKun Quebecistä ja Montrealista käsin toimittiin näin laajalle, kuten\nLasallen, Isä Marquetten, Kalliovuoriston löytäjien Verendrysin y.m.\nretket osoittavat, todistaa se suurta elinvoimaisuutta ja korkeata\nkehitystä, mikä vallitsi Kanadan ranskalaisten keskuudessa. Ranska\noli niinä aikoina suurin maanomistaja Pohjois-Amerikassa.\n\nEnglanti tuli kuitenkin vaaralliseksi Ranskan kilpailijaksi. Nojautuen\nCabotien löytöihin Atlantin rannalla sekä Draken matkoihin Ison\nvaltameren puoleisella osalla vuonna 1579 vaati Englanti itselleen koko\nPohjois-Amerikkaa, paitsi niitä alueita, joita Espanja oli aikaisemmin\nvallannut. Kanadassa se sai vahvan tuen Hudson Bay-yhtiöstä, joka\nkatsoi koko Kanadan takaliston omaksi alueekseen. Niinpä sopimuksessa\nvuonna 1713 Ranska luopui vaatimuksistaan Hudson Bayhin sekä Acadian\nalueesta, johon kuului Nova Scotian niemimaa sekä suurin osa nykyistä\nNew Brunswickiä.\n\nNäin oli Englannilla jo vakava jalansija nykyisessä Kanadassa. Ja tuli\naika, jolloin se kokonaan tuhosi Ranskan vallan siellä. Syntyi sota\nja etelästä lähetettiin kenraali Wolfe sotajoukon kera valloittamaan\nKanada. Ratkaiseva taistelu tapahtui syyskuun 13. p:nä 1759 n.s.\nAbrahamin Kentillä Quebecin kaupungin vierellä. Sekä kenraali\nWolfe että ranskalaisten päällikkö Montcalm kaatuivat. Voitto tuli\nEnglannille. Lopullisesti ranskalaiset antautuivat Montrealissa\nsyyskuun 8. p:nä 1760. Pariisin rauhassa vuonna 1763 luovutettiin\nUusi Ranska Englannille, ja jätettiin vain kaksi pientä saarta\nNewfoundlandin kupeella. St Pierre ja Miquelon, ranskalaisille kalojen\nkuivauspaikoiksi. Ne ovat vieläkin tähteenä ranskalaisten entisestä\nvallasta Pohjois-Amerikassa.\n\nSen puolentoista sadan vuoden kuluessa, mikä lasketaan Ranskan\najaksi Kanadassa, oli maahan saapunut niin paljon ranskalaisia,\nettä \"Uudessa Ranskassa\" väestö oli melkein kokonaan ranskalaista.\nEnglantilaisten muutto kävi huomattavaksi vasta Amerikan vapaussodan\naikana sekä pian sen jälkeen. Ne, jotka pysyivät uskollisina Englannin\nkruunulle, lojalistit, katsoivat edullisemmaksi muuttaa tähän maahan.\nNäin kansoittuivat Nova Scotia, New Brunswick ja Quebecin maakunnasta\nn.s. Eastern Townships (Itäiset pitäjät). Joukko lojalisteja muutti\nlännemmäksi, tullen perusainekseksi nykyiseen Ontarioon.\n\nTämä osaltaan selittää, miksi Kanada ei liittynyt Amerikan\nsiirtokuntain puolelle vapaustaistelussa ja miksi se myöhemminkin\non pysynyt uskollisena Englannille. Amerikkalaiset koettivat kyllä\ntaivuttaa Kanadaa puolelleen. Siinä tarkoituksessa tuli Benjamin\nFranklin Montrealiin, mutta sai tyhjin toimin palata. Paremmin eivät\nonnistuneet amerikkalaisten Montgomeryn ja ja Arnoldin yritykset\nasevoimin vallata Kanada. Yhtä vähän oli amerikkalaisten yrityksillä\nmenestystä vuonna 1812, jolloin oli sota Englannin ja Yhdysvaltain\nvälillä.\n\nMutta Amerikan vapausliikkeestä oli välillistä hyötyä myöskin Kanadan\nolojen järjestykselle. Perustuslakisäännöksellä vuonna 1791 erotettiin\nenglanninkielinen Ontario eli Ylä-Kanada, joksi sitä silloin sanottiin,\nranskankielisestä Quebecistä eli Ala-Kanadasta. Maakunnille\njärjestettiin eduskunnallinen hallitusmuoto. Nova Scotia ja New\nBrunswick olivat sen saaneet jo aikaisemmin.\n\n\n\nDOMINION PERUSTAMINEN.\n\n\nSe järjestelmä, joka oli Amerikan vapaussodan jälkeen ja juuri sen\njohdosta syntynyt Kanadassa, ei tyydyttänyt kauan voimistuvia\nsiirtokuntia, jotka alkoivat vähitellen vaatia itsehallintoa. Syntyi\nkatkeria riitoja lainlaatijakuntien ja englantilaisten kuvernöörien\nvälillä. Ne johtivat sekä Ylä- että Ala-Kanadassa vuosina 1837 ja 1838\nkapinoihin, jotka kyllä kukistettiin, mutta joiden seurauksena oli se,\nettä nämä maakunnat vuonna 1841 yhdistettiin unioniksi, joka sai\nkansalle vastuunalaisen hallituksen. Ja vihdoin vuonna 1848 Englanti\nlopullisesti tunnusti, että sen asettama kuvernööri, kuten kuningas\nemämaassa, ei hallitse, vaan hallitus on sen puoluejohtajan käsissä,\njolla kulloinkin on lainlaatijakunnan enemmistön kannatus puolellaan.\nSamana vuonna annettiin samanlaiset vastuunalaiset hallitukset\nNova Scotialle ja New Brunswickille sekä vuonna 1851 Prince Edward\nIslandille, joka myöskin oli muodostunut eri maakunnaksi.\n\nTällä välin oli uusi siirtokunta syntynyt Ison Valtameren rannalle\nVancouver-saarelle, mistä oli löydetty kivihiiltä vuonna 1849 ja mihin\nturkiskauppa suuntautui sekä maitse että meritse. Tämä siirtokunta sai\neduskunnallisen hallituksen vuonna 1856. Vähän myöhemmin löydettiin\nkultaa kaukaa mannermaan puolelta, ja sinne riensi suuret joukot\nkullankaivajia. Tästä alueesta tuli erityinen siirtokunta. Näistä\nmuodostui 1866 British Columbian maakunta, joka sai vuonna 1871\nsamantapaisen perustuslain kuin muutkin maakunnat.\n\nNäin oli Kanadassa viisi erillistä maakuntaa, joilla kaikilla oli\noma eduskunnallinen hallituksensa. Ylä- ja Ala-Kanada (unionissa\nkeskenään), Nova Scotia, New Brunswick, Prince Edward Island ja\nmuodostumaisillaan oleva British Columbia. Laaja alue Ylä-Kanadan ja\nBritish Columbian välillä oli järjestymätöntä Hudson Bay-yhtiölle\nkuuluvaa aluetta.\n\nSitä mukaa kuin yhteys maakuntien välillä kehittyi, erittäinkin\nrautateitten ja sähkölinjain tultua käytäntöön, alettiin huomata\nhallinnollisen yhteenliittymisen tärkeyttä. Jo vuonna 1851\noli Ylä-Kanadan pääministeri Henry Sherwood laatinut suunnitelman,\njonka mukaan Brittiläisen Pohjois-Amerikan maakunnat muodostaisivat\nfederatiivisen liiton, jonka yhteisenä eduskuntana olisi\nkaksikamarinen valittujen jäsenten parlamentti. Maakuntien\npaikalliset lainlaatijakunnat siitä huolimatta säilytettäisiin\nedelleen. Tämä ehdotus osoittautui harkitsemisen arvoiseksi ja\nsai osakseen kannatusta. Vuonna 1858 matkusti Alexander Galtin\nehdotuksesta lähetystö Englantiin neuvottelemaan asiasta valtakunnan\njohtomiesten kanssa. Vaikka sillä kerralla ei vielä mitään valmista\ntullut, vaativat käytännölliset kysymykset pian tekoihin ryhtymistä.\nMaakuntahallitukset huomasivat kykenemättömyytensä yhteisiä päätöksiä\nsaamaan aikaan. Yhdysvallat tarjosivat Kanadalle kokonaisuudessaan\nkauppasopimusta vastavuoroisuuden perustalla, mutta tätä etua ei\nvoitu käyttää hyväksi, kun ei pystytty saamaan aikaan päätöstä\nkoko Kanadan nimessä. Englannin hallitus vaati, että Kanadan olisi\notettava maansa puolustaminen omaksi asiakseen. Tällaisten kysymysten\nratkaisua varten muodostettiin vuonna 1864 Ylä- ja Ala-Kanadan\nyhteinen koalitionihallitus. Merimaakunnat puolestaan asettivat\noman neuvoskunnan suunnittelemaan näiden yhteistä hallitusta ja\nlainlaatijakuntaa. Tämä neuvoskunta sai oikeuden laajentaa tehtäväänsä\nsekä mennä Quebeciin neuvottelemaan kaikkien maakuntien federaalisesta\nyhteenliittymisestä. Lokakuussa 1864 kokoontunut Quebecin\nkonferenssi laati 72 päätöslauselmaa, jotka Ylä- ja Ala-Kanadan\nyhteinen lainlaatijakunta hyväksyi. Merimaakunnissa oli vastustus\nsuurempi. Kuitenkin Nova Scotia ja New Brunswick vihdoin suostuivat\nlähettämään edustajansa muitten mukana Lontooseen. Neuvottelut\nalkoivat valtakunnan pääkaupungissa joulukuun 4. p:nä 1866. Prince\nEdward Island ja Newfoundland eivät olleet edustettuina. Perustana\nkeskusteluille olivat Quebecin konferenssin päätöslauselmat, joihin\ntehtiin jonkin verran muutoksia. Niinpä liittoyhtymän nimi \"Kanadan\nKuningaskunta\" muutettiin dominioksi. Englannin parlamentti hyväksyi\nnäin syntyneen perustuslain Kanadalle ja se, \"British North America\nAct\" sai kuninkaan hyväksymisen maaliskuun 29. p:nä 1867. Pian sen\njälkeen antoi Englannin hallitus julistuksen, jonka mukaan Kanadan\nmaakunnat yhdistettiin, yhdeksi dominioksi, Kanadan nimellä, ja niin\nastui tämä uusi järjestelmä, joka on Kanadan valtiollinen perustus,\nkäytäntöön heinäkuun 1. p:nä 1867. Siitä lähtien vietetään vuosittain\ntuota päivää Kanadan perustamisen juhlana.\n\nDominioiden syntymisen hyväksi työskentelivät monet Kanadan maakuntien\nvaltiomiehet ja Quebecin konferenssin jäsenille annettiin kunnianimi\n\"Fathers of Confederation\" (Liittoutuman Isät). Vaikuttavin heistä\noli John A. MacDonald, jonka tehtäväksi jäi järjestelmän toimeenpano\nuuden dominion hallituksen pääministerinä. Alussa hänellä oli\nsuuria vaikeuksia. Yhtymän vastustajat lietsoivat eri maakunnissa\ntyytymättömyyttä, uskotellen, että maakunnat menettäisivät\nitsenäisyytensä ja vapautensa. Kun MacDonald, laajentaakseen dominion\naluetta ja yhdistääkseen valtakunnan valtamerestä toiseen, hankki\nyhteisen hallituksen alaiseksi Hudson Bay-yhtiön alueet, syntyi\nsiellä vuonna 1870 kapina, jonka kukistaminen tuotti huolta. Manitoba\nliitettiin pian dominioon maakuntana. British Columbia sai asiansa\njärjestykseen ja yhtyi liittoon 1871. Prince Edward Island tuli pari\nvuotta myöhemmin. Newfoundland jäi pois eivätkä myöhemminkään pidetyt\nneuvottelut ole johtaneet tulokseen. Kun vuonna 1880 Brittien\nvaltakunnan hallitus julisti kaikki brittiläiset alueet Amerikassa\naina Jäämeren saaria myöten Kanadaan kuuluviksi, erotettiin nimenomaan\nNetvfoundland erilleen. Syyskuussa 1905 muodostettiin Albertan\nja Saskatchewanin maakunnat ja otettiin liittoon. Pohjoiseksi\nrajaksi asetettiin vuonna 1912 niille sekä Manitoban, Ontarion ja\nBritish Columbian maakunnille 60. leveysaste. Niiden pohjoispuolelle\njäi läntisimmässä osassa Yukonin territorio. Muu pohjoinen, North\nWesternin, laaja asumaton alue on jaettu Mackenzien, Keewatinin ja\nFranklinin territorioiksi, ja niihin kuuluvat myöskin arktiset saaret.\n\n\n\nKANADAN HALLINNOLLINEN POHJA.\n\n\nEdellämainittu \"The British North America Act\" säätää sen perustan,\nmille \"Dominion of Canadan\" hallinto on rakennettu, dominion suhteen\nvaltakuntiin sekä sen omiin maakuntiin. Sen mukaan on toimeenpaneva\nvalta Yhdistetyn Kuningaskunnan (Englannin) hallitsijalla, jota\nedustaa dominiossa kenraalikuvernööri ja maakunnissa varakuvernööri\n(Lieutenant Governor). Kenraalikuvernöörin neuvonantajana on kuninkaan\nyksityisneuvosto (Privy Council) Kanadaa varten -- neuvoskunta, jonka\nmuodostavat toimessa olevat hallituksen jäsenet (ministeristö).\n\nDominion parlamentin osat ovat senaatti ja edustajahuone (House of\nCommons). Parlamentin on kokoonnuttava vähintään kerran vuodessa,\nniin että sen istuntoaikojen väli ei saa olla 12 kuukautta pitempi.\nSenaatin jäsenet, joita on 96, nimittää kenraalikuvernööri neuvoston\nistunnossa (in Council) ja heidän tulee olla 30 vuotta täyttäneitä\nBrittien alamaisia, edustamassaan maakunnassa asuvia ja heidän puhdas\nomaisuutensa tulee olla vähintään 4.000 dollaria. Edustajahuoneen\njäsenet, joita nykyjään on 245 valitsee kansa piirittäin maakunnissa\nparlamenttikaudeksi, mikä ei saa olla viittä vuotta pitempi.\n\nDominion parlamentilla on yksinomainen lainsäädäntövalta koko\nKanadaan kaikessa, mikä koskee valtion velkaa ja omaisuutta,\nkaupan ja elinkeinon järjestämistä, verottamista, rahan lainaamista\nyleistä luottoa vastaan, postia, väenlaskua ja tilastoa, sotaväkeä\nja puolustusta, palkkojen ja määrärahojen myöntämistä hallituksen\nvirkamiehille, merimerkkejä ja majakoita, purjehdusta ja merenkulkua,\nkaranteenia, rannikko- ja sisävesikalastusta, rajan yli kulkua,\nrahaa ja rahanvalmistusta, pankkiliikettä, säästöpankkeja, painoja\nja mittoja, maksuosoituksia, korkoja, rahakantaa, vararikkoja,\npatentteja, tekijänoikeuksia, intiaaneja ja heille varattuja maita,\nkansalaistuttamista ja vieraskansalaisia, avioliittoja ja avioeroja,\nrikoslakia, vankiloita ja yleensä sellaisia asioita, joita ei ole\nerotettu maakunnille kuuluviksi.\n\nAlussa olivat dominion yleiset menot hyvin vähäiset. Liittosopimus\njätti kuitenkin dominion parlamentille Intercolonial-rautatien\nlopullisen rakentamisen ja Canadian Pacific-tien päätökseen\nsaattamisen. Myöhemmin otti dominio haltuunsa National\nTranscontinental-rautatien. Näiden kautta lisääntyivät yleiset menot\nsuuresti. Lisäksi tuli maailmansota, joka Kanadalle maksoi 1.700\nmiljoonaa dollaria, lukuunottamatta eläkkeitä. Kun Liitto alkoi, oli\ndominion palveluksessa vain 1.500 henkeä, nyt niitä on noin 40.000.\nDominion valtiotulot olivat vuonna 1926 380 miljoonaa dollaria sekä\nmenot 355 miljoonaa ja valtionvelka vuoden lopussa 2.390 miljoonaa\ndollaria. Näin suureksi on valtiotalous paisunut pienestä alusta.\n\nMaakunnat hoitavat omat erikoiset asiansa. Kuninkaan edustajan,\nvarakuvernöörin, nimittää kenraalikuvernööri ministerineuvostossa.\nTämä hoitaa hallitusta maakunnan ministeristön neuvojen mukaan ja sen\navustamana. Ministeristö on vastuunalainen lainlaatijakunnalle ja\neroaa niin pian kuin lainlaatijakunta on antanut epäluottamuslauseen.\nLainlaatijakunnat ovat yksikamarisia ja niiden jäsenet valitsee\nkansa. Ainoastaan Quebecissä ja Nova Scotiassa on kaksi kamaria,\nlainlaatijaneuvosto (Legislative Council) ja lainlaatijakunta\n(Legislative Assembly).\n\nKunkin maakunnan lainlaatijakunnat ovat yksinoikeutetut tekemään\nlakeja, jotka koskevat lisäyksiä maakunnan perustuslakiin,\nsuoranaista verotusta maakunnan alueella, lainanottamista maakunnan\ntarpeisiin, maakunnan virastojen perustamista ja ylläpitämistä sekä\nvirkamiesten nimittämistä ja palkkaamista, maakunnalle kuuluvien maiden\nsekä niillä olevien metsien hoitoa ja myyntiä, maakunnan vankilain,\nsairashuoneitten ja hyväntekeväisyyslaitosten perustamista ja\nylläpitämistä, kunnallisia laitoksia, lupakirjoja kaupan y.m. liikkeen\nharjoittamiseksi, maakunnallisia laitoksia, joihin kuuluvat kanavat,\nrautatiet y.m., mikäli ne ovat maakunnan alueella. Parlamentti on\nkatsonut niiden kuuluvan dominion yleisiksi tai useampia maakuntia\nkoskeviksi, maakunnallisten yhtiöiden laillistamista, avioliittoja,\nkiinteistöjä ja siviilioikeuksia, oikeuslaitosta, sakko- y.m.\nrangaistuksia sekä yleensä kaikkia yksinomaan maakuntaan kohdistuviksi\nasioiksi. Opetuslaitokset ja uskonnollisten vähemmistöjen\nsuojeleminen kuuluvat niinikään maakuntahallinnolle.\n\nMaakunnat saavat dominion rahastosta huomattavia apurahoja. Monella\nmaakunnalla on suuria tuloja maistaan, mineraalioikeuksista y.m.\nluonnon eduista, jotka niille kuuluvat. Maakuntaverotus kohdistuu\netupäässä yhtiöihin ja maakiinteimistöihin. Menot johtuvat\nsuurimmaksi osaksi opetuslaitoksista, julkisista rakennuksista,\nyleisistä töistä, työväen suojelemisesta, hyväntekeväisyydestä,\nsairaaloista ja ojennuslaitoksista.\n\nKunnallinen hallinto ei ole yhdenmukainen kaikissa maakunnissa,\nmutta melkein kaikkialla se kuitenkin on itsehallinnon perustalla.\nKanadassa on nykyjään yli 4.000 kuntaa, joilla on oma hallintonsa.\nSuurilla kunnilla on suuret menot, joita varten hankitaan tuloja\netupäässä veroilla. Montrealin ja Toronton kunnallinen menosääntö on\nsuurempi kuin maakunnilla, joihin ne kuuluvat. Kunnalliset verotulot\novat puolessatoista vuosikymmenessä nousseet Ontarion ja Quebecin\nmaakunnissa noin kolminkertaisiksi, Manitobassa kaksinkertaisiksi ja\nmuualla samassa suhteessa.\n\nKuten edelläolevasta lyhyestä yleissilmäyksestä näkyy, perustuu\nKanadan yleinen sekä myös maakuntien ja kuntien hallinto\nitsemääräysperiaatteeseen englantilaisen katsantokannan mukaan.\nKäytännössä dominio on itsehallinnollisempi kuin mihin perustuslain\nsanamuoto viittaa, se on sisällisesti omissa asioissaan itsenäinen.\n\nDominio kuuluu Brittiläiseen Maailmanvaltakuntaan, sen eri kansojen\nliittoon. Vuonna 1878 otettiin kenraalikuvernöörin ohjesääntöön\nmääräys, että hänen tulee yleensä, paitsi muutamissa vähäpätöisissä\npoikkeustapauksissa, toimia maan oman ministerineuvoston ohjeiden\nmukaan. Itse kenraalikuvernöörin nimityskin tapahtuu neuvottelujen\njälkeen Kanadan hallituksen kanssa. Siirtomaitten konferensseissa,\njoita määräajoin pidetään Lontoossa, kehitetään ja selvennetään niitten\nsuhteita emämaahan yhä enemmän täydellisen itsehallinnon suuntaan.\nNiinpä Englannin hallitus on niissä astunut tasavertaiseen asemaan\n\"primus inter pares\" perustalla. Sodan aikana otettiin siirtomaiden\npääministerit valtakunnan sotaneuvostoon ja sodan jälkeen Kanadan\naloitteesta tulivat siirtomaat Englannin mukana allekirjoittajiksi\nrauhansopimukseen sekä hyväksyttiin jäseniksi Kansainliittoon.\n\nValtakunnan konferenssissa vuonna 1926 määriteltiin kenraalikuvernöörin\nasema niin, ettei hän edusta Englannin hallitusta, vaan nimenomaan\nkuningasta. Seurauksena siitä on ollut, että Englannin hallitus on\nlähettänyt Kanadaan oman diplomaattisen edustajan, jota ei tosin sanota\nlähettilääksi, vaan suurvaltuutetuksi (High Commissioner). Kanadalla on\nsamanlainen Lontoossa ja hänen asemaansa on verrattava Suomen\nministerivaltiosihteeriin Pietarissa entiseen aikaan. Ero on vain\nsiinä, että tämä High Commissioner toimii perustuslaillisen Englannin\nhallituksen kanssa. Saman valtakunnan konferenssin tuloksena on, että\nKanada on alkanut muodostaa omia lähetystöjä eri maihin, jotka myös\novat lähettäneet Kanadaan valtiolliset edustajansa. Niin on Kanadalla\nnyt lähetystöjä Washingtonissa, Pariisissa ja Tokiossa, sekä ilmeinen\npyrkimys on perustaa niitä muuannekin.\n\nMainitun konferenssin julkilausuma määrittelee Suur-Britannian ja sen\nitsehallinnollisten dominioitten suhteet toisiinsa seuraavasti:\nNe ovat autonomisia yhteisöjä (communities) Brittien valtakunnassa,\ntasavertaisia asemassaan, ei mitenkään alistettuja toistensa alle\nkotoisissa tai ulkomaisissa asioissaan, mutta ovat kuitenkin yhdistetyt\nyleisessä kuuluvaisuudessaan kruunuun ja ovat vapaasti liittyneet\njäseniksi kansojen Brittiläiseen valtaan (British Commonwealth of\nNations).\n\n\n\nVÄESTÖ.\n\n\nVuonna 1665 oli silloisessa Kanadassa 3.215 henkeä, lukuunottamatta\nintiaaneja ja eskimoita. Sata vuotta myöhemmin oli valkoinen väestö\nkasvanut 90.000:een ja 1800-luvun alussa se oli neljännesmiljoona.\nTähän kasvamiseen olivat vaikuttaneet paljon Englannille uskolliset\nlojalistit, jotka muuttivat Yhdysvalloista. Ensimmäinen säännöllinen\nväenlasku tapahtui 1851 ja siitä lähtien se on suoritettu\nkymmenvuosittain. Mainittuna vuonna oli Kanadassa asukkaita 2.384.919\nja vuonna 1871 suunnilleen yhtä paljon kuin on nykyisessä Suomessa.\nTämän vuosisadan alkuun oli väestö tässä suuressa maassa kasvanut\n5 1/3 miljoonaksi. Edellinen vuosisata oli kuulunut Yhdysvalloille,\njossa oli vuonna 1800 jotakuinkin tasalleen yhtä paljon väkeä kuin\nsata vuotta myöhemmin Kanadassa, nimittäin 5.308.000, mutta vuonna\n1900 jo 76 miljoonaa. On sanottu, että tämä uusi vuosisata kuuluu\nKanadalle, ja siihen viittaa väestön lisääntyminenkin. Tosin\nKanada tarvitsi tällä vuosisadalla 27 vuotta päästäkseen siihen\nväestömäärään, 9 1/2 miljoonaan, mihin Yhdysvallat pääsivät sata\nvuotta aikaisemmin 20 vuodessa, mutta on huomattava, että Kanadan\nvuosille sattui maailmansodan ajat, jolloin väkiluvun kasvaminen ehtyi.\nKymmenvuotiskautena 1903-1913 saapui Kanadaan siirtolaisia yli 2 1/2\nmiljoonaa. Sodan aikana tuli sangen vähän ja vielä sodan jälkeenkin\non siirtolaisuus ollut hidasta. Kanadalla on siirtolaisuudelle\nkuitenkin luonnolliset edellytyksensä, joten on odotettavissa,\nettä Kanadan väkiluku tämän vuosisadan lopussa nousee ainakin\nsamaan kuin Yhdysvalloissa viime vuosisadan päättyessä, nimittäin\n76 miljoonaan tai mahdollisesti täyteen 100 miljoonaan, jos vain\nportteja pidetään yhtä auki kuin tähän asti ja maassa totutaan\npitämään siirtolaisista parempaa huolta (missä suhteessa nykyjään on\nvielä paljon puutteellisuutta). Silloin alkaa Kanada olla yhtä täysi\nkuin Yhdysvallat nykyjään, varsinkin, jos otetaan huomioon, että\nKanadan pohjoisimmat seudut eivät voi kylmyytensä vuoksi koskaan\nvarsinaisesti kansoittua.\n\nMaakunnittain jakaantuu Kanadan väestö niin, että vuonna 1927 oli\nOntariossa asukkaita 3.187.000, Quebecissä 2.604.000, New Brunswickissä\n411.000, Nova Scotiassa 543.000, British Columbiassa 575.000, Prince\nEdward Islandilla 87.000, Manitobassa 647.000, Saskatchewanissa\n836.000, Albertassa 617.000, Yukonilla 3.470 ja North Western\nTerritoressa 9.050.\n\nTarkastettaessa väestöä kansallisuuden perustalla on mielenkiintoista\ntehdä vertaus 50-vuotisjaksolta 1871-1921, jolta ajalta on tilastoa\nkäytettävissä. Luvut osoittavat vuotta 1921 ja sulkujenväliset luvut\nvuotta 1871. Englantilaisia oli 2.545.496 (706 369), irlantilaisia\n1.107.817 (846.414), skotlantilaisia 1.173.637 (549.946), muita\nbrittiläisiä 41.953 (7.773) -- yhteensä brittiläisiä 4.868.903\n(2.110.502), ranskalaisia 2.452.751 (1.082.940), hollantilaisia 117.506\n(29.662), saksalaisia 294.636 (202.991), juutalaisia 126.196 (125),\nintiaaneja 110.814 (23.035), italialaisia 66.769 (1.035), neekereitä\n18.291 (21.496), venäläisiä 100.064 (607), skandinaaveja 167.359\n(1.623), sveitsiläisiä 12.837 (2.962), muita kansallisuuksia (joita\nv. 1921 oli itävaltalaisia 107.671, kiinalaisia 39.587, japanilaisia\n15.868, puolalaisia 53.403 y.m.) 431.108 (1.222) sekä sellaisia,\njoita ei ole ryhmitetty 21.249 (7.561). Näistä luvuista nähdään,\nettä vaikka maan ranskalainen väestö ei saa juuri ollenkaan\nväestönlisäystä siirtolaisuuden kautta, sillä Ranskasta ei tule\nKanadaan juuri ollenkaan siirtolaisia, on se kuitenkin kasvanut 2 1/2\nkertaiseksi. Tämä johtuu ranskalaisten suuresta luonnollisesta\nlisääntymisestä syntymisen kautta. Kanadan ranskalaisilla on maailman\nsuurimpia perheitä. Toinen merkittävä seikka on, että vaikka\nskotlantilaisia ei ole puoltakaan englantilaisten lukumäärästä, ovat he\nKanadan johtavaa ainesta erittäinkin taloudellisella alalla.\n\nBrittiläinen aines on puolessa vuosisadassa tullut 2 1/2 kertaa\nsuuremmaksi, juutalaiset ovat lisääntyneet tuhatkertaisesti ja\nskandinaavit satakertaisesti. Intiaanien lisääntyminen on myöskin\nmerkittävä, vaikkakaan luvut eivät ole täysin verrannollisia toisiinsa,\nsillä vuoden 1871 tilastossa ei ole nykyisiä preeriamaakuntia, joissa\nintiaanien valtava enemmistö asuu.\n\nSuomalaiset ovat vuoden 1871 tilastossa venäläisten joukossa. Niitä ei\nsiis tässä vertauksessa voida ottaa huomioon.\n\nJos Kanadan peruskansallisuuksiin kuuluviksi lasketaan ranskalaiset\nja englantilaiset, huomataan, että puolessa vuosisadassa ovat uudet\nainekset, muut kansallisuudet, lisääntyneet puolta nopeammin kuin\nedellämainitut.\n\nSuurin väestönlisäys, etupäässä uusien kansallisuuksien vuoksi on\ntapahtunut preeriamaakunnissa ja British Columbiassa. Lännen\nneitseelliset alueet ovat vetäneet enemmän puoleensa, suuri osa niistä\nonkin saanut asukkaansa vasta mainittuna viisikymmenvuotisena\najanjaksona. Vuonna 1871 ei ollut vielä ollenkaan Calgaryn,\nEdmontonin ja Vancouverin kaupunkeja, jotka nyt ovat sangen\nmerkittäviä, ja Winnipegissä oli vain muutamia hökkeleitä.\n\nOdottamaton on se Kanadan väestö-oloissa puolen vuosisadan aikana\ntapahtunut muutos, että kaupunkien väkiluku on kasvanut paljon\nnopeammin kuin maaseudun. Vuonna 1871 asui kaupungeissa vain 18\nprosenttia koko väestöstä, mutta vuonna 1921 oli kaupunkiväestö yhtä\nsuuri kuin maalaisväestökin. Tämä on tapahtunut siitä huolimatta, että\nKanada on maailman soveliaimpia maanviljelysmaita ja että maita on\nsaatavana viljelemistä varten melkein rajattomasti, joko ilmaiseksi\ntai hyvin helposta maksusta. Tuon huolestuttavan muutoksen on\nsaanut aikaan Kanadan teollisuuden kehitys. Suhdetta koetetaan saada\nmuuttumaan, ja sitä varten on ryhdytty moniin toimenpiteisiin, mutta\ntämä yhteiskunnallinen ilmiö, joka on verraten yleinen muuallakin, ei\nnäytä muuttuvaa suuntaa.\n\n\n\n\nKANADAN SUOMALAISASUTUS\n\n\n\nSUOMALAISTEN OSUUS KANADAN ASUTTAMISESSA.\n\n\nSilloin kuin suomalainen siirtolaisuus löysi tiensä Yhdysvaltoihin,\noli Kanada vielä, muutamia pieniä alueita lukuunottamatta,\ntuntematonta maata. Suomalaisten siirtolaisten tie kulki tosin sangen\nyleisesti Michiganiin ja Minnesotaan Montrealin kautta, mutta\nainoastaan poikkeustapauksissa joku sinne pysähtyi. Levisikö se\nsuomalainen asutus, joka Venäjän vallan aikana oli Sitkan ympäristöllä\nAlaskassa, etelämmäksi myös Kanadan puolelle Ison valtameren rannalla,\non toistaiseksi selvittämätön. Joka tapauksessa silloin, kun Kanadan\ndominio perustettiin v. 1867, ei montakaan suomalaista liene asunut\ntuossa laajassa maassa.\n\nYhdysvaltain ja Kanadan välinen raja oli kuitenkin niihin aikoihin,\njopa maailmansotaan saakka, esteettömästi auki. Ensin luonnollisesti\nhoukutteli Kanadan runsas metsänriista eränkävijöitä. Yhdysvaltain\nrannikon kalastajat oppivat pian pistäytymään British Columbian\njokisuilla, missä lohen nousuaikana oli kalaa vieri vieressä kiinni.\nTämä johdatti kullanetsijöitäkin, joiden joukossa meni muutama\nsuomalainen. Olihan jo varsin aikaisin kullanryntäyksiä Fraser-joelle\nja muillekin alueille Kalliovuoriston länsipuolella. Kivihiilikaivokset\nVancouver-saarella ovat vanhimpia työalueita, joihin myös suomalaisia\nasettui. Niinikään oli kivihiiltä nykyisessä Albertan maakunnassa\n(silloisessa Assiniboian piirikunnassa). Sen muutamiin kaivoksiin\nsiellä asettui melkoisesti suomalaisia.\n\nVarsinaisen alkusysäyksen suomalaisten asettumiselle antoi suuren\nPacific-radan rakentaminen. Siihen työhön pääsivät Michiganin ja\nMinnesotan suomalaiset ajoittain verraten helpostikin, kun Kanadassa\noli työvoimaa vielä vähän niin suuren työn suorittamiseen. Työväkeä\nhaettiin Yhdysvalloista ja maksettiin hyvät palkat. Siitä tuli\nsuomalaisillekin käsite \"Kanadan aika\", joka merkitsi hyvää rahantuloa.\nLisäksi aukeni Kanadassa, osittain lähellä Yhdysvaltain rajoja, myös\nmuita työmaita. Suuret Soo-kanavan rakennustyöt panivat perustuksen\nSault Ste Marien suomalaiselle asutukselle. Lachine-kanavien\nkaivamiseen tuli niinikään suomalaisia. Hiukan myöhemmin alkoivat vetää\npuoleensa Sudburyn ja Copper Cliffin kuparikiisu- ja nikkelikaivokset,\njoissa suomalaisia on alusta pitäen ollut verraten runsaasti.\nKäsityöläiset huomasivat Toronton edulliseksi työ-oloille. Jotkut\nsuomalaiset, etsiessään rauhallista maanviljelysseutua, kiinnittivät\nhuomionsa Kanadaan. Näin syntyi New Finlandin maanviljelyssiirtola\npreerialle ja näin alettiin avata peltoviljelystä Port Arthurin\nympäristöön, minkä luonto suuressa määrin muistuttaa Suomea.\n\nTällä tavalla suomalaista asutusta sirottui sinne tänne maan eri\nosiin, niin että viime vuosisadan lopulla lasketaan suomalaisia olleen\nKanadassa yhteensä noin 10.000. Kenties tuo arvio on hiukan liian\nkorkea, mutta kelvannee kuitenkin laskelmien pohjaksi. Siirtyminen\noli tapahtunut pääasiassa Yhdysvalloista, mutta suoraan tapahtuvaa\nsiirtolaisuutta alkoi olla jo Suomestakin.\n\nTilastovuonna 1900-1901 tuli Suomesta Kanadaan 682 siirtolaista,\nseuraavana vuonna 1.292 j.n.e. Viimeisenä täytenä tilastovuonna ennen\nmaailmansotaa saapui Suomesta siirtolaisia Kanadaan 3.183. Vaikka\nYhdysvallat ottivat silloin valtavan osan Suomen siirtolaisuudesta, oli\nKanada jo niinä aikoina suomalaisille merkittävä siirtolaismaa.\n\nTämän vuosisadan neljänätoista ensimmäisenä vuotena muutti Suomesta\nKanadaan kaikkiaan 20.718 siirtolaista. Luonnollisesti on varsinkin\nuudessa siirtolaismaassa aina runsaasti myös palaavia tai muualle\n(tässä tapauksessa Yhdysvaltoihin) muuttavia. Mutta toiselta puolen\noli Yhdysvalloista verraten runsasta suomalaisten muuttoa Kanadaan,\njonka viljavat, neitseelliset preeriat sekä osaksi muutkin seudut\nhoukuttelivat niitä, jotka asuivat rajan eteläpuolella. Sitä mukaa kuin\netelämpänä olevat farmit alkoivat ehtyä ja antaa huonompia satoja,\nhuomattiin edullisemmaksi siirtyä Kanadaan, missä voitiin edelleen\nlannoittamatta saada hyviä satoja. Eihän maan perkkaaminen preerioilla\nmaksa paljon, suurimmat kustannukset ovat rakennuksissa. Näin onkin\npreeriamaakuntien ja osaksi muittenkin maanviljelysseutujen vanhempi\nsuomalainen väestö pääasiassa Yhdysvalloista muuttanutta. Lisäksi\non otettava huomioon väestön luonnollinen lisääntyminen perheissä.\nNäin ollen ei liene liiaksi arvattu, jos lasketaan suomalaisten (sekä\nmuuttaneiden että heidän lastensa) lukumäärän nousseen Kanadassa\nsodan alussa 35.000:een.\n\nSodan alkuvuotena sekä vähän seuraavanakin pääsi jonkin verran\nsuomalaisia Kanadaan myöskin Suomesta. Vuosina 1914-1920 tuli heitä\nyhteensä 1.006. Yhdysvalloista siirtyi heitä enemmän, m.m. sellaisia,\njotka eivät halunneet liittyä Yhdysvaltain armeijaan. Kun lisäksi\notetaan huomioon luonnollinen väenlisäys, voitaneen arvioida, että v.\n1920 oli Kanadassa suomalaisia noin 40.000. Tosi on, että Kanadan\nväenlaskutilastossa v:lta 1921 lasketaan suomalaisten luku maassa vain\n21.494:ksi, mutta kun siinä ei ilmeisesti ole Yhdysvalloista tulleita\neikä suomalaisten lapsia laskettu suomalaisiksi, ei se kumoa edellä\ntoimitettua kansallisuuslaskelmaa.\n\nTilastovuonna 1920-1921 saapui Suomesta Kanadaan 1.401 siirtolaista.\nTämä oli edellisiin vuosiin verraten sangen runsas määrä. Syy siihen\nymmärretään, kun muistetaan, että silloin oli Suomessa oman sotamme\njälkiselvittely päättynyt. Moni punaisiin kuuluva, joka ei halunnut\njäädä kotiseudulleen, siirtyi Kanadaan. Kun näitä aineksia alkoi\nsaapua enemmän, asetti Kanada Suomen epäedullisempaan luokkaan\nmaihin pääsyssä. Niinpä maa otti seuraavana vuonna Suomesta vain\n274 siirtolaista. Sitten ehdot väljenivät ja sitä seuraavana vuonna\nsaapui 1.171. Tilastovuonna 1923-1924 saavutettiin ennätys. Silloin\ntuli Kanadaan Suomesta 7.640 siirtolaista. Tähän suureen määrään oli\nvaikuttavin syy se, että Yhdysvallat alkoivat sulkea porttejaan ja\ntiukensivat aika lailla siirtolaislakiaan. Suomessa ei silloin vielä\nkäsitetty Amerikan uutta lakia. Moni Yhdysvaltoihin aikova suomalainen\ntuli Kanadaan, arvellen rajan yli pääsyn sieltä olevan helpompaa\n-- tavalla toi toisella. Moni heistä yrittikin laittomasti, kun\nlaillisella tavalla ei voinut päästä. Moni joutui kiinni ja vankilaan,\nmistä sitten ajan ollen karkotettiin Suomeen takaisin. Seuraavana\nvuotena, 1924-25 Suomesta tulleissa siirtolaisissa, joiden luku\nnousi 4.261:een, oli vielä jonkin verran niitä, jotka tavoittelivat\nYhdysvaltoja. Mutta sitten alettiin laiton rajan ylikulku huomata\nperin vaaralliseksi ja laillisen luvan saanti Kanadassa vaikeammaksi\nkuin Suomessa. Lisäksi oli perin huono työaika ja yleisemmin tultiin\nnäkemään, että Kanada ei ollutkaan \"Amerikka\". Niinpä siirtolaisuus\nväheni tilastovuonna 1925-1926 1.617:ksi.\n\nKokemusta oli saatu ja Kanadaa opittiin paremmin tuntemaan.\nMutta Suomessa, kuten kaikissa elinvoimaisissa kansoissa, on\nharrastusta yrittämään, mielenkiintoa uusiin oloihin ja pyrkimystä\nsiirtolaisuuteen. Kun Yhdysvaltoihin ei voinut päästä, huomattiin\nKanada sittenkin sellaiseksi, jossa olisi tilaisuus koetella\nonneaan. Onhan siellä luonto lähimmin Suomea muistuttava, onhan\nse nousemassa maailman ensimmäisten tuotantomaitten joukkoon ja\nonhan siellä, kun maa on aivan vähän tutkittu ja asuttu, melkein\nrajattomia mahdollisuuksia. Niinpä tilastovuotena (huhtikuun alusta\nmaaliskuun loppuun) 1926-27 saapui Suomesta siirtolaisia 5.160 ja\nseuraavana vuotena tuli suomenkielisiä ja Suomen ruotsalaisia yhteensä\nhiukan enemmän. Näin ollen näyttää siltä, että Suomen säännöllinen\nsiirtolaisuus Kanadaan pysyttelee siinä 5.000 vaiheilla vuodessa, sen\nkasvaminen tai väheneminen riippuu sekä Suomen että Kanadan\nolosuhteitten kehittymisestä. Yhdysvallat on vähitellen jätettävä\nkokonaan laskuista pois. Niiden merkitys suomalaisille siirtolaisille\non jo melkein lopussa.\n\nHuhtikuun alusta 1920 maaliskuun loppuun 1928, siis kahdeksan vuoden\nkuluessa, on Suomesta Kanadaan saapunut 26.309 siirtolaista. Jos\nlasketaan, että v. 1920 oli Kanadassa suomalaisia 40.000, oli heitä\nv:n 1928 alussa noin 65.000. Silloin lasketaan väestön luonnollisen\nlisääntymisen sekä Yhdysvalloista etupäässä maanviljelijöiksi\nmuuttaneiden suunnilleen vastaavan sitä määrää, mikä on maasta palannut\ntakaisin Suomeen tai siirtynyt Yhdysvaltoihin.\n\nVäestön luonnollista lisäystä arvioidessa olisi tarpeen tietää\nKanadassa olevien suomalaisten perheiden lukumäärä. Sitä ei\nkuitenkaan voi laskea. Ne, jotka Yhdysvalloista muuttavat Kanadaan\nmaanviljelijöiksi, ovat enimmäkseen perheellisiä. Toiselta puolen\novat Kanadaan Suomesta muuttaneet enimmäkseen miehiä, naimattomia\ntai sellaisia, joiden perheet ovat jääneet kotimaahan. Tilastovuosina\n1919-25 Suomesta tulleista siirtolaisista oli miehiä 10.595, naisia\n3 152 ja lapsia 1.045. Naisista oli palvelijattaria, siis yksinäisiä\n1.513. Perheitten muodostaminen on enimmille suomalaisille vaikeaa,\nkun he työskentelevät tukkimetsissä tai muissa tilapäisissä töissä,\nja joutuvat alinomaa muuttamaan paikasta toiseen. Sen sijaan\nmaanviljelykseen asettuvan on vaikea tulla yksinäisenä toimeen.\n\nOn syytä vielä tarkastella mille tämän laajan maan seuduille Suomesta\ntulleet siirtolaiset asettuvat. Kanadan siirtolaislain mukaan täytyy\nmaahan tulevalla siirtolaisella olla jokin päämääränä, mihin hän\nmenee (yksinäisellä naisella varma perheellinen vastaanottaja,\nmieluimmin tietty työpaikka). Vaikka kaikista saapuneista ei ole\nvarmaa tilastoa, huomataan, että vuosina 1919-25 ilmoitti Suomesta\nsaapuneista 14.793 siirtolaisesta 128 päämääräkseen Merimaakunnat\n(Nova Scotian. New Brunswickin tai Prince Edward Islandin), Quebecin\nmaakunnan 1.756, Ontarion 11.184, Manitoban 130, Saskatchewanin 140,\nAlbertan 299 ja British Columbian 1.156. Siis noin viisi jokaisesta\nseitsemästä tulokkaasta ilmoitti asettuvansa Ontarion maakuntaan.\nSiirtolaiset, jotka ainakin alkuvuosina kulkevat satunnaisissa\ntöissä, ovat hyvin muuttelevaa väkeä. Vaikka he ensiksi olisivatkin\nmatkustaneet maakuntaan, jonka ovat päämääräkseen ilmoittaneet, ei se\nmerkitse sitä, että he pysyvät siellä kauan. Erittäin on huomattavissa\nmyöhempää siirtymistä Ison valtameren alueelle. Mutta näinkin\non varma, että Ontarion maakunnasta ovat tavattavissa enimmät\nsuomalaiset.\n\nArvion tekeminen siitä, miten suomalaisten laskettu lukumäärä 65.000,\njakaantuu eri maakuntien osalle, tulee sangen ylimalkaiseksi.\nEsitettäköön tässä kuitenkin seuraava laskelma:\n\n    Ontariossa.............. 46000\n    Quebecissä..............  3000\n    Merimaakunnissa.........   400\n    Manitobassa.............  1200\n    Saskatchewanissa........  2300\n    Albertassa..............  4000\n    British Columbiassa.....  8000\n    Yukonissa y.m...........   100\n                             65000\n\nKun Kanadan väkiluku lähentelee jo kymmentä miljoonaa, ei siinä tuo\nsuomalaisten 65 000 tunnu paljon. On otettava huo- mioon myöskin se,\nettä suomalainen siirtolaisuus Kanadaan on vasta alullaan. Nykyisessä\nsiirtolaisuudessa on suomalaisilla jo sangen merkittävä osuus. Selvän\nkuvan siitä antaa Kanadan yhdistetty virallinen tilasto vuosilta\n1921-1928.\n\nTuona ajanjaksona saapui Kanadaan siirtolaisina englantilaisia 224.166,\nskotlantilaisia 122.078, irlantilaisia 56.658 ja welshiläisiä\n8.671. Brittien valtakunnan ulkopuolelta tuli siirtolaisia suoraan\nKanadan satamiin kansallisuuksittain seuraavasti: saksalaisia 36.443,\npuolalaisia 32.407, suomalaisia 26.309, italialaisia 25.627,\nruteeneja 24.382, tsekkejä 17.676, unkarilaisia 15.803, norjalaisia\n15.173, ruotsalaisia 14.876, tanskalaisia 11.596, belgialaisia 10.740,\njugoslaaveja 10.219, hollantilaisia 8.465 ja rumanialaisia 6.435.\n\nMuita kansallisuuksia tuli aivan vähän, paitsi juutalaisia, joita\nsaapui 35.028.\n\nTästä tilastosta näemme, että Suomi väkilukuunsa nähden lähetti\nKanadaan enemmän kuin mikään muu maa Skotlantia ja Irlantia\nlukuunottamatta. Kotimaansa väestömäärästä on nimittäin kustakin maasta\nmainitun kahdeksan vuoden aikana jokaista 10.000 asukasta kohden tullut\nKanadaan suunnilleen seuraavasti: skotlantilaisia 250, irlantilaisia\n129, suomalaisia 79, englantilaisia 63, norjalaisia 57, tanskalaisia\n35, ruotsalaisia 25, unkarilaisia 19, belgialaisia 14, tshekkejä 13,\nhollantilaisia 12, puolalaisia 10, jugoslaaveja 9, saksalaisia 6 ja\nitalialaisia 6.\n\nTässä ei ole otettu huomioon juutalaisia ja ruteeneja, jotka\nnostaisivat etupäässä puolalaisten ja tshekkien vertauslukua, mutta\neivät sitä saisi läheskään suomalaisten tasolle.\n\nEdellä oleva ei itsessään osoita sitä, että Suomen siirtolaisuus\nyleensä olisi suhteellisesti suurempi kuin muiden maiden. Se näyttää\nvain Kanadan merkityksen Suomen siirtolaisuudelle. Muut maat lähettävät\nsiirtolaisia enemmän toisiin maihin, Suomi pääasiallisesti Kanadaan.\n\nJos Suomen suhde Kanadan siirtolaisuudessa jatkuu yhtäläisesti\nedelleen, kasvaa suomalaisen aineksen merkitys tuossa maassa.\nSuomalaisilla on Yhdysvalloissa ollut pyrkimyksenä asettua samoille\npaikoille. Näin ovat syntyneet valtavat suomalaisasutukset\nKuparisaarelle ja Marquette-kauntiin Michiganissa sekä St\nLouis-kauntiin Minnesotassa (muita mainitsematta), niin että\nesimerkiksi viimemainitun maanviljelysväestöstä on ainakin kaksi\nkolmannesta suomalaisia. Kanadassakin on huomattavissa samaa, vaikka\ntoistaiseksi on suurin osa viime vuosina tulleista siirtolaisista\nvakituisemmin sijoittumatta. Myöskin valkoisten ja punaisten kesken\nvallitseva katkeruus toistaiseksi haittaa ryhmittymistä. Mutta kaikesta\npäättäen muodostuu ajan ollen Kanadassakin voimakkaita suomalaisia\nyhteiskuntia, jotka tosin eivät muodosta eivätkä voikaan muodostaa\n\"valtiota valtioon\", mutta kuitenkin joutuvat merkitsemään enemmän\nkuin hajalleen siroittuneina kaikkien kansallisuuksien joukkoon.\n\nTosin ei ole toiveita siitä, että suomalaiset näinkään säilyttäisivät\npysyväisesti kielensä ja kansallisuutensa, eikä se olisi\nedullistakaan heidän omalle kehitykselleen tai suomalaisen aineksen\nmerkitykselle uudessa kotimaassaan. Mutta joka tapauksessa on\nryhmittymisestä etuja ensimmäisen polven ponnistuksille ja suomalaisten\nperusominaisuuksien ilmenemiseen sekä siten suomalaisen kyvyn\nhuomaamiseen. Mikäli suomalaisten hyvät ominaisuudet näyttäytyvät,\nsikäli siitä vanha kotimaakin saa tunnustusta. Toiselta puolen se\nasettaa vanhalle kotimaalle velvollisuuksia, joiden täyttäminen on\nsille itselleen eduksi. Nämä velvollisuudet ovat siinä, ettei vanha\nkotimaa jätä lähteneitä siirtolaisiaan aivan orvoiksi, vaan koettaa\nauttaa heitä heidän hyvässä pyrkimyksissään sopivalla tavalla.\n\n\n\nSUOMALAISET ITÄ-KANADASSA.\n\n\nSuomalaisia on sangen vähän Kanadan \"Merimaakunnissa\", s.o. Nova\nScotiassa, New Brunswickissa ja Prince Edward Islandilla.\n\nSaarimaakunnassa heitä on tuskin ollenkaan. Nova Scotiassa on muutamia\nkansalaisiamme pysähtynyt Halifaxiin. Vanhin suomalainen siellä on\nHerman Åkerlund, joka on asunut Halifaxissa pitkät ajat ja täysin\nkanadalaistunut. Suomenkieltä hän ei enää muista, ruotsia jonkin\nverran. Muutamia suomalaisia tyttöjä on palvelustoimissa, ja he ovat\nhyvässä maineessa. Myöskin joku mies on työläisenä tässä kaupungissa.\nKanadan hallituksella on tavallisesti suomalainen tulkkina\nsiirtolaisia tutkittaessa. Merimiehiä tapaa silloin tällöin Halifaxin\ntai jonkin muun merikaupungin satamissa. Muutamia meikäläisiä on myös\nCape Bretonin hiilialueilla ja yksinäisiä henkilöitä tai perheitä\nmuuallakin. Metsätyömailla on talvisin suomalaisia tilapäisesti\njoskus enemmänkin.\n\nNew Brunswickiin haluttaisiin suomalaisia, kuten yleensä\npohjoismaalaisia, maanviljelijöiksi, ja maakunnan hallitus auttaa heitä\nmielellään sijoittumisessa, jos heillä itsellään on hiukan varoja\nalkuunpääsemiseksi. Chas. Magnusson, syntyjään ahvenalainen, on St\nJohnissa valmis auttamaan tässä, kuten muussakin, sen pitkän kokemuksen\nnojalla, minkä hän paikkakunnalla on saavuttanut. Hän koettaa pitää\nSt Johnissa koossa pientä suomalaista ja ruotsalaista siirtokuntaa\nlukuhuoneiston y.m. avulla. Palvelijattaria on joitakin kymmeniä ja\nlisäksi joku suomalainen perhe. Metsätöissä on enemmän suomalaisia\ntalvisin, mutta maanviljelijöitä toistaiseksi aivan vähän. Monctonin\nkaupungin lähellä on suomalaisella Kasper Penttilällä kettufarmi.\n\nSuomalaiset siirtolaiset ovat näihin saakka vieroneet merimaakuntia\nja siirtyneet kauemmas Kanadaan. Näyttää siltä, että näissä maakunnissa\non ainakin pienemmille ryhmille yhtä hyvin ansiotilaisuuksia kuin\nkauempana. Työkaudet ovat melkein pitemmät ja palkat yhtä suuret\nkuin Ontariossa. Maanviljelyskin voi siellä olla yhtä tuottavaa kuin\nmuualla, sillä kulutuspaikkoja on enemmän.\n\nLuonto Nova Scotiassa ja New Brunswickissa on samoin kuin Ontariossakin\nSuomea muistuttavaa. Metsiä ja asumattomia seutuja on, ei kuitenkaan\nsellaisia toivottomia erämaita kuin Ontarion pohjois- ja länsiosissa.\nOn syytä kiinnittää näihin maakuntiin enemmän huomiota, varsinkin\nkun sinne jäädessään säästää kalliita matkakustannuksia. Kuitenkin\non otettava huomioon se, että rautateiden siirtolaislippua, joka\non melkein puolta halvempi kuin tavallinen, ei saa, jos pysähtyy\nkauemmaksi aikaa kuin kahdeksi vuorokaudeksi. Kuitenkin ehtii jo sinä\naikana tiedustella, millaisia ansiomahdollisuuksia on tarjolla.\n\nQuebecin maakunta on Kanadan itäisistä tärkein ja suurin. Viime vuosiin\nsaakka se ei suinkaan ole ollut suomalaisten suosiossa eivätkä\nsuomalaiset ole vieläkään saaneet siellä huomattavampaa, pysyvää\njalansijaa. Vaikuttavimpana syynä on tämän maakunnan ranskalaisuus,\njoka ilmenee myös siinä, että ulkomaalaisia, vaikka he olisivat\nparempia työmiehiä, syrjäytetään, jos ranskalaisia on saatavana.\nMaakunnan hallituskin koettaa valvoa, että työt, mikäli mahdollista,\nvarataan ranskalaisille. Ja kokemus on osoittanut, että suomalaiset ja\nKanadan ranskalaiset eivät viihdy hyvin yhdessä.\n\nMuutamia vuosia sitten oli Quebecin kaupungin lähistöllä suuria\ntehdasrakennustöitä, joihin pääsi satoja suomalaisia. Muualla tällainen\naiheuttaa, että näiden töiden loputtua paikkakunnalle jää joltinenkin\nsuomalainen asutus joko maanviljelyksen tai satunnaisen työn varaan.\nMutta tänne ei ole jäänyt juuri yhtään suomalaista varsinaisesti\nasettumaan.\n\nQuebecin kaupunki ja vielä enemmän Montreal ovat painuneet kyllä\nuseimpain suomalaisten siirtolaisten mieliin jo niiltä ajoilta, jolloin\nYhdysvaltoihinkin suuntautuva siirtolaisuus kulki näiden kaupunkien\nkautta, siis paljon ennen kuin suomalaisia Kanadaan asettuikaan. Vielä\nvuoden 1821 väkilukutilastossa mainitaan, että silloin oli Montrealissa\nainoastaan seitsemän Suomessa syntynyttä henkilöä. Sekin osoittaa,\nettä suomalaiset karttoivat asettua tähän kaupunkiin, vaikka tuhansia\nkulkikin sen kautta.\n\nAikaisimmat suomalaiset, joiden tiedetään olleen työssä tässä\nmaakunnassa, olivat kai ne, jotka joitakin vuosikymmeniä sitten\nolivat syventämässä Lachine-kanavaa. Tämä kanava, joka on kulkutienä\nsamannimisten koskien sivulla Montrealin lähellä oleville\njärvilaivoille, on kyllä alunperin vanha, mutta liikkeen vilkastuttua\non sitä silloin tällöin täytynyt syventää. Työstä maksettiin\nhyvä palkka, oli n.s. \"Kanadan aika\", joka merkitsi korkeampia\ntyöpalkkoja kuin Yhdysvalloissa -- nykyjään on se ollut päinvastaista.\nSuomalaisiakin oli \"dollareita pailaamassa\" (kasaamassa).\n\nNiiltä ajoilta lienee syntyisin tarina suomalaisten työkyvystä ja siitä\nhuomiosta, jota he herättivät.\n\nJoukko suomalaisia teki työtä oikein suomalaisen väellä ja sisulla.\nTyöpäällikkö tahtoi antaa heille tunnustuksen. Hän sanoi: \"Kyllä\nte raadatte hyvin. Oikein kiitettävästi. Ei kukaan pysy teidän\nrinnallanne. Mutta täällä saattekin hyvää valkoista leipää, joka antaa\nteille voimia.\"\n\nSiihen vastasi työnsä lomassa jäyhä suomalainen:\n\n\"Sir, ei tämä vielä mitään ole. Jos te antaisitte meille mustaa\nruisleipää, niin silloin te vasta näkisitte, miten suomalainen raataa.\nEi tämä valkoinen leipä voimia anna.\"\n\nHyvän maineen raskaan työn tekemisessä ovat suomalaiset sittemmin\nsaaneetkin, vaikka työnantajat valittavat heissä olevan muita\nvalitettavia ominaisuuksia, erittäinkin juopottelua ja sitä, etteivät\nole pysyviä työssä, vaan alituisesti \"kuittaavat\", lähtevät työstä\npois, etsien muka parempaa.\n\nSyy viimeksimainittuun ei ole yksinomaan suomalaisissa. Työt ovat\nhyvin epävakavia. Hyväkin työntekijä saattaa joutua aivan aavistamatta\npois työstä. Siirtolainen on vain hätävara. Jos työhön pyrkimässä on\nranskalainen, saa siirtolainen jättää työn hänen hyväkseen. Tämä on\nyksi syy, jonka vuoksi Quebecin maakunnan työt ovat huonossa maineessa.\nToinen on se, että työmies, kielentaitamaton siirtolainen, ei läheskään\naina saa sitä palkkaa, minkä hän käsittää sovitun työhön ryhdyttäessä.\n\"Ranskalainen on pettäjä\", se on suomalaisten varsin yleinen arvostelu.\n\nViime vuosina on Montrealiin kuitenkin karttunut jonkin verran\nsuomalaista, enemmän tai vähemmän vakinaista asutusta, vaikka\nverraten vähän on sellaisia mieshenkilöitä, joilla olisi tässä\nkaupungissa pysyvää työtä. Siihen asemaan ovat päässeet vain jotkut\nammattilaiset. Kesäisin, kun rakennustoimi on erittäin vilkasta,\nsaattaa työnsaanti olla hyvinkin helppoa. Mutta kun työt vähenevät,\npannaan siirtolaiset ensin pois. Ja talvella ei siirtolaiselle ole\nmitään ansiota. Ken ei ole osannut säästää, hän joutuu suoranaiseen\nhätään, ellei ole älynnyt ajoissa siirtyä metsätöihin, joita kylläkin\non maakunnassa runsaanpuoleisesti.\n\nNaisilla sen sijaan on pysyvää työtä palvelijattarina. Harvoin heidän\ntarvitsee olla jouten.\n\nMontrealin suomalaisen siirtokunnan pääaineksena ovatkin naiset.\nHeitä on siellä monia satoja. Kesäisin ja silloin, kun miehet\ntulevat Montrealiin etsimään töitä tai kuluttamaan vaivalla ansaittuja\ndollareitaan, saattaa Montrealissa olla parikin tuhatta suomalaista,\nmutta puoltakaan siitä määrästä ei voida katsoa Montrealiin kuuluvaksi.\n\nMuita huomattavampia suomalaisasutuksia ei Quebecin maakunnassa ole.\nKun jollakin paikkakunnalla on suurempi sähkölaitoksen, paperitehtaan\ntai muun rakentaminen kysymyksessä, kerääntyy sinne suomalaisia niin\npaljon kuin suinkin sopii. Viime vuosien kuluessa merkittävimmistä\nsellaisista työpaikoista mainittakoon Lake St Johnin alueella\npohjoisessa: St Joseph d'Alma, Isle Maligne, Kenogami, Arvida, St\nFelicien sekä Gatineau-joella Ottawasta kaakkoon: Chelsea, Low ja\nPaugan Falls. Hajanaisempia työpaikkoja ovat Fassett (monivuotinen\nhalonhakkuupaikka), Buckingham (High Falls) sekä monen monet\nmetsäkämppäseudut Ottawasta aina Gaspé-niemelle ja Anticostiin sekä\nYhdysvaltain rajoilta Canadian National-rautatien pohjoiselle linjalle\nsaakka. On kymmeniä, ehkä satoja työpaikkoja, joissa suomalaisia on\nollut tai on työskentelemässä.\n\nMutta vakinaista asutusta niihin tuskin koskaan jää, tai jos\njää, supistuu siirtokunta aivan vähiin. Töiden vilkkaimmillaan\nollessa, kuten St Joseph d'Almassa, Arvidassa, Paugan Fallsilla,\nLimoiloussa y.m., saattaa suomalaisilla olla omia liikkeitä, taloja ja\nmatkustajakoteja, mutta useimmat niistä sitten häviävät. Mahdollisesti\njää joitakin jäljelle ja ne ovat ehkä siemenenä pysyvämpään asutukseen,\nmutta suurempia suomalaisia yhteiskuntia näihin tuskin syntyy syistä,\njoita on edellä mainittu.\n\nPysyvimmäksi ehkä jää Rouyn'in kaivosalue läntisimmässä Quebecissä\nOntarion rajalla. Löydettyjen mineraalien synnyttämä \"kultakuume\" vei\nsinne muutamia vuosia sitten suomalaisiakin. Yhteiskunta näytti hyvin\nkukoistavalta. Mutta sitten tuli takatalven aika ja kansalaisiamme\nmuutti paljon pois. Uudet löydöt antoivat taas uutta eloa, ja nykyjään\nvoidaan päättää, että Rouyn jää pysyväisesti myös suomalaisen\nasutuksen kartalle.\n\nNiinikään luonnollisesti Montreal pysyy nyt vakinaisesti sellaisena,\njossa aina on, vieläpä kasvavassa määrässä, suomalaista asutusta. Tässä\nse tuskin koskaan pääsee Toronton rinnalle, mutta joka tapauksessa\novat suomalaiset sinne jo niin pesiintyneet ja saaneet niin varman\njalansijan, ettei heitä enää mikään karkoita pois.\n\n\n\nSUOMALAISET ONTARIOSSA.\n\n\nMonessa Suomen kodissa, mistä on omaisia Kanadassa, pidetään Ontarion\nmaakuntaa samana kuin Kanada. Kirjeosoitteissakin usein varmuuden\nvuoksi pannaan merkki \"Ont.\", vaikka henkilö asuisi Ison valtameren\nrannoilla. Tämä kuvaa sitä keskeistä asemaa, mikä Ontariolla on Suomen\nsiirtolaisuudessa Kanadaan.\n\nOntario on kyllä monessa suhteessa Kanadan tärkein maakunta. Se on\nverraten keskellä tuota laajaa maata -- luetaan kyllä vielä \"itään\"\nkuuluvaksi, sillä \"länsi\" alkaa vasta Winnipegistä. Mutta vaikka\nOntarion itäisimmät seudut ovat New Yorkin valtion naapureina, ovat sen\nläntisimmät lähellä Dakotaa, joka Yhdysvalloissa kiistämättä kuuluu jo\nlänteen.\n\nTämä osoittaa tuon maakunnan laajuutta. Kun otetaan vielä huomioon,\nettä siinä asuu noin kolmas osa koko Kanadan väestöstä, että\nsiellä on merkittävämpiä Kanadan englanninkielisiä kaupunkeja\nenemmän kuin muualla yhteensä, että sen teollisuus niinikään on\nverrattomasti suurempi kuin muualla sekä että sen piirissä on koko\nKanadan pääkaupunki Ottawa, voidaan täydellä syyllä sanoa, että se\non johtavassa asemassa Kanadan maakuntien joukossa. Tosin Quebecin\nmaakunta on paljon suurempi kuin Ontario ja siellä on Kanadan ainoa\nmiljoonakaupunki Montreal, mutta ranskalaisuus pitää sen verraten\nsyrjässä.\n\nJo Montrealin ja Toronton kaupungit osoittavat tuota eroa. Toronto,\npuolta pienempi Montrealia, tekee pilvenpiirtäjineen suurkaupungin\nvaikutuksen, kun Montrealissa ei rakennusjärjestyksen mukaan ole\nsaanut rakentaa kymmentä kerrosta korkeampia. Toistaiseksi vain kolme\nrakennusta on melkein kuin vahingossa päässyt korkeammaksi.\n\nItse asiassa ei Ontario kuitenkaan ole varsinainen siirtolaisten\n\"luvattu maa\". Suurin osa sitä kuuluu n.s. \"Laurentiseen kilpeen\",\nautioon kalliomaahan, joka on Kanadan huonointa maanviljelysmaata.\nMonet muut kansallisuudet, jotka etsivät Kanadasta maanviljelysmaita,\nkarttavat Ontariota ja menevät lännemmäksi.\n\nKuitenkin on monta syytä, joitten vuoksi suomalaiset suosivat eniten\nOntariota. Jo entiseen aikaan verraten harvat Suomesta tulleet\nsiirtolaiset aikoivat asettua Kanadaan maanviljelijöiksi. Nytkään ei\nheitä vielä kovin paljon tule niissä aikeissa. Suomalainen\nmielii ansaita Kanadassa varoja palatakseen kotiin. Ontariossa on\nollut enimmän ansiotilaisuuksia. Sen metsät ovat tarjonneet hyviä\nmahdollisuuksia tukkityön saantiin. Niinikään on siellä ollut\npaljon kaivostöitä. Se, että Ontarioon on asettunut suomalaisia\nmaanviljelijöiksikin enemmän kuin minnekään muuanne, johtuu suomalaisen\nikivanhasta katsantokannasta, että maa, olipa se millainen tahansa,\non viljelykseen saatettava. Tukkitöissä on suomalainen nähnyt, että\nkivien välissä kasvaa paikoin leppää sankasti. \"Kasvaa se viljaakin\",\narvostelee hän. Ja siellä on niin houkuttelevia puroja ja järviä,\nmaisemat aivan kuin Suomessa. Tämä on ollut viehättävänä vetovoimana.\n\nOn siihen ollut käytännöllisiäkin syitä. Uudisasukkaan on vaikeata\npäästä maallaan alkuun, vaikka sen ilmaiseksikin saisi, ellei ole\nvaroja asumuksen rakentamiseen ja maan raivaamiseen. Suomalaisilla,\njotka tulevat Kanadaan, ei yleensä ole varoja mukanaan, useimmilla on\nvain muutamia kymmeniä dollareita, monella ainoastaan se 25 dollaria,\nmitä maihinnousutarkastuksessa on heiltä tavallisesti matkalipun\nlisäksi vaadittu. Hehän kuuluvat n.s. etuoikeutettuun luokkaan --\nmuilta, jo virolaisiltakin, vaaditaan paljon enemmän. Monta on\nsellaistakin suomalaista, jonka matkalipun hinta on lainattu ja on\nensi tilassa maksettava takaisin.\n\nNäin ollen on suomalaisten mahdollisimman kiireesti saatava ansiotöitä.\nMiehillä ei ole muuta keinoa kuin mennä metsä- tai maankaivamistöihin.\nJa niitä on Ontariossa runsaimmin.\n\nJo entiseen aikaan, silloin kuin Suomesta ei Kanadaan ollut\nsuoranaista siirtolaisuutta, käyttivät Yhdysvalloissa olevat\nkansalaisemme \"Kanadan aikaa\" hyväkseen. Kun Erie- ja Ontario-järvien\nvälille kaivettiin vuosina 1872-1873 Wellandin kanavaa Niagaran\nsivuuttamiseksi, siirtyi suomalaisia Ashtabula Harborista ja muualta\nansaitsemaan tästä kaivamistyöstä maksettavia hyviä palkkoja. V. 1873\nalettiin kaivaa kanavaa myös Sault Ste Mariessa yhdistämään\nSuperior- ja Huron-järviä. Suomalaisia oli jo silloin asettunut jonkin\nverran Michiganin pohjoisniemekkeelle. Heitä tuli tähän työhön verraten\nrunsaasti. Kuitenkaan ei heistä vielä jäänyt pysyväistä asutusta.\nEi myöskään niistä, jotka 1870-luvun loppupuolella olivat mukana\nrakentamassa Canadian Pacific-rautatietä Ontariossa. Mahdollisesti\njoku jäi jäljelle uudisasutusta perustamaan, mutta enimmät, jotka\neivät palanneet, jäivät turpeen alle työpaikkojen äärille, sillä\nkuolleisuus oli suuri. Tapaa vielä jonkun vanhuksen, joka kauhulla\nkertoo noista ajoista. Voipa nähdä radan varrella lahoavia ristejä,\njoiden alla yhteishaudoissa on joukoittain työväkeä haudattuna, mukana\nsuomalaisiakin. Canadian Pacificin rakentaminen tässä suhteessa\nmuistuttaa Riihimäen--Lahden välin rakentamista suurena nälkävuotena,\nse vain on eroa, että miehet eivät Kanadassa kuolleet nälkään. Palkkaa\noli runsaasti ja leipää myös, mutta puutteelliset terveysolot veivät\nhautaan.\n\nNämä vanhat muistot ovat enimmäkseen hävinneet mielestä. Vähän\ntiedetään noista vanhoista haudoista, ja Kanadan suuret rahapalkatkin\novat olleita ja menneitä. Nykyisellä siirtolaispolvella on omat\nmurheensa ja oma taistelunsa toimeentulosta.\n\nKun varsinainen suomalainen siirtolaisuus Kanadaan alkoi\nhuomattavammassa määrässä vasta melkein puolen vuosisataa myöhemmin,\noli jo n.s. \"Vanha Ontario\" päässyt kehityksessä siihen, ettei sinne\nvähillä rahoilla voinut asettua muuten kuin tilapäisiin töihin tai\npystyvä ammattilainen kaupunkeihin. Niinpä \"Vanhassa Ontariossa\" on\nverraten vähän suomalaisia, paitsi Toronton kaupungissa ja muutamissa\nteollisuuspaikoissa.\n\nKun katsoo Ontarion karttaa, huomaa, että se on kapein Mattawan\nja Georgia-lahden välillä. Tuota linjaa voidaan pitää rajana myös\nsuomalaisasutukselle. Etelämpänä on heitä vähemmän, mutta pohjoisempana\nja idempänä tuskin on yhtään seutua, missä ei tapaisi ainakin jonkun\nsuomalaisen ja niissä on paikoin sangen sankkoja suomalaisasutuksia.\n\n\"Vanhassa Ontariossa\" on suomalaisia eniten Torontossa, tämän maakunnan\npää- ja suurimmassa kaupungissa.\n\nV. 1895 muutti Yhdysvalloista muutamia suomalaisia räätäleitä\nTorontoon. Ensin he menivät vain koetteelle, mutta kun tulivat\nsuosituiksi ja ansiot näyttivät joltisiltakin, jäivät he sinne\nja tulivat sikäläisen suomalaisen asutuksen perusainekseksi.\nJotkut räätälit ryhtyivät myöhemmin myös rakennushommiin ja\ntoimeliaisuudellaan ansaitsivat sievoisia omaisuuksia. Vanhimmat heistä\novat jo kuolleet, mutta jälkeläiset elävät hyvinvoipina kanadalaisina.\n\nEnsimmäiset suomalaiset räätälit Torontossa olivat Mikkonen\nHyrynsalmelta, K. Lintala Isostakyröstä ja H. Heinonen Liedosta.\nHiukan myöhemmin tuli Ranta sekä Hellsberg ja sitten Saarimäki, Unhola,\nNieminen y.m., jotka ovat pitäneet tämän ammattikunnan vanhaa, hyvää\nmainetta yllä. He ovat menestyneet niin, että esimerkiksi Lintalan ja\nRannan perikunnan omaisuudet noussevat noin puoleensataantuhanteen\ndollariin ja muittenkin verraten korkealle. Hyvin ovat ansainneet\nmyös rakennus- ja metsäurakoitsijat, joista Mr. Hill lasketaan kaikkein\nvarakkaampiin suomalaisiin, samoin K. Lahti ja A. Anderson. Torontossa\non ainakin toistakymmentä suomalaista, joilla voidaan laskea\nolevan Suomen rahassa vähintään puolen miljoonan omaisuus, ja\nmonilla kymmenillä on sadastatuhannesta markasta ylöspäin. Suomen\nvarakonsulina on Mr. Adiel Saarimäki. Suomalaisilla on Torontossa\nnoin puolensataa omaa taloa. Omia liikkeitä, lukuunottamatta lukuisia\nmatkustajakoteja, ei ole kovin monta. Lintalan perillisillä on Jokelan\njohtamana suurehko saunalaitos. J. Ranta oli aikanaan huomattu\nrakentaja, ja samalla alalla on toiminut J. Hill. Lisäksi on pari\nleipuriliikettä, joku kelloseppä, parturiliike y.m. Torontossa,\nkuten useissa paikoissa muuallakin, ovat suomalaiset huomanneet\n\"pallohuoneen\" (biljardin) pitämisen edulliseksi. Sellaiset eivät\nKanadassa, kuten Yhdysvalloissakaan, ole varsin hyvässä maineessa,\nmutta jos niissä järjestys on hyvä eikä sallita juopottelua, voivat ne\nvetää suomalaista nuorisoa pois huonommista paikoista.\n\nTorontossa arvioidaan olevan suomalaisia noin kolmen ja neljän\ntuhannen vaiheilla, niistä kuitenkin vain noin pari tuhatta,\nvakinaisesti asuvia. Talvi- ja kesätöiden väliaikoina kokoontuu\nmyös Torontoon paljon suomalaisia odottamaan työtilaisuuksia. Itse\nkaupungissakin on jonkin verran enemmän työtä saatavana miehille kuin\nMontrealissa. Ja naispalvelijain keskuudessa on Torontolla jo kauan\nollut hyvä nimi, samoin kuin suomalaisilla palvelijattarilla Toronton\nrouvien piirissä. Naispalvelijain palkat vaihtelevat 20-60 dollarin\nvälillä kuukaudessa. Alin palkka on luonnollisesti äsken tulleella\nkieltä taitamattomalla ja ylin hyvillä keittäjättärillä. Suomalaisia\ntyttöjä on ainakin tuhatkunta Torontossa palvelustoimissa sekä myös\njoitakin miehiä.\n\nMiesten ammattialoilla ansaitsevat suomalaiset kirvesmiehet ja puusepät\n50-60 centtiä tunnilta (ammattiyhdistykseen kuuluvat 80-90 senttiä),\nmaalarit, samoin räätälit. 28-30 dollaria viikolta, suutarit 50-60\nsenttiä tunnilta, mekaanikot, aina 80 senttiin ja valurit jopa yhteen\ndollariin saakka tunnilta. Työpäivä on 9-10-tuntinen. Työnsaantti\non usein epävarma, talvella huono, varsinkin sekatöissä, joissa\nmaksetaan 30-40 senttiä tunnilta. Asunto ja ruoka maksaa noin yhden\ndollarin päivältä. Rakennustöitä kestää tavallisesti kahdeksan\nkuukauden vaiheille vuodessa.\n\nToronton suomalaisilla on aina ollut henkisiä harrastuksia. Alussa\nolivat yhteispyrinnöt vilkkaita, mutta sitten tuli hajaannus,\njoka on jakanut suomalaiset pariin kolmeen ryhmään. Seurakuntia on\nkaksi, joista Kanadan Yhdistyneeseen Kirkkoon (presbyteereistä,\nmetodisteista ja kongregatsionalisteista muodostuneeseen) kuuluva on\nyleisin. Alkujaan se oli kongregatsionalistinen, jota jäsenet eivät\nerottaneet luterilaisesta, mutta kun suomalaiset eivät omin voiminsa\njaksaneet sitä pitää yllä, ryhtyi presbyteerinen kirkko auttamaan ja\nmaksamaan suurimman osan kuluista. Kilpi kirkon oven yllä muutettiin\nosoittamaan Toronton ensimmäistä suomalaista presbyteeristä kirkkoa.\nPappia ei vaihdettu eikä uskontoa muutettu. Sama henki vallitsi ja\nvallitsee edelleenkin. Yhtä vapaasti on toimittu Yhdistyneen Kirkon\naikana. Tämä kirkko on rakentanut siirtolaiskansallisuuksia varten\nkirkkotalon \"Kaikkien Kansallisuuksien Kirkko\", jossa suomalaiset\novat melkein pääaineksena ja on heillä siinä oma kaunis kirkkosali\nsekä käytettävissä huoneita kokouksia, lauluharjoituksia sekä muita\nkehitys- ja valistuspyrkimyksiä varten. Erittäin on pidetty huolta\npalvelijattarien viihdyttämisestä heidän vapaailtoinaan, ja tämä\ntalo on tullut suomalaisille tytöille keskukseksi, joka toimii\nheille postinvälittäjänä ja tarjoo iltakoulujen muodossa opetusta\nkielen sekä muun hyödyllisen oppimiseen. Vaikka tähän suomalaiseen\nseurakuntaan kuuluu vakituisesti vain noin 70 jäsentä, on\njumalanpalveluksissa usein monia satoja kansalaisiamme.\n\nNe, jotka eivät harrasta näitä asioita, ovat keskittyneet etupäässä\nkommunistiseen järjestöön, joka on Torontossa, kuten yleensäkin\nKanadassa, hyvin toimelias. Kommunistiemme keskusjohto onkin\nTorontossa ja siihen kuuluu tottuneita, työväenliikkeessä kauan\ntoimineita henkilöitä. Kommunistien haalitalo on jonkin verran\nsyrjässä keskikaupungista, mutta on varsin kookas ja kallisarvoinen.\nSosiaalidemokraatit, jotka eivät ole katsoneet voivansa liittyä\nkommunisteihin, ovat useampia vuosia eläneet erillään hiljaisuudessa.\nViime aikoina on heissä ilmennyt uutta toiminnan innostusta, ja näyttää\nsiltä, että hekin alkavat taas järjestyä kiinteämmin.\n\nMuitakin ryhmiä on, ja ne toimivat omien mieliaatteittensa hyväksi.\n\nKun eletään näin eri leireissä, jakaantuvat voimat. On kolme\nnuorisoseuraa, kolme voimisteluseuraa, neljä laulukuntaa, kolme\nsoittokuntaa j.n.e. Kirjastoja on kaksi.\n\nValistusharrastusta on. Suomenkielisiä sanomalehtiä tulee noin 600\nvuosikertaa, niistä satakunta Suomesta. Juhlia pidetään. Niinpä\nkansallisilla on vuosittain Kalevala- ja Suomen itsenäisyysjuhlat,\njoissa on runsaasti yleisöä. Samoin kommunisteilla on heidän juhliaan.\n\nToronto on suomalaisten seuratoimintaharrastuksissa aika paljon edellä\nMontrealista. Osaksi se johtunee siitä, että siellä on suomalainen\nasutus vanhempaa ja vakiintuneempaa.\n\nToronton suomalaisiin voidaan lukea ne muutamat suomalaiset\nmaanviljelijät, jotka elävät sen lähistöllä. Heillä on sieviä pieniä\nfarmeja (suurin 60 eekeriä). Myöskin on suomalaisia palveluksessa\n\"toiskielisten\" farmeilla. Kuukausipalkkaa on heillä kesäisin\ntäysihoidon lisäksi 25-40 ja talvisin 10-15 dollaria.\n\nJoukko suomalaisia metsätyöläisiä kuluttaa työkausien välin\nsäännöllisesti Torontossa. Heidän työmaansa ovat pääasiassa pohjoisessa\nja koillisessa.\n\nHamiltonin kauniissa kaupungissa on jonkin verran suomalaisia miehiä\nammattitöissä ja naisia palvelijattarina. Samoin Kanadanpuoleisella\nNiagara Fallsilla. Sieltä kautta pyrkinee heitä myös luvattomasti\nYhdysvaltoihin, toiset onnistuen toistaiseksi, toiset joutuen jo\nheti yrityksessään kiinni ja sitten vankiloihin, kunnes karkoitetaan\n\"kruunun kyydillä\" Suomeen. Nämä tuottavat huolia rajaviranomaisille.\nMielellään näkisivät he, että nämä yliloikkarit palaisivat takaisin\nKanadan puolelle. Mutta eihän sovi siinä olla neuvojina. Eräs\nrajavartija kuvasi minulle, kuinka suuria summia Amerikan hallitus\nkuluttaa heidän hoitamisekseen vankiloissa ja lähettääkseen vanhaan\nkotimaahan. Hän kertoi sitten jutun eräästä suomalaisesta, joka kulki\nAmerikan puolelle ja joutui kiinni. Tutkinnossa hän selitti, että\nhänen matkalaukkunsa oli jäänyt Kanadan puolelle. \"Mene se hakemaan\",\nhäntä kehoitettiin ja toivottiin, että sillä miehestä päästäisiin.\n\nSuomalainen menee Kanadan puolelle, ottaa laukkunsa, tulee takaisin ja\nsanoo: \"Tässä minä olen.\"\n\nViranomaiset raapivat hämmästyneinä päätään, mutta heidän ei auttanut\nmuu kuin lähettää mies vankilaan ja sitten ajan ollen passittaa\nSuomeen.\n\nOli hauska huomata, etteivät he tätä paluuta pitäneet tyhmyytenä,\nvaan rehellisyytenä.\n\nLähellä Niagaraa on Vellandin kanavaseutu, jossa suomalaisia oli\ntöissä jo puolen vuosisataa sitten. Kului pitkät ajat, ettei seudulla\ntiedetä olleen yhtään suomalaista. Vasta maailmansodan aikana\nsiirtyi St Catharinesiin taas muutamia suomalaisia sikäläiseen\nkirvestehtaaseen, missä heitä on vieläkin. Joitakin Suomen ruotsalaisia\non niinikään ollut jo pitemmän aikaa paperitehtaissa. Nykyjään\non St Catharinesissa vain vähän yli puolensataa suomalaista\nvakituisesti asumassa. Metallityössä on palkka 60-70 centtiä tunnissa,\npaperitehtaissa 46 centtiä. Palvelijattarien kuukausipalkka 25-30\ndollaria.\n\nMuutamia vuosia sitten, jolloin sillä seudulla syvennettiin Vellandin\nkanavaa, oli heitä sangen runsaasti. Nyt ovat nämä tilapäiset työmiehet\nsiirtyneet pois.\n\nNiagaralta länteen tavataan joku suomalainen ehkä kaikissa niissä\nmonissa kaupungeissa, joita siellä on, erittäinkin palvelijattaria,\njotka ovat suosittuja. Sarniassa heitä lienee useampia. Samoin\non siellä sekä muissakin Suurten Järvien satamissa suomalaisia\nmerimiehiä ja satamatyöläisiä.\n\nHuomattavampi suomalaisasutus on siinä kaupunkiryhmässä, joka Kanadan\npuolella on Detroitin miljoonakaupunkia vastapäätä Windsorissa, Ford\nCityssä, Walkervillessä. Silloin kuin siirtolaisellakin oli oikeus\nkäydä Kanadasta käsin töissä Detroitin auto- y.m. tehtaissa, veti\nWindsor hyvin puoleensa. Nyt saadaan elää niiden töiden varassa, joita\nKanadan puolella on. Ja onhan esimerkiksi Fordilla siellä sangen suuret\ntehtaat Brittien valtakuntaa varten. Niihin on päässyt suomalaisiakin\nsekä saanut siellä työskennellä jo vuosikausia.\n\nNäissä rajakaupungeissa (Border Cities) elää monia satoja suomalaisia,\ntoisinaan saattaa heitä olla tuhannen, jopa ylikin. Ne, joilla on\nvakituinen työ tehtaissa, voivat olla verraten turvallisia,\nvaikka ajoittaisia työnseisauksia sattuisikin. Heillä on siellä jo\npysyväinen asuinpaikka, monilla kymmenillä oma talokin. Mutta ne\nmiehet, joiden ei ole onnistunut saada tehdastyötä, joutuvat pian\nahtaalle. Metsätyöt, jotka muualla monelle siirtolaiselle ovat\nlopullisena turvana, ovat sieltä kaukana.\n\nSuomalaiset palvelijattaret viihtyvät verraten hyvin, sillä Detroitin\nkorkeammat palkat vaikuttavat hiukan palkka-tasoon täälläkin.\n\nTuskin missään on siirtolaisella niin kova kiihoitin rajan yli\nkuin täällä. Onhan kapean salmen toisella puolella vilkas\nmiljoonakaupunki, jossa on monenlaista työtä ja maksetaan korkeampia\npalkkoja.\n\nNämä rajakaupungit ovatkin kuuluisia salakuljetusliikkeen historiassa.\nWalkerville on perustunut juovutusjuomain valmistukseen ja myyntiin\nYhdysvaltain puolelle. Sitä salakuljetusta ei saada tarkallakaan\nvartioimisella ehkäistyksi. On rakennettu putkijohtoja salmen alitse ja\nniitä myöten lasketaan himottua juomaa kieltolakimaahan. Jos yksi johto\nkeksitään, on pian toisia sijalla.\n\nSiirtolaistenkin salakuljetusta harjoitetaan suuressa määrässä, mutta\nmoni kiinni joutunut suomalainen, muiden muassa, on saanut katkerasti\nkatua, että on antautunut houkutukseen ja lähtenyt keinottelijan\nkelkkaan.\n\nMikäli suomalaisilta saa kuulla, ovat Fordin tehtaat siellä parhaat\ntyöpaikat.\n\nToinen jättiläisliike, General Motors, on rakentanut Kanadan\nautotehtaansa Oshatvaan, joka on noin 30 mailin päässä Torontosta\nitään Ontario-järven rannalla. Alkujaan se oli farmikylä, jossa\nMcLaughlin alkoi ensin valmistaa rattaita ja sitten autoja. Kun hänen\nliikkeensä suuressa yhteensulatuksessa joutui General Motorsille,\nperustettiin tämän liikkeen muutkin tehtaat Oshawaan. Kaupunkia\nvoisi yhtä hyvin sanoa General Motors Cityksi, aivan samoin kuin on\nFord City. Kaupungin 25. tehtaasta melkein kaikki ovat riippuvaisia\nautonrakennuksesta.\n\nKaupunki on aivan nuori ja on muutamina viime vuosina kasvanut niin,\nettä alkaa olla Kuopion tai Oulun kokoinen, ehkäpä jo suurempikin.\nSe on erinomaisen kauniilla paikalla sekä on siististi rakennettu.\nTyöpalkat ovat olleet tavallista paremmat. Urakkatyössä ovat\ntottuneet ansainneet dollarin ja ylikin tuntia kohti, vaikka muuten\non tuntipalkka 40-80 centtiä. Suomalaisia on seudulla vain noin\npuolen sataa, niistä joitakin palvelijattaria, saaden noin 5 dollaria\nkorkeamman kuukausipalkan kuin Torontossa. Suomalaisilla on jo noin\npuolen tusinaa omia taloja osoitukseksi, että aikomus on jäädä\npaikkakunnalle.\n\nAutotehtaitten työ on vilkasta noin 8 kuukautta vuodessa. Vuoden\nloppukuukaudet ovat hiljaisempia, silloin kesäajan 4-5.000\ntyömiehestä saa vain toista tuhatta työtä, mutta taaskin uudelta\nvuodelta aletaan lisätä työvoimia. Autoteollisuusalaan perehtynyt on\nverraten helposti saanut työtä, mutta muilla tuskin on yrittämistä,\nsillä tarjokkaita on paljon.\n\nHaliburtonin piirissä Torontosta pohjoiseen on viime vuosina\nsuomalaisia jotakuinkin säännöllisesti työskennellyt metsätöissä.\nPienemmille joukoille on siellä riittänyt työtä. Myöskin muutamia\nsuomalaisia maanviljelijöitä on siellä. Maaperä ei ole kyllä\nmaanviljelykselle parasta laatua, mutta suomalainen on verraten hyvin\nmenestynyt.\n\nSuuremmat suomalaisten metsätyömaat ja asutusseudut ovat Parry Soundin\npiirissä ja sen rautatien varrella, joka sieltä johtaa Ottawaan.\nParry Soundissa on jollakin suomalaisella farmarilla jopa 10.000\ndollarin arvoinen maatila. Boakviewssa, Wabamacissa y.m. on joitakin\nsuomalaisia ja Sprucedaleen on kehittymässä huomattava suomalainen\nyhteiskunta. Siellä on monet vuodet ollut metsätöitä ja niiden\nvaikutuksesta on sinne suomalaisia asettunut maanviljelijöiksi. Kovalla\ntyöllä he Suomea muistuttavassa luonnossa valmistavat itselleen\ntulevaisuutta.\n\nMonessa muussa paikassa saman rautatien varrella on kansalaisiamme,\njopa lähellä pääkaupunkia Ottawaa. Heitä on Douglasissa, Renfrewssa,\nArnpriorissa ja erittäinkin Galettan vanhoilla lyijykaivoksilla.\nToisinaan on Galettassa ollut meikäläisiä enemmänkin.\n\nOttawassa, Kanadan pääkaupungissa ei ole suomalaisia koskaan ollut\npaljon, mutta heitä oli kuitenkin aika monta silloin, kun satoja\nsuomalaisia työskenteli sen lähistöllä Chelsean, Lowin ja Paugan\nFallsin tehdasrakennustöissä. Heitä on siellä edelleenkin jokin\nmäärä, mikä varmasti lisääntyy sitä mukaa kuin Ottawa hallituskaupungin\nohella kehittyy huomattavaksi teollisuuskaupungiksi.\n\nKuten jo edellä mainittiin, on Huron- ja Superior-järvien\npohjoispuolella oleva Uusi Ontario paljon laajempi maa-alue kuin\nVanha Ontario ja se on samalla Kanadan suomalaisasutuksen kaikkein\nhuomattavin. Siellä asuu kansalaisiamme enemmän kuin muualla Kanadassa\nyhteensä. Voisi luetella satoja paikkakuntia, joissa suomalaisia on\ntai on ollut enemmän tai vähemmän tavattavana, sillä esimerkiksi\nmetsätyömailla saattaa jonakin talvena olla satoja suomalaisia\nja seuraavana taas tuskin ollenkaan. Samoin on laita joillakin\nkaivosseuduilla. Kaivosyrityksiä on paljon. Niistä tuskin yksi\nkymmenestä, ehkä monesta kymmenestä, kehittyy kaivokseksi, jossa\ntyötä olisi jatkuvasti. Samoin ovat suuret rautatierakennukset, joita\nmyöskin Ontariossa on ollut paljon. Työmaat vaihtuvat ja samoin\nsuomalaisten asuinseudut.\n\nNäin ollen ei luettelo niistä seuduista, joissa jokin vuosi sitten on\nollut suomalaisia tavattavana ja jotka ehkä ovat siinä suhteessa\nolleet merkittäviäkin, pidä nykyjään enää paikkaansa. Se luettelo,\njonka nykyisistä suomalaisseuduista voisi tehdä, ei muutaman vuoden\nperästä enää merkitse mitään, kun uusia keskuksia syntyy alituiseen.\nJa vasta tuonnempana tulevaisuudessa voidaan nähdä, millä niistä\non pysyvämpää merkitystä. Kanadan suomalaiset ovat vielä liikkuvalla\nkannalla. He harhailevat paikasta toiseen, työpaikalta toiselle, ovat\nlevottomia ja sijoittumatta.\n\nKuitenkin on jo nyt ja varsinkin juuri Uudessa Ontariossa alueita,\njoita voidaan merkitä suomalaisten pesäpaikoiksi, joihin he ovat\nasettuneet jo pysyvästi.\n\nKoettakaamme seurata heidän askeleitaan. Käytännöllisintä on kulkea\nrautatielinjoja ja tarkata suomalaisasutuksia niiden varsilta. Kanadan\nkaksi suurta rautatieverkkoa: Canadian Pacific (eli Sii-Pii-Aar\n= C.P.R.), jonka sanotaan olevan Aasiaan ja Eurooppaan johtavien\nlaivalinjojensa ohella maapallon suurin yksityinen liikenneverkko, ja\nCanadian National (Sii-En-Aar = C.N.R.), joka on Kanadan hallituksen\nomistama ja lienee yleensä suurin liikenneverkko maailmassa -- se on\nsuurempi kuin Sii-Pii-Aarkin -- nämä kaksi ovat olleet Ontarion, kuten\nyleensä Kanadan asuttajina. Ja lisäksi on tällä alueella Ontarion\nmaakunnan vallitsema rautatielinja, jonka päärata on North Bayn ja\nCochranen välillä sekä Algoman rautatielinja Sault Ste Mariesta\npohjoiseen Hearstiin saakka.\n\nNäiden rautateiden varsilta löydämme jotakuinkin kaikki Uuden Ontarion\nsuomalaisseudut, pienimmätkin.\n\nOttawasta tullen joudumme tällä uudella alueella ensin tärkeään\nrautateitten solmukohtaan North Bayhin. Olemme silloin jättäneet\njälkeen sellaiset pienemmät paikat kuin Mattawan ja siitä pohjoiseen\njohtavan rautatien varrella olevat paikkakunnat, joista kyllä olisimme\njoitakin suomalaisia tavanneet, mutta jotka ovat Quebecin maakunnan\npuolella.\n\nNorth Bayssa itsessään asuu verraten vähän suomalaisia vakinaisemmin.\nSiellä on kyllä useampia meikäläisiä matkustajakoteja, joihin\nmetsätöistä palautuvat suomalaiset pysähtyvät lepäilemään ja odottamaan\nuusia työpaikkoja. Toisinaan voi siellä olla satojakin suomalaisia\ntilapäisesti.\n\nJos lähdemme sieltä pohjoiseen, joudumme ensinnä vanhaan suomalaiseen\nasutuskeskukseen Cobaltiin, missä ovat kuuluisat hopea- ja\nkobalttikaivokset. Tämäkään ei ole eurooppalaisessa merkityksessä vanha\npaikka, sillä löydöthän tehtiin vasta tämän vuosisadan alussa. Mutta\nneljännesvuosisata on Uuden Ontarion historiassa verraten pitkä\naika. Löydöt herättivät suunnatonta huomiota. Kansaa tulvi sinne ja\nkaupunki kohosi muutamissa viikoissa. Suomalaisia on siellä ollut\nalusta pitäen mukana. Asunto-olot eivät suinkaan olleet kehuttavat.\nF.J. Syrjälä kuvaa erästä sellaista asumusta niiltä ajoilta: \"Se\noli kyhätty laudoista. Alakerta oli ruokasalina ja keittiönä.\nYläkertaan kuljettiin pystysuoria tikkaita myöten pienen aukon kautta.\nSeinävierustat tässä latomaisessa vintissä olivat kaksikerroksisia\nsänkyjä täynnä. 80 miestä nukkui siellä -- osittain kahdessa vuorossa.\nKaksi asujaa sairasti suolikuumetta ja sängyissä oli tuhansittain\nsyöpäläisiä.\"\n\nOlot ovat nyt muuttuneet. Suomalaisilla, joita siellä on muutamia\nsatoja, on sieviä omia asumuksia, sellaisiakin, jotka kelpaisivat\nhyvinkin siron huvilan rinnalle Suomessa. Varallisuus on noussut niiden\nkansalaisten keskuudessa, jotka ovat pyrkineet säästämään. Kaivoksista\non saatu monen monien miljoonien arvosta hopeaa. Yhtiöiden sivulla ovat\ntyöntekijätkin menestyneet, vaikkakin saattaa olla eri mieltä siitä\nsuhteesta, millä ansiot on jaettu työn ja pääoman välillä.\n\nCobaltin hopeakuumeen alkuajoilta kertoo näiden seutujen historioitsija\nkahdesta suomalaisesta, jotka siellä samosivat erämaita metallisuonia\netsien. Ja he löysivätkin rikkaita kultasuonia Night Hawk-järven\nluota. Niin, löysivät kyllä, mutta historia ei kerro, kuka niistä\nhyötyi. Eivät ainakaan nämä suomalaiset. Joka tapauksessa on\nsillä seudulla nyt kaksikin kultakaivosta, jotka ovat maailman\ntuottoisimpia. Ovatko ne samoissa suonissa, joita suomalaiset\nlöysivät, tai onko niissä jokin muu paikkakunnan kultakaivos, se ei ole\ntämän kirjoittajan tiedossa.\n\nCobaltin lähistöllä on useampia muita paikkoja, joissa on\nsuomalaisia, esim. Latchford, Giroux, Gillies y.m. Pienempien\nsuomalaispaikkojen ohi kuljettua joudumme Rosegroveen, jossa merkitään\nolevan kansalaisiamme pari sataa, sekä sitten Sakastikaan, josta\nlähtee haararata Kirkland Lakelle ja Larden Lakelle.\n\nKirkland Laken kultakaivokset avattiin v. 1923 ja silloin sinne\ntulivat ensimmäiset suomalaisetkin Cobaltista. Nyt siellä on noin 600\nsuomalaista. Siellä on tuottavia kaivoksia sekä metsä- ja muita töitä.\nKansalaisiltamme on yli puolensataa omia taloja, ja toimeentulo on\njoltinenkin. Palkat kaivostyössä ovat 4:25-6 dollaria päivässä ja\nmetsätöissä on kuukausipalkka ollut täysihoidon lisäksi 45 dollarin\nvaiheilla. Urakkatyössä on halkopuista makseltu 2:50 dollaria koordilta\n(syleltä) ja paperipuista 4 dollaria. Suomalaisilla on leipomo,\nvalokuvaamo, pari sekatavarakauppaa, räätälin- ja parturinliikettä,\nsamoin pari saunaa ja pallohaalia sekä puolentusinaa \"boorditaloja\".\nKommunistinen työväenyhdistys on täällä, kuten muuallakin näillä\nkaivosalueilla, voimakas. Vasta lyhyen aikaa on ollut vaikuttamassa\nseurakunta, johon Kanadan Yhdistynyt Kirkko on palkannut papin.\nSanomalehtiä tulee neljättä sataa, niistä kolmattakymmentä Suomesta.\n\nJatkaessamme matkaa Swastikasta pohjoiseen tapaamme useampia\nsuomalaisia ainakin Bourkesissa. Ja Monteithissa sekä Shillingtonissa\non puolentoista sataa suomalaista, jotka saavat elatuksensa\nmetsätöistä, ansaiten täysihoidon lisäksi 40-50 dollarin\nkuukausipalkkoja. Näitä töitä kestää noin 7 kuukautta vuodessa. Lisäksi\non saatavana nelisen kuukauden aikana ansiota sahalaitoksessa, missä\nammattityöläisen palkka on 40-55 centtiä tunnilta. Liikealalla toimii\nyksi kauppias ja kolme metsäurakoitsijaa.\n\nYhä pohjoiseen mentäessä poikkeamme haararataa Ahitibi-yhtiön\nsuurelle paperitehtaalle Iroquois Fallsille. Siellä ei ole töissä kuin\nmuutama suomalainen insinööri ja joku työmies, mutta täällä, kuten\nmonessa paikassa muuallakin siellä päin, on suomalaisia metsätöissä\nsekä joitakin yrittämässä uudisasutusta. Enimmät noista kylmän\nkorven asujista ovat vasta aivan alkuvaikeuksissa, jotka ovatkin\nmelkein voittamattomat. Monet näkevät parhaaksi jonkin ajan kuluttua\nhylätä maansa. Niin pian kuin tulot metsästä ovat loppuneet, jättää\nkorpieläjä vaivaisen asumuksensa ja kannot jäljelle siirtyen muualle.\nOn kuitenkin myös sellaisia, jotka puskevat uskollisina suomalaisen\nraivaajamaineelle ja raivaavat paikan viljelykseen. Vaikeuksiin katsoen\ntäytyy heidät tunnustaa sankareiksi.\n\nPorquis Junctionilta on matkustettava toista, länteen päin johtavaa\nhaararataa, kun mielimme Kanadan kuuluisimmille kultakaivoksille\nPorcupineen ja Timminsiin. Hollingerin kultakaivos Timminsissä on\nmaailman suurimpia ja Dome-kaivokset South Porcupinessa ovat Kanadan\nparhaimpia.\n\nSuomalaisia asuu Timminsissä noin tuhatkunta, ja säännöllisin työpaikka\non kultakaivoksessa, missä he ansaitsevat neljän ja viiden dollarin\nvaiheilla päivässä. Metsätöissä on kuukausipalkka täysihoidon lisäksi\n26-45 dollarin välillä. Urakkatöissä on mahdollisuuksia ansaita\nparemmin, mutta jos sattuu saamaan epäedullisen urakan, voi ansio\njäädä pienemmäksi. Suomalaisia farmareita ei Timminsin lähistöllä\nole, eikä maa farmaukseen sovellukaan. On vain jokin maitofarmari\nsekä pienempiä karjankasvattajia kansalaistemme joukossa, mutta\nmiehet ovat näistäkin tavallisesti ansiotöissä. Suurin liike, jossa\nsuomalaiset ovat johtavina aineksina, on osuuskauppa. Pienempiä,\nkuten räätälin-, suutarin-, parturin- y.m. liikkeitä on muutamia.\nPalvelustoimissa on puolensataa naista ja he saavat niissä 20-35\ndollarin kuukausipalkkoja. Sekatöissä ovat miesten palkat 40-50 centin\nvaiheilla tunnilta. Työpäivän pituus on 10 tuntia. Hakkaus metsissä\nalkaa tavallisesti syyskuun alussa, mutta loppuu usein jo helmikuussa.\n\nKommunistinen katsantokanta vallitsee paikkakunnalla.\nTyöväenyhdistyksiä on pari, laulukuntia, torvisoittokuntia ja\nkirjastoja yksi kutakin. Kommunistisen järjestön yhteydessä toimii\nnuorisoliitto, naisten yhdistys, palvelijattarien yhdistys j.n.e.\n\nSiitä lähtien kuin ensimmäiset suomalaiset saapuivat kaivostyön\nalkaessa paikkakunnalle noin pari vuosikymmentä sitten, on siellä\neri aikoina ja eri tahoilta koetettu herättää myös kirkollista\nharrastusta. Viime vuosiin saakka on sen syntyminen näyttänyt\nmahdottomalta. Vielä muutamia vuosia takaperin kertoi Suomi-synodin\nlähettämä pappi, ettei hänen ilmoittamiinsa hartaustilaisuuksiin\nuskaltanut saapua kuin joku hyvin salaa. Vastustus näytti murtamattoman\nvahvalta. Nykyjään siellä toimii Kanadan Yhdistetyn Kirkon pappi,\nja hän on saanut kootuksi ympärilleen pienen ryhmän, joka on\nsinapinsiemenenä itämässä.\n\nTimminsissa myös harjoitettiin aikanaan ehkä kaikkein innokkaimmin\nsinne saapuvien uusien tulokkaiden tutkimista, kuuluivatko\nhe valkoisiin vai punaisiin. Valkoinen jätettiin turvallisuuden\nulkopuolelle. Nämä tutkimukset ovat loppuneet melkein tykkänään ja\nvalkoinenkin voi siellä jo saada nyt yhteiskunnan turvaa.\n\nRadikaalinen kiivastelu on herättänyt huomiota työnantajissa\nja se on vaikuttanut ehkäisevästi suomalaisten työnsaantiin\nerittäinkin kaivoksissa. On sattunut muutamia tapauksia, jotka ovat\nvaikuttaneet paikkakunnan johtavissa englanninkielisissä aineksissa\nkansalaisillemme epäedulliseen suuntaan.\n\nKun helmikuussa 1928 syttyi Hollinger-kaivoksessa kamala tulipalo,\nmenetti siinä moni työmies henkensä, niiden joukossa useita\nsuomalaisia. Tämä järkytti kovasti paikkakuntaa, säälittiin\ntapaturman uhreja, ja kaupunginhallitus halusi haudata heidät omalla\nkustannuksellaan. Suomalaiset eivät jättäneet tovereitaan tähän\njuhlasaattoon ja kirkolliseen hautaukseen. Heidät otettiin erilleen,\nvietiin työväentalolle ja haudattiin kommunistisin juhlamenoin,\nmissä puhuttiin ankaria sanoja kapitalismista. Tutkimus kyllä\nmyöhemmin osoitti, että Hollingerin kaivoksen johto oli lyönyt paljon\nlaimin eikä ollut tarpeeksi valvonut työmiestensä turvallisuutta,\nmutta paikkakunnan yleinen englantilainen mielipide katsoi, ettei\ntämä surujuhla soveltunut mielenosoitukseen. Jälkiselvittelyssä, kun\nnousi kysymys korvauksen maksamisesta jälkeenjääneille perheille,\ntuli ilmi, että ainakin eräällä uhrilla oli laillinen vaimo ja perhe\nSuomessa sekä vihkimätön vaimo ja perhe Timminsissä. Levisi sellainen\nluulo, että suomalaiset elivät pakanain tavoin. Yleinen mieliala\ntoiskielisten johtavien piireissä asettui entistä jyrkemmin suomalaisia\nvastaan.\n\nVaikka työnantajien piireissä tunnustettiin, että suomalaiset, heidän\nmielipiteistään huolimatta, ovat kaivostyössä kelvollista ainesta,\nalettiin heitä vieroa. Hyvin varoitellen otettiin kansalaisiamme\ntyöhön. Tämä epäluulo on toki sittemmin osoittanut lauhtumisen\nmerkkejä. Kuntoisuuden tunnustaminen on uudelleen kohoamassa. Mutta\nvaikeuksia työhönpääsyssä on viimeisiin saakka ollut olemassa.\n\nKaikesta huolimatta ovat Timminsin suomalaiset osoittaneet\ntaloudellisen edistymisen merkkejä. Heillä on useita omia taloja,\ntoisilla säästöjäkin pankissa. Eikä siinä näytä olevan eroa, mihin\npuolueeseen he kuuluvat. Säästäväisyyden halu ja työkuntoisuus ovat\nlopultakin määrääjinä.\n\nPalatessamme Timminsistä sivuutamme Shumacherin, jossa myös on\njonkin verran suomalaisia, ja pysähdymme South Porcupineen, missä\nkansalaisiamme on lähes puolen tuhatta. Enimmät suomalaiset ansaitsevat\nelantonsa sielläkin kultakaivoksissa ja ovat melkein samanlaisessa\nasemassa kuin Timminsissä. Tuntipalkka kaivostyössä on siinä 50-60\ncentin vaiheilla ja metsätöissä on kuukausipalkka 40-50 dollaria,\njoinakin talvina vähemmin. Metsätöiden teettäjinä on m.m. joitakin\nsuomalaisia urakoitsijoita. Sekatöissä on palkka ollut 35-40 centtiä\ntunnissa. Asunnosta ja ruoasta on saanut maksaa vähän yli dollarin\npäivässä. Kaivostyö kestää jotakuinkin läpi vuoden, metsätyö 7-10\nkuukautta.\n\nYhdistyksiä ei liene muilla kuin kommunisteilla, jotka ovat ainakin\ntoistaiseksi vallitsevana aineksena. Suomalaisilla on muutamia kymmeniä\nomia taloja, enimmäkseen pieniä. Ensimmäiset kansalaisemme asettuivat\ntälle seudulle vuonna 1913.\n\nEnnenkuin pääsemme taas North Bay--Cochranen rautatielinjalle, on\nsivuutettava muutamia muita paikkoja, joissa on suomalaista asutusta.\nSellaisena on mainittava Connaught, missä metsätyöt ovat vallitsevina.\nIkävä kyllä, kertoo viesti sieltä, kuten kovin monesta muustakin\npaikasta, että kansalaisemme -- eivät toki kaikki -- kuluttavat\nraskaassa työssä vaivalla saadut ansionsa väkijuomiin. Tarvittaisiin\nparempia harrastuksia kuin kortinpeluu ja juopottelu. Varmasti niitäkin\nvielä syntyy sekä tänne että muualle. Kuta pikemmin siihen päästäisiin,\nsitä parempi. Yleensä on valittaen todettava, että \"valkoisella\ntaholla\" henkiset harrastukset ovat toistaiseksi olleet valitettavan\nheikkoja. Punaiset toki muiden harrastustensa ohella taistelevat myös\nkapakoita, erittäin salakapakoita, \"koiratorppia\" vastaan.\n\n\"Punaiset\", joihin monella paikkakunnalla lukeutuu myös vanhin\nsuomalainen aines, olivat valtapiireissäkin maailmansodan aikana ja\nsen lähimpinä jälkivuosina verraten suosittuja. Vastustivathan ne\n\"valkoisia\", jotka olivat \"saksalaisten liittolaisia\".\n\nSittemmin on katsantokanta jonkin verran muuttunut, mutta vieläkään\nei pidetä punaisia yhteiskunnalle vaarallisina, jos he vain antavat\nKanadan ia Brittien valtakunnan olla rauhassa. Eräs Kanadan asuttamisen\njohtavia henkilöitä sanoi tämän kirjoittajalle: \"Kokemus on\nosoittanut, että niin pian kuin radikaaliset ainekset asettuvat maata\nasumaan ja puskevat vihansa kantoja vastaan, ovat he yhteiskunnalle\nvaarattomia.\" Jolloinkin voi sattua tapauksia, kuten äskettäin, kun\nsuomalainen kumousmies ylimielisesti kirjoitti Englannin kuninkaan\nsairaudesta hetkellä, jolloin yleinen mielipide sydämen hartaudella\nseurasi rakastetun hallitsijan taistelua elämästä ja kuolemasta.\nSilloin puututaan asiaan ja syyllinen rangaistaan, mutta muuten ei\nradikaalisiinkaan mielipiteisiin sekaannuta. Kyllä maailmaan ääntä\nmahtuu, ja kommunistinen liike Kanadassa, jonka jäsenten enemmistö on\nsuomalaista, vaikka johtajina ovat toiskieliset, on toistaiseksi siksi\nvähäpätöinen, ettei se merkitse mitään.\n\nJatkaaksemme suomalaisten asuinseutujen tarkastelua joudumme\nCochraneen, joka on tärkeä rautateitten solmukohta, sillä siinä C.N.R.\n(Sii-En-Aar) Kanadan hallituksen rautatie ja Ontarion maakunnan\nrata yhtyvät. Cochranea voi verrata North Bayhin. Sielläkään ei ole\npaljon vakinaista suomalaista asutusta, mutta työkausien väliajoilla\nkerääntyy sinne suurin joukoin suomalaisia metsätyöläisiä odottamaan\nuusien töitten alkamista. Niiden varassa on siellä joukko suomalaisia\nmatkustajakoteja.\n\nCochranessa on ainoan suomalaisten omistaman saha- ja tukkitöiden\nsuurliikkeen Hawk Lake Lumber Co:n konttori. Tällä yhtiöllä, jonka\njohtajina ovat suomalaiset A.E. Wicks ja Victor Brander, on monia\nsatoja suomalaisia työssä sekä useita sahoja. Sen metsätyömaat\nulottuvat kauas Cochranesta eri suuntiin. Yhtiö on seutukuntansa,\njopa koko Uuden Ontarion suurimpia alallaan. Eräs Canadian Nationalin\npääradan asema Cochranesta länteen on saanut nimen Brander\nedellämainitun Victor Branderin mukaan.\n\nEnnen kuin kuljemme länsisuuntaan, on itäpuolelta mainittava\nNorembega (Sisula), Abitihi, Tasherau ja Amos, joissa on useampia\nsuomalaisia, sekä jatkoradalta pohjoiseen, minkä pyrkimyksenä on\nHudson Bayn pussin pohja James Bay, ainakin Island Falls.\n\nLänteen kulkien joudumme pian Smooth Rock Fallsiin, missä on suuri\nvoimalaitos ja paperitehdas. Siellä on suomalainen insinööri ja\nmuutamia työmiehiä. Pitkin koko matkaa on suomalaisia metsätyömiehiä\nja enemmän tai vähemmän suomalaisia uudisasukkaita, jotka ovat ottaneet\nvapaata maata asutusoikeudella ja viljelemisvelvollisuudella. Olemme\nUuden Ontarion savivyöhykkeellä, missä maaperä on kyllä viljavaa,\nmutta sen päällä on sankka metsä tai paljon kantoja, ja on se sangen\nhallanarka muulle, paitsi heinän viljelykselle. Halla kyllä voi\nviljelyksen edistyessä karkkoutua pois, mutta siihen päästessä on monen\nSaarijärven Paavon käsi kelmennyt ylivoimaisessa taistelussa. Se vain\non varma, että jollei suomalainen saa niitä seutuja viljelykseen, ei\nniihin kukaan muukaan pysty.\n\nSuomalaisten metsätyöseuduista mainittakoon erityisesti Branderin\nlisäksi Driftwood ja Gregoire Mills. Saavumme sitten Kapuskasingiin,\njosta on toisessa yhteydessä kerrottu. Aidalle kiivennyt karhu katselee\nmeidän matkaamme ja täydentää seudun erämaankuvaa.\n\nKapuskasing on \"kosteikko\" erämaassa. Hallituksen sikäläinen koeasema,\njota varten on varattu laajalti maata, osoittaa, mitä kaikkea tuo seutu\nvoi tuottaa, kun se saadaan viljelykseen. Sen mahdollisuuksia arvatessa\nvoidaan kuvitella Oulun ja Vaasan läänin rajaseutuja sellaisina,\nettä niissä on viljava savipohjainen maaperä satojen kilometrien\nlaajuudella. Ruokamultaa on runsaasti.\n\nKapuskasingiin rakennettiin pari vuotta sitten voimalaitos ja\npaperitehdas ja oli niissä paljon suomalaisia töissä. Töitten\nvalmistuttua jäi vain muutamia jäljelle, muut hajaantuivat ympäristöön\nmetsätöihin. Heitä voi olla yhteensä noin tuhatkunta eri paikoissa\nansaiten urakkatöissä vähän yli kahden dollarin neljän jalan pituisista\npaperipuista koordilta. Metsät ovat tällaiseen työhön huononpuoleiset,\nsillä niissä on paljon lehtipuuta, mikä ei sovellu paperipuuksi.\nKuukausipalkka on metsätöissä täysihoidon lisäksi 45 dollaria.\n\nTyön laatuun katsoen ovat suomalaiset melkein yksinomaan miesväkeä.\nOn ainoastaan muutama perhe ja kämpillä ehkä nainen kokkina. Jotkut\nsuomalaiset ovat ottaneet farmin ja yrittävät maanviljelystä. He ovat\npysyvän asutuksen perustana. Muutama on päässyt parin tuhannen dollarin\nomaisuuteen. Se ei ole paljon, mutta on kuitenkin jotakin, kun otetaan\nhuomioon, että asutus on vasta parin kolmen vuoden vanha.\n\nOpasatikan, Lovherin y.m. metsätyömaitten kautta saavumme Hearstiin,\nmissä kohtaamme Sault Ste Mariesta tulevan Algoman rautatielinjan\npohjoisen päätekohdan. Sinnekin ovat suomalaiset koettaneet asettua.\nPienessä kaupungissa asuu joku kansalaisemme. Lähelle sitä on\nnoussut Vellamon suomalainen kylä -- luonnollisesti järven rannalle.\nUudisasukkailla on ollut suunnattomia vaikeuksia eivätkä he vielä\nmuutamassa vuodessa ole päässeet erämaan asutusta pitemmälle. Mutta\nVellamo jäänee sittenkin suomalaisen asutuksen kartalle vielä silloin,\nkun nykyiset kukoistavat metsätyömaat tälläkin linjalla häviävät.\n\nLähtiessä Hearstista länteen sivuutamme parikymmentä asemaa, joilta\nmelkein kaikilta löytäisimme suomalaisia metsätyömiehiä, joskus\nuudisasukkaanakin, ja saavumme Nakinaan, mihin Sudburystä tulee pitkä\nerämaantie sekä toinen Nipigonista, kumpikin etelästä. Pohjoisessa ei\nole mitään asutusta -- kuljemmehan Canadian Nationalin pohjoisinta\nrataa, joka on Kanadan kaiken asutuksen rajana pohjoiseen päin,\nainakin tähän saakka. Nakinassa on suomalaisia ja on niitä siitä\neteenpäinkin ainakin Paskassa (sanotaan, että se on suomalaisten\ntienrakentajain antama nimi), Tashotassa, Fowlerissa ja McDougall\nMillsillä, sekä saavumme vihdoin kolmisenkymmentä asemaa sivuutettuamme\nSioux Lookoutiin, missä on jo aivan vakiintunutta suomalaista\nasutusta. Valitettavasti kertovat oikeuslaitosten pöytäkirjat\nsurullisia kuvauksia suomalaisten juopottelusta ja hillittömästä\nelämästä. Niihin seutuihin on yhdistettynä kaivos- sekä metsätöitä. Työ\non raskasta ja ilotonta.\n\nSuomalaisia on asunut niillä tienoin jo useampia vuosia ja joku on\nehtinyt kokoamaan varallisuuttakin. Enin osa on kuitenkin kuljeskelevaa\nväkeä. He etsivät aina muka parempaa ja parempaa, ja seurauksena on,\nettä heillä on lopulla tyhjä taskussa.\n\nHudsonista mennään, lentokoneellakin, pohjoiseen Red Laken\nkulta-alueille. Suomalaisia on hivenen joka paikassa, Quibellissä ehkä\nenemmänkin.\n\nJoudumme näin Canadian Nationalin emärataa Minakiin, joka on lähellä\nManitoban rajaa. Suomalaisia ei siellä liene monta, mutta luonto\non kuin Saimaan kauneimmilla seuduilla: kauniita järviä niemineen,\nsalmineen, lahtineen ja saarineen. Maanviljelykseen ei seutu kelpaa,\nkun se on kallioperäistä, mutta mineraaleja lienee lukemattomissa\npaikoissa, vaikka toistaiseksi ei kannattavia kaivoksia ole syntynyt.\nMatkailijoille on Minaki suosittu ja onkin sinne rakennettu\najanmukaisia, viihdykkäitä oleskelupaikkoja.\n\nKuten olemme tässä lyhyessä tarkastelussa huomanneet, on Canadian\nNationalin pohjoisen emäradan varrella suomalaisia melkein\nlukemattomissa paikoissa, vaikka vähän kussakin. Sitä rataa pidetään\nasutun Ontarion pohjoisrajana ja erämaatahan sen varsikin vielä\nenimmäkseen on. Ja aivan väärä on se käsitys, että sen eteläpuoli olisi\nasuttua. Tosiasia on, että sen radan ja Superior-järven rantaseutuja\nkulkevan Canadian Pacificin emäradan väli on myöskin erämaata,\nmissä metsäneläinten pyytäjät ja mineraalisuonien etsijät ovat\nmonenkin seudun ainoita \"kämppäasukkaita\". Myöskin suomalaisia liikkuu\nnäissä toimissa. He rakentavat talonsa jonnekin mieluisaan paikkaan\nerämaahan, johon koiravaljakolla, vesiä myöten tai selässään kantaen,\ntalvella suksilla tai lumikengillä kulkien, vievät elintarpeita\nja elävät yksinäistä erämiehen elämää. Koskematon luonto (mikäli\nmetsäpalot eivät osoita ihmiskäden töitä) pitää heitä lumoissaan,\nja ainoa huoli on, etteivät karhut pääsisi varastamaan heidän\nruokavarojaan. Outo luulisi, että sellainen hiljainen elämä on hermoja\ntyynnyttävä. Ja voihan se sitä ollakin kaupungin hälinässä ärtyneelle\n-- jonkin aikaa. Mutta hiljaisuutta, yksinäisyyttä on liiaksi.\nIhminen joutuu liian paljon seurustelemaan omien ajatustensa kanssa.\nMielikuvitus paisuu, ja lopulta hiljaisuuskin puhuu ylenmääräisesti\nja häiritsee. Kaikkien luonto ei sitä kestä. Metsä haastelee ja\nkorviin kuuluu outoja ääniä. Hermot ärtyvät, ja lopulta järki-parka\npettää. Tällaisia tapauksia sattuu silloin tällöin suomalaisillekin.\nKullanetsijä kuvittelee löytäneensä aarteen, jota hän ei henno\njättää, vaikka löytöpaikka olisikin katinkultaa. Pelätään vihollisia\ntulevan, naapureja vaikkapa pitkän matkan päähän. Tulee ihmiskammo ja\nmetsänkammo, eivätkä siitä kaikki parannu koskaan, vaikka hoitoonkin\njoutuisivat.\n\nSen erämaan läpi kulkee muutamia rautateitä. Läheltä Sioux Lookoutia\njohtaa Sii-En-Aarin rata Port Arthuriin. Sen varrella on suomalaisia\nrautatietöissä (Grahamissa), vähin metsätöissä ja joitakin\nturkismetsästäjiä. Ensimmäiset suomalaiset ovat siellä olleet lähes\nparikymmentä vuotta. Ontarion kuuluisimpia turkispyytäjiä on Henry\nHeikkinen Nilsiästä. Sudentappajana hän lienee Kanadan paras. Hän\nasuu Grahamin lähiasemalla Oscarissa.\n\nSama Canadian Nationalin tie jatkuu itään päin kaaretellen Longlacin\nkautta (lähellä Nakinaa) North Bayhin sekä Sudburyn kautta Torontoon.\nTämän tien varrella on suomalaisia (mikäli niistä ei ole mainittu\ntoisessa yhteydessä) ainakin Hurkettissä, Macdiarmidissa, Jellicoessa,\nLongmuirissa, Caramatissa, Horneypaynessa (toisinaan metsätöissä\nhyvinkin paljon), Obassa, Neswabinissa, Dunrankinissa, Elsassissa,\nFoleyetissa, Tionagassa, Stackpoolissa, Gogamassa, Ostromissa ja\nCapreolissa. Näissä sekä monissa muissakin paikoissa on vuosikausia\nollut paljon metsätöitä, ja niissä sekä sahalaitoksissa on ollut\najoittain satoja, tämän tien varrella yhteensä tuhansiakin suomalaisia.\nVakinaista asutusta on hyvin vähän, mutta on kuitenkin myös sellaisia,\njotka ovat maanviljelystä yrittäneet, mutta tulevaisuuden varaan jää,\nmitä pysyväistä näistä yrityksistä tulee. Uudisasukkaan vaikeudet ovat\nkovin suuret varsinkin siellä, missä kantoja on paljon ja maaperä\nhuonoa.\n\nYleensä kuuluu vain valituksia siitä, että siirtolaiset ovat kovin\nyksin, aivan omaan varaansa jätettyjä. Joskus silti ilmoitetaan\nheistä huolehdittavankin.\n\nEräs suomalainen, joka oli ollut vasta kaksi vuotta Elsassissa,\nkirjoittaa: \"Olen oikein kiitollinen onnettarelle, joka johti meidät\ntänne. Yhtiön varapresidentti on ollut oikein ystävällinen. Viime\nkeväänä hän antoi meille kolme lehmää ja sonnin vähittäismaksulla.\nKesällä hän pani kaksi miestä niittämään heiniä, joita oli paljon ja\nhyviä. Saimme korjata ne omaksi hyväksemme, olipa mies ja hevonen\nauttamassa. Ei mistään maksua. Karjanhoito on ollut hyvää. Suomesta\nlähtiessämme jäimme velkaa 300 dollaria ja karja maksoi 265 dollaria.\nKaikki saimme selväksi viime kesänä.\"\n\nMenestyminen riippuu pääasiassa henkilöstä itsestään, mutta paljon\nsiihen vaikuttaa, jos saa apua niiltä, jotka ymmärtävät oloja.\nSiinä suhteessa puuttuu vielä paljon Kanadassa, kuten aikoinaan\nYhdysvalloissakin. Siirtolaisen on luotettava yksinomaan Luojaansa ja\nkäsivoimiinsa sekä terveyteensä. Jos terveys pettää, on hätä edessä.\n\nOlemme tätä tietä joutuneet takaisin itään Sudburyn alueelle. Se\nansaitsee yhtenä Ontarion suomalaisasutuksen tärkeimpänä paikkana\ntarkempaa huomiota.\n\nSudbury ei ole itsessään kaivoskaupunki, mutta se on maailman suurimman\nnikkelituotannon keskuksessa ja sen ympäristö näyttääkin kehittyvän\nmaailman ehkä rikkaimmaksi kaivosseuduksi.\n\nSuomalaisia on ollut Sudburyssä jo useita vuosikymmeniä. Vakinaisesti\nasuvia on siellä satoja ja sen lisäksi on aika ajoittain kansalaisiamme\nsankat joukot odottamassa työtilaisuuksia. Niitä, jotka ovat siellä\nohikulkiessaan pysähtyneet, on monia tuhansia.\n\nSudburyssa on Suomessa tutkinnon suorittanut lääkäri, toistaiseksi\nehkä ainoa koko Kanadassa. Siellä on edistyviä suomalaisia\nliikemiehiä, huomattavin heistä Kalle Lehto, urheilijana Suomessa\naikoinaan tunnettu. Kansalaisillamme on useilla omia taloja.\n\nSudburyssa ilmestyy Kanadan ainoa suomenkielinen päivälehti \"Vapaus\".\nKun sosialistisen sanomalehden \"Työkansan\" täytyi sota-aikana lakata\nilmestymästä Port Arthurissa, perustivat sen aatteen kannattajat\n\"Vapauden\" Sudburyyn. Sen perustava toimittaja oli Yrjö Mäkelä, joka\non nykyjään \"Raivaajan\", suomalaisten johtavan sosialidemokraattisen\npäivälehden päätoimittaja Fitchburgissa Yhdysvaltain puolella.\nKommunismin kasvaessa Kanadassa joutui \"Vapaus\" ajamaan sitä\nkatsantokantaa. Huolimatta lehden räikeistä puoluekirjoituksista on\ntunnustettava, että se samalla on pirteä uutislehti ja antaa tietoja\ntapahtumista suomalaisten keskuudessa, tietysti puoluehengen\nvärittäminä. Lehden taloutta on hoidettu taitavasti. Sudburyn\nkommunistien päämaja, missä lehtiliikekin sijaitsee, on kaupungin\nlaiteella, Copper Cliffiin johtavan tien varrella.\n\nCopper Cliff on vanhin suomalainen asutus näillä seuduilla. Se on\nsyntynyt kupari-nikkelikaivosten äärelle ja on siellä kansalaisiamme\nasunut lähes neljäkymmentä vuotta. Sinne pääsee raitiovaunulla\nSudburyslä. Siellä on suomalaisilla pari kirkkoakin. V. 1896 perustui\nsinne seurakunta pastori J.J. Hoikan käynnin tuloksena ja seuraavana\nvuonna se liittyi Suomi-synodiin. V. 1908 tuli tämän seurakunnan\nkirkko valmiiksi. Pappeja on ollut vain tilapäisesti, milloin\nmistäkin kirkkokunnasta (Suomi-synodista, Kansalliskirkosta,\nkongregatsionaalisista Lähetysystävistä j.n.e.). Ja hyvin usein on\nkirkko ollut autiona. Nykyjään on Suomi-synodi taas alkanut pitää\npappia. Ja Kanadan Yhdistynyt Kirkko on ryhtynyt myös työhön\nhengellisen harrastuksen herättämiseksi.\n\nSeudulla on varsin runsaasti kansalaisiamme, jotka työskentelevät\nuseilla lähistön kaivannoilla ja ovat aikanaan olleet kaikkein\nsuosituimpia esimerkiksi Creightonissa. Elämä on entisestään paljon\nvakaantunut. Vanhimmat kansalaisemme ovat saanet joltisenkin\ntaloudellisen aseman. Ympäristön suomalaiset farmarit ovat menestyneet\nhyvin ja onkin heitä jo verraten laajalle ulottuva yhteiskunta.\nHuomattava kauppaliike Copper Cliffissä on ylistarolaisella Thomas\nFranssilla, joka on samalla Suomen varakonsuli (palkaton).\n\nCopper Cliffin kaivosoloista kirjoitin jo kolme vuosikymmentä sitten\nteoksessa \"Suomalaiset Amerikassa\" m.m.: \"Kansalaisemme tekevät\ntyötä kuparikaivannossa ja sulattimossa. Kummassakin on runsaasti\ntyötä, sillä aika ajoin työskennellään öisinkin. Mutta työ on\nvaarallista. Kaivannoissa usein putoaa irtonaisia kiviä laesta.\nMalmia poltetaan läjissä noin kuukauden ajan ja sitten viedään\nsulattimoon. Polttoläjistä nousee tukahduttava ttulikiven savu. Se on\nniin myrkyllistä, että kuolettaa kasvillisuuden monen mailin alalla,\ntehden Copper Cliffin seudun hyvin rumaksi.\" Eräs toinen kirjoittaa\ntoistakymmentä vuotta myöhemmin, että \"tulikiven myrkky on rumasti\nraadellen kosketellut alangoita, kumpuja ja kallioita, on nuollut\nviheriän ruohon rinteiltä, korkeimmilta paikoilta kattavan turpeen,\njättäen savuun tukehtuneet puut puhumaan synkkää kalman kieltä,\nalavissa paikoissa ja notkoissa se on näännyttänyt lupaavat marjamaat\nja huoneissa kukat. Kadonnut kasvillisuus loihtii esiin harmaantuneen\nmaan alastoman pinnan alta valitusta, kaihoa, tuskaa, kuolemaa.\"\n\nSellaisessa ympäristössä on tuhansia kansalaisiamme asunut, vieläpä\nloihtinut parin viimeisen vuosikymmenen aikana, kun olot ovat\nparantuneet tulikiven vanhanaikaisen polton lakattua, kukoistavia\nviljelyksiä, vihreitä niittyjä ja lainehtivia peltoja. Siinä on\ntoteutunut eräässä muodossa lauselma \"Sammuta sinä, minä sytytän\".\n\nCopper Cliffin alueeseen kuuluu myös Garson-kaivanto, jonka piirissä\nasuu yli puolen tuhatta suomalaista (miehiä 400, naisia 80 ja loput\nlapsia). Maanviljelijöitä on parisenkymmentä, muut enimmäkseen\nkaivostöissä, josta palkkaa on neljän ja puolen dollarin vaiheilla\npäivältä. Asunto ja ruoka maksaa \"boorditaloissa\" dollarin päivältä.\nTyöaika on kaivoksessa 8 tuntia, maan päällä 9 tuntia. Kaivoksessa\nkestää työ jotakuinkin säännöllisesti vuodet läpeensä. Suomalaisilla\non kolmattakymmentä omaa taloa sekä sen lisäksi ympäristössä\nparisenkymmentä farmia. Varakkaimpien suomalaisten farmarien omaisuus\non 4-7.000 dollarin vaiheilla. Muidenkin varallisuus lienee keskitasoa\nkorkeammalla.\n\nEnsimmäiset suomalaiset saapuivat seudulle jo vuonna 1900 kaivostyön\nalussa. Vanhimmat nykyjään paikkakunnalla olevista ovat kommunisteja,\nvaikka kaivosyhtiö vierookin niitä. Nuorempi väestö on \"kansallista\".\n\nSudburystä lähtee länteen päin kaksi valtarataa, toinen Sault Ste\nMarien kautta Yhdysvaltoihin ja toinen Port Arthuriin ja sieltä\nkaukaiseen länteen. Kumpikin ovat Canadian Pacificin.\n\nEnsinmainittua \"Soohon\" (Sault Ste Marie) johtavaa rataa kulkien\njoudumme ensin Copper Cliffin asemalle, mutta sieltä on useampien\nmailien maantiematka varsinaiseen Copper Cliffin kaupunkiin, jonne,\nkuten mainittu, pääsee mukavimmin raitiovaunulla Sudburystä. Sitten\ntulee monia asemia, joiden ympäristöllä elää paljon suomalaisia.\nVictoria Minella ei heitä liene enää paljon, vaikka siellä oli\nennen seurakunta ja pappikin. Mutta Worthingtonin kaivosseutu on\nvuosikymmeniä ollut suomalaisten merkittävä asuinpaikka. Sekin\non nyt alkanut menettää merkitystään kaivoksena, mutta uudet\nmineraalilöydöt, joita viime aikoina on melkein kaikkialla Sudburyn\npiirissä tehty, voivat taaskin pian synnyttää eloa.\n\n\"Miljoonajoella\" (Vermillion River) näyttää suomalainen asutus\npysyvän. Se on niin suomalaisia miellyttävä, että sinne on joukko\nTorontonkin suomalaisia pystyttänyt kesäasuntojaan. Lintala lieneekin\nollut ensimmäinen, joka rakensi asumuksen sinne 25 vuotta sitten.\nWorthingtonissa on asutusta pitämässä yllä jatkuvasti joukko\nsuomalaisia maanviljelijöitä, joista jotkut ovat kasvattaneet\nitselleen 3-6.000 dollarin omaisuuden. Suurimmalla maanviljelijällä on\nhallussaan 320 eekeriä.\n\nEdellämainittu suomalainen asutus lukeutuu pääasiassa\nLorne-townshipiin, vaikka se jaetaan sen mukaan, miltä asemalta kukin\npostinsa hakee. Asemia ovat Worthington, Turbine ja Nairn Centre. Tämän\nasutuksen keskus on Beaver Lake, joka on samannimisen kaksoisjärven\nrantamilla. Kun ensimmäiset suomalaiset ryhtyivät tätä erämaata\nasumaan, saivat he alussa viettää yönsä paljaan taivaan alla, kunnes\nkatto valmistui pään päälle. Nyt on jo melko upeita rakennuksia. Pellot\novat kyllä riekaleina kallioiden välissä, tiet kiertelevät talojen\nkautta koululle ja \"haalille\", joka alkujaan oli farmarien yhteinen,\nmutta sitten joutui kommunistisen enemmistön tarkoituksiin.\nPaikkakunnan koulussa on opetus luonnollisesti englanninkielinen,\njohtokunnan jäsenet suomalaisia.\n\nMaanviljelys ei ole yksinään antanut riittävää toimeentuloa. Lisäksi\non kaikenlaista sivuhommaa, kuten kaivos- ja metsätyötä. Joku on\nammattilaisena, kuka suutarina, mikä räätälinä, meijerihommissa,\nurakoitsijana, mineraalien etsijänä, metsästäjänä j.n.e. Maaperä on\nkivikkoa ja kallioista, mutta laaksoihin voi saada peltoja. Järvet\nantavat viehättävän näyn. Kalaa ja metsänriistaa on vieläkin melko\nhyvin.\n\nVähän matkan päässä täältä on Espanolan metsä- ja sahayhteiskunta\nsekä samoihin elinkeinoihin perustunut Webbwood ja Spanish. Voi\nvielä jatkaa pitkän luettelon suomalaisten metsätyöpaikoista;\nhuomattavimmat ovat Algoma, Blind River, Mississauga, Dean Lake,\nNestoreille ja Bruce. Viimeksimainitussa oli aikanaan kaivoksia\nja ne vetivät suomalaisia sinne jo pari vuosikymmentä sitten.\nMutta kaivokset seisahtuivat. Sen jälkeen oli työtä vähän aikaa\nkivilouhimolla. Pysyväisiksi asukkaiksi ovat jääneet farmarit, jotka\nsivuansion puutteessa eivät ole päässeet vaurastumaan. Sielläkin on\nkommunistinen yhdistys.\n\nOlemme nyt joutuneet \"Kanadan suuhun\" (Soo = Sault Ste Marie), joka on\nsuomalaisten vanhimpia asutusseutuja Kanadassa. Näillä seuduilla asui\nihmisiä jo esihistoriallisinakin aikoina. Paikka oli Ojibway-intiaanien\nkaikkein suosituimpia. Putoukset koskissa olivat mahtavia. Kalavedet\nmainiot ja metsänriistaa viljalti. Longfellow, Amerikan Runeberg, on\nHiawathassa ihannoinut tämän heimon, jota voisi sanoa intiaanien\nkalevaisiksi.\n\nSault Ste Marien putoukset on lannistettu. Suomalaiset ovat olleet\nsiinä mukana raskaan työn raatajina samoin kuin niiden rinnakkain\nolevien useampien kanavien rakentamisessa, joita sinne on kaivettu.\nSekä Amerikan Soo että Kanadan Soo (samannimiset Sault Ste Marien\nkaupungit molemmin puolin) ovat suomalaisten tyyssijoja, Kanadan\nerittäinkin, missä suomalaisilla on lähes satakunta omaa taloa.\nAikoinaan oli Kanadan Soossa vilkkaasti toimiva raittiusseura\nsuomalaisten juopottelua ehkäisemässä. Ja Suomi-synodiin kuuluva\nseurakunta on siellä ollut kaiken aikaa, vaikka se ei vieläkään jaksa\npitää paikkakunnalla pappia, mutta sellainen käy kuitenkin määräajoin\nAmerikan puolelta saarnaamassa ja kirkollisia tehtäviä suorittamassa.\n\nKanadan Soossa lähimpine ympäristöineen on kolmisen tuhatta\nsuomalaista, joista kumminkin vain noin tuhat lasketaan paikkakunnalla\nvakituisesti asuviksi. Muut ovat etupäässä miehiä, jotka kulkevat\nmetsä- tai muissa satunnaisissa töissä, pitäen Sault Ste Marieta\nkeskuksena, johon he kokoontuvat töiden väliajoilla. Metsätöissä on\nkuukausipalkka täysihoidon lisäksi 40 dollarin vaiheilla ja\nurakkatöissä jää päiväpalkaksi keskimäärin 4 dollaria. Ammattilaisilla\nrakennus-, muuraus-, maalaus- y.m. töissä on palkat korkeammat.\n\nSault Ste Mariessa on suomalaisia kauppiaita kymmenkunta, ja\nnoin puolentoistakymmentä urakoitsijaa pitää sitä vakituisena\nkotipaikkanaan. Suomalaisen Osuuskaupan liike on suurehko. Kalle\nHäyrisellä, paikkakunnan vanhalla ja parhaiten menestyneellä\nsuomalaisella, on autoliike. Lisäksi on pari leipuria, useampia\nruokaloita ja tietysti sauna. Suurimpia urakoitsijoita ovat Albin\nNenonen ja Hannu Hormavirta.\n\nPaitsi seurakuntaa, on suomalaisilla pari työväenyhdistystä, samoin\nlauluseuroja sekä yksi kirjasto. Kommunistien diktaattorivalta\noli aikanaan painava, mutta nyt siellä jo muutkin voivat rauhassa\nmenestyä.\n\nJoitakin suomalaisia on aikojen kuluessa päässyt varakkaiksi, parhaiten\nonnistuneet ehkä kymmenienkin tuhansien dollarien omistajiksi.\n\nSault Ste Marien esikaupunkina voidaan pitää Steeltonia, jossa\nniinikään asuu suomalaisia.\n\nYmpäristöllä on myös suomalaista maanviljelysasutusta. Suurimman\nfarmin pinta-ala on 240 eekeriä. Menestyneitä farmareja on useampia.\n\nEnimmät tämän seudun suomalaiset metsätyöläiset työskentelevät n.s.\nAlgoma-linjalla, joka kulkee Soosta metsä- ja vuoriseutujen läpi\nFranzin kautta Hearstiin, Canadian Nationalin pohjoiselle radalle,\npyrkien sieltä St James Baylle, Hudson-lahden pohjukkaan.\n\nTätä erämaan rataa kuvaa sekin, ettei siellä ole kaikille asemille\nannettu edes nimiä. Suomalaisten tunnetuimmat merkitään esimerkiksi\nnumeroilla Mile 138, Mile 163, 235, 251 j.n.e., osoitukseksi, kuinka\npitkän matkan päässä ne ovat Soosta. Satoja, jopa tuhansia suomalaisia\njättäytyy syksyisin noille \"asemille\", joilla kaikilla ei ole edes\nkatosta, ainoastaan lautaan maalattu numero osoittamassa etäisyyttä\nlähimmästä asuinseudusta. Talvet asutaan kämpissä ja hakkuiden\nloputtua kevättalvella palataan Soohon odottamaan uittoa. Kesä kuluu\nsitten joutilaisuudessa, ellei jotakin toista työtä satu. Viime aikoina\non kuitenkin alkanut olla metsätöitä jo kesänkin aikana.\n\nTuo Algoma-linjan alue ei kuitenkaan ole ainoastaan metsätyöläisseutua.\nMainitsin jo, että se on vuorista, ja vuorista on löydetty monenlaisia\nmetallisuonia. Joitakin aikoja sitten innostuttiin siellä kaivostöihin.\nSitten tuli useampien vuosien pysähdys, kun nämä suonet havaittiin\nheikoiksi ja muualta löytyi parempia. Viime aikoina on taas innostus\nkasvanut ja uusia löytöjä on tehty erittäinkin tämän radan ja\nMichipicoten-lahden välillä. Näyttää siltä, että tästä alueesta tulee\nvielä huomattavakin kaivosseutu. Myös suomalaisia on ollut suonien\netsinnässä ja löytämässäkin. Monella on omia \"claimeja\", joita he\nkoettavat myydä rahamiehille. Kun mineraali on kiintokivessä, tarvitaan\nsen vapauttamiseen varoja.\n\nOnpa joitakuita suomalaisia yrittänyt myös maanviljelijöiksi.\nWabosissa, joka on lähempänä Soota, on kansalaisiamme ollut jo vuodesta\n1911 ja on siellä nykyjään puolentoistakymmentä maanviljelijää.\nSuurehkoja maanviljelysyhteiskuntia ei sen tien varteen voi syntyä\nalueen vuorisuuden vuoksi, mutta näyttää siltä, että kansalaisemme\nhaluavat sielläkin yrittää.\n\nEnnenkuin siirrymme Port Arthuriin ja läntisimpään Ontarioon, on\nmeidän vielä kuljettava sitä Canadian Pacificin emälinjaa, joka johtaa\nSudburystä mainittuun kaupunkiin. Sen radan varrella on kymmeniä\nsuomalaispaikkoja, joukossa huomattaviakin.\n\nChelmsford ja Larchwood ovat uusimpien mineraalilöytöjen\nkeskuspaikkoja. Niissä on ollut suomalaisia aikaisemminkin ja vielä\nenemmän vanhalla, tunnetulla Levack-kaivoksella. Stralakissa\non muutama kymmenkunta vakituisesti asuvaa suomalaista, niiden\njoukossa Matti Häkkinen Pihtiputaalta, joka saapui paikalle jo lähes\nkolmekymmentä vuotta sitten ja on työnjohtajana rautatiellä.\nMetallisuonien etsiminen on niin innostuttanut mieliä, että\nkansalaisillamme on siellä hallussaan nelisenkymmentä löytöä.\n\nMyös siitä edelleenkin on jotakuinkin jokaisen aseman seudulla\nsuomalaisia, toisissa satamääriä, enimmäkseen tukkitöissä. Mainittakoon\nerityisesti Metagama, Biscotasing (metsätyöläisten lisäksi joku\nmaanviljelijä), Woman River, Nemegos (toista sataa suomalaista)\nja Chapleau, joka on metsätyön keskuksia. Edelleen Nicholson, jossa\non puolentoistasataa metsätöissä. Urakoitsijoina näillä tienoin ovat\nJohan Kokko, joka on Kanadassa kauimmin olleita suomalaisia (Kokko\nteettää noin satatuhatta ratapölkkyä vuodessa) ja A.W. Widenoja.\nJa sitten Dalton, Missanabie, Lockhals ja Franz. Kokon työmaita on\nMissanabiessakin, missä niinikään on urakoitsijana Martti Peräkylä.\nVakituisesti asuvia suomalaisia on tuskin ollenkaan. Kun tukki- ja\npölkkymetsät loppuvat, siirrytään toisille seuduille.\n\nWhite Riveriä pidetään Kanadan kylmimpänä paikkana niistä, joissa\nsäähavaintoja tehdään. Talvella on elohopea usein jäätyneenä. Jack\nFishissä ja Schreiberissä on suomalaisia verraten lukuisasti.\n\nSitten joudumme Nipigoniin, joka on tämän rataosan huomattavin\nsuomalainen keskus. Siellä on kansalaisiamme monia satoja. Suurin\nosa saa elatuksensa puutavaraliikkeestä, mutta on siellä paljon\nmaanviljelijöitäkin sekä monilla muilla aloilla. Myöskin \"prospektaus\"\n(malmisuonien etsiminen) on sangen innostava homma. Suomalaisilla on\nlukuisasti kaivoskleimeja.\n\nJonkun lienee niillä onnistunut saada rahaa, ja vielä useammat\nodottavat ehkä suuria rikkauksia. Kun suonien laajuutta ei ole\ntimanttiporauksella tutkittu, on vaikea löytää sellaisia rahamiehiä,\njotka ryhtyisivät sijoittamaan niihin varojansa.\n\nKun sitten sivuutamme Hurkettin ja Dorionin, joissa myöskin on\nsuomalaisia (muita paikkoja mainitsematta), joudumme Port Arthuriin.\n\nKaksoiskaupungit (Twin Cities) Port Arthur ja Fort William ovat\nkieltämättä suurimman suomalaisen asutuksen keskuksia Kanadassa.\nItse kaupungeissa ovat suomalaiset vieraskielisten kansallisuuksien\nenimmistönä ja ympäristöllä, erittäinkin lännessä päin, on melkein\npuhtaasti suomalaisia yhteiskuntia. Tämän alueen suomalainen väestö\nlähentelee kaikkiaan pariakymmentä tuhatta.\n\nEmsimmäiset suomalaiset tulivat tänne rakentamaan Canadian\nPacific-tietä. He olivat tilapäisiä asukkaita, mutta vähitellen alkoi\nsuomalaisia asettua sinne pysyvästi. Jo 1880-luvun alulla oli siellä\nsuomalainen yhteiskunta, pieni tosin, mutta erämaata se seutu\nmuutenkin oli. Vasta kun vehnän kasvatus preeriamaakunnissa lisääntyi\nja kun viljaa alettiin kuljettaa Port Arthurin ja Fort Williamin kautta\nmaailman markkinoille, pääsi väkiluku kasvamaan. Eivät kaupungit\nvieläkään ole suuria, kumpikin Kuopion ja Oulun kokoisia, mutta ei ole\nmyöskään epäilystä siitä, etteivät ne Kanadan Lännen kehittyessä\nnousisi suurkaupungeiksi, sillä niiden asema rautatie- ja\nvesiliikenteen välityskohdassa on aivan erinomainen.\n\nPort Arthurissa ja Fort Williamissa on suomalaisilla ollut\ntaloudellisten pyrkimystensä ohella henkisiä harrastuksia aikaisemmin\nkuin muualla Kanadassa. Seurakunnallinen toiminta alkoi siten, että\nalkuaikoina suoritti heidän keskuudessaan papilliset toimitukset\nepiskopaalinen nappi, joka oli oppinut puutteellisesti lukemaan\nsuomen kieltä käsikirjasta. V. 1896 perustettiin Fort Williamiin\nraittiusseura \"Pohjankukka\", ja se olikin hyvin tarpeen, sillä\njuoppous oli kansalaistemme keskuudessa suuri. Samana vuonna syntyi\nseurakuntakin. Näille rakennettiin yhteinen kokoustalo keväällä 1897.\nPian syntyi erimielisyyttä, seurakunta ei suvainnut tanssimista\n\"haalilla\", kun raittiusseuralaisissa oli sitä haluavia. Ja lisäksi\ntuli sosialismi, joka otti määräysvallan. Samoihin aikoihin alettiin\nläheisessä Port Arthurissa perustaa seurakuntaa, jota ajamassa oli\nkäynyt Suomi-synodin pappeja. Varsinaiseksi papiksi pyydettiin F.E.\nÖhdeä, joka ei kuulunut Suomi-synodiin ja oli monessa suhteessa\nomituinen luonteeltaan. Hän riitaantui pian seurakunnan kanssa ja lähti\npois. Hänen aikanaan rakennettiin kuitenkin seurakunnan ensimmäinen\nkirkko. V. 1900 kiinnitti Yhdysvaltojen Kansalliskirkkokunta\nhuomiota seutuun, ja sen johtomiehet kävivät vihkimässä Fort\nWilliamiin rakennetun kirkon. Papiksi tuli Suomen Merimieslähetyksen\nSan Fransiscon asemalla toiminut maallikkoapulainen J.H. Heimonen,\njonka Kansalliskirkkokunta oli vihkinyt papiksi. Hän vaikutti\npaikkakunnalla vuoteen 1909, ja sijalle tuli pastori Vuori. Seurakunta\nkuului Kansalliskirkkoon. Heimosen aikana rakennettiin ainakin yksi\nuusi kirkko ja myöskin pappila. Ne maksoivat rahaa, useampia tuhansia.\nSuomalaisten väkiluvun lasketaan olleen silloin vain parisataa.\nRiidoista huolimatta näyttää innostusta olleen. Vuoren toimesta\nperustettiin uusia seurakuntia Nolaluun ja Morgan Sidingiin.\n\nKirkollista työtä on sitten säännöllisesti jatkettu. Pappina on\ntoiminut pitemmän aikaa pastori A. Harju, kansalliskirkkolainen,\nja on hänellä Port Arthurin kaupungin seurakunnan lisäksi useita\nmaaseurakuntia.\n\nVäestön lisääntyessä kehittyi myöskin sosialistinen liike voimakkaaksi.\nV. 1906 perustettiin suomalainen sosialistinen viikkolehti\n\"Työkansa\" Severi Alanteen toimittamana. Muutamia vuosia myöhemmin\nse laajeni päivälehdeksi, ja sen mainittavimpia toimittajia olivat\nYrjö Mäkelä ja Mooses Hahl. Sen yhteydessä ilmestyi myös pilalehti\n\"Väkäleuka\". Sota-ajan olosuhteet vaikuttivat näiden lehtien\nlakkaamiseen, mutta niiden sijalle perusti Erick J. Korte \"Canadan\nUutiset\", joka ilmestyy edelleen viikkolehtenä ja on nykyjään vielä\nainoa \"porvarillinen\" suomenkielinen lehti Kanadassa, tilapäisiä\njulkaisuja lukuunottamatta.\n\nMainittu Erick J. Korte on paikkakunnan huomattavia suomalaisia\nliikemiehiä. Paitsi kirjapainoa ja lehteä on hänellä matka-,\ntuonti- y.m. toimisto. V. 1920 hän tuli Suomen ensimmäiseksi\nedustajaksi (palkattomaksi varakonsuliksi, sittemmin konsuliksi)\nKanadaan. Vasta myöhemmin 1923 perustettiin Montrealiin palkattu\nkonsulinvirasto, joka on vuodesta 1926 ollut pääkonsulinvirastona.\n\nPaitsi Kortteen liikettä on Port Arthurissa ja Fort Williamissa\nkoko joukko muita suomalaisia eri aloja edustavia liikkeitä. Siellä\ntulee suomen kielellä hyvin toimeen asioimisissaan. Onpa suomalainen\napteekkikin, toistaiseksi ainoa Kanadassa. Liikealalla on koko\njoukko suomalaisia, jotka ovat luoneet itselleen vakavan taloudellisen\naseman, on sellaisia, joiden omaisuus Suomen rahassa voidaan laskea\nmiljoonaan markkaan, jopa enempäänkin.\n\nMutta kun on puhe Kanadan suomalaisten suurimmasta asutusseudusta, on\nvalittaen todettava, että yhteiskunnallisessa ja erittäinkin julkisessa\nelämässä suomalaiset eivät ole saavuttaneet toistaiseksi sitä asemaa,\nminkä heille luulisi erinäisissä paikoissa lukumääränsä ja ainakin\nkykyjensä perusteella kuuluvan. Suomalaiset lapset ovat koulussa\nusein toisten rinnalla etevämpiä. Tietopuolista kykyä näyttää siis\nolevan kansassamme aivan erikoisessa määrässä, mutta taipumuksista\nlienee puute. Ei ole kunnianhimoa kohota mahdollisimman korkealle,\ntyydytään liian vähään. Kun on edes jonkinlainen taloudellinen\nasema saavutettu, niin jättäydytään siihen. Kannustimena ei ole\nennätyksen ja ensisijan saavuttaminen, kuten se kyllä on kotimaassa\nnäyttänyt olevan urheilun alalla. Kanadassa ei ole edes urheilussa\npäästy siihen maineeseen, mikä suomalaisille luonnostaan kuuluisi.\nEn unohda tässä portarthurilaista Pudasta, joka on ammattiurheilun\nensimmäisiä -- ei kuitenkaan ensimmäinen -- enkä myöskään muutamia\nmuita. Mutta esimerkiksi talviurheilussa, joka on Kanadan tärkeimpiä,\nei yleiskilpailuissa ole suomalaisia koskaan näkynyt ensi tiloilla,\njotka olisivat aivan kuin luonnostaan meille lankeavia, varsinkaan kun\nkanadalaiset eivät ole niissä korkealle kehittyneitä ja kun ensimmäiset\nsuksetkin tuotettiin tänne vasta muutamia vuosikymmeniä sitten\nSuomesta.\n\nKun asemamme urheilussa ei ole tämän korkeammalla, niin miten sitten\nmuussa.\n\nSuurin piirtein katsoen Kanadan suomalainen on yhteiskunnallisessa\nasemassa vielä keskitasoa alemmalla portaalla. Hän on hyvä ja\nvoittamaton raskaassa ruumiillisessa työssä, samoin uudisasukkaanakin\n-- siitä Port Arthurin ympäristön ja monien muidenkin seutujen\nsuomalaiset ovat antaneet kiistämättömän todistuksen.\n\nMutta se ei riitä. Kanadaan asettunut suomalainen kuuluu sikäläiseen\nyhteiskuntaan ja siihen hänen on tungettava vaikutuksensa.\nSuomalaisuuden harrastaminen on hänelle niin sanoakseni kotipiirin\nasia. Julkisessa elämässä hän, sikäli kuin on valinnut Kanadan\nkotimaakseen, on kanadalainen, ja suomalaisen sisun kannustamana\nkanadalaisena hänen on vaikutettava.\n\nKuitenkin, vaikka suomalainen perusaines on esimerkiksi\nKaksoiskaupungeissa suuri, on se julkisessa elämässä ollut melkein\nmerkityksetön. Aivan poikkeustapauksessa on joku päässyt edes kaupungin\nvaltuusmieheksi.\n\nSyynä siihen on suomalaisten keskuudessa vallitseva surkea\nhajaantuminen ja erimielisyys. Kommunisteja, joihin suuri osa\nsuomalaisia kuuluu, ei voi tässä ollenkaan ottaa lukuun, sillä heidän\nmerkityksensä Kanadan yhteiskunnallisessa elämässä on vähäpätöinen.\nMitäpä merkitsee vaikka kymmenentuhattakin kymmenmiljoonaisessa\nkansassa. He ajattelevat kaukaisempaa tulevaisuutta ja ovat\nvakuutettuja aatteensa lopullisesta voitosta. Emme kiistele siitä,\nmutta nykyisessä yhteiskunnallisessa elämässä niillä tulevaisuuden\ntoiveilla ei ole merkitystä -- paitsi ehkä vaikeuksia asianomaisille\nitselleen. Kun nämä äkkijyrkät taistelevat vielä keskenään eri\nleireissä, hajaantuvat heidänkin voimansa.\n\nMutta vaikkapa heidät jätetään laskuista poiskin, olisi syytä\nodottaa toisilta toimintaa Kanadan ja oman paikkakunnan julkisessa\nelämässä. Mutta siitä näkyy merkkejä hyvin vähän, paitsi silloin kuin\nmuut pyrkivät vaikutusasemiin käyttäen suomalaisia hyväkseen vain\näänestyskoneina.\n\n\"Toiskieliset\" tuskin ajattelevatkaan antaa suomalaisille mitään\nvaikuttavaa asemaa siitä syystä, että suomalaisten joukossa ei ole\nsellaisia, jotka kohoisivat keskinkertaista tasoa korkeammalle. Tässä\nvaikuttaa myös maan kielen osaamattomuus, sillä suomalaiset ovat\nkaikkein jäykimpiä opettelemaan englanninkieltä. Toinen polvi on kyllä\nyhtä jäykkä puhumaan suomea. Eletään murroskaudessa ja ehkä uusi aika\nantaa toisia tuloksia.\n\nYleiseltä suomalaiskansalliselta katsantokannalta saattaa ehkä näyttää\nsuotavalta, että suomalaiset eivät vieraalla maalla opettelisi\nsen maan kieltä -- ja säilyisivät siten kauemmin suomalaisina.\nAsianomaiselle itselleen se jäykkyys ei ole eduksi eikä lopuksi\nsuomalaiselle kansallisuudellekaan. Kokemus osoittaa, että he kaikesta\nhuolimatta jäävät uuteen maahan, jos ovat siellä olleet puolenkin\nvuosikymmentä. Ja silloin on parempi, että he kehittävät itseään\nkohotakseen uusissa oloissa mahdollisimman korkealle, kunniaksi\nsynnyinmaalleen. Tämä on pitkän kokemuksen perusteella tekemäni\nhavainto.\n\nSillä maaseudulla, joka leviää Port Arthurista eri tahoille, nähdään\nkyllä monessakin paikassa suomalaisten johtavan yhteiskuntansa\nasiat. Se johtuu siitä, että suomalaiset ovat väestössä niin suurena\nenemmistönä, ettei toiskielisellä ole edes keinottelunmahdollisuuksia.\nKyllä nämä sielläkin koettavat paikoin käyttää hyväkseen suomalaisten\nkeskinäistä kateutta ja erimielisyyttä, jos se vain suinkin auttaa.\n\nJotta voisimme tavata näitä maaseudun suomalaisia, on meidän\nosaksi ajettava autolla, joita Port Arthurin suomalaiset vieraansa\nkäytettäviksi auliisti luovuttavat, osaksi kuljettava kolmea\nrautatielinjaa, joista eteläisintä sanotaan \"Piintieksi\", mikä\non melkein kauttaaltaan suomalaista. Keskeisin kuuluu Canadian\nNationalille sekä pohjoisin Pacificille, kumpikin viimeksimainittu\njohtaa Winnipegiin ja kaukaiseen länteen.\n\nAutolla on hauska ajaa Kakabekan putouksille, jotka ovat Port Arthurin\nylpeys. Koski ei ole Kajaanin Ämmänkään levyinen, mutta putous on\nsyvä ja valtava. Sieltä ei ole pitkä matka suomalaisasutuksille.\nKivikosken kunta on puhtaasti suomalainen.\n\n\"Piintien\" varrella on huomattava suomalainen yhteiskunta Nolalussa.\nSuomalaista maanviljelystä on myös Leeperissä, Silver Mountainissa,\nSellarsissa, White Fishillä ja Wolfessa. Viimeksimainitun lähellä\non yhteiskunta, jonka nimi on Suomi ja joka luonnollisesti on kauniin\njärven rannalla. Ensimmäiset kansalaisemme asettuivat siihen Kanadan\nSuomeen v. 1903.\n\nCanadian Nationalin rata kulkee Fort Francesiin saakka monessa\npaikassa hyvin karujen ja kallioisten seutujen kautta. Mutta aina vähän\nväliä on järviä, niemiä, notkoja ja saarelmia. Nepä ovat näillekin\nmokomille (yhden paikan nimi on Mokoman) tienoille suomalaisia\nvetäneet. Kallioiden väliin on tehty ja tehdään viljelyksiä.\nLähempänä Port Arthuria ja jonkin verran paremmassa maaperässä ovat\nConmeen ja Rowanin \"kontrit\". Maanviljelys on melkein yksinomaisena\nelinkeinona, hiukan saadaan sivutuloja rautatieltä ja metsätyöstä.\nMabellassa ei ole homestead-maita, mutta kyllä rautatie- sekä\nkaivostöitä ja tuloja matkailijaliikenteestä. Kaunis järviväylä vetää\nmatkailijoita puoleensa. Suomalaisia on siellä ollut puolentoista\nvuosikymmentä ja muutamat ovat koonneet itselleen jo tuhansiin\ndollareihin nousevan omaisuuden. -- Sivuutettuamme Rossmeren joudumme\nKashabowieen, jossa vanha kaivosteollisuus on elpynyt uudelleen.\nQuetico, Abiwin ja Atikokan ovat niinikään maanviljelykselle\nsopimattomat. Mutta turkispyytäjä viihtyy siellä hyvin, samoin\nurheilukalastaja, jota suomalainen opastaa. Kallioissa on mineraaleja,\nja sitä aluetta jatkuu pitkälle. Lähestyttäessä Fort Francesta\nkuljemme ihanan Rainy Laken aluetta. Fort Francesista, jossa on aika\npaljon suomalaisia, on rautatie Minnesotan Duluthiin. Jotkut eivät\njaksa kestää houkutinta ja yrittävät rajan yii. Toiset onnistuvat,\nmutta toiset joutuvat heti kiinni.\n\nSieltä edelleen kulkee Canadian Nationalin rata lähellä Yhdysvaltain\nrajaa, pistäytyypä kolmisenkymmenen mailin pituudella Minnesotan\npuolella. Sitä ennen on suomalaista asutusta kuvattaessa mainittava\nCrozier, Dewlin, Emo, Dermid, Barwick ja Stratton. Barwickin lähellä\non Finland-niminen suomalainen uudisasutusseutu erämaassa. Toinen\nsuomalaisseutu North Branch on lähellä Strattonia.\n\nRainy River on viimeinen asema Ontarion puolella.\n\nVielä on Ontariossa tarkastettava Canadian Pacificin linja Port\nArthurista Winnipegiin. Siellä on useita suomalaisia siirtokuntia,\nsuurimmat lähinnä Port Arthuria. Kaministiqua on melkein kauttaaltaan\nsuomalainen yhteiskunta. Finmarkissa on kymmenkunta suomalaista\nuudisfarmia, joita koetetaan avata viljelykseen.\n\nNiblockista, Ontarion Upsalan läheltä, kirjoitti minulle eräs\nkansalaisemme: \"Valitettavasti kansalaisemme panevat Kanadan markan\n(dollarin) menemään yhtä helposti kuin Suomen markankin. Työläiset\ntekevät talven kovaa työtä metsissä, keväällä sitten menevät\nkaupunkiin ja siellä muutaman viikon elettyä on rahaa mennyt viidestä\nsadasta tuhanteen dollariin ja taskut ovat tyhjät, saadaanpa väliin\nkerjätäkin.\" -- Niblock on asumatonta, Upsalassa on joitakuita\nsuomalaisia, mutta kirjoittaja valittaa, etteivät hekään viljele maata\nkotimaan voimaperäiseen tapaan. \"Ei näy yhtään vesiojaa pellolla\" --\nei sitä Kanadassa muuallakaan näy. \"Uudisasukkaat ottavat vapaan\nmaan, muuttavat metsän rahaksi ja sitten jättävät, myyden lopun vaikka\nviinapullosta.\" -- Tietysti eivät kaikki näin menettele eivätkä siten\nturmele suomalaisen uudisraivaajan mainetta, mutta valitettavan paljon\non näitä metsänkeritsijä-kansalaisiamme Ontarion monilla seuduilla.\n\nSuomalaiset ovat sielläkin metsätöissä haluttuja ja suomalaisen kokin\nkeittämä ruoka on metsäkäinpillä suosittua, kuitenkaan ei tuollaisen\nkokin paikka oikein sovi nuorille naisille eivätkä Kanadan viranomaiset\nlaskekaan heitä mielellään sellaisille seuduille.\n\nJos mies on säästäväinen saatuaan keväällä palkan työstään ja\nhankkiutuu kesäksi rautatietyöhön, jota useimmiten on saatavana, ei\ntarvitse valittaa huonoja ansioita. On mahdollista saada tuhannenkin\ndollarin säästöt vuodessa ja siitä ei tarvitse maksaa mitään veroja.\nMutta henkilön, joka ei halua tehdä raskasta työtä eikä osaa säästää,\non turhaa tulla Kanadaan, sillä siellä hänen asemansa vain pahenee.\n\nTämän rautatien varrella on myös \"träppäreitä\", metsästäjiä. Kovin\nsuuriin ansioihin he eivät pääse, mutta voivat säästää, ja elämä on\nvapaata luonnossa, joka toisia erityisesti viehättää. Metsästysmaat on\nnäillä tienoilla jaettu niin, että uusille ei ole tilaa, mutta vanhojen\nmetsästäjien apulaisiksi voi päästä, ja niin oppii menettelytapoja.\nTuo oppi on kyllä tarpeen, sillä tällä alalla jos missään\ntarvitaan kokemusta. Ja lumikengillä kulkeminen, jota pidetään\nkäytännöllisimpänä ansojen \"vyyhteämis\"-matkoilla, vaatii tottumista\nsiltäkin, joka osaa hyvin hiihtää.\n\nNiblockista lähdettyä tapaamme suomalaisia ainakin English Riverillä\nja Dinorvicissä. Drydenin luona on suuri puunsiementen karistus- ja\nmyyntiliike, joka toimittaa maapallon eri osiin Kanadan moninaisten\npuiden siemeniä ja taimia. Suomeenkin on niitä lähetetty. Ontarion\nmetsät eivät kyllä ole niin lajirikkaita kuin idässä olevien\nmerimaakuntien. Mutta tämä liike hankkii siemeniä mistä Kanadan osasta\ntahansa, vaikka toisinaan sattuukin siemenettömiä vuosia.\n\nVermillion Bayn ja Canadian Nationalin pohjoisen radan varrella\nolevan Quibellin välillä on melkein satakunta suomalaista vakituisesti\nyrittämässä maanviljelystä. Seudut ovat luonnonkauniita, mutta\nennen kuin erämaa pystyy kauneutensa lisäksi antamaan leipää,\ntarvitaan työtä. Lähes pari vuosikymmentä on siellä ollut suomalaisia\nturpeenpuskijoita. Puolensataa uudismaata on jo palveltu niin\nkauan, että on saatu omistusoikeus ja toisia on vapautumassa. Suurin\nsuomalainen farmi on nelisensataa eekeriä ja joillakin suomalaisilla\non muutamiin tuhansiin dollareihin nouseva omaisuus.\n\nJatkaen kulkua edelleen joudumme Kenoran luonnonkauniille seudulle,\njoka kuuluu samaan matkailualueeseen kuin Minakikin. Ja sitten pian\nloppuukin Ontarion maakunta ja me saavumme preerioille.\n\nEnnen kuin jätämme nämä Ontarion seudut, on vielä mainittava,\nettä kaivostyö on täällä läntisimmässäkin osassa kehittymässä\nhuomattavaksi. Suomalaiset muiden muassa ovat siinä mukana.\n\nKuten edellä olemme nähneet, on Ontariossa sangen paljon suomalaisia,\nerittäinkin n.s. Uudessa Ontariossa. Olen niistä kuitenkin luetellut\nvain verraten vähäisen määrän. On jäänyt pois sellaisiakin, joissa\nheitä on tällä kerralla ehkä enemmän kuin jossakin nimeltä mainituissa.\nTarkkaa luetteloa en ole katsonut tarpeelliseksi tehdä, kun asutus on\nvielä epävarmaa eikä tiedä, missä se lopulta jää pysyväksi.\n\nVerrattuna esimerkiksi Minnesotaan on Ontariossa, kuten yleensä\nKanadassa, vähän sellaisia paikkakuntia, jotka jo nimeltään\nmuistuttaisivat suomalaisia. Muutamia on Port Arthurin lähimmässä\nseudussa, kuten Kivikoski, Intola ja Suomi. On myös Finland ja\nehkä muutamia muita, jotka eivät ole saaneet suomalaista nimeään\nedes postiluetteloon. Suomalaiset eivät tässä ole olleet tarpeeksi\nvalppaita. Ruotsalaiset, norjalaiset, tanskalaiset ja puolalaisetkin\novat olleet valppaampia. Heillä on Kanadassa hyvin monta paikkakuntaa,\njotka jo nimellään osoittavat heidän kotimaataan. Tämä viittaa siihen,\nettä heidän kansallistunteensa on ollut voimakkaampi, mutta heillä ei\nolekaan keskuudessaan niin paljon \"internatsionaaleja\", \"Maailman\nMatteja\", jotka vieroisivat synnyinmaataan.\n\n\n\nSUOMALAISET PREERIAMAAKUNNISSA.\n\n\nSuomalaiset eivät ole, kuten monet muut kansallisuudet, pitäneet\npreeriamaakuntia (Manitobaa, Saskatchewania ja Albertaa) varsinaisena\npäämääränään Kanadassa. Sekin osoittaa, etteivät he ole ajatelleet ensi\nsijassa maanviljelykseen asettumista.\n\n\nManitoba.\n\nManitoba, vanhin näistä maakunnista, on saanut kansalaisiamme\nkaikkein vähimmin osalleen. Siellä on vain muutamia aivan pieniä\nmaanviljelysasutuksia. Yksinään, toisistaan enemmän tai vähemmän\nerillään olevina saattaa niitä tavata monessakin paikassa, mutta kovin\npaljon niistä ei yhteensäkään laskien saa. Heissä kyllä voi olla\nsellaisia, joilla Suomesta tullen on ollut varoja enemmän kuin\ntavallisella siirtolaisella ja ovat niin ollen saaneet tilaisuuden\nostaa paremman valmiin farmin tai suuremman maa-alueen, joita kyllä\nManitobassa on runsaasti saatavana. Näin he ovat heti päässeet\nvakavampaan taloudelliseen asemaan. Mutta uudisasukkaalle, varattomalle\nvapaan maan ottajalle ei Manitoba tarjoa usein niinkään hyviä\nedellytyksiä kuin Ontario. Maanlaatu on kyllä yleensä parempaa, mutta\nellei lisäksi ole palkkatöitä seutukunnalla, on sangen vaikeata päästä\nalkuun.\n\nOntariosta tullen, saavuimmepa joko C.P.R:n tai C.N.R:n emäratoja,\nkohtaamme ensimmäiset suomalaiset jo Whitemouthin (C.P.R.) tai\nElman (C.N.R.) asemien luona. Ne ovat lähellä toisiaan ja siellä on\nkoko joukko suomalaisia maanviljelijöitä, etupäässä Ruovedeltä.\nEnsimmäiset saapuivat sinne jo lähes neljä vuosikymmentä sitten.\nLähellä näitä on myös Lac du Bonnet C.P.R:n erään lyhyen tynkäradan\nvarrella. Kansalaisemme asuvat hyvin hajallaan ja heitä on ollut\nsiellä jo noin 25 vuotta. Näiden kolmen paikkakunnan välistä laajahkoa\naluetta voidaan nykyjään pitää Manitoban suurimpana suomalaisseutuna,\nvaikka toiskielisten keskellä ja verraten vähälukuisina ei heillä ole\nerityisempää kansallista merkitystä.\n\nWinnipeg, Kanadan Chicago, Lännen portti ja rautateitten tärkein\nsolmukohta, näkyy jaksavan koota suomalaisia yhtä vaikeasti kuin\nvarsinainen Chicago, vaikka ensimmäiset suomalaiset saapuivat\nsinne jo neljäkymmentä vuotta sitten. Sen sijaan on Winnipeg\nskandinavialaisten siirtolaisten tärkeimpiä asutuskeskuksia. Siellä\nilmestyy pari ruotsalaista, yksi norjalainen ja kaksi islantilaistakin\nlehteä. On ollut kyllä hankkeita suomenkielisen sanomalehden\njulkaisemiseksi Winnipegissä, mutta se näyttää ylivoimaiselta, kun\npaikkakunnalla asuu vain noin pari- kolmesataa suomalaista, niistäkin\nosa enemmän tai vähemmän tilapäisesti.\n\nNe, jotka matkustavat Länteen, joutuvat kyllä tuossa kaupungissa\npysähtymään, ainakin vaihtamaan junaa. Winnipeg on niin ollen\ntuttu monelle suomalaiselle. Ja usea on jäänyt sinne töitäkin\nkuulustelemaan. Kesäaikana saattaa työtä ollakin kaupungissa tai\nympäristöllä. Ja farmeille on silloin verraten helppo pääsy, palkka\non täysihoidon lisäksi 25-40 dollaria kuukaudessa, elonkorjuun\naikana enemmänkin. Mutta talvella ei ole juuri mitään töitä. Joskus\nonnistuu farmirenginkin saada työtä talvella ja hän voi pitää itseään\nonnellisena, jos saa 10-20 dollarin kuukausipalkan. Monesti saa tehdä\ntyötä ruokapalkalla. Farmirengin asema ei ole läheskään niin hyvä kuin\nSuomessa nykyjään. Joskus kyllä pääsee kuin jäseneksi perheeseen,\nsaaden kunnollisen huoneen asuakseen ja oikeuden aterioida talonväen\nkanssa. Mutta hyvin usein on rengin (hired man) huone kylmä ja kolkko,\nyhdistetty karjakartanoon, eikä hän pääse tuntemaan talonväkeä muuna\nkuin komentajana, joka ottaa rengistä hyötyä niin paljon kuin suinkin\nmahdollista.\n\nSittenkin tunnustavat ne, jotka ovat olleet farmirenkeinä Quebecin\nmaakunnan ranskalaisilla sekä Manitoban farmareilla, että\nviimeksimainitussa on parempi olla.\n\nAmmattityömiehillä on Winnipegissä hyvänlainen palkka, yhden dollarin\nvaiheilla tunnilta, mutta ne maksetaan vain ammattiyhdistykseen\nkuuluville ja kielitaitoisille. Sekatyöntekijöillä (\"leipureilla\",\nkuten suomalaiset sanovat, tarkoittaen englantilaista sanaa \"labourer\")\non 30-40 centin tuntipalkka. Kesäisin on mahdollisuuksia sekatöiden\nsaantiin, talvella se on melkein mahdotonta.\n\nNaisiamme on jo jokin määrä palvelustoimissa Winnipegissä ja he ovat\nsuosittuja kuten yleensä. Palkat vaihtelevat 15-45 dollarin välillä.\n\nManitobassa on kyllä metsätöitäkin, enimmäkseen pohjoisosassa.\nTyöläiset kokoontuvat töiden välikausina Winnipegiin, missä monet\nkuluttavat kaikki ansionsa.\n\nYhteispyrintöjä ei Winnipegin suomalaisilla ole juuri ollenkaan, onhan\nniitä siksi vähän, ja nekin vähät kuuluvat eri leireihin. Joskus on\ntoiminnassa jokin yhdistyksentapainen, mutta kituvaa sen elämä on.\nKommunistienkin toiminta on heikkoa.\n\nKirkollista harrastusta on koetettu pitää yllä. Ruotsalainen pastori\nGunnerfelt on siinä koettanut auttaa kansalaisiamme, onpa sitä\nvarten opetellut suomen kieltäkin, voidakseen suorittaa kirkollisia\ntoimituksia. Kanadan Yhdistynyt Kirkko on aivan äsken lähettänyt sinne\nsuomalaisen papin.\n\nWinnipegissä on Suomen palkattomana varakonsulina toiminut\nruotsalaissyntyinen Albert Hermanson, joka on siellä myös Ruotsin\nkonsulina. Hän on voinut auttaa kansalaisiamme työnsaannissa, mikäli\nse on ollut mahdollista.\n\nSuomalaisilla on kaupungissa muutamia taloja. Myöskin on suomalaisen\nomistama kahvila ja tietysti sauna. Joku suomalainen farmi on\nlähistöllä, useampia Pointe du Roisissa.\n\nKaupungista luoteeseen lähellä Winnipegosis-järveä on Rorketonin\nsuomalainen uudisasutusseutu. Toista vuosikymmentä sitten saapuivat\nsinne ensimmäiset kansalaisemme Dakotasta ja \"failasivat\" (ottivat)\nhomestead-maita. Yhteen aikaan oli jo puolensataa yrittelijää, mutta\nvaikeata on ollut toimeentulo, kun sivuansioita ei ole ollut saatavana\neikä uudismaita ole saatu tuottavaan kuntoon. Nyt on enää vain alun\ntoistakymmentä jäljellä. Toiset ovat lähteneet pois, monet senkin\njälkeen, kun olivat jo saaneet omistusoikeuden maahan. Loputkin\nmyisivät maansa muutamilla sadoilla dollareilla. Tämä osoittaa, ettei\nmaanviljelijän elämä ole kovin kultaista preeriamaakunnissakaan, ei\nsittenkään, vaikka maanpohjan saa ilmaiseksi.\n\nNoin sata mailia Winnipegistä pohjoiseen on Canadian National-tien\nvarrella Mulvihill. Siellä on muutamia suomalaisia farmareina.\nLähellä sitä on Kalevala-niminen suomalainen uudisasutus omine\npostikonttoreineen. Puolentoista vuosikymmentä ovat suomalaiset\nsiellä raivanneet kivisiä uudismaitaan. Seutu ei oikein sovellu\nviljankasvatukseen, karjan- ja lampaanhoidon sanotaan menestyvän\nparemmin. Valitettavasti näyttää siltä, että Manitoban Kalevala ei\nole sattunut hyvään maaperään. Muita huomattavampia suomalaisia\nmaanviljelysseutuja ei Manitobassa lienekään.\n\nAivan viime aikoina ovat muun muassa suomalaiset löytäneet työpaikkoja\npohjoisesta Manitobasta. Siellä on ollut suuria rauta tierakennuksia\nThe Pasin asemalta Hudson Baylle ja pohjoiseen päin Flin-Flon\nkaivoksille. Hudson Bayn rautatietä rakennettiin suurin osa jo\npuolikuntoon ennen maailmansotaa, mutta sittemmin sitä on korjattu ja\njatkettu. Uudet mineraalilöydöt Flin-Flonissa ja sen ympäristöllä ovat\ntarjonneet tilaisuutta kaivostyöhön, jota on niinikään ollut myös\netelämpänä samassa maakunnassa.\n\nKuinka paljon suomalaisia noille seuduille pysyvämmin jää, on vielä\ntietämätöntä. Kaikesta päättäen syntyy sinne joitakin suomalaisia\nyhteiskuntia, samoin kuin Flin-Flonin naapuruuteen Island Fallsille,\nminne on tehty sulku- ja sähkövoimarakennuksia. Ne ovatkin jo rajan\ntoisella puolella Saskatchewanissa.\n\n\nSaskatchewan.\n\nTämä maakunta on Kanadan laajan preeria-alueen keskeisin.\nSuomalaisetkin, jotka siellä maata viljelevät, ovat toistaiseksi\nasettuneet enimmäkseen puuttomille tasangoille tai oikeammin sanoen\naaltoilevan meren tapaisille aavikoille. Myöhemmin heitä tavataan\nvarmasti paljon myös sekametsää kasvavilla pohjoisemmilla seuduilla,\nPrince Albertin piirissä, minne jo on runsaasti skandinaaveja\nsijoittunut.\n\nSilloin kuin suomalaiset alkoivat uudisasutuksen Saskatchewanissa, oli\nyleisenä pyrkimyksenä saada maata, joka oli valmista kynnettäväksi\nilman mitään raivaamista. Katsottiinhan se helpommaksi ainakin\nvähävaraisille. Asunnon rakentaminen tuotti kyllä huolia, kun\nmetsää ei ollut. Ensiksi kaivettiin maakuoppa, jossa oleiltiin,\nkunnes jaksettiin saada lautoja tuvan (tai ensin asuttavan saunan)\npystyttämiseksi. Kanadan preerioilla tosin puhaltavat kylmät tuulet\nja pakkasta saattaa talvisin olla paljonkin, mutta toimeen tultiin. Jos\nrautatie oli kaukana, tuli rakennustarpeiden saanti hankalaksi. Mutta\neihän pellon tekeminen vaatinut kustannuksia, ruohoaavikko oli kuin\nparas luonnonniitty valmiina, ja se pidettiin pääasiana.\n\nTeitäkään ei alussa kaivattu. Hevosvaljakolla voi, jos sellaisia pystyi\nhankkimaan, ajaa mistä tahansa. Jos milloin sattui sateita -- niitäkin\noli joskus -- upposivat pyörät kyllä saveen. Ja savi oli kuin liimaa,\njosta ei tahtonut päästä erilleen. Toiselta puolen savi miellyttikin,\nkun sen päällä vain oli voimakasta ruokamultaa. \"Kyllä se kasvaa!\"\n\nJa varmasti se kasvoikin, jos kesän aikana, erittäinkin alkukesästä,\noli joitakin sateita. Mutta sattui kesiä, jolloin satoi tuskin\nollenkaan. Silloin tuli kato. Sivuansiota ei ollut saatavana, ei\nmetsätöitä eikä muitakaan. Ympäristöllä oli vain aavikkoa, enimmäkseen\nasumatonta. Ja missä oli asutustakin, olivat kaikki uudisasukkaita,\naloittelevia maanviljelijöitä, kuten hekin. Kukaan ei voinut antaa\ntoiselle työtä, sillä ei tarvittu edes pellon raivaamista. Toisilla\npaikoilla kyllä rahamiehet, pankit ja muut olivat tarjoamassa\napuaan. Velkaa sai, myös maanviljelyskaluja annettiin velaksi. Mutta\nlainanantaja vaati rahansa takaisin ja hyvät korotkin sille. Jos tuli\nkuiva vuosi ja sen johdosta kato, ei ollut rahoja velan maksuun. Moni\nei kestänyt taakkaa, vaan hävisi. Tästä huomaa, että kyllä ne olivat\nvastukset sielläkin, missä pelto oli valmiina, jopa melkein ilman rahaa\nsaatu.\n\nTämän vuoksi maakunnan pohjoisemmat seudut, jotka eivät ole valmiita\npuuttomia ja kivettömiä peltomaita, mutta joissa metsäin alla on\nmyöskin rikasta ruokamultaa, on havaittu vähintään yhtä edullisiksi.\nNiinpä on asutusta siirtynyt sinne, missä on harvemmin kuivan ilman\naiheuttamia halloja.\n\nKuten sanottu, ovat Saskatchewanin vanhimmat ja suurimmat suomalaiset\nasutusseudut aukealla preerialla tai haavikkoseudulla. Ne ovat\npääasiassa kahdessa ryhmässä.\n\nVanhin on alueella, jonka nimi on New Finland. Aikoinaan oli\nsenniminen postitoimistokin, mutta kun rautatiet tulivat sitten\nsivuuttamaan tätä aluetta etelässä ja pohjoisessa, muuttuivat\npostitoimistot näiden asemien varsille Wapellaan, Tantalloniin\nj.n.e., ja näin hävisi New Finlandin nimi pois Kanadan kartalta. Tämä\noli vahinko, jota ei voida korjata muuten, kuin että New Finlandin\nkukoistamaan päässyt yhteiskunta vaatii keskukseensa perustettavaksi\nuudelleen postitoimiston, jopa oman kuntansa, joka kantaa tuota\nvanhaa, kunnianarvoisaa nimeä. Siinä ei tarvita muuta, kuin että\npaikkakuntalaiset, jotka merkitsevät jotakin vaaleissa, esittävät\nparlamentinjäsenelleen, että vanha nimi on uudelleen pantava kirjoihin.\nNiin niitä asioita muutkin kansallisuudet ajavat. Mr. Motherwell,\njoka on nykyjään Kanadan vaikuttavimpia valtiomiehiä ja tällä kertaa\nmaanviljelysministerinä, on kotoisin niiltä seuduilta ja -- tiedän\nsen -- hän antaa suuren arvon New Finlandin suomalaisille.\n\nNew Finland ei ollut alkujaan suomalaisten sinne tullessa aivan auhtoa\npreeriaa. Se kasvoi haapametsää, mutta puut siinä olivat vain kiusana,\nsillä alueella oli muuten preeriamaan ominaisuudet. Ensimmäinen\nsuomalainen, joka sinne tuli v. 1888, oli entinen leipuri D.J. Kautonen\nKauhavalta. Hänen kehoituksestaan muuttivat sinne J.K. Lauttamus,\nM. Mustamaa ja M. Myllymäki, kaikki Etelä-Pohjanmaalta. Nyt on\nseutukunnalla yli puolentuhatta suomalaista, jotka omistavat satakunnan\nfarmia, joista suurimman pinta-ala 960 eekeriä. Varakkaimman,\nIsak Wilsonin, omaisuus lienee siinä 35.000 dollarin vaiheilla.\nTahvo Kaukinen arvioidaan 25.000 dollarin omistajaksi ja kappaleen\ntoistakymmentä on sellaista, jotka Suomeen muuttaessaan voisivat\nviedä mukanaan yli puoli miljoonaa markkaa kukin.\n\nMutta eiväthän he enää muuta. He ovat jo kasvaneet kiinni uuteen\nmaahan. Monet Suomesta lähteneet ovat jo kuolleet ja heidän\njälkeläisensä ovat puhtaita kanadalaisia, kuitenkin muistaen\näidinkielensä. Muuten eletään siellä hyvin suomalaiseen tapaan,\nvaikkakin maan olot ovat lyöneet leimansa. Kun näkee menestyneiden\nsuomalaisten komeat, mukavat talot ja lainehtivan vehnämeren heidän\npelloillaan, ymmärtää, miksi he ovat kiintyneet tuohon maahan, jossa\novat ensin surunsa ja sitten ilonsa kokeneet.\n\nNew Finlandin suomalaisten pääaines on harrastanut esi-isiensä\nuskontoa. Sinne muodostettiin luterilainen seurakunta Suomi-synodin\npastorin K. Huotarin aloitteesta 1893 ja mainittu kirkkokunta on\nsitä hoitanut siitä lähtien. Useinkin on seurakunta ollut ilman\nvakituista pappia, mutta saarnamiehiä on kuitenkin käynyt.\nViime aikoina on ollut synodin pappi vakituisesti paikkakunnalla.\nToivottavasti sellaista pidetään säännöllisesti, myös senkin vuoksi,\nettä luterilainen oppi on osoittautunut parhaimmaksi kansallisuuden\nsäilyttäjäksi.\n\nToinen suomalainen ja alaltaan New Finlandia paljon suurempi\nasutusseutu on muodostunut Dunblaneen ja sen ympäristöön. New Finlandin\nsuomalaiset jo hakevat postinsa monesta paikasta, Wapellasta,\nWebbwoodista, Tantallonista, Forest Farmista ja Grove Parkista\n(muita sivupaikkoja mainitsematta). Dunblanelaisilla on näitä\nvielä laajemmalla alalla: Mc Rorie, Tichfield, Dunblane, Birsay,\nLucky Lake, Steeledale, Dinsmore, Wiseton, Lorneburn, Strongfield\nja Glenside. Se alue vastaa monta kihlakuntaa Suomessa ja ulottuu\nuseiden rautateitten varteen. Suomalaiset elävät tässä piirissä\nmuitten kansallisuuksien joukossa, mutta kuitenkin ovat monella\npaikkakunnalla sangen huomattavana osana. Ellei olisi nyt pyrkimystä\naukealta preerialta pohjoisempiin osiin, voisi tästä tulla uusi Suomi\nSaskatchewaniin, mutta luultavampaa on, että nämä suomalaiset verraten\npian sulavat yleiskanadalaisuuden mereen muitten kansallisuuksien\nmukana. Seutukunta ei ole saanut pitkiin aikoihin mitään huomiota\nomakielisten uskonnollisten yhteiskuntien puolelta. Muutamina viime\nvuosina on Kanadan Yhdistynyt Kirkko pitänyt siellä pastori A.J.\nHeinosen, joka on sittemmin muuttanut Winnipegiin.\n\nKansalaisiamme on asunut niillä tienoilla, Saskatoonista etelään,\nparin vuosikymmenen ajan. Jotkut ovat jo koonneet 5.000-45.000\ndollarin omaisuuden, mutta keskitaso on alhaisempi kuin New\nFinlandissa.\n\nNämä ovat kaksi tärkeintä suomalaisten asutusseutua. Seuraavalle\ntilalle voinee asettaa Shaunavonin, jonka lähistöllä 8 mailin päässä on\nNummolan suomalainen kylä. Se seutu on muuten parissa vuosikymmenessä\nkehittynyt asumattomasta preeriasta kukoistavaksi yhteiskunnaksi.\nSiellä on jokin 1.200 eekerinkin farmi. Suomalainen John Nyman on\njonakin edullisena vuonna voinut myydä 7.000 hehtoa kasvattamaansa\nvehnää. Uudenaikaiset koneet, aina \"Combineen\" saakka, ovat jo tulleet\nmeikäläistenkin käytäntöön. Ne tekevät pian preerioilla puhdasta,\npuivat viljan valmiiksi pellolla. Maamies saa tuokiossa satonsa\nsäkkiin.\n\nElonkorjuuaikana on viime vuosiin saakka ollut idästä ja lännestä varta\nvasten matkustaneita suomalaisia eri paikoilla satoa korjaamassa yli\nkoko Saskatchewanin. Tuskin on seutua, jossa ei heidän\ntyökuntoisuuttaan tunnettaisi. \"Harvesterit\" (muualta tulleet\nelonkorjaajat) ovat kuitenkin siirtymässä Kanadan viljelyksen\nmuinaismuistojen joukkoon. Koneet vievät heiltä ansiomahdollisuuden.\nTämä on suomalaistenkin siirtolaisten kannalta valitettava asia.\nSilloin kun elonkorjaajia oli kuljetettava muualta, pääsi erikoisissa\n\"harvestes-junissa\" parilla kymmenellä dollarilla Montrealista\nSaskatchewaniin asti. Tuo edullinen tilaisuus vei joukkoja Länteen,\nmissä he tutustuivat Kanadan preerioitten maanviljelystapoihin ja\nvoivat niihin innostuakin. Terve, työteliäs elämä sekä harvestissa\nsaatu kohtalainen ansio, 5-8 dollaria päivässä, auttoi säästeliästä\nkunnolliseen alkuun sekä oman vakavan tulevaisuuden rakentamiseen.\nMikäli ne loppuvat, jäävät monet suomalaisetkin idän satunnaisten\nansioiden varaan sekä alttiiksi niille vaaroille, joita siellä on,\nainakin rahan tuhlauksessa.\n\nEnnenkuin siirrymme Dunblanen varsinaiselta preeria-alueelta, annamme\npaikkakuntalaisten itsensä puhua. Eräs Steeledalen suomalainen\nkirjoittaa: \"Köyhinä, aivan rahattomina ovat kaikki suomalaiset, kahta\nlukuunottamatta, tulleet tänne preerialle. Vaivalloista on alku ollut.\nLähin kaupunki on ollut Outlook 50 mailin päässä. Sieltä on pitänyt\nkantaen tuoda ruokatarpeet. Vähitellen saatiin härkävaljakko, mikä\nsilloin (1911) maksoi 700 dollaria. Vasta vuosina 1916-1919 muutettiin\nhärät hevosiksi. Nyt työntää traktori hevoset pois tieltään ja ajotkin\nsiirtyvät kuorma-autoille. Sitkeästi ovat suomalaiset ponnistaneet\neteenpäin aavikoilla, ja tulokset ovat näkyvissä. Kaikilla on\nauto, toisilla kaksi. On sellaisiakin suomalaisia, joilla on toista\ntuhatta eekeriä viljelysmaata. Varakkaimman omaisuus arvioidaan 45.000\ndollariksi, toisella on yli 30.000 ja yli kolmekymmentä suomalaista on\nsellaisia, joilla on vähintään 5.000 dollarin omaisuus.\"\n\nVielä on mainittava eräs pieni suomalaisasutus Invermay-Margon\nalueella. Se on Saskatoonista itään Canadian National-tien varrella.\nSuomalaisia on siellä asunut vuodesta 1904 ja nykyjään heitä on toista\nsataa. Muutamat ovat koonneet hyvänkin omaisuuden. Iisalmelaisella\nJaakko Lapilla lienee 30.000 dollarin omaisuus, ja on ainakin\npuolenkymmentä, joita Suomen rahassa voidaan arvioida puolen miljoonan\nomistajiksi.\n\nPohjoisempana metsä-alueella on pieni suomalainen yhteiskunta\nLivelongissa, johon ensimmäinen suomalainen tuli Yhdysvalloista\n1912. Nyt on heitä noin puolen sataa lapsineen kaikkineen. Parhaiten\nmenestyneen omaisuus arvioidaan noin 25.000 dollariksi.\n\nOn useita muita paikkoja, joissa yksinäisiä tai pienempiä\nsuomalaisryhmiä on ainakin jokin määrä hyvin menestyneinä. Se on\nepäilemättä maanviljelyksen ansio. Satunnaisissa metsä- ja muissa\npalkkatöissä kuljeskeleville ei tällaisia omaisuuksia kartu. Nämä\nmaanviljelijäin ansiot eivät kuitenkaan ole keveästi karttuneet. On\nvaadittu kovaa työtä, jossa ei ole kahdeksan eikä kymmenenkään tunnin\ntyöpäivää pidetty. On saanut yrittää täydellä voimalla, katsomatta\nkelloon. Kun on sattunut useampia sadekesiä peräkkäin, on tullut\nhyviä satoja. Monivuotiset poutakesät, varsinkin jos ne sattuivat\nalkuyrittelyissä, olisivat tehneet menestymisen mahdottomaksi.\n\nVäsymätön työ ja säästäväisyys ovat antaneet lopulta voiton.\n\n\nAlberta.\n\nEnsimmäiset suomalaiset tulivat nelisen vuosikymmentä sitten siihen\nKanadan osaan, joka on nyt kukoistava Albertan maakunta, mutta joka\nsilloin oli vain järjestämätön, melkein asumaton alue Assiniboia.\nVasta toista vuosikymmentä sen jälkeen maakunta syntyi ja alkoi pian\nherättää huomiota maanviljelysmahdollisuuksillaan.\n\nEnsimmäiset suomalaiset eivät tulleetkaan viljelemään maata, tuskinpa\nolisivat siihen luottaneet, vaikka olisivat kuulleetkin, sillä näitä\nseutuja pidettiin Lapin, tai Kanadasta puhuen, Labradorin vertaisina.\n\nEikä voi ihmetellä, että he Canmoren alkaville hiilikaivoksille\nsaapuessaan katsoivat tulleensa maailman ääriin, maailman lopun\npaikkaan. Kaikkialla ympärillä oli karuja, kolkkoja vuoria,\njoissa kasvoi tuskin ruohon kortta ja joiden huipuilla sekä rinteillä\nlumi ja jää päilyivät melkein koko vuoden läpeensä. Laaksossa olivat\nalinomaisina vieraina karhut, joita tuskin kaivospanosten\nlaukauksetkaan peloittivat. Näkyipä usein myös peloittava\n\"grizzly\"-karhu, joka saattoi käydä ihmisen kimppuun. Siellä\nkohtasivat suomalaiset vuoristoleijonankin, joka oli heille outo.\nJa kun he kapusivat kallionhuipulle, saattoivat nähdä puutonta\ntasankoa, jolla rauhassa samoili puhvelilaumoja. Joku utelias intiaani\nkävi kansallispuvussaan heitä tervehtimässä, ryhtymättä kuitenkaan\npahantekoon. Hekin olivat vielä silloin rauhallisia, kun valkoiset\neivät olleet vallanneet heidän metsästysmaitaan.\n\nKaivokset olivat vain alkuja, pieniä yrityksiä, joissa työväkeä ei\nollut paljon. Se, että yleensä ryhdyttiin kaivamaan Canmoressa,\njohtui kenties sattumasta. Kun seutua myöhemmin tutkittiin\nlaajemmalti, huomattiin siellä olevan kivihiiltä melkein missä\ntahansa. Ympäristö on maailman ehkä laajin kivihiilialue, jossa on\nsadoissa paikoissa tätä ainetta vielä helpommin saatavana kuin\nitse Canmoressa. Juuri tämän takia Canmore ei ole koskaan kehittynyt\nsuureksi kivihiilikaivokseksi. Aina siellä kuitenkin on ollut työ\nhiljaisessa käynnissä, ja aina siellä on ollut suomalaisia siemeneksi.\n\nNe suomalaiset, jotka ensin menivät, ovat jo kuolleet. Osa heistä näki\njo tämän kolkan kehittyvän, vaikkakaan ei Canmoren, joka edelleen on\npieni kaivantokylä erämaassa. Samat jättiläisvuoret \"Three Sisters\"\ny.m. ovat ikäänkuin putoamassa päälle. Karhut vierailevat vieläkin\nkaivosmiesten asumuksilla etsien ruokavaroja. Tämän kirjoittajakin\non metsäpolkua kävellessään, ei kaukana Canmoresta, nähnyt karhun\nrauhallisesti tulevan vastaan.\n\nLähellä Canmorea on nyt yksi Pohjois-Amerikan kaikkein kuuluisimpia --\nainakin Kanadan kuuluisin -- matkailukeskus Banff, jonka suurin hotelli\nvetää komeudessa, mukavuudessa, melkeinpä suuruudessakin vertoja New\nYorkin ja muun maailman kaikkein parhaimmille. -- Puhvelilaumoja\nvieläkin on, mutta ne ovat laajoissa aitauksissa matkailijain\nnähtävinä. Villejä ne yhäkin ovat, olen sen itse kokenut koettaessani\nvalokuvata niitä.\n\nPaljon on ympäristö muuttunut -- intiaanimajatkin on sijoitettu\nenemmän vain matkailijain huviksi -- mutta Canmore on pysynyt\nCanmorena, kovin vähän muuttuneena. On siellä toki nyt jo kunnolliset\nihmisasunnot, suomalaisillakin jokin oma talo. Eikä siellä miesten\ntarvitse enää \"pätsätä\" (pitää poikamieshuushollia), sillä on\nmuodostunut perheitä, jotka toisessa polvessa ovat jo syntyjäänkin\nkanadalaisia. Viimeisen tarkan tilaston mukaan on siellä 82\nsuomalaista, joista miehiä 28, naisia 23 ja lapsia 31. Miehet käyvät\nedelleen kaivostyössä, missä päiväpalkka on noin viisi ja puoli\ndollaria, mutta kivihiilen irroittajilla on urakkatyö, missä he\nansaitsevat enemmän, jopa 12 dollariin saakka. Työpäivän pituus\non 8 tuntia. Kun työt ovat vanhaan tapaan hiljaisesti käynnissä, ei\nkaivokseen oteta uusia miehiä kuin satunnaisesti.\n\nSeutukunnan henkinen elämä on väliin ollut virkeämpää, väliin\nlaimeampaa. Joskus on ollut jokin yhdistyskin, perintönä siitä on\nkirjasto. Yhä edelleen luetaan suomalaisia sanomalehtiä, joita tulee\njokaiseen kotiin, muutamia lehtiä aina Suomesta saakka.\n\nCanmoresta on lyhyt matka Canadian Pacificin päälinjaa Albertan suureen\nkaupunkiin Calgaryyn, joka on kehittynyt sen ajan kuluessa, minkä\nsuomalaiset ovat raataneet tuolla kallioiden kolossa, Calgaryssä on\nvain muutamia suomalaisia perheitä, muiden muassa on siellä suomalainen\nG.A.T. Tigerstedt kuollessaan jättänyt suurehkon perheen, jonka\njäsenet vuorostaan muodostavat kanadalaisia perheitä. Muuten on\nCalgarykin sellainen kaupunki, johon kerääntyy suomalaisia, varsinkin\nelonkorjuun jälkeen, etsimään uusia työtilaisuuksia. Työnsaanti on\nkuitenkin vaikeata, vaikka lähistöllä ovat Kanadan parhaat öljylähteet\nja kivihiilikerrostumat.\n\nCalgarystä etelään päin on toinenkin hiilikaivosseutu, jossa on jo\nkauan ollut suomalaisia. Se on Coleman, jossa on nykyjään tuskin\nkolmeakymmentä kansalaistamme, useimmat omissa taloissaan. Colemanin\nnaapurina on samantapainen, hiljaisesti ja epäsäännöllisesti toimiva\nhiilikaivos Blairmoressa, jossa on niinikään joitakin suomalaisia.\nKaivosmiehen tulot ovat viiden dollarin vaiheilla, mutta työtä ei ole\nläpi vuoden. Ja eläminen on siellä kalliimpi kuin idässä. Mainittakoon\nsiltä seudulta vielä Hillcrest ja Bellevue.\n\nYksinäisiä suomalaisia tapaisimme siellä eteläisimmässä Albertassa\nvielä McLeodissa, Lethbridgessa ja muutamissa muissakin paikoissa.\nSuurempi, ja oikea suomalainen maanviljelysyhteiskunta oli aikanaan\nsyntymässä Manyberries-nimiseen paikkaan, joka on verraten lähellä\nSaskatchewanin rajaa. Parikymmentä vuotta ovat kansalaisemme siellä\nyrittäneet, mutta luonto on kovasti ponnistellut vastaan. Seutu kuuluu\nkuivaan preeria-alueeseen, ja kun ei monena kesänä, varsinkaan\nalkuaikoina, satanut edes osittain riittävästi, joinakin kesinä ei\nkuin nimeksi, tuli kato kadon perästä. Ne \"Paavot\" eivät voineet edes\nojia kaivaen auttaa tilannetta (sehän olisi yhä pahentunut) eivätkä\nvoineet tehdä sadetta. Keinotekoista kastelua olisi tarvittu ja sitä\nonkin jo käytetty Etelä-Albertassa, mutta Manyberriesin vähävaraiset\nuudisasukkaat eivät voineet sitä saada. Niin täytyi maa toisensa\njälkeen hylätä, jättää vaivalla tehdyt asumukset ja muun työn jälki\nsekä lähteä saamaan toimeentuloa toisaalta. Näin väheni suomalaisasutus\nparista sadasta alle sadan, ja hylättyjä maita olisi kyllä saatavana,\nmutta niitä ei kannata ottaa edes maksamattomien verojen ja velkojen\nhinnallakaan. Ne joutuvat takaisin \"kruunulle\", joka kyllä luovuttaa ne\nuudelleen halvalla.\n\nOn siellä kuitenkin \"Paavoja\", jotka ovat kärsineet ja kestäneet.\nPettuleipää ei ole syöty -- eihän petäjiä ole lähimaillakaan. Ja\nnisua on toki Albertassa omiksi tarpeiksi, kuivinakin kesinä. Ja\nkun sitten on tullut sadekesä, ovat viljelijät saaneet nisua\nmyytäväksikin ja ovat siten pelastaneet maansa. Sellaisissa oloissa ei\nole koottu rikkauksia, mutta kaikesta päättäen Manyberriesin\nsuomalainen yhteiskunta säilyy todistuksena rotunsa sitkeydestä.\n\nValoisampi kuva on nähtävänä, kun lähdemme Lethbridgestä Kippin kautta\npohjoiseen päin. Pian saavumme Baronsiin ja Carmangayhin. Siellä on\nsuomalaisia oikein suurfarmareina. Siellä on sellainenkin suomalainen,\njolla on neljättätuhatta eekeriä nisunviljelysmaata. On monta\nsellaista, jotka voivat kyntää tuhannen eekeriä. Ja kun maan hinta\narvioidaan niillä tienoilla kolmestakymmenestä dollarista ylöspäin\neekeriltä, huomataan, että miljoonamiehiä Suomen rahassa kyllä on.\n\nHeillä on ollut se etu, että useilla on ollut varoja alkaessa. He ovat\nmelkein kaikki Yhdysvalloista tulleet ja jo tullessaan tunteneet\nkuivien seutujen viljelystavat. Ja vanhimmat heistä ovat neljänneksen\nvuosisataa jo koonneet tuloksia vehnän viljelemisestä. Monet heistä\novat Amerikan puolella syntyneitä suomalaisten farmarien poikia,\njotka todistavat, että pojasta ei ole vieraallakaan maalla polvi\nmuuttunut, vaan hän on jatkanut isänsä tavalla ja suomalaisella\nsisulla.\n\nNämä seudut ovat lähellä High Riveriä, Walesin prinssin maatilaa,\nminkä ympäristössä on monta suurfarmia eli \"ranchia\". On hauskaa, että\nsuomalaisetkin voivat pitää yllä mainetta siinä \"piirissä\".\n\nKevättyöt suurfarmeilla alkavat huhtikuussa, ja\npalkkalaiselle maksetaan ylläpidon lisäksi 60 dollaria kuulta.\nElonkorjuu-miesten palkka on ollut 4 1/2 ja 8 dollarin vaiheilla\ntyöpäivältä täysihoitoineen. Suomalaisilla on itsenäinen suomalainen\nsisar- ja veljeysseura jäsentensä keskinäiseksi avustamiseksi.\nTodistuksena siitä, että suomenkieltä vielä osataan, ovat\nsuomenkieliset, jopa Suomesta saakka tilatut sanomalehdet.\n\nCalgarystä pohjoiseen päin voimme käyttää sekä Canadian Pacificiä että\nNationalia. Edellistä kulkien tulemme Oldsiin, jossa suomalaiset ovat\nkoettaneet osuustoiminnallista maanomistusta, ostaneet yhteisesti\nsuurtilan. En ole kuullut, kuinka tuo muutamia vuosia sitten alettu\nhanke on onnistunut. Luettuani heidän sääntönsä tuntuivat ne kovin\nankarilta.\n\nNationalilla joudumme Three Hillsin ja Equityn kautta Trochuun,\njoka oikeastaan kuuluu samaan farmi-\"kontriin\" kuin Olds ja on Red\nDeerin suuren suomalaisalueen eteläisin pää. Trochussa, kuten monessa\npaikassa muuallakin, eivät suomalaiset ole aivan aseman vieressä, mutta\najeltuamme kolmisen mailia joudumme Niemen (suurfarmarin) valtakuntaan\nja sieltä ne muutkin löytyvät.\n\nRed Deerin alue on noin puolitiessä Calgaryn ja Edmontonin välillä.\n\nJos sennimiseltä asemalta lähdemme länteen, tapaamme Albertan,\nmelkeinpä koko preeria-alueen suurimman suomalaisen asutuksen.\n\nOikeastaan Red Deer ei ole puutonta preeriaa. Kun suomalaiset tulivat\nsinne tämän vuosisadan alussa, oli siellä haapametsää liiaksikin. Se,\njoka on raivannut pelloksi haavikkoa, tietää, että siinä on kiusaa\npaljon, sillä se on yhtä sitkeätä häviämään kuin rikkaruoho.\n\nSylvan Lake on suomalaisalueen ellei keskus niin ainakin huomattavin\nyhteiskunta. Kaupungissa ei tosin asu kuin joku suomalainen, mutta\nsuomalaisia on tämännimisen noin yhdeksän mailia pitkän ja neljä\nmailia leveän järven ympäristöllä runsaasti. Siitä länteen ovat\nNationalin varrella Elsbeth, Leslieville ja Bingley sekä Pacificin\nvarrella Benalto, Evarts, Eckville, Hespero, Condor ja Alhambra.\nTiet kohtaavat toisensa Rocky Mountain Housella, jota on totuttu\npitämään suomalaisasutuksen länsirajana. Benaltossa on valkoisilla\nsuomalaisilla oma kokoustalonsa Unity. Punaisilla on tälläkin\nalueella useampia kokoushuoneita. \"Kontrilla\" on aikojen kuluessa\nkäynyt monia suomalaisia pappeja eri kirkkokunnista, myöskin\nSuomi-synodista, vaikka mitään siihen liittynyttä seurakuntaa ei ole.\nNyt on siellä ainakin pari suomalaista pappia asumassa. He viljelevät\nmaataan ja sivutyönään suorittavat papin tehtäviä. Sellaisen papin\npalkkaaminen ei tule kalliiksi. Laestadiolaisia on alueella paljon,\nkuten monessa muussakin paikassa Kanadassa.\n\nYhteensä asunee Red Deerin piirissä noin kolmisen tuhatta suomalaista.\nSuurfarmeja siellä ei ole, enimmäkseen on kullakin 160 eekeriä,\njota farmari perheineen viljelee ilman apuvoimia, paitsi\npoikkeustapauksissa. On kuitenkin joitakin, joiden omaisuus nousee\nyli kymmenen tuhannen dollarin. Kunnioituksella se on mainittava\ntuollaisessa haapametsikössä.\n\nEnnen Edmontoniin tuloa on pysähdyttävä suomalaisasutuksessa\nWetaskiwinin alueella. Siellä asuu runsaasti Ruotsista tulleita\nsiirtolaisia, joukossa Suomen ruotsalaisia. Sen alueen äärimmäisiä\npaikkoja ovat Lacombe, Camrose, Tofield, Ellerslie, Erskine ja Nisku,\njoissa on joitakin suomalaisia. Enemmän heitä on Brightviewssä,\nFalunissa ja Usonassa, yhteensä puolentoista sataa. Farmeja heillä on\nkolmisenkymmentä, niistä noin puolet yli 10.000 dollarin arvoisia.\nLasketaanpa parin kolmen miehen omaisuuden nousevan noin 50.000\ndollarin vaiheille. Kieltämättä se on hyvä saavutus vieraassa maassa\nmuutaman vuosikymmenen kuluessa. Ensimmäiset suomalaiset saapuivat\nseudulle tämän vuosisadan alussa, siis ennen kuin Alberta muodostui\nmaakunnaksi.\n\nYhteispyrintöjä ei ole sanottavasti. On kuitenkin kokoustalo, kansan\n\"haali\", jonka nimi on Suomi.\n\nEdmonton, Albertan pääkaupunki, on suomalaisten tärkeä keskus, vaikka\nheitä ei siellä kovin paljon asukaan vakituisesti. On kuitenkin\nmuutamia suomalaisia \"boorditaloja\" ja joitakin käsityöläisiä.\nLähimmässä ympäristössä on melkein kaikilla ilmansuunnilla joitakin\nkansalaisiamme.\n\nSuurempi suomalaisasutus on Radwayn seudulla, Canadian Nationalin\nkoilliseen päin johtavan haararadan varrella. Siellä ovat Radway,\nWaskatenau, Smoky Lake, Fork Lake ja lisäksi toisen tien varrella Abee,\nNewbrook ja Thorild. Kansalaisemme omistavat siellä toista sataa taloa\nja heidän yhteinen lukumääränsä lähentelee puolta tuhatta. Lähellä\nEdmontonia, hyvällä viljelysseudulla, missä preerioiden kuivuuskaan\nei ole haittana, ovat tämän seudun parhaimmat mahdollisuudet.\nKun Oskar Siren (kirjoituksistaan tunnettu \"Albertan Oskari\") noin\npari vuosikymmentä sitten alkoi antaa tietoja näistä seuduista,\noli monta, jotka innostuivat. Yhteisymmärryksessä alettiin, mutta\nsitten tulivat hajoittavat puolue-erimielisyydet. Joka tapauksessa\non menestystä ollut. On useita suomalaisia, jotka uutteruudellaan\novat luoneet perheilleen vakavan toimeentulon. Joitakin voi sanoa\nvarakkaiksikin. Thorildissa on näiden seutujen suurin kauppias,\nsuomalainen, joka omistanee jo useampia kymmeniä tuhansia dollareita.\nKäynti täkäläisillä suomalaisilla farmeilla todistaa samaa, mitä niin\nmonessa muussa paikassa Kanadassa, että uutteralla työllä, sitkeydellä\nja säästäväisyydellä voi päästä eteenpäin vieraallakin maalla.\nEnsimmäiset aloittivat hyvin vähillä varoilla. Nyt täytyisi olla jo\nmuutamia satoja dollareita, jos mieli ostaa valmiin farmin. Mutta\npohjoisemmassa ja yleensä syrjäisemmillä seuduilla voi vieläkin saada\nmaata \"homestead\"-ehdoilla, siis melkein ilmaiseksi. Rakennuspuuta\non, eikä ole pelkoa siitä kuivuudesta, mikä puuttomilla preerioilla,\nvalmiilla kivettömillä niittymailla saattaa tehdä tyhjäksi hyvätkin\ntoiveet. Mutta työtä täällä tarvitaan, työtä omalla maalla,\nvälittämättä työpäivän pituudesta.\n\nVielä paremmat maat ovat kuuluisalla Peace River-alueella. Suomalaisia\non jo sinnekin mennyt useimmille paikoille. Mielenkiintoinen\nsuomalainen uudisasutus on Cadominissa, eteläisimmällä Peace Riverin\nalueella. Suomalaisia muutti sinne aivan äsken British Columbiasta.\n\nOlemme nyt saaneet yleissilmäyksen Albertan suomalaisasutuksista.\nJoitakin hajanaisia paikkoja on vielä mainitsematta, kuten Wainwrightin\nja Edmontonin välillä Kinsella ja Viking, joissa ei ole monta\nsuomalaista, ja etelä-Albertassa Drumheller Hannan ja Calgaryn välillä,\nsekä Alderson ja Enchant, jotka myöskin ovat Calgarysta itään.\n\nYleensä näyttää siltä, että Albertasta tulee suomalaisten tyyssija\npreeriakunnissa. Erehdyksiä maan valinnassa saattaa kyllä sattua\n(suomalaiset ovatkin siinä hyvin erehtyväisiä), kuten esimerkiksi\nManyberries todistaa. Mutta sitkeinä ja sisukkaina vievät\nkansalaisemme, ylipäätänsä katsoen, yrityksensä voittoon vaikeissakin\noloissa.\n\n\n\nSUOMALAISET ISON VALTAMEREN ÄÄRILLÄ.\n\n\nTuntuu oudolta, että niiden Kanadan seutujen joukossa, joihin\nsuomalaisia aikaisemmin asettui, ovat muutamat paikat kaikkein\näärimmäisimpänä Ison Valtameren rannalla British Columbian maakunnassa.\nMilloin sinne aivan ensimmäiset suomalaiset tulivat, sitä on vaikea\nsaada selvitetyksi.\n\nOn muistettava, että kappaleen toista sataa vuotta on kulunut siitä,\njolloin ensimmäiset suomalaiset tulivat -- tai lähetettiin -- Alaskaan,\njoka silloin kuului Venäjälle. Ja 1840-luvun alulla saapui sinne\nsuomalaisen amiraalin Adolf Etholénin mukana Uno Cygnaeus, joka oli\nuseampia vuosia Sitkassa lutherilaisten pappina. Etholén oli Alaskan\nkuvernööri ja myöhemmin oli samassa toimessa suomalainen amiraali\nFuruhjelm, jonka aikana suomalainen Winter oli niinikään pappina.\n\nAlaskan vanhimpien suomalaisten historia on vielä tutkimatta,\nmutta luultavaa on, että kun Yhdysvallat ostivat Alaskan, ilmeni\nsuomalaistenkin joukossa sellaisia, jotka eivät tyytyneet\nmaanpakolaisen asemaan kovin yksinäisessä Sitkassa, vaan lähtivät\netemmäs, varsinkin kun niinä aikoina alkoivat ensimmäiset vilkkaamman\nelon merkit Vancouver-saarella, jonne etelästä päin tuli kalastajia ja\nkaivostyöläisiä.\n\nSilloin oli jo joitakin suomalaisia myös Washingtonin ja Oregonin\npuolella. Ja oli syntynyt laivaliikettä, joka on aina sijoittanut\njonkun suomalaisen merimiehen kaukaisimpiinkin ulkomaisiin satamiin.\n\nVuonna 1885 tulivat ensimmäiset tietyt suomalaiset Vancouver-saarelle\nWellingtonin hiilikaivoksille työhön. Jo vuonna 1890 oli heitä niin\npaljon, että perustettiin juoppouden vastustamiseksi raittiusseura\n\"Lännen rusko\". Kaivoksilla tuli sitten lakko, jonka johdosta\njoukko suomalaisia muutti Nanaimoon, toiseen lähellä olevaan\nhiilikaivoskylään, missä jo entuudestaan oli suomalaisia. Sielläkin\nperustettiin raittiusseura, jolle annettiin nimeksi \"Aallotar\".\n\nSekä Nanaimo että Wellington ovat hyvin kauniilla paikalla varsinkin\nensiksimainittu, joka on lahden rannalla saariryhmän suojassa. Hiili\nkaivetaan suurimmaksi osaksi meren alta -- jo kolmekymmentä vuotta\nsitten ulottui kaivanto noin viiden kilometrin päähän meren alle.\nNanaimon ja Wellingtonin suomalaiset perustivat näinä aikoina\nyhteisen seurakunnan ja heillä oli pappina Vermlannissa syntynyt\nsuomalainen J. Lundell. Mainitaan, että enin osa suomalaisista\nkuului sekä seurakuntaan että raittiusseuroihinkin. Ja useimmilla\nvakinaisesti asuvilla oli omat talot. Olen niiltä ajoilta merkinnyt\nmuistiinpanoihini: \"Yleensä ovat näiden naapurikaupunkien suomalaisten\nolot verraten hyvät. Työpäällikötkin ovat huomanneet heidän siivon\nkäytöksensä ja raittiin elämänsä. Niinpä onkin suomalaisilla ollut\nhyvä työhönpääsy. Vaikka kansalaisiamme muihin verrattuna ei olekaan\npaljon, ovat he vaaleissa saaneet omia tovereitaan valituiksi\nyleisiin luottamustoimiin. Erittäin ovat tämän seudun suomalaiset\ntulleet tunnetuiksi suuren lukuhalunsa ja kirjallisuuden viljelemisen\nkautta. Sanomalehtiä tulee joka taloon ja lainakirjastot ovat suuret\nsekä uutterasti käytetyitä.\"\n\nNäin silloin, alun neljättä vuosikymmentä sitten. Mitenkäs nyt?\n\nWellingtonin kaivosta kohtasi onnettomuus: Katto puhkesi ja merivesi\ntulvasi sisälle. Kivihiilivarastotkin olivat vähentyneet. Ansiotyö\nkaivoksessa loppui ja suomalaiset joutuivat etsimään muita työpaikkoja.\nOsa aloitti maanviljelystä, jotkut siirtyivät kalastajiksi.\nKaivostyö-olot ovat Nanaimossakin supistuneet.\n\nSuomalaisia on Nanaimossa ja sen lähistöllä Chase Riverillä 60, niistä\nkaivosmiehiä 43, jotka ansaitsevat 4:50 ja 6:50 dollarin vaiheilla\npäivässä. Lukuhalua näkyy vielä olevan, sillä on tilattu toista\nsataa sanomalehteä, joista kolmisenkymmentä Suomesta. Seurakunta on\nhävinnyt ja tilalle on tullut työväenyhdistys. Kirkko lienee vielä\njäljellä. Laulu- ja torvisoittokuntia ei enää ole, mutta kirjasto on.\nSuomalaisilla on 34 taloa kaupungissa ja neljä aivan pientä farmia\nmaaseudulla. Kansalaistemme yhteinen omaisuus voitaneen arvioida noin\n70.000 dollariksi.\n\nHuomattavampaan asemaan on tällä kaivosseudulla noussut Ladysmith,\njossa, kun otetaan lukuun koko Newcastlen vaalipiiri, on suomalaisia\n418 (miehiä 276, naisia 102 ja lapsia 40). Useimmat miehet ovat\nnykyjään metsätöissä, vain joku kymmenkunta kaivoksessa.\nMaanviljelijöitä on 7 ja kalastajia 6. Pieniä maanviljelyspalstoja\non tämän lisäksi monella. Ei sielläkään ole seurakuntaa, mutta on\nkommunistinen työväenyhdistys, on laulukunta ja kirjasto. Myöskin\non Kalevan Ritarien Maja ja Kalevan Naisten Tupa, ensimmäiset ja\ntoistaiseksi ainoat Kanadassa. Suomalaisilla on neljättäkymmentä omaa\ntaloa kaupungissa, ja on monia, joiden omaisuus voidaan arvioida\nkymmenen tuhannen dollarin korville, jopa siitä ylikin. Lukuhalu on\njoltinenkin sanomalehtitilauksista päättäen. Paikkakunnalla asuu\nkirjoituksistaan ja kansallisista harrastuksistaan tunnettu V.J.\nLaaksonen.\n\nJatkaessamme junalla matkaa eteenpäin etelään tapaamme suomalaisia\nainakin Chemainusissa. Sieltä joudumme pian Vancouver-saaren\neteläisimpään kärkeen, jossa on British Columbian maakunnan\npääkaupunki, ihana Victoria.\n\nSamoin kuin amerikkalaiset ihannoivat Los Angelesta\netelä-Californiassa, samoin kanadalaiset mielivät asettua Victoriaan,\nminkä ilmanalaa pidetään terveellisenä ja viehättävänä. Los Angelesiin\non siirtynyt suomalaisiakin, jotka ovat keränneet jonkin verran\nvarallisuutta tullakseen toimeen niin, etteivät riipu yksistään raskaan\ntyön ansioista.\n\nKanadan suomalaiset ovat vielä siksi vähissä varoissa, etteivät\nvoi tällaisia mielitekojaan toteuttaa, vaikka sekin aika kai vielä\njoillekuille tulee. Nyt on Victoriassa aivan vähän suomalaisia,\ntuskin kolmeakymmentä. Victor Jacobson, vanhimpia Vancouver-saaren\nsuomalaisia, on elänyt siellä nelisenkymmentä vuotta. Noin viisitoista\nvuotta sitten tuli Victoriaan muutamia suomalaisia Helsingistä,\nlisäksi on joku tullut Yhdysvalloista, muutama Australiasta asti.\nNorjassa syntynyt suomalainen C.A. Tervo on Kanadan tullilaitoksen\nvirkamies, kanadalaistunut, kuten muutkin kauemmin olleet, jotka ovat\nperustaneet perheensä uudessa maassa. Silti hän osaa suomea sangen\nhyvin. Suomalaisilla on kaikkiaan viisi omaa taloa kaupungissa ja\nlisäksi on pari pikkutilan omistajaa. Varakkaimmat ovat koonneet\n5-10.000 dollarin omaisuuden. Yleensä heitä voidaan pitää varakkaina.\n\nPalkat ovat niillä seuduin hiukan korkeammat kuin yleensä Kanadassa,\nmutta elinkustannuksetkin ovat kalliimmat. Töiden saanti on vaikeata,\npaitsi palvelijattarilla, joiden kuukausipalkat ovat 35-50 dollaria.\n\nJos lähdemme Victoriasta rannikkolaivalla kiertämään Vancouver-saaren\nIson Meren puoleista läntistä sivua, emme koko sillä rannalla tapaa\nyhtään varsinaista suomalaista asutusta. Tofinon kalastajakylässä\non pari suomalaista perhettä asumassa. Aarniometsät, joissa on\njättiläispuita, peittävät maisemat. Monessa paikassa niitä ei ole\nvielä alettukaan hakata. Missä on hakkuuta käymässä, sieltä löydämme\nvarmasti jonkun kansalaisemme, ainakin Suomen ruotsalaisen. Euroopan\npohjoismaalaiset, varsinkin ruotsalaiset, norjalaiset ja suomalaiset,\nsuorittavat enimmän metsätyön British Columbian suurenmoisessa\nluonnossa.\n\nVancouver-saarella on jokien suilla ja vuonojen pohjissa suurehkoja\nsahalaitoksia, joissa on aina suomalaisia. Myöskin kalastajina,\nerittäinkin lohien pyytäjinä on kansalaisiamme näillä hyviksi\nkehutuilla kalavesillä. Säilyketehtaiden (kannuuttimojen) kupeilla\ntapaa heitä saaliitaan tuomassa.\n\nKierrettyämme Vancouver-saaren pohjoisen kärjen palataan sisäreittiä\nQueen Charlotte-salmea. Kuljemme näin Port Hardyn kautta Alert Bayhin.\nLöydämme pian suomalaisia ja sitten lähdemme Malcolm-saarelle.\nsuomalaisten sangen mielenkiintoiseen Sointulaan. En pysty esittämään\ntämän Matti Kurikun ja A.B. Mäkelän perustaman \"ihanneyhteiskunnan\"\nhistoriaa. Onhan siitä paljon kirjoitettu, mutta se on siksi\nmerkillinen, että siitä olisi tehtävä laajempi kuvaus oloissa eläneen,\nmieluimmin A.B. Mäkelän omalla kynällä. Tämä mies tunnetaan Suomen\nkirjallisuushistoriassa humoristina, Kaapro Jääskeläisenä. Ne, jotka\ntuntevat Kuopion virkeätä henkistä elämää neljäkymmentä vuotta sitten,\nmuistavat julkaisun \"Vapaita Aatteita\", missä nuori ylioppilas A.B.\nMäkelä esiintyi niin jyrkkänä kumousmiehenä, että se kauhistutti.\nJo silloin ja sittemmin sosialismin noustessa hänet aina tavattiin\njyrkimpien joukossa vasemmalla. Ja kun tuli kommunismi, joutui Mäkelä\nsiihen luonteensa mukaisesti. Vanha kumousmies elää rauhantuomarina\nMalkosaarella. Hiukset ovat harmaantuneet ja ryhti entistä kumarampi,\nmutta silmissä -- ja kynässä -- on sama kumousmies nuoruuden\nhehkuisena. Matti Kurikka jätti siirtokunnan aikaisin, Mäkelä jäi\njäljelle, rakensi rauhan, mikäli sitä on kuohuvasti ajattelevien\nkeskuudessa saavutettavana.\n\nAnnan oloja ja paikkakuntaa kuvata vieraan henkilön, kanadalaisen\nrouva Virginia Johnstonen, joka englantilaisen kansakoulunopettajan\npuolisona joutui elämään jonkin aikaa tämän suomalaisen yhteiskunnan\nkeskuudessa.\n\n\"Suomalaiset pitävät keittiönsä, ruokasäiliönsä ja kaiken puhtaana,\nheillä on radioita, pianoja ja kaikilla ainakin gramofoni, joka soittaa\nheidän kauniita kansanlaulujaan. Naiset pukeutuvat hyvin ja muotien\nmukaisesti, paremmin kuin odottaisi näin syrjäisessä seudussa. Samoin\nmiehet, joilla onkin käytettävänä oikein Pietarissa opin saaneen\nräätälin liike, mikä on mannermaallakin hyvin tunnettu.\n\n\"Suomen kieli on yleinen, englantia puhutaan vain hätätilassa. Eikä\nsiellä olekaan juuri muita kuin suomalaisia. Vanhempi väki ei osaa\nenglantia. Sointulan väen suurin enemmistö ei tunnusta kristinuskoa.\nSunnuntaisin heillä on koulunsa, joissa nuorisoa opetetaan urheiluun,\nluonnontieteisiin ja esperantoon. On muutamia teosofeja (naisia),\njotka ovat innokkaita opissaan. Muut ovat enimmäkseen materialisteja,\njoilla ei ole tulevaisen elämän toiveita eikä nykyisen pelkoa.\nKuitenkin he näyttävät menettelevän rehellisesti omassa keskuudessaan\nsekä muualla.\n\n\"Hautausmaa on Sointulan vieressä ja sinne vainajat haudataan ilman\nuskonnollisia menoja. Puheita pidetään ja sitten kokoonnutaan\nkommunistiklubille muistojuhlaa viettämään.\n\n\"Heillä on iso kunnallistalo, missä pidetään kommunistikokouksia ja\nesitetään suomenkielisiä näytelmäkappaleita, jotka on hyvin esitetty\nja saattavat olla hyvinkin pitkiä. Näytelmät ovat aatteellisia ja\nniissä on jokin moraalinen tendenssi. Heillä on myös suuri kirjasto,\njohon hankitaan tuoreita kirjoja, joten se pysyy ajanmukaisena. Vappu\non suuri juhlapäivä, jolloin punainen lippu nostetaan lipputankoon.\nHe eivät pyri pakottamalla ajamaan kommunistiaatteitaan muille ja\nelävät hyvässä sovussa niidenkin kanssa, jotka eivät kuulu tähän heidän\ntunnustukseensa, mikä on heillä uskonnon asemassa.\n\n\"Sointulassa on iso osuuskauppa, johon saaren 300-henkinen väestö\nkuuluu. Hinnat siinä kaupassa ovat hyvin kohtuullisia. Juoppoutta\nei tämän väestön keskuudessa ole juuri ollenkaan ja rikoksia tuskin\ntunnetaan.\n\n\"Mr. Mäkelä on yhteiskunnan päämies. Hän ratkaisee järjestyksen\nrikkomukset oman harkintansa mukaan ja hänen päätöksiänsä pidetään\nerehtymättöminä.\"\n\nKirjoittaja kertoo suomalaisten elinkeinoista, mainiten, että siellä\non hyvä veneveistämö, joka osoittaa heidän taitavuuttaan. Enimmät\nsuomalaiset ovat kalastajia, jotka tämän ohella harjoittavat jonkin\nverran maanviljelystä sekä kulkevat muissa töissä. Talvella he uhraavat\npaljon aikaa kommunistiseen yhdistystoimintaan.\n\nSaarella ei luonnollisesti ole pappia, sillä sellaista he eivät\nsuvaitse. Eikä siellä ole lääkäriä. Taudit hoidetaan omin taidoin.\nSaunaa käytetään uutterasti.\n\nPaitsi Sointulaa on siellä kaksi pienempää siirtokuntaa, Kaleva ja\nMitchell Bay, nekin suomalaisia.\n\nTodistukseksi siitä, että siellä on joitakin kristillismielisiäkin,\nesittää kirjoittaja vanhan Hukkala-muorin, joka lukee joka päivä\nRaamattuaan.\n\nLopuksi kirjoittaja, joka ei suinkaan hyväksy kommunistiaatteita,\nvakuuttaa, että ennakkoluulot heitä vastaan lieventyvät, kun oppii\nheitä tuntemaan, ja päättää myötätuntoisen lausuntonsa: \"Sointula\non nykyjään kaunein (finest looking) siirtokunta British Columbian\nrannikolla. Suomalainen sana Sointula onkin englanniksi Harmony.\"\n\nEnnenkuin jätämme Vancouver-saaren, johon Malkosaarikin lähinnä kuuluu,\nmainitsemme vielä, että suomalaisia on tavattavana ainakin Grand\nForksissa ja Headquarterissa, suuressa sahausliikkeen keskuksessa.\nSitten kuljemme salmen yli, minkä varrella on suomalaisasutuksia eri\npaikoissa, huomattavimmat Englewoodissa ja varsinkin Stewartissa.\n\nOlemme nyt jo aika korkealla Skeenan piirissä, missä on suuret erämaat,\nvuoristot ja kalliokorvet, missä ovat \"suuren riistan\", karhujen\nja muiden tyyssijat. Kaukaisimpina siellä liikkuvat mineraalien\netsijät, myös suomalaiset. Tässä suhteessa ne alueet ovat sangen\nmielenkiintoiset. Myöskin on siellä tukkiliikkeitä, joissa on ajoittain\npaljon suomalaisia. Ja kalastajille ovat rantaseudut ja jokien varret\nihannepaikkoja.\n\nPrince Rupertissa, jonne Canadian Nationalin pohjoinen emärata päättyy\nIson Valtameren rannalla, aivan lähellä Alaskaa, olemme jonkin verran\nihmisten ilmoilla. Tie siitä itään on kyllä täydellisesti erämaan rata,\njoka kulkee jylhässä vuoristossa ja väliin korpiylängöillä, joilla\nsuuret metsät ovat vallitsevina.\n\nSivuutettuamme Skeenan kaupungin, oikeastaan kyläpahaisen, joka\non tulevaisuutta varten suureksi suunniteltu, tapaamme joitakuita\nsuomalaisia Smitherissa ja Endakossa sekä joudumme Vanderhoofiin,\njossa on yritetty maanviljelysasutusta. Sieltä löytäisimme Viron\nvapaussodassa suuresti ansioituneen amiraali Pitkan, joka siirtyi sodan\njälkeen elämään sinne koskemattoman erämaan luontoon. Prince Georgessa,\njoka on kaupungintapainen, on joku suomalainen, ja Giscomessa on heitä\nsiirtokunta. Vielä tapaamme heitä Newlandsilla, mutta siitä edelleen\nAlbertan rajalle vain satunnaisesti -- toistaiseksi, sillä varmasti\nheitä muuttaa Peace Riverin British Columbian viljavalle osalle niin\npian kuin uusi rautatie valmistuu.\n\nCanadian Nationalin emäradasta lähtee Mount Robsonin lumipeitteisen\nvuoren juurelta haara etelään, Vancouveria kohti. Sen varrella näkee\nvain poikkeustapauksessa suomalaisen, ennenkuin Kamloopsissa, johon\ntulee Canadian Pacificin emärata. Tuskin sielläkään on vakituisesti\nasuvia. Sen sijaan Kamloopsista itään johtavan C.P.R:n varrella on\nhuomattavia suomalaissiirtoloita. Mistä lienee johtunut -- siitä on\njo pitkä aika -- että tuon radan tärkeän ja verraten pitkän osan\nhoito joutui suomalaisille. Olisiko heitä ollut useampia mukana jo\nrataa rakentaessa, ja ehkä vaikutti se, että miehet sattuivat olemaan\nkookkaita, rehtiä lapualaisia, jotka herättivät luottamusta. Nämä\npohjalaiset ovat nyt jo harmaantuneet, mutta kunnialla he ovat\nsuorittaneet vartioimistehtävänsä vaikeilla vuoristoseuduilla. Heidän\njoukkoonsa on sitten asettunut uudistulokkaita, joten näyttää siltä,\nettä suomalainen asutus säilyy täällä pysyväisesti.\n\nLähtiessämme tätä rataa Kamloopsista Albertaa kohti ja sivuutettuamme\nMonte Creekin, Pitchardin ja Shuswapin, joissa on suomalaisia, tulemme\nChaseen, josta lähtien suomalaisia on enimmän Carlinissa, Tappenissa,\nSalmon Armilla, Sicamousissa ja siitä vielä edelleen Solsquassa,\nThree Valleyssa sekä vähentyen Revelstokessa, Albert Canyonilla,\nGlacierilla ja mahtavaluontoisessa erämaassa Columbia-joen varrella\nDonaldissa, Moberlyssa ja Goldenissa. Nämä ovat jylhiä seutuja, mutta\nsuurten vuorten välillä on houkutteleva jokilaakso, josta edelläkin\non mainittu. Jos jokunen siirtolaisryhmä, joka haluaa muodostaa oman\nyhteiskunnan, etsii mahtavaa luontoa, jossa metsästyksen ja tukkityön\nohella olisi maanviljelemiseen tilaisuutta, sen sopisi tarkastaa\nnäitäkin seutuja, joissa kyllä saa maata homestead-oikeudella, ilman\nrahoja. Mutta on otettava huomioon, että kovaa työtä vaaditaan,\nennenkuin viljelys on raivattu kuntoon suuresta metsästä.\n\nCarlinissa on lähes kolmekymmentä suomalaista maanviljelijää (väkiluku\nsiirtokunnassa nousee toiselle sadalle). Maat ovat, kuten yleensä\nBritish Columbiassa, verraten pieniä, suurin noin neljänneksen\n\"seksuunan\" suuruinen, siis 160 eekeriä. Ensimmäiset suomalaiset\ntulivat sinne pari vuosikymmentä sitten. Maanviljelyksen ohella on\nmetsätöitä, joissa ansaitsee täysihoidon lisäksi hiukan alle kolmen\ndollarin päiväpalkkoja. Työpäivä on kahdeksantuntinen. Asunnosta ja\nruoasta on maksettava 1:25 doll. päivältä. Tappeniin tuli G. Annala\nneljä vuosikymmentä sitten, ja hän ilmoittaa, että \"kyllä tämä maa\nkasvaa, kun tekee työtä. Eikä täällä ole kovin kylmä. Maa jäätyy\ntoisinaan tammikuussa, ei aina silloinkaan. Hedelmät menestyvät\nhyvin.\"\n\nSalmon Armissa viljellään paljon hedelmiä. Sieltä niitä lähetetään\nvuosittain monia satoja vaunulasteja muualle. Siellä asuu\nKustaa Laitinen Lapualta, joka on ollut rakentamassa Canadian\nPacific-rautatietä ja saapui seudulle neljättä vuosikymmentä sitten. On\nmuita, jotka ovat olleet kolmatta vuosikymmentä. Suomalaiset yleensä,\njoiden lukumäärä on toista sataa, ovat olleet ensin rautatientöissä ja\novat sitten ottaneet homestead-maita. Heillä on nyt parisenkymmentä\nfarmia. Yksi heistä on asemapäällikkönä ja kolme ratavartijoina,\nansaiten 115 dollarin kuukausipalkkoja. Farmeilla kasvatetaan\npääasiassa marjoja. Valitetaan, että hinnat ovat alhaiset, joten\nniistä saa vähäisiä tuloksia. Ansio metsätöissä on täysihoidon\nlisäksi kolme ja puoli dollaria päivässä.\n\nTämän emäradan eteläpuolella on kaivosseutuja sekä Kanadan kaikkein\nhuomattavimpia hedelmän-, erittäinkin omenan, kasvatusalueita\nOkanagan ia Kootenav-järvien laaksoissa. Suomalaiset vartioivat\nvielä Canadian Pacificin rataa Sicamousista Okanaganiin Marassa,\nmutta varsinaisessa hedelmänviljelyksessä heitä siellä tuskin on. Sen\nsijaan niillä rautatientyngillä, joita on Kootenayhin, heitä tavataan\nmonessakin paikassa, enimmäkseen kaivostöissä. Nelsonissa on jonkin\nverran, Sandonissa seitsemättä kymmentä työskentelemässä Lucky Jimin,\nWhite Waterin, Noble Fiven ja Silversmithin kaivoksissa. Kaivosmiehen\npalkka on 4,5 ja 5 dollarin vaiheilla päivässä. Työpäivä on 8-tuntinen.\nMiehet ovat enimmäkseen yksinäisiä ja maksavat täysihoidosta 1:25 doll.\nvuorokaudelta. Ensimmäinen suomalainen tuli sinne 15 vuotta sitten.\n\nNelsonista, mikä on British Columbian vuoriston eteläisimmässä osassa\nlähellä Yhdysvaltain rajaa sekä kuuluu sen kaivosalueen keskustaan,\nmissä melkein kaikkialla työskentelee suomalaisia muiden joukossa,\nkirjoitetaan: \"Suomalaisten olot ovat töissä hyvät. Työhönpääsy on\nkansalaisillemme yleensä helppo. Moni on saanut säästetyksi suuren\nomaisuuden ja palannut takaisin Suomeen. Useimmat ovat kotoisin\nKortesjärveltä. Paikkakunta on rauhallinen, maisemat ihania,\nsuurenmoisia.\" Suomalaisia on tällä alueella kolmisensataa, joista\nvanhimmat saapuivat sinne lähes 40 vuotta sitten. Uran uurtaja Antti\nErikson Toholammilta elää vielä farmarina.\n\nSuomalainen yhteiskunta, kuten monella muullakin kaivosseudulla, on\nmelkein yksinomaan miehiä, joita on 276, naisia ainoastaan 15 ja lapsia\n9. On vain yksi maanviljelijä, kaivosmiehiä on 208, metsätöissä 30,\nrakennustöissä 10, liikealalla 2 ja sekatöissä 25.\n\nKaivostyömiehen päiväpalkka on 5 dollaria ja vähän siitä alle.\nMetsätöissä ansaitaan urakalla 50, jopa 100 dollarin kuukausipalkkoja,\nammattitöissä 6-8 dollaria päivässä. Töihin pääsy on kesällä\nhelppoa, mutta talvella sangen vaikeata. Metsätyöt kestävät noin 9\nkuukautta vuodessa, kaivostyöt tavallisesti läpi vuoden.\n\nEnnenkuin siirrymme tältä kaivosseudulta, johon kuuluu useita\nyhteiskuntia, mainitsemme, että suomalaisia on tavattavana muiden\nmuassa Zinctonissa, Albert Canyonilla, Kimberleyssä, Rosslandissa,\nVasassa, Grand Forksissa, Kaslossa, Alamossa, Naskupissa,\nWyckliffessä, Silvertonissa ja Roseberyssä. Viimeksimainitussa on\neräällä Suomen ruotsalaisella 15.000 dollarin omaisuus. On useita,\njoilla on muutamia tuhansia dollareita.\n\nKun on mahdotonta käydä tervehtimässä yksinäisiä suomalaisia\n(erittäinkin Suomen ruotsalaisia on melkein joka paikassa) palaamme\nFraser-laakson kautta Vancouveriin. Tuossa laaksossa on suomalaisten\nasuinpaikkoina mainittava erityisesti Yennadon, Whonnock, Websters\nCorner, Harrison Mills, Coghlan, Steveston, Albion, Port Moody, Port\nHaney ja Coquitlam. Joissakin niistä on vain muutamia suomalaisia,\ntoisissa kokonaisia yhteiskuntia. Port Moodyyn saapui ensimmäinen\nsuomalainen lähes kolme vuosikymmentä sitten. Miehet työskentelevät\nsahalaitoksessa. Suurempia varallisuuksia ei ole koottu. Kuitenkin\novat kansalaisemme hankkineet itselleen parisenkymmentä omaa taloa,\nmikä todistaa, että aikomus on jäädä seudulle pysyväisesti asumaan.\n\nOlen tahallani jättänyt suomalaisten liikekeskustan, läntisimmän\nKanadan suurkaupungin Vancouverin viimeiseksi, voidakseni samalla\nluoda yleiskatsauksen British Columbian suomalaisten asutukseen ja\nheidän oloihinsa sekä päättääkseni Kanadan suomalaisen asutuksen\nesittämisen sen luonnolliseen päätekohtaansa Ison Valtameren rannalle.\n\nVancouver on keskipisteenä noin 7.000 suomalaiselle. Heitä asuu\nsiellä enemmän tai vähemmän pysyväisesti noin pari tuhatta,\nja ainakin viisituhatta miestä kokoontuu sinne odottamaan\ntyönvälitystoimistoista uusia työpaikkoja sekä osa kuluttamaan\nerittäinkin metsätöissä vaivalla ansaitsemiaan rahoja. Tuohon\nkulutukseen on Vancouver yhtä vaarallinen paikka kuin Montreal. Työ\nmetsissä on ollut ilotonta ja raskasta. Sen korvaukseksi haluttaa\nnauttia elämästä. Nautinto osuu väärään, rahat menevät kokonaan toiseen\nkuin mihin oli tarkoitettu.\n\nSuomen ruotsalaiset, joita on enemmän, ovat samassa asemassa kuin\nsuomenkieliset. Ilo on häviävää, raskaasti ostettua.\n\nSuomenkielisillä ei ole ollut näihin asti muita yhteispyrintöjä, kuin\nmitä on kommunistien piireissä tarjottavana, ja siellä on vierottu\n\"valkoisia\". Ruotsinkielisillä on toki Runeberg-yhdistyksensä, joka\nkoettaa koota kansalaisiamme ja jonka toiminta on ollut siunauksellista\nniille, jotka ovat sen piiriin sattuneet.\n\nNiistä 7.000 suomalaisesta, jotka pitävät Vancouveria keskuspisteenään,\non laskettu olevan noin 6.000 yksinäistä miestä, 800 naista\nja 200 lasta. Tämä osoittaa, kuinka yksinäisiä miehet todella ovat,\nja selittää, miksi heistä niin monet lankeavat. Noista miehistä on\n5.000 metsätyöläistä, jotka kuukausimäärin elävät erämaissa sangen\nvaikeissa oloissa. Enimmäkseen he ovat nuoria miehiä, joiden kaikki\nomaiset ja ystävät ovat kaukana Suomessa. Ei ole ihmeteltävä, että\nhe huvia etsiessään erehtyvät. Monen hermot eivät kestä ja nämä\njoutuvat maakunnan hourujenlaitokseen Essondaleen, mistä heidät sitten\nlähetetään yhteiskunnan kustannuksella kotimaahan. Useimmat kotona\ntointuvat, toiset jäävät ainaisesti sen vanhan kotimaan rasitukseksi,\njosta he aikanaan ovat täysin terveinä ja työkykyisinä lähteneet.\n\nTyöolot Vancouverissa ja sen aluepiirissä eivät yleensä ole huonot.\nPalkat siellä ovat jonkin verran korkeammat kuin idässä. Mutta kun\nsinne tulvaa kansaa, erittäinkin sellaista seikkailunhaluista, joka\npyrkii mahdollisimman kauas eikä suuren meren tultua vastaan voi päästä\nkauemmas, ei työtä riitä kaikille. Työttöminä aikoina on tuhansia\nilman ansiota. Puute hätyyttää ja hätä kamalimmissa muodoissaan on\nedessä. Monikin on itse hätäänsä syypää, mutta kuka voi heitä tuomita,\nkun ottaa huomioon ne olosuhteet, joissa he ovat eläneet. Tämä on\notettava kaikkien Kanadan suomalaisten puolustukseksi.\n\nMitä tulee itse Vancouverin ja sen lähimmän ympäristön suomalaisiin,\non heidän asemansa hiukan toinen kuin irtonaisten metsätyöläisten.\nLaskemme paikkakunnan suomalaisiksi nekin, jotka työskentelevät noin\nyhden tunnin junamatkan päässä Britannian kaivoksella sekä ne muutamat\n\"kantofarmarit\", jotka asuvat \"Sunbeella\" tai lähimmässä naapuristossa\nFraser-joella. New Westminsterin suomalaiset ja muut suurkaupungin\nnaapurit elävät samaa elämää kuin varsinaiset kaupunkilaiset.\n\nSuomalaisia on Vancouveriin osunut melkein kaupungin alkuajoilta\nasti. Jos he olisivat silloin hankkineet itselleen maakiinteimistöjä\nja pitäneet niistä sitkeästi kiinni, olisivat he sangen varakkaita,\nsillä maan arvo on noussut huimaavaa vauhtia, kun kaupunki muutamissa\nvuosikymmenissä on kasvanut Kanadan suurimpien joukkoon ja kasvaa yhä.\nMutta täällä, kuten Yhdysvalloissa ja Kanadassa muuallakaan, eivät\nsuomalaiset ole tätä tilaisuutta huomanneet. He ovat sen laskeneet\nkäsistään tai se on heiltä, herkkäuskoisilta, keinoteltu pois.\n\nVarakkain suomalaissyntyinen on epäilemättä insinööri G.W. Törnroos,\njoka on toiminut myös Suomen varakonsulina ja saavuttanut huomattavan\naseman. Muut ovat ehkä säilyneet enemmän suomalaisina, mutta ovat\nmyös jääneet jäljelle. Mr. Isaksonin omaisuus lienee Suomen rahassa\nlaskettuna parissa miljoonassa markassa ja puolen miljoonan omistajia\non kai moniakin, mutta sellaisia ei noissa oloissa varakkaiksi\nlasketa, ehkä kuitenkin hyvin toimeen tuleviksi.\n\nMainittakoon vielä vähän Vancouverin työpalkoista ja työoloista,\nkoska ne samalla voivat koskea yleensä koko British Columbiaa.\nKaivostyössä ovat palkat puolenviidettä ja viiden dollarin vaiheilla.\nMetsätöissä vaihtelevat päiväansiot 2:20-8:70 doll. riippuen\nolosuhteista. Ammattilaiset saavat päiväpalkkoina: leipurit 4-5\ndoll., suutarit 4:50-5, räätälit 5-7 ja sahantyömiehet 3:20-5. Hyvät\nammattilaiset voivat saada aina 9 dollariinkin saakka päivältä, jos\nkuuluvat yhdistykseen, mutta työ ei ole pysyväistä.\n\nSuomalaisia tyttöjä on Vancouverissa lähimaille 300 palvelemassa\nja heidän maineensa on hyvä. Palkat ovat 20-40 dollarin vaiheilla\nkuukaudessa. Kunnolliset keittäjättäret voivat saada enemmän.\n\nSekatyöläisten palkka on 40-55 centtiä tunnissa, työpäivä 8 tuntia.\nAsunnosta ja ruoasta on maksettava 1,5 dollaria päivässä.\n\nTyönsaanti on varsinkin talvisaikoina vaikea.\n\nItsenäisiä suomalaisia liikemiehiä on Vancouverissa ainoastaan\nmuutamia. On kolme suomalaista saunaa, pari pientä suutarinliikettä\n(toinen niistä vanhalla kaupunkilaisella Christian Ahosella), yksi\nleipuri, kähertäjä, pari räätäliä ja jokin ruokala.\n\nSuomalaisilla on Vancouverissa noin 60 omaa taloa, useimmat niistä\nverraten pieniä. Huomattavimmat ovat Pender Streetillä, jossa on\nsuomalaisia matkustajakoteja. Lähellä niitä asuu Homer Streetillä\nMr. Emil Peterson, joka on suomalaisten yleinen avustaja heidän\nmoninaisissa tarpeissaan. Hän on syntyjään Suomen ruotsalainen,\nkotoisin Kristiinasta, mutta pystyy palvelemaan yhtä hyvin\nsuomenkielisiä.\n\nYhteispyrintöjä on Vancouverin suomalaisilla hyvin vähän. Kommunisteja\non paljon ja he ovat toimeliaimpia. Heillä on pari yhdistystä\nsekä työväentalo. Lisäksi on pari laulukuntaa, jokin soittokunta\nja kirjasto. On myös Suomi-seura, johon kuuluu noin 70 jäsentä.\nSeurakunnallista toimintaa ei ole ollut juuri ollenkaan. Aivan äsken\non kuitenkin Suomi-synodiin kuuluva pastori Abe Salminen muuttanut\npaikkakunnalle. Toivottavasti hän saa kansalaisissamme syntymään\nvakavampia hengellisiä harrastuksia sekä onnistuu vetämään\nsuomalaisia pois alhaisista huvituksista, jotka ovat virvatulten\nlailla heitä viekoitelleet. Siinä hän tarvitsee vakavampien\nkansalaisten tehokasta myötävaikutusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen näin yleispiirteissä tarkastellut noin 65.000 suomalaisen\nasutusta ja oloja lähes Euroopan kokoisella alueella. En ole maininnut\nmitään Kanadan pohjoisista territoreista. Niissä ei olekaan\nyhtään mainittavaa suomalaista asutusta. Yukonissa on kyllä muutamia\npaikkoja, joissa on joitakin suomalaisia pysyvästi asumassa. Sellainen\non White Horse ja jokin muu. Enimmät suomalaiset ovat noille melkein\nasumattomille alueille menneet tilapäisesti. Mutta he saattavat viipyä\nkauankin, sillä pohjoiset erämaat ovat osoittautuneet sellaisiksi,\nettä ne harvoin päästävät pois henkilöä, joka on niitten syliin\nheittäytynyt. Erämaa kutsuu -- ja pidättää.\n\nSama on sanottava koko Kanadasta, joka, pienempää tiheämmin\nasuttua osaa lukuunottamatta, on myöskin vielä erämaan asemassa. Se\non houkutellut joukon kansalaisiamme ja epäilemättä houkuttelee\nedelleenkin. Useimmat aikovat siellä vain käydä, mutta enimmät jäävät.\nJa heissä on se vero, jonka Suomen kansa suorittaa ihmiskunnan\nvanhimman käskyn mukaan, joka määrää, että maa on täytettävä ja tehtävä\nse ihmiskunnan alamaiseksi. Suomalaiset monien muiden kansallisuuksien\nmukana tuovat verensä ja kykynsä uuden maan ja siinä kehittyvän\nkansan hyväksi.\n\n\n\n\nKANADAN MAAKUNNAT JA ELINKEINOT\n\n\n\nNOVA SCOTIA.\n\n\nLähtiessäni kuvaamaan Kanadan maakuntia olen jonkin verran samassa\nasemassa kuin se ruhtinas, jolle Topelius kertoo Suomen maakuntien\nedustajien markkinoilla kehuneen omaansa. Hyllyni on täynnä\nkirjallisuutta, missä Kanadan kustakin maakunnasta annetaan niiden\nhallitusten, kauppakamarien ja yhdistysten taholta loistavia,\nylisteleviä kuvauksia. Lisäksi olen kussakin maakunnassa keskustellut\njohtavien henkilöitten kanssa. Ja kaikkien lausunnot käyvät samaan\nsuuntaan. Ei maailmassa, ainakaan Kanadassa, joka on maailma itsessään,\nole muka parempaa paikkaa kuin juuri heidän maakuntansa.\n\nOnneksi minulla on ollut tilaisuus matkustaa jokaisessa maakunnassa\nAtlantin rannalta Isolle valtamerelle saakka. Lisäksi olen monen\nvuoden aikana seurannut oloja Kanadan eri osissa sekä niiden kehitystä\nsanomalehdistön avulla ja olen keskustellut satojen siirtolaisten\nkanssa. Näin luulen saaneeni verraten monipuolisen yleiskuvan.\nMaakuntien johtavat henkilöt näkevät useinkin vain valoisan puolen --\nonhan maakunta heidän kotipaikkansa, heille rakkain, jonka vuoksi\nhe kääntävät kaikki asiat parhain päin. Siirtolainen ei myöskään\naina voi huomata kokonaisuutta, vaan joutuu jollakin paikalla,\nmihin on saapunut, näkemään ehkä vain nurjan puolen. Kuitenkin olen\nsen huomannut siirtolaisista (enemmän Yhdysvalloissa, mutta myös\nKanadassa), että kun he ovat jonnekin asettuneet ja heille siellä on\nhyvin käynyt, he ovat täynnä ylistystä. On sellaisia, joiden mielestä\nSuomi ei ole mitään uuden maan rinnalla. Usein kyllä, päästyä heihin\nsyventymään, huomaa, että tämä on puhetta hampaiden ulkopuolelta.\nSisällä kuitenkin on Suomi ensimmäisellä tilalla, vaikka ei aina\ntietoisestikaan. Heidän moitteitaan vanhaa kotimaata kohtaan ei\nkaikistellen tarvitse ottaa vakavalta kannalta.\n\nNo niin, Euroopasta tulevalle joutuu Kanadasta ensiksi Nova Scotia\n(Uusi Skotlanti) näkyviin. Ennen sitä en kyllä Newfoundland ikäänkuin\nportinvartijana, mutta se ei kuulu Kanadaan. Se on hallinnollinen\nalue ja johtaa parhaansa mukaan omat kohtalonsa. Kenties sille olisi\nollut edullisempi liittyä muitten kanssa yhteen, samalla päästen\nosalliseksi suuresta Kanadasta, joka kieltämättä on kehittymässä\nyhdeksi kaikkein tärkeimmäksi maapallon maaksi rikkaitten\nluonnonantimien vuoksi.\n\nNova Scotia oli ensimmäinen, jonne Kanadan löytäjätkin saapuivat.\nJohn Cabot joutui Englannin palveluksessa jo viidettä sataa vuotta\nsitten Cape Bretonille, ja hänen matkakertomuksessaan mainitaan, että\nlaiva pysähtyi tullessa joitakin kertoja, kun ei voinut heti päästä\nturskaparvien läpi. Kalaa näyttää silloin olleen niin tiheässä, että\nniistä oli estettä silloisten laivain kululle.\n\nMaakunnan päinvastaiseen, läntisimpään osaan tulivat asukkaat\ntoiselta taholta. Ne tulivat Ranskasta ja perustivat runollisen\nAcadian siirtokunnan. Siitä on kirjoitettu paljon historioita ja\nromaaneja. Longfellowkin sai siitä aiheen ihanaan kertomarunoonsa\nEvangelineen.\n\nNykyinen Nova Scotian väestö on perijuuriltaan enimmäkseen\nenglantilaista ja Skotlannin vuoristolaista. Huomattava osa heidän\nesi-isistään tuli Yhdysvalloista vapaussodan aikana ja jälkeen, kun he\n(lojalistit) halusivat edelleen olla uskollisia Englannin kruunulle.\nMaakunnan väkiluku on nykyjään noin 550.000. Pinta-ala on 21.427\nneliömailia, siis se on hiukan suurempi kuin Uudenmaan ja Turun\nläänit yhteensä.\n\nMaanmuodostukseltaan Nova Scotia on hyvin repaleinen. Alkujaan se\non ollut kaksi saarta, varsinainen Nova Scotia ja Cape Breton.\nViimeksimainittu on vieläkin saarena, jonka erottaa muusta maasta\nkapea Canson-salmi. New Brunswickia vastassa on nykyjään hyvin\nmatala maa, jota nousuvesi huuhtoo laajalti. Kanavan kaivaminen sen\npoikki St. Lawrence-lahdesta Fundy-lahteen olisi verraten helppo\ntehtävä, ja ajan ollen kai sellainen tehdäänkin.\n\nMuodoltaan Nova Scotia on kravun näköinen, ja kun kravut (lobsterit)\nsuosivat sen rannikoita ja ovat sen tärkeänä vientitavarana, antaa\nse aiheen pilkantekoon, varsinkaan kun tämä maakunta ei ole jaksanut\nedistyä niin nopeaan kuin useimmat muut Kanadan maakunnat. Se\npelkäsikin, liittyessään Kanadan liittoon, että syrjäisenä seutuna sekä\nsillä ilmansuunnalla, jolle kehityksen tienviitta ei osoittanut, se\njäisi yleisestä huolenpidosta huonommalle osalle. Sitä se on sittemmin\nollut huomaavinaan pitkin aikoja ja joskus on uhannut luopua liitosta,\nellei sillekin anneta jotakin siitä runsauden sarvesta, jota lännen\nosalle tulee.\n\nMaakunnan keskitse päästä päähän kulkee vuorijono, joka ei kuitenkaan\nole varsin korkea. Itäinen ja eteläinen osa on paikoin kallioista.\nSiellä on paljon järviä ja jokia. Se osa taas, joka on meren lahtiin\npäin, on matalaa ja hyvin viljavaa. Cape Breton muistuttaa Englannin\nWalesia siinäkin, että siellä on runsaasti kivihiiltä. Samaa on\nMinas-altaan pohjoispuolella, jossa maakunnan korkeimmat vuorenhuiput\novat.\n\nMaanviljelys on pääelinkeino, ei kuitenkaan niin yksinomaisesti\nkuin monessa muussa Kanadan maakunnassa. Ja maan viljeleminen on\nvaihtelevaa. Hedelmäin kasvattamisella on suuri merkitys. Annapoliksen\nlaakso on omenan tuotannossa Kanadan parhaita. Se on sata mailia pitkä\nja kymmenisen leveä. Vuosittain saadaan sieltä noin pari miljoonaa\nbarrelia (2 1/2 miljoonaa hehtoa), josta ainakin neljäsosa lähetetään\nEnglantiin, missä ne ovat hyvin suosittuja.\n\nAnnapoliksen matala laakso, varsinkin suupuoleltaan, oli alkujaan\nmeren nousuveden vaivaama. Sen itsestään viljava muta ei voinut\nkasvaa mitään merisuolan vuoksi. Ranskalaiset uudisasukkaat, jotka\ntulivat sinne (Acadiaan) satoja vuosia sitten, olivat peräisin\nLoiren suistomaalta, missä he olivat tottuneet valtaamaan maata\nmereltä. Tehtiin merta vastaan korkeita valleja, jotka estivät\nmeriveden tunkeutumista. On otettava huomioon, että tämä laakso on\nFundy-lahdella, missä meriveden säännöllinen nousu on korkeimpia,\nmitä missään on tavattavana. Näin kuivattiin mutainen maaperä ja\nsaatiin erinomaista aluetta viljelykseen.\n\nSamoin on merivesi huuhtonut ja suolannut suuren osan sitä matalaa\nmaata, joka on Nova Scotian ja New Brunswickin kannaksella ja\njoka onkin aikoinaan ollut meren pohjaa. Tämän ovat englantilaiset\nkuivanneet maavallien avulla paljon myöhemmin kuin ranskalaiset\nAcadiansa.\n\nOli sunnuntai-iltapäivä elokuun puolivälissä, kun saavuimme sinne,\nNappanin koeasemalle. Mukanamme oli Lady Amherst Englannista, Kanadan\nhistoriassa hyvin tunnetun Lordi Amherstin jälkeläinen. Lähellä\nNappania on Amherstin kaupunki ja kun siellä tiedettiin harvinaisen\nvieraan tulosta, oli järjestetty puutarhajuhla vallitetun alueen\nluona olevalle kummulle. Kaikilla sivuilla levenivät viljelysmaat.\nKasvatettiin melkein yksinomaan heinää. Ja millaista heinää! Yksi\nsato oli jo otettu. Toinen oli kasvanut niin, ettei ihmistä tahtonut\nnähdä heinän seasta. Kysymykseeni, miksi ei tuottavampaa kasvilajia\nollut otettu käytäntöön, vastattiin, että heinä on tuottoisinta.\nMaa on liian kosteaa hedelmänviljelykselle, jopa paikoin viljallekin.\nSe olisi laatunsa vuoksi parasta riisin viljelykseen, mutta liian\npohjoisen aseman vuoksi riisi ei menesty.\n\nMaan kosteudesta saimme pian pistävästi tuntuvan kokemuksen. Kun\npuheita pidettäessä ja virvokkeita nautittaessa ilta kului, alkoi\nsääskien aika. Ja niitä tuli sankoin parvin. Ne tunkeutuivat\nherkuttelemaan mihin vain pääsivät. Oli pakko siirtyä pois kuivemmille\nmaille.\n\nJoka tapauksessa olimme nähneet yhden Kanadan hedelmällisimmän\nalueen, myöskin nähneet, mitä ihmistyö on tässäkin maassa saanut\naikaan.\n\nNäitä valleilla suojattuja merenpohja-alueita ei ihminen liene koskaan\nlannoittanut, vaan on ottanut ja ottaa täyden sadon vuosi vuodelta.\nMutta muuten on lannoitus Nova Scotiassa tarpeen, jos mieli saada\nkunnon satoa.\n\nHedelmien (myöskin muiden kuin omenien) ja heinän viljelyksen\nohessa kasvatetaan paljon kauraa, joita kaikkia riittää muuallekin\nmyytäväksi. Maanviljelyksen vuotuinen tuotanto lähentelee maakunnassa\n40 miljoonan dollarin arvoa.\n\nMitään uudismaita ei maakunnalla ole tarjottavana siirtolaisille.\nKaikki viljelykseen kelpaava maa on jo yksityisten hallussa.\nLuonnollisesti saa maata ostaen. Hinta vaihtelee suuresti, riippuen\nmaan laadusta ja mahdollisista rakennuksista. Hyvä viljelysmaa maksaa\n20-100 dollaria eekeri. Laidunmaata saa 5-25 dollarilla. Hedelmätarhaa\nvoi ostaa 125-700 dollarilla eekerin, ja vallitettu suomaa (dyked land)\nmaksaa 100-400 dollaria eekeriltä.\n\nAivan poikkeustapauksissa asettuvat pohjoismaalaiset siirtolaiset\nviljelijöiksi tähän maakuntaan. En ole siellä tavannut yhtään\nsuomalaista maanviljelijää eikä siellä monta liene Skandinaviastakaan.\n\nMutta palkkatöitä on kyllä jonkin verran tarjona siirtolaisillekin.\nTässä maakunnassahan on monia muita elinkeinoja.\n\nOlen jo viitannut kaivostöihin Cape Bretonilla. Siellä ja Cumberlandin\nsekä Pictoun kihlakunnissa ovat itäisen Kanadan ainoat hiilikaivokset.\nNe kuuluvat maakuntahallitukselle, joka niitä vuokraa maksusta, saaden\nsiten kolmannen osan kaikesta siitä, mitä se yleisiin menoihinsa\ntarvitsee.\n\nMaakunnasta on löydetty ja jonkin verran otettukin myös muita\nhyödyllisiä mineraaleja, jopa kultaakin, mutta saalis on toistaiseksi\nollut heikkoa.\n\nNova Scotian kaivokset eivät työmiehen näkökannalta katsoen ole\nhyvässä maineessa. Siellä on ollut alinomaa lakkoja, jotka muuten ovat\nKanadassa verraten harvinaisia.\n\nNova Scotian kaivostuotanto lähentelee 30 miljoonaa dollaria vuodessa.\n\nKolmannella tilalla suuruudessa on kalastus. Maakunnalla on kokoonsa\nnähden sangen paljon rantavesiä, vieläpä kalastusta varten maailman\nparasta. Kalastajaväestön ei tarvitse täältä lähteä Newfoundlandin\nkuuluisille matalikoille, jotka kyllä ovat lähellä. Tosin harjoitetaan\nsitäkin kalastusta jonkin verran, ja Nova Scotian mainioihin satamiin\ntuodaan kyllä paljon sieltä pyydystettyä kalaa. Mutta omat vedet\nantavat verraten hyvän toimeentulon parillekymmenelle tuhannelle\nkalastajalle, jotka pitävät tätä ammattia elinkeinonaan. Vuotuinen\ntuotanto nousee yli kymmenen miljoonan dollarin. Kalastus on kuitenkin\njokseenkin vanhanaikaisella kannalla. Hallitus on viime aikoina\nkoettanut sitä nostaa.\n\nKalastus on synnyttänyt veneteollisuuden. Se on laajentunut\nlaivanrakentamiseksikin. Nova Scotiassa, erittäinkin Halifaxissa,\ntehdään laivoja ja harjoitetaan meriliikettä kaiken maailman ääriin.\nSieltä oli peräisin maailman mainion Cunard-linjan perustaja, joka\nvuonna 1840 avasi säännöllisen höyrylaivaliikkeen vanhan ja uuden\nmaailman välillä.\n\nMetsätöitä ei Nova Scotiassa ole paljon. Petäjä on hävinnyt\nmelkein tykkänään, kuusta on jonkin verran, mutta enimmäkseen\nvain lehtipuuta. Metsänä lasketaan olevan vielä noin 12.000\nneliömailia maakunnan pinta-alasta, siis kyllä enemmän kuin puolet,\nmutta kauppa-arvolleen se ei kestä vertailua Kanadan varsinaisten\nmetsämaakuntien kanssa.\n\nMaakunnan hallitus on järjestetty samaan tapaan kuin muissakin\nKanadan maakunnissa. Englannin kruunun edustajana on Kanadan\nhallituksen (kenraalikuvernöörin, yhdessä dominion ministerineuvoston\n-- Executive Council -- kanssa) nimittämä varakuvernööri.\nLainlaatijakuntaan (Legislative Assembly) kuuluu 43 jäsentä, jotka\nkansa valitsee. Lisäksi on tämän maakunnan parlamentissa jonkinlainen\nylähuone, jonka 20 jäsentä maakunnan oma ministerineuvosto nimittää.\nTuohon ministerineuvostoon kuuluu 9 jäsentä, jotka parlamentti\nvalitsee. Dominion parlamentissa on maakunnan edustajina 14\nlainlaatijakunnan (House of Commons) jäsentä ja 10 senaattoria.\n\nKansanopetus on täällä myös, kuten enimmäkseen muuallakin Kanadassa,\njärjestetty englantilaiseen malliin. Opetus alkukoulusta yliopistoon\nsaakka on maksutonta. Jokaisessa kihlakunnassa on korkeakoulu.\nKorkein opetus saadaan Halifaxin yliopistossa ja Dalhousien kollegessa.\nPienempiä yliopistoja on maakunnan muissa osissa.\n\nHalifax op maakunnan suurin kaupunki sekä samalla pääkaupunki. Se on\nrakennettu mäen rinteelle ja sen päälle. Satama on erinomainen, luonnon\nmuodostama siten, että Macnabin saari on mainiona aallonmurtajana.\nSaaren ja mantereen väliin jää kuuden mailin pituinen ja mailin\nlevyinen suojattu alue. Vesi on niin syvää, että suurimmatkin laivat\nvoivat sijoittua rantaan laituriin. Halifax on ollut myös tärkeä\nBrittien valtakunnan sotasatama. Linnoitusta kaupungin keskellä\npidetään vielä kunnossa, vaikka ne muualta Kanadassa ovat melkein\ntykkänään hävinneet.\n\nHalifaxin satamassa nähdään laivoja maapallon kaikista osista.\nSäännöllistä liikennettä on Euroopan ja Amerikan -- myös keski- ja\netelä-Amerikan -- satamiin.\n\nToinen tärkeä satamakaupunki on Sydney. Se on Cape Bretonin\nkaivosalueella ja siis pääasiassa hiilisatama. Sieltä on säännöllinen\nmatkustajaliikenne Newfoundlandiin. Sanotaan, että salmi on\n\"kuoppaisempi\" kulkea kuin Englannin kanaali, sillä aallot pääsevät\nsinne ilman esteitä aavalta Atlantilta. Matkaan salmen poikki kuluu\npuoli vuorokautta.\n\nSidneyssä on asukasluku parikymmentä tuhatta, kolmas osa siitä, mitä on\nHalifaxissa. Melkein yhtä suuri on Sidneyn naapuri Glace Bay, myöskin\nhiilisatama. Muut kaupungit ovat vähäpätöisempiä.\n\n\n\nNEW BRUNSWICK.\n\n\nMatkani New Brunswickiin vei ensin sen pääkaupunkiin Frederictoniin,\njonka matkustaja usein joutuu sivuuttamaan, kun se on jonkin verran\nsyrjässä valtaväylästä.\n\nUudessa maanosassa usein erehtyy maan pääkaupungista. Se ei läheskään\naina ole maan suurin ja merkityksellisin. Päinvastoin on hallituksen\nkodiksi koetettu etsiä hiljainen, rauhallinen paikka. Niinpä\nesimerkiksi Yhdysvalloissa ei ole New Yorkin valtion pääkaupunki\nNew York, vaan Albany, Illinoisin ei Chicago vaan Springfield, ja\nPennsylvanian ei Philadelphia vaan Harrishurg.\n\nNew Brunswickin maakunta ei ole suuri, ainoastaan noin kolmas osa\nSuomea. Väkiluku on vain hiukan suurempi kuin Hämeenläänissä, ja\npääkaupunki on suunnilleen Hämeenlinnan kokoinen. Fredericton tekee\nsen vaikutuksen, kuin se olisi rakennettu kauniiseen puistoon.\nEnimmät asuintalot ovat lehdikön peitossa. On muutamia valtakatuja,\njoiden varrella on liikkeitä sekä joitakin tehtaita. Kävin eräässä\nkenkätehtaassa, jossa harjoitetaan suurtuotantoa ja jonka tuotteita\non ulkomailla myytävänä. Kaupungin varsinainen nähtävyys on\neduskuntatalo, joka ei ole aivan niin komea kuin yleensä Yhdysvalloissa\nja Kanadassa. Rakennustyyliltään se pikemmin muistuttaa raatihuonetta.\n\nTapasin hallitusmiehiä ja maakunnan päämiehen, varakuvernöörin.\nArvosteluna heistä voi sanoa, että he ovat \"tavallisia miehiä\",\nmiellyttäviä, yleisiä asioita harrastavia henkilöitä, jotka eivät\nkomeile arvovallallaan. Samaa tekee mieleni sanoa jotakuinkin\npoikkeuksetta niistä kaikista Kanadan maakuntien hallitusmiehistä,\njoita olen tavannut. Vieläpä itse Kanadan politiikan johtajista,\npääministeristä, sangen etevästä valtiomiehestä Mackenzie Kingistä\nalkaen. Heitä lähestyessä ei tunne mitään arkuutta. Tai jos tuntee,\nniin se pian häviää, kun huomaa heidän käytöksessään \"tavallisen\"\nihmisen. Monessakin heissä on neroutta, viisautta ja työtarmoa, mutta\nhe eivät asetu muun väen yläpuolelle, vaan heidän vertaisikseen.\n\nFredericktonissa tuntui siltä kuin olisi talonpoikaistasavallassa.\nLähtiessä sieltä tuli maanviljelysministeri saattamaan aina St Johniin,\nmaakunnan suurimpaan kaupunkiin. \"Sattui\" olemaan asiaa ja soveltui\nniin hyvin...\n\nMukanani oli myös varakonsulimme Charles Magnusson, jolla on liike\nSt Johnissa. Hän on ahvenanmaalainen merimies, joka, kyllästyttyhän\nmerielämään jäi satamaan, mikä sattui nyt olemaan Kanadassa. Näin\nhänestä on tullut kanadalainen, harras uuden kotimaansa kansalainen,\njoka ei kuitenkaan koskaan unhoita kotimaataan, varsinkaan\nAhvenanmaata. Samalla kuin hän on omintakeinen liikemies, on hän\nkiintynyt maakuntansa hallitukseen. Hänellä on toimi siinäkin ja sen\nvuoksi usein matkustaa pääkaupungissa. On valitettava asia, että hän\nSuomen, tosin palkattomana konsulina, ei taida suomea kuin muutamia\nsanoja, mutta muuta valitettavaa ei ole ollut, kun hän toistaiseksi\non ainoa Suomesta peräisin, jolla tässä maakunnassa on sellainen\ntoimi, että voi pitää virastoa auki säännöllisesti. Palkattomia\nedustajia etsittäessä on katsottu paremmaksi saada toimeen henkilö,\njoka tuntee Suomen oloja ja taitaa edes toista kieltämme, kuin että\nsellaiseksi otettaisiin henkilö, joka ei ollenkaan tunne maatamme\neikä osaa kumpaakaan kieltämme. Näin on Kanadassa Suomen palkattomista\nkonsuliedustajista nykyjään kolme sellaista, jotka ovat alkuperältään\nsuomenkielisiä, ja kolme ruotsinkielistä. Ajan ollen suhde voi muuttua\nsikäli kuin suomenkielisetkin saavat varmaa jalansijaa sellaisilla\nseuduilla, missä edustajaa tarvitaan.\n\nMatkalla maanviljelysministerin ja varakonsulimme kanssa keskustelemme\nNew Brunswickin asioista. Uudisasukkaiksi haluttaisiin\npohjoismaalaisia, joita toistaiseksi on hyvin vähän asettunut\nsinne. Ainoastaan tanskalaisilla on maakunnan länsiosassa pieni\nsiirtokuntansa New Denmark. He ovat hyvin suosittuja. Maakunnalla\nei ole enää vapaita homestead-maita tarjottavana, kaikki maa on\njo jaettu. Mutta täällä, kuten muuallakin Kanadan ja erittäinkin\nYhdysvaltain itäosissa on farmeja, joiden omistajat ovat muuttaneet\nkaupunkeihin tai länteen. Heidän farminsa ovat autioina, on valmiina\nrakennukset paremmassa tai useimmin huonommassa kunnossa. On valmiita\npeltojakin, jotka on toisissa maissin liialla viljelyksellä laihdutettu\ntai ovat nurmena. Näitä sekä muitakin maita on ostettavana verraten\nhalvalla hinnalla. Maakunnan hallitus on valmis avustamaan. Henkilö\nsaa valita farmin, tuollaisen tarjona olevan sekä sopia hinnasta.\nHän ilmoittaa halunsa maakunnan hallitukselle. Se tutkii, onko hinta\nkohtuullinen sekä, jos maksun järjestämiseksi tarvitaan rahaa enemmän\nkuin ostajalla on käytettävänä, ostaa maan ja luovuttaa asianomaiselle\npientä käteistä maksua sekä vuosittaisia lyhennyksiä vastaan.\nKiinnekirjan saa, kun on hinnan maksanut kokonaan.\n\nTämä järjestelmä on farmariksi aikovalle hyvin edullinen. Ei tarvitse\nmennä raakaan korpeen, vaan saa heti katon päällensä ja valmiiksi\navattua maata. Rakennuksissa voi olla korjaamista, ja pelto kaipaa\nvoimaa. Ne puutteet ovat kuitenkin autettavissa. Farmari hankkii\nkarjaa, kun laitumet ovat hyvät. Näin peltokin saa väkensä.\n\nTällaisia selityksiä kuunnellessa tuntuu siltä, että tokkohan on\nsuomalaisillekaan aina viisainta puuhautua vähine varoineen kauas\nlänteen ja ottaa sieltä, vaikkapa vain Ontariosta, asumaton\nkorpi muokatakseen. Voisivat yrittää täälläkin, ainakin katsella\nmahdollisuuksia. Monikaan farmi ei ole hylätty sen tähden, että\neläminen niissä olisi mahdoton. On vain näillekin \"itäisille\" tullut\nlännen kuume, on lähdetty uutta, parempaa etsimään. Yhdysvaltain\npuolella Uudessa Englannissa, jossa näin hylättyjä farmeja on monin\npaikoin enemmän kuin asuttuja, olen nähnyt, että suomalainen on saanut\npellot kasvamaan ja valmistanut itselleen sievoisen toimeentulon.\n\nEtu idässä on siinä, että kulutuskeskukset ovat lähellä. Niihin\nsaa myydyksi kaikkea, mitä vain voi tuottaa. New Brunswickissa\non työmiesviljelijälle talviaikoina tarjona metsätöitä, joista voi\nansaita. Palkat niissä ovat samat kuin Quebecissä ja Ontariossa,\n30-50 dollaria kuukaudessa täysihoitoineen tai 2 1/2 ja 3 dollaria,\njoskus enemmän syleltä urakkasopimuksesta. Lisäksi nämä seudut ovat\nlähempänä Eurooppaa. Ilmanala on tasaisempi kuin sisämaassa, kesä\nviileämpi ja talvi lauhempi.\n\nMatkatessa tarkastin keskustelun lomassa St John-joen, maakunnan\npääjoen laaksoa, jota myöten juna kulki. Ei se näyttänyt\nniin viljavalta kuin olin tottunut lännessä näkemään. Maa oli\nhietaperäistä ja monin kohdin kivikkoa. Paikoin oli vehmaampia seutuja.\nSe oli verraten asuttua, ja lähempänä St Johnia oli kaunista\nhuvila-asutusta. Myöhemmin sain tilaisuuden kulkea laivalla jokea\nylöspäin. Kauniita olivat seudut, usein ne muistuttivat Suomea. Jokea\nsanotaan hemmoitellen Amerikan Reiniksi. Mutta minä en saanut ollenkaan\nsitä vertauskuvaa. Siinäkin liioitellaan, kuten niin paljon uudella\nmanterella.\n\nSuurin osa maakuntaa, koko pohjoinen seutu, on vielä metsänä\n(hallituksella kuuluu olevan metsää 7 1/2 miljoonaa eekeriä ja\nyksityisillä 4 1/2). Sitä hakataan parhaillaan. Suomalaisiakin on\nniissä töissä talvisin, joten he kyllä tuntevat maakunnan siltä puolen.\n\nOvat siitä saaneet pikakäsityksen nekin, jotka talvisin matkustavat\nKanadaan Canadian Pacificin laivoilla. St John on tämän suuren linjan\ntalvisatama ja siellä nämä siirtolaiset lasketaan maihin.\n\nJunamme lähestyy kaupunkia. Hiljalleen, aivan kuin tahallaan, se\nkulkee rautatiesiltaa St John-joen poikki. Sillan kohdalla on nopea\nvirta. Mitä! Vesi vyöryy merestä \"ylöspäin\". Onko se näköhäiriö? Ei!\nTämä lienee harvoja paikkoja maailmassa, missä joen muodostama koski\nvaihtuu sen mukaan kuin meressä on nousu- tai laskuvesi. St John on\nFundy-lahden rannalla ja siellä on nousu- ja laskuveden ero sangen\nsuuri, keskimäärin 26 jalkaa.\n\nSt John ei ole mikään suurkaupunki, tuskinpa siellä on väkeä niinkään\npaljon kuin Turussa, mutta kaupungin \"rantalinja\" tekee melkein\nsuurkaupungin vaikutuksen. On komeita liiketaloja ja hotelleja.\nLaivaliike on varsinkin talvisin hyvin vilkas. Satamaan pääsevät\nsuuret valtameren laivat. Kaupungilla on varmasti hyvä tulevaisuus\nsiitäkin huolimatta, että jolloinkin saataisiin talviliike pidetyksi\nyllä Montrealiin saakka, mitä nykyjään pidetään mahdottomana jäiden\nvahvuuden vuoksi.\n\nVäkiluvussa toiseksi suurin kaupunki on Moncton, asukkaita noin\nparikymmentä tuhatta. Se on maakaasu-alueella. New Brunswickissä on\nnimittäin maan sisässä sekä kivihiiltä että maakaasua. Rautaputket\nupotetaan maahan ja sieltä tulvaa luonnonkaasua, jota käytetään\nteollisuuden ja kotitalouden palvelukseen. Monctonin talot ja tehtaat\neivät tarvitse muita kaasulaitoksia, johdot vain ja niin on valoa,\nlämpöä ja voimaa. Lisäksi tämä kaasu tulee halvaksi.\n\nMuut maakunnan kaupungit ovat aivan vähäpätöisiä. Suomalaisille\nmerimiehille on tunnettu Campbellton, missä laivat käyvät hakemassa\npuutavaraa, se kun on metsävyöhykkeen satama. Suomalaisia laivoja on\nsiellä käynyt enemmän kuin Montrealissa.\n\nMaakunnan metsien vuotuinen tuotanto nousee rahassa yli 20 miljoonan\ndollarin. Aikaisemmin oli siellä pääasiassa sahoja, mutta kun\nperinpohjaisempi jalostaminen osoittautui kannattavammaksi, on\nperustettu hiomoita, paperitehtaita ja myös muita jalostuslaitoksia.\n\nKun maakunta on enimmäkseen epätasaista, vaikka varsin korkeita vuoria\nei olekaan, on siellä runsaasti vesiputouksia, joista vasta osa on\notettu teollisuuden palvelukseen. Aivan äskettäin rakennettiin\nsuurimpaan putoukseen, Grand Fallsiin, ajanmukaisia tehtaita.\n\nNew Brunswickista puhuessa ei voi sivuuttaa kalastusta, jonka\ntuotannossa voittavat vain Nova Scotian ja British Columbian maakunnat.\nOnhan se maailman kuuluisimpien kalavesien liepeellä. Sillä on\nkäytettävänään Fundy- ja St Lawrence-lahtien mainiot kalapaikat.\nEtupäässä saadaan silliä, turskaa ja lohta. Paras maine on kuitenkin\nNew Brunswickin lobstereilla (kravuilla). Olen vain Ison Valtameren\nrannoilla ja Mainen Portlandissa syönyt niin valtavia krapuja kuin\nSt Johnissa. Puolesta kravusta riittää ateriaksi yhdelle miehelle.\nKalastuksestaan saa maakunta vuosittain noin viiden miljoonan dollarin\ntulot.\n\nUrheilukalastajille -- ja metsästäjillekin -- on New Brunswick\nparatiisi. Asetukset on koetettu sovittaa niin, ettei niistä olisi\nheille suurempaa haittaa kuin riistan suojelu välttämättä vaatii. On\nihanteellisia vuoristopuroja, joissa lohia hyppelehtii, on peuroja,\nhirviä ja karhujakin, muista puhumattakaan. Peuroja ammutaan\nvuosittain noin puolikolmatta tuhatta ja hirviä tuhatkunta. Se pidetään\nkohtuullisena suhteena riistan lukumäärään.\n\n\n\nPRINCE EDWARD ISLAND.\n\n\nKun lähtee Suomesta siirtolaisena muka suuria oloja tavoittelemaan,\nkuvittelee mielessään miljoonakaupunkeja, kuten New Yorkia, ja\nKanadaan menijä Montrealia. Ja onhan siellä todella nuo kaupungit,\nNew York pilvenpiirtäjineen ja Kanadassakin on Toronto, joka tekee\namerikkalaisen suurkaupungin vaikutuksen enemmän kuin Montreal. Ovathan\nsiellä uudessa maassa nykyajan laitokset ja käytännössä uudet\nkeksinnöt. Liike valtakaupungeissa on suurenmoinen.\n\nMutta uuden maailman varsinainen suuruus ei kuitenkaan ole tässä.\nPikemmin se on suuri alueiltaan ja varsinkin Kanada asumattomien\nseutujensa valtavuudessa. Huolimatta siirtolaistulvasta ja sen\nrajoituksista on Yhdysvalloissakin vielä paljon tyhjiä seutuja. Ja\nKanadassa on sellaista vielä suurin osa. Siellä on korpia, joita\nSuomessa tuskin voidaan kuvitellakaan, siellä on aroja, joilla ei\nsilmänkantamilla näe yhtään ihmisasuntoa.\n\nKanadan maakunnat, jotka itsehallintoineen vastaavat Amerikan\nvaltioita tai Euroopan valtakuntia, ovat useimmat suurempia kuin\nSuomi. Tämä on suuruutta, välimatkoissa usein hirvittävääkin.\n\nOn kuitenkin eräs maakunta, joka on eurooppalaista pienkokoa, ja jota\nväestön tiheyden, sen elämän ja tapojen vuoksi voi verrata johonkin\nEuroopan miellyttävään, rauhalliseen syrjäseutuun.\n\nSe on Prince Edward Island. Pinta-alaltaan se ei ole kuin kolmas osa\nUudenmaan lääniä, tosin enemmän kuin puolta suurempi Ahvenanmaan\nlääniä, mutta vain noin Kemijärven pitäjän kokoinen. Neljättä sataa\nsellaista sopisi Kanadan suurimpaan maakuntaan Quebeciin.\n\nKuinka se on voinut tulla tasavertaiseksi tuollaisten jättiläisten\nkanssa? Siihen on vaikuttanut sen eristetty saariasema. Se ei ole kyllä\npariakaan Suomen penikulmaa manteresta, mutta sen Kanadan oloihin\nnähden verraten vanha asutus on elänyt omaa hiljaista elämäänsä ja\nvalvonut oikeuksiaan. Vaikka ajatus Kanadan maakuntien yhteisen liiton\nsyntymisestä kiteytyi kokouksessa, joka pidettiin tällä saarella ja\nsiellä vieläkin näytetään paikkaa, jossa Kanadan valtiollinen yhteys\nsynnytettiin, ei Prince Edward Island liittynyt heti muitten mukana\nkonfederatsioniin, vaan vasta seitsemän vuotta myöhemmin, silloinkin\ntoisten hartaasta toivomuksesta. Newfoundland ei liittynyt silloinkaan\nja jäi pois Kanadan nopeasta kehityksestä, jäi takapajulle, joka sitä\nvieläkin haittaa.\n\nPrince Edward Island on pienuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri\nsen johdosta, helmi Kanadan maakuntien joukossa. Jo löytöretkeilijä\nJacques Cartier tälle saarelle tullessaan kesäkuussa 1534 havaitsi\nsen kaikkein ihanimmaksi koko uudessa maassa. Sen jälkeen on viljelys\nkohottanut saaren kukoistuksen kukkaansa.\n\nSitä sanotaan Kanadan paratiisiksi. Tutustuttuani siihen myönnän sille\nmonessa suhteessa tuon nimityksen, ainakin sellaisena kuin muinaiset\nkreikkalaiset paratiisiaan kuvittelivat, missä voi elää onnellista\nelämää Arkadian vihreillä kentillä, missä mehukkaat hedelmät kasvavat\nja luonto on yltäkylläinen.\n\nSiellä on todellakin vihreitä niittyjä, on mitä muhevin maaperä, joka\ntodella kasvaa, kallioita ja vuoria on vain hiukan, vain sen verran\nkuin vaihteluksi tarvitaan, ja hiekkarantojakin on hipeneksi, jotta\nolisi sopivat uimapaikat.\n\nMaakunta on säilyttänyt täydellisen maalaistunnelmansa. Tultuamme\nvajaan tunnin lauttamatkalla New Brunstvickin Tormentinesta Bordeniin\nja sieltä parissa tunnissa maakunnan pääkaupunkiin Charlottetowniin\nemme käsittäneet, että tämä oli nyt kanadalaisen maakunnan pää- ja\nsuurin kaupunki. Sanottiin, että siellä on 12.000 asukasta, siis\njotakuinkin niin paljon kuin Kotkassa. Mutta mistä niitä niinkään\npaljon löytyy? Kaupunki on kuin puistoa, jonka sisältä pilkoittaa\nhoukuttelevan näköisiä huviloita. On jokin liikekatukin, jossa talot\ntulevat kadunrajaan ja jonka varrella on kauppapuoteja, apteekkeja ja\nmuita sellaisia, joita järjestyneessä yhteiskunnassa tarvitaan.\n\nAutoja näkyy liikkeellä vain muutamia. Jokin vuosi sitten oli\nautojen tuonti maakuntaan kielletty. Tiet ovat ylipäänsä hyviä ja\nmielellään niitä autolla ajelee maakunnan päästä toiseen. Eivät\nvain ole jaksaneet kestää kiusausta. Suuri maailma on lähettänyt\nhoukutuksensa. Ja kun nyt autoilla saa liikkua, ovat matkailijat,\nerittäinkin amerikkalaiset, löytäneet tämänkin kolkan, tosin eivät\nvielä hyvin yleisesti. Asukkaiden suloinen maalaisrauha on\nhiukan häiriintynyt. Jos se rupeaa kovin häiriintymään, kielletään\nvarmasti matkailijoita uudelleen tuomasta autoja. Tämä ei tapahdu\nvanhoillisuudesta, vaan siitä, että väestö haluaa säilyttää rauhansa.\nEikähän siellä ole pitkät matkat hevosellakaan ajella. Matkailijoiden\nhurjasteluja ei kaivata. Eivätkä asukkaat näy olevan kovin ahneita\nkävijäin dollareillekaan. Elävät he muutenkin, kun vaatimukset eivät\nole suuret.\n\nMaanviljelys on luonnollisesti maakunnan väestön pääelinkeino,\nsellainen kaiken kotitarpeen viljeleminen, mikä kuuluu ihanteelliseen\nmaalaisen elämään. Sen aiheuttaa maaperän hedelmällisyys. Maa on\nrunsaasti kalkkipitoista multaa. Simpukan kuoret ja muut sellaiset ovat\nmaatuneina jo ammoisista ajoista varanneet kalkin maahan. Lisäksi antaa\nmerilieko lannoitusta. Ilmanala on hyvin suotuisa. Meri ympäröi joka\npuolelta ja tasoittaa sään vaihteluja. Kesä on lämmin kyllä, mutta\nsilti ei kuuma. Eikä talvella ole sellaisia pakkasia kuin suurimmassa\nosassa Kanadaa. Sumujakin kuuluu olevan harvoin.\n\nEniten kasvatetaan kauraa ja perunoita, viimeksimainittuja paljon\nmyytäväksikin Yhdysvaltain etelä-osiin ja Länsi-Intiaan, missä\ntavallinen peruna ei viihdy. Tämän lisäksi riittää farmareilta\nmyytäväksi kaikenlaisia muita tuotteita, varsinkin runsaasti hedelmiä.\n\nToinen luonnollinen elinkeino on kalastus. Meressä (St\nLawrence-lahdessa) on runsaasti turskaa, silliä, ostereita ja krapuja.\nKun noin pieni maakunta panee kalastuksen tuloja pussiinsa\npuolitoista miljoonaa dollaria, on se kieltämättä kunnioitettava\nsaavutus. Kanadan parhaimmat osterit saadaan maakuntaan kuuluvasta\nMalpequen lahdesta. Jos New Yorkin, Bostonin tai Philadelphian\nhienoimmissa ravintoloissa pyydät parhaita ostereita, niin silloin saat\njoko Chesapeaken tai Malpequen.\n\nVaikka saari on puutarhamaista lehdikköä, ei siellä ole\npuutavaraliikettä myyntiä varten. Myöskään ei siellä ole kaivoksia.\n\nMutta saarella on kehittynyt, omituista kyllä, hopeakettujen kasvatus,\njoka on ollut uran uurtajana ja tien näyttäjänä koko maailmalle.\nKetuista se ansaitsee vuosittain noin puolitoista miljoonaa dollaria.\n\nKun otetaan huomioon saaren pienuus sekä se, että siellä asuu vain\n90.000 henkeä, ei sen tuotanto ole vähäinen. Maanviljelys elättää\nväestön ja sen lisäksi se saa liikojen myynnistä runsaat taskurahat.\nLisäksi väestö saa kalastuksesta ja ketuista yhteensä kolme miljoonaa\ndollaria. Köyhyys ei näin ollen ole lähellä.\n\nVäestö on melkein kauttaaltaan englantilaista, vain hiukan on\nranskalaisia. Siirtolaisia ei sinne juuri saavu, kun ei ole uudismaita\neikä teollisuustöitä. Ajellessamme autolla maakuntaparlamentin\nerään jäsenen (varsinaiselta ammatiltaan lääkäri) ystävällisesti\nnäytellessä ihanaa maakuntaansa, johon hän oli suuresti kiintynyt,\nkyselin, missä hinnassa maat ovat tai olisiko niitä ollenkaan\nsiirtolaisen saatavina. Hän sanoi, että ainahan niitä voisi jonkin\nlöytää, sillä sielläkin silloin tällöin joku tulee kaupunkikuumeeseen.\nVoisi ehkä saada valmiin farmin 35 dollarin hinnasta eekeriä kohti.\nHyvin rakennetut ja viljellyt tilat ovat tosin kalliimpia. Joku\ntanskalainen kuuluu takavuosina tulleen ja menestyvän hyvin.\n\n\n\nTURKISELÄINTEN KASVATUS.\n\n\nTurkiseläinten, varsinkin hopeakettujen kasvatus, \"turkis- farmaus\"\n(fur farming) on Kanadassa suurtuotantona peräisin Prince Edward\nIslandilta. Sieltä on se levinnyt yli koko maan, jopa muihinkin maihin.\nJos vieläkin etsitään parhaiten jalostettuja ja puhdasrotuisimpia\neläimiä, saadaan ne tuolta saarelta.\n\nOn muuten omituista, että tämä elinkeino ensin periytyi juuri tuolle\npienelle, matalalle saarelle, jossa kettuja ei ole tavattu villeinä\npitkän pitkiin aikoihin ja jossa on vain poikkeuksellisesti\nkallionrotkoja ja muuta sellaista luontoa, mitä on pidetty kettujen\nviihtymiselle välttämättömänä.\n\nJoka tapauksessa ne viihtyvät hyvin tällä saarella ja kasvavat\nkauniiksi aitausverkkojensa sisällä. Jos maaperä on kivikkoa, se on\neduksi, mutta kasvatetaan niitä aivan niittymaallakin. Ei ole aina edes\nvarjopuitakaan niiden olotiloja suojaamassa.\n\nViivyin tunnin pari eräällä sellaisella suurfarmilla, missä kettujen\nkasvatus on järjestetty melkein tieteelliselle pohjalle. Aitaus oli\nkuivassa mäntymetsässä. Aitauksien verkko ei ollut kuin ehkä miehen\nmittainen. Mutta verkkoa oli täytynyt upottaa syvälle maan sisään ja\nsiellä kääntää sisäänpäin, jottei kettu saisi kaivamallakaan koloa\nulos. Ja aivan välttämätöntä on, että aitauksessa on samanlainen\nverkkokatto kuin sivutkin. Aitaus on suuri tai oikeammin niitä oli\nuseampia, vain kapeat käytävät välissä hoitajien liikkumista varten.\nAitaukset on jaettu pienen huoneen suuruisiin osastoihin. Kussakin\nosastossa pidetään yksi kettu tai pariskunta. Penikoita on useampia\nyhdessä.\n\nTällä farmilla oli näitä osastoja, kettuhuoneita, satoja, olihan\nse saaren suurimpia. Huoneiden sisustus ei ollut komea eikä suuria\nkustannuksia vaativa. Oli kyllä joitakin varsinaisesti tehtyjä\nkettukoppeja, pienen tuvan mallisia, mutta sellaiset eivät tunnu\nolevan välttämättömiä. Sanottiin, että sellaiset kuuluvat pikemmin\neläintarhoihin, missä ketut ovat näytteillä. Enimmäkseen oli vain\nkorokkeille nostettuja pakkalaatikoita. Tärkeintä on, että katto\non tiivis ja että käytävä koppiin on pitkähkö, mutkikas, torven\nmuotoinen.\n\nKuljimme aitausten sivuja hoitajan johtamana. Hän selitti, että\nkutakin eläintä tulee pitää tarkasti silmällä, jotta olisi aina valmis\nauttamaan mahdollisen sairauden tai muun sattuessa. Kuitenkaan ei ole\nhyvä häiritä niitä alinomaa läsnäolollaan. Sen vuoksi ei mielellään\nkuljeteta vieraita kettuja katsomassa. Kettu ei pidä ihmisseurasta\nmuulloin, paitsi saadessaan ruoka- ja juomaastiansa täytetyiksi.\nPenikkana se kyllä tottuu kesyksi. Hoitaja kutsui kettuja nimeltä ja\nne antoivat mielellään ottaa syliinkin.\n\nMutta vanhemmiten kettu arkiintuu. Kovin epäluuloiset, jopa vihaiset\nsilmät loistivat vastaamme melkein joka osastosta. Näyttää siltä, että\nvankilaelämään ne eivät täysin totu vielä monessakaan polvessa.\n\n\"Hopeaketut\" ovat oikeastaan mustia, joiden turkkiin tulee enemmän\ntai vähemmän valkeita, hopeankiiltoisia karvoja. Arvo riippuu\nhopeanvälkynnästä. Hinnan ero on niin suuri, että paremmin kannattaa\nottaa kalliita, mahdollisimman kiiltoisia kuin mustia, joissa valkeata\non vain merkiksi. Hännänpään valkoisuus on hyvä tuntomerkki ja siitä\nvoi tottunut arvostella nuoren ketun arvon.\n\nHopeakettujen kasvatus on saarella yli neljäkymmentä vuotta vanha.\nCharles Dalton ia Robert Oulton olivat ensimmäiset, jotka rupesivat\nniillä kokeilemaan. He menestyivät hyvin ja pian tuli toisiakin\nyrittämään. Ennen maailmansotaa olivat hinnat parhaimmillaan. Silloin\nsaatiin siitoskettuparista korkein hinta 35.000 dollaria. Nyt saa parin\njo kahdella tuhannella, jopa halvemmallakin. Rehellisten myyjien ja\nostajien turvaamiseksi on perustettu hopeaketun kasvattajain yhdistys,\njoka on laajennettu koko Kanadaa koskevaksi, vaikka sen johto on Prince\nEdvard Islandilla. Se antaa siitoseläinten ostajille sukutaulut ja\ntakaa kettujen arvon.\n\nNyt on saarella alettu harjoittaa hopeakettujen hoitoa myös muun\nmaatalouden yhteydessä. Samoin kuin pidetään kotieläiminä sikoja,\nkanoja ja muita, on takapihalla aitaus myös muutamaa kettuparia varten.\n\nTämä viljelys on levinnyt yli koko Kanadan. Nyt ei enää pieni Prince\nEdward Island ole maakunnista tuottavin. Quebec on voittanut sen\nlaajuutensa vuoksi. Mutta varsinaisena elinkeinona se on vielä\nsaarella.\n\nNyt kasvatetaan aitauksissa jo muitakin villejä turkiseläimiä kuin\nhopeakettuja. Ristiketut, valkoiset ketut (naalit) ia siniketut, jopa\npaikoin tavalliset kehäketutkin ovat tulleet yleisiksi.\n\nKun tavallisten kettujen turkisten hinta näyttää olevan nousemassa\nja muitten laskemassa ja kun ne viihtyvät parhaiten vankilassa sekä\ntuottavat suurimpia ja tuuheimpia turkiksia, lienee syytä kiinnittää\nerityistä huomiota sen jalostamiseen siellä, missä ravinto on halpaa.\n\nOn luonnollista, että eläinten kasvatus turkisten vuoksi riippuu\ntarjottavista hinnoista. Ja hintoihin taas vaikuttaa paljon muoti,\njoka on hyvin oikullinen. Kauan kuitenkin kulunee, ennenkuin turkikset\njoutuvat pois käytännöstä. Hopeakettujen kasvattajat vakuuttavat, että\nnäitä turkiksia tarvitaan aina. Sellainen vakuuttaminen yleisölle\non heidän liike-etujensa mukaista, varsinkin pysyttääkseen\nsiitoseläinten hinnat korkealla, mistä tällä saarella on suurempi\ntulo kuin itse turkiksista. Mutta kun kaikkialla maapallolla aletaan\nmyös kasvattaa hopeakettuja, voi tulla liikatuotantoa. Hinnat ovat\nalentuneet aika lailla puolessatoista vuosikymmenessä. Jos muoti\nmuuttuu ja hopeaketun turkiksen tilalle joutuu jokin muu kettu, majava\ntai mikä tahansa, ovat suuret siitoseläinten ostoon uhratut varat\nvaarassa. Mutta ammatti säilyy.\n\nNykyjään tuottavat Kanadassa vesirotat enemmän kuin hopeakettu tai\nmajavakin. Sitäkin kasvatetaan jo paljon tarhoissa ja se lisääntyy\nnopeasti. On olemassa muitakin turkisfarmeja, haisunäädän,\njopa majavankin kasvattamiseksi. Majava ja useat muut menestyvät\ntoistaiseksi huonosti tarhoissa, mutta ehkä niitäkin voidaan totuttaa.\n\nJoka tapauksessa se aate, mikä kaupallisessa merkityksessä toteutui\nensiksi Prince Edward Islandilla, villieläinten kasvattaminen\nturkisten vuoksi, synnytti uuden elinkeinon, jonka merkitys lisääntyy\nsitä mukaa kuin yletön pyynti ja asutuksen laajeneminen hävittää\nturkiseläimet vapaudestaan.\n\n\n\nQUEBEC.\n\n\nQuebecin maakunta on monessa suhteessa poikkeuksellinen Kanadan toisiin\nmaakuntiin verrattuna. Asutus useimmissa muissa on aivan nuorta,\nmutta Quebecillä on todella muinaismuistoja, sillä siellä on ollut\npysyväistä valkoista asutusta jo lähes neljäsataa vuotta. Vanhin\nväestö on ollut kauttaaltaan ranskalaista. Ja yhä vieläkin, vaikka\nse lukumäärältään nousee jo vähän yli kahden ja puolen miljoonan, on\nsiinä viisi kuudettaosaa ranskalaista syntyperää. Montrealin vähän\nyli miljoonaisesta väestöstä on ehkä 400.000 muita kuin ranskalaisia.\nMyöskin niin sanotut itäiset pitäjät (Eastern Township), jotka saivat\nasukkaansa Amerikan lojalisteista, ja toiset kaupungit ja erittäinkin\nmaaseutu on melkein kauttaaltaan ranskalaista. Monella seudulla\nei tule ollenkaan toimeen englanninkielellä. Sen jälkeen kuin Uusi\nRanska, joksi asuttua Kanadaa aikoinaan sanottiin, joutui Englannille,\nei ranskalaista siirtolaisuutta ole tähän maahan juuri ollenkaan\ntapahtunut, mutta vanha aines on ollut nopeasti lisääntyvää ja niin\nse on jaksanut pitää asemansa tässä maakunnassa siitä huolimatta,\nettä englantilaisetkin ovat sinne pyrkineet. Eikä liene maapallolla\ntoista paikkaa, missä kansallisuustunne ja sen säilyttäminen olisi niin\nvaistomaisen syvää kuin Quebecin ranskalaisilla.\n\nQuebecin maakunta on Kanadan suurin. Eurooppaan verrattuna se ulottuu\nPariisin tasolta Jyväskylän leveysasteelle saakka. Sen pinta-ala on\n706.834 neliömailia, siis se on lähes viisi kertaa Suomea suurempi. Sen\nsuurin pituus idästä länteen on 1.350 mailia. Pohjoisessa siihen kuuluu\nenin osa Labradoria. Viime vuosiin saakka luettiin siihen kuuluvaksi\nmelkein koko Labradorin niemimaa. Ainoastaan kapea rantakaistale\nmyönnettiin Newfoundlandille tämän erillisen dominion kalastuksen\nvuoksi, mutta pari vuotta sitten Englannin korkein oikeus lopullista\nrajaa määrätessään antoi sille tuon kaistaleen lisäksi melkein Suomen\nkokoisen alueen Labradorista.\n\nLabrador -- eli Ungawa, kuten Quebecin osaa sanotaan -- on vielä\nmelkein tutkimatonta. Todellisuudessa kaikki se, mikä on Saguenay-joen\nrantaseutujen pohjoispuolella, on erämaata, niissä on vain\npieniä ryhmiä intiaaneja ja pohjoisessa eskimoja. Ranskalaiset\nturkispyytäjät ovat siellä retkeilleet parin sadan vuoden ajan ja monia\nheistä on sinne jäänyt ja mennyt naimisiin alkuasukkaitten kanssa,\njoten sekarotua on jonkin verran olemassa.\n\nSt Lawrence-joki kulkee suurimmalta osaltaan tämän maakunnan läpi.\nSe onkin Quebecin valtaväylä ia elonantaja. Joen laakso, joka on\npaikoin hyvin leveä, on matalaa ja viljavaa. Alajuoksun puolella sen\nlaakso on ehkä jonkin verran hiekkaperäistä. Mutta heikkoon satoon,\nminkä eurooppalainen huomaa tullessaan junalla Quebecin kaupungista\nMontrealiin, vaikuttaa sekin, että ranskalaiset, jotka täällä ovat\nhyvin vanhoillisia, eivät ole tottuneet uusiin viljelystapoihin.\nSuomalainen saisi voimaperäisyydellään maat paremmin tuottamaan.\nMutta suomalaisen, kuten yleensä kaikkien ei-katolilaisten, ei ole\nhauska joutua pysyväisesti heidän keskuuteensa. He eivät näe\nmielellään naapureinaan muita kuin ranskalaisia. Korkeintaan he voivat\nsuvaita irlantilaisia tai muita katolilaista uskoa tunnustavia. Eräs\nsuomalainen yritti ostaa maata heidän seudultaan. Ennenkuin kaupasta\npäätettiin, tuli tilaisuuteen katolilainen pappi, joka toimitti\ntarkat tiedustelut. Kun tuli selväksi, että henkilö oli luterilainen,\nkohotettiin hintaa niin, että kauppa tuli mahdottomaksi. Rengikseen\nranskalaiset farmarit ottavat kyllä suomalaisenkin, joka on kova\ntyöntekijä ja jolla sitten teetetäänkin kaikki mahdolliset ja\nmahdottomat. Mutta kun tällainen renki on muutamia päiviä ollut työssä,\nsaapuu hänen luokseen katolilainen pappi käännyttämään \"ainoaan\nautuaaksi tekevään\" uskoon. Joskus sattuu suomalainen sairastumaan ja\nkuolemaan heidän keskuudessaan. Kuolintodistuksessa hänet melkein\npoikkeuksetta ilmoitetaan katolilaiseksi. Arvatenkin hän on ennen\nloppuaan saanut katolilaisen \"viimeisen voitelun\".\n\nSuomalaiset, jotka ovat metsätöissä, suurilla pato- ja\nsähkölaitos- y.m. rakennuksilla tämän maakunnan eri osissa joutuneet\nranskalaisten kanssa tekemisiin, sanovat heitä \"pettäjiksi\".\nKokemuksesta he ovat tämän huomanneet. Pääkonsulinvirastoon ei mistään\ntyömailta tule niin paljon valituksia kuin ranskalaisista siitä, että\ntyönantaja ei ole maksanut sovittua palkkaa. Ranskalaiset ottavat\nsuurilta yhtiöiltä metsäurakoita, hankkivat sinne työväkeä,\nsiirtolaisia, ja teettävät työtä niin paljon kuin miehestä suinkin\nlähtee. Kuukausien työn lopputilityksessä jää tekijälle useinkin hädin\ntuskin niin paljon, että pääsee takaisin Montrealiin. Mihin ansio on\nhävinnyt? Kielentaitamaton ei siitä saa selvää. Pääkonsulinviraston\ntiedusteluun ilmoittaa ranskalainen työnantaja (jappari), että mies\nesimerkiksi metsätyössä oli muka kaatanut lahoja tukkeja tai pinonnut\nlahoja halkoja, joista ei mitään makseta. Tukit ja halot on vedetty\nputoamispaikalta pois yhteiseen kasaan, josta on mahdoton tutkia,\nmikä oli kenenkin pinosta. Samoin farmitöissä ranskalainen on ehkä\npalkannut rengin kesäaikana sopien, että työtä on yli talvenkin. Kun\ntulee kysymys talvipalkasta, hän selittää pitäneensä miestä vain\narmeliaisuudesta. Hän ei muka olisi ansainnut ruokaansakaan. Ja\nkuitenkin on mies saanut tehdä työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan\n-- isäntä itse ei paljon vaivaannu, kun hänellä on renki\nkäytettävänään.\n\nTämä arvostelu ei luonnollisesti koske ranskalaisia yleensä, mutta\ntapaukset ovat siksi monesti uusiintuvia, ettei niitä voi lukea\npoikkeuksiksikaan. Ranskalainen talonpoika on yleensä sangen vähän\nvalistunut. Lukutaito ei ole heidän keskuudessaan yleinen. Mutta\nkirkossaan he uskollisesti käyvät, ja pappi on heidän neuvonantajansa\nja kaikki kaikessa. Pappi ei johda ainoastaan heidän hengellisiä,\nvaan myös maallisiakin asioitaan. Mitkään uudemmat aatteet eivät ole\npäässeet tämän kansan keskuuteen tunkeutumaan. Lakkoja ei Quebecin\ntyömailla palkkojen parantamiseksi tai muun syyn takia voi syntyä,\nsillä jos muut kansallisuudet sellaista yrittäisivät, niin ranskalaiset\nrikkoisivat sen.\n\nSosiaalisissa ja muissa uudistuksissa on Quebecin maakunta kaikkein\nenimmän jäljessä, vaikka asutus onkin vanhinta.\n\nSivistynyt ranskalainen on hieno ja puoleensa vetävä. Hänessä on\nsitä viehättävyyttä, mikä tälle rodulle Euroopassakin on ominaista.\nHeillä on suuria, nykyaikaisia, tosin enimmäkseen yltiökatolilaisia\nsanomalehtiä sekä omintakeista kirjallisuutta. Heidän valtalehtensä,\nLa Presse, on sangen valppaasti toimitettu ja ilmoitetaan sen olevan\nkooltaan suuremman ranskankielisen sanomalehden maailmassa.\n\nMaakunnan kaikki huomattavimmat kaupungit ovat St Lawrence-joen\nlaaksossa, joka on verraten tiheään asuttua.\n\nLaakson eteläpuolella Yhdysvaltoja vastaan on vuoria, joista\njokin kohoaa 3.000 jalan korkeuteen. Etelärannan kaakkoisin osa,\nGaspé-niemimaa, joka on hyvin vuorista, on tunnettu siitä, että siellä\nkasvaa mitä erilaisimpia puita, varsinkin lehtipuita. Maakunta on\nyleensä tunnettu runsaista puulajeistaan. Gaspé on tässä suhteessa\naivan erikoinen. Suomeenkin sieltä on toimitettu sellaisia erikoisia\nlajeja, joita meillä itsellä ei kasva.\n\nLaakson pohjoispuolella on yhtenäinen vuorijono, Laurentidit, jotka\nulottuvat mereen saakka. Ne ovat kuulut kauneudestaan.\n\nMaakunnan läntisimpänä rajana on Ottawa-joki, joka Ste Anne de\nBellevuen kohdalla (Montrealista parikymmentä mailia) laskee St\nLawrenceen. Se seutu on ihanaa. Siellä on kauniisti sijoitettuna\nMcDonaldin englanninkielinen maanviljelysyliopisto laajoine\nruohokenttineen ja istutuksineen. Leveät joet kaartavat molempia\nsivuja ja pohjoisesta häämöttää vuorten huippuja, joiden rinteellä\non ranskalainen luostari ja maanviljelyskoulu Oka. Siellä valmistetaan\nOka-juustoa, joka on suosittu sekä Kanadassa että Euroopassa.\n\nKaunis on myös St Maurice River, joka Quebecin ja Montrealin kaupunkien\nkeskivälissä laskee Three Riversin kohdalla valtajokeen. Se on\n400 mailia pitkä. Sen, erittäinkin suuhaarojen varsilla, on Kanadan\nsuurimpia puuhiomoja ja paperitehtaita. Yksi sellainen on komeitten\nShawinigonin putousten luona. Etelästä tulee St Lawrenceen viljavien\nja asuttujen seutujen läpi Richelieu-joki, joka on Chamblyn yläpuolella\nkanavoitu Champlain-järveen, niin että sitä kautta pääsee pienemmillä\naluksilla St Lawrencelta Hudsoniin ja sitä myöten New Yorkiin saakka.\nKauniista, Kallavettä muistuttavasta Champlain-järvestä kuuluu\npohjoinen osa Quebeciin ja eteläinen New Yorkin valtioon. Rautatie,\nkuten Kallavedelläkin, on rakennettu järven poikki. Sitä myöten pääsee\npuolessa vuorokaudessa Montrealista New Yorkiin. Siellä on rajalla\ntulli- ja passintarkastusasema Rouses Point, monelle suomalaisellekin\ntuttu. Tarkastukset suoritetaan kyllä junassa, ja jos paperit ovat\nkunnossa, ei niissä kulu aikaa. Autoliikenne tämän aseman kautta on\nvarsinkin kesäisin hyvin vilkas. Senkin selvittäminen on järjestetty\nnopeaksi ja käytännölliseksi. Mutta salakuljettajat joutuvat\nahtaalle. Ja niillä, jotka ovat laittomasti yrittäneet Kanadasta\nValtojen puolelle, on Rouses Pointista surullisia muistoja.\n\nSaguenay-joesta, joka on nykyisen asutuksen rajana pohjoisessa, on jo\nedellä mainittu. Muutamia vuosia sitten olivat sen valtavat vesivoimat\nvielä käyttämättä. Sen ja sen lähdejärven, verraten kookkaan St Johnin,\nrannoilla oli pieniä niin ja näin toimeentulevia ranskalaisia kyliä\nsekä farmeja. Ja järven länsirannalle oli metsäpalojen jälkeen\nkasvanut mustikoita niin, että niitä sanotaan olleen ja olevan edelleen\nenemmän kuin missään muualla. Mustikanpoiminta, jota hallitus on\nohjannut, on antanut jotakuinkin hyviä tuloja väestölle.\n\nSaguenay-joki on kyllä jo valkoisen asutuksen alkuajoista saakka\nollut tunnettu, mutta sen merkityksen teollisuudessa huomasivat\nvasta puutavaraliikkeen harjoittajat Price-veljekset. He perustivat\nensin sahat ja sitten hiomot Chicoutimiin sekä Kenogamiin. Alussa\nsiellä työskenneltiin vaatimattomasti. Vihdoin sai Price\nBros-yhtiö amerikkalaisen, tupakalla rikastuneen miljoonamiehen\nDuken kiinnittämään seutuun rahojaan. Ryhdyttiin ensin rakentamaan\nsulkuja sähkölaitoksia varten Isle Malignessa, joen niskapuolella.\nSitten tulivat voimalaitokset. Kun ne oli saatu valmiiksi, alettiin\nsamanlainen työ vähän alempana Chute de Caronilla. Taaskin tuli\nsuuria sähkötehtaita, eivätkä ne työt vieläkään ole lopussa. Tästä\njoesta otetaan jo satoja tuhansia hevosvoimia ja voidaan ottaa hyvän\njoukon toista miljoonaa!\n\nNämä erämaassa valmistuvat voimamäärät oli tarkoitus johtaa\nYhdysvaltain puolelle teollisuuden palvelukseen. Mutta Quebecin\nlainlaatijakunta teki lain, jonka mukaan sähkövoimaa ei saanut siirtää\nrajan yli. Ei auttanut muu kuin ryhtyä perustamaan tehtaita itse\nmaakuntaan. Huomattavin tätä voimaa käyttävä on maailman suurin\naluminiumitehdas. Se rakennettiin voimalähteen ääreen. Muutamassa\nvuodessa syntyi Arvidan kaupunki. Nämä ovat aivan viime vuosien\ntapahtumia.\n\nSuomalaiset ovat olleet sangen huomattavasti mukana kaikkia näitä\nlaitoksia rakentamassa. Rakennusaikoina on heitä ollut siellä suuret\nmäärät ja on jäänyt sinne pysyväisestikin. Heillä on omia taloja\nja liikkeitä. Milloin ei ole rakennustöitä, toimivat suomalaiset\nPrice-veljesten laajoilla metsäalueilla. Suomalaisten ja ranskalaisten\nvälit eivät ole hyvät, vaikka ranskalaisten liikemiesten, kauppiaiden\nja muiden on ollut pakko ottaa suomenkielen taitoisia palvelukseensa.\nSuomalaisia syytetään juopottelusta ja muustakin huonosta elämästä.\nKuitenkin paikkakunnan ranskalaiset poliisimiehet, jotka luonnollisesti\novat joutuneet suomalaistenkin kanssa tekemisiin, ovat minulle\ntunnustaneet, etteivät suomalaiset ole sen pahempia kuin muutkaan\nulkomaalaiset. Tuollaisilla uusilla seuduilla on elämä aina jonkin\nverran rajua, ja lienee syytä suomalaisissakin. Todempaa on se, että\nsuomalaiset kuuluvat olevan huonoimpia säästämään. Ansiot eivät kyllä\nole suuret, sekatyömiehen palkka on kymmentuntiselta työpäivältä\ntavallisesti kolme ja puoli dollaria. Unkarilaiset, puolalaiset ja\nmonet muut tekevät siitäkin melkoisia säästöjä. Ja onhan säästäjiä\nsuomalaistenkin joukossa, mutta monen ansiot menevät turhaan.\n\nSamaa säästämiskyvyn puutetta valitetaan kansalaisistamme muuallakin.\nEräs metsätyönantaja Montrealin lähellä, mies, jolla on vuosikausia\nollut pääasiassa suomalaisia työssä, valitti minulle, ettei mikään\nkansa ole niin kevytmielinen rahojen tuhlauksessa kuin suomalainen.\nVoi olla, että suomalaisilla on suuremmat elämänvaatimukset kuin\nslaaveilla ja eteläeurooppalaisilla, mutta tosiasia on, että\nmeikäläisiltä kuluu paljon sellaiseen, mikä ei nosta elämisen tasoa,\nvaan päinvastoin alentaa.\n\nSe kuitenkin on yleinen tunnustus, että suomalainen voi olla, ja\nuseimmiten onkin, paras työmies, missä ruumiinvoimia ja kestävyyttä\nkysytään. Tätä vakuutti minulle Mr. j.H. Cothran, joka oli Isle\nMalignen töiden pääjohtaja ja joka juuri keräsi noille seuduille\nsuomalaisia. Ja tätä todistaa Price-veljesten metsätyöosaston\npääjohtaja, joka minulle kerran ilmoitti olevansa halukas panemaan\ntyöstä pois kaikki muut, yksinpä ranskalaisetkin, jos vain voi olla\nvarma siitä, että saa pysyväisiä suomalaisia työmiehiä.\n\nNiin, siinäpä on toinen valitus suomalaisia vastaan. _Pysyväinen_\ntyömies! Useimmat suomalaiset eivät osoittaudu pysyväisiksi. Kun\nhe ovat olleet jonkin aikaa työssä ja ehkä vähän saaneet säästymään,\ntulee heille halu \"kuitata\". Vaikka työtä olisi, lähtevät he pois,\nehkä Montrealiin \"hauskaa\" pitämään, ehkä jonnekin muualle, missä ovat\nkuulleet maksettavan muutamia centtejä enemmän tunnilta. Nuo muutamat\ncentit olisivat kyllä hyvät -- sillä 30 ja 35 centtiä tunnilta ei\nole paljon Kanadassa raskaasta työstä. Mutta seikkailunhaluiset ja\nparempaa etsivät joutuvat monesti huomaamaan, että uusi paikka ei\nole yhtään parempi, työn kestäväisyys ehkä epävarmempi. Ja matkoihin\non mennyt kalliit säästöt. Kokemus on osoittanut, että ne, jotka ovat\npysyväisessä työssä huonommallakin palkalla, ovat saaneet enemmän\nsäästöön kuin ne, jotka levottomina aina \"parasta\" etsivät.\n\nSamaa pysyväisyyden puutetta valittavat ne, jotka pitävät suomalaisia\npalvelijattaria. Tyttö on paikassa jonkin aikaa, emäntä on\nopettanut kieltä taitamattoman kädestä pitäen tekemään tehtävät.\nJos se oppiminen ei ole helppoa opetettavalle, ei se ole helppoa\nopettajallekaan. Mutta kun emäntä on saanut tytön opetetuksi ja toivoo,\nettä nyt tehtävät sujuisivat, niin tyttö yht'äkkiä jättää paikan.\n\nJatkaaksemme Quebecin maakunnan kuvausta siirrymme toiselle\npitkäaikaiselle työmaalle. Euroopasta Kanadaan tulija joutuu St\nLawrence-lahdessa sivuuttamaan Anticosti-saaren. Se on kookas\nsaari, 135 mailia pitkä ja 30-40 mailia leveä, siis jotakuinkin\nniin suuri kuin Uudenmaan lääni. Saari on ollut melkein kauttaaltaan\nmetsän peitossa. Paperiyhtiöt ostivat sen ja alkoivat sieltä ottaa\npuutavaroita. Metsänhakkuuta on nyt kestänyt muutamia vuosia ja kestää\nedelleen. Alusta pitäen on sielläkin ollut suomalaisia, vaikka viime\naikoina vähenevässä määrässä. Yhtenä syynä vähenemiseen siellä, kuten\nmonessa paikassa tässä maakunnassa muuallakin, on maakuntahallituksen\nantama ohje, että työt on varattava etupäässä maakunnan omalle\nväestölle, ranskalaisille, jotka ovat jo pitkän aikaa osoittaneet\ntaipumusta siirtyä Yhdysvaltain puolelle, missä he saavat parempia\npalkkoja ja mihin heillä on vapaa pääsy. Varaten heille pysyväistä\ntyötä omassa maakunnassa koetetaan heitä pysyttää kotona.\n\nAnticostin saari ei ollut ainakaan alkuaikoina ihanteellinen työpaikka.\nSe oli korpi, joka oli sangen vähän yhteydessä muun maailman\nkanssa: joskus oli liikenne kokonaan katkennut jääesteiden vuoksi.\nHuonot varusteet tekivät olot tukaliksi. Syntyi tauteja, joihin\nsuomalaisiakin kuoli.\n\nYleensä on Kanadan, erittäinkin Quebecin maakunnan metsätyöoloista\nmainittava, että työläisten asunnot, kämpät, eivät täytä suomalaisen\nkohtuullisia vaatimuksia. Ne ovat useinkin hatarat, joten kylmä ilma\npääsee seinän raoista. Ne ovat myös ahtaat, oikeastaan vain nukkumiseen\ntarkoitetut. Paremmillakaan työmailla ei miesten yleisestä\nmukavuudesta ole välitetty. Joskus saavat suomalaiset, jos heitä on\nenemmän, rakentaa oman saunan, joka on virkistyksenä. Mutta mitään\noleskeluhuonetta ei ole, jossa voisi lukea ja kirjoittaa. Sanomalehtiä\ntai muuta kirjallisuutta ei työnantajan puolelta hankita. Kehoitukset\nsiihen suuntaan ovat parhaimpienkin yhtiöiden taholla kaikuneet\nkuuroille korville. Kortinpeluu on ainoa ajanviete. Kun olen\nkehoittanut yhtiöitä järjestämään edes englannin kielen kursseja\niltaisin, sanovat he siinä olevan voittamattomia vaikeuksia. Ja\nmiehetkin sanovat, että kun on kymmenen tuntia tehnyt kovaa työtä ja\nkahlannut lumessa, on illalla niin väsynyt, ettei jaksa harrastaa muuta\nkuin kortinpeluuta ja suunsoittamista.\n\nKämpillä tarjottavaa ruokaa vastaan on miehillä harvemmin\nmuistuttamista. Tavallisesti on ruoka vahvaa, ehkä monesti\nyksitoikkoista. Suurempi suomalainen joukko voi saada oman kokin,\njoka tekee heille kotoisia ruokia.\n\nIlmanalakaan ei Anticostin saarella ole talvisin viehättävä. Usein on\nsumua ja synkkää. Ja vaikka siellä ei olekaan pakkasasteita niin\npaljon kuin monessa muussa paikassa Quebecin maakunnassa, on ilma\nraakaa kosteuden vuoksi.\n\nQuebecin maakunnan ilmanala on tunnettu siitä, että niilläkin\nseuduilla, missä kesäisin on niin kuumaa, että viinirypäleet kypsyvät,\novat talvet kylmiä. Järvet ja joet jäätyvät talvella syvälti.\nYksinpä St Lawrencenkin yli on joskus sijoitettu rautatiekiskoja\nkevyempien vaunujen kulkua varten. Laivat eivät talvisin pääse edes\nQuebecin kaupunkiin, joka kuitenkin on nousuveden äärellä ja josta\nalkaa sisämeren tapainen meren lahti. Lunta sataa sangen paljon\nvarsinkin ylämaissa.\n\nMaanviljelystä varten ovat valta- ja sivujokien laaksot erinomaisia,\nvaikka ranskalaisten vanhanaikainen viljelystapa ei tuota\nparhaita tuloksia. Eniten kasvatetaan heiniä ja kauraa, joita riittää\nmyytäväksi. Maissikin kasvaa hyvin, vaikka sen liiallinen viljeleminen\nlaihduttaa maata.\n\nMaanviljelystuotteiden vuotuinen arvo lasketaan nousevan yhteensä 150\nmiljoonaan dollariin. Omenia, luumuja ja niinsanottuja \"Montrealin\nmeloneja\" (iso, pyöreä laji, sangen maukas) myydään kaupunkeihin suuret\nmäärät.\n\nMaakunnalla on eräs aivan erityinen tuotannonhaara, mikä muualla\nmaailmassa ei ole kehittynyt niin yleiseksi. Se on vaahterasiirapin\nja sokerin valmistus. Muudan vaahteralaji, sokerivaahtera,\nsisältää mahlassaan rnnsaanlaisesti sokeria. Maaliskuussa nämä\nvaahterametsiköt ovat täynnä elämää. Kunkin puun kyljessä on\nhaavaviiru, sen alaosassa tapinmuotoinen ränni, josta mahla valuu\nastioihin. Näitä astioita tyhjennetään tynnyreihin ja viedään suuriin\npatoihin, joissa sen vesi haihdutetaan. Tällainen siirapin ja sokerin\nvalmistaminen vaatii paljon polttoainetta, puuta, mutta siitähän ei\nole ollut puutetta. Nyt kuitenkin on jo erityisiä tehtaita, joissa\nhaihduttaminen suoritetaan. Tuotetta valmistuu noin kolmen miljoonan\ndollarin arvosta vuosittain, ja siitä on kehittynyt hyvin kauppansa\ntekevä vientitavara.\n\nQuebecin maakunnan farmarit ovat kauttaaltaan niin sanottuja\nsekaviljelijöitä. Heillä on myös karjaa. Suomalaiseen, joka on tottunut\nsiisteihin, valoisiin navettoihin, vaikuttaa vastenmieliseltä se\nsiivottomuus ja pimeys, mikä vallitsee ranskalaisella farmilla.\nSäälittää nähdä elukoita ahtaissa kytkimissään, joissa ne tuskin\npystyvät kääntämään päätään. Lypsämisen toimittavat täällä, kuten\nmuuallakin uudessa maailmassa, miehet. Farmarin rengiksi pyrkivältä\nsiirtolaiselta vaaditaan ehdottomasti lypsytaito. Parasta on oppia\nse jo kotoa lähtiessä. Sillä siitä on ensimmäinen kysymys farmille\npyrittäessä.\n\nQuebecin maakunta ei ole voin valmistamisessa varsin kehittynyt.\nMutta juustoa tehdään paljon myytäväksikin. Siitä on maakunta tullut\nkuuluisaksi.\n\nUudenaikainen maanviljelys ja karjanhoito edistyvät hitaasti. Sitä\nkuitenkin koettaa edistää, vaikka varovaisesti, Montrealin lähellä\nolevan Okan luostari ja trappistimunkkien johtama maanviljelyskoulu\nkoeasemineen. Taloudellisissa kysymyksissä eivät papit ja munkit,\nQuebecin kansan johtomiehet, ole niin vanhoillisia kuin kaikessa\nsiinä, mikä koskee uskontoa ja ranskalaisuutta. He ottavat paljon osaa\nlaumansa kehittämiseen maallisella alalla. Harvassa maassa lienee\npapisto niin innokkaasti mukana kansan kaikissa pyrkimyksissä kuin\ntäällä.\n\nQuebecin tärkein teollisuudenhaara on metsän käyttö. Mutta ainoastaan\npieni osa sen suunnattomista metsistä on teollisuusmiesten hallussa,\nvaikka maakuntahallitus on tyydyttänyt heidän tarpeitaan auliisti.\nAikaisempina vuosina luovutettiin yksityisille helposti suuriakin\nmetsäaloja. Mutta kun monet noista yksityisistä ottivat sopimuksia\nvain keinotellakseen ja ansaitakseen siten helposti rikkauksia,\non hallitus tullut varovaiseksi. Tähän on vaikuttanut myös Kanadan\npaperiteollisuuden liikatuotanto, mikä on saanut aikaan hintojen\nlaskemisen. Quebecin maakunnan metsävarojen käyttö teollisuudessa\ntuottaa vuosittain noin 70 miljoonaa dollaria. Se ei ole paljon\nmetsäaloihin verrattuna, vaikkakin otetaan huomioon, että siellä,\nkuten muuallakin Kanadassa, ovat tulipalot hävittäneet laajalti\nmetsämaita.\n\nKaivostyö on, ja tulevaisuudessa tulee olemaan vielä tärkeämpi\nelinkeino. Asbestin tuotannossa ovat Thetfordin kaivokset St\nLawrence-joen eteläpuolella olleet kauan aikaa maapallon ensimmäiset.\nTämän nojalla on kehittynyt asbestiteollisuus, joka valmistaa ei\nainoastaan tulenkestävää eristysainetta, vaan myös kudoksia ia\nmonenlaisia kankaitakin. Etelä-Afrikka on tällä alalla ruvennut\nkilpailemaan Quebecin kanssa, joten teollisuus viime aikoina ei ole\ntuottanut entisen veroisia taloudellisia tuloksia, mutta yhä edelleen\nQuebecin kaivokset tuottavat maailman asbestituotannon suurimman osan.\n\nMaakunnasta on jo pitkät ajat saatu myös vaskea, rautaa, kiillettä,\nmolybdeeniä, grafiittia sekä kalkkifosfaattia. Sementtiteollisuus\nyksistään tuottaa noin kuusi miljoonaa dollaria vuodessa.\n\nKiille (mica = maikka) on Quebecin erikoistuote. Kaikkiallahan\nmaailmassa, Suomessakin, on \"katinkultaa\". Mutta tuskin missään\nsaadaan sitä niin suurina levyinä, että sitä voidaan leikata kuin\nlasia suuriinkin ruutuihin. Kun se on läpikuultavaa eikä pala tulessa,\nsopii se hyvin esipeltiakkunoiksi y.m. Sen yksi laji on saanut nimen\n\"labradoriitti\" sen vuoksi, että sitä on runsaimmin Labradorin\nniemimaalla.\n\nAivan viime vuosiin saakka hakivat \"prospektorit\", mineraalien\netsijät, Quebecin maakunnasta turhaan jaloja mineraaleja. Kullan ja\nhopean merkkejä kyllä näkyi, mutta ei missään siinä määrässä, että\nkaivostyö olisi kannattanut. Maakunnassa on kyllä sellainen geologinen\nmuodostuma, käsittäen melkein koko vuoristoalueen, maakunnan\npinta-alan suurimman osan, missä kaiken todennäköisyyden mukaan\npitäisi olla \"mitä tahansa\". Mutta kun mitään ei löytynyt, siirtyivät\nkullan etsijät muuanne, etupäässä Ontarioon. Kun sieltä, läheltä\nQuebecin rajaa, löytyivät Kirkland Laken rikkaat kulta-alueet,\nsaivat prospektorit uutta innostusta. He tulivat rajan yli ja\nlöysivät kulta- y.m. suonia Rouynin järven luota. Sinne alkoi suuri\nkansanvaellus. Rouynin kaupunki kohosi erämaassa muutamissa kuukausissa\nhuomattavaksi kaivosyhteiskunnaksi. Joukossa oli suomalaisiakin,\njoita siellä on siitä saakka asunut. Kaivosyhtiöitä muodostui. Useilla\nniillä ei ollut alueiltaan näytettävänä mitään kullan merkkejä. Mutta\n\"muodostuma\" oli sama kuin siellä, mistä kultaa oli löytynyt, ja sitä\npaitsi alue oli \"lähellä\" löytöpaikkoja. Näillä perusteilla myytiin\nosakkeita kaikenlaisiin yhtiöihin. Kultakuumetta seuraa tavallisesti\nvastavaikutus. Niin kävi Rouynillakin. Osakkeiden arvot laskivat,\nmonet yhtiöt menivät nurin, niin että koreilla osakekirjoilla tuskin\noli muuta merkitystä kuin kiinnittää seinäpaperiksi muistuttamaan\nvarovaisuuteen vastaisuudessa. Kaupunkiin rynnänneet väkijoukot\npalasivat takaisin, ja boardinghouseia (täysihoitoloita), joita oli\nperustettu ansion toivossa, jäi autioiksi. Kohtalo oli sama kuin\nmonen muun kaivosseudun.\n\nMutta, äläs vielä! Töitä tehtiin eräillä kaivoksilla. Heikkoja malmeja\ntutkittiin ja katsottiin, että ainakin joillakin kannattaa jatkaa\ntyötä. Ja sitten Noranda-yhtiö kohtasi rikasta malmia. Osakkeet, joita\nse oli saanut muutamilla kymmenillä centeillä, nousivat kaupassa yli\npuolen sadan dollarin. Rouyenin tulevaisuus oli pelastettu.\n\nNämä ovat aivan viimeaikojen tapahtumia. Uutta intoa on tullut. Monet\nvanhat yhtiöt ovat saaneet luottamusta. Rautatie on rakennettu ja se on\nmerkkinä siitä, että Rouyn ei häviä enää pois kartalta. On vahvistunut\nse käsitys, että mineraalipitoinen vyöhyke jatkuu Rouynista syvemmälle\nQuebecin maakuntaan Laurentidien vuorijaksossa. Merkkejä on paljon\nnäkyvissä.\n\nNuo seudut muuten, Timiskamingin ja Abitibin piirit, ovat sellaisia,\njoille maakunnan ranskalainen hallitus haluaa uudisasutusta.\nSinne otetaan kernaasti ja etupäässäkin eurooppalaisia uskontoon ja\nkieleen katsomatta. Maata saa sadan eekkerin paloissa vapaasti\nhomestead-oikeudella (asunto- ia viljelemisvelvollisuudella). Luonto\non siellä hyvin Suomen kaltaista: vesiä runsaasti ja mäkiä sekä\nkallioita riittämiin. Mutta juuri kallioiden ja maan osittain suuren\nkaruisuuden vuoksi viljelykset eivät voi tulla laajoiksi.\n\nRouynin jälkeen on Quebecin maakunnassa jo kohonnut arvoon myös\ntoinen uusi mineraalialue (tai oikeammin kolmas, sillä Amos-aseman\npohjoispuolella on niinikään jo huomattavia kaivoksia toiminnassa).\nUusin tällä hetkellä on Chibougamou, joka on verraten kaukana\npohjoisessa, Lake St Johnista luoteeseen. Itse asiassa ne löydöt\neivät ole aivan eilisenpäiväisiä. Ennen sotaa oli siellä käynnissä\nmetsänhakkuuta Lake St Johnin piirissä toimivia sahoja varten. Jo\nsilloin keksittiin siellä mineraaleja. Mukana oli suomalainenkin\ntyönjohtaja, vanha Kokko, joka on Saguenaulla ollut aikaisimpia\nmetsänkaatajia ja asunut niin kauan, että hänen siellä syntyneet\nlapsensa ovat jo kasvaneet täysi-ikäisiksi. Hän teki Chibougamoussa\nvaltauksia, mutta paikan kaukaisuuden ja kulkuneuvojen puutteen vuoksi\nne jäivät.\n\nPitkän unohduksen jälkeen joutui paikalle ammattiprospektoreita.\nMetallien runsaus todettiin, ja nyt lähitulevaisuudessa valmistuu\nsinne rautatie. Näin siirtävät mineraalilöydöt asutusta aina vain\npohjoisemmaksi. Ajan ollen asutus kulkeutuu Labradorillekin, mikä\non vielä aivan vähän tunnettua. Se vain tiedetään, että siellä on\nmineraaleja, kuten metsävarojakin.\n\nQuebecin maakunta on mineraalin tuotannossa vielä hyvin jäljellä\nOntariosta. Mutta aavistukset sanovat, että nämä maakunnat joutuvat\nvielä kilpailemaan ensimmäisestä sijasta.\n\nMuista maakunnan elinkeinoista kannattaa mainita kalastus. Kun tällä\nmaakunnalla on paljon merenrantoja sekä jokia ja järviä, joista\nmonia vielä aivan vähän asutuilla seuduilla, on siellä myös kaloja\nammattikalastusta varten. Noin 9.000 henkeä on tässä toimessa, ja\nvuotuinen tuotanto nousee kolmeen miljoonaan dollariin. Eniten\nsaadaan turskaa, krapuja, silliä, lohta ja makrillia (silakantapaista).\nSisävesissä on samoja kaloja kuin Suomessakin, vaikka hiukan erilaisia,\ntietenkin myös sellaisiakin, joita Suomen vesissä ei ole. Gaspén\nlohi, jota pyydetään tämän niemimaan vesialueella, on Montrealissa ja\nmuuallakin hyvin suosittu. Kravut ovat meidän krapujemme mallisia, aika\nlailla suurempia, mutta eivät niitä rumia monijaikaisia, joita\npyydetään Delawaren ja Chesapeaken alueilla suunnattomat määrät.\n\nMainittakoon vielä jokin sana Quebecin maakunnan hallinnosta, sen\nopetusjärjestelmästä ja asutuksesta, jotka eroavat jonkin verran muusta\nKanadasta. Tähän vaikuttaa vanha Ranskan-aikainen pohja.\n\nMaakunnan parlamentti jakaantuu kahteen kamariin, lainlaatijaneuvostoon\n(Legislative Council), jossa on 24 varakuvernöörin nimittämää jäsentä,\nja lainlaatijakuntaan (Legislative Assembly), jonka 81 jäsentä kansa\nvälittömästi valitsee. Toimeenpaneva valta on ministeriöllä (Executive\nCouncil), jossa on 11 parlamentin valitsemaa jäsentä. Dominion\nparlamentissa on maakuntaa edustamassa 65 House of Commonsin jäsentä ja\n24 senaattoria.\n\nKoulujärjestelmässä eroaa se muista maakunnista siinä, että se on\nuskontunnustuksellisella pohjalla. On eri koulut katolilaisille ja\neri protestanteille. Ja nyt Montrealin juutalaiset vaativat, että\nsamalla perusteella on heillekin annettava omatunnustukselliset\nkoulut. Opinto-ohjelman ja säännöt laativat kullekin ryhmälle\nomat kouluhallinnot. Paikallisiin koululautakuntiin valitsee\ntunnustuksellinen enemmistö viisi ja vähemmistö kolme jäsentä.\n\nEnglanninkielinen McGillin yliopista on Montrealissa. Se ei kuulu\nmihinkään määrättyyn uskontosuuntaan. Ylioppilaita siellä on\nKanadan kaikista osista, jopa ulkomailtakin. Sen yhteyteen kuuluu\nMacdonaldin maanviljelysopisto St Annessa, minkä yhteydessä on myös\nopettajaseminaari. Ranskalaisia ja samalla katolilaisia yliopistoja\novat Montrealin ja Lavalin yliopistot, joista viimemainittu on Quebecin\nkaupungissa. Okan maanviljelysopisto on yhdistetty Lavaliin.\nAnglikaaninen yliopisto on Lennoxvillessä. Maakunnan varoilla pidetään\nkahta suurta teknillistä opistoa, toista Montrealissa ja toista\nQuebecissä.\n\nUrheilijoille on Quebec vähintään yhtä hyvä paratiisi kuin Kanadan\nmuutkin maakunnat. Montrealista ei tarvitse mennä kuin parin kolmen\ntunnin matkan päähän vuoristoon junalla, ennenkuin riistamaat alkavat.\nJonkin matkaa käveltyä saattaa hirvi tai karhukin tulla vastaan\nmetsäpolulla. Puroissa on runsaasti taimenia. Kaukaisemmissa\nerämaissa, varsinkin Canadian National-rautatien pohjoisen\nlinjan takana, on metsän ja veden riistaa kuinka paljon tahansa.\nRauhoitusaikoja on ja niistä täytyy pitää vaarin.\n\nQuebecin kaupungista pohjoiseen on Laurentidien kansallispuisto,\njoka on 2.640 neliömailia laaja. Siellä on ololti riistaa, jota ei saa\npyytää. Tämän lisäksi on maakuntahallitus erottanut erämaista kaikkiaan\nnoin 200.000 neliömailia, siis koko Suomea suuremman alueen, jonka\nmetsä on suojeltu ja riista rauhoitettu.\n\nPaitsi Montrealia ja Quebeciä, joista on puhuttu eri yhteydessä\n(Suur-Montrealissa on toista miljoonaa ja Quebecissa 100.000 asukasta)\non maakunnassa muutamia muita pienempiä kaupunkeja.\n\nKanadan pääkaupunkia Ottawaa vastassa on joen toisella puolen Hull,\njonka väkiluku on 24.000. Siellä on huomattava puutavaraliike. Kolme\nkomeata siltaa johtaa joen yli pääkaupunkiin.\n\nSherbrooke St Lawrence-joen eteläpuolella on merkittävä\nteollisuuskaupunki. Tehtaita on St Hyacintessakin ja Valleyfieldissä.\n\nMontrealin lähellä joen etelärannalla Canadian Pacificin sillan\nkorvassa on vanha intiaanikylä Caughnawaga. Se on Kanadassa viimeinen\njäte ennen niin mahtavasta ia sotaisasta irokeesien intiaaniheimosta.\nValkoiset ovat vallanneet heidän maansa niin, ettei ole jäänyt\nkuin tämä pieni reservatio. He eivät ole enää pitkiin aikoihin\nasuneet teltoissa tai käyttäneet omia kansallisia pukujaan muulloin\nkuin juhlatilaisuuksissa. Asunnot ovat ranskalaismallisia vanhoja\nkivitaloja. Kirkko on kylän keskellä ja sen jumalanpalvelukset\n(katolilaiset) pidetään vielä irokeesikielellä. Kansallisuutensa he\novat säilyttäneet verraten puhtaana, onpa sellaisia 100 prosentin\nintiaaneja, joissa ei ole yhtään valkoista verta. Naiset, vanhemmat\nvarsinkin, käyttävät puheessaan mieluummin irokeesia, monet eivät\nmuuta kieltä ymmärräkään. Mutta miehet, jotka käyvät kaupungissa\nkaikenlaisissa töissä, osaavat oman kielensä lisäksi englantia ja\nranskaakin. Enimmäkseen he ovat komeita, hartiakkaita ja ryhdikkäitä.\narvokkaita esi-isiensä jälkeläisiä. Ranskalaisia he pitävät alueittensa\nryöstäjinä eivätkä suosi englantilaisiakaan. Ainoastaan ulkomaalaiselle\nhe voivat paljastaa sydänsurunsa.\n\n\n\nONTARIO.\n\n\nOntarion maakunta on ainakin nimeltään Suomessa Kanadan kaikkein\ntunnetuin, sillä sinnehän siirtolaisvirta Suomesta pääasiassa\nsuuntautuu. Siellä asuu suurin osa Kanadan suomalaisia ja tuhansien\npäämääränä ovat Ontarion kaupungit Toronto, Port Arthur, Fort William,\nSudbury sekä monet muut.\n\nOntario onkin monessa suhteessa Kanadan maakunnista huomattavin. Se\nei ole kyllä suurin (Quebec on suurempi), mutta on siinäkin kokoa,\nsillä onhan se enemmän kuin kolme kertaa Suomea suurempi. Sen sisällä\non Kanadan pääkaupunki Ottawa ja vielä suurempi keskus Toronto, joka\non yli puolen miljoonan kaupunki. Ontarion väkiluku on yli kolme\nmiljoonaa, siis runsas kolmas osa Kanadan väestöstä asuu siellä.\n\nVaikka Ontario on päässyt näin huomattuun asemaan, tekee se ensi\nnäkemältä Suomesta tulleeseen melkein erämaan vaikutuksen, paitsi\neteläinen osa, jossa asutus on tiheämpää. Kun kaupungeissa on\nnoin kolmas osa maakunnan väestöstä, voi käsittää, ettei asukkaita\nriitä paljon maakunnan keski- ja pohjois-osiin noin suuressa maassa.\nSen vuoksi tuntuu rautateillä matkustaessa, aivan pääteilläkin,\npaitsi eteläisimmillä, kuin kulkisi Suomen synkimmillä erämailla.\nIhmisasuntoja näkee harvassa, maanviljelys ei ole vielä kunnon\nalussakaan.\n\nEikä sen maakunnan suurimmasta osasta varsinaista maanviljelysseutua\nvoi tullakaan. Siltä ainakin näyttää katsellessa junan ikkunasta.\nJoutuu ajamaan kokonaisen päivän mitä kolkoimman ja karuimman luonnon\nkeskellä.\n\nMaisemat muistuttavat pintasuhteiltaan hyvin paljon Suomea. Epätasaista\nmaata, mäkiä ja laaksoja. Paljon järviä ja jokia. Puulaadutkin ovat\nmelkein kuin siellä kotona, enimmäkseen koivua, mäntyä ja kuusta. Usein\nunohtaa, että ollenkaan liikkuu vierailla veräjillä. Toisinaan on kuin\nkulkisi Uudenmaan kalliomäkien välisiä laaksoja, toisinaan ovat Savon\nvaaraiset maisemat ilmielävästi edessä. Se vain eroa, että luonto\nnäyttää karummalta. Puut on hakattu tai palaneet kallioilta, jotka\nnyt paistavat paljaina. Muutamilla seuduilla näkee tuskin ollenkaan\nkunnon metsikköä. Tällainen kolkko puuton on esimerkiksi Sudburyn\ntienoo ja laajat alueet sen ympärillä. Ellei siellä olisi ihanaa\njärviseutua saarineen ja niemineen, tekisi ympäristö aivan toivottoman\nvaikutuksen. Luonnon kuihtumiseen on siellä ollut vaikuttamassa\nmuitakin syitä kuin tulen ja kirveen hävityksistä aiheutuvat.\nMuistan, kuinka jo kolme vuosikymmentä sitten suomalaiset, jotka\nolivat tulleet sinne kaivoksille töihin, valittivat, että palavista\nmalmiläjistä nousee väkevä tulikivun savu, joka leviää laajalle ja\nmaahan laskeuduttuaan kuolettaa kaiken kasvillisuuden. Myöhemmin on\nruvettu käyttämään uudenaikaisempia malmin puhdistusmenetelmiä, mutta\ntulikiveä lienee vielä niin paljon maassa, ettei kasvillisuus pääse\nnousemaan.\n\nSuurin osa Ontariota kuuluu n.s. \"Barren\" (hedelmättömiin) maihin.\nLuulen, että jos se on maanviljelykselle avattava, eivät siihen pysty\nmuut kuin suomalaiset, mutta toiselta puolen tuntuu siltä, ettei toki\nkannattaisi Suomesta saakka tulla tällaisia maita perkkaamaan, kun on\nparempia muualla. Mutta merkillistä, ja kuvaavaakin kyllä, suomalaiset\novat tehneet sinne uudisasutuksiaan. Ja vaikka maaperä on kivistä ja\nnäyttää hiekkaiselta, sanovat suomalaiset: kasvaa se kuitenkin. Kasvaa\nkyllä suomalaisen hiellä ja väellä, mutta -- mutta miksi sittenkin\ntänne...?\n\nSuomalaisen uudistalon erottaa niin helposti muista, ettei tarvitse\nkäydä kysymässä. Useimmiten se selviää jo hirsituvasta ulkonevine\nnurkkineen. Ja kun lisäksi näkee saunan alempana puron reunalla, ei ole\nepäilystäkään.\n\nSuurin osa Ontariota on maanviljelykseen huonointa, mitä ajatella\nsaattaa. Kanadassa tuskin on toista, joka olisi niin huonoa. Lännempänä\nAlbertan. Saskatchewanin ja Manitoban maakunnissa ovat varsinaiset\nviljavat seudut, jotka ovat tehneet Kanadan maailman suurimmaksi\nvilja-aitaksi, ja maata on sielläkin vaikka kuinka paljon saatavana.\n\nMutta suomalainen on ensin tullut Ontarioon metsä- tai kaivostöihin\nja kyllästyttyään niihin on ottanut maan, kai ajatellen, että\nviljeltävähän ne nämäkin on.\n\nLukuunottamatta eteläisiä seutuja Ontarion päämerkitys ei ole\nmaanviljelyksessä. Metsistä se on saanut ja edelleen saa paljon tuloja,\nvaikka puulaji ei olekaan sellaista järeää ja jättiläismäistä kuin on\nBritish Columbiassa ja vaikka metsäpalot ovat siellä saaneet aikaan\nsuunnatonta tuhoa. Ontarion suuri etu on sen erinomaisessa asemassa.\nSe vallitsee Kanadan puolella suuria sisäjärviä, joita myöten tuotteet\nkuljetetaan. Sillä on käytettävänään teollisuutta varten paljon\nkoskivoimaa -- myöskin Niagara on suureksi osaksi sen vallassa. Juuri\ntämä on synnyttänyt siellä useita kaupunkeja. Ja lännen vilja\nkuljetetaan sen kautta. Kaksoiskaupungit Port Arthur ja Fort William\nmuodostavat yhdessä maailman suurimman viljanlähetyspaikan -- vaikka\nnoiden kaupunkien väkiluku yhteensä nousee tuskin 40 tuhanteen.\n\nOntarion erityinen merkitys on sen mineraalirikkauksissa. Sieltä\nsaadaan kultaa, hopeaa, nikkeliä, kobalttia ja melkein mitä vain.\nMonissa kaivoksissa ovat suomalaiset työväestön huomattavana osana,\nja miljoonia dollareita he vuosittain kaivavat kullassa, hopeassa\ny.m. kaivostenomistajille.\n\nOntarion maakunnan pinta-ala on 407.262 neliömailia. Se on yli tuhat\nmailia (1.600 kilometriä) pitkä ja sen suurin leveys on 885 mailia.\nEtelässä se ulottuu suurille järville ja pohjoisessa Hudson-lahdelle.\n\nMaantieteellisesti ja historiallisesti jakaantuu Ontario kahteen osaan.\n\"Vanha Ontario\" on Kanadan tiheimmin asuttuja seutuja. Siellä kukoistaa\nmonipuolinen maanviljelys sekä myös tärkeät teollisuuslaitokset. Se\nrajoittuu etelässä St Lawrence-jokeen sekä Ontario- ia Erie-järviin. Se\non lähinnä Yhdysvaltoja ja on ilmanalaltaan ja kehitykseltään niihin\nlähimmin verrattava. Toinen osa, \"Pohjoinen Ontario\", jonka suomalaiset\ntuntevat parhaiten, on maakunnan läntisin ja pohjoisin laaja alue. Se\non suuri metsäalue ja siellä ovat Kanadan suurimmat mineraalirikkaudet,\nmikäli niitä tunnetaan. Tuo pohjoinen osa kuuluu Laurentiseen,\nkallioperäiseen niinsanottuun kilpimaahan. Tästä johtuu sen karuisuus.\nAivan pohjoisin osa, Canadian National-(hallituksen) rautatien varrella\nja siitä ylöspäin, on saanut kalliokilpeen vahvan savipäällystän,\nja se olisi viljavaa, mutta kylmyys tekee maan viljelemisen ainakin\ntoistaiseksi hankalaksi.\n\nVanha Ontario, joka myös jaetaan kahteen osaan, itäiseen ja läntiseen,\non savi- tai hietamultaista. Aikanaan on sielläkin ollut suuret metsät,\njotka on nyt enimmäkseen hakattu, kun maa on otettu viljelykseen.\nPaikoin näkee vielä jättiläiskantoja, kuten vuolaan Ottawa-joen\nlaaksossa Montrealin ja Ottawan välillä. Se osoittaa, että tiheämpi\nasutus ei täälläkään ole kovin vanhaa.\n\nOttawa-joki on pitkän matkaa rajana Ontarion ja Quebecin maakuntain\nvälillä, samoin kuin St Laurencen alkuosa rajana Yhdysvaltoja\nvastaan. Suuret järvet, paitsi Lake Michigan, huuhtovat pohjois- ja\nitäpuolillaan Ontarion rantoja ja muodostavat ne hyvin vaihteleviksi.\nOn lahtia, niemiä ja saaria melkein lukemattomasti. Läntisimpänä\non Lake Superior, 420 mailia pitkä ja 80 mailia leveä. Siihen laskee\nOntarion puolelta vetensä Lake Nipigon, joka on alaltaan 1.450\nneliömailia. Rannat ovat Superiorissa kallioiset, vesi kirkasta ja\nkylmää. Superiorin vedet siirtyvät 30 mailia pitkän St Marys-joen\nkautta Huron-järveen. Tässä joessa on noin kilometrin pituudella 22\njalan putous, Sault Ste Marie. Siinä on rinnakkain tehty sekä Amerikan\nettä Kanadan puolella useampia leveitä kanavia sulkuineen. Niissä on\nvilkkaampi liike kuin on milloinkaan ollut Suetsin kanavassa.\nRautamalmi Minnesotan Mesaba-alueelta, Kanadan vilja Port Arthurista\ny.m. y.m. menee tätä tietä itään suunnattoman suurivetoisissa, usein\nomituisen näköisissä rahtilaivoissa. Silloin tällöin kulkee komeita\nmatkustajalaivoja, joita voi verrata Atlantin linjureihin.\n\nHuron-järvi on 270 mailia pitkä ja keskimäärin 70 leveä. Kaunis,\nsuuri lahti, Georgian Bay, muodostuu Huronista melkein erityiseksi\njärveksi Brucen niemimaan ja Manitoulin saarten erottamana. Huronin\nrannat ovat paikoin matalat, paikoin vuoriset. Georgian Bayn pohjoinen\nranta on kallioinen ja korkea, itäinen myöskin enimmäkseen kallioinen,\nmutta verraten matala. On laskettu, että siellä on parikymmentä tuhatta\nsaarta. Lahteen laskee useita jokia, jotka ovat tärkeitä väyliä\npuutavaraliikenteelle.\n\nEnimmät laivat jatkavat matkaansa Huron-järven eteläpäähän ja\nsiitä St Clair-jokea ja järveä pitkin Detroitin jokeen ja vihdoin\nErie-järveen. St Clair-joki on 30 mailia pitkä, järvi 25 mailia ja\nDetroitin joki 32 mailia.\n\nErie-järvi on matalin Suurista järvistä, 250 mailia pitkä ja\nkeskimäärin 58 leveä. Sen rannat ovat alavat ja vaikkakin se\nSuperioriin ja Huroniin verrattuna on pieni, saattaa siellä olla kovia\nmyrskyjä. Huomattavimmat Kanadan satamat tämän järven rannalla ovat\nPort Stanley. Port Dover ja erittäinkin Port Colborne, josta alkaa\nWellandin kanava, mikä johtaa laivat Niagaran sivuitse Port Dalhousien\nkautta Ontario-järveen. Tämä kanava, jota parhaillaankin syvennetään,\non 25 mailia pitkä ja on siinä 26 sulkua.\n\nKuuluisa Niagaranjoki on 33 mailia pitkä ja on siinä veden lasku\nkaikkiaan 326 jalkaa, itse Niagaran putous on 158 jalkaa. Pääputouksia\non rinnakkain kaksi suurta, toinen Amerikan ja toinen Kanadan.\nViimeksimainittua sanotaan myös Hevosenkenkäputoukseksi ja on se\nehdottomasti suurenmoisin Niagaran putouksista. Putouksien suvanto\npäättyy kuohuvaan koskeen, joka muistuttaa Imatraa. Sen putous on 85\njalkaa.\n\nNiagaran joesta päästyä ovat vedet Ontario-järvessä, joka on\nviimeinen \"Suurista\". Se on 190 mailia pitkä ja 55 leveä. Rannat\novat kauttaaltaan matalat. Toronton ja Hamiltonin tienoilla on vähän\nkorkeampaa. Järvi päättyy kauniin Kingstonin luona. Jos Kanadan\njotakin seutua voi verrata Suomen suloiseen saaristoon, on se täällä.\nSiellä St Lawrence-joen leveässä niskassa ovat kuuluisat Tuhannet\nsaaret (Thousand Islands). Osa noista saarista kuuluu Yhdysvalloille,\nsuurin osa Kanadalle. Se on matkailijain ihanneseutu. Siellä on paljon\nkesäasuntoja ja hotelleja.\n\nPrescottin luona tulevat ensimmäiset St Lawrencen kosket, joiden putous\nei ole suuri, mutta kylläkin vesimäärä, sillä tämä joki on maailman\nmahtavimpia. Kanavasulkuja käyttävät laivat vain ylös noustessaan.\nKoskia tulee sitten ennen Montrealia useampia. Toiset niistä ovat vain\nvoimakkaita virtapaikkoja. Suurimmat kanavat ovat Long Saultissa,\nCedarissa, Cascodessa ja vihdoin Montrealin luona Lachinessa. Näin\npääsevät laivat Port Arthurista Montrealiin ja siitä edelleen tasaista\nvirtaa myöten Atlanttiin.\n\nTämä vesiväylä, joka on rajana Yhdysvaltain ja Kanadan välillä, paitsi\nviime osaltaan, on erinomaisen suuriarvoinen kummallekin maalle. Ja\nkun se huuhtoo Ontarion rantoja Superior-järven yläpäästä aina lähelle\nOttawa-joen yhtymäpaikkaa St Lawrenceen, on se tärkeä elon ja virkeyden\nantaja juuri tälle maakunnalle. Ontarion asutuimmat seudut ovatkin\ntämän väylän varrella.\n\nKun Ontarion eteläisin kärki on Espanjan tasalla ja pohjoisin ulottuu\nkylmään Hudson-lahteen, on maakunnan ilmasto luonnollisesti hyvin\nerilainen. Etelässä, erittäinkin Niagaran niemekkeellä, kasvatetaan\nviinirypäleitä suuria määriä sekä muita Keski-Yhdysvaltoihin\nkuuluvia hedelmiä. Pohjoisessa sen sijaan on niin kylmä, että\nhalla pyrkii turmelemaan tavalliset viljakasvitkin. Kylmimpänä\nseutuna on Ontariossa totuttu pitämään White Riverin tienoota,\njoka on Canadian Pacificin varrella puolitiessä Sudburystä Port\nArthuriin. Luoteisimmilla seuduilla, jotka ovat asumattomia, lienee\nvielä kylmempää. Kuitenkin saattaa lämpö kesän aikana, erittäinkin\neteläosissa, nousta hyvin korkealle. Syksyt ovat Ontariossa, kuten\nyleensä Pohjois-Amerikassa ihania. Silloin on tavallisesti\nauringonpaisteista ja viileätä. Sadetta on viljan kasvuaikana yleensä\ntarpeeksi. Talvella sataa paljon lunta, erittäinkin Georgian Bayn ja\nOttawan välisellä alueella.\n\nOntariossa, siitä huolimatta, että se suurimmaksi osaksi kuuluu\nkallioperäisyytensä vuoksi niin sanottuihin hedelmättömiin maihin, on\nkyllä hyviäkin viljelysmaita. Vaikka metsä- ja kaivostyöt\novat siellä tuottavampia kuin missään Kanadassa, antaa maanviljelys\nkuitenkin pääasiallisen elannon. Siihen vaikuttaa viljelty etelä, missä\nkasvatetaan, paitsi viljaa, runsaasti hedelmiä sekä paljon tupakkaa.\nKotimainen tupakankasvatus Toronton ja Windsorin (Detroitin) välisellä\nalueella säästää maalle miljoonia dollareita, kun ei välttämättä\ntarvitse hyviäkään lajeja tuottaa etelämpää. Siinä suhteessa antaa\nOntario hyvän esimerkin Suomelle, jossa samoin hyvien tupakkalajien\nkasvatus voisi olla kansantaloudellisesti edullista.\n\nPeltokasveja kylvetään Ontariossa nykyisin noin kymmenen miljoonaa\neekeriä. Se on kuitenkin sangen vähän maan suureen pinta-alaan nähden.\nPaljon on vielä viljelyskelpoistakin maata viljelemättä, pohjoisosissa\nparikymmentä miljoonaa eekeriä aivan koskematonta. Suomalaiset, jotka\novat siellä pohjoisessa yrittäneet ja yrittävät edelleen, tunnustavat,\nettä maaperä on kyllä niin sanotulla saviseudulla hyvää, mutta halla\ntäytyisi varmasti saada karkoitetuksi pois, ennenkuin maan tuotantoon\nvoisi luottaa. Ja kun suomalaiset niin sanovat, on se ehdottomasti\nluotettavaa, sillä heitä parempia kylmien ja karujen seutujen\nviljelijöitä ei ole.\n\nPeltokasvien vuotuinen tuotanto lasketaan Ontariossa nousevan yli\n250 miljoonaan dollariin. Kaura, vehnä, ohra, herneet, pavut ja maissi\novat päälajeja. Sekafarmaus (mixed farming), maanviljelys yhdistettynä\nkarjanhoitoon, on Ontariossa kehittynyt maakunnan luonteenkin vuoksi\nenemmän kuin missään muualla Kanadassa. Juustotehtaat tuottavat\nvuosittain 17 miljoonaa dollaria ja voimeijerit 22 miljoonaa. Lisäksi\nvalmistetaan maitojauhoa, kannutettua maitoa y.m., joten Ontarion\nlypsykarjan hoito tuottaa vuosittain yhteensä lähes 100 miljoonaa\ndollaria. Viimeisen tilaston mukaan on Ontariossa lähes 700.000\nhevosta, kolme miljoonaa lehmää. 900.000 lammasta, pari miljoonaa\nsikaa ja 18 miljoonaa kanaa. Tässä suhteessa on Ontario, jossa on\nhiukan vähemmän väkeä kuin Suomessa, melkein kaksinkertaisesti edellä\nmaastamme hevosluvussa, kolmenkertaisesti sioissa ja 16-kertaisesti\nkanoissa. Lehmiäkin on enemmän, mutta lampaita vähemmän.\n\nNiagaran niemeke on Kanadan kuuluisimpia hedelmänkasvatuksestaan.\nPersikat ja viinirypäleet menestyvät hyvin avomaalla, kirsikat,\nomenat ja luumut antavat suuria satoja. Hedelmiä ja vihanneksia\nkannutetaan säilöön sangen runsaasti.\n\nKun siirrymme varsinaiselta viljelysalueelta pohjoisemmaksi, joudumme\nmetsäalueille. Paljon, hyvin paljon on Ontariossa metsää palanut, mutta\nsittenkään ei Kanadan puutavaraliike ole missään niin suuri kuin tässä\nmaakunnassa. Ontarion metsäalue on lähes koko Suomen suuruinen. Siellä\non enimmäkseen petäjää (white pine), kuusta ja poppelia (haapaa).\nLasketaan, että petäjää on vielä pystyssä 12.000 miljoonaa jalkaa\nja että maakuntahallituksen hallussa on luovuttamatta 350 miljoonaa\nkoordia (syltä) hiomopuuta. Kokonaan väärä on siis se käsitys, että\nmetsäpalot olisivat tuhonneet Ontarion metsät kokonaan. Ja toista\nkasvaa säännöllisesti, kun on opittu metsiä jonkin verran suojelemaan\nja hoitamaan. Paitsi edellämainituita arvopuita on vielä paljon tammea,\npähkinäpuuta, vaahteraa ja jalavaa. Hallitus on metsänsuojelua varten\nerottanut laajoja alueita koskemattomiksi. Niistä on Algonquin\npuisto, joka on 2.000 neliömailia laaja, luonnon kauneuden ja\nvesien kalarikkauden vuoksi suosittu matkailijain ja urheilijain\noleskelupaikka.\n\nLuoja on tehnyt Ontarion karuimmat seudut mineraalirikkaiksi. Tämä\non saanut aikaan kaivosteollisuuden, jonka vertaista ei ole toista\nKanadan maakunnissa eikä juuri muuallakaan maailmassa. Toistaiseksi\non vain osa maakuntaa tutkittu, syväporauksilla aivan pienoinen\nmäärä. Kuitenkin on sen eri osissa toiminnassa jo satoja kaivantoja,\nja kaivoksen alkuja on tuhansia. Uusia löytöjä tehdään lakkaamatta ja\nuusia yhtiöitä syntyy. Enimmät yritykset raukeavat alkuunsa, kun ne\ntarkemmin tutkittaessa huomataan kannattamattomiksi. Aina kuitenkin\njää toisia jäljelle ja kehittyy kukoistaviksi, tuottaen osakkailleen\nsuuria rikkauksia.\n\nMineraalilöytöjä on tehty melkein kaikkialla. Muutamiin alueisiin ne\novat keskittyneet aivan erityisesti. Luettelen tässä kartan johdolla\njoitakin näitä alueita lähtien Vanhasta Ontariosta, jossa löydöt ovat\nvähäisimmät. Lähellä pääkaupunkia Ottawaa on Galettan lyijykaivos. Sen\njalompia metalleja ei olekaan tavattu runsaammin tässä maakunnan\nosassa. Grafiittia, pyrjittejä, talkkia, kiillettä ja felspaattia\non Renfrewn ja Kingstonin välillä sekä sieltä länteen, kipsiä ja\nkaasua Hamiltonista etelään, suolaa, runsaasti Windsor-niemekkeellä\nDetroitin lähellä sekä Huron-järven eteläpäässä. Siellä päin on myös\nöljyä.\n\nVasta North Baysta alkavat Ontarion varsinaiset kaivosseudut.\nPohjoiseen vievällä linjalla tulemme ensin Cobaltin hopeaseuduille,\njoita on pidetty alallaan maailman rikkaimpina. Timminsin ja Kirkland\nLaken tienoot ovat maailman parhaita kullan tuottajia. Sieltä päin\nsaadaan myös vaskea ja sivutuotteina muita metalleja. Matkustettaessa\nNorth Baysta länteen tulemme Sudburyn luona nikkelikaivoksille,\njotka antavat suurimman osan siitä nikkelistä, mitä maapallolla\ntarvitaan. Nikkelin ohella saadaan vaskea, sinkkiä, hopeaa ja\nlyijyä. Sudbury-Cobalt-Timminsin vyöhyke näyttää olevan maailman\nmineraalirikkainta seutua.\n\nSault Ste Mariesta pohjoiseen ja Michipicoten-lahdesta itään on toinen\nlaaja mineraalivyöhyke, vaikka siellä tehdyt löydöt eivät vielä ole\nantaneet varsin rikkaita tuloksia. Siellä on pääasiallisesti kultaa\nja etelämpänä rautaa. Matkustettaessa Port Arthuriin päin tulemme\nSuperior-järven pohjoispuolella vaski-, Nipigonin luona sinkki- ja\nNipigon-järven itäpuolella kulta- ja rautalöydöille. Lähellä Port\nArthuria on hopealöytöjä, siitä lännemmäs kultaa ja vaskea sekä\nylempänä rautaa. Sioux Lookoutin rautatieasema on nykyjään lähtökohtana\nuseammallakin suunnalla tehdyille kulta- y.m. löydöille. Kaukana\npohjoisessa on Red Lakon kultaseutu, jonne muutama vuosi sitten oli\nsangen hankala pääsy, mutta jonne on nyt säännöllinen lentoliikenne.\nPari vuotta sitten tapasin kaivosinsinöörin, joka palasi ihmisten\nilmoille tuolta erämaasta. Kysyin, oliko siellä suomalaisia. \"En ole\nkäynyt kaivosseudulla, missä heitä ei olisi. Ja hyviä työmiehiä he\novat, olipa kysymys työstä kaivannossa tai kaivannon muista hommista.\nMutta parhaimman palveluksen teki suomalainen, joka Red Lakelle tuli\nensimmäisten joukossa ja rakensi saunan. Hänen saunaliikkeensä oli\nsuureksi siunaukseksi. Erämaassa ei voi olla suurempaa nautintoa kuin\nkylpy suomalaisessa saunassa!\"\n\nEn katso tarpeelliseksi jatkaa Ontarion kaivosseutujen luettelemista.\nVaikka tekisin sen kuinka tarkaksi, olisi se muutamien kuukausien\nkuluttua vajanainen. Nykyjään työnnytään rautatieverkon pohjoispuolelle\nseutuihin, missä tuskin on liikkunut ihmisiä paitsi eränkävijöitä\nretkillään. Maitse mennen tarvittaisiin matkaan monia viikkoja. Nyt\nvievät lentokoneet sinne muutamissa tunneissa.\n\nOntarion vuosittainen kaivostuotanto lähentelee nyt nopeasti sadan\nmiljoonan dollarin rajaviivaa.\n\nKun Ontario on monelta puolen suurten vesien ympäröimä, on siellä\ntilaisuutta kalastuksen harjoittamiseen elinkeinona. Enimmäkseen\nsaadaan silliä, n.s. valkeaa kalaa (whitefish) ja taimenta. On siellä\nmyös haukia, sampia, ankeriaita, ahvenia, ruutanoita sekä useita muita\nlajeja. Hudson-lahden kalarikkauksia ei ole vielä ryhdytty ottamaan.\n\nOntarion väkiluku nousee nyt jonkin verran yli kolmen miljoonan, ei\nsiis vielä aivan niin paljon kuin Suomessa. Kolme neljännestä väestöstä\non jo kanadalaista syntyjään. Brittiläiset ovat siirtolaisista\nrunsaasti voitolla. Ranskalaisia, Quebecin puolelta muuttaneita, on\nerittäinkin itäosissa paljon. Muita kansallisuuksia on maailman\nkaikista osista. Eräillä seuduilla, varsinkin Port Arthurin ja\nSudburyn alueella on suomalaisia enemmän kuin missään muualla\nKanadassa.\n\nOntarion hallitus on järjestetty englantilaiseen itsehallinnolliseen\ntapaan. Kanadan kenraalikuvernööri nimittää dominion hallituksen\nistunnossa maakuntaan sen hallituksen toivomuksen mukaisen\nvarakuvernöörin, joka yhdessä maakunnan ministeriön (Executive Council)\nkanssa toimii hallituksena. Ministeriöön kuuluu yhdeksän jäsentä, jotka\nlainlaatijakunnan enemmistö määrää. Lainlaatijakunnassa on 111 jäsentä,\njotka valitaan yleisillä vaaleilla, samoin kuin ne 82, jotka\nedustavat maakuntaa dominion parlamentissa. Lisäksi on parlamentissa 24\nsenaattoria maakunnasta.\n\nKansanopetus on yleinen. Koulupakko on 6-16 ikävuosien välillä\noleville lapsille. Kansakouluja on yli 7.000, oppi- ja ammattikouluja\nmyös runsaasti. Toronton yliopistossa on yli 6.000 ylioppilasta.\nMuita yliopistoja on McMasterin yliopisto Torontossa (baptistinen),\nOttawan yliopisto (katolilainen), Queensin yliopisto Kingstonissa ja\nWestern yliopisto Londonissa. Hyvässä maineessa on myöskin Guelphin\nmaanviljelyskorkeakoulu.\n\nOntarion kaupungeista on suurin ja tunnetuin Toronto, joka on maakunnan\npääkaupunki. Ontarion alueella on myöskin Ottawa, koko Kanadan\npääkaupunki, joka on väkiluvultaan aika paljon pienempi Torontoa.\n\nPuolentoista tunnin junamatkan päässä Torontosta, Ontario-järven\nläntisimmässä päässä, on Hamiltonin kaunis kaupunki. Se on korkean mäen\nrinteelle rakennettu, mistä on ihana näköala järvelle. Hamiltonissa on\nalun toistasataatuhatta asukasta. Siellä on paljon monenlaisia\ntehtaita.\n\nKanadassa, kuten Yhdysvalloissakin on ollut tapana nimittää kaupunkeja,\nkuten osittain muitakin paikkoja, Euroopan tunnettujen paikkain\nnimillä. Enimmäkseen on nimet valittu Englannista, Skotlannista\nja Irlannista. Yhdysvaltain Connecticut-vaitiossa on New London\n(Uusi Lontoo) Thames-joen varrella. Ontariossa on niinikään London\njoen varrella, joka on saanut nimekseen Thames. Siellä on yli 60.000\nasukasta, tehtaita ja yliopisto.\n\nKingston, jonka Queens-yliopisto on Kanadan kuuluisimpia, on St\nLawrence-joen niskassa Kanadan kauneimmalla seudulla. Tämän kaupungin\nkohdalla laskee Ottawasta päin tuleva Kideau-joki Ontario-järveen.\nKingstonissa on konetehtaita. Siellä on myös sotakorkeakoulu. Kaupunki\non Vaasan kokoinen.\n\nBrantford on rikkaan maanviljelysseudun keskus. Siellä on maakunnan\nsuuri sokeainkoti. Peterborossa on normaalikoulu. St Catherine on\nlähellä Niagaraa kauniilla hedelmänkasvatusseudulla. Bellevillessä\non kuuromykkäinkoti. Guelphin maanviljelysyliopistosta jo\nmainitsimme. Siellä on myös huomattava maanviljelyskoeasema, jollaisia\non sijoitettu Kanadan eri osiin. Windsorin kaupunki on Detroitin\nnaapuri. Sen läheisessä yhteydessä on pienempiä kaupunkeja, kuten\nFord City, etupäässä Fordin tehtaita varten. Windsorista kuljetaan\nlautalla Detroitiin, ja monet Windsorin työläiset käyvät töissä\nYhdysvaltain puolella (nykyjään ei enää sitä oikeutta sallita muille\nkuin Kanadassa tai Yhdysvalloissa syntyneille). Moni yrittää sitä\nkautta luvattomasti Yhdysvaltoihin, samoin Niagaran kautta, minkä\nKanadan puoleisella rannalla on Niagara Falls, kuten sillan takanakin.\nPaljon joutuu salakulkijoita kiinni, joskin toisten onnistuu sivuuttaa\nrajavartijat ja päästä toivomaansa \"luvattuun maahan\", mikä\nuseillekaan ei ole niin ruusuinen kuin on kuviteltu ja missä saa elää\nalituisessa kiinnijoutumisen pelossa.\n\nMainittakoon vielä Ontarion kaupungista Stratford, Galt, Chatham\n(tupakanviljelysseudun keskellä). St Thomas, Kitchener, Oshawa,\nCollinwood, Sarmà, Woodstock, Brockville ja Owen Sound. Väkiluku näissä\non 10 ja 30 tuhannen välillä.\n\nKauempana täältä tiheimmin asutun Ontarion ryhmästä ovat huomattavimmat\nkaupungit North Bay (tärkeä rautatieristeys), Sudbury, Sault Ste Marie\nja kaksoiskaupungit Port Arthur ja Fort William. Ne ovat suomalaisille\nedellisiä läheisemmät, kun heitä niiden seutuvilla on enimmän.\n\n\n\nOTTAWASSA, KANADAN PÄÄKAUPUNGISSA.\n\n\nSuomalainen loukkaantuu, jos hän tapaa ulkomailla, vaikkapa\nYhdysvalloissa tai Kanadassa, sivistyneen henkilön, joka ei tiedä, että\nSuomen pääkaupunki on Helsinki. Silloin emme tahdo tunnustaa henkilöä\nsivistyneeksi.\n\nTämän kirjoittaja joutui heti Kanadaan tultuaan tapaamaan sellaisen\nhenkilön, joka kieltämättä oli hyvin sivistynyt, vaikuttavassa\nasemassa ja vieläpä sellaisessa, jossa oli joutunut tekemisiin\nulkomaitten kanssa. Ensimmäisiä tehtäviäni oli käydä hänen luonaan sen\naseman vuoksi, mikä hänellä maan hallituksessa oli.\n\nVanha herra oli hoitanut korkeata virkaansa vuosikymmeniä, oli jo\nluonut itselleen aseman Kanadan historiassa sen työn vuoksi, jonka hän\noli tehnyt dominion muodostamisessa. Hän otti vastaan kohteliaasti,\nsulavasti kuin englantilainen ylimys voi tehdä. Tuli puheeksi Suomi,\njosta hän näytti jotakin tuntevan. Yht'äkkiä hän kysäisi:\n\n\"Mikä se onkaan teidän pääkaupunkinne nimi?\"\n\n\"Helsinki\", vastasin.\n\n\"Helsinki, niin, Helsinki, nimi tuntuu tutulta. Kuinka kauan se on\nollutkaan pääkaupunkinanne?\"\n\n\"Noin satakunta vuotta.\"\n\n\"Ei suinkaan\", tokaisi siihen valtiomies. \"Tehän olette olleet\nitsenäisenä vasta muutamia vuosia.\" Hajamielisyydessään hän ei tullut\najatelleeksi, että voihan maalla silti olla pääkaupunki, vaikka se ei\nolekaan itsenäinen.\n\nKeskustelussa tulin sitten huomaamaan, että hän ajoi takaa nimeä Åbo,\nvaikkei sitä muistanut.\n\nNiin, Helsingin nimi ei ole kovin syvälle syöpynyt, suomalaisessa tai\nruotsalaisessakaan muodossa, kaukaisen ulkomaalaisen sivistyneenkään\ntietoisuuteen.\n\nVanha ylimys on nyt kuollut ja hänen seuraajansa kyllä tietää\nHelsingin, josta on ollut usein puhetta.\n\nJospa vaihteen vuoksi kysyisi suomalaiselta sivistyneeltä, mikä on\nKanadan pääkaupungin nimi, niin harva kai tietäisi sanoa, että se on\nOttawa. Moni luulisi siksi Montrealia, joka on maan suurin kaupunki,\nmutta ei edes oman maakuntansa hallituksen paikka.\n\nNiin, Ottawa, se nimi ansaitsee tulla suomalaisen tietoon, sillä se on\nlähes Euroopan kokoisen ja hyvin merkittävän maan pääkaupungin nimi.\n\nOttawan synty on jossakin määrin samanlainen kuin Yhdysvaltain\npääkaupungin Washingtonin tai aivan nykyjään alkukehityksen vaiheissa\nolevan Australian pääkaupungin Camberran synty. Ei kuitenkaan\naivan samanlainen. Kun konfederatsionin, Kanadan maakuntien liiton\nmuodostuttua noin kuusi vuosikymmentä sitten Ottawa valittiin Kanadan\npääkaupungiksi, oli siellä jo jonkinlainen yhteiskunta olemassa ja\nsillä oli luonnollisia kasvamisen mahdollisuuksia, sillä siellä oli\nrunsaita vesivoimia teollisuutta varten käytettävinä ja sen takalisto\nvoi antaa raaka-ainetta kuinka paljon tahansa jalostettavaksi.\n\nSilloin kuin Ottawa tehtiin pääkaupungiksi, oli se kuitenkin\nvielä verraten erämaassa. Mutta se oli konfederatsioniliiton\npäämuodostajain Quebecin ja Ontarion rajalla ja myöskin ranskalaisen\nja englantilaisen asutuksen rajalla. Nyt se on vielä pienenlainen\nkaupunki, väkiluvultaan ei edes Helsinginkään kokoinen (asukkaita\n125.000). Mutta kuudessa vuosikymmenessä se on kasvanut lähes puolta\nsuuremmaksi kuin Washington samassa ajassa. Seuraavan kuusikymmenkauden\nkuluessa se voi jo päästä Yhdysvaltain pääkaupungin edelle, vaikka\nluonnollisesti myös Washington kasvaa. Syynä Ottawan nousuun ovat sen\nympäristön luonnonrikkaudet. Aivan viime vuosina on tämän lähipiirissä\nkehitetty vesiputouksista monia satojatuhansia hevosvoimia,\nNiitä on käytettävä, ja Ottawa asemansa vuoksi on niiden luonnollisin\nkäyttäjä. Se ei ole siis yksinomaan hallituskaupunki, vaan on tulossa\nmyös suureksi teollisuuskaupungiksi.\n\nKanadan valtiomiehet näyttävät aikoinaan tehneen hyvän vaalin.\n\nEnsinäkemältä tekee Ottawa hyvin rauhallisen, uuden maailman oloihin\nnähden melkeinpä pikkukaupungin vaikutuksen. Pilvenpiirtäjiä ei ole.\nJos nousee parlamenttitalon torniin tai vaikkapa katsoo alempaakin,\nnäkee kaupungin kesäisin olevan melkein lehtipuiden peitossa. Kadut\novat puistikoita, ja puita on muutenkin runsaasti. Kauniit talot,\njoista suurin osa on yhden perheen taloja, näyttävät huviloilta.\nKaupunki on rakennettu laajalle alalle, laajemmalle kuin Helsinki.\nKadut eivät ole niin leveitä kuin monessa Kanadan uudessa kaupungissa.\nNiillä on turvallisempi liikkua, vaikka autojen ja raitiovaunujen liike\non suuri, kuten yleensä uuden maailman kaupungeissa. Sitäpaitsi kadut\neivät ole säteettäin kuten Washingtonissa, jossa näiden säteitten\nyhtymäkohdat hermostuttavat kävelijää yli kulkiessa.\n\nLuonnollisesti on pääkaupungissa sen arvon mukaisia rakennuksia.\nParlamenttitaloryhmä ihmeen ihanalla paikalla. Ottawa-joesta jyrkästi\nnousevalla kummulla on Kanadan, jopa muunkin maailman komeimpia\nnähtävyyksiä. Keskiaukeama, jolta johtaa kävelytie pääovelle tornin\njuureen, on väljä. Tornissa on sointu-kellolaite, joka täysinä\ntunteina soittaa kaunista musiikkia. Muistopatsaita ja taideteoksia on\nrunsaasti aivan kuin vanhoilla kulttuuriseuduilla.\n\nPääliikekatu, Sparks, on vilkasliikkeinen. Sen varrella on suuria\nliikehuoneita, joissa on tarjona nykyaikaisen teollisuuden hienoimpia\ntuotteita. Hintaa niillä kyllä on, kuten yleensä Kanadassa, missä\noma teollisuus on vasta kehittymässä ja tullisuoja koroittaa\nulkomaalaista tavaraa.\n\nMaan hallituksen nimellinen päämies, kenraalikuvernööri, asuu\nkaupungin syrjällä hänelle varatussa Rideau Hallissa, joka on kuin\nsuuri herraskartano laajan puiston keskellä. Kun kenraalikuvernööri,\nHänen Majesteettinsa Kuninkaan edustaja Kanadassa, englantilaisen\njärjestelmän mukaan ei itse asiassa hallitse, vaan hallitseminen\nkuuluu maan omalle ministeristölle, on kenraalikuvernöörin ja hänen\npuolisonsa suurtöisin tehtävä pitää seurustelun muodossa yhteyttä maan\nvaltapiirien kanssa. Niinpä he tekevät laajoja matkoja maassa, ovat\nmukana merkittävimmissä juhlatilaisuuksissa ja pitävät palatsissaan\njuhlia ja vieraspitoja.\n\nOttawan suurimmat juhlatilaisuudet ovat säännöllisesti vuosittain\nuudistuvat parlamentinavajaiset, joiden yhteydessä ovat myös\nhovikutsut (Drawing Room). Niissä noudatetaan täsmällisesti samoja\nhovitapoja kuin kuninkaan hovissa Englannissa. Ne onnelliset, jotka\non näihin kutsuttu, saapuvat laajan maan eri osista osoittamaan\nkunnioitustaan kruunulle. Tällaisissa kutsuissa tervehtii noin\ntuhatkunta henkilöä tarkasti määrätyssä arvojärjestyksessä ja myöskin\nmäärätyissä hovipuvuissa määrätyin kumarruksin valtaistuimen juurella\nvarakuningasta ja hänen puolisoaan.\n\n\"Tämä on meillä vanha tapa\", selitti minulle lordi Byng, nykyisen\nkenraalikuvernöörin edeltäjä, itsessään hyvin vaatimaton ja komeuteen\ntaipumaton. \"Kerran vuodessa puemme parhaat päällemme ja annamme\ntunnustuksen kruunulle.\"\n\nKumarrusta tekevien naisten joukossa on lukuisasti nuoria neitosia,\njoille tilaisuus on erityinen juhlallisuus. Heille se merkitsee\nsamaa kuin tulla esitetyiksi itse kuninkaalle ja kuningattarelle,\nmikä on heidän toiveittensa ihana päämäärä. Myöntää täytyy, että\nsiinä on demokraattiseenkin luonteeseen ylentävältä vaikuttavaa, kun\nvanhat valtiomiehet, jotka ovat maansa palveluksessa harmaantuneet\nja joiden nimi on jo historian lehdille piirretty, vielä viroista\nvapauduttuaan, vapaaehtoisesti käyvät ehkä vaivalloisin askelin\ntekemässä kumarruksensa.\n\nMuuten parlamentin avajaisissa herättää vieraan huomiota eräs\nseikka. Juhlatilaisuudessa, missä valtaistuinpuhe pidetään, ovat\nsuuressa salissa läsnä senaatin jäsenet ja korkeat kutsuvieraat.\nErityisten juhlamenojen ohjeiden mukaan kutsutaan tilaisuuteen myös\nedustajahuoneen (House of Commons) jäsenet. Heitä varten aidataan\novensuuhun erityinen ala eikä heitä päästetä muiden joukkoon.\nSiellä he istuvat muiden istuessa. Heidän mukanaan on hallituksen\njäseniäkin, jotka ovat valtiopäivämiehiä. Syrjäiseen tekee tämä sen\nvaikutuksen kuin pidettäisiin heitä erityisenä alempana luokkana. Mutta\nheissä ei näy mitään loukkaantumisen merkkiä. Tämä on vanha tapa, ties\nkuinka kaukaisilta ajoilta. Englantilainen aines kunnioittaa vanhoja\ntapoja, osaa katsoa niitäkin historialliselta kannalta brittiläiseen\nyhteiskuntajärjestykseen kuuluvina. Samat edustajat voivat\nparlamentissa ajaa tarmokkaasti suuria uudistuksia yhteiskunnallisiin\noloihin, mutta perinnäistapoja kunnioitetaan.\n\nParlamentin istuntokautena on Ottawan elämä vilkasta. Se on koko\nKanadan keskipiste. Tapana sielläkin on lähettää maan eri osista\nlähetystöjä tai palkattuja toimihenkilöitä parlamentin jäsenten ja\nministerien luo esittämään paikkakuntain toivomuksia. Kuloareissa\ntehdään politiikkaa ja -- lehmäkauppoja. Tukemassa heitä ovat\npaikkakunnan valitsemat parlamentinjäsenet, jotka ovat valitsijainsa\nkanssa muutenkin läheisessä yhteistoiminnassa.\n\nKun parlamentti ei ole koolla, pääsee huomio paremmin kiintymään\nOttawan teollisuuselämään. Silloin vasta huomataan, että Ottawa on\nmuutakin kuin politiikan keskus ja hallituskaupunki.\n\nMatka Ottawan tehtaisiin, sahoihin, puuhiomoihin y.m. on\nmielenkiintoinen. Puuta soluu vuolasta Ottawa-jokea myöten ylempänä\nolevista erämaista. Raaka-ainetta on. Ja komeat Chaudiere-putoukset\nantavat voimaa. Vielä suuremman käsityksen saa, jos tekee matkan\nläheiseen ympäristöön. Pääkaupungin luona laskee jokeen Gatineau,\nsyrjäjoki. Se tulee Quebecin puoleiselta vuoristomaalta. Tämän joen\nsuulla ovat mahtavat uudenaikaiset tehtaat. Ja Gatineaun vartta\nylöspäin mentäessä huomaa, miten Kanadan vesivoimia kahlitaan. Siellä\nLowssa, Paugan Fallsilla y.m. on viime vuosina satoja suomalaisiakin\nollut sulkuja ja voimatehtaita rakentamassa. Kun maat yläjuoksulla\novat harvaan asuttuja, on sulkujen avulla muodostettu suuria\nvesisäiliöjärviä ja yleensä luontoa paljon muutettu.\n\nOttawan merkillisyyksistä puhuessa ei ole unohdettava hallituksen\nrakennuttamaa keskuskoeasemaa maanviljelyksen edistämistä varten.\nSe on aivan kaupungin kupeella ja on Kanadan taloudellisesti kaikkein\nhyödyllisimpiä laitoksia. Väsymättömällä koetoiminnalla on siellä\nerittäinkin kasvien jalostuksessa saatu aikaan ihmeitä. Erinäiset\nmaanviljelyksen sivuelinkeinot, kuten esimerkiksi siipikarjanhoito,\novat siellä myöskin edustettuina ja hyvän johdon alaisina.\n\nOttawa on englantilaisen ja ranskalaisen asutuksen rajalla. Joen\ntoisella puolen, Quebecissä, on Hull-niminen kaupunki. Sen väestö\non melkein kauttaaltaan ranskalaista ja maaseutu niin ranskalaista,\nettä maanviljelijäin suurin osa tuskin englantia ymmärtääkään.\nNämä kansallisuudet ovat toimineet rinnakkain. Mutta seurasipa\nkummankielisiä sanomalehtiä tahansa, näkee kieliriidasta tuskin\nmerkkiäkään. Parlamentissa on kumpainenkin kieli käytännössä,\nenglanti luonnollisesti yleisempänä. Ja viralliset asiakirjat ovat\nkaksikielisiä. Kuitenkaan ei englantilainen näy olevan herkkä\noppimaan ranskaa, ja ranskalainen koettaa suin hampain säilyttää\noman kielensä. Rauhallinen kilpailu näyttää juurtuneen näiden\nkansallisuuksien luonteeseen.\n\n\n\nTORONTO.\n\n\nToronto, joka on kooltaan Kanadan toinen kaupunki, ei voi kehua\nvanhuudellaan niinkuin Quebecin maakunnan historialliset kaupungit,\nmutta yleensä Kanadan kaupunkeihin verrattuna se on jo saavuttanut\nkunnioitettavan iän. Sehän muodostettiin kaupungiksi jo vuonna 1834,\nsiis se saa pian viettää satavuotista juhlaa. Ja sitä ennenkin se\noli jo York-nimellä tunnettu valkoisten siirtokuntana. Etsiessään\nalkua yhteiskunnalleen, tunkeutuvat kanadalaiset historiassaan\nniin kauas, että voivat mainita, milloin ja kuka valkoinen asettui\nensimmäisenä paikkakunnalle. Lännen monet, nykyjään jo verraten suuret\nkaupungit eivät tälläkään tavalla ole päässeet pitemmälle, kuin että\ntuo ensimmäinen asukas vieläkin elää ja reippaana sekä toimeliaana\nvaikuttaa paikkakunnalla.\n\nToronto voi johtaa alkujuurensa vielä kauemmas kuin ensimmäisiin\nuudisasukkaisiin. Se oli suosittu intiaanien kokouspaikka jo ennen\nvalkoisten tuloa. Nimi Toronto on intiaanikieltä ja kuuluu merkitsevän\nkokouspaikkaa. Ja jos se on ollut sopiva kokouspaikka vanhoihin\naikoihin, näyttää se nykyjäänkin olevan sellaisena suosittu, vaikka\nsiellä intiaaneja näkyy enää vähän. Eivät ainoastaan kanadalaiset, vaan\nmyös amerikkalaiset mielellään järjestävät yleiset kokouksensa sinne.\nSilloin kuin Ontario omaksui kieltolain, yritti tässä kyllä tapahtua\npysähdys, ja Montreal \"märkänä\" kaupunkina oli saamassa voiton.\nToronton monet hotellit kärsivät taloudellisesti. Amerikkalainen\nlypsylehmä, turistiliike, oli ehtymässä. Montreal sen sijaan rakensi\nsuuria hotelleja ja kukoisti. Mutta sitten Ontario peruutti kieltolain.\n\"Kongresseja\" alettiin taas järjestää Torontoon. Hotelleja kahta\nkomeampia edelleen rakennetaan. Rahaa tulvaa kaupunkiin ja yleensä\nollaan tyytyväisiä. Näyttää siltä, että Montreal ranskalaisuutensa\nvuoksi ei jaksa vetää amerikkalaisia yhtä paljon puoleensa.\n\nJa kieltämättä Toronto on monessa suhteessa amerikkalaisia,\nrahan tuojia, lähempänä. Se alkaa olla rakennustyyliltään täysin\namerikkalainen. Ja matkailija tulee omalla kielellään toimeen\nkaikkialla. Sitäpaitsi Toronto on lähempänä laajempaa Amerikan\nasutusaluetta kuin Montreal. Kulkuyhteydet ovat hyvin hyvät. Pikajunat\nkuljettavat nopeasti vaikkapa Meksikonlahden rannalta \"suksi\"- tai\n\"lumikenkäklubien\" jäseniä pitämään talvella kokouksiaan Torontossa --\ntietysti pääasiassa sen iloliemen houkuttelemina, joka on kielletty\nValloissa! Montreal kyllä kehuu, että sen talvet ovat urheilulle\nparemmat, ja totta se onkin, sillä Torontossa on useina vuosina sangen\nvähän lunta. Se on kuitenkin näille \"urheilijoille\" vähempiarvoinen\nkysymys. Niagaran läheisyys vaikuttaa myös siihen merkitykseen, mikä\nTorontolla on turistikaupunkina. Onhan noilta kuuluilta putouksilta\nmatkaa Torontoon vain noin puolikolmatta tuntia.\n\nTorontolla on monia suurkaupungin edellytyksiä. Sen satama jo luonnon\nvalmistamana on erittäin hyvä. Saari suojaa sitä järven aalloilta,\nja rantalinja on pitkä. Voimaa teollisuutta varten se saa halvalla\nmaakunnan omistamalta Hydrolta, joka käyttää Niagaraa ja muita\nputouksia hyväkseen. Tämä Hydro-liikehomma on osoittautunut\nei ainoastaan Torontolle, vaan melkein koko Ontariolle suureksi\nsiunaukseksi. Se on vasta muutamien vuosien vanha, kaukonäköisten,\nyleistä hyötyä tarkoittavien liikenerojen hanke. Esimerkkinä se voisi\nolla muillekin maakunnille, mutta englantilainen katsantokanta\non vielä siksi vanhoilliskapitalistinen, ettei se hevillä suosi\nkunnallisia tai valtion omistamia yrityksiä.\n\nMaakunnan pääkaupunkina on Torontolla komeat hallitusrakennukset.\nKaupunki on ollut kylliksi uudenaikainen varatakseen paikkoja\npuistoille ja kohtuullisen leveille kaduille. Nuoret kaupunginosat ovat\nhyvinkin ilmavia ja tarjoavat tilaa \"omille kodeille\". Toronto ylpeilee\nkauniiden kotien kaupunkina. Samaa tekevät sangen monet Kanadan ja\nYhdysvaltain kaupungit. Ja Eurooppaan verrattuna siihen onkin aihetta.\nUudessa maailmassa pyrkii jokainen, työmieskin -- ja nykyjään\nvähävarainen rikkaiden edellä -- hankkimaan oman kodin, oman talon,\njossa hän on joka suhteessa oma isäntänsä. Euroopassa, kuten\nSuomessakin, harrastetaan vuokrakasarmijärjestelmää, joka ei ainakaan\nvähävaraisille tarjoa kylliksi ilmaa, aurinkoa, väljyyttä tai muita\nvapaan elämän mukavuuksia. Amerikan ja Kanadan suurissa kaupungeissa\novat ainoastaan rikkaat alkaneet pyrkiä omakotijärjestelmästä\nvuokra-asunto- (apartmentti)-järjestelmään. He katsovat voivansa\nelää niissä huolettomammin, kun saavat talon puolelta melkein kaiken\npalveluksen. Mutta heidän vuokrahuoneistonsa ovat väljät ja kaikilla\nviimeajan keksintöjen luomilla mukavuuksilla järjestetyt. Rouvat\nsaavat enemmän aikaa kyläilyyn ja bridgen pelaamiseen. Mutta niillä\nhuoneistoilla onkin vuokraa, vuosivuokra on melkein kokonaisen oman\ntalon hinta!\n\nJoka tapauksessa omien kotien harrastus kehittyy Torontossa ja yleensä\nPohjois-Amerikassa juuri sen takia, että se on vallannut puoleensa\nniin sanotun keskiluokan. Kaupunki suosii sitä ja laajenee siten\nnopeata vauhtia. Näin on Toronto aivan viime vuosinakin kasvanut\nalaltaan suunnattomasti, vaikka asukasluku ei ole lisääntynyt\nvastaavasti. Jo parikymmentä vuotta sitten sanottiin Torontossa\nolevan lähes puoli miljoonaa asukasta, nyt on siellä ehkä puolen\nseitsemättäsataa tuhatta. Alue on laajentunut moninkertaisesti. On\nmieltä viihdyttävää kulkea noissa uusissa kaupunginosissa. Halvemmat\ntalot eivät ole tyyliltään erittäin kauniita, usein tontin säästämisen\nvuoksi kapeita, ja sadat sellaiset vierekkäin kovin samanlaisia.\nMutta kaikilla on katua vasten nurmikenttänsä ja istutuksensa, joiden\nhoitamista pidetään kunnia-asiana. Isäntä ahertelee päiväntyöstä\ntultuaan kodin kaunistamisessa koko perheensä kanssa. Voidaan sanoa,\nettä se on lisärasitusta, mutta toiselta puolen se on hänelle\nvoimistelua ja antaa terveyttä. Ja talossaan, jonka hintaa hän\nvähitellen kuukausittain lyhentää, hän kokoo itselleen vanhan päivän\nvaraa sekä sievän omaisuuden, jonka arvo nousee maan hinnan kohoamisen\nvuoksi. Vaikka hän on ehkä ottanut talonsa asutuksen äärimmäiseltä\nreunalta, missä eivät vielä kadut ole kunnossa, on hän ennen pitkää\nkaupungin sisällä. Hän on ikäänkuin siirtynyt ihanalle puutarhakadulle,\nmissä on hienot istutukset ja mistä hän ei olisi siinä tilassa,\nmillaiseen seutu nyt on tullut, pystynyt omaa taloa ajattelemaankaan,\nVelka on lyhentynyt ja hänen päivänsä ovat käyneet huolettomammiksi.\nTällaisella kaupungin asuntopolitiikalla on kieltämättä sangen suuria\netuja.\n\nTorontosta tulee ennen pitkää miljoonakaupunki. Se on jo monella\nalalla Kanadan henkisen ja taloudellisen elämän keskus suuremmassa\nmäärässä kuin Montreal. Olen jo edellä maininnut Toronton yliopistosta,\njossa ylioppilaita on enemmän kuin missään muualla Brittien\nvaltakunnan yliopistoissa, enemmän kuin itse Oxfordissa, Siellä on\nsangen paljon muita valistuslaitoksja. Sen taide- y.m. museoita ei\nkyllä kokoelmiltaan voida asettaa Euroopan vanhojen rinnalle, mutta\nrakennukset ovat uljaita ja sisälle on koottu ja kootaan uutterasti\nesineitä. Sen taidemuseo on muuten suomalaisille hyvin tuttu senkin\nvuoksi, että he ovat siellä taulujen keskellä saaneet pitää omat\nsuuret kansalliset juhlansa, itsenäisyysjuhlat ja muut. Siirtolaisiaan\nToronto hoitaa suhteellisen hyvin. Heitä varten on monia kanadalaisia\nyhdistyksiä ja laitoksia, joissa heitä autetaan ja perehdytetään\noloihin. \"Kaikkien Kansallisuuksien Kirkko\", jossa on suomalaisilla oma\nkirkkosalinsa, lukuhuoneet y.m., on sangen suosittu.\n\nToronton liike-elämä käy jotakuinkin amerikkalaisessa reippaassa\nhengessä. Liikemiehet ovat yritteliäitä ja harrastavat yhteiskuntansa\nmenestymistä. Jos joskus saadaan St Lawrenceen syvävesiväylä, jota\nToronto Amerikan ja Kanadan lännen kanssa ajaa ja jonka tarkoituksena\non syventää joen väylä ja kanavat niin, että suuret valtamerenlaivat\npääsevät jokea ylös, auttaa se paljon myös Torontoa kehittymään\n\"merikaupungiksi\".\n\nToronton amerikkalaisuutta todistaa sekin, että sen keskusta on\ntulossa täyteen pilvenpiirtäjiä, liikepalatseja. Aivan viime vuosina\non tämän keskustan muoto melkein tykkänään muuttunut. Canadian\nPacificin mahtava Royal York-hotelli valmistui aivan äsken. Suuruudessa\nja mukavuuksissa ei sitä lähelle pitkiin aikoihin päässe mikään\nhotelli Brittien valtakunnassa. Valtakadut, Kings, Queens, Yonge,\nBay ja muut ovat jo minkä tahansa Amerikan liikekadun veroisia.\nBay-kadulla on pilvenpiirtäjien välissä matalassa talossa Suomen\nvarakonsulinvirasto. Ennen pitkää täytynee senkin siirtyä johonkin\njättiläisrakennukseen.\n\nTorontossa on Kanadan suurimman osastokaupan T. Eaton & Co:n\nkoti- ja pääpaikka. Sekin on Brittien valtakunnan suurin. Sen osastoja\non muissakin kaupungeissa, mutta ne ovat pienempiä.\n\nAivan kuin Ontarion maakunta on kokonaisen valtakunnan arvoinen\nja sen merkitys kasvaa vuosi vuodelta, on Toronto sen tunnustusta\nansaitseva pääkaupunki. Kun kävelee kauniin kaupungintalon ohi Queen\nStreetilta leveätä puistikkoa myöten parlamenttitalolle ja tutustuu\nsiihen jykevään rakennukseen sisältä, huomaa kaikesta, että Ontario\nja Toronto ovat valmistuneet suuruutta varten. Ja kun on tilaisuus\nnähdä kuninkaan edustajan, varakuvernöörin palatsi Rosedalen uudessa\nkaupunginosassa ympäristöineen sekä erittäinkin sisältä monine\nmahtavine saleineen, ei voi muuta kuin tulla siihen käsitykseen, että\notteet ja suunnitelmat ovat suuret. Sellaisia saleja ei liene monessa\nkuninkaallisessa linnassakaan.\n\nKauas tähtäävä ja jo nyt suuria aikaansaava on Canadian National\nExposition (Kanadan kansallinen näyttely), joka on vuosittain elokuun\nlopulla ja syyskuun alussa. Se on kehittynyt Kanadan taloudellisen\nelämän ilmapuntariksi ja siihen kiinnitetään huomiota laajemmaltikin.\nNäyttelyrakennukset ovat isot ja väljät ja ne ovat kauniin puiston\nkeskellä Ontario-järven rannalla. Näyttelyaikana on siellä nähtävänä\nKanadan sen vuotinen maanviljelys- y.m. tuotanto. Näyttelyn yhteydessä\non monenlaista ohjelmaa. Myöskin siirtolaiskansallisuuksilla on\ntilaisuutta esiintymiseen. Suomalaiset ovat käyttäneet sitä hyväkseen.\n\n\n\nPORT ARTHUR.\n\n\nPort Arthur-nimisiä kaupunkeja on maailman kartalla useampia. Yksi Port\nArthur on Superior-järven rannalla Kanadassa Ontarion maakunnassa. Se\non vielä vain pieni kaupunki, asukkaita noin viisitoistatuhatta, joista\nkolme, neljä tuhatta suomalaista. Sen vieressä, ainoastaan vähäisen\nniityn erottamana, on Fort Williamin kaupunki, jonka väkiluku on\njonkin verran yli kahdenkymmenen tuhannen, siinäkin huomattava määrä\nsuomalaisia.\n\nNäitä kaupunkeja sanotaan yhteisellä nimellä Kaksoiskaupungeiksi,\neikä olekaan kuin ajan kysymys, jolloin välillä oleva niittykin on\nrakennettu. Nyt se on jo linjoitettu katuihin ja jaettu kortteleihin.\nKaikesta päättäen on tällä yhteiskaupungilla suuri tulevaisuus\nedessään. Se onkin jo sangen suuri satamakaupunki. Kanadan kaikkein\nhuomattavimpia suurten sisäjärvien rannalla. Siellä on maailman\nmahtavimmat viljasäiliöt, ja sanotaan, että sieltä lähetetään maailman\nmarkkinoille viljaa enemmän kuin mistään muualta. Se onkin jo suuri\nennätys sisäjärven kaupungille.\n\nMutta Port Arthurilla on toiveita päästä merisatamakaupungin asemaan.\nJo nyt käy pienempiä merilaivoja, muiden muassa jokin suomalainenkin,\nsen satamassa hakemassa viljaa, viedäkseen lastin suoraan meren yli.\nMutta ne kanavasulut, joita on Erie- ja Ontario-järvien välillä sekä\nSt Lawrence-joen koskipaikkojen sivuilla, ovat vielä liian pienet ja\nmatalat suurempien valtamerilaivojen kuljettaviksi Suurille Järville\nja niin Port Arthuriin ja Duluthiin saakka. Kun ne syvennetään, niin\nsilloin ovat esteet poissa Port Arthurin kehityksen tieltä. Se alkaa\nmenestyksellisesti kilpailla Montrealin, jopa New Yorkinkin kanssa\nPohjois-Amerikan sisämaan tuotteiden kaupassa.\n\nMonet Kanadan kaupungit ovat asemaltaan kauniita. Miellyttävä on Port\nArthurin asema. Länsipuolella kulkee rantaa pitkin vuorenselänne, jonka\nreunat putoavat paikoin hyvin korkealta kohtisuorasti. Näyttää siltä\nkuin jättiläiset olisivat muodostaneet linnoituksen kaksoiskaupunkien\nsuojaksi. Ja järvestä sataman edustalla nousee samantapaisia saaria,\nkuin tehtyjä linnoituksia. Kauempana on pitkä kalliosaari, joka --\nkun katsoo mäeltä kaupungin takaa -- näyttää lepäävältä jättiläiseltä:\npään, kaulan ja ruumiin muodot ovat selvät, ja kädet ovat ristissä\nrinnan päällä. Sitä saarta sanovatkin intiaanit \"Nukkuvaksi\njättiläiseksi\" (Sleeping Giant).\n\nVaikka Port Arthur ja Fort William ovat kaupunkeina vielä verraten\nnuoria, ei seutu ole jäänyt vanhimpina aikomakaan huomaamatta.\nIntiaaneille se on ollut pyhä paikka, ja vieläkin he kokoontuvat\njuhliinsa rantavuorelle uusimaan vanhoja menojaan. Vuoren juurella on\nyhä heidän pieni kylänsä, jossa he asuvat erossa valkoisesta rodusta,\njoka on muuten vallannut seudun ja pystyttänyt sinne ihmeelliset\nlaitoksensa. Intiaanien erikoistehtävänä on nykyjään vartioida pyhää\nvuorenselännettä ja sen päällä olevaa kookasta kirkasvetistä järveä,\njosta vesi johdetaan kaupungin väestön tarpeiksi.\n\nKun tulee kaupunkiin itäpuolelta, huomaa maiseman hiukan\ntoisenlaiseksi. Siellä on kiemurteleva puro, jonka rantamilla kasvaa\nkaunis lehtimetsä: pajuja, leppiä, hohtavan valkokylkisiä koivuja --\naivankuin Suomessa. Puro laskee ihanaan lahteen. Se, joka ei ole käynyt\nSuomessa, luulee tätä maisemaa maailman ehkä kauneimmaksi.\n\nMainittiin jo, että Port Arthurissa ja Fort Williamissa ovat maailman\nsuurimmat viljasäiliöt. Niihin sopii samalla kertaa noin 40 miljoonaa\nhehtoa viljaa. Ja ettei niitä ole vielä liiaksi, todistaa se, että\nyhä uusia rakennetaan. Viljan tuotanto Kanadan preeriamaakunnissa\nManitobassa, Saskatchewanissa ja Albertassa lisääntyy vuosi vuodelta.\n\nLähdepä, lukija, kanssani näitä viljahinkaloita katsomaan!\n\nSaavumme ensin korkean rakennuksen kupeelle pitkän katoksen alle,\nmihin viljajunat tulevat. Katoksen lattia on rautasäleistä tehty ja\non alta ontto -- tai oikeammin täynnä suppiloita, joiden pohjassa rako\njohtaa leveälle, aina liikkeessä olevalle kuperalle hihnalle. Kun\nviljavaunun ovet avataan, valuu vilja suppiloihin ja sieltä hihnalle,\njoka vie sen rakennuksen sisälle puhdistusosastoon. Siellä poistetaan\nkoneellisesti pöly ja roskat sekä rikkaruohojen siemenet. Jyvät\nlajitellaan painonsa ja arvonsa mukaan. Hallituksen virkamies on\narvioimisessa ja punnitsemisessa mukana, joten työhön voi luottaa.\n\nKun olemme tarkastelleet mitä erilaisimpia uudenaikaisia laitoksia\nsuomalaisen myllärin johdolla, saavumme ylimpään kerrokseen, minne\nlajiteltu vilja on johdettu. Näemme suunnattomia, silinterimäisiä\npurnuja, jotka ovat läpimitaltaan useampia metrejä ja parikin kymmentä\nmetriä syviä. Kukin viljalaji lasketaan omaan purnuunsa. Kun purnut\novat täynnä, on siinä jyviä, kymmeniä tuhansia hehtoja kussakin\npurnussa. Siinä on viljaa Euroopan ja koko maailman nälän\ntyydytykseksi.\n\nSuuret viljalaivat asettuvat jättiläisrakennusten kupeelle. Purnujen\nalaosista johdetaan torvet laivan ruumiin, luukut avataan auki\nja vilja soluu virtanaan laivan sisään. Laiva täyttyy muutamissa\ntunneissa. Ei siinä tarvita työläisiä viljasäkkien kantoon, kaikki käy\nkoneellisesti.\n\nTosiasia on, että näissä suurissa viljaelevaattoreissa ei vilja ole\nihmiskäsien käsiteltävänä ollenkaan, ei siitä lähtien, kun vilja\ntyhjentyy rautatievaunuista, siihen saakka, kun se puhdistettuna ja\nlajiteltuna valuu laivanruumaan.\n\nPaitsi viljaelevaattoreita on Port Arthurissa myös muita\nteollisuuslaitoksia, paperi- ja hiomotehtaita, sahoja y.m.\n\nSuomalaiset toimivat Port Arthurissa monilla eri aloilla. Heitä on\ntyömiehinä, liikkeenharjoittajina, jopa kunnallisissakin toimissa.\nKaupungissa ilmestyy suomalainen sanomalehti \"Kanadan Uutiset\".\n\nKaupungin ympäristössä on suomalaisia lukuisasti, paikoin niin\ntiheässä, että he muodostavat omia yhteiskuntia ja hoitavat\nkunnallisetkin asiat omien miestensä avulla. Luonto ja maanlaatu\novat hyvin samanlaisia kuin Suomessa, vieläpä enemmän vanhaa kotimaata\nmuistuttavia kuin rajan toisella puolella Minnesotassa.\n\nPort Arthur on suomalaisen asutuksen tärkein keskus Ontariossa, jopa\nkoko Kanadassa. Vaikka suomalaiset eivät olekaan seutukunnalla yleensä\nsuurempia varallisuuksia saavuttaneet -- asutus on vielä verraten\nnuorta -- ovat he kuitenkin jo muodostaneet itselleen aseman, joka\non toiskielistenkin keskuudessa tunnustettu. Kaikesta päättäen on\nsuomalaisten merkitys siellä vielä nousemassa. Uusia siirtolaisparvia\ntulee alinomaa ja sijoittuu Kaksoiskaupunkeihin sekä niiden\nympäristöön.\n\n\n\nMANITOBA.\n\n\nManitoba on Kanadan ensimmäinen preeriamaakunta, mutta johtavassa\nasemassa se ei ole enää tuotannossa eikä viljelysmahdollisuuksissa.\nJoka tapauksessa siellä joutuu idästä tullut siirtolainen ensimmäisen\nkerran näkemään preeriatasangon, mikä onkin tyypillisin, sillä preeria\non Manitobassa jotakuinkin yhtä tasaista kuin pöytä.\n\nManitoba myös ensimmäisenä preerioista sai valkoiset asukkaansa. Jo\nsatakunta vuotta sitten tuli sinne uudisasukkaita, skotlantilaisia,\njoita lordi Selkirk kuljetti. Nämä Skotlannin vuoristolaiset olivat\naivan tottumattomia tasankomaan viljelykseen ja alussa heillä oli\nsuuria vaikeuksia. Mutta heistä ja muista skotlantilaisista, joita\nsaapui myöhemmin, tuli Kanadan lännen perusväestö, kuten he ovat\njohtavana kanta-aineksena idempänäkin.\n\nTämän kirjoittaja joutui kerran Winnipegissä, Kanadan preeriain\npääkaupungissa, eräille juhlapäivällisille, johon oli kokoontunut\nlaajalti Kanadan, erittäinkin lännen johtavia miehiä politiikan\nja taloudellisen elämän alalta. Puhujien joukossa oli kaksi Kanadan\nministeriä, yksi kuvernööri (maakunnan päämies) ja eri maakuntien\nhallitusten jäseniä. Melkein kaikki ne olivat siirtolaisina maahan\ntulleet ja useimmat skotlantilaisia. Ja kun koetin ottaa selkoa\ntaloudellisen elämän merkkimiehistä, pankinjohtajista y.m., enimmät\nheistä polveutuivat Skotlannista. Skotlantilaiset näkyvät olevan\nKanadan väestön selkäranka. Toimeliaisuudellaan ja erittäinkin\nsäästäväisyydellään on tämä aines tullut johtavaksi.\n\nVuonna 1870 muodostettiin Manitoba maakunnaksi ja otettiin dominion\nmaakuntaliittoon. Se on siis aikalailla vanhempi kuin sen sisaret,\npreeriamaakunnat Saskatchewan ja Alberta, jotka pääsivät liittoon vasta\nvuonna 1905.\n\nKuitenkaan ei Manitoba saavuttanut nykyistä muotoaan ja laajuuttaan\nennenkuin vuonna 1912. Silloin sen rajat määrättiin niin, että\nse ulottui pohjoisessa 60. leveysasteeseen ja pääsi meren,\nHudson-lahden, yhteyteen. Sen pinta-alaksi tuli 251.832 neliömailia,\nollen siis jotakuinkin yhtä suuri kuin Saskatchewan tai Alberta sekä\n100.000 neliömailia suurempi kuin Suomi.\n\nNoin puolet Manitoban alueesta kuuluu preerioitten ensimmäiseen,\nalimpaan tasankoon; ainoastaan osa kohoaa lännessä toisen\ntasankoportaan tasalle. Näitä tasankoja erottavat mäet, \"vuoret\",\njoiden nimet ovat Pembina Mountains, Riding Mountains, Duck\nMountains ja aivan Saskatchewanin rajalla Porcupine Hills. Maakunnan\nlounaisosassa ovat irrallisina Kilpikonnavuoret (Turtle Mountains).\n\nMaakunnassa on melko paljon vettä, ne ovat ensi tasangolla, joka on\n800 jalkaa merenpinnan yläpuolella. Koillisin osa maakuntaa on\nepäsäännöllistä. Siellä on mäkiä ja myös paljon suomaita.\n\nManitoban suurimmat järvet ovat Winnipeg, Winnipegosis, Manitoba\nja Dauphin, jotka kaikki laskevat vetensä Nelson-joen kautta\nHudson-lahteen. Lake Winnipeg on 260 mailia pitkä ja keskimäärin 30\nmailia leveä. Siihen tulee Saskatchewan-joki lännestä ja Red River\netelästä sekä Winnipeg-joki idästä. Kaikki Manitoban järvet ovat\nmatalia. Itse suuri Winnipeg-järvikin on syvimmiltä paikoiltaan vain\n70 jalkaa syvä. Nämä verraten suuret järvet ovat jätteitä vielä\nsuuremmasta, joka peitti melkein koko Manitoban ja suuren osan\nSaskatchewania.\n\nRed River-joki alkaa Yhdysvalloista, missä sen viljavassa laaksossa\nelää paljon suomalaisia maanviljelijöinä. Se on Manitoban tärkein\njoki ja on 700 mailia pitkä. Assiniboinen ja Red Riverin yhtymäkohdassa\non Winnipegin kaupunki. Pohjoisempien jokien varret kasvavat metsää.\nRed Riverin laakso on viljavin. Sieltä on peräisin Manitoban kuuluisa\nkova vehnä.\n\nMaakunnan ilmasto on täysin mannermaalle ominaista. Kesät ovat\nlämpimiä, jopa hyvin kuumia, ja talvet kylmiä. Kevät ja syksy ovat\npitkiä. Talvella voi elohopea jäätyä, mutta kesällä saattaa lämpö\nnousta varjossakin 40 asteeseen Celsiusta. Talven kylmyys ei tunnu\nniin kuin meren lähistöllä, sillä ilma on kuiva. Auringon paistetta on\nrunsaasti. Vuotuinen sademäärä on 20 tuumaa.\n\nManitoban maaperä on mustaa multaa ja sen alla savi. Juuri tuon\nläpäisemättömän savijankon vuoksi vähäinenkin sademäärä riittää\nkasvillisuudelle. Viljelystä varten on maa jaettu neliöihin\n(section), joissa kussakin on maata 640 eekeriä. Jokainen section\njaetaan niinikään neliöihin, neljään sellaiseen. Hallituksen tällaisia\nvapaita maita saa kukin uudisasukas rekisteröimiskustannuksilla\nvapaasti yhden neljänneksen sectionia, siis 160 eekeriä. Myöskin\nostetaan maita näin kvarteittain tai sektioneittain. Viljan\nviljelijälle ja myös laitumen tarvitsijalle on kaksi kvarttia (puoli\nsektionia) sopivimman kokoinen maa-ala. On otettava huomioon, että\ntavallisesti soveltuu koko tämä maa laidasta laitaan viljelykseen.\nVarsinaisilla preerioilla eivät ole puutkaan tai kivet esteinä. Vapaita\nmaita ei ole enää rautateitten varsilla saatavina, ostomaita kyllä\nmelkein kuinka paljon tahansa. Hinta valmiista maasta rakennuksineen\non 20 dollarista ylöspäin eekeriltä. Tavallisesti maksetaan\nvain pienempi osa käteisesti ja loput vähitellen. Tämä on yleinen\nmenettelytapa Kanadassa, preerioilla erittäinkin.\n\nManitobassa, kuten muuallakin preerioilla, aletaan luopua\nyksinomaisesta vehnänvilielvksestä, aletaan pitää karjaakin, koska\nsekaviljelys (mixed farming) on huomattu taloudellisesti varmemmaksi\nja omavaraisemmaksi. Vehnän kasvatusalue kyllä uusien kestävien\nsiemenlajien vuoksi laajenee aina vain pohjoisemmaksi, ja myös sadot\novat tulleet muuten säännöllisemmiksi, paitsi että ruoste on tässä\nmaakunnassa ehkä enemmän kuin muualla haitannut varsinkin vanhoja,\npitkät ajat lannoittamatta viljeltyjä vainioita.\n\nViljelemättömät preeria-alueet kasvavat ravitsevaa ruohoa. Ja viljellyt\nrehukasvit, erittäinkin apilas, antavat suuria satoja. Tämä auttaa\nkarjanhoitoa. Maakunnan meijerien tuotanto nousee nykyjään noin 10\nmiljoonaan dollariin vuodessa. Sikojenhoito on myös osoittautunut\ntuottavaksi.\n\nHedelmänviljelys ei ole ollut preerioille ominaista. Tuulet ovat\navoimilla alueilla olleet haittana. Nyt kuitenkaan eivät preeriafarmit\nole enää niin suojattomia kuin olivat viljelyksen alkaessa. Varsinkin\nhallituksen toimesta on suoja-aitoja ja -metsikköjä istutettu talojen\nlähimpään ympäristöön. Suojakuusia ja muita puita saa hallituksen\ntaimitarhoista. Ja tällaisten turvissa menestyvät hedelmät\nerinomaisesti.\n\nSe, että Manitoban preeriat saivat asukkaita ensimmäisinä, on yleisessä\nmielipiteessä vakaannuttanut sen käsityksen, että tässä maakunnassa on\nvain maanviljelyksellä merkitystä. Se on kuitenkin suuri erehdys.\nMaakunnan itäisin ja pohjoisin osa on metsänkasvuista. Siellä on\nkoivua, kuusta, haapaa, mäntyä (jack pine ja tamarac) runsaasti. Sahoja\nja puuhiomoja on rakennettu ja vuosi vuodelta rakennetaan lisää.\n\nJa kaivosteollisuudessa se on kehittymässä yhdeksi maailman\nmerkittävimmäksi. Aivan viime vuodet ovat tähän antaneet voimakkaan\nsysäyksen. Eräitä lupaavia kaivosalueita oli jo löydetty aikaisemmin,\nmutta pari kolme vuotta sitten tuli Flin-Flonin alue pohjoisessa\nSaskatchewanin rajalla maailman kuuluksi. Amerikkalainen\nWhitney-yhtymä tutkitutti sen, osti löydökset ja on sinne nyt\nkiinnittänyt ainakin 50 miljoonaa dollaria, kun on havainnut\nkallioperän erittäin tuottoisaksi. Siellä on kultaa, hopeaa, vaskea\nja sinkkiä. Rautatie on juuri valmistunut The Pas-asemalta. Sen jälkeen\non uusia löytöjä tehty, ja näyttää siltä, että melkein koko Hudson\nBay-rautatien varsi ja sen pohjoispuoli on mineraalirikasta. Siellä\npäin on vesivoimia run- saasti ja ne joutuvat nyt käytäntöön.\n\nNämä löydöt ja yleensä toiminta Manitoban pohjoisosissa on hälventänyt\ntoisenkin harhakäsityksen. Manitobaa on pidetty Kanadan keskeisimpänä\nmannermaa-maakuntana. Ei ole huomattu, että se on merenrantamaita.\nUlottuuhan se Hudson-lahteen, joka on kyllä kuin sisämeri, mutta on\npohjoisessa yhteydessä Atlantin kanssa. Tuo merenlahti on Kanadan\nkaikkein kauimmin tunnetuita vesiä. Suuret löytöretkeilijät joutuivat\nsinne etsiessään kiihkeästi pääsyä Intian ja yleensä Aasian halutuille\nmaille. Henry Hudson. New Yorkin seudun löytäjä, joutui sinne ja\nsai siellä surullisen loppunsakin.\n\nTämä ja monet muut onnettomat retket saivat Hudson-lahden huonoon\nmaineeseen. Se tuli mereksi, jolla kylmyytensä ja vielä enemmän\npohjoisten, jäisten salmiensa vuoksi ei luultu olevan mitään\nkäytännöllistä merkitystä. Mutta lännen farmarit, jotka napisivat\npitkän rautatiematkan kalliita rahteja tuotteitansa myydessään,\nalkoivat tutkia tuota pahan onnen merta. He alkoivat vaatia rautatien\nrakentamista Hudson-lahdelle, mistä heillä olisi lyhin vesitie\nEurooppaan. Itä, erittäinkin Montreal, nauroi näille vaatimuksille.\nHeidän vastustukseensa oli kai jonkin verran muutakin syytä kuin\nkäsitys, ettei tuolla tiellä voisi syntyä mitään liikennettä. Jos sitä\ntodellakin syntyisi, olisi se suuri isku Montrealille, joka on pitänyt\nerikoisoikeutenaan kaupata myös preeriamaakuntien tuotteet.\n\nFarmarit ottivat politiikan avukseen. Kanadassa on vanhastaan\nkaksi valtiollista puoluetta, vanhoilliset ja vapaamieliset, jotka\novat olleet melkein tasaväkisiä ja ovat vuoron perään jakaneet\nvallan keskenään. Lännen farmarit muodostivat oman puolueensa,\nprogressivistien, mikä vastaa lähinnä Suomen maalaisliittoa.\nVaaleissa he eivät kovin monta edustajaa saaneet, mutta kuitenkin\nriittävästi määrätäkseen, mille puolen vallan vaaka kallistuisi.\n\nNyt oli heillä valtit käsissään. He antoivat kannatuksensa vain sille\nsuurpuolueelle, joka suostui viemään heidän pyrkimyksiään perille.\nNäin he saivat (ja saavat edelleen) monta toivettaan toteutumaan.\nYksi ja suurin oli Hudson Bay-rautatien rakentaminen. Se päätettiin\njo sotavuosien alulla ja rautatietä alettiin rakentaa. Mutta sota\nvaati huomiota muualle ja itä käytti sitä hyväkseen. Tämän rautatien\nrakentaminen keskeytettiin ja avattu linja alkoi uudelleen kasvaa\nmetsää. Itä toivoi, että kysymys raukeaisi. Mutta sodan jälkeen\nkiinnittivät lännen farmarit ruuvia tiukemmalle. Asia otettiin\nuudelleen esille. Itä tutkitutti ennen päätetyn radan suunnan ja\nselitti, että Port Nelsonin satama, johon linjaa johdettiin ja johon\noli jo kustannuksia tehty, oli tarkoitukseen aivan kelvoton. Se\nilmoitti jyrkästi, ettei se katso voivansa myöntää rahoja tällaiseen\nhukkamenoon. Farmarit eivät hätääntyneet. Hekin olivat toimessa. Ja\ntutkijat todistivat, että pohjoisempana oli Churchillin satama aivan\nerinomainen. Tosin tarvittiin nyt melkoisen paljon lisäkustannuksia\nradan johtamiseen entiseltä suunnalta, kun uusi rata tulisi noin 100\nmailia (160 kilometriä) pitemmäksi. Sitäpaitsi Churchill oli vain\nmaantieteellinen nimi aivan asumattomalla seudulla. Vallassa oleva\npuolue, vapaamieliset, huomasivat, että jos mieli pitää valtaa,\nniin täytyy taipua. Ja niin on nyt rakennettu kiireisesti rautatietä\nChurchilliin, erämaitten läpi. Tie valmistuu näinä aikoina ja sitä\nmyöten lähetetään ei ainoastaan Manitoban, vaan yleensä suuren lännen\ntuotteita (mikäli Vancouver ei ole lähempänä) maailmanmarkkinoille,\netupäässä tietysti viljaa. Vesiväylä ei kyllä ole auki kuin muutamia\nkuukausia vuodessa (Idän selityksen mukaan vain pari kolme kuukautta),\nmutta lännen farmarit ovat saaneet vesitien, ja Manitoba on\ntullut merimaakunnaksi.\n\nAjatus tämän rautatien rakentamisesta näyttää olleen erittäin\nonnellinen edellä mainittujen mineraalilöytöjenkin ja käytettävien\npuutavarain vuoksi.\n\nMyös suomalaisia on ollut tuon radan, kuten Flin-Floninkin,\nrakentamisessa mukana. Sitä todistaa sekin, että kaksi asemaa tämän\nradan varrella on saanut nimet Kiiski ja Niska.\n\nManitoban maakunnalle avautuvat nyt myös runsaat kalastusmahdollisuudet\nHudson Baylla, joka on ollut valaistakin kuuluisa. Maakunnan järvet\novat niinikään kalarikkaita, joten veden anti on preerioittcn vierellä\nollut tuottoisa.\n\nKaikki tämä toiminnan laajeneminen pohjoiseen ja ulottuminen\nmuuhunkin kuin maanviljelykseen lisää maakunnan väestöä. Vuonna 1881\noli Manitobassa vain 52.000 asukasta. Se yritti jo jäädä jäljelle\nSaskatchewanista eikä siellä nykyjäänkään ole väkeä enemmän kuin\n700.000. Mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että Manitoba on\nastumassa aivan uutta, loistavaa kehitystä kohti, missä maanviljelys on\nkyllä huomattavin, ei kuitenkaan ainoa huomattava elinkeino. Sitä mukaa\nkuin vanhojen farmien omistajat tottuvat karjanhoidon avulla pitämään\npeltojaan täydessä kasvukunnossa, saa siellä maanviljelyskin yhä\nkasvavaa menestystä.\n\nHallinto on samantapainen kuin yleensä muissakin dominion maakunnissa.\nKuninkaan sijaisena on kenraalikuvernöörin, yksituumaisesti maakunnan\nhallituksen kanssa nimittämä varakuvernööri (lieutenant Governor),\njoka allekirjoittaa ministeriön (Council) istunnoissa tehdyt päätökset.\nMinisteriöön kuuluu seitsemin lainlaatijakunnan valitsemaa jäsentä.\nLainlaatiiakunnassa on 55 kansan valitsemaa edustajaa. Dominion\nparlamentissa on maakunnan edustajina 17 jäsentä edustajahuoneessa\n(House of Commons) ja niiden lisäksi 6 senaattoria. Kuntia, joilla\non oma hallintonsa, ei toistaiseksi ole kahtasataa, mutta niitä\nmuodostetaan sitä mukaa kuin asutus kasvaa. Koulut ovat ensimmäiset,\njoita uusille asutusseuduille perustetaan. Maakunnan yliopisto on\nWinnipegissä, jonka lähellä on myös paras maanviljelysopisto.\n\nWinnipeg on maakunnan pääkaupunki. Se on samalla väkiluvultaan\nKanadan kolmas tai neljäs kaupunki (Vancouver kilpailee voimakkaasti\nsen kanssa). Sen väkiluku on 200.000 vaiheilla. Maakunnan väestöstä\nasuu siis enemmän kuin neljäsosa Winnipegissä. Tällä kaupungilla ei\nole ainoastaan maakunnallinen merkitys. Se on Kanadan lännen portti,\nvieläpä todellisemmin kuin Chicago, joka tuskin koskaan on ollut\nAmerikan lännen porttina. Muuten nämä kaupungit ovat vaikutukseltaan\naika lailla samassa asemassa. Kumpikin on liikenteen johtajana idän ja\nlännen välillä. Preeriamaakuntien tuotteet tulevat tavallisesti ensin\nWinnipegiin, missä ne lajitellaan ja lähetetään edelleen. Winnipegin\nviljapörssi alkaa nykyjään olla varsinkin vehnän hinnan määräiä\nmaailman markkinoilla.\n\nKaupunki on rakennettu kahden joen yhtymäkohtaan laajalle tasangolle.\nSiellä oli jo Hudson Bay-yhtiön hallinta-aikana pieni linnoitus\nja asutus. Kun yhtiö myi alueensa dominiolle, ei paikkakunnan,\nosaksi vielä järjestettyyn hallintoon tottumaton väestö johtajansa\nLouis Rielin yllyttämänä tahtonut alistua. Syntyi kapina, joka pian\nkukistettiin. Jäljellä on vielä \"muinaisjäännöksiä\" (vanhimmat\nmuistomerkit) senaikaisesta Fort Garryn linnoituksesta. Tällaisilla\nuusilla seuduilla lasketaan vanhojen muistojen ikä vuosikymmenissä, sen\nsijaan kuin se Euroopassa lasketaan vähintään vuosisadoissa.\n\nKaupungin uudenaikaisuutta osoittavat leveät, melkeinpä liiankin leveät\nkadut. Asemilla on liike, varsinkin tavaraliike, hyvin suuri. Ja\npääkaduilla liikkuu autoja toisinaan neljässäkin rivissä. Rakennukset\nviittaavat suurkaupunkiin. On valtavia liikekonttoreita ja suuria\nteollisuuslaitoksia. Lännen suurimmat teurastamot ovat Wiimipegissä.\nPankkien liiketilasto nousee vuodessa noin 3.000 miljoonaan dollariin.\n\nManitoban muut kaupungit ovat vähäpätöisiä. Brandon on hyvinvoivan\nmaanviljelysalueen keskuksessa. Siellä on noin 17.000 asukasta. Portage\nla Prairie on puolta pienempi.\n\nLiike-elämä on Winnipegissä vilkkaimmillaan elonkorjuun aikana. Elokuun\nalkupuolelta lähtien saapuu sinne idästä ja Euroopasta kymmeniä\ntuhansia elonkorjaajia, jotka sieltä lähetetään preeriamaakuntien\neri osiin. Jonkin ajan perästä alkaa sitten saapua viljalasteja. Niitä\ntulee päivittäin tuhansia vaununlasteja. Junat, melkeinpä yhtenäisenä\njonona, vievät niitä eteenpäin, enimmäkseen Port Arthuriin, mistä\nvilja lähetetään järvilaivoilla eteenpäin, itää ja Eurooppaa kohti.\nNäin on preerioitten tasangolle tullut Kanadan sangen huomattava\nkauppakaupunki ja lännen liikkeen keskus.\n\n\n\nKANADA VALLOITUSTÖISSÄ.\n\n\nKanada on pienestä alustaan paisunut suureksi. Ilman sotia, paitsi\nkahakoita intiaanien kanssa sekä myöskin verraten vähäpätöisiä\naseellisia toimia eräitten kapinallisryhmien taivuttamiseksi, on se\nsaanut haltuunsa laajan alueen, joka vastaa kokonaista maanosaa.\n\nMutta tämä alue oli erämaa, suurimmalta osaltaan kylmä ja asutukseen\nsopimaton. Kanadan tehtäväksi on tullut läntisellä pallonpuoliskolla\nse, mikä Suomella ja yleensä pohjoismailla on itäisellä: taisteleminen\npohjan kylmiä vastaan ja viljelyksen vieminen pohjoisemmaksi.\nHallalta on valloitettava maata pala palalta, hyinen vihollinen on\nkarkoitettava kauemmas.\n\nTässä on Kanadalla vaikeampi tehtävä kuin millään muulla. Voittoisasti\non kuitenkin valloitustyötä tehty, ja Kanada on saavuttanut tuloksia,\njotka ansaitsevat suurinta tunnustusta ja ovat esimerkiksi kelpaavia\nmuillekin. Kanadalla on tällä alalla suuria sankareita, ja nämä\nsankarit ovat nykyaikaisia, toiset elävät vieläkin, vaikka heistä\nEuroopassa tiedetään vain vähän. Tämän kirjan mieluisimpia tehtäviä on\nesitellä heitä esikuvallisina Suomelle.\n\nTärkein valloitustehtävä on ollut ulottaa vehnän kasvatuksen\nmahdollisuus pohjoisemmaksi. Uutterasti on koetettu kehittää\nvehnälajeja, jotka ehtisivät valmistua entisiä aikaisemmin ja joita\nvoidaan käyttää seuduilla, missä halla pyrkii aikaiseen tuhoamaan\ntähkäpäät.\n\nKun tällainen uusi vehnälaji on saatu jalostetuksi ja varmistetuksi, on\nse suurtapahtuma, joka ansaitsee maailmanhistoriallisen merkityksen.\nAivan näinä viime vuosina on taas tuollainen voitto saavutettu, on\nsaatu Garnet-vehnä, joka neljän viime vuoden aikana on ottanut\nhaltuunsa Kanadassa suuremman alueen kuin minkä liittolaiset\nvalloittivat maailmansodassa saksalaisilta. Laajat alueet pohjoista\nerämaata, jotka pidettiin sopivina vain petoeläinten tyyssijoiksi,\nvalloitettiin Kanadan maanviljelysvyöhykkeeseen.\n\nAnsio Garnet-vehnän kehittämisestä kuuluu sille työlle, jota\nsuoritetaan Kanadan Keskuskoeasemalla Ottawassa. Sen serealistit\nWilliam Saundersista hänen mainioon poikaansa Charles Saundersiin\nsekä nykyiseen johtajaan L.H. Newmaniin saakka ovat tehneet sitkeää,\nväsymätöntä työtä. Viimeinen huomattavampi tulos on Garnet. Kokeet\nosoittavat, että se kypsyy kymmenen päivää aikaisemmin kuin\n\"Markiisi\"-vehnä, joka taas on aikaisempi muita.\n\nMarkiisi-vehnä teki Kanadan maailman vehnäaitaksi ja Garnet-vehnä lisää\ntuotantoaluetta. Kanadassa on kyllä viimeisen kuuden vuoden kuluessa\ntehty suuria mineraalilöytöjä, ja metsän käyttö on paljon lisääntynyt.\nMutta kaiken sen voittaa viljan tuotanto juuri näitten jalostettujen\nvehnälajien avulla.\n\nPohjois-Amerikan asutushistorian suurtapahtuma oli se, että juuri ennen\nAmerikan sisällissotaa monet tuhannet pioneerit muuttivat hiljalleen\nlänteen telttavaunuissaan, mennen aina Oregoniin ja Kaliforniaan\nsaakka. Näin tulivat laajat alueet asutuiksi. Niinä aikoina oli Kanadan\nsuuri länsi vielä horrostilassa. Puhvelilaumat vallitsivat preerioita\nja näitä pyydystelivät vain intiaanit. Mehevä maaperä odotti\nviljelijäänsä.\n\nPaljon sai aikaan Canadian Pacific-rautatien rakentaminen preerioitten\nhalki Isolle valtamerelle saakka. Mutta senkin valmistuttua pidettiin\npreerioita sopivina ainoastaan karjan kasvatukseen. Puhvelien\nsijaan voi tulla kesyä raavaskarjaa. Uudisasukkaat, jotka ennen\nrautatietä ja varsinkin sen rakentamisen jälkeen siirtyivät noille\nseuduille, olivat pelkäämättömiä eivätkä säästäneet vaivojaan. Mutta\npääomien omistajat olivat varovaisia. Englantilaiset rahamiehet,\njoiden varassa maan asuttaminen suureksi osaksi oli, epäilivät\nmahdollisuuksia. Ja Englannin sanomalehdet avoimesti julistivat,\nettä maa tuskin oli minkään arvoista viljelykseen. Vielä vuonna\n1881 kirjoitti hyvin arvossa pidetty englantilainen sanomalehtimies:\n\"British Columbia ei koskaan olisi saanut asukkaita, elleivät Hudson\nBay-yhtiön metsästäjät olisi uskaltaneet mennä sinne ja ellei\nkultakuume olisi houkutellut seikkailijoita. Puolenkaan sataa\nrautatietä ei voi saada Kanadan Länttä viljelykseen. Paljon huudettu\nManitoban maanviljelyssiirtokunta ei voi kauan tulla toimeen. Talvien\nkylmyys heidät sieltä karkoittaa.\"\n\nTämä, silloin maanviljelykseen mahdottomaksi julistettu paikka, on\nnykyjään maailman kaikkein rikkaimpia viljelysseutuja ja tuottaa\nvuosittain noin tuhat miljoonaa dollaria.\n\nKehitys tapahtui kyllä nopeaan, mutta ei kuitenkaan yhdessä päivässä.\nPioneerit, jotka menivät sinne Kanadan preerioille 1870-luvun lopulla\nja 1880-luvun alulla, ovat useat vielä elossa. He ovat saaneet kestää\npaljon, mutta ovat saavuttaneet hyvän toimeentulon ja terveydenkin.\nHeidän mennessään luultiin, että uudisasukas ei kestä Kanadan avoimilla\npreerioilla. Monet heistä etsivätkin suojapaikkoja, laaksoja tai\nmetsä-aluetta, ollakseen tuulilta suojassa. Ensin huomattiin, että\nalue oli hyvin hyvä karjankasvatukseen. Mutta vehnä ei tahtonut kypsyä.\nParas silloinen vehnälaji \"Red Fife\" vaati valmistuakseen 120 päivää.\nMutta halla tuli aikaisemmin ja tuotti kadon.\n\nTiedemiehet ja viljanjalostajat tulivat avuksi. Kanadan hallitus\nkiinnitti huomiota koeasemiin. Tämän vuosisadan alussa teki tohtori\nCharles E. Saunders, joka silloin oli dominion pääserealisti\n(viljanjalostaja), pitkäaikaisissa kokeissaan käänteen tekevän\nhavainnon. Hän sai kehitetyksi vehnän, jota hän sanoi \"Markiisiksi\"\nja joka kypsyi sadassa ja kymmenessä päivässä. Tämä tapahtui v.\n1904. Uusi vehnä oli kultaa preerioitten viljelijöille. Se\nulotti vehnänkasvatusaluetta pohjoiseen 200 mailia, siis valtasi\nkarjankasvatukselta ja erämaalta valtakunnan kokoisen alueen.\n\nKanadan hallitus järjesti asutusohjelmansa uudelle perustalle. Preeriat\nmuodostettiin maakunniksi ja uudisasukkaille annettiin maata vapaasti.\nVuoteen 1914 mennessä oli syntynyt aavikoille viljankasvatusta\nvarten yli puoli miljoonaa farmia, ja Kanada alkoi kehittyä maailman\nvilja-aitaksi. Kun Markiisi-vehnällä oli muitakin hyviä ominaisuuksia,\npaitsi aikainen kypsyväisvys, levisi se ei ainoastaan Kanadaan, vaan\nmyöskin Yhdysvaltoihin, ja on viime aikoina ollut yleisimmin käytetty.\nSe on tuottanut Kanadalle rikkauksia, jotka ovat laskettavissa ainakin\nsadoissa miljoonissa dollareissa. Tohtori Saunders ansaitsee tulla\nluetuksi maailman suurimpien ja hyödyllisimpien miesten joukkoon. \"Joka\nsaa kaksi viljankortta kasvamaan siinä, missä ennen kasvoi vain yksi,\ntekee ihmiskunnalle enemmän hyötyä kuin maailman tietoviisaat\",\nsanoi aikoinaan eräs kuuluisa kirjailija. Tohtori Saunders on tehnyt\nenemmän. Hän on saanut suunnattomat viljapellot lainehtimaan siellä,\nmissä vilja ei kasvanut ollenkaan. Hän ei ollut mikään tietoviisas,\nvaan yksinkertainen, käytännöllinen kokeilija, mutta Kanada ja koko\nmaailma on suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle.\n\nKehitystä tapahtui edelleen. Saundersin jälkeen tuli Kanadan viljan\njalostuksen johtajaksi, hallituksen serealistiksi. L.H. Newman.\nHän jatkoi Saundersin jo alulle panemia kokeita ja pyrki tekemään\nvehnänkasvatuksen mahdolliseksi vielä pohjoisempana, valtaamaan\nviljelykseen uusia alueita. Vuonna 1922 hän ilmoitti hallitukselleen\nsaaneensa lajin, jolle hän antoi nimen Garnet. Sillä oli samat\njauhattamis- ja satoisuus-edut kuin Markiisilla, mutta se kypsyi 5-10\npäivää aikaisemmin. Laji toimitettiin farmareille kokeiltavaksi. Tulos\noli hyvä ja ministeri W.R. Motherwell, jonka kanssa tämän kirjoittaja\non ollut läheisessä kosketuksessa ja saanut suoranaiset tiedot,\ntuli vakuutetuksi lajin pätevyydestä. Lajia koeteltiin mahdollisimman\npohjoisessa, Hudson-lahteen johtavan rautatien varsilla. Kylvämään\npäästiin siellä vasta toukokuun lopulla. Kuitenkin kypsyi Garnet ennen\nhalloja. Vuonna 1928 kylvettiin sitä Churchill-joen varrelle, jota on\npidetty aivan mahdottomana viljan kasvatukseen. Vehnä kypsyi. Näin\ntiedetään, että suuri valloitustyö on tehty. Ainakin 250.000 uudelle\nfarmarille on avattu mahdollisuuksia vehnäsatoon.\n\nTähän eivät kuitenkaan Kanadan viljanjalostajat tyydy. Uusia lajeja\non kehittymässä. Niistä toivotaan saatavan vehnänsiemeniä, jotka\nkypsyvät alle sadan vuorokauden, säilyttäen samalla muut tarpeelliset\nominaisuudet.\n\nNäin valloitetaan maata lisää viljelykseen ja siirretään asutusta aina\nvain pohjoisemmaksi.\n\n\n\nSASKATCHEWAN.\n\n\nSaskatchewan tuli maakunnaksi dominion yhteyteen v. 1905. Sitä ennen se\nkuului ensin Hudson Bay-yhtiön turkiskauppa-alueeseen, ja sen jälkeen\nkuin yhtiö myi maansa Kanadan hallitukselle, tämän järjestämättömään\nhallinnolliseen piiriin. Maakunnan oikeudet se sai samalla kertaa\nkuin Alberta, ja joutui ennen tätä sisartaan huomion esineeksi syystä,\nettä se oli itäisempi. Idästä on Amerikan asutus tapahtunut.\nSitäpaitsi oli Saskatchewaniin jo ennen siirtynyt uudisasukkaita,\netupäässä Yhdysvalloista, muiden muassa parvi suomalaisiakin.\n\nAmerikkalaiset katsoivat kolmisenkymmentä vuotta sitten Kanadan\njonkinlaiseksi Yhdysvaltain takamaaksi. Mitään rajaesteitä ei ollut.\nJa maata oli vapaasti saatavana mistä tahansa.\n\nKun liike länteen oli Yhdysvalloista käynyt jo niin voimakkaaksi,\nettä kaikkialla alkoi olla uudisasukkaita, vaikkakin harvassa,\nkääntyivät toiset pohjoiseen, joka oli vielä aivan asumatonta.\nSamaa ruohoista, väkimultaista preeriaa he kohtasivat sielläkin.\nYhtä hyvä heidän oli asettua sinnekin. Niin saivat Kanadan preeriat\nensimmäiset asukkaansa. Myöhemmin sitten ne, jotka lannoittamatta\nolivat ottaneet vehnäsatoja Yhdysvaltain preerioilta ja siten aikojen\nkuluessa laihduttaneet maansa siirtyivät Kanadan puolelle, missä oli\nvielä koskematonta preeriaa saatavissa. Näin tuli uusi ryntäys\nYhdysvalloista käsin, ja se aikakausi on vieläkin vallitsemassa.\n\nMuuttoa helpottaa näiden kahden maan rauhalliset välit. Jo rajan\nmäärääminen aikoinaan Yhdysvaltain ja Kanadan välillä tapahtui\naivan huomioon ottamatta mitään strategisia näkökohtia. Rajaviiva\nvedettiin vielä helpommin kuin kerrotaan Nikolai I:n määränneen\nratasuunnan Pietarista Moskovaan. Ei tässä tarvittu edes viivoitinta.\nRaja määrättiin Ontarion läntisimmästä kolkasta kulkemaan 49.\nleveysastetta pitkin aina Ison valtameren nousuveteen saakka. Noin\n1.200 mailia (lähes 3.000 kilometriä) määrättiin maantieteellisesti\nvain summassa, katkaisipa se jokia, vuoria, tai mitä \"strategisia\"\nkohtia tahansa. Eivätkä strategiset näkökohdat ole olleet\ntarpeellisiakaan. Sen jälkeen kuin Amerikan Yhdysvallat vapautuivat\nEnglannista, on niillä ollut keskenään sota vain vuonna 1812, mikä\nulottui Kanadaankin, ja silloin nuo seudut, joiden rajasta nyt on puhe,\nolivat molemmin puolin asumattomia. Sen jälkeen ei mitään sotaan\nvaikuttavia erimielisyyksiä ole ollut eikä niitä yleisen vakaantuneen\nkäsityskannan mukaan koskaan tulekaan. Rajoja ei ole tarvinnut\naseellisin voimin varjella. Yhtään linnoitusta ei ole Kanadan tai\nYhdysvaltain puolella rajaa suojelemassa. Tässäkin olot uudella\nmanterella eroavat suuresti Euroopassa vallitsevista. Rajan kummallakin\npuolella elävät kansat säästävät paljon varoja hyödyllisempään\nkäytäntöön.\n\nSamalla tavalla kuin eteläinen raja määrättiin myöhemmin pohjoinenkin\nKanadan maakunnille. Hudson-lahdesta Ison valtameren äärille tuli 60.\nleveysaste (sama, millä tasolla Helsinki on) maakuntien pohjoisrajaksi.\nKatsottiin, että maakunnilla on kylliksi tilaa asutustarkoituksia\nvarten niinkin pohjoiseen saakka. Pohjoisin osa jäi territoreiksi,\njärjestämättömiksi alueiksi.\n\nEdellämainitut leveysasteet määräävät Saskatchewaninkin eteläisen\nja pohjoisen rajan. Kun vielä lännessä on rajana 110. pituusaste\nja idässäkin raja kulkee suoraa linjaa Manitobaa vastassa, on\nSaskatchewan suorakaide, joka on 760 mailia pitkä ja 390 mailia leveä.\nPinta-alaa sillä on 251.700 neliömailia ja on se siis suurempi Ranskaa\nja alun toista sataa tuhatta neliömailia suurempi Suomea.\n\nSaskatchewanin tähän saakka asuttu osa on preeriaa ja on nykyjään\ntunnettu melkein yksinomaan maan viljelysmaana. Se kasvattaa noin\npuolet Kanadan vehnäsadosta. Vuonna 1927 saatiin Kanadassa vehnää 440\nmiljoonaa bushelia. Shaskatchewan tuotti siitä 213 miljoonaa. Tästä\nmäärästä pystyi se myymään muuanne enemmän kuin mikään muu vastaavan\nkokoinen alue koko maailmassa. Se on tämän maakunnan ennätys, mikä\nkatsoen vähäiseen väkilukuun on kerrassaan ihmeteltävä. Keskimääräinen\nsato eekerin alalta oli mainittuna vuonna 16 bushelia, ei tosin suurin\nKanadassa, mutta huomattavasti suurempi kuin missään Yhdysvaltain\nvaltiossa. Vehnä oli niin sanottua kevätvehnää (hard spring wheat),\njota pidetään jauhon valmistamiseen parhaimpana. Saskatchewanin\nkynnettäväksi (enimmäkseen kannotonta ja kivetöntä) kelpaava alue on\narvioitu 94 miljoonaksi eekeriksi, josta yksityisille on luovutettu\n44 miljoonaa eekeriä, mutta edellä mainittuna vuonna oli vehnän\nkasvatuksessa vain 13 miljoonaa. Kymmenet miljoonat eekerit odottavat\nvielä viljelijää. On laskettu, että Saskatchewan yksinään voisi\ntäyttää koko maailman vehnän tarpeen, jos se olisi viljelty täyteen\nkykyisyyteensä asti.\n\nMutta sekin tuotanto, minkä se on antanut, kaipaa vertaistaan. On\notettava huomioon, että puoli vuosisataa sitten oli koko tämän\nmaakunnan alueella vain muutamia uudisasukkaita. Tuhannet puhvelit\nkulkivat häiritsemättöminä laitumilla preeriaruohikossa. Punaiset\nintiaanit pitivät maata jakamattomasti omanaan.\n\nNelisen vuosikymmentä sitten puhkaisi rautatie kulkuväylän idästä\nlänteen. Se antoi sysäyksen uudisasutukselle. Ja siitä lähtien on\ntämä alue tullut tunnetuksi, vaikka vasta puolen kolmatta vuosikymmentä\nse on ollut kartalla, nyt jo maailmankin kartalla omien ansioidensa\nnojalla. Nyt on Saskatchewanissa kouluja ja kirkkoja kävelymatkan\npäässä. Tai kukaan ei kävele siellä sanottavasti edemmä kotitanhuja.\nAutot ovat yleisesti käytännössä, talossa on vanhalla ja nuorella\nväellä omat autonsa, kuten ennen Suomessa varakkaassa talossa kullakin\nomat nimikkohevosensa. Tiet ovat vielä monin paikoin hyvin huonoja,\nmutta missä tie pettää; siellä useinkin voi ajaa syrjään, avoimelle\npreerialle, mikä kestää uudenkin Fordin ja missä saa ajaa, kuten\nhaluaa.\n\nRautatietä on maakunnassa jo noin 8.000 mailia, siis kolme kertaa\nenemmän kuin Suomessa, yleensä enemmän kuin missään muussa Kanadan\nmaakunnassa, paitsi Ontariossa. Lisäksi on tullut yhteyden\nylläpitämiseksi radiot. Ennen oli farmarin, erittäinkin farmarin\nemännän, elämä kovin yksinäistä aavalla preerialla, kaukana toisista.\nNyt hänellä on tilaisuus, jos haluaa, kuulla jumalanpalveluksia\nKanadan tai Yhdysvaltain parhaimmista kirkoista tai jazzimusiikkia\ntanssisaleista. Ja farmari saa täsmälleen pörssitiedot viljanhintain\nvaihteluista tai kuulee valaisevia esitelmiä. Nyt ei ole farmarin\nelämä enää niin yksitoikkoista kuin oli muutama vuosi sitten. Tämä\nvaikuttaa suuresti farmeilla viihtymiseen.\n\nEnnen olivat farmitalot aavalla preerialla yksinäiset, ilman mitään\nistutuksia tai puita. Varjoa ei ollut paahtavia auringonsäteitä\nvastaan muualla kuin ehkä talon seinämällä. Hallituksen toimesta on\nnyt saatu puiden ja pensaiden taimia. Niitä on istutettu tuulen ja\nauringon suojaksi. Nyt ovat farmitalot useinkin sangen miellyttäviä\nkosteikkoja erämaassa. Ympärillä lainehtii vilja auringonpaisteessa\nkymmenien penikulmien alalla, mutta farmin ympärystä on varjoisaa,\nviihdyttävää. Pakkasilma on kirkas, kuiva ja raitis.\n\nVähäiset sateet kesän aikaan olisivat muualla aivan liian heikot\nturvaamaan satoa. Mutta jos Saskatchewanissa keväällä sataa, kuten\nuseinkin tapahtuu, muutamia kunnon kuuroja, riittää siitä kosteutta\ntärkeimmäksi ajaksi, sillä rikkaan ruokamullan alla on savi, joka\nestää veden tunkeutumista syvemmälle. Kun farmarit on vielä lisäksi\ntotutettu niin sanottuun kuivaan farmaukseen, ei heitä sateiden puute\nkovin peloita, paitsi jos sattuu aivan kuivia kesiä, mikä myöskin on\nmahdollista. Jos kesällä vielä tulee muutamia, vaikka harvojakin\nsateita, on sato pelastettu.\n\nSaskatchetvania on pidetty Pohjois-Amerikan parhaimpana\nviljankasvatusalueena. Nyt on Alberta voitokkaasti kilpailemassa,\nmutta edelleenkin on Saskatchewan se, johon etenkin vehnäsadon\ntarkkailija kiinnittää suurimman huomionsa. Tämä maakunta on edelleen\nmaailman paras vehnä-aitta, on ollut jo jonkin kymmenkunnan vuotta.\nKanada on niin nuori ja sen kehitys niin nopea, että kymmenenkin\nvuotta katsotaan kyllin pitkäksi.\n\nSilloin kuin Saskatchewan tuli maakunnaksi, oli sen väkiluku vain\nnoin neljännes miljoonaa. Nyt siellä ei ole aivan niin paljon kuin\nUudenmaan ja Turun lääneissä yhteensä. Ehtiä sinä aikana maailman\netevimmäksi viljankasvattajaksi on kieltämättä hyvin kunnioitettavaa ja\nmaakunnan viljelijöille tunnustusta tuottava saavutus. Viljelijät ovat\nkauttaaltaan siirtolaisia ja ovat kokoontuneet kaikesta maailmasta.\nKova työ, sitkeys ja maaperän hedelmällisyys ovat tuottaneet tuloksia.\n\nMaakunnan viljelijöistä on mainittavin englantilainen siirtolainen.\nSeager Wheeler, joka Rosthernissa kasvattamastaan vehnästä, kaurasta\nja ohrasta on kansainvälisissä näyttelyissä saavuttanut korkeimmat\npalkinnot. Hän on niitä maailman suurmiehiä, joiden maine on kasvanut\nmaa-elämässä, missä hän on esimerkillään ja jalostusmenetelmillään\ntehnyt ihmiskunnalle suunnatonta hyötyä.\n\nViime vuosina on johtavien piirien suunta maatalouden kehittämisessä\nalkanut olla se, ettei ole paras tapa pysytellä yksistään vehnän tai\nyleensä viljan kasvatuksessa. Preerioillekin on sekaviljelvs, myöskin\nlypsykarjanhoito, edullisempi. Siellä on jo nyt karjaa lähes niin\npaljon kuin Suomessa, hevosia (traktoreista huolimatta) kolme kertaa\nenemmän, sikoja lähes puolta ja kanoja seitsemän kertaa enemmän kuin\nSuomessa. Kun tällainen tulos on saavutettu vajaassa ihmis-iässä,\nuudisseudulla, on siinä syytä ihmettelemiseen ja tunnustuksen\nantamiseen.\n\nSaskatchewan on tunnettu etupäässä maanviljelys-, nimenomaan\nvehnänkasvatusseuduksi. Ja sellaisena sen maine varmasti pysyy kauan\ntulevaisuudessakin, sillä siihen se on luonnon aivan erikoisesti luoma.\nMutta pohjaltaan ei maaperä kuitenkaan ole pelkästään ruokamultaa.\nMullan alla on, kuten sanottu, savi, ja monin paikoin tuo savi on\nhyvin kelvollista saviteollisuuteen. Se saattaa olla aivan valkeata,\npuhdasta kasviaineista ja muusta, niin että siitä voi muovailla\nvaikka taideteoksia. Tiilen, tulenkestävänkin polttoon se hyvin\nsoveltuu. Ja saven alla, mitä siellä on, se on kätketty tulevaisuuteen.\nMaakunnan pohjoisin osa, joka ei ole preeriaa eikä irtonaisten\nmaakerrosten kauttaaltaan peittämää, on jo pystynyt näyttämään\nmineraalirikkauksia. Siellä on koillisosa aivan Flin-Flonin kuuluisien\nkaivosalueitten rajalla. Suonet kulkevat Saskatchewaniin, mistä niitä\non tavattu. Tämä maakunta antaa jo vesivoimaa, jota sillä kyllä on\nnoissa pohjoisissa osissa, tälle kaivosalueelle, joka on tulossa\nmaailman parhaimpien joukkoon. Näyttää siltä, että maakunta ennen\npitkää tarvitsee vesivoimansa omien kaivosten hyväksi.\n\nSaskatchewanin kivihiilestä ei suuri maailma puhu juuri mitään.\nEikähän se ole parasta laatua eikä sitä kannata kuljettaa kauas. Mutta\nkotoiseen käytäntöön sitä, lignitiä, riittää melkein rajattomasti.\nOnhan laskettu, että sitä on 60 miljardia (!) tonnia.\n\nJoitakin vuosia sitten ei Saskatchewanin pohjois-osaa otettu mihinkään\nlaskuun. Maakuntaa pidettiin preeriana, melkein puuttomana. Kuitenkin\non siellä pohjoisessa, paitsi haapaa ja koivua, myöskin kuusta ja\npetäjää. Ellei näiden käyttöä suunnitellakaan koko maailmalle, on\nkotoiseen tarpeeseen riittävästi, vaikka hallitus tahtookin suojella\nmetsäaluetta kosteuden säilyttämiseksi preerioita varten.\n\nKalastus ei Saskatchewanissa ole tyhjänpäiväistä. Pohjoisessa se on\nhyvää, etelän pikkujärvissä ja joissa tyydyttävää. Urheilumetsästäjä\nvoi sielläkin tavata suuria hirviä ja etelämpänä on preeriakanoja\nmelkein lukemattomasti, samoin lukuisissa lammikoissa sorsia sekä\nmuita vesilintuja. Jäniksiä ja kojootteja on kiusaksi asti. Joskus\ntapaa antiloopinkin.\n\nMyös Kanadassa alkaa kaupunkiasutus pyrkiä suhteettoman suureksi.\nSaskatchewanissa pysytään kuitenkin suhteellisesti enemmän maalla\n-- toistaiseksi, ja toivotaan, että elämän mukavuuksien avulla ja\nerittäinkin radioitten kautta, joita maallekin hankitaan, väestö rupeaa\nmaallakin viihtymään.\n\nMaakunnan suurin ja samalla pääkaupunki on Regina (englantilaiset\nlausuvat sen \"Ridjaina\". Se on mainion maanviljelysalueen keskellä ja\non, nuoruutensakin vuoksi, aivan nykyaikaisesti rakennettu. Maakunnan\nhallitusrakennukset ovat siellä, kuten muuallakin, komeat ja näkemisen\narvoiset. Väljät ovat tilat sisällä ja erittäinkin ulkoalueella.\nNäköala parlamenttirakennuksen portailta on viehättävä. Edessä on\nlaajoja kukkaisryhmiä, niiden takana keinotekoisia järviä saarineen.\n\nMaakuntahallitukseen kuuluu, kuten kaikissa Kanadan maakunnissa,\nkenraalikuvernöörin nimittämä varakuvernööri ja toimeenpaneva neuvosto\n(ministeristö). Viimeksimainittu muodostuu lainlaatijakunnan\nenemmistöpuolueesta. Lainlaatijakunnassa on 63 jäsentä. Dominion\nparlamentissa on Saskatchewanista 21 edustajahuoneen jäsentä sekä 6\nsenaattoria.\n\nReginan jälkeen on maakunnan huomatuin kaupunki Saskatoon,\njoka on parissa vuosikymmenessä kerännyt 30.000 asukasta. Siellä\novat maakunta-yliopiston monet kauniit rakennukset väljällä\nalalla. Välillä on hyvin hoidettuja ruohokenttiä, puistikoita ja\nkukkaistarhoja. Ylioppilailla, jotka Kanadassa yleensä asuvat\nitse yliopistoissa, on asuinrakennuksia kaikkine mahdollisine\nmukavuuksineen. Sain tilaisuuden helteisen autoajelun jälkeen kylpeä\ntällaisen ylioppilaskodin kylpyosastolla. Mieleen tuli: milloinkahan\nSuomen yliopistot saavat näitä koteja.\n\nKomeat ovat koulurakennukset Moose Jawssakin, jonka väkiluku on\nvasta 20.000. Tämä kaupunki on tunnettu suuresta viljasäiliöstään,\njohon mahtuu kolme ja puoli miljoonaa bushelia. Prince Albertista\nkehittyy pohjois-Saskatchewanin liikekeskus. Se on jo metsäseudulla,\nja näköalat ovat vaihtelevat. Kaupunki on maakunnan nuorien kaupunkien\nnuorimpia. Asukkaita vasta 8.000 tuoreimman tilaston mukaan. Mutta\ntilasto ei jaksa pysyä Kanadan kaupunkien kehityksen tasalla. Ennenkuin\ntilastonumerot on painettu, ovat ne jo vanhettuneita. Suuren Lännen\nkanadalainen saattaa sanoa kuin ennen Duluthin asukas käydessään New\nYorkissa. Hän sanoi, kun kysyttiin Duluthin väkilukua: \"Lähtiessäni\noli siellä niin ja niin monta asukasta. En tiedä, kuinka monella\nsadalla se on kasvanut tällä viikolla, minkä olen ollut poissa.\"\n\nTilasto ilmoittaa Saskatchewanissa olevan 100.000 autoa ja puhelimia\nväkilukuun nähden enemmän kuin missään muualla, paitsi Tanskassa.\nPaljon muuta voisi amerikkalaiseen tapaan tilastonumeroilla esittää,\nmitkä todistaisivat tämän 25-vuotiaan, puhtaimmin maalaisoloista elävän\nmaakunnan kehitystä.\n\nVaikein on tiekysymys. Helppo on kyllä avata teitä preerioilla,\nmissä eivät kivet ja kannot ole esteinä, mutta vaikeampi on pitää\nniitä kunnossa. Maakunta kuluttaa vuosittain miljoonan dollaria\nteiden rakentamiseen. Sen lisäksi kuluttavat kunnat suunnilleen saman\nverran. Käsitetään, että hyvä tieyhteys on kehityksen ja väestön\nviihtyväisyyden tärkeimpiä edellytyksiä.\n\nMatkustaessamme junassa kohti Indian Headin koeasemaa kehui Kanadan\nmaanviljelysministeri, Hon. W.R. Motherwell, joka on kotoisin\nSaskatchewanista ja läheltä sitä seutua, mihin olimme menossa,\nmaakunnan erinomaista savea, jota voi vaikka muovailla. Maakunnan oma\nmaanviljelysministeri säesti tätä esitystä.\n\nJuna pysähtyi, nousimme autoon. Matkamme määrä ei ollut kaukana. Vähän\nennen tuloamme oli sattunut rankka sade, sellainen ryöppy, joka pitkän\nhelteen jälkeen saattaa vain preerioille tulla. Tie oli liejuna,\nniin että vaivoin pääsimme eteenpäin. Kun sitten koe-asemalla oli\njalkaisin kierrettävä katsomassa nähtävyyksiä, tarttuivat kengät\nsaveen niin, ettei tahtonut niitä saada irti. Savi oli kuin liimaa,\njoka tartutti, ja vihdoin tarttui raskaina möhkäleinä raajoihin. Tämä\nei suinkaan ilahduttanut mieltä. Mr. Motherwell käänsi tilanteen\nleikiksi:\n\n\"Kerroinhan teille juuri savemme erinomaisuudesta. Tässä näette siitä\nselvän todistuksen. Se kelpaa vaikka klassillisiin taideteoksiin.\"\n\nMahdollisesti. Mutta me emme olleet taideteoksien näköisiä. Savi\nsaattaa olla erinomaista, mutta monet tiet eivät Saskatchewanissa\nsitä ole.\n\nAjan ollen ja uhrauksin ne kai sellaisiksi tulevat.\n\n\n\nVEHNÄ JA SEN KASVATTAJAT.\n\n\nNykyaikainen taloustieteilijä sanoo, että kansojen sivistyksen määrä on\narvioitava sen mukaan, mitä vähemmän ne tarvitsevat käsiä ruokatavaran\ntuottamiseen omia tarpeitaan varten. Tämän mukaan Kanada ja Yhdysvallat\nolisivat sangen korkealle kehittyneitä sivistysmaita. Niissä\ntarvitaan nykyjään korkeintaan 30 prosenttia ravinnon tuotantoon.\nMuut toimivat toisilla aloilla omaksi ja ihmiskunnan mukavuudeksi,\nrakentavat autoja, siltoja, maanteitä, radioita, huonekaluja y.m. tai\ntoimivat lääkäreinä, sähkömiehinä tai lukemattomilla muilla aloilla.\n\nKanadan preeriamaakuntien farmarit pitävät huolen noiden toisten\nleipätarpeista sekä tuottavat vielä paljon enemmän. Tähän heidän\ntuottavaisuuteensa vaikuttaa maanlaadun rikkaus. Maa on viljavaa,\ntasaista ja kivetöntä. Maanviljelijä voi käyttää koneita pelkäämättä\nniiden särkymistä. Nämä koneet maan muokkauksessa, elonkorjuussa\nja puinnissa vähentävät ihmisvoimaa. Se näkyy tilastossa. Vaikka\nviljasadot lisääntyvät, tarvitaan elonkorjaajia vähemmän. Niitä\ntuotiin Kanadaan vielä viime vuosina Euroopasta saakka ja suunnattomat\njoukot matkusti idän ja lännen asutuskeskuksista. Vuosi vuodelta\nvähenee tarve ja kuitenkin viljaa kasaantuu säiliöihin yhä suuremmat\nmäärät.\n\nVuonna 1905, jolloin Saskatchewan ja Alberta tulivat maakunniksi, oli\nKanadan preerioitten tuotanto 82 miljoonaa bushelia vehnää. Jo kuuden\nvuoden kuluttua nousi se ensimmäisen kerran yli 300 miljoonan bushelin\nja vuonna 1923 yli 400 miljoonan, Nyt on se jo yli 500 miljoonaa.\nPreerioilla kyllä viljansato riippuu sateista, joten kuivina kesinä\nsaadaan vähemmän.\n\nTämän vuosisadan alussa oli Kanadan vehnänviljelyksessä maata noin 10\nmiljoonaa eekeriä. Se on kasvanut nyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi,\ntarkemmin sanoen 121 prosentilla. Farmien lukumäärä sen sijaan on\nkasvanut vain 25 prosentilla ja preeriain väkiluku ainoastaan 50\nprosentilla huolimatta siitä, että siirtolaispolitiikka on suunnannut\nkaikkensa juuri tämän kohottamiseen. Syy tähän on selitettävissä\netupäässä konevoiman lisääntymisessä. Jos tilanne olisi pysynyt\nsamalla asteella kuin ennen maailmansotaa, olisi tarvittu vähintään\npuoli miljoonaa työntekijää preeriafarmeille lisää, jotta nykyinen\ntuotanto saavutettaisiin.\n\nKanada ei kasvata vehnää ainoastaan omiksi tarpeikseen. Se myy sitä\nnykyjään ulkomaille suunnilleen yhtä paljon kuin maailman muut maat\nyhteensä. Kanadan vehnän satoisuus pitää hintoja nykyisellä tasolla.\nKysymys on siitä, voiko Kanada tuottaa vehnää yli oman ja maailman\nkaupan tarpeen. Varmasti se voi sen tehdä tavallisina vuosina. Mutta\nsenjohdosta vehnän hinta alentuisi, ainakin huonompien lajien,\nniin paljon, että kasvatus ei kannattaisi. Hinnat säännöstelevät\nkasvattamista. Mutta jos preeriaväestö siirtolaiskiihoituksen tai\nmuun takia lisääntyy suuresti ja sen takia tulee ylituotantoa, kun\nviljelijä perustaa toimeentulonsa juuri siihen, ei auta muu kuin osan\nviljelijöistä täytyy siirtyä muille aloille. Sen tekevät ne, jotka\ntaloudellisen toimeentulonsa vuoksi ovat paremmassa asemassa. Vanhemmat\nfarmarisuvut menevät kaupunkeihin. Näin vaihtuu farmariasutuskin.\n\nVehnänhintoihin vaikuttaa muukin kuin sen kasvatuksen lisääntyminen.\nJos muualla on sato hyvä tai jos Euroopassa saadaan paljon ruista, on\nmenekki Kanadasta pienempi. Toiselta puolen sitä mukaa kuin Euroopan\nkansat vaurastuvat, siirtyvät ne ruisleivästä vehnäleipään. Sen on\nosoittanut kokemus ja lisäksi vielä sen, että leipä ei ole enää yhtä\ntärkeä ravintoaine kuin se oli ennen.\n\nMiksi sitten leipäviljan kasvatus on Kanadassa lisääntymistään\nlisääntynyt? Yhtenä syynä on se, että uudisviljelijät ovat asettaneet\ntoimeentulonsa sen varaan. Sitä mukaa kuin he ovat saaneet\nmaata auki, ovat he sen panneet viljankasvatukseen. Kaurankin\nkasvatus on vähentynyt, kun he ovat huomanneet, että vehnää on\nsittenkin helpompi muuttaa rahaksi. Hevoset häviävät kaupunkien\nkaduilta autojen tieltä. Kauraa kuluu vähemmän, bentsiiniä enemmän.\n\nNiin Kanadankin maalaisväestö huomaa edullisemmaksi muuttaa\nkaupunkiin, mikäli on tilaisuutta. Ontariossa esimerkiksi on\nsuhteellisesti vähemmän maalaisväestöä kuin 40 vuotta sitten.\nKanadassa on sama ilmiö kuin on Yhdysvalloissa, missä sodan jälkeen\nmaalaisväestö on vähentynyt 31 miljoonasta 28 miljoonaan. Siihen on\nvaikuttanut koneitten käytäntö paljon, samoin kuin siihenkin, että\nkaikesta huolimatta on viljantuotanto lisääntynyt ja maata on otettu\nviljelykseen enemmän.\n\nKanada kutsuu siirtolaisia etupäässä maanviljelijöiksi. Monesta\nmaasta ei pääsekään heitä muulla ehdolla, kuin että he asettuvat\nmaalle. Todellisuudessa silti suuri osa heistä ennen pitkää jättää\nmaaseudun ja muuttaa kaupunkiin, missä kilpailu työnsaannissa on\nsuuri. Tämä on epäkohta, jolle Kanadan valtiomiehet eivät löydä\nkorjausta. Mutta jos kaikki siirtolaiset jäisivät maalle, olisi ennen\npitkää Euroopassa kyllä leipä halpaa, mutta Kanadan viljankasvattajat\njoutuisivat vararikkoon.\n\nAsialla on siis kaksi puolta, jotka siirtolaisen on otettava huomioon.\nToistaiseksi ei kuitenkaan ole vaadittu suomalaisia ehdottomasti\nasettumaan maalle, vaikka se onkin Kanadan siirtolaisviranomaisten\ntoivomus.\n\n\n\nVEHNÄRENGAS (WHEAT POOL).\n\n\nKanadan, kuten Yhdysvaltainkaan väestö, ei yleensä ole sopivinta\nainesta osuustoiminnalle. Kansa on muodostunut kovin erilaisista\naineksista. Siihen kuuluu kaiken maailman kansallisuuksia, jotka\nusein eivät ymmärrä kielellisestikään toisiaan. Monin paikoin nämä\nkansallisuudet elävät omaa erillistä elämäänsä ja epäilevät toisiaan.\n\nKuitenkin on näissä maissa syntynyt mahtavia osuustoiminnallisia\nliikkeitä, ehkä eivät aina puhtaasti sillä pohjalla, mitä me\nosuustoiminnalla käsitämme. Tarkoituksena joka tapauksessa on\nvälikäsien ja siten välittäjien voiton poistaminen, mikäli suinkin\nmahdollista. Toiselta puolen on siellä myös syntynyt rahakkaita\njättiläisliikkeitä, trusteja, jotka mahtavilla järjestöillään\nkäyttävät tuottajia ja kuluttajia hyväkseen. Esimerkkinä\nviimeksimainituista mainitsen maitotrustin (tai oikeammin: trustit,\njotka toiminevat jonkin verran yhteisymmärryksessä). Joitakin vuosia\nsitten, kun asuin New Yorkissa, maksoin maidosta 19 centtiä kvartilta\n(neljänneskannulta). Maito tuli kotiovelle siistissä pullossa ja\nmainiossa kunnossa. Kermapitoisuus oli erinomaisen runsas, niin että\ntavallisiin tarpeisiin ei tarvinnut erikseen ostaa kermaa.\n\nTulin sitten tutuksi erään farmarin kanssa, joka asui New Yorkin\nvaltiossa ja sopimuksen mukaisesti myi maitonsa trustille. Hän sai\nmaidostaan 5 1/2 centtiä kvartilta! Trusti haki maidon tuottajan luota,\nkuljetti sen asemalle, vei New Yorkiin, puhdisti ja pullotti sen siellä\nja jakoi kuluttajalle. Kun trustimiehen kanssa oli puhetta siitä\nsuunnattomasta voitosta, minkä trusti välikätenä otti, tämä piti asiaa\naivan luonnollisena. Trustilla oli maidosta paljon työtä, eikä vähin\nkulunki ollut se, että se sai lisätä kermapitoisuutta, kun yleisö vaati\nvahvaa maitoa. Tosiasia kuitenkin oli, että trusti jakoi osakkeista\nsuurta osinkoa.\n\nFarmarit yrittivät särkeä tätä trustia. Heillä ei ollut tarpeeksi\nyksimielisyyttä eikä rahaa. Sama trusti toimii tänäkin päivänä ja on\nedelleen suosiossa maitonsa erinomaisuuden vuoksi. Myyntihintaa se on\njonkin verran alentanut ja ostohintaa koroittanut, mutta voitot ovat\nedelleen suuret. Maailman maitotalouskongressissa Yhdysvalloissa\nesiintyi trustin edustaja, pitäen avomielisen esitelmän, jossa kuulin\nhänen julistavan trustin toimintaa ihmiskunnan hyväntekijänä; yleisö\nsai taatusti hyvää maitoa ja halvemmalla kuin farmari voisi sitä\ntoimittaa. Kuluttajat, kansan suuri enemmistö, olivat tyytyväisiä\neikä farmarien auttanut mukista vastaan. Eräs Amerikan tunnetuimpia\nvaltiomiehiä, joka on itse suuri maanviljelijä, tunnusti, että trustin\ntoiminta on ollut maanviljelijöillekin eduksi, se kun on vapauttanut\nheidät kaikista myyntihuolista ja maidon käsittelystä myyntiä varten.\nFarmari saa nyt varmasti maitonsa kaupaksi ja paremman puhtaan tulon\nkuin oli ennen mahdollista.\n\nNähtävästi on näin asianlaita maidonmyynnin alalla.\n\nMutta on toisia aloja, joissa tuottajain yhteistoiminta on antanut\naivan erinomaisia tuloksia.\n\nKieltämättä on Kanadan farmarien vehnäkauppa osoittautunut\nsellaiseksi. Pakko, suoranainen pakko pani farmarit liittymään\nyhteen, ja nyt on heillä sellainen järjestö, joka on maailman\nviljanmyynnin ehkä mahtavin siitä huolimatta, että se on vasta noin\nviisi vuotta vanha.\n\nKanadan vehnänmyynti on lähes 30 prosenttia koko tämän maan viennistä\nja lasketaan sen tuottavan yli 400 miljoonaa dollaria vuodessa, jos\nvehnäjauhojenkin myynti otetaan lukuun. Verrattomasti suurin osa tästä\nvehnästä tulee preeriamaakunnista.\n\nAikoinaan, vielä muutamia vuosia sitten, saivat farmarit kaikkein\nvähimmin omalle osalleen tästä kaupasta. Se aiheutti farmarien\nvehnärenkaan syntymisen.\n\nPuolen vuosikymmentä sitten ei ollut mitään tällaista yleistä\nrengasta. Silloin oli vasta muodostunut rengas vain yhdessä, Albertan\nmaakunnassa, missä se alkoi toimintansa lokakuussa 1923. Albertan\nrengas myi sen vuoden satoa 35 miljoonaa bushelia.\n\nLaajempaan toimintaan ei farmareilla ollut varoja, ei yhteistoiminnan\nhenkeä, ei liikekonttoreita eikä myöskään viljasäiliöitä. Nyt on\nKanadan yleisessä vehnärenkaassa noin 150.000 jäsentä. Jo vuonna 1926\nse myi 187 miljoonaa bushelia vehnää, sekä sen lisäksi 27 miljoonaa\nbushelia muuta viljaa (kauraa, ohaa, ruista y.m.). Liike on siitä\nlähtien kasvanut maailman ehkä merkittävimmäksi alallaan.\n\nKun viljafarmarien asema heti sodan jälkeen oli käynyt hyvin\nepävarmaksi, muodosti Kanadan hallitus vehnälautakunnan, jonka kautta\noli kaikki Kanadasta vietävä vehnä myytävä. Se auttoi huomattavasti\nfarmareita, mutta sen toiminta lakkautettiin vuonna 1920, ja niin\njoutuivat viljelijät yksityisen keinottelun valtaan. Lähivuodet\nolivat heille hyvin raskaat. Samalla kuin nousivat kaikkien niiden\ntuotteiden hinnat, joita heidän piti ostaa, aleni heidän omien\ntuotteittensa hinta. Vuonna 1923 sai Kanada suunnattoman runsaan\nvehnäsadon, 474 miljoonaa bushelia. Rahaksi muutettuna tuotti se\n316 miljoonaa dollaria. Seuraavan vuoden sato oli vain 262 miljoonaa\nbushelia, mutta se tuotti 320 miljoonaa dollaria, siis enemmän kuin\nedellinen suursato. Hintoihin on monta vaikutinta, mutta tosiasia on,\nettä Kanadassa jokin ansio farmarien hyväksi tuli vehnärenkaista, jotka\nsilloin toimivat ensimmäistä vuottaan. Se ainakin herätti farmareissa\nuskoa osuustoimintaan. Kilvan he riensivät kirjoittamaan nimensä\nrenkaiden sopimuksiin.\n\nRenkaat preeriamaakuntiin järjestettiin samain periaatteiden\nmukaan kuin aikaisemmin oli järjestetty Californiassa yhtymä\nhedelmänkasvattajien kesken. Järjestelmän perusta on siinä, että\njokaisen farmarin, joka tahtoo liittyä jäseneksi, on sitouduttava\nviiden vuoden ajaksi luovuttamaan renkaalle kaiken myytävän viljansa.\nJos hän rikkoo sopimuksen ja myy viljaa muille, on hänen maksettava\nsakkoa 25 centtiä jokaiselta bushelilta.\n\nJo aivan ensimmäisenä vuonna saivat renkaat, kukin maakunnastaan,\npuolet farmareista jäsenikseen. Tämä suhdeluku on sittemmin kasvanut.\nJa kun äskettäin ensimmäinen viisivuotiskausi meni umpeen ja\nfarmarit olivat vapaat sitoumuksestaan, tekivät he mielihyvin uuden\nviisivuotissopimuksen. He olivat oppineet tuntemaan renkaan\nmerkityksen.\n\nRenkaat eivät tavoittele itselleen mitään aineellista voittoa, vaan\nainoastaan jäsenilleen. Kunkin maakunnan rengas on itsenäinen\nja hoitaa täydellisesti omat asiansa. Yhteisesti he muodostavat\nmyyntitoimiston, Kanadan renkaan, joka on yhdyssiteenä.\n\nHallinto on täysin kansanvaltaisella pohjalla. Maakuntarenkaan\nhallinto valitaan niin, että maakunta jaetaan 16 piiriin, joista\njokainen valitsee yhden jäsenen johtokuntaan omalta alueeltaan. Kukin\npiiri on jaettu kymmeneen alapiiriin, joissa jäsenet valitsevat\nyhden edustajan omasta keskuudestaan vaalikokoukseen, missä\njohtokunnan jäsen valitaan. Maakuntarenkaan johtokunta, johon\nedellämainitun perusteen mukaan kuuluu 16 jäsentä, valitsee näistä\nkolme keskusrenkaaseen, mihin siis kuuluu 9 jäsentä (kolme kustakin\nmaakunnasta, Manitobasta, Saskatchewanista ja Albertasta). Rengas on\nsiis kaikilta osiltaan farmarin oma järjestö ja farmarit sitä johtavat\nei ainoastaan luottamusmiestensä, vaan suorastaan omasta keskuudestaan\nvalitsemiensa henkilöiden avulla.\n\nKustannukset tällaisesta hallinnosta eivät ole suuret. Keskusjärjestön\nkuluja varten otetaan yksi centti jokaista viittä viljabuschelia kohti\nja maakuntahallinnolle puoli centtiä kultakin bushelilta. Renkaan\nkautta ovat farmarit päässeet valta-asemaan, jota eivät trustit tai\nmuut yksityiskapitalistiset järjestöt pysty nujertamaan. Alussa\nkoetettiin tehdä järjestöä epäluulonalaiseksi, mutta farmarit eivät\nantaneet horjuttaa itseään.\n\nKun renkaalla on suurin osa Kanadan myytävästä vehnästä hallussaan,\novat Kanadan pankit ja rautatiet valmiit sitä palvelemaan. Hallitus\non luovuttanut sille viljasäiliöitä, toisia ovat maakuntarenkaat\nja niiden piirit itse rakentaneet ja lisäksi on rengas ostanut tai\nvuokrannut valmiita viljasäiliöitä, kun omistajat, kaupan siirryttyä\nrenkaalle, eivät niitä tarvinneet. Näin on Kanadan keskusrenkaalla\nkäytettävänään lähes pari tuhatta suurempaa tai pienempää viljasäiliötä\nviljan kokoamista ja lajittelemista varten. Saadakseen varoja\nsäiliöitten y.m. laitteiden ostoon pidättää rengas pienen summan\njokaista vehnäbushelia kohti.\n\nRenkaan menettelytapa viljan hinnan suorittamisessa on se, että\nfarmarille suoritetaan silloin, kun hän viljan luovuttaa ja tämän laatu\non arvioitu, jokin summa, mikä on ollut yksi dollari ensiluokkaiselta\nviljalta bushelilta, muilta lajeilta samassa suhteessa. Toinen erä\non suoritettu maaliskuussa ennen kylvöaikaa ja loppusumma ennen uuden\nsadon korjuuta.\n\nOn luonnollista, että tällaisella järjestöllä, joka vuosittain myy\nviljaa satojen miljoonien dollarien arvosta, on laaja toimintaverkko.\nSuurin osa viljaa kokoontuu ensin Winnipegiin ja soluu sieltä Port\nArthuriin, mistä se järvilaivoilla kuljetetaan Kanadan tai Yhdysvaltain\nmerisatamiin. Albertan vilja siirretään nykyjään enimmäkseen\nVancouveriin tai Prince Rupertiin, sieltä edelleen toimitettavaksi.\nOmia konttoreita on renkaalla kaikissa Kanadan ja Yhdysvaltain\nsolmupaikoissa sekä ulkomaillakin. Edustettuna se on melkein kaikissa\nmaissa. Sen toiminta ulottuu nyt yli koko maapallon. Renkaan\nvirallinen, kaupoissa käytettävä nimi on Canadian Co-operative Wheat\nProducers Limited, käytännössä Canadian Wheat Pool.\n\nKun rengas on syntynyt vehnäkauppaa varten, ei se niin paljon ole\nmuihin tuotteisiin kiinnittänyt huomiota. Kuitenkin on sillä jo\nmuitakin aloja. Ja sen verran se on laajentanut jäsenaluettaan, että\nOntarioon on myöskin muodostunut rengas, joka on yhteistoiminnassa\nkeskusrenkaan kanssa.\n\nTämä on Kanadan, nimenomaan preeriamaakuntien farmarien suursaavutus.\n\n\n\nALBERTA.\n\n\nVoidaan sanoa, että Alherta on Kanadan maakuntana myöhäisimmin tullut\nhuomion esineeksi. Se kyllä sai maakunnan oikeudet samana vuonna\nkuin Saskatchewan, v. 1905. jolloin sille nimikin annettiin, mutta\nollen kauempana idästä päin saapuvalle siirtolaisuudelle ja yleensä\nsivistyksestä, on se vasta viime vuosina ottanut merkittävän aseman\nja on tulossa Kanadan ja koko maailman kaikkein merkillisimmäksi\nviljankasvatusalueeksi. Syynä on myös, että maakunnan eteläisin osa,\njohon siirtolaiset ensinnä tulivat, on maapohjaltaan preerioitten\nehkä heikointa kasvamaan. Tarvitaan keinotekoista kastelua, jos mieli\nsaada maa varmasti tuottamaan, eikä siirtolaisilla ollut sellaisten\nlaitosten tekemiseen varoja eikä aikaa. Sattui kuivia kesiä ja niin\npyrki tulemaan vallalle se käsitys, että tuo maakunta soveltuu vain\nteuraskarjan kasvatukseen. Puhvelilaumat, joita oli täällä, kuten\nmuuallakin preerioilla, lopetettiin, ja tilalle tuli lehmiä, härkiä,\nlampaita ja hevosiakin, joita suurten maatilain, ränssien (range)\nomistajat pitivät ja karjanpaimenten (cowboys) avulla hoitivat.\nPreeriaruoho oli ravitsevaa, ja kun seutu on vähälumista, karja sai\nravinnon ulkoa vuodet läpeensä.\n\nMyöhemmin uskalsivat siirtolaiset Yhdysvaltain rajaseutuja\npohjoisemmaksi. Siellä oli viljankasvatukselle parempi maaperä. Ja\nne, jotka menivät avoimelta preerialta niin sanotun \"haapametsän\nalueelle\", kohtasivat vahvan ruokamullan, mikä vahvistui sitä mukaa,\nkuta pohjoisemmaksi tultiin. Ja aivan viime vuosina on noussut kuin\nkultalöydöstä siirtolaisille kuume siirtyä Peace Riverin laajalle\nlaakso-alueelle, missä kehutaan ruokamultaa olevan vahvemmalti kuin\nmissään muualla maailmassa ja missä on sadettakin kohtalaisesti.\n\nAlberta on siis luettava aivan nykypäiväisiin asutusalueisiin. Jo\nkolmisen vuosikymmentä sitten kävi maailmalle maine siitä, että\nManitoban maakunta voi kehittyä Euroopan vilja-aitaksi. Sen jälkeen\nvoitti Saskatchewan Manitoban ja nyt on Alberta ottamassa ensimmäisen\ntilan.\n\nKyllä siellä, mikä kantaa nyt Albertan nimeä, on jo ainakin puolen\nvuosisataa liikkunut muitakin kuin intiaaneja ja puhveleita, vaikka\nse oli heidän varsinainen valtakuntansa. Maa oli osa Hudson Bay-yhtiön\njättiläisalueesta, minkä se kauppasopimuksen nojalla vuonna 1870\nluovutti Kanadan hallitukselle. Yhtiö toimi etupäässä turkiskaupan\nalalla, mutta preerioilla oli sangen vähän kallisturkkisia eläimiä.\nLöydettiin sitten läntisimmästä osasta, Kalliovuoriston kupeelta\nkivihiiltä ja syntyi joitakin kaivoksia. Niiden takia muutti\nsinne suomalaisiakin, joten Albertan vanhimmat suomalaiset ovat jo\nneljättäkymmentä vuotta asuneet siellä. Heidän osoitteensa oli\nCanmore, Assa (ei: Alta, kuten nyt). \"Assa\" merkitsee Assiniboiaa, joka\nnimi on edelleenkin maakunnassa monesta syystä tunnettu.\n\nAlberta on länteen päin kohoava ylätasanko. Sen pinta-ala on 255.285\nneliömailia, siis runsaasti puolitoista kertaa Suomen kokoinen. Sen\npituus on 760 mailia etelästä pohjoiseen ja leveys 400 mailista puoleen\nsiitä. Osa Kalliovuoristoa, sen itäinen rinne, kuuluu tähän maakuntaan.\n\nEteläinen Alberta on puutonta preeriamaata, joka ulottuu 100 mailia\nCalgaryn pohjoispuolelle, siis Red Deerin suomalaisseudun tienoille.\nLähinnä vuoristoa on vieläkin suuria karjankasvatus-\"ränssejä\",\njoita omistavat rahamiehet sekä osaksi Euroopasta saapuneet korkeat\naateliset, jotka ovat halunneet maa-elämää, sen rauhaa ja houkutuksia.\nSiellä on High Riverin luona myös Walesin prinssin \"ränssi\", ei kovin\nkomea, mutta mallikarjastaan kuuluisa. Prinssi pistäytyy siellä monien\nmatkojensa lomassa usein lepäämässä ja seurustelemassa naapurien\nkanssa, joiden joukossa on suomalaisiakin. Intiaanit, joita siellä päin\non verraten runsaasti, käyvät silloin säännöllisesti hänen luonaan\nvieraisilla polttamassa rauhanpiippua hänen kanssaan.\n\nKuivuuden takia on Etelä-Albertaan laitettu jo verraten paljon\nkastelulaitoksia. Niitä on nykyisin noin Vaasan läänin suuruisella\nalueella. Maa on aaltoilevaa, preerialuonteestaan huolimatta\nvaihtelevaa. Siellä, missä ei ole kastelulaitteita, on totuttu niin\nsanottuun \"kuivafarmaukseen\" (dry farming), jonka avulla kosteutta\nkootaan ja säilytetään mahdollisimman kauan maassa. Tämä perustuu\nsiihen, että maa pidetään kesantona joka kolmas vuosi. Silloin maa\nkynnetään syvälti, jotta vesi tunkeutuisi alempiin kerroksiin. Pinta\ntehdään tasaiseksi ja kovaksi, jottei vesi haihtuisi.\n\nKeski-Alberta on puistomaista, kasvaa jonkin verran haapaa ja vähän\nkuustakin. Siellä on jo hyvää maata varsinkin North Saskatchewan-joen\nlaaksossa, missä on kukoistavia maanviljelysyhteiskuntia.\n\nPohjois-Albertassa on jo paikoin runsaasti metsääkin. Siellä on\nkuuluisa Peace Riverin laakso. Viljelystä on alettu ulottaa jo aina\nFort Mc Murraylle saakka.\n\nVuoristo-alue on maakunnan lounaisessa osassa. Siihen kuuluu monia\nKanadan kuuluisimpia matkailijapaikkoja, kuten Banff ja Lake Louise\nCanadian Pacificin ja Jasper pohjoisempana Canadian Nationalin\nvarrella. Siellä on näköaloja, joita matkailija ei koskaan unohda.\nRautateiden omistajat ovat parhaille paikoille rakentaneet\nloistohotelleja, joissa on kaikki nykyajan mukavuudet. Mukavaa\nsiellä on elää ihmeellisen luonnon keskellä, mutta kyllä se mukavuus\nmatkailijalle maksaakin, sillä hinnat ylittävät melkein ne, mitä\nvaaditaan New Yorkin ja Washingtonin kalleimmissa hotelleissa.\nTämä on ymmärrettävissä, kun matkailukausi on lyhyt. Joka ei halua\nnäitä kalliita hintoja maksaa, hän voi saada esimerkiksi Banffissa\nasunnon paljon halvemmalla pikku kaupungin majaloissa, ja näinkin\nsaa tilaisuuden nauttia terveellisistä rikkikylvyistä. Näköaloista ja\nretkistä koskemattomaan luontoon ei ole puutetta.\n\nAlbertan alueelta lähtee jokia, joista joidenkin, kuten Peacen ja\nAthabaskan vedet soluvat Jäämereen, toisten (Saskatchewan-joen\nhaarojen) Hudson-lahteen ja vieläpä Milk Riverin ja muutamien muiden\nMeksikon lahteen Missourin ja Mississipin kautta.\n\nOn ainakin Kanadaan nähden kokonaan väärä se käsitys, että\npreeriaseudut olisivat järvettömiä. Voipa melkein sanoa, että ne ovat\ntäynnä järviä, niitä on ehkä tuhansia. Mutta ne ovat enimmäkseen\npieniä ja mataloita, kuivimpana aikana melkein tyhjiä. Ellei niissä\nolisi runsaasti vesilintuja, olisivat ne melkein elottomat. Eikä\npreeriajärven tyyneen pintaan kuvasta lehtipuiden ihanuus, sillä puita\nei useinkaan kasva rannoilla eikä lähihalmeillakaan. Rannat ovat\nsuolakuoren peittämät, valkoiset, joka aiheuttaa, että ihminen ei juo\nvettä mielellään. Karja näkyy siihen hyvin tottuvan.\n\nMaakunnan keskiosassa on jo suurempia vesiä ja pohjoisessa on\nsellainenkin kuin Lake Athabaska, joka on 195 mailia (yli 300\nkilometriä) pitkä. \"Pieni Orjajärvikin\" on 60 mailin pituinen.\n\nAlbertan alueella asui vuonna 1901 ainoastaan 73.000 ihmistä.\nVuonna 1927 oli väestö kasvanut 617.000:een. Kun siitä erotetaan\nkaupungissa asuvat, jää maanviljelyksen osalle vajaat puoli\nmiljoonaa. Maataloustuotanto on siitä huolimatta ihmeteltävän runsas.\nErittäinkin viljan, nimenomaan vehnän, kasvatus. Vuonna 1915 oli vehnän\nviljelyksessä puolitoista miljoonaa eekeriä ja sato yli 50 miljoonaa\nbushelia. Kaksitoista vuotta myöhemmin oli viljelyksessä jonkin\nverran yli 6 miljoonaa eekeriä ja sato 179 miljoonaa bushelia. Lisäksi\nsaadaan siellä kauraa nykyjään noin 115 miljoonaa bushelia ja ohraa\n14 miljoonaa. Ruista viljellään vähimmän. Sen tuotanto on nykyjään\nneljän miljoonan bushelin vaiheilla. Maanviljelystuotteiden arvo\nlaskettiin vuonna 1926 264 miljoonaksi dollariksi. Verrattuna Suomen\noloihin tuottaa Albertan maalaisväestö, joka on noin kuudesosa Suomen\nväestöstä, neljä kertaa enemmän kuin Suomen vilja- ja juurikasvien\nsadon arvon.\n\nAlbertassakin on katovuosia. Kuivat kesät aiheuttavat sen, toisin\npaikoin enemmän, toisin vähemmän. Kolmentoista viime vuoden aikana\non kuitenkin koko maakuntaan nähden kevätvehnän, jota enimmän\nviljellään, keskiantoisuus ollut 15-25 bushelin välillä eekeriltä.\nEdullisissa oloissa on antoisuus suurempi, voi kokonaisilta farmeilta\nnousta yli 50 busheliin eekeriltä.\n\nViime aikoina on Albertassa alettu kiinnittää huomiota sekafarmaukseen\n(mixed farming) jotta saataisiin tasaisempi tulos mahdollisista\nkuivista vuosista huolimatta. Tätä viljelysmuotoa pyrkii hallitus\nedistämään, jottei kävisi niinkuin suuressa osassa Yhdysvaltain\npreerioita, missä kasvatettiin vehnää vuosi vuoden perästä\nlannoittamatta niin kauan, että rikaskin maa lopulta laihtui ja\nsadot kävivät huonoiksi. Usea Amerikan farmari huomasi edullisemmaksi\njättää maansa ja tulla Kanadaan neitseellisiä maita viljelemään. Näin\novat Kanadan preeriat saaneet huomattavan joukon vehnänkasvattajia.\nJos farmarilla on karjaa, voi hän pitää maansa kasvukunnossa\npysyvästi. Monilla Alhertan seuduilla ei pitkiin aikoihin ole pelkoa\nmaan laihtumisesta niin, että se huomattavastikaan menettäisi\nkasvukykyään. Mutta hallituksen mielestä on hyvä pitää ajoissa vara.\n\nSekafarmauksen kautta on lypsykarjanhoito ja meijeritoimi edistynyt.\nNyt viedään maakunnasta jo voita ulkomaille, aina Englantiin saakka.\nEtelä-osissa on kuitenkin säilynyt teuraskarjan kasvatus, ja\nlampaidenhoito on eräillä seuduilla lisääntynyt niin, että yksistään\nvillaa myydään nyt 20 kertaa enemmän kuin tämän vuosisadan alussa.\n\nSiipikarjanhoito on niinikään tullut sievoiseksi tulolähteeksi. Sen\nvuotuisen tuotannon arvo on nykyjään noin 9 miljoonaa dollaria. Myös\non alettu viljellä sokerijuurikasta, jonka sato lasketaan 6-15 tonniin\neekerin alalta.\n\nNämä lyhyet viittaukset riittänevät osoittamaan, että Alberta verraten\nvähälukuisen maanviljelysväestönsä avulla tuotannossa voittaa monet\nvanhatkin valtakunnat. Ja kaikki se on noussut vajaassa ihmisiässä.\n\nKuitenkin on vasta aivan pieni osa viljelyskelpoista maata käytännössä.\nLasketaan, että yksin Peace Riverin alueelle sopisi väkeä yhtä paljon\nkuin nykyjään on koko Kanadassa.\n\nLuonnollisesti tähän tulokseen vaikuttaa maaperän rikkaus\nkasvillisuutta varten.\n\nMutta maaperä ei ole rikas ainoastaan ruokamullasta. Siihen kätkeytyy\npaljon muuta, erittäin paljon kivihiiltä. Tutkimusten kautta on saatu\nselville, että Albertassa on tätä 1.059.000 miljoonaa (!) tonnia,\nmikä riittäisi Kanadan tarpeisiin moneksi miespolveksi. Brittien\nvaltakunnan kivihiilivarastoista, jotka yleensäkään eivät ole pienet,\non Albertalla 72 prosenttia. Nykyjään otetaan sitä vuosittain vain noin\n7 miljoonaa tonnia. Kuljetus maitse (eikähän muita kulkumahdollisuuksia\nole) tulee vielä liian kalliiksi. Maakunnan lounaisin osa on tunnetuin\nkivihiilestään.\n\nMutta sitä on muuallakin. Joillakin paikoin suomalainen farmari voi\nkaivaa oman ojansa pohjalta kivihiilitarpeensa.\n\nMutta kivihiilen tarve puuttomillakaan alueilla omaa kulutusta varten\nei ole kovin suuri. Sen lisäksi on nimittäin maassa luonnonkaasua.\nHuomiotamme herätti Edmontonissa ja sen ympäristöllä jonkinlaiset\n\"vesipostin\" tapaiset laitteet talojen edustoilla. Meille selitettiin,\nettä niissä on maakaasujohtoja. Yksityinen farmarikin voi työntää\nrautaputken kotinsa pihamaalta maan uumeniin ja saada sieltä kaasua\nkäytettäväksi. On syntynyt yhtiöitä, jotka näin ottavat kaasua ja\njohtavat sitä taloihin, kuten vesikin johdetaan. Nykyjään käytetään\nAlbertassa maakaasua vuosittain noin 9.000 miljoonaa kuutiojalkaa.\nMedicine Hat-nimisessä kaupungissa ovat kaasujohdot kaupungin, joka\nluovuttaa sitä myös teollisuuslaitoksille.\n\nMissä on kivihiilikerrostumia ja kaasua, siellä on tavallisesti\npetrooliakin. Tätä otetaan nyt Turner Valleyssa 200.000 barrelia\nvuodessa ja toisia alueita on myös löydetty.\n\nSamaan luonnontuotteiden sarjaan kuuluu vielä tervahieta, joka on\nkuin varta vasten valmistettu maanteitä varten. Ajoimme sellaista\ntietä Wainwrightin syrjäseuduilla. Täytyy tunnustaa, että tie oli\nyhtä hyvä kuin kalliisti päällystetyt autotiet suurkaupunkien äärillä.\nTervahietaa on Athabaska-joen alueella 15.000 neliömailin laajuudella,\nsiis suuremmalla alalla kuin on koko Turun lääni.\n\nKultaa ja muita metalleja on Albertasta sangen vähän löydetty.\nMutta kun jo nykyinen mineraalintuotanto (kivihiilet y.m) nousee yli\n25 miljoonan dollarin, ei maa ole köyhä kaivosteollisuudenkaan\ntuotteista, vaikka kultaa kaivataankin. Mutta sitäkin voi ajan ollen\nlöytyä.\n\nMikä Albertan tulevaisuus muilla aloilla lieneekin, sen se on\nosoittanut, että maanviljelyksessä se on maapallon parhaita.\nSiirtolaisuuden kannalta katsoen se on sangen edullinen kuitenkin\neräin edellytyksin. Maata on saatavana, hallituksen vapaatakin maata\n(viljelemisvelvollisuudella) kuinka paljon tahansa. Myöskin on\nsaatavana eteläosissa sellaisia hylättyjä maita, joita farmarit ovat\njättäneet, kun kuivien kesien vuoksi ovat kärsineet katoja, eivätkä\nnäin ollen ole jaksaneet \"puskea itseään läpi\". Sellaisia maita ei\nole edullista ottaa, ellei maa ole sellaisella seudulla, missä\nkeinotekoista kastelua on saatavissa. Voisihan sattua sateisia vuosia,\nkuten on ollut viime aikoina, mutta voi sattua kuiviakin ja silloin\non kato yhtä perinpohjainen kuin Suomessa, minkä pohjoisemmissa\nosissa halla voi viedä kaikki toiveet. Missä viljelys on suunnattu\nyksinomaan viljan kasvatukseen, on kato tuntuvampi kuin siellä, missä\nkarjanhoidosta on jonkin verran turvaa.\n\nSiirtolaisella, joka sellaisen maan ottaa, täytyy olla tiedossa, että\nhän voi saada keinotekoista kastelua. Kastelulaitteita laajennetaan\nvuosi vuodelta, joten ennen pitkää koko Etelä-Alberta kuuluu tähän\nverkkoon. Mutta maa on silloin kalliimpaa ja siirtolaisella täytyy\nolla varoja. Maata tosin saa silloinkin vähittäismaksuilla, mutta\nsittenkin tarvitaan jokin tuhat dollaria, ennenkuin suoriutuu\nalkukustannuksista.\n\nSeuduilla, missä sateet ovat säännöllisempiä (haapametsäalueella ja\npohjoisempana) saa helposti vapaata maata, vaikkei enää aivan lähellä\nrautatieasemia. Väitetään, että Albertassa kasvaa parempaa vehnää kuin\nkenties missään muualla (Albertan vehnä on saanut ensimmäisen palkinnon\nmonissa maailmannäyttelyissä), mutta sittenkin on edullisempaa, ettei\nmaanviljelijä turvaudu siihen yksinään, vaan pitää myöskin karjaa\nsekä yleensä antautuu sellaiseen sekaviljelykseen, mikä Suomessakin\non tavallista. Näin hän varmemmin pääsee omavaraiseen talouteen,\nriippumattomaksi trustien vallasta, jotka ovat kyllä herkät antamaan\nlainoja ja ostamaan sadon, mutta jotka myöskin katsovat omaa etuaan\nja ottavat rahastaan runsaan korvauksen. Myöskin rautatierahti on\nkallista, vaikka satamassa saisi hyvänkin hinnan, rahtiin kuluu niin\npaljon, että farmari saa vain vähän puhdasta tuloa.\n\nMaa on kyllä yleensä voimakasta eikä sitä yleensä pitkiin aikoihin\ntarvitse lannoittaa ollenkaan. Myöskään ei ole kustannuksia ojien\nkaivamisista, sillä ojia ei näe juuri ollenkaan preeriamaakunnissa\neikä juuri muuallakaan Kanadassa. Mutta on muita haittoja, joita vasta\nvaivainen joutuu kokemaan.\n\nKuitenkin on Alberta joka tapauksessa uudisasukkaille kaikkein\nmielenkiintoisimpia maita ja siellä voi mennä edullisesti\npohjoisemmaksikin kuin missään muualla preeriamaakunnissa, sillä siellä\nilmasto on lauhkeampi. Olen saanut mielenkiintoisia ja toivorikkaita\nkirjeitä suomalaisilta farmareilta, jotka ovat asettuneet Edmontonin\npohjoispuolelle, missä vapaita maita on vielä melkein rajattomasti\nsaatavina.\n\n\n\nPIKAMATKALLA ALBERTASSA.\n\n\nOlen saanut tilaisuuden nähdä Albertaa sekä Saskatoonista Edmontoniin\njohtavaa radanvartta että myös etelämpänä Calgaryn tienoota ja siitä\nitään päin. Näin olen voinut tutustua samalla maakunnan huomattavimpiin\nkaupunkeihin, jotka eivät olekaan suuria.\n\nEdmonton on maakunnan pääkaupunki. Asukkaita siellä on 65.000.\nKaupungin nuoruutta osoittaa se, että mies, joka oli ensimmäisiä\nasettumassa kaupunkiin ja sen vuoksi maan arvon nousemisen vuoksi\nansaitsi maaomaisuuksillaan suuria rikkauksia, on vielä täysissä\nvoimissa ja hyväntahtoisesti komeassa autossaan kuljetti vaimoani ja\nminua puolen päivää näytellen kaupunkia ja sen ympäristöä sekä kertoen,\nmillaista seutu oli kolmisen vuosikymmentä sitten. Hänen nimensä on\njäänyt kaupungin historiaan niin, että jokin johtava katu on saanut\nhänen nimensä, samoin kuin koko kaupunginosa.\n\nKävimme maakunnan yliopistolla, jonne mennään jyrkkärantaisen\nSaskatchewan-joen yli. Yliopistorakennukset ovat aivan nuoria. Mutta\nenemmän niitä oli ja komeampia kuin Suomen kaikilla yliopistoilla\nyhteensä. Osa niistä oli tehty lahjoitusvaroilla, joita rikastuneet\npaikkakunnan asujaimet olivat antaneet. Lahjoittajan nimi oli otettu\nrakennuksen nimeksi, joten hänen muistonsa säilyy tulevaisuuteen.\nErittäin herätti siellä, kuten useissa muissakin yliopistoissa, joihin\nolen Kanadassa saanut tutustua, homiota maa-alan väljyys. Rakennusten\nvälillä on laajoja ruohokenttiä, joita hoidetaan hyvin. Ja kukkien\nrunsaus sekä puiden rehevyys on ihmeteltävä. Puut eivät kyllä olleet\nvielä ehtineet tulla täyteen mittaansa, siitä huolimatta, että ne\nkasvavat nopeasti.\n\nItse Edmontonin kaupunki myöskään ei voi salata nuoruuttaan,\nvaikka siellä koetetaankin esiintyä vanhana. \"Muinaismuistot\"\novat vain muutamien vuosikymmenien vanhoja. Aikaa koetetaan jatkaa\nintiaanikertomuksilla. Muistopatsaat ovat myös äsken eläneistä, jopa\nvieläkin elävistä henkilöistä. Ja ellei Kanadan tällaisissa uusissa\nkaupungeissa ole merkkihenkilöitä, joille patsaita katsottaisiin\nvoitavan pystyttää, kuvataan intiaani tai jokin metsän elävä. Mutta\npatsaita täytyy olla kaupungin koristukseksi. Kadut ovat leveät ja\ntilaa paljon. Rakennuksia on jo sangen korkeitakin, mutta välissä\naivan vähäpätöisiä, \"muinaismuistoja\" ajalta, jolloin kaupunki oli vain\nmitätön kylä.\n\nLuonnollisesti kävimme golfkentällä, joka on jokaisen Kanadan\nkaupungin ylpeys. Ja tietysti se oli siellä, kuten monessa paikassa\nmuuallakin, \"maailman suurin\". En muista, kuinka monta \"reikää\"\nsiinä oli, mutta maa-alan laajuus riippuukin vain siitä, kuinka paljon\npidetään nurmea leikkuukoneilla kunnossa ja kastelun avulla vihreänä.\nPreeriaa kyllä on kentiksi, valmista, aaltoilevaa vaikka satojen\nmailien alalla. Eivät siinä eurooppalaiset voi kilpailla.\n\nAjelimme laajalti maaseudulla. Se on viljeltyä jotakuinkin läpeensä.\nVäliin ajoimme kivihiilikaivoksen, maa-öljyn nostolaitosten tai\nkaasujohtojen ohi. Niissä otetaan ihmiskunnan käytäntöön rikkauksia,\njoita on syvempänä maan sisässä. Mutta viehättävimpiä olivat\nviljavainiot. Maisemat ovat hyvinkin kumpuisia, paikoin melkoisen\nmäkisiä. Mutta kiviä ja kallioita ei näy. Kaikkialla on vahva\nruokamulta, joka kasvattaa lainehtivaa vehnää.\n\nOpastajamme, näyttääkseen, kuinka suurenmoista tuo vehnänkasvu\noli, ajoi siekailematta vehnävainion sisälle, kenelle se lieneekin\nkuulunut. Autoa ei paljon näkynyt tähkäpäiden seasta. Toisessa paikassa\nhän kehoitti vaimoani menemään peltoon, jotta voisimme napata kuvan\nkameraan. Epäröiden vaimoni kahlasi vehnään, kun meillä Suomessa ei ole\ntotuttu näin sotkemaan viljapeltoa. Täällä se ei merkitse mitään. Onhan\nnäitä peltoja mittaamattomat alat, niin paljon kuin silmällä näkee,\nvieläpä kauempanakin.\n\nMuistan kerran Suomessa Vapun päivänä Tuusulassa oikaisseeni\nkävelymatkan pellon poikki. Pian tuli tilan omistaja hätyyttämään\nminua pois.\n\n\"Älä sotke minun viljapeltoani!\" hän huusi. Hän oli arka pellostaan,\nvaikka maa oli jäässä eikä mikään \"sotkeminen\" ollut mahdollista.\nKanadan preerioilla ei välitetä, vaikka ajaisi autolla juuri\nvalmistumassa olevan viljapellon läpi ja todella sotkisi siihen leveän\ntien. Peltoa on riittämään asti sotkettavaksikin. Korjuuaikana näkee,\nettä koneet jättävät runsaasti tähkäpäitä peltoon. Eikä niitä kukaan\nkorjaa.\n\nToinen Euroopasta eroava käsitys on, että kanadalainen, kun tahtoo\nnäyttää paikkakuntansa merkillisyyksiä, vie katsomaan vankiloita ja\nhulluinhuoneita sekä köyhäintaloja. Ja todella niissä onkin nähtävää.\nEräällä matkalla katsoimme Ontarion etelä-osassa seutua, mihin oli\nsijoitettu vankila. Olisi luullut, että tullaan miljoonien omistajan\nfarmille. Kivistä oli rakennettu puroon keinotekoisia vesiputouksia,\njoiden varsilla kasvoi kaikenmoisia kukkivia kasveja. Nurmikedot\nolivat hoidettuja kuin parhaimmat golfkentät. Kaikki oli vankien\ntyöllä tehtyä. Oli tahdottu heidän muuten surulliseen asemaansa\nvalmistaa ihanaa ympäristöä mielen virkistykseksi.\n\nEdmontonin lähistöllä jouduimme hulluinhuoneelle. Rakennukset\nnäyttivät väljiltä. Nekin olivat kuin rikkaiden asuinrakennuksia,\nelleivät rautakalterit eräissä ikkunoissa olisi osoittaneet, että\nsisällä oli asukkaita, joita tahdottiin pysyttää siellä. Mutta\nhulluinhuoneen ympärille oli tehty mitä ihanimmat kukkaistarhat, jotta\nonnettomat saivat edes silmälleen nautintoa.\n\nMeitä kokoontui paikalle useampia autokuormia, mukana maakunnan\nhallitusmiehiä, kuvernööri, pääministeri y.m. Istuimme hulluinhuoneen\nkupeella nurmikentälle sijoitetuille tuoleille. \"Kauhalliset hullut\"\nkantoivat meille kahvia ja muita virvokkeita. Tarjoojat tekivät\ntehtävänsä hyvin tottuneesti. Ellei heillä olisi ollut vangin puku ja\nsilmissä outo kiilto, olisi luullut olevansa hienossa ulkoilmajuhlassa.\n\nLähellä Edmontonia on Wainwrightissä Kanadan suurin puhvelitarha noiden\neläinten säilyttämistä varten. Tarha on aidattu, mutta se ei suinkaan\nole ahdas. Alaa on puhveleilla vapaasti käytettävänä 159 neliömailia,\nsiis melkein Kuusiston pitäjän laajuinen alue. Siellä on yli 6.000\npuhvelia, noita entisiä preeriatasankojen valtiaita, joita hoidetaan\nhallituksen kustannuksella. Lisäksi on siellä peuroja, vuorivuohia ja\nmuita rauhallisia metsän eläimiä.\n\nJouduimme puistoon illalla vähän ennen auringonlaskua. Ajoimme autolla\ntarhaan, missä on hyvät tiet. Pian näkyi puhvelilaumoja, jotka\ntyynesti söivät aroruohoa, kuten meidän karjamme laitumella. Jokin\nnuorempi katseli autoamme, mutta vanhat puhvelihärät, jotka olivat\ntakkukarvaisia, eivät suvainneet luoda silmäystäkään. Meitä oli\nkuitenkin varoitettu, ettei pitäisi poistua autoista. Emme malttaneet\nmääräystä totella, kun halusimme valokuvata. Mutta oli liian myöhä\nkunnollisen kuvan saamiseen.\n\nMahtavan vaikutuksen tekivät nuo monet puhvelit. Komeita eläimiä ne\novat, mutta näyttävät kömpelöiltä. Ymmärtää sen, että niitä on ollut\nhelppo ampua preerioilla, kun ratsastaja on hevosen selässä liikkunut.\n\nKiersimme laajaa puistoa, ja kun olimme paluumatkalla, oli aurinko\njo laskenut ja oli illan hämy. Olimme joutuneet siihen aitauksen\nosaan, missä peurat ja niiden heimolaiset sattuivat asustamaan. Nämä\neläimet ovat arkoja. Mutta näimme näyn, joka suurenmoisuudessaan oli\nvaltava eikä häviä mielestä koskaan. Satoja peuroja kulki jonossa\nharjanteella. Kellokas oli johdossa ja toiset uskollisesti seurasivat\nsitä. Näimme tummat haamut ja ylinnä sarvet kuvastuvan hämärtyvään\navaruuteen. Näky oli kuin uni. Preerioitten muinaisten aikain eläimistö\nkulki ohitsemme todistuksena menneisyydestä, joka ei koskaan palaja.\n\nEläimet, varsinkin puhvelit, ovat Wainwright-puistossa niin\nlisääntyneet, että jokin vuosi sitten Kanadan hallitus katsoi\ntarpeelliseksi niitä teurastaa. Syntyi suurenmoinen puhvelinmetsästys\npuistossa. Ja kaukaisten kaupunkien, kuten Montrealinkin ravintoloissa\nsyötiin puhvelinlihaa. Herkkusuut tilasivat uteliaina harvinaista\nruokalajia. Useimmat kuitenkin lienevät tunteneet pettymystä, sillä\nliha oli metsäistä ja sitkeätä. Sen olisi kai pitänyt ensin pehmentyä\nratsastajan satulan alla hevosen selässä, kuten ennen vanhaan. Vai onko\nmaku entuudestaan hienontunut?\n\nSaadakseen tilaa kasvaville puhvelijoukoille hallitus perusti uuden,\nlaajemman puhvelitarhan pitkän matkaa Wainwrightistä pohjoiseen.\nPuhveleita ajettiin tuhatmäärin rautatievaunuihin ja vietiin uudelle\nalueelle, jota ei ollut silloin vielä aidattu. Osa palasi takaisin.\nNyt on tuo uusi alue aidassa ja siellä kasvaa puhvelilaumoja, kuten\nWainwrightissäkin muinaisuuden muistoina.\n\nNäissä tarhoissa ovat Kanadan enimmät puhvelit. Niitä on kyllä myös\nmelkein kaikkialla eläintarhoissa. Ja Banffissa on varsin suuri\nalue aidattu pienempää laumaa varten. Siellä minä niitä valokuvasin\nlaskeutuen varoituksista huolimatta autosta niiden luo. Ne mulkoilivat\nkovin, mutta eivät kuitenkaan puskeneet.\n\nKanadassa on vielä vapaastikin eläviä puhveleita. Suurin parvi\non Kalliovuoristossa, missä on rauhoitusalue, jonka merkityksen\neläimet näkyvät ymmärtävän. Ne eivät ole siellä paljon arempia kuin\nsuurtarhoissakaan. Villillä eläimellä on kuitenkin villin luonto, joten\nniitä lähestyttäessä on hyvä olla varuillaan.\n\nCalgaryn kaupunki kilpailee veljellisesti Edmontonin kanssa. Väkiluku\non jotakuinkin sama. Kaupungin paikalla oli, ennenkuin Canadian\nPacificin rata sinne valmistui, muutama maja, mutta rautatie toi\nliikettä. Calgary on nyt aika komea, liikehuoneita ja tehtaita\nmonenlaisia. Runsaasti on myös Lännen vapaan ja nyt jo laimenevan\nvillin elämän merkkejä. Kaupungissa pidetään vuosittain Kanadan\nsuurin. Lännelle ominainen \"stampede\", paimenpoikien (cowboys) ynnä\nmuitten ratsastuskilpailu. Siellä vielä näkee noita paimenia\nleveälierisine hattuineeu. Eivätkä intiaanitkaan ole harvinaisia,\nniitä kun asuu eräs heimo lähistöllä. Kaukana eivät ole suur-ränssit,\nmutta ympäristö on muuttumassa paimentolaiskannalta maanviljelykseen ja\nkarjanhoitoon.\n\nKävin jonkin Suomen penikulman päässä tanskalaisen Pallesenin\nmaatilalla. Tämä mies saapui vajaat pari vuosikymmentä sitten\nvarattomana seudulle, kiinnitti huomiotaan meijeriliikkeeseen ja on\nollut sillä kulmakunnalla uranaukaisijana. Hän hankki suuren farmin,\njoka ei aikoinaan maksanut paljon, mutta jolla nyt on kyllä arvoa.\nHänellä on palveluksessaan noita Lännen karjanpaimenia, mutta he\npaimentavat nyt pääasiassa lypsykarjaa.\n\nPallesenin koti on täysin nykyaikainen kaikkine mukavuuksineen, joita\nvarallisuus voi tarjota.\n\nMonta vertaa suurempi \"ränssi\" on Calgaryn kupeella Tim Burnsilla.\nSe on kookkaan Suomen pitäjän laajuinen ja hoidetaankin sitä kuin\nruhtinaskuntaa. Mr. Burns oli järjestänyt kutsut, puutarhajuhlan,\nja hankki sinne myös intiaanipäälliköitä puolisoineen. Nämä tulivat\ntäysissä juhlatamineissa.\n\nPian huomasi, että nämä intiaanit ovat vaipuneet näyttelyesineiden\nkannalle, kuten paikoin lappalaiset Euroopassa. Koetin heitä\nvalokuvata. Heti oli päällikön akka kuin mustalainen mankumassa\nrahaa, ennenkuin sai heistä kuvankaan. Myöhemmin talon isäntä komensi\nheidät valokuvattaviksi. Ja eräs seurueemme jäsenistä otettiin\nkaikkien juhlamenojen mukaan tämän heimon jäseneksi. En osaa sanoa,\nkuinka monta dollaria talon isäntä oli siitä juhlamme ohjelmanumerosta\nintiaaneille maksanut.\n\nEdmonton ja Calgary ovat Albertan ainoat merkittävämmät kaupungit.\nKooltaan seuraavassa, Lethbridgessä, on vain noin 12.000 asukasta\nja Medicine Hatissa hiukan vähemmän. Lethbridge on suuren\nhiilikaivosalueen keskustassa. Sen ympäristössä ovat viljelysmaat\nlaajalti keinokastelun alaisia. Medicine Hatin luona oli ennen suuria\nteuraskarjan kasvatusränssejä. Nyt on maanviljelys, viljankasvatus,\nvoittanut.\n\nMatkustajaan, joka pikakäynnillä joutuu Albertaan, tekee maakunta\nsangen edullisen vaikutuksen. Siellä ei ole preeriain tavallista\nyksitoikkoisuutta. Kumpuja, mäkiä ja järviä on aivan tarpeeksi, jotta\nluonto näyttää vaihtelevalta.\n\nVuoristot ovat lähellä, ne näkyvät Calgaryyn. Ja siellä vuoristossa\npreerioitten yksitoikkoisuus unohtuu, oikeinpa alkaa kaivata\ntasankoja, joissa näköalan rajattomuus vaikuttaa ihmiseenkin niin,\nettä hän tuntee olevansa vapaa. Ei ole sitä raskautta, mikä vuorien\nvälissä painostaa sielua.\n\n\n\nPEACE RIVERIN ALUE.\n\n\nMinulla on Peace Riverin piirissä hyvä ystävä, hallituksen koeaseman\njohtaja W.D. Albright. En ole häntä koskaan nähnyt, mutta siteet\novat syntyneet ja lujittuneet kirjeenvaihdon avulla. Asetuttuani\nKanadaan halusin saada Suomeen viljan sekä muiden hyötykasvien\nsiemeniä mahdollisimman pohjoisesta. Katsoin Beaverlodgen koeaseman\nsopivimmaksi. Mahdollisesti olisi Ontariossa Kapuskasingin koeasema\nollut Suomen luonnolle paremmin ominainen, mutta se oli vasta\nalkuyrityksissään enkä Kanadan luontoa silloin vielä tarkemmin\ntuntenut. Mr. Albright, joka on Kanadan nykyisessä viljelyshistoriassa\nhyvin tunnettu myös kirjailijana, innostui heti asiaan. Hän oli valmis\nantamaan minulle, mitä suinkin voi, ja toivoi, että minä puolestani\ntoimittaisin hänelle Suomesta siemeniä, joilla luulisin olevan\nmerkitystä Kanadalle.\n\nKun olin jo huomannut, miten Kanada harrastaa metsämarjojen\njalostamista, saavuttaen ainakin mustikoilla sangen kunnioitettavia\ntuloksia, toimitin hänelle aluksi -- mesimarjan ja suomuuraimen\nsiemeniä! Kas siinä! kirjoitin, jalostakaa mesimarja niin, että se\nlähtee kannastaan irti kuin vaarain sekä suomuurain sellaiseksi, että\non iso kuin kahvikuppi. Antakaa sitten niitä siemeniä minulle, niin me\nkoetamme Suomessakin.\n\nSuomuuraimia preerioille, missä soita ei ole ja kuivuus haittaa\nkasvillisuutta! Ei hän ole minulle mitään ilmoittanut kokeistaan,\nvaikka ilmoitti siemenet kyllä maahan panneensa. Ja jos hän minun\nharvinaisuuksiani, joita en luullut Kanadassa olevan, kasvatti,\nhuomasi hän pian, että kyllä mesimarjoja ja lakkoja on sielläkin\npohjoisemmissa, asumattomissa osissa, vaikka niihin ei ole kiinnitetty\nhuomiota. Tietämättömyydessäni tehty lahja ehkä sittenkin antoi asialle\nniin paljon sysäystä, että he huomasivat myös itsellään olevan näitä\nmeheviä marjoja.\n\nJäljestäpäin kyllä toimitin hänelle muutakin. Ja Lapista hankkimani\nohran siemen oli hänelle alkuna uuden ohran kasvattamiseen Kanadan\npohjoisosia varten. Seuraavana syksynä se kypsyi aikaisemmin\nkuin mikään muu ohra hänen koeasemallaan. Kanadassa on muitakin\nsuomalaisperäisiä viljansiemeniä jalostettu, onpa erään vehnälajin\nnimikin Kota, ja se on ollut perustana ristisiitoksen kautta\nsaaduille Kanadan parhaimmille lajeille.\n\nJohtaja Albrightin siemeniä olen vuosien kuluessa lähettänyt\neri tahoille Suomeen kokeiltaviksi ja perehdytettäväksi meidän\noloihimme. En tunne tuloksia. Viljan siementen jalostaminen vaatii\nsuurta innostusta sekä erittäin paljon kärsivällisyyttä. Kasveja\non hoidettava kuin lapsia, jokaisen yksilön kehitystä tarkkaan\nseurattava, jopa lopulta kukin tähkä ja sen jokainen jyvä huolellisesti\ntutkittava. Näin saavuttivat Kanadan suurmiehet Saunders ja Wheeler\nmerkillisiä tuloksia ja näin on Herman Trelle, mies vielä parhaassa\niässään, kaukaisella Peace Riverillä tulossa ja osaksi jo tullut\nyhdeksi maailman suureksi hyväntekijäksi. Hän, norjalaisperäinen,\nYhdysvalloissa syntynyt mies, on kansainvälisissä näyttelyissä saanut\nkorkeimmat palkinnot parhaimman vehnän ja ohran kasvattajana.\n\nPeace Riverin alue on Albertan ia British Columbian maakuntien\npohjoisosassa. Siitä on noin 67.000 neliömailia Albertan ja 50.000\nmailia British Columbian puolella. Se on siis jotakuinkin niin suuri\nkuin on Suomi etelästä Rovaniemelle saakka. Peace-joki sivuhaaroineen\nvie tämän alueen vedet Mackenzie-jokeen ja siten Jäämereen. Osa tätä\naluetta on vuoristossa ja Peace-joki kulkee hyvin syvällä kaivamassaan\nuomassa. Läntisin osa on 2.500 jalkaa korkeammalla meren pintaa. Siitä\nse laskeutuu 975 jalkaan Fort Vermillionin luona.\n\nKun pastori Brick, joka oli siellä lähetyssaarnaajana intiaanien\nkeskuudessa ja arvatenkin ensimmäisiä valkoisia asukkaita, vuonna\n1893 lähetti kasvattamaansa vehnää Chicagon maailmannäyttelyyn,\nihmeteltiin näytteiden hyvyyttä, mutta pidettiin niitä vain\nerikoisuuksina eikä kiinnitetty taloudellista huomiota. Viisitoista\nvuotta myöhemmin saapuivat sinne ensimmäiset varsinaiset\nuudisasukkaat. He samosivat viimeiseltä rautatieasemalta 300 mailia\npohjoisemmaksi. Preeriaa pitkin samottiin niin pitkälle kuin sitä oli,\nsitten metsän tultua tiheämmäksi sälytettiin tavarat hevosen selkään\nja toiset jatkoivat matkaansa vielä lopulla kantaen selässään vain\nvälttämättömät tarpeet.\n\nNäin ovat monet seudut pohjois-Amerikassa saaneet ensimmäiset\nasukkaansa. Peace Riverin alue on toistaiseksi nuorimpia -- uusia\navautuu parhaillaan ja arvatenkin vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.\n\nVuonna 1916 valmistui alueelle ensimmäinen rautatie ja silloin\nlähetettiin maailman markkinoille ensimmäiset viljalastit. Monella\nfarmarilla oli vieläkin pitkä matka lähimmälle asemalle, he saivat\nkuljettaa viljansa hevosella satakin mailia. Nykyjään lähetetään\nalueelta vehnää vuosittain viisi miljoonaa bushelia ja muuta viljaa\nsen lisäksi. Alkujaan yksityinen rautatie on nyt joutunut suurelle\nyhtymälle, uusia linjoja tehdään ja parhaillaan avataan suora\nrautatieyhteys vuoriston läpi Tyynen meren rannalle, joten tavarain\nkuljetus paranee ja rahdit alenevat. Uudisasukkaita on aivan viime\naikoina tulvinut seudulle. Hinnat ovat nousseet, mutta vapaata maata on\nvielä suunnattomat alat saatavana.\n\nMaisema on aaltoilevaa, paikoin mäkistä. Suurin osa on lehtimetsää,\netupäässä poppelin (haavan) kasvussa. Alempana mäkien rinteillä on\npajua. Metsäpalot ovat joillakin seuduilla laajaltikin avanneet\naloja. \"Paras viljelysmaa, mitä ikinä olen nähnyt\", sanoi Sir Henry\nThornton. Kanadan hallituksen rautatien johtaja, autoiltuaan aluetta\näsken ensi kertaa. Maan päällyskerros on rikasta, mustanruskeata\nmultaa keskimäärin kuusi tuumaa vahvalti, usein paljon vahvemmalti. Sen\nalla on harmaata tai ruskeata multaa ja sitten tulee suklaanväristä\nsavimaata, joka pidättää kosteuden, laskematta sitä syvemmälle.\nAuran ottaman maan typpipitoisuus on 0.3 ja 0.5 prosenttia, mikä\nosoittaa kasviravinnon runsautta. Alkalipitoista maata, jota kyllä on\npreerioilla paikoin paljonkin, ei täällä ole juuri ollenkaan.\n\nKun Peace Riverin alue on Kanadan oloissa verraten pohjoisessa, on\nkovin pelätty ilmanalan kylmyyttä ja -- preeria-alueeseen kuuluvana\n-- sen kuivuutta. Tosi on, että alue on noin 100 mailia pohjoisempana\nkuin Edmonton, siis aikaisempien arvioiden mukaan varsinaisen\nviljelysalueen ulkopuolella. Mutta Edmontonissa voivat talvet olla\nkylmempiä kuin täällä. Syynä on se, että lauhkea chinook-tuuli ulottaa\nvaikutustaan jonkin verran tänne. Voi sattua, että talvella elohopea\njäätyy lämpömittarissa (pakkasta on siis yli 40 astetta), mutta se\non harvinaista. Kesät ovat lämpimiä, kuten yleensä preerioilla.\nSademäärä on 16 tuumaa, josta lähes 10 tuumaa tulee vetenä, siis\nkevään ja kesän aikana. Kosteus pysyy maaperän laadun vuoksi hyvin\nmaassa. Rakeita, farmiviljelysten tuhoojia, tulee vähemmän kuin\netelämpänä. Hallaa voi sattua alavammilla mailla, mutta sekin on paljon\nharvinaisempaa kuin esimerkiksi Ontarion paljon eteläisemmillä\nseuduilla.\n\nKuitenkin hallan ja erinäisinä aikoina mahdollisesti sattuvan kuivuuden\nvuoksi asiantuntijat neuvovat, että sekaviljelys on edullisin\nmuoto. Vaikka vehnä kasvaa hyvin ja hyvälaatuista, ei olisi niin\nyksinomaisesti turvauduttava siihen niinkuin preeriafarmarit ovat\ntottuneet.\n\nNykyjään on Peaee Riverin alueella jaettu uudisasukkaille maita toista\nmiljoonaa eekeriä. Ainakin kymmenen kertaa enemmän sitä on saatavana\nja lasketaan, että alue voi hyvin kasvattaa 200 miljoonaa bushelia\nvehnää. Kuitenkaan ei ole viisasta ottaa kasvatettavaksi yksinomaan\nvehnää, joka erinäisillä seuduilla on epävarmaa.\n\nVarsinaisella viljelysalueella ei ole kiviä ollenkaan. On kuitenkin\nmyös kivikkomaita, varsinkin lähempänä vuoria. Siellä on myös\nkivihiiltä runsaammassakin määrässä. Maan sisässä on melkein koko\nalueella luonnonkaasua, jota voidaan saada kotitaloudessa\nkäytettäväksi. Niinikään on Athabaskan varsilla suojakerroksia sekä\nFort Normanilla vuoriöljyä (petroolia). Vuoriston vesiputouksista saa\nvoiman, joka alueen kehityttyä tulee myös kotitalouden palvelukseen.\n\nUrheilijoita varten on metsissä riistaa, järvissä sangen runsaasti\nvesilintuja ja joissa kaloja, lohesta lähtien.\n\nKanadassa on tuskin mitään aluetta, joka näinä aikoina on herättänyt\nniin suurta huomiota kuin Peace Riverin \"valtakunta\", erillinen alue,\njosta on kehittymässä yksi Pohjois-Amerikan merkittävimpiä.\n\n\n\nBRITISH COLUMBIA.\n\n\nKun sain tilaisuuden tehdä matkan Kanadan läntisimpään maakuntaan,\nBritish Columbiaan, odotin sitä jännittyneenä. Olinhan kuullut sen\nlauhkeasta ilmastosta ja rehevästä kasvillisuudesta. Joku innostunut\nkanadalainen oli sitä sanonut tämän maan Californiaksi.\n\nKuljettiin Kanadan hallituksen rautatietä (Canadian National) pohjoista\nreittiä, Jasperin kautta, Mount Robsonin luonnon puistoon ja sieltä\nkäännyttiin etelään Vancouveriin ja Victoriaan. Kierreltyä Ison\nvaltameren rantaseuduilla palattiin Canadian Pacificin päärataa.\nMaakunta on iso, mutta nähtiinhän sitä kuitenkin jonkin verran eri\npuolilta.\n\nOli saavuttu preerioilta lainehtivien vehnäpeltomerien valmistuessa\nkorjattaviksi. Tultiin vuoristoon, jossa junan ikkunasta katsoen\nei näkynyt olevan mitään tilaa viljelykselle. Jylhät kalliovuoret\nkohosivat molemmin puolin rataa, aukaisten silloin tällöin näköaloja,\njotka kieltämättä olivat mahtavaa. Vuorenhuippu kohosi toistaan\nkorkeammalle. Monet noista huipuista ja niiden kupeista olivat ikuisen\nlumen peittämät. Elokuun aurinko, joka oli preerioilla pusertanut\nhien jokaisesta ihon reiästä, tuntui viileältä ja antoi lumikentille\nihmeellisen valaistuksen. Juna kiisi ja kiemurteli, seuraten jokien\nuomia, jotka alhaalla koskina vaahtosivat. Monessa paikassa ei\nollut mitään laaksoja, joki vain oli painunut kallioon, ja vuoren\nrintamaan oli murrettu rautatielle ura. Enimmäkseen kulki juna kuin\nhyllyllä. Mutkia alinomaa, pitkiä, pimeitä tunneleita. Ja jos milloin\nnäkyi rataa, ihmetytti, miten juna voi siellä kulkea kovaa vauhtia\nsyöksymättä syvyyteen.\n\n\"Suurenmoista\", sanoi joku.\n\n\"Mahtavaa\", arvosteli toinen.\n\n\"Kaunista\", oli kolmannen mielipide.\n\nMahtavaa kylläkin, jylhää, jättiläismäistä. Kaunistako? Yhtä hyvin\nsaattoi sanoa: sanomattoman painostavaa, varsinkin kallioseinämien\nvälissä kulkiessa, minne aurinko ei päässyt.\n\nKun tätä kesti rupeaman toisensa perästä, toivoi jo, että vihdoinkin\nnäkisi jotakin vehmasta ja viljeltyä.\n\nSamanlaistahan se on Californiaan tullessa. Muistan elävästi, kun\naikaisemmin olin junassa lasketellut siellä Sierra Nevadaa alas.\nMuutamassa hetkessä oli lumikentiltä tultu vihannoivien palmujen ja\nruusujen maahan. Niin ei käynyt täällä British Columbian matkalla,\nvaikka juna oli kääntynyt kohti etelää. Kuljimme kehutun Fraser-joen\nlaaksoa. Joki on kymmeniä, luulisipa satoja maileja yhtä koskea. Muuten\nsamaa jylhää ja toivotonta. Saisiko sinne kämmenenkokoista kasvitarhaa?\n\nAlkaa jo tulla vihreätä ja viljeltyä. Maata ei riitä isoille farmeille.\nTulemme Agassizin maanviljelysvliopistolle ja koeasemalle.\nPysähdymme siellä. Luonto on jo toisenlaista kuin muualla Kanadassa.\nEi tämä kyllä ole Californiaa, mutta kasvillisuus on suurta.\nJättiläispuita ja kasvitarhassa jättiläistuotteita. Ahdasta on\ntäälläkin. Vuoret kohoavat ympärillä, mutta laakso on kieltämättä hyvin\nhedelmällinen.\n\nJatkamme sitten matkaa Vancouveriin samaa Fraser-joen vartta.\nKasvitarhoja ja pieniä viljelyksiä on runsaasti. Sanotaan, että näissä\npikku viljelijöissä on paljon kiinalaisia, jotka saavat parhaita\ntuloksia.\n\nKun Vancouverissa konsulillemme, joka on paikkakunnalla asunut kauan,\nvalitamme pettymystämme ja karua luontoa, pysähdyttää hän autonsa,\npoimii vaahteran lehden puusta kadun varrella -- useimmat kadut ovat\npuistikkokatuja.\n\n\"Kasvavatko tällaisia lehtiä vaahterat muualla?\" hän kysyy ja levittää\nlehden kuin lautasliinan. Mittaamme ja havaitsemme, että lehti on\nläpimitaltaan toista jalkaa pitkä ja leveä.\n\nTosiaan: kasvillisuus on ihmeellinen. Vuoriston mahtavuus vaikuttaa,\nettä vertausta tämän ja muun Kanadan luonnon välillä ei tule\ntehneeksi ennen kuin ottaa mitan ja sen nojalla tekee johtopäätöksen.\n\nTutustuessa lähemmin maakuntaan huomaa, että on siellä muutakin kuin\nmitä junan ikkunasta näkee. Onhan maakunta laaja. 355.855 neliömailia,\nsiis enemmän kuin kaksi Suomea. Se on 760 mailia pitkä ja keskimäärin\n400 leveä.\n\nNeljä vuorijonoa kulkee etelästä pohjoiseen (neljäs\nVancouver-saarella). Kalliovuoristojono (Rocky Mountains) on\nsäännöllisesti jatkuva. Sen ja Selkirk-jonon välillä on 700 mailia\npitkä laakso. Selkirkistä länteen on laaja ylätasanko, keskimäärin\n3.000 jalan korkeudella. Tämän rajoittaa lännessä rannikkovuorijono\n(Coast Range), joka yleensä kulkee sangen lähellä Ison valtameren\nrantaa. Tuosta sisätasangosta sanoi aikanaan eräs taloustieteilijä,\nettä se soveltuu karjanlaitumeksi aina 3.500 jalan korkeuteen ja\nmaanviljelykseen 2.500 jalkaan, kunhan keinotekoinen kastelu saadaan\naikaan.\n\nRannikkoseudulle ominaisia ovat lukuisat saaret, joista\nancouver-saari on lähes 300 mailia pitkä. Rannikko on täynnä lahtia ja\nvuonoja. Suurimmat Isoon valtamereen laskevat Pohjois-Amerikan joet,\nColoradoa lukuunottamatta, saavat alkunsa tästä maakunnasta. Näistä\non merkittävin Columbia, joka kulkee 600 mailia British Columbian\nalueella. Fraser-joki on 750 mailia ja Skeena 300. Järviä, pitkiä ja\nsyviä, on useita.\n\nJapanin merivirta, joka vastaa Atlantin Golf-virtaa, tasoittaa\nrannikkoseudulla ilmastoa ja tekee sen lauhkeaksi. Sadetta on monin\npaikoin liiankin paljon. Mutta rannikkovuorijono estää kosteiden\ntuulien pääsemistä sisämaahan. Niinpä on siellä kuiva vyöhyke,\njossa sataa sangen vähän. Selkirkin alueella tulee ololti lunta.\nVancouver-saaren ja rannikon ilmanala on hyvin samanlaista kuin\nEnglannissa.\n\nParhain maanviljelysseutu, paitsi pienempiä alueita rannikolla ja\neteläisissä laaksoissa, on Peace Riverin alueella koillisessa. Jos\nylätasankokin otetaan lukuun, on British Columbiassa, sen vuorisuudesta\nhuolimatta, 22 miljoonaa eekeriä maanviljelysmaata. Osaksi tarvitaan\nkeinokastelua, jota on kuitenkin verraten helppo saada. Mutta\nhelppoa ei ole raivata viljelykseen maata, joka kasvaa jättiläispuita\ntai joiden kannot ovat tiellä, vaikka puut olisi kaadettukin.\n\nEteläinen British Columbia on tullut kuuluisaksi mainioista\nhedelmistään. Siellä kasvatetaan viinirypäleitä, aprikooseja,\npäärynöitä ja luumuja, enimmän kuitenkin omenia. Okanagan-laakso on\ntässä maailman parhaita.\n\nMaakunta on alkanut saada mainetta myös siipikarjan kasvatuksessa.\njoka on kohonnut korkealle kannalle. Siinä seurassa, jonka mukana\ntämän kirjoittaja teki matkan British Columbiaan, oli mukana\nsiipikarjanhoidon harrastajia ulkomailta, ja heidän pääpyrkimyksenään\noli nähdä, millaisissa oloissa oli kasvatettu kana, joka muni 353 munaa\nvuodessa. Tämän johdosta Vancouverin päälehti huomautti, että \"on\nmeillä muutakin näytettävää\". Ja todella olikin.\n\nBritish Columbian, erittäinkin Vancouver-saaren ja yleensä rannikon\nmetsät ovat rikkaat. Tuottavin puulaji on douglas-petäjä, josta tulee\nmaailman mahtavimpia tukkeja. Se ei kasva niin paksuksi kuin punapuu\nCaliforniassa, mutta onhan 10 jalan läpimittainen puu jo aika suuri.\nSuurimmat ovat ympärykseltään 50 jalkaa ja korkeudeltaan 300. Tällaiset\ndouglas-petäjiköt ovat kuin juhlallisia pylväikköjä. Puu on suora ja\noksaton eikä kapene paljon pituuttaan. Lopulta se ylhäällä surkastuu,\nlatva ikäänkuin katkeaa poikki, eloa on pitämässä yllä vain muutamat\nkäkkyräoksat hyvin ylhäällä. Ja vanhemmiten puu kuivaa ja jää seisomaan\nkuin valmis tukki, katkaisemista vailla. Pohjoismaalaiset, niiden\njoukossa paljon suomalaisia, erittäinkin Suomen ruotsalaisia, ovat\ntukinkaatajien pääaineksena.\n\nPaljon kaadetaan vuosittain metsää British Columbiassa, petäjiä,\nseetereitä ja kuusia. Jos hakkuu käy yhtä säälimättömäksi kuin\nYhdysvalloissa, voi tulla aika, jolloin metsä loppuu. On kuitenkin\notettava huomioon, että puu kasvaa nopeasti. Lasketaan, että nykyjään\nvielä on kasvu suurempi kuin metsän hakkuu.\n\nKaivostyö kilpailee puutavaraliikkeen kanssa tuotannossa. Kanadan\nmaakunnista voittaa ainoastaan Ontario tässä British Columbian.\nVuosittain saadaan mineraaleja (kultaa, hopeaa, vaskea, lyijyä,\nkivihiiltä ja rautaa) yli 60 miljoonan dollarin arvosta. Yksistään\nkullan tuotanto lähentelee viittä miljoonaa. Kivihiili antaa puolta\nenemmän. Sitä on jo vuosikymmeniä otettu Vancouver-saarelta. Kaivajien\njoukossa on ollut jo alkuajoilta saakka suomalaisia. Nuorempi\nhiilialue on Crows Nest-solan luona vuoristossa. Lasketaan, että\nkaivamatonta kivihiiltä on maakunnassa vielä ainakin 40.000 miljoonaa\ntonnia.\n\nKalastus on hyvin antoisaa. Parhain tulos saadaan lohesta, joka nousee\nTyynestä merestä jokia ja puroja myöten kutemaan. Aikaisemmin ei\ntämän pyytämistä varten tarvittu erityisiä vehkeitä. Nousuaikoina\nsai niitä puroista potkia maihin, sillä lohi oli toisessa kiinni. Nyt\nniitä pyydetään jo jokien suilla, ja on suurpyydyksiä, jotka ottavat\nvaltavia saaliita. Jotta lohet, joita on viittä eri lajia, eivät\nkovin vähenisi, on turvauduttu niiden istuttamiseen. Lohenpoikaset\nlasketaan puroon. Ne siirtyvät valtamereen, mutta tultuaan suuriksi\npalaavat takaisin. Pyydetyt lohet lähetetään markkinoille osaksi\ntuoreina jäädytyssäiliöissä, osittain kannutettuina. Noin kolmisen\nvuosikymmentä sitten oli meressä halibutin (kampela, pallas) pyynti\nhyvin tuottoisa. Se on nyt vähentynyt liian pyynnin vaoksi. Prince\nRupertissa, joka on halibut-kaupan keskus, on maailman suurimpia\nkylmäsäiliöitä, ja sieltä lähetetään tuoretta pallasta aina Atlantin\nrannoille saakka. Niillä tienoilla saadaan runsaasti myös silliä ja\nmustaa turskaa. Pyydetään vielä valaitakin. Kolmattakymmentä tuhatta\nmiestä hankkii kalastuksesta British Columbiassa elatuksen perheelleen.\nJoukossa on suomalaisiakin.\n\nVaikka British Columbian rannikoilla kävivät aikanaan espanjalaiset\nlöytöretkeilijät ja vaikka sitä tutkivat jo Cook ja Vancouver, jonka\nviimeksimainitun nimen mukaan ovat maakunnan suurin saari ja suurin\nkaupunki saaneet nimensä, on asutus vielä verraten nuorta. Kun\nmaakunta liittyi dominioon 1871, oli siellä vain 10.000 valkoihoista.\nLiittymisen ehtona oli, että rakennettaisiin manteren poikki rautatie,\njoka ulottuisi Isolle valtamerelle saakka. Canadian Pacific-yhtiö\nsai dominion hallitukselta suuria etuisuuksia, m.m. maata British\nColumbiassa 20 mailin leveydeltä koko uuden radan varrella. Rata\nvalmistui 1885 ja on ollut suurena apuna maakunnan asuttamisessa. Nyt\non maakunnan väestö 600.000, niissä 30 000 kiinalaista ja japanilaista\nsekä 20.000 intiaania.\n\nTuskin mikään Kanadan maakunta on niin siirtolaisia puoleensa\nvetävä kuin British Columbia. Heidän mielikuvituksessaan se on\noikea \"luvattu maa\", johon tekisi mieli päästä. He ovat kuulleet\nKanadan länsirannan ihanasta ilmanalasta, maan suuresta ja rehevästä\nkasvillisuudesta, kulta- ja kalarikkaudesta j.n.e. Suomalaisetkin,\netenkin maamme ruotsinkieliset, pitävät päämääränään tuota maakuntaa.\nMutta matka on pitkä. Jos Halifaxista lähtee lauantaina iltapäivällä,\non -- pikajunallakin matkustaen -- vasta perjantaiaamuna Vancouverissa.\nMatkaa on 3.781 mailia (noin 6.000 kilometriä).\n\nTärkeimmistä elinkeinoista on jo mainittu. Siirtolaisia\ntoivottaisiin etupäässä maanviljelijöiksi. Maata on kyllä saatavissa\nvapaastikin, kuten muuallakin Kanadassa. Enimmät maat kuuluvat\nmaakuntahallituksella, joka on perustanut maatoimistoja kaikkiin\npiirikuntiin. Lisäksi on Canadian Pacific-yhtiöllä edellämainitut\nluovutusmaat ja muita yhtiöiden maita, joita luovutetaan\nvähittäismaksuilla.\n\nSe, joka ryhtyy British Columbiassa maanviljelykseen, tarvitsee\nalkuun päästäkseen suurempia pääomia kuin preerioilla tai muualla,\nvaikka ottaisikin vain pienemmän maan. Viljelyksen tekeminen\njättiläismetsän ennen peittämälle alueelle kysyy voimia ja aikaa. Tosin\non maakunnassa metsättömiäkin viljelykseen sopivia luonnonmaita,\nmutta ne ovat sateettomilla alueilla, joten sinne on välttämättä\nsaatava keinotekoinen kastelu. Kun tämän on saanut, ei enää ole\nsuurempia huolia. Sateen puutteessa kilahuttaa vain puhelimella\nvesikeskusasemalle, jossa vesivirran luukku avataan.\n\nVarsinaista viljan kasvatusta harjoitetaan British Columbiassa\ntoistaiseksi vähän. Mikäli sitä on, käytetään sato karjalle, ja\nkananruokiin. Vehnä on pehmeämpää lajia, sitä saadaan keskimäärin 25\nbushelia eekerin alalta.\n\nLiha- ja maitokarjan kasvatus on yleisempää. Ruohonkasvu laitumilla on\nrunsasta. Kuivatkin seudut antavat ravitsevaa rehua. Paikoin pidetään\nlampaita tuhansittain. Niillä ei ole varsinaisia talvisuojia, ja\npaljon lampaita kuolee ylänkömailla lumimyrskyihin. Tietysti pedotkin\nvievät osansa.\n\nBritish Columbian vuoristoseudut ovat metsäeläinten tyyssijoja.\nLaajat alueet on julistettu luonnonpuistoiksi, joissa ei petojakaan\nsaa ampua. Siellä ei ole ollenkaan harvinaista, että metsässä tulee\nkarhu vastaan. Eikä karhu ihmistä kovin säikähdytä. Suurista\nhotelleista, joita turistiliikkeen vuoksi on rakennettu kuuluisille\nnäköalapaikoille, viedään tavallisesti ruoantähteet metsään mailin\ntai parin päähän. Karhut tuntevat nämä kaatopaikat ja kokoontuvat\naterialle, joskus kymmenkuntakin kerrallaan. Eivätkä ne ole pieniä\npesukarhuja, jotka ovat uudisasukkaan tovereita, melkeinpä kotieläimiin\nluettavia, vaan nämä ovat suuria, Suomen karhujen mittaisia. Mutta\nrauhallisia ne ovat, kun niitä ei hätyytä. Minä valokuvasin pari\ntällaista karhua Banffin kaatopaikalla. Kävellessäni metsässä vaimoni\nkanssa tuli Lake Louisen luona emokarhu poikineen polulla vastaan.\nHalusin senkin valokuvata, vieläpä niin, että vaimoni tulisi taustassa\nkuvaan. Mutta sitä karhu ei sietänyt. Se ei mielellään laske ihmistä\ntaakseen. Se säikähti ja kapusi penikkansa kanssa puuhun. Olisi voinut\nkäydä huonomminkin, kuten kävi Jasperissa eräälle nuorukaiselle, joka\nyritti lähestyä karhunpenikkaa. Emo tuli ja näppäsi kämmenellään,\n\"kymmenen miehen voimalla\", poikaa niin, että tämä lensi hyvän matkaa.\nSuurempaa tapaturmaa ei sattunut.\n\nNäin leppoisia ovat Kalliovuoriston karhut, eivät kuitenkaan kaikki.\nOn iso harmaa karhu, pelättävä grizzly, vaikka harvoin sekään ihmisen\nkimppuun käynee, ellei sitä ahdisteta tai ellei sitä ole haavoitettu.\n\nMuita vuoriston nisäkkäitä ovat hirvi (muusi sekä caribou), wapiti,\nvuoristolammas, pantteri ja vuoristoleijonat. Niitä on sangen\nlukuisasti. Mainittakoon vielä majava, saukko, ilves, kettu, kärppä ja\nvillikissa, jotka ovat arempia ja joita sen vuoksi ei näe muut kuin\nmetsästäjät.\n\nUudisasukas, joka tekee asuntonsa korpeen, joutuu näiden eläinten\nkanssa tekemisiin enemmän tai vähemmän miellyttävällä tavalla.\nParhaimmat uudisasutuspaikat ovat erinäisten jokien varsilla. Matkalla\njäi mieleen Columbia-joen laakso Canadian Pacific-tiellä. Goldenin\nja Moberlyn asemien vaiheilla. Joki kiemurtelee alhaalla kauniissa\nmutkissa. Laakso ei joen rantamalla ole leveä. Missään tapauksessa\nei siihen suuria farmeja saa. Joessa on ihania saaria ja rantamalla\nkasvillisuus rehevä. Ylempänä on laajempi tasanko, jonne on jo jokin\ntalo tehty. Melkein kaikilla puolilla kohoavat lumipeitteiset vuoret.\nSeutu on erämaa, johon on vielä vähän koskettu.\n\nTämä vain osoituksena, että on siellä muutakin eikä pelkästään\nkalliota, mutta tätä \"muuta\" näkyy suhteellisen vähän.\n\nJokien ja pitkien järvien laaksoja, varsinkin maakunnan eteläosassa, on\nmenestyksellä alettu ottaa hedelmänviljelykseen. Kymmenkunnassa\nvuodessa on British Columbian hedelmänkasvatus noussut\ntuhatkertaisesti. Näyttelyissä nämä hedelmät saavat Euroopassakin\nparhaita palkinnoita ja on niitä kaupan Suomessakin.\n\nHedelmäfarmeja saa kyllä ostaa myöskin Okanaganissa, Kootenayssa\ny.m., mutta hintaa niillä on kolmestasadasta dollarista tuhanteen\nsaakka eekerin alalta. Hedelmäfarmin suuruus on yleensä kymmenestä\nkahteenkymmeneen eekeriin. Tavallisesti on hedelmäfarmarilla pari\nlypsylehmää ja muutamia sikoja. Maakunnassa on noin 40.000 eekeriä\nhedelmänviljelyksessä. Keinotekoinen kastelu on tarpeellinen,\nvarsinkin sisämaan laaksoissa. Maakuntahallitus antaa vapaita maita\nuudisasukkaille, asumista ja hedelmän- sekä kasvitarhan viljelystä\nvarten korkeintaan 20 eekeriä. Paitsi sitä annetaan toisilta\npaikoilta 160 eekerin suuruisia maita farmaukseen. Velvollisuutena\non asua tilaa määrätyt vuodet, rakentaa ja avata peltoa.\nSitten saa kiinnekirjan. Joka ei halua ottaa maata tällaisella\n\"palvelemisvelvollisuudella\", hän voi ostaa farmimaan ja hinta on\nsilloin puolesta kolmatta viiteen dollariin eekeriltä. Neljäsosa\nhinnasta on maksettava käteisellä ja loppu vuosittain kolmen vuoden\naikana. Rautatieyhtiöiltä ja muilta yhtiöiltä ja järjestöiltä saa\nniinikään ostaa maita vähittäismaksuilla.\n\nVerot kantaa maakuntahallitus välittömästi muualla, paitsi\nkaupungeissa. Näillä veroilla pidetään yllä yleishyödyllisiä laitoksia,\nrakennetaan teitä, siltoja y.m., avustetaan kouluja ja maksetaan kulut\noikeuslaitoksista. Veroina kannetaan vuosittain yksi prosentti irtaimen\nomaisuuden arvosta. Sen lisäksi suoritetaan tuloveroa, joka on nouseva\nsitä mukaa, kuinka korkeat vuositulot ovat, yksi prosentti\nensimmäiseltä kahden tuhannen dollarin tulolta ja sitä pienemmältä, ja\nkymmenen prosenttia kahdenkymmenen tuhannen dollarin yli nousevilta\ntuloilta. Farmarit ovat verovapaat irtaimistosta tuhannen dollarin\narvoon saakka, parannusten arvosta kiinteimistöön nähden,\nmaksamattomasta maanhinnasta ja taloushuonekaluista.\n\nMaakuntahallitukseen kuuluu varakuvernööri ja 11 lainlaatijakunnan\nvalitsemaa toimeenpanevan neuvoston (mininteriön) jäsentä.\nLainlaatijakunnassa on 48 jäsentä. Dominion parlamentissa on British\nColumbian edustajina 14 jäsentä edustajahuoneessa ja 6 senaattoria.\n\nBritish Columbian suurin ja yleensä Kanadan Lännen merkittävin\nkaupunki on Vancouver. Samoin kuin Winnipeg on Lännen portti\nidästä tulijoille on Vancouver porttina niille, jotka saapuvat\nLänteen meritse. Tässä kaupungissa, kun siihen luetaan North ja\nSouth Vancouverit sekä Point Grey, on nykyjään 175.000 asukasta.\nKaupunki on niemekkeellä manteren puolella ja sillä on erinomainen\nluonnonmuodostama asema. Tämän vuoksi on se jo kehittynyt ja varmasti\nvielä edelleen kehittyy suureksi kauppa- ja teollisuuskaupungiksi.\nMuutamia vuosikymmeniä sitten oli kaupungissa vain joitakin\nrakennettuja katuja, joiden varsilla oli hät'hätää kyhättyjä\nlautataloja. Nyt on siellä mahtavia rakennuksia, joiden välissä\nlautakojut ovat muistuttamassa kaupungin nuoruutta. Canadian Pacific ja\nmuutamat yksityiset omistivat suuren osan aluetta kaupungin sisällä.\nNe ovat täällä koonneet rikkauksia maan arvon nousemisen takia. Kävimme\nerään sellaisen yksityisen, Suomen varakonsulin anopin luona. Hän oli\nmiehensä kanssa tullut seudulle kolmisenkymmentä vuotta sitten ja\nhe olivat silloisten hintain vallitessa ostaneet eräitä maa-alueita,\njotka nyt kuuluvat kaupungin piiriin. Vähitellen he olivat myyneet\nm.m. kaupungin nykyisen kuuluisan uimarannan sekä muita rakennusalueita\nsitä mukaa kuin kaupunki kasvoi. Nyt on Mrs. Hallilla vain pieni osa\njäljellä, kuitenkin sievoinen alue, jossa on laaja, kaunis puutarha\nsekä komea, kodikas asunto. Vanha rouva elää siellä harrastaen\nyhteiskunnallisia, myöskin suomalaisten menestymistä koskevia asioita.\n\nVancouverissa on monia suuria hotelleita, jotka on rakennettu niin,\nettä niissä on kaikki nykyajan mukavuudet. Helsinki on hiukan suurempi\nkuin Vancouver nykyjään. Kuitenkin meidän kunnioitettava pääkaupunkimme\ntekee aivan maalaiskaupungin vaikutuksen Vancouverin ja sen laitosten\nrinnalla, vaikka viimeksimainittu on rakennettu vasta muutamina viime\nvuosikymmeninä.\n\nLänsi-Kanadan liikenne suuntautuu Vancouveriin ja sieltä maapallon\nkaikkiin osiin, erittäinkin \"kaukaiseen itään\" (Japaniin ja Kiinaan,\njotka täältä ovat lännessä) sekä Amerikan länsirannan kaupunkeihin\nChilestä Alaskaan ja Yukoniin saakka. Monilla Etelä-Amerikan\nlänsivalloilla on pääkonsulinvirastonsa juuri Vancouverissa.\nKiinalaisille ja japanilaisille se on Amerikan pääpaikkoja. Heitä on\nasunut siellä kaupungin alkuajoista saakka, ja heillä on kaupungissa\noma asuinalueensa, joka on sangen siisti, hyvin rakennettu ja\nnykyaikainen. Vancouverin suomalaiset ovat heistä paljon jäljellä ja\novat vielä suureksi osaksi väestön alemmilla portailla.\n\nKaupungin mieluisimpia nähtävyyksiä on Stanley-puisto, jota on\nkoetettu säästää koskemattomana. Nykyaikaisen kaupungin hälinästä on\ntyynnyttävää päästä hiljaisuuteen suuren luonnon keskuuteen. Siellä\non \"Seven Sisters\" (Seitsemän sisarusta), komeita puita, jotka ovat\nnäytteinä siitä, millaista aarniometsää oli vielä viisikuusikymmentä\nvuotta sitten tällä seudulla. Puistossa on hyvät autotiet. Jouduimme\nmetsän sisällä erään kannon luo, jota intiaanit olivat aikanaan\npolttaneet koveraksi. Ajoimme siihen autollamme ja kamera näppäsi\nkuvan, joka havainnollisesti osoittaa, miten suurenmoisia puita täällä\non kasvanut entiseen aikaan. Näköalat ovat kaupungissa vielä\nedelleenkin ihmeteltävät. Manteren puolella kohoaa korkeita vuoria,\nnäkyy myös Fraser-joen suistomaa, sangen hedelmällinen seutu, vihantoja\nsaaria ja kauempana Vancouver-saari, joka on suuri kuin valtakunta\nitsessään.\n\nLuonnon vehmaus on vielä ihmeellisempi Victorian kaupungissa, joka\non maakunnan aivan eteläisimmässä osassa, Vancouver-saaren kärjessä.\nSe on kauneimpia helmiä Kanadan helminauhassa. Se on maakunnan\npääkaupunki, vaikka asukasluku on vain vähän yli 40.000.\n\nMatkustamme sinne Vancouverista laivalla nähdäksemme ihanaksi kehuttua\nGeorgia-salmea. Tältä osaltaan salmi on verraten leveä, jota kuitenkin\njakaa monet kookkaanlaisetkin saaret. Saavutaan muutamien tuntien\nkuluttua Juan de Fuca-salmen suulle. Laivamme liukuu lähellä maata.\nJokaisen niemen nenästä huudetaan kovaäänisillä torvilla meidät\ntervetulleiksi. Victorian liikemiehet ymmärtävät matkailijaliikenteen\nmerkityksen. Kaupunki on suosittu matkailijapaikka, jossa matkailijoita\nosataan myös hoitaa. Heitä saapuu Kanadasta Vancouverin kautta ja\nYhdysvalloista Seattlen kautta, mistä ei matka ole juuri pitempi.\n\n\"Tervetuloa Victoriaan, joka on maailman kaunein kaupunki!\nKatsellessanne näköaloja käyttäkää N.N.-yhtiön vuokra-autoja\",\nhuudetaan yhtäältä.\n\n\"Victoria on ihana, olette tervetulleet! Ostakaa tavaranne X-kaupasta!\"\n\nJ.n.e. J.n.e.\n\nNämä tervehdykset olivat huvittavia, varsinkin kun sattui kaksi\nkilpailijaa niemien neniin huutamaan.\n\nLaivarannasta on parlamenttitalolle ainoastaan muutamia askeleita,\nsamoin Empress-hotelliin, joka vastaa suuriakin vaatimuksia. Walesin\nprinssi, kanadalaisten erityinen suosikki, sattui sinne samaan aikaan\nkuin mekin. Nähdäkseen hänet oli Amerikasta saapunut varta vasten\njoukko turisteja, erittäinkin nuoria neitosia.\n\nUseimmat talot ovat ruusuköynnösten y.m. kukkien verhoamat.\nEnkä missään ole nähnyt niin paljon kukkaispuita ja -pensaita\nväriloisteisissa ryhmissä kuin hotellin tarhassa.\n\nKaupungin ympäristöt maksavat vaivan katsella. Voi käydä tähtitornissa,\njonka teleskooppi on maailman suurimpia, maanviljelysasemalla tai\nerittäinkin \"Vajonneita puutarhoja\" (Sunken Gardens) katselemassa.\n\nKesä on päivänpaisteinen ja sitä varten sanotaan Victoriaa\n\"aurinkoiseksi kaupungiksi\". Useita Kanadan ja Amerikan rikkaita on\nsinne asettunut elämään rauhassa. Toistaiseksi ei siellä maailman melu\nhäiritse paljon.\n\nVictorian ulkosatama Esquimault on kolmen mailin päässä kaupungista.\n\nMuut British Columbian kaupungit ovat verraten vähäpätöisiä.\n\nSamalla Vancouver-saarella kuin Victoriakin on Nanaimo ja Ladysmith,\nhiilikaivoskaupunkeja. Kummassakin näissä on suomalaisia, on ollut\nniistä ajoista saakka, jolloin työt kaivoksissa alettiin.\n\nNew Westminster on tavallaan Vancouverin esikaupunki, 12 mailia sieltä.\nAsukkaita siinä on 15.000.\n\nAnsaitsee tutustua näiden kaupunkien lähistöllä harjoitettuun\nmaanviljelykseen. Farmit eivät ole suuria, mutta ne on kyllä saatu\ntuottamaan.\n\nKokonaan toisenlainen on vielä Prince Rupert ympäristöineen. Se on\npohjoisessa, lähellä Skeena-joen suuta. Paikalla ei ollut mitään\nmerkitystä, ennenkuin se tuli Canadian National-rautatien pohjoisen\nPacific-linjan päätekohdaksi Kanadan läntisellä rannalla. Odotetaan,\nettä siitä tulee toinen Vancouver. Toistaiseksi se on vielä melkein\nerämaan sataman asemassa. Mutta liike on jo melkoinen ja se varmasti\nyhä kasvaa.\n\nMielenkiintoinen on laivamatka Victoriasta tai Vancouverista salmi- ja\nsaaristoväylää Prince Rupertiin ja sieltä etemmäksikin Alaskaan saakka.\nMatkailijalaivat ovat mukavat, eivätkä \"Tyynen\"-meren myrskytkään\npääse pahasti heiluttamaan. Matkan varrella on Malkosaarikin\n(Malcolm Island), suomalaisille tunnettu Matti Kurikan ja A.B. Mäkelän\nperustamasta siirtokunnasta. Mäkelä, Suomessa tunnettu myös Kaapro\nJääskeläisen kirjailijanimellä, elää vieläkin siellä. Alaskaan saakka\nmatkustajan sivulle jää Sitka, Venäjän aikaisen Alaskan entinen\npääkaupunki, jonka ympäristöllä oli ensimmäinen suomalainen siirtokunta\ntällä rannikolla ja jossa Suomen kansakoulun isä, Uno Cygnaeus, toimi\npappina useita vuosia.\n\nBritish Columbian sisämaassa on useampia pieniä kaupunkeja, enimmät\nlähellä etelärajaa. Sellaisia ovat Nelson, Rossland, Trail, Fernie\ny.m., jotka ovat syntyneet toiset kaivosteollisuuden, toiset\npuutavaraliikkeen tai hedelmänkasvatuksen turvissa. Pääratojen varsilla\non myös muutamia kaupunkeja, kuten Kamloops ja Revelstoke. Rannikolla,\nsekä mantereen että Vancouver-saaren puolella, on useita huomattavia\npuutavarasatamia sahoineen y.m. laitteineen.\n\n\n\nRIKKAAN MIEHEN PARATIISI.\n\n\nAuto kiidättää meitä Vancouver-saaren eteläisimmässä osassa Victoriasta\npohjoiseen. Kuljettajana on eräs tuon kaupungin monista menestyneistä,\nhyvinvoipa liikemies, joka tuntee ja rakastaa kotipaikkaansa,\n\"ihaninta maailmassa\", kuten hän vakuuttaa. On kutsuttu katsomaan\n\"rikkaan miehen\" paratiisia. Rikas mies on itse liikehommissa, jossakin\nmissä lienee -- eiväthän he jouda rikkauksistaan nauttimaan. Mutta\nkutsun on lähettänyt hänen puolisonsa, kotihaltiattarensa, joka on\ntuon paratiisin luova henki ja sen keskeisin.\n\nAjamme hyvää tietä, suoraa kuin viivoittimen avulla tehtyä\nSaanich-vuorta kohti, jonka laella tähtitornissa kuuluu olevan maailman\nlähes suurin teleskooppi.\n\nKuljettaja kertoo sitten elämäkerrallisia tietoja miehestä, jonka\nparatiisiin olemme nyt menossa.\n\nRobert Pym Butchart on Kanadan pomoja, sen läntisimmän osan\nsementtikuningas. Hänellä on sementtitehtaita Ontariosta Ison\nvaltameren rannoille saakka sekä Kanadasta Meksikon-lahdelle.\nHän syntyi pienen rautatavarakauppiaan poikana Owen Soundissa\nOntariossa, palveli apulaisena isänsä liikkeessä ja vihdoin perusti\nkotikaupunkiinsa pienen sementtiliikkeen, ensimmäisen, joka valmisti\nportlandsementtiä Kanadassa. Siitä on jo neljäkymmentä vuotta. Pojan\nkyky sai liikkeen menestymään hyvin. Mutta tuo Suurten järvien pieni\nsatama, kyläpahanen, ei tyydyttänyt liikeneroa. \"Nuori mies, mene\nlänteen\", tuo Greeleyn vuosikymmeniä aikaisemmin \"Valloissa\" nostama\nhuuto herätti hänetkin. \"Länttä\" alettiin rakentaa. Siellä tarvittiin\nsementtiä.\n\nHän perusti sementtitehtaita ja joutui Vancouver-saarelle saakka.\nSiellä, lähellä nuorta pääkaupunkia Victoriaa, oli kalliota\nraaka-aineeksi runsaasti. Hän ei säälinyt koskematonta luontoa, porasi\nkalliota, jauhoi kiveä tehtaassaan, jonka oli paikalle rakentanut.\n\nSeutu muuttui. Ympärillä kasvoi jättiläispuita, mutta tehdas rumensi\nluontoa ja kivenottopaikka kävi epämiellyttäväksi. Kivilohkareita ja\nroskakiveä oli sikin sokin kaikkialla. \"Kaivos\", joka oli laajalla\nalalla, syveni ja siihen kasaantui vettä, joka lännen lämpimässä\nhappani.\n\nMiljoonamies, joksi Butchart oli tullut, tunsi omantunnonvaivoja.\nEnimmän koski luonnon pyhyyden raiskaaminen hänen rouvansa kauneudelle\naltista mieltä. Tuntui siltä kuin jättiläispuut olisivat nuhdelleet.\nJa ihmisetkin puhuivat paikkakunnan rumuudesta.\n\nRouva puhui asiasta miehelleen, joka otti nuhteet vakavalta kannalta.\n\n\"Malta, vaimoni\", hän sanoi. \"Koetetaan, eikö asiaa voisi rahalla\nkorjata.\"\n\nJa nyt alkoi työ Butchartin louhimolla, missä taloudellisesti\nkannattava kivi oli louhittu. \"Pitin\", avoimen kaivoksen pohja\ntasoitettiin, sivuille muodostettiin terasseja ja vihdoin vedettiin\npäälle muhevaa multaa, tuhansia tonneja. Keskelle tuli pieni lammikko,\nsiihen istutettiin monenlaisia vesikasveja. Veteen tuotiin kultakaloja.\nJa terassit pantiin kasvamaan kukkia, mitä vain tämä hedelmällinen\nlauhkea seutu voi kasvattaa.\n\nJa ympäristö, erittäinkin asuinrakennuksen lähin seutu, pantiin\ntäydellä voimalla kasvamaan. Kukkia, kukkia, jotka toiset kukkivat\naikaisin keväällä, toiset alku- ja loppukesästä, toiset syksyllä,\nniin että siellä oli aina miljoonia kukkia sekä myös köynnöksiä ja\nlehtikasveja. Hankittiin kasveja kaiken maailman ääriltä. Puutarhureja\notettiin kymmeniä, jotka tekivät parastaan. Näin syntyivät Butchartin\n\"Vajonneet puutarhat\", jotka ovat nykyisen maailman ihme.\n\nUteliaina odotimme perille tuloa. Auto kiisi tasaista sementtitietä,\njoka oli parempi kaupunkien katuja. Sivulla jättiläispuut tuntuivat\ntyytyväisinä myhäilevän.\n\nSaavumme laajan tarhan portille. \"Benvenuto\", se on talon nimi.\n\"Tervetuloa!\" Mukanamme on tuttavamme, vanha herra Argentinasta, joka\noli kotimaassaan sekä laajoilla matkoillaan nähnyt paljon kaunista,\nmitä luonnon rehevyys ja puutarhanhoito voi tuottaa.\n\nPortin peittävät köynnökset, joita riippuu yläkaaresta alas. Ei ole\nainoastaan vihreätä. Välissä on kukkia, kaikkea väriä.\n\nJa portin sisälle päästyä aukeaa paratiisi. Sateenkaaressa on monta\nväriä, \"kaikki värit\", sanotaan. Täällä niitä oli vielä enemmän.\nOli elokuu, jolloin kuivassa ilmanalassa jo ruoho kellastuu ja kasvit\nsurkastuvat. Täällä ei ollut merkkiäkään siitä. Keinotekoinen kastelu\nja väsymätön puutarhatyö pitävät kaikkea kukoistuksessa.\n\n\"Ihanaa!\" huudahtaa argentinalainen senor vaimolleni, joka on hänen\nsivullaan.\n\nJa silmiä lumoavaa se todella oli. Nousemme autosta, kuljemme\nryhmältä ryhmälle. Emme ole koskaan tällaista väriloistoa nähneet,\ntällaista kukkien runsautta, eteläisissäkään seuduissa, saatikka\nKanadassa.\n\nTuhkatiheässä on lehtimajoja, joissa on mukavat, houkutelevat\nsälepenkit ja ruokonojatuolit. _Lehti_-majat! Eivät ne ole pelkästään\nlehtien verhoamat, kyllä niissä on kukkiakin, paljon kukkia, punaisia,\nsinisiä, valkoisia, kaikenvärisiä ja kaikissa vivahduksissaan.\n\nHurmaantuneina olimme unohtaa matkan keskeisimmän tarkoituksen.\nKuljimme majalta majalle, istahdimme niiden sisälläkin ja\nihmettelimme.\n\nVihdoin huomasimme vaatimattoman rouvasihmisen hymyilevänä seisovan\ntalon portailla. Hän oli emäntä, tämän paratiisin valtiatar. Meidät\nvietiin sisään huoneisiin, mitkä eivät olleet rakenteeltaan vallan\nloisteliaat, mutta missä oli kaikki nykyajan mukavuudet, joita\nkeksinnöt, uusimpiin saakka, voivat saada aikaan.\n\nSisällä ei ollut kasveja, mutta sen sijaan kasvihuoneessa, johon\njohti ovi talosta. Siellä olivat sellaiset etelämaiden kasvit, jotka\neivät British Columbiankaan luonnossa menesty ulkona. Etupäässä oli\nsielläkin kiinnitetty huomiota kukkaiskasveihin, jotka näkyivät olevan\nrouvan aivan erikoisessa suosiossa.\n\nEhdottomasti tuli mieleen tässä talossa: \"Täällä on hyvä olla!\"\nMahtaa talon isännästä, kun hän suuren liikkeen touhinasta ottaa\nvapaahetken, mikä tapahtuu harvoin, tuntua ihanalta päästä kodin\npiiriin ja saada nauttia sen kaikista mukavuuksista, joita hän on\nrahoillaan voinut hankkia. Tuli myöskin mieleen, että moni rikas\non niin mammonan orja, ettei edes omaa mukavuuttaan koskaan ehdi\najattelemaan. Moni häärää ja häärää, kokoaa kultaa kasoittain, ja ehkä\nsuunnittelee, että kun tätä tulee kylliksi, sitten hän antautuu\nlepoon ja elää mukavasti. Mutta useimman tapaa sitä ennen vanhuus ja\nkuolema. Ja kaikki jää. Lepoa ja mukavuutta ei tule tässä elämässä,\ntulleeko tulvassakaan.\n\nRobert Pym Butchart on toteuttanut suunnitelmansa, luonut unelmiensa\nparatiisimaisen kodin. Hän on käyttänyt rahojaan lähimmän ympäristönsä\nkaunistamiseksi. Hänellä on se todellisuudessa, mitä monet mielessään\nkuvittelevat. Häneen itseensä nähden on valitettavaa, ettei hänkään\nhenno jättää liike-elämän hyörinää ja asettua lepoon. Se taitaa olla\nrikastuttavan liikeelämän kirous. Miljoonat dollarit voivat antaa\nelämän mukavuuksia, kuten tässä, mutta rikkauksien hankkiminen on\nniin luonteeseen tarttunut, ettei malta nauttia siitä, minkä on\nvalmistanut.\n\nSen sijaan hänen vaimonsa piti pyhättöä yllä, teki sen yhä paremmaksi\nja lämmitti kotiliettä, kuvannollisesti sanoen, niin että koti oli aina\nvalmis ottamaan vastaan herransa hänen palatessaan väsyneenä, sekä\ntarjoamaan kaiken, mitä ihmistyöllä ja Jumalan hedelmöittävän luonnon\navulla voi saada aikaan.\n\nMeidät pyydetään ruokasaliin, missä iltapäivätee on valmiina. Pöydässä\nistuessamme kuuluu verhotun seinän takaa vieno soitto, niin vieno,\nettei se puhetta häiritse. Soitto on verhon takaa sähköuruista,\nradiosta tai mistä, joka tapauksessa niin ihana, että se kuuluu\ntaivaalliselta.\n\nJa pöydästä noustuamme menemme talon viereiseen \"puutarhaan\".\nPuutarhaahan on oikeastaan koko alue, mutta tämä on aivan erikoisesti\nlaitettu. Keskellä on kirkasvesinen lammikko, johon on sijoitettu\ntaideteoksia reunoille sekä sisälle. Vesisuihkut kohoavat ilmaan.\nNe tuottavat viileyttä ja kuvastuvat kultaisina auringon säteissä.\nIstumme mukavasti sohvilla, ja ympärillämme on kukkia, kukkia, joista\nsuloinen tuoksu leviää.\n\nNe kaikki pyrkivät saattamaan ulkoisen maailman unohduksiin. On\nhiljaista, sopusointuista. Näköalaa rajoittavat jättiläispetäjät,\njotka suojelevat pahalta maailmalta.\n\nTuntuu siltä, että ihminen voisi olla onnellinen tällaisessa\nympäristössä, onnellinen, joka voi onnen saavuttaa. Voihan onni olla\nmukana vaatimattomassa tupasessakin ja millaisessa ympäristössä\ntahansa, sehän riippuu luonteesta. Mutta tällaisella paikalla on\nkuitenkin aivan erikoiset edellytykset. Ellei onnea siellä saa, ei sitä\nainakaan rahalla ole missään saatavissa.\n\nKiitollisina hyvästelemme talon ystävällisen emännän ja lähdemme\nparatiisista takaisin maailmaan.\n\nKäynti on ollut ihana. Samalla hyvin opettava ja antanut paljon\najatuksia, jotka kiertelevät mielessä, kunnes saavumme takaisin\nihmisvilinään.\n\n\n\nTERRITORIT.\n\n\nKuudestakymmenestä leveysasteesta pohjoiseen, siis Helsingin tasalta,\non Kanada melkein asumatonta. Sitä ei ole jaettu maakunniksikaan,\nvaan hallinnollisiksi alueiksi, territoreiksi. Metsän eläimet ovat\nsiellä valtiaina, eteläosissa on runsaasti metsää, mikä jollakin\nkohdalla ulottuu Jäämerelle saakka. Vesistöissä on paljon kalaa. Ja\nmaapohja satunnaisista merkeistä päättäen on arvokkaista mineraaleista\nrikas. Seudut ovat vielä hyvin kaukana kulkuteistä, joten\nluonnonrikkauksia ei voida käyttää.\n\nTämä suunnaton alue on totuttu jakamaan kahteen osaan: Yukon- ja\nNorthwest-territoreihin. Northwest on kolmessa osassa: Mackenzie.\nKeevatin ja Franklin. Kuitenkin on se vielä melkein järjestämätöntä.\n\n_Yukon_ on tunnetuin. Se opittiin tuntemaan vuonna 1897 Klondiken\nkultalöytöjen kautta. Ja aikanaan oli siellä kansaa paljonkin,\nkullanetsijöitä y.m. Nykyjään on siellä väkiluku 3 1/2 tuhatta henkeä,\nsiis suunnilleen yhtä paljon kuin Inarin pitäjässä ja Petsamossa,\nvaikka maa-alue on 20 kertaa suurempi, jopa suurempi kuin koko Suomi.\n\nYukonin territori on kolmikulman muotoinen, ulottuu Mackenzie-joen\nvedenjakajasta Alaskaan ja British Columbiasta Jäämereen. Ei mikään\nosa siitä kosketa Isoa valtamerta, vaikka muutamassa paikassa on sen\nrajalta vain 30 mailia tuohon mereen. Territoriin kuuluu pohjoisin\nosa Kalliovuoristoa ja on maa enimmäkseen vuorista. Paikoin on siellä\nmatalasti aaltoilevia maita, ja muutamien jokien laaksoissa on laajalti\ntasankoa. Alueen eteläisessä osassa on Liard-joki, joka laskee suureen\nMackenziehen. Pääjoki on Yukon, jonka isoimmat syrjäjoet ovat Lewes,\nPelly, Stewart ja Porcupine. Yukon on sangen pitkä ja valtava joki. Se\nlaskee Behringin salmeen.\n\nYukon-aluetta on totuttu pitämään hyvin kylmänä. Sen maineen se\nsai jo Klondiken kultakuumeen aikana. Tosi onkin, että vaikka se on\nverraten lähellä lauhduttavaa Isoa valtamerta, talvet ovat siellä\npohjoisen napapiirin vaiheilla sangen kylmät ja pitkät. Kesäkuusta\nlokakuun alkuun ovat päivät aurinkoiset ja sää miellyttävä. Dawson\nCityssä on juhannuksen aikana päivää 20 tuntia.\n\nKun Klondikesta, Yukonin sivujoesta, löydettiin vuonna 1897\nkultahietaa, tuli seutu koko maailman huomion esineeksi. Kansaa\nriensi sinne paljon ja kultaa saatiin harvinaisen runsaasti. Kun\nrikkain kultapitoinen maa oli huuhdottu, painui Yukonin arvo alas.\nVäkiluku väheni kymmenenteen osaan ja luultiin, että Yukonin satu olisi\nlopussa. Niin ei ole todellisuudessa käynyt. Myöhemmin on löydetty\nYukonissa uusia mineraalirikkauksia. Viimeisimpiä ovat hopealöydöt\nKeno-vuoristossa Mayon piirissä. Nyt pidetään Yukonia yhtenä\nKanadan rikkaimpana mineraalialueena. Näihin saakka on Yukonin\nvuoriteollisuus tuottanut 150 miljoonaa dollaria. Siellä on edelleen\nrunsaasti kivihiiltä, vaskea ja hopeaa, mutta ilmanala ja hankala kulku\novat ehkäisseet löytöjen käyttämistä.\n\nVaikka Yukon-territori ei luonnollisesti ole varsinaista\nmaanviljelysaluetta, kasvatetaan siellä kuitenkin kauraa, ohraa,\nruista, perunoita, lanttuja, ja muita kasviksia. Kesät saattavat olla\nhyvinkin lämpimät ja sadetta on tarpeeksi. Kestävimpiä vehnälajejakin\non saatu valmistumaan. Lasketaan, että viljelyskelpoista maata on\nsiellä noin 30.000 neliömailia, siis niin paljon kuin viides osa koko\nSuomen pinta-alasta.\n\nSuurin osa territoria kasvaa hyvää tukkimetsää, etupäässä kuusta.\nJäämereen viettävä rinne on puutonta.\n\nVesistöt ovat kalarikkaita. Varsinkin lohenpyynti voi antaa hyviä\ntuloksia.\n\nKesän aikana on huvimatka Vancouverista Dawsoniin, Yukonin\npääkaupunkiin, nykyjään aika miellyttävä ja mukava. Laivalla voidaan\npäästä perille asti, sillä Yukon-joki on laivankulkuun sopiva suusta\nylöspäin aina 1.630 mailia.\n\nJoka ei tahdo käyttää tätä pitkää laivamatkaa, se kun vie runsaasti\naikaa (onhan se yhtä pitkä kuin Montrealista Suomeen), hän voi jättää\nlaivan Alaskan Skagwayssa ja siitä matkustaa junalla White Horseen,\nmistä ei ole pitkälti jokea Dawsoniin.\n\nMetsänriistaa on karhuista pienempiin kallisturkkisiin. Myöskin on\nhirvilajeja, vuoristolampaita ja vuohia.\n\nTerritorin tärkein virkamies on kultakomissioneeri, jonka\nkenraalikuvernööri nimittää. Hänellä on hallintoa varten apuna\nkolmijäseninen kansan valitsema neuvosto. Dominion parlamentissa on\nterritorilla yksi edustaja. Opetusasioita varten on Yukonissa erikoinen\nneuvosto. Ajanmukaisia kouluja on useita.\n\nPääkaupunki Dawson City on pienentynyt väkiluvulleen kultakuumeen\najoista. Sieltä on 12 mailin pituinen rautatie Bonanzaan. White Horse\non kuparikaivosalueen keskus.\n\n_Northwest-territorit_ kuuluvat maapallon laajimpiin erämaaalueisiin.\nNe ovat yhteensä 1.242.224 neliömailia, kolmasosa koko Kanadasta ja\nyhdeksän kertaa suuremmat Suomea. Asukkaita on siellä vain 9.000.\netupäässä intiaaneja ja eskimolta, jonkin verran valkoisia\nturkiseläinten pyytäjiä (trappereita) ja Hudson Bay-yhtiön\ntoimihenkilöitä. Viime aikoina on sinne alkanut lentokoneilla mennä\nmineraalien etsijöitä (prospektoreja) ja näyttääkin heillä olevan\nsuuria mahdollisuuksia.\n\nHuomattavin ja osaksi myös maanviljelykselle mahdollinen on Mackenzie,\njoka käsittää samannimisen joen piiriin kuuluvan alueen. Vesistöön\nkuuluvat monien muiden järvien ohella Great Bear- (Suuri Karhu-) ja\nGreat Slawe- (Suuri Orja-)järvet, joista edellinen on suuruudeltaan\nAmerikan järvistä neljäs, ja jälkimmäinen viides. Siis ne kumpikin\novat suuremmat Erie- ja Ontario-järviä. Mackenzie-joki on 1.460 mailia\nja sivujokensa Athabaskan kanssa 2.525 mailia pitkä. Joki muodostaa\nJäämereen laskiessaan laajan suistomaan, jossa voi viljellä kasviksia,\njopa vehnääkin. Joen varret koko pituudeltaan aina suulle asti ovat\nmetsän peittämät. Kuusi on yleisin puulaji.\n\nTerritori Keevatin on Mackenziesta itään, rajoittuen Hudson-lahteen ja\nJäämeren osiin. Tämä on nykyjään vielä melkein kokonaan tuntematonta.\nLaajat alueet ovat tundran peittämät.\n\nJäämeren saaret, joista Baffinmaa ja Victoria-saari ovat suurimmat,\non erotettu Franklin-territoriksi. Se on eskimojen, karibuitten,\nmyskihärkien ja jääkarhujen aluetta. Sielläkin kuuluu kasvavan rehevä\narktinen ruoho, joka on ravitsevaa. Sen nojalla arvellaan karjanhoitoa\njossakin määrin mahdolliseksi.\n\nKun monet Kanadan etelämmässä olevat maakunnatkin ovat vasta vain\nosaksi asutut, ei ole viljelystä varten tarve pitkiin aikoihin siirtyä\nnoihin territoreihin. Mutta selvää on, etteivät ne jää yksinomaan\nmetsän riistalle. Ennenkuin puutavarakaan siellä saa arvoa, syntyy\nvarmasti kaivosteollisuutta. Odotetaan, että näistä alueista vielä\ntulee Kanadalle rahallisesti tuottavimpia. Joka tapauksessa se jää\ntulevaisuuden tehtäväksi.\n\n\n\nESKIMOT.\n\n\nEskimot ovat Kanadan lappalaisia. He elävät Jäämeren suurilla\nsaarilla, jotka ovat kuin mannermaita, ja myöskin manteren puolella.\nHeitä tavataan niinkin etelässä kuin on Helsinki, jopa etelämpänä,\nmutta on otettava huomioon, että Jäämeren ilmasto on Läntisessä\nmaanosassa paljon etelämpänä kuin Euroopassa. Eskimoilla on Kanadassa\nhallussaan maa-alue, joka kooltaan vastaa suurta osaa Euroopasta.\nJa kuitenkin heitä on Mackenzie-joesta Labradorille saakka vain 5.500\nhenkeä, ja nämäkin vähenevät kulkutautien johdosta. Amerikan\nAlaskassa sen sijaan on eskimoja noin 14.000 ja Grönlannissa heitä\nlasketaan olevan melkein saman verran. Nimitys \"eskimo\" on intiaanien\nantama ja tarkoittaa ihmistä, joka syö raakaa lihaa.\n\nKanadassa on vasta viime aikoina opittu tuntemaan eskimojen merkitys ja\nsen vuoksi koetetaan heitä säilyttää. He eivät kyllä ole sanottavasti\nkestävämpiä kuin muutkaan eivätkä suinkaan yritteliäämpiä. Heillä\non kyllä pääkallo suhteellisesti suurempi kuin muilla, mutta tuskin\nsilti ajatuksia enemmän. He ovat tanakoita, lyhytkasvuisia kuin meidän\nlappalaisemme ja silmät vinoon taipuvia kuten kiinalaisilla. Tukka on\nmusta, iho samantapainen kuin valkoverisillä. Kun on hyvin pakkanen,\nei heidän nenänsä ole arin paleltumaan, mutta poskipäät, jotka ovat\nulkonevat. Heidän sieraimensa ovat ahtaammat arvatenkin, jotta kylmä\nilma ei kovin vapaasti pääsisi tunkeutumaan keuhkoihin. Leuka on vahva\nsitkeän lihan puremisesta.\n\nEskimot ovat tottuneet luontoon, jossa he elävät. Jäämeren rannoilla\non yhdeksän kuukautta talvea. Siellä ovat eskimot eläneet vuosisatoja,\nmetsästäneet ilman ampuma-aseita kivikauden asteella ennenkuin\neurooppalaiset toivat heille parempia. Wiljamur Stephanson, kuuluisa\nislantilaissyntyinen jäämerialueen tutkija, väittää, että Kanadan\narktisilla seuduilla voi elää valkoinenkin ja siellä harjoittaa\nkarjanhoitoakin. Ei se maa kuulu olevan niinkään kylmä kuin monet\nKanadan sisäiset.\n\nVarma kuitenkin on, että kestää kauan, ennenkuin valkoinen asettuu\nsinne asumaan. Sen sijaan eskimolla on siellä valtakuntansa,\njosta hän ei pyri muualle. \"Mihinkä he menisivät?\" vastaavat he.\nHeidän käsityksensä on se, eivätkä valkoiset ole saaneet sitä\nvielä muutetuksi, että maa on tasainen, meri on keskellä ja\nmaita ympärillä. He tahtovat elää meren äärellä. Jos he lähtisivät\netelämmäs, loppuisi meri ja olisi vain maata, mikä yksin ei pysty heitä\nelättämään. Reki ja koiravaljakko ovat pinttyneet heidän käsitykseensä.\nHe katsovat tarvitsevansa karibuuta (arktista hirveä), kalaa ja\nhyljettä ravinnokseen. Mihin he muuttaisivat, kun heidän oma alueensa\ntarjoo niitä elämisen tarpeita, joihin he ovat tottuneet?\n\nViime aikoina ovat kuitenkin heidän elämisen tottumuksensa jonkin\nverran muuttuneet valkoisten vaikutuksesta. Enimmän on se aiheutunut\nturkiskaupasta. Valkoinen kauppias on tullut ostamaan valkoisen ketun\n(naalin) nahkoja. Niitä eskimot nyt pyytävät ja saavat niistä rahaa.\nJa rahalla hankitaan gramofoneja, valkoisten käyttämiä pukuja,\nompelukoneita y.m. Radioitakin on jo lumimajoissa. Valkoisten\nmukana on tullut uusia tauteja, lentsu, keuhkokuume ja muita, jotka\ntuhoavat ahtaissa majoissa asuvaa kansaa. Ne on saatu kaupanpäällisiksi\nsen puolentoista miljoonan dollarin mukana, jonka eskimot vuotuisesti\nansaitsevat turkiskaupalla. He, jotka eivät ole käyttäneet\nmuita kuin kivikaluja, nyt jo itse katselevat valkoisten neuvosta\nmineraaleja alueiltaan. Vaskea on, kivihiiltä ja öljyä, sanovatpa\nlöytyvän kultaakin, mutta ne ovat vielä liian kaukana valkoisilta\nrahannälkäisiltä.\n\nEskimoja on pidetty sangen luotettavina ja alueeseensa tyytyväisinä.\nKun Kanada on huomannut, että Yhdysvallat Alaskassa ovat neljässä\nvuosikymmenessä kasvattaneet 1.280 porosta puolen miljoonan lauman,\ntoivoo se eskimoiden tottuvan tähän hoitoon ja niin korjaavan omaa\nasemaansa sekä tuottavan hyötyä muille.\n\nAivan syrjäseuduilla ja pohjoisemmassa osassa voi vielä tavata\nalkuperäisellä luonnonkannalla olevia eskimoita.\n\nTehkäämme pieni vierailu heidän luokseen. Aikaa se matka kyllä vie\nuseampia kuukausia, mutta silloin joudummekin kansan keskuuteen, joka\nelää vielä kivikautta.\n\nKun valkoinen mies, kabluna, saapuu heidän luokseen, ovat he outoa\nkohtaan ensin epäluuloisia, mutta vähitellen voi saada heidän\nluottamuksensa.\n\nOlemme tuhat mailia Winnipegistä pohjoiseen Victoria Islandin\netelärannikolla. On syksytalvi ja eskimot ovat muuttopuuhissa.\nMatkustamme heidän kanssaan koiravaljakoilla lumikenttiä ja\nvihdoin saavumme paikkaan, jonka he vanhasta kokemuksesta tietävät\nruoansaannille edulliseksi.\n\nJoukossa on useampia perheitä, voisimme sanoa sitä pieneksi\nkyläkunnaksi. Perheiden päämiehet ryhtyvät rakentamaan asuntoja.\nSiinä ei kauan viivytä. Mies tarkastelee lumihankia, etsii sellaisen,\nmissä on lunta vahvalti ja päältä kuortunutta. Hän ottaa pitkän\nkaksoisteräisen puukon, jolla viiltää lumesta sellaisia möhkäleitä,\njollaisia me kivestä valmistamme talojemme kivijalkoja varten. Niitä\nhän asettelee kehään, siirtää päällekkäin kaventaen rakennusta niin,\nettä lopulta on katossa vain yhden möhkäleen tila auki. Hän vetää\nmöhkäleen paikoilleen ja jää itse sisään pimeään lumimajaan. Siellä hän\nvähän aikaa askartelee ja sitten kaivaa aukon ulos majan alaosasta.\n\nAsunnon rakennus on valmis. Nyt kömpii hänen vaimonsa sisään ja sulkee\noviaukon. Hän ottaa hylkeennahkalaukusta pitkähkön kiviastian, jonka\nhän täyttää hylje-öljyllä. Päälle hän panee runsaasti siemenkuitua,\nmikä näyttää pumpulilta. Sitten hän iskee kahden rautakiisukiven\navulla tuleen taulaan tai mitä ainetta sytyttäjä lienee -- ja\nsaa niin kuidut palamaan. Öljy vetäytyy kuitukasaan ja syntyy\nliekki, mikä ei ole kynttilän liekkiä korkeampi, mutta koko astian\nlaajuinen. Tulee lämpöä, joka alkaa sulattaa seiniä ja kattoa. Nyt\nhän huutaa miehelleen, joka aukaisee oviaukkoa. Kylmä ilma tulee\nsisälle ja jäädyttää sisällä lumen nopeasti sangen kovaksi. Kun majan\nrakentamiseen käytetty lumi on otettu itse paikalta, jää alaosa\nasunnosta ulkopuolisen lumen sisään, mikä auttaa sen lämpimänä\npitämistä.\n\nVaimo on lumesta laittanut makuukorokkeen, jota käytetään myös\npenkkinä. Mies tekee ulos eteisentapaisen, pitkähkön käytävän, ja\nniin on asunto valmis. Nahkoja levitetään permannolle ja makuusijalle.\n\nSitten alkaa ruoan laittaminen. Vaimo sijoittaa kivipadan liekin\npäälle, paloittelee siihen hylkeen lihaa isoina kimpaleina. Jonkin ajan\nkuluttua katsotaan ruoka valmiiksi. Vaimo jakaa kimpaleen kullekin\nja nyt kysytään hampaiden kestävyyttä. Ruokailukalustoon kuuluu vain\nveitsi, yksi koko seuruetta varten. Jos liha on liian sitkeää\nkimpaleesta hampailla irroitettavaksi, auttaa mies veitsellään. Siinä\non nenä purijalla vaarassa, jos mieli saada suuhun sopiva kappale\nirti. Joka tapauksessa tulevat palaset isoja, niin että poskilihakset\npullistuvat, kun suu on täynnä.\n\nAamulla lähtevät pyydystäjät etsimään hylkeitä. Heillä on koirat\nmukanaan auttamassa sen aukon jäässä löytämistä, johon hylje lähinnä\ntulee hengittämään. Saalis saattaa olla pari kolme hyljettä päivässä,\nmutta monesti kuluu päiviä, jolloin ei tule yhtään. Jos näyttää siltä,\nettä hylkeitä ei ole enää siltä seudulta saatavissa, täytyy siirtyä\ntoiseen paikkaan. Uuden majan rakentaminen ei vie paljon aikaa eikä\nvaadi kustannuksia.\n\nEskimot ovat käytännössä kommunisteja siinä merkityksessä, että\nruokatavarat pidetään joukon yhteisinä. Se, joka saa turkiseläimen,\njonka nahka on myytävä, pitää nahan, mutta muu käytetään yhteisesti.\nEikä omistusoikeus muutenkaan ole kovin jyrkästi rajoitettu. He\novat toisiaan kohtaan hyvin avuliaita. Rikoksia ei tapahdu juuri\nkoskaan, paitsi silloin tällöin niiden keskuudessa, jotka ovat olleet\nkosketuksissa valkoisten kanssa.\n\nKesäisin hankkivat eskimot itselleen elatuksen kalastuksella. He\nsiirtyvät purojen varsille, mieluummin puron suulle, mitä myöten lohi\nnousee. Myöskin pyytävät he karibuuta, isoa hirveä, joka keväisin\nmuuttaa arktisille seuduille ja syksyllä palaa Manner-Kanadaan.\n\nKesä, lyhyt, mutta valoisa ja verraten lämmin on eskimonkin ihanin\naika. On kalastuspaikkoja, joita on ehkä vuosisatoja käytetty.\nKivistä on puroon tehty pato, jota pidetään kunnossa. Tällaisen padon\nluo pystyttää eskimo hivennahkatelttansa. Se on A:n muotoinen, oveton.\nPohjolan kiusantekijät, sääsket, pääsevät vapaasti sisään, mutta\neskimon iho on niitä vastaan turtunut.\n\nEskimot tuntevat hyvin lohen tavat. Tämä nousee puroa ylös parvissa,\njoihin kuhunkin kuuluu 15-30 komeata kalaa. Parvia saapuu vuorokaudessa\nviisi tai kuusi ja tulee niitä säännöllisissä oloissa kolmen viikon\naikana. Mies on aina vartioimassa patoa, oikeammin kivikarsinaa, jonka\naukko on nousupuolella. Kun vartija huomaa parven tulleen sisälle,\nkiiruhtaa hän viemään sanan telttakylään. Miehet saapuvat keihäineen ja\nseivästävät jokaisen kalan pyydyksessä.\n\nKaikki syövät nyt lohta, aamuin ja illoin (heillä on vain kaksi ateriaa\npäivässä). Ensin keitetään ja käytetään vain päät, muu kala kuivataan\nauringossa vastaista varten. Elämä on silloin helppoa ja eskimo nauttii\ntyytyväisenä.\n\nNiin ovat eskimot eläneet sukupolvesta sukupolveen, ties kuinka monia\nvuosisatoja.\n\nVasta viime aikoina on valkoinen mies tullut muuttamaan heidän\nelintapojaan.\n\n\n\n"]